Title: Omistani ja omilleni
Author: Sillanpää, Frans Eemil
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Omistani ja omilleni" ***


OMISTANI JA OMILLENI

Kirj.

F. E. Sillanpää



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.



Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina
seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein
korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä
kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui
— minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen
isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä
tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni
tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin,
kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että
teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin
kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden
olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on;
en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en
toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee,
jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi
havaita — en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen
mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, eliötä minua siinä määrin kuin
sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten
luo...

Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien
elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen
elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin
näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä,
että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te
olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen
kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta
ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia
sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota
sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään.

Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian
suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi
alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin
muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia
luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni annan
edempänä muutamia viitteitä.

Jokainen kirjoittaminen omille jälkeläisilleen on isälle melko
arkaluontoista, ellei tahdo imellellä turhanaikaisia. Minun on mahdoton
kuvitella, että minun isäni olisi osoittanut minun luettavakseni mitään
sellaista, kuin minä tässä teille tarjoan. Mutta minulla on vahva aie
kehittää välini teidän kanssanne hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän
yhdessä saane aikaan, että meillä on huumori siinä, missä moniaalla
muulla on isällinen arvokkuus. Siihen luottaen siis...

Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä
seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden
erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että
jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen
pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan »Elämän ja
auringon» kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden
aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset,
jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja
äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli
syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä
Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme
avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä
1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis,
kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua
ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun
minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan,
lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla
ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan
kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä
iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti
naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla
hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi
harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin
siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä
hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva
tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni
seinän sisäpuolella... Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi
verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin
ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon.

Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin...

Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme
Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena
hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit
samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa
puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopuniisensa, teki sen
lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten
tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin
vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan... Kun sinä
puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaa yöllä
sinun ensimmäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi rinnalle.
Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten kolmestaan elelimme.

Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa
noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti
ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimmäisten jokellustesi
sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa
ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut
meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi
kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme
sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan
varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan
hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä
sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa
pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut.
Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja
olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä.
Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen,
kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja
ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä
vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin,
mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimmäiset valkoiset nähtiin jo
tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden
vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta
onnettomuutta, typeryyttä. Ensimmäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen
olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat
ensimmäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään,
toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman
sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli
pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin
isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä
heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta
palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka
uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen.

Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena
kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin
päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla
oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun
kirjoitin »Hurskaan kurjuuden» ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi,
sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön
hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan,
äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin
kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan
nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta
ajoilta on alkuisin Eskon elämä...

Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit
keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on
vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden
aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi
ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin
tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet
ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en
kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi.

Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö.
Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen:
tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän
toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa
sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti.
Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia,
kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen
tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, 'mikä vamma
alhaisoylväyksissä on niin tavallista.

       *       *       *       *       *

Tässä yksinäisyydessäkin tunnen kasvojeni menevän makeaan hymyyn,
kun pitäisi ruveta kuvailemaan sinua, poika. Sinuun tuskin liittyy
muita kuin humoristisia muistoja nelivuotisen taipaleesi ajoilta.
Jo sinun maailmaan tulostasi oli aika touhut. Asuimme silloin vielä
Ala-Vakerilla ahtaissa oloissa, minkä vuoksi päätettiin mennä hakemaan
sinua kaupungista. Aikalaskuissa tehtiin perinpohjainen erehdys ja
niin sai äitisi oljennella siellä ikävissään kolmatta viikkoa. Sitten
me pelkäsimme kauheasti, että sinut siellä tehtaassa vaihdetaan ja
kiertelimme pitkin kaupunkia etsimässä sinulle yksityistä syntymäsijaa.
Sitä ei kumminkaan löytynyt ja niin heittäydyimme herran haltuun.
Odoteltiin yhä vaan ja tulithan sinä viimein. Kaikki tuskatkin
unohtuivat äidiltäsi, kun hän vahti ja paimensi, ettei sinua vaan
vaihdettu. Vasta kun olit saanut kaulaasi hopealapun n:o 19, eikä muita
tulokkaita ollut, rauhoittui äitisi. Niin että kai sinä nyt sitten
meidän poikamme lienet.

Sinun imemisaikanasi alettiin tätä meidän nykyistä taloamme rakentaa.
Muistan sinut erikoisesti tupaantuliaisten yhteydessä, jotka eivät
olleet niin varsin iloiset. Päivä oli lauantai joulukuun 4. vuonna 20.
Olin päivemmällä lähtenyt kirkolle rahan hankintaan, mikä rakennustyön
lopulla alkoi tuottaa yhä suurempia vaikeuksia. Viivyin iltahämyyn
asti. Sillaikaa oli äitinne suorittanut muuton ja oli juuri sinua
noutamassa, kun minä saavuin uutistaloon. Työmiehet olivat lähteneet
ilman tiliä, kun minä viivyin hiukan yli kello 6:n. Muuan miehistä,
jonka asunto oli varsin lähellä, oli lähteissään huutanut ja melunnut
ja vihdoin vääntänyt pääoven lukkoon ja pistänyt avaimen taskuunsa
»siksi kunnes rahat tulevat». Kyökin oven oli sentään jättänyt
avoimeksi, niin ettei meidän tarvinnut taivasalla olla. Minä lähdin
tapaamaan poliisia voidakseni hänellä lähettää miehelle tilin ja
saadakseni avaimeni. Sillä matkalla te tulitte minua vastaan, äitisi
sinua sylissään kantaen. Piditte keskenänne hyvin eloisaa uhoa, kuulin
sen teidän tietämättänne etäältä ja se huvitti minua niin paljon,
että harmini lauhtui. Olin ensi innoissani päättänyt saattaa miehen
lailliseen rangaistukseen teostaan, mutta siihen se lientyi. Ehkäpä
tulee parempi onni taloon, vaikka ensi yön nukummekin timpermannin
takavarikossa.

Sinä olet ainakin nyt pienenä oikea poikalapsen perikuva. Niinkuin
hyväntuulinen täysikuu on naamasi, kun aamulla varhain heräät ja kapuat
viereeni. Olet rakenteeltasi vahvin kaikista, et ole vielä koskaan
ollut kunnolla sairaana. Suhtaudut meihin ja muihin lähimmäisiisi
reippaasti ja avoimesti, olet suuri viikari, mutta harvoin ilkeä.
Ilmaiset myötätuntosi ja kiintymyksesi lujasti ja arkailematta; et
häpeä niitä, vaikka toiset laskevat leikkiä.

Minun kuvitelmillani teidän tulevaisuudestanne on tietysti korkeintaan
runollinen arvonsa ja ovat ne ymmärrettävästi varsin tyypillisiä
isänunelmia. Kumminkin minusta nyt tuntuu, että jos sinä saat kasvaa
ja elää vaurioitta, niin on sinulla melkoiset luontaiset edellytykset
jalostaa sitä', mikä minussa vielä on alkeellista, viedä kauaksi
eteenpäin sitä taistelun kohtaa, joka meille kuuluu. Kun toivon,
että säilyttäisit ruumiisi ja henkesi siinä kunnossa, missä ne nyt
ovat, niin älä myrskyiälläsikään tämän lauseen johdosta nimitä minua
pyhäkoulunopettajaksi. Minä olen kyllä ajatellut tämän asian hiukkaista
pitemmälle kuin joku imelä täti ja perusteluni löydät etäämmältä tästä
kirjoituksesta.

Sinä Helmi — joka itse nimität itseäsi Hempuksi — olet ensimmäisenä
syntynyt tässä talossa, jossa toivoakseni sen seisonta-aikana tulee
paljon hyviä ihmisiä syntymään — niin että sinulla on niinkuin
aloittajan vastuu. Se tapahtui kaksi päivää Juhani Ahon kuoleman
jälkeen ja vähältä piti, ettei se tapahtunut samana päivänä, elokuun
kahdeksantena. Sinä päivänä minä näet olin kaupungissa ja saatuani
kadulla käteeni tuon järkyttävän sanoman soitin kotiin ja käskin laskea
lipun puolitankoon. Mutta silloin sattui, että äitisi juuri oli astunut
laiturilta laivaan ja oli jo auttamattomasti matkalla kirkolle, kun
huomasi lipun surullisen asennon. Mitä on tapahtunut? Pelkoa, tuskaa ja
levottomuutta, kunnes hän perille päästyään sai kuulla uutisen, joka
sekään ei häntä tietenkään ilahuttanut. Onnellisesti hän kumminkin
matkaltaan selkisi ja seuraavana iltana alotit sinä enteesi ja sitä
seuraavana aamuna pääsi lippu jälleen kohoamaan. Sinä olit maailmassa,
vankka tyttölapsi, yläkerran tienpuoleisessa kamarissa.

Omaksi hauskuudeksesi voit kuulla pari sanaa ristiäisistäsi, jotka
olivat aito taiteilijamaiset. Onnellisena isänä olin taas kaupungissa
eräiden toverien seurassa, joiden nimet voit tämän luettuasi katsoa
asianomaisesta paikasta. Kun yhdellä heistä oli automobiili, tarjosi
hän seurueelle pienen huvimatkan, jos vain joku voisi sanoa, minne
mentäisiin. Minä ilmoitin, että minulla on kotona nimetön tytär,
mennään ja kastetaan se pois, arvoisa seurue kummeina. — Ja minä tiedän
maailman hauskimman papin, lisäsi tuleva esikummisi, odottakaas, minä
soitan sille. Minä puolestani tiesin, että kotona ei yhtäkkiä voitu
ottaa vastaan tätä iloista autokuormaa: ei ollut, mitä nautittaisiin
eikä edes mistä nautittaisiin. Käden käänteessä olivat asiat niin
järjestetyt, että minä saatoin ilmoittaa kotiin: »Me olemme siellä
tunnin päästä ja panemme toimeen ristiäiset pyytämättä talosta muuta
kuin lapsen ja vettä». Niin kävikin, eikä meillä ole ainoissakaan
ristiäisissä ollut niin hienoa eikä emäntä päässyt niin vähin vaivoin
kuin niissä.

Olit vakahisena tavattoman siivo, nukuit pitkiä unia, melkeinpä
luonnottoman pitkiä. Mutta kun itkit, itkit rajusti ja puolen vuoden
ikäisenä ensi kerran itkit niin, että'pakahduit tajuttomaksi. Se
uudistui sitten silloin tällöin, ikävä varjo lankesi vilkkaimman
kehityksesi kuukausille. Sinua tuli pakostakin varjeltua ja
hemmoteltua, ettet olisi päässyt äkisti suuttumaan. Viimeiset kaksi
kohtausta sattuivat tänä vuonna toukokuussa. Kun sitten kesäkuussa
teimme hauskan matkan Toijalaan tapaamaan »Ulppoa», niinkuin sinä
professorin nimen äänsit, ei kohtauksia enää ole tullut. Mutta tuon
ilkeän taipumuksen jäljet tuntuvat sinussa ainakin nyt vielä selvästi:
olet ikäänkuin liian vilkas ja sielukas ja pelkään hiukan, että sinulta
elämässäsi tulee puuttumaan se jähmettymisen kyky, joka joskus voi olla
tarpeellinen. Sinun nimikkoromaanisi on »Hiltu ja Ragnar»... Mutta
kun näin saat tietää asian johdon, voit itsenäiseksi tultuasi ehkä
osaavammin siihen suhtautua.

       *       *       *       *       *

Sinä Paula olet tätä kirjoittaessani vielä sillä asteella, että sinua
olisi helpompi kuvata siveltimellä kuin sanalla. Sinun romaanillasi,
joka vielä on keskeneräinen, tulee olemaan hiukan pahaenteinen nimi.
Niinhän oli Eskonkin — ehkäpä enne toteuttaa vastakohtansa... Olet
ainakin nyt ilahuttavan voimakas ja kaunis rintalapsi. Istuen vaunuusi
muurattuna sinä leveällä hymylläsi hallitset koko pirttiä. Kun isommat
sinulle teiskaroivat, hekotat sinä äänekkäästi, huitaiset kädelläsi
ja ärjäiset iloisen ankarasti jonkun sanan omalla kielelläsi. Sinä
synnyit tänä vuonna toukokuun neljäntenä yläkerran järvenpuoleisessa
kamarissa ja on elämäsi sen jälkeen ollut niin säännöllistä, että voit
sen vaiheet yhtä hyvin lukea jostakin lastenhoidon käsikirjasta. Ainoa
erikoistapaus on se, että olit mukana tuolla Toijalan matkalla, jolloin
sinut esikummiesi läsnä ollessa kastettiin Tampereella Emmauksen
hotellissa.

       *       *       *       *       *

Teille on ehkä hauskaa kuulla hiukan niistä perheen elämäntavoista,
jotka teitä koskevat — ja tehän tässä toistaiseksi olette pyrkineet
melkein pääasioita olemaan. Kun me äitinne kanssa lähdemme jonnekin,
koskee viimeinen varoitus teitä, samoin palatessa ensimmäinen
tiedustelu. Vähävaraisia ollen olemme todellakin tottuneet pitämään
teitä kallisarvoisimpana omaisuutenamme, ihan aineellisessakin
mielessä. Ja meillä on moneen muuhun lapseen nähden se elämänetu, että
teidän tuloanne on hyvillä mielin odotettu, sitten kun siitä kerran on
saatu asianomainen »ilmoitus». Ihmisen ajatushan on villein kaikista
hänen elintoiminnoistaan ja tekee usein varovaisimmallekin haltijalleen
kauhistuttavia kepposia. Mutta ei mikään ajatus ole meidän talosta
niin ehdottomasti pois suljettu kuin se, että tunnustettaisiin lasten
lukuisuudellaan turmelevan vanhempiensa elämän.

Aivan pieninä teitä yleensä on hoidettu sääntöjen mukaan ja olette te
kukoistuksellanne loistavaksi todistaneet oikeiksi annetut ohjeet.
Henkisten toimintojen vähitellen herätessä on teidän käsittelynne
tullut vapaammaksi, kenties liiankin vapaaksi. Kun äitinne on vielä
nuori ja iloinen, on hän ollut teille melkein kuin vanhempi sisar.
Iltasin hän nukuttaa teidät syliinsä keinutuolissa istuen ja laulaen;
milloin minulle sopii, teen itsekin saman ja tunnen siitä suurta
virkistystä. Jos hermovoimani on uupunut, tunnen terveen ja raikkaan
lapsen hyväilystä voimieni selvästi lisääntyvän.

Te olette siis lapsiani ja minä rakastan teitä niinkuin rakastan
kaikkia lapsia. Tavallisen säteilylain mukaan rakastan teitä
enimmän, koska olette lähimpänä minua. Pahimmat kauhunkuvat, mitä
mielikuvitukseni loihtii, koskevat teitä. Kun katselen teidän hehkeätä
ihoanne, nuoria jäseniänne, elpyvää älyänne ja ajattelen, että tuo
kaikki _voisi_ joutua multaan mädäntymään, kiehahtaa sisälläni
tuska. Jotakin hempeätä lohtua tuo se ajatus, että tuolla iällä
päättynyt elämä joka tapauksessa on ollut puhdas ja kaunis ja kenties
rikaskin — ajattelen Maeterlinckin »Tietäjiä». Mutta sittenkin on
tuo lohtu riittämätön. Ja kaikkein pahin kauhunkuva on se, että te
ja jälkeläisenne eläisitte elämänne luonnolliseen myöhäiseen loppuun
asti, kenties koko ihmiskunnan elämän loppuun asti, tuottamatta,
saavuttamatta sitä, mitä odotan ja toivon teidän itsenne odottavan.

Sillä rakkauteni teihin on laadultaan kieltämättä itsekästä, voisinpa
melkein sanoa, että se on oman mukavuudenhaluni reaktio. Se _voi_ olla
myös itsepetosta eräillä visseillä edellytyksillä, joita en kumminkaan
toistaiseksi voi pitää todennäköisinä.

Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten
kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon
kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo
tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus
ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista,
että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan
minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista
tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että
ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja
rakastavat lapsiaan — ja lapsia — juuri tuosta samasta alkusyystä.

Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi
lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi
keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista
loppulohtua.

Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi pysyäkseni
hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää? Minkä vuoksi haluan tuota
ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin tyydyttämiseksi,
vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni, koko ihmiskunnalle
tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen. Että jäisi aikaa edes
todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo, saavuttaa jonkinlainen,
vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ, ahkeruus, säästäväisyys
välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä, niiden harrastaminen
niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton. Minua tympäisee, kun
kuulen ylistettävän yksilöitä tai kansoja sen perusteella, mitä he
ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta samalla, millaisia
kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes osoittaneet haluavansa
luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi seikkaa ole toisiinsa
luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset ahertajat hyvin
kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia itselleen muuta kunniaa
kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka kunnia tyystin häviää,
jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä hoitamaan. Mammona ja
tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä renkejä mutta huonoja
isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan kerääjä, yksilö tai kansa,
joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun Mammona kerran on päässyt
isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen apurikseen.

Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni
teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani
todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla
jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin
ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin
minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä
suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee
lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain
pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa
ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin
ja niihin mielikuviin onnellisena hukkuu — mikäli aivan viimeinen
nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu — niin on minulla
kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy — yhä korkeampaa
ylimystöä.

Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan _eikä mistään muusta_.
Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot,
joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat kaikki harhaan johtavia
tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde
ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on
ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen
ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy
saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan
käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille
hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen
taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa
ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä
suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen.

Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden
ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti
määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat,
kunhan vaan lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis
tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista
asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta
kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä
jälkipuoliskolle. Teillä — ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin,
— voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni
kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten
miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppéällä huumorilla
edesmenneen vaarinsa saavutuksiin.

Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot —
se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen
vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja,
siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos
lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu
samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan
pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan.
Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin
tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen
pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella
tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että
suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa
saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että
sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää
pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan.

Tarkastaessamme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta
alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot
siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi
tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen
kautta. Tuo »mahdottoman» suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen
oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan
tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa
rajattomiin; »rajattomuuden raja» on tilattomuus.

Paikan kaksoissisaren ajan suhteen on asia sama. Matka tuon äärettömän
pallon halki mielivaltaisella nopeudella kestää »kaiken ajan». Mutta
matka on pisteestä siihen itseensä; ollaan siis perillä ennenkuin on
lähdettykään. Iankaikkisuus ei ole aikaa. On selvää, ettei tuo usein
mainittu piste voi olla »missään».

Ainoa saavutus näistä tuumailuista on se, että voimme totuttaa
ajatuksemme jonkinlaiseen »pallonmuotoisuuteen», joka minusta on
verrattomasti komeampaa kuin se »suunta»-ajattelu, johon pintapuolinen
arkielämä niin helposti johtaa.

Meidän on siis toistaiseksi ylimyksinäkin kiltisti pysyttävä ajan ja
paikan koordinaateissa ja käytännöllisesti määriteltävä elämä, että se
on ajan ja paikan käsitteitten rajoittamaa tietoisuutta. Mutta aika
ja paikka eivät ole kitsaita, meillä on rajoittamaton lupa tavoitella
»tasapintapalloa» ja ylpein unelmamme olkoon, että kun lopullinen loppu
kerran tulee, me jo istumme valmiina sitä odottamassa. Tietoisuutemme
on silloin jo murtanut rajansa ja jää vapaana olemaan siihen tilaan,
missä ei ole paikkaa eikä aikaa. Ja meidän tietoisuutemme välityksellä
koko meistä alenevan jonon tietoisuus. Tulkitkaamme tuo pallojuttu
— keskipisteestä suurentumisen kautta takaisin keskipisteeseen —
sanomalla, että palaamme Jumalaan, josta olemme lähteneet. Darwin
ja Spengler eivät voi eivätkä kai ole tahtoneetkaan tehdä tyhjäksi
tätä unelmaa. Sillä joskin ihmiskunta on ruokamullan kaltainen, jonka
työntämät kasvit, kulttuurit, armotta kuolevat ymppäytymättä toisiin,
muuten kuin ruokamullan välityksellä, niin ruokamultapa jää eikä
kesantonakaan menetä oleellisia voimiaan, vaan lisää niitä.

Nuo katselmukset, jos harjoitamme niitä voimaperäisesti, voivat
tietämättämme vaikuttaa vapauttavasti myöskin ajallisten ja
paikallisten suhteittemme kehitykseen. Jos annamme ajatustemme silloin
tällöin käydä tuota kautta, niin on meillä suuremmat mahdollisuudet
välttää naivia narrimaisuutta ja huomata, milloin olemme sille tielle
eksyneet.

Naivisuus — siinä on muuten yksi sekavimpia niistä käsitteistä, joita
ihmisaivoitus on tarpeikseen tekaissut. Mitä ymmärretään naivisuudella?
Sen kai pitäisi olla kriitillisyyden vastakohta. Kriitillisyys on taas
järjen paljastamien tosiasioitten pelkäämätöntä huomioon ottamista
asioita arvosteltaessa. Lukemattomat viisaat pitävät naivina ihmistä,
joka ei saa päähänsä Maan pallonmuotoisuutta ja »irtonaisuutta», mutta
samat viisaat lankeavat auttamattomaan naivisuuteen kysymyksissä,
joissa aistimet ja luontainen logiikka ovat verrattomasti helpommin
sovellettavissa. Jos asetan jonkun peruskysymyksen, joka läheisesti
koskettaa isänmaata, mammonaa tai muuta pyhää asiaa, niin voin yhden
promillin tarkkuudella sanoa suurten kansanjoukkojen, viisaimmista
tyhmimpiin, vakavan ja kriitillisen mielipiteen tuosta kysymyksestä
nähtyäni heidän papinkirjansa tai verokuittinsa. Voinpa vielä lisätä,
että, noita yhden promillin erehdystapauksia juuri pidetään naiveina
henkilöinä. Kun kaksi kristittyä valtakuntaa on sodassa keskenään,
rukoilevat molempien papit palavan hartaasti samalta Jumalalta apua
aseilleen ja pauhaavat otsansa hiessä saadakseen kukin seurakuntansa
samaan hurmioon. Ellei tämä ole naivisuutta narriuteen asti, niin
sitten ei sitä ole mikään. Mutta menkääpäs sanomaan sitä asianomaisten
maitten arkkipiispoille tai kirkollisministereille.

Jos teitä siis joskus sanotaan naiveiksi, niin älkää siitä pahentuko,
tarkastakaa vaan, mitä laatua teidän naivisuutenne on. Oikea
varsinainen naivisuus, jommoiseen ylempänä viittasin, on alhaison
tyypillisimpiä tunnusmerkkejä. Se mitä alhaiso sanoo naiviksi,
merkitsee useimmiten korkeampaa kristillisyyttä eikä ole häpeäksi
edustajalleen. Jos te joskus eksynette kyynillisyyteen, niin voitte
sanoa: »Minä mukaudun nyt tähän asiaan papinkirjani ja verokuittini
mukaisesti, mutta älkää vaivautuko tätä kantaani aatteellisesti
vahvistamaan, sillä minä tiedän vallan hyvin ajavani humpuukia.» Ja
nykypäivän äärimmäisiin pintailmiöihin ajatteleva ihminen tuskin
voikaan suhtautua muuten kuin kyynillisesti.

Näin olen joutunut koskettamaan niitä suhteita, joita teillä tulee
olemaan lähimmäisiinne, kansalaisiinne ja koko ihmiskuntaan. Ne ovat
käytännöllisesti erinomaisen tärkeitä kysymyksiä eikä niitä voi
sivuuttaa kukaan, joka joutuu aktiivisesti elämään tässä maailmassa.

Lähtökohdaksi noita suhteita arvosteltaessa on minusta otettava
se seikka, että koko ihmiskunnalla syvemmälti katsoen on yhteinen
kohtalo. Me seisomme kaikki, keitä lienemmekin, viime kädessä sen
jättiläiskysymyksen edessä, johon äsken viittasin. Meillä on, niin
sanoakseni, yhteinen hätä. Tästä johtuu aivan luonnollisesti, että
meidän on kunnioitettava jokaisen ihmisen ponnistuksia, kun hän
omalta kohdaltaan kamppailee tuon yhteisen hädän kanssa. Meidän on
kaikkien ikäänkuin seisottava kasvot samanne päin; jos siinä joku
rupeaa kääntymään sivulle ja häiritsemään toisia, niin tuottaa hän
tosin suurimman häiriön itselleen, mutta myöskin hätätovereilleen.
Tähän seikkaan perustuu vapauden aate, jossa niinkuin kaikessa
muussakin on erotettava päämäärä ja välineet. Päämääränä on ihmiskunnan
lopullinen vapauttaminen siitä taakasta, jonka elämäntarkoituksen
jättiläiskysymys kaikessa laajuudessaan muodostaa. Välineenä on
yksilövapaus, jonka ollakseen oikeutettu on sovelluttava päämäärään.
Vapaus ilman määrittelyä on sarja äänteitä, niinkuin lapsen jokellus,
ei muuta. Meidän velvollisuutemme siis on — meille on edullista —
suojella jokaisen yksilön vapautta tässä mielessä. Sallittakoon
alhaisoparan nuokkua ja katsella jalkoihinsa, ellei se jaksa katsoa
taivaalle, mutta älköön sallittako sen häiritä kokonaisuuden pääasiaa.
Olkoon ihmiskunnan yhteinen tietoisuus asemastaan siksi voimakas,
että se omalla painollaan kykenee taltuttamaan häiritsijät, antamaan
heille riittävän, niin sanoakseni kielteisen avun. Kristus meni tässä
vapaudensuosiossaan niin pitkälle, että hän kokonaan kielsi kaiken
pahan vastustamisen, ei siis pitänyt luvallisena muuta kuin myönteisen
avun antamisen kamppailevalle lähimmäiselle. Kenties hän oli oikeassa
tässä niinkuin paljossa muussakin — jos alhaiso tahtoo sanoa totuuden,
niin ei mikään ole sen mielestä naivimpaa kuin Kristuksen oppi. Itse
hän ei kumminkaan aina malttanut tätä oppiaan käytännössä noudattaa
(keinottelijain väkivaltainen karkoitus temppelistä), jotenka meillä
hänen pienemmillä veljillään lienee lupa antaa myös kielteistä apua
toisillemme.

Toistaiseksi täällä kumminkin häiritsijät häiritsevät toisiaan, mistään
kokonaisuuden suojelevasta voimasta ei näy merkkiäkään. Surkeimpana
todistuksena siitä on nykykansojen onneton isänmaajuttu. Isänmaa ja
isänmaanrakkaus — mitä sisältävät nuo sanat tavallisen alhaisokäytännön
mukaan? Jotakin pyhää, oikeastaan kai kaikkein pyhintä. Jos jokin asia
varmasti tiedetään isänmaan asiaksi, niin on tuo asia silloin myös
kaikkien inhimillisten ja jumalallisten, ajallisten ja iankaikkisten
säädösten ulkopuolella. Ei voida tehdä rikosta isänmaan puolesta.
Isänmaan puolesta tehtyjä tekoja ei ole lupa arvostella, isänmaata on
ainoastaan rakastettava. Jos joku historiallinen alhaisoseikkailija on
sotkenut isänmaan sotaan, ei isänmaan rakastajalla ole muuta tehtävää
kuin tarjota henkensä käytettäväksi eikä papilla muuta kuin Kristuksen
nimessä julistaa vastapuoli vihollisikseen ja rukoilla Jumalalta heidän
pikaista tuhoaan. (Toisaalta kuuluu asiaan, varsinkin voittajille,
ihailla vihollisten mieskohtaista urhoollisuutta ja sotilaallista
kuntoa.) Dreyfus-jutussa — joka on historian luoma hyvin keskitetty
näytös näistä asioista — lausui Paul Déroulède, »Isänmaanystäväin
liiton» isä ja sielu: »Olkoon Dreyfus syyllinen tai syytön,
Ranska ei ole syyllinen», tulkiten siten noiden kaikkien aikojen
kansallis-isänmaallisimpien kenraalien mielialaa heidän tehdessään
toinen toistaan mustempia rikoksia isänmaan hyväksi olematta silti
tavallisessa mielessä mitään rikollisia henkilöitä. Samassa jutussa
Henry, joka pelkän isänmaallisen urhoollisuuden vuoksi oli kohonnut
sotamiehestä everstiksi, lausui tuomioistuimelle: »Älkää intoilko,
ennen kaikkea on armeijan kunnia.»

Tuonlaatuista isänmaallisuutta tavataan runsaasti kaikkien kansojen
keskuudessa. Se on se isänmaallisuus, joka pitää itsestään suurinta
ääntä, ja voidaan sanoa, ettei yhtään sotaa käydä ilman sitä.

Sodan käyminen on aina ja kaikissa tapauksissa saastainen ilmiö; ylevä
ja kaunis sota on jo käsitteenäkin paradoksi, puhumattakaan siitä,
ettei historia tunne semmoista kummitusta. Jos jonkun kansakunnan
valtaa pitävä alhaiso on onnistunut saattamaan joukot haluamaansa
raivotilaan, niin että ne hyökkäävät toisen kansakunnan kimppuun —
tällainen yksinkertainen perustapaus lienee tosin tuntematon — niin
on silloin jokaisen miehen velvollisuus puolustaa kotimaatansa, eikä
ylimystön sovi siinä olla huonompia kuin raivosairautta poteva alhaiso.
Mutta tuo velvollisuus on tiettävästi vastenmielisimpiä, mitä kunnian
miehelle voidaan asettaa, eikä ole ihmisellä kurjempaa kuolemaa kuin
kaatua sodassa, jonka alhaiset vehkeilijät ovat aikaansaaneet. Ihminen
kuolee silloin narrien narrina, toisen asteen narrina.

Sota on valtavin todistus siitä tilasta, missä ihmiskunta
tosiasiallisesti vielä on. Senvuoksi on jokainen sota kävijöilleen
ja ihmiskunnalle häpeäksi. Sodan »tuloksista» iloitseminen perustuu
perverseihin joukkovaistoihin, on oleellisesti samaa kuin muinaisten
kansojen uhrijuhlariemut. Sodan tulos on aina kielteinen, sotien
väliajoilla ihmiskunta lähestyy päämääräänsä sen minkä lähestyy. Sodan
tunnelmassa on jotakin sumentavaa, ihminen ei voi astua tulilinjaan
ennenkuin hän on tehnyt hiljaisen henkisen vararikon. Jos tieteen
tehtävänä on järjestellä luonnon lakeja niin, että ihmiskunnan
pyrkimys päämääräänsä huojentuu, niin voidaan lyhyen harkinnan jälkeen
sanoa, ettei tiede Maailmansotaan mennessä ole saanut aikaan mitään
merkittävää; ainakaan se ei ole saavuttanut mitään asemaa ihmiskunnan
tietoisuudessa, niin kauan kuin kaikenlaiset keisarit ja kauppahuoneet
alhaisokätyreineen voivat järjestää sellaisia Molok-juhlia, kuin tänä
päivänä jatkuva Maailmansota seurauksineen.

Te kuulette sanottavan, että taistelu on oleellista ihmiskunnan
niinkuin kaiken muunkin luonnon elämälle. Voidaanpa vedota tieteeseen,
niinkuin on vedottu kehitysoppiin kaikenlaista inhimillistä alhaisuutta
puolustettaessa, kehitysoppiin, joka on lohdullisimpia sanomia mitä
tiede on meille julistanut. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että olen
saanut nauttia pätevää opetusta kehitysopissa, se on koko maailman- ja
elämänkatsomukseni pohjana ja perustuksena, enkä oikein käsitäkään,
kuinka ihminen voisi mitään käytännöllisesti arvokkaampaa katsomusta
itselleen luoda ilman kehitysoppia. Taistelu — se on todella oleellista
kaikelle elämälle ja varsin oleellista se on ihmiselämälle. Mutta
jättiläishävitykset ja miljoonateurastukset eivät ole tuon taistelun
oleellisia pääkohtia, koska ne eivät kohdistu sinne päinkään, minne
ihmiskunnan päätaistelu suuntautuu, tuo taistelu, josta ainakin
voidaan _odottaa_ positiivisia tuloksia ihmiskunnalle, ja jota
miljoonat yksilöt joka päivä enemmän tai vähemmän tietoisina käyvät.
Sota ei ole rahtuakaan »luonnollisempi» ilmiö kuin tuberkuloosi tai
lasten kuolevaisuus. On typerää etsiä tieteeltä tukea sellaiselle
väitteelle, että jokin oleva kehitysaste — esimerkiksi se, ettei
ihmiskunnan pyrkimys yhteisyyteen vielä ole päässyt valtiota pitemmälle
— olisi samaa kuin luonnonlaki. Jos tahtoisimme määritellä sodan
kehitysopillisesti, niin voisi sanoa, että sota on ihmiskunnan nykyisen
kehitysasteen vastenmielisin ja tuhoisin rudimentti. Minua viisaampi
mies on sanonut, että suurin, ehkäpä ainoa synti mitä ihminen tekee, on
energian (sanoisin välineitten) hävittäminen.

Ei ole takeita mitä verijuhlia alhaiso päällikköineen panee toimeen
teidän elinaikananne. Tässä kaavaillun mielenlaadun tähden voitte
kyllä joutua sotamurhaajan kuulan eteen. Älkää silloin kuolko niinkuin
älyttömät teuraat, vaan tietäkää mistä on kysymys, ja olkoon viimeinen
huutonne: »Eläköön taisteleva ihmisyys» — ei noille onnettomille
ylvästellen ja rintaansa paljastellen, vaan siihen suuntaan, joka
aukeaa omasta sielustanne parhaitten unelmienne maahan päin. Olisin
onnellinen jos tietäisin, että isänne muisto sellaisessa mahdollisessa
tapauksessa voi antaa teille voimaa kuolla ylimyksinä.

Isänmaa on todella tärkeimpiä välineitä mitä meillä on päämäärään
pyrkiessämme. Kaikille välineille on kumminkin ominaista jonkinlainen
yhteisyys. Meidän on rakastettava isänmaatamme siten, että
kunnioitamme jokaisen kansalaisemme osuutta siihen. Jännittäkäämme
tahtomme siihen, että ihmiskunta kokonaisuutena kunnioittaa jokaista
isänmaata, kansaa ja kansalaista, että ihmiskunta toisin sanoen
tulisi tajuamaan yhteisen ja yhtenäisen itsesäilytysvaistonsa, josta
toistaiseksi näkyy ainoastaan heikkoja ja naiveiksi merkittyjä oireita.
(Itsesäilytysvaiston olemus on vastenmielisyys kadottaa tietoisuuttansa
ennenkuin päämäärä on saavutettu, sen täydellinen tyydytys yksilölle
olisi elää viimeisenä koko ihmiskunnasta, nähdä kaiken olevaisen
katoavan ja sen jälkeen kadota itsekin, niin että vain tietoisuus jäisi
olemaan. Rakastaessamme jälkeläisiämme me ikäänkuin hoputamme edes
jotain osaa itsestämme pääsemään mukaan tuohon tilaisuuteen.)

Nämä yleisinhimilliset suhteet saavat erikoisia, läheisempiä
muotoja perheessä tai sen vastikkeessa, yleensä noissa pienimmissä
ihmisyhteisöissä, joiden täydellistä poistamista emme ainakaan
toistaiseksi osaa pitää mahdollisena. Siellä tulevat esiin
suhteet vanhempiimme, puolisoomme, lapsiimme ja vihdoin itseemme,
mitkä viimeksimainitutkin suhteet useimmiten saavat merkitsevän
alkuravintonsa noiden pienoisyhteisöjen hengestä. Pelkään, että
nyt joudun kirjoituksessani siihen osaan, joka kaikkein vähimmän
tulee teidän mieltänne kiinnittämään. Onpa mahdollista, että te
kahdenkymmenen iällä kiellätte sen kokonaan, pelkästä kieltämisen
tarpeesta, vain sen vuoksi että se on minun kirjoittamaani, mikä
ei kumminkaan estä teitä kolmenkymmenen iällä sittenkin tarkemmin
katsomasta, mitä äijä on mietiskellyt.

Odotan tuota teidän kapinakauttanne vallan levollisena, niinkuin
ensimmäisiä hampaitanne. Ilmiö on jokseenkin sama kuin kananpojan
murtaessa kuortaan. Se on viimeisen, näkymättömän sikiökalvon pois
ravistamista, eikä olekaan suotavaa, että semmoinen jää ihmisen
selkään koko iäksi; kunhan ette vain riuhdo siinä itsellenne pysyviä
syntymävikoja, mikä myös usein tapahtuu. Koettakaamme, jos suinkin
voimme, suhtautua humoristisesti tuohon ilmiöön kun se kerran tulee, ja
olkoon voitto sen, joka huomaa ensiksi nauraa, kun te minun kanssani
riitelette rakkaudesta ja sen oikeuksista.

Tässä nyt tuli mainittua huumori, vieläpä sille hyvin ominaisessa
yhteydessä. Huumori on puhtaasti inhimillinen ilmiö, sen laatu ja
pitoisuus ovat suorassa suhteessa vastaavan ihmisyyden laatuun ja
pitoisuuteen. Se on olemukseltaan sovittavaa, vapauttavaa, siis
positiivista, aivan niinkuin satiiri on kiristävää, negatiivista.
Koomillista _on_, komiikka on toteavaa, mutta huumori on toimivaa.
Se on myös lähestyvää ja se kukkii parhaiten jalojen ja läheisten
inhimillisten suhteitten piirissä; sellaisia suhteita on vaikea
käytännössä ajatella ilman huumoria. Se on käytännöllisten
ihmissuhteitten korkein eleganssi, jyrkästi yksilöllisenä, sisäänpäin
suuntautuvana elämänkatsomuksen tekijänä se mielestäni ei ole
ajateltavissa. Huumori kuuluu sinne missä elämäntaistelu, säilyttäen
subjektiivisen vakavuutensa, kumminkin ilmeisesti eksyy koomillisiin
muotoihin, mutta huumorin valo ei ylety lankeamaan kaikkien niiden
seikkojen jäätilanteiden yli, joita voidaan ajatella elämäntaistelussa
esiintyvän. Sellainen olettamus edellyttäisi tuolta taistelulta
kerta kaikkiaan, a priori, puuttuvan kaikki vakavat mahdollisuudet;
tuollainen universaali huumori voisi pohjautua ainoastaan ehdottomaan
pessimismiin, joka taas puolestaan ei tunnu oikeutetulta eikä
järjelliseltäkään, koska taistelu ja voiton kaipuu ovat ihmiselle
luontaisia eikä meillä ole ehdotonta varmuutta voiton mahdottomuudesta.
Huumori on taistelupaineen varaventtiili, se on kuin luottavainen
silmänisku taistelijain välillä, kun ei haluta sälyttää omaa taakkaa
toisten kannettavaksi. Huumoria verrattomasti korkeampi on se vaitiolon
suhde, josta Maeterlinck puhuu »Köyhäin aarteitten» ensimmäisessä
kappaleessa. Siinä tunnetaan välittömästi toistensa taakat ja
antaudutaan välittömästi tuon tunteen valtaan. Voidaan kuvitella, että
se on viimeinen ihmisten välillä vallitseva suhde, kun taakat jo ovat
kirvonneet... Mutta toistaiseksi meillä on huumori.

Riitelemme rakkaudesta ja sen oikeuksista — siitä oli lähinnä puhe.
Olen huolellisesti ja ilman pahimpia ennakkoluuloja tutkistellut
tätä asiaa ja tullut siihen käsitykseen, että ihminen, ainakin
ylimys, näissä asioissa oleellisesti eroaa muista luontokappaleista.
Näyttää siltä, että kehitysopillinen ihmiseksi tuleminen on ensin
vilkkaammin tapahtunut orgaanisella puolella. Pysty asento on siinä
ollut vallitseva prinsiippi, jonka luonnollisia seurauksia ovat olleet
käsi ja käsitys, kielipuhe ja inhimilliset aivot toimintoineen.
Näin muodostunut ihminen sinänsä, ajateltuna ensi hetkessään, ei
vielä ratkaisevasti eroa muista imettäväisistä. Vasta tästä alkaa
inhimillisyyden varsinainen muodostuminen, joka koko historiallisen
ajan on jatkunut erittäin vilkkaana ja tulee edelleen jatkumaan,
ollen tällä hetkellä sen yksilön kohdalla, jota minä edustan,
jokseenkin sillä asteella kuin tästä kirjoituksesta ilmenee.
Todennäköisesti tulee tämä kehitys vielä jatkumaan niin pitkälle, että
se luontokappale, jota nyt sanotaan yhdellä lajinimellä ihmiseksi,
tulee eläintieteellisesti jakautumaan ainakin kahteen selvästi
eroitettavaan lajiin, sanokaamme ylhäisö- ja alhaisoihmiseksi —
jotain sellaista lienee edelliselläkin kerralla tapahtunut, apinain
ja ihmisten lähtiessä yhteisestä kantalajista kumpienkin taholleen.
Näiden uusien ihmislajien eroavaisuus tulee epäilemättä olemaan enemmän
henkistä kuin muodollista laatua. Minusta tuntuu, että syntymässä
oleva ylhäisöihminen monessa kohden jo käy ankaraa taistelua vielä
elinvoimaisen alhaisoihmisen kanssa. Varsin voimakkaasti tämä ilmenee
inhimillisissä sukupuolisuhteissa, joihin nyt näiden maailmoja
hapuilevien esijohteitten jälkeen vihdoinkin tulen.

Ennen kuin näistä asioista ryhtyy puhumaan, täytynee esittää »kantansa»
muutamiin erinomaisen selviin ja silmin nähtäviin tosiasioihin
nähden, jotka koskevat miehen ja naisen asemaa sukupuolisuhteessa.
Että naisen osuus lajin jatkumisessa on verrattomasti suurempi kuin
miehen, että hän on enemmän »sukupuoliolento» kuin mies, siitä nyt ei
päästäne, minnekään, eikä vallan helposti voida kuvitella, että tämä
seikka toiseksi muuttuisi, vaikkapa ihmislaji jakautuisikin äsken
mainitulla tavalla. Minä en voi käsittää, minkä vuoksi huomattavat
naispiirit niin vierovat tätä heille kunniakkainta tosiasiaa ja
melkeinpä halveksivat niitä sisariaan, jotka kokonaan antautuvat
äidiksi ja puolisoksi. Kun he puhuvat sitä vastaan, että naista
pidetään »pelkkänä sukupuoliolentona», niin kuultaa tuosta innokkaasta
puheesta varsin alhainen, melkeinpä rivo ajatuksen vivahdus: että
nainen sukupuoliolentona olisi yhtä kuin miehen elimellisen vietin
tyydytysvälineenä. Hyi hävetkööt ne, joiden aivoissa sellaiset
ajatukset lepattavat. Tämä naisen sukupuolitehtävän alentamisinto
on sitä ihmeellisempi, kun sillä ei ole mitään logillista yhteyttä
sen asian kanssa, jota nuo samat piirit pääasianaan ajavat. Naisella,
jolta kohtalo m kieltänyt hänen luonnollisimman ja kallisarvoisimman
tehtävänsä, äitiyden, uusien voimien tuottamisen siihen raskaaseen
taisteluun, jota ihmiskunta käy tarkoitustaan etsiessään — sellaisella
naisella olkoon meidän myötätuntomme ja kunnioituksemme, jos hän on
sen ansainnut personallisella ylevyydellään, ja olkoon hänellä täysi
vapaus etsiä vastiketta, sukupuolensa estämättä, kaikilta yhteiskunnan
työmailta, joihin hän muuten yksilöllisesti pystyy. Mutta älköön ken
tahansa marto kanslisti ylvästelkö kauniin ja hyvän äidin edessä, vaan
kunnioittakoon sisarensa arvokkaampaa elämäntehtävää ja yrittäköön
tehdä jotain hänen lastensa hyväksi, jos nämä ovat joutuneet avun
tarpeeseen. Muistettakoon, että äiti, joka kasvattaa hyvän lapsijoukon,
tekee aina enemmän suoranaista työtä kuin yksikään virkanainen ja
lisäksi paljon muuta pysyvämpää.

Ihmisyksilön ylevyyden astetta voi melkeinpä erehtymättömästi
arvostella sen mukaan, millaiset hänen vapaat vaistonsa sukupuoliasiaan
nähden ovat. »Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys» —
niin sanoi Siljo vainaja, nuoruustoverini (jonka tuotteisiin kehoitan
teitä — varovasti! — tutustumaan, sitten kun siihen kykenette). Omasta
puolestani osoittaisin tuon lauseen ihmiselle yleensä ja varsinkin
naiselle — ja nimenomaan tässä asiassa. Missä luontainen kainous ja
ylpeys ovat heikommat kuin luontainen elimellinen vietti, siellä
kehittyy sukupuoliasia sille kannalle, millä se alhaison keskuudessa
tosiaan tänä päivänä on. Kainous ja ylpeys voimakkaina ja terveinä
perusvaistoina turvaavat haltijansa jokseenkin varmasti alhaison
iänikuisilta lemménrettelöiltä ja irstailuilta, joille he vaativat
jonkinlaista luonnollisuuden oikeutusta — ja — miksikäs ei se heille
kuuluisikin heidän omalta onnettomalta kannaltaan. Tiedän kyllä mitä
puhun — olen ollut noissa sodissa. Kuinka minun lieneekin käynyt, niin
sen voin sanoa, etten milloinkaan ole antautunut rauhanneuvotteluihin
tuon näljäisen vastustajan kanssa. Voitettunakaan en ole luovuttanut
aseitani — kainouteni ja ylpeyteni tähteitä.

Paitsi synnynnäisistä vaistoista riippuu ihmisen ryhti näissä
kallisarvoisissa asioissa myös paljon siitä, millaisessa auringossa
hänen rakkauselämänsä ensimmäiset kukat aukeavat. Niitä kukkia
surkastuu monta jo nuppuina ja ani harvoin sattuu, että ensimmäiset
auenneetkaan kantavat kypsää hedelmää. Näillä mesikukilla on kumminkin
ratkaiseva, niin sanoakseni kouluttava merkitys; niiden hunaja on
niinkuin seerumi, jonka vaikutus on elinkautinen, onnellisen ja kauniin
lapsuuden rinnalla en voi kuin ylistää sitä elämänsaalista, joka
sisältyy onnelliseen ja kauniiseen ensi rakkauteen (oikeastaan vain
kauniiseen, sillä kauneus on sen onnellisuuden ainoa ehto), vaikkapa
nuo molemmat kevään kukat ovatkin herkkiä varisemaan.

Sukupuoliasia on tiettävästi johtava luonnonvoima inhimillisen
elämäntaistelun riennossa. Se on jaloin kaikista välineistä, koska
se on ensimäinen ehto vielä keskeneräisen taistelun jatkumiselle.
On lohdullista nähdä nuoria neitoja ja nuorukaisia sen, joka on
väsähtänyt. Tuon salaperäisen voiman kajo leviää iäkkäämmänkin
katselijan tajuun ja huomaamattaan hän ajattelee rukouksen, että nuo
ummut saisivat kukin hetkellään aueta kauniissa auringossa. Ettei tuota
jalointa pääomaa haaskattaisi ja rapaan tallattaisi.

Niinpä tulee niiden kahden ihmisen, jotka omalta kohdaltaan ottavat
hoitaakseen inhimillisen sukupuolisuhteen, tietää, mille kummulle
he nousevat, minkä vartiopaikan he ottavat tuossa perustaistelussa.
Se lemmenhurma, joka johtaa aviosuhteeseen, ei ole semmoisenaan
pysyväinen. Normaalisissa tapauksissa katoo mesi hedelmänkannon
alkaessa. On tullut inhimillisen sukupuolisuhteen pitkä ja voimakas
poutakausi, jolloin kerätään se osuus ihmiskunnan yhteiseen
saaliiseen, mikä sille kohdalle kuuluu. On uusia iloja, joiden
keskukset ovat toisaalla kuin rajujen kevätriemujen... Näen monien
huulien vetäytyvän pilkalliseen hymyyn, kun he tällaista kuulevat.
He eivät olisi minulta tuota vanhaa virttä odottaneet; se on niin
ihanteellista ja tunteellista — kenties he ovat oikein musertavia ja
ääntävät t:t d:ksi. Virsi on todella vanha, mutta sitä on enimmäkseen
veisattu tympäisevällä nuotilla ja tuuditettu monta ihmistä siihen
käsitykseen, että aviollisen moraalin ainoana perustana on aneeminen
pyhäkoulumoraali, joka tuskin tietää omasta perustastaan ja jota
on halvalla hinnalla saatavissa kolportöörien kirjasista. Ei tässä
siitä ole kysymys. Minun lähtökohtani on yhtä asiallinen kuin sen
kristillismielisen talonisännän, joka keksii kaikki pirun juonet
estääkseen poikaansa ottamasta vaimokseen rakastamaansa ja raskaaksi
saattamaansa piikatyttöä. Meidän päämäärämme vain ovat hiukan eri
etäisyyksillä meistä asianomaisista.

Muuten — säätykysymys ja avioliittokysymys eivät suinkaan ole
toisistaan riippumattomat: tasasäätyisyys on suotava, melkeinpä
välttämätön. Mutta että ministeri ja hänen sisäkkönsä _noiden
tilapäisten toimialojensa perusteella_ ilman muuta olisivat
inhimillisen rakkauden edessä erisäätyiset, se on vahvinta ja
tavallisinta alhaisopötyä. Älkää rakkaat lapseni vaan milloinkaan tuota
humpuukia omaksuko. Kainous ja ylpeys antavat heränneessä rakkaudessa
ihan itsestään vastauksen säätykysymykseen. Vauhtiin päässyt
rakkaussuhde paljastaa herkälle vaistolle kyllä ajoissa pohjimmaisen
arvonsa; ei sitä tarvitse eikä kannata ruveta harkitsemaan. Elimellinen
vietti voi yrittää kepposia, mutta ylimyksen vaisto saa sen pian nolona
pyörtämään takaisin, jos ollaan harhateillä. Luotan rohkeasti siihen,
että kun te tuotte eteeni valitun elämänkumppaninne, hän on ylimys,
osoittakoonpa hänen virkatodistuksensa mitä tahansa.

Aviollinen uskollisuus on sillä tiellä pysymistä, joka
alkutunnusteluissa on yhteiseksi havaittu ja joka ei ole pelkän vietin
viitoittama. Jos tuo tie jokaisessa eri tapauksessaan olisi julkisesti
nähtävissä ja selitettävissä, tulisi siinä esiin ihmeellisiä asioita...
Se mitä alkeellinen käsitys aviouskollisuudelta vaatii, on oikeastaan
sivuasia, joka seuraa itsestään siellä missä pääasia vallitsee:
niiden syvempien perusteiden kunnioitus ja arvossa pitäminen, joille
avioliitto on rakentunut. Elimellinen vietti pysyy siellä, minne ylpeys
ja kainous sen painavat.

Normaaliin avioliittoon kuuluvat oleellisesti lapset: hyvin
menestyneinä ne ovat tärkein ja kaunein saalis, minkä taisteleva
ihmispari elämänsä aikana tuottaa yhteisen rintaman hyväksi. Tästä
kirjoituksesta te pitkin matkaa näette, mitä ajattelen lapsista; en
uudista sitä enää tässä. Puhun vielä muista asioista.

Teidän suhteenne omaan itseenne ja elämäntehtäväänne, aivan
käytännöllinen arkisuhteenne ihmisiin ja elämään ovat tärkeitä asioita,
vaikkakin ne itsestään muodostuvat tarkoituksenmukaisiksi, jos kerran
ajatus- ja katsantokantanne yleensä kehittyvät sillä pohjalla, jota
tässä olen esitellyt.

Olen tällä hetkellä sitä mieltä, että ihmisen olemus kaikkinensa
muodostaa ykseyden; että se kaksinaisuus, jota »ruumis» ja »henki»
näyttävät merkitsevän, todella onkin vain näennäinen. Ei niin, että
jompikumpi noista tekijöistä olisi erikoisessa valta-asemassa, vaan
että niiden välillä on joku sopusointuinen rinnakkaisuus, jota
emme vielä ole selkeästi huomanneet. Mehän voimme melkein sanoa
lyhyesti, ettemme me ollenkaan tunne niin sanottua substanssia, vaan
ainoasti muutamia sen suhteita, kuten »elävä» ja »kuollut», jotka
meidän käsittämämme suhteetkin vallan hyvin voivat olla pääasiaan
kuulumattomia. Koko tuo sekava juttu voi hyvinkin olla vain eräs seikka
siinä kaikkeuden-tapahtumisessa, jonka alkua ja loppua me emme ymmärrä,
mutta jonka keskellä me kirkkaimpina hetkinämme hämärästi tajuamme
heijuvamme. Se on tuo yksi jylhä pää-jännitys, jonka laukeamista kohden
me ymmärtääkseni olemme matkalla.

Tältä kannalta teidän pitäisi järjestää suhteenne »henki-ruumiilliseen»
olemukseenne — sanon pitäisi, sillä ylen työlästä se ainakin minulle
on ollut. Sama vapaus, johon alumpana viittasin, on tässäkin johtavana
aatteena, ja minä uskallan väittää, että se yksilöllisen vapauden
sorto, jota typerät mahdit maailmassa harjoittavat, on lasten leikkiä
siihen nähden, jota harjoittavat näkymättömät tyrannit. Jos te
voitatte jälkimmäiset, niin eivät edellisetkään teille suuria mahda,
heidän aseensa eivät ylety todelliseen inhimilliseen ylevyyteen,
joka on heille itselleen tyystin vieras. (He yrittävätkin usein
ovelasti käyttää jälkimmäisiä aseinaan.) Ei kannata tässä ruveta
erikseen luettelemaan näitä vihollisia, jotka pahimmin uhkaavat
teidän ruumistanne ja henkeänne taistelun tiellä; te kohtaatte
ne kyllä aikanaan ja minä toivon, että te silloin olette kyllin
voimakkaat pitääksenne niitä kääpiöinä, joiden ohi te hymyillen
astutte. On komeata joskus nähdä nuorukainen tai neitonen, joka siten
hymyillen, vahvana ja verevänä, mutta vapaana ja iloisena, joutumatta
minkäännimisen jättiläiskääpiön orjaksi, käy elämänsä tietä, ei
sokeana, vaan nähden kyllä kaikki ja tuntien kyllä veressään ne pikku
hytkähdykset, joita nuo kääpiöt voivat siinä aikaan saada. Sellaisella
ihmisellä on jo paljon voitettua takanaan, hän käy taisteluaan
korkeammalla tasolla.

Käytännöllinen jokapäiväinen elämä, jonka kanssa te alituiseen tulette
tekemisiin — sen pinnallisin puoli edustaa juuri tuota kääpiöiden
vilinää, jonka suhteen ylemmyys on saavutettava. Älkää vihatko ihmistä,
kuka ja mikä hän lieneekin; _nähkää_ vain, mikä hän on, se riittää.
Nähkää hänen harrastuksensa, hänen arvosteluasteikkonsa ja hymyilkää
niille, jos ne sen ansaitsevat — ei ylvästä ruumiin ryhtiä ja silmän
katsetta tavoitellen, sillä sellaiset tavoittelut ovat narriutta. Kun
te hiljaisessa mielessänne ehkä luokittelette noita hymynäkemyksiänne
ja silloin suhtaudutte niihin vakavasti, niin unohtakaa yksilöt, jotka
niitä ovat edustaneet.

Ihmisen elämäntehtävä on asevelvollisuuden suorittamista siinä
taistelussa, johon edempänä niin usein on viitattu. Mikä toimiala
ihmisellä lieneekin, on hänen arvoaan tässä suhteessa mitattava sen
mukaan, kuinka elävästi hän käsittää tuon toimintansa motiivin ja
millaisen mestaruuden hän on toimintansa puitteissa saavuttanut.
Nykyinen jännitys työn ja pääoman välillä ei voi olla muuta kuin
väliaikainen, koska se ei välittömästi ollenkaan koske pääasiaa;
pääoman mahtiasema on ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai
toisella, katoava ihmiskunnan tietoisuudesta, sen nykyinen orja on
saavuttava siihen nähden luonnollisen isäntävaltansa.

Jos minun olisi lausuttava jokin arviointi ulkonaisista toimialoista,
niin pitäisin puolestani jaloimpina tiedettä ja taidetta, noita
toisilleen hyvin läheisiä kaksoissisaria, joiden suhde tuohon
tavoiteltuun päämäärään on aivan välitön. Sinä päivänä, jona
ihmiselämän tarkoitus on lopullisesti selvitetty, ne kumpikin
lakkaavat. Kaikkien muiden inhimillisten toimialojen tarkoituksena
on nähdäkseni raaka-aineen keruu noiden sisarusten — hankin sanoa
yhteiseen — työpajaan. Jaloin näistä on äidin työ, koska se hankkii
arvokkaimman ja tärkeimmän raaka-aineen.

Noista kahdesta sisaruksesta on tiede suoranaisempi ja aktiivisempi.
Taide on olemukseltaan jonkun verran passiivinen, se on ikäänkuin
oivallinen katalysaattori inhimillisessä taisteluprosessissa. Huomaan
tämän parhaiten, kun yritän näiden mietelmien jälkeen tarkastella omaa
toimintaani — mikä tarkastelu muuten on kovin vaikeata, melkeinpä
vastenmielistä. Toivonkin ettette tekään koskaan alkaisi etsiä minua
itseäni minun teoksistani siltä kannalta kuin tässä olen puhellut.
Minun suhteeni omiin teoksiini on varsin intohimoinen siihen asti kuin
olen saanut ne valmiiksi. Mutta sen jälkeen ne merkitsevät minulle
elettyä elämää, jota en voi elää toistamiseen. Ainoa tapaus jolloin
jälkeenpäin voin nauttia omista töistäni, on silloin kun silmiini
sattuu vanha unohtunut luonnos. Olen sen kirjoitettuani hylännyt ja
sen vuoksi sillä on täyttymättömän unelman viehätys... Muuten on työni
jokseenkin vaistomaista: suuri kokonaisuus alkaa hahmoutua, ja kun minä
alan sitä luoda, ei minulla ole paljoakaan tietoa sen yksityiskohdista.
Jokainen lause ja sanajärjestys on sitten edelleen semmoinen
kokonaisuus, jota vaistoni tunnustin himoitsee, koettelee ja lopulta
hyväksyy sen juuri siksi kokonaisuuden osaksi, jota siinä kohdassa
tarvitaan. Semmoista se on — ainakin näin kun rupean sitä itselleni
selvittämään. Tietysti se sittenkin lopullisesti on vielä jotain muuta.
Joka tapauksessa on suurin ammatillinen saavutukseni ja ylpeyteni, kun
joku viisas ja minua muuten miellyttävä ajattelija löytää kirjoistani
tutkimus- ja ajatteluainehistoa, paljastaa minulle itsellenikin niissä
olevan elämän, jota en ehkä ollenkaan ole tullut huomanneeksi.

Olen kirjailijana niinkuin mies, joka kauniina aamuna varhain, toisten
vielä nukkuessa lähtee vaellukselle. Hän palaa vaellukseltaan kun
toiset juuri ihanasti kiskotellen aukovat silmiään altteimmillaan
kaikelle syvälle ja herttaiselle. Hänellä on mukanaan milloin
mitäkin, kerran hirvenkello, joka on toista metriä korkea ja kantaa
neljättäkymmentä kelloa. Kun hän sen laskee juuri heräämässä olevan
ystävänsä sängyn laidalle, valtaa tämän ihmetys ja ihastus, eikä tuoja
voi itsekään pidättyä joskus huudahtamasta: katsoppas tuota paikkaa...
Toisella kerralla hänellä on keskeltä tietä löytämänsä ehjä linnunmuna,
eikä hän siinä toisten ihastellessa malta olla huomauttamatta,
että siinä olevan elämän kohtalo on surullinen — kuten kaiken
yksilöelämän, hän ehkä lisää... Mutta jos hän kerran löytää semmoisella
aamuvaelluksellaan äsken syntyneen ihmislapsen, joka on siihen
pensaaseen hylätty, niin hän lupaa pidättyä kaikista huomautuksista
laskiessaan sen kotona heräävän ystävänsä viereen vuoteen lämpöön...
Että olen kirjailija, se on minussa semmoinen hauska aamuvika. Päivällä
minä unohdan aamuiset retkeni ja löytöni ja pohdin mielelläni toisten
kanssa kaikkea tällaista, mistä tässä olen puhunut.

       *       *       *       *       *

Niinpä niin, lapsikullat. Harmaitahan ne ovat kaikki teoriat,
viheriä yksin elämän ikuinen kultapuu. Sen hedelmiä ei kukaan opi
opettamalla oikein nauttimaan, se taito on sekin yksi elämän luontainen
ihme. Kaikeksi onneksi nuo ihmeet eivät esiinny järjestyksettömänä
mylläkkänä, vaan noudattavat lakeja, joiden perille meidän on lupa
pyrkiä. Olemme olleet huomaavinamme ainakin kaksi katkeran lohdullista
lakia: perinnöllisyyden ja kehityksen, joiden, varsinkin ensinmainitun,
inhimillinen tuntemus vasta ottaa ensi askeliaan. Nämä lait voivat
kyllä sallia ihmisten vähitellen, polvi polvelta tietoisestikin,
opetuksen mukaankin, pyrkiä elämän kultapuulle, aina sen latvaan asti,
josta kerran lopulliset taivaat aukenevat ihmissuvulle, johon kuulumme.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Omistani ja omilleni" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.