Title: Pikku Pietari
Author: France, Anatole
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pikku Pietari" ***


PIKKU PIETARI

Kirj.

Anatole France


Suomentanut

J. Hollo



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta,
1924.



SISÄLLYS:

      I. Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem
     II. Varhaisimmat ajat
    III. Alphonsine
     IV. Pikku Pietari mainitaan sanomalehdessä
      V. Väärän arvostelman vaikutukset
     VI. Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä
    VII. Navarino
   VIII. Kuinka jo varsin varhain kävi ilmi, että
           minulta puuttui liikevaistoa
     IX. Rumpu
      X. Kiinteästi yhteenliittynyt teatteriseurue
     XI. Liinannöyhtää
    XII. Sisarukset
   XIII. Catherine ja Marianne
    XIV. Tuntematon maailma
     XV. Herra Ménage
    XVI. Hän laski kätensä päälaelleni
   XVII. "Veli on luonnon lahjoittama ystävä"
  XVIII. Mummo Cochelet
    XIX. Rouva Laroque ja Granvillen piiritys
     XX. "Hioivat hampaitansa nuo julmat hirviöt"
    XXI. Papukaija
   XXII. Eno Hyacinthe
  XXIII. Bara
   XXIV. Mélanie
    XXV. Radégonde
   XXVI. Caire
  XXVII. Luolaihmisten nuori jälkeläinen
 XXVIII. Monihaarainen elämä
   XXIX. Neiti Mérelle
    XXX. Pyhä vimma
   XXXI. Minä kohtaan ensimmäisen kerran Rooman naarassuden
  XXXII. Perhosensiivet
 XXXIII. Syrjähuomautus
  XXXIV. Lukiolainen
   XXXV. Huoneeni



I


    Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem.
    (Naurust' ensiks tuntemahan opi äitisi, piltti.)

Äitini on usein kertonut minulle erinäisistä syntymääni liittyvistä
seikoista, jotka eivät ole minusta näyttäneet niin merkittäviltä kuin
hän otaksui. En ole kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota, ja ne ovat
häipyneet muististani.

    Kun lapsi syntyy maailmaan,
    kätilö siinä tarvitaan;
    myös tätikullat tulla saa...

Ainakin voin kuulopuheiden nojalla vakuuttaa, ettei se tapa ja
käytäntö, josta nuo erään vanhan parisilaisen sepittämät säkeet
kertovat, ollut Louis-Philippen hallituskauden lopulla tyystin
hävinnyt. Rouva Nozièren huoneeseen näet oli kerääntynyt suuri seura
kunnianarvoisia naishenkilöitä odottamaan minun vapautumistani. Oltiin
huhtikuussa; sää oli viileä. Neljä viisi samassa kaupunginosassa asuvaa
tätiä, heidän joukossaan rouva Caumont, kirjakauppias, leskirouva
Dusuel ja rouva Danquin, lisäsivät puita lieteen ja joivat hehkuviiniä
äitini kokiessa ankaria tuskia.

— Huutakaa, rouva Nozière, huutakaa niin paljon kuin jaksatte, sanoi
rouva Caumont; se helpottaa.

Rouva Dusuel, joka ei tietänyt, minne olisi jättänyt
kaksitoistavuotiaan tyttärensä Alphonsinen, oli tuonut hänet mukanaan
huoneeseen, josta lähetti hänet pois kerran toisensa jälkeen, koska
pelkäsi minun yhtäkkiä esittäytyvän niin nuorelle neitoselle, mikä ei
olisi ollut soveliasta.

Nämä naishenkilöt eivät olleet tuppisuita; kuulemani mukaan he puhua
pärpättivät kuten ainakin. Rouva Caumont kertoeli äitini suureksi
harmiksi kamalia tarinoita pahoista 'näkemistä'. Eräs hänen tuttavansa,
raskauden tilassa oleva nainen, oli nähnyt raajarikon, joka piteli
silitysrautaa kummassakin kädessään, anellen almua, ja lapsi syntyi
jalatonna. Hän itse oli tytärtään Noémia kantaessaan säikähtänyt
jänistä, joka oli puikahtanut hänen jalkojensa välitse, ja Noémilla oli
ollut syntyessään suipot, huiskahtelevat korvat.

Puolen yön aikaan poltteet taukosivat ja synnyttäminen keskeytyi.
Huolestumiseen oli syytä sitäkin enemmän, kun äitini oli aikaisemmin
synnyttänyt kuolleen lapsen ja ollut itse kuolemaisillaan. Kaikki
naiset antoivat neuvojansa; rouva Mathias, vanha hoitajatar, ei
tietänyt ketä kuunnella. Isäni astui huoneeseen viiden minuutin
väliajoin, oli erittäin kalpea ja poistui sanaakaan virkkamatta. Hän
oli taitava käytännöllinen lääkäri ja vaadittaessa lapsenpäästäjäkin,
mutta ei puuttunut asiaan oman vaimonsa synnytyksissä. Hän oli
kutsunut virkaveljensä vanhan Fournierin, Cabanisin oppilaan. Yöllä
synnytystuskat alkoivat uudestaan.

Minä tulin maailmaan viiden aikaan aamulla.

— Poika, virkkoi vanha Fournier.

Kaikki tädit huusivat yhtäaikaa, että sitähän he olivat jo aikoja
sitten sanoneet.

Rouva Morin pesi minut isolla sienellä kuparisessa astiassa. Tuosta
johtuvat mieleen Marian syntymää esittävät vanhat maalaukset. Mutta
totta puhuen minua huljutettiin kuparikattilassa, jossa muuten
keitettiin marjahilloja. Rouva Morin ilmoitti minulla olevan vasemmalla
puolen nivuslihoilla punaisen täplän, joka oli johtunut siitä, että
äitini oli minua kantaessaan tuntenut kirsikkoihin kohdistuvaa
mielitekoa täti Chaussonin puutarhassa. Vanha Fournier, joka
erinomaisesti halveksi kaikkia kansanomaisia ennakkoluuloja, vastasi
sanoen olevan onnellista, että rouva Nozière oli raskautensa aikana
tyytynyt niin kohtuullisiin haluihin; jos näet hän olisi rohjennut
toivoella itselleen sulkia, jalokiviä, kashmirihuivia, nelivaljakkoa,
palatsia ja linnaa puistoineen, niin hentoinen olemukseni pinta ei
olisi riittänyt suomaan sijaa kaikkien noiden valtavien mielitekojen
merkeille.

— Sanokaa mitä tahdotte, tohtori, virkkoi rouva Caumont; mutta sisareni
Malvinan, joka oli siunatussa tilassa, alkoi jouluyönä tavattomasti
tehdä mieli päästä aterialle, ja hänen tyttärellänsä...

— Oli syntyessään makkara nenänpäästä riippumassa, eikö totta?
keskeytti tohtori.

Sitten hän varoitti rouva Morinia kapaloimasta minua liian tiukasti.

Minä huusin niin ankarasti, että minun luultiin tukehtuvan.

Minä olin punainen kuin tomaatti ja kaikkien yksimielisen tunnustuksen
mukaan ruma pieni otus. Äitini pyysi minua nähtäväkseen, kohottautui,
ojensi kätensä minua kohti, hymyili minulle ja antoi väsyneen päänsä
vaipua takaisin pielukselle. Niin minut toivotti tervetulleeksi se
helläin ja puhtaiden huulten hymy, jota vaille jäätyään ihminen on
runoilijan lausuman mukaan kelvoton sekä jumalten juhlapöytään että
jumalatarten vuoteeseen.

Syntymääni liittyvistä seikoista on itselleni ilmennyt merkittävimpänä
se, että Puck, joka myöhemmin sai nimen Caire, tuli maailmaan samaan
aikaan kuin minä, viereisen huoneen vanhalla matolla. Puckin äiti,
Finette, oli alhaista syntyperää, mutta erittäin älykäs. Eräs isäni
vanha ystävä, herra Adeleston Bricou, vapaamielinen ja vaalireformin
kannattaja, kiitti kansan hyvää ymmärrystä mainiten esimerkkinä
Finetten. Puck ei ollut ruskean ja kähäräturkkisen äitinsä näköinen
vähimmässäkään määrässä; sen karva oli kellervä, lyhyt ja karkea, mutta
se oli perinyt äitinsä epähienon käytöksen ja etevän ymmärryksen. Me
kasvoimme yhdessä, ja isäni oli pakko myöntää, että hänen koiransa äly
kehittyi nopeammin kuin pojan ja että vielä viiden tai kuudenkin vuoden
kuluttua Puck vaistosi elämää ja tunsi luontoa paljon paremmin kuin
pieni Pierre Nozière. Tämä toteaminen oli hänestä kiusallinen, koska
hän oli isä, ja myöskin sen vuoksi, ettei hänen oppijärjestelmänsä
voinut helposti myöntää luontokappaleille osuutta siihen viisauteen,
joka hänen käsityksensä mukaan oli ihmisen erikoisuutena.

Sankt-Helenan saarella ollessaan Napoleon ihmetteli, ettei O'Meara,
joka oli lääkäri, ollut ateisti. Isäni tavatessaan hän olisi tavannut
spiritualistisen lääkärin, joka lääkärinä uskoi maailmasta erotettuun
jumalaan ja ruumiista erotettuun sieluun.

— Sielu, sanoi hän, on substanssi, ruumis on ilmaus. Sanat selittävät
itse itsensä: ilmaus on se, mikä on havaittavissa, ja substanssista
puhuessamme me puhumme salatusta asiasta.

Metafysiikka ei valitettavasti ole milloinkaan kyennyt herättämään
mielenkiintoani. Minun henkeni muovautui isäni hengen nojalla
niinkuin kuvanveistäjän valinkaava rakastetun naisen povella: se
ilmaisi syvennyksinä kaikkein suloisimpia pyörylöitä. Isäni piti
ihmisen sielua ja sen tarkoitusta ylevänä asiana; hän otaksui sielun
olevan luodun taivasta varten, ja tämä usko teki hänestä optimistin.
Mutta tavallisessa elämässä hän esiintyi vakavana, toisinaan
synkkänäkin. Lamartinen tavoin hän nauroi harvoin, ei tajunnut
ollenkaan koomillisuutta, ei voinut sietää pilapiirroksia, ja Rabelais
ei miellyttänyt häntä enempää kuin La Fontainekaan. Eräänlaiseen
runolliseen alakuloisuuteen verhoutuneena hän oli vuosisatansa
oikea lapsi; hänessä oli sen henki ja taipumukset. Hänen hiuksensa
ja vaatetuksensa olivat sopusoinnussa romanttisen ajan hengettären
kanssa. Tämän sukupolven miesten hapset liehuivat hajallaan. Tuon
epäjärjestyksen aiheutti epäilemättä taitavasti käytelty harja,
mutta siitä huolimatta heidän hiuksensa näyttivät aina olevan
alttiina rajuilman ravisteluille ja pohjatuulen tuiverruksille. Niin
koruton kuin isäni muuten olikin, hän sai kuitenkin osansa hapsien
hajallisuudesta ja alakuloisuudesta.

Sovittautuessani hänen mukaisekseen minä muutuin pessimistiseksi ja
iloiseksi hänen ollessaan optimistinen ja alakuloinen. Minä vastustin
häntä vaistomaisesti joka asiassa. Hän, kuten yleensäkin romantikot,
piti epäselvästä ja epämääräisestä. Minä puolestani aloin rakastua
klassillisen taiteen hienoon järkeen ja kauniiseen järjestykseen.
Vuosien varrella nämä vastakohdat korostuivat tehden kanssakäymisemme
hieman hankalaksi kumminkaan muuttamatta keskinäisiä tunteitamme.
Minä saan niinmuodoin kiittää erinomaista isääni eräistä hyvistä
ominaisuuksistani ja monista puutoksistani.

Vaikka äidilläni ei ollut runsaasti maitoa, hän halusi kiihkeästi saada
minua ruokkia. Siihen hänet valtuutti vanha Fournier, Jean-Jacquesin
oppilas. Äiti imetti minua riemumielin. Se oli terveydelleni suureksi
hyödyksi, ja minulla olisi syytä onnitella itseäni sen johdosta, jos
äidinmaito siirtäisi lapseen sielullisiakin ominaisuuksia, kuten monet
väittävät.

Äidilläni oli viehättävä mieli, kaunis ja jalo sielu ja vaikea
luonne. Ollen liian herkkätunteinen, liian hellä, liian altis
mielenliikutuksille voidakseen löytää rauhaansa omasta itsestään,
hän sanoi saavansa uskonnosta onnellista lepoa. Vaikka esiintyikin
ulkonaisissa menoissa pidättyvänä, hän oli kuitenkin hartaan
uskonnollinen. Totuuden nimessä minun on tunnustaminen, ettei
hän uskonut helvetin olemassaoloa. Hän ei kumminkaan osoittanut
itsepintaisuutta eikä ilkeyttä, koska abbé Moinier, hänen rippi-isänsä,
ei kieltänyt häneltä sakramenttejä. Äitini oli hilpeyteen taipuva,
mutta iloton lapsuus, sitten taloushuolet ja intohimoiseksi kehittyneen
äidinrakkauden murheet synkensivät hänen luonnettaan ja häiritsivät
hänen luonnostaan hyvää terveyttään. Hän himmensi lapsuusaikaani
synkkämielisyyden kohtauksilla ja itkunpuuskilla. Hänen minuun
kohdistamansa hellyys kerrassaan hämmensi hänen järkeänsä, joka toimi
muuten kaikissa asioissa selvänä ja varmana. Hän olisi mieluimmin
nähnyt minun pysyvän aina pienenä, jotta olisi paremmin voinut puristaa
minua poveansa vasten. Ja vaikka toivoikin minulle nerokkuutta,
hän iloitsi siitä, että olin vailla ymmärrystä ja että hänen
ymmärryksensä oli minulle tarpeellinen. Kaikki se, mikä soi minulle
hieman riippumattomuutta ja vapautta, oli hänelle vastenmielistä. Hän
kuvitteli hurjan kauhun vallassa niitä vaaroja, joihin voin joutua,
kun hän ei ollut luonani, ja joka kerta, kun palasin hieman pitemmältä
kävelyretkeltä, hän oli minua odottamassa kuumeisin päin ja harhailevin
katsein. Hän liioitteli määrättömästi minun hyviä ominaisuuksiani ja
ilmaisi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa haltioitumistaan, joka
tuntui minusta kiusalliselta; ansaitsemattoman tunnustuksen ilmaukset
näet ovat aina vaikuttaneet minuun julman nöyryytyksen tavoin. Mutta
pahinta oli, että äitirukkani suurenteli samassa suhteessa vikojani
ja puutoksiani. Hän ei milloinkaan minua rangaissut niiden vuoksi,
mutta moitti minua niistä niin tuskaisin äänenpainoin, että sydämeni
oli pakahtua. Monet kerrat oli hänen vapaassa vallassaan saada minut
uskomaan itseni suureksi syntiseksi, ja minä olisin hänen tähtensä
muuttunut ylen arastelevaksi, ellen olisi jo varhain sommitellut omaa
käytäntöä varten suvaitsevaisia moraalisia periaatteita. En ole sitä
seikkaa suinkaan valitellut, vaan päinvastoin olen itseäni sen johdosta
aina onnitellut. Ainoastaan ne, jotka suhtautuvat lempeästi omaan
itseensä, kohtelevat toisiakin lempeästi.

Kastetoimitukseni paikkana oli Saint-Germain-des-Près, missä minua
piteli ristimaljan yläpuolella kummitäti, joka oli keijukainen.
Ihmisten keskuudessa hänen nimenään oli Marcelle, hän oli kaunis kuin
päivä ja oli ottanut miehekseen Dupont-nimeä tottelevan apinan, johon
oli hullaantunut, kuten keijukaiset yleensäkin hullaantuvat apinoihin.
Hän toi sallimuksen lahjat kätkyeni luo ja lähti sitten aivan pian
merten taa kuvatuksensa keralla. Minä näin hänet ohimennen nuoruusikäni
alussa, ja hän oli kuin Didon haavoittunut varjo myrttimetsässä tai
kuin kuutamon säde metsäaukeamassa. Se oli pelkkä välkähdys, mutta
muisteloni on yhä täynnä värejä ja tuoksuja. Kummisetäni, herra Pierre
Danquin, on jättänyt mieleeni tavallisempia muistoja. Minä näen hänet
vieläkin, lyhyen vantteran miehen, jonka harmaat hiukset olivat ihan
kiharaiset, posket pulleat ja painavat ja kultasankaisten takaa
vilkkuva katse lempeä ja hieno. Hänen vatsaansa à la Grimod de La
Reynière peittivät kauniit kukikkaat silkkiliivit, rouva Danquinin omin
käsin kirjaelemat. Hän käytti suurta mustaa silkkikaulaliinaa, joka
kiersi hänen kaulansa seitsemään kertaan, ja paidankaulus ympäröi hänen
kukoistavia kasvojansa kuin kukkavihkoa. Hän oli nähnyt Napoleonin
Lyonissa 1815; hän kuului vapaamieliseen puolueeseen ja harrasti
geologiaa.

Erään monien toisten tavoin Seinen rantakadulle päätyvän kadun
varrella, missä syntyi lapsi, joka ei vielä nytkään, pitkien aikojen
kuluttua, tiedä, tekikö oikein vai väärin tullessaan tähän maailmaan,
niiden lukemattomien inhimillisten olentojen joukossa, jotka siellä
elivät huomaamatonta elämäänsä, suurikalloinen mies, pää karu ja kalju
kuin Bretagnen graniittilohkare, syvällä suippokaarionkeloissaan asuvat
silmät, jotka muinoin säihkyivät tulta, nyt vain heikosti valaistuina,
juro, raihnas, ynseä vanhus, Chateaubriand, sammui ikävissään kuolemaan
täytettyään vuosisatansa maineellansa.

Toisinaan kulki näitä samoja rantakatuja, Passyn kukkuloilta tullen,
eräs vanha kävelijä, jonka kaljua päälakea reunustivat pitkät
valkoiset hiukset ja jolla oli näppyläiset posket, ruusu napinlävessä
ja hymy huulilla, ukkorahjus, jonka hahmo oli yhtä plebeijinen kuin
ensinmainitun aristokraattinen. Ja ohikulkijat pysähtyivät katselemaan
kansanomaista lauluseppoa.

Chateaubriand, katolinen ja monarkisti, Béranger, Napoleonin
kannattaja, tasavaltalainen ja vapaa-ajattelija, siinä ne molemmat
'merkit', joiden alla minä synnyin.



II

VARHAISIMMAT AJAT


Vanhimpana muistonani on pitkäkarvainen, leveälierinen ja viheriällä
silkillä sisustettu silinterihattu, jonka hallavan vuorinahkan
yläreuna oli leikattu kielekkeille ja muistutti sulkeutuvan kukan
terälehtiä, jotka eivät kumminkaan olleet ihan umpeutuneet, vaan
jättivät ympyränmuotoisesta aukosta näkymään vuorinahkan ja vaakunalla
koristetun hatunpohjan väliin pistetyn punaisen silkkinenäliinan.
Saliin astui vanha, ihan valkohapsinen herra kädessään tuo hattu, josta
hän nähteni veti esiin silkkisen, nuuskan tahriman nenäliinan, joka
levitettynä tarjosi katseltavaksi Vendômepylvään taustalle kuvatun,
harmaaseen asetakkiin puetun Napoleonin. Sitten vanha herra otti
hatun pohjasta pienen kuivan leivoksen, jonka kohotti hitaasti päänsä
yläpuolelle, pienen pyöreän ja litteän leivoksen, jonka toinen puoli
oli kiiltävä ja uurteinen. Minä kohotin käteni tarttuakseni siihen;
mutta vanha herra antoi sen minulle vasta mielin määrin nautittuaan
turhista ponnistuksistani ja pettyneiden toiveitteni aiheuttamista
haikeista huokauksista. Sanalla sanoen: hän käytti minua huvinaan kuin
pientä koiraa. Ja luulenpa, että sen huomattuani heti suutuin, koska
tunsin kuuluvani siihen uskaliaaseen rotuun, joka vallitsee kaikkia
eläimiä.

Noita leivoksia purressani tunsin suuni täyttyvän hiekkamaisella
aineella, mutta hiekka muuttui aivan pian sokeripitoiseksi tahtaaksi,
joka maistui sangen mieluisalta huolimatta siihen ylimääräisesti
sekoittuvasta kirpeästä tupakantunnusta. Minä pidin tai luulin pitäväni
niistä, kunnes havaitsin niiden olevan peräisin eräästä Rue de Seinen
varrella sijaitsevasta vanhasta leipomosta, missä vanha vihertävä
lasimalja oli niiden alakuloisena tyyssijana. Silloin ne alkoivat etoa
mieltäni, ja minä en salannut asiaa vanhalta herralta, joka oli siitä
kovin pahoillaan.

Myöhemmin olen saanut tietää, että vanhan herran nimi oli Morisson ja
että hän oli palvellut esikuntalääkärinä Englannin armeijassa 1815.

Kun Waterloon taistelun jälkeen upseerien pöydässä valiteltiin
huomattavien henkilöiden kaatumista, virkkoi Morisson:

— Hyvät herrat, te unohdatte erään kaatuneen, jonka kuolema on kaikkein
valitettavin ja jota meidän tulee kaikkein katkerimmin surra.

Kaikki tiedustelemaan, kuka se vainaja oli.

— Yleneminen, hyvät herrat. Voittomme, joka päättää Napoleonin uran,
lopettaa sodat, joissa olemme nopeasti ansainneet uusia arvoasteita.
Yleneminen on saanut surmansa Waterloon luona. Itkekäämme sitä, hyvät
herrat.

Herra Morisson pyysi eron virastaan ja muutti Parisiin, missä meni
naimisiin ja harjoitti lääkärinammattia. Hän kuoli siellä koleraan
vuonna 1848, samoin hänen puolisonsa.

Muistan myös, että näinä aikoina, jolloin vielä tepastelin pitäen
lujasti kiinni esiliinankulmasta, jonka soi käytettäväkseni rouva
Mathias, näin salissa ruskeapintaisen, tuuhealla poskiparralla
varustetun miehen. Hän oli herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon,
ja hän paikkasi liisteriin kastettua sivellintä käyttäen kukikasta
viheriää seinäpaperia, joka suunnilleen kahden sormen leveydeltä
haljenneena paljasti näkyviin aivan rikkinäisen karkean kankaan ja
sen takaa kuumottavat synkeät syvyydet. Nuo seikat ilmenivät minulle
erinomaisen kirkkaina ja ovat yhä vieläkin omituisen selväpiirteisinä
muistissani, vaikka monet muut näinä varhaisimpina aikoina katseilleni
tarjoutuneet näyt ovat häipyneet kerrassaan olemattomiin. En
varmaankaan asiaa heti harkinnut, koska en ollut vielä ehtinyt siihen
ikään, jona ihminen alkaa ajatella. Mutta vähän myöhemmin, neljännellä
ikävuodellani, voimistuttuani henkisesti siinä määrin, että kykenin
erehtymään, ja saatuani osakseni kasvatusta, jota ilmiöiden väärä
tulkinta edellyttää, minä muodostin itselleni sellaisen käsityksen,
että tuon kukikkaan seinäpaperin peittämän hurstin takana häilyi
pimeässä tuntemattomia olentoja, toisenlaisia kuin ihmiset, linnut,
kalat ja hyönteiset, epämääräisiä, viekkaita ja pahansuopain ajatusten
elähdyttämiä. Ja valtasipa mieleni uteliaisuus ja pelkokin, kun
lähestyin salissa Nantuan Simonin paikkaamaa halkeamaa, joka oli yhä
näkyvissä. Viheriän seinäpaperin reunat eivät olleet liimautuneet
aivan tarkoin, vaan niiden välistä pilkisti esiin kappale täytteeksi
työnnettyä sanomalehtipaperia, joka ei hivellyt silmää, mutta oli
erittäin arvokas, koska esti huoneeseen pääsemästä pimeyden henkiä,
hämäriä ja tuhoisia kahden ulottuvaisuuden maailmaan kuuluvia olentoja.

Eräänä päivänä päivien joukossa (kuten sanovat itämaiset kertojat,
joille aikamäärät ovat yhtä epäselvät kuin minulle), eräänä päivänä
neljännen ikävuoteni päivien joukossa minä huomasin, että kukikas
viheriä seinäpaperi oli pianon vieressä puhjennut tähdenmuotoisesti
paljastaen näkyviin muutamia ristikkäin olevia hamppukankaan säikeitä
mustassa reiässä, joka oli vieläkin pelottavampi kuin Nantuan Simonin
paikkaama halkeama. Osoittaen jumalatonta uhmaa, joka oli Iapetoksen
uskaliaan heimon arvoinen, minä vein silmäni tuon aukon suulle ja näin
elävän pimentolan, joka sai hiukseni nousemaan pystyyn; sitten painoin
siihen korvani ja kuulin kaameata pauhua jäätävän viiman hipoessa
poskeani. Kaikki tuo vakaannutti uskoani, että seinäpaperien alla oli
toinen maailma.

Minä vietin näinä aikoina kaksoiselämää. Päivällä oloni oli
luonnollista ja aivan tavallista, toisinaan ikävystyttävääkin,
mutta yöllä se muuttui yliluonnolliseksi ja kaameaksi. Pienen
vuoteeni vaiheilla, johon äitini minut peitteli kauniilla käsillään,
liikkui oudoin ja hurjin elein, mutta silti eräänlaista tahtia ja
rytmiä noudattaen, pieniä muodottomia, kyttyräselkäisiä, käyriä
olentoja puettuina erinomaisen vanhan muodin mukaisesti, sanalla
sanoen sellaisina kuin niitä, kuten myöhemmin olen havainnut, on
piirroksissaan esittänyt Callot. En ollut varmaankaan niitä uudestaan
keksinyt. Se seikka, että läheisyydessämme asusti rouva Letord,
vaskipiirrosten myyjä, joka levitti hallussaan olevia teoksia yleisön
nähtäviin niillä main, missä nykyjään sijaitsee Kaunotaiteiden koulun
rakennus, selittää tuon yhteensattuman. Mielikuvitukseni epäilemättä
vaikutti osaltaan varustaen yölliset ahdistelijani paistinvartailla,
käsiruiskuilla, pienillä luudilla ja erinäisillä muilla talouskaluilla.
Siitä huolimatta ne liikkuivat ohitseni erittäin juhlallisesti, nenät
syyläin peittäminä ja pyöreillä silmälaseilla varustettuina pitäen
muuten kovaa kiirettä, ikäänkuin eivät olisi minua ollenkaan huomanneet.

Eräänä iltana, lampun vielä palaessa, isäni lähestyi pientä sänkyäni ja
silmäili minua, huulilla harvoin hymyilevien surunvoittoisten ihmisten
hieno hymy. Minä olin jo unenhorroksessa, hän kutitti kämmenpohjaani
ja laski kanssani hieman leikkiä, josta en ymmärtänyt muuta kuin
nämä sanat: "Minä myyn sinulle lehmän." Kun en lehmää nähnyt, kysyin
järkevästi:

— Isä, missä on se lehmä, jonka olet minulle myynyt?

Minä nukahdin ja näin jälleen isäni unessa. Tällä kertaa hänellä
oli kämmenpohjassaan pieni punaisen- ja valkoisenkirjava lehmä,
liikkuva ja elävä, niin elävä, että tunsin sen lämpimän hengityksen
ja hieman navetanhajua. Monena yönä näin jälleen tuon punaisen- ja
valkoisenkirjavan lehmän.



III

ALPHONSINE


Alphonsine Dusuel, seitsemän vuotta minua vanhempi, oli laihanlainen
ja kivulloinen; hänen hiuksensa olivat tahmeat ja kasvot kesakkoiset.
Ellen pahoin erehdy, olivat juuri nämä viat maailman silmissä hänen
pahimpansa. Minä opin tuntemaan hänessä toisia lievempiä, esimerkiksi
ulkokultaisuuden ja ilkeyden, jotka ilmenivät hänessä kerrassaan
viehättävän luontevina.

Eräänä päivänä, kun rakas äitini kävellytti minua rantakadulla, me
kohtasimme rouva Dusuelin ja hänen tyttärensä. Pysähdyttiin, ja rouvat
pääsivät juttusille.

— Siinäpä sydänkäpynen! Kuinka oletkaan soma! huudahti nuori Alphonsine
syleillen minua.

Vaikka en ollutkaan siihen aikaan niin älykäs kuin koira tai kissa,
olin sentään minäkin kotieläin ja pidin heidän tavallaan kiitoksesta,
jota villit eläimet halveksivat. Saattaen ihastuksellaan molemmat äidit
liikutuksen valtaan nuori Alphonsine kohotti minut maasta, puristi
poveansa vasten ja suuteli minua kerran toisensa jälkeen, yhä ylistäen
somuuttani. Ja samalla hän pisteli neulalla pohkeitani.

Minä aloin riuhtoa, takoa Alphonsineä nyrkein ja jaloin, parkua ja
vuodattaa kyyneliä.

Sen nähdessään rouva Dusuel ilmaisi katseellaan ja vaikenemisellaan
hämmästystä ja harmia. Äitini katseli minua murheellisesti, ihmetteli,
kuinka oli voinut synnyttää maailmaan niin epäinhimillisen lapsen, ja
vuoroin syytti taivasta tuosta ansaitsemattomasta onnettomuudesta,
vuoroin syytti itseänsä siitä, että oli sen virheillänsä ansainnut. Hän
seisoi kerrassaan sanattomana ja hämmentyneenä minun pahanelkisyyteni
salaisuuden edessä. Minä en kuitenkaan voinut asiaa hänelle selittää,
kun en kyennyt puhumaan. Ne muutamat sanat, jotka sain sopertaneeksi,
eivät minua tässä tilassa mitenkään auttaneet. Jaloillani seisten minä
yhä huohotin ja itkin, ja nuori Alphonsine kumartui puoleeni; pyyhki
poskiani, suostutteli ja puolusteli minua:

— Hän on kovin pieni! Älkää toruko häntä, rouva Nozière. Se surettaisi
minua. Minä pidän hänestä sanomattomasti.

Alphonsine ei tyytynyt yhteen kertaan: hän syleili minua kumartuneena
kymmenet kerrat tuikaten aina neulan pohjelihoihini.

Myöhemmin, kun kykenin puhumaan, saivat tuon kavaluuden tietää äitini
ja rouva Mathias, joka minua hoiti. Mutta minua ei uskottu; väitettiin,
että panettelin viatonta siten lieventääkseni omaa syyllisyyttäni.

Minä olen jo aikoja sitten antanut nuorelle Alphonsinelle anteeksi
hänen julmuutensa, jopa hänen rasvantahmeat hiuksensakin. Eikä siinä
kyllin: olen hänelle kiitollinen, koska hän melkoisesti edisti
kaksivuotiaan perehtymistä ihmisluontoon.



IV

PIKKU PIETARI MAINITAAN SANOMALEHDESSÄ


Siitä lähtien, kun olen oppinut lukemaan, on sanomalehti salaperäisesti
minua kiehtonut. Kun näin isäni levittelevän noita suuria lehtiä,
jotka olivat pienten mustien merkkien peittämät, kun osia niistä
luettiin ääneen ja kun noista merkeistä koitui ajatuksia, niin luulin
olevani noitumista näkemässä. Tuosta ylen ohuesta ja hienoin viivoin
peitetystä lehdestä, jonka merkit olivat minun silmissäni ihan
merkityksettömät, urkeni ilmoille rikoksia, ankaroita onnettomuuksia,
seikkailuja, juhlia; Napoleon Bonaparte karkasi Hamin linnoituksesta,
Tom-Pouce puettiin kenraaliksi, laskiaishärkää Dagobertia kävelytettiin
Parisissa, Praslinin herttuatar murhattiin! Kaikki tuo yhdessä ainoassa
paperilehdessä ja vielä tuhat muuta asiaa, niiden joukossa vähemmän
juhlallisia, jokapäiväisempiä, jotka ärsyttivät uteliaisuuttani:
kaikki nuo herrat NN, jotka jakelivat iskuja tai saivat niitä,
antautuivat ajoneuvojen murskattaviksi, putosivat katoilta tai veivät
poliisikamariin kadulta löytämänsä rahakukkaron. Mistä kaikki nuo
herrat NN, kun minä en nähnyt ainoatakaan? Minä yritin turhaan kuvata
mieleeni herra N:ää. Minä tiedustelin, mikä se oikeastaan oli, mutta
minulle ei annettu mitään tyydyttävää vastausta.

Noina etäisinä aikoina tuli taloon rouva Mathias auttamaan Mélanieta,
jonka kanssa hän muuten eli sangen huonossa sovussa. Rouva Mathias,
joka oli luonteeltaan vaikeakäänteinen, kiivas ja herkästi
loukkaantuva, osoitti melkoista minuun kohdistuvaa mielenkiintoa. Hän
oli keksinyt erinäisiä rakentavia ja moraalisia viekkauksia minua
parantaakseen. Niinpä hän, lukiessaan sanomalehdestä sekalaisia
uutisia, joissa kerrottiin muun muassa 'ilkeämielisyyden aiheuttamasta'
tulipalosta ja 'herra Duchesnelle, päiväpalkkalaiselle sattuneesta
onnettomuudesta, oli sieltä löytävinään eilistä käyttäytymistäni
koskevan selonteon. Hän luki: 'Nuori Pietari Nozière käyttäytyi
eilen Tuileriespalatsin puutarhassa ollessaan tottelemattomasti ja
pikavihaisesti, mutta on nyttemmin luvannut luopua näistä rumista
paheista.'

Järkeni oli kahden vuoden iällä kyllin kehittynyt estääkseni minua
aivan helposti uskomasta tulleeni mainituksi sanomalehdissä samoinkuin
herra Guizot tai herra Duchesne, päiväpalkkalainen. Minä huomasin, että
rouva Mathias, joka tavaili kaikki nuo uutiset hieman soperrellen,
mutta ei kovin usein sanaa toistaen, alkoi minua koskevaan tiedonantoon
ehdittyään yhtäkkiä omituisesti epäröidä, ja päättelin sen nojalla,
etteivät viimeksi mainitut olleetkaan sanomalehdestä luettavissa, vaan
että hän ne keksi osoittaen riittämätöntä nokkeluutta. En niinmuodoin
joutunut petetyksi, mutta vaikealta tuntui jäädä vaille lehtien
maininnan suomaa kunniaa, ja minä sallin mieluummin asian jäädä
epävarmaksi pyrkimättä toteamaan, että se oli selvää petosta.



V

VÄÄRÄN ARVOSTELMAN VAIKUTUKSET


Tämänkin tapahtuman löydän varhaisimpien aikojeni yöstä. Se on varsin
vähäpätöinen, mutta kaikki alkuvaiheet ovat salaperäisyytensä vuoksi
meille mielenkiintoiset, ja kun emme kykene saamaan selkoa inhimillisen
ajatuksen aloittelusta, seurailemme huviksemme ainakin lapsen älyn
heräämistä. Ja ellei lapsessa ilmene mitään eriskummallista eikä
erinomaista, se on sitäkin arvokkaampi havainnonesine, koska edustaa
yksinään lasten suurta joukkoa. Siitä syystä minä kerron tämän tarinan,
mutta myöskin senvuoksi, että se minua itseäni kovin huvittaa.

Eräänä päivänä... tarkemmin en kykene aikaa määrittelemään, sillä tuon
päivän sija aikojen järjestelmässä on häipynyt tietymättömiin eikä sitä
voida enää milloinkaan määritellä... eräänä päivänä, sanon, palatessani
kävelyltä Mélanien, vanhan hoitajattareni kanssa, minä astuin kuten
ainakin äitini huoneeseen ja tunsin siellä hajun, jota en tuntenut ja
jonka, kuten olen myöhemmin saanut selville, aiheutti hiilenhäkä. Se
ei ollut ollenkaan kirpeä eikä tukehduttava, vaan hieno, luihu, etova,
mutta ei kumminkaan minua mitenkään haitannut, koska minä hajuaistiin
nähden muistutin pikemmin pientä Caire-koiraa kuin herra Roôert de
Montesquiouta, tuoksujen runoilijaa. Samaan aikaan kuin tuo tuntematon
tai pikemmin väärintuntemani haju kutitteli harjaantumattomia
sieraimiani rakas äitini kysyi minulta, olinko käyttäytynyt sievästi
kävelyretkellä, ja antoi sitten käteeni eräänlaisen smaragdinviheriän
kasvinvarren, joka oli suunnilleen jälkiruokaveitsen terän pituinen,
mutta paljoa vahvempi ja kokonaan sokeria kiiltelevä. Se näytti minusta
ihmeelliseltä herkulta, tuntemattomuuden viehätyksen leimaamalta, en
ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään siihen verrattavaa.

— Maistahan, sanoi äitini, se on erittäin hyvää.

Se oli tosiaankin hyvää. Kun purin vartta, se hajautui sokerikuiduiksi,
joiden maku oli erittäin miellyttävä ja paljoa hienompi kuin kaikkien
aikaisemmin maistamieni makeisten ja sokerileivosten.

Tuo ylen makea kasvi sai minut ajattelemaan niiden seutujen hedelmiä,
missä virtailevat viinimarjapurot karamellikallioiden välitse, vaikka
totta puhuen uskoinkin sellaiseen luvattuun maahan yhtä vähän kuin
Vergilius kreikkalaisten ihastelemiin Elysiumin vainioihin.

    — Quamvis elysios miretur Graecia campos;
    (Kenttiä Elysionin vaikk' ihannoipikin Hellas;)

mutta loihtuisat kuvitelmat ilahduttivat minua samoinkuin Vergiliusta,
ja mieleni oli ihmettelyä tulvillaan, koska en tuntenut sitä
menetelmää, jonka avulla sokerileipurit saavat enkelijuuren varren
hyvänmakuiseksi. Tuo smaragdinviheriä maukas varsi näet oli vain
kappale enkelijuurta, jonka oli lahjoittanut äidilleni rouva Caumont
saatuaan Niortista kokonaisen laatikon.

Kun muutamia päiviä myöhemmin jälleen palasin Mélanien keralla
kävelemästä ja tunsin äitini huoneessa omituisen imelän ja luihun
hiilensavunhajun, johon olin tutustunut samalla kertaa kuin
enkelijuureen, minä otaksuin sen olevan enkelijuuren hajun.

Minä suutelin äitiäni niinkuin pitikin. Hän kysyi, olinko hyvin
huvitellut kävellessäni, ja minä vastasin myöntävästi; hän tiedusteli,
enkö ollut kovin kiusannut Mélanieta, ja minä vastasin, etten ollut
niin tehnyt. Siten täytettyäni kaikki pojan velvollisuudet minä
odotin äitini antavan minulle kappaleen enkelijuurta. Mutta kun
hän ryhtyi jälleen ompelukseensa eikä näyttänyt ollenkaan aikovan
suorittaa odottamaani kaunista tekoa, päätin vaatia herkkuani.
Sellainen menettely tuntui minusta kuitenkin vastenmieliseltä, niin
herkkätunteinen olin. Äitini kohotti katseensa työstään, silmäili minua
hieman hämmästyneenä ja sanoi, ettei hänellä sitä ollut.

Tahtomatta epäillä hänen lausuneen valhetta, kaikkein lievintäkään,
minä otaksuin hänen laskevan leikkiä ja siirtävän haluni tyydyttämisen
tuonnemmaksi, joko mielitekoani kiihdyttääkseen tai noudattaen
vakavissa henkilöissä usein ilmenevää taipumusta nauttia koirain ja
lasten kärsimättömyydestä.

Minä vaadin häneltä vaatimalla herkkuani. Hän sanoi vieläkin, ettei
hänellä sitä ollut, ja puhui ilmeisesti ihan vilpittömästi. Aistieni
todistukseen ja järkeni oivallukseen varmasti (valitettavasti!)
luottaen minä vastasin arvelematta, että enkelijuurta täytyi huoneessa
olla, koska sen haistoin.

Tieteiden historiassa on runsaasti sellaisten erehdysten esimerkkejä,
ja ihmiskunnan suurimmat nerot ovat usein harhautuneet aivan samoin
kuin pikku Nozière. Pikku Pietari oli otaksunut erääseen kappaleeseen
kuuluvaksi ominaisuuden, joka todellisuudessa kuului erääseen toiseen
kappaleeseen. Fysiikassa ja kemiassa on yhtä huonosti perusteltuja
lakeja, joita kunnioitetaan ja tullaan kunnioittamaan, kunnes ne
vihdoin viimein kumotaan.

Näitä seikkoja ei tullut ajatelleeksi rakas äitini, joka kohautti
hartioitaan ja sanoi minua pieneksi hölmöksi. Minä jouduin ihan
suunniltani ja selitin, etten ollut pieni hölmö ja että enkelijuurta
oli olemassa, koska sen haistoin, ja ettei äiti menetellyt kauniisti
valehdellessaan pienelle pojalleen. Tuon moitteen kuultuaan äitini
katseli minua hämmästyneenä ja syvästi murheellisena. Tuo katse sai
äkkiä minussa syntymään sen varman uskon, ettei rakas äitini ollut
minua pettänyt ja ettei huoneessa ollut enkelijuurta, vaikka ulkonaiset
seikat näennäisesti sitä osoittivat.

Sydämeni oli niinmuodoin tällä kertaa valistanut järkeäni. Tekisi
mieleni sen nojalla päätellä, että ihmisen tulee aina noudattaa
sydämensä oivallusta. Siinä olisi tämän tarinan moraali, herkät sielut
löytäisivät siitä iloa. Mutta totuus on lausuttava senkin uhalla, että
voi herättää epämieluisia tunteita. Sydän erehtyy samoinkuin järki, sen
erehdykset ovat aivan yhtä tuhoisat, ja niistä on vaikeampi vapautua,
koska ne ovat makeat ja miellyttävät.



VI

NERON KOHTALONA ON KÄRSIÄ VÄÄRYYTTÄ


Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä ja ylenkatsetta; minä jouduin
aikaisin sen kokemaan. Neljän vuoden ikäisenä minä piirustelin
innokkaasti, mutta en suinkaan kaikkia niitä esineitä, jotka
tarjoutuivat katseltavikseni, vaan yksinomaan sotilaita. Toden
tunnustaakseni en kuvannut heitä luonnon mukaan: luonto on
monisyinen, ja sitä on vaikea jäljitellä. En piirtänyt niitä
myöskään käyttäen malleina Epinalin kuvia, joita ostin maksaen viisi
sentiimiä kappaleesta. Niissäkin oli vielä liian paljon viivoja,
joiden sokkeloihin olisin eksynyt. Minä otin mallikseni näiden
kuvien yksinkertaistuneet muistot. Minun sotilaillani oli ympyrä
pääkoppana, viiva ruhona, kaksi viivaa käsivarsina ja kaksi jalkoina.
Salamankaltaisesti murtunut viiva esitti kivääriä pistimineen, ja
se oli erittäin ilmehikäs esitys. Shakoa minä en sovittanut päähän,
vaan piirsin sen pään yläpuolelle osoittaakseni koko taituruuttani ja
kuvatakseni seikkaperäisesti sekä pään että päähineen muotoa. Minä
piirsin niitä suuret määrät tähän tyyliin, joka on kaikille lasten
piirroksille ominainen. Ne olivat, jos niin tahdomme sanoa, luurankoja,
vieläpä erittäin ylimalkaisia luurankojakin. Mutta sotilaani
näyttivät minusta sellaisinaan sangen hyvin tehdyiltä. Minä piirsin
ne lyijykynällä ylenmäärin kostuttaen piirrintäni, jotta se jättäisi
selvää jälkeä. Mieluummin olisin piirustanut teräskynällä, mutta
musteen käytteleminen oli tahrain pelosta minulta kielletty. Minä olin
kuitenkin tyytyväinen teoksiini ja havaitsin itseni kyvykkääksi. Aivan
pian oli asiani joutua itseäni ihmettelemään.

Eräänä iltana, muistettavana iltahetkenä, olin piirustamassa ruokasalin
pöydän ääressä, jonka Mélanie oli vastikään korjannut. Oli talvi;
lamppu, jota peitti viheriä varjostin, loi paperiini lämmintä valoa.
Olin jo piirustanut viisi kuusi sotilasta käyttäen tavanomaista
menetelmääni, jota vaivatta vallitsin. Yhtäkkiä, neronleimauksen
valossa, sain päähäni, ettei käsiä ja jalkoja ollut kuvattava yhdellä
ainoalla viivalla, vaan kahden yhdensuuntaisen piirron avulla. Siten
sain syntymään pintavaikutelman, joka synnytti todellisuustunnun. Siinä
oli itse elämä. Minä olin aivan ihastunut. Liikkuvia kuvapatsaitaan
valmistaessaan ei Daidalos voinut olla kättensä työhön tyytyväisempi
kuin minä. Olisin voinut kysyä itseltäni, olinko ensimmäinen, jonka oli
onnistunut suorittaa niin kaunis temppu, ja enkö ollut jo aikaisemmin
nähnyt sellaisia esimerkkejä. Mutta minä en tuota kysynyt. En kysynyt
mitään, katselinhan vain teostani tylsästi tuijotellen, kieli suusta
riippumassa ja silmät suurina. Mutta koska taiteilijan luontoon kuuluu
halu asettaa teoksiaan ihmisten ihailtaviksi, minä lähestyin äitiäni,
joka parhaillaan luki jotakin kirjaa, näytin hänelle paperiani ja
huusin:

— Katso!

Havaitessani, ettei hän kohdistanut vähintäkään huomiota siihen, mitä
hänelle näytin, minä laskin sotilaani hänen kirjansa lehdelle.

Äiti oli itse kärsivällisyys.

— Hyvä, hyvä, virkkoi hän minulle lempeästi, mutta äänessä sävy, joka
osoitti, ettei hän riittävästi tajunnut vastikään kuvaantotaiteessa
aiheuttamaani vallankumousta.

Minä toistin monet kerrat:

— Katso, äiti!

— Hyvä, hyvä, näenhän sen. Älä huoli minua häiritä.

— Ei, sinä et näe, äiti!

Minun teki mieli temmata hänen kädestään kirja, joka käänsi hänen
huomionsa pois mestariteoksestani.

Hän kielsi minua koskemasta kirjaan likaisin käsin.

Minä huusin hänelle epätoivoisena:

— Etpähän näe, äiti!

Hän ei suvainnut mitään nähdä, vaan käski minua olemaan vaiti.

Sellaisen sokaistumisen ja sellaisen väärämielisyyden vimmastuttamana
minä polin jalkaa, puhkesin kyyneliin ja revin kappaleiksi
mestariteokseni.

— Onpa lapsi hermostunut! huokasi äitini.

Hän vei minut nukkumaan.

Minä olin kaikkein synkeimmän epätoivon uhrina. Ajateltakoon
vain kohtaloani! Minä olin yhdellä iskulla edistänyt taiteita
sanomattomasti, olin keksinyt ihmeellisen keinon esittää elämää, ja
koko palkkani ja koko kunniani oli siinä, että minut lähetettiin
makuulle!

Tuon vastoinkäymisen jälkeen minulle sattui pian toinen yhtä julma.
Seikka oli seuraava. Äitini oli varsin nopeasti opettanut minut
siedettävän hyvin kuvaamaan kirjaimia. Koska osasin hieman kirjoittaa,
ajattelin, ettei mikään estänyt minua sepittämästä kokonaista teosta.
Rakkaan äitini nähden minä ryhdyin sommittelemaan pientä teologista
ja moraalista tutkielmaa. Minä aloitin näin: 'Mikä Jumala on...' ja
kuljetin teokseni heti äitini nähtäväksi tiedustellakseni häneltä,
oliko lauseparsi onnistunut. Äitini vastasi, että se oli hyvä, mutta
että lauseen loppuun kuului kysymysmerkki. Minä kysyin, mikä se oli,
kysymysmerkki.

— Se on merkki, joka osoittaa, että kysytään, tiedustellaan jotakin.
Se kuuluu jokaisen kysymyslauseen loppuun. Sinun tulee kirjoittaa
kysymysmerkki koska kysyt: 'Mikä on Jumala?'

Minun vastaukseni oli ylväs.

— Minä en sitä kysy. Minä tiedän sen.

— Kysythän, lapsukaiseni, kysyt.

Minä toistin parikymmentä kertaa, etten kysynyt, koska sen tiesin, ja
kieltäydyin ehdottomasti kirjoittamasta tuota kysymysmerkkiä, joka
minusta tuntui tietämättömyyden merkiltä.

Äitini moitti ankarasti itsepäisyyttäni ja sanoi, että olin typerä.

Kirjailijalle ominainen itserakkauteni joutui siitä kärsimään, ja minä
lienen vastannut julkeasti, koska jouduin rangaistavaksi.

Olen ehtinyt paljon muuttua niistä ajoista; en enää kieltäydy
kirjoittamasta kysymysmerkkiä kaikkiin niihin kohtiin, joihin niitä
yleensä merkitään. Tekeepä melkein mieleni piirtää oikein suuria
sellaisia koukeroita kaiken kirjoittamani, kaiken sanomani ja kaiken
ajattelemani jälkeen. Jos äitirukkani vielä eläisi, hän kenties
sanoisi, että nyt käytät niitä liian paljon.



VII

NAVARINO


Olin tuntenut kaiken ikäni rouva Laroquen, joka asui tyttärineen
pienessä huoneistossa talomme pihan perällä. Hän oli vanha
normandilainen rouva, keisarillisen kaartin kapteenin leski. Hänellä ei
ollut enää hampaita, ja hänen pehmeät huulensa olivat painuneet ikenien
väliin, mutta posket olivat pyöreät ja punaiset kuin hänen kotiseutunsa
omenat. Koska en ollenkaan tajunnut luonnon epävakaisuutta ja olioiden
katoavaisuutta, otaksuin hänen polveutuvan maailman varhaisimmilta
ajoilta ja omistavan katoamattoman vanhuuden. Äitini huoneesta näkyi
intiankrassin reunustama ikkuna, jossa rouva Laroquen papukaija
keikkui orressaan laulellen rivoja ja isänmaallisia laulujansa. Se oli
tuotu Länsi-Intiasta vuonna 1827 ja oli ristitty Ranskan ja Englannin
laivaston Navarinon luona turkkilaisista saaman voiton muistoksi, josta
saapui tieto Parisiin samana päivänä kuin papukaijakin sinne ehti.
Otaksuttiin, ettei Navarino ollut Eurooppaan saapuessaan enää nuori.
Ylen huomaavaisesti Navarinoansa kohteleva rouva Laroque sijoitti sen
joka aamu ikkunaan, jotta vanhus voi nauttia pihamaan vaihtelevista
näyistä. En tosiaankaan tiedä, mitä huvia tällä amerikkalaisella
saattoi olla siitä, että näki Augusten pesevän herra Bellaguet'n
ajoneuvoja tai isä Alexandren kitkevän kivityksen raoissa kasvavaa
ruohoa. Missään tapauksessa sen pitkäaikainen maanpako ei näyttänyt
sitä ollenkaan surettavan. Vaikka en väitäkään arvaavani sen ajatuksia,
tekisi mieleni sanoa, että se nautti voimistaan; se oli epäilemättä
merkillisen väkevä eläin. Saatuaan pieniin harmaisiin kynsiinsä
puupalasen, se aivan kohta mursi sen murusiksi nokallaan.

Minä olen aina pitänyt eläimistä; mutta siihen aikaan ne herättivät
minussa harrasta kunnioitusta ja eräänlaista uskonnollista pelonkauhua.
Minä aavistelin, että niiden äly oli varmempi kuin minun ja että ne
vaistosivat syvemmin luontoa. Villakoira Zerbin näytti ymmärtävän
paljon sellaisia asioita, jotka jäivät minulta tajuamatta, ja minä
otaksuin kauniin angorakissamme Sulttaani Mahmudin, joka tunsi
lintujen kielen, omistavan salaperäiset luonnonlahjat ja kyvyn nähdä
tulevaisuuteen. Kerran Louvressa käydessäni äitini näytti minulle
egyptiläisissä saleissa kotieläimiä, jotka oli kiedottu nauhoihin ja
sivelty hyvänhajuisilla tahtailla.

— Egyptiläiset, sanoi hän minulle, palvoivat niitä jumalinansa ja
balsamoivat ne huolellisesti niiden kuoltua.

Minä en tiedä, mitä muinaiset egyptiläiset ajattelivat ibislinnusta
ja kissoista, en tiedä, onko totta, kuten nykyjään väitetään,
että eläimet ovat olleet ihmisten ensimmäisiä jumalia, mutta eipä
puuttunut paljoa, etten pitänyt Sulttaani Mahmudia ja villakoira
Zerbiniä yliluonnollisilla kyvyillä varustettuina olentoina. Erikoisen
ihmeellisinä ne ilmenivät minulle siitä syystä, että näyttäytyivät
minulle unessa ja juttelivat kanssani. Eräänä yönä näin unta, kuinka
Zerbin raapi maata käpälillään ja kaivoi esiin hyasintinsipulin.

— Niin lepäävät pienet lapset maassa ennen syntymäänsä ja puhkeavat
sitten ilmoille kuin kukat.

On siis selvää, että rakastin eläimiä, ihailin niiden viisautta ja
esitin niille päivän kuluessa niin hartaita kysymyksiä, että ne tulivat
yöllä luennoimaan minulle luonnonfilosofiaa. En suinkaan kieltänyt
ystävyyttäni enkä kunnioitustani linnuiltakaan: minä olisin hellinyt
Navarinoa kuin omaa isääni, olisin osoittanut vanhalle heimopäällikölle
ylenmäärin arvonantoa ja huomaavaisuutta, olisin suostunut hänen
kuuliaiseksi oppilaakseen, kunhan hän olisi siihen suostunut. Mutta
hän ei sallinut minun edes katsella itseänsä. Minun lähestyessäni se
kiikkui kärsimättömästi puolapuullansa, pöyhisti kaulahöyheniänsä,
katseli minua tulta säihkyvin silmin, avasi uhkaavasti nokkansa
ja näytti kieltänsä. Minun teki mieli tietää tuon vihamielisyyden
syy. Rouva Laroque arveli sen aiheutuneen siitä, että minä pienenä
tietämättömänä lapsena, osaamatta vielä kävelläkään, annoin kantaa
itseni sen luo, vein pienet sormeni lähelle sen päätä tuikatakseni
sitä silmiin, jotka kiilsivät kuin rubiinit, ja huusin vihlovasti
harmistuneena siitä, etten saanut niitä käsiini. Rouva Laroque rakasti
Navarinoansa ja yritti sitä puolustella. Mutta voiko uskoa niin syvää
ja sitkeää vihankaunaa mahdolliseksi?

Olipa muuten Navarinon vihamielisyyden syynä mikä tahansa, tuo
vihamielisyys tuntui minusta epäoikeutetulta ja julmalta. Minä halusin
hartaasti päästä tuon pelottavan mahdin suosioon ja ajattelin, että
lahjat voivat sen mieltä lauhduttaa ja että sokeri olisi sille sovelias
uhrilahja. Äitini kiellosta huolimatta minä avasin ruokasalin kaapin ja
valitsin sokeriastiasta suurimman ja kauneimman palan. Siihen aikaan
näet sokeria ei vielä paloiteltu tehtaassa; emännät ostivat sokerinsa
harkkoina, ja meidän vanha Mélaniemme, vasaraa ja vanhaa lohkeillutta
ja varretonta veistä aseinaan käyttäen, särki harkon erisuuruisiksi
palasiksi singahduttaen samalla ilmoille lukemattomia siruja niinkuin
geologit iskevät kalliosta irti mineralogisia näytteitä. Sopii
vielä lisätä, että sokeri oli silloin erittäin kallista. Mieli
hyväntahtoisessa vireessä ja pidellen esiliinani taskuun piilottamaani
lahjaa minä lähdin rouva Laroquen luo ja tapasin Navarinon ikkunassaan.
Se kuori siinä välinpitämättömän näköisenä hampunsiemeniä. Minä
pidin tilaisuutta otollisena ja ojensin sokeripalan vanhalle
heimoruhtinaalle, mutta se ei huolinut uhrilahjastani. Se silmäili
minua syrjäkarein kauan ja liikahtamatta, syöksyi sitten äkkiä sormeni
kimppuun ja puri sitä. Veri virtasi.

Rouva Laroque on kertonut minulle kerran toisensa jälkeen, että minä
veren nähdessäni parahdin kamalasti parkumaan, vuodatin runsaita
kyyneliä ja kysyin, oliko se minulle kuolemaksi. En ole milloinkaan
tahtonut tuota uskoa, mutta hänen sanoihinsa voi sittenkin sisältyä
hieman totuutta. Hän tyynnytti minut ja kietoi sormeeni tukon.

Minä poistuin närkästyneenä, sydän täynnä vihan vimmaa. Siitä
päivästä lähtien vallitsi Navarinon ja minun kesken auttamaton
sota. Kohdatessamme toisemme minä aina solvasin ja ärsytin sitä, ja
se raivostui — sitä tyydytystä se ei minulta milloinkaan evännyt.
Toisinaan minä kutittelin sen kaulaa oljenkorrella, toisinaan heittelin
sitä leipäpallosilla, ja se avasi kitansa ammolleen ja syyti kähein
äänin käsittämättömiä uhkauksia. Rouva Laroque, joka tapansa mukaan
oli villahametta kutomassa, tähyili minua nenäkakkulainsa yli, uhkasi
puisella kudinvartaalla ja virkkoi:

— Kuulehan, Pierre, jätä eläin rauhaan. Tiedäthän, miten sinun jo
kerran kävi. Jos jatkat, käy vielä pahemmin, usko minua.

Minä jätin nuo viisaat neuvot huomioonottamatta ja sain tilaisuuden
sitä katua. Eräänä päivänä, kun pitelin pahoin sen ruokapurtiloa ja
halpamaisesti sirottelin maissinjyviä, vanha heimoruhtinas syöksyi
niskaani, kävi käsiksi tukkaani ja riipoi päätäni terävillä kynsillään.
Jos ryöstävä kotka säikähdytti Ganymedes-poikasta ottaessaan sen
hellästi samettisiin pitimiinsä, niin voidaan ymmärtää, kuinka minä
kauhistuin, kun Navarino piteli minua rautaisissa pihdeissään. Minä
huusin niin, että Seinen rannat raikuivat. Rouva Laroque siirsi syrjään
iänikuisen kutimensa, irroitti amerikkalaisen saaliistaan ja kuljetti
sen olkapäällään takaisin orrelle. Kaula ylpeyden paisuttamana ja
hiussuortuvia ryöstösaaliina kynsissään Navarino loi minuun leimahtavin
silmin voitonriemuisen katseen. Tappioni oli täydellinen, nöyryytykseni
syvä.

Vähän aikaa myöhemmin, saapuessani keittiöömme, jonne minua alinomaa
houkuttelivat tuhannet viehättävät asiat, minä tapasin siellä
vanhan Mélaniemme, joka hienonsi veitsellä laudalle levittämäänsä
persiljaa. Minä esitin erinäisiä tätä yrttiä koskevia kysymyksiä sen
kirpeän tuoksun kutkuttaessa sieraimiani. Mélanie vastaili minulle
kitsastelematta: hän kertoi persiljaa käytettävän lihamuhennoksiin ja
käristetyn lihan höysteeksi ja selitti vihdoin sen olevan papukaijoille
kuolettavaa myrkkyä. Tuon kuultuani minä sieppasin veitsen säästämän
ruodin tuota tuhoavaa yrttiä ja vein sen ruusuhuoneeseen, missä
mietiskelin yksin ja vaieten. Minä pitelin kädessäni Navarinon
kuolemaa. Kauan itseni kanssa asiaa harkittuani lähdin ulos ja menin
rouva Laroquen luo. Siellä minä näytin Navarinolle myrkyllistä yrttiä
ja sanoin:

— Katsohan, tämä on persiljaa. Jos sekoittaisin nämä pienet viheriät
ja kähärät lehdet hampun siemeniisi, niin sinä kuolisit ja minä olisin
saanut kostaa. Mutta minäpä tahdonkin kostaa toisella tavalla. Minä
kostan jättämällä sinut elämään.

Sanoin niin ja heitin tuhoisan yrtin ulos ikkunasta.

Siitä lähtien minä en enää Navarinoa kiusannut. En tahtonut tärvellä
osoittamaani laupeutta. Meistä tuli ystävät.



VIII

KUINKA JO VARSIN VARHAIN KÄVI ILMI, ETTÄ MINULTA PUUTTUI LIIKEVAISTOA


Tämä tapahtui ennen helmikuun vallankumousta; ja varmaa on, etten ollut
vielä neljän vuoden ikäinen. Mutta olinko kolmen vai puolenneljättä? Se
seikka on minulle epävarma, ja moniin vuosiin ei ole enää ollut elossa
ketään, joka olisi kyennyt asiaa selvittämään. Tähän epävarmuuteen
täytyy tyytyä ja lohduttaa itseänsä sillä, että kansojen aikakirjoissa
tavataan suurempia ja ikävämpiäkin epämääräisyyksiä. Ajantietoa ja
maantiedettä on nimitetty historian molemmiksi silmiksi. Jos on niin
laita, niin Saint-Maurin veljeskunnan benediktiineistä huolimatta,
jotka ovat keksineet aikamäärien todentamistaiteen, historia on ainakin
toissilmäinen. Ja tahdonpa lisätä, että se on sen vähäisin vika. Klio,
runotar Klio on ryhdiltään vakava, jopa toisinaan ankarakin henkilö,
jonka puhe opettaa (niin väitetään), kiintää, liikuttaa, huvittaa; sitä
kuuntelisi mielellään päivän pitkän. Mutta käytyäni häntä uutterasti
kuuntelemassa, olen huomannut, että hän liiankin usein osoittautui
muistamattomaksi, turhamaiseksi, puolueelliseksi, tietämättömäksi ja
valheelliseksi. Sellaisista puutoksista huolimatta olen häntä hellästi
rakastanut ja rakastan yhä vielä. Siinä ovat ainoat minua tähän
runottareen kiinnittävät siteet. Lapsuuteni, enempää kuin muukaan
elämäni, ei tarjoa sille mitään säilytettävää. Minä en onneksi ole
mikään historiallinen henkilö, ja tuo kopea Klio ei tule milloinkaan
tutkimaan, olinko kolmannen ikävuoteni alussa, keskivaiheilla vai
lopussa ilmaistessani luonnettani tavalla, joka vaikutti äitiini
kerrassaan järkyttävästi.

Minä olin siihen aikaan erittäin tavallinen pieni poika, jonka ainoana
erikoisuutena, ellen erehdy, oli se, ettei hän uskonut kaikkea, mitä
hänelle sanottiin; ja suuntautuminen, joka ilmaisi tutkivaa henkeä,
teki hänet epäsuotuisan arvostelun esineeksi, sillä kolmen tai
puolenneljättä vuoden ikäinen lapsi ei yleensä saavuta tunnustusta
kriitillisen mielensä nojalla.

Olisin voinut jättää pois kaikki nämä huomautukset, jotka eivät
ollenkaan kuulu aloittamaani kertomukseen, eivät enempää kuin
ajantieto, asioiden todentaminen tai runotar Klio. Kulkiessani
tällaisia kiertoteitä, harhautuessani kauas kaartelemaan, en saavu
milloinkaan perille; mutta ellen huvittele matkan varrella, jos
kuljen tietäni ihan suoraan, saavun perille heti, ja asia on valmis
silmänräpäyksessä. Ja se olisi vahinko, ainakin minulle, koska
pidän kuljeksimisesta; en tiedä mitään mieluisampaa ja samalla
hyödyllisempää. Kaikkien niiden koulujen joukossa, joita olen käynyt,
on koulusta poisjäämisen ja vapaan vaeltelun koulu tuntunut minusta
parhaalta, ja siitä minulla on ollut suurin hyöty. Se ei ole suinkaan
pelkkää ajantuhlausta, ystäväiseni. Siinä voittaa aina jotakin. Jos
pieni Punahilkka olisi kulkenut metsän läpi pähkinöitä poimimatta, niin
susi ei olisi sitä syönyt; ja pikku Punahilkan onnellisin kohtalo,
hyvän moraalin mukainen, on joutua suden suuhun.

Tuo ajatus johtaa meidät onnellisesti tämän kertomuksen aiheeseen.
Aioin näet juuri teille sanoa, että neljännellä ikävuodellani,
Louis-Philippe ensimmäisen, Ranskan kuninkaan, kahdeksantenatoista ja
viimeisenä hallituksen vuotena, oli suurimpana ilonani huvikävely.
Minua ei lähetetty pikku Punahilkan tavoin metsään. Minä olin
valitettavasti vähemmän maalaismainen! Syntyneenä ja kasvaneena
Parisin sydämessä, kauniin Malaquais-rantakadun varrella, minä en
tietänyt mitään maaseudun iloista. Mutta kaupungissakin on omat
viehätyksensä; rakas äitini talutteli minua pitkin katuja, joilla
kajahtelivat lukemattomat äänet, hohtelivat heleät värit ja joita
vilkastuttivat tulijat ja menijät, ja kun hänellä oli jokin ostos
suoritettavana, hän vei minut kerallaan myymälöihin. Me emme olleet
rikkaita, hän ei kuluttanut paljoa, mutta ne myymälät, joissa hän
kävi, näyttivät minusta verrattoman avaroilta ja suurenmoisilta. Bon
Marché, Louvre, Printemps ja Les Galeries eivät olleet vielä olemassa.
Kaikkein suurimpien senlaatuisten liikkeiden ostajakuntana olivat
perustuslaillisen kuningaskunnan viimeisinä vuosina yhden ainoan
kaupunginkorttelin asukkaat. Äidilläni, joka kuului Saint-Germainin
etukaupunkiin, oli käytettävinään Deux-Magots ja Petit Saint-Thomas.

Näistä kahdesta myymälästä, jotka sijaitsivat toinen Rue de Seinen,
toinen Rue de Bacin varrella, on vain jälkimmäinen vielä olemassa,
mutta ei enää nuorekkaassa soreudessaan, vaan julkisivua rumentavine
jalopeurannaamoineen siinä määrin avartuneena ja muuttuneena, etten
sitä enää tunne. 'Kahden apinan' talo on kadonnut, ja minä lienen ainoa
elossaoleva muistamaan sitä suurta öljymaalausta, joka oli myymälän
kilpenä ja esitti nuorta kiinalaisnaista kahden maanmiehensä seurassa.
Minä vaistosin jo silloin herkästi naiskauneutta ja pidin ylen
viehättävänä tuota nuorta kiinatarta korkealle kammattuine hiuksineen
ja ohimokutreineen. Molemmista liehittelijöistä, heidän ryhdistään,
katseistaan, eleistään ja tarkoituksistaan en tiedä mitään sanoa.
Viettelemisen taide oli minulle silloin kerrassaan vieras.

Tämä myymälä näytti minusta suunnattoman suurelta ja aarteiden
täyttämältä. Siellä minä lienen hankkinut sen loisteliaisiin taiteisiin
kohdistuvan taipumukseni, joka on kehittynyt minussa erittäin
voimakkaaksi ja josta en ole päässyt milloinkaan vapautumaan. Näkemäni
kankaat, matot, kirjo-ompelukset, sulat, kukat saivat minut eräänlaisen
hurmion valtaan, ja minä ihailin sydämestäni niitä kohteliaita
herroja ja siroja neitejä, jotka hymyillen tarjoilivat näitä ihmeitä
epäröiville ostajille. Kun eräs kauppapalvelija mittasi äitini ostamaa
kangasta katosta riippuvaan messinkitankoon vaakasuorasti kiinnitetyllä
metrimitalla, niin pidin hänen kohtaloaan suurenmoisena ja hänen
elämäänsä loistoisana.

Ihailuni esineenä oli myöskin herra Augris, Rue de Bacin varrella asuva
räätäli, joka koetti minulle valmistamiaan liivejä ja polvihousuja.
Minusta olisi ollut mieluisampaa, jos hän olisi tehnyt minulle pitkät
housut ja lievenutun, jollaisia näin herrasmiesten käyttävän, ja tuo
halu kiihtyi erittäin ankaraksi vähän myöhemmin, kun luin Bouillyn
kertomuksen eräästä onnettomasta pienestä pojasta, jonka otti luokseen
eräs hyväätekevä ja kunnianarvoisa oppinut tehden hänet sihteerikseen
ja pukien hänet vanhoihin vaatteisiinsa. Tämä Bouillyn kertomus sai
minut ryhtymään mielettömään tekoon, josta kerron toiste. Taiteita ja
ammatteja syvästi kunnioittaen minä ihailin herra Augrista, Rue de
Bacin räätäliä, joka ei ollut mitenkään ihailtava, sillä hän leikkasi
kankaat aivan nurinkurisesti. Hänen valmistamissaan vaatteissa minä
totta puhuen näytin apinalta.

Rakas äitini osti hyvänä emäntänä itse taloustarpeensa: mausteet
möi hänelle Courcelles, Rue Bonaparten varrella, kahvin Corcelet,
Palais Royalissa, suklaan Debeauve ja Gallais, Rue des Saints-Pères.
Lieneekö syynä ollut se, että herra Courcelles anteliaasti salli minun
maistella kuivattuja luumujansa, tai se, että hän salli sokeriharkon
kiteiden kimallella auringonvalossa, tai että hän sulavin ja rohkein
kädenliikkein käänsi ylösalaisin ruukun, jossa oli viinimarjahyytelöä,
siten osoittaakseen sen jähmeyttä, joka tapauksessa hänen vakuuttava
viehättävyytensä ja kiistämättömät todistuksensa kerrassaan lumosivat
minut. Olin melkein vihainen rakkaalle äidilleni, joka aina suhtautui
epäillen tuon mainion ryytikauppiaan esimerkein valaistuihin
vakuutteluihin. Vasta myöhemmin olen tullut tietämään, että rakkaan
äitini epäily oli täysin oikeutettu.

Näen vieläkin Corcelet'n pienen ja matalan myymälän, jonka
punapohjaiseen kilpeen oli kultaisin kirjaimin merkitty 'Gourmand'
(Herkkusuu). Siitä uhosi hieno kahvintuoksu, ja siellä nähtiin jo
siihen aikaan vanha maalaus, joka esitti isoisän aikaisen muodin mukaan
puettua herkkusuuta. Hän istui pullojen täyttämän pöydän ääressä,
edessään suunnaton pasteija ja koristeellinen ananas. Myöhemmin
saamieni tietojen nojalla voin sanoa, että se oli Bouillyn maalaama
Grimod de la Reynièren muotokuva. Minä astuin kunnioittavasti tähän
taloon, joka minusta tuntui kuuluvan johonkin toiseen kauteen ja
siirsi minut takaisinpäin aina directoire-aikaan asti. Corcelet'n
kauppa-apulainen punnitsi ja palveli äänetönnä. Hänen koruttomuutensa,
joka oli herra Courcellesin mahtipontisen käyttäytymisen nimenomainen
vastakohta, vaikutti minuun, ja mahdollista on, että vanha
ryytikauppiaan apulainen on ensimmäisenä perehdyttänyt minua hyvään
makuun ja kohtuuteen.

Corcelet'n luota lähtiessäni minulla oli aina kahvinpapu, jota
kulkiessani pureksin. Minä sanoin itselleni, että se maistui hyvältä,
ja melkein niin uskoinkin. Sisimmässäni tosin tunsin sen maistuvan
ihan inhottavalta, mutta en vielä kyennyt vetämään päivänvaloon
sieluni syvyyksissä piileviä totuuksia. Vaikka Corcelet'n myymälä
'Gourmand'-kilpineen minua hyvin miellytti, oli minulle kuitenkin
rakkaampi ja kaikkia muita mieluisampi se myymälä, jonka omistivat
Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkijat. Se näytti
minusta niin kauniilta, etten katsonut olevani kelvollinen käymään
siihen sisälle, ellen ollut pyhävaatteissani, ja minä tarkastelin
kynnyksellä rakkaan äitini vaatetusta saadakseni vakuuden siitä,
että hän oli kyllin hieno. Ja eipä makuni ollutkaan aivan huono!
Suklaaliike Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkija, on
yhä vieläkin olemassa, ja sen komeus ei ole paljoakaan muuttunut. Voin
niinmuodoin puhua siitä täyden tuntemuksen eikä vain epämääräisten
muistojen nojalla. Se on erittäin muhkea; sen sisustus on peräisin
restauration alkuvuosilta, jolloin tyyli ei ollut vielä muuttunut
kovin raskaaksi; se on Percier'n ja Fontainen mallia. Nähdessäni
nuo hieman kuivat, mutta hienot, puhtaat ja selvät motiivit, joudun
murheellisena ajattelemaan, kuinka suuressa määrin maku on rappeutunut
Ranskassa vuosisadan kuluessa. Kuinka kauas olemmekaan nykyjään
joutuneet koristeellisesta empire-taiteesta, joka ei kumminkaan vedä
läheskään vertoja Ludvig XVI:n ja directoire-ajan taiteelle! Tässä
vanhassa myymälässä on ihasteltava ensinnäkin nimikilpeä, jonka
kirjaimet ovat sopusuhtaiset ja selvät, holvikaarisia ikkunoita
viuhkamaisine puitteineen, myymälän taka-alaa, joka pyöristyy pienen
temppelin muotoiseksi, ja salin muotoa noudattavaa puoliympyrän
muotoista myymäpöytää. En tiedä uneksinko, mutta uskon nähneeni
siellä kuvastimissa vertauskuvia, jotka olisivat voineet ylistää yhtä
hyvin Arcolea ja Lodia kuin kaakaokermaa ja mantelisuklaata. Sanalla
sanoen: se kaikki osoittaa tyyliä, ilmaisee määrättyä luonnetta,
siinä on jotakin tarkoitusta. Mitä tehdään nykyjään? On yhä vielä
olemassa nerokkaita taiteilijoita, mutta koristeelliset taiteet ovat
vaipuneet häpeälliseen rappiotilaan. Kolmannen tasavallan tyyli saa
ajattelemaan kaipauksen tuntein Napoleon III:n aikaista, se puolestaan
Louis-Philippen, se Kaarle X:n, se keisarivallan, se directoire-ajan
ja viimeksimainittu vihdoin Ludvig XVI:n tyyliä. Viivojen ja suhteiden
aisti on kerrassaan kadonnut. Niinpä iloitsenkin uuden taiteen tulosta
epäilemättä vähemmän sen vuoksi, mitä se luo, kuin sen vuoksi, mitä se
hävittää.

Tarvitseeko minun sanoa, etten kolmen tai neljän vuoden ikäisenä
hautonut mielessäni koristetaiteeseen kohdistuvia mietteitä? Mutta kun
astuin Debeauve ja Gallais'n myymälään, luulin saapuvani keijukaisten
kartanoon. Harha-aistimustani vahvisti vielä se, että näin siellä
mustapukuisia, kiiltävätukkaisia kauniita nuoria naisia istumassa
puoliympyränmuotoisen myymäpöydän takana, suloa ja juhlallisuutta
uhkuen. Heidän keskellään sijaitsi lempeänä ja vakaana iäkäs nainen,
joka kirjoitti luetteloita suuren pulpetin ääressä ja käsitteli
rahakappaleita ja pankinseteleitä. Kohta tulee käymään ilmi, etten
riittävässä määrässä oivaltanut tuon kunnianarvoisen naisen suorittamia
toimia. Hänen rinnallaan askarteli tumma- ja vaaleatukkaisia nuoria
tyttöjä, joista toiset käärivät suklaalevyjä ohueen hopeanhohtoiseen
paperiin, toiset kietoivat samoja levyjä kaksitellen kuvalliseen
paperiin sulkien nämä kuoret vahalla, jota lämmittivät pienen
läkkilampun liekissä. He suorittivat nuo tehtävät erittäin taitavasti
ja niin nopeasti, että näytti kuin he olisivat siinä työskennelleet
ilokseen. Nyt ajattelen, etteivät he varmaankaan työskennelleet siinä
pelkäksi huvikseen. Silloin minä voin erehtyä, koska yleensäkin taivuin
käsittämään kaikki työt ajanvietteeksi. Joka tapauksessa on varmaa,
että oli nautinto nähdä noiden nuorten tyttöjen sormien käämeinä
kääntelehtivän.

Äidin tehtyä ostoksensa otti tämä viisaiden neitsyiden seuran johtajana
oleva arvokas nainen vieressään sijaitsevasta kristallimaljasta
suklaapastillin ja ojensi sen minulle heikosti hymyillen. Ja tämä
juhlallinen lahja sai minut enemmän kuin mikään muu rakastamaan ja
ihailemaan herrojen Debeauven ja Gallais'n, Ranskan kuninkaiden
hovihankkijain liikettä. Koska myymälät minua miellyttivät, oli
varsin luonnollista, että kotiin palattuani yritin leikeissäni
jäljitellä niitä kohtauksia, joita olin nähnyt äitini tehdessä
ostoksiaan. Niinpä olinkin kotona, yksikseni ja kenenkään tietämättä,
vuorotellen räätäli, ryytikauppias, uutuuksien myyjä, vieläpä enemmittä
vaikeuksitta myöskin muotikauppias ja suklaan myyjätär. Eräänä iltana
minä sitten yritin siinä pienessä kamarissa, jonka seiniä peittivät
ruusunkukin kaunistetut paperit ja jossa äitini istui ompeluksineen,
jäljitellä tavallista huolellisemmin Debeauve ja Gallais'n liikkeen
kauniita neitosia. Hankittuani itselleni mahdollisimman suuren
määrän suklaanpalasia, paperikappaleita, vieläpä niitä metallimaisia
levyjäkin, joita suurisanaisesti nimitin hopeapaperiksi ja jotka totta
puhuen olivat sangen rypistyneitä, minä sijoituin tätini Chaussonin
lahjoittamaan pieneen tuoliini moleskinilla päällystetyn jakkaran luo,
joka minun silmissäni edusti Rue des Saints-Pèresin myymälän hienoa
puoliympyrää. Koska olin ainoa lapsi, tottunut leikkimään yksin ja aina
johonkin haaveeseen vaipunut, koska siis elin usein unien maailmassa,
minun ei ollut vaikea kuvitella mieleeni myymälää, sen kattopaneelia,
lasikaappeja, vertauskuvin kaunistettuja seinäkuvastimia, vieläpä
saapuvia ostajiakin, naisia, lapsia ja vanhuksia, siinä määrin minulla
oli kyky herättää mielin määrin näkyviini tapahtumia ja henkilöitä.
Minun ei ollut ollenkaan vaikea edustaa ihan yksinäni neitejä, kaikkia
suklaatinmyyjättäriä ja kunnianarvoista naishenkilöä, joka piti
luetteloa ja käytteli rahoja. Taiallinen kykyni oli ihan rajaton ja
verrattomasti suurempi kuin niiden Thessalian noitien, joista olen
myöhemmin lukenut tutustuessani 'Kultaiseen aasiin'. Minä vaihdoin
olemusta mielin määrin, kykenin pukeutumaan mitä oudoimpiin ja
eriskummallisimpiin hahmoihin, muuttumaan loitsun nojalla kuninkaaksi,
lohikäärmeeksi, paholaiseksi, keijukaiseksi... Mitä sanonkaan? Minä
kykenin muuttumaan sotajoukoksi, virraksi, metsäksi, vuoreksi.
Niinpä se, mitä tuona iltana kokeilin, olikin pelkkää leikintekoa
eikä aiheuttanut vähintäkään vaikeutta. Minä siis käärin, sinetöin,
palvelin lukematonta asiakaskuntaani, naisia, lapsia, vanhuksia.
Tärkeyteni tunnossa (tuleeko minun se tunnustaa?) minä puhuin erittäin
kuivakiskoisesti kuvitelluille tovereilleni, kiiruhtaen heitä, jos
hidastelivat, ja paljastaen armotta heidän erehdyksensä. Mutta kun
minun sitten oli paneuduttava iäkkääksi ja kunnianarvoiseksi, rahastoa
vallitsevaksi naiseksi, havaitsin yhtäkkiä joutuvani pulaan. Asiain
jouduttua tähän tilaan minä lähdin myymälästäni pyytämään äitiäni
selittämään tuota kohtaa, joka oli jäänyt itselleni hämäräksi. Olin
tosin nähnyt vanhan rouvan avaavan laatikkonsa ja liikuttelevan kulta-
ja hopeakolikoita, mutta minulla ei ollut riittävän tarkkaa käsitystä
hänen suorittamistaan toimista. Minä polvistuin äitini viereen, joka
kirjaeli nenäliinaa istuen keinutuolissaan, ja kysyin häneltä:

— Kuulehan, äiti, kuka antaa rahaa myymälöissä, sekö, joka myy, vai
sekö, joka ostaa?

Äitini katseli minua hämmästyneenä; hänen silmänsä suurenivat ja
kulmakarvat kohosivat, ja hän hymyili minulle mitään vastaamatta.
Sitten hän painui ajatuksiinsa. Samassa tuli huoneeseen isäni.

— Ystäväiseni, virkkoi hänelle äitini, tiedätkö, mitä Pierrot minulta
vastikään kysyi?... Sitä et arvaa missään tapauksessa... Hän kysyi,
antaako rahaa se, joka ostaa, vai se, joka myy.

— Pieni hupsu! virkkoi isäni.

Äitini lausui vakavasti, eräänlaisin levottomin ilmein:

— Se ei ole pelkkää lapsen typeryyttä, ystäväiseni; se on
luonteenpiirre. Pierre ei tule milloinkaan käsittämään rahan arvoa.

Kelpo äitini oli saanut selville luontaisen taipumukseni ja aavistanut
kohtaloni: hän lausui profeetalliset sanat. Minun ei ollut määrä oppia
milloinkaan tuntemaan rahan arvoa. Sellainen olin puolenneljättä vuoden
ikäisenä siinä pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät ruusunnupuin
kaunistetut paperit, ja sellaisena olen säilynyt aina vanhuuteen
saakka, joka on minulle kevyt, kuten kaikille niille sieluille, joita
ei rasita ahneus eikä ylpeys. Ei, äiti, minä en ole milloinkaan oppinut
tuntemaan rahan arvoa. En tunne sitä vielä nytkään tai paremmin sanoen
tunnen sen liian hyvin. Minä tiedän, että raha on syynä kaikkiin niihin
onnettomuuksiin, jotka ahdistavat säälimättömiä yhteisöjämme, joista
kovin ylpeilemme. Tuo pieni poika, jonka tunnen omaksi itsekseni ja
joka ei tietänyt, onko ostajan vai myyjän maksettava, johtaa yhtäkkiä
mieleeni sen piippusepon, jonka meille kuvailee William Morris
kauniissa profeetallisessa kertomuksessaan, sen nuhteettoman veistäjän,
joka tulevaisuuden valtiossa tekee verrattoman kauniita piippuja, koska
tekee niitä rakkauden vuoksi ja koska lahjoittaa ne eikä niitä myy.



IX

RUMPU


Elämä on kaipausta. Ja riippuen siitä, pidetäänkö kaipausta suloisena
vai katkerana, elämä tuomitaan hyväksi tai pahaksi. Jokaisen asiana
on ratkaista kysymys oman tunteensa nojalla. Järkeileminen on tässä
tapauksessa turhaa; se jää metafyysikkojen asiaksi. Viiden vuoden
ikäisenä minä kaipasin rumpua. Oliko tuo kaipaukseni suloinen vai
katkera? Sitä en tiedä. Sanokaamme, että se oli katkera, koska johtui
puutteesta, ja suloinen, koska osoitti mielikuvitukselleni kaivatun
esineen.

Kaiken väärinkäsityksen välttymiseksi huomautan, että ikävöin itselleni
rumpua ollenkaan toivomatta pääseväni rummunlyöjäksi. En välittänyt
ollenkaan sen ammatin loistokkuudesta enempää kuin siihen liittyvistä
vaaroistakaan. Vaikka olinkin ikäisekseni varsin hyvin perehtynyt
Ranskan sotilaalliseen prameuteen, en ollut vielä kuullut kerrottavan
nuoresta Barasta, joka kuoli painaen pärrytyspuikkojansa sydäntään
vasten, enkä siitä viisitoistavuotiaasta rumpalista, joka Zürichin
taistelussa sai kuulan käsivarteensa, mutta löi edelleen rumpuansa,
sai ensimmäiseltä konsulilta eräässä dekadikatsastuksessa kunniapuikon
ja syöksyi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa surman suuhun
ansaitakseen tuon kunnianosoituksen. Rauhan aikana kasvaneena minä en
tuntenut muita rummunlyöjiä kuin ne kaksi kansalliskaartiin kuuluvaa,
jotka vuoden ensimmäisenä päivänä toivat isälleni, toisen pataljoonan
lääkärille, ja hänen puolisolleen värillisellä kuvalla koristetun
onnittelukirjeen. Tuo kuva esitti ylenmäärin kaunistellen molempia
rummunlyöjiä, jotka kauttaaltaan kullatussa salissa kunnioittavasti
tervehtivät viheriään lievetakkiin puettua herraa ja vannehameeseen
ja pitsireunuksiin puettua rouvaa. Todellisuudessa heillä oli virkut
silmät ja isot viikset, ja heidän nenänsä hohtelivat punaisina. Isäni
lahjoitti heille viiden frangin kolikon ja lähetti heidät juomaan
lasin valkoviiniä, jota vanha Mélanie tarjosi heille keittiössä. He
kulahduttivat lasin sisällön kerrallaan, maiskahduttivat kieltään ja
pyyhkivät suunsa hihaansa. Vaikka eräänlainen rattoisa luonnepiirre
heissä minua miellytti, he eivät kumminkaan herättäneet minussa
minkäänlaista halua päästä heidän kaltaisekseen.

Ei, minä en tahtonut päästä rummuttajaksi; pikemmin halusin tulla
kenraaliksi, ja jos kiihkeästi toivoelinkin itselleni rumpua ja mustia
palikoita, oli syynä vain se, että liitin noihin esineisiin tuhansia
sotaisia mielikuvia.

Siihen aikaan minua ei voitu moittia siitä, että pidin Kassandran
vuodetta Akhilleun peistä parempana.

Minusta uhkui pelkkä ase-ilo ja taisteluhalu, verityöt riemastuttivat
mieltäni, minusta olisi tullut sankari, jos sallimus, joka 'aatostamme
haittaa, olisi sen sallinut. Se ei sitä sallinut. Jo seuraavana
vuonna se suisti minut pois tältä kauniilta uralta ja innoitti minut
rakastamaan nukkia. Vaikka minua senvuoksi pilkkailtiin, minä ostin
niitä useita kappaleita säästörahoillani. Minä rakastin niitä kaikkia;
eräs oli erikoinen suosikkini, ja kelpo äitini on sanonut, ettei se
ollut kaunein. Mutta miksi riennänkään näin himmentämään neljännen
ikävuoteni kunnianloistetta, sen aikakauden, jona rumpu oli kaipaukseni
ainoana esineenä?

Koska en ollut luonnonlaadultani stoalainen, ilmaisin usein haluni
sellaisille henkilöille, jotka kykenivät sen tyydyttämään. He eivät
olleet mitään ymmärtävinään tai vastailivat minulle kerrassaan
masentavalla tavalla.

— Tiedäthän, sanoi äitini, ettei isä siedä leluja, jotka pitävät melua.

Sitä, minkä äiti epäsi minulta aviollisen pieteetin nojalla, minä
anelin täti Chaussonilta, joka ei ollenkaan pelännyt tuottaa isälleni
ikävyyttä. Tuon seikan olin havainnut aivan oikein ja luotin siihen
pyrkiessäni saavuttamaan kiihkeästi toivomaani esinettä. Mutta ylen
säästeliäs täti Chausson antoi valitettavasti harvoin ja vähän.

— Mitä tekisitkään rummulla? kysyi hän minulta. Eikö sinulla ole
riittävästi leluja? Onhan sinulla niitä kaapit täynnä. Minun aikoinani
lapsia ei niin hemmoteltu; pienet kumppanini ja minä teimme nukkia
lehdistä... Eikö sinulla ole kaunis Nooakin arkki?

Hän puhui siitä Nooakin arkista, jonka oli minulle lahjoittanut
edellisenä uutenavuotena ja joka oli aluksi, se täytyy tunnustaa,
näyttänyt minusta yliluonnolliselta asialta. Se sisälsi patriarkan
perheineen ja parin kutakin luontokappaletta. Mutta perhoset
olivat siinä norsuja suuremmat, mikä seikka ajan pitkään loukkasi
suhdevaistoani, ja nyt, kun nelijalkaiset aiheuttamani tuhon vuoksi
seisoivat vain kolmella jalalla ja Nooak oli kadottanut sauvansa, ei
arkki enää minua lumonnut.

Eräänä päivänä, kun nuhaisena vietin aikaani kotosalla, yömyssy leuan
alle sidottuna, valmistin itselleni rummun ja palikat kiviruukusta ja
puulusikasta. Sen piti ilmaista melkoisen hyvin hollantilaista tyyliä
ja Brouwerin ja Jan Steenin tunnesävyä. Minun makuni oli jalompi,
ja kun vanha Mélanie närkästyneenä pelasti käsistäni voiastian ja
kauhansa, minä olin jo ehtinyt niihin kyllästyä.

Suunnilleen niihin aikoihin isäni toi minulle eräänä iltana pienen
maalatun biskviitin, jossa nähtiin Pierrot lyömässä isoa rumpua. En
tiedä, ajatteliko hän kuvan voivan korvata todellisuutta vai tahtoiko
pitää minua pilkkanaan. Hän hymyili kuten ainakin hieman alakuloisesti.
Olipa miten hyvänsä, minä otin hänen lahjansa vastahakoisesti, ja
tuo leivos, jonka koskettaminen tuntui kamalalta, alkoi minua äkkiä
inhottaa.

En enää toivonutkaan saavani hartaiden toiveitteni esinettä, kun äitini
eräänä kirkkaana kesäpäivänä aamiaisen jälkeen suuteli minua hellästi,
kehoitti olemaan kiltti ja lähetti minut kävelylle vanhan Mélanien
keralla ojennettuaan minulle harmaaseen paperiin käärityn lieriömäisen
esineen.

Minä avasin käärön. Siinä oli rumpu. Äitini ei ollut enää huoneessa.
Minä ripustin rakkaan soittimen olkapäälleni nuorasta, joka oli
olkahihnan virassa, enkä kysynyt ollenkaan, mitä kohtalo vaatisi
vastalahjaksi; uskoin näet siihen aikaan, että onnen lahjat tulevat
ilmaiseksi. En ollut oppinut tuntemaan Herodotoksen taivaallista
Nemesistä, ja tuntematon oli minulle myös tämä runoilijan ydinlauselma,
jota olen myöhemmin monesti ajatellut:

    Ikirikkumaton jumalilla on laki:
    ylen korkea lunnas, ken onnea haki.

Onnellisena ja ylpeänä, rumpu kupeellani, puikot käsissäni, minä
syöksyin ulos ja marssin Mélanien edellä ankarasti pärryttäen. Minä
kuljin rientoaskelin, varmasti uskoen vieväni joukkojani voittoon.
Vaikka en tahtonut asiaa itselleni tunnustaa, minä sentään aavistelin,
ettei rumpuni ollut kovin sointuisa ja ettei sen ääni kuulunut
peninkulman piirissä. Huonosti jännitetty aasinnahka (jos se oli
nahkaa; nyt sitä kovin epäilen) ei tosiaankaan ottanut kaikuakseen
palikkaini alla, jotka olivat niin pienet ja kevyet, etten niitä
tuntenut sormieni lomissa. Huomasin siinä äitini rauhallisen ja
varovan luonnonlaadun ja hänen innokkaan pyrintönsä pitää kaikkia
meluisia leluja loitolla asunnostamme. Hän oli jo karkoittanut pyssyt,
pistoolit ja karabiinit, minun suureksi mielipahakseni, sillä minua
hälinä ilahdutti ja paukahdukset saivat minut haltioihini. Kukaan ei
tietenkään toivo itselleen äänetöntä soitinta; mutta innokas mieli
korvaa kaikkea. Sydämeni leiske täytti korvani kunnian pauhulla.
Minä kuvittelin rytmin, joka sai tuhansia ihmisiä astumaan tahdissa,
kuvittelin pärrytyksiä, jotka loivat mieliin sankaruutta ja pelkoa.
Minä kuvittelin Luxembourgin kukkivassa puutarhassa kolonnia, jotka
etenivät katseenkantamattomiin rannattomalla tasangolla, kuvittelin
hevosia, tykkejä, ampuma varavaunuja, jotka puhkoivat tiet kuopille,
kiilteleviä kypäreitä mustine jouhikoristeineen, karvalakkeja, sulkia,
tupsuja, töyhtöjä, peitsiä ja pistimiä.

Minä näin, tunsin, loin tuon kaikki. Ja luovassa työssäni
läsnäolevaisena minä olin itse tuo kaikki, ihmiset, hevoset, tykit,
ruutisäiliöt, tulenloimuinen taivas ja verinen maa. Kaiken tuon minä
vedin ilmoille rummustani! Ja täti Chausson kysyi minulta, mitä
rummulla tein!

Minä palasin kotiin, joka lepäsi hiljaisena. Huusin äitiä, mutta hän
ei vastannut. Juoksin hänen huoneeseensa ja ruusunkukkasuojaan, mutta
en nähnyt ketään. Lähdin isäni työhuoneeseen, mutta sekin oli tyhjä.
Ainoastaan salin pöytäkellon päällä seisova Foyatier'n Spartacus
vastasi rauhattomaan katseeseeni ikuisen närkästyksensä elein.

Minä huusin:

— Äiti! Missä olet, äiti?

Ja aloin itkeä.

Vanha Mélanie kertoi nyt minulle, että isäni ja äitini olivat lähteneet
Rue du Bouloin diligenssillä Havreen, herra ja rouva Danquinin keralla,
ja että he tulisivat viettämään siellä viikon päivät.

Tuo uutinen syöksi minut syvään epätoivoon. Nyt tiesin, mistä
hinnasta kohtaloni oli suonut minulle rummun, käsitin, että äitini
oli lahjoittanut minulle tuon lelun salatakseen minulta lähtönsä ja
kääntääkseen ajatukseni toisaalle. Ja kun muistin, kuinka vakavin ja
hieman surullisin äänin äitini oli sanonut minulle lähtiessään 'Ole
kiltti!' ihmettelin, etten ollut mitään epäillyt. Minä ajattelin:

— Jos olisin tietänyt, olisin estänyt hänet lähtemästä.

Minä olin lohduton ja häpeissäni senkin vuoksi, että olin
antanut pettää itseäni. Kuinka monien merkkien olisikaan pitänyt
olla varoituksinani! Olin jo useita päiviä kuullut vanhempieni
kuiskuttelevan, olin kuullut kaappien ovien kitisevän, olin nähnyt
sängyissä liinavaatekasoja, huoneissa matka- ja käsilaukkuja. Erään
matkalaukun kupera kansi oli rupisella ja paljaaksi hieroutuneella
eläimennahalla peitetty, nahan yli kulkivat erittäin likaiset
mustat puuvanteet, ja koko esine oli ruma. Minulle oli turhaan
ilmennyt monenlaisia enteitä, joista koirapahanenkin olisi jo käynyt
levottomaksi. Olin kuullut isäni sanovan, että Finette aavisti
matkaanlähdön.

Asuntomme oli suuri ja kolea. Siinä vallitseva kamala hiljaisuus hyyti
sydäntäni. Ja tyhjyyden täytteeksi oli Mélanie tosiaankin liian pieni:
hänen poimumyssynsä kohosi tuskin päätäni korkeammalle. Minä rakastin
Mélanieta, rakastin häntä lapsen-itsekkyyteni koko voimalla, mutta hän
ei askarruttanut riittävästi mieltäni. Hänen puheensa tuntuivat minusta
typeriltä. Harmaine hiuksineen ja köyryine selkineen hän näytti minusta
minua itseäni lapsellisemmalta. Se ajatus, että oli elettävä kokonainen
viikko yksin hänen seurassaan, sai minut epätoivoon.

Mélanie koki minua lohdutella, sanoi, että viikko kuluu pian, että
äitini tuo minulle pienen laivan, jota voin uittaa Luxembourgin puiston
altaassa, että isäni ja äitini kertoisivat minulle matkaseikkailujansa
ja kuvailisivat Havren sataman niin hyvin, että luulisin olevani itse
sitä näkemässä.

Tunnustaa täytyy, ettei tuo viimeksimainittu piirre ollutkaan huono,
sillä satusepon kyyhkynen käyttelee juuri sitä lohduttaakseen hellää
puolisoaan, jonka luota poistuu. Mutta minä en tahtonut tulla
lohdutetuksi. Pidin sitä mahdottomana ja ajattelin, että sellainen
menettely ei olisi kaunis.

Täti Chausson tuli kanssani aterioimaan. Minulla ei ollut mitään
iloa siitä, että näin hänen kissapöllön-kasvonsa. Hän lausui minulle
lohdutuksen sanoja, mutta ne maistuivat tähderuoalta samoinkuin kaikki,
mitä hän tarjosi. Hän oli luonnostaan liian itara antaakseen runsasta,
raikasta ja puhdasta lohdutusta. Pöydässä hän istuutui äitini sijalle
karkoittaen siten rakkaan emoni istuimelta hänen huomaamattoman
hohtelunsa, käsin koskemattoman varjonsa, näkymättömän kuvansa, sanalla
sanoen kaiken sen, mitä rakastetuista poissaolevista jää heidän
käyttelemiinsä esineisiin.

Tuo säädyttömyys sai minut vimman valtaan. Epätoivoissani minä
kieltäydyin syömästä lientä ja ylpeilin tuosta kieltäytymisestäni.
En tiedä, ajattelinko silloin, että Finette olisi sijassani
menetellyt samoin; mutta jos ajattelin, niin se ei suinkaan tuntunut
minusta nöyryyttävältä, koska tiesin eläinten olevan vaistoiltaan
ja tunnoiltaan minua paljon etevämpiä. Äitini oli käskenyt tarjota
lintupiirasta ja kermakastiketta, joiden oli arvellut hälventävän
murhettani. Minä olin kieltäytynyt nauttimasta lientä; lintupiiraan ja
kastikkeen minä hyväksyin löytäen niistä onnettomuudessani jonkinlaista
lievikettä.

Päivällisen jälkeen täti Chausson neuvoi minua leikkimään
Nooakin-arkillani. Tuo neuvo minua raivostutti. Minä vastasin mitä
hävyttömimmin ja sinkosin sitäpaitsi aivan asiattomia syytöksiä
Mélanieta vastaan, joka ei ollut koko pyhän elämänsä aikana ansainnut
muuta kuin kiitosta.

Mélanie-rukka saattoi minut hellin huolin vuoteeseeni, pyyhki kyyneleni
ja sijoitti telttasänkynsä huoneeseeni. Siitä huolimatta minä huomasin
aivan kohta äitini poistumisen aiheuttamat kamalat vaikutukset.
Voidakseen täysin käsittää, kuinka minun kävi, tulee muistaa, että
näin joka ilta samassa huoneessa ennen uneen vaipumista joukon
suuripäisiä, kyttyräselkäisiä, vääräsäärisiä, omituisen muodottomia
pieniä ihmisiä, joilla oli päässä sulkahatut ja nenänvarrella
valtavan suuret pyöreät silmälasit ja käsissä erilaisia soittimia,
paistinvartaita, mandoliineja, kasareita, tiukurumpuja, sahoja,
torvia ja kainalosauvoja, joista he houkuttelivat esiin ihmeellisiä
ääniä tanssien samalla hullunkurisia tansseja. Heidän ilmaantumisensa
tähän huoneeseen tänä hetkenä ei minua enää ihmetyttänyt: en tuntenut
luonnonlakeja niin tarkoin, että olisin tietänyt ilmiön sotivan niitä
vastaan. Ja kun ilmiö uudistui säännöllisesti joka ilta, minä en
pitänyt sitä erinomaisena, mutta se pelotti minua, joskaan ei siinä
määrin, että olisin huutanut. Kauhuani lievensi suuressa määrin se
seikka, että huomasin noiden pienten soittoniekkojen pysyttelevän
seinäpinnassa ollenkaan pyrkimättä vuoteeni läheisyyteen. Sellainen
oli niiden tapa. Ne eivät näyttäneet minua huomaavankaan, ja minä
pidätin henkeäni, jotten kiinnittäisi niiden huomiota. Heitä piti
varmaan loitolla äidin hyvä vaikutus, ja vanha Mélanie ei suinkaan
vallinnut yhtä hyvin näitä ilkeitä henkiä, sillä tänä kamalana yönä,
Rue de Bouloin diligenssin kuljettaessa rakkaita vanhempiani kohti
kaukaisia rantoja, nuo pienet soittoniekat huomasivat ensimmäisen
kerran minun läsnäoloni. Eräs niistä, jolla oli puujalka ja laastari
silmässä, osoitti minua sormellaan vierustoverilleen, kaikki kääntyivät
minuun päin, toinen toisensa jälkeen, nostivat nokalleen suunnattoman
suuret pyöreät silmälasit ja tarkastivat minua uteliaasti ja ilman
vähintäkään hyväntahtoisuutta. Kaikki jäseneni alkoivat vapista.
Mutta kun ne sitten lähestyivät vuodettani tanssien ja heiluttaen
paistinvartaitaan, sahojaan ja kasareitaan ja kun eräs niistä, jolla
oli nenä kuin klarinetti, suuntasi minua kohti suuren kaukoputken
kokoisen käsiruiskun, niin minä kiljaisin kauhun jäätämänä:

— Äiti!

Vanha Mélanie kiiruhti luo. Hänet nähdessäni minä sulin kyyneliin.
Sitten nukahdin jälleen.

Herätessäni varpusten tirskutukseen olin unohtanut kaikki,
murheellisen eron ja yksinäisyyteni. Mutta äitini heljät kasvot
eivät kumartuneetkaan vuoteeni yli, hänen mustat hiuskiharansa eivät
hyväilleet poskiani ja minä en saanut hengittää hänen aamuviitastaan
uhoavaa iris-tuoksua. Vain vanhan Mélanien talviomenia muistuttavat
posket, valtavan suuren myssyn ympäröiminä, ilmaantuivat näkyviin, ja
minä näin tuon kelpo olennon yöröijyssä temppelien ja amorien kuvia. Ne
oli painettu vaaleanpunaisina kellanharmaalle pohjalle, ja hän kantoi
niitä kaikessa viattomuudessa. Tuo näky herätti jälleen tuskani. Minä
harhailin koko aamupuhteen autiossa ja äänettömässä huoneistossa.
Löydettyäni rumpuni ruokasalin tuolilta minä heitin sen raivoissani
lattiaan ja poljin rikki korollani.

Myöhemmin, kun olin ehtinyt mieheksi, minun kenties teki toisinaan
mieli jotakin samanlaista kuin tuo sointuva ja ontelo soitin, jota olin
kovin kaivannut varhaisen lapsuuteni aikana — maineen harppulautaa
ja yleisösuosion symbaaleita. Mutta tuntiessani sellaisen kaipauksen
syntyvän ja liikkuvan mielessäni minä muistelin nelivuotiaan rumpua ja
siitä maksamaani hintaa, ja silloin lakkasin heti ikävöimästä lahjoja,
joita kohtalo ei suo meille ilmaiseksi.

Jean Racine on latinankielistä raamattuansa lukiessaan alleviivannut
tämän kohdan: Et tribuit eis petitionem eorum. Ja hän on sen muistanut
sijoittaessaan Arician suuhun nämä sanat, jotka saavat harkitsemattoman
Theseun kalpenemaan:

    Kavahda, herra, taivaan valtaa tuimaa,
    vihassaan kuuntelee se toivettasi huimaa;
    jos torjukaan ei luotaan uhrejasi,
    se kostaa lahjoillansa rikkomasi.



X

KIINTEÄSTI YHTEENLIITTYNYT TEATTERISEURUE


Kun niinä aikoina makasin valveilla vuoteessani joko jonkin sairauden
vuoksi tai vain siitä syystä, että olin herännyt tavallista varhemmin,
niin minua silmäili harmaa ja synkkä hahmo, laajat ja muodottomat
kasvot, haamu, joka on tuskaa ja pelkoakin kaameampi: Ikävystyminen.
Eikä vain ikävyys sellaisena kuin runoilijain laulelmissa, ei sellainen
kaunis ja ylpeä, vihan ja rakkauden värittämä ikävyys, ei, vaan
muuttumaton, syvä ikävystyminen, sisäinen sumuisuus, aistittavaksi
muuttunut tyhjyys. Torjuakseni kaameata tulijaa minä kutsuin äitiäni
tai Mélanieta, mutta he eivät valitettavasti tulleet tai jäivät vain
hetkiseksi luokseni ja sanoivat minulle niinkuin mehiläinen rouva
Desbordes-Valmoren pienelle pojalle:

    ... Minulla on kiire mennä...
    ... Ei aina naurun aika.

Ja äitini lisäsi:

— Kertailehan kertotauluasi, poikaseni, ajankuluksi.

Se oli äärimmäinen keino, johon en hevin voinut ryhtyä. Mieluummin
kuvittelin matkaa maan ympäri ja erinomaisia seikkailuja. Jouduin
haaksirikkoon ja saavutin uiden tiikerien ja jalopeurojen asuttaman
maan rannikon. Voimallisen mielikuvituksen avulla tuo olisi riittänyt
turvaamaan minut ikävystymiseltä. Pahaksi onneksi olivat minun
nostattamani kuvat niin kalpeita ja heikkoja, etteivät kyenneet
peittämään minulta huoneeni seinäpapereita enempää kuin pelkäämääni
sumuhahmoakaan. Ajan mittaan asia onnistui minulle paremmin ja
vihdoin osasin hankkia itselleni leposijallani miellyttävää ja
henkevää huvitusta, josta kaikki sivistyneet kansat pitävät: minä
esitin huvinäytelmää. Tuskin tarvinnee huomauttaa, ettei teatterini
saavuttanut täydellisyyttänsä yhdellä iskulla. Kreikkalainen
murhenäytelmä kehittyi Thespiin rattaista. Minä viritin virteni
lyöden tahtia kädelläni: siinä oli odeionini alku. Epäilemättä
sangen vaatimaton. Hyvänsuopa tuhkarokko piti minua vuoteessa suoden
siten minulle hyvää tilaisuutta sen täydellistämiseen. Minä ohjasin
viittä näyttelijää tai paremmin sanoen viittä luonnetta, sellaisia
kuin italialaisessa komediassa. Ne olivat oikean käteni viisi
sormea. Jokaisella oli oma nimensä ja omat piirteensä. Ja samoinkuin
italialaisen näyttämön naamiot, joihin en omia näyttelijöitäni rohkene
nimenomaan verrata, henkilöni säilyttivät nimensä esittämissään
osissa, mikäli kappale ei pakottanut niitä muuttamaan, kuten oli laita
esimerkiksi historiallisissa näytelmissä. Mutta oman luonteensa he
säilyttivät aina muuttumattomana. Tahtomatta heitä imarrella, voin
sanoa, etteivät he siinä suhteessa ole milloinkaan olleet uskottomat
itselleen.

Peukalon nimi oli Rappart. Minkätähden? Sitä en tiedä. Turha on
meidän toivoa voivamme kaikki selittää. Kaikkien asioiden perusteita
ei käy määritteleminen. Rappart, lyhyt, leveä, tanakka ja tavattoman
voimakas mies, oli sivistymätön henkilö, väkivaltainen, riidanhaluinen,
juoppo, oikea Caliban, seppä, kantaja, muuttomies, maantierosvo, aina
sen mukaan, mitä osaa kulloinkin näytteli; hän harjoitti pelkkää
väkivaltaa ja julmuutta. Tarvittaessa hän esitti villien eläinten
osaa, esiintyi sutena 'Pikku Punahilkassa' ja karhuna eräässä varsin
somassa komediassa, jossa nähtiin, kuinka nuori paimentyttö yllätti
nukkuvan mesikämmenen, sujutti renkaan sen turpaan ja vei sen vankinaan
tanssimaan kuninkaan luo, joka heti nai paimentytön.

Etusormi, Mitoufle nimeltään, muodosti sekä moraalisessa että
ruumiillisessa katsannossa Rappartin nimenomaisen vastakohdan.
Mitoufle ei ollut joukon suurin eikä kauneinkaan, näyttipä hän
vielä hieman muuttuneelta ja muodottomaltakin, koska oli joutunut
liian nuorella iällä suorittamaan jotakin käsiammattia. Mutta
Iiikkeittensä vilkkauteen ja älylliseen iskuvalmiuteen nähden hän oli
paras näyttelijäni. Luontaisen jalomielisyytensä nojalla hän taipui
välittömästi puolustamaan sorrettuja. Hänen pelkäämättömyytensä kiihtyi
usein uhkarohkeudeksi, ja dramaturgi soi hänelle usein tilaisuutta
tuon ominaisuuden harjoittamiseen. Tulipalon sattuessa ei ollut toista
hänen vertaistaan, kun oli temmattava liekeistä lapsi ja jätettävä se
äidilleen. Hänen ainoana vikanaan oli liiallinen vilkkaus; mutta se
suotiin hänelle anteeksi tai paremmin: häntä rakastettiin senvuoksi
sitäkin enemmän.

    Ei miellyttäis' Akhilleus, jos oisi torkkuvampi.

Hienon, suoran, korkea- ja ylväsvartisen keskisormen onnekas ulkopinta
sulki sisäänsä ritarillisen sielun. Hän oli kaikkein kuuluisimpien
esivanhempien jälkeläinen ja nimeltä Dunois. Ja pelkäänpä nyt hyvinkin
tietäväni minkätähden enkä epäile ollenkaan sitä, että äiti kultani
oli siihen syypää. Äitini ei laulanut hyvin eikä laulanut kuin minun
läsnäollessani. Hän lauloi:

    Lähtiessään Syyriaan
    nuori kaunis Dunois
    rukoeli Maariaa
    siunaamahan tekojaan.

Hän lauloi vielä 'Levätkää, kelpo ritarit'. Ja vielä 'Huokaillen näin
päivänkoiton'. Äiti kultani oli hullaantunut Hortense-kuningattaren
romansseihin, jotka olivat siihen aikaan suuressa suosiossa.

Suokaa anteeksi pitkäveteisyyteni: minä esitän tässä kokonaista
taidelaatua. Nimettömän sormen kanssa samastui eräs ylen kaunis nainen
nimeltä Kastilian Blanka. Tuo oli kenties salanimi. Seurueen ainoana
naishenkilönä hän näytteli äitien, puolisoiden ja rakastettujen
osia. Nuori ja kaunis Dunois pelasti siveän ja vainotun monet kerrat
mitä suurimmista vaaroista Mitouflen uutteralla ja epäitsekkäällä
avustuksella. Hän nai usein Dunois'n, harvoin Mitouflen. Vielä eräs, ja
seurueeni on täydellinen. Jeannot, pikkusormi, oli nuori viattomuutta
uhkuva poika, josta tarpeen tullen tehtiin tyttö, esimerkiksi 'Pikku
Punahilkkaa' esitettäessä. Ja luulenpa, että hän tytöksi muuttuessaan
muuttui henkeväksikin.

Mainitsemiani tulkitsijoita varten valmistetut näytelmäkappaleet
lähenivät _commedia del artea_ sikäli, että minä sepitin niiden loimen
ja näyttelijät improvisoivat vuoropuhelun noudattaen omaa luonnettansa
ja tilanteen vaatimuksia. Ne eivät kuitenkaan ollenkaan muistuttaneet
italialaisia farsseja eikä niitä markkinapiloja, joissa kiistelevät
Harlekiini, Colombine ja alhaisia edunharrastuksia ja kehnoja
intohimoja noudatteleva tohtori. Minun teokseni olivat jalompia,
kuuluivat sankarilliseen lajiin, joka itse asiassa soveltuukin
parhaiten viattomille ja yksinkertaisille olennoille. Minä olin
lyyrillinen ja pateettinen, traagillinen ja erittäin traagillinen.
Intohimojen kohotessa niihin korkeuksiin, jossa puhe mykistyy,
laulettiin. Näissä näytelmissä oli koomillisiakin kohtauksia. Minä
työskentelin tietämättäni Shakespearen menetelmän mukaan; paljoa
vaikeampi minun olisikin ollut noudattaa Racinen järjestelmää. Minä
en suinkaan kauhistunut kujeilua, niinkuin Lamartine. Kaukana siitä!
Mutta komiikkani oli erittäin yksinkertaista, ja siihen ei sekaantunut
ironiaa. Samat tilanteet toistuivat usein teatterissani. Minulla ei
ollut rohkeutta siitä itseäni moittia: ne olivat ylen liikuttavia!
Mieliaiheitani olivat vangiksijoutuneet prinsessat, joita urheat
ritarit pelastelivat, varastetut lapset, jotka palautettiin äideilleen
ja muut samanlaiset.

Minä kuljin kuitenkin toisiakin uria. Sepitin rakkausnäytelmiä, joihin
sirottelin suuria kauneuksia. Sellaisista näytelmistä puuttui toimintaa
ja varsinkin ratkaisua; nämä puutokset johtuivat puhtaasta sielustani,
joka käsitti rakkauden olevan oma ja ainoa tarkoituksensa ja sisältönsä
eikä niinmuodoin edellyttänyt sen vaativan minkäänlaista muuta
tyydykettä. Se oli kaunista, mutta yksitoikkoista.

Minä käsittelin sotilaallisiakin aiheita enkä ollenkaan pelännyt käydä
käsiksi Napoleonin epopeiaan, jonka poimin niiden vielä eloissaolevien
suuren aikakauden henkilöiden huulilta, joita oli runsaasti kätkyeni
ympärillä. Dunois esitti Napoleonin osaa, Kastilian Blanka oli
Josephine (Marie-Louisea minä en tuntenut), Mitoufle krenatööri,
Jeannot pikkuhuilunpuhaltaja; Rappart edusti englantilaisia,
preussilaisia, itävaltalaisia ja venäläisiä, sanalla sanoen vihollista.
Näine apukeinoineni minä kykenin saavuttamaan Austerlitzin, Jenan,
Friedlandin ja Wagramin voitot ja marssimaan Wieniin ja Berliniin.
Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi
näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden minä olin oikea Calderon.

Helppo on arvata, että tämä teatteri, jossa olin samalla kertaa
johtaja, kirjailija, näyttelijäseurue ja katsomo, ei enää sallinut
minun ikävystyä vuoteessani. Päinvastoin: minä oljentelin leposijallani
mahdollisimman kauan ja keksin kaikenlaisia sairauksia, jottei olisi
tarvinnut nousta. Äitini, jonka oli vaikea tuntea minua entisekseni,
kysyi minulta, mistä tämä uusi laiskuus johtui. Tuntematta taidettani
ja voimatta mitata neroni syvyyttä hän nimitti laiskuudeksi sitä, mikä
oli toimintaa ja liikettä.

Tämä teatteri, joka saavutti korkeimman kukoistuksensa minun ollessani
kuudennella ikävuodellani, joutui sitten äkkiä nopean rappeutumisen
tilaan, jonka syyt minun on tässä esitettävä.

Kuuden vuoden iällä, kun minun oli pakko eräiden lievien
kasvuhäiriöiden vuoksi pysytellä vuoteessa useita päiviä ja vieressäni,
pienellä pöydällä, oli väri- ja nauhalaatikko, päätin käytellä
saatavissani olevia keinoja kaunistaakseni teatteriani ja saattaakseni
sen kuulumattoman täydellisyyden tilaan. Minä ryhdyin heti työhön ja
suoritin kiihkein innoin kuumeisia keksintöjäni. En ollut milloinkaan
huomannut, ettei näyttelijöilläni ollut kasvoja enempää kuin
kananmunalla, ja kun tuo puutos nyt äkkiä minulle selvisi, tein niille
silmät, nenät, suut, ja havaitessani, että he olivat alasti, puin
heidät silkkiin ja kultaan. Sitten tuntui mielestäni välttämättömältä
toimittaa heille päähineet, ja minä tein heille erimallisia hattuja
tai myssyjä, mutta yleensä suippoperäisiä. Minä en viivytellyt
maalauksellisten vaikutusten etsinnässä; minä suunnittelin näyttämön,
maalasin koristeet, valmistin kaluston. Aivan liikutettuna minä sitten
sepitin näytelmän, jonka nimi oli 'Pyhän haudan paroonit' ja jonka oli
määrä yhdistää itä- ja länsimaat valtavaan draamalliseen toimintaan.
Valitettavasti en saanut valmiiksi ensimmäistäkään näytöstä. Innoitus
oli hyytynyt: henki ja liike, kaikki oli kadonnut. Intohimo oli
tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut
kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa
kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät
pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon
alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus
tukehduttavat draaman, joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin
toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta.



XI

LIINANNÖYHTÄÄ


Minä en ollut vielä neljää vuotta täyttänyt, kun äitini eräänä aamuna
nosti minut vuoteesta ja isä, kansalliskaartin puvussa, suuteli minua
hellästi. Hänellä oli lakissaan kultainen kukko ja punainen pumpula.
Rantakadulla rummutettiin kokoon, hevosten kaviot kapsoivat kivetyllä
tiellä; toisinaan kuului ohikulkevien laulua ja hurjia huutoja ja
etäistä ammunnan räiskettä. Isäni lähti ulos. Äiti astui ikkunan luo,
kohotti musliiniuudinta ja nyyhkytti. Oli tapahtumassa vallankumous.

Helmikuun päivät ovat jättäneet mieleeni vain vähän muistoja.
Katutaisteluiden kestäessä minua ei päästetty kertaakaan ulos.
Ikkunamme olivat pihanpuolella, ja kadun tapahtumat olivat minusta
sanomattoman salaperäiset. Kaikki talon asujamet veljeytyivät.
Madame Caumont, kirjainkustantajan rouva, rouva Laroquen jo iäkäs
tytär neiti Mathilde, ompelijatar neiti Cécile, erittäin hieno rouva
Petitpas, kaunis rouva Moser, jonka kanssa ei tavallisissa oloissa
seurusteltu, kokoontuivat iltapäivällä äitini luo ja nyhtivät
liinannukkaa haavoittuneita varten, joiden lukumäärä lisääntyi hetki
hetkeltä. Siihen aikaan oli kaikissa sairaaloissa tapana peittää haavat
liinannöyhdällä, ja kukaan ei epäillyt tämän menetelmän erinomaisuutta,
kunnes tapahtui lääkeopillinen kumous, joka poisti kosteat siteet.
Naiset toivat kukin liinakäärönsä, istuutuivat ruokasalin pyöreän
pöydän ympärille, repivät liinan kapeiksi nauhoiksi ja nyhtivät sen
nöyhdäksi. Asiaa ajatellessaan joutuu ihmettelemään, että näillä
perheenemännillä oli niin paljon vanhoja liinavaatteita. Rouva Petitpas
luki tuomastaan lakanan kappaleesta äidinäitinsä nimen ja vuosiluvun
1745. Äiti oli samassa työssä kuin hänen vieraansa. Nuori Octave
Caumont ja minä otimme mekin osaa tähän laupeudentyöhön, valvojanamme
vanha Mélanie, joka nyhti kangasta karhein sormin hieman loitompana,
kunnioittavan matkan päässä pöydästä. Minä puolestani suoritin
tehtävääni innokkaasti, ja ylpeyttäni lisäsi jokainen irtinyhtämäni
lanka. Mutta kun sitten havaitsin, että Octave Caumontin kasa oli
suurempi kuin minun, niin itserakkauteni siitä kovin loukkaantui ja
haavoittuneiden tilan lievittämistä tarkoittavan työn aiheuttama
tyydytys väheni melkoisesti.

Tavan takaa tulivat uutisia tuomaan tuttavat henkilöt, herra Debas,
lisänimeltään Nantuan Simon, ja herra Caumont, kustantaja.

Herra Caumont oli kansalliskaartin puvussa, mutta univormu ei sopinut
hänelle läheskään yhtä moitteettomasti kuin isälleni. Isäni oli
kalpeakasvoinen ja solakkavartinen. Herra Caumontin kasvot olivat
näppyläiset, ja hänen kolme leukaansa riippuivat pitkin asetakkia, joka
loistottomasti rehotti avoinna vatsan kohdalta, koska oli liian ahdas
napitettavaksi.

— Tilanne on kamala, sanoi hän meille. Parisi liekkien vallassa,
kaduilla seitsemänsataa sulkua, kansa piirittää linnaa, jota puolustaa
marsalkka Bugeaud neljällä tuhannella miehellä ja kuudella tykillä.

Nuo uutiset aiheuttivat suurta kauhun ja säälin liikutusta. Taampana
istuva vanha Mélanie teki ristinmerkkejä ja liikutteli hiljaa huuliansa.

Äitini tarjosi madeiraa ja kuivia leivoksia. (Siihen aikaan ei juotu
teetä, ja naiset eivät pelänneet viiniä siinä määrin kuin nyt.) Kulaus
madeiraa elvytti katseita ja nosti huulille hymyn. Kasvot eivät olleet
enää entiset; ja mieletkin olivat muuttuneet toisiksi.

Välipalan aikana ilmaantui luoksemme herra Clérot, Quai Malaquais'n
varrella asuva kehystäjä. Hän oli erittäin jykevä mies, paljoa
jykevämpi kuin herra Caumont, ja näytti valkoisessa puserossaan
vieläkin pyöreämmältä. Hän tervehti kokoontuneita ja pyysi tohtori
Nozièreâ tulemaan Palais-Royaliin auttamaan haavoittuneita, joilta
puuttui kaikkea. Äitini vastasi hänelle, että tohtori Nozière oli
Charité-sairaalassa. Herra Clérot kuvaili meille kaamein värein, mitä
oli nähnyt Tuileries-palatsin tienoilla. Siellä täällä kuolleita,
haavoittuneita hevosia, jotka yrittivät nousta, jalka katkenneena,
vatsa auki, yrittivät nousta ja kaatuivat jälleen uteliaiden ihmisten
sillävälin täyttäessä kahvilat ja katupoikajoukon huvikseen katsellessa
koiraa, joka ulvoi erään ruumiin vieressä. Hän kertoi Palais-Royalin
torilla olevan Château-d'Eaun puolustajien, joita ahdisti suuri aseilla
ja ammuksilla varustettu kapinallisten joukko, laskeneen aseensa vasta
kun heitä ympäröivät liekit joka taholta.

Herra Clérot jatkoi esitystään suunnilleen näin:

— Kun tuo asema oli luovutettu, värvättiin vapaaehtoisia sammuttamaan
tulipaloa; minä olin toisten joukossa; hankittiin sankoja, ja me
muodostimme ketjun. Minä olin suunnilleen sadan askelen päässä
palosta, iäkkään ja kunnianarvoisen kansalaisen ja katupojan välissä,
jolla viimeksimainitulla oli sotilaan patruunavyö pään yli olalle
heitettynä. Sangot liikkuivat edestakaisin. Minä sanoin: 'Huomio,
kansalaiset, huomio!' Minä tunsin voivani pahoin; tuuli ajoi liekkejä
ja savua meihin päin; jalkani olivat jääkylmät, ja toisinaan kulki
pitkin säärtäni hirmuinen viiunväristys, jonka syytä yritin turhaan
keksiä, ja niin minä jo kyselin itseltäni, enkö kukaties ollut
haavoittunut taistelun tuoksinassa ja eikö vereni vuotanut kuiviin.
Seisoessani siinä ketjussa sanoin itsekseni 'Se, mitä nyt tunnen, ei
ole luonnollista' ja käännyin eteen ja taakse, oikeaan ja vasempaan
saadakseni selville, mitä minulle tapahtui. Ja mitä näinkään! Vasen
vieruskumppanini, poikavintiö, on parhaillaan tyhjentämässä nuttuni
taskuun vasta hänelle ojentamaani sankoa... Hyvät rouvat, se lurjus sai
minulta viisilehtisen korvatillikan, jota voi näyttää lemmitylleen.

— Jos siis suvaitsette sallia, rouva Nozière, lämmittelen mielelläni
hetkisen teidän lietenne ääressä. Se riiviö jääti minut luita ja ytimiä
myöten. Kerrassaan kamalaa, että nuoriso siinä määrin on kadottanut
kunnioituksen tunteet!

Jykevä mies veti nurinkääntyvästä ja vettä valuvasta taskustaan
metrimitan, lasinleikkuutimantin ja taikinaksi muuttuneen sanomalehden.
Sitten hän avasi puseronsa, ja hänen vaatteensa alkoivat kohta höyrytä
lieden lämmössä.

Äitini kaatoi hänelle lasin viinaa, jonka hän joi seuran terveydeksi,
hän näet osasi käyttäytyä.

Minä olin ihastunut kuulemiini ja huomasin varsin hyvin, että rouva
Caumont tukahdutti hillittömän naurunsa.

Samassa ilmaantui näkyviimme herra Debas, liikanimeltään Nantuan
Simon, sotilaan nahkavarusteissa ja pyssy kädessä. Tapahtumat loivat
häneen erinomaista tärkeyttä, ja hän ilmoitti juhlallisesti rouva
Nozièrelle, ettei tohtori, jonka täytyi jäädä sairaalaan, voinut tulla
päivälliselle. Hän kertoi meille, mitä oli nähnyt, ja esitti erikoisen
laajasti niitä kohtauksia, joissa oli ollut itse mukana. Hän oli
piilottanut erääseen Rue de Beaunen varrella sijaitsevaan kellariin
kuusi kaupungin kaartin miestä, joita kapinalliset olivat ahdistaneet;
erään kuninkaallisen ratsaspalvelijan, jonka punaiset liverit
herättivät kansan raivoa, hän oli pukenut Rue de Verneuilin kulmassa
asustavalta viinikauppiaalta lainaamaansa puseroon. Hän kertoi meille,
että Firminin, herra Bellaguet'n kamaripalvelijan, oli rantakadulla
surmannut harhaluoti. Ja koska meitä erikoisesti liikuttaa se, mikä
tapahtuu läheisyydessämme, herätti tuo uutinen syvää liikutusta.

Muistan vielä, kuinka muutamia hetkiä myöhemmin, yön tultua, ollessani
äitini ja rouva Caumontin seurassa, näin rantakadun puolella olevasta
välikerroksen ikkunasta erittäin korkeat ja avarat vaunut, jotka
ilmiliekissä palaen sukelsivat esiin Louvren portista. Joukko miehiä
hinasi sitä Saints-Pères-sillalle molempien istuvien kuvapatsaiden
väliin ja keikautti sen kumoon, ennenkuin olivat ehtineet keskelle
siltaa. Se kimmahti pari kertaa joustimiensa varassa ja viskautui
sitten Seineen vieden valurautaisen kaiteen kerallansa. Ja tuo
näytelmä, jota seurasi äkkiä syvä pimeys, näytti minusta suurenmoiselta
ja salaperäiseltä.

Siinä ovat muistelmani helmikuun 24 p:ltä 1848 sellaisina kuin ne
painuivat kehittymättömään ymmärrykseeni ja sellaisina kuin äitini
on niitä monet kerrat virkistänyt; olen kertonut ne vilpittömässä
puutteellisuudessaan. Olen kovin varonut niitä mitenkään
kaunistelemasta tai rikastuttamasta.

Kokemusteni piiriin tulevat ajan tapahtumat vaikuttivat pysyväisesti
julkista elämää koskevaan oivallukseeni ja muovasivat osaltaan
melkoisesti historian-filosofiaani. Varhaisen lapsuuteni aikana
ranskalaisissa oli naurettavuuden vaistoa, jonka he sittemmin
ovat menettäneet syiden nojalla, joita en kykene selvittelemään.
Lentolehtiset, piirrokset ja laulu ilmaisivat heidän ivailevaa
henkeänsä. Minä synnyin pilapiirrosten kulta-aikana ja muodostin
itselleni käsityksen kansallisesta elämästä "Charivarin" kivipiirrosten
ja kummisetäni herra Pierre Danquinin ivailujen nojalla; tuo elämä
näytti minusta naurettavalta niistä kapinoista ja kumouksista
huolimatta, joiden vallitessa kasvoin. Kummisetäni nimitti
Louis-Napoleon Bonapartea alakuloiseksi papukaijaksi. Minua miellytti
kuvitella tuo lintu taistelemassa punaista kummitusta vastaan, jona
oli luudanvarteen sujutettu linnunpelätti. Ja heidän vaiheillaan
näin hyöriviä orleanisteja, joilla oli päärynä pään sijalla, näin
kääpiömäisen Thiersin, Girardinin sirkusilveilijänä ja presidentti
Dupinin, jolla oli siivilä kasvoina ja venheen kokoiset jalkineet.
Mutta erikoisesti minua huvitti Victor Considérant, jonka tiesin
asuvan läheisyydessämme, Quai Voltairen varrella ja joka oli kuvattu
riippumassa puun oksasta suureen silmään päättyvän pitkän hännän
varassa.



XII

SISARUKSET


Äitini vei minut siihen aikaan varsin usein Rue de Bacin varrelle.
Talvi lähestyi. Hän osti tuon liikekadun myymälöistä kudinteoksia ja
villakankaita, ja herra Augris, yhtä kohtelias kuin epätäsmällinenkin
räätälimestari, joka asui vastapäätä sitä taloa, missä Chateaubriand
oli kuollut edellisenä vuonna, sai tehtäväkseen valmistaa minulle
lämpimän puvun. Kuolemantapauksen muisto ei minua ollenkaan
liikuttanut, ja minä silmäilin huolettomasti sitä pyörökuvin
kaunistettua ylevä- ja puhdastyylistä ovea, joka oli avautunut hänen
lähtiessään viimeiselle matkalleen. Kauniin Rue de Bacin varrella
minua ihastuttivat eniten myymälät, jotka olivat täynnä muodoiltaan
ja väreiltään ihmeellisiä esineitä, lukemattomia koruompeluksia,
kirjoituspaperia kultaisine tai taivaansinisine kirjaimineen,
vuodemattoja jalopeuroineen ja panttereineen, vahanukkia taiteellisine
hiuslaitteineen, Savoijan biskviittejä, joiden yläpinnassa nähtiin
auennut ruusu, samanlainen kuin Pantheonin katossa, ja vihdoin
mainioita teeleivoksia, kolmikolkkahattujen, dominolevyjen ja
mandoliinien muotoisia. Osoittaessaan minulle kaikkia noita ihmeitä
äitini sai ne sanallaan vieläkin merkillisemmiksi. Hänessä oli
harvinainen kyky luoda elämää kaikkiin olioihin ja saada syntymään
symbolia.

Tämän kadun varrella, Rue de l'Universitén kulmassa, oli siihen
aikaan eräs taulukauppias, jonka luo päästiin verrattain ahtaasta,
keltaiseksi maalatusta ja ajan tyylin mukaan verrattain runsaasti
koristellusta ovesta. Sen yläpuolella olevasta karmisista en sano
mitään, koska mieleeni ei ole jäänyt siitä minkäänlaista muistoa,
mutta varmaa on, että karmisia kannattaviin olkakiviin nojasi
käsivarren korkuisia kuvioita, joita sommiteltaessa oli oudolla
tavalla käytetty ihmisen, nelijalkaisten ja lintujen jäseniä. Ne eivät
oikeastaan olleet khimairoja, koska eivät mitenkään polveutuneet
jalopeurasta ja vuohesta, eivät myöskään aarnilintuja, sillä niiltä
puuttuivat naisenrinnat. Niiden yölepakon-päissä olivat pitkät
korvat, ja niiden hoikat ruumiit muistuttivat vinttikoiraa. Nykyjään
nähdään Suresnes-sillan lyhtyjalustoissa pieniä haaveenomaisia
olentoja, jokseenkin samanlaisia kuin nyt puheenaolevat, joita sopisi
verrata myöskin Firenzessä olevan Riccardi-palatsin julkisivun
lyhtyä pitelevään hirviöön. Sanalla sanoen: ne olivat pieniä
koristeellisia kuvioita, jotka oli suunnilleen vuonna 1840 valmistanut
Feuchèrenkaltainen kuvanveistäjä; mutta niiden kasvojenilme oli aivan
eriskummallinen ja niillä on minun elämässäni sellainen merkitys, etten
voi niitä sekoittaa mihinkään muihin samanlaisiin tuotteisiin.

Äitini viittasi niihin eräänä päivänä ohikulkiessamme.

— Katsohan, Pierre, noita pieniä otuksia, sanoi hän minulle. Niissä
on paljon ilmettä. Niiden piirteet ovat täynnä ilkeyttä ja hilpeyttä.
Voisi viettää tuntikausia niitä katsellen, niin henkeviltä ja eläviltä
ne näyttävät! Katsohan, kuinka ne nauravat.

Minä kysyin, mitä ne olivat nimeltään. Äitini vastasi, ettei niillä
ollut luonnonhistoriassa mitään nimeä, koska niitä ei ollut luonnossa
olemassa. Minä sanoin:

— Ne ovat sisarukset.

Seuraavana päivänä meidän oli jälleen mentävä herra Augris'n luo
koettamaan vielä kerran talvipukuani. Kun kuljimme sisarusten ohi, äiti
osoitti heitä vakavasti sormellaan.

— Katsohan, ne eivät enää naura.

Äiti puhui totta. Sisarten ilme oli muuttunut, he eivät enää nauraneet,
heidän kasvonsa näyttivät ankaroilta ja uhkaavilta.

Minä kysyin, minkätähden ne eivät enää nauraneet.

— Sentähden, ettet ole ollut tänään kiltti.

Se asia oli kiistämätön. Minä olin ollut kaikkea muuta kuin kiltti
sinä päivänä. Olin lähtenyt keittiöön, jonne sydämeni ikävöi, ja olin
tavannut siellä vanhan Mélanien nauriita listimässä. Minäkin tahdoin
käydä niitä kuorimaan tai pikemmin veistämään; oli näet tarkoitukseni
muovata ne ihmisten ja eläinten hahmoon. Mélanie vastusteli. Hänen
kieltonsa ärsyttämänä tempasin hänen päästään poimumyssyn pitseineen
päivineen. Tuo saattoi olla kuumaverisen luonnonlaadun ilmaus, mutta
missään tapauksessa se ei ollut viisas teko. Minä silmäilin sisaruksia,
ja lieneekö ollut laita niin, että he minusta tosiaankin näyttivät
omistavan yliluonnollisia kykyjä, tai lieneekö ihmeitä himoitseva
mieleni suostunut harhavaikutelmaan, joka tapauksessa tuntui rinnassani
vähäinen katkeransuloinen väristys.

— He eivät tiedä sinun vikojasi, virkkoi äitini, mutta sinä luet ne
heidän silmistään. Ole hyvä, niin ne hymyilevät sinulle samoinkuin
sinulle silloin hymyilee koko luonto.

Kun myöhemmin kuljimme sisarusten ohi, olimme levottomat näkemään,
olivatko he ärtyneet vai iloiset, ja heidän ilmeensä vastasi aina
mielentilaani Minä tutkin niitä täysin hyvässä uskossa ja löysin
heidän hymyilevistä tai synkeistä kasvoistaan kilttiyteni palkan tai
kurittomuuteni rangaistuksen.

Vuodet kuluivat. Olin jo ehtinyt mieheksi ja saavuttanut täyden
henkisen vapauden, mutta kysyin yhä vielä vaikeuksien ja epäröinnin
valtaan jouduttuani sisarusten neuvoa. Eräänä päivänä, kun oli
erikoisen tärkeätä päästä selvyyteen itsestäni, lähdin heidän luokseen.
Minä en heitä enää löytänyt: ne olivat kadonneet koristamansa oven
keralla. Minä käännyin takaisin mieli täynnä epävarmuutta ja epäröintiä
ja tein huonon päätöksen.



XIII

CATHERINE JA MARIANNE


Kun näin ensimmäisen kerran meren, se näytti suunnattoman suurelta vain
sen valtavan alakuloisuuden nojalla, jota tunsin sitä katsellessani ja
hengitellessäni. Se oli kesytön meri. Me olimme lähteneet viettämään
kesäkuukautta erääseen pieneen Bretagnen kylään. Rannikon kuva on
muistissani kuin syövytyslevyssä: rivi puita, jotka ulapan tuulen
piekseminä taivuttivat käyriä runkojaan ja laihoja oksiaan kohti
latteata ja karua maata matalan taivaan alla. Tuo näky jäyti sydäntäni
ja säilyy mielessäni verrattoman kovan! onnen symbolina.

Meren pauhu ja hajut hämmensivät minua. Meri näkyi minulle joka
päivä ja joka hetki erilaisena, milloin sileänä ja sinisenä, milloin
toiselta puoleltaan taivaansinisten, toiselta hopeisten pienten ja
rauhallisten laineiden peittämänä, milloin viheriän vahapeitteen alle
kätkeytyvänä, milloin jylhänä ja synkkänä, kantaen kiitävien aaltojensa
harjalla Vetehisen villiä katrasta; vielä eilen hymyillen vetäydyttyään
pois se hyökkäsi tänään raivoisana eteenpäin. Koska olin lapsi ja
voimaton lapsi, tuo kavala epävakaisuus vähensi suuressa määrin sitä
luottamusta ja ystävyyttä, jota minussa herätti luonto. Meren eläimet,
kalat, simpukat ja varsinkin kuoriaiseläimet, kamalammat niitä pyhän
Antoniuksen kiusauksessa esiintyviä eläimiä, jotka Quai Malaquais'n
varrella sijaitsevassa rouva Letordin myymälän näyteikkunassa olivat
olleet uteliaan tarkasteluni esineinä, langustit, läkkikalat,
meritähdet, kravut, osoittivat minulle ylen merkillisiä elämänmuotoja
ja olentoja, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet minuun niin
tutunomaisesti kuin pieni koirani Caire, kuin rouva Caumontin ponihepo,
kuin Robinsonin aasit, kuin Parisin varpuset, eivätpä edes niin
ystävällisesti kuin kuvaraamattuni vaskipiirrokset ja Nooakin-arkkini
eläinparit. Merihirviöt ahdistivat minua unessakin ilmaantuen yöllä
suunnattoman suurina tummansinisine selkäkilpineen, piikkisinä ja
karvaisina, pihdeillä, veitsillä ja sahoilla varustettuina, vailla
kasvoja ja juuri siitä syystä kaikkia muita kauhistuttavampina.

Paikkakunnalle saavuttuani minut otti jo seuraavana päivänä eräs iso
poika jäseneksi joukkoon, joka kuokilla ja lapioilla varustettuna
rakensi rannikolle hiekkalinnoitusta kohottaen sen harjalle Ranskan
lipun ja puolustaen sitä vuoksivesiltä. Me kärsimme kunniakkaan
tappion. Minä poistuin tuhoutuneesta varustuksesta poistuvien
viimeisten keralla täytettyäni velvollisuuteni, mutta suostuen tappioon
niin kevein mielin, ettei voinut otaksua minusta koituvan suurta
sotapäällikköä.

Eräänä päivänä lähdin venheellä pyydystämään simpukoita Jean Élôn
kanssa, jonka ahavoituneissa ja savuttuneissa kasvoissa nähtiin
vaaleansiniset silmät. Hänen kätensä olivat niin karkeat, että raapivat
ihoani, kun hän kiintymystään osoittaakseen tarttui käteeni. Hän
kalasteli aavalla merellä, paikkaili verkkojansa, tilkitsi alustaan ja
rakenteli joutohetkinänsä karahviin kuunaria täysine taklauksineen.
Vaikka olikin yleensä harvasanainen, hän sentään kertoi minulle
elämäntarinansa, jonka ainoan sisällön muodostivat hänen merelle
hukkuneiden sukulaistensa kuolemantapaukset. Kolme hänen veljeänsä ja
hänen isänsä olivat edellisenä talvena hukkuneet yhdessä kaapelinmitan
päähän satamasta. Sitä samoinkuin kaikkia muitakin tapahtumia hän piti
vain hyvänä. Oman vähän uskonnollisuuteni nojalla minä keksin Jean
Èlôssa taivaallista viisautta. Eräänä sunnuntai-iltana tapasimme hänet
makaamassa poikkipuolin tiellä, ja meidän oli pakko harpata hänen
ylitsensä. Siitä huolimatta hän oli edelleenkin mielestäni täydellinen
olento. Minun vaikutelmassani saattoi olla kvietismin leimaa. Jätän
toisten tehtäväksi asian arvostelemisen: en ollut silloin mikään
teologi ja vielä vähemmän olen sellainen nykyjään.

Suurimpana huvinani oli pyydystää katkorappoja kahden tyttösen
keralla, jotka herättivät minussa hurmaantunutta ja häipyväistä
ystävyydentuntoa. Toinen, Marianne le Guerrec, oli kotoisin
Quimperistä, ja äitini oli tutustunut hänen äitiinsä tällä rannikolla;
toinen, Catherine O'Brien, oli irlantilainen. Molemmat vaaleaverisiä ja
sinisilmäisiä. He olivat toistensa näköiset, eikä ihmekään:

    On neidot Erinin ja neidot Armorin
    kuin kaksi omenaista oksan kaltaisen.

Salainen vaisto sanoi heille, että he näyttivät soreimmilta
liikkuessaan yhdessä, ja niin he näyttäytyivätkin aina toisiinsa
liittyneinä. Liikuttaen täysin sopusointuisesti hoikkia, paljaita
jalkojaan, jotka olivat auringon ja meriveden tummentamat, he
juoksentelivat hietikossa kierrellen kaarrellen ikäänkuin olisivat
muodostaneet tanssin kuvioita. Catherine O'Brien oli kauniimpi,
mutta puhui huonosti ranskaa, ja minä tietämättömyydessäni siitä
loukkaannuin. Minä etsin heille tarjotakseni kaikkein kauneimpia
simpukankuoria, joista he eivät huolineet. Vaivasin päätäni
keksiäkseni huomaavaisuudenosoituksia, ja he joko näyttivät olevan
kerrassaan niitä havaitsematta tai pyrkivän hullaantuneina saamaan
niitä osaksensa. Kun katselin heitä, he käänsivät päänsä toisaalle;
mutta jos minä puolestani en ollut heitä näkevinäni, he käänsivät
huomioni itseensä jonkin kiusanteon avulla. He herättivät minussa
arkuutta; heidän saapuessaan en enää keksinyt sanoja, jotka olin
heitä varten sommitellut. Jos puhuin heille toisinaan karusti,
niin se tapahtui pelosta, uhmasta tai jonkin selittämättömän
nurinkurisuuden vuoksi. Marianne ja Catherine olivat yhtä mieltä, kun
oli ivailtava ja naurettava heidän ikäisiään pieniä kylpyvieraita.
Kaikissa muissa tapauksissa he useammin kiistelivät kuin sopivat.
He syyttelivät toisiaan siitä, etteivät olleet syntyneet samassa
maassa. Marianne moitti ankarasti Catherineä siitä, että hän oli
englantilainen. Catherine, Englannin vihollinen, kimmahti pystyyn tuon
solvauksen kuullessaan, polki jalkaa, puri hammasta ja huusi olevansa
irlantilainen. Mutta Marianne ei nähnyt siinä mitään eroa. Eräänä
päivänä heidän isänmaata koskeva kiistelynsä rouva O'Brienin huvilassa
päättyi käsikähmään. Marianne saapui luoksemme rannalle kasvot
kynsittyinä. Hänen äitinsä huudahti hänet nähdessään:

— Armias taivas, mitä sinulle on tapahtunut?

Marianne vastasi aivan koruttomasti:

— Catherine kynsi minua, koska olen ranskalainen. Minä nimitin
sitten häntä ilkeäksi englantilaiseksi ja iskin häntä nyrkillä
niin että hänen nenänsä vuoti verta. Rouva O'Brien lähetti meidät
peseytymään Catherinen huoneeseen, ja me teimme sovinnon, kun ei ollut
käytettävänämme kuin yksi ainoa pesuastia.



XIV

TUNTEMATON MAAILMA


Päivällisen jälkeen vanha Mélanie lähti joka päivä yliskamariinsa,
puki jalkoihinsa kiiltävät matalat kenkänsä, sitoi kuvastimen edessä
valkoisen pitsimyssynsä nauhat, veti pienen mustan hartiahuivinsa
ristiin rinnoillensa ja kiinnitti sen neulalla. Hän noudatti näissä
toimissaan uutteraa huolellisuutta, sillä taide on aina vaikea asia,
ja Mélanie ei jättänyt sattuman varaan mitään sellaista, minkä arveli
olevan omansa tekemään inhimillistä olentoa kunnianarvoiseksi,
siveäksi ja jumalallisen alkuperänsä arvoiseksi. Saatuaan vihdoin
varmuuden siitä, että oli täyttänyt kaikki hänen sukupuolelleen,
iälleen ja olotilalleen asetettavat vaatimukset, hän lukitsi huoneensa
oven, astui kerallani portaita alas, pysähtyi ällistyneenä eteiseen,
huudahti kimakasti ja nousi jälleen portaita yliskamariinsa hakemaan
sieltä laukkuansa, jonka oli unohtanut kuten ainakin. Hän ei olisi
missään tapauksessa suostunut lähtemään ilman tätä granaattipunaista
laukkuansa, joka sisälsi hänen iänikuisen kutimensa ja josta hän
aina tarpeen mukaan löysi sakset, lankaa ja neuloja, vetipä kerran
esiin neliskulmaisen kappaleen englantilaista vetolaastariakin
kiinnittääkseen sen vertavuotavaan sormeeni. Sitäpaitsi hän säilytti
laukussaan reiällistä viiden sentiimin rahaa, erästä maitohammastani
ja paperilappuun merkittyä osoitettansa, jotteivät, kuten hän sanoi,
veisi häntä ruumishuoneeseen, jos hän sattuisi äkkiä kuolemaan
kadulle. Kun rantakadulle ehdittyämme käännyimme vasemmalle,
sanoimme hyvää päivää rouva Petit'lle, silmälasikauppiaalle, joka
istui ulkosalla, Hôtel de Chimayn muurin kupeella lasilaatikkonsa
vieressä korkealla puutuolillaan suoraselkäisenä ja liikahtamatta,
kasvot helteen ja pakkasen parkitsemina ja ankaran alakuloisena.
Nämä naishenkilöt vaihtoivat toistensa kanssa sanoja, jotka olivat
melkein samat kerran toisensa jälkeen, epäilemättä siitä syystä, että
koskettelivat luonnon muuttumatonta ydintä. He juttelivat lapsista,
joissa oli hinkuyskä tai kuristustauti tai joita hivutti hiljainen
kuume, naishenkilöistä, jotka potivat salaisempia vammojansa,
ja työmiehistä, jotka olivat joutuneet kamalain onnettomuuksien
uhreiksi. He puhuivat vuodenaikojen ikävästä vaikutuksesta ihmisten
luonnonlaatuun, elintarpeiden hintain kohoamisesta, yhä kehnommiksi
muuttuvien ihmisten kasvavasta ahneudesta ja maailmaa kauhistuttavien
rikosten lisääntymisestä. Myöhemmin, Hesiodosta lukiessani, olen
huomannut, että Quai Malquais'n silmälasikauppias ajatteli ja puhui
niinkuin Kreikan vanhat mietelmärunoilijat. Tuo viisaus ei kumminkaan
minua yhtään liikuttanut, vaan ahdisti minua ikävyydellä, ja minä
kiskoin hoitajatartani hameesta päästäkseni sitä kuulemasta. Mutta jos
rantakadulle ehdittyämme käännyimmekin oikealle, niin minä tahdoin
pysähtyä niiden vaskipiirrosten luo, jotka asetti näytteille rouva
Letord sen puuaitauksen varrella, joka rajoitti nyt Kaunotaiteiden
palatsille kuuluvaa, mutta siihen aikaan tyhjää aluetta. Kuvat
täyttivät mieleni ihmetyksellä ja ihailulla. Varsinkin 'Fontainebleaun
jäähyväiset', 'Eevan luominen', 'Ihmisen pään muotoinen vuori' ja
'Virginian kuolema' aiheuttivat minussa tunneliikutusta, jota vuodet
eivät ole kyenneet vieläkään täysin tyynnyttämään. Mutta vanha Mélanie
veti minua eteenpäin, joko siitä syystä, ettei pitänyt minua kyllin
iäkkäänä tutkimaan kaikkia piirroksia, tahi pikemmin senvuoksi, ettei
itse osannut niissä mitään erottaa. Tosiasia näet on, ettei hän
välittänyt niistä enempää kuin pieni koiramme Caire.

Me menimme joko Tuileriesiin tahi Luxembourgin puutarhaan. Selkeän ja
lauhan sään vallitessa me etenimme aina kasvitieteelliseen puutarhaan
tai Trocadéroon, jonka viheriä ja kukkiva kunnas kohosi siihen aikaan
yksinäisenä Seinen rannalla. Kun hyvin sattui, minut vietiin leikkimään
herra de la B:n puutarhaan, jonka omistaja salli minun liikkua siellä
poissaollessaan. Tämä raikas ja autio, suurten puiden kaunistama
puutarha sijaitsi erään kauniin talon takana Rue Saint-Dominiquen
varrella. Minulla oli mukanani kämmenen kokoinen puulapio, ja kun tuli
se vuodenaika, jolloin plataanien rungoista irtautui ohut kiiltävä
kuori ja sade oli uurtanut niiden juurelle matalia aaltomaisia vakoja,
jotka minun leikeissäni esiintyivät rotkoina ja äkkijyrkänteinä, niin
minä suunnittelin niiden yli johtavia siltoja ja rakensin niiden
reunoille hienosta kaarnasta kyliä, vallituksia ja kirkkoja; minä
istutin siihen ruohoja ja oksia, jotka edustivat puita ja muodostivat
puutarhoja, lehtokujia ja metsiä, ja iloitsin siitä, mitä tehnyt olin.

Nämä kävelyretket kaupungissa ja etukaupungeissa tuntuivat minusta
toisinaan hitailta ja yksitoikkoisilta, toisinaan levottomilta,
toisinaan kiusallisilta, toisinaan hymyilevän hupaisilta. Me vaelsimme
pitkiä matkoja noudatellen pitkää puistokatua, jota kaunistivat
hunajakakku-, sokerileivos- ja paperileijamyymälät, Champs-Elyséetä,
missä puuhevoset kiersivät rataansa urkujen pauhatessa ja missä Guignol
teatterissaan taisteli pirun kanssa. Sitten saavuimme pölyisille
rannoille, missä nostokurjet purkivat kivilastejaan perche-rotuisten
hevosten kiskoessa hilausraitissaan liikkuvia proomuja. Maa seurasi
maata, seutu seutua; me kuljimme väkirikkaiden ja autioiden,
hedelmällisten ja kukoistavien tienoiden halki. Mutta oli olemassa
eräs maa, johon tahdoin päästä mieluummin kuin mihinkään toiseen
ja johon luulin toisinaan olevani pääsemässä, mutta en kuitenkaan
koskaan päässyt. Minä en tietänyt mitään tuosta ikävöimästäni maasta,
mutta uskoin varmaan sen tuntevani, jos pääsisin sitä näkemään.
En kuvitellut sitä kauniimmaksi enkä miellyttävämmäksi kuin ne,
jotka tunsin, päinvastoin, mutta aivan toisenlaiseksi, ja halusin
kiihkeästi sen löytää. Tuo tienoo, tuo maailma, joka minusta tuntui
luoksepääsemättömältä ja läheiseltä, ei ollut se jumalallinen maailma,
josta minulle oli kertonut äiti. Tuo henkinen maailma liittyi minun
mielessäni kiinteästi aistien maailmaan. Isä Jumala, Jeesus, Pyhä
Neitsyt, enkelit, pyhimykset, autuaat vainajat, kiirastulessa olevat
sielut, demoonit ja kadotetut eivät olleet salaperäisiä. Minä tiesin
heidän tarinansa, tapasin kaikkialla heitä muistuttavia kuvia. Yksin
Rue Saint-Sulpice tarjosi minulle niitä tuhansittain. Ei! Se maailma,
joka herätti minussa hurjaa uteliaisuutta, unelmieni maailma, oli
tuntematon, synkkä, mykkä maailma, jonka pelkkä ajatteleminen sai minut
kokemaan pelon hurmiota. Minulla oli kovin pienet jalat voidakseni sen
saavuttaa, ja vanha Mélanie, jota kiskoin hameesta, astua tepsutti
lyhyin askelin. En kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, vaan toivoin
kerran saapuvani tuohon seutuun, jota ikävöiden ja peläten etsin.
Eräinä hetkinä, eräissä paikoissa minusta tuntui kuin pääsisin sinne,
kunhan astuisin muutaman askeleen kauemmaksi. Minä käyttelin kavaluutta
ja väkivaltaa saadakseni Mélanien sinne kerallani, ja kun tuo hurskas
olento jo alkoi peräytyä, minä työnsin hänet kiivaasti takaisin,
kohti salaperäisyyden rajoja, vaikka olinkin vaarassa repiä hänen
hameensa, ja hän, ollenkaan ymmärtämättä pyhää kiihkoani ja epäillen
sydäntäni ja järkeäni, kohotti taivaaseen päin silmänsä, jotka olivat
täynnä kyyneliä. Minä en kumminkaan kyennyt hänelle selittämään
käyttäytymistäni. En voinut hänelle huutaa: 'Vielä askel eteenpäin, ja
me saavumme valtakuntaan, jolla ei ole nimeä.' Ah, kuinka monta kertaa
onkaan minun sittemmin täytynyt epätoivoisena kätkeä sydämeeni salainen
kaipaukseni!

Minä tosin en piirtänyt mieleeni tuon tuntemattoman karttaa, en
tietänyt sen maantieteellistä asemaa, mutta otaksuin tuntevani eräitä
kohtia, joissa se kosketti meidän maailmaamme. Ja nuo otaksutut
rajakohdat eivät olleet kaikki ylen kaukana niistä tienoista, joissa
minä asustin. En tiedä, mistä muusta olisin ne tuntenut, ellen niiden
omituisuudesta, niiden levottomuutta aiheuttavasta viehätyksestä,
niiden minussa herättämästä pelonsekaisesta uteliaisuudesta. Erään
noista rajakohdista, joiden yli en ollut onnistunut pääsemään, muodosti
kaksi rakennusta, joita liitti toisiinsa rautainen ristikkoaita ja
jotka eivät olleet toisten rakennusten kaltaiset: kaksi neliönmuotoista
jykevää, synkkää rakennusta, joiden kauniissa friisissä naiskuviot
pitelivät toisiaan kädestä suurten vaakunakilpien välimaalla. Ja
siinä oli tosiaankin eräs raja, joskaan ei aistittavan maailman, niin
joka tapauksessa eräs niitä Parisin rajoja, joita oli Ludvig XVI:n
hallitessa rakentanut arkkitehti Ledoux, Enferin raja-aita. [Place
d'Enfer, joka on markiisi de Bièvren tyyliä noudattavan surkean
sanaleikin nojalla v. 1879 muuttunut Place Denfert-Rochereauksi.]
Kosteassa Tuileries-puutarhassa, ei kovin kaukana kastanjapuiden
alla sijaitsevasta marmorisesta villikarjusta, on pengermän alla
veden partaalla jäinen onkalo, missä nukkuu valkoinen nainen, käärme
käsivarren ympärille kiertyneenä. Minä otaksuin tuon luolan olevan
tuntemattoman maailmani yhteydessä, mutta arvelin, että sinne
päästäkseen täytyi nostaa sijoiltaan raskas paasi. Oman talomme
kellarissakin aiheutti eräs ovi minulle levottomuutta; se oli
suunnilleen samanlainen kuin viereisten kellarien ovet, lukko oli
ruostunut, ja saunajaakkoja kiilteli kynnyksellä ja mätänevän puun
raoissa; mutta se erosi kaikista toisista ovista sikäli, ettei sitä
kukaan milloinkaan avannut. Sattuipa vielä omassa makuuhuoneessanikin,
että lattian raot osoittivat muotoja, jotka oikeastaan eivät olleet
mitään muotoja, varjoja, jotka oikeastaan eivät olleet varjoja,
vaikutelmia, jotka saivat minut kauhun valtaan eivätkä voineet olla
peräisin mistään muualta kuin tuosta läheisestä, mutta kuitenkin ylen
saavuttamattomasta maailmasta. Se, mitä tässä kerron, saattaa tuntua
epäselvältä. Tällä hetkellä minä puhun itselleni ja kuuntelen itseäni
kerrankin mielenkiinnoin, mieli tunnetta läikkyen.

Toisinaan, kun en enää uskonut voivani löytää tuota tuntematonta
maailmaa, toivoin saavani siihen tutustua edes kuulemalta. Eräänä
päivänä, Mélanien istuessa kutimineen Luxembourgin puutarhan penkillä,
minä kysyin häneltä, eikö hän tietänyt mitään siitä, mitä oli siinä
luolassa, jossa valkoinen nainen nukkui käärme käsivarren ympärille
kiertyneenä, tai sen oven takana, jota ei milloinkaan avattu.

Mélanie ei näyttänyt minua ymmärtävän.

Minä en vääjännyt:

— Entä mitä on niiden kahden talon takana, joissa näemme kivisiä naisia?

Kun en saanut mitään vastausta, muovasin kysymykseni toisin.

— Kuulehan, Mélanie, kerro minulle tarina tuntemattomasta maailmasta!

Mélanie hymyili:

— Herraseni, minä en osaa kertoa tuntemattoman maailman tarinoita.

Minä ahdistelin häntä muuttuen yhä kiusallisemmaksi, ja hän virkkoi:

— Kuulehan, herraseni, minä laulan sinulle.

Hän hyräili tuskin kuuluvasti:

    Oi varpunen, sa virka mulle,
    jo koittaneeko kuolo sulle...

Elämä, muodonmuuttajista korkein, on valitettavasti säilyttänyt minut
sen lapsen kaltaisena, joka kyseli hoitajattareltaan sellaista, mitä
ei kukaan tiedä. Minä olen elellyt päivien pitkän sarjan luopumatta
tuntemattoman maailman kaipauksesta. Olen etsinyt sitä kaikilla
kävelyretkilläni. Kuinka monesti, harhaillessani hopeavälkkeisen
Gironden rannoilla kumppanini, ystäväni, pienen kellervän
Mitzi-koirani keralla, kuinka monesti olenkaan säpsähtänyt uuden
tien ja tutkimattoman polun käänteessä! Sinä, Mitzi, olet nähnyt,
kuinka olen kaikissa tienristeyksissä, kaikissa käänteissä, kaikissa
metsäpolun polvekkeissa vaaniskellut sitä kamalaa, muodotonta ja
tyhjyydenkaltaista ilmestystä, joka olisi hetkiseksi lievittänyt
elämäni ikävyyttä. Ja sinä, ystäväni, veljeni, etkö sinäkin etsinyt
jotakin, mitä et milloinkaan löytänyt? Minä en ole tunkeutunut
sielusi kaikkiin salaisuuksiin, mutta olen huomannut siellä niin
paljon samanlaista kuin omassa mielessäni, että pakostakin uskon sen
rauhattomaksi ja kiusatuksi. Sinä etsit suotta samoinkuin minä. Miten
etsimmekin, me löydämme aina vain oman itsemme. Maailma on meille
jokaiselle se, mitä me siitä itseemme sisällytämme. Mitzi-rukka,
sinulla ei ollut tutkimuksiasi varten käytettävänä monipoimuisia
aivoja, ei puhekykyä, ei tieteellisiä kojeita eikä sitä runsasta
havaintoainehistoa, joka sisältyy kirjoihimme. Sinun silmäsi ovat
sammuneet ja niiden keralla maailma, se maailma, josta tiesit tuskin
mitään. Ah, jos pieni varjosi voisi minua kuulla, minä sanoisin sille
näin: Minunkin silmäni sulkeutuvat pian iäksi, ja minä en ole oppinut
tuntemaan elämää ja kuolemaa paljoa enemmän kuin sinä. Mitä tulee
etsiskelemääni tuntemattomaan maailmaan, olin lapsena aivan oikeassa,
kun uskoin sen olevan aivan lähelläni. Tuntematon maailma ympäröi
meitä, se on kaikki se, mikä on meidän ulkopuolellamme. Ja me emme voi
saavuttaa sitä milloinkaan, koska emme voi irtautua omasta itsestämme.



XV

HERRA MÉNAGE


Rantakadun varrella sijaitseva talomme, jota hoiti itse omistaja,
herra Bellaguet, oli kunniallinen, rauhallinen ja, kuten sanotaan,
porvarillinen talo. Vaikka herra Bellaguet kuului restauratioajan
ja heinäkuun-hallituksen suuriin rahamiehiin, hän piti itse huolta
huoneistojen vuokraamisesta, kirjoitti kontrahdit, johti ylen
säästeliäänä korjauksia ja valvoi töitä aina, kun jokin huoneisto oli
järjestettävä uuteen kuntoon, mikä tapahtui harvoin. Hän ei luovuttanut
seiniin kiinnitettäväksi kahtakymmentä metriä seinäpaperia, joka maksoi
neljäkymmentä sentiimiä rulla, olematta itse työtä valvomassa. Muuten
hän oli hyväntahtoinen ja leppoisa ja pyrki palvelemaan vuokralaisiaan,
kun se ei mitään maksanut. Hän asusti meidän keskuudessamme niinkuin
isä lastensa joukossa, ja minä näin ikkunastani hänen makuukamarinsa
uutimet, jotka olivat heleänsiniset. Hänelle ei oltu vihoissaan siitä,
että hän hoiti hyvin omaisuuttansa; pidettiinpä häntä kenties senvuoksi
sitäkin suuremmassa arvossa. Rikkaat ovat arvossapidettyjä rikkautensa
vuoksi. Ahneus, joka tekee heistä rikkaita, saa heidät sitäkin arvossa
pidetymmiksi; anteliaisuus, joka vähentää heidän varojaan, sitävastoin
vähentää heidän luottoansa ja hyvää mainettansakin.

Herra Bellaguet oli nuoruudessaan, vallankumousaikana, harjoittanut
kaikenlaisia ammatteja. Hänessä oli, samoinkuin hänen kuninkaassaan,
hieman apteekkarin vikaa. Pakottavissa tapauksissa hän antoi
ensimmäistä apua haavoittuneille tai häkämyrkytyksen uhreiksi
joutuneille, ja kelpo ihmiset olivat siitä hänelle kiitolliset.
Kauniimpaa, kunnianarvoisempaa ja ryhdikkäämpää vanhaa herraa ei voinut
nähdä. Hän osasi olla koruton. Hänestä kerrottiin luonnepiirteitä,
jotka olisivat kelvanneet Napoleonille. Eräänä iltana hän ei ollut
hennonut herättää portinvartijaansa, vaan oli avannut ulko-oven itse.
Hän oli hyvä perheenisä; hänen molemmat tyttärensä todistivat iloisilla
ja onnellisilla ilmeillään isänsä hellyyttä. Sanalla sanoen: herra
Bellaguet nautti talossaan yleistä arvonantoa, ja häneen suhtauduttiin
kunnioittavasti koko sillä alueella, jossa voitiin nähdä hänen fetsinsä
ja kukillinen aamunuttunsa. Kaikkialla muualla maailmassa häntä
nimitettiin aina vain vanhaksi Bellaguet-veijariksi.

Hän oli saavuttanut sellaista kuuluisuutta ollessaan osallisena eräässä
huijaus- ja lahjustenottojutussa, joka upotti heinäkuun-hallituksen
ankaraan häpeänhälinään. Herra Bellaguet huolehti talonsa kunniasta ja
otti vuokralaisikseen vain moitteettomia henkilöitä. Ja jos kaikkien
talon asujainten joukossa kaunis rouva Moser ei ollutkaan kaikkein
parhaassa maineessa, niin hänestä vastasi eräs vieraan valtakunnan
lähettiläs ja hän käyttäytyi muuten aivan moitteettomasti. Mutta
talo oli avara ja jakautui lukuisiksi huoneistoiksi, joista useat
olivat pieniä, matalia ja pimeitä. Ullakkokamarit, jotka eivät olleet
kaikki tarpeen palvelusväen suojiksi, olivat ahtaat, epämukavat,
hatarat, kesällä kuumat, talvella kylmät. Herra Bellaguet menetteli
varsin älykkäästi varatessaan pieniä ullakkoasumuksia sellaisille
henkilöille kuin herra ja rouva Debas ja silmälasikauppias rouva Petit,
vähäpätöisille ihmisille, jotka eivät maksaneet paljoa, mutta maksoivat
aina neljänneksittäin.

Herra Bellaguet, neuvokas mies, oli vielä järjestänyt kattokourun
alle pienen ateljeen, jossa herra Ménage maalasi. Tämä ateljee oli
vastapäätä kelpo Mélanieni huonetta, josta sitä erotti ainoastaan
ahdas tahmea käytävä, hämähäkkien mieluisa tyyssija, missä leijuivat
likaviemärin verkkaiset hajut. Portaat loppuivat siinä käyden
loppuessaan jyrkemmiksi. Ensimmäinen ovi johti kelpo Mélanieni
huoneeseen. Tämä runsaasti kalkittu huone sai valaistuksensa
kattoikkunasta, jonka ruudut olivat vihertävät, useasta kohden rikki,
paperilla paikatut ja pölyiset ja himmensivät taivaan. Mélanien
vuoteessa oli Jouyn palttinasta valmistettu peite, johon oli punaisin
värein ja moneen kertaan painettu 'ruusumorsiamen' seppelöimistä
esittävä kuva. Pähkinäpuisen lipaston keralla se muodosti rakkaan
hoitajattareni koko omaisuuden. Tätä huonetta vastapäätä sijaitsi
maalaajan työhuone. Oveen oli kiinnitetty käyntikortti, josta
voitiin lukea herra Ménagen nimi. Kääntyessään tätä ovea kohti näki
hämähäkinverkkojen himmentämästä kattoikkunasta tulevan alakuloisen
päivänvalon ja huomasi viemärin putkineen, josta kohosi alinomainen
kaalinhaju. Tällä taholla, rantakadun puolella, oli luukkuun
korkeintaan kymmenen askeleen matka. Toisella puolen ei näkynyt muuta
kuin portaista nouseva hämärä valon kajaste: käytävä hukkui varjoon
ja näytti minusta loputtomalta. Mielikuvitukseni kansoitti sen
kummituksilla.

Lähtiessään järjestämään liinavaatteitaan lipastoonsa kelpo Mélanie
salli minun toisinaan lähteä kerallaan. Mutta yksin ollen minulla ei
ollut oikeutta nousta ylimpään kerrokseen, ja erikoisesti oli minua
kielletty astumasta maalaajan ateljeeseen tai sitä edes lähestymästä.
Mélanie sanoi, etten olisi voinut kestää eteeni avautuvaa näkyä; hän
itsekään ei ollut kyennyt kauhistumatta katselemaan sinne ripustettua
ihmisen luurankoa ja seinille ripustettuja kalmankalpeita ihmisten
jäseniä. Tuo kuvaus sai minussa syntymään pelkoa ja uteliaisuutta,
ja minä halusin kiihkeästi päästä herra Ménagen ateljeeseen. Eräänä
päivänä, seurattuani kelpo hoitajatartani ullakkokamariin, missä hän
sijoitti paikoilleen monia vanhoja sukkapareja, minä pidin tilaisuutta
soveliaana. Minä pujahdin pois huoneesta ja kuljin ne muutamat
askeleet, jotka erottivat minua ateljeesta. Avaimenreiästä näkyi valoa;
minä aioin tirkistää siitä, kun samassa kauhistuin rottien pääni päällä
aikaansaamaa kamalaa meteliä, peräydyin ja palasin viipymättä Mélanien
luo. Kaikesta huolimatta kerroin vanhalle hoitajattarelleni, mitä olin
avaimenreiästä nähnyt.

— Minä näin, kerroin minä hänelle, ihmisruumiin jäseniä,
kalmankalpeita, niitä oli siellä ainakin miljoona... se oli kauheata;
näin luurankoja, jotka tanssivat piirissä, näin apinan, joka soitti
torvea; se oli kauheata. Minä näin seitsemän erinomaisen kaunista
naista, jotka olivat kulta- ja hopeavaatteisiin ja auringon-, kuun- ja
ilmanvärisiin viittoihin puetut ja riippuivat poikkileikatuin kurkuin
seinällä veren valuessa virtoina hohtavalle marmoripermannolle...

Minä mietin, mitä olin vielä voinut nähdä, kun Mélanie tiedusteli
minulta ivallisesti, oliko tosiaankin mahdollista, että olin nähnyt
niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Minä suostuin luopumaan
naisista ja luurangosta, joita kenties en ollut kyennyt aivan tarkoin
erottamaan, mutta vannoin nähneeni kalmankalpeita ihmisen jäseniä. Ja
taisinpa uskoakin nähneeni.



XVI

HÄN LASKI KÄTENSÄ PÄÄLAELLENI


Herra Morinilla oli täyteläiset kasvot ja paksut huulet, ja kohonneet
suupielet koskettivat hänen harmahtavaa poskipartaansa. Hänen silmänsä,
nenänsä, suunsa ja avoimet kasvonsa henkivät vilpittömyyttä. Hänen
ulkoasunsa oli koruton ja täsmällisen siisti, ja hänestä uhosi
Marseillen saippuan tuoksu. Herra Morin oli kahden ikäkauden rajalla,
ja jos hän oli tarinan miehen tavoin kahden naisen välissä, jotka
tahtoivat tehdä hänet ikäisekseen, niin epäilemättä rouva Morin, hänen
puolisonsa, nyhti hänestä irti mustia hiuksia, sillä rouva näytti häntä
vanhemmalta. Hän oli muuten asemaansa nähden sangen hieno ja osasi
käyttäytyä sievästi. Minä en kumminkaan hänestä pitänyt, sillä hän oli
alakuloinen.

Rouva Morin oli ovenvartijana herra Bellaguet'lle kuuluvan talomme
viereisessä talossa ja istui komerossaan surumielisenä ja hienona;
hänen kalpeat ja lakastuneet kasvonsa olisivat soveltuneet ylhäiselle
onnettomalle, ja äitini sanoikin hänen muistuttavan kuningatar
Marie-Amélietä. Herra Morin kuului tosin hänkin ovenvartiastoon ja
avasi oven, kun häntä vaadittiin. Mutta hän suoritti tätä tointa
kaikkein vähäpätöisimpänään. Häntä askarruttivat enemmän toiset
toimet: herra Bellaguet'n uskotun miehen tehtävät ja virkailijana-olo
Edustajakamarissa. Isäni piti häntä niin suuressa arvossa, että salli
minun viettää päiväkausia hänen seurassaan. Herra Morin oli tosiaankin
arvollinen mies. Kaikki lähiseudun asukkaat tunsivat hänet, ja hän
kuului historiaan, koska oli kantanut sylissään Parisin kreiviä
helmikuun 24 p:nä 1848.

Louis-Philippen luovuttua kruunusta pojanpoikansa hyväksi ja
kuninkaallisen perheen paettua Orleansin herttuatar, kuten tiedämme,
poistui vallatusta palatsista ja lähti kahden alaikäisen lapsensa,
Parisin kreivin ja Chartresin herttuan kanssa ja eräiden hyvien
tuttavien seuraamana Edustajakamariin, missä antoi ilmoittaa itsensä
uuden kuninkaan äitinä ja valtakunnan sijaishallitsijana. Samalla
tunkeutui saliin meluten joukko tasavaltalaisia. Puhujalavan edessä
seisoen ja pitäen kädestä molempia lapsiansa hän odotti kokoukselta
valtansa vahvistusta. Ne suosionosoitukset, joita oli kuulunut
hänen tullessaan, taukosivat aivan kohta. Enemmistö vastusti
sijaishallituksen asettamista. Presidentti Sauzet kehoitti henkilöitä,
jotka eivät kuuluneet Edustajakamariin, poistumaan salista. Prinsessa
poistui hitaasti puolikehästä, mutta kieltäytyi lähtemästä salista,
joko kunnianhimon yllyttämänä tai äidinrakkauden vuoksi, päättäen
vaarojen uhatessa puolustaa poikansa oikeuksia. Hän nousi askelmittain
amfiteatterin korkeimpaan kohtaan, levitti paperin ja yritti puhua. Tuo
pieni nainen, joka näytti ylen kalpealta pitkissä lesken-hunnuissaan,
kykeni yllättämään sydämiä, mutta hänessä ei ollut kykyä vallita
ihmisten suuria joukkoja. Häntä ei kuultu, hänet tuskin huomattiin
keskellä niitä meluisia joukkoja, jotka kuhisivat hänen ympärillään.
Yhtäkkiä kuuluvat ulkona kaikuvat äänet paisuvan ja lähenevän;
pyssynperillä särjetyistä ovista syöksyy puoliympyrään kansanmiehiä,
ylioppilaita ja kansalliskaartilaisia, jotka huutavat:

— Alas Bourbonit! Alas kuningas! Eläköön tasavalta!

Käytävissä kuuluu laukauksia. Ja huutojen ja paukahdusten lomitse
erottaa säikähtynyt korva etäisen, kumean ja vielä heikon, mutta paljoa
kamalamman pauhinan: ihmismeren aallot siellä vyöryvät vasten palatsin
seiniä. Kohta tulvahtaa sisään uusi ihmisaalto, joka tällä kertaa
valtaa yleisön parvekkeet ja upottaa tulvaansa kokouksen. Keihäillä,
puukoilla ja pistooleilla varustetut joukkiot kiljuvat kuolemaa.
Lamartine on puhujalavalla ja hänen otaksutaan (aivan väärin) puhuvan
sijaishallituksen puolesta; pyssynpiiput ja veriset sapelienkärjet
kääntyvät heti häntä kohti. Kauhistuneet edusmiehet rientävät
oville pyrkien ulos. Pakenevien vyöry tempaa mukaansa Orleansin
herttuattaren lapsineen, hänet työnnetään vasemmanpuoliselle pienelle
ovelle ja ahtaaseen käytävään, missä hän pakenevien edusmiesten ja
sisäänhyökkäävän väkijoukon tyrkkimänä ja tukahduttamana, muuria
vasten puserrettuna, lapsistaan erotettuna, vaipuu puolipyörtyneenä
portaiden juurelle. Käytävässä oleva Morin kuulee lapsen huutoa ja
näkee Parisin pienen kreivin maassa tallattavana. Hän nostaa pojan
syliinsä, kuljettaa hänet salien ja eteisen läpi ja ojentaa puutarhaan
avautuvasta alhaalla olevasta ikkunasta eräälle ordonanssiupseerille,
joka etsi prinssejänsä. Puhemiehistön saliin paennut herttuatar
kutsuu ääneen huutaen lapsiansa. Hänelle tuodaan Parisin kreivi ja
ilmoitetaan, että Chartresin herttua on hyvässä turvassa, tytöksi
puettuna palatsin ullakolla.

Sellainen oli herra Morinin kertomus. Hän esitti sen usein ja lausui
lopuksi tämän huomautuksen:

— Orleansin herttuatar osoitti tässä tilaisuudessa kuulumatonta
rohkeutta ja vastustusvoimaa, johon vain harvat miehet olisivat
kyenneet. Jos hän olisi ollut kahdeksantoista tuumaa pitempi, niin
hänen poikansa olisi kuningas. Mutta hän oli liian vähäinen varreltaan.
Hän häipyi näkymättömiin suuressa ihmisjoukossa.

Kuinka suuressa arvossa vanhempani pitivät Morinin herrasväkeä, näkyy
parhaiten siitä, että he sallivat minun seurustella heidän kanssaan
mielin määrin, vaikka muuten pitivätkin erittäin tarkkaa lukua
tuttavistani. Heidän siinä suhteessa osoittamansa ankaruus oli minulle
kiusallinen. Niinpä asui meidän yläpuolellamme kaunis rouva Moser,
josta kuiskuteltiin; hän vietti päivät pitkät turkkilaiseen tapaan
kalustetussa huoneistossaan, yksinään, joutilaana, ruusunpunaiseen
aamunuttuun ja sinisiin, kullankirjaeltuihin tohveleihin puettuna ja
hempeitä tuoksuja uhoten. Tilaisuuden tarjoutuessa hän nouti aina
minut ratokseen. Raukeasti sohvallaan maaten hän veti minut leikkien
syliinsä. Kertoisin varmaan hyvässä uskossa, että hän nosti minut
ilmoille jalkapohjiensa varassa, kuin pienen koiran, ellei mieleeni
johtuisi, etten ollut kyllin pieni siten käsiteltäväksi ja että tuon
mielikuvan on luultavasti minuun istuttanut Fragonardin 'Gimblette',
jonka näin ensimmäisen kerran, kun rouva Moserin kauniit jalat olivat
jo vuosikausia levänneet ikuisten varjojen joukossa; mutta usein
käy niin, että eri ikäkausien muistot mielessä liittyvät toisiinsa,
sulautuvat yhteen ja muodostavat kuvan. Sitä seikkaa minä varon
näissä kertoelmissa, joiden ainoana ansiona voi olla täsmällisyys.
Rouva Moser antoi minulle makeisia, kertoi ryövärijuttuja ja lauloi
romansseja. Onnettomuudekseni vanhempani kielsivät minua suostumasta
tuon naishenkilön lähentelyihin ja uhkasivat minua kaikkein mustimmalla
suuttumuksellansa, jos milloinkaan astuisin turkkilaisen huoneiston
kynnyksen yli suojiin, joissa hohtelivat iloiset värit ja leijuivat
suloiset tuoksut. Samoin oli minua kielletty uskaltautumasta ullakolle,
herra Ménagen ateljeeseen. Mélanie perusteli tätä kieltoa kertomalla
herra Ménagen ripustavan huoneensa seinille kalmanvärisiä jäseniä ja
luurankoja. Ja tuo ei suinkaan ollut ainoa syytös, jonka hoitajattareni
sinkosi naapuriaan, maalaajaa vastaan. Eräänä päivänä hän valitti
herra Danquinille, että tuo kauhea Ménage esti häntä nukkumasta
pitämällä kaiken yötä hurjaa menoa ja musiikkia ystäviensä kanssa.
Ja kummisetäni uskoi tuolle yksinkertaiselle olennolle, jota kehtasi
ivailla, etteivät taiteilijat ainoastaan laulaneet ja tanssineet
yökausia, vaan joivat vielä kuumaa punssia pääkalloista. Mélanie oli
liian vilpitön epäilläkseen kummini sanoja. Maalaaja muuten mustensi
itsensä kunniallisen palvelijan silmissä vieläkin kauheammalla teolla.
Eräänä iltana, kynttilä kädessä noustessaan ullakkokamariinsa, Mélanie
näki oveensa liidulla piirretyn Lemmenjumalan kuvan; jousi ja viini
riippuivat siipien välissä, ja Amor jyskytti suljettua ovea anelevan
näköisenä pienellä nyrkillään. Mélanien epäluulot suuntautuivat heti
herra Ménageen, hän nimitti maalaajaa lurjukseksi ja suupaltiksi ja
kielsi jälleen minua seurustelemasta sellaisen sivistymättömän kanssa.

Sanalla sanoen: ainoastaan muutamia ylen harvoja henkilöitä pidettiin
soveliaina seurustelemaan kanssani.

Minun ei pitänyt leikkiä pihamaalla herra Bellaguet'n keittäjättären
pojan, nuoren Alphonsen kanssa, joka oli nokkela keksimään kaikenlaisia
sukkelia temppuja ja luonteeltaan uskalias; hänen käytöstapansa näet
oli kehno. Hän käytti karkeata puhetapaa, tappeli kuin riivattu ja
vietti kulkurielämää. Eräänä päivänä Alphonse vei minut mukanaan
erään Rue Dauphinen varrella asuvan tuttavansa leipurin luo, joka möi
öylättien rippeitä, pyysi niitä viiden sentiimin arvosta, ja minä
maksoin, koska olin rikas. Me jaoimme saaliimme kahtia ja kannoimme
muruja esiliinassamme, ja matkan varrella Alphonse söi sekä oman osansa
että minulle kuuluvan. Tämä kolttonen tuotti minulle ankarat nuhteet,
ja minun täytyi luopua Alphonsen seurasta. Honoré Dumontin kanssa minun
ei myöskään ollut lupa antautua minkäänlaisiin tekemisiin. Honoré oli
valtioneuvoksen poika, siis hyvän perheen lapsi ja sitäpaitsi kaunis
kuin päivä, mutta julma eläimille ja täynnä epäterveitä vaistoja.
Estettiinpä minua käymästä Caumontinkin perheessä, jonka jäsenet
sulloutuivat keittiöön ja olivat pakahtua lihavuuteensa, isä, äiti,
poika ja tytär samoinkuin koira ja kissakin. Minä näet olin eräänä
päivänä pessyt kaivolla unteloiden Caumontien mustepulloja ja palasin
kotiin kiireestä kantapäähän asti musteen ja veden kostuttamana.
Sitävastoin minulle annettiin täysi vapaus seurustella herra ja rouva
Morinin kanssa.

Minä käyttelin tuota vapauttani pidättyvästi suhteessani rouva
Moriniin, joka kuningatar Marie-Amélien tukkalaitetta muistuttavine
suurine valkoisine kiharoineen, pitkine ja synkkine, sitruunaakin
keltaisempine kasvoineen huokui alakuloisuutta ja lohduttomuutta.
Jos rouva Morin olisi herättänyt niissä, jotka häntä lähestyivät,
avaraa, syvää ja synkkää murhemieltä, kauniin kammon lohduttomuutta,
olisin kenties kokenut hänen seurassaan eräänlaista mielihyvää, jota
minussa silloin aiheuttivat kaikki ylenpalttiset, tavallisuuden
rajoja rikkovat asiat. Mutta rouva Morinin alakuloisuus oli tasaista,
kohtuullista ja yksitoikkoista, sanalla sanoen keskinkertaista. Se
läpäisi minut kuin hieno vihmasade jähmetyttäen mieleni. Rouva Morin
värjötteli aina ajoportin vieressä sijaitsevassa ahtaassa, matalassa
ja kosteassa komerossaan, jossa ei ollut mitään muuta huomattavaa
kuin vuode, niin runsaasti olkipohjilla, patjoilla, peitteillä,
poikkityynyillä, pieluksilla ja untuvapatjoilla varustettu, että
minusta näytti kerrassaan mahdottomalta nukkua siinä tukehtumatta. Minä
otaksuin, että herra ja rouva Morin, jotka nukkuivat siinä kaiket yöt,
saivat kiittää pelastuksestaan puksipensaan oksaa, joka porsliinisen
vihkivesimaljan alle kiinnitettynä kiikkui tuon tuhoisalta näyttävän
leposijan yläpuolella. Lasikupukan alle sijoitettu oranssikukkaseppele
koristi pähkinäpuista lipastoa. Mustan marmorilieden reunalla, samoin
lasikupukan alla sijaitsevan, sekä turkkilaista että goottilaista
tyylipartta ilmaisevan heilurikellon päällä oli kullattu kuvaryhmä,
joka rouva Morinin tiedonannon mukaan esitti 'Mathildeä antamassa
kunniasanaansa Malek-Adhelille, aavikon rajuilman keskellä'. Minä en
kysynyt enempää, vaikka olinkin kyselynhaluinen ja utelias pieni poika;
tuo selittämätön tarina näet viehätti minua salaperäisyydellään. En
ole sitä myöhemminkään sanottavasti selvitellyt, ja Malek-Adhelin
ja Mathilden nimet liittyvät yhä vielä muistissani siihen keitetyn
purjolaukan, paistettujen sipulien ja hiilensavun hajuun, joka
vallitsi rouva Morinin suojassa. Tämä kunnianarvoinen henkilö keitteli
alakuloisesti ruokiansa erittäin matalassa liedessä, jonka savutorvi
oli yhdistetty uuninpiippuun ja joka aina savusi. Suorimpana huvinani
oli hänen luonaan nähdä, kuinka hän kauhoi pois liemen vaahtoa ja kuori
porkkanoita huolellisesti varoen leikkaamasta liikaa ja siten ilmaisten
ylen säästäväistä luonnonlaatuansa. Herra Morinin seura sitävastoin oli
aina erittäin mieluisa.

Kun hän ryhtyi luomaan huoneeseen siisteyttä, josta piti, aseinaan
harjat, höyhenviuhkat ja luudat, niin hilpeä hymy levitti hänen
suupielensä korviin saakka, hänen pyöreät silmänsä alkoivat loistaa,
ja hänen kasvonsa kirkastuivat; silloin hänessä ilmeni Herkuleen
Elis-maakunnassa osoittamaan siivoavaan sankaruuteen verrattavaa intoa.
Jos minulla oli ilo yllättää hänet sellaisena hetkenä, niin tartuin
hänen jykevään ja karvaiseen käteensä, josta uhosi Marseillen saippuan
haju, ja niin me nousimme yhdessä portaita ja astuimme johonkin
huoneistoon, joka oli isäntäväen ja palvelijoiden poissaollessa uskottu
hänen hoiviinsa. Kaksi huoneistoa on säilynyt muistissani.

Näen vieläkin kreivitär Michaud'n avaran salin kuvastimineen, jotka
olivat täynnä utukuvia, valkoisiin verhottuine huonekaluineen
ja savun ja kuulatuiskun keskellä juhlaunivormussaan seisovan
kenraalin muotokuvineen. Morin selitti minulle, että kuvan esittämä
henkilö oli kenraali kreivi Michaud Wagramin taistelussa, kaikkine
kunniamerkkeineen. Kolmas kerros miellytti minua enemmän. Siellä oli
kreivi Colonna Walewskin majapaikka. Siellä sai nähdä lukemattomia
merkillisiä ja viehättäviä esineitä, kiinalaisia porsliininukkia,
silkkisiä varjostimia, lakeerattuja irtoesineitä, vesipiippuja,
turkkilaisia piippuja, varuksia, kameelikurjenmunia, kitaroita,
espanjalaisia viuhkoja, naisten muotokuvia, leveitä leposohvia ja
paksuja uutimia. Minun ihmetellessäni kaikkia noita tuntemattomia
esineitä Morin sanoi minulle, hieman rintaansa röyhistäen, että kreivi
Walewski oli moitteeton suuren maailman mies. Hän oli asunut kauan
Englannissa, oleskeli nyt ohimennen Parisissa ja varustautui lähtemään
Italiaan, jonne hänet oli nimitetty lähettilääksi. Minä tutustuin
Morinin johdolla suureen maailmaan.

Kun eräänä päivänä nousin hänen kerallaan verrattain ahtaita portaita,
jotka johtivat kreivitär Michaud'n, kreivi Walewskin ja muutamien
muiden vuokralaisten luo, joiden nimet ovat muististani häipyneet
(talon julkisivu, jota usein katselen, on yhä ennallaan, mutta
minkätähden, minkä itselleni tuntemattoman syyn vuoksi, minkä salaisen
vaiston nojalla olen pidättynyt tarkastamasta, ovatko portaatkin
säilyneet samanlaisina kuin minun lapsuuteni aikana?), eräänä päivänä,
sanon, kun olimme, Morin ja minä, ensimmäisen ja toisen kerroksen
välillä, näimme yläpuolellamme nuoren naishenkilön laskeutuvan
portaita. Morin, joka oli moitteettoman kohtelias ja opetti minulle
jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa lapsellista ja vilpitöntä
kohteliaisuutta, veti minut viereensä seinustalle, kehoitti minua
ottamaan lakin käteeni ja kohotti omaa fetsiänsä.

Tällä nuorella naisella oli yllään vaaleanruskea samettipuku ja
suurin palmunlehdenmuotoisin kuvioin koristettu iso kashmirihuivi
ja päässä myssymäinen hattu, joka ympäröi hänen kapeita ja kalpeita
kasvojansa. Hän asteli sulavasti portaita alas. Ohikulkiessaan hän
suuntasi minuun suuret, säihkyvät ja tummat silmänsä, ja sitten hänen
pienestä, erittäin pienestä, granaattiomenaa muistuttavasta suustaan
kuului vakava ja himmeä ääni, joka oli soinniltaan ja ilmeeltään
ainoalaatuinen niiden joukossa, joita olen milloinkaan kuullut.

Hän sanoi:

— Onko hän teidän poikanne, tuo pienokainen? Hän on soma.

Hän laski päälaelleni valkoisen käsineen peittämän kätensä.

Morinin vastattua hänelle, että olin naapuri, hän virkkoi jälleen:

— Hän on soma. Mutta hänen vanhempiensa tulee varoa: hänen poskipäänsä
punoittavat, ja hän on kovin kalpea.

Noihin silmiin, jotka katselivat minua lempeästi, syttyi teatterissa
se 'tumma lieska', joka tuhoaa Phaidran; tuo hentoinen käsi, joka nyt
lepäsi hellästi päälaellani, antoi liikutettujen katselijoiden nähden
merkin Pyrrhuksen surmaamiseen. Rachel, jo sen taudin tavoittamana,
johon hänen oli määrä kuolla, etsi sen merkkejä sattumalta portaissa
kohtaamansa lapsiraukan kasvoista. Hän erosi teatteristä, ennenkuin
minä ehdin kuulemaan hänen näyttämöesityksiään, mutta päälaellani
tunnen yhä vielä hänen pienen kätensä kosketuksen.



XVII

'VELI ON LUONNON LAHJOITTAMA YSTÄVÄ'


Tätini Chausson asui Angersissa, missä oli syntynyt ja naimisiinkin
mennyt. Leskeksi jäätyään hän hoiti ankaran säästävästi pientä
tilustansa ja valmisti vaahtoilevaa viiniä käsitellen sitä ylpeästi ja
saidasti. Tehdessään niihin aikoihin suurena pidetyn matkan Parisiin
hän asui vanhempieni luona. Tieto hänen saapumisestaan ei herättänyt
iloa äidissäni enempää kuin vanhassa Mélaniessakaan, joka pelkäsi tuon
maalaisen äreitä mielialoja. Isäni sanoi hänestä:

— Onpa merkillistä, että sisareni Renée, oltuaan kahdeksan vuotta
leskenä, edustaa vanhaapiikaa kaameassa täydellisyydessään.

Täti Chausson, joka oli paljoa vanhempi kuin hänen veljensä, laiha ja
keltainen, niukasti ja vanhanaikaisesti vaatetettu, näytti vanhemmalta
kuin olikaan, ja minä otaksuin hänet ylen iäkkääksi kunnioittamatta
häntä siitä syystä enemmän; minä tunnustan tuon epäröimättä. Vanhuuden
kunnioittaminen ei ole lapsissa luontaista; se johtuu kasvatuksesta
eikä ilmene heissä milloinkaan syvällisenä. Minä en rakastanut täti
Chaussonia, mutta kun en tuntenut minkäänlaista haluakaan häntä
rakastaa, tunsin oloni hänen seurassaan varsin mieluisaksi. Hänen
tulostaan koitui minulle suuri ilo, koska talossa samalla tapahtui
muutoksia ja koska jokainen muutos oli minulle tervetullut. Sänkyni
siirrettiin pieneen ruusuhuoneeseen, ja minä olin haltioissani.

Oleskellessaan kolmatta kertaa luonamme minun syntymäni jälkeen hän
silmäili minua tarkkaavammin kuin ennen, ja tämä tarkastelu ei ollut
minulle suotuisa. Hän havaitsi minussa lukuisia ja vastakkaisia
puutoksia: harmillista vallattomuutta, jonka vuoksi hän moitti äitiäni
huomauttaen, että sellainen ominaisuus oli ankarasti tukahdutettava,
rauhallisuutta, joka ei soveltunut ikäkauteeni eikä hänen mielestään
ennustanut mitään hyvää, hän havaitsi auttamatonta laiskuutta,
hillitöntä toimeliaisuutta, takapajulle jäänyttä älyä ja varhaiskypsää
ymmärrystä. Sitäpaitsi hän osoitti kaikkien näiden huonojen
ominaisuuksien yhteisen alkulähteen. Tätini mielestä kaikki paha (ja
sitä oli paljon) johtui siitä, että olin ainoa lapsi.

Kun äitini oli huolissaan siitä, että näytin kalpealta ja riutuvalta,
virkkoi täti:

— Hän ei voi olla iloinen eikä terve, sillä hänellä ei ole ikäistään
leikkikumppania, hänellä ei ole veljeä.

Ellen osannut kertomatauluani, jos kaadoin mustepulloni siniselle
samettinutulleni, jos söin ylen paljon puserrettuja uunissa kuivattuja
omenia, jos itsepintaisesti kieltäydyin lausumasta rouva Caumontille
runoa 'Ruttotautisista eläimistä', jos kaaduin kuhmun otsaani, jos
Sulttaani Mahmud raapi minua, jos itkin kanarialintuani, joka nähtiin
eräänä aamuna makaamassa häkkinsä pohjalla liikkumattomana, silmät
suljettuina, jalat pystyssä, jos satoi tai tuuli, niin kaikkeen tuohon
oli syynä se, ettei minulla ollut veljeä. Eräänä iltana, aterialla
oltaessa, minä rohkenin sirottaa hyppysellisen pippuria siihen
kermatorttuun, jonka oli määrä joutua makeasta pitävän vanhan Mélanien
nautittavaksi. Äitini yllätti minut itse teossa ja nuhteli minua
menettelystä, jonka ei katsonut olevan kunniaksi älylleni enempää kuin
sydämellenikään. Täti Chausson, jonka mielestä tuo tuomio oli liian
lievä ja joka piti tuota kepposta syvän turmeluksen oireena, lausui
puolustuksekseni, ettei minulla ollut veljeä eikä sisarta.

— Hän elää yksin. Yksinäisyys vaikuttaa huonosti, se kehittelee tässä
lapsessa luonnottomia vaistoja, joiden idut hänessä elävät. Hän on
kerrassaan sietämätön. Ei siinä kyllin, että hän yrittää leivoksella
myrkyttää vanhaa palvelijatarta, hän vielä puhaltelee niskaani ja
piilottaa silmälasini. Jos asuisin kauan luonanne, rakas Antoinette,
niin hän saisi minut ihan järjiltäni.

Koska tunsin itseni viattomaksi mihinkään myrkytysyritykseen ja
koska en ollenkaan epäröinyt saada täti Chaussonin menettämään
järkensä, niin nuo syytökset, eivät minua paljoakaan liikuttaneet.
Minä en suinkaan uskonut vanhan rouvan sanoja, vaan taivuin aivan
vastakkaisiin mielipiteisiin, ja se seikka, että hän toivoi minulle
veljeä tai sisarta, riitti herättämään minussa vastakkaista toivoa.
Minä tulinkin varsin hyvin toimeen ilman leikkikumppania. Vaikka
hetket eivät tuntuneetkaan niin lyhyiltä kuin nyt minusta näyttävät,
minä olin harvoin ikävissäni, ja syynä oli se, että minulla jo silloin
oli erittäin toimelias sisäinen elämä, että oliot vaikuttivat minuun
voimakkaasti ja että imin itseeni ulkomaailmasta kaiken sen, mikä
vastasi kehittymätöntä ymmärrystäni. Tiesin muuten, että veljet
tavallisesti tulevat aivan pieninä, eivät osaa kävellä, eivät kykene
minkäänlaiseen seurusteluun eivätkä ole millään tavoin hyödyllisiä.
En ollut varma siitä, että olisin oman veljeni vanhemmaksi ehdittyä
voittanut hänen rakkauttansa tai itse häntä rakastanut. Kainin ja
Abelin tarjoama ylevä ja tuttu esimerkki ei ollut omansa mieltäni
tyynnyttämään. Tosin näin ikkunastani kuinka kaksoiskurpitsa, Alfred
ja Clément Caumont, versoi ja vahvistui syvän ja suloisen rauhan
vallitessa veljesten välillä. Mutta toisaalta näin usein, kuinka Jean,
kattajaoppilas, pieksi pahanpäiväiseksi veljensä Alphonsen, joka näytti
hänelle kieltään ja teki pitkän nenän. Niinmuodoin minusta tuntui
vaikealta ottaa oppia esimerkeistä. Ainoana lapsena oleminen tarjosi
mielestäni sitäpaitsi arvokkaita etuja, muun muassa, ettei kukaan
ollut vastuksinani, ettei kukaan ollut kanssani jakamassa vanhempieni
rakkautta ja että voin vaalia jo varhaisessa lapsuudessa tuntemaani
taipumusta ja tarvetta olla omana seuranani. Mutta samalla toivoin
itselleni pientä veikkoa voidakseni häntä rakastaa. Mieleni näet oli
täynnä epävarmuutta ja ristiriitoja.

Eräänä päivänä pyysin äitiäni salaisuutena minulle ilmoittamaan, eikö
hän ajatellut antaa minulle pientä veljeä. Hän vastasi, ettei aikonut,
koska pelkäsi veljestä tulevan minunlaiseni pahan pojan. Tuo vastaus ei
minusta tuntunut vakavalta. Täti Chausson palasi Angersiin, ja minä en
sen koommin ajatellut asiaa, joka oli minua kovin askarruttanut hänen
ollessaan luonamme.

Mutta muutamia päiviä hänen lähtönsä jälkeen, muutamia päiviä tai
muutamia kuukausia (näissä kertoelmissani näet minulle tuottaa
suurinta vastusta ajallinen määrittely), kummisetäni, herra Danquin,
tuli eräänä aamuna luoksemme aterialle. Päivä oli säteilevän kaunis.
Varpuset tirskuivat katoilla. Minun teki yhtäkkiä mieli suorittaa jokin
hämmästyttävä ja mahdollisimman ihmeellinen teko, joka rikkoisi elämän
yksitoikkoisuuden. Minulla oli erinomaisen vähän keinoja sellaisen
yrityksen suunnittelemiseen ja suorittamiseen. Toivoen keksiväni
apukeinoja keittiöstä lähdin sinne ja havaitsin sen lämpöä uhkuvaksi,
tuoksuvaksi ja autioksi. Ainaisen tapansa mukaan oli Mélanie ruoan
jo valmistuttua lähtenyt hakemaan mauste- tai hedelmäkauppiaalta
jotakin unohtunutta yrttiä, maustetta tai höystettä. Liedellä lauloi
lihamuhennos kattilassa. Tuon nähdessäni sain äkkiä oivan mielijohteen.
Sitä noudattaen sieppasin liedeltä lihamuhennoksen ja piilotin sen
luutakaappiin. Tuo toimitus onnistui hyvin lukuunottamatta sitä, että
poltin neljä oikean käteni sormea, vasemman kyynäspääni, molemmat
polveni ja kasvoni, tärvelin sukkani ja jalkineeni ja kaasin kolme
neljännestä kastikkeen määrästä silavaviilekkeineen ja sipuleineen
permannolle. Sitten lähdin heti hakemaan Nooakin arkkia, jonka olin
saanut joululahjaksi, ja kaasin kaikki siihen sisältyvät eläimet
kauniiseen kuparikattilaan, jonka sijoitin liedelle lihamuhennoksen
sijaan. Tämä viilokki muistutti edukseen mieleeni, mitä olin kuullut
puhuttavan ja nähnyt erään värikuvan esittävän Gargantuan kemuista.
Jos näet tuo jättiläinen sieppasikin kaksihaaraiseen kahveliinsa
kokonaisia härkiä, niin minä puolestani valmistin ruokalajia kaikista
luoduista olennoista, norsusta ja kirahvista alkaen aina perhoseen ja
heinäsirkkaan asti. Minä nautin jo ennakolta ajatellessani, kuinka
Mélanie, yksinkertainen olento, joutuisi ihmettelemään löytäessään
valmistamansa lihamuhennoksen sijalla jalopeuran puolisoineen,
aasin ja aasintamman, norsun kumppaneineen ja sanalla sanoen kaikki
vedenpaisumuksesta pelastuneet eläimet, vieläpä Nooakin ja hänen
perheensä jäsenet, jotka olin epähuomiossa heittänyt kattilaan niiden
keralla. Mutta lopputulos ei vastannut odotuksiani. Keittiöstä tuleva
sietämätön haju levisi aivan kohta koko huoneistoon, minun arvaamattani
ja kaikkien toisten yllätykseksi. Äitini kiiruhti hengästyneenä
keittiöön saadakseen selville asian syyn ja tapasi vanhan Mélanien,
joka ihan palavissaan ja kori yhä käsivarrellaan veti tulelta kasaria,
jossa kamalasti savusivat arkin eläinten mustuneet jäännökset.

— Kastrollini, kaunis kastrollini! huusi Mélanie epätoivoissaan.

Minä olin tullut nauttimaan keksintöni menestymisestä, mutta tunsin
itseni nyt häpeän ja katumuksen ahdistamaksi. Ja eipä ollut ääneni
aivan vakava, kun Mélanien tiedustaessa ilmoitin, että lihamuhennos oli
luutakomerosta löydettävissä.

Minua ei nuhdeltu. Isäni, joka oli tavallista kalpeampi, ei ollut
minua näkevinään. Äitini, posket hehkuvina, tarkkasi minua salavihkaa,
yrittäen keksiä kasvoistani rikoksen tai mielettömyyden merkkejä.
Kummisetäni ulkomuoto oli kaikkein surkein. Hänen suupielensä, joita
yleensä ympäröivät erittäin kauniisti pyöreät posket ja lihava leuka,
olivat nyt alakuloisesti alas valahtaneet. Ja hänen kultasankaistensa
takaa näkyvät, muulloin vilkkaat silmät olivat nyt vailla loistoa.

Kun Mélanie tarjoili lihamuhennosta, hänen silmänsä olivat punaiset ja
kyynelet kierivät pitkin poskia. Minä en voinut sitä sietää, nousin
pöydästä, kiiruhdin vanhan ystäväni luo, syleilin häntä kaikin voimin
ja aloin itkeä.

Mélanie veti esiliinansa taskusta ruudullisen nenäliinan, kuivasi
hellästi silmäni nystermäisellä, persiljalta tuoksahtavalla kädellään
ja virkkoi minulle nyyhkyttäen:

— Älkää itkekö, herra Pierre, älkää itkekö.

Kummisetäni kääntyi sanomaan äidilleni:

— Pierrot ei ole pahantahtoinen, mutta hän on ainoa lapsi. Hän on yksin
eikä tiedä, mitä tehdä. Viekää hänet lastentarhaan: hän on siellä
terveellisen kurinpidon alaisena ja voi leikkiä pienten toveriensa
kanssa.

Nuo sanat kuullessani minä muistin täti Chaussonin äidille antaman
neuvon ja toivoin itselleni veljeä, jottei minua lähetettäisi
lastentarhaan ja myöskin sen vuoksi, että saisin häntä rakastaa ja
nauttia hänen rakkauttansa.

Minä tiesin, että veljen suo ihmiselle luonto, ja vaikka en tuntenut
niitä ehtoja, joiden vallitessa taivaan rakastamat perheet saivat
sellaisen lahjan, uskoin kuitenkin varmaan, ettei sen tuottamisessa
mikään kyennyt korvaamaan sitä voimaa, joka saa kasvit itämään ja
elämän kukoistamaan maan päällä. Minussa eli tuon salaperäisen,
itseänikin synnyttyäni ylläpitävän voiman hämärä ja syvä tunto, ja
minä erotin tuon nimettömänä palvelemani Kybelen teokset erinomaisen
hyvin ihmisten kaikkein ihmeellisimmistäkin tuotteista. Minut olisi
voinut varsin helposti saada uskomaan, että noita kykenee valmistamaan
ihmisen, joka liikkuu, puhuu ja syö, muta minä en olisi missään
tapauksessa myöntänyt sellaisen olennon olevan samaa alkujuurta kuin
luonnollinen ihminen. Sanalla sanoen: minä luovuin siitä ajatuksesta,
että minulla tulisi milloinkaan olemaan lihallinen veli, ja päätin
pyytää itselleni lapseksi-ottamisen nojalla sitä, minkä luonto minulta
kielsi.

Minä en varmaankaan tietänyt, että keisari Hadrianus ottaessaan
pojakseen Antonius Piuksen ja Antonius ottaessaan pojakseen Markus
Aureliuksen olivat lahjoittaneet maailmalle kaksiviidettä onnen vuotta.
Minulla ei ollut siitä aavistustakaan; mutta lapseksi-ottaminen näytti
minusta oivalliselta menettelyltä. Minä en tarkastellut asiaa ankarasti
lainopilliselta kannalta, koska totta puhuen en tietänyt mitään niistä
seikoista. Siitä huolimatta käsitin asiaan liittyvän jonkinlaista
juhlallisuutta, ja se ei suinkaan tuntunut minusta vastenmieliseltä.
Mielessäni oli epämääräinen kuva siitä, kuinka vanhempani pukeutuisivat
juhlavaatteisiinsa ottaakseen lapsekseen pojan, jonka heille toin.
Mutta vaikeutena oli lapsen löytäminen. Etsiskelykenttäni oli suljettu
ahtaisiin rajoihin. Minä jouduin vain vähän tekemisiin ihmisten
kanssa, ja niissä perheissä, joissa seurustelin, minulle ei olisi
luovutettu poikaa, ellei olisi ollut pakottamassa jokin valtava syy,
esimerkiksi sellainen kuin se, joka pakotti Mooseksen äidin heittämään
pienen pilttinsä Niilin vietäväksi. Rouva Caumont ei varmaankaan olisi
missään tapauksessa suostunut luopumaan kummastakaan kurpitsastaan.
Ajattelin, että olisi helpompi saada joku köyhä lapsi, ja mainitsin
siitä ohimennen ystävälleni Morinille, joka kynsi korvallistaan ja
sanoi olevan kovin uskallettua ottaa löytölapsi perheen jäseneksi ja
etteivät vanhempani voineet hankkia ottolasta, koska heillä jo oli oma
lapsi. Tuo huomautus, jonka juriidinen arvo jäi minulta oivaltamatta,
ei ollenkaan tehonnut minuun, ja minä etsin edelleenkin ottoveljeä
käyskellessäni Luxembourgin, Tuileriesin ja Kasvitieteellisessä
puutarhassa vanhan Mélanien seurassa. Kelpo Mélanien estelyistä
huolimatta minä pyrin lähenemään kohtaamiamme pieniä poikia. Pelokkaana
ja kömpelönä, heiveröisen näköisenä, minä sain useimmiten osakseni
ylenkatsetta ja solvauksia. Jos taas satuin löytämään lapsen, joka oli
yhtä pelokas kuin minä, me erosimme toisistamme sanaakaan virkkamatta,
pää painuksissa ja sydän surullisena, kykenemättä ilmaisemaan
toisillemme helliä tunteitamme. Noina aikoina minä sain varmuuden
siitä, että olematta erinomainen olen kuitenkin kelvollisempi kuin
useimmat muut ihmiset.

Muutamia aikoja myöhemmin, eräänä syyspäivänä, ollessani yksin salissa,
näin liedenaukosta ilmestyvän pienen savoijalaisen, joka oli musta kuin
paholainen, ja tuo ilmestys minua huvitti kovinkaan säikähdyttämättä.

Pienet savoijalaispojat, jotka nyt puheenaolevan tavoin nuohosivat
savutorvia, eivät olleet Parisissa harvinaisia. Vanhoissa taloissa,
sellaisissa kuin se, jossa me asuimme, olivat paksuun seinämuuriin
sijoitetut uuninpiiput niin väljät, että lapsi mahtui hyvin niissä
liikkumaan. Sen työn suorittivat useimmiten pienet savoijalaispojat.
Heidän sanottiin oppineen kiipeämistaitonsa maansa murmeleilta;
mutta heillä oli apunaan solmuköysi. Näkyviini ilmaantuneella,
ihan nokimustalla olennolla oli päässään korville ulottuva,
vallankumouslakki, yhtä musta kuin hän itsekin, ja hänen hymyillessään
hohtelivat häikäisevän valkoiset hampaat ja punaiset huulet, joita hän
nuollen puhdisti. Olalla hänellä oli köysiä ja muurauslasta, ja hän
näytti aivan pieneltä liiveissään ja lyhyissä housuissaan. Minusta
hän oli soma, ja minä tiedustelin hänen nimeänsä. Hän vastasi minulle
puhuen nenäänsä ja sangen leppoisasti, että hänen nimensä oli Adéodat
ja että hän oli syntynyt Gervexissä, lähellä Bonnevilleä.

Minä astuin hänen luokseen ja lausuin myötätunnon yllyttämänä:

— Tahdotko olla veljeni?

Hän pyöritti hämmästyneenä silmiään harlekiinin-naamiossaan, avasi
suunsa korvia myöten ja nyökkäsi myöntävästi.

Eräänlaisen veljeyshurmion valtaamana minä silloin kehoitin häntä
hieman odottamaan ja kiiruhdin keittiöön. Pengottuani ruokasäiliön
ja tarjoilukaapin löysin juuston, jonka anastin haltuuni. Se oli
niitä Neufchâtelin juustoja, jotka muodoltaan muistuttavat tynnyrien
puutappeja ja joita senvuoksi nimitetään tappijuustoiksi. Se oli
kypsimmillään: sen sinervässä samettipinnassa näkyi kaikkialla pieniä
punaisia täpliä. Minä vein sen veljelleni, joka seisoi paikallaan kuin
seinäkello, hämmästyneitä silmiänsä pyöritellen. Hän ei ollenkaan
vastustellut, veti esiin taskuveitsensä, alkoi leikkoa tappijuustoa
ja kuljettaa veitsenkärjellä suuria kappaleita suuhunsa. Hän pureksi
ilmeisesti tavanomaisen hitaasti, vakavasti, mieli keräytyneenä ja
tuhlaamatta hetkeäkään hengittelemiseen. Äitini saapui paikalle.
Silloin oli juustosta jäljellä ainoastaan kuori. Minä pidin
velvollisuutenani selittää:

— Äiti, tässä on veljeni, minä olen hänet ottanut veljekseni.

— Se on kauniisti tehty, sanoi äitini hymyillen. — Mutta pelkäänpä,
että juusto juuttuu hänen kurkkuunsa ja että hän tukehtuu. Anna hänelle
jotakin juotavaa.

Mélanie, jonka onneksi löysin keittiöstä, toi lasin viininsekaista
vettä veljelleni, joka joi sen yhdellä siemauksella, pyyhki suunsa
hihaansa ja huoahti mielihyvissään.

Äitini kyseli häneltä, mistä hän oli kotoisin, millaisesta perheestä
ja säädystä, ja hän epäilemättä vastasi niinkuin pitikin, koska äitini
hänen lähdettyään sanoi minulle:

— Hän on kiltti poika, sinun veljesi!

Hän päätti, että piti pyytää hänen isäntäänsä, joka asui Rue des
Boulangersin varrella, lähettämään hänet luoksemme jonakin sunnuntaina.

Minun on tunnustaminen, että puhtaaksi pesty ja sieviin vaatteisiin
puettu Adéodat miellytti minua vähemmän kuin mustalakkinen ja
nokinaamainen veikkoni. Hän nautti aamiaisateriaansa keittiössä,
jonne menimme häntä katsomaan, äitini ja minä, hieman ujostellen
uteliaisuuttamme. Vanha Mélanie viittoi meille, ettei pitänyt astua
liian likelle, koska oli varottava syöpäläisiä. Adéodat käyttäytyi
varsin sievästi, mutta kieltäytyi jyrkästi mitään nauttimasta,
ennenkuin oli saanut päähänsä siitä siepatun lakkinsa. Sellainen
menettely tuntui meistä hieman hienostumattomalta. Asiaan paremmin
perehtyen havaitsee, että se päinvastoin oli erittäin hieno.
Seitsemännellätoista vuosisadalla ei yksikään säätyhenkilö olisi
istuutunut pöytään paljain päin. Ja hatun päässä pitäminen kuului
hyviin tapoihin siitä syystä, että kohteliaisuus vaati sitä kohottamaan
joka kerta, kun vierustoveri teki jonkun palveluksen tai kun itse
tarjosi palvelustaan vierustoverille. Vuonna 1702 julkaistussa uudessa
'Ranskassa käytännössä olevia hyviä tapoja' koskevassa tutkimuksessaan
herra de Courtin sanoo aterialla-olosta puhuessaan nimenomaan:
'Mutta jos joku arvohenkilö kehoittaa teitä juomaan maljan jonkun
toisen henkilön tai kenties teidän itsennekin terveydeksi, on teidän
paljastettava päänne, kumartuen hieman pöytää kohti, kunnes hän on
juonut... Hänen teille puhuessaan teidän tulee ottaa hattu päästä ja
vastata hänelle samalla varoen, ettei suunne ole liian täynnä. Samaa
kohteliaisuutta on osoitettava joka kerta, kun hän teille puhuu, kunnes
hän teitä kieltää; sen jälkeen on hattu pidettävä päässä, jottei
hän tule liiallisilla kohteliaisuuksilla rasitetuksi.' Adéodat piti
lakkinsa päässä samoinkuin Ludvig XIV:n ajan vanha hovimies, mutta
totta puhuen hän kumarteli vähemmän. Hän leikkasi lihaa leivälleen ja
vei kappaleet suuhunsa veitsellään; hän oli erittäin vakava. Aterian
jälkeen hän äitini pyynnöstä lauloi meille melkein kuulumattomalla
äänellä kotiseutunsa laulua:

    Escouto, Jeannetto,
    Veux-tu d'biaux habits?
      La ridetto.

Hän vastasi lyhyesti, varsin mielevästi, äitini kysymyksiin. Me saimme
tietää, että hän työskenteli talvella Parisissa ja kevätpuolella palasi
jalkaisin kotipuoleensa. Hänen äitinsä, jolla ei ollut varoja lehmän
ostamiseen, palveli jossakin juustomeijerissä. Adéodat oli samassa
työssä tai poimi mustikoita, joita möi kaupungin sokerileipureille. He
elivät kädestä suuhun ja kärsivät puutetta.

Minä päätin harjoittaa säästäväisyyttä voidakseni ostaa lehmän veljeni
äidille, mutta unohdin päätökseni varsin pian. Pieni nuohooja palasi
keväällä kotiseudulleen. Äitini lähetti hänen äidilleen villavaatteita
ja hieman rahaa. Pitäen poikaa vakavamielisenä ja älykkäänä hän
kirjoitti kylän koulumestarille kehoittaen häntä opastamaan poikaa
lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ja lupasi maksaa siitä koituvat
kustannukset. Adéodat lähetti hänelle kiitoksensa pränttikirjaimin
sepitetyissä kirjeissä.

Minä kysyin monet kerrat, kuinka veljeni voi, kysyin vielä talven
tullessakin.

— Veljesi on jäänyt kotipuoleensa, vastasi äiti peläten tuottavansa
minulle murhetta, jos sanoisi enemmän.

Veljeni Adéodat ei palannut. Hän lepäsi kotikylänsä pienessä
kalmistossa. Äitini oli saanut koulumestarilta kirjeen, jota ei ollut
näyttänyt minulle. Kirjeessä ilmoitettiin, että pikku Adéodat oli
kuollut aivokalvontulehdukseen, ihan huomaamattaan, ihmetellen vain,
että pää tuntui kovin raskaalta. Muutamia tunteja ennen kuolemaansa hän
oli puhunut hyvästä rouva Nozièrestä ja laulanut laulunsa:

    Escouto, Jeannetto.



XVIII

MUMMO COCHELET


Eräänä aamuna, saateltuani vanhan Mélanien ullakkokamariinsa, katselin
tavallista tarkkaavammin Jouyn palttinasta valmistettua peitettä, joka
oli levitetty vuoteen yli ja jonka kuviot esittivät (johan siitä
kerroin?) ruusutytön seppelöimistä. Tapahtuma oli painettu punaisella
ja toistettu monet kerrat. Se näytti minusta somalta, vaikutti
mielikuvitukseeni ja kiihdytti uteliaisuuttani. Mélanie moitti minua
siitä, että huvitin itseäni sellaisilla typeryyksillä.

— Mitäpä kaunista voit keksiä tuosta vanhasta rievusta, Pierrot?
Se on parsittu joka kohdasta. Rouva Sainte-Lucie vainaja, jonka
luona olin palveluksessa, oli levittänyt peitteen ihan puhtaana
kuolinvuoteellensa, ja kun herrat Sainte-Lucie jakoivat äitinsä
liinavarastoa palvelusväelle, jouduin minä saamaan tämän.

Mutta minä huudahtelin ja kyselin lakkaamatta. — Kuka on tuo sievä
neiti, jonka päähän herrasmies laskee ruususeppeleen? Minkätähden
siinä ovat nuo rummut ja torvet? Entä nuo nuoret tytöt, jotka kulkevat
jonossa, ja nuo talonpojat, jotka seisovat ristissä käsin?

— Missä näetkään kaiken tuon, pieni herrani? Peitteessä ei varmaankaan
voi olla kaikkea, mistä puhut Minun, täytyy ottaa silmälasini, jotta
näen paremmin.

Hän huomasi, etten ollut mitään keksinyt.

— Totisesti, siinä on painettuna nuoria tyttöjä, herroja ja kyläläisiä.
Mitä sanonkaan? Viisikymmentä vuotta on peite ollut vuoteessani,
ja minä en ole tuota havainnut. Jos olisi kysytty, millainen se on
väriltään, en olisi sitäkään tietänyt. Ja olenhan sitä parsinut jo
monet monituiset kerrat.

Poistuessani Mélanien keralla huoneesta kuulin kainalosauvojen kolinaa
ja askelia, jotka kaikuivat pimeän käytävän perältä ja hitaasti
lähenivät. Minä pysähdyin ja jouduin kauhun valtaan nähdessäni pimeästä
vähitellen sukeltavan esiin inhottavan vanhan eukon, joka oli niin
käyrävartinen, että selkä näytti olevan pään sijalla, ja jonka rinnan
seuduilla näkyivät mullankarvaiset kasvot, oikea silmä valtavan
kasvannaisen peittämänä. Minä kävin kiinni Mélanien esiliinaan.
Ilmestyksen hävittyä näkyvistä hoitajattareni sanoi, että se oli
mummo Cochelet. Mélanie ei tietänyt hänestä mitään kertoa, koska ei
milloinkaan jutellut hänen enempää kuin kenenkään muunkaan henkilön
kanssa — tuon vakuutuksen toisti vanha hoitajattareni varsin usein,
mutta sitä ei sopinut käsittää ihan sananmukaisesti, vaan hänen
itsensä vaiteliaisuuden-vakuutuksena. Mummo Cochelet asusti käytävän
perällä löyhkäävässä huonepahasessa. Häntä ei kumminkaan pidetty
puutteenalaisena, sillä hänellä oli kolme kissaa, joille hän antoi joka
aamu vasikankeuhkoa kymmenen centiimin edestä. Herra Bellaguet oli
monet kerrat tarjoutunut toimittamaan hänet vanhaintaloon, mutta hän
oli torjunut ehdotuksen niin ehdottomasti, että aikeesta oli täytynyt
luopua.

— Hän on ylpeä, lisäsi Mélanie.

Sitten ääntään hiljentäen:

— Hän on kuninkaan puolella. Ja kerrotaan, että hänellä on mätänevässä
ullakkohuoneessaan upea, liljankukin kirjaeltu sänkypeitto.

Enempää minä en saanut tietää mummo Cochelet'sta. Mutta joitakin aikoja
myöhemmin, kun kävelimme Tuileries-puutarhassa, kelpo Mélanie ja minä,
näimme vanhan naisen, joka penkillä istuen tarjosi nuuskaa eräälle
sotavanhukselle. Hänen poimumyssyänsä, jonka muoti oli vuodelta 1820,
peitti kehno musta olkihattu, ja hartioillaan hänellä oli tahrainen
palmukuvioin kaunistettu kashmirihuivi. Kainalosauvaan nojattu pää
vapisi, ja silmää peittävä kasvannainen värisi.

Sotavanhuksen nenä ja leuka muistuttivat hummerin saksia. He juttelivat.

— Mennään, sanoi minulle Mélanie.

Hän nousi. Mutta minä olin utelias kuulemaan, mitä mummo Cochelet
sanoi, ja lähestyin penkkiä, jolla hän istui.

Hän ei puhunut, vaan lauloi. Hän lauloi tai paremmin sanoen hyräili:

    Saisin olla saniainen.



XIX

ROUVA LAROQUE JA GRANVILLEN PIIRITYS


Rouva Laroque asui tyttärensä Thérèsen ja papukaijansa Navarinon kanssa
huoneistossa, joka sijaitsi samassa talossa kuin meidän asuntomme,
pihan perällä. Minä näin hänet huoneestani ja toisinaan vuoteestanikin,
ja hänen kasvonsa, jotka olivat terveet ja ryppyiset kuin kellarissa
säilytetyt omenat ilmaantuivat näkyviini intiankrassin ympäröiminä,
neilikkaruukun ja pagodimaisen papukaijahäkin välissä, niinkuin ne
kelpo emännät, joita vanhat flaamilaiset mestarit ovat kuvanneet
ikkunankomeroissa kukkien keskellä. Joka lauantai, kun oli nautittu
illallinen, joka silloin päättyi kello kuuden tienoissa, äitini otti
harsohuivinsa ja vei minut kerallaan pihan toiselle puolelle viettämään
iltaa rouva Laroquen ja hänen tyttärensä seurassa. Laukussa hänellä
oli käsityö, sillä hänen tarkoituksensa oli kutoa tai kirjaella
naapurien luona. Toiset saman perheen vieraat menettelivät samoin
noudattaen kuningasvallan ajoilta polveutuvaa tapaa, joka ei suinkaan
ollut poroporvarillinen ja vähäpätöisille henkilöille ominainen, kuten
nykyjään saattaisi otaksua, vaan jota Ludvig XVI:n aikana noudatti
kaikkein ylhäisin seurapiiri, joka ylhäisyydestään huolimatta ei
ollut suinkaan ankaran pidättyväinen. Ludvig XVI:n aikana kaikkein
ylhäissäätyisimmätkin naiset purkivat lankaa toistensa seurassa. Rouva
Vigée-Lebrun kertoo muistelmissaan, kuinka hän emigration aikana,
ollessaan Wienissä kreivitär Thounin vieraana istuutui pöytään, jonka
ympärillä prinsessat ja hovinaiset tekivät käsitöitään. En kerro
tätä kaikkea siinä tarkoituksessa, että uskottaisiin äitini ja minun
lähteneen kerran viikossa prinsessain vieraiksi.

Rouva Laroque oli sangen yksinkertainen vanha nainen, mutta erittäin
uuttera, kärsivällinen ja hellämielinen ja varustettu käytännöllisellä
viisaudella, joka oli kestänyt onnen samoinkuin onnettomuudenkin
koettelemukset. Häneen sisältyi melkein kokonainen vuosisata Ranskan
elämää ja kaksi aikakautta toisiinsa yhtyneinä ja sulautuneina,
niinkuin oli laita hänenlaistensa naisten, jotka Davidin sabinitarten
tavoin syöksyivät taistelevien joukkoon.

Marie Pauline, rikas ja kaunis normandialainen maalaistyttö,
tasavaltaismielisen isän tytär, oli Vendéen sodan aikana naimaiässä.
Kun minä häneen tutustuin, hän oli yhdeksännelläkymmenellä, kutoi
sukkaa nojatuolissaan ja kertoi nuoruusaikansa tarinoita, joita ei
enää kukaan kuunnellut, koska hän kertoi niitä joka päivä ja toisinaan
moneenkin kertaan samana päivänä. Niihin kuului tarina kosijasta,
joka ei ollut saapasta korkeampi ja oli niinmuodoin hylätty suuressa
väennostossa. Marie Pauline ei hänestä huolinut, koska tasavalta
ei ollut hänestä huolinut, ja tarina päättyi tavallisesti iloiseen
hyräilyyn:

    Hän oli pieni mies
    nimeltä Guilleri
       Carabi.

Kertomus, jonka rouva Laroque esitti kaikkein mieluimmin ja jota minä
mieluimmin kuuntelin, koski Granvillen piiritystä.

Marie Pauline otti vuonna IV miehekseen tasavallan sotilaan Eugène
Laroquen, joka keisarivallan aikana kapteeniksi ylenneenä oli mukana
Espanjan sodassa, joutui Julian Sanchezin sissijoukkojen käsiin
ja surmatuksi. Leskeksi jäänyt rouva Laroque eli Parisissa kahden
tyttärensä kanssa harjoittaen pientä muotikauppaa. Hänen vanhempi
tyttärensä meni luostariin, ja hänestä tuli Cercyn naisluostarin
Saint-Sangin johtajatar; hänen nimenään oli äiti Séraphine. Toinen
hankki itselleen muotiliikkeen avulla pienen omaisuuden. Kun heihin
tutustuin, he olivat jo vanhat kumpainenkin. Äiti Séraphine, jonka
harvoin näin, vaikutti minuun jalolla koruttomuudellaan, neiti
Thérèse, nuorempi sisar, miellytti minua tasaisella ja hilpeällä
luonnonlaadullaan; hänen erikoisuutensa oli _bêtisein_ valmistaminen.
Niin nimitettiin eräänlaisia karamellimakeisia, joita tarjoiltiin
pienestä paperirasiasta, mikä seikka minusta tuntui erinomaisen
taiteelliselta. Hän soitti myös varsin hyvin pianoa.

Oli varmaa, että tulisimme tapaamaan herrasväki Laroquen luona Julien,
joka uskoi henki-ilmestyksiin ja jonka ystävyyttä minä vaalin, vaikka
hän olikin kuivakiskoinen ja juro. Hän näet esitti kummitusjuttuja,
tiesi kertoa kamalista ja toteutuvista ennustuksista ja ihmeistä. Ja
uskoni pahanhengen juoniin kaipasi viidennestä ikävuodestani alkaen
vahvistusta.

Pahaksi onneksi löysin rouva Laroquen luota käärmeen korean nurmen
alta. Se oli neiti Alphonsine Dusuel, joka oli aikoinaan pistellyt
neulalla pohkeitani samalla nimittäen minua kultasekseen. Minä
valitin vieläkin äidilleni Alphonsinen kamalista julmuuksista; mutta
hän herätti minussa enemmän pelkoa kuin kipua, ja totta puhuen hän
ei aiheuttanut minulle kipua eikä pelkoa. Hän ei edes huomannut
läsnäoloani. Alphonsine oli sukeutumassa suureksi neidiksi; hänen
vähemmän vaarattomat kavaluutensa eivät nyt enää kohdistuneet
minunlaiseeni pieneen poikaan. Minä huomasin varsin hyvin, että hän
nyt mielellään suuntasi ne neiti Thérèsen veljenpoikaan, Fulgence
Raulineen, joka soitti viulua ja varustautui pääsemään konservatorioon,
ja vaikka en ollutkaan luonnostani ollenkaan mustasukkainen ja vaikka
Alphonsine oli ruma ja pisamainen, olisin sittenkin mieluummin nähnyt
hänen pistelevän neulalla pohkeitani. Ei, minä en ollut suinkaan
mustasukkainen, ja jos olisinkin ollut, en missään tapauksessa jonkun
Alphonsinen suosikin vuoksi. Mutta itsekkäänä, vaalintaa ja rakkautta
himoitsevana, minä halusin nähdä askarruttavani koko maailmaa, vaikkapa
vain siten, että minua kidutettiin, ja viiden vuoden iällä en ollut
vielä riisunut pois vanhaa ihmistäni.

Kun rouvat ja neidit olivat väsyneet työhön, pelattiin hanhea tai
lottoa. Viimeksimainittu ei minua miellyttänyt. En tahdo väittää
älyni saaneen selkoa sen synkästä typeryydestä. Mutta tosiasia on,
ettei se tuottanut tyydytystä nuorelle mielelleni. Kaikki lausuttiin
luvuin, ja mielikuvitukseni ei saanut minkäänlaista virikettä. Ja
pelikumppanini lienevät hekin pitäneet peliä liian abstraktisena, koska
yrittivät kilvan sitä elähdyttää hupaisilla keksinnöillä, jotka tosin
eivät olleet peräisin heidän omista aivoistaan, vaan esivanhemmilta
saadut. Arabialaisia numeroita verrattiin johonkin aistittavaan
esineeseen: 7 oli kuokka, 8 taskumatti, 11 molemmat jalat, 22 kaksi
kanaa, 38 kaksi kyttyräselkäistä, tai lisättiin numeron liian kalsealta
tuntuvaan nimeen runollinen koriste, esimerkiksi: 6, korjaathan
luusi. Sitäpaitsi oli olemassa erittäin vanhoja numeroiden nimiä,
jotka vain rouva Laroque vielä tiesi, esimerkiksi: 1 hius Matteuksen
päälaella, 2 testamentit, vanha ja uusi. Nämä koristeet epäilemättä
hieman vähensivät lottopelin ikävyyttä, mutta minun mielestäni siihen
sisältyi yhä vielä liian paljon abstraktioita. Kreikkalaisilta saatu ja
uudistettu hanhipeli sitävastoin minua ihastutti. Hanhipelissä kaikki
elää, puhuu, siinä on mukana luonto ja kohtalo; kaikki on ihmeellistä
ja kaikki totta, kaikki järjestettyä ja kaikki sattuman varassa. 9 ja
9 välille sijoitetut ennustavat hanhet tuntuivat minusta niinmuodoin
jumalallisilta olennoilta, ja kun taivuin silloin palvomaan eläimiä,
nuo isot valkoiset linnut herättivät minussa kunnioituksen ja pelon
tunnetta. Ne edustivat tässä pelissä salaperäisyyden osaa; kaikki
muu kuului järjen alueeseen. Minun täytyi jäädä majataloon, ja minä
tunsin siellä paistin tuoksun. Minä putosin kaivoon, jonka reunalla
seisoi, joko pelastuksekseni tai tuhokseni, sievä maalaistyttö puettuna
punaisiin liiveihin ja valkoiseen esiliinaan; minä eksyin labyrinttiin,
jossa tapaamani kiinalainen kioski ei minua ollenkaan hämmästyttänyt,
koska en ollut kovin perehtynyt kreetalaiseen rakennustaiteeseen,
putosin sillalta jokeen, jouduin vankeuteen, vältyin surman suusta ja
saavuin vihdoin siihen lehtoon, jota vartioi taivaallinen henki, kaiken
onnen antaja.

Toisinaan sentään kyllästyin seikkailuihin samoinkuin merenkulkija
Sinbad, en enää kiusannut kohtaloa, en uhmannut kaivoa, siltaa,
labyrinttia ja vankeutta. Silloin istuuduin pienelle punaiselle
jakkaralle rouva Laroquen eteen ja annoin hänen siinä, kaukana pöydästä
ja lampusta, kertoa Granvillen piirityksestä.

Rouva Laroque kutoi sukkaa ja esitti minulle tämän kertomuksen, jonka
toistan sanasta sanaan.

— Lähtiessään Fougèresistâ herra de la Rochejacquelein, joka oli
briganttien eli rosvojen päällikkönä, aikoi lähteä Rennesiin, mutta
naisiksi puetut emigrantit toivat hänelle Englannista kirjeitä ja rahaa
onteloissa sauvoissa. Silloin herra Henri, kuten he häntä keskuudessaan
nimittivät, komensi brigantit lähtemään Granvilleen, koska
englantilaiset olivat näille herroille luvanneet lähettää sotalaivoja
ahdistamaan kaupunkia meren puolelta briganttien käydessä sen kimppuun
maitse. Mutta eipä ole englantilaisten lupauksiin luottamista. Tämän
olen kuullut myöhemmin eräältä Bressuiren mieheltä. Nyt kerron sen,
mitä olen kuullut omin korvin ja nähnyt omin silmin. Brigantteja saapui
Granvilleen tuhansittain, niin että kävelypaikalta katsoen näytti
kuin olisi muurahaisparvi hiekkarannalle levinnyt. Kenraali, joka
oli kaupungin komentajana, vei heitä vastaan Manchen vapaaehtoisia
ja parisilaisia tykkimiehiä, jotka olivat tatuoineet käsivarteensa
fryygialaisen päähineen ja sanat 'Vapaus tai Kuolema'. Mutta
briganttien lukumäärä kasvoi yhä; heitä oli silmän kantamalta, ja herra
Henri, joka oli näöltään kuin nuori tyttö, johti heitä urhoollisesti.
Silloin kenraali huomasi, että he olivat liian lukuisat. Kenraalin
nimi oli Peyre; hänestä on puhuttu hyvää jos pahaakin, samoinkuin
kaikista niistä henkilöistä, jotka siihen aikaan johtivat, mutta hän
oli vilpitön ja lahjakas. Nähdessään briganttien suuren lukumäärän hän
käski puhaltaa hyökkäykseen säikähdyttääkseen heitä ja peräytyi.

Äitini oli sinä päivänä sairaana vuoteessaan, ja minä lähdin viemään
raatihuoneelle vanhoja liinavaatteitamme, jotka oli määrätty
luovutettaviksi. Tykki jymähteli, ja sankka savu peitti etukaupungit.
Miehet huusivat: 'Meidät on petetty! Ne tulevat! Pelastukoon, ken
voi!' Naiset kirkuivat niin, että kuolleet olisivat voineet herätä.
Samassa juoksi kävelypaikalle kansalainen Desmaisons sulkahattuineen
ja kolmivärisine olkavöineen, ja minä näin hänen aivan lähellä
hoipertelevan humalaisen tavoin, vievän kätensä otsalleen ja
tuupertuvan maahan. Hän oli saanut surmansa sydämeen osuneesta
luodista. Ja kauhistuksestani huolimatta ehdin ajatella, että
kuoleminen tapahtuu nopeasti. Mutta siitä ei tänä hetkenä huolittu;
kohta kaatui kaksi naista katukäytävälle. Seinävierustoita pitkin
hiipien saavuin kotiin ja kohtasin ovella parisilaisen tykkimiehen,
joka oli tullut hakemaan meiltä puita tykinkuulien kuumentamista varten.

'Onpa lämmin', sanoi hän leikillään, sillä tuuli puhalsi tuimana ja
ilmassa oli ensimmäisten pakkasten tuntu.

Minä sanoin hänelle: 'Tulkaa ottamaan.' Mutta samassa juoksi paikalle
Chappedelainen tyttö ja huusi minulle: 'Älä anna sille puita, Marie.
Eivätkö etukaupungit jo pala riittävästi? Ja eikö ole kyllin paljon
kristityitä, jotta ovat joutuneet porsaina paistetuiksi? Kantautuuhan
käry tänne saakka. Jos annat puita, saat siitä ansaitun rangaistuksen.
Vendéeläiset surmaavat sinut, kun ehtivät kaupunkiin.' Hänet sai
niin puhumaan pelko ja edunharrastus, sillä kaupungissa oli rikkaita
henkilöitä, jotka luovuttivat rahojaan, jotta saisivat brigantit
tulemaan kaupunkiin. Minä vastasin hänelle:

1'Tiedä, Mathilde, että nuo herrat, jos saavat kaupungin haltuunsa,
vaativat kymmenysveron ja tuovat mukanaan englantilaiset. Jos tahdot
palvella samoinkuin ennen ja muuttua englantilaiseksi, niin tee
miten mielit. Minä puolestani tahdon pysyä vapaana ja ranskalaisena.
Eläköön tasavalta!' Silloin parisilainen yritti minua suudella. Minä
annoin hänelle korvapuustin, niinkuin soveliasta oli. Samassa kuului
huudettavan: 'Nyt ne hyökkäävät!' Minä tunsin pelkoa ja sitäkin
enemmän uteliaisuutta. Minä puikkelehdin aina valleille saakka ja
näin vendéeläisten iskevän pistimiään muureihin porraspuiksi. Mutta
tasavaltalaiset ampuivat valleilta pudotellen alas hyökkääjäparkoja,
jotka murskautuivat kiviin. Nähdessään vielä riehuvan merenulapan ja
luopuessaan siitä toivosta, että englantilaiset saapuisivat, brigantit
pakenivat minkä ennättivät. Rantahietikko oli täynnä kaatuneita, jotka
yhä pitelivät rukousnauhojaan kiinnipuristuneiden sormien välissä.
Chappedelainen tyttö pui heille nyrkkiään ja sanoi, että he olivat
kuolleet liian lievän kuoleman. Ja kaikki ne, jotka olivat aikaisemmin
tahtoneet jättää kaupungin heidän haltuunsa, solvasivat heitä nyt,
koska pelkäsivät joutuvansa ilmiannetuiksi tasavallan kavaltajina!

Niin puhui rouva Laroque, ja minä siis olen kuullut silminnäkijän
kertovan tapahtumasta, josta on kulunut enemmän kuin satakaksikymmentä
vuotta.



XX

'HIOIVAT HAMPAITANSA NUO JULMAT HIRVIÖT'

(Ronsard)


Kotona elettiin ikäviä aikoja. Isä oli huolestunut, äiti kiihtynyt,
vanha Mélanie herkkä itkemään. Katkonaiset lauseet keskeyttivät
aterioiden kylmää hiljaisuutta.

— Onko Gomboust pitänyt huolen suorituksesta määräpäivänä?

— Gomboustia ei ole näkynyt.

— Onko oikeudenpalvelija käynyt?

— Rampon on toimittanut tarvittavat rahat. Mutta millaista korkoa
vastaan!... Se mies saattaa meidät tuhon omiksi.

Oltiin vaiti; kasvot olivat synkät. Minä, joka tarvitsin iloa niinkuin
kasvi päivänpaistetta, tunsin riutuvani tässä alakuloisuudessa.

Ajat olivat ikävät. Isäni, joka kelpasi liikeasioihin huonommin kuin
kukaan muu ihminen maailmassa, oli jostakin minulle tuntemattomasta
syystä liittynyt erääseen liikeyritykseen sokeasti luottaen siihen
ystävään, joka oli häntä kehoittanut, erinomaisesta kohteliaisuudesta,
toivoen voivansa taata puolisolleen mukavan ja miellyttävän
toimeentulon ja pitää hyvää huolta poikansa kasvattamisesta,
ihmisystävyydestä tai kenties hajamielisyyden vuoksi, itse sitä
havaitsematta. Hän oli liittynyt ystäväänsä Gomboustiin, ja
tarkoituksena oli ryhtyä myymään Saint-Firminin vettä, jota useat
etevät kemistit olivat tutkineet ja jonka monet lääkeopillisen
tiedekunnan jäsenet olivat tunnustaneet erittäin tehokkaaksi vatsa-,
maksa- ja munuaistaudeissa.

Tämä liikeyritys, jonka piti tuottaa suunnatonta voittoa, päättyi
pikaiseen romahdukseen. Minun on mahdoton sanoa, millainen osakeyhtiö
tuon kivennäisveden kaupallista käyttelyä varten perustettiin ja
millainen osa siinä oli isälläni. Se asia kelpaisi aiheeksi Balzacille,
mutta ei pienelle Pietarille. Minä rajoitun mielelläni kertomaan
asiasta sen, minkä lapsen-aivoni siitä käsittivät.

Adélestan Gomboust, Ylä-Pyreneillä sijaitsevien Saint-Firminin
lähteiden omistaja, oli iso halvaantunut ruho, joka ei antanut
itsestään juuri minkäänlaista elonmerkkiä. Liikkumattomat luomet
peittivät hänen silmiänsä, jotka lepäsivät syvällä kuopissaan; hänen
kuivuneitten huuliensa lomitse näkyi kaksi valkoista hammasta; hänen
kasvonsa olivat ihan kuolleet, ja hänen muumion-suustaan kuului
suloisen raikas ääni, joka moduloi sointuisia säveliänsä kuin hopeinen
huilu. Lapsen taluttamana, kainalosauvoihin nojautuvana hän näytti
kaamealta ja jäiseltä.

Mélanie huokasi hänet nähdessään:

— Nyt tulee taloon onnettomuus!...

Ja miten lieneekään ollut laita: eikö Mélanie muistanut miehen nimeä,
vai pitikö hän sitä turmiokkaana, missään tapauksessa hän ei sitä
lausunut, vaan ilmoitti aivan hiljaa:

— Se herra, jonka silmillä on nahka.

Minä olin usein yksin salissa tuon elottoman ruumiin kanssa, joka
minua pelotti ja jota tuskin uskalsin silmäillä. Mutta hänen avattuaan
suunsa viehätys alkoi heti vaikuttaa. Gomboust opetti minua rikkaamaan
purjealusta, lennettämään leijaa, rakentamaan Heronin kaivoa, ja hänen
puheensa miellyttävyys, ajatustensa selvyys ja ilmaisutapansa puhtaus
ihastuttivat minua, vaikka en omannutkaan siihen aikaan sanottavasti
nauttia kaunopuheisuudesta. — Tuo mies sammuneine katseineen ja
liikkumattomine jäsenineen oli itse vakuuttavuus. Aprikoin vastikään,
minkätähden isäni, viisas ja omaa etua katsomaton mies, oli liittynyt
Saint-Firminin osakeyhtiöön. Syy on kuitenkin ilmeinen: hän oli
kuunnellut Gomboustia. Gomboustin puhe vaikutti vanhempiini samoinkuin
minuun. Kerron erään esimerkin.

Oli ilta, eräs näiden synkkien aikojen mustimpia iltoja. Herra Paulin,
juriidinen neuvonantaja, leppoisa mies, herra Bourisse, asianajaja,
herra Paulinia leppoisampi, herra Phélipeaux, oikeudenpalvelija,
herra Bourissea leppoisampi, ja herra Rampon, joka lainasi rahoja
ja harjoitti koronkiskomista, vielä leppoisampi kuin herra
Phélipeaux, olivat leppoisasti täyttäneet isäni pelokkaan ja puhtaan
sielun kauhulla. Mélanie ilmoitti äidilleni, joka piti Gomboustia
onnettomuutemme ainoana aiheuttajana, että 'nahkasilmä-mies' halusi
häntä tavata. Äiti otti hänet vastaan epäystävällisesti eteishuoneessa,
jonne minä olin piiloutunut penkin alle kuvitellen, että olopaikkani
oli nymfi Eukhariksen luola ja että itse olin Telemakhos. Minä
pysyttelin siellä aivan hiljaa ja kuulin äidin syytävän syytöksiä
liikkumatonta Gomboustia vastaan. Tuntui kuin olisin saanut iskun
sydämeeni, kun äiti sanoi hänelle:

— Hyvä herra, te olette pettänyt meidät; te ette ole rehellinen mies.

Oltuaan kauan vaiti Gomboust vastasi, äänessä tunteen värinä, joka sai
hänen sanansa kuulumaan tavallista sointuisammilta. Minä en ymmärtänyt,
mitä hän sanoi. Hän puhui kauan. Äitini kuunteli häntä keskeyttämättä,
ja minä huomasin piilopaikastani, kuinka hänen kasvonsa tyyntyivät ja
kuinka hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. Hän joutui viehätyksen
lumoihin. Seuraavana päivänä, aamiaispöydässä, isäni ojensi hänelle
jonkin paperin. Äitini silmäili sitä ja huudahti:

— Gomboustin uusin konnantyö!

Vielä nytkään en tiedä paljoa Saint-Firminin vesiyhtiöstä, sillä en
ole ollut kyllin utelias lukeakseni tätä juttua koskevia asiakirjoja,
jotka löysin isäni perujen joukosta ja jotka on minulta varastettu
muiden perhepaperien keralla. Minulla on kuitenkin syytä otaksua, ettei
äitini tehnyt vääryyttä Gomboustille syyttäessään häntä saidaksi,
ahnaaksi ja häikäilemättömäksi, sanalla sanoen kunniattomaksi mieheksi,
ja minussa herättää nyt ihmetystä se tosiasia, että tuo onneton mies,
joka oli melkein upposokea, melkein kykenemätön liikkumaan, ikäänkuin
luonnon hylkäämä, rasitukseksi toisille ja itselleen, tuo mies,
joka eli pikemmin elävältä haudattuna kuin elävässä ihmisruumiissa,
rakasti rahaa siinä määrin, että oli senvuoksi valmis petokseen ja
julmuuteenkin. Hyvä Jumala, mitä hän tekikään rahoillaan?

Eräiden seikkojen nojalla otaksun, että vanhempani kokemattomuuden
ja arkatunteisuuden vuoksi ottivat Saint-Firminin vesiyhtiössä
kannettavakseen liian suuren vastuun.

He joutuivat laki- ja liikemiesten uhreiksi. Rampon, aulis Rampon,
piti velvollisuutenaan tulla huomatun lääkärin ja hyvän perheenisän
avuksi, ja me jouduimme puille paljaille. Totta puhuen ei katastroofi
ollut suuri, mutta meille ei jäänyt mitään. Äitini vaatimattomat
korut, joissa oli vähän kultaa ja vain muutamia jalokiviä ja
helmiä, perheen kuhmuiset ja epätäydelliset vanhat hopeaesineet,
sokerirasia joutsensankoineen, kahvikannu, jossa olivat isoisäni
Saturnin Parmentier'n nimikirjaimet, raskas liemikauha ja kaikki
tyynni pantattiin ja joutui lain edustajien haltuun. Eräänä päivänä
kotiin tullessaan isäni sanoi: — Se on tapahtunut; Mimeur on myyty.
Mimeur, Chartresin läheisyydessä sijaitseva pieni maatila, oli ainoa
äidilleni jäänyt vanhempien perintö. Minä olin käynyt Mimeurissä
aivan pienenä ja muistin ainoastaan karhunmaaramapensaan yläpuolella
liihoittelevan valkoisen perhosen, sudenkorennot siristen lentämässä
tuulen häilyttelemässä kaislikossa, seinänviertä pakenevan säikähtyneen
metsähiiren ja pienen, muodoltaan eläimen turpaa muistuttavan
harmahtavan kukan [luultavasti kannusruohon tai villin pellavan kukka],
jota äiti minulle näytti sanoen:

— Katsohan, Pierrot, kuinka kaunis.

Siinä oli minulle koko Mimeur, ja minusta tuntui omituiselta
ja julmalta, että myytiin tuo maaramapensas, tuo kaislikko,
nuo harmaansiniset kukat, tuo metsähiiri, tuo perhonen ja nuo
sudenkorennot. En oikein käsittänyt, kuinka sellainen myynti voi
käydä päinsä. Mutta isä sanoi, että kauppa oli tehty. Ja minä haudoin
sydämessäni tuota tuskallista salaisuutta.

Mimeur, samoinkuin kaikki muukin, siirtyi Ramponin haltuun, joka ei ole
vienyt sitä kerallaan toiseen maailmaan. Kaikki vainajat ovat köyhiä,
Gomboust ja Rampon muiden mukana. Jos tietäisin, missä kalmistossa
Gomboust lepää, menisin kuiskaamaan hänen hautaansa peittävään nurmeen:
'Missä ovat nyt aarteesi?'

Niin opin jo varhaisimmassa lapsuudessani tuntemaan laki- ja
liikemiesten rodun, joka on kuolematon: kaikki muuttuu heidän
ympärillään, mutta he säilyvät aina entisellään. He ovat meidän
päivinämme sellaiset kuin Rabelais on heidät kuvannut, he ovat
säilyttäneet nokkansa ja kyntensä, vieläpä kamalat hieroglyfinsäkin.

Suunnilleen viisi vuotta noiden pahojen päivien jälkeen, joita
seurasivat seesteisemmät ajat, antoi lukiomme opettaja herra Triaire
selitettäväksemme harpyija-episodin Aeneis-runoelmasta. Minä, joka
olin tovereitani kokeneempi, tunsin nuo turman linnut, nuo ihmispäillä
varustetut korppikotkat, jotka Aeneaan ja hänen kumppaniensa pöytään
syöksyen ryöstivät siitä lihan, likasivat ruoat ja levittivät
ympärilleen inhaa hajua, tunsin ne ja tiesin, että ne olivat liike-
ja lakimiehiä, Gombousteja ja Ramponeja. Mutta kuinka puhdas ja
miellyttävä onkaan se lannan ja mätänevän lihan saastuttama harpyijain
luola, jonka Vergilius meille kuvailee, verrattuna ulosottomiehen
virkahuoneeseen ja hänen viheriäisiin salkkuihinsa!

Noita murhaavia paperintuhrijoita vihaten olen aina karttanut kaikkia
pahvikoteloita ja salkkuja ja siitä syystä olen aina kadottanut kaikki
paperini, kaikki viattomat paperini.



XXI

PAPUKAIJA


Tarjotessaan meille kahvia vanha Mélanie kertoi kreivitär Michaud'n
papukaijan lentäneen tiehensä. Se luultiin nähdyn herra Bellaguet'n
omistaman talon katolla. Minä nousin pöydästä ja riensin ikkunan luo.
Pihalla oli talonmiehen ja muutamien palvelijoiden muodostama ryhmä; he
katselivat ylös ilmoille ja viittoilivat käsillään kattokouruun päin.
Kummisetäni tuli luokseni ikkunaan kahvikuppi kädessä ja kysyi minulta,
missä papukaija oli.

— Tuolla, vastasin minä kohottaen kättäni samoinkuin pihalla seisovat.

Mutta kummisetäni ei sitä nähnyt, enkä minä kyennyt sitä hänelle
osoittamaan, koska en itsekään sitä nähnyt, vaan vakuutin toisten
arvovallan nojalla sen siellä olevan.

— Entä te, rouva Nozière, onko teidän näkyvissänne papukaija? kysyi
kummisetä.

— Papukaija?

— Papegai eli papegaut. [Papegai on vanhentunut papukaijan (perroquet)
nimi ranskankielessä ja merkitsee myös linnunkuvaa maaliinampujan
pilkkana. (Suom. muist.)]

— Papegaut?

— Papegai, toisti kummisetäni nauraen. Hänen naurunsa, joka helisi
kuin kulkunen, hytkytti hänen vatsaansa ja kalisutti viheriöillä
silkkiliiveillä killuvia kellonvitjain koristimia. Hänen hilpeytensä
tarttui minuunkin, ja minä toistin nauraen, tietämättä mitä sanoin:

— Papegai, papegai.

Mutta varovainen äitini suostui hymyilemään vasta sitten, kun isäni
oli hänelle selittänyt, että papukaijan nimenä oli ranskankielessä
aikaisemmin 'papegai' tai 'papegaut'. Kummisetäni valaisi asiaa
esimerkillä:

— _Gai_ comme un _papegai_ (Iloinen kuin papukaija), sanoo Rabelais.

Ensimmäisen kerran kuullessani Rabelais'n nimen minä aloin nauraa
raikuvasti. Syynä oli tuhmuus, typeryys, joutavanaikaisuus eikä
suinkaan se, että olisin aavistanut, ounastellut tai jonkinlaisen
jumalallisen ilmestyksen nojalla oivaltanut kaiken sen ylevän
kujeellisuuden, hyvätuulisuuden ja viisauttakin viisaamman hulluuden,
joka tuohon nimeen sisältyy. Siitä huolimatta tuo oli epäilemättä
arvokas tapa tervehtiä Gargantuan tekijää. Äitini viittasi minua
vaikenemaan ja kysyi, onko tosiaankin aihetta sanoa papukaijojen olevan
iloisia.

— Rouva Nozière, vastasi kummisetäni, 'gai' ja 'papegai' sointuvat
toisiinsa; tuo on riittävä syy ihmisten suurelle enemmistölle, joka
tarkkaa enemmän sanojen sointua kuin niiden merkitystä. Voi myös
otaksua papukaijan iloitsevan kauniista viheriästä puvustaan. Eikö sen
höyhenten väriä mainita nimellä 'vert gai', iloinen viheriä?

Suunnilleen viiden vuoden ikäisenä minulla oli ollut rouva Laroquen
papukaijan Navarinon kanssa rettelöitä, jotka olivat vieläkin
muistissani. Se oli purrut minua sormeen, ja minä olin miettinyt sen
myrkyttämistä. Me olimme tehneet sovinnon, mutta minä en pitänyt
papukaijoista. Minä tunsin niiden tavat eräästä pienestä kirjasta
nimeltä 'Ernestinen lintuhäkki', joka oli annettu minulle joululahjaksi
ja jossa käsiteltiin muutamalla sivulla kaikkia lintuja. Halu loistaa
keskustelussa sai minut kirjaani turvaten sanomaan, että Amerikan
villit käyttävät papukaijoja ravintonaan.

— Papukaijan liha, huomautti kummisetäni, kuuluu olevan mustaa ja
sitkeää. En ole kuullut puhuttavan siitä, että se kelpaa syötäväksi.

— Kuinka niin, Danquin, virkkoi isäni, ettekö muista, että Joinvillen
prinsessa, joka on äskettäin tuotu ruohoaavikoiltaan takaisin
Tuileries-palatsiin, nuhan saatuaan kieltäytyi nauttimasta kanalientä
ja vaati papukaijalientä?

Isäni, joka vihasi heinäkuun monarkiaa ja ajatteli vielä vuoden
1848 vallankumouksen jälkeenkin hieman katkerasti Louis-Philippen
perhekuntaa, mainitsi tuon seikan ivallisesti, katsahtaen äitiini,
jonka mieli aina heltyi ajatellessaan maanpakoon tuomittujen
prinsessojen kohtaloa.

— Prinsessa-rukat! huokasi äiti. He saavat maksaa kalliisti sen
julkisen kunnioituksen, jota heille osoitetaan.

Yhtäkkiä huomattuani papukaijan kattokourussa minä huudahdin
riemuissani niin vihlovasti, että äiti siitä ensin säikähti ja sitten
nuhteli minua.

— Tuolla, tuolla, tuolla, äiti!

Ja minä olin kerrassaan kiukuissani niille, jotka eivät lintua nähneet.

— Tunnetteko _Vert-Vertin_, rouva Nozière? kysyi kummisetäni.

Äitini teki kieltävän eleen.

— Mitä! Ettekö tunne _Vert-Vertiä_? Sepä vahinko.

— Ei ole aikaa lukemiseen, herra Danquin, kun pojan housut kuluvat kuin
taian tiestä. Se on runo, eikö totta?

— Se on runo, rouva Nozière, ja viehättävä.

    Neversissä, etsikko-nunnain luona,
    eleli taannoin oiva papukaija,
    korean kiiltävä ja liukkaan lieto,
    herttaisen aulis kuin on nuoruus aina.

Nunnat olivat siihen silmittömästi ihastuneet. Se oli

    hemmotellumpi hovin papukaijaa,

öisin oli

    sen leposija pyhäinkuvakirstu.

Vert-Vert puhui kuin enkeli. Mutta... Kummisetäni vaikeni.

— Mutta mitä? kysyin minä häneltä. Isäni huomautti varsin oikein, etten
minä puhunut niinkuin enkeli.

— Mutta, jatkoi kummisetä, Vert-Vert oli matkustellut Loire-virralla
laivurien ja muskettisotilaiden seurassa ja oli tottunut erittäin
huonoon puhetapaan.

— Siitä näet, Pierre, virkkoi äitini, kuinka vaarallista on olla
huonossa seurassa.

— Kuulkaa, kummisetä, onko se kuollut, se Vert-Vert? kysyin minä.

Kummisetäni avasi suunsa ikäänkuin virittääkseen virren De profundis ja
ilmoitti synkeällä äänellä:

— Se kuoli syötyään liian paljon makeisia. Olkoon varoittavana
esimerkkinä herkkusuille lapsille!

Kummisetäni katseli auringon kultaamalle pihamaalle, hymyili
alakuloisesti ja virkkoi:

— Onpa säteilevän kaunis sää! Viimeiset kauniit päivät ovat meille
kaikkein kalleimmat.

— Ne tuntuvat meistä taivaan suomalta suosiolta. Pian ehtii kylmä ja
synkkä vuodenaika. Tänään iltapäivällä tulee isä Debas puhdistamaan
ruokasalin lieden torvea.

Ja äiti lähti omaan huoneeseensa.

Mieleeni ovat jääneet tämän muistettavan päivän tapahtumien
pienimmätkin yksityiskohdat.

Äitini ilmaantui jälleen näkyviin, päässä samettimyssy, jonka nauhat
oli sidottu leuan alle, yllään pieni, väriltään kirpunruskea viitta ja
kädessään päivänvarjo, jonka kahva oli kokoon taitettavissa.

Hänen laskeskelevasta ja mietteliäästä ilmeestään näkyi, että hän oli
lähdössä ostamaan talvivarastoja, ja mietti, kuinka parhaiten käyttäisi
rahansa, joka ei ollut hänelle kallis sinänsä, vaan sen vaivan vuoksi,
jota sen hankkiminen tuotti isälleni. Hän toi lähelle otsaani rakkaat
kasvonsa, joita päähine ympäröi kuin samettilipas, suuteli otsaani,
kehoitti minua oppimaan tehtäväni, käski Mélanien avata pullon
viiniä herra Debasta varten ja lähti. Isäni ja kummisetäni lähtivät
huoneistosta aivan pian.

Yksin jäätyäni minä en nyt enempää kuin muulloinkaan opiskellut
läksyjäni vaan tottelin vaistoani ja ajatuksiani johtavan väkevän
demonin vaikutusta. Viimeksimainittu kehoitti minua luopumaan läksyjen
oppimisesta ja riisti minulta kaiken tilaisuuden antamalla alinomaa
vaikeita ja hämmästyttävän monenlaisia tehtäviä suoritettavikseni.

Tuona iltana se vastustamattomasti kehoitti minua pysyttelemään ikkunan
luona ja tähyilemään paennutta papukaijaa. Mutta katseeni tutki turhaan
katot, kattokourut ja savupiiput: papukaijaa ei näkynyt. Aloin jo
ikävystyneenä haukotella, kun takaani kuuluva melkoinen melu samassa
sai minut kääntämään pääni ja minä näin herra Debas'n, jolla oli
purtilo päälaella ja käsissä tikapuut, saviastia, harkki, köyttä ja
mitä kaikkea lieneekään ollut.

Ei pidä kumminkaan luulla, että herra Debas oli muuraaja tai
nuohooja. Hän oli vanhain kirjain kauppias, joka asetti kirjojansa
näytteille Quai Voltairen kaidepuulle sijoittamiinsa laatikkoihin.
Äitini oli antanut hänelle lisänimen Nantuan Simon muistellen erästä
kulkukauppiasta, jonka tarinan luin hänen neuvonsa mukaan eräästä
nyttemmin unhoon joutuneesta pienestä kirjasesta. Nantuan Simon kulki
markkinoilta markkinoille, selässään tavaramytty, ja saarnasi alinomaa
siveyttä. Hän oli aina oikeassa. Hänen tarinansa ikävystytti minua
kamalasti, ja mieleeni on jäänyt siitä surullinen muisto. Sen nojalla
opin kuitenkin tuntemaan erään suuren totuuden: ettei pidä aina olla
oikeassa. Herra Debas, samoinkuin Nantuan Simon, piti moraalisaarnoja
aamusta iltaan asti ja teki kaikkea muuta, mutta ei omaa työtänsä.
Hän oli avulias naapureilleen, työskenteli heidän hyväkseen, pystytti
ja purki tulisijoja, korjasi särkyneitä astioita, teki veitsiin
varsia, järjesti soittokelloja, voiteli lukkoja, säänteli kelloja,
piti huolta kalustojen siirtämisestä, antoi apua hukkuneille, sovitti
tiivistyslistoja oviin ja ikkunoihin, harjoitti viinikauppiaan
luona propagandaa järjestyspuolueen ehdokkaiden hyväksi ja veisasi
sunnuntaisin armeliaiden sisarten kappelissa. Äitini piti häntä kelpo
miehenä, jonka luonne kohotti säätyä korkeammalle, ja kunnioitti
häntä. Minä puolestani en olisi kovinkaan helposti sietänyt niitä
alinomaisia sopivaisuutta ja kohteliaisuutta koskevia sääntöjä, joilla
herra Debas minua rasitti, ellei hän olisi toisaalta huvittanut minua
ylenmääräisellä työinnollaan, jonka koomillisuuden minä yksin tajusin.
Hänet nähdessäni minä odotin aina jotakin hupaista levottomuutta.
Tälläkään kertaa en pettynyt.

Salissamme oli valkoinen fajanssiuuni, monesta kohden haljennut ja
lohjennut. Se täytti huoneen nurkassa olevan komeron, missä kohosi
samoin fajanssista tehty uuninpiippu, jonka yläosaa koristi parrakas
miehen pää. Herra Dubois'n puheiden nojalla tiesin, että tuo pää esitti
Jupiter Trophoniusta. Ja niin korkean jumalan parta vaikutti minuun.
Herra Debas pukeutui valkoiseen työpuseroon, nousi tikapuille, ja
kohta lepäsi Jupiter Trophonius lattialla, irroitettuna pylväästään,
josta tulvi virtanaan nokea; itse uuni joutui sekin hajoitetuksi ja
murretuksi ja täytti pirstoillaan koko huoneen kylmien tuhkapilvien
pimentäessä ilmaa. Pimeyttä lisäsi vielä hieno pöly, joka kohosi
katonrajaan ja painui sitten hitaasti huonekaluille ja matolle
paksuksi kerrostumaksi. Herra Debas sekoitti muurisavea yli reunojensa
tulvivassa ja tippuvassa purtilossa. Hän oli ilmeisesti iloissaan
saadessaan työskennellä niinkuin jumala, joka loi maailmankaikkeuden
kaaoksen pimennoista. Samassa astui huoneeseen vanha Mélanie, kori
käsivarrella, katseli epätoivoisena ympärilleen, huokasi syvään ja
kysyi:

— Kuinka minä nyt tarjoilen täällä päivällistä herrasväelle?

Toivomatta kuulevansa suotuisaa vastausta hän lähti ostoksilleen.

Kaaos oli vielä vallitsemassa, kun pihamaalta jälleen kuului ankara
melu. Herra Bellaguet'n ajomies, isä Alexandre, talonmiehemme,
Caumontin palvelustyttö ja nuori Alphonse huusivat kaikin yhtaikaa:

— Tuolla se on, tuolla!

Tällä kertaa minä näin sen aivan selvästi katon harjalla, kreivitär
Michaud'n papukaijan. Se oli viheriä, siivissä punaista. Mutta tuskin
näyttäydyttyään se heti jälleen hävisi.

Pihalla olevat henkilöt kiistelivät siitä, mihin suuntaan papukaija oli
lähtenyt. Eräs otaksui sen lentäneen kohti herra Bellaguet'n puutarhaa,
jonka otaksui johdattaneen linnun mieleen Brasilian metsät, missä sen
lapsuusaika oli kulunut. Toinen väitti sen lähteneen rantakadulle
valmiina viskautumaan virtaan. Portinvartija oli nähnyt sen liitävän
Saint-Germain-des-Prés'n kellotapuliin. Mutta tuo vanha Napoleonin
kannattaja, jonka mielessä eli alinomaa kansallisin värein maalattu
kotka, salli mielikuvituksensa johtaa itseään harhaan. Kreivitär
Michaud'n papukaija ei lentänyt kellotapulista toiseen. Herra Caumontin
kirjanpitäjä esitti todennäköisemmän otaksuman arvellen pakolaisen
lentäneen sille katolle, jonka alla sijaitsi sen ruoka-allas. Nantuan
Simon nojasi kyynäspäitään ikkunalautaan ja kuunteli mietteissään.
Osoittaakseni tietojani minä sanoin hänelle, ettei tuo papukaija ollut
niin kaunis kuin Vert-Vert.

— Mitä tarkoitat?

Minä selitin ylpeästi, että Vert-Vert oli Neversin etsikko-nunnain
papukaija, joka puhui kuin enkeli, mutta oli tottunut huonoon
puhetapaan matkustellessaan Loire-virralla laivurien ja
muskettisoturien keralla. Mutta kohta havaitsin olevan väärin osoittaa
tietojansa tietämättömille. Nantuan Simon katsahti minuun ankarasti
silmillään, jotka olivat yhtä ilmehikkäät kuin kaksi lampunkupua, ja
nuhteli minua siitä, että puhuin joutavia.

Hän vieritteli mielessään syviä mietteitä.

Niiden lukemattomien tehtävien joukossa, joita hän otti
hyväntahtoisesti suorittaakseen lähimmäisensä hyväksi, oli hänelle
kenties mieluisin paenneiden lintujen kiinniottaminen. Niinpä hän
oli monet kerrat tuonut rouva Caumontille takaisin hänen kesyt
kanarialintunsa. Kreivitär Michaud'n papukaijan kotiin palauttaminen
tuntui hänestä välttämättömältä velvollisuudelta, jonka suorittamiseen
hän epäröimättä ryhtyi. Hän vaihtoi valkoisen puseronsa vanhaan
viheriään takkiin, joka oli kellastumassa niinkuin syksyn lehdet,
ilmoitti minulle aikomuksensa, jätti saliin vallitsemaan kaaoksen,
jota ei ollut ehtinyt järjestämään, ja lähti ulos, pää täynnä
suunnitelmiansa. Minä syöksyin hänen jäljessään portaisiin; me kuljimme
kuin lentäen sen lyhyen matkan, joka erotti meitä hyvin tuntemastani
portinvartija Morinin talosta, missä asui kreivitär Michaud; me
kiidimme portaita toiseen kerrokseen ja astuimme avoimesta ovesta
huoneistoon, jossa kaikki huokui lohduttomuutta. Ruokasalissa me näimme
hylätyn häkin. Mathilde, rouva kreivittären kamarineiti, esitti meille
ne olosuhteet, jotka olivat edeltäneet ja aiheuttaneet Jacquot'n
pakoa. Edellisenä iltana kello viiden aikaan oli ruokasaliin hyökännyt
harmaa lyhytkarvainen uroskissa, joka oli jo kauan aikaa ollut
pahassa maineessa tekemiensä murhayritysten vuoksi. Sen tullessa oli
säikähtynyt Jacquot paennut portaisiin ja lentänyt ulos ikkunaluukusta.
Mathilde kertoi tapahtuman kahteen kertaan. Hänen varustautuessaan
kertomaan asiaa kolmannen kerran minä pujahdin saliin ja katselin
kenraali kreivi Michaud'n kokonaismuotokuvaa, joka täytti suurimman
seinäpinnan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, oli kenraali kuvattu
paraatiunivormussaan, valkoisiin housuihin ja kiiltonahkasaappaisiin
puettuna Wagramin taisteluun osaaottavana. Hänen jalkojensa edessä
nähtiin pommin sirpaleita, tykinkuula, savuava granaatti; taka-alalla
hyökkääviä sotilaita, jotka etäisyyden vuoksi näyttivät aivan pieniltä.
Kenraalin leveässä rinnassa oli kunnialegionan suurkotkan nauha ja
Pyhän Ludvigin risti. Minä puolestani en ollenkaan moittinut häntä
siitä, että hänellä oli Pyhän Ludvigin risti Wagramin taistelussa.
Myöhemmin, nähdessäni muotokuvan erään vanhojen tavarain kauppiaan
luona, olisin menetellyt toisin, ellei minulle olisi kerrottu, että
kenraali kreivi Michaud, jolle bourbonit olivat osoittaneet runsain
määrin suosiota ja kunniamerkkejä, oli antanut lisätä tuon ristin
muotokuvaansa vuonna 1816. Nantuan Simon keskeytti katselemiseni
opettaen minulle, ettei vieraaseen saliin sovi astua, ellei ole
pyydetty niin tekemään ja ellei ole sitä ennen pyyhkinyt jalkojaan.
Hänen nuhteensa oli lyhyt, sillä aika oli kallis.

— Lähdetään! virkkoi hän.

Hän nousi portaita, kädessään paksu köysi, jonka varassa hän nähtävästi
aikoi kiikkua katolla. Minä seurasin häntä kuljettaen lasia, jonka hän
oli uskonut huostaani ja jossa oli viiniin kastettua leipää Jacquot'n
syötiksi. Sydämeni tykytti ankarasti, kun ajattelin, millaisiin
vaaroihin tämä retki minut syöksi. Arkansasin sissit, Etelä-Amerikan
merirosvot ja Sankt-Domingon puhvelinpyydystäjät eivät varmaankaan
ole kamalimmissakaan sota- tai metsästysseikkailuissaan tunteneet
vaaran humalaa ja hekumaa syvemmin kuin minä. Me nousimme, kunnes
portaat loppuivat, ja kiipesimme sitten erittäin jyrkkiä tikapuita
aina kattoluukulle, josta Nantuan Simon pisti ulos puolen ruhoansa.
En nähnyt enää muuta kuin hänen jalkansa ja valtavan takalistonsa.
Toisinaan hän kutsui rukoillen Jacquot'ta, toisinaan jäljitteli
Jacquot'n omaa käheää ääntä, arvatenkin siltä varalta, että lintu
pitäisi omaa ääntänsä ihmisen puhetta mieluisampana; toisinaan hän
vihelteli, toisinaan hyräili houkutellen ja keskeytti tavan takaa
loitsunsa lausuakseen minulle, jos niin uskallan sanoa, ohjeita, jotka
ulottuivat hyvän käytöksen alueelta aina siveysoppiin saakka, ja
opettaakseen minulle, kuinka oli niistettävä nenää seurassa ollessani
ja mitkä olivat velvollisuuteni jumaluuteen nähden.

Tunnit kuluivat, ja painuva aurinko loi katoille savupiippujen pitkiä
varjoja. Me olimme jo epätoivoon joutuneet, kun Jacquot samassa
ilmaantui näkyviimme. Herra Caumontin kirjanpitäjän otaksuma toteutui.
Minä pistin pääni luukusta ja näin papukaijan, joka vaikeasti astellen,
raskasta ruumistaan tasapainossa pitäen laskeutui hitaasti pitkin
päädyn reunaa. Se se oli! Se tuli meitä kohti. Minä säpsähdin ilosta.
Se oli aivan likellä. Minä pidätin hengitystäni. Nantuan Simon kutsui
sitä soinnukkaasti, otti palasen viiniin kastettua leipää ja ojensi
sen sitä kohti, käsi nyrkissä. 'Jacquot pysähtyi, silmäili meitä
epäluuloisesti, loittoni, takoi siivillään ja lähti pakoon lentäen
aluksi vaikeasti, mutta vähitellen yhä nopeammin ja varmemmin,
kunnes ehti naapuritalon katolle häviten sinne näkyvistämme. Meidän
pettymyksemme oli suuri, toisen samoinkuin toisenkin, mutta Nantuan
Simon ei suinkaan sallinut epäonnistumisen masentaa mieltänsä. Hän
ojensi kätensä kohti kattomerta.

— Tuolla! virkkoi hän.

Tuo tarmokas ele, tuo lyhyt lausuma sai minut haltioituneen innostuksen
valtoihin.

Minä tartuin hänen vanhan takkinsa liepeeseen ja, kertoakseni
tapahtumat sellaisina kuin muistini on ne säilyttänyt, liitelin
hänen kerallaan ilmojen halki ja laskeuduin pilvien korkeudesta
tuntemattomaan piiriin, missä kohosi hakatusta kivestä tehtyjä
fasadeja ja missä näin suuren joukon alastomia, suunnattoman suuria,
pelottavia miehiä, jotka riippuivat valottomalla taivaalla. Toiset
kannattivat väkevällä vartalollaan valtavaa painoa, toiset laskeutuivat
ryhmittäin kohti synkkää rantaa, missä inhottavat demonit heitä
odottivat. Tuo näky täytti mieleni pyhällä kauhulla; silmieni eteen
laskeutui harso, ja jalkani hervahtivat. Siinä tosiasiat sellaisina
kuin ne aisteihini vaikuttivat ja sellaisina kuin ne ovat muistissani
säilyneet: niitä koskeva todistukseni on vilpitön. Mutta jos on ne
asetettava ankaran kritiikin sääntöjen alaisiksi, niin sanon, että
olimme, Nantuan Simon ja minä, laskeutuneet pyörryttävän nopeasti
portaita alas, kulkeneet rantakatua, kääntyneet Rue Bonapartelle
ja saapuneet École des Beaux-Artsiin, missä näin puoliavoimesta
ovesta Michelangelon Viimeisen tuomion jäljennöksen, Sigalonin
maalaaman. Tuo on pelkkä otaksuma, mutta todennäköinen. En tahdo
lausua mitään nimenomaisempaa mielipidettä tästä asiasta, vaan jatkan
kertomustani. Minä katselin vain hetkisen noita leijuvia jättiläisiä
ja havaitsin olevani avaralla pihamaalla Nantuan Simonin vieressä,
jonka ympärillä oli kaksikolkkaisiin hattuihin puettuja vartioita ja
pitkätukkaisia nuorukaisia, päässä huopahatut à la Rubens ja kainalossa
pahvilevyjä. Vartijat väittivät, etteivät olleet nähneet kreivitär
Michaud'n papukaijaa. Nuoret miehet neuvoivat nauraen Nantuan Simonia
ripottamaan muutamia suolamuruja papukaijan purstolle tai vielä
paremmin kutittamaan sen niskaa vakuuttaen linnun siten aivan helposti
antautuvan. He sanoivat papukaijain pitävän sellaisesta menettelystä
enemmän kuin mistään muusta.

Sitten nuorukaiset kumarsivat ja pyysivät meitä lausumaan terveisensä
kreivitär Michaud'lle.

— Sivistymättömät! mutisi Nantuan Simon.

Hän lähti närkästyneenä.

Me palasimme kreivitär Michaud'n luo, ja kuka odottikaan meitä
ruokasalissa? Papukaija siellä istui orrellaan rauhallisena kuten
ainakin, ikäänkuin ei olisi koskaan siitä poistunut. Muutamat lattialle
pudonneet hampunsiemenet osoittivat, että se oli vastikään aterioinut.
Meidän lähetessämme se käänsi meihin päin silmän, joka oli pyöreä ja.
ylpeä kuin kokardi, keinahti, pöyhisti höyheniään ja avasi suunsa, joka
täytti sen koko kasvot. Vanha rouva, jolla oli päässä musta pitsimyssy
ja jonka laihoja poskia kehystivät valkoiset hiuskiharat — epäilemättä
kreivitär Michaud — istui Jacquot'n vieressä ja käänsi päätään meidän
tullessamme. Kamarineiti kulki edestakaisin mitään virkkamatta. Nantuan
Simon vei hattunsa kädestä toiseen, oli hymyilevinään ja seisoi siinä
typerännäköisenä. Vihdoin Mathilde ilmoitti meille, suvaitsematta
meihin katsahtaakaan, että Jacquot oli tullut vapaaehtoisesti
kattoluukusta yliskamariin, jossa hän, Mathilde, nukkui yönsä ja
jonka tuo rakas elikko hyvin tunsi, koska oli useasti käynyt siellä,
Mathildensä olalla istuen.

— Se olisi tullut pikemmin, lisäsi palvelijatar katkeraan sävyyn,
ellette te olisi sitä säikyttäneet.

Meitä ei pyydetty viipymään. Eipä edes tarjottu virvokkeita, kuten
Nantuan Simon surumielisesti huomautti laskeutuessamme portaita alas.

Palatessani yön pimetessä kotiin havaitsin talon olevan ankaran
hämmingin vallassa, äitini levottomana ja kuumeisena, vanhan Mélanien
kyynelissä ja isäni näennäisen levollisena. Oli luultu mustalaisten tai
nuorallatanssijoiden minut varastaneen, vaunujen minut murskanneen,
esivallan pidättäneen minut jonkun myymälän edustalle kerääntyneiden
taskuvarkaiden joukossa, ja joka tapauksessa oli otaksuttu minun
eksyneen etäisille kaduille. Minua oli etsitty rouva Caumontin, rouva
Laroquen, rouva Letordin, vaskipiirrosten myyjän, vieläpä herra
Clérot'nkin luota, minne minut toisinaan houkutteli halu saada katsella
pallokartalta tätä maailmaa, jossa uskoin näytteleväni hyvinkin
huomattavaa osaa. Minun soittaessani ovikelloa puhuttiin parhaillaan
siitä, että oli lähdettävä poliisikamariin ja pyydettävä esivaltaa
minua etsimään. Äitini silmäili minua tutkivasti, kosketti kosteata
otsaani, silitti sekasortoisia ja lukinverkkojen ympäröimiä hiuksiani
ja kysyi:

— Mistä tulet tuossa asussa, ilman lakkia ja housujen polvet revenneinä?

Minä kerroin seikkailuni ja kuinka olin seurannut Nantuan Simonia hänen
ajaessaan takaa papukaijaa. Äiti huudahti:

— Enpä olisi uskonut herra Debas'n voivan viedä lasta mukaansa
kokonaiseksi iltapuoleksi pyytämättä minulta lupaa ja ilmoittamatta
asiasta kenellekään.

— Kun ei ole minkäänlaista tietoa kasvatuksesta!... lisäsi päätään
pudistaen vanha Mélanie, kelpo olento, joka nöyränä ja vähäisenä
arvosteli ankarasti toisia nöyriä ja vähäisiä.

Päivällinen nautittiin vierashuoneessa, koska ruokasali oli
mahdottomassa kunnossa.

— Pierre, virkkoi isä, kun olin ehtinyt nauttia liemen, kuinka voit
unohtaa, että pitkäaikainen poissaolosi välttämättä saa äitisi
kuolettavan levottomuuden valtaan?

Osakseni tuli vielä muutamia nuhteita, mutta varsinainen moite
kohdistui kuitenkin Nantuan Simoniin.

Äiti kysyi minulta, missä olin kiipeillyt, ja näytti huolestuvan
sitäkin enemmän ajatellessaan niitä vaaroja, joiden alaisena olin ollut.

Minä vakuutin hänelle, etten ollut ollut minkäänlaisessa vaarassa.
Yritin häntä tyynnyttää, mutta samalla halusin osoittaa voimaani
ja pelkäämättömyyttäni. Yhä vakuuttaen olleeni loitolla kaikesta
vaarasta kerroin, kuinka olin kiivennyt ilmassa riippuvia tikapuita,
noussut muureille, jyrkkien kattojen harjoille ja juossut pitkin
räystäskouruja. Hänen siinä kuunnellessaan hänen huulensa alkoivat
ensin hiljaa väristä, siten ilmaisten hänen mielenliikutustaan. Sitten,
hieman rauhoituttuaan, hän pudisti päätänsä ja nauroi minulle vasten
silmiä. Minä olin liioitellut. Ja kun sitten kerroin nähneeni paljon
alastomia, jättiläismäisiä, ilmassa riippuvia miehiä, niin minulle
huudettiin 'Lopeta jo!' ja minut lähetettiin nukkumaan.

Papukaijaseikkailuni säilyi kuuluisana perheemme ja ystäviemme
keskuudessa. Rakas äitini kertoeli, kenties hienoa äidinylpeyttä
tuntien, kuinka olin astellut pitkin kattokouruja herra Debas'n
seurassa. Viimeksimainitulle hän ei antanut asiaa milloinkaan anteeksi.
Kummisetäni nimitti minua ivallisesti papukaijain pyydystäjäksi, ja
eipä paljoa puuttunut, ettei muuten vakava herra Duboiskin hymyillyt
kuullessaan kerrottavan niin merkillisestä seikkailusta. [Myöhemmin
julkaistavassa muistelmanidoksessa kerron runsaasti herra Dubois'sta ja
hieman herra Marc Ribertistä.] Hän huomautti, että viheriänuttuinen,
isopäinen, lyhyt- ja paksukaulainen, leveärintainen, tanakkamuotoinen
ja juronnäköinen amatsoonipapukaija muistutti orrellaan istuessaan
suuressa määrin Napoleonia hänen seistessään _Northumberlandin_
kannella. Ja vihdoin herra Marc Ribert, jolla oli romanttinen pitkä
tukka ja yllään samettipuku, alkoi tuon esityksen kuultuaan hyräillä:

    Kas, kevät kirjavoi jo nurmennukkaa,
    mutt' eipä nostattanut moista kukkaa
    kuin väriloisto papukaijan armaan;
    siin' onhan hohto sinen, kullan, helovihreen, harmaan...



XXII

ENO HYACINTHE


Sinä päivänä saliin astuessani minä kovin hämmästyin havaitessani
äidin siellä keskustelevan erään kunnianarvoiselta näyttävän
vanhuksen kanssa, jonka näin ensimmäisen kerran. Hänen kaljussa
päälaessaan, jota seppeleen tavoin kiersivät valkoiset hiukset,
näkyi vieno rusotus. Hänen ihonsa oli vaalea, silmät siniset, suu
hymyilevä. Parta oli vastikään ajeltu; pyöreillä poskilla vain nähtiin
jäniksenkäpälää muistuttavat tupsut. Hänen lievenuttunsa napinlävessä
oli orvokkivihkonen.

— Onko tämä pieni poikasi, Antoinette? kysyi hän minut nähdessään.
Voisi luulla tytöksi, niin on arka ja hentoinen. Hänelle tulee antaa
lientä syötäväksi, jotta hänestä tulee mies.

Hän viittasi minua luokseen ja laski kätensä olkapäälleni:

— Kuulehan, pienokainen, sinä olet siinä iässä, jossa ihminen luulee
elämän olevan pelkkää hymyilyä ja hyväilyä. Mutta eräänä kauniina
päivänä joudumme havaitsemaan, että se on usein ankara ja toisinaan
väärämielinen ja julmakin. Toivon, ettei sinun tarvitse sitä kokea
kovin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Mutta kuule ja paina
mieleesi, että rohkeus ja kunto voittaa kaikki vastukset.

Hänen kasvonsa ilmaisivat vilpittömyyttä ja hyvyyttä. Hänen äänensä
tunki sydämeen. Hänen kostuvien silmiensä katsetta ei voinut kestää
tuntematta mielenliikutusta.

— Poikani, kohtalo on suonut sinulle oivalliset vanhemmat, jotka
tulevat aikanaan opastamaan sinua vaikeassa elämänuran valinnassa. Etkö
halua ruveta sotamieheksi?

Äitini vastasi puolestani sanoen, ettei uskonut minun haluavan.

— Onhan se kaunis ammatti, jatkoi vanhus. Sotilas, joka on tänään
vailla leipää ja suojaa ja nukkuu oljilla kuin kerjäläinen, aterioi jo
huomenna jossakin palatsissa, ja ylhäiset naiset pitävät kunnianaan
saada hänelle tarjoilla. Hän tuntee kaikki kohtalon käänteet, elää
kaikkien elämää. Mutta jos saat joskus kunnian kantaa sotilaspukua,
niin muista, poikani, että sotilaan velvollisuutena on suojata leskeä
ja orpoa ja säästää voitettua vihollista. Hän, joka nyt sinulle puhuu,
on palvellut Napoleon Suuren armeijassa. Nyt on — valitettavasti —
kulunut jo neljättäkymmentä vuotta siitä, kun taistelujen jumala on
poistunut maan päältä, ja hänen mentyään ei kukaan kykene johtamaan
kotkiamme yli valloitetun maailman. Älä rupea sotilaaksi, poikaseni!

Hän työnsi minut lempeästi syrjään, kääntyi äitini puoleen ja alkoi
jatkaa keskeytynyttä keskustelua.

— Niin, vaatimattoman asunnon. Jotakin metsänvartijan asumukseen
verrattavaa... Onhan asia päätetty, ja minä voin toteuttaa rakkaimmat
toiveeni sinun avullasi, rakas Antoinette. Niin pääsen nauttimaan
rauhallista oloa levottoman ja vastuksien täyttämän elämäni lopulla.
Enhän tarvitse paljoa elääkseni. Olen aina toivonut saavani päättää
päiväni maaseudun rauhassa.

Hän nousi, suuteli kohteliaasti äitini kättä, nyökkäsi ystävällisesti
minulle ja lähti. Hänen ryhtinsä oli jalo ja astuntansa varma.

Minä jouduin kovin ihmeisiini saadessani kuulla, että tuo rakastettava
vanhus oli eno Hyacinthe, josta olin aina kuullut puhuttavan inhoten
ja moittien, joka toi kaikkialle tuhoa ja epätoivoa, eno Hyacinthe,
suvun kauhu ja häpeä. Vanhempani olivat sulkeneet häneltä kotinsa oven.
Mutta nyt oli Hyacinthe, kymmenen vuotta vaiti oltuaan, äidilleni
lähettämässään liikuttavassa kirjeessä ilmoittanut päättäneensä
vetäytyä johonkin synnyinseutunsa kylään, kunhan saisi matkaan ja
vaatimattoman asunnon hankkimiseen kuluvat varat. Hän vakuutti voivansa
tulla hyvin toimeen hoitamalla erään rintaveljensä tiluksia huomauttaen
samalla olevansa erinomaisen hyvissä väleissä tuon veljen kanssa. Ja
äitini, joka oli ylen herkkäuskoinen eikä ottanut kuunnellakseen isäni
varoituksia, suostui myöntämään pyydetyn lainan.

Vähän ajan kuluttua äiti sai tietää, että eno Hyacinthe oli
irstaisuudessa tuhlannut toiseen tarkoitukseen myönnetyt varat ja toimi
nyt kirjanpitäjänä erään ihmiskauppiaan liikkeessä Rue Saint-Honorén
varrella. Ihmiskauppiaiksi nimitettiin henkilöitä, jotka maksua
vastaan hankkivat sijaisia sellaisille rikkaille nuorille miehille,
joiden ei tehnyt mieli joutua sotapalvelukseen. Ihmiskauppiaiden
liike sujui hyvin, mutta heitä ei erikoisesti kunnioitettu, ja heidän
sihteerinsä eivät niinmuodoin voineet vaatia itselleen suurtakaan
arvonantoa. Nämä ihmiskauppiaat asuivat melkein poikkeuksetta eräässä
Rue Saint-Honorén ja Rue du Coqin kulmassa sijaitsevassa suuressa
talossa, jonka seinät olivat täynnä kunniaristein koristettuja kilpiä
ja trikolorilippuja. Alimmassa kerroksessa oli myymälä, jossa oli
kaupan vanhoja univormunauhuksia ja olkalappuja, ja olutkapakka, jossa
käyvät sotilaat halusivat seitsemän virallisen palvelusvuotensa jälkeen
värväytyä jälleen sotamiehiksi. Siellä riippui vaakunana läkkipeltinen
kuva, jossa nähtiin kaksi lehtimajassa istuvaa krenatööriä. He avasivat
kumpikin olutpulloansa niin auliin ja onnekkain käsin, että pullon
suusta purskahtava vaahtoinen suihku uskaliaassa kaaressa kohottuaan
osui toverini lasiin. Pelkäänpä, että juuri siellä, noiden likaisien
uudinten takana, eno Hyacinthe harjoitti uutta ammattiansa, jona oli
se, että tuli saada vasta vapautuneita sotilaita pelaamaan ja juomaan,
kunnes he suostuivat ottamaan uuden pestin. Ja mahdollista on, että
kulkiessani tuon Rue Saint-Honorén varrella sijaitsevan rakennuksen
ohi, jossa sukuni häpeä kehittyi kukkaansa, talon iloinen kilpi auttoi
minua kestämään kapakan näkemisen.

Hyacinthe, joka oli vähätietoinen, mutta hyvä laskija ja numeroiden
tekijä, omisti sen, mitä nimitetään hyväksi käsialaksi. Hänen
tekemäkseen mainittiin Bonaparten italialaiselle armeijalle antama
julistus, joka oli kirjoitettu ylen pienellä käsialalla ja jonka
ääriviiva muodosti ensimmäisen konsulin muotokuvan. Hyacinthe
oli joutunut armeijaan vuonna 1813, ylennetty seuraavana vuonna
adjutantiksi, Ranskan retken aikana, ja kerskui keskustelleensa
keisarin kanssa eräänä yönä nuotiolla lähellä Craonnea:

— Teidän majestettinne, sanoi Hyacinthe, me vuodatamme viimeisenkin
veremme teidän lippujenne alla, sillä te edustatte isänmaata ja
vapautta!

— Te olette ymmärtänyt minut, Hyacinthe, vastasi keisari.

Minä riennän huomauttamaan, että tuon keskustelun ainoa selostaja on
Hyacinthe itse, joka oman tunnustuksensa mukaan niitti seuraavana
päivänä suurta kunniaa Craonnen luona. Ja koska kaikkein kauneimmat
teot saavat toisinaan aikaan mitä pahimpia vaikutuksia, niin
Hyacinthekin, joka oli ollut muutaman tuokion ajan sankarina,
katsoi olevansa ikänsä kaiken vapaa niistä velvoituksista, joihin
tavallinen kuolevainen alistuu, eikä välittänyt enää laista eikä
kunniasta. Hän oli tuhlannut kaiken hyveensä yhtenä ainoana päivänä.
On epävarmaa, oliko hän mukana Waterloon luona, ja tämä seikka ei
kirkastune milloinkaan. Hän oli jo ahkera vieras kapakoissa ja kertoi
sankariteoistaan mieluummin kuin niitä uudisti. Saadessaan eron
sotapalveluksesta vuonna 1815 hän täytti kaksikolmatta vuotta. Hän oli
kaunis, voimakas, hilpeä, naisten lellikki, sydänten surma, ja häntä
rakasti äitini täti, rikas maalaistyttö, jonka kanssa hän suostui
menemään naimisiin ja jonka rahat tuhlasi. Hänet pettäessään, häntä
pahoinpidellessään, hänet hylätessään Hyacinthe soi hänelle runsaasti
tilaisuutta osoittaa epäjumalanpalvontaa muistuttavaa ihailuansa ja
mieletöntä rakkauttansa. Loukattuaan vaimoaan kerran toisensa jälkeen
Hyacinthe suvaitsi kääntyä jälleen suopeaksi, ja vaimo havaitsi
hänet rakastettavammaksi kuin jos hän olisi ollut aina uskollinen.
Hyacinthen puoliso, joka oli säästäväinen, jopa saitakin, osoitti
miehelleen mieletöntä anteliaisuutta. Hyacinthe nähtiin näinä aikoina
liikkumassa Parisin ja Pontoisen välillä, päässä terässoljen kaunistama
ja perältään melkoisesti laajeneva harmaa hattu ja yllään viheriä,
kultanappinen lievetakki, nankkihousut ja kiiltonahkasaappaat. Siinä
asussa hän ohjaili kaksipyöräisiä englantilaismallisia ajoneuvojaan,
Carie Vernet'n piirtimen aiheeksi kelpaavana. Hän vieraili jos kenen
kanssa ahkerasti sellaisissa huoneistoissa kuin 'Boeuf à la Mode'
ja 'Rocher de Cancale', vietti yökausia pahamaineisissa pesissä ja
hävitti siten muutamassa vuodessa vaimonsa pellot, niityt, metsät ja
myllyn. Saatettuaan rakastuneen naisraukan puille paljaille Hyacinthe
jätti hänet viettääkseen seikkailijaelämää erään Huguet-nimisen
entisen varusmestarin seurassa. Viimeksimainittua, joka oli pieni,
laiha, vääräsäärinen, takkutukkainen, Hyacinthe käytteli aina tarpeen
mukaan palvelijanaan, yhtiökumppaninaan, vieläpä isäntänäänkin,
jos asia sattui olemaan vaarallinen. Huguet, joka oli veijari ja
oli vetänyt nenästä koko maailmaa, osoittautui Hyacintheen nähden
mitä uskollisimmaksi, ylevämielisimmäksi ja jaloimmaksi ystäväksi.
Kuningasmielisen Huguet'n sanottiin vieneen valkoisen terrorin
Aveyroniin, mistä hän oli kotoisin, mutta siitä huolimatta hän muuttui
bonapartelaiseksi kiinnyttyään Hyacintheen, joka oli bonapartelainen
virkansa puolesta. Hyacinthella oli asianmukainen vaatetus: pitkä,
kaulaan asti napitettu lievenuttu, orvokkivihkonen napinlävessä ja
ryhmysauva kädessä. Gentin bulevardilla, muutamien aseveikkojen
ympäröimänä ja Huguet'n villakoirana seuratessa Hyacinthe soimasi
Englantia siitä, että se piti Napoleonia vankeudessa, ja kääntyi
kapakasta tullessaan kohti luodetta osoittaen kostavalla sormellaan
kavalaa Albionia; hänen huulensa muovasivat rukouksia Jumalan pojan
valtakunnan tulemiseksi. Tavatessaan jonkun uskollisen alamaisen, jolle
kuningas oli lahjoittanut hopeisen liljakoristeen, hän murisi tuskin
kuuluvasti ja virkkoi: 'Jälleen eräs Odysseun kumppaneita.' Saadessaan
kenenkään näkemättä kiinni koiran hän kiinnitti sen häntään valkoisen
kokardin. Mutta Hyacinthe ei sekaantunut juoniin eikä salaliittoihin,
vaan vältti kaksintaisteluakin. Eno Hyacinthe, samoinkuin Panurge,
pelkäsi luonnostaan lyöntejä. Huguet oli urhoollinen hänen puolestaan
ja aina valmis miekanmittelyyn. Jouduttuaan elämään henkisten kykyjensä
varassa Hyacinthe oli ruvennut kaunokirjoituksen ja kirjanpidon
opettajaksi ja asettunut asumaan Rue Montmartren varrelle. Siellä
Huguet pesi lattioita ja paistoi makkaroita, Hyacinthe leikkasi
mahtavan näköisenä hanhenkyniään, painaen niiden kärjen vasenta
peukaloa vasten voidakseen täsmällisemmin halkaista terän. Mutta
suottapa hän siinä leikkasi hanhenkyniä, ja suotta luetteli katuoveen
kiinnitetty pyöreä kilpi englantilaisin, goottilaisin ja välimuotoa
olevin kirjaimin kokeneen kalligrafin ja kunniakirjalla varustetun
kirjanpitäjän ansioita. Ei ilmaantunut ainoatakaan oppilasta. Hyacinthe
rupesi henkivakuutusliikkeen asiamieheksi. Hänen muhkea ulkomuotonsa
ja vakuuttava puhetapansa olisi varmaan hankkinut hänelle runsaat
määrät asiakkaita. Mutta viini ja lempi vaativat hänen ensimmäiset
ansionsa ja estivät häntä saavuttamasta uusia huolimatta Huguet'sta,
joka toimi hänen välittäjänään, mutta onnistumatta, koska oli
kamalasti kierosilmäinen, haiskahti viiniltä, sammalsi eikä osannut
puhua vakuuttavasti. Molemmat veikot avasivat tuon epäonnistumisen
jälkeen Montrougessa, erään valajan työpajassa, miekkailukoulun,
jossa Hyacinthella, miekkailumestarilla, oli Huguet esimiekkailijana.
Koska valaja harjoitti yhä määrättyinä tunteina ammattiaan samassa
salissa, kohosi lattianrakoihin keräytynyt kipsipöly jokaisen
hyökkäyksen jäljeltä ilmoille kietoen miekkailijat kitkerään pilveen,
joka sai heidät kyynelöimään ja aivastelemaan naamioittensa takana.
Tämän jalon aseammatin lopettivat viini ja lempi. Muutamien unhoon
joutuneiden uusien kokeiden jälkeen Hyacinthe ajatteli käytellä
hyväkseen 'Vuoren vanhuksen eliksiiriä' tohtori Gibet'n reseptin
mukaan valmistettuna. Huguet tislasi liköörin, ja Hyacinthe toimitti
sen mauste- ja rohdoskauppoihin myytäväksi. Mutta tämäkin kauppaliike
oli lyhytikäinen ja uhkasi päättyä huonosti. Esivalta näet epäili
herra Gibet'n anastaneen itselleen lääketieteen tohtorin arvonimen;
luullaanpa, ettei tislaaja Huguet päässyt asiasta joutumatta istumaan
vankilassa pari kuukautta. Sitten Hyacinthe asetti kykynsä valtion
käytettäväksi ja toimi joitakin aikoja kauppahallien tarkastajana.
Hänen oli oltava virassa öisin, mutta hänet tavattiin useammin
kapakoissa kuin toimessaan, ja vaikka hänen ystävänsä Huguet yrittikin
häntä avustaa, hän sai monet varoitukset ja tuli vihdoin erotetuksi.
Tämä erinomainen toimenpide katsottiin poliittisista syistä johtuvaksi.
Hyacintheä vainottiin, koska hän oli vanha Napoleonin sotilas. Tämän
vainon vuoksi hän sai apua eräiltä vapaamielisiltä, jotka toimittivat
hänelle kopistin toimen, ja hän oli kovin ylpeä saadessaan jäljentää
kolminäytöksistä huvinäytelmää 'Les Plaideurs sans procès', jonka
oli tehnyt herra Étienne. Hyacinthen sanojen mukaan herra Étiennen
suuruus ei ollut niinkään siinä, että hänet oli ansioittensa nojalla
valittu Tiedeseuran jäseneksi, kuin siinä, että kuningas oli hänet
siitä karkoittanut. Tunnettua on, että Étienne suljettiin pois vuonna
1816 uudelleen järjestetystä Tiedeakatemiasta. Sillävälin harjoitti
Huguet Hyacinthen kehoituksesta viinikauppaa ja salakuljetusta ansaiten
suunnilleen viisituhatta frangia puhdasta voittoa ja kuusi kuukautta
vankeutta. 'Se ei ollut huonoin liikeyritykseni', virkkoi Huguet asiaa
harkittuaan. Sellainen kyynillisyys sai kuohuksiin Craonnen sankarin,
jolla oli periaatteita ja joka kannatti savoijalaisen maalaispapin
siveysoppia, siihen lisättynä kunniantunto, ja opetti Huguet'lle
yhteisten juominkien aikana velvollisuuden vaatimuksia ja lain
arvovaltaa. Oikean tien noudattaminen tai sille palaaminen, jos oli
sattunut eksymään, viattomuus tai katumus, siinä oli vanhan sotilaan
vaalilause, Huguet kuunteli ja silmäili häntä ihaillen vuodattaen
kyyneliä viinilasiinsa. Havaittuaan katumuksen siten saattaneen miehen
takaisin oikealle tolalle Hyacinthe perusti hänen kanssaan yhtiön,
jonka tehtävänä oli levittää painotuotteita Parisin kaupungissa, mutta
onnistumatta. Pian tämän yhtiön luhistumisen jälkeen eno Hyacinthe
luullakseni saapui äitini puheille, kuten jo aikaisemmin kerroin, ja
rupesi ihmiskauppiaan sihteeriksi. Hänen yrityksissään oli se hyvä
ominaisuus, etteivät olleet pitkäaikaisia. Niinpä hän ei jäänytkään
pitkäksi ajaksi ostamaan ihmisiä sen kilven takana, jossa nähtiin
kaksi krenatööriä. Seuraavista ammateista ei ole tietoa. Ainoastaan
viimeisestä saivat hänen sukulaisensa kuulla. Tultuaan varsin
vanhaksi Hyacinthe perusti erään Rue Rambuteaun varrella sijaitsevan
kapakan peräkamariin asioimiston. Edessään pöydällä pullo valkoviiniä
ja kahmalollinen paistettuja kastanjoja hän neuvoi kaupunginosan
pieniä kauppiaita, kuinka he parhaiten välttäisivät velanmaksun tai
esivallan ahdistelun. Joko mainitsin, että eno Hyacinthe oli nerokas
rettelöitsijä? Tämä piirre tekee hänen muotokuvansa täydelliseksi.
Juonikkaana, ovelana ja kaikin puolin käräjöimiseen perehtyneenä
hän olisi vetänyt vertoja itselleen Chicaneaulle. Leimamerkeillä
varustettu paperi oli hänen riemunsa. Hän toimi peräkamarissaan
myöskin lähiseudun palvelijattarien kirjurina. Hänen ystävänsä Huguet
oli aivan hintelä ja ontui pahoin, mutta oli vielä vilkas eikä ollut
Hyacintheä hylännyt. He asuivat ullakkosuojassa kapakan takana. Huguet
piti neuvoa varustaakseen tupakalla ystävänsä piipun. Eräänä talviyönä
häntä iskettiin maankiertäjien kesken tapahtuneessa tappelussa puukolla
lapaluiden väliin, ja hän joutui sairaalaan. Hyacinthe kävi häntä
katsomassa. Huguet hymyili hänelle ja kuoli. Hyacinthe laati edelleen
sopimuskirjoja ja toimi ahdistuksen alaisina olevien naiskuvatusten
asianajajana ja sihteerinä. Mutta hänen kaunis käsialansa alkoi käydä
epävarmaksi, katse himmentyi ja pää kävi painavaksi; hän vietti pitkät
hetket uneliaana ja mitään ajattelematta. Kuusi viikkoa Huguet'n
kuoleman jälkeen hänet kohtasi halvaus. Hänet vietiin Rue du Sabot'n
varrella sijaitsevaan huoneeseen, vaimoraukan luo, joka ei ollut
häntä nähnyt neljäänkymmeneen vuoteen, mutta rakasti häntä yhä vielä
samoinkuin hääpäivänä. Vaimo hoiti häntä mitä hellimmin. Hyacinthen
vasen käsivarsi oli halvaantunut, hän laahasi jalkaansa, kykeni tuskin
liikkumaan eikä enää puhunut. Vaimo siirsi hänet joka aamu vuoteesta
ikkunan luo, missä hän vietti päivänsä auringon valossa. Vaimo täytti
hänen piippunsa ja silmäili häntä lakkaamatta. Kuuden kuukauden
kuluttua sattui uusi halvauskohtaus, ja Hyacinthe vietti viikon
päivät liikahtamatta. Hänen kangistunut kielensä kykeni lausumaan
vain epämääräisiä ääniä, mutta hänen luultiin mainitsevan kuollessaan
Huguet'n nimeä.

Isäni ei puhunut milloinkaan eno Hyacinthestä. Äitinikin vältti hänen
mainitsemista. Hän kertoi kuitenkin usein seuraavan jutun, joka hänen
mielestään kuvasi tuon kevytmielisen ja petollisen miehen luonnetta.

Hyacinthe oli vuoden 1830 vallankumouksen aikana yli neljänkymmenen
vuoden ikäinen, mutta yhä vielä terhakka mies, naistennaurattaja, ja
tunsi olonsa asunnossa ikäväksi. 'Kolmen kunniakkaan päivän' aikana hän
pysytteli rauhallisena tehden pyhiä lupauksia kansan hyväksi. Heinäkuun
30 p:nä, kuninkaallisten joukkojen luopumuksen jälkeen, tulen lakattua
joka puolella riehumasta ja trikolorin liehuessa Tuileries-palatsin
katolla, miehemme pisti nokkansa pihalle haluten tuntemastaan syystä
lähteä Bastiljin ja Saint-Antoinen etukaupungin kulmaukseen. Hän
asui Étoilen tulliportin tienoilla, seudussa, joka siihen aikaan
oli maalaismainen ja autio. Voidakseen tyydyttää halunsa hänen tuli
kulkea paahtavan auringon alla pitkin revittyjä katuja ja kiivetä
vähintään kolmenkymmenen barrikadin yli, joita vartioi kansa, ellei
tahtonut kulkea pitkiä kiertoteitä epävarmojen kaupunginosien kautta.
Tämän vaikeuden voittamiseksi Hyacinthe keksi nerokkaan keinon. Hän
lähti erään tuttavansa viinikauppiaan ja ravintoloitsijan luo, kiersi
otsalleen jäniksenvereen kastetun rievun ja antoi keittäjän ja hänen
apulaisensa kantaa itsensä ensimmäisen katusulun eteen, joka oli aivan
lähellä Faubourg du Roulea. Kävi niinkuin hän oli otaksunut: barrikadin
puolustajat pitivät häntä haavoittuneena, ottivat hänet vastaan
kantajien käsistä ja toimittivat erittäin varovasti katusulun toiselle
puolelle. Sitten he tarjosivat hänelle lasin viiniä ja määräsivät kaksi
miestä kantamaan häntä paareilla. Muodostui saattue, joka karttui
matkan varrella; eräs Polyteknillisen opiston oppilas, paljastettu
miekka kädessään, kulki sen etunenässä. Kansanmiehiä, paitahihasillaan,
hihat käärittyinä, viheriät oksat pyssyjen piipuissa, marssi paarien
vierellä huutaen:

— Kunniaa urhoolliselle!

Jäljessä kulki latojaoppilaita, jotka tunsi heidän paperipäähineistään,
valkoisiin puettuja leipurinsällejä, koulupoikia, joilla oli kaartin
olkalaput ja hihnat, kymmenen vuoden ikäinen lapsi, jonka päässä oleva
sotilaslakki painui olkapäitä myöten, ja kaikki toistivat:

— Kunniaa urhoolliselle!

Naiset polvistuivat heidän ohi kulkiessaan. Toiset heittivät kukkia
sankarilliselle uhrille ja asettivat paareille kolmivärisiä nauhoja
ja laakerinoksia. Rue Saint Florentinin kulmassa eräs vapaamielinen
maustekauppias piti hänelle puheen ja antoi hänelle pronssimitalin,
jossa oli La Fayetten kuva. Barrikadien puolustajat siirsivät saattueen
tullessa pois tieltä katukivet, tynnyrit ja ajoneuvot päästääkseen
haavoittuneen esteettömästi kulkemaan. Pitkin matkaa tekivät
kapinalliset kunniaa pyssyillään, rummuttajat pärryttivät, ja torvet
raikuivat. Huudot 'Eläköön kansan puolustaja! Eläköön perustuslain
suojelija! Eläköön vapauden sankari!' kohosivat autereisessa ilmassa
kohti hehkuvaa taivaankantta. Kaikista kapakoista kiidätettiin punaisen
nesteen täyttämiä laseja kunniakkaalla sijallaan lepäävän tuntemattoman
huulille, ja kokonaisia pulloja tarjottiin kantajille, jotka höyrysivät
kuin suitsutusastiat.

Niin saatettiin eno Hyacinthe kaikella kunnialla Bastiljin torin ja
Faubourg-Saint-Antoinen kulmaan, pesijättären, rouva Constancen luo.



XXIII

BARA


— Erikoisesti tuntuu minusta vastenmieliseltä, virkkoi äitini
kerrottuaan tuon kehnoa elämäntapaa osoittavan kepposen, että Hyacinthe
tuon teeskentelynsä nojalla anasti onnettomuudelle kuuluvat oikeudet ja
esiintyi uhrina.

— Hän uskalsi paljon, lausui kummisetäni. Se yleinen innostus, jonka
hän oli herättänyt, olisi hänen viekkautensa ilmitultua muuttunut
yhtäkkiä raivoksi; ne, jotka osoittivat hänelle julkista kunnioitusta,
olisivat kohdelleet häntä häpeällisesti, ja ne torakurkut, jotka
ojensivat hänelle juotavaa, olisivat kenties repineet hänet
kappaleiksi. Asestettu joukkio voi tehdä millaisia väkivallantekoja
tahansa. On kuitenkin tunnustettava, että Parisin väestö menetteli
niinä mainehikkaina päivinä sävyisästi eikä käyttänyt voittoansa
väärin. Varakas porvaristo ja oppineet yhdyskunnat taistelivat
työläisten rinnalla; Polyteknillisen opiston oppilaat ratkaisivat
voiton monissa kohdissa. Useimmat heistä kunnostautuivat osoittamalla
sankaruutta ja inhimillisyyttä.

Eräs heistä tunkeutui linnaan väkijoukon etunenässä ja kehoitti
kuninkaallista kaartia antautumaan. Sotilaat käänsivätkin pyssynsä
ylösalaisin, mutta heitä komentava vanha kapteeni hyökkäsi raivoissaan
miekka kädessä kohti opiston oppilasta. Miekka oli jo lähellä rintaa,
kun uhatun onnistui väistää se ja siepata käsiinsä. Hän ojensi säilän
takaisin upseerille sanoen: 'Hyvä herra, ottakaa miekkanne, jota olette
kunniakkaasti kantanut taistelutantereella ja jota ette varmaankaan
käytä kansaa vastaan.' Kapteeni, jota tuo ihailu ja tunnustus liikutti,
irroitti tunikastaan kunnialegionan ristin ja ojensi sen nuorelle
vastustajalleen sanoen: 'Isänmaa tulee varmaan kerran antamaan teille
tämän kunniamerkin. Sallikaa minun tarjota itsellenne sen näkyvä
muisto.' Tässä kansalaissodassa lähensivät taistelevia kunniantunto ja
isänmaanrakkaus.

Kummisetäni oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun herra Marc
Ribert alkoi esittää toista:

— Heinäkuun 28 p:nä, kertoi hän, kun parisilaiset joukot alkoivat
Hôtel-de-Villen torilla väistyä taajan tulen tieltä, syöksyi eräs
nuori mies trikolori peitsen kärjessä kymmenen askeleen päähän
kuninkaallisesta kaartista ja huusi: 'Katsokaa kansalaiset, kuinka
suloista on kuolla Vapauden puolesta!' Siihen hän kaatui monien kuulien
lävistämänä.

Näiden sankarillisten tekojen liikuttamana kysyi äitini, minkätähden ei
niin jalo toiminta ole paremmin tunnettu ja tunnustettu.

Kummisetäni mainitsi useitakin syitä:

— Yksinvallan, vallankumouksen ja keisarivallan aikaiset sodat ovat
kyllästäneet Ranskan historian sankarillisilla teoilla; siihen ei mahdu
enää uusia. Sitäpaitsi himmensi heinäkuun voittajien maineen heidän
saavutuksensa vähäpätöisyys, he veivät voittoon vain keskinkertaisen
valtiomuodon, ja heidän uhrautuvaisuudestaan sukeutunut kuningasvalta
ei mielellään muistellut alkujuurtansa. Vihdoin on huomattava, että
sankareillakin on omat kohtalonsa.

— Ehkä, virkkoi äitini, mutta on sittenkin vahinko, että kauniin teon
muisto häipyy olemattomiin.

Vanha herra Dubois, joka oli keskustelun aikana lakkaamatta käännellyt
kädessään nuuskarasiaansa, käänsi äitiini päin leveät ja tyynet
kasvonsa.

— Älkää ehdättäkö syyttämään kohtaloa väärämieliseksi, rouva Nozière.
Kaikki nuo kauniit piirteet, kaikki nuo suuret sanat ovat pelkkää
satua ja joutavaa melua. Koska ei ole mahdollista tarkoin toistaa,
mitä on lausuttu tarkkaavaisessa ja rauhallisessa seurassa, niin
onko todennäköistä, parahin rouva, että jokin ele tai lausuma
voitaisiin painaa mieleen taistelun tuoksinassa? Minä en paljoa
välitä siitä, että teidän kertomanne, hyvät herrat, luultavasti ovat
pelkkää kuvitelmaa, vailla kaikkea todellisuuspohjaa, mutta niistä
puuttuu sitäpaitsi luontevuus, ja taide, se kaunis koruttomuus, joka
yksin kykenee säilymään halki vuosisatojen. Siitä syystä on paras
jättää ne kalentereihin homehtumaan. Historiallinen totuus ei ole
minkäänlaisissa tekemisissä näiden kauniiden sankaruuden esimerkkien
kanssa, jotka siirtyvät vuosisadasta toiseen ihmisten huulilla:
ne johtuvat yksinomaan taiteen ja runouden työpajoista. En tiedä,
onko nuori Bara, jonka hengen rojalistit lupasivat säästää, jos hän
suostuisi huutamaan 'Eläköön kuningas', huutanut 'Eläköön tasavalta'
ja kaatunut kahdenkymmenen pistimeniskun surmaamana. En sitä tiedä
enkä voi milloinkaan tietää. Mutta tiedän, että tuon lapsen kuva, joka
uhrasi kukoistusaikanansa elämänsä vapaudelle, saa nousemaan kyyneleet
silmiin ja hehkun sydämiin ja ettei täydellisempää uhrin vertauskuvaa
voi ajatellakaan. Tiedän myös ja nimenomaan, että kuvanveistäjä Davidin
näyttäessä minulle tuon lapsen suloisessa ja puhtaassa alastomuudessaan
antautumassa kuolemaan yhtä tyynesti kuin Vatikaanin haavoittunut
amatsooni, painaen povelleen kokardiansa ja pitäen jähmettyneessä
kädessään rumpupalikkaa, jolla oli pärryttänyt hyökkäykseen, ihme on
täytetty, nuori sankari on luotu. Bara elää, Bara on kuolematon.



XXIV

MÉLANIE


Näinä aikoina minä jouduin kokemaan ankaraa murhetta. Mélanie kävi
vanhaksi. Tähän saakka ihmisten erilaiset iät olivat vain huvittaneet
minua vaihtelevaisuudellaan. Vanhuus oli minua miellyttänyt, koska
oli maalauksenomainen, toisinaan hieman hassunpäiväinen ja mielellään
naurettava. Nyt minun täytyi havaita, että se oli hankala ja ikävä.
Mélanie kävi vanhaksi; kori alkoi rasittaa hänen käsivarttansa, ja
hänen torilta palatessaan kuului huohotus portaiden alapäästä aina
huoneiston perälle saakka. Hänen näkönsä oli himmeämpi kuin hänen
silmälasiensa aina himmeät akkunat; hänen huonot silmänsä saivat
aikaan erehdyksiä, jotka minua aluksi naurattivat, mutta aivan pian
huolestuttivat lukuisuudellaan ja melkoisuudellaan. Hän erehtyi
pitämään permantovahan kappaletta leivänkannikkana ja likaista riepua
vasta kynimänään kanana. Kerran hän luuli istuutuvansa jakkaralleen,
mutta istuutuikin kummisetäni minulle lahjoittaman nukketeatterin
katolle murskaten koko rakennuksen ja joutuen ankarasta säikähdyksestä
ihan sanattomaksi. Hän menetti muistinsa, sekoitti toisiinsa eri
aikakaudet, puhui keisarin kruunauksen kunniaksi järjestetyistä
ulkoilmatanssiaisista, joissa oli tanssinut kylän voudin keralla,
ikäänkuin asia olisi eilen tapahtunut, samoin suudelmasta, jonka hän
oli vaaraa uhmaten kieltänyt eräältä taloon majoitetulta kasakalta
miehitysaikana. Hän kertoi usein samoja tarinoita ja palasi alinomaa
puhumaan siitä pakkasesta, joka oli Parisissa vallinnut joulukuun 15
p:nä 1840, kun keisari tuotiin takaisin Parisiin. Keisarin kirstulle
oli laskettu hänen pieni päähineensä ja miekkansa. Mélanie oli ne
nähnyt, mutta ei sittenkään voinut uskoa keisarin kuolleen. Hänen
henkensä hämmentyi; hän ei voinut hetkeksikään poistua keittiöstä
pelkäämättä unohtaneensa sulkea vesihanan, ja tulvan pelko myrkytti
kaikki kävelyretkemme, jotka olivat muinoin olleet hymyilevän
rauhalliset.

Vanhan hoitajattareni tila hämmästytti minua, mutta ei huolestuttanut,
koska en ajatellut sen jatkuvan. Mutta eräänä iltana kuulin isäni ja
äitini hiljaa keskustelevan.

— Mélanie riutuu päivä päivältä, ystäväiseni, sanoi äitini.

— Öljy on lampusta loppunut.

— Eikö ole varomatonta lähettää hänet ulos Pierrot'n kanssa?

— Rakas Antoinette, hän rakastaa lasta siinä määrin, että hänen
vanhasta sydämestään löytyy vielä kyllin voimaa ja älyä hänen
suojelemisekseen.

Tuo lause valaisi mieleni; minä ymmärsin ja aloin itkeä. Minä tulin
ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että elämä virtaa ja pakenee kuin vesi.

Siitä lähtien minä riipuin kiihkeästi kelpo Mélanien ryhmyisessä
käsivarressa; minä syleilin häntä, mutta olin jo hänet menettänyt.

Erittäin kauniin kesän aikana hänen voimansa verestyivät ja muisti
kohentui; hän alkoi jälleen kukoistaa lietensä ja kasariensa vaiheilla,
ja minä aloin jälleen häntä kiusoitella. Hän lähti jälleen joka päivä
torille ja palasi pahoin huohottamatta ja tuntematta liiaksi vasun
painoa käsivarressaan. Mutta sateisen sään vallitessa hän valitti
huimausta. 'Olen kuin humalainen', sanoi hän. Eräänä aamuna, hänen
lähdettyään tapansa mukaan ostoksille, soitettiin ovikelloamme. Herra
Ménage oli löytänyt pyörtyneen Mélanien portaiden juurelta ja kantoi
hänet sisään. Mélanie tointui pian, ja isäni sanoi meille, että hän
oli tällä kertaa pelastunut. Minä tarkastelin herra Ménagea erittäin
uteliaana ja tarkkaavammin kuin ikäni edellytti; olin näet edistynyt
enemmän tiedoissa kuin käytöksessäni. Herra Ménagella oli punainen
haaraparta, huopahattu à la Rubens ja husaarihousut, mutta hän ei
ollenkaan näyttänyt mieheltä, joka juo kuumaa punssia pääkallosta.
Laskettuaan Mélanien sohvaan hän kannatti hänen päätänsä ja toimi
laupiaana samarialaisena. Hän näytti älykkäältä ja lempeältä. Hänen
kauniit, hieman väsyneet silmänsä, surumieliset ja hellät, katselivat
ystävällisesti olioita, ja luulinpa havaitsevani niissä hymyn, kun ne
osuivat äitini kauniisiin hiuksiin. Minua hän silmäili niin suopeasti
kuin voi silmäillä lasta, joka ei ole kaunis, ja kehoitti vanhempiani
sallimaan luonnon, kaiken voiman lähteen, vapaasti vaikuttaa minussa.

Herra Ménagea kiitettiin mitä lämpimimmin ja toivotettiin hänelle
kaikkea hyvää. Äitiäni liikutti se, että hän oli muistanut tuoda
Mélanien vasunkin. Mélanie itse ei ollut maalaajalle ollenkaan
kiitollinen hänen suomastaan avusta. Herra Ménage oli aikoinaan häntä
kovin loukannut kuvaamalla hänen oveensa vieraanvaraisuutta anelevan
Amorin, ja Mélanie ei antanut hänelle anteeksi tuota hävyttömyyttä;
niin voimallinen on kunniantunto kunnon naisissa.

Vanha palvelijattaremme virkosi aivan pian, kuten tohtori oli
otaksunut; mutta kävi ilmi, että hänen tosiaankin oli jo aika luopua
virastaan.

Minulta salattiin jotakin. Kuiskuteltiin, tukahdutettiin huokauksia,
pyyhkittiin kyyneleitä, tehtiin kääröjä. Puhuttiin peitetyin
sanoin Mélanien veljentyttärestä, joka oli mennyt naimisiin
Denizot-nimisen maanviljelijän kanssa ja hoiti hänen kerallaan maatilaa
Jouy-en-Josasissa.

Eräänä aamuna ilmaantui luoksemme tuo veljentytär, nöyrä ja hirmuinen.
Hän oli kookas nainen, tummapintainen ja kuiva, ja hänen suussaan
nähtiin valtavan suuria, mutta harvalukuisia hampaita. Hän tuli
hakemaan tätiänsä Mélanieta Jouyhin, kattonsa alle. Minä arvasin
kaiken vastustelun hyödyttömäksi ja aloin itkeä. Syleiltiin toisiansa
jäähyväisiksi; äitini lohdutti minua sanoen vievänsä minut pian
kerallaan Jouyhin. Vanha Mélanie oli pikemmin kuollut kuin elävä;
mutta eräs syvä ja ongelmallinen seikka herätti huomiotani. Minä näin,
että hän esiliinansa irroittaessaan katkaisi ne siteet, jotka olivat
kiinnittäneet häntä porvarilliseen elämään, ja että hänestä sukeutui
toinen henkilö, maalaisnainen, johon minua ei liittänyt mikään. Minä
ymmärsin auttamattomasti kadottaneeni kelpo Mélanieni.

Me saattelimme hänet rattaiden luo, joihin hän istuutui
veljentyttärensä viereen. Ruoska hipoi tamman korvia. He lähtivät.
Minä näin hänen valkoisen ja pyöreän, juustoa muistuttavan
maalaispäähineensä siirtyvän yhä loitommaksi. Se oli ensimmäinen
suruni. Tunnen sen aiheuttaman kivun vielä nytkin.

Mélanien menettäessäni kadotin enemmän kuin aavistinkaan: kadotin
varhaisimman lapsuuteni sulon ja ilon. Äitini, joka piti Mélanieta
arvossa, oli kyllin jalomielinen ollakseen kadehtimatta vanhalle
hoitajattarelleni osoittamaani rakkautta, ja jos tämä rakkaus kenties
ei ollutkaan niin suuri ja ylevä kuin äitiini kohdistuva kiintymys, se
saattoi olla hellempi ja oli varmaan paljoa läheisempi.

Mélanien sydän oli yhtä yksinkertainen kuin oma sydämeni, ja
ajatustemme suppea piiri lähensi meitä toisiimme. Mélanie, joka oli jo
iäkäs minun syntyessäni, ei ollut hilpeä; hän ei voinut olla hilpeä,
koska oli elänyt vaikeata elämää; mutta hänen säteilevä viattomuutensa
korvasi nuoruuden ja iloisen mielen.

Mélanie muovasi kieltäni yhtä paljon ja enemmän kuin äitini. Minulla ei
ole syytä sitä valittaa; hän puhui hyvin, vaikka olikin vähätietoinen.

Hän puhui hyvin, sillä hän lausui niitä sanoja, jotka vakuuttavat
ja lohduttavat. Jos olin soraansuistuen saanut naarmun polveeni tai
nenääni, niin hän lausui niitä sanoja, jotka parantavat. Jos lausuin
hänelle jonkin pienen valheen, jos osoitin itsekästä tunnetta,
jos antauduin vihan valtaan, niin hän lausui niitä sanoja, jotka
ojentavat, vahvistavat ja tyynnyttävät ihmisen sydäntä. Hänelle olen
kiitollisuudenvelassa moraalisten tuntojeni perustuksista, ja se mitä
olen niihin myöhemmin lisännyt, ei ole lujuudeltaan noiden vanhain
perustusten veroista.

Vanhan hoitajattareni huulilta olen oppinut hyvän ranskankielen.
Mélanie puhui kansanomaisesti. Hän sanoi 'kastrolli', 'skaappi' ja
'kolidoori'.[1] Sellaisia seikkoja lukuunottamatta hän olisi voinut
opettaa moitteetonta kielipartta monelle professorille ja monelle
akateemikolle. Hänen huuliltaan löytyi hänen esivanhempiensa sujuva ja
kevyt ilmaisutapa. Osaamatta lukea hän lausui sanat niinkuin oli ne
lapsuudessaan kuullut, ja ne, joilta hän oli ne kuullut, olivat olleet
hekin vähätietoisia ja olivat ammentaneet kielen sen luonnollisista
lähteistä. Niinpä Mélanie puhuikin luontevasti ja oikein. Hän löysi
vaivattomasti lauseparret, jotka olivat värikkäät ja mehevät kuin
puutarhojemme hedelmät; hänen puheensa oli tulvillaan hupaisia
käänteitä, viisaita sananlaskuja, kansanomaisia ja maalaisia kuvia.

 [1] Koska me oppineet henkilöt sanomme _le lierre_, vaikka pitäisi
 sanoa _l'ierre_, ja _le lendemain_, vaikka oikein olisi _l'endemain_,
 ei pidä olla nirso kuullessaan kansanomaista puhetta. Mélanie käytti
 muotoja une _légume_ ja _caneçon_ (_caleçonin_ asemasta); mutta
 malttakaahan: _une légume_ on La Bruyèrellä ja _caneçon_ teoksessa
 _État de la France pour 1692_. Mieleeni muistuu eräs tarina, jonka
 Mélanie minulle kertoi ja jota en malta olla tähän lisäämättä.
 Eräänä kauniina kesäpäivänä, joka oli viimeinen, toistemme seurassa
 viettämämme, hän istui Luxembourgin puutarhan penkillä, ja minä
 suutelin hänen ryppyistä poskeansa. Tuo kelpo olento oli pelkäävinään
 ja huudahti:

 — Aiotko minut ahmaista suuhusi, pieni herra! Oletko muuttunut
 ihmissudeksi?

 Minä kysyin häneltä, mikä se oli, ihmissusi. Hän ei vastannut
 kysymykseeni, mutta kertoi minulle seuraavaa:

 — Nuoruuteni aikana oli poika, jolle hirtehiset kapakassa vakuuttivat,
 että hän oli susi ja että hänen piti syödä oma äitinsä. Poika
 yksinkertaisuudessaan tuon uskoi. Palattuaan yöllä kotiin hän lähestyi
 vuoteessaan nukkuvaa äitiänsä ja sanoi hänelle:

 — Äiti, äiti-rukka, minun täytyy syödä sinut. Anna minulle
 siunauksesi, nyt minä sinut syön...

 Siihen Mélanie keskeytti kertomuksensa. Kehoitinpa häntä miten
 tahansa, hän ei sanonut enempää. Mélanien tarinat olivat siinä
 suhteessa erinomaiset, ettei niissä ollut loppua.



XXV

RADÉGONDE


— Rakas ystävä, sanoi äitini tohtori Nozièrelle, rouva Caumont
suosittelee meille pientä tourainelalsta palvelijatarta. Eipä
haittaisi, vaikka häntä silmäileisit. Hän on toistaiseksi palvellut
vain erään vanhan neidin luona Toursin etukaupungissa. Minulle
vakuutetaan, että hän on rehellinen.

Hyvän taloudenhoidon kannalta olikin jo aika saada kunnollinen
palvelijatar. Mélanien lähdöstä kuluneena toista vuotta kestäneenä
kautena meillä oli ollut ainakin kaksitoista palvelijaa, joista
parhaimmat erosivat toimestaan heti, kun huomasivat pidettävän
silmällä säästäväisyyttä. Meillä oli ollut eräs Sycorax, jonka leuka
kasvoi partaa ja joka tarjosi meille noidankeittiön tuotteita, oli
ollut eräs varsin soma kahdeksantoista vuoden ikäinen tyttö, jolla ei
ollut' aavistustakaan taloudenhoidosta ja jota äitini aikoi totuttaa,
mutta joka hävisi kolmen päivän kuluttua vieden mukanaan hopeisen
pöytäkaluston; oli ollut eräs Salpêtrièrestâ karannut, joka väitti
olevansa Louis-Philippen tytär ja kantoi kaulassaan pullontulppia, ja
rakas isäni oli lääkärinä kaikkein viimeinen huomaamaan, että tyttö
oli mielenvikainen; meillä oli ollut Chouette, joka torkkui kaiken
päivää palveluksessamme ja yöllä, kun otaksuimme hänen nukkuvan
yliskamarissaan, piti Rue Mouffetardin varrella pihan perällä kapakkaa,
missä tarjoili pahantekijöille kellarimme viinejä. Kummisetäni, joka
oli sellaisissa asioissa tuntija, väitti hänen olevan oivallisen
keittäjän ja paistajan. Hortense Percepied, joka Penelopen tavoin
odotteli Ikariaan matkustanutta puolisoansa, veti samoinkuin Penelope
luokseen suuren joukon kosijoita, jotka aterioivat keittiössämme.

Siihen aikaan kuuli samoja valituksia kuin nykyjään: 'On kerrassaan
mahdotonta pitää palvelijoita. Ei ole enää laita niinkuin ennen
vanhaan, jolloin löysi helposti rehellisiä palvelijoita. Asia on
kerrassaan muuttunut.' Eräät henkilöt syyttivät vallankumousta, joka
oli herättänyt kansassa himoja ja haluja. Mutta nukkunevatko himot ja
halut milloinkaan? Tosiasia on, että hyvät isännät ja hyvät palvelijat
ovat olleet harvinaisia kaikkina aikoina. Maailmasta löytyy harvoin
Epiktetoksia ja Markus Aureliuksia.

Äitini ei odottanut uutta tulokasta sokein luottamuksen tunnoin, joka
ei ollut enää mahdollinen, mutta salli sentään ilmaantua eräänlaisen
suotuisan aavistuksen. Mistä se lienee häneen tullut? Siitä, että hän
oli kuullut nuoren tytön olevan kunnollisen, kunniallisten maalaisten
kasvattaman ja tottuneen palvelukseen virkamies- ja sotilassukuun
kuuluvan vanhan neidin luona. Sitäpaitsi oli äitini kuullut
rippi-isältään abbé Moinier'ltâ, että epätoivoisuus oli suuri synti.

— Mikä hänen nimensä on? kysyi isä.

— Voimme nimittää häntä miten mielit, ystäväiseni. Kasteessa on hän
saanut nimen Radégonde.

— Tavanomainen palvelijain nimien muuttaminen ei minua miellytä,
vastasi isä. Minusta tuntuu, että riistäessään inhimilliseltä
sosiaaliselta olennolta nimen riistää samalla jotakin hänen
persoonallisuudestaan. Mutta myönnän mielelläni, että Radégonde
soinnahtaa karulta.

Kun nuori tyttö ilmoitettiin saapuneeksi, äitini ei lähettänyt minua
pois. Syynä oli joko hajamielisyys (äidissäni näet liittyi omituisen
viehättävästi jokin määrä malttamattomuutta mitä valppaimpaan
varovaisuuteen) tahi se ajatus, että minä voin huoletta kuunnella
talousasioita koskevaa viatonta keskustelua.

Radégonde eteni pitkin kaikuvin askelin ja pysähtyi keskelle salia
suorana, liikkumattomana, kädet ristissä esiliinalla ja kasvoissa ilme,
joka osoitti samalla kertaa arkuutta ja julkeutta. Hän oli varsin
nuori, melkein lapsi, raikasvärinen, ei tumma eikä vaalea, ei kaunis
eikä ruma, näöltään huvittavan ristiriitainen, typerä ja ovela, puettu
niinkuin hänen kotiseutunsa vaatimattomin maalaistyttö, mutta samalla
tavallaan loistokkaasti; hiukset oli kammattu suuren litteäperäisen
pitsimyssyn niskahunnun alle, ja hartioita peitti tulipunainen
kukillinen huivi. Hän oli erittäin vakava ja erittäin koomillinen
ja miellytti minua sellaisenaan; huomasinpa myös, ettei hän ollut
vanhemmillenikaan vastenmielinen.

Äitini kysyi häneltä, osasiko hän ommella. Hän vastasi: — Osaan, rouva.
— Keittää? — Osaan, rouva. — Silittää? — Osaan, rouva. — Siivota
huoneen perinpohjin? — Osaan, rouva. — Korjata liinavaatteita? — Osaan,
rouva.

Jos äitini olisi häneltä kysynyt, osasiko hän valaa tykkejä, rakentaa
katedraaleja, sepittää runoelmia ja hallita kansoja, hän olisi yhä
vastannut 'Osaan, rouva', sillä hän antoi myöntäviä vastauksiaan
ilmeisesti ollenkaan välittämättä hänelle esitettyjen kysymysten
merkityksestä, pelkästä kohteliaisuudesta, hyvän kasvatuksen ja
soveliaisuuden vuoksi, koska oli vanhemmiltaan oppinut olevan
sopimatonta vastata kieltäen huomattaville henkilöille.

    Sanoa hälle 'ei'
    ja aivan aiheettako?
    Ei, toinen meill' on laki
    jumalatarten kanssa.

Niin sanoi La Fontaine, joka ei tietänyt, miten sanoa 'ei' neiti de
Sillerylle.

Äitini ei enempää tutkinut nuoren maalaistytön tietojen syvyyttä. Hän
sanoi lempeästi mutta varmasti vaativansa hyvää ryhtiä, moitteetonta
käytöstä, lupasi kirjoittaa hänelle heti, kun asia tulisi päätetyksi,
ja sanoi hänelle hyvästi tuskin huomattavasti hymyillen.

Nuoren Radégonden poistuessa hänen esiliinansa tasku tarttui,
miten lieneekään tarttunut, ovenripaan. Tuon tapahtuman huomasin
yksin minä; minä havaitsin sen kaikki yksityiskohdat ja ihmettelin
sitä hämmästynyttä ja moittivaa katsetta, jonka Radégonde loi
ryöstäjä-ripaan, ikäänkuin se olisi ollut henki, joka tahtoi häntä
pidättää, kuten nähdään tapahtuvan keijukaissaduissa.

— Mitä hänestä arvelet, François? kysyi äitini.

— Hän on kovin nuori, vastasi tohtori, ja sitäpaitsi...

Mahdollista on, että epämääräinen ja häipyvä aavistus oli paljastanut
isälleni Radégonden laadun. Mutta se oli tiessään, ennenkuin ehti
ilmilausutuksi. Hän ei päättänyt lausettaan. Minä, vaikka olinkin
pieni ja pienten asioiden tasalla, olin kuitenkin nähnyt riittävästi
arvatakseni, että tuo nuori maalaisneito muuttaisi rauhallisen
asumuksemme taloksi, jossa tuntui liikkuvan aaveita.

— Tyttö näyttää kelvolliselta, virkkoi äitini, ehkäpä saan totutetuksi.
Ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, kultaseni, nimitämme häntä
Justineksi.



XXVI

CAIRE


Samana päivänä ja samalla tunnilla syntyneinä me olimme kasvaneet
yhdessä. Se oli totellut aluksi nimeä Puck, jonka isäni oli sille
antanut, mutta myöhemmin sitä nimitettiin Caireksi, ja tämä nimenmuutto
ei ollut kunniaksi, jos näet kunnialla tarkoitetaan moitteettomuutta.
Kun havaittiin, kuinka taitavasti se osasi pettää, kuinka kekseliäästi
varastaa ja kuinka hedelmällisesti sen mieli kehitteli koiran juonia,
ja kun vielä oli pakko ihailla sen kepposissa ilmenevää henkevyyttä ja
sukkeluutta, sille annettiin lisänimi Robert Macaire, sen kuuluisan
rosvon nimi, jota oli ensimmäisenä esittänyt näyttämöllä Frédérick
Lemaitre suunnilleen viisitoista vuotta aikaisemmin ja josta Honoré
Daumier'n voimallinen piirrin oli tehnyt pilalehtiin vuoron perään
finanssimiehen, kansanedustajan, Ranskan päärin ja ministerin. Nimi
Robert Macaire havaittiin liian pitkäksi ja lyhennettiin Caireksi. Se
oli pieni keltainen koira, jossa oli vain vähän rotua, mutta paljon
älyä. Olihan sillä siinä suhteessa ollut perittävääkin, Finette, sen
äiti, suoritti itse ostoksensa, maksoi sisälmysten myyjälle, mitä
hänelle kuului, ja kuljetti lihan rouva Mathias'lle keitettäväksi.

Cairen äly oli kehittynyt paljoa nopeammin kuin minun älyni, ja se
oli jo kauan aikaa harjoittanut elämässä tarvittavia taitoja minun
vielä ollessani tietämättömänä maailmasta ja itsestäni. Kun minua
kannettiin sylissä, se oli aina mustasukkainen. Se ei pyrkinyt
milloinkaan minua puremaan, syynä joko se, että havaitsi sellaisen
menettelyn vaaralliseksi, tai se, että minä herätin sen mielessä
pikemmin ylenkatsetta kuin vihaa; mutta se silmäili äitiäni ja vanhaa
hoitajatartani, jotka minua vaalivat, sellaisin synkin ja onnettomin
ilmein, joka osoittaa kateutta. Apunaan se vähäinen äly, jonka tuo
onneton intohimo sille jätti, se pakeni mainitsemiani henkilöitä siinä
määrin kuin voi paeta niitä, joiden seurassa elää. Se pakeni isäni
luo ja vietti päivänsä tohtorin pöydän alla, rumalle lampaannahalle
keräksi käpertyneenä. Minun astuessani ensimmäisiä askeliani sen
tunteet kerrassaan muuttuivat. Se osoitti minulle myötätuntoa ja leikki
huvikseen tuon pienen epävarman ja heikon olennon kanssa. Saavutettuani
sen iän, jossa ymmärrys herää, minä sitä ihailin; minä tunnustin sen
itseäni etevämmäksi sikäli, että se oivalsi syvästi luontoa, mutta
monessa suhteessa olin sen jo saavuttanut.

Jos Descartes onkin vastoin kaikkea todennäköisyyttä väittänyt,
että eläimet ovat pelkkiä koneita, on hänelle annettava anteeksi,
koska hänen filosofiansa teki sellaisen väitteen välttämättömäksi ja
koska jokainen filosofi ahdistaa luonnon, joka on hänelle vieras,
järjestelmään, joka on hänen itsensä tuottama. Descartesin opin
kannattajia ei ole enää olemassa, mutta lienee vielä henkilöitä, jotka
sanovat eläimissä olevan vaiston ja ihmisessä älyn. Minun lapsuuteni
aikana sellaista oppia saarnattiin aivan yleisesti. Se on typeryyttä.
Eläimissä on äly, laadultaan samankaltainen kuin meidän älymme, siitä
eroava ainoastaan aistimien erilaisuuden nojalla, jotka kuitenkin
käsittävät maailman samoinkuin meidän aistimme. Meissäkin on tuo
salainen nero, tajuton viisaus, vaisto, joka on älyä verrattomasti
arvokkaampi, koska ihminen enempää kuin jauhopunkkikaan ei voisi elää
hetkeäkään ilman sitä.

Minä uskon samoinkuin La Fontaine, joka oli parempi filosofi
kuin Descartes, että eläimet, varsinkin luonnontilassa eläessään
ovat kekseliäitä ja taidokkaita. Kesyttäessämme me teemme ne
mitättömämmiksi, pilaamme niiden sydämen ja ymmärryksen. Millaisia
ajatuksia jäisikään ihmiseen, jos hänet saatettaisiin siihen tilaan,
johon me saatamme koiramme ja hevosemme, puhumattakaan karjapihan
asukkaista? 'Salliessaan ihmisen joutua orjuuteen Zeus riistää häneltä
puolet hänen kyvyistään.'

Kesyissä samoinkuin villeissäkin ilman, maan ja veden eläimissä
liittyy samoinkuin meissäkin syvällä mielen pohjassa varmaan vaistoon
harhaileva äly. Ne ovat alttiit erehdyksille samoinkuin ihmiset.
Cairekin erehtyi toisinaan.

Se rakasti hellästi Zerbiniä, kirjakauppias Caumontin villakoiraa.
Ja Zerbin, joka oli kunniallista ja hyvää sukuperää, rakasti Cairea
vieläkin hellemmin. He olivat toisilleen kaikki kaikessa; Cairen huono
maine oli heijastunut Zerbiniin, jota ei enää mainittu Zerbiniksi, vaan
Bertrandin, Robert Macairen kumppanin nimellä. Caire vietteli Zerbinin
harhateille ja teki siitä lyhyessä ajassa kehnon olennon. Päästessään
karkuun ne juoksentelivat yhdessä, Herra tiesi missä, ja palasivat
likaisina, ontuen, uupuneina, toisinaan korvat revittyinä, mutta silmät
pirteinä ja iloissaan.

Herra Caumont kielsi villakoiraansa seurustelemasta meidän koiramme
kanssa. Mélanie, joka halusi välttää nöyryytyksiä ja moitteita, koki
pitää silmällä, ettei Caire pääsisi etsimään itseänsä ylhäisemmän
ja korkeamman naapurin seuraa. Mutta ystävyys on kekseliäs ja pitää
esteitä pilkkanaan. Valvonnasta ja lukoista huolimatta he keksivät
tuhat keinoa tavatakseen toisensa. Pihanpuolisen ruokasalinikkunan
laudalla maaten Caire väijyi hetkeä, jona hänen ystävänsä lähtisi
kirjakaupasta. Bertrand ilmaantui pihalle ja kohotti lempeän katseen
kohti ikkunaa, josta Caire silmäili sitä rakkain ilmein.

Pidettiinpä mitä keinoa tahansa, viiden minuutin kuluttua he olivat
toistensa seurassa. Heillä oli loputtomia leikkejä ja salaperäisiä
kävelyretkiä. Mutta eräänä päivänä Bertrand ilmaantui pihalle
muuttuneena eräänlaiseksi ylen naurettavaksi pikkujalopeuraksi. Eräs
niistä saksiniekoista, jotka kauniina kesäpäivinä keritsevät koiria
Seinen rannalla, Pont-Neufin tienoilla, oli sen kerinyt. Hartioille
jätetty villa muodosti jonkinlaisen harjan, mutta paljas selkä ja
vatsa, jotka oli leikattu surkean alastomiksi, olivat likaisen punervat
ja tumman sinen vivahteiset; jalkoihin olivat jääneet kalvosimien
tapaiset karvakierteet, ja hännänpäätä kaunisti murheellisen
hullunkurinen tupsu. Caire katseli sitä hetkisen tarkkaavasti ja käänsi
sitten päänsä toisaalle; se ei tuntenut tuttavaansa. Turhaan Bertrand
sitä kutsui, pyysi, rukoili, suuntasi siihen kauniiden kyyneltyvien
silmiensä katseen. Caire ei enää sitä katsellut, mutta odotti sitä
alinomaa.

Sanotaan, etteivät koirat naura. Minä olen nähnyt Cairemme nauravan
ilkeätä naurua. Se nauroi äänettömästi, mutta huulten jännittyminen
ja eräänlainen poskiin muodostunut laskos ilmaisivat naurua ja ivaa.
Eräänä aamuna olin lähtenyt ostoksille vanhan hoitajattareni kanssa.
Mouton, maustekauppias Courcellesin koira, newfoundlandilaiskoira,
joka olisi voinut hotkaista Cairen suupalakseen, kaunis Mouton,
makasi isäntänsä oven edustalla pidellen huolettomasti käpäläinsä
välissä lampaanreisiluuta. Caire katseli sitä kauan aikaa mitenkään
lähestymättä, mikä seikka osoittaa, ettei koiralla ole tietoa hyvästä
käytöksestä. Mutta Caire ei välittänyt kohteliaisuudesta. Mouton
näki saapuvan tutun hevosen, joka kuljetti tapansa mukaan Hollannin
juustoja, jätti luunsa ja nousi sanomaan hyvää päivää ystävälleen
hevoselle. Caire sieppasi heti salaa luun suuhunsa, varoi joutumasta
keksityksi ja juoksi piilottamaan saaliinsa Rue des Beaux-Artsin
varrella sijaitsevaan Simonneaun myymälään, jossa usein kävi. Sitten se
palasi muina miehinä Moutonin luo, katseli sitä, huomasi sen etsivän
luutansa ja alkoi nauraa.

Caire ja minä rakastimme toisiamme sitä tietämättä, mikä onkin
mukava ja varma rakastamistapa. Me olimme eläneet kahdeksan
vuotta tässä kiertotähdessä kumpikaan oikein tietämättä, mitä
olimme tulleet tekemään, kun ikäveikko-raukkaani, joka oli käynyt
turpeaksi ja ahdashenkiseksi kohtasi julma sairaus, kivitauti. Se
kärsi valittamatta, sen karva muuttui himmeäksi ja kuivaksi, se oli
surullinen eikä enää syönyt. Eläinlääkäri suoritti onnistumattoman
leikkauksen; illalla sairaan kärsimykset loppuivat. Se makasi
vasussaan, käänsi minuun päin lempeät, yhä himmeämmiksi käyvät
silmänsä, kohottautui, liikahdutti vielä kerran häntäänsä, vaipui
takaisin ja kuoli. Silloin vasta minulle selvisi, mitä se oli minulle
merkinnyt, kuinka paljon se oli toiminut, ajatellut, rakastanut,
vihannut, vallannut sijaa talossamme ja mielessämme. Minä vuodatin
katkeria kyyneleitä ja nukahdin. Seuraavana aamuna kysyin, oliko
Cairen kuolema mainittu sanomalehdissä samoinkuin marsalkka Soultin
manallemeno.



XXVII

LUOLAIHMISTEN NUORI JÄLKELÄINEN


Huomioni oli ollut oikea: Radégonde tai paremmin Justine — äitini näet
oli antanut hänelle jalon thüringiläisen nimen sijaan pyhimyksen nimen,
joka kaikuu sulavammin huulilta — Justine muutti tullessaan rauhallisen
talomme noidutuksi asumukseksi. Ymmärtänette minut oikein: en tarkoita,
että tuo yksinkertainen maalaistyttö oli saanut keijukaiselta
kumminlahjakseen kyvyn peittää porfyyrillä, kullalla ja kalliilla
kivillä niiden suojien seinät, joita hän siivosi. Ei, mutta hänen
tultuaan palvelukseen kajahtelivat huoneistossamme lakkaamatta ennen
kuulumattomat äänet, kamalat kolahdukset, kauhun huudot, hammasten
kiristys ja vihlova nauru; levisi hirmuinen kuohuvan rasvan ja palaneen
lihan käry; pesuvedet virtasivat kenenkään aavistamatta huoneisiin,
äkillinen savu pimitti päivän ja tukehdutti hengitystä, permannot
ritisivät, ovet paukkuivat, ikkunat helisivät, uutimet pullistuivat
kuin purjeet, puhalsi myrskyinen tuuli, ja ilmaantui kohtalokkaita
merkkejä isääni huolestuttamaan: hänen mustesäiliönsä tyhjensi
sisältönsä pöydälle, sulkakynät menettivät kärkensä, lampunlasi
särkyi joka ilta. Eikö tämä ollut täyttä noituutta? Äitini sanoi,
ettei Justine ollut huono tyttö ja että hänet voisi totuttaa ajan ja
kärsivällisyyden avulla, mutta myönsi hänen toistaiseksi särkevän
hieman liian paljon. Justine ei kumminkaan ollut kömpelö. Usein hän
päinvastoin hämmästytti vanhempia kätevyydellään. Mutta hän oli
kesytön, väkivaltainen ja aina valmis taisteluun, ja niinkuin eloton
aine aikojen alussa alkoi saada elämää ja sai inhimilliset tunteet
ja intohimot, niin kävi tämä Loiren luola-asukkaiden jälkeläinen
taistelemaan keittiö- ja talousesineitä vastaan ikäänkuin ne olisivat
olleet vihamielisiä henkiä.

Hän kävi kaikkein kovimpienkin metallien kimppuun. Ikkunansalvat ja
vesihanat jäivät hänen käsiinsä. Sitäpaitsi luovutti häneen periytynyt
ammoin eläneiden esi-isien henki hänet mitä villeimmän fetishismin
valtaan. Mutta kukapa meistä ei ole milloinkaan purkanut kiukkuaan
johonkin elottomaan esineeseen, joka on aiheuttanut hänelle kipua tai
vastustusta, kiveen, okaaseen tai oksaan?

Minä seurailin Justinen suorittamia jokapäiväisiä töitä uteliaisuuteni
milloinkaan herpautumatta. Äitini moitti minua tuhmasta
tyhjäntoimittelustani, kuten hän asiaa nimitti. Hänen arvostelunsa
ei osunut oikeaan: Justine herätti minussa mielenkiintoa sotaisella
käytöksellään ja senvuoksi, että kaikki hänen taloustoimensa saivat
epävarman ja pelottavan taistelun luonteen. Kun hän tarttui luutaansa
ja sulkaviuhkaansa ja virkkoi tuimasti: 'Täytyy tästä lähteä salia
siivoamaan', niin minä seurasin häntä, mieli tarkkaavaisessa vireessä.

Salissa oli suuri mahonkisohva ja leveitä nojatuoleja, joiden vanhoilla
punaisilla sametti-istuimilla tohtorin potilaiden piti odottaa
vuoroansa. Seiniä peittivät viheriät kukkaiset paperit, ja niitä
koristi kaksi vaskipiirrosta, 'Ajatarten karkelo' ja 'Napoleonin uni',
kaksi useista kohdin revennyttä öljymaalausta sekä kaksi sukulaisten
muotokuvaa: isäni setä, erittäin ruskeapintainen ja puettu nuttuun,
jonka kaulus kohosi tavattoman korkealle leuan upotessa valkoiseen
kaulaliinaan, ja eräs isotäti käherrettyine hiuksineen ja tiukasti
vartalon ympärille liittyvään mustaan pukuun puettuna. Nämä vanhat
muotokuvat, jotka sanottiin maalatun Kaarle X:n hallitusaikana,
vähän ennen heidän varhaista manallemenoansa, herättivät minussa
syvää murhemieltä. Salin varsinaisena rikkautena olivat kuitenkin
ne pronssikuvat, joita olivat tohtorille lahjoittaneet parantuneet
ja kiitolliset potilaat. Jokainen näistä taiteen tuotteista antoi
todistuksen lahjoittajansa sielusta. Niiden joukossa oli siroja
ja oli karuja. Ne eivät sointuneet toisiinsa kooltaan enempää
kuin luonteeltaankaan. Oven toisessa pielessä oli Milon Venus
pienennetyssä koossa ja suklaanväriseen metalliin valettuna pienellä
Boulle-tyylisellä pöydällä. Toisella puolen kylvi väärästä pronssista
valmistettu Flora hymyillen kullattuja sinkkikukkasiaan. Ikkunain
välissä nähtiin Michelangelon parrakas ja sarvipäinen Mooses. Pöydillä
näkyi nuori napolilainen kalastaja, joka piteli krapua saksista,
suojelusenkeli viemässä taivaaseen pientä lasta, Mignon kaipaamassa
kotimaataan, Mefistofeles kääriytyneenä yölepakkoviittaansa ja Jeanne
d'Arc rukoilemassa. Vihdoin Spartacus, joka oli murtanut kahleensa ja
heristi nyrkkejänsä lieden kellon yläpuolella.

Tauluja ja pronsseja puhdistaessaan Justine takoi niitä vihaisesti
laihalla höyhenviuhkalla. Tämä raipparangaistus ei suuresti
vahingoittanut vanhoja sukulaisiani, jotka olivat jo monet kovat
kokeneet, eikä vaikuttanut mitenkään Venuksen ja Mooseksen
täyteläisiin, selviin piirteisiin. Mutta uudenaikaiset veistokset
joutuivat siitä kärsimään. Pölyviuhkasta irralleen tempautuvat
höyhenet sijoittuivat suojelusenkelin siipien alle, kravun saksiin,
Jeanne d'Arcin miekkaan, Mignonin hiuksiin, Floran kukkakiehkuraan
ja Spartacuksen kahleisiin. Justine ei pitänyt näistä kuvatuksista,
kuten hän veistoksia nimitti, ja inhosi varsinkin Spartacusta.
Viimeksimainittua hän takoi kaikkein vimmatuimmin saaden sen
alustallaan horjahtelemaan. Spartacus huojui, vaappui kamalasti ja
uhkasi kaatua solvaajansa yli murskaten hänet kaatuessaan. Silloin
Justine huusi sille kurtistunein kulmin ja paisunein otsasuonin 'Hei,
totteletko!' aivan samoin kuin karjalle, jota oli tottunut ajamaan
illalla navattaan, ja torjui oikeaan osuvalla iskulla takaisin
rajoihinsa.

Näissä jokapäiväisissä taisteluissa pölyviuhka pian kadotti kaikki
höyhenensä. Siitä pitäen Justine pölytti pelkällä nahkakahvalla ja
paljaalla puulla. Sellaisen käsittelyn alaisena suojelusenkeliltä
karisivat siivet, Jeanne d'Arcilta miekka, nuorelta kalastajalta krapu,
Mignonilta hiuskihara, ja Flora ei sirotellut enää kukkia. Justine
ei tuosta ollenkaan välittänyt, mutta toisinaan tämä nuori Tourainen
asujain sentään seisoi hävityksensä keskellä, risti kätensä pölyviuhkan
varrelle, vaipui mietteisiinsä ja kuiskutti surumielisesti hymyillen: —
Ovatpa ne haperoa väkeä, nuo kuvatukset!



XXVIII

MONIHAARAINEN ELÄMÄ


Minä viihdyin Justinen seurassa, äitini mielestä liiankin hyvin.
Etsiessäni viihtymiseni syitä keksin useita sellaisia, jotka todistavat
viattomuuttani ja yksinkertaisuuttani. Nuoruuden luottavaisuus,
ystävyyden tarve, hilpeä ja leikkisä mielenlaatu ja hyvyys vetivät
minua hänen luokseen; mutta luolaihmisten jälkeläinen kiehtoi minua
toisistakin, vähemmän kiitettävistä syistä. Minä pidin häntä hieman
typeränä ja, kuten Mélanie sanoi, hieman raskassoutuisena, tylsänä
ja joka suhteessa minua älyttömämpänä. Itserakkauteni saikin hänen
seurassaan suurta tyydytystä. Minä nuhtelin ja opetin häntä huvikseni
ja luultavasti osoittamatta erikoista suvaitsevaisuutta. Olin ivaileva,
ja hän tarjosi runsaasti tilaisuutta ivailemiseen. Kun sitäpaitsi
olin kunnianhimoinen, kehittelin hänen nähtäviinsä paremmuuteni ja
tarjouduin hänen ihailunsa esineeksi.

Minä yritin loistaa hänen edessään, kunnes eräänä kauniina päivänä
havaitsin, ettei hän suinkaan minua ihaillut, vaan päinvastoin piti
sangen typeränä, arvostelukykyä ja ymmärrystä puuttuvana eikä millään
tavoin kauniina tai väkevänä. Mutta kuinka sainkaan tietoa noista
tunteista, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin otaksumani? Hän ilmaisi
ne itse, Jumala paratkoon! Justine oli karkean avomielinen. Hän osasi
tehdä itsensä ymmärrettäväksi, ja minun täytyi havaita, ettei hän minua
ollenkaan ihaillut. Omaksi kiitoksekseni on sanottava, etten ollut
senvuoksi vihoissani enkä rakastanut Justineä vähemmän kuin ennen.
Minä etsin uutterasti tuon yllättävän arvostelun syitä ja sainkin ne
selville, koska olin älykäs, ajattelipa luolaihmisten jälkeläinen
asiasta mitä tahansa. Kerron nuo syyt tässä sellaisina kuin ne minulle
ilmenivät. Ensinnäkin hän havaitsi minut laihaksi, kitukasvuiseksi,
kalpeaksi, 'puolta rumemmaksi ja heikommaksi kuin hänen veljensä
Symphorien, joka oli minua vuotta nuorempi, mutta varttuneempi. Hänen
mielestään oli pojan asiana olla lujatekoinen ja hyvin kasvanut,
voimakas ja hulivili. Ja älköön luultako, että väitän hänen olleen
väärässä. Toiseksi — vaikka tämä arvostelma voikin aluksi hämmästyttää,
kun ottaa huomioon, että sen lausuja oli nuori tyttö, joka ei osannut
lukea — hän piti minua tietämättömänä. Vaikka hän ei asiaa minulle
sanonut, huomasin kuitenkin hänen olevan ihmeissään, etten minä iälläni
tuntenut eläinten tapoja ja luonnon olioita, joihin hänen veljensä
Symphorien oli aikoja sitten perehtynyt, eräissä asioissa ilmenevä
viattomuuteni näytti hänestä naurettavalta, sillä vaikka hän olikin
kunniallinen tyttö, hän ei ollut naivi eikä pitänyt naivisuutta
arvossa. Vihdoin oli seikka se, että vaikka hän toisinaan nauroikin,
kuten sanoi, haljetakseen, osoitti hänen mielestään kuitenkin ilmeistä
ymmärryksen puutetta, jos ihminen nauroi minun tavallani alinomaa.
Hänen mielestään se osoitti, että ihminen tuntee huonosti elämää, joka
ei ole naurettava asia, ja että häneltä puuttuu sydäntä. Siinä ovat
selkeästi esitettyinä ne syyt, joiden nojalla Justine väitti minulta
puuttuvan kaiken älyn. Ja eivätpä ne totta puhuen olekaan huonot,
vaikka olinkin kaiken kaikkiaan pieni poika, joka kykeni käsittämään
paljon asioita. Mutta minä toimin toisinaan kerrassaan hämmästyttävästi.

Voisin kertoa montakin esimerkkiä. Esitän tässä erään, joka, ellen
erehdy, kuuluu ensimmäisiin Justinen talossamme viettämiin aikoihin.

Ruusutapettihuoneessa oli hyllypöydällä pieniä viheriöihin kansiin
sidottuja ja vaskipiirroksilla kaunistettuja nidoksia, joita äiti
antoi toisinaan luettavikseni. Se oli 'Lasten Ystävä'. Berquinin
kertoelmat siirsivät minut muinaiseen Ranskaan ja perehdyttivät
minut tapoihin, jotka olivat aivan toisenlaiset kuin meidän. Niinpä
luin kertomuksen eräästä kymmenvuotiaasta aatelismiehestä, joka
kantoi miekkaa ja oli kovin kärkäs sen paljastamaan joutuessaan
riitaan pienten kyläläisten kanssa. Mutta eräänä päivänä hän vetikin
huotrastaan esiin riikinkukonsulan, jonka hänen viisas kasvattajansa
oli sinne sijoittanut. Ajateltakoon, millaisen häpeän ja hämmingin
valtaan nuori herra joutui. Se läksy oli hänelle hyödyksi. Hän ei
esiintynyt sen koommin kopeana eikä kiukkuisena. Nuo vanhat tarinat
tuntuivat minusta rakkailta ja liikuttivat minut kyyneliin. Muistan
eräänä päivänä lukeneeni tarinaa kahdesta esivallan edustajasta, jotka
hellyttivät mieltäni hyvyydellään ja alttiudellaan. He toivat — en enää
tiedä, miten — iloa köyhien talonpoikien luo, jotka tarjosivat heille
illallista. Matalassa majassa ei ollut lautasia, ja esivallan miehet
levittivät lihamuhennoksen leivälle. Siinä suhteessa he tuntuivat
minusta niin verrattomilta, että päätin aamiaista syötäessä heitä
jäljitellä. Ja vaikka äitini esitti päteviä vastalauseita, tahdoin
välttämättä syödä lampaanlihamuhennokseni leivältä. Minä ripottelin
kastiketta rinnoilleni, äiti nuhteli minua, ja Justine silmäili
säälivästi.

Tuo on pieni seikka. Siitä muistuu mieleeni toinen, joka on samanlainen
eikä tuota melkoisempi, mutta jonka siitä huolimatta kerron, koska
minulle ei ole tärkeä melkoisuus, vaan totuus.

Minä luin Berquinia ja luin myöskin Bouillyä. Bouilly, joka ei ollut
yhtä vanhanaikainen kuin Berquin, oli siitä huolimatta yhtä liikuttava.
Hän tutustutti minut nuoreen Liseen, joka lähetti tuttavansa varpusen
välityksellä viestejä rouva Helvétiukselle kehoittaen häntä toimimaan
erään onnettoman perhekunnan hyväksi. Nuori Lise herätti minussa
vilkasta, jopa levotontakin ystävyydentunnetta. Minä kysyin äidiltä,
elikö Lise vielä. Äiti vastasi, että hän varmaan oli nykyjään sangen
iällinen. Sitten miellyin erääseen pieneen orpopoikaan, jota herra
Bouilly kuvailee mitä ihastuttavimmin. Poika oli kovin onneton, vailla
suojaa ja puolialaston. Eräs vanha tiedemies otti hänet hoiviinsa,
antoi hänen työskennellä kirjastossaan ja lahjoitti hänelle vanhoja
lämpimiä vaatteitaan, joita hieman korjattiin. Siinä se seikka, joka
minuun väkevimmin vaikutti! Hartaimpana toivonani oli tulla puetuksi,
niinkuin Bouillyn orpopoika, täysikasvaneen vanhoihin vaatteisiin. Minä
pyysin niitä isältäni, pyysin kummisedältäni, mutta he vain ivailivat
minua. Eräänä päivänä, ollessani yksin huoneistossa, havaitsin erään
kaapin perällä lievenutun, joka minusta näytti riittävän vanhalta.
Puin sen ylleni ja lähdin tarkastelemaan itseäni kuvastimessa. Liepeet
viistivät maata ja käteni peittyivät hihoihin. Siihen mentäessä
ei ollut tapahtunut suurta vahinkoa. Mutta luulenpa, että tarinaa
noudattaen hieman korjailin lievenuttua käyttäen apunani saksia. Nuo
korjaukset kietoivat minut sangen ikävään juttuun. Täti Chausson
otaksui aiheettomasti, että minussa oli epäterveitä taipumuksia.
Äitini syytti minua siitä, mitä väärin nimitti pahanilkiseksi
apinoimiseksi. Minua ei ymmärretty. Minä tahdoin muuttua vuoroin
Berquinin kuvailemaksi esivallan edustajaksi, vuoroin Bouillyn
orpo-pojaksi, tahdoin esiintyä monena eri henkilönä, elää monihaaraista
elämää. Minä noudatin palavaa halua päästä urkenemaan itsestäni, tulla
toiseksi, useiksi toisiksi, kaikiksi toisiksi, jos mahdollista, koko
ihmiskunnaksi ja koko luonnoksi Siitä on minuun jäänyt verrattain
harvinainen kyky helposti sujuttautua toisten ihmisten mielialoihin,
oivaltaa hyvin toisinaan liiankin hyvin ne tunteet ja perusteet, joita
minua vastaan ilmaistaan.

Viimeksimainittu piirre sai Justinen lopullisesti vakuutetuksi siitä,
että olin tylsämielinen. Siitä pitäen nuori tourainelainen piti minua
vaarallisena idioottina.

Kun tutustuin ristiretkien historiaan, sytyttivät kristittyjen ritarien
sankariteot mieleeni innon liekin. On kiitettävää, jos ihminen tahtoo
jäljitellä ihailemaansa. Ollakseni mahdollisimman suuressa määrin
Bouillonin Gottfriedin kaltainen minä valmistin itselleni varukset ja
kypärin paperista, johon olin liimannut suklaan verhona käytettyjä
metallilehtiä. Ja jos huomautetaan, että sellainen asu muistutti
vähemmän kahdennen- ja kolmannentoista vuosisadan panssaripaitoja
kuin viidennentoista vuosisadan kiilloitettuja varuksia, vastaan
arastelematta, että kuuluisat maalaajat ovat siinä suhteessa
menetelleet erinomaisen vapaasti. Kuten aivan kohta liiankin selvästi
käy ilmi, oli tärkeimpänä aseenani pahvista leikattu kaksiteräinen
kirves, joka oli kiinnitetty vanhaan sateensuojan kahvaan. Siinä asussa
minä kävin hyökkäämään keittiötä vastaan, joka edusti Jerusalemia,
ja iskin kirveelläni kerran toisensa jälkeen Justineä, joka lieteen
tulta sytyttäessään tuli vastoin tahtoansa esiintyneeksi uskottomana.
Mielessäni palava innon tuli loi voimaa käsivarteeni. Justine,
joka ei ollut arkanahkainen, vaan suorastaan kovapintainen, kuten
hän itse sanoi, olisi sietänyt hyökkäykseni rauhallisesti, ellei
kaksiteräinen kirveeni olisi siepannut myssyä hänen päästään. Myssy
näet oli hänelle erinomaisen kallisarvoinen, ei ainoastaan mieluisan
muotonsa ja runsaiden pitsiensä vuoksi, vaan myöskin salaperäisistä
ja syvällisistä syistä, kenties kotiseudun ja isänmaan vertauskuvana,
palvotun maanpaikan tytärten tunnusmerkkinä. Justine piti sitä
kunnianarvoisana, hän piti sitä pyhänä. Ja nyt se temmattiin hänen
päästään häpeällisellä tavalla! Hän kuuli sen rusahtavan rikki. Ja minä
olin samalla iskulla saanut aikaan vielä pahempaakin: olin saattanut
epäjärjestykseen Justinen tukkalaitteen. Ja Justine piti hiustensa
järjestystä koskemattomana. Hän valvoi kesyttömän häveliäänä, ettei
mikään, ei edes äidin käsi tai tuulenhenki päässyt häiritsemään
tiukkaan vedettyjen nauhojen ja kaitain palmikkojen sangen rumaa
sopusuhtaisuutta. Ei milloinkaan, ei missään tilaisuudessa ollut häntä
yllätetty kampaamattomana, ei erään sairauden aikana, joka oli pitänyt
hänet kuusi viikkoa vuoteen omana huoneessaan, jossa äitini kävi joka
päivä häntä hoitamassa, eikä sinä kauhun yönä, jolloin huudettiin tulen
olevan irti ja jolloin hän kuun valossa, talonmiehen nähden, juoksi
pihalle paitasillaan ja paljain jaloin, mutta hiukset mitä parhaassa
järjestyksessä. Tuon koskemattoman järjestyksen säilyttämistä hän piti
kunnianaan, maineenaan ja hyveenään. Yhden ainoan suortuvan paikoiltaan
siirtyminen merkitsi häpeätä. Tuntiessaan iskun kohdanneen päähinettään
ja hiuslaitettaan Justine vavahti ja kosketti päätänsä molemmin käsin.
Aluksi hän tahtoi epäillä onnettomuutta. Hänen täytyi tunnustella
niskaansa kolmeen kertaan saadakseen vakuuden siitä, että päähine oli
pilalla ja hiukset häväistyt. Vihdoin hänen oli pakko tajuta, mitä oli
tapahtunut. Pitseissä oli reikä, sormenmentävä, ja siitä pisti esiin
suortuva, pituudeltaan ja paksuudeltaan rotanhännän veroinen. Silloin
valtasi Justinen mielen synkeä murhe. Onneton huudahti:

— Minä lähden!

Vaatimatta korvaamattoman solvauksen korvausta ja lausumatta minulle
hyödyttömiä moitteita hän lähti keittiöstä huolimatta luoda minuun
silmäystäkään.

Äidilläni oli ääretön vaiva saadessaan hänet peruuttamaan päätöksensä.
Luolaihmisten nuori jälkeläinen ei varmaankaan olisi suostunut
palaamaan virkaansa, ellei olisi asiaa harkittuaan pitänyt nuorta
herraa pikemmin typeränä kuin ilkeänä.



XXIX

NEITI MERELLE


Ellen erehdy, vallitsi siihen aikaan Malaquais'n kauniin rantakadun
varrella sellainen elämän mieluisuus, ihmisten ja olioiden välinen
tutunomaisuus ja hiljainen sulo, jota nykyjään ei ole enää olemassa.
Minusta tuntui, että ihmiset olivat lähempänä toisiaan; tai kenties
liitti heitä toisiinsa minun lapsellinen myötätuntoni. Olipa miten
hyvänsä, joka tapauksessa nähtiin syntymätaloni pihamaalla aamuisin
talon omistaja, herra Bellaguet, fetsi päässä ja ruudukas aamunuttu
yllään, rauhallisesti juttelemassa herra Morinin, naapuritalon
portinvartijan ja Edustajakamarin virkailijan kanssa. Ja ken ei
ole heitä nähnyt, siltä on jäänyt näkemättä kaunis asia: he näet,
he molemmat, edustivat koko sitä hallitusjärjestelmää, joka oli
saanut alkunsa loistokkaina vallankumouspäivinä. Mutta vahinko on
korvattavissa: Daumier on kivipiirroksissaan esittänyt heidät sadat
kerrat. Kaikki ihmiset tunsivat toisensa, ja äitini, istuessaan
iltapuolella kello kolmen aikaan ompelemassa ikkunan luona,
resedaruukun takana, virkkoi lasikuistille katsellen:

— Neiti Mérelle näkyy menevän opettamaan kielioppia herra Bellaguet'n
pikku tytölle. Hän on viehättävä, neiti Mérelle, ja hänen käytöksensä
on moitteeton.

Tunnustettiin yleisesti, että neiti Mérelle käyttäytyi hienosti ja oli
aina hyvin puettu. Ellen olisi varuillani, kuvailisin varmaan hänen
vaatetuksestaan puhuessani nykyaikaisia pukuja. Luulen, että niin on
meidän kaikkien laita: ajan kuluessa me vaatetamme muistissamme uuden
muodin mukaisesti ne nuoret naiset, joita olemme aikoja sitten nähneet.
Samoin menetellään teatterissa esitettäessä näytelmäkappaleita,
jotka ovat kymmenen, viidentoista tai kahdenkymmenen vuoden ikäiset:
jokaisessa uusinnossa sovitetaan sankarittaren asu ajan muotia
vastaavaksi. Mutta minussa elää historiallinen vaisto ja mieltymys
menneisiin asioihin. Niinpä varonkin sellaista nuorennusta, joka
muuttaa aikakauden näköä, ja sanon, että neiti Mérelle, joka oli
silloin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden ikäinen, esiintyi
puuhkahihaisena ja että hänen hameensa, päinvastoin kuin nykyiset,
avartui kohti helmaa. Hän painoi povelleen kashmiriliinan solmua, ja
hänellä oli, kuten silloin sanottiin, vaapsahaisen vartalo. Unohdin
mainita, että hänen poskiaan kehystivät pitkät kullankeltaiset
hiuskierteet ja että hänen päätänsä peitti, vuodenajasta riippuen,
samettikapotti- tai olkihattu, jota luullakseni mainittiin nimellä
cabriolet ja jonka kauas eteenpäin ulkoneva reuna peitti profiilin
näkymättömiin. Sanalla sanoen: hän pukeutui muodin mukaisesti.

Minä olin siihen aikaan kahdeksan vuoden ikäinen. Tietoni olivat
vähäiset, mutta miellyttävällä tavalla hankitut: olin saanut
ne äidiltäni. Niihin sisältyi lukeminen, kirjoittaminen ja
luvunlasku. Minun sanottiin suoriutuvan ikäisekseni varsin hyvin
oikeinkirjoituksesta, partisipimuotoja lukuunottamatta. Äitini oli
nuoruudessaan alkanut pelätä partisipejä siinä määrin, ettei ollut
koskaan täysin pelostaan tointunut, ja varoi hyvin johdattamasta minua
niille kieliopin poluille, joilla pelkäsi eksyvänsä. Yksin rakas
äitini hyväntahtoisuudessaan myönsi minussa olevan järkeä; kaikkien
muiden ihmisten mielestä, isäni ja hoitajattareni heihin luettuina,
minä olin sangen vähälahjainen lapsi, joskin minussa oli eräänlaista,
mutta toisten lasten ymmärryksestä poikkeavaa älyä. Minun älyni oli
laadultaan spekulatiivisempi ja näytti epävarmemmalta ja heikommalta,
koska kohdistui useampiin ja vaihtelevampiin esineisiin. Vanhempain!
mielestä minä olin liian nuori ja liian heikko terveydeltäni voidakseni
tulla toimeen koulukodissa, ja kaupunginosamme pieniä kouluja he
pitivät syystäkin epäsiisteinä ja järjestyksettöminä. Isäni oli
palannut kotiin minkäänlaista mielenylennystä kokematta varsinkin
eräästä Rue des Marais-Saint-Germainin varrella sijaitsevasta
laitoksesta, jossa musteen ja pölyn tummentaman likaisen ja löyhkäisen
salin perällä näkyi lihavuuteensa ja kiukkuunsa tukehtuva halvautunut
maisteri ja hänen tuolinsa edessä polvillaan kymmenkunta lasta,
aasinkorvat päässä. Maisteri uhkasi raipallaan muuta luokkaa,
kolmeakymmentä pientä veitikkaa, jotka nauroivat, itkivät ja kiljuivat
kaikki yhtaikaa ja viskoivat mustepulloja, vihkoja ja kirjoja toistensa
kalloihin.

Näiden olosuhteiden vallitessa äitini kehitteli suunnitelman, jonka
mukaan opettajattarekseni oli otettava neiti Mérelle, neiti Pauline
Mérelle itse. Yritys oli suuri ja hankala. Neiti Mérelle jakoi opetusta
ainoastaan ruhtinaille tai upporikkaille porvarillisille; hänet
nähtiin vain rikkaissa tai jalosukuisissa perheissä. Hän oli vanhan
Bellaguet'n, talonomistajamme, suosikki, tuon rikkaan rahamiehen, joka
oli naittanut tyttärensä Villeragues- ja Monsaigle-sukujen jäsenille,
ja kovin epäiltävää oli, suostuisiko hän opettamaan aivan vähäpätöisen
lääkärin poikaa. Isäni näet oli köyhä, ja se vastenmielisyys, jota hän
tunsi palkkionottamista kohtaan, ei suinkaan hänen varallisuuttaan
lisännyt, puhumattakaan siitä, että hän luonnostaan mietteliäänä vietti
ihmisen tarkoitusta aprikoiden sen ajan, jonka hän lahjattomampana
olisi käyttänyt omaisuutensa kartuttamiseen. Tohtori Nozière oli rikas
ainoastaan aatteista ja tunteista. Äitini, joka kaikesta huolimatta
tahtoi saada neiti Mérellen opettajattarekseni, tiedusteli asiaa
Petit-Saint-Thomas'n kassanhoitajattaren rouva Montet'n välityksellä.
Viimeksimainittu oli isäni hoidokkaita, ja hänet mainittiin vanhan
rouva Mérellen läheisenä ystävänä. Vanhalla rouvalla oli aina
käsivarrellaan jouhivasu, ja hän näytti tyttärensä palvelijalta. Puhun
hänestä kuulopuheiden nojalla, sillä en ole milloinkaan häntä nähnyt.
Rouva Montet'n kehoituksesta nuori opettajatar suostui askarruttamaan
minua joka päivä kello yhdestä kahteen.

— Kuulehan, Pierrot, neiti Mérelle tulee huomenna antamaan sinulle
ensimmäisen oppitunnin, sanoi äiti hilliten iloansa, johon liittyi
hieman ylpeyttä.

Tuon kuullessani minä menin makuulle sellaisen levottomuuden vallassa,
että kesti ainakin kymmenen minuuttia, ennenkuin pääsin uneen, ja
luulenpa uneksineenikin asiasta.

Seuraavana päivänä äitini piti huolta siitä, että tulin tavallista
huolellisemmin puetuksi, kampasi ja voiteli tukkani, ja minä vuodatin
vielä omin neuvoin voidetta päälaelleni. Olisin pessyt kätenikin
toistamiseen, ellen olisi kokemuksesta tietänyt, että sellainen
menettely oli hyödytöntä ja että pienten poikien kädet ovat aina
likaiset, vaivautuipa kuinka paljon tahansa.

Neiti Mérelle saapui määrättyyn aikaan. Hän saapui, ja koko huoneiston
täytti heliotroopin tuoksu. Äitini johdatti meidät molemmat oman
huoneensa vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka seiniä peittivät
kukilliset paperit. Hän sijoitti meidät pyöreän mahonkipöydän ääreen,
vakuutti, ettei kukaan tulisi meitä häiritsemään, ja vetäytyi pois.

Neiti Mérelle avasi heti pienen nahkasalkun, otti siitä kirjepaperia
ja siilin piikistä tehdyn, hopeapalloseen päättyvän kynänvarren ja
alkoi kirjoittaa. Hän kirjoitti erittäin nopeasti ja pysähtyi vain
silloin tällöin silmäilläkseen hymyillen kattoon ja suositellakseen
luettavakseni La Fontainen satuja, jotka sattuivat olemaan pöydällä.
Niin kului ensimmäinen opetustunti, ja kun äiti kysyi, oliko neiti
Mérelle teettänyt minulla paljon työtä, minä vastasin myöntävästi
oikein oivaltamatta, että valehtelin.

Seuraavana päivänä, asetuttuaan jälleen paikalleen pöydän luo,
opettajattareni neuvoi jälleen minua tutkimaan mainittuja tarinoita
ja alkoi kirjoittaa jonkinlaisen hurmion valtaamana; toisinaan hän
pysähtyi ikäänkuin innoitusta odottamaan, ja kun hänen kauniit silmänsä
sattumalta osuivat minuun, näin hänen kasvoissaan tyynen ja lempeän
välinpitämättömyyden ilmeen. Kolmas tunti kului samoin ja niin kaikki
seuraavatkin. Minä ahmin häntä katseillani; kolmen neljännestunnin
aikana, opetustunnin kestäessä, minä join hänen silmäteräinsä
kirkkautta. Nuo silmäterät tuntuivat minusta merkilliseltä ihmeeltä.
Ja vielä nyt, pitkien aikojen kuluttua, uskon, että tosiaankin oli
niin laita. Ne olivat kuin Parman orvokeista tehdyt, ja pitkät ripset
loivat niihin varjoa. Minä en ole unohtanut yhtäkään noiden kauniiden
kasvojen piirrettä: neiti Mérellen sieraimet olivat hieman avoimet,
sisäpuolelta rusottavat kuin kissanpennun nenä; hänen suupielensä
kiertyivät hieman ylöspäin, ja huulessa oli hieno untuva, jonka
huomaamattomat haivenet minun lapsen-silmäni saattoivat suurennuslasin
tavoin näkyviin. Opettajattareni suomaa vapaata aikaa minä en käyttänyt
La Fontainen satujen lukemiseen, kuten hän neuvoi minua tekemään, vaan
katselin häntä ja yrittelin arvailla, millaisia kirjeitä hän kirjoitti.
Minä johduin siihen vakaumukseen, että ne olivat rakkauskirjeitä,
enkä erehtynytkään, kunhan jätetään huomioonottamatta, ettemme, neiti
Merelle ja minä, silloin käsittäneet rakkautta ihan samalla tavalla.
Miettiessäni sitten, millaisille henkilöille hän kirjoitti, kuvittelin
heidän olevan taivaan enkeleitä, en senvuoksi, että tuo olisi tuntunut
kovin todennäköiseltä omasta mielestänikään, vaan siitä syystä, että
sellainen ajatus pelasti minut mustasukkaisuuden tuskista.

Neiti Mérelle ei lausunut minulle koskaan sanaakaan. Minä kuulin
hänen äänensä soinnun hänen lukiessaan, milloin hellän alakuloisesti,
milloin säteilevän hilpeästi, eräitä vastikään kirjoittamiaan lauseita.
Minä en kyennyt seuraamaan niiden ajatusta; muistan vain, että hän
niissä puhui kukkasista ja lintusista, tähdistä ja muratista, joka
kuolee siihen, mihin kiintyy. Hänen äänensä helinä sai sydämeni kielet
sopusointuisesti väräjöimään.

Äitini, jolla oli tosiaankin taikauskoinen käsitys partisipeistä, kysyi
minulta aika ajoin, olinko jo saapunut opettajattareni johtamana siihen
kieliopin kohtaan, joka hänen mielestään oli kaikkein epämieluisin
ja vaikein, varsinkin kun tulee kysymykseen erottaa toisistaan
verbaalinen adjektiivi ja partisipin preesensmuoto. Minä vastasin
hänelle vältellen ja tavalla, joka sai hänet murheelliseksi, koska
hänen oli pakko epäillä älyäni. Mutta kuinka olisinkaan voinut hänelle
sanoa, että neiti Mérellen minulle jakaman opetuksen muodostivat hänen
silmänsä, huulensa, vaaleat hiuksensa, hänestä uhoava tuoksu, hänen
hengityksensä, hameen kevyt kahina ja paperilla kiitävän kynän rapina?

Minä en väsynyt katselemaan opettajatartani. Erikoisesti ihailin
häntä silloin, kun hän kirjoittamasta lakattuaan mietteissään laski
kynänvartensa hopeisen pallosen huulilleen. Myöhemmin, nähdessäni
Napolin museossa sen pompeijilaisen maalauksen, jonka pyörylässä
nähdään runotar, muusa [Epäilemättä eräs runottarista. Mutta samassa
museossa on nähtävissä eräs toinen pompeijilainen maalaus, joka esittää
leipuri Proculuksen vaimoa pitelemässä aivan samoin piirrintänsä ja
tilikirjaansa.], samoin pitelemässä piirrintään huulillaan, minä
säpsähdin muistaessani lapsuuteni hurmaavaa näkyä.

Niin, minä rakastin neiti Mérelleä, ja hän hurmasi minua melkein yhtä
suuressa määrässä välinpitämättömyydellään kuin kauneudellaan. Hänen
välinpitämättömyytensä oli rajaton ja jumalallinen. Opettajattareni ei
milloinkaan virkkanut minulle mitään, ei hymyillyt minulle koskaan;
minä en saanut häneltä milloinkaan kiitosta enempää kuin moitettakaan.
Voipa ollakin niin, että jos hän olisi osoittanut minulle vähintäkin
hyväntahtoisuutta, lumous olisi lauennut. Mutta niiden kymmenen
kuukauden aikana, joina harjoitin opintoja hänen johdollaan, hän ei
ilmaissut minulle mielenkiinnon häivääkään. Toisinaan aioin ikäkauteni
viatonta uskaliaisuutta noudattaen suudella häntä; kosketin kädelläni
hänen hamettaan, joka oli kullan- ja hopeanhohtoinen kuin kaunis
höyhenpuku, ja yritin istuutua hänen polvelleen; mutta hän siirsi
minut syrjään kuin pienen koiran huolimatta minua moittia tai kieltää.
Tuntien hänet saavuttamattomaksi en antaunutkaan usein sellaisen
puuskan valtaan. Melkein kaiken hänen vaiheillaan viettämäni ajan
olin melkein tylsämielinen ja eräänlaiseen suloiseen tyhmyydentilaan
vajonnut. Niin jouduin jo kahdeksan vuoden ikäisenä kokemaan, että
onnellinen on se, joka lakkaa ajattelemasta ja ymmärtämästä ja
syventyy kauneuden katselemiseen, ja minulle selvisi, että rajaton
kaipaus, johon ei sisälly pelkoa eikä toivoa, ja joka ei ole
tietoinen itsestään, tuottaa sielulle ja aisteille täydellisen ilon
ollen täydellinen oma tyydytyksensä. Mutta kahdeksantoista vuoden
ikäiseksi ehdittyäni, olin tuon jo unohtanut enkä ole sittemmin
milloinkaan voinut sitä täydellisesti uudelleen oppia. Niinpä pysyinkin
liikahtamatta opettajattareni edessä, posket nyrkkeihin nojattuina ja
silmät suurina. Kun sitten vihdoin hurmioni hälveni (se näet sentään
hälveni), ilmaisin tätä hengen ja ruumiin heräämistä potkimalla pöytää
ja tuhrimalla La Fontainen teosta musteella. Mutta yksi ainoa neiti
Mérellen katse sai minut jälleen vaipumaan syvään mielenrauhaan. Tuo
katse vailla vihaa ja rakkautta riitti minut lannistamaan.

Hänen lähdettyään minä polvistuin permannolle hänen tuolinsa eteen.
Se oli pieni jacarandapuusta tehty Louis-Philippen aikainen ja
goottilaista tyyliä tavoitteleva tuoli. Selkänoja oli suippokaarinen,
ja hienosti kirjaellussa istuimessa nähtiin espanjalainen
lintukoira punaisella pohjalla. Tämä tuoli tuntui minusta maailman
kallisarvoisimmalta esineeltä, kun neiti Mérelle siinä istui. Mutta
totta puhuen olivat nuo mietteeni vain lyhytaikaiset; minä poistuin
huoneesta hurjasti hypähdellen ja huutaen täyttä kurkkua. Äitini on
minulle kertonut, etten ollut milloinkaan niin meluisa kuin tuona
aikana, ja perheen perintätarina tietää, että kilpailin Justinen kanssa
järkyttävien tapausten aiheuttajana. Pienen palvelijattaremme saadessa
keittiön todellisen tuhotulvan valtaan minä sytytin kiinalaismallisen
lampunvarjostimen, josta isäni erityisesti piti ja jonka oli luultu
säilyvän talon ainaisena kaunisteena. Toisinaan olimme, Justine ja
minä, osallisina samassa mullistuksessa, esimerkiksi silloin, kun
kierimme molemmat, pullo kädessä, kellarin portaita alas, ja samoin
sinä traagillisena aamuna, jolloin yhdessä kastellessamme ikkunalla
olevia kukkia pudotimme kastelukannun herra Bellaguet'n päähän.
Siihen aikaan tapahtui myös, että minä järjestin mitä innokkaimmin
tinasotilaitani ruokasalin pöydälle syösten ne mitä tuimimpiin
taisteluihin huolimatta Justinesta, joka aikoi kattaa pöytää ja
vannotti minua väistymään tieltä; minun yhä kieltäytyessäni keräämästä
sotavoimiani laatikkoihinsa hän koppoi huudoistani huolimatta voittajat
ja voitetut sekasortoisena joukkona esiliinaansa. Kostaakseni kärsimäni
piilotin Justinen ompelukotelon keittiön uuniin ja yritin muutenkin
keksiä asioita, jotka olivat omansa tuota yksinkertaista olentoa
vimmastuttamaan. Sanalla sanoen: minä olin lapsi varsin lapsellinen,
poika poikamainen, pieni vilkas ja hilpeä olento. Ja totta on sekin,
että neiti Mérelle vaikutti minuun vastustamattomasti ja että hänet
nähdessäni jouduin kokemaan lumousta, jollaista nähdään ainoastaan
arabialaisissa tarinoissa.

Kymmenen kuukautta kestäneen noituuden jälkeen äitini ilmoitti
päivällisen aikana, ettei opettajattareni enää palaa.

— Neiti Mérelle, lisäsi äitini, sanoi minulle tänään, että olet nyt
kyllin edistynyt ja voit mennä lukioon ensi lukuvuoden alussa.

Merkillistä! Minä kuulin tuon uutisen kummastumatta, joutumatta
epätoivoon, melkeinpä asiaa valittelematta; se ei ollut minulle
yllättävä asia: Minusta tuntui pikemmin aivan luonnolliselta, että
ilmestys katosi. Siten ainakin selitän sen mielenrauhan, jonka valtaan
jäin. Neiti Merelle oli jo luonani ollessaan niin etäinen, että
voin sietää hänen loittonemistaan koskevan ajatuksen. Sitäpaitsi ei
ihminen kahdeksan vuoden ikäisenä kykene kovin syvästi kärsimään eikä
kaipaamaan. — Opettajattaresi jakamien tietojen nojalla, jatkoi äiti,
osaat nyt ranskan kielioppia siinä määrin, että sinut voidaan heti
ottaa latinaluokalle. Olen erittäin kiitollinen tuolle viehättävälle
neidille, joka on opettanut sinulle partisipisäännöt; ne ovat kielemme
hankalimmat, ja minä en valitettavasti ole milloinkaan kyennyt sitä
vastusta voittamaan, koska en ole saanut hyvää alkuopetusta.

Rakas äitini erehtyi. Ei, neiti Mérelle ei opettanut minulle
partisipisääntöjä, mutta hän kirkasti minulle arvokkaampia totuuksia
ja hyödyllisempiä salaisuuksia; hän johdatti minua viehätyksen ja
sulon palvontaan, hän opetti välinpitämättömyydellään minua nauttimaan
kauneudesta silloinkin, kun se on heltymätön ja etäinen, rakastamaan
sitä epäitsekkäästä ja se on taito, jota ihminen elämässään toisinaan
tarvitsee.

Minun pitäisi päättää tähän neiti Mérellen tarina. En tiedä, mikä
paha haltia minut yllyttää vielä viime tingassa sen pilaamaan. Teen
sen ainakin lyhyesti. Neiti Mérelle ei jäänyt opettajattareksi. Hän
lähti Como-järven rantamille ja eleli siellä nuoren Villeraguesin
kanssa, joka ei ottanut häntä vaimokseen, vaan naitti hänet sedälleen
Monsaiglelle, joten neiti Mérellen kohtalo siinä suhteessa muistuttaa
lady Hamiltonin elämänvaiheita. Mutta neiti Mérellen elämä kului
salatummin ja tyynemmin. Minulle tarjoutui useita tilaisuuksia saada
nähdä hänet jälleen, mutta minä varoin huolellisesti käyttämästä niitä
hyväkseni.



XXX

PYHÄ VIMMA


Suunnilleen näinä aikoina minä selailin erään kauniin kesäisen päivän
iltapuolella, ikkunan luona istuen, erittäin vanhaa ja aivan resuista
kuvaraamattua, jonka pöyhkeät ja kuivakiskoiset piirrokset toisinaan
minua hämmästyttivät, mutta eivät vahingossakaan viehättäneet, sillä
niistä puuttui se sulo, jota vailla ei mikään ole koskaan minua
miellyttänyt. Yksi ainoa kuva minulle kelpasi. Siinä nähtiin nainen,
jolla oli päässä erittäin pieni myssy, hiukset kammattu päälaelta
sileiksi ja korvallisilta koholleen; niskasolmu oli pallomainen,
varsin tarkoin Ludvig XIII:n ajan muodin mukainen, ja kaulassa oli
pitsikaulus. Hän seisoi italialaismallisella pengermällä ja ojensi
Jeesukselle Kristukselle jalkalasia, joka oli täynnä vettä. Minä
katselin tuota naista, joka minusta näytti kauniilta, mietiskelin tuota
salaperäistä kohtausta ja varsinkin ihastelin lasin hienoa muotoa ja
sen jalkaa koristavia lasitimantteja. Minä olin täynnä sellaisen lasin
kaipausta, kun äitini samassa kutsui minut luokseen ja virkkoi:

— Kuulehan, Pierre, me lähdemme huomenna Mélanien luo... Olet varmaan
tyytyväinen?

233

Minä olin tyytyväinen. Oli kulunut kolmatta vuotta siitä, kun Mélanie
oli lähtenyt veljentyttärensä luo maaseudulle. Alkuaikoina olin
kiihkeästi halunnut saada nähdä jälleen vanhan hoitajattareni. Olin
rukoillut äitiä lähtemään kerallani hänen luokseen. Aikaa voittaen tuo
haluni laimeni, minä olin tottunut olemaan häntä näkemättä, ja hänen
jo kaukainen muistonsa häipyi vähitellen mielestäni. Niin, minä olin
tyytyväinen, mutta toden tunnustaakseni iloitsin varsinkin siitä,
että pääsisin matkustamaan. Vanha raamattuni avoinna polvillani minä
ajattelin Mélanieta, moitin kiittämättömyyttäni ja yritin rakastaa
häntä niinkuin muinoin. Minä vedin hänen muistonsa esiin mieleni
pohjalta, pyyhin ja hankasin sitä, sain sen kiiltämään ja näyttämään
kieltämättä hieman kuluneelta, mutta puhtaalta esineeltä.

Nähdessäni äidin päivällisen aikaan juovan varsin tavallisesta lasista
sanoin hänelle:

— Äiti, kun kasvan suureksi, annan sinulle kauniin jalkalasin, niin
pitkän kuin liljanvarsi, sellaisen kuin olen nähnyt vanhassa kuvassa,
jossa eräs nainen ojentaa juotavaa Kristukselle.

— Minä kiitän sinua siitä ennakolta, Pierre, vastasi äitini, mutta emme
saa unohtaa viedä vanhalle Mélanie-rukalle kakkua, sillä hän pitää
kovin leivoksista.

Me matkustimme junalla Versaillesiin. Asemalla olivat meitä odottamassa
ontuvan hevosen vetämät ajoneuvot, joita ohjasi puujalka-poika. Hän
vei meidät Jouyhin halki laaksomaan, jonka niityissä ja puutarhoissa
virtasi puroja ja jota ympäröivät tummat metsät.

— Tie on kaunis, virkkoi äiti. Se on varmaan ollut vielä kauniimpi
keväällä, kun omena-, kirsikka- ja persikkapuut muodostivat valkoisia,
ruusunpunaiselle vivahtavia ryhmiä. Mutta silloin oli nurmella vain
arkoja ja kalpeita kukkasia, leinikköjä ja päivänkakkaroita. Katso:
kesän kukkaset ovat uskaliaammat ja kohottavat päin päivää hohtoisia
värejänsä, sinikaunokit, kukonkannukset, peltounikot.

Minua ihastutti kaikki, mitä näin. Me saavuimme kartanoon ja tapasimme
rouva Denizot'n pihalla, lähellä tunkiota, tadikko kädessä.

Hän vei meidät savuttuneeseen tupaan, missä Mélanie istui lieden
kulmassa korkealla maalaamattomalla tuolilla kutoen jotakin sinisestä
villalangasta. Hänen ympärillään surisi kärpäsparvi. Liedellä porisi
pata. Meidän tullessamme Mélanie yritti nousta seisomaan. Äitini esti
häntä ystävällisin elein. Me suutelimme toisiamme. Suuni upposi hänen
pehmeään poskeensa. Hän liikutti huuliansa, mutta mitään ääntä ei
kuulunut.

— Vanha-rukka on ihan unohtanut puhumisen, virkkoi rouva Denizot. Ei
kummakaan: hänellä on siihen täällä kovin vähän tilaisuutta.

Mélanie pyyhki esiliinansa nurkalla himmentyneitä silmiään. Sitten hän
hymyili meille, ja hänen kielensä siteet laukesivat:

— Hyvä Jumala, onko mahdollista, että olette tullut, rouva Nozière? Te
olette ihan ennallanne. Mutta pikku Pietari on kovin kasvanut! Hän ei
ole enää entisensä... Rakas lapsi ahdistaa meidät toiseen maailmaan.

Hän kysyi, kuinka voi isäni, kaunis mies ja köyhiä armahtavainen,
kuinka täti Chausson, joka nosti maasta jokaisen löytämänsä
nuppineulan, mikä olikin kiitettävää, koska ei saa mitään kadottaa,
kuinka kelpo rouva Laroque, joka oli tarjonnut minulle hillo-voileipiä,
ja hänen papukaijansa Navarino, joka oli kerran purrut sormeni
verille. Hän kysyi, pitikö kummisetäni herra Danquin yhä yhtä paljon
lohenmulloista ja oliko rouva Caumont naittanut vanhemman tyttärensä.
Niin kysellen vastausta odottamatta kelpo Mélanie oli alkanut jälleen
kutoa.

— Mitä kudotte, Mélanie? kysyi äitini.

— Villaista alushametta veljentyttärelleni. Veljentytär virkkoi ääneen,
olkapäitään kohauttaen:

— Hän pudottelee silmukoita niitä korjaamatta. Kutomus kapenee. Lanka
on menetetty.

Herra Denizot saapui, riisui puukenkänsä ja tervehti vieraita.

— Rouva Nozière, sanoi hän, voitte uskoa, ettei vanhukselta puutu
mitään.

— Meillä on hänestä melkoiset kulungit, lisäsi rouva Denizot.

Minä katselin, kuinka Mélanie kutoi villaista alushametta, ja olin
hieman suruissani hänen puolestaan tietäessäni langan menevän
hukkaan. Hänen silmälaseissaan oli vain toinen lasi jäljellä ja sekin
kolmeksi kappaleeksi särkynyt, mutta se ei näyttänyt häntä ollenkaan
huolestuttavan.

Me juttelimme niinkuin ainakin hyvät ystävät, mutta meillä ei ollut
paljoa toisillemme sanottavaa. Mélanie tiesi lukemattomia ydinlauselmia
ja opetti minulle, että tulee kunnioittaa isäänsä ja äitiänsä, ettei
saa milloinkaan heittää pois leipâpalaa ja että pitää hankkia itselleen
tietoja ja taitoja kyetäkseen myöhemmin täyttämään tehtävänsä. Tuo
ikävystytti minua. Minä ohjasin keskustelun uusille urille kertomalla
hänelle, että Jardin des Plantes oli vailla norsua, joka oli kuollut,
ja että lisäksi oli tullut sarvikuono. Mélanie alkoi nauraa ja sanoi:
— Nauran tässä muistaessani rouva Sainte-Lucietä, jonka palveluksessa
olin nuorella iälläni. Hän lähti eräänä kauniina päivänä markkinoille
näkemään sarvikuonoa ja kysyi eräältä turkkilaiseksi puetulta isolta
mieheltä, oliko hän sarvikuono. — En, armollinen rouva, vastasi iso
mies, mutta minä näytän sitä.

Sitten hän puhui, en tiedä, missä yhteydessä, kasakoista, joita oli
Ranskaan tullut vuonna 1815. Ja hän kertoi minulle samaa, mitä oli
kertonut jo ennen monet kerrat, kävelyretkillä ollessamme.

— Eräs noista rumista kasakoista aikoi minua suudella. Minä kieltäydyin
eikä mikään maailmassa olisi voinut saada minua suostumaan. Sisareni
Célestine kehoitti minua varomaan, koska emme olleet lainkaan omia
herrojamme; jos torjuisin kasakat, niin he voisivat kostoksi tuiskata
tulen kylämme nurkkiin. Ja kyllä ne olivatkin kostonhimoisia. Mutta
minä en antanut suudella itseäni.

— Olisitko torjunut kasakan, Mélanie, jos olisit varmaan tietänyt hänen
siitä hyvästä polttavan kylän?

— Minä olisin hänet torjunut, vaikka isäni ja äitini, sedät, tädit,
serkut, veljet ja sisaret, kylänvouti, kirkkoherra ja kaikki muut
asujamet olisivat palaneet taloihinsa karjoineen, viljoineen ja
kaikkineen.

— Kasakat olivat sangen rumia, eikö totta, Mélanie?

— Olivatpa niinkin. Nenä oli heillä litteä, silmät likellä toisiaan ja
parta kuin pukilla. Mutta kookkaita ja väkeviä he olivat. Ja se, joka
tahtoi minua suudella, oli tavallaan kaunis mies ja hyvin kasvanut. Hän
oli päällikkö.

— Olivatko ne ilkeitä, kasakat?

— Olivatpa niinkin. Jos jollekin heistä sattui onnettomuus, niin maa
joutui tulen ja miekan valtaan. Ihmiset pakenivat metsiin. Kasakat
sanoivat alinomaa 'kaput' ja viittasivat kädellään kuin olisivat
aikoneet leikata meiltä pään. Jos olivat juoneet viinaa, ei ollut
hyvä heitä vastustella; silloin he raivostuivat ja iskivät kaikkia
ympärillään olevia, iästä ja sukupuolesta huolimatta. Raittiina
ollessaan he usein itkeskelivät ikävöiden kotimaatansa, ja muutamat
soittivat pienellä kitaralla niin surunvoittoisia säveliä, että sydän
oli särkyä niitä kuunnellessa. Serkkuni Niclausse surmasi erään heistä
ja heitti kaivoon. Mutta kukaan ei saanut asiasta mitään vihiä...
Meidän kartanoomme niitä oli majoitettu kaksitoista. He ammensivat
vettä kaivosta, kantoivat puita ja hoitelivat lapsia.

Minä olin kuullut nuo tarinat monet kerrat, mutta ne herättivät minussa
yhä vielä mielenkiintoa.

Ollessamme yksin Mélanien seurassa äitini pisti hänen käteensä pienen
kultarahan, ja minä näin vanhus-rukan tarttuvan siihen vapisten ja
piilottavan esiliinaansa niin pelokkain ja ahnain ilmein, että mieltäni
viilsi. Oliko tuo sama Mélanie, joka oli aikoinaan äitini tietämättä
joka päivä vetänyt taskustaan kolikoita ostaakseen minulle makeisia?...

Tuo kelpo olento oli vähitellen muuttunut jälleen tutunomaiseksi ja
puheliaaksi ja muisteli hymyillen kepposiani, kertoi, kuinka olin häntä
suututtanut kätkemällä luudan tai pistämällä raskaita painoja hänen
vasuunsa, kun hän oli torille lähtemässä. Hän oli hilpeä ja ikäänkuin
nuortunut. Juolahti siinä mieleeni kysyä häneltä:

— Entä 'kastrollisi', Mélanie, kauniit 'kastrollisi', jotka olivat ylen
kiiltävät ja joista kovin pidit?

Niitä muistaessaan Mélanie huokasi, ja suuret kyynelkarpalot vierivät
hänen kurttuisille poskilleen.

Meille, äidille ja minulle, katettiin pöytä makuuhuoneeseen,
jossa tuntui lipeänhaju. Seinät olivat kalkilla valkaistut, ja
lieden kuvastinta vastapäätä nähtiin herra ja rouva Denizot'n
daguerrotyyppikuvat ja vanha yltäyleensä trikolorien koristama
miekkailunopettajan kunniakirja. Minä pyysin, että vanha
palvelijattaremme saisi aterioida kanssamme. Mutta emäntä huomautti,
ettei hänen tädillään ollut enää hampaita, että hän söi hitaasti, oli
tottunut nauttimaan ateriansa yksinään tuvassa ja että hän joutuisi
hämilleen, jos hänet sijoitettaisiin pöytään meidän viereemme.

Omeletti mausteyrtteineen maistui hyvältä, samoin kanan kylkiliha ja
kappale juustoa; minä nautin kulauksen punaviiniä, ja äiti kehoitti
minua lähtemään pienelle kävelyretkelle kartanon ympäristöön.

Aurinko, joka oli mailleen menossa, särki tulisia nuoliansa
puiden liikkumattomaan lehvistöön. Taivaalla lekotti valkoisia
pilvenhattaroita. Leivoset visersivät vainioiden yläpuolella. Mieleni
valtasi outo riemu. Luonto tunkeutui minuun kaikkien aistien teitä
sytyttäen minut ihanaan hehkuun. Minä huusin, hypähtelin vanhojen
puiden keskellä, humaltuneena, sen hurmioisen kiihkon vallassa, johon
olen myöhemmin tutustunut lukiessani kreikkalaisten runoilijoiden
kertomuksia bakkhanttien karkeloista. Samoinkuin he heilutin
minäkin thyrsos-sauvaani, jonka olin itselleni taittanut nuoresta
pähkinäpensaasta. Niin tallasin nurmea ja kukkia, ilman ja tuoksujen
humaltamana ja notkeiden oksien vitsomana, ja riensin eteenpäin kuin
vimmattu.

Äitini kutsui minut luokseen ja veti povelleen:

— Pierrot, sanoi hän hieman huolestuneena, olethan ihan hiessä. Otsasi
on kuuma, ja sydämesi tykyttää kovin!



XXXI

MINÄ KOHTAAN ENSIMMÄISEN KERRAN ROOMAN NAARASSUDEN


— Eihän käy kumminkaan päinsä, että hän hukkaa koko pitkän päivän
Justinen seurassa, sanoi äitini.

— Ja lukien kaikkia niitä kirjoja, jotka hänen käsiinsä osuvat, virkkoi
isäni. Eilen huomasin hänen syventyneen lapsenpäästö-oppia koskevaan
tutkielmaan.

Päätettiin lähettää minut koulukotiin.

Pitkien etsiskelyjen jälkeen isäni löysi minulle sopivan opiston,
jota johtivat pappismiehet ja jossa kasvatettiin hyvien perheiden
lapsia. Nämä kaksi seikkaa olivat tärkeät vanhemmilleni, jotka olivat
mieleltään uskonnollisia ja taipuivat aristokraattisuuteen. He eivät
tahtoneet luopua ainoasta lapsestaan eivätkä niin ollen lähettäneet
minua täysihoitoon, ja minä olen heille siitä kiitollinen aina
elämäni loppuun saakka. Toisaalta he eivät pitäneet mahdollisena
enempää kuin suotavanakaan lähettää minua ulko-oppilaana saamaan
opetusta kahtena tuntina aamu- ja kahtena iltapuolella. Äitiäni
vaivasi siihen aikaan sydäntauti, ja Justinella oli keittiössä ja
taloudessa niin paljon tekemistä, ettei hän tosiaankaan ehtinyt viemään
minua kaksi kertaa päivässä etäiseen opintopaikkaani ja noutamaan
minua sieltä samoin kaksi kertaa. Pelättiin muuten, etten valvonnan
puuttuessa suorittaisi kotona huolellisesti niitä tehtäviä, jotka
suoritettavikseni määrättäisiin. Tuo pelko oli sangen oikeutettu,
sillä minä en tosiaankaan olisi hevin harjoittanut opintojani Justinen
järjestellessä keittiössä tulvia ja tulipaloja tai taistellessa salissa
Mooseksen ja Spartacuksen kanssa. Jotta pysyisin omaisteni olopiirissä,
mutta samalla olisin tarkan valvonnan alaisena, minut jätettiin
puolihoitolaiseksi. Justinen tehtävänä oli saattaa minut aamulla
kahdeksan aikaan Saint-Josephin opistoon ja hakea minut sieltä takaisin
neljän aikaan iltapäivällä.

Saint-Josephin koulu sijaitsi Rue Bonaparten varrella, suurenmoiselta
näyttävässä rakennuksessa.

En tahdo väittää nauttineeni sen tyylistä enkä ansion mukaisesti
pitäneeni arvossa sen kauniita, takorautaisella kaiteella varustettuja
kiviportaita ja niitä suuria valkoisia saleja, joihin puut loivat
viheriän väritunnun ja joissa herra Grépinet jakoi meille opetusta.
Hienostumaton makuni sai minut pikemmin ihailemaan kappelia, siinä
sijaitsevaa maalattua Pyhän Neitsyen kuvaa, lasikellojen alla olevia
paperikukkia ja kultalamppua, joka riippui sinisestä tähditetystä
taivaasta.

Koska Saint-Josephin oppilaitos oli X:n lukion valmistava koulu, eivät
pienet olleet siellä, kuten yleensä, suurten mielivallan alaisina
niinkuin rantatöröt haukien saaliina joissa ja lammikoissa. Me olimme
kaikki iältämme nuoria, kaikki yhtä heikkoja, ilkeydessä vain vähän
edistyneet, emmekä kovin sortaneet toisiamme. Opettajat kohtelivat
meitä lempeästi; valvojien nuoruus lähensi heitä meihin. Sanalla
sanoen: vaikka olo tässä talossa ei minua erikoisesti miellyttänyt,
en kuitenkaan joutunut siellä kokemaan sitä haikeutta, joka myöhemmin
synkensi kouluelämääni.

Koska otaksuttiin neiti Mérellen riittävästi perehdyttäneen minua
ranskan kielioppiin, minut sijoitettiin latinaluokkaan ja, ties mistä
syystä, niiden oppilaiden joukkoon, jotka osasivat hieman kielioppia
ja tunsivat latinankielen Alkeiskirjan. Mutta eipä olekaan aina helppo
saada selkoa julkisten enempää kuin yksityistenkään esivaltojen
menettelyn syistä. Siihen aikaan, kun minut pistettiin herra Grépinet'n
luokkaan, väitti eräs lempeäsilmäinen ja gallialaisviiksinen
ajattelija, nimeltään Victor Considérant, jonka näin monet kerrat
onkimassa Pont Royalin alla, mestarinsa Fourier'n oppiin nojautuen,
että ihmiset saavat nauttia hyvän hallinnon siunausta, kun ehtivät
sopusointuun, toisin sanoen nimenomaan Victor Considérantin itsensä
järjestämään olotilaan. Silloin ei sellainen pieni tietämätön olento,
kuin minä olin, astu herra Grépinet'n luokkaan inhimillisen olon ja
elämän kohentumatta monessa kohdassa. Silloin me teemme vain sitä,
mikä meitä miellyttää; meillä on kuin paviaaneilla häntä kiikkuaksemme
puissa ja silmä tuon hännän päässä. Sillä tavalla ainakin kummisetäni
kuvaili Fourier'n järjestelmää. Toistaiseksi asiat kehittyvät samaan
tapaan kuin lapsuuteni aikana, ja nykyisten koululaisten kohtalo
ei kaiken kaikkiaan ole parempi eikä pahempi kuin pienen Pietarin.
Opettajani nimi siis oli Grépinet. Minä näen hänet kuin hän istuisi
tuossa edessäni. Suurine nenineen ja lerppahuulineen hän muistutti
Lorenzo de' Mediciä, ei käytöksensä suuripiirteisyyden, vaan kasvojensa
rumuuden nojalla. Tuo seikka on minulle selvinnyt, kun olen nähnyt
Lorenzo Muhkeata esittäviä muistorahoja. Jos olisi olemassa herra
Grépinet'n mitaleja, niin niitä varmaan erottaisi Lorenzon mitaleista
ainoastaan tekotapa; henkilöiden profiilit olisivat ihan yhdenlaiset.
Ellen pahoin erehdy, oli herra Grépinet kelpo mies ja piti hyvää
huolta opetuksestaan. Ei ole ollenkaan hänen syynsä, ellen paljoa
hyötynyt hänen tunneistaan. Ensimmäinen minut kerrassaan lumosi.
Herra Grépinet'n ääni loitsi kirjasta, _De Viris_, joka oli minulle
käsittämättömämpi kuin kaikkein käsittämättömimmät hieroglyfit,
ihastuttavia kohtauksia. Paimen löytää Tiber-joen kaislikosta kaksi
vastasyntynyttä lasta, joita naarassusi ruokkii maidollansa; hän vie
heidät matalaan majaansa, missä hänen vaimonsa hoitaa pienokaisia ja
kasvattaa heitä paimenpoikina ollenkaan tietämättä, että nämä kaksoset
ovat kuningasten ja jumalten sukua. Ne tulivat näkyviin sitä mukaa kuin
opettajan ääni nosti heidät esiin tekstin pimennosta, tuon merkillisen
tarinan sankarit, Numitor ja Amulius, Alba Longan kuninkaat,
Rhea Silvia, Faustulus, Acca Laurentia, Remus ja Romulus. Heidän
seikkailunsa askarruttivat kaikkia sielunkykyjäni; heidän nimiensä
kauneus sai heidät näyttämään kauniilta. Kun Justine vei minut koulusta
kotiin, minä kuvailin hänelle kaksoset ja heitä imettävän naarassuden
ja kerroin vihdoin koko kuulemani tarinan, jota Justine olisi
tarkkaavammin kuunnellut, ellei hänen mieltänsä olisi yhä liikuttanut
se väärä kahden frangin raha, jonka hiilikauppias oli salakähmäisesti
hänelle siirtänyt samana päivänä.

_De Viris_ aiheutti minulle vielä muutamia iloja. Minä rakastin nymfi
Egeriaa, joka innoitti Numaa viisaiden lakien laatimiseen eräässä
luolassa, solisevan lähteen partaalla. Mutta kohta kävivät sabinit,
etruskit, latinalaiset, volskit kimppuuni ja löivät minut maahan. Jos
näet osasin vain huonosti ranskaa, en osannut latinaa ollenkaan. Eräänä
päivänä herra Grépinet kehoitti minua selittämään erästä tuon hämärän
_De Viris_ kohtaa, jossa olivat puheena samnilaiset. Kävi ilmi, että
olin siihen kerrassaan kykenemätön, ja minä sain julkiset nuhteet. _De
Viris_ ja samnilaiset alkoivat minua inhottaa. Mutta mielessäni eli yhä
vielä liikutus, kun muistelin Rhea Silviaa, jonka kaksi lasta, jumalan
hänelle lahjoittamat, joutuivat ryöstettyinä naarassuden imetettäviksi
Tiberjoen kaislikkoon.

Johtaja, abbé Meyer, lempeä ja hieno mies, miellytti minua. Mielessäni
on yhä vieläkin se vaikutelma, että hän oli älykäs, herttainen,
äidillinen.

Hän aterioi kello yhdentoista aikaan koulun ruokasalissa meidän
kerallamme ja kuljetti salaatin suuhunsa sormin. En mainitse tätä
hänen muistonsa loukkaamiseksi. Hänen nuoruutensa aikana oli hyvä tapa
sellainen; täti Chausson vakuutti minulle setä Chaussonin syöneen
salaattinsa aina siten.

Johtaja kävi usein luonamme herra Grépinet'n opettaessa. Sisään
astuessaan hän viittasi meitä istumaan, kulki pulpettien ohi ja tutki
kunkin vihkoa. Minä en havainnut hänen kiinnittävän itseeni vähempää
huomiota kuin rikkaampiin tai jalosukuisempiin tovereihini. Hän puhui
meille kaikille erinomaisen leppoisasti, ja se vaikutti miellyttävästi
varsinkin hänen lausuessaan moitteita, jotka eivät milloinkaan meitä
masentaneet; hän ei milloinkaan suurentanut virheitämme eikä mustannut
tarkoituksiamme; hänen nuhteensa olivat yhtä viattomat ja kevyet
kuin meidän rikoksemme. Johtaja nimitti eräänä päivänä kirjoitustani
harakanvarpaiksi, ja tuo minulle uusi vertaus sai minut ratkeamaan
hillittömään nauruun, joka vielä paheni, kun herra johtaja tahtoi
näyttää minulle, kuinka kirjaimia tulee muodostaa, otti kynäni, jonka
kärjestä oli toinen puoli tiessään, ja kirjoitti vieläkin pahempia
harakanvarpaita.

Siitä lähtien johtaja ei milloinkaan kulkenut pulpettini ohi
kehoittamatta minua säästämään kyniäni, varomaan töksähdyttämästä niitä
mustepullon pohjaan ja kuivaamaan ne lakattuani kirjoittamasta.

— Kynän tulee kelvata kauan, lisäsi hän eräänä päivänä. Minä tunnen
erään oppineen, joka on kirjoittanut yhdellä ainoalla kynällä
kokonaisen kirjan, niin suuren kuin...

Johtajan katse kiersi salin tyhjiä seiniä, ja hän osotti käsiään
levittäen suurta punaista marmoriuunia.

Minä olin pelkkää ihmettelyä.

Kun sitten muutaman ajan kuluttua kuljin Justinen kanssa Rue du
Vieux-Colombier'n tietä ja havaitsin erään myymälän edustalla kivisen
pyhimyksen, joka oli niin valtavan suuri, että hänen päänsä kohosi
ensimmäisen kerroksen ikkunoiden tasalle, ja joka kirjoitti vastaavan
kokoisella kynällä, sanoin Justinelle, että tuo oli johtajamme hyvä
tuttava, ja Justine ei huomannut siinä minkäänlaista vaikeutta.

Vaikka en ollut onnellinen, olin sentään toisinaan iloisen huimauksen
vallassa. Niinpä muistan ilosta humaltuneeni koulun pihalla aamiaista
seuranneen virkistyshetken aikana, vilinässä ja melussa. Huveissa
samoinkuin työssäkin tuntui sääntö minusta rasitukselta. Minä en
pitänyt geometrisistä leikeistä, esimerkiksi vankisilla-olosta, koska
niissä kaikki sisällytettiin yksinkertaisiin yhdistelmiin. Niiden
täsmällisyys ikävystytti minua; ne eivät suoneet minulle elämän
kuvaa. Minä pidin niistä leikeistä, joita äidit kauhistuvat ja jotka
valvojat ennen pitkää kieltävät, koska niistä aiheutuu epäjärjestystä,
säännöttömiä ja hillittömiä leikkejä, vimmaisia ja kauhun täyttämiä.

Tuona päivänä, hajaannuttuamme tavanmukaisen merkin saatuamme
pihamaalle, toverimme Hangard, joka oli meidän kaikkien päämies
kookkaan vartensa, raikuvan äänensä ja käskevän luonteensa nojalla,
nousi kivipenkille ja alkoi meille puhua.

Hangard änkytti, mutta oli kaunopuhuja; hän oli oraattori, tribuuni,
hänessä oli Camille Desmoulinsiä.

— Vesat, virkkoi hän meille, emmekö ole jo kyllin kauan olleet
hippasilla? Vaihdetaan leikkiä. Leikitään postin ryöstämistä. Minä
neuvon teille, kuinka siinä on meneteltävä. Se on hupaista, saattepa
nähdä.

Hän puhuu. Me vastaamme hänelle ilohuudoin ja kättentaputuksin.
Hangard käy heti tuumasta toimeen ja järjestää leikin. Hänen neronsa
pitää huolen kaikesta. Tuossa tuokiossa ovat hevoset valjaissa,
postinkuljettajat paukuttavat piiskojaan, ryövärit varustautuvat
veitsin ja musketein, matkustajat sitovat kiinni matkalaukkujaan ja
täyttävät kullalla säkkejään ja taskujaan. Pihan pienet kivet ja
johtajan puutarhaa reunustavat syreenipensaat olivat suoneet meille,
mitä tarvitsimme. Lähdettiin. Minä kuuluin matkustajiin ja olin eräs
kaikkein vähäpätöisimpiä; mutta mieltäni hurmasivat maisemain kauneudet
ja matkan vaarat. Rosvot väijyivät meitä kamalan vuorimaan rotkossa,
jonka muodosti vastaanotto-huoneeseen johtava lasikuistikko. Hyökkäys
muodostui yllättäväksi ja hirmuiseksi. Postinkuljettajat kaatuivat.
Minut heitettiin kumoon, minä jouduin hevosten jalkoihin, minut
piestiin pahanpäiväiseksi, ja minä hautauduin kuolleiden muodostamaan
röykkiöön. Hangard muodosti siitä pelottavan varustuksen, nousi sen
harjalle ja torjui kaksikymmentä kertaa sitä vastaan hyökkäävät
rosvot. Minä olin murskattu, kyynäspääni ja polveni olivat nahattomat,
nenänpään olivat pienet terävät kivensirut raapineet verille, huulet
olivat rikki ja korvat hehkuvan kuumat. En ollut milloinkaan ennen
kokenut sellaista nautintoa. Soiva kello raateli mieltäni riistäessään
minut pois unelmastani. Herra Grépinet'n opetustunnin ajan minä
istuin typeränä ja tunteettomana. Kirvelevä nenäni ja polttavat
polveni herättivät minussa mielihyvää palauttamalla mieleeni tuota
hetkeä, jona olin kiihkeästi elänyt. Herra Grépinet esitti minulle
useita kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, ja nimitti minua
aasiksi, mikä oli sitäkin kiusallisempaa, kun _Metamorfooseihin_
perehtymättömänä en vielä tietänyt, että tarvitsi vain syödä ruusuja
muuttuakseni jälleen ihmiseksi. Opittuani tuon kukoistusiälläni olen
huolettomasti kuljetellut aasiuttani Viisauden tarhoissa ruokkien sitä
tieteen ja mietiskelyn ruusuilla. Se on ahminut kokonaisia pensaita
tuoksuineen, okaineen päivineen; mutta sen inhimillistyneeltä päälaelta
on aina pilkistänyt terävän korvan huippu.



XXXII

PERHOSENSIIVET


Joka kerta kun käyn Neuillyn puistossa, johdun muistamaan Clément
Sibilleä, lempeintä sielua, minkä olen milloinkaan nähnyt hipovan
maista elämäämme. Tutustuessamme hän oli luullakseni täyttänyt
kymmenennen ikävuotensa. Se seikka, että olin vuotta vanhempi, loi
minuun etevämmyyden, jonka virheitteni nojalla jälleen menetin. Kohtalo
näytti hänet minulle vain ohimennen; mutta monien kuluneiden vuosien
jälkeenkin olen yhä näkevinäni hänet lehvistössä ristikkoaidan takana,
kun kuljen Neuillyn puiston läpi.

Herra ja rouva Sibillellä oli siellä asumus, jossa vietin toisinaan,
kauniina vuodenaikana, vanhempieni kanssa muutamia sunnuntaisia
ehtoopäiviä. Rouva Sibille, ristimänimeltä Hermance, valkoinen,
laiha, ketterä, edusti viheriöine silmineen, terävine poskipäineen,
lyhyine leukoineen varsin hyvin naiseksi muuttunutta kissaa, ja
hänen luonteessaan havaittiin eräitä alkuperäisen luonnon piirteitä.
Isidore Sibille, hänen miehensä, pitkä ja alakuloinen, näytti kuuluvan
kahlaajalintujen heimoon. Sellaisena ilmeni pariskunta isälleni,
joka Lavaterin esimerkkiä noudattaen mielellään etsi inhimillisistä
piirteistä eläimiin viittaavia vivahduksia, teki niiden nojalla
luonnetta ja Iuonnonlaatua koskevia johtopäätöksiä, mutta niin
epämääräisellä ja uhkarohkealla tavalla, että minun olisi ylen vaikea
täsmälleen sanoa, mitä hän noista kahlaajamaisista ja kissamaisista
yhtäläisyyksistä johteli. Herra Sibillestä tiedän vain, että hän johti
erästä suurta ranskalaista kashmirihuivitehdasta. Olen kuullut äitini
kertovan, että keisarinna Eugénie toisinaan käytti hänen tehtaansa
tuotteita edistääkseen kansallista teollisuutta ja että siinä oli eräs
kaikkein vaikeimpia valtiattaren osaksi lankeavia velvollisuuksia,
koska näiden kashmirihuivien värit olivat ylen räikeät. Oli havaittu,
ettei Hermance milloinkaan käyttänyt näitä ranskalaisia shaaleja.

Neuillyn puistossa sijaitseva Sibillen talo oli valkoinen, sen
kyljessä kohosi pieni torni ja edustalla oli pengermä, jolta
tarjoutui näköala kauniille nurmikolle ja sen keskellä kivialtaastaan
kohoavaan suihkukaivoon. Siellä ilmaantui näkyviini hiekkakäytävillä,
heiveröisenä ja aina valmiina häipymään pois, Clément Sibille.
Hänellä oli kauniit läpikuultoiset silmät, häikäisevän valkea iho ja
erinomaisen hienot kasvojenpiirteet. Vaaleat, lyhyet hiukset peittivät
kähärinä hänen päätänsä, mutta korvat eivät suinkaan tyytyneet
painumaan ohimoluille, vaan urkenivat kohtisuorasti ulospäin levittäen
pään kummallekin puolelle tavattoman laajat lehtensä, jotka omituinen
luonnonoikku oli muovannut perhosen siipien muotoisiksi. Läpikuultavina
ne värjäytyivät päivänpaisteessa vaalean- ja heleänpunaisiksi ja
hohtelivat kirkkain vivahduksin. Ne eivät näyttäneet suurilta korvilta;
luuli näkevänsä pienen siipiparin. Sellainen kuva niistä on jäänyt
ainakin minun mieleeni. Clément oli kaunis, mutta omituinen.

Minä sanoin:

— Clémentilla on perhosen siivet.

Äitini vastasi:

— Maalaajat ja kuvanveistäjät esittävät Psykheäkin siivitettynä, ja
Psykhe oli Amorin puoliso ja seurusteli jumalien ja jumalattarien
kanssa.

Henkilö, joka olisi tuntenut vertauskuvallista mytologiaa paremmin kuin
minä, olisi voinut huomauttaa äidilleni, etteivät Psykhen perhossiivet
sijainneet pään molemmin puolin, korvien sijalla.

Clément oli ilmaisa olento. Hän ei osannut kävellä, vaan eteni pienin
hyppäyksin, sivu edellä, ja näytti tuulten lelulta. Hänen huviensa
viattomuus, käytöksensä poikamaisuus ja eleittensä lapsellinen
kömpelyys olivat liikuttavana vastakohtana hänen hyvyydelleen, joka
tuntui olevan kypsyneempään ikäkauteen kuuluva; sellaista voimaa ja
miehekästä järkkymättömyyttä siinä ilmeni. Hänen mielensä oli yhtä
läpikuultava ja puhdas kuin hänen hipiänsä, yhtä seesteinen kuin
hänen katseensa. Hän puhui vähän ja aina lempeästi. Hän ei valittanut
milloinkaan, vaikka hänellä olisi ollut alinomaista valittamisen
aihetta. Taudit valitsivat mielellään tyyssijakseen hänen heiveröisen
olemuksensa ja seurasivat lakkaamatta toisiaan: tulirokko, limakalvojen
tulehdus, tyfoidikuume, tuhkarokko, hinkuyskä. Mahdollista sekin,
että siihen aikaan luonteeltaan vielä tuntematon tauti, tuberkuloosi,
oli vallannut hänen ahtaan rintansa. Ja jos sairaus jättikin hänet
rauhaan, hän ei ollut sittenkään maksanut velkaansa kohtalolle. Hänelle
sattui niin merkillisiä ja lukuisia onnettomuuksia, että näytti kuin
olisi jokin näkymätön voima parhaansa mukaan häntä vainonnut. Mutta
kaikki onnettomuudet kääntyivät hänen edukseen, koska soivat hänelle
tilaisuutta osoittaa muuttumatonta leppoisuuttaan. Hän luiskahteli,
kompastui, horjahteli kaikilla käsitettävillä ja käsittämättömillä
tavoilla, hänen päänsä kopsahti jokaiseen seinään, hänen sormensa
jäi jokaiseen ovenrakoon, ja hänen sormensa olivat lakkaamattoman
uudentumisen tilassa. Hän haavoitti käsiään vuollessaan lyijykynäänsä,
sai ruodin kurkkuunsa jokaisesta kalasta, jonka hänelle soivat järvet,
lammet, joet, virrat ja meret ja joita valmisti syötäviksi Malvina,
Sibillein keittäjätär. Hänen nenänsä alkoi vuotaa verta, jos oli
lähdettävä näkemään Robert-Houdiniä tai ratsastamaan aasilla Boulognen
metsässä, ja pidettiinpä häntä silmällä kuinka tarkoin tahansa, hän
tahrasi aina uudet liivinsä ja koreat valkoiset housunsa. Eräänä
päivänä, kiiriskellessään tapansa mukaan nurmikolla, hän putosi nähteni
vesialtaaseen. Hänen pelättiin sairastuvan yskään tai rintatautiin
ja pidettiin erinomaista huolta hänen lämmittämisestään. Minä näin
hänen makaavan vuoteessa, valtavan suuren untuvapatjan alla, päässä
kukillinen myssy ja hupsuna ilosta. Minut nähdessään hän pyysi
anteeksi, että oli jättänyt minut yksin, vaille hauskutusta.

Minulla ei ollut veljeä eikä kumppania, johon olisin voinut itseäni
verrata. Clémentin nähdessäni havaitsin, että luonto oli minulle
lahjoittanut levottoman mielen, sekasortoisen ja kiihkeän, jota
paisuttivat turhat toiveet ja mielettömät tuskat. Mikään ei järkyttänyt
hänen mielensä tyyneyttä. Hänestä olisin voinut oppia, että onnemme ja
onnettomuutemme riippuu vähemmän olosuhteista kuin meistä itsestämme.
Mutta minä olin kuuro viisauden opetuksille. Hyvä olisi ollut niinkin,
ellen olisi pienen kelpo Clémentin antaman neuvon vastakohtana
esiintynyt lapsena, joka oli väkivaltainen leikeissään, mieletön ja
pahanilkinen. Minä olin sellainen, niin kuului maailman tuomio. Tuleeko
minun puolustuksekseni vedota välttämättömyyteen, ihmisten ja jumalten
valtiattareen, joka johti minua samoinkuin kaikkeutta? Tuleeko minun
vedota kauneuden-rakkauteen, joka innoitti minua silloin samoinkuin
kaiken ikäni, jonka tuskana ja riemuna se on ollut? Mitä hyötyä siitä
olisikaan? Onko ihmistä milloinkaan arvosteltu luonnonfilosofian
periaatteiden ja estetiikan lakien nojalla? Mutta esittäkäämme
tosiasioita.

Eräänä syksyisenä ehtoopäivänä olimme saaneet luvan, Clément ja
minä, käyskellä yksin sillä puistikolla, joka johtaa Sibillen talon
ohi. Puistikko ei ollut silloin sellainen kuin nykyjään, sitä eivät
reunustaneet puutarhoja piirittävät yhdenmuotoiset ristikkoaidat.
Se oli maalaisempi, salaperäisempi ja kauniimpi kiertäessään siinä
pitkät matkat muurien sulkemaa kuninkaallista puistoa. Suurista
puista putoilivat lakastuneet lehdet läpi autereisen ilman kullaten
maaperää, jolla astelimme. Clément kulki hypähdellen muutamia askeleita
minun edelläni, ja minä näin, että hänen musta verkalakkinsa, jota
koristivat leveät granaatinpunaiset nauhukset, murheellisen värinen
ja ruma muodoltaan, peitti hänen vaaleiden hiuksiensa somat pienet
kiharat ja ahdisti hänen korviensa ihmeellisiä perhosia. Lakki ei minua
miellyttänyt. Minä silmäilin sitä lakkaamatta ilman syytä, ja se sai
oloni yhä etovammaksi. Vihdoin, asian käytyä sietämättömäksi, pyysin
toveriani riisumaan sen. Tuo pyyntö tuntui hänestä epäilemättä aivan
aiheettomalta eikä näyttänyt ansaitsevan mitään vastausta. Clément
liiteli yhtä hilpeänä kuin ennenkin. Minä kehoitin häntä toistamiseen
ja karusti riisumaan lakkinsa.

Vääjäämättömyyteni hämmästytti häntä.

— Minkätähden? kysyi hän lempeästi.

— Sentähden, että se on ruma.

Hän otaksui minun laskevan leikkiä, mutta oli kuitenkin varuillaan, ja
kun yritin sitä hänen päästään temmata, hän torjui aikeeni ja painoi
lakin päähänsä varovasti ja huolellisesti, koska oli siihen kiintynyt
ja piti sitä kauniina. Minä yritin vielä kaksi kertaa saada käsiini
tuon vihapidon päähineen. Hän painoi sen yhä syvempään tehden sen
siten entistä rumemmaksi. Minä keskeytin harmistuneena hyökkäykseni,
en kumminkaan ilman salaista aietta. Clémentin kauniit kasvot, joissa
oli väikkynyt tuskallisen hämmästyksen ilme, muuttuivat kohta jälleen
tyynen viattomiksi. Kuinka ei mieltäni hellyttänyt hänen luottavaisen
katseensa puhtaus? Mutta minussa asui väkivaltaisuuden henki. Minä
pidin tarkoin silmällä ystävääni, tempasin sitten äkkiä nopein liikkein
hänen lakkinsa ja heitin sen muurin yli Louis-Philippen puistoon.

Clément ei huutanut eikä virkkanut sanaakaan. Hän katsoi minua
hämmästynein ja moittivin ilmein, joka viilsi sydäntäni, ja hänen
silmissään kiilsivät kyyneleet. Minä seisoin siinä tyrmistyneenä,
voimatta uskoa suorittaneeni niin rikollista tekoa ja etsien yhä
Clémentin siivekkäästä ja kähärästä päästä onnetonta lakkia. Sitä ei
siinä ollut, se ei voinut siihen palata. Muuri oli erittäin korkea,
puisto laaja ja autio. Aurinko painui taivaanrannalle. Peläten
Clémentin vilustuvan tai pikemmin hänen paljaan päänsä näkemisestä
aiheutuvan huolestumisen vallassa ollen laskin hänen päähänsä oman
tyrolilaishattuni, joka pimitti hänen silmänsä ja painoi korvat
murheellisesti alas. Me saavuimme vaiti ollen Sibillen taloon. Helppo
on arvata, miten minut otettiin siellä vastaan.

Vanhempani eivät enää vieneet minua Neuillyssä asuvien tuttaviensa
luo. Clémentia en nähnyt enää milloinkaan. Poika-rukka katosi pian
senjälkeen tästä maailmasta. Hänen perhossiipensä kasvoivat, ja niiden
riittävästi vahvistuttua hän lensi pois Hänen surunsortama äitinsä
yritti turhaan häntä seurata. Armeliaan taivaan kissaksi muuttamana hän
kulkee naukuen katoilla ja etsii kadonnutta.



XXXIII

SYRJÄHUOMAUTUS


Tuhrittuani jo paljon paperia lapsuudenmuistojani kertoessani löydän
eräästä muistini sopukasta arvostelman, jonka äitini lausui ollessani
vielä pieni. Eräänä päivänä, kun hänen oli määrä viedä minut kävelylle,
hän mielestäni käytteli liian pitkän ajan pukeutumiseen. Ja kun
hän sitten vihdoin ilmaantui hymyilevänä ja koreana, loin häneen
synkän katseen (niin kerrotaan) ja selitin luopuvani suunnitellusta
kävelyretkestä, kaikista tämän maailman kävelyretkistä, iloista ja
hyvyyksistä tämän päivän jälkeen ja ikiajoiksi.

— Onpa tuo lapsi raju! huokasi äitini.

Tuo arvostelu ei näytä minusta oikeutetulta, vaikka nojautuukin
tosiasioihin. Totta on, että verratessani itseäni kilttiin ystävääni,
jonka jumalat muuttivat perhoseksi, havaitsin huomauttamatta, etten
ollut yhtä lempeä enkä tyyni kuin hän. Ja jotten salaisi mitään, sanon
vielä, että haluni, jotka olivat kiihkeämmät kuin useimmissa toisissa
lapsissa, taipuivat herkemmin välttämättömyyteen. Varhaisimmalta
iältäni asti vallitsi järki minua voimallisesti. Se merkitsee, että
olin merkillinen olento, sillä niin ei ole laita useimpien lajiini
kuuluvien yksilöiden. Ihmistä koskevista määritelmistä näyttää minusta
kaikkein kehuvimmalta se, jonka mukaan hän on järkevä eläin. En
ylistä itseäni liiallisesti, kun sanon saaneeni enemmän järkeä kuin
useimmat niistä kaltaisistani, joita olen läheltä nähnyt tai joiden
tarinan olen tuntenut. Järki asuu harvoin jokapäiväisissä mielissä
ja vielä paljon harvemmin suurissa hengissä. Minä puhun järjestä, ja
jos kysytte, kuinka tuon sanan ymmärrän, vastaan teille ymmärtäväni
sen aivan tavallisessa merkityksessä. Jos liittäisin siihen jonkin
metafyysillisen merkityksen, en sitä enää ymmärtäisi. Minä käsitän tuon
sanan niinkuin sen käsitti vanha Mélanie, joka 'ei lukeakaan osannut.
Minä nimitän järkeväksi sitä, joka soveltaa yksityisen järkensä
universaaliseen järkeen siten, ettei milloinkaan kovin hämmästy sitä,
mikä tapahtuu, vaan sopeutuu siihen niin hyvin kuin voi; minä nimitän
järkeväksi sitä, joka luonnon sekasortoa ja inhimillistä typeryyttä
tarkastaessaan ei tahdo väkisin nähdä niissä järjestystä ja viisautta;
minä nimitän vihdoin järkeväksi sitä, joka ei yritä olla järkevä.

Minä luulen olleeni tuo henkilö. Mutta totta puhuen en asiaa
ajatellessani sitä tiedä enkä välitäkään sen tietämisestä. Uskomatta
Delphoin oraakkeliin, ollenkaan pyrkimättä itseäni tuntemaan,
olen aina yrittänyt olla mitään tietämättä itsestäni. Minä pidän
itsensätuntemista huolten, levottomuuden ja tuskien lähteenä. Minä olen
seurustellut mahdollisimman vähän itseni kanssa. Minusta on näyttänyt
viisaudelta kääntyä pois itsestään, unohtaa itsensä tai kuvitella
itsensä toiseksi kuin luonnon ja sattuman nojalla on. Älä tunne
itseäsi, siinä viisauden ensimmäinen käsky.

Jos on totta, että Montaigne sepitti _Essais_-teoksensa tutkiakseen
omaa yksilöänsä, niin tämä tutkimus varmaan raateli häntä pahemmin kuin
kivet hänen munuaisiansa. Mutta minä uskon hänen päinvastoin tehneen
kirjansa ajatustensa hajoittamiseksi ja hauskuttamiseksi, huvikseen
eikä opikseen.

Älköön väitettäkö, ettei tämä itsestään-loittonemista tehostava
saarna ole paikallaan kirjassa, jossa tekijä on alinomaa oman
tarkkaavaisuutensa esineenä. Minä en ole sama henkilö kuin se lapsi,
josta kerron. Meissä, hänessä ja minussa, ei ole enää mitään yhteistä,
ei olemuksen eikä ajatuksen hiventäkään. Nyt, hänen muututtuaan
itselleni aivan vieraaksi, voin hänen seurassaan hajoittaa omaan
itseeni kohdistuvia ajatuksiani. Minä rakastan häntä, minä, joka en
rakasta enkä vihaa itseäni. On suloista elää ajatellen niitä päiviä,
joina hän eli, ja tuskallista on hengitellä nykyisen aikamme ilmaa.



XXXIV

LUKIOLAINEN


Uusi lukuvuosi oli alkamassa. Kun olin nauttinut joitakin aikoja
opetusta Saint-Josephin koulussa, jossa tavailin latinan alkeiskirjaa
varpusten tirskunan säestämänä, pääsin tänä vuonna ulko-oppilaaksi
lukioon.

Lukiolaiseksi päästyäni tunsin tämän kunnian herättävän mielessäni
jonkinlaista levottomuutta ja pelkäsin sen käyvän rasittavaksi. Minua
ei ollenkaan haluttanut loistaa musteen tahrimilla penkeillä, sillä
en tuntenut minkäänlaista kunnianhimoa kymmenen vuoden iällä. Minulla
ei muuten ollut toivoakaan päästä sitä kokemaan. Alkeiskoulussa
olin herättänyt huomiota varsinkin alinomaisen hämmästyneen ilmeeni
nojalla, jota — väärin tai oikein — ei pidetä erikoisen älykkyyden
merkkinä ja jonka vuoksi minut tuomittiin hieman yksinkertaiseksi,
mikä oli epäoikeutettu tuomio. Minä olin yhtä älykäs kuin useimmat
toverini, mutta toisella tavalla. Heidän älynsä palveli heitä
elämän jokapäiväisissä olosuhteissa. Minun älyni tuli avukseni
ainoastaan harvinaisimmissa ja odottamattomimmissa tapauksissa. Se
ilmeni äkkiarvaamatta pitkillä kävelyretkillä tai jotakin erikoista
lukiessani. Minä olin tyytynyt siihen ajatukseen, etten ollut etevä
oppilas, ja pyrin heti lukioon tultuani keksimään jotakin sellaista,
mikä uudessa olotilassani voisi tarjota minulle jonkinlaista huvia
suuntaamalla ajatuksiani pois itsestäni. Sellainen oli luonnonlaatuni,
ja minä en ole milloinkaan muuksi muuttunut. Olen aina osannut kääntää
ajatuksiani pois itsestäni; siinä on ollut koko elämän-taiteeni.
Pienenä ja suurena, nuorena ja vanhana olen aina elänyt mahdollisimman
loitolla itsestäni ja murheellisen todellisuuden ulkopuolella. Tuona
ensimmäisenä koulupäivänä minä tunsin sitäkin kiihkeämpää halua
päästä karttamaan ympäröiviä olosuhteita, koska ne näyttivät minusta
erikoisen viehätyksettömiltä. Lukio oli ruma, likainen, pahanhajuinen,
toverini olivat raakamaisia ja opettajat juroja. Opettajamme silmäili
meitä ilottomasti ja kalseasti; hän ei ollut kyllin hieno eikä kyllin
kehno teeskennelläkseen kiintymyksen tyhjiä ulkonaisia ilmauksia.
Hän ei pitänyt meille minkäänlaista puhetta, katselihan vain meitä
hetkisen, käski meitä mainitsemaan nimemme ja kirjoitti ne, sitä mukaa
kuin ne lausuimme, pulpetilla lepäävään suureen kirjaan. Hän oli
mielestäni vanha ja konemainen. Hän ei varmaankaan ollut niin vanha
kuin minusta näytti. Kerättyään nimemme hän hetkisen märehti niitä
mitään virkkamatta, perehtyäkseen niihin. Ja luulenpa hänen muistaneen
heti ne kaikki. Kokemus oli hänelle opettanut, että opettaja vallitsee
oppilaitaan ainoastaan mikäli vallitsee heidän nimiään ja kasvojaan.

— Minä mainitsen teille ne kirjat, jotka teidän tulee hankkia
mahdollisimman pian, virkkoi hän sitten.

Hän luetteli hitaalla ja yksitoikkoisella äänellä epämiellyttäviä
sanakirjojen ja alkeiskirjojen nimiä (eikö niitä olisi voinut nimetä
miellyttävämmin aivan nuorille lapsille?), Phaedruksen tarinat,
aritmetiikan oppikirjan, maantieteen oppikirjan, _Selectae e profanis_
ja mitä kaikkea lieneekään maininnut. Hänen luettelonsa päätti tämä
minulle uusi maininta: _Esther ja Athalie_.

Minä näin heti edessäni, ihanassa hämäryydessä, kaksi viehättävää
naishenkilöä, jotka olivat puetut kuin jumalankuvat, pitivät kättään
toistensa vyötäisillä ja lausuivat toisilleen sanoja, joita en kuullut,
mutta jotka arvasin liikuttaviksi ja kauniiksi. Kateederi ja opettaja,
musta taulu ja harmaat seinät olivat hävinneet. He kulkivat hitaasti
kapeata polkua vainioiden keskitse, joissa hohtelivat sinikaunokit ja
peltounikot, ja heidän nimensä helisivät korvissani: Esther ja Athalie.

Minä tiesin jo, että Esther oli vanhempi. Hän oli hyvä. Athalie oli
pienempi, ja hänen palmikkonsa, mikäli voin erottaa, olivat vaaleat. He
asuivat maaseudulla. Minä aavistin kylän, mökkejä, joiden savupiipuista
nousi savu, paimenen, karkeloivia kyläläisiä; mutta kaikki tuon
maalauksen piirteet jäivät epämääräisiksi, ja minä himoitsin päästä
tutustumaan Estherin ja Athalien seikkailuihin. Opettaja herätti minut
haaveistani mainitsemalla nimeni.

— Nukutteko? Kuussako olette? Kas niin, olkaa tarkkaavainen ja
kirjoittakaa!

Opettaja saneli meille, mitä oli huomiseksi tehtävä ja opittava:
latinan kirjoitusharjoitus ja eräs La Fontainen satu.

Kotiin palattuani annoin isälle luettelon kirjoista, jotka oli
hankittava mahdollisimman pian. Isä silmäili tyynesti luetteloa ja
sanoi, että minun oli kysyttävä kirjoja lukion taloudenhoitajalta.

— Sillä tavoin, sanoi hän, saat jokaisen kirjan sinä painoksena, jonka
opettajasi on omaksunut ja joka on useimmilla tovereillasi; sama teksti
ja samat muistutukset. Niin menettelet viisaimmin.

Hän ojensi luettelon minulle takaisin.

— Mutta entä _Esther ja Athalie_? kysyin minä.

— Taloudenhoitaja antaa sinulle _Estherin ja Athalien_ kirjojen
keralla, poikaseni.

Minä tunsin itseni pettyneeksi. Olisin tahtonut heti saada Esther ja
Athalien. Toivoin siitä itselleni suurta iloa. Kiersin pöytää, jonka
luona isä istui kirjoittaen.

— _Esther ja Athalie_, isä?...

— Älä nahjustele; mene töihisi ja jätä minut rauhaan!

Minä suoritin latinan kirjoitusharjoituksen istuen kantapääni varassa,
tyylittömästi ja huonosti.

Päivällisen aikana äitini kyseli yhtä ja toista opettajistani,
tovereistani ja opittavistani.

Minä vastasin, että opettajani oli vanha ja likasiivoinen, niisti
nenäänsä kuin torvea törähdyttäen ja käyttäytyi aina ankarasti,
toisinaan väärämielisestikin. Tovereitani minä ylistin toisia
ylenpalttisesti, toisia taas moitin aivan määrättömästi. Minussa ei
ollut vivahdusten tajua, ja minä en ollut vielä tyytynyt tunnustamaan
ihmisten ja olioiden universaalista keskinkertaisuutta.

Minä kysyin yhtäkkiä äidiltäni:

— _Esther ja Athalie_, se on soma, eikö totta?

— Epäilemättä, lapsukaiseni, mutta ne ovat kaksi eri näytelmää.

Minä kuuntelin sanoja niin typerin ilmein, että erinomainen äitini
katsoi tarpeelliseksi selittää asiaa erittäin helppotajuisesti.

— Kaksi näytelmäkappaletta, lapseni, kaksi murhenäytelmää. _Esther_ on
toinen näytelmä, _Athalie_ toinen.

Silloin minä vastasin vakavasti, tyynesti ja päättävästi:

— Ei.

Hämmästynyt äitini kysyi minulta, kuinka voin väittää vastaan niin
järjettömästi ja epäkohteliaasti.

Minä toistin kieltosanani, sanoin, ettei ollut kysymyksessä kaksi
näytelmää. Väitin, että _Esther ja Athalie_ oli yksi ainoa kertomus, ja
sanoin tietäväni, että Esther oli paimentyttö.

— Siinä tapauksessa on puheena _Esther ja Athalie_, jota minä en tunne,
sanoi äiti. Voithan näyttää minulle kirjan, josta olet sen kertomuksen
lukenut.

Minä olin muutaman silmänräpäyksen ajan vaiti ja synkkänä, ja lausuin
sitten jälleen, sielu katkeruuden ja alakuloisuuden hämmentämänä:

— Saat uskoa, ettei _Esther ja Athalie_ ole kaksi näytelmää.

Äitini yritti saada minua vakuutetuksi, mutta isä kehoitti häntä
kiihkeästi jättämään minut julkeuteni ja typeryyteni valtaan.

— Hän on idiootti, lisäsi isä.

Äiti huokasi. Minä näin ja näen vieläkin, kuinka hänen povensa
kohoili mustien silkkiliivien alla, joiden yläreunassa oli pieni
solmunmuotoinen kultainen solki vipajavine tupsuineen.

Seuraavana päivänä, kahdeksan aikaan, Justine vei minut lukioon.
Minulla oli hieman syytä olla huolissani. Latinan harjoitukseni ei
minua tyydyttänyt, vaan tuntui sellaiselta, ettei kukaan voinut
olla siihen tyytyväinen. Jo sen ulkoasu ilmaisi epätäydellistä ja
virheellistä työtä. Käsiala, joka oli aluksi verrattain huolellista ja
pientä, huonontui ja muuttui nopeasti ja oli viimeisillä riveillä ihan
muodotonta. Mutta minä työnsin tuon huolen sieluni pimentoihin; hukutin
sen. Kymmenen vuoden iällä olin jo viisas ainakin eräässä kohden:
käsitin, ettei pidä mitenkään valittaa sitä, mikä on auttamatonta,
ettei korjaamattomassa onnettomuudessa pidä etsiskellä korjausta,
kuten sanoo Malherbe, ja että jonkin virheen katuminen merkitsee
pahan tekemistä vieläkin pahemmaksi. Ihmisen tulee antaa paljon
anteeksi itselleen tottuakseen antamaan paljon anteeksi toisille.
Minä annoin itselleni anteeksi kirjoitusharjoitukseni. Kulkiessani
maustekauppiaan myymälän ohi näin säilykehedelmiä, jotka kiiltelivät
rasioissaan niinkuin jalokivet valkoisella sametilla sisustetussa
lippaassaan. Kirsikat olivat rubiineja, enkelijuuret smaragdeja,
luumut isoja topaaseja, ja koska näkö on se aisti, joka tuo minulle
voimakkaimpia ja syvimpiä vaikutelmia, jouduin kiusaukseen ja valitin,
etteivät varani sallineet minun ostaa erästä noista rasioista. Mutta
minulla ei ollut riittävästi rahoja. Kaikkein pienimmät maksoivat
frangin ja viisikolmatta sentiimiä. Menneiden asioiden pahoittelu ei
ole milloinkaan minua vallinnut; tulevaisten kaipaus sitävastoin on
ohjannut koko elämääni. Voin sanoa olemassaoloni olleen yhtä ainoata
pitkää kaipausta. Minä rakastan kaipausta, rakastan kaipauksen iloja
ja murheita. Voimakas kaipaus on melkein omistamista. Mitä sanonkaan!
Onhan se omistamista, joka ei tiedä kyltymisestä eikä kyllästymisestä.
Mutta tiedänkö aivan varmaan tunnustaneeni tällaista kaipauksen
filosofiaa, ja oliko se ajatuksissani täysin valmiina? En rohkenisi
sitä todistaakseni ojentaa kättäni liekkeihin. En myöskään vanno,
ettei kaipauksen poltto ole paljoa myöhemmin ollut kyllin tuima
aiheuttaakseen minulle tuskaa. Onnellinen asia, ellen olisi milloinkaan
kaivannut muuta kuin säilykehedelmiä rasioineen!

Justinen ja minun kesken vallitsi erittäin tuttavallinen suhde. Minä
olin hellä, hän oli vilkas; minä rakastin häntä tuntematta saavani
vastarakkautta, mikä seikka, se tunnustettakoon, ei ollut ollenkaan
luonteeni mukainen.

Tuona aamuna me marssimme kohti koulua pidellen kumpikin puoleltamme
koululaukkuni hihnoista ja nykien niin, että olimme vaarassa kaatua;
mutta niin ei kumminkaan käynyt, me olimme vankat. Minä kerroin
tavallisesti Justinelle kaikki, mitä opettajani olivat päivän mittaan
sanoneet minulle kiusallista tai loukkaavaakin. Minä kyselin häneltä
vaikeita asioita samoinkuin minulta itseltäni oli kyselty. Hän ei
vastannut mitään tai vastasi huonosti, ja minä sanoin hänelle niinkuin
oli itselleni sanottu: Sinä olet aasi. Saat huonon arvosanan. Etkö
häpee laiskuuttasi? Mainittuna aamuna kysyin häneltä, tunsiko hän
Esther ja Athalien.

— Herraseni, vastasi hän, Esther ja Athalie ovat kaksi nimeä.

— Tuosta vastauksesta ansaitset rangaistuksen, Justine.

— Kaksi nimeä, pieni herrani. Natalie on oman sisareni nimi.

— Varsin mahdollista, mutta sinä et ole lukenut kirjasta Estherin ja
Athalien tarinaa. Ei, sinä et ole lukenut. Niinpä kerron sen sinulle.

Minä kerroin.

— Esther oli maalaisnainen Jouyssa. Eräänä päivänä, kävellessään
maaseudulla, hän kohtasi pienen tytön, joka oli uupuneena pyörtynyt
tien viereen. Hän toivutti tytön, antoi hänelle leipää ja maitoa ja
kysyi hänen nimeänsä.

Minä jatkoin kertomustani aina lukion portille saakka varmasti uskoen,
että kertomukseni oli tosi ja että löytäisin samanlaisen tarinan
kirjastani. Kuinka olin johtunut sellaiseen vakaumukseen? En tiennyt.

Mutta uskoin varmaan olevani oikeassa.

Päivä ei ollut missään suhteessa muistettava. Kirjoitusharjoitukseeni
ei kiinnitetty huomiota, ja se hävisi pimeään niinkuin lukemattomat
inhimilliset teot, jotka painuvat unhon yöhön. Seuraavana päivänä
tunsin mieltäni kohottavan sankarillisen innostuksen, jonka esineenä
oli Binet. Binet oli pieni, laiha, hänen silmänsä olivat syvällä
kuopissaan, suu oli iso ja ääni vihlova. Hänellä oli saappaat,
pienet mustat kiiltonahkasaappaat, valkoisin pistein koristetut. Hän
häikäisi minut. Kaikkeus katosi silmistäni, näkyvissäni oli enää vain
Binet. Nyt en voi keksiä minkäänlaista aihetta tuohon innostukseeni,
lukuunottamatta saappaita, jotka palauttivat mieleen paljon mennyttä
kunniaa ja loistoa. Ja jos tuota väheksytte, ette kykene milloinkaan
ymmärtämään sanaakaan yleisestä historiasta. Eivätkö kreikkalaiset
ole ennen kaikkea kreikkalaisia kauniine säärivaruksineen? Seuraava
päivä oli keskiviikko ja lupapäivä. Taloudenhoitaja antoi meille
kirjat vasta torstaina. Hän vaati meitä kirjoittamaan kuitin, ja tuo
seikka herätti meissä melkoista kansalaistuntoa. Me hengittelimme
mielihyvin kirjojemme tuoksua; niistä lähti liiman ja paperin haju. Ne
olivat aivan tuoreita. Me kirjoitimme nimemme nimilehdelle. Muutamat
tulivat tahrineeksi musteella jonkin kieliopin tai sanakirjan laidan
ja huokailivat vahinkoansa. Ja kuitenkin oli laita niin, että näiden
kirjapahastemme kohtalona oli tahrautua pahemmin kuin Rue Saint-Pèresin
maustekauppiaan ikkuna talven lokaisena aikana. Mutta ensimmäinen
tahra se aina aiheuttaa epätoivoa; toiset tulevat itsestään. Jos
näitä harkintoja vähänkin jatkaa, johtuu kauas kieliopeista ja
sanakirjoista. Minä puolestani etsin heti kirjakääröstäni _Esther ja
Athalieta_. Minusta säälimättömältä tuntuvan kohtalon iskun nojalla
juuri tuo teos puuttui; taloudenhoitaja, jolta sitä tiedustelin, sanoi
minulle, että tulisin sen saamaan aikanaan ja ettei minulla ollut syytä
huolestumiseen.

Vasta kaksi viikkoa myöhemmin, pyhäinmiestenpäivänä, minä sain
_Estherin_ ja _Athalien_. Se oli pieni pahvikantinen ja siniselkäinen
kirja, jonka harmaaseen kansipaperiin oli painettu: Racine: _Esther_ ja
_Athalie_, Raamatun-aiheisia murhenäytelmiä, koulupainos. Tuo nimi ei
tuntunut minusta hyvääennustavalta. Minä avasin kirjan: se oli pahempi
kuin olin voinut pelätä. _Esther_ ja _Athalie_ olivat runomittaisia
teoksia. Kuten tiedämme, on kaikki runomittainen vaikeatajuista ja
ikävää. _Esther_ ja _Athalie_ olivat kaksi eri näytelmää ja molemmat
pelkkää runnoa. Pelkkiä juhlallisia säkeitä. Äitini oli ollut
armottomasti oikeassa. Esther siis ei ollutkaan maalaisnainen, Athalie
ei ollut pieni kerjäläistyttö, Esther ei ollut kohdannut Athalieta tien
vieressä. Minä olin siis nähnyt unta! Ihana uni! Kuinka alakuloinen
ja ikävystyttävä olikaan todellisuus sellaisen unennäön jälkeen! Minä
suljin kirjan ja päätin olla sitä milloinkaan enää avaamatta. Mutta
päätökseni ei kestänyt.

Sinä viehättävä ja suuri Racine, runoilijoista parhain ja rakkain,
sellainen oli ensimmäinen kohtauksemme! Nyt olet minun rakkauteni ja
riemuni, täysi tyydytykseni ja kallein hekumani. Vähitellen elämäni
varrella, kerätessäni kokemusta ihmisistä ja asioista, olen oppinut
sinua tuntemaan ja rakastamaan. Corneille on sinuun verrattuna vain
taitava deklamoitsija, ja enpä tiedä, onko itse Molièrekään yhtä tosi
kuin sinä, ylevä mestari, jossa asuu koko totuus ja koko kauneus!
Nuoruudessani, romanttisten barbaarien opetusten ja esimerkin
harhaan johtamana, en heti käsittänyt, että olit kaikkein syvin ja
kaikkein puhtain kaikista traagikoista; katseeni ei ollut kyllin
voimakas kestääkseen kirkkauttasi. En ole aina puhunut sinusta kyllin
ihastelevasti, en ole milloinkaan sanonut, että olet luonut kaikkein
tosimmat luonteet, mitä runoilija on milloinkaan ilmituonut; en ole
koskaan sanonut, että olit itse elämä ja itse luonto. Yksin sinä olet
tuonut näyttämölle todellisia naisia. Mitä ovatkaan Sophokleen ja
Shakespearen naiset verrattuina niihin, jotka sinä olet herättänyt
elämään? Nukkia! Vain sinun naisissasi ovat aistit ja se herkkä lämpö,
jota nimitämme sieluksi. Ainoastaan sinun naisesi rakastavat ja
kaipaavat; toiset puhuvat. En tahdo kuolla, ennenkuin olen laskenut
muutamia kirjoittamiani rivejä sinun muistomerkkisi juurelle, Jean
Racine, rakkauteni ja hartaan kunnioitukseni merkiksi. Ja ellei
minulla ole aikaa täyttää tätä pyhää velvollisuutta, olkoot nämä
viimeistelemättömät, mutta vilpittömät rivit minun testamenttinani.

En ole vielä kertonut, että ensimmäisen luokan opettaja antoi minun
jäljentää viisikymmentä kertaa lauseen 'Minä en ole 'oppinut läksyäni'
rangaistukseksi siitä, että olin kieltäytynyt painamasta muistiini
Estherin rukousta 'O mon souverain roi' (ranskankielen kauneimpia
säkeitä). Ensimmäisen luokan opettaja oli surkea maallikko. Sillä
tavalla ei runoilijan kunniaa kosteta. Nyt minä osaan Racinen ulkoa,
ja hän on minulle aina uusi. Toisin on laita sinun, sinä vanha Richou
(se oli opettajani nimi): minä inhoan muistoasi. Sinä häpäisit Racinen
säkeet ottamalla ne tahmeaan mustaan käteesi. Sinussa ei ollut
sopusoinnun vaistoa. Sinä ansaitsit Marsyaan kohtalon. Ja minä annan
itselleni tunnustuksen siitä, että kieltäydyin oppimasta Estheriä sinun
ollessasi opettajanani. Mutta te, Maria Favart, Sarah, Bartet, Weber,
olkaa siunatut siitä, että jumalaiset huulenne vuodattivat Estherin,
_Phèdren_ ja _lphigénien_ säkeitä kuin hunajaa ja ambrosiaa.



XXXV

HUONEENI


Herra Bellaguet nautti viimeiseen hetkeensä saakka sitä arvonantoa,
joka on onnistuneen epärehellisyyden palkintona. Kiitolliset sukulaiset
toimittivat hänelle juhlalliset hautajaiset. Finanssimiehet kantoivat
surusauvaa. Ruumisvaunujen jäljessä kantoi seremoniamestari tyynyllä
kunniamerkkejä, ristejä, nauhoja, mitaleja ja tähtiä.

Saaton kulkiessa ohi tekivät naiset ristinmerkkejä, kansanmiehet
paljastivat päänsä ja mutisivat sanoja sellaisia kuin veijari,
hirtehinen ja vanha heittiö siten yhdistäen toisiinsa kuolemaan
kohdistuvan kunnioituksen ja oikeamielisyyden tunteen.

Saatuaan vainajan omaisuuden haltuunsa perilliset panivat toimeen
talossa erinäisiä muutoksia, ja äitini sai aikaan, että meidän
huoneistomme korjattiin ja uudistettiin. Paremman järjestelyn nojalla
ja poistamalla pimeitä komeroita ja seinäkaappeja saatiin huone
lisää, ja siitä tuli minun huoneeni. Siihen saakka olin nukkunut
joko salin viereisessä komerossa, joka oli niin ahdas, ettei ovea
voitu sulkea yöksi, tai vaatekomerossa, joka oli täynnä huonekaluja,
ja työskennellessäni oli tyyssijani ruokasalin pöydän ääressä.
Justine keskeytti alinomaa töitäni kattaessaan pöytää, ja vatien,
lautasten, veisten ja haarukkain sijoittaminen kirjain, vihkojen ja
mustepullojen tilalle ei tapahtunut milloinkaan häiriöittä. Saatuani
oman huoneen en enää itseäni tuntenut. Äskeisestä lapsesta oli tullut
nuori mies. Ajatukseni ja makuni olivat muovautuneet silmänräpäyksessä.
Minulla oli oma elämäntapani, oma olemassaoloni.

Huoneestani avautuva näköala ei ollut kaunis eikä avara; se oli
talouspihan puolella. Seinäpapereissa nähtiin sinisiä kukkavihkoja
kermanvärisellä pohjalla. Kalustona oli vuode, kaksi tuolia ja pöytä.
Rautasänkyä kannattaa kuvailla tarkemmin. Se oli maalattu värillä,
jonka valintaa ei voinut käsittää, ellei havainnut, että sen piti
jäljitellä palisanderipuuta. Tässä sängyssä, joka oli joka kohdassaan
koristeltu renessanssityyliin sellaisena kuin se ilmeni Louis-Philippen
aikana, oli huomattavaa varsinkin etuosaan kiinnitetty helmikoristeinen
pyörökuva, josta urkeni kauniin otsarivan kaunistama naisenpää.
Sängynpäitä koristivat lehvistössä pyrähtelevät lintuset. Huomattava
on, että päät, linnut ja lehvät olivat valurautaa ja jäljittelivät
sinipunervaa puuta. Kuinka äiti-rukkani oli tullut ostaneeksi sellaisen
esineen, on minulle julma salaisuus, jota en rohkene selvitellä.
Vuoteen jalkopäähän levitetty pieni matto tarjosi nähtäviksi pieniä,
koiran kanssa leikkiviä lapsia. Seinällä riippui akvarelleja, jotka
esittivät kansallispukuisia sveitsiläisneitoja. Kalustoon kuului vielä
hylly, jossa säilytin kirjojani, pähkinäpuinen kaappi ja pieni Ludvig
XVI:n tyyliin rakennettu ruusupuinen pöytä, jonka olisin mielelläni
vaihtanut kummisetäni suureen mahonkiseen kirjoituspöytään, koska se
olisi mielestäni hankkinut minulle suurempaa arvonantoa.

Saatuani oman huoneen sain samalla heti oman sisäisen elämän. Minä
kykenin miettimään ja keräytymään. En pitänyt huonettani kauniina enkä
hetkeäkään ajatellut, että sen piti olla kaunis; en myöskään pitänyt
sitä rumana, vaan ainoalaatuisena, verrattomana. Se erotti minut
kaikkeudesta, ja minä löysin sieltä jälleen kaikkeuden.

Siellä minun henkeni muotoutui, avartui ja alkoi saada haamuja
asujaimikseen. Sinä vähäinen lapsen-huone, sinun neljän seinäsi
sisäpuolella alkoivat minua ahdistaa tieteen värikkäät varjot,
harhakuvat, jotka salasivat minulta luontoa ja kasaantuivat yhä
valtavammaksi röykkiöksi välillemme, mitä enemmän pyrin sitä löytämään;
sinun neljän ahtaan sinikukkaisen seinäsi sisäpuolella ilmaantuivat
näkyviini, aluksi epämääräisinä ja etäisinä, rakkauden ja kauneuden
hirmuiset valhekuvat.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pikku Pietari" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.