Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kylä ja kaupunki : Laatukuvia
Author: Kojo, Viljo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kylä ja kaupunki : Laatukuvia" ***


KYLÄ JA KAUPUNKI

Laatukuvia


Kirj.

VILJO KOJO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1916.



SISÄLLYS:

Omistus.
Kirkonkylässä.
Posti.
"Innon-Tuli".
Riemujuhla.
Seitsemäs päivä.
Ostoksilla.
Korkea Oikeus I.
  "      "   II.
Vanha läävä.
Sadetta pitämässä.
Talkoissa.
Perhejuhla pappilassa.
Matkustajalaiva.
Ilojuhla rautatien kunniaksi.
Sorsajahdissa.
Vallesmanni ja poliisi.
Erokahvilla.
Kaupunki-idylli.
Lähtö.



Omistus.


Te veljet kalliit Ylä-Brondinissa
istutte iltapäiväkahvilla.

Tai ehkä vaatimaton suuruspala
on teillä Kappelissa parhaillaan.

Varjossa vanhain puiden verannalla
kyypparit teitä pokkaa, passailee
kuin Kiinan keisaria. Hhe! No niin,
en kateutta tunne. Ei! Pois se!

Päinvastoin, kullankirkas ilo täyttää
mun sieluni, kun teitä aattelen
tietäen, miten siellä katselette
katrasta kirjavata ympärillä
silkissä sähiseväin ryökkinäin
ja rouvain, herrain kultakakkulaisten.

Aavistan, kuinka siellä kaiken näätte
ääriltä purppuraisten onnen pilvein.
Musiikki puhaltaa, ja pimpittää
hopeakellot, huilut viheltää,
jymyää rummut, helskää tamburinit,
kilisee lasit, lautaset ja veitset,
kimmeltää kostukkeet. Tää kaikki, ynnä
sininen savu hienon sikarin
ja viisas puhe sielun virvoittaa,
kirvoittaa kielen j.n.e.

Mut sana sanoo: Kavahtaman pitää,
kosk’ viina huokiasti meihin menee,
vaan puree niinkuin käärme kavalasti
ja pistää kuin kyykäärme. (Ajatelkaas!)

Siks minun osani kai parhain on.
Mä eksyin tänne maalle, kirkonkylään,
apilaspeltoin unettavaan tuoksuun,
kyllähän marjan, piimän, piirakan
ja elon juoksuun tyyneen, mutkattomaan.



Kirkonkylässä.


Aamuisin aurinko käy akkunaani.
Puistossa laulaa linnut huomenvirttään
kilvaten kanssa kylän kukkojen.
Heinikon tuoksun tuulenhenki tuopi
ja ruoho lemahtaa jo palamalta
pitkien, painostavain poutain jälkeen.

Tuo pulskat pullakahvit piikatyttö
sorjana valkoisessa puserossaan.
Ja talon neiti seinän takana
pimputtaa pianoa aamutuimaan,
ja poika kartanolla viheltää
kokoillen heinäntekovehkeitä.
Pajasta kuuluu takomisen hilske.
Korjataan jotain niittokoneen rautaa.
Katsokaas, heinä kukkii, heinä kukkii!

Käyn ulos. Joudun jokiniitylle,
täys missä huojuu hunajainen heinä.
Vinkeitä viettää perhosparit häitä,
sirkat soittaa, leppälinnut laulaa,
kimalaiset kiitää mettä juoden,
pörräilee kultakärpäset ja paarmat,
maan madot rientää teitään sinne tänne,
vähinkin ryömii kammiostaan esiin.

Ylhäältä päivä paistaa pohottaa,
savikot halkeilee ja pihka kiehuu,
tuhannet säihkyy tulikipunat
ylitse laiskaan läikkyväisten vetten.

Jo kirkon tapulissa kukko-viiri
käännähtää eteläisen tuulen mukaan.
Kartanon vellikello linkuttaa,
käy väki joen rantaan kätten pesuun
jutellen mukavia, naureskellen.

Hm. Täällä mä vain sitte oleilen
tappaen aikaa, kallist armon aikaa.
Käyskelen minkä missäin päivän pitkän,
maleksin maat ja metsät hiljalleen.
Muistelen: Mikäs kukka tuo nyt onkaan?
Kuuntelen: Harakat kun hatsattaa!
Ja ajattelen: Paikan paremman
jos maa päälläns kantaa kuin tää kirkonkylä,
niin on se varmaan vanha Paratiisi.



Posti.


Posti-illat ne on juhla-illat.

Vanhat tulee postikonttoriin
hakemaan lehtilöitään.
Nuoret taas — tietäähän nuoret!
niill on omat saaliit, kirjeet, kortit.
Mille mistäkin on kukkakortti
tullut kera muistivärssyjen.
Toiselle kirje kaunokuoressaan,
purppuranpunaisessa, tuoksuvassa,
sisältäin lemmenvalat ikuiset
ja kaikerrukset kaihonsairaan mielen,
haikeat huokaukset, jotka on
kyhäilty "Lemmentulkin" kaavain jälkeen.

Tää meidän talon ryökkinäkin sai
sellaisen lemuavan lemmenviestin —
kuuluu joltain majistieriltä,
vai arkitähti lienee, insenyöri —
ja nyt se vasta vorttupianoa
hakkaa hakkaamasta päästyäkin,
soittaa sotessit ja vatkaa valssit.

Hm! ... viepi unen tässä tipo tieheen...
Puoleen yöhön siellä ujeltaa
ja soittaa pimputtaa kuin... mieletön...

No mitäs minä! Johan minä nyt
jotakin sanoin! Niinhän se on lempi,
tulinen, taivahinen sydäntauti.
Se panee soittamaan ja ujeltamaan
sulohymyhuulin, salasurumielin,
sielussa ruusuhohde kuvertin
ja pienen, tuoksuavan paper’arkin.

Niin, johan minä nyt tein jotakin,
kun olin ihan närkästyä siitä,
että tuolla seinän takana
asiat ovat onnenhohteessa,
ja sydän tahtoo pienen pillityksen
päästää siinä riemun rikkaudessa.

Enkös muista: — Älkäät tuomitko,
ettei itsiänne tuomittaisi!
Enpäs tiedä, miten vielä käypi
ennen lähtöäni rauhan mailta,
onnensopukasta, miten käypi
oman sydänsykkyräisenikin,
jok on väännähdellyt — muistaakseni —
joskus maailmassa aika lailla.



»Innon-Tuli.»


Sunnuntai-iltana on perhejuhla
raittiusseura "Innon-Tulella".

Koko kirkonkylä seuraan kuulunee.
Ohjelma eli tunnuslause on:
"Väkijuomat alas!" Siihen lisää
vain suurin osa: "— mutta kurkun kautta!"

Puheenjohtajana toimii siellä
puotipalvelija Kaihorinta.
(Entinen Lemetyinen.)
Innon punatäplät poskillansa
maidonvalkoisilla, vienoisilla,
pitää puheet, runot lausuilee
suursisältöiset, ihanteelliset,
kuten esim.: — Kunnioitettavat vieraat!
Aika nyt on vakava ja vaatii
työskelykykyisyyttä jokaiselta
ja tietopuolisuutta eli mitenkä
sanoisin, sivistyspitoisuutta,
ja aateyhteyttä, innon aateluutta...

Sellaista se poika osaa puottaa
kuin hyllyltä. Ei hevin loppune
sanat sen miehen suusta mahtavat.
Hän tietää: ei ne suuta halkase,
siks pelotta hän paukuttelee, pyyhkii
hikeä kirjavalla nästykillä
ja heittää salasilmäyksen kauniin
postiryökkinään, jok istuu liki
puhujalavaa hurmioituneena.

Seuraa keskustelukysymys:
— Mitä on tosi-ystävyys, ja onko sitä?

Tietysti Kaihorinta alustaa sen,
ylistää tosi-ystävyyttä, sanoen:
— Tosi-ystävyys on jotain suurta,
se on jotain korkee-ihanteista,
jotain jaloa ja kaunista!
Kaks ihmislasta tuntee tarpehen
toisilleen kaikki salat uskoa,
he ovat tosi-ystävyksiä.
Siis tosi-ystävykset keskenään
yksinpä toisens ajatukset tuntee,
ei mitään salata, ei valhetella.
Se hyväksytään, pannaan pöytäkirjaan.

Siis aatteen ylevän on joukko tämä!
Sen ihanteet ne ovat pilvein yllä
ja kaukomailla, joita koskaan nää ei.
Mut kuka kuusen latvaan kurkottaa,
se edes katajahan kapsahtaapi.
Ja onhan sekin vähän ylempänä
niitä, jotk synnin alhoss asustavat.



Riemujuhla.


Viettipä tässä ihan äskettäin
mainittu seura kymmenvuotisjuhlaa.

Jäsenet, jotka aina siitä asti,
kun seura perustettiin, siin on olleet
taistellen jalon aatteen puolesta
niin uskollisesti ja uljahasti,
saivat erityisen mitalin,
vai lienee ollut se — en tiedä varmaan —
kunniakirja kiitosmaininnalla.

No niin, nyt myöskin "muiston" tällaisen
sai uskollinen viinamäen työmies,
pitäjän lukkari, se vanhapoika,
tuttu kaikkein mahdollisten riemuin,
halaaja piikalikkain, leskien,
jokaisen ilo-illan ylin kukko.

Ja merkkitapausta juhlimaan
nyt kaupunkikin lähtee reima sakki:
lukkari itse, päivän sankari,
rovastin poika, jonk on koulut kesken,
pitäjän tippaherra, aputiekkar,
lihava kauppamies, se repolainen,
jonka laarit kohta yltä tulvii
jos jollain lailla hamuttua tauhkaa,
kylän vanha ylioppilas,
jonk ikää, tointa tiedä en, vaan kuulin,
ett on hän muuten vain, noin, joutessaan
isänä löytölasten lukuisien,
lisäksi kelloseppä kaljupäinen,
joka on ollut Amerikassa
ja lukeutuupi hyvin mielellänsä
tähän varsinaiseen vallassäätyyn.

Samosi sakki tämä kaupunkiin,
noin kolmen, neljän peninkulman päähän,
Kasinon koreutta katsomaan
ja juhlimahan vaatimattomasti,
syömään krapuja ja juomaan oltta,
ryyppäämään rommia ja konjakkia
ja rupattelemaan, nää kunnon kuomat,
yhtä ja toista, sellaista kuin kuulee
sivistyneiden herrain haastavan.

Ne haastelut ei aivan soveliaat
ois tosin olleet kuulla lapsien,
ja liian ytimekkäitä kai myöskin
painomustein paperille panna.
Siks ainoastaan puhe kellosepän,
tai oikeastaan osa, siistittynä,
voi jäädä jälkipolven nähtäväksi.
Kaikessa vaatimattomuudessaan se kuuluu:

— Arvoisat rapajuopot lurjukset!
Muutama sana nimeen ihmisyyden
kullekin teistä, "herrat", erikseen.

Terve, sä päivän suuri sankari,
sä suuri susi lampaan karvoissa,
kiekuva kiusaus ihmishahmossa,
yökekkerien ylivaltias,
kinkerikeisari, suur-kelmi, konna,
litkijä kirkkoviinin kellarista,
sä vanha viinamäen vuokramies,
Saaronin ruusun puna nokallasi,
ainainen irvi ikenissäsi
paits sunnuntaina, jolloin valhevaatteet
sä puet päällesi ja vetäydyt
niin ulkokultaisuuden kuoren alle
kuin etana, kuin simppu niljakas.
Terve, sä pitkäkulkku kirkon kukko!

Maljasi, poika potran rovastin!
Morjes, sä luppakorva lurjus siinä,
sä siemen papin, raavaan rasvaisen,
sä tomppeli ja hidas sydämestä,
sä aasintamman orivasikka,
syntinen puplikaani, Sakeus,
nopia hekkumaan, et autuutehen,
riivattu Häijyltä oot palvelija,
mi kätkit leiviskäsi, kynttiläsi
piilotit vakan alle savuamaan,
sä kuiva oksa Herran viinapuussa,
ohdake Hänen nisupellossaan,
Niniven lapsi, vilistealainen,
sä vaskikäärmeen ruoka korvessa,
joutilas turuilla ja kylänteillä,
istuja pilkkaajien parvessa,
kelvoton häpäisijä isäs huoneen,
yks niistä pienimmistä, joiden tähden
rovastin kaulaan pannaan myllyn kivi
ja upotetaan meren syvyyteen.
No, terve! Malja makiata viinaa,
Ilmestyskirjan Verenkarva Peto!

Ja sinä, roisto, roppiruhtinas,
sä tilkkatirehtyöri, tippaherra,
puoskari, poppa, yrtinkäristäjä,
sä saastaisien lienten liuottaja,
lutikkajauhon kitsas kauppias,
russakanmyrkyn myyjä, saita natku,
laastarin latsuttaja, pillereille,
sä kärpäspaperi, sä alvejauho,
haiseva haaska, pilaantunut maksa
yhteiskunnan pirtupurkissa.
Loiskis! Sä sisilisko, iilimato!

Hip vaan! Sie ketun kaima, kauppamies,
sä liukas luikuri, sä matikka,
vanha puotirotta, sillinhirttäjä,
myöjä homehtuneen juuston, mädän kalan,
roskakahvien ja vaatteen vanhan,
koin syömän sertingin ja karttuunin,
likaisten sokerien, huonon tupakan,
haisevan sillille ja pippurille,
maistavan pirunpaskalle ja muulle
sen sellaiselle... häkälöylylle.
Maljasi, vanha varas, jonka tähden
rukkaset lautaan isäntäs löi ennen,
sä nylkyri ja veren-imijä,
itikka, inhottava hyönteinen,
mies pintakiero, koron kiskoja,
väärinpunnitsija, toisen syöjä,
loismato kaikkein lähimmäistesi,
valheen ja vilpin isä, terve sulle!

Ryyppy ylioppilaalle, joka on
helmaväelle kai liian hetas,
liian ahne erinäisille
kostukkeille, kuten viinalle,
olvelle, konjakille, pirrulle,
riikanpalsamille, hokmannille,
pompalle, pulituurille ja vaikka mille,
mikä vain vähän haisee sinnepäin.
Näin lausun ihailuni, nuori mies,
ainoa sivistyksen siistimä
joukossa raakamaisen rahvaan täällä,
ainut oikia yl’oppinut,
oikia Helsingissä ollut herra!
Siis kunniaksi isättömäin isän
tään teinin malja, malja maisterin,
malja keltanokan keikarin,
tään sonninkuvan, muhoilevan mullin,
tään riettaan pukin, sian siivottoman!

Maljasi, koko raadollinen joukko!

Tää puhe laukas vasta ilon irti!
Se pidettiin näät ystävyydessä,
sulassa sovinnossa, niinkuin pyhäin sopii,
rakkaassa rauhassa ja naurusuin.

Sitte se vasta alkoi riemun remu!
Lukkari tanssi laulain "Martin Vapun"
ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla",
ja toiset hihkui, säesti ja nauroi,
siks kunnes pöydän alla kukin loikoi.



Seitsemäs päivä.


Niin ehtoosta ja aamusta saa jälleen
sunnuntai suven-kirkas, hiljainen.

Ei edes tuulen huokausta kuulu,
peilailee järven rannat rehevät,
värisee aamu-ilma lämpöinen.

Vain kaivonvintit tuolla täällä naukuu
piikasten nostellessa kahvivettä.
Haukahtaa halli jonkun aitan alla
vierasta miestä, maantien kulkijaa.

Pääskyset sujahtelee joen rantaan
ja jälleen pesään, jossa siukuttaa
keltaisin nokin pienet asukkaat.

Hyräilee harmaa kissa rappusilla
uneliaana kenties muistellen
päättyneitä riijuuretkiään.

     *   *   *

Metsät kaikuu äänin miljoonin,
kukkuvat käet, huutaa palokärki,
remahtaa äkin riemun helinään
maailma avara ja autereinen.

Nousee tapuliin jo vanha Eljas;
avaten luukut kaikkiin ilmansuuntiin
tarttuu kellon naruun arvokkaasti.

Kaikuu juhlallinen kutsusoitto,
heläjää vaski vanhan temppelin
harvassa tahdissa ja hartahasti.
Mäikkyy mäet, vaarat vapisee,
tulvii rahvas rautaporttiloista.

Lukkari luikkii kiirein lehterille
ääreen urkujen ja alkaa virren:
"Elomme murheen laaksossa"... Hän laulaa
värjyvin äänin, hartain naamatauluin

kuin ikinään ei olis kuullutkaan
laulua "Martin Vapun" vallattoman
ja "Sepän sällin Saimaan kanavalla".

Eukot yhtyy virteen kimein äänin,
ja ukot haukotellen koittavat
vängätä vastaan unen viettelystä
takana suurten vaskihela-kirjain.

     *   *   **

Illan suussa pitkin joen siltaa
mampselit, ryökkinäiset pasisteeraa
aaltoovin povin, silmin uneksivin,
ja odottavat puotipoikiansa,
farmaseuttejaan tai pehtooreitaan
kainoina viattoman seuran tekoon.

Ah, kukkaisleningeissään mampselit,
ja puotipojat sekä herrat muut
kauluksin kovin kesähelteessäkin!
He kukin salaisuuden rintaans kätkee
kevyen, mutta, oi! niin raskaan sentään,
suloisen, mut ah! niin sentään julman!

Hämärtyessä illan lempeän
he huokailevat, toiset onnestansa,
toiset mustan murheen murtamina.
Ja yli tyynten vetten loitoten
kurnutus vetopelin kuuluu vain
kuin hymni autuaitten asunnoista.

Lempeään verhoonsa yö kattaa maan.
Kuu haaveileva hopeitansa tuhlaa
ulapan syliin tummansinisen.
Käy lehtoin varjoon parit käsitysten
ja yhtyy syleilyhyn salaiseen.



Ostoksilla.


Isännän kanssa tullaan kaupunkiin
pikkaraiseen, perin hiljaiseen,
juhannus-ostoksia tekemään.

Kesä juuri kerkeimmillänsä.
Salmet säihkyy päivän kilossa,
rantapoppelit ja männyt tuoksuu,
tuoksuu pienet, varjoisat puutarhat,
lumenvalkoisina loistellen
omenapuineen, joiden välistä
vilkkuu siellä täällä talon pääty,
paistaa peltikatto punainen
tahi säleaita porttinensa.

Katuvieren nurmikolla loikoo
laiskotellen ruununvoudin koira. —
Posteljooni Kilpeläisen kissa
kiivennyt on lautalaipiolle
istua kyyhöttämään päivään päin.
Kyyhkyset kauppiaiden rappuin luona
nokkivat maasta ryyninripekkeitä.
Erään puodin luona niille syöttää
sämpylätä pieni pojan telja
odotellen isää, joka juuri
paraikaa tinkii kauppamiehen kanssa:

— Mitä se maksaisi tuo potin kulha...
tuo... emalierinkinen kaukalo?
Elä nyt... Kolme markkaa! ... Kallis on.

Miten paljonpas sie nylkenet
tällaisesta nahkalämpsästä?
Voi pattio! On vai niin suolaista...
Tulee ne nyt nuo kengät hintaansa.
Sutkasen summan maksaa yhdet pohjat.
Siihen kun otat vielä lisäksi
satnikkanahkat sekä kappinahkat...

Panehan vielä pötkä sikuria...
Riikan sikuria... Sokuria,
sitäkin pitäis panna kilo, pari. —
Ja mitä hitsiä ne käskivät
ottamaan vielä... niin no, tosiaankin,
onkos teillä sitä sellaista
valkaistua paitavaatetta?
Tyttö kun näät pääsee ripille
ensi pyhänä, niin sillehän se
pitäis muka liessink’paita saada.
Eihän se enää kelpaa piikkokangas
paitaan edes alasiksikaan. — —
Pitäis eräs metri pitsiäkin...
Panehan tuota... tuohan tuo nyt näyttää
vähän taniammalta, tuo ruskia. —
Sitte kun viskaat kaupantekiäiset,
niin haastetaan jo vaikka rätingistä.

Viimein päästään mekin ostoksille.
Saadaan koriin vehnäjauhot, hiivat,
rusinat, väskynät ja riisiryynit
ja ynnämuut ja päästään lähtemään
kotiin odottamaan aattoa,
juhannuskoivuja ja -kukkasia,
tanssin lekuntaa ja kokkotulta.



Korkea Oikeus.


I.

Tässä ihan naapurina asuu
Tuomas Monni, tilanomistaja,
sangen äveriäs, mutta saita.

Kihlakunnan oikeus nyt äskettäin
antamallaan päätöksellä velvoitti
ukko Monnin korvausta maksamaan
sata markkaa Mikko Ripatille
siitä, että Monnin emakko
luvatta ja varsin röyhkiästi
oli tonkinut ja mullistellut
ryytimaata Mikko Pipatin, puutarhurin,
ynnä sitä paitsi suorittamaan
kaikki oikeudenkäyntikulut,
kuin myös vetämähän sakkoa
sata markkaa siitä, että rohkeni
kehua emakkoaan juristiksi
loukaten korkeata Oikeutta.

Monnipä ei tyydy päätökseen.
Väittää suuttuneena: vääryys tehtiin,
tehtiin pirun putku hänelle.
Minkäs hiton hän näät sille mahtaa,
että akka tahtoo pitää sikaa,
mokomaakin rempsapössiä
kuin tätäkin, lemmon juristia,
jonka kärsäileminen vie hältä talon.

Tähän min en tyydy, Monni ilmottaa.
Suottakaan en tyydy, käräjöin,
vaikka menis armopöytään asti!

     *   *   *

Niinpä hankkii vähän vihavata
putelin uurteeseen ja lähtee sitte
valituskirjelmätä teettämään
kirkonkylän nurkkasihtierillä,
Timo Nikoteemus Saparolla.
(Saparo lienee tosin liikanimi,
jonk on irvihampaat antaneet,
mutta kosken muista enkä tiedä,
mikä olis nimi oikia,
annettaneen mulle anteheksi,
että sanon häntä Saparoksi.)

Saparon virkahuoneesehen astuu Monni,
sanoo: — Päivää. — Päivää! vastaa Saparo,
mies kaiskerainen, sangen arvokkaasti,
katsoen tulijata rillein yli,
jotka tiipattavat latvalle
terävän, viinan punertaman nokan.
Katsoo, vilkasee vain, alkaa sitte
jälleen tongiskella papereitaan,
kellastuneita, vaan arvokkaita,
suurten juttuin rotokolliloita,
viiksenhuipukoitaan sipuillen
ruskeiksi savustunein sormenpäin.

Monni rykäsee ja sanoo: — Tuota...
Ei Saparo vain ole tietääksensä.
Vasta pitkän hiljaisuuden jälkeen
kääntyy päin ja päänsä ylentää.
— Oisko asioita? — O-oishan tässä...
tuota... tulin vain, kun sakottivat...
häikköläinen... tuota... Enhän minä, tuota...
— Jaaha!... Onko rotokolli? Näyttäkääpäs!
Jaaha!... Hm!... Jaaha... No niin!
— Niin jotta... tuota... valituskirjelmä...
ja sitte... oishan täällä vähän...
tätäkin vihavampaa putelissa.

Se auttoi. Saparo on toinen mies:
— Istukaa, olkaa hyvä! Siin on tuoli!
Minä teen kuin parahiten voin.

Alkaa sitte viisas keskustelu
lakiasioista, Rikoslaista,
Naimisen Kaaresta ja vaikka mistä,
kunnes Monni on jo vakuutettu,
että niin se on, ei siinä auta,
ei vaikka olis no! Hän kyllä voittaa.
Kysyköön rahaa! Ei se siihen kuulu,
vaan asjan täytyy mennä jenkoilleen,
siitä se onkin justiin kysymys.



II.


Valituskirjelmää nyt laatimaan
Saparo kaikin voimin antautuu.
Ottaa aina väliin pienen napsun,
miettii sitte, penkoo lakikirjat,
kirjoittaa, korjailee, ja niinpä syntyy
nerontuote, jonka arvoista
ei kyhättäne toista ihan äsken.

Siinä selitetään, kuinka muka:
Monnin emakko on varsin siivo,
tunnettu kunniallisesta käytöksestään,
rauhallisesta mielenlaadustaan,
kuin myöskin huohmioitettava on,
että sitä hyvin ruokitaan,
jotenka se ei millään lailla, etenkin
ja siihen katsoen kuin myöskään ei
ole ennen havaittu sen röyhkeyttä,
varsinkin kun todisteet on olleet
tois-arvoisia, eikä suinkaan tässä
voitane väittää ilkivaltaisuutta
huohmatuksi, ole voinut olla vikapää
vahingontuotantahan Pipatille,
vaan, ja kuten todistaakin voidaan,
Pipatin ryytimaa on aidattuna
kelvottomasti, ja siksi, eritoten
viitaten Lakiin Väliaidoista,
anon nöyrimmästi, että kanne,
varsinkin koska se on syntynyt
vain vihamielisyydestä ja kateudesta
ynnä voitonhimosta ja ahneudesta,
ilman mitään muuta kumottaisiin.

Mitä taas tulee sakkoon, johonka
Kihlakunnan Oikeus on langettanut
Tuomas Monnin siitä, että tämä
nimitti, kuten tapa ollut on
kansan keskuudessa varsinkin,
kun on puhe pahantekijöistä sioista
ja rönkyjistä ynnä ruinaajista,
sikaansa juristiksi, alistan
päätöksen tarkistuksen alaiseksi
armolliselle Hovi Oikeudelle,
nimenomaan kiinnittäen huohmiota
kansan tapaisuuteen, koska kuitenkaan
ei Monni edes aavistanut ole,
että juristi on titteli
Korkean Oikeuden istujain
ynnä kaikkinaisten lakimiesten,
kuin ei myöskään tiennyt solvanneensa
tämän tituleerauksen kautta
muita kuin vain omaa emakkoaan,
joten tään sanan arvopitoisuuden
on Monni tullut alentaneeksi
parempaa tietopuolisuuttaan vasten,
eikä niin ollen millään muotoa
ole sakkoon ansiollinen,
sillä kaiketi on seikka se,
ettei Monni, joka tunnetusti
on kaikin puolin kuuliainen Laille,
tätä julkeata solvausta oisi tieten tehnyt
konsanaan, ja tuskin silloinkaan.



Vanha läävä.


Akkansa estelyistä huolimatta
Kykkänen möi vanhan läävänsä
räätäli Ambrosius Teperille
sadan markan kauppahinnasta.
Vastaanotto myöskin tapahtui
ilman vähintäkään viivytystä.

Navettaa purkamaan käy neljä miestä,
Teperi itse heiluu neljäntenä, —
säestämänä kiivaan rallatuksen,
jota pitää akka Kykkäsen.
Hyökkäillen pihalla kuin raju-ilma,
tenttelehtäen kuin hyppäpieru,
hyrrä sellainen, hän huutaa, huitoo:

— Pahanhengen rutkat, rökäleet!
Purkakaa nyt, onhan siinä katto,
hyvä olkikatto, josta saapi
räätälin rouva viinin herrashatun,
oikein olkihatun saapi siitä.

Tottahan tuo nyt toki pitää olla
olkihattu. Ei ne muuten huoli
herrat käydä taputtelemassa,
ei ne tukkipomot muuten tykkää,
jos ei ole herrashepenissä.

Kiveltä kivelle se akka hyppii.
Nyrkkiä lyöden paksuun reitehensä
huutaa ja sylkee, kiroilee ja noituu.

Saa siinä rippinsä jo Kykkänenkin:

— Kylläpä siin on miestä miehekseen
tuossakin Kykkäsessä, jukolauta!
Tulimaisen köntti, pirulainen,
hiton juhta! Siinä maalailee
höstäilee haravia elokuussa.
Nythän niitä justiin tarvitaan!
Ei oo näät muuta työtä miehellä!

Koko kesän syö ja laiskottelee,
istuu ja imee piipun töllöään,
syljeksii lattialle, haukottelee,
kitaansa repii, maata köllöttää.
Lieneekö silmä siivollansa auki
ollut koko kesän aikana.
Ei kinttuloitaan kehtaa kohotella.
Astua jäystää niinkuin tyrikäs.
Ei puuta halki tokkaa, siksikään
ei kestä kirves miehen koprassa!

Jo se on sitte tehty uusi läävä!
Johan tuossa olis aikaa ollut
tynätä häneen vaikka viisi läävää,
niinkuin ei joutanut ois, tosiaankin!
Kun et jo myynyt tuota hoviakin,
tuvan tölliäkin tuosta tieheen.
— — —

No niin! No nyt se alkaa purkaminen!
Taitavat olla vähän lahot hirret!
Hups! Sillä lailla! Puettakaa vain silleen!
Tomuna ne nousee taivaaseen!
Pölynä se on koko läävän röhä,
tummanenkin homepytinki,
säkissä saatte kantaa, röttelön,
räätälin tunkiolle, ukkoparat!

Kykkästä jo alkaa kiukuttaa.
Akkakin siinä pieksää kieltänsä,
kiehuu niinkuin rokkakattila,
härskyy siinä ihan nenän alla.
Ei, perhana! Ei tätä enää kärsi!
Kykkänen housujansa kohottaa,
muljauttaa akkaan päin ja rähähtää:

— Nyt ala tuketa jo kitusias!
Tässä saattaa, näätsen, suuttua,
ja silloin se on hyvin paha seikka
se rallatus. Niin jotta: Hissukseen!

Akalta loppuu oitis sananvuoro.
Tupaan puhallaikse tuulispäänä
lyöden oven mennessänsä kiinni
oikein vähän niinkuin vinkiämpään,
jotta hupa tölli huojahtaa,
tuohiläpät ikkunoista tippuu.

Kuuluuhan sieltä vielä kotvan aikaa
kalitusta eukon kiukkuisen,
mutta kukas siitä välittäisi.
Purkajat tarjoavat Kykkäselle
tupakan. Tämä ottaa huomauttaen:
— Se muija mikä lienee... raivo... väliin.



Sadetta pitämässä.


Kesselin Jussin mökkiin pistäydyin
sadetta karkuun vallan kauheata.
Pistäydyin sinne valehtelemaan
kilpaa kera akan kielevän,
akan rehevän ja repsakan,
joll on sisu kirkas, aatos nopsa,
kieli kepeä kuin haavan lehti.

Eukko heti hyppää kahvin keittoon.
Sanon: — Eihän tässä mitä huoli...
Mitäs te nyt turhaan puuhaan tässä...
Piipahdin vain poutaa vuottamaan.

Akka: — Yy! No tämähän nyt on!
Puuha! Mitäs puuhaa tässä!
Tokihan tuo nyt pitää ryypätä
kuppi porovettä harvoin käyden...
Itsekin tässä juodaan, lapetaan.

Mutta tuskin tuli syttynyt on,
ukkonen kuri lyö ja risahtaa,
jotta seinät ihan vapisevat.

— Herra siunaa! — eukko hätäytyy —,
viskaa vettä lekkuavaan lieteen,
pellit sulkee vallan visusti,
alkaen ärhennellä ukkoselle:

— Tampun koira! Siinä äräjää
ja risahtelee, jotta kauhistaa!
Koko kottulaisen päivän jauhaa
jytyää kuin mikä ryynimylly,
murnettaa kuin mulli vihainen
ja rätisee ja ruskaa. Ruskakoon nyt,
tottapahan vielä herkeää!

Viimein tuo toki ilma asettuukin,
ja muija pyörähyttää hyvän kahvin.
Sikurin murua ei sekaan pane.
Kehahtaa itsekin: — Ne talolliset,
ne ovat sellaisia natkuloita,
saivarennylkijöitä, kurjia.
Sikurinokare vain sumpin sekaan
viskataan. Hm! Se on höröä,
sen tietää sitte... Tulee kipeäksi
mokomasta kahvin suipelista.

Minä toki tämän kahvin keitän
sellaisen, jotta sitä kehtaa juoda.
Jos häntä sillä tehnee konkurssin,
niin tehköön! Käykää vieras ottamaan!
Tuossakin naapurissa kahvin keittää
kuin minkä pulingin se emäntä.
Pentuloitaan kyllä kouluutetaan
ja yritetään tehdä herroiksi,
mut kunnon kahvia ei raatsita.

Tyttö se nyt tänne näkyi jääneen
ukkoa uottelemaan kotona.
Virkkailee päivät päästään nykertää
ja lukee pänttää, mitä lukenee.
Jo siitäkin mies saapi syöttilään,
kun senkin ryökkinän vain siitä korjaa!
Ei edes, polonen, saa puhtaaksi
omia riepuloitaan, hanhi, näätsen!

No poikahan se puittos missä lienee
siellä Helsingissä soittamassa.
Porttipijanoa, kuuluu, soittaa
jossain, missä lie viilharmuonissa
vai missä tampun orkestierissä.

Siihen ne senkin pojan koulut meni!
Siihen ne sihahti. On tää nyt virka!

Tätä nyt soittaa osaa kouluittakin.
Tuokin reätäl-Heikin Ievertti
soittaa sirmantkaa ja viijuonia
niinkuin mikä Herran enkeli,
vaikka ei koulujakaan ole käynyt
ei päivääkään, ei kansakouluakaan.
— — —

Ryyppää, ryyppää! Ei se niin nyt ole
ihminen kuin mikä puteli,
jotta se nyt yltä pulahtaa.
Meijän Juss se juop ku hevonen.
Väliin pannu päätyy pieneksi,
vaikka tää nyt vetää vähilleen
kupillista kaksikymmentä...
... kaksi kuppia nyt tunnu missään...

Juon kolmannen ja neljännen, ei auta
suututtaa ylen hyvää eukkoa.
Latelen sitte suuret kiitokset,
kost-jumalat ja kaikki mitkä kuuluu,
alkaen hankkiutua lähtöhön.

Äkin se poudaksi nyt remahtikin.
Kaukana ukkonen vain murisee,
ja näkyy pilvi synkän-sininen.
Astun ohi talon, jonka tyttö
pitsiä nypläilee ja lukee pänttää.
Neiti on kamarinsa ikkunassa
kädessä joku rakkausromaani.

Mut nätti tyttö, totta tosiaan!
Olisin ihan varmaan... Mutta eikös
se akka pahus juuri äskettäin
herennyt haukkumasta: — Siitäkin
saa muka syöttilään, ken korjannee!
Ei edes, polonen, saa puhtaaksi
omia riepuloitaan, hanhi, näätsen. —



Talkoissa.

Rukiinleikkuutalkoot Hovissa.


Kuhilailla seisoo pitkä pelto.
Ukot, akat, pojat, piikalapset
tunkeutuvat tupaan lämpöiseen,
jonka keskellä on kestipöytä,
pitkä pöytä valkoliinoineen.

Emännät, punaiset kuin puolukat,
kantavat pöytään ruokaa sekä juomaa,
piirasta, voita, kiljunpintaa, kaljaa,
kalakukkoa ja kastiketta,
rusinarokkaa, riisihuttua,
kirnupiimää sekä kokkelia.
On siinä keittiä ja kiisseliä,
tauhkaa vaikka minkä tapaista!

Isäntä, vääräjalka jaarikka,
jämerä äijä vielä ikäisekseen,
tarjoaa Ukkoloille ruokaryypit
pullosta kimmeltävän kirkkaasta,
kantikkaasta "parrun pätkästä".

Syödään, viisastellaan, tupakoidaan,
suupielet hieman rasvan-kiiluvina,
kuunnellaan viritystä viijuonin,
jota sylissänsä pitelee
Ievert, poika Heikki-räätälin.

Nyt se alkaa reima talkootanssi!
Kohta viulun liurutusten yli
kuuluu kurnutusta sirmantkan,
haikeaa halitusta harmonikan,
jolla Matilaisen Juhana
vetää oikein yli olkansa!

Voi perhana! Ne vetää komiasti!
Ihanhan tässä jalat alta karkaa.
Karskinkin suun se vetää vehnäselleen,
tuo valssi vanha: "Morjes Amanta..."

Mut onkos lattialla poikaa, piikaa!
Pojan jukurata, julli-niskaa,
piian lellukkata punasuuta,
uhkee-utaraista, paksureittä!
Hih! Sitä vinhaa tanssin vilskettä!
Käpälän kopsetta juur komiata!
Tytöt ne paistaa niinkuin puolukat,
pojista hiki kiehuu niinkuin pihka
mäkimäntylöistä kesäkuussa.

Koirat ulvovat ja kissa naukuu
ovensuussa ulos päästäkseen.
Nurkkaan karkaa pojat pikkuruiset
jaloista julman tanssin jytinän.
Ämmät käkkäleuat lieden luona
säksättävät kielin ketterin
lehmäin poikimiset, kanan munat,
voin kirnuamiset ja kirkkomatkat.

     *   *   *

Mutta ukot siirtyy kamariin,
totipöydän ääreen tutkimaan
raamattua neljän kuninkaan.

Lyövät siellä ajan kuluksi
viidentoista pennin nakkia.
Maistavat kukin kupposestansa
ja riuhtasevat aina tuolloin, tällöin
roimat rynnässavut rettingistä.
Kiire ei ole eikä rahan himo.
Siksi joudetaankin jutustamaan
pitkin ja poikin monet asiat.

Joku kehuu kalansaalistaan,
valehtelee silmät ummessa,
miten muka rantahakaan kerran
vietiin lampaat. Vuona hävisi.
Hävisi toinen. Minä vahtiin menen.
Pyssyn kanssa menen väijymään,
jotta kuka konna se ne vuonat viepi.
No mitäs, vähää ennen puoliyötä
suuri hauen rosmo yrittää
temmata vuonan, joka menee juomaan.
Kerkesin toki ampua sen rutkan,
ennenkuin ehti tekosensa tehdä.

Arvaapas mitä painoi?... Herra tiesi!
Puntari ei päälleen ottanut!

Toinen kehuu hyvää pyssyään:

— On se vain putki siinä sellainen,
että en ole toista vielä nähnyt.
Sikäli kuin suinkin silmä siintää
saat tetriäkin peppuun tökätä,
ja kyllä putoaa, ja potkimatta!

Siitä kääntyy puhe metsästykseen.
Nauretaan röhötellään herroja,
kaupungin asessyörejä ja muita,
jotka rellestävät retkillään
viikkomäärin, eväät mukana,
muhkeat eväät, vehnäpiirakat,
putelit, pulkkavaiset konjakpullot,
ja viinalekut vyöllä, hitsiläinen,
olalla jahtitorvet kiiltävät,
pyssyt kolmepiippuiset ja laukut,
sellaiset uljaat laukut! Koiran hukat
suuret kuin mitkä hiton lejoonat,
syövät vain lampaita ja vasikoita,
jäniksen hajuakaan eivät tunne.
Sen kuin lennetään suu rievallaan
ja älistään ja tehdään pilojaan.

Toisenkin lampaan ne on sitte syöneet,
toisenkin vuonan herrat saaneet maksaa
ja mennä kotiin kontti tyhjää täynnä.
Tietäähän sen, kun siellä metsässä
ampua paahdetaan ja huudetaan,
torvilla tötötetään. Siihenhän,
siihen se justiin jänis lentääkin!

Ja mitä sitte, vaikka lentäisikin?
Senkin riiherran, sen Riippenpierin,
jänistä muka piti ampua,
niin koiran ampui, rotukoiransa,
voilla ja vehnäsellä vaalitun.
Sitä se sitte itki tillitteli.
Taisipa oikein hautajaiset pitää.
Sanomalehteen kuului kirjottaneen
runot ja värssyt, muistokirjotukset,
ettei koko tämä roskakansa
maksa sen koiran vertaa, joka kuoli,
mutta jotta onpahan nyt saanut
sentään haudan kunniallisen,
perintötilalla, näät, kuuluisalla,
joka ei joudu moukkain myllättäväks,
kasvakoon ennen pajurämettä!

Syntyypä siitä naurunrähinä!
Moni totikuppi kumotaan
aateliskoiran jalon kunniaksi.
Sitte mennään tupaan tanssimaan,
näyttämään kepiöitä kenkiä
tälle nykykansan nuorisolle.



Perhejuhla pappilassa.


Syntymäpäiväjuhla ryökkinän,
immen seitsentoistavuotiaan,
kalpeankauniin, sinisilmäisen,
tuon ihanaisen Beate-Sophien.

Salissa loistaa kruunut, pöytälamput.
Liinat aivan hohtaa valkeuttaan.
Pöydällä välkkyy kahviastiat,
teekeittiö ja limonaadilasit,
siellä ruusut tuoksuu punaiset,
onnittelukortein sekä kirjein...

Nurkassa röyhistelee palmut, liljat
leveinä luona vanhan pianon,
joka arvokkaana, ylpeänä
on kuin muistelisi nuoruuttaan,
menneitä, parempia aikoja,
jolloin valot paloi hämärämmin,
aatteet ja sanat sitä kirkkaammin
sädehti hienoin salaviittauksin
niinkuin jalokiven kimmellys,
joka yhtämittaa syttyy, sammuu.
Ajat ne on olleet sekä menneet...
Elämä on nyt perin harvasyistä. —

     *   *   *

Vanhan kirkkoherran naama loistaa,
rouva sulaa aurinkoiseen hymyyn
lausuessaan tervetulleiksi
vieraita ainokaisens synnyinjuhlaan.
Beate-Sophie punastuu ja niijaa,
kainostellen päänsä alas painaa...

Istutaan sitte oivaan juhlapöytään,
juodaan kahvia ja mehuvettä,
limonaadiakin nautitaan
ja hedelmiä ynnä konvehtia. —
Beate-Sophien tahdosta tää juhla
aivan raittiiksi on järjestetty. —
Myöhemmin yhteisestä pyynnöstä
päivän sankaritar soittelee
"Kultaiset langat" Tshaikovskin ja vielä
ylimääräisenä numerona:
"Tää kodin onnea ompi rauhaisaa."

Kätten taputukset, hyvä-huudot. —
Sitte noustaan vähän katselemaan
pappilan rouvan maalailemia
ihanoita seinätauluja.

Henkikirjurista tuntuu, että
taulumaalaukset seinillä
todistavat herkkää tunnetta
ja luonnonhavaitsemiskykyä.
Ne loihtivathan katsojalle eteen
milloin kesä-illan lämpöisen,
auringonlaskun kauniin ruskotuksen,
milloin valkopurjeet ulapalla
tyynellä, päilyvällä, seilaamassa...
Tahi haaveellisen kuutamon,
jolloin vedet vienoon värehtivät...

— Nykyään ne taidemaalarit, —
alkaa vallasmanni, — ne on, tuota,
sellaisia töhertelijöitä.
— Niin, no, — sanoo kirkkoherran rouva, —
kun eivät osaa, niin ne tuhraavat
mitä vain sattuu, siinähän se on.
— Taidon lahjaa eivät kaikki saa,
myöntää kirkkoherra huokaisten. —
Ja toiseksi, niin vaatiihan se myöskin
intelligenssiä ja rutiinia.
— Aivan oikein! yhtyy lääkäri, —
myös riippumattomuus on mielestäni
tärkeätä taidemaalarille.
Taiteen pitää, minun luullakseni,
puhjeta kuin kedon kukkasen,
olla huolettoman hengen tuote,
huvitus ja myöskin sielun ruoka
luojallensa sekä katsojalleen.

Ennen juhlan loppua on toki
kuultava vielä, mitä ajattelee
apupappi taideasioista.

Hänestä se on — taide nimittäin —
hengen kuvastin ja luonnon peili.
Hän on itse joskus yritellyt...
(Tätä tunnustaissaan punastuu hän.)
maalailla öljytauluja ja silloin
huomannut, että se on tarkkaa työtä,
ja sitte luonnontuntemusta myöskin,
rakkautta luontoon, sillä taide on...
taide on — peilikuva luonnosta!



Matkustajalaiva.


Maanantai-iltana on lähdössä
kaupungin laiturista moottorpursi
matkustajia viemään maalaiskyliin.

Pursi on kaikin puolin "extra prima".
Siinä on kolme eri luokkaakin,
niinkuin on hienoimmissa laivoissa
tapana pitää. Ensimäinen luokka,
jossa on penkkilöillä pehmikkeet
heinällä topatut ja koristetut
tulipunaisilla tupsuloilla,
on ihan etukeulassa, ja toinen,
jossa istuimet on muuten
kuin ensimäisessäkin luokassa,
mut ilman lankatupsukoristeita,
on peräkokassa, ja kolmas luokka
on sijoitettu konehuoneeseen.
Kolmisenkymmentä täyskasvuista
on laivan lupa ottaa kuljettaakseen.
Siks ihmiset jo saapuu laiturille
tuntia, kahta ennen lähtöä.

Nyt juoksee ihan viime tingassa
"riätälj-mestär" Ryhänen ja tahtoo
purtehen tunkeutua liian täyteen.
Kapteeni liepeisiin käy räätälin,
tehden perinpohjin selkoa,
kuinka mont on lupa ottaa "völjyyn".
— Ei meill oo tilloo, herra riätälj-mestär.

— Miks ei oo tilloo? Tilloo täytyy olla.
Pasissier-laivaan täytyy ottaa mukaan
pasissierit; mie oun pasissier.
Nuo jauhosäkit tuossa kannella
ne ei oo mittään pasissierilöitä.
Puottakaa ne poikkeen. Miull on asijoita
niin tärkeitä, jottei tää laiva vastoo
miun reissuloitain, jos ne hiijautuu.

Kapteeni häkeltyy. No mitä tehdä!?
Ei uskaltaisi jättää räätäliä,
ei oikein mukaan ottaa. Mutta silloin
tulla lehestää jo poliisi.
Virkansa puolesta, ei ylpeydestä,
sekautuu asiaan ja pitää siinä
tavanmukaisen nyt kuulustelun,
jonka nojalla hän vihdoin kieltää
laivaan pääsyn Albin Ryhäseltä.
Laiva antaa heti lähtömerkin.
Kapteeni huutaa koneenkäyttäjälle:
(Molemmat tulleet tänne Savon mailta,
niinkuin "riätälj-mestär" Ryhänenkin.)
— Pannaanpas lähöks! Toinen siihen vastaa:
— Lähöks pannaan ihan paikalla,
het, kun soan toahan paperossiin tulen.

Kapteeni hetken päästä: — Takas-päin!
Ja laiva uljahasti täristen
irtautuu laiturista. Mutta eikös
käy silloin kone hieman reistaamaan.
Mikä lie akseli vain taittunut,
mut kiusaa siitäkin on kerrakseen.

Onneks ei jäädä tuuliajolle.
Kapteeni näet yltää vielä seipään
ojentaa laiturilla seisoville.

Ukot ottaa vähän itseensä:
— No, mitä? Eikös sitä lähetä?
— Lähetään... ihan tuossa paikassa...
Juostaan vuan tuolla Jörkin pajalla...
Massina joinniik koipein juonittelloo...

Noin tunnin päästä sitä lähdetäänkin,
ja lähdetäänkin ihan viivana.
Yks venemies vain pääsi sivuuttaamaan.
Kun oli säkkilöistä tehty purje,
ja vielä souti selkä kiperänä
niin voitti, tietäähän sen, vängällä.

Keskellä selkää huutaa kapteeni:
— Mennäänkös, masunista, Hirvisaareen?
— Ka, vaikka tuonne sitte poikkeaisi...
voiphan ne ostaa limunaatia.

Poiketaan Hirvisaaren laituriin,
lahteen parin virstan pituiseen.
— On siellä retonia, virkkaa joku
nähdessään rannan täynnä tyttölasta.
— On tuolla nuitai pojan könttilöitä,
ne likoille näät limunaativettä
pistuovoivat, tummasetkin sorsat!

Virvoitusveden kauppa käy kuin siima!
— Tuo vielä pullo sitä punasta!
Tai anna heitä kaksi. Täss on raha!
Kapteeni hyppää vihdoin paikalleen
ja antaa lähtökäskyn, mutta silloin
huutaa joku: — Hei, hei! Älkääs menkö!
Yks pullo vielä sitä punasta!

Ei kestänyt kuin puoli tuntia
tää kaupan teko sangen tärkeä.
Taas lähdetään, ja ihan ehjin nahoin
saavutaan viimeisehen laituriin
jo siinä vähää ennen puoli-yötä.



Ilojuhla rautatien kunniaksi.


Nythän ne rupeavat rustaamaan
tännekin, kuuluu, sitä rautatietä.

Kaupungin herrat ovat juhlimassa.
Siellä on olvet, liköörit ja rommit,
lihat ja kalat, kaikkinaiset herkut.
Soittokunta siellä puhaltaa.
Herrat ryyppäävät ja huutavat:
— Eläköön! ja — Maljat pohjahan!
Maljat pohjaan radan kunniaksi!

Ilo ois kaikinpuolin vilpitön,
mut sattuu kaksi kaveria siinä,
nokakkain, kaksi vanhaa vihamiestä.
Ja vaikka onkin päivä sovinnon,
hetki julman jubileerauksen,
niin eivät malta olla tonkimatta
toistensa vikoja taas esille.

Sanoopa yhden kerran paukahuttaa
kelloseppä silloin maisterille,
ylen viisaalle ja koppavalle:
— Mikäs virka sinulla on oikein?

Toiselle se on sangen arka paikka,
kun ei ole oikein mitään virkaa,
ja virattomuus täällä katsotaan
synniksi suuremmaksi varkautta.

Eipä siis sovi kovin ihmetellä,
jos ottaa itsehensä maisteri.
Lentää punaseksi niinkuin rapu,
katsoo hetken kakkuloiden yli
ja nousee, sanoo sanat murhaavat:

— Noin tyhmää kysymystä tähän asti
kuullut en ole vielä kertaakaan,
mut ei se sentään mikään ihme ole:
tämähän onkin mulle ensi kerta
käsityöläisten kanssa seurustella.

Tästäpä suuttui melkein koko joukko.
Jokainen luuli, että maisteri
tarkoitti sanoillansa koko seuraa.

Ja kiivain silloin, lehden toimittaja,
joka vasta tänä iltana
maisterille kiirein esitettiin,
huutaa ihan kohti kulkkuaan:

— Ulos! Tämähän on sikamaista
ruveta yleisessä paikassa
kunniallisia ihmisiä
solvaamaan moisin sanoin! Ulos! Ulos!

Maisteri kääntää silloin hävyttömän
katseensa toimittajaan sanoen:

— En tosin tunne tätä räätäliä,
mutta luulen, etten ole velkaa
penniäkään vaatekerrastani.
Ja siksi pyydän: Älkää huutako,
kun ei teitä ole tarvittu.

Samassa hän jo kumartaa ja lähtee.

Eikä olis hyvä ollutkaan
viipyä viimeisien sanain jälkeen,
sillä toimittaja Pulkkinen
ylenpalttisen on paksu äijä.

     *   *   *

Tämä nyt oli pieni väliremppaus
siinä jumalaisten juomingissa,
eikä sitä kohta muistetakaan.
Huomena ollaan jälleen hyvää kuomaa,
tökätään kättä maisterillekin,
kysytään: — Vieläkö on pohmelo?
ja nauretaan ja pannaan sanomiin:

— Vaatimaton illanvietto eilen
rautatien kunniaksi vietettiin.
Mieliala toverillinen.
Rattoisassa seurustelussa
kului ilta pikkutunneille.



Sorsajahdissa.


Astuu tässä toissa iltana
ikkunani ohi Jurkan Tommo,
mies rehti peräti ja ponteva,
takoja tarkka, ylen selvä seppä,
astuu siitä pyssy olkapäällä,
nyökäten hyvän illan ikkunaan.

Kysyn: — Minnepäs se Tommo nyt?
— Vohlaa menen tavottelemaan.
Kuului sorsajahti alkaneen.
Viime yönä oli järvellä
sellainen tulimaisen roikina,
jotta arvelinpa, annas olla,
jos tässä piipahtaisin minäkin
erään sorsan säkkiin pistämässä.
Tule höykkään! Onhan sillä pyssy
teidän isännällä, tietääkseni.

Innostun siinä. — Vuottelepas vähän!
Juoksen isännältä haulikon,
uuden, uljaan kaksipiippuisen
ja lähden Tommon kera sorsajahtiin.

Venettä vanhaa maalta lykätessään,
savista, vuotavata, Tommo sanoo:
— Eihän tää meidän moottori nyt ole
oikein komia, vaan eikö tuolla
sen verran liirattane, kuin on tarvis.

Se näät täysimäisen loha näkyy
vuotaa pulkentavan kimmilöistään.
Vaan antaa vuotaa. Onhan tässä aikaa
naussata vettä tieheen hänestä.
Eihän tuota aina huoli olla
pyssy tötöllänsä ampumassa.

Olehan sentään siellä vakavasti!
Tällä on, epelillä, kaikki kujeet.
Osaa se olla näet vaaruvakin
niinkuin mikä lemmon kätkyt ikään.

Päästään Kanasaaren salmekkeelle.
Silloin lentää pieni moottori
kaupungista käsin, räklättää,
täynnä miestä kauluskulkkua
kaksipiippuisine kivääreineen.

— Olipas onni, sanoo silloin Tommo.
Ne ne meille sorsat aristelee
ruohikoista, saatpahan sen nähdä.
Olen minä niitä ennenkin
pitänyt koirinani tässä työssä.

Samassa kohoo pari, kolme sorsaa,
mies moottorista ampuu roiskahuttaa,
ampuu toinen. Yhtä tyhjän kanssa!
Sorsat lentää melkein meitä kohti.
Tommokin silloin torven kohottaa,
vanhan, ruosteen runteleman putken,
konstin oikein kotitekoisen.
Kiirettä ei pidä laukastessa.
Kun laukasee, niin sorsa tipahtaa,
tipahtaa niinkuin kuollut konsanaan.

— Hitto sentään! Tommo päivittelee,
kun ei ole toista torvea
tuossa pyssyn kuvahisessa,
jotta saisi yhteen hikeen soittaa
toisenkin sorsan nurin niskojaan.

Tarjoan hälle kaksipiippuista,
mutta Tommo viittaa kämmenellään:
— Elä luule! Käteeni en huoli
vaaprikan tekemiä pyssylöitä,
vaikka heissä oisi viisi reikää.
Omaan takapuoleenikin luotan
enemmän kuin asuun mokomaan.

Koitan puolustella tehtaan työtä,
mutta Tommo pysyy uskossaan,
että ei tee totta tuollaiset
läpäjävät, raviertukki pyssyt.
Leluja ne on pyssyn rinnalla.

Ja kun sitte vielä pari kertaa
ammun metsään kaksipiippuisella,
päästän sorsat muille markkinoille,
silloin Tommo vasta innostuu:

— No, poikarukka! Enkös sanonut?
Enkös ennustanut: Ei tee totta!
Olenhan minäkin jo eläissäni
toisenkin torven tainnut tyhjentää.
Pidähän mielessäsi miehen puhe:
Sorsaakaan et puota, usko oikein,
mokomalla lelulla kuin tuolla.

Ei se sana ihan toteen käynyt.
Puoltanut lienen toki pari sorsaa.
Mut Tommo sanoo niitä käännellen:
— Vo-voi! Ei lyö läpi höyhenistä.
Haulit karisevat, katsohan!
Vaan pökertyyhän siitä lintu vähän,
kun ihan pyrstön alta ammutaan.



Vallasmanni ja poliisi.


Nimismiestä ukot kutsuu täällä
rähilääksi, keljapössiksi,
tahi Pahulaisen syöttilääksi.

Poliisia sentään sanotaan
joskus oikealla nimelläänkin,
mainitaan Malakias Pötröseksi.

Kumpikaan ei miekkaa hukkaan kanna.
Molemmat ovat sangen innokkaita
virkansa töitä toimitellessaan.
Poliisi vain on vähän liian arka.

     *   *   *

Kerran nämä samat kruununmiehet
ajavat kaupungista kotiin päin
ollen hienoisessa hiivassa.

Törrääjän mäen päälle tultuaan,
suutari Kopperoisen mökin kohtaan,
nimismies tahtoo mökkiin kahville.

— Juokse, kysy Kopperoiselta,
keittääkö hän meille kahvia,
maksua vastaan, ymmärräthän sinä!
sanoo poliisille nimismies.
Koputa ylös. Taitaa maata jo!

Pötrönen juoksee. Ruutuun naputtaa.
Ei hiiren hisahdusta sieltä kuulu.
Harmaa kissa siihen ilmestyy,
Pötrösen saappaan varteen päätään muilaa,
naukua marajaa ja pökistelee.

— Lyö nyrkillä, niin että kuulee siellä!
Puota rampkaan, jotta helähtää!
— Ei se herää, kyllä se on vissi,
vaikka tään purkais koko mökin tästä,
väittää Pötrönen. Hän tietää näät,
että suutari on sangen kiivas,
ei ole sen kotirauhaa häirittävä
melulla sellaisella ensinkään.

Silloin hyppää itse vallasmanni,
potkasee ensin kissan lepikkoon,
laukasee sitte nyrkin ikkunaan,
niin että lasit kartanolle parskuu.

Samassa ryöpsähtää jo Kopperoinen
kirves kohollansa ikkunaan
luullen rosmojen nyt hyökkäävän
keskellä yötä häntä nitistämään.

— Elä elä tule, pahulainen!
huutaa suutari kuin pasuuna.
Pistänet vain ikkunahan pääsi,
niin kaksi kissankuppia teen siitä!

— Hiljaa Kopperoinen! Minä olen...
— Olepa sinä mikä tahtonet,
mut älä komentele, hiton räähkä,
älä yhtään siinä suurentele,
tahikka minä tulen kartanolle!

— No nyt on hyvä, miettii vallasmanni.
Kävelee jälleen kärryjensä luokse
ja käskee ajamahan helvettiin!

Istuu, melkein loikoo, rötköttää
ja haukuskelee siinä joutessaan
Pötröstä, poliisia, pelkuriksi,
nahjukseksi, lökkäpöksyksi,
kötykseksi, ukkoraukaksi,
nököttimeksi ja vaikka miksi.

Pötrönen kuuntelee, ei vastaan pane.
Ajaa nykyttää vain hevosta
ja koittaa pysytellä istuimellaan,
kärrien toisen likasiiven päällä.

Viimein väsyy toki vallasmanni,
sanoo: — Haista nyt jo se ja se!

Pötrönen rykäsee ja tavottelee
laulaa siinä jotain huomevirttä:
"Jo aurink’ armas"... mut ei riitä ääni,
ja nimismieskin siihen ärähtää:
— Ole naukumatta hänessä!

     *   *   *

Mutta kotonansa Kopperoinen
ei enää unta silmähänsä saa.
Istuu pöntöllensä miettimään.
Tupakoi ja lampun sytyttää,
alkaen äkäpäissään valmistella
Mulin Matin saapasparia.



Erokahvilla.


Juopi tässä erokahviloita
kahdenkesken minun kanssani,
pienessä, rauhaisassa pöksässäni,
Miettis-Pekko, äijän käriläs,
ukko seitsenkymmenvuotias,
leuka valkoisella harjaksella,
ryntäät rehjallansa karvaiset.

Viisas äijä, kalamiesten paras,
puheiltansa kovin konstikas.
Suu on aina melkein korviin asti
viisahassa virnistyksessä,
silmät tirrillänsä, kierot silmät,
joista toinen evähiä etsii
toinen kun katsoo kalaa järvestä.

Tämän äijän kanssa sit on oltu
lullimassa tuolla järvellä
toinenkin kerta, kalastelemassa.
Koluttu joka lahden kainalo,
joka saaren ranta ratusteltu.

Niin se ukko tiesi kalapaikat,
arvasi ahvenluodot tarkalleen,
kuin olis kirjasta vain katsonut.

Toisenkin kerranhan se kesässä
astua jäkerteli tuohon noin,
ikkunani alle irvistämään,
sanomahan: — Hyvää huomenta!

Nyt tässä istutaan ja turistaan,
viisastellaan minkä mistäkin,
imetään sikaria kahvin päälle
ja nauretaan, me kalaveikot vakaat,
turhalle koreudelle maailman.

— No, sinä sitä lähdet Helssinkiin?

— Niin pitäis mennä, vaikk’ei mieli teekään.
Hyvähän tätä olis täälläkin,
käydä kalassa ja kohta puoleen
tetrin kuvillakin kuurotella,
vetää nuottaa syksyisellä jäällä
kylän äijäin kanssa ärrittää.
Olispa toki tainaan mukava
kylmän jäykistämät jäsenensä
oikaista illoin saunan löylyssä,
kylpeä röpsytellä, syödä, juoda
ja maata pötköttää kuin pölkky ikään.

Ukko tuosta nauraa hehahtaa
ja epäilee, jott oiskos se niin pakko
sinne Helssinklöihin tunkeutua.

Siellä ne taitaa olla, — jatkaa sitte, —
erilaiset nuokin pykkyökset,
ja taitaa olla sinne läjäytynyt
tätäkin ihmistä ja eläjää.

Senkö päitä ne nyt sinne oikein
täppäytyvät, mokomaankin pesään,
ja mitä siellä sitte kaikki tehdään?

Taitaa vain suurin osa olla niitä
panksuonloilla vetelehtijöitä,
mitkä aikaansa vain tappavat,
maleksivat siellä silkkilöissään
ja kultakäätylöissään käyskelevät,
niitä, näätsen, rakkiherroja
ja niitä samet’manttel-mampseleita,
joita oli tässä eräs kesä
moniaita heitä täälläkin,
silloin, kun oli tässä lähellä
se vesivaaprikka, se kuhnelaitos.

Oli yksi, mikä se nyt oli,
evesti vai mikä römötörjä
hän lienee ollut, enhän minä tiedä
heidän virkojaan ja säätylöitään,
oli vain aika töksäys miehekseen.
Ei kelvannut näät hyväpäiväkään.

Tuolla se kävi Piiraskalliolla
suurta pössiänsä palvaamassa.
Kelluili siellä niinkuin mikä hyle,
kun satuin siitä sivu soutamaan.

Rouvalla sillä oli ryntäitä!
En minä mokomia ole nähnyt.
Arvelin jo, jotta tuskin ne on
oikiata rintavarustusta,
mitä lienee turhaa toplinkia.
Mut mäne häntä tiedä. Oli tuolla
muutenkin kyllä lihaa luonansa,
pari, kolme leuan lellukkaakin.

Se kun sitte mennä jauhatteli!
Silkissä yltä päältä kuhaji,
hepenet hatussa vain heilahteli,
ja sormiloissa senkin seitsemät
riljantit läpäji ja lehaji.

Sitte oli eräs nälkäkurki,
mikä lie ollut leinin lyömä kutka,
käveli aina silkkihörmissä
ja kultapäinen keppi koprassa.
Kuului olleen joku vanha poika,
koroillaan eläjä ja rellestäjä
kaikenkalttaisissa kalaaseissa.
Vaan niin se sitte ennen aikojaan
loppuikin kyyti ihan yhettömään.

Tässä pitää vielä näilläkin
vanhoilla kolvillansa hiihatella
monta kertaa paljon rivakampaan,
kuin se hipsitteli, polonen,
mies parahassa kyntö-iässä.

     *   *   *

— Vai niin. Vai Helssinkiin vai menet.
Kukas se sitte minun kanssani
panee tupakaksi, turisee
tällä viisin, niinkuin tässä nytkin.
Ukko nousee ylös köpsähtää.

— Kiire on perunoita nostamaan.
No, terveeks jäämmä! Liika leikiksi.

Tökkää kättä silmät sirrillään,
sikarinpätkä suussa leveässä
nauraa kekettää ja ulos lähtee.



Kaupunki-idylli.


Ah, ajan kaunistama kaupunki!

Kuin unessa sen vuodet vierähtivät,
sen pienet puiset talot torkkuneet
on samaa untaan sadat vuodet jo
puutarhain rehevien keskellä.

Hän, joka tätä pientä kylää kerran
"Omenakukkain Kaupungiksi" kutsui,
lie riemumielin tuoksut tuntenut
kesäisen, punertavan illansuun,
kun sadekuuron jälkeen päivä paistaa...

Sellainen tyynenkirkas iltapäivä
kukkiin hukkuvassa kaupungissa
on niinkuin vanha, vaalentunut satu,
jota todeks et, et valheeks usko.

Näet, kuinka virran vesi välkkyy,
valkeat venheet liukuu, puistot kukkii,
vihreät kirkonlasit kiiltelee, —
katot vähin erin sammaltuvat...

Heinää, jota katuvieret kasvaa,
korjaavat vanhat ukot tahi ämmät
kyyrien haalistunein puvuin siellä,
jäykin liikkein, aivan niinkuin vanhain
kuparipiirroskuvain ukot, ämmät...

Kuulet, kuinka kirkonkellot soittaa
rauhaan jonkun eloon väsyneen,
kuulet saattojoukon veisaten
loittonevan ulos kaupungista
tykö nummen hedelmättömän,
vaivaismännikköhön matalaan
läpi kiviaidan rautaportin. —

Kaupunki puistoinensa, pihoinensa
keskellä kukkaistulvan torkkuu vain
niinkuin paratiisi, josta näkee
autuaat unta vaivaismäntyin alla. —

Nuoren naurun kuulet helkkävän,
näet: pari peittyy puistohon,
jossa käytävät on kaitaiset,
pensaat rehevät ja heinä sankka...

Kaupunki katsoo virran kalvohon
hymyillen kukkealle kauneudelleen,
jota ei vuodet vähennä, vaan lisää.



Lähtö.


Kylläpä tässä luonto lankeaa,
kun täytyy lähteä taas täältä tieheen,
jättää mummot hyväluontoiset,
jättää herkut, puolat, sienet, piiraat
ja sisäänlämpiävän saunan löyly.

Pois täältä siis, pois rakkauden mailta
ja yksinkertaisesta elämästä,
joka on sielulle kuin lauha sade
maan kamaralle päivän polttaman.

Tosinhan tuo tahtoo tunkeutua
tännekin tuo tietopuolisuus,
sivistyspitoisuus, jonk etehen
Kaihorinnat intons uhroavat.
Tosinhan alkaa tulla muotihin
täälläkin simpsetit ja mansietit

ja manihvestit tahi maniskat,
myös rekko- ynnä sivijottipuvut,
mut aina täällä sentään oleskelee
kuin maalla ainakin, ja yhä sentään
on täällä vanhaa, rehellistä juurta,
viisasta miestä alla sarkanutun.

Siks tuntuu ero näistä eläjistä
ja näistä maista varsin vaikealta.
Jättää pellot, niityt, joet, salmet.
Syyskuulaat päivät, tuoksut riutuvat
viimeisten kukkain, kaikki jälleen vaihtaa
kaupungin kivikatuun, kolinaan.

Ei siksi, jotteiko ne myöskin oisi
omat ilonsa taas kaupungissa,
omat nautintonsa, joiden arvo
on ihmis-elämässä tärkeä,
kuten tään talon isäntäkin sanoo.

Ottaa nyt musikin ja maalaustaiteen,
panee gramofoonin pelaamaan
ja katsoo jotain seinätaulua,
maisemamaalausta dundeellista,
istuen topatussa sohvassa,
niin nyt on kumma, jos ei siitä nauti,
jos ei siitä sielu rikastu!

Niin että kyllä täytyy sanoa,
jott on se sentään jotakin se taide,
on se vain niin paljon ihmiselle.

Niin jotta, veljet, kohta tavataan
ja pannaan gramofooni pelaamaan.
Vaikka siinä sitte vielä katsoo
jotakin seinätaulua... niin että...
on se taide ihmis-elämässä...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kylä ja kaupunki : Laatukuvia" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home