Title: Merihaukka
Author: Sabatini, Rafael
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merihaukka" ***


MERIHAUKKA

Kirj.

Rafael Sabatini


Suomentanut

J. Hollo



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.



SISÄLLYS:

Alkulause.

Ensimmäinen osa: Sir Oliver Tressilian

 1. Kauppasaksa
 2. Rosamund.
 3. Paja.
 4. Välikohtaus.
 5. Kilpi.
 6. Jasper Leigh.
 7. Satimessa.
 8. Espanjalainen.

Toinen osa: Sakr-el-Bahr.

 1. Vanki.
 2. Luopio.
 3. Kotiin päin.
 4. Retki.
 5. Uskon jalopeura.
 6. Käännytetty.
 7. Marzak-ben-Asad.
 8. Äiti ja poika.
 9. Kilpailijat.
10. Orjamarkkinat.
11. Totuus.
12. Ovela Fenzileh.
13. Allahin edessä.
14. Merkki.
15. Matka.
16. Niinikori.
17. Houkkio.
18. Sakmatti.
19. Kapinalliset.
20. Viesti.
21. Kuolemaanmenijä.
22. Antautuminen.
23. Pakanain usko.
24. Tuomarit.
25. Asianajaja.
26. Tuomio.



ALKULAUSE.


Lordi Henry Goade, joka, kuten tulemme näkemään, jossakin määrin tunsi
sir Oliver Tressiliania, kertoo meille aivan arastelematta, että hän
oli ruma. On kumminkin huomattava, että lordimme taipuu jyrkkiin
arvosteluihin ja etteivät hänen havaintonsa ole aina normaalit. Niinpä
hän esimerkiksi sanoo Anna Cleven olleen »rumimman kaikista näkemistään
naisista.» Mikäli voimme hänen oman laajan tuotantonsa nojalla
päätellä, näyttää erinomaisen epäilyttävättä, onko hän milloinkaan
nähnyt Anna Cleveä, ja sopii otaksua hänen siinä suhteessa vain
orjamaisesti toistaneen yleistä mielipidettä, jonka mukaan Cromwellin
sortuminen johtui hänen Siniparta-herralleen toimittamansa morsiamen
rumuudesta. Minä puolestani katson yleistä mielipidettä tärkeämmäksi
Holbeinin siveltimen luoman todistuskappaleen, jonka nojalla voimme
muodostaa oman mielipiteemme ja jonka esittämä naishenkilö ei suinkaan
ansaitse lordimme ankaraa arvostelua.

Samoin tekee mieleni uskoa lordi Henryn olleen väärässä arvostellessaan
sir Oliveria, ja tätä vakaumustani tukee hänen omaan esitykseen
liittämänsä kynäpiirros. »Hän oli», kertoo hän, »pitkä, voimakas
ja hyvinkasvanut mies, jos jätämme huomioonottamatta, että hänen
käsivartensa olivat liian pitkät ja jalkansa ja kätensä suhteettoman
suuret. Hänen kasvonsa olivat tummat, hiukset mustat, parta samoin
musta ja kaksihaarainen; nenä oli iso ja erittäin kyömy, ja
ulkonevien kulmakarvojen alla syvässä piilevät silmät olivat erittäin
kalpeaväriset, säälimättömät ja synkät. Hänen äänensä — tämän seikan
olen aina havainnut osoittavan miehen suurta miehekkyyttä — oli
kaikuva, syvä ja jylhä, paremmin soveltuva ja epäilemättä useammin
käytetty laivankannella lausuttuihin sadatuksiin ja rivouksiin kuin
Luojan ylistämiseen.»

Niin kertoo lordi Henry Goade, ja helppo on huomata, kuinka hän sallii
tuohon henkilöön kohdistuvan alinomaisen kielteisyytensä vaikuttaa
hänen kuvailuunkin. Tosiasia on — ja hänen laajasta tuotannostaan
löytyy riittävästi asian todisteita — että lordimme oli eräänlainen
ihmisvihaaja. Juuri hänen ihmisvihansa se yllytti häntä, samoinkuin
on yllyttänyt monia muitakin, kirjailemaan. Hän ei tartu kynäänsä
niinkään siinä tarkoituksessa, että suorittaisi omaksumansa tehtävän,
kirjoittaisi oman aikansa historian, vaan pikemmin vapautuakseen siitä
katkeruudesta, jonka epäsuosioon joutuminen on hänessä herättänyt.
Seurauksena on, ettei hänellä ole paljoakaan hyvää sanottavana
kenestäkään ja että hän harvoin mainitsee ketään aikalaistaan
syytämättä kuvarikkaita solvauksiaan.

On kuitenkin mahdollista puolustella häntä. Hän oli samalla kertaa
ajatuksen ja toiminnan mies — yhtä harvinainen kuin yleensä
valitettavakin yhdistelmä. Toiminnan miehenä hän olisi voinut päästä
kauaskin, ellei sitä puolta hänessä olisi alun pitäen pilannut
ajatuksen mies. Oivallisena merimiehenä hän olisi voinut päästä
Englannin suuramiraaliksi, ellei hänessä olisi ilmennyt eräänlaista
juonittelutaipumusta. Onnekseen — muuten näet hänen päänsä tuskin olisi
jäänyt siihen, mihin luonto oli sen sijoittanut — hän joutui varsin
pian epäluulojen alaiseksi. Hänen virkauransa katkesi; mutta havaittiin
tarpeelliseksi tarjota hänelle jonkinlaista korvausta, koska epäluuloja
ei kumminkaan voitu todistaa oikeiksi. Hänelle siis annettiin virkaero
ja hänet määrättiin kuningattaren armosta hänen käskynhaltijakseen
Cornwalliin, jossa asemassa hänen ei otaksuttu voivan tehdä suurta
pahaa.

Siellä, kunnianhimoisten suunnitelmien tuhoutumisen katkeroittamana
ja eläen verrattain eristettyä elämää, hän kääntyi, kuten moni mies
samanlaisessa tilassa, etsimään lohdutusta kynästään. Hän kirjoitti
merkillisen äreän, pikkumaisen ja pintapuolisen teoksensa _Lordi
Henry Goaden ja hänen oman aikansa historia_, joka on tosiasioiden
vääristelyn ja eriskummallisen kirjoitustavan ihmenäyte. Niissä
kahdeksassatoista valtavan suuressa folioniteessä, jotka hän täytti
pienillä goottilaisilla kirjaimillaan, hän kertoo omalla tavallaan
tarinan siitä, mitä nimittää kukistumisekseen, ja vaikka asia hänen
laajasanaisuudestaan huolimatta tulee tyhjentävästi käsitellyksi
ensimmäisissä viidessä nidoksessa, hän kirjoittaa vielä kokonaista
kolmetoista nidosta käsitellen niissä omien aikojensa historiaa, mikäli
se tuli välittömästi hänen havaittaviinsa Cornwallin syrjäisessä
elämässä.

Englannin historian näkökannalta hänen kronikkansa voi jättää
kerrassaan huomioonottamatta, ja siitä syystä se onkin jätetty
julkaisematta ja unohduksiin. Mutta tutkijalle, joka yrittää ottaa
selkoa tuon erinomaisen miehen sir Oliver Tressilianin elämäkerrasta,
se on kerrassaan verraton. Ja koska olen nyt ottanut tuon elämäkerran
kirjoittamisen tehtäväkseni, on soveliasta, että heti alussa tunnustan,
kuinka arvaamattomassa kiitollisuudenvelassa olen tuolle kronikalle.
Sen puuttuessa olisi kerrassaan mahdotonta kuvailla tätä Cornwallin
miestä, josta tuli uskonluopio ja berberiläinen merisissi ja jota vain
eräät tuonnempana esitettävät seikat estivät tulemasta Algierin — tai
Argierin, kuten sanoo lordimme — paššaksi.

Lordi Henry kirjoitti tietäen ja arvovaltaisesti, ja hänen
esittämänsä kertomus on erittäin täydellinen ja täynnä arvokkaita
yksityiskohtia. Hän näki itse omin silmin paljon tapahtumia ja piti
yllä henkilökohtaista yhteyttä useiden niiden henkilöiden kanssa, jotka
liittyivät sir Oliverin asioihin, voidakseen laajentaa aikakirjojansa
pitämättä mitään maakunnasta löytyvää juorun sirua liian vähäpätöisenä
muistiin merkittäväksi. Otaksun hänen myös saaneen melkoista avustusta
Jasper Leigh'ltä Englannin ulkopuolella sattuneita tapahtumia
koskevissa seikoissa, jotka nähdäkseni muodostavat hänen kertomuksensa
verrattomasti mielenkiintoisimman osan.

R. S.



ENSIMMÄINEN OSA

SIR OLIVER TRESSILIAN



Ensimmäinen luku.

KAUPPASAKSA.


Sir Oliver Tressilian istui huoletonna ilmavassa ruokasalissaan
Penarrow'ssa sijaitsevassa sievässä talossaan, josta hän sai kiittää
valitetussa ja valitettavassa muistossa olevan isävainajansa
yritteliäisyyttä ja erään Bagnolo-nimisen italialaisen rakennusmestarin
taitoa ja kekseliäisyyttä. Viimeksimainittu henkilö oli saapunut
Englantiin puoli vuosisataa aikaisemmin mainehikkaan Torrigianin
apulaisten joukossa.

Tämä talo, jonka omituinen italialaismallinen viehätys vaikutti
kerrassaan hämmästyttävältä kaukaisessa Cornwallin loukossa, ansaitsee
ohimennen joitakin sanoja, samoin sen rakennushistoria.

Italialainen Bagnolo, jonka eteviin taiteellisiin luonnonlahjoihin
liittyi riitaisa, äkkipikainen mielenlaatu, sattui onnettomuudekseen
surmaamaan miehen eräässä Southwarkin kapakassa syntyneessä kahakassa.
Seurauksena oli, että hän pakeni kaupungista välttääkseen tuon
surmatyön seurauksia pysähtyen vasta ehdittyään melkein Englannin
äärimmäisille rajoille. Ei ole tiedossamme, miten hän tutustui
vanhempaan Tressilianiin. Mutta varmaa on, että tuo kohtaaminen oli
erittäin otollinen heille kummallekin. Ralph Tressilian, joka näyttää
piintyneesti harrastaneen kaikenlaisten pahantekijöiden seuraa, soi
suojaa pakolaiselle, ja Bagnolo korvasi palveluksen tarjoutumalla
rakentamaan uudestaan sir Oliverin rappeutuneen kartanon.

Tehtävään ryhdyttyään hän suoritti sitä niin innokkaasti kuin aito
taiteilija ainakin ja rakensi suojelijalleen asumuksen, joka oli
miellyttävyyden ihme niinä karuina aikoina ja sellaisessa syrjäisessä
seudussa. Lahjakkaan rakennusmestarin, messer Torrigianin kelpo
apulaisen valvonnan alaisena kohosi vaaleanpunaisista tiilistä
rakennettu hieno kaksikerroksinen herraskartano, johon virtasi valoa ja
aurinkoa valtavan korkeista kaksiosaisista ikkunoista. Suuri ulko-ovi
sijaitsi ulkonevassa osassa, sen yläpuolella oli jykevä parveke ja
kaikkein ylinnä pylväiden kannattama erinomaisen kaunismuotoinen
pääty, nyt viheriäin kiipijäkasvien osittain peittämä. Tulipunaisten
kattotiilien yli kohosivat kierteiset, jykevät savupiiput valtavan
korkealle.

Mutta Penarrow'n, nimittäin uuden, Bagnolon kekseliäiden aivojen luoman
Penarrow'n, varsinaisena ylpeytenä oli puutarha. Se oli muovattu
Penarrow-niemekkeen kukkuloita vallinneen vanhan rakennuksen tienoilla
levinneestä sekasortoisesta metsämaasta. Bagnolon työtä olivat osaltaan
jatkaneet aika ja luonto. Bagnolo oli suunnitellut sievät puistikot,
oli rakentanut jalopiirteiset kaidepuut niihin kolmeen pengermään,
joiden hienot askelmasarjat kohosivat toinen toistaan korkeammalle.
Hän itse oli suunnitellut suihkulähteen ja veistänyt omin käsin sen
yläpuolella olevan graniittifaunin ja ne kaksitoista muuta nymfiä ja
metsäjumalaa, jotka hohtelivat valkoisina tummasta vihreydestä. Mutta
aika ja luonto olivat pehmentäneet leikatut nurmipinnat samettisiksi,
oli kasvattanut leikatut pyökkirivit tuuheiksi ja kohottanut
korkeiksi ne tummat keihäsmäiset poppelit, jotka täydensivät tämän
cornwallilaisen kartanon italialaismallista ulkomuotoa.

Sir Oliver istui huoletonna ruokasalissaan katsellen tuota kaikkea
sellaisena kuin se levisi hänen näkyviinsä pehmeässä syyskuun auringon
paisteessa ja havaitsi kaikki mieluisaksi nähdä ja elämän varsin
mieluisaksi elää. Mutta eipä tiedetä milloinkaan olleen ihmistä,
jota elämä olisi niin miellyttänyt, ellei hänen optimismiinsa ollut
muuta syytä kuin hänen ympäristönsä. Sir Oliverilla oli useitakin
syitä. Ensimmäinen niistä, joskin sellainen, ettei hän liene sitä
aavistanutkaan, oli hänen nuoruutensa, varallisuutensa ja hyvä
ruoansulatuksensa; toinen oli se, että hän oli hankkinut itselleen
kunniaa ja mainetta sekä Espanjan aluevesillä että taannoin
hävittäessään voittamatonta armadaa, tai kenties oikeammin entistä
voittamatonta armadaa, ja oli saanut tänä viidentenäkolmatta elämänsä
vuotena ritarinarvon neitsyt-kuningattarelta; kolmas ja viimeinen hänen
mieluisan olonsa aiheuttaja, jonka olen säästänyt viimeiseksi, koska
arvelen tärkeimmän tekijän siten olevan oikeimmalla sijallaan, oli Don
Cupido, lemmenjumala, joka näytti kerrankin olevan pelkkää suopeutta
ja oli järjestänyt asiat niin, ettei sir Oliver mistress Rosamund
Godolphinia kosiskellessaan kohdannut minkäänlaista vaivaa eikä
vastusta.

Sir Oliver siis istui huoletonna korkeassa, kauniisti veistetyssä
nojatuolissaan, nuttu avoinna, pitkät sääret ojennettuina ja
miettivä hymy lujilla huulilla, joita toistaiseksi varjosti vain
hieno viiksiviiva. (Lordi Henryn piirtämä muotokuva on paljoa
myöhemmiltä ajoilta). Oli iltapuoli, ja herrasmiehemme oli vastikään
aterioinut, kuten hänen edessään pöydällä olevat kulhot, osittain
nautitut ruokalajit ja puolillaan oleva pullo todistivat. Hän poltti
mietteliäänä pitkää piippua — hän näet oli omaksunut tämän hiljattain
Eurooppaan tuodun tavan — uneksi sydämensä valtiattaresta ja oli
asianmukaisesti ja kohteliaasti kiitollinen siitä, että sallimuksen
sievä kohtelu salli hänen heittää arvonimen ja jonkin verran mainetta
Rosamundin syliin.

Sir Oliver oli luonnostaan ovela veikko (»kavala kuin kaksikymmentä
perkelettä», sanoo lordi Henry) ja olipa hän melkoisen oppinutkin
mies. Mutta hänen luonnollinen älynsä enempää kuin hänen hankkimansa
kyvytkään ei näyttänyt hänelle opettaneen, ettei ihmiskohtaloita
ohjaavien jumalten joukossa ole ivallisempaa ja ilkeämpää kuin samainen
Don Cupido, jonka kunniaksi hän nyt tuntui savuttavan piippunsa
polttouhria. Vanhan ajan ihmiset tiesivät, että tuo viattomalta
näyttävä poika on julma, peikkomainen veitikka, ja epäilivät häntä.
Sir Oliver ei tuntenut muinaista tervettä viisautta tai ei siitä
välittänyt. Sen täytyi pakostakin hänelle selvitä tuiman kokemuksen
nojalla. Hänen vaaleiden silmiensä hymyillessä siinä päivänpaisteessa,
joka virtasi korkean kaksijakoisen ikkunan edustalla olevalle
pengermälle, sen ohi häivähti varjo, jonka hän ei ollenkaan arvannut
vertauskuvan tavoin edustavan sitä varjoa, joka oli parhaillaan
lankeamassa hänen elämänsä auringonpaisteeseen.

Varjon jäljessä saapui sen aiheuttaja, pitkä ja korea-asuinen mies,
päässä veripunaisten sulkain kaunistama leveä espanjalainen hattu.
Pitkää nauhakoristeista sauvaa heiluttaen hahmo kulki ikkunan ohi,
astellen vakaasti kuin itse kohtalo.

Sir Oliverin huulilta katosi hymy. Hänen mustanpuhuvat kasvonsa
muuttuivat mietteliäiksi, mustat kulmat kurtistuivat, kunnes niiden
välissä oli yksi ainoa syvä laskos. Sitten hymy hiljalleen palasi,
mutta ei enää taannoinen leppeä, miettiväinen hymy. Se oli muuttunut
lujaksi ja päättäväiseksi hymyksi, joka jännitti hänen huuliansa
kulmien tasoittuessa ja loi hänen silmiinsä ivallisen, viekkaan ja
ilkeänkin hohteen.

Hänen palvelijansa Nicholas tuli ilmoittamaan master Peter
Godolphinin saapuneen, ja heti lakeijan kintereillä tuli itse master
Godolphin, nauhakoristeiseen sauvaansa nojaten ja leveä espanjalainen
hattu kädessään. Hän oli pitkä solakka herrasmies, kasvot olivat
parrattomiksi ajellut ja sievät, kopeailmeiset. Hänellä, samoinkuin
sir Oliverilla, oli rohkea kyömynenä, ja hän oli iältään paria
kolmea vuotta nuorempi. Hänen punaisenruskea tukkansa oli melkoista
pitempi kuin silloinen muoti edellytti, mutta hänen asunsa ei ollut
keikarimaisempi kuin hänen ikäiselleen herrasmiehelle oli soveliasta.

Sir Oliver nousi ja nyökkäsi korkeudestaan tervehdykseksi. Mutta
savuaalto sattui hänen arvokkaan vieraansa kurkkuun saaden hänet
yskimään ja kasvojansa vääristelemään.

»Minä huomaan», virkkoi hän yskänsä lomitse, »että tekin olette
omaksunut tuon likaisen tavan.»

»Likaisempia olen nähnyt», virkkoi sir Oliver tyynesti.

»Sitä en ollenkaan epäile», myönsi master Godolphin, siten heti
ilmaisten mielialansa ja käyntinsä tarkoituksen.

Sir Oliver pidätti vastauksen, joka olisi auttanut hänen vierastaan
tarkoitustensa perille, mikä ei suinkaan ollut ritarin suunnitelmien
mukaista.

»Senvuoksi», virkkoi hän ivallisesti, »toivon teidän kohtelevan
kärsivällisesti puutoksiani. Nick, tuo tuoli master Godolphinille ja
toinen pikari! Tervetuloa!»

Nuoren miehen vaaleissa kasvoissa väikkyi hymy.

»Lausutte minulle kohteliaisuuden, jota valitettavasti en voine
puolestani lausua teille.»

»Ehdimme sittenkin, kun tulen sitä teiltä kysymään», virkkoi sir Oliver
pakottoman hyvätuulisesti, joskin teeskennellen.

»Kun tulette sitä kysymään?»

»Talonne vieraanvaraisuutta», selitti sir Oliver.

»Juuri siitä asiasta olen tullut kanssanne keskustelemaan.»

»Ettekö istuudu?» Sir Oliver kehoitti ja ojensi kätensä kohti Nickin
tuomaa tuolia. Samalla eleellä hän käski palvelijaa poistumaan.

Master Godolphin ei ollut kehoitusta kuulevinaan. »Olen kuullut», sanoi
hän, »että olitte Godolphinin kartanossa eilen.» Hän vaikeni, ja kun
sir Oliver ei ollenkaan väittänyt vastaan, lisäsi jäykästi: »Minä, sir,
olen tullut teille ilmoittamaan, että olemme iloiset, ellette kunnioita
meitä käynneillänne.»

Sir Oliver hillitsi vaivoin itseään niin suoranaisen solvauksen
alaiseksi joutuneena, ja hänen tummat kasvonsa hieman kalpenivat.
»Ymmärtänette, Peter», vastasi hän hitaasti, »että sanotte liikaa, jos
vielä jotakin virkatte.» Hän vaikeni ja silmäili hetkisen vierastaan.
»En tiedä, onko Rosamund kertonut teille suostuneensa eilen tulemaan
vaimokseni —»

»Hän on lapsi, joka ei tunne omaa mieltänsä», virkkoi toinen.

»Tunnetteko mitään pätevää syytä, jonka vuoksi hän mieltään muuttaisi?»
kysyi sir Oliver hieman uhitellen.

Master Godolphin istuutui, laski jalkansa ristiin ja hattunsa
polvelleen. »Tiedän niitä tusinan», vastasi hän. »Mutta eipä ole
tarvis niitä tässä mainita. Pitäisi riittää, kun huomautan teille,
että Rosamund on seitsentoistavuotias ja minun ja sir John Killigrew'n
holhouksen alainen. Sir John ei voi suostua kihlaukseenne enempää kuin
minäkään.»

»Mitä ihmeitä!» huudahti sir Oliver. »Kuka kysyy teidän suostumustanne
tai sir Johnin suostumusta? Jos Jumala suo, niin sisarenne kasvaa aivan
pian täydeksi naiseksi ja omaksi määrääjäkseen. Minulla ei ole mitään
hurjaa hätää päästä naimisiin, ja luonnostani olen, kuten lienette
huomannut, ihmeen kärsivällinen mies. Minä odotan.» Hän veti jälleen
haikuja piipustaan.

»Odottamisesta ei voi olla teille apua tässä asiassa, sir Oliver. On
parasta, että alatte ymmärtää. Me olemme tehneet päätöksemme, sir John
ja minä.»

»Niinkö? Tuhat tulimmaista! Lähettäkää sir John luokseni kertomaan
päätöksistään, niin minä kerron hänelle omista päätöksistäni. Sanokaa
hänelle terveisinäni, master Godolphin, että jos hän tahtoo vaivautua
tulemaan näille main, teen sen, mitä pyövelin olisi pitänyt tehdä
hänelle jo aikoja sitten. Minä kiskon korvat hänen päästään, omin
käsin!»

»Ettekö», virkkoi master Godolphin uhmaten, »halua koetella, kuinka
ryövärin-rohkeutenne suoriutuu minusta?»

»Teistä?» virkkoi sir Oliver silmäillen häntä hyvänluontoisen
ylenkatseellisesti. »Enhän ole varpusten tappaja, poikaseni. Sitäpaitsi
olette sisarenne veli, ja minä en suinkaan aio lisätä tielläni
muutenkin olevia vaikeuksia.» Sitten hänen äänensävynsä muuttui. Hän
kumartui pöydän yli. »Kuulkaahan, Peter. Mikä onkaan koko tämän jutun
pohjana? Emmekö voi sovittaa niitä ristiriitoja, joita otaksutte
olevan välillämme? Sir Johnilla ei ole asiassa mitään tekemistä. Hän
on jurottelija, joka ei ansaitse sormennapsahdusta. Teidän laitanne
on toisin. Te olette Rosamundin veli. Sanokaa siis, mitä valitatte!
Puhutaan vilpittömästi ja kaikessa ystävyydessä.»

»Ystävyydessä?» Toinen hymyili jälleen ivallisesti. »Isämme ovat
antaneet siinä suhteessa meille hyvän esimerkin.»

»Huolimmeko siitä, mitä isämme tekivät?. Sitä suurempi häpeä heille,
elleivät voineet naapureina pysyä ystävinä. Pitääkö meidän noudattaa
niin valitettavaa esimerkkiä?»

»Tahdotteko väittää syyn olleen minun isässäni!» huudahti toinen,
ilmeisesti vihanpuuskan valtaan joutuneena.

»En väitä mitään, poikaseni. Moitin heitä molempia.»

»Tuli ja leimaus!» kiljaisi master Peter. »Solvaatteko vainajaa?»

»Jos solvaan, niin molempia. Mutta enhän sitä tee. Moitin vain
virhettä, joka heidän kummankin täytyisi tunnustaa, jos voisivat palata
elämään.»

»Siinä tapauksessa, sir, neuvon teitä rajoittamaan tuomionne omaan
isäänne, jonka kanssa ei yksikään kunniallinen mies olisi voinut elää
rauhallisissa suhteissa —»

»Hiljempää, hiljempää, herraseni —»

»Ei ole mitään syytä alentaa ääntänsä. Ralph Tressilian oli maakuntamme
häpeä. Tämän paikan ja Truron tai tämän paikan ja Helstonin välillä ei
ole yhtäkään kylää, jossa ei vilise teidänlaisianne kyömyneniä, irstaan
isänne jälkeläisiä.»

Sir Oliverin silmät supistuivat; hän hymyili. »Ihmettelen vain, mistä
te olette nenänne saanut?» virkkoi hän.

Master Godolphin kavahti kiukuissaan seisaalleen, ja hänen tuolinsa
keikahti kumoon hänen takanaan. »Te solvaatte äitini muistoa, sir!»
huusi hän.

Sir Oliver nauroi. »Käyttäydyn kenties hieman vapaasti siitä hyvästä,
että te laskette leikkiä isäni kustannuksella.»

Master Godolphin katseli häntä sanattoman raivon vallassa, antautui
sitten vihansa vietäväksi, kumartui pöydän yli, kohotti pitkän sauvansa
ja iski tuimasti sir Oliveria olkapäähän.

Sen tehtyään hän lähti ylväästi kulkemaan kohti ovea. Puolitiessä hän
pysähtyi.

»Odotan ystäviänne ja säiläänne», sanoi hän.

Sir Oliver nauroi jälleen. »Enpä viitsine heitä lähettää».

Master Godolphin käännähti jälleen häneen päin. »Mitä? Otatteko vastaan
iskun?»

»Sir Oliver kohautti hartioitaan. »Kukaan ei ole sitä nähnyt», sanoi
hän.

»Mutta minä kerron matkan varrella lyöneeni teitä kepillä.»

»Teette itsestänne valehtelijan, jos kerrotte, sillä kukaan ei teitä
usko.» Sitten hän jälleen vaihtoi puheensävyä. »Kuulkaahan, Peter,
me käyttäydymme arvottomasti. Mitä iskuun tulee, tunnustan sen
ansainneeni. Äiti on isää pyhempi. Sikäli voimme sanoa olevamme kuitit.
Emmekö voi muutenkin sopia? Mitä hyötyä meillä voikaan olla siitä, että
jatkamme typerää riitaa, joka on syntynyt isiemme välille?»

»Meidän välillämme on enemmän kuin se», vastasi master Godolphin. »En
tahdo sisareni menevän merirosvolle.»

»Merirosvolle? Tuhat tulimmaista! Olen iloinen, ettei ole ketään
teitä kuulemassa. Hänen majesteettinsa tehtyä minut ritariksi
merellä suorittamieni seikkojen vuoksi tuollaiset sanat kuulostavat
valtiorikokselta. Varmaa on, poikaseni, että master Peter Godolphin voi
hyväksyä sen, mitä kuningatar on hyväksynyt, ja samoin voi menetellä
neuvonantajanne sir John Killigrew. Olette kuunnellut häntä. Hän on
teidät tänne lähettänyt.»

»En ole kenenkään lakeija», vastasi toinen kiivaasti, vihjauksesta
loukkaantuen — ja loukkaantuen sitä enemmän, kun tiesi sen oikeaksi.

»On typerää nimittää minua merirosvoksi. Hawkins, jonka kanssa
purjehdin, on hänkin saanut ritarilyönnin, ja ken nimittää meitä
merirosvoiksi, solvaa itseään kuningatarta. Mitä kaunaa kannattekaan
minua vastaan lukuunottamatta tuota, kuten itsekin huomaatte, varsin
olematonta syytöstä? Luulenpa olevani yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa
täällä Cornwallissa; Rosamund kunnioittaa minua kiintymyksellään,
ja minä olen rikas ja tulen vielä rikkaammaksi, ennenkuin hääkellot
soivat.»

»Rikkautenanne ovat merellä varastetut saaliit, upotettujen alusten
aarteet, Afrikasta hankittujen ja istutusalueille myytyjen orjien
hinta, olette rikas kuin vampyyri, joka on imenyt itsensä täyteen —
vainajien verta!»

»Niinkö sir John sanoo?» kysyi sir Oliver kumean leppoisasti.

»Minä sanon niin.»

»Minä kuulin sananne, mutta kysyn teiltä, mistä olette oppinut tuon
sievän läksynne. Onko sir John opettajanne? On, on. Sitä ei tarvitse
minulle sanoa. Minä keskustelen hänen kanssaan. Mutta salli nyt
selittää itsellesi sir Johnin vihankaunan puhdas ja epäitsekäs syy.
Saat nähdä, kuinka nuhteeton ja kunniallinen mies on sir John, joka oli
isänne ystävä ja on ollut teidän holhoojanne.»

»En kuuntele, mitä hänestä sanotte.»

»Teidän tulee kuunnella, koska olette pakottanut minut kuuntelemaan,
mitä hän sanoo minusta. Sir John haluaa saada lupaa rakentaa
Fal-joen suulle. Hän toivoo näkevänsä sinne sukeutuvan kaupungin
sataman yläpuolelle hänen oman kartanonsa Arwenackin varjoon. Hän
esiintyy muka jalosti epäitsekkäänä ja kaikin puolin maan menestystä
silmälläpitävänä ja unohtaa mainita, että maa kuuluu hänelle ja että
hänen suunnitelmansa tähtäävät hänen oman menestyksensä ja sukunsa
menestyksen valvomiseen. Me kohtasimme toisemme sattumalta sir Johnin
ollessa ajamassa tätä asiaa hovissa. Sattuu nyt olemaan laita niin,
että minullakin on etuja ajettavana Trurossa ja Penrynissä; mutta
minä menettelen toisin kuin sir John, tunnustan sen rehellisesti.
Jos Smithick alkaisi jollakin tavoin kukoistaa, johtuisi sen
edullisemmasta asemasta, että Truron ja Penrynin täytyisi joutua
kärsimään, ja se sopii minulle yhtä huonosti kuin vastakkainen seikka
sir Johnille. Sanoin hänelle niin, sillä voin esiintyä jyrkästi, ja
puhuin asiasta kuningattarelle esittäen vastakkaisen anomuksen.» Hän
kohautti hartioitaan. »Hetki oli minulle otollinen. Olin eräs niistä
merenkävijöistä, jotka olivat auttaneet kuningas Filipin voittamattoman
armadan tuhoamista. Siitä syystä ei pyyntöäni voitu torjua, ja sir John
lähetettiin kotiin yhtä tyhjin käsin kuin hän oli hoviin tullut. Onko
ihmekään, että hän minua vihaa? Kun hänet tunnette, ihmettelettekö,
että hän ristii minut merirosvoksi ja pahemmaksikin? On varsin
luonnollista, että hän siten kuvailee väärin toimintaani merellä, koska
juuri se toimintani on suonut minulle vallan loukata hänen etujansa.
Hän on valinnut panettelun aseet tätä taistelua varten, mutta niitä
aseita en käyttele minä, kuten hän tulee vielä tänään näkemään.
Ellette usko, mitä sanon, tulkaa kerallani, olkaa läsnä siinä pienessä
keskustelussa, jonka toivon syntyvän minun ja sen jäärän välille.»

»Unohdatte», virkkoi master Godolphin, »että minullakin on
edunharrastuksia Smithickin tienoilla ja että loukkaatte niitä.»

»Kas niin»! huudahti sir Oliver. »Pahaa Tressilianin-vertani ja
merirosvouttani koskevan pyhän närkästyksen pilvi vihdoinkin
väistyy, ja totuus alkaa paistaa täydeltä terältä! Tekin olette vain
kaupustelija! Millainen houkkio olenkaan ollut pitäessäni teitä
vilpittömänä ja puhuessani tässä teille kuten ainakin kunnialliselle
miehelle.» Hänen äänensä paisui ja huulet vetäytyivät ylenkatseelliseen
kierteeseen, joka kosketti toista kuin isku. »Vannon ja vakuutan, etten
olisi huolinut virkkaa mitään, jos olisin tiennyt, että olette niin
halpamainen ja mitätön veikko.»

»Sananne —» alotti master Godolphin nousten varsin jäykästi seisomaan.

»Ovat paljoa lievemmät kuin oikeastaan ansaitsette», keskeytti toinen,
koroitti sitten ääntänsä ja kutsui: »Nick!»

»Te joudutte niistä vastaamaan», tiuskasi vieras.

»Minä vastaan niistä nyt», kuului jäykkä vastaus. »Tulette tänne
jaarittelemaan minulle isävainajani irstaudesta ja hänen ja oman isänne
välisestä vanhasta riidasta, määkimään keksitystä merirosvoudestani ja
omasta elämäntavastani, ikäänkuin siinä olisi todellinen syy, jonka
vuoksi en voi saada sisartanne vaimokseni, vaikka todellisena aiheena
mielessänne, todellisena vihamielisyytenne kannustimena, ovatkin vain
muutamat vaivaiset vuoden mittaan ansaittavat punnat, joita estän
joutumasta taskuunne. Menkää matkaanne, Jumalan nimessä!»

Samassa astui huoneeseen Nick.

»Te saatte vielä minusta kuulla, sir Oliver», virkkoi master Godolphin,
vihasta kalpeana. »Saatte vastata minulle noista sanoistanne.»

»Minä en taistele... kauppasaksojen kanssa», leimahti sir Oliver.

»Annatteko minulle sen nimen?»

»Se on tosiaankin kunniallisen ihmisluokan häpäisemistä, sen tunnustan.
Nick, avaa ovi master Godolphinille.»



Toinen luku.

ROSAMUND.


Vieraan lähdettyä sir Oliver pian jälleen tyyntyi. Voidessaan siten
kaikessa rauhassa miettiä asemaansa hän suuttui uudelleen ajatellessaan
raivoa, jonka valtaan oli joutunut, raivoa, joka oli vallinnut häntä
siinä määrin, että hän oli lisännyt jo ennestään melkoisia esteitä
Rosamundin ja itsensä välille. Hänen kiukkunsa käännähti täydessä
liekissään toisaalle valiten esineekseen John Killigrew'n. Sir Oliver
tahtoi selvittää suhteensa häneen heti paikalla. Ja hän tulisi tekemään
sen, kautta taivaan valkeuden!

Hän huusi luokseen Nickin ja käski tuomaan saappaansa.

»Missä on master Lionel?» kysyi hän, kun saappaat oli tuotu.

»Hän on vastikään saapunut ratsastamasta, sir Oliver!»

»Pyydä hänet tänne.»

Kehoitusta noudattaen saapui aivan kohta sir Oliverin velipuoli,
solakka, äitinsä näköinen nuorukainen, riihattoman Ralph Tressilianin
toisesta avioliitosta. Hän oli sekä sielultaan että ruumiiltaan
aivan toisenlainen kuin sir Oliver. Hänen viehätyksensä oli herkkää,
melkeinpä naisellista; hänen hipiänsä oli vaalea ja hieno, hiukset
kullanväriset ja silmät tummansiniset. Hänessä oli erittäin viehättävä
nuoruusiän sulo — hän näet oli vasta kaksikymmentä vuotta täyttänyt —
ja hänen pukunsa oli huolellinen kuin hovilaisen.

»Oliko tuo Godolphinin penikka sinua tapaamassa?» kysyi hän huoneeseen
tullessaan.

»Olipa niinkin», murahti sir Oliver. »Hän tuli sanomaan minulle eräitä
asioita ja kuulemaan eräitä minulta.»

»Ahaa! Hän tuli minua vastaan portilla eikä vastannut tervehdykseeni.
Kirotun sietämätön pentu!»

»Sinä osaat arvostella ihmisiä, Lal.» Sir Oliver nousi saatuaan
saappaat jalkaansa. »Lähden tästä Arwenackiin vaihtamaan muutamia
kohteliaisuuksia sir Johnin kanssa.»

Hänen tiukkaan puserretut huulensa ja päättäväinen ilmeensä täydensivät
sanoja niin hyvin, että Lionel tarttui hänen käsivarteensa. »Ethän...
ethän aio?»

»Aionpa niinkin.» Hän taputti hellästi veljensä olkapäätä, ikäänkuin
olisi tahtonut tyynnyttää ilmeisesti säikähtynyttä nuorukaista. »Sir
John puhuu liikoja», selitti hän. »Se vika kaipaa korjaamista. Lähden
opettamaan hänelle vaiti-olemisen hyvettä.»

»Siitä koituu ikävyyttä, Oliver.»

»Niin koituu — hänelle. Jos mies kerran nimittää minua merirosvoksi,
orjakauppiaaksi, murhaajaksi ja taivas tiesi miksi kaikeksi, niin hänen
täytyy olla valmis sietämään tekonsa seuraukset. Mutta oletpa viipynyt
kauan, Lal. Missä olet ollut?»

»Ratsastin Malpasiin asti.»

»Malpasiin asti?» Sir Oliverin silmät kapenivat, kuten oli hänen
tapansa. »Olen kuullut kuiskittavan, mikä magneetti sinua sinne vetää»,
sanoi hän. »Ole varuillasi, poikani. Sinä käyt liian usein Malpasissa.»

»Miksi niin?» kysyi Lionel hieman kylmästi.

»Tarkoitan, että olet isäsi poika. Muista se, ja yritä välttää hänen
jälkiänsä, jotteivät ne johda sinua samaan loppuun. Noita hänen
taipumuksiaan muistutti vastikään mieleeni kelpo master Peter. Älä käy
kovin usein Malpasissa. En sano enempää.» Mutta nuoremman veljen olalle
laskettu käsivarsi ja lämmin syleily teki kerrassaan mahdottomaksi
kantaa kaunaa tuon varoituksen vuoksi.

Hänen lähdettyään Lionel istuutui aterioimaan, Nick palvelijanaan.
Hän ei syönyt paljoa eikä virkkanut vanhalle palvelijalle sanaakaan
koko aterian aikana. Hän oli syvissä mietteissä. Ajatukset seurasivat
veljeä kostoretkelle Arwenackiin. Killigrew ei ollut mikään lapsi, vaan
luja mies, sotilas ja merimies. Jos onnettomuus kohtaisi Oliveriä...
Lionel vapisi tuota ajatellessaan, ja sitten hänen mielensä alkoi
melkein hänen tahtomattaan selvitellä, mitä sellaisesta tapahtumasta
seuraisi hänelle itselleen. Hänen elämänsä ja onnensa joutuisi aivan
toiseen vaiheeseen, ajatteli hän. Eräänlaisen kauhun valtaamana hän
koki suistaa tuota inhottavaa mietettä mielestään, mutta se palasi
alinomaa. Sitä ei käynyt torjuminen. Se pakotti hänet ajattelemaan omaa
olotilaansa.

Kaikesta siitä, mitä hänellä oli, hän sai kiittää veljensä hyvyyttä.
Heidän irstaileva isänsä oli kuollut niinkuin sellaiset henkilöt
tavallisesti kuolevat jättäen jälkeensä monien kiinnitysten rasittamat
tilukset ja paljon velkoja; itse Penarrowkin oli velan panttina,
ja saadut rahat olivat kuluneet juopotteluun, peliin tai Ralph
Tressilianin lukuisiin rakkausseikkailuihin. Sitten Oliver oli myynyt
äidiltään perimänsä, lähellä Helstonea sijaitsevan pienen maatilan ja
oli käyttänyt rahat Espanjan aluevesille tehtyyn kaappausretkeen. Hän
oli varustanut ja miehittänyt aluksen ja oli lähtenyt Hawkinsin kanssa
eräälle niistä retkistä, joita sir John Killigrew täysin oikein nimitti
rosvoretkiksi. Hänellä oli palatessaan ollut niin paljon saalista
puhtaana rahana ja jalokivinä, että voi niiden avulla vapauttaa
rasituksista Tressilianin omaisuuden. Sitten hän oli lähtenyt uudestaan
matkaan ja oli palannut vieläkin äveriäämpänä.

Sillävälin Lionel oli viettänyt aikojaan kotona kaikessa rauhassa.
Hän piti elämänmukavuudesta. Hän oli luonnostaan huoleton, ja hänessä
ilmenivät huolettomaan luonnonlaatuun tavallisesti liittyvät liiat
mieliteot. Hän ei ollut syntynyt uurastamaan ja taistelemaan, eikä
kukaan ollut pyrkinyt siinä suhteessa korjaamaan hänen luonteensa
puutoksia. Toisinaan hän mietti, millaiseksi hänen tulevaisuutensa
muodostuisi, jos Oliver menisi naimisiin. Hän pelkäsi, ettei elämä
säilyisi yhtä mukavana kuin nyt. Mutta hänen pelkonsa ei ollut vakava.
Hän, enempää kuin kukaan hänenlaisensa henkilö, ei ajatellut kovinkaan
paljon tulevaisuutta. Jos hänen ajatuksensa hetkellisen levottomuuden
vuoksi kääntyivät sille taholle, hän heti torjui ne päätellen, että
Oliver sittenkin häntä rakasti ja tulisi varmaan aina pitämään
asianmukaisesti huolta kaikista hänen tarpeistaan.

Hänen otaksumansa oli epäilemättä täysin oikeutettu. Oliver oli
pikemmin hänen isänsä kuin hänen veljensä. Kun heidän isänsä oli
tuotu kotiin, erään loukatun aviomiehen kuolettavasti haavoittamana
— syntisen kuolema äkillisine, kauhistuneine katumuksineen oli ollut
mieltäjärkyttävä näky — hän oli jättänyt Lionelin vanhemman veljen
hoiviin. Oliver oli silloin ollut seitsemäntoista, Lionel kahdentoista
vuoden ikäinen. Mutta Oliver oli näyttänyt niin paljoa vanhemmalta,
että kaksi kertaa leskeksi jäänyt Ralph Tressilian oli luottanut tähän
vakavaan, päättäväiseen ja käskevään poikaan, jonka äiti oli ollut
hänen ensimmäinen vaimonsa. Hänen korvaansa oli kuoleva mies kuiskannut
eletyn elämänsä aiheuttaman katumuksen ja tiedon asioiden tilasta, joka
soi hänen pojilleen ylen niukat käyttövarat.

Oliveria hän ajatteli aivan rauhallisesti. Tuntui kuin hän olisi siinä
tilassa olevien ihmisten aavistuskyvyn nojalla oivaltanut Oliverin
kuuluvan niihin, joiden täytyy menestyä, ihmisiin, jotka käsittelevät
maailmaa, miten mielivät. Hänen huolestumisensa koski yksinomaan
Lionelia, jota arvostellessaan hän samoin nojautui viimeisillään
olevalle ihmiselle suotuun erinomaiseen oivallukseen. Siitä johtui
hänen harras suosittelunsa Oliverille ja Oliverin aulis lupaus olla
nuorukaisen isänä, äitinä ja veljenä.

Kaikki tuo liikkui Lionelin mielessä hänen siinä miettiessään, ja hän
taisteli jälleen sitä inhottavaa, ahdistavat ajatusta vastaan, että jos
hänen veljensä kävisi onnettomasti Arwenackissa, siitä olisi hänelle
itselleen suuri hyöty, että se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden
nojalla, tulisi siinä tapauksessa oikeudenmukaisesti kuulumaan hänelle.
Jokin paholainen tuntui häntä kiusaavan ivallisesti kuiskaten, että
jos Oliver kuolisi, hänen surunsa ei olisi pitkäaikainen. Sitten
hänen mielensä nousi kapinaan tuota ääntä vastaan, jonka aiheuttajana
oleva itsekkyys oli niin inhottava, että se parempina hetkinä täytti
hänet itsensäkin kauhulla, ja hän muisteli Oliverin muuttumatonta,
järkkymätöntä kiintymystä, harkitsi kaikkea sitä hellää huolenpitoa
ja ystävyyttä, jota Oliver oli kuluneina vuosina alinomaa hänelle
osoittanut, ja kirosi sitä mädännäisyyttä, joka salli mieleen
johtuakaan sellaisia ajatuksia. Tunteiden kuohu, omantunnon ja
itsekkyyden välinen taistelu, oli niin kiivas, että hän kavahti äkkiä
seisaalleen, huulillaan huuto;

»Pakene, Saatana!»

Vanha Nicholas katsahti häneen ja näki nuorukaisen kasvot
vahankarvaisina, otsan hikikarpaloiden peittämänä.

»Master Lionel! Master Lionel!» huudahti hän, ja hänen pienet kirkkaat
silmänsä tutkivat huolestuneina nuoren herran kasvoja. »Mikä on
haittana?»

Lionel pyyhki otsaansa. »Sir Oliver on lähtenyt Arwenackiin
rangaistusretkelle», sanoi hän.

»Entä sitten, sir?» virkkoi Nicholas.

»Hän on mennyt rankaisemaan sir Johnia, joka on häntä solvannut.»

Nickin ahavoituneisiin kasvoihin levisi hymyn irvistys »Niinkö? Olisi
aika mennä naimisiin. Sir John on liian kielevä.»

Lionelia hämmästytti tuo vaivaton luottamus ja ehdoton vakuutus, kuinka
herran oli meneteltävä.

»Ettekö... ettekö pelkää, Nicholas, että...» Hän ei päättänyt
lausettaan. Mutta palvelija ymmärsi, ja hänen irvistyksensä levisi
vieläkin laajemmaksi.

»Pelkää? Hyvänen aika! En ole milloinkaan pelännyt sir Oliverin
vuoksi enkä vastakaan pelkää. Sir Oliver palaa illalliselle ruokahalu
terästyneenä — muullaista vaikutusta ei tappelu ole häneen koskaan
tehnyt.»

Tapahtumat osoittivat palvelijan luottamuksen oikeaksi, joskaan sir
Oliver pienen virheen vuoksi ei suorittanut ihan kaikkea, mitä oli
luvannut ja aikonut. Vihoissaan ja otaksuessaan joutuneensa loukatuksi
hän oli — kuten hänen historioitsijansa väsymättä vakuuttaa ja kuten
itse voitte päätellä, ennenkuin tarinamme on lopussa — armoton kuin
tiikeri. Hän ratsasti Arwenackiin vakavasti aikoen surmata solvaajansa.
Mikään vähempi ei tuntunut hänestä riittävältä. Saavuttuaan Killigrew'n
komeaan linnaan, joka vallitsi Fal-joen suuta ja jonka sakaratorneista
avautui näköala aina Lizard-niemeen saakka, viidentoista peninkulman
päähän, hän huomasi Peter Godolphinin ehtineen sinne ennen häntä,
ja Peterin läsnäollessa sir Oliver syytti sir Johnia harkitummin ja
muodollisemmin kuin oli aikonut. Hän tahtoi sir Johnia syyttäessään
samalla puolustautua Rosamundin veljen kuullen ja saada hänet
käsittämään, kuinka inhottavia olivat ne parjaukset, joita sir John oli
rohjennut lausua, ja kuinka alhaisista vaikuttimista johtuvia.

Sir John auttoi riidan syntymistä. Se vihankauna, jota hän tunsi
Penarrow'n merisissiä kohtaan, — kuten hän sir Oliveria nimitti —
sai hänet haluamaan taistelua melkein yhtä kiihkeästi kuin hänen
haastajansa.

Puistosta löytyi heidän tarkoituksiinsa soveltuva yksinäinen kulmaus,
ja siellä sir John, hoikka, kellerväihoinen, suunnilleen kolmenkymmenen
vuoden ikäinen mies, hyökkäsi miekoin ja tikarein sir Oliverin kimppuun
aivan yhtä tuimasti kuin oli aikaisemmin ahdistanut häntä kielellään.
Hänen tuimuutensa ei kumminkaan johtanut mihinkään tulokseen. Sir
Oliver oli saapunut määrätyssä tarkoituksessa, ja hänen tapanaan oli
aina suorittaa loppuun asti tehtävä, jonka oli ottanut suorittaakseen.

Kolmessa minuutissa oli asia valmis. Sir Oliver pyyhki huolellisesti
säiläänsä, sir John makasi yskien nurmella, ja häntä hoitelivat Peter
Godolphin ja eräs säikähtynyt palvelija, joka oli kutsuttu paikalle,
jotta todistajia oli läsnä laillinen määrä.

Sir Oliver pisti aseensa tuppeen, puki ylleen viitan, astui sitten
kaatuneen vastustajansa luo ja katseli häntä tarkkaavasti.

»Luulenpa vaientaneeni hänet vain vähäksi aikaa», sanoi hän. »Ja
tunnustaa täytyy, että aikomukseni oli parempi. Toivon kuitenkin tämän
opetuksen riittävän ja estävän häntä enemmistä valheista — ainakin
mikäli ne koskevat minua.»

»Pilkkaatteko kaatunutta?» kysyi master Godolphin kiukkuisesti.

»Jumala minua siitä varjelkoon!» virkkoi sir Oliver vakavasti.
»Sydämessäni ei ole minkäänlaista pilkkaa. Uskokaa minua, siellä
ei ole mitään muuta kuin pahoittelua — etten suorittanut työtä
perinpohjaisemmin. Minä lähetän mennessäni apua talosta. Voikaa hyvin,
master Peter.»

Arwenackista hän ratsasti kotimatkallaan Penrynin tietä, ei kumminkaan
suoraa päätä kotiin. Hän pysähdytti ratsunsa Godolphinin kartanon
luona, joka sijaitsi Trefusis-niemen yläpuolella Carrick Roadsin seutua
valliten. Hän kääntyi sisään vanhasta portista ja ajoi pihamaalle.
Laskeutuen satulasta mukulakiviselle pihalle hän ilmoitti tulleensa
tapaamaan mistress Rosamundia.

Rosamund oli omassa huoneessaan — valoisassa tornihuoneessa kartanon
itäsivulla, mistä tarjoutui näköala viehättäville vesille ja kauempana
sijaitseville metsäisille rinteille. Hän istui kirja sylissään korkean
ikkunan komerossa, kun huoneeseen astui sir Oliver, Sally Pentreathin,
Rosamundin aikaisemman hoitajan ja nykyisen kamarineidin edeltämänä ja
ilmoittamana.

Rosamund nousi seisomaan ja huudahti iloisesti hänen kasvojensa
ilmaantuessa näkyviin ovenkamanan alla, joka oli tuskin riittävän
korkealla salliakseen sir Oliverin kulkea kumartamatta, ja seisoi siinä
katsellen häntä huoneen toiselta seinältä silmät säteilevinä ja posket
punottavina.

Mitäpä hyötyä olisikaan hänen kuvailemisesta? Hänen kohta joutuessaan
sir Oliver Tressilianin vuoksi aivan yleisesti tunnetuksi Englannissa
oli tuskin ainoatakaan runoilijaa, joka ei laulanut Rosamund
Godolphinin kauneutta ja suloa, ja niiden ylistyslaulujen katkelmia on
totisesti säilynyt riittävän paljon. Hän oli ruskeatukkainen samoinkuin
hänen veljensä ja jumalaisen solakka, joskin hänen tyttömäinen
vartalonsa näytti vielä melkein liian hoikalta hänen pituuteensa
verraten.

»En odottanut sinua näin aikaisin...» aloitti hän havaitessaan tulijan
kasvot omituisen vakaviksi. »Minkä tähden... mitä on tapahtunut?»
huudahti hän aavistuksen selvästi hänelle ilmoittaessa, että oli
tapahtunut jokin onnettomuus.

»Ei mitään, mistä sinun tarvitsee käydä levottomaksi, armaani, joskin
se voinee olla sinulle epämieluista.» Sir Oliver laski kätensä hänen
norjalle varrellensa laajan vannehameen yläpuolelle ja talutti hänet
lempeästi takaisin paikalleen istuutuen sitten itse hänen viereensä
ikkunapenkille. »Sir John Killigrew on sinulle jossakin määrin rakas?»
virkkoi hän puolittain todeten, puolittain kysyen.

»On kyllä. Hän oli holhoojamme, kunnes veljeni ehti täysi-ikäiseksi.»

Sir Oliver murti suuta. »Siinäpä se. Niin, minä olen melkein surmannut
hänet.»

Rosamund vetäytyi taaksepäin tuolissaan, ja sir Oliver huomasi kauhun
välähtävän hänen silmissään ja saavan hänen päänsä väistymään äkkiä
taaksepäin. Sir Oliver kiirehti selittämään syitä, jotka olivat siihen
johtaneet, kertoi hänelle lyhyesti niistä solvauksista, joita sir John
oli levittänyt purkaakseen kiukkuansa siitä, että hänen hellimänsä aie
päästä rakentamaan Smithickiin oli estetty toteutumasta.

»Se ei suuria merkinnyt», lausui hän lopuksi. »Minä tiesin, että
sellaisia juoruja oli liikkeellä, mutta halveksin niitä samoinkuin
niiden alkuunpanijaa. Mutta hän uskalsi enemmän, Rose: hän myrkytti
nuoren veljesi mielen minua vastaan ja herätti eloon hänessä uinuvan
vihankaunan, joka oli isäni eläessä vallinnut sukujemme välillä. Tänään
Peter tuli luokseni ilmeisesti tahtoen haastaa riitaa. Hän herjasi
minua pahemmin kuin kukaan on koskaan uskaltanut.»

Rosamund huudahti; hänen jo ennestään suuri levottomuutensa kiihtyi
kaksinkertaiseksi. Sir Oliver hymyili.

»Älä luule, että voisin tehdä hänelle mitään pahaa. Hän on veljesi ja
sellaisena minulle pyhä. Hän tuli sanomaan minulle, ettei kihlauksemme
ole mahdollinen, kielsi minua milloinkaan enää käymästä täällä, nimitti
minua häikäilemättä merirosvoksi ja verenimijäksi ja häpäisi isäni
muistoa. Minä arvasin, että kaiken tämän pahan lähteenä oli Killigrew,
ja ratsastin suoraa päätä Arwenackiin tukkiakseni tuon valheiden
lähteen ikiajoiksi. En kumminkaan saanut aikaan ihan niin paljon kuin
tarkoitin. Näethän, että olen vilpitön, Rose. Sir John voi jäädä
elämään; siinä tapauksessa toivon hänen hyötyneen tästä läksystä. Tulin
suoraan luoksesi», päätti hän puheensa, »jotta saat kuulla tapauksen
minulta, ennenkuin joku toinen tulee solvaamaan minua kertomalla siitä
väärin.»

»Tarkoitatko... Peteriä?» huudahti Rosamund.

»Valitan sitä!» huokasi sir Oliver.

Rosamund istui aivan hiljaa ja kalpeana, katsellen suoraan eteensä
sir Oliverin ohi. Vihdoin hän alkoi puhua. »En ole mikään etevä
ihmistuntija», virkkoi hän alakuloisesti ja hiljaa. »Kuinkapa
olisinkaan, nuori tyttö, joka on elänyt maailmasta erotettuna?
Minulle on kerrottu, että olet väkivaltainen ja kiihkoisa, katkeran
vihamielinen, helposti vihaan syttyvä, julma ja armoton niitä tunteita
tyydyttäessäsi.»

»Sinäkin olet kuunnellut sir Johnia», mutisi sir Oliver naurahtaen.

»Kaikki tuo on minulle kerrottu», jatkoi Rosamund ikäänkuin ei
olisi huomautusta kuullut, »ja minä olen kieltäytynyt tuota kaikkea
uskomasta, koska olin antanut sydämeni sinulle. Mutta... mutta mitä
oletkaan tänään osoittanut?»

»Kärsivällisyyttä», vastasi sir Oliver lyhyesti.

»Kärsivällisyyttä», toisti Rosamund, ja hänen huulilleen nousi väsyneen
ivan ilme. »Pidät minua varmaan pilkkanasi!»

Sir Oliver ryhtyi välittämään.

»Kerroin jo sinulle, mitä sir John on tehnyt. Kerroin tietäväni sir
Johnin tehneen suurimman osan tihutyötänsä, nimenomaisesti kaiken,
mikä koskee kunniaani, jo aikoja sitten. Olin kuitenkin sietänyt
kaikki hiljaa ja halveksien. Osoittauduinko siis helposti kiihtyväksi
ja säälimättömäksi? Mitä se olikaan muuta kuin kärsivällisyyttä? Kun
hän siitä huolimatta sallii halpamaisen kauppasaksan-vihansa kehittyä
siihen määrään, että tukkii elämäni onnenlähteen ja lähettää veljesi
minua solvaamaan, olen yhä niin kärsivällinen, että pidän veljeäsi
pelkkänä aseena ja lähden suoraan sitä kättä kohti, joka oli asetta
heiluttanut. Tietäen, kuinka olet sir Johniin kiintynyt, sallin hänen
käyttäytyä uhittelevammin kuin olisi sallinut yksikään kunniallinen
mies koko Englannissa.»

Huomatessaan Rosamundin yhä väistävän hänen katsettaan ja istuvan
kauhun hyytämänä kuultuaan rakastamansa miehen tahrineen kätensä
toisen rakkaan henkilön verellä, sir Oliver alkoi puolustella itseänsä
lämpimämmin. Hän heittäytyi polvilleen hänen tuolinsa viereen ja
tarttui suurin jäntevin käsin hentoisiin sormiin, jotka hitaasti
antautuivat.

»Rose», huudahti hän, ja hänen syvässä äänessään kuului rukoileva
värähtely, »jätä huomioonottamatta kaikki, mitä olet kuullut. Ajattele
vain tätä tapahtunutta seikkaa. Otaksu, että luoksesi tulee veljeni
Lionel ja että hän jonkinlaisen voiman ja arvovallan tukemana vannoo ja
vakuuttaa, ettet mene milloinkaan naimisiin kanssani, vannoo estävänsä
tämän liiton, koska ei pidä sinua naisena, joka voi kunniakseni
saada minun nimeni, ja otaksu, että hän kaiken tuon lisäksi solvaa
isävainajasi muistoa; mitä hänelle silloin vastaisit? Puhu, Rose!
Ole rehellinen itsellesi ja minulle. Ajattele itsesi minun sijalleni
ja sano vilpittömästi, voitko minua vielä tuomita siitä, mitä olen
tehnyt. Sano, olenko menetellyt kovinkaan toisin kuin itse menettelisit
sellaisessa tapauksessa.»

Rosamundin katse tutki hänen kohotettuja kasvojansa, joiden jokainen
piirre rukoillen kehoitti häntä tuomitsemaan puolueettomasti; sitten
hänen omiin kasvoihinsa nousi hämmästynyt, melkein vihainen ilme. Hän
laski kätensä polvistuneen olkapäälle ja katsoi syvään hänen silmiinsä.

»Vannotko minulle, Noll, että kaikki on niinkuin olet kertonut, ettet
ole mitään lisännyt etkä mitään muuttanut saadaksesi esitystä itsellesi
edullisemmaksi?»

»Kaipaatko sellaisia valoja?» kysyi toinen, ja hänen kasvoihinsa näkyi
leviävän alakuloinen ilme.

»Jos kaipaisin, en rakastaisi sinua, Noll. Mutta tällaisena
hetkenä kaipaan omaa vakuutustasi. Etkö tahdo olla jalomielinen ja
kärsivällinen, vahvistaa minua kestämään kaikkea, mitä jälkeenpäin
voidaan sanoa?»

»Jumala on todistajani, että olen kertonut sinulle kaikki
totuudenmukaisesti», kuului juhlallinen vastaus.

Rosamundin pää painui hänen olkapäänsä varaan. Hän itki hiljaa, ylen
liikutettuna nyt, kun kaikki se, mitä hän vaieten ja salaa oli kärsinyt
siitä asti, kun sir Oliver oli tullut häntä kosimaan, oli kohonnut
huippuunsa.

»Niinpä uskon menetelleesi oikein», sanoi hän. »Uskon samoinkuin sinä,
ettei kukaan kunnian mies olisi voinut toimia toisin. Minun täytyy
uskoa sinua, Noll, sillä ellen uskoisi, en voisi uskoa mitään enkä
toivoa mitään. Sinä olet kuin tuli, joka on sytyttänyt olemukseni
paremman osan ja polttanut sen tuhkaksi, jotta voit säilyttää sen
sydämessäsi. Olen tyytyväinen, kunhan olet vilpitön.»

»Vilpitön tulen aina olemaan, rakkaani», kuiskasi toinen kiihkeästi.
»Kuinka muuten voisikaan olla laita, koska sinä teet minut sellaiseksi?»

Rosamund katseli häntä jälleen hymyillen kyynelissään. »Ja siedätkö
Peteriä?» kysyi hän rukoillen.

»Hän ei saa minua mitenkään vihastumaan», vastasi Oliver. »Senkin voin
vannoa. Tiedätkö, että hän löi minua tänään?»

»Löi sinua? Sitä et ole minulle kertonut!»

»Minä en kiistellyt hänen kanssaan, vaan sen konnan kanssa, joka oli
hänet lähettänyt. Nauroin hänen iskuansa. Olihan hän minulle pyhä!»

»Hän on hyväsydäminen, Noll», jatkoi Rosamund. »Aikaa voittaen hän
oppii rakastamaan sinua niinkuin ansaitset, ja sinä tulet huomaamaan,
että hänkin ansaitsee rakkautesi.»

»Hän ansaitsee sen jo nyt, koska rakastaa sinua.»

»Ja ajatteletko niin koko sinä lyhyenä odotusaikana, joka kenties
pakostakin on edessämme?

En ajattele milloinkaan toisin, rakkaani. Toistaiseksi vältän häntä ja
jottei syntyisi mitään ikävyyttä pysyn poissa tästä kartanosta, jos hän
kieltää minua käymästä. Ei kulu vuottakaan, kun jo olet täysi-ikäinen
eikä kukaan voi estää sinua tulemasta ja menemästä. Mitä merkitseekään
vuosi, kun on kärsimättömyyden tyynnyttäjänä sellainen toivo kuin
minulla?»

Rosamund silitti hänen kasvojansa. »Sinä olet minulle aina kovin
ystävällinen, Noll», kuiskasi hän hellästi. »En voi uskoa, että olet
milloinkaan tyly kenellekään, kuten sanovat.»

»Älä heistä huoli», vastasi Oliver. »Minussa on voinut olla jotakin
tuosta kaikesta, mutta sinä, Rose, olet minut puhdistanut. Kuka
voisikaan sinua rakastaessaan olla muuta kuin lempeä. »Hän suuteli
Rosamundia ja nousi. »Minun on nyt paras lähteä», sanoi hän. »Huomenna
aamulla lähden kävelemään rannalle kohti Trefusis-nientä. Jos
sinullekin sopii...»

Rosamund nauroi ja nousi hänkin seisaalleen. »Minä tulen, rakas Noll.»

»Olisi parasta menetellä niin tästä lähtien», virkkoi sir Oliver
hymyillen ja sanoi jäähyväiset.

Rosamund seurasi häntä portaille ja katseli alas astelevaa, katseessa
tuon lujan, miehekkään rakastajan hienon suoran ryhdin herättämä
ylpeyden ilme.



Kolmas luku.

PAJA.


Sir Oliver oli menetellyt viisaasti tullessaan ensimmäisenä kertomaan
Rosamundille päivän tapahtumista; se kävi ilmi aivan pian, master
Godolphinin palattua kotiin. Viimeksimainittu lähti heti sisarensa
luo, ja sir Johnia koskeva pelon ja murheen painama mieli, se yleinen
tunto, että oli joutunut häviölle sir Oliverin luona, ja kaiken
tuon aiheuttama kiukku sai hänet käyttäytymään karusti ja taipumaan
liioitteluun.

»Sir John on kuoleman kielissä», virkkoi hän ensimmäisiksi sanoikseen.

Hänen saamansa hämmästyttävä vastaus — master Godolphinia hämmästyttävä
— ei ollut omansa tyynnyttämään hänen kipeätä kiihtynyttä mieltänsä.

»Minä tiedän sen», vastasi Rosamund. »Ja uskonpa, ettei hän ole
vähempää ansainnut. Sen, joka harjoittaa panettelua, tulee olla valmis
ottamaan vastaan siitä koituvan palkan.»

Syntyi pitkä, kaamea hiljaisuus, jonka kestäessä master Godolphin
silmäili sisartaan puhjeten sitten sadattelemaan, vihdoin soimaten
häntä luonnottomuudesta ja väittäen likaisen koiran Tressilianin hänet
noituneen.

»Onneksi minulle», vastasi sisar tyynesti, »hän oli täällä ennen sinua
ja kertoi minulle koko totuuden.» Sitten hänen teennäinen tyyneytensä
ja viha, jolla hän oli vastannut veljensä vihanpuuskaan, häipyi hänestä
olemattomiin. »Peter, Peter», huudahti hän pelontuskan vallassa, »minä
toivon sir Johnin toipuvan. Tuo tapaus saa mieleni kovin rauhattomaksi.
Mutta ole oikeamielinen, minä rukoilen sinua. Sir Oliver on minulle
kertonut, kuinka häntä on ahdistettu.»

»Hän joutuu vielä pahemmin ahdistetuksi, niin totta kuin Jumala elää!
Jos luulet hänen tekonsa jäävän rankaisematta —»

Sisar heittäytyi hänen povelleen ja rukoili häntä olemaan jatkamatta
riitaa. Hän puhui rakkaudestaan sir Oliveriin ja ilmoitti vakaan
päätöksensä olevan mennä hänen kanssaan naimisiin huolimatta mistään
mahdollisesti ilmaantuvista esteistä. Tuo ei kumminkaan ollut omansa
lauhduttamaan veljen mieltä. Sisaruksia aina kiinteästi toisiinsa
liittänyt rakkaus sai hänet sentään lopulta lupaamaan, että jos sir
John toipuisi, hän itse ei ryhtyisi asiaa jatkamaan. Jos sitävastoin
sir John kuolisi, mikä oli varsin luultavaa, niin kunniantunto vaatisi
häntä kostamaan tekoa, jonka hän itse oli suuressa määrin aiheuttanut.

»Minä luen sen miehen ajatuksia kuin avointa kirjaa», selitti
nuorukainen lapsellisesti kehuskellen. »Hän on ovela kuin saatana,
mutta minua hän ei petä. Sir Johnia iskiessään hän iski minua. Hän
tahtoo omakseen sinut, Rosamund, ja senvuoksi hän ei voinut — kuten
aivan arkailematta minulle sanoi, — käydä taistelemaan kanssani,
miten häntä uhmasinkin ja vaikka lopulta löinkin häntä. Hän olisi
voinut minut surmata senvuoksi; mutta hän tiesi niin menetellen
kohottavansa esteen sinun ja itsensä välille. Hän osaa laskea niinkuin
kaikki helvetin paholaiset. Tahtoessaan pyyhkiä pois minun hänelle
aiheuttamaani häpeätä hän siirtää syyn Killigrew'n kannettavaksi
ja lähtee surmaamaan häntä arvellen sen vielä olevan minulle
varoitukseksi. Mutta jos Killigrew kuolee...» Niin hän jaksatti, ja
Rosamundin lempeän sydämen täytti pelontuska hänen havaitessaan, että
ne kaksi miestä, joita hän eniten maailmassa rakasti, joutuivat yhä
kiivaampaan kiistaan. Jos lopputuloksena oli, että jompikumpi surmaisi
toisen, Rosamund tiesi, että hänen olisi mahdoton enää milloinkaan
nähdä eloonjäänyttä edessään.

Vihdoin hän sentään rohkaisi mielensä ajatellessaan sir Oliverin
valallista lupausta olla vahingoittamatta hänen veljeään, tapahtuipa
mitä tahansa. Rosamund luotti häneen, uskoi hänen sanaansa ja siihen
harvinaiseen voimaan, jonka nojalla sir Oliver kykeni noudattamaan
sellaista menettelytapaa, jota yksikään heikompi mies ei olisi
uskaltanut omaksua. Nämä mietteet lisäsivät hänen ylpeyttänsä, ja hän
kiitti Jumalaa sulhasesta, joka oli kaikissa suhteissa jättiläinen
toisten miesten joukossa.

Sir John Killigrew ei kuollut. Hän häilyi tämän ja paremman elämän
välillä viikon päivät, mutta alkoi sitten toipua. Lokakuussa hän oli
jälleen jalkeilla, laihana ja kalpeana, puoleen kokoonsa kutistuneena,
pelkkänä entisensä varjona.

Hänen ensimmäisiä vierailupaikkojaan oli Godolphinin kartano. Hän
saapui varoittamaan Rosamundia kihlauksesta ja teki niin Peter
Godolphinin kehoituksesta. Mutta hänen varoituksestaan puuttui, kumma
kyllä, se voima, jota Rosamund oli edellyttänyt siinä olevan.

Merkillinen seikka oli, että sir John kuoleman läheisyyteen jouduttuaan
ja tuntiessaan maallisten harrastustensa häipyvän olemattomiin,
oli katsellut asioita suoraan kasvoihin ja johtunut päättelemään —
tämä päätelmä olisi ollut mahdoton hänen terveenä ollessaan — ettei
ollut saanut enempää kuin oli ansainnut. Hän käsitti menetelleensä
arvottomasti, joskaan ei ollut toimiessaan tekonsa arvottomuutta
tajunnut, käsitti, etteivät ne aseet, joilla hän oli ahdistanut sir
Oliveriä, olleet herrasmiehelle soveliaat, ja ettei niiden avulla
ollut mainetta voitettavissa. Hän oivalsi, että Tressilianin sukuun
kohdistuva vanha vihamielisyys, jota Smithickin rakennuslupaa
koskevassa asiassa kärsitystä tappiosta aiheutunut loukkauksentunto
vielä äidytti, oli vääristänyt hänen arvostelmaansa saaden hänet
uskomaan, että sir Oliver oli kaikkea sitä, miksi hän oli hänet
ristinyt. Hän ymmärsi vielä kateudenkin olleen asiassa osallisena.
Merellä suoritetut urotyöt olivat tuottaneet sir Oliverille rikkautta,
ja hän oli rikkautensa nojalla kohentamassa Tressilianien valta-asemaa,
jota Ralph Tressilian oli inhottavalla tavalla järkyttänyt, uhaten
siten saattaa näillä seuduin varjoon Arwenackin herrain merkityksen.

Mieltään muutettuaankaan hän ei sentään mennyt niin pitkälle, että
olisi myöntänyt sir Oliver Tressilianin Rosamund Godolphinille
soveltuvaksi puolisoksi. Viimeksimainitun ja hänen veljensä oli
heidän isänsä jättänyt sir Johnin hoiviin, ja viimeksimainittu oli
holhonnut heitä moitteettomasti aina siihen asti, kun Peter oli
ehtinyt täysi-ikäiseksi. Hänen kiintymyksensä Rosamundiin oli hellä
kuin rakastajan, mutta sitä hillitsi täysin isällinen tunne. Sir John
melkein palvoi häntä ja loppujen lopuksi, vapautettuaan mielensä
kaikista vilpillisistä ennakkoluuloista, hän yhä vielä havaitsi Oliver
Tressilianissa ylen paljon vastenmielistä, ja se ajatus, että hänestä
tulisi Rosamundin puoliso, tuntui mahdottomalta.

Ensinnäkin oli otettava huomioon Tressilianien paha veri, tunnetusti
paha ja kaikkein ilmeisimmin sellaiseksi osoittautunut Ralph
Tressilian-vainajassa. Oliver ei ollut mitenkään voinut jäädä vaille
sen vaikutusta, ja sir John ei kyennyt havaitsemaan mitään merkkejä,
jotka olisivat osoittaneet hänen luontuneen toisin. Hänessä ilmeni
Tressilianien perinnäinen väkivaltaisuus. Hän oli raju ja karkea,
ja merirosvon ammatti, johon hän ei ollut ryhtynyt, oli hänelle
parhaiten soveltuva ammatti. Hän oli jyrkkä ja häikäilemätön, ei
sietänyt ojennusta, vaan tallasi mielellään toisten ihmisten tunteet
jalkoihinsa. Oliko tuo Rosamundille sopiva puoliso? kysyi sir John
itseltään ihan vilpittömästi. Voiko hän uskoa nuoren neidon onnen
sellaisen miehen haltuun? Eipä suinkaan.

Senvuoksi hän lähti toivuttuaan varoittamaan Rosamundia pitäen tätä
velvollisuutenaan ja noudattaen master Peterin harrasta kehoitusta.
Hän oli kuitenkin tietoinen entisestä puolueellisuudestaan ja pyrki
niinmuodoin pikemmin lieventämään kuin tehostamaan esittämiään
perusteita.

»Kuulkaahan, sir John», väitti Rosamund vastaan, »jos kaikkia ihmisiä
on tuomittava heidän esivanhempiensa synneistä, niin harvatpa silloin
välttävät tuomion, ja mistä luulette löytävänne minulle mielestänne
kelvollisen miehen?»

»Hänen isänsä —», aloitti sir John.

»Älkää puhuko minulle hänen isästään, puhukaa hänestä itsestään.»

Sir John kurtisti kärsimättömänä kulmiaan — he istuivat Rosamundin
huoneessa, josta avautui näköala virralle. »Aioin kohta puhua hänestä»,
vastasi hän hieman äreästi, sillä nuo keskeytykset, jotka vaativat
häntä pysymään asiassa, riistivät häneltä parhaat todisteet. »Olipa
miten tahansa, joka tapauksessa näemme hänen elämäntavastaan, että hän
on perinyt useita isänsä kehnoja ominaisuuksia, ja vain tulevaisuus voi
meille todistaa, ettei hän ole perinyt toisiakin.»

»Toisin sanoen», virkkoi Rosamund ivallisesti, mutta erittäin
vakavasti, »minun tulee odottaa, kunnes hän kuolee vanhuuden
heikkouteen, saadakseni ehdottoman varmuuden, ettei hänessä ole
sellaisia vikoja, jotka tekevät hänet kelvottomaksi aviomieheksi?»

»Ei, ei!» huudahti sir John. »Siunatkoon, kuinka nurinkurinen olet!»

»Nurinkurisuus on teissä, sir John. Minä vain sitä kuvastelen.»

Sir John siirrähti tuolissaan ja ärähti. »Olkoon menneeksi», tiuskasi
hän sitten. »Puhukaamme niistä ominaisuuksista, joita hänessä jo
ilmenee.» Ja sir John luetteli ne.

»Mutta tuohan on vain teidän arvostelunne hänestä — ilmaisee vain, mitä
te hänestä ajattelette.»

»Samaa ajattelevat hänestä kaikki.»

»Mutta minä en mene naimisiin miehen kanssa sen nojalla, mitä toiset
hänestä ajattelevat, vaan omia ajatuksiani noudattaen. Ja minun
nähdäkseni te kamalasti solvaatte häntä. En huomaa sir Oliverissa
mitään sellaisia ominaisuuksia.»

»Kehoitan sinua hartaasti luopumaan ajatuksestasi mennä hänen kanssaan
naimisiin juuri siinä tarkoituksessa, ettei sinun tarvitsisi niitä
huomata.»

»Mutta ellen mene hänen kanssaan naimisiin, en milloinkaan voi niitä
huomata, ja niin ollen rakastan häntä yhä ja haluan päästä hänen
vaimokseen. Tuleeko minun viettää siten koko elämäni?» Hän nauroi
arkailematta ja astui sir Johnin luo, kiersi käsivartensa hänen
kaulaansa niinkuin oli tehnyt, joka päivä kuluneiden kymmenen vuoden
aikana — isänsä kaulaan — ja sai sir Johnin siten tuntemaan itsensä
ylen vanhaksi. Rosamundin käsi silitti sir Johnin otsaa.

»Kas noita ilkeitä pahantuulen ryppyjä», huudahti Rosamund. »Olette
joutunut tappiolle, voittajanne on naisen äly, ja se ei teitä miellytä.»

»Voittajani on naisen oikku, naisen itsepintainen päätös olla mitään
näkemättä.»

»Teillä ei ole mitään minulle näytettävää, sir John.»

»Ei mitään? Eikö se, mitä olen sanonut, ole mitään?»

»Sanat eivät ole asioita; arvostelmat eivät ole tosiseikkoja. Te
väitätte häntä sellaiseksi ja sellaiseksi. Mutta kun kysyn teiltä,
mihin tosiasioihin tuomionne perustuu, vastaatte vain pitävänne häntä
sellaisena kuin sanotte. Ajatuksenne voivat olla vilpittömät, sir
John, mutta logiikkanne ei kelpaa mihinkään.» Rosamund nauroi jälleen
huomatessaan sir Johnin joutuvan hämilleen. »Menetelkää nyt niinkuin
menettelee rehellinen tuomari ja mainitkaa minulle jokin hänen tekonsa
— jotakin, mitä hän on milloinkaan tehnyt ja mistä teillä on varma
tieto — joka todistaa hänen olevan sellainen kuin väitätte. Tehkää
niin, sir John!»

Sir John katsahti häneen kärsimättömästi. Vihdoin hänen kasvoihinsa
levisi hymy. »Sinä veitikka!» huudahti hän, ja nämä sanat muistuivat
hänen mieleensä vielä eräänä myöhäisenä päivänä. »Jos hän milloinkaan
joutuu tuomittavaksi, hän ei voi toivoa itselleen parempaa asianajajaa
kuin sinä.»

Rosamund lujitti nopeasti saavuttamaansa voittoa suutelemalla häntä.
»Minä puolestani en voisi toivoa hänelle vilpittömämpää tuomaria kuin
sinä.»

Mitä voikaan mies rukka nyt tehdä? Mitä teki. Noudattaa hänen
kehoitustansa ja lähteä sir Oliverin luo sopimaan.

Hän tunnusti virheensä sievästi, ja sir Oliver käyttäytyi yhtä
miellyttävästi. Mutta johtuessaan sitten puhumaan mistress Rosamundista
sir John oli velvollisuudentuntonsa vuoksi vähemmän jalomielinen.
Hän huomautti, että koska ei voinut pitää sir Oliveria soveliaana
Rosamundin puolisoksi, mikään hänen lausumansa ei saanut harhauttaa sir
Oliveria otaksumaan, että hän puoltaisi sellaista liittoa.

»Tämä ei kumminkaan merkitse, että sitä vastustan», lisäsi hän. »En
sitä hyväksy, mutta en tahdo puuttua asiaan puolelta enkä toiselta.
Hänen veljensä kieltäytyy antamasta naimislupaa hänen alaikäisyytensä
aikana. Myöhemmin asia ei koske häntä enempää kuin minuakaan.»

»Toivon hänen menettelevän viisaasti», virkkoi sir Oliver. »Mutta
yhdentekevää, menettelipä hän miten tahansa. Kiitän muuten teitä, sir
John, suoruudestanne ja olen iloinen tietäessäni, että ellen voikaan
lukea teitä ystäviini, ei ainakaan tarvitse pitää teitä vihollisenani.»

Mutta jos sir John oli siten saatu kääntymään puolueettomalle kannalle,
master Peterin viha ei lauhtunut vähääkään; se pikemmin lisääntyi päivä
päivältä, ja tulipa sen kiihtäjäksi vielä eräs seikka, jota sir Oliver
ei aavistanutkaan.

Hän tiesi veljensä Lionelin ratsastavan melkein joka päivä Malpasiin
ja tiesi noiden alinomaisten retkien tarkoituksen. Hän tiesi erään
naishenkilön pitävän siellä eräänlaista hovia Truron, Penryn ja
Helstonin maalaisteikareille ja tiesi jotakin siitä huonosta maineesta,
joka oli kaupungissa häneen liittynyt — maineesta, joka oli ollut hänen
maaseudulle-vetäytymisensä syynä. Sir Oliver kertoi veljelleen eräitä
naishenkilöä koskevia selviä ja rumia tosiasioita varoittaen häntä,
ja tässä tilaisuudessa veljekset olivat ensi kerran erittäin lähellä
joutua riitaan.

Sir Oliver ei myöhemmin asiasta enää puhunut. Hän tiesi Lionelissa
voivan huolettomuutensa ohella ilmetä itsepintaisuutta ja tunsi
ihmisluontoa niin hyvin, että tiesi asiaan puuttumisen varmaan
rikkovan hänen ja veljen väliset hyvät suhteet vähimmässäkään määrässä
saavuttamatta todellista tarkoitustansa. Niinpä sir Oliver kohautti
alistuneesti hartioitaan ja säilytti mielenrauhansa.

Hän jätti asian sille kannalle eikä enää milloinkaan puhunut Malpasista
enempää kuin siellä asustavasta sireenistäkään. Sillävälin syksy
väistyi talven tieltä, ja sir Oliverilla ja Rosamundilla oli vähemmän
tilaisuutta kohdata toisiaan myrskyisen sään vallitessa. Godolphinien
kartanoon sir Oliver ei tahtonut lähteä, koska Rosamund oli ilmaissut
vastakkaisen toivomuksensa, ja hän piti itsekin parhaana olla siellä
käymättä, koska muuten saattoi joutua kiistaan master Peterin kanssa,
joka oli häntä kieltänyt talossa käymästä. Näinä aikoina hän näki Peter
Godolphinin vain harvoin, ja joskus toisensa kohdatessaan he kulkivat
ohi erittäin kuivakiskoisesti tervehtien.

Sir Oliver oli aivan onnellinen, ja ihmiset huomasivat, kuinka lempeä
oli hänen puheensa laatu ja kuinka paljon ystävällisemmiksi olivat
muuttuneet hänen kasvonsa, jotka he olivat aina tottuneet näkemään
kopeina ja juroina. Hän odotti tulevaa onneansa niin luottavaisena
kuin kuolematon tulevaisuuttansa. Kohtalo vaati häneltä ainoastaan
kärsivällisyyttä, ja hän suostui sellaiseen palvelukseen ilomielin,
luottaen siihen, että korvaus tulisi aivan pian hänen omakseen. Vuosi
oli tosiaankin kulumassa lopulleen, ja ennenkuin seuraava talvi ehtisi,
olisi Penarrow'n kartanossa valtiatar. Tuo tuntui sir Oliverista yhtä
välttämättömältä kuin vuodenaikojan vaihtuminen.

Mutta kaikesta ehdottomasta luottamuksesta, kaikesta sen luomasta
kärsivällisyydestä ja onnentunteesta huolimatta oli hetkiä, joina
hän tunsi jonkin uhkaavan tuhon epämääräistä aavistusta, jonkin
kohtalon helmassa piilevän onnettomuuden salaista uumoilua. Jos hän
yritti uhmata ahdistavaa tuntoansa, ilmaista sitä järjen kielellä,
hän ei löytänyt ajatuksilleen minkäänlaista kiinnekohtaa, vaan johtui
päättelemään, että hänen ahdistajanansa oli itse onnen ylenpalttisuus,
joka toisinaan varoittaen painoi hänen sydäntänsä ikäänkuin sen iloista
kohontaa estääkseen.

Viikko ennen joulua hänellä oli tilaisuus ratsastaa Helstoniin
järjestämään jotakin vähäpätöistä asiaa. Rannikolla oli riehunut
parina viime päivänä lumimyrsky, ja sir Oliver oli kyyhöttänyt
suojissaan seudun sillä välin peittyessä lumiseen vaippaan. Neljäntenä
päivänä rajuilma laantui, aurinko tuli näkyviin, taivas kirkastui
pilvettömäksi, ja koko tienoo lepäsi aurinkoisen, häikäisevän valkeuden
verhoamana. Sir Oliver käski satuloida ratsunsa ja lähti matkaan pitkin
narskuvaa lumikenttää. Hän palasi jo varsin varhain iltapuolella, mutta
parin peninkulman päähän Helstonista ehdittyään huomasi hevoselta
pudonneen kengän. Hän astui satulasta ja asteli suitset käsivarrellaan
Pendennis- ja Arwenack-kukkuloiden välisen laakson läpi, laulaen
kulkiessaan.

Niin hän saapui Smithickiin ja pajan ovelle. Siinä seisoi joukko
kalastajia ja maalaisia, joiden kokouspaikka se oli, kun ei lähistöllä
ollut kapakkaa. Paitsi maalaismiehiä ja erästä matkustavaa kauppiasta
oli läsnä Penrynin sielunpaimen sir Andrew Flack ja master Gregory
Baine, eräs Truron seudun tuomareita. Molemmat olivat sir Oliverin
hyviä tuttavia, ja hän jutteli hupaisesti heidän kanssaan odottaessaan
hevostaan.

Koko asia oli erittäin ikävä, hevosenkengän putoamisesta tähän
kohtaukseen saakka; sillä sir Oliverin siinä seisoessa ratsasti
Arwenackin loivaa rinnettä alaspäin master Peter Godolphin.

Sir Andrew ja master Baine kertoivat myöhemmin, että master Peter
näytti olleen juopottelemassa, niin punaiset olivat hänen kasvonsa,
niin luonnottoman kirkkaat hänen silmänsä, kieli tahmea ja puhe
ylen typerää. Varsin varmaan olikin niin laita. Makea Kanarian
viini miellytti häntä samoinkuin John Killigrew'ta, ja hän oli
ollut päivällisillä sir Johnin luona. Hän kuului niihin, jotka
viini saa riitaisiksi — mikä merkitsee vain sitä, että viinin
ollessa vaikuttamassa ja itsehillinnän puuttuessa hänen varsinainen
luonnonlaatunsa pääsi esteettömästi ilmenemään. Sir Oliverin näkeminen
oli omansa saamaan nuorukaisen pahan mielensä valtoihin, ja toisten
herrasmiesten läsnäolo saattoi vielä asiaa edistää. Puolipäihtyneessä
tilassa hän lienee muistanut, kuinka oli kerran lyönyt sir Oliveria ja
kuinka viimeksimainittu oli nauraen sanonut, ettei kukaan sitä uskoisi.

Ehdittyään ryhmän luo hän kiristi ohjaksia niin äkkiä, että hevonen
painui melkein istumaan kuin kissa; mutta ratsastaja pysyi silti
satulassa. Sitten hän tuli tallaantunutta ja likaista lumitannerta
pitkin sir Oliverin luo ja katsoa tuijotti häneen.

»Minä tulen Arwenackista», ilmoitti hän tarpeettomasti »Puhuimme siellä
teistä.»

»Parempaa puheenaihetta ette olisi voineet keksiä», virkkoi sir Oliver
hymyillen, joskin kiintein ja hieman säikähtynein katsein — vaikka ei
suinkaan omasta puolestaan peloissaan.

»Olette oikeassa; teistä puhutaan yhä enemmän — teistä ja irstaasta
isästänne.»

»Hyvä herra», vastasi sir Oliver, »olen jo kerran ennen valittanut
äitinne ylen suurta varomattomuutta.»

Hän tuli lausuneeksi nuo sanat häntä vastaan singotun karkean
solvauksen vuoksi, edessä olevien punoittavien ja ivallisten kasvojen
aiheuttaman äkillisen sokean raivon vallassa. Mutta tuskin ne
lausuttuaan hän jo niitä katui, sitä katkerammin, kun niitä tervehti
maalaismiesten raikuva nauru. Sinä hetkenä hän olisi antanut puolet
omaisuudestaan, jos olisi saanut ne peruutetuiksi.

Master Godolphinin kasvot olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi,
ikäänkuin hän olisi riisunut naamion. Oltuaan punoittavat ne olivat nyt
kalmankalpeat, silmät säihkyivät, ja suu värähteli. Niin hän tuijotti
hetken vastustajaansa. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan ja
heilutti piiskaansa.

»Sinä koira!» huusi hän murahtaen ja nyyhkyttäen. »Sinä koira!»
Ja ruoska viuhahti leikaten punaisen vanteen sir Oliverin tummiin
kasvoihin.

Toiset — pappi, tuomari ja maalaismiehet — huudahtivat harmistuneina
ja vihoissaan ja kiiruhtivat heidän väliinsä, sillä sir Oliver näytti
kovin suuttuneelta, ja kaikki tiesivät, että häntä täytyi pelätä.

»Master Godolphin, saatte hävetä!» huusi pappi. »Jos tästä johtuu
jotakin pahaa, minä todistan, kuinka karkeasti olette hyökännyt toisen
kimppuun. Korjautukaa täältä pois!»

»Menkää hiiteen, sir!» virkkoi master Godolphin tahmeasti. »Tuleeko
äitini nimen olla tuon sekasikiön huulilla. Niin totta kuin elän, mies,
asia ei pääty tähän. Hänen tulee lähettää ystävänsä luokseni, muuten
isken häntä piiskalla joka kerta, kun toisemme kohtaamme. Kuuletteko,
sir Oliver?»

Sir Oliver ei vastannut mitään.

»Kuuletteko?» ärjyi hän. »Tällä kertaa ei John Killigrew kelpaa
kiukkunne esineeksi. Tulkaa luokseni saamaan rangaistuksen, josta tuo
piiskansivallus on pelkkää esimakua.» Sitten hän nauraa hörähti ja
painoi kannukset ratsunsa kupeisiin niin tuimasti, että oli heittää
kumoon papin ja muut.

»Jää vain hetkiseksi minua varten», huusi sir Oliver hänen jälkeensä.
»Et lähde enää ratsastamaan, sinä mieletön juoppo!»

Hän huusi raivostuneena tuomaan hevosta ja sysäsi syrjään papin ja
master Bainen, jotka yrittivät pidättää ja tyynnyttää häntä. Kun
hevonen oli tuotu, hän heilahdutti itsensä satulaan ja aloitti hurjan
takaa-ajon.

Pappi katsahti tuomariin, ja tuomari kohautti hartioitaan, huulet
lujasti yhteenpuserrettuina.

»Tuo nuori hurjapää oli humalassa», virkkoi sir Andrew pudistaen
harmaata päätänsä. »Hän ei ole siinä tilassa, että voisi astua Luojansa
eteen.»

»Hän näytti kuitenkin kovin taisteluhaluiselta», virkkoi master Baine.
»Luulenpa, että saamme pian kuulla enemmän asiasta.» Hän kääntyi
katsomaan pajaan, missä palkeet nyt olivat joutilaina. Seppä seisoi
nokisena ovella, nahkaesiliina vyöllään, ja kuunteli miesten kertomusta
tapahtumasta. Master Bainessa tuntui olevan vertauskuvallisuuden
vaistoa. »Paikka oli epäilemättä erinomaisen hyvin valittu», sanoi hän.
»Takoivat täällä tänään miekan, joka on karkaistava veressä.»



Neljäs luku.

VÄLIKOHTAUS.


Pappi aikoi ratsastaa sir Oliverin jälkeen ja kehoitti master Bainea
lähtemään mukaan. Mutta tuomari silmäili pitkin vartevaa nenäänsä ja
arveli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, että Tressilianit olivat
hurjia ja verenhimoisia miehiä ja että suuttunutta Tressiliania oli
paras karttaa. Sir Andrew, joka ei suinkaan ollut mikään sotaurho,
arveli tuomarin sanoissa voivan piillä viisautta ja muisti, että
oli vaivaa itselläänkin aivan riittävästi omasta äreästä eukostaan,
joten ei ollut syytä ottaa toisten taakkoja kannettavakseen. Tuomari
huomautti, että master Godolphin ja sir Oliver olivat itse tämän
myrskyn aiheuttaneet. Niinpä oli heidän asiansa se Jumalan nimessä
saattaa päätökseen, ja jos he niin tehden leikkaisivat toisiltaan
kurkut, pääsisi paikkakunta vapaaksi parista hurjapäisestä veikosta.
Kauppias piti heitä villittyinä, joiden menettelyä ei tavallinen
kuolevainen kykene ymmärtämään. Toiset — kalastajat ja maalaismiehet —
eivät voineet lähteä matkaan, vaikka olisivat tahtoneetkin.

He hajautuivat levittämään tietoa tuosta lyhyestä, mutta rajusta
kiistasta ennustaen sen sovittamisen vaativan verenvuodatusta. Tämä
heidän otaksumansa perustui yksinomaan siihen, että he tunsivat
Tressilianien kiivaan luonnonlaadun. He olivat kuitenkin ihan
väärässä. Sir Oliver tosin ajoi täyttä laukkaa pitkin sitä tietä,
joka noudattelee Penryn-joen vartta, ja syöksyi sillan yli Penrynin
kaupunkiin master Godolphinin jäljessä, murhanaie mielessään. Henkilöt,
jotka näkivät hänen hurjasti ratsastavan, punainen juova kalpeissa
vimmastuneissa kasvoissa, sanoivat hänen näyttävän ilmeiseltä
paholaiselta.

Hän kulki Penrynin sillan yli puoli tuntia auringonlaskun jälkeen,
hämärän tihentyessä yöksi, ja tuima kolea ilma lienee osaltaan
viilentänyt hänen vertansa. Saavuttuaan joen itärannalle hän
joka tapauksessa hiljensi hengenvaarallista vauhtiaan samoinkuin
ajatustensa hillitöntä rientoa. Sen valan muisto, jonka hän oli
vannonut Rosamundille kolme kuukautta aikaisemmin, kosketti häntä kuin
ruumiiseen sattunut isku. Se esti häntä suorittamasta aiettaan, ja
hänen asiaa harkitessaan ratsun vauhti hidastui kävelyksi. Hän vapisi
ajatellessaan, kuinka vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut tuhonnut
odottavaa onneansa.

Oliko poikasen piiskanisku niin merkitsevä, että sen herättämän
vihan piti saattaa vaaranalaiseksi hänen koko elämänsä? Mitäpä
merkitsi, vaikka ihmiset nimittäisivät häntä pelkuriksi hänen siihen
tyytyessään ja jättäessään solvauksen kostamatta? Voihan hän sitä
paitsi iskeä valheen leiman sen henkilön ruumiiseen, joka uskaltaisi
niin typerästi häntä syyttää. Sir Oliver kohotti katseensa kohti syvää
safiirinhohteista taivaankantta, missä yksinäinen tähti viluisesti
värähteli, ja kiitti tulvahtavin sydämin Jumalaa siitä, ettei ollut
saavuttanut Peter Godolphinia ollessaan vihansa vallassa.

Suunnilleen peninkulman päähän Penrynistä ehdittyään hän kääntyi
tielle, joka johti siellä sijaitsevalle ylimenopaikalle ja ajoi
kukkulan harjanteen yli, ohjakset höllinä. Se ei ollut hänen tavallinen
tiensä. Hän kulki yleensä Trefusis-niemen tietä nähdäkseen edes
vilahdukselta sen kartanon, jossa asusti Rosamund, ja hänen huoneensa
ikkunan. Mutta tänä iltana hän ajatteli, että lyhyempi kukkulan yli
johtava tie oli turvallisempi. Kulkiessaan Godolphinin kartanon lähitse
johtavaa tietä hän olisi voinut kohdata jälleen Peterin, ja hänen
äskeinen vihansa varoitti häntä etsimästä sellaista kohtausta, varoitti
häntä sitä välttämään, jos mieli karttaa onnettomuutta.

Tapahtuma tuntui hänestä siinä määrin varoittavalta ja hän pelkäsi
itseään niin kovin, että päätti poistua Penarrow'sta jo seuraavana
päivänä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, minne lähtisi. Hän voi
palata Lontooseen ja voi lähteä uudelle retkelle. Viimeksimainitusta
ajatuksesta hän oli kuitenkin hiljattain luopunut Rosamundin
hartaasti pyytäessä. Joka tapauksessa oli välttämätöntä lähteä pois
paikkakunnalta ja Peter Godolphinin läheisyydestä, kunnes tulisi se
aika, jolloin hän voi ottaa Rosamundin vaimokseen. Kahdeksan kuukautta
oli kenties vietettävä maanpaossa, mutta mitäpä siitä? Parempi niin
kuin että joutuisi johonkin tekoon, joka pakottaisi elämään ikänsä
kaiken Rosamundista erotettuna. Hän ajatteli kirjoittaa Rosamundille,
joka varmaan ymmärtäisi ja hyväksyisi kuullessaan, mitä oli tänä
päivänä tapahtunut.

Hänen päätöksensä oli luja hänen ehdittyään kotiin, ja hän tunsi
mielensä korkenevan ajatellessaan sitä ja siihen sisältyvää lupausta,
että hänen tuleva onnensa olisi siten taattu.

Hän vei itse ratsunsa talliin, sillä toinen tallirengeistä oli
edellisenä päivänä päässyt viettämään joulunaikaa vanhempiensa luona
Devonissa, toinen taas oli vilustunut, ja sir Oliver, joka piti hyvää
huolta palvelijoistaan, oli samana päivänä käskenyt hänen mennä
makuulle.

Ruokasalissa oli illallispöytä katettuna, ja valtavan suuressa liedessä
paloi ristivalkea levittäen miellyttävää lämpöä avaraan suojaan ja
välkkyen punervana seinää koristavissa varuksissa, seinäverhoissa ja
edesmenneiden Tressilianien muotokuvissa. Hänen askelensa kuultuaan
vanha Nicholas astui huoneeseen kädessään iso kynttilänjalka, jonka
sijoitti pöydälle.

»Te tulette myöhään, sir Oliver», virkkoi palvelija, »ja master Lionel
ei hänkään ole vielä palannut.»

Sir Oliver murahti ja kurtisti kulmiaan murskaten kannallaan kekäleen,
joka sihisi kostean saappaan alla. Hän ajatteli Malpasia ja kirosi
Lionelin mielettömyyttä, avasi sitten mitään virkkaamatta viittansa ja
heitti sen tammiseen seinäkaappiin, johon oli jo viskannut hattunsa.
Sitten hän istuutui, ja Nicholas tuli luo vetääkseen jalasta hänen
saappaansa.

Kun se oli tehty ja vanha palvelija jälleen nousi seisaalleen, sir
Oliver kehoitti lyhyesti tuomaan iltasta.

»Master Lionel ei voi enää kauan viipyä», sanoi hän. »Ja tuo minulle
juotavaa, Nick. Sitä tarvitsen kaikkein kipeimmin.»

»Olen kuumentanut kanariansektiä ja maitoheraa», ilmoitti Nicholas.
»Parempaa iltajuomaa ei ihminen voi saada kylmänä talvi-iltana, sir
Oliver.»

Hän poistui ja palasi aivan pian tuoden mustan kulhon joka höyrysi ja
tuoksui. Hänen herransa oli yhä samassa asennossa, tuijotti tuleen
kulmat kurtussa. Sir Oliver ajatteli yhä veljeään ja Malpasia, vieläpä
niin kiinteästi, että hetkeksi kerrassaan unohti omat huolensa; hän
ajatteli, eikö kaikesta huolimatta ollut hänen velvollisuutensa yrittää
veljeä nuhdella ja ojentaa. Vihdoin hän nousi huoaten seisomaan ja
lähti pöydän luo. Samassa hänen mieleensä johtui sairas tallirenki, ja
hän tiedusteli, kuinka mies voi. Nicholas sanoi hänen olevan jokseenkin
entisellään. Sir Oliver otti maljan ja täytti sen reunoja myöten
höyryävällä juomalla.

»Vie hänelle tämä», sanoi hän. »Sellaisessa taudissa ei ole parempaa
rohtoa.»

Ulkoa kuului kavionkapsetta.

»Master Lionel saapuu vihdoinkin», virkkoi palvelija.

»Epäilemättä», myönsi sir Oliver. »Älä huoli jäädä häntä odottamaan.
Täällä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Vie tämä Tomille, ennenkuin ehtii
jäähtyä.»

Hän tahtoi saada palvelijan pois ennen Lionelin tuloa, koska oli
päättänyt nuhdella veljeään mielettömästä käytöksestä. Hän oli
harkittuaan johtunut siihen vakaumukseen, että hänen velvollisuutensa
oli niin menetellä, koska hän itse aikoi poistua Penarrow’sta, ja hän
oli päättänyt veljensä hyvää silmälläpitäen olla häntä säästämättä.

Hän joi aimo siemauksen ja kuuli maljaa pöydälle laskiessaan Lionelin
askelet ulkoa. Sitten ovi temmattiin auki ja hänen veljensä seisoi
hetkisen kynnyksellä katse jäykkänä.

Sir Oliver kääntyi häneen päin synkin ilmein, harkittu nuhde valmiina
huulillaan.

»Niinkö...» aloitti hän, mutta ei ehtinyt kauemmaksi. Hänen edessään
oleva näky poisti valmiit sanat hänen huuliltaan ja mielestään; hän
hypähti heti säikähtyneenä seisaalleen. »Lionel!»

Lionel hoippui sisään, sulki oven ja salpasi sen. Sitten hän nojautui
oveen ja silmäili jälleen veljeänsä. Hän oli kalmankalpea, ja silmien
alla olivat tummat renkaat, paljas oikea käsi oli painettu kupeeseen,
ja sormet olivat veressä, jota yhä tihkui ja tippui niiden lomitse.
Hänen liiveissään oli oikealla puolen yhä leviävä tumma täplä, jonka
merkityksen sir Oliver heti oivalsi.

»Hyvä Jumala!» huudahti hän rientäen veljensä luo. »Mitä on tapahtunut,
Lal? Kuka on tämän tehnyt?»

»Peter Godolphin», kuului vastaus huulilta, jotka kiertyivät omituiseen
hymyyn.

Sir Oliver ei virkkanut sanaakaan, puri vain hammasta ja puristi
kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin. Sitten hän kietoi
käsivartensa nuorukaisen ympäri, jota rakasti hellemmin kuin ketään
muuta ihmistä maailmassa, yhtä ainoata lukuunottamatta, ja talutti
hänet lieden luo, pelontuska mielessään. Lionel vaipui tuoliin, jossa
sir Oliver oli taannoin istunut.

»Millainen on haavasi, poika? Onko se syvä?» kysyi hän melkein
kauhuissaan.

»Ei ollenkaan — vain lihahaava, mutta olen menettänyt paljon verta.
Luulin sen juoksevan kuiviin, ennenkuin ehdin kotiin.»

Sir Oliver sieppasi peloissaan kiireesti tikarinsa ja leikkasi auki
liivit ja paidan paljastaen nuorukaisen valkoisen ihon. Hetkisen
tarkasteltuaan hän hengitti helpommin.

»Olet kuin pieni lapsi, Lal», huudahti hän keventynein mielin.
»Ratsastat eteenpäin ajattelematta sulkea näin yksinkertaista haavaa
ja menetät paljon verta — vaikkapa vain pahaa Tressilianien verta.»
Hetkellisestä pelonkauhusta vapautuminen oli niin valtava, että hänen
täytyi puhjeta nauruun. »Jää siihen; minä kutsun Nickin auttamaan tuon
naarmun sitomisessa.»

»Ei, ei!» Pojan äänessä kuului äkillinen pelko, ja hänen kätensä
tarttui veljen liepeeseen. »Nick ei saa sitä tietää. Siitä ei saa
kertoa kenellekään, muuten olen mennyt mies.»

Sir Oliver tuijotti hämmentyneenä. Lionel hymyili jälleen omituista
vääntynyttä, melkein pelokasta hymyään.

»Minä annoin enemmän kuin sain, Noll», virkkoi hän. »Master Godolphin
on nyt yhtä kylmä kuin hanki, johon hänet jätin makaamaan».

Veljen äkillinen säpsähdys ja hänen hitaasti kalpenevien kasvojensa
jäykkä ilme hieman säikähdyttivät Lionelia. Hän havaitsi melkein
tajuamattaan himmeän punaisen juovan, joka tuli näkyviin sir Oliverin
kasvoissa niiden kalvetessa, mutta ei ajatellutkaan kysyä, mistä se oli
johtunut. Hänen omat asiansa askarruttivat häntä riittävästi.

»Mitä se merkitsee?» kysyi Oliver vihdoin käheästi.

Lionel painoi silmänsä alas kykenemättä enää kestämään katsetta, joka
muuttui peloittavaksi.

»Hän tahtoi niin», virkkoi hän melkein äreästi, vastaten moitteeseen,
joka ilmeni veljen jäykän ruumiin jokaisessa piirteessä. »Olin
varoittanut häntä tulemasta tielleni. Mutta tänä iltana hän lienee
joutunut jonkinlaisen mielettömyyden valtaan. Hän solvasi minua, Noll,
sanoi sellaista, mitä ihmisluonto ei voi sietää, ja...» Lauseensa
täydennykseksi hän kohautti olkapäitään.

»Hyvä, hyvä», virkkoi Oliver hiljaa. »Me hoidamme nyt ensinnä haavasi.»

»Älä kutsu Nickiä», varoitti toinen vikkelästi. »Ota huomioon, Noll»,
selitti hän vastaten veljen kysyvään katseeseen, »ota huomioon,
että taistelimme melkein pimeässä ja ilman todistajia. Sitä...» hän
nielaisi, »sitä nimitetään murhaksi, vaikka se oli kunniallinen
taistelu, ja jos saadaan tietää, että minä...» Hän värisi, katse sai
hurjan ilmeen ja huulet vavahtelivat.

»Minä ymmärrän», virkkoi Oliver, joka vihdoin käsitti asian, ja lisäsi
katkerasti: »Sinä houkkio!»

»Minulla ei ollut valinnan varaa», huomautti Lionel. »Hän tuli minua
kohti miekka ojossa. Luulen tosiaankin, että hän oli puolihumalassa.
Minä varoitin häntä huomauttaen, miten kävisi, jos jompikumpi meistä
kaatuisi, mutta hän kehoitti minua olemaan huolehtimatta sellaisista
seikoista, mikäli ne koskivat häntä. Hän puhui rumin sanoin minusta
ja sinusta ja kaikista niistä, jotka ovat koskaan kantaneet nimeämme.
Hän iski minua miekkansa lappeella ja uhkasi puhkaista minut siihen
paikkaan, ellen vetänyt miekkaani ja puolustautunut. Mitä voinkaan
tehdä? En aikonut surmata häntä — Jumala on todistajani, etten aikonut
sitä tehdä, Noll.»

Sanaakaan virkkaamatta Oliver kääntyi sivupöydän luo, missä oli
metallikulho ja vesikannu. Hän kaatoi vettä ja tuli sitten, yhä
sanatonna, hoitamaan veljensä haavaa. Se, mitä Lionel oli kertonut,
teki moitteen mahdottomaksi, ainakin Oliverille. Hänen tarvitsi
vain palauttaa mieleensä, missä tilassa oli itse ratsastanut Peter
Godolphinin jälkeen, hänen tarvitsi vain muistaa, että ainoastaan
Rosamundin ajatteleminen, — niin, ainoastaan oman tulevaisuuden
ajatteleminen — oli hillinnyt hänen omaa verenhimoansa.

Pestyään haavan hän nouti kaapista liinakangasta ja repi sen liuskoiksi
tikarillaan, hajoitti sitten erään liuskan langoiksi ja sijoitti
nöyhdän haavalle. Säilä oli lävistänyt rintalihakset hipoen kylkiluuta,
ja liinanöyhdän piti edistää veren tyrehtymistä. Seikkailuretkillään
hankkimaansa erinomaista taitoa hyväkseen käyttäen hän sitten ryhtyi
haavaa sitomaan.

Sen tehtyään hän avasi ikkunan ja heitti ulos veren värjäämän
veden. Liinankappaleet, joilla oli pyyhkinyt haavaa, ja kaikki muut
todistuskappaleiksi kelpaavat esineet hän heitti tuleen. Hänen täytyi
peittää kaikki jäljet liekiltäkin. Hän tosin luotti mitä ehdottomimmin
vanhan palvelijan uskollisuuteen, mutta asia oli niin vakava, ettei
sopinut suotta uskaltaa mitään. Hän käsitti täysin oikeutetuksi
Lionelin pelon: olipa taistelu ollut kuinka moitteeton tahansa,
sellaista salassa tapahtunutta asiaa oikeus sittenkin pitäisi murhana.

Sir Oliver pyysi Lionelia kääriytymään viittaansa, avasi oven
ja lähti yläkertaan hakemaan veljelleen uutta paitaa ja nuttua.
Porrastasanteella hän tapasi alas laskeutuvan Nickin. Sir Oliver
pidätti häntä hetken aikaa keskustelemalla hänen kanssaan yläkerrassa
makaavasta sairaasta palvelijasta ja oli ainakin ulkonaisesti täysin
tyyni. Sitten hän lähetti Nickin takaisin yläkertaan suorittamaan
jotakin keksittyä tehtävää, joka viivyttäisi häntä ainakin vähän aikaa,
ja lähti itse hakemaan tarvitsemiaan tavaroita.

Alas palattuaan hän auttoi veljeänsä pukeutumaan niin vähin
ponnistuksin kuin mahdollista, jottei side liikahtaisi tai haava
alkaisi jälleen vuotaa, otti sitten veren tahraaman nutun, liivit ja
paidan, jotka oli avatessaan repinyt, ja heitti kaikki takkaan.

Tullessaan vähän myöhemmin suureen huoneeseen Nicholas näki veljesten
istuvan kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jos hän olisi Lionelia
tarkastellut, hän ei olisi huomannut paljoakaan vikaa, kasvojen ankaraa
kalpeutta kenties lukuunottamatta. Mutta hän ei huomannut sitäkään.
Lionel istui selin oveen, ja sir Oliver esti palvelijaa astumasta
huoneeseen vakuuttamalla, etteivät he häntä tarvinneet. Nicholas
poistui, ja veljekset olivat jälleen kahden kesken.

Lionel ei paljoa syönyt. Hän oli janoinen ja olisi mielellään
tyhjentänyt koko hehkuviinikulhon, mutta sir Oliver esti häntä juomasta
muuta kuin vettä peläten hänen muuten joutuvan kuumeeseen. Kumpikin
söi minkä söi — ruokahalua näytti molemmilta puuttuvan — mitään
virkkaamatta. Vihdoin sir Oliver nousi ja astui lieden luo hitain,
raskain, hänen mielialaansa ilmaisevin askelin. Hän heitti lieteen
lisää puuta ja otti korkealta muurinkamanalta piippunsa ja nahkaisen
tupakkakukkaronsa. Hitaasti piippunsa täytettyään hän otti lyhyillä
rautapihdeillä palan hehkuvaa hiiltä ja sytytti sillä piipun.

Sitten hän palasi pöydän luo, pysähtyi veljensä eteen ja keskeytti
vaitiolon, jota nyt oli kestänyt melkoisen kauan.

»Mitä», kysyi hän ärtyisästi, »mikä oli riitanne aiheena?»

Lionel säpsähti ja painui kasaan; etusormen ja peukalon välissä hän
vatvoi leivänmurua, katse siihen kiintyneenä. »Tuskin tiedän», vastasi
hän.

»Se ei ole totta, Lal.»

»Kuinka niin?»

»Se ei ole totta. Minusta ei suoriuduta «sellaisen vastauksen avulla.
Itse sanoit varoittaneesi häntä tulemasta tiellesi. Mitä tietä
tarkoitit?»

Lionel nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Verenvuoto oli
hänet heikontanut, ja sitäpaitsi teki mielenkuohu ja illan traagillisen
tapahtuman syynä olleen jännittävän tilanteen laukeaminen hänelle
mahdottomaksi salata sitä, mitä veli oli tiedustellut. Hänestä tuntui
päinvastoin, että hän asian sir Oliverille tunnustaessaan saisi häneltä
suojaa ja apua.

»Se Malpasissa asuva kelvoton nainen oli kaikkeen syynä», valitti
Lionel. Sir Oliverin silmät välähtivät hänen kuullessaan nuo sanat.
»Minä pidin häntä aivan toisenlaisena; olin houkkio, houkkio! Minä»
— hänen äänensä petti ja nyyhkytys vavahdutti häntä — »luulin hänen
itseäni rakastavan. Olisin ottanut hänet vaimokseni, Jumala tietää,
että olisin niin tehnyt.»

Sir Oliver sadatteli hiljaa.

»Pidin häntä puhtaana ja hyvänä ja...» Hän vaikeni. »Ja mikä olen
vieläkään sanomaan, ettei hän ollut puhdas ja hyvä? Se ei ollut hänen
syynsä. Tuo kehno konna Godolphin se hänet johti harhaan. Ennen hänen
tuloaan oli kaikki hyvin meidän kesken. Mutta sitten...»

»Ymmärrän», virkkoi sir Oliver tyynesti. »Sinulla on mielestäni
syytä olla hänelle kiitollinen, jos hän on saanut sinut käsittämään,
millainen tuon nartun todellinen laatu on. Olisin sinua varoittanut,
poikani. Mutta... Lienen ollut heikko siinä asiassa.»

»Niin ei ollut laita; syy ei ollut hänen...»

»Minä sanon, että oli niin, ja kun sen sanon, on minua uskottava,
Lionel. En tahraisi kenenkään naisen mainetta ilman pätevää syytä. Sen
voit varmasti uskoa.»

Lionel tuijotti häneen. »Hyvä Jumala!» huudahti hän sitten. »Enhän
tiedä, mitä uskoa. Häilyn suuntaan ja toiseen kuin höyhenpallonen.»

»Usko minua», virkkoi sir Oliver tuimasti. »Ja jätä kaikki
epäilyksesi.» Sitten hän hymyili. »Vai siinäkö olikin master Peterin
salainen huvi? Kuinka tekopyhä voikaan ihminen olla! Sen asian
syvyyksiä on mahdoton mitata!»

Hän nauroi ääneen muistaessaan mitä kaikkea master Peter oli
sanonut Ralph Tressilianista puhuen ikäänkuin olisi ollut siveä ja
itseäänkieltävä erakko. Sitten hän yhtäkkiä lakkasi nauramasta ja
virkkoi pelokkaasti: »Saaneeko hän sen tietää? Saaneeko se portto
tietää tai aavistaa, että kätesi on miehen surmannut?»

»Epäilemättä», vastasi toinen. »Sanoin hänelle tänä iltana, kun hän
pilkkasi minua puhuen hänestä, lähteväni suoraa päätä hänen luokseen
selvittämään laskuamme. Olin matkalla Godolphinien kartanoon, kun hän
tuli puistossa minua vastaan.»

»Olet siis jälleen minulle valehdellut, Lionel. Sanoithan hänen
hyökänneen kimppuusi?»

»Niin hän tekikin», vastasi Lionel heti. »Hän ei antanut minulle
ollenkaan tilaisuutta puhua, vaan hyppäsi satulasta ja tuli minua kohti
muristen kuin villipeto. Hän oli yhtä valmis taistelemaan kuin minä —
yhtä kiihkeä.»

»Mutta Malpasin nainen tietää asian», virkkoi Oliver synkästi. »Ja jos
hän kertoo...»

»Hän ei kerro», huudahti Lionel. »Hän ei uskalla maineensa vuoksi.»

»Luulenpa tosiaankin, että olet oikeassa», myönsi veli helpotusta
tuntien. »Toisetkin syyt estävät häntä uskaltamasta, kun asiaa
ajattelen. Hänen maineensa on jo niin huono ja hän on niin vihattu,
että jos saadaan tietää hänen olleen, vaikkapa välillisestikin syynä
tähän, niin paikkakuntalaiset varmaan tyydyttäisivät eräitä häntä
koskevia halujaan. Oletko varma siitä, ettei kukaan nähnyt sinua meno-
eikä paluumatkalla?»

»Olen.»

Sir Oliver mittaili lattiaa vedellen sauhuja piipustaan. »Niinpä on
luullakseni kaikki hyvin», virkkoi hän viimein. »Sinun on paras lähteä
makuulle. Minä kannan sinut vuoteeseesi.»

Hän nosti nuoren veljensä voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet
yläkertaan kuin pienen lapsen. Nähtyään hänen vaipuvan rauhalliseen
uneen hän palasi alas, sulki hallin oven, siirsi suuren tammituolin
lieden luo ja istui siinä myöhään yöhön piippua polttaen ja miettien.

Hän oli sanonut Lionelille, että kaikki kääntyisi hyväksi. Kaikki
kääntyisikin epäilemättä hyväksi, mikäli oli kysymyksessä Lionel.
Mutta miten olisi hänen laitansa tämän salaisuuden rasittaessa hänen
sieluansa? Jos uhri olisi ollut joku toinen eikä Rosamundin veli,
ei asia olisi häntä paljoakaan vaivannut. Tunnustettava on, ettei
Godolphinin kuolema sinänsä kovinkaan häntä rasittanut. Godolphin
oli hyvinkin ansainnut loppunsa ja olisi joutunut kuten tiedämme,
saman kohtalon alaiseksi jo monta kuukautta sitten, ellei olisi
ollut Rosamundin veli. Siinä oli asian vaikeus, katkera ja armoton.
Rosamundin oman veljen oli surmannut hänen veljensä käsi. Rosamund
rakasti veljeään samoinkuin hän, sir Oliver, omaa veljeään enemmän
kuin ketään muuta elävää olentoa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Sir
Oliver tiesi, millaiseen tuskaan hänen nyt täytyi joutua: hän koki sitä
tavallaan ennakolta, otti siihen osaa, koska se oli rakastetun tuska ja
koska kaikkien rakastettua koskevien seikkojen täytyi nyt olla jossakin
määrin häntä itseään koskevia.

Vihdoin hän nousi sadatellen tuota kirottua Malpasin naista, joka
oli nostanut tämän uuden ja kamalan vaikeuden siihen, missä oli jo
ennestään vaikeuksia ylen paljon. Hän seisoi nojaten uuninkamanaan,
jalka lieden rautaristikon varassa, ja mietti mitä oli tekeminen. Hänen
oli kannettava taakkansa vaieten, siinä kaikki. Hänen täytyi salata
asia Rosamundiltakin. Hänen sydäntään vihloi, kun hän ajatteli, että
oli siten käytettävä petosta. Mutta mikään muu ei ollut mahdollista,
ellei tahtonut häntä jättää, ja siihen hän ei missään tapauksessa
kyennyt.

Päätökseen päästyään hän otti vahakynttilän ja lähti makuulle.



Viides luku.

KILPI.


Vanha Nicholas toi veljeksille uutisen seuraavana aamuna heidän
ollessaan aamiaisella.

Lionelin olisi pitänyt pysyä vuoteessa koko päivän, mutta hän ei
uskaltanut, koska se olisi voinut herättää epäluuloja. Hänessä oli
hiukan kuumetta, joka varsin luonnollisesti aiheutui haavasta ja
verenvuodosta, ja hän oli siitä pikemmin mielissään kuin pahoillaan,
koska muuten liian kalpeat kasvot saivat siitä väriä.

Hän siis tuli veljen käsivarteen nojaten alakertaan nauttimaan
eineekseen silliä ja mietoa mallasjuomaa, ennenkuin joulukuun myöhäinen
aurinko oli ehtinyt kunnolla nousta.

Nicholas syöksyi heidän luokseen kasvot kalpeina ja vapisevin
jäsenin. Hän huohotti kertomuksensa kauhistuneena, ja veljekset
olivat hämmentyvinään ja säikähtyvinään eivätkä ottaneet asiaa
uskoakseen. Mutta vanhan miehen tuoman uutisen pahin osa, hänen kamalan
levottomuutensa varsinainen aihe, oli vielä ilmoittamatta.

»Ja sanovat vielä», huudahti hän äänellä, jossa kaikui pelon alta
kumpuava viha, »sanovat, että te olette hänet tappanut, sir Oliver.»

»Minä?» kysyi sir Oliver tuijottaen kertojaan, ja samassa tulvahti
hänen mieleensä sata toistaiseksi huomiotta jäänyttä seikkaa, joiden
täytyi välttämättä johtaa paikkakuntalaiset tuohon ainoaan päätelmään.
»Mistä kuulit tuon halpamaisen valheen?»

Hänen mielensä oli niin kiihdyksissä, ettei hän ollenkaan välittänyt
siitä, mitä Nicholas vastasi. Mitäpä merkitsikään, mistä hän oli
uutisen saanut; se oli joka tapauksessa nyt syytöksenä kaikkien
huulilla. Yksi ainoa menettelytapa oli mahdollinen, ja hänen täytyi
toimia siten viipymättä — niinkuin oli toiminut kerran ennen
samanlaisessa tapauksessa. Hänen täytyi lähteä Rosamundin luo,
ennenkuin toiset ehtivät hänelle asiasta kertomaan. Sir Oliver rukoili
Jumalaa, ettei tulisi näinkin liian myöhään.

Hän ei viipynyt pitempää aikaa kuin tarvitsi saadakseen saappaat
jalkaansa ja hatun päähänsä, haki sitten tallista hevosensa ja
ratsasti niittyjen halki johtavaa polkua Godolphinien kartanoon,
jonne ei ollut peninkulmankaan matkaa. Hän ei kohdannut ketään,
ennenkuin saapui kartanon pihamaalle. Sieltä kuuluva äänten sorina
kaikui hänen korviinsa. Mutta hänen sitten tultuaan näkyviin syntyi
yleinen hiljaisuus, onnettomuutta ennustava ja oudoksuva. Sinne oli
kerääntynyt suunnilleen kaksitoista miestä, jotka silmäilivät häntä
ensin hämmästyneinä ja uteliaina, sitten synkän vihaisesti.

Hän hyppäsi satulasta ja odotti hetken, tulisivatko joukossa seisovat
Godolphinin tallirengit ottamaan häneltä ohjaksia. Kun kukaan ei
liikahtanut, hän huusi:

»Mitä tämä merkitsee? Eikö täällä ole miestä palvelemaan? Hoi, poika,
pidä huoli hevosestani.»

Poika, jolle hän oli huutanut, epäröi hetken, mutta asteli sitten
haluttomasti tekemään työtä käskettyä sir Oliverin ankaran, käskevän
katseen häneen tuijottaessa. Joukosta kuului mutinaa. Sir Oliver
kääntyi päin, ja kaikki kielet vaikenivat säikähtäen.

Tämän hiljaisuuden vallitessa hän astui portaita ylös halliin, jonka
lattialle oli sirotettu kaislaa. Poistuessaan hän kuuli takanaan
jälleen äänten sorinan, entistä vihaisemman. Mutta hän ei siitä
välittänyt.

Hän havaitsi edessään palvelijan, joka säikähti ja tuijotti häneen
samoinkuin pihamaalla olleet. Hänen mielensä masentui. Selvää oli, että
hän saapui jo hieman liian myöhään, että huhu oli ehtinyt ennen häntä.

»Missä on neiti?» kysyi hän.

»Minä... minä ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir Oliver»,
vastasi mies vavahtavin äänin ja astui sisään oikealla olevasta ovesta.

Sir Oliver seisoi vähän aikaa takoen saappaitaan piiskallaan, kasvot
kalpeina ja syvä uurre otsassa. Sitten mies tuli jälleen näkyviin
sulkien oven jäljessään.

»Mistress Rosamund pyytää teitä poistumaan, sir. Hän ei tahdo teitä
nähdä.»

Sir Oliver tutki hetkisen palvelijan kasvoja, tai näytti tutkivan,
sillä epäiltävää on, näkikö hän miestä ollenkaan. Sitten hän mitään
vastaamatta lähti kohti ovea, josta palvelija oli tullut. Palvelija
nojasi siihen, päättäväinen ilme kasvoissaan.

»Sir Oliver, neiti ei tahdo teitä nähdä.»

»Pois tieltä!» mutisi sir Oliver kiukuissaan, ylenkatseellisesti, ja
kun mies velvollisuuttaan noudattaen pysyi jäykästi paikallaan, sir
Oliver tarttui hänen nuttunsa rinnuksiin, siirsi hänet syrjään ja astui
sisään.

Rosamund seisoi keskellä huonetta. Oli jonkinlaista kohtalon ivaa, että
hän oli valkopukuinen kuin morsian; mutta puku ei sittenkään ollut niin
valkea kuin hänen kasvonsa. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa
täplää suuntautuessaan juhlallisina ja loihtuisina tulijaan, joka ei
välittänyt kiellosta. Hänen huulensa avautuivat, mutta hänellä ei ollut
sanaakaan tulijalle. Hän vain tuijotti kauhun vallassa, joka karkoitti
sir Oliverin rohkeuden ja ehkäisi hänen uskaliaan etenemisensä. Vihdoin
sir Oliver puhui.

»Huomaan sinun kuulleen», virkkoi hän, »että sellainen valhe kiertelee
seudulla. Paha jo sekin. Mutta sitäpaitsi huomaan, että olet
kallistanut korvasi huhulle; ja se on pahempi.»

Rosamund silmäili häntä yhä inhoten, tuo lapsi, joka vain kaksi päivää
sitten oli levännyt hänen povellaan katsellen häntä luottavasti ja
ihaillen.

»Rosamund!» huudahti hän lähestyen häntä vielä askelen. »Rosamund, olen
tullut tänne sanomaan, että se on valhe.»

»Teidän on paras poistua», sanoi Rosamund, ja hänen äänensä sävy sai
sir Oliverin vavahtamaan.

»Poistua?» toisti hän tylsästi. »Käsketkö minua poistumaan? Etkö tahdo
minua kuunnella?»

»Olen suostunut kuulemaan teitä useat kerrat; kieltäydyin kuulemasta
toisia, joilla oli asioista parempi tieto, ja jätin huomioonottamatta
heidän varoituksensa. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa.
Rukoilen Jumalaa, että hän toimittaa teidät hirteen.»

Sir Oliverin huulistakin oli väistynyt veri, ja ensimmäisen kerran
eläissään hän koki pelkoa ja tunsi lujien jäseniensä vavahtelevan.

»Saavat hyvinkin minut hirttää, koska tuon uskot. Niin tehden eivät
loukkaa minua pahemmin kuin sinä, ja hirttäminen ei voisi riistää
vähääkään arvostani, koska luottamuksesi minuun raukeaa heti
ensimmäisen seutua kiertävän huhun vuoksi.»

Hän näki kalpeiden huulten vetäytyvän kamalaan hymyyn. »Ei ole
kysymyksessä pelkkä huhu», virkkoi hän. »Kaikki valheenne eivät riitä
peittämään sitä, mikä on tapahtunut.»

»Valheeni?» huusi sir Oliver. »Rosamund, minä vannon sinulle kunniani
nimessä, etten ole millään tavoin osallinen Peterin surmaan. Antakoon
Jumala minun mädätä tähän paikkaan, ellei tämä ole totta!»

»Näytätte pelkäävän Jumalaa yhtä vähän kuin mitä muuta tahansa», kuului
karu ääni hänen takaansa.

Hän käännähti nopeasti ja näki sir John Killigrew'n, joka oli astunut
huoneeseen hänen jäljessään. »Tämä on siis teidän työtänne», lausui
hän hitaasti, ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kirkkaiksi kuin
agaatit. Hän viittasi kädellään Rosamundiin päin. Oli selvää, mitä hän
tarkoitti.

»Minun työtäni?» toisti sir John. Hän sulki oven ja astui kauemmas
huoneeseen. »Hyvä herra, näyttää siltä, että uskaliaisuutenne ja
julkeutenne on rajaton. Teidän...»

»Lopettakaa!» keskeytti hänet sir Oliver iskien ison nyrkkinsä pöytään.
Yhtäkkiä hän joutui vihanpuuskan valtaan. »Jättäkää sanat hulluille,
sir John, ja arvostelut niille, jotka kykenevät itseään paremmin
puolustamaan.»

»Puhuttepa kuin verityön tekijä ainakin. Käyttäydytte julkeasti täällä
vainajan kotona, siinä talossa, johon olette tuonut murheen ja murhan.»

»Lopettakaa, sanon, tai tapahtuu murha!»

Hänen puheensa oli karjuntaa, hänen näkönsä peloittava. Ja vaikka sir
John olikin rohkea mies, hän sentään väistyi taaksepäin. Sir Oliver
hillitsi itsensä samassa. Hän käännähti Rosamundin puoleen.

»Ah, anna minulle anteeksi!» rukoili hän. »Olen mieletön, ihan mieletön
minua kohdanneen syytöksen vuoksi. Totta kyllä, etten ole veljeäsi
rakastanut. Mutta olen menetellyt niinkuin sinulle vannoin. Olen
saanut häneltä iskuja ja olen hymyillyt. Vielä eilen hän solvasi minua
julkisessa paikassa, iski minua kasvoihin ratsupiiskallaan, kuten
vieläkin näkyy. Henkilö, joka sanoo, ettei minulla olisi ollut oikeutta
surmata hänet, on valehtelija ja teeskentelijä. Mutta kun ajattelin
sinua, Rosamund, ajattelin, että hän oli veljesi, laantui se raivo,
jonka valtaan hän oli minut jättänyt. Ja nyt, kun hän on jonkin julman
onnettomuuden nojalla saanut surmansa, on kaiken kärsivällisyyteni,
kaiken sinuun kohdistuvan ajatteluni palkkana vain se, että minua
syytetään murhaajaksi ja että sinä uskot syytöksen.»

»Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta», virkkoi sir John vihaisesti.

»Sir John», huusi sir Oliver, »pyydän teitä jättämään hänen
mahdollisuuksiensa pohtimisen. Se seikka, että itse sen uskotte,
osoittaa teidät mielettömäksi, ja mielettömän neuvo on aina laho
sauva tueksi. Miksi Jumalan nimessä otaksutte minun tahtoneen kostaa
kärsimääni loukkausta; niinkö huonosti tunnette ihmisiä ja erikoisesti
minua, että luulette minun käyneen kostamaan salakähmäisesti saadakseni
hirttosilmukan kaulaani? Olisipa se hieno kosto, niin totta kuin
Jumala elää! Sillä tavallako kohtelin teitä, sir John, kun te sallitte
kielenne heilua liian vapaasti, kuten itse minulle tunnustitte?»

»Tuhat tulimmaista, mies», jatkoi hän, »ajatelkaa asiaa oikein! Pidän
varmana, että olette peloittavampi vastustaja kuin konsanaan Peter
Godolphin rukka, mutta teiltä korvausta vaatiessani vaadin sitä
pelkäämättä ja avoimesti, kuten tapani on. Mitellessämme miekkojamme
puistossanne Arwenackissa teimme niin asianmukaisten todistajien
läsnäollessa, jottei eloonjääneen tarvitsisi joutua tuomarien kanssa
tekemisiin. Te tunnette minut hyvin ja tiedätte, kuinka aseitani
käyttelen. Enkö olisi tehnyt samoin Peterille, jos olisin tavoitellut
hänen henkeänsä? Enkö olisi tavoitellut sitä yhtä avoimesti, surmaten
hänet miten mielin, joutumatta vaaraan tai kenenkään moitteiden
alaiseksi?»

Sir John painui mietteisiin. Lausuttujen sanojen logiikka oli kova ja
kirkas kuin jää, ja Arwenackin herra ei ollut mikään houkkio. Mutta
hänen seisoessaan siinä kulmat kurtussa ja hämmästyneenä tuon pitkän
lausunnon jälkeen, Rosamund vastasi sir Oliverille.

»Sanotte, ettei kukaan voinut teitä moittia, niinkö?»

Sir Oliver kääntyi ja joutui hämilleen. Hän tiesi Rosamundin mielessä
liikkuvan ajatuksen. »Tarkoitatko», kysyi hän vitkaan, lempeästi,
äänessä epäilevä moite, »että olen kyllin halpamainen ja valheellinen
tehdäkseni siten, mitä en sinun tähtesi uskaltanut tehdä avoimesti?
Sitä sinä tarkoitat. Rosamund! Minua polttaa häpeä sinun tähtesi, kun
voit ajatella sellaista henkilöstä, jota... jota sanoit rakastavasi.»

Rosamundin kylmyys hävisi. Hänen vihansa nousi sir Oliverin katkerain,
puolittain ivallisten sanojen vaikutuksesta, sysäten hetkeksi syrjään
veljen kuoleman aiheuttaman tuskankin.

»Väärämielinen petturi!» huusi hän. »On olemassa henkilöitä, jotka
ovat kuulleet teidän vannovan hänelle surmaa. Minulle on kerrottu omat
sananne. Ja siitä kohdasta, jossa hän makasi, nähtiin verisen juovan
johtavan talonne ovelle. Valehteletteko vieläkin?»

Sir Oliverin kasvoista pakeni väri. Hänen kätensä vaipuivat
hervottomina riippumaan, ja hänen silmiään suurensi äkkinäinen ilmeinen
pelko.

»Ve... verisen juovan?» sopersi hän tylsästi.

»Niin, mitä siihen sanotte!» virkkoi sir John, jonka epäilykset tuo
huomautus äkkiä hälvensi.

Sir Oliver kääntyi jälleen sir Johnin puoleen. Ritarin sanat
palauttivat häneen rohkeuden, jonka Rosamundin sanat olivat häneltä
riistäneet. Miehen kanssa hän voi taistella, siinä ei tarvinnut
kaunistella sanojansa.

»En voi sanoa siihen mitään», virkkoi hän, mutta erittäin lujasti,
torjuen ennakolta kaikki vastaväitteet. »Jos sanotte, että oli niin
laita, täytyy se uskoa. Mutta mitä se todistaakaan loppujen lopuksi?
Käykö siitä eittämättömästi ilmi, että minä olen hänet surmannut?
Oikeuttaako se naisen, joka on minua rakastanut, pitämään minua
murhamiehenä ja pahempanakin?» Hän vaikeni ja silmäili jälleen
Rosamundia, katseessa sanomaton moite. Rosamund oli vaipunut istumaan
ja väänteli sormiaan, kasvoissa äärettömän tuskan ilme.

»Voitteko sanoa, mitä se muutakaan todistaa, sir?» kysyi sir John.
Hänen äänessään tuntui epäily.

Sir Oliver huomasi äänen sävyn, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus.

»Armollinen Jumala!» huudahti hän. »Teidän äänessänne kaikuu epäily,
mutta hän on aivan varma. Te olitte aikoinanne viholliseni ja olette
siitä lähtien pitänyt yllä ennakkoluulotonta aselepoa kanssani, ja
te voitte epäillä, olenko teon tehnyt. Mutta hän... hän, joka minua
rakasti, ei voi ollenkaan epäillä!»

»Sir Oliver», vastasi Rosamund, »tekonne on kerrassaan murtanut
sydämeni. Mutta koska tiedän kaikki ne ivapuheet, jotka ovat saaneet
teidät sellaiseen tekoon ryhtymään, olisin luullakseni voinut antaa sen
teille anteeksi, vaikka en olisikaan enää voinut tulla vaimoksenne;
olisin voinut antaa sen anteeksi, sanon, ellette olisi sitä nyt
halpamaisesti kieltänyt.»

Sir Oliver silmäili häntä hetkisen, kasvot kalpeina, kääntyi sitten
ja lähti ovelle. Siinä hän pysähtyi. »Tarkoituksenne on aivan selvä»,
sanoi hän. »Te tahdotte minun joutuvan vastaamaan tästä teosta,» Hän
nauroi. »Kuka esittää tuomareille minuun kohdistuvan syytöksen? Tekö,
sir John?»

»Jos mistress Rosamund niin haluaa», vastasi sir John.

»Olkoon menneeksi! Mutta älkää luulko minun suostuvan hirtettäväksi
sellaisten kehnojen todisteiden nojalla, jotka ovat tuota naishenkilöä
tyydyttäneet. Jos jokin syyttäjä tulee määkimään ovelleni asti
johtavasta verijuovasta ja eräistä sanoista, jotka eilen vihoissani
lausuin, vastaan asiasta, mutta vastaan siitä käymällä asein syyttäjäni
kimppuun. Se on oikeuteni, ja minä tahdon saada sen lyhentämättömänä.
Epäilettekö Jumalan tuomiota? Minä kutsun juhlallisesti häntä
tuomariksi minun ja sellaisen syyttäjän välisessä asiassa. Jos olen
syypää, antakoon Hän käsivarteni kuihtua, kun käyn taisteluun.»

»Minä tulen teitä syyttämään», kuului Rosamundin kumea ääni. »Ja jos
tahdotte, voitte vaatia oikeuttanne minua vastaan ja teurastaa minut
niinkuin teurastitte veljeni.»

»Jumala sinulle anteeksi antakoon, Rosamund!» sanoi Oliver poistuen
huoneesta.

Hän palasi kotiinsa, sydämessä helvetin tuska. Hän ei tietänyt, mitä
tulevaisuudella saattoi olla hänen varalleen, mutta tunsi sellaista
katkeruutta Rosamundia kohtaan, ettei hänen povessaan ollut mitään
sijaa epätoivolle. Ne eivät pääsisi häntä hirttämään. Hän taistelisi
heitä vastaan kynsin hampain, ja Lionelin ei kumminkaan pitänyt joutua
kärsimään. Siitä hän lupasi pitää huolen. Sitten Lioneliin kohdistuva
ajatus hiukan muutti hänen mielialaansa. Kuinka helposti hän olisikaan
voinut kumota heidän syytöksensä, kuinka helposti hän olisikaan saanut
Rosamundin ylpeät polvet notkistumaan ja hänet itsensä rukoilemaan
armoa! Hän olisi voinut tehdä sen vain sanan lausumalla, mutta pelkäsi
sen sanan saattavan vaaraan veljen.

Yön hiljaisina hetkinä hänen maatessaan unetonna vuoteessaan ja
ajatellessaan asioita kiihkottomasti, hänen sielullisessa asenteessaan
tapahtui salaa muutos. Hän mietti kaikkia niitä todisteita, jotka
olivat johtaneet Rosamundin päätelmäänsä, ja hänen täytyi myöntää,
että Rosamund oli jossakin määrin oikeutettu niin menettelemään. Jos
Rosamund oli tehnyt hänelle vääryyttä, hän puolestaan oli tehnyt vielä
enemmän vääryyttä Rosamundille. Rosamund oli vuosikausia kuunnellut
kaikkia niitä myrkyllisiä puheita, joita sir Oliverin viholliset olivat
hänestä lausuneet — ja hänen häikäilemättömyytensä oli hankkinut
hänelle koko joukon vihamiehiä. Rosamund oli jättänyt kaikki huomioon
ottamatta, koska rakasti häntä; hänen suhteensa veljeen oli siitä
syystä jännittynyt, mutta nyt kaikki tuo kääntyi häntä murskaamaan;
katumus oli suurelta osalta vaikuttamassa siihen julmaan luuloon, että
Peter Godolphin oli saanut surmansa hänen, sir Oliverin, kädestä.
Rosamundista täytyi tavallaan tuntua siltä, kuin hän itse olisi ollut
murhaan osallisena, koska oli itsepintaisesti tahtonut rakastaa sitä
miestä, jota hänen veljensä vihasi.

Hän oivalsi tuon nyt ja arvosteli Rosamundia säälivämmin. Rosamund
olisi ollut yli-inhimillinen, ellei olisi ajatellut ja tuntenut
niinkuin sir Oliver nyt oivalsi hänen ajattelevan ja tuntevan, ja koska
sielullisia vastavaikutuksia on mitattava niiden kiihkeiden tilojen
nojalla, joista ne johtuvat, oli varsin luonnollista, että Rosamundin
täytyi nyt tuimasti vihata häntä, jota oli rakastanut melkein yhtä
kiihkeästi.

Siinä oli raskas risti kannettavaksi. Mutta Lionelin vuoksi hänen
täytyi kantaa se niin järkkymättömästi kuin suinkin voi. Lionelin ei
pitänyt joutua uhrattavaksi hänen itsekkyydelleen teon tähden, jota
hänen, Oliverin, täytyi katsoa oikeutetuksi. Hän olisi pitänyt itseään
halpamaisena, jos olisi ajatellutkin sellaista pelastuskeinoa.

Mutta jos hän ei sitä ajatellut, ajatteli Lionel. Viimeksimainittu
alkoi noina päivinä pelätä siinä määrin, ettei voinut nukkua, vaan
joutui sellaiseen kuumeeseen, että näytti parin päivän kuluttua
kerrassaan aavemaiselta: silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa,
ja koko ruumis oli riutunut laihaksi. Sir Oliver kehoitti häntä
rohkaisemaan mielensä. Sitäpaitsi saapui samana päivänä eräs toinenkin
uutinen haihduttamaan hänen pelkoansa: Truron tuomareille oli tapahtuma
ilmoitettu ja esitetty syytös, mutta he olivat muitta mutkitta
kieltäytyneet asiaan kajoamasta. Syynä oli, että toinen heistä oli sama
master Anthony Baine, joka oli ollut sir Oliveria kohdanneen solvauksen
todistajana. Hän selitti, että olipa master Godolphinille tapahtunut
mitä hyvänsä sen johdosta, se ei missään tapauksessa ollut enemmän
kuin hän oli ansainnut, ei enemmän kuin hän itse oli aiheuttanut, ja
lausui päätöksenään, ettei hän kunniallisena miehenä voinut saada
omaatuntoansa suostumaan vangitsemismääräyksen antamiseen.

Sir Oliver kuuli uutisen toiselta todistajalta, papilta, joka itse
oli joutunut kokemaan Godolphinin karkeutta ja joka, vaikka olikin
evankeliumin ja rauhan mies, kuitenkin täysin yhtyi tuomarin päätökseen
— tai sanoi yhtyvänsä.

Sir Oliver kiitti häntä huomauttaen, että hän ja master Baine
menettelivät ylen ystävällisesti asettuessaan sille kannalle, mutta
selitti samalla, ettei ollut millään tavoin asiassa osallisena,
olkoonpa että näennäiset seikat hyvinkin siihen suuntaan viittasivat.

Mutta kun sitten pari päivää myöhemmin tuli hänen tietoonsa, että koko
seutu oli kuohuksissa master Bainelle hänen asiaan-suhtautumisensa
vuoksi, sir Oliver lähetti sanan papille ja ratsasti hänen kanssaan
suoraa päätä tuomarin luo Truroon esittääkseen siellä eräitä
todisteita, jotka oli salannut Rosamundilta ja sir John Killigrew'lta,

»Master Baine», virkkoi hän, kun kaikki kolme olivat tämän herrasmiehen
suljetussa työhuoneessa, »olen kuullut teidän antamastanne
oikeamielisestä ja kohteliaasta lausunnosta ja tulen teitä kiittämään
ja ilmaisemaan ihailuani pelottomuutenne johdosta.»

Master Baine kumarsi vakavasti. Hän oli mies, jonka luonto oli
vakavaksi luonut.

»Mutta koska en halua menettelystänne koituvan teille mitään ikäviä
seurauksia, olen tullut teille todistamaan toimineeni oikeammin kuin
arvaattekaan, todistamaan, ettei surmatyö ole minun suorittamani.»

»Eikö se ole teidän suorittamanne?» huudahti master Baine hämmästyneenä.

»Vakuutan teille, etten käyttele mitään konnankoukkuja, ja te tulette
itse huomaamaan, että on niin laita. Voin asian teille todistaa, ja
olen tullut sen tekemään nyt, ennenkuin aika voi sen mahdollisuuden
kumota. En halua sitä vielä saatettavan yleisön tietoon, master Baine,
mutta toivon teidän laativan sellaisen asiakirjan, joka voi tyydyttää
tuomioistuinta milloin hyvänsä tulevaisuudessa, jos asia, kuten
mahdollista, tulee esille tuonnempana.»

Se oli juonikas juttu. Se todiste, joka ei nyt ollut hänestä
löydettävissä, oli Lionelissa; mutta aika tulisi sen hälventämään, ja
jos tuonnempana saataisiin tietää, mitä hän nyt aikoi osoittaa, olisi
liian myöhäistä ryhtyä etsiskelemään muualta.

»Minä vakuutan teille, sir Oliver, että jos olisitte surmannut hänet
sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ette olisi tehnyt itseänne vikapääksi
muuhun kuin karkean ja julkean solvaajan rankaisemiseen.»

»Niinpä kyllä, sir. Mutta niin ei ollut laita. Eräs minua vastaan
käytetty todiste — vieläpä kaikkein tärkeinkin — on siinä, että
Godolphinin ruumiin luota taloni ovelle kulki verinen juova,»

Molempien toisten mielenkiinto kasvoi tavattomasti. Pappi silmäili
häntä silmää rävähdyttämättä.

»Mikäli ymmärrän, johtuu tuosta loogillisen välttämättömästi, että
murhaajan on täytynyt taistelussa haavoittua. Veri ei voi olla
kaatuneen verta, joten sen täytyy olla surmaajan. Tiedämme muutenkin,
että surmaajan täytyi olla haavoittunut, koska näet Godolphinin
miekka oli verissä. Teidän, master Baine, ja teidän, sir Andrew,
tulee nyt olla todistajinani, ettei ruumiissani ole hiljattain
saatua naarmuakaan. Riisuudun tässä yhtä alastomaksi kuin olin
onnettomuudekseni erehtyessäni tulemaan tähän maailmaan, ja te voitte
saada asiasta varmuuden. Sitten pyydän teitä, master Baine, sepittämään
mainitsemani asiakirjan.» Niin puhuessaan hän riisui nuttunsa. »Mutta
koska en tahdo suoda minua syyttäville tomppeleille suurta tyydytystä,
kun näet voisi näyttää siltä, kuin heitä pelkäisin, pyydän teitä, hyvät
herrat, pitämään asian tarkoin omana tietonanne, kunnes tapahtumat
voivat tehdä sen yleiseen tietoon saattamisen välttämättömäksi.»

He oivalsivat hänen ehdotuksensa järkevyyden ja suostuivat asiaan,
joskin yhä epäillen. Mutta suoritettuaan tarkastuksensa he olivat
kerrassaan ymmällä havaitessaan kaikki otaksumansa kumotuiksi. Master
Baine tietenkin sepitti pyydetyn asiakirjan ja allekirjoitti ja sinetöi
sen, sir Andrew puolestaan merkitsi nimensä ja sinettinsä asian
todistajana.

Taskussaan tämä pergamentti, jonka tuli olla hänen kilpenään
tulevaisuudessa, milloin niin vaadittiin, sir Oliver ratsasti
kotiin, mieli keventyneenä. Kunhan tulisi aika, jolloin voi huoletta
niin menetellä, sir Oliver levittäisi tuon pergamenttinsä sir John
Killigrew'n ja Rosamundin eteen, ja kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi.



Kuudes luku.

JASPER LEIGH.


Jos tämä joulu oli murheellinen Godolphinin kartanossa, ei se ollut
iloisempi Penarrow'ssakaan.

Sir Oliver oli näinä aikoina alakuloinen ja vaitelias, istui
tuntikausia tuijotellen lieden tuleen ja kertaillen yhä uudelleen
jokaista sanaa, joka oli lausuttu hänen ja Rosamundin välisessä
keskustelussa, milloin tuntien katkeruutta häntä kohtaan, joka oli
niin kärkkäästi uskonut hänet syylliseksi, milloin leppoisamman
surullisen mielialan vallassa täysin tunnustaen näennäisten todisteiden
voimakkuuden.

Hänen velipuolensa liikkui talossa hiljaa, ikäänkuin haluten painua
huomaamattomaksi ja milloinkaan uskaltamatta häiritä sir Oliverin
mietteitä. Lionel tunsi hyvin asian laadun. Hän tiesi, mitä oli
Godolphinin kartanossa tapahtunut, tiesi Rosamundin hylänneen sir
Oliverin ikiajoiksi, ja hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli,
että oli jätettävä veli kantamaan tätä taakkaa, joka oikeastaan kuului
hänen omille hartioilleen.

Asia rasitti hänen mieltään siinä määrin, että hän eräänä puheliaana
illan hetkenä alkoi siitä keskustella.

»Noll», sanoi hän, seisoen veljensä tuolin vieressä liesitulen
valaisemassa huoneessa ja käsi veljen olkapäähän nojaten, »eikö olisi
parasta ilmoittaa totuus?»

Sir Oliver katsahti häneen nopeasti, kulmiaan kurtistaen. »Oletko
mieletön?» kysyi hän. »Totuus veisi sinut hirteen, Lal.»

»Ehkei sentään. Ja joka tapauksessa sinä kärsit pahemmin kuin
hirsipuussa. Olen sinua katsellut joka hetki tämän viimeksi kuluneen
viikon aikana, ja tiedän, mikä tuska sinussa piilee. Se ei ole oikein.»
Ja hän väitti yhä: »Olisi parasta ilmoittaa totuus.»

Sir Oliver hymyili mietteissään. Sitten hän ojensi kätensä ja tarttui
veljensä käteen. »Menettelet jalosti, Lal, kun sitä ehdotat.»

»En läheskään niin jalosti kuin sinä kantaessasi kaikki teostani
johtuvat kärsimykset,»

»Mitä joutavia!» Sir Oliver kohotti kärsimättömästi olkapäitään; hänen
katseensa siirtyi pois Lionelin kasvoista suuntautuen jälleen lieden
tuleen. »Voinhan muuten heittää taakkani pois milloin haluan. Sellainen
tieto rohkaisee ihmistä kestämään millaista koettelemusta tahansa.»

Hän oli puhunut karuun, ivalliseen sävyyn, ja Lionel tunsi värisevänsä
hänen sanojaan kuunnellessaan. Hän seisoi siinä pitkän aikaa vaieten,
miettien veljen lausumaa ja yrittäen saada selkoa siinä piilevästä
arvoituksesta. Hän ajatteli pyytää veljeltään arkailematta selitystä,
tiedustella hänen huomautuksensa todellista merkitystä; mutta hänen
rohkeutensa petti. Hän pelkäsi sir Oliverin vakuuttavan oikeaksi hänen
itsensä keksimän kaamean selityksen.

Hetken kuluttua hän lähti pois ja meni pian levolle. Päiväkausia kalvoi
sitten tuo lause hänen mieltään: »Voinhan heittää taakkani pois milloin
haluan.» Hän uskoi yhä varmemmin sir Oliverin tarkoittaneen rohkaisevan
seikan olevan siinä tiedossa, että voi asiasta selviytyä ilmoittamalla
sen todellisen laidan, jos hyväksi näki. Hän ei voinut ajatella, että
sir Oliver sen ilmoittaisi. Päinvastoin: hän uskoi varmaan, ettei sir
Oliver ollenkaan aikonut heittää pois taakkaansa. Mutta voihan käydä
niinkin, että hän muutti mieltään. Taakka voi käydä liian raskaaksi,
Rosamundiin kohdistuva kaipaus liian tuimaksi, tuska siitä, että
Rosamund piti häntä veljensä murhaajana, liian valtavaksi.

Lionelin mieltä värisytti, kun hän ajatteli seurauksia, joita asiasta
koituisi hänelle itselleen. Hänen pelkonsa perehdytti häntä omaan
olemukseen. Hän käsitti, kuinka vähässä määrin vilpitön hän oli
ollut ehdottaessaan veljelleen, että oli tunnustettava totuus; hän
käsitti, että tuo ehdotus oli ollut vain hetkellinen tunteenomainen
purkautuma, ehdotus, jota hän olisi joutunut mitä katkerimmin katumaan,
jos se olisi hyväksytty. Ja siihen liittyi ajatus, että jos kerran
hän itse voi joutua syypääksi tunteenomaisiin purkauksiin, jotka
niin sietämättömällä tavalla esiintyivät hänen omien todellisten
toiveittensa pettäjinä, niin eivätkö kaikki ihmiset olleet saman vaaran
alaiset? Eikö hänen veljensäkin voinut joutua sellaisen hetkellisen
mielenmyrskyn uhriksi kiihkeimmän epätoivon vallassa ollen, havaita
taakkansa liian valtavaksi ja heittää se kapinoiden pois?

Lionel koki vakuuttaa itselleen, että veli oli lujasyinen mies eikä
milloinkaan menettänyt kykyään vallita itseään. Mutta tuota vastaan
sopi huomauttaa, ettei se, mitä oli menneisyydessä tapahtunut,
mitenkään taannut, mitä saattoi tulevaisuudessa tapahtua, että
kaikkein lujimmankin ihmisen sietämiskyky oli rajoitettu ja ettei
suinkaan ollut mahdotonta, että sir Oliver joutuisi tässä asiassa
kärsimiskykynsä rajoille. Mihin tilaan joutuisikaan, hän, Lionel, jos
niin kävisi? Tuohon kysymykseen vastaava mielikuva oli sellainen, ettei
hän kyennyt sitä katselemaan. Vaara joutua tutkittavaksi ja kärsimään
lain määräämää ankarinta rangaistusta oli nyt paljoa suurempi kuin jos
hän olisi heti tunnustanut. Hänen siinä tapauksessa lausumansa sanat
olisivat ehdottomasti vaatineet jonkinlaista huomiota, sillä hän oli
puhdasmaineinen mies ja hänen sanoissaan täytyi olla painavuutta. Nyt
sitävastoin ei kukaan häntä uskoisi. Sen nojalla, että hän oli ollut
vaiti ja sallinut veljen joutua aiheettoman syytöksen esineeksi,
tultaisiin päättelemään, että hän oli arkamielinen ja epärehellinen
ja että hän oli menetellyt siten, koska ei voinut kunnollisesti
tekoaan puolustaa. Hän joutuisi auttamattomasti tuomituksi, vieläpä
häpeälliseen rangaistukseen, kaikki kunnon ihmiset halveksivat häntä,
ja hänestä tulisi ylenkatseen esine, jonka tähden ei kyyneltäkään
vuodatettaisi.

Niin hän johtui siihen kaameaan päätelmään, että oli suojaan
pyrkiessään kietoutunut verkkoon sitäkin auttamattomammin. Jos Oliver
puhuisi, niin hän olisi hukassa. Ja niin hän johtui jälleen kysymään
itseltään: Mitä takeita oli hänellä siitä, ettei Oliver tulisi puhumaan?

Tuo pelko, joka oli aikaisemmin silloin tällöin johtunut hänen
mieleensä, alkoi ahdistaa häntä öin päivin, ja vaikka kuume olikin
hänet jättänyt ja haava oli ihan terve, hän oli yhä kalpea, ja silmät
olivat syvissä kuopissa. Hänen sielussaan asuva salainen kauhu
tuijotteli hänen silmistään joka hetki. Hän muuttui hermostuneeksi,
säikähti pienintäkin ääntä ja epäili alinomaa Oliveria, osoittaen tuota
tunnettaan aika ajoin purkautuvan omituisen ärtyisyyden muodossa.

Tullessaan erään päivän iltapuolella ruokasaliin, joka oli sir
Oliverin mieluisin tyyssija Penarrow'n kartanossa, Lionel havaitsi
velipuolensa jälleen istuvan mietteisiin vajonneena, kyynärpää polvea
vasten ja leuka kämmenen varassa, tuleen tuijottaen. Tuo oli muuttunut
siinä määrin tavanomaiseksi, että se oli alkanut ärsyttää Lionelin
jännittyneitä hermoja; hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tuossa
äänettömyydessä piili hänen itseensä kohdistuva tarkoituksellinen
sanaton syytös.

»Minkätähden istut aina siinä lieden ääressä kuin mikäkin vanha akka?»
murahti hän, vihdoinkin ilmaisten ärtyisyyden, joka oli kauan hänessä
kasvanut.

Sir Oliver kääntyi katsomaan häntä, silmissä lempeä moite. Sitten hänen
katseensa siirtyi Lionelin silmistä korkeihin ikkunoihin. »Sataa»,
virkkoi hän.

»Ei sade sinua ennen lieden ääreen ajanut. Mutta satoi tai paistoi,
samantekevä. Et lähde milloinkaan ulos.»

»Miksi lähtisinkään?» kysyi sir Oliver, yhä yhtä leppoisasti, mutta
hämmästyksen kurtun ilmaantuessa vähitellen hänen tummien kulmiensa
väliin. »Luuletko olevan minulle mieluista nähdä alasluotuja katseita,
päitä, jotka lähenevät toisiaan voidakseen tuttavallisesti mutista
minua koskevia kirouksia?»

»Vai niin!» huudahti Lionel lyhyeen ja terävästi, syvällepainuneiden
silmien äkkiä välkähtäessä. »On siis jouduttu siihen, että omasta
tahdostasi meneteltyäsi näin minua suojataksesi nyt soimaat minua
siitä.»

»Minä?» huudahti sir Oliver kauhistuneena.

»Pelkät sanasi ovat soimausta. Luuletko, etten osaa lukea niissä
piilevää tarkoitusta?»

Sir Oliver nousi hitaasti, silmäillen veljeänsä. Hän pudisti päätään
ja hymyili. »Lal, Lal» virkkoi hän. »Haavasi on jättänyt sinuun pahan
jäljen, poika. Millä tavoin olen sinua soimannut? Mikä oli sanojeni
salaisena tarkoituksena? Jos tahdot niitä oikein lukea, huomaat varmaan
tarkoituksen olleen sen, että ulkosalla liikkuessani joudun uusiin
selkkauksiin, koska kärsivällisyyteni ei ole suuri ja koska minun on
mahdoton sietää nyreitä katseita ja mutisemista. Siinä kaikki.»

Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä veljen olalle. Pitäen häntä
käsivarren mitan päässä hän silmäili häntä tutkivasti. Lionelin pää
painui, ja hänen poskiinsa levisi hitaasti puna.

»Rakas hupsu!» virkkoi hän Lionelia ravistellen. »Mikä sinua vaivaa?
Olet kalpea ja kuihtunut etkä ollenkaan oma itsesi. Mieleeni on
johtunut jotakin. Minä varustan laivan, ja sinä lähdet kanssani
vanhoille pyyntivesilleni. Siellä on elämää, joka tekee sinut jälleen
voimakkaaksi ja mehukkaaksi, ja kenties samoin minun. Mitä siitä
arvelet?»

Lionel katsahti veljeen, katse kirkkaana. Mutta sitten hänen mieleensä
johtui ajatus, niin halpamainen, että veri jälleen virtasi hänen
poskipäihinsä, koska hän sitä häpesi. Mutta ajatus piti paikkansa. Jos
hän lähtisi Oliverin kanssa, niin sanottaisiin hänen olleen osallisena
siinä teossa, josta hänen veljeään syytettiin.

Hän tiesi — erinäisten hänelle siellä täällä lausuttujen huomautusten
nojalla, joita vastaan hän ei ollut väittänyt — paikkakunnalla
uskottavan, että oli syntymässä eräänlainen vihamielisyys hänen ja
sir Oliverin välille Godolphinin puiston tapahtuman johdosta. Hänen
kalpeat kasvonsa ja syvään painuneet silmänsä olivat osaltaan luoneet
sitä käsitystä, että veljen rikos painoi häntä raskaana. Hänet oli
aina tunnettu leppeäksi, ystävälliseksi pojaksi, aivan toisenlaiseksi
kuin rajupäinen sir Oliver, ja otaksuttiin, että sir Oliver yhä
karummaksi käyden kohteli huonosti veljeänsä, koska poika ei tahtonut
antaa hänelle rikosta anteeksi. Niinmuodoin oli syntymässä Lioneliin
kohdistuvaa myötätuntoa, jota hänelle ilmaistiin joka taholla. Jos hän
nyt suostuisi Oliverin ehdotukseen, hän epäilemättä saattaisi kaiken
tuon vaaranalaiseksi.

Hän käsitti täysin ajatuksensa halveksittavan laadun ja vihasi itseään,
kun voi niin ajatella. Mutta hän ei kyennyt karistamaan pois sen
valtaa. Se oli hänen tahtoansa voimakkaampi.

Hänen veljensä huomasi epäröinnin, käsitti sen väärin, vei hänet lieden
luo ja pakotti istuutumaan.

»Kuulehan», virkkoi hän istuutuen vastapäätä olevaan tuoliin.
»Smithickin luona on redillä hieno alus. Lienet sen nähnyt. Sen
omistaja on hurjapäinen seikkailija nimeltään Jasper Leigh, joka
nähdään aina iltapäivällä Penycumwickin olutkapakassa. Minä tunnen
hänet vanhastaan, ja hän ja hänen aluksensa ovat saatavissa.
Hän on valmis mihin seikkailuun tahansa, espanjalaisten alusten
upottamisesta aina orjakauppaan saakka, ja me voimme ostaa hänet
ruumiineen ja sieluineen, kunhan maksamme kyllin korkean hinnan.
Hän suostuu niihin hyvänsä, kunhan seikkailu lupaa rahaa. Alus ja
kapteeni ovat niinmuodoin valmiit; minä pidän huolen kaikesta muusta,
miehistöstä, ampumavaroista, asestuksesta, ja maaliskuun lopulla näemme
Lizard-niemen jäävän taaksemme. Mitä arvelet, Lal? Niin on varmaan
parempi kuin jäädä turtumaan tähän synkkään paikkaan.»

»Minä... minä ajattelen asiaa», virkkoi Lionel, mutta niin
välinpitämättömästi, että sir Oliverin herännyt innostus heti hälveni
olemattomiin. Aikeesta ei puhuttu sen enempää.

Lionel ei kumminkaan ehdottomasti hylännyt suunnitelmaa. Jos se
toisaalta olikin hänelle vastenmielinen, se kuitenkin toisaalta
kiehtoi häntä melkein vastoin hänen tahtoansa. Asiat kehittyivät sille
kannalle, että hän tottui joka päivä ratsastamaan Penycumwickiin, missä
tutustui siihen uskaliaaseen ja arpiseen seikkailijaan, josta sir
Oliver oli puhunut, ja kuunteli miehen kertomia ihmeellisiä asioita
— monet olivat liian ihmeelliset ollakseen tosia — uhkayrityksistä
merellä.

Mutta eräänä päivänä maaliskuun alussa master Jasper Leigh tiesi kertoa
hänelle jotakin muuta, uutisen, joka karkoitti Lionelin mielestä
kaiken Espanjan aluevesillä tapahtuneisiin seikkailuihin kohdistuneen
harrastuksen. Merimies oli seurannut Lionelia pienen kapakan ovelle ja
seisoi jalustimen vieressä Lionelin jo noustua satulaan.

»Kuiskaan jotakin korvaanne, kelpo master Tressilian», virkkoi hän.
»Tiedättekö, millaisia vehkeitä täällä punotaan veljeänne vastaan?»

»Veljeäni vastaan?»

»Niin, master Peter Godolphinin murhan vuoksi viime jouluna.
Havaittuaan, etteivät tuomarit käy itsestään asiaan käsiksi, muutamat
henkilöt ovat jättäneet anomuksen Cornwallin kuvernöörille, jotta
hän käskisi antaa pidättämismääräyksen murhasyytteen nojalla.
Mutta tuomarit eivät ole suostuneet lordin komennettaviksi, vaan
ovat vastanneet saaneensa virkansa suoraan kuningattarelta ja ovat
huomauttaneet olevansa sellaisessa asiassa vastuuvelvolliset ainoastaan
hänen majesteetilleen. Ja nyt olen saanut kuulla, että on lähetetty
Lontooseen kuningattarelle itselleen anomuskirja, jossa pyydetään häntä
velvoittamaan tuomareita tekemään, mitä heidän virkaansa kuuluu.»

Lionel veti syvään henkeä, mutta ei vastannut mitään.

Jasper nosti sormen nenälleen, ja hänen silmiinsä tuli ovela ilme.
»Ajattelin varoittaa teitä, jotta voitte kehoittaa sir Oliveria
pitämään huolta itsestään. Hän on hieno merimies, ja sellaisia ei ole
kosolta.»

Lionel veti kukkaron taskustaan ja ollenkaan sen sisältöä tarkastamatta
pudotti sen merimiehen odottavaan käteen mutisten jonkin sanan
kiitokseksi.

Lionel ratsasti kotiin melkein kauhun valtaamana. Oltiin ehditty niin
kauas. Isku tulisi kohta iskettäväksi, ja hänen veljensä oli lopultakin
pakko puhua. Penarrow'ssa Lionelia odotti uusi järkytys. Vanha Nicholas
kertoi hänelle, ettei sir Oliver ollut kotona; hän oli ratsastanut
Godolphinin kartanoon.

Lionel johtui kauhuissaan heti päättelemään, että uutinen oli jo tullut
sir Oliverin korviin ja että hän oli heti käynyt toimeen; hän ei voinut
käsittää veljensä lähteneen sinne missään muissa asioissa.

Hänen pelkonsa olivat kuitenkin aivan joutavat. Sir Oliver, joka
ei kyennyt enää sietämään asiain tilaa, oli lähtenyt esittämään
Rosamundille todistuskappaletta, jonka oli itselleen hankkinut. Hän voi
niin tehdä pelkäämättä vähimmässäkään määrässä tuottavansa vahinkoa
Lionelille. Hänen matkansa oli kumminkin aivan tulokseton. Rosamund oli
muitta mutkitta kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja sir Oliver
oli hänelle aivan vierasta nöyrämielisyyttä osoittaen kehoittanut
palvelijaa palaamaan hänen luokseen mitä tärkeintä viestiä vieden,
mutta jälleen turhaan. Sir Oliver palasi kuin lyötynä kotiin, missä
veli odotti häntä kiihkeän kärsimättömästi.

»Mitä kuuluu?» tervehti Lionel häntä. »Mitä aiot nyt tehdä?»

Sir Oliver katsahti häneen kulmiensa alta, joiden tummat kurtut
kuvastelivat hänen ajatuksiaan. »Mitä tehdä? Mistä puhutkaan?» kysyi
hän.

»Etkö ole vielä kuullut?» Lionel kertoi hänelle uutisen.

Hänen lopetettuaan kertomuksensa sir Oliver tuijotti häneen pitkän
ajan, sitten hänen huulensa vetäytyivät tiukasti yhteen ja hän iski
otsaansa. »Vai niin!» huudahti hän. »Siitäkö syystä hän minut torjui?
Ajatteliko hän kenties minun tulevan rukoilemaan? Voiko hän niin
ajatella? Onko se mahdollista?»

Hän asteli lieden luo ja kohenteli halkoja vihaisesti saappaansa
korolla. »Se olisi liian kehnoa. Mutta hän on sittenkin varmaan niin
menetellyt.»

»Mitä aiot tehdä?» kysyi Lionel jälleen, kykenemättä estämään
mielessään ylinnä olevaa kysymystä. Hänen äänensä vapisi.

»Tehdä?» Sir Oliver silmäili häntä olkapäänsä yli. »Puhkaista tuon
kuplan, niin totta kuin elän! Tehdä siitä lopun, tuhota heidät ja
peittää heidät häpeällä.»

Hän sanoi tuon karkeasti, kiukkuisesti, ja Lionel väistyi taaksepäin
luullen tuon karuuden ja kiukun tarkoittavan itseään. Hän vaipui
tuoliin, polvet äkkinäisestä pellosta hervottomiksi valahtaen. Niin
ollen näytti siltä, että hänellä oli liiaksikin syytä pelkoonsa. Tuo
veli, joka kerskasi kovin häneen kiintyneensä, ei kyennyt viemään tätä
asiaa perille. Mutta sittenkin asia oli niin Oliveriin soveltumaton,
että Lionelin mielessä viipyi vielä epäilys.

»Aiotko... aiotko kertoa heille totuuden?» kysyi hän heikolla,
värisevällä äänellä.

Sir Oliver kääntyi katselemaan häntä tarkkaavammin. »Jumalan nimessä,
Lal, mitä onkaan mielessäsi nyt?» kysyi hän melkein jyrkästi. »Kertoa
heille totuus? Epäilemättä — mutta ainoastaan, mitä minuun itseeni
tulee. Ethän otaksu minun heille sanovan, että sen olet tehnyt sinä?
Ethän pidä minua sellaiseen kykenevänä?»

»Mikä muu mahdollisuus siis on vielä olemassa?»

Sir Oliver selitti asian. Selitys kevensi Lionelin mieltä. Mutta se
kevennys oli vain hetkellistä. Asiaa enemmän harkitessaan hän huomasi
uutta pelonaihetta. Hän johtui päättelemään, että jos sir Oliver
asiasta selviytyi, hän itse tulisi välttämättä siihen kietoutumaan.
Hänen pelkonsa suurensi vaaran mahdollisuuden, joka sinänsä oli niin
vähäpätöinen, että sen olisi voinut jättää kerrassaan huomiotta. Hänen
silmissään se ei ollut enää mahdollisuus, vaan varma ja väistämätön
vaara. Jos sir Oliver todisti, ettei verijuova ollut hänestä lähtöisin,
niin Lionelin mielestä täytyi välttämättä päätellä, että se oli
hänen itsensä aiheuttama. Sir Oliver voi yhtä hyvin kertoa heille
koko totuuden, jonka he varmaan tulisivat päätelmien nojalla saamaan
selville. Niin hän mietti peloissaan ja piti itseään auttamattomasti
menneenä miehenä.

Jos hän olisi ilmaissut nuo pelkonsa veljelle tai olisi kyennyt niitä
hillitsemään siinä määrin, että järki olisi päässyt vallitsemaan, niin
hänen olisi täytynyt käsittää, kuinka kauas kaiken todennäköisyyden
ulkopuolelle ne olivat hänet johtaneet. Oliver olisi hänelle sen
todistanut, olisi sanonut hänelle, ettei häneen kohdistuvan syytteen
rauettua voitu nostaa uutta syytettä ketään vastaan ja ettei
milloinkaan oltu vähimmässäkään määrässä epäilty eikä voitu epäillä
Lionelia. Mutta Lionel ei uskaltanut käydä puhumaan veljensä kanssa
tästä asiasta. Sisimmässään hän häpesi pelkoansa, sisimmässään hän
tunsi olevansa pelkuri. Hän käsitti täysin itsekkyytensä inhottavuuden,
mutta ei nytkään kyennyt sitä kukistamaan. Sanalla sanoen: hän rakasti
itseään enemmän kuin veljeään tai kahtakymmentä veljeä.

Seuraavana aamuna — oli tuulinen maaliskuun päivä — hän oli
jälleen Penycumwickin olutkapakassa, Jasper Leigh seuranaan.
Lionelin mieleen oli johtunut eräs keino, jota hän nyt piti ainoana
mahdollisena. Edellisenä iltana hänen veljensä oli mutissut
menevänsä todistuskappaleineen Killigrew’n luo, koska Rosamund
kieltäytyi ottamasta häntä vastaan. Killigrew'n avulla hän otaksui
pääsevänsä Rosamundin puheille ja toivoi näkevänsä neidon polvillaan
edessään pyytämässä anteeksi tekemäänsä vääryyttä ja osoittamaansa
säälimättömyyttä.

Lionel tiesi Killigrew'n olevan poissa kotoa; mutta hänen otaksuttiin
palaavan pääsiäiseksi, ja pääsiäiseen oli vain viikko. Niinmuodoin
Lionelilla oli vain vähän aikaa toimia, vähän aikaa toteuttaa mieleensä
johtunutta suunnitelmaa. Hän kirosi itseään siitä, että oli sen
keksinyt, mutta säilytti sen heikon luonteen koko kiihkeydellä.

Mutta kun hän sitten istui pienessä kapakkahuoneessa Jasper Leigh'n
seurassa, vain honkainen pöytä heidän välillään, hänellä ei ollutkaan
rohkeutta esittää suunnitelmaansa. He joivat šerryä, jota oli kovasti
tuimennettu paloviinalla, Lionelin ehdotuksesta, eikä lämmitettyä
olutta, kuten tavallisesti. Mutta vasta nautittuaan suurimman osan
tuoppiaan, Lionel tunsi kykenevänsä puhumaan inhottavasta asiastaan.
Hänen päässään surisivat sanat, jotka hänen veljensä oli taannoin
lausunut, kun Jasper Leigh'n nimi oli ensimmäisen kerran mainittu —
»hurja seikkailija, joka on valmis mihin tahansa, kunhan hinta on
kyllin korkea; voit ostaa hänen ruumiinsa ja sielunsa.» Lionelilla
oli kyllin rahoja ostaakseen Jasper Leigh'n, mutta rahat olivat sir
Oliverin — rahoja, jotka velipuoli anteliaan hyvyytensä vuoksi oli
jättänyt hänen käytettäväkseen. Ja nytkö hän käyttäisi näitä rahoja
syöstäkseen Oliverin äärimmäisen tuhon omaksi.

Lionel kirosi itseään kehnoksi, halveksittavaksi konnaksi, kirosi sitä
ilkeätä pahaahenkeä, joka kuiski hänen korvaansa sellaisia neuvoja, hän
tunsi itsensä, ylenkatsoi ja soimasi itseään, kunnes vannoi olevansa
luja ja kestävänsä kaikki, mitä tulisi hänen kestettäväkseen, kunhan ei
tarvinnut tehdä itseään vikapääksi sellaiseen halpamaisuuteen; mutta
seuraavana hetkenä tuo päätös sai hänet jälleen vapisemaan, kun hän
ajatteli siitä välttämättä johtuvia seurauksia.

Yhtäkkiä kapteeni esitti hänelle aivan hiljaa kysymyksen, joka vaikutti
sytyttävästi ja poisti kaiken jäljelläolevan itsehillinnän kuin tuhkan
tuuleen.

»Oletteko kertonut varoitukseni sir Oliverille?» kysyi Jasper Leigh
hiljentäen ääntään niin ettei sitä kuullut kapakoitsija, joka puuhaili
ohuen väliseinän toisella puolella.

Master Lionel nyökkäsi, hermostuneesti sormiellen korvassaan olevaa
jalokiveä ja kääntäen toisaalle katseensa, joka oli tutkinut merimiehen
karuja, ahavoituneita ja parrakkaita kasvoja.

»Olen», vastasi hän. »Mutta sir Oliver on itsepintainen. Hän ei aio
väistyä.»

»Eikö tahdo?» Kapteeni siveli kädellään tuuheata punaista partaansa
ja sadatteli runsaasti ja kaameasti kuten merimies ainakin. »Tuhannen
helvettiä! Hän joutuu jokseenkin varmaan killumaan, jos jää tänne.»

»Niin», virkkoi Lionel, »jos jää.» Hän tunsi suunsa kuivuvan
puhuessaan; hänen sydämensä tykytti rajusti, mutta tykytyksen
vaikutusta vähensi väkijuoman aikaansaama vähäinen turtumus.

Hän oli lausunut sanansa niin omituiseen sävyyn, että merimiehen
tummat silmät tuijottivat häneen ihmeissään tuuheiden hiekanväristen
kulmakarvojen alta. Katseessa oli valpas kysyvä ilme. Master Lionel
nousi äkkiä.

»Lähdetään ulos, kapteeni», virkkoi hän.

Kapteenin silmät kapenivat. Hän vainusi ansiota. Nuoren herran
käytöksessä oli jotakin ylen merkillistä. Hän kallisti maljansa
tyhjäksi, laski kolahdutti sen pöytään ja nousi.

»Palvelijanne, master Tressilian», sanoi hän.

Ulkosalla herrasmiehemme irroitti ratsunsa ohjakset rautarenkaasta,
johon oli ne sitonut, kääntyi hevostaan taluttaen merelle päin ja kulki
tietä, joka johtaa rantaa pitkin kohti Smithickiä.

Tuima pohjatuuli piiskasi vettä valkoisiksi kuohupäiksi, taivas oli
teräksisen seesteinen, ja aurinko paistoi kirkkaasti. Oli luodevetten
aika, ja sataman suulla oleva kari kohotti mustaa harjaansa vedenpinnan
yläpuolelle. Kaapelinmitan päässä siitä keinui aallokossa _Pääskyn_,
kapteeni Leigh'n aluksen musta ruho alastomine raakapuineen.

Lionel asteli eteenpäin mitään virkkamatta, erittäin synkeänä ja
mietteissään, vielä nytkin kahden vaiheella. Ovela merimies, joka
huomasi hänen epäröintinsä ja halusi sen voittaa, koska arvasi
vainuamastaan suunnitelmasta voivan koitua hyvää ansiota, tasoitti
vihdoin hänen tietänsä.

»Teillä on luullakseni jokin asia minulle ehdotettavana», virkkoi hän
viekkaasti. »Sanokaa se, sir, sillä ei ole milloinkaan ollut miestä,
joka olisi auliimmin halunnut teitä palvella.»

»Seikka on se», virkkoi Lionel syrjäkatsein tarkastaen toisen kasvoja,
»että olen pahassa pulassa, master Leigh.»

»Minä olen ollut pahassa pulassa jo monet kerrat», nauroi kapteeni,
»mutta en sittenkään koskaan sellaisessa, josta en olisi kyennyt
selviytymään. Antakaa kuulua, mikä on asianne; minä kenties voin tehdä
hyväksenne yhtä paljon kuin olen tottunut tekemään omaksi hyväkseni.»

»Niin, seikka on seuraava», lausui Lionel. »Kuten sanoitte, joutuu
veljeni varmaan hirteen, jos jää tänne. Hän on mennyt mies, jos hänet
viedään tutkittavaksi. Ja siinä tapauksessa olen varmaan minäkin
hukassa. Suku, jonka jäsen on joutunut hirsipuuhun, tulee siten
häväistyksi. Kauheata, jos niin tapahtuu.»

»Epäilemättä, epäilemättä», virkkoi kapteeni rohkaisevasti.

»Minä tahtoisin hänet siitä vapauttaa», jatkoi Lionel samalla kiroten
kavalaa paholaista, joka sai hänet lausumaan sellaisia petollisia
sanoja konnamaisuutensa peittämiseksi. »Tahtoisin vapauttaa hänet,
mutta omatuntoni ei suostu siihen, että hän pääsee rankaisematta;
minä näet vannon teille, master Leigh, että inhoan tuota tekoa —
pelkurimaista murhaa!»

»Ahaa!» virkkoi kapteeni. Peläten tuon kiukkuisen huudahduksensa
estävän herrasmiestä puhumasta edelleen hän kiiruhti sitten lisäämään:
»Epäilemättä! Epäilemättä!»

Master Lionel vaikeni ja katseli toista suoraan silmiin, ratsuunsa
nojaten. He olivat ihan yksin niin yksinäisessä paikassa kuin kukaan
salaliittolainen saattoi toivoa. Heidän takanaan levisi tyhjä rannikko
ja edessään punervat kalliot, jotka vähitellen ylenivät Arwenackin
metsäisiksi kukkuloiksi.

»Minä puhun teille ihan suoraan ja avonaisesti, master Leigh. Peter
Godolphin oli ystäväni. Sir Oliver on vain velipuoleni. Antaisin
koko joukon sille miehelle, joka salaa pelastaisi sir Oliverin häntä
uhkaavasta turmiosta, mutta menettelisi samalla niin, ettei sir Oliver
välttäisi ansaitsemaansa rangaistusta.»

Tuota sanoessaan hän ajatteli, kuinka omituista oli, että hän kykeni
lausumaan niin helposti sanoja, joita hänen sydämensä inhosi.

Kapteeni näytti tuimalta. Hän laski sormensa master Lionelin
samettinutulle, hänen kavalan sydämensä kohdalle. »Minä olen
käytettävänänne», sanoi hän. »Mutta vaaran mahdollisuus on suuri. Te
sanoitte kumminkin maksavanne koko joukon —»

»Sanokaa itse, mitä vaaditte», virkkoi Lionel nopeasti, silmissä
kuumeinen kiilto ja posket kalpeina.

»Minä siitä kyllä suoriudun, ei pelkoa mitään», sanoi kapteeni. »Tiedän
varsin hyvin, mitä tarvitsette. Mitä sanotte, jos kuljetan hänet meren
taakse istutuksille, joissa sellaista väkeä tarvitaan?» Hän hiljensi
ääntänsä ja puhui hieman epäröiden, peläten mahdollisesti lupaavansa
enemmän kuin toinen saattoi haluta.

»Hän voi palata», kuului vastaus, joka hälvensi siinä suhteessa kaikki
epäilykset.

»Ahaa!» virkkoi laivuri. »Entä mitä olisivat berberiläiset merisissit?
He tarvitsevat orjia ja ovat aina valmiit kauppoihin, vaikka ovatkin
huonoja maksajia. En ole kuullut palanneen kenenkään, jonka he kerran
ovat saaneet kaleereihinsa. Minä olen ollut hiukan kaupoissa heidän
kanssaan, olen vaihtanut ihmislasteja mausteihin, itämaiden mattoihin
ja muuhun sellaiseen.

Master Lionel hengitteli kiivaasti. »Se on kamala kohtalo, eikö totta?»

Kapteeni silitti partaansa. »Se on joka tapauksessa ainoa varma keino,
kaiken kaikkiaan vähemmän kauhistuttava kuin hirsipuu eikä suinkaan
niin häpeällinen miehen sukulaisille. Tekisitte palveluksen sir
Oliverille ja itsellenne.»

»Niin on laita, niin on laita», huudahti master Lionel melkein
kiukkuisesti. »Entä maksu?»

Kapteeni siirsi lyhyitä, tukevia jalkojansa, ja hänen kasvonsa kävivät
mietteliäiksi. »Sata puntaa?» ehdotti hän kokeeksi.

»Olkoon menneeksi, sata puntaa», kuului nopea vastaus — niin nopea,
että kapteeni Leigh käsitti tehneensä huonon kaupan, joka oli
välttämättä korjattava.

»Tarkoitan sata puntaa itselleni», lisäsi hän hitaasti. »Sitäpaitsi
on otettava lukuun miehistö — jotta pitävät asian tietonaan ja suovat
apua; siis vähintään toiset sata puntaa.»

Master Lionel mietti hetkisen. »Niin paljon minulla ei ole käytettävänä
aivan heti. Mutta saatte sataviisikymmentä puntaa rahassa ja lopun
jalokivissä. Ette joudu asiassa häviölle, sen takaan. Ja kun tulette
takaisin tuoden sanan, että kaikki on tapahtunut niinkuin nyt
suunnittelette, maksan jälleen saman verran.»

Niin tehtiin kaupat. Ja alkaessaan sitten puhua menettelytavoista ja
keinoista Lionel havaitsi liittyneensä mieheen, joka täydellisesti
vallitsi alaansa. Laivuri pyysi master Lionelia olemaan apuna vain
houkuttelemalla miehen johonkin määrättyyn paikkaan lähelle rantaa.
Leigh lupasi olla venheineen ja miehineen saapuvilla ja pitää varmasti
huolen kaikesta muusta.

Lionelin mieleen johtui heti sopiva paikka. Hän pyörähti ja osoitti
lahden toisella puolella olevaa Trefusis-nientä ja Godolphinin
kartanoa, joka nyt kylpi päivänpaisteessa.

»Tuolla Trefusis-niemessä Godolphinin kartanon varjossa huomenna kello
kahdeksan aikaan illalla, kun ei ole vielä kuutamoa. Minä toimitan
hänet sinne. Mutta pitäkää varanne, päänne pantiksi.»

»Luottakaa minuun», sanoi master Leigh. »Entä rahat?»

»Kun olette saanut hänet onnellisesti laivaan, tulkaa luokseni»,
virkkoi Lionel, siten osoittaen, ettei luottanut kapteeniinsa enempää
kuin oli pakko luottaa.

Kapteeni oli täysin tyytyväinen. Jos tämä herra kieltäytyisi
maksamasta, hän voisi tuoda sir Oliverin takaisin rannalle.

Niin he erosivat. Lionel nousi satulaan ja ratsasti pois, master Leigh
teki käsistään torven ja huusi laivalle.

Kun seikkailija seisoi siinä odottaen hakemaan lähetettyä venhettä,
hänen kasvoihinsa levisi vähitellen hymy. Jos master Lionel olisi sen
nähnyt, hän olisi voinut kysyä itseltään, oliko turvallista ryhtyä
kauppoihin sellaisen konnan kanssa, joka piti sanansa ainoastaan niin
kauan kuin se oli hänelle edullista. Ja tässä tapauksessa master Leigh
huomasi mahdollisuuden rikkoa lupauksensa edukseen. Hänessä ei ollut
omaatuntoa, mutta hän, samoinkuin konnat yleensäkin, veti mielellään
nenästä ylempäänsä konnaa. Hän aikoi pettää master Lionelin kaikkein
hienoimmalla ja runollisimmalla tavalla ja nauraa hykersi itsekseen
asiaa ajatellessaan.



Seitsemäs luku.

SATIMESSA.


Master Lionel oli melkein koko seuraavan päivän poissa kotoa sanoen
syyksi, että suoritti joitakin ostoksia Trurossa. Hänen palatessaan
kello lienee ollut yli puoli seitsemän, ja hän kohtasi sisään
tullessansa sir Oliverin hallissa.

»Minulla on sinulle viesti Godolphinin kartanosta», virkkoi hän. Veli
näytti jäykistyvän ja kalpenevan. »Minut tapasi portilla poika, joka
pyysi sanomaan sinulle, että mistress Rosamund haluaa heti keskustella
kanssasi.

Sir Oliverin sydän oli lakata sykkimästä ja alkoi sitten kiivaasti
tykyttää. Rosamund kutsui häntä! Hän oli nähtävästi katunut eilistä
leppymättömyyttänsä. Rosamund suostui viimeinkin ottamaan hänet vastaan!

»Siunattu sinä, hyvien uutisten tuoja!» vastasi hän, äänessä ankaran
kiihtymyksen sävy. »Minä lähden heti.» Niin hän tekikin. Hän oli siinä
määrin kiihtymyksensä vallassa, että unohti ottaa mukaansa pergamentin,
eittämättömän todistajansa. Tämä seikka muodostui kohtalokkaaksi.

Master Lionel ei virkkanut mitään veljen lähtiessä. Hän peräytyi
hiukan taaksepäin varjoon. Hänen huulensakin olivat kalvenneet ja hän
tunsi tukehtuvansa. Oven sulkeutuessa hän äkkiä liikahti. Hän syöksyi
sir Oliverin jälkeen. Omatunto huusi hänelle, ettei hän voinut niin
menetellä. Mutta pelko oli kärkäs vastaamaan siihen huutoon. Ellei hän
suostunut siihen, mikä oli suunniteltu tapahtuvaksi, hän voi joutua
maksamaan sen hengellänsä.

Hän kääntyi ja hoiperteli ruokasaliin vapisevin jaloin.

Pöytä oli katettu samoinkuin sinä iltana, jolloin hän oli hoiperrellut
sisään haava kyljessään ja saanut hoitoa ja suojaa sir Oliverilta.
Hän ei astunut pöydän luo, vaan meni lieden ääreen ojentaen kätensä
kohti lieskaa. Hän oli kovin viluissaan eikä kyennyt hillitsemään
vapisemistaan. Hänen hampaansakin kalisivat.

Nicholas tuli kysymään, tahtoiko hän syödä illallista. Lionel vastasi
epäröiden tahtovansa myöhäisestä hetkestä huolimatta, odottaa sir
Oliverin palaamista.

»Onko sir Oliver poissa kotoa?» kysyi palvelija hämmästyneenä.

»Hän lähti ulos hetki sitten, en tiedä minne», vastasi Lionel. »Mutta
hän ei varmaankaan viivy kauan, koska ei ole syönyt illallista.»

Sitten Lionel kehoitti palvelijaa poistumaan ja istui väristen
lieden ääressä auttamattomien sielullisten kidutusten uhrina. Hänen
ajatuksensa suuntautui alinomaa siihen lujaan, horjumattomaan
kiintymykseen, jota sir Oliver oli hänelle aina runsaasti osoittanut.
Millaisiin uhrauksiin sir Oliver olikaan suostunut tässä Peter
Godolphinin kuolemaan liittyvässä asiassa suojatakseen häntä, Lionelia?
Sellaisen menneisyydessä osoitetun rakkauden ja uhrautuvaisuuden
nojalla Lionel taipui nyt päättelemään, ettei hänen veljensä olisi
pettänyt häntä pahimmassakaan vaarassa. Mutta sitten se paha pelko,
joka teki hänestä kunnottoman, johdatti hänen mieleensä, että sellainen
päätteleminen oli päättelemistä pelkkien otaksumien nojalla ja että
olisi ollut vaarallista luottaa sellaiseen luuloon; että jos sir Oliver
sittenkin olisi pettänyt ratkaisevassa tapauksessa, hän, Lionel, olisi
joutunut ehdottoman tuhon omaksi.

Arvostellessaan lähimmäisiänsä ihminen lopultakin nojautuu siihen
tietoon, mikä hänellä on itsestänsä, ja Lionel joka tiesi olevansa
kykenemätön siten uhrautumaan sir Oliverin puolesta, ei voinut uskoa
sir Oliverin jatkuvasti kykenevän sellaiseen uhrautumiseen, jonka
tulevat tapahtumat saattoivat tehdä välttämättömäksi. Hän ajatteli
jälleen niitä sanoja, jotka sir Oliver oli lausunut tässä samassa
huoneessa kaksi vuorokautta aikaisemmin, ja päätteli entistä varmemmin,
että niihin voi sisältyä yksi ainoa tarkoitus.

Sitten tuli epäilys ja vihdoin toisenlainen varmuus, varma tieto,
ettei ollut niin laita ja että hän itse sen tiesi, varmuus siitä,
että hän valehteli itselleen yrittäen salata tekemäänsä. Hän painoi
päänsä käsiinsä ja valitti ääneen. Hän oli konna, sydämetön, sieluton
konna! Hän soimasi itseään jälleen. Tuli hetki, jona hän nousi vapisten
ja aikoi vielä tänä yhdentenätoista hetkenä lähteä veljensä jälkeen
pelastaakseen hänet ulkona yössä odottavasta tuhosta.

Mutta tuonkin päätöksen häivytti olemattomiin itsekäs pelko. Hän vaipui
hervottomana tuoliinsa, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat toiselle
tolalle. Niitä askarruttivat nyt ne seikat, joita hän oli pohtinut
sinä päivänä, jolloin sir Oliver oli ratsastanut Arwenackiin vaatimaan
hyvitystä sir John Killigrew'lta. Hän tajusi jälleen, että Oliverin
jouduttua pois kaikki se, mitä hän nyt nautti veljen hyvyyden varassa,
tulisi kuulumaan hänelle oman eittämättömän oikeuden nojalla. Tuo
ajatus tavallaan huojensi hänen mieltänsä. Jos hänen täytyi kärsiä
konnuutensa tähden, oli ainakin olemassa korvausta.

Kello kuului lyövän kahdeksan. Äänen kuullessaan master Lionel vaipui
takaisin tuoliinsa. Asia oli varmaan parhaillaan tapahtumassa. Hän
näki sen mielessään, näki veljensä saapuvan kiireesti Godolphinin
kartanon portille, tummien varjojen syöksyvän esiin pimeästä ja mitään
virkkaamatta hyökkäävän hänen kimppuunsa. Lionel näki, kuinka hän
hetkisen kamppaili maassa ja kuinka sitten hänen kätensä ja jalkansa
sidottiin ja hänen suuhunsa pistettiin kapula, näki, kuinka hänet
nopeasti kannettiin rinnettä alas rannalle ja odottavaan venheeseen.

Lionel istui vielä puoli tuntia paikoillaan. Asia oli nyt valmis, ja
tämä varmuus tuntui Lionelia hiukan tyynnyttävän.

Sitten tuli Nicholas ja jaaritteli jostakin herralle kenties
sattuneesta onnettomuudesta.

»Mikä onnettomuus häntä olisi voinut kohdata?» ärähti Lionel ikäänkuin
sellaista ajatusta halveksien.

»Toivottavasti ei mikään», vastasi palvelija, »Mutta sir Oliverilta
ei nykyjään puutu vihamiehiä, ja tuskin on turvallista viipyä ulkona
pimeän tultua.»

Master Lionel sanoi ylenkatseellisesti pitävänsä sellaista pelkoa
joutavana. Näön vuoksi hän sanoi, ettei tahtonut odottaa kauemmin, ja
Nicholas toi hänelle illallisen, poistui jälleen ja viipyi ulko-ovella
katsellen ulos pimeään ja kuulostellen, eikö isäntä saapunut. Hän oli
käynyt tallissa ja tiesi sir Oliverin lähteneen jalkaisin.

Sillävälin master Lionelin täytyi olla syövinänsä, vaikka pala oli
tarttua hänen kurkkuunsa. Hän tuhri lautasensa, rikkoi ruokia ja joi
ahnaasti pikarin punaviiniä. Sitten hänkin oli alkavinaan pelätä ja
lähti Nickin seuraan. Niin he viettivät ikävän illan odottaen miestä,
jonka master Lionel tiesi menneen menoteilleen.

Päivän koittaessa he hälyyttivät palvelijat ja lähettivät heidät
seudulle etsimään ja ilmoittamaan sir Oliverin katoamisesta. Lionel
itse ratsasti Arwenackiin kysymään sir Johnilta suoraan, eikö hän
tietänyt mitään asiasta.

Sir John näytti säikähtyneeltä, mutta vannoi varsin kerkeästi, ettei
ollut nähnytkään sir Oliveria päiväkausiin. Hän suhtautui suopeasti
Lioneliin, josta piti samoinkuin kaikki toisetkin. Poika oli
käytökseltään laatuisa ja ystävällinen, aivan toisenlainen kuin hänen
julkea ja häikäilemätön veljensä, joten hänen hyveensä hohtelivat
vastakohdan vuoksi sitäkin kirkkaampina.

»On epäilemättä aivan luonnollista, että tulette luokseni», sanoi sir
John. »Mutta annan teille kunniasanani, etten tiedä hänestä mitään. Ei
ole tapanani väijyä vihollisiani pimeässä.»

»Eipä suinkaan, sir John, en ollut sydämessäni niin otaksunutkaan»,
vastasi murheellinen Lionel. »Suokaa anteeksi, että tulin teille
esittämään niin joutavaa kysymystä. Selittäkää se levottomuuteni
nojalla. Minä en ole ollut entiselläni viimeksi kuluneiden kuukausien
aikana, tietääkseni siitä asti, kun Godolphinin puistossa sattui se
onneton tapaus. Asia on alinomaa mieltäni rasittanut. Ihmisellä on
kamala taakka kannettavana, kun tietää oman veljensä — vaikka hän,
Jumalan kiitos, ei olekaan kuin velipuoleni — niin rumaan tekoon
vikapääksi.»

»Mitä?» huudahti Killigrew hämmästyneenä. »Tekö niin sanotte? Uskotteko
siis asian itse?»

Master Lionel näytti hämmentyneeltä, mutta sir John käsitti hänen
ilmeensä ihan väärin selittäen sen vain nuoren miehen eduksi. Ja
siten ja siinä kylvettiin sen ystävyyden jalo siemen, joka versoi
näiden kahden henkilön välille ja jota erikoisesti kannatti sir Johnin
säälivä tunto siitä, että niin ylevämielinen, vilpitön ja kunnollinen
nuorukainen oli saanut kirouksekseen niin konnamaisen veljen.

»Ymmärrän, ymmärrän», virkkoi hän huoaten. »Tietäkää, että odotamme
joka päivä kuningattarelta käskyä, joka velvoittaa hänen tuomarinsa
toimimaan asiassa, johon ovat toistaiseksi kieltäytyneet kajoamasta...
sir Oliveria vastaan.» Hän kurtisti mietteissään kulmiaan. »Luuletteko
sir Oliverin saaneen vihiä tästä asiasta?»

Samassa master Lionel huomasi, mitä toisen mielessä liikkui. »Minä
tiedän sen», vastasi hän. »Toin itse hänelle sen uutisen. Mutta
minkätähden sitä kysytte?»

»Eikö se kenties auta meitä ymmärtämään ja selittämään sir Oliverin
katoamista? Totisesti! Tuon tietäessään hän olisi epäilemättä ollut
houkkio, jos olisi täällä viipynyt, sillä hän olisi aivan varmaan
joutunut hirteen, jos olisi jäänyt odottelemaan hänen majesteettinsa
lähettiläiden saapumista.»

»Hyvä Jumala!» virkkoi Lionel eteensä tuijottaen. »Luuletteko...
luuletteko siis, että hän on paennut?»

Sir John kohautti olkapäitään. »Mitäpä muutakaan tässä ajattelisi?»

Lionel oli allapäin. »Niin, tosiaan, mitäpä muutakaan», virkkoi hän
ja sanoi hyvästi järkytetyn näköisenä. Hän olikin järkytetty. Hän ei
ollut tullut ensinkään ajatelleeksi, että niin ilmiselvä päätelmä
välttämättä seurasi hänen tekoansa, täydellisesti selittäen tapahtuman
ja tyynnyttäen kaikki sitä koskevat epäilykset.

Hän palasi kotiin ja kertoi siekailematta vanhalle Nickille, mitä sir
John otaksui ja mitä hän itsekin pelkäsi täytyvän pitää sir Oliverin
katoamisen todellisena syynä. Palvelijaa ei kumminkaan ollut varsin
helppo saada vakuutetuksi.

»Uskotteko siis hänen sen tehneen?» huudahti Nicholas. »Uskotteko,
master Lionel?» Palvelijan äänessä oli kauhua hipovan moitteen sävy.

»Jumala minua auttakoon, mitäpä muutakaan voin uskoa nyt, hänen
paettuaan.»

Nicholas siirtyi hänen luoksensa, huulet kiinteästi yhteen
puserrettuina. Hän laski kaksi nystermäistä sormea nuoren miehen
käsivarrelle. »Hän ei ole paennut, master Lionel», vakuutti hän
kiukkuisen painokkaasti. »Hän ei ole mikään hätäpoika. Sir Oliver
ei pelkää ketään, ei piruakaan, ja jos hän olisi surmannut master
Godolphinin, hän ei olisi milloinkaan sitä kieltänyt. Älkää uskoko sir
John Killigrew’n puheita. Sir John on aina häntä vihannut.»

Mutta vanha palvelija oli koko paikkakunnalla ainoa tuon mielipiteen
kannattaja. Jos sir Oliverin syyllisyyttä oli joillakin tahoilla vielä
epäilty, niin kaikki epäilykset olivat hälvenneet nyt, hänen paettuaan
ennen kuningattarelta odotettujen määräysten saapumista.

Myöhemmin samana päivänä saapui taloon kapteeni Leigh, joka sanoi
haluavansa puhutella sir Oliveria.

Nicholas toi sanan hänen tulostaan ja toivomuksestaan master
Lionelille, joka käski päästää hänet puheilleen.

Tanakka pieni merimies paarusti sisään väärien säärtensä varassa ja
silmäili syrjäkarein toimeksiantajaansa, kun he olivat jääneet kahden
kesken.

»Hän on sievästi ja varmasti tallessa laivalla», ilmoitti hän. »Asia
kävi niin helposti kuin omenan kuoriminen, ja yhtä rauhallisesti.»

»Minkätähden pyysitte päästä hänen puheillensa?» kysyi master Lionel.

»Minkätähden?» Jasperin kasvoihin ilmestyi jälleen hymynirvistys.
»Meillä on keskinäisiä asioita. Oli ollut vähän puhetta siitä, että
hän lähtisi matkaan kanssani. Kuulin siitä juoruttavan Smithickissä.
Tämä asia sopii siihen hyvin.» Hän nosti sormensa nenälleen. »Sallikaa
minun auttaa soveliasta puhetta kiertelemään miehestä toiseen. Olisi
ollut kömpelö teko, jos olisin tullut tänne kohtaamaan teitä, sir. Nyt
tiedätte, miten teidän on selitettävä käyntini.»

Lionel maksoi hänelle sopimuksen mukaisen summan ja salli hänen poistua
saatuaan vakuutuksen, että _Pääsky_ lähtisi seuraavana nousuveden
aikana.

Kun saatiin tietää, että sir Oliver oli keskustellut master Leigh'n
kanssa merille lähtemisestä ja että master Leigh oli vain siitä syystä
satamassa viipynyt, alkoi Nicholaskin epäillä.

Päivien kuluessa Lionel saavutti entisen levollisuutensa. Tehty oli
tehty, ja nyt, kun asia oli auttamattomissa, ei pahoittelemisesta
missään tapauksessa ollut mitään hyötyä. Hyvä onni auttoi häntä
uskomattomasti, niinkuin se toisinaan pahantekijöitä auttaa.
Kuningattaren viestintuojat saapuivat vasta viikkoa myöhemmin, ja
master Baine sai lyhyen käskyn lähteä Lontooseen vastaamaan siitä, että
oli rikkonut valallisen velvollisuutensa kieltäytymällä suorittamasta
hänelle kuuluvaa tehtävää. Jos sir Andrew Flack olisi toipunut siitä
vilustumisesta, joka vei hänet hautaan kuukautta aikaisemmin, niin
master Baine olisi suoriutunut varsin helposti häneen kohdistetusta
syytöksestä. Mutta nyt, kun hän tehosti nimenomaista varmaa tietoansa
ja kertoi, kuinka he olivat tarkastaneet sir Oliverin hänen
vapaaehtoisesti siihen suostuessaan, hänen todistukselleen ei annettu
mitään arvoa. Otaksuttiin vain, että hän veltosti velvollisuuttaan
täytettyään ja yrittäessään välttää huolimattomuutensa pahoja
seurauksia keksi tuollaisen verukkeen. Se seikka, että hän mainitsi
todistajanaan jo manalle menneen henkilön, oli omansa lujittamaan tuota
vakaumusta hänen tuomareissaan. Hänet erotettiin virasta ja tuomittiin
suuriin sakkoihin, ja siihen asia päättyi, sillä kadonneen sir Oliverin
jälkien selville saamista varten toimeenpantu ajojahti jäi kerrassaan
tuloksettomaksi.

Master Lionel alkoi siitä päivästä lähtien elää uutta elämää. Koska
hän yleisen käsityksen mukaan oli vaarassa joutua kärsimään veljensä
rikoksista, kaikki paikkakunnan asukkaat päättivät mahdollisuuden
mukaan auttaa häntä taakkansa kantamisessa. Erinomaisesti korostettiin
sitä seikkaa, ettei hän todellisuudessa ollutkaan kuin sir Oliverin
velipuoli; olipa eräitä vieläkin ystävällisempiä, jotka arvelivat,
ettei hän kukaties ollut velipuolikaan, koska sopi pitää luonnollisena,
että Ralph Tressilianin toinen puoliso oli kostanut miehensä inhottavan
uskottomuuden mitaten samalla mitalla. Tätä myötätuntoista liikettä
johti sir John Killigrew, ja se levisi niin nopeasti ja voimallisesti,
että master Lionel pian melkein varmasti uskoi sen täysin ansainneensa.
Niin hän alkoi nauttia suosiota seudulla, joka aikaisemmin oli
osoittanut melkein yksinomaan vihamielisyyttä Tressilianin suvun
miehille.



Kahdeksas luku.

ESPANJALAINEN.


Jouduttuaan Biskajan lahdella myrskyyn, jonka vanha tukeva tynnyri
kesti hämmästyttävän hyvin, _Pääsky_ kiersi Cap Finisterren ja
pääsi siten myrskystä rauhaan, lyijynkarvaisen taivaan alta ja
pilvenkorkuisesta aallokosta aurinkoiseen seesteiseen tyveneen. Se oli
kuin siirtymistä talvesta kevääseen, ja alus lipui nyt tiukasti tuuleen
käännettynä hieman vasempaan kallistuneena.

Master Leigh ei ollut suinkaan aikonut purjehtia niin kauas tekemättä
sovintoa vankinsa kanssa. Mutta tuuli oli ollut hänen aikomuksiaan
voimakkaampi, ja hänen oli täytynyt kiitää sen edellä ja painua
etelään, kunnes sen raivo laantui. Niin tapahtui — ja kuten tulemme
näkemään, ihmeellisesti master Lionelin eduksi — että laivurin täytyi
odottaa, kunnes he olivat saapuneet Portugalin rannikolle — mutta kauas
merelle, sillä Portugalin rannikko ei ollut siihen aikaan ollenkaan
terveellinen englantilaisille merimiehille — ennenkuin voi kutsua sir
Oliverin puheilleen.

Kapteeni istui pienessä hytissään aluksen perässä likaisen pöydän
ääressä, jonka yläpuolella riippuva lamppu heilui laivan hiljaista
keinuntaa noudattaen. Hän poltti kehnoa tupakkaa, jonka savu leijui
sakeana pienen suojan ilmassa, ja hänellä oli konjakkipullo vieressään.

Hänen siinä istuessaan koko mahdikkuudessaan tuotiin sisään sir Oliver,
jonka kädet olivat yhä vielä selän taa sidotut. Hän oli laiha, silmät
olivat syvällä kuopissaan, ja leuassa versoi viikkoinen parta. Hänen
vaatteensakin olivat vielä siinä epäjärjestyksessä, johon olivat
taistelussa joutuneet, ja sitäkin enemmän rypistyneet, kun hän ei ollut
voinut niitä riisua koko aikana.

Sir Oliver oli niin kookas, ettei voinut mitenkään seisoa suorana
matalakattoisessa hytissä, ja hänelle siirsi tuolin eräs laivan
miehistöön kuuluva hirtehinen, joka oli noutanut hänet kannen alta.

Hän istuutui aivan välinpitämättömänä ja tuijotti tyhjin katsein
laivuriin. Master Leigh, joka oli odottanut kiukunpurkausta, oli hieman
pettynyt kohdatessaan sellaista merkillistä tyyneyttä. Hän lähetti
pois ne kaksi merimiestä, jotka olivat sir Oliverin tuoneet, sulki
heidän lähdettyään hytin oven ja virkkoi vangilleen, punaista partaansa
sivellen:

»Sir Oliver, teitä on kohdeltu ylen kehnosti.»

Auringonvalo virtasi sisään luukusta valaisten sir Oliverin ilmeettömät
kasvot.

»Oliko tarpeen tuoda minut tänne kertoaksesi minulle tuon, sinä konna»,
vastasi hän.

»Eipä niinkään», virkkoi master Leigh. »Mutta minulla on vielä jotakin
lisättävää. Te luulette, että olen tehnyt teille huonon palveluksen. Se
luulonne tekee minulle vääryyttä. Minun avullani te opitte erottamaan
todelliset ystävänne salaisista vihamiehistänne; tästä lähtien
tiedätte, kehen luottaa, ketä epäillä.»

Sir Oliver tuntui hiukan kohentuvan välinpitämättömyydestään, tuon
konnan hävyttömyyden ärsyttämänä. Hän ojensi säärensä ja hymyili
happamesti.

»Voi käydä vielä niin, että väitätte minun olevan teille
kiitollisuudenvelassa», sanoi hän.

»Te väitätte vielä itse niin», vakuutti hänelle kapteeni. »Tiedättekö,
mitä minun käskettiin teille tehdä?»

»En totisesti tiedä enkä haluakaan tietää», kuului hämmästyttävä,
väsyneellä äänellä lausuttu vastaus. »Jos aiotte kertoa asiasta minun
huvikseni, pyydän teitä luopumaan vaivannäöstä.»

Tuo vastaus ei kapteenia auttanut. Hän tuprutti hetken piippuaan.

»Minua pyydettiin», sanoi hän sitten, »viemään teidät Berberian
rannikolle ja myymään teidät sinne maurilaisten orjaksi. Olin
suostuvinani tehtävään voidakseni teitä palvella.»

»Tuhat tulimmaista!» sadatti sir Oliver. »Te menette teeskennellessänne
merkillisen pitkälle.»

»Sää on minua vastustanut. Aikomukseni ei ollut tulla näin kauas
etelään kanssanne. Mutta myrsky ajoi meidät tänne. Nyt se on ohi,
ja jos lupaatte olla esittämättä mitään syytöstä minua vastaan ja
hieman hyvittää sitä vahinkoa, jonka joudun kärsimään poiketessani
ohjelmastani ja menettäessäni lastin, jonka ajattelin saavani, käännän
aluksen ja vien teidät takaisin kotiin viikon kuluessa.»

Sir Oliver silmäili häntä ja hymyili vihaisesti. »Millainen konna
olettekaan, kun ette voi pitää kenellekään antamaanne sanaa!» huusi
hän. »Ensin otatte vastaan rahoja viedäksenne minut pois, ja sitten
pyydätte rahoja minulta luvaten viedä minut takaisin.»

»Te teette minulle vääryyttä, sir, vannon, että teette vääryyttä!
Minä voin pitää sanani, kun kunnialliset miehet pitävät minua
palveluksessaan, ja teidän pitäisi se tietää, sir Oliver. Mutta se,
joka pitää konnalle antamansa sanan, on hölmö — ja se en ole minä,
kuten myös tietänette. Minä olen suostunut tähän asiaan, jotta eräs
konna tulisi paljastetuksi ja hänen aikeensa estyisivät ja lisäksi
saadakseni hieman hyötyä tästä aluksestani. Minä puhun teille
avoimesti, sir Oliver. Sain veljeltänne suunnilleen kaksisataa puntaa
rahassa ja koruina. Antakaa te saman verta, niin —»

Mutta samassa oli sir Oliverin välinpitämättömyys kuin pois pyyhkäisty.
Se valahti hänestä kuin vaate, ja hän istui eteenpäin kumartuneena,
valppaana ja hieman kiukkuisenkin näköisenä.

»Mitä sanotkaan?» huusi hän, äänessä viiltävä sävy.

Kapteeni katsoa tuijotti häneen unohtaen piippunsa. »Minä sanon,
että jos tahdotte maksaa minulle saman summan, jonka veljenne maksoi
minulle, jotta toimittaisin teidät pois —»

»Veljeni?» ärjyi ritari. »Sanotko veljeni?»

»Sanon. Minä sanon: teidän veljenne.»

»Master Lionel?» kysyi toinen vielä.

»Onko teillä joku toinenkin veli?» kysyi master Leigh.

Molemmat olivat hetken vaiti, ja sir Oliver tuijotti eteensä, pää
hartioiden väliin painuneena. »Malttakaahan», virkkoi hän vihdoin.
»Sanotteko veljeni Lionelin maksaneen teille, jotta kuljettaisitte
minut pois — sanalla sanoen, että minun oloni tässä alusrähjässänne
johtuu hänestä?»

»Ketä muuta olettekaan epäillyt? Vai luulitteko minun tehneen sen
omaksi huvikseni?»

»Vastatkaa minulle», huusi sir Oliver siteissään vääntelehtien.

»Olen jo vastannut teille useat kerrat. Mutta koska teidän näkyy olevan
vaikea asiaa tajuta, sanon vielä kerran, että veljenne, master Lionel
Tressilian, maksoi minulle kaksisataa puntaa, jotta kuljettaisin teidät
Berberiaan ja myisin sinne orjaksi. Onko asia nyt riittävän selvä?»

»Yhtä selvä kuin valheellinen. Sinä valehtelet, koira!»

»Hiljemmin, hiljemmin!» virkkoi master Leigh hyvätuulisesti.

»Minä sanon, että valehtelet!»

Master Leigh silmäili häntä hetken. »Siltäkö taholta tuulee!» sanoi hän
vihdoin, nousi sitten sanaakaan virkkaamatta ja meni hytin seinällä
olevan kirstun luo. Hän avasi sen ja otti sieltä nahkakukkaron. Siitä
hän veti esiin kahmalollisen jalokiviä. »Ehkäpä tunnette joitakin
näistä», sanoi hän. Veljenne antoi ne minulle, kun hänellä ei ollut
täyttä kahtasataa puntaa rahassa. Katsokaa niitä.»

Sir Oliver tunsi erään sormuksen ja pitkän päärynänmuotoisen helmen,
joka oli ollut hänen veljensä korvarenkaassa, tunsi erään medaljongin,
jonka oli lahjoittanut Lionelille kaksi vuotta sitten, ja tunsi
vähitellen kaikki hänen eteensä levitetyt korut.

Hänen päänsä painui rinnalle, ja hän istui siinä hetken aikaa kuin
huumautuneena. »Hyvä Jumala!» huokasi hän vihdoin onnetonna. »Kuka siis
onkaan minulle vielä jäänyt! Lionelkin! Lionel!» Nyyhkytys värisytti
hänen jykevää varttansa. Pari kyyneltä virtasi vitkalleen hänen
laihoille kasvoilleen ja katosi hänen leukansa parransänkeen. »Minä
olen kirottu!» sanoi hän.

Ellei tuollaista eittämätöntä todistusta olisi ollut, hän ei olisi
missään tapauksessa suostunut asiaa uskomaan. Siitä hetkestä, jona
hänen kimppuunsa oli hyökätty Godolphinin kartanon portilla, hän oli
otaksunut sen Rosamundin työksi, ja hänen turtumuksensa oli johtunut
ajatuksesta, että Rosamund oli sallinut harhaluulonsa ja vihansa
johtaa itsensä niin pitkälle. Hän ei ollut hetkeäkään epäillyt sitä,
että mistress Rosamund oli kutsunut hänet puheilleen, kuten Lionel
oli kertonut. Ja samoinkuin hän uskoi menneensä Godolphinin kartanoon
Rosamundin kutsumana, samoin hän päätteli, että se, mitä siellä oli
tapahtunut, oli tapahtunut Rosamundin neuvosta vastaukseksi siihen,
että hän oli edellisenä päivänä väkisin pyrkinyt hänen puheilleen, ja
sen takeeksi, ettei sellaista milloinkaan enää sattuisi.

Tuo vakaumus oli ollut hänelle katkera kalkki; se oli
ikäänkuin tylsentänyt hänen aistinsa saattaen hänet sellaiseen
välinpitämättömyyden tilaan, jossa tuntui aivan yhdentekevältä,
millainen kohtalo oli häntä odottamassa. Mutta se ei sittenkään ollut
niin katkera kalkki kuin tämä uusi tieto. Rosamundilla oli joka
tapauksessa jonkinlaista aihetta vihaan, joka oli tullut hänen entisen
rakkautensa sijaan. Mutta mitä syytä voikaan olla Lionelilla? Millaisia
vaikuttimia saattoikaan olla sellaiseen menettelyyn, lukuunottamatta
sitä luonnotonta inhottavaa itsekkyyttä, joka kenties tavoitteli
varmuutta siitä, ettei syyllisyys Peter Godolphinin surmaan siirtyisi
pois niiltä hartioilta, jotka sitä viattomasti kantoivat, ja katalasti
halusi hyötyä poistamalla tieltään miehen, joka oli ollut hänen
veljensä, isänsä ja kaikkensa?

Sir Oliver tunsi kauhun ruumistaan värisyttävän. Se oli uskomatonta,
mutta sittenkin epäilemättä totta. Lionel oli näin korvannut kaiken sen
rakkauden, jota hän oli hänelle osoittanut, kaiken sen uhrautumisen,
jonka nojalla hän oli veljeä suojellut. Vaikka koko maailma olisi
noussut häntä vastaan, hän olisi yhä uskonut Lionelin pysyneen
uskollisena, ja tuo vakaumus olisi epäilemättä luonut häneen hiukan
rohkeutta. Mutta nyt...Hänen yksinäisyydentuntonsa, se tunto, että hän
oli joutunut kaikkien hylkäämäksi, vaikutti häneen ylen valtavasti.
Sitten syntyi hänen murheestaan hitaasti vihankauna, ja kerran
synnyttyään se nopeasti kasvoi, kunnes täytti hänen koko mielensä
ja sysäsi vuorostaan syrjään kaiken muun. Hän nojasi taaksepäin
suurta päätään, ja hänen veristävät, säihkyvät silmänsä suuntautuivat
kapteeniin, joka nyt kirstulla istuen tarkasteli häntä tyynesti ja
odotti hänen toipumistaan siitä mielenjärkytyksestä, jonka äskeinen
tiedonanto oli aiheuttanut.

»Kuulkaa, master Leigh», kysyi hän, »mitä vaaditte, jos viette minut
takaisin Englantiin?»

»Niin, mitä arvelette, sir Oliver», virkkoi kapteeni, »minun nähdäkseni
olisi paikallaan sama hinta, jonka sain teidän tänne tuomisesta. Toinen
tavallaan pyyhkisi pois toisen.»

»Saatte summan kaksinkertaisena, jos viette minut takaisin
Trefusis-niemeen», kuului nopea vastaus.

Kapteenin pienet silmät välähtivät, ja hänen tuuheat kulmakarvansa
koskettivat toisiaan hänen rypistäessään otsaansa. Suostuminen tapahtui
liian kerkeästi. Siinä piili kavaluutta pohjalla, jos hän ollenkaan
tunsi ihmisten luontoa,

»Mitä pahaa juonta haudottekaan?» kysyi hän ivallisesti.

»Pahaa juonta? Sinunko varallesi, mies?» Sir Oliver nauroi käheästi.
»Tuhat tulimmaista, sinä roisto, luuletko minun ajattelevan itseäsi
tässä asiassa tai ajatteletko mielessäni olevan sijaa niin mitättömälle
vihalle tuon toisen rinnalla?»

Hän puhui totta. Lioneliin kohdistuva vihanpuuska oli tosiaankin
niin ehdoton, ettei hän voinut ollenkaan ajatella tuon konnamaisen
merimiehen osuutta asiassa.

»Annatteko minulle sananne?»

»Sanani? Mitä joutavia, mies! Olenhan sen jo antanut. Minä vannon
maksavani sinulle mainitsemani summan, kun lasket minut jälleen maihin
Englannissa. Riittääkö se? Siinä tapauksessa leikkaa siteeni ja tee
loppu nykyisestä olostani.»

»Olen tosiaankin iloinen saadessani olla tekemisissä niin järkevän
miehen kanssa! Te suhtaudutte asiaan niinkuin pitääkin. Näettehän, että
olen tehnyt, mitä olen tehnyt, vain virkani puolesta, olen toiminut
välikappaleena, ja häpeä on sen, joka on minut tähän tekoon pestannut.»

»Niin, sinä olet pelkkä ase, likainen ase, kullalla silaeltu, et mitään
muuta. Se myönnettäköön. Leikkaa siteeni, Jumalan nimessä! En halua
olla kauemmin sidottuna kuin salvokukko.»

Kapteeni veti puukkonsa, siirtyi sir Oliverin luo ja katkaisi hänen
siteensä sen enempää virkkamatta. Sir Oliver nousi niin nopeasti, että
löi päänsä matalaan kattoon, ja istuutui sitten jälleen. Samassa kuului
ulkoa ja yläpuolelta huuto, joka sai laivurin siirtymään hytin ovelle.
Hän tempasi sen auki ja laski siten savun ulos ja päivänpaisteen
sisään. Sitten hän astui peräkannelle, ja sir Oliver, joka käsitti
olevansa oikeutettu niin tekemään, seurasi häntä.

Alhaalle, keskikannelle, oli kerääntynyt pieni joukko merimiehiä
alihangan puolelle katselemaan ulos merelle, keulakannella oli toinen
samanlainen joukko, ja kaikki katselivat jännittyneinä eteenpäin ja
kohti maata. He olivat Cap da Rocan kohdalla, ja huomatessaan kuinka
paljon lähemmäksi rannikkoa alus oli joutunut siitä, kun hän oli
viimeksi suuntaa määrännyt, kapteeni Leigh kirosi julmasti ruorissa
olevaa perämiestään. Heidän etupuolellaan alihangan puolella ja
Tajon suulla, josta oli merelle tullut — se oli epäilemättä ollut
siellä väijymässä tällaista saalista — näkyi iso, korkeamastoinen
prammipurjeilla varustettu alus, joka kiiti melkein tuulen edellä
kaikki purjeet levitettyinä.

Tiukasti tuuleen suunnattu _Pääsky_, jonka mesaani- ja märssypurjeet
olivat reivatut, kulki korkeintaan yhden solmuvälin espanjalaisen
edetessä viisi — sen lähtösataman nojalla voi näet varmasti päätellä,
että se oli espanjalainen alus.

»Alemmas tuuleen!» komensi kapteeni, hyppäsi ruoriin ja sysäsi
kyynäspäällään peränpitäjän syrjään niin kiivaasti, että hän oli
hoipertua kumoon.

»Itsehän suunnan määräsitte», huomautti mies.

»Sinä taitamaton hölmö», ärjyi laivuri. »Minä käskin sinua
pysyttelemään samassa etäisyydessä rannikolta. Jos maa tulee tuijottaa
meitä vastaan, onko meidän pidettävä suoraa suuntaa, kunnes siihen
törmäämme?» Hän pyörähdytti ruoria ja käänsi aluksen tuuleen. Sitten
hän jälleen jätti peräsimen miehen huostaan. »Tuohon suuntaan», käski
hän, huusi komentosanoja mennessään ja siirtyi itse katsomaan, että
niitä noudatettiin. Miehiä juoksi ruoritaljojen luo hänen käskyjään
noudattaen, toiset kapusivat parvina purkamaan prammipurjeiden reivejä,
toiset taas kiiruhtivat peräpuolelle tekemään samoin mesaanipurjeille,
ja pian viiletti alus viheriässä vedessä, kaikki purjeet ylhäällä,
suunnaten kulkunsa suoraan ulapalle.

Sir Oliver silmäili peräkeulasta espanjalaista. Hän huomasi sen
kääntävän kompassipiirun verran ylähangan puolelle ja suuntaavan
kulkunsa niin, että voisi katkaista heiltä tien. Vaikka se siten joutui
tiukemmin tuuleen kuin _Pääsky_, se kuitenkin yhä saavutti kapteeni
Leigh'n alusta, koska sen purjepinta oli melkoista suurempi.

Laivuri tuli takaisin perään ja seisoi siinä alakuloisesti katsellen
toisen aluksen lähenemistä, kiroten itseään, kun oli purjehtinut
sellaiseen satimeen ja vielä tuimemmin kiroten perämiestään.

Sillävälin sir Oliver tarkasteli _Pääskyn_ asestusta, mikäli se
oli nähtävissä ja ihmetteli itsekseen, millaiset varustukset
mahtoivat olla alhaalla keskikannella. Hän esitti kapteenille asiaa
koskevan kysymyksen, huolettomasti, ikäänkuin olisi ollut pelkkä
sivustakatselija eikä olisi ollenkaan ajatellut omaa asemaansa
aluksessa.

»Kiidättäisinkö minä tässä hankamyötäiseen, jos alukseni olisi
asianmukaisesti varustettu?» urahti Leigh. »Olenko minä se mies,
joka pakenee espanjalaista? Tahdon vain houkutella sen kyllin kauas
rannikolta.»

Sir Oliver ymmärsi eikä virkkanut enää mitään. Hän huomasi
keskikannella joukon miehiä, kantamuksinaan entraushakoja ja muita
pieniä aseita, jotka he sijoittivat ison maston juurelle. Sitten juoksi
tykkimies, tanakka mustanpuhuva veikko, jonka yläruumis oli paljas ja
jolla oli haalistunut huivi turbaanin tavoin pään ympärille käärittynä,
ylähangan puolella sijaitsevan messinkitykin luo muutamien apulaistensa
seuraamana.

Master Leigh lähetti erään toisen miehen peränpitäjän sijaan, jonka
käski mennä keulakannelle järjestämään kuntoon toista tykkiä.

Sitten kilpa-ajo jatkui vähän aikaa espanjalaisen yhä lyhentäessä
välimatkaa ja rannikon häipyessä taakse, kunnes se oli pelkkä himmeä
viiva kimaltelevan meren rajalla. Yhtäkkiä tupsahti espanjalaisen
kupeesta pieni valkoinen savupilvi, vähän myöhemmin kuului
tykinlaukaus, ja sitten putosi kuula kaapelinmitan päähän _Pääskyn_
keulasta.

Ruskeapintainen tykkimies seisoi perässä sytytin kädessään, valmiina
vastaamaan, kunhan kapteeni antaisi määräyksen. Keskikannelta tuli
hänen apulaisensa ilmoittamaan kaiken olevan kunnossa ja saamaan
käskyjä.

Espanjalainen ampui toisen laukauksen, jälleen lähelle _Pääskyn_
keulalaitaa.

»Selvä kehoitus», virkkoi sir Oliver, »purjeet pakkiin!»

Kapteeni murahti punaiseen partaansa, »Sen luodit kantavat kauemmaksi
kuin useimpien espanjalaisten», sanoi hän. »Mutta en tahdo vielä
tuhlata ruutia. Meillä ei ole sitä liikaa.»

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun tuli kolmas laukaus. Päiden
päältä kuului ankara rasahdus, ja sitten putosi rymisten kannelle iso
märssyraaka iskien pari miestä kuoliaaksi. Taistelu oli ilmeisesti
käynnissä. Mutta kapteeni Leigh ei pitänyt turhaa kiirettä.

»Ei vielä!» huusi hän tykkimiehelle, joka heilutti sytytintään valmiina
laukaisemaan.

Alus kulki nyt, isonmaston kärsittyä vaurion, entistä hitaammin,
ja espanjalainen läheni nopeasti. Vihdoin kapteeni katsoi sen
saapuneen kyllin lähelle ja lausui kiroten komentosanan. _Pääsky_
laukaisi ensimmäisen ja viimeisen kerran tässä taistelussa. Huumaavan
pamahduksen jälkeen sir Oliver näki tukehduttavan savun läpi, että
espanjalaisen korkea keula oli puhjennut.

Master Leigh kirosi tykkimiestään, joka oli tähdännyt liian korkealle.
Sitten hän käski perämiestä laukaisemaan tykin, joka oli hänen
hoidossaan. Toisen laukauksen piti olla merkkinä keskikannelta
tuiskattavaan yhteislaukaukseen. Mutta espanjalainen oli sukkelampi.
_Pääskyn_ komentajan parhaillaan antaessa merkkiä espanjalaisen kylki
leiskahti koko pituudeltaan tuleen ja savuun.

_Pääsky_ huojahteli saamastaan iskusta, kohosi hetkeksi oikeaan
asentoon ja kallistui sitten arveluttavasti alihangan puolelle.

»Tuhannen helvetti!» ulvahti Leigh. »Se on saanut vuodon!» Sir Oliver
näki espanjalaisen taas väistyvän, ikäänkuin tyytyväisenä tekoonsa.
Perämiehen tykin laukaisemisesta ei tullut mitään, ja lähettämättä jäi
yhteislaukauskin. Äkkinäinen kallistuminen oli kääntänyt ampuma-aukot
merenpintaa kohti; kolmen minuutin kuluessa ne olivat sen tasossa.
_Pääsky_ oli saanut surmaniskunsa ja oli uppoamassa.

Iloiten siitä, ettei alus kyennyt enää tekemään mitään vahinkoa,
espanjalainen luovi sen läheisyydessä odottaen varmaa lopputulosta
ja aikoen poimia mahdollisimman paljon orjia katolisen majesteetin
kaleereihin Välimerelle.

Niin toteutui Lionelin sir Oliverille suunnittelema kohtalo, ja siihen
joutui ottamaan osaa myöskin master Leigh, rahalla ostettu veikko, joka
ei suinkaan ollut ottanut mitään sellaista laskuihinsa.



TOINEN OSA

SAKR-EL-BAHR



Ensimmäinen luku.

VANKI.


Sakr-el-Bahr, Merihaukka, Välimeren vitsaus ja kristityn Espanjan
kauhu, lepäsi pitkällään Spartel-niemen rinteellä.

Hänen yläpuolellaan, kallioiden harjalla, näkyivät tummanviheriänä
viivana Araišin oranssilehdot — vanhan ajan kuuluisat Hesperidein
tarhat, missä kypsyivät kultaiset omenat. Suunnilleen peninkulman
päässä idässä näkyivät pilkkuina beduinileirin majat ja teltat
hedelmällisellä smaragdinvihervällä laidunmaalla, joka levisi niin
kauas kuin silmä kantoi, kohti Ceutaa. Lähempänä istui harmaalla
kallionkielekkeellä hajareisin melkein alaston paimenpoika,
notkea, ruskeapintainen nuorukainen, jonka kerittyä päätä kierteli
kamelinkarvainen nuora ja joka tavan takaa puhalsi ruokohuilullaan
surunvoittoisia ja epäsointuisia säveliä. Taivaan sinisestä korkeudesta
kuului kiurun iloinen viserrys, ja alhaalta kaikui korvaan aina yhtä
korkealla aaltoavan meren pehmeä kohina.

Sakr-el-Bahr lepäsi pitkällään kamelinkarvoista kudotun viittansa
päällä rehoittavien saniaisten ja merikuminoiden keskellä ihan sen
kalliokielekkeen kärjessä, jolle oli kiivennyt. Hänen kummallakin
puolellansa oli kyyrysillään Susin neekeri, molemmilla verhonaan
vain valkoinen lantioliina. Heidän lihaksiset ruumiinsa kiilsivät
kuin ebenholtsi toukokuun häikäisevässä auringonpaisteessa. Heillä
oli käsissään taatelipalmujen kellervistä lehvistä tehdyt viuhkat,
joita heidän piti hiljaa häälytellä herransa pään yläpuolella hänen
vilvokkeekseen ja karkoittaakseen pois kärpäsiä.

Sakr-el-Bahr oli parhaassa iässään, erittäin kookas mies, vartalo
kuin Herkuleen ja jäsenet jättiläismäistä voimaa ilmaisevat. Hänen
haukannenällä varustetut kasvonsa päättyivät mustaan kaksihaaraiseen
partaan, ja niiden tummuutta korosti ylenmäärin hänen otsalleen
kääritty valkoinen turbaani. Hänen silmänsä sitävastoin olivat
omituisen vaaleat väriltään. Valkoisen paidan päällä hänellä oli
erittäin hienosta silkistä tehty pitkä viheriä tunikka, jonka päärmeet
olivat kultaisin arabeskein kirjaellut; väljät karttuunihousut
ulottuivat hänen polviinsa; ruskeat lihaksiset pohkeet olivat paljaat
ja jaloissa hänellä oli punaisesta nahasta tehdyt maurilaiset kengät,
kärjestään ylöspäin kiertyvät ja erittäin terävät. Hänellä ei ollut
mitään muuta asetta kuin leveäteräinen, kultakahvainen tikari, joka oli
pistetty punottuun nahkavyöhön.

Parin askelen päässä hänen vasemmalla puolellaan lepäsi maassa
pitkänään eräs toinen mies kyynäspäihinsä nojaten, käsillään silmiänsä
varjostaen ja katsellen merelle. Hänkin oli pitkä ja voimakas mies,
ja hänen liikahtaessaan välkähti sieltä täältä näkyviin hänen
rautapaitansa ja teräskypäri, jonka ympärille hän oli kietonut viheriän
turbaaninsa. Hänen vieressään lepäsi valtavan suuri käyräsapeli
ruskeassa tupessaan, jonka pinta oli teräksisten koristeiden
peittämä. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja parrakkaat, mutta paljoa
tummapintaisemmat kuin hänen kumppaninsa, ja hänen hienojen pitkien
käsiensä rystyset olivat melkein mustat.

Sakr-el-Bahr ei hänestä paljoa välittänyt. Siinä maatessaan hän katseli
allansa leviävää rinnettä, jossa kasvoi typistettyjä korkkipuita ja
ainaviheriöiviä tammia; siellä täällä näkyi keltaisena hohteleva
väriherne, toisaalla, valkoiselle vivahtavan kallion kielekkeellä,
rehoitti kaktus viheriänä ja hehkuvan punaisena. Hänen alapuolellaan,
Herkuleen luolain tienoilla, oli kappale merta, jonka kirkkaat
syvyydet hitaasti liikkuessaan vaihtoivat väriänsä smaragdin syvästä
viheriästä kaikkiin opaalin vivahduksiin. Vähän kauempana, suojaavan
kallio-ulkoneman takana, joka muodosti pienen sataman, souteli jouteli
hiljaisessa aallokossa kaksi valtavan suurta kaleeria, kummassakin
viisikymmentä airoa, ja pienempi kolmikymmensoutuinen. Pitkät keltaiset
airot ulkonivat alusten kupeista melkein vaakasuorina kuin jonkin
jättiläislinnun siivet. Varsin selvää oli, että ne joko piileksivät tai
olivat väijymässä. Niiden yläpuolella kiiriskeli joukko meluisia ja
nenäkkäitä merilokkeja.

Sakr-el-Bahr katseli ulos merelle, yli salmen kohti Tarifaa ja kaukana
häämöttävää Euroopan rannikon viivaa, joka parahiksi näkyi selkeässä
kesäisessä ilmassa. Hänen katseensa ei kumminkaan viipynyt näköpiirin
hämyisellä rajalla; se pysähtyi hienoon valkopurjeiseen laivaan,
joka kiinteästi tuuleen käännettynä pyrki salmeen suunnilleen neljän
peninkulman päässä. Idästä puhalsi heikko tuuli, alus oli levittänyt
kaikki purjeensa saadakseen siitä apua ja pyrki niin korkealle tuuleen
kuin suinkin mahdollista. Niin se tuli lähemmäksi alihangan halsseilla,
ja sen kapteeni varmaan tutki Afrikan vihamielistä rannikkoa, näkyisikö
siellä niitä huimapäisiä rosvoja, jotka liikkuivat näillä vesillä
ottaen tullia jokaiselta kristittyjen alukselta, joka uskalsi saapua
liian lähelle. Sakr-el-Bahr hymyili ajatellessaan, kuinka mahdotonta
oli arvata hänen kaleeriensa läheisyyttä ja kuinka vaarattomalta
Afrikan aurinkoisen rannikon täytyi näyttää laivurin uutterasti
etsivään kaukoputkeen. Hän oli siellä korkeudessaan kuin haukka,
jonka nimi oli hänelle annettu, koboltinvärisellä taivaalla valmiina
syöksymään saaliinsa kimppuun, tähystellen suurta valkoista laivaa ja
odottaen sen tulevan iskun ulottuville.

Itäänpäin ulkoneva rantakallio muodosti tyvenen, joka ulottui melkein
peninkulman päähän merelle. Korkealla olevat tähystelijät huomasivat
rajaviivan selvästi; he näkivät sen kohdan, jossa tuulen nostaman
vähäisen aallokon valkoiset harjat hävisivät ja merenpinta muuttui
tasaisemmaksi. Jos alus uskaltaisi luoviessaan niin kauas, se liikkuisi
käännyttyään hitaasti ja toisille tarjoutuisi hyvä tilaisuus. Ja
tosiaankin, alus pysyi väistymättä suunnassaan ollenkaan aavistamatta
väijyvää vaaraa, kunnes ei ollut enää puolta peninkulmaa sen ja
turmiota ennustavan tyvenen välillä.

Rautapaitaan puettu merisissi tuosta kiihtyi; hän löi kantapäänsä
yhteen ilmassa ja kääntyi sitten rauhallisen ja valppaan Sakr-el-Bahrin
puoleen.

»Se tulee! Se tulee!» huudahti hän frankkilaisella murteella, joka on
Afrikan rannikon yleiskielenä.

»Inš' Allah!» kuului lyhyt vastaus — »jos Jumala suo.»

He painuivat jälleen syvään äänettömyyteen aluksen nyt siirtyessä niin
lähelle, että sen aallolle kohotessa joka kerta vilahti näkyviin mustan
ruhon valkoinen alaosa. Sakr-el-Bahr varjosti silmiänsä ja keskitti
tarkkaavaisuutensa isossamastossa liehuvaan neliskulmaiseen lippuun.
Hän erotti vaakunakilven eri osat, vieläpä niihin kuvatun linnan ja
jalopeurankin.

»Espanjalainen alus, Bisken», urahti hän toverilleen. »Hyvä niin.
Kiitetty olkoon Allah!»

»Uskaltaneeko tulla niin kauas?» ihmetteli toinen.

»Varmaan uskaltaa», kuului luottava vastaus. »Se ei varo mitään vaaraa,
ja eiväthän kaleerimme saavu usein näin kauas länteen. Tuossahan se
tulee ylpeänä kuin espanjalainen ainakin.»

Hänen vielä puhuessaan alus saapui rajaviivalle. Se kulki kauemmaksi,
sillä tyvenen puolella puhalsi vielä melkoinen tuuli, ja alus
tahtoi epäilemättä käyttää parhaansa mukaan hyödykseen tätä etelään
painumistaan.

»Nyt!» huudahti Bisken — hänellä oli annettu nimi Bisken-el-Borak sen
salamanlaisen tuimuuden vuoksi, jota hän osoitti hyökätessään. Hän
värisi kärsimättömyyttään kuin kahleissa oleva jahtikoira.

»Ei vielä», kuului tyyni, hillitsevä vastaus. »Jokainen tuuma, jonka
se liikkuu lähemmäksi rantaa, tekee sen perikadon varmemmaksi. Ehdimme
hyvinkin antaa hyökkäysmerkin sen kääntyessä. Anna minulle juotavaa,
Abiad», sanoi hän toiselle neekerilleen, jolle hän oli leikillään
antanut nimen »Valkoinen.»

Orja kääntyi, siirsi syrjään saniaisen varsia ja veti esiin huokoisesta
savesta tehdyn punaisen ruukun; hän otti sen suulta palmunlehdet ja
kaatoi vettä maljaan. Sakr-elBahr joi hitaasti, taukoamatta katsellen
alusta, jonka koko köysistö kuvastui nyt selvästi kirkkaassa ilmassa.
He voivat nähdä kansilla liikkuvat miehet ja etumaston märssyssä olevan
tähystäjän. Alus oli vain puolen peninkulman päässä alkaessaan yhtäkkiä
kääntyä.

Sakr-el-Bahr hypähti heti seisaalleen koko pituudessaan ja heilutti
pitkää viheriää liinaa. Eräästä rantakallioiden suojassa olevasta
kaleerista kajahti kohta torvenääni vastaukseksi tuohon merkkiin;
sitten kuului päällysmiesten kimeä vihellys ja vihdoin airojen loiske
ja narina kahden suuremman kaleerin lipuessa pois väijytyspaikastaan.
Pitkät, varustetut peräkannet olivat täynnä turbaanipäisiä merisissejä,
joiden aseet välkkyivät auringonvalossa, ainakin tusinan verta istui
hajareisin kummankin isonmaston puomilla, ja kaleerien kummallakin
puolen oli köysistö mustanaan miehiä, jotka heinäsirkkaparven tavoin
vain odottivat tilaisuutta päästäkseen saalistaan tuhoamaan.

Hyökkäyksen äkillisyys sai espanjalaisen hämmingin valtaan. Sen
kannella vallitsi ankara hälinä, kuului torventoitotusta ja huutoja, ja
miehet yrittivät hurjassa sekamelskassa kiiruhtaa niihin paikkoihin,
joihin heidän liian huoleton kapteeninsa heitä komensi. Tämän
sekasorron vallitessa aluksen kääntäminen kerrassaan epäonnistui,
ja menetettiin arvokkaita tuokioita, joiden kuluessa alus seisoi
paikoillaan, lepattavin purjein. Epätoivoisessa kiireessään kapteeni
käänsi sen myötätuuleen luullen siten parhaiten satimesta pääsevänsä.
Mutta tässä suojaisessa paikassa oli niin vähän tuulta, että yritys
epäonnistui. Kaleeri kiiti edellä sinne, mihin espanjalainen pyrki, sen
keltaiset airot pieksivät vihaisesti vettä päällysmiesten käytellessä
piiskojansa puristaakseen orjista heidän kaiken jännevoimansa.

Sakr-el-Bahr näki tuon kaiken Biskenin ja neekeriensä keralla nopeasti
laskeutuessaan siitä tyyssijasta, joka oli tehnyt hänelle hyvän
palveluksen. Hän juoksi punatammen luota korkkipuun luo ja korkkipuun
luota punatammen luo, hyppäsi kallionkielekkeeltä toiselle tai kapusi
tasanteelta tasanteelle varautuen kanervatukkoon tai ulkonevaan
kiveen, mutta aina nopeasti ja sukkelasti kuin apina. Vihdoin hän ehti
rannalle, juoksi veden rajaan ja hypähteli pitkin mustaa karikkoa,
kunnes oli kaleerivenheen kupeella, jonka toiset merirosvoalukset
olivat jättäneet odottamaan. Se oli siinä syvässä vedessä, aironmitan
päässä karista, ja hänen tultuaan airot ojentuivat vaakasuoraksi
pinnaksi. Hän juoksi sitä pitkin, seuralaiset jäljessään, ja niin he
airoja siltanaan käyttäen saapuivat aluksen partaalle. Hän heitti
jalkansa laidan yli ja astui katettuun paikkaan kahden airon ja niitä
liikuttavien kuusimiehisten orjarivien väliin.

Bisken seurasi häntä, ja viimeisinä tulivat neekerit. He olivat
vielä kahdareisin reunalla, kun Sakr-el-Bahr lausui komentosanan.
Keskikäytävää pitkin juoksi päällysmies ja kaksi hänen apulaistaan,
kaikki paukuttaen häränvuodista leikattuja pitkiä piiskojaan. Airot
laskeutuivat, alus liikahti, ja niin he syöksyivät molempien toisten
kaleerien jäljessä taisteluun.

Sakr-el-Bahr seisoi keulassa, käyrämiekka kädessä, takanaan ja
ympärillään innokkaasti juttelevien merisissien joukko, joka paloi
halusta päästä hyökkäämään kristityn vihollisen kimppuun. Hänen
yläpuolellaan, raakapuilla ja köysiportaissa, kiikkui parvittain hänen
jousimiehiänsä. Mastonnokassa liehui hänen lippunsa, punainen vaate ja
siinä viheriä puolikuun kuva.

Alastomat kristityt orjat ähkivät, ponnistelivat ja hikoilivat
muhamettilaisen piiskan alla, joka ajoi heitä tuhoamaan veljiään.

Taistelu oli jo alkanut. Espanjalaiset olivat ampuneet yhden ainoan
hätäisen laukauksen, joka oli mennyt harhaan, ja nyt oli merisissien
rautainen valtaushaka käynyt kiinni alahangan laitaan, ja murhaava
nuolisade iski kannelle muhamettilaisten raakapuilta; sen sivuilla
parveilivat kiihkeät muhamettilaiset, kaikkein kiihkeimmät aina
silloin, kun oli käytävä espanjalaisten koirien kimppuun, jotka olivat
karkoittaneet heidät Andalusian kaliifikunnasta. Toinen kaleeri riensi
ylähangan puolelle ja jo matkalla sinne levittivät jousimiehet ja
linkoojat kuolemaa espanjalaisen aluksen kannelle.

Taistelu oli lyhyt ja tuima. Espanjalaiset, jotka olivat joutuneet
kerrassaan yllätetyiksi, olivat alunpitäen hämmingin vallassa, ja
heillä ei ollut myöhemminkään aikaa järjestyä ottamaan kunnollisesti
vastaan hyökkäystä. He tekivät kuitenkin, mitä tehtävissä oli. He
puolustautuivat urhoollisesti säälimätöntä hyökkääjää vastaan.
Mutta merisissit vastasivat samalla mitalla, ollenkaan hengestään
välittämättä, kiihkeästi pyrkien taistelemaan Allahin ja hänen
profeettansa nimessä ja tuskin vähemmän kiihkeästi haluten kuolla,
jos Allahin aina-armollisen tahto oli, että heidän kohtalonsa tuli
täällä täyttyä. He nousivat alukseen, ja kastilialaisten, jotka olivat
lukumäärältään kymmentä vertaa heikommat, täytyi peräytyä.

Sakr-el-Bahrin aluksen saapuessa laivan luo lyhyt taistelu oli
suoritettu ja eräs hänen sisseistään oli ylhäällä mastossa
irroittamassa Espanjan lippua ja sen alle kiinnitettyä ristiinnaulitun
kuvaa. Hetkeä myöhemmin kuului huumaava huuto »Alhamdolillah!» ja
viheriä lippu hulmahti ilmoille.

Sakr-el-Bahr työntyi keskikannella olevan tungoksen läpi; hänen
sissinsä väistyivät tieltä ja huusivat kuin mielettömät hänen
ohikulkiessaan hänen nimeänsä heiluttaen käyrämiekkojaan tervehtiäkseen
tätä Merihaukkaa, kuten häntä nimitettiin, tätä Islamin palvelijoista
urhoollisinta. Hän tosin ei ollut itse ollut mukana taistelussa. Ottelu
oli ollut liian lyhyt, ja hän oli saapunut liian myöhään. Mutta hän oli
uskaltanut suunnitella väijytyksen niin kauas länteen, ja hänen aivonsa
olivat johtaneet heidät tähän nopeaan ja helppoon voittoon Allahin
ainoan nimessä.

Laivan kansi oli veren tahrima, ja siinä makasi haavoitettuja ja
kuolevia miehiä, joita muhamettilaiset jo heittivät laidan yli —
kuolleita ja samoin haavoittuneita, jos olivat kristittyjä, sillä
mitäpä he olisivat huolineet ottaa vaivoikseen raajarikkoja orjia?

Jäljellejääneet espanjalaiset olivat ryhmittyneet isonmaston luo,
aseettomina ja rohkeutensa menettäneinä, kuin joukko pelokkaita,
hämmentyneitä lampaita.

Sakr-el-Bahr seisoi heidän edessään silmäillen heitä tuimasti. Heitä
oli suunnilleen sata, etupäässä seikkailijoita, jotka olivat lähteneet
matkaan Cadizista toivoen löytävänsä onnen Intiasta. Heidän matkansa
oli muodostunut erittäin lyhyeksi, ja he tiesivät kohtalonsa — joutua
muhamettilaiseen kaleeriin tai parhaassa tapauksessa Algieriin tai
Tunisiin myytäviksi siellä jonkun rikkaan maurilaisen orjaksi.

Sakr-el-Bahrin katse tutki heitä arvostellen ja pysähtyi vihdoin
kapteeniin, joka seisoi hieman loitommalla toisista, kasvot raivon ja
mielipahan kalventamina. Hänellä oli yllään hieno musta kastilialainen
puku, ja hänen samettisessa suippohatussaan nähtiin joukko suuria
sulkia ja kultainen risti.

Sakr-el-Bahr tervehti häntä kohteliaasti. »Fortuna de guerra, señor
capitan», virkkoi hän sujuvasti espanjaa puhuen. »Mikä on nimenne?»

»Minä olen Don Paulo de Guzman», vastasi mies suoristautuen ja puhuen
ilmeisin itsetunnoin ja puhuttelijaansa ylenkatsoen.

»Vai niin! Jalosukuinen herra! Ja sivistynyt ja itsepintainen, luulen
ma. Algierin torilla teistä voitaisiin maksaa kaksisataa filippiä.
Saatte ostaa itsenne vapaaksi viidestäsadasta.»

»Por las Entrañas de Dios!» kirosi Don Paulo, joka kaikkien hurskaiden
espanjalaisten katolisten tavoin suosi anatomisia sadatteluja. Ei
tiedetä, mitä hän olisi vielä raivoissaan sanonut, sillä Sakr-el-Bahr
viittasi ylenkatseellisesti häntä poistumaan.

»Jumalattomuutenne ja epäkohteliaisuutenne vuoksi koroitamme lunnaat
tuhanneksi filipiksi», virkkoi hän. Seuralaisilleen hän sanoi: »Viekää
hänet pois. Kohdelkaa häntä hyvin hänen tulevia lunnaitaan vastaan.»

Sadatteleva kapteeni kuljetettiin pois.

Toisten kanssa Sakr-el-Bahr ei ryhtynyt pitkiin puheisiin. Hän tarjosi
oikeuden lunastaa itsensä vapaaksi jokaiselle, joka sitä halusi,
ja sellaisia oli kolme. Muut hän luovutti Biskenin haltuun, joka
toimi hänen käskynhaltijanaan. Sitä ennen hän kuitenkin tiedusteli,
oliko laivalla orjia, ja sai kuulla niitä olevan vain tusinan,
palvelustoimissa käytettävää väkeä — kolme juutalaista, seitsemän
muhamettilaista ja kaksi harhaoppista — jotka oli suljettu kannen alle
vaaraan uhatessa.

Sakr-el-Bahr käski tuoda heidät ylös kannelle siitä pimeydestä, johon
heidät oli heitetty. Huomatessaan joutuneensa oman väkensä käsiin
ja orjuutensa loppuneen muhamettilaiset huudahtelivat iloisesti ja
ylistivät hartaasti Allahia, jonka vannoivat olevan ainoan jumalan.
Juutalaiset, kolme solakkaa, lujarakenteista nuorukaista, joilla
oli yllään mustat, polviin asti ulottuvat tunikat ja mustia kutreja
peittämässä mustat kalotit, hymyilivät mielistellen ja parasta toivoen,
koska olivat joutuneet sellaisten ihmisten käsiin, jotka olivat heille
lähempiä sukulaisia kuin kristityt ja joita liitti heihin ainakin
yhteinen espanjalaisiin kohdistuva vihamielisyys ja yhteiset Espanjassa
koetut kärsimykset.

Molemmat harhaoppiset seisoivat juroina ja välinpitämättöminä, koska
käsittivät joutuneensa vain ojasta allikkoon ja olevan suotta toivoa
pakanoilta enempää kuin kristityiltäkään. Toinen heistä oli jäykkä,
vääräsäärinen veikko, jonka vaatteet olivat melkein riekaleina; hänen
ahavoituneet kasvonsa olivat mahonginväriset, ja tummansiniset silmät
tuijottelivat tuuheiden kulmakarvojen alta, jotka olivat aikoinaan
olleet punaiset — samoinkuin hänen tukkansa ja partansa — mutta olivat
nyt jo kovin harmaantuneet. Valtavan suuret ruskeat pisamat tekivät
hänen ihonsa leopardin taljaa muistuttavaksi.

Kaikkien kahdentoista joukossa hän yksin herätti Sakr-el-Bahrin
huomiota. Hän seisoi alakuloisena merirosvon edessä, pää painuneena ja
katse suunnattuna laivankanteen, väsyneenä, masentuneena orjana, joka
kuoli yhtä mielellään kuin eli. Niin kului muutamia hetkiä, joiden
aikana roteva muhamettilainen silmäili häntä; sitten hän kohotti
katseensa, ikäänkuin tuon tutkivan katseen yllyttämänä. Samassa
hänen silmänsä vilkastuivat, niiden tylsyys oli tiessään; ne olivat
yhtä kirkkaat ja terävät kuin ennenkin. Hän ojensi päänsä eteenpäin
silmäillen vuorostaan tutkivasti, katsahti sitten hämmentyneenä
ympärillään aaltoilevaa eriväristen turbaanien peittämää tummien
kasvojen joukkoa ja jälleen Sakr-el-Bahria.

»Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän vihdoin englanninkielellä, sanomatonta
hämmästystään ilmaisten. Sitten hän jälleen omaksui ainaisen
kyynillisen sävynsä ja peitti kaiken hämmästyksensä.

»Hyvää päivää, sir Oliver», sanoi hän. »Otaksun teidän huviksenne minut
hirttävän.»

»Allah on suuri!» virkkoi Sakr-el-Bahr ilmettään muuttamatta.



Toinen luku.

LUOPIO.


Lordi Henry Goade esittää kronikassaan yksityiskohtaisesti, kuinka oli
mahdollista, että Sakr-el-Bahr, Merihaukka, muhamettilainen merirosvo,
Välimeren vitsaus, kristittyjen kauhu ja Asad-ed-Dinin, Algierin
paššan ystävä oli sama henkilö kuin sir Oliver Tressilian, Pennarrow'n
kartanon herra Cornwallista. Lordi saa meidät jossakin määrin
käsittämään, kuinka yllättävältä hänestä itsestään tuntui tuo asia
yksityiskohtaisesti seurailemalla askel askeleelta tätä merkillistä
muodonvaihdosta. Hän omistaa asialle kaksi kokonaista nidosta niistä
kahdeksastatoista, jotka hän on meille jättänyt. Koko tarina voidaan
kuitenkin hyvin sisällyttää yhteen ainoaan lyhyeen lukuun.

Sir Oliver kuului niiden parinkymmenen miehen joukkoon, jotka _Pääskyn_
upottaneen espanjalaisen aluksen miehistö oli pelastanut; eräs toinen
oli Jasper Leigh, laivuri. Heidät kuljetettiin siellä pyhän inkvisition
käsiin. Koska he olivat kaikki — tai melkein kaikki — harhaoppisia,
pidettiin oikeana ja kohtuullisena, että heidän käännyttämiseensä
ryhtyisivät ensi sijassa dominikaaniveljet. Sir Oliver polveutui
suvusta, joka ei ollut milloinkaan ollut kuuluisa uskonnollisissa
asioissa osoittamastaan ankaruudesta, ja hän ei varmaankaan aikonut
antaa polttaa itseään elävältä, jos erinomaisen epäilyksenalaista
tulevaista olotilaa koskevien vieraiden mielipiteiden omaksuminen
riitti pelastamaan hänet roviolta. Hän suostui katoliseen kasteeseen
melkein ylenkatseellisen välinpitämättömästi. Helppo on arvata, että
laivurin Jasper Leigh'n omatunto oli laadultaan yhtä venyvä kuin sir
Oliverin ja ettei hän suinkaan aikonut paistua jonkin mitättömän
uskonpykälän vuoksi.

Pyhässä Huoneessa vallitsi epäilemättä suuri ilo näiden kahden
onnettoman sielun pelastuttua heitä varmasti odottaneesta kadotuksesta.
Oikeaan uskoon kääntyneinä he joutuivat lämpimän ja hellän kohtelun
esineiksi, ja Jumalan koirat vuodattivat heidän tähtensä runsaita
kiitollisuuden kyyneliä. Siihen heidän kerettiläisyytensä loppui.
He puhdistuivat siitä lopullisesti suoritettuaan katumusta,
asianmukaisessa muodossa Lissabonissa vietetyssä autodafeessa, kynttilä
kädessään ja sanbenito hartioillaan. Kirkko laski heidät menemään
antaen heille siunauksensa ja kehoittaen pysymään sillä pelastuksen
tiellä, jolle heidät oli ylen lempeästi johdatettu.

Tämä vapaaksi laskeminen merkitsi kuitenkin selvää omanonnensa
nojaan jättämistä. He joutuivat maallisen esivallan tutkittaviksi,
ja maallisen esivallan asiana oli rangaista heitä heidän merellä
tekemistään pahoista töistä. Tosin ei voitu näyttää toteen mitään
erikoista. Mutta tuomioistuimet olivat sitä mieltä, että ilmeisten
rikosten puute johtui luonnollisesti tilaisuuden puutteesta. He
päättelivät, että vastakkaisessa tapauksessa rikos olisi varmaan
syntynyt. Tämä vakaumus perustui siihen tosiasiaan, että _Pääsky_
espanjalaisten ampumalla kehoittaessa sitä kääntymään oli jatkanut
matkaansa. Vastaansanomattoman kastilialaisen logiikan mukaan oli
niinmuodoin laivurin pahat aikeet todistettu.

Kapteeni Leigh puolestaan väitti menettelynsä johtuneen siitä, ettei
hän ollut luottanut espanjalaisiin, vaan oli lujasti uskonut kaikkien
espanjalaisten olevan merirosvoja, joita jokaisen kunniallisen ja
huonommasta asestuksestaan tietoisen merimiehen oli kartettava. Tämä
puolustus ei suinkaan hankkinut hänelle ahdasmielisten tuomariensa
suosiota.

Sir Oliver tehosti kiinteästi sitä seikkaa, ettei hän ollut kuulunut
_Pääskyn_ miehistöön, vaan oli ollut laivalla aivan vastoin tahtoansa
jouduttuaan rahalla lahjotun kapteenin virittämään satimeen. Tuomari
kuunteli kunnioittavasti hänen puolustustaan ja kysyi sitten hänen
nimeään ja arvoaan. Sir Oliver oli kyllin varomaton vastatakseen
totuudenmukaisesti. Seuraus oli hänelle erittäin opettavainen;
se osoitti hänelle, kuin järjestelmällisesti Espanjan arkistoja
hoidettiin. Tuomioistuin esitti asiakirjoja, joiden nojalla tuomarit
voivat kertoa hänelle suurimman osan hänen merillä viettämästään
elämästä ja monia hänen muististaan häipyneitä ja nyt sinne palautuvia
ikäviä pikkuseikkoja, jotka eivät varmaankaan olleet omansa tekemään
hänen tuomiotaan lievemmäksi.

Eikö hän ollut sinä vuonna ollut Barbadosissa ja eikö hän ollut
kaapannut _Maria de las Dolores_-nimistä espanjalaista alusta? Sopiko
sitä sanoa muuksi kuin konnamaiseksi merirosvoudeksi? Eikö hän ollut
neljä vuotta sitten upottanut espanjalaista karakkia Funchalin
lahdessa? Eikö hän ollut merirosvo Hawkinsin keralla ollut osallisena
San Juan de Ulloan jutussa? Kysymyksiä sateli hänelle, ja hän joutui
niiden pauloihin.

Hän melkein katui, että oli vaivautunut kääntymään katoliseksi ja
alistumaan kaikkiin siitä johtuviin dominikaaniveljesten vaatielmiin.
Hänelle alkoi selvitä, että hän oli vain hukannut aikaa ja välttänyt
klerikaalisen polttorovion joutuakseen kiikkumaan maallisen oikeuden
nuoraan loukatun Espanjan kostavien jumalten sovitusuhrina.

Niin pitkälle asiat eivät kumminkaan kehittyneet. Välimeren kaleerit
tarvitsivat siihen aikaan välttämättä uutta väkeä, ja tämä seikka
pelasti sir Oliverin, kapteeni Leigh'n ja muutamien muiden _Pääskyn_
onnettomasta miehistöstä pelastuneiden hengen, vaikka toisaalta onkin
epäiltävää, pitikö kukaan heistä asiaa onnenaan. Kaksittain toisiinsa
kahlehdittuna, nilkka kiinni nilkassa, vain lyhyt vitja välissä,
he joutuivat kulkemaan siinä onnettomassa laumassa, jota ajettiin
halki Portugalin Espanjaan ja sieltä etelään Cadiziin. Sir Oliver
näki kapteeni Leigh'n viimeisen kerran sinä aamuna, jona he lähtivät
Lissabonin löyhkävästä vankilasta. Väsyttävän marssin kestäessä he
tiesivät toistensa olevan tässä onnettomassa kaleeriorjarykmentissä,
mutta eivät enää kertaakaan toisiaan kohdanneet.

Cadizissa sir Oliver vietti kuukauden avarassa aituuksessa, joka
oli kattamaton, mutta siitä huolimatta sanomattoman inhoittava,
inhimillistä käsityskykyä uhmaava lian, taudin ja kärsimyksen tyyssija,
jonka yksityiskohtaisen kuvauksen utelias voi lukea lordi Henryn
kronikasta. Se on aivan liian järkyttävä tässä esitettäväksi.

Kuukauden lopulla hänet valitsi muiden muassa joukosta eräs upseeri,
joka hankki miehistöä Infantaa Napoliin kuljettavaan kaleeriin.
Siitä sir Oliver sai kiittää voimakasta ruumiinrakennustaan, joka
oli menestyksellisesti välttänyt tuon saastaisen tuskien tyyssijan
tartunnat, ja mainioita lihaksiaan, joita upseeri puukki ja tunnusteli
ikäänkuin vetojuhtaa hankkiessaan — ja siinä toimessahan hän oikeastaan
olikin.

Kaleeri, johon miehemme lähetettiin, oli viisikymmensoutuinen, ja
jokaista airoa liikuttamassa oli seitsemän miestä. He istuivat
eräänlaisilla portailla, jotka oli rakennettu airon vinoa suuntaa
noudattamaan, aluksen keskellä olevalta käytävältä aina matalalle
laidalle saakka.

Sir Oliverille määrätty paikka oli lähinnä käytävää. Siihen hän oli
kahlehdittu penkkiinsä, ilkialastomana, ja sanottakoon heti, että hän
vietti niissä kahleissa kokonaista kuusi kuukautta hetkeksikään niistä
vapautumatta.

Hänen ja kovan puupenkin välissä oli vain ohut ja likainen lammasnahka.
Penkki oli päästä toiseen vain kymmenen jalan pituinen, ja sitä
seuraavasta erottava välimatka oli ainoastaan neljä jalkaa. Tällä
neljänkymmenen neliöjalan ahtaalla alalla sir Oliver ja hänen kuusi
airokumppaniansa viettivät kurjaa olemassaoloansa valveillaan ja
nukkuessaan — he näet nukkuivat kahleissaan airoon nojaten voimatta
kunnollisesti paneutua pitkäkseen tai ojentaa jäseniään.

Sir Oliver tottui ja karaistui pian kestämään tätä sanoin kuvaamatonta
elämää, kaleeriorjan elävää kuolemaa. Mutta tämä ensimmäinen pitkä
matka Napoliin säilyi aina hänen muistissaan elämän kauheimpana
kokemuksena. Hän kiskoi airoansa hetkeäkään levähtämättä kuusi tai
kahdeksankin loputtoman pitkää tuntia, kerran kokonaista kymmenenkin
tuntia. Toinen jalka kaaripuuhun varautuen, toinen edessä olevaan
penkkiin tuettuna hän piti kiinni tuon pelottavan raskaan viidentoista
jalan pituisen airon hänelle kuuluvasta osasta, nojautui eteenpäin
— ja ylöspäin, jottei koskettaisi edessään puhkuvien ja hikoilevien
orjien selkiä — kohotti sitten airoa, jotta sen lapa upposi veteen,
tarttui lujasti kiinni, nousi penkiltään auttaakseen aironvetoa koko
painollaan, heittäytyi takaisin ruskavalle rahille, jälleen eteenpäin
ja niin aina siihen asti, kunnes hänen aistinsa kerrassaan turtuivat,
näkö himmeni, suu kuivui ja koko ruumis oli elävää, jännittynyttä
tuskaa. Sitten tuli päällysmiehen piiskasta viiltävä isku kiihtämään
vähänkään herpoutuvia voimia ja jättäen toisinaan hänen paljaaseen
selkäänsä verisen juovan.

Niin päivästä toiseen, milloin etelän armottoman auringon rakoille
paahtamana, milloin yökasteen värisyttämänä nauttiessaan epämukavaa ja
virkistämätöntä lepoansa, sanomattoman likaisena ja ruokkoamattomana,
hiukset ja parta loputtoman hien tahmaamana, pesemättömänä, ellei
sattunut huuhtelemaan ruumista siihen vuodenaikaan harvinainen sade,
onnettomien kumppaniensa löyhkään melkein tukehtuen ja mätänevistä
lammasnahoista ja taivas tiesi mistä kaikista tämän uivan helvetin
saastoista siinneiden syöpäläisten ahdistamana. Häntä ruokittiin
niukasti pilaantuneilla korpuilla ja tahmaisesta riisistä valmistetulla
ruoalla, ja juomaksi annettiin haaleata väljähtynyttä vettä,
lukuunottamatta niitä kertoja, jolloin soutua jatkettiin tavallista
kauemmin; silloin pistivät katsastajat raatavien orjien suuhun viiniin
kastettuja leipäpaloja pitääkseen yllä heidän voimiansa.

Matkan aikana alkoi raivota keripukki, ja muitakin tauteja ilmaantui
soutumiehiin, puhumattakaan kaikkiin ilmaantuneista kovan penkin
aiheuttamista märkivistä hieroutumista, joita jokaisen täytyi sietää
parhaansa mukaan. Jos orja sortui tautiinsa tai enempää kestämättä
pyörtyi, niin katsastajat eivät kauan siekailleet. Auttamattomat
sairaat heitettiin mereen, pyörtyneet vedettiin keskikäytävälle tai
kannelle, missä heitä elvytettiin ruoskimalla; elleivät elpyneet, heitä
ruoskittiin, kunnes muuttuivat kamalaksi veriseksi tahtaaksi, joka
sitten paiskattiin mereen.

Muutaman kerran heidän kulkiessaan vastatuuleen orjien löyhkä kantautui
taaksepäin aluksen hienoon kullattuun peräosaan, missä olivat
matkustajina infanta ja hänen saattajansa. Silloin ruorinpitäjää
käskettiin kääntämään, ja orjat pitivät kaleeria monet pitkät tunnit
siinä asennossa, hiljalleen kääntäen sitä takaisin tuuleen, jottei
eksyttäisi suunnasta.

Matkan ensimmäisenä viikkona kuolleiden luku oli melkein neljännes
orjien koko määrästä. Mutta keulassa oli varaväkeä, jota tuotiin
tyhjien paikkojen täytteeksi. Tässä hirmuisessa koettelemuksessa
säilyivät elävinä vain kaikkein soveliaimmat.

Niiden joukkoon kuului sir Oliver ja samoin hänen lähin
soutukumppaninsa, tanakka, väkevä, välinpitämätön, valitusta halveksiva
nuori maurilainen, jonka stoalainen kohtaloonsa-alistuminen herätti
sir Oliverissa ihailua. He eivät päiväkausiin virkkaneet toisilleen
sanaakaan, koska otaksuivat eri uskontojen merkitsevän, heidät
vihollisiksi, vaikka he olivatkin onnettomuustovereita. Mutta eräänä
iltapäivänä, kun eräs armahtavan tajuttomuuden tilaan vaipunut
iäkäs juutalainen vedettiin käytävälle ja piestiin, sir Oliver
kääntyi toisaalle ja näki infantaa saattavan tulipunaisen prelaatin
katselevan peräkannen kaiteen luota ankarin, säälimättömin silmin.
Tuo epäinhimillisyys ja lempeän ja laupiaan Vapahtajan virallisen
palvelijan jäinen säälimättömyys sai hänet ääneen kiroamaan kaikkia
kristityitä yleensä ja tuota punaista kirkon ruhtinasta erikoisesti.

Hän kääntyi vieressään olevan maurilaisen puoleen ja lausui hänelle
espanjankielellä: »Helvetti on varmaan tehty kristittyjä varten,
ja siitä epäilemättä johtuu, että he yrittävät tehdä maailman
samanlaiseksi.»

Onneksi vaimensivat narisevat ja läiskyvät airot, helisevät kahleet ja
onnettomaan juutalaiseen sattuvat piiskaniskut hänen äänensä kaikua.
Mutta mauri kuuli hänen sanansa, ja hänen tummat silmänsä välkähtivät.

»Heitä odottaa seitsemään kertaan kuumennettu pätsi», vastasi hän, ja
tuntui siltä kuin hänen lausumassaan ilmenevä varmuus olisi ollut hänen
stoalaisuutensa lähteenä. »Mutta etkö ole kristitty?»

Hän puhui Pohjois-Afrikan merenrannikon omituista kieltä, sitä _lingua
francaa_, joka kuulosti joltakin arabialaisilla sanoilla höystetyltä
ranskan murteelta. Mutta sir Oliver ymmärsi hänen sanansa melkein
aavistamalla. Hän vastasi espanjankielellä, sillä vaikka mauri ei
näyttänytkään sitä puhuvan, hän kuitenkin ilmeisesti sitä ymmärsi.

»Minä luovun uskostani tänä hetkenä», vastasi sir Oliver kiihtyneenä.
»En tahdo tunnustaa omakseni uskontoa, jonka nimessä tuollaista
tapahtuu. Katsokaahan tuota tulipunaista helvetin hedelmää tuolla!
Nähkää, kuinka keikarimaisesti hän vie hajurasiansa nenälleen, jottei
meidän raadollisuutemme löyhkä loukkaisi hänen pyhiä sieraimiansa.
Olemmehan kuitenkin Jumalan luomuksia, hänen kuvaksensa tehdyt
samoinkuin tuo. Mitä hän tietää Jumalasta? Hän tuntee uskonnon
samoinkuin tuntee hyvät viinit, runsaat ruoat ja hempeät naiset. Hän
saarnaa itsensäkieltämistä taivaaseen pääsemisen välineenä ja joutuu
kadotukseen oman oppinsa nojalla.» Kohottaessaan siinä suurta airoa
ylös- ja alaspäin hän murahti rivon sadatuksen. »Minäkö kristitty?»
huudahti hän ja nauroi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin hänet oli
tähän piinapenkkiin kytketty. »Olen saanut kyllikseni kristityistä ja
kristikunnasta!»

»Totisesti olemme Jumalan, ja hänen luoksensa me palaamme», virkkoi
mauri.

Siitä alkoi ystävyys sir Oliverin ja tuon Jusuf-ben Moktar nimisen
miehen välillä. Muslim käsitti sir Oliverissa näkevänsä ihmisen,
jonka pään päälle oli laskeutunut Allahin armo, ihmisen, joka oli
kypsynyt ottamaan vastaan profeetan sanoman. Jusuf oli hurskas ja
ryhtyi kääntämään orjatoveriansa. Sir Oliver kuunteli häntä kuitenkin
vain välinpitämättömästi. Luovuttuaan toisesta uskosta hän tarvitsi
melkoista vakuutusta, ennenkuin omaksui toisen, ja hänestä tuntui kuin
hän olisi kuullut kaikki Jusufin islamin ylistykseksi painokkaasti
esittämät asiat jo aikaisemmin kristinuskon kiitokseksi esitettyinä.
Mutta hän piti tuon omana salaisuutenaan, ja keskustelu muslimin kanssa
perehdytti hänet sillävälin _lingua francaan_ niin että hän puolen
vuoden kuluttua havaitsi puhuvansa sitä kuin maurilainen, kaikkea
muslimin kuvakieltä käyttäen ja höystäen sitä tavallista enemmänkin
arabialaisilla sanoilla ja lauseparsilla.

Puolen vuoden kuluessa lopulleen sattui tapaus, jonka nojalla sir
Oliver pääsi jälleen vapaaksi. Sillävälin olivat hänen muutenkin
harvinaisen voimakkaat jäsenensä tulleet norsumaisen väkeviksi.
Kaleeriorjien laita oli yleensäkin niin. Ihminen joko menehtyi
ponnistuksiinsa tai hänen lihaksensa ja jänteensä lujenivat kestämään
armotonta tehtävää. Sir Oliverista oli noina kuutena kuukautena tullut
teräksinen ja rautainen mies, johon väsymys ei pystynyt ja joka kykeni
kestämään melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia.

He olivat palaamassa kotiin eräältä Genuaan tekemältään matkalta, kun
heidät eräänä iltana, Minorcan luona Balearein saaristossa oltaessa,
yllätti neljän muhamettilaisen kaleerin muodostama laivue, joka niemen
takaa esiin pyrähtäen piiritti heidät ja kävi heidän kimppuunsa.

Espanjalaisessa aluksessa kajahti kamala huuto: »Asad-ed-Din!» Tuo
oli kaikkein pelottavimman muhamettilaisen merisissin nimi siitä
lähtien, kun italialainen luopio Ochiali-Ali Pašša oli saanut surmansa
Lepanton luona. Torvet törähtelivät ja rummut jymisivät peräpuolella,
ja kypäreillä ja rintahaarniskoilla varustetut espanjalaiset ryhtyivät
puolustamaan elämäänsä ja vapauttansa, aseinaan hakapyssyt ja peitset.
Tykkimiehet juoksivat paikoilleen. Mutta tuli oli viritettävä ja
siepattava sytyttimiin, ja hämmingin vallitessa kului paljon aikaa,
niin paljon, ettei yhtäkään tykkiä ehditty laukaista, kun ensimmäisen
kaleerin valtaushaka jo iski kiinni espanjalaisen kaidepuuhun. Isku
ja sysäys oli kamala. Muhamettilaisen kaleerin — Asad-ed-Dinin oman
aluksen — varustettu kokka puski vinosti espanjalaisen keskirunkoon
pirstoen viisitoista airoa ikäänkuin ne olisivat olleet pelkkiä
kuivuneita oksia.

Orjat kiljaisivat, ja sitten kuului surkeita valitusääniä, kuin
kadotukseen joutuneiden olentojen suista. Neljäkymmentä heistä olivat
taaksepäin ponnahtavat airot iskeneet. Muutamat olivat kuolleet
heti, toiset makasivat hervottomina ja murskautuneina, toinen selkä
taittuneena, toinen katkennein jaloin ja kylkiluin.

Sir Oliver olisi varmaan joutunut saman kohtalon alaiseksi, ellei
häntä olisi varoittanut ja neuvonut Jusuf, joka oli hyvin perehtynyt
kaleeritaisteluun ja selvästi aavisti, mitä täytyi tapahtua. Hän
työnsi airon mahdollisimman kauas ylös- ja eteenpäin pakottaen
toiset samassa penkissä olevat tekemään samoin. Sitten hän laskeutui
polvilleen, irroitti kätensä ja lyyhistyi alas, kunnes hänen hartiansa
olivat penkin tasalla. Hän oli huutanut sir Oliverille kehoittaen
häntä noudattamaan esimerkkiä, ja sir Oliver totteli viipymättä
toisen pakottavan kehoituksen nojalla käsittäen asian tärkeyden,
vaikka ei tietänytkään, mitä se merkitsi. Hetkistä myöhemmin,
ennen katkeamistaan, airo kimmahti takaisin puhkaisten erään
penkissä olevan orjan kallon ja haavoittaen toisia kuolettavasti,
mutta hipaisemattakaan sir Oliveria ja Jusufia. Kohta senjälkeen
heittäytyivät lähinnä heidän edessään olevan penkin miehet taaksepäin
huutaen ja sadatellen.

Päästessään jaloilleen sir Oliver näki taistelun olevan täydessä
käynnissä. Espanjalaiset olivat ampuneet yhteislaukauksen, laivan
partaalla kiiriskeli sakea savu, ja sen läpi nyt syöksyivät kannelle
merisissit, etunenässä pitkä, laiha, vanhahko mies, jolla oli liehuva
valkoinen parta ja mustanpuhuvat kotkan kasvot. Hänen lumivalkoisessa
turbaanissaan välkkyi smaragdeista sommiteltu puolikuu; sen yli kohosi
teräskypärän huippu, ja koko ruumista verhosi rautapaita. Hän heilutti
pitkää käyrää miekkaa, jonka tieltä espanjalaisia kaatui kuin vehnää
leikkaajan sirpin edestä. Hän taisteli kymmenen miehen verosta ja hänen
tuekseen tulvi loppumaton virta muhamettilaisia huutaen: »Din! Din!
Allah, J'Allah!»

Espanjalaisten oli peräydyttävä yhä kauemmas tuon vastustamattoman
hyökkäyksen tieltä.

Sir Oliver näki Jusufin turhaan ponnistelevan vapautuakseen kahleistaan
ja ryhtyi häntä auttamaan. Hän kumartui siihen molemmin käsin,
asetti jalkansa penkkiä vasten, ponnisti kaikin voimin ja riuhtaisi
sinkilän puusta irti. Jusuf oli vapaa, tietenkin lukuunottamatta
painavaa vitjaa, joka riippui hänen teräksisestä nilkkarenkaastaan.
Hän suoritti vuorostaan saman palveluksen sir Oliverille, joskaan ei
yhtä nopeasti, sillä vaikka olikin voimakas, hän ei kumminkaan vetänyt
vertoja Cornwallin miehelle, tai oli viimeksimainitun sinkilä isketty
terveempään puuhun. Lopulta se kuitenkin kirposi, ja sir Oliverkin
oli vapaa. Hän nosti ketjun rasittaman jalkansa penkille ja väänsi
kahleen päästä riippuvalla sinkilällä auki sen renkaan, joka oli sitä
kiinnittänyt hänen nilkkarautaansa.

Sen tehtyään hän kävi kostamaan. Huutaen »Din!» yhtä äänekkäästi
kuin ken hyvänsä muhamettilaisten hyökkääjien joukossa hän syöksyi
espanjalaisten kimppuun takaapäin, kahlettaan heiluttaen. Hänen
kädessään se oli hirmuinen ase. Hän käytteli sitä piiskana huitoen
oikeaan ja vasempaan, milloin halkaisten kallon, milloin murskaten
kasvot, kunnes oli raivannut itselleen tien tungokseen keräytyneiden
espanjalaisten välitse, jotka tämän äkkinäisen takaa-hyökkäyksen
hämmentäminä eivät yrittäneet paljonkaan ahdistaa vapautunutta
kaleeriorjaa. Hänen jäljessään tuli Jusuf heiluttaen kymmenen jalan
pituista airon tynkää.

Sir Oliver tunnusti myöhemmin tietävänsä varsin vähän siitä, mitä noina
hetkinä tapahtui. Hän tuli täysin tajuihinsa huomatessaan taistelun
päättyneen, valtavan joukon turbaanipäisiä merisissejä seisovan yhteen
kasaan hätääntyneiden espanjalaisten ympärillä, toisten murtavan auki
hyttejä ja kiskovan sieltä arkkuja, toisten taltoilla ja vasaroilla
varustettuina liikkuvan soutupenkkien vieritse vapauttaen eloonjääneitä
orjia, joista kaikkein useimmat olivat islamin lapsia.

Sir Oliver havaitsi seisovansa vastapäätä valkopartaista merisissien
päällikköä, joka nojasi käyrään miekkaansa ja katseli häntä, silmissä
huvin ja hämmästyksen ilme. Miehemme alaston ruumis oli kiireestä
kantapäähän verissä, ja oikeassa kädessään hän piteli yhä sitä
käsivarren mittaista kahleenkappaletta, joka oli jättänyt ylen kaameata
jälkeä. Jusuf seisoi päällikön vieressä nopeasti jotakin puhuen.

»Allahin nimessä, eipä ole nähty milloinkaan niin reimaa taistelijaa!»
huusi viimeksimainittu. »Hänessä on profeetan voima, koska hän lyö ylen
voimallisesti uskottomia koiria.»

Sir Oliverin kasvoihin nousi hurja hymynirvistys. »Maksoin heille
takaisin muutamia piiskaniskuja — korkorahoja unohtamatta», virkkoi hän.

Näissä olosuhteissa hän tuli kohdanneeksi peloittavan Asad-ed-Dinin,
Algierin paššan, ja nuo olivat ensimmäiset heidän vaihtamansa sanat.

Kun häntä sitten kuljetettiin Berberiaan itsensä Asadin kaleerissa,
hänet pestiin ja ajeltiin häneltä hiukset jättämällä vain otsalle
tupsun, josta profeetan oli määrä nostaa hänet taivaaseen hänen
maallisen vaelluksensa päättyessä. Hän ei ollenkaan vastustellut. Hänet
ruokittiin ja jätettiin muuten omaan oloonsa, ja kunhan niin tapahtui,
saivat hänen puolestaan muuten tehdä, mitä hyväksi näkivät. Puettuna
liehuviin vaatteisiin, jotka olivat hänestä oudot, ja päätä kiertävään
turbaaniin hänet vietiin aluksen perään, missä Asad ja Jusuf istuivat
aurinkoteltan alla, ja hän käsitti saaneensa oikeauskoiselle kuuluvan
kohtelun Jusufin esitysten nojalla.

Jusuf-ben-Moktar havaittiin melkoiseksi henkilöksi; hän oli
Asad-ed-Dinin veljenpoika ja tuon Allahin ylentämän suosikki, mies,
jonka joutumista kristittyjen käsiin oli haikeasti valitettu.
Hänen vapautumisensa orjuudesta herätti niinmuodoin suurta riemua.
Vapauduttuaan hän oli muistanut soutajaveikkoansa, jota kohtaan
Asad-ed-Din osoitti mitä suurinta mielenkiintoa, sillä vanha merisissi
ei pitänyt mistään muusta maailmassa niinkuin taistelijasta ja
vakuutti, ettei ollut koko ikänänsä nähnyt ketään tuohon solakkaan
kaleeriorjaan verrattavaa, ei milloinkaan tekoa, joka olisi ollut hänen
taannoisen niittotyönsä veroinen. Jusuf oli hänelle kertonut, että
mies oli kypsä hedelmä profeetan poimittavaksi, että Allahin armo oli
hänen vaiheellansa ja että häntä täytyi pitää mieleltään jo nyt kelpo
muslimina.

Kun sir Oliver sitten pestynä, hyvätuoksuisin voitein voideltuna,
valkoiseen viittaan ja turbaaniin puettuna ja sellaisena entistäänkin
pitemmältä näyttävänä saapui Asad-ed-Dinin luo, ilmoitettiin hänelle,
että jos hän tulisi liittymään profeetan huoneen uskollisiin ja
pyhittämään sen voiman ja rohkeuden, jolla Allah oli hänet varustanut,
oikean uskon puolustamiseen ja islamin vihollisten kurittamiseen, niin
häntä oli odottamassa suuri kunnia, rikkaus ja arvo.

Koko ehdotuksesta, joka esitettiin valtavan laajasti ja
runsaskäänteisesti, kuten itämailla ainakin, juurtui hänen verrattain
hämmentyneeseen mieleensä vain se lause, joka koski islamin vihollisten
kurittamista. Hän käsitti, että islamin viholliset olivat hänen
omia vihollisiansa, ja käsitti lisäksi, että he kovin kaipasivat
kuritusta, joten sen asiakseen omaksuminen oli erinomaisen kiitollinen
tehtävä. Niin hän harkitsi esitettyä ehdotusta. Hän harkitsi lisäksi,
että vaihtoehtona — jos hän kieltäytyi suorittamasta vaadittua
uskontunnustusta — oli välttämättä palaaminen kaleeriairon ääreen,
tällä kertaa muhamettilaiseen kaleeriin.

Viimeksimainitusta toimesta hän kuitenkin oli jo ehtinyt saada enemmän
kuin kyllikseen, ja koska hänet nyt oli pesty ja hänessä oli herätetty
puhtaan inhimillisen olennon normaalitunnot, hän tunsi olevansa
kykenemätön palaamaan airoon, olipa hänen rohkeutensa muuten kuinka
rajaton tahansa. Olemme nähneet, miten vaivattomasti hän oli vaihtanut
alkuperäisen tunnustuksensa katoliseen uskoon ja miten perusteellisesti
hän oli siinä pettynyt. Yhtä vaivattomasti hän nyt kääntyi
muhamettilaiseksi ja paljoa suuremmaksi hyödykseen. Kaiken muun lisäksi
hän vielä omaksui Mohammedin uskonnon eräänlaisin tuimin vakaumuksin,
joka oli kerrassaan puuttunut hänen aikaisemmasta kääntymyksestään.

Kaleeriorjana ollessaan hän, kuten näimme, johtui siihen vakaumukseen,
että kristillisyys sellaisena kuin sitä hänen aikanaan harjoitettiin,
oli inhottavaa pilkkaa, josta maailman oli mieluummin vapauduttava.
Ei ole otaksuttavaa, että tämä hänen otaksumansa johti hänet pitämään
islamia totuutena tai että hänen kääntymisensä oli muuta kuin
pinnallista. Mutta koska hänen kerran oli valittava joko soutupenkki
tai peräkansi, airo tai käyrämiekka, hän valitsi rohkeasti sen ainoan,
mikä tässä tapauksessa voi johtaa vapauteen ja elämään.

Niin hänet otettiin niiden uskollisten joukkoon, joiden huvimajat
odottavat heitä paratiisissa koskaan puuttumattomia hedelmiä kantavassa
yrttitarhassa, missä virtaa rieska, viini ja sula hunaja. Hänestä tuli
Jusufin lähin mies hänen kaleeriinsa, ja hän auttoi päällikköänsä
suunnilleen kymmenessä taistelussa niin taitavasti ja tehokkaasti,
että tuli pian kuuluisaksi Välimeren sissien joukossa. Suunnilleen
kuusi kuukautta myöhemmin, taisteltaessa Sisilian rannikolla erään
Maltan ritareille kuuluvan kaleerin kanssa, Jusuf sai voiton hetkellä
kuolettavan haavan. Hän veti tuntia myöhemmin viimeisen henkäyksensä
sir Oliverin sylissä, nimitti viimeksimainitun seuraajakseen kaleerin
päällikkönä ja teroitti kaikkien mieliin, että häntä oli ehdottomasti
toteltava, kunnes palaisivat Algieriin ja pašša ratkaisisi asian
lopullisesti.

Pašša vahvisti kuolevan veljenpoikansa määräyksen, ja niin sir
Oliver havaitsi olevansa kaleerin päällikkö. Siitä hetkestä hän oli
Oliver-Reis, mutta aivan pian hänen kuntonsa ja tuimuutensa hankkivat
hänelle lisänimen Sakr-el-Bahr, Merihaukka. Hänen maineensa kasvoi
nopeasti ja levisi pian aina kristittyjen rannikoille. Hänestä tuli
pian Asadin lähin mies, kaikkien hänen kaleeriensa toinen päällikkö,
mikä itse asiassa merkitsi, että hän oli ylipäällikkö, sillä Asad alkoi
olla vanha ja lähti yhä harvemmin merelle. Sakr-el-Bahr hyökkäili hänen
nimessään ja sijassaan, ja niin rohkeasti, taitavasti ja onnellisesti,
ettei milloinkaan palannut retkeltä tyhjin käsin.

Kaikkien mielestä oli selvää, että Allahin armo lepäsi hänen
päälaellansa ja että Allah oli valinnut hänet tuottamaan islamille
erikoista kunniaa. Asad, joka oli häntä aina kunnioittanut, alkoi
vähitellen häntä rakastaa. Kuinkapa olisikaan erinomaisen hurskas mies
menetellyt toisin, kun oli kysymyksessä henkilö, johon Allah armelias
armahtavainen oli niin ilmeisen erikoisesti kiintynyt? Kaikkien
mielipiteenä oli, että kun Asad-ed-Dinin kohtalo kerran täyttyisi,
Sakr-el-Bahrin piti tulla hänen seuraajakseen, joten Oliver-Reis
kulkisi samaa latua kuin Barbarossa, Ochiali ja muut kristityt luopiot,
joista oli tullut islamin merisissiruhtinaita.

Huolimatta eräistä vihamielisyyksistä, joita hänen nopea ylenemisensä
aiheutti ja joista pian puhumme enemmän, hänen valtansa oli yhden
ainoan kerran vaarassa raueta. Tullessaan eräänä aamuna Algierin
löyhkävään vankilaan, suunnilleen kuusi kuukautta sen jälkeen, kun oli
päässyt päälliköksi, hän löysi sieltä parikymmentä oman maansa miestä
ja käski heti avata heidän kahleensa ja päästää heidät vapaiksi.

Kutsuttuna paššan luo vastaamaan teostaan hän menetteli kopeasti,
koska mikään muu menettely ei käynyt päinsä. Hän vannoi profeetan
parran kautta, että jos hänen oli paljastettava Mohammedin miekka ja
palveltava islamia merillä, hän oli tekevä siten omalla tavallansa
ja että hänen kansalaistensa tuli säästyä tuolta miekalta. Toisaalta
hän vannoi, ettei islam joutuisi asiasta kärsimään, koska hän lupasi
jokaisen vapauttamansa englantilaisen sijaan tuoda kaksi espanjalaista,
ranskalaista, kreikkalaista tai italialaista vangiksi.

Hänen ajatukseensa suostuttiin, mutta vain sillä ehdolla, että hänen
tuli ostaa omikseen ne orjat, jotka tahtoi vapauttaa, koska vangiksi
saadut olivat valtion omaisuutta. Hankittuaan heidät omikseen hän voi
menetellä miten hyväksi näki. Niin ratkaisi viisas ja oikeamielinen
Asad syntyneen vaikeuden, ja Oliver-Reis oli kyllin älykäs ratkaisun
hyväksyäkseen.

Siitä lähtien hän osti omikseen kaikki Algieriin tuodut englantilaiset
orjat, vapautti heidät ja piti huolta siitä, että he pääsivät takaisin
kotiin. Hänen oli niinmuodoin suoritettava joka vuosi melkoinen summa,
mutta hänen rikkautensa oli nyt lisääntymässä niin nopeasti, että se
helposti kesti sellaisen veron.

Lordi Henryn kronikkaa lukiessaan voi johtua päättelemään, että sir
Oliver oli uuden elämänsä pyörteissä kerrassaan unohtanut kotimaan
tapahtumat ja rakastamansa naisen, joka oli ylen kerkeästi otaksunut
hänet veljensä surmaajaksi. Niin voisi uskoa, kunnes ehtii siihen
kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka hän kerran keksi Bisken-el-Borakin
Algieriin tuomien englantilaisten merimiesten joukossa erään
cornwallilaisen Pitt-nimisen pojan, joka oli kotoisin Helstonista ja
jonka isän hän oli tuntenut.

Hän vei nuorukaisen mukanaan hienoon palatsiinsa Bab-el-Uebin
läheisyydessä, kohteli häntä kuin kunnioitettua vierasta ja istui koko
kesäisen yön keskustellen hänen kanssaan, kysellen häneltä erinäisiä
henkilöitä koskevia seikkoja ja siten vähitellen houkutellen hänet
kertomaan, mitä kaikkea kotiseudulla oli tapahtunut niiden kahden
vuoden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän itse oli sieltä
poistunut. Tästä kertomuksesta saamme sen vaikutelman, että luopio oli
joutunut kipeän kaipauksen, tuiman koti-ikävän valtaan ja yritti sitä
lieventää loputtomilla kyselyillään. Cornwallilainen nuorukainen oli
herättänyt hänen mielessään tuskallisen muiston menneisyydestä, jolle
hän oli kääntänyt selkänsä muuttuessaan muslimiksi ja merirosvoksi.

Ainoa mahdollinen päätelmä on se, että noina kesäisen yön hetkinä hänen
mielessään liikkui katumus ja hurja kaipaus päästä takaisin. Rosamund
tulisi avaamaan hänelle jälleen sen oven, jonka hän oli onnettomuuden
ahdistamana paukahduttanut kiinni. Sir Oliver uskoi hänen varmaan niin
menettelevän, kunhan saisi tietää totuuden. Ja eihän nyt ollut enää
minkäänlaista syytä salata totuutta, suojella edelleen pelkurimaista
velipuolta, jota hän oli oppinut vihaamaan yhtä tuimasti kuin oli häntä
ennen rakastanut.

Hän sepitti salaa pitkän kirjeen kertoen siinä kaikki, mitä
hänelle oli tapahtunut siitä lähtien, kun hänet oli ryöstetty,
ja kertoen täyden totuuden siitä ja siihen johtaneesta teosta.
Hänen kronikkansa sepittäjän mielestä tämän kirjeen olisi pitänyt
voida liikuttaa kyyneliin kivenkin. Sitäpaitsi se ei ollut pelkkää
kiihkeätä viattomuuden vakuuttelua tai perustelemattomien veljeä
koskevien syytösten esittämistä. Siinä mainittiin Rosamundille
todistuskappaleista, joiden täytyi hälventää kaikki epäilykset.
Siinä kerrottiin master Bainen laatimasta ja papin todistamasta
pergamentista, joka asiakirja oli jätettävä hänelle kirjeen ohella.
Sitäpaitsi Rosamundia kehoitettiin vakuuttautumaan asiakirjan
aitoudesta tiedustamalla asianlaitaa master Bainelta itseltään. Vihdoin
pyydettiin häntä esittämään koko asian kuningattarelle ja siten
turvaamaan sir Oliverille vapauden palata Englantiin tarvitsematta
pelätä joutuvansa mitenkään kärsimään uskosta luopumisensa vuoksi,
johon tekoon hänen kärsimyksensä olivat hänet pakottaneet.

Hän antoi nuorelle cornwallilaiselle runsaat lahjat, jätti tuon kirjeen
hänen itsensä perille toimitettavaksi ja kertoi, kuinka hän löytäisi
asiakirjan, joka oli jätettävä sen keralla. Hän oli jättänyt tuon
arvokkaan pergamentin Penarrow'n kirjastoon ajohaukan opettamista
käsittelevän vanhan kirjan lehtien väliin, mistä se todennäköisesti oli
vieläkin löydettävissä, koska hänen veljellään ei ollut asiasta tietoa
eikä hän yleensäkään harrastanut kirjojen tutkimista. Pittin tuli
voittaa puolelleen vanha Nicholas ja saada hänen avullaan haltuunsa tuo
asiakirja, jos se vielä oli olemassa.

Sitten Sakr-el-Bahr saatteli Pittin Genuaan ja toimitti hänet siellä
englantilaiseen alukseen.

Kolme kuukautta myöhemmin hän sai vastauksen, Pittin kirjoittaman
kirjeen, joka saapui hänelle Genuan kautta — Genua oli näet
rauhallisissa suhteissa Algierin valtiaisiin ja välitti tietojen
vaihtamista kristikunnan kanssa. Pitt ilmoitti kirjeessään tehneensä
kaikki, mitä sir Oliver oli hänen tehtäväkseen määrännyt: Hän oli
vanhan palvelijan avustamana löytänyt pergamentin ja oli itse käynyt
mistress Rosamund Godolphinin luona, joka nykyjään asui sir John
Killigrew'n kartanossa Arwenackissa, ja oli jättänyt hänelle kirjeen ja
pergamentin. Kuultuaan kenen valtuuttamana hän oli saapunut mistress
Rosamund oli kuitenkin hänen nähtensä viskannut tuleen sekä kirjeen
että pergamentin ja lähettänyt hänet pois, ennenkuin hän oli ehtinyt
asiaansa esittää.

Sakr-el-Bahr vietti yön ulkona, tuoksuvassa yrttitarhassaan, ja hänen
orjansa kertoivat kauhistuneina kuulleensa hänen nyyhkyttävän ja
itkevän. Jos hänen sydämensä tosiaankin itki, se tapahtui viimeisen
kerran; siitä pitäen hän oli entistä tutkimattomampi, armottomampi,
julmempi ja ivallisempi, eikä sen päivän jälkeen huolinut enää
vapauttaa yhtäkään englantilaista orjaa. Hänen sydämensä oli muuttunut
kivikovaksi.

Niin kului viisi vuotta siitä kevätillasta, jolloin hän oli joutunut
Jasper Leigh'n satimeen, ja hänen maineensa levisi, hänen nimensä
muuttui merten kauhuksi, ja laivastoja lähti vesille Maltasta,
Napolista ja Veneziasta tehdäkseen loppua hänestä ja hänen armottomasta
merisissitoimestaan. Mutta Allah varjeli häntä, ja Sakr-el-Bahr ei
käynyt milloinkaan taisteluun tempaamatta voittoa islamin käyrille
miekoille.

Tämän viidennen vuoden keväänä saapui hänelle toinen kirje
cornwallilaiselta Pittiltä, kirje, joka osoitti, ettei kiitollisuus
ollut maailmasta hävinnyt siinä määrin kuin hän oli otaksunut, sillä
nuorukainen, jonka hän oli vapauttanut orjuudesta, kirjoitti hänelle
pelkästä kiitollisuudesta kertoakseen eräitä häntä koskevia asioita.
Tämä kirje sai vanhan haavan vuotamaan, vieläpä enemmänkin: se iski
häneen uuden. Hän sai tietää sir John Killigrew'n pakottaneen kirjeen
lähettäjän todistamaan sir Oliverin kääntyneen muhamettilaiseksi, minkä
nojalla tuomioistuin oli julistanut hänet kuolleeksi ja määrännyt hänen
omaisuutensa perijäksi hänen velipuolensa, master Lionel Tressilianin.
Pitt sanoi olevansa sanomattoman masentunut siitä, että oli
tietämättään tullut tehneeksi sir Oliverille huonon palveluksen hänen
hyvien tekojensa korvaukseksi, ja lisäsi, että olisi mieluummin antanut
hirttää itsensä, jos olisi aavistanut, mihin hänen todistuksensa johti.

Sir Oliver oli lukenut tähän asti tuntematta mitään muuta kuin
ylenkatsetta. Mutta kirjeessä kerrottiin vielä muutakin. Siihen
sisältyi uutinen, että mistress Rosamund oli äskettäin palannut
Ranskasta, missä oli oleskellut kaksi vuotta, ja että hän tulisi
kesäkuussa menemään naimisiin sir Oliverin velipuolen Lionelin
kanssa. Kirjoittaja oli lisäksi saanut tietää, että tämän liiton
oli aikaansaanut sir John Killigrew, joka halusi nähdä Rosamundin
turvattuna, koska aikoi itse lähteä merille ja oli varustamassa hienoa
alusta matkustaakseen siinä Intiaan. Vielä mainittiin, että suunniteltu
avioliitto herätti tyydytystä laajoissa piireissä ja että sitä
pidettiin erinomaisen edullisena kummallekin suvulle, koska Penarrow'n
ja Godolphinin kartanon vierekkäiset tilukset siten liitettäisiin
toisiinsa.

Tuon luettuaan Oliver-Reis nauroi. Naimaliitto ei herättänyt
tyydytyksentunteita niinkään sinänsä kuin nähtävästi siitä syystä, että
kaksi maa-aluetta tuli yhdistettäväksi. Siinä liittyivät toisiinsa
kaksi puistoa, kaksi tilusta, kaksi kyntömaan ja metsän kappaletta, ja
asiassa mainitut henkilöt olivat ilmeisesti pelkkä satunnainen seikka.

Sitten asian pureva iva tunkeutui hänen mieleensä ja herätti siinä
suurta katkeruutta: Rosamund, joka oli hylännyt hänet pitäen häntä
veljensä murhaajana, aikoi nyt syleillä puolisonaan todellista
murhamiestä. Ja hän, tuo petollinen konna — mistä helvetin syvyyksistä
hän saikaan rohkeuden suorittaa tämän kavalan teon? — oliko hän vailla
sydäntä ja omaatuntoa, eikö hän välittänyt mitään sopivaisuudesta eikä
ollenkaan pelännyt Jumalaa?

Hän repi kirjeen kappaleiksi ja päätti poistaa asian mielestään. Pitt
oli tahtonut menetellä ystävällisesti, mutta olikin kohdellut häntä
julmasti. Kokiessaan vapautua kiduttavista mielikuvistaan Oliver lähti
merelle, kolme kaleeria mukanaan, ja kohtasi siten kaksi viikkoa
myöhemmin master Jasper Leigh'n sen espanjalaisen karakin kannella,
jonka oli vallannut Kap Spartelin luona.



Kolmas luku.

KOTIIN PÄIN.


Samana iltana oli Jasper Leigh vallatun espanjalaisen aluksen hytissä
vastapäätä Sakr-el-Bahria. Merisissin jättiläismäiset nuubialaiset
olivat hänet sinne kuljettaneet.

Sakr-el-Bahr ei ollut vielä sanonut, mitä aikoi tehdä pienelle
laivurille, ja master Leigh, joka hyvin tiesi konnuutensa, pelkäsi
pahinta ja oli viettänyt muutamia surkeita tunteja laivan keulassa
odottaen tuomiota, jonka otaksui jo langetetun.

»Asemamme on muuttunut, master Leigh, siitä kun viimeksi kohtasimme
toisemme aluksen hytissä», kuului luopion tervehdys, jonka nojalla ei
käynyt päätteleminen sitä eikä tätä.

»Epäilemättä», myönsi master Leigh. »Mutta toivon teidän muistavan,
että olin silloin ystävänne.»

»Määrätystä hinnasta», huomautti hänelle Sakr-el-Bahr. »Ja määrätystä
hinnasta voitte nähdä minut tänään ystävänänne.»

Laivurin sydäntä hykähdytti toivo. »Mainitkaa se, sir Oliver», virkkoi
hän kiihkeästi. »Jos se on minun vaivaisen voimilla suoritettavissa,
en suinkaan aio epäröidä. Orjuutta olen kokenut jo riittämiin asti»,
jatkoi hän valittaen. »Viisi pitkää vuotta, ja neljä niistä vietetty
espanjalaisilla kaleereilla, joka päivä rukoillen vain kuolemaa
vapauttajaksi. Kunhan tietäisitte, mitä olen kärsinyt.»

»Kärsimys ei ole ollut milloinkaan paremmin ansaittu, rangaistus
ei koskaan soveliaampi, oikeus ei koskaan runollisempi», virkkoi
Sakr-el-Bahr äänellä, joka sai veren hyytymään laivurin suonissa.
»Olisitte myynyt minut, miehen, joka ei ollut tehnyt teille mitään
pahaa, vaan oli kerran ollut ystävännekin — olisitte myynyt minut
orjaksi kahdestasadasta punnasta...»

»Ei, ei», huudahti toinen peloissaan, »Jumala on todistajani, etten
milloinkaan sellaista aikonut. Ettehän ole unohtanut, mitä teille
silloin sanoin tarjoutuessani kuljettamaan teidät takaisin kotimaahan.»

»Niin, määrätystä maksusta», toisti Sakr-el-Bahr. »Ja onpa onni teille,
että voitte tänään maksaa hinnan, joka siirtää tuonnemmaksi sen hetken,
jona likainen kaulanne solmii tuttavuutta hirttonuoran kanssa. Minä
tarvitsen kapteenia», lisäsi hän selitykseksi, »ja sen, mitä olisitte
viisi vuotta sitten tehnyt kahdestasadasta punnasta, saatte nyt tehdä
henkenne lunnaiksi. Mitä arvelette: tahdotteko johtaa tätä alustani
eräällä retkellä?»

»Sir», huudahti Jasper Leigh, joka tuskin voi uskoa, että siinä oli
kaikki, mitä häneltä vaadittiin, »minä johdan sen vaikka helvettiin,
jos niin vaaditte!»

»Tällä kertaa en lähde Espanjaan», vastasi Sakr-el-Bahr. »Teidän tulee
kuljettaa minut aivan samoin kuin ajattelitte tehdä viisi vuotta
sitten, Fal-joen suuhun ja laskea minut siinä rantaan. Suostutteko?»

»Suostun ja mielelläni», vastasi master Leigh hetkeäkään
viivyttelemättä.

»Minä puolestani, lupaan teille hengen ja vapauden», selitti
Sakr-el-Bahr. »Mutta älkää luulko, että Englantiin saavuttuamme
päästän teidät menemään. Teidän pitää tuoda meidät takaisin, mutta sen
tehtyänne pääsette varmaan kotiin, jos haluatte, ja voittepa saada
vielä jonkinlaisen korvauksenkin, jos palvelette minua uskollisesti.
Jos sitävastoin noudatatte elinkautista tottumustanne ja petätte minua,
niin siinä on teidän tuhonne. Alinomaisiksi henkivartijoiksenne saatte
nämä kaksi erämaan liljaa», lisäsi hän osoittaen jättiläiskokoisia
nuubialaisia, jotka seisoivat varjossa melkein näkymättöminä, vain
hampaat ja silmämunat hohdellen. Ne vartioivat teitä ja pitävät
huolen, ettei teille tapahdu mitään pahaa niin kauan kuin käyttäydytte
vilpittömästi, ja ne kuristavat teidät kuoliaaksi, jos teissä ilmenee
vähintäkään petoksen merkkiä. Saatte poistua. Olette vapaa laivalla,
mutta ette saa siitä poistua täällä enempää kuin muuallakaan, ellen
minä nimenomaan käske.»

Jasper Leigh hoiperteli ulos pitäen itseänsä onnellisempana kuin oli
voinut odottaa tai katsoi ansaitsevansa, ja nuubialaiset seurasivat
häntä liikkuen hänen jäljessään kuin suuri kaksoisvarjo.

Sakr-el-Bahrin luo tuli nyt Bisken tekemään selkoa valtauksen arvosta.
Vankeja ja alusta lukuunottamatta ei ollut saatu mitään merkittävää.
Koska alus oli ollut lähdössä pois Espanjasta, ei voinut edellyttääkään
siinä olevan mitään aarteita. Löytyi suuria ase- ja ruutivarastoja ja
vähän rahaa, mutta muuta ei mitään huomion arvoista.

Sakr-el-Bahr lausui lyhyesti hämmästyttävät käskynsä. »Siirrä vangit
johonkin kaleeriin, Bisken, ja vie itse ne Algieriin myytäviksi. Kaikki
muu jääköön laivaan, ja kaksisataa valittua sissiä lähteköön kanssani
pitkälle retkelle toimien samalla kertaa merimiehinä ja sotureina.»

»Etkö siis aiokaan palata Algieriin, Sakr-el-Bahr?»

»En vielä. Lähden nyt pitkälle matkalle. Vie terveiseni
Asad-ed-Dinille, jota Allah suojelkoon ja rakastakoon, ja sano hänelle,
että palaan suunnilleen kuuden viikon kuluttua.»

Oliver-Reisin äkkinäinen päätös herätti kaleerissa melkoista mielten
liikutusta. Merisissit eivät olleet perehtyneet avoimella merellä
purjehtimiseen, kukaan heistä ei ollut käynyt Välimerta kauempana,
vain harvat olivat olleet Kap-Spartelin tienoilla asti lännessä, ja
epäiltävää on, olisivatko he lähteneet kenenkään toisen johtajan
keralla avoimen Atlannin vaaroihin. Mutta Sakr-el-Bahr, onnen
helmalapsi, Allahin suojelema, oli johtanut heitä aina vain voittoon,
ja hänen tarvitsi vain kutsua heitä seuraamaan itseään, ja kaikki
riensivät hänen jäljessään minne ikinä hän tahtoi. Niinmuodoin ei ollut
suinkaan vaikeata löytää niitä kahtasataa muslimia, jotka hän tarvitsi
taistelevaksi miehistökseen. Pikemmin oli vaikeata rajoittaa kiihkeästi
retkelle pyrkivien luku hänen mainitsemaansa määrään.

Ei pidä otaksua sir Oliverin tällöin toimineen minkään ennaltalaaditun
suunnitelman mukaisesti. Maatessaan rantakallioilla ja katsellessaan
vastatuuleen pyrkivää kaunista alusta hän oli johtunut ajattelemaan,
että syntyisi sievä seikkailu, jos purjehtisi tuollaisessa aluksessa
Englantiin, iskisi arvaamatta kuin ukonvaaja Cornwallin rantaan ja
vaatisi tilille pelkurimaisen veljensä. Hän oli leikkinyt tuolla
kuvitelmalla, haaveellisesti, melkein kuin tuulentupaa rakentaen.
Taistelun tuoksinassa se sitten oli kerrassaan häipynyt hänen
mielestään palatakseen sinne päätöksenä, kun hän näki edessään Jasper
Leigh'n.

Laivuri ja alus yhdessä soivat hänelle kaikki välineet haaveensa
toteuttamiseen. Ei ollut ketään vastustamassa hänen tahtoansa, ei
mitään syytä, joka olisi vaatinut luopumaan tästä säälimättömästä
aikeesta. Hän saisi kenties nähdä jälleen Rosamundinkin, voisi
pakottaa hänet kuuntelemaan totuudenmukaista kertomustaan. Sitäpaitsi
oli olemassa sir John Killigrew. Hän ei ollut milloinkaan kyennyt
ratkaisemaan kysymystä, oliko sir John ollut aikaisemmin hänen
ystävänsä vai vihollisensa; mutta koska juuri sir John oli antanut
apuaan Lionelia Oliverin sijaan asetettaessa — saamalla tuomioistuimet
julistamaan Oliverin kuolleeksi sen nojalla, että laki piti luopiot
vainajina — ja koska juuri sir John oli puuhannut Lionelin ja
Rosamundin välille naimisliittoa, päätti sir Oliver käydä sir Johniakin
tervehtimässä ja selittämässä, mitä hän oikeastaan teki.

Oliver-Reis oli siihen aikaan elämän ja kuoleman herra Afrikan
rannikolla, joten hänen päätöksensä merkitsi suorituksen alkamista.
Hänessä oli kehittynyt tottumus viipymättä noudattaa jokaista haluansa,
ja tämä tottumus johti nyt hänen toimintaansa.

Hän suoritti valmistavat toimenpiteet nopeasti, ja seuraavana aamuna
espanjalainen alus — sen nimi oli aikaisemmin ollut _Nuestra Señora de
las Llagas_, mutta tämä nimi oli huolellisesti poistettu — pullisti
purjeensa ja suuntautui aavalle Atlannille, johtajanaan kapteeni Jasper
Leigh. Bisken-el-Borakin komennettavina olevat kaleerit painuivat
hitaasti itäänpäin kohti Algieria, liikkuen lähellä rannikkoa, kuten
oli merisissien tapa.

Tuuli suosi Oliveria siinä määrin, että kymmenen päivän kuluttua siitä,
kun oli kuljettu Kap Vincentin ohi, alkoi häämöttää edessä Lizard-niemi.



Neljäs luku.

RETKI.


Fal-joen suulla, Smithickin luona, niiden kukkuloiden varjossa, joita
kruunasi Arwenackin kaunis kartano, keinui ankkurissa hieno alus,
jota rakennettaessa oli käytetty taitavimpia mestareita ollenkaan
säästelemättä rahoja. Alus oli sopiva pitkien matkojen suorittamiseen,
ja jo päiväkausia oli puuhailtu varustettaessa sitä muonalla ja
ampumavaroilla, joten pienen pajan ja niiden muutamien mökkien
ympärillä, jotka tuon kalastajakylän muodostivat, nyt vallitsi tavaton
hälinä, ikäänkuin tulevien aikojen melkoisen liikkeen enteenä. Sir John
Killigrew näet näytti vihdoinkin alkavan päästä asiassa voitolle ja
saattoi ruveta perustamaan sinne uneksimaansa hienoa satamaa.

Tätä asiaintilaa oli melkoisesti edistänyt hänen ystävyytensä master
Lionel Tressilianin kanssa. Lionel oli kerrassaan luopunut sir
Oliverin vastarinnasta, jota viimeksimainitun yllytyksestä olivat
melkoisessa määrässä kannattaneet Truro ja Helston; olipa Lionel
mennyt niinkin pitkälle vastakkaiseen suuntaan, että oli kannattanut
sir Johnin parlamentille ja kuningattarelle lähettämiä anomuksia.
Varsin luonnollisena seurauksena oli, että samoinkuin sir Oliverin
tuota suunnitelmaa vastaan kohottama vastustus oli ollut Arwenackin
ja Penarrow'n välisen vihamielisyyden aiheena, samoin oli Lionelin
kannatus hänen ja sir Johnin välille syntyneen vankan ystävyyden
juurena.

Jos Lionelilta puuttuikin veljen terävää älyä, hän korvasi tuon
puutteen oveluudellaan. Hän käsitti, että vaikka Helston ja Truro
ja Tressilianin tilukset voivatkin joskus tulevaisuudessa joutua
kärsimään paljon suotuisammassa asemassa olevan sataman kehittymisestä,
ei kuitenkaan voinut niin käydä hänen eläessään; hänen asianaan oli
sillävälin saada sir John avustamaan itseään Rosamund Godolphinia
kosittaessa. Jos asia toteutuisi, niin Godolphinin kartanon maat
tulisivat hänen tiluksiinsa liitettäviksi, ja tämä heti saavutettava
varma voitto korvasi master Lionelille hyvinkin tulevaisuudessa
mahdollisesti tapahtuvan menetyksen.

Olisi kuitenkin väärin otaksua, että Lionelin kosinta oli siitä lähtien
sujunut helposti ja vaivattomasti. Godolphinin kartanon valtijatar ei
osoittanut hänelle minkäänlaista suopeutta, ja saatuaan pyyntöjensä
nojalla sir Johnilta luvan seurata hänen sisartaan Ranskaan, missä
viimeksimainitun miehen oli määrä toimia Englannin lähettiläänä,
Rosamund iloitsi ennen kaikkea siitä, että vapautui mainitun kosinnan
ikävyydestä. Sir John oli hänen veljensä kuoltua jälleen tullut hänen
arvovaltaiseksi holhoojakseen.

Master Lionel elää jurotteli edelleen hänen poissaollessaan, mutta
lähti sitten hänkin Cornwallista maailmaa katselemaan sir Johnin hänen
ilokseen vakuutettua, että suunnitelma lopulta varmasti toteutuu. Hän
vietti joitakin aikoja Lontoon hovissa, missä hän ei kumminkaan näytä
kovin menestyneen, ja lähti sitten Ranskaan osoittamaan kunnioitustaan
sille naiselle, joka oli hänen sydämensä kaipauksen esineenä.

Master Lionelin vääjäämättömyys, hänen vaatimaton kosintansa, hänen
uuttera palvontansa alkoi vihdoin häivyttää pois neidon vastustusta
niinkuin pisaroina putoava vesi kuluttaa kiveä. Rosamund ei kumminkaan
voinut unohtaa, että master Lionel oli sir Oliverin veli, sen miehen
veli, jota hän oli rakastanut, ja sen miehen veli, joka oli surmannut
hänen oman veljensä. Heidän välillään oli niinmuodoin kaksi estettä:
hänen vanhan rakkautensa haamu ja Peter Godolphinin veri.

Näistä seikoista Rosamund huomautti sir Johnille palattuaan Cornwalliin
oltuaan poissa melkein kaksi vuotta. Hän huomautti tämän asiantilan
olevan syynä siihen, että hänen ja Lionel Tressilianin välinen
avioliitto oli mahdoton.

Sir John ei ollut samaa mieltä. »Kuulehan, ystäväiseni» sanoi hän,
»meidän täytyy ajatella tulevaisuuttasi. Sinä olet nyt täysi-ikäinen ja
vastaat itse teoistasi. Mutta naisen ja aatelisnaisen ei ole hyvä olla
yksinään. Niin kauan kuin minä olen elossa ja Englannissa, kaikki on
hyvin. Sinä voit viipyä täällä Arwenackissa kuinka kauan tahansa, ja
luulenpa tosiaan, että teit viisaasti poistuessa yksinäisestä kodistasi
Mutta muista, että sama yksinäisyys jälleen sinua odottaa, kun minä en
ole enää täällä.»

»Minä pitäisin yksinäisyyttä parempana kuin sitä kumppanuutta, johon
tahdotte minut pakottaa», vastasi Rosamund.

»Kiittämätöntä puhetta!» huomautti sir John »Sillä tavallako palkitset
nuoren miehen palavan kiintymyksen, hänen kärsivällisyytensä,
ystävällisyytensä ja kaiken muun?»

»Hän on Oliver Tressilianin veli», kuului vastaus.

»Eikö hän ole jo riittävästi kärsinyt senvuoksi? Eikö ole mitään määrää
sillä hinnalla, joka hänen on maksaminen veljensä synneistä? Ota muuten
huomioon, etteivät he itse asiassa ole veljeksetkään, vaan velipuolet».

»Sittenkin liian läheistä sukua», virkkoi Rosamund. »Jos tahdotte saada
minut naimisiin, pyydän teitä etsimään itselleni toisen sulhasen.»

Tuohon sir John vastasi, ettei parempaa sulhasta voinut löytää,
huomautti siitä, että tilukset sijaitsivat vieretysten ja että niiden
yhdistäminen olisi erittäin hyvä ja edullinen asia.

Sir John oli vääjäämätön, ja hänen vääjäämättömyytensä lisääntyi,
kun hän alkoi suunnitella uutta merillelähtöä. Hänen omatuntonsa ei
sallinut hänen nostaa ankkuria, ennenkuin oli saattanut Rosamundin
avioliiton suojaan, Lionel oli hänkin vääjäämätön, tyynellä, melkein
huomaamattomaksi tekeytyvällä tavallaan, joka ei milloinkaan rasittanut
Rosamundin kärsivällisyyttä ja oli niin muodoin sitäkin vaikeampi
vastustaa.

Lopulta Rosamund taipui näiden kahden miehen tahdon pakottaessa ja
teki sen niin auliisti kuin suinkin voi, päättäen poistaa sydämestään
ja ajatuksistaan sen ainoan esteen, jota oli suorastaan hävennyt
mainita sir Johnille. Asia oli se, että kaikesta huolimatta rakkaus sir
Oliveriin yhä hänessä eli. Se oli tosin masennettu, kunnes hän itsekään
ei kyennyt tuntemaan sitä siksi, mikä se todella oli. Mutta hän yllätti
itsensä usein ja ikävöiden häntä ajattelemasta, havaitsi vertaavansa
häntä veljeen, ja vaikka olikin kehoittanut sir Johnia etsimään
Lionelin sijaan jonkun toisen sulhasen, hän tiesi varsin hyvin, että
jokaisen hänen eteensä tuodun kosijan täytyi ehdottomaksi vahingokseen
alistua samaan vertailuun.

Kaikkea tuota hän piti omana virheenään. Turhaan hän vitsoi mieltänsä
muistuttelemalla, että sir Oliver oli Peterin murhaaja. Ajan kuluessa
hän huomasi puolustelevansakin entistä rakastajaansa; hän myönsi,
että Peter oli hänet tekoon pakottanut, että sir Oliver oli hänen,
Rosamundin vuoksi sietänyt Peterin toistuvia solvauksia, kunnes
hänenkin inhimillinen kärsivällisyytensä oli vihdoin jännittynyt
äärimmilleen ja hän oli toisen iskujen sietämiseen väsyneenä vihastunut
ja iskenyt vuorostaan.

Rosamund halveksi itseään tällaisten ajatustensa vuoksi, mutta ei
sittenkään voinut niistä luopua. Hän kykeni toimimaan ankarasti —
todisteena oli Oliverin Berberiasta hänelle lähettämän kirjeen tuleen
heittäminen — mutta ajatuksiaan hän ei osannut vallita, ja hänen
ajatuksensa osoittautuivat usein hänen tahtonsa kavaltajiksi. Hänen
sydämessään asui Oliveriin kohdistuva kaipaus, jota hän ei kyennyt
tukahduttamaan, ja olipa siellä se toivokin, että hän kerran tulisi
takaisin, vaikka Rosamund hyvin ymmärsi, ettei voinut sellaisesta
takaisintulosta mitään odottaa.

Lopullisesti tuon toivon kumotessaan sir John menetteli viisaammin
kuin arvasikaan. He eivät olleet Oliverin katoamisen jälkeen kuulleet
hänestä mitään, ennenkuin Pitt saapui Arwenackiin mukanaan hänen
kirjeensä ja tarinansa. He olivat kuulleet, samoinkuin kaikki muut,
merirosvosta Sakr-el-Bahrista, mutta eivät olleet suinkaan yhdistäneet
häntä Oliver Tressilianiin. Nyt, Pittin todistuksen vakuutettua heidän
samuutensa, oli helppo asia saada tuomioistuimet julistamaan hänet
kuolleeksi ja myöntämään Lionelille hänen himoitsemansa perinnön.

Tuo ei Rosamundille paljoa merkinnyt. Mutta tärkeä seikka oli, että
oikeus oli julistanut sir Oliverin kuolleeksi ja että hän tosiaankin
tulisi joutumaan siihen asemaan, jos milloinkaan palaisi Englantiin.
Se sammutti Rosamundista omituisen toivottoman ja melkein salatajuisen
toivon, että sir Oliver vielä tulisi takaisin. Niin se kenties
auttoi häntä käymään kohti sir Johnin välttämättä hänen varalleen
suunnittelemaa tulevaisuutta ja hyväksymään sen.

Hänen kihlauksensa julkaistiin, ja ellei hän ollutkaan hellästi
rakastava, niin ainakin taipuisa ja leppeä morsian. Lionel oli
tyytyväinen. Hän ei voinut hyvällä syyllä vaatia enempää asiain
tässä vaiheessa, ja hänen rohkeuttaan piti yllä se jokaisessa
rakastavaisessa elävä vakaumus, että tilaisuuden ja ajan tullen
voisi herättää vastarakkautta. Ja tunnustettava onkin, että Lionel
jo heidän kihlauksensa aikana tavallaan todisti tuon vakaumuksensa
oikeutusta. Rosamund oli ollut yksinään, ja Lionel häivytti
hänen yksinäisyyden-tuntonsa täydellisesti hänelle antautumalla;
hänen pidättyväisyytensä ja hänen varovainen, melkeinpä kavala
luikertamisensa pitkin uraa, jonka joku kömpelömpi olisi kulkenut
yhdellä hyppäyksellä, teki heidän kumppanuutensa mahdolliseksi ja
Rosamundille erinomaisen mieluisaksi. Näillä perusteilla hänen
kiintymyksensä alkoi vähitellen versoa, ja nähdessään heidät toistensa
seurassa ja erinomaisen hyvinä ystävinä sir John iloitsi viisaudestaan
ja jatkoi hienon aluksensa — _Hopeahaikaran_ — varustamista
suunniteltua matkaa varten.

Niin oli kulunut aika, kunnes oli vain viikko vihkiäisiin, ja sir
John oli nyt ylen kärsimätön. Vihkiäiskellojen piti olla hänen
lähtömerkkinään: niiden vaiettua piti _Hopeahaikaran_ levittää
purjeensa.

Oli kesäkuun ensimmäisen päivän iltapuoli; iltakellojen ääni oli
häipynyt ilmoilta, ja kynttilöitä sytytettiin Arwenackin suureen
ruokasaliin, missä hääseuran oli määrä nauttia illallista. Seura
oli vähälukuinen. Siihen kuuluivat vain sir John, Rosamund ja
Lionel, joka oli viipynyt talossa sen päivän, sekä lordi Henry Goade
— kronikoitsijamme — kuningattaren käskynhaltija Cornwallissa,
puolisoineen. Viimeksimainitut olivat sir Johnin vieraina ja heidän
piti jäädä vielä viikoksi Arwenackiin voidakseen kunnioittaa
läsnäolollaan tulevia häitä.

Talossa vallitsi vilkas liike, koska oli varustettava matkaan sir
Johnia ja hänen holhokkiansa, jälkimmäistä avioliittoon, edellistä
tuntemattomille merille. Tornikammiossa oli tusinan verran
ompelijattaria neulomassa morsiamen kapioita samaisen Sally Pentreathin
johdolla, joka oli yhtä innokkaasti varustanut kapalovaatteita
Rosamundia tähän maailmaan odotettaessa.

Samana hetkenä, jona sir John vei vieraansa pöytään, sir Oliver
Tressilian astui maihin tuskin peninkulman päässä.

Hän oli pitänyt viisaampana olla kiertämättä Pendennis Pointia ja oli
laskenut ankkurin tuon niemen länsipuolella Swanpoolin lahdessa, illan
varjojen tihentyessä. Hän oli laskenut vesille kaksi laivavenhettä
ja oli kuljettanut maihin suunnilleen kolmekymmentä miestä. Venheet
olivat suorittaneet matkan vielä kaksi kertaa, kunnes sata merisissiä
seisoi rivissä vieraalla rannalla. Toinen sata jätettiin alukseen
sitä vartioimaan. Hän otti niin suuren määrän miehiä retkelle, jonka
olisi voinut suorittaa neljänneksellä tuosta määrästä, jotta ehdoton
enemmistö tekisi turhan verenvuodatuksen tarpeettomaksi.

Kenenkään näkemättä hän johti heidät rinnettä ylöspäin kohti Arwenackia
nyt jo pimeänä iltahetkenä. Kotimaan kamaralla asteleminen oli saada
kyynelet nousemaan hänen silmiinsä. Kuinka tuttu olikaan se polku, jota
hän empimättä kulki, kuinka tuttu jokainen pensas ja kivi, jonka ohi
hän kulki äänettömän joukkonsa seuratessa hänen kintereillään. Kukapa
olisi osannut sanoa hänen näin palaavan? Kukapa olisi silloin, kun hän
oli nuoruudessaan temmeltänyt täällä koirineen ja lintuluikkuineen,
arvannut, että hän kerran hiipisi yön hetkenä yli näiden rantasärkkien
johtaen uskottomien laumaa hyökkäykseen sir John Killigrew'n kartanoa
vastaan?

Tuollaiset ajatukset herättivät hänessä heikkoutta, mutta hän toipui
kohta ajatellessaan jälleen kaikkea viattomasti kärsimäänsä ja kaikkea
sitä, mitä oli tullut kostamaan.

Ensin Arwenackiin sir Johnin ja Rosamundin luo pakottamaan heitä
vihdoinkin kuulemaan totuutta ja sitten

Penarrow’n kartanoon vaatimaan tilille Lionelia. Sellainen oli
suunnitelma, joka lämmitti häntä, voitti hänen heikkoutensa ja kannusti
häntä auttamattomasti eteen- ja ylöspäin kukkulan huipulla sijaitsevaa
linnoitettua kartanoa kohti.

Jykevä raudoitettu portti oli kiinni, kuten hän oli edellyttänytkin
näin myöhäisenä hetkenä. Hän koputti, ja kohta avautui sivuportti ja
tuli näkyviin lyhty. Samassa lyhty sinkosi syrjään, ja sir Oliver
hyppäsi pihalle. Tarttuen portinvartijan kurkkuun hän esti miestä
mitään virkkaamasta ja antoi hänet miestensä haltuun, jotka heti
pistivät kapulan hänen suuhunsa.

Sitten he kulkivat äänettöminä sivuportin mustasta aukosta avaralle
pääkäytävälle. Sir Oliver johti heitä melkein juoksujalkaa kohti
korkeita ikkunoita, joista virtaava kultainen valo näytti kutsuen
heille vilkkuvan.

Eteishallissa kohtaamiansa palvelijoita he käsittelivät yhtä nopeasti
ja äänettömästi kuin portinvartijaa, ja heidän liikkeensä olivat niin
joutuisat ja varovaiset, ettei sir John vieraineen aavistanutkaan hänen
tuloansa, ennenkuin ruokasalin ovi temmattiin äkkiä auki.

Heidän eteensä avautuva näky sai heidät hetkeksi sanattoman
hämmästyksen ja hämmingin valtaan. Lordi Henry kertoo aluksi
otaksuneensa kysymyksessä olevan jonkin naamioilveen, jonkin
yllätyksen, jonka olivat morsiusparille valmistaneet sir Johnin
alustalaiset tai Smithickin ja Penycumwickin asujaimet, ja kertoo
lisäksi saaneensa tuohon otaksumaan tukea siitä seikasta, ettei
huoneeseen tunkeutuneiden muukalaisten laumassa näkynyt välkkyvän
ainoatakaan asetta. Vaikka he näet saapuivatkin täysissä varuksissa,
olivat kaikki aseet piilossa, johtajan käskystä. Mitä oli tehtävä,
oli tehtävä paljain käsin ja verta vuodattamatta. Sellainen oli
Sakr-el-Bahrin määräys, ja Sakr-el-Bahrin sanaa oli toteltava.

Hän itse seisoi etumaisena noiden ruskeapintaisten miesten joukossa,
joiden vaatteissa nähtiin kaikki sateenkaaren värit ja joiden päitä
peittivät erilaisin vivahduksin hohtelevat turbaanit. Hän silmäili
pöytäseuraa kiukkuisen äänettömästi, ja ylen hämmästynyt seura katseli
tuota turbaanipäistä jättiläistä, jonka käskevät kasvot olivat
tummuneet mahonginvärisiksi, jolla oli musta kaksijakoinen parta ja
mustain kulmakarvojen alta teräksenä välkkyvät omituisen vaaleat silmät.

Niin oltiin hetkinen aivan hiljaa, ja sitten vaipui Lionel Tressilian
syvään huoaten taaksepäin tuolissaan ikäänkuin siihen menehtyen.

Agaattisilmät suuntasivat häneen tuiman katseensa armottomasti
hymyillen.

»Huomaan ainakin sinun minut tuntevan», virkkoi Sakr-el-Bahr syvällä
äänellään. »Olinkin varma siitä, että veljenrakkaus kykenisi katsomaan
ajan ja vaatetuksen luomain muutosten läpi.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen laihoihin mustanpuhuviin
kasvoihinsa levisi syvä puna ja hänen huulilleen kohosi kirous.
Rosamund istui yhä kuin kauhun hyytämänä katsellen sir Oliveria
avartunein silmin, käsien kouristuksentapaisesti puristaessa
pöydänkantta. Hekin tunsivat hänet nyt ja käsittivät, ettei ollut
kysymyksessä mikään naamioilve. Sir John arvasi heti, että jotakin
kaameata oli tapahtumassa, mutta ei voinut arvata, mitä tuo jokin oli.
Berberian merisissit kävivät nyt ensimmäistä, kertaa Englannissa.
Heidän kuuluisa retkensä Irlannin Baltimoreen tapahtui vasta
suunnilleen kolmekymmentä vuotta myöhemmin.

»Sir Oliver Tressilian!» huudahti Killigrew, ja lordi Henry Goade
toisti kaikuna »Sir Oliver Tressilian» lisäten: »Totisesti!»

»Ei sir Oliver Tressilian», kuului vastaus, »vaan Sakr-el-Bahr,
merten vitsaus, kristikunnan kauhu, se hurja merisissi, joksi
teidän valheenne, ahneutenne ja vääryytenne ovat tehneet entisen
cornwallilaisen aatelismiehen.» Hänen syyttävä eleensä koski heitä
kaikkia. »Nyt näette minut tässä merihaukkoineni esittämässä jo aikoja
sitten maksettavaksi eräytynyttä laskua.»

Omia näkemiään kuvaillen lordi Henry sitten kertoo, kuinka sir John
hyppäsi sieppaamaan seinältä asetta, kuinka Sakr-el-Bahr haukahti
yhden ainoan arabiankielisen sanan ja kuinka tuon sanan kuultuaan
puoli tusinaa hänen notkeita neekereitään kävi kiinni sir Johniin kuin
vinttikoirat jänikseen ja painoi hänet permantoon.

Lady Henry kiljaisi; hänen miehensä ei näytä tehneen mitään, tai
pakottaa vaatimattomuus häntä olemaan asiasta mitään mainitsematta.
Rosamund, jonka huulistakin oli veri väistynyt, katseli häntä yhä;
Lionel kauhun valtaamana peitti kasvonsa käsiinsä. Kaikki odottivat
näkevänsä jonkin kaamean verityön tulevan suoritetuksi kylmästi ja
tunteettomasti kuin kukolta niskoja nurin väännettäessä. Mutta mitään
sellaista ei tapahtunut. Merisissit vain käänsivät sir Johnin suulleen,
vetivät hänen ranteensa selkäpuolelle ja sitoivat ne. Tehtyään tuon
nopeasti, äänettömästi ja taitavasti he jättivät hänet.

Sakr-el-Bahr katseli heidän työtään kiukkuisesti hymyilevin silmin.
Kun se oli tehty, hän virkkoi jälleen jotakin osoittaen Lionelia, joka
hypähti seisaalleen äkkinäisen kauhun vallassa, hurjasti kiljaisten.
Notkeat ruskeat käsivarret ympäröivät hänet kuin joukko käärmeitä. Hän
kohosi voimattomana ilmaan ja hänet kannettiin pois. Hetkisen hän oli
turbaanipäisen veljensä välittömässä läheisyydessä. Luopion silmät
iskivät noihin kalpeihin, kauhunjäykistämiin kasvoihin kuin kaksi
tikaria. Sitten hän harkiten ja muslimien tapaa noudattaen sylki niihin.

»Pois!» ärjäisi hän, eteishallissa olevat merisissit antoivat tietä, ja
Lionel häipyi huoneessa olevien näkyvistä.

»Mitä murhatyötä suunnittelettekaan?» huudahti sir John vääjäämättä.
Hän oli noussut ja seisoi vihaisen arvokkaana siteissään.

»Aiotteko murhata oman veljenne samoinkuin minun veljeni?» kysyi
Rosamund puhuen nyt ensimmäisen kerran ja nousten puhuessaan; samalla
levisi vieno puna hänen kalpeihin kasvoihinsa. Hän näki sir Oliverin
värähtävän, näki ivallisen, nauttivan vihan ilmeen häviävän hänen
kasvoistaan, jotka olivat hetken aivan ilmeettömät. Sitten niihin nousi
uusi vihainen päättäväisyys. Rosamundin sanat olivat muuttaneet hänen
aikomustensa suuntaa. Ne saivat hänet synkän, tuiman raivon valtaan.
Ne vaiensivat selitykset, joita hän oli tullut antamaan; hän halveksi
lausua niitä tuon häväistyksen jälkeen.

»Näyttää siltä, että rakastatte tuota — penikkaa, tuota, joka oli
aikoinaan veljeni», virkkoi hän ivallisesti. »Haluaisinpa tietää,
rakastatteko häntä vielä sitten, kun paremmin häneen tutustutte. Vaikka
eihän minua nainen ja hänen rakkautensa voine mitenkään hämmästyttää.
Olen kumminkin utelias näkemään — utelias näkemään.» Hän nauroi. »Minä
aion hankkia itselleni suloisen koston. En tahdo teitä erottaa — en
juuri nyt.»

Hän siirtyi Rosamundin luo. »Tulkaa te minun kanssani, lady», käski hän
ojentaen kätensä.

Tänä hetkenä näyttää lordi Henry ryhtyneen turhiin toimiin.

»Silloin», kirjoittaa hän, »minä heittäydyin väliin suojellakseni
neitoa. 'Sinä koira', huusin minä, 'sinä joudut tästä kärsimään!'

'Kärsimään?' virkkoi hän ivaillen minua pitkällä naurullaan. 'Minä olen
jo kärsinyt. Siitä syystä olenkin täällä.'

'Ja joudut kärsimään vieläkin, sinä kirottu merirosvo!' varoitin minä.
'Joudut kärsimään tästä solvauksesta, niin totta kuin Jumala elää!'

'Joudunko?' kysyi hän erittäin tyynesti ja synkästi. 'Ja kuka minua
kurittaa, jos saan kysyä?'

'Minä, sir', ärjyin minä ankaran kiukun valtaan joutuneena.

'Sinä? ivaili hän. 'Sinäkö kävisit Merihaukan kimppuun? Sinä? Sinä
pyylevä peltopyy! Pois tieltä! Älä estä minua!'»

Lordimme kertoo sir Oliverin jälleen lausuneen lyhyen arabiankielisen
komentosanansa, jonka kuultuaan mustaihoiset sieppasivat kuningattaren
käskynhaltijan syrjään ja sitoivat hänet kiinni tuoliin.

Sir Oliver ja Rosamund seisoivat nyt vastakkain — vastakkain viiden
pitkän vuoden kuluttua, ja sir Oliver käsitti koko tuona aikana
varmasti aavistaneensa tällaisen kohtauksen joskus tulevaisuudessa
tapahtuvan.

»Tule, lady», käski hän ankarasti.

Rosamund katseli häntä hetkisen, syvät siniset ja kirkkaat silmät vihaa
ja inhoa uhkuen. Sitten hän tempasi salamannopeasti pöydältä veitsen
ja yritti iskeä sen hänen sydämeensä. Mutta sir Oliverin käsi oli yhtä
sukkela, se tarttui hänen ranteeseensa, ja veitsi putosi kilisten
permannolle tyhjin toimin.

Rosamund huokasi väristen, siten ilmaisten samalla kertaa omaan
tekoonsa ja häntä pitelevään mieheen kohdistuvat inhontunteensa.
Tuo kauhu kasvoi yhä, kunnes valtasi hänet kerrassaan ja hän vaipui
pyörtyneenä sir Oliverin rintaa vasten.

Sir Oliverin kädet kiertyivät vaistomaisesti hänen ympärilleen, ja
niin hän piteli häntä hetken palauttaen mieleensä aikaa, jolloin hän
oli viimeksi nojannut hänen rintaansa eräänä iltana enemmän kuin
viisi vuotta sitten Godolphinin kartanon harmaan seinämuurin varjossa
virran yläpuolella. Kuka profeetta olisikaan kyennyt hänelle sanomaan,
että seuraavalla kerralla asiat olisivat näin? Kaikki oli outoa ja
uskomatonta, kuin jonkin sairaan mielen haaveunta. Mutta kaikki oli
totta, ja Rosamund oli jälleen hänen sylissään.

Hän tarttui kiinni vyötäröihin, kohotti neidon väkeville hartioilleen
kuin kevyen kantamuksen ja kääntyi lähtemään. Hänen tehtävänsä
Arwenackissa oli suoritettu — oli suoritettu enemmänkin kuin hän oli
suunnitellut, ja myöskin hieman vähemmän.

»Pois, pois!» huusi hän sisseilleen, ja niin he kiiruhtivat matkaan
yhtä nopeasti ja äänettömästi kuin olivat tulleet, kenenkään
yrittämättä äänelläänkään heitä estää.

Eteishallin ja pihan läpi virtasi heidän joukkonsa, urkeni ulos ja
alkoi kulkea pitkin kukkulan lakea ja sitten rinnettä alas rantaan,
missä heidän venheensä olivat odottamassa. Sakr-el-Bahr liikkui niin
kevyesti kuin olisi hänen olallaan makaava pyörtynyt nainen ollut vain
hartioille heitetty viitta. Hänen edellään kulki puoli tusinaa hänen
miehiänsä kantaen hänen sidottua veljeään, jolla oli kapula suussa.

Oliver pysähtyi yhden ainoan kerran, ennenkuin he laskeutuivat
Arwenackin kukkuloilta. Hän pysähtyi katselemaan kimaltelevan veden
yli kohti puita, jotka peittivät Penarrow'n hänen näkyvistään. Kuten
tiedämme, oli hänen tarkoituksensa ollut käydä kotona. Mutta käynti
oli nyt tarpeeton, ja hän tunsi mielessään pistävää pettymystä, himoa
päästä näkemään jälleen kotiansa. Hänen ajatustensa suunta kuitenkin
muuttui, sillä samassa saapui kaksi hänen upseeriansa, Othmani ja Ali,
jotka olivat toisilleen kuiskutelleet. Hänet saavutettuaan Othmani
laski kätensä hänen käsivarrelleen ja viittasi kohti Smithickistä ja
Penycumwickista vilkkuvia valoja.

»Herra», huudahti hän, »tuolla on varmaan poikia ja tyttöjä, joista
saisimme oivat hinnat orjatorillamme.

»Epäilemättä», virkkoi Sakr-el-Bahr tuskin häntä kuunnellen, melkein
kokonaan antautuneena kaipauksensa valtaan.

»Mitäpä, jos ottaisin viisikymmentä oikeauskoista ja tekisin sinne
retken? Se olisi helppo asia, sillä he eivät varmaankaan aavista meidän
täälläoloamme.»

Sakr-el-Bahr heräsi mietteistään. »Othmani», sanoi hän, »oletko
mieletön, oikea mielettömien isä! Pitäisihän sinun muuten jo tietää,
että ne, jotka kuuluvat omaan heimooni, siihen maahan, josta olen
kotoisin, ovat minulle pyhät. Täältä me emme ota enempää orjia kuin
meillä jo on. Eteenpäin siis, Allahin nimessä!»

Mutta Othmani ei vaiennut vieläkään. »Eikö siis tämän tuntemattomien
merten yli kaukaiseen uskottomien maahan tekemämme retken korvauksena
ole mikään muu kuin nämä kaksi vankia? Onko tällainen retki
Sakr-el-Bahrin arvoinen?»

»Jätä se asia Sakr-el-Bahrin päätettäväksi», kuului lyhyt vastaus.

»Mutta ottakaa huomioon, herra, vielä eräs toinen seikka. Kuinka
tulee paššamme, kuuluisa Asad-ed-Din, sinua tervehtimään, jos palaat
tuoden näin laihan saaliin? Millaisia kysymyksiä hän tulee sinulle
esittämään, ja mitä tulet sinä vastaamaan saatettuasi kaikkien näiden
oikeauskoisten hengen vaaranalaiseksi merillä näin pienen voiton
vuoksi?»

»Kysyköön hän, mitä tahtoo; minä vastaan hänelle, mitä tahdon, Allahin
mieleenjohdatuksen mukaan. Eteenpäin, sanon minä!»

Niin mentiin eteenpäin, Sakr-el-Bahr tajuamatta paljoakaan muuta kuin
olkapäällä lepäävän ruumiin lämmön, ja rajun tunteittenkuohun vuoksi
tietämättä sitäkään, kiihtikö tuo häntä rakkauteen vai vihaan.

He saapuivat rannalle ja alukseen, jota ei vieläkään ollut kukaan
huomannut. Tuuli oli raikas, ja he lähtivät heti matkaan. Auringon
laskiessa heistä ei näkynyt enempää merkkiä kuin oli näkynyt
auringon noustessa, ei ollut parempaa tietoa heidän meno- kuin
tuloreitistäänkään. Oli kuin he olisivat pudonneet pilvistä iltahetkenä
Cornwallin rannalle, ja ainoastaan heidän nopeiden, hiljaisten
askeltensa jälki, ainoastaan Rosamundin ja Lionelin poissaolo osoitti,
ettei asia ollut vain sen näkijöiden unta.

Sakr-el-Bahr sijoitti Rosamundin laivan perässä olevaan hyttiin pitäen
huolta siitä, että käytävään johtava ovi oli suljettuna. Lionelin
hän oli käskenyt sulkea pimeään komeroon kannen alle ajattelemaan
osakseen tullutta rangaistusta, kunnes hänen veljensä ratkaisisi hänen
kohtalonsa — siinä suhteessa luopiomme näet ei ollut vielä tehnyt
päätöstä.

Hän itse makasi sinä yönä tähtien alla ja ajatteli monia asioita. Eräs
niistä, jolla on jonkinlainen merkitys tarinassamme, joskaan se ei
luultavasti ollut hänen ajatuksissaan ollenkaan huomattavalla sijalla,
oli Othmanin lausumien sanojen aiheuttama. Kuinka tulisi tosiaankin
Asad häntä tervehtimään, jos hän palaisi Algieriin voimatta näyttää
tämän pitkän ja kaksi sataa oikeauskoista soturia vaaraan saattaneen
retken tuloksena muuta kuin kaksi vankia, jotka hän sitäpaitsi aikoi
pitää itse? Kuinka tulisivatkaan käyttämään asiaa hyväkseen hänen
algierilaiset vihamiehensä ja Asadin sisilialainen puoliso, joka vihasi
häntä niin kiihkeästi kuin voi vihata ainoastaan se, jonka kaunaa
kasvattaa kateuden hedelmällinen maaperä?

Tuo lienee kannustanut häntä viileänä aamuhetkenä erittäin uskallettuun
ja hurjaan yritykseen, jonka sallimus lähetti hänen tielleen
korkeamastoisen, kotimatkalla olevan hollantilaisen aluksen muodossa.
Hän kävi ajamaan sitä takaa, vaikka tiesi, etteivät hänen sissinsä
olleet perehtyneet tällaiseen taisteluun ja että he olisivat epäröineet
siihen käydä kenenkään toisen johdossa. Mutta Sakr-el-Bahrin tähti oli
tähti, joka ei milloinkaan johtanut muuhun kuin voittoon, ja heidän
luottamuksensa häneen, Allahin peitseen, voitti kaikki epäilykset,
joita vieraassa aluksessa ja tuntemattomalla merellä oleminen saattoi
heihin luoda.

Lordi kuvailee tätä taistelua erittäin seikkaperäisesti Jasper Leigh'n
hänelle kertomien yksityiskohtain nojalla. Se ei kuitenkaan eroa
missään tärkeässä kohdassa muista meritaisteluista, ja tarkoitukseni
ei ole rasittaa teitä sellaisilla kertomuksilla. Riittää, kun
sanon, että taistelu oli jäykkä ja tuima, että molemmat taistelevat
puolet menettivät paljon miehiä ja että tykit näyttelivät siinä
vähäpätöistä osaa, koska Sakr-el-Bahr, miestensä laadun tuntien,
kiiruhti viemään heitä käsikähmään. Hän pääsi tietenkin voitolle, kuten
hänen aina täytyi välttämättä päästä voitolle persoonallisuutensa
ja henkilökohtaisen esimerkkinsä nojalla. Hän hyökkäsi ensimmäisenä
hollantilaiseen alukseen, rautapaita yllään ja suurta käyrämiekkaansa
heiluttaen, ja hänen miehensä riensivät hänen jäljessään huutaen hänen
nimeään ja Allahin nimeä yhtaikaa.

Hän hyökkäsi aina niin tuimasti, että sama kiihko tarttui hänen
seuraajiinsakin. Niin kävi tälläkin kertaa, ja ovela hollantilainen
tuli huomaamaan, että tämä pakanajoukko oli yksi ruumis, jonka aivoina
ja sieluna oli hän. He kävivät joukoittain kiivaasti hänen kimppuunsa
tahtoen iskeä hänet maahan, maksoi mitä maksoi, melkein vaistomaisesti
arvaten, että jos hän kaatuisi, voitto voisi helposti olla heidän.
Ja lopulta he onnistuivatkin. Hollantilaisen peitsi mursi muutamia
hänen rautapaitansa silmukoita iskien häneen lihahaavan, joka häneltä
itseltään jäi huomaamatta taistelun tuoksinassa; hollantilainen
miekka keksi siten syntyneen murtuman ja kaatoi hänet verta vuotavana
kannelle. Mutta hän hoiperteli seisaalleen, koska tiesi yhtä hyvin kuin
hekin kaiken olevan mennyttä, jos hän kaatuisi.

Aseenaan lyhyt kirves, jonka oli löytänyt kannelta siihen kaatuessaan,
hän raivasi itselleen tien laivankaiteen luo, nojasi siihen selkänsä
ja innosti miehiään kähein äänin, aavemaisen kalpeana ja haavasta
virtaavan veren tahrimana, kunnes voitto oli heidän — ja niin kävi
onneksi varsin pian. Ja sitten, ikäänkuin häntä olisi tukenut enää vain
hänen tahdonvoimansa, hän lyykähti kaidepuun viereen kasaantuneiden
kaatuneiden ja haavoittuneiden joukkoon.

Hänen sissinsä kantoivat murheen murtamina hänet takaisin omaan
alukseen. Jos hän kuolisi, niin heidän voittonsa olisi tosiaankin
mitätön. He laskivat hänet vuoteelle, joka oli sijoitettu laivan
keskiosaan, jottei keinunta liiaksi tuntuisi. Maurilainen välskäri
tuli häntä hoitamaan ja sanoi haavan vaaralliseksi, mutta ei niin
vaaralliseksi, että oli luovuttava kaikesta toivosta.

Tuo lausunto tyynnytti sissien mieltä siinä määrin kuin he toivoivat.
Suuri puutarhuri ei suinkaan voinut vielä poimia niin tuoksuvaa kukkaa
Allahin yrttitarhasta. Armahtavaisen täytyi säästää Sakr-el-Bahria
tuottamaan islamille yhä enemmän kunniaa.

He olivat kuitenkin ehtineet Gibraltarin salmeen, ennenkuin hänen
kuumeensa alkoi vähentyä ja hän tuli täysin tajuihinsa saadakseen
kuulla sen uhkarohkean taistelun loppuvaiheista, johon hän oli nämä
profeetan lapset johtanut.

Othmani kertoi hänelle hollantilaisen aluksen uivan heidän
vanavedessään, Alin ja muutamien muiden olevan sen kannella ja ohjaavan
sitä karakin jäljessä, jota yhä johti kristitty koira Jasper Leigh.
Kuultuaan saaliin arvon, saatuaan tietää, että lukuunottamatta kannen
alle suljettuja sataa hyvärakenteista miestä, jotka voitiin myydä
orjiksi markkinoilla, oli lastina kultaa ja hopeaa, helmiä, ambraa,
mausteita ja norsunluuta, puhumattakaan sellaisista vähäpätöisemmistä
tavaroista kuin upeista silkkivalmisteista, joiden vertaisia ei
ole milloinkaan merillä nähty, Sakr-el-Bahr käsitti, ettei hänen
vuodattamansa veri ollut mennyt hukkaan.

Kunhan hän ehtisi Algieriin mukanaan nämä kaksi alusta, jotka oli
vallattu Allahin ja hänen profeettansa nimessä ja joista toinen oli
rikasta lastia kuljettava kauppalaiva, uiva aarrekammio, niin hänen
ei tarvitsisi paljoakaan pelätä, mitä hänen vihamiehensä ja viekas
sisilialainen nainen olivat hänen poissaollessaan häntä vastaan
juonitelleet.

Sitten hän tiedusteli, kuinka oli englantilaisten vankien laita, ja
hänelle kerrottiin Othmanin ottaneen heidät hoitoonsa ja jatkaneen
Sakr-el-Bahrin itsensä heille alun pitäen määräämää kohtelua.

Sakr-el-Bahr oli tyytyväinen ja vaipui hyvään, parantavaan uneen
hänen seuralaistensa yläkansilla kiittäessä Allahia, armahtavaista
armeliasta, tuomiopäivän herraa, joka yksin on kaikkiviisas ja
kaikkitietävä.



Viides luku.

USKON JALOPEURA.


Asad-ed-Din, uskon jalopeura, Algierin pašša, käyskeli viileänä
iltahetkenä Kasbahin yrttitarhassa kaupungin yläpuolelle kohoavilla
kukkuloilla, ja hänen vieressään kulki keimailevin askelin Fenzileh,
hänen puolisonsa, hänen haareminsa ensimmäinen nainen, jonka hän oli
kahdeksantoista vuotta sitten kantanut voimakkailla käsivarsillaan
Messinan-salmen rannalla sijaitsevasta valkoiseksi sivutusta pienestä
kaupungista, miestensä vallattua sen.

Fenzileh oli niinä kauan sitten menneinä päivinä solakka
kuusitoistavuotias tyttö ja oli suostunut valittelematta tummapintaisen
ryöstäjänsä syliin. Nyt, neljänneljättä vuoden iällä, hän oli yhä vielä
kaunis, jopa kauniimpikin kuin ensi kerran sytyttäessään Asad-Reisin
— kuuluisan Ali-paššan kapteenin — intohimon lieskan. Hänen runsaissa
mustissa palmikoissaan hohteli punaista, hänen hipiänsä oli pehmeä ja
läpikuultoinen ja helmenhohtoinen, silmät olivat suuret, kullanruskeat,
synkin liekein hehkuvat, huulet täyteläiset ja aistilliset. Hän oli
pitkä, ja hänen vartaloansa olisi Euroopassa sanottu moitteettomaksi,
mikä merkitsi, että hän itämaisen aistin arvostelemana oli hieman
liian hoikka. Hän asteli miehensä vieressä keinahtavin, riutuvaa suloa
ilmaisevin askelin, hiljaa liikutellen kamelikurjensulista tehtyä
viuhkaansa. Hänellä ei ollut harsoa, hänen epäsoveliaana tapanaan
näet oli kulkea paljain kasvoin liiankin usein. Se oli kaikkein
vähäpätöisin niistä monista uskottomien tavoista, jotka olivat hänessä
säilyneet hänen islamin uskoon käännyttyään — Asad, joka oli suorastaan
yltiöhurskas, oli vaatinut häntä kääntymään, ennenkuin suostui
tunnustamaan hänet puolisokseen.

Asad-ed-Din oli havainnut hänet puolisoksi, jollaista ei varmaankaan
olisi löytänyt omasta maastaan, naiseksi, joka ei tyytynyt olemaan vain
hänen lelunansa, joutohetkien huvina, vaan puuttui asioihin, vaati ja
sai luotettavia tiedonantoja ja vaikutti häneen suunnilleen niinkuin
eurooppalaisen ruhtinaan puoliso voi vaikuttaa mieheensä. Ollessaan
vielä hänen kypsyvän kauneutensa lumoissa Asad-ed-Din oli varsin
mielellään siihen suostunut, ja myöhemmin, kun hän olisi mielellään
torjunut vaimon asioihin-kajoamisen, oli liian myöhäistä: Fenzileh oli
saanut ohjakset lujasti käsiinsä, ja Asad ei ollut paremmassa asemassa
kuin moni eurooppalainen aviomies — luonnoton ja häpeällinen olotila
profeetan huoneen paššalle.

Fenzileh puolestaan ei ollut kaiken vaaran ulkopuolella: jos näet
taakka alkaisi tuntua hänen herrastaan liian rasittavalta, niin hänellä
oli lyhyt ja helppo keino siitä vapautua. Ei pidä luulla, että Fenzileh
oli kyllin typerä ollakseen tuota käsittämättä. Hän käsitti sen
täydellisesti, mutta hänen sisilialainen mielensä oli häikäilemättömän
uskalias; se pelottomuus, jonka nojalla hän oli kyennyt voittamaan
muslimin vaimona ennenkuulumattoman vaikutusvallan, pakotti häntä
säilyttämään tätä valtaansa kaikkien vaarojen uhalla.

Peloton oli hän nytkin astellessaan siinä viileässä yrttitarhassaan,
aprikoosipuiden vaaleanpunaisten ja valkoisten ja granaattiomenapuiden
helakanpunaisten kukkien alla ja läpi oranssilehtojen, missä kultaiset
hedelmät heloittivat tummanviheriässä lehvistössä. Hän teki alinomaista
työtänsä, myrkytti herransa mieltä Sakr-el-Bahria vastaan uhmaten
äidin-mustasukkaisuuden tunnossa kaikkia sellaisen menettelyn vaaroja,
täysin tietäen, kuinka rakas oli Asad-ed-Dinin sydämelle poissaoleva
luopio-sissi. Juuri Asad-ed-Dinin kiintymys olikin aiheuttanut hänen
oman Sakr-el-Bahriin kohdistuvan vihansa, sillä tuo kiintymys himmensi
Asadin rakkauden omaan poikaansa ja oli saattanut liikkeelle huhun,
että Sakr-el-Bahrille oli varattu korkea kohtalo Asadin seuraajana.

»Kuule minua, oi elämäni lähde: hän käyttää sinua väärin omaksi
hyödykseen.»

»Minä kuulen», vastasi Asad nyreästi. »Ja ellei oma kuulosi olisi
heikko, olisit jo kuullut vastaukseni: sinun sanasi eivät merkitse
minulle mitään hänen tekojensa rinnalla. Sanat voivat olla pelkkiä
ajatustemme naamioita; teot ovat aina niiden ilmauksia. Se paina
mieleesi, oi Fenzileh.»

»Enkö paina mieleeni jokaista sanaasi, oi viisauden lähde?» virkkoi
Fenzileh jättäen nyt kuten monestikin miehensä epäröimään, imarteliko
hän vai ivailiko. »Ja toivoni onkin, että hänen puolestaan saavat puhua
hänen tekonsa eivätkä minun mitättömät sanani, vielä vähemmin hänen
omat sanansa.»

»Allahin pään nimessä salli siis hänen tekojensa puhua ja ole itse
vaiti.»

Kun äänensävy ja Asad-ed-Dinin kopeiden kasvojen synkkä ilme saivat
vaimon hetkeksi vaikenemaan, Asad-ed-Din kääntyi.

»Tule!» sanoi hän. »Kohta on rukoilemisen hetki.» Hän asteli takaisin
kohti Kasbahin keltaista muurirykelmää, joka kohosi tuoksuvan
yrttitarhan vihreyden yläpuolella.

Hän oli pitkä, laiha mies; hartiat olivat hieman köyristyneet vuosien
taakan alla, mutta hänen kotkan-kasvoissaan oli yhä vielä käskevä
ilme, ja nuoruuden hehku piili yhä hänen tummissa silmissään. Hän
siveli miettiessään pitkää valkoista partaansa jalokivien koristamalla
kädellään, toisella hän nojasi vaimonsa pehmeänpyöreään käsivarteen,
pikemmin tottumuksesta kuin tukea hakien, koska oli yhä vielä täysissä
voimissaan.

Korkealla taivaan sinessä heidän päittensä päällä alkoi yhtäkkiä
livertää leivonen, ja yrttitarhasta kuului kyyhkysten lempeä kujerrus
ikäänkuin kiitokseksi siitä, että nyt, auringon painuessa nopeasti
mailleen ja varjojen pidentyessä, ankara helle lieveni.

Fenzileh äännähti jälleen, sointuisammin kuin ennen, mutta lausuen
sanoja, jotka olivat täynnä pahaa, hunajaan upotettua myrkkyä.

»Ah, armas herrani, nyt olet minuun suuttunut. Voi minua! Minkätähden
en voi milloinkaan neuvoa sinua omaksi kunniaksesi niinkuin sydämeni
kehoittaa minua tekemään, vaan joudun aina kokemaan kylmyyttä!»

»Älä soimaa sitä, jota rakastan», virkkoi pašša lyhyesti. »Olenhan
sanonut sen sinulle jo riittävän usein.»

Fenzileh tuli lähemmäksi, ja hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi,
enemmän kyyhkysten hellää kujerrusta muistuttavaksi. »Enkö siis minä
rakasta sinua, oi sieluni herra? Onko koko maailmassa sydäntä, joka
uskollisemmin kuuluu sinulle? Eikö sinun elämäsi ole minun elämäni?
Enkö ole uhrannut kaikkia päiviäni tehdäkseni onnesi täydelliseksi?
Ja torjutko sinä minut synkin ilmein, jos pelkään sinun puolestasi
hiljattain saapuneen tungettelijan vuoksi?»

»Pelkäät puolestani?» toisti Asad ivallisesti nauraen. »Mitä pahaa
pelkäät minulle koituvan Sakr-el-Bahrista?»

»Mitä kaikkien uskovaisten täytyy pelätä sellaisen henkilön taholta,
joka ei ole oikea muslim, joka pitää pilkkanansa oikeata uskoa ja ottaa
sen valhepuvukseen päästäkseen etenemään.»

Asad pysähtyi ja kääntyi vihaisena hänen puoleensa: »Mädätköön kielesi,
sinä valheiden äiti!»

»Minä olen tomu sinun jaloissasi, ihana herrani, mutta en ole se, miksi
aiheettomassa vihassasi minua nimität.»

»Aiheettomassa?» virkkoi Asad. »Se ei ole aiheetonta, vaan oikeata ja
kohtuullista, kun kuulen sinun siten parjaavan häntä, jota profeetta
suojelee, joka on vääräuskoisia kohti ojennettu islamin peitsi, joka
antaa Allahin vitsauksen kohdata uskottomia frankkilaisia koiria!
Ei enempää, sanon minä! Muuten vaadin sinua todistamaan sanasi ja
maksamaan valehtelijan veroa, ellei se sinulle onnistu.»

»Pelkäisinkö koetta?» virkkoi Fenzileh ollenkaan rohkeuttaan
menettämättä. »Päinvastoin; minä vakuutan sinulle, Marzakin isälle,
että tervehtisin sitä iloisin mielin. Kuule minua. Sinä annat arvoa
teoille etkä sanoille. Sano siis, onko oikeauskoisen työtä, jos tuhlaa
varoja uskottomien orjien tähden ostamalla niitä saadakseen päästää ne
vapaiksi?»

Asad asteli vaieten eteenpäin. Tuo Sakr-el-Bahrin alkuaikoina
harrastama menettely ei ollut helposti anteeksiannettavissa. Siitä oli
aiheutunut Asadille hetkellistä ikävyyttä, ja hän oli monet kerrat
moittinut häntä siitä saaden aina saman vastauksen, sen, jonka nyt
lausui vaimolleen.

»Jokaisen vapauttamansa orjan sijaan hän toi tusinan uusia.»

»Oli paha pakko, koska hänet muuten olisi vaadittu tilille. Yritti
siten pettää oikeita muslimeja. Nuo vapauttamiset osoittavat hänen yhä
rakastavan sitä uskottomien maata, josta on kotoisin. Onko sellaisella
tunteella sijaa profeetan kuolemattoman huoneen todellisen jäsenen
sydämessä? Oletko milloinkaan huomannut minun ikävöivän Sisilian
rannikolle, josta voimallasi minut tempasit, tai olenko milloinkaan
kehoittanut sinua säästämään sisilialaisen uskottoman henkeä kaikkina
näinä vuosina, jotka olen elänyt sinua palvellen? Sellaista kaipausta
voi ilmaista ainoastaan teko, ja sellaista kaipausta ei voi olla
ihmisessä, joka on kitkenyt uskottomuuden pois sydämestään. Entä
tämä hänen retkensä meren taakse — eikö hän pannut vaaran alaiseksi
islamin periviholliselta sinun nimessäsi temmattua alusta ja sen ohella
kahdensadan oikeauskoisen henkeä? Ja minkätähden? Päästäkseen meren
toiselle puolen, kenties nähdäkseen jälleen sen epäpyhän maan, jossa on
syntynyt. Niin kertoi Bisken. Entäpä, jos hän olisi matkalla joutunut
tuhon omaksi?»

»Ainakin sinä olisit tyytyväinen, sinä ilkeyden lähde», murahti Asad.

»Nimitä minua pahoilla nimillä, oi aurinko, joka minua lämmität! Enkö
ole sinun, jotta voit käyttää ja väärinkäyttää minua mielesi mukaan?
Sirota suolaa haavoittamaasi sydämeen; koska sirottajana on sinun
kätesi, en aio valittaa. Mutta kuule minua, kuule sanojani; tai ellet
sanoista mitään välitä, välitä teoista, joita tuon hitaan havaintosi
esineiksi. Ota ne huomioon, niin sanon sinulle, rakkauteni nimessä,
vaikka käskisit minua piiskata tai minut surmata uskaliaisuudestani.»

»Nainen, kielesi on kuin läppä kellossa, jonka nuoraa nykii paholainen.
Mitä syytöksiä tahdot vielä esittää?»

»En mitään, koska vain minua ivailet kieltäen rakkautesi orjaltasi.»

»Kiitos siis Allahin», virkkoi Asad. »Tule, on rukouksen hetki!»

Hän oli kumminkin kiittänyt Allahia liian aikaisin. Vaikka Fenzileh
olikin naisen tavoin sanonut lopettaneensa, hän oli tuskin ehtinyt
vielä aloittaakaan.

»Sinulla on poika, oi Marzakin isä.»

»Niin on, oi Marzakin äiti», vastasi Asad.

»Ja pojan pitäisi saada olla isän sydämen uskottuna. Mutta Marzak on
syrjäytetty tuon vieraan nousukkaan vuoksi, tuo eilinen kristitty on
saanut sydämessäsi ja vierelläsi sen sijan, joka kuuluu Marzakille.»

»Voisiko Marzak täyttää sen sijan?» kysyi Asad. »Voisiko tuo parraton
poika johtaa miehiä niinkuin heitä johtaa Sakr-el-Bahr, tai heiluttaa
miekkaansa islamin vihollisia vastaan ja islamin levittämiseksi
niinkuin Sakr-el-Bahr lisää profeetan pyhän lain kunniaa maan päällä?»

»Jos Sakr-el-Bahr tekee niin, hän tekee sen sinun suosiostasi, herrani.
Samoin voisi tehdä Marzak, vaikka hän on vielä nuori. Sakr-el-Bahr on
vain se, miksi olet hänet tehnyt — ei enempää eikä vähempää.»

»Siinä erehdyt tosiaankin, oi erehdyksen äiti. Sakr-el-Bahr on se,
miksi Allah on hänet tehnyt. Hän on mitä Allah tahtoo. Hänestä tulee
mitä Allah tahtoo. Etkö vielä tiedä, että Allah on sitonut jokaisen
ihmisen kaulaan hänen kohtalonsa.»

Sitten valautui taivaan syvälle safiiripinnalle kultainen hohtelu
ilmoittaen auringonlaskua ja lopettaen tuon kiistan, jossa Fenzileh
ilmaisi yhtä merkillistä uskaliaisuutta kuin Asad kärsivällisyyttä.
Asad lähti nopeammin astelemaan kohti pihaa. Kultainen hohde häipyi
yhtä nopeasti kuin oli levinnyt, ja yö pimeni niin äkkiä kuin olisi
esirippu laskettu.

Seuraavassa purppuraisessa hehkussa hohtelivat pihamaata ympäröivät
muurit helmenharmaina. Orjien tummia hahmoja näkyi liikkuvan Asadin
saapuessa puutarhasta puolisonsa keralla, jonka kasvot olivat nyt
ohuen sinisen silkkihunnun verhoamat. Fenzileh vilahti nelikulmaisen
pihan yli häviten erääseen oviaukkoon muezzinin etäisen äänen samassa
valittaen rikkoessa hiljaisuutta lausuen šehadia —

»La illaha illa Allah! Wa Mohammed er-Rasuul Allah!»

Orja levitti maton, toinen piteli isoa hopeamaljaa, johon kolmas
kaatoi vettä. Peseydyttyään pašša käänsi kasvonsa kohti Mekkaa ja
vakuutti Allahin, armeliaan armahtavaisen, tuomiopäivän herran ykseyttä
muezzinin huudon kaikuessa minareetista toiseen.

Hänen noustessaan rukoilemasta kuului ulkoa nopeita askelia ja tuima
komennus. Paššan kaartin turkkilaiset janitšaarit, jotka olivat
liehuvissa mustissa pukimissaan melkein näkymättömät, lähtivät
liikkeelle komentoa totellen ottaakseen tulijoita vastaan.

Pihan pimeästä holviportista tuikahti valoa. Siellä häilyi lyhtyjä,
joiden sisässä, pienissä savilampuissa, paloi lampaantalin ruokkima
sydän. Asad odotti saadakseen kuulla, kuka oli tulossa, valkoisten
hohtavien portaiden päässä. Palatsin ovista ja ristikoista lankesi
valoa pihamaalle saaden marmoripinnat kimaltelemaan.

Kymmenkunta nuubialaista peitsimiestä saapui. He asettuivat riviin, ja
valoon astui komeavartaloinen, upeasti puettu Tsamanni, Asadin vesiiri.
Hänen jäljessään saapui eräs toinen hahmo puettuna rautapaitaan, joka
hiljaa kilahteli ja välkkyi hänen liikkuessaan.

»Rauha ja profeetan siunaus sinulle, oi voimallinen Asad!»

»Ja rauha sinulle, Tsamanni», kuului vastaus. »Tuotko uutisia?»

»Suuria ja mainehikkaita uutisia, sinä korkea! Sakr-el-Bahr on
palannut.»

»Kunnia olkoon Hänen!» huudahti pašša kädet kohotettuina, ja hänen
äänensä kuului selvästi värähtävän.

Hänen takaansa kuului hiljaisia askelia, ja oviaukkoon ilmaantui
varjo. Asad kääntyi. Turbaaniin ja kultakankaiseen kauhtanaan puettu
nuorukainen tervehti häntä portaiden ylimmältä askelmalta. Ja kun hän
sitten asteli alaspäin ja lyhtyjen valo lankesi hänen kasvoihinsa, niin
niiden hämmästyttävä valkoisuus pisti silmiin — ne olisivat voineet
olla naisen kasvot, niin hempeät ja parrattomat ne olivat.

Asad hymyili salaa valkoiseen partaansa arvaten aina valppaan äidin
lähettäneen pojan kuulemaan, kuka oli tullut ja mitä uutisia tuoden.

»Kuulitko, Marzak?» kysyi Asad. »Sakr-el-Bahr on palannut.»

»Toivottavasti voitokkaana», valehteli poika kielevästi.

»Voitokkaammin kuin kukaan milloinkaan», vastasi Tsamanni. »Hän
purjehti auringon laskiessa satamaan, miehistö kahdessa frankkilaisessa
laivassa, jotka muodostavat vain vähemmän osan hänen tuomastaan
suuresta saaliista.»

»Allah on suuri», kuului paššan iloinen vastaus tuohon tiedonantoon,
joka kumosi hänen puolisonsa kavalat vihjaukset. »Minkätähden hän ei
tule itse tuomaan uutista?»

»Hänen velvollisuutensa pidättää häntä vielä laivalla, herra», vastasi
vesiiri. »Mutta hän on lähettänyt apulaisensa Othmanin asiasta
kertomaan.»

»Ole kolminkerroin tervetullut, Othmani.» Hän taputti käsiään, ja
orjat asettivat häntä varten tyynyjä maahan. Hän istuutui ja viittasi
Marzakin viereensä. »Nyt kerro!»

Othmani astui esiin ja kertoi, kuinka he olivat purjehtineet etäiseen
Englantiin siinä aluksessa, jonka Sakr-el-Bahr oli vallannut, yli
merten, joilla yksikään merisissi ei ollut milloinkaan liikkunut, ja
kuinka he olivat palatessaan käyneet hollantilaisen aluksen kimppuun,
vaikka se oli heitä voimakkaampi ja paremmin miehitetty, mutta
kuinka Sakr-el-Bahr siitä huolimatta oli temmannut voiton Allahin,
suojelijansa avulla, kuinka hän oli saanut haavan, jonka olisi täytynyt
surmata kenen tahansa, joskaan ei häntä, ihmeellisesti islamin kunnian
lisääjäksi säilytettyä, ja kertoi vielä saaliin valtavasta runsaudesta,
joka tulisi seuraavana aamuna päivänkoitteessa laskettavaksi Asadin
jalkojen eteen hänen jaettavakseen.



Kuudes luku.

KÄÄNNYTETTY.


Saadessaan kuulla Othmanin kertomuksen Fenzileh tunsi mustasukkaista
sieluansa pahoin kirvelevän. Kyllin paha seikka oli jo se, että
Sakr-el-Bahr oli palannut niistä kiihkeistä rukouksista huolimatta,
joita Fenzileh oli lähettänyt sekä esivanhempiensa Jumalalle että
myöhemmin omaksumalleen. Mutta katkeruuden mitan täytti se tieto, että
hän oli palannut riemukulussa tuoden mukanaan suuren saaliin, jonka
täytyi vieläkin kiihtää Asadin kiintymystä häneen ja kansan hänelle
osoittamaa kunnioitusta. Fenzileh jäi kerrassaan sanattomaksi ja
hämmentyneeksi kykenemättä edes kiroamaan häntä.

Hänen mielensä toivuttua saamastaan iskusta hän alkoi ajatella erästä
seikkaa, joka oli Marzakin toistamassa Othmanin kertomuksessa aluksi
tuntunut hänestä mitättömältä yksityisseikalta.

»On erinomaisen merkillistä, että hän teki tuon pitkän matkan
Englantiin ryöstääkseen sieltä vain nuo kaksi vankia, ettei hän sinne
kerran mentyään toiminut niinkuin ainakin merirosvo ja täyttänyt
alustaan orjilla. Erittäin merkillistä!»

He olivat kahden kesken viheriän säleristikon takana, jonka lomitse
virtasivat puutarhan tuoksut ja satakielen helisevä ääni, joka kertoi
ikuista tarinaansa rakkaudestaan ruusuun. Fenzileh lepäsi sohvassa,
jolle oli levitetty turkkilaisia silkkimattoja, ja toinen hänen
kullankirjaelluista tohveleistaan oli pudonnut hänen hennanhohtoisesta
jalastaan. Kauniit käsivarret olivat kohonneet tukemaan päätä, ja hän
silmäili ristikkokatosta riippuvaa moniväristä lamppua.

Marzak asteli huoneessa edestakaisin, ja hiljaisuutta ei rikkonut muu
kuin hänen tohveliensa kevyt suhahtelu.

»Mitä arvelet sinä?» kysyi Fenzileh vihdoin kärsimättömänä. »Eikö se
tunnu merkilliseltä sinustakin?»

»Merkilliseltä kylläkin, oi äitini», vastasi nuorukainen pysähtyen
hänen eteensä.

»Ja etkö voi arvata, mikä saattoi olla siihen syynä?»

»Siihen syynä?» virkkoi poika, ja hänen kauniit nuoret kasvonsa,
jotka olivat aivan äidin kasvojen näköiset, näyttivät tylsiltä ja
ilmeettömiltä.

»Niin, siihen syynä», huudahti Fenzileh kärsimättömästi. »Etkö osaa
muuta kuin töllistellä? Olenko houkkion äiti? Aiotko hymyillä tyhmää
hymyäsi, seisoa suu auki ja kuluttaa jouten aikasi tuon koiransukuisen
frankkilaisen polkiessa sinut jalkoihinsa käyttäen sinua vain
astinlautanaan siihen valtaan, jonka tulisi kuulua sinulle? Jos on niin
laita, Marzak, toivoisin sinun tuhoutuneen kohtuuni.»

Poika väistyi taaksepäin joutuessaan kokemaan tuota italialaista
vimmaa, olipa hieman suutuksissaankin, koska epäili, että tuollaisissa
naisen lausumissa sanoissa, vaikka nainen olisi ollut kaksikymmentä
kertaa hänen äitinsä, piili jotakin hänen miehuuttaan loukkaavaa.

»Mitä voinkaan tehdä?» huudahti hän.

»Kysytkö minulta? Etkö ole mies kyetäksesi ajattelemaan ja toimimaan?
Minä sanon sinulle, että kristityn ja juutalaisen äpärä tallaa sinut
maan tomuun. Hän on ahnas kuin heinäsirkka, kavala kuin käärme ja
raateleva kuin pantteri. Allahin nimessä! Olisin iloinen, ellen
olisi milloinkaan synnyttänyt poikaa. Olisi parempi, vaikka ihmiset
osoittaisivat minua pilkaten sormellaan ja nimittäisivät tuulen äidiksi
kuin että olen synnyttänyt pojan, joka ei osaa olla mies.»

»Neuvo minua», huudahti Marzak. »Aseta minulle tehtävä, sano, mitä
minun tulee suorittaa, ja tuletpa näkemään, etten horju, äiti.
Siihen saakka säästä minua solvauksiltasi; ellet, niin en tule enää
milloinkaan luoksesi»

Tuon uhkauksen kuullessaan merkillinen nainen nousi pehmeiltä
patjoiltaan. Hän juoksi poikansa luo ja kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa painaen posken hänen poskeensa. Kahdeksantoista paššan
haaremissa vietettyä vuotta ei ollut kyennyt tukahduttamaan hänestä
eurooppalaisen äidin tunteita, kiihkeätä sisilialaista naista, joka oli
äidinrakkaudessaan tuima kuin tiikeri.

»Lapseni, rakas poikani», virkkoi hän melkein nyyhkyttäen. »Minä käytän
karua puhetta, koska pelkään sinun puolestasi. Jos olen vihainen,
niin siinä ilmenee vain rakkauteni, raivoni siitä, että näen toisen
anastavan isäsi luona sen sijan, jonka pitäisi sinulle kuulua. Ah!
Mutta me pääsemme sittenkin voitolle, sinä suloinen poikani. Minä kyllä
keksin keinon heittää tuon vieraan rikan takaisin siihen tunkioon,
josta se on peräisin. Luota minuun, Marzak! Hiljaa! Isäsi tulee. Pois!
Tahdon puhua hänen kanssaan kahden kesken.»

Hän menetteli viisaasti, koska tiesi helpommin suoriutuvansa Asadista
kahden kesken, kun toisten läsnäollessa vaikuttava ylpeys ei vaatinut
häntä pitämään ehdottomasti puoliaan. Marzak vetäytyi sandelipuisen
säleristikon taakse, joka peitti erästä oviaukkoa, ja samassa astui
toisesta ovesta huoneeseen Asad.

Hän tuli hymyillen; hoikat ruskeat sormet sivelivät pitkää partaa ja
valkoinen džellaba viisti permantoa hänen takanaan.

»Olet kuullut uutisen, epäilemättä, Fenzileh», virkkoi hän. »Joko sait
riittävän vastauksen.»

Fenzileh painui takaisin pieluksilleen ja silmäili itseään
välinpitämättömästi hopeakehyksisessä teräskuvastimessa. »Vastauksen?»
toisti hän hitaan huolettomasti, äänessä sanomaton ylenkatse
ja ivallisen naurun värinä. »Tosiaankin. Sakr-el-Bahr saattaa
vaaranalaiseksi kahdensadan islamin lapsen hengen ja aluksen, joka
valtauksen jälkeen oli valtion omaisuutta, ja lähtee Englantiin
aikomatta mitään muuta kuin ottaa kaksi orjaa — kaksi orjaa, vaikka
olisi vilpittömästi menetellen voinut ottaa niitä kaksisataa.»

»Vai niin! Ja siinäkö kaikki, mitä olet kuullut?» kysyi Asad ivaillen
vuorostaan.

»Kaikki, mistä kannattaa puhua», vastasi Fenzileh yhä kuvaansa
katsellen. »Vähemmän merkitsee se, mitä vielä kuulin: että hän
palatessaan sattumalta kohtasi frankkilaisen laivan, joka sattui
olemaan rikkaassa lastissa, ja valtasi sen sinun nimessäsi.»

»Sattumalta, niinkö sanot?»

»Kuinkapa muutenkaan?» Hän laski kuvastimen, ja hänen uskaliaat,
julkeat silmänsä kohtasivat ihan pelottomasti miehen katseen. »Ethän
tahdo väittää hänen mitenkään sitä suunnitelleen lähtiessään?»

Asad kurtisti kulmiaan; hänen päänsä painui hitaasti mietteissään.
Saavuttamansa edun havaiten Fenzileh käytti sitä hyväkseen.

»Onnellinen tuuli se ajoi tuon hollantilaisen hänen tielleen, ja
vielä onnellisempi seikka oli laivan runsas lasti, joka sallii hänen
häikäistä näkösi kullalla ja jalokivillä peittäen sinulta siten matkan
todellisen tarkoituksen.»

»Todellisen tarkoituksen?» virkkoi Asad tylsästi. »Mikä oli sen
todellinen tarkoitus?»

Fenzileh hymyili äärettömän tietäväistä hymyä salatakseen täydellistä
tietämättömyyttään, koska ei kyennyt mainitsemaan mitään edes
todennäköiseltä tuntuvaa otaksumaa.

»Kysytkö minulta, sinä selvänäköinen Asad? Eikö katseesi ole ainakin
yhtä terävä, älysi yhtä kirkas kuin minun, jotta saat selkoa siitä,
mikä on minulle selvinnyt? Vai onko Sakr-el-Bahr noitunut sinut Babilin
loitsuilla?»

Asad astui hänen luokseen ja tarttui jäntevällä vanhalla kädellään
tuimasti hänen ranteeseensa. »Hänen tarkoituksensa, sinä lunttu!
Vuodata ulos mielesi saasta. Puhu!»

Fenzileh nousi punastuneena ja uhitellen. »Minä en puhu», sanoi hän.

»Et puhu? Allahin nimessä, uskallatko seisoa edessäni uhmaten minua,
herraasi? Minä käsken antaa sinulle piiskaa, Fenzileh. Olen kohdellut
sinua liian säästellen kaikkina näinä vuosina — niin säästellen, että
olet unohtanut ne vitsat, jotka odottavat tottelematonta vaimoa. Puhu
siis, ennenkuin ihosi murtuu, tai puhu sen tapahduttua, miten mielit.»

»En puhu», toisti Fenzileh. »Vaikka tapettaisiin, en sano enää
sanaakaan Sakr-el-Bahrista. Tuleeko minun sanoa totuus, jotta minua
sitten ylenkatsotaan ja pilkataan ja nimitetään valehtelijaksi ja
valheiden äidiksi?» Sitten hän äkkiä vaihtoi sävyä ja alkoi itkeä. »Oi
elämäni lähde!» huusi hän miehelleen, »kuinka julman väärämielisesti
minua kohtelet!» Nyt hän ryömi notkeana ja viehättävänä permannolla
kietoen kauniit käsivartensa Asadin polvien ympärille. »Kun rakkauteni
sinuun saa minut lausumaan, mitä näen, ansaitsen vain vihasi, joka on
enemmän kuin voin kestää. Minä menehdyn sen painon alle.»

Asad työnsi hänet kärsimättömästi syrjään. »Millainen kiusa onkaan
naisen kieli!» huudahti hän ja asteli huoneesta pois tietäen entisen
kokemuksen nojalla joutuvansa sanatulvan uhriksi, jos vielä viipyisi.

Fenzileh oli kuitenkin vuodattanut myrkkynsä ovelasti, ja se
vaikutti hitaasti kaikessa hiljaisuudessa. Se säilyi Asadin mielessä
kiduttaen häntä epäilyksillä, jotka olivat sen varsinaisena ytimenä.
Parhaimminkaan perusteltu syy, jonka Fenzileh olisi voinut mainita
Sakr-el-Bahrin merkillisen menettelyn selitykseksi, ei olisi voinut
olla puoliksikaan niin kavala kuin pelkkä viittaus siihen, että jokin
syy oli olemassa. Tuo antoi hänen ajatustensa esineeksi jotakin
epämääräistä ja koskematonta, jotakin sellaista, mitä hän ei kyennyt
torjumaan, koska siinä ei ollut mitään ainesta, mihin tarttua kiinni.
Asad odotti kärsimättömänä aamua ja Sakr-el-Bahrin itsensä saapumista,
mutta ei odottanut sitä enää niin sydämellisen hartaasti kuin isä
odottaa rakkaan poikansa tuloa.

Sakr-el-Bahr asteli karakin peräkannella katsellen kuinka valot
sammuivat toinen toisensa jälkeen hänen edessään kukkulan rinteellä
hajallaan sijaitsevasta pienestä kaupungista. Kuu nousi ja loi siihen
valkoista kalseata valoansa kohahtelevan taatelipalmun ja keihäsmäisen
minareetin heittäessä sysimustia varjojaan ja hopean välkkeiden
kimallellessa rauhallisen lahden pinnassa.

Hänen haavansa oli parantunut, ja hän oli täysin entiselleen toipunut.
Kaksi päivää sitten hän oli tullut ensi kerran kannelle hollantilaisen
aluksen kanssa suoritetun taistelun jälkeen ja oli sittemmin viettänyt
siellä suurimman osan aikaansa. Yhden ainoan kerran hän oli käynyt
katsomassa vankejaan. Hän oli kohta vuoteestaan noustuaan lähtenyt
siihen hyttiin, jossa Rosamundia säilytettiin. Rosamund oli ollut
kalpea ja mietteliäs, mutta hänen rohkeutensa oli murtumaton.
Godolphinit olivat jäykkää rotua, ja Rosamundin hennossa ruumiissa asui
miehekäs mieli. Hän kohotti katseensa oven avautuessa, hämmästyi aluksi
hieman hänet vihdoin nähdessään — sir Oliver näet seisoi hänen edessään
ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun oli vienyt hänet Arwenackista
neljä viikkoa sitten. Sitten hän siirsi katseensa toisaalle ja istui
paikallaan, kyynäspäät pöydällä, kuin puusta veistettynä, ikäänkuin
hänen läsnäoloaan huomaamatta ja hänen sanojaan kuulematta.

Sir Oliverin lausuessa pahoitteluaan — joka oli vilpitön, sillä hän oli
jo katunut harkitsematonta tekoaan, mikäli oli kysymyksessä Rosamund
— hän ei vastannut mitään, eipä edes ilmaissut kuulleensa sanaakaan.
Sir Oliver seisoi hetken hämillään purren huultaan, ja vähitellen,
kenties aiheettomasti, kumpusi hänen sydämestään viha. Hän kääntyi
ja lähti pois huoneesta. Sitten hän oli käynyt veljensä luona ja
katsellut hetken ääneti tuota laihaa, hoidotonta, hurjasti katsahtavaa
onnetonta, joka säikähti hänet nähdessään ja peitti syyllisyytensä
tunnossa kasvonsa. Vihdoin sir Oliver palasi kannelle ja vietti siellä
kuten sanottu, suurimman osan aikaa tämän merkillisen retken kolmena
viimeisenä päivänä, enimmälti maaten auringonpaisteessa ja keräten
voimia sen säteistä.

Tänä iltana, hänen astellessaan kuutamossa, hiipi kannenkatoksen takaa
esiin varjo, joka lausui hänen englantilaisen nimensä:

»Sir Oliver!»

Hän säpsähti ikäänkuin haamu olisi yhtäkkiä noussut häntä tervehtimään.
Jasper Leigh siinä mainitsi häntä nimeltään.

»Tulkaa tänne», sanoi hän. Ja kun mies sitten seisoi hänen edessään
peräkannella, hän lisäsi: »Sanoinhan teille jo, ettei täällä ole ketään
sir Oliveria. Minä olen Oliver-Reis tai Sakr-el-Bahr, miten mielitte,
eräs profeetan huoneen uskollisia. Mitä tahdottekaan?»

»Enkö ole palvellut teitä uskollisesti ja hyvin?» kysyi kapteeni.

»Kuka on sitä kieltänyt?»

»Ei kukaan. Mutta eipä ole kukaan sitä tunnustanutkaan. Teidän
maatessanne haavoittuneena kannen alla olisin aivan helposti voinut
ruveta kavaltajaksi. Olisin voinut ohjata laivan Tajon suulle. Olisin
voinut, saatte uskoa!»

»Teidät olisi hakattu heti kappaleiksi», sanoi Sakr-el-Bahr.

»Olisin voinut ohjata maihin sen uhalla, että olisin joutunut
vangituksi, ja olisin sitten voinut vaatia vapauttamistani.»

»Ja olisitte löytänyt itsenne jälleen hänen katolisen majesteettinsa
kaleerista. Mutta olkoon! Myönnän, että olette menetellyt
moitteettomasti. Olette puolestanne täyttänyt sopimuksemme ehdot.
Minäkin pidän lupaukseni, sitä älkää epäilkö.

»En epäilekään. Mutta sopimuksemme velvoitti teidät lähettämään minut
takaisin kotiin.»

»Entä sitten?»

»Kadotus on siinä, etten tiedä, mistä kotia etsisin, en tiedä, missä
olen kotonani näiden pitkien vuosien jälkeen. Jos lähetätte minut pois,
niin minusta tulee mitätön mieron kiertäjä.»

»Mitä muutakaan voin tehdä?»

»Minä olen nyt totisesti yhtä kyllästynyt kristittyihin ja
kristikuntaan kuin te itse muslimien vallatessa sen aluksen, jossa
orjana raadoitte. Minä kelpaan johonkin, sir Ol... Sakr-el-Bahr.
Parempi merenkulkija ei ole milloinkaan ohjannut laivaa mistään
Englannin satamasta, ja minä olen ollut hiton monissa otteluissa ja
tiedän, kuinka merellä on meneteltävä. Ettekö voi käyttää minua täällä?»

»Tahdotteko ruveta luopioksi samoinkuin minä?» Hänen äänessään oli
katkera sävy.

»Minä olen mietiskellyt, että tuo 'luopio' on sana, joka riippuu
siitä, millä puolella ihminen on. Sanoisin mieluummin haluavani tulla
käännytetyksi Mahometin uskoon.»

»Merirosvon uskoon käännytetyksi, tarkoitatte», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Siitä ei nyt puhetta. Siihen minun ei tarvitse kääntyä kaiken sen
jälkeen, mikä olen jo ollut», myönsi kapteeni Leigh vilpittömästi.
»Haluan vain purjehtia toisen lipun alla kuin Jolly Roger.»

»Teidän täytyisi vannoa luopuvanne väkijuomista», sanoi Sakr-el-Bahr.

»Asia tulee korvatuksi», tiesi master Leigh.

Sakr-el-Bahr mietti. Tuon lurjuksen pyyntö kosketti herkkää kieltä
hänen mielessään. Olisi hyvä, jos saisi vierellensä oman heimon miehen,
vaikkapa vain tuollaisen konnan.

»Tapahtukoon niinkuin haluatte», virkkoi hän viimein. »Ansaitsisitte
hirsipuun kaikista antamistani lupauksista huolimatta. Mutta olkoon
menneeksi. Jos käännytte muhamettilaiseksi otan teidät erääksi
lähimmistä miehistäni, ja kaikki on hyvin, kunhan olette minulle
uskollinen, Jasper. Mutta ensimmäisen vilpin oireen näkyessä odottaa
teitä nuora ja raakapuun nokka ja tanssi ilmoilla kohti helvettiä.

Laivuri kumarsi liikutettuna, tarttui Sakr-el-Bahrin käteen ja vei sen
huulilleen.

»Päätetty asia», sanoi hän. »Olette armahtanut minua, joka sen huonosti
ansaitsin. Älkää pelätkö; minä pidän sanani. Elämäni kuuluu teille, ja
jos se onkin arvoton, voitte käyttää sitä miten haluatte.»

Sakr-el-Bahr puristi tahtomattaan lujemmin lurjuksen kättä, ja Jasper
lähti alas peräkannelta. Hänen kelvottoman sydäntään oli koskettanut
lempeys, jonka hän tiesi ansaitsemattomakseen, mutta jonka vannoi
ansaitsevansa, ennenkuin kaikki oli lopussa.



Seitsemäs luku.

MARZAK-BEN-ASAD.


Kokonaista neljäkymmentä kameelia tarvittiin kuljettamaan
hollantilaisen kauppalaivan lastia satamasta Kasbahiin, ja sellaista
kulkuetta — Sakr-el-Bahr järjesti sen huolellisesti, koska hyvin tiesi,
kuinka sellainen prameus vaikutti rahvaaseen — ei ollut milloinkaan
nähty Algierin ahtailla kaduilla kenenkään merisissin palattua. Se sopi
täydellisesti kaikkein suurimmalle meriä kyntävälle muhamettilaiselle
valloittajalle, päällikölle, joka ei ollut huolinut noudattaa
toistaiseksi vallinnutta sääntöä pysyttelemällä Välimerellä, vaan oli
uskaltanut lähteä avoimelle valtamerelle.

Etunenässä marssi sata hänen sissiänsä lyhyissä ja kaikenkarvaisissa
kauhtanoissaan, lanteilla koreankirjavat vyöhiköt, joissa näkyi
toisinaan kokonainen valikoima veitsisepän teoksia; useilla oli yllään
rautapaita, ja kypärin välkkyvä huippu kohosi heidän turbaaninsa
yläpuolella. Heidän jäljessään astelivat hoidottomina ja kahlehdittuina
ne satakunta vankia, jotka oli saatu hollantilaisesta aluksesta ja
joita vieressä kulkevat merisissit kiirehtivät ruoskaniskuilla.
Sitten marssi toinen sissirykmentti ja sen jäljessä jono komeita,
kopeannäköisiä kameeleja, jotka kuljettajiensa ajamina laahustivat
vaivalloisesti eteenpäin. Niiden jäljessä kulki jälleen merisissejä ja
vihdoin, valkoisen arabialaisen tasa-astujan selässä, kultakudoksesta
valmistettu turbaani päässään, Sakr-el-Bahr.

Ahtaammilla kaduilla, joiden valkoisiksi ja keltaisiksi sivuttujen
talojen sileissä seinissä näkyi vain siellä täällä kapea aukko valoa
ja ilmaa varten, katselijat kerääntyivät pelokkaina oviaukkoihin,
jotteivät heitä murskaisi kuoliaiksi kameelit, joiden kummallekin
puolelle ulkonevat kantamukset kerrassaan täyttivät nuo ahtaat kujat.
Mutta avarammissa kohdissa, satamansuun molemmin puolin, torin
edustalla olevassa puistikossa ja Asadin linnoituksen edustalla oli
kirjava väentungos. Siinä nähtiin komeita liehuviin viittoihin puettuja
maureja vieri vieressä Susin ja Draan puolialastomien neekerien kanssa;
laihat, sitkeät arabialaiset, moitteettoman valkoiset džellabat yllään,
hieroivat olkapäätään kameelinkarvaisissa vaatteissa esiintyvien
ylämaiden berberien kanssa; siinä nähtiin Vähän-Aasian turkkilaisia ja
Espanjasta paenneita juutalaisia, joilla oli yllään silmiinpistävät
eurooppalaiset vaatteet ja joita siedettiin, koska heitä liittivät
maureihin yhteiset kärsimykset ja yhteinen pako siitä maasta, joka oli
kerran ollut heidän.

Tuo merkillinen joukko seisoi siinä Afrikan paahtavan auringon alla
kokoontuneena tervehtimään Sakr-el-Bahria ja tervehtikin häntä niin
valtavin huudoin, että kaiku kiiri satamasta aina kukkulan laella
olevaan linnaan tuoden viestiä saattueen saapumisesta.

Ehtiessään linnaan kulkue oli kuitenkin vähentynyt tuskin puoleen
määräänsä. Torilla se oli jakaantunut, ja merisissit, Othmani
johtajanaan, olivat kuljettaneet vangit bagnioon kameelien jatkaessa
matkaansa rinnettä ylöspäin. Linnan suuresta portista kuljettua ne
astelivat avaralle pihamaalle, missä ajajat järjestivät ne pihan
kummallekin puolelle ja saivat ne laskeutumaan vaivalloisesti
polvilleen. Niiden jäljessä tuli vain suunnilleen neljäkymmentä sissiä
johtajansa kunniakaartina. He asettuivat portin kumpaankin pieleen sitä
ennen kumarrettuaan syvään Asad-ed-Dinille. Pašša istui aurinkoteltan
varjossa korkealla sohvalla, vieressään vesiiri Tsamanni ja Marzak ja
vartiostonaan puoli tusinaa janitšaareja, joiden hiekanharmaat puvut
muodostivat otollisen taustan hänen viheriää, kultaa ja jalokiviä
hohteleville vaatteilleen. Hänen valkoisessa turbaanissaan hohti
smaragdinen puolikuu.

Paššan ilme oli synkkä ja miettivä hänen siinä odottaessaan kuormia
kantavien kameelien jonoa. Hänen ajatuksiaan askarrutti yhä vielä
se Sakr-el-Bahriin kohdistuva epäilys, jonka oli aiheuttanut hänen
vaimonsa ovela puhe ja sitäkin ovelampi vaikeneminen. Mutta kun hän
sitten näki sissipäällikön itsensä, hänen kasvonsa kirkastuivat
yhtäkkiä, silmät säkenöivät, ja hän nousi tervehtimään tulijaa niinkuin
isä voi tervehtiä poikaa, joka on suoriutunut vaaroista täyttäessään
heille kummallekin kallista velvollisuutta.

Sakr-el-Bahr astui satulasta portilla ja kulki pihalle jalkaisin.
Kookkaana ja komeana, pää korkealla ja kaksijakoinen parta eteenpäin
ojentuneena hän asteli erittäin arvokkaasti valtiaan istuimen luo
seurassaan Ali ja eräs tummapintainen turbaanipäinen ja punapartainen
mies, jonka voi ensi silmäyksellä tuntea nyt täysissä uskonluopion
varuksissa esiintyväksi kapteeniksi.

Sakr-el-Bahr lankesi polvilleen ja heittäytyi juhlallisesti valtiaansa
eteen. »Allahin siunaus ja hänen rauhansa sinulle, herrani», tervehti
hän.

Asad kumartui nostamaan tuota komeata miestä, syleili häntä ja lausui
hänet tervetulleeksi niin lämpimästi, että säleristikon takana urkkiva
Fenzileh puri vimmoissaan hammasta.

»Ylistys olkoon Allahin ja herramme Mohammedin, että olet palannut ja
terveenä, poikani. Vanhaa sydäntäni ovat jo ilahduttaneet uutiset,
jotka kertoivat voitoistasi uskon palveluksessa.»

Sitten esitettiin kaikki hollantilaiselta riistetyt rikkaudet, ja
vaikka Othmani olikin jo melkoisesti kiihtänyt Asadin odotuksia,
oli nyt hänelle avautuva näky sittenkin kaikkia odotuksia paljon
melkoisempi.

Vihdoin lähetettiin koko saalis aarrekammioon, ja Tsamannin käskettiin
se luetteloida ja merkitä kullekin asianosaiselle tuleva määrä —
näissä seikkailuissa näet olivat osakkaina kaikki, alkaen paššasta
itsestään, joka edusti valtiota, aina voittoisan aluksen miehistöön
kuuluvaan halvimpaan sissiin asti, ja jokainen sai saaliista osansa,
suuremman tai pienemmän, arvonsa mukaan, kahdennenkymmenennen osan
kokonaismäärästä tullessa Sakr-el-Bahrin itsensä osaksi.

Pihalle olivat jääneet vain Asad, Marzak ja janitšaarit sekä
Sakr-el-Bahr, Ali ja Jasper. Nyt Sakr-el-Bahr esitteli uuden upseerinsa
paššalle sanoen Allahin armon langenneen hänen ylitsensä ja kiittäen
häntä suureksi taistelijaksi ja taitavaksi merimieheksi, joka oli
tarjonnut kykynsä ja henkensä islamin palvelukseen ja seisoi nyt Asadin
edessä saadakseen hänen suostumuksensa.

Marzak huomautti kiukkuisesti, että uskon sotilaiden riveissä oli jo
ennestään liian paljon entisiä kristittyjä koiria, että oli epäviisasta
lisätä heidän lukumääräänsä ja että Sakr-el-Bahr menetteli julkeasti
rohjetessaan niin tehdä.

Sakr-el-Bahr mittaili häntä katseella, jossa sievästi yhtyivät
toisiinsa ylenkatse ja hämmästys. »Sanotko olevan julkeata, jos voitan
kääntyneen herramme Mohammedin lipun alle?» kysyi hän. »Lue kaikkein
selvintä kirjaa ja katso, mitä siinä teroitetaan jokaisen oikeauskoisen
velvollisuudeksi. Ja muista, oi Asadin poika, että vähäisessä
viisaudessasi ylenkatsoessasi niitä, jotka itse Allah on siunannut
johdattaen heidät siitä yöstä, jossa ovat värjötelleet, oikean uskon
keskipäivän kirkkauteen, ylenkatsot minua ja omaa äitiäsi, mikä ei
paljoa merkitse, ja pilkkaat Allahin pyhää nimeä, mikä merkitsee sitä,
että vaellat kadotukseen johtavaa tietä.»

Vihoissaan, mutta häviölle joutuneena ja sanatonna Marzak astui
askelen taaksepäin ja seisoi siinä purren huultansa ja kyräillen kohti
merisissiä Asadin nyökätessä ja hymyillessä hyväksyvästi.

»Totisesti olet täysin oppinut oikeassa uskossa, Sakr-el-Bahr», sanoi
hän. »Sinä olet viisauden ja urhoollisuuden totinen isä.» Sitten
hän lausui tervetulleeksi master Leigh'n ylentäen hänet uskollisten
joukkoon ja antaen hänelle nimen Jasper-Reis.

Tämän tapahduttua käännytetty ja Ali lähetettiin pois ja samoin
janitšaarit, jotka Asadin takaa lähtien asettuivat vartioksi portille.
Sitten pašša taputti käsiään, käski luokse saapuneita orjia tuomaan
ruokaa ja kehoitti Sakr-el-Bahria viereensä istumaan.

Tuotiin vettä peseytymistä varten. Kun se oli tapahtunut, asettivat
orjat heidän eteensä maukkaan lihamuhennoksen, oliiveja, sitruunia ja
maustetta.

Asad murti leivän lausuen hartaasti »Bismillah!» ja kastoi sormiaan
saviruukkuun. Sakr-el-Bahr ja Marzak noudattivat hänen esimerkkiään, ja
aterioitaessa Asad kehoitti sissiä itseään kertomaan seikkailustaan.

Hänen kerrottuaan ja Asadin jälleen lämpimästi häntä kiitettyä Marzak
esitti kysymyksen.

»Lähditkö tuolle vaaralliselle retkelle kaukaiseen maahan vain
saadaksesi nuo kaksi englantilaista orjaa?»

»Se oli vain osa aikomustani», kuului tyyni vastaus. »Minä lähdin
merille ryöstämään profeetan palveluksessa, kuten retkeni tulos
todistaa.»

»Sinä et tietänyt, että tuo hollantilainen kauppa-alus oli tuleva
tiellesi», sanoi Marzak käyttäen äitinsä hänelle neuvomia sanoja.

»Enkö tietänyt?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen niin varmaa hymyä,
että Asadin tuskin tarvitsi kuulla sanoja, jotka ylen ovelasti
osoittivat valheeksi toisten salavihjaukset. »Enkö luottanut Allahiin,
kaikkiviisaaseen ja kaikkitietävään?»

»Hyvin vastattu, Koraanin nimessä?» Asad myönsi mielellään hänen olevan
oikeassa, sitäkin mieluummin, kun lausuma torjui vihjailuja, joiden hän
hartaasti halusi tulevan torjutuiksi.

Marzak ei kumminkaan tunnustanut joutuneensa häviölle. Hänen kavala
sisilialainen äitinsä oli hänet perusteellisesti kouluttanut.

»Asiassa on kuitenkin jotakin sellaista, mitä en ymmärrä», lausui hän
hiljaa, teennäisen ystävällisesti.

»Allahille on kaikki mahdollista!» virkkoi Sakr-el-Bahr epäluuloiseen
sävyyn, ikäänkuin tunnustaen — hieman ivallisesti — olevan uskomatonta,
että koko maailmassa oli mitään, mikä voi jäädä terävänäköiseltä
Marzakilta havaitsematta.

Nuorukainen kumarsi hänelle kiittäen. »Sano minulle, voimallinen
Sakr-el-Bahr», kehoitti hän, »mistä johtuikaan, että noille kaukaisille
rannikoille saavuttuasi tyydyit ottamaan sieltä vain kaksi vaivaista
orjaa, vaikka olisit seuralaisinesi ja Kaikki-näkevän avulla voinut
helposti ottaa viisikymmentä kertaa enemmän.» Hän silmäili viattomasti
merisissin tummanpuhuvia parrakkaita kasvoja, ja Asad painui
mietteisiin kulmiaan kurtistaen — sama ajatus näet oli jo johtunut
hänenkin mieleensä.

Sakr-el-Bahrin täytyi valehdella asiasta selviytyäkseen. Tässä ei
auttanut mikään korkealentoinen uskon lause. Oli välttämätöntä antaa
selitys, ja Sakr-el-Bahr tiesi voivansa antaa vain sellaisen, joka
hieman onnahti.

»On huomattava», virkkoi hän, »että tempasimme nuo vangit ensimmäisestä
talosta, johon osuimme, ja että siinä syntyi hiukan meteliä. Sitäpaitsi
saavuimme rantaan yön aikaan, ja minä en uskaltanut panna seuralaisteni
henkeä vaaranalaiseksi viemällä heidät kauemmas aluksesta käydäkseni
kylän kimppuun, joka olisi voinut katkaista meiltä paluutien.»

Asadin kulmat olivat yhä kurtussa, kuten viekas Marzak havaitsi.

»Mutta kehoittihan Othmani sinua hyökkäämään nukkuvan kylän kimppuun»,
huomautti hän, »ja sinä kieltäydyit.»

Asad loi häneen terävän katseen, ja Sakr-el-Bahr tunsi sydäntään
kuristavan huomatessaan millaisia salaisia voimia oli toimimassa häntä
vastaan ja kuinka erinomaista huolta pidettiin hänen tuhoamisekseen
kelpaavien tietojen keräämisestä.

»Onko niin laita?» kysyi Asad siirtäen katseensa pojastaan päällikköön,
kasvoissa synkkä ilme, joka teki ne ilkeiksi ja julmiksi.

Sakr-el-Bahr muuttui karskimmaksi. Hänen katseensa kohtasi uhmaten
Asadin katseen. »Entä jos olisi niin, herrani?» kysyi hän.

»Minä kysyin sinulta, onko.»

»Ellen tietäisi, kuinka viisas olet, voisin tuskin uskoa kuulemaani»,
virkkoi Sakr-el-Bahr. »Merkitseekö jotakin se, mitä Othmani on
voinut sanoa? Saanko minä määräykset Othmanilta tai johtaako hän
minua? Jos on niin laita, on parasta, että asetat Othmanin minun
sijaani, annat käskyvallan hänelle ja teet hänet vastuunalaiseksi
niiden oikeauskoisten elämästä ja kuolemasta, jotka taistelevat
hänen johdossaan.» Sakr-el-Bahr lopetti puheensa vihaisesti nenäänsä
tuhkaisten.

»Olet liian herkkä vihastumaan», nuhteli häntä Asad, yhä vielä
synkkäilmeisenä.

»Ja Allahin pään nimessä, kuka tahtoo kieltää oikeuttani? Tuleeko minun
ryhtyä sellaiseen yritykseen, josta tuomani saalis riittäisi hyvin
vuosikausia kestävien retkien sadoksi, vain sitä varten, että parraton
nuorukainen kyselee minulta, olenko totellut Othmania vai en?»

Hän nousi ja seisoi siinä koko pituudessaan ankaran ja kokonaan
teennäisen kiihtymyksen vallassa. Hänen oli pakko ylvästellä ja
murskata epäilykset kuohahtelevin puhein ja levein, kopein elein.

»Mihin olisikaan Othmani minut johtanut?» kysyi hän ivallisesti.
»Olisinko hänen johtamanaan voinut saada enemmän kuin olen tänään
laskenut eteesi? Se, mitä olen tehnyt, puhuu kyllin kaunopuheisesti
omalla äänellään. Se, mitä hän olisi halunnut minun tekevän, olisi
helposti voinut koitua tuhoksemme. Jos olisi niin käynyt, olisiko
syy langennut Othmanin kannettavaksi? Ei, niin totta kuin Allah on
suuri, vaan minun! Ja minun on niinmuodoin ansiokin, ja älköön kukaan
uskaltako tehdä sitä epäiltäväksi ilman parempia syitä.»

Nuo olivat uskaliaita sanoja tyranni Asadille lausuttaviksi, ja
sitäkin uskaliaampi oli niiden sävy, vaaleain silmien tuima välke ja
lausumaa säestävien eleiden ylenkatseellisuus. Mutta Sakr-el-Bahrilla
oli epäilemättä suuri vaikutusvalta paššaan nähden. Ja se tuli nyt
todistetuksi.»

Asad melkein kyyristyi hänen tuimuutensa edessä. Hänen kasvoistaan
hävisi synkkyys, ja sijaan tuli säikähtynyt ilme. »Ei, ei,
Sakr-el-Bahr, ei sillä tavalla!» huudahti hän.

Sakr-el-Bahr, joka oli paukahduttanut sovinnollisuuden oven
kiinni paššan kasvojen edessä, avasi sen nyt jälleen. Hän muuttui
silmänräpäyksessä alistuvaiseksi.

»Suo anteeksi», virkkoi hän. »Syytä siitä palvelijasi harrasta
kiintymystä sinuun ja uskoon, jota hän palvelee paljoakaan hengestään
välittämättä. Tällä samalla retkellä minä haavoituin ollen vähällä
siihen kuolla. Haavan kiiltävä arpi on vieläkin intoni mykkänä
todistajana. Missä ovat sinun arpesi, Marzak?»

Marzak vavahti tuon kysymyksen äkkinäistä iskua, ja Sakr-el-Bahr
naurahti ylenkatseellisesti.

»Istuudu», kehoitti Asad, »minä en ole ollut kyllin oikeamielinen.»

»Sinä olet itse oikeamielisyyden lähde, oi herrani, ja tämä
tunnustuksesi todistaa sen», huomautti sissi. Hän istuutui jälleen
vetäen jalat alleen. »Tunnustan teille, että kun olin tullut retkelläni
aivan lähelle Englantia, päätin laskea maihin ja siepata sieltä erään,
joka muutamia vuosia sitten solvasi minua ja jonka kanssa minulla oli
koko joukko asioita selvittelemättä. Minä tein enemmänkin kuin olin
aikonut ottamalla kaksi vankia yhden asemesta. Nämä vangit», jatkoi hän
pitäen Asadin mielialan muutosta soveliaana pyyntönsä esittämiseen,
»eivät ole bagniossa toisten vankien kanssa. He ovat vielä vangittuina
valtaamassani karakissa.»

»Miksi niin?» kysyi Asad, mutta tällä kertaa ilman mitään epäluuloa.

»Siksi, herrani, että minulla on oikeus pyytää korvausta tekemästäni
palveluksesta.»

»Pyydä sitä poikani.»

»Salli minun pitää vangit hallussani.»

Asad silmäili häntä jälleen hiukan synkistyen. Hänen tahtomattaan,
huolimatta Sakr-el-Bahriin kohdistuvasta kiintymyksestä ja halusta
häntä tyynnyttää, vaimon vuodattama jäytävä myrkky alkoi jälleen hänen
mielessään vaikuttaa.

»Minä puolestani sen sallin», vastasi hän. »Mutta laki ei siihen
suostu. Laki määrää ettei yksikään merisissi saa pidättää ropoakaan
saaliista, ennenkuin jako on tapahtunut ja hänen oma osansa on hänelle
määrätty», kuului vakava vastaus.

»Laki?» virkkoi Sakr-el-Bahr. »Mutta sinähän olet laki, korkea valtias.»

»Ei niin, poikani. Laki on paššankin yläpuolella; hänen täytyy sitä
noudattaa ollakseen oikeamielinen ja korkean toimensa arvoinen. Ja
mainitsemani laki koskee merisissiä, vaikka hän olisi pašša itse. Sinun
tulee lähettää orjasi vankilaan toisten joukkoon, jotta heidät kaikki
voidaan huomenna myydä torilla. Pidä huolta siitä, että niin tapahtuu,
Sakr-el-Bahr.»

Merisissi aikoi uudistaa pyyntönsä, mutta havaitsi samassa Marzakin
kiihkeät kalpeat kasvot ja kiiltävät, odottavat silmät, jotka
näyttivät toivovan hänen tuhoansa. Hän vaikeni ja painoi päänsä alas
teeskennellen välinpitämättömyyttä.

»Mainitse siis niiden hinta, ja minä maksan sen heti rahastoosi.»

Mutta Asad pudisti päätänsä. »Hinnan määrääminen ei ole minun asiani,
sen tekevät ostajat», vastasi hän. »Minä voisin asettaa hinnan liian
korkeaksi, ja se olisi väärin sinua kohtaan, tai liian alhaiseksi, mikä
olisi vääryyttä toisia kohtaan, jotka haluavat ne ostaa. Jätä heidät
vankilaan.»

»Niin tulee tapahtumaan», virkkoi Sakr-el-Bahr uskaltamatta puhua
enempää ja salaten mielipahaansa.

Aivan pian senjälkeen hän lähti asiaa järjestämään antaen kuitenkin
määräyksen, että Rosamund ja Lionel olivat pidettävät toisista
vangeista erotettuina huomiseen myyntihetkeen asti, jolloin heidän
kenties täytyisi siirtyä toisten joukkoon.

Marzak jäi isänsä seuraan Oliverin lähdettyä, ja pian tuli heidän
luokseen pihalle Fenzileh — nainen, jonka monet väittivät tuoneen
Algieriin eurooppalaiset Saatanan juonet.



Kahdeksas luku.

ÄITI JA POIKA.


Varhain aamulla, niin varhain, että šehad oli tuskin ehditty lukea,
tuli Bisken-el-Borak paššan luo. Hän oli vastikään astunut maihin
kaleerista, joka oli tavoittanut espanjalaisen kalastajavenheen.
Venheessä oli ollut eräs nuori maurilainen, joka oli tuotu Algieriin.
Nuorukaisen kertomat uutiset olivat niin tärkeät, että orjat olivat
taukoamatta soutaneet kaksikymmentä tuntia Biskenin alusta, hänen
laivastonsa komennusalusta, tuodakseen hänet kotiin niin pian kuin
suinkin.

Maurilla oli serkku — kristityksi käännytetty kuten hän itsekin ja,
kuten näytti, yhä muslim sydämeltään — joka palveli Espanjan kruunun
rahastossa Malagassa. Tämä mies tiesi varustettavan matkaan kaleeria,
jonka oli määrä kuljettaa Napoliin sikäläisen linnaväen palkan maksuun
tarvittavaa kultaa. Säästäväisyyssyistä ei tälle kaleerille annettu
mukaan saattelijoita, vaan sen piti kulkea lähellä Euroopan rannikkoa
ollakseen siten turvassa merirosvojen hyökkäyksiltä. Pidettiin
todennäköisenä, että se lähtisi matkaan viikon kuluessa, ja mauri oli
lähtenyt heti tuomaan sanaa algierilaisille veljilleen, jotta he voivat
katkaista siltä tien ja vallata sen.

Asad kiitti nuorta mauria hänen tuomistaan tiedoista, käski antaa
hänelle suojaa ja hoitoa ja lupasi hänelle sievän osan saaliista,
jos aarrekaleeri saataisiin kaapatuksi. Sitten hän kutsutti luokseen
Sakr-el-Bahrin, ja Marzak, joka oli ollut keskustelua kuulemassa,
lähti kertomaan siitä äidilleen. Fenzileh joutui raivoihinsa, kun
poika kertoi, että Sakr-el-Bahria oli kutsuttu ottamaan vastaan tämän
uuden retken päällikkyyttä, mikä osoitti, että kaikki hänen ovelat
vihjauksensa ja kiihkeät varoituksensa olivat menneet ihan hukkaan.

Marzak kintereillään hän syöksyi kuin raivotar pimennettyyn huoneeseen,
jossa Asad oli levollaan.

»Mitä kuulenkaan, herrani?» huusi Fenzileh, ääneltään ja eleiltään
pikemmin eurooppalaisen äkäpussin kuin alistuvaisen itämaisen
orjattaren kaltaisena. »Lähteekö Sakr-el-Bahr tosiaankin retkelle
Espanjan kruununrahaston kaleeria vastaan?»

Sohvaansa nojaten silmäili Asad vaimoaan väsynein katsein. »Tiedätkö
jonkun toisen, joka paremmin kelpaa siihen tehtävään?» kysyi hän.

»Tiedän erään, joka sinun, herrani, on ennen muita määrättävä tuota
tehtävää suorittamaan. Erään, joka on täysin uskollinen ja johon voit
ehdottomasti luottaa. Erään, joka ei yritä anastaa itselleen osaa
saaliista, islamin nimessä korjattavasta saaliista.»

»Joutavia!» virkkoi Asad. »Etkö lakkaa koskaan noita kahta orjaa
mainitsemasta? Entä kuka onkaan se mallimiehesi?»

»Marzak», vastasi Fenzileh kiukkuisesti ojentaen kätensä ja vetäen
esiin poikansa. »Tuleeko hänen tuhlata aikansa täällä hempeydessä ja
joutilaisuudessa? Vielä eilen se irstas ivaili häntä arpien puutteesta.
Tuleeko hänen hankkia itselleen arpia täällä, Kasbahin yrttitarhassa?
Tuleeko hänen tyytyä niihin, joita raapaisee hänen ihoonsa
karhunvaarain, vai tuleeko hänen oppia taistelijaksi ja oikean uskon
lasten johtajaksi voidakseen itse kulkea sitä polkua, jota on astellut
hänen isänsä?»

»Tuleeko hän sitä kulkemaan vai ei», virkkoi Asad, »riippuu Korkean
portin, Stambulin sultaanin päätöksestä. Me olemme täällä vain hänen
sijaishallitsijoitaan.»

»Mutta hyväksyykö Suur-Sulttaani hänet seuraajaksesi, ellet ole häntä
varustanut siihen tehtävään? Minä huudan sinulle häpeätä, oi Marzakin
isä, sillä sinä et osaa ylpeillä pojastasi niinkuin sinun tulisi.»

»Allah suokoon minulle kärsivällisyyttä sinun kanssasi! Enkö ole
sanonut, että hän on vielä ylen nuori?»

»Sillä iällä olit jo itse merillä palvellen suurta Ochialia.»

»Hänen iällään olin minä, Allahin armosta, kookkaampi, ja voimakkaampi
kuin hän. Minä rakastan häntä niin, etten salli hänen lähteä luotani ja
kenties joutua tuhon omaksi, ennenkuin on ehtinyt täyteen voimaansa.»

»Katso häntä», käski Fenzileh. »Hän on mies, Asad, ja sellainen poika,
josta joku toinen isä voisi ylpeillä. Eikö ole aika hänen vyöttää
miekka vyölleen ja astella jonkin kaleerisi peräkannella?»

»Niin tosiaan, isä!» pyysi Marzak itse.

»Mitä?» murahti vanha mauri. »Niinkö arvelet? Haluatko lähteä
espanjalaista vastaan? Mitä kokemusta sinulla on voidaksesi ryhtyä
sellaiseen yritykseen?»

»Mitäpä kokemusta hänellä voi olla, kun hänen isänsä ei ole milloinkaan
huolinut häntä totuttaa?» virkkoi Fenzileh. »Ivailetko puutoksia, jotka
ovat omien laiminlyöntiesi luonnolliset hedelmät?»

»Tahdon osoittaa sinulle kärsivällisyyttä», sanoi Asad, joka kaikesta
päättäen oli muuttumassa aivan kärsimättömäksi. »Kysyn sinulta vain,
luuletko hänen kykenevän saavuttamaan voittoa islamille? Vastaa nyt
minulle vilpittömästi.»

»Minä vastaan sinulle vilpittömästi, etten sitä luule. Ja yhtä
vilpittömästi sanon sinulle, että hänen olisi jo aika kyetä. Sinun
velvollisuutesi on sallia hänen lähteä tälle retkelle, jotta hän voi
perehtyä toimeen, joka odottaa häntä.»

Asad mietti hetkisen. »Olkoon niin», vastasi hän sitten hitaasti. »Sinä
siis lähdet Sakr-el-Bahrin kanssa, poikani.»

»Sakr-el-Bahrin kanssa?» huudahti Fenzileh kauhistuneena.

»En voisi löytää hänelle parempaa opettajaa.»

»Pitääkö poikasi lähteä toisen palvelijaksi?»

»Oppilaaksi», korjasi Asad. »Kuinka muutenkaan?»

»Jos olisin mies, oi sieluni lähde», sanoi Fenzileh, »ja jos minulla
olisi poika, niin hänen opettajanaan olisin minä eikä kukaan muu. Minä
muovaisin häntä niin, että hänestä tulisi toinen minä. Se, oi herrani,
on sinun velvollisuutesi Marzakiin nähden. Älä jätä hänen totuttamista
kenenkään toisen huoleksi, älä kenenkään sellaisen asiaksi, johon en
voi luottaa, vaikka sinä häntä rakastat. Lähde itse tälle retkelle ja
ota Marzak mukaan upseerinasi.»

Asadin kasvot synkkenivät. »Minä käyn jo liian vanhaksi», sanoi hän.
»Viimeksikuluneina kahtena vuotena en ole ollut merillä. Kukapa tietää,
enkö ole kadottanut voiton saavuttamisen taitoa. Ei, ei.» Hän pudisti
päätään ja hänen piirteitään tummensi ja pehmensi alakuloisuus.
»Sakr-el-Bahr on päällikkönä tällä kertaa, ja jos Marzak lähtee, niin
hänen kanssaan.»

»Herrani...» aloitti Fenzileh, mutta vaikeni sitten. Nuubialainen
palvelija oli tullut ilmoittamaan Sakr-el-Bahrin saapuneen ja odottavan
herransa käskyjä pihamaalla. Asad nousi heti, ja vaikka Fenzileh, ylen
uskaliaana kuten ainakin, yritti vielä häntä pidättää, hän torjui hänet
kärsimättömästi ja lähti ulos.

Fenzileh katseli hänen jälkeensä, vihan ilme tummissa kauniissa
silmissä, jotka olivat kiukusta kyyneltyä. Asadin astuttua ovesta
ulos kirkkaaseen päivänpaisteeseen viileässä pimenneessä huoneessa
vallitsi hiljaisuus — hiljaisuus, jota häiritsi vain paššan huoneen
vähäpätöisempien naisten etäinen, hopeatiukujen helinää muistuttava
nauru. Tuo ääni ärsytti hänen jännittyneitä hermojaan. Hän liikahti
kiroten ja taputti käsiään. Kutsua totellen saapui neekerinainen,
notkea ja voimakas kuin painija ja vyötärystä myöten alaston; hänen
korvassaan riippuva orjan-rengas oli puhdasta kultaa.

»Sano niille, että lakkaavat kirkumasta», tiuskasi hän hieman
purkaakseen tuimaa kiukkuansa. »Sano niille, että käsken antaa vitsoja,
jos vielä minua häiritsevät.»

Neekerinainen poistui, ja kohta oli kaikki hiljaista, sillä paššan
haaremin vähäpätöisemmät naiset tottelivat paššan korkeata puolisoa
paremmin kuin häntä itseään.

Sitten Fenzileh veti poikansa pihanpuolisen säleristikon luo, jonka
takaa he voivat nähdä ja kuulla kaikki, mitä pihamaalla tapahtui. Asad
puhui, kertoi Sakr-el-Bahrille, mitä oli saanut tietää ja mitä piti
tehdä.

»Kuinka pian voit jälleen lähteä vesille?» kysyi hän.

»Niin pian kuin Allahin ja sinun palveleminen vaatii», kuului vastaus
heti.

»Hyvä niin, poikani.» Asad laski ystävällisesti kätensä merisissin
olalle, tuon valmiuden voittamana. »Parasta on lähteä huomenna auringon
noustessa. Niin paljon aikaa varmaan tarvitset ollaksesi valmis
lähtemään.»

»Sinun luvallasi lähden siis heti antamaan varustautumiskäskyn»,
vastasi Sakr-el-Bahr, joskin hänen mielensä oli hiukan levoton, kun oli
niin pian jälleen lähdettävä.

»Mitkä kaleerit otat mukaasi?»

»Yhtä ainoata espanjalaista kaleeria pyydystääkseni? Oman alukseni, en
mitään muuta; se on täysin riittävä sellaiseen tehtävään, ja minä voin
siten paremmin väijyä ja piiloutua — mikä olisi mahdotonta, jos minulla
olisi kokonainen laivasto mukanani.»

»Aivan oikein — olet viisas, jos olet uskaliaskin», kiitteli Asad.
»Suokoon Allah sinulle menestystä matkallesi!»

»Saanko nyt poistua?»

»Vielä hetkinen. Poikani Marzak on mieheksi tulossa, ja hänen on
nyt aika astua Allahin ja valtion palvelukseen. Toivomukseni on,
että hän lähtee upseerina mukaasi tälle retkelle ja että olet hänen
opettajanaan, niinkuin minä olin aikoinani sinun opettajanasi.»

Asiassa oli jotakin, mikä miellytti Sakr-el-Bahria aivan yhtä vähän
kuin Marzakia. Hän tiesi hyvin, kuinka kiihkeästi Fenzilehin poika
häntä vihasi, ja hänellä oli niinmuodoin täysi syy pelätä ikävyyksiä,
jos Asadin suunnitelma toteutuisi.

»Niinkuin sinä olit aikoinasi minun opettajanani!» vastasi hän ovelan
mietteliäästi. »Etkö tahdo lähteä huomenna kanssamme merelle, oi
Asad? Sinun vertaistasi ei ole koko islamissa, ja olisipa iloista
saada seisoa vieressäsi laivan kannella niinkuin ennen, kun käymme
espanjalaisen kimppuun.»

Asad katseli häntä. »Vaaditko sitä sinäkin?» kysyi hän.

»Ovatko toisetkin vaatineet samaa?» Miehen terävä äly, jonka
kärsimykset olivat tehneet sitäkin terävämmäksi, leikkasi asiaa
nopeasti ja syvälle. »Oikein tekivät, mutta kukaan ei voi kehoittaa
sinua siihen kiihkeämmin kuin minä, sillä kukaan ei tiedä niin hyvin
kuin minä, kuinka hauskaa on taistella uskottomia vastaan sinun
johtamanasi ja kuinka kunniakasta on saavuttaa voitto sinun nähtesi.
Lähde siis, herrani, tälle retkelle ja ole oman poikasi opettajana,
koska se on suurin kunnia, minkä voit hänelle osoittaa.»

Asad siveli mietteissään partaansa, ja hänen kotkansilmänsä pienenivät.
»Sinä houkuttelet minua, Allahin nimessä.»

»Salli minun tehdä enemmänkin —»

»Ei, enempää et voi tehdä. Minä olen vanha ja väsynyt, ja minua
tarvitaan täällä. Tuleeko vanhan jalopeuran lähteä pyydystämään
nuorta gasellia? Rauhaa, rauhaa! Minun taistelupäiväni aurinko on
mennyt mailleen. Säilyttäköön se nuori taistelijapolvi, jonka olen
kasvattanut, käsivarteni voittoja ja pitäköön yllä minun nimeäni ja
oikean uskomme kunniaa merillä!» Hän nojasi Sakr-el-Bahrin olkaan ja
huokasi, silmissä mietteliäs ja uneksiva ilme. »Se olisi tosiaankin
oiva seikkailu. Mutta ei... olen tehnyt päätökseni. Mene sinä ja ota
Marzak mukaasi ja tuo hänet terveenä takaisin kotiin.»

»Muuten en palaa itsekään», kuului vastaus. »Mutta minä luotan
Kaikkitietävään.»

Sitten hän lähti salaten sekä retkeen että seuraan kohdistuvan syvän
tyytymättömyytensä, ja käski Othmania varustamaan valmiiksi hänen
suuren aluksensa, sijoittamaan siihen tykkejä, kolmesataa orjaa
soutajiksi ja kolmesataa sotilasta.

Asad-ed-Din palasi pihan puolella olevaan pimennettyyn huoneeseen,
missä viipyivät vielä Fenzileh ja Marzak. Hän sanoi heille suostuvansa
heidän molempien toivomukseen ja sallivansa Marzakin lähteä retkelle.

Mutta siinä, missä hänen lähtiessään oli ollut kärsimättömyyttä, oli
nyt huonosti salattua kiukkua.

»Oi aurinkoni, sinä, joka minua lämmität», aloitti Fenzileh, ja Asad
tiesi pitkäaikaisesta kokemuksestaan, että mitä hellemmät olivat vaimon
sanat, sitä myrkyllisempi oli hänen mielensä, »eivätkö siis neuvoni ole
mielestäsi minkään arvoiset, ovatko ne vain kuin jalkoihisi lankeavaa
tomua?»

»Eivät sitäkään», vastasi Asad kykenemättä tällä kertaa sietämään
vaimon puheen hillittömyyttä.

»Lausut totuuden!» virkkoi Fenzileh kumartaen päätään. Hänen takanaan
näkyivät hänen poikansa kauniit, nyt synkistyneet kasvot.

»Epäilemättä», vakuutti Asad. »Päivän koittaessa lähdet sinä, Marzak,
matkaan Sakr-el-Bahrin aluksessa ja hänen johdossaan ja yrität osoittaa
sitä taitoa ja urhoollisuutta, joka on tehnyt hänestä islamin lujimman
varustuksen, Allahin totisen peitsen.»

Mutta Marzakista tuntui, että tässä asiassa oli kannatettava äitiä,
ja ajatellessaan inhoittavaa seikkailijaa, joka uhkasi anastaa
oikeudenmukaisesti hänelle, Marzakille, kuuluvan sijan, hänen
uskaliaisuutensa kehittyi mielettömyyteen saakka.

»Jos lähden merille tuon koiransukuisen kristityn kanssa», vastasi hän
käheästi, »niin hänen täytyy olla siinä, minne hän kuuluu — soutajien
penkissä.»

»Mitä sanot?» karjaisi Asad vimmoissaan. Hän kääntyi poikansa puoleen,
ja hänen äkkiä punaisiksi leimahtaneissa kasvoissaan oli niin julma
ja ilkeä ilme, että tuo juonitteleva pari siitä kauhistui. »Profeetan
parran nimessä! Kuinka uskallat sanoa minulle niin?» Hän astui kohti
Marzakia, ja Fenzileh, äkkinäisen kauhun valtaamana, hypähti heidän
väliinsä ja miestään vastapäätä, niinkuin pentuansa puolustamaan
rientävä naarasjalopeura. Mutta pašša, joka oli nyt raivostunut
poikansa tottelemattomuudesta, raivostunut sekä häneen että äitiin,
jonka tiesi poikaa yllyttäneen, tarttui vaimoonsa vankoin, jäntereisin
käsin ja heitti hänet kiukkuisesti syrjään niin että hän kompastui ja
kaatui huohottaen sohvansa pieluksille.

»Allahin kirous sinun osaksesi!» huusi hän, ja Marzak peräytyi. »Onko
tuo hävytön noita, joka on sinut synnyttänyt, opettanut sinua seisomaan
edessäni ja kertomaan minulle, mitä tahdot tehdä, mitä et? Pyhän
Koraanin nimessä! Liian kauan olen jo sietänyt hänen ilkeitä juoniansa,
ja nyt näen hänen opettaneen sinua noudattamaan omaa esimerkkiänsä ja
vastustelemaan omaa isääsi! Huomenna lähdet merelle Sakr-el-Bahrin
kanssa. Minä olen sen sanonut. Jos vielä virkat jotakin, joudut hänen
alukseensa siihen työhön, jota hänelle suunnittelit — soutajien
penkkiin, orjain päällikön ruoskan alle tottelevaisuutta oppimaan.»

Kauhistunut Marzak seisoi jäykkänä ja vaiti tuskin uskaltaen
hengittääkään. Hän ei ollut koskaan eläessään nähnyt isäänsä sellaisen
kuninkaallisen vihan vallassa. Viha ei kumminkaan näyttänyt herättävän
pelkoa paššan puolisossa, synnynnäisessä pahasisuisessa, jonka kieltä
ei pahakaan uhkaus voinut saada vaikenemaan.

»Minä rukoilen Allahia saattamaan sielusi jälleen näkeväksi, oi
Marzakin isä», valitti hän, »jotta opit erottamaan toisistaan ne, jotka
sinua rakastavat, ja ne oman edun etsijät, jotka käyttävät väärin
luottamustasi.»

»Mitä?» ärjäisi Asad, »Etkö ole vielä saanut kylliksesi?»

»En, enkä tule saamaan, ennenkuin minut isketään mykäksi ja kuoliaaksi
sentähden, että olen suuressa rakkaudessani neuvonut sinua, sinä
vaivaisten silmieni valo.»

»Pidä kielesi kurissa», virkkoi Asad vihaansa hilliten, »muuten käy
aivan pian niinkuin sanot.»

»En huoli, kunhan tuo sileä naamio temmataan pois sen koiransukulaisen
Sakr-el-Bahrin kasvoilta. Allah hänen luunsa rikkokoon! Kuinka onkaan
niiden kahden Englannista tuodun orjan laita, Asad? Minulle on
kerrottu, että toinen on nainen, pitkä ja sitä valkoista kauneutta
edustava, joka on paholaisen noille pohjoismaalaisille suoma lahja.
Mitä hän aikoo naiselle tehdä, kun ei tahdo näyttää häntä torilla,
niinkuin laki määrää, vaan hiipii tänne ja pyytää sinua kumoamaan
lain hänen hyväkseen? Mutta minä puhun tässä aivan suotta. Olenhan
osoittanut sinulle pahempia asioita todistaakseni hänen halpamaista
petollisuuttaan, mutta sinä imartelet häntä yhä ja uhkaat käydä oman
poikasi kimppuun.»

Asad astui häntä kohti, kumartui, tarttui hänen ranteisiinsa ja nosti
hänet ylös.

Asadin kasvot näyttivät tummuudestaan huolimatta harmailta. Hänen
näkönsä säikähdytti vihdoin hänen vaimoansa ja lopetti hänen
häikäilemättömän uskaliaisuutensa.

Asad huusi:

»Ya anta! Ajub!»

Fenzileh huohotti, hän vuorostaan äkkinäisen kauhun kalventamana.
»Herrani ja käskijäni!» vikisi hän. »Älä ole vihainen, minun elämäni
virta! Mitä aiot tehdä?»

Asad hymyili ilkeästi. »Tehdä?» ärjyi hän. »Mitä olisi pitänyt tehdä
jo kymmenen vuotta sitten ja aikaisemminkin. Käsken antaa sinulle
raippoja.» Hän huusi jälleen, vieläkin käskevämmin: »Ajub!»

»Herrani ja käskijäni!» valitti Fenzileh kauhusta väristen nyt, kun
havaitsi joutuvansa siihen, mihin oli häntä usein ärsyttänyt. »Armahda!
Armahda!» Hän ryömi maassa ja syleili Asadin polvia. »Armeliaan
ja armahtavaisen nimessä! Ole armollinen, vaikka rakkauteni ajoi
kielelleni liikoja sanoja! Rakas herrani! Marzakin isä!»

Hänen hätänsä, kauneutensa ja kenties sitäkin enemmän hänen harvinainen
nöyryytensä ja alistuvaisuutensa lienee Asadia liikuttanut. Kun näet
samassa Ajub — siloinen ja komea eunukki, vesiiri ja kamaripalvelija
— pimensi sisäoven aukon ja tervehti kumartaen, hänet lähetti samassa
takaisin paššan käden torjuva liike.

Asad silmäili ivallisesti alaspäin. »Se asento sopii sinulle
parhaimmin», sanoi hän. »Jatka samaan suuntaan tuonnempanakin.»
Hän irroittautui ylenkatseellisesti naisen syleilystä ja asteli
majesteetillisesti ulos verhoutuen vihaansa kuin kuninkaalliseen
viittaan ja jättäen taakseen kaksi kauhuniskemää olentoa, joista tuntui
kuin olisivat olleet kuoleman kielissä.

Pitkään aikaan he eivät virkkaneet mitään toisilleen. Sitten Fenzileh
vihdoin nousi ja asteli säleristikkoisen ikkuna-aukon luo. Sen
avattuaan hän otti eräästä hyllystä saviruukun, joka oli sijoitettu
siten, että vähinkin ilmanhenki sattui siihen. Siitä hän kaatoi vettä
pieneen maljaan ja joi ahnaasti. Se seikka, että hän toimitti nuo
tehtävät itse, vaikka pelkkä kättentaputus olisi kutsunut palvelijoita
niitä suorittamaan, todisti osaltaan, kuinka hämmentyneessä tilassa
hänen mielensä oli.

Hän löi kiinni sisemmän ristikon ja kääntyi Marzakin puoleen. »Entä
sitten?» virkkoi hän.

»Sitten?» toisti poika.

»Niin juuri. Mitä nyt teemme? Jäämmekö hänen raivonsa murskaamiksi,
kunnes olemme lopullisen tuhon omat? Hän on noiduttu. Se sakaali on
noitunut hänet niin, että hänen nyt täytyy pitää hyvänä kaikkea sen
konnan tekemää. Allah meitä ohjatkoon, Marzak, muuten sinut polkee maan
tomuun tuo Sakr-el-Bahr.»

Marzak seisoi allapäin, sitten hän siirtyi hitaasti sohvan luo ja
heittäytyi sen pieluksiin; siellä hän makasi pitkänään, leuka käsien
varassa ja jalat ilmoilla.

»Mitä voisinkaan tehdä?» kysyi hän vihdoin.

»Sitä tekee minun eniten mieli tietää. Jotakin on tehtävä, ja pian.
Mädätköön hänen luunsa. Jos hän jää elämään, niin sinä olet hukassa.»

»Niin», virkkoi Marzak äkkiä kiihkeästi ja merkitsevästi. »Jos hän jää
elämään!» Hän nousi istualleen. »Sen sijaan, että suunnittelemme ja
juonittelemme ja että suunnitelmamme ja juonemme johtavat korkeintaan
siihen, että isäni vihastuu, olisi ryhdyttävä johonkin tehokkaampaan
keinoon,»

Fenzileh seisoi huoneen keskellä katsellen poikaansa synkein
silmin. »Minäkin olen sitä ajatellut», sanoi hän. »Voisin palkata
miehiä tekemään sen, jos antaisin kahmalollisen kultaa. Mutta asian
vaarallisuus...»

»Mitä vaarallisuutta siinä on, kunhan hän on kuollut?»

»Hän voisi vetää meidät kerallaan, ja mitä hyötyä meillä silloin olisi
hänen kuolemastaan? Isäsi kostaisi hänet kauheasti.»

»Jos tekisimme sen viekkaasti, niin meitä ei keksittäisi.»

»Ei keksittäisi?» toisti Fenzileh ja naurahti ilottomasti. »Oletpa
nuori ja sokea, Marzak! Meitä epäiltäisiin ensimmäisinä. Minä en ole
ollenkaan salannut vihaani, ja kansa ei minusta pidä. Se vaatii isääsi
menettelemään oikeudenmukaisesti siinäkin tapauksessa, ettei hän itse
siihen taipuisi, mitä en pidä ollenkaan luultavana. Tuo Sakr-el-Bahr
— Allah hänet tuhotkoon! — on heidän mielestään jumala. Muista, miten
hänet otettiin vastaan! Ketä paššaa on hänen riemusaatossa palatessaan
siten tervehditty. Nämä sallimuksen hänelle suomat voitot ovat saaneet
heidät pitämään häntä Allahin suosimana ja suojelemana. Usko minua,
Marzak: jos isäsi huomenna kuolee, niin Sakr-el-Bahr julistetaan
Algierin paššaksi hänen jälkeensä, ja silloin me olemme hukassa.
Ja Asad-ed-Din alkaa olla vanha. Totta kyllä, ettei hän enää lähde
taisteluun. Hän riippuu kiinni elämässä ja voi elää vielä kauankin.
Mutta jos sittenkin kävisi toisin ja jos Sakr-el-Bahr vielä vaeltaisi
maan päällä isäsi kohtalon täytyttyä, en uskalla ajatella, mikä silloin
tulee meidän kohtaloksemme, sinun ja minun. »

»Tulkoon hänen hautansa häväistyksi!» urahti Marzak.

»Hänen hautansa?» virkkoi Fenzileh. »Vaikeus on siinä, miten saamme
hänen hautansa kaivetuksi tuottamatta vahinkoa itsellemme. Itse Saatana
sitä konnaa suojelee.»

»Tehköön hänelle sijan helvettiin!» virkkoi Marzak.

»Kiroaminen ei meitä auta. Nouse, Marzak, ja ajattele, kuinka asian
järjestämme.»

Marzak nousi vikkelästi ja notkeasti kuin vinttikoira. »Kuule siis»,
sanoi hän. »Koska minun täytyy lähteä retkelle hänen kerallaan, niin
ehkäpä sattuu sopiva tilaisuus merellä jonakin pimeänä yönä.»

»Maltahan! Salli minun asiaa harkita. Allah opastakoon minua keksimään
jonkin keinon!» Hän taputti käsiään, käski huoneeseen tullutta
orjatyttöä kutsumaan vesiiri Ajubin ja antoi määräyksen, että hänen
kantotuolinsa oli asetettava valmiiksi häntä varten. »Me lähdemme
torille, Marzak, näkemään hänen orjiansa. Kukapa tietää, eikö heidän
avullaan käy jotakin tekeminen! Viekkaudella pääsemme pitemmälle kuin
pelkän voiman avulla, kun on taisteltava tuota häpeän kehnoa perillistä
vastaan.»

»Tulkoon hänen talonsa hävitetyksi!» virkkoi Marzak.



Yhdeksäs luku.

KILPAILIJAT.


Orjatorin edustalla olevan avoimen alueen täytti tungeksiva, meluisa
joukko, jota alinomaa lisäsi kapeiden kiveämättömien katujen
labyrintistä tuleva ihmisvirta.

Siinä oli ruskeapintaisia berbereitä mustissa vuohenkarvaisissa
viitoissa, jotka oli kudottu yhteen päähineen kanssa ja joiden
selkäpuolta koristi neliskulmainen punainen tai oranssinvärinen
solki; päässä heillä oli kalotti tai vain punottu kameelinkarvainen
nuora; oli neekereitä, jotka kulkivat melkein alastomina, ja komeita
arabialaisia, jotka näyttivät ylenmäärin vaatetetuilta liehuvissa
valkoisissa viitoissaan ja päähineissään, jotka varjostivat heidän
mustanpuhuvia, hienopiirteisiä kasvojaan; oli arvokkaita ja vaurailta
näyttäviä maureja, jotka heleävärisiin selhameihin puettuina istuivat
sileäkarvaisten ja upeasti suitsitettujen muuliensa selässä, oli
tagarinejä, Andalusiasta karkoitettuja maureja, joista useimmat
harjoittivat orjakauppaa, oli aito-juutalaisia mustissa kauhtanoissaan
ja kristittyjä juutalaisia — heitä mainittiin sillä nimellä, koska
olivat eläneet ja kasvaneet kristityissä seuduissa, joiden vaatetusta
vielä käyttivät, oli Levantin turkkilaisia, upeissa puvuissa ja
käytökseltään röyhkeitä, ja oli vaatimattomia cololeja, kabylejä ja
biskareja.

Tuossa vedenmyyjä vuohennahka-astioineen kilisteli pientä kelloansa,
tuossa kiikutteli oranssikauppias päälaellaan koria, jossa hänellä oli
kultaisia hedelmiä, ja tarjosi huutaen niitä kaupaksi. Oli miehiä,
jotka kulkivat jalan ja toisia muulien selässä, aaseilla ja hoikilla
arabialaisilla hevosillaan ratsastavia, alinomaa muuttuva värien
sekamelska, jossa kaikki melusivat, nauroivat ja kiroilivat Afrikan
paahtavan auringon paisteessa, sinisen taivaan alla, kyyhkysten
kiiriskellessä ilmoilla. Keltaisen muurin vierustalla kyyhötti joukko
vikiseviä kerjäläisiä ja raajarikkoja, jotka pyytelivät almuja; lähellä
porttia oli raivattu vapaaksi pieni alue, missä nähtiin eräs meddah,
kerjäläistrubaduuri, joka kahden oppilaansa säestämänä lauloi haikeata
balladia ohuella honottavalla äänellään.

Ne joukkoon kuuluvat, jotka olivat kauppaherroja, kulkivat arvelematta
eteenpäin, jättivät ratsunsa portin ulkopuolelle ja kulkivat portista,
josta ei päästetty ketään joutilaita eikä vähäpätöistä väkeä. Avarassa
neliskulmaisessa paikassa, jonka karua hiekkapintaa rajoittivat
pölynkarvaiset muurit, oli enemmän tilaa. Orjien myynti ei ollut vielä
alkanut, sen oli määrä alkaa vasta tunnin kuluttua. Sillävälin tekivät
pientä kauppaa ne, jotka olivat saaneet halutun oikeuden asettaa
tavaroitaan näytteille muurin vierustalle; siinä oli villan, hedelmien
ja mausteiden myyjiä, ja lisäksi pari kauppiasta, jotka tarjosivat
jalokiviä ja muita koruja oikeauskoisten kaunisteiksi.

Torin keskellä oli kaivo, melkoisen suuri kahdeksankulmio mataline
kolmiaskelmaisine kaiteineen. Alimmalla portaalla istui iäkäs
parrakas juutalainen, yllään musta kauhtana, pää värikkääseen huiviin
kiedottuna. Hänen polvillaan oli leveä matala musta rasia, joka oli
jaettu useihin osastoihin, kaikki täynnä halvempia jalokiviä ja
harvinaisia kiviä, joita hän tarjosi kaupaksi; hänen ympärillään seisoi
ryhmä nuoria maurilaisia ja pari turkkilaista upseeria, joiden kaikkien
kanssa juutalainen hieroi kauppaa.

Koko pohjoisen sivustan mittaisesta suojakatoksesta, jonka sisäpuolen
peittivät näkyvistä kameelinkarvauutimet, kuului hillittyä ihmisäänten
hyrinää. Siellä olivat ne suojat, joihin sijoitetut orjat tulivat
tänään myytäviksi. Verhojen edustalla seisoi vartijoina kymmenkunta
merisissiä apulaisinaan neekeriorjia.

Seinämuurin takaa, sen yläpuolelle kohoten, hohteli valkoinen
kupukatto; sen vieressä näkyi keihäsmäinen minareetti ja muutamien
taatelipalmujen ohuet latvat, joiden pitkät lehdet riippuivat
liikkumattomina helteisessä ilmassa.

Yhtäkkiä ilmaantui portin ulkopuolella olevaan joukkoon liikettä.
Eräältä kadulta saapui kuusi jättiläiskokoista nuubialaista huutaen:

»Oaak! Oaak! Varda! Tietä! Tehkää tietä!»

He pitelivät molemmin käsin pitkiä sauvoja raivaten niillä tietä
väentungokseen, heittäen miehiä oikeaan ja vasempaan ja saaden
korvaukseksi sadatuskuuroja.

»Balaak! Väistykää! Antakaa tietä herrallemme Asad-ed-Dinille, Allahin
ylentämälle! Tietä!»

Väkijoukko peräytyi, lankesi polvilleen ja heittihe pitkäkseen
Asad-ed-Dinin ratsastaessa eteenpäin maidonvalkoisella muulillaan
seuranaan vesiiri Tsamanni ja joukko mustapukuisia janitšaareja
välkkyvine miekkoineen.

Kiroukset, jotka olivat vastanneet hänen neekeriensä väkivaltaisuuteen,
vaikenivat äkkiä; sensijaan täyttivät ilman yhtä kiihkeät siunaukset.

»Allah sinun valtaasi lisätköön! Allah pidentäköön sinun päiväsi!
Herramme Mohammedin siunaus tulkoon osaksesi! Allah lähettäköön sinulle
lisää voittoja!» satoi hänelle siunauksia joka taholta. Hän vastasi
niihin niinkuin erinomaisen hurskaan miehen sopikin.

»Allahin rauha profeetan huoneen uskollisille», mutisi hän silloin
tällöin vastaukseksi, kunnes vihdoin saapui portille. Siellä hän
käski Tsamannia heittämään kukkaron maassa ryömiville kerjäläisille
— sillä eikö olekin kirjoitettu kaikkein kirkkaimpaan kirjaan, että
sinun on annettava almuina se, mitä ilman voit tulla toimeen, koska
ne, jotka säästyvät omalta ahneudeltaan, menestyvät, ja koska kaikki
se, minkä annat almuina, Allahin armoa etsien, korvataan sinulle
kaksinkertaisesti?

Noudattaen lakia, joka velvoitti hänen halvinta alamaistansa, Asad
astui ratsunsa selästä ja kulki portista jalkaisin. Kaivon luona
hän pysähtyi, silmäili uutimien peittämää suojakatosta, siunasi
polvistunutta joukkoa ja käski kaikkien nousta.

Hän viittasi Sakr-el-Bahrin upseerille Alille, jonka huostassa olivat
merisissin viime matkalta tuodut orjat, ja ilmoitti haluavansa
tarkastaa vangittuja. Alin annettua merkin neekerit siirsivät syrjään
kameelinkarvaiset esiriput, joten onnettomat orjat tulivat kirkkaaseen
auringonpaisteeseen. Sakr-el-Bahrin ottamien vankien ohella siinä oli
muutamia muitakin, jotka Bisken oli tuonut parilta pienemmältä retkeltä.

Asad näki joukon miehiä ja naisia — naisia vain suhteellisen vähän
— kaikkiin ikäkausiin, rotuihin ja säätyihin kuuluvia. Siinä oli
kalpeita, vaaleatukkaisia ranskalaisia tai pohjoismaalaisia,
oliivipintaisia italialaisia ja mustanpuhuvia espanjalaisia, neekereitä
ja sekarotuisia, oli vanhoja ja nuoria miehiä ja lapsiakin, toiset
sievästi puettuja, toiset melkein alastomia, toiset pelkissä rievuissa.
Ainoastaan heidän asunsa auttamaton hoidottomuus loi heihin yhtenäistä
leimaa. Mutta sellainen hoidottomuus ei voinut herättää sääliä Asadin
hurskaassa sydämessä. Ne olivat uskottomia, jotka eivät tulisi
milloinkaan näkemään Jumalan profeetan kasvoja, kirottuja olentoja,
joille ihmisen ei kannattanut osoittaa mitään hellyyttä. Hetkiseksi
Asadin katse pysähtyi sievään tummatukkaiseen espanjalaiseen tyttöön,
joka istua kyyhötti, kädet polvien välissä, ankaran epätoivon ja tuskan
asennossa. Hänen silmiensä loistoa lisäsivät hänen silmiään ympäröivät
tummanruskeat unettomuuden renkaat. Tsamannin käsivarteen nojaten
Asad seisoi hetkisen katsellen häntä; sitten hänen katseensa siirtyi
kauemmaksi. Yhtäkkiä hän tarttui lujemmin Tsamannin käsivarteen, ja
vilkas mielenkiinto kuvastui hänen kellervissä kasvoissaan.

Hänen edessään olevan häkin ylimmässä rivissä istui aivan ihana nainen,
nainen, jonkalaisista hän oli kuullut puhuttavan, mutta jonka vertaista
hän ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli pitkä ja solakka kuin kypressi;
hänen hipiänsä oli maidonvalkea, hänen silmänsä kuin kaksi kaikkein
tumminta safiiria, hänen hiuksensa kullanpunertavat ja näyttivät
metallina välkkyvän hänen istuessaan siinä auringonpaisteessa. Hänellä
oli yllään ruumiinmukainen valkoinen puku, jonka syvä kaula-aukko
paljasti näkyviin hänen niskansa moitteettoman sulon.

Asad-ed-Din kääntyi Alin puoleen. »Mikä päärly onkaan heitetty tuohon
rikkaläjään?» kysyi hän.

»Hän on se nainen, jonka herramme Sakr-el-Bahr toi mukanaan
Englannista.»

Asadin silmät kääntyivät hitaasti vankiin, ja vaikka oli luullut
häntä aivan tunteettomaksi, hän nyt huomasi naisen poskien hitaasti
punastuvan hänen kiinteän ja loukkaavan katseensa alla. Puna lisäsi
hänen kauneuttaan poistamalla kasvojen väsyneen ilmeen.

»Tuo hänet tänne», virkkoi pašša lyhyesti.

Kaksi neekeriä kävi häneen käsiksi, ja hän lähti heti välttääkseen
kovakouraista kohtelua terästäen itseään kestämään arvokkaasti kaikkea,
mikä voi häntä odottaa. Hänen vieressään istunut keltatukkainen nuori
mies, jonka kasvot olivat laihat ja parransängen peittämät, katsahti
säikähtyneenä, kun nainen vietiin hänen vierestään. Sitten hän äännähti
valittaen ja yritti tarttua häneen, mutta kohotettuun käsivarteensa
sattui raippa saaden sen valahtamaan alas.

Asad oli mietteissään. Fenzileh oli kehoittanut häntä katsomaan tätä
uskotonta neitoa, jonka ryöstämiseksi Sakr-el-Bahr oli uskaltanut
ylen paljon. Vaimon tarkoituksena oli ollut saada hänet näkemään
jonkinlaisen todistuksen siitä uskottomuudesta, josta hän aina syytti
sissipäällikköä. Asad katseli naista, mutta ei havainnut hänessä mitään
sellaista merkkiä kuin Fenzileh oli vihjaillut hänestä löytyvän — eikä
hän sellaista etsinytkään. Hän oli totellut vaimoaan uteliaisuuden
yllyttämänä. Mutta se ja kaikki muukin unohtui nyt hänen katsellessaan
tuota jaloa pohjoismaista naista, joka hirmuisessa vankeudessaan näytti
melkein kuvapatsaalta.

Asad ojensi kätensä koskettaakseen hänen käsivarttaan, mutta nainen
veti käsivartensa takaisin ikäänkuin hänen sormensa olisivat olleet
polttavat.

Asad huokasi. »Kuinka tutkimattomat ovatkaan Korkeimman tiet,
Hänen, joka sallii tuollaisen ihanan hedelmän riippua uskottomuuden
turmeltuneessa puussa!»

Tsamanni, mestari-sykofantti, joka oli perinpohjin oppinut käyttelemään
herransa mielialoja, vastasi:

»Vieläpä kenties niinkin, että profeetan huoneen uskollinen voi sen
poimia. Totisesti ovat yhdelle ja ainoalle kaikki asiat mahdolliset!»

»Mutta eikö luettavaan kirjaan ole kirjoitettu, etteivät uskottomien
tyttäret ole oikeauskoisia?» Hän huokasi jälleen.

Mutta Tsamanni, joka aivan hyvin tiesi, millaisesta vastauksesta pašša
piti, sovitti vastauksensa hänen toivomuksensa mukaiseksi. »Allah
on suuri, ja se, mikä on tapahtunut kerran, voi tapahtua uudelleen,
herrani.»

Asadin katse hipaisi vesiirin silmiä. »Fenzileh, tarkoitat. Mutta
silloin teki Allahin armo minut hänen valistamisensa välikappaleeksi.»

»Voihan hyvinkin olla kirjoitettu, että sinun tulee jälleen toimia
sellaisena välikappaleena», lausui ovela Tsamanni hiljaa. Hänen
mielessään oli nyt muitakin vaikuttimia kuin pelkkä halu esiintyä
kohteliaana. Fenzileh ja hän olivat jo pitkät ajat olleet sotakannalla,
aiheena keskinäinen kateus, mikäli oli kysymyksessä Asad. Jos Fenzileh
tulisi sysätyksi syrjään, niin vesiirin vaikutusvalta kasvaisi ja
lisääntyisi hänen omaksi edukseen. Hän oli usein asiaa haaveillut,
mutta oli pelännyt haaveen jäävän toteutumatta, koska Asad alkoi käydä
vanhaksi ja se tuli, joka oli ylen voimallisesti palanut hänessä
nuoruusiällä, näytti nyt niin sammuneen, ettei hän ajatellutkaan
naisia. Mutta tässä oli nyt eräs kuin ihmeen tuoma, niin hämmästyttävän
ja erikoisen kaunis, että hän ilmeisesti oli vaikuttanut loihdullisesti
passaan, joka ei ollut milloinkaan nähnyt hänenlaistaan.

»Hän on valkoinen kuin Atlas-vuoren lumi, suloinen kuin Tafilaltin
taateli», virkkoi Asad lämpimästi, säihkyvin silmin katsellen edessään
liikkumattomana seisovaa neitoa. Yhtäkkiä hän katsahti ympärilleen ja
kääntyi Tsamannin puoleen samalla kovin tuimistuen.

»Hänen kasvonsa ovat tuhansien silmien nähtävinä!» huudahti hän.

»Sekin on tapahtunut jo ennen», vastasi Tsamanni.

Sitten kuului yhtäkkiä heidän vierestään ääni, luonnostaan pehmeä ja
sointuisa, mutta nyt karulta kuulostava:

»Mikä nainen tuo voi olla?»

Pašša ja hänen vesiirinsä käännähtivät säikähtyen. Fenzileh,
soveliaasti hunnutettuna ja päähine päässään seisoi heidän edessään,
Marzak seurassaan. Vähän kauempana seisoivat eunukit ja kantotuoli,
jossa Fenzileh oli sinne tuotu Asadin huomaamatta. Kantotuolin vieressä
oli vesiiri Ajub-el-Samin.

Asad katsahti häneen karsaasti, sillä hän ei ollut vielä leppynyt
sen kiukun jäljestä, jonka Fenzileh ja Marzak olivat aiheuttaneet.
Oli jo kyllin ilkeätä, ettei vaimo omassa kodissa osoittanut hänelle
kuuluvaa kunnioitusta, mutta Asad oli sen sentään sietänyt. Kerrassaan
sopimatonta hänen arvolleen sitävastoin oli, että Fenzileh rohkeni
tulla tupsahtaa ja käydä häneltä kyselemään noin julkeasti kaiken
kansan läsnäollessa. Hän ei ollut milloinkaan ennen esiintynyt niin
uhkarohkeasti eikä olisi rohjennut nytkään, ellei äkkinäinen pelontuska
olisi syrjäyttänyt kaikkea varovaisuutta. Hän oli nähnyt katseen, jonka
Asad oli luonut tuohon kauniiseen orjaan, ja hänen mielessään heräsi
mustasukkaisuuden ohella todellinen pelko. Asad ei ollut enää varmasti
hänen vallassaan. Lopulliseen vallan kukistumiseen tarvittiin vain,
että Asad, joka oli näinä kuluneina vuosina tuskin huolinut ajatella
tai katsella ketään naista, saisi päähänsä tuoda uuden rekryytin
haaremiinsa.

Siitä johtui, että Fenzileh nyt seisoi häikäilemättömän rohkeana
miehensä edessä — vaikka hänen kasvonsa olivat hunnutetut, hänen
jokaisessa piirteessään ilmeni uskalias julkeus. Asadin karsaasta
katseesta hän ei välittänyt vähääkään.

»Jos tuo on Sakr-el-Bahrin Englannista tuoma orja, niin minulle
kerrotut huhut ovat valhetelleet», sanoi hän. »Eipä totisesti maksanut
vaivaa matkustaa niin kauas ja saattaa vaaraan niin monen muslimin
henkeä tuodakseen Berberiaan tuon keltanaamaisen, pitkäkoipisen
kadotuksen tyttären.»

Asadin hämmästys voitti hänen vihansa. Hän ei ollut herkkäkäänteinen.

»Keltanaamaisen? Pitkäkoipisen?» toisti hän. Sitten, hänen vihdoin
tajuttuaan vaimonsa ajatukset, hänen kasvoihinsa ilmaantui ovela
hymyn irvistys. »Olen jo huomannut kuulosi heikkenevän, ja nyt pettää
näkösikin, kuten havaitsen. Sinä käyt varmaan vanhaksi.» Hän katseli;
vaimoaan niin kalseasti, että Fenzileh peräytyi.

Asad astui hänen luokseen.

»Liian kauan olet jo hallinnut haaremiani uskottomaan eurooppalaiseen
tapaasi», lausui hän niin hiljaa, että ainoastaan lähinnä olevat
henkilöt voivat kuulla hänen vihaiset sanansa. »Sinä olet muuttunut
häpeäksi oikeauskoisten silmissä», lisäsi hän erittäin kiukkuisesti.
»Taitaa olla parasta, että asian korjaamme.»

Sitten Asad kääntyi äkkiä pois ja viittasi Alia toimittamaan orjan
paikalleen toisten joukkoon. Tsamannin käsivarteen nojaten hän astui
muutamia askelia kohti porttia, pysähtyi sitten ja kääntyi jälleen
vaimon puoleen:

»Kantotuoliisi!» virkkoi hän käskevästi, siten nuhdellen vaimoa
kaikkien kuullen »Ja korjaudu kotiin niinkuin soveliaisuutta
noudattavan muhamettilaisnaisen tulee. Äläkä enää milloinkaan näyttäydy
julkisissa paikoissa jalkaisin kuljeksimassa.»

Fenzileh totteli heti, mitään virkkamatta. Asad viipyi portilla
Tsamannin kanssa, kunnes kantotuolit olivat poistuneet ja niiden mukana
Ajub ja Marzak, jotka eivät uskaltaneet kumpikaan kohdata paššan
kiukkuista katsetta.

Asad silmäili tuikeasti kantotuolin jälkeen, ivallinen hymy huulillaan.
»Sitä mukaa kuin hänen kauneutensa häviää, hänen julkeutensa kasvaa»,
urahti hän. »Hän alkaa käydä vanhaksi, Tsamanni, vanhaksi ja luisevaksi
ja toraisaksi, eikä ole enää mikään sovelias puoliso profeetan huoneen
jäsenelle. Allah saattaisi pitää hyvinkin mieluisena asiana, jos
toimittaisimme hänen sijaansa toisen.» Sitten, ilmeisesti viitaten
tuohon toiseen, katseen kääntyessä suojakatokseen, jonka esirippu
vedettiin jälleen kiinni, hän alkoi puhua toisenlaiseen sävyyn.

»Huomasitko, Tsamanni, kuinka sulavasti hän liikkui? Notkeasti ja
ylevästi kuin nuori gaselli. Kaikkiviisas ei totisesti ole luonut niin
paljon kauneutta, jotta se heitettäisiin kadotukseen.»

»Eikö se ole voitu lähettää jonkun oikeauskoisen lohdutukseksi?»
ihmetteli nokkela vesiiri. »Allah on suuri, hänelle on kaikki
mahdollista.»

»Kuinkapa muutenkaan?» virkkoi Asad. »Se on kirjoitettu, ja samoinkuin
ei kukaan voi saavuttaa sitä, mikä ei ole kirjoitettu, samoin ei kukaan
voi välttää sitä, mikä on kirjoitettu. Minä olen tehnyt päätökseni. Jää
sinä tänne, Tsamanni. Jää myynnin ajaksi ja osta hänet. Hänelle tulee
opettaa oikeata uskoa. Hänet on pelastettava kadotuksen pätsistä.»

Käsky oli lausuttu, Tsamannin harras toivo oli toteutunut.

Hän nuoli huuliansa. »Entä hinta, herrani?» kysyi hän hiljaa.

»Hinta?» virkkoi Asad. »Enkö käskenyt sinua ostamaan hänet? Tuo hänet
minulle, vaikka hinta olisi tuhat filippiä.

»Tuhat filippiä!» toisti Tsamanni hämmästyneenä. »Allah on suuri!»

Mutta Asad oli jo lähtenyt hänen vierestään ja astellut holviportista,
jonka edustalla väkijoukko jälleen painui polvilleen hänet nähdessään.

Oli mainio asia, että Asad oli pyytänyt häntä jäämään
myyntitilaisuuteen. Mutta dalal ei luovuttanut yhtäkään orjaa ennenkuin
hinta oli suoritettu, ja Tsamannilla ei ollut melkoista summaa
mukanaan. Senvuoksi hän lähti herransa jäljessä kohti linnaa. Myynnin
alkamiseen oli vielä tunti, joten hänellä oli yllin kyllin aikaa
mennäkseen ja palatakseen.

Sattui kumminkin niin, että Tsamanni oli ilkeä ja että paššan
puolisoon kohdistuva viha, joka oli kauan kytenyt hänen mielessään
imartelevan hymyn ja syvien kumarrusten salaamana, käsitti vihatun
henkilön palvelijatkin. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota hän
olisi halveksinut enemmän kuin sileäpintaista, lihavaa eunukkia
Ajub-el-Saminia, hänen majesteetillista keinuvaa käyntiänsä ja paksuja,
kopeita huuliansa.

Kirjoitettu oli myös, että hänen piti linnan pihamaalla kohdata Ajub,
joka valtiattarensa käskystä oli siinä vesiiriä väijymässä. Lihava
ukkeli vieri eteenpäin, kädet vatsaa kannattaen ja pienet silmät
kiiltäen.

»Allah sinulle terveyttä lisätköön, Tsamanni!» tervehti hän
kohteliaasti. »Tuotko uutisia?»

»Uutisia? Mitä uutisia?» virkkoi Tsamanni. »Totisesti en mitään
sellaisia uutisia, jotka valtiatartasi ilahduttavat.»

»Armelias Allah! Mistä on kysymys? Koskeeko asia tuota eurooppalaista
orjatyttöä?»

Tsamanni hymyili, ja se kiukutti Ajubia, joka tunsi maaperän horjuvan
jalkojensa alla. Jos hänen emäntänsä vaikutusvalta loppuisi, niin hän,
Ajub, sortuisi hänen kerallaan ja muuttuisi tomuksi Tsamannin jalkojen
alle.

»Koraanin nimessä, Ajub, sinä vapiset!» Tsamanni kiusasi häntä. »Sinun
pehmeät ihrasi ihan värisevät, ja eipä ilmankaan, sillä päiväsi ovat
luetut, sinä tyhjän isä.»

»Pilkkaatko minua, sinä koira?» kuului toisen ääni, nyt kiukkuisen
kimeänä.

»Nimitätkö minua koiraksi? Sinä?» Tsamanni sylki tahallaan hänen
varjoansa. »Mene ja sano emännällesi, että herrani on käskenyt minun
ostaa tuon eurooppalaisen tytön. Sano hänelle, että se tyttö tulee
herrani puolisoksi samoinkuin Fenzileh aikoinaan, jotta herrani voi
johdattaa hänet oikeaan uskoon ja temmata Saatanalta niin kauniin
jalokiven. Sano vielä, että minun on käsketty ostaa hänet herrani
varoilla tuhannen filipin hintaan. Vie perille tämä viesti sinä tuulen
isä, ja Allah sinulle vatsaa lisätköön!» Sitten hän lähti, notkeana,
nokkelana ja ivallisena.

»Periköön tuho sinun poikasi, ja tyttäresi tulkoot portoiksi», ärjyi
eunukki, jota äkkiä raivostuttivat nuo pahat uutiset ja niihin liittyvä
solvaus.

Mutta Tsamanni vain nauroi ja vastasi hänelle olan takaa: »Tulkoon
pojistasi kaikista sulttaaneja, Ajub!»

Yhä väristen vihasta, joka kerrassaan hälvensi uutisten aiheuttaman
pelon, Ajub vieri valtiattarensa luo tuota pahaa viestiä vieden.

Fenzileh kuunteli häntä tylsän vimman vallassa. Sitten hän alkoi
sättiä herraansa ja orjatyttöä yhtaikaa ja rukoili Allahia murtamaan
heidän luunsa ja mustentamaan heidän kasvonsa ja mädännyttämään heidän
lihansa, rukoili yhtä kiihkeästi kuin henkilö, joka on syntynyt ja
kasvanut ainoassa oikeassa uskossa. Tuosta raivonpuuskasta toivuttuaan
hän painui hetkeksi mietteisiin. Vihdoin hän hypähti seisaalleen
ja käski Ajubia katsomaan, ettei kukaan kurkkinut ovilla salaa
kuuntelemassa.

»Meidän täytyy toimia, Ajub, ja toimia nopeasti. Muuten joudun tuhon
omaksi, ja kerallani tuhoutuu Marzak, joka ei kykene yksin isäänsä
vastustamaan. Sakr-el-Bahr tallaa meidät maan tomuun», Äkkiä sai eräs
ajatus hänet vaikenemaan. »Allahin nimessä, hän on voinut toimia
määrätyssä tarkoituksessa tuodessaan kerallaan tuon valkonaamaisen
porton. Mutta meidän täytyy ehkäistä hänen aikeensa ja meidän täytyy
ehkäistä Asadin aikeet. Muuten olet hukassa sinäkin, Ajub.»

»Ehkäistä hänen aikeensa?» virkkoi vesiiri hämmästyen tuon naisen
terävää sielun ja ruumiin tarmoa, jonka vertaista ei ollut milloinkaan
ennen naishenkilössä havainnut. »Ehkäistä hänen aikeensa?» toisti hän.

»Ensinnä on toimitettava tuo eurooppalainen tyttö pois hänen
ulottuviltaan.»

»Hyvä ajatus — mutta miten?»

»Miten? Eikö älysi keksi mitään keinoa? Eikö lihavassa päässäsi ole
minkäänlaista älyä? Sinun pitää tarjota enemmän kuin tarjoaa Tsamanni,
tai vielä mieluummin toimittaa joku tekemään se puolestasi ja siten
ostaa tyttö minulle. Sitten pidämme huolta siitä, että hän häviää
nopeasti ja kaikessa hiljaisuudessa, ennenkuin Asad keksii hänestä
jälkeäkään.»

Ajubin kasvot kalpenivat, ja hänen leukansa heltat tutisivat. »Entä...
entä hinta? Oletko ottanut huomioon, mitä se maksaa, oi Fenzileh? Miten
käy, kun Asad saa sen tietää?»

»Hän ei saa sitä tietää», vastasi Fenzileh. »Ja jos saakin, niin
tyttö on saavuttamattomissa, ja Asadin täytyy tyytyä siihen, mitä on
kirjoitettu. Voit uskoa, että tiedän, kuinka hänet on tyynnytettävä.»

»Armollinen rouva!» huusi Ajub väännellen lihavia sormiansa. »Minä en
uskalla siihen ryhtyä!»

»Mihin ryhtyä? Minä käsken sinua ostamaan tytön ja annan sinulle
tarvitsemasi rahat. Mitä se muuten sinuun koskee, sinä koira? Sen,
mitä on vielä tehtävä, tekee mies. Tule nyt, minä annan sinulle rahat,
kaikki, mitä minulla on, suunnilleen tuhatviisisataa filipiä, ja mitä
siitä jää, saat pitää itse.»

Ajub mietti hetkisen ja käsitti sitten, että Fenzileh oli oikeassa.
Kukaan ei voinut häntä moittia siitä, että oli täyttänyt saamansa
käskyn. Asiasta koituisi vielä hyötyäkin, — niin, ja olisipa
oivallista, kun saisi tarjota enemmän kuin tuo koira Tsamanni ja
lähettää hänet kotiin tyhjin käsin, pettyneen herransa vihaa kokemaan.

Hän levitti kätensä ja kumarsi, siten osoittaen ehdottomasti asiaan
suostuvansa.



Kymmenes luku.

ORJAMARKKINAT.


Orjatorilla oli huutokauppa alkamassa; torvien ja rumpujen äänet
ilmoittivat sitä. Kauppiaat, jotka olivat siihen saakka saaneet
harjoittaa liikettään suljetun torin alueella, laskivat nyt
alas pienten kojujensa kaihtimet. Juutalainen jalokivikauppias
sulki laatikkonsa ja poistui jättäen kaivon portaat markkinoiden
huomattavimpien henkilöiden haltuun. Viimeksimainitut kokoontuivat
siihen kiireesti ympäröiden kaivon, ja kääntyen katselemaan ulospäin
muun väen kerääntyessä eteläiselle ja läntiselle seinämälle.

Sitten tuli valkoisiin turbaaneihin puettuja vedenkantaja-neekereitä,
jotka kääpiöpalmun lehvistä tehdyin pirskottimin kastelivat
maankamaraa, jottei orjien ja ostajien kävellessä nousisi ylen
paljon pölyä. Torvet vaikenivat hetkeksi, törähtivät vielä kerran
juhlallisesti, ja sitten syntyi täysi hiljaisuus. Portilla oleva
väkijoukko väistyi oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle näkyi
erittäin hitaasti ja arvokkaasti astuvan kolme pitkää dalalia,
huutokaupanpitäjää, kiireestä kantapäähän valkoisiin puettuina
ja päässä moitteettomat turbaanit. He pysähtyivät pitkän seinän
länsipäähän, johtava dalal hieman molempia toisia edempänä.

Äänten häly hiljeni heidän tullessaan, muuttui kuhisevaksi kuiskeeksi,
sitten kuin kimalaisten hyrinäksi, ja sitten seurasi täydellinen
hiljaisuus. Dalalien juhlallisessa ja vakavassa käytöksessä oli jotakin
kerrassaan papillista, joten väkijoukon hälinän hiljettyä koko asia sai
pyhän toimituksen leiman.

Ensimmäinen dalal seisoi hetken aikaa kuin ajatuksiinsa vaipuneena,
katse alasluotuna; sitten hän ojensi kätensä ottamaan vastaan
siunausta, koroitti äänensä ja alkoi rukoilla yksitoikkoisella,
laulavalla äänellä:

»Allahin armeliaan armahtavaisen nimessä, hänen, joka loi ihmisen
veripakkuloista! Kaikki, mitä on maanpäällä ja taivaassa, ylistää
Allahia, joka on voimallinen ja viisas! Hänen on taivaitten ja maan
valtakunta. Hän tekee eläväksi ja surmaa, ja hänen vallassansa ovat
kaikki asiat. Hän on ensimmäinen ja viimeinen, näkyväinen ja näkymätön,
ja hän tietää kaikki.»

»Amen», lisäsi väkijoukko.

»Ylistys olkoon hänelle, joka lähetti meille Mohammedin, profeettansa,
tuomaan maailmaan oikean uskon, ja kirottu olkoon Saatana, kivitetty,
joka uskaltaa käydä sotimaan Allahia ja hänen lapsiansa vastaan.»

»Amen.»

»Allahin ja herramme Mohammedin siunaus tälle torille ja kaikille
niille, jotka tässä ostavat ja myyvät, ja Allah lisätköön heidän
varallisuuttansa ja suokoon heille pitkän elämän, jotta voivat Häntä
ylistää.»

»Amen», vastasi väkijoukko; taajat rivit nousivat rukousasennosta ja
kaikki kokivat saada liikkumisalaa.

Dalal löi kämmeniään yhteen, uutimet vedettiin syrjään, ja näkyviin
tuli orjajoukko — kaikkiaan suunnilleen kolmesataa, eri osastoissa.

Keskimmäisen osaston — jossa Rosamund ja Lionel olivat — ensimmäisessä
rivissä seisoi kaksi lujarakenteista, solakkaa ja voimakaslihaksista
nuorta nuubialaista, jotka katselivat asiain menoa täysin
välinpitämättöminä, ollenkaan kauhistumatta kohtaloa, joka oli heidät
tänne tuonut. Dalalin katse osui heihin, ja vaikka yleensä olikin laita
niin, että ostaja osoitti sen orjan, jonka mieli saada, dalal halusi
päästä heti hyvään alkuun ja viittasi vartioiville merisisseille.
Molemmat neekerit tuotiin esiin.

»Tässä on oivallinen pari», lausui dalal, »lujalihaksinen ja
pitkäraajainen, kuten kaikki voivat nähdä, ja häpeä olisi heitä
toisistaan erottaa. Ken haluaa tällaista paria kovaan työhön, sanokoon,
mitä tahtoo maksaa.» Hän lähti hitaasti kiertämään kaivoa merisissien
pakottaessa neekereitä seuraamaan häntä, jotta kaikki ostajat saisivat
tilaisuuden heitä nähdä ja tutkia.

Väkijoukon eturivissä lähellä porttia seisoi Ali, jonka Othmani oli
lähettänyt ostamaan parikymmentä väkevää miestä Sakr-el-Bahrin kaleeria
varten. Hänelle oli annettu määräys ostaa ainoastaan mahdollisimman
voimakasta väkeä — yhtä ainoata poikkeusta lukuunottamatta. Tuohon
kaleeriin ei tahdottu ottaa heikkoja raukkoja, jotka uupuessaan olivat
soutupäällikköjen vastukseksi. Ali ilmoitti heti asiansa.

»Minä tarvitsen sellaisia pitkiä veikkoja Sakr-el-Bahrin airoihin»,
lausui hän kuuluvalla ja merkitsevällä äänellä, saaden siten koko
väkijoukon huomion kääntymään itseensä ja nauttien niistä ihastelevista
katseista, jotka suuntautuivat Oliver-Reisin upseeriin, erääseen niistä
sisseistä, jotka olivat islamin ylpeys ja miekantutkain uskottomia
vastaan.

»He ovat syntyneet jalosti airoissa ponnistelemaan, Ali-Reis», vastasi
dalal juhlallisesti. »Mitä haluat heistä antaa?»

»Kaksisataa filipiä parista.»

Dalai asteli juhlallisesti eteenpäin orjien häntä seuratessa. »Minulle
on tarjottu kaksisataa filipiä kaikkein reippaimmista orjista, mitä
Allahin armo on milloinkaan sallinut tuoda tälle torille. Kuka lupaa
vielä viisikymmentä filipiä?»

Liehuvaan siniseen selhamiin puettu muhkea maurilainen nousi istumasta
kaivon portailta dalalin tultua hänen kohdalleen. Orjat vainusivat
hänessä ostajan, ja koska mikä muu palvelus hyvänsä oli uhkaavaa
kaleeriorjanaoloa otollisempi, he tulivat molemmat suutelemaan hänen
kättänsä ja liehittelivät häntä kuin koirat.

Hän tunnusteli tyynesti ja arvokkaasti heidän lihaksiaan, työnsi sitten
auki heidän huulensa ja tutki heidän hampaansa ja suunsa.

»Kaksisataakaksikymmentä molemmista yhteensä», sanoi hän, ja dalal
kulki eteenpäin tavaroineen ilmoittaen tarjottua korkeampaa hintaa.

Niin hän ehti kierroksensa päähän ja seisoi jälleen Alin edessä.
»Kaksisataakaksikymmentä on nyt hinta, oi Ali! Koraanin nimessä, ne
ovat ainakin kolmensadan arvoiset. Sanotko kolmesataa?»

»Kaksisataa kolmekymmentä», kuului vastaus.

Dalal lähti jälleen maurin luo. »Kaksisataakolmekymmentä on minulle nyt
tarjottu, oi Hamet. Annatko vielä kaksikymmentä?»

»En, Allahin nimessä!» virkkoi Hamet istuutuen takaisin paikalleen.
»Saakoon heidät.»

»Vielä kymmenen filipiä?» kehoitti dalal.

»Ei asperiakaan.»

»Niinpä ovat sinun, Ali, kahdestasadastakolmestakymmenestä. Kiitä
Allahia hyvästä kaupasta.»

Nuubialaiset jätettiin Alin seuralaisten huostaan, ja dalalin molemmat
apulaiset tulivat saamaan maksua Alilta.

»Odottakaa, odottakaa», sanoi hän, »eikö Sakr-el-Bahrin nimi ole hyvä
takuu?»

»Loukkaamattomana lakina on, että maksu tulee suorittaa, ennenkuin
orjat poistuvat torilta, oi voimallinen Ali.»

»Lakia noudatetaan», kuului kärsimätön vastaus, »ja minä maksan,
ennenkuin poistun. Mutta tahdon saada vielä toisia, ja jos sinulle
sopii, teemme tilin vasta sitten. Olen saanut määräyksen ostaa tuon
miehen kapteenilleni.» Hän osoitti Lionelia, joka seisoi Rosamundin
vieressä, surkeuden ja heikkouden perikuvana.

Dalalin silmissä välkehti hetkisen ylenkatseellisen hämmästyksen ilme,
jonka hän kuitenkin nopeasti salasi. »Tuokaa tänne tuo vaaleatukkainen
uskoton», käski hän.

Merisissit kävivät käsiksi Lioneliin. Hän yritti turhaan taistella
vastaan, mutta samassa huomattiin naishenkilön kumartuvan sanomaan
hänelle jotakin. Hän lakkasi vastustelemasta ja antautui hervottomana
vedettäväksi kaikkien nähtäviin.

»Aiotko saada hänestä soutajan, Ali?» huusi Ajub-el-Samin nelikulmion
toiselta laidalta, ja tämä leikinlasku herätti yleistä hilpeyttä.

»Mitäpä muutakaan?» virkkoi Ali. »Ei hän ainakaan ole hinnalla pilattu.»

»Kuinka niin?» lausui dalal ollen hämmästyvinään. »Onhan hän pulska
poika ja vielä nuori. Mitä annat hänestä? Sata filipiä?»

»Sata filipiä!» huudahti Ali ivallisesti. »Sata filipiä tuosta, jossa
ei ole kuin luut ja nahka! Ma'š-Allah! Minä tarjoan viisi filipiä,
dalal.»

Väkijoukosta kuului jälleen naurunremahdus. Mutta dalal jäykistyi yhä
juhlallisemmaksi. Tuo nauru tuntui osalta kohdistuvan häneen, ja hän ei
suinkaan suostunut olemaan pilan esineenä.

»Leikkiä laskette, herrani», virkkoi hän anteeksiantavin, mutta
ylenkatseellisin kädenliikkein. »Katsokaa, kuinka terve hän on.»
Hän antoi merkin eräälle merisissille, ja Lionelin nuttu leikattiin
halki niskasta vyönsijaan saakka ja kiskaistiin hänen yltänsä. Hänen
paljastunut yläruumiinsa osoittautui mittasuhteiltaan paremmaksi kuin
olisi voinut luulla. Tuosta häpeällisestä kohtelusta kiivastuen Lionel
vääntelehti vartijoittensa käsissä, kunnes eräs merisisseistä sivalsi
häntä keveästi piiskalla, siten osoittaen, mikä häntä odotti, jos
jatkoi vastustelua. »Katsokaa häntä nyt», virkkoi dalal koetellen tuota
valkoista ruumista. »Huomatkaa, kuinka terve hän on. Katsokaa, kuinka
erinomaiset ovat hänen hampaansa». Hän tarttui Lionelin päähän ja
pakotti hänet avaamaan suunsa.

»Niinpä kyllä», virkkoi Ali, »mutta reidet ovat kovin laihat ja
käsivarret kuin naisen.»

»Sen vian airo kyllä korjaa», väitti dalal.

»Te saastaiset neekerit!» nyyhki Lionel raivoissaan.

»Hän mutisee kirouksia uskottomalla kielellänsä», virkkoi Ali. »Hänen
luonnonlaatunsa ei ole erinomainen, kuten näette. Minä lupasin viisi
filipiä. Enempää en lupaa.»

Dalal kohautti hartioitaan ja alkoi kiertää kaivoa merisissien
työntäessä Lionelia eteenpäin hänen jäljessään. Siellä täällä nousi
joku häntä tunnustelemaan, mutta kukaan ei näyttänyt haluavan häntä
ostaa.

»Viisi filipiä on se mieletön hinta, joka on minulle tarjottu tästä
hienosta nuoresta frankkilaisesta!» huudahti dalal. »Eikö kukaan
oikeauskoinen halua maksaa kymmentä tällaisesta orjasta? Etkö maksa
sinä, Ajub? Sinä, Hamet, — kymmenen filipiä?»

Toinen toisensa jälkeen pudisti päätänsä. Lionelin laihat kasvot
olivat liian huono suositus. He olivat nähneet ennen sellaisia orjia,
ja kokemus oli heille opettanut, ettei sellaisista veikoista ollut
mihinkään. Sitäpaitsi olivat hänen tosin hyvämuotoiset lihaksensa liian
heikot, ja hänen lihansa näytti liian pehmeältä ja kestämättömältä.
Mitäpä hyötyä oli orjasta, joka täytyi ensin karaista ja ruokkia
voimakkaaksi ja joka voi yhtä hyvin kuolla niin tehtäessä? Viisi
filipiäkin olisi niinmuodoin liikaa. Harmistunut dalal palasi Alin luo.

»Ota siis hänet, viidestä filipistä — Allah itaruutesi anteeksi
antakoon.»

Ali irvisteli, ja hänen miehensä sieppasivat Lionelin kantaen hänet
taka-alalle, missä aikaisemmin ostetut neekeriorjat olivat.

Ennenkuin Ali oli ehtinyt vaatia mitään uutta orjaa, oli dalalin
huomioon vedonnut eräs vanhahko juutalainen, jolla oli kastilialaisen
herrasmiehen puku yllään, röyhelö kaulassa, sulkahattu harmaantuneilla
kiharoilla ja käyttökelpoinen tikari riippumassa vyöstä, joka oli
pakotettua kultaa.

Siinä osastossa, jossa säilytettiin Biskenin johtamilla pienemmillä
retkillä saatuja vankeja, istui suunnilleen kahdenkymmenen vuoden
ikäinen andalusialainen tyttö, nimenomaan espanjalainen kaunotar. Hänen
kasvojensa lämmin kalpeus muistutti norsunluuta, runsaat hiukset olivat
mustat kuin ebenholtsi, kulmakarvat hienosti piirretyt ja silmät tumman
ja pehmeän ruskeat. Hänellä oli yllään kastilialaisten maalaisnaisten
soma puku, povella punaisen- ja keltaisenkirjava liina, joka jätti
näkyviin hohtavan kauniin kaulan. Hän oli erittäin kalpea, ja hänen
silmänsä katsahtelivat hurjasti, mutta se ei ollenkaan haitannut hänen
kauneuttansa.

Hän oli kiinnittänyt juutalaisen huomiota, ja viimeksimainitussa oli
kenties herännyt halu saada kostaa hänelle joitakin julmia vääryyksiä,
joitakin kidutuksia, polttoja, ryöstöjä ja karkoituksia, joita olivat
joutuneet kärsimään hänen rotunsa ihmiset tytön rodun jäsenten
taholta. Hän kenties ajatteli hävitettyjä juutalaiskortteleita,
ryöstettyjä juutalaisneitoja ja juutalaislapsia, joita oli teurastettu
Espanjan kristittyjen palveleman Jumalan nimessä, sillä hänen tummien
silmiensä katseessa ja osoittavassa kädenliikkeessään ilmeni melkein
ylenkatseellinen tuimuus.

»Tuolla on eräs kastilialainen narttu, josta annan viisikymmentä
filipiä, oi dalal», sanoi hän. Dalal viittasi, ja merisissit laahasivat
vastustelevan tytön esiin.

»Sellaista hempeyttä ei osteta viidelläkymmenellä filipillä, oi
Ibrahim», vastasi dalal. »Jusuf tässä maksaa ainakin kuusikymmentä.»
Hän seisoi siinä upean maurilaisen edessä odottaen vastausta.

Mutta maurilainen pudisti päätänsä. »Allah tietää, että minulla on
kolme vaimoa, jotka tuhoisivat hänen hempeytensä tunnin kuluessa, joten
joutuisin sittenkin häviölle.»

Dalal asteli eteenpäin, ja tyttö seurasi häntä, mutta vastustaen joka
askelella niitä, jotka pakottivat häntä eteenpäin, ja herjatenkin heitä
tulisella kastiliankielellä. Hän iski kyntensä toisen vartijasissin
käsivarteen ja sylki vihaisesti toista kasvoihin. Rosamundin väsyneissä
silmissä kuvastui kauhu, jonka aiheena oli tuota lapsirakkaa odottava
kohtalo ja hänen sitä vastaan yrittämänsä taistelun turha raivo. Mutta
tytön käyttäytyminen näytti vaikuttavan aivan toisin erääseen lyhyeen,
tanakkaan Levantin turkkilaiseen, joka nousi istuimeltaan kaivon
portailta.

»Minä maksan kuusikymmentä filipiä siitä ilosta, että saan kesyttää
tuon villikissan», sanoi hän.

Mutta Ibrahim ei vääjännyt. Hän tarjosi seitsemänkymmentä, turkkilainen
puolestaan koroitti tarjouksen kahdeksaksikymmeneksi. Ibrahim lisäsi
vielä kymmenen filipiä, ja sitten syntyi vaitiolo.

Dalal kehoitti turkkilaista. »Tahdotko siis joutua häviölle, ja
vielä juutalaisen kanssa kilpaillessasi? Onko tuo sievä tyttö
luovutettava pyhien kirjojen väärentäjälle, kadotuksen tulen perijälle,
eräälle siitä rodusta, joka ei suo lähimmäiselleen taatelinkiven
kappalettakaan? Sehän olisi suuri häpeä oikeauskoiselle.»

Niin yllytettynä turkkilainen tarjosi vielä viisi filipiä, mutta
ilmeisen vastahakoisesti. Juutalainen ei välittänyt mitään häneen
kohdistuneesta lausumasta, jonkalaisia hän kuuli joka päivä kymmenet
kerrat kauppoja tehdessään. Hän veti vyöltään painavan kukkaron ja
sanoi: »Tässä on sata filipiä. Se on jo liikaa. Mutta minä tarjoan sen
summan.»

Ennenkuin dalalin harras ja houkutteleva kieli ennätti käydä jälleen
yllyttämään, turkkilainen istuutui paikalleen tehden luovuttavan eleen.

»Minä jätän mokoman hänen nautittavakseen», virkkoi hän.

»Niinpä saat hänet sinä, Ibrahim, sadasta filipistä.»

Juutalainen luovutti kukkaronsa dalalin valkopukuisille apulaisille ja
astui eteenpäin ottamaan tyttöä haltuunsa. Merisissit työnsivät häntä
kohti yhä vastustelevaa tyttöä, ja juutalainen kiersi käsivartensa
hetkeksi hänen ympärilleen.

»Sinä tulit minulle kalliiksi, Espanjan tytär», sanoi hän. »Siitä
huolimatta olen tyytyväinen. Tule!» Hän hellitti otettaan lähteäkseen
taluttamaan pois saalistaan. Samassa tyttö kiskaisi kätensä ylös
tuimasti kuin tiikerikissa ja iski kyntensä pitelijänsä kasvoihin.
Juutalainen laski hänet irti tuskasta kiljaisten, ja samassa tyttö
sieppasi salamannopeasti hänen vyössään houkuttelevan lähellä kiikkuvan
tikarin.

»Valga me Dios!» huusi hän, ja ennenkuin kättä ehdittiin kohottaa,
hän jo upotti aseen kahvaa myöten kauniiseen poveensa ja vaipui
nauravaksi, yskiväksi kasaksi ostajansa jalkojen eteen. Vielä viimeinen
kouristus, ja hän makasi siinä aivan hiljaa Ibrahimin silmäillessä
häntä kauhistuneena ja koko markkinayleisön painuessa äkkinäisen
aran ja kunnioittavan pelontunnon valtaan. Rosamund oli noussut,
hänen kalpeihin kasvoihinsa kohosi heikko puna, ja heikko valo syttyi
hänen silmiinsä. Jumala oli antanut tuon espanjalaisen tyttöraukan
osoittaa hänelle pelastuksen tien, ja Jumala soisi varmaan hänelle
keinon käyttää sitä vuorostaan. Hän tunsi mielensä äkkiä korkenevan ja
rohkaistuvan. Kuolema oli jyrkkä, nopea ratkaisu, mukava pakotie pois
uhkaavasta kauhusta, ja hän tiesi Jumalan armossaan sallivan itsemurhan
sellaisessa tilassa kuin hänen ja kuolleen andalusialaisen tyttöraukan.

Vihdoin Ibrahim toipui hetkellisestä hämmästyksestään. Hän astui
päättävästi ruumiin yli, kasvot punaisina, ja tuli kylmäverisen dalalin
eteen.

»Hän on kuollut!» määki hän. »Minut on petetty. Anna minulle rahani
takaisin!»

»Tuleeko meidän suorittaa takaisin jokaisen kuolleen orjan hinta?»
kysyi dalal häneltä.

»Eihän tyttö ollut vielä jätetty haltuuni», intoili juutalainen.
»Käteni eivät olleet vielä häneen koskeneet. Anna rahani takaisin.»

»Sinä valehtelet, koiran poika», kuului tyyni vastaus. »Tyttö oli jo
sinun. Olinhan hänet sinulle luovuttanut. Kanna hänet pois, koska olet
hänen omistajansa.»

Juutalainen, jonka kasvot olivat entistä punaisemmat, näytti haukkovan
ilmaa. »Mitä?» änkkäsi hän. »Pitääkö minun menettää sata filipiä?»

»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu», vastasi seesteinen dalal.

Ibrahimin huulet vaahtosivat, ja hänen silmänsä veristivät. »Mutta
eihän ole koskaan kirjoitettu, että —»

»Tyynny», virkkoi dalal. »Ellei olisi ollut niin kirjoitettu, se ei
olisi voinut tapahtua. Se on Allahin tahto! Kuka uskaltaa kapinoida
sitä vastaan?»

Väkijoukko alkoi tyytymättömänä äännellä.

»Minä tahdon sata filipiäni», virkkoi juutalainen vääjäämättä.
Väkijoukon ääni paisui äkkiä ärjynnäksi.

»Kuuletko?» kysyi dalal. »Allah suokoon sinulle anteeksi, että rikot
markkinoiden rauhaa. Mene matkaasi, muuten paha sinut perii.»

»Pois! Pois!» ärjyi joukko, ja muutamat lähenivät uhkaavina onnetonta
Ibrahimia. »Tiehesi, sinä pyhien kirjojen vääristelijä! Sinä saastainen
koira! Tiehesi!»

Mielet olivat niin kuohuksissa, vihaiset kasvot ja hänen nenänsä alla
puidut nyrkit näyttivät niin uhkaavilta, että Ibrahim joutui arkuuden
valtaan ja unohti peloissaan koko häviönsä.

»Minä menen, minä menen», virkkoi hän ja kääntyi kiireesti lähtemään.

Mutta dalal kutsui hänet takaisin. »Vie omasi mennessäsi», sanoi hän
ruumista osoittaen. Niin Ibrahimin täytyi kärsiä vielä se pilkka, että
oli käskettävä orjiansa kantamaan pois sen elottoman ruumiin, josta hän
oli maksanut aimo summan käypiä kultakolikoita.

Portilla hän kuitenkin jälleen pysähtyi. »Minä vetoan paššaan»,
uhkasi hän. »Asad-ed-Din on oikeamielinen ja määrää varmaan rahat
suoritettaviksi minulle takaisin.»

»Niin tekee», virkkoi dalal, »kunhan saat vainajan jälleen henkiin.»
Sitten hän kääntyi muhkean Ajubin puoleen, joka nyki hänen lievettään.
Hän kumartui kuuntelemaan, mitä paššan puolison vesiiri hänelle
supatti. Sitten hän noudatti pyyntöä ja käski tuoda esiin Rosamundin.

Rosamund ei ollenkaan vastustellut, vaan liikkui eteenpäin omituisen
elottomaan tapaan, ikäänkuin unissakävijä tai huumautunut. Hän seisoi
siinä avoimen torin helteessä ja hehkussa dalalin vieressä kaivon
luona, ja dalal ylisti hänen ruumiillisia hyviä ominaisuuksiaan,
käyttäen kuten ainakin sitä frankkilaiskieltä, joka oli kaikkien
markkinoille keräytyvien heimojen yleisesti käyttämä väline — kieltä,
jota Rosamund Ranskassa hankkimansa ranskankielen taidon nojalla kykeni
kauhukseen ja häpeäkseen ymmärtämään.

Ensimmäinen hinnantarjooja oli sama muhkea maurilainen, joka oli
yrittänyt ostaa molempia nuubialaisia. Hän nousi tarkastelemaan
Rosamundia läheltä ja lienee ollut tyytyväinen, koska tarjosi hyvän
hinnan ja tarjosi sen ylenkatseellisen varmana siitä, ettei kukaan
tarjoisi enempää.

»Sata filipiä tuosta maitokasvoisesta tytöstä.»

»Se ei riitä. Katsohan, kuinka kuutamokirkkaat ja kauniit hänen
kasvonsa ovat», virkkoi dalal astellessaan eteenpäin. »Tšigil antaa
meille kauniita naisia, mutta yksikään Tšigilin nainen ei ole läheskään
niin kaunis.»

»Sataviisikymmentä», sanoi Levantin turkkilainen sormiansa
napsahduttaen.

»Ei riitä vieläkään. Katso, kuinka pitkäksi Allah on sallinut hänen
kasvaa. Katso, kuinka ylpeästi hän kantaa päätänsä, katso, kuinka hänen
silmänsä hohtavat! Allahin nimessä, hän on kyllin hyvä kaunistamaan
itsensä sulttaanin haaremia.»

Hän ei sanonut enempää kuin minkä ostajat havaitsivat todeksi.
Nyt näkyi kiihtymys väreilevän katselijoiden tavallisesti
välinpitämättömissä riveissä. Eräs Jusuf-niminen maurilainen tarjosi
heti kaksisataa.

Mutta dalal lauloi yhä ylistystänsä. Hän kohotti Rosamundin toisen
käsivarren tarkastettavaksi, ja Rosamund suostui siihen katse maahan
luotuna ja ilmaisematta muuta harmistumisen merkkiä kuin kevyen punan,
joka levisi hänen kasvoihinsa ja hävisi kohta.

»Katso näitä jäseniä; ne ovat pehmeät kuin Arabian silkki ja
norsunluutakin valkoisemmat. Katso noita huulia, jotka ovat kuin
granaattiomenan kukkaset. Hinta on nyt kaksisataa filipiä. Mitä annat
sinä, oi Hamet?»

Hamet oli kiukuissaan siitä, että hänen alkuperäinen tarjouksensa
oli ylitetty kaksinkertaiseksi. »Koraanin nimessä, minä olen ostanut
Susista kolmea tukevaa tyttöä halvemmalla.»

»Vertaatko litteänaamaista Susin tyttöä tähän narsissisilmäiseen
naisten helmeen?» ivaili dalal.

»Olkoon menneeksi kaksisataakymmenen», murahti Hamet harmistuneena.

Kiukkuinen Tsamanni arveli, että oli tullut sovelias hetki ostaa tyttö
herralleen, niinkuin käsketty oli.

»Kolmesataa», virkkoi hän lyhyesti, saattaakseen asian päätökseen.
Mutta samassa kuului kimakka ääni hänen takaansa huutavan: »Neljäsataa.»

Hän käännähti hämmästyneenä katsomaan taaksensa ja näki siellä Ajubin
ivallisen naaman. Ostajien joukosta kuului äänten hyrinää; useat
kurkottivat kaulojansa nähdäkseen edes vilahdukselta tuon anteliaan
huutajan.

Jusuf nousi kiivaasti seisaalleen. Hän ilmoitti kiukkuisesti
tallaavansa viimeistä kertaa Algierin orjatorin tomua ja viimeistä
kertaa olevansa siellä orjia ostamassa.

»Zem-Zemin kaivon nimessä», vannoi hän, »kaikki ihmiset ovat näillä
markkinoilla kuin noiduttuja. Neljäsataa filipiä frankkilaisesta
tytöstä! Allah lisätköön rikkauttanne, sillä totisesti te sitä
tarvitsette.» Äärettömän harminsa vallassa hän asteli portille, raivasi
kyynäspäillään tien väkijoukon halki ja poistui koko markkinapaikalta.

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt äänenkantamaa kauemmaksi, hinta oli
jälleen noussut. Tsamannin toipuessa äkkiä ilmaantuneen kilpailijan
aikaansaamasta hämmästyksestä dalal oli saanut houkutelluksi
turkkilaisen lupaamaan enemmän.

»Tämä on sulaa hulluutta», valitti viimeksimainittu. »Mutta tyttö
miellyttää minua, ja jos Allah armollinen katsoo hyväksi opastaa
hänet oikeaan uskoon, niin hänestä voi tulla haaremini valo.
Neljäsataakaksikymmentä filipiä siis, oi dalal, ja Allah suokoon
anteeksi runsaskätisyyteni.»

Mutta hän oli tuskin ehtinyt päättää lyhyen puheensa, kun Tsamanni
virkkoi lakonisen kaunopuheisesti: »Viisisataa.»

»J' Allah!» huusi turkkilainen kohottaen kätensä taivaaseen päin. Ja
»J' Allah!» kuului väkijoukko kaikuna toistavan.

»Viisisataaviisikymmentä», kuului Ajubin kimeä ääni yleisen melun yli.

»Kuusisataa», vastasi Tsamanni tyynenä kuten ennenkin.

Nuo ennenkuulumattomat hinnat saivat nyt aikaan sellaisen leiskeen,
että dalalin täytyi koroittaa äänensä ja vaatia hiljaisuutta.

Yleisön tyynnyttyä Ajub koroitti hinnan seitsemäksisadaksi.

»Kahdeksansataa», kivahti Tsamanni, osoittaen vihdoin hiukan
lämmenneensä.

»Yhdeksänsataa», vastasi Ajub.

Tsamanni käännähti jälleen häneen päin, nyt kiukusta kalvenneena.
»Onko tämä ilvettä, sinä tuulen isä?» huudahti hän herättäen yleisössä
hilpeyttä tuohon nimitykseen sisältyvällä pilkalla.

»Ilveilijä olet sinä», vastasi Ajub väkinäisen tyynesti, »ja ilveesi
käy sinulle kalliiksi.»

Tsamanni kääntyi olkapäitään kohauttaen jälleen dalaliin päin. »Tuhat
filipiä», virkkoi hän lyhyesti.

»Hiljaa siellä!» huusi jälleen dalal. »Hiljaa, ja kiittäkää Allahia,
joka lähettää hyviä hintoja.»

»Tuhat sata», virkkoi Ajub vääjäämättä.

Nyt Tsamanni oli lyöty, koska oli saavuttanut Asadin mainitseman huiman
ylimmän hinnan. Hänellä ei ollut oikeutta mennä pitemmälle eikä hän
uskaltanut niin tehdä neuvottelematta ensin paššan kanssa. Mutta jos
hän lähtisi torilta siinä tarkoituksessa, niin Ajub veisi sillävälin
tytön. Hän huomasi olevansa kahden tulen välissä. Jos hän suostuisi
toisen laudalta lyötäväksi, hänen isäntänsä varmaan purkaisi häneen
kiukkuansa. Jos hän taas menisi sen rajan yli, joka oli mainittu
huolettomasti kaiken mahdollisuuden tuolla puolen sijaitsevana, niin
hänen voisi käydä yhtä huonosti.

Hän kääntyi väkijoukkoon päin hurjasti käsillään elehtien. »Profeetan
parran nimessä, tuo kerskailija, joka ei ole kuin tuulta ja lokaa,
pitää meitä pilkkanansa. Hän ei aiokaan ostaa. Onko kukaan kuullut
maksettavan orjatytöstä puoltakaan sen vertaa?»

Ajubin vastaus oli kaunopuheinen: hän veti esiin pullean kukkaron ja
heitti sen maahan niin että kultakolikot pehmeästi kilahtivat. »Tuossa
on minun takaajani», vastasi hän irvistellen erittäin hyvätuulisesti,
nauttien täysin siemauksin vihamiehensä raivosta ja häpeäänjoutumisesta
ja nauttien siitä aivan ilmaiseksi. »Luenko tuhat sata filipiä, oi
dalal?»

»Jos vesiiri Tsamanni siihen tyytyy.»

»Tiedätkö, kenelle minä ostan?» ärjyi Tsamanni. »Paššalle itselleen,
Asad-ed-Dinille, Allahin ylentämälle.» Hän läheni Ajubia kädet
kohotettuina. »Mitä sanotkaan hänelle, sinä koira, kun hän vaatii sinut
vastaamaan siitä, että olet rohjennut tarjota enemmän kuin hän?»

Tuo raivo ei kumminkaan liikuttanut Ajubia vähääkään. Hän levitti
lihavat kätensä, hänen silmänsä räpyttelivät ja paksut huulet
suipistuivat. »Mistäpä sen tietäisin; eihän Allah ole luonut minua
kaikkitietäväksi! Olisit sanonut aikaisemmin. Niin minä vastaan, jos
pašša minulta kysyy, ja pašša on oikeamielinen».

»Minä en tahtoisi olla sijassasi — en, vaikka saisin Stambulin
valtaistuimen».

»En minäkään sinun sijassasi, Tsamanni, sillä olethan saanut
raivoissasi keltataudin.»

Niin he seisoivat tuijotellen toisiinsa, kunnes dalal kutsui heidät
käsillä olevaan asiaan.

»Hinta on nyt tuhat sata filipiä. Suostutko joutumaan häviölle,
vesiiri?»

»Koska Allah niin tahtoo. Minulla ei ole valtaa mennä kauemmaksi.»

»Niinpä hän on tuhannesta ja sadasta filipistä Ajub —»

Mutta kauppa ei ollut vielä lopussa. Portilla tungeksivasta taajasta
parvesta kuului terävä ääni:

»Tuhat kaksisataa filipiä tuosta frankkilaisesta tytöstä.»

Dalal, joka oli otaksunut mielettömyyden äärimmäisen rajan jo
saavutetuksi, joutui nyt uuden hämmästyksen valtaan. Väkijoukko huusi
ja hihkui ja mylvi osittain intoutuneena, osittain ivaillen, ja
Tsamannikin ilahtui huomatessaan areenalle astuvan uuden taistelijan,
joka kenties kostaisi hänen puolestaan Ajubille. Väkijoukko väistyi
nopeasti oikeaan ja vasempaan, ja avoimelle alueelle ilmaantui
Sakr-el-Bahr. Hänet tunnettiin heti, ja jumaloiva joukko tervehti häntä
huutaen yhteen ääneen hänen nimeänsä.

Berberiläinen nimi ei antanut minkäänlaista vihjausta Rosamundille,
joka sitäpaitsi ei nähnyt tulijaa, koska seisoi selin porttiin. Mutta
hän tunsi äänen ja se sai hänet vavahtamaan. Hän ei voinut ollenkaan
käsittää, minkätähden tarjous ja siihen epäilemättä sisältyvä tarkoitus
herätti kauppiaissa sellaista kiihtymystä. Hän oli tosin jo aikaisemmin
ihmetellyt, millainen katala tarkoitus Oliverilla mahtoi olla
mielessään, mutta nyt, hänen äänensä kaikuessa, tuo ihmettely häipyi
pois, ja asia selvisi hänelle. Oliver oli pysytellyt väkijoukossa
odottaen, kunnes olisi yksi ainoa ostaja jäljellä, ja nyt hän astui
esiin ostaakseen hänet omakseen — orjakseen!

Rosamund sulki hetkeksi silmänsä ja rukoili Jumalaa estämään hänen
aiettaan toteutumasta. Mikä muu kohtalo tahansa, mutta ei tuota;
Rosamund tahtoi riistää häneltä senkin tyydytyksen, että iskisi
tikarin rintaansa niinkuin andalusialainen tyttö rukka oli tehnyt.
Hänen kiihkeän kauhun valtaan joutuneessa mielessään liikkui melkein
täydellisen tajuttomuuden aalto. Hetken aikaa tuntui maaperä järkkyvän
ja kohoavan hänen jalkojensa alla. Sitten tuo pyörrytys hälveni, ja hän
oli jälleen oma itsensä. Hän kuuli väkijoukon ulvovan »Ma’š’Allah!» ja
»Sakr-el-Bahr!» ja dalalin vaativan ankarasti hiljaisuutta. Kun melu
oli vaiennut, kuului dalal huudahtavan:

»Ylistys olkoon Allahin, joka lähettää innokkaita ostajia! Mitä sanot
sinä, oi vesiiri Ajub?»

»Niin», ivaili Tsamanni, »entä nyt?»

»Tuhat kolmesataa», sanoi Ajub väkinäisen uhman ilmein.

»Vielä sata, oi dalal», lausui Sakr-el-Bahr rauhallisesti.

»Tuhat viisisataa», kiljaisi Ajub, joka siten saavutti valtiattarensa
mainitseman ylimmän rajan, vieläpä välittömästi käytettävinään olevien
varojensa määrän. Samalla oli myöskin mennyttä kaikki toivo saada
itselleen jotakin ansiota.

Sakr-el-Bahr oli tyyni kuin kohtalo, ei huolinut katsahtaakaan
vapisevaan eunukkiin, vaan sanoi jälleen:

»Vielä sata, oi dalal.»

»Tuhat kuusisataa filipiä!» huudahti dalal pikemmin hämmästyksestä
kuin summaa ilmoittaakseen. Sitten hän hillitsi tunteitaan, kumarsi
kunnioittavasti päätään ja tunnusti uskonsa. »Kaikki asiat ovat
mahdolliset, jos Allah niihin suostuu. Ylistys olkoon Hänen, joka
lähettää rikkaita ostajia.»

Hän kääntyi masentuneen Ajubin puoleen, joka oli siinä määrin lyöty,
että Tsamanni häntä katsellessaan sai lohdutusta omaan pettymykseensä
maistaen toisen välityksellä koston suloisuutta. »Mitä nyt sanot, sinä
tarkkanäköinen vesiiri?»

»Minä sanon», puhkui Ajub, »että koska hänellä on Saatanan suosiosta
niin suuri rikkaus, hänen täytyy päästä voitolle.»

Mutta vesiiri oli tuskin ehtinyt lausua solvaavat sanansa, kun
Sakr-el-Bahrin tuima käsi tarttui hänen lihavaan niskaansa ja hyväksyvä
vihainen äänten sorina kuului väkijoukosta.

»Saatanan suosiosta, niinkö sanot, sinä kuohittu koira?» murahti
hän ja tiukensi otettaan niin että vesiiri kierteli ja kimmurteli
tuskissaan. Hänen päänsä painui alas ja yhä alemmas, kunnes hänen koko
ruumiinsa taipui ja hän makasi pitkänään torin tomussa. »Kuristanko
sinut kuoliaaksi, sinä saastan isä, vai heitänkö pehmeän lihasi
haaskalinnuille, jotta tiedät, mitä rauhaasi tulee?» Niin puhuessaan
hän hieroi julkean veikon naamaa hiekkaiseen kamaraan.

»Armoa!» uikutti vesiiri. »Armoa, oi voimallinen Sakr-el-Bahr, niin
totta kuin itse toivot armoa itsellesi!»

»Peruuta sanasi, sinä kuona. Tunnusta olevasi valehtelija ja koira.»

»Minä peruutan ne. Olen kehnosti valehdellut. Rikkautesi on palkka,
jonka Allah on sinulle antanut uskottomista saamistasi loistavista
voitoista.»

»Pistä ulos solvaava kielesi», virkkoi Sakr-el-Bahr, »ja puhdista se
maan tomussa. Pistä se ulos, sanon minä.»

Ajub totteli häntä pelokkaan vilkkaasti. Sakr-elBahr irroitti kätensä
ja salli onnettoman miehen vihdoin nousta. Vesiiri oli melkein likaan
tukehtua, hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hän värisi kuin
lankavyyhti joutuen kaikkien läsnäolijoiden naurun ja säälimättömän
ivan esineeksi.

»Nyt korjaudu kotiisi, ennenkuin merihaukkani iskevät kyntensä sinuun.
Mene!»

Ajub poistui kiireesti väkijoukon ivan yhä kiihtyessä ja Tsamannin
osoittaessa äänekkäästi vahingoniloansa. Sakr-el-Bahr kääntyi jälleen
dalalin puoleen.

»Tämä orja on tuhannesta kuudestasadasta filipistä sinun, oi
Sakr-el-Bahr, sinä islamin ylpeys. Allah lisätköön voittojasi!»

»Maksa hänelle, Ali!» virkkoi merisissi lyhyeen ja astui eteenpäin
ottaakseen haltuunsa saaliinsa.

Hän seisoi nyt Rosamundia vastapäätä ensimmäisen kerran sen jälkeen,
kun oli käynyt hänen luonaan hytissä päivää ennen hollantilaisen
aluksen valtaamista.

Rosamund katsahti häneen ohimennen, sitten kohtauksen kauheus yllätti
hänet ja hän väistyi taaksepäin, kasvot kalmankalpeina. Nähdessään
kuinka Oliver oli kohdellut Ajubia hän oli havainnut, kuinka
säälimättömästi hän voi menetellä. Hän ei tietänyt, että tuo kohtelu
oli ollut tarkoituksellista teeskentelyä, jonka tarkoituksena oli saada
hän, Rosamund, pelon valtaan.

Siinä häntä katsellessaan Oliver nyt hymyili julmaa hymyä, huulet
tiukasti yhteen puristettuina, ja se oli omansa vain lisäämään
Rosamundin kauhua.

»Tule», virkkoi Oliver englanninkielellä.

Rosamund peräytyi kohti dalalia ikäänkuin suojaa etsien. Sakr-el-Bahr
tarttui hänen ranteisiinsa ja melkein tyrkkäsi hänet nuubialaisilleen.
Abiadille ja Zal-Zerille, jotka olivat hänen seurassaan.»

»Peittäkää hänen kasvonsa», käski hän. »Kantakaa hänet talooni.
»Menkää!»



Yhdestoista luku.

TOTUUS.


Aurinko oli nopeasti painumassa taivaanrannan taakse, kun Sakr-el-Bahr
nuubialaisineen ja pienine sissisaattueineen saapui valkoisen talonsa
luo, joka sijaitsi pienellä kukkulalla Bab-el-Uebin ja kaupungin alueen
ulkopuolella.

Kun Rosamund ja Lionel, joita kuljetettiin merisissin jäljessä,
havaitsivat olevansa avaralla pihamaalla pimeän ja ahtaan oviaukon
edustalla, taivaan sinessä näkyi enää vain kuolevan päivän kalpeneva
kajo, ja illan hiljaisuudessa helähti kirkkaana muezzinin ääni kutsuen
oikeauskoisia rukoukseen.

Orjat ammensivat vettä pihan keskellä solisevasta suihkukaivosta, joka
heitti ilmoille hoikan hopeisen vesipylvään särkien sen lukemattomiksi
jalokiviksi ja sirottaen ne avaraan marmorialtaaseen. Sakr-el-Bahr
peseytyi, samoinkuin hänen seuralaisensa, ja astui sitten häntä varten
levitetyille rukousmatolle. Hänen sissinsä riisuivat viittansa ja
levittivät ne maahan samaan virkaan.

Nuubialaiset käänsivät molemmat orjat toisaanne, jotteivät heidän
katseensa pilaisi oikeauskoisten rukousta, ja jätti heidät siihen
katselemaan seinää ja viheriää puutarhan porttia, josta leyhyi
viilentyvässä ilmassa jasmiinin ja lavendelin tuoksuja. Portin
säleristikon läpi he voivat vilahdukselta nähdä puutarhan väriloistoa
ja voivat nähdä orjia, jotka olivat uurastaneet persialaisen vesipyörän
ääressä, kunnes rukoukseen kutsuva huuto oli saanut heidät äkkiä
kuvapatsaiksi jäykistymään.

Sakr-el-Bahr nousi rukousasennosta, lausui jäykän käskysanan ja lähti
sisään. Nuubialaiset seurasivat häntä pakottaen vankinsa nousemaan
edelleen kapeita portaita ja kuljettaen heidät siten kattotasanteelle,
joka paikka on itämailla naisten tyyssijana, mutta johon ei tässä
tapauksessa ollut astunut yhdenkään naisen jalka, koska talossa asui
Sakr-el-Bahr, joka ei ollut tahtonut naisesta mitään tietää.

Tältä kattotasanteelta, jota ympäröi suunnilleen neljän jalan korkuinen
kaide, avautui näköala yli kaupungin, joka kohosi kukkulan rinteelle
sataman itäpuolella, ja yli saaren ja aallonmurtajan, jonka olivat
suurta vaivaa nähden rakentaneet kristityt orjat raunioituneen
linnoituksen kivistä, — Peñonin, jonka Kheir-ed-Din Barbarossa oli
temmannut espanjalaisilta. Illan tihenevä harso lepäsi nyt kaiken
yllä luoden sekä valkoisiin että keltaisiin seiniin helmenharmaata
hohtoa. Lännen puolella levisivät talon tuoksuvat puutarhat, joissa
kyyhkyset armaasti kujertelivat silkkiäis- ja lootuspuiden keskellä.
Sen takana näkyi matalain kukkulain välissä kiertävä laakso, ja eräästä
soran ja kaislan reunustamasta lammikosta, jonka yläpuolella liiteli
majesteettisesti iso haikara, kuului sammakoiden käheä kurnutus.

Kahden jättiläiskokoisen keihään varassa lepäävä baldakiini sijaitsi
kattotasanteen etelänpuolisella sivulla kohoten kahta vertaa ylemmäksi
kuin kolmen muun sivun suojakaide. Sen alla oli sohva ja silkkityynyjä
ja lähellä niitä pieni maurilaismallinen ebenholtsipöytä, helmiäis-
ja kultaupokkeilla koristettu. Vastakkaiseen kaiteeseen, jossa oli
säleristikko, nojasi köynnöstävä, heleä ruusupuu, jonka veripunaisten
kukkien hehku nyt himmeni yleisessä harmaudessa.

Lionel ja Rosamund silmäilivät toisiansa hämyisessä valossa. Heidän
kasvonsa kuumottivat aavemaisina vastapäätä toisiaan, ja nuubialaiset
seisoivat kuin kaksi kuvapatsasta porraskäytävän suulla olevan oven
pielissä.

Mies huokasi tuskallisesti ja liitti kätensä ristiin. Orjatorilla
halkaistu nuttu oli myöhemmin puettu jälleen hänen yllensä ja korjattu
tilapäisesti kääpiöpalmun kuidulla. Hän oli kuitenkin yhä surkeassa
asussa. Mutta hänen ajatuksensa, — jos hänen ensimmäiset sanansa niitä
ilmaisivat — koskivat pikemmin Rosamundin tilaa kuin omaa asemaa.

»Hyvä Jumala, että sinun piti tähän onnettomuuteen joutua!» huudahti
hän. »Että sinun piti joutua kärsimään, mitä olet kärsinyt! Millainen
nöyryytys, millainen barbaarinen julmuus! Ah!» Hän peitti laihat
kasvonsa käsiinsä.

Rosamund kosketti lempeästi hänen käsivarttansa »Minun kärsimykseni
ei paljoa merkitse», sanoi hän, ja hänen äänensä oli ihmeen vakava ja
tyynnyttävä. Enkö ole jo maininnut, että Godolphinit olivat urhoollista
väkeä! Heidän naistensakin povessa väitettiin olevan miehekästä henkeä,
jota Rosamund epäilemättä nyt osoitti. »Älä säälittele minua, Lionel,
sillä kärsimykseni ovat lopussa tai loppuvat aivan pian.» Hän hymyili
omituisesti, sellaista haltioitunutta hymyä, joka nähtäneen marttyyrin
kasvoissa kärsimyksen hetkellä.

»Kuinka niin?» kysyi Lionel hienon ihmettelyn vallassa.

»Kuinka?» toisti Rosamund. »Eikö ole aina olemassa keino heittää pois
elämän taakka, jos se käy liian raskaaksi — raskaammaksi kuin Jumala
tahtoisi sen meille käyvän.»

Lionel vain huokasi vastauksen asemesta. Koko sinä aikana, jonka he
olivat viettäneet yhdessä siitä saakka, kun heidät oli tuotu maihin,
hän ei tosiaankaan ollut tehnyt paljoa muuta kuin huokaillut, ja jos
olotila olisi sallinut Rosamundin asiaa paremmin harkita, hän olisi
varmaan havainnut Lionelin omituisen puutteelliseksi näinä raskaina
hetkinä, joina kunnollinen mies olisi yrittänyt, vaikka kuinkakin
epätoivoisesti, rohkaista toista sen sijaan, että hautoi vain omaa
onnettomuuttansa.

Kattotasanteelle saapui orjia, käsissä valtavan suuret loimuavat
tuohukset, jotka he asettivat seinästä ulkoneviin rautakoukkuihin.
Niistä levisi tasanteelle kaamea punerva hohde. Orjat poistuivat
jälleen, ja sitten ilmaantui nuubialaisten väliin tummaan oviaukkoon
kolmas hahmo kenenkään hänen tuloansa ilmoittamatta. Hän oli
Sakr-el-Bahr.

Hän seisoi hetken jäykästi tuijottaen, ryhdiltään ylväänä, kasvot
ilmeettöminä, ja astui sitten hitaasti lähemmäksi. Hänellä oli
yllään lyhyt valkoinen kauhtana, joka ulottui polviin saakka ja jota
vyötäisillä kiersi kultavyö kimallellen tulena hänen liikkuessaan
tuohusten valossa. Hänen käsivartensa olivat kyynäspäätä ja
hänen jalkansa polvea myöten paljaat, ja jaloissa hänellä oli
kullankirjaellut turkkilaiset tohvelit. Päässä hänellä oli valkoinen
turbaani, jonka kameelikurjensulkaa kiinnitti jalokivillä kaunistettu
solki.

Hän antoi merkin nuubialaisilleen, jotka poistuivat hiljaa jättäen
hänet yksin vankiensa seuraan.

Hän kumarsi Rosamundille. »Tässä, rouvani», sanoi hän, »on tästä
lähtien tyyssijanne, ja se merkitsee, että teitä kohdellaan pikemmin
vaimona kuin orjana. Berberiassa näet on muslimien vaimojen olopaikkana
kattotasanne. Toivottavasti se teitä miellyttää.»

Lionel tuijotteli häntä kasvot kalpeina. Hänen omatuntonsa kehoitti
pelkäämään pahinta, hänen mielikuvituksensa esitti tuhansia
hirmuisia kauhuja ja sai hänet sellaisen pelon valtaan, että hän
väistyi velipuolensa tieltä, joka tuskin näytti häntä sinä hetkenä
huomaavankaan.

Rosamund seisoi häntä vastapäätä, uljas vartalo suoristettuna koko
pituuteensa, ja jos hänen kasvonsa olivat kalpeat, he olivat kuitenkin
yhtä tyynet ja levolliset kuin tulijan; vaikka hänen povensa nousi
ja laski siten ilmaisten hänen kiihtymystään, hänen katseensa oli
kuitenkin halveksiva ja uhmaava, äänensä vakaa ja rauhallinen, kun hän
vastasi kysyen:

»Mitä aiotte minulle tehdä?»

»Mitä aion?» virkkoi toinen, huulet hieman hymyyn vääntyneinä. Mutta
vaikka hän luulikin vihaavansa Rosamundia ja yritti häntä loukata,
nöyryyttää ja murskata, hän ei kumminkaan voinut olla ihailematta hänen
jaloa käytöstään sellaisena hetkenä.

Kukkulain takaa kurkisti kuu — kuin kiiltävä kuparisirppi.

»Teidän asianne ei ole kysellä minun aikomuksiani», vastasi Oliver.
»Oli aika, Rosamund, jolloin koko maailmassa ei ollut ehdottomampaa
orjaanne kuin minä. Oma sydämettömyytenne ja oma uskottomuutenne
katkaisi sen orjuuden kultaiset kahleet. Tulette havaitsemaan, että on
vaikeampi katkoa niitä kahleita, joihin teidät nyt pakotan.»

Rosamund hymyili ylenkatseellisesti ja tyynen tyytyväisenä. Oliver
astui aivan hänen luokseen.

»Sinä olet orjani, ymmärrätkö — ostettu markkinoilta niinkuin voin
ostaa itselleni muulin, vuohen tai kameelin — ja kuulut minulle
ruumiinesi ja sieluinesi. Sinä olet omaisuuttani, olet minun vapaasti
käytettävänäni tai väärinkäytettäväni, minä voin sinua hyväillä tai
sinut murskata, miten haluan, huolimatta kenenkään muun tahdosta,
käsitellen henkeäsikin mielin määrin.»

Rosamund väistyi askelen kuullessaan hänen sanoissaan sykähtelevän
synkän vihan, väistyi hänen ilkeän ivallisten tummien ja parrakkaiden
kasvojensa tieltä.

»Sinä peto!» sai Rosamund sanotuksi.

»Nyt ymmärrät, mihin vankeuteen olet tullut sen vankeuden asemesta,
jonka siteet oman kelvottomuutesi vuoksi katkoit.»

»Jumala sinulle anteeksi antakoon», huohotti Rosamund.

»Minä kiitän sinua tuosta rukouksesta», virkkoi Oliver. »Antakoon
sinulle anteeksi aivan yhtä paljon.»

Sitten kuului taka-alalta epämääräinen ääni, Lionelin tukehtuva
nyyhkytys.

Sakr-el-Bahr kääntyi hitaasti. Hän silmäili miestä hetken vaieten ja
alkoi sitten nauraa. »Ahaa, minun entinen veljeni. Korea poika, niin
totta kuin Jumala elää, eikö olekin? Katsohan häntä, Rosamund. Katso,
kuinka jalosti kantaa onnettomuuttaan tuo miehuuden pylväs, jolta sinun
olisi pitänyt saada suojaa, tuo valitsemasi voimallinen aviomies. Katso
häntä! Katso tuota rakasta veljeäni.»

Tuon ivan iskusta Lionelin mieli muuttui äkkiä kiukkuiseksi, vaikka hän
vielä äsken oli tuntenut ainoastaan pelkoa.

»Sinä et ole veljeni», vastasi hän tuimasti. »Äitisi oli kunnoton
nainen, joka petti isääni.»

Sakr-el-Bahr vapisi hetken ikäänkuin häntä olisi lyöty. Kohta hän
kuitenkin hillitsi itsensä. »Jos kuulen vielä kerran äitini nimen
kirotulta kieleltäsi, leikkaan sen irti juurineen. Äitini muisto
on, Jumalan kiitos, sinunlaistesi katalain matelijain solvausten
saavuttamattomissa. Varo kumminkin puhumasta ainoasta naisesta, jonka
nimeä kunnioitan.»

Sitten Lionel kääntyi päin, niinkuin tekee rottakin, ja syöksyi
kohti velipuoltansa yrittäen tarttua kynsillään hänen kurkkuunsa.
Mutta Sakr-el-Bahr kävi häneen kiinni niin että hän vaipui ulvahtaen
polvilleen.

»Taidat havaita minut väkeväksi, vai kuinka?» ivaili hän. »Mutta eipä
ihmekään. Muista, että raadoin kaleerivankina kuusi loputtoman pitkää
kuukautta, niin ymmärrät, mikä on muuttanut ruumiini rautaiseksi ja
riistänyt minulta sielun.»

Sakr-el-Bahr viskasi hänet ruusupensaaseen ja vasten sen kannatteena
olevaa säleristikkoa, joka iskusta rusahti.

»Käsitätkö, mitä merkitsevät soutupenkin kauhut? Mitä merkitsee istua
päivästä toiseen, yö yön jälkeen alastonna ja airoon kahlehdittuna,
onnettomuustoveriesi lian ja löyhkän keskellä, kampaamattomana ja
pesemättömänä, ellei satu sade huuhtelemaan, auringon paahtamana ja
korventamana, verille hieroutuneena ja mätää tihkuen ja päällikön
piiskan viiltelemänä, jos uuvut lakkaamattomassa, loputtomassa,
julmassa ponnistuksessasi.»

»Käsitätkö sen?» Hillityn raivon sävy katosi hänen äänestään, ja hän
karjui: »Opit käsittämään. Sitä kauhua, joka tuli osakseni sinun
toimestasi, joudut nyt itse kokemaan, kunnes kuolet.»

Hän vaikeni; mutta Lionel ei yrittänytkään käyttää tilaisuutta. Hänen
rohkeutensa oli kadonnut yhtä äkkiä kuin oli ilmi leimahtanut, ja hän
kyyhötti siinä, mihin oli suistunut.

»Ennenkuin poistut, on vielä eräs asia», virkkoi Sakr-el-Bahr, »asia,
jonka vuoksi olen käskenyt tuoda sinut tänne tänä iltana.

Sinä et ole tyytynyt kaikkeen tuohon, et ole tyytynyt leimaamaan
minua murhamieheksi, tuhoamaan hyvää nimeäni, riistämään omaisuuttani
ja ajamaan minua helvetin tielle, vaan anastit vielä sijani tuon
petollisen naisen sydämessä, jota aikoinani rakastin.

»Minä toivon», jatkoi hän mietteissään, »että sinäkin, Lionel,
rakastat häntä omalla vaivaisella tavallasi. Ruumistasi odottavaan
kidutukseen tulee senvuoksi liitettäväksi kavalan sielusi kidutus
— sellainen sielun piina, jota tuntenevat ainoastaan kadotetut.
Siinä tarkoituksessa olen tuonut sinut tänne. Jotta voit käsittää,
mitä minulla on varalla tuota naista varten ja jotta voit ottaa sen
ajatuksen mukaasi piinaamaan mieltäsi pahemmin kuin soutupäällikön
ruoska ruhjottua selkääsi.»

»Sinä saatana!» murahti Lionel. »Sinä helvetistä tullut paholainen!»

»Jos tahdot valmistaa perkeleitä, sinä sammakko veljeksi, älä erehdy
soimaamaan niitä saatanoiksi, kun ensi kerran ne kohtaat.»

»Älä ollenkaan välitä hänestä, Lionel!» virkkoi Rosamund. »Minä osoitan
hänet yhtä suureksi kerskuriksi kuin hän itse on todistanut itsensä
konnaksi. Älä pelkää, että hän voi toteuttaa häijyä tahtoansa.»

»Toisin sanoen: sinä itse olet kerskuva», sanoi Sakr-el-Bahr. »Minä
olen muuten se, miksi sinä ja hän, te molemmat, olette minut tehneet.»

»Olemmeko tehneet teistä valehtelijan ja pelkurin — sillä se te
tosiaankin olette?» vastasi Rosamund.

»Pelkurin?» toisti Sakr-el-Bahr todellakin hämmästyen. »Varmaan jokin
valhe, jonka hän on sinulle kertonut muiden ohella. Milloin olenkaan
ollut pelkuri ja missä asiassa?»

»Missä asiassa? Siinä, jota nyt toteutatte kiusatessanne ja
kiduttaessanne kahta avutonta olentoa, jotka ovat joutuneet käsiinne.»

»En puhu nyt siitä, mikä olen», vastasi Sakr-el-Bahr, »sillä sanoinhan
teille jo, että olen se, miksi te olette minut tehneet. Puhun siitä,
mikä olin. Puhun menneistä ajoista.»

Rosamund katsahti häneen ja näytti mittaavan häntä värähtämättömällä
katseellaan. »Puhutte menneistä ajoista?» kertasi hän hiljaisella
äänellä. »Te puhutte minulle menneistä ajoista? Uskallatteko
tosiaankin?»

»Minä olen hakenut teidät Englannista asti voidakseni keskustella
asiasta kanssanne, saadakseni teille vihdoinkin kertoa seikkoja,
jotka typeryydessäni salasin viisi vuotta sitten, saadakseni jatkaa
keskustelua, joka katkesi, kun lähetitte minut pois luotanne.»

»Minä tein teille suunnatonta vääryyttä, epäilemättä» vastasi Rosamund
katkeran ivallisesti. »Menettelin epäilemättä harkitsemattomasti.
Olisi ollut soveliaampaa, jos olisin hymyillyt veljeni murhaajalle ja
imarrellut häntä.»

»Minä vannoin sinulle silloin, etten ole hänen murhaajansa», muistutti
Sakr-el-Bahr äänellä, joka vapisi.

»Ja minä vastasin teille, että valehtelette.»

»Niin, ja sitten sinä lähetit minut menemään — ja miehen sana, sen
miehen, jota sanoit rakastavasi, jolle olit antanut luottamuksesi, ei
merkinnyt sinulle mitään.»

»Antaessani teille luottamukseni», vastasi Rosamund »tein niin
tuntematta todellista olemustanne, itsepintaisesti, oikukkaasti
jättäen huomioonottamatta kaikki, mitä ihmiset sanoivat teistä ja
hurjasta luonnostanne. Tuosta sokeasta oikkupäisyydestäni olen saanut
rangaistuksen, jonka lienen ansainnut.»

»Valhetta — pelkkää valhetta!» virkkoi toinen kiihkeästi. »Kaikesta
hurjapäisyydestäni — ja Jumala tietää, ettei se ollut niin suuri
kuin kerrottiin — minä kerrassaan luovuin sinuun rakastuessani.
Ketään rakastajaa maailman alusta alkaen ei ole rakkaus milloinkaan
puhdistanut ja pyhittänyt siinä määrin kuin minua.»

»Säästäkää minut ainakin tästä!» huudahti Rosamund, inhon sävy äänessä.

»Säästäisinkö sinua?» sanoi toinen. »Minkätähden sinua säästäisin?»

»Häpeän vuoksi; minä tunnen mielessäni alinomaista häpeää
ajatellessani, että oli aika, jolloin luulin teitä rakastavani.»

Sakr-el-Bahr hymyili. »Jos kykenette vielä häpeemään, joudutte varmaan
kokonaan sen tunteen valtaan, ennenkuin olen puheeni päättänyt. Sinun
tulee kuunnella minua loppuun asti. Nyt ei ole ketään, joka voi
seurustelumme keskeyttää, ei ketään, joka voi vastustaa määräävää
tahtoani. Ajattele siis ja muistele. Muista, kuinka ylpeilit siitä
muutoksesta, jonka olit saanut minussa syntymään. Turhamaisuudellesi
tuo imartelu, tuo kauneutesi voimalle maksettu vero oli tervetullut.
Mutta sitten sinä yhtäkkiä, kaikkein mitättömimpien perusteiden
nojalla, uskoit minut veljesi murhaajaksi.»

»Kaikkein mitättömimpien perusteiden nojalla?» huudahti Rosamund,
melkein tahtomattaan esittäen vastalauseensa.

»Niin mitättömien, etteivät Truron tuomarit tahtoneet ryhtyä mihinkään
toimenpiteisiin minua vastaan.»

»Syynä oli se», huomautti Rosamund, »että teitä oli heidän mielestään
riittävästi ärsytetty. Syynä oli, ettette ollut vannonut heille
niinkuin minulle, ettei minkäänlainen ärsytys saisi teitä kohottamaan
kättänne veljeäni vastaan. Syynä oli, etteivät he arvanneet, millainen
petturi ja valapatto te olitte.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä hetkisen. Sitten hän käveli vähän aikaa
tasanteella. Ruusupuun viereen sykertynyt Lionel oli nyt melkein
kokonaan unohtunut.

»Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä kanssasi!» virkkoi hän
vihdoin. »Minä tarvitsen sitä. Haluan näet ymmärtää monia asioita tänä
iltana. Tahdon saada sinut näkemään, kuinka oikeutettu on vihani ja
kuinka oikeamielinen se rangaistus, joka tulee osaksenne senvuoksi,
että olette tuhonneet elämäni ja kenties tuonpuolisenkin olemassaoloni.
Tuomari Baine ja eräs toinen, joka on jo kuollut, tiesi viattomuuteni.»

»Hekö tiesivät viattomuutenne?» Äänessä oli ivallisen hämmästyksen
ilme. »Eivätkö he olleet todistajina teidän ja Peterin välisessä
riidassa ja kuulleet teidän vannovan, että surmaatte hänet?»

»Niin vannoin vihapäissäni. Jälkeenpäin muistin, että hän oli veljesi.»

»Jälkeenpäin?» virkkoi Rosamund. »Hänet murhattuanne?»

»Sanon vieläkin», virkkoi Oliver tyynesti, »etten ole sitä tehnyt.»

»Ja minä sanon vieläkin, että valehtelette.»

Oliver silmäili häntä kauan aikaa ja naurahti sitten. »Oletko
milloinkaan» kysyi hän, »kuullut ihmisen valehtelevan aivan
tarkoituksettomasti? Ihmiset valehtelevat saavuttaakseen hyötyä, he
valehtelevat pelkuruudesta tai ilkeydestä tai siitä syystä, että
ovat turhamaisia ja karkeita kerskureita. Minä en tiedä mitään muuta
syytä, joka voi pakottaa ihmisen valhettelemaan, lukuunottamatta —
niin! —» (hän katsahti syrjäkarein Lioneliin) — »lukuunottamatta sitä
mahdollisuutta että ihminen toisinaan tahtoo valheellaan suojata
jotakin toista henkilöä, itse uhrautuen. Siinä teillä on kaikki ne
seikat, jotka voivat ihmistä valheeseen kannustaa. Voiko yksikään
niistä olla tänä iltana minua kannustamassa? Ajattele! Kysy itseltäsi,
mitä ajatusta voisi olla siinä, että nyt sinulle valehtelisin? Ota
vielä huomioon, että olen alkanut sinua inhota uskottomuutesi tähden,
että nyt himoitsen vain saada rangaista sinua siitä ja minulle
koituneista katkerista seurauksista, että olen hakenut teidät tänne
vaatiakseni maksua viimeiseen ropoon saakka. Mitä hyötyä minulla siis
voisikaan olla valheestani?»

»Koska kaikki on niinkuin on, mitä hyötyä teillä voisikaan olla
totuudesta?» vastasi Rosamund.

»Se hyöty, että voin täysin osoittaa sinulle, kuinka väärin olet
menetellyt. Että saan sinut ymmärtämään sen vääryyden, josta vaadin
korvausta. Että voin estää sinut pitämästä itseäsi marttyyrinä ja että
saan sinut kuolettavan katkerasti käsittämään, kuinka kaikki se, mitä
nyt seuraa, on vain oman uskottomuutesi välttämätön hedelmä.»

»Pidättekö minua mielettömänä, sir Oliver?» kysyi Rosamund.

»Pidän, rouvani — ja pahempanakin», kuului vastaus.

»Niin, selväähän se», myönsi Rosamund ivallisesti »koska vielä
nytkin tuhlaatte sanoja yrittäen saada minua vakuutetuksi vastoin
omaa järkeäni. Mutta sanat eivät hivuta olemattomiksi tosiasioita.
Ja vaikka puhuisitte tuomiopäivään asti, ei yksikään sananne voisi
tehdä olemattomaksi sitä lumessa näkynyttä verijuovaa, joka johti
murhatun ruumiin luota omalle ovellenne, yksikään sana ei kykene
hälventämään hänen ja teidän välillä vallitsevan vihan muistoa eikä
omaa uhkaustanne; yleistä mielipidettä, joka vaati teille rangaistusta,
se ei myöskään kykene muistista karkoittamaan. Kuinka uskallattekaan
minulle niin puhua? Kuinka uskallatte seisoa tässä korkean taivaan alla
ja valehdella minulle saadaksenne nyt suorittamanne katalan teon siten
näyttämään kauniimmalta — se näet on valheellisuutenne tarkoituksena,
koska kysyitte minulta, mitä tarkoitusta siinä voisi olla. Mitä teillä
oli kaikkea tuota vastaan asetettavana saadaksenne minut varmasti
uskomaan, että kätenne ovat puhtaat, saadaksenne minut pysymään siinä
lupauksessani, jonka — Jumala minulle anteeksi suokoon! — olin teille
antanut?»

»Sanani!» kuului raikuva vastaus.

»Te valehtelette», virkkoi toinen.

»Älä luule», sanoi Oliver, »etten voi vaadittaessa todistaa sanojani.»

»Todistaa?» Rosamund tuijotti häneen hetkisen, silmät suurina. Sitten
hänen huulensa kiertyi ivalliseen hymyyn. »Ja se oli epäilemättä syynä
siihen, että pakenitte kuullessanne kuningattaren lähettiläiden tulevan
vaatimaan teitä tilille, kuten yleinen mielipide edellytti.»

Sir Oliver seisoi hetkisen tuijotellen, täydellisen hämmästyksen
vallassa. »Pakenin?» kysyi hän. »Mikä satu se on?»

»Aikonette minulle kohta sanoa, ettette paennut. Väitätte kenties, että
sekin on teihin kohdistettu väärä syytös?»

»Vai niin», virkkoi Oliver hitaasti. »Vai luultiin minun paenneen!»

Sitten asia yhtäkkiä hänelle kirkastui häikäisten ja hämmentäen hänen
mielensä. Sellainen luulo oli ilmeinen välttämättömyys, mutta ei
kumminkaan ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Kuinka kirotun
yksinkertainen asia olikaan! Jonakin muuna aikana tapahtuessaan hänen
katoamisensa olisi kenties aiheuttanut selittelyjä ja tutkimuksia.
Mutta tapahtuessaan juuri silloin se sai nopean ja vakuuttavan
vastauksen, ja kukaan ei huolinut kysellä enempää. Siten oli Lionelin
tehtävä käynyt kaksin verroin helpommaksi ja toisen syyllisyys kaksin
verroin varmemmaksi kaikkien silmissä. Oliverin pää painui rintaa
vasten. Mitä hän olikaan tehnyt? Voiko hän vielä syyttää Rosamundia,
joka oli sallinut niin ilmeisen todistuksen vakuuttaa itseänsä? Voiko
hän vielä häntä syyttää siitä, että oli polttanut avaamatta Pittin
välityksellä saamansa kirjeen? Oliko kukaan voinut otaksua muuta
kuin että hän oli paennut? Ja koska kerran oli niin laita, sellaisen
pakenemisen täytyi ilmeisesti iskeä häneen auttamaton poltinleima,
koska hänet otaksuttiin murhaajaksi. Kuinka hän olisikaan voinut
moittia Rosamundia, joka oli vihdoin uskonut ainoan järjellisen
otaksuman todeksi?

Äkkinäinen tietoisuus siitä, että oli tehnyt vääryyttä, kuohahti nyt
hänen mieleensä kuin nousuvesi.

»Hyvä Jumala!» valitti hän niinkuin ihminen tuskissaan. »Hyvä Jumala!»

Hän katsahti Rosamundiin, mutta kääntyi kohta jälleen toisaanne, koska
ei kyennyt kestämään hänen rohkeiden silmiensä hurjaa, jännitettyä,
mutta pelotonta katsetta.

»Mitäpä muuta olisit voinuttaan uskoa?» mutisi hän murtuneesti, siten
ilmaisten mielessään liikkuvia ajatuksia.

»En mitään muuta kuin totuuden koko inhottavuudessaan», vastasi
Rosamund tuimasti siten jälleen toista loukaten ja saaden hänet
siirtymään äkillisesti heltyneestä mielentilasta katkeraan ja
kostonhaluiseen asenteeseen.

Nousevan kiukun hetkenä hän ajatteli Rosamundin sittenkin liian
kerkeästi uskoneen, mitä hänelle oli pahaa kerrottu.

»Totuuden?» toisti hän silmäillen Rosamundia nyt arastelematta.
»Tunnetko totuuden, kun saat sen nähdä? Se kyllä selviää. Jumalan
valkeuden nimessä tulee totuus nyt sinulle paljastettavaksi, ja
sinä tulet havaitsemaan sen kaikkia inhoittavia kuvitelmiasi
inhoittavammaksi.»

Hänen äänessään ja käytöksessään oli nyt jotakin niin pakottavaa,
että Rosamundin täytyi välttämättä käsittää jonkin selvityksen olevan
tulossa. Hän tunsi hienoa kiihtymystä, joka saattoi olla hänessä
vallitsevan hurjan kiihtymyksen heijastumaa.

»Veljesi», aloitti Oliver, »surmasi eräs kavala pelkuri, jota
rakastin ja johon minua sitoi pyhä velvollisuus. Teon tehtyään hän
pakeni suoraa päätä minun suojaani. Hänen taistelussa saamansa haava
jätti verijuovan hänen kulkemaansa tiehen.» Hän vaikeni, ja hänen
äänensä muuttui leppoisammaksi, soi tasaisena niinkuin henkilön, joka
harkitsee kylmäverisesti. »Eikö ollutkin merkillinen asia, ettei
kukaan milloinkaan tahtonut saada varmaa selkoa, mistä tuo veri oli
peräisin, ja päästä tietämään, ettei minussa ollut siihen aikaan
yhtäkään haavaa? Master Baine tiesi sen, sillä minä annoin hänen tutkia
ruumiini, ja asiasta laadittiin todistettu asiakirja, joka olisi saanut
kuningattaren lähettiläät palaamaan häpeissään Lontooseen, jos olisin
ollut kotona heitä vastaanottamassa.»

Rosamundin mieleen muistui heikosti, että master Baine oli väittänyt
jonkin sellaisen asiakirjan olevan olemassa, vieläpä oli mennyt niinkin
pitkälle, että oli valallisesti vakuuttanut todeksi sir Oliverin nyt
mainitseman asian. Ja samalla hän muisti, että seikka oli jätetty
huomioonottamatta, koska oli otaksuttu tuomarin tahtovan sen nojalla
puolustella velvollisuutensa laiminlyömistä, varsinkin, kun ainoa hänen
mainitsemansa toinen todistaja, sir Andrew Flack, oli jo kuollut.

»Mutta olkoon», sanoi Oliver. »Palatkaamme itse asiaan. Minä suojasin
tuota kurjaa pelkuria. Siten kiinnitin epäluulot itseeni, ja koska en
voinut puhdistaa itseäni ilmiantamatta häntä, olin vaiti. Epäluulo
kehittyi varmuudeksi, kun kihlattuni morsiameni, vähääkään välittämättä
minun vakuutuksistani ja valoistani, uskoi minusta kaikkein
pahinta ja purki kihlauksemme siten leimaten minut murhaajaksi ja
valehtelijaksi kaikkien silmissä. Minuun kohdistuva närkästys kasvoi
yhä. Kuningattaren lähettiläät olivat matkalla tekemään, mitä Truron
tuomarit olivat kieltäytyneet tekemästä.

Tähän saakka olen kertonut tosiasioita. Nyt mainitsen otaksumia —
omia päätelmiäni — mutta otaksumia, joiden kohta huomaatte osuvan
ihan oikeaan. Tuo pelkuri, jolle olin suonut tyyssijan ja suojan,
mittasi minua oman vaivaisen itsensä mitoilla ja pelkäsi minun
sortuvan kannettavakseni tulleen uuden taakan alle. Hän pelkäsi minun
ilmaisevan asian, esittävän todistukseni ja siten saattavan hänet
tuhon omaksi. Oli olemassa tuo haavoittumisjuttu ja oli jotakin vielä
vastaansanomattomampaa, mitä hän pelkäsi minun ilmaisevan. Oli olemassa
eräs nainen — eräs Malpasissa asuva kunnoton — joka olisi voitu vaatia
puhumaan ja joka olisi voinut ilmaista surmaajan ja veljesi välillä
vallinneen mustasukkaisuutta hänen tähtensä. Se asia, jossa Peter
Godolphin sai surmansa, oli kurja, pohjaltaan häpeällisen likainen.»

Rosamund keskeytti hänen puheensa tuimasti ensimmäisen kerran.
»Solvaatteko vainajaa?»

»Kärsivällisyyttä, rouvani», käski Oliver. »Minä en solvaa ketään.
Puhun totta kuolleesta, jotta kaksi elävää ihmistä toden tietäisivät.
Kuule siis minua loppuun asti! Olen odottanut kauan ja kokenut sangen
paljon toivoessani tilaisuutta saada teille tämän kertoa.

Tuo pelkuri siis otaksui minun voivan käydä itselleen vaaralliseksi ja
päätti poistaa minut tieltään. Hän sai aikaan, että minut ryöstettiin
eräänä iltana ja vietiin alukseen, jonka oli määrä kuljettaa minut
Berberiaan orjaksi myytäväksi. Sellainen on katoamiseni todellinen
tarina. Ja murhaaja, jota olin pitänyt ystävänäni ja suojannut
omaksi katkeraksi vahingokseni, käytti vielä enemmänkin hyväkseen
minun poistumistani. Jumala tietää, oliko sellaisen hyödyn toivo
kenties hänen erikoisena houkutuksenaan. Hän sai aikanaan haltuunsa
omaisuuteni, voittipa vihdoin puolelleen sen uskottoman naisenkin, joka
oli ollut kerran kihlattu morsiameni.»

Vihdoin Rosamundille kävi sietämättömäksi se jäinen kärsivällisyys,
jota hän oli tähän saakka kuunnellessaan osoittanut. »Sanotteko... että
Lionel...?» aloitti hän äänellä, joka oli tukehtua närkästykseen.

Silloin Lionel vihdoin puhui suoristautuen jäykkään, pystyyn asentoon.
»Hän valehtelee!» huusi hän. »Hän valehtelee, Rosamund! Älä hänestä
välitä!»

»Enhän välitäkään», virkkoi Rosamund kääntyen toisaalle.

Sakr-el-Bahrin tummiin kasvoihin tulvahti veri. Hetkisen hänen
katseensa seurasi parin askelen päähän väistyvää Rosamundia, ja sitten
niiden kiivas lieska suuntautui Lioneliin. Hän astui vaieten miehen
luo, kasvoissa niin uhkaava ilme, että Lionel peräytyi uuden kauhun
vallassa.

Sakr-el-Bahr tarttui veljensä ranteeseen puristaen sen kuin teräksiseen
kahleeseen. »Meidän täytyy kuulla tänä iltana totuus, vaikka se olisi
puristettava sinusta ilmi hehkuvin pihdein», virkkoi hän hampaittensa
lomitse.

Hän veti Lionelin keskelle kattotasannetta ja piti häntä siinä
Rosamundin edessä pakottaen hänet ranteesta puristaen kyyristyneeseen
asentoon.

»Tiedätkö, kuinka nerokas on maurien kidutusmenetelmä?» kysyi
hän. »Kotimaassa lienet kuullut piinapenkistä ja pyörästä ja
peukalopihdeistä. Ne ovat hekuman ja ilon välineitä verrattuina niihin,
joita Berberia on keksinyt jäykkien kielenkantojen kirvoittamiseksi.»

Rosamund seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, kädet nyrkkiin
puserrettuina. »Sinä pelkuri! Sinä konna! Sinä kehno koira ja
uskonluopio!» soimasi hän.

Oliver päästi irti veljensä ranteen ja taputti käsiään. Rosamundista
välittämättä hän silmäili Lionelia, joka kyyhötti vapisten hänen
jalkojensa edessä.

»Mitä sanot, jos pistämme sytytyslangan sormiesi väliin? Vai arveletko,
että olisi parempi aloittaa hehkuviksi kuumennetuilla rannerenkailla?»

Tanakka punapartainen turbaanipäinen mies, joka asteli hieman keinuen,
noudatti — ennakolta tehdyn sopimuksen mukaisesti — merisissin kutsua.

Sakr-el-Bahr kosketti veljeään jalkineensa kärjellä. »Katso, sinä
koira», kehoitti hän. »Katsele tätä miestä ja katso, tunnetko hänet.
Katsele häntä, sanon minä!» Lionel katseli, ja koska hän ilmeisesti ei
sittenkään tuntenut, hänen veljensä selitti: »Kristittyjen joukossa
hänen nimensä oli Jasper Leigh. Hän on se laivuri, jonka lahjoit
kuljettamaan minua Berberiaan. Hän joutui omaan satimeensa, kun
espanjalaiset upottivat hänen aluksensa. Myöhemmin hän joutui minun
käsiini, ja kun en huolinut häntä hirttää, hänestä tuli uskollinen
seuralaiseni. Kehoittaisin häntä kertomaan, mitä tietää», jatkoi hän,
Rosamundin puoleen kääntyen, »jos otaksuisin sinun uskovan hänen
sanojansa. Mutta koska varmaan tiedän, ettet usko, käytän toista
keinoa.» Hän kääntyi jälleen Jasperin puoleen. »Käske Alin kuumentaa
ahjossa pari teräksistä rannerengasta ja pidä ne varalla, jos satun
niitä tarvitsemaan.» Hän viittasi kädellään.

Jasper kumarsi ja lähti.

»Rannerenkaat varmaan pakottavat tunnustuksen huuliltasi, veljeni.»

»Minulla ei ole mitään tunnustettavaa», väitti Lionel. »Sinä voit vain
pakottaa minut valehtelemaan raakalaismaisilla kidutuksillasi.»

Oliver hymyili. »Selvää on, että sinusta virtaa valhetta herkemmin
kuin totuutta. Mutta varmaan saamme lopulta kuulla totuudenkin, ole
siitä varma.» Hän ivaili, ja hänen ivansa pohjalla oli hieno tarkoitus.
»Ja sinä joudut kertomaan täyden tarinan», jatkoi hän, »kaikkine
yksityiskohtineen, niin että mistress Rosamundin epäilykset vihdoinkin
häviävät. Sinä kerrot, kuinka olit väijyksissä Godolphinin puistossa
sinä iltana, kuinka arvaamatta hyökkäsit hänen kimppuunsa ja —»

»Se ei ole totta!» huudahti Lionel, joutuen vilpittömyyden puuskan
valtaan, joka sai hänet kavahtamaan seisaalleen.

Tuo ei ollutkaan totta, ja Oliver tiesi sen, mutta hän käytti tahallaan
valhetta tukikohtana vivutakseen ilmi totuuden. Hän oli viekas kuin
paholainen eikä liene milloinkaan osoittanut oveluuttaan paremmin kuin
nyt.

»Ei ole totta?» huudahti hän ylenkatseellisesti. »Sinun on nyt paras
olla järkevä. Kerro totuus, ennenkuin kidutus kiskoo sen sinusta.
Muista, että tiedän kaikki — täsmälleen siinä muodossa kuin sen minulle
kerroit. Kuinka asia olikaan? Sinä väijyskelit pensaan takana, syöksyit
äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa ja lävistit hänet ennenkuin hän ennätti
edes tarttua miekkaansa, ja niin —»

»Tuon osoittavat ilmeiseksi valheeksi tosiasiat», kuului raivoisa
vastaväite. Terävä äänenpainojen tuntija olisi huomannut, että tässä
tuli ilmi totuus, närkästynyt vihainen totuus, joka vaati ehdottomasti
uskomaan. »Hänen miekkansa lepäsi hänen vieressään, kun hänet
löydettiin.»

Oliver oli ylevän ylenkatseellinen. »Enkö tuota tietäisi? itsehän sen
vedit tupesta hänet surmattuasi.»

Kiusa teki kuolettavaa työtänsä. Lionel hyppäsi äkkiä pystyyn
vilpittömän suuttumuksensa vallassa, ja samassa hän oli mennyttä.

»Tuo on valhetta, niin totta kuin Jumala on todistajani!» huusi hän
hurjasti. »Ja sinä tiedät sen. Minä olin hänen kanssaan rehellisessä
taistelussa...» Hänen pitkä, vapiseva hengenvetonsa keskeytyi äkkiä
saaden aikaan kaamean vaikutelman.

Sitten seurasi vaitiolo. Kaikki kolme olivat liikkumattomat kuin
kuvapatsaat: Rosamund kalpea ja jännittynyt, Oliver vihaisen ivallinen,
Lionel hervoton ja hämmentynyt havaitessaan sallineensa houkutella
itsensä satimeen.

Vihdoin puhui Rosamund, jonka ääni värisi ja yleni yhä, vaikka hän
yritti pitää sitä tasaisena.

»Mitä... mitä sanotkaan, Lionel?» kysyi hän.

Oliver naurahti pehmeästi. »Hän luullakseni aikoi esittää väitteensä
todistuksen», ivaili hän. »Hän aikoi mainita kaksintaistelussa saamansa
haavan, josta johtuivat lumessa nähdyt verijäljet, siten todistaakseen
minun valehdelleen — kuten teinkin — kun sanoin hänen käyneen
äkkiarvaamatta Peterin kimppuun!»

»Lionel!» huudahti Rosamund. Hän astui askelen lähemmäksi ja näytti
sitten aikovan ojentaa hänelle kätensä, mutta antoi niiden kohta
valahtaa alas. Lionel seisoi kuin ukkosen iskemänä, mitään vastaamatta.
»Lionel!» huusi hän jälleen, ja hänen äänensä kävi yhtäkkiä kimakaksi.
»Onko tuo totta?»

»Etkö kuullut, mitä hän sanoi?» virkkoi Oliver.

Rosamund seisoi hetken horjuen ja katsellen Lionelia, kalpeat kasvot
sanomattoman tuskan naamioksi vääntyneinä. Oliver astui hänen luokseen
valmiina häntä tukemaan, koska pelkäsi hänen kaatuvan. Rosamund torjui
hänet käskevin kädenliikkein ja hillitsi heikkoutensa äärimmäisin
ponnistuksin. Mutta hänen polvensa horjuivat ja kieltäytyivät tekemästä
tehtäväänsä. Hän vaipui sohvaan ja peitti kasvonsa käsiinsä.

»Jumala minua armahtakoon!» valitti hän permantoon painuneena ja
ankarasti nyyhkyttäen.

Tuo sydäntäsärkevä huuto sai Lionelin säpsähtämään. Hän astui
kuuristuneena lähemmäksi, ja säälimättömän ivallinen Oliver seisoi
taempana katsellen kohtausta, jonka tuloa oli kiirehtinyt. Hän tiesi,
että asian alulleen tultua Lionel kietoutuisi verkkoon yhä vaikeammin.
Täytyi tulla selityksiä, jotka syöksisivät hänet lopullisesti
perikatoon. Oliver oli varsin tyytyväinen siinä katsellessaan.

»Rosamund!» kuului Lionelin surkea huuto. »Rose! Armahda minua! Kuule
minua, ennenkuin tuomitset. Kuule, jottet tuomitse minua väärin!»

»Niin, kuuntele häntä», virkkoi Oliver naurahtaen vihaisesti ja
pehmeästi. »Kuuntele häntä. Hänellä on varmaan varsin hupaista
kerrottavaa.»

Tuo iva kannusti onnetonta Lionelia. »Kuule, Rosamund, kaikki, mitä
hän on sinulle siitä asiasta kertonut, on valhetta. Minä... minä...
tein sen itseäni puolustaen. On valhetta, että kävin hänen kimppuunsa
äkkiarvaamatta.» Nyt hänen sanansa purkautuivat hurjana ryöppynä. »Me
olimme joutuneet riitaan... jostakin asiasta, ja paholaisen tahto oli,
että kohtasimme toisemme sinä iltana Godolphinin puistossa, hän ja
minä. Hän ärsytti minua, löi minua ja veti vihdoin miekkansa pakottaen
minut tekemään samoin puolustaakseni henkeäni. Siinä on totuus. Vannon
sen tässä polvillani edessäsi taivaan kuullen! Ja —»

»Riittää, sir, riittää!» virkkoi Rosamund keskeyttäen nuo selitykset,
jotka vain lisäsivät hänen inhoansa.

»Ei, kuule minua vielä, minä rukoilen sinua; kaikki kuultuasi voit
arvostella minua lempeämmin.»

»Lempeämmin?» huudahti Rosamund, ja näytti melkein kuin hän olisi
nauranut.

»Minä tulin vahingossa hänet surmanneeksi», jatkoi Lionel kiihkeästi.
»En suinkaan sitä tarkoittanut. En tahtonut muuta kuin puolustaa
ja varjella omaa henkeäni. Mutta miekkoja miteltäessä voi sattua
enemmänkin kuin on tarkoituksena. Minä kutsun Jumalan todistajakseni,
että hänen kuolemansa oli sattuma ja johtui hänen raivokkuudestaan.»

Rosamund oli hillinnyt nyyhkytyksensä ja katseli häntä nyt tuimin ja
peloittavin silmin. »Oliko sattuma sekin, että jätitte minut ja kaikki
muut ihmiset siihen luuloon, että tekoon oli syypää veljenne?» kysyi
hän.

Lionel peitti kasvonsa, ikäänkuin ei olisi kyennyt kestämään hänen
katsettaan. »Kunhan vain tietäisit, kuinka sinua rakastin — jo silloin,
salaa — niin varmaan minua hiukan säälisit», vikisi Lionel.

»Säälisin?» Hän kumartui eteenpäin ja näytti sylkevän tuon sanan
Lionelin kasvoihin. »Kuolema ja helvetti, mies! Sinäkö anelet sääliä —
sinä?»

»Teidän täytyy sääliä minua, jos tiedätte, kuinka suuri oli se kiusaus,
johon lankesin.»

»Minä tiedän kataluutenne, valheellisuutenne, pelkuruutenne ja
halpamaisuutenne suuruuden. »Oh!»

Lionel ojensi rukoillen kätensä; hänen silmissään oli nyt kyyneliä.
»Lempeytenne tähden, Rosamund —» aloitti hän, mutta samassa puuttui
vihdoin puheeseen Oliver.

»Luulenpa, että ikävystytätte rouvaa», virkkoi hän koskettaen Lionelia
jalallaan. »Kertokaa meille mieluummin lisää hämmästyttävistä
kohtaloistanne. Ne huvittavat meitä enemmän. Kertokaa, millä keinoin
toimititte minut ryöstetyksi ja orjuuteen myydyksi. Kertokaa,
kuinka saitte haltuunne omaisuuteni. Selostakaa juurta jaksain ne
satunnaisuudet, joiden onnettomana uhrina olette kaiken aikaa ollut.
Käytä älyäsi, mies. Siitä koituu sievä kertomus.»

Sitten saapui Jasper ilmoittamaan, että Ali odotti hehkutettuine
rannerenkaineen.

»Niitä ei enää tarvita», sanoi Oliver. »Ota tämä orja mukaasi.
Käske Alin vartioida häntä ja pitää huolta siitä, että hän aamulla
kahlehditaan kaleerini airoon. Vie hänet pois.»

Lionel nousi seisaalleen, kasvot tuhkanharmaina. »Odota! Ah, odota,
Rosamund!» huusi hän.

Oliver tarttui häntä niskaan, pyörähdytti häntä ja viskasi hänet
Jasperin syliin. »Vie hänet pois!» murahti hän. Jasper tarttui kurjaa
hartioihin ja pakotti hänet lähtemään ja jättämään Rosamundin ja
Oliverin kahden kesken Berberian tähtien alle.



Kahdestoista luku.

OVELA FENZILEH.


Oliver katseli kauan aikaa naista, joka oli kyyristynyt sohvaan, kädet
yhteen puserrettuina, kasvot kivisen jäykkinä ja katse alasluotuna.
Sitten hän huoahti ja kääntyi pois. Hän asteli suojakaiteen luo ja
katseli kaupunkia, johon noussut kuu loi valkeata hohdettansa. Sieltä
kuului äänten huminaa, jonka yli kuitenkin kohosi puutarhassa heläjävän
satakielen viserrys ja sammakkojen kurnutus notkelman lammikosta.

Nyt, kun totuus oli vedetty esiin piilostansa ja ikäänkuin singottu
Rosamundin syliin, Oliver ei enää ollenkaan tuntenut sitä tuimaa
riemua, jonka oli otaksunut sellaisesta tuokiosta itselleen koituvan.
Hän oli pikemmin alakuloinen ja masentunut. Siihen epäpyhään
ilonmaljaan, jonka hän oli kuvitellut ahnaasti tyhjentävänsä, oli
myrkkynä valautunut se uusi havainto, että Rosamundin menettely oli
jossakin määrin puolustettavissa, kun otettiin huomioon, että hän oli
varmaan uskonut Oliverin paenneen.

Oliveria masensi se tunto, että hän oli käyttäytynyt aivan väärin ja
että hänen kostonsa oli liioiteltu, ja niinmuodoin se hedelmä, joka
oli näyttänyt hänestä houkuttelevan makealta, muuttui hänen suussaan
tuhkaksi.

Hän seisoi siinä kauan, ja kumpikaan ei virkkanut mitään. Sitten
hän vihdoin liikahti, kääntyi pois suojakaiteen luota ja asteli
hitaasti takaisin, kunnes tuli sohvan viereen ja katseli korkeudestaan
Rosamundia.

»Vihdoinkin olet kuullut totuuden», sanoi hän. Ja kun Rosamund ei
vastannut mitään, hän jatkoi: »Olen tyytyväinen, että sain asian
hänestä kirpoamaan yllätyksen avulla, tarvitsematta käyttää kidutusta,
sillä muuten olisit luullut tuskan pusertavan hänestä väärän
tunnustuksen.» Hän vaikeni, mutta Rosamund ei virkkanut vieläkään
mitään, eipä edes mitenkään osoittanut kuulleensa hänen sanojaan.
»Tuo», lisäsi Oliver, »oli se mies, jota pidettiin minua parempana.
Lienet havainnut, ettei se tosiaankaan ollut minulle imartelevaa.»

Vihdoin Rosamund alkoi puhua, ja hänen äänensä soi turtana ja kalseana.
»Olen huomannut, että on aivan joutavaa valita teistä kumpaakaan»,
sanoi hän. »Se minun olisi pitänyt arvatakin. Olisi pitänyt tietää,
etteivät veljekset voi olla luonteeltaan ihan erilaiset. Minä opin
tässä paljon ja nopeasti!»

Nuo sanat suututtivat Oliveria ja karkoittivat kerrassaan sen
leppoisamman mielialan, jonka valtaan hän oli alkanut joutua.

»Opit?» toisti hän. »Mitä opit?»

»Tuntemaan miesten tapoja ja olemusta.»

Oliverin hampaat kimaltelivat hänen huultensa vääntyessä hymyyn.
»Toivottavasti koituu sinulle siitä tiedosta yhtä paljon katkeruutta
kuin minulle naisten — yhden ainoan naisen — tuntemisesta. Sinä uskoit
minusta, mitä uskoit — minusta, jota luulottelit rakastavasi!» Oliver
kenties tunsi tarvetta kerrata asiaa itselleen siten pitääkseen
syytöksensä perusteita selvinä mielessään.

»Jos saisin pyytää teiltä jotakin armoa, pyytäisin teitä olemaan
palauttamatta mieleeni —»

»Omaa uskottomuuttasiko?» kysyi hän. »Kunnotonta valmiuttasi uskomaan
minusta pahinta pahaa?»

»Että olen milloinkaan luullut teitä rakastavani. Se ajatus herättää
minussa ankarampaa häpeäntunnetta kuin mikään muu; orjamarkkinatkaan
ja se solvaus, jonka alaiseksi olette minut saattanut, ei minua siinä
määrin hävetä. Te syytätte minua siitä, että olen ollut valmis uskomaan
teistä pahaa —»

»Minä teen enemmänkin», keskeytti Oliver, jonka viha kuohahti
Rosamundin ivan armottomasta iskusta. »Minä syytän sinua tuhlatuista
elämäni vuosista, kaikesta siitä johtuneesta pahasta, kaikesta, mitä
olen kärsinyt, kaikesta, mitä olen menettänyt, kaikesta, miksi olen
itse muuttunut.»

Rosamund katsahti häneen kylmästi, hämmästyttävässä määrässä valliten
itseänsä. »Tuosta kaikestako minua syytätte?»

»Niin.» Oliver oli ylen kiivas. »Ellet olisi kohdellut minua niinkuin
kohtelit, ellet olisi ollut valmis kuuntelemaan valheita, ei tuo pentu,
minun veljeni, olisi milloinkaan mennyt niin pitkälle enkä minä olisi
suonut hänelle tilaisuuttakaan.»

Rosamund siirtyi sohvassa kääntyen häneen syrjin. »Kaikki tämä on aivan
joutavaa», virkkoi hän kylmästi. Mutta hän lienee kumminkin pitänyt
tarpeellisena puolustautua, koska jatkoi: »Jos sittenkin olin herkkä
uskomaan teistä pahaa, lienee seikka johtunut siitä, että vaistoni
varoitti minua teissä olevasta pahasta. Te olette todistanut minulle
tänä iltana, ettette ole surmannut Peteriä; mutta sitä todistaessanne
olette suorittanut teon, joka on sitäkin rumempi ja häpeällisempi,
teon, joka täysin paljastaa sydämenne mustuuden. Ettekö ole osoittanut
olevanne kostonhimoinen ja jumalaton hirviö?» Hän nousi ja seisoi
jälleen vastapäätä Oliveria äkkinäisen vihanpuuskan valtaamana.
»Ettekö olekin — te, joka olette syntynyt Cornwallissa kristittynä
aatelismiehenä — muuttunut pakanaksi ja rosvoksi, uskonluopioksi ja
merisissiksi? Ettekö ole uhrannut Jumalaannekin kostonhimollenne?»

Oliver katsoi häntä silmiin, ollenkaan säikähtämättä hänen syytöstään,
ja esitti hänen vaiettuaan puolestaan kysymyksiä.

»Vaistosiko ovat sinua varoittaneet kaikesta tuosta? Jumalan nimessä,
nainen, etkö kykene keksimään mitään parempaa satua?» Hän kääntyi pois,
kun samassa saapui kaksi orjaa, jotka kantoivat savisia ruoka-astioita.
»Tässä tulee illallinen. Toivottavasti on ruokahalusi parempi kuin
logiikkasi.»

Orjat asettivat astian, josta nousi houkutteleva tuoksu, pienelle
maurilaiselle pöydälle sohvan viereen. Permannolle he laskivat ison
savilautasen, jolla oli pari leipää ja punainen lyhytkaulainen amfora,
jonka yli oli kumottu juomalasi.

Orjat kumarsivat syvään ja astelivat jälleen hiljaa pois:

»Käy aterioimaan», kehoitti Oliver lyhyesti.

»En halua illallista», vastasi toinen nyreästi.

Oliverin kylmä katse hipoi häntä. »Tästä puoleen, tyttöseni, ei tule
kysymykseen, mitä haluat, vaan mitä käsken sinun tekemään. Minä käsken
sinua syömään; käy siis käsiksi.»

»En tahdo.»

»Et tahdo?» toisti Oliver hitaasti. »Puhuuko orja niin herralleen? Syö,
sanon minä.»

»En voi! En voi!»

»Orja, joka ei täytä herransa käskyjä, ei voi jäädä elämään.»

»Surmaa siis minut», vastasi Rosamund tuimasti kavahtaen seisaalleen
ja uhmaten häntä. »Surmaa minut. Olethan tottunut surmaamaan, ja siitä
olisin sinulle ainakin kiitollinen.»

»Minä surmaan sinut, jos mieleni tekee», vastasi Oliver jäisen
kylmästi. »En suinkaan sinun mieliksesi. Et näy vielä ymmärtävän. Sinä
olet orjani, omaisuuteni, ja minä en salli sinun tulevan vahinkoon,
ellei se tapahdu omasta hyvästä tahdostani. Syö siis, tai nuubialaiseni
vitsovat sinua, kunnes ruokahalusi paranee.»

Rosamund seisoi hetkisen uhmaten hänen edessään, kalpeana ja
päättäväisenä. Sitten näytti siltä kuin hänen tahtonsa olisi yhtäkkiä
taipunut ja murtunut miehen tahdon ankaran painon alla, ja hän vaipui
takaisin sohvaan. Oliver silmäili häntä ja nauroi itsekseen.

Rosamund oli vaiti ja näytti etsivän jotakin. Kun ei löytänyt, mitä
haki, hän loi jälleen Oliveriin katseen, joka ilmaisi osalta ivaa,
osalta anelua.

»Pitääkö minun leikata lihaa sormillani?» kysyi hän.

Oliverin silmissä näkyvä välkähdys osoitti hänen oivaltaneen asian tai
ainakin epäilevän jotakin. Hän vastasi kuitenkin aivan tyynesti:

»Profeetan laki kieltää pilaamasta lihaa tai leipää koskettamalla sitä
veitsellä. Sinun täytyy käyttää Jumalan sinulle antamia käsiä.»

»Pilkkaatteko minua puhumalla profeetasta ja hänen laeistansa? Mitä
merkitsevät minulle profeetan lait? Jos minun täytyy syödä, en ainakaan
tahdo syödä pakanakoiran tavoin, vaan niinkuin kristitty ihminen.»

Näytti siltä kuin Oliver olisi tahtonut noudattaa hänen toivomustaan,
sillä hän veti hitaasti vyöstään tikarin, jonka kahva oli upeasti
kullalla silaeltu. »Käytä tuota», sanoi hän laskien sen huolettomasti
Rosamundin ulottuville.

Rosamund syöksyi siihen käsiksi vetäisten nopeasti henkeään.
»Vihdoinkin annatte minulle jotakin, josta voin olla teille
kiitollinen», sanoi hän laskien tikarinkärjen povelleen.

Oliver taivutti polvensa salamannopeasti, ja hänen kätensä tarttui
Rosamundin ranteeseen niin voimakkaasti, että tikaria pitelevä käsi
hervahti voimattomaksi. Oliver hymyili, tummanpuhuvat kasvot ihan
lähellä Rosamundin kasvoja.

»Luulitko tosiaankin minun uskovan sen vapaasti käytettäväksesi?
Otaksuitko tosiaankin äkkinäisen teeskennellyn taipumisesi minut
pettäneen? Milloin opitkaan ymmärtämään, etten ole houkkio? Minä vain
koettelin mieltäsi.»

»Nyt sen siis tunnet», vastasi Rosamund. »Tiedät tarkoitukseni.»

»Tiedän ja osaan olla varuillani.»

Rosamund silmäili häntä, kasvoissa ilme, joka olisi voinut olla
ivallinen, ellei siinä olisi kuvastunut syvä ylenkatse. »Onko niin
vaikeata katkaista elämän lanka?» kysyi hän. »Eikö ihminen voi surmata
itseään muuten kuin tikarilla? Te kerskaatte olevanne herrani, sanotte
minua orjaksenne, sanotte omistavanne minut ruumiineni ja sieluineni,
koska olette minut ostanut orjamarkkinoilta. Kuinka joutava onkaan
tuo kerskauksenne! Ruumiini te voitte kahlehtia ja vangita; mutta
sieluni... Saatte varmasti uskoa, että yrityksenne epäonnistuu. Te
kerskaatte olevanne elämän ja kuoleman herra. Valhetta! Te vallitsette
ainoastaan kuolemaa.»

Portaista kuului nopeita askelia, ja ennenkuin Oliver ehti vastaamaan,
ennenkuin hän oli ehtinyt keksiä sanoja vastaukseensa, seisoi hänen
edessään Ali, joka toi sen hämmästyttävän tiedon, että eräs naishenkilö
pyrki välttämättä Sakr-el-Bahrin puheille.

»Naishenkilö?» kysyi Oliver kulmiaan kurtistaen. »Kristitty nainen,
niinkö?»

»Ei, herra. Muhamettilainen», kuului vieläkin hämmästyttävämpi vastaus.

»Muhamettilainen nainen pyrkimässä tänne? Mahdotonta!»

Mutta hänen vielä puhuessaan nousi kynnyksen yli kattotasanteelle tumma
hahmo hiljaa kuin varjo. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu,
ja viitan kokoinen musta harso peitti katseelta hänen vartaloansakin.

Ali käännähti häneen päin raivostuneena». Enkö käskenyt sinua
odottamaan alhaalla, sinä häpeän tytär?» pauhasi hän. »Hän on seurannut
minua tänne tunkeutuakseen väkisinkin luoksenne. Ajanko hänet pois?»

»Anna hänen jäädä», virkkoi Sakr-el-Bahr. Hän viittasi Alille käskien
häntä poistumaan.

Tuo tumma, liikkumaton hahmo kiinnitti jollakin tavoin hänen
tarkkaavaisuuttansa ja kiihti hänen epäilyksiänsä. Melkein
selittämättömällä tavalla se johti hänen mieleensä Ajub-el-Saminin ja
orjamarkkinoilla Rosamundista tehdyt tarjoukset.

Hän seisoi odottaen vieraansa puhuvan ja ilmaisevan itsensä. Tulija
puolestaan pysytteli yhä liikkumattomana, kunnes Alin askelet olivat
häipyneet kuulumattomiin. Sitten hän osoitti täysin luonteenomaista
pelottomuutta, häikäilemättömyyttä, joka ilmaisi muhamettilaiseen
pakkoon alistumatonta eurooppalaista alkuperää. Hän teki, mitä yksikään
oikeauskoinen nainen ei olisi missään tapauksessa tehnyt: siirsi
syrjään pitkän mustan harson, ja näkyviin tuli Fenzileh kalpeine
kasvoineen ja kaihoisine silmineen.

Vaikka Oliver ei ollut vähempää odottanut, hän kuitenkin peräytyi
askelen nähdessään tulijan kasvot paljastettuina edessään.

»Fenzileh?» huudahti hän. »Mitä mielettömyyttä tämä on?»

Esiteltyään itsensä niin dramaattisesti Fenzileh veti jälleen harson
soveliaasti kasvojansa peittämään.

»Kuinka voit tulla tänne, minun luokseni ja näin!» moitti Oliver. »Jos
asia tulisi herrasi korviin, niin kuinka kävisikään sinun ja minun?
Pois täältä, nainen, ja heti!» kehoitti hän.

»Ei ole pelkoa siitä, että hän saa asian tietää, ellet itse sitä
hänelle kerro», vastasi Fenzileh. »Sinulta minun ei tarvitse
pyytää asiaa anteeksi, kunhan muistat, ettet ole itsekään syntynyt
muhamettilaiseksi.»

»Mutta Algier ei ole kotoinen Sisiliasi, ja olitpa syntynyt miksi
tahansa, sinun on hyvä muistaa, mikä nyt olet.»

Sakr-el-Bahr alkoi juurta jaksain selittää hänen mielettömyytensä koko
laajuutta, mutta Fenzileh keskeytti hänen puhetulvansa.

»Nuo ovat turhia juttuja, jotka vain viivyttävät minua.»

»Kerro siis asiasi heti, Allahin nimessä, jotta poistut sitä pikemmin.»

Fenzileh noudatti tuota vastaansanomatonta kehoitusta. Hän osoitti
Rosamundia. »Asia koskee tuota orjatyttöä», sanoi hän. »Minä lähetin
vesiirini tänään markkinoille käskien ostaa hänet minulle.»

»Sen arvasin», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Mutta sinä näytät häneen mielistyneen, ja se houkkio suostui häviöön.

»Entä sitten?»

»Luovutathan hänet minulle siitä hinnasta, jonka olet hänestä
maksanut?» Äänessä oli hieno pelon sävy.

»Olen kovin pahoillani, että täytyy kieltäytyä, oi Fenzileh. Hän ei ole
ostettavissa.»

»Maltahan», huudahti Fenzileh. »Maksettu hinta oli korkea — monin
verroin korkeampi kuin mikään kuulemani, olipa orja kuinka kaunis
tahansa. Mutta minä mielin kovin saada hänet. Se on oikkuni, ja minä en
suvaitse, ettei oikkujani täytetä. Tämän haluni tyydyttämiseksi olen
valmis maksamaan sinulle kolmetuhatta filipiä.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä ihmetellen millaisia pirullisia juonia tuo
nainen mielessään hautoi ja mitä pahoja aikeita tahtoi toteuttaa.

»Tahdot maksaa kolmetuhatta filipiä?» virkkoi hän hitaasti.
»Minkätähden?»

»Oikkuani tyydyttääkseni, noudattaakseni erästä päähänpistoa.»

»Mikä on tuo kallishintainen oikku?» tiedusteli Sakr-el-Bahr edelleen.

»Halu saada hänet omakseni», vastasi Fenzileh vältellen.

»Entä mistä johtuu tuo halu?» kysyi toinen jälleen, yhtä kärsivällisenä
kuin vääjäämättömänäkin.

»Sinä kysyt liian paljon», huudahti Fenzileh vihastuen.

Sakr-el-Bahr kohautti olkapäitään ja hymyili. »Sinä vastaat liian
vähän.»

Fenzileh laski kätensä kupeelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin.
Sakr-el-Bahr näki hänen silmäinsä hehkuvan harson läpi ja kirosi
etua, jota nautti Fenzileh hänen kasvojensa ilmeiden jäädessä
keskustelukumppanilta salatuiksi. »Sanalla sanoen, Oliver-Reis,
tahdotko myydä hänet kolmestatuhannesta filipistä?»

»Sanalla sanoen: en tahdo», kuului vastaus.

»Et tahdo? Et huoli kolmestatuhannesta filipistä?» Hänen äänensä
ilmaisi hämmästystä, ja Sakr-el-Bahr ihmetteli, oliko se todellista vai
teeskenneltyä.

»En kolmestakymmenestäkään tuhannesta», vastasi hän. »Hän on minun,
ja minä en aio hänestä luopua. Koska siis olen lausunut ajatukseni ja
koska tännejäämisestäsi koituu vaaraa meille molemmille, kehoitan sinua
poistumaan.»

Syntyi hetken kestävä vaitiolo, ja kumpikaan heistä ei huomannut
Rosamundin kalpeissa kasvoissa näkyvää valpasta mielenkiintoa.
Kumpikaan ei arvannut hänen osaavan ranskaa, jonka taito teki hänelle
mahdolliseksi ymmärtää enimmän osan siitä, mitä _lingua francaa_
käyttävät keskustelijat sanoivat.

Fenzileh tuli aivan hänen luoksensa. »Et siis tahdo hänestä luopua, vai
kuinka?» kysyi hän, ja Sakr-el-Bahr oli varma siitä, että hän ivaili.
»Älä huoli olla niin levollinen. Sinä joudut hänet luovuttamaan,
ystäväiseni, — ellei minulle, niin Asadille. Hän itse on tänne tulossa.»

»Asad?» huudahti Sakr-el-Bahr nyt säpsähtäen.

»Asad-ed-Din», vastasi Fenzileh alkaen jälleen hieroa kauppaa.
»Kuulehan! On varmaan parempi, jos teet hyvät kaupat minun kanssani sen
sijaan, että joudut tekemään huonot kaupat paššan kanssa.»

Sakr-el-Bahr pudisti päätänsä seisoen hajasäärin hänen edessään. »En
aio ryhtyä kauppoihin teidän kummankaan kanssa. Tämä orja ei ole
myytävänä.»

»Uskallatko vastustella Asadia? Saat uskoa, että hän vie tytön, olipa
hän kaupan tai ei.»

»Minä ymmärrän», virkkoi Sakr-el-Bahr silmiään siristäen. »Tuo pelko
siis on syynä siihen oikkuusi, että tahdot saada hänet omaksesi. Etpä
ole ovela, Fenzileh. Se tietoisuus, että oma sulosi on kuihtumassa, saa
sinut pelkäämään, että tällainen kaunotar kerrassaan riistäisi sinulta
herrasi suosion, niinhän?»

Hän ei tosin voinut tutkia hunnutetun kasvoja nähdäkseen, kuinka
tuo hyökkäys oli vaikuttanut, mutta huomasi ainakin hänen vartensa
värähtävän ja kuuli hänen äänessään ilmenevän kiukun: »Entäpä jos niin
olisikin, mitä se sinua liikuttaa?»

»Se voi liikuttaa minua vähän tai paljon», vastasi Sakr-el-Bahr
mietteissään.

»Niin, oikeastaan sen pitäisi sinua paljonkin liikuttaa» vastasi hän
nopeasti, yhteen hengenvetoon. »Enkö ole aina ollut ystäväsi? Enkö ole
aina huomauttanut ansioistasi herralleni ja toiminut totisena ystävänä
etenemisesi hyväksi, Sakr-el-Bahr?»

Sakr-el-Bahr nauroi avoimesti. »Oletko tosiaankin?» kysyi hän.

»Naura miten paljon mielit, mutta se on totta», väitti Fenzileh. »Jos
menetät minut, menetät kaikkein arvokkaimman liittolaisesi — henkilön,
jota hänen herransa kuulee ja rakastaa. Ajattele, Sakr-el-Bahr, mitä
tapahtuisi, jos joku toinen tulisi sijaani, joku toinen, joka voisi
valheillaan myrkyttää Asadin mielen sinua vastaan — sillä hän ei
varmaankaan voi sinua rakastaa, tuo frankkilainen tyttö, jonka olet
riistänyt kodistaan!»

»Älä siitä huolehdi», vastasi Sakr-el-Bahr kevyesti yrittäen
samalla parhaansa mukaan sukeltaa syvyyksiin ja saada selkoa naisen
todellisista tarkoituksista. »Tämä orjani ei tule milloinkaan
anastamaan sinun sijaasi Asadin vieressä.»

»Sinä houkkio, Asad ottaa hänet, olipa hän myytävänä tai ei.»

Sakr-el-Bahr silmäili häntä pää kallellaan ja kädet puuskassa. »Jos
hän voi ottaa tytön minulta, niin sitäkin helpommin sinulta. Olet
epäilemättä ottanut seikan huomioon ja synkeässä sisilialaisessa
mielessäsi jo hautonut keinoa asian auttamiseksi. Mutta oletko
ajatellut, mitä asia sinulle maksaa? Mitä sanookaan sinulle Asad
saatuaan tietää, että olet tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa?»

»Mitäpä siitä huolisin?» huudahti Fenzileh äkkinäisen raivon vallassa,
hurjanlaisesti elehtien. »Silloin tyttö on jo sataman pohjassa, kivi
kaulassaan. Asad varmaan antaa minua piiskata. Epäilemättä. Mutta
siihen se loppuu. Hän tarvitsee minua lohdutuksekseen, ja kaikki on
jälleen hyvin.»

Sakr-el-Bahr oli vihdoinkin saanut asian selville, houkutellut ilmi
kaikki hänen ajatuksensa, kuten kuvitteli. Hän ajatteli, ettei Fenzileh
tosiaankaan ollut käyttäytynyt ovelasti. Hän, Sakr-el-Bahr, oli ollut
houkkio salliessaan niin matalan ja ilmeisen tarkoituksen tuottaa
itselleen päänvaivaa. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi pois.

»Poistu rauhassa, oi Fenzileh», sanoi hän. »Minä en luovuta häntä
kenellekään — olipa nimenä Asad tai Saatana».

Hän puhui ehdottoman päättävästi, ja vastauksesta kuului, että Fenzileh
näytti tyytyvän hänen päätökseensä. Mutta hänen vastauksensa tuli
erittäin nopeasti, niin nopeasti, että sopi otaksua sen ennakolta
suunnitelluksi.

»Siinä tapauksessa varmaan aiot ottaa hänet vaimoksesi.» Kenenkään
ihmisen ääni ei voi kaikua viattomampana ja vilpittömämpänä kuin hänen
nyt. »Jos on niin laita, teet viisaimmin pitäessäsi kiirettä, sillä
naimisiinmeno on ainoa este, jota Asad ei kumoa. Hän on hurskas ja
kunnioittaisi varmaan sellaista liittoa, koska kunnioittaa syvästi
profeetan lakia. Mutta varmasti saat uskoa, ettei hän välitä mistään
muusta.»

Mutta huolimatta hänen viattomuudestaan ja teennäisestä
vilpittömyydestään — tai kenties senvuoksi Sakr-el-Bahr luki häntä
kuin avointa kirjaa; nyt ei enää haitannut, että kasvot olivat hunnun
peitossa.

»Sinun tarkoituksesi toteutuisivat nekin, eikö totta?» kysyi
Sakr-el-Bahr vuorostaan ovelasti.

»Samoinkuin sinun», myönsi Fenzileh.

»Sano 'paremmin', Fenzileh», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Sanoin taannoin,
ettet ole ovela. Mutta silloin sanoin väärin, Koraanin nimessä.
Sinä olet ovela kuin käärme. Mutta minäpä huomaan, minne olet
luikertamassa. Jos noudattaisin neuvoasi, saavutettaisiin kaksi eri
tarkoitusta. Ensinnäkin saisin hänet Asadilta suojaan ja toiseksi
joutuisin vaikeuksiin, koska olen niin tehnyt. Mikäpä olisikaan enemmän
toiveittesi mukaista?»

»Sinä teet minulle vääryyttä», puolustautui Fenzileh. »Olen aina
ollut ystäväsi. Tahtoisin...» Hän vaikeni yhtäkkiä kuunnellakseen.
Yön hiljaisuuden rikkoivat Bab-el-Uebista päin kuuluvat huudot. Hän
juoksi nopeasti suojakaiteen luo, mistä voi nähdä portin, ja kumartui
katsomaan.

»Näetkö, näetkö?» huudahti hän, ja hänen äänensä värähteli. »Siinä hän
on — Asad-ed-Din.»

Sakr-el-Bahr siirtyi hänen viereensä ja näki soihtujen valossa joukon
miehiä, jotka astuivat sisään pimeästä porttikäytävästä.

»Näyttääpä melkein siltä kuin olisit tavoistasi poiketen puhunut kerran
totta, oi Fenzileh.»

Fenzileh kääntyi häneen päin, ja Sakr-el-Bahrista tuntui kuin
myrkyllinen katse olisi nuolena iskenyt häneen hunnun läpi. Mutta hänen
puhuessaan hänen äänensä oli kylmän rauhallinen.

»Hetkisen kuluttua hälvenee viimeinenkin epäilyksesi. Mutta kuinka käy
minun?» Tuon kysymyksen hän lisäsi kiihkeämmin. »Hän ei saa tavata
minua täällä. Luulenpa, että hän surmaisi minut.»

»Aivan varmaan», myönsi Sakr-el-Bahr. »Mutta kukapa sinua tuntisi,
kun olet hunnutettu? Poistu siis, ennenkuin hän ehtii tänne. Piiloudu
pihalle, kunnes ovat ehtineet sisään. Tulitko yksin?»

»Olisinko uskaltanut ilmoittaa kenellekään tulevani luoksesi?» kysyi
Fenzileh, ja Sakr-el-Bahr ihaili voimakasta sisilialaista henkeä,
jota monet paššan haaremissa vietetyt vuodet eivät olleet kyenneet
tukahduttamaan.

Fenzileh lähti nopeasti ovea kohti, mutta pysähtyi vielä kynnyksellä.
»Ethän jätä häntä? Ethän...?»

»Ole huoletta», vastasi Sakr-el-Bahr niin painokkaan päättävästi, että
Fenzileh poistui tyytyväisenä.



Kolmastoista luku.

ALLAHIN EDESSÄ.


Sakr-el-Bahr seisoi hänen mentyään mietteisiinsä vaipuneena. Hän
punnitsi jälleen jokaista kuulemaansa sanaa ja ajatteli tarkoin, kuinka
ottaisi vastaan ja kuinka esittäisi kieltonsa, jos pašša tosiaankin
saapuisi niissä asioissa.

Niin hän vaiti ollen odotteli Alia tai jotakin toista palvelijaa
kutsumaan itseään paššan eteen. Mutta Ali ilmoittikin saapuessaan
Asad-ed-Dinin tulevan, ja kohta hänen kintereillään saapui Asad joka
oli kärsimättömänä tahtonut heti puhutella Sakr-el-Bahria.

»Profeetan rauha sinulle, poikani», kuului paššan tervehdys.

»Samoin sinulle, herrani.» Sakr-el-Bahr kumarsi. »Talolleni tapahtuu
kunnia.» Hän viittasi Alia menemään.

»Minä tulen luoksesi anojana», virkkoi Asad astuen lähemmäksi.

»Sinäkö anojana? Se on tarpeetonta, herrani. Onhan tahtoni vain sinun
tahtosi kaiku.»

Paššan etsivä katse liukui hänen ohitseen ja syttyi hehkuun sattuessaan
Rosamundiin. »Minä tulen kiireen kaupalla», sanoi hän, »niinkuin nuori
rakastaja, jonka vaisto vie etsimänsä läheisyyteen. Minä haen tuota
frankkilaista helmeä, tuota taivaankaunista vankia, jonka toit viime
retkeltäsi. En ollut Kasbahissa, kun tuo Tsamanni-sika palasi sinne
markkinoilta; mutta saatuani vihdoin kuulla, ettei hän ollut ostanut
tyttöä, kuten käskin, olisin voinut itkeä, niin paha oli mieleni.
Pelkäsin ensin, että joku Susin kauppias oli hänet ostanut ja lähtenyt
matkaan; mutta kun sitten kuulin — siunattu olkoon Allah! — sinun
hänet ostaneen, rauhoituin jälleen. Tahdothan luovuttaa hänet minulle,
poikani?»

Hän puhui niin luottavasti, että Oliverin oli vaikea keksiä sanoja
hänen harhaluulonsa hälventämiseksi. Siitä syystä hän seisoi hetkisen
epäröiden.

»Minä korvaan tappiosi», jatkoi Asad. »Saat tuhatkuusisataa filipiäsi
takaisin ja vielä viisisataa lohdutukseksesi. Tyydythän siihen; minä
näet olen kiihkeän kärsimättömyyden vallassa.»

Sakr-el-Bahrin suu oli hymynirveessä. »Minä tunnen hyvin sen
kärsimättömyyden, herrani, kun hän on kysymyksessä», vastasi hän
hitaasti. »Se vaivasi minuakin viisi loputtoman pitkää vuotta. Siitä
vapautuakseni lähdin vaaralliselle retkelleni Englantiin anastamassani
frankkilaisessa aluksessa. Et sitä tietänyt, Asad, muuten et —»

»Joutavia!» keskeytti Asad. »Oletpa syntynyt kauppiaaksi. Ei ole
vertaistasi, Sakr-el-Bahr, kun on kysymyksessä älyn leikki. Olkoon
menneeksi, mainitse oma hintasi, käytä hyödyksesi kärsimättömyyttäni,
ja päätetään kaupat.»

»Valtiaani», virkkoi Sakr-el-Bahr tyynesti, »nyt ei ole kysymyksessä
hyötyminen. Hän ei ole myytävänä.»

Asad tuijotti häneen sanattomana, ja hänen kellerviin kasvoihinsa
nousi heikko puna. »Eikö ole... myytävänä?» toisti hän hämmästyneenä
änkyttäen.

»Ei, vaikka tarjoisit valtasi ja asemasi hänen hinnakseen», kuului
juhlallinen vastaus. Sitten hän jatkoi lämpimämmin, äänellä, jossa
oli pyynnön sävyä: »Pyydä minulta mitä tahansa muuta, ja minä lasken
sen mielihyvin eteesi osoittaakseni sinulle uskollisuuttani ja
kiintymystäni.»

»Minä en tahdo mitään muuta.» Asad puhui kärsimättömästi, melkein
kiukkuisesti. »Haluan saada tuon orjan.»

»Siinä tapauksessa», vastasi Oliver, »vetoan armoosi ja rukoilen sinua
kääntämään katseesi jonnekin toisaalle.»

Asad silmäili häntä synkästi. »Kieltäydytkö?» kysyi hän niskaansa
ojentaen.

»Valitan kovin!» virkkoi Sakr-el-Bahr.

Syntyi vaitiolo. Asadin hahmo muuttui yhä synkeämmäksi, ja hänen
sissipäällikköön suuntaamansa silmät välkkyivät yhä tuimemmin.

»Ymmärrän», sanoi hän vihdoin, äänessä tyyneys, joka oli sellaisessa
ristiriidassa hänen ilmeensä kanssa, että kuulosti melkein kaamealta.
»Ymmärrän. Näyttää siltä, että Fenzileh on enemmän oikeassa kuin
arvasinkaan. Vai niin!» Hän katseli merisissiä hetkisen alta kulmain
kiiluvilla silmillään.

Sitten hän lausui äänellä, jossa värisi pidätetty kiukku: »Muista,
Sakr-el-Bahr, mikä olet, mitä olen sinusta tehnyt. Muista kaikkea sitä
hyvyyttä, jota nämä kädet ovat tuhlaten sinulle jakaneet. Sinä olet
sissieni päällikkö ja voisit kerran olla enemmänkin. Algierissa ei ole
ketään sinua korkeampaa, itseäni lukuunottamatta. Oletko siis niin
kiittämätön, että kiellät minulta ensimmäisen pyytämäni? Totta on se,
mitä on kirjoitettu: 'Ihminen on kiittämätön'».

»Kunpa tietäisit, mitä kaikkea tämä minulle merkitsee —» aloitti
Sakr-el-Bahr.

»En tiedä enkä välitäkään», keskeytti Asad. »Olipa mitä tahansa, sen
täytyisi näyttää olemattomalta minun tahtoni rinnalla.» Sitten hänen
kiukkunsa väistyi imartelun tieltä. Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin
jykevälle olkapäälle. »Kuulehan, poikani. Minä kohtelen sinua
jalomielisesti rakkauteni tähden ja tahdon unohtaa kieltosi.»

»Ole niin jalomielinen, herrani, että unohdat häntä ollenkaan
pyytäneesi.»

»Kieltäydytkö vieläkin?» Ääni, joka oli ollut äsken mesimakea, kaikui
jälleen karulta. »Älä huoli jännittää liiaksi kärsivällisyyttäni.
Minä olen nostanut sinut loasta, ja yksi ainoa sanani voi sinut
jälleen sinne viskata. Minä katkaisin ne kahleet, jotka sitoivat sinut
soutupenkkiin, mutta voin ne iskeä jälleen kiinni.»

»Sinä voit tehdä kaiken tuon», myönsi Sakr-el-Bahr. »Ja kun sen tietäen
sittenkin kieltäydyn luopumasta siitä, mikä kuuluu minulle kaksin
kerroin — ryöstön ja oston nojalla — voit käsittää, kuinka voimalliset
ovat vaikuttimeni. Ole armollinen, Asad...»

»Täytyykö minun riistää hänet sinulta väkivalloin?» ärjyi Asad.

Sakr-el-Bahr jäykistyi. Hän suoristi niskansa ja katsoi pelkäämättä
paššaa silmiin. »Et voi tehdä sitäkään niin kauan kuin elän», vastasi
hän.

»Tottelematon, kapinoiva koira! Aiotko vastustella minua — _minua_!»

»Minä rukoilen sinua: älä ole niin epäjalo ja väärämielinen, että
pakotat palvelijasi sellaiseen inhoittavaan menettelyyn.»

Asadin huulet kiertyivät ivalliseen hymyyn. »Onko tuo viimeinen
sanasi?» kysyi hän.

»Sitä lukuunottamatta, että olen muuten ehdoton orjasi, oi Asad.»

Pašša seisoi hetkisen silmäillen häntä tuhoaennustavin katsein. Sitten
hän lähti varmoin askelin, niinkuin päätöksensä tehnyt henkilö, kohti
ovea. Kynnyksellä hän pysähtyi ja kääntyi.

»Odotahan!» virkkoi hän ja poistui lausuttuaan tuon uhkauksen.

Sakr-el-Bahr jäi hetkeksi siihen, missä oli seisonut keskustelun
aikana, ja kääntyi sitten toisaalle olkapäitään kohauttaen. Rosamundin
katse oli suunnattu häneen, ja siinä oli ilme, josta hän ei kyennyt
saamaan selkoa. Hän ei kyennyt sitä kestämään, vaan kääntyi toisaalle.
Aikaisemmat omantunnonsoimaukset kohosivat auttamattomasti hänen
mieleensä. Hän oli tosiaankin tehnyt tekemättömät. Nyt hänet valtasi
epätoivo, täysi tietoisuus suoritetusta kamalasta teosta, joka tuntui
auttamattomalta.

Äänettömässä tuskassaan hänelle kävi jokseenkin selväksi, että hän
oli arvioinut väärin Rosamundiin kohdistuvia tunteitansa, ettei
hänessä suinkaan ollut vallitsevana viha ja ettei rakkaus ollut vielä
tuhoutunut, koska se ajatus, että Rosamund voisi nyt joutua Asadin
saaliiksi, ei olisi muuten voinut häntä siinä määrin kiduttaa. Jos
hän olisi otaksumansa mukaisesti Rosamundia vihannut, hän olisi
vahingoniloisena hänet luovuttanut.

Oliver ei varmaan tietänyt, johtuiko hänen nykyinen mielentilansa
yksinomaan siitä, että hän oli havainnut näennäiset
syyllisyysperusteensa vakuuttavammiksi kuin oli osannut kuvitellakaan,
niin vakuuttaviksi, että Rosamund oli hyvinkin voinut pitää häntä
veljensä surmaajana.

Nämä kiduttavat mietteet keskeytti Rosamundin terävä ja vakava ääni:
»Minkätähden kieltäydyitte?»

Oliver kääntyi jälleen häneen päin hämmästyneenä, kauhun valtaamana.
»Ymmärsitkö, mitä puhuimme?» sai hän sanotuksi.

»Ymmärsin riittävästi», vastasi Rosamund. »Tämä _lingua franca_
muistuttaa melkoisesti ranskankieltä.» Sitten hän jälleen kysyi:
»Minkätähden kieltäydyitte?»

Oliver siirtyi hänen viereensä ja silmäili häntä. »Kysytkö minkätähden?»

»Eipä oikeastaan liene siihen syytä», virkkoi Rosamund katkerasti.
»Mutta voihan kostonhimonne olla niin leppymätön, että mieluummin
menetätte henkenne kuin luovutatte siitä hitustakaan.»

Oliverin kasvot jäykistyivät jälleen. »Aivan luonnollista», ivaili hän,
»että selität tekoni siten.»

»Niin ei ole laita. Minä kysyin, koska epäilen.»

»Ymmärrätkö, mitä voi merkitä Asad-ed-Dinin saaliiksi joutuminen?»

Rosamund vavahti, ja hänen katseensa painui alas, mutta ääni oli
tyyni hänen vastatessaan: »Onko se paljoakin pahempaa kuin jos joudun
Oliver-Reisin tai Sakr-el-Bahrin — tai miten teitä nimitettäneenkin —
saaliiksi?»

»Jos sanot asian olevan yhdentekevän, en tietenkään enää vastusta»,
vastasi Oliver kylmästi. »Voit mennä hänelle. Vastustaessani häntä —
kenties mielettömästi — en ajatellut kostavani sinulle. Tein sen siitä
syystä, että tuo ajatus saa mieleni kauhun valtaan.»

»Niin ollen teidän täytyisi kauhistua yhtä hyvin itseänne», virkkoi
Rosamund.

Oliverin vastaus hämmästytti häntä. »Kenties kauhistunkin», sanoi hän
tuskin kuuluvasti. »Kenties kauhistunkin.»

Rosamund katsahti häneen ikäänkuin olisi tahtonut jotakin sanoa. Mutta
toinen jatkoi, äkkiä kiihtyen, sallimatta hänen keskeyttää.

»Hyvä Jumala! Tätäkö tarvittiin, jotta käsittäisin tekoni
halpamaisuuden. Asadin vaikuttimet eivät ole sellaiset kuin minun. Minä
tahdoin saada sinut käsiini rangaistakseni sinua. Mutta hän... Hyvä
Jumala!» valitti hän peittäen kasvonsa hetkeksi käsiinsä.

Rosamund nousi hitaasti; hänen mielessään eli omituinen levottomuus,
hänen sydämensä tykytti rajusti. Mutta liikutuksensa vallassa
oleva Oliver ei sitä huomannut. Sitten lankesi hänen epätoivoonsa
valonsäteenä se neuvo, jonka Fenzileh oli hänelle antanut puhuessaan
siitä esteestä, jota Asad hurskaana muhamettilaisena ei uskaltaisi
raivata tieltään.

»On olemassa keino», huudahti hän. »On olemassa keino, jota Fenzileh
ilkeyksissään ehdotti.» Hän oli hetkisen kahden vaiheilla, katse pois
käännettynä. Sitten hän kävi suoraan asiaan. »Sinun täytyy mennä
kanssani naimisiin.»

Näytti melkein siltä kuin Rosamund olisi saanut iskun. Hän astui
taaksepäin. Hänessä heräsi kohta epäluulo, joka nopeasti kasvoi
varmaksi uskoksi, että Oliver oli vain yrittänyt pettää häntä
teeskentelemällä katumusta.

»Naimisiin kanssanne!» huudahti hän.

»Niin», vastasi Oliver. Hän alkoi selittää, kuinka Rosamund hänen
vaimonaan olisi pyhä ja loukkaamaton kaikkien muhamettilaisten
joukossa. Kukaan ei uskaltaisi häneen sormellaan koskea, koska siten
solvaisi profeetan pyhää lakia, ja jos olisikin sellaisia, ei niihin
kuulunut Asad, joka oli harras jumalinen. »Ainoastaan siten», päätti
Oliver puheensa, »voin sinut pelastaa hänen käsistään.»

Rosamund oli kuitenkin yhä ylenkatseellinen ja vastahakoinen. »Se on
liian epätoivoinen keino epätoivoisessakin tapauksessa», sanoi hän
siten saattaen Oliverin ankaran kärsimättömyyden valtaan.

»Sinun täytyy, sanon», väitti hän melkein kiukkuisesti. »Sinun täytyy
— muuten sinut kannetaan jo tänä iltana Asadin haaremiin — eikä edes
hänen puolisokseen, vaan orjakseen. Sinun täytyy oman itsesi tähden
luottaa minuun! Sinun täytyy!»

»Luottaa teihin?» huudahti Rosamund, kiihkeän ylenkatseen pyrkiessä
nauruna purkautumaan. »Luottaa teihin! Kuinka voisin luottaa henkilöön,
joka on uskonluopio ja pahempikin?»

Oliver hillitsi itseään voidakseen keskustella hänen kanssaan ja
saavuttaakseen kylmän logiikan avulla hänen suostumuksensa. »Sinä olet
kovin leppymätön», sanoi hän. »Arvostellessasi minua jätät kerrassaan
huomioonottamatta ne kärsimykset, jotka olen kokenut ja joita olet
osaltasi aiheuttanut. Tietäessäsi nyt, kuinka väärämielisesti minua
syytettiin ja kuinka paljon muita katkeria vääryyksiä jouduin kokemaan,
muista samalla, että olin ihminen, jonka olivat pettäneet rakkain mies
ja rakkain nainen. Minä olin kadottanut uskoni ihmisiin ja Jumalaan, ja
muhamettilaiseksi, uskonluopioksi, merirosvoksi minä muutuin, koska ei
ollut mitään muuta mahdollisuutta pelastua kaleeriorjan sanomattomasta
kurjuudesta.» Hän silmäili surullisesti Rosamundia. »Eikö tämä
mielestäsi ollenkaan minua puolusta?»

Se liikutti Rosamundia hiukan, sillä hän luopui ylenkatseesta, vaikka
säilyttikin vihamielisen asenteensa.

»Mitkään vääryydet», sanoi hän, melkein murheellisesti, »eivät voi
oikeuttaa ritarillisuuden solvaamista, miehen-arvonne häpäisemistä,
voimanne väärinkäyttämistä naisen vainoamiseen. Millaiset vaikuttimet
teitä lienevätkin johtaneet, te olette joka tapauksessa vajonnut niin
syvään, sir, etten voi teihin luottaa.»

Oliver taivutti päänsä kuullessaan moitteen, jonka oli jo lausunut
omassa mielessään. Se oli oikea ja ansaittu, ja hänen oli mahdoton
siitä katkeroitua, koska tiesi sen oikeaksi.

»Tiedän sen», sanoi hän. »Mutta enhän pyydä sinua luottamaan itseeni
omaksi hyödykseni, vaan sinua auttaakseni. Minä rukoilen sinua niin
menettelemään vain oman itsesi vuoksi.» Äkkinäistä mieleenjohtumaa
noudattaen hän veti vyöstään painavan tikarinsa ja ojensi sen
Rosamundille, kahva edellä. »Jos haluat saada luotettavuuteni takeen»,
sanoi hän, »ota tämä veitsi, jolla tänä iltana aioit itsesi surmata.
Jos huomaat minussa vähimmänkin petollisuuden merkin, käytä sitä miten
mielit — minun tai itsesi tuhoksi.»

Rosamund silmäili häntä hieman hämmästyneenä. Sitten hän ojensi
hitaasti kätensä ja tarttui hänen tarjoamaansa aseeseen. »Ettekö
pelkää», kysyi hän, »että käytän sitä nyt, siten tehden lopun asiasta?»

»Minä luotan sinuun», sanoi Oliver, »siinä toivossa, että sinä alat
luottaa minuun. Sitäpaitsi varustan sinut pahimman varalta. Jos näet
tulee valittavaksesi kuolema tai Asad, otaksun sinun valitsevan
kuoleman. Mutta salli minun lisätä, että olisi typerää valita kuolema,
kun on vielä olemassa elämisen mahdollisuus.»

»Mikä mahdollisuus?» kysyi Rosamund, äänessä taannoisen ylenkatseen
heikko vivahdus. »Sekö mahdollisuus, että joudun elämään kanssanne?»

»Ei», vastasi Oliver vakavasti. »Jos luotat minuun, tahdon koettaa
korvata kaiken tekemäni pahan. Kuule minua. Päivän sarastaessa
kaleerini lähtevät kaappausretkelle. Minä toimitan sinut salaa alukseen
ja keksin keinon laskea sinut maihin jollekin kristitylle rannikolle —
Italiaan tai Ranskaan — mistä voit päästä takaisin kotiin.»

»Mutta sillävälin», huomautti Rosamund, »minun on tultava vaimoksenne.»

Oliver hymyili mietteissään. »Pelkäätkö vieläkin jotakin sadinta? Eikö
mikään saa sinua luottamaan vilpittömyyteni? Muhamettilainen avioliitto
ei ole kristittyä sitova, ja minä en aio sitä avioliittona pitää. Se on
pelkkä veruke, jolla sinua suojelen, kunnes pääsemme täältä pois.»

»Kuinka voin luottaa sanoihinne?»

»Kuinka?» Oliver vaikeni joutuen hämilleen, mutta vain hetkeksi. »Onhan
sinulla tikari», vastasi hän painokkaasti.

Rosamund seisoi mietteissään, silmäillen aseen himmeänä kiiltelevää
terää. »Entä vihkiminen?» kysyi hän. »Miten se tapahtuu?»

Oliver selitti hänelle, että muhamettilaisen lain mukaan vaadittiin
ainoastaan tuomarille tai häntä ylemmälle viranomaiselle todistajien
läsnäollessa annettu ilmoitus. Hän oli parhaillaan tätä selittämässä,
kun alhaalta kuului äänten hälinää, askelten töminää ja näkyi soihtujen
loimuja.

»Asad palaa miehineen», huudahti hän, ja hänen äänensä vapisi.
»Suostutko?»

»Entä tuomari?» kysyi Rosamund, ja tuosta kysymyksestä Oliver huomasi
hänen suostuvan pelastettavaksi niinkuin hän oli ehdottanut.

»Minä sanoin tuomari tai joku korkeampi. Asad itse on oleva meidän
vihkijämme ja hänen seuralaisensa todistajinamme.»

»Mutta jos hän kieltäytyy? Hän varmaan kieltäytyy!» huudahti Rosamund
kiihtyneenä ristien kätensä rinnalleen.

»Minä en aio häntä pyytää. Yllätän hänet.»

»Hän... hän varmaan suuttuu. Hän voi kostaa sen, mikä hänestä tuntuu
juonelta.»

»Niin», vastasi Oliver hurjasti katsahtaen. »Olen ajatellut sitäkin.
Mutta jotakin meidän täytyy uskaltaa. Ellemme onnistu, niin —»

»Minulla on tikari», huusi Rosamund pelkäämättä.

»Ja minun varalleni on olemassa nuora tai miekka», vastasi Oliver.
»Hiljaa! He tulevat!»

Portaista kaikuvat askelet olivat Alin. Hän syöksyi säikähtyneenä
kattotasanteelle.

»Herra! Herra! Asad-ed-Din on täällä sotilaineen. Hänellä on asestettu
saattue mukanaan!»

»Ei mitään pelon syytä», virkkoi Sakr-el-Bahr näköjänsä aivan tyynenä.
»Kaikki käy hyvin.»

Asad riensi portaita ylös tasanteelle kapinallisen sissipäällikkönsä
luo. Hänen jäljessään tuli kaksitoista mustapukuista janitšaaria
käyrämiekkoineen, joihin soihtujen valo loi kapeita verenkarvaisia
juovia.

Pašša pysähtyi Sakr-el-Bahrin eteen, kädet majesteetillisesti ristissä
rinnalla ja pää takakenossa, niin että hänen pitkä valkoinen partansa
sojotti eteenpäin.

»Minä olen palannut», sanoi hän, »käyttämään voimaa siinä, missä
lempeys ei auta. Toivon kumminkin hartaasti, että Allah on tällä välin
auttanut sinut parempiin ajatuksiin.»

»Niinpä onkin, herrani!» vastasi Sakr-el-Bahr.

»Ylistetty olkoon hän!» huudahti Asad, ja hänen äänessään raikui riemu.
»Anna siis tyttö tänne!» Hän ojensi kätensä.

Sakr-el-Bahr astui taaksepäin Rosamundin luo ja tarttui hänen käteensä
ikäänkuin taluttaakseen hänet eteenpäin. Sitten hän lausui kohtalokkaat
sanat.

»Allahin pyhässä nimessä ja Hänen kaikkinäkevien silmiensä alla, sinun
edessäsi, Asad-ed-Din ja näiden todistajien läsnäollessa, otan tämän
naisen vaimokseni kaikkiviisaan, kaikki-armahtavan Allahin profeetan
armollisen lain nojalla.»

Sanat oli lausuttu ja asia oli suoritettu, ennenkuin Asad arvasi
merisissin tarkoituksen. Hän äännähti harmistuneesti; sitten hänen
kasvonsa sävähtivät punaisiksi ja hänen silmänsä säihkyivät.

Sakr-el-Bahr seisoi tyynenä, ollenkaan säikähtämättä valtiaan vihaa,
otti Rosamundin hartioilla olevan liinan ja sitaisi sen hänen päähänsä
niin että kasvot peittyivät näkyvistä.

»Allah antakoon kuivua sen käden, joka Herramme Mohammedin pyhää lakia
solvaten riistää hunnun näiltä kasvoilta, ja Allah siunatkoon tätä
liittoa ja heittäköön Gehennan kuiluun sen, joka yrittää purkaa hänen
Kaikkinäkevän silmien edessä solmittua liittoa.»

Se oli kamalaa. Liian kamalaa Asad-ed-Dinille. Janitšaarit seisoivat
hänen takanaan kuin sidotut koirat kiihkeästi odottaen hänen käskyänsä.
Mutta mitään käskyä ei kuulunut. Asad seisoi siinä huohottaen, hiukan
huojuen ja vuoroin vaaleten, vuoroin punastuen. Hänen mielessään
taistelivat tuima kiukku ja syvä hurskaus. Ja hänen vielä epäröidessään
Sakr-el-Bahr lienee auttanut hänen hurskauttaan voitolle.

»Nyt ymmärrät, minkätähden en tahtonut häntä luovuttaa sinulle,
oi mahtava Asad», sanoi hän. »Olet itse moittinut monet kerrat
naimattomuuttani huomauttaen, ettei se ole Allahille mieluinen näky
eikä hyvän muhamettilaisen arvoinen asia. Vihdoinkin on profeetta
armossaan lähettänyt minulle neidon, jonka voin ottaa vaimokseni.»

Asad taivutti päänsä. »Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu», sanoi
hän ikäänkuin itseään muistuttaen. Sitten hän kohotti kätensä. »Allah
on kaikkitietävä», tunnusti hän. »Hänen tahtonsa tapahtukoon!»

»Amen», lausui Sakr-el-Bahr erittäin juhlallisesti ja samalla
syvimmästä sydämestään kiittäen omaa kauan unohduksissa ollutta
Jumalaansa.

Pašša seisoi paikoillaan vielä hetkisen, ikäänkuin aikoen vielä jotain
sanoa. Sitten hän äkkiä käännähti ja heilutti kättään janitšaareilleen.
»Pois!» Muuta hän ei virkkanut, asteli vain ulos heidän jäljessään.



Neljästoista luku.

MERKKI.


Säleristikon takana, nopeasta liikkumisesta hengästyneenä ja Marzak
vierellään, Fenzileh oli nähnyt paššan vihaisena palaavan ensimmäiseltä
käynniltään Sakr-el-Bahrin luota.

Hän kuuli Asadin huutavan Abdul Mokhtaria, janitšaarien päällikköä,
ja oli nähnyt parikymmentä sotilasta nopeasti järjestyneenä riviin
pihamaalle, missä soihtujen punerva valo yhtyi kalpeaan kuutamoon. Hän
oli nähnyt heidän kiiruhtavan pois, Asad itse etunenässä, eikä ollut
tietänyt, pitikö itkeä vai nauraa, pelätä vai iloita.

»Se on tehty», oli Marzak riemuissaan huudahtanut. »Se koira on
vastustellut häntä ja tuhonnut siten itsensä. Sakr-el-Bahr on hukassa
tänä iltana.» Sitten hän oli vielä virkkanut: »Ylistetty olkoon Allah!»

Fenzileh ei kumminkaan vastannut mitään tuohon kiitosrukoukseen.
Sakr-el-Bahrin tosin täytyi tuhoutua, vieläpä siihen miekkaan, jonka
hän, Fenzileh, oli itse takonut. Mutta eikö iskun, joka tuhosi tuon
miehen, täytynyt samalla kimmahtaa takaisin iskijään ja haavoittaa
häntäkin? Tuohon kysymykseen Fenzileh nyt etsi vastausta. Vaikka hän
ylen innokkaasti pyrki syöksemään merisissiä tuhoon ja turmaan, hän oli
kuitenkin punninnut asiasta itselleenkin koituvia seurauksia. Häneltä
ei ollut jäänyt havaitsematta, että Asad niinmuodoin välttämättä
tulisi ottamaan omakseen frankkilaisen orjatytön. Mutta hänestä oli
hetkellisesti näyttänyt siltä kuin kannattaisi maksaa tuokin hinta
siitä, että Sakr-el-Bahr tuli lopullisesti suistetuksi pois hänen
poikansa tieltä — mikä seikka todistaa, että Fenzileh äitinä sittenkin
kykeni jossakin määrin uhrautumaan.

Hän lohdutti nyt itseään ajattelemalla, ettei se vaikutusvalta, jonka
oli pelännyt vähenevän, jos Asadin haaremiin tulisi hänelle kilpailija,
olisikaan enää ylen tärkeä hänelle ja Marzakille, kunhan Sakr-el-Bahr
olisi poissa tieltä. Kaikki muu oli hänelle verrattain vähäarvoista.
Jotakin se sentään merkitsi, ja nykyinen asiaintila sai hänen mielensä
levottomaksi, erilaisten kiihkeiden tunteiden temmellyskentäksi.
Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt kerrallaan käsittämään kaikkia
halujansa: toisen täyttymisestä iloitessaan hänen täytyi valittaa
toisen täyttymättä jäämistä. Suurin piirtein katsoen hän kumminkin
tunsi olevansa voiton puolella.

Siinä mielentilassa ollen hän oli odottanut, tuskin ollenkaan
kuunnellen poikansa iloista ja itsekästä pakinaa. Poika tuntui vähän
välittävän siitä, miten hänen äitinsä tulisi käymään tuon vihatun
kilpailijan tultua syrjäytetyksi. Marzakille asia oli yksinomaan
hyödyllinen; hänellä oli syytä olla vain tyytyväinen, ja hän ilmaisi
tyytyväisyytensä ylevästi ylenkatsoen äitinsä tunteita.

Asad näkyi jälleen palaavan. He näkivät janitšaarien saapuvan pihaan
ja järjestyvän paššan tullessa hitain, hiukan laahustavin askelin, pää
rinnalle painuneena, kädet selän takana. Katselijat odottivat näkevänsä
orjien tulevan hänen jäljessään taluttaen tai kantaen tyttöä, jota
hän oli lähtenyt hakemaan. Mutta he odottivat turhaan, kiusaantuen ja
ärtyen.

Sitten kuului Asadin äreä ääni hänen käskiessään seuralaisiaan
poistumaan, ja portti rasahti kiinni. Asad asteli yksinään kuutamossa,
yhä vielä masentuneen näköisenä.

Mitä oli tapahtunut? Oliko hän surmannut heidät molemmat? Oliko tyttö
vastustellut häntä siinä määrin, että Asad oli menettänyt kaiken
kärsivällisyytensä ja sellaisen vastustelun aiheuttaman raivonpuuskan
vallassa surmannut hänet?

Sellaisia kysymyksiä Fenzileh esitti itselleen, ja koska hänen oli
mahdoton ajatella muuta kuin että Sakr-el-Bahr oli joutunut häviölle,
hän päätteli, että kaikki muukin oli käynyt hänen otaksumainsa mukaan.
Odotus kumminkin kidutti häntä, ja hän lähetti Ajubin urkkimaan
Abdul Mokhtarilta, mitä oli tapahtunut. Ajub, joka itsekin vihasi
Sakr-el-Bahria, lähti varsin mielellään ja pahinta toivoen. Hän palasi
pettyneenä, tuoden tietoa, joka kylvi pelkoa Marzakin ja hänen äitinsä
mieleen.

Fenzileh kumminkin toipui nopeasti. Lopultakin tuo oli parasta,
mitä oli voinut tapahtua. Ei olisi vaikeata muuttaa Asadin ilmeistä
mielenmasennusta katkeruudeksi, jonka täytyi raivoksi kiihdyttynä
välttämättä vihdoin tuhota Sakr-el-Bahr. Niin oli asia toteutettavissa
panematta vaaralle alttiiksi omaa asemaa Asadin luona. Uskomatonta
näet oli, että Asad nyt ottaisi Rosamundin haaremiinsa. Jo sen seikan,
että tyttö oli esiintynyt paljastetuin kasvoin oikeauskoisten seassa,
täytyi olla paha este hänen ylpeydelleen. Mutta aivan mahdotonta oli,
että Asad alistaisi omanarvontuntonsa himojensa alle siinä määrin, että
ottaisi luokseen naisen, joka oli ollut hänen palvelijansa vaimona.

Fenzileh oivalsi varsin hyvin, mitä oli tehtävä. Kuten hän itse
oli arvellut, joskaan uskaltamatta odottaa näin runsaita tuloksia,
Sakr-el-Bahr oli tehnyt tyhjäksi Asadin suunnitelman hänen hurskauttaan
apunaan käyttäen. Samaa hurskautta oli nyt käytettävä asioiden
lopulliseen järjestämiseen.

Fenzileh otti ohuen hunnun ja lähti tapaamaan Asadia, joka nyt istui
sohvalla baldakiinin alla, yksinään leudossa ja tuoksuvassa kesäyössä.
Hän hiipi miehensä viereen pehmein, sulavin, kissamaisen pyytelevin
liikkein ja istui siinä hetkisen melkein huomaamattomana — siinä määrin
oli Asad mietteisiinsä vaipunut — pää kevyesti miehen käsivarteen
nojaten.

»Minun sieluni valtias», kuiskasi hän sitten, »sinä olet murheellinen.»
Hänen pelkkä äänensä oli kuin pehmeä hyväily.

Asad säpsähti, ja Fenzileh tunsi hänen silmiensä välkkeen äkkiä
sattuvan itseensä. »Kuka sinulle niin sanoi?» kysyi Asad epäluuloisena.

»Sydämeni», vastasi Fenzileh, ääni sointuisana kuin viola. »Voiko suru
rasittaa sinun mieltäsi ja jättää minun mieleni kevyeksi?» kysyi hän.
»Voisinko olla onnellinen, kun sinä olet masentunut? Minä tunsin tuolla
sisällä ollen sinun alakuloisuutesi ja tulin tänne jakamaan taakkaasi
tai kantamaan sitä kokonaan sinun puolestasi.» Hän kohotti kätensä, ja
hänen sormensa kiertyivät toisiinsa miehen olkapäällä.

Asad katsahti häneen, ja hänen ilmeensä lauhtui. Hän kaipasi
lohdutusta, ja Fenzileh ei ollut milloinkaan ollut hänelle
tervetulleempi.

Vähitellen ja sanomattoman taitavasti Fenzileh houkutteli hänet
kertomaan kaikki, mitä oli tapahtunut. Kaikki kuultuaan hän laski
närkästyksensä valloilleen.

»Se koira!» huudahti hän. »Se uskoton, kiittämätön koira! Olenhan
varoittanut sinua hänestä, sinä silmäraukkaini valkeus, mutta olen
saanut rakkauteni lausumista varoituksista pilkan palkakseni. Nyt
sinä vihdoinkin hänet tunnet, ja hän ei saa tuottaa sinulle enempää
häiriötä. Sinä heität hänet pois luotasi, sinkoat hänet takaisin maan
tomuun, josta hyvyytesi on hänet nostanut.»

Asad ei vastannut. Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena tuijottaen
suoraan eteensä. Vihdoin hän huokasi väsyneesti. Hän oli oikeamielinen,
ja hänessä oli omatunto, yhtä merkillinen kuin hankalakin ominaisuus
merirosvo-paššassa.

»Siihen, mitä on tapahtunut», vastasi hän alakuloisesti, »ei sisälly
mitään sellaista, mikä oikeuttaisi minut sysäämään pois luotani islamin
uljaimman soturin. Velvollisuuteni Allahia kohtaan kieltää minua niin
menettelemästä.»

»Mutta hänen velvollisuutensa sinua kohtaan ei kieltänyt häntä
tekemästä tyhjäksi sinun aiettasi, valtiaani», huomautti Fenzileh
erittäin lempeästi.

»Niin — halujani!» vastasi Asad, ja hänen äänessään kuului intohimon
värähdys. Sitten hän sen hillitsi ja jatkoi rauhallisemmin:
»Tuleeko itsekkäiden halujeni kumota hurskauteni? Tuleeko jotakin
orjatyttöä koskevan asian saada minut uhraamaan islamin parhaimman
soturin, profeetan lain uljaimman puolustajan? Tuleeko minun kutsua
päälaelleni Allahin ainoan kosto tuhoamalla mies, joka on uskottomille
skorpioonivitsaus — ja kaikki tuo vain siinä tarkoituksessa, että
saisin tyydyttää henkilökohtaista vihaani, kostaa mitättömän haluni
ehkäisemistä?»

»Sanotko vieläkin, oi elämäni, että Sakr-el-Bahr on profeetan lain
uljain puolustaja?» kysyi Fenzileh lempeästi, äänessä tosin hämmästynyt
sävy.

»Sitä en sano minä; sen sanovat hänen tekonsa», vastasi Asad synkästi.

»Minä tiedän erään teon, johon ei olisi ryhtynyt yksikään
oikeauskoinen. Jos kaivattiin hänen uskottomuutensa todistusta, niin
hän on itse sen nyt antanut ottamalla itselleen kristityn vaimon. Eikö
ole kirjoitettu Luettavaan Kirjaan: 'Älä nai kuvien kumartajattaria'?
Eikö se ole profeetan laki, ja eikö hän ole sitä rikkonut solvaten
samalla kertaa Allahia ja sinua, sieluni lähdettä?»

Asad kurtisti kulmiansa. Tuossa piili varmaan totuutta, jotakin
sellaista, mikä oli jäänyt häneltä itseltään kerrassaan huomaamatta.
Oikeamielisyys kuitenkin pakotti häntä puolustamaan Sakr-el-Bahria,
tai hän kenties järkeili vain todistaakseen itselleen, että hänen ja
merisissin välinen asia oli tullut lopulliseen päätökseen.

»Hän on voinut tehdä syntiä ajattelemattomuudesta», ehdotti hän.

Tuon kuultuaan Fenzileh huudahti ihastusta teeskennellen: »Millainen
laupeuden ja kärsivällisyyden lähde oletkaan, oi Marzakin isä! Sinä
olet aina oikeassa. Hän teki varmaan syntiä ajattelemattomuudesta,
mutta olisiko sellainen ajattelemattomuus mahdollinen oikeauskoisessa —
sellaisessa henkilössä, jota sinun kannattaa nimittää profeetan pyhän
lain puolustajaksi?»

Tuo viekas hyökkäys lävisti sen omantunnon-panssarin, johon Asad oli
yrittänyt pukeutua. Asad istui kovin mietteliäänä, synkästi tuijottaen
kuutamon seinään luomaa syvää varjoa. Äkkiä hän sitten nousi.

»Allah minua auttakoon; sinä olet oikeassa!» huudahti hän. »Tuhotessaan
aikomukseni ja pidättäessään tuon frankkilaisen tytön omanansa hän ei
välittänyt siitä, että teki syntiä lakia vastaan.»

Fenzileh lipui polvilleen, kiersi käsivartensa Asadin vyötäisille ja
katseli häntä silmiin. »Sinä olet kumminkin yhä armelias, yhä lempeä
tuomioissasi. Eikö hänessä ole muuta syytä, oi Asad?»

»Muuta?» kysyi Asad häneen katsahtaen. »Mitä muuta vielä onkaan?»

»Olisin iloinen, ellei olisi. Mutta on sittenkin seikkoja, joita
et enkelimäisessä lempeydessäsi ollenkaan havaitse. Hän on tehnyt
pahempaakin. Hän ei ainoastaan ollut häikäilemätön rikkoessaan
lakia, vaan käytti lakia omiin alhaisiin tarkoituksiinsa siten sen
saastuttaen.»

»Kuinka niin?» kysyi Asad nopeasti, melkein ahnaasti.

»Hän käytti lakia varustuksena, jonka suojaan vetäytyi tytön keralla.
Tietäen, että sinä, joka olet uskon Jalopeura ja puolustaja, suostuisit
nöyrästi tottelemaan, mitä Kirjaan on kirjoitettu, hän nai tytön
saadakseen hänet sinulta varjelluksi.»

»Ylistys olkoon Hänelle, joka on kaikkiviisas ja antoi minulle voimaa
olla tekemättä mitään arvotonta!» huusi Asad kuuluvalla äänellä,
itseään ylistäen. »Olisin voinut surmata hänet purkaakseni epähurskaan
siteen, mutta tottelin mieluummin, sitä, mikä on kirjoitettu.»

»Kärsivällisyytesi on ollut enkelien iloksi», vastasi Fenzileh, »mutta
siitä huolimatta löytyi mies, joka oli kyllin halpamainen polkeakseen
jalkoihinsa sen ja hurskautesi, oi Asad!»

Asad irroitti hänen kätensä ja lähti hänen luotaan ankaran
mielenliikutuksen valtaamana. Hän asteli edestakaisin kuutamossa, ja
Fenzileh nojasi tyytyväisenä sohvan tyynyihin, sanomattoman suloisena,
kiiluvat silmät hienon hunnun peitossa — odottaen vuodattamansa myrkyn
vaikutusta.

Hän näki Asadin pysähtyvän ja kohottavan kätensä ikäänkuin kääntyen
taivaan puoleen ja kysyen jotakin tähdiltä, jotka vilkkuivat
kuutamohohteisella taivaankannella.

Vihdoin Asad asteli takaisin hänen luokseen. Hän ei ollut vieläkään
tehnyt päätöstä. Siinä, mitä Fenzileh oli sanonut, piili totuutta;
mutta Asad tiesi hänen vihaavan Sakr-el-Bahria ja otti sen seikan
huomioon, tiesi, kuinka kerkeästi hän selitti kaikki merisissin teot
kaikkein pahimmalla tavalla, tiesi hänen mustasukkaisuutensa Marzakin
vuoksi. Niin ollen hän epäili puolisonsa esittämiä perusteita ja epäili
itseänsäkin. Sitäpaitsi hän oli Sakr-el-Bahriin kiintynyt, ja tämä
kiintymys vaati sijaa hänen päätöksensä vaa'assa. Asadin mieli oli
ankaran kuohunnan tilassa.

»Riittää», virkkoi hän melkein äreästi. »Minä rukoilen Allahia
lähettämään itselleni neuvon tänä yönä.» Niin sanottuaan hän asteli
puolisonsa ohi, ylös portaita ja sisään.

Fenzileh lähti hänen jäljessään. Hän makasi koko yön Asadin
läheisyydessä voidakseen heti aamun koittaessa tukea aietta, jonka
pelkäsi olevan vielä heikon. Asad nukkui ajoittain, mutta Fenzileh ei
nukkunut ollenkaan, makasi vain avoimin silmin ja varuillaan ollen.

Muezzinin äänen kajahtaessa Asad hypähti heti vuoteesta sen kutsumusta
noudattaen, ja tuskin oli viimeinen sävel häipynyt aamun tuuliin,
kun Asad jo oli jalkeilla, taputti käsiään kutsuen orjiaan ja jakaen
käskyjään, joista Fenzileh ymmärsi hänen aikovan lähteä satamaan
määrättyyn aikaan.

»Kunpa Allah olisi johdattanut mieleesi hyvän ajatuksen, oi herrani!»
huudahti Fenzileh. Sitten hän kysyi: »Mitä olet päättänyt?»

»Lähden etsimään merkkiä», vastasi Asad lähtien ja jättäen hänet
sellaisen mielialan valtaan, jota ei suinkaan sopinut nimittää keveäksi.

Fenzileh kutsui Marzakin ja käski hänen lähteä isänsä jälkeen kuiskaten
nopeasti käyttäytymisohjeita.

»Kohtalosi on laskettu omaan käteesi», huomautti Fenzileh. »Tartu nyt
siihen lujasti kiinni.»

Pihalla Marzak näki isänsä parhaillaan astuvan valkoisen muulin
selkään. Hänen seurassaan olivat vesiiri Tsamanni, Bisken ja muutamia
muita päälliköitä. Marzak pyysi lupaa lähteä mukaan. Isä suostui siihen
välinpitämättömästi, ja niin he lähtivät, Marzak paššan jalustimen
vieressä, hiukan muita etempänä. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, mutta
sitten poika alkoi puhua.

»Isä, harras toivoni on, että olet päättänyt erottaa tuon uskottoman
Sakr-el-Bahrin tämän retken johtajan toimesta.»

Asad silmäili synkästi poikaansa. »Kaleerin tulee lähteä juuri nyt, jos
mielimme katkaista espanjalaisen aluksen tien», virkkoi hän. »Ellei
Sakr-el-Bahr komenna, niin kuka sitten, Taivaan nimessä?»

»Salli minun koettaa, isä», huudahti Marzak.

Asad hymyili vihaisen viekasta hymyään. »Oletko niin elämääsi väsynyt,
poikani, että tahdot lähteä kuolemaan ja tuhota kaleerin kerallasi?»

»Et ole täysin oikeamielinen, oi isä», virkkoi Marzak.

»Mutta erittäin hyväntahtoinen, oi poikani», vastasi Asad, ja niin he
kävelivät äänettöminä, kunnes saapuivat satamaan.

Upea kaleeri lepäsi laiturissa, ja sen luona valmisteltiin lähtöä
erittäin uutterasti. Kantajat liikkuivat edestakaisin pitkin
siltaa, joka liitti alusta laituriin, kuljettaen muonavarakääröjä,
vesiruukkuja, ruutinelikoita ja muita retkellä tarvittavia tavaroita,
ja Asadin ja hänen seuralaistensa saapuessa laskusillan luo neljä
neekeriä asteli alukseen kantaen raskasta niinikääröä.

Aluksen perässä seisoi Sakr-el-Bahr, seuranaan Othmani, Ali,
Jasper-Reis ja muutamia muita upseereita. Pitkin laskusiltaa astelivat
Larocque ja Vigitello, kaksi uskonluopiota laivuria, jotka olivat
olleet hänen mukanaan kaikilla retkillä viimeksikuluneiden kahden
vuoden aikana. Larocque valvoi aluksen lastausta komentaen sijoittamaan
ruokavaroja sinne, vesiruukkuja tänne ja ruutivarastoja isonmaston
juurelle. Vigitello tarkasti lopullisesti airoihin kiinnitettyjä orjia.

Kun niinikäärö oli tuotu alukseen, Larocque huusi neekereille käskien
laskea sen isonmaston luo. Mutta samassa puuttui asiaan Sakr-el-Bahr
käskien heitä tuomaan sen peräkannelle.

Asad oli astunut maahan ja seisoi Marzakin kanssa laskusillan luona,
kun poika pyysi vielä viimeisen kerran isäänsä käymään tämän retken
johtajaksi ja ottamaan hänet mukaan upseerikseen, jotta hänkin
perehtyisi meritoimiin.

Asad katsahti häneen ihmeissään, mutta ei vastannut mitään. Hän
lähti laivaan, ja Marzak toisten keralla seurasi häntä. Vasta
silloin Sakr-el-Bahr havaitsi paššan ja astui heti esiin lausumaan
hänet tervetulleeksi kaleeriinsa. Vaikka hänen sydämensä kävi äkkiä
levottomaksi, säilyivät hänen kasvonsa kuitenkin tyyninä ja katseensa
yhtä häikäilemättömänä ja vakaana kuin aina ennenkin.

»Allahin rauha varjostakoon sinua ja huonettasi, oi voimallinen Asad»,
tervehti hän. »Me olemme matkaan lähtemässä, ja minä tunnen oloni
turvallisemmaksi, kun saan sinun siunauksesi.»

Asad silmäili häntä ihmetellen. Sellainen julkeus, sellainen
huolettomuus heidän viime kohtauksensa jälkeen tuntui paššasta
kerrassaan uskomattomalta, ellei sitä voinut pitää täysin puhtaasta
omastatunnosta johtuvana.

»Minulle on ehdotettu, etten tyytyisi vain siunaamaan tätä retkeä —
että kävisin sitä johtamaan», vastasi Asad kiinteästi Sakr-el-Bahria
silmäillen. Hän havaitsi merisissin silmissä äkillisen välkkeen, joka
oli hänen säikähdyksensä ainoa ulkonainen merkki.

»Sitä johtamaan?» toisti Sakr-el-Bahr. »Sellaistako on sinulle
ehdotettu?» Hän naurahti, ikäänkuin syrjäyttääkseen koko asian.

Tuo naurahdus oli taktillinen virhe. Se ärsytti Asadia. Hän asteli
keskikannelta isonmaston luo — aluksessa näet oli iso- ja etumasto.

»Minkätähden nauroit?» kysyi hän lyhyesti.

»Minkätähden? Koska sellainen ehdotus on mieletön», virkkoi
Sakr-el-Bahr, joka piti liiallista kiirettä eikä niinmuodoin voinut
etsiä diplomaattista vastausta.

Asadin kulmat kurtistuivat entistä enemmän. »Mieletön?» virkkoi hän.
»Missä on sen mielettömyys?»

Sakr-el-Bahr kiiruhti korjaamaan erehdystänsä. »Siinä ajatuksessa,
että meitä odottava vaivainen saalis on sinun ponnistustesi arvoinen,
että se saa Uskon Jalopeuran paljastamaan voimalliset kyntensä. Sinä»,
jatkoi hän, äänessä raikuva ylenkatse, »sinä, satojen loistavien
taistelujen innostaja, taisteluiden, joihin ottivat osaa kokonaiset
laivastot, sinäkö lähtisit merelle niin mitättömän asian tähden —
yhdellä ainoalla kaleerilla kaappaamaan erästä espanjalaista alusta!
Se ei olisi suuren nimesi arvoista, ei soveltuisi sinun jalouteesi ja
arvokkuuteesi!» Halveksivin elein hän jätti sikseen koko asian.

Mutta Asad silmäili häntä yhä kylmästi, kasvoissa tutkimaton ilme.
»Onpa asia muuttunut eilisestä!» sanoi hän.

»Muuttunut, herrani?»

»Vielä eilen sinä itse torilla ollessamme yllytit minua lähtemään
retkelle ja johtamaan sitä», huomautti Asad puhuen tahallisen
painokkaasti. »Sinä itse palautit mieleen menneitä päiviä, jolloin
me miekka kädessä vieretysten hyökkäsimme uskottomien kimppuun, ja
kehoitit minua lähtemään jälleen kerallasi. Ja nyt...» Hän levitti
kätensä, silmissä kiukkuinen ilme. »Mistä tämä muutos?» kysyi hän
ankarasti.

Sakr-el-Bahr, joka oli joutunut omaan satimeensa, epäröi. Hänen
katseensa suuntautui hetkeksi Asadin ohi: hän näki vilahdukselta
Marzakin punastuneet, kauniit kasvot isän vieressä, Biskenin, Tsamannin
ja kaikki muut hämmästyneinä häneen tuijottelevat, vieläpä vasemmalla
muutamia ahavoituneita soutajakasvojakin, jotka katselivat häntä tylsän
uteliaasti.

Sakr-el-Bahr hymyili näyttäen ulkonaisesti jäävän aivan
järkkymättömäksi. »Mikä syynä... tietenkin se, että olen käsittänyt
kieltäytymisesi syyt. Asia on muuten niinkuin sanon: tämä saalis ei ole
sellaisen metsästäjän arvoinen.»

Marzak naurahti ivallisesti, ikäänkuin olisi sissipäällikön käytöksen
varsinainen syy ollut hänelle aivan selvä. Hän kuvitteli myös, ja aivan
oikein, että Sakr-el-Bahrin kummallinen menettely oli lopullisesti
toteuttanut sen, mitä Asad-ed-Dinille lausutut kehoitukset eivät olisi
kyenneet aikaansaamaan — oli tarjonnut hänelle sen merkin, jota hän oli
tullut etsimään. Asad näet päätti vasta nyt käydä itse retkeä johtamaan.

»Näyttääpä melkein siltä», virkkoi hän hitaasti, hymyillen, »kuin et
minua tarvitsisi. Ikävä asia, jos tosiaankin on niin laita, sillä
olen jo kauan laiminlyönyt velvollisuuttani poikaani kohtaan ja olen
nyt vihdoin päättänyt korjata erehdykseni. Me seuraamme sinua tälle
retkelle, Sakr-el-Bahr. Minä itse johdan sitä, ja Marzak on oppilaani
merellisissä asioissa.»

Sakr-el-Bahr ei enää sanallakaan vastustanut tuota lausuttua päätöstä.
Hän kumarsi, ja hänen puhuessaan oli hänen äänessään melkein hilpeä
sävy.

»Ylistys Allahin, koska olet niin päättänyt. Minun asiani ei ole enää
tehostaa saaliin mitättömyyttä, koska päätöksesi on minulle edullinen.»



Viidestoista luku.

MATKA.


Tehtyään päätöksensä Asad vei Tsamannin syrjään ja keskusteli hänen
kanssaan vähän aikaa antaen eräitä määräyksiä, miten asioita oli
hoidettava hänen poissaollessaan. Lähetettyään vesiirinsä pois pašša
itse antoi lähtökäskyn, jota noudatettaessa ei ollut syytä vitkastella,
koska kaikki oli nyt valmista.

Laskusilta oli vedetty laiturille, merkkipillit vihelsivät, ja
ruorimiehet kiiruhtivat komeroihinsa aluksen perään tarttuen suurten
viheröiden perämelojen kädensijoihin. Toinen soitto kaikui, ja
keskikäytävää kulki Vigitello kahden apulaisensa keralla, kaikki
kolme varustettuina pitkillä häränvuodasta leikatuilla piiskoilla
ja huutaen orjia valmistumaan lähtöön. Larocquen sitten viheltäessä
kolmannen kerran neljäkuudetta vaakasuorana levännyttä airoa painui
veteen, kaksisataa viisikymmentä ruumista taipui kuin yhtenä miehenä,
ja niiden jälleen suoristuessa iso kaleeri syöksähti eteenpäin lähtien
seikkailuretkellensä. Tuuli levitti isoonmastoon kiinnitetyn punaisen
lipun, johon oli kuvattu viheriä puolikuu, ja laiturilta ja rannalta,
jonne oli kerääntynyt suuri joukko katselijoita, raikui voimakas onnea
toivottava huuto.

Erämaasta puhaltava navakka tuuli oli sinä päivänä Lionelin ystävä.

Ellei sitä olisi ollut, hänen soutaja-aikansa olisi voinut muodostua
hyvinkin lyhyeksi. Hänellä ei ollut verhonaan mitään muuta kuin
lanneliina, hänet oli kiinnitetty kahleella ensimmäiseen ylähangan
puolelle olevaan soutupenkkiin kapealta keskikannelta perään päin
lukien, ja ennenkuin kaleeri oli ehtinyt kulkea lyhyttä matkaa
satamasta sen suulla olevan saaren luo, soutupäällikön piiskan siima
oli jo kiertynyt hänen valkoisten hartioittensa ympärille vaatien
häntä ponnistamaan paremmin voimiansa. Hän oli kiljaissut julman iskun
sattuessa, mutta kukaan ei ollut hänestä välittänyt. Välttääkseen
uutta iskua hän oli alkanut vetää koko voimallaan, ja Peñonin luo
saavuttaessa valui hiki virtanaan pitkin hänen ruumistaan ja sydän
jyskytti kylkiluita vasten. Sitä menoa ei voinut jatkua, ja hänen
pahin piinansa oli siinä, että hän sen tajusi ja näki edessään
kuvaamattomia kauhuja, jotka voimien uuvuttua häntä odottivat. Hän
ei ollut luonnostaan lujarakenteinen, ja hänen viettämänsä hempeä
ja hemmotteleva elämä ei ollut suinkaan varustanut häntä tällaiseen
kokeeseen.

Mutta kun he sitten saapuivat Peñonin luo ja tunsivat lämpimän tuulen
koko voiman, Sakr-el-Bahr, joka Asadin käskystä johti aluksen kulkua,
käski avata isonmaston ja etumastojen valtavat latinalaispurjeet. Ne
paisuivat tuulessa, ja kaleeri syöksyi eteenpäin ainakin kahta vertaa
kiivaampaa vauhtia. Käskettiin lakata soutamasta, ja orjat saivat
kiittää Taivasta levostaan ja jäädä kahleissaan odottamaan sitä aikaa,
jolloin heidän jänteittensä voimaa jälleen kysyttäisiin.

Aluksen laaja kokka, joka päättyi teräksiseen kärkeen ja jossa oli
kummallakin puolen tykki, oli täynnä joutilaita merisissejä, jotka
lepäilivät, kunnes olisi aika käydä taisteluun. He joko nojasivat
korkeihin suojakaiteisiin tai kyyhöttivät ryhmissä jutellen ja nauraen.
Toiset neuloivat ja parsivat vaatteitaan, toiset kiillottivat aseitaan
tai varuksiaan, ja eräs tummapintainen nuorukainen rummutti gimriänsä
laulaen surunvoittoista šilhalaista lemmenlaulua parinkymmenen
verenhimoisen sissin iloksi, heidän istua kyyhöttäessään hänen
ympärillään kirjavana kehänä.

Kaleerin upeassa peräpuolessa oli avara hytti, johon päästiin kahden
raskailla silkkiverhoilla varustetun oviaukon kautta. Verhojen
tummanpunaiseen pohjaan oli kirjaeltu heleänviheriä puolikuu. Hytin
yläpuolella oli kolme isoa kullattua rautalyhtyä, jokaisen päällä
puolikuu. Hytin jatkona ja laajennuksena oli viheriä katos, joka
varjosti melkein puolta peräkantta. Siihen oli sijoitettu pieluksia, ja
niillä istuivat nyt Asad-ed-Din ja Marzak. Bisken ja kolme neljä muuta
upseeria, jotka olivat tulleet paššan mukana alukseen ja jotka hän oli
pidättänyt seuranansa, seisoivat joutilaina kullatun kaidepuun luona
soutajain penkkien yläpuolella.

Sakr-el-Bahr, puettuna hopeakankaasta tehtyyn hohtelevaan viittaan
ja turbaaniin, nojasi yksinään laivankaiteeseen peräkannen alahangan
puolella alakuloisesti silmäillen näkyvistä väistyvää Algierin
kaupunkia, joka esiintyi nyt vain valkoisten kuutioiden rykelmänä
kukkulan rinteellä aamuauringon valossa.

Asad katseli häntä äänetönnä tuuheiden kulmakarvojensa alitse ja
kutsui hänet sitten luoksensa. Sakr-el-Bahr saapui heti ja seisoi
kunnioittavassa asennossa käskijänsä edessä.

Asad silmäili häntä hetkisen juhlallisesti, salaisen, ilkeän hymyn
vilkkuessa sillävälin hänen poikansa kasvoissa.

»Älä otaksu, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »että kannan sinulle
kaunaa siitä, mitä eilen illalla tapahtui, tai että se seikka on
äskeisen päätökseni ainoa syy. Minulla oli velvollisuus — pitkät ajat
laiminlyöty velvollisuus — Marzakia kohtaan, ja nyt olen vihdoin
ryhtynyt sitä suorittamaan.» Asad näytti melkein pyytävän anteeksi,
ja Marzakia eivät miellyttäneet sanat enempää kuin niiden sävykään.
Minkätähden, kyseli hän itseltään, täytyi tuon tuiman vanhan miehen,
joka oli tehnyt nimensä pelätyksi koko kristikunnassa, aina esiintyä
lempeänä ja taipuisana, kun oli kysymyksessä tuo jykevä ja julkea
uskoton?

Sakr-el-Bahr kumarsi juhlallisesti. »Käskijäni», sanoi hän, »minun
asiani ei ole asettaa kysymyksenalaisiksi päätöksiäsi tai niihin
johtaneita ajatuksiasi. Riittää, kun tunnen toivomuksesi; ne ovat
lakini.»

»Ovatko?» kysyi Asad purevasti. »Tekosi tuskin todistavat
vakuutuksiasi.» Hän huokasi. »Minua loukkasi eilen kovin se, että
avioliittosi teki tyhjäksi aikeeni vieden sen frankkilaistytön minulta
saavuttamattomiin. Kaikesta huolimatta kunnioitan liittoasi niinkuin
kaikkien muslimien täytyy sitä kunnioittaa — vaikka se sinänsä onkin
laiton. Mutta olkoon!» päätti hän puheensa hartioitaan kohauttaen. »Me
purjehdimme nyt yhdessä tuhoamaan espanjalaista. Älköön pahansuopuus
himmentäkö kummaltakaan taholta tätä loistavaa yritystämme.»

»Amen siihen, herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr hartaasti. »Melkein jo
pelkäsin —»

»Ei sanaakaan!» keskeytti Asad. »Sinä et ole koskaan mitään pelännyt,
ja siitä syystä minä rakastan sinua kuin omaa poikaani.»

Marzakille ei kumminkaan ollut mieluista, että asiasta siten
suoriuduttiin, että keskustelu päättyi hänen isänsä heltymykseen,
joka oikeastaan merkitsi samaa kuin sovinnontekeminen. Ennenkuin
Sakr-el-Bahr ehti vastata, Marzak esitti hänelle kysymyksen, joka oli
täynnä vilpillistä tarkoitusta.

»Kuinka kuluttaa morsiamesi aikansa sinun poissaollessasi, oi
Sakr-el-Bahr?»

»Minä olen elänyt naisten kanssa niin vähän, etten osaa kysymykseesi
vastata», virkkoi merisissi.

Marzak säpsähti vastausta, joka tuntui tähtäävän häneen itseensä. Mutta
kohta hän jälleen hyökkäsi. »Valitan, että sinun, velvollisuuksiesi
orjan, täytyi niin pian jättää hänen pehmeiden käsivarsiensa hekuma.
Mihin olet hänet sijoittanut, oi kapteeni?»

»Mihin muualle sijoittaisikaan muslim vaimonsa kuin profeetan käskyä
noudattaen — luoksensa.».

Marzak hymyili ivallisesti. »Tosiaankin ihmettelen lujuuttasi, kun voit
hänet niin pian jättää!»

Asad huomasi ivan ja tuijotti poikaansa. »Mitä ihmeteltävää on siinä,
että aito muslim uhraa kiintymyksensä oikean uskon palveluksessa?»
Hänen puheensa sävy oli moittiva, mutta Marzak ei siitä välittänyt.
Poika lojui notkeana pieluksilla, jalka toisen alle työnnettynä.

»Älä salli näennäisten seikkojen uskotella itsellesi ylen suurta
hurskasta intoa, isä!» sanoi hän.

»Riittää jo!» murahti Asad. »Hillitse kieltäsi, Marzak, ja hymytköön
Allah kaikkitietävä suopeasti yrityksellemme luoden käsivarsiimme
voimaa, jotta tuhoamme uskottoman, joka ei pääse maistamaan Paratiisin
tuoksuja.»

Siihen Sakr-el-Bahr jälleen lausui »amenensa», mutta hänen sydämessään
asui levottomuus, jonka olivat aiheuttaneet Marzakin kysymykset.
Olivatko ne joutavia sanoja, joiden tarkoituksena oli vain kiusata
häntä ja pitää Asadin mielessä elävänä Rosamundin muistoa, vai
perustuivatko ne johonkin todelliseen tietoon?

Hänen asiaa koskeva pelkonsa sai pian uutta virikettä. Hän nojasi
samana iltapäivänä suojakaiteeseen joutilaana katsellen, kuinka orjille
jaettiin ruoka-annoksia, kun Marzak tuli hänen luoksensa.

Hän seisoi vähän aikaa mitään sanomatta Sakr-el-Bahrin vieressä
katsellen kuinka Vigitello apulaisineen kulki penkistä toiseen jakaen
soutajille korppuja ja kuivattuja taateleita — tosin vain säästäen,
koska airot liikkuvat laiskasti, jos vatsat saavat liian paljon
ravintoa — ja ojentaen juotavaksi kupin etikansekaista vettä, jossa
uiskenteli muutamia rasvapisaroita.

Sitten hän osoitti isoa niinikoria, joka oli keskikannella lähellä
isoamastoa, jonka ympärille ruutinelikot oli kerätty.

»Tuo kori», sanoi hän, »näyttää minusta olevan pahoin tiellä. Eikö
olisi parempi sijoittaa se ruumaan, missä se ei ole vastuksina, jos
sattuu syntymään taistelu?»

Sakr-el-Bahr tunsi sydäntänsä hieman ahdistavan. Hän tiesi Marzakin
kuulleen, että oli käskenyt viedä korin perähyttiin ja että oli jälleen
määrännyt sen sinne siirrettäväksi, kun Asad oli ilmoittanut aikovansa
lähteä mukaan. Hän arvasi, että seikka sinänsä voi olla epäilyttävä,
tai paremmin sanoen: hän oli kärkäs pelkäämään epäluuloja, koska tiesi,
mitä tuossa korissa piili. Kaikesta huolimatta hän kääntyi Marzakin
puoleen hymyillen hieman ylenkatseellisesti.

»Minä ymmärsin asian niin, Marzak, että sinä purjehdit kerallamme
jotakin oppiaksesi.»

»Kuinkas muuten?» virkkoi Marzak.

»Ei muuta kuin että sinun on paras olla tyytyväinen saadessasi oppia ja
tehdä havaintoja. Aivan pian osaat minulle kertoa, kuinka valtaushaka
on heitettävä ja kuinka taistelu on taisteltava.» Sitten hän osoitti
jotakin aluksen etupuolella häämöttävää, taivaanrannalla lepäävältä
pilvenlongalta näyttävää, mitä kohti heitä nopeasti kiidätti suopea
tuuli. »Tuolla ovat Balearit», sanoi hän. »Me liikumme eteenpäin hyvää
vauhtia.»

Vaikka hän sanoikin tuon vain keskusteluaihetta vaihtaakseen, itse
tosiasia oli kuitenkin siinä määrin huomattava, että sitä kannatti
lähemmin käsitellä. Sakr-el-Bahrin kaleeri oli koko Välimeren nopein
alus kahdensadanviidenkymmenen orjan sitä soutaessa tai sen valtavan
suurten purjeitten ollessa levitettyinä. Se kiiti nyt eteenpäin
pullistunein purjein liukkaan kölin halkoessa tuulenpieksemää vettä
vauhdilla, jota kenties ei olisi kyennyt parantamaan mikään purjehtiva
alus.

»Jos tuuli säilyy voimassaan, ehdimme Aguila-niemen kohdalle ennen
auringonlaskua, ja siitä menosta kannattaa jälkeenpäin ylpeillä», sanoi
hän.

Marzak ei kumminkaan osoittanut erikoista mielenkiintoa; hänen
katseensa harhautui alinomaa isonmaston juurella olevaan niinikoriin.
Vihdoin hän lähti, Sakr-el-Bahrille mitään enempää virkkaamatta,
peräkannen katoksen alle ja heittäytyi isänsä viereen. Asad istui
siellä alakuloisissa mietteissään, jo katuen, että oli puolisoansa
kuunnellen lähtenyt tälle retkelle ja joka tapauksessa varmasti
uskoen, ettei ollut mitään syytä epäillä Sakr-el-Bahria. Marzak tuli
elvyttämään hänen herpoutuvia epäluulojansa. Mutta hetki oli huonosti
valittu: hänen lausuessaan ensimmäisiä sanoja ukko ärjäisi hänelle
käskien vaikenemaan.

»Omaa ilkeyttäsi vain ilmoittelet», nuhteli häntä Asad. »Ja minä olen
osoittautunut houkkioksi, kun olen sallinut toisten ihmisten ilkeyden
pakottaa itseäni tässä asiassa. Riittää jo, sanon minä.»

Marzak vaikeni ja oli nyreissään seuraten katseellaan Sakr-el-Bahria,
joka oli laskeutunut peräkannelta keskikäytävälle johtavat kolme
porrasaskelmaa ja asteli hitaasti soutupenkkien välitse.

Sissipäällikön mieli oli kovin levoton, niinkuin ainakin henkilön,
jolla on jotakin salattavaa ja joka alkaa pelätä joutuneensa petetyksi.
Mutta kuka olikaan voinut hänet pettää? Aluksessa oli ainoastaan kolme
miestä, jotka tiesivät hänen salaisuutensa — hänen upseerinsa Ali,
Jasper ja italialainen Vigitello. Ja Sakr-el-Bahr olisi pannut vetoon
kaikki mitä omisti väittäessään, ettei Ali eikä Vigitello ollut häntä
pettänyt; sitäpaitsi hän luotti varmasti siihen, että Jasperkin oli
oman etunsa vuoksi pitänyt sanansa. Mutta Marzakin niinikoria koskeva
huomautus oli herättänyt hänessä levottomuutta, ja se sai hänet nyt
haeskelemaan italialaista laivamiestä, johon hän luotti ehdottomammin
kuin kehenkään muuhun.

»Vigitello», kysyi hän, »onko mahdollista, että joku on ilmaissut asian
paššalle?»

Vigitello katsahti kysyjään terävästi ja hymyili sitten huolettomasti.
He seisoivat kahden keskikannen laitakaiteen luona.

»Senkö, mitä kuljetamme mukanamme?» virkkoi hän, ja hänen katseensa
siirtyi isoonmastoon päin. »Mahdotonta. Jos Asad siitä tietäisi, hän
olisi sen ilmaissut, ennenkuin Algierista lähdimme; muussa tapauksessa
hän olisi varmaan ottanut mukaansa suuremman henkivartioston.»

»Mitä hän henkivartiostolla?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Jos meidän kesken
syntyy ottelu — kuten hyvinkin voi syntyä, jos on laita niinkuin
epäilen — niin on itsestään selvää, kenen puolelle sissit asettuvat.»

»Tosiaanko?» virkkoi Vigitello, ja hänen mustanpuhuvat kasvonsa
vetäytyivät hymyyn. »Se ei ole niin varmaa kuin luulet. Useimmat näistä
miehistä ovat seuranneet sinua kymmeniin taisteluihin. Heille olet sinä
pašša, heidän luonnollinen johtajansa.»

»Ehkä. Mutta he ovat Asad-ed-Dinin, Allahin ylentämän alamaisia. Jos
heidän asiakseen tulisi valita minut tai hän, he varmaan asettuisivat
hänen puolelleen huolimatta kaikista niistä siteistä, joita on voinut
aikaisemmin olla meidän välillämme.»

»Oli kumminkin eräitä, jotka napisivat, kun sinut syrjäytettiin tämän
retken johdosta», kertoi hänelle Vigitello. »Monet varmaan sallisivat
uskonsa vaikuttaa päätökseensä, mutta monet seuraisivat sinua, vaikka
olisi käytävä itseänsä Suur-Sulttaania vastaan. Älä unohda sitäkään»,
lisäsi hän, vaistomaisesti ääntään hiljentäen, »että monet meistä ovat
uskonluopioita samoinkuin sinä ja minä, ja ettei meidän tarvitsisi
hetkeäkään epäröidä, jos valinta tulisi kysymykseen. Toivon kumminkin»,
virkkoi hän lopuksi toiseen sävyyn, »ettei sellaista vaaraa ole
olemassakaan.»

»Samoin minä, mitä hartaimmin», vastasi Sakr-el-Bahr kiihkeästi. »Olen
kumminkin levoton, ja minun täytyy tietää, missä seison, jos käy
kaikkein pahimmin. Mene sinä, Vigitello, miesten luo ja ota selkoa
heidän todellisista tunteistaan, tutki heidän mieltänsä ja koeta saada
selville, kuinka moneen voin luottaa, jos julistan sodan Asadille tai
jos hän julistaa sodan minulle. Ole varovainen.»

Vigitello sulki merkitsevästi toisen tumman silmänsä. »Siihen voit
luottaa», sanoi hän. »Tuon sinulle kohta tiedon.»

Niin he erosivat. Vigitello lähti tutkimusretkelleen kokkaan, ja
Sakr-el-Bahr asteli hitaasti takaisin peräkannelle. Ensimmäisen
soutupenkin kohdalla keskikäytävän takana hän kumminkin pysähtyi
silmäilemään surkeata valkoihoista orjaa, joka istui siihen
kahlehdittuna. Hän hymyili julmaa hymyä, koston riemua nauttiessaan
unohtaen oman pelkonsa.

»Näyt jo maistaneen piiskaa», sanoi hän englanninkielellä. »Mutta se
ei ole vielä mitään verrattuna siihen, mitä on tuleva. Oli onneksi
sinulle, että sattui tänään tuulemaan. Aina ei kumminkaan ole niin
laita. Aivan pian saat kokea, mitä minä sain kestää sinun toimestasi.»

Lionel katseli häntä jäykin, veristävin silmin. Hänen teki mieli kirota
veljeänsä, mutta tämän rangaistuksen asianmukaisuus vaikutti häneen
itseensäkin kerrassaan yllättävästi.

»Minä puolestani en välitä mistään», vastasi hän.

»Kohta välität, rakas veljeni», kuului vastaus. »Kohta välität
itsestäsi mitä kirotuimmin ja surkuttelet itseäsi mitä hartaimmin.
Minä puhun kokemuksesta. On mahdollista, ettet jää elämään, ja se on
suurimpana huolenani. Toivoisin sinulla olevan omat jäntereeni, jotta
säilyisit elävänä tässä uivassa helvetissä.»

»Sanoin sinulle ja sanon vieläkin, etten välitä itsestäni mitään»,
virkkoi Lionel. »Mitä olet tehnyt Rosamundille?»

»Hämmästyttäneekö sinua, kun kuulet minun esiintyneen gentlemanina ja
naineen hänet?» ivaili Oliver. »Naineen hänet?» sai Lionel sanotuksi,
kauhistuen pelkkää ajatustakin. »Sinä koira!»

»Minkätähden minua solvaat? Mitä muutakaan olisin voinut tehdä?»
Oliver naurahti ja asteli eteenpäin jättäen Lionelin kimmurtelemaan
puolittaisen tietonsa tuottamissa tuskissa. Tuntia myöhemmin,
kun Balearien hämyinen ääriviiva oli muuttunut selvemmäksi ja
värikkäämmäksi, Sakr-el-Bahr ja Vigitello kohtasivat jälleen toisensa
keskikannella ja vaihtoivat ohimennen pari sanaa.

»Vaikea sanoa täsmälleen», kuiskasi laivamies, »mutta saamieni tietojen
nojalla otaksun mahdollisuuksien jakautuvan varsin tasaisesti, joten
olisi harkitsematonta haastaa riitaa.»

»En aiokaan sitä tehdä», vastasi Sakr-el-Bahr. »En tahtoisi sitä tehdä
missään tapauksessa. Halusin vain tietää, kuinka on laitani, jos
toisten taholta riitaa haastetaan.» Hän kulki eteenpäin.

Hänen mielensä levottomuus ei kumminkaan ollut yhtään tyyntynyt;
hänen vaikeutensa eivät olleet suinkaan hälvenneet. Hän oli ottanut
kuljettaakseen Rosamundin Ranskaan tai Italiaan, oli kunniasanallaan
luvannut laskea hänet maihin jommallekummalle rannikolle, ja jos hän
epäonnistuisi, Rosamund voisi johtua päättelemään, ettei hän ollut
milloinkaan vakavasti asiaa aikonut. Mutta kuinka olikaan mahdollista
se toteuttaa nyt, kun Asad oli mukana aluksessa? Oliko pakko kuljettaa
Rosamund salaa takaisin Algieriin ja säilyttää häntä siellä, kunnes
tarjoutuisi uusi tilaisuus laskea hänet maihin kristitylle rannikolle?
Se oli ilmeisesti mahdotonta ja sisälsi liian paljon ilmitulon vaaraa.
Ilmitulon vaara olikin nyt ylen uhkaava. Joka hetki voitiin saada
tietää, että Rosamund oli tuossa niinikorissa. Oliver ei keksinyt
minkäänlaista keinoa pitääkseen antamansa lupauksen. Hän voi ainoastaan
odottaa ja toivoa luottaen siihen, että hänen onnensa soisi hänelle
jonkin tilaisuuden, jota oli mahdoton ennakolta arvata.

Niin hän käyskeli enemmän kuin tunnin ajan pahoilla mielin
edestakaisin, kädet selän takana, turbaanipeitteinen pää mietteisiin
painuneena ja sydän pakahtumaisillaan. Hän oli joutunut kutomansa
pahan verkon paulomaksi, ja hänestä näytti nyt varsin selvältä, ettei
häneltä vaadittaisi lunnaiksi vähempää kuin hänen henkensä. Sitä hän
ei kumminkaan paljoa ajatellut. Kaikki hänen suunnitelmansa olivat
epäonnistuneet, ja hänen elämänsä oli joutunut haaksirikkoon. Jos
hän voi siitä hinnasta pelastaa Rosamundin, hän tahtoi mielihyvin
hinnan maksaa. Mutta hänen mielipahansa ja levottomuutensa johtuikin
yksinomaan siitä, ettei hän kyennyt keksimään mitään pelastuskeinoa,
vaikka oli valmis sellaiseen uhraukseen. Niin hän asteli yksinään ja
alakuloisena, odottaen ja rukoillen avukseen ihmettä.



Kuudestoista luku.

NIINIKORI.


Hän käveli siinä yhä vielä, kun he suunnilleen tuntia ennen
auringonlaskua — viisitoista tuntia lähdön jälkeen — olivat ehtineet
Formenteran saaren etelärannalle Aguila-niemen kallioiden varjoon,
erään pitkän poukaman luo, jonka suu oli kapea kuin pullonkaula.
Hänelle huomautettiin asiasta, ja hänet herätti mietteistään Asad, joka
kutsui hänet peräkannelle ja käski häntä ohjaamaan aluksen poukamaan.

Tuuli ei enää sanottavasti heitä kuljettanut, ja niin oli käytävä
airoihin, mikä oli joka tapauksessa välttämätöntä sitten, kun oli
ahtaasta salmesta päästy sen takana avautuvalle tyynelle lahdelle.
Sakr-el-Bahr koroitti siis puolestaan äänensä, ja hänen huutoansa
totellen saapuivat Vigitello ja Larocque.

Vigitellon vihellyspillin ääni sai liikkeelle hänen apulaisensa, jotka
kulkivat nopeasti soutupenkkien välissä komentaen soutajia varautumaan.
Jasper ja puoli tusinaa muhamettilaisia merimiehiä kokosivat
sillävälin purjeita, jotka olivat jo alkaneet lepattaa laantuvan
tuulen epätasaisissa puuskapäissä. Sakr-el-Bahr komensi soutamaan, ja
Vigitello vihelsi toisen kerran pitempään. Airot laskeutuivat, orjat
ponnistelivat, ja tahtia löi eräs laivamiehen apulainen rytmikkäästi
iskien rumpua keskikannella. Sakr-el-Bahr seisoi peräkannella
huutaen komentosanoja komeroissaan seisoville peränpitäjille, ja
niin alus lipui taitavasti tyyneen poukamaan, jonka syvä vesi oli
kristallinkirkasta. Ennenkuin alus pysähdytettiin, Sakr-el-Bahr käänsi
sen, merisissien tapaa noudattaen, voidakseen tarpeen vaatiessa heti
päästä jälleen ulapalle.

Vihdoin alus pysähtyi loivan rinteen kallioiselle juurelle. Ei
ollut näkyvissä kuin muutamia villivuohia, jotka söivät nurmea
lähellä rinteen ylintä kohtaa. Kukkulan alla näkyi värihernepensaita
kullankarvaisine kukkineen. Ylempänä kohottivat muutamat kyhmyiset,
vanhat öljypuut harmaita latvojansa, jotka länteen painuva aurinko
sytytti hopeiseen hohtoon.

Larocque ja pari merimiestä astuivat laidan yli alihangan puolella,
astuivat vaakasuoraan ojennettujen airojen varsille, kulkivat niitä
pitkin kalliorannalle ja alkoivat kiinnittää alusta köysillä kokasta ja
perästä.

Sakr-el-Bahrin seuraavana huolena oli vahdin asettaminen, ja hän
määräsi siihen tehtävään Larocquen lähettäen hänet rantakallion laelle,
mistä avautui laaja näköala.

Marzakin kanssa peräkannella kävellessään pašša muisteli menneitä
aikoja, jolloin hän oli liikkunut merillä tavallisena merisissinä
ja oli usein valinnut tämän poukaman sekä väijytystä varten että
piilopaikakseen. Koko Välimerellä, sanoi hän, oli vain harvoja
paikkoja, jotka soveltuivat merisissien tarkoituksiin niin hyvin
kuin tämä; se kelpasi pakopaikaksi vaaran sattuessa, ja oli verraton
väijymissija saalista odoteltaessa. Hän muisti olleensa täällä kerran
peloittavan Dragut-Reisin keralla, mukanaan kuusi kaleeria, joiden
läsnäoloa ei aavistanutkaan genualainen amiraali Doria purjehtiessaan
juhlallisesti ohi laivueenaan kolme karavellia ja seitsemän kaleeria.

Marzak käveli isänsä vierellä kuunnellen vain puolittain tarkkaavaisena
noita muisteloita. Hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yksinomaan
Sakr-el-Bahriin, ja niinikoria koskevat epäilykset olivat hänen
mielessään voimistuneet, kun hän oli nähnyt merisissin kahden
viimeksikuluneen tunnin aikana mietteissään liikkuvan sen läheisyydessä.

Hän keskeytti äkkiä isänsä muistelmat ilmaisemalla, mitä ajatteli.
»Kiitetty olkoon Allah», sanoi hän, »että sinä olet tämän retken
johtajana, sillä muuten olisi tämän poukaman suoma etu voinut jäädä
käyttämättä.»

»Eipä suinkaan», virkkoi Asad. »Sakr-el-Bahr tuntee sen yhtä hyvin
kuin minä. Hän on käyttänyt ennenkin tätä edullista paikkaa. Hän itse
ehdotti, että väijyisimme espanjalaista alusta juuri tässä.»

»Jos hän olisi ollut yksin matkassa, niin luulenpa ettei espanjalainen
alus olisi kovinkaan hänen mieltänsä liikuttanut. Hänellä on muuta
ajateltavaa, isä. Katsohan, kuinka hän on mietteisiinsä vaipunut.
Kuinka monia tämän matkan tunteja hän onkaan niin viettänyt. Hän
näyttää mieheltä, joka on joutunut satimeen ja epätoivoon. Jokin asia
kalvaa hänen mieltänsä. Katselehan häntä.»

»Allah sinulle anteeksi antakoon», virkkoi hänen isänsä pudistaen
vanhaa päätänsä ja huoaten sellaisen hurjan ajatuksen vuoksi. »Täytyykö
mielikuvituksesi alinomaa saada ravintoansa ilkeydestäsi? En kumminkaan
soimaa sinua, vaan sisilialaista äitiäsi, joka on tuota vihamielisyyttä
sinussa kasvattanut. Eikö hän houkutellut minua lähtemään tälle
joutavalle retkelle?»

»Huomaan, että olet unohtanut eilisen illan ja frankkilaisen
orjatytön», virkkoi hänen poikansa.

»Enpä suinkaan, siinä erehdyt. En ole sitä unohtanut. Mutta en ole
unohtanut sitäkään, että koska Allah on koroittanut minut Algierin
paššaksi, hän edellyttää minun toimivan oikeamielisesti. Kuulehan,
Marzak, lopeta nämä jutut. Kenties jo huomenna näet hänet taistelussa,
ja sellaisen näyn jälkeen et halua etkä uskallakaan puhua hänestä
pahaa. Tee sovinto hänen kanssaan, ja pidä huolta siitä, että tästä
lähtien näen paremman suhteen vallitsevan välillänne.»

Asad koroitti ääntänsä ja kutsui Sakr-el-Bahria, joka heti lähti hänen
luokseen. Marzak seisoi siinä nyreillä mielin, näyttämättä ollenkaan
haluavan noudattaa isänsä tahtoa ja ojentaa öljypuun oksaa miehelle,
joka luultavasti tulisi riistämään häneltä esikoisuuden, ennenkuin
leikki oli lopussa. Siitä huolimatta hän avasi suunsa ensimmäisenä
merisissin astuttua peräkannelle.

»Hämmentääkö mieltäsi tulevan taistelun ajatus, sinä taistelun koira?»
kysyi hän.

»Olenko minä hämmentynyt, sinä rauhan pentu?» kuului tuima vastakysymys.

»Siltä näyttää. Pysyttelet loitolla toisista, olet hajamielinen —»

»Ja sen sinä luulet osoittavan mielenhämminkiä, niinkö?»

»Mitäpä muutakaan?»

Sakr-el-Bahr naurahti. »Taidatpa kohta sanoa, että pelkään. Neuvon
sinua kuitenkin odottamaan, kunnes olet haistanut verta ja ruutia ja
oppinut tarkoin tietämään, mitä pelko merkitsee.»

Tuo pieni kiista herätti lähellä olevien Asadin upseerien huomiota.
Bisken ja muutamat muut saapuivat luo asettuen paššan taakse ja
katsellen hieman huvitettuina samoinkuin Asad itsekin.

»Niin tosiaan», sanoi Asad laskien kätensä Marzakin olkapäälle, »hänen
neuvonsa on varsin oikea. Odota, poikani, kunnes olet hyökännyt
hänen kanssaan uskottoman alukseen, ennenkuin väität hänen helposti
hämmentyvän.»

Marzak karisti kärsimättömästi pois tuon ryhmyisen vanhan käden.
»Alatko sinä, oma isäni, hänen kerallaan pilkata minua puuttuvasta
kokemuksestani? Nuoruuteni on riittävä vastaus. Ethän ainakaan», lisäsi
hän, erään kavalan ajatuksen mieleen johtuessa, »ethän ainakaan voi
pilkata minua kehnoksi aseiden käyttäjäksi.»

»Antakaa hänelle tilaisuutta», virkkoi Sakr-el-Bahr ivallisen
hyvätuulisesti, »niin hän näyttää meille ihmeitä.»

Marzak katseli häntä kapenevin, kiiltävin silmin. »Anna minulle jousi»,
vastasi hän, »niin näytän sinulle, kuinka tulee ampua», kuului hänen
hämmästyttävä kehuskelunsa.

»Sinäkö näytät hänelle?» ärjyi Asad. »Sinäkö näytät hänelle!» Hänen
naurunsa raikui sydämen pohjasta. »Aiotko ryvettää auringon kasvoja,
poika!»

»Jätä arvostelusi, oi isäni», kehoitti Marzak jäisen juhlallisesti.

»Poika, olethan mieletön! Sakr-el-Bahrin nuoli pudottaa pääskyn
lennostaan.»

»Se taitaa olla hänen kerskaustaan», vastasi Marzak.

»Entä mikä on oma kerskauksesi?» kysyi Sakr-el-Bahr. »Tavoitatko ehkä
Formenteran saaren tämän matkan päästä?»

»Uskallatko minua pilkata?» huudahti Marzak synkännäköisenä.

»Mitäpä uskaltamista siinä on?» ihmetteli Sakr-el-Bahr.

»Sen opit tietämään, vannon sen sinulle Allahin nimessä.»

»Minä odotan läksytystä kaikessa nöyryydessä.»

»Ja tulet sen saamaan», kuului ilkeä vastaus. Marzak kumartui kaidepuun
luo. »Hoi siellä! Vigitello! Jousi mulle ja toinen Sakr-el-Bahrille.»

Vigitello kiiruhti häntä tottelemaan; Asad pudisti päätänsä ja nauroi
jälleen.

»Ellei profeetan laki kieltäisi vetoa lyömästä — aloitti hän, mutta
Marzak keskeytti:

»Olisin itse jo vedonlyöntiä ehdottanut.»

»Jotta kukkarosi tulisi yhtä tyhjäksi kuin pääkoppasi», virkkoi
Sakr-el-Bahr.

Marzak silmäili häntä hymyillen ivallisesti. Sitten hän sieppasi
Vigitellon kädestä toisen jousen ja asetti siihen nuolen. Silloin
Sakr-el-Bahr tuli vihdoin tietämään, että kaiken tuon merkillisen
pöyhkeilyn pohjalla piili ilkeys.

»Katsohan», sanoi nuorukainen, »tuossa niinikorissa on täplä, tuskin
silmäterääni suurempi. Sinun varmaan täytyy jännittää katsettasi, jos
mielit sen nähdä. Katso, kuinka nuoleni sen löytää. Kykenetkö sinä
ampumaan paremmin?»

Hänen silmänsä tarkkasivat kiinteästi Sakr-el-Bahrin kasvoja ja
huomasivat niihin äkkiä leviävän kalpeuden. Mutta melkein samassa
merisissi jo hillitsi itsensä. Hän nauroi, näyttäen niin huolettomalta,
että Marzak tosiaankin alkoi epäillä, oliko hän todella kalvennut, vai
oliko hän vain kuvitellut niin tapahtuneen.

»Kas vain, sinä valitset näkymättömiä pilkkoja, ja sattuipa nuoli
sitten mihin tahansa, sinä sanot sen sattuneen keskelle pilkkaa! Vanha
temppu, Marzak. Mene naisia sillä narraamaan.»

»Niinpä valitsemme tuon ohuen nuoran, jolla kori on sidottu», sanoi
Marzak kohottaen jousensa. Mutta Sakr-el-Bahrin käsi tarttui hänen
käsivarteensa kevyesti, mutta samalla niin voimakkaasti, että jousen
täytyi painua alas.

»Odota», sanoi hän. »Sinun tulee valita toinen pilkka monestakin
syystä. Ensinnäkään en tahdo nuolesi harhautuvan soutajien joukkoon
ja kenties surmaavan jonkun heistä. Useat heistä ovat erikoisen
voimakkaita valio-orjia, ja minä en mieli kadottaa yhtäkään heistä.
Toinen syy on siinä, että tuo pilkka on joutavanaikainen. Onhan
välimatka vain kymmenen askelta. Lapsellinen yritys, ja siinä taitaakin
olla syy, miksi sen valitsit.»

Marzak laski jousensa, ja Sakr-el-Bahr irroitti kätensä. He silmäilivät
toisiaan, merisissi erinomaisesti itseään hilliten ja lauhkeasti
hymyillen, ilmaisematta mustanpuhuvissa parrakkaissa kasvoissaan tai
teräksisissä vaaleissa silmissään vähintäkään jälkeä siitä kauhusta,
joka täytti hänen mielensä.

Hän osoitti lähintä öljypuuta, joka kasvoi rinteellä, sadan askelen
päässä. »Tuolla on miehen pilkka. Ammu nuoli tuon ensimmäisen öljypuun
pitkään oksaan »

Asad ja hänen upseerinsa äännähtivät hyväksyvästi.

»Miehen pilkka, tosiaankin», virkkoi Asad, »oivallisen jousimiehen
veroinen.»

Mutta Marzak kohautti hartioitaan teennäisen ylenkatseellisesti.
»Tiesinhän, ettet hyväksyisi ehdottamaani maalia», sanoi hän. »Öljypuun
oksa on niin iso, ettei lapsikaan voisi olla siihen osumatta tältä
matkalta.»

»Ellei lapsi voi olla osumatta, niin silloinhan ei ole sinullakaan
siihen lupaa», virkkoi Sakr-el-Bahr, joka oli nyt asettunut niin, että
hänen ruumiinsa oli Marzakin ja niinikorin välillä. »Katsotaanpa,
osutko siihen, Marzak.» Niin sanoessaan hän kohotti jousensa ja ampui
nuolen ikäänkuin ei olisi ollenkaan huolinut tähdätä. Nuoli lensi, osui
oksaan ja jäi siihen värisemään.

Taitavalle ampujalle osoitettiin äänekästä suosiota, ja koko laivaväen
huomio suuntautui asiaan.

Marzak puristi huulensa yhteen, hyvin käsittäen viekkautensa kärsineen
tappion toisen ovelamman kanssa kilpaillessaan. Sakr-el-Bahr oli
riistänyt häneltä valinnan mahdollisuuden. Hän tiesi varmaan joutuvansa
naurunalaiseksi, jos yrittäisi, ja tiesi aloittamansa kilpailun
päättyvän siihen.

»Koraanin nimessä», virkkoi Bisken, »tarvitset varmaan koko taitosi,
jos mielit ampua yhtä hyvin, Marzak.»

»Minä en valinnut tuota maalia», vastasi Marzak nyreissään.

»Sinä haastoit kilpailuun, Marzak», huomautti hänen isänsä. »Siitä
syystä oli maalin valitseminen hänen asiansa. Hän valitsi miehen
maalin, ja minä vakuutan Mohammedin parran nimessä, että hän näytti
meille, kuinka ampuu mies.»

Marzak olisi mielellään viskannut jousensa pois ja luopunut
ajatuksestaan saada sen avulla selkoa niinikorin sisällyksestä, mutta
käsitti, että sellainen menettely nyt välttämättä saattaisi hänet
häpeään. Hän kohotti jousensa hitaasti tähdäten tuohon kaukaiseen
maaliin.

»Varo vahtisotilasta kukkulan laella», varoitti Sakr-el-Bahr. Toiset
nauroivat partaansa.

Nuorukainen jännitti vihoissaan jousensa. Jänne lauloi, ja nuoli iski
kukkulan kupeeseen ainakin kymmenen askelen päässä maalista.

Koska ampuja oli paššan poika, ei kukaan uskaltanut nauraa avoimesti,
Asadia ja Sakr-el-Bahria lukuunottamatta. Mutta yleinen hihitys ilmaisi
sitä ivaa, jonka alaiseksi kerskailijan täytyy joutua.

Asad silmäili häntä hymyillen melkein alakuloisesti. »Näetkö nyt»,
sanoi hän, »mihin joudut kerskatessasi kykeneväsi Sakr-el-Bahrin kanssa
kilpailemaan.»

»Tahtoani ei täytetty maali-asiassa», kuului katkera vastaus.
»Suututitte minut, ja tähtäykseni kävi epävarmaksi.»

Sakr-el-Bahr lähti ylähangan suojakaiteen luo otaksuen asian päättyneen
siihen. Marzak piti häntä silmällä.

»Minä haastan hänet jälleen kilpasille tuohon pieneen pilkkaan
ammuttaessa», sanoi hän. Niin sanoen hän asetti jouseensa toisen
nuolen. »Katsokaa!» huusi hän, tähdäten.

Sakr-el-Bahr, joka nyt ei välittänyt mistään seurauksista, kohotti
Marzakia kohti jousen, joka hänellä oli vielä kädessään.

»Seis!» ärjäisi hän. »Jos ammut nuolesi, niin minun nuoleni puhkaisee
kurkkusi! Minä en ammu milloinkaan harhaan!» lisäsi hän tuimasti.

Niiden joukossa, jotka seisoivat Marzakin takana, syntyi levotonta
liikettä. Äänettöminä ja hämmästyneinä katselivat kaikki
Sakr-el-Bahria, joka seisoi kasvot kalpeina, silmät hehkuvina, jousi
tiukasti jännitettynä ja valmiina ampumaan kuolettavan nuolensa
niinkuin oli uhannut.

Sanomattoman ilkeästi hymyillen Marzak silloin laski jousensa. Hän oli
tyytyväinen. Hänen varsinainen tarkoituksensa oli saavutettu. Hän oli
pakottanut vihollisensa ilmiantamaan itsensä.

Asadin ääni rikkoi jähmetyksen hiljaisuuden. »Kellamullah!» huusi hän.
»Mitä tämä merkitsee? Oletko sinäkin järjiltäsi, Sakr-el-Bahr?»

»Aivan varmaan hän on järjiltään», sanoi Marzak; »järjiltään pelon
vuoksi.» Hän astui nopeasti syrjään, jotta Biskenin ruumis suojeli
häntä sanojen mahdollisilta seurauksilta. »Kysy häneltä, mitä hän
kuljettaa tuossa korissa, isä.»

»Mitä siis, Allahin nimessä?» kysyi Asad astuen kohti kapteenia.

Sakr-el-Bahr laski jousensa, valliten jälleen itseänsä. Hän oli
uskomattoman tyyni. »Minä kuljetan siinä jotakin arvokasta, mitä en
salli nenäkkään poikasen puhkoa», sanoi hän.

»Jotakin arvokasta?» toisti Asad puuskuttaen. »Se on varmaan jotakin
erinomaista, koska pidät sitä poikani henkeä kalliimpana. Näytähän
meille kalleutesi.» Sitten hän huusi keskikannella oleville miehille:
»Avatkaa se kori.»

Sakr-el-Bahr syöksähti esiin ja tarttui paššan käsivarteen. »Seis,
herrani!» pyysi hän melkein kiukkuisesti. »Ota huomioon, että kori
kuuluu minulle. Että sen sisällys on omaisuuttani; ettei kenelläkään
ole oikeutta —»

»Jaaritteletko oikeuksista minulle, joka olen käskijäsi?» huusi Asad
joutuen nyt ankaran vihan valtaan. »Avatkaa kori, sanon minä.»

Käskyä toteltiin nopeasti. Nuorat kiskaistiin pois, ja korin etupuoli
aukeni niinisaranainsa varassa. Miesten joukosta kuului puolittain
hillitty hämmästyksen huuto. Sakr-el-Bahr seisoi kauhun hyytämänä
odottaen mitä tuleman piti.

»Mitä siellä on? Mitä löysitte?» kysyi Asad.

Miehet käänsivät korin mitään virkkamatta ja näyttivät peräkannella
oleville Rosamund Godolphinin kasvot ja hahmon. Sitten Sakr-el-Bahr
karisti pelon mielestään, välittämättä kenestäkään muusta kuin
Rosamundista, riensi auttamaan häntä korista, työnsi syrjään hänen
ympärillään olevat miehet ja asettui hänen viereensä.



Seitsemästoista luku.

HOUKKIO.


Asad seisoi vähän aikaa eteensä tuijotellen, mitään virkkamatta
ja tuskin silmiänsä uskoen. Elvyttämään vihaa, joka oli ensi
hetkenä vaihtunut hämmästykseksi, tuli se ajatus, että häntä oli
pitänyt houkkiona Sakr-el-Bahr, se mies, johon hän luotti enemmän
kuin kehenkään muuhun. Hän oli ivaillut puolisoansa ja kohdellut
ylenkatseellisesti poikaansa, jotka olivat yhdessä varoittaneet häntä,
mutta jos hän toisinaan olikin ollut vaarassa ottaa huomioon, mitä he
sanoivat, hän oli kuitenkin ennemmin tai myöhemmin päätellyt, että he
vain purkivat omaa ilkeyttänsä. Mutta nyt oli tullut todistetuksi,
että he olivat arvostelleet oikein tuota petturia ja että hän, Asad,
oli ollut sokea houkkio parka, joka tarvitsi Marzakin älyä saadakseen
siteen pois silmiltään.

Hän asteli hitaasti pitkin käytävää, jäljessään Marzak, Bisken ja muut.
Keskikannelle ehdittyään hän pysähtyi, ja hänen vanhat tummat silmänsä
kiiluivat tuuheiden kulmakarvojen alla.

»Vai niin», sähisi hän. »Siinäkö se onkin sinun arvokas kuljetettavasi.
Sinä valehteleva koira, mitä tämä tarkoittaa?»

Sakr-el-Bahr vastasi hänelle uhmaten: »Hän on vaimoni. Minulla on
oikeus viedä hänet kerallani minne itse menen». Hän kääntyi Rosamundin
puoleen pyytäen häntä peittämään kasvonsa. Rosamund totteli, ja hänen
sormiansa hieman vapisutti mielenliikutus.

»Kukaan ei kiellä sitä oikeuttasi», sanoi Asad. »Mutta jos kerran aioit
ottaa hänet mukaasi, miksi et tuonut häntä alukseen kaikkien nähden?
Minkätähden et sijoittanut häntä perähyttiin, niinkuin Sakr-el-Bahrin
vaimolle on soveliasta? Minkätähden toit hänet alukseen salaa korissa
ja pidit häntä täällä piilotettuna?»

»Ja minkätähden valehtelit minulle», lisäsi Marzak, »kun kysyin, missä
hän on? Sanoit jättäneesi hänet taloosi Algieriin.»

»Minä menettelin niin», vastasi Sakr-el-Bahr ylevän — melkein
ylenkatseellisen — arvokkaasti, »koska pelkäsin, että minua
estettäisiin kuljettamasta häntä kerallani.» Hänen peloton katseensa
sattui suoraan Asadin silmiin ja ajoi verivirran vanhoihin laihoihin
poskiin.

»Mikä voikaan olla sen pelon syynä?» kysyi Asad. »Sanonko sen
sinulle? Kukaan tällaiselle retkelle lähtevä mies ei tahdo seurakseen
vastavihittyä vaimoansa. Kukaan ei vie vaimoansa retkelle, jossa uhkaa
surma ja vangiksi joutuminen.»

»Allah on suojellut minua, palvelijaansa, ennen», sanoi Sakr-el-Bahr,
»ja minä luotan häneen.»

Tuo oli häikäisevä vastaus. Sellaiset sanat, jotka tehostivat Allahin
hänelle suomia voittoja, olivat jo usein aikaisemmin riisuneet aseet
Sakr-el-Bahrin vihollisilta. Tässä tapauksessa ne eivät kuitenkaan
auttaneet, kiihtivät vain Asadin raivoa.

»Älä pilkkaa Allahia», ärähti hän. Hänen pitkä vartensa vapisi
raivosta, ja hänen vanhat kasvonsa olivat kuin korppikotkan. »Hänet
tuotiin alukseen salaa, koska pelkäsit, että hänen läsnäolonsa
tiedoksituleminen välttämättä paljastaisi varsinaisen tarkoituksesikin.»

»Ja olipa tuo tarkoitus muuten mikä tahansa», lisäsi Marzak, »missään
tapauksessa se ei ollut tehtäväksesi annettu asia: espanjalaisen
aarre-aluksen takaa-ajaminen.»

»Sitä minäkin, poikani», myönsi Asad. Sitten hän teki käskevän eleen ja
kysyi: »Sanotko minulle enempää valehtelematta, mikä oli aikomuksesi?»

»Mitä?» virkkoi Sakr-el-Bahr hymyillen, joskin ylen heikosti. »Etkö
sanonut tekoni ilmaisseen aiettani? Niinpä ajattelenkin, että on
pikemmin minun asiani sitä sinulta tiedustella. Minä vakuutan sinulle,
herrani, ettei tarkoitukseni suinkaan ollut millään tavalla laiminlyödä
suoritettavakseni uskottua tehtävää. Mutta juuri senvuoksi, että
pelkäsin vihollisteni voivan otaksua, mitä sinä nyt otaksut, ja kenties
saavan sinut unohtamaan kaikki, mitä olen tehnyt islamin ylentämiseksi,
päätin tuoda hänet alukseen salaa. Todellisena aikomuksenani, jos
kerran tahdot sen tietää, oli laskea hänet maihin jonnekin Ranskan
rannikolle, jotta hän voisi palata kotimaahansa ja heimolaistensa
luo. Sen tehtyäni olisin lähtenyt kaappaamaan espanjalaista kaleeria,
ja saat uskoa, että olisin Allahin avulla onnellisesti yrityksestä
suoriutunut.»

»Saatanan sarvien nimessä», kirosi Marzak työntyen eteenpäin, »hän on
oikea valheiden isä ja äiti. Kuinka selität sen asian, että himoitset
päästä eroon vaimosta, johon olet äsken vihitty?» kysyi hän.

»Niin», urahti Asad. »Kuinka sen selität?»

»Minä kerron sinulle totuuden», sanoi Sakr-el-Bahr.

»Ylistetty olkoon Allah!» ivaili Marzak.

»Sanon sinulle kuitenkin jo ennakolta», jatkoi merisissi, »että totuus
näyttää teistä varmaan paljoa vaikeammalta uskoa kuin mikä hyvänsä
valhe, jonka voisin tässä keksiä. Monta vuotta sitten, Englannissa,
missä olen syntynyt, minä rakastin tätä naista, ja minun oli määrä
ottaa hänet vaimokseni. Oli kumminkin oloja ja henkilöitä, jotka
solvasivat minua hänelle siinä määrin, ettei hän suostunutkaan tulemaan
vaimokseni. Minä lähdin pois sydämestäni häntä vihaten. Mutta eilen
illalla se rakkaus, jonka olin luullut kuolleen ja muuttuneen inhoksi,
osoittautui yhä eläväksi. Häntä rakastaessani käsitin kohdelleeni
häntä kehnosti, ja minussa heräsi halu ennen kaikkea korjata tekemäni
vääryys.»

Sen sanottuaan hän vaikeni. Kun oli oltu hetkinen vaiti, Asad naurahti
vihaisesti ja ylenkatseellisesti. »Onko ennen kuultu miehen ilmaisevan
rakkauttaan naiseen heittämällä hänet pois luotansa?» kysyi hän,
äänessä halveksiva sävy, joka osoitti, millaisen arvon hän antoi tuolle
selitykselle.

»Huomautinhan sinulle jo ennakolta, että asia tuntuisi sinusta
uskomattomalta», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Eikö olekin selvää, isä, että tuo hänen naimisiinmenonsa oli pelkkä
veruke?» huudahti Marzak.

»Päivän selvää», vastasi Asad. »Sinun avioliittosi tuon naisen kanssa
pilkkasi jumalattomasti Pyhää Uskoa. Se ei ollut mikään avioliitto.
Se oli rietasta teeskentelyä; ainoana aikeenasi oli ehkäistä minun
suunnitelmani, käyttää väärin profeetan pyhälle laille osoittamaani
kunnioitusta ja saattaa tyttö pois saavutettavistani.» Hän kääntyi
Vigitellon puoleen, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Käske miehiäsi
kahlehtimaan tuota petturia», sanoi hän.

»Taivas on johdattanut sinut viisaaseen päätökseen, oi isäni!» huudahti
Marzak riemuitsevalla äänellä. Mutta siinä olikin ainoa riemun ilmaus;
yhtäkään muuta ääntä ei kuulunut.

»Se päätös varmaan on pikemmin omansa viemään teidät molemmat
Taivaaseen», vastasi Sakr-el-Bahr säikähtymättä. Samassa hän jo tiesi,
miten tulisi menettelemään. »Seis!» sanoi hän viitaten Vigitellolle,
joka ei ollut näyttänyt aikovankaan lähteä. Sakr-el-Bahr astui aivan
Asadin luo, ja sen, mitä hän sanoi, kuulivat ainoastaan lähinnä
seisovat. Rosamund jännitti kuuloansa, jottei menettäisi yhtäkään
lausuttua sanaa.

»Älä luule, Asad, että minä suostun kuin kameeli kuormaansa. Harkitse
hyvin tilannettamme. Jos kohotan ääneni kutsuakseni merihaukkojani,
niin Allah yksin voi sinulle sanoa, kuinka monta jää sinun puolellesi.
Uskallatko käydä siihen kokeeseen?» kysyi hän, kasvot vakavina ja
juhlallisina, mutta ihan pelottomina, niinkuin ainakin mies, joka ei
puolestaan ollenkaan epäile asiain lopputulosta, mitä häneen itseensä
tulee.

Asadin himmeät silmät kiiluivat, ja hänen kasvojensa väri tummui
tuhkanharmaaksi. »Sinä konna ja petturi —» aloitti hän kankein kielin,
raivon värisyttäessä hänen ruumistaan.

»Enpä suinkaan», keskeytti hänet Sakr-el-Bahr. »Jos olisin petturi,
olisin jo tehnyt tekoni, koska tiedän, että voimien jakautuessa
suurempi määrä jää aina minun puolelleni. Suvaitse siis pitää
vaikenemistani järkähtämättömän uskollisuuteni todistuksena, Asad. Ota
se huomioon arvostellessasi käytöstäni äläkä salli Marzakin johtaa
itseäsi harhaan. Hän ei välitä mistään, kunhan saa purkaa minuun
kohdistuvaa pikkumaista vihaansa.

»Älä huoli hänestä, isä!» huudahti Marzak. »Onhan mahdotonta, että —»

»Hiljaa!» ärähti Asad, jonka mieleen näytti äkkiä iskeneen jokin ajatus.

Syntyi hiljaisuus, jonka aikana Asad mietteissään haroi valkoista
partaansa kiiluvien silmien katseen suuntautuessa vuoroin Oliveriin,
vuoroin Rosamundiin. Hän harkitsi sitä, mitä Sakr-el-Bahr oli sanonut.
Hän pelkäsi, olipa melkein varmakin siitä, että se oli liiankin totta,
ja käsitti, että jos aiheuttaisi aluksessa kapinan, asettaisi kaikki
yhden ainoan heiton varaan, joka voisi hyvinkin kääntyä hänen tuhokseen.

Jos Sakr-el-Bahr saisi voiton, hän ei voittaisi ainoastaan tässä
kaleerissa, vaan koko Algierissa, ja Asadin kukistuminen olisi
lopullinen. Toisaalta hän ajatteli, että jos paljastaisi miekkansa ja
kutsuisi oikeauskoiset puolelleen, voisi hyvinkin sattua, että miehet
tulisivat hänen avukseen tunnustaen hänet Allahin ylentämäksi, johon
velvollisuus heidät sitoi. Otaksuipa hän tuon todennäköiseksikin.
Pöytään heitettävä panos oli kuitenkin liian suuri. Sellainen peli
säikähdytti häntä, jota ei ollut vielä mikään säikähdyttänyt, ja niin
Biskenin tarvitsi vain kuiskaten häntä varoittaa saadakseen hänet
pidättymään.

Hän silmäili jälleen Sakr-el-Bahria, nyt tympein katsein. »Minä tahdon
harkita sanojasi», virkkoi hän äänellä, joka nyt oli epävarma. »En
tahdo olla väärämielinen enkä ohjata toimintaani ainoastaan näennäisten
seikkojen nojalla. Allah varjelkoon!»



Kahdeksastoista luku.

ŠAKMATTI


Kaikkien kysyvästi tuijotellessa seisoivat Rosamund ja Sakr-el-Bahr
äänettöminä toisiaan silmäillen vielä vähän aikaa senjälkeen, kun Asad
oli poistunut. Kaleeriorjatkin, joiden tavanomaisen horroksen oli
hälventänyt siinä määrin tavallisuudesta poikkeava asia, kääntyivät
heihin päin, tylsissä, väsyneissä silmissä mielenkiinnon kimallus.

Sakr-el-Bahrin mielessä liikkui eriskummallisen ristiriitaisia
tuntoja hänen siinä katsellessaan Rosmundin valkeita kasvoja päivän
himmenevässä valossa. Äskeisen tapauksen aiheuttaman harmin ja
tulevaisuuteen kohdistuvan tuskaisen pelon ohella tuntui jonkinlaista
lievitystäkin.

Hän käsitti, ettei Rosamundia olisi voinut enää pitää kauan salattuna.
Rosamund oli viettänyt yksitoista kuolettavan pitkää tuntia ahtaassa
ja melkein tukehduttavassa korissa, joka oli tarkoitettu vain hänen
alukseen kuljettamista varten. Asadin ilmoitettua lähtevänsä mukaan
retkelle Sakr-el-Bahr oli havainnut mahdottomaksi vapauttaa Rosamundia,
ja tästä aiheutuva ikävä tunto oli yhä äitynyt tunnin toisensa
jälkeen kuluessa hänen voimatta pelastaa Rosamundia asemasta, jossa
hänen läsnäolonsa täytyi pakostakin vihdoin tulla ilmi. Vapautuksen,
jota hän itse ei ollut voinut saada aikaan, oli toteuttanut Marzakin
epäluuloisuus ja ilkeys. Tuo oli pienenä lohdutuksena uhkaavassa
vaarassa — hänelle itselleen, joka ei merkinnyt mitään, ja
Rosamundille, joka merkitsi kaikkea.

Kovan onnen kokemukset olivat opettaneet häntä pitämään arvossa
kaikkein vähäisimpiäkin etuja ja rohkeasti käymään kaikkein
suurimpiinkin vaaroihin. Niinpä hän nytkin tarttui kiinni
tarjoutuvaan pieneen etuun ja päätti pelottomasti toimia olevissa
oloissa niin hyvin kuin osasi käyttäen täysin määrin hyödykseen sitä
epäröintiä, joka tuntui vallitsevan paššan mielessä hänen sanoistansa
päättäen. Sitäpaitsi hän johtui ajattelemaan, että Rosamund ja hän
itse, sorrettu ja sortaja, olivat nyt olojen pakosta muuttuneet
onnettomuuskumppaneiksi yhteisessä vaarassa. Tuo ajatus oli hänelle
mieluinen. Siitä syystä hän heikosti hymyili silmäillessään Rosamundin
valkeita, jännittyneitä kasvoja.

Oliverin hymy sai Rosamundin esittämään kysymyksen, joka oli rasittanut
hänen mieltänsä.

»Entä nyt? Entä nyt?» kysyi hän hiljaa, ojentaen anovasti käsiänsä.

»Nyt», vastasi Oliver tyynesti, »saamme olla kiitolliset siitä, että
olet vapautunut epämukavasta ja arvoosi soveltumattomasta olotilasta.
Salli minun kuljettaa itsesi suojaan, jonka olin sinulle varannut ja
jossa olisit ollut jo kauan, ellei Asad pahaksi onneksi olisi lähtenyt
mukaan. Tule.» Hän viittasi kehoittavasti kädellään kohti laivan perää.

Rosamund peräytyi säikähtyneenä, sillä peräkannella istui katoksensa
alla Asad seuranaan Marzak, Bisken ja hänen muut upseerinsa.

»Tule», toisti Oliver. »Ei ole mitään pelättävää, joten voit säilyttää
rohkean ilmeesi. Hän on nyt šakmatti.»

»Eikö ole mitään pelättävää?» kysyi Rosamund ihmeissään.

»Ei tällä hetkellä», vastasi Oliver varmasti. »Tulevain vaarojen
varalta meidän täytyy tehdä päätöksemme. Voit varmaan uskoa, ettei
pelko saa sijaa meidän neuvotteluissamme.»

Rosamund jäykistyi, ikäänkuin toinen olisi aiheettomasti häntä
syyttänyt. »Minä en pelkää», vakuutti hän, ja vaikka hänen kasvonsa
olivat yhä valkeat, hänen katseensa muuttui varmaksi ja äänensä
päättäväiseksi.

»Tule siis», kehoitti Oliver jälleen, ja Rosamund totteli nyt heti,
ikäänkuin tahtoen osoittaa, ettei ollenkaan pelännyt.

He astelivat vierekkäin kohti peräkantta ja nousivat sinne johtavia
portaita hämmästyneiden ja kiukkuisten katseiden sieltä heihin
suuntautuessa.

Asadin tummat, kiiluvat silmät tarkkasivat vain neitoa. Ne seurasivat
hänen jokaista liikettänsä hänen lähestyessään eivätkä hetkeksikään
kääntyneet tulijan kumppaniin.

Ulkonaisesti Rosamund sieti tuon ahnaan tarkastelun ylpeän arvokkaasti
ja järkkymättömän tyynesti, mutta hänen mieltänsä kauhistutti
ja kidutti häpeän ja nöyryytyksen tunne, jota hän tuskin kykeni
määrittelemään. Oliveria vallitsivat jossakin määrin samat tunteet,
mutta vihantunteisiin sekaantuneina, ja niiden yllyttäminä hän vihdoin
sijoittui niin, että Rosamund peittyi Asadin katseilta, ikäänkuin olisi
tahtonut suojata häntä surmaavalta aseelta. Peräkannelle ehdittyään hän
pysähtyi ja tervehti kunnioittavasti Asadia.

»Ylhäinen herrani», sanoi hän, »salli vaimoni sijoittua siihen suojaan,
jonka olin hänelle varannut, ennenkuin tiesin sinun kunnioittavan
läsnäolollasi tätä retkeämme.»

Asad teki kädellään pikaisen myöntävän eleen suvaitsematta lausua
sanaakaan vastaukseksi. Sakr-el-Bahr kumarsi jälleen, asteli eteenpäin
ja siirsi syrjään raskaan punaisen verhon, johon oli kirjaeltu viheriä
puolikuu. Hytistä tulvahti lampun kultainen valo, joka sekaantui
siniharmaaseen hämyyn ja loi kimaltelevan hohtelun Rosamundin
valkopukuisen hahmon ympärille.

Asadin tuimat, ahnaat silmät tutkivat häntä vielä hetkisen, kunnes
hän ehti sisään. Sakr-el-Bahr meni hänen jäljessään, ja verho painui
takaisin paikalleen peittäen heidät näkyvistä.

Pienessä hytissä oli silkkipeittein katettu sohva, matala maurilainen
pöytä värillisine upokekoristeineen, siinä vastasytytetty lamppu, ja
pieni hiilikattila, jossa palavat suitsukeaineet levittivät mieluisaa
ja pistävää tuoksuansa.

Pimeästä peränurkasta nousivat hiljaa Sakr-el-Bahrin nuubialaiset
orjat, Abiad ja Zal-Zer, ja kumarsivat hänelle syvään. Ainoastaan
heidän turbaaninsa ja moitteettoman valkoiset lantioliinansa erottivat
heidät pimeästä taustastaan.

Päällikkö lausui lyhyen käskyn, ja orjat ottivat seinäkaapista ruokaa
ja juomaa, sijoittaen sen matalalle pöydälle — kulhon, jossa oli
keitetty kana, riisiä, oliiveja ja luumuja, leipäkorin, meloonin
ja vesiruukun. Hänen lausuttuaan jälleen sanan molemmat tarttuivat
paljastettuihin miekkoihinsa ja lähtivät verhon ulkopuolelle
vartiopaikallensa. Tähän toimenpiteeseen ei sisältynyt minkäänlaista
uhkausta tai uhittelua, eikä Asad voinut asiaa niin tulkita. Se seikka,
että Sakr-el-Bahrin puolison tiedettiin olevan perähytissä, teki tuon
suojan hänen haareminsa veroiseksi, ja mies puolustaa haaremiansa
niinkuin kunniaansa; se on hänelle itselleen pyhitetty paikka, jota
kukaan ei saa loukata, ja soveliasta on, että hän ryhtyy asianmukaisiin
toimenpiteisiin, jottei kenenkään mieleen johdu yrittääkään sitä
solvata.

Rosamund vaipui sohvaan ja istui siinä, pää painuksissa, kädet ristissä
helmassaan. Sakr-el-Bahr seisoi kauan aikaa ääneti häntä katsellen.

»Syö», kehoitti hän vihdoin. »Sinä tarvitset voimaa ja rohkeutta, ja
kumpaankaan ei kykene paastoava ruumis.»

Rosamund pudisti päätänsä. Vaikka hän oli ollut kauan syömättä, ruoka
tuntui hänestä sittenkin vastenmieliseltä. Hän istui siinä sydän
kurkussa, tukahtumaisillaan pelkoonsa.

»En voi syödä», vastasi hän. »Mitä hyötyä siitä olisikaan? Voima ja
rohkeus eivät voi nyt minua auttaa.»

»Älä huoli niin uskoa», sanoi Oliver. »Minä olen luvannut pelastaa
sinut hengissä niistä vaaroista, joihin olen sinut saattanut, ja aion
pitää sanani.»

Hän puhui niin päättävästi, että Rosamund katsahti häneen ja havaitsi
hänen ryhtinsäkin yhtä päättäväiseksi ja luottavaksi.

»Minulla ei varmaankaan ole mitään pakoonpääsemisen toivoa», huudahti
Rosamund.

»Ei ole syytä heittää toivoa, kun minä olen vielä elossa», vastasi
Oliver.

Rosamund silmäili häntä hetkisen, huulilla vähäinen hymynhäive.
»Luuletteko elävänne vielä kauan?» kysyi hän.

»Niin kauan kuin Jumala sallii», vastasi Oliver ihan tyynesti. »Mikä
on kirjoitettu, on kirjoitettu. Kunhan elän kyllin kauan pelastaakseni
sinut, niin... niin sittenpä olenkin elänyt riittävän kauan.»

Rosamundin pää painui alas. Hän irroitti kätensä ja puristi ne jälleen
ristiin hiljaa väristen. »Luulen, että olemme molemmat hukassa»,
lausui hän kumeasti. »Jos kuolette, niin onhan minulla tikarinne,
muistattehan. Minä en jää elämään teidän kuoltuanne.»

Oliver astui äkkiä eteenpäin, hänen silmänsä hehkuivat, ja hänen
tummiin kasvoihinsa nousi heikko puna. Sitten hän seisahtui. Houkkio!
Kuinka hän oli voinut hetkeksikään tulkita väärin Rosamundin
tarkoitusta? Eivätkö hänen ajatuksensa täsmälliset rajat olleet
ylenmäärin selvät, vaikka ei ottanutkaan huomioon hänen vähän myöhemmin
lausumiansa sanoja?

»Jumala varmaan antaa minulle anteeksi, jos minun on pakko niin
menetellä — jos valitsen kunnian tien, joka on helpompi kulkea; kunnia,
herrani», lisäsi hän, ilmeisesti Oliveria tarkoittaen, »on aina
helpompi tie.»

»Sen tiedän», vastasi Oliver masentuneena. »Hartaasti toivon, että
olisin sitä noudattanut.»

Hän keskeytti puheensa ikäänkuin olisi toivonut tuon katumuksen
ilmauksen voivan saada Rosamundin jotakin vastaamaan, voivan yllyttää
hänet lausumaan hänelle jonkin anteeksiantavan sanan. Huomatessaan
hänen olevan yhä ääneti ja mietteissään hän huokasi syvään ja alkoi
puhua toisista asioista.

»Täällä on kaikkea, mitä voitte tarvita», sanoi hän. »Mutta jos jotakin
puuttuu, teidän tarvitsee vain taputtaa käsiänne, ja jompikumpi orjani
tulee luoksenne. Jos puhutte heille ranskaa, he ymmärtävät teitä.
Olisin mielelläni ottanut naishenkilön palvelijaksenne, mutta se oli
mahdotonta, kuten arvannettekin.» Hän lähti ovelle.

»Jätättekö minut?» kysyi Rosamund äkkiä hätääntyen.

»Luonnollisesti. Mutta voitte varmaan uskoa, että olen varsin lähellä.
Ja toistaiseksi on yhtä varmaa, ettei ole minkäänlaista välitöntä pelon
aihetta. Asiat eivät missään tapauksessa ole huonommin kuin teidän
korissa ollessanne. Ovathan ne paljoa paremminkin, koska nyt voitte
liikkua jossakin määrin mukavasti ja esteettömästi. Olkaa siis hyvällä
mielellä; syökää ja levätkää. Jumala teitä varjelkoon! Minä palaan
kohta auringon laskettua.»

Peräkannelle astuttuaan Sakr-el-Bahr tapasi siellä Asadin, joka oli
nyt yksin Marzakin seurassa baldakiinin alla. Yö oli tullut, suuret
puolikuun muotoiset lyhdyt peräkannen kaiteessa olivat sytytetyt
ja loivat kaameankellervää valoansa pitkin alusta tuoden näkyviin
epämääräisiä ääriviivoja ja hohdellen himmeänä taajoissa riveissä
istuvien tai jo epämukavaan nukkumisasentoon kallistuneiden orjien
selkäpinnoissa. Isossamastossa heilui niinikään lyhty ja toinen
Asad katoksen edustalla. Tähdet kimaltelivat tummansinipunervalla
pilvettömällä taivaalla. Tuuli oli ihan tyyntynyt, ja kaikkialla
vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan laineiden loiske vasten
rantaa poukaman pohjukassa.

Sakr-el-Bahr astui Asadin luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan
kahden kesken.

»Yksinhän tässä olen», virkkoi Asad lyhyeen.

»Marzak siis ei ole mikään», sanoi Sakr-el-Bahr. »Niin olenkin jo
pitkät ajat ajatellut.»

Marzak näytti hampaitaan ja murisi jotakin käsittämätöntä. Asad
hämmästyi kapteenin huolettomissa, ivallisissa sanoissa ilmenevää
tyyneyttä ja osasi vain toistaa Koraanin lauseen, jota Fenzileh oli
viime aikoina toistellut hänelle ikävään asti.

»Pojalle kuuluu osa isän sielua. Minulla ei ole mitään Marzakilta
salattavaa. Puhu siis hänen läsnäollessaan, ellet tahdo olla vaiti ja
mennä matkoihisi.»

»Kuulukoon hänelle osa sinun sieluasi, Asad», vastasi merisissi
rohkeasti ivaillen, »mutta minä puolestani kiitän Allahia, ettei
hänellä ole minkäänlaista osaa minun sielussani. Se, mitä minulla on
sanottavana, koskee tavallaan sieluani.»

»Minä kiitän sinua», virkkoi Marzak, »oikeista sanoistasi. Jos minulla
olisi osaa sielussasi, olisin uskoton koira.»

»Kielesi, Marzak, on kuin jousesi», virkkoi Sakr-el-Bahr.

»Niin, sikäli, että se puhkaisee petoksen», kuului nopea vastaus.

»Ei — vaan sikäli, että se tähtää sellaiseen, mitä ei kykene
tavoittamaan. Allah minulle anteeksi antakoon! Pitäisikö minun suuttua
tuollaisista sanoista? Eikö Allah itse ole täysin todistanut, että se,
joka nimittää minua uskottomaksi koiraksi, on valehtelija ja ennakolta
kadotuksen kuiluun määrätty? Onko Allah suonut uskottomalle sellaisia
voittoja kuin minä olen saavuttanut vääräuskoisten laivastoista? Typerä
solvaaja, opeta kieltäsi puhumaan paremmin, muuten Kaikki-viisas lyö
sinut mykkyydellä.»

»Hiljaa!» murahti Asad. »Julkeutesi ei ole nyt paikallaan.»

»Hyvä niin», virkkoi Sakr-el-Bahr naurahtaen. »Terve järkeni ei
liene sekään oikeassa paikassa, siltä näyttää. Koska siis tahdot
pitää luonasi tuon sielusi osamiehen, minun täytyy puhua hänen
läsnäollessaan. Saanko istua?»

Tehdäkseen kiellon mahdottomaksi hän laskeutui heti vapaalle sijalle
Asadin viereen vetäen jalat allensa.

»Valtiaani», sanoi hän, »meitä erottaa toisistaan juopa, joka olisi
suljettava islamin kunniaksi.»

»Se on sinun työtäsi, Sakr-el-Bahr», kuului tympeä vastaus, »ja sinun
asiasi on se korjata.»

»Siinä tarkoituksessa toivonkin sinun kuuntelevan, mitä minulla on
sanottavana. Rikkoutuman syy on tuolla. Hän viittasi peukalollaan
olkapäänsä yli perähyttiin päin. »Jos poistamme tuon syyn, niin
rikkoutuma katoaa itsestään, ja kaikki on jälleen hyvin meidän kesken.»

Hän tiesi, ettei kaikki voinut milloinkaan olla hyvin hänen ja
Asadin kesken. Hän tiesi uhmaavan menettelynsä nojalla joutuneensa
ehdottomasti hukkaan, tiesi, että Asad, joka oli kerran häntä pelännyt,
oli pelännyt häntä, joka oli tohtinut seisoa käskijäänsä vastapäätä
hänen tahdostaan välittämättä, tulisi pitämään huolta siitä, ettei
hänen tarvinnut enää milloinkaan häntä pelätä. Sakr-el-Bahr tiesi, että
Algieriin palaaminen merkitsisi hänen nopeata tuhoutumistaan. Hänen
ainoana pelastuskeinonaan oli pikainen kapinan nostattaminen ja kaiken
asettaminen yhden ainoan uhkarohkean iskun varaan. Samalla hän tiesi,
että Asadilla oli syytä pelätä juuri sitä. Tämän varman uskon nojalla
hän oli tehnyt suunnitelmansa ajatellen, että jos hän nyt tarjoutuisi
korjaamaan rikkoutuneita suhteita, Asad voisi olla suostuvinaan
väistääkseen parhaillaan uhkaavaa vaaraa ja tehdäkseen kostonsa kaksin
verroin varmemmaksi odottamalla, kunnes olisi palattu kotiin.

Asadin kiiluvat silmät tarkastelivat häntä hetkisen hiljaisuuden
vallitessa. »Kuinka on tuo syy poistettavissa?» kysyi hän. »Tahdotko
sovittaa sen pilkan, joka naimisiinmenoosi sisältyi, julistaa hänestä
eronneesi ja hylätä hänet?»

»Tuo ei vielä merkitsisi syyn poistamista», vastasi Sakr-el-Bahr.
»Harkitse hyvin, Asad, mikä on velvollisuutesi oikeaan uskoon nähden.
Muista, että meidän yksimielisyydestämme riippuu islamin kunnia. Eikö
niinmuodoin olisi synnillistä sallia tunkeutuvan välillemme mitään
sellaista, mikä saattaisi yksimielisyyttä tuhota? Ei, ei, minä ehdotan,
että sallit — apuasikin suoden — minun toteuttaa suunnitelman, kuten
jo vilpittömästi sinulle ehdotin. Lähtekäämme jälleen merelle päivän
koittaessa — tai jo tänä yönä, jos tahdot — suunnatkaamme kulku Ranskan
rannikolle ja jättäkäämme hänet sinne, jotta hän pääsee takaisin
omaistensa luo ja me vapaudumme hänen häiritsevästä läsnäolostaan.
Sitten palaamme — onhan meillä aikaa enemmän kuin riittämään asti —
ja väijymme täällä tai muualla tuota espanjalaista alusta, tempaamme
saaliin ja purjehdimme hyvinä ystävinä Algieriin jättäen taaksemme
tämän tapauksen, tämän pienen pilven kumppanuutemme seesteisellä
taivaalla unohtaen sen ikäänkuin ei sitä olisi ollutkaan. Suostutko,
Asad — profeetan lain kunnian tähden?»

Täky oli ovelasti asetettu, niin ovelasti, ettei Asad, eipä edes
ilkeä Marzak voinut arvata, että se oli pelkkä täky eikä mikään muu.
Sakr-el-Bahr tarjosi omaa Asadille vaaralliseksi käynyttä henkeänsä
frankkilaisen orjatytön hengen ja vapauden hinnaksi, mutta ikäänkuin
tietämättä sitä tarjoavansa.

Asad mietti asiaa; houkutus oli suuri. Varovaisuus yllytti häntä
suostumaan, jotta voisi kuljettaa Sakr-el-Bahrin takaisin Algieriin
ja saada hänet tuhotuksi siellä, yhdenkään ystävällisen kapinoitsijan
voimatta tulla hänen avukseen. Se oli sellaiseen tilanteeseen soveltuva
menettely, viisas ja varova keino kukistaa henkilö, joka oli yhtäkkiä
osoittanut voivansa muuttua kuuliaisesta ja nöyrästä apulaisesta
vakavaksi ja vaaralliseksi kilpailijaksi.

Sakr-el-Bahr tarkkasi paššan toisaalle käännettyjä silmiä, jotka
kiiluivat tuuheiden, mietteliäiden kulmien alla, ja näki Marzakin
valkoiset jännittyneet ja kiihkeät kasvot hänen pelokkaasti
odottaessaan, että isä suostuisi. Kun hänen isänsä oli yhä vaiti,
Marzak ei kyennyt enää itseään hillitsemään, vaan alkoi puhua.

»Hän on viisas, isä!» kuului hänen viekas kehoituksensa. »Islamin
kunnia ennen kaikkea muuta! Suostu hänen ehdotukseensa ja anna
tuon uskottoman naisen mennä. Silloin on kaikki hyvin meidän ja
Sakr-el-Bahrin kesken!» Hän korosti noita sanoja siinä määrin, että voi
selvästi havaita hänen sisällyttävän niihin toista tarkoitusta.

Asad kuuli ja ymmärsi, että Marzak hänkin käsitti, mitä tässä oli
tehtävä. Houkutuksen ote kävi yhä kiinteämmäksi; mutta samalla kävi
kiinteämmäksi erään toisenkin kiusauksen ote. Hänen tuimien silmiensä
eteen kohosi pitkän, solakan, korkeapovisen neidon kuva niin valkoisena
ja viehättävänä, että hän joutui kerrassaan sen lumoihin. Niin hän
huomasi olevansa kahden vastakkaisen voiman vietävänä. Toisaalta,
jos hän luopuisi tuosta naisesta, hän voisi kostaa Sakr-el-Bahrille,
voisi poistaa tuon kapinoitsijan tieltänsä. Toisaalta, jos hän päätti
noudattaa himojansa ja antautua niiden ohjattavaksi, hänen täytyi
antautua siihen vaaraan, että kaleerissa syntyi kapina, täytyi olla
valmis taistelemaan ja kenties joutumaan häviölle. Siinä oli sellainen
panos, jota ei kukaan tervejärkinen pašša olisi suostunut laskemaan
pöytään. Mutta Asadin katse oli jälleen tavoittanut Rosamundin, ja hän
ei ollut enää tervejärkinen. Hänen taannoiset estyneet himonsa olivat
hänen ajatustensa hirmuvaltiaat.

Nyt hän kumartui eteenpäin ja katsoi syvään Sakr-el-Bahrin silmiin.
»Koska kerran et tahdo häntä itse, minkätähden estät minun aikeitani?»
kysyi hän, ja hänen äänessään värisi pidätetty kiihko. »Niin kauan kuin
otaksuin sinun menettelevän rehellisesti ottaessasi hänet vaimoksesi
kunnioitin liittoa niinkuin jokaisen hyvän muslimin sopii; mutta
koska se ilmeisesti oli pelkkää teeskentelyä, ivailua, jonka tuli
palvella jotakin minulle vihamielistä tarkoitusta, koska se olikin vain
profeetan pyhän lain häpäisemistä, niin minä, jonka edessä tuo solvaava
liitto solmittiin, julistan sen pätemättömäksi. Sinun ei tarvitse
hänestä erota. Hän ei ole enää sinun. Hän on kenen hyvänsä muslimin,
joka haluaa hänet ottaa.»

Sakr-el-Bahr naurahti ivallisesti. »Sellainen muslim», sanoi hän, »on
lähempänä minun miekkani tutkainta kuin Mohammedin paratiisia.» Sen
sanottuaan hän nousi, ikäänkuin osoittaakseen valmiuttaan.

Asad kavahti samassa hänkin jaloilleen niin kimmoisasti, ettei olisi
luullut hänen ikäisensä miehen siihen kykenevän. »Uhkaatko?» huusi hän,
silmät hehkuen.

»Uhkaanko?» ivaili Sakr-el-Bahr. »En. Minä ennustan.»

Sitten hän pyörähti ja asteli käytävää aluksen keskiosaan. Hänen
lähtöönsä ei ollut muuta syytä kuin se havainto, että väittely oli
kerrassaan hyödytöntä, ja että oli viisaampaa vetäytyä heti pois sitä
välttäen ja sallia salatun uhkauksen vaikuttaa Asadin mieleen.

Asad katseli hänen poistumistaan raivosta vapisten. Hän oli jo aikeissa
huutaa miehen takaisin, mutta luopui ajatuksesta, koska pelkäsi
Sakr-el-Bahrin tässä mielentilassa pilkkaavan hänen arvovaltaansa ja
kieltäytyvän kaikkien nähden häntä tottelemasta. Asad tiesi, ettei ole
hyvä käskeä, ellei ole varma siitä, että käsketty tottelee tai että
kykenee hänet pakottamaan tottelevaiseksi, ja tiesi, että arvovalta
kerran pilkanalaiseksi jouduttuaan on sinänsä puolittain luhistunut.

Hänen vielä epäröidessään Marzak, joka hänkin oli noussut, tarttui
hänen käsivarteensa ja lausui hänen korvaansa kiihkeitä kehoituksia
suostua Sakr-el-Bahrin pyyntöön.

»Se on varma keino», huudahti hän vakuuttavasti. »Täytyykö
tuon maitoposkisen kadotuksen tyttären vuoksi saattaa kaikki
vaaranalaiseksi? Saatanan nimessä, vapautukaamme hänestä; laske tyttö
maihin niinkuin hän pyytää, meidän ja hänen välisen rauhan hinnaksi,
jotta voimme sitten kaikessa rauhassa nujertaa miehen, kunhan ehdimme
takaisin Algierin rantaan. Se on varma keino — varsin varma keino!»

Asad kääntyi vihdoin katselemaan noita kauniita kiihkeitä kasvoja.
Hetkisen hän oli ymmällä; sitten hän turvautui viisasteluun. »Olenko
pelkuri, koska mielestäsi on hylättävä kaikki muut keinot ja valittava
vain ne, jotka ovat varmoja?» kysyi hän käheästi. »Vai oletko sinä
pelkuri, joka ei osaa neuvoa ketään toista?»

»Minä olen peloissani ainoastaan sinun tähtesi, isäni», puolustelihe
Marzak närkästyneenä. »Enpä tiedä, onko turvallista paneutua nukkumaan;
hän voi nostattaa kapinan yöllä.»

»Älä ollenkaan pelkää», vastasi Asad. »Olen itse asettanut vahdit,
ja kaikki upseerit ovat luotettavia. Bisken on juuri tällä hetkellä
keulakannella ottamassa selkoa miesten mielialasta. Aivan pian saamme
kuulla, millä kannalla asiamme oikeastaan on.»

»Sinun sijassasi minä ratkaisisin asian. Asettaisin rajan tälle
kapina-vaaralle. Myöntyisin hänen ehdotukseensa, mikäli se koskee
naista, ja selvittäisin jutun myöhemmin hänen itsensä kanssa.»

»Luopuisinko siitä frankkilaisesta päärlystä?» virkkoi Asad. Hän
pudisti hitaasti päätänsä. »En, en. Hän on yrttitarha, jonka tulee
suoda minulle ruusujansa. Me tulemme yhdessä maistamaan Kansarin
suloista sorbettoa, ja hän on kiittävä minua siitä, että johdatin hänet
paratiisiin. Luopuisinko tuosta hempukasta ja hänen helojäsenistään?»
Hän nauroi kukersi Marzakin kurtistaessa kulmiaan ja ajatellessa
äitiänsä.

»Nainen on uskoton», huomautti poika ankarasti, »joten profeetta
kieltää sinua ottamasta häntä. Oletko niin sokea, ettet huomaa
tuota etkä omaa vaaraasi?» Hänen äänensä kävi kiivaammaksi ja
ylenkatseellisemmaksi, kun hän jatkoi: »Hän on kävellyt Algierin
katuja kasvot paljaina; häntä on tuijotellut roskaväki markkinoilla;
tämä hänen hempeytensä on paljastunut juutalaisen ja maurilaisen
ja turkkilaisen ahnaille katseille; kaleeriorjat ja neekerit ovat
nautinnokseen silmäilleet hänen verhotonta hempeänsä, ja eräs
päälliköistäsi on pitänyt häntä vaimonansa.» Hän nauroi. »Allahin
nimessä, enpä tunne sinua, isäni! Siinäkö se nainen, jonka tahdot ottaa
omaksesi? Siinäkö nainen, jota tavoitellessasi asetat vaaranalaiseksi
elämäsi ja kenties koko hallitusmaasi!»

Asad puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet painuivat lihaan.
Jokainen pojan lausuma sana oli kuin piiskanisku hänen sielulleen.
Niitä ei käynyt väittäminen perättömiksi. Asad oli nöyryytetty ja
häpeissään. Mutta hänen mielettömyytensä ei ollut kukistettu eikä hänen
suuntansa muutettu. Ennenkuin hän ehti mitään vastata, Biskenin pitkä
sotilashahmo näkyi nousevan peräkannelle.

»Kuinka on laita?» kysyi Asad kiihkeästi, iloissaan siitä, että
keskusteluaihe vaihtui.

Bisken oli masentunut. Hänen uutisensa voitiin lukea hänen kasvoistaan.
»Minulle annettu tehtävä oli vaikea», virkkoi hän. »Olen tehnyt
parhaani, mutta en sittenkään voinut saada sellaisia tietoja, joiden
nojalla kävisi tekeminen varmoja johtopäätöksiä. Sen verran kumminkin
tiedän, herrani, että hän olisi tosiaankin häikäilemätön, jos
uskaltaisi tarttua aseisiin sinua vastaan ja uhmata arvovaltaasi. Tuon
ainakin voin varmasti sanoa.»

»Etkö enempää?» kysyi Asad. »Entä jos kävisin aseisiin häntä vastaan ja
yrittäisin selvittää asian heti?»

Bisken oli vaiti hetkisen ennenkuin vastasi. »En voi otaksua muuta kuin
että Allah soisi sinulle voiton», sanoi hän. Mutta nuo sanat eivät
Asadia pettäneet. Hän tiesi, että ne oli sanellut vain hänen upseerinsa
häntä kohtaan tuntema kunnioitus. »Sittenkin», jatkoi Bisken, »pitäisin
uhkamielisenä sinuakin, herrani, yhtä uhkamielisenä kuin häntä samoissa
oloissa.»

»Minä ymmärrän», virkkoi Asad. »Asia on niin tasapainossa, ettei
kumpikaan meistä uskalla ryhtyä koettamaan.»

»Sinäpä sen sanoit.»

»Niinpä onkin menettelysi selvänä edessäsi!» huudahti Marzak kiihkeästi
uudistaen kehoituksensa. »Hyväksy hänen ehdotuksensa, niin, —»

Mutta Asad keskeytti kärsimättömästi hänen puheensa, »Jokainen asia
ajallansa, ja jokainen hetki on kirjoitettu. Minä harkitsen, mitä on
tehtävä.»

Keskikannella asteli Sakr-el-Bahr Vigitellon kanssa, ja Vigitello
kertoi hänelle suunnilleen samaa kuin Bisken Asadille.

»Enpä oikein tiedä», virkkoi italialainen uskonluopio. »Ajattelen
kumminkin, ettet tekisi viisaasti sinä enempää kuin Asadkaan, jos
ryhtyisit ensinnä vihamielisyyksiin.»

»Ovatko asiat siinä määrin tasapainossa?»

»Lukumäärän pelkään koituvan Asadin eduksi», vastasi Vigitello.
Yksikään todella harras muslim ei nouse vastustamaan paššaa, Korkean
Portin edustajaa, koska häneen kohdistuva uskollisuus on uskonnollinen
velvollisuus. He ovat kuitenkin tottuneet tottelemaan sinua, joten Asad
itse menettelisi uhkarohkeasti, jos kävisi yritykseen.»

»Niin — oikein ajattelet», virkkoi Sakr-el-Bahr. »Olen itsekin samaa
miettinyt.»

Sitten hän lähti Vigitellon luota ja palasi hitaasti, mietteissään,
peräkannelle. Hänen toivonaan — ainoana toivonaan — oli nyt, että
Asad hyväksyisi hänen ehdotuksensa. Sen hinnaksi hän oli aivan valmis
uhraamaan oman elämänsä, kuten välttämättä olisikin tehtävä. Hän ei
kumminkaan tahtonut enää lähestyä Asadia; niin tehden hän olisi vain
ilmaissut epäilystään ja pelkoaan ja joutunut vaaraan saada kiellon
vastaukseksi. Hänen täytyi pitää mielensä mahdollisimman tyynenä.
Jos Asad kaikesta kapinan pelosta huolimatta yhä pysyi kielteisellä
kannallaan, niin Sakr-el-Bahr ei tietänyt, mitä keinoa vielä sopi
ajatella Rosamundin pelastamiseksi. Hän ei uskaltanut ryhtyä
nostattamaan kapinaa. Se oli liian epätoivoinen yritys. Hänen itsensä
nähdäkseen se ei tarjonnut vähintäkään menestyksen mahdollisuutta,
ja jos se epäonnistuisi, olisi kaikki auttamattomasti mennyttä, hän
tuhoutuisi, ja Rosamund joutuisi Asadin armoille. Hän oli kuin ihminen,
jonka on kuljettava pitkin miekan terää.

Ainoa toistaiseksi tarjoutuva pelastumisen mahdollisuus hänelle ja
Rosamundille sisältyi siihen varmaan uskoon, ettei Asad uskaltaisi
käydä hyökkäämään paremmin kuin hän itsekään. Mutta tuo koski
ainoastaan nykyhetkeä, ja Asad voi milloin tahansa käskeä kääntymään
takaisin Berberiaan; missään tapauksessa paluuretkeä ei kävisi
siirtäminen tuonnemmaksi, kun espanjalainen alus olisi saatu
vallatuksi. Hänessä eli heikko toivo, että tuossa tulevassa taistelussa
— jos näet espanjalaiset tosiaankin ryhtyisivät taistelemaan — kenties
ilmaantuisi jonkinlainen tilaisuus, jokin odottamaton keino pelastua
nykyisestä tilanteesta.

Hän vietti yönsä tähtien alla, perähytin oviverhon eteen
pitkälleen asettuneena, siten nukkuessaan vartioiden ruumiillansa
sisäänpääsyä. Häntä itseänsä vartioivat uskolliset nuubialaiset
pysyen vartiopaikoillansa. Päivänkoiton ensimmäisen sinipunervan
kajasteen näkyessä idässä hän heräsi ja käski tyynesti väsyneitä orjia
vetäytymään levolle pitäen sitten itse vahtia. Katoksensa alla nukkui
Asad poikineen, ja lähellä heitä kuorsasi Bisken.



Yhdeksästoista luku.

KAPINALLISET.


Myöhemmin samana aamuna, kaleerin herättyä sellaiseen raukeaan elämään,
joka oli luonnollinen miehistön odotellessa, Sakr-el-Bahr lähti
Rosamundin luo.

Uni oli Rosamundin heljentänyt ja virkistänyt, ja Oliver toi hänelle
sen rohkaisevan uutisen, että kaikki oli hyvin herättäen hänessä
luottamusta toiveilla joihin ei suinkaan itse luottanut. Rosamund
ei ottanut häntä vastaan nimenomaan ystävällisesti, mutta ei
epäystävällisestikään. Hän kuunteli Oliveria hänen puhuessaan varman
pelastumisen toiveista, ja jos hänellä ei ollutkaan mitään kiitoksen
sanaa Oliverin hänen tähtensä suorittamille ponnistuksille — hän otti
ne vastaan ehdottomasti itselleen kuuluvina, heidän välillään olevan
velan riittämättömänä suorituksena — hänessä ei kumminkaan ilmennyt
sitä melkein ylenkatseeksi kiihtyvää ynseyttä, joka oli tähän saakka
ollut hänen käyttäytymisensä luonteenomaisena piirteenä.

Hän tuli jälleen muutamia tunteja myöhemmin, iltapuolella, kun
nuubialaiset olivat jälleen vartiossaan. Hänellä ei ollut kerrottavana
mitään muuta uutista kuin että kukkulalla oleva vakooja oli ilmoittanut
nähneensä lännessä purjealuksen, joka pyrki saarta kohti erittäin
heikossa tuulessa. Odotettu espanjalainen alus ei kumminkaan ollut
vielä näkyvissä, ja Oliver tunnusti, että eräät Rosamundin Ranskan
rannikolle jättämistä koskevat ehdotukset eivät olleet voittaneet
Asadin hyväksymistä. Samassa hän huomasi Rosamundin silmissä
säikähtyneen ilmeen ja lisäsi, ettei hänellä ollut mitään pelon syytä.
Hän lupasi olla varuillaan ja käyttää hyväkseen jokaista tarjoutuvaa
tilaisuutta.

»Entäpä jos ei minkäänlaista tilaisuutta tarjoudu?» kysyi Rosamund.

»Siinä tapauksessa teen tilaisuuden», vastasi toinen melkein kevyesti.
»Olen tehnyt niitä ikäni kaiken, ja merkillistä olisi, jos olisin
menettänyt sen taidon elämäni tärkeimmässä vaiheessa.»

Tuo lausuma sai Rosamundin kysymään jotakin. »Kuinka hankitte
itsellenne tilaisuuden, joka teki teistä sen, mikä olette? Tarkoitan»,
lisäsi hän sitten, ikäänkuin peläten, että kysymyksen tarkoitus voitiin
ymmärtää väärin, »kuinka voitte tulla merisissien päälliköksi.»

»Se on pitkä juttu», vastasi Oliver. »Väsyttäisin teidät, jos sen
kertoisin.»

»Ette suinkaan», virkkoi Rosamund pudistaen päätänsä ja kohottaen
juhlallisesti kirkkaitten silmiensä katseen.

»Te ette minua väsytä. Voihan tapahtua, ettei ole enää montakaan
tilaisuutta saada se kuulla.»

»Tahtoisitteko siis sen kuulla?» kysyi Oliver ja lisäsi: »Voidaksenne
minut tuomita?»

»Kenties», sanoi Rosamund, ja hänen katseensa painui.

Oliver asteli pää kumarassa pienen suojan lattialla edestakaisin. Hänen
teki hyvinkin mieli noudattaa Rosamundin pyyntöä, — sillä jos on totta,
että sen, joka kaikki tietää, täytyy antaa kaikki anteeksi, se ei
olisi milloinkaan voinut olla todempaa kuin sir Oliver Tressilianista
puhuttaessa.

Hän kertoi tarinansa. Astellessaan lattialla hän esitti kaikki
juurtajaksain, alkaen niistä päivistä, joina oli raatanut kaleeriorjana
espanjalaisessa aluksessa, siihen hetkeen asti, jona hän oli Kap
Spartelin luona kaappaamassaan espanjalaisessa päättänyt lähteä
Englantiin vaatimaan veljeänsä tilille. Hän kertoi tarinansa
koruttomasti ja esittämättä ylen runsaasti yksityisseikkoja, mutta
toisaalta jättämättä mainitsematta mitään siitä, mikä oli saattanut
hänet nykyiseen olotilaansa. Ja kuunteleva Rosamund joutui niin syvän
liikutuksen valtaan, että eräänä hetkenä hänen silmissään kimaltelivat
kyynelet, joita hän turhaan yritti estää tulvahtamasta. Mutta Oliver
asteli lattialla omiin muistoihinsa uppoutuneena, pää kumarassa ja
kertaakaan Rosamundiin katsahtamatta, eikä niinmuodoin mitään huomannut.

»Nyt», sanoi hän, ehdittyään vihdoin merkillisen kertomuksensa päähän,
»tiedätte, mitkä voimat minua ajoivat. Joku toinen, minua voimakkaampi,
olisi kukaties vastustanut ja suostunut mieluummin kuolemaan. Mutta
minä en ollut kyllin voimakas. Tai voipa olla niinkin, että minua
voimakkaampi oli haluni rangaista, tyydyttää katkeraa vihaani, joksi
alkuperäinen Lioneliin kohdistuva rakkauteni oli muuttunut.»

»Samoinkuin minuun kohdistuva tunteenne, kuten olette minulle
kertonut», lisäsi Rosamund.

»Ei niin,» huomautti Oliver. »Minä vihasin teitä uskottomuutenne
tähden ja kaikkein eniten siitä syystä, että olitte polttanut
lukematta kirjeen, jonka lähetin teille Pittin välityksellä. Niin
menetellen lisäsitte osaltanne kärsimiäni vääryyksiä, hävititte ainoan
mahdollisuuteni todistaa viattomuuttani ja yrittää saada jälleen
oikeutta, tuomitsitte minut koko iäkseni niille poluille, joita olin
kulkemassa. Mutta silloin en tietänyt, kuinka paljon syytä teillä oli
uskoa minut siksi, miltä näytin. En tietänyt, että yleisesti uskottiin
minun paenneen. Siitä syystä annan teille mielelläni anteeksi teon,
jonka vuoksi tunnustan teitä kerran vihanneeni ja joka yllytti minua
viemään teidät mukanani, kun sain teidät käsiini Arwenackissa ollessani
siellä Lionelia hakemassa.»

»Tarkoitatteko, ettei aikomuksenne ollut niin menetellä?» kysyi
Rosamund.

»Viedä teidät hänen kerallaan?» kysyi Oliver. »Otan Jumalan
todistajakseni, etten ollut ennakolta mitään sellaista ajatellut. Onpa
laita niinkin, että voin niin menetellä vain senvuoksi, etten ollut
asiaa aikaisemmin harkinnut, sillä jos olisin niin tehnyt, olisin
varmaan kyennyt kiusauksen torjumaan. Se valtasi minut yhtäkkiä, kun
näin teidät Lionelin seurassa. Tietäessäni nyt, mitä tiedän, luulen
saaneeni riittävän rangaistuksen.»

»Luulen ymmärtäväni», kuiskasi Rosamund leppoisasti, sillä Oliverin
sanoissa oli värissyt tuima tuska.

Oliver kohotti turbaaninpeittämän päänsä. »Ymmärtäminen merkitsee
jotakin», sanoi hän. »Se on ainakin puoli matkaa anteeksiantamukseen.
Mutta rikos on sovitettava täydellisesti, ennenkuin anteeksianto
voidaan hyväksyä.»

»Jos on mahdollista se sovittaa», sanoi Rosamund.

»Se täytyy tehdä mahdolliseksi», vastasi Oliver kiihkeästi ja vaikeni
samassa, kun ulkopuolelta kuului huutoja.

Hän tunsi äänestä Larocquen, joka oli päivän koittaessa palannut
vartiopaikalleen kukkulan laelle vapauttaen miehen, joka oli ollut
hänen sijassaan yöllä.

»Herra! Herra!» kuului hän huutavan kiihtymyksen värisyttämällä
äänellä, ja kohta kuului miehistön joukosta vastaavan yhteishuuto.

Sakr-el-Bahr kääntyi nopeasti ovelle, kiskaisi syrjään verhon ja astui
peräkannelle. Larocque oli parhaillaan kiipeämässä laivankaiteen yli
tullakseen keskikannelle, missä häntä odotti Asad, seuranaan Marzak ja
uskollinen Bisken. Keulakannella, missä merisissit olivat eilisestä
saakka joutilaina loikoneet, näkyi nyt kuhiseva kyselevä miesjoukko,
joka kerääntyi kaiteen luo, vieläpä tulvi käytävällekin pyrkien
kiihkeänä kuulemaan uutisia, joita vakooja ylen kiireesti toi.

Sakr-el-Bahr kuuli paikalleen Larocquen äänekkään ilmoituksen.

»Alus, jonka näin hämärissä, herra!»

»Entä sitten?» ärähti Asad.

»Se on täällä — niemen takaisessa lahdessa. Se on vastikään laskenut
ankkurin.»

»Senvuoksi ei ole syytä levottomuuteen», vastasi Asad heti. »Koska se
on laskenut ankkurin sinne, on selvää, ettei se aavistakaan meidän
olevan täällä. Millainen alus se on?»

»Pitkä galjoona, jossa on kaksikymmentä tykkiä ja joka purjehtii
Englannin lipun alla.»

»Englannin lipun alla!» huudahti Asad hämmästyneenä. »Sen täytyy olla
oivallinen alus, kun on uskaltanut tulla Espanjan vesille.»

Sakr-el-Bahr astui kaiteen luo. »Eikö siinä näy mitään muuta merkkiä?»
kysyi hän.

Larocque kääntyi kuullessaan kysymyksen. »On kyllä», vastasi hän,
»besaanimastossa on kapea sininen viiri ja siinä valkoinen lintu —
luullakseni haikara.»

»Haikara?» toisti Sakr-el-Bahr mietteissään. Hän ei muistanut sellaista
englantilaista vaakunaa eikä hänestä tuntunut todennäköiseltäkään, että
se oli englantilainen. Samassa kuului hänen takaansa lyhyt henkäisy.
Hän kääntyi ja huomasi Rosamundin seisovan oviaukossa, vain puolittain
verhon suojassa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kiihtyneet, silmät
suuret.

»Mitä nyt?» kysyi hän lyhyesti.

»Hän luulee sitä haikaraksi», vastasi Rosamund, ikäänkuin tuo olisi
ollut aivan riittävä vastaus.

»Mies varmaan erehtyy», huomautti Oliver.

»Mutta ei ollenkaan pahoin, sir Oliver.»

»Kuinka niin? Eikö pahoin?» Rosamundin ääni ja katse herätti hänen
huomiotaan, ja hän astui nopeasti hänen luokseen, alhaalta kuuluvan
äänten hälinän yhä kasvaessa.

»Se, mitä hän pitää haikarana, on jalohaikara — valkoinen haikara, ja
vaakunassa vastaa hopea valkoista, eikö totta?»

»Totta kyllä. Entä sitten?»

»Ettekö arvaa? Alus on varmaan _Hopeahaikara_.»

Oliver silmäili häntä. »Tuhat tulimmaista!» virkkoi hän »Minusta on
aivan yhdentekevää, onko se hopeinen haikara vai kultainen heinäsirkka.
Mitä ihmettä?»

»Se on sir Johnin alus — sir John Killigrew'n», selitti Rosamund. »Se
oli aivan valmis purjehtimaan, kun... kun te tulitte Arwenackiin.
Hän aikoi lähteä Intiaan. Sensijaan — ettekö ymmärrä? — hän on minua
rakastaen lähtenyt jälkeeni turhaan toivoen saavuttavansa teidät
ennenkuin ehditte Berberiaan.»

»Tuhat tulimmaista!» huudahti Sakr-el-Bahr painuen mietteisiin. Sitten
hän kohotti päänsä ja naurahti. »Tosiaankin, hän on tullut muutamia
päiviä liian myöhään!»

Leikinlasku ei kumminkaan herättänyt minkäänlaista vastakaikua.
Rosamund katseli häntä yhä kiihkein, mutta samalla pelokkain silmin.

»Siitä huolimatta», jatkoi Oliver, »hän tulee varsin sopivaan aikaan.
Jos häntä kuljettava tuuli onkin heikko, se varmaan puhaltaa taivaasta.»

»Olisiko...?» Rosamund vaikeni ollen hetkisen kahden vaiheilla.
»Olisiko mahdollista lähettää hänelle sanaa?» kysyi hän sitten, yhä
epäröiden.

»Luulenpa olevan», vastasi Oliver. »Mutta meidän täytyy keksiä keino,
ja se ei liene niinkään helppoa.»

»Mutta tahdotteko sen tehdä?» kysyi Rosamund, äänessä ihmettelyn
pohjavirta, joka kuvastui jossakin määrin hänen kasvoissaankin.

»Varsin mielelläni», vastasi Oliver, »koska mitään muuta keinoa ei
tarjoudu. Se tulee varmaan vaatimaan muutaman hengen», lisäsi hän,
»mutta —» Hän päätti lauseen kohauttamalla hartioitaan.

»Ei, ei, ei! Ei siitä hinnasta!» väitti Rosamund vastaan. Mutta
kuinkapa olisikaan Oliver voinut tietää, että Rosamund hinnasta
puhuessaan ajatteli vain hänen henkeänsä, jonka otaksui olevan
mennyttä, jos _Hopeahaikara_ kutsuttaisiin avuksi?

Oliverin tarkkaavaisuus suuntautui toisaalle, ennenkuin hän ehti mitään
vastata. Miehistön puheenhälinä oli saanut kumean uhkaavan sävyn, ja
yhtäkkiä kuului pari ääntä vaativan, että Asadin piti lähteä heti
merelle viedäkseen aluksensa pois vaarallisen naapurin lähettyviltä.
Syy oli Marzakin. Hänen äänensä oli ensimmäisenä lausunut tuon
pelokkaan ehdotuksen, ja hänen pelkonsa oli kulovalkeana levinnyt
merisissien riveihin.

Laiha Asad kohosi koko pituuteensa suunnaten miehiin katseen, joka
oli tyynnyttänyt pahempiakin meteleitä, ja koroittaen äänen, joka oli
aikoinaan syössyt vastustamatta satoja miehiä surman suuhun.

»Hiljaa!» käski hän. »Minä olen teidän valtiaanne enkä tarvitse
muuta neuvojaa kuin Allahin. Kun katson ajan tulleen, annan käskyn
soutajille, mutta en ennen. Takaisin paikoillenne ja pysykää rauhassa!»

Hän ei huolinut ryhtyä asiaa heille selittämään, osoittamaan,
kuinka hyvät syyt oli jäädä salaiseen poukamaan ja olla lähtemättä
avoimelle merelle. Heidän täytyi noudattaa hänen pelkkää tahtoansa.
Heidän asiansa ei ollut asettaa hänen viisauttaan ja päätöksiään
kysymyksenalaisiksi.

Mutta Asad-ed-Din oli levännyt ylen pitkät ajat Algierissa
Sakr-el-Bahrin ja Biskenin johtamien laivastojen risteillessä
Välimerellä. Miehet eivät olleet enää tottuneet hänen äänensä
yllytykseen, heidän luottamuksensa hänen arvostelmiensa pätevyyteen
ei enää rakentunut aikaisempien kokemusten lujalle perustalle. Hän ei
ollut koskaan aikaisemmin johtanut taisteluun tätä miehistöä eikä ollut
tuonut heitä takaisin voittajina ja runsaalla saaliilla varustettuina.

Niinpä he asettivat oman arvostelukykynsä hänen päätöstään vastaan.
Heistä näytti uhkarohkealta — kuten Marzak oli huomauttanut — jäädä
paikoilleen, ja se seikka, että Asad oli pitemmittä perusteluitta
ilmaissut aikeensa, ei suinkaan riittänyt heidän epäilyksiään
hälventämään.

Äänten hälinä paisui huolimatta Asadin tuimasta ilmeestä ja
kurtistuneista kulmista, ja yhtäkkiä eräs uskonluopio — jota viekas
Vigitello salaa yllytti — alkoi huutaa päällikköä, jonka he tunsivat ja
johon luottivat:

»Sakr-el-Bahr! Sakr-el-Bahr! Ethän jätä meitä tähän poukamaan, johon
tuhoudumme kuin rotat!»

Tuo oli kuin ruutisäiliöön tuiskattu tuli. Lukuisat äänet liittyivät
heti huutoon; käsiä heilutettiin kohti Sakr-el-Bahria, joka seisoi
heitä ylempänä huolettomana ja ankarannäköisenä nojaten peräkannen
kaiteeseen nopealiikkeisessä mielessään punniten siten pakostakin
tarjoutuvaa tilaisuutta ja harkiten, mitä hyötyä voi siitä saada.

Asad peräytyi askelen ankaran kiukun valtaamana. Hänen kasvonsa olivat
kelmeät, silmät säkenöivät vihanvimmaa, ja käsi kävi miekan jalokivillä
koristeltuun kahvaan kumminkaan asetta paljastamatta. Sensijaan hän
purki Marzakiin sen myrkyn, jonka arvovallan ilmeistä raukenemista
todistava tapaus oli hänen mieleensä nostanut.

»Sinä houkkio!» murahti hän. »Katso, mihin pelkurimaisuutesi on
johtanut. Katso, millaisen paholaisen olet nostattanut naismaisella
neuvollasi. Sinäkö komentaisit kaleeria! Sinustako koituisi merisissi.
Toivoisinpa, että Allah olisi iskenyt minut kuoliaaksi, ennenkuin
siitin tuollaisen pojan!»

Marzak väistyi noiden tuimien sanojen tieltä, joita pelkäsi seuraavan
vielä pahempien. Hän ei uskaltanut vastata mitään, ei mitenkään
puolustautua; sinä hetkenä hän tuskin tohti hengitelläkään.

Rosamund oli sillävälin kiihkeän mielentilansa ajamana edennyt
Sakr-el-Bahrin viereen. »Jumala auttaa meitä!» sanoi hän, äänessä
hartaan kiitollisuuden sävy. »Nyt teillä on tilaisuus. Miehet
tottelevat teitä.»

Sakr-el-Bahr katsahti häneen ja hymyili hänen kiihkeydelleen. »Niin,
mistress, he tottelevat minua», virkkoi hän. Hän oli ehtinyt muutamien
kuluneiden tuokioiden aikana tehdä päätöksensä. Vaikka Asad epäilemättä
oli oikeassa ja vaikka olikin viisainta jäädä poukaman piiloon, missä
he hyvin luultavasti säilyisivät kenenkään keksimättä, ei miestenkään
mielipide ollut aivan virheellinen. Jos he olisivat lähteneet merelle,
he olisivat itäistä suuntaa pitämällä voineet jäädä samoin huomaamatta,
ja jos airojen loiske kuuluisikin niemen toisella puolella olevaan
alukseen, kuluisi ankkurin nostamiseen ja lähtöön niin pitkä aika,
että kaleeri ehtisi hyvään matkaan orjien ponnistaessa lihastensa koko
voimaa. Tuuli, joka oli harkinnoissa tärkeällä sijalla, oli tyyntynyt
siinä määrin, että yksinomaan sen varassa liikkuvalle takaa-ajajalle
sopi nauraa. Ainoana vaarana olivat niinmuodoin vihollisen aluksen
tykit, ja Sakr-el-Bahr tiesi kokemuksesta, ettei tämä vaara ollut
kovinkaan suuri.

Niin hänen oli vasten tahtoaan pakko päättää, että oli suurin piirtein
katsoen viisaampaa politiikkaa, jos kannatti Asadia, ja täysin luottaen
miesten tottelevaisuuteen hän lohdutti itseään ajattelemalla, että
hänelle voi tarjoutua moraalisen voiton mahdollisuus, jota kävi
varmemmin hyväkseen käyttäminen.

Vastaukseksi hän kiiruhti keskikannelle sijoittuen Asadin viereen.
Asad silmäili tulijaa vihaisen epäluuloisesti; hän oli jo ennakolta
ajatellut, että asiain tällä kannalla ollen Sakr-el-Bahr asettuisi
häntä vastustamaan ottaakseen nuo kapinalliset täysin valtaansa ja
saadakseen tilanteesta mahdollisimman suuren hyödyn. Hän paljasti
hitaasti miekkansa, ja Sakr-el-Bahr katseli häntä syrjäkarein, mutta
osoittamatta mitenkään mitään huomanneensa, kääntyen vain miehiä
puhuttelemaan.

»Mitä nyt?» jyrisi hän vihoissaan. »Mitä tämä merkitsee? Oletteko
kuuroja, kun ette kuule paššanne, Allahin ylentämän käskyjä, vaan
uskallatte koroittaa kapinalliset äänenne ja ilmaista oman tahtonne?»

Nuo sanat saivat aikaan äkillisen ja ehdottoman hiljaisuuden. Asad
kuunteli keventynein ja hämmästynein mielin; Rosamund henkäisi
harmistuneena.

Mitä hän voikaan tarkoittaa? Oliko hän vain pettänyt Rosamundia ja
pitänyt häntä pilkkanaan? Olivatko hänen aikeensa aivan toisenlaiset
kuin hän oli vakuuttanut? Rosamund nojasi kaidepuuhun yrittäen kuulla
jokaista Sakr-el-Bahrin _lingua francaa_ käyttäen lausumaa sanaa
melkein toivoen, että puutteellinen ymmärtäminen oli saanut hänet
käsittämään väärin kuulemansa.

Hän näki Sakr-el-Bahrin kääntyvän kiukkuisen käskevin elein Larocquen
puoleen, joka seisoi laivan partaan luona odottaen.

»Takaisin paikallesi, ja pidä silmällä aluksen liikkeitä, jotta voit ne
meille ilmoittaa. Me lähdemme täältä vasta, kun Asad suvaitsee käskeä.
Pois!»

Larocque ei virkkanut mitään, heitti toisen jalan laivanpartaan yli
ja astui airoille, joita pitkin kulki rannalle, kuten käsketty oli.
Yksikään ääni ei noussut vastustamaan.

Sakr-el-Bahrin synkkä katse hipoi keulakannelle ryhmittyneiden
merisissien rivejä. »Tuon haaremin hempukan», sanoi hän äärettömän
uskaliaasti viitaten Marzakiin ylenkatseellisin elein, »tarvitsee vain
määkäistä vaarasta miesten korvaan, ja he käyvät aroiksi ja typeriksi
kuin lammaslauma! Allahin nimessä! Keitä oikeastaan olette? Oletteko
pelottomia merihaukkoja, jotka ovat lentäneet kerallani ja iskeneet
kiinni siinä, missä valtaushakani ovat heiluneet, vai oletteko vain
haaskalintuja?»

Hänelle vastasi vanha sissi, jonka pelko oli saanut ylen uskaliaaksi.

»Me olemme täällä satimessa niinkuin Dragut oli satimessa Dzerban
luona.»

»Valehtelet», vastasi Sakr-el-Bahr. »Dragut ei ollut satimessa, koska
löysi ulospääsyn. Ja Dragutia vastassa oli Genovan koko laivasto,
meitä vastassa sitävastoin yksi ainoa alus. Koraanin nimessä, jos se
haluaa käydä taisteluun, eikö meillä ole hampaita? Onko se ensimmäinen
alus, jonka kannelle olemme hyökänneet? Mutta jos pidätte parempana
pelkurin neuvoa, te häpeän pojat, niin ottakaa vielä huomioon, että
meidät varmaan keksitään, jos lähdemme avoimelle merelle, ja Larocque
on kertonut aluksessa olevan kaksikymmentä tykkiä. Minä sanon teille,
että jos sen kerran tulee käydä kimppuumme, on parasta, että se hyökkää
läheltä, ja sanon vielä, että jos pysymme koreasti täällä, on varsin
todennäköistä, ettei kimppuumme ollenkaan hyökätä. Alus ei varmaan
aavistakaan meidän täällä-oloamme, koska on laskenut ankkurin niemen
toiselle puolelle. Muistakaa vielä, että jos pakenemme olematonta
vaaraa ja paetessamme onnistumme välttämään tuon todellisen vaaran,
niin käsistämme luiskahtaa rikas espanjalainen aarrelaiva, jonka on
määrä tuottaa hyötyä meille kaikille.»

»Mutta suottahan tässä selittelen», päätti hän äkkiä puheensa.
»Olettehan kuulleet herranne Asad-ed-Dinin käskyn, ja se riittää
selitykseksi. Ei siis enempää siitä asiasta.»

Huolimatta jäädä odottamaan nähdäkseen miesten hajaantuvan kaidepuun
luota ja paneutuvan pitkäkseen kokkakannelle hän kääntyi Asadin puoleen.

»Olisi kenties ollut hyvä hirttää tuo koira, joka puhui Dragutista»,
sanoi hän. »Mutta minä en ole tottunut milloinkaan kohtelemaan tylysti
miehiäni.» Siinä kaikki.

Asadin hämmästys oli muuttunut äkkiä ihailuksi ja jonkinlaiseksi
katumukseksi, mutta nyt hänen mieleensä hiipi myrkyllinen kateus,
kun hän näki Sakr-el-Bahrin onnistuvan siinä, missä oli itse
kärsinyt auttamattoman tappion. Tuo kateudentunne levisi joka
suuntaan kuin öljyläikkä. Se pahansuopuus, jota hän oli aikaisemmin
tuntenut Sakr-el-Bahria kohtaan, muuttui nyt nimenomaiseksi vihaksi
suuntautuessaan henkilöön, joka anasti sen voiman ja käskyvallan, jonka
piti kuulua yksin paššalle. Algierissa ei varmaankaan ollut sijaa
heille molemmille.

Siitä syystä ne kiittävät sanat, jotka olivat olleet nousemassa hänen
huulilleen, jähmettyivät, kun hän ja Sakr-el-Bahr seisoivat siinä
vastatusten. Asad katseli päällikköä kapenevin ilkein silmin, joiden
ilmeen ainoastaan houkkio olisi voinut käsittää väärin.

Sakr-el-Bahr ei ollut houkkio, ja hän ei käsittänyt sitä väärin
tuokionkaan aikana. Hän tunsi sydäntään kuristavan, ja hänessä kumpusi
ilmi pahansuopuus toisen pahansuopuuden kutsumana. Hän melkein katui,
ettei ollut käyttänyt hyväkseen miehistön heikkouden ja kapinallisuuden
hetkeä yrittääkseen lopullisesti kukistaa Asadin valtaa.

Sovinnolliset sanat, jotka hän oli aikonut lausua, jäivät nyt
lausumatta. Asadin myrkylliseen katseeseen hän vastasi aina valmiilla
ivallaan. Hän kääntyi Biskenin puoleen.

»Mene», käski hän lyhyesti, »ja vie tuo tuima merisissi kerallasi». Hän
viittasi Marzakiin.

Bisken kääntyi Asadin puoleen. »Käsketkö niin, herrani?» kysyi hän.

Asad nyökkäsi mitään virkkamatta ja viittasi häntä menemään
säikähtyneen Marzakin keralla.

»Herrani», virkkoi Sakr-el-Bahr, kun he olivat jääneet kahden kesken,
»eilen minä ehdotin, että korjaisimme välillemme syntyneen rikkoutuman,
mutta sinä et suostunut. Mutta jos nyt olisin ollut sellainen petturi
ja kapinoitsija kuin sanot, olisin voinut käyttää täysin määrin
hyväkseni sissieni mielialaa. Jos olisin niin tehnyt, minun ei
tarvitsisi enää ehdotella eikä anella. Asianani olisi sanella. Koska
olen niin loistavasti todistanut sinulle uskollisuuteni, toivon ja
uskon, että suot minulle menettämäni luottamuksen ja että suostut tuota
frankkilaista tyttöä koskevaan ehdotukseeni.»

Oli kenties onnettomuudeksi, että Rosamund oli seisonut hunnuttomana
peräkannella Asadin nähtävissä, sillä neidon näkeminen lienee ollut
syynä siihen, että hän voitti hetkellisen epäröintinsä ja tukahdutti
varovaisuuden, joka yllytti häntä myöntymään. Asad silmäili häntä
tuokion ajan, ja heikko puna nousi hänen vihasta kalvenneisiin
poskiinsa.

»Ei ole sinun asiasi, Sakr-el-Bahr», virkkoi hän vihdoin, »esittää
minulle ehdotuksia. Uskaltaessasi niin tehdä osoitat olevasi varsin
etäällä siitä uskollisuudesta, jota huulillasi tunnustat. Tiedäthän,
mikä on tahtoni häneen nähden. Kerran olet estänyt aikeeni ja uhmannut
minua väärinkäyttäen siinä tarkoituksessa Profeetan pyhää lakia. Jos
yhä aiot olla esteenä tielläni, niin se koituu omaksi tuhoksesi.» Hänen
äänensä oli korkea ja siinä värisi viha.

»Hiljemmin», virkkoi Sakr-el-Bahr, ja hänen silmissään kiilui vastaava
viha. »Jos mieheni kuulevat uhkauksesi, en voi taata kuinka käy.
Sanot, että vastustelen sinua oman vaarani uhalla. Olkoonpa niin.» Hän
hymyili ilkeästi. »Meidän välillämme vallitsee sota, Asad, koska olet
sen kerran valinnut. Mutta muista tuonnempana, kun seuraukset sinua
hämmästyttävät, että valinta oli omassa kädessäsi.»

»Sinä kapinoiva, petollinen koiran poika!» puhkui Asad.

Sakr-el-Bahr käännähti.

»Kulje sinä edelleen vanhan miehen mielettömyyden viitoittamaa polkua»,
virkkoi hän olkansa yli, »ja katso minne se sinut johtaa.»

Sen sanottuaan hän asteli peräkannelle jättäen Asadin, jonka mielessä
kuohui kiukku ja siihen sekaantuva lievä pelko, jonka tuo viimeinen
uhkaus oli herättänyt. Mutta vaikka Sakr-el-Bahr olikin uhannut, hänen
sydämensä oli pelontuskaa tulvillaan. Hän oli tehnyt suunnitelman,
mutta käsitti, että sen keksimisen ja toteuttamisen välillä saattoi
sijaita paljon onnettomuuksia.

»Mistress», virkkoi hän Rosamundille ehdittyään peräkannelle, »ei ole
viisasta näyttäytyä niin avoimesti.»

Hämmästyksekseen hän näki Rosamundin silmissä vihamielisen katseen.

»Eikö ole viisasta?» virkkoi Rosamund ylenkatseellisin ilmein.
»Tarkoitatte, että voin nähdä enemmän kuin on tarkoitettu nähtäväkseni.
Millaista peliä pelaattekaan täällä, sir, kertoessanne minulle asioista
eräällä tavalla ja osoittaessanne teoillanne, että haluatte jotakin
aivan toista?»

Oliverin ei tarvinnut kysyä, mitä hän tarkoitti. Hän ymmärsi heti, että
Rosamund oli väärin tulkinnut näkemänsä kohtauksen.

»Tahdon vain huomauttaa», virkkoi hän erittäin vakavasti, »että
olette kerran ennen tehnyt minulle vääryyttä ylen kärkkäästi minua
tuomitsemalla, kuten olette itse havainnut.»

Tuo hieman järkytti Rosamundin varmaa uskoa. »Mutta kuinka...» aloitti
hän.

»Pyydän vain teitä siirtämään tuomiotanne, kunnes asiat ehtivät
päätökseen. Jos saan elää, pelastan teidät. Toistaiseksi pyydän teitä
pysymään hytissänne. Minulla ei ole apua siitä, että teidät nähdään.»

Rosamund katsahti häneen, huulilla selityksen pyyntö. Mutta sitten hän
totteli tyynesti käskevää ääntä ja katsetta ja vetäytyi verhon taakse.



Kahdeskymmenes luku.

VIESTI.


Lopun päivää Rosamund pysytteli hytissään hartaasti haluten tietää,
mitä tulisi tapahtumaan, ja kokien sitä suurempaa kidutusta, kun
Sakr-el-Bahr ei käynyt hänen luonansa, vaikka kului tunti toisensa
jälkeen. Iltapuolella hän ei voinut enää hillitä itseänsä, vaan lähti
jälleen ulos, ja hetki sattui olemaan epäsuotuisa.

Aurinko oli mennyt mailleen, ja kaleerissa luettiin iltarukousta;
koko miehistö oli painunut rukousasentoon. Tuon havaittuaan Rosamund
vetäytyi vaistomaisesti takaisin ja jäi verhon taakse, kunnes rukous
oli päättynyt. Sitten hän siirsi verhon syrjään, kumminkaan astumatta
vahdissa olevien nuubialaisten ohi, ja näki vasemmalla puolellansa,
katoksen alla, Asad-ed-Dinin Marzakin, Biskenin ja parin muun upseerin
seurassa sohvalla istumassa. Hänen katseensa etsi Sakr-el-Bahria, joka
kohta näkyikin tulevan pitkin, keinahtelevin askelin laivamiesten
jäljessä, jotka jakoivat orjille heidän laihoja illallisannoksiansa.

Yhtäkkiä hän pysähtyi Lionelin luo, joka istui airon päässä
ihan käytävän vieressä. Hän lausui hänelle tuimasti jotakin
frankkilaiskielellä, jota Lionel ei ymmärtänyt, ja sanat kaikuivat niin
selvinä — se oli tarkoituskin — että kaikki peräkannella olijat ne
kuulivat.

»Kuinka on laita, sinä koira? Sopiiko kaleeriorjanaolo hyvinkin sinun
hempeälle vatsallesi?»

Lionel katsahti häneen. »Mitä sanot?» kysyi hän englanninkielellä.

Sakr-el-Bahr kumartui hänen puoleensa, ja kaikki voivat nähdä, että
hänen kasvonsa olivat ilkeät ja ivalliset. Hän puhui varmaan hänkin
englanninkieltä, mutta Rosamund kuuli siitä vain epämääräisen hyminän,
joskin puhujan kasvojenilme näytti selvästi osoittavan sanojen
tarkoitusta. Mutta Rosamund ei aavistanutkaan asian todellista laitaa.
Sakr-el-Bahrin kasvojen ilme oli pelkkä naamio.

»Älä välitä ilmeistäni», sanoi hän. »Tahdon saada nuo tuolla luulemaan,
että solvaan sinua. Koeta sinä näyttää mieheltä, joka on solvauksen
esineenä. Kimmurtele tai murise, mutta kuuntele. Muistatko, kuinka
kerran poikasina uimme Penarrow'sta Trefusis-niemeen?»

»Mitä tarkoitat?» kysyi Lionel, ja hänen ilmeensä oli niin luontevan
tympeä kuin Sakr-el-Bahr suinkin voi toivoa.

»Tekisi mieleni tietää, kykenetkö vielä uimaan niin pitkän matkan.
Jos kykenet, niin sinua odottaa maukas illallinen perillä — sir John
Killigrew'n laivassa. Etkö ole kuullut? _Hopeahaikara_ on ankkurissa
lahdelmassa tuon niemen takana. Luuletko voivasi uida sinne, jos suon
sinulle tilaisuuden?»

Lionel tuijotti häneen ylen hämmästyneenä. »Pilkkaatko minua?» kysyi
hän vihdoin.

»Minkätähden pilkkaisin sinua sillä tavalla!»

»Etkö pilkkaa, jos ehdottelet minulle pelastuskeinoa?»

Sakr-el-Bahr naurahti ja ivaili nyt todenteolla. Hän nojasi jalkansa
soutajain penkkiin ja kyynärpäänsä polveensa niin että hänen kasvonsa
tulivat aivan lähelle Lionelin kasvoja.

»Pelastuskeinoa sinulle?» sanoi hän. »Totisesti, Lionel, sinun mieleesi
ei ole milloinkaan mahtunut muuta kuin oma itsesi. Se seikka on tehnyt
sinusta konnan. Pelastuskeinoa sinulle! Tuhat tulimmaista! Eikö ole
ketään muuta, jonka voin toivoa pelastuvan? Kuulehan, minä kehoitan
sinua uimaan sir Johnin luo ja ilmoittamaan hänelle tästä kaleerista
ja että Rosamund on täällä. Minä ajattelen ainoastaan häntä, sinua
itseäsi niin vähän, että jos sattuisit hukkumaan, pahoittelisin
vain, ettei viesti ehtinyt perille. Tahdotko lähteä uimaan? Se on
kuolemaa lukuunottamatta ainoa keino, jonka nojalla voit pelastua
soutajapenkistä. Lähdetkö?»

»Mutta miten?» kysyi Lionel, yhä vielä epäillen ehdotuksen
vilpittömyyttä.

»Lähdetkö?» kysyi jälleen hänen veljensä.

»Jos suot minulle tilaisuuden, niin lähden», kuului vastaus.

»Hyvä.» Sakr-el-Bahr kumartui vieläkin lähemmäksi. »Kaikki, jotka meitä
katselevat, tietenkin otaksuvat, että ärsytän sinua epätoivoon asti.
Toimi siis puolestasi niinkuin tulee toimia. Nouse ja yritä lyödä
minua. Kun minä sitten vuorostani isken — ja minä isken lujasti, jottei
kukaan luule olevan leikin kysymyksessä, — lysähdä sinä airoasi vasten
ja ole pyörtyvinäsi. Loppu jääköön minun asiakseni. Käy toimeen»,
lisäsi hän tuimasti ja nousi samassa vielä kerran ivallisesti nauraen
ikäänkuin olisi aikonut poistua.

Mutta Lionel noudatti kehoitusta nopeasti. Hän hypähti seisaalleen
kahleissaan ja iski Sakr-el-Bahria kasvoihin niin voimakkaasti kuin
kykeni. Hänkään ei näyttänyt suinkaan olevan vain lyövinään. Sen
tapahduttua Lionel painui kahleiden kolistessa takaisin penkkiinsä.
Kaikkien häntä katselevien orjakumppanien silmissä oli pelon ilme.

Sakr-el-Bahr näytti iskusta horjahtavan, ja laivassa syntyi kohta
liikettä. Bisken hypähti seisaalleen hämmästyneenä huudahtaen ja
Asadinkin silmissä näkyi syttyvä mielenkiinto näin harvinaisessa
tapauksessa, kaleeriorjan käydessä merisissin kimppuun. Sitten
Sakr-el-Bahr ärjähti raivoissaan, ärjähti melkein kuin hurjistunut
peto, hänen käsivartensa kohosi ja nyrkki putosi kuin moukari Lionelin
päähän.

Lionel lysähti suulleen iskun vaikutuksesta, ja hänen aistinsa
himmenivät. Sakr-el-Bahrin käsi nousi toistamiseen.

»Sinä koira!» ärjyi hän, mutta hillitsi sitten itsensä havaitessaan,
että Lionel näytti pyörtyneen.

Hän kääntyi ja huusi Vigitelloa ja hänen apulaisiaan äänellä, joka
oli raivosta käheä. Vigitello tuli juosten ja pari miestä hänen
kintereillään.

»Riisukaa tuo haaska kahleistaan ja heittäkää se mereen», kuului tuima
käsky. »Olkoon toisille esimerkkinä. Oppikoot siitä, mihin johtaa
kapinoiminen heidän saastaisissa riveissään. Tehkää niinkuin sanon.»

Eräs mies juoksi heti hakemaan vasaraa ja talttaa. Hän palasi kohta.
Kuului metallin kilahtelua, ja Lionel kiskottiin paikaltaan kannelle.
Siinä hän toipui ja rukoili armoa ikäänkuin olisi tosiaankin ollut
hukutettavana.

Bisken nauraa kukersi katoksen alla, Asad katseli hyväksyvästi,
Rosamund vetäytyi takaisin värjyen, tukehtuen ja ollen pyörtymäisillään
pelkästä kauhusta.

Hän näki, kuinka laivamiehet kantoivat vastaanhangoittelevan
Lionelin laivanpartaalle ja viskasivat veteen tuntematta suurempaa
omantunnonvaivaa kuin jos olisivat rikkasäiliön sinne kumonneet.
Hän kuuli viimeisen kauhun huudon Lionelin hävitessä, kuuli veden
loiskahduksen ja sitten syntyneessä hiljaisuudessa Sakr-el-Bahrin
naurun.

Rosamund seisoi hetkisen kauhistuneena ja kirosi mielessään tuota
uskonluopiota merisissiä. Hänen mielensä oli hämmentynyt, ja hän koki
saattaa siitä järjestykseen voidakseen harkita tätä uutta tekoa, tätä
uutta tarpeettoman julmuuden ilmausta ja veljenmurhaa. Ja kaiken
näkemänsä ja kuulemansa nojalla hän voi johtua päättelemään vain,
että mies oli tähän saakka häntä pettänyt, oli valehdellut sanoessaan
aikovansa hänet pelastaa. Sellainen ihminen ei voinut tuntea väärästä
teosta aiheutuvaa katumuksen tunnetta. Rosamund ei kyennyt vielä
käsittämään, mikä saattoi olla hänen tarkoituksenaan, mutta uskoi
varmaan, että tarkoitus oli paha, koska hänellä nähtävästi ei voinut
olla muita kuin pahoja tarkoituksia. Rosamund oli nyt siinä määrin
kiihtynyt, että unohti kaikki Lionelin synnit ja tunsi sydämessään
suurta myötätuntoa häntä kohtaan, joka oli niin säälimättömästi syösty
kuolemaan.

Sitten kuului kokasta yhtäkkiä huuto:

»Hän ui!»

Sakr-el-Bahr oli ottanut tämän mahdollisuuden huomioon. »Missä? Missä?»
huusi hän kiiruhtaen laivanpartaalle.

»Tuolla!» Eräs mies osoitti sormellaan. Toisia oli kertynyt hänen
luokseen, ja kaikki tähystivät tihenevässä hämärässä liikkuvaa
esinettä, joka oli Lionelin pää, ja sen ympärillä näkyvää heikkoa veden
värinää, joka osoitti hänen uivan.

»Ulos merelle!» huudahti Sakr-el-Bahr. »Hän ei ui missään tapauksessa
kauas. Mutta me lyhennämme hänen matkaansa.» Hän sieppasi isonmaston
kupeelta jousen, sovitti siihen nuolen ja tähtäsi.

Hän ei kumminkaan laukaissut, vaan laski jousen. »Marzak!» huusi hän.
»Kuulehan, sinä tarkk'ampuja, tuossa on sinulle maali!»

Peräkannelta, mistä hän isänsä keralla katseli uivan päätä, joka joka
hetki häipyi epämääräisemmäksi taajenevassa hämärässä, Marzak silmäili
haastajaansa kylmän ylenkatseellisesti mitään vastaamatta. Miehistön
keskuudesta kuului naurunhihitystä.

»Tulehan», huusi Sakr-el-Bahr. »Tartu jouseesi!»

»Jos vielä kauan viivyttelet», virkkoi Asad, »niin hän on nuolesi
noutamattomissa. Nytkin häntä tuskin näkee.»

»Sitä pahempi on saada siihen sattumaan», vastasi Sakr-el-Bahr, joka
tahtoi viivyttelyllään vain voittaa aika. »Sitä tarkempaa tähtäystä
vaaditaan. Sata filippiä vedoksi Marzak, ettet tavoita päätä kolmella
laukauksella ja että minä upotan sen ensimmäisellä! Suostutko?»

»Pidä kiirettä, mies!» huusi Asad. »Tuskin häntä enää näen. Lakkaa
riitelemästä.»

»Joutavia», kuului ylenkatseellinen vastaus. »Se kelpaa hyvinkin
pilkaksi minun silmälleni. Minä en ammu harhaan milloinkaan — en
pimeässäkään.»

»Turhamainen kerskailija», virkkoi Marzak.

»Minäkö?» Sakr-el-Bahr ampui vihdoin nuolensa pimeään ja tuijotteli
sen jälkeen. Nuoli lensi kauas uivan päästä. »Sattui» huusi hän
häikäilemättä. »Mennyt mies!

»Luulen hänet vielä näkeväni», virkkoi eräs.

»Silmäsi pettävät tässä valaistuksessa. Ei ole vielä nähty miestä, joka
ui, vaikka nuoli on lävistänyt aivot.»

»Niin», virkkoi Jasper, joka seisoi Sakr-el-Bahrin takana. »Hän on
hävinnyt.»

»Tässä pimeässä on mahdoton mitään nähdä», sanoi Vigitello.

Sitten Asad kääntyi pois laivan laidalta. »Olkoonpa ammuttu tai
hukkunut, joka tapauksessa hän on mennyttä», sanoi hän, ja siihen juttu
loppui.

Sakr-el-Bahr laski jousen takaisin naulakkoon ja asteli hitaasti
peräkannelle.

Pimeässä hän näki edessään Rosamundin valkeat kasvot nuubialaisten
tummien hahmojen välissä. Hänen lähestyessään Rosamund peräytyi, ja
Sakr-el-Bahr, joka aikoi kertoa hänelle uutisensa, seurasi häntä
hyttiin käskien Abiadia tuomaan kynttilöitä.

Kun kynttilät oli sytytetty, he olivat toisiaan vastapäätä, ja Oliver
huomasi hänen ankaran mielenliikutuksensa arvaten sen syyn. Yhtäkkiä
Rosamund alkoi puhua.

»Sinä peto! Sinä paholainen!» huohotti hän. »Jumala sinua varmaan
rankaisee! Minä rukoilen viimeiseen hengenvetooni asti häntä
rankaisemaan sinua niinkuin olet ansainnut. Sinä murhaaja! Sinä konna!
Ja minä olen typerä houkkio, kun olen kuunnellut valheellisia sanojasi.
Minä uskoin sinun vilpittömästi katuvan kaikkea sitä pahaa, minkä olet
minulle tehnyt. Mutta nyt olet minulle osoittanut —»

»Millä tavoin olenkaan sinua loukannut niin kohdellessani Lionelia?»
keskeytti Oliver, jota sellainen kiihkeys hieman hämmästytti.

»Loukannut minua!» huudahti Rosamund, ja hänen sanansa kaikuivat
jälleen ylenkatseellisen tyyninä ja kylminä. »Minä kiitän Jumalaa
siitä, ettette suinkaan kykene minua loukkaamaan. Ja minä kiitän teitä
siitä, että olette korjannut teitä koskevat typerät käsitykseni,
osoittanut, että pahoin erehdyin otaksuessani teidän todella tahtovan
minut pelastaa. En huolisikaan ottaa pelastusta vastaan teidän,
murhamiehen kädestä. Vaikka eihän siitä voi olla kysymystäkään.
Luultavampaa on», jatkoi hän, nyt hieman epätoivoisesti syvän
masennuksen tilassa, »että uhraatte minut omien halpamaisten
tarkoitustenne hyväksi, olivatpa ne mitkä tahansa. Mutta minä aion
tehdä ne tyhjiksi, ja Taivas tulee avukseni. Voitte uskoa, ettei
minulta puutu siihen tarvittavaa rohkeutta.» Hän värähti, huokasi,
peitti kasvonsa käsiinsä ja seisoi huojuen Oliverin edessä.

Oliver silmäili häntä, huulilla hieno, katkera hymy, ymmärtäen hänen
mielialansa samoinkuin aikeiden tyhjäksi tekemistä koskevan hämärän
uhkauksenkin.

Oliverin äänessä oli jotakin sellaista, mikä pakotti kuuntelemaan;
hänen tyyni puheensa sai Rosamundin jälleen tuijottamaan häneen.

»Tarkoitan Lionelia, luonnollisesti», virkkoi Oliver vastaten hänen
kysymykseensä. »Tuo kohtaus välillämme, isku ja pyörtyminen ja muu
— oli kaikki teeskentelyä. Samoin ampuminen jälkeenpäin. Marzakia
kilpasille haastaessani tahdoin vain voittaa aikaa — olla ampumatta,
kunnes Lionelin pää oli häipynyt niin himmeäksi, ettei kukaan voinut
sanoa, oliko se vielä näkyvissä vai ei. Nuoleni putosi kauas hänestä,
kuten oli tarkoituksenikin. Hän ui niemen ympäri vieden minulta viestiä
sir John Killigrew'lle. Hän oli aikoinaan voimallinen uimari ja pääsee
varmaan helposti perille. Tämän tahdoin teille ilmoittaa.»

Rosamund silmäili häntä kauan aikaa mitään virkkamatta. »Puhutko
totta?» kysyi hän vihdoin hiljaa.

Oliver kohautti olkapäitään. »Teidän lienee vaikeata keksiä, mistä
syystä tässä valehtelisin.»

Rosamund istuutui äkkiä sohvaan. Näytti melkein kuin hän olisi siihen
lysähtänyt voimien pettäessä; ja yhtäkkiä hän alkoi hiljaa nyyhkyttää.

»Ja minä... minä luulin sinun... luulin —»

»Aivan niin», keskeytti Oliver karusti. »Olet aina luullut minusta
kaikkein parasta.»

Sen sanottuaan hän käännähti ja poistui.



Yhdeskolmatta luku.

KUOLEMAANMENIJÄ.


Oliver poistui Rosamundin luota katkerin mielin ja jättäen
viimeksimainitun ankaran masennuksen tilaan. Tämän viimeksi tehdyn
vääryyden tunto oli niin valtava, että siitä koitui hänelle mittapuu
aikaisempien vääryyksien arvostelemista varten. Hänen ylen kiihtynyt
mielensä kenties näki asiat väärässä valossa, liioitteli niitä,
kunnes hänestä tuntui, että kaikki ne kärsimykset ja kaikki se paha,
mistä tämä kronikka on kertonut, olivat hänen oman synnillisen
uskottomuutensa välitön hedelmä.

Koska kaiken vilpittömän katumuksen välttämättä täytyy herättää
harrasta sovittamisen halua, tapahtui niin tässäkin. Ellei Oliver
olisi poistunut niin äkkiarvaamatta, hän olisi nähnyt Rosamundin
polvillaan edessään pyytämässä anteeksi kaikkea sitä vääryyttä, minkä
hänen ajatuksensa olivat Oliverille tuottaneet, ja tunnustamassa omaa
ehdotonta arvottomuuttansa ja halpamaisuuttansa. Mutta koska oikeutettu
loukkaantuminen oli hänet karkoittanut, Rosamundilla ei ollut muuta
neuvoa kuin istua tuota kaikkea mielessään hautoen ja miettien, kuinka
sommittelisi anteeksipyyntönsä Oliverin palattua.

Mutta tunnit kuluivat ja Oliveria ei kuulunut. Sitten iski Rosamundin
mieleen melkein kauhua herättävä ajatus, että sir John Killigrew'n alus
voi aivan pian ehtiä heidän kimppuunsa. Hajamielisyydessään hän oli
tuskin tullut ajatelleeksikaan tuota seikkaa. Sen nyt mieleen johtuessa
hän oli huolissaan yksinomaan sir Oliverin vuoksi. Entäpä jos syntyisi
tappelu ja jos hänet kenties siinä tuhoaisivat joko englantilaiset tai
merisissit, jotka hän oli hänen, Rosamundin vuoksi pettänyt, tuhoutuisi
kuulematta hänen katumustunnustustaan, lausumatta niitä anteeksiannon
sanoja, joita hänen sielunsa isosi ja janosi?

Lienee ollut puolenyön aika, kun Rosamund ei enää kyennyt sietämään
odotuksen jännitystä, vaan nousi ja lähti hiljaa ovelle. Hän kohotti
oviverhoa ja oli ulos astuessaan kompastua kynnyksen edessä makaavaan
ihmiseen. Hän kumartui katsomaan ja tunsi isonmaston ja peräkaiteen
lyhtyjen himmeässä valossa sir Oliverin, joka ilmeisesti nukkui.
Välittämättä nuubialaisista, jotka liikkumattomien kuvapatsaiden
kaltaisina seisoivat vahdissa, hän oli yhä kumartuneena nukkujan yli
ja painui hitaasti polvilleen hänen viereensä. Hänen silmissään oli
kyyneliä, jotka oli kirvoittanut suureen uskollisuuteen kohdistuva
hellä ihmettelyn ja kiitollisuuden tunne. Hän ei tietänyt, että Oliver
oli maannut siinä edellisenkin yön, mutta hänelle riitti, että hän
oli siinä nyt. Hän tunsi omituista syvää liikutusta ajatellessaan,
että se mies, jota hän oli aina epäillyt ja väärin tuominnut, sijoitti
nukkuessaankin ruumiinsa hänen suojakseen.

Rosamund huokasi, ja nukkujan uni oli niin herkkä ja valpas, että hän
nousi heti istumaan. Siinä he silmäilivät toisiansa, tummat partaiset
haukanpiirteet valkoisten hohtelevien kasvojen edessä.

»Mitä nyt?» kuiskasi Oliver.

Rosamund väistyi heti taaksepäin tuon kysymyksen säikähdyttämänä.
Sitten hän toipui, koki naiselliseen tapaan piilottaa ja peittää
varsinaista tarkoitustansa nyt, kun olisi voinut sen toteuttaa.

»Luuletteko», änkytti hän, »että Lionel on saavuttanut sir Johnin
aluksen?»

Oliver katsahti katoksen alla olevaan sohvaan päin, missä Asad nukkui.
Kaikki oli hiljaa. Sitäpaitsi oli kysymys esitetty englanninkielellä.
Hän nousi ja ojensi kätensä auttaakseen Rosamundia seisaalleen. Sitten
hän viittasi hänelle kehoittaen lähtemään hyttiin ja meni sinne itse
hänen jäljessään.

»Pelko pitää teitä valveilla?» sanoi hän, puolittain kysyen, puolittain
todeten.

»Epäilemättä», vastasi Rosamund.

»Siihen tuskin on syytä», vakuutti Oliver. »Sir John ei varmaankaan
lähde liikkeelle ennenkuin yösydännä, jolloin varmaan tietää meidät
yllättävänsä. Lionel on varmaan saapunut perille. Uintimatka ei ole
kovin pitkä. Sitäpaitsi hän voi poukamasta pois ehdittyään kulkea
maitse aluksen kohdalle. Hän on epäilemättä tehtävänsä suorittanut.»

Rosamund istuutui vältellen Oliverin katsetta, mutta hänen kasvoihinsa
sattuva valo osoitti niissä äskeisten kyynelten jälkiä.

»Syntyykö sir Johnin saavuttua taistelu?» kysyi sitten Rosamund.

»Varsin luultavasti. Mutta mitäpä se haittaa? Me olemme — kuten tänään
joku sanoi — samanlaisessa satimessa kuin Dragut Dzerban luona Andrea
Dorian käydessä hänen kimppuunsa, lukuunottamatta sitä seikkaa,
että Dragut löysi kaleereilleen ulospääsyn, mikä tässä tapauksessa
on mahdotonta. Rohkeutta siis, sillä vapautumisenne hetki on
epäilemättä lähellä.» Hän vaikeni ja lisäsi sitten, hiljemmin, melkein
nöyrästi: »Minä rukoilen ja toivon, että tuonnempana, onnellisessa
tulevaisuudessa, nämä muutamat viimeksikuluneet viikot näyttävät teistä
vain ilkeältä unennäöltä.»

Tuohon pyyntöön Rosamund ei vastannut mitään. Hän istui mietteissään,
kulmat kurtussa.

»Minä toivon asiasta selviydyttävän taistelutta», sanoi hän sitten
väsyneesti huoaten.

»Teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä», vakuutti Oliver. »Minä pidän
teistä huolta niin hyvin kuin voin. Te jäätte tänne, kunnes kaikki on
ohi, ja ovea vartioivat muutamat sotilaani, joihin voin luottaa.»

»Ymmärrätte sanani väärin», vastasi Rosamund äkkiä häneen katsahtaen.
»Luuletteko, että pelkään omasta puolestani?» Hän vaikeni jälleen ja
kysyi sitten: »Kuinka teidän käy?»

»Kiitän teitä tuosta ajatuksesta», vastasi Oliver vakavasti. »Minulle
käy epäilemättä ansioni mukaan. Kunpahan tapahtuisi pian, mitä
tapahtuu.»

»Ei ei!» huudahti Rosamund. »Ei niin!» Hän nousi äkillisen kiihtymyksen
valtaan joutuneena.

»Mitäpä muutakaan on jäljellä»? kysyi toinen hymyillen. »Mitä parempaa
kohtaloa kukaan voi minulle toivoa?»

»Teidän pitää elää palataksenne Englantiin», huudahti Rosamund
hämmästyttäen Oliveria. »Totuuden tulee päästä voitolle, ja teidän
pitää saada oikeutta.»

Oliver suuntasi häneen niin terävän ja tutkivan katseen, että hänen
täytyi sitä väistää. Sitten Oliver naurahti: »Englannista minä voin
odottaa vain määrätynlaista oikeutta», sanoi hän. »Siitä oikeudesta
huolehtii hamppuköysi. Uskokaa minua, mistress, minä olen tullut
liian kuuluisaksi voidakseni saada armahduksen. On parasta, että asia
tulee päätökseen täällä tänä yönä. Sitäpaitsi», lisäsi hän lakaten
ivailemasta ja puhuen synkkään sävyyn, »teidän tulee ottaa huomioon,
että petän nuo mieheni, jotka, olivatpa muuten millaisia tahansa, ovat
seuranneet minua moniin vaaroihin ja ovat vielä tänään osoittaneet
minulle kiintymystä ja rohkeutta, joka on suurempi kuin heidän paššaan
kohdistuva kunnioituksensa. Minun täytyy luovuttaa heidät säilän
suuhun. Voisinko siis jäädä kunnialla elämään heidän kuoltuansa? Vaikka
he teille ja teikäläisille ovatkin pelkkiä pakanaraukkoja, he ovat
minun merihaukkojani, sotureitani, uskollisia ja uljaita seuralaisiani,
ja olisinpa tosiaankin kunniaton koira, jos jäisin itse elämään
syöstyäni heidät surmaan.»

Rosamund kuunteli ja sai hänen sanoistaan selville asian, joka oli
toistaiseksi jäänyt häneltä havaitsematta. Hänen silmiänsä suurensi
äkillinen kauhu.

»Sekö on pelastumiseni hinta?» kysyi hän värjyen.

»Toivottavasti ei», vastasi Oliver. »Mielessäni on eräs suunnitelma,
jonka nojalla se kenties välttyy.»

»Pelastuuko siten oma henkennekin?» kysyi Rosamund nopeasti.

»Minkätähden tuhlaisimme ajatustakaan sellaiseen mitättömään
asiaan? Minun henkeni oli jo muutenkin varman tuhon oma. Jos palaan
Algieriin, he varmaan hirttävät minut. Asad pitää siitä huolen, ja
merihaukkanikaan eivät voi pelastaa minua kohtalostani.»

Rosamund istuutui jälleen sohvaan ja istui siinä äärimmäisen
toivottomana, kädet riipuksissa. »Nyt ymmärrän», sanoi hän. »Ymmärrän.
Minä teille sen kohtalon tuotan. Lähettäessänne Lionelin tuolle
retkelle te vapaaehtoisesti tarjositte henkenne, jotta minä pääsisin
omaisteni luo. Teillä ei ollut mitään oikeutta menetellä niin
neuvottelematta sitä ennen minun kanssani. Teillä ei ollut oikeutta
edellyttää minun suostuvan sellaiseen asiaan. Minä en hyväksy sellaista
uhria. En hyväksy, sir Oliver.»

»Teillä ei kumminkaan ole valitsemisen varaa, Jumalan kiitos!» vastasi
Oliver. »Mutta te johdutte päätelmissänne harhateille. Minä yksin olen
tämän kohtalon itselleni tuottanut. Se on mielettömän tekoni varsin
luonnollinen hedelmä. Se kimmahtaa takaisin minuun niinkuin kaikki
paha tekijäänsä.» Hän kohautti hartioitaan ikäänkuin lopettaakseen
keskustelemisen tästä asiasta. Sitten hänen äänensä muuttui merkillisen
araksi, pehmeäksi ja leppoisaksi. »Olisi ehkä liikaa,» sanoi hän, »jos
pyytäisin teitä antamaan anteeksi kaikki ne kärsimykset, joita olen
teille tuottanut?»

»Luulenpa», vastasi Rosamund, »että on minun asiani pyytää anteeksi
teiltä.»

»Minulta?»

»Uskottomuuttani, joka on ollut kaiken onnettomuuden lähteenä. Sitä,
että kärkkäästi uskoin teistä pahaa viisi vuotta sitten, että poltin
kirjeenne sitä lukematta samalla tuhoten viattomuutenne todistuksen.»

Oliver hymyili hänelle erittäin ystävällisesti. »Luulenpa että sanoitte
vaistonne teitä johtaneen. Vaikka en ollutkaan tehnyt tekoa, josta
minua syytettiin, vaistonne tiesi minut pahaksi, ja vaistonne oli
oikeassa, sillä minä olen paha — ja minun täytyy olla. Nuo ovat omat
sananne. Älkää kumminkaan luulko, että niillä teitä ivailen. Olen
tullut tuntemaan niissä piilevän totuuden.»

Rosamund ojensi hänelle kätensä. »Jospa... jospa sanon tulleeni
huomaamaan, kuinka väärät kaikki nuo ajatukseni olivat?»

»Käsitän asian niin, että sydämenne osoittaa inhimillistä rakkautta
henkilölle, joka on joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan kuin minä
nyt. Vaistonne ei johtanut harhaan.»

»Johti! Johti varmaan!»

Oliverin vakaumus ei kumminkaan ollut järkytettävissä. Hän pudisti
päätänsä, kasvot synkkinä. »Yksikään mies, joka ei ole paha, ei olisi
voinut tehdä teille, mitä minä olen tehnyt, olipa koulutus kuinka
ankara tahansa. Käsitän sen nyt aivan selvästi — niinkuin ihminen
yleensäkin käsittää viimeisinä hetkinänsä salattuja asioita.

»Minkätähden olette niin kärkäs kuolemaan?» huudahti Rosamund
epätoivoisesti.

»Enhän ole», vastasi Oliver nopeasti sopeutuen tavanomaiseen sävyynsä.
»Kuolema se on kärkäs saamaan minut käsiinsä. Joka tapauksessa kohtaan
sen pelkäämättä ja valittamatta. Otan sen vastaan niinkuin meidän
kaikkien täytyy ottaa vastaan se, mikä on välttämätöntä — kohtalon
kädestä tulevat antimet. Ja minua rohkaisee — melkeinpä ilahduttaakin —
lempeä anteeksiantonne.»

Rosamund nousi äkkiä, tarttui Oliverin käsivarteen, seisoi aivan hänen
vieressään ja katsoi häntä silmiin.

»Meidän tulee molempien antaa toisillemme anteeksi, sinun ja minun,
Oliver», sanoi hän. »Ja koska anteeksianto poistaa kaikki, niin...
niin lakatkoon nyt olemasta kaikki se, mikä on meitä viimeksikuluneina
viitenä vuotena toisistamme erottanut.»

Oliver silmäili henkeään pidättäen hänen kalpeita, jännittyneitä
kasvojansa.

»Emmekö voi siirtyä takaisin viiden vuoden päähän? Emmekö voi
palata siihen, missä olimme kerran Godolphinin kartanossa toisemme
kohdatessamme?»

Oliverin kasvoihin äkkiä syttynyt valo sammui hitaasti harmaan ja
epämääräisen ilmeen tieltä. Hänen katsettaan himmensi suru ja epätoivo.

»Sen, joka on erehtynyt, täytyy jäädä erehdykseensä — ja samoin häntä
seuraavien jälkipolvien. Mikään paluu ei ole mahdollinen. Menneisyyden
portit ovat meiltä iäksi suljetut.»

»Niinpä emme niistä huoli. Käännymme pois tuosta menneisyydestä,
sinä ja minä, lähdemme jälleen yhdessä matkaan ja korvaamme siten
toisillemme, mitä mielettömyytemme on rikkonut noina menneinä vuosina.

Oliver laski kätensä hänen olkapäilleen pitäen häntä siten käsivarren
mitan päässä itsestään ja katsellen häntä hellästi.

»Rakkahin nainen!» kuiskasi hän raskaasti huoaten. »Hyvä Jumala!
kuinka onnelliset olisimmekaan olleet, ellei olisi tullut sellainen
ilkeä sattuma...» Hän vaikeni äkkiä. Hänen kätensä valahtivat alas,
ja hän kääntyi syrjittäin puhuen ja käyttäytyen nyt melkein jurosti.
»Käyn tässä hempeätunteiseksi. Herkkä säälisi on saanut mieleni niin
helläksi, että olin vähällä puhua rakkaudesta — ja mitä se minulle
kuuluu? Rakkaus on elämän asia, rakkaus on elämää; minä sitävastoin...
sinua tervehtii kuolemaan menevä!»

»Ei, ei, ei!» Rosamund tarttui jälleen hänen käsivarteensa silmissä
hurja ilme.

»Liian myöhäistä», vastasi Oliver. »Ei ole olemassa siltaa sen kuilun
yli, jonka olen itselleni kaivanut. Minun täytyy astua siihen niin
tyynin mielin kuin Jumala suo.»

»Niinpä tahdon astua siihen kerallasi!» huudahti Rosamund äkillisen
hurmioisen kiihtymyksen tilassa. »Olemmehan ainakin vihdoin yhdessä.»

»Tämä on juhannusyön haavetta!» virkkoi Oliver, mutta hänen
kärsimättömyyteensäkin sisältyi ilmeistä hellyyttä. Hän silitti
kultakutrista päätä, joka lepäsi hänen rinnallaan. »Mitä hyötyä minulla
olisi siitä?» kysyi hän. »Tahdotko katkeroittaa viimeisen hetkeni —
riistää kuolemastani sen koko loiston? Ei, Rosamund, sinä voit palvella
minua paljon paremmin, jos jäät elämään. Palaa Englantiin ja tee siellä
tiettäväksi totuus, jonka olet kuullut. Koeta sinä puhdistaa kunniani
siihen heitetystä tahrasta kertomalla totuudenmukaisesti, mitkä seikat
saivat minut häpeällisesti kääntymään uskonluopioksi ja merisissiksi.»
Samassa hän astui askelen taaksepäin. »Kuule! Mitä tapahtuukaan?»

Ulkoa oli kajahtanut huuto: »Jalkeille! Aseisiin! Aseisiin! Hoi!
Balaak! Balaak!»

»Hetki on tullut», sanoi Oliver, kääntyi äkkiä, juoksi ovelle ja siirsi
verhon syrjään.



Kahdeskolmatta luku.

ANTAUTUMINEN.


Unenhorroksessa olevien orjien rivien välitse johtavaa käytävää kuului
joku nopeasti juoksevan. Ali, joka oli auringonlaskusta saakka ollut
Larocquen sijassa kukkulalla, hyppäsi äkkiä peräkannelle yhä huutaen:

»Päällikkö! Päällikkö! Herra! Jalkeille, muuten joudumme vangeiksi!»

Kaikkialta aluksesta kuului hälinää miesten herätessä. Keulan puolella
kuului joku äänekkäästi huutavan. Sitten työnnettiin katoksen verho
äkkiä syrjään ja näkyviin tuli itse Asad, Marzak hänen vieressään.

Ylähangan puolelta saapuivat yhtä sukkelasti Bisken ja Othmani ja
keskikannelta Vigitello, Jasper — vereksin uskonluopio — ja joukko
säikähtyneitä sissejä.

»Mitä nyt?» kysyi pašša.

Ali kertoi uutisensa yhteen hengenvetoon. »Vieras alus on nostanut
ankkurinsa. Se lähtee ulos lahdesta.»

Asad tarttui partaansa, katse synkkänä. »Mitä se merkinneekään? Ovatko
he voineet saada tiedon täälläolostamme?»

»Minkätähden se muuten nostaisi ankkurinsa yösydännä?» virkkoi Bisken.

»Minkätähden tosiaankaan?»toisti Asad kääntyen sitten Oliverin puoleen,
joka seisoi perähytin ovella. »Mitä sanot sinä, Sakr-el-Bahr?»

Sakr-el-Bahr astui eteenpäin ja kohautti hartioitaan. »Mitäpä sanoisin?
Mitä tässä tekisimme?» kysyi hän. »Me voimme vain odottaa. Jos he
tietävät, että olemme täällä, olemme sievästi satimessa ja saamme
surmamme kaikin tänä yönä.»

Hänen äänensä oli jääkylmä, melkein ylenkatseellinen. Se herätti
useissa pelkoa ja Marzakissa kerrassaan kauhua.

»Mädätkööt luusi, sinä pahaenteinen profeetta!» huusi hän aikoen sanoa
enemmänkin. Mutta Sakr-el-Bahr sai hänet vaikenemaan.

»Mikä on kirjoitettu, on kirjoitettu!» lausui hän jyrisevällä ja
moittivalla äänellä.

»Niin tosiaan», myönsi Asad turvautuen fatalistin lohdutukseen. »Jos
olemme kypsät puutarhurin kättä varten, niin puutarhuri varmaan poimii
meidät.»

Biskenin neuvo oli vähemmän fatalistinen ja käytännöllisempi. »Olisi
parasta lähteä siitä otaksumasta, että meidät tosiaankin on huomattu,
ja lähteä avoimelle merelle, kun vielä voimme sen tehdä.»

»Mutta silloinhan teemme varmaksi sen, mikä on vielä
epäilyksenalaista», huomautti Marzak, yhä peloissaan. »Lähdemme vaaraa
vastaan.»

»Emme suinkaan!» huudahti Asad toivehikkaasti. »Ylistetty olkoon Allah,
joka lähetti meille tämän tyvenen yön. Tuskin tuulenhenkikään liikkuu.
Me voimme soutaa kymmenen peninkulmaa niiden purjehtiessa yhden ainoan.»

Hyväksyvä äänten sorina nousi kohta upseerien ja miesten riveistä.

»Kunhan pääsemme onnellisesti pois tästä poukamasta, he eivät enää saa
meitä kiinni», selitti Bisken.

»Mutta heidän tykkinsä saavuttavat», huomautti Sakr-el-Bahr
rauhallisesti hillitäkseen heidän hyvää luottamustansa. Hänen oma
valpas mielensä oli jo havainnut tuon ainoan pelastumismahdollisuuden,
mutta hän oli toivonut, etteivät toiset kykenisi sitä yhtä helposti
keksimään.

»Siihen vaaraan meidän täytyy antautua,» vastasi Asad. »Meidän täytyy
luottaa yön suomaan apuun. Tänne jääminen merkitsee varman tuhon
odottamista.» Hän käännähti antamaan käskyjä. »Ali, käske ruorimiehet
paikoilleen! Pidä kiirettä! Vigitello, pane piiskat viuhumaan, jotta
orjat heräävät.» Laivamiesten kimakat vihellykset kajahtivat, piiskat
viuhuivat ja paukkuivat iskien jo puolittain heränneiden orjien
selkiin, ja koko aluksessa vallitsi ankara hyörinä. Asad kääntyi
jälleen Biskenin puoleen. »Lähde sinä kokkaan», käski hän, »ja järjestä
miehet. Käske heidän olla valmiina varuksissaan, hyökkäyksen varalta.
Mene!» Bisken kumarsi ja riensi käskyä noudattamaan. Kaiken pauhun ja
hälinän yli kaikui Asadin ääni: »Jousimiehet jalkeille! Tykkimiehet
paikoilleen. Tuli sytyttimiin! Kaikki lyhdyt sammuksiin!»

Hetkistä myöhemmin sammuivat peräkaiteen lyhdyt, samoin keskikannen
partaalla riippuva, vieläpä perähytissäkin oleva, jonka puhalsi
sammuksiin eräs hyttiin tunkeutunut paššan upseeri. Ainoastaan
isossamastossa riippunut lyhty jätettiin kaiken varalta palamaan, mutta
vedettiin alas kannelle ja peitettiin.

Niin verhoutui kaleeri pimeään, joka oli muutaman hetken musta ja taaja
kuin sametti. Silmien siihen tottuessa pimeys kumminkin vähitellen
oheni. Ihmiset ja esineet alkoivat jälleen hahmoutua kesäyön himmeässä,
teräsharmaassa hohteessa.

Ensimmäisen levottoman hälinän tauottua merisissit toimivat
tehtävissään hämmästyttävän tyynesti ja äänettömästi. Kukaan ei
ajatellutkaan moittia paššaa tai Sakr-el-Bahria siitä, että olivat
vasta vaaran hetkenä suostuneet noudattamaan sitä menettelyä, jota
he kaikki olivat vaatineet heti kuultuaan vihollisen aluksen olevan
läheisyydessä. He seisoivat kokassa leveällä taistelutasanteella, aina
kolme miestä toistensa takana: eturivissä olivat jousimiehet, heidän
takanaan miekkamiehet, joiden aseet välkkyivät kelmeinä pimeässä.
Miehiä kerääntyi keskikannen kaiteen luo, ja toisia kiipesi isonmaston
köysistöön. Perässä oli kummankin pienen tykin luona kolme tykkimiestä,
joiden kasvoihin palavat sytyttimet loivat punervaa hohdetta.

Asad seisoi yhä paikallaan jakaen lyhyitä tuimia käskyjään, ja
Sakr-el-Bahr nojasi hänen takanaan perähytin seinään, Rosamund
vieressään. Sakr-el-Bahr havaitsi paššan tahallaan syrjäyttävän hänet
määrätessään miehille tehtäviä.

Peränpitäjät kiipesivät komeroihinsa ja suuret perämelat narisivat
kääntyessään. Asad lausui lyhyen käskyn, ja orjien riveissä syntyi
liikettä heidän kumartuessaan eteenpäin kohottaakseen airot
vaakasuoriksi. Niin kului tuokio, sitten kajahti uusi käsky, piiska
paukahti varoittavasti, ja gong-gongi alkoi lyödä tahtia. Orjat
ponnistivat, airot narahtivat, ja iso kaleeri kiiti eteenpäin kohti
poukaman suuta.

Laivamiehet juoksivat käytävällä edestakaisin iskien tuimasti
piiskoillaan saadakseen orjat ponnistamaan voimiansa äärimmilleen.
Aluksen vauhti kiihtyi. Häämöttävä rantavuori liukui ohi. Poukaman suu
näytti laajenevan heidän sitä lähetessään. Ulompana levisi rasvatyynen
meren tumma teräksenkarvainen pinta.

Rosamund voi tuskin hengittää, niin kiihkeä oli hänen jännityksensä.
Hän laski kätensä Sakr-el-Bahrin käsivarrelle. »Ehdimmekö siis
kumminkin pakoon?» kysyi hän kuiskaten vapisevin äänin.

»Toivon hartaasti, ettemme ehdi», vastasi Oliver hiljaa. »Mutta tätä
temppua minä pelkäsin. Katso!» lisäsi hän samassa viitaten ulapalle
päin.

Kaleeri oli ehtinyt ulos poukamasta, ja yht'äkkiä oli heidän
näkyvissään englantilainen alus, jossa vilkkui useita valoja ja joka
liikkui kaapelivälin päässä heistä alihangan puolella.

»Parempi vauhti!» kuului Asadin käskevä ääni. »Soutakaa henkenne
edestä, te uskottomat koirat! Pieskää niiden selkiä ruoskillanne,
miehet! Kiskokoot airojansa täydellä väellä, ja nuo eivät milloinkaan
meitä saavuta.»

Piiskat viuhuivat ja paukkuivat, ja kiusatut, huohottavat orjat
valittivat ponnistaen ilmankin kaikki voimansa välttääkseen ainoan
pelastumisen ja vapautumisen tilaisuuden. Gonggongi iski yhä kiivaammin
tahtia, ja yhä kiivaammin narahtelivat ja läiskyivät airot ja
huohottivat korahdellen soutajat.

»Kiihtäkää vauhtia!» huusi armoton Asad. »Rikkokoot keuhkonsa —
uskottomat! — kunhan pitävät tunnin ajan tätä vauhtia!»

»Välimatka kasvaa!» huudahti Marzak riemuissaan. »Ylistetty olkoon
Allah!»

Niin olikin laita. Takaa-ajavan aluksen valot jäivät ilmeisesti
jälkeen. Tuulenhenki oli niin heikko, että laiva näytti pysyvän
paikoillaan, vaikka sen kaikki purjeet olivat levitetyt. Ja sen
mataessa kiiti kaleeri tuimemmin kuin milloinkaan ennen Sakr-el-Bahrin
sitä komentaessa, sillä hänen päällikkyytensä aikana ei ollut
milloinkaan käännytty pakoon, olipa vihollinen ollut kuinka voimakas
tahansa.

Äkkiä kuului takaa-ajavasta aluksesta äänekäs huuto. Asad nauroi ja pui
heille pimeässä nyrkkiänsä kiroten heitä Allahin ja hänen profeettansa
nimessä. Vastaukseksi hänen kiroukseensa tuiskahti aluksen kyljestä
tuli; yön hiljaisuudessa kuului tykkien ulvahdus, ja muhamettilaisen
aluksen kokan eteen polskahti veteen jotakin.

Rosamund vetäytyi peloissaan jälleen lähemmäksi Sakr-el-Bahria. Mutta
Asad nauroi jälleen. »Ei ole pelkoa niiden ampumataidosta. Ne eivät
meitä näe. Omat valot heitä häikäisevät. Eteenpäin, eteenpäin!»

»Hän on oikeassa», sanoi Sakr-el-Bahr. »Mutta tosiasia on, etteivät he
tahdo alustamme upottaa, koska tietävät sinun olevan täällä.»

Rosamund katsahti jälleen merelle ja näki noiden ystävällisten valojen
painuvan yhä kauemmaksi. »Välimatka kasvaa yhä», huokasi hän. »He eivät
voi mitenkään meitä saavuttaa.»

Samaa pelkäsi Sakr-el-Bahr. Eikä vain pelännyt. Hän tiesi, että ellei
tuuli jonkin ihmeen nojalla kiihtynyt, täytyi käydä niinkuin hän oli
sanonut. Sitten hänen epätoivoiseen mieleensä johtui eräs ajatus —
epätoivoinen ajatus, pohjalla olevan epätoivon todellinen lapsi.

»On olemassa eräs keino», sanoi hän Rosamundille. »Mutta sitä
yritettäessä on uskallettava heittää noppaa elämästä ja kuolemasta.»

»Koeta siis sitä», pyysi Rosamund arvelematta. »Emmehän häviä, vaikka
häviöllekin joutuisimme.»

»Oletko valmis mihin hyvänsä?» kysyi Oliver.

»Enkö jo sanonut, että tahdon tuhoutua kanssasi tänä yönä? Ah, älä
huoli tuhlata aikaa turhiin puheisiin!»

»Tapahtukoon niin.» vastasi Oliver vakavasti, astui sitten askeleen ja
pysähtyi jälleen. »On parasta että tulet kerallani», sanoi hän.

Rosamund totteli ja lähti hänen kanssaan. Muutamat silmäilivät
ihmeissään heitä, mutta kukaan ei yrittänyt heidän kulkuansa estää.
Kaikilla oli jo liiaksikin ajattelemista.

Oliver raivasi tietä ohi laivamiesten, jotka säälimättä käyttelivät
kieltään ja piiskaansa yllyttääkseen orjia äärimmäisiin ponnistuksiin,
ja niin he saapuivat keskikannelle. Siinä Oliver tarttui peitettynä
olleeseen lyhtyyn, ja kun valo nyt leimahti jälleen näkyviin, Asad
käski sammuttaa sen. Mutta Sakr-el-Bahr ei välittänyt käskystä mitään.
Hän astui isonmaston luo, mihin ruutitynnörit oli kasattu. Eräs niistä
oli avattu, koska perässä olevat tykkimiehet olivat tarvinneet ruutia.
Avattu kansi lepäsi irrallaan tynnörin päällä. Sakr-el-Bahr sysäsi
kannen pois, avasi lyhdyn sarviruudun ja piti paljastettua liekkiä
ruudin yläpuolella.

Muutamat häntä katselevat huudahtivat säikähtyneinä. Mutta kaikkia
huutoja äänekkäämpänä raikui hänen käskynsä:

»Lakatkaa soutamasta!»

Gonggongi vaikeni heti, mutta orjat vetäisivät vielä kerran.

»Lakatkaa soutamasta!» käski hän uudelleen. »Asad!» huusi hän sitten.
»Käske heitä lakkaamaan, muuten lähetän teidät kaikki Šaitanin syliin!»
Hän laski lyhtyä, kunnes se lepäsi ihan ruutitynnörin partaalla.

Samassa soutu taukosi. Orjat, merisissit, upseerit ja itse Asadkin,
kaikki seisoivat kuin ukkosen iskeminä tuijotellen tuohon julmaan
hahmoon, joka lyhdyn valaisemana uhkasi syöstä heidät perikatoon.
Joidenkin mieleen lienee johtunut heittäytyä heti hänen kimppuunsa,
mutta heitä pidätti pelko, että hän tuiskaisi viipymättä tulen ruutiin
siten toimittaen heidät kaikki toiseen maailmaan.

Vihdoin Asad puhutteli häntä, ääni puolittain raivon tukehduttamana.
»Iskeköön Allah sinut kuoliaaksi! Oletko pirun riivaama?»

Marzak, joka seisoi isänsä vieressä, asetti nuolen sieppaamaansa
jouseen. »Mitä siinä seisotte ja tuijotatte?» huusi hän. »Iskekää hänet
kuoliaaksi, te siellä!» Vielä puhuessaan hän kohotti jousensa. Mutta
hänen isänsä esti häntä, hyvin ymmärtäen, mikä muuten olisi seurauksena.

»Jos kukaan astuu askelenkaan minua kohti», lausui Sakr-el-Bahr
tyynesti, »niin lyhty putoo suoraan ruutitynnöriin. Ja jos sinä, Marzak
tai joku muu minut surmaa, tapahtuu samoin ihan itsestään. Varokaa,
ellette tahdo välttämättä päästä Profeetan paratiisiin.»

»Kuule, Sakr-el-Bahr!» huusi Asad, jonka ääneen oli nyt tullut vihaisen
sävyn sijaan aneleva. Hän ojensi kätensä kohti päällikköä, jonka oli
jo tuominnut tuhon omaksi ajatuksissaan ja sydämessään, »Sakr-el-Bahr,
minä vannotan sinua sen leivän ja suolan nimessä, jota olemme yhdessä
nauttineet: palaa järkiisi, poikani.»

»Minä olen täysin järjissäni», kuului vastaus, »ja koska on niin
laita, en aio suostua siihen kohtaloon, joka minua Algierissa odottaa
— muistaen samaista leipää ja suolaa. En aio lähteä takaisin kanssasi
joutuakseni hirtetyksi tai jälleen kaleeriorjana raatamaan.»

»Entä jos vannon sinulle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan?»

»Sinä rikot valasi. En luottaisi sinuun missään tapauksessa nyt, Asad.
Sinä olet houkkioksi havaittu ja minä en ole eläessäni havainnut
houkkiota hyväksi enkä ole luottanut kuin yhteen ainoaan — ja hänkin
petti minut. Eilen keskustelin kanssasi, osoitin sinulle, kuinka on
viisainta menetellä ja soin sinulle siihen tilaisuutta. Vähäisestä
uhrista olisit voinut saada minut haltuusi ja hirttää minut miten
mielit. Minä tarjosin sinulle oman henkeni, ja vaikka sen tiesit, et
kumminkaan tietänyt, että minäkin sen tiesin.» Hän nauroi. »Huomaatko
nyt, millainen houkkio olet? Ahneutesi on sinut tuhonnut. Kätesi
yrittivät siepata enemmän kuin niihin mahtui. Nyt näet seurauksen. Se
tulee tuossa hitaasti, mutta varmasti lähenevässä aluksessa.»

Jokainen sana painui Asadin mieleen liian myöhään sitä valaisten.
Hän väänteli käsiään raivon ja epätoivon vallassa. Miehistö seisoi
kauhistuneena ja äänetönnä uskaltamatta liikahtaakaan, jotteivät
jouduttaisi loppuansa.

»Mainitse oma hintasi», huusi pašša vihdoin, »ja minä vannon sinulle
profeetan parran nimessä, että se sinulle suoritetaan.»

»Minä mainitsin sen sinulle eilen, mutta sain kieltävän vastauksen.
Tarjosin sinulle vaadittaessa vapauteni ja henkeni vapauttaakseni erään
toisen.»

Jos Oliver olisi katsahtanut taakseen, hän olisi huomannut Rosamundin
silmien äkkiä kirkastuvan, olisi nähnyt hänen povensa aaltoavan
ja olisi siitä arvannut, että Rosamund oli hyvin ymmärtänyt hänen
salaperäiset lausumansa.

»Minä annan sinulle rikkautta ja kunniaa, Sakr-el-Bahr», jatkoi Asad
kiihkeästi. »Pidän sinua kuin omana poikanani. Valtani on kuuluva
sinulle, kun siitä luovun, ja sinua kunnioitetaan jo sitä ennen
samoinkuin minua.»

»Minä en ole ostettavissa, oi voimallinen Asad. En ole ollut
milloinkaan. Sinä olit jo kärkäs minua surmaamaan. Voit tuomita minut
nyt vieläkin kuolemaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että joudut
maistamaan sitä kerallani. Mikä on kirjoitettu, se on kirjoitettu.
Me olemme yhdessä upottaneet monta isoa alusta aikoinamme. Jos niin
haluat, voimme upota yhdessä tänä yönä.»

»Toivon sinun paistuvan iät päivät helvetissä, sinä mustasydäminen
petturi!» kirosi Asad raivon riistäytyessä kaikista sille asetetuista
rajoista.

Paššan siten tunnustettua joutuneensa häviölle miehet alkoivat äkkiä
äänekkäästi hälistä. Sakr-el-Bahrin merihaukat huusivat hänelle,
palauttivat hänen mieleensä uskollisuuttaan ja kiintymystään ja
kysyivät, voiko hän sen korvata syöksemällä heidät kaikki tuhon omiksi.

»Luottakaa minuun!» vastasi hän. »Enhän ole milloinkaan johtanut teitä
muuhun kuin voittoon. Saatte varmaan uskoa, etten nytkään johda teitä
häviöön — tänä viimeisenä kertana, jonka olemme yhdessä.»

»Mutta alus on kohta kimpussamme!» huusi Vigitello.

Niin olikin laita. Sir Johnin laiva lipui hiljalleen eteenpäin heikossa
tuulessa, sen korkea ruho kuumotti heidän edessään, ja sen keula kynti
hiljaa vettä terävässä kulmassa kaleerin kokkaan nähden. Aivan pian se
oli saapunut kaleerin viereen, ja valtaushaat heilahtivat kolisten ja
helisten tarttuen kiinni sissien laivan kokkaan, perään ja keskustaan
englantilaisten merimiesten seisoessa aluksensa partaalla voittohuutoja
kaiuttaen. Tuskin olivat valtaushaat ehtineet iskeä kiinni, kun
joukko haarniskoihin ja kypäreihin puettuja miehiä tulvahti kaleerin
keulakannelle, ja nyt ei voinut edes ruutitynnörin alapuolella häilyvä
lyhty pidättää merisissejä antamasta noille uskaliaille hyökkääjille
heidän ansaitsemiansa tervetuliaisia.

Silmänräpäyksessä oli keulan taistelutasanne muuttunut raivoisan
kamppailun kiehuvaksi helvetiksi, jota valaisi _Hopeahaikaran_ lyhtyjen
punerva hohde. Hyökkääjien ensimmäisessä rivissä olivat Lionel ja Sir
John Killigrew. Ensimmäisiin heidän vastaanottajiinsa kuului Jasper
Leigh, joka syöksi miekkansa Lionelin ruumiin läpi Lionelin astuessa
jalkansa kaleerin kannelle ja ennenkuin taistelu oli alkanut.

Tuli vielä tusina kummaltakin puolelta, ennenkuin Sakr-el-Bahrin
raikuva ääni sai taistelun taukoamaan.

»Seis siellä!» huusi hän merihaukoillensa. »Takaisin! Jättäkää asia
minun huolekseni. Minä vapautan teidät näistä vihollisistanne.»
Sitten hän kehoitti englanninkielellä maanmiehiänsäkin lakkaamaan
hyökkäämästä. »Pysähtykää, kunnes kuulette, mitä sanon! Kutsukaa
miehenne takaisin ja älköön toisia enää tänne tulko! Pysähtykää, kunnes
olette minua kuunnelleet; sitten voitte tehdä, mitä haluatte.»

Sir John näki hänen seisovan isonmaston luona Rosamundin keralla,
johtui siihen melkein välttämättömään päätelmään, että Oliver aikoi
uhata Rosamundin henkeä, ehkäpä tuhotakin hänet, jos he etenisivät.
Niinpä hän syöksyikin miestensä eteen estäen heitä hyökkäämästä.

Taistelu taukosi melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanut.

»Mitä sinulla on sanottavaa, sinä uskonluopiokoira?» kysyi sir John.

»Tämä, sir John: ellette komenna miehiänne takaisin alukseenne ja vanno
herkeävänne hyökkäämästä, vien teidät heti kerallamme helvettiin.
Tuiskaan tulen näihin ruutitynnöreihin, ja me uppoamme vieden teidät
mukanamme. Totelkaa minua, niin saatte kaikki, mitä olette tulleet
tästä aluksesta hakemaan. Mistress Rosamund jätetään haltuunne.»

Sir John tuijotti häneen hetkisen, asiaa harkiten. »Vaikka en ole
aikonut ryhtyä kanssanne keskustelemaan», virkkoi hän sitten, »hyväksyn
asettamanne ehdon, kumminkin sillä ehdolla, että saan kaikki, mitä olen
tullut hakemaan. Kaleerissanne on eräs uskonluopio-konna, jonka olen
luvannut vangita ja hirttää antaen kunniasanani. Hänetkin tulee jättää
haltuuni. Hänen nimensä oli aikoinaan Oliver Tressilian.»

Arvelematta kuului heti vastattavan: »Minä jätän hänetkin, kunhan
vannotte sitten lähtevänne tekemättä täällä enempää pahaa.»

Rosamund pidätti henkeänsä ja tarttui Sakr-el-Bahrin käsivarteen,
siihen, joka piteli lyhtyä.

»Varo, mistress», kehoitti Sakr-el-Bahr, »muuten tuhoat meidät kaikki.»

»Parempi niin!» vastasi Rosamund.

Sir John vakuutti kunniasanallaan lähtevänsä pois enempää vahinkoa
tekemättä, kunhan hän itse ja Rosamund luovutettaisiin.

Sakr-el-Bahr kääntyi odottavien sissiensä puoleen ja kertoi heille
lyhyesti, millaisen sopimuksen oli tehnyt. Hän kutsui Asadin vaatien
häntä lupaamaan, että sopimuksen ehtoja noudatettaisiin ja ettei verta
vuodatettaisi hänen tähtensä. Asad vastasi hänelle ilmaisten hänen
petoksensa kaikissa herättämää kiukkua.

»Koska hän tahtoo saada sinut hirtettäväkseen, niin saakoon; säästyyhän
siten meiltä se vaiva, sillä hyvin olet petoksellasi sen ansainnut.

»Niinpä antaudun», ilmoitti Sakr-el-Bahr sir Johnille heittäen samassa
lyhtynsä mereen.

Yksi ainoa ääni nousi häntä puolustamaan, ja se ääni oli Rosamundin.
Mutta sekin raukeni omaan voimattomuuteensa. Tämä viimeinen isku kaiken
sen lisäksi, mitä hän oli viime aikoina kokenut, riisti häneltä kaiken
rohkeuden. Puolipyörtyneenä hän vaipui Sakr-el-Bahrin olkapäätä vasten
sir Johnin ja muutamien hänen seuralaistensa rientäessä vapauttamaan
häntä ja sitomaan vangiksi otettua Sakr-el-Bahria.

Merisissit seisoivat ääneti katsellen. Heitä päällikköön liittävä
uskollisuus, joka olisi saanut heidät vuodattamaan viimeisenkin
veripisaransa hänen puolestaan, ei voinut ilmetä toimintana nyt,
kun hän oli petoksen nojalla tuonut englantilaisen aluksen heidän
kimppuunsa. Heidän riveissään syntyi kuitenkin hetken kestävää
liikettä, kun he näkivät hänet sidottuna ja _Hopeahaikaran_ kannelle
kiskottuna. Miekat heiluivat, ja kuului uhkaavia huutoja. Hän oli
heidät pettänyt, mutta oli samalla pitänyt huolen siitä, etteivät
he joutuneet petoksesta kärsimään. Ja se oli heidän tuntemansa ja
rakastamansa Sakr-el-Bahrin arvoista, siinä määrin, että heidän
kiintymyksensä ja uskollisuutensa ilmeni jälleen täydessä voimassaan.

Mutta Asadin ääni kehoitti heitä muistamaan, mitä hän oli heidän
nimessään luvannut, ja koska Asadin ääni ei olisi yksin kyennyt
tukehduttamaan tuota äkillistä kapinanpuuskaa, kajahti itsensä
Sakr-el-Bahrin ääni lausuen viimeisen käskynsä:

»Muistakaa ja noudattakaa teidän hyväksenne tekemäni sopimuksen ehtoja!
Mektub! Allah teitä varjelkoon ja vaurastuttakoon!»

Valitushuuto kuului vastaukseksi vakuuttaen Sakr-el-Bahrille, että
oli vielä niitä, jotka häntä rakastivat. Sitten hänet kuljetettiin
kiireesti kannen alle valmistautumaan kuolemaan.

Valtaushakain köydet katkaistiin, ja englantilainen alus lipui hitaasti
yön pimeyteen; kaleeri korvasi taistelussa vioittuneet orjat toisilla
ja kääntyi takaisin Algieriin luopuen suunnitellusta espanjalaisen
aluksen valtauksesta.

Asad istui kaleerin peräkannella katoksen alla ikäänkuin ilkeästä
unesta heränneenä. Hän peitti päänsä ja itki miestä, jota oli
rakastanut kuin omaa poikaansa ja jonka oli mielettömyytensä vuoksi
menettänyt. Hän kirosi kaikkia naisia ja kirosi kohtaloa, mutta
kaikkein katkerimmin hän kirosi itseänsä.

Päivän kelmeässä kajasteessa he heittivät kuolleet mereen ja pesivät
kaleerin kannet ollenkaan huomaamatta erään miehen olevan poissa, mikä
näytti merkitsevän, ettei englantilainen kapteeni tai hänen miehistönsä
ollut kirjaimellisesti noudattanut sopimusta.

He palasivat Algieriin surren — ei espanjalaista aarrelaivaa, joka
sai kulkea häiritsemättä, vaan uljainta niistä kapteeneista, jotka
milloinkaan ovat paljastaneet miekkansa islamin palveluksessa. Tarinaa
siitä, kuinka hän tuli luovutetuksi, ei kerrottu koskaan tarkoin;
kukaan ei uskaltanut sitä selvästi kertoa, koska jokainen tapahtumassa
mukana ollut myöhemmin sitä vain häpesi, vaikka olikin varsin selvää,
että Sakr-el-Bahr itse oli asian siten johtanut. Joka tapauksessa
tiedettiin, ettei hän ollut kaatunut taistelussa, ja niinmuodoin
otaksuttiin hänen olevan yhä elossa. Tuon otaksuman varaan rakennettiin
eräänlainen legenda, joka kertoi hänen palaavan, ja vielä puoli
vuosisataa myöhemmin kotimaahansa palaavat vapaiksi-lunastetut vangit
kertoivat kaikkien aito muhamettilaisten vielä silloinkin varmasti
toivoneen ja odottaneen Sakr-el-Bahrin takaisin tulevaksi.



Kolmaskolmatta luku.

PAKANAIN USKO.


Sakr-el-Bahr suljettiin _Hopeahaikarassa_ pimeään koppiin odottamaan
päivän valkenemista ja viettämään aikaansa kuolemaan valmistuen. Hän
ja sir John eivät olleet vaihtaneet sanaakaan hänen antautumisensa
jälkeen. Hänet oli tuotu englantilaiseen alukseen kädet selän taakse
sidottuina, ja laivan kannella oli hänen edessään seisonut hetkisen
eräs vanha tuttava — kronikoitsijamme, lordi Henry. Minä voin kuvitella
kuningattaren käskynhaltijan punoittavien kasvojen tavattoman vakavan
ilmeen ja hänen tuiman katseensa, joka suuntautui uskonluopioon. Lordi
Henryn kynän kertomasta tiedän, etteivät he vaihtaneet sanaakaan,
kunnes vartijat kiidättivät Sakr-el-Bahrin pois heittäen hänet tuohon
ahtaaseen, tervalta tuoksahtavaan koppiin.

Hän makasi kauan aikaa siinä, mihin oli kaatunut ja luuli olevansa
yksin. Aika ja paikka olivat kieltämättä omansa herättämään olotilaan
kohdistuvia filosofisia mietteitä. Tekee mieleni ajatella, että hän
kaikki huomioonottaen tuskin voi moittia itseään paljostakaan. Jos
hän oli tehnyt pahaa, oli hän myöskin runsaasti korvannut. Voidaan
tuskin väittää, että hän oli pettänyt uskolliset muhamettilaisensa,
ja jos voidaankin, on kumminkin lisättävä, että hän itse oli maksanut
petoksensa hinnan. Rosamund oli suojassa, Lionel tulisi saamaan
tuomionsa, ja häntä itseään, joka oli jo melkein kuollut, tuskin
kannatti ajatellakaan.

Hänelle tuotti varmaan jonkinlaista tyydytystä se ajatus, että hänen
kuolemansa tuotti mahdollisimman suurta hyötyä. Hänen elämänsä oli
tuhoutunut jo aikoja sitten. Ellei hän olisi lähtenyt kovaonniselle
kostoretkellensä, hän tosin olisi voinut vielä kauankin jatkaa
merisissin työtä, olisipa voinut kohota Algierin paššaksikin ja
Suur-Turkin vasalliksi. Mutta miehelle, joka oli syntynyt kristittynä
gentlemannina, tuo olisi sittenkin ollut arvoton päivien päättämistäpä.
Asiain nykyinen vaihe lupasi parempaa.

Sankasta pimeydestä kuuluva heikko risahdus käänsi hänen ajatuksensa
toisaalle. Hän oletti rotan siellä liikkuvan, nousi istumaan ja koputti
kantapäillään permantoa ajaakseen inhottavan otuksen pois. Mutta
pimeästä kuuluikin ihmisääni.

»Kuka siellä?»

Hän hieman säikähti, koska oli varmaan uskonut olevansa yksin.

»Kuka siellä»? toisti ääni lisäten surkeasti: »Minne pimeään helvettiin
olenkaan joutunut? Missä olen?»

Nyt Sakr-el-Bahr tunsi äänen Jasper Leigh'n ääneksi ja ihmetteli,
kuinka tuo hänen uusin rekryyttinsä oli joutunut samaan vankikoppiin
kuin hän itse.

»Te olette epäilemättä _Hopeahaikaran_ kannen alla», vastasi
Sakr-el-Bahr, »vaikka en tosiaankaan käsitä, kuinka olette tänne
joutunut.»

»Kuka olette?» kysyi ääni.

»Minut tunnettiin Berberiassa nimellä Sakr-el-Bahr.»

»Sir Oliver!»

»Niinpä taitanevat tahtoa minua nyt nimittää. On kenties hyväkin, että
hautaavat minut mereen, koska noiden kristittyjen herrojen olisi muuten
vaikea keksiä kirjoitusta hautakiveeni. Mutta kuinka olette te tänne
tullut? Minä tein sir Johnin kanssa sopimuksen, ettei ketään muuta
pitänyt ahdistaa, enkä voi otaksua sir Johnin rikkoneen lupaustaan.»

»Siitä asiasta en tiedä mitään. Enhän edes tietänyt, missä olen,
ennenkuin te sen minulle sanoitte. Minut iskettiin tajuttomaksi
taistelussa, kun olin puhkaissut säilällänne sorean veljenne. Siinä
kaikki, mitä tiedän.»

Sir Oliver pidätti henkeänsä. »Mitä sanottekaan? Surmasitteko Lionelin?»

»Luulen surmanneeni», kuului tyyni vastaus. »Joka tapauksessa pistin
pari jalkaa terästä hänen lävitsensä. Se tapahtui taistelun tuoksinassa
englantilaisten hyökätessä kaleeriimme; master Lionel oli etujoukossa —
siinä olisin kaikkein vähimmin odottanut hänet näkeväni.»

Syntyi pitkä vaitiolo. Vihdoin sir Oliver virkkoi hiljaa:

»Hän sai teiltä epäilemättä vain sen, mitä oli tullut etsimään. Olette
oikeassa, master Leigh; etujoukossa olisi kaikkein vähimmin voinut
odottaa hänet näkevänsä, ellei hän tullut tahallaan etsimään terästä
välttääkseen köyden. Epäilemättä parasta niin. Jumala suokoon hänelle
levon!»

»Uskotteko Jumalaan?» kysyi syntinen laivuri pelokkaasti.

»He ottivat teidät varmaan siitä syystä», jatkoi sir Oliver ikäänkuin
itsekseen. »He eivät liene tietäneet, mitä hän oikeastaan ansaitsi,
pitivät häntä pyhimyksenä ja marttyyrinä, päättivät kostaa teille ja
kiskoivat teidät tänne siinä tarkoituksessa.» Hän huokasi. »Niinpä
niin, master Leigh, uskon aivan varmaan, että te, tietäen itsenne
konnaksi, olette ikänne kaiken varustaneet kaulaanne köydensilmukkaa
varten, joten tämä ei tule teille minkäänlaisena yllätyksenä.»

Laivuri käännähti kärsimättömästi ja huokasi. »Hyvä Jumala, kuinka
päätäni pakottaa!» valitti hän.

»Kyllä siihen keinon keksivät», lohdutti sir Oliver. »Ja tulettepa
heilumaan paremmassa seurassa kuin ansaitsette, sillä minutkin
hirtetään aamun valjettua. Te olette ansainnut sen aivan samoin kuin
minä, master Leigh. Säälin kuitenkin teitä — säälin, että teidän täytyy
kärsiä, vaikka en ollut niin tarkoittanut.»

Master Leigh kuului nielaisevan ja oli vaiti vähän aikaa.

Sitten hän toisti kysymyksensä. »Uskotteko Jumalaan, sir Oliver?»

»Ei ole muuta jumalaa kuin Jumala, ja Mohammed on hänen profeettansa»,
kuului vastaus, Master Leigh ei voinut sen sävyn nojalla varmaan
päättää, eikö tuo ollut ivailua.

»Se on pakanain usko», sanoi hän peläten ja inhoten.

»Eipä suinkaan; se on usko, jonka varassa ihmiset elävät. He toimivat
uskonsa mukaisesti, mitä ei voi sanoa yhdestäkään kohtaamastani
kristitystä.»

»Kuinka voitte puhua niin kuolemanne aattona?» huudahti Leigh.

»Pidetäänhän sitä aikaa, jos mitään, totuuden lausumisen hetkenä»,
vastasi sir Oliver.

»Ette siis usko Jumalaan?»

»Uskonpa niinkin.»

»Mutta ette oikeaan Jumalaan», väitti laivuri.

»Ei voi olla muuta Jumalaa kuin oikea Jumala — yhdentekevää, kuinka
ihmiset häntä nimittävät.»

»Jos uskotte, ettekö siis pelkää?»

»Mitä?»

»Helvettiä, kadotusta ja iankaikkista tulta», murahti laivuri ilmaisten
omaa myöhään heräävää kauhuansa.

»Minä olen täyttänyt sen kohtalon, jonka Hänen Kaikkitietäväisyytensä
on minulle määrännyt», vastasi sir Oliver. »Elämäni on ollut sellainen,
miksi hän on sen määrännyt, koska ei mitään voi olla olemassa eikä
tapahtua muuten kuin Hänen tahdostaan. Tuleeko siis minun pelätä
kadotusta, kun olen ollut se, joksi Jumala on minut muovannut?»

«Tuo on pakanallista muhamettilaisten uskoa!» väitti master Leigh.

»Se on lohduttavaa», virkkoi sir Oliver, »ja sen tulisi voida lohduttaa
sinunlaistasi syntistä.»

Mutta master Leigh ei huolinut lohdutuksesta. »Oh!» huokasi hän. »Kunpa
voisin olla uskomatta Jumalaan!»

»Uskomattomuutenne ei voi tehdä häntä olemattomaksi enempää kuin
uskonne voi häntä luoda», vastasi sir Oliver. »Mutta koska mielialanne
on sellainen kuin on, eikö olisi parasta, että rukoilisitte?»

»Ettekö te rukoile puolestani?» kysyi heittiö haudantakaiseen
kohdistuvan äkkinäisen pelon vallassa.

»Minä teen enemmänkin», virkkoi sir Oliver vihdoin. »Rukoilen teidän
puolestanne — sir John Killigrew'ta, että henkenne säästetään.»

»Hän ei varmaankaan pyynnöstänne huoli!» nyyhkytti master Leigh.

»Hänen täytyy. Se koskee hänen kunniaansa. Sopimukseni ehtoihin kuului,
ettei ketään muuta kaleerissa olevaa saanut hätyyttää.»

»Mutta minä surmasin master Lionelin.»

»Totta kyllä — mutta se tapahtui kahakassa ennen sopimuksentekoa. Sir
John antoi minulle sanansa, ja sir John pitää sen, kunhan selitän
hänelle, että hänen kunniansa sitä vaatii.»

Laivurin mieli keventyi melkoisesti — siitä katosi tumma kuolevan
varjo. Ja sopiipa pelätä, että sen keralla hävisi hänen epätoivoinen
katumuksensakin. Hän ei ainakaan enää puhunut kadotuksesta eikä
enää välittänyt siitä, mitä sir Oliver ajatteli kuolemanjälkeisestä
elämästä. Hän lienee aivan oikein otaksunut, että sir Oliverin usko
oli sir Oliverin asia ja että jos se sattuisi olemaan väärä, ei ollut
hänen, master Leigh'n asia käydä sitä korjaamaan. Omasta puolestaan hän
arveli kuolemaanvalmistumisen voivan jäädä toisiin aikoihin, kunnes
asia kävisi välttämättömämmäksi.

Sitten kapteeni paneutui pitkäkseen ja yritti nukkua, vaikka
päänpakotus osoittautuikin vaikeutta tuottavaksi. Kun uneen pääseminen
oli mahdotonta, hänen teki vähän ajan kuluttua mieli jälleen
keskustella, mutta kumppanin tasainen hengittely osoitti hänelle sir
Oliverin sillävälin nukahtaneen.

Tuo seikka hämmästytti ja loukkasi laivuria. Hän ei kyennyt mitenkään
käsittämään, kuinka henkilö, joka oli elänyt niinkuin sir Oliver, ollut
uskonluopio ja pakana, voi nukkua rauhallisesti tietäen, että joutuisi
aamun valjettua hirsipuuhun. Laivurissa myöhään herännyt kristillinen
into yllytti häntä herättämään nukkujaa, jotta hän viettäisi
jäljelläolevan lyhyen ajan valmistautuen kuolemaan. Toisaalta kehoitti
inhimillinen sääli jättämään miehen unohduksen suomaan lepoon.

Asiaa harkitessaan laivuri tunsi mieltään syvästi liikuttavan sen
seikan, että sir Oliver oli sellaisena hetkenä voinut ajatella häntä
ja hänen kohtaloansa luvaten tehdä mitä voi pelastaakseen hänet
hirsipuusta. Tuo liikutti laivuria sitäkin enemmän, kun hän hyvin
tiesi, missä määrin oli itse vastuussa siitä, mitä sir Oliverille oli
tapahtunut. Sellaisen sankaruuden tutkisteleminen herätti hänessä
itsessään eräänlaista sankaruutta, ja hän alkoi miettiä, kuinka kenties
voisi vuorostaan palvella sir Oliveria avoimesti tunnustamalla kaikki,
mitä tiesi sir Oliverin tekojen vaikuttimista. Tämä päätös ylensi
hänen mieltänsä, merkillistä kyllä sitä enemmän, kun hän ajatteli
mahdollisesti saattavansa vaaraan oman kaulansa esittämällä aikomansa
tunnustuksen.

Niin hän istui loputtoman pitkän yön hoitaen pakottavaa päätänsä
ja tuntien mielensä rohkaistuvan ensimmäisestä todella hyvän ja
altruistisen teon suunnitelmasta. Kohtalo näytti kuitenkin päättäneen
tehdä tyhjäksi hänen aikomuksensa. Kun näet aamun koittaessa tultiin
hakemaan sir Oliveria saamaan tuomiotansa, miehet eivät välittäneet
vähääkään laivurista, joka pyysi hänkin päästä sir Johnin luo.

»Sinua ei ole käsketty tuomaan», virkkoi merimies lyhyesti.

»Kenties siitä syystä», vastasi master Leigh, »ettei sir John tiedä,
mitä voin hänelle kertoa. Viekää minut hänen luokseen, jotta hän kuulee
minulta totuuden eräistä seikoista, ennenkuin on liian myöhäistä.»

»Ole vaiti», sanoi hänelle merimies iskien häntä kasvoihin niin
tuimasti, että hän horjahti ja kaatui nurkkaan. »Pian tulee sinun
vuorosi. Nyt on asiamme käsitellä tätä toista pakanaa.»

»Teidän sananne eivät voisi missään tapauksessa auttaa», vakuutti sir
Oliver tyynesti. »Kiitän kumminkin teitä ajatuksesta, joka osoittaa
teidät ystäväkseni. Käteni ovat sidotut, Jasper. Ellei olisi niin
laita, pyytäisin saada puristaa teidän kättänne. Jääkää hyvästi!»

Sir Oliver vietiin kultaiseen päivänpaisteeseen, joka melkein häikäisi
hänet pitkäaikaisen pimeässäolon jälkeen. Hän arvasi, että miesten
asiana oli viedä hänet hyttiin, missä aiottiin pitää lyhyt tutkimus
muodon vuoksi. Mutta heidän tultuaan kannelle tuli heitä vastaan eräs
upseeri, joka käski heidän odottaa.

Sir Oliver istui köysikasalle vartijoittensa keskelle joutuen
karujen merimiesten uteliaan tarkastelun esineeksi. Kaikki pyrkivät
näkemään tuota pelottavan kookasta merisissiä, joka oli aikoinaan
ollut cornwallilainen gentleman ja josta oli tullut uskonluopio
muhamettilainen ja kristikunnan kauhu.

Totta puhuen oli vaikea tuntea häntä entiseksi cornwallilaiseksi
gentlemanniksi hänen istuessaan siinä yhä puettuna hopeanhohtoiseen
viittaansa ja valkoiseen turbaaniin, joka oli kiedottu piikkikypärin
ympärille. Hän heilutteli huolettomasti ruskeita jäntereisiä sääriään,
jotka olivat paljaat polvesta nilkkaan asti, mustanpuhuvissa
parrakkaissa kasvoissa ja agaatinvärisissä vaaleissa silmissä
fatalistin tutkimaton ilme. Tunteettomat merimiehet, jotka olivat
kerääntyneet hänen ympärilleen häntä ivatakseen ja pilkatakseen,
vaikenivat havaitessaan, kuinka pelottomasti ja tyynesti hän käyttäytyi
kuoleman uhatessa.

Jos viivytys häntä harmitti, hän ei missään tapauksessa harmiansa
mitenkään ilmaissut. Hänen teräksisten vaaleiden silmiensä katse ei
vilkuillut joutavia. Hän etsi Rosamundia toivoen näkevänsä hänet vielä
kerran, ennenkuin hänet lähetettiin viimeiselle kaamealle matkalleen.

Rosamundia ei kumminkaan näkynyt. Hän oli kajuutassa, oli ollut siellä
jo tunnin ajan, ja viivytys johtui juuri hänestä.



Neljäskolmatta luku.

TUOMARIT.


Koska aluksessa ei ollut ketään naishenkilöä, jonka hoiviin Rosamund
olisi voitu jättää, lordi Henry, sir John ja master Tobias, laivan
välskäri, olivat ottaneet hoitaakseen häntä parhaan taitonsa mukaan,
kun hänet kannettiin puolittain taintuneena _Hopeahaikaran_ kannelle.

Master Tobias oli antanut hänelle käytettävissään olevia tuimanlaisia
toivutuslääkkeitä, oli sijoittanut hänet mahdollisimman mukavasti
avaraan perähyttiin ja oli kehoittanut suomaan hänelle lepoa, jota hän
näytti kipeästi kaipaavan. Hän oli karkoittanut itsensä kapteenin ja
kuningattaren käskynhaltijan ja oli itse lähtenyt katsomaan vieläkin
kiireellisempää avunantoa kaipaavaa potilasta, Lionel Tressiliania,
joka oli tuotu kaleerista hervottomana ja tajuttomana muutamien muiden
_Hopeahaikaran_ haavoittuneiden miesten keralla.

Päivän koittaessa sir John oli tullut kuulemaan, kuinka hänen
haavoitettu ystävänsä voi. Välskäri oli vast'ikään kumartunut Lionelia
tutkimaan. Sir Johnin astuessa sisään master Tobias kääntyi toisaalle,
huuhtoi käsiään permannolla olevassa metallikulhossa, nousi ja kuivasi
niitä pyyheliinaan.

»En voi tehdä enempää, sir John», lausui hän alakuloisesti. »Hän on
mennyttä.»

»Kuollut, niinkö sanotte?» huudahti sir John värähtävällä äänellä.

Välskäri heitti pyyheliinan kädestään ja kiersi hitaasti alas mustan
nuttunsa käärityt hihat. »Melkein kuollut», vastasi hän. »Ihmettelen
vain, että elämä yhä vielä kytee ruumiissa, joka on tuolla tavoin
puhkaistu. Hän potee sisäistä verenvuotoa, ja hänen valtimonsa käy
yhä heikommaksi. Niin täytyy jatkua, kunnes hän huomaamatta menee
hengettömäksi. Voitte pitää häntä jo kuolleena, sir John.» Hän vaikeni.
»Armelias, tuskaton loppu,» lisäsi hän sitten, kevyesti huoaten,
kalpeat, sileiksiajellut kasvot soveliaan vakavina, vaikka tällaiset
tapahtumat eivät suinkaan olleet harvinaisia hänen elämässään.
»Toisista neljästä», jatkoi hän, »Blair on kuollut; muut kolme
toipunevat.»

Sir John ei kumminkaan paljoa huolinut toisista. Ystävän toivottoman
tilan aiheuttama suru ja harmi sysäsi tänä hetkenä syrjään kaikki muut
ajatukset.

»Eikö hän tule enää tajuihinsakaan?» kysyi hän tiukasti, vaikka oli
vastauksen jo kuullut.

»Kuten sanoin, voitte katsoa hänet jo kuolleeksi, sir John. Minun
taitoni ei enää mitään auta.»

Sir Johnin pää painui, ja hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja
vakaviksi. »Ei auta minun oikeutenikaan», lisäsi hän synkästi. »Jos
voinkin kostaa hänen puolestaan, en kumminkaan saa takaisin ystävääni.»
Hän silmäili välskäriä. »Kosto, sir, on tyhjänpäiväisin kaikista niistä
ivantöistä, joita elämä on täynnä.»

»Teidän tehtävänne, sir John», virkkoi välskäri, »on oikeuden jakaminen
eikä kostaminen.»

»Pelkkä sanaleikki loppujen lopuksi.» Hän astui Lionelin viereen ja
katseli kauniita kalpeita kasvoja, joihin oli leviämässä kuoleman
tumma varjo. »Kunpa hän puhuisi, että osaisimme oikein tuomita!
Kunpa kuulisimme hänen sanojensa todistuksen, jonka nojalla voisimme
tarvittaessa osoittaa oikeaksi Oliver Tressilianin hirttämisen.»

»Se ei varmaankaan enää tule koskaan kysymykseen», arveli välskäri.
»Mistress Rosamundin lausunto riittänee, jos sitäkään vaaditaan.»

»Niin. Hän on solvannut Jumalaa ja ihmisiä siinä määrin ja kaikkien
tieten, ettei kukaan voine koskaan vaatia minua vastaamaan siitä, että
olen hänet siekailematta tuominnut.»

Ovelle koputettiin, ja sir Johnin oma palvelija tuli ilmoittamaan, että
mistress Rosamund halusi välttämättä tavata häntä.

»Hän tahtoo varmaan kuulla, kuinka Lionel voi», päätteli sir John
tuskaisesti huoaten. »Hyvä Jumala! Kuinka asian hänelle ilmaisen?
Tuleeko minun musertaa hänet vapautumisen hetkenä sellaisella
uutisella? Onko milloinkaan nähty näin julmaa pilkkaa?» Hän kääntyi ja
asteli raskain askelin ovelle. Siihen hän pysähtyi. »Jäättehän hänen
luokseen viimeiseen asti?» kysyi hän välskäriltä kehoittavasti.

Master Tobias kumarsi. »Luonnollisesti, sir John.» Sitten hän lisäsi:
»Se ei kestä enää kauan.»

Sir John katsahti jälleen Lioneliin — se oli hyvästijätön katse.
»Jumala suokoon hänelle rauhan!» virkkoi hän käheästi ja poistui.

Kannella hän pysähtyi, kääntyi joutilaiden merimiesten puoleen, käski
kiinnittämään köyden raakapuuhun ja tuomaan Oliver Tressilianin ylös
vankikopistaan. Sitten hän asteli raskain askelin ja vielä raskaammin
sydämin aluksen varustetulle peräkannelle.

Heikon kultaisen hämyn peittämälle taivaalle noussut aurinko loi nyt
säteitään merelle, jonka pinnassa kiiti raikkaan aamutuulen viri.
Kaikki purjeet levitettiin. Alihangan puolella häämötti tuskin näkyvänä
viivana Espanjan rannikko.

Sir Johnin kellankalpeat kasvot olivat luonnottoman vakavat, kun
hän astui kajuuttaan, missä Rosamund häntä odotti. Sir John kumarsi
hänelle vakaan kohteliaasti, riisui hattunsa ja heitti sen tuolille.
Viimeksikuluneet viisi vuotta olivat saaneet muutamia hänen tuuhean
mustan tukkansa suortuvia harmaantumaan. Varsinkin ohimoilta hiukset
näyttivät kovin harmailta tehden hänen iäkkään näköiseksi, ja otsan
syvät uurteet vahvistivat samaa vaikutelmaa.

Sir John astui Rosamundia kohti, joka nousi häntä tervehtimään.
»Rosamund, rakkaani!» virkkoi hän lempeästi tarttuen hänen molempiin
käsiinsä. Hän silmäili murheellisena ja huolestuneena Rosamundin
kalpeita, kiihtyneitä kasvoja. »Oletko levännyt riittävästi, lapseni?»

»Levännyt?» toisti Rosamund ikäänkuin ihmetellen, että hän oli voinut
sellaista otaksua.

»Karitsaiseni, karitsaiseni!» lausui sir John hiljaa kuin äiti
lapselleen, veti Rosamundin luokseen ja silitti hänen kastanjanruskeata
tukkaansa. »Me riennämme takaisin Englantiin, kaikki purjeet
levitettyinä. Rohkaise siis mielesi ja —»

Mutta Rosamund keskeytti kärsimättömästi etääntyen hänestä puhuessaan,
ja sir John tunsi sydäntään kouristavan aavistellessaan, mitä hän
tulisi kysymään.

»Kuulin vast'ikään erään merimiehen sanovan toiselle, että aiotte
hirttää sir Oliver Tressilianin heti — jo tänä aamuna.»

Sir John ymmärsi kerrassaan väärin hänen tarkoituksensa. »Ole
huoletta», sanoi hän. »Tuomioni on nopea ja kostoni varma. Raakapuuhun
on jo kiinnitetty köysi, jota pitkin hän vaeltaa iankaikkiseen
rangaistukseen.»

Rosamund pidätti henkeänsä ja painoi kätensä povelleen, ikäänkuin
olisi tahtonut tyynnyttää sen äkillistä rajua levottomuutta. »Millä
perusteilla», kysyi hän, ikään kuin taisteluun haastaen, katsellen sir
Johnia suoraan silmiin, »aiotte niin menetellä?»

»Millä perusteilla?» sopersi sir John. Hän katsoa tuijotti ja kurtisti
kulmiaan, kysymyksen ja sen sävyn hämmentämänä. »Millä perusteilla?»
toisti hän melkein typerästi äärimmäisen hämmästyksen vallassa.
Sitten hän katseli Rosamundia tarkemmin, ja neidon hurja katse näytti
vähitellen selittävän hänelle sanoja, jotka olivat aluksi näyttäneet
käsittämättömiltä.

»Minä ymmärrän», sanoi hän sydämestään säälien. Hän oli joutunut siihen
päätelmään, että Rosamundin mieli oli mennyt kerrassaan sekaisin
kaikissa hänen viimeksi kärsimissään kauhuissa. »Sinun pitää levätä»,
sanoi hän leppoisasti, »ja olla ajattelematta sellaisia asioita. Jätä
ne minun huolekseni; minä vakuutan kostavani puolestasi niinkuin
tuleekin.»

»Luulenpa, että erehdytte, sir John. En tahdo teidän kostavan
puolestani. Kysyin teiltä, millä perusteilla aiotte niin menetellä,
mutta te ette ole minulle vastannut.»

Sir John tuijotti yhä hämmästyneempänä. Hän oli nähtävästi erehtynyt.
Rosamund oli aivan terve ja täysijärkinen. Mutta siitä huolimatta hän
ei tullut kysymään Lionelin vointia, kuten hän oli pelännyt, vaan
tiedusteli tosiaankin, millä perusteilla hän, sir John, aikoi hirttää
vankinsa.

»Tuleeko minun selittää sinulle — ainoalle kaikkien elävien ihmisten
joukossa — millaisiin rikoksiin se konna on tehnyt itsensä syypääksi?»
kysyi hän lausuen siten kysymyksen, jonka oli vast'ikään esittänyt
itselleen.

»Teidän tulee sanoa minulle», virkkoi Rosamund, »millä oikeudella
asetutte hänen tuomarikseen ja tuomion toimeenpanijaksi, millä
oikeudella lähetätte hänet kuolemaan arvelematta, tutkimatta.» Rosamund
puhui niin tuimasti kuin hänelle olisi kuulunut täydellinen tuomarin
arvovalta.

»Sinulta, Rosamund», sopersi sir John, yhä lisääntyvän hämmennyksen
vallassa, »sinulta, jota hän on ylen ankarasti loukannut, en
tosiaankaan olisi voinut odottaa sellaista kysymystä! Tarkoitukseni
on käsitellä häntä niinkuin merillä aina käsitellään konnia, jotka
joutuvat kiinni niinkuin joutui Oliver Tressilian. Jos suhtaudut häneen
laupiaasti — mitä tuskin kykenen käsittämään, niin totta kuin Jumala
elää — ota huomioon, ettei hän voi toivoa itselleen suurempaa armoa.»

»Te puhutte armosta ja kostosta yht'aikaa, sir John.» Rosamund tyyntyi,
hänen kiihtymyksensä häipyi pois, ja sijaan tuli ankara tuimuus.

Sir John liikahti kärsimättömästi. »Mitäpä hyvää olisi siitä, että
veisimme hänet mukanamme Englantiin?» kysyi hän. »Siellä hän joutuu
välttämättä tutkittavaksi, ja päätös on ennakolta selvä. Suotta häntä
kiduttaisimme.»

»Päätöksenne ei tarvitse olla niin itsestäänselvä kuin otaksutte,»
vastasi Rosamund. »Ja hänellä on oikeus tulla tutkittavaksi.»

Sir John asteli kajuutan permannolla edestakaisin, mieli kerrassaan
ymmällä. Olihan mieletöntä, että hän kiisteli tästä asiasta nimenomaan
Rosamundin kanssa, mutta siitä huolimatta Rosamund pakotti hänet niin
menettelemään vastoin haluansa, vieläpä vastoin tervettä järkeäkin.

»Jos hän sitä vaatii, emme kieltäydy», virkkoi hän viimein katsoen
parhaaksi taipua. »Me kuljetamme hänet takaisin Englantiin, jos hän
sitä vaatii ja jätämme hänet siellä tutkittavaksi. Mutta Oliver
Tressilian varmaan tietää liiankin hyvin, mikä häntä siellä odottaa, ja
luopuu sellaisen pyynnön esittämisestä.» Sir John pysähtyi Rosamundin
eteen ja ojensi kätensä anovasti. »Kuulehan, Rosamund, rakkaani! Sinä
olet hämmentynyt, olet —»

»Tosiaankin olen hämmentynyt, sir John», vastasi Rosamund tarttuen
ojennettuun käteen. »Armahtakaa!» huudahti hän alkaen yht'äkkiä
kiihkeästi pyytää. »Minä rukoilen teitä armahtamaan!»

»Mitä armoa voinkaan osoittaa sinulle, lapseni? Sinun tarvitsee vain
sanoa —»

»En ano armoa itselleni, vaan hänelle.»

»Hänelle?» huudahti sir John jälleen synkistyen.

»Oliver Tressilianille.»

Sir Johnin kädet valahtivat alas, ja hän väistyi loitommaksi. »Pyhän
autuuden nimessä!» huusi hän. »Sinäkö anot armoa Oliver Tressilianille,
tuolle uskonluopiolle, tuolle lihaksitulleelle paholaiselle? Sinä olet
järjiltäsi!» pauhasi hän. »Järjiltäsi!» Ja sir John väistyi hänen
luotansa käsiään heiluttaen.

»Minä rakastan häntä», virkkoi Rosamund.

Tuo vastaus sai sir Johnin heti pysähtymään. Hän seisoi kuin iskun
saaneena tuijottaen jälleen Rosamundiin, leuka valahtaneena.

»Rakastat häntä!» sai hän vihdoin huohottaen sanotuksi. »Rakastat
häntä! Rakastat miestä, joka on merirosvo, uskonluopio, itsesi ja
Lionelin ryöstäjä, miestä, joka on murhannut veljesi!»

»Hän ei ole sitä tehnyt.» Rosamund lausui tuon tuimasti. »Olen saanut
tietää totuuden.»

»Arvatenkin hänen huuliltaan?» virkkoi sir John voimatta olla
ivallisesti hymyilemättä. »Ja sinä uskoit?»

»Ellen olisi uskonut, en olisi mennyt naimisiin hänen kanssaan.»

»Mennyt naimisiin hänen kanssaan?» Äkillinen kauhu työnsi nyt tieltään
hämmästyksen. Eivätkö nämä mieltäjärkyttävät uutiset loppuneet? Hän
kyseli itseltään, olivatko ne jo saavuttaneet korkeimman nousunsa, vai
oliko yhä uusia tulossa. »Oletko mennyt naimisiin sen katalan konnan
kanssa?» kysyi hän ilmeettömällä äänellä.

»Olen — Algierissa sinä iltana, jona sinne saavuimme.»

Sir John tuijotti häneen niin kauan, että olisi voinut sill’aikaa
laskea kymmeneen, ja sitten hän yht'äkkiä purki kiukkunsa. »Riittää
jo!» ärjyi hän takoen nyrkillään kajuutan matalaa kattoa. »Riittää jo,
niin totta kuin Jumala on todistajani. Ellei olisi muuta syytä hänen
hirttämiseen, olisi tuo enemmän kuin riittävä. Saatpa nähdä, että teen
lopun siitä katalasta liitosta tunnin kuluessa.»

»Ah, kunpa kuulisitte minua!» pyysi Rosamund.

»Kuulisin sinua?» Sir John pysähtyi ovelle, jonne oli raivoissaan
astellut aikoen käskeä tekemään asiasta heti lopun, käskeä Oliver
Tressilianin luokseen, ilmoittaa hänelle tuomio ja panna se heti
täytäntöön. »Kuulla sinua?» toisti hän, äänen ilmaistessa ylenkatsetta
ja kiukkua. »Olen jo kuullut enemmän kuin riittävästi!»

Se oli Killigrew'n tapaista, vakuuttaa meille lordi Henry Goade,
joka viipyy tässä kohden pitkän ajan tapansa mukaan seikkaperäisesti
kuvaillakseen sukua, jonka jäsenet sattuvat hänen kronikkansa piiriin.
»He olivat aina», sanoo hän, »tuittupäistä, lyhytmietteistä väkeä,
varsin rehellistä ja suoraa, mikäli heidän arvostelukykynsä heitä
johti, mutta terävän järjen puuttuessa kykenemättömiä hyvin asioita
arvostelemaan.»

Sekä aikaisemmissa suhteissaan Tressilianeihin että tänä ratkaisevana
hetkenä sir John näyttää todistavan lordimme arvostelun oikeaksi.
Terävänäköinen mies olisi esittänyt tänä hetkenä lukuisia kysymyksiä,
mutta Arwenackin herran mieleen ei näy johtuneen ainoatakaan.
Pysähtyessään kynnykselle ja siirtäessään tuonnemmaksi asian, jonka
oli jo päättänyt, hän varmaan oli vain utelias kuulemaan, mitä
mielettömyyksiä Rosamundilla oli vielä kerrottavana.

»Se mies on kärsinyt», virkkoi Rosamund huolimatta siitä kalseasta
naurusta, joka oli sir Johnin vastauksena. »Jumala yksin tietää,
mitä hän on kärsinyt ruumiissaan ja sielussaan rikosten tähden,
joita ei ole milloinkaan tehnyt. Hänen kärsimyksiinsä olin suurelta
osalta minä syypää. Minä tiedän nyt, ettei hän surmannut Peteriä.
Tiedän, että ellen olisi menetellyt väärämielisesti, hän olisi voinut
eittämättömästi todistaa viattomuutensa tarvitsematta kenenkään apua.
Tiedän, että hänet vietiin väkisin, ryöstettiin, ennenkuin hän voi
todistaa syytöstä perättömäksi, ja ettei hänelle niinmuodoin jäänyt
muuta mahdollisuutta kuin hänen valitsemansa uskonluopion elämä. Syy
oli ennen kaikkea minun. Ja minun on se sovitettava. Säästäkää hänet
minulle! Jos minua rakastatte —»

Mutta sir John oli kuullut kyllikseen. Hänen kelmeihin kasvoihinsa
oli noussut hehkuva puna. »Ei sanaakaan enää!» pauhasi hän. »En tahdo
kuunnella, koska rakastan sinua — rakastan ja säälin sydämestäni.
Näyttää siltä, ettei minun asiani ole pelastaa sinua tuolta
konnalta, vaan itseltäsikin. Jos menettelisin toisin olisin uskoton
velvollisuudelleni, uskoton isävainajallesi ja murhatulle veljellesi.
Kohta tulet minua kiittämään, Rosamund.» Hän kääntyi jälleen lähtemään.

»Kiittämään teitä?» huusi Rosamund raikuvin äänin. »Minä kiroan teidät.
Ikäni kaiken vihaan ja inhoan teitä, kauhistun teitä kuin murhaajaa,
jos niin teette. Te houkkio! Ettekö ymmärrä? Te houkkio!»

Sir John väistyi taaksepäin. Hän oli arvokas ja huomattu henkilö,
vilkas, peloton ja kostonhimoinen — ja sitäpaitsi, kuten näyttää,
erittäin onnellinen — hän ei ollut joutunut eläessään kuulemaan niin
arkailemattoman suoraa arvostelua itsestään. Rosamund ei suinkaan
ensimmäisenä nimittänyt häntä houkkioksi, mutta hän oli epäilemättä
ensimmäinen, joka sinkosi sanan vasten sir Johnin kasvoja, ja tämä
seikka, jota olisi voitu yleensä pitää Rosamundin erinomaisen henkisen
tasapainon todisteena, osoitti sir Johnille vain paremmin kuin mikään
muu hänen sielullista sairauttansa.

»Hiljemmin!» virkkoi sir John kiukun ja säälin välillä häilyen. »Sinä
olet järjiltäsi, pahoin järjiltäsi! Mielesi on sekasortoinen, koko
ymmärryksesi vinoon vääntynyt. Tuo ilmetty paholainen on muuttunut
toisten ihmisten pahuuden säälittäväksi uhriksi, ja minä olen muuttunut
silmissäsi murhaajaksi — murhaajaksi ja houkkioksi. Tuhat tulimmaista!
Joutavia! Kunhan lepäät ja toivut, uskon asioiden jälleen alkavan
ilmetä sinulle oikeassa valossaan.»

Hän kääntyi närkästyksestä väristen, ja ehti tuskin väistää ovea, kun
se kiivaasti avattiin ulkoapäin.

Lordi Henry Goade, puettuna mustiin — kuten itse kertoo — ja leveällä
rinnallaan kultaiset virkakäädyt (ne olisivat voineet näyttää
kohtalokkaalta merkiltä), ilmaantui oviaukkoon kuvastuen selvin
ääriviivoin hänen takanaan tulvivaan aamuauringon valoon. Hänen
leppoisissa kasvoissaan oli varmaan erinomaisen vakava, ulkoasuun
sointuva ilme, joka kuitenkin lienee hieman kirkastunut hänen katseensa
osuessa Rosamundiin, joka seisoi pöydän päässä.

»Olin ylen iloinen», kirjoittaa hän, »havaitessani hänen siinä
määrin toipuneen ja näyttävän jälleen omalta itseltään, ja lausuin
tyytyväisyyteni julki.»

»Olisi parempi, jos hän pysyisi vuoteessaan», tiuskasi sir John, jonka
kelmeissä poskissa hehkui yhä kaksi punaista täplää. »Hän on ihan
suunniltaan.»

»Sir John erehtyy, hyvä herra», kuului Rosamundin tyyni vastaus. »Minä
en ole suinkaan sairas, kuten hän otaksuu.»

»Se ilahduttaa minua», virkkoi lordimme, ja helposti voin kuvitella,
kuinka hänen kysyvä katseensa siirtyi toisesta toiseen, kuinka hän
havaitsi sir Johnin mielenkuohun ja ihmetteli, mitä oli voinut
tapahtua. »Me joudumme kysymään teidän todistustanne nyt esille
tulevassa vakavassa asiassa», lisäsi hän synkästi. Sitten hän kääntyi
sir Johnin puoleen. »Olen käskenyt tuoda vangin saamaan tuomionsa. Onko
tämä koettelemus liikaa teille, Rosamund?»

»Eipä suinkaan, herrani», vastasi Rosamund viipymättä. »Se on minulle
tervetullut.» Hän kohotti päätänsä niinkuin henkilö, joka terästää
itseään kestävyyttä vaativaan kokeeseen.

»Ei, ei», ehätti sir John sanomaan tuiman kieltävästi. »Älä välitä
hänestä, Harry. Hän —»

»Kun otamme huomioon», keskeytti Rosamund, »että tärkein vangittuun
kohdistuva syytös välttämättä koskee... hänen käyttäytymistään minuun
nähden, on minua epäilemättä asiassa kuultava.»

»Epäilemättä», lordi Henry tunnustaa hiukan hämmentyneenä myöntäneensä,
»kunhan saamme otaksua, että kykenette sen kestämään ettekä pane sitä
kovin pahaksenne. Voisimme kenties jättää todistuksenne kuulematta.»

»Minä vakuutan teille, lordi, että siinä erehdytte», vastasi Rosamund.
»Te ette voi jättää sitä kuulematta.»

»Olkoon niin», virkkoi sir John vihaisesti ja asteli takaisin pöydän
luo valmiina istuutumaan sen viereen.

Lordi Henryn tuikahtelevat siniset silmät katselivat yhä Rosamundia
hieman tutkivasti, ja sormet nykivät mietteliäästi hänen tuhkanharmaata
partaansa. Sitten hän kääntyi ovelle.

»Tulkaa sisään, herrat», sanoi hän, »ja käskekää tuoda vanki tänne.»

Kannelta kuului askelia, ja näkyviin ilmaantui kolme sir Johnin
upseeria täydentämään tuomioistuinta, jonka piti tuomita uskonluopio
merirosvo, langettaa tuomio, joka oli ennakolta selvä.



Viideskolmatta luku.

ASIANAJAJA.


Jykevän tammipöydän ääreen tuotiin tuoleja, ja upseerit istuutuivat,
kasvot kohti avointa ovea ja kirkkaassa auringonvalossa kylpevää
peräkantta, selin toiseen oveen ja käytävän puolella oleviin
sarvi-ikkunoihin. Keskimmäiselle tuolille sijoittui lordi Henry
Goade, kuningattaren käskynhaltija, ja nyt kävi ilmi, minkätähden
hän oli ripustanut kaulaansa virkakäädyt. Hän oli puheenjohtajana
tässä tilapäisessä tuomioistuimessa. Hänen oikealla puolellaan istui
sir John Killigrew ja häntä kauempana eräs upseeri nimeltä Youldon.
Toiset kaksi, joiden nimistä ei ole säilynyt tietoa, istuivat lordin
vasemmalla puolella.

Rosamundia varten oli asetettu tuoli kauimmaksi oikealle, pöydän
päähän, joten hän oli tuomarien penkistä erotettuna. Hän istui nyt
paikallaan, kyynäspäät kiilloitetun pöydänkannen varassa, leuka käsiin
nojaten, ja silmäili tutkivasti niitä viittä herrasmiestä, jotka
tuomioistuimen muodostivat.

Ulkoa kuului askelia, ja avoimen oven eteen lankesi tumma varjo.
Laivan keskikannelta kuului äänten humua ja naurua. Sitten ilmaantui
oviaukkoon sir Oliver, jota vartioi kaksi rintahaarniskaan ja kypärään
puettua sotilasmerimiestä, paljastetut miekat käsissään.

Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle, ja hänen silmäluomensa värähtivät,
ikäänkuin häneen olisi sattunut isku, kun hänen katseensa osui
Rosamundiin. Vartijoiden kehoittaessa hän sitten astui sisään ja seisoi
siinä, ranteet yhä selän taakse sidottuina, hieman edempänä kuin hänen
saattajansa.

Hän nyökkäsi kevyesti tuomareille, kasvot täysin tyyninä. »Kaunis aamu,
hyvät herrat», sanoi hän.

Kaikki viisi silmäilivät häntä ääneti, mutta lordi Henryn katse,
sattuessaan merisissin muhamettilaiseen asuun, ilmaisi kaunopuheisesti
sitä ylenkatsetta, jonka sanoo täyttäneen sydämensä.

»Epäilemättä tiedätte, sir», virkkoi sir John pitkän vaitiolon jälkeen,
»missä tarkoituksessa teidät on tänne tuotu.»

»Tuskinpa», vastasi vangittu. »Mutta aivan varmaan tiedän, missä
tarkoituksessa minut kohta täältä viedään. Joka tapauksessa», jatkoi
hän tyynesti ja kriitillisesti, »voin tuomariasenteistanne havaita,
millaiseen joutavaan ilveeseen aiotte tässä ryhtyä. Jos teille koituu
siitä huvia, en totisesti aio napista sitä vastaan. Huomautan vain,
että varmaan tekisitte oikein, jos säästäisitte mistress Rosamundilta
läsnäolon kiusan ja ikävyydet.»

»Mistress Rosamund halusi itse saada olla läsnä», virkkoi sir John
kulmiaan kurtistaen.

»Hän ei kenties arvaa», aloitti sir Oliver.

»Minä olen asian täysin hänelle selvittänyt», keskeytti sir John
melkein vahingoniloisesti.

Vangittu silmäili Rosamundia ikäänkuin hämmästyneenä, kulmainsa
alta. Sitten hän kohautti hartioitaan ja kääntyi jälleen tuomariensa
puoleen. »Siinä tapauksessa» virkkoi hän, »ei ole enempää sanottavaa.
Mutta ennenkuin käytte asiaan, tahdon selvittää vielä erään asian.
Antautumiseni ehtoihin kuului, että kaikki muut pääsisivät vapaiksi.
Muistattehan, sir John, että annoitte minulle kunniasananne. Siitä
huolimatta olen havainnut tässä aluksessa erään henkilön, joka oli
taanoin kaleerissani — entisen englantilaisen merimiehen nimeltä Jasper
Leigh, jota pidätte vangittuna.»

»Hän on surmannut master Lionel Tressilianin», vastasi sir John
kylmästi.

»Mahdollista kyllä, sir John. Mutta isku iskettiin ennenkuin me teimme
sopimuksemme, ja te ette voi loukata ehtojamme loukkaamatta omaa
kunniaanne.»

»Puhutteko te kunniasta, sir?» kysyi lordi Henry.

»Sir Johnin kunniasta, arvoisa lordi», virkkoi vangittu ivallisen
nöyrästi.

»Te olette täällä tutkittavana, sir», huomautti sir John.

»Sitä minäkin. Siinä on etu, josta suostuitte maksamaan määrätyn
hinnan, mutta nyt näyttää kuin tahtoisitte salaa sitä vähentää. Näyttää
siltä, sanon. En näet voi otaksua muuta kuin että vangitseminen on
tapahtunut tietämättänne ja että riittää, kun kiinnitän huomiotanne
master Leigh'n vapauttamiseen.»

Sir John silmäili pöytään. Oli selvää, että hänen kunniasanansa vaati
päästämään master Leigh’n vapaaksi, olipa mies tehnyt mitä tahansa; ja
pidättäminen oli tosiaankin tapahtunut sir Johnin tietämättä. Hän oli
kuullut siitä vasta jälkeenpäin.

»Mitä minun pitää hänelle tehdä?» murahti hän äreästi.

»Se asia teidän tulee päättää itse, sir John. Mutta minä sanon teille,
mitä ette saa hänelle tehdä. Ette saa pitää häntä vangittuna tai viedä
Englantiin tai mitenkään häntä vahingoittaa. Koska vangitseminen,
kuten kuulen, on johtunut pelkästä erehdyksestä, on asianne korjata
tuo erehdys niin hyvin kuin osaatte. Olen tyytyväinen, kun kuulen
teidän tahtovan niin tehdä, enkä sano enää sanaakaan. Palvelijanne,
hyvät herrat», lisäsi hän osoittaakseen olevansa täydellisesti heidän
käytettävissään ja seisoi odottaen.

Oltiin hetkinen vaiti, ja sitten lordi Henry kääntyi vangitun puoleen,
kasvoissa tutkimaton ilme, katse vihamielisenä ja jäisenä.

»Olemme tuottaneet teidät tänne suodaksemme teille tilaisuuden esittää
syitä, joiden vuoksi luopuisimme oikeudestamme vetää teidät hirteen
heti paikalla.»

Sir Oliver katseli häntä melkein iloisen hämmästyneenä. »Totisesti»,
virkkoi hän vihdoin, »ei ole milloinkaan ollut tapanani tuhlata sanoja.»

»Ette varmaankaan ymmärrä minua oikein, sir», vastasi lordi, ja hänen
äänensä oli silkinpehmeä, kuten hänen tuomarinarvonsa vaatikin. »Jos
vaaditte täydellistä tutkimusta, viemme teidät Englantiin, missä se voi
tapahtua.»

»Teidän ei kumminkaan pidä kiinnittää siihen asiaan liikoja toiveita,»
huomautti sir John tuimasti. »Muistakaa, että ne rikokset, joista teitä
syytetään, ovat tapahtuneet suurimmalta osalta lordi Henry Goaden
omassa tuomiokunnassa ja että teidät tutkitaan Cornwallissa, missä
lordi Henryllä on kunnia toimia hänen majesteettinsa käskynhaltijana ja
oikeudenjakajana.»

»Hänen majesteettiansa sopii onnitella», virkkoi sir Oliver sievästi.

»Oma asianne on valita», jatkoi sir John, »haluatteko tulla hirtetyksi
merellä vai maalla.»

»Minulla ei ole siihen muuta huomautettavaa kuin että haluan tulla
hirtetyksi ilmaan. Mutta te ette taida niitä välittää», kuului nenäkäs
vastaus.

Lordi Henry kumartui jälleen eteenpäin. »Sallikaa minun pyytää teitä,
sir, olemaan vakava oman etunne nimessä,» huomautti hän vangitulle.

»Tilaisuus oli liian houkutteleva, lordi. Jos näet teidän asiananne
on tuomita minua merirosvoudesta, en voi toivoa itselleni kokeneempaa
tuomaria meri- ja maa-asioissa kuin sir John Killigrew.»

»Olen iloinen ansaitessani hyväksymisenne», vastasi sir John äkeästi.
»Merirosvous», lisäsi hän, »on muuten vain vähäisin rikoksistanne.»

Sir Oliverin kulmakarvat kohosivat, ja hän silmäili ihmeissään
juhlallisten kasvojen riviä. »Autuuteni nimessä, täytyypä silloin
toisten syytösten olla hyvin päteviä — jos näet menettelynne muuten
on vähänkään oikeudenmukaista, niin ettepä näekään minua hirressä
heilumassa. Suvaitkaa, hyvät herrat, mainita toiset syytökset.
Tunnustan, että alatte kiinnittää mieltäni enemmän kuin olin osannut
toivoakaan.»

»Voitteko kieltää merirosvouden?» kysyi lordi Henry.

»Kieltää? En. Mutta kiellän teiltä samoinkuin miltä hyvänsä muultakin
englantilaiselta tuomioistuimelta tuomiovallan asiassa, koska en ole
harjoittanut rosvoamista Englannin vesillä.»

Lordi Henry tunnustaa joutuneensa tuon odottamattoman vastauksen
vuoksi vaikenemaan ja hämilleen. Vangitun huomautus oli kuitenkin
niin ilmeinen totuus, että on vaikeata käsittää, kuinka se oli
jäänyt lordilta havaitsematta. Melkeinpä pelkään, ettei laintuntemus
ollut lordin vahvimpia puolia, vaikka hänen virkanaan olikin toimia
tuomarina. Mutta sir John, joka tajusi asian huonommin tai välitti
siitä vähemmän, oli valmis vastaamaan:

»Ettekö saapunut Arwenackiin ja vienyt sieltä väkisin —»

»Kas, mitä kuulen», keskeytti merisissi hyvätuulisesti. »Menkää
takaisin koulunpenkille, sir John, jotta opitte tietämään, ettei
väkisinvieminen ole merirosvoutta.»

»Voittehan nimittää sitä väkisinviemiseksi, jos haluatte», myönsi sir
John.

»Ei jos haluan, sir John, Nimitämme sitä oikealla nimellänsä, jos
suvaitsette.»

»Olette typerä, sir. Mutta kohta sen asian korjaamme», virkkoi sir John
takoen nyrkillään pöytää, kasvoissa heikko vihan puna. (Lordi Henry
varsin oikein valittaa tätä kiihtymyksen ilmausta sellaisena hetkenä.)
»Ettehän voi väittää, ettette tiedä Englannin lain rankaisevan
väkisinviemistä kuolemalla», jatkoi hän ja kääntyi sitten tuomari
kumppaniensa puoleen. »Jos suostutte, hyvät herrat, emme niinmuodoin
puhu enää mitään merirosvoudesta.»

»Emme tosiaankaan voi siitä puhua», virkkoi lordi Henry leppoisaan
tapaansa. Niin hän siirsi sen asian syrjään. »Vangitun väite on
oikea. Meillä ei ole asiassa mitään tuomiovaltaa, koska hän ei ole
harjoittanut merirosvoutta Englannin alusvesillä eikä — mikäli tiedämme
— ole ahdistanut yhtäkään Englannin lipun alla purjehtivaa alusta.»

Rosamund liikahti. Hän siirsi hitaasti kyynärpäänsä pöydältä ja laski
käsivartensa ristiin sen reunalle. Etukumarassa ollen hän kuunteli nyt,
silmissä omituinen hohde ja poskissa vieno puna, jonka oli aiheuttanut
lordi Henryn myöntö ilmeisesti kumotessaan vangittuun kohdistuneet
syytökset.

Sir Oliver silmäili häntä melkein salaa, huomasi tuon ja ihmetteli. Hän
ihmetteli Rosamundin käyttäytymistä yleensäkin yrittäen turhaan arvata,
miten hän suhtautui häneen, Oliveriin, ollessaan jälleen hyvässä
turvassa ystäviensä ja suojelijoittensa joukossa.

Mutta sir John, joka ilmeisesti halusi saada asian päätökseen, jatkoi
vihaisesti: »Olkoonpa niin. Me syytämme häntä väkisinviemisestä ja
murhasta. Onko teillä jotakin sanottavaa?»

»Ei mitään sellaista, mikä voisi teistä tuntua jotakin merkitsevältä»,
vastasi sir Oliver. Sitten hänen hienosti ivaileva sävynsä muuttui
äkkiä kiihkeäksi: »Tehdään jo loppu tästä komediasta», huudahti
hän, »tästä näennäisestä oikeudenkäynnistä. Hirttäkää minut, jotta
asia tulee päätökseen tai lähettäkää astelemaan pitkin lankkua.
Olkaa merirosvosilla, koska sitä ammattia hyvin ymmärrätte. Mutta
Jumalan nimessä älkää solvatko Kuningattaren toimeksiantoa ollen muka
tuomitsevinanne.»

Sir John hypähti seisaalleen, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset. »Niin
totta kuin elän, sinä julkea konna —»

Mutta lordi Henry esti häntä laskien hillitsevästi kätensä hänen
hihalleen ja leppoisasti pakottaen hänet istuutumaan takaisin
paikalleen. Sitten hän kääntyi itse vangin puoleen.

»Sir, sananne eivät sovi henkilölle, joka kaikista rikoksistaan
huolimatta on ollut jäykän urhoollinen soturi. Tekonne ovat siinä
määrin yleisesti tunnetut — erittäinkin se, joka pakotti teidät
poistumaan Englannista ja rupeamaan merirosvoksi, ja samoin
ilmaantumisenne Arwenackiin ja se väkisinvieminen, johon teitte itsenne
syypääksi — siinä määrin tunnetut, että tuomionne englantilaisessa
tuomioistuimessa on ennakolta ehdottomasti varma asia. Siitä huolimatta
se mahdollisuus teille myönnetään, jos sitä vaaditte. Mutta jos olisin
ystävänne, sir Oliver», lisäsi hän puhuen matalammalla ja erittäin
vakavalla äänellä, »neuvoisin teitä mieluummin suostumaan tähän merellä
tapahtuvaan summittaiseen tutkimukseen ja tuomioon.»

»Hyvät herrat,» vastasi sir Oliver, »enhän ole milloinkaan väittänyt,
ettei teillä ole oikeutta minua hirttää, enkä väitä nytkään. Minulla ei
ole enempää sanottavana.»

»Mutta minulla on.»

Niin virkkoi vihdoin Rosamund säpsähdyttäen tuomareitaan tuimalla,
terävällä lausumallaan. Kaikki kääntyivät katsomaan, ja hän nousi ja
seisoi pitkänä ja käskevänä pöydän päässä.

»Rosamund!» huudahti sir John nousten hän vuorostaan. »Minä rukoilen
sinua —»

Rosamund viittasi häntä vaikenemaan välinpitämättömästi, melkeinpä
ylenkatseellisesti. »Koska tässä väkisinvientijutussa, josta sir
Oliveria syytetään, minä olen se henkilö, joka sanotaan väkisin
viedyksi», virkkoi hän, niin teidän lienee hyvä kuulla, mitä minulla on
sanottavana myöhemmin englantilaisen tuomioistuimen edessä.»

Sir John kohautti olkapäitänsä ja istuutui. Hän käsitti, että Rosamund
tahtoi pitää oman päänsä ja uskoi samalla aivan varmaan, että siten
vain tuhlattiin aikaa ja pidennettiin miesparan tuskia ennen kuolemaa.

Lordi Henry kääntyi Rosamundin puoleen erittäin kunnioittavasti. »Koska
vangittu ei ole väittänyt syytöstä vääräksi ja koska hän viisaasti
luopuu vaatimuksestaan tulla tutkittavaksi, meillä ei ole mitään syytä
vaivata teitä, mistress Rosamund. Teitä ei myöskään kutsuta minkään
englantilaisen tuomioistuimen eteen mitään sanomaan.»

»Erehdytte, hyvä lordi», virkkoi Rosamund erittäin tyynesti. »Minua
varmaan kutsutaan sanomaan jotakin, kun syytän teitä murhasta merellä,
kuten tulen varmaan tekemään, ellette luovu aikeestanne.»

»Rosamund!» huudahti Oliver äkillisen hämmästyksen vallassa. Hänen
äänessään oli ilon ja riemun sävy.

Rosamund katsoi häneen ja hymyili — hymyä, joka oli täynnä uskallusta
ja ystävällisyyttä ja vähän muutakin hymyä, joka Oliverista tuntui
huokealla saadulta, vaikka vetäisivät hänet hirteen. Sitten Rosamund
kääntyi jälleen tuomarien puoleen, jotka olivat hänen sanojensa
vaikutuksesta joutuneet äkillisen ankaran hämmingin valtaan.

»Koska hän ei huoli kieltää syytöstä, minun täytyy se kieltää hänen
puolestaan» lausui Rosamund. »Hän ei vienyt minua väkisin, kuten
väitetään. Mitä rakastan Oliver Tressiliania. Olen täysi-ikäinen ja
vallitsen tekojani ja lähdin mielisuosiosta hänen kerallaan Algieriin,
missä minusta tuli hänen vaimonsa.»

Jos hän olisi viskannut heidän joukkoonsa pommin, heidän mielensä
ei olisi voinut pahemmin hämmentyä. He istuivat älyttömin kasvoin
tuijotellen puhujaan.

»Hänen... vaimonsa?» änkytti lordi Henry. »Teistä tuli hänen —»

Sir John keskeytti tuimasti: »Valhe! Valhe tuon konnan hengen
pelastamiseksi!»

Rosamund kumartui häneen päin, ja hänen hymynsä oli melkein ivallinen.
»Älynne on ollut aina vaikeakäänteinen, sir John,» sanoi hän. »Ellei
olisi niin laita, minun ei tarvitsisi teille huomauttaa ettei minulla
voi olla mitään aihetta valehdella pelastaakseni hänet, jos hän kerran
on tehnyt minulle sen vääryyden, josta häntä syytetään.» Sitten hän
silmäili toisia. »Minä otaksun, hyvät herrat, että tässä asiassa minun
sanani on painavampi kuin sir Johnin tai kenen muun tahansa missä
hyvänsä tuomioistuimessa.»

»Se on tosiaankin varsin totta!» huudahti hämmentynyt lordi Henry.
»Maltahan hetkinen, Killigrew!» Hän hillitsi jälleen riehakasta sir
Johnia. Sitten hän vilkaisi sir Oliveriin, joka ei suinkaan ollut
vähimmin hämmästynyt. »Mitä siitä sanotte, sir?» kysyi hän.

»Mitä siitä sanon?» toisti merisissi melkein sanatonna. »Mitäpä siinä
on vielä sanottavaa?» vastasi hän vältellen.

»Tämä on kaikki valhetta!» huudahti sir John jälleen. »Olimmehan
näkemässä tapahtumaa — te ja minä, Harry — ja näimmehän —»

»Te näitte», keskeytti Rosamund. »Mutta ette tietäneet, millainen oli
ennakolta tehty sopimus.»

Tuo sai tuomarit jälleen hetkeksi vaikenemaan. He olivat kuin
murenevalla pohjalla, ja jokainen yritys tavoittaa varmempaa jalansijaa
sai vain uuden kappaleen maata lohkeamaan. Sitten sir John hymyili
ivallisesti ja teki vastahyökkäyksensä.

»Hän on varmaan valmis vannomaan, että hänen sulhasensa, master Lionel
Tressilian lähti hänkin mielisuosiosta tuolle retkelle.»

»En», vastasi hän. »Lionel Tressilian kuljetettiin pois kärsimään
rikoksistaan — rikoksista, jotka hän oli sälyttänyt veljensä
hartioille, rikoksista, joista te syytätte hänen veljeänsä.»

»Mitä voikaan tuo väitteenne tarkoittaa?» kysyi lordi.

»Että juttu, jonka mukaan sir Oliver surmasi veljeni, on väärä syytös;
että murhaaja oli Lionel Tressilian, joka tahtoi välttää ilmituloa ja
jatkaa rikostyötään ja toimittaa sir Oliverin väkisin pois, jotta hänet
myytäisiin orjuuteen.

»Tämä on liikaa!» ärähti sir John. »Hän pitää meitä pilkkanansa tehden
valkoisesta mustan ja mustasta valkoisen. Hänet on noitunut tuo kavala
konna, maurilaisten juonilla —»

»Maltahan!» virkkoi lordi Henry kohottaen kätensä. »Annahan tilaisuus
minulle». Hän silmäili Rosamundia erittäin vakavasti. »Tämä... tämä on
vakavaa syytös, mistress. Onko teillä jonkinlaisia todisteita — jotakin
sellaista, mitä itse todistuksena pidätte, — siihen, mitä sanotte?»

Sir John ei kumminkaan ollut hillittävissä. »Se on pelkkää valhetta,
jonka tuo konna on hänelle opettanut. Hän on noiduttu, kuten jo sanoin.
Se on selvää kuin päivä.»

Sir Oliver nauroi. Hänen mielialansa alkoi muuttua hilpeäksi,
vallattoman iloiseksi, ja nauru oli sen ensimmäisenä ilmauksena.

»Noiduttu? Näytätte päättäneen olla milloinkaan joutumatta vaille
syydettäviä syytöksiä. Aluksi puhuitte merirosvoudesta, sitten
väkisinviemisestä ja murhasta ja nyt noituudesta.»

»Hetkinen, pyydän!» huudahti lordi Henry, ja hän tunnustaa tässä kohden
hieman kiihtyneensä. »Väitättekö tosiaankin aivan vakavasti, mistress
Rosamund, että Lionel Tressilian on murhannut Peter Godolphinin?»

»Vakavasti?» toisti Rosamund, ja hänen huulensa vetäytyivät hienoon
ivahymyyn. »En ainoastaan sitä väitä, vaan vannon sen tässä Jumalan
edessä. Lionel murhasi veljeni ja sälytti rikoksen sir Oliverin syyksi.
Kerrottiin, että sir Oliver oli paennut jonkin ilmitulleen rikoksen
seurauksia, ja minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että uskoin yleistä
mielipidettä. Vasta myöhemmin sain kuulla totuuden —»

»Totuuden, niinkö sanotte, mistress?» huudahti kiukkuinen sir John
kiivaan ylenkatseellisesti. »Totuuden —»

Lordin täytyi jälleen puuttua asiaan. »Ole rauhallinen, mies», kehoitti
hän. »Totuus pääsee lopulta voitolle, sen voit uskoa, Killigrew.»

»Toistaiseksi tässä vain tuhlailemme aikaa», murahti sir John ollen
sitten äkeänä vaiti.

»Tuleeko meidän lisäksi ymmärtää teidän tarkoittavan», virkkoi jälleen
lordi Henry, »ettei vangitun Penarrow’sta poistuminen aiheutunut
pakenemisesta, kuten otaksuttiin, vaan että hänet vietiin väkisin
veljensä toimesta?»

»Se on totta, sen vannon tässä Taivaan kuullen», vastasi Rosamund
äänellä, jossa soi vilpitön sävel saaden useita pöydän ääressä
olevia upseereja hänen sanoihinsa luottamaan. »Niin tehden murhaaja
ei ainoastaan yrittänyt pelastaa itseään ilmitulemasta, vaan tahtoi
täydentää työnsä anastamalla itselleen Tressilianin tilukset. Sir
Oliver piti myydä orjaksi Berberian maurilaisille. Mutta aluksen, jossa
häntä kuljetettiin kaappasivatkin espanjalaiset, ja Inkvisitio lähetti
hänet kaleereille. Muhamettilaisten merirosvojen siepatessa hänen
kaleerinsa hän turvautui ainoaan tarjolla olevaan pelastuskeinoon. Hän
rupesi merisissiksi ja merirosvojen päälliköksi, ja sitten —»

»Hänen muut tekonsa me tiedämme», keskeytti lordi Henry, »Ja minä
vakuutan teille, että se kaikki merkitsisi sangen vähän tässä ja missä
muussa tuomioistuimessa tahansa, jos olisi totta se, mitä muuten
sanotte.»

»Se on totta. Minä vannon sen, lordi», toisti Rosamund.

»Niin», virkkoi lordi nyökäten vakavasti. »Mutta voitteko sen todistaa?»

»Voinko tarjota teille parempaa todistusta kuin sen, että rakastan
häntä ja olen mennyt hänen kanssaan naimisiin?»

»Joutavia!» virkkoi sir John.

»Se todistaa vain, että itse uskotte tuon hämmästyttävän tarinan
todeksi, mistress», lausui lordi Henry erinomaisen leppoisasti. »Mutta
se ei todista, että tarina sinänsä on todenperäinen. Olette kaiketi
kuullut sen Oliver Tressilianilta itseltään?»

»Niin olen; mutta Lionelin itsensä läsnäollessa, ja Lionel itse
varmensi sen — tunnusti sen todeksi.»

»Uskallatko niin sanoa?» huudahti sir John tuijottaen häneen vihan
vallassa ja mitään uskomatta. »Hyvä Jumala! Uskallatko niin sanoa?»

»Uskallan ja sanon», vastasi Rosamund antaen hänelle katseen katseesta.

Lordi Henry painui tuoliinsa ja pureksi tuhkanharmaata partatupsuansa,
verevät kasvot synkkinä ja mietteliäinä. Asiassa piili jotakin, mitä
hän ei kyennyt ollenkaan ymmärtämään.

»Mistress Rosamund», virkkoi hän leppoisasti, »sallikaa minun kehoittaa
teitä ottamaan huomioon sanojenne vakavuuden. Te syytätte henkilöä,
joka ei enää kykene itseänsä puolustamaan, ja jos kertomuksenne
uskotaan, niin häpeä tulee ikiajoiksi liittymään Lionel Tressilianin
nimeen. Sallikaa siis minun kysyä vielä kerran ja suvaitkaa vastata
omantuntonne nimessä: Myönsikö Lionel Tressilian oikeaksi asian, josta
sanotte vankimme häntä syyttäneen?»

»Minä vannon vielä kerran juhlallisesti, että kaikki, mitä olen
sanonut, on totta, että Lionel Tressilian tunnusti asian olevan niin,
kun sir Oliver syytti häntä veljeni murhasta ja itsensä väkisin pois
toimittamisesta. Voinko lausua seikan selvemmin, hyvät herrat?»

Lordi Henry levitti kätensä. »Tämän jälkeen, Killigrew, en luule olevan
soveliasta jatkaa käsittelyä tässä. Sir Oliverin täytyy tulla kanssamme
Englantiin ja joutua siellä tutkittavaksi.»

Oli kumminkin läsnä eräs henkilö — mainittu Youldon-niminen upseeri —
jonka äly näytti olevan terävämpi.

»Jos sallitte, lordi», virkkoi hän kääntyen kysymään todistajalta.
»Missä tilaisuudessa sir Oliver pakotti veljensä tuon tunnustamaan?»

Rosamund vastasi totuudenmukaisesti: »Talossaan Algierissa sinä
iltana...» Samassa hän vaikeni havaiten viritetyn satimen. Toisetkin
havaitsivat sen. Sir John hyökkäsi siihen aukkoon, jonka Youldon oli
ylen ovelasti ampunut Rosamundin varustuksiin.

»Jatka, minä pyydän», kehoitti hän. »Sinä iltana, jona...»

»Sinä iltana, jona sinne saavuimme», vastasi Rosamund epätoivoisena
punan hitaasti väistyessä hänen poskistaan.

»Ja silloin sinä varmaan kuulit ensimmäisen kerran tämän sir Oliverin
menettelyä koskevan selityksen?»

»Niin kuulin», sopersi Rosamund — muu ei auttanut.

»Niinmuodoin», jatkoi sir John, joka oli päättänyt sulkea häneltä
jokaisen peräytymistien, »olit tietenkin siihen iltaan asti uskonut,
että sir Oliver oli veljesi murhaaja?

Rosamund antoi päänsä painua eikä virkkanut mitään. Hän käsitti, ettei
totuus voinut tässä auttaa, koska hän oli sekoittanut siihen nyt
ilmitullutta valhetta.

»Vastaa minulle!» käski sir John.

»Ei tarvitse vastata», virkkoi lordi Henry hitaasti, äänessä
tuskallinen sävy ja katse pöytään painuneena. »Vastauksen laadusta
ei voi olla epäilystäkään. Mistress Rosamund on meille kertonut,
ettei sir Oliver Tressilian vienyt häntä väkisin, että hän lähti
vapaaehtoisesti ja meni hänen kanssaan naimisiin, väittipä vielä
tämän seikan todistavan miehen viattomuutta. Nyt kumminkin käy ilmi,
että hän Englannista lähtiessään yhä piti juuri sir Oliveria veljensä
murhaajana. Siitä huolimatta hän vaati meitä uskomaan, ettei häntä
viety väkisin.» Hän levitti jälleen kätensä ja venytti huuliaan
ilmaisten jonkinlaista alakuloista ylenkatsetta.

»Tehkäämme tästä loppu, Jumalan nimessä!» virkkoi sir John nousten.

»Odottakaa!» huusi Rosamund »Minä vannon, että kaikki, mitä
olen sanonut, on totta — lukuunottamatta sitä, mitä kerroin
väkisinviemisestä. Sen myönnän, mutta olin antanut sen anteeksi sen
nojalla, mitä sain myöhemmin tietää.»

»Hän myöntää sen!» ivaili sir John.

Mutta Rosamund jatkoi hänestä välittämättä. »Koska tiedän, mitä hän
on kärsinyt toisten tekemien rikosten tähden, pidän häntä mielelläni
miehenäni toivoen voivani jossakin määrin hänelle korvata niitä
vääryyksiä, joihin olen itse syypää. Teidän tulee uskoa minua, hyvät
herrat. Mutta ellette tahdo uskoa, kysyn teiltä, eikö hänen eilinen
menettelynsä merkitse mitään. Ettekö muista, ettette olisi tietänyt
mitään olopaikastani, ellei hän olisi tahtonut sitä ilmaista.»

Tuomarit tuijottivat häneen uuden hämmästyksen valtaamina.

»Mitä tarkoitatte, mistress? Mihin hänen tekoonsa tahdotte viitata?»

»Vieläkö sitä kysytte? Haluatteko niin kiihkeästi saada hänet surmata,
että teeskentelette tietämättömyyttä? Tiedättehän, että hän lähetti
Lionelin ilmoittamaan teille, missä olen?»

Lordi Henry kertoo tuon kuultuaan iskeneensä kämmenensä pöytään siten
ilmaisten kiukkua, jota ei kyennyt enää hillitsemään. »Tämä on liikaa!»
huusi hän. »Tähän saakka olen pitänyt teitä vilpittömänä, mutta harhaan
johdettuna ja hairahtuneena. Mutta tällainen tahallinen valhettelu
rikkoo kaikki rajat. Miten sinun onkaan käynyt, tyttö? Lionel itse on
meille kertonut, kuinka pääsi kaleerista karkaamaan. Hän itse kertoi,
kuinka tuo konna oli piiskannut häntä ja heittänyt hänet sitten mereen
kuolleeksi katsottuna.»

»Niinkö!» virkkoi sir Oliver hampaittensa lomitse. »Siitä tunnen
Lionelin! Hänen täytyi tietenkin olla väärämielinen loppuun asti.
Olisihan minun pitänyt se arvata.»

Ahdistettu Rosamund kumartui kohti lordi Henryä ja toisia juhlallisen
vihan vallassa. »Hän valehteli, se halpamainen, kavala konna!» huusi
hän.

»Hyvä rouva», nuhteli sir John, »te puhutte henkilöstä, joka on
kuolemaisillaan.»

»Ja varmasti kadotuksen oma», lisäsi sir Oliver. »Hyvät herrat»,
huudahti hän sitten, »te todistatte vain omaa typeryyttänne
syyttäessänne tätä jaloa naista valehtelijaksi.»

»Olemme kuulleet riittävästi sir», keskeytti lordi Henry.

»Jospa olettekin!» ärjäisi sir Oliver äkkinäisen vihanpuuskan vallassa.
»Mutta nyt saatte kuulla hiukan enemmän. Totuus pääsee lopulta
voitolle, sanoitte itse, ja se pääsee voitolle, koska tämä jalo nainen
sitä tahtoo.»

Hänen poskiinsa oli noussut puna, ja hänen vaaleiden silmiensä katse
leikki heidän vaiheillaan kuin teräksinen tutkain, ja siihen sisältyi
pakottavaa voimaa kuin teräksiseen tutkaimeen. Hän oli seisonut heidän
edessään puolittain ivallisena ja välinpitämättömänä, alistuneena
siihen ajatukseen, että joutuisi hirtetyksi ja toivoen asian tapahtuvan
niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hän oli ajatellut, ettei elämä
voinut hänelle enää mitään tarjota ja uskoi lopullisesti menettäneensä
Rosamundin. Hänen mieleensä tosin muistui Rosamundin edellisenä
päivänä kaleerissa hänelle osoittama hellyys, mutta hän oli otaksunut
tuon hellyyden johtuneen yksinomaan tilanteesta. Olipa hän arvellut,
että nytkin oli samoin laita, kunnes oli huomannut, kuinka tuimasti
ja epätoivoisesti Rosamund taisteli pelastaakseen hänen henkensä,
kunnes kuuli ja tunsi vilpittömäksi Rosamundin rakkaudentunnustuksen
ja hänen ilmaisemansa halun korvata hänelle kaikki, mitä hän oli
joutunut aikaisemmin kärsimään. Tuo oli Oliveria yllyttänyt, ja
jos enempää yllykettä tarvittiin, hän sai sen toisten leimatessa
Rosamundin lausumia perättömiksi ja avoimesti häntä ivaillessa siitä,
mitä luulivat valheiksi. Siitä aiheutunut kiukku oli lujittanut hänen
päätöksensä vastustaa heitä ja käyttää ainoata vielä käytettävissä
olevaa asetta — sitä armollista sattumaa, jonka oikeamielinen Jumala
oli jättänyt hänen käytettäviinsä melkein vastoin hänen tahtoansa.

»En tietänyt ollenkaan, hyvät herrat», virkkoi hän, »että sir Johnia
johti kohtalon käsi eilen, kun hän antautumisehtojani loukaten otti
vangin kaleeristani. Se mies on, kuten jo aikaisemmin mainitsin,
entinen englantilainen merimies, Jasper Leigh nimeltään. Hän joutui
käsiini muutamia kuukausia sitten ja käytti orjuudesta pelastaakseen
samaa keinoa, jota minä olin käyttänyt samoissa oloissa. Minä olin
armollinen salliessani hänen niin menetellä, sillä hän oli se laivuri,
jonka Lionel oli palkannut viemään minut väkisin Berberiaan. Hän joutui
kerallani espanjalaisten haltuun. Käskekää tuoda hänet tänne ja kysykää
häneltä itseltään.»

Kaikki katselivat häntä mitään virkkamatta, mutta useissa kasvoissa
näkyi hänen julkeilta tuntuvien sanojensa aiheuttama hämmästynyt ilme.

Lordi Henry alkoi vihdoin puhua. »Tuo on totisesti aivan
eriskummallisen ja epäilyttävän mielevää», virkkoi hän, varmaankin
hieno ivahymy huulillaan. »Sama mies siis on laivassamme, joutunut
vangiksi, melkein sattumalta —»

»Ei ihan sattumalta, mutta tosiaankin melkein. Hänellä on mielessään
vihankaunaa Lionelia kohtaan, koska onnettomuus kohtasi hänet Lionelin
vuoksi. Eilen illalla, Lionelin arvelematta hyökätessä kaleeriin,
Jasper Leigh havaitsi voivansa maksaa vanhan velan ja teki niin. Siitä
johtui, että hänet pidätettiin.»

»Niin ollenkin sattuma tuntuu yhä ihmeeltä.»

»Ihmeitä täytyy tosiaan sattua, lordi, jotta totuus voi tulla ilmi»,
vastasi sir Oliver, äänessä aikaisempi ivallinen sävy. »Hakekaa hänet
tänne ja kysykää asiaa häneltä. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä täällä on
tapahtunut. Olisi mieletöntä otaksua hänen ennakolta varustautuneen
tilanteeseen, jota ei kukaan ole voinut aavistaa. Noutakaa siis hänet
tänne.»

Ulkoa kuului askelia, mutta tuokion aikaan ei kukaan kiinnittänyt
niihin huomiota.

»Valehtelijat ovat varmaan pitäneet meitä kyllin kauan pilkkanaan!»
virkkoi sir John.

Ovi syöstiin auki, ja välskärin laiha tumma hahmo ilmaantui näkyviin.

»Sir John!» lausui hän kiireesti arvelematta keskeyttäen juhlallisen
toimituksen ja ollenkaan huolimatta lordi Henryn äkäisestä katseesta.
»Master Tressilian on tullut tajuihinsa. Hän kysyy teitä ja veljeänsä.
Joutukaa, hyvät herrat! Hän heikkenee nopeasti.»



Kuudeskolmatta luku.

TUOMIO.


Koko seurue riensi alhaalla olevaan hyttiin välskärin jäljessä, sir
Oliver viimeisenä vartijainsa saattamana. He kokoontuivat makaavan
Lionelin luo, joka kasvoiltaan tuhkanharmaana hengitti vaikeasti ja
katseli tylsin, lasimaisin silmin.

Sir John juoksi hänen luoksensa, taivutti toisen polvensa ja kiersi
hellästi käsivartensa kylmenevän ruumiin ympärille kohottaen sen ja
pitäen sitä lepäämässä rintaansa vasten.

»Lionel!» huusi hän tuskallisesti ja lisäsi sitten, ikäänkuin koston
ajatuksilla tyynnyttääkseen ja lieventääkseen kuolevan ystävänsä
viimeisiä hetkiä: »Se konna on hallussamme.»

Lionel käänsi päätänsä oikealle erittäin hitaasti ja ilmeisesti
ponnistaen, ja hänen tylsä katseensa siirtyi sir Johnin ohi etsien
jotakin toista henkilöä ympärillä olevien joukosta.

»Oliver?» kuiskasi hän käheästi. »Missä on Oliver?»

»Sinun ei tarvitse olla levoton —» aloitti sir John, mutta Lionel
keskeytti.

»Odota!» käski hän äänekkäämmin. »Onko Oliver turvassa?»

»Minä olen tässä», kuului sir Oliverin syvä ääni, ja hänen ja hänen
veljensä välissä seisovat vetäytyivät syrjään, jotta Lionel voisi hänet
nähdä.

Lionel silmäili häntä kauan mitään virkkamatta, hiukan kohottautuen.
Sitten hän vaipui jälleen hitaasti sir Johnin rintaa vasten.'

»Jumala on armollinen minulle syntiselle», sanoi hän, »koska suo
minulle tilaisuutta korjata rikostani, joskin myöhään.» Sitten hän
ponnistautui jälleen istumaan ojensi kätensä kohti Oliveria ja huusi
rukoilevalla äänellä: »Noll! Veljeni! Anna minulle anteeksi!»

Oliver astui kenenkään estämättä eteenpäin, kädet yhä selän taakse
sidottuina, kunnes seisoi veljensä vieressä niin korkeana, että
turbaani hipoi kajuutan kattoa. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tylyt.

»Mitä pyydät minulta anteeksi?» kysyi hän.

Lionel yritti vastata, mutta vaipui takaisin sir Johnin syliin
vaikeasti hengittäen. Hänen huulillaan näkyi verinen vaahtojuova.

»Puhu! Puhu Jumalan nimessä!» kehoitti Rosamund toiselta puolelta,
äänessä tuskan kouristus.

Lionel katsahti häneen ja hymyili heikosti. »Älkää pelätkö», kuiskasi
hän, »minä puhun; Jumala on säästänyt minua sitä varten. Laske minut
sylistäsi, Killigrew. Minä olen... kehnoin ihminen maan päällä. Minä...
minä surmasin Peter Godolphinin.»

»Hyvä Jumala!» valitti sir John. Lordi Henry henkäisi syvään
hämmästyneenä ja asian oivaltaen.

»Niin, mutta rikokseni ei ole siinä», jatkoi Lionel. »Siinä en tehnyt
mitään syntiä. Me taistelimme, ja minä surmasin hänet puolustaessani
itseäni — kunniallisesti. Rikokseni tapahtui vasta jälkeenpäin.
Epäluulojen kohdistuessa Oliveriin minä kiihdin niitä... Oliver tiesi
asian ja oli vaiti, koska tahtoi varjella minua. Minä pelkäsin totuuden
tulevan ilmi kaikesta huolimatta... ja... ja kadehdin hänen onneansa...
ja toimitin hänet väkisin pois ja myydyksi...»

Hänen heikkenevä äänensä vaikeni hetkiseksi. Yskä väsähdytti hänen
ruumistaan, ja kapea punainen vaahtojuova hänen huulillaan laajeni.
Mutta sitten hän jälleen keräsi voimansa ja lepäsi huohottaen, sormet
peitettä nyppien.

»Sano heille», virkkoi Rosamund, joka epätoivoisesti sir Oliverin
hengen pelastamiseksi taistellessaan tarkkasi kylmäverisesti ja
alinomaisesti oleellisia seikkoja, »sano heille, kuka oli se mies,
jonka palkkasit viemään hänet pois.»

»Jasper Leigh, _Pääsky_-nimisen aluksen kuljettaja», vastasi Lionel.
Rosamund loi lordiin katseen, jossa näkyi voitonriemun hohtelu, vaikka
hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja huulensa vapisivat.

Sitten hän kääntyi jälleen kuolevan puoleen, melkein armottomasti,
koska oli päättänyt saada hänet ilmaisemaan oleelliset tosiasiat ennen
lopullista vaikenemistaan.

»Sano heille», kehoitti hän, »miten sir Oliver lähetti sinut eilen
illalla _Hopeahaikaraan_.»

»Ei, ei turhaa kiusata häntä sen enempää», virkkoi lordi Henry. »Hän
on kertonut jo riittävästi. Jumala suokoon meille anteeksi sokeutemme,
Killigrew!»

Sir John kumartui mitään virkkamatta Lionelin puoleen.

»Tekö siinä, sir John?» kuiskasi kuoleva. »Mitä? Oletteko vielä
luonani? Haa!» Hän tuntui hiljaa nauravan, mutta lakkasi kohta. »Minä
menen nyt...» sopersi hän, ja sitten hänen äänensä jälleen muuttui
kuuluvammaksi hänen raukenevan tahtonsa viimeistä leimahdusta totellen.
»Noll! Minä menen! Olen... olen korjannut... mitä voin. Anna... anna
kätesi!» Hän ojensi hapuillen oikean kätensä.

»Olisin ojentanut sen sinulle jo aikaisemmin, mutta ranteeni ovat
sidotut!» huusi Oliver äkillisen vimman vallassa. Sitten hän jännitti
jättiläisvoimansa ja katkaisi siteensä ikäänkuin ne olisivat olleet
vain heikot langat. Hän tarttui veljensä ojennettuun käteen ja
painui polvilleen hänen viereensä. »Lionel... poika!» huudahti hän.
Tuntui kuin kaikki viimeksikuluneiden viiden vuoden tapaukset olisi
pyyhkäisty olemattomiin. Velipuoleen kohdistuva leppymätön viha,
polttava kärsityn vääryyden tunto, kiihkeä kostonhimo, kaikki tuo
häipyi yht'äkkiä olemattomaksi, kuolleeksi, haudatuksi ja unohdetuksi.
Vieläpä enemmänkin: tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lionel
oli tänä hetkenä jälleen se heikko, sievä, rakas veli, jota hän oli
aikoinaan hellinyt ja suojellut ja varjellut ja jonka vuoksi hän oli
vaadittaessa uhrannut hyvän maineensa ja rakastamansa naisen saattaen
henkensäkin vaaranalaiseksi.

»Lionel, poika!» Enempää hän ei kyennyt sanomaan sinä hetkenä.
Sitten hän lisäsi. »Poika parka! Poika parka! Kiusaus oli sinulle
liian suuri.» Hän ojensihe ottamaan toisenkin valkoisen käden, joka
lepäsi vuoteen laidalla, ja piti molempia kiinteästi omiin käsiinsä
suljettuina.

Eräästä ikkunaluukusta kajuuttaan lankeava auringonsäde siirtyi kohti
kuolevan miehen kasvoja. Niissä nyt näkyvä hohtelu johtui kuitenkin
sisäisestä lähteestä. Hän vastasi heikosti veljen käden puristukseen.

»Oliver, Oliver!» kuiskasi hän. »Ei ole ketään toista sinun
vertaistasi! Olen aina tietänyt, että olet yhtä jalo kuin minä kehno.
Olenko sanonut riittävästi pelastaakseni sinut? Sanokaa, ettei häntä
enää uhkaa mikään vaara», lausui hän toisille, »ettei mikään —»

»Häntä ei uhkaa enää mikään vaara», virkkoi lordi Henry painokkaasti.
»Vakuutan sen kunniasanallani.»

»Hyvä niin. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuus on sinun, Oliver. Jumala
antakoon siihen siunauksensa.» Hän näytti sammuvan, mutta toipui
jälleen. Hän hymyili mietteissään: hänen mielensä tuntui jo vaeltavan
omilla teillään. »Se oli pitkä uimaretki eilen illalla — en ole
milloinkaan uinut niin pitkää matkaa. Penarrow'sta Trefusisniemeen
— hieno uimamatka. Mutta olithan sinä kanssani, Noll. Jos voimani
olisivat uupuneet... olisin voinut luottaa sinuun. Vieläkin viluttaa...
oli kylmä... kylmä... uh!» Hän värisi ja vaikeni.

Sir John laski hänet hiljaa pieluksen varaan. Rosamund painui
polvilleen vuoteen viereen ja peitti kasvonsa käsiinsä; sir Johnin
vieressä oli Oliver yhä polvillaan ja piteli veljensä kylmeneviä käsiä.

Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten sir Oliver huokasi syvään, laski
Lionelin kädet ristiin rinnalle ja nousi hitaasti, vaivalloisesti.

Toiset näyttivät pitävän tuota kehoituksena. He olivat siihen asti
odottaneet ääneti ja liikahtamatta ikäänkuin Oliveria kunnioittaen.
Lordi Henry asteli kevyesti Rosamundin luo ja kosketti hiljaa hänen
olkapäätänsä. Rosamund nousi ja lähti toisten jäljessä, samoin lordi
Henry, ja kuolinsuojaan jäi vain välskäri.

Ulkona auringonpaisteessa he pysähtyivät. Sir John seisoi pää
painuksissa ja selkä köyryssä, katse valkoiseen laivankanteen luotuna.
Hän silmäili melkein pelokkaasti sir Oliveria — sellaisena ei tätä
rohkeaa miestä ollut milloinkaan nähty.

»Hän oli ystäväni», virkkoi hän alakuloisesti ja ikäänkuin puolustellen
ja selittäen, »ja... minua johti harhaan häneen kohdistuva rakkauteni.»

»Hän oli veljeni», vastasi siihen sir Oliver juhlallisesti. »Jumala
suokoon hänelle levon!»

Sir John valmistui ottamaan arvokkaasti vastaan mahdollisesti osakseen
tulevaa torjuntaa ja kysyi melkein kuin taisteluun haastaen:

»Voitteko olla niin jalomielinen, että suotte minulle anteeksi, sir?»

Sir Oliver ojensi kätensä mitään virkkamatta. Sir John tarttui siihen
melkein kiihkeästi.

»Meistä kaiketi tulee jälleen naapurit», sanoi hän, »ja minä vakuutan
kunniasanallani yrittäväni olla parempi naapuri kuin ennen.»

»Mikäli ymmärrän, hyvät herrat», virkkoi sir Oliver siirtäen katseensa
sir Johnista lordi Henryyn, »en ole enää vangittu.»

»Te voitte arvelematta palata kanssamme Englantiin, sir Oliver,»
vastasi lordi. »Kuningatar saa kuulla tarinanne, Jasper Leigh voi
tarvittaessa esiintyä todistajana, ja minä vakuutan, että tulette
pääsemään täydellisesti takaisin oikeuksiinne. Pitäkää minua
ystävänänne, sir Oliver, minä pyydän.» Hänkin ojensi kätensä. Sitten
hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi: »Tulkaa, hyvät herrat, meillä on
luullakseni muita velvollisuuksia.»

Kaikki poistuivat jättäen Oliverin ja Rosamundin kahden kesken. He
molemmat katselivat kauan toisiaan. Oli niin paljon sanottavaa, niin
paljon kysyttävää ja selitettävää, ettei kumpikaan tietänyt, kuinka
aloittaisi. Sitten Rosamund astui äkkiä Oliverin luo ojentaen molemmat
kätensä.

»Ah, rakkaani!» sanoi hän, ja noihin sanoihin sisältyikin varsin paljon.

Pari kolme vanttien lomitse kurkistelevaa ylen uteliasta merimiestä
näki harmikseen Godolphinin kartanon neidin syleilevän turbaanipäistä
ja paljassääristä Mahometin uskolaista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merihaukka" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.