Title: Maantiede ja löytöretket IV : Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli
Author: Inha, Into Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maantiede ja löytöretket IV : Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli" ***
IV ***



MAANTIEDE JA LÖYTÖRETKET IV

Kertomus siitä, miten maa on tullut tunnetuksi ja maantiede kehittynyt


Uusin aika

17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli)


Kirj.

I. K. INHA



Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1926.



SISÄLLYS:

Alkusanat.
Valoa pimeimpään Afrikkaan.
Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.
Stanleyn retki poikki mustien maanosan.
   Veneretki Njansan ympäri. — Ugandan rannalla. — Stanleyn ja Mtesan
   kohtaus. — Vaarallinen äkkihyökkäys. — Retkikunnan matka Ugandaan.
   — Yö uppoavissa kanooteissa. — Juhla kuutamossa Njansan saarella.
   — Bumbirehin kurittaminen. — Niilin lähtö Njansasta. — Mtesa
   sodassa. — Stanley raamatun kääntäjänä. — Mtesa ja kristinusko.
   — Stanleyn sotajuoni. — Leirin palo. — Albert Njansaa kohti. —
   Beatrice-lahti. — Stanley Karagwessa. — Mfumbiro. — Kivu järvi. —
   Tanganjikalle. — Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri. — Matkalla
   Njangveen. — Manjemassa. — Lualaba. — Njangvessa. — Arabialaiset
   kääpiöitten maassa. — Lualabaa laskemaan. — Aarniometsässä. —
   Stanley suostuttaa väkensä. — Vihamielisiä alkuasukkaita. —
   Ensimmäinen koski. — Markkinapaikat. — Kääpiö. — Taisteluja. —
   Stanley ryöstää kanootteja. — Tippu Tip kääntyy takaisin. —
   Sen-nen-neh! — Stanley-kosket. — Ankaria taisteluita. — Zaidin
   seikkailu. — Retkikunta verkossa. — Viimeinen Stanley-koski. —
   Kongolla. — Taistelu Aruwimin suulla. — Temppeli. — Kongon
   saaristoissa. — Vaihteeksi ystävyyttä. — Ikutu-ja-Kongo. — Uusia
   taisteluita. — Epätoivoinen taistelu Bangalassa. — Tshumbiri. —
   Viimeinen taistelu. — Stanley Pool. — Niskakosket. —
   Kalulu-putouksen uhrit. — Stanley vähällä tuhoutua. — Vaikea
   taivallus. — Puutetta. — Vaarallinen keskimatka. — Franck Pocockin
   kuolema. — Zingan putous. — Stanley Mbelon koskessa. — Riutunut
   retkikunta. - Isangilan putous. — Rommia, rommia!
Kongo-valtion perustaminen.
   Kansainvälinen Afrikan seura. — De Brazza Ogovella ja Kongolla. —
   Stanley palaa Kongolle. — Bula matadi. — Ensimmäinen höyrylaivamatka
   keskisellä Kongolla. — Stanley nousee Kongoa. — Arabialaiset
   vastassa. — Kongo-valtio. — Löytöretkiä.
Stanleyn retki Emin pashan avuksi.
   Aarniometsän uumeniin. — Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui. — Myrsky
   aarniometsässä. — Ampiaiset. — Epätoivoinen tila. — Arabialaisia
   aarniometsässä. — Nälänhätä aarniometsässä. — Tie raivion poikki. —
   Aarniometsä aukeaa. — Metsästä päästäessä. — Huono vastaanotto. —
   Albert Njansa. — Fort Bodo. — Kääpiökuningatar. — Malleju. —
   Stanleyn ja Eminin kohtaus. — Stanley löytää Runsoron. — Masambonin
   sotatanssi. — Kamalaa ihmishukkaa. — Jälkijoukon synkkä kohtalo. —
   Stanley palaa Njansalle. — Kääpiöt varkaissa. — Nälänhätä
   aarniometsässä. — Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana. — Kapina
   Eminin maakunnassa. — Matka merenrannalle. — Stairs Runsorolla. —
   Albert Edward-järvi. — Emin pashan lahti. — Emin pashan loppuvaiheet
   ja kuolema. — Eminin väki. — Stanleyn loppuelämä.
Afrikan jako ja myöhempi tutkimus.
Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.
   Omdurmanin tappelu.
Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.
   Aduan tuhoisa taistelu. — Somaliniemimaa.
Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.
Itä-Afrikka.
   Thomsonin matka Elgonille. — Meyer Kilimandsharolla. — Teleki ja
   Höhnel. — Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.
Etelä-Afrikka.
   Sota zuluja vastaan. — Rhodesia. — Baroteet. — Entinen‘saksan
   Lounais-Afrikka.
   Angola.
   Kammerun.
   Nigeria.
   Ashanti.
   Dahome.
   Madagaskar.
Pettymyksien maanosa.
Sinivuoriston poikki.
   Bass. — Ensimmäiset sisämaan tutkijat. — Evans löytää uusia jokia.
Oxley tutkit Macquarzen ja Lachlanin.
   Alkuasukkaita. — Lakeuksilla. — Pensastiheiköt. — Alkuasukkaita.
   — Uudelle retkelle. — Vaikeita matkoja. — Kaunis vesiputous. — Hume
   löytää Austraalian Alpit. — Murray.
Sturt Darlingilla ja Murraylla.
   Charles H. Sturt. — Pyörä kiertää akselia. — Sturt löytää Darlingin.
   — Mykkä todistaja. — Sturtin retki Murrayllc. — Jokimatka
   Murrumbidgeella. — Murray. — Taistelun uhka. — Odottamaton apu. —
   Darlingin suulla. — Sturt saavuttaa meren.
Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.
   »Parturin» valeet. — Hukkayritys. — Tuhottu apuretkikunta. —
   Cunninghamin katoaminen. — Savumerkit ja tulivainot. — Ruton tuhoja.
   — Vihamielisyyttä — Uteliaisuutta ja varastelua. — Mitchell tutkii
   Darlingia. - Uhkaavia eleitä. - Alkuasukkaiden kalastustapa. —
   Verenvuodatusta. — Uusi retki Murraylle ja. Darliugille. —
   Verikosto. — Taistelun valmistuksia. — Raketin ihmeteko. — Taistelu.
   — Alkuasukkaitten sotajuoni. — Kylmä yö. — Onnellinen Austraalia.
Eyren retki Austraalian mutkan poikki.
   Forrens-järvellä. — »Suuren mutkan» ranta. — Hellettä, janoa, vilua.
   — Veden saanti. — Hietavaiva. — Janoa. — Toivoton veden puute. —
   Vettä! — Hätäkeino janoa vastaan. — Kastetta kootaan. — Murha. —
   Toivoton tilanne. — Tippa vettä. — Pelastuneet.
Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.
   Hyökkäys leirin kimppuun. — Carpentaria lahden rantueeila. —
   Xrnhemin niemimaa. — Leichhardtin katoaminen.
Kennedyn retki Yorkin niemellä.
   Matkan vaikeudet. — Miestappo ja verikosto. — Retkikunnan
   nääntyminen. — Pelastus viime hetkellä. — Kennedyn murha.
»Austraalian kuollut sydän».
   Sturtin viimeinen retki. — Veden niukkuus. — Helle. — Kuivuus. —
   Erehdyttäviä merkkejä. — Vaikea aika. — Sade. — Kamalaa erämaata.
   — Erämaan asukkaat. — Janoa. — Kyyhkynen pelastajana. — Vettä!
   vettä! — Asuttu erämaan keidas. — Rajatonta hämmästystä. — Oudon
   heimon vieraina. — Coopers Creek. — Erämaan tuli.
Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.
   Mac Donnell-vuoristo. — Chambersin pylväs. — Ayerin kallio. —
   Austraalian keskusta. — Alkuasukkaita. — Vihamielinen heimo. —
   Stuart kääntyy takaisin. — Uusi yritys. — »Stuartin aitapensas». —
   Kolmas retki. — Meri. — Manauksia.
Burke ja Wills.
Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.
   Grey.
   Gregoryt.
   Giles.
   John Forrest.
Nuoren Austraalian alkuvaiheet.
   Uusi Seelanti.
   Uusi Guinea.
Etelä- ja Keski-Amerikka.
   Guayana.
   Schomburgk. — Victoria regia. — Amatsonit. — Kuvakirjoituksia. —
   Roraima.
Amazonia.
   William Chandless.
   Brasilia.
   La Plata-maat.
Andit.
   Keski-Amerikka.
   Mexico.
Pohjois-Amerikka.
Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.
   Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.
   Yellowstone-laakso. — Vedenjakajalla. — Columbia!! — Tyynen meren
      rannalla.
   Piken retket.
   Santa Fén reitti.
   Astoria.
   Long Kalliovuorilla ja Mississipin lähteillä
   Frémont, Lännen tienkävijä.
   Californian kultaryntäys. — Kartoittajat ja geologit. — Coloradon
   kanjoni.
Canada.
   John Franklinin retki Jäämeren rannalle.
   Nälän hirmut pohjan perillä. — Backin retki. — Deasen Simpsonin
      retket
   Karut maat.
   Labrador.
   Newfoundland.
   Alaska.
Pohjois-Amerikan intiaanit.
Ikuisen jään pohjola.
Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.
   John Ross Baffinin lahdessa.
   Parry Lancasterin salmessa.
   110° L.P. - Talven vietto. — Rekiretkiä. — Kokokäännös. — Parryn
      toinen retki. — Eskimot. — Iligliuk. — Parryn kolmas retki. —
      Beechey. — Parry yrittää pohjoisnavalle.
   James Ross löytää magneettisen navan.
John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.
   Franklinin ohjeet. — Viimeinen viesti. — Kadonneita etsimään. —
   James Rossin turha retki. — Richardsonin retki. — Mooren retki. —
   Uusia avustustoimia. — Retkikunnat työmaallaan. — Jälkiä.
   Franklinin autio talvimaja löydetään. — Etsijät talvehtivat. —
   Amerikkalaisten kotimatka. — Rekiretkiä. — Tyhjin toimin kotia. —
   Raen retki. — Kennedyn retki. — Belcherin retkikunta. — »Isabel». —
   Tietoja Mac Cluresta. — Myrskyn tuhoja. — Bellot'in hukkuminen.
   Belcherin etsiskelyt. — Grinnellin maan muinaisjäännökset. — Kasvi-
   ja eläinkunta. — Napameri. — Belcher hylkää laivansa. — Kellet
   hylkää laivansa. — »Resolute» pelastetaan.
Luoteisväylän löytäjät.
   M' Clure toimii omin päin. — Eskimoita. — M' Clure Walesin prinssin
   salmessa. — Kauhun yö jäissä. — Talvenvietto. — Rekiretkiä. —
   Luoteisväylä! — M' Clure kiertää Banksin maan. — »Armon» lahdessa.
   — Pelastus. — Collinsonin seikkailut.
Franklinin retkikunnan kohtalo.
   Raen retki Boothia niemelle. — Ensimmäinen tieto Franklinin
   retkikunnan tuhosta. — Kadonneitten esineitä. — M' Clmtockin retki.
   — Eskimoita kuulustellaan. — Ensimmäinen vainaja. — Kivipyykkejä. —
   Kirjallinen viesti. — Synkkä löytö. — Franklinin retkikunnan vaiheet.
Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.
   Hall jatkaa etsintää. — Eskimoitten tietoja viimeisistä eloon
   jääneistä. — Schwatka etsii laivain kirjoja. — Crozierin leiri.
   — Schwatkan johtopäätökset. — Napatalven hirmut. — Eskimon
   isänmaanrakkaus. — Amundsenin huomioita.
Smithin salmesta napaa kohti.
   Kanen retki.
   Talvimajaan. — Rekiretkiä. — Sula napameri? — »Advance» jäätynyt
   kiinni. — Laiva hylätään.
   Hayesin retki.
   Harhanäköjä.
   Hallin retki.
   Pohjoisennätys. — »Jumalan kiitoksen satama». — Rekiretki. — Hallin
   kuolema. — Paluumatka. — Kauhun yö. — Haaksirikkoisten jäämatka. —
   Talven vietto jäälautalla. — Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.
   — Äärimmäisessä hädässä. — Pettymyksiä ja pelastus. — »Polariksen»
   kohtalo. — Tulokset.
   Naresin retki.
   Uusi englantilainen yritys päästä navalle. — Talvisatama jäämeren
   rannalla, — Rekiretket. — Markham napameren röykkiöissä. —
   Rekiretkiä Grönlantiin. — Epätoivon taistelu. — Rekiretkiä Grantin
   maalle. — Tulokset.
Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.
   Tiedemiesten retkiä. — Otto Torell. — Torellin retki v. 1861. —
   Nordenskiöldin johtama retki. — »Sofian» retki. — Nordenskiöldin
   retki vv. 1872—73. — Koillismaan poikki. — Huippuvuorien fossiilit.
Grönlanti.
   Hans Egede.
   Muinoinen Eystribygd. — Scoresbyt itärannikolla. — Graah.
   Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.
   Koldeweyn retki. — Frans Josefin vuono.
   Grönlannin maajäätikkö.
   Paars. — Nordenskiöld maajäätiköllä. — Nansenin hiihtoretki
      Grönlannin poikki.
   Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.
   Kohtalokas päivä. — Kammon talvi. — Maata. — Frans Josefin maa. —
   Toinen talvi. — Payerin rekiretket. — Jäätikön halkeamassa.
Eteenpäin koillisväylällä.
   Kara-meri. — Nordenskiöldin matka Jenisseille. — »Prövenin»
   paluumatka. — Nordenskiöldin venematka Jenisseillä. — »Ymerin» retki.
»Vega» purjehtii koillisväylän.
   Waigatshilla. — Jenissein ajopuut. — Jalmal. — Aasian pohjoisin
   nokka. — Umpimutkassa. — Napameren harhanäöt. — Taimyrin niemimaan
   rannalla. — Ljahowsaari. — Kolyman suulla. — Ensimmäiset tshuktshit.
   — Tshuktshien vieraina. — Onkilon kansa. — Tshuktshit. —
   Porotshuktshit. — Joulu. — Tshuktshi ja hänen poronsa. — Kevät. —
   Vapautuksen sanoma. — Itäniemi. — Alaskan rannalla. —
   Lawrence-saarella. — Beringin saarella. — Japanissa. — Vegan
   miehistöä juhlitaan.
Kansainväliset navanympärysasemat.
Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.
   Yritys napaa kohti. — Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla. —
   Grinnellin maan sisäosissa. — Retkikunnan urhea paluumatka. —
   Nälkäleiri ja nälkäkuolema. — Pelastus.
De Longin retki. »Jeannetten» tuho.
   Napaa kohti. — Uusia saaria. — Laiva uppoaa. — Bennettin saari.
   — Lenan suistamossa. — De Longin kuolema.
Fridtjof Nansen ja »Framin» matka.
   »Jeannetten» esineitten matka napameren poikki. — Nansenin
   suunnitelma. — Uuden Siperian saarilla. — Jännittäviä hetkiä. —
   Tieteelliset työt. — Hyökkäys napaa kohti. — Paluumatka. — Talvimaja
   Frans Josefin maalla. — Tuho tulla. — Ihmisiä! Pelastus. — »Framin»
   loppumatka.
Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.
   Otto Sverdrup löytää uusia maita. — Amundsen purjehtii luoteisväylän.
Rynnäköitä napaa kohti.
   Abruzzin herttuan retki. — Zieglerin varustamat retkikunnat. —
   Andréen ilmapalloretki. — »Jermak» Jäämerellä.
R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.
   Pearyn ensimmäinen retki Pohjois-Grönlannin poikki. — Uusia
   yrityksiä. — Peary palelluttaa jalkansa. — Ensimmäinen yritys navan
   saavuttamiseksi. — Uusia turhia yrityksiä. — Tuima, mutta turha
   yritys. — Viimeinen yritys. — »Monf on kummaa matkalla». — Vilutar
   hymyilee Pearylle. — Lippuparaati navalla. — Napa syvällä merellä.
   — Mies menetetty. — Riemu raikuu. — Cookin nuhjailut.
Uusin Grönlannin tutkimus.
   Scoresbyn vuonossa. — Frans Josefin vuonossa. — Mylius Erichsenin
   kirjallinen retkikunta. — Grönlannin koillisniemi. — Mylius
   Erichsenin tuho. — Rasmussen Luoteis-Grönlannissa. — Uusia retkiä
   Grönlannin poikki. — Kochin retki.
Muut napamaat.
   Huippuvuorilla.
   Ruotsalais-venäläinen astemittaus.
   Frans Josefinmaa.
   Novaja Zemlja.
   Uuden Siperian saaret.
Arabian aavikoiden salaisuudet.
   Wahhabilaiset. — Ali bei. — Seetzen. — Burckhardt. — Sadlier
   Nedjdissä. — Asir. — Arnaud Maribissa. — Englantilaiset Omanissa.
   — Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille. — Hadramaut. — v. Wrede
   Hadramautissa. — Shammar. — Yrjö Aukusti Wallin. — Wallinin
   ensimmäinen matka. — Wallinin toinen matka. — Burton midianilaisten
   maassa. — Snouck Hurgronje. — Kaaba. — Pyhiinvaellus Mekkaan. —
   Halévy. — Glaser. — El Hasa. — Palgrave. — Doughty. — Huber ja
   Euting. — Teiman kivi. — Bluntit. — Guarmani. — Pelly. Arabian
   maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.
Sisä-Asian vuoristoissa, erämaissa ja ylängöillä.
Intia XlX:llä vuosisadalla.
   Matkoja Intiasta länteen. — Gangeen lähteet. — Manning Lhasassa.
   — Himalaja. — Pundiitit. — Pamit. — Amu-darjan lähteet.
Vambery Turkestanissa.
Venäjän valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.
Przevalshi Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.
Maailman korkeimmassa maassa.
   Hucin ja Gabet'n matka. — Careyn ja Dalgleishin matka. — Rockhill.
   — Pevtsov. — Bower. — Bonvalot. — Dutreuil de Rhins. — Littledale.
   — Sven Hedin.
Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.
   Alain poikki talvikelillä. — Talvinen Pamir. — Kara-kul. —
   Musta-atalle. — Vuorijättiläisen rinteellä. — Kashgariin. —
   Kirgiisien bajga. — Pieni Kara-kul. — Uusia hyökkäyksiä
   Mustag-atalle. — Kashgarjoen varrella. — Erämaan kangastuksia.
   — Erämaan järviä. — Taklamakanin hiekoissa. — Kuolonhiljaisuuden
   koti. — Janokuolema hieta-aavikolla. — Tamariski. — Metsä. —
   Khotan-darja. — Jälleen Pamirissa. — Jarkent. — Khotan. — Borasanin
   muinaislöydöt. — Hietaerämaan rauniokaupunki. — Kerija-darja. —
   Villikameeli. — Tarim. — Lop-nor. — Venematka Lopin järvillä ja
   Tarimilla. — Lop-norin sokkeloissa. — Keidastie. — Pohjois-Tibet.
   — Ensimmäiset mongolit. — Tsaidamin räme. — Tanguutit.
Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899—1902.
   Lauttamatka Tarimilla. — Dastarkhaneja Tarimilla. — Tarimin
   kartoitus. — Tarimin tiikerit. — Takla-makanin poikki. — Bajirit. —
   Rauniokaupunki. — Tarimin vanha uoma. — Lop-norin vanha uoma. —
   Ördek, 514. — Ördekin löytö. — Uusi järvi. — Musta myrsky. — Paarmat
   ja sääsket. — Tibetissä. — Aidat. — Matkan vaikeudet. — Eläimistö.
   — Tibetin solissa. — Kullanhuuhtomoita. — Pyhiinvaeltajat. —
   Takaisin Lop-maahan. — Lou-lan. — Lhasaa kohti. — Lhasan tiellä.
   — Tie pystyyn.
Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.
   Vaikeita matkoja. — Ensimmäiset rettelöt. — Vedenjakajalla. —
   Tsangpon laaksossa. — Brahmaputran lähteet. — Manasarovarin pyhä
   järvi. — Myrskyssä pyhällä järvellä. — Langaktso. — Pyhä
   Kailas-vuori. — »Leijonan kita». — Uudelle retkelle salapuvussa.
   Transhimalaja.
Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.
   Jokhang. — Potala. — Juhlat. — Lhasa ja sen kauppa. — Tibetin
   entisyys.
Itä-Turkestanin muinaismuistot.
Aasian reunamaat.
Taka-Intia.
   Konstantinos Phaulkon.
Khmerien entinen kulttuuri.
De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongillä.
Löytöretkiä Burmassa.
   Siam.
   Ranskan Indo-Kiina.
   Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.
Malaijisaaristo.
Kiina.
Jään, vilun ja myrskyn maanosa.
Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.
   Uutta maata. — Uusia maita.
Pyyntimiesten retkiä.
   Weddellin retki. — Biscoe. — Balleny.
Dumont D'Urvillen retki.
   Dumont D‘Urville. — Adélien maa.
Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.
   Charles Wilkes. — »Peacockin» seikkailu. — Uusia maita. —
   Wilkes'in maa.
James Ross löytää Antarktikan ihmeet.
   James Ross. — Kerguelenin saarella. — Rossin meri. — Kap Adare.
   — Viktorian maa ja sen alpit. — Etelänavan portinvartijat. —
   Barrierjäätikkö. — Uusi retki etelään. — Myrskyssä ahtojäissä. —
   Kuningas Edward VII:n maa. — Kauhun yö. — »Erebus» ja »Terror»
   kolmannella matkallaan.
Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.
   »Challenger». — Pyyntiretkiä. — Ensimmäinen etelänapayö. —
   Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätikkö.
Englantilainen »Discovery»-retkikunta.
   Barrier-jäätikköä etelään. — Jääylänkö.
Muiden kansain retkiä.
   Saksalainen retkikunta. — Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.
   — Charcot. — Bruce Weddellin meressä.
Shackletonin retki vuosina 1907—1909.
   Käynti Erebus-vuorella. — Erebuksen kraatteri.
   Etelänaparetki.
   Beardmore-glasieeri. — Etelänapaylängöllä. — Viimeinen hyökkäys.
   — Takaisin navan kynnykseltä. — Taistelu elämästä ja kuolemasta.
   Magneettisen etelänavan löytö.
   Napaylängöllä. — Magneettisella navalla.
Etelänavan valloitus.
   Scottin retkikunnan tuho.
   Scott navalla, napa jo valloitettu. — Paluumatka. — Taistelu ja
   kuolema. — Retki pingviinien pesimäsijoille. — Pohjoisosasta. —
   Kamala talvenvietto. — Viimeinen palvelus.
Amundsenin retki etelänavalle.
Saksalaisten retki Weddellin merelle.
Hirmutuiskur kodissa.
   Australialaisten retki Adelie-maahan. —, Myrskyisellä rannikolla.
   — Mawsonin onneton retki. — Jäätikön nielemä. — Uupumuksesta kuollut.
   — Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa. — Marssi magneettiselle
   navalle. — Retki merenrantaa pitkin. — Länsiosasta. — Kamala
   leiripaikka. — Rannikkoretkikunta. — Denmanin glacieri. — Jonesin
   retki. — Tulokset.
Antarktika.
Viime vuosien retkeilyjä.
Shackletonin toinen etelänaparetki.
   Sankarillinen veneretki.
Pohjoisnaparetkiä.
Edistyksiä Arabiassa
Afrikka.
Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.



ALKUSANAT.


Kirjoittaessani tämän osan, joka on »Maantieteen ja löytöretkien»
viimeinen, on minulla yleisten tietokirjain lisäksi ollut
käytettävänäni seuraavat teokset:

  R. Brown, The Story oF Africa and its Explorers.
  Daniel Bruun, Afrika.
  G.F. Scott, the Romance oF Australian Exploring.
  Ch. Morris, heroes of Discovery in America.
  A.W. Greely, handbook of Arctic Discoveries.
  F.A. v. HWllwald, Im Ewigen Eis.
  S. Günther, A. v. Humboldt.
  Daniel Bruunin esitys pohjoisnapatutkimuksista.
  D.G. Hogarth, The Penetration of Arabia.
  H. Clifford, Further India.
  H.R. Mill, The Science of the South Pole.

Stanleyn, Hedinin, Pearcy, Shackletonin, Scottin ja Mawsonin
matkakertomukset ynnä Nordenskiöldin kertomus »Vegan» matkasta.

Teos on paisunut näin laajaksi, koska tarkoitukseni on enemmän ollut
helposti luettavan ja kiinnosiavan, kuin tosiasioita esittävän teoksen
kirjoittaminen.

Esitys maantieteen kehityksestä, ja varsinaisista tieteellisistä
retkistä jälkeen yhdeksännentoista vuosisadan alun on täytynyt jättää
pois sekä siitä syystä, että kirjani on paisunut niin laajaksi, että
myös alaa käsitteleväin teosten puuttumisen vuoksi.

Maantiede on yhdeksännentoista vuosisadan alusta kehittynyt niin
valtavasti joka suuntaan, että sen kehityshistoria vaatii oman
teoksensa.

Hakemistossa ovat vain löylöretkeilijäin nimet jotenkin täydellisesti
mainitut. Maantieteellisiä nimiä olen siihen ottanut vain mikäli ne
välittömästi edustavat maantuntemuksen laajenemista.

Saateltuani löytöretkihistorian tällä osalla päätökseen haluan vielä
mainita muutamia täydennyksiä, jotka olen jälkeenpäin selville
saanut. Ne koskevat maanosamme vanhimpia, historiallisia ja
esihistoriallisiakin aikoja, osalta myös keskiaikaa.

I osassa sivulla 10 on mainittu Gutien maa, jolla sanotaan tarkoitetun
Armeniaa. Mieleeni juolahti, että siinä ehkä tapaisimme »goottien»
vanhimman maininnan. Sen mukaan mitä myöhemmin olen lukenut gutun
kansasta, joka, hallitsi Assyriaa noin v. 2500 e.Kr., se tuskin
kuitenkaan saattoi olla sama kansa kuin pohjolan gootit — gutua
pidetäänkin nykyjään seemiläisenä kansana.

Mutta toiselta puolen osoittavat Skandinaavian muinaislöydöt, että
pohjolassa jo hyvin varhaisina aikoina on ollut sangen kehittynyt
sivistys. Tämä seikka itsessään jo viittaa siihen, että pohjolalla myös
on täytynyt olla yhteyttäkin etelän sivistysmaitten kanssa. Yleensä on
otaksuttu tämän yhteyden olleen kaupallista laatua, mutta on se myös
voinut johtua valloitusretkistä. Jo roomalaisten aikana mainittiin
svealaisten suuria laivastoita (I, s. 206), joita varmaankaan ei
huvin vuoksi pidetty, mutta sitä paitsi oli pohjan miehillä Suomen
lahden eteläpuolelta myös avoinna jokireitit aina vanhan maailman
sydänosiin saakka. Dnjepr varsinkin tarjosi vapaan matkan, koska sen
rannoilla tuskin saattoi olla niin voimakasta asutusta, että se olisi
voinut estää suurella joukolla kulkevaa jokilaivastoa. Etelä-Venäjän
arot olivat myöhään uuden ajan viimeisille vuosisadoille saakka
kuljeskelevain arokansain hallussa ja osan vuotta jokireitit sen vuoksi
olivat aivan vapaat. Dnjeprin suusta ei ollut soutuveneillä vaikea
päästä Tonavaan, eikä Tonavasta Thrakiaan, Makedoniaan ja Adrian meren
rannoille, taivaltamalla lyhyitten maakannasten poikki. Semmoisen
retken muistoa ehkä ovat jo pronssikautiset kalliopiirrokset, joita on
tavattu Etelä-Ruotsista, Dnjeprin varsilta ja Pon varsilta Italiassa.
Pon yläjuoksulta ei ollut pitkä taival Välimeren rannalle.

Jos pohjolan kansat tätä tietä käyttivät, olivat varmaan Itämeren
maakunnat niiden vallan alaiset ja luultavaa on, että niissä oli
heimolainen asutuskin. Siihen viittaa niiden nimistökin. Sopisi siis
odottaa, että esimerkiksi Herodotoksen historiateoksessa tapaisi ne
mainittuina Skyytian kansain joukossa. Budinit ja agathyrsit voisivat
hyvinkin olla germaaneja, neurit taas, jotka »käärmeet» (drakar) (I,
63) ajoivat maastaan, saattoivat olla slaaveja. Heidän nimessään tuntuu
piilevän Dnjeprin nimi, joten lienevät asuneet tämän joen rannalla.
Ehkäpä itse skyyttienkin joukossa oli germaaneja. Herodotoksen kertomus
skyyttien sotajumalasta käy hyvin yhteen Eddan tietojen kanssa Vidar
jumalasta.

Miks'eivät pohjan miehet olisi voineet olla mukana jo Troian sodassa,
arvelin. Eddan mainitsema »Ida vallen», jolla aasat rakensivat
temppeleitä, ja oppivat takomaan, voisi olla Troian kenttä, eikä
mikään ihanteellinen »ahkeruuden kenttä», joksi se on käsitetty. Eddan
kuvaus ensimmäisestä sotatappelusta, mitä milloinkaan oli tapeltu,
voisi olla muisto Troian sodasta. Odin, joka heitti keihästä, olisi
silloin Troian Zeus, s.o. fryygialaisten Attis, ja Gullveig jumalatar,
»kolmekertaisesti syntynyt», joka roviolla poltettiin temppelissä,
ehkä tarkoittaisi Troian palladiumia, Pallas Atheenan, »Tritogeneian»,
puista kuvaa. Voisi ajatella, että Iroialaiset mieluummin polttivat
palladiuminsa, kuin jättivät sen kreikkalaisille.

Mutta mahdollista on myöskin, että, pohjan miehet ovat olleet mukana
jollain myöhemmällä sotaretkeltä, esimerkiksi kimmeriläisten mukana,
kun he seitsemännen vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. samosivat Vähään
Aasiaan ja hallitsivat sitä satakunnan vuotta, tehden edelleen
sotaretkiä Palestiinaan saakka. Nimistä on päätetty kimmeriläisten
olleen iraanilaista kansaa, mutta se ei estäisi, etteikö heillä
mukanaan olisi voinut olla pohjan miehiä. Profeetta Hesekiel
mainitsee Gogin, joka kävi valloitusretkellä Palestiinassa saakka
ja jonka sotajoukkoon myös kuului Ros-kansa. Eikö tämä liene ollut
sama Rusin kansa, josta Nestorin kronikan mukaan Novgorod sitten sai
hallitsijansa, toisin sanoen pohjolan skandinaaveihin kuuluva heimo.

Vähässä Asiassa asuessaan nämä valloittajat tutustuivat Fryygian
uskontoihin ja myös Foinikian ja Palestiinan, ja omaksuivat ne.
Fryygian kuulusta jumal-äidistä, Kybelestä eli Frygiasta, tuli Eddan
Frigga ja ehkä Freijakin, Attiksesta Odin ja Ottar, Baalista Balder,
Astarte Innannasta Balderin puoliso Nanna, ukkosen jumalasta Hadadista,
joka surmaa Baalin, Eddan Hod, joka ampui Balderin. Samoin kuin
Foinikiassa Baalin ja Astarten kuvat työnnettiin merelle palavassa
laivassa, samoin pohjolan sadussa Balder surman saatuaan Nannan kanssa
kannetaan laivaan, joka sitten poltetaan.

Erikoista huomiota ansaitsevat aasat, joista Eddassa kerrotaan, että
he Idan lakeudella rakensivat temppeleitä, kuten »Voluspa» runossa
sanotaan (lainaus Braten ruotsalaisesta käännöksestä):

    Asarne möttes
    på Idavallen
    timrade höga
    tempel och altar:
    smedjor byggde,
    smycken gjorde,
    skaffade sig tänger
    och skapade verktyg.

Kreikkalainen eepillinen runoilija Hesiodos, joka eli kahdeksannella
vuosisadalla e.Kr., mainitsee, Pliniuksen säilyttämän tiedon mukaan,
että »Idan daktylit» olivat ne, jotka Kretassa opettivat sulattamaan
ja karkaisemaan rautaa. Kretassa nämä haltiat liittyivät Rhean
palvelukseen, Vähässä Aasiassa Kybeleen palvelukseen ja niistä
näyttävät aasat perineen tämän taidon, joka varmaan näytti sotaisista
pohjanmiehistä kaikkia -muita tärkeämmältä.

Asmund on Skandinaavian saduissa raudan valmistaja ja K. Krohn otaksuu
suomalaisen kansanrunon Osmosen ja Kalevaisen, jonka Lönnrot on
Aino-runossa vaihtanut Väinämöiseen, johtuvan hänestä. Yllä kerrotun
valossa tekisi mieli luulla, että myös juutalaisten Asamoneus ja
makkabealaisten, s.o., vasaramiesten suku, jonka esi-isä Asamoneus
oli, kuuluu samaan käsiteheimoon, ja ehkäpä vielä »kylfingit» ja
»kolbjaagitkin», joista Islannin ja Venäjän vanhat tarustot ovat
muiston säilyttäneet. Foiniikialaisten Eshmun, elinvoiman jumala,
muistuttaa Thoria.

Vähästä-Aasiasta karkoitettuina rosit näyttävät asettuneen Thrakiaan
siksi hallitsevaksi ylimysluokaksi, josta Herodotos mainitsee, ja joka
epäilemättä oli eri kansallisuuttakin kuin varsinaiset thraakialaiset.

Herodotos kertoo Ihraakialaisten Salmoksis (toisilla vanhoilla
kirjailijoilla Samolksis) eli Gebeleizes haltijasta, jonka luo
getat lähettivät airuita siten, että heittivät valitsemansa -miehen
keihäänkärkiin, joissa hän heitti henkensä. Haltijan otaksuttiin asuvan
maan alla huoneessa. Mieleeni johtui, että tämä muistutti Väinämöisen
tietoa Vipusessa käynnistä, jonne

    yksi olisi juoni juostaksesi
    miesten tapparain teriä,
    toinen torkutellaksesi
    naisten nieklojen neniä.

Vipusen nimen todella voisi otaksua johdetuksi sanoista vi = pyhättö ja
bo = asua: se joka asuu pyhätössä.

Teiman kivessä (Maant. ja löytör. IV, s. 430), jonka Huber ja Enting
löysivät Teiman keitaasta, Midianin takamaasta, Arabiassa, on kuvattuna
Salm-jumala ja hänen allaan hänen ylimmäinen pappinsa, jonka nimi
vastaa Salmoksista. Kahdenkertainen pyhättö, jossa he asuvat, on
hyvinkin samanlainen kuin abessinialaisten liitonarkki. Erehtymättä
voinee otaksua, että tämä Salm on juutalaisten Jahve Shalom ja
Thraakian Salmoxis siis sama kuin juutalaisilla Jahven ylimmäinen
pappi, toisin sanoen Mooses. (Gebedizes nimen alkuosa, joka on sama
kuin arabian »gebel» vuori, muistuttaa sekä Mooseksen kuolemaa ja
hautausta Pisgan vuorella että hänen lainsäädäntötointaan Sinain
vuorella. Midianin maastahan hän apeltaan sai opetusta kansansa
sisällisten olojen järjestämiseksi.) Skandinaavian muinaistarustossa
on Freyr, joka myöskin haudattiin maanalaiseen huoneeseen ja jonka
uskottiin siinä edelleen elävän, hänen vastineensa. Ja -meidän Sampomme
kirjokansineen (Salmin asunto) voisi vastata liitonarkkia, jonka
kannen niinikään tiedämme olleen kauniisti kirjaillun. Näyttää siltä,
kun aasoilla olisi ollut mukanaan liitonarkki takaisin pohjolaan
samotessaan ja ehkä lakitaulutkin kultaan piirrettyinä, vaikka nämä
taulut hukkuivat, kuten Völuspassa lauletaan. Jahvea itseään palveltiin
Thraakiassa Sabazius nimellä, joka ei ole mikään muu kuin Zebaoth,
sotajoukkojen johtaja. Klassillisessa kirjallisuudessa hän siksi
mainitaankin — häntä muutoin palveltiin Roomassakin jo paljon ennen
kuin kristinusko sinne levisi. Mutta pohjan miehet sekoittivat Jahven
palveluksen Fryygiassa Kybeleen ja Attiksen palvelukseen hurjine
menoineen, ja tästä sekoituksesta kreikkalaiset muodostivat Dionysoksen
palveluksensa.

Lienevätkö pohjanmiehet sitten Thraakiasta tuoneet mukanaan Väinämöisen
laulunkin? Kreikkalaiset siellä saivat Orfeuksen, eikä myyteistä ole
vaikea löytää heimouspiirteitä.

Pohjolan germaaneilla näyttää Thraakiasta Moldaun ja Puolan kautta
olleen yhtämittainen kansayhteys Itämeren rannoille saakka, mutta sitä
paitsi he olivat vallanneet Donin suistaman ja Kaukason välisen maan,
vanhan Kolkkiin eli Aian, ja sieltä käsin saapui Odinin ja aasain
palvelus pohjolaan, kuten Snorre Sturlason kertoo Ynglingasaagassa.
Viro näyttää aluksi olleen kultin päämaa — Rääveli-nimi on yksi Odinin
nimiä — sieltä se kulki Saksaan ja Skandinaaviaan. Silloin purki jo
Neva Laatokan vedet Suomenlahteen.

Jordanes, jonka lyhyt supistelma itägoottien kuninkaan Theodorik
Suuren ministerin Cassiodoruksen historiateoksesta on säilynyt meidän
aikoihimme, kertoo itägoottien sekä sotineen Dareiosta vastaan,
käyneen Aasiassa valloitusretkillä jo Assyrian mahtiaikoina, että,
olleen mukana Troian sodassakin. Ainakin osaksi tämä käsitys johtuu
vanhain klassillisten lähteitten väärinkäytöstä, mutta se perustuu
myös goottien vanhoihin sankarirunoihin, jotka ulottuvat sangen kauas
muinaisuuteen. Ainoastaan pohjolaa koskevista, tiedoista voimme olla
varmat, että ne olivat goottien itsensä säilyttämiä. Niissä mainitaan
heimon alkukotina se maa, jossa Vagus suunnattomasta järvestä lähtien
purkaa aallokkaana vetensä mereen. Vagus ei voi olla muu kuin Vuoksi,
joka siis vielä purkautui Suomen lahteen, kun gootit heimolaistensa
vandaalien ja gepidien keralla lähtivät liikkeelle, kulkien ensin
Göölan maalle ja sitten Itämeren itärannalle. Vaihtelevain kohtaloiden
jälkeen he vihdoin koituivat siihen osaan Skyytiaa, jota sanoivat
Oiumiksi ja joka näyttää olleen juuri kreikkalaisten Aia. Jos lähtö
tapahtui noin 1000 e.Kr., niin saattoivat he kylläkin jo ottaa osaa
kimmeeriläisten sotaretkeen Vähään-Aasiaan. Samaan aikaan, jona heidät
Vähästä-Aasiasta karkoitettiin, alkoi pohjolassa rautakausi.

Nämä ovat vain hajanaisia pääpiirteitä, niistä uusista seikoista, joita
avarammalta uralta löytyy. Klassillista kirjallisuutta, näiden johtojen
mukaan seuloen ja muinaistieteen apuun turvautuen voidaan tietojamme
pohjolan suhteista Välimeren itäpään vanhoihin sivistysmaihin varmaan
paljon laajentaa moneen suuntaan.

Tilanpuutteen vuoksi täytyy minun tekemästäni vaatimattomasta alusta
jättää suuri osa mainitsematta, mutta pohjolan kansain keskiaikaisista
suhteista kaukaiseen länteen sallittanee minun vielä lausua muutama
sana.

Tiedot Viinimaan löydöstä perustuvat Punaisen Eirikin saagaan ja n.s.
»Flateyar bokiin», joka sisältää Islannissa säilyneitä muistitietoja
(I, s. 237). Näitä molempia lähteitä on mahdoton saada sopusointuun.
Tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Eirikin satu on
luotettavampi, kuten luonnollista onkin, koska se on suoranaisen
perintätiedon säilyttämä. Flateyar saaga, joka on kulkenut Islannissa
suusta suuhun, on tosin säilyttänyt paljon kuvaavia yksityisseikkoja,
mutta tapausyhteys on sekaantunut.

Että niin todella on, sen osoittaa Eirikin sadun tarkka soveltuminen
maantieteellisiin oloihin.

Palatessaan Viinimaa-matkaltaan Grönlantiin Karlsevni sai käsiinsä
alkuasukkaita, joiden viittauksista hän älysi ulkona meressä olevan
sillä kohdalla suuren maan, jota hän ei kuitenkaan päässyt itse
näkemään, eikä se maa voinut olla muu kilin Newfoundland. Tämä saari
oli Karlsevnille siis _tuntematon_, eikä siis Leifkään liene sitä
nähnyt. Jos tämän oletuksen perustuksella koetamme luoda itsellemme
kuvan Pohjois-Amerikan varhaisimmasta löytöhistoriasta, huomaamme
Punaisen Eirikin saagan sangen hyvin soveltuvan maantieteellisiin
tosiasioihin.

Saagan tiedon mukaan Leif Norjasta Grönlantiin palatessaan ajautui
niin kauas etelään, että hän siellä tapasi viiniköynnöksiä, uhkeita
metsiä ja kylvämättä kasvavaa vehnää. Hän oli siis ajautunut
Newfoundlandin ohi ehkä Bostonin seuduille tai sitäkin kauemmaksi.
Aavalta valtamerellä hädin tuskin pelastuttuaan hän ei tietenkään nyt
mielellään eronnut rannasta, vaan seurasi sitä matkatessaan pohjoista
kohti Grönlantiin. Näin hän tuli kiertäneeksi St Lawrence lahden eikä
nähnyt Newfoundlandista muuta kuin kapean pohjoisniemen, josta ei
voinut arvata sen olevan osa suurta maata. Labradorin rantaa ja sen
jälkeen Baffinin maan rantaa hän purjehti edelleen pohjoista kohti,
kunnes tuli jääkenttiä vastaan, joitten turvissa hän saattoi kulkea
Baffinin lahden poikki Grönlantiin.

Leifin veli Thorstein, joka sitten isänsä Eirikin kanssa lähti
löydettyä maata tutkimaan, päätti luultavasti purjehtia sinne
Grönlannista suoraan veljensä osoitusten mukaan. Mutta Grönlannista
myötäisellä tuulella lähdettyään hän luultavasti lähempänä Läbradoria
kohtasikin länsituulen — länsituulet ovat Amerikan itärannalla
vallitsevat — joka ajoi hänet ulos Atlantille, niin että hän lopulta
oli lähellä Irlantia.

Thorfinn Karlsevni, joka lähti Viinimaahan uutta siirtokuntaa
perustamaan ja siis vei paljon väkeä, karjaa ja tavaraa mukanaan, ei
voinut antautua samanlaiseen epävarmuuteen, vaan purjehti Viinimaahan
samaa väylää, jota Leif oli kulkenut tullessaan. Hän tuli siis ensin
Baffinin maahan, jonka hän nimitti Hellulandiksi, koska rannalla, oli
hyviä laakakiviä talonrakennukseen — Grönlannissa talot rakennettiin
laakakivistä — vaikka se muutoin olikin mitätöntä maata. Labradorin
Karlsevni kutsui Marklandiksi, metsämaaksi, ja sen rantaa St.
Lawrence-lahden pohjaan purjehdittuaan laski lahden poikki Uuteen
Skotlantiin, jonka pohjoiskärki, Kap Breton, on hänen Kjalarnesinsä.
Rantaa hän edelleen purjehti Fundy-lahteen, joka on saagan Straumfjord,
ja vietti talven jollain tämän lahden saarella, koska talvi lahden
pohjassa oli liian ankara karjalle, kuten se todenteolla onkin. Kuinka
kauas hän täältä etelään purjehti, sitä lienee mahdoton tarkkaan
arvata, mutta mahdollisia on, että hän kävi Carolinassa saakka.

Newfoundlandiin Grönlannin norjalaiset näyttävät vasta myöhemmin
tutustuneen. Luultavasti se on se »Frislanti», jonka keskiaikaisilla
kartoilla tapaamme kaukana valtameressä.

Islantilaisen Sigurd Stefanssonin kartta v:lta 1590 on yllä olevan
käsityksen kanssa sopusoinnussa.

_I. K. Inha_.



VALOA PIMEIMPÄÄN AFRIKKAAN.



Henry Morton Stanley, Kongon tutkija.


Livingstonen löydöt olivat herättäneet kautta maailman mitä suurinta
mielenkiintoa Afrikan sisäosien tutkimiseen, ja hänen sortumisensa
menestyksen kynnyksellä oli omiaan yhä kärjistämään näitä harrastuksia.
Livingstonen hautauksen jälkeen sen vuoksi paljon puhuttiin siitä, että
olisi lähetettävä joku toinen saattamaan vainajan työtä päätökseen.
Asia kiinnitti etenkin Stanleyn mieltä, joka oli hänelle viimeisen
avun vienyt. Hän ilmoitti »Daily Telegraph» lehden omistajalle Edward
Lawsonille haluavansa lähteä Lualaban jatkoa tutkimaan, ja mainittu
sanomalehtipohatta ehdotti Gordon Bennettille, »New York Heraldin»
omistajalle, että molemmat lehdet yhdessä kustantaisivat tämän retken.
Bennett suostui ja Stanley ryhtyi viipymättä toimeen. Tuskin olisikaan
voitu uskoa tehtävää tarmokkaammalle, kokeneemmalle ja kyvykkäämmälle
miehelle.

Henry Morton Stanley oli syntynyt Walesin Denbighissä v. 1840.
Hänen oikea nimensä oli John Rowlands. Tuskin hän oli täyttänyt
kolmatta ikävuottaan, kun hänen isänsä, köyhän pienviljelijän
poika, kuoli, ja pieni John sukulaistensa toimesta ensin annettiin
maanviljelijäin luo hoitolaiseksi ja seitsenvuotiaana jonkinlaiseen
köyhäinkotiin, josta hän kuitenkin huonon kohtelun vuoksi karkasi.
Oleskeltuaan sitten milloin minkin köyhän sukulaisensa luona ja
oltuaan kauppa-apulaisenakin John Rowlands lähti merille ja saapui
passaripoikana New Orleansiin v. 1859. Siellä eräs Henry Morton Stanley
niminen kauppias hankki hänelle toimeentulon ja mielistyi häneen siihen
määrään, että otti hänet omaksi pojakseen. Kun kasvatusisä kuitenkin
äkkiä kuoli jättämättä jälkisäädöstä ottopoikansa hyväksi — uusi nimi
oli hänen ainoa perintönsä — täytyi tämän luopua kauppa-alalta, jolle
hän oli antautunut. Orjasodan syttyessä hän ensin taisteli etelävaltain
armeijassa, joutui sotavankeuteen, mutta pääsi vapaaksi, kun muutti
puolta, ja kävi sotaan pohjoisvaltain kannattajana. Keskellä sotaa
hän kävi kotikylässään Walesissa, mutta siellä äiti karkoitti köyhän,
huonosti puetun poikansa kotoaan, ja tämä tapaus jätti sangen syvät
jäljet hänen tunteelliseen luonteeseensa. Yhdysvaltain laivastossa hän
kunnosti itseään uimalla kerran puolen kilometriä kiinnittämään köyden
anastettuun höyrylaivaan kymmenen tykin luotituiskussa. Sodan jälkeen
hän oleskeli länsivaltioissa kirjeenvaihtajana ja herätti huomiota
eloisilla kuvauksillaan. Kirjeenvaihtajan ammatti pian toi hänet
valtameren tällekin puolelle. Hän koki sitten monenlaisia seikkailuja,
oli Vähässä Aasiassa rosvojen vankina, Amerikassa mukana sotaretkellä
intiaaneja vastaan ja vihdoin »New York Heraldin» kirjeenvaihtajana
sillä sotaretkeltä, jonka englantilaiset vv. 1867—68 tekivät Abessinian
negusta Teodoria vastaan. Stanley toimitti lehdelleen tiedon neguksen
pääkaupungin Magdalan valloituksesta, ennen kuin edes virallinen
viesti tästä tärkeästä tapauksesta ennätti lähimmän sähkölangan
päähän, ja tämä sanomalehtimies-suurtyö se etenkin kiinnitti häneen
»New York Heraldin» omistajan huomion. Stanley lähetettiin Kreetaan,
jossa paraillaan riehui kapina, sieltä Espanjaan, joka niinikään oli
sisällisen sodan jaloissa. Barcelonan verilöylyssä hän oli vähällä
menettää henkensä vähän ennen sitä, kuin Gordon Bennett nuorempi v.
1869 kutsui hänet Parisiin ja lähetti hänet Livingstonea etsimään.
Palattuaan tältä retkeltä hän v. 1873 oli »Heraldin» kirjeenvaihtajana
Wolseleyn johtamalla sotaretkellä Ashantia vastaan.

Tämä lyhyt selonteko miehen elämästä osoittaa, että hän oli monen
vaaran ja koetuksen karkaisema, kun hän v. 1874 lähti suurelle
löytöretkelleen mustien maanosan poikki. Sitä paitsi hän oli erittäin
perusteellisesti valmistanut itsensä tutkimalla kaiken kirjallisuuden
mitä Afrikasta siihen aikaan oli olemassa.



Stanleyn retki poikki mustien maanosan.


Stanleyn oli nyt helpompi varustaa Sansibarissa retkikunta kuin ensi
kerralla, sillä auliiden, väelleen jakamiensa palkintojen johdosta
hän, oli edelliseltä matkaltaan hyvässä muistossa. Marraskuun 13:ntena
1874 hän, 356 henkeä johdossaan, lähti matkaan. Mukanaan oli hänellä
kappaleina kuljetettava, Espanjan ketripuusta rakennettu vene, »Lady
Alice». Kolme eurooppalaista, molemmat veljekset Pocock ja Fred Barker,
oli lähtenyt hänen apulaisikseen.

Stanley oli matkallaan päättänyt saada selville muutakin kuin Lualaban
juoksun. Niilin suurin lähdejärvi, Viktoria Njansa, oli vielä tarkemmin
tutkimatta. Speke oli sen nähnyt vain muutamasta kohdasta ja muutoin
täydentänyt sen ääriviivat arabialaisten ja maanasukkaitten kertomuksen
mukaan. Hänen vastustajansa, Burton etupäässä, väittivät paikalla
olevankin monta järveä, ja v. 1873 t:ri Schweinfurthkin julkaisi suurta
huomiota herättävän kartan, jossa Viktoria Njansan paikalla on monta
pienempää järveä. Tämän ristiriidan selvittämisen Stanley otti ensi
tehtäväkseen.

Kulkien ensin vähän pohjoisempana kuin yleinen karavaanireitti,
Wamin laaksoa, Ugogoon, Stanley sieltä paljon vastuksia kokien ja
väkeä menettäen tautien, nälänhädän ja karkauksien kautta kääntyi
pohjoista kohti, saavuttaakseen Njansan eteläpään. Toinen Pocock
veljeksistä kuoli kuumeeseen. Kun Turu maassa täytyi levittää
kastuneita kankaita kuivumaan, herättivät ne asukkaitten himoja ja
syntyi tuimia taisteluita, joissa retkikunta menetti viisikolmatta
miestä. Sen sijaan se saattoi ryöstää itselleen runsaasti ruokavaroja.
Maisemat olivat kuivia, aromaisia, mutta lähempänä Njansaa oli
savanneja, joilla oli erinomaisen runsaasti kaikenlaista riistaa.
Usukuman rehevissä viljelysseuduissa mustat kantajat väleen unohtivat
kärsimyksensä ja epätoivoiset kapinahankkeensa. Helmikuun 17:ntenä
1875 retkikunta saapui Usihaan, josta Viktoria Njansan rantamaisemat
alkoivat. »Usihasta alkaa mitä kaunein, idyllisin seutu, joka päättyy
vasta Viktoria Njansan luona. Seudulle ominaisten salaperäisten
harmaakallioitten huipuilta saa nauttia näköjään äärettömän
taivaanrannan sanomattomasta viehätyksestä. Joka puolella leviää
valtavan laaja maisemapiiri, joka on täynnään omituisia, yksinäisiä
kukkuloita, mahtavia rapautuneita, särmäisiä kallioita ja maasta
pistäviä vuoren nyppylöitä. Näiden välissä kohoilee ja laskee
pitkäveteisissä aalloissa vihanta niitty, jolla tuhansia nautoja
kulkee laitumella pieniin parviin hajautuneina.» Lisäksi tässä
kauniissa maassa oli erinomaisen vieraanvarainen väestö. Hullunkurisen
väärinkäsityksen johdosta tosin oli jossain vähällä syntyä tappelu, kun
asukkaat kuulivat hoitajaansa kaipaavan aasin kiljuvan — rosvopäällikkö
Mirambolla oli ollut eräällä retkellään aasi mukanaan — mutta kun
väärinkäsitys selvitettiin, muodostuivat suhteet sitä herttaisemmiksi.
Vihdoin tuli näkyviin Viktoria Njansan rannaton ulappa kuin lakeus
sulaa hopeata ja kantajat puhkesivat riemuissaan lauluun ajatellessaan
levon ja runsauden päiviä, jotka nyt odottivat kovia kokenutta väkeä.

    »Laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle Njansalle.
    Kaikki laulakaa ja ääneensä laulakaa, oi ystävät, laulakaa
                                             suurelle järvelle;
    Luokaa takaisin maihin katse viimeinen, sitten järveen kääntykää.

    »Kauan on siitä kuin maastanne lähditte,
    Luota vaimojen, lasten, veljein ja ystäväin;
    Sanokaapa, oletteko nähnyt tämän kaltaista vettä,
    Siitä kuin suurelta suolamereltä lähditte?

    »Huomenna msungu vahvistaa meidät voimallisiksi
    Lihalla ja oluella, viinalla ja viljalla.
    Sitten hyppelemme ja leikimme päivät pitkät
    Ja syömme ja juomme ja laulamme ja leikimme.»

    Kuoro:

    »Siis laulakaa, oi ystävät, jo päättyi matka:
    Suurella äänellä laulakaa, oi ystävät, suurelle järvelle.»



Veneretki Njansan ympäri.


27:ntenä retkikunta marssi Speken lahden eteläpuolella olevaan
Kagehyin kylään, jossa se erään arabialaisen toimesta sai osakseen
ystävällisen vastaanoton. Kagehyistä tuli retkikunnan siihen asetuttua
joksikin aikaa tärkeä paikka. Joka puolelta tuli maanasukkaita kauppaa
tekemään. Njansan saarilta tuotiin kuivattua kalaa, idästä maniookkia
ja kypsiä banaaneja, etelästä härkiä, lännestä kuokkia, rautalankaa,
suolaa, bataatteja ja jamsia. Suostuteltuaan paikkakunnan päällikön
lahjoilla Stanley pani kuntoon veneensä, »Lady Alicen», otti siihen
eväitä ja kauppatavaroita, valitsi kymmenen merimiestä ja perämiehen
— kaikki pelkäsivät matkan hirmuja, niin ettei kukaan vapaaehtoisesti
ilmoittautunut — ja lähti sitten tämän valtavan järven ympäri
purjehtimaan. Se oli joka suhteessa erinomaisen urhea retki, sillä
vene ei ollut kuin 12 metrin mittainen. Oli maaliskuun 8 p., kun tämä
muistettava »periplus» alkoi.

Eräästä lahdesta Stanley sai oppaaksi kalastajan ja miesten mieli
tästä suuresti ilostui. Seuraavana päivänä puhkesi kuitenkin luoteen
kulmalta myrsky ja »maisema kävi nyt sanomattoman hurjaksi. Lähdimme
rannasta ja olimme pian raivoisain luonnonvoimain hirveässä melskeessä.
Tuuli kiidätti meitä kuohuvien aaltojen yli, 'Lady Alice' lensi kuin
opettamaton varsa ja vihuri suomi aaltoja kuohuksi ja vaahdoksi, joka
lensi miesten ja veneen yli. Vähän purjeen riekaletta meillä vain oli
levällään ja ajelimme avuttomina tuulen mukana.» Stanleylle olivat
nyt hyödyksi hänen merimieskokemuksensa. Sään tyynnyttyä kuvastuivat
komean Speken lahden jylhät vuoret ja metsäiset kummut rasvatyyneen
vedenkalvoon ja soutajat pian unhottivat ensi pelästyksensä. Maalisk.
11 p. »Lady Alice» yritti poiketa erääseen lahteen lepäämään, mutta
sen karkoitti käden käänteessä parvi virtahepoja, jotka suu ammollaan
hyökkäsivät sitä vastaan. Veneen täytyi ankkuroida muutaman kilometrin
päähän rannasta, sillä yhteentörmäys virtahepojen kanssa olisi
saattanut käydä tuhoisaksi. Speken lahden tarkkaan kierrettyään Stanley
purjehti väkirikkaan Ukerewe saaren ohi, jonka vain kapea matala
salmi erottaa manteresta. Sen rannoilla nähtiin sekä virtahepoja että
suunnattoman paljon krokotiileja. Irangaran saarien luona koko järvi
avautui näkyviin, »laajana ja aavana kuin valtameri». Kalastajat
väittivät, että järven ympäri purjehdukseen menisi kahdeksan vuotta.

Mannerrannan edustalla oli paljon kallioluotoja, jotka tähän aikaan
vuotta olivat melkein asumattomat. Ranta oli niin lahtien uurtama,
että sen tutkiminen vaati mitä suurinta tarkkuutta. Niemet enimmäkseen
kohosivat vedestä jyrkin kallioin, jotka vuoriselänteinä juoksivat
maan sisään. Sisämaan mäillä ja laaksoissa maa yleensä näytti sangen
hedelmälliseltä ja taajaan asutulta. Yöllä vasten maaliskuun 18:nnetta
äkkimyrsky oli särkeä veneen jyrkkiin kallioihin, joitten alta se oli
suojaa etsinyt, ja suurella vaivalla Stanley sai sen pelastetuksi.
Toisin paikoin kalastajat kovin nauroivat soutamista, jota he eivät
olleet ennen nähneet; heidän mielestään melominen oli paljon parempi
kulkukeino. Peräsintä he ihmettelivät, mutta kun »Lady Alicessä»
nostettiin purje, meloivat he kauhistuneina pakoon.

Rannikko kävi nyt paljon vuorisemmaksi ja autiommaksi ja asukkaat
kertoivat takamaan olevan kuivaa ja autiota; siellä oli muka
semmoisiakin vuoria, joiden huipuista nousi savua ja tulta. Takamaassa
asuivat villit masait. Järven koilliskulmassa vesi muuttui keltaisen
ruskeaksi ja Stanley päätti jonkin suuren joen laskevan sinne. Sitä hän
ei kuitenkaan löytänyt eikä pitkälle maan sisään pistävän Kavirondo
lahdenkaan suuta, jonka saaret verhosivat. Speke oli sen piirtänyt
karttaansa kuuleman mukaan, Stanley jätti sen kartastaan aivan pois.
Virtahepoja oli täälläkin paljon, ja ne olivat yhtä vihaisia kuin
Speken lahdessakin.

Maaliskuun 23:ntena »Lady Alice» oli taajaan asutun rannikon edustalla
ja Stanley kävi ankkuriin lähelle rantaa, päästäkseen väestön kanssa
puheisiin. Se olikin olevinaan ystävällistä, mutta toden teolla Stanley
oli joutua vaaralliseen väijytykseen. Purjeineen »Lady Alice» nopeaan
jätti jälkeensä tämän vaarallisen paikan, mutta seuraavana aamuna se
törmäsi vedestä nousevan virtahevon selkään, joka antoi sille semmoisen
sysäyksen, että purjehtijat luulivat aluksen kappaleiksi hajoavan.
Sukellettuaan virtahepo nousi veneen peräpuolella pinnalle ja karjui
suurella äänellä kiukkuaan, mutta nopea vene livisti kiiruimman
kautta pakoon. Järven koilliskolkassa asukkaat pitkien puheitten
jälkeen suostuivat myymään vihanneksia ja lampaan. Pohjoisrannalla oli
paljon ja suuria saaria, eikä »Lady Alice» voinut tunkeutua salmiin,
niinkuin Stanley olisi suonut. Kanootit olivat tällä puolella erittäin
sirotekoisia.

Eräänä iltapäivänä lähestyi melkoinen kanootti, jonka juopunut väki
härnäili vieraita keihäillään, linkoili heidän ylitseen kiviä ja
osoitti niin ilmeistä tappelun halua, että Stanley ampui hänen ylitseen
lentäneen kiven suuntaan muutamia revolverin laukauksia. Siitä miehet
niin säikähtivät, että suin päin hyppäsivät veteen ja uivat minkä
pääsivät rantaa kohti. Kun heidät naurulla ja hyvillä sanoilla saatiin
palaamaan, yhtyivät hekin nauruun ja matkivat revolverin laukauksia:
»bum, bum, bum». Paikalle saapui muitakin veneitä ja kun joukkoa
karttui, niin se myös kävi rohkeammaksi ja uhittelevammaksi. Kun
Stanley ei suostunut tulemaan heidän kuninkaansa luo, rupesivat he
uhkailemaan, jonka vuoksi Stanley oli suostuvinaan. Hän käski nostamaan
ankkurin ja käymään airoihin käsiksi. Sitten hän käski suuntaamaan
ulapalle päin villien kuuden kanootin seuratessa. Kun oli soudettu
kolmisen sataa metriä, käski Stanley äkkiä nostaa purjeet, ja nopeana
ja uljaana »Lady Alice» kiiti kanoottien ohi villien suurimmaksi
ihmeeksi ja hämmästykseksi.

Väestön huomio ja vihamielisyys alkoi olla huolestuttava, kun ei
tiedetty, mistä voitiin etsiä suojaa, mistä saada ruokaa.

Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja tuntikauden purjehdittuaan Stanley
jälleen antoi laskea ankkurin. Tuuli tyyntyi, paksuja pilviröykkiöitä
alkoi taas nousta idästä päin, järvi oli rasvatyyni ja pilkkopimeä
peitti maan, metsät ja vuoret. Pian alkoi pilvistä puhjeta salama
toisensa jälkeen ja alkoi riehua niin raju äkkimyrsky, että vene oli
vähällä upota, ja pilvistä kaatui suunnaton raesade. Ilma jäähtyi 16
1/2 asteeksi C., salamoita säestivät niin ankarat ukkosen jyrähdykset,
ettei Stanley koskaan muistanut niiden vertoja kuulleensa. Miehet
ammensivat vettä veneestä, minkä suinkin kukin ennätti, muutoin sade
olisi sen täyttänyt. Vene oli ankkurissa, mutta ajautui järvelle päin.
Kaksi tuntia kesti rajuilmaa, jonka jälkeen Stanley antoi soutaa
erääseen saareen lämmintä ruokaa keittämään ja läpimärkiä vaatteita
kuivaamaan. Seuraavana päivänä ilma jälleen oli mitä ihaninta ja
onneksi tavattiin ystävällisiä maanasukkaitakin, joilta lasihelmillä
saatiin ostaa runsaasti ruokatavaroita. Ihastuneina veneväen
ystävällisestä käytöksestä alkuasukkaat kestitsivät heitä palmuviinillä
ja seurasivat purtta kanooteillaan hyvän matkaa, laulaen ja huutaen
ilosta.

Viktoria Njansan pohjoisranta on täynnään korkeita niemiä, syviä
lahtia ja saaristoja, joten ei Stanley tietenkään voinut sitäkään
kartoittaa kuin suunnilleen. Maisemat ovat sillä puolella, samoin
kuin länsirannikonkin saaristoissa, erinomaisen kauniit, jota vastoin
koillisrannikko oli lakeata ja paljasta. Korkeimmat vuoret ja yleensä
jylhimmät maisemat ovat itärannalla.

Uvuman kauniilla ja rehevällä rannikolla asukkaat koettivat
houkutella »Lady Alicen» väijytyksiin, lähestyen ensin ystävinä ja
linkoillen sitten kiviä sen päälle. Kun tämä ei auttanut, soutivat he
sotaveneillään järvelle ja koettivat sulkea purrelta tien, piirittäen
veneen niin läheltä, että pako jo näytti mahdottomalta. Stanley ampui
laukauksen ilmaan, jolloin veneet väistyivät vähän kauemmaksi, heittäen
sitten keihäänsä, jotka purren miehistö vältti laidan taa kumartaen, ja
ilkkuen näyttelivät varastamiaan helmiä. Stanley tarttui nyt pyssyyn,
ampui miehen sieltä, toisen täältä ja lopuksi räjähtävillä luodeilla
pari kanoottia puhki. Tämän jälkeen »Lady Alice» sai vapaasti jatkaa
matkaansa Napoleonin lahteen, josta Niili alkaa, muodostaen Speken
löytämän Riponin putouksen.



Ugandan rannalla.


Niilin niskasta alkoi taajaan asuttu hymyilevä Uganda, jonka
saaristojen kautta retkikunta nyt souteli edelleen. Vastaanotto oli
heti mitä ystävällisintä ja kaikkialla valkoista miestä tervehdittiin
Mtesan ystävänä. Muuan nuori päällikkö laati pidot vieraitten kunniaksi
ja lähetti paikalla Mtesalle tiedon heidän tulostaan. Samalla hän
ilmoitti ei laskevansa heitä maasta pois, ennenkuin oli saanut Mtesan
vastauksen. Lyhyin päivämatkoin »Lady Alice» siis jatkoi retkeä, tätä
vastausta odotellen, ja kaikkialla vastaanotto oli valitun kohtelias.
Keskellä erästä lahtea tuli vastaan kuusi Mtesan kanoottia, joiden
juhlapukuinen päällikkö polvea notkistaen toi Stanleylle hallitsijan
kutsun saapua hänen leiriinsä — hän oli sitä varten nimenomaan
tullut lähemmäksi järveä, sillä hänen äitinsä oli nähnyt unen, että
järveltä oli saapumassa valkoinen mies. Stanley suostui poikkeamaan
ja pidoista pitoihin kävi retki edelleen. Nuokkuvien ruovostojen
paartamilta rannoilta alkaen korkeimpien vuorien huipuille saakka
maa oli vihantaa. Vaaleanviheriän matete puun lehtipuku oli somana
vastakohtana monenlaisten viikunapuiden tummemmalle vihannuudelle,
banaanin silkinkiiltoista latvusta kattoivat tamarindin vaalean
lehdistön soutelevat oksat ja karjasta rikkaitten laidunten tumman
viheriät peitteet ulottuivat vaarain laelle saakka. Vapaina, sekavina
jonoina maalaukselliset vuoret reunustivat tätä maisemakuvaa, missä
paisuen uhkeiksi ja kyrmyniskaisiksi, missä helmaansa sulkien rehevän
banaanilehdon, missä rohkeasti kohoten jyrkiksi kalliohuipuiksi tai
leviten korkeiksi pöytämiksi.



Stanleyn ja Mtesan kohtaus.


Kun Stanley seuralaisineen oli noin kolmisen kilometrin päässä
Usawarasta, näkivät he tuhansiin nousevan ihmisjoukon viettävällä
maalla. Veneen lähestyessä ammuttiin pyssyillä. Ranmalla oleva kansa
oli asettunut kahteen riviin, rummuilla, lipuilla, huudoilla ja
pyssynlaukauksilla valkoista miestä tervehdittiin. Ugandan pääministeri
ensin puhutteli vierasta, jolle tuotiin mitä auliimmat ruokavarat, jota
varten oli rakennettu erikoinen siisti maja, ja vasta kun Stanley oli
syönyt, vietiin hänet Mtesan puheille. Stanley oli aivan hämmästynyt
juhlallisesta vastaanotosta, ja seuraavat tapaukset osoittivat,
että hän osasi pysyvästikin voittaa Mtesan ystävyyden. Iltapuolella
valkoisen miehen kunniaksi pidettiin laivastokatselmus ja Stanley
hallitsijan pyynnöstä hämmästytti kaikkia ampumataidollaan. Tämän
jälkeen Mtesa lähti pääkaupunkiinsa, jonne oli kahden tunnin matka,
ja Stanley seurasi hänen mukanaan. Siellä hän tapasi eversti Linant
de Bellefond'in jonka eversti Gordon oli lähettänyt Khartumista
tutustumaan Mtesaan ja hänen maahansa. Eversti Linant aikoi palata
Ugandasta takaisin Khartumiin, mutta matkalla bari-neekerien maassa sai
surmansa.

Mtesa tahtoi käyttää tilaisuutta laajentaakseen tietopiiriään niin
paljon kuin suinkin vieraansa avulla ja kyseli häneltä kaikki maailman
asiat, jopa usein esittäen aivan ongelmiakin, mutta Stanley osasi
kaikkiin kysymyksiin vastata niin sattuvasti, että hän saavutti Mtesan
täyden luottamuksen ja suosion.

Stanley ei kuitenkaan voinut tällä kerralla jäädä Mtesan hoviin
pitkäksi aikaa, hänen täytyi päättää ympäripurjehduksensa ja rientää
leirissä odottavan retkikuntansa luo. Mtesan kutsumuksesta hän
kuitenkin lupasi koko joukkonsa keralla palata takaisin, jos Ugandasta
lähetettäisiin kanootteja sitä noutamaan. Stanleyn mukana lähtikin
Magassa, eräs Mtesan päälliköistä, joka kuitenkin pysytteli kaukana
perässä. Kaksi alapäällikköä ja 50 miestä vain kulki hänen mukanaan.

Ugandan rajalla laski järveen Niilin suurin lähdejoki, Karagwesta
tuleva Kagera, joka kuitenkin oli niin vuolas, ettei Stanley voinut
sitä nousta veneellään. Heti rajan toisella puolella asukkaat rupesivat
vihamielisiksi, karkottaen Stanleyn rannaltaan pienelle saarelle,
joka kuitenkin luonnonkauneutensa ja suomansa levon kautta runsaasti
korvasi, mitä hän karkoituksen kautta menetti. Saaressa olevan vuoren
kukkulalta oli mitä ihanin näköala.

»Pyhäpäivän tyyneys lepäsi idässä, pohjoisessa ja etelässä järvellä
aina siihen saakka, missä sininen taivaankansi ja puhdas, hopeakirkas
vesi yhtyivät, ja niiden välistä rajaa verhosi kevyt harsomainen auer,
joka ehdottomasti sai minut ajattelemaan iäisyyttä. Majesteettisenä
kohosi kaakossa Alice-saari ja muutama maili kauempana samassa
suunnassa Bumbireh saaristo. Lännessä oli aivan edessäni parin mailin
päässä Usongoran ylänkömaan pitkäveteinen kalliorinne, jonka hitaasti
kohoavaa lakea alati vihanta banaanipuu ryhmittäin verhosi, kunnes se
häipyi autereisten sinivuorien piirtoihin. Silmä saattoi tältä paikalta
katsella esteettä Afrikan kauneimpia seutuja — satoja neliömaileja
kauniita järvimaisemia, laajalti harmaita vuorenseinämiä, joihin
pistää ihania, lehtevien banaanien puoleksi reunustamia lahtia, satoja
neliömaileja ruohoa kasvavaa ylänköä, jossa on kyliä ja banaanilehtoja
sikin sokin. Korkealta vuoreltani näen nautakarjoja tavan takaa ja
paljon valkoisia ja mustia pilkkuja, jotka eivät voi olla muuta kuin
lammas- ja vuohilaumoja. Näen myös tulista nousevat vaalean sinervät
savupatsaat ja niiden ympärillä häärivät laihat olennot. Hyvässä
turvassa korkealla valtaistuimellani voin nähdä heidän liikuntonsa
ja hymyillä julmuudelle, joka asuu noiden laihojen mustien olentojen
hurjissa sydämissä. Mikä maa heillä on! Ja entä mikä järvi!» Ja
Stanley kaipasi mielessään sitä aikaa, jolloin sivistys, höyrylaivat
ja rautatiet tuovat tämän ihanan maan ainaisiin vainoihin sovun ja
suvaitsevaisuuden.

Magassan kanootit näkyivät nyt taivaanrannalla ja Stanley laski
kauempana Njansassa olevaan Alice-saareen niitä odottamaan. Tällä
välillä molemmat alapäälliköt pienillä petoksilla hänet jättivät, eikä
Magassa koskaan tullut sen lähemmäksi. Kun järvi oli aava ja sangen
vaarallinen ja Ugandan lautakanootit siroudestaan huolimatta heikot,
oli hänen pelkonsa hyvin perusteltu. Stanley joutui kuitenkin nyt
pahaan pulaan, sillä oli mahdoton saada ruokavaroja ja nälkä alkoi
uhkaavasti ahdistaa purren pientä joukkoa. Hänen täytyi yrittää,
saisiko niitä melkoisesta Bumbirehistä, vaikkapa sen asukkaat
tervehtivätkin purtta sotahuudoillaan. Tämä yritys oli tehdä äkkilopun
koko retkestä.



Vaarallinen äkkihyökkäys.


Sotaisista mielenosoituksista huolimatta »Lady Alice» lähestyi
Bumbirehin rantaa. Alussa ystävälliset sanat näyttivät tehoavan
sotaisiin maanasukkaihin, heitä kokoontui iso joukko veneen ympärille,
mutta kun heitä oli tarpeeksi koolla, kävivät he äkkiä kiinni »Lady
Aliceen» ja vetivät sen miehineen täysineen yhtä mittaa parikymmentä
metriä korkealle kuivalle maalle. Ja kun tämä oli tapahtunut, niin
alkoi meteli, kuin olisi itse helvetti porttinsa avannut. Kuin pirut
alkoivat alkuasukkaat tepastella retkikunnan ympärillä, uhkailla
keihäillään, jännitetyin jousin, jykevillä sotanuijillaan. Stanley
oli paikalla hypännyt seisomaan, revolveri kummassakin kädessä, mutta
tilanteen sula toivottomuus esti häntä ampumasta. Kun hänen miehensäkin
säilyttivät malttinsa ja tulkki jatkoi sovinnollisia puheitaan,
talttuivat villit ensi raivostaan, kunnes uusi joukko saapui rantaan,
jolloin se puhkesi uuteen valtaan ja pari kolme Stanleyn miehistä jo
sai pahoja kolauksia. Stanley hyppäsi apuun ja kääntyi erään vanhan
miehen puoleen, joka koetti muita hillitä, näytteli helmiä, kangasta
ja vaskilankaa ja hoki Mtesan ja Antarin, Ankolen hallitsijan nimeä.
Tavarat tekivät vaikutuksen, ja vanha mies, joka oli Bumbirehin
hallitsija Shekka itse, ajoi kepillään rähisevän joukon hajalle.
Kun Shekka oli tehnyt tämän voimannäytteen, kutsui hän luokseen
puolenkymmentä miestä ja poistui joukon taa. Toinen puoli joukosta
seurasi päällikön ja hänen neuvoskuntansa mukana, mutta toinen jäi
jäljelle uhkaillen taas keihäillään ja nuijillaan. Muuan joukko kulki
veneen ympäri ja koetti kaikin tavoin ilveillään solvata Stanleytä,
jopa yksi kävi hänen tukkaansakin kiinni. Stanley tarttui äkkiä
kiinni hänen käsivarteensa ja kiersi sitä niin rajusti, että oli sen
sijoiltaan vääntää. Villi ulvoi tuskasta ja hänen toverinsa heiluttivat
keihäitään, mutta Stanley heille vain hymyili, hän kun tuskin enää
luuli puolustusta edes mahdolliseksi. Hän odotti kuolemaa joka hetki.

Stanley lähetti tämän jälkeen rohkean ja neuvokkaan tulkkinsa uudelleen
alkuasukkaitten kera neuvottelemaan ja hetken kuluttua tämä tulikin
takaisin loistavin kasvoin; saarelaiset olivat luvanneet ruokavaroja,
mutta venekunnan piti jäädä heidän luo seuraavaksi päiväksi. Mutta
Safenin juuri kertoessa näitä hyviä tietoja syöksyi kuusi villiä
veneelle ja anasti sen airot. Kova riemuhuuto tervehti tätä tekoa.
Hetken perästä tuli eräs airut pyytämään kangasta ja helmiä, ja hänelle
annettiin. Koska kuitenkin oli jo puolenpäivän aika, eikä airottomien
muukalaisten luultu pääsevän pakoon, lähtivät saarelaiset kyläänsä
vahvistamaan itseään ruualla ja juomalla. Naisilta, jotka sotilaiden
lähdettyä tulivat muukalaisia katsomaan, Stanley sitten kuuli, että
hän väkineen tapettaisiin. Ainoa pelastuksen keino oli pako tai
veriveljeys Shekan kanssa. Kello kolmen aikaan saarelaiset jälleen
ilmestyivät kukkulalle, jolla heidän kylänsä oli, kasvot mustan ja
valkoisen kirjavissa maaleissa, kilvetkin tällä kerralla mukanaan.
Ilmeistä oli, että he aikoivat hyökätä, mutta nyt oli Stanleykin
valmiina toimimaan. Hän lähetti ensin tulkkinsa viemään Shekalle helmiä
ja tarjoamaan veriveljeyttä; tämä tosin näytti hyvin toivottomalta
yritykseltä, sillä yhä enemmän sotilaita kokoontui, rumpuja
paukutettiin ja aseilla uhiteltiin. Ja tosiaan Shekka hylkäsikin
ehdotuksen. Viisikymmentä miestä samalla hyökkäsi alas mäeltä anastaen
veneen rummun, jota urotyötä toiset tervehtivät kovilla ilohuudoilla.
Tämän jälkeen ajettiin pois karja, joka kävi välimaalla laitumella,
ja ajajat ilmoittivat tappelun kohta alkavan. Stanley lähetti nyt
tulkkinsa tarjoamaan kahta kangaskappaletta ja saarelaisten huomion
ollessa niihin kiintyneinä kävi miehineen purteen kiinni. »Lady Alice»
liikahti ja alkuun päästyään liukui epätoivoisten voimanponnistusten
vaikutuksesta vesirajaan, tuota pikaa kelluakseen aalloilla. Tulkki
oli heti merkin saatuaan juossut takaisin veneeseen ja Stanleyn luoti
tapasi kaksi lähintä villiä, jotka aikoivat hänet keihäällään lävistää.
Hänen miehensä repivät irti purren lattialaudat ruveten niillä
soutamaan, hän itse ampui joukkoon vaihteeksi susihauleja, jotka saivat
sen kauhistuneena pakenemaan. »Lady Alicekin» kiiruhti pakoon, mutta
nyt kaksi virtahepoa hyökkäsi sen kimppuun kita ammollaan. Nekin saivat
Stanleyn luodista surmansa. Saarelaiset hetken aikaa neuvoteltuaan
työnsivät kanoottinsa vesille ja lähtivät takaa ajamaan. Räjähtävillä
norsun luodeilla Stanley kuitenkin ampui kaksi kanoottia upoksiin ja
kaatoi niin monta miestä, että villit noloina luopuivat takaa-ajosta.
»Lady Alice» ohjasi kohti rannatonta ulappaa, kaikki kaksitoista
miestään elossa, mutta vain neljä banaania eväinä. Seuraavana aamuna
oltiin keskellä ulappaa, eikä maata näkynyt miltään suunnalta.
Illalla pursi oli päässyt lähelle erästä saarta, mutta sitten nousi
kova myrsky, jota vastaan oli turha ponnistella; pursi oli jätettävä
aaltojen, rankan sateen ja raivoavan myrskyn valtaan. Puoliyön aikana
tuulen vaimennuttua Stanley pilkotutti tuhdon polttopuiksi ja teki
veneeseen tulen, keittääkseen eversti Linantin antaman kahvin, joka
suuresti vahvisti kaikkia. Seuraavana aamuna venekunta saavutti
asumattoman saaren, josta löydettiin vähän banaaneja, ja Stanley ampui
pari sorsaa. Kolme päivää nälkää nähneet retkeilijät olivat siten
pelastuneet pahimmasta, jonka jälkeen he veistivät itselleen uudet
airot ja jatkoivat matkaa. Täten he tulivat saareen, josta heidän
oppaansa oli kotoisin, ja sieltä saatiin lihaa, bataatteja, maitoa,
hunajaa, banaaneja, munia ja lintuja ja nälkiintyneet miehet söivät
niinkuin vain nälkiintynyt neekeri voi syödä.

Viktoria Njansa on tunnettu vaarallisista äkkimyrskyistään, ja vaikka
»Lady Alice» nyt oli saapunut lähelle lähtökohtaansa, niin yllätti sen
vielä ankara ukkosilma ja raemyrsky, joka ajeli sitä mukanaan minne
tahtoi, mutta sitten ilma asettui ja suotuisa tuuli veti veneen suoraan
leiriä kohti, johon se 57 päivää poissa oltuaan saapui. Leirissä väki
ilostui siihen määrään, että kohotti Stanleyn veneestä olkapäilleen ja
käsiään paukuttaen, hyppien ja hurraten kantoi häntä leirin ympäri.
Frank Pocock oli terveenä, mutta Fred. Barker oli sillä välin kuollut.
Paljon väkeä oli sairaana ja Stanley itsekin tuota pikaa sairastui
kuumeeseen, jonka hän kuitenkin kiniinillä karkoitti.



Retkikunnan matka Ugandaan.


Kun Mtesan lupaamia kanootteja ei kuulunut ja maatie erään välillä
asuvan kuninkaan vihamielisyyden vuoksi oli suljettu, päätti
Stanley hyvää neuvoa noudattaen hankkia kanootteja suuren Ukerewe
saaren kuninkaalta Lukongehilta. Pocock vei tälle hyvät lahjat ja
Ukerewesta saapuikin viisikymmentä kanoottia, mutta näiden määrä
oli viedä retkikunta Ukereween eikä Ugandaan. Siihen Stanley ei
voinut suostua, vaan lähti itse Ukereween. Suurilla lahjoilla hän
sai kuninkaan lähettämään Kagehyihin lähes kolmekymmentä kanoottia,
ilmoittamatta kuitenkaan venemiehille, että hän oli lahjoittanut ne
Stanleylle. Kagehyissä Stanley vedätti kanootit maalle ja kannatti
airot telttaansa, jonka jälkeen kanoottien tuojille ilmoitettiin
heidän kuninkaansa petos. Miehet, joita oli yli parisataa, suuttuivat
silmittömästi ja olisivat tappaneet Lukongehin nuoret sukulaiset,
joiden piti seurata Stanleytä Ugandaan, ellei Stanleyn väki olisi
ajanut heitä kylästä pois. Ostettuaan suuret määrät viljaa eväikseen
Stanley sitten hankkimillaan aluksilla uudelleen lähti kariselle,
myrskyiselle sisämerelle, jonka suolattomilla, kirkkailla aalloilla hän
jo oli kokenut niin monta seikkailua.



Yö uppoavissa kanooteissa.


Lukongehin kanooteista oli kuitenkin osa jo niin vanhoja — kuten
kuningas itsekin oli varoittanut — että ensi iltana, ennenkuin oli
saavuttu yöpaikaksi määrättyyn maahan, toinen toisensa jälkeen
alkoi upota ja Stanley vain suurella vaivalla sai niiden miehistön
pelastetuksi »Lady Aliceen». Hyvä pursi uudisti matkansa vielä
toisenkin kerran, ennenkuin kaikki pimeässä huutavat oli pelastettu.
Kun puhjenneet kanootit kuitenkin kantoivat kuormansa, ei tavaran hukka
ollut suuri. Viisi kanoottia tuhoutui kokonaan.

Jättäen saareen kolmannen osan miehistään ja tavaroistaan Stanley
jatkoi matkaa seuraavaan leiripaikkaan, josta lähetettiin kanootteja
jäljelle jätettyjä noutamaan. Muuan pikkukuningas piti Stanleylle
pidot ja möi hänelle neljä melkein uutta kanoottia. Sieltä retkikunta
juhannusaattona saapui saareen, jonka Stanley nimitti »Pakosaareksi»,
koska hän Bumbirehistä paetessaan oli siinä saanut rauhassa levätä.
Sen etelärannalle hän varusti vahvan leirin. Jättäen siihen osan
väestään Frank Pocockin johtoon hän itse pääjoukon kanssa palasi
Kagehyihin noutamaan sieltä kaikki ihmiset, eläimet ja tavarat, mitä
ei ensi kerralla saatu kulkemaan. Heinäkuun 11:ntenä hän näiden
kera saapui Pakosaareen. Ukerewen kuninkaan serkun, Lukanjaan
toimesta, olivat mannermaan asukkaat, ensin vihamielisiä oltuaan,
ruvenneet retkikunnalle ystävällisiksi ja ystävyys oli vahvistettu
veriveljeys-liitoilla Komehin kuninkaan Kijajun kanssa. Pakosaarella
Stanley sairasti viisi päivää.



Juhla kuutamossa Njansan saarella.


Heti hänen parannuttuaan tuli Kijaju häntä tervehtimään ja toi mukanaan
kaksi opasta matkan jatkamista varten. Viimeinen yö juhlittiin ja
kuuvalossa, kolmen kuninkaan läsnäollessa, hypeltiin suurenmoinen
karkelo. Kuninkaat itse ottivat osaa tähän ilonpitoon lapsellisen
vallattomasti. Vanha Kijaju varsinkin kunnostautui hurjilla
hullunkurisilla hypyillään ja hänen veljenpoikansa poukahteli niin
korkealle, että kaikki aivan hämmästyivät sen nähdessään. Nuori
Lukanjah kuninkaallisen sukulaisensa keralla osoitti erikoista
notkeutta ja hurjaa reippautta ja sata mannermaalta tullutta
sotilasta lauloi säestystä sellaisella keuhkovoimalla, että koko
saari kajahteli. Stanleyn väki Frank Pocockin johdolla ei ollut muita
huonompaa ja lopuksi kaikki äänensä voimalla säestivät vanhaa Kijajua,
hänen laulaessa ylistyslaulun sen päivän kunniaksi, jona hän teki
veriveljeysliiton valkoisen päällikön kanssa. Suurilla nuotiotulilla
paistettiin häränlihaa ja päälliköiden tuoma olut ja palmuviini valui
alati janoisiin kitoihin.

Kun Stanley seuraavana päivänä lähti saaresta etujoukon kanssa,
lepyttivät Kijajun antamat oppaat järveä helmiuhrilla. »Ole valkoiselle
miehelle hyvä, oi Njansa! Anna hänen onnella ja terveenä päästä suurten
vettesi yli!» Heinäkuun 21:ntenä Stanley pääsi eteläisimpään Bumbireh
saareen, Mahyigaan, joka huomattiin asumattomaksi. Saareen rakennettiin
linnoitettu leiri, jonka ympäristö raivattiin, jott'eivät alkuasukkaat
voisi sitä äkkirynnäköllä yllättää. Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa,
ennenkuin saaren vesille alkoi ilmestyä vakoilemaan Iroban kuninkaan
lähettämiä kanootteja, joiden miehiltä saatiin kuulla Magassan todella
käyneen Mahyigassa saakka, johon Stanley nyt oli leiriytynyt; mutta
kun Bumbirehissa oli uskoteltu valkoisen miehen hukkuneen Njansaan
ja vakuudeksi annettu hänen aironsa Mtesalle vietäviksi, oli Magassa
palannut takaisin. Ensimmäiset kaksi venettä eivät osoittaneet
vihamielisyyttä, mutta kun Iroban kuninkaan seuraava vakoojavene
poistui, viskasivat sen miehet meloillaan vettä ilmaan selkänsä taa,
joka niillä seuduin, kuten lapsikin tiesi, merkitsi mitä suurinta uhmaa
ja ylenkatsetta.



Bumbirehin kurittaminen.


Eräänä aamuna Stanley jo ennen päivännousua lähetti suurimmat
kanoottinsa pimeän suojassa takaisin Pakosaarelle tuomaan sinne
jääneitä. Samana päivänä saapui taas Irobasta veneitä saarta
vakoilemaan. Stanley koetti suostutella niiden miehistöjä helmillä,
kangaskappaleilla, kuparisilla rannerenkailla ja kiiltävillä
messinkilangoilla, mutta miehet vain heittivät vettä meloillaan.
Seuraavan kerran hän uhkasi heitä, ja se näytti vähän paremmin
vaikuttavan; vakoilijat lupasivat toimittaa hänelle runsaasti
ruokavaroja, mutta se tietysti oli vain tyhjää puhetta. Heinäk.
20:ntena vartijat ilmoittivat nähneensä, että mannermaalta oli lähtenyt
joukko kanootteja suureen Bumbireh saareen, jota retkikunnan vanha
vihamies Shekka hallitsi. Stanley kiikarillaan katsoen huomasi, että ne
olivat täynnään väkeä. Hän pelkäsi nyt yöllistä hyökkäystä ja päätti
ryhtyä toimiin sen estääkseen. Hän souti ensinnäkin tiedusteluretkelle
läheiseen pienehköön Iroba saareen, jonka miehet olivat käyneet
vakoilemassa. Saaren rannalla näytti vallitsevan suuri hämminki ja
helposti Stanley pienen joukkonsa keralla pakotti Iroban kuninkaan
kahden miehensä keralla rupeamaan panttivangikseen. Lupaamalla
vangilleen vapauden hän sai tämän toimittamaan Shekan, Bumbirehin
kuninkaan panttivangikseen. Jo seuraavana päivänä Shekka kahden
päällikkönsä keralla tuotiin panttivangiksi; Stanley sai töin tuskin
hänet suojelluksi väkensä kostolta.

Shekalta Stanley kuuli, että mannerrannikon kuningas Antari, joka
oli hänen isänsä, par'aikaa kokosi Bumbirehiin suurta sotajoukkoa,
hyökätäkseen Mahyigan kimppuun. Iltapäivällä saapuivatkin Antarin
miehet kolmella suurella kanootilla vaatimaan retkikuntaa takaisin
kääntymään. Syntyi tavanmukainen sanasota, mutta Antarin lähettiläät
pysyivät kaikista vastasyistä huolimatta jäykkinä, vaikka Stanley
näytti, että Shekka oli hänen hallussaan. Stanleytä uhattiin sodalla,
ellei hän paikalla palaisi takaisin.

Iltapäivällä Mahyigaa lähestyi kuusi kaunista ruskeata kanoottia — ne
olivat Mtesan lähettämät ja niiden asiana oli hankkia tietoja Stanleyn
kohtalosta sekä noutaa Kagehyin arabialainen Ugandaan. Mtesa oli
airot saatuaan kovin pelästynyt ja todella luullut, että Stanley oli
murhattu. Mutta kun ei ollut löydetty veneen palasia, oli hän ruvennut
epäilemään. Magassa oli lähetetty maisin samalle asialle ja näiden
kuuden kanootin jälkeen vielä kahdeksan. Sabadu, Mtesan kanoottien
päällikkö, suostui mielellään palaamaan jo Mahyigasta; hän oli matkalla
kuullut, missä vaarassa retkikunta oli, ja oli ryhtynyt toimiin Antarin
suostuttelemiseksi. Seuraavana päivänä saapuivat loput Ugandan veneistä
ja muutamia tiellä heihin yhtyneitä liittolaisia, niin että Stanleylla
oli 470 miestä johdossaan. Antari lupasi jo suostua rauhaan, mutta kun
Sabadu ugandalaisten keralla lähti Bumbirehiin ruokatavaroita ostamaan,
hyökättiin heidän kimppuunsa kavalasti, liittolaispäällikkö murhattiin
ja kahdeksan miestä sai hengenvaarallisia haavoja.

Stanley ei voinut jättää tätä kavalaa tekoa kostamatta, etenkin
kun Ugandan miehet sitä lujasti vaativat. Kun samalla retkikunnan
jälkijoukko saapui Pakosaaresta, oli aika toimia. Hän päätti paremmaksi
hyökätä Bumbirehin kimppuun, kuin odottaa hyökkäystä Mahyigassa. 50
pyssymiehen ja 230 keihäänheittäjän keralla hän 18 kanootilla lähti
Bumbirehiin. Siellä olivat kaikki kukkulat täynnään väkeä ja vartijoita
oli joka paikassa. Pyssymiehet ampuivat ensin yhteislaukauksen erääseen
parveen, josta oli seurauksena, että saaren puolustajat hajaantuivat ja
etsivät suojaa. Stanley keksi sitten sen juonen, että oli aluksineen
laskevinaan rantaan maihin astuakseen. Sen estääkseen saarelaiset
satamäärin hyökkäsivät rantaan, mutta Stanley pysäyttikin äkkiä
kanootit, ja nyt hänen keihäsmiehensä nakkasivat keihäänsä. Heitto ajoi
rannalla olevat suin päin pakoon ja tämä lyhyt sota, jossa vihollinen
menetti monta miestä, masensi Bumbirehin miesten rohkeuden siihen
määrään, että he sallivat Stanleyn häiritsemättä jatkaa matkaansa.
Shekka vietiin Mtesalle, mutta pääsi Stanleyn pyynnöstä vapaaksi. Elok.
5:ntenä retkikunta varhain aamulla rumpujen päristessä ja torvien
soidessa lähti matkaa jatkamaan. Siihen kuului nyt »Lady Alice» ja 37
kanoottia ynnä 685 henkeä.

Sanoma Bumbirehin kurituksesta levisi nopeaan ja herätti Stanleytä
kohtaan suurta kunnioitusta. Pitkin matkaa päälliköt hankkivat hänen
väelleen runsaita eväitä ja pitivät pitoja. Elok. 12:ntena retkikunta
kulki Kageran suistamon ohi ja saapui Ugandan Dumoon, johon Stanley sen
jätti hyvin varustettuun leiriin, käydäkseen itse Mtesan luona. Hän
purjehti »Lady Alicella» mannermaan ja suuren Sesse saariston väliseen
salmeen, veti purtensa sitten Ntewin kylässä maalle ja kulki sieltä
ensin kanooteilla, sitten maitse Mtesan leiriin. Ntewissä hän sai
takaisin aironsa.



Niilin lähtö Njansasta.


Kulkien sitten jalan koko matkan aina Niilin niskan toiselle puolelle
saakka, hän saattoi varmasti vakuuttaa, että Ripon-putous oli Niilin
ainoa laskuväylä ja että Speke oli erehtynyt, piirtäessään niitä
useita. Myöhemmin on näitä seikkoja vielä perusteellisemmin tutkittu ja
huomattu putouksen saaneen alkunsa tulivuoren purkauksien kautta, jotka
sille kohdalle rakensivat basalttipadon Niilin laakson poikki. Tämä
pato paisutti valtavan Njansan, jonka pohjasta entiset vuorenkukkulat
nyt kohoavat saarina. Siitä saa selityksensä, miksi Viktoria Njansa on
matala. Tanganjika ja Njassa sitä vastoin ovat syntyneet suurenmoisten
maanvajoamisten kautta ja ovat sen vuoksi melkein saarettomat ja
suunnattoman syvät.

Mtesan leiri oli Ripon-putouksen toisella puolella. Ugandan hallitsija
tervehti Sfanleyta jälleen mitä sydämellisimmin, mutta kun tämä
häneltä pyysi saattojoukkoa Albert Njansalle, jonka Stanley niinikään
oli päättänyt tutkia, pyysi Mtesa häntä odottamaan, kunnes sota oli
päättynyt.



Mtesa sodassa.


Mtesa oli koonnut suunnattoman sotajoukon, jossa oli edustettuna
kansoja, pukuja ja aseistuksia kuin Xerxeen äärettömässä armeijassa.
Sen miesluku oli 150.000, jota paitsi mukana oli 100.000 naista ja
lasta. Uvumat, joiden luku oli paljon pienempi, eivät uskaltaneet
maalla kohdata Mtesan sotavoimia, heidän päämääränsä oli vain kaikin
tavoin estää häntä pääsemästä salmien poikki suureen saareensa. Sitä
varten he olivat miehittäneet Uvuman ja mannermaan välisen pienen
korkean Ingira saaren, jota oli mahdoton ilman laivastoa valloittaa.
Ugandalla tosin oli suuri laivasto, mutta siitä huolimatta ugandalaiset
itsekin myönsivät, että vavumat, vanhastaan kuulut merirosvot, olivat
heitä etevämmät vesillä.

Elokuun 27:ntenä Mtesan armeija lähti leiristään muutaman päivämatkan
kauemmaksi, Ingira saaren vastapäätä olevalle Nakaranga niemelle, jolle
tuota pikaa kohosi 30.000 ruohomajaa. Mtesan suojista rakennettiin
niemen päähän 30 metriä leveä tie, ja sen varteen varustettiin majat
Stanleylle ja hänen miehilleen. Mtesan aikomus oli valloittaa Ingira,
päästäkseen siitä suureen saareen kukistamaan kapinan juurtajaksain.

Ensimmäinen yhteentörmäys oli taistelu laivastojen välillä.
Mtesa lähetti 325 kanoottia suljetussa rivissä Ingiraa vastaan,
uvumat tulivat 100 kanootilla näitä vastaan, avasivat ylivoiman
edessä rivinsä, oikeaan ja vasempaan väistyen, ja tekivät sitten,
ugandalaisten jo luultua voittaneensa, äkkihyökkäyksen kummaltakin
sivulta, saattaen Ugandan laivaston aivan epäjärjestykseen. Mtesa tämän
huomatessaan kohotti kiukkuisena sotahuutonsa, koko suunnaton leiri,
joka oli kokoontunut rannalle taistelua katsomaan, yhtyi siihen, ja
tämä kiihotti ugandalaisia paremmin puoliaan pitämään. Uvumalaiset
neljätoista venettä anastettuaan perääntyivät väljemmille vesille,
jonne ugandalaiset eivät uskaltaneet seurata heitä.

Mtesa kysyi nyt Stanleyn mielipidettä sodan mahdollisuuksista, lausuen
itse epäilyksiään siitä, tokko hänen väkensä, joka suureksi osaksi oli
sisämaasta, eikä osannut uida, kykenisi voittamaan vesillä tottuneet
uvumalaiset. Stanley kehotti häntä rakentamaan sillan salmen poikki.
Mtesa suostui siihen paikalla, mutta hänen ministerinsä eivät olleet
yhtä taipuvaisia muukalaiselta neuvoja vastaanottamaan eikä siltaa
rakennettu kuin 130 metriä; sitten työ takeltui. Niinkin siitä oli
apua, Mtesan pikku tykit kun voitiin sille asettaa. Vastoin Stanleyn
neuvoa Mtesa sitten lähetti airuita Ingiraan, kehoittaen saarelaisia
antautumaan. Airuet paikalla murhattiin.

Sotatoimien lomassa Mtesa halukkaasti keskusteli kaikista mahdollisista
asioista, luonnon ilmiöistä, taivaan ja maan ihmeistä, kivennäisistä,
metalleista ja niiden käytännöstä sekä uskonnosta, johon Stanley kaikin
tavoin tahtoi saada yksivaltiaan mielen kiintymään. Mtesa oli jo hänen
kauttaan pyytänyt saada maahansa lähetyssaarnaajia ja Stanley oli
eversti Linantin kanssa lähettänyt Englantiin tähän suuntaan käyvän
pyynnön. Eversti Linant tosin murhattiin Bari-maassa, mutta kun hänen
ruumiinsa löydettiin, niin löytyi saappaasta Stanleyn kirje, joka
sitten voitiin perille toimittaa. Siitä olikin paikalla seurauksena
lähetyssaarnaajain toimittaminen Ugandaan.



Stanley raamatunkääntäjänä.


Kun Stanley tuli maininneeksi Mtesalle enkeleistä, tahtoi tämä
kuulla enemmän niistä. Stanley käänsi hänelle silloin raamatusta,
mitä Hesekiel ja Johannes sanovat enkeleistä. Kun Mtesa halusi
saada raamatun omalle kielelleen, niin toi Stanley hänen luokseen
Sansibarissa toimivan lähetyskoulun oppilaan, joka oli hänen mukanaan,
ja yhdessä ryhdyttiin tähän työhön ja saatiin merenrannikon murteelle
käännetyksi lyhennetty laitos protestanttisesta raamatusta.



Mtesa ja kristinusko.


Kun tämä lyhennetty raamattu oli valmiina, kutsui Mtesa kokoon kaikki
päällikkönsä ja henkivartijastonsa johtajat, ja kun kaikki olivat
kokoontuneet, alkoi hän kertoa heille olleensa, silloin kun nousi
isänsä jälkeen valta-istuimelle, pakana ja vuodattaneensa huviksensa
verta, hän kun ei ymmärtänyt paremmin, vaan seurasi isänsä esimerkkiä;
mutta kun eräs arabialainen kauppamies, joka samalla oli pappi, opetti
hänelle islamin oppia, lakkasi hän seuraamasta isänsä esimerkkiä, jonka
vuoksi teloitukset tulivat harvinaisemmiksi eikä kukaan siitä päivästä
alkaen voinut sanoa nähneensä Mtesaa juovuksissa. Mutta paljon oli,
mitä hän ei ymmärtänyt. Hän ei saattanut käsittää kaikkea islamin
opissa, koska hänen tunteensa vastusti sitä, eikä Ugandassa löytynyt
ketään, joka olisi voinut ohjata häntä. Mutta koska hän sydämensä
pohjasta halusi tulla hyväksi, toivoi hän, että Jumala ei ottaisi
huomioonsa hänen tyhmyyksiään ja että Hän antaisi hänelle anteeksi
sekä lähettäisi Ugandaan miehiä, jotka tietävät, mikä oikein on. »Nyt
on», sanoi hän, »Jumalan kiitos, eräs valkoinen mies, Stamli, tullut
Ugandaan, tuoden mukanaan erään kirjan, joka on vanhempi kuin Muhametin
koraani, ja Stamli sanoo, että Muhametti oli valehtelija ja että paljon
hänen kirjassaan on tästä otettua; tämä nuorukainen on lukenut minulle
kaikki, mitä Stamli on hänelle lukenut kirjastaan, ja minä huomaan,
että se on paljon parempi kuin Muhametin kirja. Sitä paitsi se on
ensimmäinen ja vanhin kirjoista. Profeetta Mooses kirjoitti osan siitä
hyvin kauan sitte, paljon ennen kuin kukaan oli kuullut puhuttavankaan
Muhametista, ja kirja oli jo päätetty aikoja ennen kuin Muhametti
syntyi. Nyt kehoitan minä teitä, päällikköni ja sotilaani, sanomaan
minulle, mitä minä teen. Uskonko minä Isaan (Jeesukseen) ja Musaan
(Moosekseen) vai Muhamettiin?»

Eräs heistä vastasi:

»Valitkaamme se, mikä paras on.»

Katekiro (pääministeri) vastasi:

»Me emme tiedä, mikä on paras. Arabialaiset sanovat, että heidän
kirjansa on paras — kuinka me voimme sitten tietää, kuka heistä puhuu
totta?»

Hovimarsalkka sanoi:

»Kun Mtesa rupesi Muhametin uskoon, opetti hän minua ja minä myöskin
rupesin Muhametin uskoon; jos minun herrani sanoo, saatuansa enemmän
tietoja, että hän on opettanut minua väärin, voi hän nyt opettaa
minulle sitä, mikä on oikein. Minä odotan saadakseni kuulla hänen
sanansa.»

Mtesa nauroi ja sanoi:

»Sinä puhut hyvin. Kun minä kehoitin sinua rupeamaan Muhametin uskoon,
tein minä sen sen vuoksi, että luulin sen olevan oikean. Sanotaan:
valitkaamme se, mikä on paras! Aivan niin, minä haluan sitä, mikä on
paras, ja minä tahdon omistaa totuuden kirjan; mutta katekiro kysyy:
kuinka me sitten tiedämme, mikä on tosi? ja minä tahdon vastata
hänelle. Kuulkaa mitä minä sanon: Arabialaiset ja valkoiset miehet
käyttäytyvät aivan niinkuin heidän kirjansa opettavat heille, eikö
niin? Arabialaiset tulevat tänne noutamaan norsunluuta ja orjia, ja me
olemme nähneet, etteivät he aina puhu totuuden kieltä, että he ostavat
saman värisiä ihmisiä kuin he itse ovat ja kohtelevat niitä pahoin,
sitovat ne kahleisiin ja ruoskivat niitä. Kun valkoisille miehille
tarjotaan orjia, kieltäytyvät he ottamasta niitä vastaan ja sanovat:
Tekisimmekö me veljiämme orjiksi? Ei, me olemme kaikki Jumalan lapsia.
Minä en ole vielä koskaan kuullut valkoisen miehen valehtelevan.
Speke tuli meidän luoksemme, käyttäytyi hyvästi ja matkusti takaisin
kotimaahansa veljensä Grantin kanssa. He eivät ostaneet ollenkaan
orjia, ja sen ajan, jonka he olivat Ugandassa, olivat he hyvin
hyviä. Stamli tuli tänne ja hän ei huolinut laisinkaan orjista.
Mikä arabialainen olisi, kuten nämä valkoiset miehet, kieltäytynyt
ottamasta vastaan orjia? Vaikka me pidämme orjakauppaa, ei ole yhtään
syytä, jonka vuoksi se ei voisi olla väärin, ja kun minä ajattelen,
kuinka arabialaiset ja nämä valkoiset miehet käyttäytyvät, he kun ovat
oppineita, sanon minä, että valkoiset miehet ovat arabialaisia paljoa
etevämmät, ja sen vuoksi luulen minä myös, että heidän kirjansa on
parempi kuin Muhametin, ja kaikesta, mitä Stamli on lukenut minulle
siitä kirjasta, en minä huomaa mitään sellaista, mihin minä en voisi
uskoa. Kirja alkaa maailman luomisesta, sanoo meille miten ja kuinka
monena päivänä tämä luotiin; siinä on luettavana, mitä Jumala itse,
Mooses, profeetta Salomo ja Jesus, Marian poika, ovat puhuneet. Minä
olen mieltymyksellä kuunnellut sitä, ja nyt minä kysyn teiltä: otammeko
me tämän kirjan vai koraanin johdoksemme?»

Tähän kysymykseen vastasivat kaikki epäilemättä vakuutettuina Mtesan
kristillisyyden harrastuksesta: »Me tahdomme ottaa valkoisen miehen
kirjan» kun Mtesa kuuli heidän vastauksensa, loistivat hänen kasvonsa
mielihyvästä ja ilosta.

Siten luopui Mtesa islamin opista ja kääntyi kristinuskoon. Hän
ilmoitti aikomuksensa olevan, ettei koskaan poikkeaisi uudesta
uskonnostaanᵤ lupasi rakentaa kirkon ja tehdä kaikki, mitä hänen
vallassaan oli, edistääkseen kristillisen ajatustavan leviämistä
kansaan, jonka ohessa hän tahtoi parhaan kykynsä mukaan seurata niitä
pyhiä määräyksiä, mitä raamattu sisälsi.

»Stamli», sanoi Mtesa Stanleylle, kun he lähes kaksi kuukautta sen
jälkeen erosivat, »sanokaa valkoisille miehille, kun te kirjoitatte
heille, että minä olen sen miehen kaltainen, joka on istunut pimeässä
tai ollut sokeana syntynyt, mutta että minä en nyt halua mitään
enempää, kuin että saisin opetusta, miten minun on katsottava, ja että
minä tahdon pysyä kristittynä koko elämäni.»

Syyskuun 14:ntenä Mtesa valmisteli suurta tappelua, jota ennen
hän vietti pakanallisen uskonnollisen juhlan, jossa olivat läsnä
kaikki sotapäälliköt juhlapuvuissaan, leopardinnahkat olkapäillään,
lumivalkoisia strutsinsulkia hiuksissaan. Nakaranga niemen ja
kivisillan edustalle asettui puolensataa kanoottia taistelulinjaan ja
koko vuori täyteen tuhansia ja kymmeniä tuhansia katsojia. Perä edellä
kanootit sitten verkalleen lähestyivät Ingiraa. Saavuttuaan kyllin
lähelle alkoivat ugandalaiset ampua pyssyillä saarelaisia, joilla
ei ollut minkäänlaisia ampuma-aseita. Vähän ajan kuluttua parisataa
uvumalaiskanoottia syöksyi esiin ruovostosta ja ugandalaiset verkalleen
peräytyivät kivisiltaa kohden. Tällä oli sata pyssymiestä ja neljä
pientä haupitsia, joita eräs sansibarilainen seikkailija komensi.
Lähestyessään kivisiltaa ugandalaiset kanootit äkkiä avasivat rivinsä
ja paikalla sillalla seisovat pyssymiehet ja tykit alkoivat tulen,
saaden kuitenkin aikaan verraten vähän vahinkoa. Uvumalaisten täytyi
kuitenkin peräytyä.

Mtesa alkoi nyt menettää malttinsa, vimmastua ja sättiä päälliköidensä
saamattomuutta. Näiden täytyi kiiruimman kautta tehdä uusi yritys.
»Mtesan katseista päättäen hän nyt oli kaikkea muuta kuin kristitty.
Raivon tuli hehkui hänen silmistään, hovipojat, naiset, päälliköt,
kaikki olivat kauhistuksesta mykkinä.» Syyskuun 18:ntena jyrisivät isot
sotarummut ja 230 kaunista ugandalaista kanoottia tuli Nakaranga niemen
edustalle. Kivisillalla, joka nyt oli 200 metriä pitkä, olivat jälleen
pyssymiehet ja kaupitsit. Ugandalainen laivasto teki hyökkäyksen,
alkaen jälleen tulen kiviä linkovia uvumalaisia vastaan, joiden tilanne
jo näytti vaaralliselta. Suurimman vaaran hetkellä he kuitenkin tekivät
parilla sadalla kanootilla vastahyökkäyksen, saaden taas ugandalaiset
peräytymään Nakaranga nientä kohti. Kivisillan edustalla ugandalaiset
taas avasivat rivinsä ja haupitsit alkoivat tulen, ampuen rautapultteja
sangen tuhoisalla teholla. Uvumalaisten täytyi peräytyä ja ugandalaiset
palasivat niemen rantaan vastaanottaakseen hallitsijansa ja koko suuren
joukon onnentoivotukset. »Käykää vielä kerran niiden kimppuun», sanoi
Mtesa, »ja näyttäkää niille, miten sitä tapellaan.»

Taas järjestyi taistelurintama ja jälleen uvumalaiset hyökkäsivät
ruovostosta esiin kuin ahnaat haikalat, piesten veden vaahdoksi ja
täyttäen ilman kiljun allaan. Mutta tällä ja vielä seuraavallakin
kerralla taistelu päättyi yhtä vähillä seurauksilla. Ja taistelu
uudistui vielä seuraavinakin päivinä vaihtelevalla menestyksellä,
ratkaisua tuottamatta. Mtesalta vihdoin alkoi loppua ruuti. Stanley
huomasi, että hänen täytyi puuttua asiaan, jos mieli saada sota
loppumaan, mutta tehdä se sillä tavalla, että kaikki voisivat olla
tyytyväiset tulokseen.

Mtesan vakoojat olivat saaneet vangiksi erään uvumalaisten etevimmistä
päälliköistä ja Mtesa raivoissaan aikoi polttaa hänet elävältä,
kostaakseen airueittensa murhan. Turhaan Stanley nyt koetti vedota
Mtesan ihmisrakkauteen ja uskontoon, tyranni vain kiihtyi ja käski
pyöveleitä nopeaan viemään sidotun vanhan päällikön odottavalle
risukasalle, mutta silloin Stanley puolestaan vihastui ja lausui
seuraavat sanat.

»Kuule vielä sana. Valkoinen mies puhuu vain yhden kerran. Kuule
minua viimeinen kerta. Muistatko kertomuksen Kintu'sta [Perimätiedon
mukaan pappi, Ugandan ensimmäinen kuningas, joka hylkäsi maan, kun
sen kuninkaat alkoivat juoda ja murhata toisiaan. Hän aikoi palata
takaisin, mutta kun kuningas Ma'anda, jolle hän itsensä ilmaisi,
vihapäissään surmasi uskollisen palvelijansa, niin Kintu katosi
ainiaaksi.], jonka minulle eräänä päivänä juttelit? Hän hylkäsi
Ugandan maan, koska se löyhkäsi vereltä. Samoin kuin muinoin Kintu
lähti Ugandasta, samoin minäkin lähden maastasi, enkä koskaan enää
palaa. Tänä päivänä Kintu katselee sinua henkien maasta, ja samoin
kuin hän nuhteli Ma'andaa tämän surmatessa uskollisen palvelijansa,
samoin hän minun kauttani tänään moittii menettelyäsi. Niin, surmaa
tuo vanhus raukka, niin lähden jo tänä päivänä luotasi, ellet surmaa
minuakin, ja Sansibarista Kairoon kerron jokaiselle vastaan tulevalle
arabialaiselle, mikä verenhimoinen peto sinä olet, ja kaikissa
valkoisten miesten maissa julistan isolla äänellä, minkä hirmutyön näin
Mtesan tekevän, ja kuinka hän eräänä päivänä aikoi paeta, kuullessaan
vanhan yksinkertaisen vaimon sanovan, että usogalaiset olivat tulossa
häntä vastaan. Kuinka mahtoikaan suuri Kanaania itkeä henkien maassa
kuullessaan, että Mtesa aikoi paeta. Kuinka mahtoikaan suuri Suna
huokailla, kun hän näki Mtesan vapisevan pelosta kuullessaan vanhan
akan pahaenteisen unen. Hyvästi, Mtesa! Tapa Uvuman päällikkö, jos
tahdot, mutta minä lähden, enkä jää sitä näkemään.»

Mtesan kasvoista olivat vähää ennen selvään puhuneet eläimelliset himot
ja verenhimoinen murhamieli, mutta kun hän kuuli nämä kovat sanat
esi-isistään, alkoi hän itkeä kuin lapsi, koko hovin hävetessä. Kun
Stanley poistui, kuuli hän Mtesan hiljaa sanovan: »Eikös Stamli puhunut
henkien maasta ja että Suna (hänen isänsä) on minulle vihoissaan? Hän
puhui liiankin totta. Oi isä, anna, anna minulle anteeksi!» Tunnin
kuluttua hän kutsui Stanleyn uudelleen luokseen ja sanoi armahtaneensa
sidotun päällikön. Stanley puolestaan sanoi keksineensä keinon,
miten saisi uvumalaiset voitetuiksi, ja Mtesa antoi hänelle parhaan
päällikkönsä, pelätyn Sekebobon, avuksi.



Stanleyn sotajuoni.


Stanley valitsi kolme vahvinta, parinkymmenen metrin levyistä kanoottia
ja rakensi niistä lautan ja lautan ympäri kevyen vasuaitauksen, joka
hyvin suojeli keihäitä vastaan. Toisena päivänä laitos oli valmis ja
Mtesa tuli itse rantaan sitä katsomaan. Päälliköt arvelivat, ettei se
pysyisi veden päällä, ja niin Mtesa itsekin näytti tuumailevan, mutta
hänen naisensa puolustivat »Stamlia». Tuhannen miestä työnsi laitoksen
vesille, 150 pyssymiestä meni linnoituksen sisään, ynnä 60 soutajaa.
Vaikka laitoksessa oli niin paljon väkeä, ui se kevyesti ja varmasti
aalloilla. Keksintö herätti nyt mitä suurinta ihastusta. Kun laitoksen
päälle vielä oli kiinnitetty sinisiä, valkoisia ja punaisia lippuja
liehumaan, oli se valmis ja kylläkin omiaan peloittamaan yksinkertaisia
villejä. Uvumalaisia jo etukäteen pelotettiin, että kauheata oli
tulossa. Vanha päällikkö huusi heille salmen poikki, että Mtesa lupasi
armahtaa kaikkia, jos he antautuisivat. Tämän jälkeen kaikki rummut
rupesivat mylvimään ja torvet toraamaan ja salaperäinen varustus lähti
salmen poikki, lähestyen Ingiraa 50 metrin päähän. »Puhukaa», sanoi
varustuksen sisästä julman kova ääni, »mitä teette? Suostutteko Mtesan
ehtoihin, vai sytytämmekö saaren palamaan?» Uvumalaiset säikähtivät
niin pahanpäiväisesti, että lyhyen neuvottelun jälkeen alistuivat ja
lähettivät Mtesalle norsunhampaita ja nuoria impiä veroksi. Rauhaa
tervehdittiin kummallakin puolella suurella ilolla.



Leirin palo.


Kun kaikki parin päivän kuluttua valmistautuivat paluumatkalle, syttyi
äkkiä suuri leiri sadasta paikasta palamaan ja Stanley väkineen töin
tuskin pelastui hurjan nopeasti leviävästä tulimerestä. Valtatietä
oli enää mahdoton kulkea, mutta hän pääsi väkineen kiipeämään
lähellä olevalle korkealle vuorelle, jonne jo oli sulloutunut noin
60.000 ihmistä. Kuinka paljon sairaita, naisia ja lapsia paloi tai
pakokauhun jaloissa sai surmansa, se ei koskaan tullut tunnetuksi;
liekit tuhosivat kaikki. Lieska oli niin ankara, savua niin vahvalta,
että vuorella olijat olivat tukehtua. Stanley epäili paloa Mtesan
aiheuttamaksi, mutta Mtesan päälliköt väittivät tätä aivan vääräksi
luuloksi ja sanoivat Mtesan jo vangituttaneen useita henkilöitä, joita
hän oli epäillyt syyllisiksi. Luultavasti koska tuo teko kuitenkin
olisi ilahduttanut tyrannimaista isäänsä enemmän kuin kyynelet
valkoisen miehen nuhteitten johdosta.

Sittenkin Mtesa oli toinen mies kuin Speken käydessä, jolloin
hän huvikseen teloitutti ja omin käsin surmasi naisiaan, tai jo
valtaistuimelle noustessaan, jolloin hän murhautti kaikki veljensä,
jotteivät nämä pääsisi häntä kukistamaan, ja sitten ne päälliköt, jotka
olivat hänelle vallan antaneet, koska pelkäsivät hänen rajuluontoista
veljeään, joka oli oikea vallanperijä. Kun eräs arabialainen kauppias
sai hänet kääntymään muhammedin uskoon ja luopumaan oluesta, muutti
hän tapansa ja alkoi lempeämmin kohdella alamaisiaan. Stanleyhin hän
herttaisuutensa, avomielisyytensä ja ystävällisyytensä kautta teki
mitä parhaimman vaikutuksen. Häntä Stanleyn oli yksinomaan kiittäminen
siitä, että sai Ugandassa niin vapaasti liikkua joutumatta nylkemisen
ja ryöstön alaiseksi, sillä edistyksistään ja lahjakkuudestaan
huolimatta Ugandan kohteliaat asukkaat ovat sangen ahnasta,
verenhimoista ja itsekästä rotua.



Albert Njansaa kohti.


Sotaretkeltä palattuaan Mtesa antoi Stanleylle parituhatta miestä
saattojoukoksi, jotta hän pääsisi tunkeutumaan Unjoron kautta Albert
Njansalle, jota ei Bakerin jälkeen kukaan ollut tarkemmin tutkinut.
Sansibarilaisen lähetyskoulun oppilaan Stanley jätti Ugandaan alettua
kirkkoa valmiiksi rakentamaan ja siinä jumalanpalvelusta toimittamaan.
Noudettuaan retkikuntansa pääosan Viktoria Njansan rannoilta, jossa
se oli viettänyt hyviä päiviä, hän Mtesan saattojoukon keralla
vihdoinkin pääsi lähtemään kauan toivotulle matkalleen Albert Njansaa
eli Muta Nzigea kohti. Yleisvaikutuksensa molempain Njansain välisistä
maisemista Stanley yhdisti seuraavaan kuvaukseen:

»Jos otaksumme lähtevämme matkaan suunnattomalta Viktoria-järveltä,
tulemme ensin suureen synkkään metsään, jossa päämme päällä yhteen
punoutuneiden oksien vuoksi vallitsee ikuinen yö. Jättiläismäiset
viikunapuut, pitkät sykomoorit ja lavealle leviävät kumipuut
taistelevat täällä tilasta. Niiden varjossa taistelevat samaten
vallasta vaatimattomammat puut, pensaat, ruohot, köynnökset ja
palmut. Tästä seudusta kohotessamme tulisimme täyteen päivänvaloon
ja häikäisevään auringonpaisteeseen, näkisimme avoimen aaltoilevan
maiseman, tasaisia pyöreitä kunnaita, kehämäisiä kalliomuodostuksia
ja ylängön kappaleita, joiden läpi kulkee suuria ruohoisia niittyjä
ja laaksoja pensaiden varjostamine muurahaispesineen. Puita täällä
on vähän, lukuunottamatta muutamaa tamariskia ja jotakuta akaasiaa.
Kulkiessamme jonkun tiellä olevan kunnaan päällitse näemme kauniita
ruohoisia vaaroja ja rinteitä, mäkiä, laaksoja, niittyjä ja lakeuksia,
kaikki lämpöisen ja kostean ilmakehän hengessä. Vielä kauempana
näemme hurjan luontoisia kukkuloita, suuria, paljaita, pyöristyneitä
kallioita, jotka sammalista ja jäkälistä saavat siniharmaan hohteen,
taikka valtavia paasia, jotka ovat sikin sokin kuin luonnonvoimien
hajoittamassa jätinrauniossa. Vuorien juurella on vahvalta piikiven
sekaista gneissiä ja graniittia sekä rautapitoisia kallioisia. Nämä
puoleksi tukehuttavat pienen puron, joka vallattomassa juoksussaan
pyrkii saavuttamaan alla olevan vapaan kauniin laakson yhdyttääkseen
sitten levollisen joen, jonka reunoja huojuvat ruovostot ja
papyrotiheiköt paartavat. Sitten näemme laaksojen vähitellen syvenevän
ja kunnaitten kohoavan, kunnes äkkiä kammon tunteella näemme edessämme
hämmästyttävän korkean vuoren. Kukkulain kohotessa näemme jokien ja
purojen kiiruhtavan kulkuaan, niiden tuhansilta suunnilta rientäessä
yhteiseen yhtymäpaikkaan, pääjokeen, joka vie niiden vedet Muta
Nzigeen. Ehkäpä myös tulisimme vuorien kuninkaan, Gordon Bennet
vuoren läheisyyteen, jonka lumen peittämä kukkula kohoaa pilviin ja
jota ympäröivät lukemattomat kukkulat ja selänteet. Tämän verrattoman
vuoren edessä hämmästyen pysähtyisimme, oman pienuutemme tunnustaen.
Poistuttuamme tämän ruhtinaallisen vuoren luota rientäisimme lyhyen
aikaa ruskean kuivan ylängön poikki ja sitten äkkiä pysähtyisimme
hirmuisen, noin 1100 jalkaa syvän äkkijyrkänteen partaalla. Kaukana
kuilun pohjalla uinuu sininen Muta Nzige syvässä uomassaan ja sen
kirkkaaseen veteen kuvastuvat ylängön rinteet.» —

Retkikunta yhtyi Mtesan saattojoukkoon Katonga joen laaksossa
aaltoilevilla savanneilla, joilla oli suunnattomasti kaikenlaista
riistaa — Stanley ampui keskimäärin toistakymmentä antilooppia
päivässä. Saattojoukossa oli neljä harvinaisen vaaleaihoista miestä,
jotka olivat kotoisin Muta Nzigen läheisyydessä, Gordon Bennet vuoren
juurella olevasta Gambaragara maasta. He elivät melkein yksinomaan
maidosta, jota varten heillä oli omat lehmät matkassa. Vuoren he
sanoivat portaittain kohoavan lakeudesta. Paljon könkäitä kuohui sen
jyrkillä rinteillä ja kaksi päivää kului sen kukkulalle noustaessa.
Sota-aikana kuningas ja päälliköt perheineen nousevat vuorelle, jonka
kukkulalla oli syvä hauta, haudan pohjalla järvi, järvessä korkea
kalliopatsas. Siellä oli hyvin kylmä ja lunta satoi usein. Koko vuori
oli muka huippua myöten taajaan asuttu. Stanley näki vain vilaukselta
ja kaukaa tämän vuoren, arvostellen sen korkeuden 4500 metriksi. Gordon
Bennet vuori on Runsoron esikukkuloita. Päävuoristoa Stanley ei auteren
vuoksi nähnyt, vaikka saapui aivan sen eteen; muutoin hän epäilemättä
olisi saanut aivan toisenlaisen vaikutelman.

Uudenvuoden päivänä v. 1876 retkikunta saapui Ugandan ja sen koillisen
naapurimaan, Unjoron rajalle. Maisemat kävivät yhä vuorisemmiksi,
vuoret korkeammiksi ja paljaammiksi. Unjoron puolella asukkaat olivat
paenneet kylistään ja retkikunta sai rauhassa kaivella bataatteja
heidän vainioistaan. Täällä näkyi maanalaisiakin luola-asumuksia,
jotka Unjoron eteläosissa ovat yleisiä. Ne asukkaat, joita vakoilijat
sattuivat tapaamaan, sanoivat retkikunnan kyllä saavan häiritsemättä
jatkaa matkaansa, mutta epäiltävää olisi, saisiko se palata takaisin,
ellei voisi linnun siivillä lentää. Tammikuun 9:ntenä retkikunta
tuli Ankori maahan, jossa öisin oli vain 11—12 C. astetta lämmintä.
Aamupuoli päivästä oli kostea ja sumuinen. Sumu oli niin sakeaa,
ettei nähnyt kuin 50 metriä eteensä; Stanley aivan oikein päätti
näiden tavattomain ilmanvaiheiden johtuvan edessä olevan vuoren
vaikutuksesta. Retkikunta marssi rumpujen ja torvien johdolla. Jyrkät
kosket ja könkäät ilmaisivat maan nopeaan laskevan Njansaa kohti.
Lukemattomine vuorenhuippuineen, kallioineen, kukkuloineen maisema oli
kuin afrikkalaista Sveitsiä. Matkan teko oli rasittavaa ja retkikunta
venyi niin pitkäksi ja hajanaiseksi jonoksi, että jälkipäähän
jääneet joutuivat asukasten kiukun uhriksi. Usimban väkirikkaassa ja
hedelmällisessä maassa tavattiin etsityn järven korkea rantaäyräs,
mutta järvi ei ulottunutkaan luodetta kohti, jossa suunnassa Albert
Njansa oli, vaan lounatta kohti.



Beatrice-lahti.


Stanley luuli näkemäänsä vettä Albert Njansan lahdeksi, jonka
yhteyden pääjärven kanssa Gordon Bennet vuori verhosi, ja nimitti sen
Beatrice-lahdeksi. Seuraavalla retkellään hänen oli suotu osoittaa,
että tämä vesi olikin eri järvi.

Tammik. 12:ntena retkikunta täällä sai Unjoron kuninkaan
sodanjulistuksen, joka kovasti säikäytti ugandalaista saattojoukkoa,
niinkuin luonnollista olikin, se kun oli lukumäärältään siksi pieni.
Päälliköt päättivät palata takaisin, ennenkuin vihollinen ennätti
suurilla joukoilla sulkea paluutien, ja turhaan Stanley lahjoilla
ja kauniilla puheilla yritti taivuttaa heitä jäämään. Hänen omakin
väkensä uhkasi palata saattojoukon mukana, ja lopulta Stanleyn täytyi
myöntyä ja jättää nähdyn järven tutkiminen sikseen. Neuvottelussa
hän tyhjensi kiukkuaan saattojoukkoa ja ugandalaisia vastaan, jotka
muka aina olivat valmiit pelkuruudesta pettämään, mutta epäilemättä
syyt, joilla päälliköt vaativat palaamaan, olivat pätevät. Veneiden
vienti Beatrice-lahteen olisi sitä paitsi ollut vaikea tehtävä rannan
jyrkkyyden vuoksi.

Paluumatka tapahtui alussa häiritsemättä, mutta etäämpänä tehtiin
jälkijoukon kimppuun raivoisa hyökkäys, joka kuitenkin torjuttiin.
Jos retkikunta olisi kauemmin viipynyt, olisi se luultavasti tuhottu.
Stanley ilmoitti kirjeellä ja airueen kautta Mtesalle, kuinka hänen
päällikkönsä oli käyttäytyneet, anastaen vielä kolme kantamusta
helmiäkin. Mtesa, joka sujuvasti kirjoitti arabialaista kirjoitusta,
tämän tiedon saatuaan sekä hämmästyi että suuttui, luvaten lähettää
parhaat päällikkönsä vaikka 100.000 miehen keralla saattamaan häntä
Albert Njansalle, jos hän halusi palata sinne. Stanley päätti kuitenkin
jättää yrityksen sikseen, se kun epäilemättä olisi synnyttänyt
sodan, verenvuodatuksen ja ryöstön, jota matkan tarkoitus ei olisi
oikeuttanut. Hän ilmoitti päätöksensä Mtesalle kirjeellä, kiittäen
häntä tarjouksesta, mutta ilmoittaen muuttaneensa suunnitelmaansa.
Päällikkö, joka häntä oli saattanut, menetti omaisuutensa ja
luultavasti henkensäkin, koska Stanleyn lähettiläs viimeksi näki hänet
raskaissa kahleissa.

Stanley kääntyi etelää kohti, Ugandan vasallimaahan Karagwehen, jossa
Speken hyvä ystävä Rumanika yhä hallitsi.



Stanley Karagwessa.


Helmikuun 24:ntenä hän saapui Kafurroon, joka oli arabialaisten
kauppapaikka Karagwessa. Stanley kävi sieltä Rumanikan luona
korkeammalla ylänkömaalla. Vaaroilta, joiden yli tie meni, oli
suurenmoinen näköala Kageran laakson ja Karagwen lukuisain pienten
järvien yli, etäisille vuorenharjanteille ja syviin laaksoihin.
Satakunnan kilometrin päässä luoteessa kohosi suunnattoman suuri vuori,
jonka sanottiin kuuluvan Mfumbiro vuoristoon. Näköalapaikan alla oli
vihannalla pengermällä Rumanikan kylä.

Rumanika otti Stanleyn mitä ystävällisimmin vastaan ja Stanley
puolestaan heti hänet nähdessään käsitti, miksi Mtesa niin suuresti
kunnioitti ja rakasti tätä lempeämielistä pakanaa. He eivät
tosin olleet koskaan toisiaan tavanneet, mutta Mtesan palvelijat
olivat tarkkaan kuvanneet hänelle Rumanikan, ja koska he osasivat
mestarillisesti matkia, niin oli tämän lempeä sointuisa äänikin
kuulunut Mtesan korviin melkein yhtä luontevana, kuin jos hän olisi
kuullut Rumanikan itsensä puhuvan. Kuningas oli 6 jalkaa 6 tuumaa
pitkä, eikä Stanley hänen vieressään kulkiessaan ulottunut muuta kuin
hänen olkapäihinsä. Kuninkaan kaupunki oli lähellä kaunista järveä,
johon Stanley kokosi »Lady Alicen» purjehtiakseen sen ympäri. Sitä
ennen pantiin kuitenkin toimeen kilpasoutu sen ja Karagwen kanoottien
välillä, joka kilpailu erinomaisesti huvitti sekä Rumanikaa että hänen
kansaansa.

Stanley olisi halusta samonnut täältä suorinta tietä länteen,
Tanganjikan pohjoispäitse Njangveen, Lualaban rannoille, mutta
Karagwessa saadut tiedot peloittivat moisesta yrityksestä. Heti
lännessä oli naisen hallitsema Ruanda, jonka vaaleaihoiset asukkaat
olivat niin häijyjä, ettei ainoakaan arabialainen ollut uskaltanut
lähteä heidän maahansa. Sen sai Stanleykin kokea heti ensi rajakylässä,
jossa asukkaat tulivat vastaan keihäineen ja jousineen kuin örisevät
koirat. Ilman ainaisia taisteluita hän ei olisi voinut heidän maansa
kautta kulkea. Noustuaan Kageraa melko matkan Stanley palasi Rumanikan
luo ja sai häneltä oppaat Mtagatan lämpimille lähteille, jotka olivat
maan pohjoisosassa.



Mfumbiro.


Matkalla näkyivät eräälle harjanteelle erinomaisen selvään Mfumbiron
valtavat tulivuorikeilat vaarallisten vihollismaitten takana. Mtagatan
lähteet olivat samain tuliperäisten voimain viimeisiä elonmerkkejä
sillä seudulla, niiden lämpötilat vaihtelivat 41—45 C. asteen välillä.
Ne olivat maanasukasten kesken suuressa maineessa, ja läheltä ja
kaukaa saapui niille potilaita vammojaan parantamaan. Varsinkin
ihotauteihin ne kuuluivat erinomaisesti tehoavan. Sangen omituinen oli
tämä afrikkalainen kylpypaikka alastomine kylpyvieraineen. Stanleyn
lähteillä käydessä tuli ja meni sairaita laumoittain ja pieni laakso
tarjosi mitä vilkkaimman kuvan pulikoivine, meluavine ja laulavine
ihmisineen.

Kuningas Rumanikalta Stanley sai paljon tietoja Karagwen
maantieteellisistä oloista, ja ellei kuningas itse tiennyt, lähetti
hän aina hakemaan semmoisia miehiä, joilla hän tiesi olevan kustakin
asiasta erikoistietoja.



Kivu järvi.


Stanley kirjoitti kuninkaan mielihyväksi muistiin kaikki, mitä kuuli
— muun muassa tiedon lännessä olevasta Kivu järvestä, josta veden
sanottiin juoksevan Tanganjikaän — vieläpä ne mynchhausiaaditkin, joita
hyvä kuningas silmää iskien suvaitsi lisätä vakavampien tietojensa
höysteeksi.

»Jotkut», sanoi kuningas, »ovat niissä etäisissä maissa nähneet
ihmeellisen kansan, jolla on niin pitkät korvat, että ne ulottuvat
jalkoihin asti; toista korvaa he käyttivät mattona nukkuakseen sillä,
toista suojaksi vilua vastaan kuin hienoa parkittua nahkaa. Ne miehet,
jotka heidät näkivät, kehoittivat muuatta tulemaan tänne minun
luokseni, mutta matka oli niin pitkä, että hän kuoli tiellä.»

Rumanikan mielestä hänen maansa oli maailman paras. Hän näytti
Stanleylle aarreaittansa, joka oli täynnään aseita. Muun muassa
kokoelmassa oli kuusitoista kömpelöä messinkisorsaa, kymmenen huonosti
tehtyä messinkihirveä ja kymmenen vaskista päätöntä lehmää. Sitä
parempia olivat aseet, sotakirveet, keihäät, miekat, veitset. Ruohosta
kudotut kankaat olivat niin hienoja, että ne vetivät pumpulikankaille
vertoja. Kuninkaan valtaistuin oli muovailtu pumpulipuun pölkyistä ja
erinomaisen taidokkaasti valmistettu. Seinustalla oli arabialaisten
antamia lahjoja, vaskitarjottimia ja tinaisia kansia, ja kunniasijalla
oli Speken lahjoittama pyssy. Rakennuksen ulkopuolella oli hyvässä
järjestyksessä 52 rumpua. Tutkittuaan kuukauden ajan Karagwen
vesistöjä, varsinkin Kageraa, jota maanasukkaat yleensä pitivät Jinjan
eli Niilin lähdejokena, Stanley maaliskuun lopulla v. 1876 lähti
matkaansa jatkamaan.

Siihen saakka suorittamansa työn tulokset hän yhdistää seuraavin sanoin:

»Tammikuun 17:nnestä 1875 huhtikuun 7:nteen 1876 olemme tutkineet
Niilin etäisimpiä eteläisiä lähdehaaroja, soisista lakeuksista ja
viljellyistä ylämaista, joissa ne syntyvät; aina siihen mahtavaan
vesisäiliöön saakka, joka on saanut Viktoria Njansan nimen. Olemme
purjehtineet koko tämän laajan veden ympäri, tunkeutuneet joka salmeen,
lahteen, jokeen, olemme kulkeneet satoja maileja jalan tämän järven
pohjoisrannalla edes takaisin ja vihdoin melkoisen joukon keralla
tutkineet niitä omituisia maita, jotka ovat Viktoria-järven ja Muta
Nzigen välillä; meille oli suotu nähdä tämän järven lahti, jonka
nimitin Beatrice-lahdeksi, ja juoda sen makeata vettä. Heitimme sitten
enemmät etsiskelyt sillä suunnalla ja kuljimme Kakongan suistamosta
etelää kohti sille lähdejoelle, joka tuo Viktoria Njansaan melkein
kaikki vedet lännen ja lounaan kulmilta. Tutkittuamme tarkkaan puolet
sen juoksusta täytyi meidän lähteä näistä seuduista ja kääntää kasvomme
Tanganjikaa kohti.»



Tanganjikalle.


Matkatessaan Unjamwesin luoteiskulmien poikki Stanley äkkiarvaamatta
tuli tekemisiin Mirambon kanssa. Kylässä, jossa hän majaili, syntyi
suuri pelko ja hämminki ja ryhdyttiin kiiruimman kautta sitä
varustamaan puolustuskuntoon. Stanley kiiruhti kuitenkin pois ennen
pelätyn rosvopäällikön tuloa, sillä kokemukset, joita hänellä oli
edelliseltä kerralta, olivat opettaneet häntä toiste karttamaan
maanasukkaitten keskinäisiä riitoja. Myöhemmin hän Serombassa,
eräässä Unjamwesin suurimmassa kaupungissa, tapasikin Mirambon, joka
rauhallisissa aikeissa kävi sikäläisten sukulaistensa luona. Mirambo
saapui loistavan ja hyvin varustetun seurueen kanssa ja tuli pian
Stanleytakin tervehtimään, jota hän miellytti siihen määrään, että
Stanley teki hänen kanssaan veriveljeysliiton, joka liitto auliilla
lahjoilla vahvistettiin. Vieläpä Mirambo antoi Stanleylle oppaitakin,
jotka johtivat hänet sotaisten ja verenhimoisten Watutain rajaa pitkin,
niin ettei hän joutunut tämän Tanganjikan koilliskulmilla asuvan kovin
häijyn rosvoheimon kanssa mihinkään tekemisiin.



Stanley purjehtii Tanganjikan ympäri.


Lähdettyään Serombasta toukokuun 4:ntenä Stanley jo saman kuun 27:ntenä
saapui Udjidjiin, Tanganjikan rannalle. Siellä »Lady Alice» jälleen
koottiin ja suurimman osan retkikuntaansa Udjidjiin jättäen Stanley 51
päivässä purjehti tämän järven ympäri ja korjasi sen kartan.

Stanley kiinnitti etenkin huomiota järven laskuväylän etsimiseen. Hänen
tapaamansa maanasukkaat väittivät, ettei sitä ollut ensinkään ja ettei
Lukugakaan, jonka Cameron oli löytänyt, juossut järvestä pois päin.
Rantoja pitkin edeten Stanley viimein saapui Lukugan lähtökohtaan,
eikä saattanutkaan huomata siinä minkäänlaista virtausta. Se oli
melkein kuivillaan ja ainoastaan tuulien mukaan liikkui vesi edes
takaisin. Stanley päätti, että Tanganjikan pinta ehkä on toisin ajoin
niin korkealla, että tässä kuitenkin on vettä. Myöhemmin on huomattu,
että vedenpinta tosiaan voi vaihdella neljin viisin metrin, sen
mukaan kuinka runsaat ovat vuotuiset sateet. Järven täyttymiseen ja
tyhjentymiseen kuitenkin kuluu aikoja. Stanleyn käydessä vesi näytti
nousseen jo vuosikausia. Kun Thomson v. 1879 kävi Lukugalla, oli se
nopeasti virtaava joki. Muutaman vuoden kuluttua huomattiin järven
vedenpinnan taas melkoisesti alentuneen.

Stanley tunnusteli keskellä järveä pohjaa lähes 400 metrin pituisella
luotausnuorallaan, mutta se ei riittänyt. Myöhemmin on tavattu 1277
metrin syvyys ja on luultavaa, että järvessä on vielä syvempiäkin
kohtia. Tanganjikan pohja on siis ainakin 500 metriä alempana
merenpintaa.

Udjidjissa olivat retkikunnan asiat kovin huonolla kannalla Stanleyn
sinne palatessa 51 päivää kestäneeltä onnistuneelta kiertoretkeltään.
Kylässä raivosi isorokko, johon Stanleynkin miehistä oli viisi kuollut
ja kuusi muuta sairastunut. Arabialaisten rokottamattomien orjien
kesken rutto teki kamalia tuhoja ja heistä itsestäänkin ja heidän
perheistään oli useita kuollut. Pocock oli potenut ankaraa kuumetta.
Kun Stanley kiirehti matkan jatkamista, alkoi miehiä karkailla
joukoittain, kaikki kun pelkäsivät marssittavan oikopäätä Manjeman
ihmissyöjien lihapatoihin. 42 miestä 170:stä karkasi, joten retkikunnan
miesluku oli vähentynyt 128:aan. Kymmenkunta kuitenkin saatiin kiinni
ja raippoja saatuaan he suostuivat mukaan lähtemään.



Matkalla Njangveen.


Kuljettuaan elokuun viimeisinä päivinä v. 1876 Tanganjikan poikki
Stanley lähti Manjemaa kohti. Onneksi matkan alku oli sangen lupaava.
Maisemat olivat kauniita mäkimaita, metsät täynnään hedelmäpuita,
ihmiset erinomaisen ystävällisiä, käteviä ja avuliaita. Kaikenlaisia
ruokatavaroita oli runsaasti. Vaikka tie oli arabialaisten yleinen
reitti Njangveen, herätti valkoinen mies kuitenkin hyvin suurta
huomiota. Lualabaan laskevien jokien latvoilla olivat laaksot
kerrassaan ihastuttavia, kukkuloita, jyrkänteitä, laaksoja, kuruja
ja ristiin rastiin kulkevia selänteitä mitä vaihtelevimmin. Tuhansia
pieniä kirkkaita puroja virtasi maan läpi yhtyäkseen pieneksi, Luamaan
laskevaksi joeksi. Väki möi halvalla hinnalla yllin kyllin palmuvoita,
sokeriruokoa, kauniita vuohia, lihoitettuja kanoja, bataatteja, papuja,
herneitä, pähkinöitä ja maniokkijuurikkaita, hirssiä ja muuta viljaa,
kypsiä banaaneja, pisankeja ja palmuviiniä, ja kirkasta raikasta
lähdevettä oli kaikkialla.

»Afrikan matkustajat usein kuvailevat afrikkalaisia kyliä», Stanley
kirjoittaa, »mutta olen varma siitä, että harva kotona olevista koskaan
on saanut selvää käsitystä siitä, minkälaiselta niissä todellisuudessa
näyttää. Siitä syystä aion nyt esittää seuraavan pienen kuvauksen
Uhombon kylästä. Siinä on koko joukko matalia, suippoja ruohomajoja,
jotka ovat järjestetyt pyöreän avoimen pihamaan ympärille. Pihamaan
keskelle on jätetty kolme tai neljä viikunapuuta suomaan tälle
pienelle yhteiskunnalle varjoa ja antamaan päällikölle kuorta kankaan
valmistukseen. Majain ovet ovat sangen matalat, tuskin kolmeakymmentä
tuumaa. Ruohomajain anastamalla alalla näkyy selvään maan kellervä
väri; se on niin tiiviiksi poljettua, ettei siinä kasva ainoatakaan
kortta.

»Kun ilmestyin tälle yhteiselle kävelypaikalle, houkutteli se joka
majasta ulos omistajan ja muut asukkaat, kunnes lopulta olin jotenkin
kirjavan joukon keskustana, joka puolella alastonta miestä, naista ja
suurta ja pientä lasta. Vaikka olin tullut tutkimaan Uhombon rahvasta
ja solmimaan päällikön kanssa ystävyysliiton, näyttivät kyläläiset
olevan siinä uskossa, että minä olin tullut itseäni näyttelemään muka
luonnon ihmeenä.

»Näin edessäni satakunnan ihmisolentoa, osattominta, kömpelöintä
tyyppiä, mitä ajatella saattaa. Ja vaikka liiankin hyvin tiesin, että
nämä kurjat olennot ja minä itse olimme tuhansia vuosia takaperin
samasta siinneet, valtasi minut kuitenkin vastustamatta hiipivä
epäusko, ja vielä tänä päivänä olisin valmis uhraamaan jonkun
hopealantin sen miehen hyväksi, joka auttaisi minua kumoamaan tuon
alentavan tosiasian.

»Mutta terve järkeni sanoo minulle, etten saa kiinnittää liian suurta
huomiota näiden ihmisten likaisuuteen, rumuuteen tai alastomuuteen,
vaan että minun tulee arvostella heidän oikea asemansa ihmiskunnassa
ottamalla huomioon, minkä verran he ovat Uhombossa raivanneet
viljavainioita ja puutarhoja, ja minun täytyy silloin myöntää, että
nämä kurjat ihmisraukat istuttavat ja kylvävät juuri samanlaisia
kasveja kuin minunkin täytyisi viljellä, jos minun olisi pakko itse
pitää huolta ravintoni hankkimisesta. Näen myöskin, että heidän
majansa, vaikka ovatkin ruohosta, ovat melkein niin hyvin tehdyt, kuin
ainekset myöten antavat, ja olen tosiaan nukkunut huonommissakin. Jos
heidän kanssaan puhuu heidän omalla kielellään omistuksen oikeuksista,
niin saa piankin huomata, että he ovat sangen perehtyneet näihin
oikeuksiin. Sitä paitsi ovat heillä kaikki ruumiin lihakset, kudokset
ja suonet, samoin kuin kaikki näön, kuulon, hajun ja liikkumisenkin
elimet yhtä hyvin kehittyneet kuin meilläkin. Ainoastaan omantunnon ja
suurempaan kokemukseen perustuvan arvostelun, ajatusten ilmaisun kyvyn,
sielun ja järjen viljelyksen puolesta me olemme etevämmät.

»Koetan sen vuoksi tuntea myötätuntoa karkeasti ja raa'asti
muodostuneita veljiäni ja sisariani kohtaan. Vähällä nauruun
puhkeamaisillani tilanteen hullunkurisuuden vuoksi käännyn henkilön
puoleen, jolla ikänsä vuoksi on oikeus vaatia kunnioitusta, ja sanon
tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen:

»'Veljeni, istu viereeni tälle matolle ja olkaamme ystävät ja
jutelkaamme'; ja näin sanoessani pistän hänen käteensä parikymmentä
kauria, pientä simpukkaa, jotka käyvät maassa rahasta. Silmäys hänen
kurotettuun käteensä sai minut ajattelemaan, että sarvikuonon nahkasta
voisin leikata paljon kauniimman.

»Puhuessani katselen hänen kasvojaan, jotka muistuttavat rumaa,
jostain merkillisestä tummanruskeasta, karkeasta kankaasta huonosti
tehtyä, liioiteltua irvikuvanaamaria. Huulista selvään näkyy, kuinka
paksun nahkan luonto oli hänelle varustanut, ja kun ne itsepintaisesti
karttoivat yhtymistä, oli suun muoto kumman epämääräinen, vaikkapa
suunnaton ja varustettu täysin, hyvin säilynein hammasrivein.

»Hänen nenänsä oli niin latuska, että minä viattomana miehenä häneltä
kysyin, mistä se johtui.

»'Ah', hän sanoi, viekkaasti nauraen, 'se on äitini syy: pienenä
ollessani hän sitoi minut liian piukkaan selkäänsä kiinni'.

»Hiuksensa hän oli pakottanut noudattamaan oikullista muotia, jakaen
ne notkoihin ja harjuihin ja teräviin huippuihin, niin että ne
merkillisesti olivat Uhombon maisemien näköiset. Lieneekö sitten muoti
todella saanut alkunsa maan luonnon tarjoamien mallien tutkimisesta.

»Siirsin nyt katseeni kasvoista, jotka raakuudestaan, karkeudestaan
ja rumuudestaan huolimatta kuitenkin ystävällisen mielenlaadun ohella
kuvastivat koko joukon viekasta leikillisyyttäkin, katsellakseni
hänen alastonta ruumistaan. Päälle tuhritun keltamullan alta erotin
ihmeellisiä, oikullisesti tehtyjä ihopilkutuksia, kehiä, neliöitä
ja ristejä, ja seurailin ihmetellen niitä monia kovia piirteitä ja
poimuja, joita ikä, sää ja tuuli, pahoinpitely ja hoidon puute olivat
aikaansaaneet.

»Hänen jalkansa olivat kumman näköiset kasvannaiset, jalkapohjat kovat
kuin kavio, ja hänen sääriään peitti aina polviin saakka likakerros
likakerroksen päällä; hänen lannevaatettaan on mahdoton sanoin
kuvailla. Se oli hyvälle aistille kerrassaan kammon kapine ja ryysyisin
englantilainen kerjäläinen tai napolilainen lazzaroni on uhkeasti, jopa
ruhtinaallisesti puettu verrattuna tähän Uhombon 'kuninkaaseen'.

»Kun vanha päällikkö oli näin kamala katsella, niin miten voinkaan
inhoa herättämättä kuvata niitä halvempia veljiäni ja sisariani,
joita seisoi ympärilläni. Kun katselin tätä kasvokokoelmaa, en muuta
voinut kuin itsekseni verrata: ruma, rumempi, rumin. Kun näin heidän
alastomat, likaiset ruumiinsa, naisten tavattomat riippuvat rinnat ja
heidän alastomuutensa yleisen hävyn tunnon puutteen, niin puhkesin
sanomaan: iljettävää! yhdistäen siihen kaikki, mitä säädyllisyyden
nimessä saatoin sanoa; sana muutoin onkin kyllin kuvaava.

»Ja mitä minun tulee sanoa niistä rumista, ihmeellisistä hetaleista,
joita heidän vyötäisillään riippuu, apinannahkan tupsuista,
gorillanluun palasista, pukinsarvista, simpukan kuorista, ihmeellisistä
koristuksista ja niihin kuuluvista vielä ihmeellisemmistä
vaatekappaleista? Ja entä ne esineet, joita heillä on kaulassaan —
hiirenkallot, käärmeen nahkat ja muut? Ja kuinka ihmeellinen haju
leviää kaikista näistä hullunkurisista, ihmismäisistä olennoista jotka
seisovat tässä minuun tuijottaen! Eivät suinkaan vaieten: päinvastoin
vaihdetaan sangen innokkaasti ajatuksia valkoisen miehen ulkomuodosta,
ilmaistaan mitä suurinta uteliaisuutta siitä, mistä tulen, minne
aion ja mitä asiaa minulla tänne oli. Ja tuskin on kysymys kysytty,
kun siihen jo vastaa joku, joka luulee asian tietävänsä. Vastauksia
säestetään venyttelevin huudahduksin 'Va-a-a-antu!' (ihmisiä) ja
'Eha-a!' ja nämäkö ovat ihmisiä!'

»Ajatelkaa! Meidän valkoisten keskenämme väitellessä, ovatko nämä
neekerit, joita edessämme näemme, ihmisiä, seisovat nämä olennot tässä
ja lausuvat julki suuren epäilyksensä, mahdammeko me valkoiset olla
ihmisiä!

»Vallitsi hetken aikaa kuolon hiljaisuus, jonka aikana kaikkein naisten
alahuuli vaipui alas ja he taas huudahtivat: 'Va-a-a-a-a-antu!'
Alaleuat tosiaan vaipuivat niin alas, että kun he ikäänkuin ihmetystään
painostaen kohottivat kätensä leukaan, niin olisi voinut luulla, että
he tekivät sen nostaakseen leukansa takaisin oikeaan asentoon. Ja
tässä asennossa he punnitsivat sitä merkillistä tosiasiaa, että tässä
ihmeellisessä maailmassa tosiaan oli ihmisiä, joiden 'koko ruumis oli
valkoinen'.

»Ammottavat suut tarjosivat hyvän tilaisuuden nähdä, kuinka terveet ja
rubiinipunaiset heidän kielensä, kitansa ja ikenensä olivat ja ennen
kaikkea, kuinka ihmeteltävän tasaiset ja kiiltävän valkoiset kaikkien
hampaat.

»Pienistä syistä on usein suuret seuraukset — ja minun koettaessani
laskea, kuinka monta kubabata (kiloa) hirssiä olisi tarvittu kaikkien
näitten ammottavien suitten täyttämiseksi ja montako kauria olisi
pitänyt olla semmoisen viljanpaljouden maksamiseksi — samalla kun
koko ajan ihmettelin nuoremman polven kirmailua, sillä nuoriso näytti
kuin luonnostaan ilmaisevan rajatonta voittamatonta ihmetystään
siten, että se hyppi yhdellä jalalla, pisti peukalon suuhunsa (jonka
kautta pidätettiin ihmetyksen huudahdus) ja löi reisiensä takapuoleen
kämmeniään ikäänkuin painostaakseen jotain, jota oli mahdoton sanoin
ilmaista — Silläaikaa kuin kiinnitin huomioni tähän kaikkeen ja juuri
kun arvelin, että oli aika sanoa jäähyväiset, sattui niin, että
muuan äsken mainituista viattomista nuorukaisista, joka oli veljiään
levottomampi, kaatui puuta vastaan nojaavaan pitkään ja paksuun
paaluun. Paalu kaatui ja satutti erästä miestäni pahoin päähän. Ja
paikalla naisilta pääsi vilpitön ja sydämellinen säälin huuto ja heidän
kasvonsa ilmaisivat niin peittelemätöntä osanottoa haavoittunutta
kohtaan, että sydämeni terävämmin kuin silmäni näki lian, alastomuuden
ja keltarauhan valepuvun alta ihmissydämen, joka sykki myötätunnosta
vertaisensa tuskan nähdessään, ja silloin heidät tunsin ja heitä
tervehdin omina osattomina sisarraukkoinani.

»Tässä nyt valjenneessa uudessa valossa huomasin, että olin tehnyt
mustille sukulaisilleni vähän vääryyttä ja että olisin voinut kuvata
heidät vähemmällä ankaruudella ja vähemmällä ylenkatseella heidät
maailmalle esitellä.

»Ennenkuin lähdin tästä kylästä, saivat he minut vielä enemmän katumaan
entistä ylpeyttäni, sillä päällikkö alamaisineen lahjoitti meille koko
joukon banaaneja, kananpoikia, maissia ja palmuviiniä ja he saattoivat
minua kunnioittaen kauas kylän ja vainioitten ohi ja lopuksi minusta
erotessaan vakuuttivat, että jos vielä toiste tulisin heidän maassaan
käymään, niin tekisivät he toisen vierailuni ensi vierailua paljon
hauskemmaksi.»



Manjemassa.


Lokakuun 4:ntenä retkikunta Uhombosta saapui Manjeman rajakylään, jossa
alkoi uusi rakennusmalli. Pipomainen majan muoto vaihtui nelikulmaiseen
loivakattoiseen. Seinät olivat palmikoidut ja usein siististi savella
silatut. Luonto kävi entistä jylhemmäksi. Heinä oli pitkää ja terävää
kuin puukon nirkko, ruovot pitkiä ja sitkeitä kuin bambu, köynnöskasvit
laivantouvien vahvuisia.

Kabambaressa asukkaat vielä hartaasti muistelivat Livingstonea ja
kiittivät hänen hyvyyttään. Toisissa kylissä päälliköt koettivat
saada Stanleylta apua naapureitaan vastaan, ja kun valkoinen mies ei
suostunut sekaantumaan heidän sotiinsa, eivät he pitäneet häntä yhtä
hyvänä kuin arabialaisia. Heidän keskenäiset taistelunsa kuitenkin
enimmäkseen olivat vain turhaa uhittelua, nuolienampumista matkan
päästä ja sanasotaa, kunnes kumpikin puoli väsyi leikkiin. Vasta kun
arabialaiset sotaan sekaantuivat, siitä tuli täysi tosi ja tuho peri
sen puolueen, jota vastaan he ampuma-aseineen taistelivat. Monessa
kylässä naiset juoksivat pakoon heti retkikunnan ilmestyessä.

Manjemalaiset olivat Stanleynkin mielestä verraten kaunista väkeä,
muistuttaen Ugandan hima-ylimystöä. Retkikuntaa he pahasta maineestaan
huolimatta kohtelivat ystävällisesti. Tämä etupäässä johtui siitä,
että se oli siksi suuri ja hyvin varustettu. Jos se olisi ollut pieni
ja heikko, olisi rahvas näyttänyt verenhimoisen ihmissyöjä-luonteensa.
Livingstonea vastaan tehtiin Manjemassa hänen hyvyydestään huolimatta
neljä murhayritystä. Retkikunnan aasit herättivät ylenmäärin suurta
huomiota. Muuan niistä näytti nauttivan tästä huomiosta. Sen huuto
oli melkein kuin leijonan kiljunaa, ja huomatessaan alkuasukkaitten
aina juoksevan pakoon sen huutamaan ruvetessa, rupesi se harjoittamaan
heidän peloitteluaan urheiluna. Manjeman vaaroilta oli laajoja
näköaloja Tanganjikan ylängöltä alkavaan Luaman laaksoon, ja vihdoin
näkyi eräältä mäeltä sen lasku Lualabaan.



Lualaba.


Luama oli suustaan noin 360 metriä leveä, Lualaban leveys yli 1300
metriä. Kaikki tervehtivät Lualabaa ilohuudoin ja Stanley antoi
retkikunnan pysähtyä, voidakseen ihailla näköalaa. Salainen hurmaus
valtasi hänen sydämensä ja hän aavisti, että luonnon nyt täytyisi
luovuttaa julki salaisuutensa, jota se kautta aikain oli niin
kateellisesti varjellut. Hän päätti seurata Lualabaa mereen saakka,
olipa tämä meri sitten Välimeri tai Atlantti. Kiiruhtaen väkeään hän
samosi eteenpäin ja saapui Muana Mamban kylään, jossa kuulu Tippu Tip
otti hänet vastaan ja kohteliaalla, avuliaalla käytöksellään teki
Stanleyhin mitä parhaan vaikutuksen.

Stanley seisoi nyt saman arvoituksen edessä, jonka ratkaiseminen
oli saanut Livingstonea uhraamaan kaikki, lopulta henkensäkin, jota
Cameron oli turhaan koettanut ratkaista, jonka selvitystä koko
sivistynyt maailma, näiden molempien yrityksistä innostuneena, suurella
hartaudella odotti. Oliko tämä joki Niili vaiko Kongo? Livingstone
oli luullut sitä Niiliksi viimeiseen saakka, vaikka hän olikin joskus
heikkoina hetkinä tunnustanut, että se sittenkin saattoi olla Kongo.
Tiedemiehet luulivat Lualabaa Kongoksi, perustellen arvelunsa etupäässä
Livingstonen ja muitten ilmapuntarimittauksiin. Niiden mukaan Njangve
oli siksi matalalla, ettei Lualaba mitenkään voinut laskea Albert
Njansaan. Ainoa mahdollisuus olisi ollut, että se olisi laskenut
Niiliin Bahr-el-Ghazalin kautta, mutta sikäläisetkin suoseudut olivat
kuitenkin siksi korkealla merestä, että joella olisi Njangvesta ollut
hyvin vähän alenemisen varaa, jos se olisi sille suunnalle vetensä
vienyt ja Niiliin purkanut. Sitä paitsi oli Lualaba Cameronin mielestä
niin vetevä, ettei sen vesi olisi Niiliin mahtunut. Stanley oli
Livingstonen tavattuaan puolustanut tämän otaksumaa, mutta luultavaa
on, että sisäinen ääni hänellekin nyt kuiskasi joen olevan Kongon.



Njangvessa.


Njangve, jonne Tippu Tipin asemalta oli vain lyhyt matka, oli yhä
edelleenkin, samoin kuin Livingstonenkin käydessä, arabialaisten
etäisin asema näillä seuduin. Sitä kauempana ei kenkään ollut
käynyt edessä päin, eikä kukaan tiennyt muuta kuin huhuja siitä,
minkälaisten maitten kautta Lualaba virtasi ja mitä näissä maissa oli.
Paikkakuntalaiset väittivät siellä asuvan julmia ihmissyöjiä ja vielä
pahempia kuin nämä olivat muka kääpiöt. He eivät suostuneet millään
ehdolla lähtemään siihen maahan, eivätkä edes veneitä myymään niille,
jotka olisivat halunneet sinne matkustaa. Livingstonelta kiellettiin
veneet epäilemättä hänen onnekseen ja Cameronilta niinikään.



Arabialaiset kääpiöitten maassa.


Stanley koetti nyt taivuttaa Tippu Tipiä lähtemään kerallaan
löytöretkelle hyvää maksua vastaan ja tätä asiaa pohdittaessa hän sai
kuulla retkestä, jonka Mtagamojo niminen arabialainen oli melkoisen
joukon keralla tehnyt kääpiöiden maahan, menettäen siellä suurimman
osan väestään ja varustuksistaan. Kuljettuaan ensin Lualaban pohjoista
rantaa suunnattoman aarniometsän läpi Mtagamojo arabialaisineen ja
orjineen oli poikennut jokirantaan ja ihmissyöjiä vastaan taistellen
vihdoin kulkenut sen yli, tavatakseen sen takana vielä hurjempia
ihmissyöjiä. Eräässä paikassa he saivat tiedon vielä Lomaminkin takana
asuvista kääpiöistä, joilla sanottiin olevan suunnattoman paljon
norsunluuta, ja tätä norsunluumaata arabialaiset lähtivät saavuttamaan,
samoin kuin espanjalaiset konkistadorit aikanaan kultamaata Doradoa.
Mutta toisin kuin Doradon etsijät arabialaiset todella löysivät
norsunluumaan — kovaksi onnekseen. Kuusi päivää matkustettuaan he
saapuivat kääpiöiden maahan ja ostivat siellä kahdessa päivässä enemmän
norsunluuta kuin muualla monessa viikossa. Kääpiöitä oli lähtenyt
edeltäpäin kuninkaaltaan lupaa pyytämään, että arabialaiset saisivat
tulla hänen pääkaupunkiinsa, ja »kolmantena päivänä pikkumiehet
palasivat takaisin ja toivat tiedon, että saisimme asua kuninkaan
kylässä. Tämä kylä tietenkin oli vain pitkä katu, jonka kahden puolen
oli majoja. Meille annettiin osa kylästä asuttavaksi. Kuningas oli
ensimmäisenä päivänä ystävällinen, taikka ainakin näytti olevan,
seuraavana päivänä hän oli vähemmän ystävällinen, mutta möi kuitenkin
kosolta norsunluuta. Siitä ei ollut puutetta. Kääpiöitä saapui joka
taholta. Ah, se oli suuri maa! Ja kaikki he toivat meille norsunluuta,
kunnes meillä oli nelisensataa hammasta, isoja ja pieniä, niin paljon
kuin kantaa jaksoimme. Olimme ostaneet ne kuparilla, helmillä ja
kaurisimpukoilla, mutta kankaista ei huolittu, sillä kaikki kääpiöt
kulkivat alasti, kuninkaasta alkaen. Meidän ei ensimmäisinä kymmenenä
päivänä tarvinnut nähdä nälkää kääpiöitten maassa. Banaanit olivat
käsivarteni mittaisia ja pisangit yhtä pitkiä kuin kääpiöt itse.
Pisangissa oli miehelle koko päiväksi syötävää. Kun olimme saaneet
niin paljon norsunluuta, kuin kantaa jaksoimme, aloimme arvella, että
oli viisainta lähteä paluumatkalle. Sanoimme kuninkaalle, että aioimme
lähteä pois. Ihmeeksemme kuningas vastasi — hän ei ollut koipeani
pidempi — ett'emme me saaneet lähteä, koska se oli hänen maansa, eikä
sieltä saanut lähteä, ennenkuin hän oli luvan antanut.» Kuningas
tahtoi, että arabialaisten piti ostaa kaikki norsunluu, mitä hänellä
oli, sillä hän tahtoi enemmän kaurisimpukoita, puri hammasta ja oli
kuin vihainen marakatti. Mtagamojo nauroi, sillä kääpiö näytti kovin
hullunkuriselta; miestensä kanssa neuvoteltuaan hän päätti kahden
päivän kuluttua lähteä paluumatkalle. Mutta jo ennenkuin neuvottelu
päättyi, alkoivat kääpiöt hyökkäyksensä, ampuen ensin myrkytetyllä
nuolella erään arabialaisen orjattarista ja tuiskuttaen sitten
nuolia arabialaisten itsensä ja heidän väkensä päälle, niin että
ilma oli mustanaan. Kääpiöt kiljuivat ja rähisivät kuin marakatit.
Arabialaisten väestä moni heitti myrkkynuolen haavoittamana henkensä,
ennenkuin he edes olivat ennättäneet kokoontua, itseään puolustaakseen.
Mtagamojo joutui joka paikkaan ja hän halkoi kääpiöitä isolla kahden
käden miekallaan kuin banaaneja. Nuolet puhkaisivat monesta kohden
hänen paitansa. Moni muu taisteli yhtä urhoollisesti, mutta se ei
riittänyt. Puitten latvat, korkea ruoho olivat täynnään kääpiöitä ja
lopulta arabialaisten täytyi kaataa banaaneja, repiä huoneita ja ovia
varustukseksi leirinsä ympärille, ja jonkun tunnin kuluttua kääpiöt
kartoitettiin. Mutta pian saapui uusi kääpiöarmeija hyökkäämään, ja
he olivat niin pieniä, että heitä tuskin näki. Eivät yöllä eivätkä
päivällä he antaneet arabialaisille rauhaa. Parin päivän kuluttua
heidän täytyi miekka kädessä raivata itselleen tie joelle vettä
saadakseen ja tällöin he saivat kiinni kääpiöitä, muun muassa heidän
kuninkaansa. Muilta pää hakattiin pois ja heitettiin varustuksen
ulkopuolelle, mutta kuningas päästettiin irti, kun piirittäjät
suostuivat tekemään rauhan. Tuskin he kuitenkin olivat saaneet
kuninkaansa takaisin, kun sota alkoi uudelleen kahta rajummin, ja kun
arabialaisilta ruuti uhkasi loppua parin päivän kuluttua, päättivät
he miekalla raivata tien auki ja paeta. »Kun kaikki oli järjestetty,
hyökkäsimme pää kumarassa vihollista vastaan. Syntyipä siitä
kilpajuoksu! Kun pikkumiehet näkivät meidän juoksevan leveine pitkine
miekkoinemme, jotka olivat kirkkaat kuin lasi, juoksivat he pakoon,
ja kuin sudet me ajoimme heitä takaa pari tuntia. Ja monta, monta me
tapoimme, sillä he eivät päässeet juoksemaan yhtä nopeaan kuin me.
Sitten palasimme leiriin, kokosimme kiireellä tavaramme, otimme matkaan
puolet norsunluustamme ja riensimme metsään. Kuljimme koko sen yön
ja laskeuduimme vihdoin uupuneina makaamaan. Herra, keskellä yötä ne
taas olivat kimpussamme. Nuolia kihisi joka suunnalla ja joka minuutti
joku kaatui. Ruutimme oli loppumaisillaan. Lopulta lähdimme pakoon
nakattuamme pois kaiken muun paitsi pyssyt ja miekat. Silloin tällöin
kuulimme Mtagamojon torven puhalluksia ja seurasimme niitä. Mutta
melkein kaikki olivat nälästä ja janosta niin uupuneita, että heidän
sydämensä pakahtui juoksusta ja he kaatuivat kuolleina maahan. Toiset
laskeutuivat maahan lepäämään, mutta paikalla ne pienet ilkiöt olivat
heidän kimpussaan ja tappoivat heidät. Herra, siitä suuresta joukosta
(310 pyssystä), joka oli Njangvesta lähtenyt, palasi vain kolmekymmentä
hengissä, ja minä olen yksi niistä.»

Stanley ei näytä uskoneen tätä kertomusta, mutta myöhemmin hän
sai kylläkin katkerien kokemuksien kautta tuta, että se perustui
tosiasioihin. Kaikki tiedot, mitä arabialainen antoi edessä olevista
aarniometsistä ja niiden hirmuista ynnä sotaisista ihmissyöjistä,
olivat tosia. Paikkansa piti sekin, että Lualaba virtasi suunnattoman
kauan luodetta kohti, jatkaakseen sitten matkaa tietymättömiin.

Kauan vastustettuaan Tippu Tip lopulta suostui saattamaan Stanleyta
kuusikymmentä leirimatkaa, neljän tunnin marssi yhdeksi leirimatkaksi
lukien. Tippu Tip nähtävästi halusi laajentaa orjastus- ja
norsunluukauppa-aluettaan ja siis monella tavalla hyötyä Stanleyn
kumppanuudesta. Stanley taas lupasi palata hänen kerallaan Njangveen,
ellei matkan jatkaminen tämän jälkeen näyttäisi mahdolliselta.

Näin pitkälle päästyään Stanley ilmoitti aikomuksensa Frank Pocockille,
jota ei tarvinnut paljoa kehoittaa, ennenkuin hän oli asiaan
innostunut. Paremmaksi vakuudeksi he kuitenkin päättivät heittää arpaa.
Arpa ratkaisi joka kerta matkan jatkamista vastaan, mutta he päättivät
jatkaa sitä sittenkin, laskea Lualaban päähän saakka, olipa tämä
pää missä tahansa. Väelleen Stanley ei uskaltanut ilmoittaa, kuinka
järkähtämättömän päätöksen hän oli tehnyt, vaan lupasi palata takasin,
elleivät maanasukkaat kuudenkymmenen päivämatkan kuluttua muuttuisi
ystävällisiksi tai jollei tavattaisi muita kauppiaita. Stanley
pestasi jonkun verran uutta väkeä, niin että hänellä oli kaikkiaan
154 miestä, naista ja lasta, Tippu Tip otti mukaan 700 miestä, joista
300:n piti omin päin rosvota orjia ja norsunluuta, kun oli päästy
uusiin seutuihin. Marraskuun 5:ntenä 1876 Stanley lähti Njangvesta
matkaa jatkamaan. Hänen tarkoituksensa tällä epätoivon yrityksellä oli
»heittää tulisoihtu poikki mustien maanosan».



Lualabaa laskemaan.


Matka kävi maitse Lualaban itärantaa, Stanley kun pelkäsi joen ehkä
sille suunnalle kääntyvän Niiliin yhtyäkseen ja siten huomaamatta
karkuun pääsevän. Seudut olivat alussa avoimet, kaunista aaltoilevaa
maata, joka ennen oli ollut asuttua, nyt sitä vastoin oli kokonaan
autiona. Se kasvoi erinomaisen rehevää ruohoa ja olisi antanut
ihmeteltäviä satoja, elleivät arabialaiset ja heidän julmat kätyrinsä,
manjemat, olisi vieneet viljelijöitä orjuuteen ja tappaneet niitä,
jotka eivät olleet käypää ihmistavaraa.



Aarniometsässä.


Marraskuun 6:ntena retkikunta jätti jälkeensä avomaat ja tuli
suunnattomaan aarniometsään. Samalla alkoivat varsinaiset vaikeudet.
Tie oli kirvein raivattava, jalat upposivat liejuiseen maahan, josta
nousi tukahduttavia löyhkiä, ja kasvullisuus oli aarniometsässä niin
suunnattoman rehevä, että siinä keskellä päivääkin oli hämärä. »Emme
tienneet, oliko metsän latvoilla kirkas päivänpaiste, vai oliko taivas
pilvessä», kirjoittaa Stanley, »sillä päiväsydännä oli yhtä pimeä kuin
lauhkeissa ilmanaloissa tunti auringonlaskun jälkeen.» Kaikki olivat
päivät ja yöt märkiä kuin uitetut aarniometsän kosteuden vuoksi.
Etanamaisen hitaasti retkikunta eteni pitkässä jonossa kaitaista uraa,
jota pitkin varsinkin veneenkantajain oli ylen vaikeata saada isoja
taakkojaan eteenpäin kuljetetuksi. Oksat ja köynnöskasvit ainiaan
takertuivat niiden kulmiin. Ei koskaan Stanley ollut nähnyt metsää,
jota olisi voitu tähän verrata. Alusmetsä oli ihmeteltävän taaja:
»Sananjalkoja, keihäsruohoa, vesiruokoja ja kämmeköitä vaihteli villin
viiniköynnöksen, vankkain »Ficus elastica» lonkeroitten ja laajalle
leviäväin mimosain, akaasiain, tamarindien, liaanien, monenlaisten
palmujen kanssa, jotka kaikki keskenään kilpailivat saadakseen edes
vähän tilaa. Ne ponnistivat kohti taivasta kasvuvoimalla, joka vain
moisessa saunalöylyssä on mahdollinen.» Metsässä vilisi eläimiä,
milloin nähtiin kolmen metrin mittainen käärme, milloin myrkyllisiä
viheliäisiä kyitä, puissa kiikkui kymmenittäin valkoniskaisia apinoita,
kiljuvia babiaaneja juoksi niitten välissä ja simpansseilla oli pesänsä
korkealla oksien keskellä. Maassa mateli tuhatjalkaisia ja muurahaisia
armeijoittain, kaikkialla kihisi kaikenlaisia muita hyönteisiä.

Jo yhdentoista päivän vaelluksen jälkeen Tippu Tip tuli katumapäälle ja
sanoi, ettei hänellä sopimusta tehdessään ollut aavistustakaan tämän
metsän kamaluudesta, että sen myrkyllinen ilma tappoi hänen miehensä,
että maassa, jossa he nyt olivat, oli mahdoton matkustaa, että se oli
vain kurjain pakanain, apinain ja villipetojen asuinpaikaksi määrätty.
Hän aikoi siitä paikasta palata takaisin, mutta Stanley sai hänet
suostumaan kulkemaan vielä 20 päivämatkaa eteenpäin sillä ehdolla, että
lähdettäisiin Lualaban toiselle rannalle, jos sillä puolella olisi
parempi kulkea.

Metsämaassa, Ureggassa, oli kuitenkin kyliäkin, joista suunnaton
retkikunta sai ruokavaroja. Asukkaat olivat taitavia seppiä. Stanleyn
huomio kiintyi pääkalloihin, joita kylissä oli pari tuumaa maahan
kaivettuina pitkät rivit. Maanasukkaat sanoivat niitä sokon eli
simpanssin kalloiksi ja Stanley sai pari mukaansa. Prof. Huxley
Englannissa empimättä päätti, että ne olivat ihmisen kalloja.
Ihmissyöjät siis joko häpeästä salasivat kamalan lihanmakunsa, taikka
tekivät sen pelosta, tietäen arabialaisten inhon tätä kamalaa tapaa
kohtaan.

Seitsemäntenätoista päivänä retkikunta jälleen saapui Lualaballe.
Ylevänä vaelsi suuren, leveän ja syvän Lualaban ruskea vesi siitä ohi.
Toisellakin rannalla oli synkkä aarniometsä. Stanley käski rummunlyöjän
kutsua väen kokoon, ja se totteli, vaikka hitaasti. Arabialaiset
miehineen tulivat niinikään.



Stanley suostuttaa väkensä.


»Ystävät», Stanley alkoi, »etsimme tietä, etsimme keinoa, miten päästä
eteenpäin. Haen tietä, jota myöten pääsisin merelle. Olen sen löytänyt.»

»Ah! ah!» huudahtivat kaikki mutisten ja loivat toisiinsa kysyviä
silmäyksiä.

»Niin! Olen sen löytänyt. Katselkaa tätä valtavaa virtaa! Alusta pitäen
on se juossut niin, kuin sen näette tänäänkin juoksevan. Se on kulkenut
hiljaisuudessa ja pimeässä. Minne? Suolamereen, jonne kaikki virrat
juoksevat! Lähellä tätä suolamerta, jolla suuret alukset purjehtivat
edes takaisin, asuvat minun ja teidän ystävänne. Eikö niin?»

Huudettiin: »Niin! niin!»

»Kuitenkaan, mieheni — vaikka tämä virta on niin suuri, niin leveä ja
syvä, ei ole kukaan ihminen vielä kulkenut sitä matkaa, joka vie tästä
paikasta suolamerelle, missä valkoiset ystävämme asuvat. Minkätähden?
Sentähden, että sallima oli antanut sen meidän tehtäväksemme.»

»Ah, ei! ei, ei!» huusi väki, pudistaen päätänsä.

»Niin», jatkoi Stanley koroittaen äänensä, »minä sanon teille ystäväni,
että aikojen alusta tähän päivään saakka on ollut sallittu, että me sen
tekisimme. Se on meidän työmme, eikä kenenkään muun. Se on sallimuksen
ääni! Ainoa Jumala on määrännyt, että virta tulee tänä vuonna koko
pituudessaan tunnetuksi! Meidän ei enää tarvitse ponnistaa ja kärsiä,
ei pelätä kauheassa pimeässä; me kuljemme veneellä, emmekä poikkea
joelta muille teille. Tänään työnnän veneeni virran vesille, enkä jätä
sitä, ennenkuin olen lopettanut työni. Sen vannon.

»Ja kuulkaa nyt, te wangwanat (vapaat sansibarilaiset)! Te, jotka
olette seuranneet minua matkallani erämaiden läpi ja purjehtineet
kanssani suurien järvien ympäri. Te, jotka olette seuranneet minua
lasten tavoin, seuranneet isäänne aina tänne asumattomaan maahan
saakka — tahdotteko todella jättää minut tänne? Täytyykö minun
valkoisen veljeni kanssa yksinäni lähteä matkalle? Tahdotteko palata
takaisin ja sanoa valkoisille ystävilleni, että jätitte minut tänne,
tähän villiin seutuun, ja heititte minut tänne kuoleman omaksi? Vai
tahdotteko te, joita kohtaan minä olen ollut niin hyvä ja joita minä
rakastan aivan kuin omia lapsiani, tahdotteko te sitoa minut ja viedä
minut väkivallalla takaisin? Puhukaa, arabialaiset! Missä ovat nuoret
leijonamieliset mieheni? Puhukaa, wangwanat, ja näyttäkää minulle ne,
jotka uskaltavat seurata minua!»

Uledi, majoitusmestari, juoksi Stanleytä kohden, heittäytyi maahan
hänen eteensä ja sanoi, syleillen hänen polviansa:

»Katso minuun, herra! Minä olen yksi niistä. Minä tahdon seurata sinua
kuolemaan saakka!»

»Ja minä», huusi Kasheeshe.

»Ja minä», sanoi pieni Mabruki ja astui esiin.

»Ja minä, ja minä, ja minä!» huusi »Lady Alicen» miehistö.

»Hyvä! Tiesin, että minulla on ystäviä. Te, jotka tahdotte ottaa osaa
tuleviin seikkailuihini, asettukaa toiselle puolelleni, että voin
laskea lukunne.»

Heitä oli kahdeksanneljättä luvultaan! Yhdeksänkymmentäviisi seisoi
paikoillaan virkkamatta sanaakaan.

»Minulla on kyllin monta miestä. Niin, vain teidänkin kanssanne,
ystäväni, pääsen merelle. Mutta meillä on aikaa kyllin. Emme vielä ole
rakentaneet kanoottejamme. Emme vielä ole eronneet arabialaisista.
Tulemme vielä kulkemaan pitkät matkat Tippu Tipin kanssa. Ehkäpä vielä
tapaamme ystävällisiä ihmisiä, joilta saamme ostaa kanootteja. Ja olen
varma siitä, että ne yhdeksänkymmentäviisi miestä, jotka nyt pelkäävät
jatkaa matkaa kanssamme, eivät eronhetkellä jätä veljiänsä, herraansa
ja valkoista veljeänsä, vaan purjehtivat heidän kanssaan virtaa alas.
Kuitenkin kiitän teitä, enkä tule unhottamaan nimiänne.»

Väkijoukko hälveni ja kukin meni askareihinsa.



Vihamielisiä alkuasukkaita.


Tippu Tip koetti kaikenlaisilla pelotuksilla edessä olevista vaaroista
saada Stanleyn luopumaan tuumastaan, mutta tämä pysyi jäykkänä ja
antoi koota »Lady Alicen». Toiselle puolelle oli kuitenkin keräytynyt
paljon vihamielisiä maanasukkaita, jotka eivät millään hinnalla
suostuneet kuljettamaan retkikuntaa omalle puolelleen. Sanottuaan
tämän he alkoivat laulaa hurjinta, salaperäisintä laulua, mitä Stanley
oli milloinkaan kuullut; se päättyi aina heidän sotahuutoonsa »Uuhhu,
uuh-hu-hu-hu!» Stanley yritti kuitenkin päästä heidän kanssaan
hyviin väleihin ja nämä lopulta suostuivat tulemaan joen saareen
veriveljeysliittoa solmimaan, mutta aikoivatkin käyttää tilaisuutta
tappaakseen Pocockin seuralaisineen. Stanley oli kuitenkin moisen
mahdollisuuden varalle ryhtynyt varotoimiin ja onnettomuus siten
vältettiin. Stanley vei nyt veneellään muutaman kymmenen miestä
toiselle rannalle, ja kun nämä olivat saaneet siellä jalansijaa,
niin suostuivat maanasukkaat kuljettamaan sinne kanooteillaan
loput. Seuraavana päivänä retkikunta aikoi yhä parantaa suhteita,
mutta maanasukkaat olivatkin lähteneet kaikki pakoon, jättäen
pääkalloriveillä koristetut kylänsä tyhjiksi. Pitkin matkaa olivat
kylät edelleenkin tyhjinä, metsistä kaikui »Uuh-hu-hu-hu!» missä vain
retkikunta liikkui, ja pienempien osastojen kimppuun hyökättiin.
Stanley pienen joukon keralla laski jokea, pääosa retkikunnasta samosi
rantoja, milloin ei eksynyt kauemmaksi sisämaahan, jossa täytyi
tapella. Maaosaston keskuudessa alkoivat taudit, varsinkin isorokko,
tehdä tuhojaan. Kuudesta rannoilta löydetystä kanootista tehtiin uiva
sairashuone, joka »Lady Alicen» keralla laski jokea.



Ensimmäinen koski.


Pian saavuttiin sitten ensimmäiselle koskelle, jota veneellään
tutkiessaan Stanley oli vähällä joutua väijytykseen. Kaksi hänen
kanooteistaan, joissa viisi miestä omin lupinsa koetti laskea kosket,
oli pyörteissä kaatunut, miehet olivat nousseet niiden pohjalle, mutta
samalla oli puolenkymmentä villikanoottia hyökännyt heidän kimppuunsa.
Stanleyn neuvokkuuden kautta haaksirikkoutuneet kuitenkin saatiin
pelastetuiksi. »Lady Alice» kannettiin koskien ohi, kanootit saivat
laskea ne tyhjinä.



Markkinapaikat.


Tällä osalla Lualabaa eli Livingstonea, jonka nimen Stanley joelle
antoi, oli omituisia heimojen välisiä kauppapaikkoja aina 5—7
kilometrin päässä. Nämä paikat, jotka olivat puolueetonta aluetta,
olivat suuria avoimia ruohokenttiä, joitten keskellä oli kauniita
puuryhmiä, taustana läpitunkematon synkkä aarniometsä, etusivulla leveä
joki. Määräpäivinä markkinapaikoille kokoontui väkeä sekä lähiseudusta
että etäämpääkin metsistä ja kaukaa joen itäpuolelta. Jonkun aikaa
markkinapaikalla sitten vallitsi mitä vilkkain elämä, mutta kun päivä
oli puolesta ohi, hajaantui rahvas taas, ja apinat ja papukaijat olivat
sitten paikan ainoat asukkaat.

Joulukuun 5:ntenä retkikunta saapui Ikonduun, hyvin suureen kylään,
taikka oikeammin kyläryhmään, sillä siihen kuului monta kylää, joitten
väliä oli vain joku sata metriä. Niitten kaikkien läpi kulki katu, joka
oli nelisen kilometriä pitkä. Majain takana oli lehtoja, joissa oli
banaani- ja palmuryhmiä. Kussakin majassa asui aina kaksi perhettä,
joilla oli kummallakin oma päätyhuoneensa; keskimmäinen huone oli
yhteinen. Rakennusmalli päätyineen ja kaltevine kattoineen oli sama
kuin Manjemassa, mutta täällä seinät olivat ruohoista. Majoissa oli
akkuna-aukot ja kaiken kaikkiaan ne olivat sangen kuivat ja viihdykkäät
ja pitivät hyvin sadetta, jota tuli kaatamalla. Avoimella paikalla
kylien välissä olivat päälliköitten haudat, pienet rukoushuoneet
päällään. Kylä oli aivan tyhjänä, mutta elintarpeita oli kyllä.
Banaaneja oli puissa suuria rypäleitä, puutarhoissa oli melooneja,
kassavaa, maapähkinöitä ja sokeriruokoa yllin kyllin. Siitä huolimatta
retkikunnan tila nyt oli sangen arveluttava. Tippu Tipin väessä
teki isorokko tuhojaan, punatautikin sorti väkeä, kymmeniä sairasti
pistosta, parikymmentä pahoja jalkahaavoja, toisilla oli rintakuumetta
ja lavantauti oli alkanut itseänsä näytellä. Ei kulunut ainoatakaan
päivää joen saamatta paria uhria. Stanley ja Pocock koettivat parhaan
taitonsa mukaan kurjuutta lieventää. »Usein retkikunnan vihdoin
saapuessa määrättyyn leiripaikkaan olin vähällä puhjeta itkuun
nähdessäni ne kurjat sairaat raukat, jotka horjuen astuivat kylään.
Mitä surkuteltavaa elämää! Koko ajan kulkea kohti hautaa!» Onneksi
löydettiin Ikondusta suuri, vaikka vanha ja vuotava kanootti. Kun se
oli korjattu, mahtui siihen 60 sairasta.



Kääpiö.


Täällä Stanleyn miehet saivat kiinni kääpiön, joka myrkkynuolineen
oli väijynyt retkikunnan ohikulkua. Kun ei varmaan tiedetty, olivatko
nuolet myrkytetyt, oli Stanley riipaisevinaan kääpiötä käsivarteen
hänen nuolensa kärjellä, mutta pikkumiehelle tuli niin ankara hätä,
ettei kenelläkään sen jälkeen voinut olla epäilystäkään hänen
aseittensa tappavasta voimasta.

Retkikunta kulki sitten sen paikan ohi, jossa Lualaba saa itäpuolelta
Lira joen, ja tuli pian sen jälkeen suureen kylään, jonka nimi oli
Unja-Nsingi. Tuskin oli ennätetty majautua, ennenkuin vastakkaiselta
rannalta kuului sotatorvien toitotusta ja neljätoista isoa kanoottia
nousi vastavirtaan. Tultuaan aivan kylän eteen järjestyivät
alkuasukkaat taistelurintamaan ja vaativat⁻, että tultaisiin joelle
voimia koettelemaan. Kun Stanley ei voinut heidän kehoitustaan
noudattaa, lähestyivät he rantaa kiljuen ja meluten ja alkoivat ampua
myrkytettyjä nuoliaan. Ensimmäinen yhteislaukaus kolmestakymmenestä
kivääristä kuitenkin sai heidät nopeasti pakenemaan, ja kun ampumista
sitten jatkettiin, niin eivät he enää uskaltaneet lähestyä. Stanley
lähti nyt Tippu Tipin kanssa joelle ja silloin alkoi tappelu uudestaan.
Mutta kiväärit nopeaan ajoivat vihollisen karkuun. Stanleyn väestä
kolmeen sattui myrkytetty nuoli, mutta kun haavat heti käsiteltiin
syövytysaineella, eivät ne tuottaneet sen pahempia seurauksia.

Stanley oli huolissaan Pocockin puolesta, joka oli jäänyt jälkeen
maaosaston keralla, mutta parin päivän kuluttua se kuitenkin saapui
leiriin, oltuaan eksyksissä ja menetettyään miehen taistelussa
alkuasukkaitten kanssa. Kolme oli sitä paitsi kuollut isoonrokkoon, ja
ennenkuin Unja-Nsingistä lähdettiin, sai virta vielä lisäksi kahdeksan
uhria. Sairaskanootti oli täpötäysi ja varustettiin katoksella
auringonpaistetta ja sadetta vastaan. Seuraavina päivinä yhä kuoli
väkeä, muun muassa kaksi Tippu Tipin suosikkivaimoista, mutta yhä
jatkettiin matkaa. Joulukuun 18:ntena veneet, jotka kulkivat edellä,
saapuivat aamupäivällä markkinapaikalle, jonka kohdalla Stanley laski
maihin. Vastapäätä oli joessa iso saari, johon paikalla alkoi kokoontua
asestettua väkeä. Mutta onneksi Stanleyn miehet saivat kiinni muutamia
alkuasukkaita, näitten palatessa markkinapaikalta kyliinsä, ja kun
näitä kohdeltiin hyvin, saivat he saarelle kokoontuneet sotaiset
maanmiehensäkin rauhaan taipumaan, ja kun Stanley lähti matkaa
jatkamaan, kaikuivat hänen takanaan hyvän matkan toivotukset; »Rauhassa
matkustakaa!»



Taisteluita.


Mutta rauhaa ei kestänyt kauaa. Tuskin olivat veneet soutaneet muutaman
kilometrin, ennenkuin rannalta alettiin salaväijytyksestä ampua,
sairasveneessä yksi päällysmiehistä sai nuolen rintaansa ja Stanley
itse oli vähällä tulla haavoitetuksi. Nopeasti hän laski kauemmaksi
joelle, kulki vähän alemmaksi ja meni asumattoman markkinapaikan
kohdalla maihin. Osan miehistään hän asetti väijyksiin, osan keralla
kiiruumman kautta rakensi pienen varustuksen, ja tuossa tuokiossa
alkoivatkin torvet soida, huudot raikua ja pyssyt paukkua. Alkuasukkaat
tekivät metsästä raivoisan hyökkäyksen, joka kiivaan taistelun jälkeen
torjuttiin. Hyökkäys uudistui kerran toisensa jälkeen, toisinaan
viholliset pääsivät aivan varustuksen viereen saakka ja Stanleyn väestä
jotkut jo mielivät paeta veneisiin, mutta pyssyt lopulta tehosivat,
pelkureita pidettiin tarkasti silmällä ja parin tunnin taistelun
jälkeen hyökkääjäin pimeän tultua täytyi vetäytyä takaisin. Mutta
vielä kauan pimeässäkin norsunluisten sotatorvien ääni ulvoi metsissä
ja silloin tällöin suhahti leiriin myrkkynuoli. Yöllä yritettiin
salahyökkäystä, mutta sekin saatiin torjutuksi. Aamun tullen Stanley
souti »Lady Alicella» joen toiselle rannalle ja näki sieltä, että hänen
leirinsä oli vain puolen kilometrin päässä suuresta kylästä, jonka
ympärillä oli uhkeita banaani- ja palmulehtoja, ja siitä hän arvasi
tulleensa Vinja-Njaraan, josta hän oli jo ennen huhuja kuullut ja jota
hallitsi ylen mahtava päällikkö. Stanley teki nopean päätöksen. Hän
keräsi kiiruimman kautta väkensä veneihin ja laski kappaleen matkaa
alaspäin ensimmäisen kylän kohdalle, joka oli tyhjänä, ja anasti sen,
ennenkuin villit olivat huomanneet ryhtyä sitä estämään. Kylä tuota
pikaa pantiin puolustuskuntoon, miehiä asetettiin puihin, jott'eivät
alkuasukkaat päässeet korkean ruohon suojassa lähestymään, ja pian
alkoi taistelu uudelleen. Yksi vihollisista saatiin elävänä vangiksi.
Kun hyökkääjät oli saatu peräytymään vastahyökkäyksen kautta, antoi
Stanley hävittää kylän ympäriltä korkean ruohon ja kummankin portin
eteen kaivaa ampumahaudat. Kun vihollinen seuraavana aamuna uudisti
hyökkäyksen, sai se kahta lämpöisemmän vastaanoton ja peräytyi
tuota pikaa. Hyökkääjät nyt tyytyivät vain soittamaan norsunluisia
luikkujaan ja ulvomaan »bo-bo'tansa». Siihen saakka oli sotahuuto
ollut »Uh-hu-hu!», mutta täällä Vinjan-Njarassa se oli: »Bo-bo, bo-bo,
bo-boo!»

Puolen päivän aikaan nousi virtaa suuri joukko kanootteja, joissa oli
monta sataa alkuasukasta. Ne laskivat ensin sivu, mutta kilometrin
verran vastavirtaan melottuaan äkkiä kääntyivät takaisin ja sotatorvien
töristessä ja huutojen kaikuessa soutivat kylää kohti. Samalla alkoi
metsästäkin purkaa hyökkääjiä ja ennenkuin vielä leirissä joka mies
oli paikoillaan, tehtiin joka puolelta hyökkäys. Pocock ja eräs
arabialaispäällikkö kahdenkymmenen miehen keralla pitivät aisoissa
metsästä hyökkääviä, Stanley itse kahdenkymmenen miehen keralla
puolusti virtarintamaa. Hänen väkensä oli vähitellen tottunut tappeluun
ja alkanut luottaa johtajiinsa. Se osoitti nyt ilahduttavaa rohkeutta
ja tarmoa. Puolen tunnin kuluttua Tippu Tip onneksi saapui apuun ja
samalla hyökkääjät kääntyivät pakoon sekä maalla että joella, uhaten
kuitenkin edelleenkin pitää huolta siitä, etteivät muukalaiset pääsisi
heidän käsistään.



Stanley ryöstää kanootteja.


Stanley oli iloissaan, kun näin kaikki jälleen olivat koossa, vaikka
maaretkikunta olikin mitä surkeimmassa kunnossa. Hän jakeli väelleen
kangasta lahjaksi, kutsui uskollisimmat miehensä luokseen ja ilmoitti
heille aikovansa käydä ryöstämässä viholliselta kanootit, jottei
hyökkäystä enää voitaisi joen puolelta uudistaa. Samana yönä tuuma
toteutettiin. Itse hän parhaitten miestensä keralla meni »Lady
Aliccen», mutta lähetti Pocock'in toisen osaston keralla sopivaan
paikkaan vähän alemmaksi virralle. Ääneti liukui Stanleyn vene yön
suojassa kohti vihollisten tulia, eikä kauaa kulunut, ennenkuin tyhjiä
kanootteja alkoi virran mukana liukua sitä paikkaa kohti, jossa Pocock
oli niitä odottamassa. Ennen päivän valkenemista oli näin anastettu
kolmekymmentäkuusi kanoottia, jotka kaikki soudettiin leiriin. Veneensä
menetettyään vinja-njaralaiset äkkiä malttoivat mielensä ja pyysivät
rauhaa. Viisitoista kanoottia he saivat takaisin ja sitten tapahtui
veriveljeyden solmiminen, eikä hyökkäyksiä enää uudistettu. Retkikunta
oli taisteluissa menettänyt neljä miestä, mutta se oli saanut arvokkaan
omaisuuden, joka varmaan pelasti paljon useamman hengen loppumatkalla.



Tippu Tip kääntyy takaisin.


Samana päivänä Tippu Tip ja muut arabit ilmoittivat, että he nyt olivat
varmasti päättäneet palata takaisin, eikä Stanley enää tahtonut heitä
pidättää. Heidän olisikin ollut vaarallista kulkea kauemmaksi, kun
miehiä kuoli tauteihin harva se päivä. Runsaasti Stanley korvasi sen
avun, jonka oli arabialaisilta saanut.

Joulupäivä vietettiin erittäin iloisesti ja hupaisesti. Aamulla
tarkasti Stanley kaikki miehensä ja osoitti heille heidän kanoottinsa.
Kilpasoutu eri kanoottien välillä pantiin sitte toimeen ja ne
miehistöt, jotka kunnostautuivat, saivat kankaita palkinnoksi.
Ilta vietettiin kilpajuoksulla, johon palkinnon toivossa myöskin
arabialaiset ottivat osaa, suureksi huviksi kansalle. Loistokohta oli
kilpailu mainion Tippu Tipin ja Francis Pocockin välillä. Arabialainen
valmistautui tavattomalla päättäväisyydellä kilpailemaan palkinnosta,
jona oli runsaasti koristettu isonlainen hopeapikari ja malja. Vaikka
Frank pani kaikkensa, vei arabialainen jäntevine jäsenineen kuitenkin
voiton. Sen jälkeen kilpailivat retkikunnan pikku pojat Tippu Tipin
väen pikku poikain kanssa ja lopuksi tuotiin kymmenen nuorta naista
kilpailemaan palkinnosta. Heidän esiintymisensä kilpajuoksuradalla
herätti meluisaa iloa satojen katselijain joukossa. Muutamat olivat
hyvin kankeita, toiset sitävastoin sitä ketterämpiä ja nopeampia.

Tämä harvinainen juhla päätettiin tanssilla, johon otti osaa sata
villiä täysissä tamineissa. Tanssia säestettiin rummuilla ja
norsunluuluikuilla.

Matkan vaikeudet voi arvata siitä, että oli tultu vasta 280 kilometriä
Njangvesta. »Lady Alicella» ja 23 hyvällä kanootilla retkikunta lähti
virtaa edelleen laskemaan ja Tippu Tipin väki lauloi rannalta eron
hetkellä juhlallisen sointuvan jäähyväislaulun. »Kuinka se kuului
somalta, kun virran mukana liu'uimme heidän sivuitseen. Metsä näytti
olevan täynnään säveliä, virta näytti hellyydellä kantavan niitä
luoksemme ja hengitystämme pidätellen kuuntelimme tätä liikuttavaa
laulua, joka kylläkin selvään puhui meille jäähyväisistä ja ystävien
erosta ja siitä, ettei koskaan enää tavattaisi. Vihdoin olimme
laulavain kohdalla. Kirjaviin vaatteihinsa puettuna seisoi Tippu
Tipin väki rannalla. Laulaen he lausuivat meille jäähyväisensä ja
meidän sydämemme olivat niin täynnään, ettemme voineet puhua. Parin
minuutin kuluttua Vinja-Njara oli jäänyt taaksemme, sävelet vähitellen
heikontuivat ja pian olimme ypöyksinämme.»

Vaieten jatkettiin matkaa, ja vasta nyt Stanley huomasi, kuinka
mahtavaa vihollista vastaan hän oli sotinut, sillä Vinja-Njaran
alapuolella oli lähekkäin neljätoista suurta kylää rehevine banaani-
ja palmulehtoineen. Joki oli siitä eteenpäin saaria täynnään ja sen
rannat olivat jotenkin hyvin asutut. Oppaita ja luotseja otettiin,
mistä saatiin, mutta useammin oli taisteltava. Stanley oli Tippu
Tipiltä saanut kaksi nuorta tulkkia, mutta suotta he huutelivat
»Sennennehiään!» (rauha), vastaukseksi villit huusivat maalta: »Me
emme välitä teidän ystävyydestänne, ja jollette palaa takaisin,
niin me syömme teidät! Lihaa! Lihaa! Me saamme paljon lihaa!
Bo-bo-bo-bo! Bo-bo-bo-bo!» Stanley ei oikein tiennyt, oliko hän
hereillä, vai näkikö unta, niin naurettavalta tuntui, kun häntä
katseltiin samoilla silmillä, kuin millä herkkusuu katselee oivaa
paistia taikka salvokukkoa. Ja kun eräänkin kerran lihava julma mies
lähimmästä viholliskanootista häntä kohti suuntasi keihäänsä, tähtäili
ja heitti, niin hän, katsellessaan kiiluvaan terään ja vihollisen
julmiin, tuijottaviin silmiin, tunsi itsensä melkein samalla tavalla
lumotuksi kuin teurastettava lammas. Mutta Kun keihäs oli hänen
ohitseen suhahtanut ja veneen pudonnut, oli lumouskin kadonnut. Viiden
minuutin taistelun jälkeen tie jälleen oli vapaa ja matkaa voitiin
jatkaa. Virrassa uiskenteli kilpiä ja ne koottiin veneihin, niistä kun
saatiin hyvät rintavarustukset. Myöhemmin samana päivänä kuljettiin
kirkasvetisen Urindin suun sivu, joka oli 400 metriä leveä.

Uuden vuoden päivänä kuljettiin kautta asumattomien ihanien seutujen,
ja kahden puolen kohosi rannoilla aarniometsä kuin korkea seinä.
Mutta paikalla kun lähestyttiin asuttuja alueita, oli rauha lopussa.
Molemmilla rannoilla, sekä saarilla että mantereella, kaikui metsissä
sotarumpujen jytinä ja keulan eteen ilmestyi palmujen siimeksestä
kanootteja sulkemaan tietä. »Tänään saamme syödä vajiva-lihaa!»
huudettiin veneistä tervehdykseksi, ja samalla alkoi taistelukin, joka
kuitenkin loppui lyhyeen.

Uuden vuoden toisena päivänä oli taisteltava aamusta iltaan, sillä
joka kylästä, jonka ohi matkattiin, asukkaat hyökkäsivät taisteluun.
Eräästä kylästä tuli joelle kolmekymmentä sotavenettä ja kaikkiin
rauhan ehdotuksiin vastattiin ilkkuen. Muuan, jolla oli oven kokoinen
suorakulmainen kilpi, osoitti pitkällä keihäällään retkikunnan
tulkkia, jonka Tippu Tip oli Stanleylle antanut, ja kysyi, puhuiko
tämä totta — »luulimmeko me voivamme puijata heiltä niin paljon lihaa
muutamalla simpukalla ja vähällä kuparilla.» Stanley antoi ampua
heitä rautaromulla ja nälkäiset villit soutivat kiiruumman kautta
pakoon. Yöllä käytiin retkikunnan leirin kimppuun, mutta lähettämällä
joukon kiertämään sala-ampujat Stanley karkoitti heidät, vieläpä sai
kolme kovin ilkeän näköistä miestä vangiksikin. Näitä kohdeltiin
ystävällisesti ja seuraavana päivänä Stanley sai heiltä hyvin tärkeitä
tietoja edessä olevista koskista, joissa villit otaksuivat retkikunnan
ehkä hukkuvan.



Sen-nen-neh!


Joskus vastasivat villit kuitenkin ystävällisestikin sennenneh sanaan,
jota tulkit huutelivat heille tunteellisella määkyvällä äänellä, ja
kaikkien iloksi toistivat tätä sanaa enemmän kuin tuhannesta suusta.
»Sen-nen-neh! Sennenneh! Sennenneh!» kaikui kilvalla, kun kukin koetti
huutaa kovempaa kuin toiset.

Puolen tuntia kulkivat veneet kerran alas jokea tällä tavalla ja
vaihtoivat villein kanssa, jotka olivat omissa kanooteissaan,
ystävällisiä silmäyksiä ja tunteellisia senneneh-huutoja. Retkeläiset
huomasivatkin, että oli jonkinlainen taikavoima sennenneh-sanan
pitkäveteisessä ja lempeässä lausumisessa. Ne ystävälliset
villit, joiden kanssa he vaihtoivat näitä yksinkertaisia määkyviä
kohteliaisuuksia, osoittivat heille käytöksellään, että se tehosi kuin
taikatemppu, kun venytti joka sanaa äänellä, joka vapisi alakuloisesta
valituksesta.

Retkeläiset tulivat vihdoin kauniiseen banaanilehtoon, joka takana
olevaa tummaa aarniometsää vastaan näytti vielä suloisemmalta ja
miellyttävämmältä. Tämän lehdon kohdalla nähtiin rannassa sadoittain
miehiä ja vaimoja seisomassa ja istumassa, uteliaasti katsellen
lähestyvää veneistöä.

Eräs soutajista huusi »sennenneh» mitä parhaalla vaikutuksella. Tuskin
oli viimeinen ääni lakannut kaikumasta, ennenkuin »sennenneh» kuului
joka suusta rannalla olijain joukosta, pitkäveteisenä, kaikuvana,
kunnes molempien rantojen kaiut toistivat heidän huutoansa ynnä sen
sanoin kuvaamatonta hauskaa nuottia. Ääni oli maanasukkailla lempeä,
miesten ryhti ja naisten läsnäolo osoitti rauhallista mielialaa,
ja sen vuoksi annettiin käsky laskea ankkuriin. Viitattiin eräässä
kanootissa olevia villejä tulemaan lähemmäksi, mutta nämä vastasivat
nytkäyttämällä olkapäitään, eivätkä tahtoneet ottaa päällensä
edesvastuuta seurustelun alkamisesta muukalaisten kanssa. Stanley
kääntyi heidän rannalla olevain toveriensa puoleen, sillä välimatka oli
tuskin 100 jalkaa. Nämä rupesivat kovaäänisesti nauramaan, kuitenkin
ilman pilkkaa tai ylenkatsetta. Stanley ja hänen miehensä ojensivat
ulos kätensä heitä vastaan, kämmenet käännettyinä ylöspäin ja pää
kallellaan, ja pyysivät heitä katsomaan heitä ystäviksi, jotka olivat
hyvin kaukana kotoaan ja olivat joutuneet harhateille, mutta koettivat
löytää takaisin oikeaa tietä seuraamalla virran mukana.

Vaikutus tästä oli erinomainen. Koko parvi näytti lankeavan hellyyden
haaveisiin. He tuhlailivat osanotonnäytöksiään ja äkkipikaa syntyi
ystävällinen sananvaihto.

Stanley kohotteli erivärisiä pitkiä helminauhoja ja näytti heille
sinisiä, punaisia, valkoisia, keltaisia ja mustia.

»Oi, voi!» huokaili moni rannalla ja päitä kallistettiin päitä vastaan,
ihastellen ja ylistellen.

»Kas niin, ystäväiseni, tulkaa tänne ja puhelkaamme. Tulkaa yhdellä
ainoalla kanootilla. Tämän saa se, joka uskaltaa tulla lähimmäksi
meitä», sanoi tulkki.

He näyttivät epäröivän hetkisen, muutamat poistuivat, mutta palasivat
pian taas tuoden meloonia, kananpoikia, banaaneja ja kasviksia y.m.,
jotka kaikki vietiin alas erääseen pieneen kanoottiin. Kaksi naista
astui siihen ja souti rohkeasti paikalle, Stanleyn väen ja rannalla
olevien villien ollessa juhlallisen hiljaisina.

»Poika», sanoi Stanley Mabrukille, pyssynkantajalleen, »kun kanootti
asettuu veneemme viereen, niin tartu lujasti siihen kiinni, äläkä
päästä sitä eroamaan». Kanootti molempien mustien kaunotarten kanssa
tuli yhä lähemmäksi, ja sitä kohteliaammaksi tuli Stanley, sitä edemmä
ojenti hän kätensä ynnä nuo viehättävät loistavat helmet.

Vihdoin saapui kanootti paikalle ja asettui Stanleyn veneen viereen.
Mabruki tarttui kohta kiinni siihen aivan huomaamatta. Stanley jakoi
heille helminauhat. »Kas tuossa! tuossa on sinulle — ja tässä sinulle»,
sanoi hän ja jakoi helmet perässä olevan naisen ja hänen toverinsa
välillä.

He taputtivat ihastuneina käsiänsä ja näyttivät lahjojansa niille,
jotka seisoivat rannalla; vilkkaat kätten taputukset olivat
todistuksena siellä olevain ihastuksesta.

Naiset lahjoittivat Stanleylle palmuviiniä, kananpoikia, banaaneja ja
maniokkia, joita he olivat mukanaan tuoneet ja jotka veneiden väestö
otti niin vilkkailla kättentaputuksilla vastaan, että rannalla olevat
maanasukkaat purskahtivat raikkaaseen nauruun. Mabruki määrättiin
päästämään kanootti irti, koska naiset itse pitivät kanoottiansa
kyllin lähellä, ja rauha vahvistettiin. Pian tulivat suuret kanootit
lähemmäksi ja asettuivat veneen viereen, niin että molemmin puolin
ilmestyi ikäänkuin tiheä muuri omituisia ihmiskasvoja.

»Sanokaa meille, ystävät», uteli Stanley, »mistä se tulee, että te
olette niin ystävällisiä, kun ne, jotka asuvat tuolla ylempänä, ovat
niin pahoja.»

Eräs päällikkö vastasi: »Sen vuoksi, että nuo ihmiset ovat huonoa
kansaa; he syövät ihmisiä, mutta sitä emme me tee. He alkavat usein
sodan meitä vastaan, ja jos joku tulee vangituksi, niin syövät he hänet
suuhunsa. He hyökkäsivät teidän päällenne, ja teidän taistellessanne
heitä vastaan tulivat meidän kalastajamme kotiin ja kertoivat, että te
tulitte, mutta he sanoivat myöskin kuulleensa teidän sanovan, että te
tulitte ystävinä sekä ettette halunneet taistelua. Tänään lähetimme me
ylös virtaa erään naisen ja pojan, kanootissa joukko ruokatavaroita.
Jos te olisitte olleet ilkeätä väkeä, olisitte te ottaneet sen
kanootin. Me olimme pensaiden takana tuossa saarella ja tähystimme
teitä; mutta te sanoitte »sennenneh» heille ja ohjasitte saaren ja
meidän kyliemme välillä olevaan kanavaan. Jos te olisitte ottaneet
kanootin, olisivat meidän rumpumme hätyyttäneet sotaan, ja teidän
olisi täytynyt tapella meidän kanssamme. Me olemme jättäneet keihäämme
eräälle tuolla olevista saarista. Katsokaa, meillä ei ole mitään.»

Se olikin totta, niinkuin Stanley hämmästyksekseen ja kummakseen jo oli
nähnyt. Hänen kysymyksiinsä vastasivat he, että joki alempana muodosti
suuria koskia ja että oli mahdotonta laskea alas koskista, koska
virta pauhasi kukkulaa vastaan, syöksyi sen yli ja ryöppysi alaspäin,
lakkaamatta alaspäin kauhistuttavalla jyminällä ja pauhulla, niin että
veneet ja väestö olisivat varmaan surman omat. Olisi paljo, paljon
parempi, arvelivat he, kääntyä takaisin.

Sittenkun Stanley oli saanut nämä tiedot ystävällisiltä maanasukkailta,
nostettiin kiviankkurit ja matkaa jatkettiin virran mukana. Joka kylän
edessä, jonka sivuitse kuljettiin, nähtiin joukoittain miehiä ja
naisia rannalla istumassa, ja vilkkaasti he vastasivat ohikulkijain
rauhallisiin tervehdyksiin.

Pian tultiin kuitenkin taas sotaisten heimojen keskelle. Toinen puoli
ruumista valkoiseksi, toinen mustaksi maalattuna soturit hyökkäsivät
retkikuntaa vastaan keihäitä heittäen ja nuolia ampuen.

Tähän saakka Stanley ei ollut tavannut 17 metriä pidempiä kanootteja,
mutta ne, jotka nyt hyökkäsivät, olivat mahdottoman suuria. Jokaisen
melojan vieressä seisoi sotilas täysissä sotamaaleissa, punaisen,
valkoisen ja mustan kirjavana, palaen tappelun halua. Korvia särkevien
huutojen, torventoitotuksien ja rummunpäristyksien metelissä Stanley
järjesti joukkonsa sotarintamaan, asetutti anastetut kilvet niitten
suojaksi, jotka eivät taistellet, ja pian sen jälkeen hyökkäsi isoin
kanooteista, jonka myöhemmin huomattiin olevan 28 metriä pitkä, »Lady
Alicea» vastaan. Viidentoista metrin päässä sitä kohtasi niin murhaava
kiväärituli, että kaikki kanootissa olijat suin päin syöksyivät
jokeen uidakseen toisten kanoottien luo. Vallattuun kanoottiin
asetettiin pienemmistä kanooteista 30 miestä, ja sitten jatkettiin
matkaa. Pökerryksissään hyökkääjät peräytyivät, mutta soutivat sitten
kiiruumman kautta myötävirtaan nostattaakseen aseihin jokaisen, joka
kynnelle kykeni.



Stanley-kosket.


Joki, joka tähän saakka oli ollut 2300—2700 metriä leveä, kapeni
tuntuvasti ja samalla mutkasi kallioniemekkeen ympäri koillista kohti.
Pian sitten kuului ensimmäisen »Stanley-kosken» jyminä, mutta kosken
pauhunkin voitti ulvonta molemmilta rannoilta. Ja kun ei tässä voitu
paeta virran mukana, niin ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä tappeluun.
Stanley peräytyi kappaleen matkaa virtaa ylöspäin, voidakseen
huomaamatta laskea maihin osaston, jonka piti takaa päin hyökätä
vihollisen kimppuun, samalla kun hän teki hyökkäyksen edestäpäin.
Syntyi tuima taistelu ja villit pitivät sitkeästi puoliaan, peräytyen
vasta auringon laskiessa. Paikalla rakennettiin rannalle varustus ja
voitiin sitten hieman levätä huomispäivän varalle. Kello 4 seuraavana
aamuna, sokon ja lemurin vielä elämöidessä metsässä, keitettiin ruokaa,
jotta oltaisiin täysin ravittuja vihollisten alkaessa hyökkäyksensä.



Ankaria taisteluita.


Sitä ei tarvinnutkaan kauaa odottaa: toiset kävivät päälle metsästä,
toisia tuli joen poikki kanooteilla. Parilla yhteislaukauksella
puhdistettiin kuitenkin joki ja kaikki villit lähtivät metsästä päin
sotimaan. Stanley lopulta kävi hyökkäämään ja viisi tuntia kestäneen
tappelun jälkeen, jossa kaatui kaksi hänen miehistään ja kymmenkunta
haavoittui, puhdistettiin metsäkin.

Seuraavana päivänä Stanley tutki kosken, joka sulki tien. Päävirta
suistui kilometriä leveänä kaltevan kallion päällitse ja oli pari
kilometriä pitkältä kuohuina. Lopulta se syöksyi kalliota vastaan ja
muodosti sen alla kamalan pyörteen. Vasemmalla puolella oli kapea
pudas, jonka basalttikalliot erottivat pääkoskesta, ja sitä veneet
saattoivat turvassa kulkea nelisen kilometriä kauemmaksi. Mutta sitten
sekin monella portaalla laski pääjokeen, eikä voinut olla puhettakaan
siitä, että kanootteja olisi voitu niistä laskea. Ei ollut muuta
neuvoa kuin taivaltaa maitse putouksen ohi. Sitä varten oli metsän
läpi raivattava tie, villien kaiken aikaa käydessä sissisotaa. Toinen
puoli teki työtä kirvein, toinen puoli pyssyin karkoitteli väijyviä
alkuasukkaita. Kun oli kaksi päivää uupumatta ponnisteltu, voitiin
kanootit jälleen työntää kosken alla olevaan suvantoon.



Zaidin seikkailu.


Seuraavassa koskessa eräs kanootti kaatui. Kaksi niistä kolmesta
miehestä, jotka olivat kanootissa, pelastivat kuitenkin pian Manwa
Sera ja Uledi, jotka omalla kanootillaan riensivät apuun henkensä
uhalla, mutta kolmas, Zaidi nimeltään, piti kiinni kanootista, joka
rupesi kulkemaan putousta kohden, ja hänen kuolemansa näytti varmalta.
Keskellä koskea kohosi yksinäinen, terävä kallio; tätä vastaan ajautui
kanootti ja hajosi aaltojen painosta kahdeksi kappaleeksi, joista
toinen hautaantui kuohuun ja toisen pää nousi vedenpinnalle. Tähän
päähän kiipesi hätääntynyt mies ja ryömi siitä kallion nyppylälle,
jonka kahden puolen vesi kaatui putouksena kiehuvaan kuiluun. Zaidin
auttaminen oli erittäin vaikea ja vaarallinen tehtävä. Punottiin
rottingista köysi, mutta pienen kanootin, joka sillä laskettiin
niskasta hänen luokseen, virta ryösti ja vei koskeen, jossa se hajosi.
Sen jälkeen koetettiin hänelle heittää lujiin köynnöskasveihin
sidottuja seipäitä, mutta virta oli niin epätasainen ja riehuva, ettei
tämäkään onnistunut. Zaidi itse ei uskaltanut kättäkään liikuttaa, vaan
istui hiljaa ja katseli näitä turhia yrityksiä hänen pelastamisekseen.

Vihdoin otatti Stanley uuden kanootin ja kiinnitti sen etukeulaan
kolmesta tuuman vahvuisesta rottingista tehdyn köyden, jossa rottingit
olivat palmikoidut ja kiedotut yhteen telttanuorilla. Samanlainen köysi
kiinnitettiin laitaan ja kolmas perään; kukin köysistä oli noin 50
metrin pituinen. Lyhyempi, 30 metrin pituinen, kiinnitettiin kanootin
perään, ja oli sillä tarkoituksena, että se, joka menisi mukaan,
heittäisi sen Zaidille.

Kahta vapaaehtoista tarvittiin. Ei kukaan tahtonut astua esiin. Stanley
lupasi palkintoja. Ei sittenkään ilmoittautunut kukaan. Mutta kun
Stanley rupesi nuhtelemaan ja kysymään heiltä, miltä heistä tuntuisi
olla semmoisessa tilassa, yhdenkään ainoan ystävän tarjoamatta apuaan
heidän pelastamisekseen, astui Uledi, majoitusmestari, esiin ja sanoi:
»Kyllä, herra, minä menen. Mambu kwa mungu — minun kohtaloni on Jumalan
käsissä.» Eräs venepojista lausui nyt: »Kun Uledi menee, niin menen
minäkin».

Nuo kaksi vapaaehtoista saivat nyt käskyn soutaa virran poikki, niin
että perää voivat ohjata ne, jotka seisoivat maalla.

Keula- ja laitaköydet pidettiin löyhällä, kunnes kanootti oli tullut
20 metrin päähän putouksesta. Uledi koetti nyt heittää peräköyden
Zaidille, mutta hurjasti pyörteilevä virta käänsi kohta sivuun,
niin että köysi jäi ikäänkuin riippumaan vasemman haaran ruskeiden
aaltojen jyrkän laskun yli, ja niistä pyörteistä täytyi se aina vetää
takaisin kanoottiin. Viisi kertaa uudistettiin koetus; luottaen köysien
lujuuteen he vihdoin kuudennella kerralla laskivat kanootin alemma,
niin että se oli vain 10 metrin päässä Zaidista; Uledi heitti hänelle
peräköyden, niin että se koski hänen käsivarteensa. Zaidi oli tuskin
ehtinyt tarttua siihen, ennenkuin hän vierähti vaahtoavaan syvyyteen.
Kolmeenkymmeneen sekuntiin ei häntä näkynyt ja luultiin hänen jo
hukkuneen, mutta sitten hänen päänsä äkkiä sukelsikin esiin pauhaavista
aalloista. Silmänräpäyksessä annettiin käsky: »vetäkää rantaan»,
mutta ensi nytkäyksessä katkesivat keula- ja laitaköydet, ja kanootti
alkoi liukua vasemmanpuolista virranhaaraa kohden. Peräköysi katkesi
tämän jälkeen, ja kauhistuen asian päättymisestä, seisoivat kaikki
ja katsoivat, kuinka irtonainen kanootti meni varmaa perikatoansa
kohden. Mutta äkkiä se pysähtyi. Zaidi piti kiinni köydestä ja
teki saman palveluksen kuin ankkuri, ja kanootti ajaantui vieressä
olevaa kalliosaarta vastaan. Uledi ja hänen toverinsa hyppäsivät
kanootista saarelle, kumartuivat eteenpäin ja auttoivat Zaidin ylös
koskesta, jonka jälkeen heidän onnistui epätoivon ponnistuksilla vetää
kanoottikin maalle. Mutta vaikka kaikki hurrasivat ja iloitsivat tästä
onnistuneesta tempusta, oli tämä muutos vain kuin kuolemantuomion
lykkäys. Miesten ja rannan välillä oli 40 metriä leveältä hurjia
laineita ja vastustamaton vedenpaljous, oikealla puolella taas
300 metriä leveä kiehuva koski, ja alapuolella pitkän pitkä matka
pienempiä vedenputouksia, raivoisia kuohuja ja suuria pyörteitä,
huoneen korkuisia aaltoja kauhean joen keskikohdalla ja alempana julmat
ihmissyöjät.

Kahdenkymmenen turhan koetuksen jälkeen onnistuttiin kuitenkin
heittämään saarelle pieneen kiveen kiinnitetty nuora. Nuoran toiseen
päähän kiinnitettiin sitten telttaköysi, joka oli hätääntyneiden
hallussa. Tämä vedettiin rantaan ja sidottiin kiinni paksuun
rottinkiköyteen, jonka hätääntyneet vetivät luokseen ja kiinnittivät
erääseen kallioon, niin että viimeinkin, niinkuin näytti, saatiin
siltaside virran yli. Mutta koska jo alkoi hämärtää, täytyi lykätä
pelastushommat huomispäivään.

Seuraavana päivänä laitettiin vielä yksi uusi köysi yli sekä sitäpaitsi
hoikkia köysiä kiinnitettäväksi jokaisen vyötärysten ympäri. Nyt huusi
Stanley heille ja kehoitti Uledia ensimmäisenä lähtemään matkaan,
sill'aikaa kun kymmenen miestä tarttui kiinni vyötärystäköyteen.
Uledi nosti kätensä taivasta kohden ja syöksihe raivoisaan virtaan,
tarttuen kiinni siltaköyteen. Hän vajosi syvyyteen, mutta pian näkyi
hän taas ja veti itseään käsillään vuorotellen eteenpäin, sill'aikaa
kun aallot vyöryivät hänen ylitsensä, niin että hän välistä katosi
kokonaan. Voimakkailla ponnistuksilla hän tempoi ruumiinsa laineiden
päälle, kunnes tuli niin lähelle rantaa, että odottavat kädet saivat
häneen kiinni isketyksi ja pelastivat puoleksi tukehtuneen miehen.
Zaidi seurasi kohta perästä ja tuli myöskin onnellisesti maalle, jossa
häntä sydämellisesti tervehdittiin kaksinkertaisesti pelastettuna
hengenvaarasta. Nuorin tuli viimeksi, ja pidättäen hengitystään
katselivat kaikki ripeän pojan taistelua tässä kuoleman hurjassa
syleilyssä. Hän oli ehtinyt noin puolitiehen, kun aaltojen paino tuli
niin väkeväksi, että hän menetti kädestään toisen köyden, jolloin
rannalla olevilta miehiltä pääsi kauhistuksen huuto, he kun pelkäsivät
hänen epätoivoissaan aivan irti heittävän. Stanley huusi silloin
tuimalla äänellä: »Pidä kiinni, hupsu, ja näytä olevasi mies!» Kolmella
hyvällä tempauksella hän tuli niin lähelle, että pelastajat saivat
hänestä kiinni. Kaikki syleilivät ja kehuivat reipasta nuorukaista.

Stanley oli aikanaan ollut kirjeenvaihtajana monella sotaretkellä ja
näin saatu johtajakokemus oli hänelle erinomainen apu taistelussa yhä
uudistuvia hyökkäyksiä vastaan. Mestarillisesti jaellen ja lähetellen
pientä joukkoaan hän menestyksellä suoriutui pahimmistakin pälkäistä.
Asmasaaren ihmissyöjät hän petti sotajuonilla, valloitti heidän kylänsä
heidän joella ollessaan, otti vangiksi heidän vaimonsa ja lapsensa
ja anasti paljon vuohia ja lampaita. Kaikki annettiin asmalaisille
takaisin ja kiitollisuudesta he tekivät rauhan ja toivat retkikunnalle
runsaasti ruokavaroja. Heidän kylänsä olivat täynnään ihmisenluita ja
pääkalloja, kaikki ateriain jäännöksiä.

Yöksi 19:nnettä päivää vasten leiriydyttiin uusien vaivojen ja
taisteluiden jälkeen oikealle rannalle eräälle markkinapaikalle.
Seutu oli viehättävä, puut isot, metsä ennen auringonlaskua autio
ja toivottiin oltavan jo matkalla, ennenkuin aurinko seuraavana
aamuna nousisi niin korkealle, että villit ehtisivät kokoontua
markkinapaikalle.



Retkikunta verkossa.


Mutta hetken perästä tuli eräs Stanleyn miehistä murheellisen näköisenä
ja kertoi, että he olivat vangitut verkkoon.

»Verkkoon!» huudahti Stanley. »Mitä sinä sillä tarkoitat?»

»Asia on niin, herra; he ovat jännittäneet korkean verkon leirin
ympäri, lujista köysistä tehdyn verkon.»

Stanley kutsui luokseen Manva Seran ja antoi hänelle käskyn soutaa
ylös jokea jonkun matkaa ja, tunkeuduttuaan leirin takana olevaan
metsään, asettua väijyksiin lähelle jotakin toripaikalle vievistä
poluista. Tunnin verran odotettuaan, että lähetetyillä olisi tarpeeksi
aikaa ehtiä väijytykseen, Stanley käski antaa merkin raikuvalla
torventoitotuksella, ja neljä kilvillä varustettua miestä lähetettiin
leikkaamaan rikki verkkoa, sill'aikaa kun kymmenen pyssymiestä
ja kolmekymmentä keihäänheittäjää oli valmiina tappeluun tarpeen
vaatiessa. Kun verkkoa leikattiin rikki, tuli neljä tai viisi keihästä
vinkuen metsiköstä. Stanleyn miehet ampuivat umpimähkään, hyökkäsivät
esiin ja näkivät useiden miesten pikaisesti pakenevan leirin läheltä.
Pian sen jälkeen kuului kipeitä kiljauksia ja jotkut retkikunnan
miehistä huusivat verta vuotavin jaloin:

»Älkää menkö polulle! Lähtekää pois tieltä!»

Kun tarkemmin katsottiin polkua, huomattiin maanasukkaitten leikanneen
ruokojen päät hyvin teräviksi, niin että Stanleyn miehet olivat niistä
saaneet aina luihin saakka meneviä haavoja.

Kun nämä ja vielä seuraavatkin viholliset oli karkoitettu, saapui
retkikunta viimein monien taistelujen ja vaarojen jälkeen seitsemännen
ja viimeisen kosken luo.



Viimeinen Stanley-koski.


Seutu oli senkin kosken ympärillä väkirikas ja sotarumpujen jyminä
kutsui pian jokaisen yksinäisen tai viipyvän kalastajan joelta ja
jokaisen metsästäjän rannikkometsistä taisteluun. Stanley asetti
leirinsä tiheään metsään. Ampujia asetettiin puoliympyrään rintaman
eteen, sill'aikaa kun muut tarttuivat kirveisiin ja rakensivat havuista
ja pajuista korkean ja tiheän varustuksen. Tuskin oli tämä tehty,
ennenkuin villit hyökkäsivät päättäväisyydellä ja rohkeudella, joka
olisi tuottanut tuhon, jos se olisi ollut odottamaton. He yrittivät
jos kuinka monta kertaa, vaikka turhaan, tunkeutua piiloutuneiden
pyssymiesten linjan läpi. Sotatorvet, joita heillä näytti olevan
tavattoman paljon, kaikuivat metsässä valittavalla äänellä ja suuret
rummut vastasivat joka kylästä niille lähetettyihin merkkeihin.

Kun retkikunta seuraavana päivänä laski virtaa alaspäin, hyökättiin
sen kimppuun edestä ja takaa, ja melkein koko iltapäivä käytettiin
suurimmassa kiireessä tehdyn leirin suojelemiseksi. Illan tultua villit
peräytyivät.

Aamulla tammik. 28 p. ryhdyttiin jälleen työhön uudella innolla ja
aamupäivällä retkikunta sai taivaltaneeksi senkin, kaikkia edellisiä
mahtavamman kosken ohi. Kaksikymmentäkaksi päivää oli koskimatkaa
kestänyt ja koko tämän ajan hurjat ihmissyöjät olivat yöt ja päivät
retkikuntaa ahdistaneet. Retkikunnalle se oli ollut kova aika, mutta
vielä kovempi aika odotti näitä raivosisuisia ihmissyöjiä. Tippu
Tip hautoi jo tuumia toimialansa laajentamisesta valtajoen vartta
pitkin, eikä monta vuotta kulunut, ennenkuin hänen pyssynsä paukkuivat
näilläkin seuduilla.

Stanley-koskien pituus on yhteensä 100 kilometriä ja Kongo laskee
tällä matkalla 60 metriä. Putoukset eivät siis ole kovin korkeita,
mutta veden suunnattoman paljouden vuoksi ne siitä huolimatta ovat
erinomaisen mahtavat.

Stanley-koskilta Lualaba kääntyi vakaasti luodetta kohti,
päinvastaiseen suuntaan, kuin sen olisi tullut kääntyä, jos se olisi
ollut Niili. Stanleylle ei enää voinut olla paljoa epäilystä siitä,
etteikö tämä joki ollut Kongo. Kosket ja villit voitettuaan retkikunta
oli reippaalla mielellä. Venepojat lauloivat vilkkaimpia laulujaan
ja muut yhtyivät niihin intomielin. Huolta ei olisi ollut mitään,
jos olisi ollut riittävästi ruokavaroja, eivätkä maanasukkaat yhä ja
yhä olisi retkikuntaa hätyyttäneet. Mahtava joki kuljetti vaivatta
eteenpäin.

Mutta tuskin oli viimeisen kosken kohina hälvennyt, ennenkuin tappelut
alkoivat uudelleen ja monena päivänä täytyi otella aamusta iltaan.
Enimmäkseen hyökkääjät karkoitettiin lyhyen taistelun jälkeen ja kilvet
suojelivat retkikuntaa sangen tehokkaasti heidän aseitaan vastaan,
mutta toisinaan, etenkin maalla, retkikunnan jäseniä kaatuikin. Usein
saatiin tappeluissa vankeja ja näiltä kuulusteltiin maantieteellisiä
ja muita seikkoja, mikäli se oli mahdollista puuttuvan kielitaidon
vuoksi; täkäläiset villit puhuivat jo aivan vieraita kieliä. Vankien
ottamisesta oli sekin hyöty, että se näytti erikoisesti lannistavan
hyökkääjiä, nämä kun tietysti luulivat, että heidän toverinsa
lähimmällä saarella keitettäisiin ja syötäisiin. Mutta kun vangit
päästettiinkin vapaiksi ja heille vielä annettiin lahjojakin, niin
näytti tämä tuntuvasti muuttavan villien käsityksiä matkustajista.



Kongolla.


Joki alkoi yhä enemmän levetä, toisin paikoin jopa neljän kilometrin
levyiseksi, reheviä saaria alkoi olla yhä taajemmassa. Näiden
välisiin salmiin retkikunta usein piiloutui, välttääkseen ainaisia
taisteluita, jotka alkoivat sitä yhä enemmän uuvuttaa, mutta jos
vain joku yksinäinen kalastajakaan sattui huomaamaan lymyävät, niin
paikalla hän hätyytti kylät ja sotarummutus alkoi jylisten kiertää
rantoja. Kuta enemmän joki levisi, sitä enemmän rannat alenivat, eikä
enää näkynyt kauniita mäkiä, korkeita vaaroja, tummia kallioita, jotka
rehevän kasvullisuuden peittäminä olivat ylempänä somistaneet maisemia.
Seurasi vaihteeksi lyhyt jokimatka asumattomienkin seutujen kautta,
mutta pian alkoi rannalla taas lakeimmilla paikoilla näkyä joesta
viistoon kaivettuja ojia, joista korkean veden aikana pyydystettiin
kaloja. Ne ilmaisivat, että lähestyttiin asutuksia. Samanlaisia ojia
oli nähty ennenkin, samoin kuin runsaasti muitakin pyyntineuvoja,
suuria pajumertoja katiskoita, vakkoja ja suuria, ruohojen ja palmujen
kuiduista valmistettuja touveja.



Taistelu Aruwimin suulla.


Helmik. 1:senä nähtiin joella paljon pieniä kanootteja, jotka kuin
ampiaisparvi hyörivät retkikunnan ympärillä. Vasemmalta rannalta,
joka oli kolmen kilometrin päässä, lähti niinikään paljon kanootteja
torvia toitottaen ja rumpuja päristellen kauheaa kyytiä joen poikki.
Kun retkikunta lähti rannan suojasta liikkeelle, kohotettiin kaikista
kanooteista kamala kiljuna, mutta kun Stanley joen poikki mentyään
loi katseensa syrjäjoelle, joka sillä kohdalla laski pääjokeen, niin
hän näki näyn, joka sai veren tavallista hurjempaa kyytiä syöksymään
suoniin ja myös herätti mitä syvintä kauhistusta. Sieltä lähestyi
kokonainen laivasto suunnattomia kanootteja, jotka olivat suurimmat,
mitä vielä oli nähty. Niitä oli kaikkiaan 53 kappaletta. Yhtä, joka
oli kaikkia muita suurempi, souti 80 miestä. Stanley kävi ankkuriin
keskelle jokea ja järjesti joukkonsa taisteluun. Hänen täytyi nyt ase
kädessä estää joitakuita veneistään karkaamasta. Hetki oli vakava,
sillä ei koskaan ennen ollut niin suuri joukko käynyt retkikunnan
kimppuun. Sairaat, naiset ja lapset, jotka eivät voineet ottaa osaa
taisteluun, asettivat kilpiä pitkin veneiden laitoja ja keuloja, ja
näiden takaa väijyivät tarkk'ampujat. Jättiläiskanootissa, joka kulki
vihollislaivaston etunenässä, oli kaksi riviä seisovia soutajia,
neljäkymmentä kummallakin sivulla, jotka kumarsivat ja keikistivät
tahdissa, tempoessaan hurjasti laulaen alustaan esiin. Keulassa näkyi
kymmenen komeata nuorta sotilasta, punaisia ja harmaita papukaijan
sulkia tukassaan, perässä seisoi kahdeksan miestä ohjaamassa mahtavaa
alusta pitkillä airoilla, joiden kädensijat olivat koristetut
norsunluulla; kymmenen miestä, jotka näyttivät olevan päällikköjä,
tanssi edes takaisin keulasta perään. Kanootin keulassa liehui
paksu pensas palmun pitkiä, valkoisia lustoja. Rumpujen kauhea
pärinä, norsunluutorvien lakkaamattomat toitotukset ja kirkuva laulu
kahdestatuhannesta ihmiskulkusta olisivat saaneet vaikka kenen
pöyristyksiä tuntemaan.

Kun etummainen kanootti nopeasti lähestyi ja muut olivat liittyneet
sen molemmille puolille, aaltojen kuohuessa vaahdoksi ja vesipisarain
kastellessa teräviä keuloja, kääntyi Stanley ympäri luodaksensa vielä
silmäyksen väkensä yli.

»Pojat, olkaa nyt lujia», sanoi hän rohkaisten, »odottakaa siksi, kun
te näette ensimmäisen keihään lentävän ja tähdätkää sitte tarkkaan.
Älkää ampuko kaikki yhdellä kertaa. Tähdätkää aina siksi, kunnes olette
varmoja miehestänne. Älkää ajatelko pakenemista, sillä vain kiväärinne
voivat teidät pelastaa.»

Frank oli oikealla siivellä valitun miehistön kanssa mustien puukilpien
hyvän suojan takana, Manwa Sera vasemmalla siivellä ja hänen
kanoottinsa laidoista kiilsivät kiväärit sangen kokeneitten miesten
käsissä.

Jättiläiskanootti ohjasi suoraan Stanleyn venettä kohti, ikäänkuin
soutaakseen sen upoksiin; mutta 50 metrin päässä käänsi se sivuun, ja
kun se oli tullut melkein kohdalle, sinkauttivat etukeulassa olevat
soturit keihäänsä kautta ilman, ja siihen vastattiin vilkkaalla
räiskyvällä kivääritulella. Viisi minuuttia jatkettiin ampumista,
sitten vihollinen jonkun verran peräytyi.

Stanley nostatti ankkurin ja rupesi takaa-ajamaan vastavirtaan, kunnes
keksittiin heidän kylänsä erään niemen takana. Hän ohjasi suoraan
rantaan ja jatkoi kaduilla taistelua niiden kanssa, jotka olivat
astuneet maalle, kunnes kaikki karkotettiin ylös metsiin.



Temppeli.


Etevimmässä kylässä oli norsunluusta tehty tomppeli, jolla oli leveä,
pyöreä katto, kolmenkymmenen kolmen norsunhampaan kannattama; tämä
laitos oli neljän jalan korkuisen, kampeshepuun mehulla maalatun
epäjumalan päällä. Epäjumalalla oli mustat silmät, parta ja hiukset.
Kuvio oli kylläkin kömpelö, mutta miehen kuvaksi sen sentään tunsi.
Vangvanat halusivat anastaa nämä norsunhampaat ja saivatkin luvan ottaa
ne mukaansa. Sitä paitsi koottiin sata muuta norsunluun kappaletta,
kuten vaajoja, sotatorvia, jauhinsurvimia, rannerenkaita ja vasaroita,
joilla hakattiin viikunankuorta vaatteeksi.

Tämä viimeinen, Kahdeksaskolmatta niistä vimmatuista taisteluista,
joita Stanleyn ja hänen väkensä täytyi kestää näissä aarniometsissä,
sai heidät kohtelemaan epäluulolla kaikkea, mikä ihmiseltä näytti. He
tunsivat itsensä kuin metsämiesten takaa-ajamiksi riistaeläimiksi ja
alkoivat uupua. Retkikunnassa tuskin oli kolmeakymmentä henkeä, joka ei
olisi haavoja saanut.

Vastaanotettuaan tässä Aruwimin, jota Stanley luuli Schweinfurthin
Uelleksi, pääjoki laajeni tavattoman leveäksi. Ennen siinä oli
ollut oikeanpuolinen ja vasemmanpuolinen haara, joita yksi rivi
saaria erotti, mutta nyt oli haaroja kolmesta kuuteen ja saaririutat
erottivat niitä toisistaan. Kun joki oli näin suunnattoman leveä,
ei siinä tietysti voinut olla koskia. Rauhallisena suunnaton kymi
virtaili aarniorantainsa välissä, lukemattomien saariensa lomitse, yhä
paisuen ja voimistuen suurien, kummaltakin puolelta vastaanottamiensa
mahtavien lisäjokien vedestä. Stanley mielessään ihaili, mikä verraton
vesireitti se oli maan sydämeen ja mitkä verrattomat luonnonrikkaudet
se kätki laajan vesistösyvänteensä helmassa. Mutta taisteltava oli yhä
edelleenkin.



Kongon saaristoissa.


Helmikuun 6:ntena joki ensi kerran kääntyi länttä kohti. Asuttuja
rantoja vältellen retkikunta solui myötävirtaan pitkin ahtaita
virtoja, ihastuttavien palmusaarien lomitse, joiden sulotuoksut
ja keväiset värit saivat vähäksi aikaa unohtamaan kaikki vaarat.
Täällä kasvoi teak- ja pumpulipuuta, monenlaisia palmuja, korkeata
käärmemäistä rottinkipuuta kauneine riippuvine sulkamaisine lehtineen,
pensasmaista monijuurista mangrovea, pitkää kumipuuta, voipuuta,
fikus-lajeja ja tamarindeja ja erinomaisen lajirikasta alusmetsää.
Pitkin rantoja kasvoi vedessä korkeata ruovostoa, papyron vain
mainitaksemme. Matalampien saarien lomitse kiertelevissä kapeissa
salmissa oli ihmeteltävän monenlaisia vesikasveja, joiden joukossa
monenlaisia ja -värisiä lumpeita. Salmien rannoilla taas sananjalat
rehoittivat hämmästyttävän taajoina. Alusmetsässä tapasi runsaasti
maukkaita marjoja ja hienoja ryytejä. Veneitten ohi soluessa hyppäsivät
krokotiilit rannalta loiskahtaen veteen ja virtahevot loivat niihin
epäluuloisen silmäyksen karjuen kesken kisojaan, niin että autiot
rannat kaikuivat. Koskista ja pyörteistä ei täällä ollut pelkoa, mutta
sen sijaan alkoi olla vastusta myrskystä, se kun joka päivä puhalsi
vastavirtaan, kohottaen sen veden ruskeisiin raskaisiin laineisiin.

Helmikuun 7:ntenä Stanley kirjoitti päiväkirjaansa: »Myrskyinen sää.
Suuria aaltoja vyöryi vastaamme vastavirtaan, tuuli ulvoi, niin että
oikein mieltä lannisti, johon kyllä oli sitä enemmän syytä, kun
ruokatavaramme ovat loppumaisillaan. Uusien hankkiminen maksaa verta.
Illalla tulivat esimiehet minulle ilmoittamaan, että meidän täytyy
hankkia ruokaa, muu ei auta. Poikkeamme ensi kylään, jonka huomenna
tapaamme.»



Vaihteeksi ystävyyttä.


Tällä kertaa synkät aavistukset kuitenkin joutuivat häpeään. Seuraavana
päivänä keksittiin melkoinen kylä, eikä sieltä, kumma kyllä,
kuulunutkaan samaa villiä raivoa kuin muista kylistä. Stanley laski
rantaan ennen muita, toisessa kädessä banaani — viimeinen, mitä heillä
oli, toisessa hohtava rannerengas ja kimppu helminauhoja. Eleillä
ja kädenliikkeillä hän koetti selvittää, mitä vailla hän oli, ja
kyläläiset hyvin ymmärsivät hänen tarkoituksensa. Päälliköt nyökyttivät
ystävällisesti päätään, eikä muuta tarvittu, ennenkuin Stanley
seuralaistensa keralla hyppäsi maihin. Kaikki puristivat päällikköjen
käsiä, Uledi syleili vanhinta kuin omaa isäänsä, hymyiltiin ja
naurettiin ja kädenkäänteessä oli sekoitettu verta ja solmittu ikuinen
ystävyys. Kyläläisille lahjoitettiin helmiä ja kuparirenkaita ja heiltä
saatiin kaloja ja banaaneja. Läheisellä saarella, jossa retkikunnan
piti viettää yötä, pidettiin seuraavana päivänä oikeat markkinat.
Täällä tavattiin ensimmäiset myötämaasta tulleet ampuma-aseet, neljä
vanhaa portugalilaista pyssyä, jotka suuresti ilahuttivat retkikuntaa.



Ikutu ja Kongo.


Kun Stanley kysyi joen nimeä, sai hän nyt ensi kerran vastaukseksi
»Ikutu ja Kongo». Se oli hänelle suloinen sanoma, vaikkapa olikin jo
kauan ollut selvää, ettei joki voinut olla mikään muu kuin Kongo.

Seuraavassa kyläkunnassa, jossa asukkaat niinikään olivat rauhallisia,
vaikka tunkeilevampia, oli jo toistakymmentä pyssyä. Asukkaat olivat
aivan kamalan rumasti tatuoidut ja käyttivät ihmishampaista tehtyjä
kaulakoristeita. Ylähampaat olivat teräviksi viilatut, kuten näitten
ihmissyöjien kesken oli tavallista. Nämä ystävät olivat kuitenkin
pettureita ja tekivät seuraavana päivänä äkkihyökkäyksen retkikuntaa
vastaan, ampuen sitä raudanpalasilla. Syntyi tuima taistelu, johon
seuraavankin, alempana olevan kylän asukkaat sekaantuivat, mutta
lopulta retkikunta pääsi pakenemaan saarien sekaan.

Saaristoissa näkyi paljon lintuja, kuten marabuhaikaroita,
balearikurkia, flamingoja, lusikkalintuja, hanhia, sorsia,
kaakkureita, jäälintuja, hopeahaikaroita, mustaa ja valkoista ibistä
ja heinäkurppia. Niitä olisi voinut ampua kuinka paljon tahansa,
mutta yksikin laukaus olisi heti houkutellut paikalle verenhimoiset
alkuasukkaat. Sama syy esti ampumasta punaisia puhveleita, joita
saarilla oli laumoittain. Korkeammilla saarilla oli hyvin runsaasti
apinoita.



Uusia taisteluita.


Helmikuun 13:ntena retkikunta äkkiarvaamatta tuli suurien kylien
kohdalle, joissa rummut ja sotatorvet paikalla kutsuivat kaikkia
taisteluun. Sotahuutona oli täällä »Jaha-ha-ha», ja se kuului kuin
olisi suuri joukko sotaoriita kilvan hirnunut. Tavattoman nopeaan
viholliset lähestyivät kevyillä kanooteillaan. Ennenkuin aavistikaan
näki Stanley yhdeksän kiiltävää kiväärinpiippua ojennettuna
itseään kohden. Kun hän oli veneen etukeulassa voidakseen ilmaista
peränpitäjälle suunnan, tuli hän pian tähtäyspilkuksi vielä useammille,
kun nopeasti esiin rientävät kanootit puoliympyrässä lähestyivät:
Mutta kuten monessa muussakin tilaisuudessa pelastui hän nytkin sen
hämmästyksen kautta, jota hän herätti. Jos hän olisi ollut musta, olisi
hän aikoja sitten surmansa saanut, mutta nyt, kuten usein ennenkin,
oli uteliaisuus väkevämpi kuin viha ja verenhimo. Vaikka hyökkääjäin
pyssynhanat olivat viritetyt ja sormet olivat koskettamaisillaan surmaa
tuottavaan liipaisimeen vaipui vihollinen kuitenkin katselemaan tätä
hiljaista ja liikkumatonta haamua — sen valkoista ihoväriä.

Pieninkin liikahdus olisi tuottanut silmänräpäyksessä kuoleman. Ei
ollut ensinkään hauskaa istua ja tuntea ©levänsä tähtäyspilkkuna niin
monelle kiväärirluodille, mutta se oli viisainta, mitä voi tehdä.
Frank herätti samanlaista kummastusta omalla kulmallaan ja retkikunnan
aasitkin saivat kunnian tulla töllistellyiksi. Lopulta alkoi taistelu
raivota, mutta oikea silmänräpäys oli mennyt; villit voitettiin ja
ajettiin pakoon.

Joen suunta alkoi nyt kääntyä yhä enemmän lounaaseen. Retkikunta vietti
yönsä joen saaristoissa — sääskien kiduttamana — ja koetti mikäli
mahdollista välttää asutuksia taisteluineen. Siinä syy, miks'ei Stanley
voinut saada selvää Kongon vastaanottamista suurista syrjäjoista,
mikä tietenkin olisikin ollut mahdotonta muuta kuin toisella rannalla
kerrallaan. Kun jotkut saarista ovat sadankin kilometrin mittaisia,
niin erehtyi hän toisinaan luulemaan niitä kiertäviä putaita suuriksi
syrjäjoiksi.

Stanley oli kuullut paljon ylistettävän bangalain, suuren kauppakansan,
mahtia, ja toivoi heidät saavutettuaan pääsevänsä parempiin oloihin.
Helmikuun 14:ntenä retkikunta kiertelevistä salmista äkkiä tuli
tahtomattaan pienen asutuksen näkyviin, eikä muuta tarvinnut,
ennenkuin kuului kiireellisiä teräviä rummutuksia, joihin liittyi yhä
enemmän rumpuja, kunnes valtavat sotarummutkin yhtyivät muihin väkeä
aseihin kutsumaan. Stanley järjesti veneensä ja laski sitten verkalleen
myötävirtaan. Ei tarvinnut kauaa odottaa, ennenkuin edestä päin alkoi
näkyä lähestyviä kanootteja. Stanley yritti jälleen saavuttaa heidän
ystävyytensä ja souti edellä, toisessa kädessä punaista kangasta,
toisessa messinkilankaa. Villit, jotka olivat erinomaisen upeissa
tamineissa, eivät kuitenkaan viitsineet edes vastata, vaan ampuivat
Stanleyn venettä, haavoittaen kolmea miestä. Retkikunnan aluksissa
kohotettiin paikalla kilvet, jotka hyvin suojasivat rautaromua ja
kuparimalmin kappaleita vastaan, joilla villit latasivat jykevät
piilukkoiset kiväärinsä.



Epätoivoinen taistelu Bangalassa.


Syntyi tuima taistelu, ja kuta kauemmin taisteltiin, sitä enemmän
kokoontui vihollisia, kello 3 aikaan niitä oli 63 venekuntaa ja
sotahuutona oli nyt »jaha-ha-ha, ja Bangala! Ja Bangala! Ja Bangala!
Jaha-ha-ha!» Jotkut vihollisen veneistä olivat hyvin rohkeat, etenkin
erään nuoren, ylvähkön päällikön komentama, joka tuli viidenkinkymmenen
metrin päähän, mutta pian bangalat saivat kirvelevin mielin kokea,
ettei heidän rautaromunsa ollut yhtä tehokasta kuin lyijy. Lopulta
muuan luoti osui nuoreen päällikköön, joka arvokkaasti ja levollisesti
itse sitoi haavansa ja sitten poistui taistelusta. Villien ampuminen
kävi nyt heikommaksi ja kello 6 aikaan he peräytyivät raikuvien
hurraahuutojen saattamina. Tämä oli kolmaskymmenesensimmäinen taistelu
tällä hirmujen virralla ja epäilemättä sitkein kaikista.

Bangalan kohdalla purki iso Mongala niminen syrjäjoki vetensä
pääjokeen. Tämä joki oli jo kauan ollut Bankaron nimellä kartoilla;
tieto oli arvatenkin kulkenut rannikolle monen välikäden kautta,
sillä valkoisia ei täällä ollut koskaan käynyt, eivätkä bangalatkaan
kaupparetkistään huolimatta koskaan käyneet meren rannalla.
Muutoin bangalat näyttivät olevan hyvin etevää kansaa ja heidän
vaikutusvaltansa oli suuri.

Rajut vastatuulet, jotka tavallisesti alkoivat k:lo 8 aamulla ja
puhalsivat kilo 3:een j.pp., haittasivat jotenkin paljon kulkua.
Kuumuus ei ollut kovin rasittava; aikaisin aamulla lämpömittari usein
osoitti vain +18°C ja päiväsydännä se vaihteli 23 ja 29 asteen välillä,
laskeutuakseen jälleen illalla. Vaikka Stanley ja Pocock olivat niin
rasittuneet ja vaikka heidän ravintonsa oli niin vaatimatonta — raakoja
banaaneja ja maniokkia — oli heidän terveytensä jokimatkalla kuitenkin
erinomainen. Helmikuun 17:ntenä Kongo kääntyi suoraan etelää kohti.

Elintarpeiden puute kävi jälleen niin suureksi, että täytyi vaikka
millä hinnalla hankkia niitä, läntenä kuljettiin suuren etelästä
tulevan syrjäjoen suitse ja huomattiin, että sen purkama musta vesi
virtasi kauan erillään, ennenkuin sekaantui pääjoen vaaleanharmaaseen.
Tämän joen suussa mielittiin mennä maihin, mutta »jaha-ha-ha-hat!»
varoittivat ajoissa pysymään kauempana. Yritettiin päästä puheisiin
joella liikkuvain kalastajain kanssa, mutta nämä alkoivat paikalla
pyssyjään käsitellä. Ikengossa vihdoin tavattiin ystävällisempiä
ihmisiä, joiden kanssa voitiin solmia veriveljeys ja ryhtyä kauppaa
tekemään. Retkikunta saattoi pitää markkinat ja hankkia runsaat eväät.

Rauhaa ei kestänyt kauan. Irebussa, vähän ylempänä sitä kohtaa, missä
valtava Ubangi purkaa vetensä Kongoon, täytyi taas tapella. Kerrassaan
naurettavan uhkarohkeasti villit, piilukkoihinsa ja rautaromuunsa
luottaen, vain muutamalla veneellä kävivät retkikunnan kimppuun. Mutta
kun joki oli kyllin leveä, laski Stanley saarien sekaan, jotka hänen
mielestään, tsetse-kärpäsistään ja sääskistään huolimatta, olivat
suojaiset kuin paratiisin yrttitarhat. Irebun alapuolella joki laajeni
vesistön levyiseksi, mutta syytä, Ubangin siihen laskemista, Stanley ei
huomannut. Hän kyllä mainitsee Ubangin nimen, mutta luuli tätä maaksi.
Joen vesimäärä näytti tyhjentymättömältä, vaikka se oli hajaantunut
niin laajalle alalle. Saarilla oli täällä, samoinkuin ylempänäkin,
paljon suolatehtaita; suola valmistettiin eräistä ruohoista polttamalla.



Tshumbiri.


Bolobon luona joki kapeni neljän kilometrin levyiseksi, rannat
kohosivat ja saaret vähenivät. Joella oli paljon kalastajakanootteja,
mutta väki oli rauhallista. Kalastajat vastasivat kysymyksiin selvästi
ja tyynesti. Tshumbirin kuningas lähetti retkikunnalle lahjoja ja
saapui helmikuun 28:ntena itse suuren saattojoukon keralla sitä
tervehtimään. Kutsua noudattaen retkikunta lähti hänen kyläänsä
asumaan, saadakseen tietoja edessä olevista matkoista. Tshumbirissa
pidettiin markkinat ja retkikunta saattoi jälleen varustaa itselleen
runsaat eväät. Naiset olivat jotenkin kauniita; heillä oli kaulassa
toisilla kolmeakin tuumaa paksut messinkirenkaat, jotka vaimon
kuollessa otettiin pois siten, että vainajan pää katkaistiin. Kuninkaan
vaimoilla ja tyttärillä oli Stanleyn laskun mukaan noin 700 kiloa
messinkiä kaulapantoina ja muina helyinä. Kun retkikunta maaliskuun
7:ntenä lähti matkaa jatkamaan, antoi kuningas oppaat mukaan. Mutta
hänen ystävällisyydestään huolimatta Stanley oli vakuutettu siitä, että
hän oli kaikkein viekkain pikkukuningas, mitä hän oli koko Afrikassa
nähnyt.

Kongo kapeni alempana toisin paikoin vain puolentoista kilometrin
levyiseksi, mutta kävi sangen vuolaaksi. Syvyys oli paikoin 50-kin
metriä. Tällä matkalla kuljettiin syvän ja vuolaan Kuangon suistamon
ohi.



Viimeinen taistelu.


Tshumbiriläiset oppaat olivat palanneet takaisin, ikäänkuin heiltä
olisi jotain unohtunut, ja kymmenkunta kilometriä Kuangon suusta
retkikunta joutui hyökkäyksen alaiseksi, jossa toistakymmentä miestä
haavoittui. Mutta se olikin viimeinen taistelu, mitä sen täytyi kestää,
vaikka sitä alempanakin uhkailtiin. Tshumbiriläiset oppaat tavoittivat
nyt jälleen retkikunnan, jolla kuitenkin oli heistä vähän hyötyä.

Kongo virtasi nyt korkeiden metsäisten rantain välissä eikä toisin
paikoin ollut kuin kilometriä leveä. Oikealla rannalla näkyi paljon
punaisia puhveleita ja antilooppeja, mutta taistelun välttämiseksi
jätettiin metsästys sikseen.



Stanley Pool.


Maaliskuun 12:ntena joki laajeni melkoiseksi pyöreäksi suvannoksi, joka
Pocockin ehdotuksesta sai nimeksi »Stanley Pool», s.o. Stanleyn lampi.
Korkeat valkoiset törmät, joita oli oikealla rannalla, muistuttivat
Doverin kuuluja kalkkikallioita ja saivat sen mukaiset nimet.
Asukkailta, joita ilmestyi järvelle, saatiin kuulla, ettei koskille
enää ollut pitkälti; he matkivat niiden melua niin hullunkurisesti,
että koko retkikunta puhkesi suureen nauruun ja tämä nauru paikalla
voitti matkijain myötätunnon, niin että he lupasivat tulla koskille
opastamaan. Heidän päällikkönsä oli iloinen ja avomielinen mies,
hän lupasi itse tulla koskelle oppaaksi, varoittaen kuitenkin, että
sitä oli mahdoton veneellä laskea. Sanojansa hän vahvisti sangen
hullunkurisella virnistyksellä. Parin kilometrin päässä hänen kylästään
alkoi kuulua ylimmän kosken kumeata pauhua. Kuta edemmä kuljettiin,
sitä enemmän se koveni, kunnes päällikkö varoitti soutamasta
kauemmaksi. Stanley sen vuoksi laski maihin ja leiriytyi kosken
niskaan paasikkoon. Vastaisella puolella asui toinen päällikkö, Ntamon
Itsi, joka seuraavana päivänä tuli leiriin vieraaksi, tuoden paljon
tervetulleita ruokavaroja tuliaisiksi. Mutta vastalahjaksi hän vaatikin
suuren valkoisen vuohen, jonka Stanley oli tuonut Manjemasta saakka,
viedäkseen sen Englantiin eräälle naiselle lahjaksi. Ttsin apu oli
tässä keskimatkan alussa niin tärkeä, ettei Stanleylla ollut muuta
neuvoa kuin suostua. Hän koetti tarjota aasia ja Itsi ehkä olisi siihen
tyytynyt, mutta kun hänen vaimoväkensä pelkäsi, että se söisi heidät,
ei hän voinut niin vaarallista eläintä vastaanottaa.

Saavuttuaan Stanley Pooliin Stanley tähtitieteellisistä
paikanmääräyksistään hyvin tiesi, ettei hän Bomasta, Kongon suulla
olevasta kauppapaikasta, enään ollut kuin 300 kilometrin päässä
linnuntietä ja 220 kilometrin päässä Isangilasta, jonne saakka Tuckey
oli päässyt ja joka yhä oli joella ylin tunnettu kohta. Mutta sitä
hän ei näy aavistaneen, että hän vielä oli yli 300 metriä korkealla
merenpinnasta ja että jättiläisjoessa loppuosalla täytyi olla valtavia
koskia, joita oli mahdoton laskea ja melkein mahdoton maisinkin
kiertää, joki kun katkaisee Afrikan läntisen reunaylängön syvässä,
kurun tapaisessa laaksossa. Stanleyn olisi luultavasti ollut verraten
helppo kulkea loppumatka maata ja ehkä saada Bomasta apua, jos olisi
lähettänyt sinne viestin, mutta ymmärrettävistä syistä hän mieluummin
halusi kulkea tämän taipaleen veneillään, suorittaakseen tutkimustyönsä
loppuun saakka jokea kulkien ja laskeakseen muhkeammin valkoisten
ensimmäiseen siirtokuntaan. Jos putous olisi tasaisesti jakaantunut
pitkin koko loppumatkaa, olisi hänellä todella ollut verrattoman hauska
ja nopea mäenlasku meren rannalle. Mutta nyt siitä tulikin hänen
matkansa vastuksellisin osa. Heti alussa joki näytti tapansa ja turhaan
Stanley toivoi sen edempänä niitä parantavan.

Alkuasukkaat eivät nyt estäneet retkikunnan kulkua. »Kauheata jokea
itseään vastaan nyt valitamme», hän kirjoittaa. »Se ei enää ole uljas
joki salaperäisine kauneuksineen, joka virtasi lähes yhdeksänsataa
mailia niin jalon ylevänä, tyynesti ja tasaisesti, joka alati
kiinnitti mieltämme, vaikka sen asutuilla rannoilla vallitsikin
niin paljon julmuutta. Sen sijaan näemme nyt hirmuisen virran, joka
syöksyy myötämaahan jyrkkään viettävää uomaa pitkin, jota paisuttavat
laavariutat, esiin pistävät kalliomuurit ja suunnattomat paasikot,
joen, joka mutkailee ja kiemurtelee syvien rotkojen läpi ja sitten
pitkän putous- ja koskisarjan muodostaen purkaa vetensä alempiin
seutuihin. Taajat taistelumme villien kanssa päättyivät traagilliseen
kamppailuun mahtavaa jokea vastaan siinä, missä se rajusti pauhaten
syöksyi syvien ammottavien solien kautta leveältä ylängöltä alas
Atlantin valtamereen.»



Niskakosket.


Ntamon koskissa, joilla koskien sarja alkaa, oli kolme putousta,
»Poika», »Akka» ja »Ukko», joista ensimmäinen voitiin laskea köysillä,
mutta toisen ja kolmannen ohi oli taivallettava, vetäen kaikki veneet
puolentoista kilometriä pitkäin maamatkain poikki. »Ukko» oli hurjin
virtakaistale, mitä Stanley sanoi milloinkaan nähneensä. »Kuvitelkaamme
neljää mailia pitkää ja puolta mailia leveätä merenkaistaletta,
jolla raivoo hirmumyrsky, niin saamme jotenkin hyvän käsityksen sen
tyrskyvistä aalloista.» Ensin se hyppäsi valtavan kuilun pohjaan, jonka
jälkeen suunnaton vesimäärä omasta voimastaan kohosi äkkijyrkkään
ylöspäin, kunnes se oli kokoontunut harjuksi, ponnahtaakseen äkkiä 8—10
metriä korkealle ilmaan, ennenkuin syöksyi toiseen kuiluun. Kaikkialla
näkyi vesitorneja, jotka kukistuivat vaahdoksi ja tyrskyiksi,
vimmatusti ärjyviä vesikukkuloita, taapäin ponnahtavia valleja ja
paiskovia aaltoja ja rantain valtavat paasikot hautaantuivat raivoisiin
hyökyihin. Jyminä oli hirmuinen, huumaava. Vesimäärä onkin noin sata
kertaa suurempi kuin Vuoksen. Stanley arvosteli veden nopeuden 50
kilometriksi tunnissa!

Koskien alla oli »Kattila» niminen pyörre, jonka ohi veneet
laskettiin köysillä, mutta yhden suurimmista kanooteista virta
tempasi viidenkymmenen miehen käsistä ja tuhosi. Toinenkin katkaisi
rottinkiköytensä ja sukelsi Kattilan pohjaan, ui sitten puolen
mailia vastavirtaan, sukelsi vielä kerran syvyyteen, mutta ajautui
lopulta ehjänä leirirantaan kaikkien suureksi iloksi. Kivikoihin
tottumattomille miehille sattui tuon tuostakin tapaturmia ja Stanley
itsekin putosi kahden valtavan paaden väliin kymmentä metriä syvään
rotkoon.



Kalulu-putouksen uhrit.


Kattilan alapuolella oli matka vuolasta virtaa, jonka Stanley laski
edellä ja jotkut toiset veneet perässä. Joen syvyys oli noin 40
metriä aivan rannan läheisyydessä ja nopeus 7 solmuväliä. Alapuolella
pauhasivat mahtavat Kalulu-putoukset, joiden niskaan Stanley oli
aikonut leiriytyä. Neljäs kanootti, »Krokotiili», oli lähtenyt liian
kauas virralle, jonka voimakas vauhti vei sen nopeaan kuin nuolen
putousta kohti. Kolme tai neljä kertaa ympäri kiepahdettuaan se katosi
syvyyteen, nousten pian taas pinnalle aivan pystyssä, perä edellä.
Siinä oli Kalulu, Stanleyn palvelija, ja neljä muuta miestä, ja kaikki
saivat surmansa.

Tuskin oli tämä tapahtunut, ennenkuin tuli toinen vene samaa reittiä,
tyynen virran viettelemänä, mutta ihmeen kautta tämä kanootti laski
putouksen ja molemmat siinä olevat miehet pelastuivat.

Sitten tuli saman tien vielä kolmaskin, pieni soma kanootti, jossa
oli vain yksi poika, reipas Soudi. »La il Allah, il Allah! Ei ole
kuin yksi Jumala. Olen hukassa, herra!» huutaen hän katosi pimeään
syvyyteen, kanootti kohosi jälleen kuohujen päälle, hyppi portaalta
portaalle, kieppui ympäri ja joutui kammottavien aaltojen nakeltavaksi,
kunnes se katosi niemen taa. Tämä kanootti oli muitten venepoikien
huolimattomuuden kautta päässyt ryöstäytymään. Huhtikuun 1 p:n aamuna
varhain Soudi kaikkien iloksi ilmestyi leiriin, mukanaan nekin kaksi,
jotka olivat vastakkaiselle rannalle pelastuneet ja joille oli ollut
mahdoton viedä apua. Soudi oli laskenut kaikki Kalulu-putoukset ja
vielä niiden alapuolellakin olevat kosket ja kieppunut niin monta
kertaa ympäri, että hän oli puolipökerryksissä. Hän piti kuitenkin
lujasti kiinni kanootista ja julma virta vei häntä yhä alemmaksi ja
alemmaksi, kunnes hän auringon laskun jälkeen pääsi eräälle kalliolle
ja saattoi vetää kanootin maalle. Kaksi alkuasukasta ilmestyi siihen,
sitoi hänet ja vei hänet äyrään päälle ja edelleen tunnin matkan päähän
kyläänsä. Häntä kuitenkin kohdeltiin ystävällisesti, ja kun eräs
kyläläisistä tunsi hänet valkoisen miehen väkeen kuuluvaksi, kuvaten
samalla valkoisen miehen suuria tulisilmiä, pitkiä hiuksia ja pyssyä,
joka laukeili kaiket päivää, niin kyläläiset säikähtyivät niin, että
paikalla veivät hänet kanoottinsa luo ja varustivat hänelle vielä hyvät
eväätkin mukaan. Ne molemmat miehet, jotka olivat samalle rannalle
pelastuneet, tapasivat Soudin ylimenopaikkaa etsiessään, ja vaikka joki
oli hyvin vuolas, kulkivat he kuitenkin kaikin kolmin onnellisesti sen
yli ja palasivat leiriin. Väestö muutoin oli sangen ystävällistä ja
toi retkikunnalle yllin kyllin ruokavaroja, seuraten samalla suurella
mielenkiinnolla sen taistelua koskissa.

Huhtikuun 3:ntcna laskettiin taas pari kilometriä vaarallisia
koskia ja tapahtui useita tapaturmia. Eräs kanootti kaatui ja sen
kautta menetettiin viisikymmentä norsunhammasta ja neljä miestä
olisi hukkunut, ellei sankarillinen Uledi olisi heitä pelastanut.
Stanley itse putosi päistikkaa kiven koloon ja pelastui vain vaivoin
koskeen joutumasta. Matkaa jatkettiin siten, että Frank joka aamu vei
retkikunnan maitse soveliaaseen leiripaikkaan, johon vanhemmat miehet,
naiset ja lapset jätettiin, minkä jälkeen nuoremmat miehet palasivat
kanoottien luo, kuljettamaan niitä Stanleyn johdolla uuteen leiriin,
laskien köydellä tai viilettäen, mitä laskea voi, tai taivaltaen
rakentamiansa telateitä pitkin pahimmat korvat.



Stanley vähällä tuhoutua.


»Lady Alice» koskissa oli tuho tulla sekä veneelle että Stanleylle
itselleen ja hänen parhaille miehilleen. Koskissa oli pieni
kalliosaari, joka jakoi veden ja kahden puolen lähetti korkeita
aaltoja, jotka ranta-aallot kohdatessaan muodostivat vaarallisia
tyrskyjä. Stanley lähti veneeseen viiden miehen keralla ja hoiti sen
laskua, miesten rannalla köysillä päästellessä sitä vähitellen alaspäin
solumaan. Virta oli kuitenkin niin kova, että köydet irtaantuivat
miesten käsistä ja vene kiiti keskelle koskea pauhaaviin, vaahtoaviin
tyrskyihin. Stanley, joka viime hetkessä ennätti veneeseen vetää
koskeen pudonneen miehen, seisoi keulassa, Uledi piti perää ja näin
»Lady Alice» alkoi vaarallisen matkansa. Puhetta ei kuullut pauhun
vuoksi, airoista ei ollut muuta apua, kuin että ne helpottivat
ohjaamista, hirmuista vauhtia julmat aallot kiidättivät venettä
ohi valtavien paasikoiden, jotka ahdistivat Kongon suunnattoman
vesimäärän jättiläismuuriensa väliin. »La il Allah, il Allah!», huuti
nuori Mabruki, »me olemme hukassa, niin, me olemme hukassa!» Parin
mailin päässä olisi ollut pieni satama, mutta siihen oli mahdoton
päästä. Edestä päin kuului samalla kumeata jyrinää ja virta rajusti
karkasi pystyyn, ikäänkuin olisi tulivuori ollut sen alla purkaukseen
puhkeamaisillaan. Vene kiiti tämän vesivuoren kukkulalle, mutta
nopealla soudulla se saatiin ohjattua matalammalle puolelle, ennenkuin
joutui mäen alla olevaan kuiluun ja pyörteeseen. Hypeltyään vielä
kuohuilla pienemmän kosken »Lady Alice» pääsi rantaa pitkin palaavaan
kosteeseen, joka kiidätti sen hyvän matkaa taapäin, Kongoon putoavan
ihanan pienen syrjäkönkään alle. Retkikunnan jäsenet olivat jo
luulleet, että heidän koetun johtajansa tuho oli tullut, ja sanomaton
oli ilo, kun levisi tieto kaikkien pelastumisesta.

Leiri pystytettiin Nkenkén könkään alle. »Näkyvissämme oli nyt neljä
putousta: iso joki, joka Lady Alice koskien juurella purkautui
laajaan suvantoon ja pari mailia alempana uudelleen kohosi kuohuviksi
laineiksi: eteläpuolellamme olevalta korkealta kalliolta hyppiä
kuppuroi syrjäjoki 400 jalkaa korkealta äkkijyrkältä kalliolta
valtajokeen ja oikealla puolellamme, sadan metrin päässä siitä, syöksyi
Nkenké äkkijyrkkään alas 1000 jalan korkeudesta, muodostaen tavattoman
korkean könkään. Nkenké pauhasi kuin pikajuna rautasillan poikki
kulkiessaan, putousjoki taas, joka hyppäsi 400 jalkaa aivan ilmassa,
jyrisi kuin etäinen ukkonen. Lady Alice koskien alimmat hyökyaallot ja
savuavat, tyrskyävät rannat pitivät samanlaista ääntä kuin syöksyaallot
laivan keulaa vastaan tyrskyessään ankarassa vastatuulessa myrskyisellä
merellä, ja alapuolella oleva koski lainasi kumeata pauhuaan yhtyäkseen
yhteen meteliin näitten vihaisten ja alaspäin syöksyväin jokien kanssa,
jotka täyttivät korvamme mitä kamalimmalla metelillä.

»Sangen erilainen oli tämä kuva tornimaisine kallioineen ja korkeine
vuorenseinämineen, joilta ylämaan joet pauhasivat syvyyteen, kuin
Lualaban peilikirkas pinta Usongora Menon ja Kaseran pimeissä metsissä
ja ihmissyöjäin ylemmissä maisemissa, joissa yksi ainoa väreilevä
aaltokin oli harvinainen. Nyt, kun meitä joka päivä hirmut piirittivät
emmekä nähneet mitään loppua näille putouksille, jotka tekivät tyhjiksi
kaikki toiveemme ja kiduttivat meitä samalla sekä raivoisalla että
masentavalla pauhullaan, nyt muistelimme kaipauksella noitten päiväin
pyhäistä hiljaisuutta ja uinailevaa puhtautta. Ihanaa oli silloin solua
tyynissä lahdelmissa tuoksuvien, palmuja kasvavien saarien välissä,
jossa leveälehtinen Amomum kilpaili Phryniumin riippuvain lehväin
kanssa, kumman vihanta rehevämpää, jossa Myrra ja Bidellium pensaat
levittelivät upeuttaan ja hyviä tuoksujaan villin Cassian rinnalla tai
Capsicum tulipunaisine marjoineen kohosi sankkoina lehväröykkiöinä
ja Ipomaean purppuranpunaiset nuput koristivat jonkun uljaan puun
korkeata runkoa. Ympärillämme mitä synkimmät maisemat, huumaavien,
pelottavien äänien ainiaan piirittäminä, joka puolella vastassamme mitä
toivottomimmat mahdollisuudet, olemme mielestämme jättäneet jälkeemme
Edenin yrttitarhan ja nyt joutuneet vesihelvettiin.»

Siihen jokimatkaan, jonka »Lady Alice» oli viidessätoista minuutissa
kulkenut, tarvitsivat kanootit, jotka laskettiin köysillä, neljä
päivää. Rottinkiköysien heikkouden ja joen kamalan voiman vuoksi täytyi
joka kanoottiin kiinnittää kahdeksan köyttä, kuhunkin köyteen viisi
miestä. Ja tapaturmia sattui kaikista varokeinoista huolimatta harva se
tunti. Eräänkin kanootin, jossa oli Nubi niminen mies, koski tempasi
neljänkymmenen miehen käsistä, vei alaspäin kolmisen kilometriä ja
hautasi suureen pyörteeseen. Nubi tarrasi kanoottiin kiinni, kunnes se
toisen kerran painui syvyyteen, jonka jälkeen hän ja kanootti kohosivat
pinnalle viidenkymmenen metrin päässä toisistaan, mutta kun Nubi oli
oiva uimari, saavutti hän kanootin Nkenken mutkassa ja hajareisin sen
pohjalla istuen ajoi piiriä vastavirran keralla, kunnes Uledi veljensä
Shumarin kanssa hänet pelasti. Toinen kanootti oli joutunut alempana
virran valtaan ja siinä olevat miehet olivat kauhusta saamattomina,
kunnes Stanley kiukkuisella äänellä käski heidän soutaa maihin. Siitä
vasta he havahtuivat ja pelastuivat.

Omituista oli, kuinka vähän matkaa jokilaakson asukkaat tunsivat
jokeaan. Enimmäkseen he aina vakuuttivat, että edessäpäin enää oli vain
yksi tai pari koskea, mutta tosiasia oli, että retkikunnalla tämän
jälkeen vielä oli pahimmat kosket voitettavina. Kun varastot nopeaan
vähenivät, niin näytti matkan jatkaminen hyvin synkältä, mutta tuo
ainainen puhe viimeisestä koskesta esti Stanleytä laskua keskenkään
heittämästä. Jos viimeinen koski tosiaan olisi täällä ollut, niin ei
alajuoksun laskeminen veneillä olisi ollut kuin jonkun päivän asia.
Huhtikuun 21:ntenä Basessen kalastajat taas vakuuttivat, että vain
yksi koski oli jäljellä, vaikka se tosin oli kamalan suuri, ja kun
Stanley toivoi sen vihdoinkin olevan sen, jonka Tuckey oli saavuttanut
ylämaahan tunkeutuessaan, ei hän hennonnut jättää jokimatkaa kesken.



Vaikea taivallus.


23:ntena retkikunta saapui Inkisin (Noituuden) koskelle, jossa ei tosin
ollut putousta, mutta sitä hirmuisemmat aallot, koska j©kirotko sillä
kohdalla oli vain puolta kilometriä leveä. Kosken alla oli kolmea
kilometriä pitkältä täydellinen sekamelska hurjasti raivoavaa vettä,
kiitäviä laineita, syviä kuiluja ja taistelevia vesiharjuja, jotka
räjähtelivät ilmaan ja kakistelivat toisiaan. Stanley mietti ja mietti,
miten pääsisi tämän kosken alle. Paikkakunnan asukkaat vakuuttivat,
että vain yksi pieni koski oli sen jälkeen, ja hänen mielestään
kannatti yrittää. Mutta muuta keinoa ei ollut, kuin vetää veneet 350
metriä korkean jyrkän äyrään päälle ja taivaltaa ne kosken ohi. Kun
ensimmäiset veneet olivat törmän päällä, lausuivat paikkakuntalaiset
julki ihastuksensa — heitä oli kokoontunut suuret määrät nähdäkseen
retkikunnan laskevan Inkisin kosket — ja suostuivat 600 miehen keralla
vetämään loput kanooteista koskien ohi. Kun taivallusmatka kuitenkin
oli viisi kilometriä, niin kului siihen paljon aikaa ja tämän ajan
Stanley käytti teettääkseen väellään kaksi oivaa uutta kanoottia.
Toukokuun 15:ntenä oli kaikki kanootit kuljetettu taipaleen poikki.
Näin pitkälle päästyään Stanley sai kuulla, että vähän matkan päässä
edessäpäin oli viisi suurta putousta. Kun väki oli levon tarpeessa
rasittavan taivalluksen jälkeen, oli nyt levättävä ja vasta toukokuun
25:ntenä retkikunta pääsi koskien laskua jatkamaan. Frank Pocock ja
toistakymmentä muuta miestä sairasti niin ilkeitä paiseita, ettei
heistä ollut apua.



Puutetta.


Mowan koskista veneet vietiin alas ilman sanottavia tapaturmia. Mutta
tähän aikaan tuli ilmi paljon tavaran varkauksia, joiden kautta
retkikunnan vähät varat surkeasti vähenivät, ja varkaaksi huomattiin
Uledi, Stanleyn paras mies. Toverioikeus tuomitsi hänet ruoskittavaksi,
mutta kun kaksi venepoikaa nöyrästi rukoili, että he saisivat ottaa
kumpikin puolet raipoista, annettiin rangaistus anteeksi. Tämä teki
Ulediin niin syvän vaikutuksen, että hän vannoi ei koskaan enää
varastavansa. Ruokarahojen vähentäminen oli jo vietellyt jonkun
miehistä varastamaan alkuasukkailtakin, jotka saivat varkaan kiinni
ja vain orjan hinnasta luovuttivat hänet takaisin. Myöhemmin täytyi
jättää joku varas maanasukkaitten orjaksi, kun ei ollut varoja häntä
pois lunastaa. Tavaroista ei olisi ollut puutetta, jos vain olisi ollut
varoja ostaa. Kullakin piirillä oli omat markkinansa, joille tavaroita
kulki meren rannalta, matkaten aina piiristä piiriin, siten että alempi
piiri aina möi ylemmälleen. Maan sisään vaelsi täten verkalleen suolaa,
ruutia, pyssyjä, kankaita, posliiniastioita, lasi- ja rautatavaroita,
joita vaihdettiin kaikenlaisiin maantuotteihin, norsunluuhun ja
toisinaan orjiinkin. Ruutitynnöri viipyi matkalla meren rannikolta
Bangalaan noin viisi vuotta, mutta Bangalasta ylöspäin tavaranvaihto
oli vielä paljon hitaampaa.

Babuendet, joiden maassa seuraavat suuret kosket olivat, olivat
erittäin ystävällisiä, vaikka Stanley heidän taikauskoisuutensa
vuoksi olikin vähällä menettää kaikki muistiinpanonsa. Hän oli Mowan
kylässä alkanut kirjoittaa muistikirjaansa esineitten nimiä, siten
kartuttaakseen sanavarastoaan. Mutta pian hän huomasi omituisen
liikkeen kansan keskessä, joka oli kokoontunut hänen ympärilleen, ja
kaikki juoksivat tiehensä. Hetken kuluttua kajahtelivat sotahuudot
seudussa. Pitkä jono sotilaita, jotka olivat pyssyillä varustetut,
näkyi parin tunnin kuluttua laskeutuvan kukkuloilta ja lähestyvän
leiriä. Niitä näytti olevan noin viisi- tahi kuusisataa. Stanley oli
kuitenkin saanut monen heistä ystäväkseen ja luuli varmaan voivansa
estää kahakan.

Kun he olivat ehtineet kokoontua noin kolmensadan jalan päähän leirin
edustalle, menivät Safeni ja Stanley heitä vastaan puoleen matkaan ja
istuutuivat. Noin kuusi miestä lähestyi heitä ja selitys alkoi.

»Mikä hätänä, ystäväni?» kysyi Stanley. »Miksi tulette sellaisissa
joukoissa kivääreillä varustettuina, kuin aikoisitte alkaa sodan?
Sodan? Sodan ystävienne kanssa! Mitä joutavia! Olette kai suuresti
erehtyneet.»

»Herra», vastasi muuan heistä, »kansamme on nähnyt teidän eilen tekevän
merkkejä eräälle tara-taralle (paperille). Siinä teitte hyvin väärin.
Maamme jäisi autioksi, vuohemme kuolisivat, banaanimme mätäneisivät.
Mitä olemme tehneet teille, koska tahdotte tappaa meidät? Olemme
myyneet ruokavaroja teille ja kantaneet joka päivä viiniä leiriinne.
Väkenne on saanut kuljeksia vapaasti missä ovat tahtoneet. Olemme
kokoontuneet taisteluun teitä vastaan, joll'ette suostu polttamaan
tara-taraanne tässä silmäimme edessä. Jos poltatte sen, niin menemme
tiehemme ja olemme ystäviä kuten ennenkin.»

Stanley pyysi heitä odottamaan ja jätti Safenin heidän käsiinsä
paluunsa pantiksi. Muistikirjassa oli paljon arvokkaita muistiinpanoja:
vesiputousten, salmien ja kylien karttoja, merkillisten paikkojen
kuvia, kertomuksia kansanheimoista, asioita kylliksi täyttämään kahden
niteen lehdet — kaikki suurenarvoisia asioita. Hän ei voinut uhrata
sitä tyydyttääkseen villijoukon lapsellista oikkua. Kaivellessaan
kirstuaan, jossa hän säilytti kirjojansa, löysi hän käytetyn ja
kuluneen Shakespearen, joka oli päiväkirjan kokoinen; kannetkin olivat
samanlaiset, ja jos kukaan villeistä ei vaan muistaisi päiväkirjan
muotoa kovin tarkoin, niin tämä äsken löydetty kirja aivan hyvin kävisi
sen asemesta. Hän otti sen mukaansa ja näytti sen villeille.

»Tämänkö tara-taran tahdotte poltettavaksi, ystäväni?»

»Niin, niin, se se on.»

»No, ottakaa se ja polttakaa, tahi tehkää sillä mitä tahdotte.»

»Hm. Ei, ei, ei. Emme tahdo koskea siihen. Se on noiduttu. Teidän tulee
itse polttaa se.»

»Minunko! Olkoon menneeksi. Tahdon tehdä kaikki tyydyttääkseni Mowassa
asuvia hyviä ystäviäni.»

Mentiin lähimmän valkean luo, ja Stanley jätti viattoman Shakespearen
liekkien uhriksi ja pani juhlallisen totisena enemmän puita tuleen.

»Ah-h-h!» — huokailivat puijatut villit, ikäänkuin heidän rintansa
olisi keventynyt. »Muukalainen on hyvä — sangen hyvä. Hän rakastaa
Mowassa asuvia ystäviään. Nyt vihollisuutemme on loppunut, Mowan kansa
ei ole huonoa.»

Sitte he huusivat jotakin hurraahuudon tapaista ja marssivat pois.

Tämä ei ollut ainoa samanlainen seikkailu. Seppä, jolle vietiin
kanootin rakennuksessa tarvittava kirves korjattavaksi, väitti sitä
noidutuksi, kun siihen kiinni hitsattava raudankappale lensi hänen
poikansa rintaan. Hän raivostui ja alkoi paikalla paukuttaa sotarumpua,
mutta päällikön välityksellä asia saatiin sovituksi ja jupakka
päättyi pieniin hauskoihin juominkeihin. Vaikka babuendet olivat
sangen ystävällisiä, oli matkustaja kuitenkin heidän keskuudessaan
ainaisessa vaarassa tämän taikauskon vuoksi. Jos hänen läsnäollessaan
joku asukkaista olisi saanut halvauksen tai oman huolimattomuutensa
kautta tullut turmioon, taikka kulkutauti alkanut tuhojaan tehdä, niin
paikalla olisi se pantu hänen syykseen ja sota olisi ollut valmis.
Zingan koskilla eräs mowalainen joutui tapaturman uhriksi ja paikalla
mowalaiset hyökkäsivät kostamaan zingalaisille, joiden ei auttanut muu
kuin ase kädessä nousta heitä vastaan. Pienet varkaudet kostettiin
paikalla.



Vaarallinen koskimatka.


Kesäkuun 3:ntena retkikunta viikkokauden levättyään lähti Mowasta
matkaa jatkamaan. Edessä oli nyt kolme koskea, Masesse, Zinga ja
Ingulufi, ja Stanley päätti laskea veneet vettä pitkin, vaikka aallot
ja pyörteet näyttivätkin vaarallisilta. Stanley lähti itse »Lady
Alicella» edellä, mutta pian tuli rotkolaaksossa vastaan kostevirta
niin kovin aalloin, että veneen täytyi turvautua rantaan, miesten
nousta maalle ja yrittää laskea se köydellä. Kalliot pistivät kuitenkin
niin jyrkin nokin vihaiseen kostevirtaan, että siitäkin oli luovuttava,
eikä ollut muuta neuvoa, kuin laskea kosket soutaen. Kostevirta oli
kuitenkin niin kova, että vene ajautui hirmuista aallokkoa kohti, jota
Mowan putous syyti myötämaahan. Stanley päätti silloin nopeaan kääntää
veneen päävirtaan ja laskea sen mukana, sen sijaan, että soutaen
ponnisteli rantaa pitkin palaavaa kostevirtaa vastaan. Vene ohjattiin
sen vuoksi hurjaa avovettä kohti, mutta pian huomattiin yritys liian
rohkeaksi pyörteiden vuoksi, joita oli molempien vastakkaiseen suuntaan
käyvien virtauksien välillä. Valtavirta oli kuperana selänteenä, jonka
keskeltä myllertävät taajat aallot syytivät kosolta vettä molemmille
puolille. Mutta kun kostevirtakin oli voimakas, niin kohosi molempien
virtauksien hankauskohdalle hurjat tyrskyt, jotka vuoroin karkasivat
toisiaan vastaan, vuoroin raukesivat ammottaviksi pyörteiksi, joissa
vesi kieppui rajusti ympäri, kunnes kuilu oli täyttynyt ja taas alkoi
vihaisesti kohota vesikukkuloiksi. Nämä vaihtelut toistuivat nopeaan
joka minuutti. Tuskin oli pyörre lakannut kieppumasta, ennenkuin
sen tilalle kohosi kauheasti pauhaava vesivuori. Peläten, ettei
vene enää pääsisi pakoon, Stanley riisui takin, kengät ja vyönsä,
ja käskettyään Uledia laskemaan kostevirran mukaan käski venemiehiä
soutamaan minkä jaksoivat, muutoin oli kuolema varma. Huumaava pauhu
puhui kyllin selvään, kuinka suuri vaara oli. Vene kulki myllertelevän
ja kumpuilevan veden mukana ja pääsi siten vesivuoren alle, jonka
nopea luhistuminen sisälsi suurimman vaaran, mutta sitten se takeltui
ja pysähtyi turmiota uhkaavan kuilun partaalle, joka oli avautunut
vesivuoren tilalle ja nyt kammottavana uhkasi perän takana. Epätoivon
ponnistuksilla vene kuitenkin saatiin pysymään alallaan, kunnes
tapahtui uusi vesipurkaus, jonka työntämänä se vihdoin pääsi pakoon,
palatakseen puolillaan vettä leiriin, josta se oli lähtenytkin.



Frank Pocockin kuolema.


Stanley lähti nyt maaosaston perässä, rantaa pitkin Zingan putouksen
niskaan, johon uusi leiri oli rakennettu, annettuaan Uledin toimeksi
parhaan kanootin kuljettamisen sinne vesitietä, jos se oli mahdollista;
jos yritys huomattaisiin liian vaikeaksi, niin täytyisi kaikki veneet
taas taivaltaa maan poikki. Neljä kuningasta odotti häntä Zingan
leirissä ja heidän kanssaan solmittiin tuota pikaa ystävyysliitot.
Siellä oli myös muuan mies, joka oli käynyt useassa merisatamassa,
Bomassakin, joen suulla, ja kysyi Stanleylta, oliko hän »ingiliz,
fransiis, dytchi vaiko portigeis». Merenrannan suuria hyökyaaltoja hän
vertasi Zingan aaltoihin. Kuninkaiden miehineen poistuttua ylängölle
Stanley kiikarillaan, korkealla kalliolla istuen, katsoi pitkin
jokea ylöspäin, ja näki piankin mustan pitkän esineen hyppelevän
sinne tänne Masessen hurjissa aalloissa. Se oli kumoon kääntynyt
kanootti, josta useita ihmisiä näkyi kiinni pitävän. Hän lähetti heti
toistakymmentä miestä kosken alla olevan suvannon rannalle pelastamaan
haaksirikkoisia, otaksuen kostevirran tuovan ne lähelle rantaa,
ennenkuin Zinga saisi ne niellä. Kiikarilla hän saattoi nähdä, kuinka
miehet koettivat kääntää kanoottia pystyyn. Mutta sitten he nousivat
pohjan päälle istumaan ja soutivat kaikin voimin rantaa kohti, Zingan
hirmuisen putouksen välttääkseen. Rantaa lähestyessään he hyppäsivät
veteen ja uivat rantaa kohti, jonka jälkeen kovan onnen kanootti
nuolen nopeudella kiiti hänen ohitseen Zingaan, sen alle kadotakseen.
Pian sen jälkeen tuli muuan hänen miehistään juosten kertomaan, että
yhdestätoista miehestä, jotka olivat lähteneet kanootilla koskea
laskemaan, oli vain kahdeksan pelastunut. Kolme oli hukkunut ja yksi
heistä oli »pikku isäntä» — Frank Pocock! Uledi joka samalla saapui
paikalle vettä valuvien toveriensa keralla, kertoi sitten tapauksen.

Juuri kun Uledi miehineen oli lähtenyt kanoottia viemään, oli Frank,
joka sääripaiseidensa vuoksi oli aivan rampana, ryöminyt rantaan
ja pyytänyt päästä mukaan. Uledi ei kuitenkaan tahtonut siihen
suostua, kun matka oli vaarallinen, eikä Stanley ollut antanut
mitään sentapaista käskyä. Frank kuitenkin vaatimalla vaati ja
pääsi vihdoin mukaan. Oiva kevyt kanootti — se oli saanut nimekseen
»Jason» — saatiinkin helposti kulkemaan kostevirtaa nivoihin, jotka
vaaratta laskettiin, mutta kun Masessen pauhu alkoi kuulua, laski
Uledi rantaan tutkiakseen ensin, oliko sitä mahdollinen laskea.
Yhdellä silmäyksellä hän kalliolle noustuaan näki, että se oli
tuiki mahdotonta, mutta Frank, joka oli Thamesin venemiehiä ja
käsittämättömän rohkeasti luotti koskimiestietoihinsa, soimasi häntä
ja venemiehiä niin kauan pelkuruudesta, että he lopulta suuttuneina
lähtivät uhallakin laskemaan, vaikka pitivät yritystä kaikkien tuhona.
Muutaman sekunnin kuluttua kanootti oli virran vallassa, pyrkien
vasenta rantaa kohti, jonka puolessa Frank oli nähnyt sileämpää vettä,
mutta sinne oli mahdoton päästä, vesi oli kuin rasvaista ja liukasta.
Vastustamattomalla voimalla virta kuljetti kanoottia sivuttain
putoukseen. Kun Uledi tämän huomasi, ohjasi hän rohkeasti keskeä
myötävirtaan. Hirmuisen vedenpaljouden jyrinä kasvoi kasvamistaan ja
Frank nousi seisomaan, nähdäkseen paremmin. Vasta nyt hän käsitti
tilanteen vaaran, mutta paluu oli liian myöhäistä. Päistikkaa kanootti
syöksyi putouksen kuohuihin, jotka paikalla täyttivät sen, kieputtivat
sitä ympäri kuin hyrrää ja nakkelivat sitä tyrskyvien aaltojen harjoja
pitkin alla ammottaviin pyörteihin. Frank yrirtti kiskoa villapaidan
päältään, mutta ennenkuin se onnistui, nieli pyörre kanootin kaikkineen
syvyyksiin. Kun hornankuilu oli täyttynyt, kohosi siitä suuri vesikumpu
ja kanootti kohosi jälleen läähättävine, kiinni pitävine miehineen
kirkkaaseen päivänpaisteeseen. Kun he olivat ajautuneet vähän
kauemmaksi ja vähän toipuneet, huomasivat he, että vain kahdeksan
miestä oli jäljellä, eikä näiden joukossa ollut ainoatakaan valkoista.
Mutta jälleen vesi alkoi hurjasti kiehua, kumpusi uudeksi kukkulaksi
ja sen keskellä näkyi »pikku isännän» hervoton ruumis. Miehet kuulivat
hänen huutavan ja Uledi paikalla heittäysi häntä pelastamaan, mutta
samassa uusi pyörre hautasi molemmat, ennekuin Uledi saavutti hänet.
Toisen kerran uljas Uledi kohosi aalloista väsyneenä ja hengästyneenä
eikä muuta voinut kuin nopeaan pelastua rantaan.

Tieto tästä tapaturmasta levisi nopeaan lähikyliin, joissa se herätti
suurta surua. Väkeä tuli joukoittain suruaan valittamaan ja kuninkaat
väittivät, että syynä oli Masessen kylän häijy epäjumala. Jo ennenkin
oli sen vuoksi hukkunut väkeä tähän koskeen, ja heidän mielestään oli
nyt oikeus ja kohtuus, että Masessen kansa pirullisten vehkeittensä
vuoksi perin pohjin tuhottaisiin. Kun Stanley ei tähän suostunut, eikä
sanonut ketään syyttävänsä, niin rauhoittuivat he. »Juo palmuviiniämme,
valkoinen mies, ja unhota tappiosi. Zingan palmut ovat kuulut niin
pitkältä kuin babwendeja asuu, ja markkinoillamme käy ahdinkoon asti
ostajia. Zingan viini on sinua lohduttava, etkä enää muista suruasi.»

Stanleyn miehiin tämä tapaus vaikutti lamauttavasti, niin että he
siitä pitäen olivat paljon huolimattomammat ja välinpitämättömämmät
entistään. Stanley jonkun aikaa toivoi, että Frank Pocock ehkä
lopultakin olisi pelastunut, mutta kahdeksan päivää myöhemmin hän
sai tiedon, että kalastajat alempana olivat nähneet kasvot ylöspäin
uiskentelevan valkoisen miehen ruumiin.

Tapaus koski syvästi Stanleyhin, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy.
Mowan putoukselle jääneet miehet lisäksi tekivät kapinan, kauhistuneina
asukkaitten kummitusjutuista, mutta lopulta kanootit kuitenkin saatiin
uitetuiksi Masessen kosken sivuun, josta ne taivallettiin kosken alle
suvantoon. Kolmatta viikkoa kului tällä lyhyellä taipaleella.



Zingan putous.


Zingan putouksessa pohjakivet kohottivat vielä suurempia kuohuja kuin
edellisessä. Molemmilla rannoilla kalastettiin ahkeraan ja kalastus oli
tarkkaan säännöstelty. Zingalaiset laskeutuivat joka aamu seitsemän
aikaan ylängöltä omalle rannalleen ja vastapäätä bassesselaiset tulivat
samaan aikaan omalle puolelleen. Suuret louhikot olivat kummallakin
puolella erottaneet koskesta kuohuvia putaita ja niihin verkot
laskettiin. Zingan puolella laskettiin kolmisenkymmentä verkkoa, jotka
jonkun kuninkaan tai hänen poikainsa läsnäollessa nostettiin. Puolet
saaliista kolme kuningasta jakoi keskenään ja kullakin kuninkaalla oli
oma kallionsa, jolle hänen osuutensa ladottiin. Kun zingalaiset saivat
hyvän saaliin, ilmaisivat he sen suurin huudoin bassesselaisille, ja
nämä omalla puolellaan panivat toimeen yhtä suuren ilorähäkän, kun onni
oli heille suotuisa.

Zingan niskassa väki jälleen kapinoi, kovaan työhön, alituisiin
vaaroihin ja huonoon ruokaan tyytymättöminä — he eivät olleet pitkään
aikaan saaneet juuri muuta kuin maniookkia, koska kaikenlainen
liharuoka oli ylen kallista. Stanley uhkasi laskea veneessään koskeen
kuolemaan, kehoitti heitä ottamaan helmet ja lähtemään matkoihinsa,
ja kolmisenkymmentä miestä noudatti kehoitusta ja lähti pois. Stanley
lähetti kuitenkin päälliköille etukäteen sanan, kehoittaen heitä
pidättämään karkulaiset, ja nämä vastaanotettiinkin sotarummutuksella
ja peloitettiin palaamaan takaisin.

Zingan väen avulla kanootit taas 60 metriä korkeiden törmien yli
taivallettiin putouksen ohi. Toinen uusista kanooteista pääsi putoamaan
takaisin köysien katkettua ja syöksyi alas virtaan. Sen rakentaja
hädissään luuli sen yksin pidättävänsä, mutta kanootti vei hänetkin
mukanaan. Kun miehet huomauttivat, ettei kanoottimestari osannut uida,
niin joutui vielä Uledikin hyppäämään jälkeen ja uimalla saavuttamaan
pakenevan veneen kehoittaakseen mestaria hyppäämään jokeen, jotta hän
saisi hänet pelastaa. Mutta tämä ei uskaltanut kehoitusta noudattaa,
kun ei osannut uida, vaan joutui putoukseen, jossa pyörteet hänet
hautasivat. Uledi hädin tuskin pääsi rantaan uimaan. Kanootti kohosi
minuutin kuluttua pystyssä ylös ja mies vielä oli siinä, vieläpä kun
se toisenkin kerran sukelluksesta nousi, mutta kun se kolmannen kerran
sukellettuaan nousi ylös, oli mies kadonnut. Kanootti, »Livingstone»
nimeltään, hautaantui ainiaaksi Ingulufin kosken pyörteihin, viisi
kertaa ympäri kiepahdettuaan. Lohduttaakseen napisevaa väkeään
tilasi Stanley viiniä, rummuttajia ja soittajia runsaalla rahalla.
Kesäkuun 26:ntena, kuukausi siitä kuin oli Mowan putoukselta lähdetty,
retkikunta pääsi kaikkineen Zingan alle. Matka ei ollut viittä
kilometriä pitempi. Neljä henkeä oli tällä matkalla saanut surmansa.



Stanley Mbelon koskessa.


Ingulufin koskessa ei ollut pyörteitä, jonka vuoksi se voitiin laskea
vapaasti. Rannat olivat kosken alla niin jyrkät, että törmälle piti
nousta rottinkitikapuilla. Sitten laskettiin Mbelon kosket köysillä.
Rantakalliot olivat siellä niin korkeat, että ihmiset näyttivät
atomeilta niiden giganttisten seinämien ja metsäisten rinteitten
reunalla. Koski pauhasi kumeasti, lakkapäät ruskorintaiset aallot
olivat uhkaavan näköisiä ja jykeviä kallioita riippui äkkijyrkkinä
niiden yli. Kun »Lady Alicea» laskettiin suuren kallion ja rannan
väliseen putaaseen, katkesivat köydet taas ja vene miehineen päivineen
ryöstäytyi koskeen. »Hypimme hurjien aaltojen harjoilla, kallioiden,
paasien ja rinteitten lentäessä ohitsemme uskomattoman nopeaan.
Paitsi minua oli veneessä kuusi miestä ja Uledi seisoi peräsimessä
levollisena, kylmänä ja luotettavana.» Tottumus ja väsymys vaikuttivat,
etteivät veneessä olijat enää tunteneet samaa pelkoa kuin ennen. Kun
Mbelon koski oli laskettu, puski pienien kalliosaarien takaa enoveteen
tummanruskea uhkaava virta. Kohiseva kostevirtaus kiepautti venettä
pari kertaa ympäri ja syöksi sen aaltoilevaan, kihisevään ja kuohuvaan
kattilaan. Tuntui aivan siltä, kuin olisi joki sillä kohdalla kiehunut.
Terävän, särmäkkään kalliomuurin sivu, halki jymisevien vesien,
aaltojen, vaahtojen, ohi äkkijyrkkien harmaiden kallioitten vene kiiti
tyynempään veteen ja jälleen sen joukko oli pelastunut, vaikka rannalle
jääneet luulivat matkan olleen viimeisen. »Niin, Jumalan avulla
saavutamme meren. Näemme nyt Jumalan käden. Mutta te ette enää saa,
herra, uskaltaa itseänne petollisen virran valtoihin. Me itse teemme
sen. Paljon parempi, että me kuolemme kuin te. Ette saa lähteä enää
virralle, ennenkuin olemme putouksien alla.» Ilman tapaturmia saatiin
muutkin kanootit kuljetetuiksi kosken alle.

Vähän kauempana päättyi se kapea kalliouoma, jonka pohjalla
Kongo oli myllerrellyt aina Kahihi-putouksesta saakka ja jossa
retkikunta oli viipynyt 117 päivää. Jokilaakso väljeni melkoisesti
ja vuoret taantuivat loitommalle, siellä täällä vain pistäen jokeen
saakka jyrkkiä nokkia. Joki itsekin leveni ja sen juoksu muuttui
rauhallisemmaksi. Kivikuntakin vaihtui. Ylempänä kalliot olivat olleet
gneissiä, vaakasuoria hietakivi-kerroksia ja graniittia, tästä pitäen
sitä vastoin liuskeita, joihin joki oli kyennyt paljon paremmin
uomansa raivaamaan. Mutta ruokavarain puutteen vuoksi miehet pyrkivät
varastamaan, joutuivat kiinni ja Stanleyn täytyi maksaa kalliit
lunnaat heidän puolestaan. Toisia kuoli parantumattomiin mätähaavoihin
ja huonon ravinnon aiheuttamiin tauteihin. Toiselta puolen voitiin
kuitenkin tavarat viedä veneihin ja koko retkikunta vihdoinkin kulkea
jokea. Heinäkuun 10:ntenä Mansan koski laskettiin pudasta pitkin.
Mutta viiden metrin korkuinen Ntombo Mataka — se oli oikealla rannalla
putouksen nimi, vasemmalla rannalla sillä oli, samoin kuin ylemmilläkin
putouksilla, toinen nimi — oli laskettava köysillä ja paikkakuntalaiset
auttoivat mitä auliimmin saamaan raskaat veneet uitetuiksi kosken alle.
Nämä ihmiset Stanleyn mielestä olivat kohteliaimmat, mitä hän oli koko
Afrikassa tavannut. Tätä putousta Stanley luuli ylimmäksi Tuckeyn
mainitsemaksi.

Asukkaat muuttuivat alempana taas ynseämmiksi, eivätkä tahtoneet myydä
ruokavaroja millään hinnalla. He olivat ahkeria kalastajia, istuen
kaiket päivää suurien kivien takana kyyryssä, suunnattomat verkot
vieressään ja vihellyksellä kaloja maanitellen. Heti kun he huomasivat
kalaparven olevan tulossa, uivat he ulos jokeen ja muodostivat parven
uintisuuntaan nähden vinolinjan verkollaan. Kun kalaparvi oli saatu
verkkoon, uivat he rantaan ja kerskuen, ilakoiden ja karkeata pilaa
tehden tyhjensivät saaliinsa laakealle kalliolle.

Yksi maniookkia varastanut mies oli jätettävä alkuasukkaiden vangiksi,
kun ei ollut varoja maksaa sovittajaisia, ja pian tuli sama kohtalo
toisenkin osaksi. Heinäkuun 25:ntenä laskettiin Itunziman kosket
köydellä. Vasta täällä alkoi Jellalan, Kongon alimman putouksen nimi
olla tunnettu, samoinkuin Isangilankin, jonka Stanley otaksui Tuckeyn
»Sangallaksi». Wangwanat tulivat liikutetuiksi, kun Stanley saattoi
heille ilmoittaa, ettei meri ollut kaukana. Yksi puhkesi itkuun ja
juoksi syleilemään Stanleyn polvia, sanoen: »Ah herra! El hamd ul
Illah! Olemme saavuttaneet meren! Olemme kotona! Olemme kotona! Meitä
eivät enää kiduta tyhjä vatsa ja inhottavat villit! Minä juoksen
koko matkan merelle kertomaan veljillenne, että te tulette!» Stanley
luuli hänen kiihkoaan vain hermostuneeksi iloksi, mutta mies otti
papukaijansa, pani sen olkapäälleen ja juoksi metsään. Stanley piankin
huomasi, että hän oli tullut mielipuoleksi ilosta ja lähetti paikalla
kolme miestä häntä takaisin tuomaan, mutta neljä tuntia etsittyään nämä
palasivat tyhjin toimin, ja sille tielle raukka jäi. Uhkaava nälänhätä
esti häntä kauempaa etsimästä.



Riutunut retkikunta.


Koskia ja kovia virtoja oli edelleenkin, mutta ne eivät olleet sen
pahempia, kuin että ne voitiin laskea täysineen. Matka olisi ollut
hupainenkin, ellei uupumus olisi ollut niin perinpohjainen. »Se
elämänhalu ja tunteen lämpö, jotka minulla oli ollut Intian mereltä
lähtiessämme, olivat tähän aikaan melkein kokonaan pois kuluneet.
Kuumeet olivat riuduttaneet ruumiini, ylenpalttiset huolet sieluni
väsyttäneet, nälkä jäseneni näivettänyt ja tuska mieleni syövyttänyt.
Mieheni valittivat ääneensä; heidän kuoppiinsa painuneet silmänsä ja
kuihtuneet ruumiinsa olivat minulle elävä omantunnon soimaus; heidän
voimansa olivat menneet, vaikka heidän uskollisuutensa olikin kaiken
epäilyksen yläpuolella; heidän polvensa olivat heikkoudesta koukussa,
eivätkä heidän selkänsä enää olleet suorat nuoruuden voimasta, elämästä
tai tulisesta innosta. Sisään painuneille silmillemme, kalpeina
ja riutuneina, sanomattoman kurjina ulkomuodoltamme, nöyrryimme
vihdoin kaikkikäskevän luonnon edessä ja ajattelimme vain sitä, miten
pääsisimme eteenpäin, vielä kerran nähdäksemme sinisen valtameren.»

Kilolon luona väki melkein mielipuolena kalvavasta nälästä varasti
maniookkia ja papuja, josta hyvästä heitä ammuttiin rautaromulla ja
kolme otettiin vangiksi. Näitä ei voitu pelastaa, mutta yksi heistä
pääsi aikain perästä karkaamaan ja saapui mitä runsaimpien seikkailujen
jälkeen kotiinsa Sansibariin.



Isangilan putous.


Heinäkuun 30:ntenä alkoi edestäpäin kuulua suuren putouksen peloittavaa
jyrinää ja näkyä ilmaan kohoavaa usvaa. Tämä vihdoin oli Isangilan
putous, josta alkaen joki oli tunnettu. Bomaan sanottiin olevan vain
viiden päivän matka. Kun ei enää ollut syytä seurata jokea, jossa
oli alempana useitakin suuria putouksia ja paljon koskia, ilmoitti
Stanley miehilleen, että retkikunta siitä lähtisi maitse Bomaan. Väki
kiitti äänekkäillä huudoilla Allahia. »Lady Alice» vedettiin korkealle
kalliolle ja sai jäädä siihen lahoamaan, 11,000 kilometriä vakoiltuaan
Afrikan tuntemattomia sisävesiä.



Rommia, rommia!


Mutta vaikkei jäljellä oleva matka ollut sen pitempi, oli tuho
tulla ennen sen päättymistä. Alkuasukkaat olivat ynseitä, eivätkä
ruokatavarain hinnaksi huolineet mitään muuta kuin — rommia, jota
retkikunnalla ei tietenkään ollut. Lopulta Uledinkin kärsivällisyys
loppui ja hän löi muuatta rommia kerjäävää kuningasta suulle, niin että
tämä kierähti kellolleen. Kuningas kiiruhti nostamaan väkensä sotaan,
mutta retkikunta ei jäänyt sitä odottamaan. Lopulta Stanleylla ei ollut
muuta neuvoa kuin lähettää neljä parasta miestään Bomaan apua hakemaan,
antaen näiden mukaan seuraavan kirjeen:

 »Jokaiselle englantia puhuvalle gentlemannille Bomassa! — Olen tullut
 Sausibarista, kerallani 115 sielua: miehiä, naisia ja lapsia. Olemme
 suurimmassa nälänhädässä. Maanasukkaat eivät tahdo meille mitään
 myydä, he nauravat kankaillemme, metallilangallemme ja helmillemme.
 Emme sitäpaitse voi hankkia ruokatavaroita muuta kuin toripäivinä,
 eivätkä ihmiset, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, voi niitä
 odottaa. Olen sen vuoksi rohjennut lähettää kolme nuorta miestäni ja
 Robert Feruzin, pojan, joka on kasvatettu Sansibarin englantilaisessa
 lähetyslaitoksessa, pyytämään teiltä tällä kirjeellä apua. En teitä
 tunne, mutta olen kuullut, että Bomassa asuu eräs englantilainen, ja
 koska olette kristitty ja gentlemanni, niin pyydän teitä, ettette jätä
 anomustani huomioon ottamatta. Robert poika voi paremmin kuin minä
 kirjeessä kuvata surkean tilamme. Olemme mitä suurimmassa hädässä,
 mutta jos apunne saapuu ajoissa, niin voin päästä Bomaan neljän päivän
 kuluttua. Tarvitsen 300 kangaskappaletta teidän myymäänne tavaraa,
 joka on paljon parempaa kuin meidän, mutta kaikkien parasta olisi,
 jos saisin kymmenen tai viisitoista kantamusta riissiä tai vehnää
 tyhjiä vatsojamme varten. Ellen saa kahden päivän kuluessa apua, niin
 odottaa minua kamala aika kuolevien ihmisten keskellä... Jos teillä
 olisi minun persoonallista tarvettani varten ylellisyystavaroita,
 kuten kahvia, teetä, sokeria ja keksiä, niin pyydän minulle hieman
 lähettämään.

 Henry M. Stanley.

 P.S. Ellette sattuisi nimeäni tietämään, niin olin se minä, joka v.
 1871 löysin Livingstonen. H.M.S.»

Miehet lähtivät ja retkikunta seurasi perässä, saaden vielä vähältä
tappelunkin niskoilleen, kun ei voinut jollekulle pikkukuninkaalle
veroa maksaa.

Elokuun 6:ntena, retkikunnan epätoivoisena levätessä erään kylän
ulkopuolella, kuului äkkiä pienen pojan kimakka huuto: »Ah, minä näen
Uledin ja Katshetshen tulevan mäkeä alas ja heidän perässään tulee
paljon ihmisiä.» Kaikki hyppäsivät pystyyn katsomaan: »Niin, se on
totta! Se on totta! La il Allah il Allah! Jaa, el hamd ul Illah! Jaa,
me saamme ruokaa, ruokaa! viimeinkin ruokaa! Ah sitä Uledia! Hän
tosiaan on leijona! Me olemme pelastetut, Jumalan kiitos!»

Wangwanat ottivat sangen avuliaasti uupuneilta ja hikisiltä kantajilta
heidän kuormansa ja tempasivat erinomaisella voimalla ruokatavarat —
riissin, kalan ja tupakan — maahan, lukuunottamatta suurta rommiastiaa,
jota he käsittelivät erikoisen varovaisesti, nimittäen sitä »pombeksi».
Ruokakuntain johtajien repiessä auki ja jakaessa ruokavarat yhtä
suuriin osiin, alkoi Murabo niminen venepoika ihanan, ylevän
voittolaulun, laulaen suurista putouksista, ihmissyöjistä, pakanoista
ja nälästä, laajoista erämaista, ahnaista villeistä ja kuinka matka nyt
oli päättynyt, kuinka jo tuntuivat länsimeren tuulahdukset, ja kuinka
heidän herransa veljet olivat pelastaneet heidät »nälän helvetistä».
Joka värsyn lopussa muut kovalla ja kirkkaalla äänellä lauloivat
kertosäkeet:

    »Laulakaa, ystävät, laulakaa, sillä matka on päättynyt,
    »Laulakaa kovasti, oi ystävät, laulakaa tälle suurelle merelle.»

»Jo riittää — tänne!» huuti Manwä Sera, jonka rahvas nyt melkein
puristi hengettömäksi. Joka esiliinaan, maljaan ja astiaan johtajat
minkä kerkesivät ammensivat täysin mitoin riissiä, bataatteja ja
kaloja. Nuoremmat miehet ja naiset hoipertelivat vettä hakemaan, toiset
hajaantuivat polttoaineita hakemaan, niin että äskeisen epätoivon
sijasta koko leirissä nyt vallitsi paljasta vilkasta elämää. Moni ei
jaksanut odottaa, kunnes ravinto oli keitetty, vaan söi sen raakana.
Lopuksi jokainen sai hyvän rommiryypyn. Mutta Stanleylle palanneet
lähettiläät teltan pimennossa latoivat niin paljon hyviä herkkuja
oluesta, viineistä ja sylteistä alkaen, ettei hän voinut kyllin
kiitoksella muistella lähettäjää ja sitä jaloa maanosaa, josta kaikki
tämä hyvyys oli kotoisin. Aterian jälkeen vaatemytyt avattiin ja
kaikki väki puettiin uusiin kankaihin. Ennenkuin retkikunta saapui
Bomaan, tuli sieltä vastaan toinen lähetys ruokavaroja ja vihdoin
viimeisellä taipaleella pitkä jono riippumattoja, joissa Boman herrat —
enimmäkseen portugalilaisia, mutta joukossa myös joku englantilainen,
hollantilainen ja ranskalainenkin — saapuivat odottamatonta vierastaan
vastaanottamaan, ja Stanleynkin täytyi kaikista vastusteluistaan
huolimatta kulkea lopputaival riippumatossa. Boman maalaispiirin
»kuningas» oli rajakylässä kunniatervehdyksellä ja lopun lopuksi Kongon
suistamon pieni portugalilainen kaupunki — maa kuului silloin vielä
Portugalille — valitsi Stanleyn kunniaporvarikseen.

Levättyään jonkun aikaa Kabindassa, merenrannikolla, jossa useat
retkikunnan jäsenistä kuolivat omituiseen unitautiin, Stanley vei
väkensä laivalla Kapkaupunkiin, joka suurenmoisesti juhli häntä ja
hänen seuralaistaan, ja sieltä edelleen Sansibariin, jossa hän erosi
paljon kokeneesta väestään.

Tämä matka »poikki mustain maanosan» oli kieltämättä sekä
maantieteellisten että valtiollisten tulostensa puolesta tärkein
kaikista Afrikassa tapahtuneista löytöretkistä. Koko Sisä-Afrikka oli
sen kautta yhdellä iskulla selvinnyt. Vaikkapa ei tunnettukaan muuta
kuin valtavan päävirran laaja kaareva juoksu, niin voitiin samalla
likimain arvata, kuinka tämän joen kaikki isot syrjäjoet juoksevat.
Ja tieto niistä tuhansista kilometreistä laivalla kuljettavia
vesimatkoja, mitä oli Kongon koskien päällä, osoitti paikalla,
kuinka mainion tien se tarjosi äärettömän laajan troopillisen maan
luonnonrikkauksien hyödyntämiseksi. Tämä matka antoi siten aihetta sekä
Kongo-valtion perustamiseen että muutoinkin entistä tarmokkaampiin
siirtomaahankkeisiin Afrikassa, kunnes koko mustain maanosa tuli
Euroopan valtain kesken paloitelluksi. Matkakertomus, jonka Stanley
julkaisi, käännettiin monelle kielelle, herätti suurenmoista huomiota
ja sai suunnattoman paljon lukijoita.



Kongo-valtion perustaminen.


Stanley oli suuren matkansa tehdessään vielä Yhdysvaltain kansalainen,
eikä mikään Euroopan maa sen vuoksi voinut löydön perustuksella vaatia
itselleen Kongon avattua vesistösyvännettä. Portugal, joka omisti
rannikon, vaati tietenkin sen perustuksella takamaatakin, mutta
huomioon ottaen Portugalin muittenkin siirtomaitten rappiotila ja huono
hallinto, täytyi moisen vaatimuksen kohdata yleistä vastarintaa.



Kansainvälinen Afrikan seura.


Niiden miesten joukossa, jotka näihin aikoihin omistivat huomionsa
Afrikalle ja sen tutkimukselle, oli ehkä vaikutusvaltaisin Belgian
kuningas Leopold II. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli
koettanut maassaan herättää halua siirtomaayrityksiin, mutta kun siihen
ei Belgiassa ollut riittävää harrastusta, asetti hän toimintansa
laajemmalle kansainväliselle pohjalle. Stanleyn paraillaan ollessa
suurella matkallaan hän kutsui etevimmät Afrikan matkustajat Brysseliin
neuvottelemaan kansainvälisistä toimista Afrikan tutkimiseksi ja
avaamiseksi kaupalle ja sivistykselle. Afrikan rannat olivat silloin
vielä enimmäkseen ja sisämaa kokonaan Euroopan valtain anastamatta
jo avoinna yksityisten yritteliäisyydelle. Kokouksessa, jossa olivat
läsnä Nachtigall, Rohlfs, Schweinfurth, Grant, Cameron, Duveyrier,
de Compiegne, kaikkiaan neljättäkymmentä henkeä, päätettiin ryhtyä
kansainväliseen varain keruuseen Afrikan avaamiseksi kaupalle
ja yritteliäisyydelle. Ensi työ oli oleva asemien perustaminen
Sansibarista lähtien. »Kansainvälisen Afrikan seuran» asemilla piti
jokaisen matkustajan ja kauppiaan, oli hän mitä kansallisuutta tahansa,
saada apua ja suojelusta. Seuran ensimmäiset toimet eivät kuitenkaan
kehittyneet kovin suurisuuntaisiksi, voitettavat vastukset olivat niin
suuret, varat verraten vähäiset, kokemusta harvalla, mutta Tanganjikan
rannalle kuitenkin perustettiin pari asemaa. Länsirannikolta
ranskalaiset ja saksalaiset tekivät sisämaahan lyhyitä matkoja,
mainitaksemme vain luonnontutkijan Paul du Chaillun, jonka kuvauksia
Ogoven seutujen uhkuvasta luonnosta pidettiin lievimmin sanoen
liioiteltuina.

Kongon pohjoispuolella oleva merenrannikko oli aikoinaan Portugalin
parhaita orjastusmaita, mutta yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella
olivat ranskalaiset hankkineet jalansijan tällä rannikolla, anastaen
Gabunin lahden laivastonsa väliasemaksi. Useita lyhyitä matkoja he
tekivät sisämaahankin, mutta vasta meriupseeri Savorgnan de Brazza
tunkeutui siirtokunnan takamaihin saakka.



De Brazza Ogovella ja Kongolla.


De Brazza, joka kansallisuudeltaan oli italialainen, mutta Ranskassa
kasvanut ja Ranskan alamaiseksi ruvennut, lähti hallituksen
kustannuksella ennen Stanleyn paluuta Kongon retkeltään tutkimaan
Ogovea, jota vetevyytensä vuoksi arveltiin Livingstonen Lualabaksi.
Hän nousi jokea aina sen lähteille saakka, kulki vedenjakajan poikki
ja löysi Aliman, joka virtasi koillista kohti ja jota hän suunnan
vuoksi ei osannut arvata Kongon syrjäjoeksi — ei kukaan silloin vielä
tiennyt Kongon suuresta mutkasta pohjoista kohti — ennenkuin v. 1878
rannikolle palattuaan ja kuultuaan Stanleyn suuresta matkasta. Brazza
laski Alimaa, kunnes maanasukkaat muuttuivat vihamielisiksi ja estivät
häntä Kongoa saavuttamasta. Polveten sitten pohjoista kohti hän löysi
Likonan, toisen Kongon syrjäjoen, mutta sitten hänen varansa loppuivat
ja hänen täytyi palata Gabuniin.

Seuraavana vuonna hän palasi, jälleen Ranskan hallituksen varustamana,
laiminlyöntiänsä korjaamaan, perusti Ogoven latvoille Franceville
nimisen aseman ja samosi sitten maan poikki Kongolle, tehden
päälliköitten kanssa sopimuksia, joitten kautta he luovuttivat maansa
Ranskan suojeluksen alaiseksi. Stanley Poolin rannalle, Kongon alisten
koskien niskaan, hän joen oikealle rannalle perusti Brazzaville nimisen
aseman. Palatessaan sitten Kongoa pitkin merimaahan hän Isangilan
koskilla tapasi jokea nousevan Stanleyn, joka ei suinkaan ollut
kohtauksesta hyvillään, sillä de Brazza oli tuottanut pahan kolauksen
niille suurille tuumille, joita hän paraillaan toteutti Belgian
kuninkaan toimesta.

Kun Stanley oli palannut retkeltään ja julkaissut sen tulokset, niin
käsitti Leopold II paikalla, mikä oiva tilaisuus nyt oli avautunut
hänen siirtomaapuuhilleen. Hän viipymättä kutsui Stanleyn luokseen
ja kehoitti häntä palaamaan Afrikkaan seuran asiamiehenä. Levättyään
ja matkakertomuksensa julkaistuaan Stanley suostui kuninkaan
esitykseen ja palasi jo alussa v. 1879 takaisin Afrikkaan. Varat hänen
suurisuuntaisiin toimiinsa hankki kuninkaan perustama »Ylä-Kongon
tutkimuskomitea», jonka johtaja hän itse oli.



Stanley palaa Kongolle.


Stanley pestasi Sansibarista valioväkeä, suureksi osaksi entisiä
seuralaisiaan, joihin hän saattoi luottaa, ja saapui Kongon suulle
meritietä kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän oli samaan paikkaan
tullut vastakkaiselta puolelta. Toistakymmentä valkoista oli hänellä
apumiehinä, pieniä höyrylaivoja, huoneenkappaleita ja kaikenlaisia
muita tarpeita asemien rakentamiseksi. Jellala-putouksien alapuolelle,
jonne saakka jokea voitiin nousta höyrylaivoilla, perustettiin Vivin
asema. Sieltä täytyi Isangilan putouksille rakentaa 80 kilometriä
pitkä tie kautta kallioisen maan, poikki syvien rotkolaaksojen, halki
aarniometsien, joita kaikilla alemmilla paikoilla kasvoi.



»Bula matadi».


Yksitoista kuukautta kesti tätä tietä rakentaa. Kallioita särjettiin,
suuria höyrykoneen kappaleita kuljetettiin uutta tietä ylämaahan. Nämä
suuret työt, joitten vertoja ei oltu nähty Keski-Afrikassa ennen,
tekivät neekereihin syvän vaikutuksen, ja Stanleylle annettiin nimi
»Bula Matadi», »kallioiden murtaja», jolla nimellä hän sitten tuli
tunnetuksi kautta Kongo-laakson. Isangilasta, johon rakennettiin asema,
voitiin seuraavalle, Manjangan asemalle, kulkea 140 kilometriä jokea,
vaikkapa joki tällä välillä onkin täynnään kareja ja pyörteitä ja
virtaus on niin kova, että laiva- ja veneliike oli sekä vaarallista
että kovin vaivalloista.

Työn rasituksien vuoksi Stanley sairastui ja oli jonkun aikaa kuoleman
kielissä, mutta virkosi jälleen.

Manjangasta oli koskien niskaan 130 kilometriä — välillä on alisen
Kongon suurin putous, Ntombo Mataku — ja neljä kuukautta retkikunta
viipyi tällä taipaleella, mutta sittenpä olikin kaksi vuotta
kestäneitten ponnistusten jälkeen Stanley Pool saavutettu ja valtava
Kongo kaikkine suurine syrjäjokineen oli avoinna kuljettavaksi tuhansia
kilometrejä pitkältä eri suunnille.



Ensimmäinen höyrylaivamatka keskisellä Kongolla.


Stanley Poolin rannalle perustettiin Leopoldville niminen asema,
ja Stanley saattoi nyt lähteä kappaleista kootulla höyrylaivalla
nousemaan Kongoa. 150 kilometrin päähän Leopoldvillestä hän perusti
Msuata nimisen aseman lähelle sitä kohtaa, jossa Kwa niminen syrjäjoki
laskee Kongoon. Tästä suurenmoisesta jokivesistöstä, johon kokoontuu
viuhkan tavoin suuria syrjäjokia Sambesin ja Kongon väliseltä
vedenjakajalta, alueen pohjoisreunalta, Stanley löysi suuren Leopold II
järven, alavarantaisen, aarniometsäin paartaman, matalan selän, jonka
ympäristöt tulvien aikana ovat laajalti veden alla. Myöhemmät tutkijat
ovat näistä rämeistä löytäneet vesielefantin, elefanttia pienemmän
nisäkkään, joka elää suureksi osaksi vedessä, mutta on niin arka, ettei
sen elämänlaadusta vielä ole saatu täyttä selvyyttä. Leopold-järvi
on vain pieni jäännös paljon suuremmasta järvestä, joka väheni sitä
myöten, kuin Kwa joki uurti suupuolessaan olevaa hietasärkkää.

Stanley ei joutunut tällä kertaa enempää tutkimaan Sankuru-Kassain
jokiverkkoa, jossa on laivalla kuljettavia matkoja tuhansia
kilometrejä, vaan palasi Stanley Pooliin käydäkseen lopulla vuotta
1882 Euroopassa terveyttään hoitamassa. Saatuaan kuitenkin tiedon,
että Ranskassa varustettiin suurta retkikuntaa, hän kolmisen kuukauden
kuluttua palasi takaisin, jatkaen asemien perustamista.

Nyt hän ensi työkseen ryhtyi torjumaan de Brazzan suunnitelmia. De
Brazza oli tutkinut Kwilu joen, joka laskee mereen 250 kilometriä
Kongon suusta pohjoiseen, ja huomannut sen tarjoavan paremman reitin
Stanley Pooliin kuin pääjoki itse. Stanley päätti empimättä käyttää
tätä reittiä omiin tarkoituksiinsa, lähettäen sekä Kwilun suulta että¹
Isangilasta retkikuntia tutkimaan Kwilua ja perustamaan sen rannalle
asemia. Näiden kautta maa tuli tarkemmin tunnetuksi, mutta suurta
käytännöllistä merkitystä niillä ei ollut, koska Ranska piti Kwilun
laakson ja Portugal suurimman osan merenrannikkoa.



Stanley nousee Kongoa.


Elokuussa 1883 Stanley lähti pienellä siipilaivalla »En avant'illa»
Stanley Poolista nousemaan Kongoa, ottaen vähän ylempää vielä kaksi
potkurilaivaakin ja valaanpyyntiveneen samaan matkaan. Kwan suuhun
perustettiin asema, joka sai ruotsalaisen päällikön, sitten syyskuun
lopulla päiväntasaajan seuduille. »Tulikanootit» herättivät joella
suunnatonta huomiota, kuten arvata saattaa, ja päälliköt vähäksi
aikaa unohtivat ihmislihan ja tappelemisen tullessaan näitä ihmeitä
katsomaan. Eivät edes bangalat, jotka niin kiivaasti olivat Stanleyta
ahdistaneet hänen veneillään ensi kerran jokea laskiessa, muistaneet
hirnua jah-hah-hahiaan, vaan suostuivat paikalla ystävyyteen niin
ylenluonnollisen mahtavan päällikön kanssa. Vieläpä he pyysivät häntä
perustamaan maahansa asemankin.

Mahdistaan huolimatta Stanley pelonsekaisin tuntein lähestyi Aruwimin
suuta, jossa ihmissyöjät olivat häntä suurilla kanooteillaan
ahdistaneet. Sotarummut alkoivat nytkin siellä jytynsä ja kaksi
kanoottia tuli vakoilemaan, palaten kuitenkin tuota pikaa takaisin.
Mutta kun ei kuulunut sen enempää, lähestyi Stanley liehuvin lipuin
ja välkkyvin viirein kyliä täydellä konevoimalla, osoittaen muiden
valkoisten miesten keralla viittomalla, että matkan tarkoitus oli
rauhallinen. Ihmissyöjät nämä ihmeet nähtyään hämmästyivät sanattomiksi
ja päättivät viisaimmaksi suostua ehdotettuun rauhaan. Stanley nousi
sitten Aruwimia 400 kilometriä, kunnes tuli eteen niin suuria koskia,
etteivät laivat päässeet niiden päälle. Pitkin matkaa asukkaat pysyivät
rauhallisina.



Arabialaiset vastassa.


Palattuaan sitten pääjoelle Stanley lähti sitä nousemaan
Stanley-koskille, joiden laskemisessa ja taivaltamisessa oli
ensi matkalla ollut niin suunnaton työ, etenkin kun oli kaiken
aikaa täytynyt taistella vimmattuja asukkaita vastaan. Toisiksi
olivat nyt olot käyneet, se kävi selväksi, ennenkuin laivat vielä
olivat perillekään päässeet. Joella tuli vastaan suunnattoman
suuri venelaivasto, jossa Stanleyn arvion mukaan oli ainakin
toistatuhatta kanoottia, niin että se oli kuin uiva kylä. Haluamatta
tappelua kanootit jatkoivat matkaansa myötävirtaan, ja yhtä vähän
vihamielisyyksien halua oli niillä pienemmillä laivastoilla, mitä
seuraavina päivinä tavattiin. Ilmeisestikin ne olivat pakenevia ja
tästä saattoi päättää, että ylemmillä vesillä oli tapahtunut jotain
erinomaista. Pian alkoivatkin poltetut kylät ja hävitetyt palmu- ja
banaanilehdot, murhatut asukkaat todistaa, mitä laatua nämä tapahtumat
olivat olleet. Arabialaiset olivat Stanleyn jälkiä seuraten saapuneet
näille seuduille kamalaa ammattiaan harjoittamaan, ryöstäen tuhansia
orjia ja surmaten ihmisiä vielä paljon enemmän. Stanley oli liian
heikko heille mitään tehdäkseen, hänen oli tyytyminen ystävyyteen, jota
orjakauppiaat jälleen hänelle tarjosivat, kuten ennenkin, mutta nämä
verekset tihutyöt eivät voineet olla jokaista mukana olevaa valkoista
vakuuttamatta siitä, että orjastus oli hävitettävä niin pian kuin
suinkin oli mahdollista.

Joulukuun alussa Stanley saapui hänestä nimensä saaneille koskille,
jotka pysäyttivät hänen laivainsa kulun ja samalla olivat koko retken
ylin päätekohta. Hän perusti aseman joen taajaan asutulle saarelle
ja solmi asukkaitten kanssa ystävyysliittoja. Täältä hän niinikään
lähetti Njangven kautta sanoman asemalle, jonka Kansainvälinen Afrikan
seura oli Tanganjikan rannalle perustanut, ilmoittaen sille näistä
uusista läntisistä naapureista. Lähdettyään sitten joulukuun 20:ntenä
paluumatkalle retkikunta tammikuussa 1884 saapui takaisin Stanley
Pooliin, jossa Leopoldville jo saattoi tarjota jotakuinkin tyydyttävän
lepopaikan rasittuneelle retkikunnalle.

Lähes puolen vuotta tämän jälkeen Stanley vielä hoiti yrityksen johtoa,
mutta sitten hän heikontuneen terveytensä vuoksi jätti työn uusien
voimien jatkettavaksi ja palasi Eurooppaan.



Kongo-valtio.


Nuoren yrityksen kansainvälistä asemaa uhkasi suuri vaara, kun toiselta
puolen Ranska levitteli vaikutusvaltaansa Kongo-joelle, toiselta
puolen Portugal, jonka kannan Englanti hyväksyi, vaati itselleen
koko rannikkoa. Ruhtinas Bismarck kutsui vallat v. 1884 Berliiniin
asiasta neuvottelemaan, ja Berliinin neuvottelun johdosta sekä »Kongon
vapaavaltion» rajat että kansainvälinen asema määriteltiin. Portugal
luovutti sille joen suistamon ja Ranska tyytyi vasempaan rantaan
Manjangasta Ubangin laskukohtaan saakka. Uusi vapaavaltio takasi
alueellaan täydellisen kauppavapauden kaikille kansoille. Orjakauppa
kiellettiin. Kwilun laaksoon perustetut 14 asemaa uusi vapaavaltio
menetti Ranskalle.

Kongon vesistösyvänteen tutkiminen jatkui uupumatta Stanleyn luovuttua.
Suurimman työn suorittivat saksalaiset, joiden retkien kautta suurin
osa Kassai-Sankurun jokiviuhkasta tuli tunnetuksi.



Löytöretkiä.


Luutnantti Hermann v. Wissmann lähti t:ri Poggen kanssa Kongovaltion
kustannuksella Loandasta poikkimaisin Lualaballe. Matkalla he siis
kulkivat melkein kaikkien niiden jokien poikki, jotka yhtyvät
Kwa'han, ennenkuin se Kongoon laskee. Kassain metsistä he löysivät
keltaisenruskean kääpiökansan, batwat, joiden miehistä harva oli
neljää jalkaa pitempi. Batwat olivat mainioita metsämiehiä, jotka
pelotta kävivät elefanttienkin kimppuun, ja myrkkynuoliensa vuoksi
he olivat yleiseen pelätyt. Sankurun latvoilta retkeilijät löysivät
Munkamba järven, jota oli mainittu hyvin suureksi, vaikka se tuskin
oli viittä kilometriä pitkä. Basongo neekerit, jotka asuvat Sankurun
yläjuoksulla, ottivat retkikunnan hyvin vastaan, vaikka heitä oli
kuviteltu kovin julmiksi. He olivat erinomaisen käteviä ammattilaisia,
varsinkin rauta- ja kupariseppiä. Njangvesta Wissmann matkusti edelleen
Tanganjika järvelle ja Udjidjista yleistä karavaanitietä Sansibariin.
Tanganjikan itäpuolella Wahhat aikoivat ryöstää hänet, mutta kun hän
paljasti käsivartensa ja arpea näyttäen sanoi »Mirambo», niin hänet
paikalla jätettiin rauhaan. Wissmannin matka Afrikan keskustan poikki
herätti varsinkin Saksassa suurta huomiota ja valmisti maaperää
tämän valtakunnan maananastusharrastuksille. Pogge palasi takaisin
Kassain laaksoon ja perusti Luluan rannalle Luluaburg nimisen aseman.
Rannikolle saavuttuaan hän kuoli.

Wissmann palasi samoille maille, joiden tutkimisen hän niin hyvällä
menestyksellä oli alkanut. Hän nousi v. 1884 Kassalta ja tämän
syrjäjokea Luluaa Poggen perustamalle asemalle, josta retkikunnan
jäsenet retkeilivät eri tahoille, palaten samaa tietä takaisin.

Lähetyssaarnaaja G. Grenfell ja useat muut jatkoivat samaa työtä
selvitellen Kwan jokiviuhkan lukuisien muitten syrjäjokien juoksua.
Kuangokin, jokiviuhkan läntisin suuri syrjäjoki, samoihin aikoihin
kartoitettiin. Useimmat näistä matkoista tehtiin vesitse; jotkut toiset
tekivät matkoja joiston poikkikin, löytäen täten yhä uusia syrjäjokia,
joita myöten he sitten laskivat pääjokeen.

Luapulan ja Lualaban välisen maan tutki retkikunta, joka v. 1880 lähti
Sansibarin rannikolta ja Tanganjikan kautta tunkeutui Moero järvelle
ja sieltä edelleen Katangaan. Ainoastaan yksi, Paul Reichardt, pääsi
hengissä takaisin palaamaan.

Ranskalainen Victor Giraud samaan aikaan paljon seikkailuja kokien
retkeili Njassan ja Bangweolon välisillä seuduilla, piirtäen
viimemainitun järven ääriviivat aivan toisin kuin Livingstone.
Bangweolo muutteleekin matalain rantainsa ja vaihtelevan
vedenkorkeutensa vuoksi tuon tuostakin muotoaan.

Lualaban ja Luapulan välisiä seutuja tutki myös lähetyssaarnaaja Arnot
vuosina 1881—88.

Englantilainen Thomson retkeili jo v. 1878 Uruassa, Moero järven
luoteispuolella, ja löysi Tanganjikan eteläpään itäpuolelta Rukwa
järven, joka sen jälkeen on paljon kuivunut.

Kongon suuren pohjoisen syrjäjoen Ubangin latvaosan, Uellen, löysi
jo Schwcinfurth, kuten olemme kertoneet. Hän luuli sen juoksevan
Tshad järveen, mutta Junker, joka laski jokea aina Mbornuun saakka,
osoitti sen kuuluvan Kongon vesistöön. Ubangin suun, joka oli jäänyt
Stanleyltä huomaamatta hänen Kongoa höyrylaivallakin noustessa,
löysi v. 1885 lähetyssaarnaaja Grenfell, joka nousi jokea Zongon
koskille, jokihöyryliikkeen nykyiseenkin päätekohtaan. Muutama vuosi
myöhemmin belgialainen A. van Géle tutki sen kappaleen, mikä vielä oli
tuntematonta.

Ubangin syrjäjoen Mbornun, joka suustaan saakka on belgialaisen Kongon
pohjoisena rajana, löysi pohjoisesta tullen kreikkalainen t:ri P.
Potagos ja Junker tutki jonkun matkaa sen yläjuoksua.



Stanleyn retki Emin pashan avuksi.


Viimeiselle löytöretkelleen Keski-Afrikkaan Stanley lähti maaliskuussa
1887 pelastaakseen Emin pashan, joka eversti Gordonin kaatumisen ja
Khartumin kukistuksen jälkeen oli tullut erotetuksi Egyptin yhteydestä.
Emin pasha, Saksan juutalainen, oikealta nimeltään Edward Schnitzler,
oli egyptiläisen »Päiväntasaajan maakunnan» maaherra. Khartumin
valloitettuaan mahdi uhkasi tulla hänetkin kukistamaan ja suurella
huolella Euroopassa seurattiin asiain kehitystä, mikäli tietoja
voitiin saada. Pelättiin hänen ampumavarojensa loppuneen. Aikaisemmin
oli saapunut kirjeitä, joissa hän pyysi apua, mutta sitten lakkasi
kirjeidenkin tulo. Tie itärannallekin oli suljettu. V. 1886 onnistui
t:ri Junkerin kuitenkin Eminin luota päästä rannikolle, ja häneltä
saatiin kuulla, millä kannalla asiat olivat. Englannissa muodostettiin
komitea Eminin auttamiseksi. Egyptin kediivi maksoi osan yrityksen
kuluista ja Belgian kuningas lupasi Kongo-valtion puolesta sitä
edistää. Yrityksen johto uskottiin Stanleylle, joka apulaisikseen otti
9 englantilaista. Retkikunta varustettiin Sansibarissa, josta oli
helpoin palkata kantajia, mutta varsinaisen matkansa se alkoi Kongon
suusta. Stanley otaksui Aruwimi-Iturin, Kongon suuren syrjäjoen,
tarjoavan helpon tien Albert Njansalle, jonka pohjoispuolella
Wadelaissa Emin pashan pääkortteeri oli. Mukana kulki aluksi Tippu
Tipkin, jo Livingstonen ajoilta tuttu orjakauppias, jonka Kongo-valtion
hallitus Stanleyn ehdotuksesta oli nimittänyt Stanley-koskien luona
olevan aseman päälliköksi ja joka nyt Kongoa nousten palasi asemalleen.
Tippu Tip oli luvannut hankkia retkikunnalle 600 kantajaa.

Kongon suistamosta retkikunta ensin matkasi Stanleyn rakentamaa
tietä pitkin suupuolisten koskien ohi Stanley Poolin rannalle, josta
laivoilla noustiin Aruwimin suulle ja vielä tätä syrjäjokeakin pitkin
Jambujaan saakka. Sinne jätettiin jälkijoukko majuri Barttelotin
komentoon, odottamaan lisää tavaroita ja Tippu Tipin lupaamia kantajia,
jonka jälkeen sen piti seurata pääjoukon jäljessä.



Aarniometsän uumeniin.


Kesäkuussa etujoukko, johon kuului 389 miestä, lähti Jambujasta
Aruwimin rantoja pitkin ylämaahan tunkeutumaan. Kolonnan etupäässä
kulki 50 valiomiestä, joilla oli vesurit ja kirveet tien raivaamista
ja puiden pilkoittamista varten. Etujoukon tuli sitä paitsi rakentaa
jokien poikki sillat ja tehdä illalla risuista ja oksista aitaus
leiripaikan ympärille. Nämä työt oli toimitettava ripeästi, muutoin
kantajat raskaine taakkoineen helposti menettivät malttinsa. Välkkyvine
terävine kirveineen, pystyvine vesurineen etujoukko leikkasi luolan
kaltaisen ontelon aarniometsän taajan aluskasviston läpi kohti
tuntematonta päämäärää. Ei ainoakaan koko retkikunnassa tuntenut
päivämatkan vertaakaan sitä seutua, jonka kautta oli matkattava.
Oltiin toden teolla »pimeimmän Afrikan kynnyksellä. Oli kesäkuun 28:s
päivä, ja aina joulukuun 5:nteen päivään saakka, yhteensä 160 päivää,
kesti metsää, tiheiköitä ja metsistyneitä rämeitä, emmekä tällä ajalla
nähneet ruohokenttää, emme kamarin lattiankaan laajuista.»

Tämä metsäinen seutu ei kuitenkaan ollut asukkaita vailla. Tuskin oli
asema ennättänyt kadota näkyvistä, ennenkuin joelle alkoi ilmestyä
kymmenittäin ja sadoittain kanootteja, jotka pilkkasivat kolonnaa,
milloin sitä vain näkyi. Metsään he olivat raivanneet lyhyen leveän
tien, mutta Stanleyn miehet olivat liian viisaita sille varomattomasti
astuakseen, ja se olikin täynnään maahan pistettyjä teroitettuja
teikkejä, jotka oli lehvillä huolellisesti peitetty. Samalla tuli
ensimmäinen nuolituiskukin, johon vastattiin yhteislaukauksella. Tikut
noukittiin pois ja tultiin kylään, jonka asukkaat olivat sytyttäneet
palamaan. Kylän itäpää oli kuitenkin säilynyt tulelta ja siilien
retkikunta leiriytyi. Kaiken yötä kiljuivat villit metsässä ja ampuivat
leiriin myrkytettyjä nuolia ja heittivät sinne keihäitään.

Seuraavana päivänä löydettiin polku ja tultiin suurelle
maniookkivainiolle ja tämän jälkeen tavattiin useitakin kyliä. Mutta ne
olivat kaikki äsken rakennettuja, mikä osoitti Tippu Tipin heimolaisten
hiljakkoin käyneen täälläkin kamalaa ammattiaan harjoittamassa.
Edelleenkin oli jokirannassa sitten samanlaisia kyliä, joitten välillä
oli hyvät polut. Pitkin tietä oli kuoppia suuren riistan pyydystämistä
varten. Pienemmän riistan surmaksi oli viritetty jousia. Joka kylän
läheisyydessä oli maahan isketty teräviä puikkoja, joita vastaan ei
saappaanpohjakaan ollut riittävä suoja. Toisten kylien luona oli tien
poikki kaadettu suuria puita aina viidenkymmenen metrin päähän, ja
niistä varsinkin oli paljon haittaa.



Mitä yön hiljaisuudessa tapahtui.


Eräänä yönä retkikunta heräsi kiljunaan ja raikuviin
torventoitotuksiin. Sitten torvet vaikenivat ja kuului kaksi miehen
ääntä. Heidän sanansa kuuluivat yön pimeydessä niin selvään, ikäänkuin
olisivat he vieressä olleet:

Ensimmäinen ääni: »Halloo, muukalaiset, minne te menette?»

Toinen ääni: »Minne te menette?»

Ensimmäinen ääni: »Tähän maahan ette ole tervetulleet.»

Toinen ääni: »Ette tervetulleet.»

Ensimmäinen ääni: »Kaikki nousevat teitä vastaan.»

Toinen ääni: »Teitä vastaan.»

Ensimmäinen ääni: »Ja varmasti teidät tapetaan.»

Toinen ääni: »Teidät tapetaan.»

Ensimmäinen ääni: »A-a-a-a-a-aa.»

Toinen ääni: »A-a-aa.»

Ensimmäinen ääni: »O-o-o-o-oooo.»

Toinen ääni: »O-o-oooooo.»

Toinen ääni matki kaikua niin mainiosti ja koko kohtaus oli niin
hullunkurinen, että koko leiri äkkiä purskahti äänekkääseen myrskyiseen
nauruun, joka molemmille äänille oli niin odottamatonta, että ne suin
päin pötkivät pakoon.



Myrsky aarniometsässä.


Matka kului niin hitaasti, että päivässä päästiin eteenpäin keskimäärin
vain 9 kilometriä. Eräänä iltapäivänä retkikunnan rämpiessä rämeisen
ja liejuisen erämaan poikki, jonka iljettävät löyhkät ahdistivat
hengitystä, pimeni metsä äkkiä niin pimeäksi, että tuskin saattoi
nähdä kompassin osoituksia, ja samalla kuului etäistä pauhua, joka
kasvoi kovaksi vinkumiseksi. Oksien ryske ja valtavien puitten rajusti
riuhtovat latvat ilmaisivat myrskyn lähestymisen. Heti kun päästiin
kuivemmalle maalle, ryhdyttiin leiriä tekemään. Alkoi putoilla dollarin
kokoisia suuria pisaroita, jotka saivat väen vilusta värisemään
ohuitten pumpulivaatteittensa kastuessa. Ukkonen pauhasi pään päällä,
salamat leikkelivät häikäiseviä tuliviirujaan pimeässä ja sadetta
tuli niin rankasti, ettei saatu tulta tehdyksi. Vasta 9 aikaan
pilkkopimeässä saapui retkikunnan loppupää uupuneen näköisenä leiriin.
Aamuyöhön kaikki värjöttivät pimeässä, vasta k:lo 3 aikaan voitiin
tehdä tuli ja ruveta paistamaan katkeraa maniookkijuurta kalvavan nälän
tyydyttämiseksi.

Retkikunnan rautavene koottiin ja osa tavaroita ja sairaita, joita jo
oli paljon, lähti sillä jokea nousemaan. Jokirannan polut olivatkin
loppuneet, mistä saattoi päättää asukkaitten kulkevan kylien välejä
veneillä. Tämän johdosta retkikuntakin hankki veneitä, joita ei edes
tarvinnut ostaa, kun asukkaat kaikkialla asettuivat sotakannalle.
Tuntien heikkoutensa nämä kuitenkin hylkäsivät kylänsä retkikunnan
lähestyessä, joten tällä oli vapaa kortteeri ja asukkaitten
maniookkivainiot käytettävinään. Pitkillä matkoilla oli ‘kyliä
kuitenkin autioinakin hiljakkoin sattuneitten sotien vuoksi, vainiot
hylättyinä, laihot korjaamatta. Paitsi maniookkia kasvatettiin
niillä plantaaneja [banaanin sukuinen viljelyskasvi], vihanneksia,
melooneja ja maissiakin. Kasvisruokaa siis saatiin, mutta lihasta
oli puute. Aruwimin rannoilla oli hyvin vähän lintuja, virtahepoja
joku ainoa. Tämä Stanleyn luulon mukaan johtui laitumien kehnoudesta.
Yksi ainoa krokotiili oli nähty. Hyönteisiä oli sitä enemmän. Kylien
suurilla tunkioilla hyöri kaikenlaisia itikoita, muurahaisia marssi
edes takaisin pitkissä jonoissa ja paljon parempaa järjestystä yllä
pitäen kuin miehet, kärpäsiä kiehui ilma täynnään, loistavia perhosia
lepatteli kaikkialla ja sääskiä pilvinä. Usein nähtiin asukkaitten
palaavan kyläänsä, heti kun retkikunta siitä poistui. Puurummut, joilla
he antoivat jokaiselle hälyytysmerkkejä muukalaisten tulosta, kuuluivat
erämaan hiljaisuudessa 18 kilometrin päähän.

Retkikunta tosin otti kylien vainioilta ruokavaroja, mutta jätti kylät
polttamatta, ja tämä seikka lienee vaikuttanut maanasukkaihin, niin
että he ylempänä rupesivat vaihtokauppaa tekemään. Ensimmäinen seuraus
tästä oli, että retkikunnan jäsenet saivat vähän lihaakin. Alkuasukkaat
olivat koko joukon vaaleaihoisempia kuin neekerit yleensä, arvatenkin
siitä syystä, että he elivät enimmän aikansa metsän siimeksessä.



Ampiaiset.


Aruwimissa, joka oli mahtava, puolen kilometrin levyinen joki, oli
tuon tuostakin matalia koskia, joissa veneosastoilla oli koko joukon
seikkailuja, muun muassa ampiaisten vuoksi, joiden pesät riippuivat
oksista virran kalvon päällä. Kun semmoisen ampiaispesän asukkaat
äkkiä hyökkäsivät kosken pyörteitten ja salakarien keskellä tietään
tunnustelevan veneen kimppuun, niin oli leikki kaukana. »Ah herra»,
sanoi Stanleylle Uledi, hänen koetelluin ja urhoollisin miehensä, joka
jälleen oli matkassa, »alastomat ihmiset eivät voi pahempaan pulaan
joutua. Ampiaiset ovat vaarallisempia kuin pahimmatkin pakanat.»
Elokuun alussa tultiin 9 metriä korkealle Panga putoukselle, jonka ohi
oli taivallettava. Joku vene kaatui ja arvokkaita tavaroita joutui
virran saaliiksi. Koskien yläpuolella alkuasukkaat myrkkynuolineen
hyökkäsivät retkikunnan kimppuun ja luutnantti Stairs sai sydänalaan
nuolen, jonka hän paikalla repäisi ulos. Kaatuneilla vihollisilla
oli päässään omituinen rautakruunu, heidän hampaansa olivat hiotut
teräviksi, kaulassa oli ihmishampaista helminauha. Jouset ja nuolet
olivat sangen siroa tekoa.

Kun kavala ja vaarallinen vihollinen täten ympäröi retkikuntaa joka
puolella, olisi täytynyt noudattaa mitä suurinta varovaisuutta,
mutta siihen oli sansibarilaisia kantajia mahdoton totuttaa. »He
osoittivat kerrassaan hämmästyttävää välinpitämättömyyttä vaaroista,
ei urhoollisuudesta eikä pelottomuudesta, vaan siitä syystä, että
he olivat kykenemättömät muistamaan vaaroja ja niiden seurauksia
ajattelemaan. Eläimille vaisto muistuttaa vaaraa, mutta miehilläni ei
näyttänyt olevan vaistoa sen enempää kuin järkeäkään, ei havaintokykyä
eikä muistia. Heidän kallonsa olivat merkillisen tyhjät. Eivät
mitkään varoitukset, eivät mitkään uhkaukset voineet heidän mieliinsä
juurruttaa, että oli välttämätöntä olla varuillaan ja valppaina,
pitämään silmällä teillä väijyviä teräviä puikkoja, plantaanilehdon
takana väijyvää ihmissyöjää, hirren tai puunrungon taa piiloutunutta
villiä tai varomaan pyydyskuoppia terävine teikkineen. Vaara aina
tapasi heidät yllättäen. Odottamaton nuolituisku sai heidät aina
hajaantumaan minkä millekin taholle, surkein huudoin, tai pyrkimään
minne tahansa suojaan, ja jos vain vihollinen olisi päättävästi käynyt
päälle, niin olisi vastarinta heidän pelkuruutensa vuoksi ollut
mahdoton. Jos joku alkuasukas osoitti odottamatonta rohkeutta, pitivät
he sitä paikalla merkkinä siitä, että vihollisia oli ylivoimainen
joukko. Pitkin marssia he hiipivät metsään piiloon jälkijoukolta, mutta
jos heidän eteensä äkkiä ilmestyi villi keihäs kohotettuna, niin he
pelosta parkuen pakenivat. He kuljeskelivat pitkin kyliä yksitellen tai
kaksittain, sillä ryöstäminen oli heidän mieluisinta työtään, mutta
jos he sattuivat tapaamaan majain villejä omistajia, niin pudottivat
he pikemmin maahan surmaavan rihlansa kuin sitä käyttivät. He
kuljeskelivat merkillisen huolettomina plantaani-istutuksien keskellä,
mutta jos he kuulivat nuolen suhahduksen, niin masentuivat he niin,
että olivat valmiina vastustamatta alistumaan vaikka mihin kohtaloon.
Ihmeteltävän varmoina he hajaantuivat tiellä, niin että kolonna venyi
viiden kilometrin mittaiseksi, mutta alkuasukkaita nähdessään he eivät
mitään muuta muistaneet, kuin kehnon pelkonsa. 370 miehestäni oli
ainakin 250 tämän laatuisia. Kiväärit heistä olivat vain epämukavia
vastuksellisia sauvoja, joista he mielellään luopuivat, kun saivat
muutaman maissintähkän hinnaksi, ja jotka he mielellään olisivat
vaihtaneet kevyihin kävelykeppeihin, jos olisivat uskaltaneet.»
Kärsimykset ja ankarat kokemukset kuitenkin vähitellen karkaisivat
tämän kurittoman väen, niin että se lopulta oli jäykkä kuin roomalainen
soturijoukko.



Epätoivoinen tila.


Elokuun keskivaiheilla maakolonna, jota luutnantti Jephson johti, eksyi
ja Stanley veneosaston ja sairaitten keralla joutui mitä vaikeimpaan
asemaan vihamielisten kylien keskellä. Jos maanasukkaat olisivat
todella tehneet hyökkäyksen, jota he valmistelivat, niin se luultavasti
olisi ollut suuren löytöretkeilijän loppu, koska hänellä, lähetettyään
miehiä pääjoukkoa etsimään, oli vain joku kymmenkunta tervettä miestä
jäljellä, sairaita ja kuolevia sitä vastoin puoleensataan.

»Viidennen kerran tässä kuussa alkoi sataa k:lo 8 aamulla. Teki mieli
luulla maailman lopun tulleen. Taivaan akkunat näyttivät olevan auki ja
koko maa hajoamistilassa. Sadetta kaatuu maahan niin kosolta, että ilma
pimenee. Jokainen metsän lukemattomista lehdistä varistaa kymmenestä
kahteenkymmeneen kertaan minuutissa pisaratulvan ja läpivettyneestä
maasta kohoaa harmaa huuru. Ilma on täynnään sadehiukkasia ja
lenteleviä lehden riekaleita. Myrsky raivoaa puiden latvoissa ja kaataa
päällemme huumaavia vesisuihkuja, tuuli ravistelee lukemattomia oksia
ja ulvoen kiitää metsän läpi ja mielii juurineen repiä maasta rytisevät
puut. Hirmut kiihtyvät ylimmilleen, kun ukkonen alkaa jyristä ja sen
paukut kajahtelevat latvain kaartojen alla ja metsän mutkaisissa
salakäytävissä tai leimuava salama kuin vahingoniloisena sinkauttelee
kaksijakoisia tulikieliään sinne ja tänne ja päämme päällä räjähtelee
valtavin, korvia huumaavin rämähdyksin... Ja tätä kestää koko päivän
taukoamatta, näyttää siltä, kuin emme enää koskaan saisi nähdä päivän
valoa. Ainakin tuntuu siltä, kun katselee ihmisten epätoivoisia
kasvoja. Vaivat, tauti, nälkä ja kauhu näyttävät heidät lamanneen,
ynnä levottomuus poissa olevien ystävien vuoksi, sade ja ukkonen ja
kaikenlainen kurjuus. Heitä kyyröttää plantaanilehdistä tehtyjen
katosten alla, pään suojana maanasukkaitten kilpiä, puuvillariepuja,
olkimattoja, savi- ja kupariastioita, toiset ovat etsineet suojaa
satulain, purjekangaspalasten ja vilttien alta. Kaikkia piirittää
sinervä huuru, kaikki on vallannut sanomaton ahdistus...» Lopulta
maajoukko kuitenkin palasi takaisin ja retkikunta pelastui vaikeasta
asemastaan, ennenkuin sen kimppuun hyökättiin. Se oli siihen saakka
menettänyt kuoleman kautta 16 miestä. Luutnantti Stairs parani hitaasti
nuolenhaavastaan. Se myrkky, jolla nuoli oli sivelty, lienee jo ollut
vähän vanhempaa. Verekseltä sivelty myrkky ehdottomasti tappoi, vaikka
haava olisi ollut vain pieni piirto.



Arabialaisia aarniometsässä.


Elokuun 31:ntenä retkikunta paraillaan taivalsi veneitään erään
kosken sivu, kun levisi huhu, että Emin pasha oli tullut. Tulija ei
kuitenkaan ollut Emin, vaan erään orjakauppiaan Ugarrowan väkeä. Tämä
osoitti, että arabialaiset jo olivat ulottaneet orjanajoretkiään aina
Aruwimin aarniometsiin saakka. Stanleyn retkikunnalle tämä kohtaus oli
suuri onnettomuus. Paikalla alkoi hänen uupunut väkensä kivääreineen
tavaroineen karkailla orjakauppiaan luo. Kun retkikunta saapui siihen
kylään, jossa orjakauppiaan miehet, pahamaineiset manjemat, olivat
majailleet, oli ensimmäinen näky portin edustalla palasiksi hakattu
poika. Kylässä oli keihään lävistämä vaimo. Manjemat olivat lähteneet
tiehensä. Poltettuja ja hävitettyjä kyliä alkoi nyt olla pitkin matkaa.
Eräästä kylästä löydettiin viiden pienen lapsen kallot. Syyskuun
puolivälissä retkikunta saapui Ugarrowan asemalle. Tämä mies oli ollut
Speken ja Grantin palveluksessa Niilin lähteitten etsimisretkellä
ja Unjorossa karannut. Aruwimin rannoille hän oli saapunut, suuren
aarniometsän halki kulkien, Lualaban rannoilta ja tänne perustanut
pari asemaa. Jotteivät maanasukkaat voisi näitä asemia ahdistaa, oli
hän niiden läheisyydestä hävittänyt kaikki kylät, eikä Stanleyllä sen
vuoksi ollut suuriakaan toiveita saada täältä ravintoa nälkäiselle
joukolleen. Asema oli laaja, huolellisesti suojattu korkeilla
paaluaidoilla, Ugarrowan oma talo tilava ja mukavasti sisustettu. Se
oli korkeilla savimuureilla ympäröity ja näytti linnalta. Palvelijain
lukuisuuden ja tarkan arvoasteikon vuoksi asema muistutti keskiaikaisen
lääniherran linnaa. Stanley näki täällä ensimmäisen kääpiönaisen,
17 vuotiaan kaunisvartaloisen, hienohipiäisen tytön, jonka mitta
oli vain 84 senttiä. Ihon väri oli kellertävä, silmät luonnottoman
suuret. Arabialaista vieraanvaraisuutta osoittaen Ugarrowa lähetti
Stanleyn leiriin suuret kaukalot erinomaista riissiä ynnä suunnattoman
maljan kanakeitosta. Ostaenkin saatiin koko joukon ruokavaroja.
Sairaansa, kaikkiaan 56 miestä, Stanley jätti täysihoitoon Ugarrowan
asemalle, kunnes jälkijoukko heidät noutaisi pois. Syyskuun 19:ntenä
Stanley jälleen lähti jokea pitkin ylöspäin nousemaan. Kolme miestä
oli karannut, mutta Ugarrowa oli lähettänyt heidät takaisin. Yksi
näistä hirtettiin muille varoitukseksi. Ainaisessa taistelussa nälkää
vastaan jatkui matka. Vaikka sairaat oli jätetty orjakauppiaan luo,
oli taas tuota pikaa melkoinen joukko uusia sairaita. Joki muuttui
samalla yhä koskisemmaksi, kulku vaikeammaksi. Lopulta kosket kävivät
ylivoimaisiksi. »Kallioilta näin ensi silmäyksellä, että venematkamme
oli päättynyt. Rannat olivat 200 metriä korkeat, joki kapeni 12 metrin
levyiseksi ja noin 90 m sen paikan yläpuolella, jossa seisoin, syöksyi
Ihuru (Aruwimin läntinen latvahaara) hurjana ja pauhaavana esiin
vuorensolasta ja Ituri taas (itäinen latvahaara) kuohuen laski jyrkkää
alamäkeä, jonka jälkeen molemmat yhdistyneinä mielettömässä kilpailussa
nakkelivat rajusti kiitäviä aaltojaan korkeuteen kauhealla ärjynällä,
jonka kaiku kiiteli kallioiden ja tummain metsäisten kukkulain väliä.»



Nälänhätä aarniometsässä.


Mutta puolensataa miestä oli niin nälän ja tautien heikontamaa,
etteivät he voineet kulkea eteenpäin, vielä vähemmän taakkoja kantaa.
Nämä miehet, 81 kantamusta ja kapteeni Nelson, jonka jalat olivat
puhjenneet paiseihin, jätettiin erämaahan odottamaan, kunnes pääjoukko
toimittaisi ylempänä olevalta orjakauppiaan asemalta apua. Sinne
alettiin sitten ponnistaa hengen edestä ilman muuta ruokaa, kuin
mitä metsästä löydettiin marjoja, juuria ja sieniä. Jos tavattiin
matkalla joku kyläpahanen, niin se ryöstettiin putipuhtaaksi, sillä
nälkäkuolemaa vastaan taistelevat miehet eivät välittäneet omantunnon
soimauksista. Mutta kourallinen maissijauhoa miestä kohti ei ollut
suuri saalis nälän näännyttämille miehille. Pitkin matkaa karkaili
väkeä, vieden kantamuksensa, varsinkin ampumavaroja, mukanaan. 12
päivää kestäneen vaelluksen jälkeen Stanley retkikuntansa keralla
vihdoin pääsi orjakauppiaiden asemalle, uutisraivaukselle, jossa sen
nuoresta iästä huolimatta jo oli oivat asunnot ja laajat rehevät
viljelykset. »Ja pian kättelivät meitä iloiset kookkaat miehet, jotka
näyttivät erämaassa viihtyvän yhtä hyvin kuin omassa kotimaassaan.
Useimmat olivat manjemalaisia, joista arabialaiset olivat saaneet
parhaat apulaisensa, vaikka valloittajien ja valloitettujen välit
alussa olivatkin niin huonot. Vasta kuudetta kuukautta he olivat
olleet tällä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta ennättäneet sen
niin hyvin asua — ja hävittää kaikki alkuasukkaitten asumukset, mitä
oli monen päivämatkan piirissä. Laajalla alalla oli tuskin ainoatakaan
majaa jäänyt eheäksi, plantaanilehdot, banaanilehdot, maniookki- ja
viljavainiot oli hävitetty, ja sen, mitä ihmiset olivat jättäneet,
olivat elefantit, simpanssit ja apinat tallanneet mätäneväksi
löyhkääväksi ryteiköksi, johon nopeaan katosi näkymättömiin entinen
viljelys. Stanley arvosteli hävitetyn alueen laajuuden 100.000
neliökilometriksi.

Ipotossa, Kilongalonga nimisen orjakauppiaan uutisasemalla, retkikunta
aluksi sai vieraanvaraisen vastaanoton, mutta jo muutaman päivän
kuluttua sitä seurasi ynseys ja niin suuri ahneus ruokavarain
luovuttamisessa, että retkikunta keskellä laajain raivauksien
rikkauksia taas oli perikadon partaalla, etenkin kun väki möi
kiväärejään ja ampumatarpeitaan huolimatta raipoista ja hirsipuista
— yksi varkaista jälleen hirtettiin muille varoitukseksi. Stanley
olisi väkivoimalla tehnyt lopun kurjuudesta, jos olisi voinut
luottaa väkeensä. Myymällä kaikki yksityiset ylellisyysesineensä
kultakellostaan alkaen, hän sai lähetetyksi apuretkikunnan kapteeni
Nelsonin luo. Kun apu saapui »Nälkäleiriin», oli siellä jäljellä vain
kapteeni itse puolikuolleena uupumuksesta ja viisi muuta henkeä,
joista kaksi kuolemaisillaan. Muut olivat joko kuolleet, karanneet
tai kadonneet etsiessään ympäröivistä metsistä jotain nälkänsä
tyydyttämiseksi. Sillä tiellä, jota retkikunta oli kulkenut, oli tuon
tuostakin ruumiita.

Ennenkuin kapteeni Nelson ennätti Ipotoon, oli Stanley jo lähtenyt
sieltä matkaan, koska viivytys olisi ollut retkikunnan tuho. Sitä ennen
hän oli tehnyt orjakauppiaan kanssa sopimuksen kahden eurooppalaisen
ja kolmisenkymmenen sairaan kantajan ruokkimisesta, kunnes hän saattoi
heille toimittaa apua.



Tie raivauksen poikki.


Lähdettyään matkaan lokakuun 28:ntena 1887 Stanley tuli ensiksi
balessekansan asuinmaille. Heidän kylissään oli vain yksi katu ja
kaksi taloa, yksi kadun kummallakin puolella, mutta talot, jotka
olivat lankuista rakennetut, saattoivat olla jopa 120 m pitkiä,
kymmeniin osastoihin jaettuja. Vielä ihmeellisempiä olivat tämän kansan
raivaukset, ne kun olivat vain yhtä suurta hirsimurrokkoa, joka ympäröi
kylää. »Kun astumme esiin metsän syvyydestä, niin huomaamme esim., että
tie ensin kulkee kolmisenkymmentä metriä mahtavan kaadetun puun runkoa,
sitten se poikkeaa suorakulmaisesti sivulle päin ja kulkee pari metriä
pitkin vankkaa oksaa. Kun sitten on astunut pari metriä maata pitkin,
on edessä jykevä, ehkä metriä korkea kaatunut puu. Kun on sen poikki
kiivennyt, niin ovat vastassa toisen jättiläisen kurotetut käsivarret,
joiden seassa täytyy ryömiä, kontata ja luikerrella eteenpäin, kunnes
saa jalkainsa alle uuden oksan — oksalta pääsee rungolle, kääntyy
taas puolen käännöksen oikealle ja kulkee runkoa tyvipäähän, kunnes
täytyy kavuta uuden, edellisen poikki kaatuneen puun latvaan; nyt
täytyy kääntyä puolen käännöstä vasempaan ja kavuta ylöspäin, kunnes
on kuutta metriä korkealla maasta. Moisessa huimaavassa korkeudessa
ei tosiaankaan saa olla varomaton eikä hermoheikko. Kun on tästä
varovaisesti eteenpäin punnertanut, on jälleen astuttava oksalle ja
sen jyrkkää viettävää selkää kuljettava alaspäin, kunnes ollaan 2
metriä korkealla maasta, jonka jälkeen on hypättävä huojuvalle oksalle
ja tätä taas kuljettava 6 metrin korkeuteen, astuttava edelleen
valtavaa runkoa pitkin ja taas maahan laskeuduttava. Täten matkasimme
eteenpäin tuntikausia polttavassa päivänpaisteessa ja tukahuttavassa,
vesihöyryn kyllästyttämässä ilmassa, joka sai hien virtana valumaan
huokosistamme. Kolme kertaa olin aivan vähällä saada surmani näissä
kamalissa voimisteluharjoituksissa. Yksi mies putosi ja paikalla kuoli,
monta muuta runneltui pahoin.» Kylät olivat näiden murroksien keskellä
ja toisinaan kesti kavuta puolentoista tuntia, ennenkuin ennätti
metsänreunasta läheiseltä näyttävään kylään. »Omituista oli nähdä
raskaita taakkoja kantavan karavaanin kulkevan tämmöisen murtomaan
poikki. Näkyi usein puroja, jokia ja rämeitä solakkain, livettävien,
kumoon kaatuneitten runkojen alla, jotka muodostivat veden yli kuutta,
jopa kahdeksaakin metriä korkealta kaartavan sillan. Toisia väestä
putoo, toisia horjuu, pari jo on maassa kumossa, toisia on 6 metriä
korkealla ilmassa, toisia maassa matelee runkojen alaitse. Vielä on
toisia sekaantuneina oksasokkeloihin, kolmisenkymmentä tai enemmänkin
on seisahtunut suoralle notkuvalle rungolle, pari muitten edellä
oksalla seisten ja tähystellen, minne matkaa on nyt jatkettava. Ja
tämä kaikki on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa, kun joka puolella
suihkii piiloutuneitten vihollisten ampumia surmaavia nuolia, joka
ei, Jumalan kiitos, kuitenkaan usein tapahtunut.» Näissä murroksissa
viljeltiin maissia, papuja, plantaaneja, banaaneja, tupakkaa,
bataatteja, jamssia, meloonia ja kurkkuja.

Näillä seuduin tavattiin ensimmäiset kääpiökylät, joista asukkaat
kuitenkin olivat muuttaneet pois.

»Joka päivä iltapuolella taivas pimeni. Ukkosen kammottava ääni kaikui
metsässä, salamat leimusivat, latvoja katkesi tai metsän iäkkäitä
patriarkkoja sortui salaman latvasta tyveen halkaisemina harva se
päivä; pilvet kaatoivat päällemme sadetulviaan, joiden kylmyys ja
kosteus yhä enemmän heikonsivat verenvähyyden ja nälän heikontamaa
ruumistamme. Mutta matkaa tehtäessä kaitselmus oli meille armollinen.
Aurinko paistoi taas ja loi miljoonittain lempeitä säteitään
lehväkaton läpi. Se elvytti mieliämme ja loi metsän kaartoihin ja
soliin taivaallisen ihanuuden; se muutti solakat, viehkeät rungot
harmaiksi marmoripilareiksi ja vaihtoi kaste- ja sadepisarat
kimalteleviksi jalokiviksi. Näkymättömät linnut alkoivat tuhatäänisen
soitantonsa, papukaijalaumat täyttivät ilman iloisella kirskunallaan ja
vihellyksillään, apinalaumat hyppivät puissa hullunkurisimpia hyppyjään
ja silloin tällöin syvä-ääninen mölinä jostain etäisestä piilopaikasta
ilmaisi soko- tai simpanssiperheen siellä huvittelevan hurjapäisillä
kisoillaan.»

Marraskuun puolivälissä retkikunta jälleen vaihteeksi tuli kyliin,
jotka niihin saakka olivat säilyneet manjemain hävitykseltä, ja
niissä tavattiin yllin kyllin ruokatavaroita. Stanley viipyi Ibuirin
kylissä jonkun aikaa ja paikalla nälkiintynyt joukko alkoi voimistua
ja lihoa. Matkaa jatkettaessa tavattiin sitten paljon kääpiökansan
kyliä, mutta ei ainoatakaan niiden asukkaista. Kääpiöillä ei ollut
viljelyksiä, balesse-neekereillä sitä vastoin laajoja raivauksia.
Harvoin he ottivat samalta vainiolta kahta satoa, ja kun plantaanilehto
oli kerran tehnyt hedelmän, hylättiin se ja korjattiin sato toisesta.
Kun viljavainio oli kerran muokattu, kylvetty ja laiho siitä korjattu,
sai se jälleen metsittyä. Alkuasukkaat raivasivat yhä uusia maita
ja sen vuoksi heidän murrosviljelyksensä olivat niin suunnattoman
laajat. Banaaneja ja plantaaneja istutettaessa hakattiin alusmetsä
ensin pois ja taimet istutettiin mataliin kuoppiin. Sitten kaadettiin
metsä ja puut jätettiin lojumaan siihen, kuhun olivat kaatuneet.
Kuuden kuukauden kuluttua banaanit ja plantaanit jo olivat kasvaneet
2 1/2 metrin korkuisiksi ja ennen vuoden loppua ne tekivät hedelmiä.
Maissi sitä vastoin tarvitsee auringonpaistetta. Puut hakataan poikki
vähän ilmajuurien yläpuolelta, jota varten on rakennettava 3, 4, jopa
6 metriä korkeita telineitä, ja rungot katkotaan pölkyiksi, halotaan
sitten laudoiksi tai koverretaan kaukaloiksi. Oksat kootaan kasoihin
lahoamaan, mutta jätetään polttamatta, jottei maa menettäisi multaansa.
Tämä kansa, joka osoitti niin suurta uutteruutta viljelyshommissaan,
oli valmis polttamaan hyvin rakennetun kylänsä vain siitä syystä, että
muukalaiset olivat viettäneet siinä yhden yön.



Aarniometsä aukeaa.


Marraskuun viimeisenä päivänä retkikunta vihdoin saapui korkealle
vuorelle, josta avautui laaja näköala itää kohti, ja siellä viimeinkin
näkyi aarniometsän toivottu raja! Väki riemuitsi, kurotti kätensä
ihanaa kaukomaata kohti ja kohotti silmänsä kiitosrukoukseen taivasta
kohti. Mutta katsellessaan itää kohti yli synkän, rannattoman metsän,
sansibarilaiset puivat sille nyrkkiään, ilkkuivat sitä, syyttivät
sitä julmuudesta, vertasivat sitä helvettiin — syyttivät sitä
satain toveriensa surmasta, sanoivat sitä sienien ja metsäpapujen
erämaaksi — »mutta suuri metsä, äärettömänä kuin maanosa, lepäsi
kuin nukkuva hirviö, jonka takkuisesta turkista kohosi autereisia
utuja.» Kun joulukuun 2:sena tavattiin ensimmäinen heinällä katettu
maja, niin tervehdittiin sitä ilohuudoin ja yksi miehistä juoksi
ja suuteli heiniä. Päivällisloman aikana joukko nuoria miehiä kävi
tiedusteluretkeltä ja palatessaan se toi mukanaan kourallisen vihantaa
ruohoa; sitä tervehdittiin »yhtä hartaalla ilolla, kuin Noa perheensä
keralla mahtoi tervehtiä kyyhkyä ja öljypuun oksaa.»

Eräässä kylässä oli korjattava kekomaisen majan kattoa — majan
kekomuotokin ilmaisi ruohomaiden läheisyyttä — jonka vuoksi eräs
miehistä nousi katolle. Hän katseli ensin välinpitämättömästi
ympärilleen, mutta kohotti pian kätensä silmiään varjostaakseen ja
tähysti innostuneena eteenpäin. Sitten hän huusi niin kovalla äänellä,
että se kuului kautta koko kylän: »Minä näen ruohomaan, ah mehän olemme
aivan sen reunalla!»

»Niin aina», vastasi toinen ivaten, »etkö näe järveäkin ja höyrylaivaa
ja sitä pashaa, jota etsimme?»

Useimmat kuitenkin sanomasta innostuivat, kapusivat katoille notkeasti
kuin villikissat, toiset puiden latvoihin ja muuan huimapää niin
korkean puun latvaan, että tuskin apinakaan olisi voinut häntä seurata.
Ja kaikki he vahvistivat sanoman todeksi. Viljelyskasvien luku oli
suuresti lisääntynyt, saatiin tukuttain oivaa tupakkaa, öljyjä, jolla
voitiin rasvata pyssynlukot, ja lopulta miehistö valmisti semmoistakin
öljyä, jolla se saattoi ruumiinsa rasvata. Risiiniöljypensastakin
täällä viljeltiin.



Metsästä päästäessä.


»Iturin länsirannalla oli kapea vyöhyke jouhevaa metsää ja
odotettuamme, kunnes koko kolonna oli kulkenut joen yli, kuljimme
Jephsonin johdolla puolen kilometriä leveätä elefantin polkua. Tämän
matkan kuljettuamme tulimme sanomattomaksi iloksemme aaltoilevalle
lakeudelle, joka oli vihantaa kuin englantilainen hoitonurmikko.
Kirkas ihana päivänvalo ympäröi meitä, aurinko virkisti meitä
lämmittävillä säteillään ja hengitimme puhdasta ilmaa sanomattoman
innostuksen valtaamina. Jos saan arvostella muitten tunteita omieni
mukaan, niin tuntui meistä, ikäänkuin olisimme olleet kaksikymmentä
vuotta nuoremmat, kun vahvistunein jäsenin astuimme pehmeälle hennolle
nurmikolle. Marssimme eteenpäin tavallista nopeammin askelin ja
lopulta me, voimatta enää hillitä itseämme, aloimme kaikin juosta. Ei
ollut retkikunnassa sitä miestä, joka ei olisi tuntenut nuorekkaan
riemun laajentavan ja elähyttävän sydäntään. Sinitaivas ei milloinkaan
ollut meistä näyttänyt niin avaralta, korkealta, kirkkaalta ja
puhtaalta kuin tällä hetkellä. Katselimme päin aurinkoa silmiämme
varjostamatta sen häikäiseviltä säteiltä. Hento ruoho, joka oli
orastanut vanhan, kuukausi takaperin poltetun heinän tuhkaan, aaltoili
hiveleväin tuulahduksien henkiessä, ikäänkuin meille näytelläkseen
nuoren vihannuutensa miellyttäviä värivivahduksia. Linnut, jotka niin
kauan olivat olleet meiltä piilossa, liitelivät kirkkaassa ilmassa;
gasellit ja hirviantiloopit katselivat meitä ihmetellen ruohoisilta
kunnailta, poistuakseen sitten korkein loikkauksin ja pysähtyäkseen
jälleen korskuen ihmetystään ilmaistakseen, puhvelit kohottivat
päätään ihmetellen hiljaisten lakeuksiensa uutta rauhanhäiritsijää ja
kömpelöt ruumiinsa ojentaen juoksivat pois turvallisempiin seutuihin.
Penikulmittain aaltoili edessämme vaaleanvihantaa laidunta pehmeissä
aalloissa ja notkoja täyttivät varjoisat, kapeat ja mutkailevat
puistovyöhykkeet, jotka halkeilivat lakeutta. Tasaisen ruohomaan ja
verkalleen viettäväin kenttäin aavasta pinnasta kohosi lukemattomia
matalia kunnaita tummine lehtoineen tai yksinäisine uljaine puineen;
ja kaukana idässä kohosi uhkaavia vuoristoja, joiden takana arvasimme
sinisen Albert Njansan varmaankin lepäävän syvässä uomassaan. Vasta kun
hengästys pakotti pysähtymään, lakkasi retkikunta juoksemasta; nopea
kulkukin oli nautinto, jota emme olleet saaneet maistaa moneen aikaan.»



Huono vastaanotto.


Kauaa ei retkikunta kuitenkaan saanut rauhassa ihailla ruohomaita eikä
hekkumoida sen kaikenlaisessa ylellisyydessä. Nuolia tulla tuiski
milt'ei joka kylästä, vaikkei ankarampaa vastarintaa vielä tehtykään.
Väki pakeni kylistään ja näytti mielellään sallivan retkikunnan
kulkea yhä kauemmaksi. Joulukuun 8:ntena saavuttiin erinomaisen
taajaan asuttuihin, varakkaihin seutuihin, joissa jo tuntuivat Albert
Njansan viileät tuulahdukset. Banaanit notkuivat hedelmiensä painosta,
bataattivainiot olivat laajat, durrakenttiä oli kylien ympärillä satoja
hehtaareja. Tasangolla ei retkikuntaa kuitenkaan vielä häiritty, mutta
sitä tuimemmin sen kimppuun käytiin vaaramaassa. Onneksi Stanley oli
leiripaikakseen tavannut kukkulan, jota oli helppo puolustaa, ja siinä
hän odotti suuren alkuasukasarmeijan ensimmäistä hyökkäystä. Kiväärit
ja hyvä johto tekivät tehtävänsä. Mille suunnalle vain hyökättiin,
kaikkialla alkuasukkaat nuolineen, keihäineen ajettiin pakoon. Yhtä
mittaa taistellen jatkettiin sitten matkaa Albert Njansalle saakka.

»Neljännestunnin kuluttua saavuimme ylängön reunalle ja näimme noin 45
kilometrin päässä toisen, osaksi pilviin katoavan, erinomaisen korkean
ylänkömaan tummansinisen yksitoikkoisen reunan. Miehet ällistyneinä
nurisivat pettymystään sen nähdessään. Tiesin, että se oli Unjoro,
ja että meidän ja tuon laajan, sinisen ylängön välillä oli suunnaton
syvä kuilu ja tämän kuilun pohjalla Albert Njansa. Meidän edessämme ei
nimittäin näyttänyt olevan mitään muuta, ei kukkulaa, vuorijonoa eikä
muutakaan kohennusta, vaan ainoastaan tämä etäinen, suunnaton, tumman
sininen maan syrjä; pohjoisen ja itäisen vuorijonon itäinen pää vietti
jyrkkään, ikäänkuin johonkin kuiluun tai suunnattoman syvään laaksoon.



Albert Njansa.


»Kun väki näki. Unjoron kaukoylängön, huusi se harmistuneena:
'Mashallah! Tuo Njansa näyttää yhä vain pakenevan ja pakenevan.'
Mutta joka askeleella nyt huomasi lähestyvänsä joko tavattoman syvää
laaksoa tai itse Njansaa, sillä yhä korkeammaksi ja korkeammaksi
kohosi edessämme Unjoron ylänkö ja yhä enemmän alenivat rinteet tiemme
kahden puolen, kunnes lopulta kaikkien katse lepäsi harmaalla usvalla
tai — millä? — sumullako? Ei, se oli Njansa päivänpaisteen auteren
verhoamana, sillä kun käänsimme katseemme koillista kohti, niin näimme,
että sillä oli valtameren väri. Miehet seisoivat monta minuuttia
tuijottaen järveä, ennenkuin he käsittivät, että se, mitä he näkivät,
oli vettä, jonka jälkeen he kajauttivat raikuvat riemuhuudot.»

Sen syvänteen rinne, jonka pohjalla Njansa oli, oli suunnattoman
korkea — 750 metriä järvestä lukien — rosoinen ja jyrkkä, jokirotkojen
uurtelema, polku oli jyrkkä ja vaivaloinen, ja monta tuntia kului,
ennenkuin retkikunta oli järven rantalakeudella, sen kun kaiken aikaa
täytyi taistella päälle tunkevia vihollisjoukkoja vastaan.

Muutamaa kilometriä leveällä rantalakeudella asui vain köyhiä,
mutta siltä kylläkin vihamielisiä kalastajia, eikä suuri retkikunta
voinut siellä kauaa viipyä. Emin pashasta ei tiedetty mitään,
vaikka muistettiin paria toista valkoista, eversti Masonia, joka
oli järven kartoittanut, ja Casatia, joka oli Kabbaregan vankina
Unjorossa. Stanley olisi lähettänyt veneen Wadelaihin pashalle sanaa
viemään, mutta kun hän oli jättänyt oman veneensä Ipotoon, eikä
järvellä ollut muuta kuin aivan pieniä ruuhia, eipä edes rannalla
puuta kyllin ison kanootin kovertamiseksi, oli hänen siitä tuumasta
luopuminen. Maisin Wadelaihin tunkeutuminen taas olisi maksanut
liian paljon ampumatarpeita. Hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin
palata aarniometsään noutamaan veneensä ja samalla saamaan tietoja
jälkijoukosta, jonka puolesta hän alkoi olla sangen levoton. Suurilla
voimanponnistuksilla uupunut retkikunta jälleen nousi kolmeaneljännestä
kilometriä korkealle rantaäyräälle ja kulki taistellen ruohomaitten
poikki samaa reittiä, jota oli tullutkin. Kostoksi hyökkääjille Stanley
antoi väkensä ryöstää karjaa ja kun viljaa oli kylissä runsaasti, niin
elettiin paluumatkalla vihollisen ahdisteluista huolimatta kuin Egyptin
lihapatojen ääressä ja väki oli sangen tyytyväistä.



Fort Bodo.


Tunkeuduttuaan monta päivämatkaa aarniometsän uumeniin Stanley
leiriytyi hyljättyyn suureen kylään ja päätti perustaa siihen aseman
vastaisten toimiensa tukikohdaksi. Suurella miesjoukolla ryhdyttiin
työhön, rakennettiin linna ja ympärille vankka paaluaita ja kaivettiin
oja, kulmiin rakennettiin viittä metriä korkeat vartiotornit.
Rakennettiin huoneet upseereja varten, vilja-aitat, kyökki,
varastohuoneet ja ulkohuoneet, jotka lehdillä katettiin. Tämän jälkeen
luutnantti Stairs lähetettiin 100 miehen keralla Ipotoon venettä ja
sinne jätettyjä miehiä ynnä t:ri Parkea ja kapteeni Nelsonia hakemaan.
Tammikuun 19:ntenä 1888 tämä joukko lähti matkaan.

Odotellessaan sen paluuta Stanley uutterasti varusteli asemaansa.
Kun rakennukset olivat valmiit, ruvettiin viljelyksiä laajentamaan.
Alkuasukkaat kaiken aikaa hiiviskelivät linnan ympärillä, pistelivät
teille myrkytettyjä teikkejä, kaatoivat banaanipuita ja tekivät
kaikenlaista muuta kiusaa. Läheisyydessä oli useita kääpiöleirejä, ja
nämä ensi työksi perin pohjin hävitettiin ja vartiastoja pidettiin
alituiseen liikkeellä viljelyksien ympärillä.

Huoneissa ei oltu montakaan päivää asuttu, ennenkuin niihin alkoi
tulvia rottia, kirppuja ja pienen pieniä sääskiä. Rotat turmelivat
viljan, jota oli anastettu maanasukkaitten varastoista, purivat
ihmisiä jalkoihin, juoksentelivat uhmaten heidän kasvojensa yli
ja piiloutuivat vuodevaatteihin. Osa tosin sortui syvään ojaan,
joka oli linnan ympärille kaivettu, mutta toisia kuitenkin pääsi
linnan sisäänkin, ja nämä lisääntyivät niin nopeaan, että niistä
tuli mitä katalin rasitus. Sitten lämpöiset kuivat savilattiat
alkoivat siittää suunnattomat määrät kirppuja. Päälle puettaessa
niitä kokoontui sääriin ja käsivarsiin, niin että ne olivat aivan
mustanaan. Lattioita pidettiin sen vuoksi alati märkinä ja ne
lakaistiin kahdesti päivässä. Pieniä sääskiä vastaan eivät tavalliset
sääskiharsot vähääkään suojelleet; oli tehtävä tiheämmät musliinista,
mutta niiden alla taas oli kovin tukala nukkua. Öisin lemuriapina
kirkui ja voivotteli, niin ettei tahtonut rauhaa saada. Toisinaan
saapui raivauksesta oikein tulvanaan punamuurahaisia, niiden kolonneja
kaivanto ei vähääkään kyennyt pidättämään. Pitkissä, taajoissa,
katkeamattomissa riveissä, kahden puolen sotamiehet vartijoina, nämä
lukemattomat hyönteiset laskeutuivat kaivantoon ja nousivat sen
päälle vastakkaista rinnettä pitkin, kiipesivät rintavarustuksen yli,
tunkeutuivat paalujen välitse ja vallin yli linnan pihaan; jotkut
kolonnat kävivät kyökin kimppuun, toiset hyökkäsivät päävahtiin ja
upseerien kortteereihin; ja armas sitä paljasta jalkaa, joka sattui
astumaan näiden lukemattomien laumojen päälle! Nokkosilla ruoskiminen
ei ole mitään siihen verraten. Tuhansittain näitä pistäviä myrkyllisiä
pikkueläimiä ryömi pitkin sääriä ja ruumista, sekaantui hiuksiin; ne
kalvoivat kirkkaat sarvimaiset leukansa lihaan ja jokainen puraisu
synnytti kimoilevan rakkulan. Kaikki, mitä elävää oli, hätääntyi
niiden ilmestyessä. Miehet huusivat ja kiljuivat tuskissaan, hyppivät
ja vääntelivät itseään. »Päämme päällä syntyi äkkiä kahinaa kuivissa
frynium-lehdissä, ikäänkuin tapahtuisi sieltä yleinen kansanvaellus.
Rotille, hiirille, käärmeille, kovakuoriaisille ja sirkoille tuli äkkiä
kova kiire. Riippumatostani näen kynttilän valossa, kuinka vihollinen
lattiaa pitkin marssii eteenpäin, kiipee seinillä, tunkeutuu katon
lehväpeitteen joka sopukkaan, nuuskii joka nurkan, rotan reiän ja raon;
kuulen pienien sokeiden rotanpoikasten piipittävän ja vikisevän ja
niiden säikähtyneiden vanhempain kauhusta kiljuvan. Silloin tervehdin
muurahaisia siunauksena ja toivon niille onnea niiden sotaretkeltä,
kunnes äkkiä katosta putoo vuoteelleni joitakuita, jotka ovat mieskurin
unohtaneet, ja paikalla heidän suosijansa muuttuu leppymättömimmäksi
viholliseksi, joka raivostuneena huutaa tuomaan hiilipannua, voidakseen
paistaa niitä siinä tuhansittain, kunnes ilma on täynnään paistettujen
muurahaisten häkää. Olkoot he kirotut!»

Stanley sanoo ihmetelleensä, miksi käärmeet Afrikassa niin harvoin
purevat. Vaikka koko maanosa on täynnään kaikenlaisia matelijoita ja
vaikka hän oli kulkenut tässä maanosassa maitse ja vesitse enemmän kuin
45.000 kilometriä, niin olivat käärmeet vain kahdesti purreet hänen
seuralaisiaan, eikä purema kummallakaan kerralla ollut kuolettava.
Mutta paikalla kun ruvettiin metsää raivaamaan, maata kuokkimaan ja
tietä rakentamaan, kävi hänelle ilmeiseksi, kuinka suuret vaarat
todenteolla olivat alati väijyneet. Näissä töissä tavattiin yhtä
mittaa käärmeitä, hoikkia piiskakäärmeitä, jotka viheriäisinä kuin
nuori vehnän olki ryömivät oksissa ja putoilivat miesten jalkoihin,
näiden vesureillaan hävittäessä niiden piilopaikkoja. Tavattiin sitä
paitsi monenlaisia kirjavia puukäärmeitä. Vielä tapettiin paksuja
pöhökäärmeitä, sarvikäärmeitä, sokeita hopeakäärmeitä ja muita erittäin
myrkyllisiä matelijoita.

Kun viljelykset oli saatu kuntoon, alkoi niillä käydä puhveleita,
metsäkarjuja, jopa elefanttejakin, linnan läheisyydestä huolimatta.
Jotta niitä voitaisiin paremmin vartioida, hakattiin itää ja länttä
kohden leveät tiet. Viimeksi nostettiin Egyptin lippu liehumaan ja
pian sen jälkeen palasi luutnantti Stairs tohtori Parken, kapteeni
Nelsonin ja Ipotoon jätetyn miesjoukon tähteitten keralla. Manjemat
olivat kohdelleet heitä mitä kehnoimmin, solvaisseet heitä, kiduttaneet
heitä nälällä, nylkeneet heiltä, mitä suinkin irti saivat, mutta
henkensä he kuitenkin olivat pelastaneet ja saapuivat nyt tyytyväisinä
aarniometsään perustettuun kotiin.



Kääpiökuningatar.


Luutnantti Stairs lähetettiin parin päivän kuluttua takaisin
käymään Ugarrowan leirissä saakka, tuomaan sinne jätetyt sairaat ja
toimittamaan sieltä edelleen sanaa Jambujaan lähetetylle jälkijoukolle.
Stanley pian hänen lähdettyään sairastui paiseihin ja vatsatautiin,
jonka pahimmillaan ollessa hän oli kuoleman kielissä. Hänen vielä
sairaana maatessa eräs miehistä sai kiinni kääpiökuningattaren, 1 1/2
metriä pitkän nuoren soman naisen, jolla oli leveät, pyöreät kasvot,
suuret silmät, pieni suu, vaalean ruskea iho. Koko iho oli vaalean
ruskean, hienon karvan peittämä.

Viljelykset menestyivät erinomaisesti. Tuskin oli viljan siemen
kylvetty, ennenkuin se kuin komennon jälkeen alkoi orastaa ja kasvaa
niin ihmeteltävän vehmaasti ja nopeaan, etteivät kylväjät tahtoneet
silmiään uskoa. Viikon kuluttua maissi jo oli viidakon mittaista ja
elefanttilauma olisi sangen hyvin voinut piiloutua laihon sisään. Vilja
oli jo kukkinut, tähkät valmiiksi muodostuneet ja sato lupasi tulla
mitä paras.

Ennenkuin se kuitenkaan ennätti tuleentua, lähti Stanley Ipotosta
tuodun veneen keralla Albert Njansalle. Kapteeni Nelson ja sairaat
jäivät hyvin varustettuun linnoitukseen, Fort Bodoon, laihoja
vartioimaan ja korjaamaan. Toisena päivänä retkikunta sai kiinni neljä
kääpiönaista ja pojan. Kun oli metsän läpi kuljettu, tultiin avomaille
ja jälleen ne vaikuttivat yhtä elähyttävästi, varsinkin niihin, jotka
nyt olivat mukana ensi kerran. Avomailla väestön mieliala nyt oli
kokonaan muuttunut.



»Malleju».


Niissä paikoissa, joissa edellisellä kerralla oli ankarimmin taisteltu,
saatiin nyt helposti aikaan rauhallinen seurustelu alkuasukkaitten
kanssa. Ja saatiin tietoja Emin paskastakin. »Noin kaksi kuukierrosta
sen jälkeen, kuin tästä ohi kuljitte, saapui Katontsaan mies, jota
sanottiin »Mallejuksi» eli »parrakkaaksi», suurella veneellä, joka
oli kokonaan rautaa. Ja kuitenkin se pysyi veden päällä. Ja sen
keskellä oli korkea musta puu, ja siitä nousi savua ja tulikipunoita,
ja siinä oli paljon ihmeellisiä ihmisiä ja siellä juoksenteli vuohia
kuin kylän torilla ja kanojakin siinä oli laatikoissa, joiden edessä
oli rautatangot, ja kuulimme kukkojen kiekuvan yhtä iloisesti kuin
durravainioillammekin. Malleju tiedusteli syvällä äänellä sinua,
veljeään. Emme tiedä, mitä Katontsa hänelle sanoi, mutta Malleju lähti
tiehensä isolla rautaveneellään, josta nousi savua ilmaan, ikäänkuin se
olisi ollut ilmiliekeissä. Varmaan sinä pian löydät hänet. Masamboni
lähettää järvelle airuensa, ja huomenna Katontsa saa tietää, että
Mallejun veli on tullut.»

Seuraavana päivänä saapui seudun mahtavin päällikkö, Masamboni,
itse,, ja Stanley sai hänet veriveljekseen. Ylhäisiä ja alhaisia
kokoontui suunnattomat laumat näitä vieraita näkemään ja kuulemaan, ja
kaikki muut päälliköt noudattivat Masambonin esimerkkiä. Asukkaista
suurin osa oli oikeita neekereitä, maanviljelijöitä, mutta karjojen
omistajat olivat kaikki jaloja vahumoja. Retkikunnalle tuotiin
yllin kyllin ruokavaroja, karjaa ja viljaa. Maanasukkaat halukkaina
oppaina retkikunta jatkoi matkaa järvelle, jonka rannalla sitä odotti
»Mallejun» jättämä kirje. Vene kuljetettiin järvelle ja luutnantti
Jephson lähti viemään Eminille tietoa Stanleyn tulosta ja retkikunnan
tarkoituksesta.



Stanleyn ja Eminin kohtaus.


Huhtikuun 27:ntenä 1888 näkyi koillisessa Eminin höyrylaiva ja
illalla Emin italialaisen Casatin ja egyptiläisen upseerin keralla
saapui Stanleyn leiriin. Molemminpuolinen ilo oli kylläkin vilpitön,
vaikka molempien löytöretkeilijäin tuumat muutoin kävivätkin koko
lailla ristiin, kuten Stanley piankin sai huomata. Emin ei ollut
niin vaikeassa asemassa, kuin häneltä saaduista tiedoista päättäen
oli luultu. Tosin uhkasivat pohjoisesta käsin mahdilaiset, etelästä
päin Unjoron katala kuningas, Kabbarega, jonka rääkkäyksien johdosta
Casati oli kuolla; tosin olivat hänen ampumavaransa vähissä, mutta
Stanleyn tulon aikana ei ollut suurempia sotatoimia käynnissä ja
mieliala sen vuoksi oli toivehikkaampi. Emin pelkäsi, ettei hänen
sudanilainen sotaväkensä suostuisi palaamaan merenrannalle, sillä
Päiväntasaajan maakunnassa he elivät kaikenlaisten ruokavarain
ylellisyydessä, jota paitsi heillä oli suuret perheet. Pienistä vaate-
ynnä ylellisyysesineiden lahjoista, joita Emin saattoi antaa, Stanley
upseereineen todella tuli vakuutetuksi siitä, etteivät pashan asiat
vielä olleet niinkään epätoivoiset. Kun Emin oli horjuvainen, niin
Stanley, Jephsonin hänen luokseen jättäen, kehoitti häntä pohtimaan
asiaa, kunnes hän kävisi Aruwimin suupuolessa tiedustelemassa
jälkijoukkonsa kohtaloa. Eminin vastauksesta hän tuli siihen
käsitykseen, että hänellä, niin pasha kuin olikin, oli varsin vähän
sananvaltaa oman väkensä keskuudessa. Emin toimitti Stanleylle 130
kantajaa, mutta näistä karkasi toista sataa heti ensi taipaleella.



Stanley löytää Runsoron.


Kuljettuaan penikulman verran Albert Njansan lounaisrannalta ja kaakkoa
kohti katsellessaan Stanley löysi tämän retkensä merkillisimmän
maantieteellisen löydön. Eräs poika hänelle osoitti vuorta, jonka
sanottiin olevan suolan peittämän, ja Stanley näki omituisen
muotoisen, ihanasti hohtavan pilven, joka oli mahtavan, ikuisen lumen
peittämän vuoren näköinen. Seuraillessaan sen piirteitä alaspäin hän
kummastellen huomasi, kuinka sen juuren väri oli tumman sinimusta,
niin että hän jo pelkäsi uuden hirmumyrskyn lähestyvän — yhden
kamalan hirmumyrsky-yön hän vastikään oli Eminin seurassa viettänyt
Njansan rannalla — mutta kun hän katsoi aina itäisen ja läntisen
ylängön väliseen kuiluun saakka, käsitti hän äkkiä, ettei se ollut
kangastus eikä muu näköhäiriö, vaan todellinen vankka vuori, jonka
huippua peitti lumi. Retkikunta sai käskyn pysähtyä ja Stanley tutki
vuorta tarkkaan kiikarilla, määräsi suunnan, jossa se näkyi, ja tuli
sitten vakuutetuksi, että se oli Ruwenzori eli oikeammin Runsoro,
s.o. täysikuu, josta hän oli kuullut puhuttavan ja jonka neekerit
luulivat valkoisella metallilla katetuksi. Stanley oli arvellut heidän
mainitsemaansa metallia valkoiseksi kallioiseksi. T:ri Parke oli tosin
jo ennen ilmoittanut nähneensä lunta eräällä vuorella, mutta Stanley
oli väittänyt sitä mahdottomaksi, koska hänen tietonsa mukaan seudussa
ei ollut 1700 metriä korkeampaa kukkulaa.

Löydöstään Stanley kirjeellä ilmoitti Emin pashalle ja ennätti vielä
saada hänen onnittelunsa. Omituista on, ettei ainoakaan matkustaja
ennen Stanleytä ollut tätä vuorta huomannut. Ympäristön utuinen ilmasto
on syynä siihen, että se näkyy vain erikoisen kirkkaalla säällä. Mutta
Stanley sen ensi kerran nähdessään olikin korkealla kuivalla ylängöllä.

Stanley oli jättänyt Emin pashalle melkein kaikki tuomansa
ampumatarpeet ja oli sen vuoksi itse joutua pahaan pulaan, kun jotkut
ylängön päälliköistä aikoivat salakavalasti hyökätä hänen kimppuunsa.
Hän vältti vaaran siten, että ystävänsä Masambonin avulla itse hyökkäsi
ensiksi. Sotaretki päättyi verenvuodatuksetta, kun petollinen päällikkö
koko kansansa keralla oli lähtenyt käpälämäkeen. Masambonin 1000
sotilasta pani voiton johdosta toimeen suurenmoisen falangitanssin,
jota Stanley upseereineen katseli. Stanley kuvaa tätä tilaisuutta
seuraavasti:



Masambonin sotatanssi.


»Afrikkalaisten tanssi on enimmäkseen raakaa ilveilyä, kummia
liikkeitä, hyppyjä ja ruumiin vääntelyitä rumpujen tahdin mukaan.
Melu on ylenpalttista ja äänekkäät naurunremahdukset osoittavat,
että tarkoitus saavutetaan, joka on villien huvittaminen. Joskus
astuu kaksi miestä kyläläisten muodostamasta puoliympyrästä laulaen
rummun tai torven säestyksellä ja koko joukon käsiään paukuttaessa
duetin, taikka esittää soolokarkelon yksi mies mitä ihmeellisimmällä
tavalla koristettuna, kukon sulilla, nuoriin pujotetuilla
kalebassihelistimillä, pienillä umpikulkusilla, ihmisten, apinan ja
krokotiilin hampailla, jotka Afrikassa käyvät jalokivistä. Mutta aina
pitää olla kuorolauluakin, — kuta suurempi kuoro, sitä parempi — ja
kun miehet, naiset ja lapset kohottavat äänensä yli rumpujen paukkeen
ja väkijoukon sopotuksen ja metelin, niin nautin siitä melkoisesti, se
täytyy minun tunnustaa. Mutta harvoin olen kuullut soittoa tai nähnyt
karkeloa, joka olisi voinut englantilaista kuulijakuntaa viehättää,
paitsi tänään, Masambonin veljen Katon johtaessa Udussuman etevimpiä
sotilaita falangitanssissa. Puolenkymmentä taiteilijaa paukutti
täydellä mestaruudella puoltakymmentä suurempaa ja pienempää rumpua,
pitäen erinomaista tahtia ja aikaansaaden äänen, joka mahtoi kuulua
monen penikulman päähän, sillä aikaa kuin Kato serkkunsa Kalengen
kanssa, upeilla kukonsulkatöyhdöillä koristettuna, järjesti 33 riviä,
kuhunkin 33 miestä, niin taajaan kuin suinkin ja säännöllisen täyden
ja suljetun nelikulmion muodostaen. Useimmilla osanottajista oli vain
keihäs, toisilla oli kaksi, ynnä kilpi ja viini, jotka oli kiinnitetty
kaulan ympäri ja riippuivat pitkin selkää.

»Falangi seisoi liikkumattomana, keihään päät maassa, kunnes rumpujen
antaessa merkin Katon syvä ääni puhkesi hurjaan voittolauluun, jonka
aikana hän aina saman korkean nuotin kohdalla kohotti keihäänsä ja
samalla kokonainen keihäsmetsä syöksähti korkealle kaikkien pään yli
ja mahtava äänikuoro vastasi ja falangin nähtiin liikkuvan eteenpäin
ja maa tuolini ympärillä, joka kuitenkin oli 50 metrin päässä ensi
rivistä, vapisi kuin maanjäristyksessä. Kun katsoin heidän jalkoihinsa,
niin näin joka miehen polkevan maata askelilla, jotka olivat vain 15
senttiä pitkät, ja falangin siten hitaasti, mutta vastustamattomalla
voimalla liikkuvan eteenpäin. Äänet aaltoillen nousivat ja
laskivat, keihäsmetsä nousi ja laski ja lukemattomat kiiltävät
terät leimahtelivat kohotessaan ilmaan taikka rumpujen voimallisten
huumaavain jyräysten kanssa tahtia pitäen. Äänien kadenssien ja
rumpujen pauhun kesken vallitsi täydellinen vuorovaikutus, välkkyvät
keihäänkärjet kaiken aikaa nousivat ja laskivat samalla kertaa,
kaikkien ruumiit liikkuivat samalla haavaa, ja kun 70 tonnia lihaa
melkoisella painollaan iski maata jalkain samanaikaisin säännöllisin
poljennoin, niin vankka kova tanner kaikui. Kaiken lisäksi tuhannen
päätä nousi ja laski, nousi ilmaistakseen elinvoiman valtavaa
paljoutta, ikäänkuin valittavaan mutinaan yhtyen. Kun he päästivät
ilmaan riemuäänensä kasvot ylöspäin käännettyinä, päät takakenossa,
jotta heidän myrskyinen paisutuksensa pääsi täyteen vaikutukseensa,
niin synnytti se lannistamattoman raivon, raivoisan vihan, kaikki
tuhoavan taistelun vaikutuksen. Joka sielun näytti täyttävän verisen
vainon himo ja jokaisen katsojan silmissä paloi synkkä hehku. He
puivat nyrkkiään korkealla ilmassa, ikäänkuin olisivat sotaiset äänet
heissä synnyttäneet pöyristystä. Mutta heti kun päät kääntyivät alas
ja kumartuivat maahan, tunsimme mielestämme sodan kauhut, surun ja
kirouksen, ajatus johtui kyyneliin, leskien valituksiin ja isättömien
valitushuutoihin, tuhottuihin koteihin ja hävitettyyn maahan. Mutta
kun joukko taas, yhä ja yhä lähestyen, heitti päänsä takakenoon ja
kohotetut keihäänkärjet välkkyivät ja kalskuivat ja sulat iloisesti
heiluivat ja ritisivät, niin tämä oli kuin äänekäs korskuva tappeluun
vaatimus, semmoinen riemuisa ja voiman tunnetta uhkuva äänimyrsky,
että katsoja jälleen näki vain voiton liehuvat liput ja tunsi suonien
sykkivän voitonriemun hurmausta.

»Aivan eteeni tunkeutui tämä suuri taaja joukko hurjasti laulaen ja
ensi rivi laski peitsensä ojoon tasaiseksi kirkkaaksi rantaviivaksi,
kolmasti ne laskettiin tervehdykseksi, kolmasti jälleen kohotettiin,
jonka jälkeen rivi toisensa perästä lähti juoksuun, tarttui keihäihinsä
ikäänkuin heittääkseen, ravisti niiden varsia ja kajautteli kimakoita
sotahuutoja. Tätä rajua liikuntoa jatkui, kunnes neliö oli muuttunut
viliseviksi renkaiksi, joita oli kolme sisäkkäin, ja kun nämä olivat
avomaalla kolmasti ympäri kiertäneet, niin Kato prinssi seisahtui
paikalleen, jonka jälkeen rivit kiertyivät hänen ympärilleen, niin
että koko joukko muodosti tiheän kehänmuotoisen ihmiskimpun. Tämän
jälkeen muodostettiin jälleen neliö, joka nyt jaettiin kahteen
puoliskoon, ja nämä erosivat kumpikin taholleen. Yhä jatkui hurjaa
laulua, osastot juoksivat vastakkain, kulkivat toistensa lomitse
ilman epäjärjestystä, vaihtoivat puolia, ja sitten alkoi vielä kaiken
lisäksi hurja piiritanssi koko kylän pihan ympäri kamalin ilmahypyin,
kunnes silmät aivan hämmentyivät näistä ympäri vilisevistä hahmoista,
ja vihdoin — hyökkäsi jokainen majaansa nauramaan ja pilaa puhumaan
välittämättä vähääkään siitä, mitä mielikuvia olivat minussa tai muissa
synnyttäneet temppuineen ja lauluineen. Tämä kieltämättä oli parhaita
ja mieltäkiinnittävimpiä näytöksiä, mitä olen Afrikassa nähnyt.»



Kamalaa ihmishukkaa.


Kesäkuun 8:ntena 1888 Stanley joukkoineen taas saapui Fort Bodoon,
jossa vallitsi runsaus ja hyvä järjestys. Luutnantti Stairs oli
palannut Ugarrowan asemalta, mutta vain viisitoista miestä hän oli
voinut pelastaa niistä 56:sta, jotka Stanley oli Ugarrowan hoitoon
jättänyt. Muut olivat tauteihin ja puutteeseen sortuneet. Ja ne
pelastetut viisitoistakin olivat niin huonossa kunnossa, että näytti
epäiltävältä, tulisiko niistä enää koskaan miestä.

Stanley lähti nyt itse Aruwimin suupuoleen Jambujaan hankkimaan tietoja
jälkijoukosta, vahvistettuaan sitä ennen melkoisesti Fort Bodon
varustuksia, niin että se kestäisi vaikka manjemainkin rynnistyksen.
Eurooppalaiset upseerit kuudenkymmenen miehen keralla jätettiin
linnoitukseen varusväeksi. Kesäkuun 16:ntena 1888 Stanley lähti Fort
Bodosta matkaan, mukanaan alun kolmattasataa miestä. Matka kävi nyt
nopeammin kuin menomatkalla, olihan valmis polku ja lisäksi retkikunta
saattoi laskea suuren osan matkasta veneellä. Ruokavaroista tosin
oli puute, varsinkin lihasta, ja Stanley itse oli nääntyä, kunnes
sattumalta kuuli miestensä varkain useinkin hankkivan lihaa, vuohia ja
kanoja; tämän tiedon saatuaan johtaja itse vaati itselleen säännöllisen
osan saaliista ja pelastui. Sansibarilaisista ei tuhoutunut kuin
muutama mies, mutta Eminin toimittamista kantajista, Niilin
ranta-asukkaista, tuhoutui aarniometsässä kymmeniä. Niiden, jotka eivät
voineet mukana kulkea, täytyi jäädä tielle kuolemaan, ja tuskin oli
retkikunta näkyvistä poistunut, ennenkuin ahnaat ihmissyöjät hiipivät
piilostaan, korjatakseen heidät patoihinsa.



Jälkijoukon synkkä kohtalo.


Elokuun 17:ntenä retkikunta saapui Banalia nimiseen kylään, ja siellä
vihdoin tavattiin jälkijoukko. Mutta uutiset, jotka Stanley siltä
kuuli, olivat hänen pahimpia aavistuksiaankin huonommat. Majori
Bartelot oli murhattu, Jameson kuollut, kaksi valkoista oli sairauden
vuoksi palannut kotimaahan ja retkikunnan kantajat olivat ylen kehnossa
tilassa huonon ravinnon ja tautien vuoksi. Tippu Tip oli syönyt
sanansa ja jättänyt lähettämättä lupaamansa monet sadat kantajat,
ja tämä oli syynä jälkijoukon myöhästymiseen. Bartelotin oli muuan
manjemalainen ampunut, kun hän uhkaavalla tavalla oli vaatinut miehen
vaimoa lakkaamaan johonkin uskonnolliseen menoon kuuluvasta rummun
paukutuksesta. Suuri osa retkikunnan omaisuudesta oli varastettu sitä
seuraavassa melskeessä.



Stanley palaa Njansalle.


Vaikeampi kuin paluu Aruwimin suupuoleen, oli uusi matka ylämaahan,
jolle Stanley lähti syyskuun alussa lähes 460 miehen keralla. Isorokko
teki retkikunnan kesken tuhojaan ja ihmissyöjät tappoivat tuon
tuostakin yksityisiä, jotka erkanivat joukosta. Alkuasukkaat olivat
tällä kertaa rohkeammat kuin ensi matkalla, arvatenkin siitä syystä,
että olivat päässeet ihmislihan makuun. Myrkytetyillä nuolillaan he
kaatoivat retkikunnan väkeä harva se päivä. Elokuun lopulla saatiin
kiinni kaksi kääpiötä, mies ja vaimo, jotka jonkun aikaa opastivat
retkikuntaa. Useimmat kylät olivat hylätyt eikä ollut saatavana muita
ruokatavaroita kuin banaaneja. Lopulta niistäkin tuli puute ja tilanne
alkoi näyttää uhkaavalta. Miehet pudottelivat taakkojaan tielle, kun
olivat voimattomat niitä kantamaan.



Kääpiöt varkaissa.


Kun Stanley lähetti etsimään erästä tielle jätettyä ammuslaatikkoa,
näkivät etsijät seuraavan näyn: Kokonainen kääpiöheimo, miehiä,
naisia ja lapsia tunkeili kahden lilliputtisotilaan ympärillä näiden
koetellessa laatikon painoa, toinen toisen, toinen toisen pään rivasta
nostaen. Stanleyn miehet, jotka olivat uteliaita näkemään, mitä he
aikoivat laatikolle tehdä, piiloutuivat hyvin, sillä näillä pienillä
ihmisillä oli sangen tarkka näkö. Jokaisella joukossa näytti olevan oma
ehdotuksensa, mitä piti tehdä. Pikku pojat hyppivät ympäri ja löivät
käsiään reisiinsä ihastuksissaan löydöstä. Pikku vaimot, selässään
yhäkin pienemmät kapalolapsensa, puhuivat kilvalla. Silloin muuan
neuvokas mies otti seipään ja pujotti sen ripoihin ja kaikki pikku
ihmiset päästivät äänekkäitä riemuhuutoja näin suuren neron kunniaksi.
Heimon voimallisimmat miehet kävivät korentoon kiinni, nostivat
laatikon olalleen ja astua huojuivat tiheikköön. Samalla Stanleyn
miehet ampuivat laukauksen ilmaan, hyökkäsivät piilopaikastaan kovasti
huutaen ja sitten alkoi ajo. Lihava seitsentoistavuotias poika saatiin
kiinni ja tuotiin leiriin.

Ihuru nimisen syrjäjoen suusta matka nyt piti hieman toista suuntaa,
Stanley kun aikoi pohjoisempaa reittiä kulkea suoraan ruohomaille.
Mutta kun eräältä alkuasukasjoukolta, joka metsässä yllätettiin,
tavattiin samanlaisia patruunia, joita retkikunnalla oli, pelkäsi
Stanley Fort Bodon ehkä tulleen valloitetuksi ja poikkesi perältäkin
sinne, vaikka linnoituksen puolustajain oli pitänyt hänen tuloaan
odottamatta lähteä Njansalle, jos Emin lupauksensa mukaan kävisi
linnoituksessa. Metsäläiset, sekä neekerit että kääpiöt, noukkivat
tuon tuostakin retkikunnasta miehiä, ja tapahtui niinkin, että he jo
olivat leikanneet lihat saaliistaan ja vieneet ne mukanaan, ennenkuin
retkikunnasta jouduttiin hätään.



Nälänhätä aarnio metsässä.


Kymmenien kääpiöleirien läpi kuljettiin, mutta kaikista asukkaat aina
olivat karkuun lähteneet. Muutamat kääpiöt, jotka saatiin kiinni,
viekottelivat retkikunnan miehet heittämään pois eväät, joita Stanley
oli käskenyt banaanilehdosta varustaa viideksi päiväksi, he kun
muka lupasivat kuljettaa joukon paljon parempiin banaanilehtoihin.
Voimallisimmat retkikunnan jäsenistä lähetettiin paikalla takaisin
uusia eväitä noutamaan, heikoimmat jäivät leiriin siihen paikkaan,
jossa satuttiin olemaan. Odotus kävi pitkäksi, ja vaikka ruokavaroja
jaettiin vain sen verran, että, joukko juuri ja juuri hengissä pysyi,
uhkasivat ne loppua. Ruuan apua saadakseen miehet ja pojat harhailivat
metsässä marjoja ja sieniä etsien, ja moni jäi sille tielle. Kun
muonitusretkikuntaa ei kuulunut, vaikka oli kulunut viikko sen
lähdöstä, jätti Stanley huonoimmat miehistään »nälkäleiriin» ja lähti
muitten kanssa sen perään. »Vaelsimme iltamyöhään saakka, asetuimme
sitten maahan pitkäksemme hajanaisiin ryhmiin tai yksikseen, kukin
pensaansa alle, vaiteliaina ja vakavina, itsekukin omia ajatuksiaan
hautoen. Turhaan etsin unta, tuota 'haavoitettujen sielujen palsamia'.
Liian monta muistoa nousi ympärilleni, liian monta kuolevaa haamua
vainosi minua pimeydessä... Ne kangistuneet ruumiit, joitten olimme
nähneet tänä iltapäivänä rivittäin makaavan tiemme vieressä, olivat
meissä virittäneet liian juhlallisia ajatuksia, että olisimme voineet
ne heti unhottaa. Ei näkynyt tähtiä, joiden lempeä valo olisi meitä
lohduttanut. Ihmisraukat, jotka minua ympäröivät, olivat liian
masentuneita ilmaistakseen itseään muulla tavalla kuin epätoivon
huokauksin. Emme sytyttäneet tulia, kun ei ollut ruokaa, mitä keittää
— ahdistukseni oli suuri. Sysimustasta yöstä hiipivät esiin ne
kuumehoureiden aaveet, jotka kuumemaassa asuvat, ilkkuakseen minua
yksinäisyydessä. Leimuavine silmineen ne tuijottivat minuun yön
varjoista, ja tukahduttava ilma tuntui olevan täynnään salaperäisiä
ääniä, jotka kuiskasivat kuolemasta, kaiken katoavaisuudesta ja
unohduksesta... Tuulen humina pikimustain puitten latvoissa tuntui
huokailevan: 'Loppu! loppu! loppu! Päivä on levotta päivää seuraava,
urhoolliset sielut paraillaan vetävät viimeistä hengenvetoaan, mies
toisensa jälkeen on sortuva maahan kuollakseen, mädätäkseen ja
hajotakseen ja sinä yksin jäät jäljelle.

»'Allah ho Akbar', kuului pimeydestä huuto; huutaja oli mies, jonka
sydän pakahtui. Sanat tunkeutuivat läpi yön ja herättivät minussa
vastakaikua: 'Jumala on suuri.' Muhamettilaisenko piti muistuttaa
kristitylle hänen Jumalaansa? 'Te tyhmät, koska viisastutte? Hän joka
on korvalle paikan antanut, eikö hän kuulisi? Hän joka on silmän
luonut, eikö hän näkisi?' Ja katso, paremmat ajatukset valtaavat
mielen... toinen muistelma johtaa mieleen toisen, kunnes paatunut sydän
on heltynyt ja hätämme on saatettu suuren vapahtajan eteen.

»Aamupuoleen nukahdin hypätäkseni jalkeille jo muutaman tunnin kuluttua
päivän koittaessa ja valaessa aavemaista valoa seuralaisteni nukkuville
ryhmille. 'Ylös pojat, ylös plantaanimetsään! Ylös! Jumalan avulla me
ennen illan tuloa saamme plantaaneja.' Sanoin tämän rohkaistakseni
heidän masentuneita mieliään. Muutamassa minuutissa olimme jättäneet
makuupaikkamme ja ryhtyneet kylmässä aamuvalossa tietämme etsimään,
toiset liikaten paiseitansa, toiset haavojaan ontuen, toiset
heikkouttaan horjuen. Olimme juuri alkaneet kävelemisestä lämmetä,
kun — hiljaa! — kuulen edestä päin äänien sorinaa. Pikku Saburi piti
kivääriäni tarjolla, tarkaten pienintäkin liikettäni, kun samalla
näin ison kartion viheriäisiä hedelmiä kohoovan näköalaa haittaavien
leveitten fryniumi-lehtien päällitse. Vähemmässä kuin sekunnissa
unohtivat heikot, rujot ja rammat, voihkivat ja ontuvat miehet kaikki
surunsa ja vaivansa ja puhkesivat siihen kiitollisuuden kuoroon, joka
itsestään kohoaa taivasta kohti täysistä ja kiitollisista sydämistä:
'Ylistetty olkoon Jumala!' Englantilaiset ja afrikkalaiset, kristityt
ja pakanat, kaikki hänet tunnustavat...

»Ei tarvinnut kuin vilkaista ensimmäisiin riveihin huomatakseen, mikä
tätä ajattelematonta, vallatonta joukkoa oli viivyttänyt. Tässä ei
kuitenkaan ollut aikaa moitteihin, ei muuta kuin tulia sytyttämään,
istumaan ja vihantia hedelmiä paistamaan, jotta jaksettiin lähteä
paluumatkalle. Ennenkuin oli tunti kulunut, olimme jo paluumatkalla
'Nälkäleiriin', johon saavuimme k:lo 2,30 j.pp., ja siellä ottivat
meidät vastaan niin kuin vain kuolevat voivat ottaa vastaan sen, joka
heille ojentaa auttavan käden.»

Neljän päivän kuluttua retkikunta saapui Fort Bodon istutuksille
uusien miesten ihmeeksi. »Raivasimme polun hyljättyjen istutusten
poikki ja tunnin kovan työn jälkeen saavuimme tutulle tiellemme, jolla
niin usein olimme vartiota pitäneet. Pian huomasimme merkeistä, että
sitä oli hiljakkoin käytetty. Tien vieressä oli kosolta plantaanien
kuoria, jotka osoittivat täältä otetun eväitä, mutta mahdotonta oli
arvata, kenen jäljiltä nämä merkit olivat. Ehkä alkuasukkaat olivat
palanneet kyliinsä — linna oli keskellä heidän vanhoja raivauksiaan —
taikka ehkä kääpiökansa nyt hekkumoi täällä ylellisyydessä. Lähestyimme
leveän läntisen sotilastiemme päätä ja tapasimme mutkassa muutamia
sansibarilaisia vartijoita, jotka hämmästyivät yhtä suuresti kuin
mekin tätä odottamatonta kohtausta. Yhteislaukaus toisensa jälkeen
raikui pian kautta hiljaisen raivauksen. Ampumatervehdykseen paikalla
vastattiin linnasta ja meitä vastaan hyökkäsi tulvanaan vallattomia,
ilosta humaltuneita ihmisiä, jotka hyppien ja potkien karkasivat meitä
vastaan. Ensimmäisten joukossa oli arvoisa tohtori ystäväni, joka
mielihyvästä säteilevin silmin ilmoitti: 'Kaikki hyvin Fort Bodossa.'»

»Pimeimmässä Afrikassa», jossa Stanley kertoo tämän vaarallisen,
vaivalloisen ja ihmisiä tuhoavan retkensä vaiheet, hän tähän
kertomuksensa kohtaan päästyään luo katsauksen Keski-Afrikan suureen
aarniometsään, jonka eteläosassa jo Livingstone oli käynyt, mutta joka
vasta hänen kertomuksensa kautta tuli valtavassa suurenmoisuudessaan
tunnetuksi. Stanleylta tosin puuttuivat tieteelliset opinnot, ja, kuten
hän empimättä myöntää, harrastuksetkin, mutta siitä huolimatta hän
älykkäällä silmällä ja löytäjän hurmauksella kertoo kokemuksensa tästä
suurenmoisesta luonnon valtakunnasta.



Kongon aarniometsä Stanleyn kuvaamana.


Metsän suurin pituus Etelä-Manjemasta Njamnjam-maan länsiosiin on lähes
1000 kilometriä, sen keskimääräinen leveys taas päälle 800 kilometriä,
joten sen pinta-ala on noin 800.000 neliökilometriä. Kongo ja Aruwimi
ja jotkut muutkin suuret joet juoksevat aarniometsän halki. Tyhjentävän
luonnontieteellisen kertomuksen laatiminen tästä suunnattoman rikkaasta
alueesta olisi vaikka kenelle yksityiselle ylivoimainen työ:

»Kallista korvasi mahtavaa kaatunutta puuta vastaan, joka on lahonnut,
ruskettunut, hotto kuin sieni. Kuulet sieltä selvään surisevaa ääntä;
se johtuu kaiken muotoisten ja kokoisten hyönteisten elämästä. Niitä
on siellä mitä upeimman värisiä, mitä loistavimpiin pukuihin puettuja,
ja ne ovat väsymättömiä hommassaan, ne riemuitsevat iloisesta, vaikka
lyhyestä olemassa-olostaan, täyttymättöminä, aina saaliinhimoisina ne
taistelevat elämän edestä, rakentavat ja hävittävät, etsivät kaikki
paikat ja tutkivat kaikki. Nojaa vain kättäsi puuta vastaan, käy
maahan pitkäksesi, istahda kaatuneelle puulle, ja paikalla saat kokea
ympärilläsi vallitsevan raivon, ahneuden ja uupumattoman homman. Jos
avaat muistikirjasi, heti sen valkoiset lehdet houkuttelevat puoleensa
kymmenittäin perhosia. Hunajamehiläinen kiertää kätesi päällä, toisia
mehiläisiä sinkoilee läpi ilman silmäisi ohi, ampiainen pörisee korvasi
ääressä, suunnaton herhiläinen uhkaa naamaasi, jalkojasi lähestyy
muurahaisarmeija. Toiset jo ovat alkaneet kiivetä päällesi ja tuota
pikaa ne upottavat saksimaiset leukansa kaulaasi. Ja kuitenkin tämä
kaikki on kauneutta täynnään, sitä vain ei saa istua eikä käydä
pitkäkseen tälle höyryävälle maalle; voidakseen nauttia tropiikin
maailmasta pitää alati liikkua eteenpäin.»

Tämä suunnaton alue on täynnään taajassa kasvavia, 6:sta 60:necn
metriin korkeita puita, joiden lehtevät latvukset ovat niin tiiviisti
toisiinsa sotkeutuneet, ettei niiden läpi näy vilaustakaan taivaasta
eikä auringosta. Runkojen läpimitta vaihtelee muutamasta senttimetristä
puoleentoista metriin. Puusta puuhun kulkee ylös ja alas jopa 40
sentinkin paksuisia touveja, muodostellen lenkkejä ja kiehkuroita,
kietoutuen tukevin kiertein puitten ympäri latvaan saakka, kuten
suunnattomat jättiläiskäärmeet. Rehevimpäin kukka- ja lehtiverhojen
peittäminä nämä sitten ylhäällä punoutuvat puitten latvuksiin, niin
ettei ainoakaan auringonsäde pääse läpi tunkeutumaan, päästäen sitten
korkeimmista oksista päänsä maata kohti häilymään — näiden loiskasvien
ilmajuuret tosiaan muistuttavat lukemattomia heiluvia köydenpäitä
— ja näitten päästä riippuu ohuita nyörejä, jotka päättyvät kuin
purettuun säietupsuun. Vielä kulkee ristiin rastiin kaikenlaisia
muita köynnöskasveja, muodostaen kaikesta mitä sekavimman vyyhden, ja
joka oksan haarassa, jokaisella vaakasuoralla oksalla on kaalikuvun
suuruisia leviä ja kasveja, joilla on keihäsmäiset lehdet — niitä
melkein voisi verrata elefantin korviin — ja kämmekkiä ja muita
ihmeellisiä kukkarypäleitä ja hienosti muodostuneita sananjalkoja
ylenpalttinen runsaus. Ja kaiken päälliseksi peittää runkoa, haaroja,
oksia ja köynnöskasveja taaja sammal kuin vihanta turkki. Missä
metsä on taaja ja ehjä kuten tässä, on meidän vielä kuviteltava maan
peitteeksi taajan tiheikön fryniumia, amomumia ja vaivaispensaita,
mutta missä salama on pirstonnut uljaan puun latvan — ja semmoisia
paikkoja on paljon — ja avannut auringonsäteille aukon, tai missä se
on tyveen saakka tuhonnut jonkun valtavan puunrungon, tai hirmumyrsky
juuriltaan repinyt nurin puita, siellä on taistelu valosta ja ilmasta
kiihoittanut kosolta nuoria vesoja korkeutta kohti pyrkimään,
sulloutumaan kokoon, musertamaan, tallaamaan ja tukehuttamaan toisiaan,
kunnes siitä on tullut yksi ainoa läpitunkematon tiheikkö.

Metsässäkin vallitsee esikoisoikeus, ja siellä vallitsevat kuolema,
riutuminen, perinnäiset taudit, vanhuudenheikkous kuten ihmistenkin
kesken, ja kaikenlaiset tapaturmat avaavat metsässä tilaa,
poistavat heikompia, jotka eivät sovi asemaansa, aivan samoin kuin
ihmisyhteiskunnassakin. Kuvitelkaamme valtavaa päällikköä, joka
hallitsee jättiläispuiden joukossa päätään muita korkeampana, kuten
ainakin ylimielinen poika. Ylpeytensä kautta se vetää puoleensa taivaan
ukkoset, pirstoutuu tyveään myöten, sortuu nurin ja pudotessaan
silpoo puolenkymmentä muuta puuta. Siinä syy, miksi näemme niin
paljon pahkoja, mukuroita ja epämuotoisia runkoja. Usein puut taas
ovat eläneet kauemmin kuin köynnöskasvit, jotka olivat melkein
kuristaneet ne, ja aina rungon oksikkoon saakka näkee syviä jälkiä
niiden voimallisesta syleilystä. Toiset ovat liian kiihkeän kilpailun
johdosta terveytensä menettäneet ja kesken kehitystään kuihtuneet.
Toiset ovat kasvaneet vääriksi suurien päälle kaatuneiden runkojen
vaikutuksesta. Toiset ovat riutuneet sen vuoksi, että myrskyt ovat
niistä oksat karsineet. Toisia ovat jyrsijät kalunneet tai elefantit
turmelleet kyhniessään niihin kylkeään, ja kaikenlaiset muurahaiset
ovat aikaansaaneet suurta vahinkoa. Toisia taas ovat linnut nokkineet,
niin että niihin on syntynyt suuria, kuminokareita hikoilevia haavoja,
ja varsin usein ovat metsässä harhailevat alkuasukkaatkin, pitkät ja
lyhyet, puita vioittaneet kirveittensä, keihäittensä ja puukkojensa
terää koetellessaan.

Saadaksemme täydellisen käsityksen tästä tylystä metsästä, tulee meidän
vielä muistaa, että maa on täynnään lahoavista oksista, lehdistä ja
risuista muodostunutta puolivalmista ruokamultaa, että aina vähän
matkan päässä lojuu kumoon kaatunut jättiläispuu kuin höyryävä
lantakasa mätänevine kasviosineen, nukkuneine hyönteispolvineen ja
muurahaispesineen, kaikki tämä puoleksi liaanien peittämänä ja täynnään
äsken orastaneita versoja, pitkäveteisiä okaisia pensaita ja monen
sylen mittaisia ruokoja. Aina jonkun kilometrin kuluttua on tiellä
liejuisia jokia, unteloita puroja ja matalia lätäköitä, joiden pinta
on vihantanaan limaskaa, ulpukkain ja liljain lehtiä sekä lihavaa
viheliäistä vaahtoa miljoonine alempine elimistöineen. Ja tässä aavassa
metsässä vihdoin asuu 20—90 kilometrin päässä toisistaan lukemattomia
heimotähteitä, jotka elävät keskenään ainaisessa sodassa ja kaikilla
mahdollisilla keinoilla, mitä suinkin metsäläisen nero voi keksiä,
koettavat puolustaa kotejaan ja raivauksiaan.

Aarniometsän, johon ihmiskäsi ei ole koskaan koskenut, on helppo
ensi katseella erottaa semmoisista metsäseuduista, jotka ovat joskus
olleet ihmisen tyyssijoina. Puut ovat vahvemmat ja suoremmat, niiden
alusta avoimempaa, maa kovempaa, jonka vuoksi vaeltavat kääpiöheimot
enimmäkseen asustavatkin semmoisissa paikoissa. Kun ruohot ja pensaat
on raivattu pois, niin on siinä viileä, ilmava metsätemppeli, joka on
mitä viihdykkäin tyyssija. Sitten on semmoisia seutuja, joissa kaikki
entisen viljelyksen merkit ovat jo miespolvia olleet umpeen kasvaneina.
Jotkut puut, varsinkin semmoiset, jotka muodostavat pehmeätä
puuainetta, ovat ehkä jo kasvaneet vanhain patriarkkain suuruisiksi,
mutta muutoin on tässä alusmetsä niin taaja, että sen läpi vain
suunnattoman työn hinnalla voi tunkeutua. Palmut ovat hyvin yleisiä
tämmöisillä alueilla. Tämän jälkeen on mainittava varsinainen nuori
metsä, joka on vasta muutaman vuoden vanha. Sen varjoisaan sisustaan on
mahdoton tunkeutua muulla tavalla kuin hakkaamalla sen läpi tunneli.
Kasvullisuus on niin taajaa ja takkuista, että luulisi sen kannattavan
kävellä. Seassa on vankkoja nuoria puita; ja ne ne kannattavat
köynnöskasveja. Varsinkin jokivarressa, jossa kylät enimmäkseen ovat,
oli metsä useimmin tämänkaltaista.

Ne raivaukset, jotka vuoden kuluessa oli hylätty, käsittivät mitä
ihmeellisimmän kasvielämän, jonka uhkuva rehevyys ja suunnaton
lajirikkaus olivat kerrassaan hämmästyttävät. Majain hiiltyneet paalut
tarjosivat köynnöskasveille tukea ja eloisilla vihannilla lehdillään
ne pian verhosivat hävityksen kauhistuksen. Köynnökset olivat
muodostaneet varjoisia holvikäytäviä ja sitten kietoutuneet niitä
kannattavien patsaitten ympäri niin taajoihin kierteihin, että lopulta
oli mahdoton käsittää, mikä se oli joka piti näitä taipuisia köynnöksiä
ilmassa. Toisin paikoin oli muodostunut korkeita kaksoistorneja, jotka
muistuttivat jonkin vanhan linnan raunioita, ja kaikki tämä loisti
purppuranpunaisten ja valkoisten kukkien hohteessa. Aarniometsän
iäkkäiden jättiläisten hopeanhohtoiset rungot, jotka kirves jo aikoja
takaperin oli kaatanut, olivat valtavine, kyhmyisine, leveälle
levinneine käsivarsineen ja oksineen verhoutuneet satakertaiseen
köynnösvaippaan, kunnes olivat kuin vihantia pilviä, jotka äkillisten
tuulahdusten vaikutuksesta viuhtoivat lukemattomilla kärhillään tai
häälyivät kuin mahtavat esiriput.

Yksin seistessään tässä ihmeteltävässä metsässä katsoja tunsi
kunnioitusta. Ääntä kertasi monenkertainen kaiku kuin tuomiokirkon
holvikaarien alla. Siellä oli, päivän paisteettomassa hämärässä,
kuin vieraassa maailmassa. Omituinen yksinäisyyden tunne valtasi
mielen »Mutta toiset ajatukset täyttivät mielen, kun virran reunalla
sen mustuva kalvo kuvasti lähenevää myrskyä. Silloin nämä valtavat
puujoukot hämärässä olivat kuin sotarintama odottaessaan taistelua.
Myrsky lähestyy vastustamattomana, hävityksen työhön varustettuna,
halkokielinen salama nakkelee valkoisia liekkikeihäitään, korkeita
pilviröykkiöitä taustanaan. Näitten syvyyksistä sinkoavat vasamat ja
kuulemme tuulien joukon ryntäävän hyökkäykseen. Puut, jotka äsken
hyökkäystä odottaessaan seisoivat aivan alallaan kuin kankaalle
maalatut ja järkähtämättömän tyynesti odottivat hyökkäystä,
taivuttavat yht'aikaa latvojaan; ne alkavat horjua ja väännellä
itseään, ikäänkuin hurjimman pelon valtaamina. Latvukset huojuvat
joka taholle, mutta jäykät rungot pidättävät niitä karkuun pääsemästä
ja näitä pitävät syvälle ulottuvat juuret ja vankat tukipylväät
pystyssä. Taapäin taivutettuina, niin että odottaisi niiden katkeavan,
ne toipuvat ensi hyökkäyksestä, mutta nakkelevat jälleen päälakiaan
eteenpäin hurjin ottein, ja nyt myrskyn ja metsän välinen taistelu
raivoo ankarimmillaan. Valtavin joukoin pilvet hyökkäävät myrskyn
ravistelemien latvain yli, kuuluu pauketta ja ärjynää, tuimaa
vinkumista ja masennettua huokailua, johon sekaantuu myrskyvihurien
kimakka kiljuna ja lukemattomien puitten voihkina. Metsän ylpeät
ruhtinaat riuhtovat rajusti itseään, ikäänkuin vaihtaen valtavia
kirveen iskuja, koko ilma pauhaa lehtien kahinasta. Oma rohkeutemme
paisuu tätä mahtavaa yhteentörmäystä katsellessamme — berserkkiraivo
on tarttuvaa. Sisässämme kunnioitamme myrskyn jymyä ja kaatavaa voimaa
ja hetken jo tekee mieli tervehtiä sitä voittajana, mutta suljetuin
rivein, liehuvin hiuksin, metsän sotilaat lannistamattomin voimin
kohoovat pystyyn johtajansa kera, ja vaikka alusmetsä pelokkaana
värisee, niin alamme luulla voiton kallistuvan niiden puolelle, jos
ne vain ovat riittävän kestäviä. Salamat risteilevät häikäisevän
loistavina ja näyttävät tuhoavaa voimaansa, ukkonen jyrisee huumaavin
räjäyksin, jotka suunnattomalla rytinällä kaikuvat metsän syvyydessä,
mustia pilviä vierii ylitsemme pimittäen avaruuden... Seisomme myrskyn
raivon ja metsän kuninkaallisen voiman huumaamina — ja nyt syöksyy
maahan troopillinen rankkasade, joka lyhyessä ajassa sammuttaa
luonnonvoimain tulikuuman raivon ja viihdyttää rauhaan metsän jalon
vihan.»

Aruwimin rannoilla saa erinomaisen yleiskuvan troopillisesta
kasvullisuudesta. Hiljakkoin hylätyillä raivauksilla näkee
paitsi kasvullisuuden taajuutta toisin paikoin mitä uhkuvinta
kukkaskauneuttakin. Niistä kohoo siellä täällä yksinäisiä puita
paksuine loistavine lehtineen ja veripunaisine kukkasineen, allaan
läpipääsemätön tiheikkö matelevia palkokasveja ja muita pensaita.
Amomum loistaa lumivalkoisine punareunaisine kukkamaljoineen; villi
viiniköynnös heloittaa vaaleassa purppuravärissään, jakolehtinen
köynnöskasvi, joka tällä hetkellä sattuu olemaan vailla kukkasia, on
kauttaaltaan tumman ruskea. Pippuripensas punaisine tuppineen tai villi
mango kiinnittävät puoleensa huomiota lukemattomilla kukkasillaan,
jotka ovat kuin helmiä. Taikka huokuu akasia huumaavaa tuoksuaan
lumivalkoisista kukkaumpuistaan tai mimoosa keltaisista kukkasistaan.
Sananjaloilla, miekkaruohon esiinpistävillä lehdillä, nuorilla
öljypalmuilla, frynioitten leveillä hyödyllisillä lehdillä, kaikilla on
oma vihanta vivahduksensa. Hento viikunapuu hopeanhohtavine runkoineen
ja laajoine oksineen pujottelee lehtiään tuntokasvin ja rottinkipalmun
hentojen pikkulehtien joukkoon. Sen alla rehoittaa kosolta nokkosia ja
muita niiden tapaisia kasveja, jotka lehtineen muodostavat yhtenäisen,
samalla sekä omituisen että ihastuttavan kasvirehevyyden. Ehkäpä sattuu
tämän sekavan, takkuisen kasvisekoituksen, tämän läpitunkemattoman
lehti- ja kauneusvuoren alustana olemaan maassa makaava laho puu, jonka
pintaa peittää musta home, lukematon joukko sienimäisiä loisia, ohut
multakerros, jonka joka raossa tai kuopassa on kaikenlaisia ahnaita
hyönteisiä, mitättömästä termiitistä aina mustaan satajalkaiseen tai
mammuttikovakuoriaiseen saakka.

Vähän kauempana näemme aivan toista. Lukemattomat jättiläispuut
rantaäyrästä kohti tunkeutuen ovat pakottaneet toisia kasvamaan
vaakasuoraan ulospäin, jopa 15 metriä yli virran kalvon. Sata kanoottia
sai niitten alla suojaa päivän polttavilta säteiltä. Puu on keltaista
ja kovaa kuin rauta, vähintäin parikymmentä amerikkalaista kirvestä
tarvittaisiin moisen puun kaatamiseen. Hedelmät kasvavat rypäleissä,
jotka ennen kypsymistään ovat ruskeanpunaisia, mutta sitten näyttävät
ihanimmilta damaskoluumuilta. Nämä puut ovat mustien ampiaisien
mielipaikkoja, ne kiinnittävät niiden oksiin riippuvat pesänsä, toinen
toisensa yläpuolelle. »Me huolellisesti väistimme semmoisia puita,
mutta jollei läheisyydessä ollut ampiaispesiä, niin saattoi niiden
alla hyvässä rauhassa tutkia metsää. Lukemattomien harmahtavien
pylväitten vieressä näkyi ensinnäkin tuhansittain alasriippuvia
hienoja rihmoja ja mutkailevia juonia, silmukoita, kiehkuroita,
yhteen takkuuntuneita lenkkejä ja leveitä harmaita huiveja, kaikki
hurjimmassa sekamelskassa tummimpain viheriäisten värivivahdusten
kanssa. Ei muuta valoa kuin leveitten, kosteitten lehtien heijastamia
eksyneitä auringonpilkistyksiä tai muuta epämääräistä taikamaista
kumotusta, joka alinomaa vaihtelee ja häälyy, toisten kohtain taas
piillessä syvässä pimeydessä, jota harmaat puunrungot leveinä vöinä,
loiskasvien hopeiset varret ja viiniköynnösten kirjavat koristemuodot
katkovat. Kokonaisuutta sevätessään katse kiintyy yksityisiin
purppuranpirskeihin, joita fryniummarjain punasinervät nokareet
tai amomum-hedelmäin punaiset kimput muodostavat tummanruskeitten
lehtien ripsikehyksissä. Hienomuotoisten sananjalkain löyhän tukon
joukosta ylentää herkkutatti valkoista hattuaan, lumivalkoiset
sienet istuvat kiinni kaatuneen puun syvissä halkeamissa; kämmekkäin
vaaleanviheriäiset lehdet kilpailevat katseen suosiosta ja 'elefantin
korvan' harmaanviheriä pinta, sammalpatjat, puitten turvonneet,
pihkapisaroita kihoavat pahkat, joiden ympärillä kiehuu muurahaisia,
tai laajat alat huiskivia kaisloja, mutkailevia ja itseään kietovia
liaaneja ja varsinkin suuret käärmemäiset kiertoköynnökset, jotka
puikkelehtivat sisään ja ulos pimeitten varjokäytäväin salasopissa
ja siellä täällä syöksyvät esiin iloisina ja kuin riemusta huutaen
ahdistuksesta päästyään ja saadessaan nyt tarttua uusiin oksiin,
missä väljin mutkin väännellen itseään, missä pieninä silmukoita
muodostellen, jatkaakseen täten loppumatonta kulkuaan kauas
näköpiiristä.»

Missä on kosteutta ja auringonvaloa, siellä öljypalmu viihtyy,
rafiapalmu taas ruohoisten rämeitten ja löyhkävien allikoitten
partailla; ruokopalmu tarvitsee tuekseen taajaa nuorta metsää,
auringonviuhkapalmu suosii kuivia paikkoja, samoin kuin okapalmukin.
Suurilehtisillä puilla näyttää yleensä olevan pehmeämpi puuaine,
pienilehtisillä kovempi. Rubiaceae heimon puut ovat pehmeitä,
mutta kestäviä halkeamista vastaan, jonka vuoksi niitä käytetään
mitä moninaisimpiin tarpeihin. On useita lajeja, joita yhteisellä
nimityksellä sanotaan pumpulipuiksi; ne on helppo tuntea
tukijuuristaan, suunnattomasta pituudestaan, hopeanharmaasta
kuoresta, runkojen pistävistä okaista, valkoisista kukkatertuista
ja harmaanviheriäisistä lehdistä. Sitten on Afrikan luja teakkipuu,
Afrikan mahonki, kampeshipuu, greenheartpuu (eräänlainen laakeri),
guaiakpuu, kulumaton rautapuu (Sideroxylon), keltapuu, joka kasvaa
jokien rannoilla ja on paljon kovempaa kuin tammi, löyhkäpuu, ebenpuu,
kopaalipuu sileine kiiltävine lehtineen, puun tapainen metsämango,
pienilehtinen metsäoranssi, metsäviikunapuu hopeankarvaisine
runkoineen, voipuu, monet akaasialajit, komea »mpofu» ja tuhansia
metsähedelmäpuita, joista suurin osa oli Stanleylle tuntemattomia.
Jotta said oikean käsityksen troopillisesta metsästä täytyy
ajatella, että kaikki nämä lajit ovat sikin sokin sekaantuneet
ja toinen toiseensa kiinni köytetyt miljoonein köynnöksin ja
valtavin kiertoliaanein, niin että ne muodostavat selittämättömäksi
takkuuntuneen vyyhden, joka kerrassaan pidättää auringon valon.
Vain joku häälyvä yksinäinen säde toisin paikoin meille muistuttaa
säteilevää taivaankappaletta, joka päämme päällä rataansa vaeltaa.

Vaikka retkikunta vietti metsässä niin kauan aikaa, ei se kuitenkaan
kaatuvain puitten eikä putoavain oksain vuoksi menettänyt ainoatakaan
miestä. Tämä on sitä omituisempaa, kun puita kaatui sekä heti
etujoukon edessä, että silmänräpäys sen jälkeen, kuin takajoukko
oli ohi kulkenut. »Sivuillamme kahden puolen ja leiriemme äärillä
niitä kaatuili päivällä ja yöllä. Kerran iso laho puu kaatui aivan
veneenperän takana, niin että aalto kohotti sen korkealle ja kaikki
miehet lensivät paikoiltaan.»

Aarniometsä ei suinkaan ollut riistaeläimiä vailla. Siellä oli
elefantteja, puhveleita, metsäkarhuja, kaniineja, gaselleja,
simpansseja, genettejä, villikissoja, sebroja, faaraorottia ja isoja
jyrsijöitä. Ilmassa lenteli ristiin rastiin lintuja ja lepakoita,
joki oli täynnään kaloja ja simpukoita, ja joskus näki krokotiilin ja
virtahevon. Mutta kun aarniometsän kaikki heimot olivat häijyimpiä,
mitä Afrikassa tapaa, oli riistaeläinten metsästäminen mahdotonta.
Retkikunnan reitin varressa niitä taas harvoin näkyi, se piti siksi
suurta melua kulkiessaan. Joskus tavattiin elefantteja, mutta metsä oli
niin taaja, että niitä oli mahdoton seurata, jos ne olivat kymmenisen
metriäkään edellä. Linnut taas mekastivat alituisestikin kulkijain pään
päällä, mutta retkikunnan vaeltaessa pohjakerroksessa olivat ne kuin
viisitoistakerroksisen talon katolla. Ne olivat aivan näkymättömissä,
vaikka niiden vihellyksiä, räkätyksiä ja liverryksiä kuului alinomaa.
Niitä oli papukaijoja, ibis lintuja, käkiä, laulupapukaijoja,
hunajalintuja, tornipääskyjä, peippoja, lepinkäisiä, yökehrääjiä,
harjalintuja, pöllöjä, helmikanoja, mustia rastaita, kankurilintuja,
kuningaskalastajia, kaakkoja, kalasääskiä, haarahaukkoja, västäräkkiä,
närhiä ja kyyhkysiä ja paljon muita, joita Stanley ei tuntenut, sekä
miljoonittain monenlaisia lepakoita. Apinoita oli toistakymmentä
eri lajia, mutta niitä oli vaikea nähdä, sillä ne livistivät pakoon
aikoja ennen kuin retkikunta paikalle saapui. Matelijoita tavattiin
paljon. Iturissa oli kosolta erikokoisia vesikäärmeitä. Tuon tuostakin
käärmeitä putoili veneitten viereen, ohuita viheriäisiä piiskakäärmeitä
ja kamalan suuria lyijynkarvaisia, toisia viheriän, keltaisen ja
mustankirjavia parin metrin mittaisia käärmeitä. Nähtiin python
käärmeitä, kyitä, sarvikäärmeitä ja isohampaallisia käärmeitä ja leiriä
tehtäessä usein tapettiin pieniä metsäkäärmeitä.

»En ole milloinkaan nähnyt niin suunnattoman paljon ja niin monenlaisia
hyönteisiä kuin matkoillani tässä metsässä... En muista montakaan
semmoista hetkeä, etten olisi niitä sadatellut. Kaikki nämä isot ja
pienet mehiläiset, ampiaiset, koiperhot, kärpäset, tsettset, paarmat,
sääsket ja perhoset päivällä, yöllä kovakuoriaisjättiläiset, jotka
kynttilän telttaan houkuttelemina lentelevät pimeässä edestakaisin,
hyökkäävät raivoisina telttavaatetta vastaan, poukkuvat kiivaudessaan
takaisin, alati suristen, ja lopulta suunniltaan vihastuneina
hyökkäävät kirjani tai minun itseni kimppuun, ikäänkuin niillä
olisi jotain syytä minulle kostaa. Ja entä muurahaislaumat, jotka
marssivat lautaselleni, hukuttivat itsensä vetiseen liemiruokaani,
kömpivät banaanieni yli; sirkat, jotka loikkivat kuin hornan henget
tarttuakseen kiinni tukkaani tai otsaani; kitisevät sikaadit, jotka
saivat ihmisen aivan mielettömäksi... Kaikkein kiusallisimmat olivat
pienet, tuskin sääskiä suuremmat mehiläiset; tutustuimme neljään
lajiin, jotka kaikki kuuluivat sukuun Mellipona. Oli mahdoton lukea,
kirjoittaa tai syödä, ellei vieressä alati ollut passaria niitä pois
karkoittamassa. Mieluimmin ne hyökkäsivät silmiin, mutta suosivat
sieraimia ja korviakin, palaten niihin yhä uudelleen ja uudelleen.
Tapettuina ne haisivat karvaalta mantelilta. Kovakuoriaisten koko
vaihteli seitsemän sentin mittaisista hirviöistä pieniin itikoihin,
jotka helposti saattoivat kulkea neulansilmän läpi. Isonnuslasilla
näki, että viimemainitut olivat sangen hyvin varustetut ihmiskuntaa
kiusatakseen. Ne kaivautuivat ihon sisään eikä niitä voinut paljain
silmin nähdä, vasta kun kädellä siveli paikkaa, tuntui kuin neulan
pistos. Alkuasukkaitten majoissa asusti kolme lajia, yksi, joka
kaivautui ruumiiseen, toinen, joka kaivautui kattoparruihin ja
pudotteli liemilautaseen hienoa pötyä, ja kolmas, joka kaahi katon
kuivissa lehdissä ja sai pelkäämään, että lähellä oli käärmeitä.
Sitä paitsi oli vielä neljäs laji, joka kovakuoriaisten kesken oli
kuin kiljuva jalopeura; sen vuoksi oli mahdotonta pitää kynttilässä
valkeata ja rauhassa lukea kirjaa. Pienemmistä kiusankappaleista on
vielä mainittava hiekkatäi, joka muni muniansa varsinkin varpaitten
kynsien alle ja muihinkin ruumiin kohtiin, niin että mies saattoi
olla kuin vaeltava haava, ellei hän joka ilta tutkinut varpaitaan
ja ihoaan ja poistanut itikoita, ennenkuin ne pääsivät suurempaa
vahinkoa tekemään. Pienet ja suuret punkit rosvosivat mitä kavalimmalla
tavalla sitä vähää verta, joka retkikunnan suonissa vielä kierti.
Ampiaiset pistivät niin tuimasti, että pistetty sai kuumeen, ja
heikkoja pistoksiin kuolikin. Villit hunajamehiläiset eräänä päivänä
kävivät kahden kanootin kimppuun ja panivat niiden miehet niin
ahtaalle, että täytyi lähettää suuri joukko heitä pelastamaan. Puista
putoilevat tiikeritoukat jättivät ihon huokoisiin pistäviä karvojaan,
jotka synnyttivät niin tuimia tuskia, että ihmiset olivat järkensä
menettää, öisin hyökkäsivät punamuurahaiset leirin kimppuun ja veivät
retkikunnalta unen, ja kun ne taipaleella tekivät hyökkäyksensä, niin
tuli joukolle niin kova kiire, kuin olisi kokonainen kääpiöarmeija
miehiä takaa ajanut. Trumpettipuissa asustavat mustat muurahaiset
pudottelivat itseänsä retkikunnan päälle sen alitse marssiessa ja
antoivat sen tuntea helvetin esimakua. Ja oli vielä paljon pienempiä
muurahaisia, joita ryömi joka ruokapalalla, ja niitä täytyi syödessä
erikoisesti varoa, etteivät ne päässeet vatsan limakalvoihin reikiä
syömään ja sitä rakkoihin puremaan. Näistä oli kaikkein suurin vastus,
sillä joka holvissa, joka pensaitten läpi leikattiin, ne tuhansittain
kävivät tienraivaajain kimppuun ja purivat, pistivät näitä siihen
määrään, että heidän ihonsa oli täynnään rakkoja, ikäänkuin olisivat
nokkoset heitä polttaneet. Sitä paitsi oli jokaisessa raivauksessa
suuret sääskipilvet, »nuo vanhat ystävämme», ja ne olivat kaikista
vaarallisimmat, vaikkei Stanleylla ollut aavistustakaan, että hänen
oli niitä kiittäminen alituiseen uudistuvista kuumekohtauksistaan.
Emin pasha sitä vastoin oli huomannut, että sääskiharso oli hyvä suoja
kuumetta vastaan, vaikk'ei hänelläkään ollut näiden asiain yhteydestä
sen selvempää käsitystä.

Aarniometsän asukkaat olivat hyvinkin samanlaisia sekä
ruumiinrakennukseltaan että tavoiltaan kuin Kongon laakson ja kuin
pohjoisessa asuvat mambuttu ja njamnjam kansat, jotka Petherickin,
Schweinfurtin ja Junkerin matkain kautta tulivat tunnetuiksi. Ihonväri
vain oli vaaleampi ja rakennustapa erilainen. Kääpiökansa, vaikka
samanlaista kuin Schweinfurtin akat, eli kuitenkin täällä luontaisessa
ympäristössään, aarniometsässä, jossa se muutteli leirejään, sen
mukaan kuin riistan saanti vaati. Wambuttien mitta oli 90 sm — 1,4 m,
täysikasvuisen miehen paino noin 40 kiloa. Leirinsä he rakensivat maata
viljelevien neekeriheimojen kylien ympärille, noin viiden kilometrin
päähän niistä. Suuren raivauksen ympärillä voi olla kahdeksan,
kymmenen, kaksitoistakin pikkumiesten kylää, joissa yhteensä voi asua
2000—2500 sielua. Keihäillään, pienillä jousillaan ja nuolillaan,
joiden kärjet ovat vahvalla myrkkykerroksella sivellyt, he tappavat
elefantteja, puhveieita ja antilooppeja. He kaivavat kuoppia, peittävät
ne taitavasti risuilla ja lehdillä ja näiden päälle siroittavat multaa,
etteivät metsän eläimet huomaa väijyvää vaaraa. Babiaaneja, simpansseja
ja muita apinoita he pyydystävät majan kaltaisilla loukuilla,
sibetkissoja, haisueläimiä, faaraorottia ja jyrsijöitä pauloilla.
Lintuja he pyytävät höyhenien vuoksi. Vielä he kokoovat hunajaa ja
valmistavat myrkkyä. Näitä tavaroita he sitten myyvät kylien isoille
asukkaille, saaden heiltä hinnaksi plantaaneja, bataatteja, tupakkaa,
keihäitä, veitsiä ja nuolia. Kun riista alkaa vähentyä, muuttavat
kääpiöt leirinsä toiseen paikkaan.

Muullakin tavalla kääpiöt hyödyttävät maanviljelijöitä. Kun kaikki
metsän tiet kulkevat heidän leiriensä kautta ja he muutoinkin ovat
metsässä alati liikkeellä, niin he saavat paljon aikaisemmin kuin
kylien asukkaat vihiä vihollisten tulosta ja antavat siitä tiedon
kyläläisille. He siis toimittavat näille etuvartijain virkaa.
Liittolaisina he sodankin tullen ovat sangen hyödylliset, sillä missä
vain taistellaan nuolilla nuolia vastaan, myrkyllä myrkkyä vastaan,
viekkaudella viekkautta vastaan, siellä varmaankin se puoli, jota
kääpiökansa kannattaa, pääsee tappelussa voitolle. Pienuutensa,
erinomaisen vaistonsa ja kavaluutensa vuoksi ho ovat pelättäviä
vihollisia.

Tämä maanviljelyskylissä hyvin käsitetään, muutoin ne ehkä mieluummin
vapautuisivatkin näistä liittolaisista, sillä rauhan aikana he
ovat enemmän vaivaksi kuin hyödyksi. He ovat kiristyksiensä takia
paremminkin maanviljelijäin loisia kuin apulaisia.

Kääpiöt järjestävät majansa epäsäännölliseen leiriin, jonka keskellä
päällikön asunto on. Satakunnan metrin päähän kylästä rakennetaan
jokaisen kylään kulkevan tien ääreen kahden miehen vartijahuone, jonka
ovi antaa tielle. Ihonvärin, kallon muodon ja kasvojen muodostuksen
puolesta kääpiöitä on kahta eri lajia. Batwoilla on soikea pää,
pitkät kapeat kasvot, pienet pyöreät silmät, jotka ovat hyvin lähellä
toisiaan, josta heidän ilmeensä on hyvin terävä, viekas, pelokas
ja tyytymätön. Wambuteilla taas on pyöreät kasvot, silmät etäällä
toisistaan, otsa ja mielen ilme avoin. Ihoväri on lämmin kellervä,
vivahtaen kellastuneeseen elfenluuhun. Wambutit asuvat alueen
eteläosassa, batwat pohjoisessa. Naiset suorittavat työt, kokoovat
polttopuut, keittävät ruuan ja kantavat tavarat. Miehet metsästävät,
tappelevat, tupakoivat ja hoitavat heimon sisäistä politiikkaa.
Aina on leirissä jotain riistaa, nahkoja, höyheniä ja vuotia lukuun
ottamatta. Miehet kutovat verkkoa tai tekevät pauloja. Pojat uutteraan
ampuvat pilkkaan ja aina löydettiin kääpiöitten kylistä hyvin pieniä
leikkijousia ja tylppiä nuolia. Myrkkynsä kääpiöt naisten tietojen
mukaan valmistavat eräästä niillä seuduin yleisestä Anun lajista. Se
tappaa nopeaan elefantinkin, jonka vuoksi kääpiöillä olikin runsaasti
elfenluuta. Tapaturmien välttämiseksi myrkky aina valmistettiin
aarniometsän yksinäisyydessä. Erästä vaaleampaa, liimamaista myrkkyä
Stanley luuli kääpiöitten valmistavan kuivatuista punamuurahaisista.
Ruiskuttamalla ihon alle hiilihappoista ammoniakkia Stanley enimmäkseen
sai pelastettua ne miehensä, joihin myrkkynuolia sattui. Verekseltä
nämä myrkyt kuitenkin tappoivat hyvin nopeaan; eräskin miehistä kuoli
minuutin kuluttua, vaikk'ei myrkkyhaava ollut nuppineulan pistosta
suurempi.

Matka Aruwimin suupuolesta Fort Bodoon oli maksanut 106 henkeä.
Lähtiessään Njansalle Stanleylla oli kaikkiaan 412 miestä. Ennen
lähtöään hän poltti linnansa, joka oli ollut heille niin erinomaisena
turvana. Ruohomaan reunalle hän jätti satakunnan sairasta, itse
valiomiesten keralla läpi ystävällisen, rauhallisen maan lähti
Njansalle levottomana siitä, kun Emin paskalta ei ollut saapunut
minkäänlaisia tietoja ja Jephson oli jäänyt sille tielle, pashan luo
matkustettuaan. Njansan rantaylängöllä hän sai molemmilta kirjeitä,
jotka selittivät asian. Hämmästyttävän paljon oli tosiaan ennättänyt
sillä välin tapahtua.



Kapina Eminin maakunnassa.


Jephson oli Stanleyn puolesta käynyt niillä Vuoristo-Niilin asemilla,
jotka vielä olivat mahdin vallanalaisuudesta vapaat, selittämässä
niiden upseereille ja miehistöille kediivin sanomaa ja Stanleyn
tarjomusta saattaa heidät merenrannalle. Juonivista upseereista toiset
olivat jyrkästi matkaa vastaan, ja nämä uskottelivat sotaväelle
kediivin kirjeiden olevan väärennettyjä, Khartumin vielä olevankin
Egyptin hallussa, Stanleyn petturin ja seikkailijan. Tämä petos
onnistui täydellisesti, syntyi yleinen kapina, Emin pasha erotettiin
maaherran virasta ja otettiin vangiksi. Sotamiehet eivät kuitenkaan
sallineet tehdä hänelle ruumiillista väkivaltaa. Jephson miehineen
pidätettiin, vaikk'ei häntä suoranaisesti vangittu. Asiain tällä
kannalla ollessa ilmestyivät kuitenkin äkkiä dervishit näyttämölle,
valloittivat pohjoisimmat asemat ja tuottivat Eminin väelle tuntuvan
mieshukan. Muun muassa kaatuivat ne upseerit, jotka olivat pahimmin
häntä vastaan juonineet. Tämä tapaus muutti kokonaan mielet.
Emin päästettiin vapaaksi ja Jephsonin keralla hän lähti rantoja
pitkin pyrkimään Njansan lounaiskulmaan, joka oli Stanleyn kanssa
sovittu yhtymäpaikaksi. Joku osa hänen väestään tuli mukana ja
yhä useampia alkoi taipua matkasuunnitelmaan. Suuri osa kuitenkin
pysyi itsepintaisena, koska mahdilaiset hetkeksi olivat lopettaneet
etenemisensä, odottaen apuväkeä Khartumista.

Emin ja Jephson tapasivatkin Stanleyn, jonka perustamaan leiriin
pashan, Casatin ja muiden arvohenkilöitten omaisuutta alettiin järven
rannasta kantaa. Se oli suunnaton työ, sillä kun Emin vihdoin sai
päätetyksi lähteä maakunnastaan, niin toi hän mukanaan semmoisen määrän
kokoelmia ja muita tavaroita, että niiden merimaahan kuljettaminen
näytti sulalta mahdottomuudelta, varsinkin kun hänen väellään oli
pieniä lapsia, jotka olivat kannettavat. Eminin asemille jääneet
kapinalliset yrittivät ennen Stanleyn lähtöä saada hänen leirinsä
salaliiton kautta haltuunsa, anastaakseen ampumavarat, mutta vehkeily
saatiin ilmi ja estettiin.

Yli seitsemän sadan Eminin väkeen kuuluvan hengen kanssa Stanley
huhtikuun 10:ntenä 1889 lähti vaivalloiselle matkalle Sansibaria kohti.
Retkikuntaan kuului kappaleen toista tuhatta miestä, ja kun mukana oli
paljon sairaita ja muutoin heikkoa väkeä, edistyi matkan teko hyvin
hitaasti ja paljon joko kuoli tai oli heikkouden vuoksi jätettävä
taipaleelle. Alkumatkalla Stanley sairastui niin vaarallisesti
muutamain upseeriensa keralla, että täytyi pelätä pahinta. Rautaisen
ruumiinrakennuksensa ansiosta hän kuitenkin toipui ja matkaa jatkettiin.



Matka merenrannalle.


Liittokunta, jonka Stanley oli perustanut Albert Njansan länsipuolella
asuvista heimoista, pysyi viimeiseen saakka hänelle uskollisena,
hankkien hänen väelleen ruokavaroja ja antaen apua rauhanhäiritsijöitä
vastaan. Mutta heti kun retkikunta kulki Albert Njansaan etelästä
laskevan Semlikin poikki, alkoi taistelu, sillä Unjoron tyranni
Kabbarega oli lähettänyt kaalamon kohdalle väkeänsä, »warasurat»,
estämään ylimenoa. Verraten helposti, vaikk'ei ilman uhreja, Kabbaregan
väki voitettiin. Unjoron vihamielisyyden vuoksi Stanley ei kuitenkaan
voinut matkustaa suorinta tietä hänen maansa läpi, vaan hänen täytyi
tehdä pitkä kierros äsken löydetyn Runsoron ympäri. Semlikin takana
oli jälleen osaksi kuljettava aarniometsän kautta, jossa Eminin väki
kovin kärsi. Sanottavaa ruokatavarain puutetta ei kuitenkaan ollut,
ja kun retkikunta tuli lähemmä Albert Edward-järveä, saattoi Stanley
nyt tutkia sen hieman tarkemmin, vaikka auteret estivätkin näkemästä
laajemmalti järveä, sen enempää kuin Runsoroakaan, jonka eteläosa
muodostaa järveen pistävän niemekkeen.



Stairs Runsorolla.


Vähän ennen kuin järvelle saavuttiin, oli Stanley lähettänyt luutnantti
Stairsin pienen joukon keralla käymään vuorella, jolta laski Semlikiin
kymmeniä glasierijokia. Mukanaan 40 sansibarilaista oli Stairs ensin
kulkenut viljeltyjen seutujen kautta, sitten halki laidunmaitten ja
tämän jälkeen pensasvyöhykkeen, jossa alkuasukkaat kiljuivat ja pitivät
pahaa elämää, peloittaakseen rohkean joukon palaamaan. Ilma kävi sitä
kirkkaammaksi ja puhtaammaksi, kuta korkeammalle noustiin, mutta rinne
jyrkemmäksi ja kulku yhä vaikeammaksi. Ensimmäinen yö vietettiin 2500
metrin korkeudessa. Seuraavana aamuna kiipeämistä jatkettiin, kunnes
päästiin neljän taikka viiden kilometrin päähän eräästä lumikukkulasta,
mutta sitten tuli eteen niin paljon rotkoja, että pienen retkikunnan
täytyi lähteä paluumatkalle, etenkin kun sansibarilaisia kovasti
paleli. Ylimmältä saavuttamaltaan kohdalta, jonka korkeus oli yli 3000
metriä merestä, Stairs kuitenkin selvään näki vuoriston sisustan,
jossa korkeimmat kukkulat lumikenttineen ovat, ja luuli vuoristoa
kokonaisuudessaan vanhaksi tulivuoreksi, samoin kuin Kilimandjaro,
Kenia ja Elgon ovat. Myöhemmät matkustajat ovat kuitenkin osoittaneet,
ettei Runsoro ole tulivuori. Se on koholle jäänyt lohko, jonka kahden
puolen maa on vajonnut; vieläpä se itse on entisestä asemastaan
melkoisesti kohonnutkin, niin että sen korkeimpain kukkulain korkeus
on enemmän kuin 5000 metriä merestä. Stanley lausui jo sen arvelun,
että hän oli löytänyt Ptolemaioon kuulut »Kuuvuoret», vaikkei hän nimen
merkitystä tuntenutkaan. Myöhemmät tutkijat mielivät myöntää tämän
otaksuman paikkansa pitäväksi.



Albert Edward-järvi.


Albert Edward-järven vesi oli melko suolaista — järvi on paljon
kuivanut entisestään, ja sen rannoilla oli niin paljon kiteytynyttä
suolaa, että laaja maakunta sieltä sai suolatarpeensa. Kabbaregan
rosvojoukot olivat kuitenkin anastaneet suolapaikat, ja kun Stanley
heidät karkoitti ja poltti heidän kylänsä, saavutti hän siihen määrään
ympäristön heimojen kiitollisen suosion, että hän aina lähelle
Viktoria-järveä sai ilmaiseksi ruokavaroja suunnattomalle matkueelleen.



Emin pashan lahti.


Saavuttuaan Viktoria Njansalle Stanley huomasi, että sen lounaiskulma
pistääkin paljon kauemmaksi etelää kohti, kuin hänen edellisellä
matkallaan laatima karttansa osoitti. Löytämänsä lahden Stanley
nimitti Emin pashan lahdeksi. Elokuun 25:ntenä 1889 retkikunta saapui
Usambioon, Viktoria Njansan eteläpuolella olevaan lähetysasemaan,
jossa Ugandasta karkoitettu Mackay otti sen mitä parhaiten vastaan.
Siitä edelleen matka kävi tuttujen seutujen kautta, mutta täällä
oli toisin paikoin taisteltava, ja veroja jokainen pikkuruhtinas
kiskoi, minkä suinkin sai irti lähtemään. Maa oli saksalaisten
hallussa ja saksalaiset viranomaiset tulivat hyvän matkan Eminiä ja
hänen pelastajiansa vastaanottamaan. Retkikunta saapui joulukuun
5:ntenä Bagamojoon, jossa ylikomissario Wissmann, itse etevä Afrikan
matkustaja, juhli sitä mitä vierasvaraisimmin. Tulojuhlassa Emin
pasha putosi eräältä parvekkeelta kadulle ja loukkasi itsensä niin
vaarallisesti, että pelättiin hänen henkensä menettävän. Puolet Eminin
väestä oli matkalle sortunut. Tämä surullinen tosiasia osoittaa,
kuinka hyvät syyt heillä todenteolla oli ollut pelätä pitkää matkaa
Sansibariin ja kuinka hyvällä syyllä Emin oli epäröinyt. Oleskeltuaan
Bagamojossa jonkun aikaa maanmiestensä saksalaisten seurassa Emin
pasha julkisesti ilmoittikin, että hänet oli puoliväkisin tuotu pois
maakunnastaan, ja mikäli asiaa tunnetaan, oli Stanleylla tosiaan
siihen suuntaan käyviä ohjeita, koska oli aikomus liittää tuo maakunta
suojelusalueeseen, jota Brittiläinen Itä-Afrikan komppania paraillaan
puuhasi, tai ainakin estää sitä joutumasta saksalaisten haltuun.



Eminin loppuvaiheet ja kuolema.


Ei siis ollut mikään odottamaton asia, että Emin saamistaan vammoista
toinnuttuaan rupesi Saksan palvelukseen. Jo huhtikuussa 1890 hän lähti
Sansibarista retkelle Afrikan sisäosiin, vaikka hänen silmätautinsa
olikin siihen määrään pahentunut, että hän oli puolisokea. Emin samosi
t:ri Franz Stuhlmannin keralla Viktoria Njansalle ja perusti sen
länsirannalle, Kageran suistamon eteläpuolelle, Bukoba nimisen aseman.
Sitten alkoivat kuitenkin kaikenlaiset vastoinkäymiset, matkavaikeudet,
riidat saksalaisten viranomaisten kanssa ja molemminpuoliset
väärinkäsitykset. Eminin retkikunnassa alkoivat rutot raivota ja väki
kapinoida. Lisäksi hän itse sairastui, jonka vuoksi hänen päiväkirjansa
loppuajoilta ovatkin kovin synkkämieliset. Erottuaan t:ri Stuhlmannista
hän vastoin ohjeitansa samosi Albert Edward-Njansan eteläpuolitse
Kongo-valtion alueella, kulkeakseen aarniometsän poikki Kongo joelle.
Metsän rajoilla hän oleskeli useita kuukausia Undusuma maassa,
seuduissa, joissa ei kukaan ennen häntä ollut käynyt. Hän löysi tällä
retkellä Albert Edward-Njansan eteläpuolisen suuren vulkaanimaiseman.
Maaliskuussa 1892 hän tautien heikontaman joukkonsa keralla lähti
Kongolle ja saapui Ipotcon, Aruwimin rannalle, jossa Stanley oli niin
monta kertaa käynyt. Hän matkusti sitten jonkun aikaa arabialaisten
seurassa, mutta nämä olivat hänelle kiukuissaan siitä, että hän
saksalaisella alueella oli pitänyt niin kovalla heidän maanmiehiään,
ja murhauttivat hänet Kinenassa, 130 kilometrin päässä Stanleyn
putouksilta, lokakuun 23:ntena 1892. Belgialaiset, jotka paraikaa
ahdistivat Kongo-valtion alueella asuvia arabialaisia, kostivat hänen
murhansa.



Eminin väki.


Mainittakoon tässä yhteydessä muutama sana niistä kapinoitsijoista,
jotka eivät seuranneet maaherraansa meren rannalle, vaan mieluummin
jäivät maakuntaansa odottamaan mahdilaisten eli dervishien hyökkäyksiä.
Heidän aikomuksensa oli jo ollut luovuttaa Emin ja hänen uskollisimmat
upseerinsa dervisheille ja sitten itse yhtyä heihin, vaikkei tästä
tullut mitään. Fadl-el Maulan johdolla kapinoitsijat pitivät hallussaan
Wadelaita, dervishit taas sen pohjoispuolella olevaa Redjafin asemaa.
V. 1893 Fadl-el-Maula ja suuri osa hänen väestään rupesi Kongo-valtion
palvelukseen, mutta johtaja sai jo seuraavana vuonna s tumaansa
taistelussa dervishejä vastaan ja loput hänen väestään pakeni Ugandaan,
ruveten siellä Englannin palvelukseen.



Stanleyn loppuelämä.


Eurooppaan palattuaan päätti Stanley jättää Afrikan tutkimisen ja
avaamistyön jatkamisen nuoremmille voimille. Hän olikin saanut toimeen
enemmän kuin kukaan ennen häntä, Livingstonea lukuun ottamatta. Kongon
tutkiminen oli yhdellä iskulla selittänyt koko Sisä-Afrikan vesistöolot
ja osoittanut, kuinka suunnaton ala jättiläisjokea hyväksi käyttäen
voitiin helposti avata eurooppalaiselle yritteliäisyydelle. Itse hän
oli suorittanut ensimmäisen tienraivauksen, perustanut nuoren valtion
tukipisteet, joista sen vaikutusvalta on levinnyt kautta suunnattoman,
alkuperäisimpäin sivistysolojen kannalla elävän alueen. Alkuasukkaat
ilmaisivat »Bula Matarin», s.o. »kallioiden murtajan» nimellä, kuinka
hekin käsittivät hänen työnsä merkityksen.

Stanleyn toimia, hänen ankaruuttaan väkeään kohtaan ja valmiuttaan
asevoimalla kurittamaan alkuasukkaita, jotka hänen retkiään ehkäisivät,
on arvosteltu Euroopassa hyvinkin ankarasti, vaikka usein hyvin
puuttuvalla asiantuntemuksella. Kieltämättä hän uhrasi paljon väkeä
tarkoitusperiensä voittamiseksi, mutta hänen puolustuksekseen on
sanottava, että se enimmäkseen tapahtui edeltäpäin arvaamattomain
olojen pakosta, hänen kerran, kuten Aruwimin suurissa aarniometsissä,
jouduttua taipaleelle, jolta oli mahdoton palata. Hän oli miehiään
kohtaan sekä ankara että ystävällinenkin, kuinka he hänen mielestään
kulloinkin ansaitsivat, ei säästänyt ruoskaa, mutta palkitsi heidät
myös auliilla kädellä, kun vihdoin satamaan saavuttiin. Ja huolimatta
matkoilla koetuista suunnattomista kärsimyksistä hänen entiset
miehensä, kuten Uledi, tarmokkaan esimiehen perikuva, joka ei koskaan
vaaraa väistänyt, olivat yhä valmiina hänen kerallaan uusille retkille
lähtemään. Stanleyn mustat seuralaiset käsittivät täydelleen ne
suurtyöt, jotka he olivat ankaran isäntänsä johdolla suorittaneet, ja
ne täyttivät heidät itsetietoisuudella ja ylpeydellä. He tiesivät, että
he olivat ansainneet sankarin nimen.

Eurooppaan palattuaan Stanley sai osakseen suurenmoisia
kunnianosoituksia, mutta oma koti ja hienosti sivistynyt
taiteilija-puoliso olivat hänelle nyt enemmän arvoiset kuin koko
Afrikka aarteineen. Mentyään naimisiin ja Englannin kansalaiseksi
ruvettuaan hän antoi valita itsensä parlamenttiin ja otti jonkun verran
osaa valtiolliseen elämään. Kongovaltion etuja hän edelleenkin koetti
monella tavalla edistää. V. 1899 hänet aateloitiin. Stanleyn elämän
lanka katkesi Lontoossa toukokuun 10:ntenä 1904. Kuollessaan hän oli
kuudenkymmenenneljän vuoden vanha.



AFRIKAN JAKO JA MYÖHEMPI TUTKIMUS


Yhdeksännentoista vuosisadan kolme ensimmäistä neljännestä paljastivat
Mustain maanosan luonnonolojen ulkopiirteet, sen jälkipuolisko
piirsi sen valtiolliset rajat ja värit. Kongon vesistön tunnetuksi
tultua löytöretket saivat väistyä toiselle sijalle ja voimia ja
huomiota kiinnittivät nyt etupäässä Euroopan valtain maananastukset
Afrikan manterella. Rajaviivoilla, jotka usein vedettiin suoraan
tuntemattomien alueitten kautta, Suur-Britannia, Saksa, Ranska ja muut
vallat erottelivat alueensa toisistaan. »Rautateitä alkoi tunkeutua
sisämaahan, laajoja alueita avattiin sivistyneelle anastukselle ja
vanhasta Egyptistä Sambesiin saakka maanosa heräsi uuteen elämään.»

Ennen vuotta 1875 Suur-Britannia, Portugal ja Ranska olivat ainoat
vallat, joilla Afrikassa oli melkoisia etuja. Englannin hallitus
käytti vuodesta 1815 vuoteen 1850 paljon voimia ja varoja Länsi-
ja Etelä-Afrikan hyväksi, vaikka enimmäkseen jotenkin huonolla
menestyksellä. Länsirannikolla olivat taudit, taajat kuolemantapaukset,
kituva kauppa ja hyödyttömät taistelut maanasukkaita vastaan yleinen
kokemus; etelässä taas itsenäisiksi pyrkivät buurit ja vihamieliset
kafferit saivat aikaan melkein loppumattomia rettelöitä. Oli
haaveiltu, että Mustien maanosaan voitaisiin perustaa kristittyjä
sivistyneitä yhteiskuntia, mutta näistä haaveista oli luovuttava. Tätä
ihmisystävyyden puuskausta seurasi välinpitämättömyyden aika, joka
lopulta johti siihen, että Englannin parlamentti v. 1865 päätti uusien
alueiden anastamisen Afrikassa hyödyttömäksi, ja jo toistakymmentä
vuotta aikaisemmin, Krimin sodan aikoina, oli Oranjan vapaavaltion
itsenäisyys tunnustettu. Kokonaan ei Suur-Britannia kuitenkaan voinut
välttää vaikutusvaltansa laajenemista, sen täytyi käydä sota Ashantia
ja Abessiniaa vastaan ylläpitääkseen lippunsa arvoa, ja Sansibar
joutui olojen pakosta sen suojelusvallan alaiseksi. Suur-Britannian
ainoat kilpailijat sen jälkeen, kuin se v. 1850 oli ostanut Tanskan
linnoitukset Guinean Kultarannalla ja parikymmentä vuotta myöhemmin
Sumatraa vastaan itselleen vaihtanut Hollannin alueet, olivat Portugal
ja Ranska, eivätkä nämä pakottaneet maanjakoa kiirehtimään. Portugal
omisti sekä länsi- että itärannikolla melkoisia alueita, joihin v.
1875 marsalkka Mac Mahonin riidan ratkaisun kautta liitettiin Delagoa
lähtikin, vaikka Suur-Britanniakin sitä vaati. Ranskalla oli, paitsi
Algeriaa, alueita Senegalissa, asemia Guinean rannikolla, Gabunin
suistamo laivastoasemana ja v. 1862 se oli anastanut Punaisen meren
suulta Obokin, toivoen sieltä voivansa vallita Abessiniaa. Marokko
oli säilyttänyt itsenäisyytensä, mutta rappeutui nopeaan, Tripoliksen
olivat turkkilaiset ottaneet välittömän valtansa alaiseksi ja Egyptissä
Ismail kediivi koetti saada syntymään sivistyneitä eurooppalaisia oloja
ja alkoi laajentaa valtaansa Sudaniin, niinkuin olemme ennen kertoneet.
Suezin kanava avattiin v. 1869 ja sillä oli Afrikan tulevaisuuteen
suuri merkitys, sillä sen kautta Egyptistä jälleen tuli Intian ja
Kaukaisen idän välisen valtatien portinvartija ja Hyvän toivon niemen
väylä menetti suurimman osan merkityksestään. Kaiken kaikkiaan Euroopan
vallat vallitsivat vasta noin kymmenennettä osaa Mustain maanosasta ja
enemmän kuin toinen puoli, melkein koko kuuma vyöhyke, oli suuremmista
muhamettilaisista reunavaltioistakin riippumaton. Tässä osassa asui
paljon kansoja ja heimoja, joiden valtiot ja yhteiskunnat olivat
ainaisten muutosten alaisia. Siihen kuuluivat länsirannikolla Ashantin,
Dahomen ja Beninin neekerivallat, Keski-Sudanin muhamettilaiset
sulttaanikunnat, Uganda Viktoria-Njansan luoteisrannikolla ja
Kongon syvänteen eteläosissa Kasembe ja Muata Janvo nimiset
neekerivaltakunnat. Koko tällä laajalla alueella olivat bantu-rotuun
kuuluvat neekerikansat melkein itsenäisiä ja muhamettilaiseen ja
kristittyyn vaikutukseen nähden melkein koskemattomia.

Länsi-Euroopan valtiolliset ja taloudelliset olot saivat tässä
muutoksen aikaan. Voitettuaan Ranskan v. 1870 Saksa oli yhdistynyt ja
vahvistunut ja saattoi nyt mielestään esiintyä muuallakin maailmassa
vaatiakseen itselleen osaa siirtomaista, joita se tarvitsi nopeaan
kehittyvää kauppaansa varten. Suurin osa muuta maailmaa oli kuitenkin
jo jaettu siirtomaavaltain kesken, Afrikka oli ainoa maanosa, jossa
vielä oli otettavaa. Sama v:n 1870 sota toiselta puolen kehoitti
Ranskaakin levittämään siirtomaa-alueitaan, se kun toivoi korvaavansa,
mitä oli Euroopassa menettänyt. Suur-Britannia ja Portugal heräsivät
toimeen huomatessaan etujensa näin joutuvan vaaranalaisiksi, ja
Italiakin havahtui kilpailusta ja riensi muitten keralla saaliin
jaolle. Kongovaltion perustaminen Belgian kuninkaan toimesta oli se
tapaus, joka lopulta sysäsi »pallon pyörimään». Leopold II oli jo ennen
Stanleyn Kongo-matkaa päättänyt perustaa Afrikkaan suuren valtakunnan,
käyttäen hyväkseen toiselta puolen teollisuudenharjoittajain ja
kauppiaitten, toiselta puolen lähetyssaarnaajain ja ihmisystäväin
harrastuksia, joita Livingstonen ja muitten löytäjäin matkat olivat
Euroopassa virittäneet. Heti Stanleyn laskettua Kongon mereen saakka
hän ryhtyi toimiin ja saikin Kongovaltion syntymään kansainväliselle
pohjalle, mutta samalla kuin hänen aikeensa täysin älyttiin, ryhtyivät
Ranska ja Saksakin toimeen ja Mustain maanosa joutui kansainvälisen
suurleikkauksen alaiseksi.

Portugal koetti säilyttää niin paljon kuin suinkin siitä suunnattomasta
alueesta, jonka se oli kartoilla maalannut omilla väreillään,
vaikkapa se ei ollutkaan sisämaan tutkimiseksi ja avaamiseksi tehnyt
juuri mitään. Se aikoi yhdistää maanosan poikki kulkevalla leveällä
vyöhykkeellä Angolan Mosambikissa oleviin alueihinsa, mutta tämä ei
vähääkään sopinut Suur-Britannian tuumiin, sillä tämän suuri tuuma
oli yhtämittaisen brittiläisen alueen turvaaminen Kapmaasta aina
Egyptiin saakka. Saksa tahtoi yleensä anastaa niin paljon kuin suinkin.
Italia himoitsi Tripolista, mutta ei uskaltanut sitä vallata, koska
siitä olisi ollut seurauksena sota Turkkia vastaan. Anastamalla
Koillis-Afrikasta alueita se toivoi saavansa määräävän sananvallan
Abessiniassa. Ranska päätti anastaa Madagaskarin ja Pohjois- ja
Keski-Afrikasta niin paljon maita, että kaikki alueet Välimeren
rannoilta Kongoon ja sen Länsi-Afrikassa oleviin siirtomaihin saakka
muodostaisivat yhden yhtenäisen siirtomaa-alueen. Kun italialaiset
joutuivat häviölle taistelussa Abessiniaa vastaan ja dervishit
valtasivat Egyptiltä Sudanin ja Nubian, päätti Ranska ulottaa tämän
alueensa koko Pohjois-Afrikan poikki aina Punaiseen mereen ja Intian
mereen saakka. Mutta tämän tuuman Suur-Britannia teki tyhjäksi
anastamalla Niilin maat aina lähdejärviin asti, samoin kuin Saksa
puolestaan esti Suur-Britanniaa saamasta yhtämittaista aluetta Niilin
laaksosta Kapmaahan.

Olemme jo kertoneet Kongovaltion perustamisesta ja toimista, joihin
Ranska ryhtyi, saadakseen tämän valtavan vesiväylän pohjoisrannan
haltuunsa. Portugal taas vaati Kongon suistamoa ja koko merenrannikkoa
itselleen, mutta sen vaatimuksia vastustettiin joka puolelta. Englannin
hallitus tosin teki Portugalin pyynnöstä sopimuksen, jossa ne
tunnustettiin, mutta tämä sopimus herätti Englannissa itsessäänkin niin
paljon vastarintaa, että se jäi vahvistamatta. Kongon suistamo oli näin
johtanut kansainväliseen selkkaukseen, joka yhteisessä neuvottelussa
ratkaistiin.

Etelä-Afrikassa Suur-Britannia rupesi näihin aikoihin valtaansa
vahvistamaan ja alueitaan laajentamaan, peläten Saksan kasvavia
pyyteitä. Oranjan vapaavaltio ja Transvaal olivat tosin voineet
vähitellen melkein kokonaan vapautua sen holhouksesta, mutta
alkuasukkaitten oli taipuminen. Oranjavaltio pakotettiin v. 1876
luovuttamaan Kimberleyn timanttialue Suur-Britannialle. V. 1880
koko Griqvamaa anastettiin ja vuosina 1877—1884 Oranja-valtion
kaakkoispuolisetkin alueet suurimmaksi osaksi aina Pondo maahan
saakka. Zulujen mahti murrettiin ankarien sotien jälkeen v. 1879 ja
v. 1887 zulujen maa yhdistettiin Suur-Britannian alueihin. Sisämaassa
englantilaiset v. 1884 alkoivat nopeaan ulottaa alueitaan pohjoista
kohti. Mainittuna vuotena anastettiin maanasukkaitten kanssa tehtyjen
sopimuksien perustuksella kaikki Transvaalin länsipuolella oleva maa
aina 20:ntecn puolipäiväpiiriin it. pituutta.

Saksalaisia lähetyssaarnaajia oli jo toiminut jonkun aikaa damara ja
namakva kansain keskellä Lounais-Afrikassa ja heidän pyydettyä maansa
suojelusta alkuasukkaita vastaan, joiden päällikköjen kanssa usein
sattui rettelöitä, Saksa v. 1884 otti suojelukseensa Lounais-Afrikan
rannikon Oranja jokeen saakka, Englannin hallituksen useita kertoja
selitettyä, ettei se omistanut tätä rannikkoa, moniaita satamaa lukuun
ottamatta, eikä siis myöskään ollut velvollinen suojelemaan niitä
valkoisia, jotka sinne asettuivat. Tämän anastuksen kautta Saksa oli
astunut siirtomaavaltain joukkoon. Kapmaan hallitukselle teko oli ikävä
yllätys, mutta erehdystä oli liian myöhä katua, Saksan Lounais-Afrikka
niminen siirtokunta oli perustettu.

Tämän jälkeen Saksa viipymättä jatkoi valtauksiaan. Keväällä 1884
Afrikkaan lähetettiin tunnettu löytöretkeilijä t:ri Nachtigall.
Saksalaiset kauppiaat ja lähetyssaarnaajat olivat jo olleet vilkkaassa
toimessa Guinean lahden rantamilla, jonne oli sekä brittiläisen että
Ranskan suojeluksen alaisiin ja kenenkään valtaamattomiinkin seutuihin
perustettu saksalaisia viljelysasemia. Togo oli semmoinen maa, jota
ei vielä kenkään ollut anastanut, ja sen kuninkaan kanssa Nachtigall
teki sopimuksen, jonka kautta tämä maa joutui Saksan suojelusvallan
alaiseksi. Vähän myöhemmin Saksa anasti Kamerunin. Englannin hallitus
havahtui näistä anastuksista, mutta ei enää voinut pelastaa kumpaakaan
maata. Kameruniin Englannin asiamies saapui viikkoa liian myöhään,
mutta Nigerin suistamon ja sen länsipuolella olevan Lagos maan hän
vielä sai pelastetuksi.

Ranska solmi samoihin aikoihin uutteraan sopimuksia maanpäälliköiden
kanssa levitelläkseen vaikutusvaltaansa Länsi-Afrikassa. Pohjoisesta
ja etelästä päin edeten se saavutti Timbuktun ja katkaisi sekä
englantilaisten että saksalaisten takamaat. Englantilaiset kuitenkin
ennättivät pelastaa kaikki maat Nigerin alijuoksun ympärillä aina
Sokotoon ja Bornuun saakka, ja niistä muodostettiin Nigeria, Afrikan
kaikkein kukoistavimpia siirtomaita. Näiden seutujen tuottava kauppa
oli jo vuosikymmeniä ollut englantilaisten käsissä.

Pohjois-Afrikassa Ranska v. 1881 valtasi Tunesian Italian
vastaväitteistä huolimatta, vaikka italialaiset jo olivat saaneet tässä
maassa pysyvän jalansijan. Egypti oli jonkun aikaa Ranskan ja Englannin
yhteisen holhouksen alaisena, kun tämä maa Ismail pashan tuhlauksien
kautta oli joutunut vararikon partaalle, mutta kun Ranska v. 1882
kieltäytyi ottamasta osaa Arabi pashan kukistamiseen, jäi Egypti
Englannin suojelusvallan alaiseksi.

Itä-Afrikassa Saksa valmisteli Sansibarin sulttaanin vaikutusvallan
alaisten mannerseutujen anastamista ja toimi niin salassa, ettei
Euroopassa osattu arvatakaan sen aikeita. Alussa vuotta 1884
muodostettiin toimitarmoinen saksalainen siirtomaaseura, jonka
toimesta Sansibariin saman vuoden marraskuussa, yksitoista päivää
ennen Berliinin konferenssin alkamista, saapui kolme koneenkäyttäjiksi
pukeutunutta saksalaista, joista yksi oli t:ri Karl Peters, tunnettu
löytöretkeilijä. Näiden matkatavarat olivat etupäässä Saksan lippuja
ja valmiita sopimuskaavoja, ja niillä he aikoivat ottaa Saksan haltuun
Sansibarin koko mannerrannan takamaineen huolimatta siitä, ettei Saksan
hallitus suinkaan suosinut heidän yritystään. Peters seuralaisineen
solmi sopimuksensa samaan aikaan, jolloin valtain edustajat Berliinissä
pohtivat suurjaossa noudatettavia perusteita, ja Saksan lippu liehui
siten kaikkialla tällä rannikolla, jota Englanti oli vanhastaan omanaan
pitänyt, vaikk'ei se sitä ollut nimenomaan vallannut.

Italia oli jo v. 1870 hankkinut Punaisen meren kaakkoispäässä
hiiliaseman, josta v. 1882 tuli varsinainen siirtomaa. Danakil maan
hallitsija asetti alueensa Italian suojeluksen alaiseksi.

Tällä kannalla olivat Afrikan maanomistusolot, kun Berliinin
Afrika-konferenssi kokoontui marraskuun 15:ntenä v. 1884. Tämä valtain
kokous käsitteli etupäässä Kongon asioita, kaupan vapautta tällä joella
ja sen syrjäjoilla, orjakaupan kukistamista, Nigerin laivakulkua
ja määritteli ohjeet, miten on tulevaisuudessa meneteltävä Afrikan
rantoja vallattaessa. Konferenssin aikana kuningas Leopold sai vallat
yksitellen tunnustamaan Kongon vapaavaltion.

Varsinainen suurjako tapahtui sopimuksien kautta, joita yksityiset
vallat tekivät toistensa kanssa.

Suur-Britannia ja Saksa määrittelivät v. 1890 vaikutusalueittensa rajat
Itä-, Länsi- ja Lounais-Afrikassa. Saksa tunnusti Sansibarin saaren
Englannin suojelusvallan alaiseksi siitä hyvästä, että Englanti sille
luovutti Helgolannin.

Samana vuonna Ranska Suur-Bntannian kanssa tekemänsä sopimuksen kautta
sai tunnustetuksi suojelusvaltansa Madagaskarin yli ja vaikutusvaltansa
Saharassa ja samoin Suur-Britannia Nigerin ja Tshad järven väliset maat
alueekseen.

Seuraavana vuonna Suur-Britannia ja Portugal tekivät keskenään
sopimuksen, jonka kautta sisämaa Angolan ja Mosambikin portugalilaisten
alueitten välillä tunnustettiin brittiläiseksi.

Saksa ja Ranska tekivät v. 1894 keskenään sopimuksen, jonka kautta
Keski-Sudan jäi Ranskalle, niin että tasavalta sai Pohjois-Afrikasta
yhtenäisen maa-alueen Ranskan Kongoon saakka.

Suur-Britannia ja Italia rajoittivat v. 1891 tarkemmin alueittensa
rajat Itä-Afrikassa.

Suur-Britannia ja Ranska määrittelivät alueittensa rajat Tshad järven
länsipuolella ja seuraavana vuonna Ranska tunnusti Niilin laakson
latvapuolen brittiläiseksi vaikutusalueeksi.

Kahdennenkymmenennen vuosisadan alkuvuosina Suur-Britannia
vihdoin sodan kautta pakotti molemmat buuritasavallat luopumaan
itsenäisyydestään. Italia riisti sodan kautta Turkilta Tripoliin,
Ranska on vallannut Marokon. Näin on Afrika melkein kauttaaltaan
jaettu Euroopan valtain kesken — ainoat itsenäiset valtiot ovat
Abessinia ja pieni Liberia, — mutta tulevaisuus on osoittava, onko
tämä jako pysyväinen. Maailmansodassa englantilaiset, ranskalaiset,
belgialaiset ja portugalilaiset sekä Etelä-Afrikan Unionin joukot
valtasivat vv. 1916—17 Saksan kaikki afrikkalaiset siirtomaat.
Versaillesin rauhanteossa määrättiin Kamerunista suurin osa Ranskalle,
loput Englannille. Saksan Itä-Afrikka joutui Englannille. Saksan
Lounais-Afrikka on ollut v:sta 1919 Kansainliiton ylivallan alaisena.

Löytöretket olivat johtaneet maananastuksiin Mustien maanosassa ja
sen lopulliseen jakoon. Tämä jako vuorostaan edisti tehokkaasti
löytöjen jatkamista ja parantamalla matkustajien turvallisuutta avasi
suurimman osan Afrikkaa perusteellisemmalle luonnontieteelliselle ja
kansatieteelliselle tutkimukselle. Seuraavassa luomme lyhyen silmäyksen
Afrikan tutkimuksen uusimpiin tuloksiin.



Englanti valloittaa takaisin Itä-Sudanin.


Khartumin valloituksen jälkeen Englannin hallitus toistaiseksi jätti
Sudanin oman onnensa nojaan, toivoen sen menetyksen ja Gordonin
kuoleman olevan helpomman kostaa, kun mahdilaisuus oli jonkun verran
menettänyt uskonnollisen kiihkon ensi hurmaa ja epäsopu kaliifin valtaa
heikontanut.

Alussa vuotta 1896 se vihdoin piti aikaa otollisena ja Egyptissä
alettiin valmistella suurta retkikuntaa Sudanin takaisin
valloittamiseksi. Egyptin armeija oli sillä välin englantilaisten
johdolla kokonaan uudistettu, niin että se, englantilaisilla
joukko-osastoilla vahvistettuna, näytti olevan tehtävänsä tasalla.
Yrityksen johto uskottiin Egyptin armeijan ylipäällikön eli sirdarin,
myöhemmin niin suurta kuuluisuutta saavuttaneen kenraali Kitchenerin
käsiin. Kitchener oli jo ollut majurina mukana kenraali Wolseleyn
sotaretkeltä Gordonin ja Khartumin pelastamiseksi.

Maa-armeija nousi verkalleen pitkin Niilin laaksoa. Joella sen apuna
oli uusia suuria tykkiveneitä, jotka kappaleisiin hajoitettuina
kuljetettiin Wadi Halfaan, Niilin toisen kosken yläpuolelle, ja
siellä koottiin. Niiden avuksi kuljetettiin kosken niskaan seitsemän
kuormahöyryäkin. Wadi Halfasta rakennettiin Dongolaa kohti rautatie
Niilin itärannalle. Ensimmäinen tappelu oli kesäkuun alussa Wadi Halfan
eteläpuolella, jossa Kitchener yllätti 3000 dervishiä; näistä jäi 2000
kaatuneina tai haavoittuneina tappotanterelle. Tappelu oli esimakua
uuden ylipäällikön perusteellisesta työstä. Syyskuussa hänen armeijansa
oli kolmannella koskella ja pian sen jälkeen hän saattoi vallata
Dongolan melkein miekan iskutta.

Ennenkuin lopullinen marssi Khartumia vastaan alkoi, tuotiin koskien
yläpuolelle vielä kuusi tykkivenettä ja Wadi Haitasta alettiin
rakentaa Niilin suuren mutkan poikki, erämaan kautta Abu Hamediin,
rautatietä, joka edistyi niin nopeaan, että parhaimpina päivinä
kiskotettiin puolenkymmentä kilometriä. Linjalla löydettiin monesta
kohdasta vesikerroksia, joihin porattiin arteesisia kaivoja. Elokuussa
armeijan etujoukot valloittivat Abu Hamedin. Maaliskuussa 1898 oli
englantilais-egyptiläinen armeija Berberin eteläpuolella ja tykkiveneet
retkeilivät jo Khartumin läheisyyteen, eristäen kaliifin pohjoisen
armeijan pääjoukosta ja anastaen Metemmehin luona sen varastot.

Huhtikuun 8:ntena lordi Kitchener sitten kävi kaliifin alapäällikön
Mahmudin kimppuun, joka oli leiriytynyt Atbaran varrelle, lähelle
sen suuta. Mahmudilla oli 14,000 miestä, joista 40 minuuttia
kestäneen tappelun jälkeen — lopulta taisteltiin pistimillä — 3000
makasi varustuksineen kuolleina tai haavoitettuina ja 3000 otettiin
vangiksi. Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, joista
englantilaisten joukkojen osalle tuli 100.



Omdurmanin tappelu.


Kitchener peräytyi sitten Berberiin odottamaan Niilin tulvaa, ennenkuin
hän lähti Khartumia ja Omdurmania vastaan etenemään. Lisäväkeä saatuaan
hänellä oli 22,000 miestä. Tykkiveneet jo pommittivat ja hävittivät
Khartumin varustuksia. Kaliifilla oli Omdurmanissa 40,000 miestä, jotka
enimmäkseen olivat aseistetut englantilaisilla remingtonkivääreillä,
ynnä muutamia kymmeniä tykkejä, joihin Omdurmanissa oli valmistettu
ammuksia.

Se musertava tappio, jonka dervishiarmeija Omdurmanin edustalla kärsi,
johtui suureksi osaksi taikauskosta. Slatin pasha (vert. III, s. 394),
joka oli päässyt Omdurmanista karkaamaan ja nyt oli valloitusarmeijan
mukana ylipäällikön esikunnassa, oli vankina ollessaan kuullut
kaliifille ennustetun, että Omdurmanin edustalla, sen pohjoispuolella,
kerran tuhottaisiin vihollisarmeija, mutta että voitto oli mahdollinen
saavuttaa vain siten, että dervishit tekivät hyökkäyksen. Slatinilla
oli Omdurmanissa luotettavia tuttavia ja näiden avulla onnistui hänen
saada joku muistuttamaan kaliifille tätä ennustusta. Kaliifi toimi sen
mukaan.

Kaliifi järjesti armeijansa viiden kilometrin päähän Omdurmanista
pohjoiseen, Niilin länsirannalle. Englantilais-egyptiläinen armeija
asettui syyskuun 1:senä 1898 leiriin kuusi kilometriä pohjoisemmaksi
Niilin rannalle, selkä jokea kohti. Jo kuuden aikaan aamulla koko
mahdilaisarmeija lähti liikkeelle hyökätäkseen sen kimppuun. Dervishit
etenivät nopeaan hyvin järjestetyssä linjassa, 150 emiiriä edellä
valkosinisiä lippuja kantaen.

Englantilais-egyptiläinen armeija odotti rauhallisesti vihollisen
hyökkäystä. Jo 2000 metrin päästä alkoivat englantilaiset ja
egyptiläiset joukot ampua yhteislaukauksia ja pikatykit ja konetykit
avasivat tulen. Ampuminen oli niin kiivasta, että kiväärit kuumenivat
ja rintaman täytyi vaihtaa kiväärinsä reservin kivääreihin.
Mahdilaisten rivit alkoivat horjua, mutta pysyivät kuitenkin koossa.
Sitten ne viideksi minuutiksi pysähtyivät — ja alkoivat sitten
murhaavan tulen saattamina peräytyä. Ei millään kohdalla dervishien
rintama päässyt 600 metriä lähemmäksi. Kaliifin sivustahyökkäys, johon
otti osaa 13,000 miestä, menestyi aluksi paremmin, mutta torjuttiin
lopulta sekin.

40,000 miehen suuruisesta mahdilaisarmeijasta jäi tappotanterelle
11,000 kaatunutta, 16,000 haavoittunutta ja 4000 otettiin vangiksi.
Englantilais-egyptiläinen armeija menetti 500 miestä, josta luvusta 50
kaatui. Dervishit ampuivat kauttaaltaan yli.

Tämän perinpohjaisen voiton jälkeen sirdar vastarintaa tapaamatta
marssi kalifin pääkaupunkiin Omdurmaniin„ joka oli vastapäätä Khartumia
Niilin länsirannalla ja oli jo kasvanut siksi suureksi, että siinä oli
20,000 asukasta. Useita eurooppalaisia vapautettiin sotavankeudesta.
Kaliifi oli käyttänyt heitä rakennusmestareina, ruudinvalmistajina y.m.
toimiin, mikä mihinkin kykeni, mutta kaikki he olivat olleet kamalan
pahoinpitelyn alaisia. Mahdin hauta avattiin ja hävitettiin ja hänen
ruumiinsa poltettiin ja tuhka hajoitettiin Niiliin.

Kaliifi itse pääsi tuhannen miehen keralla pakenemaan, mutta seuraavana
talvena hänet Kordofanissa saatiin kiinni ja syntyneessä tappelussa hän
kaatui, pyhä lippu kädessään ja viimeiseen saakka luottaen siihen, että
hän oli haavoittumaton.

Kun myöhemmin Osman Dignakin, joka oli ollut mahdilaisuuden päätuki
Punaisen meren puolessa, voitettiin, oli mahdilaisuus perin pohjin
kukistettu ja Sudanin hallintoa saatettiin ruveta järjestämään
uudelle kannalle. Kitchenerin suunnitelman mukaan ryhdyttiin
Khartumia rakentamaan uudelleen ja nykyjään siinä on paljon kauniita
uudenaikaisia kivirakennuksia. Maakunnat alkoivat mahdilaisuuden
kukistumisen jälkeen vaurastua ihmeteltävän nopeaan ja kaiken kaikkiaan
on englantilais-egyptiläinen Sudan Omdurmanin valloituksen jälkeen
kehittynyt monipuolisesti ja nopeasti.



Italialaisten yritys saattaa Abessinia valtansa alle.


Abessiniassa vallitsi englantilaisten sotaretken jälkeen kauan
sisällinen sota ja anarkia. V. 1871 yhdisti kuitenkin Tigren kuningas
koko maan valtansa alle, ottaen nimekseen Johannes. Ensi työkseen hän
voitti egyptiläisen armeijan, joka tanskalaisen everstin Arendrupin
johdolla Massovasta marssi maata valloittamaan. Negus Johanneksen
vallan ollessa ylimmillään anastivat italialaiset Massovan, jonka
johdosta negus otti vangiksi Italian lähettilään ja syntyi sota. Kun
Dogalin luona 500 miehen italialainen osasto oli tuhottu tammikuussa
1887, lähetettiin Italiasta Eritreaan, jonka nimen Punaisen meren
rannalla oleva uusi siirtokunta oli saanut, 18,000 miestä. Negus
kokosi näitä vastaan 100,000 miestä, mutta kun samalla dervishit
hyökkäsivät hänen kimppuunsa, täytyikin hänen kääntää voimansa heitä
vastaan. Hyökätessään Metemmehin luona dervishien linnoitettua leiriä
vastaan negus kaatui ja hänen suuresta armeijastaan jäi 30,000 miestä
tappotanterelle.

Shoan kuningas Menelik, joka perimätiedon mukaan polveutui Saban
kuningattaresta ja kuningas Salomosta, yhdisti nyt koko Abessinian
valtansa alle. Menelik oli ollut italialaisten ystävä heidän
taistellessaan Johannesta vastaan ja hän suostui nyt rauhaan, joka
oli Italialle siksi edullinen, että he saattoivat käsittää sen
suojelusvallaksi Abessinian yli. Mutta saatuaan hankituksi riittävästi
uudenaikaisia sotatarpeita Menelik tekikin kokokäänteen ja vaati maansa
täydellisen itsenäisyyden tunnustamista. Seuraus oli sota.

Abessinian armeija oli koottu Tigre maakunnan pääkaupunkiin Aduaan
ja sitä vastaan marssi kenraali Baratieri, italialaisen armeijan
ylipäällikkö. Ensimmäisessä tappelussa, tammikuussa v. 1895,
italialaiset säilyttivät asemansa, vaikka kärsivätkin tuntuvan
mieshukan, ja saivat siten Tigren ylämaassa pysyvän jalansijan.
Maaliskuussa he valtasivat Aduan, joka on lähes 2000 metriä korkealla
merenpinnasta, joten seudun ilmasto oli erittäin terveellinen.
Parikymmentä kilometriä siitä länteen on Aksum, Abessinian ikivanha
kulttuurikeskus ja yhä vieläkin sen uskonnollinen keskuspaikka (vert.
I, ss. 146, 191, 194, 291). Aduasta ja Adigratista italialaiset
etenivät vielä 80 km kauemmaksi etelään Makalleen, rakentaen sinnekin
linnan ja vahvistaen muutenkin kaikin tavoin valloituksiaan.
Joulukuussa v. 1895 kenraali Baratierilla oli Eritreassa 14,000 miestä,
joista kuitenkin vain 2800 oli italialaisia.

Menelik lähti nyt joukkoineen liikkeelle Shoasta ja piiritti
italialaisten linnoitukset. Suuri ylivoima tuhosi ensinnäkin majuri
Tosellin johtaman pataljoonan, joka oli kauimpana etelässä. Kenraali
Arimondi peräytyi Makallesta ruokatavarain puutteen vuoksi,, jättäen
sen linnaan vain yhden pataljoonan; abessinialaiset heti piirittivät
linnan. Italialaisten muutkin linnat joutuivat mitä vaikeimpaan tilaan,
etupäässä ruokatavarain puutteen vuoksi, joka kävikin italialaisten
koko sodankäynnille kohtalokkaaksi. Italian hallitus tiesi nämä
puutteet ja oli valmis lähettämään apua, mutta ylipäällikön vitkastelu
pilasi kaikki. Tammikuussa 1896 Makalle antautui vedenpuutteen vuoksi,
mutta sai erittäin kunnialliset ehdot.

Menelik johti sitten sotaa edelleen sangen taidokkaasti, koettaen
ensinnäkin kiertää Adigratin, jossa Baratierin pääasemat olivat.
Baratieri epäröi, taistellako vai eikö. Ruokavarain vähyyden vuoksi
täytyi annoksia yhä pienentää.



Aduan tuhoisa taistelu.


Kaikkiaan oli Baratierilla siihen aikaan 20,000 miestä, joista toinen
puoli oli italialaisia. Helmikuun viimeisenä päivänä hän lähetti
kenraali Albertonen brigaadin hyökkäämään Aduaa vastaan, jonka Menelik
oli vallannut, mutta kenraali erehtyi tiestä ja seuraus siitä oli, että
hänen joukkonsa saarrettiin ja lyötiin hajalle. Melkein yhtä huonosti
kävi toisen brigaadin, jonka Baratieri lähetti edellisen avuksi, eikä
hän vielä ollut saanut tarkkaa käsitystä tapahtumista, ennenkuin
hänen molemmat viimeisetkin brigaadinsa joutuivat saarroksiin, ja
saivat kestää ankaria hyökkäyksiä edestä, sivulta ja takaapäin.
Vaikka italialaisten voimakas tykistö tuhosi paljon hyökkääjiä, tulvi
kaatuneitten sijaan yhä uusia. Baratierilla ei ollut muuta neuvoa kuin
lähteä peräytymään ja peräytyminen tuota pikaa muuttui hurjaksi paoksi,
jota Baratierin mieskohtainen urhoollisuus ei kyennyt pysäyttämään.
Kaikki tykit menetettiin viholliselle. Lopulta ylipäällikkö
kenraaleineen pakeni kaikkia muita nopeammin, ratsastaen pysähtymättä
70 kilometriä ja näkemättä kahteen päivään armeijaansa. Vain puolet
upseereista ja 4300 miestä koko armeijasta pelastui, loput, 15,400
miestä, kaatui tai joutui vangiksi.

Tämä oli ehkä suurin tappio, mitä vielä milloinkaan eurooppalainen
armeija oli Afrikassa kärsinyt. Kenraali Baldisserra, joka Baratierin
jälkeen sai ylijohdon ja kahta vertaa enemmän väkeä kuin edeltäjänsä,
säilytti kuitenkin rannikon Italialle. Mutta Italian täytyi,
pelastaakseen sotavangit, tehdä rauha, jossa Abessinian itsenäisyys
tunnustettiin, jota paitsi Italian täytyi maksaa suuret lunnaat.

Vielä paremman turvan kuin voitto italialaisista soi Abessinialle
Englannin, Ranskan ja Italian välinen sopimus, joka takaa maan
itsenäisyyden. Englannin kanssa tekemänsä erikoissopimuksen kautta
Abessinia muun muassa on sitoutunut olemaan patoamatta Sinistä Niiliä,
joka voisi Egyptiltä riistää sen tulvan.



Somaliniemimaa.


Somaliniemimaa, joka käsittää maan Abessinian vuorimaan ja Intian
meren välillä, päättyy uloinna jylhään kallioniemeen, jota somalit
sanovat Jirdif niemeksi. Tuulien ja merenvirtausten vuoksi tämä niemi
on vanhastaan ollut merenkulkijan kammo, jonka vuoksi portugalilaiset
alkoivat sitä sanoa Kap Guardafuiksi, varottavaksi, vaaralliseksi
niemeksi. Syvä meri aaltoilee sen juurelle saakka, tyrskyen lähes 300
metrin korkeuteen kohoavia kallioseinämiä vastaan.

Se kolmiomainen niemimaa, joka tästä nokasta alkaa, on yhä vielä
asukkaittensa vihamielisyyden vuoksi Afrikan tuntemattomimpia osia,
mutta historiassa sen maine siitä huolimatta ulottuu harmaimpaan
muinaisuuteen saakka, sillä sitä on arveltu egyptiläisten Print maaksi
(vert. I, st. 15—16) ja sieltä myöhempi vanha aika luulon mukaan
toi ne monenlaiset hajusteet, joilla niihin aikoihin ruhtinaitten
ja ylhäisten hoveissa oli niin suuri merkitys. Niemimaan länsiosa —
Hand eli »kivetön maa» —- on ruohoista, itäosa taas karua ja kivistä,
jonka vuoksi asukkaat sitä sanovat Nogaliksi eli »kivimaaksi-. Näiden
molempain alueitten välillä on Lgadine ylänkö, joka kohoaa keskimäärin
1000 m merestä. Sadeajan jälkeen sillä jonkun aikaa vihannoi niukka
arokasvullisuus, muutoin se on kuivaa erämaata. Vedenjakaja on
pohjoisreunalla, mutta suurinkin joki, Vebi Shebejii, ehtyy hiekkaan,
ennenkuin se ennättää mereen. Sen rannalla on Barri, niemimaan suurin
asutuskeskusta. Toinen joki, Jub, on nykyjään Italian ja Englannin
alueitten välisenä rajana.

Läntisessä, hedelmällisessä osassa asuvat gallat, kaunista,
pronssiväristä kansaa, jolla on pitkät hiukset. Niemimaan itä- ja
pohjoisosissa asuvat danakilit ja somalit, jotka ovat tunnetut
vihamielisyydestään ja villiydestään. Maansa karuuden vuoksi he eivät
voi pitää muita kotieläimiä kuin lampaita ja vuohia, jota vastoin
gallat viljelevät maata, pitävät nautakarjaa ja ovat vierasvaraisempia
muukalaisia kohtaan.

Sukujuureltaan nämä kansat ovat hamilaisia, mutta niihin on sekaantunut
paljon sekä arabialaista että neekeriverta. Kieli on hamilainen.
Uskonnoltaan kaikki niemimaan kansat nykyjään ovat muhamettilaisia.

Rauniot, joita on löydetty niemimaan eri osista, osoittavat, että
siellä todella on ennen muinoin vallinnut nykyistä korkeampi sivistys.
Useat näistä raunioista ovat luultavasti arabialaisten rakennuksia,
mutta on paljon vanhempiakin, jotka perimätiedon mukaan ovat sen
kansan rakentamia, joka asui maassa ennen galloja. Hakattuja, ruohojen
peittämiä kiviä on säännöllisissä latomuksissa, solia hallitsevilla
kukkuloilla on jäännöksiä vanhoista varustuksista, ja siellä täällä
on muinaisten vesisäiliöitten jäännöksiä. Otaksutaan muhamettilaisten
valloittajain hävittäneen tämän vanhan sivistyksen. Ennen sitä luullaan
väestön tunnustaneen Abessiniasta saamaansa rappeutunutta kristinuskon
muotoa.

Somalimaan tutkiminen alkoi jälkeen vuoden 1839, jolloin Englanti
valtasi Adenin. Adeniin suuntautui nimittäin vastapäisen Afrikan
rannikon kauppa. Somalimaan rannikon kartoittivat etupäässä Intian
laivastossa palvelevat englantilaiset upseerit, ja Adeniin majoitetun
intialaisen armeijanosaston upseerit — englantilaisia tietenkin hekin —
tekivät niemimaalle ensimmäiset tutkimusretket. Ensimmäisten joukossa
olivat Burton ja Speke, joiden vaarallisesta retkestä (v. 1854) jo
olemme maininneet (III, s. 356). Sen jälkeen kului parikymmentä vuotta,
ennenkuin yrityksiä jatkettiin. Kun Egypti v. 1875 anasti Berberan,
nyk. brittiläisen Somalirannan suurimman kaupungin, tehtiin sisämaahan
jälleen montakin matkaa. Vedettömän Handin poikki kulkiessaan menetti
monikin matkustaja henkensä. V. 1883 kulki eräs englantilainen
retkikunta Berberasta Vebi-Shebejiin saakka ja palasi onnellisesti
takaisinkin. 1890-luvulla tekivät useat italialaiset matkustajat pitkiä
retkiä Somalimaan eri osiin. Ruhtinas Ruspolin surmasi Gallamaassa
elefantti. Vv. 1894—95 ja 1899—1900 amerikkalainen Donaldson Smith
tutki Somalimaan eteläosia, matkustaen koko niemimaan poikki. Samalla
vuosikymmenellä maanasukkaat murhasivat Vittorio Bottegon, erittäin
ansiokkaan italialaisen matkustajan, ja vähän myöhemmin erään hänen
matkakumppaneistaan. Monta muuta ansiokasta retkeä on myöhemmin tehty
niemimaahan ja niihin seutuihin, jotka sen yhdistävät Afrikan runkoon,
niin ettei Somalimaan kartassa nykyjää ole montakaan aivan valkoista
kohtaa. Koko joukon ovat maantuntemusta edistäneet suurriistankin
ampujat, jotka niemimaalla ovat käyneet. Somalimaa on varsinkin
jalopeuranmetsästyksen luvattu maa.



Arabialaisten vallan murtaminen Kongon alueella.


Nuorella Kongo-valtiolla oli alun pitäen paljon sekä sisällisiä että
ulkonaisia vaikeuksia voitettavanaan. Rajarettelönsä Ranskan kanssa se
kuitenkin sai jotakuinkin tyydyttävästi sovituiksi ja Suur-Britannian
suostumuksella väliaikaisesti kappaleen maata, joka ulotti sen alueen
Niilin latvoille saakka. Enemmän huolta oli sisällisistä vaikeuksista.

Arabialaiset, joitten hallussa oli Stanley-koskien ja Tanganjikan
välinen maa, alkoivat piankin ankarasti vastustaa nuoren valtion
viranomaisia, nämä kun aikoivat kääntää länteen päin kaupan, jonka
valtasuunta ennen oli ollut itäinen, ja kokonaan hävittää orjakaupan.
Ilmisotaan ryhdyttyään arabialaiset v. 1886 hävittivät Staanley-koskien
aseman ja sota näytti välttämättömältä, mutta Stanleyn ehdotuksesta
päästiin pulasta sillä kertaa siten, että Tippu Tip, arabialaisten
johtaja, otettiin tämän aseman päälliköksi. Viisi vuotta asiat pysyivät
tällä kannalla ja niiden kuluessa belgialaiset perustivat linnoitettuja
leirejä Kongon suurien syrjäjokien Sankurun, Lomamin ja Aruwimin,
rannoille. Nämä varustukset huolestuttivat siinä määrin arabialaisia,
että he päättivät alkaa uuden yleisen sodan, ennenkuin eurooppalaisten
valta kasvaisi liian suureksi. V. 1892 he Lomamin latvoilla murhasivat
useita belgialaisia ja se oli taistelun alku. Onneksi kuitenkin
Kongon alijuoksulla samaan aikaan oli valmiina melkoinen belgialainen
retkikunta, jonka piti valloittaa kuparimaa Katanga, ja tämä paroni
Dhanisin johtama retkikunta lähetettiin paikalla arabialaisia vastaan.
Monta ottelua taisteltiin ja Njangve ja Kasongo, arabialaisten
vahvimmat linnat, valloitettiin, arabialaisten mahti murrettiin ja
monet heidän johtajistaan surmattiin. Njangve ja Kasongo, jossa oli
60,000 asukasta, hävitettiin ja ne menettivät vuosikymmeneksi kaiken
merkityksensä, ja kauppa, joka siihen saakka oli kulkenut Tanganjikan
poikki Sansibariin, kääntyi nyt Stanley Pooliin ja Atlantin merelle.
Belgialaisten oli voitostaan suureksi osaksi kiittäminen maanasukkaita,
jotka ilomielin auttoivat heitä orjastajia vastaan.

Lopulla vuotta 1896 Kongolta lähetettiin kaksi suurta retkikuntaa
ottamaan vapaavaltion haltuun Ladon alue Niilin yläjuoksun varrella.
Toinen joukko, johon kuului 700 miestä, saapuikin perille ja anasti
maan, voitettuaan mahdilaiset, jotka kavalan yöllisen hyökkäyksen
kautta koettivat sen äkkiarvaamatta tuhota. Toinen joukko, jota paroni
Dhanis komensi, oli paljon suurempi, siihen kun kuului 3200 miestä.
Väki oli suureksi osaksi bateteleja, Lualaban ja Lomamin välillä
asuvaa kansaa, joka on koko Kongo-alueen sotaisinta. Mutta helmikuussa
1897 sen keskuudessa syttyi kapina. Useita valkoisia upseereja
surmattiin, Dhanis itse, joka johti jälkijoukkoa, töin tuskin pelastui.
Kapinallisia oli parituhatta miestä ja näillä oli hyvät aseet ja
runsaasti ampumavaroja. Retkikunta oli kapinan syttyessä Uelle joen
yläjuoksulla ja sieltä kapinoitsijat kulkivat Stanley-koskien asemaa
vastaan, joka oli heidän kotomatkansa varressa; mutta kun tämä oli
hyvin varustautunut heitä vastaanottamaan, poikkesivat he itää kohti
ja samoilivat ja ryöstivät sitten puolentoista vuotta Tanganjikan ja
Albert Njansan välisiä maita. Monessa tappelussa kapinoitsijat kärsivät
suuria tappioita, mutta siitä huolimatta ei heitä voitu täydelleen
kukistaa. He anastivat Tanganjikan pohjoispäässä Uvira nimisen aseman,
voittivat parinsadan miehen osaston, joka lähetettiin heitä vastaan
Manjemasta Kabambaren asemalta (Lukugan rannalta) ja sitten monen
tuiman tappelun jälkeen vihdoin valloittivat mainitunkin aseman.
Kabambaren puolustajista kaatui parisataa miestä, useita valkoisia
upseereja näiden joukossa. Kongovaltion hallituksen täytyi nyt ryhtyä
ponteviin toimiin ja lopun lopuksi kapina kukistettiin.

Kongon, Sharin ja Benuen välinen suuri maa-alue pysyi verraten
kauan tutkimattomana, vaikka ympärillä olevien seutujen tunnetuiksi
tulemisen jälkeen oltiinkin selvillä siitä, ettei tästä seudusta
löydettäisi suurta jokea eikä vuoristoakaan. Tärkein tehtävä siellä oli
vedenjakajan selville saaminen. 1890-luvulla ja edellisen vuosikymmenen
lopulla retkeili tällä alueella kuitenkin useita matkustajia ristiin
rastiin ja näiden retkien tulos oli varsinkin Kamerunin ja Ranskan
Kongon alueitten tarkempi rajoittelu.

Ranskalainen Gentii nousi Ubangia pienellä höyrylaivalla niin
korkealle, että hän saattoi vetää sen vedenjakajan poikki Shariin ja
marraskuussa 1897 laskea Sharia Tshad järveen. Niin matala on näiden
jokien välinen kynnys.

Ranskalainen Marchand v. 1898 retkeili näiden maitten kautta
Bahr-el-Gasalin alueelle aivan tuntemattomia teitä, aikoen anastaa
Niilin latvaseudut, ennenkuin englantilaiset ehtivät sinne Egyptistä
käsin. Lordi Kitchener kuitenkin sai samoihin aikoihin mahdilaisista
suuren voittonsa ja valloitti takaisin Khartumin ja niin hänelle kävi
mahdolliseksi sodan uhalla karkoittaa ranskalaiset Niilin latvoilta.
Kongon, Bahr-el-Gasalin, Sharin ja Benuen välinen alue on yleensä
yksitoikkoista maata, jossa ei ole suurempia korkeuksia, ja se on
enemmän kuivanluontoista kuin kosteata.

Kongometsän läpi, jossa Stanley oli vähällä menehtyä ja jossa myöhemmin
Emin pasha murhattiin, matkusti v. 1894 kreivi Götzen. Hän löysi muun
muassa Kivu järven ja sen pohjoispuolella olevat tulivuorimaisemat,
jotka jo edelliset matkustajat olivat nähneet etäisyydestä.



Itä-Afrikka.



Thomsonin matka Elgonille.


Viktoria Njansan itäpuolisten maitten kautta matkusti ensimmäisenä
1880-luvulla skotlantilainen Josef Thomson. V. 1879 hän oli tehnyt
retken Njassa järvelle ja sieltä tuntemattomia teitä Tanganjikalle
ja palannut, sen eteläpäätä tutkittuaan, Taboran kautta Sansibarin
rannikolle.

V. 1882 hän tunkeutui sotaisten masaitten maahan, jossa ei ainoakaan
eurooppalainen ollut vielä käynyt Kilimandsharoa kauempana. Masaitten
vihamielisyys teki matkan sangen vaikeaksi, mutta erinomaisen
neuvokkaisuutensa ja urheutensa kautta Thomson suoriutui vaikeuksista
menettämättä väkeä. Kilimandsharon pohjoispuolitse hän kulki Kenia
vuorelle ja sen takana olevalle Baringo järvelle ja saapui sieltä
joulukuussa 1883 Viktoria Njansalle. Viktoria Njansalta hän poikkesi
mahtavalle vanhalle tulivuorelle Elgonille, joka järven pohjoispuolella
kohottaa lakeaan yli lumirajan. Thomson oli ensimmäinen, joka kävi
tällä vuorella, löytäen sieltä ihmeellisiä luolia, jotka näyttävät
syntyneen jonkun muinaismeren aikoinaan aalloillaan huuhdellessa ja
jäytäessä tämän vuoriston kupeita. Seudun asukkaat ovat kautta aikain
käyttäneet niitä asuntoinaan. Paluumatkalla Thomson uudelleen poikkesi
Baringo järvellä ja Eurooppaan palattuaan julkaisi matkakertomuksen,
joka on Afrikan kirjallisuuden parhaita.

Thomson, joka oli geologi, matkusti myöhemmin Nigeriassa, Marokossa
ja Etelä-Afrikassa. Huolimatta rohkeudestaan ja niistä vaarallisista
maista, joiden kautta hän kulki, ei hän ollut syypää ainoankaan
alkuasukkaan kuolemaan.

Nämä seudut edelleenkin houkuttelivat tutkijoita vaihtelevan
maanlaatunsa, korkeitten vuoristojensa, suurien järviensä,
maanvajoamisen kautta syntyneiden syvien hautasyvänteittensä ynnä myös
asukkaittensa ja elimellisen elämänsä muitten ilmiöitten tautta.



Meyer Kilimandsharolla.


Kilimandsharon tutki tarkemmin Hans Meyer kuluneen vuosisadan
molempina viimeisinä vuosikymmeninä. Hän nousi muun muassa sen
korkeimmalle kukkulalle, joka on vanha tulivuoren keila. Ensimmäistä
vaikutusta, minkä tämä mahtava vuori teki, hän kuvaa seuraavin
kaunopuheliain sanoin: »Silmä oli päiväkausia harhaillut arojen
ja ruohomaitten aavoilla, harmaanruskeilla tasangoilla, turhaan
etsien taivaanrannalta toivotun vuoren ulkopiirrettä, se oli väsynyt
ainaiseen yksitoikkoisuuteen. Erään maanaallon harjalta avautui silloin
odottamatta ihmeteltävä panoraama. Edessämme lepäsi muutaman penikulman
päässä vaalea, hohtava Dshipe järvi ja sen takana kohosivat Ugueno
vuorten tummat rosoiset seinämät aina harmaihin laakapilviin saakka, ja
oikealla näkyi keskialalla metsien tumma vyöhyt Lumi joen ja Tawetan
laaksosta. Näiden metsien takana aro verkalleen kohosi ja autereisessa
etäisyydessä sulautui mahtavan vuoriston tyveksi, joka kannatti
arotasangosta 6000 metrin jättiläiskorkeuteen oikopäätä kumpuvaa
Kilimandsharoa. Jotenkin selvään erotti sen leveän pilvikerroksen alta,
joka piiritti vuoren keskiosaa, Dshagga maisemain metsäiset kunnaat,
ja pilvien yläpuolelta, taivaan sinen sisästä, säteili ihmeellisen
ylevä, häikäisevän valkoinen vuoren haahmo, ikäänkuin ilmestys
toisesta maailmasta. Se oli Kibo, Kilimandsharon pääkukkula. Sen
pienempi kaksoisveli, Mawensi, lymysi korkealle pullistuneen valkoisen
kukkulapilven takana, ainoastaan koillinen rinne esiintyi pilvien alta
laajakaarisena, kerrassaan rakennuksellisen säännöllisenä ääriviivana.
Mitä vastakohtia tähän kuvaan sopusuhtaisesti sulautuikaan! Täällä
alhaalla päiväntasaajan hehku ja troopillinen elämä, vieressämme
alaston neekeri ja edessämme Tewaba metsän reunalla palmulehtoja.
Tuolla ylhäällä napain hyinen ilma, mahtavan alppivuoriston kirkastettu
rauha, ikuinen lumi sammuneitten tulivuorien päällä.»

Meyer tutki Kibon paria kilometriä leveän, aivan sammuneen kraaterin,
sen jääpanssarin ja suuret jäävirrat, jotka länsirinteellä ulottuvat
4000 metrin korkeustasolle, mutta jotka ennen, arvatenkin jääkaudella,
ovat ulottuneet vielä monta sataa metriä alemmaksikin.

Keniaa eli Kiliniagaa tutkivat v. 1888 unkarilainen kreivi Teleki ja
itävaltalainen v. Höhnel, sekä 1890-luvulla englantilaiset Gregory ja
Mackinder. Kenia on tosin 400 metriä matalampi Kilimandsharoa, mutta
paljon laajempi. Sen kraateri on särkynyt ja rapautunut, mutta yhä
vielä selvään huomattava ja jäätä täynnään. Kenialla on paljon pieniä,
jään kovertamia alppijärviä, entisten jäävirtain kuljettamia paasia,
moreeneja ja jäävirtain pyöristämiä kallioita. Nykyisin on Kenialla 15
glasieeria, jotka ulottuvat 5000 metrin korkeustasolle, mutta ennen on
sen jääpeite ollut paljon mahtavampi.



Teleki ja Höhnel.


Teleki ja v. Höhnel retkeilivät Kenialta pohjoista kohti ja löysivät
maaliskuussa 1888 suuren Rudolf eli Basso Narok järven, jonka
olemassaolosta oli kuultu huhuja. Tämän hieman suolaisen, autioiden
erämaiden ympäröimän järven eteläpäässä kohoo Lubburua niminen toimiva
tulivuori, jonka 630 m korkean keilan päästä nousi sinikellertävää
savua. Viimeinen purkaus näytti tapahtuneen parikymmentä vuotta
takaperin ja seutu oli vielä ohuelta tuhkan peitossa. Donaldson
Smithin käydessä paikalla seitsemää vuotta myöhemmin vuori syyti
ilmaan paksuja savupatsaita ja yöllä näkyi hehkuva kajastus, mutta
Cavendishin käydessä siellä pari vuotta tämän jälkeen Telekin tulivuori
oli kokonaan kadonnut, hajalle räjähtänyt ja sen paikalla oli lakea
laavatasanko. Jonkun verran etelämmäksi oli puhjennut uusi tulivuori,
joka silloin vielä oli tuskin 50 metrin korkuinen. Samoilta seuduilta
Cavendish löysi kuuman liejujärven ja toisen, noin 500 m korkean, aivan
nuoren toimivan tulivuoren. Paljon muitakin tuliperäisiä ilmiöitä ovat
eri tutkijat tavanneet Itä-Afrikan suuren vajontahaudan seuduilla,
mikä vajontahauta ulottuu Kilimandsharon ohi etelää kohti, niin että
Njassa järveä vielä voidaan pitää sen jatkona. Viisikymmentä kilometriä
Rudolf-järvestä etelään Cavendish löysi melkoisen Sugota järven,
joka siihen saakka oli ollut tuntematon. Vaikka nämä seudut ovatkin
erämaanluontoisia, on luonto jokilaaksoissa kuitenkin sangen reheväkin
ja vesissä on runsaasti krokotiileja, virtahepoja ja tavattoman, paljon
lintuja, metsissä taas elefantteja, toisin paikoin karja miltei joka
laaksossa, ja sarvikuonoja, leopardeja ja ruohoisilla mailla puhveleita
ja antilooppeja sekä tavattoman runsaasti leijonia. Asukkaissa ilmenee
suurta eroavaisuutta eri seuduissa, nämä maat kun ovat varsinaisten
neekerien ja hamilaisen rodun sekoitusalueita.

Englantilaisten anastettua Ugandan tehtiin Rudolf-järven seuduille
monta muuta matkaa, niin että ne nykyisin ovat verraten hyvin tunnetut.
Löytöretkeilijäin ja valtiollisten asiamiesten jälkeen sinne löysivät
urheilijat, jotka kulkivat kautta maan ristiin rastiin ja lisäsivät
sen tuntemusta, vaikka tuskin niin paljoa, että se olisi korvannut
heidän suurta ja hyödytöntä hävitystyötään luonnon vapaudessa eläväin
riistalaumain keskuudessa.

Paitsi Rudolf-järveä tulivat tunnetuiksi sen läheisyydestä alkavan
Sobatin latvat ja Omo joki, joka tuo järveen vettä Abessinian
ylängöltä. Rudolf-järvi on laskuväylätön ja siitä syystä sen vesi on
suolahkoa. Sen itäpuolella olevan Stefanie-järven rannalta Cavendish
löysi ensimmäiset runsaat kivihiilikerrokset, mitä troopillisesta
Afrikasta on tavattu.



Kristinuskon alkutaistelut Ugandassa.


Uganda [Nykyinen virallinen nimi on »Buganda» sillä niin asukkaat itse
sanan lausuvat. Stanleyn sansibarilaiset kantajat jättivät alku-b:n
pois, ja siitä maata ruvettiin »Ugandaksi» sanomaan. »Mtesa» kuninkaan
nimi kirjoitetaan nykyjään »Mutesa».] on Stanleyn ja Mtesan aikojen
jälkeen käynyt myrskyisempien vaiheitten kautta kuin moni muu Afrikan
maa. Niiden maiden, jotka yhdistettiin brittiläiseen suojelusalueeseen,
luullaan saaneen vallitsevan säätynsä pohjoisesta päin jo kolme tai
neljä vuosituhatta takaperin, ja nämä valloittajat kuuluivat samaan
hamilaiseen rotuhaaraan kuin vanhat egyptiläiset, gallat ja somalit.
Ennen tuloaan olivat ne kuitenkin paljon sekaantuneet Niilin laakson
neekereihin ja uusilla aloilla sekaantuminen jatkui Ugandan, Unjoron ja
Nondin alkuasukkaitten kanssa. Hamilaiset toivat mukanaan egyptiläisen
sivistyksen, karjaa, metallien käyttämisen ja savenvalamisen taidon
sekä uudemman kivikauden muita sivistysalkeita. Yhteys Egyptin
kanssa ei käynyt Niiliä pitkin, jonka suoseudut tekivät jokiliikkeen
mahdottomaksi, vaan Elgon vuoriston ja Rudolf-järven ohi vanhaan Punt
maahan. Tämä liike jäi kuitenkin aikain kuluessa kokonaan unohdukseen.
Mutta Bugandaan, Unjoroon ja Ankoleen, Unjoron lounaispuolelle,
perustetut valtakunnat pysyivät voimassa.

Mtesa kuningas pyysi Stanleyta toimittamaan maahansa kristittyjä
lähetyssaarnaajia ja jo 1870-luvun jälkipuolella niitä alkoi saapua
Englannista. Sansibarin arabialaisten toimesta oli muhamedinkin oppi
tunkeutunut maahan ja Bugandasta tulikin pian ankarien uskonkiihkojen
ahjo, etenkin kun vielä Algeriasta, saapui roomalaiskatolilaisiakin
lähetyssaarnaajia. V. 1882 muhamettilaisuus pääsi voitolle ja
katolilaiset joksikin aikaa lähtivät maasta pois. Pari vuotta myöhemmin
Mtesa kuoli. Hänen loppuajallaan maan olot olivat suuresti muuttuneet:
kaliko, ampuma-aseet ja miekka olivat tunkeneet tieltään alkuperäisen
kuorikankaan ja keihään ja insinööri-lähetyssaarnaaja Mackay oli
opettanut ugandalaiset korjaamaan aseita ja käyttämään eurooppalaisia
työkaluja.

Mtesan poika Muanga, julma, heikko ja pahatapainen nuorukainen,
jota arabialaiset yllyttivät lähetyssaarnaajia vastaan, päätti
kerrassaan hävittää kristinuskon maastaan. Tässä päätöksessä häntä
vahvisti kristittyjen valtiollistenkin anastuksien pelko sekä idässä
että pohjoisessa. Hän murhautti englantilaisen piispa Hanningtonin,
ennenkuin tämä oli vielä perillekään päässyt. Kun ranskalaiset
lähetyssaarnaajat v. 1885 palasivat maahan, puhkesi kauan kytenyt
tuli ilmiliekkeihin ja kristinuskoon kääntyneitä ugandalaisia
alettiin polttaa. He kuolivat sankarillisesti, eikä kidutus eikä
kuolema muuta vaikuttanut, kuin että kristinusko alkoi sitä nopeammin
levitä. Muutamia lähetyssaarnaajiakin murhattiin. Muanga aikoi nyt
houkutella kaikki kristityt ja muhamettilaiset erääseen saareen,
jättääkseen heidät kaikki sinne nälkään kuolemaan, mutta tämä juoni
paljastettiin ja suuttumus oli niin suuri, että Muangan täytyi paeta
ja hänen vanhemmasta veljestään, Kivewasta, tehtiin kuningas. Eri
uskontojen tunnustajat solmivat keskenään Jonkinlaisen rauhan, mutta
pian muhamettilaiset tekivät salaliiton kristittyjä vastaan, murhasivat
heidän päälliköitään ja yllätyksen kautta voittivat heidät. Kun Kivewa
ei suostunut ympärileikkaukseen, karkoittivat muhamettilaiset hänet
ja tekivät kolmannesta veljestä, Kalemasta, kuninkaan, sekä alkoivat
pakottaa koko kansaa ympärileikkauttamaan itsensä, vaikka tätä tapaa
Bugandassa katkerasti vihattiin. Brittiläinen ja ranskalainen puolue
oli kumpikin paennut Ankoleen, jossa ne vähältä olivat joutua keskenään
käsikähmään, mutta lopulta ne päättivät tehdä sovinnon ja ottaa Muangan
takaisin kuninkaaksi. V. 1889 tämä vesitse palasi maahansa ja monen
verisen tappelun jälkeen valloitti pääkaupunkinsa, kunnes taas joutui
tappiolle ja Kalema muhamettilaisten kanssa valloitti pääkaupungin
takaisin.

Kristityt pyysivät nyt apua Jacksonilta, joka oli melkoisen
brittiläisen joukon kanssa saapunut Viktoria Njansan itärannalle, mutta
tämän viivytellessä ja poiketessa pohjoiseen päin saksalainen t:ri
Karl Peters tuli Jacksonin leiriin, luki hänelle osoitetut kirjeet,
joissa Bugandan molemmat kristityt puolueet hänen ehtoihinsa suostuen
hyväksyivät Englannin suojelusvallan, ja marssi itse kiiruumman
kautta sinne, vallatakseen, maan Saksan haltuun. Ennen hänen tuloaan
kristityt taas olivat karkoittaneet muhamettilaiset Unjoroon, jossa
kuningas Kabbarega soi heille suojeluksen. Petersin jälkeen saapui
Jacksonkin maahan ja sekasorto kävi niin suureksi, että sen ratkaisu
saattoi tapahtua vain Euroopassa. Saksan ja Suur-Britannian v. 1890
tekemän sopimuksen kautta Buganda jäi Suur-Britannialle ja kapteeni
Lugard tuli vielä samana vuonna ottamaan maan haltuunsa. Siellä oli
kuitenkin ranskalainen — katolilainen — puolue päässyt valtaan, eikä se
alussa aikonut tunnustaa Suur-Britannian yliherruutta, mutta lopulta
se taipui, kun Lugard sai apua ja pikatykin. Vahvistaakseen asemaansa
Lugard päätti tuoda Bugandaan ne sudanilaiset, jotka Emin ja Stanley
olivat jättäneet Albert-järven eteläpäähän. Ankolen kautta marssien
hän teki tämän maan kuninkaan kanssa sopimuksen, voitti Unjoron
sotajoukon, joka koetti estää häntä kulkemasta maansa läpi, ja toi
Bugandaan 8000 sudanilaista, miestä, naista, lasta ja orjaa, joita
vielä johti eräs egyptiläinen upseeri. Tämä tapaus oli Bugandalle
suuri onnettomuus, sillä sudanilaiset toivat mukanaan Kongon metsissä
saamansa unitaudin, joka sitten kahdeksassa vuodessa tappoi Bugandassa
neljännesmiljoonan ihmistä. [Tämä kamala tauti on loistauti, samoin
kuin malariakin, sen levittäjä on tsetsekärpänen. Vaikka taudin ilmiöt
nykyisin tunnetaankin, ei sitä vastaan ole vielä keksitty tehokasta
parannuskeinoa.]

Alussa vuotta 1891 Bugandan pääkaupungissa murhattiin eräs
protestantti, ja kuningas, ranskalaisen puolueen yllyttämänä,
kieltäytyi syyllistä rankaisemasta, vaikka Lugard sitä vaati.
Päinvastoin kuningas ranskalaisen puolueen keralla kävi brittiläisten
kimppuun ja vaikka hän joutuikin tappiolle, alkoi siitä kuitenkin
katkera sisällinen sota, sillä ranskalainen piispa kielsi kuningasta
suostumasta brittiläisten tarjoamiin ehtoihin. Taisteltiin ja.
retkeiltiin, mutta lopulta Muanga pääsi pakenemaan ranskalaisen
puolueen luota, suostui brittiläisten ehtoihin, Suur-Britannian lippu
nostettiin jälleen pääkaupungissa liehumaan ja vihdoin ranskalainenkin
puolue suostui kunnialliseen rauhaan. Muhamettilaistenkin kanssa
tehtiin sovinto.

Näin näytti kaikki kääntyvän parhain päin, mutta toden teolla uhkasikin
suuri vaara sekä saavutettuja tuloksia, että kaikkia Bugandassa
olevia valkoisia. Brittiläinen Itä-Afrikan komppania, jonka varoilla
Lugard oli taistellut, päätti hylätä maan ja kutsui sieltä pois
Lugardin joukkoineen. Tämä ei kuitenkaan totellut, vaan jätti väkensä
sinne. Itse hän oikopäätä matkusti Englantiin asemaa selvittämään ja
vaatimaan hallitusta ottamaan Bugandan haltuunsa. Yleinen mielipide
pakotti hallituksen tähän suostumaan, vaikka vastaus alussa olikin
epäävä. V. 1896 vaarat näyttivät voitetuilta ja rauhoitettu maa alkoi
nopeaan edistyä. Sinne asettui eurooppalaisia kauppiaita, rakennettiin
kunnollisia taloja, tehtiin teitä, kahvipensas tuotiin maahan, uusia
teollisuudenhaaroja perustettiin. Uusia puulajejakin istutettiin.
Meren rannalta alettiin rakentaa Viktoria Njansan rannalle rautatietä.
Uskonnonopetus järjestettiin suvaitsevaisuuden pohjalle. Unjoro
liitettiin Bugandaan.

Mutta jo seuraavana vuonna syttyi vaarallinen kapina, joka
uhkasi hävittää kaikki nämä saavutukset. Sudanilaiset sotilaat,
tyytymättöminä kohteluun ja palkkaansa, nousivat englantilaisia
vastaan ja Muanga ja Kabbarega yhtyivät heihin. Paljon taisteltiin ja
monta kertaa valkoisten asema jo näytti menetetyltä, mutta lopulta
he kuitenkin aina voittivat, Muangan alaikäinen poika julistettiin
hallitsijaksi, Muanga itse ja Unjoron kuningas Kabbarega otettiin
vangiksi ja vietiin maanpakoon Seychellien saarille, jossa Muanga
kuoli v. 1903. Bugandan rajoja levitettiin, niin että kaikki maat
Edward-järven, Viktoria-Njansan, Rudolf-järven ja Albert-järven
välillä Ladoa myöten siihen yhdistettiin. Buganda on sen jälkeen
nopeaan edistynyt huolimatta unitaudistakin, jonka hävityksien vuoksi
kaikki väestö siirrettiin sisämaahan Viktoria-järven rannoilta ja
Sese saarilta. Brittiläisen hallinnon pääkaupunki on Entebbe, joka
on järven luoteisrannalla niemellä. Siinä on jo paljon tilavia
virastorakennuksia, kirkkoja, sairashuoneita, laboratorio, katettuja
kauppapaikkoja, ja satama on aallonmurtajalla suojattu — kaikki
uudenaikaisia laitoksia. Alkuasukkaiden pääkaupunki on kolmisenkymmentä
kilometriä kauempana pohjoisessa, seitsemälle kukkulalle rakennettu:
Siellä oli jo m.m. komea tiilestä rakennettu goottilainen
tuomiokirkkokin, mutta v. 1910 sen salama hävitti.

Bugandaan johtava rautatie kulkee Kilimandsharon ja Kenian välillä
ylängön poikki, jonka ilmanala on siksi viileä, että sinne on
voinut asettua paljon valkoisia maanviljelijöitä. Keski-Afrikan
hallitsemiselle on valkoinen maanviljelys-asutus tärkeä tuki.

Kun portugalilaiset 16:nnen vuosisadan kuluessa anastivat
Itä-Afrikan rannikon kauppakaupungit, olivat ne puolen vuosituhatta
olleet arabialaisten vallassa. Portugalilaiset niitä vallitsivat
seitsemännentoista vuosisadan alkupuolelle, mutta silloin ne joutuivat
Maskatin arabialaisille ja heiltä Sansibarin sulttaanille. Vuoden
1830 vaiheilla vasta arabialaiset alkoivat sisämaahan tunkeutua ja
parikymmentä vuotta myöhemmin olivat he saaneet jalansijan Udjidjissa
Tanganjikan itärannalla. Njassan eteläpuolisiinkin maihin he etenivät.
Heidän leviämiseensä Sansibarin sulttaani perusti oikeutensa näihin
maihin. Suur-Britannian kanssa asiasta sovittuaan osti Saksa ne häneltä
viidellä miljoonalla markalla.

Entinen Saksan Itä-Afrikka koki sillä lyhyellä ajalla, jonka se oli
saksalaisten vallassa, niinikään monet myrskyt. Ensin nousivat rannikon
arabialaiset kapinaan, jonka v. Wissmann v. 1889 kuitenkin kukisti.
Muutama vuosi myöhemmin Kilimandsharon heimot kapinoivat. Tämän kapinan
kukistamisessa käytti Karl Peters niin tylyjä keinoja — hän muun muassa
mestautti naisia — että hänet tuomittiin virkansa menettämään. V. 1891
wahehet tuhosivat melkoisen saksalaisen osaston, mutta sitten vallitsi
rauha aina vuoteen 1905, jolloin alkuasukkaat nousivat yleiseen
kapinaan. Siihen heitä yllyttivät Lounais-Afrikan hererot, jotka
samaan aikaan kapinoivat. Tämä vuorovaikutus alkuasukkaitten kesken
maanosan poikki oli huomattava ajan merkki. Saksalaiset palkkasivat
sudanilaisia ja Kilimandsharon masaita, toivatpa vielä Uuden Guineankin
alkuasukkaita tätä kapinaa kukistamaan. Sen jälkeen he lievensivät
liian ankaraa hallintojärjestelmäänsä — alkuasukkaitten muun muassa
täytyi tehdä plantaasseissa pakkotyötä — ja alkoivat pontevammin
edistää siirtomaansa toimeentuloa. Rautatie, joka oli suunniteltu
merenrannikolta Tanganjika järvelle, saavutti v. 1912 Taboran. Koko
tämän laajan siirtokunnan väkiluku arvioidaan 10 miljoonaksi.



Etelä-Afrikka.



Sota zuluja vastaan.


V. 1848 Kapmaan alue ulottui Oranjä-joelle saakka, mutta pian se
laajeni pohjoista kohti, etenkin sen jälkeen kuin sisämaasta oli
löydetty timantteja. V. 1871 anastettiin läntinen Grikvamaa, v.
1875 Basutomaa ja v. 1885 itäinen Grikvamaa ilman vastarintaa. Sitä
verisemmäksi kävi sitä vastoin Zulumaan valloitus.

Zulumaan hallitsijana oli jälkeen vuoden 1872 Settivajo, joka omisti
kaiken huomionsa kansansa asekuntoisuuden kohottamiselle. Hänen
ylin päämääränsä oli buurien karkoittaminen Transvaalista ja tämän
tietäen englantilaiset avustivat hänen varustautumistaan. Mutta kun
englantilaiset v. 1877 anastivatkin Transvaalin, kärsivät Settivajon
tuumat haaksirikon ja hänestä tuli niin ilmeisesti englantilaisten
vihollinen, että nämä päättivät kukistaa hänet.

Englantilaisia, joita lordi Chelmsford johti, oli 12,000 miestä,
näistä kolmeneljännestä maanasukkaista muodostettuja joukkoja. Kolmea
tietä nämä joukot lähtivät Natalista etenemään Settivajon pääkaupunkia
Ulundia vastaan. Maa, jonka kautta armeijat etenivät, on avointa
ylätasankoa, johon virrat ovat itselleen uurtaneet syvät uomat.
Merenrannalla maa on alavaa ja lakena.

Englantilaisten ylipäällikkö oli arvannut zulujen asekuntoisuuden
liian pieneksi, jonka vuoksi eteneminen oli huonosti valmistettu ja
sulut saattoivat tuottaa hänen joukoilleen sangen tuntuvan tappion.
Isandlanan luona he odottamatta yllättivät pääjoukon, leirin
ylipäällikön paraillaan ollessa partioretkellä, ja 850 valkoista ja
pari- kolmesataa neekerisotamiestä kaatui. Sitäpaitsi kolonna menetti
kuormastansa ja tykkinsä. Toisenkin kolonnan sulut suurella ylivoimalla
piirittivät, mutta se piti puoliaan, kunnes sai apua.

Kun sanoma Isandlanan tappiosta saapui Englantiin, herätti se suurta
surua ja suuttumusta, mutta samalla ryhdyttiin kiiruumman kautta
avunlähetyksiin. Myöhemmin lähetettiin uusi ylipällikkökin, lordi
Wolseley, mutta ennenkuin tämä ennätti perille, oli lordi Chelmsfordin
onnistunut korjata erehdyksensä ja heinäkuun 4:ntenä 1879 valloittaa
Settivajon pääkaupunki Ulundi. Tällä sotaretkellä oli mukana Napoleon
III:n poika, prinssi Louis Napoleon. Eräällä tiedusteluretkellä hän
joutui zulujen väijyksiin ja sai surmansa.

Settivajo pääsi pakenemaan, ennenkuin hänen kraalinsa joutui
englantilaisten käsiin, mutta hänet saatiin myöhemmin kiinni. Zulumaa
jaettiin monen päällikön kesken, mutta kun nämä eivät voineet ylläpitää
rauhaa, sai Settivajo Englannin vasallina takaisin valtakuntansa.

Zulut ovat nykyisillä asuinsijoillaan verraten myöhäisiä tulokkaita.
Koska heihin ilmeisestikin on sekaantunut paljon hamilaista ja
ehkä arabialaistakin verta — osalla heistä on suora nenä ja
oliivinvärinen iho — ovat he varmaan tulleet pohjoisesta käsin.
Kieli on bantuneekerien, mutta muutoin tämä rotu on ehkä kaikkia
muita neekerirotuja etevämpi. Vasta eurooppalaisiin tutustuttuaan he
kehittivät erinomaisen voimallisen sotilasmahdin, jonka vuoksi he
Etelä-Afrikassa olivat valkoisille ainaisena vaarana, kunnes tämä mahti
kukistettiin.

Portugalilaiset ovat aina Vasco da Gaman ajoista kyenneet säilyttämään
Mozambiquen rannikon, vaikka se ei epäterveellisen ilmanalansa vuoksi
olekaan voinut päästä vaurastumaan. Tämä siirtokunta sai kuitenkin
seitsemännentoista vuosisadan keskivaiheilla entistä suuremman
merkityksen, kun sieltä alettiin viedä Brasiliaan orjia. Orjakauppaa
jatkettiin 19:nnen vuosisadan keskivaiheille saakka. Portugalilaiset
tutustuivat Sofalan ja Mozambiquen sisäosiin jotenkin laajalta,
mutta vasta Livingstone sai, kuten olemme nähneet, selville Sambesin
yläjuoksun ja latvat ja matkainsa kautta laski perustuksen niille
oikeuksille, joihin nojaten Suur-Britannia sitten vaati itselleen
sisämaan aina Njassaan ja Tanganjikan eteläpäähän saakka. Lopullisessa
alueiden jaossa Portugal sittenkin pelasti itselleen enemmän kuin sen
vähäiset voimat ja siirtomaitten huono hoito edellyttivät. Portugal on
koettanut ruveta entistä paremmin kehittämään siirtomaitansa, suureksi
osaksi brittiläisillä pääomilla. Delagoa lahden kautta kulkee suurin
osa Transvaalin kaupasta.



Rhodesia.


Sisämaan Englanti anasti sekä suurien alojen soveliaisuuden vuoksi
valkoiselle asutukselle että saadakseen yhtämittaisen brittiläisen
maa-alueen Afrikan halki Egyptiin saakka suunniteltua Kap—Kairon
rautatietä varten. Transvaalin ja Rhodesian välillä asuu kaksi
neekerikansaa, matabelet ja mashonat, edelliset zuluja, zulumaasta
viime vuosisadalla muuttaneita. Livingstone, Thomas Baines ja
saksalainen Karl Mauch, joka löysi Simbabyen rauniot, olivat jo
tutkineet maan ja saaneet selville sen suuret kivennäisaarteet, ja
1870-luvulla matabelien hallitsijalta Lobengulalta haettiin lupia
niiden kaivamiseksi. Töitä ei kuitenkaan alotettu. Seuraavalla
vuosikymmenellä Transvaalin buurit koettivat saada maan haltuunsa.
Portugal ja Saksakin sitä halusivat, mutta Cecil Rhodes, Etelä-Afrikan
suurpohatta ja vaikuttavin valtiomies, pelasti maan Suur-Britannialle.
Hän sai Lobengulan v. 1888 asettamaan maansa Englannin suojeluksen
alaiseksi, ja vähän myöhemmin luovuttamaan Rhodeen johtamalle
rahamiesryhmälle yksinoikeuden maansa kaikkiin kivennnäisaarteihin.
Näitä oikeuksia käyttämään Rhodes viipymättä perusti Brittiläisen
Etelä-Afrikan komppanian, joka 1 miljoonan punnan pääomalla alkoi
toimensa. Ensiksi vallattiin maan itäosa, jossa rauhalliset mashonat
asuivat, ja sinne asettui valkoisia siirtolaisia, kaupunkeja
perustettiin ja kaivoksia ruvettiin kaivamaan. Matabelet, jotka siihen
saakka olivat mielin määrin sortaneet mashonia, alkoivat nyt sodan,
sillä he halusivat edelleenkin rosvota ja tappaa mashonain maassa.
Nuoren siirtokunnan asianomaiset kokosivat kuitenkin nopeaan kaiken
väkensä ja valloittivat Lobengulan pääkaupungin Buluwayon. Huolimatta
matabelien suuresta luvusta ja urheudesta konetykit ja paremmat
kiväärit ratkaisivat sodan. Lobengula pääsi pakoon, mutta kuoli pian,
ja hänen kansansa alistui brittiläisen vallan alaiseksi.

Buluwayosta tehtiin kaupunki ja maa avattiin siirtolaisille.
Kultakaivoksia alettiin kaivaa joka taholla. Rautatie läheni nopeaan
sekä etelästä käsin että idästä, Beirasta, jonka portugalilaiset olivat
antaneet tämän uuden siirtomaan satamaksi. Perustajansa kunniaksi
siirtomaa sai nimeksi Rhodesia.

Se näytti menestyvän erinomaisesti, mutta v. 1896 saapui maahan kamala
karjarutto ja samaan aikaan matabelet nousivat kapinaan ja heihin
yhtyivät nyt mashonatkin. Siirtokunta oli jonkun aikaa suuressa
vaarassa, mutta Rhodes sai matabelet taipumaan rauhaan lievennettyään
rasittavaa sortoa, jonka alaisiksi heidät oli saatettu. Karjan rokotus
lopetti ruton vuosisadan viimeisinä vuosina. Sota Transvaalia vastaan
keskeytti kuitenkin uudelleen siirtomaan kehityksen, vaikka se itse
säästyikin sodalta. Heti sen jälkeen rautatietä sentään jatkettiin
Sambesin yli Viktoria putouksen kohdalla ja edelleen Kongo-valtion
rajalle Katangaan, jonka suuria kupariaarteita oli alettu kaivaa.

Vaikka Rhodesia on kokonaan kuumassa vyöhykkeessä, on sen ilmanala
kuitenkin maan korkeuden vuoksi niin terveellistä, että se valkoiselle
rodulle takaa pysyvän menestyksen edellytykset.



Barotset.


Sambesin keskijuoksun pohjoispuolella on Luoteis-Rhodesia,
barotse-kansan asuma maa, joka enimmäkseen on aaltoilevaa hietamaata,
laaksoissa ja jokien varsilla kuitenkin rehevää laidunmaata, jossa
karjoilla on hyvä toimeentulo kuivanakin aikana. Suuri osa tästä maasta
on terveellisessä vyöhykkeessä, joka valkoisellekin rodulle tarjoo
viihtymyksen mahdollisuuksia. Sambesin laakso kuitenkin on täällä
ylämaassakin liian kuuma. Barotset, tämän maan vallitseva kansa,
saapuivat sinne satoja vuosia takaperin pohjan puolesta, lannistivat
valtansa alle seudun entiset kansat ja perustivat niiden keskuuteen
yhteiskunnan, joka muistuttaa keskiajan läänit soloja. Etelästä tulleet
makololot tosin etevän hallitsijansa Sebituanen johdolla joksikin
ajaksi laskivat barotsetkin valtansa alle, mutta v. 1855 barotset
tekivät kapinan ja hävittivät melkein koko makololo-kansan. Barotset
itse ovat kookasta ja kaunistakin kansaa, vaikka harvinaisen mustia.
He olivat melkein joka mies päälliköitä ja maan kaikki muut asukkaat
elivät vuoteen 1906 orjia. Mutta samoinkuin oli monta eri korkeata
päällikköluokkaa, samoin oli monta eri orjuusporrastakin. Orjilla
saattoi olla orjia ja näillä orjien orjilla vielä orjia. Joskus
joku muukin kuin barotse voitiin päälliköksi korottaa, jos hän oli
osoittanut erinomaista urheutta. V. 1906 ylipäällikkö lopetti orjuuden,
mutta muutoin läänityslaitosjärjestelmä säilytettiin. Ylipäällikön
rinnalla maata hallitsee kuningatar, joka ei kuitenkaan ole hänen
vaimonsa, vaan vanhin sisarensa. He ovat saman arvoiset, hallitsevat
yhdessä maata, eikä toisen säätämä laki astu voimaan, ellei sitä
toinenkin hyväksy, mutta kummallakin on oma pääkaupunkinsa ja omat
neuvojansa ja oma maakuntansa, jossa hän on ehdottomasti itsevaltias.
Mutta ylipäällikön kuollessa kuningatarkin paikalla menettää virkansa
ja uuden ylipäällikön vanhin sisar astuu hänen sijaansa. Barotse-kansan
oikeuslaitos on ehkä etevämpi kuin ainoankaan toisen neekérikansan.
Aurinkoa he palvelevat ylijumalana, pahoja henkiä manauksilla
vastustavat.

Ranskalainen François Coillard alkoi protestanttisen lähetystoimensa
Barotse-maassa v. 1884. Seuraavana vuonna Lewanika verisen
vallankumouksen kautta pääsi ylipäälliköksi, ollen kahdeskymmenestoinen
barotse-kansan kuninkaista. Hän oli verenhimoinen ja mielivaltainen
tiranni, mutta jalo Coillard sai häneen niin suuren vaikutusvallan,
että hän paransi tapansa ja alkoi joka tavalla harrastaa kansansa
parasta. V. 1890 hän kansansa keralla pyysi päästä Englannin
hallituksen suojeluksen alaiseksi, luovuttaen samalla Etelä-Afrikan
komppanialle oikeudet maansa kivennäisaarteihin. Portugalille hänen
siitä huolimatta täytyi Italian kuninkaan sovintotuomion perustuksella
luovuttaa toinen puoli maataan. Barotse-maa on brittiläisen holhouksen
alaisena melkoisesti edistynyt, sen kautta kulkee Kapin—Kairon rata
ja v. 1909 alettiin Portugalin Länsi-Afrikasta rakentaa uutta linjaa
sisämaahan. Lewanika oli v. 1902 Englannin kansan vieraana kuningas
Edward VII:n kruunauksessa. Hänen poikansa ja seuraajansa Letia on
kristitty. Niin nopeaan Sisä-Afrikassa olot nykyisin muuttuvat.

Koillis-Rhodesia ja Njassamaan suojelusalue käsittävät loput Sambesin
pohjoispuolella olevista alueista aina Tanganjikaa ja Njassa järveä
myöten. Suurin osa tätä aluetta, jolla Kongon, Njassan ja Sambesin
välinen vedenjakaja on, on yli 1000 metriä korkeata ylänköä,
aaltoilevaa, kumpuista savannia, jolla siellä täällä kasvaa puuryhmiä.
Korkeimmat vuoret kohoavat vielä pari tuhatta metriä ylänköä ylemmäksi.
Maisemat ovat hymyilevät, puistomaiset, ruohokot vehmaat. Niillä
samoilee suuret antilooppi- ja sebrakarjat, puhveleita, elefantteja
ja kirahveja ja sen johdosta siellä on myös runsaasti jalopeuroja ja
leopardeja; joka joessa väjyvät krokotiilit ja virtahevot puhaltelevat
ilmaan pieniä suihkujaan. Asukkaat ovat puhtaita neekerejä.
Arabialaisia maahan asettui vasta viime vuosisadan alussa, perustaen
Njassan itä- ja länsirannalle melkoisia orjakauppa-asemia.

Livingstonen kuoleman jälkeen näihin ylämaihin saapui paljon
lähetyssaarnaajia, sillä ilmanala on verraten viileätä ja valkoisten
toiminnalle sen vuoksi edullista. Lähetyssaarnaajat yhdessä
skotlantilaisten siirtolaisten kanssa estivät portugalilaisia
sinne valtaansa ulottamasta. Lähetyslaitokset perustivat suuren
kauppakomppanian, joka riitautui Njassan pohjoispäähän asettuneiden
arabialaisten kanssa, ja v. 1885 alkoi toistakymmentä vuotta
kestävä taistelu. Ennen sen päättymistä Englannin hallitus otti
maan suojeluksensa alaiseksi. V. 1896 arabialaisten viimeinen linna
valloitettiin ja muhametinuskoiset jaot, jotka olivat heidän puolellaan
taistelleet, kukistettiin. Sen jälkeen tämä maa on melkoisesti
vaurastunut. Valkoisia on asettunut varsinkin Shiren ylämaahan, jossa
kahvi menestyy hyvin. Njassalla ja Tanganjikalla kulkee höyrylaivoja,
kaupungeita on perustettu, kirkkoja ja kouluja rakennettu. Alkuasukkaat
ovat täydelleen tyytyneet eurooppalaiseen hallintoon, joka heille takaa
rauhan ja turvan orjastajia vastaan.



Entinen Saksan Lounais-Afrikka.


Kalaharin erämaa kuuluu entiseen Saksan Lounais-Afrikkaan. Tällä
puolella väestökin muuttuu. Erämaa-alueen reunoilla sekaantuu siihen
bushmanneihin ja hottentotteihin kuuluvia namoja, joiden varsinainen
alue on rannikkoylänkö mereen saakka. Namat jakaantuvat moneen
heimoon, witboihin, swartzboihin ja bondelzwarteihin, jotka ovat
nämä nimet saaneet suhteistaan valkoisiin. Heidän pohjoispuolellaan
asuvat damarat eli hererot, jotka kuuluvat Sisä-Afrikan neekereihin,
vaikka puhuvat hottentottilaista kieltä. Kolmas kansa, ambot, joiden
keskuudessa suomalaiset lähetyssaarnaajat vaikuttavat, on banturotuinen
neekerikansa. Alueen eteläosassa asuu buurien ja hottentottien
sekaannuksesta syntynyttä sekarotua.

Saksan Lounais-Afrikka on suureksi osaksi kuivaa aromaata ja harvat
ylängöltä laskevista joista jaksavat mereen saakka, mutta terveellisen
ilmanalansa vuoksi se kuitenkin on houkutellut tuhansittain valkoisia
siirtolaisia, etupäässä saksalaisia. Laajoja hyviä laidunmaita on
alueen pohjoisosissa, josta muuan kulma pistää aina Sambesiin saakka.

Livingstonen suuri matka Afrikan poikki houkutteli löytöretkeilijöitä
Etelä-Afrikan vähän tunnettuihin länsiosiinkin. Englantilainen
Galton ja ruotsalainen Andersson, molemmat innokkaita metsästäjiä,
kulkivat 1850-51 Walfishbaista uutta reittiä Livingstonen löytämälle
Ngami järvelle. Sillä kerralla he eivät tosin perille päässeet, vaan
tutkivat Damara-maan itäosia; vasta v. 1853 Andersson vaivalloisen
retken jälkeen saavutti Ngamin, kuten olemme ennen kertoneet. Galton
tutki Ambomaata. Kaikkien näitten maitten riistarikkaus oli niihin
aikoihin vielä suuri, niissä samoili suuret laumat antilooppeja,
sebroja, kirahveja, sarvikuonoja, elefantteja ja strutseja, mutta
ampuma-aseitten leviäminen maanasukkaittenkin keskuuteen on
vaikuttanut, että riista on vähentynyt sangen vähiin. Kasvitieteilijä
Welwitsch retkeili samoihin aikoihin rannikolla ja löysi hänestä
nimensä saaneen puun (_Welwitschia mirabilis_), joka ehkä on luomisen
merkillisin puu. Sen runko on tuskin vaaksan korkuinen paksu kanto,
jota vahva korkkikaarna suojelee haihtumista vastaan. Kahden puolen
on kaksi pitkää nauhamaista lehteä, jotka lepäävät maan päällä ja
voivat olla kolmen metrin mittaiset. Kantomaisen rungon reunoissa ovat
kävyt, jotka ovat' männynkäpyjen näköisiä. Vankka ja syvälle ulottuva
paalujuuri imee tälle omituiselle puulle kuivasta maasta riittävästi
kosteutta; pystyssä pysyäkseen se ei niin vankkaa juurta tarvitsisi,
sillä se on korkeuttaan paksumpi.

Viime vuosisadan alkuvuosina pakeni Namakvamaahan eräs Afrikander
niminen hottentotti-päällikkö surmattuaan buurin, joka oli häntä
pahoinpidellyt. Kerallaan joukko rikoksentekijöitä hän työsti ja
hävitti maata, kunnes Angra Pequena lahden lähettyville asettuneet
saksalaiset lähetyssaarnaajat hänet käänsivät kristinuskoon. Hän
lakkasi nyt murhaamasta ja rosvoamasta ja oli sitten lähetyssaarnaajain
paras tuki. Hänen poikansa Jonker kuitenkin hylkäsi kristinuskon ja
alkoi sotia, samoin kuin hänen isänsä nuorempana, vallaten muun muassa
hereroitten maan. Saksalaiset lähetyssaarnaajat pyysivät v. 1868
Englannin hallitusta ottamaan maan siipiensä suojaan, mutta tämä ei
siihen suostunut, vaikka Preussin hallitus pyyntöä kannatti. V. 1880
namakva-kansa, jota nyt johti Afrikanderin pojanpoika Jan, uudelleen
alkoi sodan hereroita vastaan, ja palauttaakseen rauhan ruhtinas
Bismarck vihdoin anasti maan Saksalle. Ainoastaan Walfish Bay, rannikon
paras satama, ynnä saaret, jäivät Suur-Britannialle. Hottentotit
tekivät Henrik Witboi nimisen päällikön johdolla sitkeätä vastarintaa,
kunnes tämä v. 1894 teki saksalaisten kanssa rauhan ja maan valkoinen
asutus saattoi todenteolla alkaa.

Ei täyttä kymmentä vuotta tätä rauhaa kestänyt. Valkoisten
kauppiaitten petokset ja kiskomiset, saksalaisten virkamiesten tylyys
ja maananastukset saivat sekä hererot että hottentotit nousemaan
kapinaan, jota kesti neljä vuotta ja jonka kukistaminen maksoi
Saksalle 5000 sotamiestä ja valkoista siirtolaista ja 375 miljoonaa
markkaa rahaa. Sotaa käytiin armoa antamatta kahden puolen. Lopulta
saksalaiset ryhtyivät kerrassaan hävityssotaan, karkoittaen suuren osan
herero-kansasta Kalaharin sisäosiin vaimoineen ja lapsineen. Sinne
heitä sortui tuhansittain. Vielä sitkeämmin pitivät hyvin asestetut
hottentotit puoliaan, mutta lopulta heidänkin oli alistuttava.
Hereroita kaatui sodassa 20,000—30,000 henkeä. V. 1903 kaikkien
alkuasukkaitten luku siirtokunnassa arvosteltiin 200,000 hengeksi, v.
1908 vain puoleksi tästä määrästä.



Angola.


Portugalin siirtomaat Kongon suistamon eteläpuolella olivat orjakaupan
pääpaikkoja Afrikan länsirannikolla aina yhdeksännentoista vuosisadan
ensimmäisille vuosikymmenille saakka. Ja kauan senkin jälkeen, kuin
orjain maastavienti kiellettiin, jatkettiin Angolan sisäosissa
orjastuksia ja orjakauppaa, Portugalin hallituksen voimatta sitä estää.
Portugalilaisten vaikutusvalta rajoittui enimmäkseen epäterveelliseen
rannikkoon; rikas ja verraten viileä ja terveellinen sisämaan ylänkö
jäi oman onnensa nojaan. Vasta Afrikan jaon jälkeen Portugal on
ryhtynyt suuremmalla tarmolla kehittämään näitä luonnonrikkaita
alueita. Niiden tutkiminen tai ainakin maantieteellisesti tunnetuksi
tekeminen on enimmäkseen muukalaisten matkustajain työtä, mainitaksemme
vain Livingstonen ja Cameronin. Muutamia portugalilaistakin on
kuitenkin mainittava. Paitsi Silva Porto nimistä kauppiasta, joka kulki
Afrikan poikki Liba—Liambein reittiä, Bangweolo järven eteläpuolitse
ja Shireä pitkin vähän ennen Livingstonea, vaikk'ei hänen matkansa
maantiedettä hyödyttänyt, matkusti majuri Serpa Pinto v. 1877—79
Benguelasta tuntemattomien seutujen kautta Sambesille Lewanikan
valtakuntaan, tavaten siellä Coillardin. Viktoria putoukselta hän
niinikään tuntemattoman maan kautta matkusti Transvaalin Pretoriaan,
herättäen retkellään suurta huomiota. Ivens ja Brito Capello, kaksi
portugalilaista upseeria, löysivät Sambesin latvajokien länsipuolelta
useita melkoisia jokia, jotka juoksevat etelää kohti kadotukseen
Kalaharin suolarämeihin. Suurin näistä on jo Anderssonin löytämä
Okawango. Sambesin latvajokiakin nämä molemmat matkustajat selvittivät,
rikastuttaen tutkimuksillaan huomattavasti maantiedettä.



Kamerun.


Portugalilaiset purjehtijat 15:nnellä vuosisadalla Nigerin suistamon
ohi purjehdittuaan — sitä saman suuren joen suistamoksi käsittämättä
— löysivät meren rannalta mahtavan, yli 4000 metriä korkean, suoraan
merestä kohoavan tulivuoren ja sen takaa lahden ja lahteen laskevan
joen, ja tämän joen suistamolle he sen äyriäisrikkauden vuoksi antoivat
nimeksi Rio dos Camarões», s.o. »äyriäisten joki». Nimeä sitten
käytettiin läheistä vuortakin mainittaissa. Englantilaiset alkoivat
sanoa vuorta »Camerooniksi» ja jokea »Cameroon joeksi», ja saksalaiset,
v. 1884 anastaessaan Guinean mutkan viimeisen perukan, nimittivät koko
rannikon perukoineen »Kameruniksi».

Kamerun on joka suhteessa aito tuopillinen maa. Rannikolla vallitsee
vuoden umpeensa kostea kuumuus, sisämaan ylängöt ovat kuivempia
ja viileämpiä. Ilmanala on rannikolla niin epäterveellistä, että
maanasukkaatkin siitä kärsivät, mutta vuoriston rinteillä on
viileitäkin vyöhykkeitä, joihin valkoiset voivat alamaista paeta
voimien murtuessa. Saksalaisten ent. pääkaupunki Buea on 1000 m
korkealla Kamerun vuoren rinteellä. Rannikolla on mangrovemetsiä ja
alavilla mailla ruohokoita, vuoristossa suurenmoisia aarniometsiä,
joissa on paljon arvokkaita puita. Sisämaata kohti metsä harvenee,
seudut muuttuvat avoimiksi puistomaisemiksi ja lopulta puuttomiksi
savanneiksi. Benuen pohjoispuoliset maat ovat rikkaat ja hyvin
viljellyt, puuvillaa ja kumia saadaan runsaasti, oivat maissi-, vehnä-,
riissi- ja sokeriruokovainiot todistavat maan hedelmällisyyttä.
Eläinkunta on runsas, elefantteja, virtahepoja ja sarvikuonoja,
jalopeuroja, leopardeja ja Afrikan savannien tavallista karjaa on
runsaasti, ja aarniometsissä elävät gorilla ja simpanssi. Alueen
pohjoisosissa, Adamauassa, joka on jaettu brittiläisen Nigerin ja
Kamerunin välillä, ja Bornun sulttaanikuntaan ennen kuuluneissa maissa
asuu fulbe ja haussa kansoihin kuuluvia heimoja, mutta pääväestö on
bantu-neekereitä. Fulbet, jotka ovat tulleet pohjoisesta, toivat
mukanaan sarvikarjan ja hevosen, jotka ennen olivat Kamerunissa
tuntemattomat. He ovat, samoinkuin haussatkin, muhamettilaisia,
varsinaiset neekerit pakanoita. Paljon lähetyssaarnaajia on kuitenkin
ollut maassa toimessa.

Kamerunin sisäosat pysyivät kauan tuntemattomina, osaksi epäilemättä
sen omituisen kauppajärjestelmän takia, joka täällä vallitsi.
Kauppaa rannikon ja sisämaan heimojen välillä välittivät duallat
ja muut heimot, jotka eivät päästäneet vieraita kauppiaita
tunkeutumaan sisämaahan. Tämä kauppajärjestelmä lakkasi kuitenkin,
kun Saksa otti maan haltuunsa ja sisämaan kauppiaitten sallittiin
saapua merenrannalle. Sanagaa ja muita jokia tutkivat ensiksi
lähetyssaarnaajat. V. 1893 tunkeutui von Stettenin johtama retkikunta
sisämaahan, Passarge ja v. Uchtritz tutkivat Adamauaa, muita
mainitsematta. Saksan valta maassa alkoi verenvuodatuksella, sillä
kaikki rannikkoheimot eivät siihen suostuneet, vaan olisivat mieluummin
ruvenneet Suur-Britannian suojeluksen alaisiksi, ja vielä ankarammin
saksalaisten täytyi taistella sisämaassa, etenkin Adamauassa. V. 1902
ensimmäinen saksalainen sotilasretkikunta tunkeutui aina Tshad järven
rannoille. Myöhemminkin tehtiin kapinoita, joihin eräiden saksalaisten
virkamiesten tyly mielivalta antoi aihetta. Kamerun vuoren korkeimmalle
kukkulalle kiipesi jo v. 1861 Richard Burton kahden muun valkoisen
keralla. Tulivuorta luultiin sammuneeksi aina vuoteen 1909 saakka,
jolloin pääkukkula puhkesi purkaukseen, valaen rinteilleen valtavia
laavavirtoja.



Nigeria.


Sillä osalla Guinean poukaman rannikkoa, joka käsittää Nigerin deltan
ja maan sen länsipuolella, olivat beni-kansan kuninkaat mahtavimmat
portugalilaisten ensiksi saapuessa näille rannoille viidennellätoista
vuosisadalla. Varsinaisessa deltamaassa rannat enimmäkseen
olivat pienien päälliköitten vallassa, asukkaat turmeltuneita
ja kykenemättömiä vastustamaan sisämaan heimojen rosvoretkiä.
Portugalilaiset ja myöhemmin muutkin eurooppalaiset perustivat
niiden keskuuteen kauppa-asemia, mutta niihin asettuneet valkoiset
eivät uskaltaneet liikkua kaukanakaan asemaltaan, sillä valtiollista
vaikutusta ei heillä tällä rannalla ollut. Kahdeksannentoista
vuosisadan lopulla englantilaiset olivat melkein kokonaan karkoittaneet
muut valkoiset kansallisuudet Nigerin suistamosta. He kävivät,
samoin kuin muutkin valkoiset, etupäässä orjakauppaa. Kun orjakauppa
yhdeksännellätoista vuosisadalla hävitettiin, muodostui palmuöljy
tärkeimmäksi kauppatavaraksi ja Nigerin suuhaaroja ja niitä muita
jokia, jotka sen kahden puolen mereen laskevat, sanottiin yhteisellä
nimellä »öljyjoiksi».

Kun sisämaa ja Nigerin juoksu Mungo Parkin, Lander veljesten ja muitten
brittiläisten retkeilijäin matkain kautta oli tullut tunnetuksi,
alkoivat englantilaiset höyrylaivoilla nousta Nigeriin. Seuraavien
vuosikymmenien kuluessa tehtiin useita retkiä sisämaahan ja Lagos saari
anastettiin Englannille tukiasemaksi orjakaupan hävittämistyössä,
mutta ilmanalan murhaavan epäterveellisyyden vuoksi englantilaiset
viranomaiset v. 1865 taas poistuivat tältä rannikolta. Kun siitä
huolimatta brittiläinen kauppa Nigerillä yhä kasvoi, otettiin rannikko
kuitenkin uudelleen Suur-Britannian haltuun.

William Baikie perusti v. 1857 kauppa-aseman Benuen suuhun, minkä
joen hän ennen oli pienellä höyrylaivalla tutkinut kauas ylämaahan
saakka. Se menestyi hyvin ja useita muitakin brittiläisiä kauppa-asemia
perustettiin. 1880-luvulla ranskalaiset alkoivat tasavallan hallituksen
kannatuksella kilpailla englantilaisten kanssa alisen Nigerin varrella,
mutta kaikki englantilaisten yritykset yhdistettiin silloin suureksi
Nigerin komppaniaksi, joka alkoi niin ankaran kilpailun ranskalaisten
liikehuoneitten kanssa, että näiden täytyi myydä kaikki etunsa
englantilaisille. Siten Englanti saattoi Berlinin konferenssissa
v. 1884—1885 viitata siihen, että ainoastaan sillä oli Ali-Nigerin
varrella kauppaetuja, ja ottaa kaikki öljyjokien rannat suojeluksensa
alaisiksi.

Sisämaassa kuitenkin vallitsivat verraten mahtavat muhamettilaiset
hallitsijat, jotka eivät suinkaan olleet taipuvaisia miekan
iskutta alistumaan. Nigerin komppania, joka alussa hallitsi tätä
uutta siirtomaata, voitti v. 1897 Nupen emiirin ja tämän jälkeen
valloitti Illorinin. Samaan aikaan syntyi Ranskan kanssa niin taajaan
rajarettelöitä, että Englannin kruunu v. 1900 otti alueen hallinnon
suoranaisesti käsiinsä. Nigerin komppania pysyi siitä pitäen yksinomaan
liikeyrityksenä. Sillä oli Nigerillä 30 höyrylaivaa ja tarkalleen
järjestetty kauppakoneisto. Taivutettuaan kaikki Nigerian eteläosassa
asuvat heimot valtansa alle, osaksi asevoimalla, englantilaiset
ryhtyivät laajentamaan vaikutusvaltaansa pohjoista kohti. Zaria
maakuntaan perustettiin koko siirtomaata varten uusi pääkaupunki,
jonka nimi on Zungeru. Kontagoran ja Nupen hallitsijat harjoittivat
yhä suurta orjastusta ja uhkasivat brittiläisiäkin alusmaita.
V. 1901 heidän maansa valloitettiin, emiirit pantiin viralta ja
uudet emiirit velvoitettiin hävittämään orjuuden ja tunnustamaan
Suur-Britärinian ylivallan. Samaan aikaan pakotettiin muutkin Benuen
ja Nigerin laaksossa olevat pikkuvaltiot tunnustamaan Suur-Britannian
ylivallan. Jolan emiiri voitettiin ja erotettiin. V. 1902 Bornun
täytyi alistua. Sokoto, Gando, Kano ja Katsena, kaikki fulbe-valtoja,
olivat vielä itsenäiset. Sokoto oli näiden valtioitten kirkollinen
pää, Katsena opin keskus, Kano kaupan ja sotilasmahdin pääpaikka. Kun
nämä valtakunnat eivät hyvällä suostuneet tunnustamaan brittiläistä
ylivaltaa, lähetettiin niitä vastaan v. 1903 retkikunta. Jo helmikuussa
valloitettiin Kanon pääkaupunki, joka oli erinomaisen vahvasti
linnoitettu, ja Sokoto alistui toukokuussa, taistelussa hävittyään.
Valloitetut maat saivat uudet hallitsijat, joiden täytyi tunnustaa
Suur-Britannian yliherruus ja suostua orjakaupan hävittämiseen ynnä
kaikenlaisiin muihin ehtoihin. Katsena ja Gando alistuivat nyt
vapaaehtoisesti.

Näiden sotain ynnä Ranskan ja Saksan kanssa tehtyjen rajasopimusten
kautta perustettu brittiläinen siirtokunta on Afrikan taajimmin
asuttuja ja toimeliaimpia maita. Nigerian väkiluku arvostellaan 15
miljoonaksi.

Vielä kirjavammat kuin tämän alueen kansalliset olot ovat väestön
kulttuurioloi. Jotkut kansat, etupäässä haussat ja fulbet, ovat
melko korkealle kehittyneet, useat neekeriheimot taas ovat vielä
ihmissyöjiä ja kaikenlaisen verenhimoisen julmuuden villitsemiä.
Rannikolla asuva efik heimo, joka on ollut paljon yhteyksissä
valkoisten kanssa, on kuulu egbo nimisestä salaseurastaan, joka
suuresti muistuttaa vapaamuurareita. Egbo on salaperäinen henki, joka
elää tiheiköissä ja jonka luullaan olevan läsnä seuran menoissa.
Seuraan otetaan vain miehiä, ja jokaisen täytyy vannoa pitävänsä
salassa, mitä saa seurasta tietää siihen tullessaan. Egbon jäsenet
jakaantuvat seitsemään tai yhdeksään eri korkeaan luokkaan ja kuhunkin
luokkaan vihitään uusilla menoilla ja vihittävän on vannottava uudet
valat, uudet ja yhä suuremmat maksut maksettava. Seuralla on myös
valtiollisia ja oikeudellisia tarkoituksia. Jos joku kärsii vääryyttä
egbon vallitsemassa piirissä, ei hänen muuta tarvitse kuin kääntyä
jonkun egbo-miehen puoleen tai egbo-huoneessa lyödä egbo-rumpua,
taikka vääryyden tekijän majan edessä puhaltaa egbo-torvea, paikalla
seuran koko koneisto lähtee liikkeelle oikeutta jakamaan. Ennen tämän
salaseuran menoihin liittyi paljon raakoja tapoja, mutta brittiläisten
viranomaisten on onnistunut taivuttaa se puolelleen järjestysvallan
apulaiseksi ja sivistyksen levittäjäksi.



Ashanti.


Euroopan vallat pitivät Guinean rannikolle perustamansa siirtokunnat
ja kauppa-asemat senkin jälkeen, kuin orjakauppa oli lakkautettu ja
tämän rannikon tärkein kauppatavara siten arvonsamenéttänyt. Orjakaupan
aikoina valkoiset sangen harvoin olivat tunkeutuneet sisämaahan,
joka sen vuoksi yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella vielä oli
sangen tuntematonta. Rannikkoheimot ja maan omat orjakauppiaat olivat
tuoneet rannikolle sekä elävän tavaran että kullan ja norsunluun, mutta
orjakaupan lakkautuksen jälkeen valkoiset alkoivat itse retkeillä
sisämaassa nähdäkseen, oliko sieltä muuta saatavana.

Jo 1810-luvulla Englannin hallitus lähetti lähetystön Ashantiin, jonka
kuningas vallitsi Kultarannan takamaata ja oli sieltä tehnyt Englannin
suojeluksen alaisiin mailiin rosvoretkiä. Ashantin pääkaupunki Kumassi
oli niin rikas ja ylellinen, huoneet koristellut, asukkaitten puvut
kalliit, että englantilaiset lähettiläät hämmästyivät. Samalla tässä
maassa kuitenkin harjoitettiin mitä kauheinta ihmisuhrausta; kuningas
oli vähää ennen teurastanut 3,000 henkeä äitivainajansa haudalla, ja
uhrien joukossa oli 2,000 Englannin alueelta ryöstettyä sotavankia.
Ashantin tosin täytyi taipua rauhaan, mutta rauha ei nyt eikä
seuraavillakaan kerroilla ollut pitkällinen.

1870-luvulla Englannin hallituksen lopulta täytyi ryhtyä tehokkaampiin
keinoihin saadakseen aikaan pysyvän rauhan. V. 1873 se lähetti Sir
Garnet Wolseleyn johtaman retkikunnan Kumassihin ja helmikuun 4:ntenä
tämä kaupunki väkirynnäköllä valloitettiin ja poltettiin, jonka jälkeen
Ashantin kuningas teki rauhan, sitoutuen muun muassa lakkauttamaan
ihmisuhrit.

V. 1896 Englanti laski Ashantin valtansa alaiseksi, mutta tästä oli
seurauksena uusi sota. Englantilaiset valloittivat lyhyen sotaretken
jälkeen Kumassin, josta nyt tehtiin englantilaisvallan tukipiste.
Ashantin kuningas vietiin maanpakoon.

Ashantin jälkeen on itäänpäin kapea Togomaa, jonka Saksa viime
vuosisadan lopulla anasti, mutta menetti maailmansodassa Englannille
ja Ranskalle, ja sen itäpuolella Dahome, jossa viime vuosisadalla
vallitsivat samanlaiset olot kuin Ashantissakin.



Dahome.


Dahomen hallitusmuoto oli kaikkein hirmuisinta hirmuvaltaa. Kaikki,
korkeimmat virkamiehetkin olivat orjia. Kerran vuodessa toi joka mies
kuninkaalle veroa ja samalla pantiin toimeen juhlia, ja inhottavia
ihmisuhreja. Uskonto oli raa'inta epäjumalanpalvelusta. Kaikenlaisten
fetishien ohella palveltiin käärmeitäkin, joilla oli oma temppelinsä.

Ranskalaiset olivat jo kauan tehneet kauppaa Dahomen matalalla
rantueella, huolimatta rantavesien karisuudesta ja vaarallisuudesta; ja
1860-luvulla koko rantue suostui tunnustamaan Ranskan suojelusvallan.

Dahomen hallitsija ei kuitenkaan suostunut siihen, että hänen
vasallinsa rupesi ulkovallan suojelukseen, vaan alkoi sodan.
Ranskalaiset eivät heti voineet ryhtyä tehokkaisiin vastatoimiin, vaan
Gle-Gle ja hänen poikansa Behantsin saivat moneen kertaan retkeillä
Ranskan alueella ryöstämässä. V. 1890 Ranskan hallitus kuitenkin
päätti ryhtyä täydellä todella Dahomea kurittamaan ja eversti Dodds
lähetettiin johtamaan sisämaahan retkikuntaa.

Dahomen kuninkaan armeija ei ollut halveksittava. Siihen kuului 12,000
sotamiestä ja -naista — luvusta nimittäin oli suuri osa naisia.
Amatsonijoukkoon kuului 3,000 naista, joitten tuli elää naimattomina
ja joiden toimena sotaretkillä oli varsinkin ryöstäminen. Behantsinin
armeija oli suureksi osaksi ampuma-aseilla varustettu. Olipa sillä
muutamia Kruppin tykkejäkin ja kuularuiskuja, jotka kuningas oli
ostanut Togomaan saksalaisilta.

Doddsilla oli 3,500 miestä, joista puolet eurooppalaisia, kun hän
syyskuussa 1892 lähti rannikolta Abomea, Behantsinin pääkaupunkia
valloittamaan. Behantsin koetti yllättää tämän joukon matkalla moneen
kertaan, mutta vaikka sankat troopilliset metsät helpottivatkin
tämmöisiä yrityksiä, torjui Dodds ne kuitenkin ja tiensä metsään
raivaten eteni vakaasti Dahomen pääkaupunkia vastaan. Koton, pyhän
kaupunkinsa luona dahomelaiset tekivät urhoollista vastarintaa, mutta
heidät voitettiin sielläkin ja marraskuun 17:ntenä Dodds saavutti
Abomen, jonka hän kuitenkin tapasi poltettuna ja autiona. Hän julisti
Dahomen Ranskan siirtomaaksi. Kun Behantsin myöhemmin saatiin vangiksi,
vietiin hänet maasta pois Martiniqueen loppuaikojaan viettämään.



Madagaskar.


Madagaskar, Uuden Guinean ja Borneon jälkeen suurin maailman saarista,
on vuodesta 1896 ollut Ranskan siirtomaa ja on nykyjään kauttaaltaan
tutkittu. Tämän työn ovat suorittaneet etupäässä ranskalaiset.
Maantieteellisiä seikkoja ei se tosin ole sanottavasti tarjonnut,
saaren rakenne kun on varsin yksinkertainen. Korkea vedenjakaja kulkee
itärannikkoa saaren päästä päähän, viettäen jyrkästi itään, loivasti
länttä kohti, niin että saaren sisusta on kalteva ylätasanko. Saaren
sisäinen rakenne, sen kasvisto ja eläinkunta ja väestö sitä vastoin
ovat sangen mieltäkiinnittävät. Sekä eläimistö että kasvisto ovat sukua
Intian eläimistölle ja kasvistolle, jonka vuoksi on luultavaa, että
joko saarivyöhyke tai manner on ennen yhdistänyt sen Intiaan. Väestö
taas on, vaaleampi osa malaijeja, tummempi melaneesialaisia. Hovain
kieli on malaijilainen.

Arabialaisille Madagaskar oli tunnettu jo hyvin varhain ja
sangen aikaisin heillä jo oli siirtokuntia sekä luoteis- että
kaakkoisrannalla. Kieleen on siten joutunut arabian kielestä
hyvin vanhoja lainoja, jotka käsittävät etenkin kaikki korkeammat
sivistyssanat.

Portugalilaiset tutustuivat Madagaskariin sangen pian sen jälkeen kuin
olivat Intian meritien löytäneet, mutta eivät he, eivätkä muutkaan
Euroopan purjehtijakansat heidän jälkeensä, koettaneet saada saarella
pysyvää jalansijaa. Madagaskarin vanhimmat valkoiset siirtokunnat
olivat merirosvojen perustamat.

Jo sangen varhain asettui länsirannan salasoppiin merirosvoja,
englantilaisia, ranskalaisia, portugalilaisia y.m., tehdäkseen
sieltä hyökkäyksiä Intiassa käyviä laivoja vastaan, ja autellen
villien tummaihoisten sakalavain pikkuruhtinaita toisiaan vastaan he
ampuma-aseineen saivat rannikolla suuren vaikutusvallan. Jokainen
merirosvopäällikkö perusti itselleen oman pienen ruhtinaskuntansa,
piti suuria orjalaumoja, jotka viljelivät hänen maataan, ja kokosi
itselleen suuren haaremin. Sittemmin nämä pikkukuninkaat joutuivat
keskenään sotaan, ja sisällinen sota vähensi melkoisesti niiden lukua.
Sakalaavoja he, ollen alhaista sukua ja sivistymättömiä, sortivat
täydellisinä hirmuhallitsijoina. Sorto synnytti salaliittoja, mutta
miten kuten he niistä suoriutuivat ja vahvistivat sotilaallista
valtaansa siihen määrään, ettei lopulta kukaan kyennyt heitä
vastustamaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kaapparikapteeni Woods Rogers,
sama, joka pelasti Aleksanteri Selkirkin Juan Fernandez saarelta,
kävi tällä rannikolla orjia etsimässä. Hän saapui rannalle, jolla ei
seitsemään tai kahdeksaan vuoteen ollut käynyt laivaa, ja tapasi siellä
englantilaisia merirosvoja, jotka olivat asuneet saarella neljänneksen
vuosisataa. Alkuperäisestä joukosta oli vain yksitoista enää elossa,
mutta sitä enemmän heidän lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Ensin he
kauhistuivat Rogersin laivaa, luullen sen tulleen heitä kiinniottamaan,
mutta saatuaan piankin rauhoittavia tietoja he hiipivät esiin
piilolinnoistaan ja uskalsivat käydä laivassakin. Ja he tulivat kuten
ruhtinaat ainakin, paljon palvelijoita ja passareita mukanaan. Puku
tosin ei eurooppalaisten käsitysten mukaan ollut kovin ruhtinaallinen.
Ne vaatteet, mitä heillä oli ollut, olivat jo ammoin hajonneet
repaleiksi, niiden sijasta heillä oli harteillaan parkitsemattomia
nahkoja, niin että he muistuttivat Herkulesta leijonantaljoineen. Jalat
olivat aivan paljaat. »Ja kun heidän ruumiinsakin oli kauttaaltaan
karvainen ja parroittunut, niin' kylläpä he olivat villemmän näköisiä
otuksia, mitä ihminen voi mielessään kuvitella.» Orjilla he vaihtoivat
itselleen vaatteita ja muuta hyvää, mutta vaikka he rupesivat lopulta
hyvinkin tuttavallisiksi, eivät he maailman menosta välittäneet mitään,
eivätkä siihen nähden vaivanneet kysymyksillä. Laivan merimiehiä he
koettivat houkutella joukkoonsa ja olisivat varmaankin heidän avullaan
vallanneet koko laivan, ellei Rogersin valppaus olisi tehnyt näitä
yrityksiä turhiksi.

Myöhemmin joku Madagaskarin valkoisista merirosvoista saavutti
niin suuren vallan, että koetti anastaa koko saaren. Vähitellen he
kuitenkin toinen toisensa jälkeen katosivat, joko saivat surmansa
keskinäisissä taisteluissa tai alkuasukkaitten kapinoissa tai jättivät
he valtakuntansa koettaakseen uudelleen merellä onneaan.

Hovat, Madagaskarin vaaleampi väestöaines, jonka hallussa itäinen puoli
ja keskusylänkö ovat, olivat jo vanhastaan pyrkineet saamaan saarella
ylivaltaa, ja yhdeksännentoista vuosisadan alussa se heille osaksi
onnistuikin. V. 1810 nousi hovavaltakunnan valtaistuimelle Radama,
ponteva ja tarmokas hallitsija, joka päätti avata maansa sivistykselle
ja kristinuskolle, saaden kummassakin tarmokasta apua englantilaisilta.
Suuren osan saarta hän laski valtansa alle. Englantilaiset
lähetyssaarnaajat kehittivät hovain kielen kirjakieleksi, raamattu
käännettiin, kouluja ja seurakuntia perustettiin.

Radaman jälkeen anasti kuitenkin kuningatar vallan ja hänen
aikanaan ja toimestaan kristinuskoa ruvettiin vainoamaan ja muutkin
sivistystulokset jälleen suureksi osaksi menetettiin. Lähetyssaarnaajat
karkotettiin, satoja kristinuskoon kääntyneitä surmattiin, toisia
myytiin orjiksi tai pantiin vankeuteen, kun he eivät suostuneet
uskostaan luopumaan. Vasta jälkeen vuoden 1863 kääntyivät asiat jälleen
Radama I:n viittomalle tolalle. Hallitsijoina on Radaman jälkeen
enimmäkseen ollut kuningattaria, mutta varsinainen hallintovalta
on kuitenkin ollut miehen käsissä, kuningattaren mies kun aina on
ensimmäinen ministeri.

Hovat olivat osoittaneet — samoin kuin myöhemmin Japani — siksi
vilpitöntä kykyä ja taittoa vastaanottaa eurooppalaisen sivistyksen,
että he luultavasti olisivat kyenneet perustamaan kansallisen
sivistyneen valtakunnan, jos ulkonaiset suhteet olisivat sen sallineet.
Suur-Britannia tosin oli heidän itsenäisyydelleen suosiollinen, mutta
toinen oli Ranskan laita. Ranska mieli saarta itselleen ja saatuaan
jalansijan sakalavarannikolla sen olikin helppo sekaantua saaren
asioihin. V. 1883 Ranska alkoi sodan, kun hovahallitus ei suostunut
alueita luovuttamaan, ja v. 1885 tehdyssä rauhassa hovain hallituksen
täytyi suostua siihen, että Ranska sai saaren ulkoasiain johdon.

Myöhemmin hovat kuitenkin koettivat vapautua Ranskan holhouksesta ja
siitä seurasi v. 1895 uusi sota, joka päättyi pääkaupungin Tananarivon
pommitukseen. Kuningatar jäi edelleenkin valtaan, mutta saari
asetettiin Ranskan suojeluksen alaiseksi. Jo seuraavana vuonna syntyi
kuitenkin kapina, jota kukistamaan Ranskasta lähetettiin kenraali
Gallieni. Hän sai käytettävikseen siksi huomattavat sotavoimat,
että hän saattoi valloittaa koko saaren, kukistaa sen hallituksen,
pakottaa kuningattaren luopumaan valtaistuimestaan ja tehdä saaresta
Ranskan siirtokunnan — huonosti hallitun, kuten Ranskan siirtokunnat
enimmäkseen ovat.



PETTYMYKSIEN MAANOSA.



Austraalian sisäosain etsijät.


Ensimmäiset purjehtijat toivat Intian meren itälaidalta löytämästään
uudesta maanosasta niin masentavia tietoja, että kului kauan, ennenkuin
sitä edes pidettiin anastamisen arvoisena.

Kun sieltä kuitenkin lopulta löydettiin hyötyisempiäkin rantoja ja
niille oli perustettu elinvoimaisia siirtokuntia, ryhtyivät yritteliäät
uudisasukkaat tunkeutumaan suuren manterensa salattuihin sisäosiin,
etsiäkseen sieltä yhä runsaampia luonnonantimia.

Mutta vain alussa tämä etsiskely todella johti suuriin saavutuksiin.
Kuta kauemmaksi Austraalian kaakkoiskulmilta retkeiltiin sisämaahan,
sitä karummiksi muuttuivat ne seudut, joita retkeilijät löysivät, sitä
useampi sai palata pettynein toivein takaisin. Rannatonta autiutta,
ilottomuutta, tyhjyyttä kohdattiin enimmäkseen, minne vain kaakkois- ja
itärannalta edettiinkin.



Sinivuoriston poikki.


Cookin ensimmäisen retken jälkeen perusti Englannin hallitus tälle
rannikolle hänen löytämänsä ja nimittämänsä Botany Bayn (vert. III,
s. 147) viereiseen Port Jacksoniin siirtokunnan, jonka ensimmäisiksi
asukkaiksi lähetettiin vankeja. Näin syntyi Sydney, Uuden Etelä-Walesin
pääkaupunki. Yritys menestyi kutakuinkin, vaikka kotimaa koetti
rajoittaa apunsa niin vähään kuin suinkin, ja myöhemmin perustettiin
joukko muitakin siirtokuntia; kuten Melbourne, Adelaide ja
länsirannikon siirtokunnat. V. 1803 perustettiin Tasmanian ensimmäinen
kaupunki Hobartown ja vankisiirtokunta oli sekin. Kun Sydney oli
päässyt jonkun verran vaurastumaan ja kapea merenrannikko alkoi tuntua
liian ahtaalta, alettiin sieltä tunkeutua Austraalian pelottaviin
sisäosiin.



Bass.


Sitä ennen täytettiin kuitenkin ne aukot, jotka olivat jääneet maanosan
ulkopiirteeseen. Bass, nuori lääkäri, läksi nuoren Flinders nimisen
meriupseerin keralla seurailemaan Tasmanian rannikkoa, ja vasta nämä
molemmat pienellä »Tom Thumbillaan» löysivät salmen, joka erottaa
saaren mannermaasta, ja joka on saanut Bassin salmen nimen. Flinders
myöhemmin tutki Port Phillipsin, jonka perukassa nykyään on Austraalian
loistavin kaupunki, Melbourne, ja paransi tarkkain luotausten ja
paikanmääräysten kautta Austraalian useimpain rantain karttaa. Hänen
jälkeensä muut tätä työtä jatkoivat.



Ensimmäiset sisämaan tutkijat.


Mutta sisämaan kartta oli kauan tyhjää täynnään. Toisinaan pääsi aina
joku vanki karkaamaan sisäosiin, jossa hän joko nälkään tai janoon
menehtyi, taikka rupesi alkuasukkaitten keralla elämään, mutta nämä
eivät tuoneet tietoja näkemistään. Ne, jotka Sydneystä yrittivät
tunkeutua sisämaahan, kohtasivat piankin Sinivuoriston muurin
rotkoineen, seinämineen ja kuiluineen, eikä tämän vuoriston poikki
näyttänyt olevan mahdollista päästä millään keinoilla.

Jo ensimmäisinä vuosina Sidneyn perustamisen jälkeen koetettiin sieltä
päästä noille vuorille, jotka taivaansinisenä seinänä juoksivat
merenrannikon kanssa 'yhdensuuntaisina, mutta välillä oleva maakin
oli niin ryhmyistä ja takkuista, ettei sen poikki ollut mahdollinen
päästä ilman suuria ponnistuksia. Kun emämaa kuitenkin lähetti vankeja
laivanlastin toisensa jälkeen ja näille annettiin maata asuttavaksi,
levisi asutus muutamassa vuosikymmenessä vuoriston juurelle saakka ja
tämän ahdistava vaikutus alkoi yhä kipeämmin tuntua.

Vuosia sen jälkeen kuin Sinivuoriston poikki oli ensimmäinen tie
tehty, kävi Charles Darwin matkallaan maan ympäri siihen tutustumassa,
ja hänen kuvauksestaan saamme käsitystä ensimmäisten tienraivaajain
voitettavista vaikeuksista.

»Nämä laaksot», hän kirjoittaa »Luonnontutkijan matkassa», »jotka
niin kauan olivat voittamattomana esteenä toimitarmoisimpienkin
siirtolaisten yrityksille tunkeutua maanosan sisustaan, ovat
sangen merkilliset. Suuria, käsivarren tapaisia lahtia ulottuu
päälaakson haarautumain yläpäästä hietakivipöytämän sisustaan.
Hietakivi puolestaan usein lähettelee laaksoihin vuoriniemiä, jopa
usein jättäen ne suuriksi, melkein eristetyiksi lohkioiksi. Jos
mieli johonkin tämmöiseen laaksoon laskeutua, täytyy ehkä tehdä
parinkymmenen mailin kierros. Muutamiin niistä ovat maanmittarit
päässeet tunkeutumaan vasta aivan viime aikoina, eivätkä uudisasukkaat
vieläkään ole voineet viedä niihin karjojaan. Mutta merkillisintä
niiden rakenteessa on, että vaikka ne yläpäästä ovat monta mailia
leveät, kapenevat ne tavallisesti suusta niin ahtaiksi, että niihin
on mahdoton päästä. Valtionmaanmittari Sir Thomas Mitchell koetti
turhaan ensin kävellen, sitten ryömien valtavain hietakivipaasien
välitse nousta sen kuilun läpi, josta Grose joki laskee Nepeaniin.
Grosen laakso tosin on yläpäästään, kuten omin silmin näin, mitä
kaunein, muutaman mailin levyinen tasainen syvänne, mutta sitä ympäröi
joka puolella kallioseinämät, joiden laen ei luulla millään kohdalla
olevan vähemmän kuin kolmetuhatta jalkaa korkean merestä lukien. Kun
Wolganin laaksoon ajetaan karjoja (kulkemaani polkua pitkin, joka on
osaksi luonnonmuodostus, osaksi maanomistajan tekemä), ei ole pelkoa
sen karkuun pääsemisestä, sillä tätä laaksoa ympäröivät joka puolella
pystysuorat kallioseinämät ja kahdeksan mailia alempana se puolen
mailin leveydestä kapenee vain kapeaksi rotkoksi, jonka kautta sekä
ihmisen että eläimen on yhtä mahdoton päästä.»

Maan kartoittajain työ oli niin vaikea, että he joskus viikkokauden
turhaan yritettyään päästä jollekulle hyvinkin läheiseltä näyttävälle
kukkulalle, saivat kiittää luojaa, kun pääsivät pois niistä kurujen,
rotkojen, kalliolaaksojen ja paasikoiden sokkeloista, joihin olivat
joutuneet.

Bass, joka niin huomattavalla tavalla edisti Austraalian rantojen
tutkimista, yritti Sydneystä käsin tunkeutua Sinivuoristonkin poikki,
mutta joutui jo ensi rintamalla niin sekavaan kurujen ja rotkojen
labyrinttiin, että hänen tyhjin toimin täytyi palata takaisin. Hacking,
merimies hänkin, ponnisteli seitsemän päivää löytääkseen jotain juonen
tapaista niiden sotkuisten vuorennokkain, harjanteitten, kurujen ja
kuilujen läpi, joita joka puolella oli vastassa, mutta lopulta hänen
täytyi palata asunnoille vakuutettuna siitä, että ihmisen oli mahdoton
milloinkaan päästä näiden vuorien poikki. Muuan sotilashenkilö teki
monta yritystä, pitäen kaikista kokemuksistaan laajaa päiväkirjaa,
mutta lopun lopuksi hänenkin täytyi heittää kesken. Cayley pääsi
kuitenkin viime vuosisadan alussa tunkeutumaan siksi kauas, että hän jo
luuli tulleensa viimeisen kalliorintaman päälle, mutta sen päältä hän
tapasikin uuden seinämän, jonka päälle oli aivan mahdoton kiivetä ja
josta oli mahdoton löytää ainoatakaan aukkoa. Hänen kokemuksistaan oli
kuitenkin muille paljon apua.

Ankara pakko lopulta johti voittoon. Uuden Etelä-Walesin siirtokunnat
saivat viime vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen lopulla kokea erään
noista aika ajoin sattuvista pitkistä pouta-ajoista, jotka ovat
Austraalian ilmaston kirous. Sademäärä, joka ei tavallisinakaan vuosina
ole runsas, alkoi vähenemistään vähentyä. Joet alkoivat aleta, maa
kuivua ja kasvullisuus kuihtua. Maanviljelys tyrehtyi, kun kylvetty
siemen ei itänyt, ja karjat, joitten luku oli kasvanut niin suureksi,
etteivät laitumet tuoreinakaan vuosina enää tahtoneet niille riittää,
alkoivat ruoan ja veden puutteen vuoksi kuolla. Uudisasukkaita uhkasi
perikato, nälkäkuolema kaikkia, jotka eivät hallitukselta saaneet
jokapäiväistä leipäänsä. Moni mies näihin aikoihin katseli ja katseli
tuota sinistä seinämää, joka sisämaan puolella sulki uudisasutuksen
alueet, erottaen kapean, kuihtuneen rantakaistaleen vuoren takana
kuvitellusta runsaudesta. Mutta niin monta kertaa oli sen poikki
yritetty turhaan tunkeutua, että näytti melkein mielettömältä yrittää
sitä nyt, kun joet olivat kuivuneet ja kaikki ruoho lakastunut.

Kolme nuorta miestä, Wentworth, luutnantti Lawson ja Blaxland, päätti
kuitenkin yrittää. Alussa he mikäli mahdollista kulkivat edellisten
yrittäjäin jälkiä. Rinteitten jyrkkyys ei ollut ainoa vaikeus, mitä
heidän oli voitettavana, ne olivat lisäksi ylenmäärin rosoiset,
täynnään syviä rotkoja ja kuiluja, joita purot olivat uurtaneet.
Erään mutkallevan harjanteen lakea kulkien he pääsivät kiertämään
syvän rotkolaakson, vaikka laki olikin niin kapea, että ratsuhevoset
tuskin mahtuivat perättäisessä rivissä sitä kulkemaan. Edempänä
harjanne kuitenkin leveni ja retkeilijät pääsivät sitä piikin pienelle
pöytämälle, jolla he viettivät ensi yönsä.

Matkan jatkoa suosi sitten aluksi verraten tasainen maa, jolla ei ollut
kuiluja ensinkään, kunnes tuli vastaan seuraava rosorintama. Siellä he
joutuivat notkojen, rotkojen, äkkijyrkkäin kallioiden ja hirmuisten
kuilujen sokkeloon, joka oli kymmentä kertaa pahempi kuin ensimmäisellä
portaalla tavattu. Harjanne, jota he kompuroivat ylöspäin, saattoi
äkkiä päättyä parinsadan jalan korkuisen kuilun partaalle. Laakso,
johon he olivat sanomattomalla vaivalla päässeet laskeutumaan, saattoi
lopulta päättyä kuruun, jonka sulkivat monen sadan jalan korkuiset
äkkijyrkät kalliot. Tasaiselta näyttävä metsittynyt ala saattoikin olla
lähempää tutkien aivan täynnään halkeamia ja rotkoja, jotka taajan
aluskasviston vuoksi olivat kahta vaarallisempia. Joka puolella oli
vaikeuksia ja vaaroja. Ainainen tapaturman ja kuolemankin vaara uhkasi
heitä heidän kiipeillessään lukemattomia rinteitä ja harjanteita,
jotka louhuisina ja ryhmyisinä sulkivat heidän tiensä. Ja tuskin oli
päälle päästy, ennenkuin oli edessä kahta vaarallisempi mäenlasku.
Päivän toisensa jälkeen he ahersivat ja ponnistelivat, voittaen yhä
uusia vaikeuksia ja näyttämättä kuitenkaan pääsevän minnekään. Lopulta
epätoivo jo alkoi vallata heidän mielensä. Mutta sitä suurempi oli
sitten heidän hämmästyksensä, kun he, kavuttuaan kotvan rosoista
selännettä pitkin, jolta jykevä metsä esti minnekään näkemästä, äkkiä
huomasivat tulleensa jyrkkään suistuvalle kallionpolvekkeelle, josta
oli vapaa näköala leveään avoimeen laaksoon, laaksoon joka vietti
länteen päin! Taivaanrannalla näkyi tosin edessäkinpäin rosoisia
vuorijonoja, mutta niiden epätasaisuus ei ollut mitään sen rinnalla,
mitä he jo olivat voittaneet.



Evans löytää uusia jokia.


Kiivettyään laaksoon retkeilijät kulkivat muutamia maileja siinä
juoksevan joen vartta ja tulivat vakuutetuiksi siitä, että se juoksi
vuoriston poikki sisämaahan. Kuukauden poissa oltuaan he näine
tietoineen palasivat Sydneyhin, jossa uutinen herätti mitä suurinta
innostusta. Valtionmaan mittari Evans lähetettiin oikopäätä työtä
jatkamaan.

Viikon Evans seurueineen oli matkalla, ennenkuin saapui siihen
paikkaan, josta Wentworth tovereineen oli takaisin kääntynyt. Tuota
pikaa hän sai selville, että löydetty joki olikin Grosen syrjäjoki ja
siis palasi takaisin rannikolle, mutta kovin vaikeita matkoja ei enää
tarvinnut kulkea, ennenkuin Evans saavutti todella vedenjakajan ja
löysi sen takaa sisämaahan laskevan joen. Viikon sitä seurattuaan ja
ihailtuaan sen rantain kauneutta ja viljavuutta, hän näki sen laskevan
suurempaan jokeen, jonka hän siirtokunnan maaherran kunniaksi nimitti
Macquarieksi; alkuasukkaitten käyttämä nimi oli Wambool.

Macquarie oli melkoinen joki, jonka varrella hedelmällisissä maisemissa
oli viljalta kenguruita, emuja ja muuta riistaa. Paljon alkuasukkaitten
savujakin Evans näki niinä kahtenatoista päivänä, jotka hän virran
vartta kulki, mutta vain muutamia naisia ja lapsia hän tapasi.

Retkikunnan palattua Sydneyhin ilosanomineen lähetettiin paikalla
vankiosastoita rakentamaan vuoriston poikki tietä, ja huhtikuussa 1815
maaherra itse saattoi käydä uutta tietä pitkin vuoriston takana omin
silmin katsomassa löydetyn maan rikkauksia.

Evans palasi sitten etsiskelyitään jatkamaan ja löysi toisia kauniita
maita kauempaa etelästä ja toisen joen, jolle hän, maaherran sukunimen
jo käytettyään, antoi hänen etunimensä Lachlanin. Siirtokunnassa tämän
löydön kautta yhä vahvistui toivorikas mieliala, ja samalla udeltiin
ja aprikoitiin moneen suuntaan, mihin nämä joet mahtoivat virrata ja
laskea.


Oxley tutkii Macquarien ja Lachlanin.


Vuoden 1817 alussa kuvernööri Macquarie lähetti valtionmaanmittarin
luutnantti John Oxleyn tutkimaan edelleen molempia löydettyjä jokia,
varsinkin Lachlania, joka niistä näytti mielenkiintoisemmalta.
Kerallaan Evans ja valtion kasvitieteilijä, apulaisia ja kaksi venettä
Oxley huhtikuussa 1817 saapui Lachlanille, jolle molemmat veneet
työnnettiin varustuksia viemään, Oxleyn itse kulkiessa ratsain rantoja
pitkin. Joki oli 30 tai 40 metriä leveä ja suuria puita kasvoi sen
rannoilla, muodostaen toisin paikoin lehväkaaria uoman yli.



Alkuasukkaita.


Toisella rannalla nähtiin alkuasukkaita, joista parikymmentä ui joen
poikki, nakaten yli tultuaan kivikirveensä valkoisten jalkoihin,
ollakseen yhtä aseettomat kuin nämäkin. He olivat rotevia, miehuullisia
miehiä, isopartaisia. Joillakuilla oli opossumin nahkoista neulotut
viitat. Oxley keräsi joukon sanoja, voidakseen tuonnempana keskustella
heimojen kanssa, mutta näytti siltä, kuin olisi joka heimolla ollut
oma kielensä, niin pienellä alalla näitä sanoja ymmärrettiin. Rannikon
murteita ei ensinkään ymmärretty vuoriston takana.

Retkikunta kulki sitten myötämaahan lakeita maita, laatien karttaa
ja kooten kasveja. Ruohomaiden kanssa vaihteli matalia pensaikoita,
jotka suuresti hidastuttivat kulkua. Alkuasukkaitten ohuita sinerviä
savupatsaita näkyi lakkaamatta, mutta viikkokauteen ei tavattu
ainoatakaan sielua. Riistaa oli runsaasti ja joessa oivallisia kaloja.



Lakeuksilla.


Kuta kauemmaksi retkikunta eteni, sitä laihemmaksi kävi maa kuitenkin
ja kasvullisuus heikommaksi, kunnes matala harva pensasakaasia peitti
lakeudet silmän siintämättömiin. Lopulta ei ollut helppo löytää sen
vertaakaan laidunta kuin olisi hevosille tarvittu. Oxleyn arvolause
maasta alkoi käydä sitä huonommaksi, kuta kauemmaksi hän kulki, ja
lopulta hän oli vakuutettu siitä, etteivät nämä lakeudet milloinkaan
kelpaisi ihmisen asuttaviksi. Siinä hän kuitenkin erehtyi, sillä
nykyään niillä on vahva asutus.

Taivas oli kauttaaltaan ollut selkeä, sadetta ei kukaan muistanut
ajatellakaan, maa oli halkeillut kuivuuttaan, mutta siitä huolimatta
ilmestyi äkkiä lähestyvän tulvan varoittavia oireita. Eräänä aamuna
retkikunta huomasi joessa veden yön aikana nousseen yhden jalan.
Ainoa mahdollinen selitys oli se, että vettä oli satanut takana
Sinivuoristossa, josta oli loitottu 240 kilometriä, vieläpä niin
rankasti, että vesi pian nousi äyräittensä tasalle ja alkoi tulvia
niiden ylikin. Koko lakeus alkoi muuttua järveksi, jossa ei näkynyt
ainoatakaan paikkaa, mihin retkikunta olisi voinut leiriytyä.
Retkikunnan tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Joki alkoi hajaantua
lukuisiin haaroihin, jotka lopulta aivan sekaantuivat syntyneeseen
rämeeseen, niin etteivät veneet enää löytäneet uomaa. Matkustaminen
kävi niin vaivalloiseksi, ettei päästy eteenpäin kuin mitättömiä
matkoja, ja kun vesi yhäkin nousi, ei Oxleylla ollut muuta neuvoa
kuin poiketa Lachlanilta suoraan sivullepäin, päästäkseen kuivemmalle
maalle. Kun näytti mahdottomalta palata takaisin samaa tietä, kääntyi
hän lounatta kohti, kulkeakseen siihen suuntaan merenrannalle saakka.

Sangen pian retkeläiset pääsivät jälleen kovalle maalle, joka aluksi
oli niin kuivaa, ettei ensimmäisenä päivänä tavattu vettä ollenkaan.
Toisenakin päivänä se oli suuren etsimisen takana ja vielä kolmantena
ja neljäntenäkin, niin että sekä miehet että juhdat alkoivat nääntyä.
Sitten alkoi edessäpäin näkyä korkeanlaisia vuoria ja eräälle näistä
retkeläiset nousivat, nähdäkseen maata laajemmalta. Lakeuksilta nousi
täälläkin alkuasukkaitten korkeita savupatsaita, vaikka retkeilijät
olivat luulleet maan olevan aivan asumatonta. Heidän takaisin
leirilleen tullessaan olivat hevoset karanneet vettä ja laidunta
etsimään ja viikko kului, ennenkuin ne oli kaikki löydetty.



Pensastiheiköt.


Toukokuun viimeisenä päivänä retkikunta tuli vyöhykkeeseen, jossa
kasvoi niin tiheässä oka-akaasiaa ja köynnöksiä, että sen läpi oli
aivan mahdoton päästä hakkaamatta tietä kirvein ja tomahawkein.
Mailittain täytyi näin raivata polkua, ennenkuin päästiin selvemmille
maille.

Kun hevosia alkoi kuolla veden ja laitumen puutteen vuoksi, ei Oxleylla
ollut muuta neuvoa kuin taas muuttaa matkan suuntaa ja pyrkiä pohjoista
kohti. Sillä paikalla, jolta retkikunta kääntyi, olisi jälleen täytynyt
hakata tie laajan akaasiapensaikon läpi, ja tämä, ynnä lakeuden yhä
lisääntyvä karuus, sai retkikunnan muuttamaan suuntaa. Se ei saattanut
tietää, ettei enää olisi tarvinnut montakaan päivämatkaa kulkea,
ennenkuin se olisi tavannut suuren Murrumbidgee-joen ja maan, joka on
Austraalian hedelmällisimpiä.

Retkikunnan oli edelleenkin yhtä vaikea löytää laidunta ja vettä,
jota paitsi miestenkin annoksia täytyi ruveta vähentämään, ja sitä
suurempi oli senvuoksi ilo, kun alkoi rankasti sataa. Ilo ei kuitenkaan
ollut pitkällinen, sillä parin päivän kuluttua maa oli kastunut niin
veteläksi, että sekä miehet että hevoset upposivat siihen nilkkaa
myöden. Edelleen kulkiessaan retkikunta ällistyksekseen tapasi
uudelleen Lachlanin, joka siis ei ollutkaan suohon kadonnut, vaan sen
läpi juostuaan uudelleen jatkoi jokena lounatta kohti. Oxley lähti
uudelleen sitä seuraamaan, johon kehoitti laitumenkin runsaus ja joen
kalaisuus. Lakeuksilla, joilla metsät ja niityt vaihtelivat, oli sitä
paitsi runsaasti kenguruita ja emuja. Hyviä maita ei kuitenkaan ollut
pitkältä, vaan joki katosi uudelleen suohon, sen takaa jatkoi jokena ja
hävisi uuteen suohon. Tämän suon pohjan olivat äyriäiset kaivaneet niin
täyteen koloja, että sekä miehet että hevoset alituiseen kompastelivat.
Soiden välinen maa oli taas vaihteeksi hyvän karua.

Heinäk. 5 p. näkyi luoteessa vedenpinta, joka levisi rannattomiin
— laaja tulvan peittämä suo, eikä lännessä muuta kuin joitakuita
jokea paartavia puita. Nyt loppui Oxleyn kärsivällisyys. »Tämän maan
autiudessa on yksitoikkoisuutta», hän kirjoittaa, »joka väsyttää
enemmän kuin voin sanoin kuvata. Yksi puu, yksi maanlaatu, yksi
vesi, yhdenlaista lintua, kalaa tai eläintä on kymmenien ja satain
mailien matkat.» Entistäkin varmempana siitä, ettei sisämaa kelvannut
valkoisten asuttavaksi, hän jälleen kääntyi suunnastaan, vaikk'ei hänen
olisi suon takana kauaakaan tarvinnut Lachlania seurata, ennenkuin
olisi tullut Murrumbidgeen.

Paluumatkalla retkikunta alussa seurasi Lachlania, kunnes pääsi sen
yli kulkemaan. Tavattiin sekä alkuasukkaita että heidän hautojaan,
joista Oxley antoi jonkun avata, voidakseen laatia kertomuksen
hautaamistavoista. Maa alkoi parantua. Akaasiat alkoivat puhjeta
keltaiseen kukkaan; kukat suuresti ilostuttivat niiden lehvien
alakuloista värisävyä. Puissa näkyi joka puolella pykäliä, joita
alkuasukkaat olivat niihin tehneet kivikirveillään, kiivetessään
opossumeja etsimään. Elok. 10 p. alkoivat Sinivuoriston uloimmat
harjanteet näkyä sinisinä, korkeina ja rosoisina. Pari päivää myöhemmin
retkikunta metsäin läpi ratsastaessaan tapasi alkuasukkaita. Oxley
kertoo kohtauksesta seuraavasti:



Alkuasukkaita.


»Olimme juuri pystyttäneet telttamme, kun kuulimme erään alkuasukkaan
kivikirveen kalkkeen hänen puuhun kiivetessään. Hiivimme ääneti
paikalle ja yllätimme hänet, juuri kun hän oli alas tulemassa. Hän ei
huomannut meitä, ennenkuin olimme aivan puun alla, ja hänen pelkonsa
ja hämmästyksensä oli sanomaton. Koetimme kaikin tavoin ystävällisillä
liikkeillä saada hänet alas tulemaan, mutta turhaan. Hän huusi kovalla
äänellä, kutsuen ilmeisestikin tovereitaan apuun. Odottaessaan hän
nakkasi meille saamansa saaliin, rengashäntäisen opossumin, kutsuen
meitä merkeillä sitä ottamaan. Pian tulikin siihen toinen alkuasukas ja
toinen laskeutui nyt puusta maahan. Molemmat vapisivat ylenmäärin, he
olivat aivan pelosta juopuneet, tekivät tuhansia temppuja, nauroivat
hillittömästi, tekivät päällään omituisia liikkeitä. He olivat
molemmat parinkymmenen ikäisiä nuorukaisia ja sekä kasvoiltaan että
muulta ruumiiltaan hyvän näköisiä, mutta nahka ja sen alainen lihakin
oli pitkin selkää ja ruumista viilletty pitkiin, kauhean näköisiin
kaistaleihin, jotka olivat koholla ja jotkut kolmeneljännestuumaakin
syvät. Niitä oli niin taajassa, että alkuperäistä nahkaa tuskin
näkyi ensinkään. Tulokkaalla oli kolme tai neljä pientä opossumia ja
käärme ja nämä hän niinikään laski maahan eteemme. Talutimme heidät
telttaamme, jossa he siihen määrään ihmettelivät kaikkea, mitä näkivät,
että selväänkin huomasi, etteivät he ennen olleet nähneet valkoisia.
Mutta tomahawkeista he varmaan olivat ennen kuulleet, ehkä olivat niitä
nähneetkin, sillä kun annoimme toiselle tämmöisen intiaanikirveen,
painoi hän sitä rintaansa vastaan ja osoitti mitä suurinta iloa.
Ihailtuaan sitä jonkun ajan he huomasivat leveän nuolen, joka siihen
oli kummallekin puolelle leimattu ja joka tarkalleen muistutti emun
jälkeä. Tämä heitä huvitti suunnattomasti ja monta kertaa he osoittivat
sitä ja emun nahkoja, jotka meillä oli kanssamme. Kaiken aikaa he
kuitenkin tarkkaan hoitivat opossumiensa paahtamista ja tuskin olivat
ne vielä kauttaaltaan lämmenneet, ennenkuin he aukaisivat ne ja ottaen
ulos sisälmysrasvan tarjosivat sen meille parhaana herkkuna. Kun emme
siitä huolineet, söivät he sen itse ja peittivät opossumit jälleen
kuumaan tuhkaan. Kun riistaeläimet näyttivät kauttaaltaan kypsyneen,
laskivat he ne, käärmeen ja meiltä saamansa esineet maahan, osoittaen
merkeillä, että he halusivat lähteä pois. Sen me tietysti sallimmekin
ja he myös saivat ottaa mukaansa vähät saaliinsa ja muita pieniä
esineitä, mitä meiltä liikeni.»

Elokuun viimeisinä päivinä retkikunta saapui Bathurstiin, ensimmäiseen
Sinivuoriston taa syntyneeseen siirtokuntaan. Loppumatkan se
oli kulkenut Macquarien maisemien kautta, ja ne siihen määrään
ihastuttivat sen jäseniä, että siirtokunnan viranomaiset päättivät
lähettää ylimaamittarinsa uudelle retkelle. Oxley oli retkellään
tullut vakuutetuksi siitä, että Austraalian sisäosa oli suurena
järvenä ja merenä, johon vuorilta lähtevät joet laskevat, Lachlania
lukuunottamatta, jonka hän luuli päättyvän suohon. Tämä teoria sai
tukea siitä, ettei oltu huomattu ainoankaan suuren joen laskevan
maanosan sisustasta mereen, vaikka rannat oli ympäriinsä jotenkin
tarkkaan tutkittu ja kartoitettu. Myönnettiin kuitenkin mahdolliseksi
sekin, että maanosan koko sisusta oli aavaa erämaata. Maaherra
Macquarie lähetti nyt Oxleyn Macquarie-jokea seuraamaan niin kauas,
että näkisi sen joko laskevan otaksuttuun sisämereen tai kuivaan
erämaahan häviävän.



Uudelle retkelle.


Toukokuussa 1818 Oxley lähti Bathurstista, mukanaan tälläkin
kertaa Evans, pari muuta apulaista, lukuisa palveluskunta ja hyvin
varustettu retkikunta. Veneet lähetettiin nytkin jo edeltäpäin joelle.
Macquarie-joki ja sen maisemat olivat aluksi noin parinsadan kilometrin
matkan hyvin viehättävät. Kauniit suvannot jatkoivat toinen toistaan,
rannoilla kasvoi ruohoa ja isoja puita ja joella ui niin lukemattomat
joukot sorsia ja mustia joutsenia, etteivät ne edes viitsineet lentoon
nousta veneiden sivu soluessa. Oxley tapasi täällä alkuasukkaita,
jotka olivat hänelle tuttuja edelliseltä retkellä. Eräältä mieheltä
ajeltiin hänen valtava partansa ja tämä ilahutti heimon muita miehiä
siihen määrään, että heidätkin oli kaikki ajeltava. Mutta muutoin
alkuasukkaat tarkkaan karttoivat retkikuntaa, missä se suinkin oli
mahdollista, paitsi semmoisilla seuduilla, missä he osoittivat ilmeistä
vihamielisyyttä.

Vihamielisiäkin alkuasukkaita tavattiin, vaikka he enimmäkseen
tyytyivät vain heristelyihin ja vaatimaan kädenliikkeillä ja vihan
eleillä vieraita poistumaan. Jotkut kuitenkin nakkasivat jonkun
aseenkin.

Kesäkuun lopulla maan ja joen luonne alkoi muuttua samanlaiseksi kuin
Lachlaninkin suoseuduilla. Se oli kauttaaltaan tasaista lietemaata,
mutta parissa paikassa kohosi kuitenkin rannattomasta tasaisesta
lakeudesta kallionkyhmy, jonka laelta oli laaja, vaikk'ei suinkaan
rohkaiseva näköala. Edessäpäin näkyi vain lakeutta lakeuden takana
ja jokunen etäinen suo, itäpuolella taas mahtava vuorenselänne, joka
äkkijyrkin otsin suistui lakeuteen.

Matkaa vielä jonkun päivän jatkettua alkoi joki tulvia äyräittensä
yli lakeudelle ja edessä oli räme, jota Oxley lähti veneellä
tutkimaan. Lähes viisikymmentä kilometriä hän tunkeutui tähän sankkaa,
miehenkorkuista ruokoa kasvavaan rämeeseen, jossa ei ollut mahdollista
mitään nähdä ja jossa retkeilijät lopulta eksyivät virran uomastakin.
Oxley oli vakuutettu siitä, että hän nyt oli tullut otaksutun sisämeren
mataliin rantavesiin, ja kääntyi takaisin muun matkueen luo. Siellä
täytyi odottaa kymmenkunta päivää Evansia, joka oli retkeillyt idässä
näkyvälle vuorelle, löytäen sieltä uuden melkoisen joen, joka sai
Castlereaghin nimen. Sinne lähti sitten koko retkikunta, mutta uuden
joen rannalla sen yllätti tulva, joka peitti koko lakeuden, niin että
retkeläisten täytyi pienellä kunnaalla viettää seitsemän päivää veden
piirittämänä. Tämän ajan kuluttua he saattoivat nousta melkoiselle
vuorelle ja nähdä sieltä laajalle yli lakeuksien ja niihin päättyvän
vuoristorintaman.



Vaikeita matkoja.


Lähtiessään matkaa jatkamaan he tulivat uudenlaiselle pahalle maalle,
joka milt'ei vei voiton kaikesta, mitä he olivat siilien saakka
kokeneet. Semmoista maata Austraaliassa tavataan monessa paikassa
sateiden jälkeen. Ylinnä on paria kolmea tuumaa vahvalta kevyttä
multaa, jolla on niukka kasvullisuus, tämän alla taas kahdeksaatoista
tuumaa vahvalta löyhää hiekkaa ja liejuista vettä ja pohjana kalliota
tai kiveä. Kun siihen astui, pirskui vesi monta tuumaa korkealle ja
riittävän suuren painon alla pintakerros puhkesi ja jalka upposi
hietaan ja liejuun, takertuen siihen kuin suohon. Ihmisen oli kovin
vaikea kulkea tämmöisen maan poikki ja hevosen melkein mahdoton.
Jonain päivänä päästiin vain kymmenkunta kilometriä etenemään ja
sittenkin täytyi hevosten kantamukset purkaa ja viedä miesten selässä
pahimpain paikkani yli. Hevoset uupuivat siihen määrään, että ne heti
leiripaikalla, kun kantamukset oli riisuttu, kävivät miesten ympärille
maata kuin koirat.

Elokuun 25 päivään saakka retkikunta ponnisteli tämmöistä maata
eteenpäin ja sanomatonta huojennusta tunsivat kaikki, kun lieju
vihdoin loppui ja tultiin metsäisille kunnasseuduille ja laajoille
ruoholakeuksille.



Kaunis vesiputous.


Kääntyen sitten vuoriston poikki merenrannalle pyrkiäkseen retkeilijät
piankin joutuivat sangen epätasaiselle maalle ja erään leveän joen
vartta kulkiessaan näkivät tämän äkkiä katoavan syvään kuiluun.
Tarkemmin paikkaa tutkiessaan he huomasivat sen muodostavan putouksen,
joka kauneudessaan voitti kaikki, mitä he olivat siihen saakka
osanneet kuvitellakaan. Vesi putosi kahtia jakaantuneena pystysuoran
kallioseinämän partaalta seitsemänkymmenen metrin levyisenä suihkuna
seitsemänkymmenen metrin syvyiseen kuiluun, synnyttäen korvia huumaavan
pauhun ja kastellen katsojat vihmallaan kolmensadan metrin päähän.
Kierrettyään kallionhalkeamassa eteenpäin puolen kilometriä se
uudelleen hyppäsi yhdellä kaatumalla kolmekymmentä metriä ja loikki
sitten edelleen portaalta portaalle kolmen tai neljänsadan metrin
korkuisten kallioseinämäin välitse.

Retkikunta kulki uutta suuntaa Sinivuoriston poikki ja voitettavat
vaikeudet olivat suunnattomat. Tien löytäminen oli niin vaikeata,
että retkikunta toisinaan selänteitten yli kiipeillessään nousikin
yhä korkeammalle, vaikka se jo oli tullut vedenjakajan poikki.
Parintuhannen metrin korkeudesta näkyi laajain metsäin takaa vihdoin
Tyynimeri.

Merenrannikolla, noin 150 kilometriä Sydneystä pohjoiseen, alkuasukkaat
olivat sotaisia ja kavalia ja retkikunnan täytyi taistella, ennenkuin
pääsi Newcastlen siirtokuntaan. Yksi miehistä haavoittui pahasti ja
useat muut nipinnapin välttivät surman, retkikunnan molemmat johtajat
muiden mukana.

Vielä kolmannenkin tutkimusretken Oxley teki. Lähetettynä
purjealuksella etsimään paikkaa uudelle vankisiirtokunnalle hän
löysi 28:nnen leveysasteen pohjoispuolelta Austraalian itärannalta
kauniin joen, jolle hän uuden maaherran kunniaksi antoi Brisbanen
nimen. Sen suussa, joka muodostaa oivallisen sataman, on nykyään
Queenslandin kaunis ja ripeästi edistyvä pääkaupunki. Oxley luuli joen
tulevan kuvittelemastaan suuresta sisämaan järvestä, mutta myöhemmät
matkustajat piankin osoittivat tämän otaksuman perusteettomuuden.



Hume löytää Austraalian Alpit.


Oxleyn palattua toiselta retkeltään ei hallitus enää jatkanut sisäosain
tutkimista, mutta sitä myöden kuin asutus tarvitsi uusia laitumia,
tekivät yksityiset lyhyitä retkiä, vaikka tulokset suureksi osaksi
pidettiin itsekkäistä syistä salassa.

Muita yritteliäämpi oli Aleksanteri Hamilton Hume niminen uudisasukas,
joka jo seitsentoistavuotiaana teki Sydneystä etelään retkiä,
löytäen muun muassa Sinivuoriston kauneimmat järvet. Hovell nimisen
merikapteenin keralla hän v. 1824 lähti suuremmalle retkelle, kulkien
aluksi Murrumbidgee joelle, jonka latvat hän jo aikaisemmin oli
löytänyt. Hän ei kuitenkaan nytkään lähtenyt sitä laskemaan, vaan
retkeili vuoriston kautta edelleen etelää kohti. Lopulta molemmat
retkeilijät kuitenkin eksyivät vuoriston laaksoihin niin pahoin,
etteivät tahtoneet poiskaan päästä. He lisäksi riitaantuivat, niin että
erosivat. Hovell lähti yhden miehen keralla omin päin kulkemaan, mutta
joutui tuota pikaa niin pahaan pulaan, että hänen täytyi palata Humen
johtamaan pääjoukkoon.

Kiivetessään sanomattomalla vaivalla kautta vuoriston eteenpäin
retkeilijät tulivat eräälle selänteelle, jossa heidän eteensä avautui
niin odottamattoman suurenmoinen näköala, että joka mies sitä
katsellessaan mykistyi ja vaipui äänettömään ihailuun. Siintäväin
aaltoilevain vuorenselänteitten takaa yleni kaikkea muuta ympäristöä
ylemmäksi mahtava vuoristolinna, kohottaen taivaan puhtaaseen sineen
lumen peittämiä kukkuloitaan. Kaikkien mieleen välähti se ajatus, että
tämä vuoristo ansaitsi Austraalian Alppien nimen, ja sen se on saanut
pitää meidän aikoihimme saakka, vaikka alkuasukkaittenkin nimeä, joka
on Warragong, mainitaan.



Murray.


Retkikunta kiersi vuoriston länsipuolitse, tavaten kauniita maisemia
ja hyviä laitumia, mutta tavan takaa valtavia rotkolaaksojakin,
joiden poikki oli kiivettävä. Erään tämmöisen laakson pohjalta Hume
löysi ison, kirkasvetisen ja vuolaan joen, joka retkikunnan jäsenten
kesken herätti mitä suurinta ihastusta. Se nimitettiin löytäjänsä
mukaan Humeksi, mutta eräs myöhempi tutkija antoi sille uuden nimen,
kutsuen sen Murrayksi. Se on Austraalian suurin joki, joka alkaa sen
korkeimmalta vuorelta.

Hume halusi päästä tämän joen yli, mutta Howellin mielestä se oli
mahdotonta, ja siitä molemmat johtajat taas riitaantuivat, niin
että paistinpannukin halkesi heidän siitä tapellessaan. Hume keksi
sen keinon, että kokosi suuren risukimpun ja verhosi sen öljytyllä
kankaalla; se todella kantoi sekä hänet että vähin erin koko
retkikunnan joen poikki. Warragongin toisella puolen retkikunta jatkoi
edelleen lounatta kohti löytäen uusia jokia ja hyviä maita. Pahaksi
onneksi oli kuitenkin ruoho kuivemmillaan ja alkuasukkaat, jotka kaiken
aikaa pitivät matkuetta silmällä, vaikk'eivät näyttäneetkään itseään,
sytyttivät ruohon ja pensaikot pitkin matkaa palamaan, pakottaen
retkikunnan tekemään monta turhaa kierrosta. Merenrannikon retkikunta
vihdoin saavutti nykyisen Melbourncn seuduilla.



Sturt Darlingilla ja Murraylla.


Humen ja Hövellin löydöt herättivät jälleen entistä suurempaa halua
Austraalian sisäosain tutkimiseen, ja kun siirtokuntia v. 1828 jälleen
kohtasi hyvin ankara kuivuus, otaksuttiin retkikunnan nyt voivan
tunkeutua kauemmaksikin niihin ruokoa kasvaviin rämeihin, joihin
Oxley oli Macquarien jättänyt, ja vihdoin saavuttavan tuon kuvitellun
sisämeren.



Charles H. Sturt.


Kapteeni Charles Sturt, sotilas ammatiltaan, sai hallituksen varustaman
retkikunnan johdettavakseen ja hän otti Humen apulaisekseen, jota
paitsi retkikuntaan kuului kahdeksan muuta miestä.

Lähdettyään liikkeelle marraskuussa 1828, retkikunta kulki
Macquarielle, joka nyt oli paljon vähentynyt siitä, mitä se oli Oxleyn
käydessä sillä kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta aroilla vallitsikin
nyt semmoinen kuumuus, että sokerikin suli peltilaatikoissa.
Alkuasukkaita tavattiin ja Sturt sai muun muassa nähdä, kuinka he
pyydystivät joesta kaloja.

»Illalla he kokoontuivat kosken alla olevasta suvannosta kaloja
pyytämään. He työskentelivät sangen järjestelmällisesti, kädessään
lyhyet keihäät, jotka vähitellen hoikkenivat kärjeksi. Vanhanpuoleisen
miehen annettua merkin pyytäjät paikalla sukelsivat veteen niin hiljaa,
ettei kuulunut loiskaustakaan. Tuota pikaa nousi taas pinnalle mies tai
pari, kala kummallakin telkissään. Muut pysyivät veden alla minuutin
vaiheilla, nousten sitten pinnalle kaikki saman kallion vieressä, jonka
halkeamiin he olivat saaliinsa ahdistaneet. Seitsemän kaunista lahnaa
he täten saivat ja antoivat kaikki miehillemme, vaikkeivät itse olleet
koko päivänä syöneet mitään. Itselleen he etsivät simpukoita.»



"Pyörä kiertää akselia".


Sturt kohtasi retkellään paljon alkuasukkaita. Kuormavaunujen pyörät
herättivät heidän suurinta ihmetystään. Sotilaat esiintyivät punaisella
ja keltaisella mitä rumimmin maalattuina, mutta heidän luottamuksensa
oli verraten helppo saavuttaa.

Kuta kauemmaksi retkikunta kulki, sitä tuntuvammaksi alkoi kuivuus
käydä ja se ruokoräme, josta Oxley oli kääntynyt takaisin, oli nyt
aivan kuivana. Päiväkausia retkikunta matkasi ruovostojen kautta,
tavaten vain harvassa yksinäisiä allikolta ja siellä täällä putaan
uoman, joka oli aivan kuivana. Lopulta vesi alkoi olla niin vähissä,
ettei sitä löytynyt etsimälläkään.

Ruokoalueen takaa tavattiin taas pensaslakeutta ja joki, jossa oli
vähän vettä, ja joen partaalla melkoinen heimo, jonka asumuksia
retkikunta saattoi lähestyä kenenkään huomaamatta. Nuori, tulen
ääressä istuva tyttö oli ensimmäinen, joka huomasi lähestyvät, mutta
hän säikähti niin pahoin, ettei päässyt edes pois juoksemaan, vaan
heittäytyi maahan pitkäkseen ja alkoi kamalasti parkua. Alkuasukkaita
ilmestyi majoistaan, mutta tuskin olivat he vieraat huomanneet, kun
he sytyttivät majansa tuleen ja palavat kekäleet kädessään hyppien
ja kiljuen juoksivat pensaasta pensaaseen, pistäen tulen niihinkin.
Muutama päivä myöhemmin oli samaan heimoon kuuluvan metsästäjän ja
Humen välillä vähältä syntyä verinen ottelu, joka kuitenkin tuli
torjutuksi. Vesilätäköt alkoivat olla niin matalat, etteivät ne enää
peittäneet edes sammakoiden selkää, jonka vuoksi näitä oli kuollut ja
mädännyt, niin etteivät hevosetkaan enää juoneet vettä. Alkuasukkaille
se siitä huolimatta näytti kelpaavan.



Sturt löytää Darlingin.


Mutta seuraavana päivänä tultiin taas lakeudelle, jossa kasvoi ruohoa
hevosten vatsaan saakka, eikä nyt tarvinnut kauankaan kulkea, ennenkuin
retkikunta äkkiä tuli jalon joen partaalle, jonka uoma oli seitsemän-
tai kahdeksankymmentä metriä leveä. Vesi näytti olevan syvää ja sen
pinta oli aivan täynnään pelikaaneja ja muita riistalintuja. Äyräät
olivat niin jyrkät, ettei eläimiä voitu ajaa juomaan, mutta miehet
ahnaasti juoksivat janoaan sammuttamaan. Mutta julman pettymyksen
he kokivat, vesi oli niin suolaista, ettei sitä voinut maistaakaan.
Äyräiltä löytyi kuitenkin suolatontakin vettä ja laidun oli hyvä. Sturt
oli taipuvainen uskomaan, että tämä joki oli tuon suuren kuvitellun
sisämeren haara, ja nimitti sen uuden maaherran mukaan Darlingiksi.
Maanasukkaitten antama nimi oli Karaula.

Retkikunta alkoi seuraavana päivänä kulkea jokivartta vastavirtaan.
Tavattiin autio kylä, jossa oli seitsemänkymmentä majaa. Kylästä
löydettiin kaksi 90 metrin mittaista verkkoa, joista toisella,
isosilmäisellä, pyydettiin kenguruja, toisella, pienisilmäisellä,
kaloja. Jokirannassa yllätettiin neljä kalastajaa, jotka huomattuaan
vieraat kiljuen juoksivat pensaikkoihin. Huutoon juoksi muitakin
alkuasukkaita, jotka samoin säikähtivät ja kiljuen kääntyivät
käpälämäkeen. Kauaa ei nyt tarvinnut odottaa, ennenkuin pensaikosta
alkoi kuulua hamuavaa ritinää ja sankkaa savua alkoi vyöryä yli
maiseman, kietoen retkikunnankin poimuihinsa. Se oli kuitenkin
onneksi noussut joen törmällä olevalle kummulle, jonne liekit eivät
päässeet, ja jäi siihen liikkumatta odottamaan. Yksi alkuasukas astui
pensaikosta esiin, lähestyi retkikuntaa, kumarsi ruumistaan eteenpäin,
niin että kädet ottivat polviin ja tuijotti valkoisiin. Nämä eivät
liikahtaneetkaan ja mieskin jäi hämmästyneenä asentoonsa, kunnes Hume
alkoi hänen kanssaan keskustelun ja sai hänet lähemmä tulemaan. Ja pian
koko heimo kesyyntyi niin, että arvelematta lähestyi retkikuntaa.

Tämä heimo sairasti kovin ilkeätä ihotautia, johon päällikkö pyysi
apua, kutsuen sairaita näyttämään Sturtille vammojaan. »Sanomaton
oli hänen selitystensä ilmaisema huoli ja liikuttava se lempeä ja
lohduttava ääni, jolla hän puhui väelleen, ja minuun todella koski
kipeästi, kun en voinut hänen hätäänsä lieventää», kirjoittaa Sturt.

Matkaa jatkaen Sturt piti virtausta tarkkaan silmällä, eikö se
säännöllisesti kääntynyt ja siis ollutkin vuoksi- ja luodeilmiön
aiheuttama. Mutta joki juoksi kuin juoksikin vakaasti samaan suuntaan
ja sitä näin tarkasti silmällä pitäessään retkikunta huomasi sen
saavankin suolaisuutensa pohjassa olevista suolalähteistä. Täällä he
äkkiä, rannattomalla lakeudella, kuulivat pamauksen tai jymäyksen,
ikäänkuin olisi kymmenen kilometrin päässä laukaistu järeä tykki.
Taivaalla ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa, ei tuulenhenkäystäkään
tuntunut, eikä Sturt voinut käsittää, mikä tämän kaikkien kuuleman
pamauksen aiheutti. Ja selittämätön se on vielä tänäpäivänäkin.

Satakunnan kilometriä Darlingin vartta noustuaan Sturt palasi suoraan
lakeuden poikki varastolleen, jonka hän oli jättänyt Macquarien
varteen, ottaakseen uusia eväitä. Macquarien ruokoräme oli yhä kuivunut
niiden muutaman kuukauden aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kun
retkikunta menomatkalla kulki sen läpi. Maa näytti ylen kolkolta,
ei ainoatakaan kukkaa eikä viheriöistä lehteä näkynyt. Alkuasukkaat
sytyttivät ruovostot palamaan sitä mukaa kuin retkikunta eteni, ja
sankkaa savua tuprusi taivaalle, ajelehtien kuin ukkospilvet tuulen
mukana.



Mykkä todistaja.


Varastoaan lähestyessään retkeilijät näkivät alkuasukkaita, joista
eräällä oli valkoisen takki yllään. Oxley säikähtyi tästä kovasti,
peläten alkuasukkaitten ehkä murhanneen ne miehet, joiden oli pitänyt
tuoda lisäeväitä ja jäädä niitä vartioimaan. Niin ei kuitenkaan ollut
asianlaita, miehet olivat hyvissä voimissa, vaikka alkuasukkaat
olivatkin pari kertaa käyttäytyneet uhkaavasti. Näitä alkoi nyt tulla
varastolle pyytämään apua uhkaavaa nälkäkuolemaa vastaan, ja nämä
avunpyytäjät kertoivat, vaikka vastahakoisesti, mistä takki oli saatu.
Kaksi valkoista, luultavasti karannutta vankia, oli tullut heimon
luo, ja alkuasukkaat olivat vaatineet itselleen koirat, joita heillä
oli pari kerallaan. Kun miehet eivät suostuneet niitä luovuttamaan,
antoivat alkuasukkaat heille keihäät ja nuijat ja vaativat heitä
taisteluun. Taistelu ei kestänyt kauan, toinen miehistä kaatui ensi
keihäänheitolla ja hänen toverinsa, huomatessaan paon mahdottomaksi,
oli leikannut koirilta kurkut poikki — ja sitä tehdessään kaatunut
keihäiden lävistämänä. Heidät oli sitten molemmat syöty ja tästä
tapauksesta oli takki muistona.

Viikkokauden levättyään Sturt maaliskuun 7:ntenä 1829 jälleen lähti
liikkeelle, tavatakseen Darlingin vielä ylempänä. Matkalla hän kulki
Castlereagh-joen poikki, mutta sen uomassa ei ollut tippaakaan vettä.
Sillä oli, samoin kuin kaikillakin sisämaan joilla, sisä-äyräät ja
ulko-äyräät, edelliset pitivät vettä uomassa tavallisen, jälkimmäiset
tulvaveden aikana. Molempain äyräitten välinen maa oli erikoisen
hedelmällistä ja sillä kasvoivat kauneimmat puut. Kuta kauempana, sitä
vaikeampi oli löytää vettä ja laidun huononi melkein olemattomaksi.
Jossakin lampareessa oli kuitenkin siellä täällä vettä ja kalojakin,
jotka olivat melkein ainoa ravinto, mitä alkuasukkailla oli saatavana.
Heidän puutteensa oli niin suuri, että heidän lukunsa nälkäkuoleman
kautta jo tuntuvasti väheni, ja kylissä oli kosolta tyhjiä majoja.
Maaliskuun 29:ntenä retkikunta jälleen saapui kirkkaalle vuolaalle
Darlingille, jonka vesi täälläkin oli suolaista.

Eräässä kohtauksessa alkuasukkaitten kanssa Sturt heille näytti
ampuma-aseitten tehoa ja ampui puuhun luodin, ylläpitääkseen heissä
terveellistä kunnioitusta valkoisia kohtaan. »Pamauksen vaikutus
alkuasukkaihin oli todella naurettava. Toiset seisoivat ja tuijottivat
minuun, toiset kaatuivat kumoon, toiset livistivät pensastoon, ja aika
työ oli, ennenkuin jälleen saimme ne koolle.»

Sturtin aikomus oli nousta Darlingia edelleen, mutta maa oli niin
kamalan karua ja tyhjää, että yrityksestä täytyi luopua ja lähteä
paluumatkalle. Paluumatkalla kului toinen puoli ajasta veden
etsimiseen. Mistä Darling alkoi ja minne se laski, ne kysymykset
täytyi jättää myöhemmille matkustajille. Alkuasukkaita ei tavattu
kuin moniaita ja nekin olivat niin nälkiintyneet, että miehet
kantoivat lapsiaan valkoisten luo, saadakseen hiukan ruokaa heidän
pelastamisekseen. Suurimmat metsän puutkin alkoivat riutua ja toisia
oli jo aivan kuivunut. Kaula pitkällä ja huohottaen emut etsivät
jokien uomista vettä, vaikka hukkaan, ja maanasukkaiden koira oli niin
laiha, että tuskin pystyssä pysyi ja näytti rukoilevan, että joku sen
lopettaisi.

Darlingin löytö herätti uudisasutuksissa mitä suurinta mielenkiintoa ja
herätti samalla suuria toiveitakin, Sturtin matka kun oli osoittanut,
että Oxleyn hylkäävä lausunto sisämaan lakeuksista oli ennenaikainen.
Löytöretkiä päätettiin jatkaa viipymättä ja jo marraskuun 3:ntena 1829
Sturt lähti Sydneystä uudelle matkalle, Humen löytämä Murrumbidgee
päämääränään. Hume itse ei tällä kertaa lähtenyt matkaan, hän 'kun
päätti edullisemmaksi hoitaa omia asioitaan. Hetkestä tuli Australian
löytöretkien loistavin, rohkein ja seikkailuista rikkain.



Sturtin retki Murraylle.


Murrumbidgeelle saakka matka kävi seikkailuitta ja mukana tuotu suuri
merivene työnnettiin tälle kirkkaalle vuolaalle vuorijoelle, joka oli
sekä leveä että syvä. Maan kauneus ja laitumien vehmaus herättivät mitä
paraita toiveita. Jokirannan avoimissa metsissä nähtiin ja ammuttiin
punaisia kenguruita ja runsaasti niissä näytti olevan muutakin riistaa.
Alkuasukkaita nähtiin vasta joulukuun 2:sena, jolloin neljä miestä
eräänä sadepäivänä tuli valkoisten leiriin. Valkoisten pyynnöstä eräs
miehistä näytti, miten heidän oli tapana pyytää opossumeja.

Hän nousi kuivaan puuhun, jonka joka oksakin oli ontto, ja hakkasi
kirveellä puun kylkeen aukon vähän sen paikan yläpuolelle, jossa hän
otaksui opossumin piilevän. Mutta eläin olikin noussut korkeammalle,
jonka vuoksi hän tukki koloon kuivia heiniä ja sytytti ne palamaan,
savustaakseen eläimen ulos. Puun sisällä, jossa oli kova veto, syttyi
ankara tuli raivoamaan ja oksain päistä tuprusi savua kuin höyrykoneen
torvesta. Puun terve pinta oli niin ohut, että Sturt pelkäsi sen tuota
pikaa palavan poikki, mutta alkuasukas nousi ylimmälle oksalle, kunnes
opossum puoleksi kärventyneenä tuli ulos. Voitonriemuisena hän otti ja
heitti sen maahan. Puussa rytisevä tuli, peloton mies ja tupruava savu,
joka hänen ympärillään kierteli, tarjosivat omituisen alkuperäisen ja
mieleenpainuvan näyn. Vähän sen jälkeen, kun mies oli tullut puusta
maahan, se kaatui kauhealla romahduksella.



Jokimatka Murrumbidgeellä.


Murrumbidgee laajeni yhä alaspäin mentäessä, osaksi uomassaan
olevista lähteistä. Maat muuttuivat avoimemmiksi ja täällä tavattiin
alkuasukkaita, jotka olivat rumimmat, mitä retkeilijät olivat vielä
milloinkaan nähneet. Eräältä vanhalta mieheltä Sturt sai tietoja
etelämpänä juoksevasta Murraysta, joka miehen vakuutuksen mukaan oli
vielä paljon suurempi joki. Vähän alempana kohdattiin toinen heimo,
joka taas oli paremman näköistä kuin ainoakaan heimo, mihin Sturt
vielä oli tutustunut. Siitä huolimatta he Sturtin mielestä epäilemättä
olivat samaa alkujuurta. Heillä oli samanlaiset kuoppaan vaipuneet
silmät ja ylitse riippuvat silmäkulmat, korkeat poskipäät, paksut
huulet ja avoimet sieraimet, lyhyt tai kömpelö nenä, vankka vartalo,
mutta hinterät ulottimet ja sileä tai kihara tukka kuin muillakin
alkuasukkailla. Tavatkin olivat samat. Etuhampaansa he kiskoivat pois,
viilsivät ruumiinsa liuskoihin, että liha nousi harjalle, koska arvet
olivat heidän pääkoristuksensa, hankkivat ravintonsa samalla tavalla,
maalasivat itsensä samalla tavalla, ja käyttivät samoja aseita.
Ruovosta he valmistivat kevyen keihään, jolla taistelivat pitkän matkan
päästä, nakaten sen, samoin kuin bumeranginkin, erehtymättömällä
tarkkuudella. Lähitaistelua varten oli raskaampi keihäs. Vain vanhoilla
miehillä oli oikeus syödä emua ja vain naineilla taas syödä sorsia.
Korroboriinsa eli juhlamenonsa he viettivät yösydännä, säestäen niitä
omituisilla surumielisillä lauluilla, jotka sangen sattuvasti matkivat
kaikenlaisten eläimien ääniä. Vaimojaan he pitivät hyvin huonossa
arvossa, etupäässä vain kuormajuhtina.

Samoin kuin Macquarie ja Lachlan Murrumbidgeekin sitten hajaantui
ruokorämeeseen, mutta rämeen toisella puolella taas kokoontui uomaan,
jota kävi veneellä kulkeminen. Sturt sen vuoksi lähetti kuormavaununsa,
juhtansa ja hevosensa takaisin vuoriston juurelle ja rakensi toisenkin
veneen, jonka jälkeen hän kahdella veneellä lähti jokea laskemaan.

Ruokorämeen takana joki ahdistui kapeaan uomaan, jonka suuret,
veden tuomat puut olivat melkein kokonaan tukkineet. Puut olivat
ilmeisestikin tulleet juuret edellä, niin että niiden pitkät
pahkuraiset oksat makasivat vastavirtaan päin. Veneitä täytyi mitä
suurimmalla huolella ohjata niiden ohi, oksat kun helposti olisivat
puhkaisseet raskaasti kuormatut alukset.

Liekoalueen läpi juostuaan joki kapeni yhäkin kapeammaksi ja kahden
puolen kohosivat sen jyrkät äyräät sangen korkeiksi ja äyräillä
kasvavat puut muodostivat joen päälle niin pimeän lehväkaarron, että jo
viiden aikaan illalla täytyi leiriytyä. Seuraavana päivänä oli kuljettu
uuden liekoalueen läpi, jonka jälkeen joki jälleen kapeni ja kävi kovin
vuolaaksi ja mutkaiseksi, niin ettei aina nähnyt pariakymmentäkään
metriä kauemmaksi eteensä. Äkkiä keulamiehen huudahdus sai kaikki
säpsähtämään, että vene seuraavassa silmänräpäyksessä rikkoutuisi
kiveen tai puuhun, ja jokainen jo oli valmiina jokeen hyppäämään
veneen keventämiseksi, jos se olisi tarpeen. Mutta ennenkuin he vielä
ennättivät toisilleen sanaakaan sanoa, juoksi vene vinhaa vauhtia
kahden äkkijyrkän nokan välitse ja äkkiarvaamatta ui ihanan laajan
veden pinnalla.



Murray.


»Minun on mahdoton kuvata sitä vaikutusta, joka tällä äkillisellä
muutoksella oli meihin», kirjoittaa Sturt. »Annoimme veneitten uida
valloillaan eteenpäin. Mutta niin suurella voimalla oli Murrumbidgee
meidät ampunut suustaan, että sillä puhdilla uimme melkein
vastakkaiseen rantaan saakka, katsellen kaiken aikaa vaieten ja
ihmetellen sitä väljää vettä, jolle olimme joutuneet. Ja kun loimme
katseen taaksemme, niin tuskin uskoimme silmiämme, että näkemämme
vähäpätöinen aukko oli laskemamme kauniin ja jalon joen suu.»

Uusi joki oli sama, jonka Hume oli löytänyt ja joka oli hänestä nimen
saanut, mutta Sturt nimitti sen Murrayksi, ollen sitä mieltä, ettei
Humen joki voinut olla muuta kuin tämän syrjäjoki. Murray oli noin
sadan metrin levyinen siltä kohdalta, jossa Murrumbidgee siihen laski.
Sturt älysi löytäneensä Austraalian suurimman joen ja päätti laskea sen
suuhun saakka, olipa tämä missä tahansa.

Pari päivää laskettuaan kauniita, tyynesti virtailevia matkoja,
retkikunta kohtasi alkuasukkaita, jotka ensin juoksivat pensaikkoihin,
mutta pian ilmaantuivat suurella joukolla sotamaalissaan ja aseitaan
kalistellen. Sturt sai kuitenkin heidän kanssaan aikaan mitä parhaat
suhteet. Kolmantena päivänä oli molemmilla rannoilla vielä enemmän
taistelunhaluisia alkuasukkaita, jotka eivät tahtoneet vähääkään
kallistaa korvaansa rauhan äänille. Mutta Sturt ei hellittänyt,
ennenkuin oli heidätkin lepyttänyt, ja hyväksi lopuksi neljä miestä
lähti veneihin oppaiksi.

Parina päivänä sitten ei näkynyt alkuasukkaita ensinkään, mutta toisen
päivän iltana oppaat yrittivät selittää jotain valkoisille ja näyttivät
sangen huolestuneilta, kun nämä eivät käsittäneet heidän tarkoitustaan.
Lopulta he pienistä tikuista rakensivat epäsäännöllisen halsterin
tapaisen kuvion, ja kun valkoiset eivät tätäkään käsittäneet, katosivat
he yöllä pensaikkoon.



Taistelun uhka.


Ihmeissään ja huolestuneena heidän käytöksestään Sturt seuraavana
päivänä lähti oppaitta matkaan. Erään suvannon päässä hän komeitten,
taajalehväisten puitten alla huomasi suuren joukon alkuasukkaita, jotka
taisteluun asettuneina ja täydessä sotamaalissa lauloivat jonkinlaista
sotalaulua. Sturt laski kuitenkin niin lähelle heitä, että selvään näki
heidän monenlaiset sotamaalinsa. Toiset olivat sivelleet kylkiluihinsa,
sääriinsä ja kasvoihinsa valkoista maalia, näyttäen luurangoilta.
Toiset olivat maalanneet itsensä puna- ja keltamullalla ja vielä
ruumiinsakin rasvanneet, niin että se kiilsi rasvasta. Eturivi seisoi
vaiti, keihäät heittoon kohotettuina, takarivi piti suurta melua,
samoin kuin naisetkin, jotka olivat maalailleet itseään valkoisella ja
kantoivat nuolivarastoita. Sturt ei näin ollen laskenut maihin, vaan
ohjasi keskijokea, alkuasukkaitten seuratessa rannalla, asettuen jos
jonkinlaisiin asentoihin ja rajusti huutaen.

Joessa oli edessäpäin hiekkasärkkä, joka alkuasukkaitten puolelta pisti
kauas virtaan. Tälle särkälle juoksi metelöivä joukko ja päälliköt
astuivat vielä veteenkin, ollakseen lähempänä uhrejaan, ja sieltä
antoivat joukoilleen ohjeita. Sturt alkoi käsittää, ettei tässä
voitaisi välttää taistelua, vaikka hän olikin sangen vastahakoinen
verta vuodattamaan. Hän siis valmisti pienen joukkonsa taisteluun,
jakoi heille aseet ja patruunat, antoi ampumaohjeet ja neuvot painetin
käyttämisestä, jonka jälkeen hän uudelleen merkeillä koetti taivuttaa
alkuasukkaita rauhaan.



Odottamaton apu.


Siitä ei kuitenkaan ollut vähääkään apua, mutta juuri kun hän jo
oli tähdännyt ja aikoi ampua, ilmestyi toiselle rannalle neljä
kiivaasti juoksevaa alkuasukasta, joista edellä juokseva, jättiläinen
miehekseen, korkealta äyräältä hyppäsi jokeen ja uskomattoman lyhyessä
ajassa ui sen alkuasukkaan eteen, jota Sturt tähtäisi, kävi hänen
kurkkuunsa kiinni, sysäsi hänet taapäin, ajoi kaikki vedessä olevat
särkälle ja alkoi rannalla hyppiä niin villitysti ja raivoisena, että
kaikki ällistyivät. Yhdessä silmänräpäyksessä venettä osoitellen
hän seuraavassa pui nyrkkiä etummaisen nenän edessä ja polki maata
kiukuissaan, kunnes hänen äänensä, joka alussa oli kirkas ja selvä,
hukkui käheään mutinaan. Kaksi oppaista — nämä olivat samat miehet,
jotka illalla olivat leiristä hävinneet — jäi toiselle rannalle, mutta
kolmas ui päällikkönsä rinnalle häntä tukemaan.

Sturt ja veneessä olevat hämmästyivät niin, etteivät tienneet mitä
sanoa, mutta kun samalla vene ajautui matalikolle, hyppäsivät miehet
heti jokeen ja työnsivät sen syvemmälle vedelle. Samassa he huomasivat
uuden kauniin joen, joka yhtyi heidän jokeensa pohjoisesta tullen.



Darlingin suulla.


Molempien jokien väliselle kapealle kielekkeelle oli kokoontunut
suuri joukko alkuasukkaita. Pelastaakseen pelastajansa, joka yhä piti
puhettaan, vaikka hänen kuulijansa näyttävätkin koko joukon lauhtuneen,
Sturt laski keskelle miesjoukkoa, joka seisoi uuden joen oikealla
rannalla aseettomana, ja tämä käänsikin kaikkien huomion sinne. Sen
huomatessaan sotilaat unohtivat koko kiukkunsa ja alkoivat kuin hylkeet
uida joen poikki. Vasta täällä Sturt huomasi, kuinka suuressa vaarassa
hänen joukkonsa todenteolla oli ollut, sillä ainakin kuusisataa
alkuasukasta hän näki törmältä, jolle hän oli noussut erään toisen
valkoisen kanssa, käyden pelotta alkuasukkaitten joukkoon.

Pelastajalleen retkikunta antoi paljon lahjoja, jotka herättivät
muitten päälliköitten kateutta ja saivat heidätkin lahjoja vaatimaan.
Mutta huomauttaen heidän äskeistä vihamielisyyttään Sturt ei antanut
heille mitään.

Sturt souti jonkun matkaa uutta jokea, aina rannasta rantaan
jännitettyyn verkkoon saakka, mutta kääntyi sitten takaisin. Hän arvasi
sen Darlingiksi, kuten se todella olikin. Valtavia kauniita puita
kasvoi sen rannoilla. Sturt veti joen kunniaksi lipun mastoon ja miehet
huusivat kolme hurraata, alkuasukkaitten suu auki töllistellessä. He
olivat valtavasti ihmetelleet soutamista ja vielä suurempi oli heidän
ihmetyksensä, kun purjeet äkkiä vedettiin mastoon ja veneet vinhaa
kyytiä pakenivat myötävirtaan.

Kun retkikunta illalla laski maihin leiriytyäkseen, ilmestyi vähän
matkan päähän seitsemän alkuasukasta, jotka kutsuttaessa epäröiden
lähestyivät. He merkeillä ilmoittivat saaneensa käskyn saattaa
valkoisia myötävirtaan seuraavan heimon rajalle, jossa he päälliköiltä
hankkisivat heille vapaan matkan seuraavan heimon luo ja tämä taas
edelleen sitä seuraavan heimon luo matkan päähän saakka.

Näin todella kävikin ja retkikunta sai matkata häiritsemättä, vaikka
sitä monessa kohden vaadittiinkin kaikin mokomin viipymään jonkun ajan.
Retkikunta kuitenkin teki taivalta niin nopeaan kuin suinkin, eväät kun
alkoivat huveta vähiin, ja pikemmin päästäkseen eteenpäin se hajoitti
toisen veneistään, niin että kaikki kulkivat samassa. Joesta pyydettiin
koukulla oivallista turskaa ja alkuasukkailta saatiin muita kaloja,
joita nämä olivat erinomaisen taitavat pyytämään, sukeltaen sitä varten
jokeen jalat edellä, ettei syntyisi molskahdusta, joka olisi pelottanut
kalat.

Joen varrella asui hämmästyttävän paljon alkuasukkaita. Mutta kamalat
taudit olivat heidän keskuudessaan yleisiä.



Sturt saavuttaa meren.


Helmikuun alussa joki kääntyi etelään ja pian alkoi sen vesi käydä
suolaiseksi ja edestäpäin alkoi kuulua valtameren rantahyökyjen
jyrinää. Joki laajeni järveksi, jonka kapea kannas erotti merestä,
mutta etsimisistään huolimatta Sturt löysi kannaksen poikki vain yhden
laskuväylän ja sekin oli niin matala, ettei hän veneellään päässyt sitä
kulkemaan. Rannikon kartoittajat eivät olleet huomanneet sitäkään ja
siinä syy, miks'ei kukaan ollut aavistanut, että Austraalian suurin
joki tällä paikalla purki valtamereen vetensä. Kun rannikon asukkaat
osoittivat leppymätöntä vihamielisyyttä, ei retkikunnalla ollut muuta
neuvoa kuin palata samaa tietä, jota se oli tullutkin. Helmikuun
18:ntena Sturt siis käänsi keulan kotia kohti.

Nousu vuolasta vastavirtaa oli sangen työlästä, etenkin kun
elintarpeita täytyi käyttää hyvin säästellen ja helle oli tavattoman
rasittava. Jokivarren heimotkaan eivät enää olleet yhtä ystävällisiä
kuin menomatkalla, vaan koettivat monella tavalla houkutella
retkikunnan väijytykseen tai ansaan. Joskus verinen yhteentörmäys
näytti melkein välttämättömältä, mutta lopun lopuksi se aina kuitenkin
sovinnollisella menettelyllä saatiin vältetyksi.

Darlingin suulla sitä vastoin ei nyt tavattu kuin muutamia perheitä,
jotka värjöttivät rannalla rankkasateessa. Ylempänä oli noustava koski,
jossa uupuneitten miesten voimat eivät tahtoneet riittää raskaan veneen
nostamiseen kosken niskaan, mutta sama päällikkö, joka menomatkalla
oli pelastanut retkikunnan, tuli nytkin tovereineen apuun ja mitä
hyväntahtoisimmin auttoi veneen kosken päälle. Murrumbidgeen varteen
oli menomatkalla jätetty varastoon ruokatavaroita ja tähän varastoon
liittyi nyt nopeaan uupuvan retkikunnan koko toivo. Mutta kun se pääsi
paikalle, olikin varasto tyhjä. Veneellä oli mahdoton nousta pidemmälle
ja vain kaksi miestä oli enää siinä kunnossa, että ne voitiin lähettää
lähimmälle uudisasutukselle, jonne oli kahdeksankymmenen mailin matka.
Muut jäivät odottamaan heidän paluutaan. Huhtik. 10:ntenä miehet
lähtivät matkaan ja saman kuun 8:ntena varastolle jääneet söivät
viimeisen jauhoannoksensa. Samalla kuitenkin palasivat avunetsijätkin,
jotka olivat tavanneet pienen apuretkikunnan, ja retkikunta oli siten
pelastettu.

Paluumatka kävi enemmittä seikkailuitta tuttuja teitä.



Mitchell jatkaa Murray-Darlingin vesistön selvittelyä.



"Parturin" valeet.


Sturtin suurenmoinen löytö herätti siirtokunnassa mitä suurinta
ihastusta ja intoa löytöjen jatkamiseen. Nyt ei enää ajateltu
sisämerta, vaan kuviteltiin sen sijaan, että sisämaassa oli jos
kuinka paljon mahtavia jokia. Muuan karannut vanki, jota sanottiin
»Parturiksi», oli karkumatkoillaan elänyt alkuasukkaitten seurassa,
kunnes hän itsekin oli enemmän musta kuin valkoinen. Hän oli opettanut.
alkuasukkaat karjaa varastamaan, ja varkaudet olivat käyneet niin
kiusallisiksi, että viranomaisten lopulta oli täytynyt lähettää
retkikunta, joka otti »Parturin» kiinni. Kiinnijouduttuaan tämä mies
kertoi sisämaassa tavanneensa suunnattoman joen, joka laski mereen
pohjoisrannikolla semmoiseen kohtaan, että se oli kokonaan jäänyt
kartoittajalta huomaamatta, ja kulkeneensa itse satoja maileja tätä
samaista jokea. Jokea alkuasukkaat muka sanoivat »Kinduriksi».
»Parturi» sanoi tuntevansa sen niin tarkkaan, että nimitteli kukkuloita
ja vuoristoitakin alkuasukkaitten nimillä. Murrayn löydön jälkeen sekä
yleisö että viranomaiset alkoivat luulla, että tässä jutussa oli jotain
perää. Vaikka Murrayn ja Darlingin vesistössä vielä olisi ollut niin
paljon tutkittavaa, varustivat viranomaiset siis retkikunnan »Parturin»
suurta jokea etsimään. Silloinen ylimaanmittari Thomas Mitchell sai
retkikunnan johtaakseen. Hänelle annettiin kahdeksantoista miestä
ja paljon eväitä, varusteita, vaunuja, veneitä ja muita tarpeita.
Maaliskuun 24:ntenä 1831 retkikunta lähti Sydneystä matkaan.



Hukkayritys.


Asutus oli levinnyt Sydneystä jo viidensadan kilometrin päähän
ja siitä eteenkinpäin oli maata etsiskelty laajalta ja löydetty
Darlingm latvapuolesta uusien, siihen laskevien jokien latvoja
Sinivuoriston juurelta. Niitä ei kuitenkaan oltu tutkittu suuhun
saakka. Kasvitieteilijä Cunninghamin löytämää Namoita Mitchell alkoi
edetä pohjoista kohti. Jokivarresta hän löysi »Parturin» rakentaman
hirsiaitauksen, jonka luukasat kaunopuheliaasti todistivat hänen
todella tuottaneen suurta hallaa uudisasukkaitten karjoille. Namoista
eroten Mitchell kulki vuoriston kanssa yhdensuuntaisesti pohjoista
kohti, vuoroin kärsien vedenpuutetta, vuoroin tullen joille,
jotka Cunningham jo ennen oli löytänyt. Alkuasukkaitten kanssa
hänen ei onnistunut ylläpitää hyviä välejä, vaikk'ei suoranaista
verenvuodatustakaan sattunut. Lopulta retkikunta saapui suuremmalle
joelle, mutta se ei ollut »Kindur», vaan »Karaula» eli Darling,
jonka jo tunnemme. Mitchell kulki sitä alaspäin, huomaten sen veden
vuorotellen suolattomaksi ja suolaiseksi, kunnes tuli sille paikalle,
jossa Sturt oli sen yhdyttänyt ja jossa vesi nytkin oli suolaista.



Tuhottu apuretkikunta.


Retkikunnan täytyi lyhyeen lopettaa työnsä saatuaan tiedon, että
alkuasukkaat olivat ryöstäneet apuretkikunnan, joka toi sille
ruokatavaroita, ja murhanneet kaksi miehistä; kolmas vain pääsi pakoon
tuomaan retkikunnalle tiedon tapauksesta. Peläten kostoa alkuasukkaat
tarkoin karttoivat Mitchelliä hänen paluumatkallaan ja antoivat
savuilla tiedon retkikunnan tulosta kulkea sitä myöden kuin se eteni.

Tämän retkikunnan annettua niin kielteisiä tuloksia varustettiin uusi
Darlingia tutkimaan ja Mitchell määrättiin jälleen sen johtajaksi.
Hänellä oli 23 miestä ja mitä parhaat varustukset lähtiessään
maaliskuun 9:ntenä 1835 Sydneystä. Kuukaudessa hän ennätti niille
lakeille, jotka Macquarien ruokorämeestä ulottuivat Darlingille.
Suurinta haittaa taipaleen teolle tuotti jälleen veden niukkuus.



Cunninghamin katoaminen.


Mitchellin apulainen Richard Cunningham, luonnontutkijan veli,
katosi täällä tietämättömiin. Kun häntä ei kuulunut leiriin illalla
luonontieteilyretkeltään eikä seuraavana aamuna eikä vielä sitäkään
seuraavana aamuna, täytyi ryhtyä häntä miesvoimalla etsimään. Vasta
huhtikuun 23:ntena kaksi miehistä löysi hänen jälkensä ja viittä
päivää myöhemmin hänen kuolleen hevosensa, hansikkaansa, ruoskansa
ja joitakuita muita esineitä. Sitten hänen jälkensä kartoitettiin,
niin että päästiin selville hänen joka käänteestään kovalle maalle
saakka, jossa ne katosivat. Näin nähtiin, kuinka hän jo oli ratsastanut
takaisin mailin päähän retkikunnan reitistä, mutta sitten jälleen
kääntynyt pois, kuinka hän oli sitonut hevosensa pensaaseen, siksi
kuin nukkui, kuinka hevonen oli riuhtaissut itsensä irti ja lähtenyt
omin päin vettä etsimään ja kuinka sen omistaja oli lähtenyt jalan
sitä etsimään, sitten syönyt koiran, joka hänellä oli kerallaan ja
vihdoin lähtenyt suoraa suuntaa kulkemaan etäiselle joelle, kunnes
hänen jälkensä kovalla maalla katosivat. Seitsemänkymmentä mailia
hänen jälkiänsä seurattiin; ne kiertelivät milloin yhtäänne, milloin
toisaanne. Ne olivat kulkeneet etsijäin jälkien poikkikin ja hän oli
seurannut näitä milloin oikeaan, milloin väärään suuntaan.

Etsijät sitten kohtasivat kaksi alkuasukasta, jotka merkeillä
heille ilmoittivat yhden valkoisen kulkeneen Bogania alas useitten
myallien eli villien mustain kanssa. Joen hietaista uomaa etsittäissä
löydettiinkin Cunninghamin ja yhden alkuasukkaan jäljet. Niistä näkyi,
kuinka hän eräässä paikassa oli kerrassaan hypännyt heittäytyäkseen
lätäköstä juomaan. Huhtikuun 30:ntena, kolmetoista päivää Cunninghamin
katoamisen jälkeen, hänen jälkensä jälleen löydettiin yhdessä
alkuasukkaitten jälkien kanssa, ja miehet niitä nopeammin seuratessaan
huomasivat omituisen ilmiön. Etelässäpäin kohosi pensaikosta sankka
savupilvi. Mitchell muutaman miehen kanssa ratsasti sitä kohti
kiiruimmiten, toivoen sen olevan kadonneen merkkitulen, mutta sitten
savu yhtä äkkiä katosi kuin oli syntynytkin. Niille seuduille tultuaan
he eivät miltään suunnalta löytäneet ainoatakaan ihmistä.

Seuraavana päivänä he tulivat sammuneen tulen paikalle, jossa oli
tyhjiä simpukan kuoria, mutta jäljet jatkuivat yhä edelleen. Sitä
seuraavana päivänä tavattiin pari alkuasukasta, joista toinen
Takkijally nimeltään, osasi jonkun verran englantia. Takkijallylla oli
vanha silkkinen kaulahuivi, jonka miehet luulivat olevan Cunninghamin,
mutta tämä huomattiin erehdykseksi. Cunningham kuitenkin oli jo silloin
kuollut, kuten myöhemmin saatiin selville, alkuasukkaitten surmaamana.
Alkuasukkaat olivat tavanneet hänet kuljeskelemassa ravinnotta ja
olivat häntä ruokkineet ja hyvin kohdelleet, kunnes hän muka oli tullut
mielipuoleksi ja alkanut heitä pelotella. He olivat silloin tappaneet
ja luultavasti syöneet hänet.



Savumerkit ja tulivaino.


Mitchell kuitenkin yhä toivoi kadonneen olevan hengissä ja jatkoi
etsimistään. Noustessaan eräälle kukkulalle hän kummakseen huomasi
savua nousevan eräältä kohdalta, jonne hän ei päässyt kulkemaan,
ja ympärilleen katsellessaan hän huomasi samanlaisen pitkän ohuen
savupatsaan nousevan joka kunnaalta, mitä näköpiirissä oli. He
matkasivat 64 kilometriä sinä päivänä, mutta heti levolle käytyään
he kuulivat tulen ritisevän pensaikossa aivan lähellä, joten heidän
täytyi valvoa koko yö. Heti aamulla he tulivat palavaan metsään, jonka
alkuasukkaat olivat sytyttäneet monesta kohdasta siinä mielessä,
että tuli leviäisi niin nopeaan kuin suinkin. Silloin tällöin kaatui
valtavia puita ukkosta muistuttavalla rytinällä ja toisia huojui
pian kaatuakseen. Metsä oli harvaa, nurmea kasvoi puitten välissä,
ja savu vyöryi mahtavina pilvinä, lisäten näytelmän vaikuttavuutta.
Viisi mailia Mitchell ratsasti tämmöisiä seutuja, odottaen joka hetki
kohtaavansa vihamielisiä alkuasukkaita. Kolme alkuasukasta tavattiin,
joista yksi juoksi karkuun, mutta kaksi järkähtämättä jatkoi työtään,
kaivaen maasta juuria ja sitten halkaisten ne, saadakseen niistä
kosteutta. Mitchell antoi toiselle heistä tomahawkin, jonka hän
ottikin, vilkaisi valkoisiin ja jatkoi sitten hellittämättä työtään.

Pääjoukon luo palattuaan Mitchell käski koko retkikunnan jälleen kulkea
eteenpäin. Takkijally tuli mukaan oppaaksi. Hän kehoitti valkoisia
vesipaikalle saapuessaan aina antamaan merkin tulostaan, etteivät
alkuasukkaat säikähtäisi, jos heitä sattuisi paikalla olemaan. Pari
päivää myöhemmin eräs retkikunnan miehistä sattui huomaamaan puitten
välissä vesiallikon ja Takkijallyn neuvon unohtaen juoksi oikopäätä
sen luo. Alkuasukas istui sen viereen tekemänsä tulen ääressä ja
valkoisen niin äkkiarvaamatta esiintyessä nakkasi häntä bumerangeillaan
ja palavalla kekäleellä. Yksi bumerangi sattui valkoisen polveen ja
kivusta kivahtaen hän kohotti pyssynsä ja ampui. Musta lähti juoksemaan
huutaen ja verta vuotaen suoraan sinne päin, missä Mitchell paraillaan
teki havainnoitaan, joten hänet saatiin kiinni, ennenkuin hän ennätti
nostaa heimoaan sotapolulle. Mitchell antoi Viedä hänet leiriin, jossa
hänen haavansa sidottiin, jonka jälkeen hänelle annettiin ruokaa ja
lahjoja ja hänet laskettiin näköjään tyytyväisenä menemään.

Toukokuun 25:ntenä retkikunta saapui Darlingille, jonka vartta
retkikunta lähti alaspäin kulkemaan. Uoma oli niin louhuinen, ettei
Mitchell voinut sitä veneillään laskea, kuten hänen aikomuksensa oli
ollut.



Ruton tuhoja.


Niistä heimoista, jotka Sturt oli samoilla seuduilla tavannut
ensimmäisellä matkallaan, olivat useimmat kuolleet niin vähiin, että
vain muutamia henkiä oli jäänyt. Tauti, jota he olivat sairastaneet,
oli eloon jääneihin jättänyt kuin isonrokon arvet. Eräästä voimakkaasta
heimosta, jolla Sturtin käydessä oli ollut 70 majaa, ei nyt ollut
jäljellä kuin viisi henkeä.

Alempana heimojen miesluku oli suurempi ja niistä oli enemmän vastusta.
Siellä ei oltu valkoisia vielä milloinkaan nähty ja uteliaisuus
niin ollen oli suunnaton. Vaatteet olivat heille käsittämättömät,
he näyttivät luulevan, että ne kuuluivat valkoisiin luonnostaan, ja
taskut varsinkin heitä huvittivat, ja toinen toisensa jälkeen he
pistivät niihin kätensä — ja veivät mitä saivat. Kesäkuun 27:ntenä
mustat osoittivat selvään vihamielisiä elkeitä — omalla omituisen
alkuperäisellä tavallaan. Mitchell kuvaa tapausta seuraavasti:



Vihamielisyyttä.


»Eräs miehistämme tuli kertomaan, että muuan alkuasukkaista oli uhannut
häntä keihäällään hänen kaitsessaan joen rannalla retkikunnan lampaita.
Mies oli näyttänyt hänelle viheriäistä oksaa (jota pidettiin rauhan
merkkinä), mutta musta mies oli niinikään ottanut oksan, sylkenyt
siilien ja sitten heittänyt sen tuleen. Kiiruhtaessani paikalle
kolmen miehen keralla huomasin alkuasukkaan yhä olevan siellä eikä
hän näyttänyt vähääkään pelkäävän. Ja kun minä lähestyin häntä,
lehvä kädessäni, ravisti hän minulle omaa oksaansa ja heilutti sitä
päänsä päällä aivan uuteen laatuun, ja samalla hän osoitti sillä,
että meidän piti mennä matkoihimme. Sitten hän mukanaan olevan pojan
kanssa varpaillaan sangen sukkelasti heitti meitä vastaan multaa...
Istuimme tavalliseen tapaan noin kolmensadan jalan päässä hänestä ja
alkuasukkaalla oli kädessään kohotettu keihäs. Vihdoin hän poistui
törmää pitkin, osoittaen elkeillään, että hän aikoi lähteä heimoansa
hakemaan, ja laulaen sotalaulua mennessään. Poika varsinkin oli innokas
meitä vastaan multaa heittämään.

»Puoliviiden aikaan illalla saapui samalle paikalle joukko heimokunnan
miehiä, lehviä ojennellen, mutta tehden niillä nyt temppuja, jotka
olivat meille aivan uusia. Mitä rajuimmilla ja ilmeikkäimmillä
liikkeillä meitä vaadittiin poistumaan sinne mistä olimme tulleetkin.
Etenin jälleen, kohottaen vihantaa oksaa korkealle, mutta kun
joukon torjuvat elkeet kävivät kahta rajummiksi, pysähdyin jonkun
matkan päähän siitä. Seppämme paraillaan takoi joen rannalla,
jonne matkapajamme oli asetettu, ja tämä näytti herättävän heidän
uteliaisuuttaan, jonka vuoksi kaksi alkuasukasta hiipi hänen luokseen.
Kuullessani sieltä päin paljon naurua otaksuin rauhan palanneen ja
lähdin sinne lehvineni. Mutta sinne tullessani huomasin, että ne
olivatkin kaikki meidän miehiämme, jotka nauroivat. Alkuasukkaat
eivät olleet suostuneet istumaan, vaan huiskuttehvat oksiaan meidän
miehillemme vasten silmiä, vieläpä olivat heitä sylkeneetkin, joka
kaikki kärsittiin siinä toivossa, että siten saataisiin aikaan
ystävällisemmät suhteet. Rauhan pantiksi annoin sille miehelle, joka
näytti olevan heidän johtajansa, tomahawkin, jolla hän paikalla alkoi
veistää puuta, osoittaen siten ymmärtävänsä sen käytännön. Kaksi toista
vankkaa miestä vaati sitten raakamaisesti minua antamaan pistoolini,
jotka olivat vyölläni, jonka johdosta minä vedin toisen niistä esiin ja
nähdäkseni vaikutuksen ammuin puuhun.

»En voi tyydyttävästi kuvailla enkä kertoa sitä, mitä nyt seurasi,
vaikk'en tapausta koskaan unohdakaan. Ikäänkuin he olisivat ennen
epäilleet meitä pahoiksi hengiksi ja vihdoinkin saaneet luuloonsa
vahvistuksen, he jatkoivat uhmaavia liikkeitään kymmenkertaisella
raivolla ja säestivät temppujaan pirullisilla katseilla, rumilla
huudoilla ja sotalaululla — kyykkien, hyppien, sylkien, loikkien
keihäällä ja heittäen multaa meitä vastaan hitaasti peräytyessään.
Heidän rumat kyykkyasentonsa, merkitsevät viittauksensa, hitaat
hyppynsä, joita hurjan laulun sävel säesti, ja heidän kasvojensa
pirullinen uho — ne olivat vuoron aivan mustat, vuoron vain silmiä
ja hampaita — kaikki tämä oli todellista pandemoniumia. Villit täten
hitaasti poistuivat joentörmää pitkin, hypellen kaiken aikaa piiriä
kuin 'Macbethin noitaämmät', ja jättivät meidät odottamaan paluutaan
ja ehkä hyökkäystä seuraavana aamuna. Enemmät yritykset heidän
suostuttelemisekseen eivät enää tulleet kysymykseenkään.»



Uteliaisuutta ja varastelua.


Seuraavana iltapäivänä he palasivat takaisin ja olivat paljon
rauhallisemmalla päällä, niin että Mitchell saattoi tavata heidät
heidän millään tavalla toistamatta edellisen päivän temppuja. Mutta
pian kävi ilmi, että heidän ainoa tarkoituksensa oli nähdä paja
lähempää, sillä sepän luo he lähtivät, paikalla kun tervehdysmenoista
oli päästy. Siellä he paikalla alkoivat varastaa, mitä suinkin saivat
käsiinsä, välittämättä vähääkään siitä, näkivätkö muut miehet, kunhan
vain seppä ei nähnyt. He ilmeisestikin olivat sitä mieltä, että
asia koski vain häntä, eivätkä ensinkään suvainneet muiden puuttua
juttuun. Varpaitaan he käyttivät yhtä näppärästi kuin sormiaankin ja
saattoivat katsoa seppää suoraan kasvoihin, molemmat kädet edessään,
samalla kun varpaillaan tarttuivat raudanpalaseen ja ojensivat sen
takana olevalle toverille. Vihdoin joku heistä yritti anastaa viilan,
mutta siitä sepän maltti loppui, niin että hän tönäsi viilan ottajaa.
Alkuasukas paikalla heittämään multaa jaloillaan, laulamaan sotalaulua
ja tanssimaan, sylkemään, heittämään multaa ja haukkumaan sepän
ympärillä. Muut eivät kuitenkaan noudattaneet esimerkkiä, he kun vielä
olivat täydessä varastamisen touhussa. Heitä pidettiin tosin tarkkaan
silmällä ja varkaudet estettiin, mutta sittenkin heidän, rauhallisesti
poistuessaan, onnistui viedä mukanaan pajan työkaluja ja raudanpaloja.



Mitchell tutkii Darlingia.


Kun retkikunta seuraavana päivänä lähti matkaansa jatkamaan, esiintyi
heimo äkkiä maalattuna ja asestettuna ja sotatanssiaan laulaen
valkoisten ohi marssiessa, mutta ei mitenkään yrittänyt häiritä heitä.

Viikkoon ei sitten nähty alkuasukkaita, mutta heinäkuun 6:ntena
tavattiin pieni heimo, joka käyttäytymisellään niinikään herätti
huomiota. Mitchell siitä kertoo:

»Yhdeksän alkuasukasta lähestyi joukkoamme meidän marssiessamme ja he
tuntuivat ystävällisiltä, avoimilta ja pelottomilta. Aseita heillä
ei ollut ensinkään. Levätessämme näin kiikarillani seitsemäntoista
hengen joukon pienellä kunnaalla joen rannalla ja yhdeksän muuta,
luuloni mukaan ne, jotka olimme tavanneet, yhtyi heihin, jonka jälkeen
he puitten alle sytyttivät suuren tulen. Tämän tulen ympäri näin
selvään heidän tanssivan puolen tuntia, ruumiit valkoisella maalilla
rumasti maalattuina, niin että ne muistuttivat luurankoja. Tekee
mieleni luulla, että he tanssivat joko taikauskosta tai rohkeuttaan
karaistakseen. Näin joukossa useita naisiakin, jotka kantoivat lasta
selässään vaatteen poimuissa, ja monta lastakin, jotka niinikään
tanssivat.» Heidän tanssinsa ei kuitenkaan näytä olleen mitään rauhan
tanssia, sen sai Mitchell piankin kokea.

Retkikunta tapasi hietakummulla joen rannalla kolme suurta,
kahdentoista jalan mittaista, viiden korkuista hautaa, jotka olivat
kaivetun syvennyksen keskellä. Hautain päällä oli kuihtuneita oksia ja
niiden ääressä seisoi yksi ainoa kuivunut puu. Joka puolella levisi
rannaton metsäinen lakeus; Kukkulan juurella oli alkuasukaskylän
rauniot. Osa majoista oli kokonaan rappeutunut, mutta oli semmoisiakin,
joiden katot vielä olivat hyvässä kunnossa. Yksi maja varsinkin herätti
Mitchellin huomiota. Se oli niin suuri, että siinä mukavasti sai
sijansa viisitoista henkeä, ja katosta oli kaistale leikattu pois, että
liedestä savu pääsi ulos ja jokainen majassa olija kuitenkin saattoi
lämmitellä itseään. Majassa oli suuret kimput villipellavaa, joka oli
puoleksi muokattu verkkoaineeksi, mutta joka oli sitten saanut maata
siinä niin kauan, että se oli puoleksi lahonnut. Kylä oli luultavasti
ollut sen heimon koti, jonka haudat kukkulalla olivat; luultavasti tuo
outo tauti oli sen sukupuuttoon hävittänyt.



Uhkaavia eleitä.


Heinäkuun 8:ntena retkikunta kohtasi heimon, jonka miehet olivat
tavallista rohkeampia varkaita. Matkallekin he seurasivat retkikuntaa,
hyörien kuormien ympärillä, niin että miehet tuskin saattoivat juhtiaan
ohjata, ja koettaen varastaa niin hellittämättä, että olivat viedä
ikeet härkäin niskasta. Mitchellin täytyi lopulta valita leirin paikka,
voidakseen asettua puolustuskuntoon, mutta leiriä tehtäessä tulvi
mustia yhä enemmän ja uudet tulokkaat laiminlöivät kaikki tavanmukaiset
temput. Pelottaakseen heitä Mitchell käski erästä miehistään ampumaan
variksen, joka lensi heidän ylitseen, mutta alkuasukkaitten päällikkö
juoksi ja otti sen kiinni, ennenkuin se oli maahankaan pudonnut.

Lopulta mustat saatiin poistumaan leiristä, jonka jälkeen kaksi vanhaa
alkuasukasta teki seuraavan tempun. »He kulkivat verkalleen leirin
ympäri vastakkaisiin suuntiin, toinen heilutellen päänsä päällä
vihantaa oksaa, jota hän aina välistä rajusti ravisti valkoisille,
heitellen sitten multaa heitä vastaan ja sitten istuen alas ja hieroen
koko ruumiinsa mullalla. Toinen otti päästään nauhan ja heilutteli sitä
ilmassa yhtä rajusti sekä heitti maata hänkin. Tavatessaan toisensa
he käänsivät selkänsä toisilleen, heiluttelivat kääntyessään oksiaan,
heristäen niitä meille ja hieroen ruumistaan mullalla. Temppunsa
päätettyään he lähtivät leiritulelle ja istahtivat, mutta eivät
suostuneet antamaan mitään selitystä tanssistaan.»



Alkuasukkaitten kalastustapoja.


Heimo näytti sitten kalastustaitoaan. Päällikkö seisoi pienessä
puunkuoresta tehdyssä kanootissa ja yhdeksän nuorta miestä juoksi
jokivartta alaspäin ja sama luku ylöspäin, kunnes päällikkö antoi
merkin, jolloin he kaikki kahdeksantoista sukelsivat jokeen ja
sukeltaen ja uiden kiiruhtivat hänen luokseen. Milloin vain joku
sukelsi, aina hänellä oli pinnalle noustessaan kala lyhyen keihonsa
kärjessä. Kanootin luo tultuaan he kaikki riensivät rannalle, jonne
oli rakennettu piirituli, ja tulipiirin sisään hyppäsi joka mies
lämmittelemään, ilma kun oli sangen kylmä.



Verenvuodatusta.


Seuraavana päivänä oli alkuasukkaitten luku kasvanut niin suureksi,
että Mitchell alkoi aprikoida, eikö hänen ollut parasta kääntyä
takaisin. Retkikunta oli kulkenut Darlingin vartta 500 kilometriä
alaspäin ja kaiken ajan seutujen kautta, jotka Mitchellin käsityksen
mukaan olisivat olleet erämaata, ellei jokea olisi ollut. Hänen
tätä miettiessään kuului joelta päin pyssynlaukaus ja pian montakin
laukausta ja alkuasukkaat alkoivat kiljua. Leirissä miehet kiiruumman
kautta tarttuivat aseihinsa ollakseen valmiit torjumaan hyökkäyksen,
mutta ampumista jatkui yhä. Sitten se lakkasi ja kaikki oli hiljaa.

Leirissä olevat odottivat huolestuneella jännityksellä tietoja, mutta
eivät uskaltaneet lähteä asiaa peräämäänkään, kun leiri muutoin olisi
jäänyt suojattomaksi. Sitten näkyi yksi valkoisista hitaasti lähestyen,
ja hän oli haavoittunut. Hän kertoi olleensa joella vettä hakemassa,
jolloin eräs päällikkö oli tullut ja anastanut hänen kannunsa, lyöden
hänet nuijallaan tunnottomaksi. Toinen valkoinen oli silloin ampunut
ja haavoittanut päällikköä. Mustia juoksi esiin puitten takaa ja muuan
oli juuri heittämäisillään keihäällä sitä, joka oli ensin ampunut,
kun kolmas valkoinen oli ampunut hänet. Mustat olivat keräytyneet
yhteen joukkoon ja siihen oli eräs miehistä ampunut, osaten vaimoon,
jolla oli lapsi selässään, ja vaimo oli vierinyt jokeen. Mustain
peräytyessä miehet olivat juosseet auttamaan häränajajia, jotka olivat
alempana jokivarressa, ja siellä eräs retkikunnan mies juuri kyykistyi
väistääkseen kahta mustain nakkaamaa keihästä. Ampumista silloin
jatkettiin, kunnes alkuasukkaat pakenivat joen taa, jolloin miehet
palasivat leiriin.

Tämä tapaus sai Mitchellin viipymättä lähtemään paluumatkalle. Lähtöä
ei häiritty, mutta se heimo, joka ensimmäiseksi oli vihamielisyyttä
osoittanut, ympäröi retkikunnan niin uhkaavin elein, että tämän oli
paineteilla avattava tie ja ammuttava miesjoukon pään yli. Alkuasukkaat
sytyttivät valkoisten leirin ympärillä pensaat palamaan, niin että he
tuskin olivat ennättäneet majoittua, ennenkuin oli lähteminen uudelleen
liikkeelle.

Mitchell oli tullut siihen johtopäätökseen, että mustat pitivät
runsaita lahjoja, joita hän heille jakeli, pelon merkkinä ja että
tämä teki heidät niin tunkeileviksi. Hän sen vuoksi lakkasi lahjoja
jakelemasta ja tästä olikin seurauksena, että mustat häntä sitten
kohtelivat suuremmalla arvonannolla.



Uusi retki Murraylle ja Darlingille.


Tutkimustyötä päätettiin jatkaa, vaikka Mitchellin retki näin olikin
alkuasukkaitten vihamielisyyden vuoksi täytynyt keskeyttää, ja hänelle
annettiin seuraavana vuonna uusi oivallisesti varustettu retkikunta
ja tehtäväksi Sturtin löytöjen jatkaminen. Maaliskuussa 1836 Mitchell
viidenkolmatta miehen keralla lähti matkaan, kulkien ensiksi Lachlanin
ja sitten Murrumbidgeen vartta Murraylle. Eräältä Lachlanin varteen
perustetulta asemalta hän palkkasi oppaaksi Piper-nimisen alkuasukkaan,
josta hänellä sitten oli arvaamattoman paljon hyötyä. Ilman tämän
miehen sukkelaa älyä ja erehtymätöntä vaistoa retkikunta tuskin
olisikaan kaikista vaikeuksistaan suoriutunut.



Verikosto.


Pian sen jälkeen kuin retkikunta oli Lachlanilta poistunut, se löysi
yksinäisen majan, jonka ympärillä oli kolme pientä multasärkkää. Majan
permanto oli sileä ja sillä oli ruohoista tehty, vuode. Piper ilmoitti,
että se oli murhatun alkuasukkaan hauta. Joku murhatun miehisistä
heimolaisista kävi joka yö tällä vuoteella makaamassa, kunnes vainajan
murha oli kostettu.

Mitchell täällä Piperin kautta sai kuulla, että ne heimot, joiden
kanssa hän oli Darlingilla taistellut edellisellä retkellään, jo
olivat saaneet tiedon hänen lähestymisestään ja lähteneet liikkeelle
taistellakseen häntä vastaan. Mitchell ei kuitenkaan kiinnittänyt
tähän tietoon niin suurta huomiota, kuin se olisi ansainnut. Hänen
mielestään oli mahdotonta, että tieto olisi voinut niin nopeaan kulkea
niin pitkäin matkain päähän. Kuitenkin hän oli kummakseen kuullut
edelliseltä matkaltaan palattuaan, että tieto Cunninghamin kuolemasta
oli saapunut siirtokunnan uloimmille karja-asemille ennen kuin
retkikunta tiesi siitä mitään. Ilmeisesti oli tieto annettu savuilla.

Toukokuun 23:ntena retkikunta saapui Murraylle ja oikaisi siltä
suorinta tietä Darlingille. Kun muutama maili oli saatu kuljetuksi,
nähtiin edessäpäin alkuasukkaiden tuli ja Piper lähetettiin
ilmoittamaan heille retkikunnan tulon. Hän näki tulen ympärillä
joitakuita miehiä ja naisia, mutta nämä poistuivat mailin päässä
näkyvään sankkaan metsään. Retkikunta seurasi heitä sinne. Heti
metsään tultuaan retkeilijät ihmeekseen huomasivat, että se kokonaan
ympäröi järven, jonka kehä oli viisikolmatta kilometriä. Järven
rannoilla vilisi alkuasukkaita ja toisia oli järvellä kuorikanooteilla
kalastamassa.

Valkoisien tulosta oli ilmeisestikin jo tullut tieto, koska kaikki
rannalla näkyvät mustat kiiruhtivat järven toiselle puolelle, jonne
kanoottejakin melottiin. Järven ympäri kulki punerva särkkä, joka oli
koko joukon korkeampi muuta maata, ja Mitchellin tätä tarkastellessa
tuli alkuasukkaita, jotka ilmoittivat Milwan (s.o. Murrayn) vähän
matkan päässä yhtyvän toiseen, pohjoisesta tulevaan suureen jokeen.
He tarjoutuivat opastamaan retkikunnan sinne ja Mitchell suostui
heitä seuraamaan. Retkikunnan lähdettyä liikkeelle huomattiin järven
rannoillakin liikettä, ja pian alkoi valkoisiin yhtyä alkuasukkaita
pienin joukoin.

Oppaat veivät retkikunnan erään allikon luo leiriin, mutta retkikunnan
sinne saapuessa oli mustain lukumäärä kasvanut suunnattomasti ja joka
minuutti tuli uusia joukkoja. Osoitettiin erästä paikkaa, joka muka
soveltui mainiosti leirin paikaksi, mutta Mitchell valitsi toisen, joka
paremmin soveltui hänen tarkoituksiinsa. Hän oli joukoissa huomannut
sen heimon miehiä, jonka kanssa hän oli edellisenä vuotena Darlingilla
taistellut ja jonka hän oli kuullut lähteneen retkikuntaa vastaan
taistelemaan. Hän tunsi myallit jo siksi hyvin, että arvasi tämän
»taistelun» tapahtuvan yöllä valkoisten nukkuessa. Hän sen vuoksi
valitsi semmoisen leiripaikan, että sitä hyökkäyksen tapahtuessa olisi
helppo puolustaa.



Taistelun valmistuksia.


Alkuasukkaat asettuivat yöpuulle jonkun matkan päähän. Valkoisten
leirissä pidettiin mitä valppainta vahtia koko yö, mutta ei mitään
kuulunut. Kaikki oli hiljaa kuin haudassa. Seuraavana aamuna Piper
kuitenkin huomasi aivan leirin vieressä vähäpätöisiä merkkejä, jotka
osoittivat sotilaitten pimeän turvissa siihen ryömineen valmiina
hyökkäämään, heti kun voisivat tehdä sen turvallisesti. Aamulla mustat
kuitenkin taas tulivat valkoisten leiriin, eivätkä olleet milläänkään.
He kuitenkin myönsivät olevansa samaa heimoa, jota vastaan Mitchell oli
edellisenä vuonna Darlingilla taistellut.

Eräs vanha päällikkö toi Mitchellin luo kaksi nuorta tyttöä ja pojan ja
sanoi, että ne olivat sen ammutun vaimon orpoja. Toinen tytöistä oli
erikoisen vaalea ja hyvännäköinen ja päällikkö tarjosi häntä tomahawkin
hinnaksi. Tarjomus näytti rehelliseltä, mutta sekä hänen että muitten
mustain silmissä paloi samalla semmoinen ilkeä tuli, että valkoiset
pitivät varansa. Iltapäivällä saapui alkuasukkaitten leiriin kaksi
pientä sotilasjoukkuetta ja tämä synnytti siellä suuren kiihtymyksen,
jonka jälkeen naiset ja lapset lähtivät sieltä pois. Mitchell koetti
parantaa suhteita siten, että kutsui joitakuita päälliköitä istumaan
kanssaan, mutta ei mikään voinut lauhduttaa heidän silmäinsä vihaista
tulta. Yön tullen he tekivät retkikunnan leirin ympärille tulikehän ja
oli melkein mahdoton saada heitä pysymään vaunuista erillään väkivaltaa
käyttämättä. He koettivat varastaa, mitä suinkin käsiinsä saivat, ja
valkoisten kärsivällisyys joutui sangen kovalle koetukselle, ennenkuin
he saivat mustat tarkoitetuiksi tulikehänsä taa.



Raketin ihmeteko.


Tilanne oli kuitenkin edelleenkin sangen arveluttava, sillä
ilmeisestikin oli aikomus tehdä yöllä hyökkäys. Mitchell päätti nyt
koettaa, saisiko hän mitään heidän taikauskollaan aikaan. Kooten
miehensä kaikki yhteen joukkoon hän heidän keskellään laski raketin
nousemaan, ja miehet säestivät sen menoa hurjilla huudoilla. Mustilta
pääsi yhteinen kauhun kiljuna ja joka sotilas juoksi metsään, minkä
koivista lähti, jättäen leiriin vain yhden vanhuksen. Vaikutus ei
kuitenkaan ollut pitkällinen. Sotilaat eivät tosin palanneet tulilleen,
mutta pian he pensaistosta kutsuivat valkoisia tulemaan kanssaan
korroborriin. Valkoiset kehoittivat heitä ensin alkamaan karkelonsa,
jonka jälkeen valkoiset tulisivat, he kun aivan oikein päättelivät,
että mustat olivat liian kiihtyneitä hallitakseen tanssia. Lopun yötä
he tyytyivätkin kutsumaan etäisyydestä. Aamulla tuli joukko ukkoja
puhelemaan Mitchellin kanssa ja heidän puhuessaan sytytettiin äkkiä
kuivan puun oksat palamaan. Paikalla alkoi tuulen päältä tupruta
leiriin sankkaa savua, jonka huomatessaan Mitchell käski kiiruummiten
valjastaa härät ja lähteä matkaan ja avata painettihyökkäyksellä tie.

Matkalla Murraylle retkikunta kulki karun hietakentän poikki, mutta
kaikki mustat eivät nytkään siitä luopuneet. Matkalla he kertoivat
Piperille, että toisia oli lähtenyt joelle taistelemaan valkoisia
vastaan heidän sinne saapuessaan. He niinikään kertoivat kuuluvansa
samaan heimoon, joka useita vuosia takaperin oli aikonut taistella sitä
valkoista joukkoa vastaan, joka oli veneellä laskenut jokea. Valkoiset
oli silloin pelastanut ylempänä jokivarressa asuvan heimon päällikkö,
joka sitten oli kuollut.



Taistelu.


Jokivartta alaspäin kulkiessaan valkoiset miehet tulivat suureen
alkuasukasjoukkoon. Huomatessaan mahdottomaksi enää välttää
yhteentörmäystä Mitchell päätti ajaa heidät pakoon. Jakaen pienen
joukkonsa hän koetti saada mustat kahden osaston väliin. Mutta paikalla
älyten vaaran he kohottivat keihäänsä. Eräs valkoisista, joka näin
suuresta vaarasta hermostui, tuli laukaisseeksi pyssynsä. Pamaus
sai alkuasukkaat vähän väistymään, mutta muille valkoisille se oli
kuin käsky, ja ennenkuin he ennättivät takaisin, ampuivat valkoiset
yhteislaukauksen heidän sankkoihin riveihinsä. Tuossa tuokiossa mustat
karkasivat jokitörmää alaspäin ja sukelsivat jokeen ja valkoiset
hyökkäsivät heidän perässään ja ampuivat heitä heidän uidessaan
toiselle puolelle.

Retkikunnan jäsenet kiintyivät niin kokonaan taisteluun, että juhdat
ja vaunut jäivät oman onnensa nojaan. Mutta Piperin vaimo, joka oli
pitkä ja toissilmä, kiiruhti ottamaan ohjakset hoitoonsa ja vartioi
retkikunnan omaisuutta, Piperin miekka olallaan, kunnes miehet
palasivat.



Alkuasukkaitten


Tämä vahingossa tehty sotajuoni,. hyökkäys mustia vastaan luultavasti
pelasti retkikunnan, kuten perästäpäin tuli ilmi. Mitchell oli
ratsastanut vaunuista hieman edelle ja äkkiä palatessaan huomannut,
että jokaisen valkoisen ympärille oli kokoontunut kahdeksasta kymmeneen
mustaan. Nämä muodostivat heimon toisen puoliskon. He eivät tienneet
mitään siitä, miten toisen puoliskon oli käynyt, vaan suorittivat juuri
sitä ennakolta harkitun sotajuonen osaa, joka oli heille määrätty,
odottaen vain toisen puoliskon tuloa, toimeen ryhtyäkseen. Piperin
ilmoituksen mukaan mustat luulivat valkoisten vaatteitten suojelevan
keihästä vastaan ja hatun nuijaniskuja vastaan. Mutta he olivat tulleet
siihen johtopäätökseen, että he voimain puolesta vetivät valkoisille
vertoja, jonka vuoksi he olivat lähettäneet kahdeksan yhtä vastaan
ottamaan valkoiset kiinni, paikalla kun toinen osasto sotahuutoineen
hyökkäisi retkikunnan kimppuun ja saisi sen epäjärjestykseen. Mutta
kuultuaan toveriensa kohtalon he jättäytyivät jälkeen ja katosivat
pensaihin ja retkikunta saattoi rauhassa jatkaa matkaansa.

Kaksi päivää myöhemmin retkikunta saapui siihen paikkaan, missä Darling
laski Murrayhin. Mitchellkin tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että
tämä joki oli sama Darling, jota hän ylempänä oli seurannut, vaikka hän
itsepäisesti oli väittänyt Sturtin erehtyneen niin päätellessään.



Kylmä yö.


Mitchell kääntyi nyt takaisin, lähteäkseen uuteen suuntaan
retkeilemään. Noustuaan Murrayn vartta Murrumbidgeen suulle saakka hän
kulki Murrayn poikki ja käänsi suuntansa lakeuksien halki etelään.
Yhden päivämatkan retkikunta kulki aivan puuttoman aron poikki ja
illalla taas saapui metsikköön, jossa ei ollut sen vertaa kuivaa
puuta, että siitä olisi voinut tehdä tulen. Lämpömittari osoitti
paria pakkasastetta ja valkoiset viittoihinsa käärittyinä värisivät
teltoissaan, jota vastoin mustat tavalliseen tapaansa riisuutuivat
aivan alasti ja kävivät ruohoista tehdyn valkean ympäri käppyrään
makaamaan. »Emme käsittäneet, kuinka he saattoivat maata siten alasti,
vaikka maa oli härmästä valkoisena. Ja he puolestaan ihmettelivät,
kuinka me saatoimme nukkua teltoissamme ilman vähintäkään tulta, joka
olisi pitänyt ruumiimme lämpimänä.»

Monta päivää tehtiin nyt taivalta kautta hiekkaisen maan, jolla kasvoi
niukasti puita, mutta sitten maa alkoi käydä hedelmällisemmäksi ja
puroja ja jokia oli melko paljon; taivaanrannalle kohosi kuin auer
sinervä vuoristo ja lakea tasanko samalla muuttui aaltoilevaksi
kunnasmaaksi. Retkikunnan lähestyessä vuoristoa se kohosi yhä
korkeammaksi ja jylhemmäksi. Mitchell nousi parin kolmen miehen kanssa
korkeimmalle kukkulalle, jossa hän vietti surkean yön lumiräntäsateessa
ilman tulta. Lounatta kohti maa yhä parani ja täällä muun muassa
tavattiin seutu, jossa oli paljon pyöreitä järviä, muutamissa aivan
suolainen vesi. Järvien itärannalla oli aina puolikuun muotoinen mäki,
jonka Mitchell luuli syntyneen siten, että vallitsevat länsituulet
olivat ajaneet itärannalle kaikki, mitä järvien pinnalle putosi veden
päällä pysyvää.



”Onnellinen Austraalia“.


Kulkiessaan yhä enemmän etelää kohti Mitchell tuli seutuihin, jotka
olivat niin uhkuvan hedelmälliset, että hän koko tälle maalle
antoi nimeksi »Australia felix», »Onnellinen Austraalia». Nykyään
se muodostaa Viktoria valtion pääosan. Täällä kasvoi valtavia
eucalyptuspuita ja riistaa oli erinomaisen runsaasti, muun muassa
harvinaista lyyrylintua. Asukkaatkin olivat edistyneemmät kuin
sisämaan. Heillä oli somasti tehtyjä juurilaukkuja ja vasuja ja
naiset kuljettivat mukanaan samanlaisia mattoja, joilla istuttiin, ja
itselleen ja lapsilleen he nahkoista tekivät somia turkisviittoja.
Alkuasukkaitten majatkin olivat toisenlaiset kuin mantereen muissa
osissa. Ne olivat pyöreät muodoltaan ja kodan tapaan seipäistä
rakennetut. Seipäitten päälle oli pantu puunkuorta ja heiniä ja koko
maja lopuksi savella silattu. Tulta pidettiin majan keskellä ja savua
varten oli kärjessä aukko. Nämä majat näyttivät olevan vakinaisia
asumuksia, jota vastoin sisämaan heimot rakensivat vain hataria
tilapäisiä suojia, heidän kun täytyi tuon tuostakin muuttaa majaa
ravinnon saannin ehtyessä.

Heinäkuun lopulla Mitchell löysi Glenelg joen, joka Viktorian
länsiosissa laskee mereen. Tämän joen rannalla jo tavattiin valkoisia
uudisasukkaita.

Käytyään joen suulla asti Mitchell sisämaan kautta palasi takaisin
Sydneyhin. Vain kerran hän paluumatkallaan joutui rettelöön
alkuasukkaitten kanssa. Muuan heimo tuli valkoisten leiliin eikä
pimeän tullessa suostunutkaan lähtemään tiehensä. Mitchellillä oli
erikoisen ruma naamari, jonka hän oli ottanut matkaan alkuasukkaita
pelottaakseen. Hän kätki venevaunun alle kaksi puhetrumpetilla
varustettua miestä ja kolmannen naaman eteen kiinnitti tämän naamarin
ja antoi hänelle toiseen käteen sinisen valon, toiseen raketin.
Naamarimies sytytti teltassa sinisen valon ja hyppeli sitä paikkaa
kohti, mihin alkuasukkaat olivat kokoontuneet, ja sytytti sitten
raketin lentämään heidän ylitseen. Vaunun alta miehet rääkyivät
hirvittävästi puhetorvillaan ja koko retkikunta yhtyi voimainsa takaa
tähän meteliin. Mustat katosivat kuin akanat tuuleen, jättäen jälkeensä
nuijat, jotka he olivat veistäneet Mitchellin antamilla tomahawkeilla
ja joilla epäilemättä oli aikomus murhata valkoiset ennen aamun
valkenemista.



Eyren retki Austraalian mutkan poikki.


Mitchellin matkan loppuosalla ja Onnellisen Austraalian löytämisellä
oli asutukseen erittäin suuri vaikutus. Uudisasukkaita alkoi viipymättä
muuttaa näihin uusiin mailiin ja muutama vuosi sen jälkeen, kuin
valkoisten oli suotu katsella Glenelgin kauniita maisemia, oli
koko sen vesistösyvänne vallattu ja valkoiset olivat tuoneet sinne
karjansa ja lammaslaumansa. Lisäksi vallattiin kaikki vuoriston takana
olevat hedelmälliset lakeudet, joita Mitchell oli hehkuvin värein
kuvannut, ja sangen pian alkoivat siirtolaiset kulkea niiden alueitten
ulkopuolellekin, joista löytöretkeilijät olivat tietoja tuoneet.

Viranomaisia asutuksen nopea laajeneminen paremminkin huolestutti,
heillä kun ei ollut varoja eikä voimia sen vastuunalaisuuden
kantamiseen, jonka se heille tuotti. Vielä vähemmän heitä halutti enää
jatkaa löytöretkiä hallituksen puolesta.

Tämä ei kuitenkaan seisauttanut siirtolaisuutta. Yhä laajemmalle
ja laajemmalle uudisasukkaat retkeilivät etsiäkseen uusia laitumia
kasvaville laumoilleen ja karjoilleen ja vähitellen syntyi aivan uusi
uudisasukasluokka, joka ei odottanut hallituksen alotetta, vaan oli
tottunut toimimaan omin neuvoin ja itseään varten.

Tämänlaatuisia miehiä oli Edward John Eyre. Hän oli ensimmäinen,
joka kuljetti karjaa Port Philipistä, nykyisen Melbournen seuduilta,
nykyisen Etelä-Austraalian pääkaupunkiin Adelaideen, jonka
pohjoispuolella hänellä oli pieni tila, V. 1838 hän teki tutkimusmatkan
»Onnellisen Austraalian» takamaahan, seuraten Mitchellin löytämää
Wimmera jokea järveen, johon se päättyi, ja tämä retki herätti niin
suurta huomiota, että tutkimusretkeilijää tarvittaessa huomio kääntyi
etupäässä häneen. Hän oli lisäksi omin päin tutkinut Torrens-järven
seutuja ja Flinders-vuoristoa, joka Spencer-lahden pohjasta kulkee
sisämaahan. Kun v. 1840 Adelaiden uudisasukkaat kaipasivat miestä, joka
tutkisi maantien suunhan Länsi-Austraalian siirtokuntiin, oli Eyren
nimi ensimmäisenä kaikkien huulilla. Eyre suostui lähtemään.

Etelä-Austraalia oli silloin jo eronnut Uudesta Etelä-Walesista
itsenäiseksi siirtokunnaksi, jonka hallitus pienellä summalla kannatti
Eyren retkeä. Lähes toisen puolen keräsivät uudisasukkaat ja täyden
toisen puolen Eyre suoritti omista varoistaan. Kesäkuussa 1840 hän,
viisi valkoista ja kaksi mustaa seuralaisinaan, lähti Adelaidesta
Spencer-lahden pohjukkaan, jonne matkavarustukset oli vietävä
purjealuksella.



Torrens-järvellä.


Odotellessaan lahden päässä purjealusta Eyre mustan pojan keralla
uudelleen käväisi Torrens-järven seuduilla, jotka sillä kerralla
näyttivät vielä tavallistakin kehnommilta. Hän kulki useitten
kuivuneiden suolajärvien poikki, joiden uoma nyt oli valkoisena
suolakiteistä, ja missä vettä oli, oli se suolaisempaa kuin
valtamerenkin. Veden löytäminen tuotti loppumatonta vaivaa, jota
vielä suunnattomasti lisäsivät kangastukset. Kangastuksia näillä
seuduin todella näkyi niin tiheään, että sekä Eyre että hänen musta
palvelijansa jos kuinka monta kertaa luulivat löytäneensä kauniin
järven, joka kuitenkin heidän paikalle kiirehtiessään katosi
olemattomiin.

Leiriin palatessaan ei heillä ollut muuta kerrottavaa, kuin että vettä
ja laidunta oli sangen vähän ja että alkuasukkaat olivat kovin arkoja
ja huonon näköisiä.

Eyre jätti nyt suurimman osan varastoitaan säilöön Spencer-lahden
pohjukkaan ja lähti suuremmalla joukolla pohjoista kohti samaa reittiä,
jonka hän vast'ikään oli käynyt. Vettä ja laidunta oli kuitenkin niin
niukalta, että taipaleen teko kävi kovin työlääksi. Alkuasukkaita oli
vähän, mutta nämäkin vähät osoittivat vihamielisyyttä, vaikk'eivät
uskaltaneetkaan ryhtyä väkivallan töihin. Kaksi kuukautta Eyre turhaan
yritti tunkeutua Torrens-järveä ympäröiväin autioiden seutujen
kautta, löytäen muun muassa Eyre-järven eteläpään, jota hän luuli
Torrens-järven jatkoksi. Tyhjin toimin retkikunnan täytyi palata
varastolleen.

Kun yritys löytää lännempää reitti niinikään oli turha, päätti Eyre
kulkea Länsi-Austraaliaan merenrantaa pitkin, jota varten hän vähensi
joukkoaan, lähettäen kaksi miestä takaisin Adelaideen ja tuottaen
sieltä uusia matkavarustuksia.



"Suuren mutkan" ranta.


Näitä odotellessaan hän yhden valkoisen ja yhden mustan kanssa vakoili
eteisiä seutuja, tutkien maan aina suuren mutkan pohjukkaan saakka. Maa
oli kuivaa, karua ja hietaista eikä ruohoa sen enempää kuin vettäkään
ollut kuin hyvin niukasti. Eräältä alkuasukasheimolta hän kuuli, että
sisämaahan täytyi kulkea viisi päivämatkaa, ennenkuin vettä löytyi,
ja merenrantaa seuraillen kuusi päivämatkaa. Eyre näine tietoineen
palasi leiriinsä, joka oli muutettu Spencer-lahdesta kappaleen matkaa
lännemmäksi.



Hellettä, janoa ja vilua.


Uuden yrityksen tehden Eyre pääsi tunkeutumaan 80 kilometriä
Austraalian mutkan pohjukasta eteenpäinkin, vaikka vaikeudet olivat
suuret. Sääkin oli sangen rasittava. »Eräänä päivänä», Eyre kirjoittaa
matkakertomuksessaan, »olimme yhdentoista aikaan pysähtyneet alavan
hietalakeuden keskelle lähelle merenrantaa, toivoen tarkalla etsinnällä
löytävämme paikan, josta vettä voisi saada kaivamalla. Lähellä ei
kuitenkaan ollut puuta, ei pensasta, ja auringon polttava helle ja
hiekan räikeä hehku olivat niin sietämättömät, että minun täytyi
pakottaa miehet lähtemään uudelleen liikkeelle suojaa hakemaan.
Kuljettuamme mailin verran merta kohti tulimme ulos pistävälle
rantakalliolle ja kun ei ollut toivoa paremmankaan paikan löytämisestä,
kytkin hevoseni sen läheisyyteen. Meille oli kallioiden suoja suloisen
virkistävä, etenkin kun vähän väliä saatoimme juosta hyökyihin
uimaan ja taas palata luolamme suojaan. Pari kolme tuntia vietimme
tämän kallion suojassa alasti, käyden vähän väliä uimassa itseämme
vilvoittaaksemme.»

Myöhemmin he jälleen alkoivat kaivaa vettä, mutta hiekka oli niin
pehmeää, että kuoppa täyttyi, sitä myöden kuin miehet kaivoivat,
ja lopulta heidän täytyi heittää yritys sikseen ja jäädä janoon.
Auringon laskettua tuuli kääntyi ja lämpötila aleni niin nopeaan, että
retkeilijät kärsivät kamalia vilun tuskia, kun ei monen mailin matkalla
ollut vähintäkään risua. Muutaman tunnin kuluessa he täten kokivat sekä
sietämätöntä kuumuutta että sietämätöntä vilua.



Veden saanti.


Seuraavana päivänä heidän kuitenkin onnistui kulkea mutkan pohjukan
ympäri, tavaten täällä alkuasukasheimon, joka matalista pensaista
keräsi niissä viljalta kasvavia pieniä punaisia marjoja. Huomatessaan
valkoiset vaarattomiksi tarjosivat mustat heille osan poimimistaan
marjoista. Paikalla oli pieni kuoppa, josta alkuasukkaat olivat
ottaneet vettä, ja valkoiset koettivat, vaikka huonolla menestyksellä,
suurentaa sitä, voidakseen juottaa siitä hevosensa. Valkoiset eivät
voineet estää hietaa valumasta takaisin kuoppaan, etenkin kun heillä
lapioiksi oli vain alkuasukkaitten käyttämiä simpukankuoria. Eräs
nuori alkuasukas, heidän pulansa huomatessaan, silloin viittasi heitä
poistumaan ja hyppäsi kuoppaan, jonka hän sangen sukkelaan väljensi.
Sitten hän jäi siihen istumaan, estäen siten hiekan takaisin valumasta,
niinkauan kuin ammensi vettä. Hevoset joivat sangen paljon, jonka
vuoksi ensimmäisen mustan uupuessa toinen kävi hänen tilalleen, ja
siten he vuorottelivat, kunnes sekä hevoset että miehet olivat saaneet
tarpeensa.

Eyre kuuli näiltä alkuasukkailta, ettei länteen päin ollut
lähimaillakaan vettä ja että maa rantakallioiden laella oli karua ja
kuivaa ja että ensimmäinen vesi oli paikassa, jossa nämä kalliot olivat
poikki. Kulkien vain kahdeksankymmentä kilometriä mutkan perukasta
eteenpäin Eyre huomasi maan olevan tasaista pöytämää, joka mereen
suistui jyrkin, sadankahdenkymmenen metrin korkuisin kallioin. Kalliot
olivat tummaa, harmaanruskeaa kalkkikiveä, jonka alla oli pehmeää
liitukiveä. Tätä ainaiset, etelästä vyöryvät mainingit söivät alta
pois, niin että kallioiden yläosa riippui räystäänä juuripuolen yli.

Palattuaan takaisin pääleiriinsä Eyre päätti lähettää retkikunnan muut
jäsenet takaisin Adelaideen ja John Baxterin ja molempain mustain
poikain keralla lähteä länsirannalle pyrkimään. Adelaidesta saapui
jälleen alus varusteita tuomaan ja sen keralla tuli Wylie niminen nuori
alkuasukas, jonka Eyre oli Länsi-Austraaliasta tuonut mukanaan siellä
kerran meritse käydessään. Tämän pojan Eyre vielä liitti joukkoonsa
viidenneksi mieheksi; muut palasivat aluksella takaisin, kehoitettuaan,
vaikka turhaan, Eyreäkin luopumaan toivottomalta näyttävästä
matkastaan. Helmikuun 26:ntena Eyre lähti kuin lähtikin taipaleelle,
mukanaan kymmenen hevosta ja kuusi lammasta.



Hietavaiva.


Heti alkutaipaleella retkeilijöitä suuresti vaivasi kuiva hieno hieta,
jota tuuli kuljetti mukanaan. Se oli niin hienoa, että se tunkeutui
vaatteiden ja peittojen läpi, muodosti teen päälle kuoren, ärsytti
silmiä, korvia ja sieraimia. Eväihinkin sitä meni ja yöllä sitä
kokoontui makaavain ympärille, kunnes melkein hautasi heidät. Suuret
kärpäsetkin heitä ahdistivat, tuottaen puremisellaan suurta tuskaa.

Maaliskuun 7:ntenä he lähtivät matkaan paikasta, josta Eyre
alkuasukkaitten osoitusten mukaan oli tavannut vettä edellisellä
kerralla, ja alkoivat ensimmäisen pitkän vedettömän taipaleensa. Ei
ainakaan sadankuudenkymmenen kilometrin matkalla Eyre luullut vettä
tapaavansa, siten hän oli alkuasukkaitten osoitukset ymmärtänyt. Hän
kulki itse yhden mustan keralla edellä, lampaita ajaen, ja illalla
hän oli kulkenut lähes neljäkymmentä kilometriä. Seuraavana päivänä
hän kulki vähän päälle neljäkymmentä kilometriä avointa maata; jolla
lähellä merta kasvoi matalia kääpiöpuita ja pieniä pistäviä pensaita.
Kauempana rannikosta lakeudet olivat hyvin laajat ja tasaiset,
pensasvyöhykkeitten jakelemat. Maa ei huomattavasti kallistunut
mihinkään suuntaan, vaan jatkui tasaisena aivan meren partaille saakka,
jossa se muodosti korkeita, äkkijyrkkiä rantakallioita. Kallioiden
korkeus merestä oli noin 120 metriä. Niiltä oli mahdoton miltään
kohdalta laskea alas.



Janoa.


Kolmantena päivänä lampaat alkoivat näyttää uupumisen oireita. Sade
näytti uhkaavan, mutta silti ei kuitenkaan satanut. Kun lampaat eivät
janoissaan voineet syödä kuivaa ruohoa, lähti Eyre ajamaan niitä
edelleen yöllä kuutamossa. Kuusitoista kilometriä kuljettuaan hän tuli
polulle, jonka hän otaksui vievän vesipaikkaan, ja se johtikin isoon
kalkkikalliossa olevaan kuoppaan, mutta tämä oli nyt yhtä kuiva kuin
ympärillä oleva kivikin. Kolmen aikaan aamulla hevoset ja lampaat
uupuivat ja molempain matkamiesten täytyi asettua levolle.

Parin tunnin kuluttua he kuitenkin lähtivät uudelleen liikkeelle
kulkeakseen niin pitkälle kuin suinkin, ennenkuin päivän helle
ennättäisi käydä ylen polttavaksi. Päivän valjetessa näkyivät
rantakalliot koko komeudessaan. »Vaikka näiden kallioiden jatkuminen
saattoikin meille käydä niin vastukselliseksi ja tuhoiseksi, oli niiden
näkö kuitenkin niin suurenmoinen ja ylevä, etten voinut olla niitä
ihailematta. Juosten etäisyyteen korkeana, murtumattomana rintamana
ne tarjosivat katseelle ihmeellisiä, mahtavia paasivarustuksia, joita
valtavat patsaat tukivat, ja tämä kaikki kimalteli aamuauringossa, joka
nyt oli luonut niihin säteensä ja soi maisemalle kauneutta meidänkin
tilamme vaaroissa ja huolissa.»

Puolenpäivän aikaan lampaitten tila oli niin huono, että ne ehkäisivät
Eyren ja hänen mustan palvelijansa kulkua. He rakensivat pensaista
hätäpikaa karsinan, kiinnittäen sen päälle punaisen nenäliinan lipuksi,
jotta perässä tulevat sen huomaisivat, jonka jälkeen molemmat ihmiset
jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin heidän mukanaan kuljettamansa
hevonen suinkin pääsi kulkemaan. Muutaman kilometrin kuljettuaan
he tapasivat alkuasukkaitten polun ja viisitoista kilometriä sitä
kuljettuaan näkivät edessäpäin kallioitten vähitellen etääntyvän
merenrannasta, jättäen niiden ja valtameren väliin kaistaleen alavaa
maata. Polku päättyi äkkiä syvään kalliorotkoon, jonka reunoilla oli
monta syvää vesikuoppaa, mutta nyt nämä kuopat olivat kerrassaan
tyhjät. Tämä oli katkera pettymys, hevonen kun ei ollut saanut juoda
neljään päivään ja he itse olivat lampaitten luota erottuaan juoneet
sen vähän, mitä heillä oli itseään varten. Kuitenkin he yhä jatkoivat
matkaa, toivoen ennen iltaa pääsevänsä kallioiden katkeamaan.
Iltahämärässä he tapasivat toisen alkuasukkaitten polun ja riensivät
sitä pitkin eteenpäin tuskallisen janon vaivaamina ja hevosen hetkestä
hetkeen yhä enemmän heikontuessa.



Toivoton veden puute.


Maaliskuun 11:ntenä valkeni päivä synkkänä ja pilvisenä ja hetken he
jo toivoivat saavansa sadetta, mutta pilvet hälvenivät taas. Vähän
päivän koiton jälkeen he saapuivat kallioiden reunalle ja näkivät
sieltä kauttaaltaan hiekkaisen laakson, jonka ympäri he olivat
kulkeneet, mutta jota taaja pensaikko oli estänyt ennen näkemästä.
Muutaman kilometrin päässä takanapäin Eyre huomasi merenrannalla
muutamia hietakumpuja ja hänen mieleensä välähti, että mustain
mainitsema vesipaikka ehkä olikin näiden hietakumpujen luona, joiden
sivu he olivat pimeässä kulkeneet. »Paljas ajatuskin oli saattaa minut
epätoivoon ja kun se kaikessa kamaluudessaan oli mieleeni iskenyt,
seisoin hetkisen epäröiden, miten menetellä. Jos palaisimme takaisin
emmekä sieltä löytäisi vettä, ei hevonen millään kykenisi kulkemaan
toiseen kertaan menetettyä matkaa; jos taas kuljimme eteenpäin vedestä
pois, kuljimme varmaan tuhoon.»

Tässä tuskallisessa pulassa Eyre tarkkaan tutki edessä päin olevaa
maata ja oli etäisyydessä näkevinään loven kallioissa. Hän päätti
paikalla edetä ja vielä 11 kilometriä he kulkivat alkuasukkaitten
polkua eteenpäin, ennenkuin kalliot alkoivat etääntyä merestä. Polku
kulki kallioiden rinnettä jyrkkään alla olevalle hietarannalle ja
hevosta oli sangen vaikea saada sinne alas.



Vettä!


Meren tasalla ilma oli virkistävän viileätä ja he kulkivat edelleen
pari kilometriä veden reunaa, vaivalla pidätellen hevosta juomasta
suolaista vettä, kunnes muutamien matalien hietakumpujen luona näkivät
alkuasukkaitten kaivon merkkejä. Toisen pidätellessä hevosta, ettei se
päässyt merivettä juomaan, kuopi toinen hietaa pois alkuasukkaitten
jättämällä simpukankuorella. Mutta viisi jalkaa syvä kuoppa täytyi
kaivaa, ennenkuin tuli kosteutta vastaan.

Juotuaan he varovaisesti juottivat hevosenkin, joka ei ollut saanut
vettä viiteen päivään, ja panivat sen liekaan vähän matkan päähän
vedestä, jossa oli kuivaa ruohoa. Sitten he kaivoivat vielä kaksi
lähdettä, että jälkijoukon saapuessa olisi heti vettä saatavana.
Näihin hommiin kului koko päivä. Heti seuraavana päivänä Eyre lähti
jälkijoukkoa vastaan hyvine tietoineen ja tapasikin sen paljon
paremmassa kunnossa, kuin hän oli uskaltanut odottaakaan. Kuusi päivää
oli kulunut siitä, kuin retkikunta oli edelliseltä vesipaikalta
lähtenyt, kulkien tällä ajalla 216 kilometriä, eläimet aivan
juottamatta ja ihmiset kovin niukka vesivarasto kerallaan. Eläimet
eivät olleet saaneet tällä ajalla syödäkään, ruoho kun oli niin
kuivunutta ja päivänpolttamaa.

Eyre päätti levätä veden luona viikon, ennenkuin lähti matkaa
jatkamaan. Heti seuraava päivä oli suunnattoman kuuma, kuumempi kuin
ainoakaan edellinen, ja retkeläiset olivat täysin selvillä siitä, ettei
ainoakaan heistä olisi jäänyt henkiin, jos heidän olisi täytynyt olla
moinen päivä vedettä.

Alkuasukkaitten jälkiä oli leiripaikan ympärillä paljon ja kerran he
yöllä näkivät valkeankin tuiketta, mutta alkuasukkaat pysyivät koko
ajan näkymättöminä. Kalliot taantuivat merenrannasta kahdentoista
ja kuudentoista kilometrin päähän, jättäen väliin lakean hiekkaisen
maan, jolla ei kasvanut ruohoa eikä puita. Siinä oli sen sijaan järven
uomia, jotka nyt olivat aivan kuivina; niiden pohja oli lumivalkean
suolakerroksen peittämä. Veden ääressä oli taas sangen paljon samoja
isoja kärpäsiä, joiden tuttavuutta retkikunta jo oli tehnyt, ja ne
kiduttivat herkeämättä sekä ihmisiä että eläimiä.

Maaliskuun 18:ntena matkaa jatkettiin merenrantaa pitkin ja seuraavana
päivänä oli kuljettu 64 kilometriä. Kun hevoset kuitenkin näyttivät
riutuvan, eikä kaivettaessa saatu muuta kuin suolavettä, lähetti Eyre
ne takaisin veden luo vielä lepäämään, jääden yksin lampaitten ja
kuormaston luo. Vettä hänellä oli kolme litraa kuudeksi päiväksi!

Maaliskuun 25:ntenä hevoset palasivat tuoden vettä. Seuraavana päivänä
Eyre jätti jäljelle kaikki, mitä ei välttämättömästi! tarvittu,
keventääkseen hevosten taakkoja niin paljon kuin suinkin, ja yhden
lampaan eväiksi teurastettuaan läksi matkaa jatkamaan. Seuraavana
päivänä tavattiin suuri alkuasukasheimo, joka keräili marjoja
rantapensaista, mutta nämä säikähtivät siihen määrään hevosia, etteivät
uskaltaneet laskea Eyreä lähellekään. Leiriydyttyään päiväsydämeksi hän
kuitenkin saattoi tehdä heidän tuttavuuttaan ja alkuasukkaat opettivat
hänelle erään taidon, joka oli oiva hätäkeino janoa vastaan.



Hätäkeino janoa vastaan.


»Mustat pojat näyttivät meille, sydänpäivän helteen leirissä
levätessämme, kuinka alkuasukkaat pensasseuduissa vaeltaessaan
hankkivat vettä, niin että he voivat oleskella melkein kuinka kauan
tahansa maassa, jossa ei ole pintavettä ensinkään. Olin usein kuullut
alkuasukkaitten ottavan vettä puun juurista ja olin usein nähnyt
merkkejäkin siitä, että he olivat niin tehneet, mutta en ollut
koskaan ennen nähnyt, miten he tässä menettelivät. Valiten ison,
terveennäköisen puun eucalyptuspensaikosta, jonka tulee kasvaa alavalla
maalla kahden särkän välissä, alkuasukas kaivaa sen ympärystää muutaman
jalan päässä rungosta, kunnes tapaa syrjäjuuret. Tottumattoman on usein
sangen vaikeata löytää nämä juuret,' mutta alkuasukkaan harjaantunut
silmä pienestä pinnan epätasaisuudesta tai muusta merkistä paikalla
huomaa, missä ne ovat, ja harvoin hän kaivaa väärästä paikasta. Juuri
katkaistaan puun läheltä, jonka jälkeen sitä revitään ylös kahdeksan
tai kymmenen askelta pitkältä. Kuori sitten kiskotaan ja juuri
katkotaan kuudesta kahdeksaan tuumaa vahvoihin paloihin ja liian vahvat
palat halaistaan. Niitä sitten imetään tai ravistellaan kuoren päällä
taikka asetetaan ne kuorelle päälleen seisomaan, jolloin ne verkalleen
luovuttavat vetensä. Pudistettaessa vesi lähtee niistä hyvin hienona
vihmana. Hyvästä juuresta lähtee täten noin kolmasosa litraa vettä.
Näin omain palvelijain! täten neljännestunnissa saavan kuudesosan
litraa, vaikkeivät he suinkaan olleet tottuneet, heidän kun ei ollut
milloinkaan tarvinnut pakosta tähän keinoon turvaantua.»

Rantaa seuraileva polku oli monessa paikassa niin vaikea, että täytyi
kahlata mereen, jolloin hevoset väkisinkin pyrkivät juomaan suolaista
merivettä. Tämä toinen vedetön matka näytti uuvuttavan niitä enemmän
kuin ensimmäinen ja kolmantena päivänä siitä, kuin oli vedeltä
lähdetty, yksi hevosista sortui. Toisetkin hevoset alkoivat ylenmäärin
riutua. Eyren valkoinen toveri alkoi jo vaatia, että palattaisiin
takaisin, mutta Eyre kieltäytyi jyrkästi.



Kastetta kootaan.


29:ntenä miehetkin joivat viimeisen vesipisaransa ja retkikunnan tila
alkoi käydä yhä synkemmäksi. Yöllä 30 päivää vastaan laskeutui vähän
kastetta ja sitä kokoamalla Eyre ja mustat palvelijat saivat sen
verran vettä, että leirissä voitiin juoda teetä. Kun vedettömyyttä
oli kestänyt seitsemän päivää, tavattiin kuitenkin jälleen semmoista
hiekkaa, josta sitä kaivamalla saatiin.

Retkikunta viipyi tämän veden ääressä huhtikuun 5:nteen päivään
saakka, kulkien sitten kymmenisen kilometriä uuteen vesipaikkaan.
Mustat palvelijat keihästivät merestä okarauskun, jonka Eyre keitätti,
mutta joka mies sairastui siitä pahoin. Lampaista oli viimeinen jo
teurastettu ja jauhot alkoivat loppua. Veden puutteen lisäksi uhkasi
siis tulla ruoankin puute. Huonoin hevosista sen vuoksi teurastettiin,
lihat kastettiin meriveteen ja ripustettiin sitten kuivamaan. Mustat
palvelijat söivät tähteet, niin kauan kuin luiden päällä oli vähänkään
lihaa, mitä kaapia, mutta sairastuivat sitten muutamaksi päiväksi.
Sairaus ei kuitenkaan estänyt heitä varastamasta kuivattuakin lihaa.
Kun varkaus saatiin ilmi, teki kaksi heistä keihäät itselleen ja lähti
omille teilleen, väittäen tulevansa paremmin toimeen omin päin. Neljän
päivän kuluttua he kuitenkin palasivat takaisin, valittaen nälkäänsä
ja pyytäen päästä leiriin takaisin. Eyre ottikin heidät jälleen
joukkoonsa, koska he näyttivät katuneen, mutta tätä hän sai katkerasti
katua.

Kaksikymmentäkahdeksan päivää kestäneen levon jälkeen retkikunta
huhtikuun 27:ntenä lähti kolmannelle ja samalla viimeisellekin
vedettömälle taipaleelle. Kolmeen päivään ei sattunut mitään erikoista
ja kun kolmanneksi yöksi leiriydyttiin lakealle, matalaa pensasta
kasvavalle maalle, otti Eyre ensimmäisen vahtivuoron. Kerromme hänen
omilla sanoillaan, mitä sitten tapahtui:



Murha.


»Yö oli kylmä ja tuuli puhalsi tuimasti lounaasta ja hattaroita ja
sadepilviä ajelehti sangen nopeaan kuun ohi. Hevoset söivät aika hyvin,
mutta kuljeskelivat koko- joukon niiden monien pensasvyöhykkeitten
keskellä, joita vaihteli ruohokenttäin kanssa, kunnes lopulta tuskin
tiesin, missä leirimme oli, tulet kun olivat joku aika takaperin
sammuneet. Kello oli puoliyksitoista ja ajoin hevoset takaisin
siihen suuntaan, missä luulin leirin olevan, voidakseni yhdentoista
aikaan kutsua valkoisen toverini vahtivuorolle. Ollessani tässä
toimessa ja katsellessani tarkkaan pensaistossa, enkö näkisi merkkiä
leiritulestamme, säikähdytti minua äkillinen leimaus, jota seurasi
pyssyn pamaus, tuskin puolen kilometrin päässä minusta. Otaksuen
toverini ehkä erehtyneen yön tunnista eikä löytäneen minua ja hevosia
ja täten tahtoneen huomiotani herättää huusin paikalla, mutta kun en
saanut vastausta, tulin levottomaksi ja jättäen hevoset kiirehdin
leiriä kohti niin nopeaan kuin suinkin.

»Noin sadan metrin päässä leiristä kohtasin Wylien, joka juoksi
minua kohti ja kovin hätääntyneenä huusi 'Voi massa! Voi massa!
Tulkaa tänne.' En voinut saada häneltä mitään tietoa siitä, mitä oli
tapahtunut. Saapuessani leiriin noin viiden minuutin kuluttua siitä,
kuin laukaus oli ammuttu, näin kauhukseni toverini makaavan maassa
verissään ja voihkivan henkitoreissaan.

»Vilkaisten häthätää ympärilleni huomasin molempien nuorempain mustain
kadonneen ja matkatavaraimme, jotka olin jättänyt öljykankaan alle,
hajoitettuina hurjaan sekasortoon, ja paikalla selvisi minulle tämän
kamalan näyn todellinen merkitys.

»Kohottaessani uskollisen, kovaonnisen toverini ruumista huomasin,
ettei ihmisapu hänelle enää mitään voinut; luoti oli kulkenut rinnan
vasemman puoliskon kautta, joten hän melkein heti kuoli. Minulle nyt
valkeni se pelottava, hirmuinen tosiasia, että olin yksin erämaassa...
Tilani kamaluus valtasi minut semmoisella repäisevällä todellisuuden
voimalla, että se hetkeksi melkein huumasi minut. Keskellä yötä,
Austraalian autioimmissa ja karuimmissa erämaissa, rajun tuulen
raivotessa sopusoinnussa edessäni olevan kaamean näyn kanssa olin
täten jäänyt kahdenkesken alkuasukkaan keralla, jonka uskollisuuteen
en voinut luottaa ja joka minun käsittääkseni hyvinkin saattoi olla
liitossa noiden molempain toisten kanssa ja nämä molemmat toiset ehkä
parhaillaan kiertelivät leirin ympärillä murhatakseen minut, samoin
kuin he olivat apulaisenikin murhanneet. Kolme päivää oli kulunut
siitä, kuin jätimme viimeisen vesipaikan, ja sangen epätietoista oli,
koska uudelleen löytäisimme vettä. Lähes tuhannen kilometriä piti minun
vielä kulkea, ennenkuin saatoin toivoa vähintäkään apua, enkä tiennyt,
olivatko nämä murhamiehet jättäneet ainoatakaan vesipisaraa tai
naulaakaan jauhoja varastoomme, joka muutoinkin oli ollut niin pieni.»

Eyre huomasi mustain ottaneen mukaansa kaikki aseet lukuunottamatta
rihlaa, jonka piippuun luoti oli tarttunut, ja kahta pistoolia, joihin
ei ollut ammuksia. Ottaen ne hätäpikaa mukaansa hän Wylien kanssa
riensi hevosten perään, jotka olivat vaeltaneet pensastoihin, ja niiden
luo hänen täytyi jäädä aamuun saakka.



Toivoton tilanne.


»Sydämeni vähällä pakahtua ja pääni täynnään mitä tuskallisimpia
ajatuksia vietin tämän kammon yön. Joka hetki tuntui minusta venyvän
tunniksi ja tuntui, kuin ei päivä milloinkaan valkenisi. Puolenyön
aikaan tuuli asettui ja sää muuttui katkeran kylmäksi ja jäätäväksi.
Minulla ei ollut ylläni mitään muuta kuin paita ja housut, jonka vuoksi
minua palelsi mitä ankarimmin. Mielen tuskaan yhtyivät nyt tuimat
ruumiin vaivat. Kärsimys ja masennus olivat vähällä sortaa minut
ja elämä tuskin tuntui sen tarmonponnistuksen arvoiselta, joka oli
hengen säilyttämiseksi tarpeen. Aika ei voi milloinkaan saada tämän
yhden ainoan yön kauhuja unohtumaan eikä koko maailman rikkaus voisi
houkutella- minua toista kertaa kokemaan samaa. Vihdoin päivä taas
kerran valkeni, mutta murheellinen ja sydäntä särkevä oli se näky,
jonka se minulle paljasti, ajaessani hevoset leiriimme. Toveri parkani
ruumis makasi maassa, silmät auki, mutta kuolon kylminä ja lasimaisina.
Sama jäykkä päättäväisyys ja pelottoman avoin katse, joka hänellä oli
eläissään, leimasi nytkin hänen ilmeensä. Hän oli kaatunut selälleen
neljä tai viisi metriä siitä, missä hän oli maannut, eikä hänellä
ollut kuin paita yllään. Luultavasti oli hän herännyt kolinaan mustain
palvelijain ryöstäessä tavarat ja hypännyt ylös heitä estämään, jolloin
he olivat ampuneet hänet.»

Pakonsa kiireessä mustat olivat jättäneet neljäkymmentä naulaa jauhoja,
vähän teetä ja sokeria ja lähes parikymmentä litraa vettä, jota paitsi
he eivät olleet löytäneet kaikkia ampumatarpeita. Peläten karkurien
palaavan ja käyvän hänenkin kimppuunsa ja epätietoisena Wyliestä,
pysyisikö hän uskollisena, Eyre koetti sulattaa rihlan piipusta siihen
tarttuneen luodin. Pesässä sattui kuitenkin olemaan ruutiakin, vaikk'ei
hän siitä tiennyt, ja kuumuus räjäytti ruudin hänen pitäessään kiinni
piipun suusta, luoti lensi ulos ja hipaisi hänen päätään. Mutta pyssy
oli nyt kunnossa, Eyre panosti sen uudelleen, samoin kuin molemmat
pistoolinsakin, omatekoisilla ammuksilla, ja nyt hän tunsi itsensä koko
joukon turvallisemmaksi.

Hän kuormasi hevosten selkään ne vähät eväät, mitä hänellä vielä oli,
Wylie talutti ensimmäistä hevosta, Eyre seurasi perässä. Vainajan hän
oli kietonut viittaansa ja jättänyt siihen, mihin hän kaatui, sillä
seutu oli kalliota, niin ettei voinut hautaakaan kaivaa.

Kuusitoista kilometriä kuljettuaan molemmat matkamiehet pysähtyivät,
kunnes päivän helle helpotti. Kun he neljän aikaan iltapäivällä
lähtivät liikkeelle, ilmestyi pensaikkoon kaksi valkoista esinettä,
jotka Eyre pian tunsi molemmiksi karkureiksi. Hän lähestyi heitä, pyssy
kourassa, päättäen ampua vanhemman, jos he tulisivat lähemmäksi, mutta
hänen lähestyessään he peräytyivät. Kummallakin oli haulikot, joitten
piiput he käänsivät Eyreä kohti. Toivoen voivansa yllättää heidät ja
temmata pyssyn vanhemmalta Eyre laski aseensa alas, mutta mustat pojat
peräytyivät edelleen. Eyre silloin palasi hevosten luo ja lähti matkaa
jatkamaan ja mustat karkurit seurasivat etäällä perässä ja huutelivat
Wylietä yhtymään heiliin. Huomatessaan, ettei heistä välitetty, he
alkoivat surkeasti ulvoa ja seurasivat matkan päässä, kunnes pensaikko
heidät peitti. Sen koommin heitä ei kuulunut, ei näkynyt.

Eyre mustan palvelijansa keralla jatkoi matkaa kääpiöpensaikon läpi,
jossa ei ollut vettä, ei varjoa. Joskus tavattiin kuoppia, joissa
varmaan sateilla oli vettä reunoja myöden, mutta nyt niissä ei ollut
tippaakaan. »Yhdestä ainoasta kuopasta vain löysimme vielä viimeisen
kosteuden tähteen. Sen pohjalla oli ehkä pari viinilasillista liejua
ja vettä, joka oli peitetty mitä huolellisimmin suurilla kivillä,
etteivät linnut sitä saisi. Alkuasukkaat näyttivät käyneen sillä tuntia
ennenkuin me ja arvatenkin pettyivät he kivet pois vierittäessään ja
tyhjän löytäessään yhtä pahoin kuin mekin.»

Yhä enemmän alkoivat miehet ja hevoset uupua. »Mitä meihin tulee»,
kirjoittaa Eyre, »aloimme kumpikin olla sangen heikot ja riutuneet
ja rammat, ja sangen vaikea minun oli saada Wylietä lähtemään
liikkeelle, kun hän kerran oli istahtanut. Tunsin itse samanlaista
välinpitämättömyyttä kaikesta ja olisin mielelläni laskeutunut maahan
ja nukkunut ainiaksi.» Tässä tilassa he olivat toukokuun 3 päivänä,
seitsemäntenä siitä, kun olivat veden luota lähteneet. Pensaitten
takaa alkoi nyt noin kuudentoista kilometrin päästä näkyä hietamäkiä.
Paikka näytti semmoiselta, että siellä saattoi olla vettä, ja molempain
matkamiesten mieltä tämä toivo virkisti, niin että he jaksoivat perille
saakka.



Tippa vettä.


Puolenpäivän aikaan he tulivat paikkaan, jossa mustat ilmeisestikin
olivat vettä kaivaneet, mutta viittä jalkaa syvä kuoppa heidän täytyi
kaivaa, ennenkuin saivat sen verran kosteutta, että saattoivat täyttää
peltimukin. Mutta veden luo he olivat kuitenkin tulleet kuljettuaan
240 kilometriä kallioisen, karun, matalaa pensaikkoa kasvavan pöytämän
poikki, jonka muistot hirmutapauksen vuoksi jäivät kahta kamalammiksi
Eyren mieleen.

Kaksi päivää levättyään he uudelleen lähtivät liikkeelle ja Eyre
arvasi kakaduuparven nähdessään, että he nyt lähestyivät parempia
maita. Yksi hevosista sortui, ennenkuin he olivat viittätoista
kilometriä kulkeneet, ja heidän täytyi uudelleen leiriytyä. He löysivät
kaivamalla vettä, jota paitsi vähän satoikin, niin että sitä kerääntyi
kallionkoloihinkin, mutta sairasta hevosta ei enää ollut mahdollinen
pelastaa, jonka vuoksi Eyre teurasti sen ja säilytti lihat. Wylielle
tämä oli suuri tapaus, hän kun nyt tiesi saavansa yllin kyllin syödä.

Samana päivänä, jona hevonen teurastettiin, Wylie paahtoi parikymmentä
naulaa lihaa yöllä syödäkseen, vaikka hän oli leikannut paloja ja
paahtanut ja syönyt kaiken ajan, kun eläintä nyljettiin ja lihattiin.
»Pian te, massa, näette minun syövän koko yön», hän sanoi Eyrelle.
Ja hän piti sanansa, vaikka olikin aamulla valittanut, että hän
vedenpuutteen johdosta oli pahoinvoipa eikä voinut syödä niin paljon
kuin hänen mielestään olisi pitänyt. Siitä huolimatta hän söi
koko päivän ja vielä koko yönkin. Toukokuun 11:ntenä Wylie Eyren
muistiinpanon mukaan illallisen ja aamiaisen välillä söi kuusi ja
puoli naulaa keitettyä lihaa. Ja toukokuun 18:ntena hän söi yhdellä
kerralla puolentoista naulaa hevosenlihaa ja leipää, yhden kengurun
sisälmykset, mahalaukun, maksan, keuhkot, hännän ja molemmat takajalat,
sitten pingviinin, jonka hän löysi rannalta kuolleena, kengurun koko
nahkan, karvan siitä kärvennettyään, ja viho viimeiseksi pingviinin
sitkeän nahkan, jonka jälkeen hän teki pienen tulen ja kävi sen viereen
käppyrään, nukkuen raittiisti ja rauhallisesti.



Pelastuneet.


Toukokuun 19:ntenä molemmat matkamiehet tulivat ruohoa kasvavaan
seutuun ja leiriytyivät, jotta ainoa eloon jäänyt hevonen saisi
virkistyä. Seudussa oli paljon kenguruja ja meressä kaloja ja
äyriäisiä, joten miehetkin saattoivat paljon parantaa ruokaansa.
26:ntena lähdettiin entistä reippaampina matkaa jatkamaan kauniiden
metsäin ja niittyjen poikki. Vedestä ei ollut puutetta ja Eyre viime
kuukausien raskaat huolet kuuluivat menneisyyteen.

Kesäkuun 2 päivänä Eyre eräälle mäelle noustuaan ihmeekseen näki allaan
lahdessa kaksi venettä, jotka näyttivät kalastavan. Wylien kanssa
hän kaikin tavoin koetti herättää veneitten huomiota, onnistumatta
kuitenkaan. Alakuloisina ja pettyneellä mielellä heidän lopulta täytyi
luopua yrityksistään, mutta samalla näkyi pienen saaren takaa kymmenen
kilometrin päähän rannasta ankkuroineen laivan mastot. Laivasta
heidät huomattiin — se oli ranskalainen valaanpyyntialus, jossa oli
englantilainen kapteeni — ja laivan kapteeni mitä auliimmin auttoi
molempia matkustajia.

Runsain eväin Eyre toverinsa keralla sitten lähti matkaa jatkamaan,
viettäen kesäkuun 18:ntena retkikunnan ensimmäistä vuosijuhlaa
seudussa, jossa oli runsaasti riistaa ja vettä ja laidunta hevoselle.
Kesäkuun 30 päivänä alkoivat Yrjö kuninkaan salmen mäet näkyä,
sytyttäen Wyliessä hurjaa iloa. Viikkoa myöhemmin molemmat matkamiehet
tulvillaan olevia maita ja syviä merenlahtia kierrettyään saapuivat
Albanyn pieneen kaupunkiin sekä valkoisten että mustain suureksi
kummaksi, sillä Eyren luultiin matkalle menehtyneen, minkä vuoksi hänen
Albanyssa olevat ystävänsä olivat jonkun viikon kulkeneet surupuvussa.

Eyren retki osoitti, ettei sillä pitkällä matkalla, joka erotti
Adelaiden seudut Länsi-Austraalian siirtokunnista, ainoakaan joki
laskenut mereen ja että se näytti olevan tuomittu kaikiksi ajoiksi
jäämään asumattomaksi ja hyödyttömäksi. Mutta vaikka tulokset täten
olivatkin kielteiset, on tämä retki kuitenkin kaikitenkin Austraalian
löytöhistorian mainehikkaimpia ja seikkailurikkaimpia.



Ludvig Leichhardtin retki Austraalian luoteisrannalle.


Suuren maineen löytöretkeilijänä saavutti saksalainen luonnontutkija
Ludwig Leichhardt sekä retkiensä laajuuden että tulostensa
tieteellisyyden vuoksi että vielä siitäkin syystä, että hän löysi
valkoiselle asutukselle kelvollisia maita ja siten tuntuvasti laajensi
sen toiveita. Ensimmäiset valmistavat retkensä hän teki Brisbanesta
Queenslandin vuorimaahan, etupäässä luonnontieteellisiä tarkoituksia
varten.

Englannin hallitus oli perustanut Arnhemin maan rannalle Port Viktorian
sotilaallisen aseman voidakseen avustaa Austraalian pohjoisrannalla
haaksirikkoutuneita merimiehiä ja taivuttaa alkuasukkaat ystävällisiksi
heitä kohtaan, ja silloisen merenkulun hitauden ja suurien vääräin
vuoksi haluttiin saada maanosan kaakkoisrannikon siirtokunnista
maaliikekin tähän eristettyyn etuvartioon. Leichhardt lähti yksityisten
keräämillä varoilla etsimään tätä tiereittiä ja samalla uusia
asuma-alojakin. Arveltiinpa mahdolliseksi, että hän retkellään löytäisi
tuon paljon puhutun »toivotun siunauksenkin» haaveillun joen, jonka
vartta uudisasukkaat toivoivat voivansa kulkea kauas maanosan sisäosiin
karjoineen ja maanviljelysneuvoineen.

Brisbane, nykyisen Queenslandin vilkas, nopeaan kehittyvä pääkaupunki,
oli 1840-luvulla uudisasutuksen pohjoisin etuvartio Austraalian
itärannalla ja vielä vaatimaton paikka. Uudisasutus oli ennättänyt
rantavuoriston poikki Darlingin lähdehaaroille, mutta kauempana
sisämaassa ja varsinkin pohjoista kohti, maa vielä oli aivan
tuntematonta ja Leichhardtilla oli hyvä tilaisuus muistaa kaikkia
avustajiaan ja ystäviään nimitellessään niitä uusia jokia, vuoristoita
ja kukkuloita, joita hän matkallaan tapasi. Hänen antamansa nimet
tapaamme vielä tänä päivänä Austraalian kartalla kiitollisuuden
osoituksena siitä, että se ja se oli rohkealle tutkimusretkeilijälle
antanut hevosia tai härkiä, taikka jollain muulla tavalla hänen
yritystään tai varhaisempia harrastuksiaan edistänyt. Näiden ansioitten
vuoksi alkuasukkaitten ikivanhat omituissointuiset nimet hylättiin ja
saivat jäädä unohduksiin.

Syyskuun lopulla v. 1844 Leichhardt lähti Brisbanesta sisämaahan,
etäinen Arnhemin maa matkan määränä. Retkikuntaan kuului paitsi
johtajaa viisi valkoista, kaksi alkuasukasta, 15 hevosta ja 16
härkää, jotka selässään kantoivat varustuksia — puolen vuoden eväitä.
Aikomuksena oli kuitenkin suureksi osaksi elää metsästyksen antamalla
saaliilla.

Matka kävi aluksi Darlingin latvajoille ja Condaminen vartta ylöspäin.
Vastukset alkoivat heti ensi taipaleilla, sillä vaikea oli pitää
koossa karjaa tiettömissä erämaissa kaikenlaisten itikkain kiusatessa.
Varsinkin ainaisissa vesakoissa, noissa Austraalian kuuluissa
»scrub'eissa», jotka samalla kun ovat niin vaikeita läpi kulkea,
ilmaisevat vedetöntä maatakin, oli eläimiä vaikea hallita. Muutoin maa
kuitenkin oli sangen kaunista, lakeuksia, jokilaaksoja, kukkuloita ja
vuorijonoja vaihdellen. Tiheimmissä vesakoissa oksat ja oat ratkoivat
puhki jauhosäkit, repivät taakat aivan poiskin härkien selistä,
katkoivat kiinnitysremmejä, niin että sekä menetettiin eväitä että
aikaa ainaisissa taakkain korjauksissa. Kun ei vesakosta tullut loppua,
täytyi kulkea pari päivämatkaa takaisinpäin ja ottaa uusi suunta.
Ankaria ukonilmoja kulki yli, syytäen maahan kaatamalla sadetta, joet
joutuivat äkkiä tulvilleen ja retkikunta jo pelkäsi tulvaan hukkuvansa,
kun sattui olemaan matalalla lakeudella. Pari retkikunnan jäsenistä
eksyi, mutta löydettiin kuitenkin, ennenkuin onnettomuutta sattui.
Monella huolella Leichhardtin retki siis alkoi, vaikk'ei suurempia
tapaturmia sattunutkaan. Sen sijaan löydettiin tavan takaa sekä uusia
kasveja, että ennen tuntemattomia uusia eläimiä, Austraalian sisäosain
flora ja fauna kun siihen aikaan vielä olivat sangen vähän tunnetut.
Riistaa oli viljalta, kengurulta, emuja ja varsinkin sorsia, vettä
oli runsaasti, vaikk'ei sitä aina ollut helppo löytää. Kun vielä
alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja lempeäluonteisia, niin olivat
retken valopuolet kuitenkin varjopuolia koko joukon suuremmat. Matkan
suunta kävi yhdensuuntaisesti merenrannan kanssa, parinsadan kilometrin
päässä siitä, myöhemmin lähempänä.

Jokilaaksoista vuorensolain poikki uusiin jokilaaksoihin kävi matka.
Pohjoisempana alkuasukkaat kävivät rohkeammiksi, tappaen ensi työkseen
keihäillään retkikunnalta hevosen. Tämä kehoitti varovaisuuteen.
Heimojen kieli vähitellen muuttui, niin etteivät retkikunnan molemmat
mustat, Charley ja Brown, sitä enää ymmärtäneet. Joet juoksevat
Pohjois-Queenslandissa yhtä suuntaa meren rannikon kanssa ja niiden
laaksot sen vuoksi tarjosivat verraten mukavan kulkureitin, jolla ei
ollut puutetta vedestä, sen enempää kuin laitumestakaan. Burdekinin
latvoilta — joki sai nimensä eräästä Sydneyn rouvasta, joka oli ollut
apuna matkavarustuksien hankkimisessa — retkikunta kulki matalan
vedenjakajan poikki Lynd joen laaksoon, joka laskee vetensä Carpentaria
lahteen, Mitchelliin yhdyttyään. Alkuasukkaat koettivat täällä varastaa
retkikunnan härät, mutta yritys saatiin ajoissa estetyksi. Heidän
tuliaan näkyi joka puolella ja maa niin ollen ilmeisestikin oli taajaan
asuttua.



Hyökkäys leirin kimppuun.


Kesäkuun viimeisinä päivinä, matkan kestettyä yhdeksän kuukautta,
alkuasukkaat tekivät ensimmäisen hyökkäyksen valkoisten leiriä
vastaan. Retkikunnan jäsenet olivat pystyttäneet telttansa hieman
hajalleen, kuten tavallista, tehneet tulensa ja illallista aterioineet,
kun alkuasukkaat pimeän suojassa lähestyivät leiriä ja heittivät
telttoja kohti keihäänsä. Yksi valkoinen, luonnontutkija Gilbert,
sai kuolettavan keihäänhaavan, kahteen valkoiseen oli sattunut monta
keihästä ja heittonuijaa, mutta heidän haavansa ja ruhjevammansa
eivät kuitenkaan olleet kuolettavia, vaikka vä'ällisiä keihäitä
olikin hyvin vaikea kiskoa ulos. Leichhardt pelastui naarmuakaan
saamatta. Muutamalla pyssynlaukausella alkuasukkaat karkoitettiin,
tulet sammutettiin ja loput yöstä valvottiin, jottei hyökkäystä
voitu uudistaa. Alkuasukkaatkin näyttivät jonkin miehen menettäneen,
koska heidän pakoreitillään näkyi veritahroja ja aamulla kuului kuin
suruvalituksia vainajille. Haudattuaan menetetyn toverin ja suuren
tulen haudalla poltettuaan poistui retkikunta kiiruumman kautta tältä
kovan onnen paikalta.



Carpentaria lahden rantueella.


Heinäkuun 5:ntenä ilmestyi jokivarteen mangroverämeitä ja jokeen
suolaisen veden kaloja, ja siitä Leichhardt saattoi päättää tulleensa
Carpentaria lahden läheisyyteen. Pian näkyi etäisyydessä meren
ulappakin, herättäen suurta iloa kaikissa. Mutta savujen lukuisuudesta
päättäen lahden rannikko oli taajaan asuttu, ja tuhoisa hyökkäys
vereksessä muistissa, täytyi sen vuoksi varustautua taisteluunkin.

Matkaa ei tämän jälkeenkään jatkettu aivan maanrantoja pitkin, koska
ne varsinkin jokisuistamoiden kohdalla olivat rämeiset, vaan kauempaa
sisämaitse, missä jokien poikki oli helppo kulkea. Eräänä iltana
leiriin tuli alkuasukas, joka kulki suoraan tulen ääreen ja vasta
yleisen hälyytyksen tapahduttua huomasi erehdyksensä ja ketterästi
kapusi korkeaan puuhun aivan latvaan saakka. Häntä koetettiin kaikin
neuvoin saada alas tulemaan, mutta kaikki yritykset olivat turhat.
Vihdoin Charley lähti viereiseen puuhun kiipeämään, ja silloin
miehelle tuli hätä. Hän huuti »puuh» ja »brirr» ja sylki ja parkui,
saaden aikaan niin pahan elämän, että retkikunnan hevoset säikähtyivät
karkuun. Charley olisi tahtonut ampua maanmiehensä, peläten hänen
houkuttelevan paikalle koko heimonsa, mutta siihen ei retkikunnan
johtaja voinut tietenkään suostua. Leichhardt lähestyi puuta ja koetti
kauneilla puheilla saada miehen tulemaan alas, mutta tämä vain alkoi
nakella oksan kappaleita hänen ja hevosten päälle. Valkoiset silloin
peräytyivät puusta kymmenkunnan askelta, ja aikansa valituksiaan ja
sadatuksiaan huudeltuaan mies laskeusi maahan ja katosi vesakkoon.
Seuraavana aamuna koko heimo oli asestettuna kokoontunut näitä
tunkeilijoita katselemaan, mutta sallivat heidän kuitenkin mennä
matkoihinsa vähääkään heitä häiritsemättä.

Retkeläisiltä olivat loppuneet sekä suola että jauhot, pääasiallisesti
he söivät häränlihaa, teurastaen eläimiään tarpeen mukaan ja kuivaten
lihat auringonpaisteessa. Haukat olivat niin rohkeat, että kerrankin
ryöstivät lihapalan Leichhardtin kädestä, juuri kun hän aikoi
kohottaa sen omaan suuhunsa. Maisemat olivat sangen kauniita, avoimia
puksipuu- ja eukalyptysmetsiä, ruohokentät olivat vehmaat ja vettä oli
runsaasti. Laajoja aloja oli verekseltä poltettu, kuten Australiassa
yleensäkin, jotta ne sitten kasvoivat paremmin ja houkuttehvat
riistaeläimiä. Joskus oli kuitenkin aina kuljettava vedetönkin taival.
Riistaa, kengurulta ja emuja sekä vesilintuja oli sangen runsaasti ja
Charley, retkikunnan metsästäjä, hankki uutterasti tuoretta lihaa.
Valkoiset taas kokosivat kaikenlaisia siemeniä, mitä olivat huomanneet
alkuasukkaittenkin kokoavan ja syövän. Alkuasukkaat muuttuivat
edempänä lännessä ystävällisemmiksi ja tulivat retkeläisten kanssa
keskustelemaan. Lahden rannalla he usein tapasivat malaijeja, jotka
saapuivat sinne pyydystämään trepangia eli merimakkaroita, kiinalaisten
herkkua, ja hyvän pyyntirauhan vuoksi yllä pitivät alkuasukkaitten
kanssa hyviä suhteita. Toista nämä saivat tuta, kun valkoisia
uudisasukkaita alkoi saapua näihin seutuihin ja vainota ja ammuskella
heitä kuin metsäneläimiä.

Lännempänä Carpentarian lahden rannat olivat kuivemmat ja vettä
vaikeampi tavata, mutta varsinaista vedenpuutetta ei retkeläisten
kuitenkaan tarvinnut kauankaan kärsiä. Että vedenvähyys ei kuitenkaan
ollut satunnainenkaan, sitä osoitti se, että maanasukkaitten oli toisin
paikoin täytynyt kaivaa kaivoja. Näistä kaivoista nähtiin joskus
krokotiilienkin juovan, kun niitten asumain joensuitten vesi oli suolan
sekaista.

Kuormajuhtain vähentyessä täytyi vähentää kuormiakin, ensin
kasvipaperit ja kivinäytteet, sitten, kirvelevin sydämin, kerätyt
kasvitkin. Suuri vahinko oli, kun retkikunnan viimeinen kengurukoira
menetettiin, sillä se oli erittäin tehokkaasti auttanut sen ruoassa
pysymistä ajamalla sekä kenguruita että emuja, vaikka saikin näiltä
otuksilta monet pahat haavat.



Arnhemin niemimaa.


Roper joelta, joka sai nimensä eräästä retkikunnan jäsenestä,
suunnattiin matka Arnhemin niemimaan poikki sen luoteiskulmaan, Port
Essingtonin asemaa kohti. Roperin yli mentäessä kolme hevosta hukkui ja
osa kasvikokoelmista sen johdosta täytyi polttaa. Arnhemin niemimaan
sisäosa on hiekkakiviylänköä, johon joet ovat uomansa kaivaneet.
Ruokavarat olivat niin vähiin huvenneet, että retkeläiset söivät
melkein mitä vain saivat, muun muassa »lentäviä kettuja», eräänlaisia
suuria kasvinsyöjiä lepakoita, joita jokilaaksoissa oli suunnattomat
määrät. Vedenjakajan poikki kuljettuaan he tulivat Etelä-Alligator
joen latvoille, mutta laaksoon päästäkseen heidän täytyi laskeutua 600
metriä korkea jyrkänne, jota ulottui molemmille puolille niin kauas
kuin silmä kantoi. Päästyään suurella vaivalla laaksoon he tulivat
maahan, jossa olisi ollut runsaasti riistaa, varsinkin lintuja, mutta
nyt olivat kaikki haulit loppuneet. Aluksi tämä puute autettiin siten,
että lyijyluoteja leikattiin pieniksi paloiksi. Alkuasukkaat olivat
rohkeampia, kuin mitä oli ennen tavattu, mutta sangen ystävällisiä.
Heillä oli englantilaisia vaatekappaleita ja teräsaseita. Ja pian
tavattiin semmoisiakin miehiä, jotka osasivat puhua vähän englantia.
Port Essington, retkikunnan päämäärä, ja sen valkoiset asukkaat
olivat heille hyvin tutut. He kestitsivät vieraitaan monenlaisilla
kasviksilla, joista muutamat huomattiin aivan erinomaisiksi. He olivat
erinomaisen taitavia heittämään pieniä keihäitä linkosauvoillaan,
surmaten niillä jopa hanhia lennosta. Nähdessään heidän taitonsa
Leichhardt ei voinut kyllin kiitellä onneaan, että he esiintyivät
ystävinä eivätkä vihamiehinä. Lähempänä Port Essingtonia ilmestyi uusi
riistaeläin, puhveli, joka oli päässyt joskus tuodusta kesystä karjasta
metsittymään. Joulukuun 17:ntenä retkikunta vihdoin nälkäisenä ja
repaleisena, mutta reippaalla mielellä, työnsä arvon tietäen, saapui
Port Essingtoniin, josta se kuukauden kuluttua matkusti purjelaivalla
Sydneyhin.

Leichhardtin retki herätti mitä suurinta huomiota sekä Austraaliassa
että Euroopassa. Hänen oli jo luultu kaikkine miehineen saaneen
Queenslandissa surmansa ja apuretkikunta oli lähetetty tämän huhun
totuutta peräämään. Melkoinen rahapalkinto ja monet kunnianosoitukset
tulivat rohkean matkustajan osaksi, eikä kauaa viipynyt, ennenkuin
siirtolaiset vaunuineen lähtivät Leichhardtin jälkiä pohjoista kohti
tunkeutumaan.



Leichhardtin katoaminen.


Leichhardt teki vielä kaksi matkaa, yrittäen nyt kulkea Austraalian
poikki keskikohdalta, idästä länteen. Ensimmäiseltä hänen täytyi palata
takaisin vaarain, tautien, uupumuksen ja ravinnoksi otettujen karjojen
karkaamisen vuoksi. Toisella retkellä, joka alkoi joulukuussa 1847, hän
kaikkine tovereineen katosi niin jäljettömiin, ettei ole milloinkaan
saatu pienintäkään vihiä siitä, mikä retkikunnan kohtaloksi tuli. Kun
alkuasukkaat harvoin uskaltavat vastustaa suurempaa valkoisjoukkoa,
niin ei luulla heidän tuhonneen retkikuntaa. Luultavasti se sortui
Austraalian sisäosien pitkien poutain ja veden puutteen vuoksi. Se ynnä
suunnaton helle, myrkylliset suot, ruohon puute, helposti selittävät,
miksi Leichhardtin suunnittelema suurenmoinen matka epäonnistui, mutta
hänen jäljetön katoamisensa jäi siitä huolimatta arvoitukseksi. Toiset
ovat arvelleet, että hänet yllätti äkkitulva jossain jokiuomassa,
kuljettaen hänet miehineen päivineen mukanaan ja haudaten lietteitten
ja hiekkain alle niin syvään, ettei hänestä sen koommin saatu
vähintäkään tietoa, vaikka lähetettiin useita retkikuntia kadonneita
etsimään.



Kennedyn retki Yorkin niemellä.


Yorkin niemen sisäosia tutkimaan varustautui v. 1848 E.B. Kennedy.
Mukanaan kymmenen valkoista ja Jakki Jakki niminen alkuasukas, hän
huhtikuussa nousi maihin Rockingham-lahdessa niemen juuressa, aikoen
lopulla vuotta päästä Port Albanyyn, niemen pohjoispäähän, jonne laivan
piti lähteä retkikuntaa odottamaan. Matkan tarkoitus oli tämän suuren
troopillisen niemimaan luonnonrikkauksien selville saaminen.



Matkan vaikeudet.


Matka piti ensin rannikkoa pitkin, mutta kun seudut olivat alavia
ja soisia ja tuhkatiheään oli kuljettava syvien jokien poikki ja
melkein läpipääsemättömien pensastiheikköjen puhki, niin täytyi nousta
sisämaahan vedenjakajalle. Suurimman vastuksen tuotti etenkin pitkä,
hoikka, luikerteleva ruoko, joka kierteli rungosta runkoon ja kurotti
sivuille päin pitkiä, monikoukkuisia tuntosarvia. Carron, retkikunnan
kasvitieteilijä, koetti tämmöisen köynnöksen yli saada käsiinsä jonkun
uuden kasvin, mutta paikalla häneen tarttui kymmenkunta koukkua,
ja kuta enemmän hän tepasteli irti päästäkseen, sitä kovempaan ne
tarttuivat. Hänen täytyi leikata varret poikki, ennenkuin pääsi
satimesta.

Ylemmälläkin maalla pensaikko oli tiheätä ja kasvullisuus rehevää,
niin että tie oli kirvein raivattava. Ruohoa ei kuitenkaan ollut kuin
niukalta, jonka vuoksi lampaat täytyi teurastaa laitumen huonouden
vuoksi; hevoset töin tuskin saatiin hengissä pysymään. Matkan
monista vaivoista mainittakoon pensaiston iilimadot, jotka olivat
niin toimeliaita, että matelivat miesten saappaihin ja yöllä heidän
vaatteittensakin alle verta imemään, niin että he aamulla heräsivät
ylt'yleensä verissään.



Miestappo ja verikosto.


Niemimaan alkuasukkaat olivat etevämpää rotua kuin australialaiset
yleensä. Heillä oli isot somat majat ja sangen hyvin tehdyt aseet ja
talousesineet. Mutta valkoisia kohtaan he olivat vihamielisiä. Kun
Kennedy eräänä päivänä kolmen seuralaisen keralla kulki edellä tietä
auki leikkaamassa, tapasi hän alkuasukasjoukon. Hän koetti saada aikaan
ystävälliset välit, mutta mustat heittivät valkoisia vastaan keihään.
Valkoiset ampuivat ja kaatoivat neljä alkuasukasta, ja tästä alkaen
retkikunta ja etenkin nämä neljä ampujaa olivat verikoston alaisia,
vaikka he saivatkin olla pari kuukautta aivan rauhassa. Syyskuun 10 p.
mustat tekivät yöllisen hyökkäyksen, joka kuitenkin torjuttiin, eivätkä
he sen jälkeen jättäneet rauhaan yöllä, ei päivällä.

Lokakuun alussa retkikunta oli Yorkin niemimaan keskivaiheilla. Taajat
vesakot äkkiä vaihtuivat avoimiksi nurmikentiksi. Retkikunta toivoi nyt
saavansa levätä jonkun aikaa, mutta ilo oli lyhyt, alkuasukkaat kun
sytyttivät heidän takanaan ruohokentät palamaan. Kennedy joukkoineen
pelastui vain sen kautta, että pääsi pakenemaan jo ennen palaneelle
alueelle. Hänen täytyi kiiruumman kautta pyrkiä pois palaneilta
aavoilta ja jälleen kulkea vesakoita.

Retkikunnan tila oli nyt ruoan puutteen vuoksi niin huono, että
Kennedy päätti luopua alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja pyrkiä
rannikolle. Matkalla sinne oli kuljettava alueen poikki, jolla
hirmumyrsky oli tehnyt suunnattomia tuhoja. Joka puu oli aivan tyvestä
katkennut, tai oli tuuli repinyt sen maasta juurineen. Myrskyn tie
oli kolmea kilometriä leveä. Marraskuun ensimmäisellä viikolla joukko
saapui rannikon läheisyyteen. Kun yksi miehistä oli niin sairas, ettei
ollut mahdollista viedä häntä niemen päähän, jonne laivan oli määrä
tulla retkikuntaa ottamaan, jakoi Kennedy joukkonsa, jättäen osan
Weymouth-lahteen odottamaan; hän itse kolmen valkoisen ja Jakki Jakin
keralla lähti laivaa yhtymäkohdalla tapaamaan.



Retkikunnan nääntyminen.


Viikko sen jälkeen kuin Kennedy oli lähtenyt, kuoli yksi leiriin
jätetyistä miehistä. Kaksi päivää myöhemmin tuli leirille alkuasukkaita
vaimoineen, jotka töin tuskin saatiin leiristä torjutuiksi, ja
seuraavana päivänä tuli kuusikymmentä sotilasta asestettuina ja
maalattuina, ja niitä ei saatu poistumaan ampumatta.

Marraskuun 20:ntenä kuoli jälleen yksi leirin valkoisista; toverit
tuskin jaksoivat häntä haudata. Seuraavana päivänä alkuasukkaat
palasivat, muodostivat leirin ympäri piirin ja keihäät heittoasennossa
ja tanssien näyttivät, kuinka he pistäisivät valkoiset kuoliaaksi
ja kuinka nämä haavoitettuina kärsisivät. Tuntikausia täytyi
heikontuneiden, nälkiintyneiden valkoisten seisoa, aseet valmiina
hyökkäystä torjumaan. Alkuasukkaat tekivät sitten rauhan merkkejä,
kehoittaen heitä laskemaan aseet luotaan. Se ei kuitenkaan estänyt
heitä äkkiarvaamatta heittämästä leiriin keihäitään, johon valkoiset
vastasivat yhteislaukauksella. Yksi mustista kaatui ja kannettiin pois,
jonka jälkeen muut katosivat.

26:ntena kuoli jälleen eräs valkoisista ja eloon jääneet tuskin
jaksoivat kantaa häntä leiristä siihen paikkaan, johon olivat toiset
haudanneet.

Joulukuun 1:senä ilmestyi lahteen laiva, mutta ampumisista ja lipun
nostosta huolimatta se seuraavana päivänä purjehti pois.

Eloon jääneitten tila oli nyt kamala. Kaikki jauhot oli syöty, eikä
lihaa ollut ensinkään. Merenrannalta koottiin simpukoita, mutta miehet
eivät uskaltaneet lähteä leiristä kauas, peläten alkuasukkaiden
äkkihyökkäyksiä. Eräänä aamuna tavattiin leirin ohi juoksevan
puron rannalta jälleen yksi mies kuolleena, eivätkä eloon jääneet
jaksaneet muuta tehdä kuin neuloa hänet peitteeseen ja vierittää
puron suolansekaiseen veteen. Koira, viimeinen retkikunnan eläimistä,
tapettiin ja syötiin. Joskus alkuasukkaat toivat nälkiintyneille
valkoisille vähän kaloja tai kilpikonnan sisälmyksiä, ollen kuitenkin
samalla heti valmiit hyökkäämään leirin kimppuun, jos valkoiset
vähänkään osoittivat valppauden puutetta. Joulukuun 18:ntena olivat
Carron ja Goddard ainoat eloon jääneet; heidän molemmat toverinsa
tavattiin aamulla kuolleina. Molempain eloon jääneitten yrittäessä
kuljettaa pois heidän ruumiitaan, ympäröi puolensataa mustaa leirin.
Molempain valkoisten täytyi luopua hommastaan ja tarttua aseihinsa,
mutta mustat tekivät rauhan merkkejä ja koettivat lähestyä siten, että
varpaillaan vetelivät keihäitä maata pitkin. Kaksi tuntia tätä jatkui,
sitten Carron heikkouden sortamana kaatui ja hänen toverinsa ampui,
jonka jälkeen mustat hajaantuivat.



Pelastus viime hetkellä.


Heidän mentyään molemmat valkoiset sanomattomilla ponnistuksilla saivat
toveriensa jäännökset pensaikkoon raahatuksi ja risuilla peitetyksi;
hautaa he eivät jaksaneet kaivaa. Eloon jääneiden tila näytti nyt
aivan toivottomalta ja leiriin palatessaan he ihmettelivät, kumpi
aamulla tapaisi toisen kuolleena. Kun mustat aamulla hyökkäsivät
leiriin, tarttuivat valkoiset vielä kerran rihloihinsa, luullen lopun
tulleen, sillä mahdoton oli heidän enää joukkoa vastustaa. Mutta
mustat tulivatkin aseettomina ja toivat likaisen paperin, jossa oli
kirjoitusta, vaikk'ei sen sisällöstä ollut mahdollista saada selvää.
Sitten saapui uusi joukko mustia, tällä kertaa asestettuina ja kiljuen,
josta Carron toverinsa kera päätti paperin olleen vain sotajuonen, ja
he aikoivat ampua mustia, mutta samalla pensaikosta hyökkäsi esiin
muutamia valkoisia miehiä, Jakki Jakki etupäässä.

Tulijat olivat odotetun aluksen kapteeni ja tohtori, ja Carron tästä
päätti, että Kennedy oli onnellisesti saapunut perille; mutta ei hän
sen enempää kuin hänen toverinsakaan jaksanut kysyä enempää. Carronin
tila oli niin surkea, että hänen oikea olkaluunsa oli puhkaissut
nahkan, eikä hän jaksanut kävellä veneelle saakka; Goddard oli kuin
elävä luuranko. Leiristä otettiin paperit ja luonnontieteellisistä
keräelmistä, mitä kulkemaan saatiin, loput jätettiin mustille, jotka
sangen uhkaavina kokoontuivat leirin ympärille. Laivalla vasta molemmat
pelastetut saivat kuulla Kennedyn ja hänen kerallaan lähteneitten
kohtalon.

Pian sen jälkeen kuin Kennedy oli Weymouth-lahdesta lähtenyt, oli eräs
hänen miehistään vahingonlaukauksesta haavoittunut. Pohjoiseen päin
maa kävi vielä entistäänkin pahemmaksi ja sekä miehet että hevoset
uupuivat pian. Tie oli monessa paikassa kirvein avattava, niin tiheätä
oli pensasto. Ruokatavarat loppuivat, niin että täytyi syödä variksia
ja haukkoja ja hevosenlihaa. Haavoittunut huonontui niin heikoksi,
että Kennedy jätti hänet ja kaksi valkoista Shelbourne-lahteen
leiriin, jatkaen yksin mustan palvelijansa keralla matkaa sovittuun
yhtymäpaikkaan.

Näistä kolmesta leiriin jätetystä ei koskaan saatu varmoja tietoja.
Luultavaa on, että he joutuivat mustain keihäitten uhriksi.
Shelbourne-lahdessa nähtiin laivan sinne tullessa muutamain mustain
päällä paidat ja tavattiin miesten tavaroita eräästä kanootista.

Kennedy ja Jakki Jakki kulkivat eteenpäin niin nopeaan kuin
heikontuneessa tilassaan voivat. Mutta he eivät kauaksikaan päässeet,
ennenkuin musta poika älysi, että alkuasukkaita, sotilaita,
hellittämättä seurasi heidän jäljillään. Hän sen vuoksi vaati jättämään
hevoset, ne kun yhä heikontuivat ja lisäksi tekivät niin selvän jäljen,
että alkuasukkaitten oli niitä helppo seurata. Kennedy ei kuitenkaan
tähän suostunut, tuntien itsensä liian heikoksi ja ehkä luullen vaaraa
vähemmäksi kuin hänen palvelijansa.

Molemmat vaeltajat olivat jo päässeet muutaman kilometrin päähän Port
Albanysta, joka oli määrätty yhtymäkohta, kun he huomasivat tulleensa
saarretuiksi ja alkuasukkaitten lähestymistään lähestyvän. Kaiken yötä
he valvoivat, odottaen hyökkäystä. Hyökkäystä ei kuitenkaan kuulunut
ja aamulla, heidän jatkaessa pensaikon läpi matkaansa, Jakki vaati
Kennedyä ahkerasti katsomaan taakseen, ettei häntä voitaisi takaa päin
huomaamatta keihästää.



Kennedyn murha.


Pian lensikin heidän ympärilleen keihässade, ja yksi keihäs sattui
Kennedyn selkään, toinen sääreen. Kaatuessaan hän huusi mustalle
pojalleen, että tämä ampuisi, ja Jakki ampuikin heti ensimmäistä
näkemäänsä mustaa, osaten häntä kasvoihin. Sitten heitettiin yhä
enemmän keihäitä, jotka taas sattuivat Kennedyyn. Alkuasukkaitten
kantaessa pois haavoitettua miestään Jakki lähti Kennedyn avuksi,
vetäen ulos häneen sattuneet keihäät.

Taistelu sitten uudistui ja keihäitä tuli pensastosta joka suunnalta.
Kennedy tähtäsi, mutta laukaus ei palanut, ja samalla toinenkin keihäs
lävisti hänen kylkensä ja Jakkiinkin sattui keihäs silmän yläpuolelle.
Hevosiinkin sattui keihäitä, josta ne alkoivat karata pystyyn ja
tepastella, niin että satulalaukut irtaantuivat. Jakki tuki Kennedyä,
joka taas oli kaatunut, niin että hän pääsi muurahaiskekoa vastaan
nojautumaan, ja juoksi sitten pelastamaan satulalaukkuja.

Takaisin tullessaan hän huomasi Kennedyn ympärillä mustia, jotka
kuitenkin hänen lähestyessään poistuivat. Musta poika koetti turhaan
nostaa isäntänsä pystyyn. Kennedy ei ennen kuolemaansa enää muuta
voinut kuin käskeä Jakin viedä hänen muistikirjansa laivaan ja pelastaa
muut.

Jakki surustaan toinnuttuaan kantoi Kennedyn ruumiin tiheään
pensaikkoon, kuopi tomahawkillaan haudan ja multasi ruumiin siihen,
hävittäen sitten kaikki merkit, jott'eivät alkuasukkaat hautaa
löytäisi. Tämän tehtyään hän hiipi pensaikon läpi pois. Lähtien sitten
matkaa jatkamaan hän kaalasi jokien poikki, hiipi pensaikoitten
läpi, päivät syömättä, yöt tulta tekemättä, kunnes saapui laivan
ankkuripaikalle.

Laivalla ensin epäiltiin tätä mustaa miestä ja hänen merkkejään,
mutta kun vihdoin lähetettiin vene ja Jakki nälkään nääntymäisillään
ja haavoitettuna tuotiin laivaan, arvattiin siellä hänen asiansa,
ennenkuin hän oli Kennedyn muistikirjan antanutkaan. Laiva lähti
paikalla Shelbourne-lahteen, jossa kuitenkaan ei nähty merkkiäkään
leiristä. Sieltä laiva purjehti Weymouth-lahteen, löytäen vielä
Kennedyn retkikunnan kaksi viimeistä valkoista hengissä.



"Austraalian kuollut sydän".



Sturtin viimeinen retki.


Pohjois-Austraalian kautta samosi edelleenkin retkeilijöitä, ja
heidän matkainsa kautta tuli epäämättömästi todistetuksi, että sitä
suurta jokea, »Toivottua siunausta», oli turha siltä puolelta etsiä.
Ainoastaan länsirannalla oli enää aloja, joista vielä voitiin toivoa
sen suun löytymistä. V. 1845 tosin päättyi Australian rantain suuri
kartoitus, eikä länsirannaltakaan oltu tavattu semmoista jokea,
mutta jotkut toivoivat, että sen suistamo oli jäänyt samalla tavalla
huomaamatta kuin Murraynkin. Charles Sturt lähti vielä kerran
retkelle löytääkseen tuon suuren vesireitin ja laajan sisämeren,
joiden olemassaoloon hän kaikesta huolimatta varmasti uskoi. Lähtien
Adelaidesta elokuussa 1844 hän toivoi parissa vuodessa ennättävänsä
tutkia suurimman osan Sisä-Austraaliasta.

Vähän hän silloin osasi aavistaa, mitkä kärsimykset ja vaarat häntä
odottivat. Hänen viimeinen retkensä paljasti australialaisen kuivuuden
kaikkein kamalimmat hirmut, joita tosin jo moni ennen häntä oli
kokenut, mutta ei kenkään niin vakuuttavasti kuvannut.

Sturtin retkikunta, joka oli viranomaisten kustantama, oli hyvin
varustettu. Hänellä oli useita valkoisia apulaisia, joista nuori Stuart
myöhemmin saavutti suuren maineen itsenäisenä tutkijana. Hänellä oli
härkävankkureita, joilla varustuksia vedettiin, lampaita pitkin matkaa
teurastettaviksi, sekä koko joukko varahevosia retkikunnan varsinaisten
ratsujen lisäksi. Koko matka nimittäin tehtiin ratsain.

Alussa matka luonnistui hyvin. Darlingin mutkaan saakka kuljettiin
hyvin tuttuja seutuja, mutta heti kun siitä eteenpäin lähdettiin,
alkoivat vaikeudet Maat alkoivat vähitellen kohota matalaa
Stanley-vuoristoa kohti, joka erottaa Murray-Darlingin syvänteen
Sisa-Austraalian suolajärvien syvänteestä. Vuoristo oli silloin vielä
aivan tuntematon. Sturt ei tämän hedelmättömän, synkän kivierämaan
poikki kulkiessaan tiennyt aavistaa niitä suurenmoisia hopearikkauksia,
mitä se povessaan kätki. Veden puute teki jo näillä taipaleilla suurta
haittaa, mutta sitä kuitenkin löydettiin, vaikka niukasti. Sturt
apulaisineen retkeili eri suunnille hitaammin kulkevan kuormaston
edellä ja tavallisesti aina löydettiin joku lätäkkö tai lähde, josta
retkikunta saattoi janonsa sammuttaa. Laitumesta ei ollut puutetta,
kun oli länsipuolisille aroille tultu, ja yleiseen maa sitten oli
sangen avointa, joka olikin välttämätön ehto yrityksen menestymiselle.
Vuoristolta laski näille länsipuolisille aroille lyhyitä jokiuomia,
joissa tosin juoksi vettä vain kovien rankkasateiden jälkeen, mutta
joissa kuitenkin oli myöhemminkin lätäköltä ja lähteitä. Ja missä ei
ollut ensinkään maan pinnallista vettä, siellä sitä usein saatiin uomaa
kaivamalla.



Veden niukkuus.


Mutta yleistä vedenniukkuutta kuvaa sattuvasti se, että pienet linnut
heti kokoontuivat paikalle, kun ryhdyttiin kaivoa kaivamaan, jopa
toiset istahtivat kaivajan lapiollekin. Tavallisesti nämä kuivuneet
uomat huomattiin jo matkan päästä eukalyptuspuista, joita niiden
varrella kasvoi. Aavat arot vaihtelivat rivittäisten hietasärkkien
kanssa, joilla kasvoi Frenela eli Callitris nimistä, araukarian
kaltaista havupuuta, joka on Austraalian luonnekasveja samoin kuin
eukalyptitkin. Veden puute joksikin aikaa melkoisesti lieveni rankkain
sateitten johdosta, jotka tuota pikaa loivat lakeuksille lätäköitä
ja saivat uomat, »creekit», vähäksi ajaksi jokina juoksemaan. Sturt
lähetti marraskuun puolivälissä pari miestä arojen poikki luodetta
kohti maata vakoilemaan, mutta suolajärvet ja liejut ja suola-arojen
vedenpuute tekivät sille suunnalle matkustamisen mahdottomaksi. Sturt
luuli miesten saapuneen Torrens-järvelle, mutta todellisuudessa
siellä oli uusi suolajärviryhmä, jonka Flinders-vuoristo erottaa
Torrens-järvestä. Retkikunnan täytyi jatkaa matkaansa Stanley-vuoriston
länsilievettä pitkin pohjoiseen, muualla kun ei ollut vettä ensinkään.



Helle.


Eteläisen pallonpuoliskon kesä alkoi tehdä tuloaan ja kuumuus olla
kovin rasittava, allikot ja lähteet pelottavan nopeaan kuivua.
Lämpömittari harvoin laski alle +35°C, mutta toisinaan se nousi yli
50°C. Nelijalkaisia eläimiä tuskin näkyi ensinkään, lintuja sitä
vastoin runsaasti. Näistä oli huvittavin eräs lepinkäinen (Lanius),
rastaan kokoinen ruskeahko lintu, joka aamuisin säännöllisesti saapui
leirille ja koetti matkia säveliä, joita miehet sille vihelsivät. Sen
matkimislahja oli niin ihmeteltävä, että tuskin oli sitä lintua, jota
se ei olisi osannut matkia aivan erehdyttävän hyvin.

Alkuasukkaitten majoja, jopa tuliakin tavattiin tuon tuostakin, mutta
asukkaat itse livistivät pakoon, jos vain kerkisivät, niin että heitä
oli vaikea tavata. Hevoset varsinkin heitä pelottivat. Suuri osa
nähdyistä asumuksista kuitenkin oli todella autiona siihen aikaan,
kun retkikunta maan läpi kulki, erämaan pienet heimot kun muuttelivat
paikasta paikkaan, sen mukaan kuin veden ja ravinnon saanti vaati. Ne
alkuasukkaat, mitä tavattiin, olivat sangen ystävällisiä ja osoittivat
täydelleen käsittävänsä sen ystävällisyyden, jolla retkikunta,
johtajansa tarkkoja ohjeita noudattaen, heitä kohteli. Sturt oli
ottanut mukaansa paljon lahjoja, varsinkin villapeitteitä, joita
hän heille jakeli. Hän oli nimittäin jo varhaisemmilla matkoillaan
huomannut, että alkuasukkaat tässä suunnattomien ilmastollisten
vastakohtain maassa alastomuudessaan kovin usein saivat kärsiä vilua.

Tammikuun lopulla v. 1845 Sturt, jonkun matkaa 30 leveyspiirin
pohjoispuolella, leiriytyi solaan, jossa hän tapasi runsaat ja
näköjään pysyväiset vesivarat; sieltä hän retkeili joka suunnalle
ympäristöä, varsinkin vedensaantia tutkien. Eräällä retkellä Sturt
toverinsa keralla näki suunnattoman joukon haarahaukkoja (Milvus)
jotka sadoittain ympäröivät heidät ja käperin kynsin tulivat vain
muutaman jalan päähän, ennenkuin palasivat takaisin. Jos ne olisivat
kimppuun käyneet, niin olisivat molemmat matkustajat olleet hukassa.
Ne näkyivät kuitenkin päätelleen, että molemmat ratsumiehet olivat
liian vaarallisia vastustajia, peräytyivät ja kierrellen, kaarrellen
katosivat etäisyyteen. Vettä ei tavattu millään suunnalla niin
runsaasti, että retkeä olisi voitu jatkaa.



Kuivuus.


Kuumuus ja kuivuus olivat niin suunnattomat, että kaikki ruuvit
irtaantuivat, koneiden sarviosat ja kammat lohkesivat hienoiksi
liuskoiksi, lyijy putosi lyijykynistä, hiukset, samoin kuin lampaiden
villakin, lakkasivat kasvamasta ja kynnet kävivät hauraiksi kuin lasi.
Jauhot menettivät 8% painostaan, muut ruokatavarat vielä enemmän, ja
muste kuivui kynään niin nopeaan, että oli mahdotonta kirjoittaa.



Erehdyttäviä merkkejä.


Kun retkikunta ensin leiriytyi »varasto-solaansa», oli siellä paljon
eläimiä. Papukaijoja oli tuhansittain, kakaduita, kyyhkyjä ja muita
lintuja, joiden kesken monenlaiset haukat tekivät suurta tuhoa.
Mutta vähitellen ne kokoontuivat suuriin parviin ja kaikki samana
päivänä muuttivat pois, luodetta kohti lentäen. Tämä muutto vahvisti
Sturtissa sitä luuloa, etenkin kun siltä suunnalta saapui pelikaaneja
ja sorsiakin, että sillä ilmalla mahtoi olla kauan etsitty sisämeri.
Jo aikaisemmin Sturt oli huomannut, että samalle suunnalle lensi
sepelhaikaroita, kurkia ja muita vesilintuja suunnattomat laumat.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi lintujen lähdettyä helteisessä erämaassa.
Muurahaiset ja kärpäset olivat ainoat eläimet, jotka pitivät
puoliaan tässä kamalassa maassa, ja ne vaivasivat ihmisiä ja eläimiä
hellittämättä.

Partioretkien ja alkuasukkaitten antamain tietojen johdosta SturtiIle
oli käynyt ilmi, että eteneminen oli joka suunnalle mahdotonta, vieläpä
että paluutiekin oli vedenpuutteen vuoksi katkaistu. Kuusi kuukautta,
heinäkuun puoliväliin v. 1845, retkikunnan täytyi viettää tässä
Sisä-Austraalian erämaan keitaassa voimatta kulkea mihinkään suuntaan.



Vaikea aika.


Retkikunnan jäsenistä osa sairastui, keripukki kun alkoi tehdä
tuhojaan. Sturtin lähin apulainen kuoli ja muut riutuivat niin, että
sama kohtalo näytti odottavan heitäkin, ellei apua pian tullut.
Kuumuus oli kamala, eikä kastetta ollut ensinkään. Eräänä päivänä
lämpömittari osoitti 58° varjossa, auringonpaisteessa 69°. Kolme
kuukautta keskilämpö oli yli 38°. Tämä hirmuinen kuumuus kuihdutti
kaiken kasvullisuuden ja allikoista vesi, josta koko retkikunnan henki
riippui, väheni pelottavasti. Sadetta odotettiin ja odotettiin, mutta
turhaan. Eräänä päivänä keitaaseen ryömi vanhanpuoleinen puolikuollut
alkuasukas, nälkään ja janoon nääntymäisillään ja ypö yksinään. Hänet
syötettiin ja juotettiin, hänelle annettiin peite suojaksi, ja kun
hän parin viikon kuluttua sen heitti yltään, palatakseen jälleen
erämaahan, josta oli tullutkin, oli hän lihonut siihen määrään, että
hänen auttajansa olivat sanattomina hämmästyksestä, sillä kasvoissa
ei huomannut mitään eroa. Häntä oli syötetty lampaanlihalla ja sitten
variksilla, kun huomattiin hänen näistä pitävän enemmän. Saatuaan
itsensä hyvään kuntoon häh hyvästeli auttajansa ja katosi jälleen
erämaan yksinäisyyteen. Ennen lähtöään hän kertoi Sturtille aavasta,
vedestä, jonka aallot olivat miestä korkeammat ja kalat niin isoja,
ettei niitä mikään verkko kestänyt. Sturt tuli, yhä varmemmaksi, että
siellä sittenkin oli hänen etsimänsä sisämeri, mutta hänen oli nyt
mahdotonta lähteä sitä, kauempaa etsimään.



Sade.


Vasta heinäkuun puolivälissä alkoi sataa. Alussa putosi vain muutamia
pisaria, mutta seuraavana päivänä tuli oikea rankkasade. Sateen kohina
oli vangituille retkeilijöille ihaninta soitantoa, mitä he olivat
mielestään milloinkaan kuulleet. Se oli vapautuksen sanoma, mutta Sturt
käyttikin sen tarjoamaa tilaisuutta tunkeutuakseen vain yhä kauemmaksi
sisämaahan.

Mutta sinnepäin ei maa suinkaan entisestään parantunut, sillä hän
oli tullut »Kiviseen erämaahan», jossa eivät pienet sateet mitään
merkinneet. Kolmisenkymmentä kilometriä retkikunta rämpi melkein
ylipääsemättömien tulipunaisten hietasärkkäin poikki. Nämä hämmästystä
herättävät särkät päättyivät suunnattoman laajaan tasankoon niinkuin
maan aaltojen jyrkät otsat mereen, eikä kolkon, purppuranpunaisen
aavikon pintaa rikkonut mikään muu kuin koillisessa juova matalia puita
ja kirkkaan punainen hietakumpu, joka loisti päivänpaisteessa. Ei
ainoatakaan ruohoa kasvanut tällä kamalalla vaakasuoralla aavikolla.
Sitä peittivät puolta jalkaa pitkät kivet, jotka tuuli oli pyöristänyt;
kivet olivat raudansekaista kvartsia. Sturt luuli tätä muodostusta
entiseksi merenpohjaksi, mutta päin vastoin se on vedettömyyden
synnyttämä. Se oli niin kovaa, ettei hevosten kavioista jäänyt mitään
jälkeä. Tämän erämaan takanakaan ei kuitenkaan ollut vettä, ei muuta
kuin mustaa liejua entisen vesipaikan pohjalla. Vihdoin täytyi Sturtin
taipua siihen käsitykseen, että hänen takaa-ajamansa sisämeri olikin
vain kangastus, joka sitä mukaa pakeni edemmäksi, kuta kauemmaksi hän
sitä seurasi. Sen sijasta hän oli löytänyt maita, joita kamalampia ei
edes Dante olisi voinut keksiä harhailevain sieluparkain kidutukseksi.



Kamalaa erämaata.


Siitä huolimatta retkikunta kuitenkin oli lähellä etsimäänsä järveä,
vaikkei se varsinkaan tänä pitkänä poutana olisi Sturtin toiveita
vastannut, sillä ainoastaan runsaiden sateiden jälkeen on Eyre-järvessä
vettä, silloinkin enimmäkseen suolaista. Sturt kulki Diamantina joen
poikki, joka laskee Eyre-järveen, mutta joka silloin oli aivan kuivilla.

Yhä eteenpäin piti matka, kautta uuden kamalan aavikon, jonka poikki
kulki valtavia veripunaisia hiekkaharjuja, ja tässä erämaassa kasvoi
tuo Sisä-Austraalian vitsaus, pelätty okainen spinifeks-pensas,
ainoa kasvi, joka tulee näissä erämaissa toimeen. Joka puolella
oli lumivalkoisia suolakenttiä ja kuivuneita suolapuroja, jotka
suunnattomien hohtavien käärmeiden tavoin kiemurtelivat synkän erämaan
kautta.

Vihdoin Sturtin täytyi, kaukana Eyre-järven pohjoispuolella olevissa
erämaissa, kääntyä paluumatkalle. Jos hän olisi vielä edemmäksi
kulkenut, olisi hän seuralaisineen ehdottomasti tuhoutunut. Sturtin
suuri tuuma oli auttamattomasti kärsinyt haaksirikon, mutta hän viittoi
tietä myöhemmille tutkijoille. Kolmetoista vuotta hänen retkensä
jälkeen lähti hänen kartoittajansa, M'Dowall Stuart, samoihin erämaihin
etsimistä jatkamaan.



Erämaan asukkaat.


Omituista on, että tuskin löytyi niin karua erämaata, ettei joku
vaivainen alkuasukas-perhe olisi koettanut siinä tulla toimeen.
Jonkun heidän kaivamansa kaivonkin Sturt tapasi, vieläpä siitä sai
arvaamatonta hyötyäkin. »Tälle kaivolle johti polkuja melkein joka
ilmansuunnalta ja erästä niistä kulkiessani saavuin kylään, jossa
oli yhdeksäntoista majaa, mutta ei näkynyt merkkiäkään siitä; että
niissä olisi äsken ollut asukkaita. Siellä täällä oli kaukaloita
ja jauhinkiviä, katkenneita keihäitä ja murtuneita kilpiä, mutta
ilmeisestikin asukkaat nyt olivat lähteneet jonnekin muuanne ja kävivät
näillä seuduin vain puksipuun siemeniä keräämässä, sillä maassa oli
suuret kasat tämän puun oksia ja puista itsestäänkin näkyi, että niistä
oli sato koottu.»



Janoa.


Pakollinen paluu oli Sturtille suuri pettymys, eikä hän vielä luopunut
taistelusta. Palattuaan 28:nnen leveysasteen eteläpuolelle löytämälleen
jokiuomalle, jossa vielä oli vesilätäköitä, hän jätti sinne suurimman
osan väestään ja lähti suoraan pohjoista kohti pyrkimään. Pari
leveysastetta kuljettuaan poikki kuivien karujen maitten ja kivierämaan
uudelleen tavattuaan hän kuitenkin vedenpuutteen takia palasi takaisin
ja töin tuskin pelastui. »Hitaasti palasimme jälkiämme laaksoon, jossa
olimme olleet yötä, ja viivähdimme siinä puolen tuntia, mutta ei
mikään hevosista tahtonut syödä, yhtä lukuunottamatta, joka sen sijaan
käyttikin aikansa sitä paremmin. Muut kokoontuivat ympärilleni, minun
siinä puun alla istuessani, pitäen päätään minun pääni päällä, ja oma
hevoseni nykäisi hatun päästäni huomiotani herättääkseen. Eläin parka!
Paljon olisin antanut sillä haavaa, jos olisin voinut sen kärsimystä
lieventää, mutta en voinut. Olimme kaikki samassa pulassa, ja ellemme
olisi lopulta vettä löytäneet, niin olisi meidän täytynyt yhdessä
kuolla.»

Ei pitkältäkään kuljettu, ennenkuin yksi kaatui kuolleena ja toinen
oli niin heikkona, että pelättiin senkin milloin tahansa heittävän
henkensä. Se oli jo kaatunut lakeudelle, mutta Sturt toivoi voivansa
sen pelastaa rientämällä edellä vesipaikalle ja tuomalla sieltä vettä
sen janon sammuttamiseksi. Vesilätäkkö, josta hän oli menomatkalla
saanut tätä kallista elämän nestettä, oli kuitenkin sen jälkeen
kuivunut. Näytti siltä, kuin tulisi janokuolema muittenkin hevosten ja
retkeilijäin itsensäkin osaksi.



Kyyhkynen pelastajana.


»Äkkiä lensi hietamäen takaa kyyhkynen — se oli ensimmäinen tässä
erämaassa näkemämme lintu — yksinäinen lintu — lensi ohitsemme kuin
salama, vaipui alas noin neljännesmailin päässä hetkeksi lakeudelle,
hetkeksi vain ja sitten lensi pois. Se ei olisi ennättänyt muuta kuin
nokkansa kastaa, mutta Stuart oli pannut paikan merkille ja siellä
oli vettä.» Sitä vietiin aavikolla sortuneelle hevoselle, joka täten
pelastettiin.

Päivän levättyään tämän veden luona Sturt taas jatkoi paluumatkaansa.
Erämaa oli suunnattoman laajan merenrannikon näköinen ja hietikko oli
täynnään suuria, ikäänkuin veden voimasta siihen vaipuneita kiviä.
Päivä oli sanomattoman kuuma ja hevosten kaviot niin hauraat, että
niistä sinkosi siruja, kun kiveen sattuivat. Seuraavassa leiripaikassa
oli vielä vähän vettä, mutta se oli jo niin liejuista ja haisi niin
pahalta, että sekä ihmiset että eläimet vain välttämättömyyden
pakosta saattoivat sitä juoda. Kaivot, joita Sturt oli menomatkalla
kaivattanut, olivat aivan kuivuneet ja hätä alkoi olla niin suuri, että
hänen hevosten uupumuksesta huolimatta täytyi kulkea läpi yönkin pienen
lampun valossa. Hevoset tuskin jaksoivat enää jalkojaan liikuttaa, kun
viimeistä menomatkalla kaivettua kuoppaa lähestyttiin.



Vettä! vettä!


»Esineet olivat vielä hämäriä meidän lähestyessämme sitä kohtaa,
joka nyt oli koko toivomme. Stuart kulki edellä ja huusi minulle,
että hän näki ne pienet puut, joiden alla olimme nukkuneet. Ja pian
hän näki jotain kimaltelevan sillä paikalla, jossa kaivo oli, ja
samalla jo huudahti, 'vettä, vettä'. Minun on mahdoton tätä kaikkea
kertoa tuntematta enemmän kuin kiitollisuutta Kaikkivaltiasta voimaa
kohtaan, joka meitä ohjasi.» Seuraavana päivänä retkeläiset saapuivat
jokiuomalle, jonka poikki he olivat menomatkalla kulkeneet ja jossa
oli runsaasti vettä. Kaksi hevosista tosin kaatui aavikolle, mutta
siksi lähelle, että he saattoivat palata niille vettä viemään ja siten
pelastaa ne.



Asuttu erämaan keidas.


Tämä jokiuoma, joka kartoilla yhä vielä tunnetaan Sturtin antamalla
Coopers Creekin nimellä, oli sanomattoman autiossa erämaassa siksi
huomattava ilmiö, että hän päätti käyttää loput varustuksistaan sen
tutkimiseen. Toisin paikoin uoma oli aivan kuiva, mutta kauniita
virrattomia suvantojakin oli pitkät matkat, ja rehevine rantoineen ne
autiossa erämaassa näyttivät sanomattoman kauneilta. Toisin paikoin
uoma hajaantui hyvin moneksi putaaksi, joissa vain paikoitellen oli
vettä, ja näillä matkoilla sen juoksua oli hyvin vaikea seurata. Sturt
oli ymmällään, mitä ajatella tästä omituisesta muodostuksesta. Eräässä
kohdassa hän tapasi pari alkuasukasta ja lahjoitti toiselle kirveen,
toiselle koukun. Nämä pitivät niitä, kunnes lähtivät pois, antoivat ne
silloin takaisin ja hämmästyivät suuresti, kun sitten älysivät, että ne
olikin lahjoiksi aiottu. He lähtivät sitten aamiaista hankkimaan, uivat
keskelle jokea ja alkoivat sukeltaen noutaa pohjasta simpukankuoria.



Rajatonta hämmästystä.


Alkuasukkaiden polut kävivät nyt yhä leveämmiksi ja rannoilla oli
paljon oksista tehtyjä majoja; maa siis ilmeisestikin oli taajaan
asuttu. »Emme olleet kauaksikaan ratsastaneet», kertoo Sturt,
»kun eräässä paikassa näimme alkuasukkaan oksia katkovan. Lähemmä
tullessamme huusimme hänelle, mutta siitä ei ollut apua. 70 askeleen
päästä jälleen huusimme, mutta ei nytkään hän kuullut, siitä syystä
ehk'ei, kun oksat hänen taittaessaan kahisivat. Vihdoin hän kokosi ne
kimpuksi ja heitti kimpun selkäänsä, kääntyen meistä joelle, sen poikki
kulkeakseen, mutta sattui sitten suoraan eteemme. En voi kuvata hänen
kauhuaan, enkä hämmästystään — oksakimppu putosi — hän levitti kätensä
— ja vavisten kiireesti kantapäähän alkoi huutaa niin paljon kuin ääntä
pääsi. Ratsastimme lähemmäksi ja käskin Stuartia laskeutumaan hevosen
selästä ja istumaan maahan. Tämä aluksi säikäytti mies parkaa vielä
enemmän, hän kun epäilemättä luuli miestä ja hevosta yhdeksi eläimeksi,
ja hän oli hämmästyksestä kaatua selälleen nähdessään niiden eroavan.
Mutta kun Stuart istui maahan, oikaisi hän taas itseään ja vähitellen
jonkun verran rauhoittui.» Hänen huutoonsa saapui siihen toinenkin
musta ja merkkien avulla Sturt koetti saada heiltä seuduista tietoja,
jotka kuitenkin pakostakin jäivät hyvin häälyviksi. Sturt luuli heidän
liikkeittensä ja merkkiensä osoittavan, että pohjoisen ilmalla oli
suuri sisäjärvi.

Jonkun päivämatkan yhä kauemmaksi kuljettuaan Sturt seuralaisineen
leiriin asettuessaan kuuli »sanomattoman surumielistä ulvontaa
vastapäätä olevalta multatörmältä ja näimme, kuinka seitsemän mustaa
päätä verkalleen meitä lähestyi... Ryhmään kuului hyvin vanha sokea
ukko, jota nuorempi mies talutti, ynnä viisi naista. Kaikki he itkivät
sanomattoman katkerasti ja naiset lausuivat matalia, surumielisiä
sanoja, mutta saimme heidät istumaan ja pelkonsa heittämään. On
mahdotonta sanoa, vanhako ukko oli, mutta hänen hiuksensa olivat
lumivalkoiset ja hänen toinen jalkansa oli haudassa.» Sturt luuli
näiden raukkain tällä tavalla tahtoneen retkikuntaa lepyttää, kun ehkä
eivät voineet pakoon lähteä. Hän antoi vanhukselle suuren päällystakin,
joka kovin ilahutti häntä. Kun joukko oli niin pelokas, ettei siltä
voinut tietoja saada, laski Sturt puolen tunnin kuluttua sen menemään.

Vähän kauempana tuli vastaan joukko, johon kuului kaksi päällikköä
ja neljätoista nuorta miestä ja poikaa. He astuivat kahteen riviin
järjestyneinä ja lähestyivät verkalleen. Stuart lähti jalan heitä
vastaan, jonka huomatessaan alkuasukkaat pysähtyivät ja kävivät maahan
istumaan ja Stuartkin kävi heidän eteensä istumaan. Molemmat päälliköt
katsoivat maahan ja itkivät, niin että kyynelet tippuivat, mutta nuoret
miehet nauroivat ja pistivät kielen poskeensa. Toinen päälliköistä oli
valtavan pitkä mies ja oli punamullalla maalannut itsensä. Sturt sai
tältä joukolta jotenkin selviä osoituksia jokiuoman suunnista ja lähti,
päälliköille puukot annettuaan, matkaansa jatkamaan. Molemmat päälliköt
kuitenkin seurasivat häntä ja toinen esitteli hänet hieman kauempana
vanhalle isälleen, jolle Sturt antoi toisen puolen peitteestään, kun
hänellä ei enää ollut muutakaan lahjoitettavaa. Päälliköt saattoivat
retkeläisiä vielä kauemmaksikin kahdelle majalle, joissa asui
toistakymmentä henkeä ja vielä sitäkin edemmäksi, niin että Sturt
viiden mailin matkalla tutustui neljään eri heimoon, joihin kaikkiaan
kuului kahdeksattakymmentä henkeä. Nämä ystävälliset ihmiset pyysivät
vieraita jäämään luokseen, mutta retkeläiset jatkoivat kiireellä
matkaa, päästäkseen niin kauas kuin suinkin, ennenkuin aroilta kaikki
vesi kuivuisi ja heidän paluumatkansa kävisi mahdottomaksi.

»Kun olimme viimeisen heimon luota lähteneet, ratsastimme edessä
päin näkyvää hietakumpua kohti ja tuskin olimme majoista lähteneet,
ennenkuin molemmat vapaaehtoiset saattajamme juoksujalkaa riensivät
edelle ja katosivat hietakummun taa. Tunsin siksi hyvin tämän kansan
tavat, että arvasin tämän jotain merkitsevän, ja sanoin Stuartille
olevani varma siitä, ettemme vielä olleet nähneet Coopers Creekin
kaikkea kansaa. Mutta sitä en voinut käsittää, miksi he olivat
rakentaneet majansa niin kuraisten lätäköitten varteen, kun lähellä
oli niin mainioita suvantoja, joiden rannalla olisivat voineet asua.
Saavuimme kummulle kuitenkin pian sen jälkeen, kuin molemmat päälliköt
olivat sen taa kadonneet, ja kun olimme päälle päässeet, tervehti meitä
kolme tai neljäsataa sen taa tanterelle kokoontunutta alkuasukasta
korvia huumaavilla huudoilla. Näkö oli erinomaisen vilkas ja sitä
vielä kohensi pitkä rivi majoja naisineen ja lapsineen, joita näkyi
tanteren toisella puolella pienen rinteen päällä.



Oudon heimon vieraina.


»Pysäytin vähäksi aikaa hevoseni kummun laelle ja katselin alla
elämöivää laumaa, joka oli niin taajaan sulloutunut, että sen olisi
piirittänyt yhdellä verkolla, sitten rauhallisesti Stuartin ja miesteni
seuraamana ratsastin tanterelle, laskeusin hevosen selästä, jättäen
hevosen miehilleni ja kävelin jalan alkuasukkaiden luo, jotka paikalla
ympäröivät Stuartin ja minut.

»Jos nämä ihmiset olisivat olleet vihamielisiä, emme mitenkään olisi
voineet paeta heidän käsistään, sillä hevosemme eivät enää jaksaneet
nelistää pelastaakseen meidät ja samalla omankin henkensä. Olimme niin
ollen kokonaan heidän vallassaan, vaikka ehkä olikin onnemme, etteivät
he sitä tienneet; mutta he eivät suinkaan osoittaneet meitä kohtaan
epäystävällisyyttä, vaan päin vastoin todellista vieraanvaraisuutta,
niin että olisimme voineet pyytää, mitä suinkin heillä oli. Toiset
kantoivat meille isoja vesikaukaloita ja meidän vähän juotuamme
kehottivat ne hevostenkin juoda. Tämä epäilemättä oli huomiota
ansaitsevaa rohkeutta, sillä olen varma, ettei kukaan valkoinen, joka
ei olisi koskaan hevosta nähnyt (eikä yleensäkään kengurua suurempaa
eläintä) olisi arkailematta kulkenut tämän kamalan ison eläimen luo
ja kantamansa kaukalo rinnan tasalle kohotettuna antanut hevosten
juoda ja samalla melkein kuonollaan heitä koskettaa. He tarjosivat
meille paistettua sorsaa ja leipäänsä. Kun menimme heidän leiriinsä,
osoittivat he meille suurta uutta majaa ja kehoittivat meitä siinä
nukkumaan, mutta olin huomannut pienen kummun, jolla kasvoi neljä
puksipuuta, ja tällä kummulla, jolle alkuasukkaiden kylästä oli noin
viisikymmentä askelta, olin jo ennakolta päättänyt olla yötä, ja kun
koetin ilmaista tämän alkuasukkaille, näyttivät he olevan siitä hyvin
mielissään. Menimme sen vuoksi puiden luo ja riisuttuamme satulat
hevosten selästä laskimme ne laitumelle. Kun alkuasukkaat näkivät
meidän rauhassa istuvan, tulivat he luoksemme ja toivat meille risuja,
jotta saatoimme tehdä tulen, koska puita oli hyvin niukasti.»

Tämän heimon miehet olivat Sturtin mielestä komeimmat, mitä hän oli
Austraaliassa milloinkaan nähnyt, ryhdikkäitä, pitkiä ja jotenkin
voimakkaita. He eivät millään tavalla silponeet eivätkä arveluttaneet
ruumistaan. Lapsetkin olivat hyvän näköisiä, mutta naiset rumia ja
nälkiintyneitä, liian työn rasittamia, kuten Austraalian naiset
yleensä. He olivat iloista kansaa ja näyttivät olevan vierailun
johdosta kovin hyvillään, ja kun he ehkä olivat hieman tunkeilevia,
niin johtui tämä luonnollisestikin uteliaisuudesta ja oman suuren
lukunsa synnyttämästä luottamuksesta. Mutta helppo oli heitä hillitä,
eivätkä he uskaltaneet koskea valkoisiin vieraihinsa, taikka
ruveta heidän taskujaan tutkimaan. Sturt luuli heidän merkeistään
käsittävänsä, että joki syntyi lakeuksilla pienestä haarasta ja
ettei kauempana idässä enää ollut vettä, vaan että hän kuolisi, jos
sinne lähtisi. Suuremmistakaan vesistä, joilla asukkaat liikkuivat
kanooteilla, eivät nämä tienneet mitään. Auringon laskiessa kaikki
alkuasukkaat lähtivät retkeläisten luota omaan leiriinsä, jossa he
myöhään istuivat ja valvoivat, naiset siemeniä jauhoksi survoen kahden
kiven välissä ja saada aikaan kankaan kutomista muistuttavan äänen.
Heidän leirinsä pitkine tulirivineen oli sangen soma katsella, ja
tummaihoiset ihmiset majasta majaan kulkiessaan tai valkeiden ääressä
seistessään olivat kuin näyttämöllä. Kello 11 aikaan kaikki oli niin
hiljaa, ettei olisi mistään aavistanutkaan olevansa niin suuren
kansanjoukon läheisyydessä.

Seuraavana päivänä Sturt vielä lähti, alkuasukkaiden varotuksista
huolimatta, matkaa jatkamaan, mutta tuli piankin niin pehmeille
lakeuksille, etteivät uupuneet hevoset olisi jaksaneet niiden poikki
kauankaan matkata. Hän otaksui joen alkavan juuri tältä liejuiselta
lakeudelta ja päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla retkeläiset
tapasivat alkuasukkaita, joista alkoi olla vastusta, mutta suoriutuivat
kuitenkin tappelutta heistäkin.



Coopers Creek.


Lähes parisataa kilometriä Sturt näin oli tutkinut Coopers Creekiä,
saamatta silti täydellistä käsitystä sen todellisesta luonteesta..
Mitchell ja Kennedy olivat jo ennen tutkineet Queenslandista alkavan
Barcoon latvat, ja Coopers Creek oli tämän joen alajuoksu. Sturt olisi
sen vartta ylöspäin seuraillen helposti päässyt lähes Tyynen meren
rannoille saakka. Toisina vuosina se tuo mukanaan suuret määrät vettä,
peittäen tulvallaan laajalti niitä lakeuksia, joiden poikki Sturt
oli matkustanut ja joilta hän tosiaan olikin tavannut monenlaisia
tulvan merkkejä. Lopulta nämä, samoinkuin muidenkin sekä pohjoisesta
että koillisesta laskevien jokien tulvavedet laskevat Eyre nimiseen
suureen suolajärveen, joka vain semmoisien tulvien jälkeen onkin
järvenä, tavallisissa oloissa sitä vastoin liejuisena suona. Sturt
kulki retkellään monen muunkin Eyre-järveén laskevan uoman poikki
aavistamattakaan, että ne olivat yhtenäisen vesistön jätteitä. Toiselta
puolen hän kuitenkin aavisti, että nämä arot ja erämaat toisinaan
olivat laajain tulvain vallassa, koska paljaat savikentät sitten
kuivuttuaan olivat halkeilleet syltäkin syviin rakoihin, niin että
niiden poikki oli hyvin vaikea kulkea. Pysyvästi kuivina halkeamat
arvatenkin olisivat pian pölystä täyttyneet. Pitempiin jokireitteihin
viittasi taas se, että hän joskus keskellä kuivinta erämaata, tapasi
jonkun aivan vähäpätöisen, vaikka tavallista syvemmän allikon, jossa
oli kaloja murkinaksi asti.



Erämaan tuuli.


Paluumatkan jatkaminen Coopers Creckiltä oli edelleenkin vaikeata ja
vaarallista pitkällisen kuivuuden vuoksi. Marraskuun 11:ntenä tuuli,
joka kaiken aamua oli puhaltanut koillisesta ja ollut hyvin kuuma,
yltyi kovaksi myrskyksi, eikä Sturt sanonut koskaan unohtavansa sen
riuduttavaa vaikutusta. »Menin suuren eukalyptin suojaan, mutta
kuumuuden puhku oli niin kamala, että olisi luullut heinän itsestään
syttyvän tuleen. Hevoset seisoivat perä tuulessa, turpa maassa,
jaksamatta päätään kohottaa, linnut vaikenivat ja puusta, jonka alla
istuimme, varisi lehtiä kuin lumihiutaleita.» Lämpömittari halkesi,
noustuaan varjossa yli 50 asteen. Selvää oli, että vesipaikat niin
ollen nopeaan kuivuivat ja jäljelle jäi vain kosteata liejua,
josta retkeläiset kuoppia kaivaen saivat sen verran, että henkensä
säilyttivät.

Sturt oli jättänyt osan retkikunnasta varustettuun asemaan pohjoista
kohti matkustaessaan, mutta veden kuivuminen ja mätäneminen oli
pakottanut tämän osaston samoamaan etelää kohti ennen johtajansa
paluuta. Limaista vihertävää vettä kuitenkin oli sen verran jäljellä,
että ihmiset ja hevoset pelastuivat, yhtä kuormahevosta lukuun
ottamatta, joka kuoli janoon. Pari päivää ruuatta oltuaan retkeläiset
saattoivat laittaa itselleen vähän ruokaa. Ja vähän lihaakin he saivat,
kun Stuart löysi koirien maahan kaivaman kinkun palasen ja talin.
Sturt tästä sairastui niin vaikeasti, että suurimman osan loppumatkaa
oli kykenemätön mihinkään, hädin tuskin pysyi satulassa, kunnes
saavutti kuormaston, jonka mukana hän sitten matkasi härkävankkureissa.
Kuormasto oli pysähtynyt samalle keitaalle, jossa retkikunta oli
edellisen kuuman ajan viettänyt. Eteläisen pallonpuoliskon kesä oli
jo edistynyt niin pitkälle, että paluumatka Darlingille uhkasi tulla
katkaistuksi. Kuumuus oli nyt vielä suurempi kuin edellisenä kesänä.
Tuuli kohotti ilman täyteen hienoa pölyä, jonka läpi aurinko paahtoi
kuin sula metalli. Maa oli niin kuuma, että tulitikut syttyivät siihen
pudotessaan.

Päästäkseen eteenpäin kulkemaan Sturt teurasti neljä härkää, nylki
niiden nahkat tuppeen, neuloi reiät kiinni ja täytti ne vedellä.
Näin retkikunta pääsi ensimmäisen pitkän taipaleen poikki ja tapasi
sitten Stanley-vuoristossa vähän runsaammin vettä, niin että se hädin
tuskin pääsi palaamaan Darlingille, jossa hallituksen apulähetys sitä
odotti. Keripukista Sturt parani, mutta hänen näkönsä kärsi niin suurta
haittaa, että hän kotia palatessaan oli puolisokea, eikä enää koskaan
ennalleen parantunut.

Muut retkeilivät myöhemmin samoissa seuduin paremmalla menestyksellä,
etupäässä tietenkin siitä syystä, että ennakolta osattiin paremmin
arvata odottavat vaikeudet ja niitä vastaan varustautua, mutta myös
senkin vuoksi, että he sattuivat tekemään matkansa tuoreempina vuosina.
Ilmastolliset eroavaisuudet saattavat eri vuosina olla Austraaliassa
hämmästyttävän suuret. Sturtin retken kohdalle näyttää sattuneen
erikoisen kuiva ajanjakso. Tähän viittaa sekin seikka, että he
matkallaan tapasivat alkuasukkaita, joita odottamaton vedenpuute oli
ajanut suin päin totutuilta asuinpaikoiltaan vettä etsimään.

Sturt oli toivonut mannermaan sisäosista löytävänsä luvatun maan,
mutta sen sijaan hän löysikin »Austraalian kuolleen sydämen», vaikk'ei
hän palatessaan vielä ollutkaan kaikkea toivoaan menettänyt. Hänen
seuralaisensa Stuartin tehtäväksi jäi viimeistenkin toiveitten
hävittäminen.



Austraalian poikki etelästä pohjoiseen.


Joka on kerran saanut löytöretkeilijän iloja ja suruja ja rasituksia
maistaa, se ei hevillä luovu uudelleen yrittämästä. Puutetta ja kaikkia
mahdollisia vaivoja John McDowall Stuart oli saanut kokea yhden elämän
osaksi runsaan määrän Sturtin viimeisellä retkellä, mutta ne hän pian
unohti ja hautoi mielessään uusia retkiä, kunnes saattoi ruveta niitä
omin päin toteuttamaan.

V. 1858 hän yhden valkoisen ja yhden maanasukkaan keralla lähti
ensimmäiselle itsenäiselle retkelleen tutkiakseen Torrens- ja
Eyre-järvien seutuja. Näitä suolajärviä oli pidetty samana suurena
vesistönä, joka sirpin muotoisena kapeana koukerona ulottui kauas
maan sisään ja eteläpäästään suon kautta purki vettä valtamereen,
Spencer-lahteen. Tämä erehdys, joka näkyy kaikissa vanhemmissa
kartoissakin, johtui omituisesta harhanäöstä. Kun Eyre v. 1840
tarkasteli seutua »Pettymyksen vuorelta» Torrens-järven itärannalta,
näytti molempien järvien välinen seutu hänestä vedenpinnalta;
todellisuudessa maata peitti vain suolakuori, joka kauas hohti kuin
järven pinta. Vasta kahdeksantoista vuoden kuluttua kaksi matkustajaa,
jotka retkeilivät näillä mailla samaan aikaan kuin Stuart, huomasi
ja korjasi tämän erehdyksen ja Stuart saattoi vielä täydentää heidän
havaintojaan. Hän saattoi palatessaan ilmoittaa, että nämä Austraalian
osat sentään olivat vähän parempia kuin maineensa, sillä toisin paikoin
oli hyviä laidunmaita ja Eyre-järven länsi- ja eteläpuolella oli
kiehkura suolattomia lähteitä.

Maaliskuussa v. 1860 Stuart eräitten ystäväin avulla saattoi lähteä
uudelle retkelle, paljon vaativampi tehtävä matkansa määränä.
Etelä-Austraalian hallitus oli luvannut 250,000 markan palkinnon sille,
joka ensimmäiseksi kulkisi Austraalian poikki etelästä pohjoiseen,
ja Adelaide oli määrätty lähtökohdaksi. Tämän palkinnon ja maineen
retkeilijä nyt aikoi valloittaa.



Mac Donnell-vuoristo.


Matka piti taas aluksi Torrens- ja Eyre-järville, joiden takaa löytyi
miellyttävä ja hedelmällinen maa — Austraalian arojen ulkomuoto
melkoisesti vaihtelee vuosien mukaan — ja jokiuomia edelleen Mac
Donnell-vuoristoon, joka kauriin käännepiirin vaiheilla ja sen
suunnassa halkaisee Austraalian keskustan kahtia.



"Chambersin pylväs".


Mac Donnell-vuoriston eteläliepeiltä hän löysi luonnonmuodostuksen,
»Chambersin pylvään», joka on laatuaan maailman omituisimpia. Se on
51 metriä korkea, tyvestä vain kuutta metriä leveä ja kolmea paksu
hietakivipatsas, jonka lakea kovempi kerros raudan sekaista hietakiveä
on säilyttänyt, niin että se on rapautunut pystysuorin seinämin.
Pylväs seisoo kummulla, joka on kolmisenkymmentä metriä ympäristöään
korkeammalla. Se todistaa, että koko lakeus on ennen ollut yhtä
korkeata kuin tämä patsas. Hietakivipeite on kuitenkin aikain kuluessa
rapautunut pois ja vain patsas jäänyt jäljelle.



Ayerin kallio.


Samanlainen jäännös on valtava »Ayerin kallio», joka on kauempana
lounaassa hietaerämaissa ja jonka myöhemmät tutkijat löysivät.

Kun Chambersin pylväältä kuljettiin eteenpäin, oli ensin hiekkaista
maata, joka ei kuitenkaan ollut aivan karua. Sangen pian sen jälkeen,
kuin Stuartin retkien tulokset olivat tulleet tunnetuiksi, anastivat
siirtolaiset sen karjoilleen ja laumoilleen.



Austraalian keskusta.


Huhtikuun 22:ntena Stuart havaintojensa mukaan oli saavuttanut
Austraalian keskustan. Hän piirsi puuhun merkin ja pystytti viereen
Englannin lipun. Kolmen tai neljän kilometrin päässä näkyi korkea
vuori, jonka hän nimitti »Stuartin keskusvuoreksi». Seuraavana
päivänä hän yhden toverin keralla nousi tälle vuorelle, nähden sieltä
koko joukon vuoria, korkeitakin, metsää kasvavia uomia ja lakeuksia
pensaikkoineen. Näiden vuorien ansio tietysti on, että seudussa on
vettä, vaikka niukaltakin, koska pilvet niille satavat. Niiltä lähtee
useita jokia, jotka kuitenkin kuivina aikoina kuivuvat.

Päästyään täten maanosan keskustaan ja terveyden ollessa hyvän ja
eväitä riittämään saakka Stuart kahden seuralaisensa kanssa lähti
pohjoista kohti tunkeutumaan, aikoen kulkea merelle saakka, jos se
suinkin olisi mahdollista. Keskusvuoren toisella puolella heillä
kuitenkin oli huono onni veden etsinnässä, niin että muutamia päiviä
täytyi olla aivan vedettä. Alkuasukkaitten kaivoista ja jokien uomista
sitä kuitenkin taas löytyi sen verran, ettei tarvinnut takaisinkaan
palata, vaan saatettiin tehdä taivalta koko toukokuu ja vielä suurin
osa kesäkuutakin. Kesäkuun 11:ntena he löysivät vettä oltuaan sitä
ilman satayksi tuntia. Ruokavarat alkoivat olla hyvin vähissä ja
keripukki näytellä itseään, mutta siitä huolimatta retkeilijät vaan
jatkoivat matkaa. Keripukkia vastaan olivat seudun kurkut oivallinen
apukeino. Kesäkuun 13:ntena kuultiin maanasukkaitten ääniä ja puolen
kilometrin päässä heitä pari nähtiinkin.



Alkuasukkaita.


»Viittasin heille, että he lähestyisivät, mutta he vain tekivät
käsittämättömiä merkkejä. Kuljin silloin heitä vastaan, mutta heti
sen huomatessaan he poistuivat. Neljännestunnin kuluttua he taas
ilmestyivät leirimme kohdalla olevan hiekkasärkän päälle ja kaksi
muuta miestä ilmestyi siihen paikkaan, missä he olivat ensin olleet.
Otaksuen tämän ainoaksi vesipaikaksi viittasin molemmille särkällä
oleville, että he tulisivat veden luo, mutta he vain puhuivat ja
tekivät merkkejä, joita en ymmärtänyt. Näytti siltä, kuin he olisivat
tahtoneet saada meidät 'poistumaan, mutta minä olin päättänyt, etten
poistuisi. He alkoivat sitten tehdä raivoisia liikkeitä, ravistella
keihäitään ja kieputtaa niitä päänsä päällä. Nuorempi luullakseni
oli viidenkolmatta vuoden ikäinen. Hän asetti sangen pitkän keihään
kojeeseen, jolla he niitä nakkaavat, ja muutaman uuden liikkeen
jälkeen tuli alas särkältä ja vähitellen lähestyi. Rohkaisin häntä
viittauksilla tässä aikomuksessa ja kuljin samalla häntä kohti. Lopulta
saavuimme joenuoman äyräille, hän toiselle, minä toiselle puolelle.
Hänellä oli pitkä keihäs ja womera ja kaksi kojetta, jotka olivat
bumerangin kaltaiset, mutta reunaltaan terävät kuin miekka; toinen pää
oli paksumpi, ikäänkuin kahvaksi vuoltu. Hänen liikkeensä ilmaisivat
nyt vihamielisyyttä ja hän tuli täydelleen valmiina taisteluun. Taitoin
pensaasta vihannan lehvän ja kohotin sen häntä kohti, kehoittaen häntä
tulemaan yli minun puolelleni. Kun se ei näyttänyt häntä miellyttävän,
kuljin uoman poikki hänen puolelleen ja pääsin kahden askelen päähän
hänestä. Mutta sitten minä hänen mielestään olin aivan riittävän
lähellä eikä hän tahtonut laskea minua lähemmäksi, vaan kulki taapäin
minun edessäni. Minä tahdoin päästä aivan hänen viereensä, mutta
siihen hän ei suostunut. Seisoimme sitten alallamme ja koetin hänelle
osoittaa, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin vettä kahdeksi tai
kolmeksi päiväksi. Vihdoin hän näytti ymmärtävän, nyökkäsi päätään,
osoitti vettä, sitten leiriämme ja kohotti ilmaan viisi sormea. Koetin
sitten saada häneltä tietää, oliko pohjoisen tai koillisen puolessa
vettä, mutta se oli mahdotonta. Hän katsoi minuun vakaasti pitkän ajan,
alkoi puhua ja huomatessaan, etten ymmärtänyt häntä, teki sen merkin,
jolla alkuasukkaat tavallisesti ilmoittavat haluavansa jotain syötävää,
ja osoitti minua. Tahtoiko hän tietää, olinko nälissäni, taikka
vihjata sitä, että minä hänelle pätisin illalliseksi, sitä en tiedä;
mutta nyökkäsin hänelle päätäni merkiksi siitä, että ymmärsin hänet
täydelleen. Erosimme sitten, mutta pidin häntä tarkkaan silmällä koko
ajan uoman poikki takaisin palatessani. Ennen lähtöäni tuli siihen se
toinenkin. Ensimmäinen oli iso, vankka, kauniisti kasvanut mies, kuutta
engl. jalkaa pitkä. Hiukset olivat hyvin pitkät ja päänsä ympäri hän
oli köyttänyt punaisen verkon ja hiusten päät valuivat harteille. En
huomannut hänessä mitään muuta omituista. Heillä ei ollut nahkoja eikä
mitään muutakaan ruumiinsa verhona, vaan kulkivat he aivan alasti.»

Sillä ajalla, minkä retkeilijät sen jälkeen vesipaikalla viipyivät,
eivät mustat heitä enää häirinneet. Mutta pari viikkoa myöhemmin,
päästyään kauempana pohjoisessa veden ääreen, Stuartilla oli kolmen
alkuasukkaan kanssa sangen muistettava kohtaus. Ensin tuli leiriin
kaksi nuorta miestä, tuoden lahjaksi opossumeja, pieniä lintuja
ja papukaijoja; mutta kun he paikalla rupesivat varastamaan, mitä
suinkin käsiinsä saivat, käski Stuart heidän poistua. Jonkun ajan
kuluttua toinen heistä palasi takaisin, seuranaan nuorukainen ja
vanhus. Kahdella heistä oli omituisen näköinen kypäri, joka oli tehty
tiukkaan yhteen sidotuista, verkon sisäpuolelle kiinnitetyistä sulista,
niin että se muodosti supun. Yritettyään turhaan merkeillä ilmaista
toisilleen mielipiteensä ukko alkoi sangen vakavasti keskustella
molempien nuorempien kanssa ja Stuartin puoleen sitten kääntyen teki
vapaamuurarimerkin. Stuart hieman hätkähti ja katsoi häneen kiinteästi
ja ukko uudisti merkin. Stuart vastasi ja ukko tuli hänen viereensä,
taputti häntä päähän ja selkään ja siveli hänen partaansa.



Vihamielinen heimo.


Jos nämä merkit todella olivat, kuten tutkimusretkeilijä väitti,
jonkinlaisia vapaamuurarimerkkejä, eivät ainakaan kaikki lähiseudun
heimot kuuluneet tähän veljeskuntaan, sillä muutama päivä tämän
merkillisen tapauksen jälkeen Stuart kohtasi heimon, jonka
vihamielisyys ja sotaisuus kerrassaan keskeytti hänen etenemisensä.

Retkikunta tuli kesäkuun 26:ntena jokiuomalle, jossa oli melkoisia
allikoita. Erään allikon luo oli leiriytynyt mustia ja Stuart teki
melkoisen kierroksen välttääkseen heitä, jos suinkin mahdollista.
Pahaksi onneksi ei hän etäämpänä löytänytkään vettä, niin pian kuin oli
luullut, ja voidakseen juottaa hevoset illalla hänen sen vuoksi täytyi
palata allikolle, jonka ääressä hän oli nähnyt mustat. Paluumatkalla
retkeilijät huomasivat, että alkuasukkaat suurella joukolla olivat
seuranneet heitä.

Kun Stuart tovereineen saapui vesipaikalle, ei siellä kuitenkaan
näkynyt ainoatakaan, jonka vuoksi hän luuli heidän näin kulkeneen
karttaakseen valkoisia, kuten heidän tapansa yleensä oli. Vähääkään
aavistamatta hyökkäystä retkeilijät johtajaansa seuraten kulkivat
uomalle, jonka poikki he olivat aamulla menneet, mutta uoman luona
hyökkäsi äkkiä okapensaitten takaa kolme isoa, voimakasta mustaa,
kosolta bumerangeja, vaddeja ja keihäitä aseinaan. »He olivat meistä
parinsadan metrin päässä. Kun oli melkein pimeä ja okapensaisto meille
haitaksi, koetin päästä ohi huomaamatta, mutta se ei suinkaan ollut
heidän tarkoituksensa, sillä he yhä lähestyivät, huutaen ja tehden
kaikenlaisia uhmaavia liikkeitä.

»Käännyin silloin heidän puoleensa, tehden kaikkia mahdollisia
ystävyyden merkkejä, mitä suinkin keksiä saatoin. He näyttivät olevan
kovin raivoissaan, kieputtelivat bumerangejaan päänsä päällä, syytivät
pahoja sanoja täydellä kurkulla ja hyppelivät jonkinlaista tanssia.
Heihin yhtyi nyt muitakin heimon jäseniä, niin että heidän lukunsa
muutamassa minuutissa oli noussut kolmeenkymmeneen; joka pensaasta
näytti ilmestyvän mies. Asettaen kuormahevoset uoman puolelle ja
asettuen niitten ja alkuasukkaitten väliin käskin miehiäni pitämään
pyssynsä valmiina, sillä hyvin näin, että heillä nyt oli paha mielessä.
He eivät kiinnittäneet minkäänlaista huomiota ystävyydenosoituksiin,
joita minä herkeämättä tein, vaan verkalleen tulivat yhä lähemmäksi ja
lähemmäksi. Olin kovin vastahakoinen ampumaan heitä ja tein edelleenkin
rauhan ja ystävyyden merkkejä, mutta niistä ei ollut vähääkään apua.

»Heidän johtajansa, vanha mies, joka seisoi muitten edellä, viittoi
bumerangillaan, ja me käsitimme nämä viittaukset siten, että hän vaati
meitä poistumaan. Mutta uhman merkkejä ne todenteolla olivat, sillä
tuskin olin kääntänyt hevoseni pään poispäin noudattaakseni heidän muka
käskyään, kun bumerangeja alkoi pyrynä tuiskia meitä vastaan hirmuisen
sotahuudon säestyksellä. Sitten he sytyttivät heinän palamaan ja
alkoivat hyppiä, tanssia ja kiljua ja huitoa käsillään kuin paholaiset.
Niiden kolmenkymmenen lisäksi, jotka jo olivat vastassamme, näin nyt
paljon muitakin tulevan pensaitten takaa esille.

»Siitä huolimatta en vieläkään tahtonut ampua, vaan koetin jälleen
saada heidät käsittämään, ettei meillä ollut minkäänlaisia pahoja
aikeita. Lähestyttyään nyt noin neljänkymmenen metrin päähän he tekivät
uuden hyökkäyksen ja heittivät bumeranginsa, joita tulla viuhki ja
vihelteli korvaimme ympäri ja yksi osui hevoseeni. Silloin käskin ampua
ja tämä hiukan hillitsi heidän raivoaan. Kuormahevosemme, jotka olivat
edellä, säikähtivät ampumista ja hirveätä kiljunaa ja laukkasivat uoman
poikki. Huomatessamme muutamain mustain juoksevan pensaasta pensaaseen
erottaakseen meidät hevosistamme, edessämme olevain yhä kiljuessa
ja nakatessa bumerangejaan ja tullessa lähemmäksi ja lähemmäksi,
annoimme heille uuden yhteislaukauksen ja lähetin Benin viemään hevoset
parempaan paikkaan, kun taas itse Kekwickin kanssa jäin selän suojaksi.

Pääsimme piankin niitten edelle, jotka vielä seurasivat meitä, vaikka
ampumamatkan ulkopuolella. Yhä enemmän ääniä yhtyi heidän kamalaan
kiljunaansa ja joka suunnalla alkoi leimahdella tulia. Kun oli jo
aivan pimeä ja maa oli matalaa pensaikkoa, vihollisemme rohkeita ja
tappelunhaluisia, olisivat nämä tarmokkaat veitikat hyvinkin äkkiä
meidät tuhonneet. Kun oli toivotonta taistella niin suurta ylivoimaa
vastaan — ainakin kymmenen yhtä vastaan, ja hyvin älyten asemamme
epäedullisuuden, päätin sangen vastahakoisesti palata edellisen yön
leiripaikalle. He seurasivat meitä yhä. Olisin vain toivonut, että
minulla olisi ollut edes neljä miestä lisää, mutta joukkomme oli niin
pieni, etten muuta voinut kuin perääntyä ja asettua puolustuskannalle.»



Stuart kääntyy takaisin.


Seuraavana aamuna paloi merkkitulia joka puolella ja Stuart päätti
luopua yrityksestään päästä pohjoisrannalle saakka. Valittaen, että
hänen joukkonsa oli liian pieni pitämään puoliaan näin ilkeitä
ja tarmokkaita alkuasukkaita vastaan, hän samalla antoi täyden
tunnustuksensa heidän sodankäyntitaidolleen. »He olivat ilmeisestikin
nähneet meidän kulkevan aamulla ohi, olivat tutkineet jälkemme,
mihin suuntaan olimme kulkeneet, ja tietäen, ettemme alempana
löytäisi uomasta vettä, vaan että meidän täytyisi palata takaisin,
he jäivät odottamaan meidän paluutamme. Hyökkäyksensä he tekivät
kahdenkertaisessa rivissä, avojärjestyksessä, ja meidän täytyi tähdätä
tarkkaan, jotta tulemme tehoisi. Kun selkämme takana olisi ollut
tämmöiset viholliset ja edessä luultavasti vielä paljon pahemmat,
olisin saattanut retkikuntani tuhon omaksi, jos olisin yrittänyt
tunkeutua eteenpäin.»

Stuart sen vuoksi kääntyi takaisin, saapuen lokakuussa Adelaideen,
jossa hänen saavuttamansa tulokset synnyttivät suurta innostusta ja
parlamentti paikalla myönsi uudet varat työn jatkamiseen, kunnes
maanosan poikki oli avattu tie.



Uusi yritys.


Parin kuukauden kuluttua Stuart jälleen oli matkalla, lähtien
Adelaidesta marraskuun 29:ntenä v. 1860. Hän pääsi nyt kauas
»Hyökkäyksen joen» taakin tarvitsematta taistella alkuasukkaitten
kanssa, mutta tällä kertaa hänen yrityksensä kärsi haaksirikon
luonnonesteen vuoksi, joka oli aivan uusi ja aavistamaton.



"Stuartin aitapensas".


Retkikunnan eteen ilmestyi uudenlainen, siihen saakka tuntematon kasvi,
jota ruvettiin sanomaan »Stuartin aitapensaaksi», se kun täydelleen
esti pääsemästä millekään muulle suunnalle kuin taapäin. Pensas
alkaa melkein aivan juuresta saakka työntää oksia, jotka sekaantuvat
toisiinsa niin takkuiseksi vyyhdeksi, että semmoinen pensaisto sulkee
tien täydellisemmin kuin taajinkaan pensasaita. Tätä pensasta kasvoivat
laajat alat silmän siintämättömiin. Joka suuntaan retkikunta koetti
tunkeutua sen läpi päästäkseen ja viikon ponnisteltuaan se lopulta
löysikin heikon kohdan ja pääsi taas eteenpäin. Pensaikko vaihtui
nurmea kasvavaksi lakeudeksi ja Stuart luuli tien rannikolle nyt
olevan vapaan. Hän löysi täällä kauniin järvenkin, jonka hän nimitti
»Newcastlen vedeksi», mutta ei sitten tarvinnut jatkaa kuin yksi päivä,
ennenkuin aitapensas jälleen sulki tien. Oli mahdoton enää löytää
heikkoa kohtaa, joka olisi sallinut jatkaa, eikä sen vuoksi ollut
muuta neuvoa kuin palata takaisin. Retkikunnan eväät alkoivat olla
niin vähissä, ettei Stuart uskaltanut tehdä vielä suurempaa kierrosta
pensaikon ohi päästäkseen.

Adelaidessa viranomaiset olivat vakuutetut siitä, että Stuart oli
siirtokuntain etevin löytöretkeilijä, jonka vuoksi hänelle viipymättä
tarjottiin varoja uuteen retkeen. Vuoden lepo olisi ollut hänelle
sangen tarpeen koettujen rasitusten jälkeen, mutta empimättä Stuart
siitä huolimatta suostui tarjoukseen. Tosin oli sillä välin saapunut
tieto Burken ja Willsin retken surullisesta tuhosta, mutta sekään ei
pelottanut Stuartia antautumasta uudelleen rasituksiin ja vaaroihin.
Hänelle varustettiin retkikunta, johon kuului yksitoista miestä, ja
kahdentoista kuukauden eväät kerallaan hän joulukuun 29:ntenä 1861
lähti uudelleen matkaan.



Kolmas retki.


Retkikunta matkasi nopeaan ja vaikeuksia kohtaamatta maanosan
keskustaan, kulkien maaliskuun 12 päivänä 1862 Stuartin keskusvuoren
ohi. Saman kuun 28:ntena se kulki »Hyökkäyksen joen» ohi, jossa
alkuasukkaat nyt osoittivat mitä ystävällisintä mielialaa. Huhtikuun
14:ntenä retkikunta tuli Newcastlen vedelle ja tehden nyt pidemmän
kierroksen kuin edellisellä kerralla pääsi pensaikon poikki, löytäen
sen takaa uuden suolattoman lammen, joka erään retkikunnan jäsenen
mukaan nimitettiin »Frewin lammeksi».

Stuart luuli nyt, että tie oli selvä; mutta harvoin uusien urien
kulkijat tietävät, mitä huomispäivä tuo huomassaan. Stuart ei todella
enää osannut aavistaa, että häntä jälleen odotti sama pettymys kuin
Newcastlen veden luona, mutta niin kuitenkin kävi. Retkikunta oli vain
tavannut aitapensaistossa heikon kohdan. Sitä oli vielä penikulmittain
tietä sulkemassa joka suunnalla. Päivän toisensa perästä he ratsastivat
suuntaan ja toiseen koettaen selviytyä tästä näköjään loppumattomasta
tiheiköstä, mutta vasta toukokuun keskivaiheilla he todella pääsivät
läpi.

Retkikunta tapasi nyt koko joukon allikolta ja pienempiä lampia,
joista suurin siirtokunnan maaherran mukaan nimitettiin Dalyn vedeksi.
Sen luona retkikunta lepäsi jonkun ajan. Allikoista lähti puro, jota
retkikunta jonkun ajan seurasi, kunnes se katosi pieneen suohon.

Stuart täytti nyt vesisäkit, jotka oli annettu retkikunnan mukaan,
mutta joita ei siihen saakka oltu tarvittu. Hän luuli maan eteenpäin
käyvän kuivemmaksi, mutta niin ei käynytkään, sensijaan retkikunta tuli
seutuihin, joissa puut, pensaat ja linnut olivat toisenlaiset kuin
etelässä. Se oli tullut kuumaan vyöhykkeeseen. Kasvullisuus kävi sitä
vaihtelevammaksi ja maalauksellisemmaksi, kuta kauemmaksi he kulkivat,
ja maakin muuttui retkikunnan tullessa Carpentaria-lahden länsipuolella
olevalle hiekkakivi-pöytämälle, joka jo Leichhardtin matkan kautta oli
tullut tunnetuksi.

Dalyn vedeltä erottuaan Stuart tapasi joen, joka laski Leichardtin
nimittämään Roperiin. Hän meni tämän joen yli ja lähti toista
syrjäjokea taas ylämaahan kulkemaan. Täällä alkuasukkaitten läsnäolo
kävi ilmeiseksi sen kautta, että pensaikot sytytettiin palamaan, sitä
myöden kuin retkikunta eteni, ja kesäkuun 30:ntenä retkikunta todella
tapasikin alkuasukkaita. Stuart kirjoittaa kohtauksesta:

»Vanhus oli sangen ihmeellisen näköinen — hänen sääriensä pituus oli
neljä engl. jalkaa ja koko pituus seitsemän jalkaa, ja samalla hän
oli niin merkillisen hoikka, että näytti vain varjolta. Kekwickillä
oli hatussaan ongenkoukku, joka paikalla herätti ukon huomiota. Hän
osoitti merkeillä, miten sitä käytettiin ja haluavansa saada sen
omakseen. Käskin Kekwickiä antamaan sen ja ukko näytti olevan siitä
kovin hyvillään. Seuraavana aamuna Kekwickin luo tuli kuusitoista
mustaa, jotka koukistivat etusormensa, pistivät sen suuhunsa ja vetivät
ylöspäin, ojentaen sitten kätensä vastaanottamaan anottua ongenkoukkua.
Varamme eivät kuitenkaan sallineet täyttää tätä pyyntöä ja
jonkinlaiseksi korvaukseksi Kekwick vei ne hevosensa luo ja sormillaan
kohotti sen huulet ylös, näyttääkseen heille sen hampaat. Mutta tämä
näky ei ensinkään miellyttänyt heitä. Ilmeisestikin he luulivat hänen
tahtovan heille osoittaa, että heidät syötettäisiin tälle pedolle,
jonka vuoksi he kauhistuneina hyppäsivät taapäin. Kun samalla muuan
retkikunnan miehistä ampui papukaijan, ottivat he lähdön ja kiljuen
pakenivat pensaikkoon eikä heitä sen koommin näkynyt, ei kuulunut.

Heinäkuun 4:ntenä Stuart miehineen saapui niille äkkijyrkille
rotkolaaksoille, jotka olivat tuottaneet Leichhardtille ja hänen
tovereilleen niin paljon vaikeuksia. Onneksi he parikymmentä kilometriä
kuljettuaan tulivat jyrkän nokan partaalle, jonka alla näkyi kaunis,
pohjoista kohti juokseva joki. Stuart oli varma siitä, että tämä joki
veisi merelle, ja nimitti sen Adelaideksi.

Laskeutuen pöytämältä jokilaaksoon retkikunta jatkoi matkaa pitkin joen
rantoja, joilla tropiikin rehevä kasvullisuus oli vallitseva ja joilla
sääskistä oli paljon harmia. Hevosten jalat olivat vuoristossa saaneet
vammoja, jonka vuoksi matka nyt edistyi hitaasti. Vasta heinäkuun
24:ntenä retkikunta voitollisella mielellä vihdoin seisoi valtameren
rannalla. Stuart kuvaa hetkeä seuraavasti:



Meri!


»Kuljimme laakson poikki ja tulimme viidakkoon, joka oli yhtä
köynnöskasvien sokkelikkoa. Seisautin hevoset raivatakseni tien ja
ratsastaessani muutaman askeleen kauemmaksi huomasin olevani rannalla
ja näin Intian meren Van Diemenin lahdessa, ennenkuin hevosten
keralla tulevat miehet edes aavistivat sen läheisyyttä. Thring, joka
minun kerallani ratsasti edellä, huudahti »meri!» ja siitä he niin
ällistyivät ja hämmästyivät, että hänen täytyi sanoa se vielä toinen
kerta, ennenkuin he täydelleen ymmärsivät, mistä oli kysymys. Sitten he
paikalla kajahuttivat kolme pitkää ja sydämellistä hurraata.»

Stuart kastoi kätensä ja jalkansa mereen, jonka saavuttamiseksi hän
oli niin hellittämättä taistellut, ja suurimpaan puuhun leikattiin
hänen alkukirjaimensa. Kulkien sitten niin lähelle Adelaiden suuta
kuin vetelä maa suinkin salli, retkeilijät katsoivat pitkän hoikan
riu'un ja siitä oksat karsittuaan kiinnittivät päähän Englannin lipun.
Lipputangon juurelle kuopattiin retkikunnan vaiheista kertomus, jonka
sen kaikki jäsenet allekirjoittivat.

Retkikunnan tarkoituksen saavutettuaan Stuart toisena päivänä sen
jälkeen, kuin oli meren yhdyttänyt, lähti paluumatkalle. Paluumatka oli
paljon helpompi menomatkaa, kun tie tunnettiin, mutta ylenmääräinen
rasitus tällä ja edellisillä matkoilla alkoi riuduttaa Stuartin voimia
ja paluumatkalla keripukki jo alkupäässä alkoi häntä vaivata.

Maanosan keskustaan saavuttaessa retken johtaja jo oli arveluttavasti
sairaana. Hänen tarmonsa oli kuitenkin niin lannistumaton, ettei hän
suostunut viipymään, vaikk'ei omin voimin enää päässyt edes hevosen
selkään.

»Hyökkäyksen puron» läheisyydessä retkikuntaa tervehdittiin omituisilla
menoilla. Stuart siitä kirjoittaa.



Manauksia.


»Eilen illalla meitä vähän ennen auringonlaskua ja sitten pimeään
saakka huvitettiin ilveilyllä, jolla alkuasukkaat ilmeisestikin
tahtoivat pitää meitä rauhallisina ja voimattomina. Se alkoi jonkun
matkan päässä sankan mustan savun teolla (spinifex sytytettiin
palamaan) jonka jälkeen he huutelivat mitä lystikkäimmin keuhkojensa
koko voimalla. Auringon laskettua käskin joukkoani valmistautumaan
hyökkäystä torjumaan. Ja he lähenivätkin sitä mukaa, kuin tuli tuli
meitä kohti, ja nyt silloin tällöin näimmekin heidät. Yksi heistä
oli vanha mies, jolla oli sangen voimakas ääni. Hän näytti lukevan
manauksia, kiljuen niin kamalasti, etten ole eläissäni moista kuullut.
Tuntui siltä, kuin olisi hän kärsinyt mitä hirveintä kidutusta.
Muutamat naiset olivat hänellä apuna tässä kamalassa kiljunnassa.

»Illan käytyä pimeämmäksi ja heidän tultua noin sadanviidenkymmenen
askelen päähän meistä näky oli sangen soma — jopa suurenmoinen.
Etualassa olivat leirivarustuksemme ja miehemme valmiina hyökkäykseen.
Jokiuoman toisella puolella oli pitkä jono liekkejä, joista toiset
nousivat korkealle ilmaan, toiset paloivat matalina ja lepatellen.
Liekkien keskellä alkuasukkaat näyttivät liikkuvan, suorittaen
kaikenlaisia temppuja, ja heidän takanaan tuli vanhus vaimoineen.
Jokaisen korkealle kohoavan liekin luona hän näytti suorittavan
jonkun salaperäisen taian, kiljuen yhä samalla hirvittävällä äänellä
ja väännellen ruumistaan ja sääriään ja käsivarsiaan joka tavalla.
He olivat kuin paholaisia siten hyppiessään, kisaillessaan ja lystiä
pitäessään liekkien keskellä.

»Vihdoin he tulensa keralla pääsivät allikolle saakka, pidettyään
tätä kamalaa elämää lähes kaksi tuntia yhteen mittaan. Heti kun he
saapuivat veden luo, hyökkäsivät eellimmäiset veden partaalle janoaan
sammuttamaan ja heidän jälkeensä kaikki muut, vanhusta lukuunottamatta.
Hän jatkoi ulvonaansa, kunnes hänelle tuotiin vettä ja se juomiseen
tukehtui. Kun kaikki olivat juoneet, lähti koko joukko tiehensä,
epäilemättä vakuutettuna siitä, että nämä manaukset ja temput olivat
estäneet meitä mitään tekemästä heidän vettä lähestyessään.»

Lokakuussa Stuartin sairaus yltyi niin pahaksi, ettei hän kuukauden
lopulla kyennyt käyttämään oikeata kättään, nieleminen kävi kovin
vaikeaksi ja auringon laskiessa hän kävi sokeaksi. Marraskuussa hänen
tilansa yhä huononi, niin että hän lopulta oli enemmän kuollut kuin
elävä. Hän ei voinut liikkua, ei puhua ja suu oli niin täynnään
rakkoja, ettei hän voinut huuliaan kiinni saada. Häntä täytyi kantaa
paareilla. Retkikunnan saapuessa uloimmille uudisasutuksille Stuart
kuitenkin oli jälleen sen verran parannut, että hän saattoi istua
satulassa, mutta siirtolaisten mielestä hän jo oli kuoleman oma. Lyhyen
levon jälkeen ja saatuaan jonkun verran rohtoja hän kuitenkin parani
sen verran, että joulukuun 12:ntena 1862 saattoi ratsastaa Adelaideen,
joka mies mukanaan, joiden kanssa hän oli matkaankin lähtenyt.

Etelä-Austraalian hallitus antoi Stuartille 3000 punnan palkinnon
ja laajan alan laidunmaata, mutta löytöretkeilijän terveys oli niin
murtunut, että hänen täytyi palata takaisin Skotlantiin, joka oli hänen
synnyinmaansa, ja siellä hän v. 1866 kuoli.

Stuart oli Austraalian maantieteen selvittelijöistä kaikkein etevimpiä.
Hän matkusti nopeaan, pitäen mukanaan niin vähän väkeä ja matkatarpeita
kuin suinkin, ja osasi erittäin tarkasti valita matkasuunnan. Vaikka
hänen retkensä pitikin vain suunnattomien erämaitten halki, oli siitä
kuitenkin tärkeät käytännölliset seuraukset. Samaa reittiä, jota Stuart
kulki, rakennettiin sitten sähkölennätinjohto Adelaidesta Port Darwinim
ja mantereen poikki suunniteltu rautatiekin kulkee näitä latuja, vaikka
suurin osa siitä vielä onkin rakentamatta.



Burke ja Wills.


Stuart ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka kulki Austraalian poikki.
Vähän ennen häntä suorittivat saman suur'uhon O'Hara Burke ja W.J.
Wills, jotka Viktoria siirtokunnan hallitus oli lähettänyt matkaan
Melbournesta. Tällä retkikunnalla oli kameeleja, joita jo v. 1846
oli Austraaliaan tuotu. Kameeli oli Austraalian erämaissa hevosta
monta vertaa edullisempi juhta, sillä hädän tullen se saattoi kulkea
kymmenen ja kaksikintoista päivää juomatta, jota vastoin hevosta oli
juotettava kerta vuorokaudessa. Kameeleilla kuljetettiin kuormastoa,
itse retkikunnan jäsenet kuitenkin ratsastivat hevosilla.

Burke jätti suurimman osan miehistään Darling-joelle ja lähti itse
pienemmän joukon keralla edellä kulkemaan. Maa, jonka läpi hän
matkusti, oli metsäistä ja tasaista, metsien välissä oli ruohoisia
lietemaita ja jokia ja puroja kierteli sen kautta Sturtin löytämälle
Cooper joelle, joka itärannikon vuoristoista laskee Eyre-järveen —
niinä harvoina vuosina, jolloin siinä on riittävästi vettä — ja sinne
jätettiin taas joukko miehiä ja ruokavaroja. Kuusi viikkoa Cooper
joelta kuljettuaan retkikunta v. 1860 saapui Carpentaria lahden
eteläisimpään kolkkaan. Tällä taipaleella kuljettiin saman erämaan
poikki, jossa Sturt oli ollut vähällä nääntyä kuusitoista vuotta
aikaisemmin.

Menomatka oli ollut nopea, vaikka riitojen vuoksi ikävä, mutta
paluumatkalla tuli retkikunnan johtajille tuho. Yksi mies kuoli
väsymyksestä ja kuumuudesta. Burken, Willsin ja Kingin täytyi teurastaa
hevosensa ruokatavarain loputtua. Lopulta he eksyivät ja päiväkausia
harhailivat pensaikoissa. Saapuessaan Cooper-joelle jätetyn osaston
leiripaikalle he olivat niin uupuneet, että tuskin pystyssä pysyivät.
Mutta samana aamuna, jona he sinne saapuivat, oli sieltä apuosasto
lähtenyt paluumatkalle siirtokuntiin. Joku verta ruokavaroja oli
leiriin jätetty, mutta ne eivät kauaksi riittäneet. Lopulta Burke
ja King lähtivät pyrkimään eräälle lammas-asemalle, jonne oli 250
kilometriä matkaa, ja Wills, joka ei kyennyt kävelemään, jätettiin
Cooper-joelle. Ystävälliset alkuasukkaat antoivat heille matkalla
nardu-hernekasvin siemeniä, mutta ne eivät heitä ravinneet, ja toivottu
lammasfarmi väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä koskaan
löytynyt. Lopulta heidän täytyi palata Cooper-joelle, mutta tällä
matkalla Burke kuoli. Kuollessaan hän kielsi tovereitaan itselleen
hautaa kaivamasta, ettei rasitus vähentäisi heidän voimiaan ja samalla
pelastuksen mahdollisuuksia.

Kun King saapui leiriin, oli Wills sillä välin kuollut nälkään.
King pääsi erään alkuasukasheimon hoitoon ja eli siten kolme
kuukautta, kunnes lähetettiin apuretkikunta etsimään kadonneita
löytöretkeilijöitä. Coopcr-joella oli jo ennenkin käynyt apuretkikunta,
mutta se oli sattunut tulemaan sillä välin, kun Burke ja King olivat
lammasfarmia etsimässä, ja oli palannut takaisin, luullen retkikunnan
johtajain tuhoutuneen.

Howitt johti yhtä viidestä apuretkikunnasta, jotka ensimmäisen tyhjin
toimin palattua paikalla lähetettiin Viktoriasta kadonneita johtajia
etsimään. Hän antoi elävän kuvauksen Kingin löydöstä: »Lähellä
Cooper-jokea odottamatta tapasin ryhmän mustia, jotka istuivat
leiritulensa ääressä. Minut nähdessään he hajaantuivat pensaihin,
jättäen yhden miehen jälkeensä. Tämä olento, joka oli repaleinen kuin
variksenpelätin, seisoi ja hetken aikaa hurjasti tuijotti valkoiseen
mieheen. Sitten hän lankesi polvilleen. Minä ratsastin hänen luokseen.
'Kuka olette'? kysyin. 'Minä olen King', vastasi mies. 'Minä olen
ainoa eloon jäänyt'. Hän kertoi, että Burke ja Wills olivat kuolleet
muutama kuukausi aikaisemmin. Heidän jäännöksensä haudattiin, ja
samana päivänä, jona Mc Dowall Stuart voitokkaana palasi Adelaideen
onnelliselta matkaltaan, kannettiin Melbourneen Burken ja Willsin
ruumiit.

Muista apuretkikunnista J. McKinlayn johtama kulki mannermaan
poikki vahan läntisempää reittiä kuin Burke ja Wills ja palasi
Adelaideen Quecnsandin eteläosien kautta. Kolme retkikuntaa purjehti
pohjoisrannalle ja tunkeutui sieltä maanosan sisustaan. Landsboroughin
johtama kulki maanosan poikki Carpentaria lahden rannalta lähtien. Nämä
retket olivat sangen tärkeitä sisämaan asutukselle, sillä ne paljon
lievensivät sitä pelkoa, joka aina Oxleyn retkestä saakka oli ollut
sikäläisiä erämaita kohtaan vallalla.



Tutkimusretkiä Länsi-Austraaliassa.


Länsi-Austraaliassa tapahtuivat ensimmäiset matkat sisämaahan Albanystä
ja Joutsenjoen suuhun perustetusta Perthistä. Joutsenjoen laakso
tutkittiin latvoille saakka, ja v. 1830 kuljettiin Perthistä sisämaan
kautta Albanyyn. Näillä lyhyillä retkilläkin kuitenkin sisämaa paljasti
toivottoman erämaaluonteensa.



Grey.


Luoteisrannikolla luutnantti George Grey v. 1837 teki ensimmäisiä
yrityksiä tunkeutua sisämaahan. Tiheiden rantametsien läpi päästyään
hän ei kuitenkaan löytänyt vehmaita ruohomaita, kuten oli toivonut,
vaan vuori-ylängön, joka oli niin täynnä syviä rotkoja, että sen
poikki oli melkein mahdoton hevosella kulkea. Laaksot olivat
ylipääsemättömiä soita. Retkikunta tunkeutui syvemmälle maan sisään
nämä vastukset kiertääkseen. Joka päivä ukkonen pauhasi ja sade valui
virtanaan, vuorimaa oli jylhän kaunista, kasvullisuus rehevää ja
eläimiä runsaasti. Alkuasukkaat olivat näillä kulmilla sotaisempia
kuin mantereen itäosissa. Eräs haavoitti Greytä keihäällä reiteen.
Lopulta retkikunnan täytyi palata rannikolle siihen paikkaan, josta
oli lähtenytkin, vaikka Grey olisi mielellään kulkenut maata Perthiin
saakka.

Hän laski nyt laivalla Sharks Bayhin, joka on Austraalian manteren
läntisiinmässä polvessa, ja lähti sieltä veneillä rantaa seurailemaan.
Veneet kuitenkin kärsivät haaksirikon ja johtajan täytyi muutaman
miehen kera vähin eväin kulkea rantaa pitkin Perthiin, josta
lähetettiin apuretkikunta jälkeen jääneitä etsimään.



Gregoryt.


Veljekset Augustus ja Frank Gregory tutkivat vv. 1846—1852 useita
länsirannikon jokia, varsinkin Murchisonin, joka kartoitettiin.
Myöhemmin (1855—56) Augustus Gregory kolmannen veljen keralla kulki
Austraalian pohjoisosan poikki Viktoria-joelta itärannikolle ja avasi
paljon hedelmällisiä seutuja asutukselle. Kaksi vuotta myöhemmin hän
lähti Leichhardtia etsimään ja kulki silloin Brisbanen seuduilta Barkoo
joelle ja edelleen Adelaideen. Leichhardtin jäljet hän löysikin ja
seurasi niitä kotvasen, mutta lopulta ne erämaahan hävisivät.

Mannermaan poikki rakennettu sähkölennätinjohto, joka v. 1870
valmistui, oli asemineen hyvä tukikohta niille retkikunnille, jotka
seuraavina aikoina lähtivät maanosan sisustaa tutkimaan. Varsinkin
lännessä oli vielä suunnattoman laajalta tuntemattomia alueita.
Jotkut vielä toivoivat sieltä löytävänsä joko suuren sisämeren
taikka »Toivotun siunauksen», vaikkapa toivojain luku olikin vähiin
supistunut. Karjatilain omistajat toivoivat rannattomia hyviä
laidunmaita, vuorimiehet ja seikkailijat kultaa ja jalokiviä,
valtiomiehet laajempia asunta-aloja Euroopan liikaväestölle.



Giles.


Ernst Giles lähti v. 1872 eräältä Eyre-joen luoteispuolella olevalta
lennätinasemalta Länsi-Australian tuntemattomiin seutuihin. Hän
löysi Amadeus nimisen suolajärven, taikka oikeammin suolakentän,
jolla suolakuoren alla on kosteata liejua. Järvessä on useita saaria
ja toisia luo kangastus. Rannat ja seutu laajemmaltakin on sangen
autiot eikä Giles voinut aikomuksensa mukaan kulkea erämaan poikki
länsirannalle.

Seuraavana vuonna hän teki uuden yrityksen etelämmästä, mutta kohtasi
vain hiekka-aavoja ja spinifex-kenttiä, joiden terävät oat tekivät
kulkemisen sekä hevosille että ihmisille kidutukseksi. Giles tosin
löysi erämaasta keitaan, mutta siinä oli niin vähän ja niin huonoa
vettä, että hänen täytyi kääntyä takaisin, ja paluumatkalla hän
oli janoon kuolla. V. 1875 hän lähti vielä kerran yrittämään, eikö
pääsisi erämaan poikki länsirannalle, ja tällä kertaa hänellä oli
entistä paremmat varustukset ja hevosten asemesta kameelit. Hän
lähti nyt matkaan Spencer-lahden pohjukasta ja 30:nnen leveyspiirin
kohdalla matkusti länttä kohti. Viiden kuukauden kuluttua hän saapui
Länsi-Austraalian rannalle Perthin kaupunkiin. Paluumatka tapahtui
paljon pohjoisempaa reittiä, Amadeus-järveä kohti, ja tämäkin matka
onnistui. Gileksen matkain kautta tuli Länsi-Austraalian luonne
pääpiirtein selvitetyksi. Hän huomasi sen vedettömäksi; hietaerämaaksi,
joka oli aivan sopimaton asuttavaksi.

Samaan aikaan kuin Giles lähti ensi retkelleen, lähti William Gosse
samoihin seutuihin. Eversti Warburton kulki v. 1872 Macdonnel vuoriston
luota erämaan poikki Oakover-joelle, joka laskee Intian mereen 20:nnen
leveyspiirin kohdalla. Ellei hänellä olisi ollut kameeleja, olisi hän
sille matkalle jäänyt, sillä vettä oli erämaassa ylen niukasti.



John Forrest.


John Forrest, josta myöhemmin tuli Länsi-Austraalian pääministeri
ja commonwealthin (Austraalian liittokunnan) hallituksen jäsen,
oli nuori maamittari, kun hän maaliskuussa 1874 lähti Perthistä,
Lounais-Austraaliasta, tutkimusretkelleen. Hänen piti tunkeutua
Perthistä keskimaan sähkölennätinlinjalle, ja viranomaiset olivat sitä
varten varustaneet hänet matkalle. Lähellä meren rannikkoa seudut jo
tunnettiin, mutta sisämaa oli aivan tuntematonta, sillä Giles lähti
viimeiselle retkelleen vasta seuraavana vuonna.

Forrest seurasi aluksi Murchison joen laaksoa. Se oli verraten
hedelmällistä ja tuoretta maata ja matka sujui jotenkin nopeaan. Mutta
noin 500 kilometriä merenrannasta joki väheni vain pieneksi puroksi
ja oli kuljettava sen vuoriston yli, josta joki alkoi. Nyt alkoivat
matkan todelliset vaikeudet. Lähteet loppuivat kokonaan eikä ollut
muuta vettä, kuin mitä oli jäänyt sateen muodostamiin allikoihin
graniittikallion pintakoloihin. Tie kulki tiheiköiden ja pensaikoiden
läpi ja pelätty spinifex-pensas varoitti retkikuntaa, että edessäpäin
oli vedetöntä maata. Etelämpänä kuitenkin oli hyvää avointa maata,
aroa, jolla kasvoi ruohoa ja ryhmissä suunnattomia valkorunkoisia
eukalyptejä. Siellä oli myös pieniä puroja ja jokia, joista voitiin
juottaa juhdat, mutta kaikki osoitti, etteivät nämä joet olleet
pysyväisiä, vaan että maa kuivina vuosina oli aivan vedetöntä.

Forrestilla oli kuitenkin parempi onni kuin SturtiUa ja Stuartilla,
vuosi oli verraten kostea ja hän löysi vielä kotvasen kauempaakin
maan sisästä laidunmaita ja lähteitä. Mutta sitten maisemain luonne
muuttui. Retkikunta tuli paljaalle aavikolle, joka oli tasaista kuin
merenpinta ja silmän siintämättömiin spinifexin peittämä. Suolajärvi
tai hietakumpu siellä täällä ei paljoakaan lieventänyt hietikon
ja spinifexin ainaista yksitoikkoisuutta. Hevoset sairastuivat ja
olivat toinen toisensa jälkeen hylättävät. Ihmisetkin uupuivat ja
olivat lannistua tässä kamalassa erämaassa. Onneksi kuitenkin silloin
tällöin tavattiin vettä graniittikallion koloissa, ja tämä se pelasti
retkikunnan. Toisinaan kuitenkin kului pari kolme päivää, ennenkuin
semmoisiakaan vesipaikkoja löytyi, ja joskus ne olivat tyhjiä, kun
löytyivät. Tämä oli se kamala maa, josta sekä Gossen että Gilesin oli
täytynyt takaisin palata, kun olivat koettaneet kulkea sen poikki
idästä länteen. Nyt näytti siltä, kuin olisi Forrestinkin täytynyt
palata takaisin, mutta hän oli kuitenkin jo tunkeutunut siihen
niin pitkältä, että palaaminen saattoi olla yhtä vaarallista kuin
eteenpäinkin kulkeminen.

Elokuun alussa koko retkikunta oli suuressa vaarassa. Oli tullut kuiva
aika, eivätkä miehet sen enempää kuin juhdatkaan voineet janoaan
sammuttaa muuta kuin suolaista liejua nielemällä. Kuljettiin pitkien
mäkijonojen poikki, mutta yhtä toivottomana, kamalana pysyi maa.
Syyskuussa päättyi etelän talvi ja kuumuus alkoi lisääntyä. Onneksi
vihdoin kohdattiin puro, jossa oli sen verran vettä, että retkikunta
saattoi janonsa sammuttaa. Pahimmat vaikeudet oli samalla voitettu.
Syyskuun lopulla saavuttiin sähkölennätyslinjalle, ja sitten oli matka
Adclaideen selvä. Forrestin matka oli epäämättömästi osoittanut, että
Australian länsipuolisko on kuivaa erämaata, jota on mahdoton asuttaa.
Ainoastaan länsirannikon jokilaaksoissa on hyviä maita ja vettä.

Näiden retkien kautta olivat tulleet pääpiirtein selvitellyiksi
ne mahdollisuudet, mitä tämä maanosa asutukselle tarjosi. Aukkoja
tietysti jäi vielä paljon, ja monen monta tutkijaa on ollut työssä
niitä täyttämässä. Kun löydettiin kultaa, niin saivat löytöretket
tavattoman suuren vauhdin, ja varsinkin Coolgardien kulta-alueet
Lounais-Austraaliassa ja Kimberleyn kulta-alueet Luoteis-Austraaliassa
tulivat laajalta tarkkaan tutkituiksi. Etsittiin maan poikki
kulkevia reittejä, jonka kautta niihin voitaisiin kuljettaa karjaa
kaakkois-Austraalian siirtokunnista, mutta nämä etsimiset olivat
turhat. Austraalian läntisen puoliskon hieta- ja spinifexaavikoiden
poikki ei ollut mahdollinen karjaa kuljettaa, ja samalla saatiin
selville sekin, että varsinaisesta erämaa-alueesta oli turha kultaakaan
etsiä.

Paljon on Austraalian sisäosissa vielä tutkimattomiakin aloja,
etupäässä tietysti suuret erämaat, joiden läpi vain joku matkue
on kiireesti samonnut, ennättämättä muuta etsiä kuin suorinta
tietä lähimpään vesipaikkaan. Mutta tunnettujenkin ja kauttaaltaan
hyvin asuttujen seutujen tieteellinen tutkiminen on vielä sangen
puutteellista. Ei edes tarkkaa yleiskarttaa ole vielä voitu laatia
ja geologinen kartoitus on vasta alulla. Viime vuosikymmenellä ovat
Austraalian tieteelliset laitokset kuitenkin päässeet voimistumaan
ja koettavat ripeästi korjata, mitä aikaisempi, ensi sijassa
käytännöllinen aika on tekemättä jättänyt.

Ehkä suurin ja samalla mielenkiintoisinkin tehtävä on mustan
alkuasukasväestön »folkloren» kokoaminen ja heidän kieltensä,
elämänlaatunsa ja tapainsa perinpohjainen tutkiminen. Varhaisimmat
matkustajat olivat tähän hyvin huonosti varustetut sekä puuttuvan
kielitaitonsa että ihmistieteitten senaikaisen alkeellisen
kehityskannan vuoksi.



Nuoren Austraalian alkuvaiheet.


Pohjois-Amerikan ensimmäiset valkoiset uudisasukkaat olivat ihmisiä,
jotka omantunnonvapautensa ja uskonsa vuoksi hylkäsivät isäinsä maan
ja lähtivät valtameren taa uutta kotimaata perustamaan. Austraalian
ensimmäiset uudisasukkaat olivat rikoksentekijöitä, jotka yhteiskunta
työnsi keskuudestaan, päästäkseen huonoimmista aineksistaan. Samoin
kuin puritaanipakolaiset löivät asuttamaansa uuteen maanosaan mitä
pysyvimmän leiman ja muodostivat uuden kansallisuuden selkärangan,
samoin rikollisuus löi tahransa nuoren Austraalian alkuvaiheisiin,
vaikka tämä leima ei onneksi ollutkaan pysyväinen, vaan verraten pian
on kulunut pois.

Murtovarkaita, varkaita, näpistelijöitä, väärentäjiä, maantierosvoja
olivat ne asukkaat, joita Englanti lähetti valtaamaansa uutta
maanosaa asuttamaan, naiset Lontoon katujen irtolaisnaisia, joista
huonompain sallittiin siirtokunnassa jatkaa entiseen tapaansa,
vähemmän turmeltuneiden mennä parempain vankien kanssa naimisiin.
Moitteettomasti käyttäytyväin vankien sallittiin sitä paitsi naida
alkuasukkaitten joukosta. Tämmöisistä aineksista tahdottiin luoda uusi
kansa.

Maassa, jossa kaikki oli rakennettava alusta, osa miehistä tuota pikaa
eksyi Sydneyn tiheihin takametsiin. Keripukki alkoi tehdä tuhojaan.
Hurjemmat vangeista karkasivat ja jäivät sille tielle. Siirtokunnassa
pääsi kaikenlainen siveettömyys ja rikollisuus valtaan ja hirsipuu
ja pamppu alkoivat sangen pian toimintansa. Alkuasukkaat, jotka
alussa olivat ystävällisiä, muuttuivat vihamielisiksi. Osa vangeista
teki salaliiton karatakseen Tahitiin, mutta tuuma saatiin ajoissa
ilmi. Toiset tietämättömyydessään luulivat voivansa kulkea maisin
Kiinaan ja sillä aikomuksella karkasivat. Irlantilaiset kapinalliset,
joita vankien joukossa oli suuri määrä, luulivat neljän-viidensadan
kilometrin- päässä Sydneystä etelään olevan toisen valkoisen
siirtokunnan, jossa he voisivat elää vapaina ja työttä. Siirtokunnan
kuvernööri laski heistä viisi etsimään tätä siirtokuntaa, ja vasta
kun he kamalia vaivoja pensaikoissa kärsittyään palasivat takaisin,
uupuneina ja jalat haavoissa, alettiin tämän jutun perättömyys älytä.

Siirtokunta edistyi sangen hitaasti, vangit kun olivat kovin laiskoja
työtä tekemään. Oli toivottu meren antavan runsaasti kaloja, mutta
se toivo petti. Euroopasta ja Etelä-Afrikasta tuodut eläimet
ja viljelyskasvit kuolivat ymmärtämättömän hoidon vuoksi. Kun
elintarpeiden lähetys oli epäsäännöllinen, nähtiin siirtokunnassa sen
vuoksi usein nälkää. Ei edes järjestystä ylläpitävästä sotaväestä
hallitus pitänyt tyydyttävää huolta.

Mutta siitä huolimatta kotimaasta lähetettiin yhä uudet laivalastit
vankeja, joista kuitenkin suuri osa jo matkalla kuoli huonon hoidon
ja tilanahtauden vuoksi. V. 1790 kuoli 939:stä miesvangista laivalla
281 ja 50 maihin noustuaan, ja eloonjääneet olivat tilanahtauden ja
ravinnon puutteen vuoksi riutuneet aivan huonoiksi. Myöhemmin nämä
olot kuitenkin paranivat ihmisystävällisten englantilaisten naisten
vapaaehtoisten ponnistusten kautta, he kun kävivät itse tarkastamassa
joka laivan, ennenkuin se matkaan lähti. Perillä vankeja kuitenkin
odotti niin huono huolto, että toinen puoli sai nukkua vuoteitta
ja peitteittä, eikä minkäänlaisia vaatteita jaettu vuosikausiin.
Paremman näköiset naiset valitsivat upseerit ja merimiehet itselleen
merimatkalla ja perillä siirtokunnan viranomaiset anastivat heidät.
Huonommat saivat valita vangeista seurakumppanit. Kaikkia muita paheita
ylempänä rehoitti pohjaton juoppous.

Sydneyn siirtokunta menestyi näissä oloissa niin huonosti, että
kuvernöörit pyysivät saada kotimaasta kunnollisia vapaita siirtolaisia,
muodostamaan asutukselle kunnollisen kantajoukon. Näille vapaille
uudisasukkaille oli vankeja annettava työmiehiksi ja hallituksen avulla
alkoikin kotimaasta saapua vapaitakin siirtolaisia ja tämä vapaa
siirtolaisuus se muodosti Austraalian historiassa käänteen parempaan
päin. Vapaiden uudisasukkaitten lukua lisäsivät täysinpalvelleet
poliisit, sotamiehet ja merimiehet, joille viranomaiset antoivat
maata ja avustusta. Heti ensi vuosina alkoivat siirtokunnan sadot
parantua ja karjat ja lammaslaumat lisääntyä. Mutta niin huono oli
siirtokunnassa elämä, että alussa vapaatkin siirtolaiset vaipuivat
ympäristönsä tasalle juoppouteen ja siveettömyyteen ja heidän lukunsa
täytyi melkoisesti lisääntyä, ennenkuin he saattoivat luoda terveen
yhteiskunnan. Juoppous oli niin ylivoimainen, että toisina aikoina
palkatkin maksettiin rommissa ja hallitus v. 1810 maksoi Sydneyn
sairashuoneen urakoitsijalle työn hinnaksi 60,000 gallonia rommia.
Työmiehen viikkopalkka oli yksi galloni (4 1/2 litraa) rommia, eikä
muusta maksuvälineestä huolittu.

Korkeammille virkamiehille ja upseereille hallitus myönsi suuriakin
maa-aloja, kuten luutnantti John Macarthurille, joka ensimmäisenä
alkoi suuressa mitassa harjoittaa lampaanhoitoa. Kokeiltuaan ensin
huonommilla roduilla hän v. 1797 toi maahan parasta espanjan ja
englannin rotua ja saattoi jo muutaman vuoden kuluttua lähettää
Englantiin mitä hienoimpia villalaatuja. Muut seurasivat esimerkkiä ja
tästä koitui Austraalialle elinkeino, joka on sen ulkomaankaupan pohja
ja perustus. Suurien lammasfarmien omistajista Uusi Etelä-Wales sai
ensimmäisen rahaylimystönsä.

Sydneyn lisäksi perustettiin pian muitakin vankisiirtokuntia, aluksi
Norfolk saarelle, Newcastleen Sydneyn pohjoispuolelle, Tasmaniaan,
Moreton lahteen, jonka rannalle sittemmin kohosi Queenslandin
pääkaupunki, ja, »Yrjö kuninkaan salmeen» Länsi-Austraaliaan.
Parikin kertaa yritettiin nykyisen Melbournenkin paikalle perustaa
vankisiirtokunta, mutta paikan etuja ei silloin vielä älytty ja
kummallakin kerralla yrityksestä luovuttiin.

Vuosikymmeniä lähetettiin Englannista säännöllisesti laivanlastittain
rikollisia Austraalian vankisiirtokuntiin, joten tämä nuori yhteiskunta
aina sai uuden taakan huonoja aineksia, sitä myöden kuin se ennätti
astua askeleen parannukseen päin. Yhä katkerammin alkoivat sen vuoksi
yhteiskunnan kunnialliset ainekset vihata tätä järjestelmää, joka
lamasi kaikki niiden edistyspyrinnöt ja uhkasi kokonaan tuhota nuoren
maan tulevaisuuden. Emämaahan alettiin lähettää yhä äänekkäämpiä
valituksia ja lopulta vaikutusvaltaiset miehet uhkasivat kapinallakin,
ellei järjestelmästä tulisi loppua. Englannin parlamentti asetti
vihdoin komitean asiaa pohtimaan ja antamassaan mietinnössä tämä
perusteellisten tutkimusten jälkeen totesi, että rikollisuus ja
siveettömyys olivat Austraaliassa saavuttaneet hirvittävän laajuuden,
että pääosa rikoksista tuli vankien osalle ja että järjestelmän
jatkaminen oli Austraalian edistykselle mitä turmiollisinta.

V. 1840 Englannin hallitus tämän mietinnön johdosta lakkautti vankien
lähetyksen Uuteen Etelä-Walesiin, mutta jo kahdeksan vuoden päästä
päätös taas peruutettiin. Vankilaivoja alettiin jälleen lähettää,
mutta tällä kertaa siirtokunnassa tehtiin jyrkkä tenä ja uhattiin
estää vankien purkaminen asevoimin, jota paitsi siirtokunnan eduskunta
teki päätöksiä, joissa Englannin hallituksen käskyt kumottiin,
ja nyt oli kotimaassa vihdoinkin taivuttava. Jälkeen vuoden 1851
Uuteen-Etelä-Walesiin, joka silloin vielä käsitti Viktorian ja
Queenslandinkin, ei enää lähetetty uusia vankilähetyksiä.

Vielä surullisemmat olivat ne kokemukset, jotka Tasmanian oli
vankisiirtokuntiensa vuoksi kestettävä. Vangeille myönnettiin siellä
maan saariaseman vuoksi suurempi vapaus ja heitä sen vuoksi karkaili
paljon saaren sisäosiin, jossa he rupesivat rosvoiksi, kokien kuitenkin
toisinaan niin ankaraa puutetta, että söivät toisiaan. Alkuasukkaita
kohtaan he harjoittivat mitä epäinhimillisintä väkivaltaa ja vääryyttä,
surmaten, rosvoten, silpoen heitä mielin määrin.

Nämä pirulliset rikokset sytyttivät saaren tyhmissä, mutta
hyväntahtoisissa alkuasukkaissa sammumattoman vihan ja he nousivat
kaikkia valkoisia vastaan, murhaten ja raiskaten heitä ilman
erotusta, ryöstäen heidän tavaransa ja polttaen heidän talonsa. Näitä
rikoksia alettiin tehdä niin tiheään, että siitä välttämättä oli
seurauksena rotusota. Saaren kuvernööri julisti hallituksen maksavan
palkinnon jokaisesta kiinni saadusta alkuasukkaasta ja pani toimeen
suuren ajometsästyksen, kun ei tämä auttanut. Kaikista siirtokunnan
miehistä, mitä liikkeelle riitti, muodostettiin ketju, jonka piti ajaa
alkuasukkaat Tasmanin niemeen. Mutta alkuasukkaat tunsivat maansa niin
hyvin, että he pääsivät murtautumaan ketjun läpi, niin että vain yksi
alkuasukas joutui ajojahdin saaliiksi. Sitä varten heidän kuitenkin
täytyi murhata lapsensa, etteivät nämä huudoillaan ilmaisisi heidän
leiriään. Ketjun läpi päästyään he riensivät murhaamaan, polttamaan
ja ryöstämään takaa-ajajainsa kodeissa. Yksityiset retkikunnat saivat
heitä kuitenkin paljonkin kiinni ja kaikki armotta surmattiin, mitä
kiinni saatiin. 1803 Tasmaniassa oli hoin 1600 alkuasukasta; 1837 oli
vain kolmisensataa jäljellä.

Kun alkuasukasvaivasta ei asevoimalla saatu loppua, päätti Robinson
niminen uudisasukas, joka oli vangeille saarnannut, koettaa taivuttaa
heidät rauhaan. Taitaen maanasukkaitten kieltä hän lopulta sai heidät
muuttamaan Bassin salmen Flinders-saarelle, jossa heille rakennettiin
kivitalot, koulut ja kirkot, jopa heidät opetettiin kirjoittamaan ja
painamaan oma sanomalehtikin. Alkuasukkaat eivät kuitenkaan näissä
oloissa, jotka olivat heille niin oudot, ottaneet menestyäkseen,
vaan heitä kuoli enemmän kuin syntyi, niin että kun heidät v. 1844
vietiin takaisin pääsaarelle, vain 44 oli enää elossa ja v. 1869
kuoli viimeinen mies ja seitsemän vuotta myöhemmin viimeinen nainen.
Seitsemässäkymmenessäkolmessa vuodessa koko rotu hävisi sukupuuttoon.

Alkuasukkaitten jälkeen tuli valkoisten rosvojen vuoro, joita
parissa vuodessa hirtettiin toistasataa. Samoin kuin Uudessa
Etelä-Walesissa, samoin viranomaiset Tasmaniassakin koettivat
rangaistuksensa suorittaneille vangeille hankkia vaikutusvaltaisen
aseman yhteiskunnassa, jopa ottaa heidät virkoihinkin, mutta molemmissa
siirtokunnissa kunnialliset siirtolaiset mitä ankarimmin vastustivat
tätä, ja myönnettävää on, että tulokset olivat sangen masentavat. Sen
sijaan Tasmaniassakin alettiin jyrkästi vaatia vankien lähettämisen
lopettamista ja v. 1853 Englannin hallituksen täytyi siihen suostua,
vaikka sangen vastahakoisesti. Rikollisten aineksien täydellinen maasta
karkoitus tarjosi kotimaalle niin suuria etuja, että sen oli vaikea
käsittää niitä vaaroja, mitä siitä oli niitä vastaanottaville nuorille
yhteiskunnille.

Cook löysi v. 1774 Uuden Seelannin ja Uuden Caledonian väliltä
valtamerestä pienen, erinomaisen hedelmällisen Norfolk-saaren, joka
nykyään on tärkeä kaabeliasema. Tälle saarelle alettiin Austraaliasta
lähettää huonoimmat vangeista ja siten syntyi rangaistussiirtokunta,
jonka kehnompaa kaikenlaisissa paheissa tuskin maailma on ennen tai
jälkeen nähnyt. Se oli »häkki täynnään epäpuhtaita lintuja, täynnään
rikoksia Jumalaa ja ihmisiä kohtaan, täynnään murhaa ja Jumalan pilkkaa
ja kaikkea saastaa». V. 1856 tämä vankisiirtokunta lakkautettiin.

Moreton lahteen perustettu vankisiirtola lakkautettiin jo v. 1842,
mutta Länsi-Austraaliaan vankeja lähetettiin kolmattakymmentä vuotta
kauemmin, sillä sikäläiset maanviljelijät suosivat järjestelmää, heidän
kun oli vaikea saada muulla tavalla työvoimaa. Kun Itä-Austraalian
siirtokunnat yksimielisesti vaativat lakkauttamaan vankien lähettämisen
Länsi-Australiaankin, noustiin siellä ankarasti vastustamaan tätä
vaatimusta. Itäiset siirtokunnat, Viktoria etupäässä, painostivat
kuitenkin niin ankarasti kotimaan hallitusta, että vankien lähettäminen
länsi-Austraaliaankin lopetettiin. V. 1867 lähetettiin Brittein
saarilta Austraaliaan viimeinen vankilähetys. Kahdeksankymmenen vuoden
kuluessa oli niitä kaikkiaan lähetetty 137,161 henkeä, joista 20,319
oli naisia.

Se syvä juopa, joka Austraaliassa jäi vallitsemaan kunniallisten
väkiluokkain ja vankien kesken, vaikka viranomaiset toisin ajoin
koettivatkin kaikin tavoin hävittää tämän erotuksen, oli epäilemättä
suurimpana syynä siihen, etteivät rikolliset ainekset päässeet syvemmin
vaikuttamaan nouseviin polviin. Kymmenen vuotta sen jälkeen, kuin
vankien lähetys Länsi-Austraaliaan lakkasi, oli kaksikolmannesta
heistä joutunut vaivaishoidon niskoille. Uudessa Etelä-Walesissa
ja Tasmaniassa he tosin jättivät yhteiskuntaan syvemmät jäljet,
mutta harva heistä pääsi sielläkään kohoamaan huomattavaan asemaan
yhteiskunnassa taikka perustamaan etevää sukua. »Se alhainen,
rappeutunut ja usein taudin turmelema ihmiskanta, josta he olivat, ei
ole se aines, josta uusia kansoja rakennetaan. Austraalian todellisen
kehityksen luojat ovat sen vapaat siirtolaiset.»

Karjanhoito ja varsinkin lammashoito leväsi Austraaliassa sangen
laajalle, vaikk'ei se käynytkään oikein tuottavaksi, ennenkuin
säännöllinen höyrylaiva-liike alkoi ja laivoihin saatiin
jäähdytysruumat. Kuvaavana esimerkkinä laumain suuruudesta
mainittakoon, että eräs rouva, kohteliaisuuden lausuakseen, vertasi
rikasta lammaslauman omistajaa patriarkka Jobiin. Mutta karjamies
ei suinkaan ollut vertauksesta hyvillään, vaan päinvastoin vastasi
loukkaantuneena: »Minä toivon, ettette minua vertaa Jobiin, jolla oli
vain seitsemäntuhatta lammasta, kun minulla on kolmesataatuhatta. Ei
Job ollut muuta kuin nappisaksa.»

Kuivuus tuotti karjanhoidolle suurimmat vaarat, etenkin kun omistajat
eivät ensi aikoina koonneet minkäänlaisia heinävarastoita tämmöisten
aikain varalta. Kuivuuden seurassa kulkivat usein suuret palot: kuten
»mustan torstain» v. 1851, jolloin Viktorian kuivuneet pensaikot
syttyivät palamaan ja tuli sai semmoisen vallan, että metsät, laitumet,
hevoset, lampaat, lehmät, karjatalot ja monta ihmistäkin joutui satain
mailien alalla liekkien uhriksi ja tuhkaa lensi aina Tasmaniaan saakka.
Nuori siirtokunta kärsi arvaamattoman suuren vahingon.

Melkein kaikilla Austraalian siirtokunnilla oli, samoin kuin
Tasmaniallakin, alkuaikoinaan paljon rettelöltä alkuasukkaitten kanssa.
Sydneyn ympäristössä vangit paikalla riitaantuivat alkuasukkaitten
kanssa. Länsi-Austraaliassa siirtolaiset kävivät heidän kanssaan
yhtämittaista sissisotaa. Etelä-Austraaliassa, jonka pääkaupunki
Adelaide oli, mustat oppivat pahoiksi karjan varkaiksi. »Valkoinen mies
tappaa mustan miehen kengurun, aivan samoin musta mies tappaa valkoisen
miehen kengurun.»

Mutta kaikkein katkerimmaksi kävi valkoisten ja mustain taistelu
Queenslandissa. Alussa molemmat rodut tosin elivät rauhallisissa,
melkeinpä sydämellisissä väleissä, mutta valkoisten lisääntyessä
ja heidän karjainsa kasvaessa alkoivat mustat ryöstää karjaa ja
maanviljelijät alkoivat armotta ampua mustia, vaikk'ei luoti olisikaan
osunut todella syylliseen. V. 1858 eräs kirjeenvaihtaja kertoo, että
Port Curtisin kultakentillä valkoisten ja mustain välillä vallitsi
ainainen sotatila. Kummallakin puolella tehtiin hirvittäviä julmuuksia
eikä hallitus millään tavalla koettanut hillitä mustain murhaa. Tosin
oli alkuasukkaista muodostettu poliisivoima, mutta sen jäsenet olivat
vielä verenhimoisempia kuin valkoiset, ampuen mustia veljiään milloin
niitä vain tapasivat. Ja mustat murhasivat jokaisen valkoisen miehen,
vaimon tai lapsen, milloin vain oli tilaisuutta. Vielä kaksikymmentä
vuotta myöhemminkin murhaamista jatkui vähentymättömällä vimmalla.
»Uutta aluetta vallattaissa», kirjoitti »Queenslander», »kohdellaan
alkuasukkaita aivan samalla tavalla kuin petoja tai metsän lintuja.
Heidän omaisuutensa ryöstetään, lapsensa varastetaan, naisensa
anastetaan, aivan miten vain valkoisten uudisasukkaitten mieleen
juolahtaa. Pieninkin vastustelu saa luodin vastaukseksi. Tosin pieni
osa valkoisista uudisasukkaista taisteli tätä tylyä julmuutta ja
mielivaltaa vastaan, mutta enemmistö ei siitä suuria välittänyt,
etenkin kun viranomaiset sallivat tämän hävityssodan. Valkoisten kesken
oli yleisenä puheenaiheena, ettei Queenslandissa ollut tilaa kahdelle
rodulle ja että sitä parempi, kuta pikemmin heikompi hävitettiin.

Austraalian asutus ja edistys tuskin olisi päässyt vielä moniin
aikoihin vauhtiin, se tuskin olisi voinut vetää valkoisia siirtolaisia
puoleensa, niinkauan kuin Amerikassa oli tilaa, ellei siellä olisi
löydetty kultaa. Kulta se oli, joka yhtäkkiä kohdisti maailman
silmät tähän pahamaineiseen etäiseen maahan ja teki siitä huomion
polttopisteen. Elokuun 9:ntenä 1851 löydettiin Ballaratista, 128
kilometrin päässä Melbournesta, joka silloin vielä oli vain pieni
maaseutukaupunki, kultaa suurin määrin.

Jo ennenkin oli kyllä tiedetty, että Australiassa oli kultaa, vaikk'ei
sen runsaudesta oltu selvillä. Jo v. 1839 kreivi Strzelecki oli
kuvernööri Gippsille näyttänyt kullanpitoisia kvartsikappaleita,
joita hän oli löytänyt, mutta kuvernööri pyysi häntä pitämään löydön
salassa, se kun muka vankisiirtokunnassa synnyttäisi levottomuutta
ja kapinoita. Ja myöhemmin, erään toisen henkilön löytäessä kultaa
toisaalta, hän vaati tätä niinikään pitämään löytönsä salassa. Mutta
kun v. 1848 Californian kultalöydöt uhkasivat houkutella Australiasta
kaikki työvoimat pois, täytyi hallituksen kuitenkin ryhtyä ilmoitettuja
löytöjä tarkemmin tutkimaan. Helmikuussa 1851 löydettiin kultaa
muutaman kilometrin päässä Bathurstista, pienestä Uuden Etelä-Walesin
kaupungista, mutta ne, jotka. Sydneystä sinne riensivät, palasivat
piankin pettyneinä takaisin. Kultamaa ei ollut niin rikas, että
kaivaminen olisi kannattanut.

Toinen oli kuitenkin Ballaratin kultamaan laita. Jalo metalli esiintyi
siellä lietteessä. Sitä ei tarvinnut muuta kuin kaivaa, huuhtoa ja
koota varastoon tai viedä alas satamakaupunkeihin myytäväksi. Monessa
paikassa oli maanpinnalla nokareita ja kimpaleita, joista suurin painoi
184 naulaa.

Tuskin oli Ballaratin löytö tullut tunnetuksi, kuin Aleksanterivuoren
ja Bendingonkin luota löydettiin kultaa. Koko Viktoria näytti äkkiä
muuttuneen laajaksi kultamaaksi. Siirtokunnassa syntyi kultakuume; ken
vain kynsille kykeni, lähti Melbournesta ja Geelongista kultamaalle
pyrkimään. Rauhallinen, säännöllinen työ ei enää viehättänyt ketään,
kun oli mahdollista yhtenä aamuna löytää niin paljon kultaa, että
koko loppuiän saattoi elää saaliillaan. Mestari ja apulainen lähtivät
kumpikin kultamaalle. Valtionvirkamiehet ja poliisit kiiruumman
kaupalla heittivät virkansa. Satamaan tulleista laivoista miehistö
muutaman tunnin kuluttua laivan tulon jälkeen katosi maalle ja
sitten edelleen kultamaalle. Albanysta, Länsi-Austraaliasta, saapui
Melbourneen liikeasioissaan muuan henkilö, joka sitä varten oli
vuokrannut erikoisen laivan; hän ei päässytkään palaamaan, miehistö
kun oli hänen maalla ollessaan karannut. Geelongin väestö neljässä
kuukaudessa väheni 8291:stä 2850:neen. Sydneystä ja Tasmaniasta alkoi
niinikään purkaa väkeä, uutisen sinne ennätettyä, ja sieltä tuli
karanneita ja entisiä vankejakin, jonka jälkeen kultamailla rikokset
alkoivat käydä tavallisiksi, kunnes ankaran erikoislain kautta pääsy
kultamaille kokonaan kiellettiin vangeilta. Länsi-Australiastakin lähti
ihmisiä liikkeelle, kävellen tuon 5000 kilometrin matkan, joka sieltä
oli Ballaratiin, karujen erämaitten kautta. Kaikista maailman ääristä
alkoi Melbourneen tulvia siirtolaisia kymmenestä kahteen kymmeneen
tuhanteen kuukaudessa. Kaupunkiin eivät kaikki mahtuneet eikä satamassa
lopulta ollut kaikille laivoille tilaa. Etukaupunkiin perustettiin
väliaikainen kaupunki, »vaatekaupunki», jonka nimi riittävästi ilmaisee
sen luonteen.

Kun joka puolella avattiin uusia kaivoksia ja kaupunkeihin alkoi
saapua hallituksen aseellisten joukkojen saattamia kultalähetyksiä,
joutuivat ihmiset aivan suunniltaan. Kaikkien ammattilaisten työ
kallistui suunnattomasti ja sitä myöden nousivat kaikkien tavarainkin
hinnat. Muuan vanha sotamies, joka monias vuosi ennen kullan löytöä
oli säästämillään 100 punnalla ostanut Melbournen ulkopuolelta
maakappaleen, sai siitä nyt 120.000 puntaa, maalle kun aiottiin
rakentaa uusia taloja. Virkamiesten palkkoja taas täytyi tuntuvasti
korottaa, he kun eivät kaiken kallistumisen vuoksi enää mitenkään
tulleet vanhoilla palkoillaan toimeen.

Kullan saalis oli aivan satumainen. Marraskuun 9:ntenä 1851 toi
kullan turvajoukko Aleksanterin vuorelta Melbourneen 100.000 dollarin
arvosta kultaa ja Ballaratista 38.000 dollarin arvosta. Seuraavana
keskiviikkona saapui 200.000 dollarin arvo, kolmantena keskiviikkona
paljon yli 250.000 dollarin, ja neljäntenä keskiviikkona kultavaunu
matkalla meni rikki ja turvajoukko saapui kaupunkiin vasta seuraavana
päivänä. Sillä oli nyt 1110 kilogr. kultaa, jonka arvo oli lähes
miljoona dollaria. Sitten kultasaalis kaiken kaikkiaan vielä
melkoisesti suureni ja sitä vietiin Englantiin miljoonia puntia.
Kymmenessä vuodessa lähetettiin Englantiin 110 miljoonaa puntaa
hyvää kultaa. Melbournen asukasluku, joka v. 1851 oli 77,345, nousi
neljässä vuodessa 333.000:een. Tosin Ballaratin ja muiden lietesuonien
kultavarat jotenkin pian tyhjenivät, eikä yksityisten ilman koneita
kannattanut sitten enää kultaa huuhtoa, mutta nyt alkoivat yhtiöt
suurilla koneilla työn, murtaen kultaa kovista kvartsisärkistä, ja
saalis vakaantui tasaiseksi.

Koko Austraalian elämälle kullan löytö antoi ennen aavistamattoman
vauhdin.

Luonnollisesti se myös mitä voimakkaimmin kiihoitti uusiin
löytöretkiin, jotka eivät olleetkaan turhia. Queenslandissa löydettiin
jo v. 1858 kultaa, mutta vasta v. 1867 sen kaivaminen alkoi täydellä
todella. Runsaimmin on kultaa saatu v. 1882 löydetystä Mount
Morganista, joka on Rockhamtonin länsipuolella. Vuodesta 1860 vuoden
1900 loppuun saatiin Queenslandista kaikkiaan lähes miljardin dollarin
arvo kultaa.

Karun, kuivan Länsi-Austraalian on yksinomaan kultaa kiittäminen
siitä, että se on päässyt siksi nopeaan edistymään. V. 1886 alettiin
Kimberleyn seuduilla kultaa kaivaa, mutta vasta v. 1891 ja v.
1893 kullantuotanto alkoi valtavasti kehittyä, kun Coolgardien ja
Kalgoordien kultakentät tulivat tunnetuiksi ja sinne, kuivan erämaan
keskelle, alkoi tulvia kymmenintuhansin ihmisiä ja syntyä kaupungeita,
joihin on rannikolta rakennettu yli 500 kilometrin mittaiset
vesijohdot. V. 1898 Länsi-Austraalian vuotuinen kullantuotanto kohosi
suuremmaksi kuin ainoankaan toisen Austraalian valtion.

Muualtakin Austraaliasta on kultaa löydetty, samoin kuin Tasmaniasta ja
Uudesta Seelannistakin, eikä uusien kenttien etsiminen ole toivotonta.
Vielä voi jalo metalli siis tehdä monta palvelusta Austraalian
sisäosain tutkimiselle ja maanosan luonnonolojen selvitykselle.

Kullallaan Austraalia saattoi vapautua suunnattomasta velkataakastaan
emämaalle ja asettaa olonsa vakavaraiselle pohjalle. Austraalian
siirtokuntain yhdeksi liittyminen oli jo kauan ollut esillä, mutta
vasta uudenvuodenpäivänä 1901 tämä ajatus toteutettiin ja uusi
liittovaltio otti nimekseen »Commonwealth of Australia».

Eurooppalaiset uudisasukkaat tapasivat Austraaliassa monta kummaa,
joita he eivät olleet missään muualla maailmassa nähneet, vaikka olivat
laajaltikin kulkeneet. Austraalia on nimittäin ollut mittaamattomia
aikoja eristettynä Aasiasta, Etelä-Amerikkaan sitä vastoin
Etelänapamaan kautta geologisessa menneisyydessä ollut yhdistettynä
maasillalla. Sen eläimistöllä on samat juuret kuin Etelä-Amerikankin
faunalla, mutta Austraalian manteren kehnojen toimeentuloedellytysten
vuoksi se on jäänyt kehityksessä aivan takapajulle. Paremmin on
puoliaan pitänyt kasvisto, sillä vaikka se ei olekaan rehevää muuta
kuin troopillisilla rannikkoseuduilla, on se kuitenkin kehittänyt
muotoja, joita maailma on kilvan rientänyt omistamaan niihin
tutustuttuaan.

Austraalia on Eucalyptus heimon, »kumipuitten», kotimaa. Nämä puut,
joita löytyy puolentoista sataa lajia, matalista aropensaista aina
valtavaan amygdalina lajiin, joka kohoo 150 metriä pitkäksi ja sitä
paitsi juurillaan tunkeutuu kymmeniä metrejä maan sisään. Eräs tutkija
sanoo sitä luonnon merkillisimmäksi kasviksi. Näiden puiden juuristo
on niin laaja ja tiheä, etteivät mitkään muut puut tai pensaat voi
niiden alla kasvaa, ja siitä syystä eukalyptusmetsä on niin valoisa
ja yhtä helppo kulkea kuin kotoiset kankaamme. Samalla kun nämä puut
kohoavat tavattoman pitkiksi, kehittävät ne mitä parasta puuainetta,
joka kestää mitä erilaisimmissa asemissa. Sitä paitsi eukalypteilla
on se ominaisuus, että ne hävittävät kuumetta haihtuvilla mehuillaan.
Itä-Austraaliassa kasvaa mahtavia araucaria metsiä. Näistä havupuista
alkuasukkaat poimivat syötäviä pähkinöitä. Rikkain kaikenlaisista
kasvi-ihmeistä on Lounais-Austraalia, joka on maailman merkillisin
kasvimaantieteellinen alue. Swanin jokivarren erinomaisen runsaasta
kasvistosta on 82 pros. semmoisia, joita ei ole missään muualla
maailmassa. Länsi-Austraalian luonnepuista mainittakoon lisäksi
ruohopuut (Xanthorrhoea), jotka ovat Mexikon jukka-lajien läheisiä
heimolaisia. Pohjois-Austraalian rannikkometsillä on troopillinen
luonne ja ne ovat heimoa Etelä-Aasian lajeille. Viljelyskasveista
Austraalia sitä vastoin oli tavattoman köyhä, mutta asutus on
kaikkialla, missä se on jalansijaa saanut, tuonut mukanaan Vanhan
maailman viljelyskasvit, jotka ovat menestyneet hyvin, missä vain
kosteutta on riittävästi.

Austraalian faunalla on liitukauden tai tertiääriajan alkupuoliskon
luonne. Austraaliassa ei nimittäin ole apinoita eikä puoliapinoita,
ei petoeläimiä, kavioeläimiä eikä jyrsijöitä. Austraalialle kokonaan
omituisia ovat kloaakkieläimet, joiden ruuansulatuskanavalla on sama
rakenne kuin linnuilla, ja pussieläimet, joiden heimoa ei ole missään
muualla paitsi Etelä-Amerikassa muutamia vähäpätöisiä jäännöksiä.
Suurimmat imettäväiset ovat kenguru, wombat, suuri lentokoira ja dingo.
Pussieläimistä on merkillisimpiä pussirotta, joka oikeastaan on pieni
kenguru; se elää ontoissa puissa, hyppää takajaloillaan ja liikkuu
erinomaisen nopeaan. Sen metsästys on sangen suosittua urheilua. Vielä
merkillisempi, ehkäpä koko luomisen merkillisin eläin, on nokkaeläin.
Se on osaksi nelijalkainen, osaksi lintu, osaksi kala. Nokka on kuin
sorsan nokka, varpaiden välissä on uimakalvot. Austraalian muita
merkillisiä eläimiä ovat emu, musta joutsen ja kaunis lyyrylintu.
Kumipuiden vihantain lehvien keskellä hohtavat loistavat kakadut kuin
ihmeelliset kukkaset. Ne ovat Austraalian suosituimpia lintuja ja
tuhansia käsittävinä pilvinä ne parveilevat maissivainioilla. Kaloista
on merkillisin barramuda, jolla on sekä kidukset että keuhkot.

Yhtä merkillisiä kuin heidän majansa on Austraalian musta alkuväestö.
Senkin sukujuuret ulottuvat niin kauas menneisyyteen, ettei nykyisten
rotujen kesken ole ainoatakaan, jonka varmaan tiedettäisiin olevan
sen sukua. Se tarjoo ihmistieteelle mitä suurimpia kysymyksiä
ratkaistavaksi ja viime vuosina onkin ryhdytty entistä tarkemmin
kokoomaan kaikkia mahdollisia tietoja tästä nopeaan muuttuvasta ja
häviävästä kansasta. Huolimatta mustasta ihoväristään muistuttavat
austraalialaiset suurine partoineen useinkin iraanilaisia tyyppejä. He
ovat jääneet sangen alhaiselle kehityskannalle, mutta eipä tarjonnut
heidän maansakaan suuria kehitysmahdollisuuksia. Ei ole sitä maassa
liikkuvaa, vedessä uivaa, ilmassa lentävää, joka ei heille ravinnoksi
pätisi hyönteisistä ja toukista alkaen. Kun heillä ei ole viljaa eikä
viljelystä, niin syövät he juuria, joita naiset ovat sangen ovelat
etsimään. Australialaisten ruumiinvoimat eivät ole suuret, mutta
aistimien terävyyden puolesta tuskin mikään muu kansa voi heidän
kanssaan kilpailla. Nykyään esivalta koettaa heitä suojella ja sivistää
ja kaikin tavoin häviöstä pelastaa. Siitä huolimatta australialaisten
luku vähenemistään vähenee.

Austraalian ilmaston pahimmat haitat ovat kuivuus, epäluotettavuus
ja äkilliset vaihtelut. Tämä saa selityksensä Etelä-Jäämeren
ja Antärktikan suunnattomien jääkenttien läheisyydestä.
Tutkimusretkeilijät tapasivat samoja seutuja toisina vuosina
toivottomina erämaina, joissa he vaivoin henkensä pelastivat, toisina
vuosina laidunmaina. Suuret sisäjärvet olivat enimmäkseen suolakuoren
peittämää liejua, mutta saattoivat ne joskus olla aivan täynnään
suolatonta vettäkin. Kaakkois-Austraalian suuret joet kuljettavat
tavallisissa oloissa paljon vettä erämaihin, mutta toisinaan ne
eivät muuta ole kuin jono suola-allikoita. Kuivina vuosina uhkaavat
sen vuoksi suunnattomat vahingot sekä maanviljelijöitä että karjain
omistajia yksinpä rantaseuduillakin, joissa yleensä on riittävästi
kosteutta, Austraalian suurta etelämutkaa lukuunottamatta, jonka
rannoilla jo Eyre oli janoon kuolla. Mutta sekä maanviljelyksen
että karjanhoidon edellytyksiä on voitu paljon turvata ja parantaa
keinotekoisesti. Darling-Murrayn vesistöalueen aroille on puhkaistu
satoja arteesisia kaivoja, joista toiset ulottuvat päälle tuhannen
metriä maan sisään, ja maanalainen kaasujännitys ja maakerrosten
paino kohottaa pinnalle suurenmoiset määrät vettä. Varsinaisessa
erämaa-alueessakin on tällä tavalla saatu vettä kohotetuksi ja keitaita
muodostetuksi. Uudempi keino on suurien vesisäiliöiden patoaminen
vuoristoon. Murrumbidgeen padoista tulee eräs maailman suurimpia.
Niiden kautta muututaan Sinivuorien pohjoispuoliset jokilietemaat
mitä parhaiksi vainioiksi. Pääomia näihin suuriin rakennustöihinsä
austraalialaiset saavat kaivoksistaan, jotka vuoteen 1905 olivat
tuottaneet yksistään kultaa 11 1/2 miljardin markan arvosta.



Uusi Seelanti.


Kapteeni Cook kartoitti jotenkin tarkkaan Uuden Seelannin molempien
pääsaarien rannat ja hankki tietoja niiden luonnosta, mutta vaikka
ne ovatkin paljon soveliaammat asutukselle kuin Austraalia, viipyi
kuitenkin jotenkin kauan, ennenkuin valkoiset siirtolaiset sinne
löysivät. Ensinnä saapui Eteläsaarelle hylkeenpyytäjiä, sillä hylkeitä
oli sen rannoilla runsaasti. Kun hylkeet oli surmattu, alettiin pyytää
naarasvalaita, joita paritusaikana saapui sen lahtiin suuria laumoja.
Valkoiset pyyntimiehet ottivat maorinaisia vaimokseen ja asettuivat
saarelle asumaan.

Lähetyssaarnaajat olivat ensimmäiset sisämaahan tunkeutumaan. He
rakensivat kirkkoja ja perustivat seurakuntia ja koettivat vieroittaa
maoreja ihmissyönnistä, joka oli heidän pahimpia perisyntejään. Kun
Darwin v. 1835 kävi saarella, hämmästyi hän alku-asukkaiden saavuttamaa
korkeata sivistyskantaa.

Vasta v. 1840 alkoi Uuden Seelannin sisäosien tutkiminen. Kaksi
Uuden Seelannin komppanian palveluksessa olevaa virkamiestä kiipesi
Pohjoissaaren korkeimmalle kukkulalle, Egmont vuorelle (2520 m), vaikka
se siihen aikaan oli maorien »tabuksi», s.o. koskemattomaksi julistama.
Sitten he tutkivat saaren keskeltä juoksevan Waikato laakson,
joka suurenmoisien tuliperäisten ilmiöittensä vuoksi on maailman
merkillisyyksiä. Se oli heidän mielestään kuin paholaisen keittiö,
kun he pimeästä aarnimetsästä äkkiä astuivat sen höyryvesi-ihmeitten
keskelle. Maa puhalsi höyryä joka halkeamasta, ilmaan suihkui valkoisia
kivennäisvesisäteitä, jyrkkien valkoisien kallioiden juurella oli
kiehuvia liejuallikoita ja lähteitä. Tutkijain mielestä saattoi heidän
polkemansa kallio millä hetkellä tahansa räjähtää ilmaan. Keskellä tätä
kihisevää, suihkuvaa, höyryävää laaksoa oli kaunis sininen Taupo järvi
ja sen eteläpuolella Tongariro tulivuori.

Vasta v. 1840 Englannin hallitus otti Uuden Seelannin haltuunsa
ja asetti sinne säännöllisen hallituksen. Maorien kanssa tehtiin
sopimuksia, joissa he suostuivat rupeamaan Englannin alamaisiksi.
Tämän kautta tehtiin tyhjäksi ranskalaisten samanaikainen yritys saada
saarella jalansijaa. Siirtolaisia alkoi saapua entistä runsaammin ja
kaupungeita perustettiin. Mutta kuta enemmän saapui siirtolaisia, sitä
enemmän supistuivat alkuasukkaitten omistamat alueet, sillä heitä
ei ollut vaikea houkutella maitaan myymään. He nousivat vihdoin v.
1861 suureen kapinaan ja taistelivat itsepintaisesti kymmenen vuotta.
Mutta sitten heidän mahtinsa murtui ja heidän täytyi tyytyä valkoisten
hyväntahtoiseen holhoukseen. Samoin kuin Austraaliassa samoin Uudessa
Seelannissakin lammashoito ja kullankaivaminen loi siirtokunnan
varallisuuden.

Eteläsaari säilyi paremmin sisällisen sodan vaurioilta kuin
Pohjoissaari, ja sen vuoksi se voitiin tutkia rauhassa. Samoin kuin
Pohjoissaari on tulivuorien maa, samoin Eteläsaari runsaan sademäärän
ja mahtavien vuoristojensa vuoksi on maajäätiköiden maa. Julius
von Hast oli ensimmäinen, joka monella matkalla tutki Eteläsaaren
vuorijärvet ja alppijonot. Hän lähti retkilleen v. 1860 ja nousi
kanootilla korkealle vuorimaahan ja seuraavina vuosina jatkoi
tutkimuksiaan, laatien vuorimaista kartan ja kiiveten muuntamille
korkeimmille kukkuloille. Paljon jäi kuitenkin toisten tehtäväksi, ja
vasta v. 1896 löydettiin kuljettava tie vuoriston poikki.



Uusi Guinea.


Tämän suuren saaren, jonka matala salmi erottaa Austraalian
mantereesta, löysivät portugalilaiset ja espanjalaiset jo
kuudennellatoista vuosisadalla, mutta se oli liian vaikeakulkuinen,
sen asukkaat liian kehittymättömät, että he olisivat yrittäneet sitä
anastaa. Ainoastaan rannat tulivat vähitellen tunnetuiksi, sisämaa
sitä vastoin pysyi täydelleen tuntemattomana. Viime vuosisadan
suurissa maailmanjaoissa Uusi Guinea jaettiin kolmen kansan kesken,
hollantilaiset anastivat länsipuoliskon, itäpuoliskon Saksa ja
Englanti. Saaren sisäosain tunnetuksi tekeminen on etupäässä
luonnontieteellisten retkikuntain ansio, sillä tieteellisesti Uusi
Guinea koskemattomine aarniometsineen ja alkuperäisellä kannalla
säilyneine papua neekereineen on sangen mieltäkiinnittävä maa. Se muun
muassa on ihanain paratiisilintujen kotimaa.

Saaren kautta kulkee itä-länsisuuntaan korkea vuoristo, jonka
lumipeitteiset kukkulat kauan olivat purjehtijoille tunnetut, vaikk'ei
kukaan voinutkaan niiden luo tunkeutua välillä olevien metsien
tiheyden ja kaikenlaisten muitten esteitten vuoksi. Tämä vuoristo
kohoo pohjoisen puolelta verkallisemmin, mutta etelän puolelta se on
länsiosassaan niin äkkijyrkkää, etteivät englantilaiset retkikunnat,
jotka etelän puolelta ovat sen juurelle tunkeutuneet aivan viime
vuosina, ole voineet päälle kiivetä. Tätä rinnettä sanotaan maailman
suurimmaksi kuiluksi. Itäosa on paremmin tunnettu sekä saksalaisten
että englantilaisten retkikuntain toimesta. Englantilainen William Mac
Gregor matkusti v. 1890 ensimmäiseksi Guinean poikki Fly-joen kohdalta.

Vähäisestä koostaan huolimatta ovat useat Melanesian pienemmistäkin
saarista vielä sisältä tuntemattomat. Fidshi saariston ovat
englantilaiset jotenkin tarkkaan tutkineet, mutta Uuden. Caledonian
sisäosat ovat yhä sangen vaillinaisesti tunnetut, vaikka saari jo on
ollut päälle puolen vuosisataa Ranskan alusmaata. Vielä puutteellisempi
on tieto Uusista Hebrideistä, Santa Cruz saarista, Salomonin saarista
ja Bismarck-saaristosta, joiden rannatkaan eivät vielä ole tarkkaan
kartoitetut, puhumattakaan sisäosista, jotka enimmäkseen ovat aivan
tuntemattomat.

Tyynen meren muut saaristot olivat siksi pieniä, ettei niiden sisäosien
tutkiminen kysynyt suuria ponnistuksia, kun kerran rannat tunnettiin.
Sitä paitsi niiden väestö paikalla suostui valkoisiin merenkulkijoihin
avaten heille maansa, jota vastoin läntisten saaristojen papuakansat
alhaisen käsityskantansa vuoksi pakostakin pysyivät vieraina ja
vihamielisinä. Polynesian saaristoissa sen vuoksi on ratkaistavana
enemmän luonnontieteellisiä ja kansatieteellisiä kuin maantieteellisiä
kysymyksiä. Toiselta puolen on tutkittu maankuoren kohoamista ja
laskemista koralliriuttain ja atollien johdolla, toiselta koetettu
päästä Tyynen meren laajalle hajaantuneen lahjakkaan kansan syntyjen
syvien perille. Vertaileva kielitiede on viime vuosikymmenellä saanut
todistetuksi, että Polynesian, Melanesian ja Mikronesian kielet
polveutuvat samasta alkukielestä kuin malaijilaiset kielet, jota
vastoin papuain kielet muodostavat aivan erikoisen ryhmän. Havaijin
saaristossa ovat varsinkin amerikkalaiset tiedemiehet tutkineet
tulivuori-ilmiöitä, sillä ne ovat siellä harvinaisen suurenmoiset,
onhan koko saaristo tulivuorien rakentama viittä kilometriä syvän meren
pohjalle.



ETELÄ- JA KESKI-AMERIKKA.



Viimeisenä kaikista maanosista — Antarktikaa lukuunottamatta —
molemmat Amerikat astuivat maantuntemuksen näköpiiriin, mutta kaikkein
ensimmäiseksi ne — oman maanosamme jälkeen — tulivat pääpiirtein
tunnetuiksi. Keski- ja Etelä-Amerikassa ei viime vuosisadan alussa
ollut montakaan aivan laajaa valkoisten käymätöntä aluetta, joet ja
järvet ja vuoristot olivat osapuilleen tulleet tunnetuiksi. Tämä
maantuntemus oli kuitenkin sangen pintapuolista ja osaksi jälleen
unhotuksen omaksikin joutunut, jonka vuoksi paljon oli uudestaan
löydettävä ja kaikki kauttaaltaan parsittava ja täydennettävä,
ennenkuin voitiin luoda osapuilleenkaan oikea karttakuva.

Humboldtin jälkeen olisi Uuteen Maailmaan luultavasti alkanut pyrkiä
runsaamminkin matkustajia, elleivät sikäläiset olot olisi muuttuneet
epävakaisiksi. Kun Napoleonin armeijat olivat Espanjan valloittaneet
ja Espanja tämän kautta tullut siirtomaistaan erotetuksi, täytyi sen
etelä-amerikkalaisten alusmaitten tulla toimeen miten saattoivat, ja
se vapaus, jota ne tämän kautta tulivat olojen pakosta nauttimaan,
ja itsenäinen päätös- ja toimivalta — englantilaiset pari kertaa
karkotettiin verissä päin — oli niille niin mieluinen, etteivät
ne enää voineet palata entiselle kannalle. Emämaasta ne tuskin
kuitenkaan olisivat eronneet, ellei Espanja vahingosta viisastumatta
olisi esittänyt niin mahdottomia vaatimuksia. Vapauden taistelu
johti kaikkien Etelä- ja Keski-Amerikan espanjalaisten siirtomaitten
vapautumiseen ja nykyisten itsenäisten tasavaltani perustamiseen.
Brasilia niinikään vapautui Portugalista, vaikka säilyttikin
monarkkisen hallitusmuodon ja portugalilaisen prinssin hallitsijanaan.
Kun olot olivat tämän jälkeen jonkun verran rauhoittuneet, alkoi
näihin luonnonrikkaihin maihin saapua enemmän matkustajia ja niiden
tieteellinen tutkiminen entistä nopeammin edistyä.



Guayana.


Guayanan sisäosat olivat yhdeksännentoista vuosisadan alussa
yhä vielä enimmäkseen tuntemattomat huolimatta kaikista Doradon
etsijäin retkistä. Ensimmäinen, joka loi runsasta valoa näihin
uhkuviin aarniometsiin, niiden jokiin, könkäihin ja vuoristoihin,
oli saksalainen Robert Hermann Schomburgk, joka matkusti Guayanassa
kahdeksan vuotta (1835—44) Englannin maantieteellisen seuran toimesta.
Humboldt oli jo huomauttanut, että Orinoco joen Esmeralda nimisen
lähetysaseman takana, jota edemmäksi hän ei päässyt, oli Espanjaa kolme
kertaa suurempi aivan tuntematon alue; tämän alueen Schomburgk valitsi
työmaakseen.



Schomburgk.


Hän nousi ensin melkoista Essequiboa ja sen syrjäjokea Ripanunya, niin
kauas kuin veneellä pääsi, ja kulki sitten jalan viimeksi mainitun joen
lähteille saakka. Takaisin palaten hän nousi Essequiboa sen suurille
koskille. Rantain sanomaton troopillinen uhkeus teki häneen syvän
vaikutuksen. Uteliaissa joukoissa apinat rantoja pitkin seurasivat
jokea hiipivää venettä ja suuri jaguaari aivan välinpitämättömänä
katseli retkikuntaa, lähtien rauhallisesti metsään astumaan, kun vene
oli kuudentoista metrin päässä siitä. Sadeaikana maahan varisseet
mätänevät lehdet synnyttivät semmoisen fosforivalon, että koko
maa teltan ympärillä oli valaistu. Lukemattomat sammakot pitivät
leirien ympärillä konserttiaan, jotkut ammuen kuin vasikat, toiset
vikittäen kuin linnut, ränkyttäen kuin sorsat, jopa matkien miehenkin
karkeata ääntä. Mutta merkillisin kaikista oli »meloja», jonka äänet
muistuttivat melan säännöllisiä pistelyltä.

Schomburgk tutki sitten Corentynen aina sen suurenmoisille koskille
saakka. Marraskuussa hän lähti nousemaan Berbiceä, jonka koskilla
tavattiin paljon suuria kaimaaneja, metsissä boakäärmeitä ja
iguanaliskoja. Koskia oli lukemattomia ja kulkua lisäksi haittasivat
joen poikki kaatuneet puut, joita oli sitä taajemmassa, kuta
korkeammalle noustiin. Uudenvuoden päivänä 1837 näytti siltä, kuin
nousisi tie lopultakin aivan pystyyn, mutta mainittuna päivänä
Schomburgk vihdoinkin saapui suvannolle, ja täällä tutkijaa odotti
yllätys, jota innostuttavampaa tuskin ainoakaan toinen kasvitieteilijä
on kokenut. »Suvannon eteläpäässä jokin esine herätti huomiotani», hän
kirjoittaa.



Victoria regia.


»Minä en voinut muodostaa varmaa käsitystä siitä, mikä se oli, jonka
vuoksi kehoitin miehiä melomaan nopeammin. Ja tuota pikaa olimme
paikalla ja näimme ihmekasvin! Kaikki kärsimykset unohtuivat, minä
olin paljasta kasvitieteilijää ja tunsin saaneeni vaivaini palkan.
Veden päällä kellui suunnaton lehti, viisi tai kuusi jalkaa leveä,
tarjottimen kaltainen, päällä leveä helakan viheriä ja alla kirkas
veripunainen reunus. Ja sopusoinnussa tämän ihmeellisen lehden kanssa
oli uhkea kukka satoine terälehtineen, jotka olivat vuorottain
puhtaan valkoisia, vuorottain ruusun punaisia.» Tämä siihen saakka
tuntematon kasvi oli kuulu _Victoria regia_, Uuden maailman ehkä
ihmeellisin kasvi, jota nykyisin saadaan ihmetellä suurkaupunkien
kasvihuoneissakin. Lopulta kuitenkin matkan vaikeudet kävivät niin
voittamattomiksi — vain pari kolme kilometriä tehtiin päivässä taivalta
— ettei Schomburgk voinut toivoa pääsevänsä Berbicen lähteille saakka;
hän sen vuoksi palasi takaisin Essequiboa pitkin, joka sillä kohdalla
oli vain 15 kilometrin päässä.

Vielä samana syksynä hän lähti uudelle retkelle saavuttaakseen
Essequibon lähteet ja ennen vuoden loppua hän olikin löytänyt erään
lähdehaaran suurenmoisessa taajametsäisessä vuorimaassa. Hän matkusti
sitten Rio Negron syrjäjoelle Rio Brancolle ja tutki Carumä vuoriston.

Syyskuussa v. 1838 hän palasi Amuku järvelle ja kulki sieltä maisin
Roraima vuoristoon. Tämä ihmeellinen punainen hiekkakivi-pöytämä
on intiaanien lauluissakin kuulu joistaan. 500 metriä korkeiden
kallioseinämien päältä kaatui syvyyteen ihmeteltäviä könkäitä ja jokia
säteili eri suunnille viemään runsaita vesiä, mikä Amazonijokeen, mikä
Orinocoon tai Essequiboon. Roraimalta tämä väsymätön tutkija matkusti
Esmeraldaan, mutta ei voinut erään intiaaniheimon vihamielisyyden
vuoksi nousta Orinocon lähteille. Hän kuitenkin läheltä näki vuoriston,
josta tämä joki saa alkunsa. Casiquiaren ja Rio Brancon kautta
Schomburgk sitten palasi takaisin rannikolle, kaksi vuotta poissa
oltuaan ja kuljettuaan 5000 kilometriä.

V. 1841 Schomburgk tutki Orinocon deltan ja hankki entistä tarkemmat
tiedot Cuyunista, Amacurasta ynnä muista pienemmistä joista, joilla
ei siihen saakka ollut käynyt ainoatakaan tietomiestä. Nämä lakean
rannikon joet ovat enimmäkseen ihmeellisten putaitten ja haaraumain
kautta keskenään yhteydessä. Sikäläisissä soissa ja rämeissä oli
suunnattomat laumat punaisia ibislintuja, valkoisia haikaroita ja
flamingoja. 1844 Schomburgk tunkeutui Corentynen lähteille ja palasi
sitten tätä jokea rannikolle.



Amatsonit.


Schomburgk oli kautta Guayanan kuullut karibien puhuvan sotaisista
naisista, joita he mainitsivat nimellä woruisamoko; tämän naiskansan
muka piti asua Corentynen latvoilla seudussa, jossa ei vielä
milloinkaan ollut käynyt eurooppalaista. Tiedot niistä olivat niin
seikkaperäiset ja varmat, että juttu alkoi tuntua uskottavalta.
Woruisamokojen sanottiin taistelevan jousella ja nuolilla ja käyttävän
puhallusputkea eli »kuraa». Heillä oli omat vainiot eivätkä he
seurustelleet muitten intiaanien kanssa kuin kerran vuodessa, jolloin
heimoon päästettiin miehiä, parikymmentä miestä aina kerrallaan.
Poikalapset tapettiin, tyttölapset pidettiin. Schomburgk oli kulkenut
aivan sen maan halki, jossa tämän naiskansan piti asua, mutta hän ei
voinut siitä tavata jälkeäkään.



Kuvakirjoituksia.


Guayanan tasainen rannikkovyöhyke on 20—60 kilometriä leveä, sitten
seuraa hietakiviharju, joka lienee vanha merenranta. Tämän takana on
uusi verkalleen kohoava tasanko. Joet käyvät vuolaiksi ja koskissa on
usein graniittipaasia, joiden korkeus voi olla toistakymmentä metriä.
Schomburgk löysi suurimmista paasista vanhoja karkeita kuvakirjotuksia,
joita ei enää kukaan osannut selittää. Hän näki näitä kirjoituksia
hajallaan suunnattoman laajalla alalla. Intiaanit näyttivät niitä
katselevan taikauskoisella pelolla, voimatta kuitenkaan antaa niistä
sen parempaa selitystä, kuin että ne olivat naisten ammoin tekemiä.

Schomburgk valmisti erinomaisen kartan tutkimistaan alueista ja toi
British Museumiin suurenmoiset kokoelmat.

Schomburgkin jälkeen kului kauan, ennenkuin tutkimustyötä jatkettiin.
Komissioni, joka v. 1880—82 kulki Venezuelan ja Brasilian rajan, tutki
sitä varten rajaseutujen tärkeimmät joet. Orinocon oikeanpuoliset
syrjäjoet ovat yhä vielä melkein tuntemattomat. Takamaan vuoristoista
kiinnitti 1880-luvulla varsinkin Roraima huomiota.



Roraima.


Roraima, Guayanan suuri pöytävuori, jonka äärillä jo Schomburgk kävi,
ei tosin ole aivan korkea — 2600 metriä merestä — mutta luontonsa
puolesta tämä mahtava pöytämä on maapallomme omituisimpia muodostuksia.
Se kohoo uhkuvista metsistä aivan äkkijyrkkänä hietakivimuurina.
Sen avara laki oli aikain alusta pitäen pysynyt tuntemattomana ja
salaperäisenä, pilvimeren huuhtelemana. Intiaanienkin mielikuvitukseen
se mahtavasti vaikutti, ja he sanoivat sitä »punaiseksi kallioksi,
jonka pilvet peittävät, jokien iäti hedelmälliseksi emoksi». Niin
korkeat ja jyrkät ovat tämän vuoriston seinämät, että sekä intiaanit
että tutkimusretkeilijät, Barrington Brown muiden mukana, pitivät
mahdottomana sille kiivetä, mutta 1884 Everard im Thurm suoritti tämän
suurtyön. Hän keksi kapean reunaman, joka kulki juurelta viistoon
ylöspäin kallion punaisen rintaman poikki, ja sitä pitkin hän nousi
ylös. Seuraavin sanoin hän kuvaa vuoren päällisiä maisemia, jotka hän
kaikista kuolevaisista ensimmäisenä näki.

»Ensimmäinen vaikutus oli, että mieli oli kykenemätön luomaan käsitystä
tämmöisistä seuduista, seuraava, että olimme tulleet ihmeellisten
hirmu-unien maahan, maahan, joka oli muodostunut nimenomaan niitä
varten jonain kamalana myrskypäivänä, murtuneiden, sekaantuneiden
pilvien silmänräpäyksessä jähmetyttyä kiveksi. Sillä joka puolella
oli kallioita ja huippuja, joiden muodot näyttivät kerrassaan
mahdottomilta, niiden asennotkin olivat kumman haaveelliset ja
luonnottomat, mitkä olivat päällekkäin, mitkä vierekkäin, näköjään
riidellen kaikkia painovoiman sääntöjä vastaan. Siinä oli kallioita
ryhmissä, yksitellen, portaittain pengermissä, patsaita, seinämiä
ja pyramideja, kallioita, jotka näyttivät kerrassaan naurettavilta,
olevan täynnään kaikenlaisia ihmiskasvojen, ihmisruumiin ja eläinten
irvikuvia, sateenvarjojen, kilpikonnien, kirkkojen, tykkien ja
lukemattomien mitä odottamattomimpien esineitten pilajäljennöksiä. Ja
kallioitten välissä oli tasaisia, vaikk'ei missään laajoja puhtaita
hietikoita, puroja ja pieniä könkäitä, allikoita ja matalia lampareita,
joissa oli mitä kirkkainta vettä. Toisin paikoin oli pieniä soita,
joita peitti karu matala okakasvisto. Siellä täällä oli tasaisilla
paikoilla tai kallionkoloissa pieniä pensaita, muodoltaan kuin pieniä
puita, mutta kaikki näköjään samaa lajia. Mutta ei minkäänlaista
liikettä eikä eläinelämää näkynyt niin pitkältä kuin silmä erotti.»

Ranskan Guayanassa Jules Crevaux vuosina 1877—78 tutki rajajoet
Oyapocin ja Moronin sekä matkusti kahdesti aivan tuntemattomien
Tumuc-Humuac vuorien poikki Amazonijoelle. Hänen jälkeensä H.A.
Coudreau teki useita matkoja sisämaahan ja oleskeli kokonaisen vuoden
mainitussa omituisessa vuoristossa, jossa metsäisistä mäkimaista kohoo
ilmaan puolen kilometrin korkuisia jyrkkiä graniittikeiloja. Trombetas
joen rannoilla Amazonijoen syvänteessä tämä uuttera tutkija heitti
henkensä. V. 1900 hänen vaimonsa lähti miesvainajan työtä jatkamaan.
Mutta vielä on Guayanan sisäosissa alueita, jotka ovat tutkijalle uusia
maita.

Brittiläisen Guayanan geologisia seikkoja selvitteli jälkeen vuoden
1868 Barrington Brown. Hän kartoitti siirtokunnan tärkeimmät joet ja
Potarosta löysi suurenmoisen Kaietur-könkään, joka kohtisuoraan putoo
235 metriä. Vuosina 1873—75 hän erään geologisen retkikunnan johtajana
tutki Amazonijoen syrjäjokia kaikkiaan 24.000 kilometriä.



Amazonia.


Amazoni-joen suunnattoman vesistöerämaan tunteminen ei viime vuosisadan
alkupuoliskolla aivan paljoa edistynyt. Suurimmat ansiot jättiläisjoen
syrjäjokien tutkimisesta, on kahdella saksalaisella matkustajalla,
Spixillä ja Martiuksella. Spix vv. 1819—20 kulki Juruan, Jurahyn
ja Içan sivuitse suuria vaaroja ja vastuksia kokien Jupary joen
laskukohdalle ja edelleen Perun rajalle. Martius tutki Japuran ja
yhdytti Kordilleerit Quiton kohdalla. He toivat mukanaan suunnattomat
kokoelmat.

Seuraava huomattava matkustaja oli kreivi de Castelnau, jonka
myöhemmin tapaamme Brasilian läpi matkustamassa. Hän laski v. 1846
Kordilleereilta kanooteilla ja lautoilla Urubamba nimistä lähdejokea
Amazoni-jokeen. Jokimatka oli niin vaarallinen ja vaikea, että hän
lähetti patooni D'Oseryn takaisin viemään turvallisempaa tietä
retkikunnan koneita, kokoelmia ja muita painoja, jotta lautta
keventyisi. D'Oseryn kuitenkin hänen omat oppaansa murhasivat ja
kaikki kokoelmat ja neljän vuoden tähtitieteelliset, ilmatieteelliset
ja magneettiset havainnot menetettiin. De Castelnau saapui Ucayaliin,
jolla vesimäärän puolesta on parempi oikeus käydä Amazonin
lähdehaarasta kuin Maranjonilla, ja sitten edelleen Paraan.

Amerikkalainen Lardner Gibbon, joka oli määrätty osanottajaksi suurelle
Yhdysvaltain hallituksen retkelle Amazonisyvänteen taloudellisten
olojen tutkimiseksi, laski Mamorén ja valtavan Madeiran alas
Amazonijokeen.

V. 1848 lähtivät Amazonin vesistösyvänteen luonnontieteellisiä oloja
tutkimaan englantilaiset Alfred Russel Wallace ja Henry Walter Bates,
työskennellen joen sekä etelä- että pohjoispuolella. Wallace, Darwinin
keralla polveutumisopin perustaja, sanoo Amazoniasta, ettei missään
maailmassa ole toista aarniometsää, joka laajuuden ja yhtenäisyyden
puolesta sille vertoja vetäisi. Wallace palasi Eurooppaan v. 1852,
mutta Bates jäi Etelä-Amerikkaan vielä seitsemäksi vuodeksi,
tutkien Amazoni-joen Perun rajalle saakka ynnä useita sen alemmista
syrjajoistakin. Hän keräsi näillä retkillään 8000 siihen saakka
tuntematonta hyönteistä.



William Chandless.


V. 1862 englantilainen William Chandless alkoi matkansa, jotka hyvin
tuntuvasti korjasivat Etelä-Amerikan karttaa. Ensiksi hän tutki
Purus-joen, joka laskee Amazoni-jokeen oikealta puolelta Madeiran
yläpuolella. Tämän suuren joen huomattavin omituisuus on uoman tavaton
mutkallisuus. Se juoksee aivan lakean maan kautta, on tasaleveä
ja suvantoa, mutta siitä huolimatta ei Chandless toisina päivinä
päässyt lähtökohdastaan suorin tein mitaten kuin muutaman kilometrin,
niin mutkainen oli uoma. Joen hiekka-annoilla oli sangen paljon
hyötykasveja, hiljaisesta juoksustaan huolimatta tämä joki ilmeisesti
oli aivan nykyisinä aikoina tavattomassa määrässä muutellut uomaansa.
Intiaaneista toiset olivat ystävällisiä, toiset erinomaisen sotaisia.
1400 kilometriä kuljettuaan Chandless kohtasi ensimmäiset kosket, ja
niiden yläpuolella joen uoma muuttui kariseksi ja vaikeaksi kulkea.
Osan miehistään hän lähetti takaisin ruoan vähyyden vuoksi, mutta
jatkoi itse jokimatkaa ja tuli seutuihin, joissa ei ollut ensinkään
intiaaneja. Riistaa oli sitä runsaammin, varsinkin tapiireja, jotka
hyvin vähän pelkäsivät ihmistä. Yhä ylempänä tavattiin intiaaneja,
jotka vielä elivät täyttä kivikautta. Heillä ei ollut rautaa
ensinkään, vaan kirveet ja veitset olivat kivestä. Kanootti heitä
suuresti ihmetytti. Chandless kartoitti Puruksen kauttaaltaan ja sai
lopullisesti selvitetyksi, ettei se ala Andeilta, vaan että sen lähteet
ovat alamailla.

Pari vuotta myöhemmin Chandless tutki erään Puruksen lisäjoen ja v.
1867 nousi Juniahan, joka on Puruksen kaltainen tasankojoki. 1800
kilometriä kuljettuaan hänen täytyi intiaanien vihamielisyyden vuoksi
kääntyä paluumatkalle. V. 1868 hän tutki niitä jokia, jotka oikealta
kädeltä laskevat erääseen Madeiran ja Amazoni-joen väliseen putaaseen,
Paraná-mirimiin.

Perun hallitus etsi näihin aikoihin laivaväylää Amazoni-jokea pitkin
Atlantin merelle. Yleiseen otaksuttiin, että Madre de Dios oli ennen
Chandlessin matkaa tuntemattoman Puruksen latvaosa ja sitä pidettiin
lupaavimpana reittinä Amazonijoclle. Tämän selville saaminen oli
kuitenkin suunnattoman vaikeata peljättyjen chuncos-intiaanien
vihamielisyyden vuoksi. V. 1861 perulainen Don Faustino Maldonado
lähti seitsemän seuralaisen heralla tätä kysymystä selvittämään. Hän
laski lähdejokea pienellä lautalla, kunnes kosket pakottivat sen
hylkäämään, taivalsi sitten koskien ohi ja rakensi niiden alla uuden
lautan. Joki laskikin vastoin odotuksia Mamoréhen. Kun oli tätä jokea
vielä laskettu kymmenen päivää, hajosi lautta eräässä kovassa koskessa
ja Maldonado kolmen miehen keralla hukkui. Henkiin jääneet jatkoivat
matkaa Madeiraan ja siitä Amazoni-jokeen. Sieltä he Huallagan reittiä
palasivat takaisin Perun ylämaihin.

V. 1866 perulais-brasilialainen rajakomissioni tutki Javaria noin
1600 kilometriä, kunnes vihamieliset intiaanit pakottivat retkikunnan
palaamaan. Perun hallituksella oli nyt höyrylaivojakin Amazoni-joen
latvavesillä ja niillä voitiin jatkaa väylän etsimistä paremmassa
turvassa vihamielisiltä alkuasukkailta. Muutamia jokia, etenkin
Apurimacia ja Vileamayoa, päästiin pienillä höyrylaivoilla nousemaan
aina Andien juurelle saakka lähelle Cuzcoa.

1870-luvulta alkaen matkustajia alkaa olla niin paljon, että voimme
luetella ainoastaan muutamia tärkeimpiä.

Jules Crevaux retkeili Guayanasta lähdettyään laajalti Amazoni-joen
vesistössä, nousi Içaa melkein lähteille saakka Colombian Andeihin ja
palasi alas Japuráta. Venezuelan ja Brasilian asettama rajakomissioni
tutki Rio Negron ja Rio Brancon.

Barbosa Rodriguez tutki Trombetaan ja muita pienempiä syrjäjokia
meripuolessa, Henri Coudreau nousi oikeanpuolisia alempia syrjäjokia
ylöspäin ja valaisi paljon Tapajósin, Xingun, Araguayan y.m.
maantieteellisiä oloja.

Paljon edistyi viime vuosisadan lopulla myös Madeiran lähdejokien Benin
ja Madre de Diokscn tunteminen.

Muitakin niiden seutujen jokia tutkittiin uudelleen Bolivian toimesta,
se kun etsi vesiväylää mereen.

Paljon on kuitenkin Amazoni-joen laaksossa vieläkin tehtävää, ennenkuin
sen äärettömän laajalle haarautuva jokiverkko on luotettavasti
kartoitettu. Vuosi vuodelta lisääntyvä kumintuotanto epäilemättä auttaa
tiedon — ja hävityksen — edistymistä yhä syvemmälle aarniometsiin.



Brasilia.


Humboldtin matkain synnyttämä luonnontieteellinen harrastus
houkutteli jo vv. 1811—1826 matkustajia Brasiliaan, koska Brasiliassa
saattoi matkustaa verraten turvallisesti, se kun oli säilyttänyt
valtiolaitoksensa melkein muuttamatta. Tärkein näistä varhaisista
matkoista oli Baierin ja Itävallan lähettämäin oppineitten J.B. Spixin
ja Ph. Martiuksen tekemä. He kävivät etenkin sisämaan kultakaivoksilla
ja timanttikentillä, matkustellen laajalti Minas Geraesissa, Goyazissa,
Bahiassa ja Piauhyssa. Heidän tutkimustensa kautta tulivat varsinkin
sisämaan taloudelliset ehdot tunnetuiksi. Piauhysta molemmat oppineet
jatkoivat matkaa Amazoni-joen vesistöön.

Kreivi François de Castelnau kulki vuosina 1843—1847 kahdesti
Etelä-Amerikan poikki päiväntasaajan eteläpuolella, ensin Rio
Janeirosta Limaan ja sitten Amazoni-jokea takaisin Paraan. Retkikunta
nousi rannikolta Brasilian hyvin vähän tunnettuihin kuiviin
ylänkömaihin, laski melkein tuntemattoman Araguayan aina siihen, missä
se Tocantinsiin yhtyy, ja palasi Tocantins jokea takaisin ylämaihin.
Siellä hän kulki suuren erämaan poikki, jossa asui vain sotaisia
ihmissyöjiä, ja saapui kahden kuukauden vaivain jälkeen Cuyaba joelle,
joka laskee Paraguayhin.

Useita muitakin matkustajia voitaisiin mainita, mutta yleensä eivät
Brasilian sisäosat herättäneet suurta mielenkiintoa ennenkuin
vuosisadan loppupuoliskolla. 1880-luvulla jatkettiin Madeiran
lähdehaarain tutkimista, seuraavalla vuosikymmenellä erikoinen
brasilialainen komissioni tutki Brasilian sisäosia. J.W. Wells 1873—75
tutki São Francisco joen ja Tocantinsin. Karl von den Steinen v. 1884
laski Xingun lähteiltä aina suuhun saakka. Tämän matkan kautta tuli
ratkaistuksi suurin maantieteellinen kysymys, mitä Brasilian sisäosissa
vielä oli selvittämättä, ja samalla karibien alkuperäinen kotiseutu
saatiin selville. Toiset tutkivat Tapajósin lähteet ja jatkoivat von
den Steinenin työtä Xingun lähteillä. Brasilialaisetkin vuosisadan
lopulla edistivät maansa sisäosien tuntemista, kun v. 1892 sisämaahan
lähetettiin komissioni etsimään paikkaa uudelle pääkaupungille.

Paremmin tunnetut ovat Brasilian merimaakunnat, varsinkin eteläiset,
joissa on eurooppalainen väestö. Mutta sielläkin on kuitenkin seutuja,
jotka ovat säilyneet melkein koskemattomuuden tilassa. Espiritu Santon
ylämaista löydettiin viime vuosisadan alkupuolella botokudien heimo,
joka oli niin alkuperäisellä ja alhaisella kehitysasteella, että
heitä verrattiin Tulimaan asukkaihin. Monet matkustajat kuitenkin
tunkeutuivat heidän luoksepääsemättömiin metsiinsä, niin että tämä
heimo nykyään on Brasilian tunnetuimpia.

Yleinen maankartoitus on Brasiliassa alulla, mutta maan laajuuden ja
luonnonesteiden suuruuden vuoksi kuluu varmaan aikoja, ennenkuin se
saadaan loppuunsuoritetuksi. Brasilian ylämaassa on vielä koko joukon
paikkoja, joissa ei vielä ole kukaan edes käymältään käynyt, varsinkin
Amazoni-jokeen laskevien suurien syrjäjokien monet lisäjoet.



La Plata-maat.


Kului vuosisadan keskivaiheille, ennenkuin La Plata-maiden tieteellinen
tutkimus alkoi. Kuitenkin oli jo ranskalainen Alcide Dessalines
D'Orbigny kerännyt sieltä erinomaisen laajat kokoelmat. Hän oleskeli
Etelä-Amerikassa kahdeksan vuotta (1826—33), suurimman osan tästä
ajasta La Plata-maissa. Kreivi de Castelnau yllä mainitulla matkallaan
Brasiliasta tullen tutki Cuyaban ja Paraguayn yläjuoksun, Laguna de
los Xarayes nimisen suon, joka on Paraguayn itäpuolella, ynnä osan
Chaco erämaata, joka on sen länsipuolella. Laguna de los Xarayes
ei oikeastaan ole suo, kuten nimi näyttää osoittavan, vaan aava
lakea tasanko, Pampaan vanhan meren pohjaa. Sadeajalla vain sen
poikki juoksevat joet paisuvat yli äyräittensä ja koko tasanko on
järvenä silmän siintämättömiin, siellä täällä puuryhmiä. Semmoisena
espanjalaiset näkivät seudun ensi kerran siellä käydessään ja siitä
luulivat tasankoa rannattomaksi järveksi, Paraguayn lähteeksi. Senkin
tuntemattomien rantain takaa toivottiin El Doradon löytyvän.

Ranskalainen Crévaux v. 1882 yritti tutkia Pilcomayo nimisen Paraguayn
syrjäjoen, joka alkaa Boliviasta ja laskee pääjokeen Asuncionin
alapuolella. Joki virtaa Chaco erämaan poikki, jonka intiaanit,
sotaiset tobat, olivat estäneet retkikuntia sisämaahan nousemasta.
Crévaux koko retkikuntansa keralla tuhottiin. V. 1890 luutnantti Storm
nousi jokea 500 kilom. varta vasten rakennetulla teräshöyryllä, mutta
sitten joki hävisi laajaan suohon. Retkikunta oli näin osoittanut,
ettei se kelvannut kauppatieksi.

Ne tutkijat, jotka olemme edellä luetelleet, olivat melkein kaikki
eurooppalaisia ja työskentelivät eurooppalaisilla varoilla. Vuosisadan
kuluessa kuitenkin heräsi Etelä-Amerikan nuorissa tasavalloissakin
harrastuksia oman maan luontoa kohtaan. Argentiinaan, Chileen
ja Brasiliaan perustettiin valtion laitoksia, jotka näitä töitä
suorittivat, enimmäkseen kuitenkin eurooppalaisilla voimilla. Herman
Burmeister johti Buenos Ayresiin perustettua La Plata-museota ja
rikastutti sitä uutteralla toiminnallaan. Argentiinan nuoret yliopistot
ovat myöskin työhön osaa ottaneet. Lukuisat intiaaneja vastaan
käydyt sotaretketkin ovat osaltaan kehittäneet Argentiinan sisäosien
tuntemista, mutta yhä vielä on semmoisiakin seutuja, joissa tuskin on
vielä ainoakaan valkoinen käynyt, kuten Chacon pohjoisosat, joissa
joku suomalainenkin tutkija on viime aikoina työskennellyt. Myöhimmin
tunnetuksi tulleita Argentiinan osia on myös Misiones, suomalaisen
siirtokunta-yrityksen näyttämö.

Etelä-Amerikan ja varsinkin Tulimaan luonnon tunteminen suuresti
hyötyi siitä matkasta, jonka »Beagle» niminen englantilainen sotalaiva
1830-luvulla teki sen rannoille. Laiva oikeastaan jatkoi jo ennen
alkamaansa rannikon kartoitusta, mutta mukana oli nyt Charles Darwin,
joka tällä retkellä laski suurenmoisen luonnonfilosofiansa perusteet.
Patagonian sisäosiakin »Beaglen» miehistö vakoili ja kartoitti. Darwin
tutki sikäläisiä suuria laavakenttiä, joiden hän päätti syntyneen
semmoisena aikana, jolloin suurin osa Patagoniaa oli veden alla.
Tulimaan luonto äärettömästä kolkkoudestaan ja sen asukkaat alhaisesta
kehityskannastaan huolimatta kiinnittivät suuresti Darwinin mieltä.
Galapagos saaristokin »Beaglen» retkellä perusteellisesti kartoitettiin
ja tutkittiin. —

Vasta aivan uusimpana aikana on Patagonian omituinen muodostushistoria
Islantia muistuttavine, jäävirtain alaisine entisine
tulivuorenpurkauksineen ja äärettömine tulvakoskineen kuitenkin tullut
oikein valaistuksi, etupäässä ruotsalaisen O. Nordenskiöldin työn
kautta.

Vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla löydettiin ne suuret kauniit
alppijärvet, joita on Patagonian länsiosissa Andien vuoristossa, Lago
Argentino, Viedma, Buenos Ayres y.m. Nahuel Huapin oli eräs saksalainen
munkki löytänyt jo sata vuotta aikaisemmin, mutta vasta 1860-luvulla
chileläinen Don Guillermo Cox, joka etsi Valdivian eteläpuolisten
Andien poikki solaa Patagonian jokien latvoille, veneen rakennettuaan
tutki sekä järven että siitä lähtevän joen, kunnes vene eräässä
koskessa kaatui ja sotaiset araukaanit ottivat tutkijan vangiksi.
He tosin laskivat Coxin taas vapaaksi, mutta eivät millään ehdolla
antaneet hänen jatkaa matkaansa.



Andit.


Aina Humboldtin matkasta saakka on se suurenmoinen vuorijono, joka
kulkee Etelä-Amerikan länsirannikkoa Panaman kannakselta Tulimaahan
saakka, ollut tutkijain huomion esineenä. Se on sekä verraten helposti
saavutettavissa, että samalla rakenteensa, valtavien tulivuoriensa,
korkeitten ylätasankojensa ja omituisen ylänkökasvullisuutensa johdosta
erikoisen mieltäkiinnittävä tutkimusalue.

Andi-jonojen eteläosa tuli myöhimmin tutkituksi, mutta tunnetaan
nykyisin miltei parhaiten. Vielä 1870-luvun alulla siitä tuskin
tiedettiin mitään. Vasta vuosina 1877—84 Etelä-Chilen rannikko
lukemattomine salmineen, saarineen ja vuonoineen kartoitettiin
eurooppalaisten sotalaivain toimesta, vaikk'ei tosin vieläkään
täydellisesti. Andi-jonoja tutkittiin sekä Chilestä, että Argentiinasta
käsin. Eurooppalaisista tutkijoista on varsinkin G. Avé-Lallemant
suorittanut tällä osalla ansiokasta työtä. Aconcagualle, Andien
korkeimmalle kukkulalle (7040 m), noustiin ensi kerran v. 1897 ja
tällöin todettiin, että sekin on tulivuoren keila.

Uspallata solan pohjoispuolisia vuoristolta tutki 1880-luvulla
ennen muita L. Brakebusch, tehden niihin monta matkaa. Hänen
tutkimusalueestaan pohjoiseen matkustelivat etenkin Alex. Bertrand ja
L. Darapsky.

Bolivian ja Perun ylämaihin houkutteli varsinkin niiden vanha sivistys
matkustajia, jotka eivät kuitenkaan kaikki yhtä suuressa määrin
maantiedettä hyödyttäneet.

Irlantilainen J.B. Pentland tutki 1820-luvulla Perun, Chilen
ja Bolivian Andeja, oikoen karttoja ja piirtäen uusia tuiki
tuntemattomista seuduista. Hän mittasi Bolivian Andien korkeimpia
kukkuloita, kuten Ulimanin ja Soratan, sekä määräsi tähtitieteellisesti
maantieteellisten paikkojen asemia. Hän oli ensimmäinen, joka huomasi
sen merkillisen tosiasian, että useat joet, joiden lähteet ennen oli
piirretty Andien itärinteille, alkavatkin länsirinteiltä ja syvissä
rotkolaaksoissa kulkevat vuoriston poikki. Tämä saa selityksensä siitä,
että joen vuolas latvaosa on syövyttänyt uomaansa taaksepäin, kunnes se
on sahannut koko vuoriston poikki ja siirtänyt lähteensä vastakkaiselle
rinteelle. Pentland oli ensimmäinen, joka perusteellisesti tutki
Titicacan, Etelä-Amerikan suurimman järven, totesi sen tavattoman
korkean aseman ja entisen suunnattoman laajuuden. Bolivian ja Perun
geologista rakennetta ja maantiedettä tutki 1830-luvulla varsinkin A.D.
d'Orbigny.

Seuraavan vuosikymmenen tutkijoista ovat huomattavat varsinkin kreivi
de Castelnau ja J.J. von Tschudi, joka kuitenkin omisti päähuolensa
arkeologialle.

V. 1850 alkoi Perussa vaikutuksensa italialainen Antonio Raimondi,
joka neljä vuosikymmentä matkusti maassa ristiin rastiin ja suoritti
Perussa saman työn kuin Philippi Chilessä. Hänen tutkimuksiensa tulos
on suuri teos Perusta karttoineen, mutta sekä teos että kartta jäivät
keskeneräisiksi.

1850- ja 1860-luvulla matkusti Bolivian ja Perun ylämaissa Sir
Clements Markham, joka toimitti kiniinipuun Intiaan ja Jaavaan ja
jatkoi Raimondin työtä Andien itärinteillä, joilla 2500—3500 metrin
korkeusvyöhyke on merkillinen tavattoman sankoista sumuistaan. Palmut,
saniaispuut ja bambut muodostavat siellä niin sankkoja tiheikköjä, että
niiden alla on synkkä pimeys silloinkin, kun aurinko kirkkaimmillaan
paistaa keskitaivaalta.

Useat vuori-insinöörit ovat tutkineet Perun ja Bolivian Andeja ja
samalla niiden karttaakin oikoneet. Jälkeen v:n 1877 etsivät Perun
hallituksen varustamat retkikunnat vuoriston poikki entistä mukavampaa
reittiä Amazonijoen latvahaaroille ja edistivät vuoriston tuntemista.
Olemme jo tutustuneet niiden yrityksiin nousta Amazoni-joelta aluksilla
ylämaahan.

Kun Limaan ja La Paziin oli perustettu maantieteelliset seurat,
alkoivat bolivialaiset ja perulaisetkin entistä enemmän matkustaa
maassaan.

V. 1898 Sir Mariin Conway mittaili Bolivian kordilleerien
vuorenhuippuja, nousten useille niistä, muun muassa Illampulle ja
Ulimanille. Viime aikoina ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet
lähettää tieteellisiä retkikuntia vanhan inkka-sivistyksen maihin
pelastamaan' varsinkin niiden muinaistietoa, mikäli se vielä on
pelastettavissa. Nämä retkikunnat ovat Andien syrjäisistä laaksoista
löytäneet jonkun semmoisenkin autioksi jääneen inkkalais-kaupungin,
jonka olemassa olosta ei ole ollut aavistustakaan.

Etelä-Amerikan kordilleerien pohjoisosaakin tutkivat useat
matkustajat jo viime vuosisadan keskivaiheilla, mutta muita paljon
ansiokkaammat ovat kahden saksalaisen geologin, Wilhelm Reissin ja
Alfons Stübelin tutkimukset. He alkoivat matkansa Colombiassa v.
1868, nousivat Magdalenaa Hondaan ja Bogotassa alkoivat varsinaisen
työnsä. Tutkittuaan yhdessä Itäkordilleerin he erosivat, Reiss
kulkeakseen Keskikordilleerin yli ja seuratakseen Rio Caucaa
Popayaniin, Stübel matkustellakseen tämän kaupungin itäpuolisissa
vuoristoissa. Alussa vuotta 1870 he kulkivat yhdessä Pastosta
Ecuadorin rajan poikki, matkustellen sitten viisi vuotta ristiin
rastiin tässä kordilleeriosassa, Quitoa asemanaan pitäen. He
nousivat ensin läheisille tulivuorille ja ulottivat sitten retkensä
vähitellen kauemmaksikin joka puolelle, milloin yhdessä, milloin
erikseen kulkien, Stübel tutkien geologiaa, Reiss topografiaa. Reiss
oli ensimmäinen, joka nousi Cotopaxin kukkulalle. Seitsemän vuotta
Ecuadorissa ja Colombiassa työskenneltyään molemmat oppineet vielä
kävivät Perussa, Boliviassa ja Amazoni-maassakin, ennenkun palasivat
Eurooppaan, mukanaan suunnattoman runsaat kokoelmat, joita ei vielä
tänä päivänäkään ole kaikkia julkaistu. Vasta heidän töittensä kautta
tuli Ecuador kartoitetuksi ja tämän omituisen ylänkömaan geologia ja
luonnonmaantiede selvitellyksi.

Heidän töitään täydensivät Theodor Wolf, Quiton polyteknillisen opiston
opettaja, ja useat muut myöhemmät matkustajat.

Englantilainen Edward Whymper, kuulu alppikiipeilijä, kiipeili
1880-luvulla Ecuadorin korkeimmille kukkuloille, muun muassa
Chimborazolle, jolle ennen häntä moni muu oli turhaan yrittänyt.
Whymper oli etupäässä urheilija, mutta paljon hän näillä
vuoriretkillään saattoi korjata Ecuadorin karttaakin. Hänen
vuorikiipeilyjään haittasivat suuresti vuoriston ainaiset ukkoset.

»On melkein mahdotonta», hän kirjoittaa, »liioitella Ecuadorin Andien
tavatonta sähköisyyttä. Hyvin usein jouduimme korkealla yläilmoissa
ankariin ukonilmoihin. Koko ilmakehä näytti olevan sähköä ylitäynnään
ja millä hetkellä tahansa saattoi tapahtua purkauksia. Mutta varsinkin
ne tilapäiset leimaukset, joita silloin tällöin välähti meidän ja
erään toisen harjanteen välillä lyhyiden paukkujen seuraamina,
antoivat meille paljon enemmän ajattelemisen aihetta kuin koko taivaan
salamoiminen ja yhtenään räjähteleminen. En milloinkaan unhota sitä,
kun seisoin Sincholaguan kukkulan luona (5,000 m) kapealla jäätyneellä
lumisärmällä, johon paraillaan hakkasimme jalanjälkiä. Tämä syrjä
oli niin kapea, että paljas kosketuskin olisi voinut syöstä meidät
puolelle tai toiselle, mutta meidän juuri sillä ollessamme hyökkäsi
kimppuumme ilman vähintäkään varoitusta ukonilma, joka muutaman
sekunnin kuluttua pauhasi yllämme, allamme ja ympärillämme ja sai
meidät pelosta vapisemaan. Ympärillämme paukkui taukoamatta, salamoita
sinkoili vuorenharjanteemme poikki ja toisia iski tai ainakin näytti
iskevän allamme oleviin kalliohuippuihin. Kirveemme terät olivat niin
sähköisiä, että sihisivät. Epätietoisina siitä, lähteäkö ylöspäin
vaiko alaspäin, me lopulta lähdimme eteenpäin, kairasimme korkeimmalta
huipulta muutamia kallionäytteitä ja lähdimme sitten pakoon joutumatta
juuri taaksemmekaan katsomaan, ja niin pelastuimme, vaikka itsekin
ihmettelimme, että vielä olimme hengissä.»

Ecuadorin Andeilla suoritetut korkeusmittaukset ovat muutoin aina
Bouget'n ja La Condaminen ajoista saakka antaneet niin erilaisia
arvoja, että otaksutaan sekä vuorenhuippujen että Quiton ylätasangon
missä kohonneen, missä vajonneen tulivuorenpurkauksien ja
maanjäristyksien johdosta. V. 1899 kaksi ranskalaista upseeria suoritti
Quiton ylängöllä valmistavia töitä uutta astemittausta varten.

Colombia ei tähän saakka ole joutunut yhtä perusteellisen tutkimuksen
alaiseksi kuin Ecuador. Italialainen eversti Agostino Codazzi tosin
vapautussodan aikana ja sen jälkeen Bolivarin toimesta kartoitti sekä
Venezuelan että osan Colombiaa, mutta viimemainitun maan kartoitusta
ei voitu loppuun suorittaa. Länsikordilleeri ja sen edustalla oleva
rantue on yhä vieläkin hyvin vähän tunnettu ja Keskikordilleerista
tunnetaan tarkanlaiseen vain Antioquian seutu. Sierra Nevada de Santa
Mariaa ovat tutkineet varsinkin Elisée Reclus ja Wilhelm Sievers,
molemmat eteviä maantieteen kirjoittajia. Venezuelassa on käynyt hyvin
vähän tieteellisiä tutkimusretkeilijöitä. Uusimmista matkustajista
on mainittava varsinkin W. Sievers, joka 1880-luvulla tutki Meridan
kordilleeria ja seuraavalla vuosikymmenellä sisämaata. Venezuelan
ainaiset sisälliset rettelöt ovat suurimpana esteenä rauhalliselle
työlle.



Keski-Amerikka.


Keski-Amerikan tieteellinen tutkiminen alkoi vasta viime vuosisadan
keskivaiheilla. Useimmat matkustajat joko omistivat huomionsa maan
muinaisjäännöksille taikka länsirannikon tulivuorille.

Panaman ja Nicaraguan kannakset ovat kanavatöitten ja
kanavasuunnitelmain kautta tulleet verraten perusteellisesti
tunnetuiksi.

Muinaistutkijoista mainittakoon tällä alueella J.J. Stephen, jonka
v. 1841 julkaistu matkateos käsittelee Keski-Amerikan pohjois-osien
muinaisjäännöksiä, E.G. Squier, E. Rockstroh, joka muinaistutkimusten
ohella myös tutki tulivuoria, kuten Fuegoa ja Ilopango-järven uutta
tulivuorta, Desiré Charnay ja A.P. Maudslay, jotka 1880-luvulla
tutkivat Guatemalan, Etelä-Mexicon ja Yucatanin maya-raunioita. Viime
vuosikymmenellä ovat amerikkalaiset yliopistot alkaneet työskennellä
tälläkin muinaistieteen työmaalla.

Tulivuorien tutkijoista mainittakoon saksalaiset Karl von Seebach ja
Karl Sapper ynnä ranskalaiset H. Pittier, jonka työmaana oli Costa
Rica, Dollfus ja Montserrat. 1880-luvulla matkustelivat samoilla
seuduilla piispa A. Thiel ja ruotsalainen eläintieteilijä C. Boxvallius.

Vähimmin tunnetulta Keski-Amerikan maista on Honduras.

Tärkein Keski-Amerikan tutkijoista on Karl Sapper. Cobanista,
Guatemalan pohjoisosista, liikkeelle lähtien hän ensin tutki
läheiset Guatemalan osat ja sitten lännen tulivuoriseudut. 1889 hän
retkeili Keski-Guatemalassa ja Chiapaassa, 1891 Guatemalan Atlantin
puoleisella rannikolla ja Brittiläisessä Honduraassa, seuraavana
vuonna Guatemalan eteläosissa ja Honduraassa. 1893 tapaamme hänet
Tabascossa ja Chiapaassa, seuraavana vuotena Yucatanissa, 1895
Salvadorissa ja Länsi-Honduraassa. Käytyään 1895 Euroopassa hän palasi
takaisin työmaalleen ja retkeili Keski-Amerikassa eri suuntiin aina
vuoteen 1900, jolloin hän oli Keski-Amerikassa viettänyt 12 vuotta
ja uudenaikaisen maantieteen vaatimusten mukaisesti tutkinut sitä
perusteellisemmin ja laajemmin kuin kukaan ennen häntä. Sapperin
tutkimukset ja keräykset käsittävät maantieteen kaikkia aloja. Ne ovat
arvaamattomassa määrässä lisänneet tietoja näistä laiminlyödyistä ja
luonnonrikkaudestaan huolimatta vähän tunnetuista maista.



Mexico.


Alexander v. Humboldtin jälkeen on Mexicossa matkustellut paljon
eurooppalaisia tiedemiehiä, selvitellen sen maantieteellisiä,
geologisia, luonnontieteellisiä ja muinaistieteellisiä asioita.
Yhdysvalloista käsin on omistettu työtä varsinkin maan vanhan
intiaanikulttuurin jäännöksille ja alkuperäisten intiaaniheimojen
perimätiedon ja kansatieteellisten seikkain keräämiselle.

Ulkomaalaisten ohella ovat Mexicossa kuitenkin kotimaisetkin voimat
työskennelleet samoilla aloilla. Valtion kustannuksella tehdään
suurta topograafista maankarttaa mittakaavaan 1:1000000, jota paitsi
kotimainen geologinen toimisto laatii maasta geologista kertomusta.
Maan suureen metallirikkauteen nähden onkin sen geologisella
tutkimuksella mitä välittömin käytännöllinen merkitys.



POHJOIS-AMERIKKA.



Kalliovuorien poikki Kaukaiseen Länteen.


Turkisten kauppa sai aikaan, että, maantuntemus Pohjois-Amerikan
pohjoisosissa levisi paljon nopeampaan muutamia valtareittejä myöten
kuin maanosan keskustassa. Nykyisissä Yhdysvalloissa se etupäässä eteni
asutuksen keralla, joka kulki koko joukon hitaammin, vaikkapa se onkin
Amerikassa voittanut kaikki entiset ennätykset. Ei tosin puuttunut
yksityisiä seikkailijoita, jotka halusta olisivat tunkeutuneet
raivauksen esirintamasta eteenpäin täällä etelämpänäkin, mutta se
oli vaikeata sekä soveliaiden kulkuväylien puutteen että intiaanien
vihamielisyyden vuoksi. Preeriain takana kohosi Kalliovuorien pitkä
jyrkkä muuri, jonka poikki jokien vuolauden ja syvien rotkolaaksojen
vuoksi oli vaikea päästä. Vuoriston takana taas oli laaja kuiva
erämaa, joka vielä enemmän vastusti yritteliäisyyttä. Ne varsinaiset
tutkimusretket, joita tehtiin näihin suuntiin, tapahtuivat etupäässä
hallituksen toimesta ja sen varoilla.



Lewisin ja Clarken retki Tyynelle merelle.


Presidentti Jefferson lähetti kapteenit Merriwether Lewisin ja William
Clarken nousemaan Missourin lähteille siinä toivossa, että sen kautta
löydettäisiin tuo kauan etsitty vesitie Tyynelle merelle.

Toukokuussa 1804 molemmat sotilaat lähtivät kolmella veneellä St.
Louisista, ranskalaisten perustamasta turkiskauppalasta, joka ei
silloin vielä ollut edes kaupungin kirjoissa, mukanaan täydet kuormat
aseita ja ampumavaroja, ruokatavaroita sitä vastoin verraten vähän,
koska aiottiin elää maasta, — ja koko matka elettiinkin, sillä riistaa
oli silloin vielä runsaasti. Missourin rannoilla oli ehtymätön paljous
hirvieläimiä, karhuja, majavia, monenlaisia lintuja ja kasvikunta
tarjosi luonnon aarreaitoista luumuja, vadelmia, karviaismarjoja,
viinimarjoja, omenia, kirsikoita ja viinirypäleitä. Intiaaneille
selitettiin, että maa oli saanut oman hallituksen, ja heidän kanssaan
pidettiin neuvotteluita, he antoivat retkikunnan rauhassa matkata.

Kulkien komeiden jokirantametsien välitse, ohi mahtavien
kallionpolvien, sivu lukemattomien syrjäjokien, retkikunta tuli
mahtavan siouxheimon maahan, jossa niinikään poltettiin rauhanpiippua.
Jonkun matkaa oli nyt kahden puolen karumpia mäkimaita, sitten nähtiin
taas komeita jokirantametsiä, joissa kasvoi mitä jaloimpia puita,
punaketriä, tammea, jalavaa ja pähkinäpuuta ja Amerikalle ominaisia
puulajeja. Korkealla preerioilla sudet ajoivat antilooppeja ja
puhvelit monituhatpäisissä laumoissa samoilivat jymiseviä aavikoita.
Monesta rantatiheiköstä iso hirvi kohotti ihmeellisiä sarviaan. Teton
intiaanien maassa joki muuttui matalaksi ja kovat tuulet tekivät
haittaa. Punanahkain vainioilla kasvoi maissia, tupakkaa, papuja,
perunoita, melooneja ja muitakin kasveja. Tultiin sitten mandaanien ja
rikarain maahan, joka oli suureksi osaksi hävitetty, ja näiden heimojen
välillä saatiin rauha solmituksi. Retkikunta rakensi itselleen talveksi
varustetun aseman ja asettui siihen kevättä odottamaan. Missouri,
joka sillä kohdalla oli puolen kilometriä leveä, meni niin vahvaan
jäähän, että suuret puhvelilaumat saattoivat kulkea sen poikki toiselle
rannalle. Viisi kuukautta retkikunnan täytyi odottaa, ennenkuin väylä
jälleen oli kuljettavassa kunnossa.

Huhtikuun 7:ntenä lähdettiin taas matkalle. Tultiin nyt seutuihin,
joissa ei ennen kukaan valkoinen ollut käynyt. Maan kivennäisvarat
näyttivät paranevan. Toisin paikoin maanpinta oli kokonaan
alkalisuolain peitossa ja tuulien siitä kiehtoma pöly oli silmät
sokaista.



Yellowstone laakso.


Luutnantti John Colter tutki Yellowstone joen laakson ja löysi kuulun
geysiirialuecn, joka oli intiaaneille tunnettu. Tällä retkellä hän
ampui ensimmäisen harmaankarhun, Rocky Mountains vuoriston hirmun, ja
kirjoitti siitä ensimmäisen kuvauksen. Kaikenlainen metsänriista, mitä
näissä aarnioseuduissa oli, tuskin osasi ensinkään pelätä ihmistä,
jonka paukkuva surma-ase oli sille aivan tuntematon.

Toukokuun 26:ntena 1805 nähtiin Rocky Mountains eli Kalliovuoret.
Retkikunta tuli Missourin suurelle putoukselle, jätti sen alle osan
tavaroistaan ja putouksien yläpuolella koversi puunrungosta uudet
kanootit, joilla matkaa jatkettiin kolmen joen haaraan. Joet saivat
nimeksi Jefferson, Madison ja Gallatin ja ensiksi mainittua lähdettiin
edelleen nousemaan, osa veneellä, osa rantoja pitkin. Lopulta joki
kapeni niin pieneksi, että yksi miehistä saattoi asettua sen poikki
hajasäärin seisomaan ja kiittää taivasta, joka oli suonut hänen niin
kauan elää, että hän saattoi hajasäärin silloittaa valtavan Missourin.



Vedenjakajalla.


Retkikunta kiipesi nyt vuorisolaan ja tuli vedenjakajalle. Kun oli sen
poikki kuljettu ja vastakkaista rinnettä vähän matkaa laskettu, tultiin
kirkkaalle purolle, joka juoksi länttä kohti.

Se oli Columbian lähdehaara. Sitä oli kuitenkin mahdoton laskea
veneellä, jonka vuoksi retkikunta osti hyviltä ystäviltään
shoshoni-intiaaneilta hevoset ja niillä lähti maisin matkaa jatkamaan.
Polku kulki jyrkkiä vuoria, äkkijyrkkien vuorenseinämien reunoja,
louhisten rotkojen poikki. Lähes kuukausi kului, ennenkuin oli
päästy vuorien poikki, joilla usein oltiin niin korkealla, että vesi
kesällä jäätyi ja satoi lunta. Toisinaan päästiin päivässä penikulma
eteenpäin eikä aina sitäkään. Ruoasta alkoi olla puute, kun riistaa
ei ollut ensinkään. Kun hevonen väsyi, niin se tapettiin ja syötiin.
Täytyipä ostaa punanahkoilta koiriakin muun ravinnon puutteessa.
Nälkä, vaivat ja väsymys uuvuttivat retkikuntaa, mutta lopulta se taas
pääsi tasaiselle maalle. Monen vuorijoen poikki he olivat kulkeneet,
ennenkuin saapuivat semmoiselle, jota punanahat vakuuttivat voivan
vaaratta laskea. Se oli Kooskooskia, valkoisten antamalla nimellä
Clearwater River.



Columbialla.


Retkikunta oli nyt nenänpuhkaisija intiaanien maassa. He jättivät sinne
hevosensa odottamaan, kunnes palaisivat, ja rakensivat jokimatkaa
varten kanootit. Matka kävi nyt helpoksi. Kolmen päivän kuluttua
he saapuivat Shoshone-joelle ja sitä seitsemän päivää laskettuaan
Columbialle. Maa alkoi olla asuttua ja ruokaa runsaasti, etenkin lohia,
joita Columbia toisina vuodenaikoina on aivan tungokseen asti täysi.
Yhä alempana intiaaneilla oli ampuma-aseet, mikä osoitti heidän olevan
yhteydessä rannikon valkoisten kanssa. Useat heimot olivat sotaisia ja
liikkuivat joella suurilla kanooteilla, joiden keulassa ja perässä oli
vuoltuja kuvia. Onneksi ne kuitenkin asettuivat retkikuntaa kohtaan
ystävälliselle kannalle. Vihdoin alkoi vuorovesi tuntua ja marraskuun
7:ntenä kuului kaukaa edestäpäin hyökyaaltojen jyrinää. Näin retkikunta
oli päässyt pitkän matkansa päähän, yli 6000 kilometriä kuljettuaan.



Tyynen meren rannalla.


Paluumatkalla, jolle lähdettiin varhain seuraavana keväänä, kuljettiin
aluksi samaa juonta, vähemmän kuitenkin veneillä, enemmän hevosilla.
Korkeammalla vuorimaassa retkikunta kuitenkin jakautui. Lewis osan
keralla kulki Maria-joelle, joka on yksi Missourin lähdehaaroja, Clark
kulki eteläisempää reittiä ja saapui Yellowstone joen lähteille,
kulkien läheltä nykyisen kansallispuiston ohi. Missourilla retkikunta
jälleen yhtyi ja jatkoi sitä pitkin matkaa, kunnes syyskuun lopulla
1806 saapui takaisin St. Louisiin.

Tämä löytöretki oli tärkein, mitä milloinkaan on Yhdysvaltain alueella
tapahtunut. Siihen Yhdysvallat perustivat oikeutensa Oregoniin, joka
muutoin luultavasti olisi menetetty Englannille. Mutta sitä paitsi se
varsinaisena löytöretkenä paljasti maanosan koko läntisen puoliskon
rakenteen.



Piken retket.


V. 1805 Yhdysvaltain hallitus lähetti luutnantti Zebulon Montgomery
Piken etsimään Mississipin lähteitä ja ottamaan maan Yhdysvaltain
omaisuudeksi. Huolimatta läheisyydestään Mississipin lähteet vielä
olivat tuntemattomat, jopa koko se seutu, jossa sen latvaosa juoksee.
Canadalaiset erämiehet olivat anastamaisillaan maan ja Yhdysvaltain
täytyi pitää kiirettä, jos mieli ennättää ennen. Pike nousi
Mississippiä sangen kauas latvoille, mutta varsinaisia lähteitä ei
vielä hänkään löytänyt.

Tältä matkalta palattuaan Pike lähetettiin etelän suunnalle Arkansas
ja Red River jokien lähteitä etsimään sekä sovittamaan sotivia
intiaaniheimoja. St. Louisista lähtien hän ensin kulki jonkun matkaa
Missouria ylöspäin, saapui elokuussa v. 1806 osage-intiaanien kyliin
ja samosi sieltä maan poikki Republican joelle, pawnee heimon
asuinpaikoille. Sieltä matka piti Arkansaalle, jonka rannalla
retkikunta jakautui, toinen osa lähteäkseen jokea alaspäin seuraamaan,
toinen Piken omalla johdolla lähteitä kohti tunkeutuakseen.
Espanjalaisille nämä seudut jo olivat enimmäkseen tuttuja, mutta
Pike oli ensimmäinen amerikkalainen, joka Arkansaan vartta nousi
Kalliovuoria kohti. Hän seurasi sitä aina Puebloon saakka, joka on
lähellä Kalliovuorien juurta, ja koetti sieltä kiivetä läheiselle
Pikes Peakille (4.292 metriä), joka on hänestä nimensä saanut, mutta
eksyikin toiselle kukkulalle. Vasta v. 1819 valloitettiin tämä
kuulu kukkula, joka näkyy suunnattoman kauas lakeudelle. Pike lähti
Pueblosta uudelleen nousemaan Arkansasta, mutta sen rotkolaaksoon,
Grand Canjoniin, oli mahdoton millään keinoin tunkeutua. Hän sen vuoksi
kääntyi joelta vuoristoon ja kiertoteitä saavutti Arkansaan lähteet
nykyisen Leadvillen seuduilla.

Red Riverin lähteitä Pike sitä vastoin ei löytänyt. Hän päätti sen
vuoksi omin luvin tehdä retken uudelle suunnalle ja kulki Sangre de
Christo vuoriston poikki tavattomia rasituksia kestäen Rio Grande
del Norten laaksoon, rakentaen sinne linnan. Linna olikin kuitenkin
Espanjan alueella, jonka vuoksi espanjalaiset vangitsivat hänet koko
joukkonsa keralla. Pike vietiin Chihuahuaan Pohjois-Mwxicoon, mutta
siellä hänet vapautettiin ja saatettiin Texasin kautta Yhdysvaltain
rajalle.



Santa Fén reitti.


Piken retkestä oli seurauksena suuri karavaanikauppa »Amerikan
suuren erämaan poikki», joka ei kuitenkaan ollut erämaata samassa
merkityksessä kuin Sahara tai Arabia taikka edes Amerikan omatkaan
karuimmat seudut. Ensimmäinen kaupparetkikunta lähti Yhdysvalloista
Santa Féhen v. 1812, mutta kaikki sen jäsenet vangittiin Mexicossa
ja saivat viettää yhdeksän vuotta tyrmässä. V. 1821 yritys kuitenkin
uudistettiin paremmalla menestyksellä. Uusi-Mexico oli siihen saakka
saanut tavaransa Vera Cruzista, mutta uusi tie oli edullisempi ja
sillä kehittyi erinomaisen vilkas kauppa. Yhdysvaltain hallitus
alussa lähetti kaupparetkikuntain suojaksi sotilasosastoita, mutta
myöhemmin kauppiaat pitivät itse huolta turvallisuudestaan. Kussakin
retkikunnassa oli satakunta miestä ja 40—50 vaunua. Enemmän kuin
puolen vuosisataa tätä kauppaa käytiin, ennenkuin rautatie teki siitä
lopun, ja retkeläisiä kohdanneet lukemattomat seikkailut loivat
siihen romanttisuuden loisteen, josta sitten monet kirjailijat ovat
ammentaneet seikkailuromaaneihinsa aihetta. Kauppareitin itäpää oli St.
Louis ja myöhemmin Kansas City.



Astoria.


Huomattava sija Yhdysvaltain aluekehityksessä oli John Jacob Astorin
turkiskauppa-yrityksillä Columbian suussa.

Astor, joka oli turkiskaupalla kerännyt niin suuren omaisuuden, että
hän aikanaan oli Yhdysvaltain rikkain mies, lähetti syyskuussa 1810
laivan purjehtimaan Kap Koornin ympäri Columbian suuhun ja seuraavana
vuonna maaretkikunnan samoille seuduille. Laiva saapui määräpaikalle ja
perusti sinne Astoria nimisen kauppalan. Intiaanit ottivat retkikunnan
ystävällisesti vastaan, sekä ne, jotka asuivat Columbian suistamossa,
että ylempänä jokivarressakin elävät. Mutta kun laiva purjehti
Vancouveriin toista asemaa perustamaan ja kapteeni vihoissaan siitä,
että intiaanit pyysivät liian korkeita hintoja merisaukon nahkoista,
suin päin ajoi heidät laivasta, palasivat intiaanit seuraavana
päivänä takaisin suurella joukolla, aseet viittainsa alla, ja laivaan
päästyään surmasivat kaikki valkoiset, ennenkuin nämä älysivät edes
vastarintaan ruveta. Kun metsäläiset olivat lähteneet laivalta, tointui
laivan kirjuri sen verran, että saattoi ryömiä ruutivarastoon, ja kun
intiaanit seuraavana aamuna palasivat laivaa ryöstämään, räjähdytti hän
tulitikulla laivan ilmaan ja siten surmasi päälle sata intiaania. Vain
tulkki pelastui ja toi tiedon »Tonquinin» ja sen miehistön surullisesta
tuhosta.

Astoriaan jäänyt siirtokunta alkoi surusanoman kuultuaan pelätä, että
sama kohtalo voisi tulla senkin osaksi. Siirtolaiset turvautuivat
lopulta sotajuoneen, näyttivät intiaaneille tulpalla suljetun pullon ja
sanoivat siihen sulkeneensa isonrokon, jota intiaanit kovin pelkäsivät.
He lupasivat pitää pullon suljettuna, niin kauan kuin intiaanit
pysyivät ystävällisinä, ja tämä keino auttoi. Intiaanit, jotka jo
olivat suunnitelleet siirtokunnan tuhoa, paransivat tapansa, ja Astoria
säilyi, kunnes maaretkikunta Huntin johdolla saapui. Sen olisi pitänyt
tuoda melkoiset varastot mukanaan, mutta voitettavat vaikeudet olivat
olleet niin suunnattomat, että miehet töin tuskin tavaroittakaan
perille pääsivät. Huntin retkikunta kulki Kalliovuorien poikki vähän
eteläisempää reittiä kuin Lewis ja Clarke ja saapui Shoshone joen
lähteille, aikoen laskea sitä myöten merimaahan. Se oli kuitenkin
koskien ja rantain vaikeuden vuoksi aivan mahdotonta, jonka vuoksi oli
talvesta huolimatta jatkettava matkaa jalan, nälkää ja vilua kärsien,
ja kuljettava kautta maan, joka oli kokonaan tuntematon. Melkein vuotta
myöhemmin, kuin oli odotettu, retkikunta lopulta saapui Astoriaan.
Jotenkin samoja reittejä sieltä lähti pian sen jälkeen palaava
retkikunta, laskien Platte jokea alas Missouriin.

Samaan aikaan, v. 1812, syttyi Yhdysvaltain ja Englannin välillä
sota ja anastusta välttääkseen Astorian asiamiehet möivät nuoren
siirtokunnan englantilaiselle Luoteiskomppanialle, ja sen kautta koko
nykyinen Oregon oli joutua Suur-Britannialle.

Washington Irwing on laajassa teoksessa kertonut Astorian värikkäät
vaiheet.



Long Kalliovuorina ja Mississipin lähteillä.


V. 1819 Yhdysvaltain hallitus päätti ryhtyä tarkemmin tutkimaan Rocky
Mountains vuoristoa, joka pitkänä muurina lännen puolella rajoittaa
preerioita. Varustettiin retkikunta, jonka johtajaksi määrättiin majuri
Stephen Harriman Long.

Toukokuussa se lähti Pittsburgista matkaan, kulki omalla
höyrylaivallaan Alleghanya ja Ohioa alas Mississippiin, St. Louisissa
täydensi varastonsa ja lähti sitten Missouria nousemaan, osa rinnalla
maitse matkaten. Platte joen suussa oltiin talvea ja lähdettiin
hevosilla tämän joen rantoja edelleen nousemaan. Heinäkuussa v. 1820
Kalliovuoret tulivat näkyviin. Monelle niiden kukkuloista noustiin
ja korkein sai nimeksi Longs Peak (4.345 m). Osa retkikunnasta tutki
Arkansaan latvan, osa sen syrjäjoen Canadianin yläjuoksua, luullen sitä
Red Kiveriksi.

Hallitus oli retken tuloksiin niin tyytyväinen, että se lähetti Longin
Mississipin latvaosia tutkimaan. Hän nousi Minnesotaa latvoille saakka,
kulki kapean vedenjakajan poikki Red Kiveriin ja laski sitä Winnipeg
järveen. Mississipin päähaara tulee kuitenkin Minnesotan pohjoisosasta
Itasca järvestä, jonka Henry Schoolcraft löysi v. 1832. Neljä vuotta
myöhemmin geologi Jean N. Nicollet löysi vielä Itascankin yläpuolelta
lähdehaaran, joka sai nimeksi Nicolletin Lapsi-Mississippi. Minnessotan
valtio erotti v. 1890 koko Itasca järven ja siihen laskevien
lähdejokien alueen kansallispuistoksi.

Valkoisen asutuksen tienraivaajat, erämiehet, kauppiaat ja varsinaiset
uudisasukkaat etenivät nopeaan Mississipin takaisille lakeuksille.
Kauppiaat kulkivat suurissa joukoissa heimosta heimoon ja enimmäkseen
olivat intiaanien kesken suosittuja. Sama suosio ei tullut
maanviljelijäin osaksi, jotka jäivät paikoilleen ja supistamistaan
supistivat punaisen miehen metsästysmaita, mutta vaaroista huolimatta
ei ollut puutetta rohkeista tienraivaajista, jotka lähtivät
vihamielisten intiaanien keskelle onneaan koettelemaan. Heitä ei edes
pidättänyt Rocky Mountainsin jylhä vuorimaa, ei sen takana odottava
laaja karu erämaa, eikä Sierra Nevadankaan korkea kalliomuuri, vaan jo
1840-luvun alussa heitä alkoi maan poikki saapua Sacramcnton ihanaan
leutoon laaksoon, jossa Mexicon hallitus auliisti luovutti tulijoille
maata.

Tieto niistä reiteistä, joita nämä eturintaman miehet kulkivat, ei
kuitenkaan paljoa kartuttanut kirjallista maantuntemusta, vaikka se
kulkupuheena selvittelikin perässä tulijoille eteisten matkain yleisiä
maantieteellisiä piirteitä. Vasta jonkinlaista opillista sivistystä
saaneet miehet saattoivat kartoille ja kirjoihin koota perustiedot
siten, että ne olivat jokaisen saatavissa.



Frémont, Lännen tienkävijä.


Semmoinen mies oli John Charles Frémont, jota laajoista löytöretkistään
ruvettiin sanomaan »Lännen tienkävijäksi», koska hän todella
uudisasukkaille kävi enemmän uusia teitä kuin kukaan ennen häntä ja
myös nämä tiet kunnollisesti kartoitti.

Frémont oli nuori luutnantti, kun hän sai toimekseen kartoittaa
Kalliovuorien poikki kulkevan Eteläsolan, jonka kautta uudisasukkaita
jo oli matkannut Californiaan, sekä tähtitieteellisesti määrätä solan
aseman. Hän lähti retkelleen toukokuussa v. 1842 pienestä kylästä, joka
oli nykyisen Kansas Cityn paikalla, hyvin varustettuna, uskaliaan ja
kokeneen joukon keralla. Retkikunta, joka kulki ratsain, nousi Platte
jokea, jakautui ja tutki sen molemmat haarat, jonka tehtyään molemmat
osastot jälleen yhtyivät Laramie nimisessä pienessä rajalinnassa.

Siitä eteenpäin matka kävi vihamielisten intiaanien alueen kautta,
mutta retkikunnan kimppuun ei kuitenkaan hyökätty. Rauhaa riitti,
mutta sitä suurempi oli niillä seuduin ravinnon puute. Eteläsola,
jota oli etsimään lähdetty, huomattiin erinomaisen soveliaaksi tien
reitiksi. Solan vastakkaiselta rinteeltä vesi jo juoksi Shoshonejokeen,
Columbiaan ja Tyyneen mereen. Työnsä tehtyään Frémont nousi
suurenmoiselle vuorenkukkulalle (4202 m), joka on hänestä nimensä
saanut, ja sieltä sai hyvän yleiskäsityksen laajoista alueista.
Kokoelmineen, huomioineen retkikunta sitten lähti paluumatkalle.

Toisella matkallaan, joka alkoi seuraavana vuonna, Frémont tunkeutui
Kailiovuorien poikki Suuren suolajärven syvänteeseen. Siellä
olivat jo ennen häntä muut käyneet, varsinkin kapteeni Benjamin
Bonneville [Bonnevillesta sai sitten niinensä suuri jääkauden
aikuinen järvi, josta nykyisin on vain pieniä osia jäljellä, mutta
jonka rantamuodostukset ovat »Suuren syvänteen» kuivassa ilmanalassa
säilyneet erinomaisen selvinä.], joka 1831—1836 oleskeli niillä
seuduilla ja vielä kauempana lännessä, useita vuosia sivistyksestä
kokonaan erotettuna. Tutkittuaan Suuren suolajärven Frémont seurasi
Shoshone jokea kauas Columbian suupuoleen saakka, tehden pitkin
matkaa tarkkoja havainnolta ja paikanmääräyksiä. Talvesta huolimatta
hän sitten palasi tutkimaan Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välistä
ylänköä, »Suurta syvännettä», joutuen lopulta ravinnon puutteen vuoksi
niin suureen pulaan, että hänen täytyi lähteä yrittämään Sierra Nevadan
poikki Californiaan. Matka Sierra Nevadan poikki kesti toista kuukautta
ja retkikunta olisi varmaan sen lumisissa, vaikeissa, sotkuisissa
solissa tuhoutunut, ellei se viime hetkessä olisi saanut erästä
intiaania oppaakseen. Hänen avullaan Frémont lopulta saapui Sacramenton
laaksoon.

Tämä matka käänsi Yhdysvaltain johtavain piirien huomion Californiaan,
joka silloin vielä oli Mexicon hallussa, Espanjalta saatuna perintönä,
ja v. 1845 Frémont lähetettiin uudelleen tutkimaan seutua ja reittejä.
Hänen Californiaan tultuaan syttyi Yhdysvaltain ja Mexicon välillä sota
ja Frémont keräsi Caiifornian jenkit johtonsa alle, valloitti koko
Pohjois-Californian. Hän riitautui kuitenkin amerikkalaisen kenraalin
kanssa, joka marssi Californiaan kaakosta Santa Fén kautta, vangittiin
ja lähetettiin Washingtoniin, jossa hän kuitenkin pääsi verraten
pienellä rangaistuksella.



Californian kultaryntäys.


V. 1848 Californiassa löydettiin kultaa ja suunnaton kultaryntäys
alkoi. Toinen puoli matkusti sinne Panaman kautta, toinen puoli
mannermaan poikki vaunuissa, »preeriakuun aroissa». Frémont lähti
etsimään Santa Fén kautta uutta helpompaa reittiä, mutta joutui
mainitun kaupungin takaisissa maissa pulaan, joka oli tuottaa hänelle
tuhon. Opas vuoristossa eksyi, retkikunnan täytyi palata takaisin,
mutta ennenkuin se pääsi aution erämaan poikki takaisin Santa Féhen,
oli kolmasosa miehistä ja kaikki hevoset kuolleet nälkään ja viluun.
Seuraavana vuonna Frémont siitä huolimatta lähti uudelleen matkaan,
ja vaikk'ei hän nytkään löytänyt etsimäänsä solaa, niin pääsi hän
kuitenkin Sierran poikki Sacramenton laaksoon. V. 1853 hän lähti
uudelleen löytöretkelle, alkoi etsiä siltä kohdalta, missä opas oli
ensi yrityksellä eksynyt, ja vihdoin löysi sarjan solia, jotka johtivat
Kultaisen portin rannalle. Mutta viisikymmentä päivää retkikunnan
täytyi tälläkin retkellä elää hevosenlihalla. Tätä reittiä kulkee
myöhemmin rakennettu rautatie.

Frémont palveli myöhemmin vakinaisessa armeijassa, kenraaliksi yleten,
mutta sotilaana hän ei menestynyt yhtä hyvin kuin »tienkävijänä».

Jälkeen vuoden 1850 alettiin Kalliovuorien kautta etsiä rautatien
reittejä, ja näiden töitten kautta vuoriston ja Tyynen meren välisen
maan tunteminen edistyi valtavasti. Tutkimusten tulokset koottiin
kolmeentoista isoon nidokseen, joissa paitsi karttoja on mitä
monipuolisimmat tiedot kivennäisistä, kasveista, asukkaista y.m. Jo
muutamia vuosia aikaisemmin mormonit olivat asettuneet Utahiin, ja he
kyllä pitivät huolta siitä, että niiden seutujen maine levisi laajalle.
Colorado joki ja sen maailmankuulu kanjoni tutkittiin 1857—59. Ja
kymmenen vuotta myöhemmin majuri Powell laski veneellä kanjonin,
voittaen mitä suurimmat luonnonesteet ja vaarat. Orjasota keskeytti
joksikin ajaksi tutkimukset, mutta sitä suuremmalla tarmolla niihin
sodan päätyttyä käytiin käsiksi. Varsinkin Kalliovuorien länsipuolella
olevat autiot maat' kartoitettiin ja geologisesti tutkittiin niin
tarkkaan, että ne nyt ovat Pohjois-Amerikan parhaiten tunnettuja.
Yhdysvaltain rannikkojen tarkka kartoitus alkoi jo yhdeksännentoista
vuosisadan alussa.



Kartoittajat ja geologit.


Lännen ja Kaukaisen Lännen kartoitus ja tutkiminen olikin polttava
kysymys suunnattoman siirtolaistulvan vuoksi, joka yhä taajempina
laineina sinne päin vyöryi, hyväkseen käyttämään näiden koskemattomien
alueitten suunnattomia luonnonrikkauksia. Hallitusten oli välttämättä
saatava jonkinlainen käsitys näiden kansallisvarain laadusta ja
määrästä. Tienraivaajat olivat jo tuoneet viestit noiden seutujen
monista ihmeistä, »jumalten puutarhoista» ihmeellisine luomisen
raunioineen, »pahoista maista», jokien uurtamista kanjoneista,
suolajärvistä, mammuttipuista ja äärettömistä punapuu- ja
douglaskuusi-metsistä, monia muita mainitsematta. Ensin tämä suunnaton
alue oli kartoitettava, vasta sitten voitiin ryhtyä varsinaiseen
geologiseen työhön. Clarence King, F.V. Hayden, J.W. Powell, G.M.
Wheeler, Clarence Dutton ja heidän jälkeensä v. 1879 perustettu
geologinen virasto suorittivat tutkimustyön, joka suuremmoisuutensa
ja tulostensa arvaamattoman runsauden puolesta on ainoa laatuaan
ja lisäksi tieteellisen arvonsakin suhteen menestyksellä kilpailee
samanlaisten Euroopassa suoritettujen töitten kanssa. Oli onni, että
geologit saapuivat Yellowstonen laaksoon ennen uudisviljelijöitä ja
vuorimiehiä ja siten saattoivat pelastaa hävitykseltä tämän mahtavan
vuoristoseudun kuumine lähteineen, liejuvulkaanineen ja solfataarineen,
värikkäine sinteripengermineen, tippukivimuodostuksineen ja
ärjyvine vuorineen. Heti kun he v. 1871 olivat sen tunnetuksi
tehneet, se julistettiin kansallispuistoksi, jossa kaikki luonnon
hävitys on kielletty. Vielä merkillisempi on sekä muodostustensa
että muodostumishistoriansa puolesta Coloradon kanjoni, laatuaan
suurenmoisin maisema, mitä on maailmassa. Ei Danten eikä Dorén
mielikuvitus olisi kyennyt luomaan mahtavampaa kuin tämä kanjoni sillä
matkalla, jolla se kulkee Kaibab-ylängön poikki. Dutton, joka sen
tutki, kuvaa seuraavin sanoin sen jylhää kauneutta:



Coloradon kanjoni.


»Miltä kohdalta Kaibab-ylängöllä kanjonia lähestyneekin, kaikkialla
se yht'äkkiä avautuu syvyyksiään myöden; harvassa paikassa huomaa
ennakolta merkkiä, että kuilu on lähellä, metsä ulottuu aivan
jyrkänteen partaalle saakka ja kuuset varistelevat käpyjään
pohjattomaan kuiluun. Jo ulkoreunalta näköala on kuvaamattoman
suurenmoinen, mutta vielä monta vertaa mahtavampi se on itse
kanjonissa. Semmoinen näköala avautuu Point Sublimesta, kauas kanjoniin
pistävältä polvekkeelta, joka voittaakin kaikki muut näköalapaikat.

»Suuri kanjoni lisää nykyisiin luonnonkäsityksiimme aivan uuden
luonnepiirteen, uusia kauneuden, suurenmoisuuden ja luonnonilmiöiden
voiman sävyjä; mutta samoin kuin jokainen uudistus, samoin tämäkin
tarvitsee aikaa tullakseen ymmärretyksi, sitä on tutkittava, siihen on
totuttava, jotta sen sisällys kävisi ilmeiseksi. Luonnonystävä, joka on
kehittänyt katseensa Alpeilla, Italiassa, Saksassa, Appalasheilla y.m.,
tuntee tähän merkilliseen seutuun tullessaan melkein kuin loukkauksen,
hän tuntee ahdistusta, ehkä vastenmielisyyttä ja pelkoakin; hän ei näe
mitään, mitä hän on tottunut pitämään kauniina ja ylevänä, kaikki on
tosin ihmeellistä, mutta luonnotonta ja epäkaunista; ei missään hän
näe sopusointuisia sulavia värivivahduksia. Mutta tottumus muuttaa
tätä vaikutusta, se mikä alussa näytti kovalta, hurjalta, melkein
raa'alta, muuttuu nyt suurenmoiseksi ja vaikuttavaksi, se on täynnään
voimaa ja mahtavuutta, ja räikeät ristiriitaiset värit osoittautuvatkin
vähitellen suuressa määrin hienoiksi, vaihteleviksi ja vaikuttaviksi.
Jos tässä vain suurenmoisuus vaikuttaisi, voitaisiin sen summa lausua
muutamalla sanalla: kanjoni on päälle 300 kilometriä pitkä, 8—18
kilometriä leveä ja 1 500—1800 metriä syvä. On pidempiä ja leveämpiä
laaksoja ja on joku syvempikin; mutta siitä huolimatta suuri kanjoni
kaikkien yksityisseikkainsa yhteisvaikutuksen kautta on ylevintä, mitä
on maan päällä.

»Point Sublimen uloimman nokan päästä on vastakkaisen rantaäyrään
yläreunaan 11 kilometriä matkaa, mutta molemmat äyräät ovat kovertuneet
laajoiksi amfiteattereiksi, jonka vuoksi ne enimmäkseen ovat paljon
etäämpänä toisistaan. Lähin näköpiiri, jonka pituus on 80, leveys
20 kilometriä, on täpötäynnään lukemattomia yksityisseikkoja, jotka
ovat niin jättimäiset, niin valtavat, niin sanomattoman moninaiset
ja monipiirteiset, ettei niitä voi käsittää kuin verkalleen ja
tuntien heräävästä vaikutuksesta syvää mielenliikutusta. Epäilemättä
vastakkainen laakson seinämä esiintyy kaikkea muuta suurenmoisempana
ja valtavampana; ihmishenki ei kykene käsittämään puoltatoista
kilometriä korkeata kalliomuuria, joka kohoo vastapäätä enemmän
kuin kymmenen kilometrin päässä ja oikeaan ja vasempaan näyttää
häipyvän äärettömyyteen. Hän tuntee itsensä niin masentavan pieneksi
ja mitättömäksi. Jos se edes olisi äkkijyrkkä sileä seinämä, niin
tapaisi siinä vielä lepokohdan, mutta kaikkialla siinä esiintyy
mitä suurinta moninaisuutta. Syviä amfiteattereja mutkaa syvälle
vastakkaiseen ylänköön ja niiden välillä kohoo mahtavia polvekkeita,
jotka kehittyvät katsojan eteen ihaniksi päädyiksi. Koko reuna jakautuu
täten poukamiin ja esiinpistäviin polvekkeihin ja lukemattomiin
kallionkielekkeihin, jotka osasta suistuvat syvyyteen terävinä särminä.
Ainoastaan juuri vastapäätä olevien amfiteatterien kohdalla katse
pääsee taustaan tunkeutumaan, mutta perspektiivin lyhennys vaikuttaa
niin erinomaisena ja uskomattomana, että on mahdoton saada käsitystä
sen laajuudesta. Polvekkeihin liittyy lukemattomia irtaantuneita
röykkiöitä, giganttisia patsaita, jotka kuitenkin vastakkaisen seinämän
äärettömän ainepaljouden vuoksi vaipuvat aivan mitättömiksi. Ainoastaan
oman rannan lähimmät pylväät tekevät melkein yhtä mahtavan vaikutuksen
kuin sekin, niiden muotojen kauneus, suurenmoisuus ja moninainen
rikkinäisyys saattaa häpeään kaunopuheliaimmankin kuvauksen.»

Kanjonin seinämät eivät kuitenkaan suistu syvyyteen aivan yhtämittaa.
Ainoastaan muutamat yksinäiset, kauas esiin pistävät polvekkeet
kohoavat yhtenä seinänä 1500—1800 m syvästä kuilusta. Yleensä äyräässä
ensin on 600—900 metriä korkea seinämä ja tämän juurella verraten
tasainen, vaikka siltä kylläkin ryhmyinen pengermä, ja vasta tähän
pengermään on sisempi, paljon ahtaampi kuilu uurrettu. Pengermä
ilmaisee seisausta kanjonin muodostuksessa.

Tämän valtavan, sangen tasaiseen ylänköön uurretun jokilaakson
ihmeelliset ilmiöt voidaan selittää vain yhdellä tavalla: se on
vetevän, vuolaan, paljon kiviä ja hietaa kuljettaneen, kosteiselta
sateiselta ylängöltä tulleen ja kuivan vedettömän pöytämän poikki
juosseen joen työtä. Semmoiset ovat olot nykyään, mutta niiden on
täytynyt olla samanlaiset koko sen ajan, jonka kuluessa kanjoni on
muodostunut, sillä muutoin laskisi kanjoniin kummaltakin puolelta syviä
syrjälaaksoja. Todenteolla niitä on vain pari kolme melkoisempaa;
meidän täytyy sen vuoksi otaksua, että kanjonin syventyminen on
tapahtunut jotenkin samanlaisissa oloissa kuin nykyään vallitsevat
ovat. Dutton on osoittanut, että kanjonin muodostuminen alkoi
tertiäärikauden viimeisellä ajanjaksolla, plioseeniajalla, jolloin
ilmanala oli kuivaa, samoin kuin nykyisinkin; mutta plioseeniajan
ja nykyajan välillä oli jääkausi, joka Coloradonkin alueella oli
sekä plioseeniaikaa että nykyaikaa kosteampi, vaikk'ei siellä
saanutkaan jäävirtoja aikaan. Näyttää siltä, kuin olisivat jääkaudella
syntyneet ne sivukanjonien luonnokset, joita on korkealla äyräitten
päällä ja joissa ilmeisestikin on ollut vettä verraten vähän aikaa.
Coloradokanjonin muodostushistoria on kaikkein suurenmoisin esimerkki
vuolaan joen uurtavasta vaikutuksesta kuivalla ylätasangolla. Samalla
se vakuuttavasti todistaa geologisten aikakausien suunnatonta pituutta,
sillä epäilemättä joki on tarvinnut työhönsä miljoonia vuosia, vaikka
se onkin sen suorittanut maan kehityshistorian uusimmalla ajalla.

Kalliovuorien ja Sierra Nevadan välinen suuri syvänne on kuivan
ilmastonsa vuoksi erinomaisen hyvin säilyttänyt entisten geologisten
aikakausien muistot, ja tuskinpa missään muualla maailmassa
luonnonhistorian kirja on ollut niin selkosen selälleen aukaistuna
tutkijalle kuin siellä. Tällä Amerikan geologian klassillisella
työmaalla onkin nykyinen etevä tutkijapolvi saanut varsinaisen
kouluutuksensa ja sinne on moni ulkomaalainenkin oppinut suunnannut
kulkunsa saadakseen välittömämmin tutustua luonnon syviin syntyihin.
Jotkut eurooppalaisetkin tutkijat ovat kantaneet kortensa Yhdysvaltain
sisällisen rakenteen ja luonnonilmiöiden valaisemiseksi, mutta tämä
apu on vähäpätöinen siihen suurenmoiseen työhön verraten, jonka
amerikkalaiset itse, sekä yksityiset että varsinkin valtion laitokset,
ovat suorittaneet.



Canada.


Pohjois-Amerikan pohjoinen puolisko oli turkiskaupan kautta tullut
pääpiirtein tunnetuksi Jäämerta myöden jo ennen yhdeksännentoista
vuosisadan alkua, mutta vielä oli suunnattoman paljon jäänyt
tutkimattakin. Vaikka Jäämeri olikin saavutettu, oli sen rantaviiva
kuitenkin vielä aivan tuntematon. Suurimmat sisämaan joista oli tosin
vakoiltu mereen saakka, järvet nähty, mutta ei edes yleispiirteisen
kartan laatiminen näistä monimutkaisista järvi- ja jokivesistöistä
ollut vielä mahdollista.

Yhdeksännelläkintoista vuosisadalla tutkittiin, omituista kyllä,
ensiksi maan karuin ja kylmin osa, Jäämeren ranta. Tällä kerralla se ei
ollut turkiskauppiaiden ansio, vaan johtui siitä, että luoteisväylää
yhdeksännentoista vuosisadan alkupuoliskolla alettiin etsiä maan poikki
kulkevilla retkillä. Moiselle retkelle lähti v. 1819 luoteisväylän
kuuluin tutkija, englantilainen kapteeni John Franklin.



John Franklinin retki Jäämeren rannalle.


Franklin alkoi matkansa Yorkin asemalta, Hudsonin lahden rannalta, ja
kulki maan poikki Cumberland Houseen, josta matkaa tammikuun pakkasilla
jatkettiin lumikengillä, ensin Athabasca järven rannalle ja sieltä
Providence asemalle Suurelle Orjajärvelle. Vähillä varustuksilla
kuljettiin sieltä yhä edelleen, kunnes riistan vähyyden vuoksi täytyi
asettua talvileiriin ja lähettää mies takaisin Athabasca järvelle
saakka ruokatavaroita ja ampumatarpeita hakemaan. Tämän matkan suoritti
ypö yksin Back niminen nuori meriupseeri ilman muuta suojaa kuin peitto
ja hirven vuota, vaikka pakkasta oli toisinaan -50°.

Heinäkuun lopulla retkikunta, johon kuului kolmisenkymmentä
henkeä, saavutti Jäämeren Kuparikaivosjoen suulla. Huolimatta
varustusten niukkuudesta, riistansaannin epävarmuudesta ja miestensä
vastahakoisuudesta Franklin lähti kanooteilla tutkimaan Jäämeren rantaa
itää kohti ja jatkoi matkaa elokuun lopulle saakka, kunnes kanootit
olivat melkein hajallaan ja ainoastaan kahden päivän eväät jäljellä.
Retkikunta lähti sitten nousemaan sisämaahan pientä jokea, joka laskee
Bathurst vuonoon, mutta se oli niin koskinen, että piankin täytyi
nousta maata kulkemaan, vaikka eväitä oli vain yhdeksi päiväksi.



Nälän hirmut pohjan perillä.


Syyskuun 4:ntenä täytyi myrskyn vuoksi viettää kolme päivää leirissä,
ilman tulta tai ruokaa. Näillä karuilla mailla, Barren Grounds, ei
nimittäin ole puun kasvua muuta kuin jokien rannoilla, retkikunta taas
oli Hood-joen jättänyt pyrkiäkseen vedenjakajan poikki Kuparikaivosjoen
laaksoon, jota se oli menomatkallakin kulkenut. Kolmen päivän paaston
jälkeen täytyi polttaa toinen pikkukanooteista, joita kuljetettiin
mukana jokien ylimenoa varten, ja syödä vihoviimeinen eväs. Soisen
ja aivan aution seudun kautta lähdettiin sitten edelleen rämpimään.
Riistaa ei ollut minkäänlaista, lunta oli jalan verran, joet olivat
äsken jäätyneet, jää oli pettävää. Nopeaan uupuivat miesten voimat,
sillä ravintoa ei ollut muuta kuin jäkäliä ja susien hylkäämiä
luita. Silloin tällöin saatiin ammutuksi joku joukostaan eksynyt
riekko tai löydettiin kourallinen marjoja. Vihdoin retkikunta saapui
Kuparikaivosjoelle, yhden miehen tällä vaivalloisella taipaleella
menetettyään. Joen poikki ei päästy millään neuvolla ja turhissa
yrityksissä menetettiin kahdeksan päivää. Franklin kuitenkin lopulta
sai pajunkuorista ja telttavaatteesta kyhätyksi venhon, jolla päästiin
toiselle rannalle. Luutnantti Back ja kaksi vankinta miestä lähetettiin
sitten edellä Enterprise asemalle, joka oli menomatkalla perustettu,
jos sinne ehkä olisi saapunut apua; muu joukko majoittui erääseen
paikkaan, jossa oli verraten runsaasti polttopuita ja jäkäliä,
sillä pari miestä oli jo jäkäläin ja paistetun nahkan syönnistä
kuolemaisillaan ja muut olivat aivan näännyksissään. Franklinin itsensä
lähdettyä muutamain miesten keralla eteenpäin yksi leiriin jääneistä
miehistä murhasi luutnantti Hoodin ja kolme muuta miestä ja olisi
raivotyötään jatkanut, ellei häntä olisi ammuttu. Ainoastaan pari
miestä jäi leiriin eloon, ja nämä päättivät lähteä muiden perässä
yrittämään. Enterprise asemalla he tapasivatkin Franklinin miehineen,
mutta siellä oli yhtä tyhjää ruokatavaroista, ja Providence asemalle,
jonne Back oli lähtenyt, oli parin viikon matka. Retkikunta olisi
joutunut säälimättömän nälkäkuoleman saaliiksi, ellei Back olisi
sattunut matkalla tapaamaan erästä ystävällistä intiaaniheimoa, jolla
sattumalta oli runsaasti ruokatavaroita. Tämän heimon päällikköä,
Akiatshoa, Franklin tovereineen sai kiittää pelastuksestaan. Kaksi
heistä ennätti kuitenkin asemalla kuolla nälkään, ennenkuin apu saapui.
Franklinin retki herätti suurta huomiota, mutta kieltämättä sen johtaja
menetteli moitittavasti, kun hän niin riittämättömästi varustettuna
lähti Jäämeren rantaa kartoittamaan.

V. 1825 Franklin johti toista retkeä samoille rannoille. Matka kävi nyt
Canadan suurilta järviltä Red Kiverille, sieltä poikki maisin Suurelle
Karhujärvelle ja Mackenzie jokea sen suuhun. Suurelle Karhujärvelle
perustettiin talviasema, jolla suoritettiin tärkeitä magneettisia
havainneita. Kun vielä järvi oli kartoitettu, niin laski Franklin
Mackenzien suuhun. Siellä hän jakoi retkikunnan kahtia. Itse hän tutki
rannikon länttä kohti, saavuttaen 148°51' läntistä pituutta, tapaamatta
kuitenkaan laivalla kulkevaa apuretkikuntaa, joka Behringin salmesta
tullen oli saavuttanut Point Barrowin, mutta sitten jääesteiden vuoksi
palannut takaisin. Toinen osasto kulki itää kohti, ja se pääsi melkein
Kuparikaivosjoen suuhun saakka löytäen salmen, joka erottaa Amerikan
manteren Wollaston maasta, ynnä nähden sen takana olevan maan. Suuri
hylätty eskimoleiri nähtiin tällä matkalla. Tavattiin kuitenkin
vaeltavia eskimo-joukkoja, jotka yleensä olivat ystävällisiä.



Backin retki.


V. 1833 kapteeni Yrjö Back, Franklinin uskollinen seuralainen matkusti
Winnipeg järveltä Suurelle Orjajärvelle ja sieltä Suurta Kalajokea
Jäämereen. Tätä suurta jokea, jota myös sanotaan Backin joeksi, ei
siihen saakka ollut kukaan valkoinen nähnyt, ainoastaan intiaanien
kertomuksista tiedettiin, että semmoinen oli olemassa. Joki oli
täynnään louhisia koskia ja putouksia ja suvannot taas monessa
paikassa levisivät suuriksi, jään ainiaan peittämiksi järviksi. Back
oikeastaan oli lähetetty viemään apua Rossin retkikunnalle, joka oli
magneettisella navalla, mutta kun Ross ennätti palata, ennenkuin Back
lähteä, ei hän kulkenut edemmäksi Suuren Kalajoen suistamoa. Sen
edustalla hän kaukana merellä näki maan, joka nimitettiin Kuningas
Williamin maaksi.



Deasen ja Simpsonin retket.


V. 1836 Hudson-lahden komppania lähetti P.W. Deasen ja Thomas Simpsonin
jatkamaan Jäämeren rantain tutkimista, ja tämä retkikunta saavutti
lukemattomista vaikeuksista huolimatta suurenmoisia tuloksia. Matka
piti tunnettuja reittejä Mackenzien suuhun, edelleen Franklinin
tutkimaa rannikkoa länteen päin ja sitten kolmattasataa kilometriä
edelleen Point Barrowiin saakka, josta alkaen rantavedet Behringin
salmeen saakka olivat kartoitetut. Retkikunta palasi sitten Suuren
Karhujärven rannalle ja vietti siellä talvea, kunnes joet jälleen
aukenivat ja voitiin työtä jatkaa. Seuraavana kesänä laskettiin erästä
syrjäjokea Kuparikaivosjokeen ja edelleen Jäämereen ja tutkittiin
rannikkoa kauas länteen, kunnes salmen takaa nähtiin pohjoisessa uusi
maa, joka sai nimeksi Viktoria maa. Tämän jälkeen palattiin jälleen
talvea viettämään Suuren Karhujärven koilliskolkkaan rakennetulle
asemalle, jossa kalastaen ja metsästäen tultiin sangen hyvin toimeen.
Kesällä 1839 päästiin niin varhain liikkeelle, että jo elokuun
puolivälissä oltiin Suuren Kalajoen suussa, jonka Back oli tutkinut.
Vielä siitäkin eteenpäin Simpson tunkeutui, kääntyen takaisin vasta
Boothia Felix niemimaan tyvestä ja paluumatkalla tutkien Kuningas
Williamin maan etelärannan, jossa huomattiin olevan paljon peuroja,
napahärkiä ja autioita eskimokyliä. Tässä samassa maassa Franklinin
retkikunta siitä huolimatta yhdeksän vuotta myöhemmin kuoli kamalan
nälkäkuoleman.

Deasen ja Simpsonin veneretkien kautta olivat Pohjois-Amerikan
pohjoisrannikon tunnetut kohdat yhdistetyt yhtenäiseksi rajaviivaksi
Behringin salmesta Boothia felix niemimaan tyveen saakka.

V. 1846 tri John Rae matkusti Hudson-lahdesta Melville niemimaan
kannaksen poikki ja tutki tämän niemimaan länsirannan ja
Boothia-niemimaan itärannan, eikä tämän retken jälkeen Pohjois-Amerikan
pohjoisrannasta ollut muuta tuntematonta osaa kuin pieni kappale
Boothia Felixin luoteiskolkkaa. Rae eli melkein yksinomaan veden
ja maan riistasta, ja sen vuoksi hän saattoi tehdä sangen vaikeita
retkiä vähillä varustuksillaan. Hän jatkoi tutkimuksiaan mannermaalta
saaristoonkin ja oli ensimmäinen, joka sai vihiä Franklinin viimeisen
retken surkeasta kohtalosta.

Myöhempinä aikoina ovat varsinkin lähetyssaarnaajat jatkaneet Jäämeren
rannikon, samoin kuin mannermaan koko pohjoisreunankin tutkimista.



Karut maat.


Hudson lahden länsipuolella olevien karujen maitten, Barren
Grounds'ien, tunteminen oli kaikista näistä retkistä huolimatta
vielä sangen vaillinainen. Nämä seudut ovat verrattavat Siperian
tundroihin. Metsää ei ole muuta kuin jokien laaksoissa, muualla maa
on paljasta silmän siintämättömiin, täynnään jokia ja järviä, tuulien
ja lumimyrskyjen temmellyskenttiä. Talvella on kaikki elotonta, mutta
lyhyen kesän kuluessa luonto täälläkin hymyilee, samoin kuin Lapissakin.

V. 1893 lähti Joseph Burr Tyrrell Canadan geologisen toimiston
puolesta näille seuduille. Hän tutki Telzoa joen, josta elokuussa
tultiin laajalle jäätyneelle järvelle, jonka päätettiin olevan
Samuel Hearnen sata vuotta aikaisemmin löytämä Dubawnt järvi.
Sen kolkoilla rannoilla hyökkäsi lauma tavattoman suuria susia
retkikunnan kimppuun, rohkeudellaan todistaen maan köyhyyttä. Kun oli
järvestä erottu, tavattiin ensimmäiset eskimot. He olivat järjestään
ystävällistä kansaa, vaikka intiaanit olivat pelotelleet, että he
olivat ihmissyöjiä. Telzoa on sangen tyypillinen canadalainen joki,
vuorotellen järviä ja jokimatkoja, se kun ei vielä ole ennättänyt
itselleen kuluttaa varsinaista uomaa jääkauden tasaamaan kalliopintaan.
Syyskuun alussa saavuttiin suurelle Baker-järvelle, josta vesi juoksee
Chesterfield vuonoon, Hudson-lahden pitkään syrjälahteen. Telzoa-maassa
oli runsaasti napahärkiä, jonka vuoksi moni urheilija on sinne
sittemmin löytänyt. Suuria vaaroja kokien Tyrrell sitten jatkoi matkaa
Hudson lahden rantaa lähimmälle asemalle. Hänen retkensä arvokkain
saavutus oli »Karujen maiden» geologisen rakenteen selvittäminen.



Labrador.


Sitkeimmin Pohjois-Amerikan maista on Labrador tuntemattomuuttaan
puolustanut. Vielä joku vuosikymmen takaperin sen sisäosat olivat
kartoilla aivan valkoiset, vaikka rannat ovat olleet jo ammoin
tunnetut. Vähitellen on laajoihin valkoisiin sisämaan aloihin
ilmestynyt jokia ja järviä, jotka muodostavat samanlaisia vesistöjä
kuin Hudson lahden länsipuolellakin. Labradorin sisäosat ovat verraten
korkeata ylänköä, ja sen vuoksi on niiden ilmasto maantieteelliseen
asemaan verraten tavattoman kolkkoa. Ne ovat samanlaista kalliotasankoa
kuin Suomenkin sisäosat, paremmin kuitenkin verrattavat Lappiin kuin
meidän maamme lauhkeaan järviylänköön. Ei ainoastaan ilmasto ole
kolkompi, vaan maanlaadut karummat, lietemaita kun tuskin on ensinkään
ja moreenisoraa kalliopohjan päällä niukasti.

Turkiskomppaniat perustivat viime vuosisadan ensimmäisellä
neljänneksellä kauppa-asemiaan Labradorinkin sisäosiin. Joku matka maan
poikkikin tehtiin. Hamilton joen 100 metriä korkea suurenmoinen köngäs
löydettiin v. 1839. V. 1861 eräs retkikunta nousi Laurentin lahteen
laskevaa Moisie jokea järviylängölle saakka, käyttäen muinoin mahtavain
montagnais-intiaanien vanhoja venereittejä ja taivallusteitä. Sisämaan
intiaanit olivat silloin vielä pakanoita. He elivät mitä suurimmassa
puutteessa, toisin ajoin viikkokausia syöden vain koivunnuppuvelliä ja
jäkäliä, sekä nälänhädän korkeimmillaan ollessa toisiaankin. Samalla
vuosikymmenellä katolilaiset lähetyssaarnaajat tutkivat Hamilton joen
molemmat lähdehaarat ja etelärinteenkin jokilatvoja.

Jälkeen v:n 1857 on Canadan geologinen virasto lähettänyt Labradorin
sisäosiin useita retkikuntia, joista tärkein oli A.P. Low'in johtama.
Low tutki 1892—95 East Mainin, joka laskee James lahteen, Manicuaganin,
jonka veden Laurentin lahti saa, Hamilton joen ja Koksoakin, joka
juoksee pohjoiseen Ungava lahteen. Jo kymmenkunta vuotta aikaisemmin
hän oli käynyt Mistassini järvellä, joka on niemimaan tyvessä ja
suurin Labradorin järvistä, sekä tutkinut Hudsonlahden ja James lahden
itäpuolisen rannikon. Lowin retkien kautta tuli enemmän kuin toinen
puoli Labradorin koko alueesta osapuilleen kartoitetuksi. Ainoastaan
pohjoinen niemeke, Hudson ja Ungava lahtien välinen maa, jäi vielä
kokonaan tuntemattomaksi, mutta tämänkin niemimaan tärkeimmät vesistöt
on nykyisin kartoitettu.

Low huomasi Labradorin karujen sisäosien olevan niin täynnään matalia
järviä ja jokia, jotka eivät vielä ole ennättäneet uomaansa syventää,
että hänen mielestään oli mahdollista matkustaa niemimaan poikki
veneellä vaikka mihin suuntaan, tarvitsematta koskaan taivaltaa
seitsemää tai kahdeksaa kilometriä pidempää matkaa vesistöstä toiseen
päästäkseen.

Labrador on jääkauden paljastama ja muotoilema, samoinkuin Hudson
lahden läntisetkin alueet, ja maajäätikön napa on ollut sen sisäosissa,
jonka vuoksi sieltä on kulkenut rapautuneita kivennäisaineita
vain ulospäin joka suunnalle, eikä ole mistään tullut korvausta.
[Pohjois-Amerikassa on ollut kolme tämmöistä keskustaa, Labradorin
keskusta, Keewatinin keskusta Hudsonlahden länsipuolella, Barren
Groundsien muodostaja, ynnä kordilleeri-keskusta British Columbiassa.]
Niemimaan intiaanit kuuluvat algonkin ryhmään, heidän lukunsa tuskin on
3,500 suurempi. Labradorin pohjoisosissa asuu eskimoita.



Newfoundland.

Vielä omituisempaa on, että Newfoundlandinkin sisäosat vasta viime
vuosisadalla tulivat tunnetuiksi.

Ensimmäinen matka saarimaan poikki tehtiin v. 1822. Cormack niminen
skotlantilainen kulki silloin itärannalta Trinity Baysta länsirannan St
George's Bayhin vain yksi micmac-intiaani seuranaan. Noustuaan sille
korkealle metsäiselle harjanteelle, joka erottaa rannan sisämaasta,
Cormack näki edessään laajan aromaan, ikäänkuin rannattoman puistomaan,
jonka pintaan lukemattomat peuralaumat olivat polkujaan tallanneet.
Jokia mutkaili, järviä kimalleli tässä rauhallisessa näköalassa, siellä
täällä kohosi ilmaan omituisia yksinäisiä vuorenhuippuja. Cormack
vietti kuukauden näillä niittymailla, sitten nousi vuoristoon, joka
täyttää saaren länsiosan. Pari kuukautta kesti matkaa saaren poikki ja
riistaa oli niin runsaasti, se niin vähän karttoi ihmistä, että Cormack
toverinsa keralla eli kokonaan riistasta.

V. 1828 Cormack johti retkikuntaa Punaintiaanien järvelle, jonka
rannoilla huhun mukaan vielä piti asua bethuk-intiaaneja. Mutta
vain jälkiä tavattiin tästä sukupuuttoon hävitetystä kansasta, muun
muassa moniakymmeniä kilometrejä pitkiä aitauksia, joilla peuroja
eli karibuita, jolla nimellä Amerikan peura on tunnettu, oli ajettu
sopiviin tappopaikkoihin.

Bethukit eli beothikit olivat ennen muinoin hyvin lukuisa kansa, asuen
etupäässä merenrannalla samoin kuin Labradorin montagnaisitkin, heidän
läheiset heimolaisensa. Valkoiset kalastajat, jotka Amerikan löydön
jälkeen alkoivat pyyntinsä Newfoundlandin rannikolla, surmasivat heidät
armotta, säästämättä naisia ja lapsiakaan. Bethukit pakenivat silloin
saaren sisäosiin suuriin erämaihin, joissa oli runsaasti riistaa ja
kalaiset järvet ja joet. Valkoiset armotta ampuivat jokaisen, jonka
näkivät. Kaksisataa vuotta tätä onnetonta kansaa vainottiin, kunnes
siirtokunnan englantilaiset valveutuivat ja alkoivat heitä sääliä.
Mutta ei millään keinolla heitä enää saatu rupeamaan valkoisten kanssa
yhteyteen, vaikka nälkä ja taudit nopeaan vähensivät heidän lukuaan.
1819 saatiin eräs bethuk-nainen kiinni ja häntä kohdeltiin niin
ystävällisesti kuin suinkin. Hänelle opetettiin englannin kieltä, jonka
jälkeen koetettiin hänen avullaan päästä yhteyteen muitten bethukien
kanssa, mutta sitä ennen hän kuoli keuhkotautiin.



Alaska.


Yukonia tutki vv. 1842—43 venäläinen luutnantti Zagoskin, joka sitä
nousi aina Tananaan saakka. 1860-luvulla kuljettiin tämän mahtavan
joen laaksoa laajalti haettaessa reittiä venäläis-amerikkalaista
sähkölennätyslinjaa varten. Johdon rakentaminen jätettiin kuitenkin
sikseen, kun Atlantin kaabeli laskettiin ja menestyi hyvin. V. 1869
nousi Yukonia ensimmäinen kauppahöyry. 1880-luvulla Frederick Schwatka
kulki Alaskan etelärannalta Chilkoot solan poikki Yukonin laaksoon.
Muita reittejä kulkivat jo siksi varhain kullanetsijät.

1890-luvulla löydettiin Klondikesta runsaasti kultaa ja hurja
kultaryntäys oli siitä seurauksena. Tämä syrjäinen maa tuli äkkiä
suuremmoisen liikkeen keskustaksi ja kaikki mahdolliset tiet
vakoiltiin ja tutkittiin. Mahtavan Yukonin hiljaiseen laaksoon syntyi
ikuisesti jäätyneelle maalle kaupungeita, rautateitä rakennettiin ja
kullanetsijät tutkivat maata laajalti joka puolella. Niinkuin unelma on
tämä kulta-aika jälleen päättynyt ja kylmyyden rauha tekee paluutaan
Yukonin laaksoon, mutta kaikiksi ajoiksi se tuli tarkemmin tutkituksi
kuin olisi muutoin tullut ehkä vuosisataan.

Alaskan kultalöytöjen jälkeen Yhdysvaltain hallitus alkoi joka vuosi
lähettää maahan geologisia retkikuntia, ja näiden kautta tulivat
sen suurenmoiset vuoristot paremmin tunnetuiksi. Löydettiin muun
muassa Mc Kinley vuori (6239 m), joka, sen mukaan kuin tunnetaan,
on Pohjois-Amerikan korkein. Etelärannikon suurenmoiset vuorijonot
mahtavine jäävirtoineen oli jo varhaisemmin tutkittu. V. 1897 Savoijin
prinssi Luigi kiipesi Elias vuorelle, joka suoraan merestä kohoaa 5495
metriä. Näissä lumisissa, jäisissä vuorimaissa on vielä paljon työtä
yritteliäille, rohkeille tiedemiehille.



Pohjois-Amerikan intiaanit.


Valloittava valkoinen siirtolaisuus tapasi Pohjois-Amerikassa
kansan, joka oli mukautunut harvinaisen eheään yhdyselämään mahtavan
rikkaan aarnioluonnon kanssa. Intiaanit eivät suinkaan olleet vain
pelättäviä julmia sotilaita, heillä oli myös sangen pitkälle kehittynyt
rauhallinen käsitepiiri, heillä oli uskonto, joka oli kauniissa
sopusoinnussa luonnon kanssa, ja koko heidän elämänkäsityksensä kuvasti
luonnon suuruutta. Siinä oli luonnon puhtautta ja siveyttä, luonnon
syvää runoutta. Nämä avut eivät tosin voineet lieventää niitä julmia
ominaisuuksia, joita ainainen olemisen taistelu kehitti, eivätkä avata
semmoisia näköaloja, jotka olisivat johtaneet korkeampaan kulttuuriin,
mutta siitä huolimatta ne olivat henkisiä arvoja, joilla on vielä
luonnonintiaanin lakattua olemastakin paikkansa ihmisyyden henkisten
saavutusten kunniatemppelissä. Se intiaani-ihanne, jonka tapaamme
kuvattuna Cooperin ja muiden romaaneissa, ei ole mielikuvituksen tuote,
sillä on ollut todellisuudessa vastineensa, vaikkapa se ei olisikaan
ollut yhtä täydellisenä yksiin yksilöihin kohdistettuna.

Valkoinen asutus hävitti luonnon ja samalla myös turmeli nämä
luonnonlapset. Väkijuomat, paheet, uudet aseet, uudet taudit alkoivat
riuduttaa intiaanikansaa sielläkin, missä se vuosisatoja taistellen
puolusti itsenäisyyttään. Uusi voimallisempi kyky käyttää asutuksen
hyväksi luonnon etuja oli jo itsessäänkin säälimätön kuolemantuomio
alkuperäisemmän talouden edustajille, mikäli nämä eivät kyenneet
mukautumaan uusiin edellytyksiin. Tätä mukautuvaisuutta on verraten
harvoilla intiaaniheimoilla ollut, enimmäkseen ne ovat riutuneet
ja rappeutuneet, vähitellen olemattomiin kadonneet, vaikkapa
hyväntahtoinen esivalta olisikin koettanut niitä suojella tältä olojen
kuolemantuomiolta.

Intiaanit huomasivat jo varhain, mikä heidän kohtalokseen tulisi,
ja sen vuoksi he jo Uuden Englannin nuoruuden aikoina yrittivät
asevoimalla torjua tätä vaaraa. He saavuttivatkin ajoittain menestystä,
mutta lopun lopuksi kuitenkin aina valkoiset voittivat ja punaisen
kansan oli väistyminen melkoinen matka taapäin.

Kun valkoiset Uudesta Englannista käsin olivat saapuneet Ohion
latvoille ja maanosan brittiläiselle ainekselle olivat avautuneet
nuo laajat vesireitit aina Kalliovuorille saakka, edistyi valkoisen
rodun valloitus jättiläisaskelin. Ehtymätön siirtolaistulva alkoi
virrata näihin hedelmällisiin maihin. Se kulki samoja reittejä, joita
intiaanit olivat ikimuistoisista ajoista kulkeneet, ja intiaanien
vanhojen leirien ja kylien paikoille enimmäkseen syntyivät valkoisten
ensimmäiset kaupungit. Intiaanipolun paikalle syntyi tie, tien paikalle
rautatie. Kaikki tiedämme, kuinka nopeaan nämä uudet valkoiset
yhteiskunnat kasvoivat, kuinka nopeaan niiden vaikutuksista intiaanien
hallitsemat alueet supistuivat. Monta veristä sotaa intiaanit kävivät
maittensa ja olemassaolonsa puolesta, viime vuosisadan kuluessa
varsinkin siouxit, jotka hallitsivat suuria preerioita, apachit,
comanchit y.m. Kaikki nämä sodat päättyivät intiaanien häviöön ja
heidän täytyi lopulta tyytyä niihin verraten pieniin erikoisalueihin,
joita heille hallitus erotteli eri osissa maata.

Paljon ovat heidän elintapansa muuttuneet sen jälkeen, sillä vanhat
elinkeinot eivät riistan kadottua enää elättäneet. Suuri osa
intiaaneista on ruvennut maanviljelijöiksi, joka elinkeino ei tosin
ollut heille tuntematon eurooppalaisten maahan tullessakaan. Toiset
heimot ovat edistyneet jotenkin pitkälle sivistyksessä, toiset
auttamattomasti rappeutuneet. Mutta kieltämättä intiaanit sielläkin,
missä ovat kadonneet, ovat jättäneet pysyvät jäljet nykyiseen
amerikkalaisuuteen.

Amerikan nuori tiede on ottanut intiaanien tutkimisen erikoisalakseen
ja jo melko pitkälle sitä kehittänyt. Heidän tapansa, sadat kielensä,
runoutensa on koottu ja muinaismuistot huolellisesti tutkittu. Paitsi
Pueblo intiaanien omituisia kalliokaupungeita, joihin jo Coronado
tutustui retkellään, on Pohjois-Amerikassa paljon muitakin kiinteitä
muinaisjäännöksiä, joiden synty on paljon hämärämpi. Yhdysvaltain
alueella on Kalliovuorien ja Atlantin meren, suurien järvien ja Mexicon
lahden välillä suunnattoman paljon suuria kumpuja, jotka ovat jo
historiallisella ajalla kadonneen kehityskannan tuotteita. Varsinkin
Ohiossa, Tennesseessä ja Kentuckyssa on näitä kumpuja runsaasti.

Viime vuosisadan keskivaiheilla niitä ensiksi alettiin tutkia.
Sen jälkeen niitä on avattu tuhansia. Useat ovat suurenmoisia
hautakumpuja. Paitsi luurankoja niistä on löydetty paljon vainajan
mukaan pantuja koristeita, kymmeniätuhansia helmiä, vaski-, hopea- ja
kultakoristeitakin. Merkillisiä ovat varsinkin meteoriittiraudasta
valmistetut esineet, sillä rautaa ei yleensä luultu Amerikassa
tunnetun ennen eurooppalaisten tuloa. Vielä enemmän näitä kumpuja on
rakennettu linnoituksina käytettäviksi. Newarkin luona Ohiossa on monta
neliökilometriä laaja ala valleilla suojattu ja tämän vallineliön
sisäpuolella on kaikennäköisiä kumpuja, pyöreitä, neliömäisiä,
epäsäännöllisiä, joita ehkä on käytetty uskonnollisiin tarkoituksiin.
Suurin kaikista on Cakokian kumpu Illinoisissa, sen korkeus kun on
kolmekymmentä metriä ja laajuus niin suuri, että kokonainen kylä on sen
laella sijansa saanut.

Nämä muinaisjäännökset osoittavat, että Pohjois-Amerikan intiaanien
sivistyskanta luultavasti oli ennen korkeampi kuin eurooppalaisten
maahan tullessa. Voisi otaksua, että ne olisivat jonkun sukupuuttoon
kuolleen rodun luomia, mutta sekään ei ole luultavaa, sillä kaikesta
päättäen ovat Pohjois-Amerikan alkuasukkaat mannermaan alkuväestöä,
joka sinne muutti jääkauden jälkiaikoina ja sitten kehittyi aivan
itsenäisesti ja erillään Vanhan maailman ihmisistä. Amerikan kansain
alkuperän selville saaminen ja niiden vanhuus on ihmistieteen
vaikeimpia kysymyksiä. Toiselta puolen niillä on suuria yhteisiä
rotuominaisuuksia, mutta kielet toiselta puolen ovat niin hajanaiset ja
osaksi perin pohjin vieraat toisilleen, etteivät ainakaan ne viittaa
mihinkään suureen yhteiseen juureen.

Amerikan alkuväestön ammoista eristymistä muusta maailmasta
osoittavat muun muassa viljelyskasvit. Melkein kaikki Vanhan maailman
viljelyskasvit ovat niin kauan olleet ihmishoidon turvissa, että niiden
alkumuodot ovat ennättäneet kokonaan kadota. Samoin on Amerikassakin
asianlaita. Espanjalaisten Uuteen maailmaan saapuessa Amerikan
alkuasukkaat viljelivät tupakkaa, perunaa, papuja, tomaatteja, maissia,
puuvillaa y.m., ja useimpien näiden kasvien luonnonvaraiset muodot
ovat kadonneet. Samoin kuin vehnästä voidaan tehdä johtopäätöksiä
Vanhan maailman viljelyskasvien ikään nähden, samoin voidaan maissista
päättää, että se on Uudessa maailmassa ollut kymmeniä vuosisatoja
ihmisen huolenpidon alaisena.

Varmaan nämä kysymykset saavat lisävalaistusta, kun on tutkittu
enemmän molempien Amerikkain vanhoja rakennuksia ja muistomerkkejä ja
ehkä saatu selvälle ne kuvakirjoitukset, joita amerikkalaisen rodun
korkeimmalle kehittyneet edustajat käyttivät.



IKUISEN JÄÄN POHJOLA.



Suurien löytöretkien aikakaudella, jopa ennenkuin Hyvän toivon nientä
ja Amerikkaa oli löydettykään, rohkeat purjehtijat käänsivät pienten
merikuntoisten alustensa keulat kohti hyistä pohjolaa, purjehtiakseen
sen kautta idän rikkaihin maihin. Latinalaisten kansain löydettyä
eteläiset Intian väylät jatkoivat pohjoisemmat kansat pohjoisten
väyläin etsimistä, koska etelän tiet olivat niiltä suljetut. Kerran
toisensa jälkeen ne urheasti hyökkäsivät Jäämeren vankkoja varustuksia
vastaan ja kerta toisensa jälkeen hyinen pohjola karkoitti hyökkääjät
takaisin. Kauan varsinkin englantilaiset ja hollantilaiset taistelivat,
ennenkuin vastahakoisesti luopuivat yrittämästä. Mutta kun se vakaumus
vihdoin oli tullut vallitsevaksi, ettei kaupankululle kelvollista
luoteisväylää, sen enempää kuin koillisväylääkään, ole olemassa,
sai ikuisen jään pohjola pitää jonkun vuosisadan salaisuutensa
häiritsemättä, sillä Uuden ajan ensimmäisellä vuosisadoilla oli
purjehtijoilla suuret käytännölliset tehtävät, joiden suorittaminen
kysyi heidän koko voimansa. Pelkkä tiedonhalu ilman etujen toivoa
ei voinut houkutella heitä pohjoisnavan monenlaisten jääihmeitten
maailmaan.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla kääntyi huomio niihin uudelleen
ja suurenmoisten ponnistusten kautta on useimmat arktisen maailman
suurista maantieteellisistä kysymyksistä ratkaistu. Ei tosin ilmestynyt
uusia suuria käytännöllisiä tehtäviä, jotka olisivat jälleen vetäneet
puoleensa yrittelijöitä, vaan yhdeksästoista vuosisata on tämän
suurtyön suorittanut etupäässä puhtaasta tiedonhalusta ja uupumattoman
toimihalun kannustamana. Sitä mukaa kuin tiede kehittyi, kävi yhä
ilmeisemmäksi, että maapallomme suurien luonnonmaantieteellisten
seikkain käsittämiseksi ja kokonaiskuvan luomiseksi maapallon
luonnonoloista oli välttämätöntä hankkia tieto siitäkin, mitä perimmän
pohjoisen ja etelän synkkien jäämuurien takana piili. Tämä tieto
lopulta osoittautui kerrassaan elinehdoksi muutamien tieteiden,
varsinkin ilmatieteen ja magnetismin edistykselle. Ja toiset tieteet
ovat noista lumi- ja jääerämaista saaneet maan kehityshistoriaan
avaimia, jotka niille ovat avanneet aavistamattomia näköaloja.
Geologia on saanut epäämättömiä todistuksia niistä suurenmoisista
ilmastollisista muutoksista, joiden alainen maapallomme on miljoonien
ikävuosiensa kuluessa ollut, ja yhdessä fyysillisen maantieteen
kanssa avaimen jääkauden jättämäin pintamuotojen ymmärtämiseksi,
joille tuskin rohkeinkaan mielikuvitus olisi muutoin selitystä
keksinyt. Ja laajentuneesta tiedosta saa viime sijassa käytännöllinen
hyötykin osansa, sillä monta käyttämisen arvoista tulolähdettäkin on
napatutkimus avannut ja osoittanut elinkeinomahdollisuuksia siellä,
missä ei ennen luultu muuta olevan kuin tyhjyyttä ja kuolemaa.



Retkiä Pohjois-Amerikan napasaaristoon.


Napatutkimusharrastuksen innokkaimpia henkiin herättäjiä viime
vuosisadan alussa oli Englannin amiraliteetin sihteeri John Barrow.
Kaunopuheliain sanoin hän huomautti, kuinka juuri meriä vallitsevan
Suur-Britannian velvollisuus oli ennen muita uhrata voimia ja varoja
napaseutujen tieteelliseen tutkimukseen. Samalla hän todisteli sitä,
että edellisistä napamatkoista on ollut paljon tieteellistäkin hyötyä.

Englannin hallitus noudatti tätä kehoitusta ja lähetti kaksi
retkikuntaa matkaan, luvaten uudelleen 20,000 punnan palkinnon
sille, joka ensimmäiseksi purjehtisi luoteisväylän, ja 5,000 punnan
sille, joka ensimmäisenä saavuttaisi 110:nnen läntisen pituusasteen.
Kumpaankin retkikuntaan kuului kaksi laivaa. Toukokuun 3:ntena 1818
kaikki neljä laivaa Shetlandin saarilta lähtivät päämääriänsä kohti
pyrkimään, toinen retkikunta purjehtiakseen Tyyneen mereen Davisin
salmen kautta, toinen pyrkiäkseen samaan päämäärään pohjoisnavan poikki.

Jälkimmäisen retkikunnan täytyi palata takaisin jo Huippuvuorien
pohjoispuolelta jäiden runneltua molempia laivoja siihen määrin, että
ne tuskin kykenivät palaamaan. Tämän retkikunnan mukana oli John
Franklin, joka silloin vielä oli nuori luutnantti.



John Ross Baffinin lahdessa.


Ensiksi mainittua retkikuntaa johti kapteeni John Ross, apulaisenaan
William Edward Parry, joka sitten saavutti suuren maineen arktisena
tutkijana. Molempine laivoineen hän kulki Grönlannin länsirantaa
pohjoista kohti, mutta tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että
Baffinin lahti todella olikin lahti, ja lähes 77:nnen pohjoisen
leveysasteen saavutettuaan palasi takaisin. Lounatta kohti
purjehtiessaan hän kulki Jonesin salmen suitse, jonka kuitenkin jäät
sulkivat, ja tuli sitten Lancasterin salmeen, purjehtien siihen
satakunnan kilometriä. Mutta kun hän oli edessä päin näkevinään
vuoria, jotka sulkivat salmen — se oli napamaissa tavallinen kangastus
— päätti hän senkin lahdeksi ja kääntyi takaisin, vaikkapa vesi
olikin selvä ja hänen upseerinsa olivat toista mieltä. Vaikka hän ei
käyttänytkään hyväkseen tätä tilaisuutta, oli hän kuitenkin kulkenut
Baffinin lahden tarkemmin kuin kukaan ennen häntä. Hän toi ensimmäisen
tiedon punaisesta lumesta [pieni lumella elävä leväkasvi, _Protococcus
nivalis_] ja maailman pohjoisimmasta kansasta, Etah-eskimoista,
jotka asuvat lähellä Kap Yorkia, Grönlannin suurella luoteisella
niemimaalla. Kun näillä eskimoilla ei ole merikelpoisia aluksia,
elävät he täydellisesti eristettyinä muusta maailmasta, omista
etelämmistä heimolaisistaankin, joista heitä erottaa Melvillen glasieri
suunnattoman leveällä rintamallaan. Retkikunta suoritti myös meren
syvempien kerroksien lämpötilain mittauksia ja nosti pohjanäytteitä
syvemmästä kuin kukaan sitä ennen.



Parry Lancasterin salmessa.


Tuskin oli John Ross matkaltaan palannut ja näkemänsä kertonut,
ennenkuin varustettiin uusi retkikunta löytöjä jatkamaan ja Parry,
hänen ensimmäinen upseerinsa, nimitettiin tämän retkikunnan johtajaksi.
Samalla lähetettiin John Franklin, Parryn hyvä ystävä, maaretkelle,
tunkeutumaan Pohjois-Amerikan kautta Jäämeren rannalle, kuten jo olemme
kertoneet. Toukokuun 15:nä 1819 Parry lähti retkelleen, Franklin
viikkoa myöhemmin.

Baffinin lahden yleensä täyttävät ajojäät pitkin pituutta, mutta
rannoilla, etenkin Grönlannin puolella on avovettä, ja samoin kulkee
lahden poikki jäälauttain keskitse ikäänkuin kolme salmea, joiden
kautta laivat voivat kulkea lahden poikki. Disko-saaren kohdalla on
»Etelävesi», Lancasterin salmen ja Upernivikin välillä »keskivesi» ja
Melvillen lahdesta Jonesin salmeen jatkuu »pohjoisvesi». Parry purjehti
rohkeasti keskiveteen molemmilla laivoillaan ja tunkeutui lahden poikki
Lancasterin salmeen, jonka hän saavutti elokuun 1:nä v. 1819.

Salmi oli vapaa jäistä ja täysin purjein hän laski siihen kohti
tuntemattomia kohtaloita. Edellisen vuoden vuorikangastukset olivat
kadonneet. Komeata väljää väylää Parry ohjasi länttä kohti, kahden
puolen tuntemattomia maita ja sinisiä salmia, joissa ei vielä kukaan
ollut aluksella käynyt. Kompassin poikkeuma nopeasti lisääntyi
salmessa, kunnes se eräässä kohdassa osoitti pohjoisen asemasta suoraan
etelään. Ja eräässä kohdassa kallisteneula seisoi melkein pystyssä,
poiketen vain puolentoista astetta luotilangan suunnasta. Matkalla
tehtiin koko ajan magneettisia havainnoitu ja saatiin täten sarja,
joka siihen saakka oli ainoa laatuaan ja vei tiedettä suuren askeleen
eteenpäin.

»Hecla» ja »Griper» koettivat tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta
sen sulkivat jäät. Eteenpäin Lancastnrin salmea sitä vastoin jatkoi
Barrowin salmi, jossa oli jäätön väylä. Pohjoiseen haarautui niinikään
useita salmia, joista Parry nimitti suurimman Wellingtonin kanavaksi.
Insinöörikapteeni Sabine, retkikunnan astronoomi, löysi eräältä
saarelta, joka sai Byam Martinin nimen, eskimoitten entisten asumusten
pohjia, mutta ne olivat jo ammoin olleet autioina. Nyt saaristo oli
aivan asumaton.



110° L.P.


Retkikunnan kuljettua 110:nnen läntisen pituusasteen poikki ilmoitti
Parry väelleen juhlallisesti, että parlamentin lupaama 5,000 punnan
palkinto oli voitettu. Pitkin matkaa hän nimitteli ne uudet maat,
joita väylän kummallakin puolella nähtiin, Cornwallisin, Bathurstin,
Melvillen saaret y.m. Melvillen saaren länsipuolella tuli vihdoin
vastaan ahtojäitä, ja ne olivat niin vahvat, ettei Parry jaksanut
tunkeutua niiden läpi. Kaksi viikkoa hän Melvillen saaren eteläpuolella
taisteli eteenpäin päästäkseen, mutta kaikki ponnistukset olivat
turhat. Lopulta hänen täytyi kääntyä maihin talvisatamaa etsimään,
talvi kun alkoi tehdä tuloaan sumuineen ja lumimyrskyineen, joissa
miehet pyrkivät eksymään, heti kun vähänkään poistuivat laivalta. Eräs
joukko, joka oli lähtenyt Melvillen saarelle peuroja ja myskihärkiä
ampumaan, löydettiin vasta neljä päivää kateissa oltuaan. Laivalla
ammuttiin tykeillä ja tehtiin leiriin uusia tulia sumun hälvettyä,
mutta näistä keinoista ei ollut apua, Eksyneet olivat elannokseen
ampuneet lintuja, joita he söivät raakoina.



Talven vietto.


Saadakseen laivansa talvisatamaan Parryn täytyi sahauttaa jäähän uoma,
vaikka tämä työ oli kovin vaivalloista. Joka yö uoma uudelleen jäätyi
ja oli joka aamu auki hakattava. Neljä kilometriä oli sahattava,
ennenkuin laivat saatiin turvalliseen satamaan, joka paikka vieläkin
on kartoilla »Winter Harbourin» nimellisenä. Lämpömittari osoitti nyt
-18°C, eikä sulaa vettä enää näkynyt millään suunnalla.

Pitkistä ajoista vietti tutkimusretkikunta nyt jälleen ensimmäisen
talven ikuisen jään maailmassa. Jäät pitivät laivaa vankinaan kymmenen
kuukautta. Napayötä kesti 84 päivää, lähes neljännesvuoden siis.
Suurin pakkanen oli -47°C. Retkikunta oli ajan kokemuksen mukaan mitä
parhaiten varustettu keripukkia vastaan kuivatuilla vihanneksilla,
hapankaalilla ja sitruunahapolla, jota paitsi lihatavara oli
säilytetty mitä parhaiten, ja leivän asemesta oli mitä huolellisimmin
kuivattuja jauhoja, niin että kaiken aikaa voitiin leipoa tuoretta
leipää. Retkikunnan terveydentila olikin koko ajan tyydyttävä. Laivan
köysistö riisuttiin ja jätettiin ulkoilmaan, koska se kannen alla
kosteudessa olisi turmeltunut. Kannen päälle rakennettiin öljykankaasta
katos, jonka alla miehistö talvella huonolla säällä kilpaili ja
voimisteli. Suurin vastus oli jäästä, jota kokoontui kajuuttoihin
niin paljon, että miesten vuoreista toinen puoli usein oli jäässä,
toinen läpimärkä. Ellei sitä joka päivä hakattu pois, kokoontui sitä
niin paljon, että kerran viikon laiminlyönnin jälkeen oli kajuutoista
poistettava lähes 5000 kg jäätä. Laivalla toimitettiin joka viikko
ilmestyvää sanomalehteä ja ulkona urheiltiin joka päivä, milloin vain
oli tilaisuutta. Oma teatterikin retkikunnalla oli — sen jäsenet itse
esiintyjinä.

Myöhemmät retkikunnat ovat noudattaneet samaa ohjelmaa napayön
masentavan vaikutuksen voittamiseksi ja sitä vielä kehittäneetkin.



Rekiretkiä.


Keväällä laivoilta tehtiin useita rekiretkiä, joilla oli suuri merkitys
myöhemmille napamatkustajille, niillä kun ensi kerran koottiin
kokemuksia tästä kulkutavasta, josta sitten tuli arktisten — ja
antarktisten — matkustajain tärkein työtapa uusia maita etsittäessä
ikuisen jään maailmassa. Pisimmällä retkellä saavutettiin Melvillen
saaren pohjoisranta. Parryn johtama retkikunta ei kuitenkaan
kuljettanut eväitään reellä, vaan kevyellä kaksipyöräisellä vaunulla.
Kaikkiaan tämä retkikunta kulki 340 kilometriä, keskimäärin 23 km
päivässä.



Kokokäännös.


Vasta elokuun 8:ntcna 1820 meri taas oli siksi vapaata jäästä, että
Parry saattoi matkaa jatkaa, mutta edessä oleva salmi, jonka hän
nimitti Banksin salmeksi, oli niin täynnään vanhaa napameren jäätä,
että nytkin oli mahdoton tunkeutua sen läpi. Salmen takaa häämöitii
maa, jonka Parry nimitti Banksin maaksi. Hänen täytyi, vaikka oli
näin pitkälle päässyt, kääntyä takaisin ja sai hän kiittää erikoista
onneaan, että paluumatkakin onnistui ja hän vielä saman vuoden
marraskuussa saapui takaisin Englantiin. Paluumatkalla hän löysi
Lancasterin salmen suusta eskimosiirtokunnan. Salmen ja Jäämeren
välinen suuri saaristo nimitettiin myöhemmin Parryn saaristoksi.

Englannissa Parryn suurenmoiset löydöt herättivät niin suurta
innostusta, että hänelle paikalla uskottiin uuden retken johto.
Mutta Parry, vaikka hän olikin niin oivallisen vesiväylän löytänyt,
oli kuitenkin kokemuksensa nojalla, vakuutettu siitä, ettei sitä
Banksin salmen pysyvän vanhan ja vahvan merijään vuoksi ollut
mahdollinen purjehtia paljoakaan kauemmaksi, kuin, hän oli edellisenä
vuotena purjehtinut. Se hyinen salpa, jonka jäiden haltija on tässä
luoteisväylän poikki työntänyt, ei tosin ole kuin satakunta kilometriä
leveä, mutta sitä ei siihen aikaan vielä tiedetty. Ja kapeudestaan
huolimattakin se on yhä vieläkin tehokas salpa pidättämään purjehtijat.



Parryn toinen retki.


Parry päätti tällä kertaa etsiä Tyyneen mereen vievää väylää etelämpää.
Lähdettyään Englannista toukokuussa 1821 hän purjehti Hudsonin salmen
kautta ja Baffinin maan ohi Repulselahteen, joka on Melvillen niemimaan
kannassa, toivoen siitä salmen löytävänsä. Mutta se oli »takaperon
lahti», kuten nimikin osoittaa, eikä salmi, kuten vanhemmat purjehtijat
olivat otaksuneet. Purjehdittuaan jonkun aikaa edestakaisin myrskyn
ajelemana, jäiden ahdistamana, Parry lopulta asettui talvisatamaan
Melvillen niemimaan kaakkoisrannalle, pyydystellen lähellä olevain
eskimoitten kanssa.



Eskimot.


Laivain asetuttua talvimajaan leveydelle 66°10' saapui niiden luo
helmikuun 1:nä joukko eskimoita, jotka tekivät leirinsä aivan viereen,
niin että purjehtijoilla oli hyvä tilaisuus tutustua tämän kansan
tapoihin.

Alussa eskimot olivat epäluuloisia ja arkoja. Heidän kylässään oli
kuusi isoa majaa, joissa asui noin 60 ihmistä ja paljon koiria. Majansa
he rakensivat niin sukkelaan, etteivät eurooppalaiset edes huomanneet
niitä, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä. Ne olivat kaikki rakennetut
jäästä ja lumesta. Sisään kuljettiin kapeasta käytävästä, joka tuskin
oli metriä korkea. Käytävä johti holvattuun pyöreään huoneeseen,
jonka leveys oli 4 1/2 metriä, korkeus keskeltä 2 m 25. Joka majassa
oli yksi, kaksi tai kolme tämmöistä huonetta, joilla oli yhteinen
ulkokäytävä. Lakeen oli sovitettu pyöreä jäälevy, josta päivänvalo
pääsi majaan. Pari tuntia kului majan rakentamiseen. Majaan tehtiin
lumesta vuode, joka peitettiin valaanparralla ja kanervilla, nämä
taas hylkeen- ja peurannahkoilla. Lamppua varten, jossa aina paloi
valkea, tehtiin lumipatsas. Pata riippui seinään pistetystä luusta.
Tämä pieni eskimokunta eli keskenään hyvässä sovussa ja oli kovin
ihmeissään kaikesta, mitä valkoiset heille näyttivät. Naiset ihastuivat
ikihyviksi, kun saivat pieniä peilejä, nappeja ynnä muuta rihkamaa.

Eurooppalaisten puolestaan täytyi ihailla sitä kekseliäisyyttä,
jota eskimot olivat osoittaneet tullakseen toimeen tämän tylyn
luonnon keskellä. He olivat erinomaisia metsästäjiä ja kalastajia.
Peurat he ajoivat veteen ja tappoivat ne sitten kajaakeistaan.
Päiväkausia he jääseinän takana istuivat hylkeitten ilmareikäin
ääressä väijymässä, pistääkseen keihäänsä hylkeen turpaan, heti kun
se kohotti sitä avannostaan. Hylkeen tavoin he ryömivät jäätä pitkin
päästäkseen ampumamatkan päähän. Kun saalista oli viljalti, söivät he
mahdottomasti, panematta mitään varastoon. Kuin lapset he elivät vain
päivästä päivään ja lasten olivat heidän ilonsa ja surunsa. Huhtikuun
lopulla eskimot lähtivät leiristään etelää kohti.

Myöhemmin retkikunta tapasi toisia eskimoita, jotka kesällä asuivat
teltoissa, talvella huoneissa. Talvihuoneet oli rakennettu valaan-
ja mursunluista, joiden saumat oli sammalella tukittu. Yläosa oli
kuitenkin jäästä ja niin läpinäkyvä, että ulkoa näki, mitä sisässä
tapahtui. Majain ympäristöt olivat ylenmäärin siivottomat. Parryn
miehet löysivät luukasoista ihmisenkin luita, joka osoitti näitten
eskimoitten olleen ihmissyöjiä. Vanhoja ja heikkoja kohtaan he olivat
aivan tunnottomat. Kun ruokatavaroita oli runsaasti, annettiin
näillekin hiukan, mutta kun niitä oli niukasti, ei vanhoille ja
vaivaisille annettu mitään. Vaimo tosin hoiti miestään hänen
sairastuessaan, mutta vain sen vuoksi, että tiesi jäävänsä elättäjättä,
jos hänet menettäisi. Aviopuolisot eivät montakaan päivää surreet
toisiaan, kun toinen taikka toinen kuoli. Eräältä köyhältä leskeltä
naapurit ryöstivät, mitä hänellä oli, ja jättivät hänet sitten tyhjään
majaan. Eukko kuoli nälkään, ennenkuin Parry ennätti lähteä häntä
auttamaan. Pari vuotta takaperin olivat nämä heimot ankaran nälänhädän
ahdistaessa hyökänneet erään naapuriheimon kimppuun ja tappaneet ja
syöneet joka hengen.



Iligliuk.


Eskimoista oli talvella retkeilijäin huomiota herättänyt varsinkin
Iligliuk niminen nuori nainen hyvän näkönsä ja älynsä kautta. Hän
piirsi Melvillen niemimaan itä-, pohjois- ja länsirannikosta kartan,
jonka retkikunta sitten huomasi sangen paikkansa pitäväksi. Siitä
Parry sai tiedon Melvillen niemimaan ja Baffinin maan välisestä
salmesta, jonka hän myöhemmin laivainsa mukaan nimitti »Furyn ja
Heclan salmeksi». Heinäkuussa seuraavana vuonna hän lähti tätä salmea
tutkimaan, mutta se oli niin täynnään jäitä, ettei sen läpi voitu
purjehtia. Maisin retkeiltiin kuitenkin sen rantaa pitkin, kunnes
Melvillen niemimaan länsirannan nähtiin kääntyvän etelää kohti, kuten
Iligliuk oli kertonut.

Parry luotti niin varmasti siihen, että onni olisi seuraavana vuonna
suotuisempi ja että tämä salmi oli luoteisväylän avain, että hän aikoi
viettää sen suulla toisenkin talven, mutta laivoilla oli terveydentila
niin huono, että hänen täytyi, vaikka vastahakoisesti, kääntää kokka
kotia kohti.



Parryn kolmas retki.


Vähän myöhemmin kuin Parry palasi Franklin seikkailurikkaalta
retkeltään, ja yhdessä hänen kanssaan Parry suunnitteli uusia yrityksiä
luoteisväylän edelleen tutkimiseksi. Heidän ehdotuksiensa mukaisesti
Englannin amiraliteetti taas lähetti Parryn »Heclalla» ja »Furylla»
Lancasterin salmeen, Fredrik Beecheyn taas Beringin salmeen ja
molempain piti pyrkiä eteenpäin, kunnes tapaisivat toisensa. Franklinin
piti kulkea maisin ja laskea Mackenzieta Jäämereen, tutkia Amerikan
pohjoisrantaa ja sitten liittyä jompaankumpaan näistä retkikunnista.
Ja vielä neljäskin, kapteeni Lyonin johtama retkikunta, lähetettiin
Melvillen niemimaata tutkimaan.

Parry ja Lyon lähtivät matkaan v. 1824, Beechey ja Franklin
seuraavana vuonna. Elokuussa Lyon saapui Hudsonin lahden suulla
olevan Southamptonin saaren eteläpäähän, mutta joutui sitten hirveään
myrskyyn, josta hän töin tuskin pelastui »Jumalan armon lahteen».
Pohjoista kohti sieltä purjehtiessaan hän joutui uuteen kamalaan
myrskyyn, joka runteli hänen kömpelön laivansa niin pahoin, ettei hän
enää voinut jatkaa matkaa.

Parry purjehti laivoillaan Lancasterin salmeen ja poikkesi siitä
Prince Regentin salmeen, jonka hän oli ensi matkallaan nähnyt, toivoen
nyt pääsevänsä sitä etelään tai lounaaseen. Mutta epäedullisten
jääsuhteitten vuoksi matka viivästyi niin paljon, että hän syyskuun
10:ntenä päästessään Prince Regentin salmeen takertuikin tuota pikaa
jäihin ja töin tuskin pääsi Baffinin maan rannalle talvisatamaan.
Talvella hän tutki tätä maata, jonka länsipäätä sanotaan Cockburnin
maaksi, sekä pohjoista että etelää kohti. Seuraavana kesänä olivat
jääolot vieläkin huonommat. Hän koetti tunkeutua salmen länsirantaa
eteläänpäin ja pääsi North Somersetin maan Creswellin lahteen saakka,
mutta ankarat myrskyt ja ahtojäät runtelivat laivoja niin pahoin, että
»Fury» oli hylättävä ja sen miehistö otettava »Heclaan».

Parry kuljetti kuitenkin »Furysta» kaikki liiat elintarpeet ja
vaatevarustukset maalle ja talletti ne varta vasten rakentamaansa
lujaan huoneeseen. Tämä varasto oli erinomainen apu myöhemmille
retkikunnille ja vielä 33 vuotta myöhemmin saattoi M'Clintockin
johtama retkikunta, viimeinen, joka lähetettiin Franklinin kadonnutta
retkikuntaa etsimään, siitä täydentää varustuksiaan. Tämän jälkeen
Parry »Heclalla» palasi kotimaahan, eikä sen koommin palannut
luoteisväylälle.



Beechey.


Beechey purjehti pienellä aluksellaan Beringin salmeen ja tunkeutui
»Jääniemeen», johon Franklinin piti saapua häntä vastaan, ja lähetti
laivaveneen vielä kauemmas pohjoiseen Barrowin niemeen saakka, joka
on Amerikan luoteisrannikon pohjoisin, mutta siitä jäät pakottivat
veneen palaamaan takaisin. Franklinin ja Beecheyn äärimmäisten kohtain
väliin jäi vain 260 kilom. tuntematonta rannikkoa. Vuosikymmen kului,
ennenkuin sekin tuli tunnetuksi.

Suurimmat tulokset oli maaretkikunta saavuttanut, kuten olemme ennen
kertoneet; Franklinin molemmat venekunnat kartoittivat valtavan
kappaleen Pohjois-Amerikan Jäämeren rantaa.



Parry yrittää pohjoisnavalle.


Scoresby niminen valaanpyytäjä, joka edullisten jääsuhteitten
vallitessa oli päässyt tunkeutumaan hyvin kauas Grönlannin
itärannikolle, oli kokemuksiensa johdosta tullut siihen käsitykseen,
että pohjoisnapaa ympäröi laaja tasainen kiinteä jääkenttä, jota
olisi helppo kulkea navalle saakka, kunhan päästiin sitä piirittäväin
ahto- ja ajojäiden poikki. Tämä ajatus viehätti suuresti Parrya,
jonka vuoksi hän päätti vielä kerran lähteä ikuisen jään valtakuntaan
onneaan koettamaan, anastaakseen kauneimman voitonseppeleen, mitä
sillä oli tarjottavana. Saatuaan amiraliteetilta »Heclan», vanhan
uskollisen palvelijansa, hän keväällä v. 1827 purjehti Huippuvuorien
luoteiskulmille, jätti laivansa sinne ja lähti kahdella rekiveneellä
tunkeutumaan ajojäiden keskitse pohjoisnavalle. Retkikuntaan kuului 28
henkeä, muun muassa James Ross, ja sillä oli ruokavaroja 71 päiväksi.

Tunkeuduttuaan suurella vaivalla ajojäiden läpi retkikunta saapui
jääkentälle, jolle se veti veneensä, luullen nyt voivansa käyttää,
niitä rekinä aina matkan määrään saakka. Mutta se toivo osoittautui
piankin vääräksi. Jääkentän jälkeen tuli eteen sula ja sulan takana
oli uusi jääkenttä ja niin eteenpäin vaihdellen, joten veneitä oli
käytettävä vuoroin veneenä ja rekenä. Kulku oli tosin vaaratonta,
mutta ylen hidasta. Sumu, sade, jään epätasaisuus pidätteli etenemistä
ja joskus täytyi sama matka kulkea viiteenkin kertaan, kun kuormia
täytyi pienentää pahalla jäällä. Ensin päästiin kymmenkunta kilometriä
päivässä napaa lähemmäksi, mutta sitten huomattiin, että jäät
nopeammin ajautuivat etelää kohti, kuin retkikunta pääsi eteenpäin
pohjoista kohti. Näin ollen täytyi vihdoin kääntyä takaisin, mutta
pohjoisennätys, 82°45', oli kuitenkin tällä retkellä saavutettu. 48
vuotta kului, ennenkuin kukaan pääsi tätä kuulua napatutkijaa edemmäksi.

Parry käytti tällä retkellä ensi kerran rekeä matkan tekoon
napaseuduissa. Reestä tuli sitten kaikkien napamatkustajain tärkein
apuneuvo.

Englannin amiraliteetti jätti Pairyn viimeisen retken jälkeen
napatutkimukset joksikin aikaa sikseen, tulokset olivat siksi vähäiset
kustannuksiin verraten. Turhaan John Ross, joka halusi korjata ensi
retkensä leväperäisyyden vaikuttamaa huonoa tulosta, koetti taivuttaa
amiraliteettia antamaan hänen uuden kerran onneaan koettaa. Mutta
eräs yksityinen, Felix Booth niminen pohatta, antoi hänelle retkeä
varten lähes puolen miljoonaa markkaa ja sen, mitä puuttui, Ross
suoritti omista varoistaan. Hän varusti höyryllä kulkevan siipilaivan,
»Victoryn», joka oli ensimmäinen höyryalus, mitä milloinkaan on
Jäämeren matkoilla käytetty. Mukanaan hänellä oli veljenpoikansa, kuulu
James Ross, joka jo Parryn viimeisellä retkellä oli hyvin tutustunut
Jäämeren vaaroihin ja vastuksiin.



James Ross löytää magneettisen navan.


Retkikunta kulki samoja teitä kuin Parry kolmannella matkallaan ja
löysi Boothia Felix niemimaan, joka sai »Victoryn» varustajasta,
nimensä. Salmea, joka erottaa tämän niemimaan North Somerset
maasta, hän ei kuitenkaan löytänyt. Höyrykone huomattiin niin
epäkäytännölliseksi, että se lopulta oli kokonaan poistettava ja
kuljettava purjehtien. Ensimmäinen talvi oli vietettävä Boothia Felixin
autioilla rannoilla, jossa talven tultua revontulet valaisivat yön
pimeyttä ja seurustelu eskimoitten kanssa lievensi yksitoikkoisuutta.
Satama oli kuitenkin jääsuhteiden puolesta niin epäedullinen, että
»Victory» vasta syyskuussa 1830 pääsi uudelleen liikkeelle, joutuakseen
kuitenkin jo muutaman tunnin kuluttua niin vaikeihin jäihin, että sen
täytyi uudelleen käydä talvitiloille lähelle samaa paikkaa, missä
se oli edellisenkin talven viettänyt. Talven kuluessa nuorempi Ross
teki pitkiä rekiretkiä ja sai selville, ettei maa ollut saari, vaan
niemimaa, joka kapealla kannaksella liittyi Amerikan mantereeseen.
Vielä merkillisempi ja samalla koko retken tärkein tulos oli
magneettisen navan löytö. James Ross huomasi, että magneettineula
70°5' pohj. leveyttä ja 96°46' läntistä pituutta osoitti kohtisuoraan
alaspäin. Paikka oli Boothian niemimaan lounaisrannalla, suloton autio
seutu, jonka läheisyydessä ei muuta näkynyt kuin moniaita hylättyjä
eskimomajoja. Löydöstään intomielisenä Ross juhlallisesti otti paikan
Englannin omaksi ja kokosi kivistä pyykin, johon hän läkkikoteloon
suljettuna kätki sanoman löydöstään. 28 vuotta myöhemmin M'Clintock
kävi tällä paikalla tapaamatta kuitenkaan enää jälkeäkään Rossin
kivikasasta, ja v. 1904 norjalainen Amundsen.

Elokuun lopulla 1831 »Victory» uudelleen pääsi jäistä, mutta jo
seuraavana päivänä ne sen taas sulkivat helmaansa. Retkikunnan täytyi
viettää napamaassa kolmaskin talvi. Ruokatavarat kuitenkin alkoivat
loppua ja laiva vuotaa niin pahasti, että Rossin täytyi se lopulta
hylätä ja muuttaa maihin. Se oli ensi kerta, kun vanhan Rossin 42
vuoden merillä olonsa aikana täytyi laivansa hylätä. Reillä ja veneillä
retkikunta seuraavana keväänä lähti ylen vaivalloiselle paluumatkalle.
Se ei kuitenkaan päässyt edemmäksi Cockburnin maata ja Parryn vanhaa
talvimajaa; siellä sen täytyi viettää kolmas talvi. Parryn varastoon
panemat haaksirikkoutuneen »Furyn» ruokavarat nyt pelastivat Rossin
retkikunnan surkeasta kuolemasta. Rannalle rakennettiin lämmin huone
ja talvi vietettiin siinä verraten mukavasti. Keväällä 1833 retkikunta
saapui Lancastcr-salmen suulle, ja siellä Ross tapasi saman laivan,
jolla hän kahdeksan vuotta aikaisemmin oli lähtenyt ensimmäiselle
napamatkalleen. Laivalla ei pelastuneita tahdottu tuntea. Heitä oli
jo kauan luultu kuolleiksi, jopa tiedettiin kertoa, missä ja miten he
muka olivat tuhoutuneetkin, mutta sitä suurempi oli ilo, kun kuolleiksi
luullut näin pelastuivat.

Rossin retki herätti suurta huomiota, kun hänen tuloksensa tulivat
tunnetuksi, sekä ilmastolliset havaintosarjat ankarine pakkasineen,
että varsinkin magneettiset havainnot, joiden kautta magneettinen
pohjoisnapa oli tullut sijoitetuksi. Retkikunnan maantieteellisetkään
tulokset eivät olleet vähäiset. James Ross oli rekiretkillään tutkinut
Boothia Felix niemimaan ja nähnyt sen takana Kuningas Williamin
maankin, jonka hän luuli kuuluvan samaan maahan — todellisuudessa se on
saari.



John Franklinin retkikunnan katoaminen ja etsiminen.


Suurista saavutuksistaan huolimatta oli John Rossin retkikunta
kuitenkin kokonaan epäonnistunut luoteisväylän etsimisessä, jopa
siihen määrään, että se oli poikennut aivan väärälle tolallekin.
Myöhemmin tosin Simpson ja Dease, jatkaessaan Pohjois-Amerikan
pohjoisrannikon kartoittamista siitä, mihin Franklinin veneretkikuntain
työ oli päättynyt, totesivat yhtämittaista vesireittiä olevan aina
Boothia Felix niemimaalle saakka, mutta tämäkään tieto ei enää
voinut innostuttaa Englannin amiraliteettia jatkamaan luoteisväylän
löytämisyrityksiä, ja lupaamansa suuren palkinnonkin se peruutti,
jott'ei se houkuttelisi yksityisiäkään antautumaan tähän toivottomaksi
osoittautuneeseen tehtävään.

Loistava löytöretki, jonka James Ross vuosina 1838—1843 teki etelänavan
seutuihin, herätti kuitenkin uutta mielenkiintoa pohjoisnavankin
tutkimuksiin ja amiraliteetin vanha sihteeri John Barrow, joka oli
saanut päähänsä, että luoteisväylä oli ennen hänen kuolemaansa
löydettävä, sai tästä uuden aiheen lempituumansa esittämiseen. 'Parryn
tutkittua väylät aina Banksin maalle saakka ja Franklinin, Deasen ja
Simpsonin Amerikan pohjoisrannikon väylät, näyttikin tämä tehtävä
verraten yksinkertaiselta, jonka vuoksi kahdeksankymmenvuotisen
Barrowin itsepäisyys tuntui kylläkin aiheutetulta.

Royal Society, Englannin johtava tieteellinen laitos, taipui tuumaan
ja napamaiden kokeneet matkustajat, Ross, Parry, Sabine ja Franklin,
kannattivat sitä innostuneesti. Mitenpä olisi muilla jollei heillä
saattanut olla käsitystä niistä suunnattomista vaikeuksista, joita
kapealla tuntemattomalla alueella todella odotti. King oli ainoa,
joka julkisesti esiintyi Barrowia vastaan, jonka mielestä yrityksen
tuli olla meriretki. King huomautti, että kymmenestä meriretkestä
seitsemän oli epäonnistunut ja loput kolme antanut tuloksia, jotka
eivät mitenkään vastanneet kustannuksia maaretkillä saatuihin tuloksiin
verraten. Amiraliteetti lopulta suostui lähettämään vielä viimeisen
retkikunnan Amerikan napasaariston suurta kysymystä ratkaisemaan.

Retkikunta varustettiin mitä huolellisimmin. Sille annettiin James
Rossin molemmat laivat, »Erebus» ja »Terror», jotka eteläjäämeren
myrskyissä ja jäissä olivat niin loistavasti kuntonsa osoittaneet.
Purjeiden apuna niissä oli höyrykone ja propelli; höyrykoneilla ei
tosin ollut muuta kuin 20 hevosvoimaa, mutta jäissä ja epäedullisissa
tuulioloissa otaksuttiin tästäkin konevoimasta olevan paljon
apua. Elintarpeita varustettiin kolmeksi vuodeksi. Retkikunnalle
hankittiin täydellisemmät kojeet kuin ainoallekaan aikaisemmalle
naparetkikunnalle. Ja tarjokkaiden suuresta luvusta voitiin valita mitä
paras miehistö, joka oli ennenkin napamerillä purjehtinut. Upseeristo
kuului Englannin sotalaivaston parhaisiin. Francis Crozier oli ollut
mukana kaikilla Parryn naparetkillä ja ollut »Terrorin» päällikkönä
Rossin etelänaparetkellä; hän säilytti paikkansa uudella retkellä.
»Erebuksen» päällikkö James Fitzjames oli kunnostautunut Itä-Aasian
vesillä, useat toiset upseerit olivat niinikään ottaneet osaa sekä
meri- että maaretkiin, joita oli napamaihin tehty. Retkikunnan johto
aiottiin antaa Fitzjamesille, mutta Franklin vaati sitä suuren
kokemuksensa nojalla itselleen, vaikka jo olikin lähes 60 vuoden
ikäinen. Eikä niin ansiokkaan miehen pyyntöä voitu evätä.



Franklinin ohjeet.


Franklinin ohjeet, jotka hän yhdessä Barrowin kanssa laati, sisälsivät,
että hänen niin nopeaan kuin suinkin piti purjehtia Lancasterin ja
Barrowin salmien kautta Kap Walkeriin saakka (98° länt. pit.) ja sieltä
kääntyä etelään, jossa Franklin tiesi olevan pitkin Amerikan rantaa
avointa vettä. Parryn kokemuksiin perustaen häntä kehoitettiin, ett'ei
hän koettaisi Melvillen saaren Kap Dundaasta tunkeutua länteen eikä
lounaaseen, koska sillä suunnalla näytti olevan vahva pysyvä merijää
vastassa. Jos voittamattomien vaikeuksien vuoksi olisi mahdotonta
purjehtia viitoitettua reittiä, tuli retkikunnan Wellingtonin kanavaa,
Devonin ja Cornwallisin maitten välitse, pyrkiä pohjoiseen, jossa
toivottiin olevan sulan napameren. Muutoin retkikunnan johtajalle
annettiin vapaa toimivalta. Pitkin matkaa hänen tuli heittää mereen
pulloja tai umpinaisia kupariastioita, sulkien niihin tiedon laivan
asemasta.

Toukokuun 18:ntena 1845 olivat molemmat laivat Thamesilla valmiina
lähtemään. Miehistöä niissä paitsi ylipäällikköä oli 24 upseeria
ja 104 merimiestä. Upseerit oli valittu siten, että niiden kesken
tutkimusmatkalla kysymykseen tulevat tieteet olivat niin hyvän
edustettuina, kuin suinkin. Suurilla toiveilla laivat seuraavana
päivänä nostivat ankkurit ja lähtivät ulapalle.

Kuukauden Atlantin poikki luodetta kohti purjehdittuaan retkikunta
tuli Davisin salmeen ja Baffinin lahteen, käyden maissa Disko saarella
Grönlannin länsirannalla. Täältä mukana ollut evästyslaiva lähetettiin
takaisin ja kaikki käyttivät tilaisuutta lähettääkseen sen keralla
viimeiset kirjeet kotimaahan. Täältä ei tarvinnut kauaksikaan pohjoista
kohti purjehtia, ennenkuin taistelu kylmiä pohjoismyrskyjä ja jäävuoria
vastaan alkoi.

Heinäkuun 22:ntcna eräs valaanpyytäjä tapasi molemmat laivat Melvillen
lahdessa, jossa niiden miehistö ampui ja suolasi lintuja. Franklin
vakuutti, että hänellä oli elintarpeita viideksi vuodeksi ja että hän
hädän tullen tulisi niillä toimeen seitsemänkin. Hän kutsui kapteenin
päivällisille, mutta valaanpyytäjä tahtoi käyttää hyväkseen hyvää
tuulta ja kiittäen purjehti edelleen.

Neljä päivää myöhemmin, heinäkuun 26:ntena, tapasi eräs toinen
valaanpyytäjä retkikunnan laivat kauempana Melvillen lahden
länsipuolella. Ne olivat käyneet vierekkäin matalaan jäävuoreen kiinni
ja etsivät sulaa vettä, jota pääsisivät Lancasterin salmeen. Seitsemän
retkikunnan upseereista oli tullut veneellä valaanpyytäjän laivaan ja
mitä iloisimmin toivein puhunut matkastaan sekä pyytänyt valaanpyytäjää
tulemaan seuraavana päivänä päivälliselle. Tämäkään ei kuitenkaan
voinut noudattaa kutsua, tuuli kun oli niin suotuisa ja pitkä kotimatka
edessä.



Viimeinen viesti.


Hänen havaintojensa mukaan oli sää siitä eteenkinpäin ollut kolme
viikkoa sangen suotuisa, niin että Franklinin retkikunta varmaan oli
päässyt sinä vuonna tunkeutumaan sangen pitkälle.

Tämän jälkeen kului kaksi vuotta, ilman että retkikunnasta tuli
minkäänlaisia tietoja. Kotimaassa ei kuitenkaan oltu siitä
huolestuneita, retkikunta oli tietysti kulkenut kauas valaanpyytäjäin
äärimmäistenkin alueiden ulkopuolelle, jonka vuoksi ensimmäisten
tietojen otaksuttiin paremminkin tulevan Intiasta tai Panamasta
kuin Grönlannin vesiltä. Toisena vuotena alkoi kuitenkin vallita
levottomuutta ja ensimmäinen, joka kehoitti amiraliteettia kiiruumman
kautta lähettämään apuretkikunnan, oli vanha jäämeren retkeilijä John
Ross. Tällä oli mielestään Franklinin yksityisistä lausunnoista syytä
luulla, että hän oli poikennut saamistaan ohjeista. Amiraliteetti
tiedusteli Parryn, Richardsonin, Sabinen ja James Rossin, etevimpäin
jäämerenkulkijain mieltä, mutta kaikki asettuivat John Rossia vastaan.
Franklin ei ollut se mies, joka olisi salavihkaa aikonut toimia vastoin
ohjeitaan.

John Ross ei kuitenkaan hellittänyt, vaan esitti huolensa Royal
Societylle ja Englannin maantieteelliselle seuralle, sanomalehdet
alkoivat asiasta kirjoittaa, yleisö huolestua yhä enemmän, ja lopulta
amiraliteetti lupasi lähettää apuretkikunnan, ellei ennen vuoden 1847
loppua tulisi luotettavia tietoja.

Vuosi 1847 sai kuluneeksi, viimeisetkin valaanpyytäjät palasivat kotia,
mutta »Erebuksesta» ja »Terrorista» ei kuulunut mitään. T:ri Rae palasi
Melvillen niemimaalle ja Boothian lahteen tekemältään retkeltä, mutta
hänkään ei ollut eskimoilta kuullut hiiskaustakaan molemmista laivoista
eikä valkoisista miehistä. Valaanpyytäjät, joista muuan oli käynyt
Barrowin salmessa saakka, vakuuttivat vuosien 1846 ja 1847 olleen hyvin
epäedullisia jäämerenretkiin.



Kadonneita etsimään.


Avustusretkikunnan lähetys oli kovin vaikeaa sen vuoksi, ettei ollut
mitään johtoa siihen, mihin suuntaan se piti lähettää. Amiraliteetti
päätti pitää kiinni antamistaan ohjeista ja lähettää apuretkikunnan
Kap Walkeriin; sen takaa kadonneita laivoja oli etsittävä. Toiseksi
se päätti lähettää maaretkikunnan Amerikan pohjoisrannikolle, sillä
sinne kadonneet arvatenkin olivat pyrkineet, jos he olivat laivansa
menettäneet, ja kolmanneksi oli lähetettävä laivoja Beringin salmeen
Franklinia vastaan, jos hän ehkä, oli päässyt niin kauaksi, ettei häntä
enää idästä käsin tavotettaisi. Maaretkikunnan piti laskea Mackenzieta
sen suistamoon, jonne molemmista meriretkikunnista oli lähetettävä
osastoita vertailemaan saavutettuja tuloksia.

Näin alkoi suurenmoinen avustustyö, jossa miesten parhaat panivat
alttiiksi terveytensä ja henkensä pelastaakseen tiedon rohkeat
tienraivaajat ja samalla itse edistääkseen hyisen pohjolan
maantieteellisten kysymysten selvittelyä enemmän kuin milloinkaan ennen
tai jälkeen.

Lancasterin salmeen lähtevän retkikunnan johto uskottiin James
Rossille, jonka upseereista ovat mainittavat etenkin M'Clure,
M'Clintock ja Barnard. Retkikunnan molemmat laivat, »Enterprise» ja
»Investigator», olivat erinomaisia aluksia ja kooltaan Franklinin
laivoja suuremmat. Rahapalkinnoilla amiraliteetti ja Lady Franklin sitä
paitsi kehoittivat yksityisiä etsimään kadonneita.



James Rossin turha retki.


Ohjeittensa mukaan piti Rossin niin nopeaan kuin suinkin pyrkiä
Barrowin salmeen ja vasta siellä hänen tuli alkaa etsiminen. Ellei
tämän salmen pohjois- eikä eteläpuolisista väylistä löydettäisi
kadonneitten jälkiä, tuli Rossin toisella laivalla kulkea Melvillen
saarelle tai Banksin maalle talvea viettämään, kun taas toisen laivan
piti jäädä North Somerset maan rannalle talveksi. Syksyn ja seuraavan
kevään kuluessa oli kummastakin laivasta lähetettävä retkikuntia,
edellisestä talvisatamasta Amerikan rannikolle, jälkimmäisestä North
Somerset maalle ja Boothia maalle.

Retkikunnan lähtö kuitenkin viivästyi niin paljon, että Ross vasta
heinäkuun puolivälissä v. 1848 pääsi Grönlannin rannalle Upernivikiin.
Sieltä hän laski edelleen »pohjoisveteen», jota sen pohjoisesta
asemaata huolimatta on helpoin kulkea Baffinin lahden poikki.
Säät ja jäät olivat kuitenkin tänä vuonna niin epäedulliset, että hän
vasta elokuun 20:ntenä pääsi kovalla koillistuulella täysin purjein
tunkeutumaan ajojäihin, joiden läpi laivat, ankaria iskuja jakaen ja
vastaanottaen, ehjinä pääsivät.

Ross tutki nyt ensi työkseen Lancasterin lahden suun, otaksuen
kadonneitten ehkä tulleen sinne valaanpyytäjiä tapaamaan, jos
ehkä olivat laivansa menettäneet, mutta kaikki oli tyhjää, eikä
edes eskimoita tavattu näillä ylenmäärin kolkoilla rannoilla.
Valaanpyytäjiäkään ei näkynyt, he eivät olleet tänä vuonna päässeet
Baffinin lahden länsipuolelle ensinkään. Laivoista ammuttiin aina
puolen tunnin kuluttua tykin laukaus ja sumusäällä lähetettiin ilmaan
raketteja. Mutta ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt, ei kuulunut,
vaikka joka rannan kohta kaukoputkilla tutkittiin.

Vuodenaika oli jo kulunut niin pitkälle, ettei ollut mahdollista
toteuttaa amiraliteetin ohjetta, jonka vuoksi Ross valitsi
talvisatamakseen Leopold-saaren, joka on North Somerset maan
koilliskulmassa, Prince Regentin salmen suulla. Sinne hän pitkin matkaa
jättämissään tiedonannoissa kehoitti kadonneita tulemaan. Yhtymäpaikan
nimi kirjoitettiin korkeihin kallioseiniin, pitkäin merkkiriukujen
juurelle talletettiin ilmoituksia ja mereen heitettiin metalliastioita,
joihin suljettiin sama tiedonanto.

Ross laski sitten Wellingtonin kanavaan etsimään, mutta odottamatta
hänen taakseen ilmestyi laaja jääkenttä, sulkien paluumatkan valittuun
ja ilmoitettuun talvisatamaan ja yhtymäpaikkaan. Hänen täytyi sen
vuoksi paikalla kääntyä takaisin, sillä jos hänen tiedonantonsa olisi
opastanut kadonneet Leopold-saareen, eikä laivoja ja apua olisi siellä
ollutkaan, olisivat avun etsijät joutuneet mitä surkeimman tuhon
omiksi. Ankarat myrskyt ja sumut lisäsivät vaikeuksia ja monta päivää
kesti pelottavaa taistelua, joka hetki täytyi pelätä, että jompikumpi
laiva tuhoutuisi, mutta lopulta etevä johto ja miehistön sitkeys
voittivat ja molemmat laivat saapuivat valittuun satamaan, jossa ne
heti saivat asettua talviteloille, sillä talvi tuli sangen varhain.

Kevätpuoleen v. 1849 James Ross teki pitkiä rekiretkiä melkein kautta
koko North Somersetin, mutta ei pienintäkään merkkiä hän tavannut
kadonneista, tullen tästä siihen johtopäätökseen, että Franklin oli
päässyt kauemmaksi länteen. Siitä huolimatta levitteli hän edelleenkin
tietoa apuretkikunnasta, pyydystäen muun muassa paljon valkoisia
napakettuja ja sitoen niiden kaulaan kuparipannat, joihin kiinnitettiin
tiedonanto maahan kaivetuista varastoista ja laivan talvimajasta. Ketut
laskettiin sitten juoksemaan, toivossa että joku niistit sattuisi
saamaan surmansa kadonneitten luodista. Leopold-saarelle rakennettiin
maja, johon talletettiin ruokatavaroita ja muita varustuksia.

Vuonna 1849 jäät alkoivat liikkua niin myöhään, että Ross vasta
elokuun 28:ntena suurien ponnistuksien jälkeen, sahattuaan jäähän
kanavan, pääsi talvisatamastaan lähtemään. Hän pyrki taas Wellingtonin
salmeen, mutta erästä laajaa jääkenttää kiertäessään hän takertui
niin vahvoihin, myrskyn ajelemiin jäihin, ettei päässyt pois, vaan
jäätyi jääkenttään kiinni. Kaikki yritykset päästä irti olivat turhat.
Laivat ajelehtivat jäiden mukana väkisinkin ulos Baffinin lahteen,
jossa suuret jäävuoret sulkivat tien, niin että laivoissa pelättiin
täydellistä haaksirikkoa ajelehtivan jääkentän niihin törmätessä.
Mutta sen sijaan jääkenttä, jonka laajuuden Ross arvosteli 90—97
neliökilometriksi, yhteentörmäyksessä ikäänkuin näkymättömän voiman
vaikutuksesta hajosikin lukemattomiksi pieniksi kappaleiksi, niin että
laivat täysin purjein saattoivat ohjata sulaan veteen. Vuodenaika
oli kuitenkin jo niin myöhä, ettei enää ollut mahdollista palata
Lancasterin salmeen, ja kun Ross ei tahtonut jäädä Baffininkaan lahteen
talveksi, palasi hän kotia.

Englannissa hänen tyhjin toimin palaamisensa herätti mitä syvintä
pettymystä ja hänen muka toimettomuuttaan arvosteltiin mitä ankarimmin.
Moni urhea mies on saanut kiittämättömyyttä palkakseen.



Richardsonin retki.


Richardson, joka oli ollut Franklinin toverina hänen molemmilla
maaretkillään, oli epäilemättä soveliain mies, mitä amiraliteetti
saattoi löytää maaretkikuntaa johtamaan. Apulaisenaan Rae, joka
perinpohjin tunsi Hudsonin lahden maat, hän lähti kesäkuun puolivälillä
1848 retkelle. Cumberland Housesta, turkisasemalta, joka oli rakennettu
Winnipeg-järveen laskevan Saskatshewanin varteen, kuusitoista koettua
turkismatkustajaa seurassaan. Heinäk. 31:ntenä hän retkikuntansa
etupään keralla pääsi Mackenzien suuhun ja alkoi sieltä etsiskelynsä,
Jäämeren rantaa seuraillen. Rannikolla asui paljon eskimoita, joilta
Richardson pitkin matkaa tiedusteli, olivatko he kuulleet valkoisista
miehistä ja heidän laivoistaan. Mutta kaikkialla eskimot vakuuttivat,
ettei valkoisia ollut viime vuosina näkynyt siellä ensinkään ja ettei
niin suuria laivoja, kuin näiden piti olla, ollut käynyt siellä
milloinkaan.

Alussa venematka edistyi hyvin, mutta Kap Bathurstista alkoi olla
vastusta ajojäistä, jotka sakenivat sitä enemmän, kuta kauemmaksi
kuljettiin itää kohti. Delfiini- ja Union-salmessa ajojäät, ahtojäät
ja jääsohjo kulkivat niin suurella voimalla ja sulloutuivat niin
ahtaaseen, että venematka kävi aivan mahdottomaksi. Ja kerrassaan
toivotonta oli yrittääkään kulkea salmen poikki Wollastonin maalle.
Pettymys oli sitä katkerampi, kun Richardson luuli etsimisellä juuri
sillä suunnalla olevan parhaat menestymisen toiveet.

Sanomattomalla vaivalla retkikunta kantaen kuljetti veneitään itää
kohti Kap Krusensterniin saakka, toivoen siellä tapaavansa sulaa vettä.
Mutta sen sijaan se eräältä mäeltä näkikin vain rajussa liikkeessä
olevia jäitä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Richardson jätti sen
vuoksi niemeen toisen veneensä ja paljon ruokatavaroita ja jatkoi meren
rantaa pitkin matkaansa Kuparikaivosjoen suuhun ja sieltä, myöhäisen
vuodenajan vuoksi, Suurelle Karhujärvelle rakennettuun talvitaloon,
josta hän seuraavana keväänä palasi kotimaahansa.

Rae yritti niinikään päästä Wollastonin ja Viktorian maahan,
joita siihen aikaan vielä pidettiin eri saarina, mutta Delfiini-
ja Union-salmen raju jäänkulku teki kaikki hänenkin yrityksensä
mahdottomiksi. Eräänä päivänä hän Kap Krusensternistä pääsi jo
viidentoista kilometrin vaiheilla toista rantaa kohti, mutta sitten
ahtojääpyörteet jälleen pakottivat peräytymään. Raenkin täytyi sen
vuoksi lähteä paluumatkalle. Samoin kuin Richardson hänkin oli useihin
paikkoihin kätkenyt ruokatavaroita siltä varalta, että Franklinin
retkikunnan jäseniä tälle rannalle tulisi, pyrkiessään ehkä pohjoisessa
olevilta saarilta mannermaalle.



Mooren retki.


Se retkikunta, joka kapteeni Mooren johdolla lähetettiin Beringin
salmen kautta kadonneita etsimään, ei ensi vuotena päässyt Anadyria
kauemmaksi. Sinne sen täytyi jäädä yhdeksäksi kuukaudeksi, ennenkuin
pääsi Alaskan pohjoisrannikkoa itää kohti tunkeutumaan. Kap Barrowin
luota lähti luutnantti Pullen veneillä tutkimaan rannikkoa edelleen ja
kaivamaan moneen paikkaan ruokavaroja. Matka Mackenzien suulle kesti
32 päivää. Rannikolla asuvat eskimot eivät mitään tienneet Franklinin
retkikunnasta.

Pullen lähti sitten Mackenzieta pitkin paluumatkalle ja talvehti
Fort Simpsonissa, lähellä Suurta Orjajärveä. Sinne hän sai Englannin
amiraliteetin käskyn palata Jäämerelle ja yrittää päästä veneillä
Wollastonin maalle ja Banksin maalle, mutta seuraava kesä oli Jäämeren
rannoilla niin kylmä ja myrskyinen, että kaikki hänen yrityksensä
olivat turtat ja hänen täytyi tyhjin toimin, katkeralla mielellä, v.
1850 palata kotimaahansa.

Moore teki sitten yhdessä kapteeni Kellettin kanssa, joka toi hänelle
ruokatavaroita, Beringin salmen kohdalta retken napaa kohti ja Kellet
näki tällöin meressä suuren maan, jota hän ei kuitenkaan meren
mataluuden vuoksi voinut saavuttaa. Tämä maa luultavasti oli karttamme
Wrangelin saari, vaikka Englannissa ensin päätettiin, että molemmat
purjehtijat luultavasti olivat löytäneet suuren, ehkä Grönlantiin
saakka ulottuvan napamaan.

Ensimmäiset suuret yritykset Franklinin retkikunnan kohtalon selville
saamiseksi olivat siis johtaneet kokonaan kielteisiin tuloksiin. Sitä
suurempi huolestus valtasi Englannissa ja kaikkiallakin mielet ja
hallitusta vaadittiin kiiruummiten jatkamaan työtä. Tähän kehoittivat
ne huhutkin, joita valaanpyytäjät sanoivat eskimoilta kuulleensa ja
joiden mukaan kadonneet oli tavattu milloin Prince Regentin salmessa,
milloin Wellingtonin kanavassa tai Pohjois-Grönlannissakin. Robert
Goodsir, erään kadonneen veli, teki v. 1849 William Penny nimisen
valaanpyytäjän kanssa matkan Baffinin lahteen ja Lancasterin salmeen,
mutta kokonaan kielteisillä tuloksilla. Siitä he kuitenkin pääsivät
selville, ettei eskimoitten kertomuksiin ollut luottamista.

Niinkauan kun oli vähänkään toiveita siitä, että Franklinin
retkikunnan jäseniä vielä olisi elossa, piti Englannin amiraliteetti
velvollisuutenaan jatkaa etsimistä, etenkin kun retkikunta oli varsin
hyvin voinut lisätä eväitään napamaitten meressä ja maalla elävällä
riistalla. Mutta selvää oli, että se mitä tehtiin oli tehtävä niin pian
kuin suinkin. 20,000 punnan palkinto luvattiin yksityisille, jotka
pelastaisivat Franklinin retkikunnan.



Uusia avustustoimia.


Helmikuussa 1850 asia otettiin parlamentissa puheeksi ja hallitus
lupasi tehdä, mitä voi. Kokonaista kymmenen hyvin varustettua laivaa se
v. 1850 lähetti Pohjois-Jäämerelle, jota paitsi yksityisten toimesta
lähti viisi laivaa.

Laivoille varustettiin suuret määrät ruutia jäitten rikkomiseksi,
tykkejä ja muita kauas kantavia äänen antajia ja monenlaisia
muita tiedonantokeinoja. Eräs keksijä valmisti suuren määrän
pieniä ilmapalloja, joilla voitiin lähettää ilmaan suuret määrät
paperikaistaleita. Laivoilla oli pieni kirjapaino, jolla liuskoihin
voitiin painattaa tiedonantoja pelastustoimista, jonka jälkeen pallot
ja niihin kätketyt liuskat lähetettäisiin ilmaan. Määräkorkeudella
pieni koje räjähyttäisi pallot rikki, jonka jälkeen liuskat pääsisivät
tuulen kuljettamina hajaantumaan. Lontoossa tehdyt kokeet onnistuivat
sangen hyvin. Täten ilmaan lähetettyjä paperikaistaleita löydettiin
etäisimmistäkin kreivikunnista. Oli myös keksitty merkinantolaite,
jolla pelastuslaivat saattoivat antaa toisilleen tietoja.

Ensimmäisen retkikunnan johdon amiraliteetti uskoi William Pennylle,
joka oli Englannin kokeneimpia valaanpyytäjiä, ja hän lähti huhtikuussa
1850 kahdella pienellä vahvalla pyyntialuksella, »Lady Franklinilla» ja
»Sophialla», matkaan.

Monta vertaa suuremman retkikunnan sai kapteeni Horatio Austin
johdettavakseen. Upseeri ja miehistö otettiin sotalaivastosta.
Retkikunnalla oli neljä laivaa, purjelaivat »Resolute» ja »Assistance»
ja höyrylaivat »Pioneer» ja »Intrepid», joiden koneilla oli 60
hevosvoimaa. Toukokuun alkuviikolla v. 1850 tämä laivasto lähti
liikkeelle.

Beringin salmen kautta lähetettiin »Enterprise» ja »Investigator»,
jotka oli todettu erittäin kunnollisiksi jäämerialuksiksi. Retkikunnan
johto uskottiin kapteeni Collinsonille. »Investigatorin» päällikkönä
oli kommodori M'Clure. Beringin salmen läheisyyteen lähetettiin Mooren
johtama »Plover» asemalaivaksi ja Kellettin johtaman »Heraldin»
piti joka vuosi tuoda Sandwich-saarilta muonaa. Jo tammikuussa 1850
Collinson ja M'Clure lähtivät matkaan päästäkseen kesällä Beringin
salmeen.

Yhdysvalloissa, joiden presidentin puoleen Lady Franklin oli
avunpyynnöllä kääntynyt, viivyteltiin asiaa kongressissa niin kauan,
että Henry Grinnell niminen kauppias omilla varoillaan varusti
kaksi laivaa, »Advancen» ja »Rescuen», käyttäen siihen suuren osan
omaisuudestaan. Amerikan sotalaivasto antoi upseerit ja miehet.
Yleisökin innokkaasti avusti tämän retkikunnan varustelua. Sen johto
uskottiin luutnantti de Havenille. Mukana oli t:ri Elisha Kent Kane,
joka myöhemmin saavutti mainetta Grönlannin pohjoisimpain vesien
tutkijana.

Näiden retkikuntain huomio jo alusta kääntyi etupäässä pohjoisimpiin
väyliin, kun luultiin Franklinin pyrkineen otaksutulle sulalle
napamerelle. Lady Franklin halusi kuitenkin etsiä etelämpääkin,
aavistaen miehensä ehkä kääntyneen Lancasterin salmesta etelään,
pyrkien tuntemalleen Amerikan rannikolle, ja kun hänen neuvojansa ei
otettu kuuleviin korviin, sai hän kerätyksi niin paljon varoja, että
osti »Prince Albert» nimisen pienen aluksen, joka kesäkuun 5:ntenä
komentaja Forsythin johtamana lähti muitten laivain jälkeen.

74-vuotias John Ross, arktisten purjehtijain Nestor, oli moneen kertaan
tarjonnut amiraliteetille neuvojaan ja palveluksiaan, mutta kun häneen
ei riittävästi luotettu, sai hän Hudsons Bay-seuran yksityisten avulla
varustamaan kaksi pientä laivaa, »Felixin» ja »Maryn», joiden johtajana
hän toukokuun 23:ntena 1850 lähti Skotlannista matkaan, kaikista
virallisista rajoituksista vapaana.



Retkikunnat työmaallaan.


Vuosi 1850 oli Baffinin lahdessa hyvin epäedullinen purjehdukselle. Jo
toukokuun alkupäivinä Penny saapui Disko-saarelle, mutta sieltä oli
eteneminen niin hidasta, että kaikki muut laivat elokuun alkupäivinä
saavuttivat hänet Melvillen lahdessa. Penny oli saanut Upernivikistä
mukaansa Petersen nimisen tanskalaisen, joka hyvin taisi eskimoitten
kieltä, tunsi heidän pyyntitapansa ja toi laivalle koiravaljakonkin.

Odotellessaan reitin aukeamista Baffinin lahden poikki laivain
päälliköt käyttivät tilaisuutta sopiakseen seikkaperäisemmin yhteisestä
toimisuunnitelmasta.

Huomattavin mies tässä kokeneitten merenkulkijain joukossa oli vanha
John Ross, kookas, juureva ukko, ulkomuodoltaan kuin vanhan ajan
sankari, jota kaikki merimiehet kohtelivat erikoisella kunnioituksella.
Pahaksi onneksi hän oli sangen itsepäinenkin ja luotti kiven kovaan
Etelä-Grönlannista palkkaamaansa eskimolaiseen tulkkiin. Tämä väitti
Kap Yorkissa tapaamiltaan eskimoilta kuulleensa, että Grönlannin
rannikolla v. 1846 oli haaksirikkoutunut kaksi suurta, englantilaista
sotalaivaa. John Ross uskoi kivenkovaan suosikkinsa jutun ja uskoi
vielä senkin jälkeen, kun Pennyn tulkki oli lähetetty samoja eskimoita
puhuttelemaan ja heiltä kuuli koko jutun perättömäksi valeeksi.
»Northstar» niminen laiva tosin oli siellä viettänyt talvea, mutta
purjehtinut pois. Austin ja Ross purjehtivat itse paikalle katsomaan ja
Rossin täytyi myöntää erehtyneensä, joka kuitenkaan ei estänyt häntä
tuota pikaa uudelleen riitelemästä Pennyn kanssa samasta asiasta. Viisi
päivää tämän jupakan kautta menetettiin.

Jo elokuun 10:ntenä hajaantui jääsalpa, mutta vasta 15:ntenä laivasto
käytti tilaisuutta ja kahdeksan päivän päästä kaikki alukset olivat
Barrowin salmessa, Pennykin, jonka jääesteet olivat estäneet pääsemästä
Jonesin salmeen, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Säät olivat
niin sumuiset, että Lancasterin salmessa risteilevä »Northstar»
yhdestätoista ohi purjehtivasta laivasta näki vain kaksi viimeistä,
Pennyn johtamaa. Amiraliteetin ohjeet saatuaan »Northstar» nyt kääntyi
kotia.

Vaikein matka oli amerikkalaisilla ollut. Luutnantti de Haven oli
yrittänyt tunkeutua Baffinin lahden poikki keskivettä ja tällöin
kolmeksi viikoksi jäätynyt kiinni ja ollut vähällä ruhjoutua jäävuorien
välissä. Jäätä sahaamalla ja laivaa vetämällä amerikkalaiset sitten
olivat päässeet pinnistyksestä ja purjehtineet Melvillen lahden kautta
hekin.

Lancasterin salmessa laivat hajaantuivat työmailleen, Forsyth tutkimaan
salmen eteläreunaa, Ommanney, joka johti »Assistancea» ja höyrylaiva
»Intrepidiä», pohjoisreunaa, Austin »Resolutella» ja »Pioneerilla»
Baffininmaan rannikkoa.

Forsyth oli ensimmäinen, joka saapui Leopold-saarelle James Rossin
talvimajoille, tavaten hänen jättämänsä varastot vielä moitteettomina.
Hän koetti sitten tunkeutua Prince Regentin salmeen, mutta siinä
jäät piankin sulkivat tien: Hän aikoi nyt tunkeutua mainitun salmen
läntisempään rinnakkaissalmeen, Peelin salmeen, mutta sieltäkin jäät
pakottivat perääntymään.



Jälkiä.


Elokuun 25:ntenä hän saapui Kap Rileyn läheisyyteen North Devonin
lounaisrannalle ja kuuli siellä amerikkalaiselta retkikunnalta, että
kapteeni Ommanney oli löytänyt kadonneitten jälkiä. Ja ryhtyessään
etsimään Forsyth itsekin löysi teltanpohjia, telttakankaan ja
laivaköyden kappaleita, luita, puunpalasia y.m. ja kaikesta tultiin
siihen johtopäätökseen, että ne epäilemättä olivat Franklinin
retkikunnan jäljiltä. Forsyth paikalla lähti tätä tietoa Eurooppaan
viemään.

Ommanney oli purjehtinut edelleen Comwallisin saaren edustalle, jossa
hänen oli määrä tavata Austin, ja amerikkalainen »Rescue» seurasi
mukana, kunnes jäät sulkivat kaikki kolme kouristukseensa. Kaksi
viikkoa täytyi Ommanneyn jäädä toimettomaksi, amerikkalainen pääsi
ennen irti ja palasi Kap Rileyn luo, jossa »Advance» risteili. Pennykin
oli matkallaan Wellingtonin kanavaan saapunut paikalle. Kuultuaan de
Havenilta löydöistä hän paikalla laski länttä kohti etsiäkseen jäistä
Ommanneyn ja saadakseen omin silmin nähdä hänen löytämänsä esineet. Hän
tuli paikalla vakuutetuksi siitä, että ne olivat kuuluneet Franklinin
retkikunnalle. »Niinkuin verikoira tahdon jatkaa etsimistä», huudahti
vanha valaanpyytäjä ja purjehti kiiruumman kautta takaisin Wellingtonin
kanavan itäpuolta etsimään.

Jäiden kuitenkin sulkiessa häneltä tien, laski hän osan väestään
North Devon maan lounaiskulmaan maihin, ja nämä löysivät sieltä reen
jäljet, jotka näyttivät muutaman vuoden vanhoilta. Jälkiä he seurasivat
11 kilometrin päässä olevalle, kivistä rakennetulle majalle, josta
löytyi tuhkaa ja kekäleitä, murtuneen padan palasia, revenneitä
kintaita, kankaankappaleita, luita ja kaikenlaisten lintujen sulkia,
kirjoitettuja paperipaloja ja englantilainen sanomalehti vuodelta 1844
ynnä tina-astia, johon oli kaiverrettu »Terrorin» apulaislääkärin nimi.

Penny päätti nämä epäämättömät merkit löydettyään ryhtyä seutua
perusteellisesti tutkimaan ja laski etelää kohti North Devonin
lounaiskolkassa olevalle pienelle Beecheyn saarelle, toivoen tapaavansa
siellä amerikkalaisetkin, jotka voisivat olla hänelle etsimisessä apuna.

Pieni Beecheyn saari suistuu jylhin, jyrkin kallioin Barrowin ja
Wellingtonin salmeen päin, mutta maan puolelta se on loiva. Elokuun
27:ntenä Penny saapui suojaiseen salmeen, joka on saaren ja North
Devonin välillä, ja tapasi siellä John Rossin ja de Havenin, joita jäät
olivat estäneet edemmä pääsemästä, ja alkoi heidän kanssaan keskustella
etsinnän jatkamisesta.



Franklinin autio talvimaja löydetään.


Penny oli lähettänyt Beecheyn saarelle maihin miehiä jatkamaan
etsimisiä ja tuota pikaa tuli yksi näistä miehistä juoksujalkaa
takaisin rantaan huutaen: »Hautoja, hautoja, kapteeni Penny, Franklinin
talvimaja.»

Tämä huuto yllätti kapteenit heidän ollessa koolla keskustelemassa ja
kiihtymyksen valtaamina he jäätä pitkin riensivät saarelle, kulkien
sukkelaan kalkkikivikallion poikki saaren lakealle pohjoisrannalle.
Mikä näkö täällä avautuikaan! He huomasivat äkkiä tulleensa paikalle,
jossa joku vuosi takaperin oli vallinnut mitä vilkkain touhu ja elämä.
Reenjälkiä ja jalkapolkuja risteili joka suunnalla, sadoittain oli
tinatulta peltiastioita, joissa oli ollut säilytettyä lihaa, lastut
ja puunpalaset ilmaisivat, missä puusepät olivat työskennelleet,
alaisinpölkky, sydet, raudankuona ja hilse, missä sepät. Aivan
rannassa oli laivatynnöreistä tehtyjä pesuastioita, lähellä niitä
pesutupain ja telttain jäännöksiä. Vähän pohjoisempana herättivät 1 1/4
metriä paksut ja 1 1/2 metriä korkeat kivivallit huomiota, ne olivat
Franklinin talviasumuksen jäännös. Sisältä se oli väliseinillä jaettu
moneen osastoon, joista yhtä oli käytetty makasiinina, toista puusepän
verstaana. Erikoisen suojaisella paikalla oli tähtitieteellinen ja
ilmatieteellinen observatorio. Löytyipä pieni puutarhakin, jossa
oli viljelty keripukinrohtokasveja ja jossa vielä kukki vuokkoja ja
unikkoja. Itää kohti viettävällä rinteellä oli hautausmaa, johon kolme
retkikunnan jäsentä oli kätketty ja kivillä merkitty. Kiviin oli
kiinnitetty taulut hautakirjoituksineen. Kaikki osoitti epäämättömästi,
että »Erebus» ja »Terror» olivat Beecheyn saaren ja North Devon maan
välisessä suojaisessa salmessa viettäneet talven 1845—46 ja että
retkikunta silloin vielä oli ollut hyvissä voimissa.

Seuraavana päivänä saapui Austinkin laivoineen satamaan, niin että
kaikki pelastuseskaaderit nyt olivat salmessa edustettuina. Koetettiin
aprikoida, mihin suuntaan Franklin oli täältä lähtenyt — hän, outoa
kyllä, ei ollut jättänyt jälkeensä minkäänlaista kirjoitettua tietoa
aikeistaan. Kapteenien kesken vallitsi mitä ristiriitaisimpia
käsityksiä, mutta kauas ei enää ollutkaan mahdollista päästä,
muuttolinnut lähtivät etelään, sumut ja lumisateet lisääntyivät,
hirmuiset myrskyt raivosivat ja vesi alkoi jäätyä.

Kun sää syyskuun 5:ntenä selvisi, lähtivät laivat kuitenkin liikkeelle,
päästäkseen niin kauas kuin suinkin. Austin lähti tapaamaan Ommaneyta,
jonka piti olla Kap Hothamissa Griffithin saaren luona, Cornwallisin
maan eteläpuolella, ja Penny lähti Wellingtonin kanavaan, jonne
John Rosskin lähti toisella laivallaan, toisen jättäen Franklinin
talvisatamaan yhteiseksi turvapaikaksi.

Luutnantti de Haven oli jo elokuun 28:ntena lähtenyt Wellingtonin
kanavaan, pyrkiäkseen luuloteltuun avoimeen napamereen. Mutta jäät
pakottivat hänet palaamaan ja hänet tavattuaan Pennykin kääntyi
takaisin, lähteäkseen Austinia Kap Hothamissa tapaamaan. Austin
laivoineen oli töin tuskin sinne päässyt, jäät kun äkkiarvaamatta
olivat saartaneet hänen laivansa ja alkaneet ajaa niitä Lancasterin
salmeen, mutta höyry pelasti tilanteen, sen voimalla hänen onnistui
heikoimmalta kohdalta rikkoa jäiset kahleet.



Etsijät talvehtivat.


Kapteeni Ommaneyn »Assistance» oli ollut niin ahtaalla jäiden
puristuksessa, että miehistö jo pelkäsi sen kaatuvan, ja toisen kerran
oli se ollut niin vähällä ruhjoutua rikki, että välttämättömimmät
tarpeet jo oli kannettu kannelle ja laiva aiottiin hylätä, mutta
sitten puristus oli kuin ihmeen kautta lauennut. Kapteenien täytyi
nyt kiiruumman kautta lähteä talvimajoihin. Austin lähti Griffithin
saarelle, Penny ja Ross erääseen lahteen Cornwallisin maan
etelärannalle, mutta amerikkalaiset lähtivät kotomatkalle. Heidän
paluumatkansa oli seikallisimpia ja kamalimpia matkoja, mitä Jäämerellä
on tehty.



Amerikkalaisten kotimatka.


Ohjeittensa johdosta de Havenin täytyi lähteä paluumatkalle, seuraavan
kesän työ kun näytti toivottomalta eikä hän ollut päässyt sulaan
napamereen, joka oli amerikkalaisten varsinainen tarkoitus. Hänen
varustuksensa olivat sitä paitsi puutteelliset, amerikkalaisilla kun ei
vielä ollut kokemusta.

Heti alussa myrsky erotti »Rescuen» ja »Advancen», ja kun ne
uudelleen olivat päässeet yhtymään, alkoivat jäät ja tuulet ajaa
niitä Wellingtonin kanavaa pitkin pohjoiseen, kauemmaksi kuin kukaan
vielä oli ollut. Pohjoisimmasta kohdasta (75°25' pohj. lev.) kanava
kääntyi länteen ja syyskuun 22:ntena häämöitti pohjoisessa laaja
uusi maa, jonka de Haven nimitti Grinnellin maaksi. Kuta kauemmaksi
pohjoiseen tultiin, sitä runsaammaksi kävi eläimistö, ja tämä näytti
vahvistavan sitä käsitystä, että lähempänä pohjoisnapaa vallitsi
leudompi ilmasto. Marraskuun lopulla v. 1850 alkoi jääkenttä, jonka
keskelle molemmat amerikkalaiset laivat olivat tarttuneet, liikkua
päinvastaiseen suuntaan, Barrowin salmea kohti ja tämän saavutettuaan
itää kohti Lancasterin salmeen ja sieltä edelleen Baffinin lahteen.
Kolmeen viikkoon eivät molempain amerikkalaisten laivain miehet voineet
ensinkään riisuuntua, heidän kun täytyi olla valmiina joka hetki
pakenemaan laivoista. Ja ainaisessa hengenvaarassa heidän sitten täytyi
viettää koko talviyö, joka kesti yhdeksänkymmentä päivää, marraskuusta
helmikuuhun. Varustusten puutteellisuuden vuoksi sairastuivat kaikki
keripukkiin, toiset niin pahoin, että he joka päivä monta kertaa
vaipuivat tainnoksiin. T:ri Kanen uupumattomia ponnistuksia oli
kiittäminen siitä, ettei ihmishenkiä kuitenkaan menetetty. Hän oli
uuttera erämies, vaikka oli itsekin sairas, ja tuores liha se piti
hänen potilaitaan hengissä. Laivain lämmityslaitokset olivat huonot
ja jäät kohottivat laivain rungon niin korkealle, ettei laitoja voitu
lumellakaan suojella. Toisinaan liikkui jää niin ankarasti, ettei tulta
uskallettu ensinkään tehdä. Tilannetta pahensi sekin, kun »Rescue»
lopulta joutui niin arveluttavaan ahdinkoon, että se täytyi hylätä
ja viedä miehistö »Advanceen». Tammikuun keskivaiheilta 1851 laivat
ajelivat Baffinin lahtea eteläänpäin, mutta vasta kesäkuun 5:ntenä
niille Kap Walsinghamin kohdalla Davisin salmessa löi vapautuksen
hetki. Kaakosta tulevan lämpimän merivirran vaikutuksesta hajosi
valtava jääkenttä uskomattoman lyhyessä ajassa kauniisti ja melutta
lukemattomiin lohkareihin.

De Haven laski sitten Grönlannin siirtokuntiin miehiään virkistämään ja
täällä hän päätti lähteä uudelleen takaisin Franklinia etsimään. Ohi
kulkevain valaanpyytäjäin avulla hän saattoi kaikin puolin täydentää
varustuksensa, mutta yrittäessään tunkeutua Baffinin lahden keskiveden
kautta länsirannalle hän jälleen takertui niin pahoin jäihin, ettei
ollut muutta neuvoa kuin palata kotia. Monista vaaroista huolimatta ei
de Haven retkellään menettänyt ainoatakaan miestä.

Englantilaisten laivain miehistöt elelivät sillä välin rauhallisesti
ja mukavasti talvimajoissaan odottaen pakkasten lauhtumista ja
valon palaamista, jolloin voitaisiin lähteä rekiretkille. Lämmitys-
ja valaistuslaitokset toimivat oivallisesti, vaatetus huomattiin
tarkoituksenmukaiseksi. Käytiin ahkerasti vieraissa toistensa luona.
Jäälle viitoitettiin tiet, ettei eksyttäisi. Karhuja ja kettuja
kuljeskeli ympäristössä, mutta muita eläimiä ei ollut ensinkään.

John Ross oli ottanut mukaansa pari kirjekyyhkyä ja niillä hän nyt
lähetti kotimaahan sanoman laivain asettumisesta talvimajoihin.
Kyyhkyset laskettiin ilmaan pienellä ilmapallolla, johon niiden häkki
kiinnitettiin. Sytytyskoje neljänkolmatta tunnin kuluttua vapautti
molemmat kyyhkyt, niin että ne pääsivät omin voimin lentämään. Hyvällä
luoteistuulella pallo laskettiin ilmaan. Viiden päivän kuluttua toinen
kyyhkysistä saapui neiti Dunlopin kyyhky-lakkaan Englannin Äyriin,
kuljettuaan pallolla ja omilla siivillään 5,560 kilometriä.

Talven kuluessa levitettiin jälleen tietoja pyydystetyillä ketuilla ja
mukaan otetuilla ilmapalloilla ja paranneltiin rekiretkivarustuksia.



Rekiretkiä.


Keväällä alkoivat rekiretket. Austinin laivoista lähti kolme suurta
rekiretkikuntaa. Kapteeni Ommaney tutki 7 reellä ja 52 miehellä Kap
Walkerin lounaispuolisia seutuja, luutnantti Aldrich 2 reellä ja 16
miehellä Byam Martinin kanavan pohjoispuolella olevia tuntemattomia
alueita, luutnantti M'Clintock 5 reellä ja 36 miehellä Melvillen
saarta. Penny, jolla oli hyvä koiravaljakko, tutki nytkin Wellingtonin
kanavaa, tunkeutuen sen kumpaakin rantaa pohjoista kohti.

Huhtikuun 15:ntenä lähtivät Austinin rekiretkikunnat matkaan.
Taivalta ne enimmäkseen tekivät yöllä, suojellakseen silmiään lumen
häikäisevältä loisteelta. Huhtikuun lopulla Ommaney koetti kulkea yhden
päivän päivänvalolla, vieläpä vasten aurinkoa, mutta seuraavana päivänä
oli toinen puoli hänen miehistään aivan sokeina. Onneksi sokeus taas
pian hävisi, mutta tapaus osoitti, mihin pulaan retkikunta saattoi
joutua, jos se laiminlöi varovaisuuden.

Ommaney jakoi Kap Walkerin luona väkensä kolmeen osastoon. Ensimmäinen
tutki Peelin salmen, joka on North Somersetin ja Walesin prinssin
maan välillä, toinen ja kolmas lähti Walesin prinssin maan luoteis-
ja länsirannikolle. Kaikkiaan nämä retkikunnat kartoittivat 930
kilometriä uutta rannikkoa. Matkalla ne näkivät monen sadan vuoden
vanhoja eskimoitten kivimajoja, jotka jälleen todistivat, että
näilläkin hyisillä rannoilla oli kerran ollut vakinainen asutus. Mutta
Franklinista ne eivät löytäneet minkäänlaisia merkkejä. Peelin salmen
jäät näyttivät retkeilijäin mielestä niin vanhoilta, ettei luultu
Franklinin missään tapauksessa sen kautta kulkeneen, jonka vuoksi ei
seuraavana kesänäkään pidetty tarpeellisena tunkeutua sille suunnalle
eikä yleensäkään etelään päin. Se oli onneton erehdys, sillä juuri sen
salmen kautta Franklin oli purjehtinut.

Muista rekiretkikunnista suoritti pisimmän matkan M'Clintock, joka jo
varusteluissakin oli osoittanut erinomaista neuvokkuutta. Hän tutki
Melvillen saaren etelärannan aina Kap Dundakseen saakka, kulkien
kaikkiaan mennen tullen 1310 kilometriä. Luutnantti Aldrich tunkeutui
Melvillen saaren itärannikkoa 76:lle pohj. leveysasteelle, kartoittaen
tuntemattomat rannat. Heinäkuun 4:ntenä palasi viimeinen rekiretkikunta
takaisin laivoille. Yksi mies menetti henkensä saatuaan niin pahoja
paleltumapaiseita, että oli lähetettävä takaisin laivaan, jossa hän
kuoli.

Pennyn rekiretkikunnista kaksi tutki Wellingtonin kanavan itäpuolisen
rannan, itse hän tutki länsirannan ja neljäs retkikunta North-Devon
maan etelärannan. Jo matkalla Penny ihmetteli sitä, että jää pohjoista
kohti kävi yhä huonommaksi ja hauraammaksi, ja noustessaan korkealle
mäelle hän kummakseen huomasi, että edessäpäin oli sulaa vettä, jota
paitsi eläimistö ja kasvisto pohjoista kohti kävi yhä runsaammaksi.
Sieltä tuli paljon tuoreita ajopuita, haahkan ja kuningassorsan
pesiä näkyi ja mursuja, jotka pysyttelevät ajojäiden lähettyvillä,
uiskenteli etelään päin, kohti Barrowin salmea. Sulaa ulottui silmän
siintämättömiin ja Pennyä harmitti kovin, kun hänellä ei nyt ollut
venettä. Hän sen vuoksi kiiruumman kautta palasi talvisatamaan ja sai
sieltä John Rossin avulla veneen. Mutta kun hän kuukauden kuluttua
jälleen saapui sulan partaalle, olivat asiat paljon muuttuneet.
Ankara luodetuuli ajoi herkeämättä ajojäitä sulaan, myrskyt ja sateet
estivät häntä kauaksikaan pääsemästä. Kun jäiden lähtö alkoi lähestyä,
palasi hän sen vuoksi takaisin laivoille, joissa miehet tarvittiin
pian alkavaa purjehdusta varten. Mutta retkellään hän oli tullut
vakuutetuksi siitä, että juuri Wellingtonin kanavan kautta Franklinin
retkikunta oli kadonnut tuntemattomiin kohtaloihin. Sula ei kuitenkaan
johtunut sulan napameren läheisyydestä, vaan merivirroista ja vielä
pohjoisempien saaristoitten suojasta. — Penny löysi pari puunpalasta,
jotka selvään osoittivat Franklin in retkikunnan purjehtineen tätä
väylää.

Austinin laivain yhteys muitten laivain kanssa oli nyt käynyt kovin
vaikeaksi, jäille kun oli tullut paljon vettä ja toisin paikoin oli
suliakin ilmestynyt. Kun Ommaney heinäkuun 21:ntenä kulki Assistancen
lahdesta Griffithin saarelle, joutui hän neljän seuralaisensa keralla
mitä suurimpaan vaaraan. Hän oli kulkenut alkupuolen tiestä veneellä,
mutta sitten lähettänyt veneen takaisin, luullen kiinteätä jäätä
olevan laivoilleen saakka. Kun hän oli kolme tuntia kulkenut, ilmestyi
kuitenkin poikkipuolin leveä sula ja tarkemmin katsoessaan hän
kauhukseen huomasi koko jääkentän, jolla hän oli, herkeämättä ajelevan
itää kohti. Ommaney jo luuli tovereineen olevansa auttamattomasti tuhon
oma, mutta sitten heidän onnistui päästä pienemmälle jäätelille, jolla
he pyrkivät sulan poikki, pyssynperillä soutaen. Jääteli oli jo sangen
löyhä, jonka vuoksi sillä täytyi olla hyvin hiljaa, mutta suurella
huolella ja vaivalla se kuitenkin saatiin soudetuksi kiinteän jään
reunaan ja kaikki pelastuivat.



Tyhjin toimin kotia.


Elokuun puolivälissä laivat pääsivät vankeudestaan, mutta kun oli
ryhdyttävä uusia suunnitelmia toteuttamaan, syntyi kapteenien kesken
niin paljon eripuraisuutta ja ristiriitaa, ettei etsiskelyistä tullut
mitään.

Austin oli masentuneella mielellä etsiskelyjensä tuloksettomuuden
vuoksi, jota paitsi hänen miehistönsä terveydentila alkoi huonontua,
min että hän arveli toisen talvenvieton tuottavan väelleen tuhoisia
seurauksia. Penny sitä vastoin oli innostunut ja toivehikas, mutta
voidakseen tutkia Wellingtomn kanavan pohjoispuoliset seudut, jonne
hänen vakuutuksensa mukaan Franklin oli kadonnut, hän välttämättä
tarvitsi höyrylaivan, ja sitä hän nyt pyysi Austinilta. Austin oli
kuitenkin vakuutettu siitä, ettei Franklin ollut voinut Kap Walkerista
purjehtia pohjoista, länttä eikä lounatta kohti, jotka väylät hänen
vakuutuksensa mukaan olivat mahdottomat, eikä hän sen vuoksi suostunut
itse lähtemään Pennyn osoittamalle tielle eikä antamaan hänelle
laivaansakaan. Tästä Penny taas suuttui silmittömästi ja syytti
Austinia itsepäisyydestä ja kateudesta ja välit kokonaan rikkoutuivat.
Austin lähti kotimatkalle, poiketen kuitenkin mennessään Jonesin
salmeen, johon ahtojäiden ja kovan virtauksen vuoksi oli mahdoton
tunkeutua, ynnä Smithin salmeen, rantoja kartoittaen ja väyliä mitaten.
Sulasta napamerestä ei suinkaan ollut sillä puolella tietoa.

Austinin lähtö pakotti Pennynkin palaamaan, kun hän ei mielestään olisi
höyrylaivatta saanut mitään aikaan, ja jotenkin samaan aikaan saapuivat
sitten kaikki, John Rosskin muiden mukana, kotimaahan.

Kaikki Barrowin salmeen lähteneet laivat olivat täten palanneet
kotimaahan, jossa kapteenien välinen riita syttyi uudelleen kahta
tuimempana. Yleisö asettui Pennyn puolelle ja hänen käsitykseensä
taipui Lady Franklinkin. Amiraliteetin asettama komissioni tosin piti
Pennyn käytöstä moitittavana, mutta myönsi kuitenkin hänen asiallisesti
olevan oikeassa, kehoittaen amiraliteettia lähettämään Austinin
laivaston uudelleen matkaan tutkimaan Wellingtonin kanavan pohjoisosan.
Penny pyysi hartaasti päästä mukaan tälle retkelle, mutta se häneltä
evättiin.

Beringin meren kautta lähteneestä retkikunnasta ei vielä ollut muuta
tietoa, kuin että se todella oli saapunut napavesille, mutta sen sijaan
saapui vuoden 1851 jälkipuoliskolla tietoja tärkeästä maaretkestä,
jonka t:ri Rae oli jälleen suorittanut, päästen tällä kertaa salmen
poikki Wollastonin maalle.



Raen retki.


Koiravaijakoilla ajaen Rae toukokuun 1:nä 1851 saapui Kuparikaivosjoen
suulle ja huomasi merijään nyt olevan kuljettavassa kunnossa. Kap
Krusensternin seudulla hän kulki salmen yli Wollastonin maalle ja
seuraili sen rantaa länttä kohti, tavaten täällä eskimosiirtokunnan,
joka ei kuitenkaan tiennyt mitään Franklinin retkikunnasta. Itse hän
ei myöskään nähnyt siitä mitään merkkejä. Rae palasi jälleen salmien
poikki takaisin, suoritettuaan rekiretken, joka on napamatkain
merkillisimpiä, hän kun 33 päivässä samosi lähes 1800 kilometriä.
Salmien eteläpuolella häntä vastassa oli sopimuksen mukaan Suuren
Karhujärven asemalta lähtenyt veneretkikunta, jonka kanssa hän kesäkuun
8:tena lähti Kuparikaivosjoen suulta ja elokuun 1:nä, Dease-salmen yli
kuljettuaan, saapui Viktorian maalle Kap Colbornen kohdalla. Tämän maan
rantoja ensin veneellä, sitten maata seuraillen hän saavutti 70°03'
pohj. lev. ja 101°25' länt. pit., ollen silloin noin 80 kilometrin
päässä siitä paikasta, missä »Erebus» ja »Terror» kolme vuotta neljä
kuukautta aikaisemmin oli hylätty. Jos hänen yrityksensä kulkea jään
poikki Kuningas Williamin maalle olisi onnistunut, olisi hän siellä
tavannut Franklinin retkikunnan maareitin, jota ruumiit ja kaikenlaiset
tavarat osoittivat. Paluumatkalla hän Wollastonin maalta löysi
lipputangon kappaleen, jossa vielä oli pala Englannin sotalaivaston
punasäikeistä lippulankaa; se epäilemättä oli kuulunut Franklinin
retkikunnalle.

Wollastonin maan ja Viktorian maan yhteyden osoittamisesta ja niiden
etelärannan kartoittamisesta Rae sai Englannin maantieteellisen seuran
kultamitalin.



Kennedyn retki.


Forsythin palattua »Prinssi Albertilla» niin pian kotimaahan, varusti
Lady Franklin tämän pienen aluksen viipymättä uudelle matkalle, uskoen
sen johdon tällä kertaa kapteeni Kennedyn kokeneihin käsiin. Matkalle
seurasi ranskalainen luutnantti Josef René Bellot ja 64-vuotias
Hepburn, joka kolmekymmentä vuotta aikaisemmin oli ollut Franklinin
toverina Pohjois-Amerikan Jäämerenrantaa kartoittamassa.

Tunkeutuen Baffinin lahden poikki keskivettä, jossa häneltä kului
kuukausi aikaa, Kennedy vasta syyskuun 10:ntenä pääsi Leopoldin saaren
läheisyyteen. Jättäen laivan Bellotin johdettavaksi hän neljän miehen
keralla yritti päästä jäiden sulkemaan satamaan, mutta samalla jäät
alkoivatkin liikkua niin pahasti, että Kennedy miehineen tuli kokonaan
eroitetuksi laivasta. Epäilemättä he olisivat kuolleet nälkään,
sillä kuusi viikkoa heidän täytyi viettää saarella eristettyinä,
elleivät onneksi James Rossin jättämät varastot vielä olisi olleet
pilaantumatta, ja niillä he elivät, kunnes Bellot lokakuun 27:ntenä
tuli jäätä pitkin heitä pelastamaan. Laivan hän oli vienyt North
Somerset maan itärannalle Battyn lahteen ankkuriin.

»Prince Albertin» miehet etsivät seuraavana vuonna koko North Somerset
maan ja kulkivat Peelin salmen poikki Walesin prinssinkin maahan, mutta
eivät löytäneet mitään. Kennedy ja Bellot löysivät retkellä, jolle he
lähtivät helmikuussa 1852, Bellotin salmen, joka erottaa Boothia maan
North Somersetista.

Vasta elokuun 6:ntena »Prince Albert» pääsi jäistä, joihin sitä
varten oli avattava tie. Kennedy suuntasi nyt Kap Rileyhin, Beecheyn
saaren luo, ja kuuli siellä »Northstarin» päälliköltä Pullenilta
hämmästyksekseen, että Austin hyvin varusteltuine laivoineen jo
aikoja sitten oli palannut Englantiin, mutta että uusi retkikunta jo
oli tulossa Baffinin lahteen. Lokakuun 9:ntenä 1852 Kennedy saapui
Englantiin ollen nyt varmasti vakuutettu siitä, että Franklinia oli
etsittävä hyvin kaukaa pohjoisesta.

Monenlaisia tuumia haudottiin nyt Englannissa etsiskelyjen
jatkamiseksi. Luutnantti Pim ehdotti maaretkeä Siperiaan siinä
mielessä, että Franklin ehkä oli sulan napameren kautta sinne
purjehtinut, ja Englannin maantieteellinen seura kannatti tätä tuumaa,
jonka kuitenkin amiraliteetti hylkäsi. Eräs toinen ehdotti laivaretkeä
Uuden Siperian saarille ja tätäkin tuumaa maantieteellinen seura
suositteli, se kun oli vakuutettu sulan napameren todellisuudesta.
Samaa käsitystä kannatti saksalainen maantieteilijä August
Petermannkin, joka siihen aikaan oli Englannissa, mutta hänen
mielestään retkikunnan tuli pyrkiä napamereen Huippuvuorien ja Novaja
Zemljan välitse. Petermann luuli Franklinin retkikunnan jäsenten
ehkä vielä olevan elossa, koska napamaissa kauempana pohjoisessa oli
runsaasti riistaa. Kaikki asiantuntijat olivat jälleen yhtä mieltä
siitä, että etelästä oli kadonnutta retkikuntaa suotta etsiä.



Belcherin retkikunta.


Franklinin retkikunnan katoamisen synnyttämään suruun liittyi nyt uusi
huoli, Beringin salmen kautta lähteneestä retkikunnasta kun ei oltu
saatu mitään tietoja. Amiraliteetti päätti sen vuoksi v. 1852 lähettää
vielä yhden suuren apuretkikunnan, jonka piti tutkia Wellingtonin
kanava ja sula napameri ja paitsi Franklinin retkikuntaa etsiskellä
myös Collinsonia ja Mac Clurea, joiden otaksuttiin menneen Banksin
maalle. Austinin retkikunnan laivat varustettiin siis uudelleen matkaan
ja pieni Beecheyn saari määrättiin retkikunnan toimien lähtökohdaksi.
Sinne oli perustettava elintarvevarasto ja Pullenin johtaman
»Northstarin» piti jäädä sinne koko etsiskelyn ajaksi asemalaivaksi.
Retkikunnan johto uskottiin kapteeni Sir Edward Belcherille, kokeneelle
purjehtijalle, joka oli suorittanut paljon kartoitustöitä kaikilla
maailman merillä. Upseereina hänellä oli monta edellisillä retkillä
ollutta kokenutta miestä, mainitaksemme erikoisesti Mac Clintockin,
Pimin, Mac Dougallin ja Henry Kellettin, jonka piti lähteä Melvillen
saarelle viemään apua Collinsonille ja Mac Clurelle. Huhtikuun 21:ntenä
1852 retkikunta lähti Thamesista matkaan.



»Isabel.»


Lady Franklinkin oli hankkinut uuden höyrylaivan, »Isabelin», jonka hän
ensin aikoi lähettää Uuden Siperian saarille, mutta sitten lähettikin
aluksi Baffinin lahden pohjoisosiin, komendööri E. Inglefield
päällikkönä. Kesäkuun 10:ntenä 1852 tämä laiva vasta pääsi lähtemään.

Ingefield oli erinomainen päällikkö ja pienellä, 149 tonnin aluksellaan
hän sai suuria aikaan, vaikk'ei Franklinia löytänytkään. Tutkien
elokuun lopulla Baffinin lahden pohjoisimpia rantoja ja saaristoita
hän tapasi Smithin salmen jäättömänä ja pääsi siten tunkeutumaan aina
leveydelle 78°28"21', kauemmaksi kuin ainoakaan ennen häntä, mutta
sitten pohjoismyrsky toi vastaan niin paljon ajojäitä, että hänen
kiiruummiten täytyi palata etelään ja luopua kaikista aikeista päästä
sulaan napamereen talvea viettämään. Paluumatkalla hän tutki vielä
Jonesinkin salmen vähän 84:nnettä pituusastetta kauemmaksi, luullen
senkin johtavan sulaan napamereen. Sankka sumu kuitenkin pakotti hänet
peräytymään, ennenkuin pääsi salmen päähän. Suurin osa North Devonin
pohjoisrantaa tuli täten tutkituksi.

Inglefield lähti sitten Lancasterin salmeen ja kävi Beecheyn saarella,
jossa hän antoi avata yhden sikäläisistä merimieshaudoista kuolemansyyn
tutkiakseen, ja näin kävi selväksi, ettei Franklinin retkikunnassa
sairastettu keripukkia sen Beecheyn saarella talvehtiessa. Vielä samana
syksynä Inglefield palasi pienellä laivallaan kotia Skotlantiin.

Seuraavana kesänä amiraliteetti varusti höyrylaiva »Phoenixin» ja
kuormalaiva »Breadalbonen» viemään Beecheyn saarelle ruokatavaroita
ja muita varustuksia ja Inglefield nimitettiin tämän retkikunnan
päälliköksi. Hänen kerallaan oli ranskalainen Bellot, joka turhaan
oli koettanut saada maansa hallitusta ja yleisöä varustamaan
avustusretkikuntaa.



Tietoja Mac Cluresta.


Beecheyn saarella Inglefield nyt sai Belcherin retkikunnasta sangen
hyviä tietoja. Kellettin lähettämä rekiretkikunta oli löytänyt kolme
vuotta kateissa olleen Mac Cluren miehineen, laivoineen ja Mac Clure
oli löytänyt kaksikin luoteisväylää.

Kellett oli syyskuun 7:ntenä 1852 saapunut Melvillen saarelle, mutta
saaren rannoilla oli ollut niin paljon jäitä, ettei hän voinut jäädä
sinne, vaan oli palannut pienelle Dealyn saarelle, Melvillen saaren
kaakkoisrannalle talvimajaan, vietyään ensin maihin eväitä seuraavana
keväänä tapahtuvia rekiretkiä varten. Dealyn saarelta hän vielä
lähetti viisi rekeä ruokatavaroita viemään kevään rekiretkien varalle.
Luutnantti Mechain kulki rekiretkellään niiden hietakivikallioitten
ohi, joiden läheisyydessä Parry aikanaan oli talvehtinut ja joilla
M'Clintock oli käynyt edellisenä vuotena. Mechain tapasi täällä
tiedon, jonka M'Clintock oli kivipyykkiin tallettanut, ja sen
vieressä ihmeekseen toisen kirjoituksen, joka oli kivipyykkiin pantu
edellisenä keväänä. Se oli Mac Cluren käsialaa. Tämä teki siinä
selkoa matkastaan, löydöistään, laivansa asemasta ja etsiskelyjensä
tuloksista: Franklinista hän ei ollut löytänyt minkäänlaisia
merkkejä. Hän kehoitti, ettei lähetettäisi laivaa häntä ja hänen
retkikuntaansa etsimään, koska jokainen laiva, joka napajäihin joutuu,
on auttamattomasti tuhon oma.

Pitkä talviyö esti Kellettiä enää sinä syksynä lähettämästä Mc Clurelle
apua. Mutta heti auringon jälleen näytettyä itsensä lähti luutnantti
Pim matkaan.

Inglefieldin saapuessa Beecheyn saarelle, ei luutnantti Pullen
ollutkaan »Northstarilla». Hän oli lähtenyt etsimään Belcherin
laivoja pohjoisesta, niistä kun ei ollut tullut minkäänlaisia
tietoja. Inglefield lähti hänen perässään, hän kun nimenomaan oli
saanut amiraliteetilta käskyn tuoda tietoja Wellingtonin kanavan
etsiskelyistä. Kap Rescuessa hän kuitenkin löysi tiedonannon, jonka
mukaan Pullen jo oli tavannut Belcherin ja jälleen palannut Beecheyn
saarelle. Pahaksi onneksi hän ei ollut huomannut Pullenia tämän sivu
kulkiessa.



Myrskyn tuhoja.


Seurasi sitten muutamia päiviä kestävä kauhea hirmumyrsky, joka uhkasi
tehdä lyhyen lopun kaikista näistä etäisistä hommista. Barrowin
salmessa jäät joutuivat rajuun liikkeeseen, uskomattoman nopeaan
kiitivät suurimmatkin jäävuoret aaltojen mukana ja sulkivat väyliä,
jotka vuosikausia olivat olleet avoinna. Inglefieldin molemmat laivat
ajautuivat kaikista ponnistuksista huolimatta Kap Rileyn luota
Barrowin salmeen niiden parhaillaan viedessä maihin varastoitaan.
Elokuun 21:ntenä kohosi vaara suurimmilleen, rajun kaakkoismyrskyn
ajama jääkenttä kun uhkasi ruhjoa molemmat laivat. »Phoenix», jolla
Inglefield oli, kesti sysäyksen, mutta kuormalaiva »Breadalbonen»
oikean kyljen jäät repivät ja muutamassa minuutissa se katosi
Myrskyiseen mereen. Hädin tuskin ennätti miehistö pelastua.



Bellotin hukkuminen.


Samaan aikaan kuin tämä tapahtui,.tuli toinenkin surusanoma. Neljä
miestä, jotka olivat olleet Bellotin kanssa Wellingtonin kanavaa
tutkimassa, palasi ilman johtajaansa. Elokuun 18 päivän myrskyssä tämä
oli saanut Wellingtonin kanavan aalloissa hautansa.

Pullenin antamain ohjeitten mukaan hän oli kulkenut pohjoista kohti
kanavan itäsivua, jolla jään otaksuttiin olevan vahvaa. Jää oli
kuitenkin niin röykkiöistä, että matka edistyi hitaasti. Viidentenä
päivänä hän oli nähnyt Kap Bowdenin ja Grinnellin niemen kauempaa
etäisyydessä. Mutta samana päivänä puhkesi mainittu kaakkoismyrsky
raivoamaan, jäät irtaantuivat rannasta, eikä näyttänyt mahdolliselta
kulkea mukana olevalla veneelläkään aaltoilevan sulan poikki. Kahdesti
turhaan yritettyään Bellot kevensi venettä ja lähetti kaksi miestä
viemään köyden rantaan, jonka jälkeen venettä vedettiin edes takaisin,
kunnes tavarat saatiin maalle. Mutta samalla Bellot kauhukseen näki,
että jääteli, jolla hän seisoi, nopeaan ulkoni rannasta ja kulki
salmen keskustaa kohti. Hän käski silloin päästää köyden rannasta
irti, että vene voitiin vetää jäälautalle. Rannalle jääneet näkivät,
kuinka jäälautta ja sille jääneet kolme miestä herkeämättä ajautuivat
poispäin, kunnes lumimyrskyyn katosivat.

Toisena päivänä rannalle jääneet miehet kulkivat jonkun matkan
etelää kohti levätäkseen Kap Bowdenin luona. Sinne saapuivat pian
sen jälkeen Bellotin molemmat seuralaisetkin, mutta ilman Bellota,
uupumuksesta ja nälästä nääntymäisillään. He eivät myrskyn vuoksi
olleet voineet pystyttää telttaansa jäälautalle, jonka vuoksi he
olivat olleet aivan suojatta myrskyä, tuiskua ja vilua vastaan,
kunnes he Bellotin neuvoa noudattaen olivat veitsillään kovertaneet
jäävuoreen luolan ja ympäröineet sen jäälohkareilla, niin että siitä
tuli jäämaja. Elokuun 18 päivän aamuna Bellot oli kolmannen kerran
noussut jääkentän partaalla olevalle jäävuorelle, tähystelläkseen
pakokeinoja, ja neljä minuuttia myöhemmin olivat molemmat venemiehet
lähteneet hänen jälkeensä, mutta he eivät muuta nähneet kuin hänen
sauvansa jäävuoren juurella ammottavassa aallonhaudassa. Epäilemättä
oli ankara tuuliaispää nakannut hänet liukkaalta jäältä riehuvaan
mereen. Venekin oli samalla menetetty, mutta molemmat merimiehet
olivat muutaman tunnin kuluttua päässeet kiinteälle jääkentälle ja
siltä säilyttämillään airoilla soutaen jäätelillä kulkeneet maihin. —
Englannin kansan puolesta pystytettiin Bellotille sittemmin Beecheyn
saarelle muistopatsas.



Belcherin etsiskelyt.


Belcher oli molempine laivoineen tunkeutunut Wellingtonin kanavan
kautta Grinnellin maan länsirannalle saakka, pohjoisemmaksi siis koin
näillä vesillä kukaan ennen häntä, mutta sitten olivat jäät pakottaneet
hänet asettumaan talvimajaan. Avointa merta hän ei suinkaan ollut
tavannut, railoja vain jotka avautuivat ja sulkeutuivat, uhaten milloin
tahansa ruhjoa laivat. Grinnellin maan länsirannalta hän kuitenkin
löysi laivoilleen turvallisen sataman Syksyllä v. 1852 ja keväällä v.
1853 Belcherin laivoista sitten tehtiin rekiretkiä, jotka eivät tosin
johtaneet Franklinin jäljille, mutta sen sijaan tuntuvasti laajensivat
maantuntemusta. Hänen rekiretkensä kartoittivat enemmän rantoja kuin
mikään entinen retkikunta ja täydensivät kokonaisuudeksi kaikki ennen
saavutetut tulokset.

Siihen saakka tiedettiin, että Lancasterin ja Barrowin salmien
pohjoispuolella oli suuria saaria, mutta miten pitkälle nämä saaret
pohjoista kohti ulottuivat ja mikä niiden keskinäinen yhteys oli,
silta ei ollut aavistustakaan. Belcherin retkikunta selvitti tämän
seikan osoittaen North-Devonin, Cornwalhsin, Melvillen saaren ja Prince
Patrickin saaren muodostavan suuren saariston, jonka pohjoinen raja oli
77:nnen ja 78:nnen pohj. leveysasteen vaiheilla.

Belcher itse kahdella matkalla kartoitti Wellingtonin kanavan,
Grinnellin maan, North Devonin ja uloinna pohjoisessa olevan North
Cornwallin ja Viktorian saariston, sekä osoitti Jonesin salmen yhteyden
napameren kanssa. Richard ja Osborne tutkivat Cornwallisin ja Melvillen
saaren pohjoisrannikon, kun taas M'Clintock ja Mecham Kellettin
talvimajasta lähtien kartoittivat Melvillen, Eglintonin ja Prince
Patrickin saarien rannat.



Grinnellin maan muinaisjäännökset.


Ihmisiä ei tällä laajalla alueella tavattu missään, ei edes entisiä
asunnoita muuta kuin Grinnellin maalla useita kivihuoneita, jotka
olivat niin huolellisesti rakennetut, etteivät ne mitenkään voineet
olla eskimoitten tekoa. Toisessa paikassa Belcher tapasi metrin
syvyyteen upotetun, puolentoista metriä korkean kivipyykin, joka oli
tehty niin suurista paasista, ettei yksi mies jaksanut niitä liikuttaa.



Kasvi- ja eläinkunta.


Eläimiä ja kasveja oli runsaimmin Melvillen saarella, niukimmin Prince
Patrickin saarella. Melvillen saarella oli sangen runsaasti riistaa,
myskihärkiä, peuroja, riekkoja, haahkoja ja sepelhanhia, jäniksiä
sitä vastoin niukasti. Myskihärät asustivat saarella vuoden umpeensa,
oleskellen talvella kuivissa suojaisissa laaksoissa. Luutnantti Mecham
tapasi Melvillen saarella eräässä kohdassa 70 myskihärkää, jotka
rauhallisesti söivät 3 1/2 kilometrin piirissä. Hänen lähestyessään
ne jakautuivat osastoihin, joissa oli 15 härkää kussakin, pari kolme
valtavaa eläintä kunkin osaston johtajina, ja näin ne suorittivat
liikkeitä, jotka olivat säännöllisiä kuin ratsuväkieskadroonain. Yksi
osastoista laukkasi monta kertaa ampumamatkan päähän, johtajat edellä,
muodostaen kerrassaan pelättävän sarvirivin. Lopulta ne tulivat noin
35 metrin päähän, korskuivat ja kuopivat lunta. Kun luutnantti Mecham
ampui, teki koko lauma kokokäännöksen ja katosi tuota pikaa näkyvistä.
Peurat saapuvat Melvillen saarelle huhtikuun alussa ja oleskelevat
niinikään kuivissa suojaisissa laaksoissa. Retkeilijöitä ne uteliaina
lähestyivät, kerrankin kuusi kappaletta kulki heidän perässään moniaan
kilometrin. Epäillessään ja pelätessään ne alkoivat juosta piiriä, joka
vähitellen pienenemistään pieneni. Hyönteisiä oli hyvin vähän. Ei nähty
muuta kuin muutamia mustia hämähäkkejä, pari koteloa ja joitakuita
kärpäsiä.

Prince Patrickin maalta Mecham löysi sangen mielenkiintoisia geologisia
esineitä. Hardingen vuorilta hän läheltä rantaa tapasi 150—250 metrin
korkeudessa valaanluurankoja, jotka vain maan kohoamisen kautta ovat
voineet sinne joutua. Samoin oli korkealla maalla suuret määrät
ajopuita, joiden hän otaksui olevan Mackenzien mereen purkamia.
Vaikeimman matkan suoritti M'Clintock vaeltaessaan Prince Patrickin
saaren pohjoispäästä meressä oleville Polyniasaarille.



Napameri.


Kaikki ajatukset lähteä ulos napamerelle kapteeni Belcher oli jo
edellisenä vuotena heittänyt mielestään nähdessään, kuinka täynnään
se oli survovia, temmeltäviä, sinne tänne tunkeilevia jäälohkareita,
jotka jääkenttäin painellessa pinoutuivat korkeiksi röykkiöiksi.
»Jos nämä jääpaljoudet ovat saaneet haltuunsa ja vieneet mukanaan
onnettomat maanmiehemme», hän lausui, »ei heidän kohtalonsa anna
aihetta vähimmällekään toivolle». Belcherinkin paluumatkan katkaisi
yllä mainittu elokuun myrsky. Hän ei vielä ollut kulkenut pitkääkään
matkaa, ennenkuin laivat Disaster-lahteen jäätyivät eikä niitä
räjähdyItämälläkään saatu irti. Täten kului koko kesä hukkaan ja
Belcherin täytyi asettua uudelleen talvisatamaan.



Belcher hylkää laivansa.


Seuraavana kesänä oli laivain tiellä niin paljon ahtojäätä, ettei 400
kilogrammalla ruutia päästy kuin kilometri pari eteenpäin. Kun olisi
ollut kovin arveluttavaa jäädä vielä kolmanneksi talveksi napayön
hirmuihin, ei Belcherillä ollut muuta neuvoa kuin raskaalla mielellä
hylätä laivat ja kulkea miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa
»Northstar» odotti.

Yhtä huono onni oli kapteeni Kellettillä. Elokuun hirmumyrsky tosin
mursi Melvillen salmen jääsalvat, mutta sitten jäät uudelleen
saartoivat »Resoluten» ja »Intrepidin», ennenkuin ne vielä olivat
Barrowin salmeen ennättäneet. Näin Kellettin retkikunnan täytyi viettää
talvi 1853—54 Bathurstin saaren eteläpään edustalla.



Kellett hylkää laivansa.


Seuraavana kesänäkään eivät jäät kuitenkaan hajonneet, vaikka suuret
määrät ruutia käytettiin väylän aukaisemiseksi. Belcherin käskystä
Kellett sen vuoksi toukokuun 15:ntenä 1854 hylkäsi laivansa ja kulki
miehineen jäätä pitkin Beecheyn saarelle, jossa kaikkien laivain
miehistöt »Northstarilla», ainoalla laivalla, mitä oli jäänyt,
lähtivät paluumatkalle. Jo Kap Rileyn luona tuli kuitenkin Inglefield
amiraliteetin lähettämänä uudelleen retkikuntia tapaamaan, tuoden
niille jotenkin samat käskyt, jotka Belcher jo oli toimeenpannut. Täten
saattoivat palaavat miehistöt, joiden luku nousi 263 henkeen, jakaantua
kahteen laivaan. »Investigatorin» miehistö oli ollut napamatkallaan
viisi vuotta, kun se vihdoin pääsi kotia.



»Resolute» pelastetaan.


»Resolute», toinen Kellettin laivoista, ajautui seuraavana vuonna
tyhjillään aina Davisin salmeen saakka, jossa eräs amerikkalainen
valaanpyytäjä Kap Walsinghamin luona sen pelasti. Yhdysvaltain hallitus
osti sen, korjautti täydelleen entiseen kuntoon ja lahjoitti sen
Englannin kuningattarelle ja kansalle.

Belcherin osaksi tuli kotimaassa hyvin huono vastaanotto, kuten
yleensäkin kapteenin osaksi, joka on laivansa menettänyt. Häntä
syytettiin siitä, ettei hän ollut höyrylaivoillaan lähtenyt avoimeen
napamereen ja että hän oli osoittanut rohkeuden, päättäväisyyden ja
kestävyyden puutetta ja töin tuskin hän vältti sotaoikeuden langettavan
tuomion.

Jälkimaailma, joka tietää, kuinka oikein hän arvosteli laivakulun
mahdottomuuden n.s. sulassa napameressä, arvostelee kokenutta
purjehtijaa toisin. Jos hän olisi Wellingtonin kanavasta päässyt
pohjoista kohti, ei hän sitä paitsi vielä likimainkaan olisi tavannut
aavaa merta, vaan uuden saariston, jonka myöhemmin Sverdrupin
retkikunta löysi. Sitä paitsi jotenkin pian kävi selville, että
Franklinin retkikuntaa olisi ollut turha etsiä pohjoisesta. Suuttumus
Belcheriin oli niin suuri, ettei hänen erinomainen löytöretkityönsä
saavuttanut minkäänlaista tunnustusta. Suurin syy, mikä hänelle todella
jäi, oli se, että hänen oli vaikea tulla toimeen alaistensa kanssa.



Luoteisväylän löytäjät.


Tammikuun 20:ntenä v. 1850 lähti Beringin salmeen lähetetty
retkikunta Plymouthista. Siihen kuuluivat purjelaivat »Enterprise»
ja »Investigator», edellisen päällikkönä kapteeni Richard Collinson,
joka samalla oli koko retkikunnan johtaja, jälkimmäisen Robert John
le Mesurier M'Clure, irlantilainen synnyltään. Komentaja Mooren piti
viedä »Plover» asemalaivaksi Beringin salmeen — hänen laivallaan oli
lääkärinä John Simpson, joka on läntisistä eskimoista kirjoittanut
parhaan esityksen — ja kapteeni Kellettin, joka »Heraldilla» purjehti
samoissa vesissä, piti tuoda napapurjehtijoille Sandwichin saarille
eväitä.

»Enterprise» oli paljon parempi purjehtija kuin »Investigator», jonka
vuoksi viimemainittu jäi paljon jäljelle. Jo alun pitäen laivat
sen vuoksi kulkivat erillään, eikä niitä ollut mahdollinen yhdessä
pitää, vaikka Collinson jonkun verran odottelikin. Tämä asianhaara ei
kuitenkaan näytä tuottaneen suurta surua kummallekaan kapteenille,
sillä se oli heille pätevä tekosyy omin päin toimintaan. Amiraliteetin
ohjeissa molempia laivoja kuitenkin oli vaadittu pysymään yhdessä.
Magalhãesin salmessa ne tosin tapasivat toisensa, mutta sen koommin
niitä ei rinnan nähty.

Collinson saapui Honoluluun niin paljon ennen M' Clurea, ettei tämä
häntä saavuttanut Collinsonin ottaessa siellä vereksiä eväitä. M'Clure
keksi paikalle saapuessaan kuitenkin sen keinon, että päätti oikaista
Aleutien saariston kautta, vaikka laivaliike tätä väylää karttoi sekä
sen tuntemattomuuden että ainaisten sumujen vuoksi. Matka hänelle
onnistui, vaikka hän joutuikin niin sankkoihin sumuihin, että purjehti
Beringin salmenkin läpi siitä mitään tietämättä. Collinson oli
purjehtinut varsinaista reittiä, joka kulki Kamtshatkan kautta, ja tuli
Beringin salmeen kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, joka ei suinkaan
ollut jäänyt sinne odottamaan.

Kotzebue-salmessa M'Clure tapasi »Ploverin» ja muutamia päiviä
myöhemmin, heinäkuun 31:ntenä 1850, »Heraldin», jonka päällikön
Kellettin, joka oli aseman ylhäisin upseeri, hän sai suostumaan
siihen, että hän vasten ohjeitansa sai omin päin tunkeutua napamereen,
yrittääkseen koillisen kautta Atlantin mereen. Samalle Kellettille,
jonka M'Clure täällä viimeksi tapasi, oli sitten suotu kolmen vuoden
kuluttua lännestä käsin päästää hänet pälkäästä.



M'Clure toimii omin päin.


M'Clure oli rohkea, tarmokas ja arkailematon purjehtija. Pitkin
Amerikan luoteisrantaa purjehtien hän sivuutti Kap Barrowin ja jatkoi
sitten itää kohti pitkin sulaa, joka tällä rannalla on loppukesästä
mantereen ja merijäiden välissä. Jonesin saaren luo hän jätti
kertomuksen retkestään ja seurusteli siellä tapaamainsa eskimoitten
kanssa. Hänellä oli laivallaan eräs Labradorissa vaikuttanut
herrnhutilainen lähetyssaarnaaja, saksilainen veli Miertsching, joka
täydelleen hallitsi eskimoitten kielen. Turhaan tämä heiltä kuitenkin
uteli uutisia Franklinista ja hänen tovereistaan. Valkoisia he kyllä
olivat Nähneet, käydessään Yukon joella kauppaa tekemässä — Alaska oli
silloin vielä Venäjän hallussa.



Eskimoita.


Kauempana lännessä »Investigator» kuitenkin tapasi eskimoita, jotka
eivät vielä milloinkaan olleet tavanneet »kablunoja», s.o. valkoisia.
Miertschingin tullessa maihin he tulivat vastaan veitset ja keihäät
valmiina ja pienillä jousillaan kalanluulla terätyt nuolet. Joku nuoli
jo ammuttiinkin, mutta lähetyssaarnaajan selitykset hälvensivät kaikki
epäluulot ja heistä tuli hyvät ystävät. He tervehtivät nyt vieraita
juhlallisesti kohottaen kätensä kolmasti pään yli ja hieroen likaista
typönenäänsä retkeilijän nenää vastaan.

»Investigator» heidän mielestään oli aivan hirmuinen saari, jossa
oli kolme puuta. Vaikka se oli viiden kilometrin päässä rannasta,
pelästyivät he joka kerta, kun se teki liikkeen. Jonkun ajan kuluttua
he kuitenkin uskalsivat lähteä laivaan, jossa heitä ei kuitenkaan
kauaa siedetty, sillä he olivat tavattoman ovelia ja häikäilemättömiä
varkaita.

Vaihtelevilla tuulilla ja säiliä »Investigator» sitten purjehti
edelleen itää kohti. Toisin paikoin oli rantasula niin kapea,
että laiva tarttui jäihin ja oli sahoilla, kirveillä ja touveilla
irrotettava. Jäät antoivat sille niin kovia kolauksia, että
kuparipeltiä repeili pohjan alta ja merimiehet putoilivat kojuistaan.
Mackenzien suistamossa viipymättä M'Clure laski edelleen itää kohti,
nähden usein eskimokyliä rannalla. Kap Bathurstin luona hän laski
ankkurin ja lähetti veneitä mailiin. Yleensä oli rannikko ollut kovin
karua ja kasvullisuus niukkaa, mutta täällä se oli kerrassaan rehevää,
jonka vuoksi peuroja ja muuta riistaa oli runsaasti ja meressä paljon
valaita, hylkeitä ja muita eläimiä. Jo Richardson oli v. 1848 tavannut
täällä sadoittain eskimoita ja M'Clurekin näki kymmeniä telttoja.
Asukkaitten iloisuus ja ystävällisyys jätti purjehtijoihin mitä paraan
vaikutuksen.

Muuan eskimo kertoi, että eräs hänen heimonsa miehistä oli tappanut
valkoisen, jonka takista hän oli leikannut nappeja. Valkoisia oli
tullut erääseen lähellä Mackenzien suuta olevaan niemeen useita ja
he olivat rakentaneet sinne majan ja sitten kulkeneet sisämaahan.
Tämä maja huomattiin kuitenkin jo hyvin vanhaksi, joten tapaus näytti
sattuneen vuosikymmeniä takaperin. Kap Bathurstin itäpuolella eskimot
kertoivat valkoisista, jotka olivat siellä käyneet purjeellisilla
veneillä. Heidän päällikkönsä, joka oli paksu mies, oli kävellyt
rannalla edes takaisin ja aina astunut kaksikymmentä askelta kumpaankin
suuntaan. Miehet olivat keittäneet teltassa ruokaa. Epäilemättä tämä
oli ollut Richardsonin retkikunta. Rannikolla huomattiin eräässä
kohdassa savua, joka johtui maan alla palavista aineista.



M'Clure Walesin prinssin salmessa.


Syyskuun 6:ntena näkyi koillisessa tuntematon maa, jonka nimen M'Clure
nimitti Nelsonin maaksi. Siellä tavattiin paljon peuran, jäniksen,
susien ja kettujen jälkiä ja kosolta lintuja, joten retkikunta täältä
sai runsaasti tuoretta lihaa. Lännemmän näkemistään maista M'Clure
nimitti Baringin maaksi Englannin meriministerin mukaan, itäisemmän
Prinssi Albertin maaksi. Näitten maitten väliseen salmeen, Walesin
prinssin salmeen, hän tunkeutui, mutta siinä kulki niin paljon
ajojäitä ja ilma alkoi siihen määrään jäähtyä, että »Investigator»
leveysasteella 73°7' jäätyi kiinni. Jääkentät alkoivat nyt ajaa laivaa
taapäin, kouristellen sitä niin kovasti, että se natisi kaikissa
liitoksissaan ja M'Clure jo monta kertaa aikoi antaa käskyn, että
kaikki varastot vietäisiin maihin. Syyskuun 24:ntenä laiva jälleen
oli salmen suussa, jossa sen jäät ajoivat kalliosärkälle. Tässä jäät
sitä runtelivat niin pahoin, että jok'ikinen jo luuli sen viimeisen
hetken tulleen. Kaikki miehet komennettiin kannelle ja jokaisella oli
kädessään paksu mytty ruokatavaroita ja vaatteita, ollakseen valmiina
pyrkimään jäitten poikki maalle.



Kauhun yö jäissä.


Jäät sysäsivät laivan kyljelleen, mutta toiset jäät jälleen mursivat
sitä kannattavat jäätelit, niin että se taas nousi pystyyn. Miertscbing
kirjoitti tapauksesta päiväkirjaansa:

»Syyskuun 25 päivänä kello 2:sta aamulla kello 1:teen iltapäivällä oli
vaara suurin. Jokainen seisoi kannella myttyineen, jossa oli vähän
leipiä ja vaatteita, voidakseen laivan hajotessa kulkea korkeiksi
röykkiöiksi pinoutuneitten jäitten poikki maalle. Taskumme olimme
täyttäneet ruudilla ja lyijyllä, käsissämme oli meillä pyssyt. Ah,
kuinka kauan olisimme hengissä pysyneet, jos olisi täytynyt yrittää?
Kaikkiarmollinen Jumala kuitenkin ohjasi jään ja sen keralla laivan
syvempään veteen, mutta samalla myös niin korkeiksi röykkiöiksi
kasaantuneitten jäitten väliin, että kapteenin kajuutan ovi särkyi
jäiden laivaa pusertaessa. Vihdoin jäät rauhoittuivat ja jokainen
meistä toivoi pääsevänsä hetkeksi levolle. Mutta tuskin olimme käyneet
vuoteillemme, ennenkuin meidän taas täytyi hyökätä kannelle ja siellä
taas seisoimme koko yön ja osan päivästä etukannella mitä kamalimmassa
ilmassa. Ankara myrsky ajoi laivaa, jonka jälleen täytyi kestää
pelottavia sysäyksiä, pohjoista kohti erään pienemmän saaren korkeita
rantakallioita vastaan. Kun laiva uhkasi kallioita vastaan ruhjoutua,
kiinnitettiin se jäälauttaan kuudella vankalla touvilla. Viidenkymmenen
askeleen päähän näistä vaarallisista kallioista ajauduimme, mutta vesi
oli siellä vielä 65 syltä syvää...

»Seitsemäntoista tuntia kesti tätä kauhun aikaa ja koko ajan me
ahdistuneella mielellä seisoimme etukannella, palellen luita ja
ytimiä myöden. Milloin paiskautui laiva oikealle, milloin vasemmalle
kyljelleen, milloin kohosi vedestä keula, milloin perä ja jää sysäsi
ja pusersi niin vakavasti, että tervattu tilke putosi saumoista ja
ruumassa särkyi tynnyreitä. Mahdoton oli päästä rajusti liikkuvan jään
poikki maalle, yritys olisi ollut varma kuolemamme. Toisten kuolontuska
oli muuttunut hurjaksi epätoivoksi, niin että muutamat merimiehistä
murtautuivat väkiviinahuoneeseen ja joivat itsensä siellä tunnottomaan
humalaan. Meitä oli 76 henkeä, joiden tässä täytyi katsoa kaikkein
kamalinta kuolemaa kasvoihin, ollen voimattomina luonnonvoimain raivoa
vastaan. Mutta sitten, juuri kun toisella puolella kohosi korkeuteen
valtava muuri lohkareiksi särkyneitä jäätelejä, uhaten ruhjoa hataran
aluksemme — juuri silloin jää kuin näkymätöntä kättä totellen asettui,
tuuli katosi kuin taian kautta ja hurjan raivon jälkeen seurasi
satumainen rauha.»



Talvenvietto.


Jäät kuljettivat »Investigatoria» pohjoista kohti, kunnes se syyskuun
30:ntena takertui jäineen päivineen Walesin prinssin salmen eteläpäähän
kiinni. M'Clure älysi, että hänen oli jäätävä siihen talveksi, ja
viipymättä hän käski ryhtyä valmistuksiin. Ensin saivat humaltuneet
merimiehet paljaaseen selkäänsä asianmukaisen löylyn. Sitten kapteeni
piti puheen, kehoittaen väkeään edelleenkin pysymään uskollisena ja
rohkeana. Kannen hän peitti telttakatolla ja tasoitti laivan ympäriltä
jään. Suojaksi myrskyjä vastaan laiva ympäröitiin lumivallilla.
Kansikin peitettiin lumella, joka sitten jäädytettiin suojaksi
kylmää vastaan. Lämmityksestä ja ilmanvaihdosta pidettiin huolta ja
miehistölle jaettiin lämpöiset vaatteet. Laiva oli kovin kallellaan,
mutta tätä puutetta oli mahdoton korjata.

Sitten alkoi naparetkeilijäin tavallinen talvielämä hommineen,
huolineen ja huveineen. Marraskuussa elohopea jo jäätyi, mutta
kylmimmät kuukaudet olivat tammi-, helmi- ja maaliskuu, jolloin
elohopea monta kertaa laskeutui -47 asteeseen C. Keskilämmöt olivat:
lokakuussa -20°, marraskuussa -24°, joulukuussa -36°, helmikuussa -39
1/2°, maaliskuussa -34°, huhtikuussa -20 1/2°, toukokuussa -12 1/2° ja
kesäkuussa -2 1/2°C. Tyynellä säällä pakkasesta ei ollut aivan suurta
haittaa, mutta myrskyn liittolaisena se oli hirmuinen. Maalla tavattiin
myskihärkiä ja niistä retkikunta ampui itselleen erittäin tervetulleen
ravinnon vahvistuksen.



Rekiretkiä.


Huolimatta talven ankaruudesta tehtiin »Investigatorista» useita retkiä
Franklinin retkikunnan etsimiseksi ja löydetyn maan tutkimiseksi.
Lokakuun 10:ntenä M'Clure kävi maissa ottamassa rannan Englannin
kruunun omaisuudeksi, mutta paluutien häneltä katkaisi vuoksivesi, joka
oli kohonnut jään ja rannan väliin, ja hänen täytyi seuralaisineen
odottaa vilussa suojatta ja ruoatta, vieläpä toiset läpimärkinäkin
veteen pudottuaan, kunnes heitä alettiin laivassa kaivata. Sangen
kurjassa tilassa joukko vihdoin pelastettiin.

Lokakuun 21:ntenä M'Clure lähti rekiretkelle pohjoista kohti,
tutkiakseen Walesin prinssin salmen, jonka hän arvasi johtavan Parryn
löytämään Melvillen salmeen. Jos tämä otaksuma oli oikea, oli reitti
kauan etsitty luoteisväylä! Luonnollista oli, että hän ensi sijassa sen
varrelta haki kadonnutta retkikuntaa.

Maa, jota hän kulki, oli jotenkin mäkistä, niin etteivät retkeilijät
nähneet kauas eteensä, mutta eräänä iltana M'Clure laski olevansa
lähellä Melvillen salmea ja Banksin maata, jotka Parry 30 vuotta
takaperin oli löytänyt. Varhain seuraavana päivänä hän siis herätti
miehensä ja itse edellä kulkien alkoi nousta korkealle vuorelle, jolta
hän luuli näköalan avautuvan.



Luoteisväylä!


Ja ennen muita päälle päästessään hän näkikin suurenmoisen maiseman:
Hän oli todella päässyt Walesin prinssin salmen päähän ja näki sen
edessään päättyvän Melvillen salmeen ja itse hän seisoi sillä maalla,
jonka Parry oli nimittänyt Banksin maaksi. Pohjoisessa näkyi vain
jäätynyttä merta ja kaakkoa kohti Prinssi Albertin maa. M'Clure oli
löytänyt luoteisväylän — yhden niistä. Tunteittensa valtaamana hän
lankesi polvilleen ja kiitti Luojaa, joka oli suonut hänen johtaa
päätökseen monen vuosisadan etsiskelyt. Lokakuun 26:nnen päivän aurinko
nousi paraillaan luomaan loistettaan tähän hyisessä suurenmoisuudessaan
verrattoman kauniiseen maisemaan.

Kätkettyään kivipyykkiin kertomuksen löydöstään M'Clure sitten kääntyi
paluumatkalle. Päästyään jotenkin lähelle laivaa hän riensi reen
edelle, ennättääkseen perille pikemmin, mutta sitten nousi lumituisku,
jossa hän eksyi ja sai harhailla jäällä 20 tuntia, ennenkuin
puolikuolleena löysi laivansa.

Keväällä 1851 M'Clure varusti neljä rekiretkikuntaa tarkemmin tutkimaan
löytämiään rantoja. Näillä retkillä kartoitettiin Prinssi Albertin maan
ja Banksin maan pohjois- ja etelärannikot ja muun muassa tavattiin
eskimoita, jotka eivät vielä milloinkaan olleet nähneet eurooppalaisia.
Rauta oli heille aivan tuntematonta, samoin kuin eurooppalaiset
tavaratkin, mutta nuolensa ja keihäänsä he olivat teränneet kuparilla.
He olivat paraillaan jäällä hylkeenpyynnissä. Pitkin näitä rantoja
tavattiin eskimoitten entisten asumusten pohjia. Kun heille näytettiin
Wollastonin saaren karttaa, täydensivät he sitä paikalla piirtämällä
siihen uusia saaria.

Keväällä »Investigator» ajautui jäitten kanssa eteläänpäin, mutta
pääsi kuitenkin heinäkuun 17:ntenä vapaaksi. M'Clure yritti nyt kulkea
Walesin prinssin salmen kautta, purjehtiakseenkin luoteisväylän,
vaikka hänen ohjeittensa mukaan olisi pitänyt kiinnittää koko
huomionsa kadonneen retkikunnan etsimiseen, eikä uusiin löytöihin.
Jäät kuitenkin kerran toisensa jälkeen ajoivat hänet takaisin, uhaten
hänen laivansakin ruhjoa, jonka vuoksi hän muutti tuumansa ja koetti
purjehtia Baringin-Banksin maan pohjoispuolitse, päästääkseen sen
kautta Melvillen salmeen, josta väylä oli tunnettu ja selvä.



M'Clure kiertää Banksin maan.


Heinäkuun 20:ntenä M'Clure kiinnitti laivansa pieneen jäävuoreen,
joka oli pohjassa kiinni, saadakseen suojaa ahtojäitä vastaan.
Ahtojäiden painostus oli kuitenkin niin suuri, että jäälohkare alkoi
horjua ja jääkieleke, joka oli laivan alla, kohotti tämän pari metriä
korkealle ilmaan. Laiva saatiin kuitenkin pois, ennenkuin se kaatui.
Toisen kerran joutui »Investigator» niin kovaan puristukseen, että
sen keula ja perä uhkasivat ruhjoutua. Banksin maan rannalla, jossa
oli vain kapea sula väylä, laiva joutui rannan ja karille ajaneen
jäävuoren väliin niin ahtaalle, että se olisi tuhoutunut, jos jäävuori
olisi lähtenyt liikkeelle. M'Clure avasi itselleen tien valtavilla
ruutimiinoilla.

Yksitoista päivää hänen kuitenkin täytyi odottaa, ennenkuin taas
pääsi eteenpäin ja räjähdysaineita hänen täytyi edelleenkin käyttää
raivatakseen tieltään väylään ajautuneet jäävuoret. Näissä taisteluissa
kului niin paljon aikaa, että hän vasta syyskuun 24:ntenä saapui
Banksin maan pohjoisrannalla olevaan suojaiseen lahteen, jonka hän
pelastuksestaan kiitollisena nimitti »Armon lahdeksi» (Bay of Mercy).
Banksin salmen poikki ei ollut yrittämistäkään ja jo toisena päivänä
»Investigator» jäätyi kiinni ja retkikunnan täytyi varustautua
talvimajaan.



»Armon» lahdessa.


Ja sen täytyi jäädä »Armon lahteen» ainaiseksikin. Jäät eivät lahdesta
lähteneet seuraavana kesänä 1852 eivätkä edes kesällä 1853. Kaksi
kurjaa talvea M'Cluren täytyi joukkoineen viettää tässä lahdessa.
Sairaitten luku alkoi lisääntymistään lisääntyä ja ruoka-annoksia
täytyi pienentää, vaikka riistaa olikin ja sitä ammuttiin runsaasti.
Huhtikuussa 1852 M'Clure kuuden miehen keralla matkusti Banksin
salmen jäitten poikki Melvillen saarelle, saapuen sinne kymmenen
päivän kuluttua. Sieltä hän toivoi löytävänsä ruokatavaroita ja
ehkä englantilaisen laivankin, mutta tähän nähden hän koki katkeran
pettymyksen. Hän löysi vain rasian, jossa oli ilmoitus, että kapteeni
Austin oli viettänyt vuodon 1850 Griffithin saarella, ja samaan rasiaan
hän nyt pisti kertomuksen retkestään ja tilastaan »Armon lahdessa».
Tätä ilmoitusta hän sitten sai kiittää pelastuksestaan. Toukokuun
11:ntenä M'Clure palasi laivalleen, jossa keripukki sillä välin oli
alkanut tehdä tuhojaan. Onneksi oli Banksin maalla runsaasti riistaa,
niin että miehille kolmasti viikossa voitiin antaa tuoretta lihaa.

Vasta elokuun 16:ntena Armon lahdessa jää irtaantui rannoista, mutta
suuret ahtojääröykkiöt estivät sitä pääsemästä ulos mereen, ja jo 20
päivänä lahti alkoi uudelleen jäätyä. »Investigatoria» nyt uhkasi
Franklinin ja hänen tovereittensa kohtalo, jonka vuoksi M'Cluren täytyi
miettiä keinoja, miten saisi väkensä pelastetuksi. Hän aikoi terveitten
miesten keralla jäädä edelleen laivaan siinä toivossa, että hän
kesällä 1853 pääsisi salmen poikki Melvillen maan rannoille, sairaat
hän sitä vastoin aikoi lähettää kahdessa osastossa itää ja etelää
kohti — kaikesta päättäen varmaan kuolemaan, ellei ehkä Collinson
olisi heitä pelastanut. Huhtikuun 5:ntenä laivalla sattui ensimmäinen
kuolemantapaus ja seuraavana päivänä M'Clure kirjoitti päiväkirjaansa:



Pelastus.


»Käyskentelin ensimmäisen upseerini keralla laivan vieressä ja
keskustelimme siitä, kuinka kovaksi jäätyneeseen maahan saataisiin
kaivetuksi hauta eilen kuolleelle miehelle, ja samalla näimme miehen,
joka salmen suussa olevilta jääröykkiöiltä sukkelaan lähestyi meitä.
Luulimme ensin, että se oli joku meikäläisiä, jota ehkä jääkarhu
ajoi takaa, mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä epäilyttävämmältä
asia alkoi tuntua, ken se saattoi olla. Varmaa oli, ettei hän ollut
kenenkään meikäläisen kaltainen, mutta sitten ajattelimme, että
joku ehkä oli lähtenyt uutta pukua koettelemaan, valmistautuakseen
rekiretkelle. Kun emme nähneet läheisyydessä ketään muutakaan, niin
lähdimme eteenpäin. Saavuttuamme parinsadan askeleen päähän hänestä,
kohotti tämä omituinen olento käsivartensa ilmaan ja teki niillä
samanlaisia merkkejä kuin eskimoitten on tapana, huutaen meille samalla
suurimmalla äänensä ponnistuksella sanoja, jotka tuulen ja sanomattoman
kiihtymyksemme vuoksi meistä kuuluivat kuin hurjalta hätähuudolta
ja saivat meidät pysähtymään. Vieras lähestyi levollisesti, ja
huomatessamme nyt, että hänen kasvonsa olivat mustat kuin ebenpuu,
ihmettelimme totisesti itseksemme, oliko hän todella tämän, vai jonkun
toisen maailman asukas. Jos hänellä vielä olisi ollut vähän häntää tai
sorkka, olisimme suin päin lähteneet pakoon. Mutta nyt jäimme kuin
jäimmekin paikallemme, ja vaikka taivas olisi kukistunut päällemme,
emme olisi syvemmin hämmästyneet kuin kuullessamme hänen sanovan: 'Olen
luutnantti Pim, ennen palvellut »Heraldilla», nyt »Resolutella».'
Kapteeni Kellett oli laivoineen Dealy-saarella. Vaistomaisesti
hyökkäsimme häntä vastaan ja tartuimme hänen käteensä.»

Sähkön nopeudella levisi sanoma avun saapumisesta. Koko laiva alkoi
elää, sairaat hyppäsivät vuoteeltaan, kaikki hyökkäsivät jäälle,
nähdäkseen omin silmin tämän merkillisen miehen, ja pian saapui siihen
»Resoluten» koiravaljakkokin. Luutnantti Pimin musta naama oli uusi
suojakeino pakkasta vastaan, joka oli keksitty »Investigatorin» poissa
ollessa. Jos Pim olisi tullut parikaan päivää myöhemmin, olisi M'
Clure jo ennättänyt lähettää sairaansa matkaan saamaan napamaitten
jäätiköillä hautansa.

Pimin reki oli matkalla mennyt rikki, mutta hän ei kuitenkaan
tahtonut palata, ennenkuin oli M'Cluren tavannut, ja hänen kuntonsa
ja uhrautuvaisuutensa pelasti »Investigatorin» miehistön. Laivaa
hän ei voinut pelastaa, vaan jätettiin se Armon lahteen jäitten
tuhottavaksi, niin raskaalta kun tämä M'Cluresta tuntuikin. Viimeiseen
saakka hän toivoi voivansa kulkea sillä sen ainoan salmen poikki, joka
luoteisväylästä vielä oli purjehtimatta.

M'Clure kulki sitten väkineen jäätä Kellettin laivaan, joka oli
Melvillen saaren kaakkoisrannalla, ja tällä laivalla hän pääsi Barrowin
salmen suuhun, mutta sitten »Resolutekin» takertui jäihin ja oli
hylättävä ja loppumatka Beecheyn saarelle oli kuljettava jäätä.

M'Clurea pidettiin luoteisväylän löytäjänä ja ensimmäisenä kulkijana,
vaikk'ei hän ollutkaan koko väylää laivalla kulkenut, ja siitä
syystä hänelle ja hänen väelleen annettiin 10,000 punnan palkinto,
M'Clure itse ylennettiin ja aateloitiin ja sai tieteellisten seurain
kunniamerkkejä. Hänen ansionsa luoteisväylän löytämisestä eivät
kuitenkaan ole suurimmat, vaan ensi sijassaan ne kuuluvat Franklinille.
Collinson taas purjehti etäimmälle siihen luoteisväylään, joka todella
on laivallakin kuljettava ja jota pitkin Amundsen sitten »Gjöalla»
purjehti Baffinin lahdesta Beringin salmeen.



Collinsonin seikkailut.


Collinson saapui Kap Lisburneen, Amerikan luoteisrannalle, elokuun
13:ntena v. 1850, kaksi viikkoa myöhemmin kuin M'Clure, ja kahdeksan
päivää myöhemmin hän kohtasi vahvan napa-ahtojään, seuraten sen
reunaa leveysasteelle 73°23' ja pituusasteelle 164 W, sulaa napamerta
tapaamatta. Kun hänellä ei vielä ollut tietoa »Investigatorista»,
palasi hän Tyynelle merelle talvea viettämään.

V. 1851 hän taas purjehti Jäämereen ja heinäkuun 31:ntenä lähti
Barrowin nokasta itäänpäin, suoriuduttuaan jäistä, jotka uhkasivat
ajaa hänen laivansa rannalle. Eskimot kuitenkin turhaan kokoontuivat
saaliin jaolle, »Enterprise» pelastui ja saapui elokuun 26:ntena Kap
Bathurstiin ja sieltä edelleen kulkiessaan Walesin prinssin salmeen,
josta hän löysi M'Cluren kätkemät ruokavarat. Hän arvasi salmen
johtavan Melvillen salmeen ja M'Cluren sitä kulkeneen ja purjehti sen
päähän, mutta jäät sulkivat salmen pohjoispäässä tien, niin ettei hän
voinut purjehtia siitä edelleen. Hän pääsi kuitenkin laivallaan 57
meripenikulman päähän siitä kohdasta, jonka Parry v. 1819 oli idästä
käsin saavuttanut, lähemmäksi siis kuin M'Clure Armon lahdessa.

Collinson kääntyi nyt etelää kohti — hän oli salmeen ajanut vain
kymmenen päivää sen jälkeen kuin M'Clure oli talvimajastaan lähtenyt
— ja lähti Banksin maan rantaa pohjoista kohti purjehtimaan, tullen
noin 100 mailin päähän siitä kohdasta, jossa »Investigator» oli samaan
aikaan syyskuun 7:ntenä 1851 jäissä kiinni, mutta kun hän ei tavannut
minkäänlaisia kivipyykkejä rannikolla, otaksui hän, ettei M'Clure
ollut lähtenyt sille suunnalle, ja palasi takaisin, pelastaen laivansa
varmasta tuhosta. »Enterprisen» hän vei talvisatamaan Walkerin lahteen,
Walesin prinssin salmen eteläpäähän.

Seudulla oleskeli marraskuuhun saakka joukko eskimoita
pyyntihommissaan, mutta sitten he muuttivat etelään, palatakseen
takaisin vasta seuraavana kevännä. Talven kuluessa »Enterprisesta»
tehtiin kaksi rekiretkeä. Toinen retkikunta tutki Prinssi Albertin
maan rantoja, toinen kulki jäiden poikki Melvillen saarelle saapuen
Kap Providenceen kaksikymmentä päivää myöhemmin kuin M'Clure oli
siellä ollut. Luutnantti Parkes, joka tätä retkikuntaa johti, näki
jäällä reenjälkiä ja oli kuulevinaan koirain haukuntaa, mutta peläten
ehkä tapaavansa eskimoita, hän palasi takaisin, aseeton kun oli. Se
oli ainoa kerta, jolloin upseeri Franklinin etsinnässä karttoi toisia
retkikuntia. Jos hän olisi jatkanut Parryn talvikortteeriin, olisi hän
siellä saanut lukea, että »Investigator» oli Armon lahdessa ja että
M'Clintock Austinin retkikunnasta kesäkuussa 1851 oli etsinyt tämän
rannikon.

Lähtien Walkerin lahdesta elokuussa 1852 Collinson kartoitti Prinssi
Albertin salmen ja kääntyi sitten Delfiini- ja Union-salmeen,
eteläisimpään luoteisväylistä siis, joka erottaa napasaariston Amerikan
mantereesta. Syyskuun 26:ntena hänen kuitenkin, Kruunausmutkan
ajojäiden poikki purjehdittuaan, täytyi asettua Deasen salmen itäpäähän
talvehtimaan. Täälläkin hän tapasi eskimoita, jotka alussa olivat hyvin
arkoja, ja sai heiltä erään laivan koneosan ja rautaisia ja messinkisiä
esineitä, jotka hän kyllä tunsi Englannin sotalaivastoon kuuluneiksi,
mutta kun tulkki oli M'Cluren laivalla, ei hän saanut tarkemmin selkoa
siitä, mistä ne olivat tulleet.

Huhtikuussa Collinson lähetti rekiretkikunnan, joka rannikkoa
seuraillen saapui Viktorian maan kaakkoiskulmaan ja sieltä kulki
pohjoiseen Gatesheadin saareen leveydelle 70°25', aikoen jatkaa
matkaa James Rossin tutkimalle Walesin prinssin maalle, mutta maa
päättyikin ja aavan meren poikki rekiretkikunnan oli mahdoton kulkea
jään röykkiöisyyden ja epätasaisuuden vuoksi. Paluumatkalla se tapasi
laivan oven kehän, jossa oli kuparinen lukko, lukossa amiraliteetin
nuolimerkki. Myöhemmin tämä ovenkehä Woolichissa sotalaivaston
arsenaalissa tunnettiin »Terroriin» kuuluneeksi. Collinsonilla oli
laivallaan mies, joka ennen oli palvellut »Erebuksessa», mutta hän ei
sitä tuntenut.

Kivihiilien vähyys esti Collinsonia enää kauemmaksi tunkeutumasta,
kun hän elokuun 11:ntenä v. 1853 jälleen pääsi lähtemään Cambridgen
lahdesta talvimajastaan. Hän pyrki Amerikan rannalle, jossa oli paljon
ajopuita. Onnellisesti hän nytkin johti suuren laivansa Viktorian ja
Wollastonin maan eteläpuolella olevain vaikeitten ja karisten väyläin
kautta, lähteäkseen kotimatkalle. 200 meripenikulmaa Barrowin nokan
länsipuolella talvi kuitenkin jälleen yllätti hänet, niin että hän
vasta heinäkuun puolivälissä 1854 pääsi jatkamaan kotimaahansa, palaten
heinäkuun 5:ntenä 1855 Englantiin, viisi vuotta ja neljä kuukautta
poissa oltuaan.

Collinsonin osoittama erinomainen merimieskunto on herättänyt kaikkien
aikain purjehtijain ihastusta. Huolimatta kaikista suunnattomista
vaaroista ja vaikeuksista hän toi laivansa ehjänä kotia. Kaikista
hallituksen lähettämistä retkikunnista hän pääsi lähimmäksi Franklinin
retkikunnan tuhoutumaseutuja. Amiraali Richards sanoi hänen työnsä
osoittaneen »kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja hellittämätöntä sitkeyttä
vaikeuksissa, joita suurempia tuskin kenenkään on ollut voitettava.»
Saman tunnustuksen antoi hänelle Amundsen pienellä »Gjöallaan»
purjehtiessaan samat vaikeat väylät.

M'Cluren retken rinnalla Collinsonin retki jäi varjoon, vaikka hänen
ansionsa epäilemättä olivat suuremmat.



Franklinin retkikunnan kohtalo.


Yhdeksän vuotta oli kulunut Franklinin retkikunnan katoamisesta.
Koko laaja napasaaristo oli suunnitelmallisesti etsitty, yhtä pientä
kolkkaa lukuunottamatta, joka käsitti Backin löytämän Suuren Kalajoen
pohjoispuoliset seudut. Kummaltakin puolelta oli tosin edetty sangen
lähelle tätä aluetta, mutta perillä saakka ei kukaan ollut käynyt ja
sattuman kauppa oli, että sen kätkemät hirmut vielä nytkään tulivat
tunnetuiksi. Siitä oli kiittäminen t:ri Raea, jonka retken Wollastonin
ja Viktorian maan etelärannoille jo olemme kertoneet; Hudson Bay-yhtiön
palveluksessa hän v. 1853 lähti kartoittamaan Boothia niemimaan
rannikkoa.



Raen retki Boothia niemelle.


Lähtien veneellä Chesterfield Inletistä, Hudsonin lahden
luoteiskulmasta, elokuun 10:ntenä, hän neljän päivän kuluttua saapui
Repulse Bayhin Melvillen niemimaan juurelle, kerallaan vain kolmen
kuukauden eväät. Riistan saannista ja eskimoitten avusta siis kokonaan
riippui, saattaisiko hän matkallaan talvehtia. Syyskuun 1:nä, jolloin
Raen miehineen olisi pitänyt lähteä paluumatkalle, heillä oli
polttoainetta 14 viikoksi, mutta riistaa oli ollut hyvin niukalta.
Siitä huolimatta koko joukko päätti viettää täällä pohjan perillä
talvea. Ja sitten alkoikin riistaa taas olla niin runsaasti, että
heillä lokakuun 1:nä oli runsaat eväät, 109 peuraa, yksi myskihärkä,
106 riekkoa, yksi hylje ja 190 lohta.

Keväällä retkikunta kaivoi ikijäätyneeseen maahan osan eväistään
paluumatkan varalle ja lähti maaliskuun viimeisenä päivänä v. 1854
kartoittamaan Boothia niemimaan länsirannikkoa. Huhtik. 20:ntenä Rae
niemimaan juuressa itärannalla tapasi nuoren eskimon, joka kertoi
hänelle ensimmäisen tiedon Franklinin retkikunnan tuhosta.



Ensimmäinen tieto Franklinin retkikunnan tuhosta.


Keväällä 1850 oli nähty neljäkymmentä valkoista, jotka olivat vetäneet
venettä eteläänpäin pitkin Kuningas Williamin maan länsirantaa. He
olivat ostaneet hylkeen pyyntiretkellä olevilta eskimoilta ja näille
kertoneet jäiden tuhonneen heidän laivansa, jonka vuoksi he nyt
matkasivat semmoiseen maahan, missä voisivat ampua peuroja. Myöhemmin,
ennen jäiden lähtöä, oli mannermaalta tavattu 30 miehen ruumiit
ja viisi eräältä saarelta yksi päivämatka pohjoiseen. Nämä paikat
saattoivat olla Back Riverin eskimoleiri ja Montrealin saari taikka
jotkut toiset paikat lähellä Ison Kalajoen eli Back Riverin suuta.
Kaikki valkoiset olivat, päällikköä lukuunottamatta, eskimoitten
tietojen mukaan olleet sangen kurjassa kunnossa, kärsien elintarpeiden
puutetta.



Kadonneitten esineitä.


Rae ei alussa tahtonut uskoa näitä tietoja, mutta kuta lähemmäksi hän
tuli sitä seutua, sitä varmemmin hän alkoi uskoa, että nämä kertomukset
ainakin osaksi olivat perustellut. Hän näki nimittäin eskimoilla koko
joukon esineitä, jotka epäilemättä olivat »Erebuksesta» ja »Terrorista»
taikka olivat kuuluneet näiden taivain miehistöille, kuten kellojen,
kompassien, kaukoputkien ja pyssyjen kappaleita, hopeaisia lusikoita,
haarukoita ja hopealautasiakin, joissa oli Franklinin ja hänen
upseeriensa nimet, vaakunat tai nimikirjaimet. Suuren osan niistä hän
sai ostetuksi ja tuoduksi samana syksynä Churchillin asemalle Hudsonin
lahden länsirannalle. Raella oli sangen riittämättömät varustukset ja
siinä syy, miks'ei hän voinut laajemmalta jatkaa etsiskelyitä.

Lokakuun 24:ntenä 1854 t:ri Rae sitten ilmestyi Englannin amiraliteetin
virkahuoneeseen, jossa hänen odottamaton sanomansa herätti mitä
suurinta huomiota, siellä kun yleensä oltiin sitä; mieltä, että 75:nnen
leveyspiirin eteläpuolelta oli turhaa etsiä Franklinia.

Kun t:ri Rae ei enää terveytensä heikontumisen vuoksi suostunut
johtamaan uutta retkikuntaa samoille maille, lähetti Englannin hallitus
seuraavana vuonna Andersonin ja Stewartin johdolla pienen retkikunnan
Isolle Kalajoelle tarkemmin kuulustelemaan asiaa. Kolmella kanootilla
jokea laskien retkikunta monessa kohdassa puhutteli eskimoita ja
lunasti heiltä paljon Franklinin retkikunnan esineitä. Eskimot sanoivat
saaneensa ne nälkään kuolleitten valkoisten veneestä. Montreal-saarella
oli eskimoitten kätköjä, joissa oli yhä enemmän esineitä, mutta Ison
Kalajoen suulta ei mitään löydetty, vaikka etsittiin kymmenen päivää.
Pahaksi onneksi retkikunnalla ei ollut tulkkia, eikä se riittämättömien
varustuksiensa ja hatarain veneittensä vuoksi voinut lähteä salmen yli
Kuningas Williamin maalle.

Andersonin palattua amiraliteetti päätti Franklinin retkikunnan tuhon
lopullisesti varmaksi ja antoi t:ri Raelle ja hänen tovereilleen 10,000
punnan palkinnon Franklinin ja hänen seuralaistensa kohtalon selville
saamisesta.

Englannin hallitus oli nyt mielestään tehnyt kylläksi, eikä suostunut
sen koommin jatkamaan etsiskelyitä, mutta Lady Franklin ei hellittänyt,
ennenkuin oli saanut miehensä ja hänen seuralaistensa kohtalon
lopullisesti selvitellyksi ja pelastetuksi heidän paperinsa, joista
saataisiin enemmän tietoa. Useat hyvät ystävät tarjoutuivat häntä
jälleen auttamaan, niin että tuota pikaa olikin jälleen koolla melkein
rahasumma. Retkikunnalle ostettiin pieni hyvä höyrylaiva, »Fox», ja
tämän päälliköksi suostui koettu Ludvig M'Clintock rupeamaan. Hän
oli jo ollut mukana kolmella naparetkellä. Muu päällystö saatiin
sotalaivoista — upseerit suostuivat palvelemaan palkatta, vieläpä
melkoisella summalla avustivatkin retkeä — kaikki miehet olivat
valioväkeä, jota paitsi tulkki Petersen ja myöhemmin eräs eskimokin
liittyivät joukkoon. »Foxia» vahvistettiin, niin että siitä tuli varsin
tyydyttävä jäämerenkulkija. Hallituskin lopulta suostui antamaan
aseita, raketteja, jääaseita, pemmikaania, talvimajan, rohtoja,
karttoja, kirjoja, koneita ja vaatteita. Heinäkuun 1:nä 1857 »Fox»
lähti matkalle, 28 kuukauden eväin varustettuna.



M'Clintockin retki.


Kahdentoista päivän kuluttua tuli Grönlanti näkyviin ja jo sen
eteläpäässä oli suoriuduttava ensimmäisistä, Huippuvuorien mereltä
tulevista ajojäistä. Heinäkuun 20:ntenä »Fox» saapui Frederikshaabiin,
tavaten siellä kuulun luonnontutkijan Rinkin, joka oli kirjoittanut
Grönlannista oivan teoksen. Hänen avullaan retkikunta sai kahdeksan
tonnia grönlantilaisia kivihiiliä. Godhavenista M'Clintock osti
rekikoiria ja palkkasi nuoren eskimon niiden ajajaksi. Vielä
Upernivikissäkin, Grönlannin pohjoisimmassa siirtokunnassa, »Fox»
poikkesi.

Baffinin lahdessa olivat jääolot kuitenkin tänä vuonna tavallista
vaikeammat. M'Clintock yritti ensin keskivettä Lancasterin salmeen,
mutta koskivedessä ei ollut sulaa ensinkään. Ja ehjän jäänreunan
hän tapasi kauempana etelässäkin, jonka vuoksi täytyi laskea kauas
pohjoiseen Melvillen lahteen, pohjoisväylää koettamaan. Melvillen
lahdessa äkillinen kaakkoistuuli ajoi laivan ympärille niin paljon
jäitä, että M'Clintockin täytyi ottaa propelli ja peräsin pois
estääkseen jäitä rikkomasta niitä, mutta jääankkureilla ja köysillä
hän sittenkin sai kuljetetuksi aluksensa pohjoisveteen. Tuskin oli
hän kuitenkaan sinne päässyt syyskuun 18:ntena, kun kohosi kylmä
luoteistuuli, joka jäädytti laivan kiinni niin lujaan, ettei ollut
muuta neuvoa kuin varustautua siinä talvea vastaanottamaan. M'Clintock
koetti kaikin tavoin säilyttää miehensä terveinä ja reippaina,
ollakseen valmiina heti kesän tullen uudelleen yrittämään. Alussa oli
jäillä jotenkin runsaasti riistaa, sitten vain jääkarhuja, joiden ajo
kuitenkin tuotti retkikunnalle jännittäviä hetkiä. Vuoden lopulla alus
konehuoneessa sattuneen tapaturman kautta menetti koneenkäyttäjänsä.

Koko joulu-, tammi- ja helmikuun »Fox» ajeli Baffinin lahdessa
sinne tänne, enimmäkseen kuitenkin etelää kohti. Maaliskuun alussa
se oli korkean Disko-saaren kohdalla, huhtikuun alussa napapiirin
seuduilla. Mutta vasta Davisin salmessa, leveyspiirillä 63 1/2°
jääkenttä lämpöisen meriveden tavatessaan hajaantui ja »Fox» vapautui,
kuljettuaan jäitten mukana 2,215 kilometriä. Vuosi oli menetetty, mutta
M'Clintock päätti viipymättä alkaa alusta.

Kääntäen uudelleen keulan pohjoista kohti »Fox» kulki Melvillen
lahteen ja pääsi tällä kertaa onnellisesti pohjoisveden poikki. North
Devon saarella M'Clintock tapasi eskimoita ja tiedusteli heiltä,
mutta he eivät tienneet mitään sen kummempaa. Heinäkuun lopulla hän
tiedusteli Baffinin maan eskimoilta, mutta ei heiltäkään saanut tietoja
Franklinin retkikunnasta, vaikka he olivat kuulleet Raesta ja vielä
muistelivat Parrynkin matkoja. Elokuun 11:ntenä »Fox» saapui Beecheyn
saarelle, vieden sinne muistotaulun, jonka Lady Franklin oli hankkinut
»Erebuksen» ja »Terrorin» merimiesten haudoille. Otettuaan saarelta
kivihiiliä ja muita sinne jätettyjä varastoita M'Clintock sitten laski
Peelin salmeen, jonka kautta Kuningas Williamin maan väylä kulkee.
Salmi oli kuitenkin niin täynnään ahtojäitä, ettei »Fox» päässyt sen
läpi, vaan täytyi palata Prince Regentin salmeen, jossa oli selvä
vesi. Syyskuun 6:ntena M'Clintock tutkisteli Bellotin salmea, josta
ajojäät näyttivät vähitellen tyhjenevän, kuta enemmän kesä kului. Tässä
salmessa, johon Boothia maa päättyy, on kova vuoksi- ja luodevesi ja
toisin paikoin jyrkät kalliorannat. Monen turhan yrityksen jälkeen
M'Clintockin täytyi jäädä talvimajaan salmen itäpäähän pieneen »Port
Kennedy» lahteen.

Jo lokakuun 18:ntena luutnantti Hobson teki rekiretken Boothia Felixin
länsirannalle viedäkseen sinne eväsvarastoja seuraavan kevään pitkäin
rekiretkien varalta. Tällä retkellä hänelle ja hänen miehilleen oli
tulla äkkituho. Heidän jäällä maatessaan irroitti vuoksivesi ja
kova luodetuuli jään rannasta ja puhalsi sen ulos merelle. Tämän
huomatessaan Hobson antoi paikalla valjastaa koirat, mutta mitään
pakopaikkaa ei enää löytynyt ja kauhukseen retkeilijät huomasivat,
kuinka aallot vähitellen palottelivat jääteliä yhä pienemmäksi ja
pienemmäksi, niin ettei se lopulta ollut kuin 20 askelta läpimitaten.
Onneksi tämä pieni jäälautta kuitenkin lopulta tarttui mannermaan ja
erään pienen saaren väliin kiinni ja hätääntyneet pelastuivat maalle.
Kolme viikkoa kestäneen matkan jälkeen luutnantti Hobson miehineen
palasi takaisin laivaan.

Muutama päivä sen jälkeen kuoli laivan toinenkin koneenkäyttäjä ja
M'Clintockin oli itse opittava konetta hoitamaan. Talven kuluessa
metsästettiin, mutta riistaa oli niukasti. Talvi oli erikoisen kylmä ja
myrskyinen. Terveydentila pysyi siitä huolimatta hyvänä ja jo helmikuun
puolivälissä lähtivät ensimmäiset rekiretkikunnat matkaan, M'Clintock
kahdella reellä magneettisen navan seuduille, kapteeni Young taas
Walesin prinssin maalle.



Eskimolta kuulustellaan.


Kap Viktorian luona, magneettisen navan kaakkoispuolella, M'Clintock
tapasi eskimoita. Nämä olivat pyyntiretkellä ja kutsuivat M'Clintockia
tulemaan kyläänsä, johon tämä suostuikin.

»Ettekö ole viime aikoina tavanneet valkoisia?» kysyi tulkki
pyyntimiehiltä.

»Emme ole puhelleet valkoisten kanssa, mutta heidän ruumiinsa olemme
nähneet eräällä lohisaarella (kalasaarella); näiden veitsien rauta ja
tämä metallinappi ovat niiltä.»

Kun heiltä udeltiin, oliko heillä enemmänkin lohisaaren vainajain
tavaroita, kävivät he epäluuloisiksi ja vastasivat kartellen.
Rauhoittaakseen heitä M'Clintock käski sanoa, ettei tavaroita otettaisi
heiltä pois ja että he olivat menetelleet aivan oikein, kun olivat
ottaneet esineet, olivathan valkoiset kuolleet eivätkä enää niitä
tarvinneet.

Siitä pohjanperän miehet kävivät sangen puheliaiksi ja innostuivat
puhumaan niistä verrattomista esineistä, joita heidän heimonsa miehet
olivat sieltä saaneet ja joista he olivat valmistaneet monenlaisia
tarve-esineitä. Kylään tultuaan M'Clintock antoi rakentaa itselleen
lumimajan ja alkoi paikalla ostella kaikkia Franklinin retkikunnan
tavaroita ja niistä valmistettuja esineitä, mitä kaupan tuotiin. Niitä
oli hopealusikoita, haarukoita, kultaisten kellonperäin kappale,
nappeja, mitali ja muita pieniä esineitä, ynnä jousia, nuolia ja muita
laivoista otetuista aineista valmistettuja esineitä. He kertoivat
vielä, että valkoiset olivat jättäneet Isolle Kalajoelle veneen, josta
he olivat saaneet puuta, ja että jäät muutama vuosi takaperin olivat
särkeneet ison laivan, joka oli ajautunut Kuningas Williamin maan
edustalle, mutta että miehistö oli mennyt maihin ja lähtenyt kulkemaan
Isoa Kalajokea kohti, jossa se oli kuollut. Näistä alkuasukkaista ei
kukaan sanonut nähneensä Franklinin miehiä, mutta yksi väitti nähneensä
luita saarella Ison Kalajoen suulla.

Nämä tiedot vahvistivat siis oikeaksi t:ri Raen kertomuksen, mutta
arvoitukseksi jäi, miten toisen laivan oli käynyt.

Viisikolmatta päivää retkellä oltuaan M'Clintock palasi takaisin. Niin
aikaiset rekiretket näissä kylmissä seuduissa ovat ylen rasittavia.
Elohopea jäätyi ja rommikin hyytyi puuroksi, mutta retkikunnan mukana
oleva eskimo rakensi aina yöksi hyvän lumimajan, joka soi paljon
paremman suojan kuin teltta. Samaan kokemukseen ovat myöhemmätkin
napamatkustajat tulleet.

Kapteeni Young oli jo aikaisemmin tullut retkeltään, joten kaikki nyt
olivat »Foxilla» koolla. M'Clintock oli jälleen osoittanut, kuinka
käytännöllisesti hän oli rekiretkeilyn järjestänyt ja siten viittonut
tien, jota kaikki myöhemmät rekiretkeilijät ovat kulkeneet. A.E.
Nordenskjöld hänestä lausuukin:

»Nämä maantieteelle niin tärkeät Franklin-retket johtivat arktisten
rekiretkien varustuksien melkoiseen kehitykseen. M'Clintockin kautta,
joka otti osaa kolmeen naparetkeen ja yhdellä retkellä oli päällikkönä,
opittiin kulkemaan pitkiä matkoja, oleskelemaan enemmän aikaa
taivasalla, arvioimaan eväitten kulutus ja keräämään mahdollisimman
suuri määrä ravintoaineita mitä pienimpään tilaan ja supistamaan paino
niin pieneksi kuin suinkin.»

Huhtikuun 2 päivänä M'Clintock lähti pääretkelleen saadakseen
vihdoinkin tutkittavansa synkän salaisuuden lopullisesti selvitetyksi.

Retkikuntaan kuului paitsi häntä itseään luutnantti Hobson ja kahdeksan
muuta miestä ja oli heillä neljä rekeä ja kaksitoista koiraa. Boothia
Felixin länsirantaa, joka pohjoisessa oli kallioinen, mutta etelää
kohti yhä aleni lakeammaksi, retkikunta kulki Kap Viktoriaan saakka,
joka on Kuningas Williamin maan kohdalla 70:llä leveysasteella. Siellä
se jakaantui kahtia, M'Clintock tutkiakseen Ison Kalajoen suistamon ja
Kuningas Williamin maan etelärannan, luutnantti Hobson taas lähteäkseen
etsimään Kuningas Williamin maan länsirantaa ja haaksirikkoutunutta
laivaa, josta eskimot olivat kertoneet. M'Clintock tapasi Kap Viktorian
luona kaksitoista eskimoa, joilta hän lunasti paljon Franklinin
retkikunnan tavaroita, veitsiä, jotka oli valmistettu laivain
rautaosista, viiloja, keihään varsia ja hopeaveitsiä, haarukoita ja
lusikoita. Kuusi hopealusikkaa maksoi kaksi äimää. Näytti siltä, kun
eivät nämä eskimot olisi ennen tunteneet puuta eivätkä rautaa, koska
heidän teräaseensa olivat luuta ja reenjalakset litistetyistä ja
sitten jäädytetyistä hylkeennahkakääröistä. Kaikkia nappeja, rauta- ja
puuesineitä M'Clintock ei edes huolinut ostaa.

Salmen yli mennen M'Clintock sitten alkoi etsiä Kuningas Williamin maan
etelärantaa, tavaten siellä hylätyltä eskimoasunnoita ja asutunkin
kylän, jossa asui kolmisenkymmentä eskimoa. Heilläkin oli paljon
Franklinin retkikunnan tavaroita, joita M'Clintock ei kuitenkaan enää
voinut ostella.

Nämä eskimot kertoivat, että viiden päivämatkan takana maan poikki
kulkien oli ollut haaksirikkoontunut laiva, mutta ettei siellä jälkeen
talven 1857—58 kukaan ollut käynyt eikä tiedetty, vieläkö se oli
säilynyt. Muuan vanha järkevä eukko, jolta Petersen tarkkaan kyseli
kaikkia, lausui: »Kun olin siellä viime kerran, ei suuresta umiakista
(veneestä) ollut paljoakaan jäljellä. Innuit (eskimot) olivat vieneet,
mitä irti saivat.»

»Entä milloin huomasitte laivan ensi kerran? Ettekö nähnyt ketään
valkoisista?» kysyi Petersen.

»Vuoden lopulla jäät painoivat laivan rantaan; valkoiset lähtivät
sitten Isolle Kalajoelle, mutta matkalla he mannermaalla kuolivat.
Monta heidän ruumistaan olemme nähneet! He kaatuivat ja kuolivat
kulkiessaan.»

M'Clintock lähti sitten salmen poikki mannermaalle, jossa niinikään
sanottiin olevan eskimoita, mutta vain yhden perheen hän tapasi, eikä
hän Ogleniemeltä, Montrealin saarelta eikä Barrowin mutkasta tavannut
kuin vähän eskimoiden piiloittamaa kuparia ja rautaa, jonka vuoksi hän
Simpsonin salmen poikki palasi Kuningas Williamin maalle.



Ensimmäinen vainaja.


Toukokuun 24:nteen päivään saakka retkikunta kulki saaren ylen kolkkoa,
yksitoikkoista rantaa länteen päin ja mainittuna päivänä M'Clintock
löysi puoleksi lumen peittämän luurangon, joka näytti kulkiessaan
suulleen kaatuneen ja siihen kuolleen, kuten eskimoeukko oli sanonut.
Lumesta löytyi pieni vaateharja ja taskukampa sekä taskukirja, joka
kuitenkin oli jäässä. Vainaja näytti olleen nuori upseerinpalvelija.
Haudattuaan vainajan M'Clintock Kap Herschelin luota, jossa Simpsonin
salmi päättyy, löysi vanhan kivipyykin, mutta se oli puoleksi revitty
ja eskimot olivat sen etsineet eikä sieltä löytynyt minkäänlaista
viestiä. Mutta kivipyykin näkyvän aseman vuoksi saattoi pitää varmana,
että tuhoutuneet olivat sen rakentaneet antaakseen tietoja itsestään.

Kap Crozierin, saaren läntisimmän niemen luota, ranta kääntyi
koilliseen, muuttuen yhäkin autiommaksi ja kolkommaksi. Se on aivan
lakeata, kalkkikivestä muodostunut, eikä tarjoa myrskyä vastaan
minkäänlaista suojaa. Viktorian kaita, joksi ulkopuolella olevaa vettä
sanotaan, oli täynnään vanhaa jykevää napajäätä. Tämmöisissä matalissa
rantavesissä hylkeet eivät viihdy, jonka vuoksi tämän rannikon
eläimistökin oli erikoisen köyhä. Tuskin näkyi ketun ja karhunkaan
jälkiä ja samoin alkuasukkaatkin karttoivat tätä rantaa.



Kivipyykkejä.


M'Clintock odotti nyt tapaavansa alapäällikkönsä, luutnantti Hobsonin,
mutta sen sijaan hän 32 kilometrin päässä Kap Herschelistä tapasikin
aivan hiljakkoin ladotun kivipyykin, jonka Hobson oli rakentanut,
tallettaen siihen häntä varten mitä hämmästyttävimpiä tietoja.
Hobsonilla oli ollut parempi onni kuin hänellä — hän oli löytänyt
todistuksia, jotka sisälsivät varman tiedon Franklinin retkikunnan
kohtalosta.

Vähän länteen Kap Felixistä, Kuningas Williamin maan pohjoisnokasta,
hän oli löytänyt kivipyykin ja tämän vierestä kolme pientä telttaa,
joissa säilyneet huovat, vanhat vaatteet ja muut esineet viittasivat
siihen, että se oli ollut joko metsästysleiri tai magneettinen
havaintoasema. Muitakin pieniä esineitä Hobson oli löytänyt,
veneenlipun, ruutisarven metallisen kannen, kaksi kiikarinokulaaria,
messinkinapin, punaisia, valkoisia ja sinisiä hansikkaita, silmälasit,
joissa lasien asemesta oli raolliset puunpalaset, seitsemän myttyä
äimiä, pienen kuparisen keittokojeen ja muutamia tulitikkuja y.m.
esineitä, jotka kaikki oli pantu kuparikattilaan ja tämä säkkiin. Mutta
mitään kirjoitusta ei löytynyt, vaikka Hobson antoi rikkoa jäätyneen
maan kolmen metrin piiristä kivipyykin ympäriltäkin. Vieressä oli
kuitenkin kaksi rikottua pulloa ja valkoista, kokoon taitettua paperia,
jossa ehkä oli ennen ollut kirjoitus. Vähän pohjoisempana Kap Victorya
oli toinen kivipyykki, mutta siinä ei ollut muuta kuin tyhjä rasia ja
särkynyt kivikuokka.



Kirjallinen viesti.


Hobson oli saapunut sille paikalle, jossa M'Clintock nyt oli, kuutta
päivää ennen kuin hän, löytämättä merkkiäkään laivasta, jonka eskimot
kertoivat rantaan ajautuneen. Mutta Kap Victoryn luota, Kuningas
Williamin maan luoteisrannalla, hän oli toukokuun 6:ntena löytänyt
suuren kivipyykin, jossa vihdoinkin oli kadonneista kirjallisia
tietoja. Muutamain kivipyykin päästä vierähtäneiden irtainten kivien
alla oli pieni tinattu lipas ja tässä Englannin amiraliteetin kaavake,
jolle oli kirjoitettu kahteen erään. Vanhempi kirjoitus kuului:

 28 p. toukokuuta 1847. — Hänen Majesteettinsa laivat Erebus ja
 Terror talvehtivat merellä pohj. leveysasteella 70°5' läntisellä
 pituusasteella 98°23'. Talven 1846—1847 ne viettivät Beecheyn saarella
 pohj. leveydellä 74°43"28' ja länt. pituudella 91°39'15", noustuaan
 Wellingtonin kanavaa 77 pohjoiselle leveysasteelle ja palattuaan
 takaisin Cornwallis-maan länsipuolitse. Sir John Franklin on
 retkikunnan johtaja. Kaikki hyvin.

 Me kaksi upseeria ja kuusi miestä lähdimme laivasta maanantaina
 toukok. 24 p. 1847.

 GM. GORE, CHAS F. DES VOEUX,

 Luutnantti. Perämies.

Omituinen kirjoitusvirhe on tässä lyhyessä tiedonannossa; retkikunta
talvehti Beecheyn saarella vuotta aikaisemmin, talvella 1845—1846.

Saman paperin reunoihin oli poikittain kirjoitettu:

 Huhtikuun 25 p. 1848. — Hänen Majesteettinsa laivat Terror ja Erebus
 hylättiin huhtikuun 22 p., oltuaan jäähän tarttuneina syyskuun 12
 p:stä 1846. Upseerit ja miehistöt, yhteensä 105 henkeä kapteeni F.R
 M. Crozierin johdolla, nousivat tässä maihin leveydellä 69°37'42".
 pituudella 98°41'. Tämän paperin löysi luutnantti Irving kivipyykistä,
 jonka Sir James Rossin otaksutaan rakentaneen v. 1831 — 4 mailia
 pohjoisempana — jonne komentaja Gore vainaja oli sen kätkenyt
 kesäkuussa 1847. Sir James Rossin patsasta ei kuitenkaan ole löydetty
 ja paperi on muutettu tähän paikkaan, johon Sir J. Rossin patsas
 rakennettiin. — Sir John Franklin kuoli kesäkuun 11 p. 1847 ja
 kaikkiaan on retkikunta kuoleman kautta tähän saakka menettänyt 9
 upseeria ja 15 miestä.

 F.R.M. CROZIER, JAMES FITZJAMES,

 Kapteeni ja vanhin upseeri. Kapteeni.

 H.M. Laiva Erebus.

 ja lähdemme huomenna 26 p. Backin Kalajoelle.»

Kivikasan ympärillä oli paljon vaatteita ja kaikenlaisia tarpeita,
kuten saappaita, köysiä, rautaisia työaseita, keittoastioita, vintturi,
peräsin, rohtolipas, harppi ja sekstantti, johon oli kaiverrettu erään
upseerin nimi.



Synkkä löytö.


Luutnantti Hobson oli löytänyt toisenkin merkitsevän löydön, reellä
olevan veneen, jossa kaikenlaisten tavarain joukossa oli kaksi
luurankoa. Muutaman päivän kuluttua saapui M'Clintock samalle
paikalle ja löysi niinikään saman veneen, jonka edessä vielä olivat
vetoköydetkin. Vene, joka oli seitsemää metriä pitkä ja lähes
kahta leveä, oli Isoa Kalajokea kohti käännetty. Sudet ja ketut
olivat repineet vainajain vaatteet ja luut niin pahoin, ettei
niistä saanut mitään johtoa siihen, keitä he olivat olleet. Kaksi
kaksipiippuista rihlaa veneissä oli, kummankin toinen piippu ladattuna
ja hana jännitettynä. Vaatteita ja jalkineita oli tavaton määrä,
paljon upseerien omaisuutta, hopeita, toalettiesineitä, työkaluja,
ampuma-aseita, pari rukouskirjaa ja paljon aivan joutavaakin kamua,
niin että täytyi ihmetellä, kuinka matkustajat olivat semmoista
mukanaan kuljettaneet. Mutta ei minkäänlaista kirjoitettua löydetty
eikä edes vaatteissa ollut nimikirjoitusta. Veneessä oli 20 kiloa
suklaata, vähän teetä ja tupakkaa. Läheisyydessä oli ajopuita, niin
ettei polttopuustakaan ollut puutetta.

M'Clintock otti mukaansa, mitä kulkemaan sai, jonka jälkeen hän
melkoisen kuormansa keralla lähti paluumatkalle. Kesäkuun 19:ntenä hän
saapui laivalle, jonne Hobson oli palannut viittä päivää aikaisemmin,
keripukista niin heikkona, että häntä täytyi lopulta vetää reellä.
9 päivää myöhemmin saapui Youngkin, joka oli kartoittanut Walesin
prinssin saaren koko eteläosan, mutta ei ollut muutoin mitään löytänyt.
Laivalla oli keripukki retkeilijäin poissa ollessa vaatinut yhden
uhrin. Talvimajan ympäristö oli siksi riistanköyhä, ettei retkikunta
voinut hankkia itselleen riittävästi tuoretta liilaa.

Elokuun 9:ntenä kesä oli edistynyt niin pitkälle, että »Fox» pääsi
lähtemään Bellotin salmesta, M'Clintock itse koneenkäyttäjänä. Neljä
päivää jäät sitä vielä viivyttelivät, mutta sitten oli väylä vapaa
ja 27:ntenä retkikunta saapui Goodhaveniin ja syyskuun 20:ntenä
Englantiin, jossa sitä tervehdittiin suurella mielihyvällä.



Franklinin retkikunnan vaiheet.


Pääpiirtein voimme nyt luoda kuvan Franklinin retkikunnan vaiheista.

Lancasterin salmessa se ei liene tavannut jääesteitä, mutta kauempana,
Barrowin salmessa, näyttävät jäät estäneen sitä poikkeamasta Peelin
salmeen ohjeittensa mukaisesti, jonka vuoksi se laski Wellingtonin
kanavaan, joka oli ohjeitten toinen vaihtoehto. Wellingtonin kanavan
pohjoisosassa retkikunta ei kuitenkaan tavannut sulaa napamerta, kuten
oli toivonut, vaan sai tyhjin toimin Cornwallisin maan länsipuolitse
palata Beecheyn saarelle, jossa se vietti ensi talvensa.

Seuraavana kesänä »Erebus» ja »Terror» uudelleen laskivat Peelin
salmeen purjehtiakseen sen kautta Amerikan mannerrannalle, jonka
vedet jo tunnettiin. Salmi oli nyt avoin. Omituista on, ettei
Franklin jättänyt Beecheyn saarelle eikä sitten matkansakaan varteen
minkäänlaisia tietoja toimistaan eikä aikeistaan. Kuningas Williamin
maan pohjoispuolella hän syyskuun 12:ntena 1846 tarttui jäihin ja
retkikunta jäi odottamaan uutta kesää, toivoen parempaa onnea tai
laivain ehkä jäiden mukana kulkevan sen pienen matkan, joka vielä oli
luoteisväylää tuntematonta. Kuningas Williamin maan itäpuolitse tosin
olisi kulkenut väylä, joka tavallisina kesinä on sula — sitä Amundsen
»Gjöalla» purjehti — mutta Franklin luuli tätä maata Boothia-maan
niemeksi, joksi James Ross oli sen piirtänyt. Salmessa, joka erottaa
nämä molemmat maat toisistaan, on niin suuria saaria, että salmia oli
talvella mahdoton huomata, etenkin kun rannat ovat hyvin lakeita.
Jos Franklin olisi tämän salmen tiennyt, olisi hänen retkikuntansa
luultavasti pelastunut. Vasta M'Clintock toi tiedon tästä viimeisestä
luoteisväylästä, ainoasta, jota näyttää olevan mahdollinen aluksilla
kulkea.

Ei ole tietoa, lähettikö Franklin muita rekiretkikuntia kuin Goren
Kuningas Williamin maalle, ei ainakaan mikään muu jättänyt jälkeensä
kirjallista tietoa. Franklinin kuoltua kesäkuun 11:ntenä 1847
retkikunnan johdon sai kapteeni Crozier vanhimpana upseerina. Ei ole
säilynyt minkäänlaista tietoa siitä, mihin toimiin hän ryhtyi läheisten
rantain tutkimiseksi, päästäkseen eskimoitten kanssa yhteyteen,
hankkiakseen ruokatavaroita metsästyksen kautta tai tutkiakseen niitä
seutuja, joiden kautta paluumatka oli tehtävä. Kun laivat eivät kesällä
1847 päässeet jäistä, täytyi retkikunnan ryhtyä valmistuksiin pitkää
pakoretkeään varten. Tauti alkoi kolmantena vuotena tehdä tuhoaan,
sekä toimettomuuden vuoksi että ruoka-annosten vähentämisen vuoksi,
sillä ruokatavaroita heillä oli vain vuoden 1848 heinäkuuhun ja osa
lihasäilykkeistä lienee ollut kelvottomia. Ennen laivasta lähtöä kuoli
24 miestä, joista huomattavan suuri osa oli upseereja.

V. 1848 laivat olivat jäiden mukana ajautuneet 19 mailia lounatta
kohti siitä kohdasta, jossa ne ensin jäihin tarttuivat, ja päällystö
ja miehistö hylkäsivät molemmat laivat. Mutta lähtö sekä tapahtui
vuotta liian myöhään että oli puutteellisesti järjestetty, kun tuoni
niin nopeaan sai uhrinsa. Näyttää siltä, kuin ei yhtenäistä johtoa
olisi ollut, vaan kaikki olisivat rientäneet henkensä edestä. Huomiota
herättävää on varsinkin se, ettei mitään kirjallista tietoa jätetty,
vaikka retkikunnalta jäi niin paljon muuta tavaraa.

Samaan aikaan kun Boothia-maan länsirannikon edustalla olevilta
laivoilta olisi voitu tehdä pitkiäkin rekiretkiä eri suunnille, tutki
t:ri Rae Boothian niemimaata, saavuttaen huhtik. 18:ntena 1847 kohdan,
josta ei Franklinin laivoihin ollut kuin 240 kilometriä.

Kuningas Williamin maan länsirantaa kävi matka etelää kohti, ja pitkin
tietä sortui miehiä. Mutta osa näyttää, eskimoitten tietojen mukaan,
palanneen takaisin laivoihin. Kuningas Williamin maan eteläosassa
joku pieni eskimojoukko näyttää antaneen pakeneville apuaan, mutta
sitten salaa jättäneen heidät pelosta tai itsekkyydestä. Mahdotonta
ei ole sekään, että laivoissa oli syttynyt kapina. Siinä tapauksessa
ne, jotka kauimmaksi, Amerikan mantereelle saakka ennättivät, olivat
kapinallisia. Tämä ehkä selittäisi, miks'ei retkikunnasta jäänyt mitään
kirjoitettua kertomusta.

Englannissa Franklinia surtiin kuin kansallissankaria. Hän oli
maansa kaikkein rohkeimpia tutkijoita ja etevä merisoturi. Hän oli
ollut mukana Trafalgarin tappelussa, Kööpenhaminan pommituksessa,
Flindersin keralla tutkimusretkillä Austraalian vesillä, risteillyt
sotalaivoilleen Portugalin rannikolla ja Etelä-Amerikassa, Tasmaniaa
hallinnut kuvernöörinä, ja kaikkialla hän oli kuin harva toinen
osoittanut erinomaista kuntoa ja etevyyttä ja harvinaisessa määrässä
voittanut kaikkien luottamuksen ja suosion. Sen vuoksi häntä
etsittiinkin siten, ettei ketään toista ole hänen jälkeensä siten
etsitty.

Mutta toiselta puolen on myönnettävä, ettei hän suuren retkikunnan
johtajana osoittanut niin suurta varovaisuutta, kun tämä asema olisi
vaatinut, ja että hän ilmeisestikin asetti löytäjäkunnian korkeammalle
kuin niiden uljaitten miesten hengen, joita hänellä oli johdettavanaan.
Jos hän olisi ajoissa peräytynyt, olisi kaikki voitu pelastaa eikä
suuriakaan olisi menetetty, sillä aikoja sitten oltiin selvillä siitä,
että vaikka luoteisväylä lopulta löydettäisiinkin, ei sillä kuitenkaan
olisi minkäänlaista käytännöllistä merkitystä.



Jälkietsiskelyitä Franklinin retkikunnan tuhon seuduilla.


M'Clintock ei palatessaan luullut, että kukaan Franklinin retkikunnan
jäsenistä hänen viime retkensä aikana enää saattoi olla hengissä. Ison
Kalajoen seudut ovat ylenmäärin autiot ja kolkot, niissä muka harvoin
kävi eskimoitakaan, eikä eurooppalainen olisi saattanut eskimoitten
tavoin elää, vaikka nämä olisivatkin suostuneet ottamaan heidät
täysihoitoon.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä ja lisäksi kehoitti
retkikunnan tuhoa verhoava hämäryyskin jatkamaan etsiskelyitä. Tätä
jälkietsiskelyä on varsinkin Amerikassa harrastettu.



Hall jatkaa etsintää.


Charles Francis Hall ammatiltaan seppä ja sittemmin sanomalehtimies,
oli naparetkikertomuksia lukiessaan tullut siihen päätökseen, että
Franklinin miehiä 1860-luvun alkuvuosina vielä saattoi olla elossa,
jos he olivat eläneet eskimoitten kanssa. Hän oli tarkkaan seurannut
kaikkia toimia, mihin heidän pelastuksekseen oli ryhdytty, ja kun
vihdoin kaikki etsiskelyt päättyivät, päätti hän omin päin ryhtyä niitä
jatkamaan.

Hän lähti aluksi kapteeni Buddingtonin pyyntilaivalla Frobisherin
lahteen, Baffinin lahden kaakkoisrannalle, ja asettui sikäläisten
eskimoitten keskuuteen asumaan, perehtyäkseen heidän kieleensä ja
elintapoihinsa. Vaeltaessaan heidän kerallaan puolentoista vuotta
näissä seuduissa hän muun muassa löysi jäännöksiä Frobisherin
retkikunnasta, jonka kuningatar Elisabeth 300 vuotta takaperin lähetti
luoteisväylää etsimään (M. ja l. II, st 430—31). Näitä esineitä
säilytetään nykyään Greenwichissä.



Eskimoitten tietoja viimeisistä eloonjääneistä.


V. 1864 Hall lähti toiselle retkelleen, jolla hän viipyi viisi vuotta,
asuen koko ajan eskimoitten luona ja heidän tavallaan. Raakaa lihaa ja
traania hän oppi syömään niin hyvin, että hän lopulta söi 7—8 kiloa
kerrallaan. Tämän ajan hän enimmäkseen vietti Amerikan mantereella,
Melvillen niemimaalla, ja Iglulikin saarella ja kävi aina Kuningas
Williamin maalla saakka, josta hän ei kuitenkaan löytänyt mitään
kirjallisia muistiinpanoja. Franklinin retkikunnan muita peruja
hän kuitenkin kokosi koko joukon ja myös tietoja viimeisten eloon
jääneitten kohtaloista. Muutamia vuosia takaperin oli heidän luokseen
saapunut, niin Hallille kerrottiin, neljä valkoista erään innuitin
(eskimon) seurassa. Nämä miehet olivat molemmilta jäähän hukkuneilta
laivoilta ja otaksui Hall heidän nimensä, mikäli eskimoitten
ääntämisestä saattoi päättää, olevan Crozier, Harry ja Lyon, neljännen
nimeä he eivät tienneet ja hän olikin sitten pian kuollut tautiin.
Crozierkin oli ollut kuolemaisillaan ja kamalan laihtunut, hän kun
ei suostunut syömään muita valkoisia. Hän oli vaihtanut nimeä Egluka
nimisen innuitin (eskimon) kanssa ja hänelle oli sitten annettu
sormenpään kokoinen pala hylkeen lihaa, jonka jälkeen hän oli vaipunut
uneen ja nukkunut vuorokauden umpeensa. Seuraavana päivänä hänelle
oli annettu kahta vertaa suurempi pala ja sen syötyään hän oli taas
nukkunut vuorokauden, mutta sitten aivan pahoin sairastunut. Sen
eskimot olivat jo edeltäkäsin kyllä tienneet, mutta häntä oli täten
syötettävä, kun hän oli niin nälkiintynyt. Ja kolmantena päivänä hän
olikin parempi, niin että hänelle voitiin ruveta antamaan enemmän
ruokaa, kunnes hän täydelleen parani. Näin he kaikki voimistuivat ja
lihoivat ja lähtivät sitten pois, luvaten jonkun ajan kuluttua palata
takaisin. Ja niin he tekivätkin. He olivat käyneet suurella teltallaan,
josta olivat juuri lähteneet eskimon heidät jäällä tavatessa. Crozier
oli vihdoin saanut erään eskimoista lähtemään kajaakillaan saattamaan
häntä ja hänen molempia seuralaisiaan etelään valkoisten maahan.
Eskimot olivat sitä mieltä, että ellei tämä yritys olisi onnistunut,
olisivat he palanneet takaisin heidän luokseen. Oli ollut syksy ja
lämmin sää, kun he olivat lähteneet, mutta heidän tullessaan oli
ollut kevät ja sangen kylmä. He olivat ottaneet mukaansa pyssyt ja
ampumatarpeita. Iglulikissa käynyt vaimo väitti siellä nähneensä
montakin valkoista, joiden nimiäkin hän muisti.

Samaiset eskimot kertoivat kaikki, mitä tiesivät. Useimmat valkoiset
olivat kuolleet nälkään ja syöneet toisensa. Ne molemmat talvet,
joina laivat olivat olleet jäässä kiinni, olivat olleet kylmemmät
kuin koskaan ennen, kesää ei ollut ensinkään. Eskimot eivät saaneet
pyydyksiinsä hylkeitä eivätkä petoeläimiä. He eivät voineet elää
sillä seudulla, jonka kohdalla laivat olivat, ja luulivat valkoisten
olevan syypäät heidän ahdinkoonsa. Sama mies, joka oli Iglulikiin
saattanut neljä valkoista, oli jo edellisenä vuonna nähnyt kapteeni
Crozierin, käydessään monen muun eskimon keralla jäätä myöden tuolla
suurella laivalla. Ensimmäinen, minkä he jälleen kuulivat laivasta,
jonka he luulivat takaisin käännettävän, oli tieto, että valkoiset
olivat lähteneet maalle ja asuivat teltoissa ja että paljon oli kuollut
viluun ja nälkään. Sillä aikaa kuin Crozier ja hänen toverinsa olivat
eläneet eskimoystäväinsä luona, oli muita eskimoita, jotka asuivat
Netshillissä, lähempänä onnettomuuspaikkaa, käynyt hylätyllä laivalla,
jonka melkein koko toisen laidan jäät olivat painaneet lyttyyn. He
olivat laivasta saaneet niin paljon hyviä tavaroita, että niitä riitti
vielä heidän lapsilleen ja lapsenlapsilleenkin. Mainittiin kaksi suurta
jääsahaa, paljon hakkuveitsiä vaimoille ja tytöille, paljon miesten
veitsiä, paljon lusikoita, haarukoita, kiiltäviä renkaita ja suuret
määrät pyöreitä keltaisia ja valkoisia metallilevyjä (rahoja).

Kapteeni Hall väitti kuulleensa vielä senkin, että muka kapteeni
Crozier ja eräs toinen mies olivat vasta 1864 kuolleet eräällä Hudsonin
lahden saarella.



Schwatka etsii laivain kirjoja.


Vielä v. 1872 eräs valaanpyytäjä, joka talvehti Repulse-lahdessa,
Melvillen niemimaan kannassa, siellä osti Kuningas Williamin maalta
tulleilta netshilli-eskimoilta hopeisia pöytäkaluja, joissa oli
Franklinin, Crozierin ja Fitzjamesin vaakunat. Nämä löydöt ja
ilmoitukset kivipyykkeihin kätketyistä kirjoista antoivat aihetta
retkeen, jonka Yhdysvaltain armeijaan kuuluva luutnantti Fr. Schwatka
teki Kuningas Williamin maahan, pannen toimeen etsiskelyn, joka
perusteellisuudessa voitti kaikki entiset.

Kesäkuussa 1878 Schwatka lähti matkaan »Eothen» nimisellä kuunarilla,
Hudsonin lahti lähimpänä matkan määränä. Tovereiksi lähtivät
hänen keralleen eversti Gilder ja insinööri Klutshak, joka oli
tshekkiläinen kansallisuudeltaan. Sitä paitsi lähti matkaan eräs
kokenut valaanpyytäjä ja tulkkina Joe niminen eskimo, joka oli ollut
mukana useilla edellisillä napamatkoilla. Päästäkseen mitä vähimmillä
varustuksilla ja tullakseen toimeen vaikeimmissakin oloissa Schwatka
seuralaisineen aikoi elää maassa maan tavalla — samoin kuin eskimot.
Heti Chesterfieldin vuonon suulle tultuaan retkikunta sen vuoksi laati
itselleen eskimoleirin, jossa se vietti syksyn ja talven, totutellen
itseään eskimolaiselämään ja ilmastoon.

Siinä he nyt vieroittelivat itseään kaikista elämän mukavuuksista
ja puhtaudestakin ja totuttelivat itseään käyttämään peuran vuotaa
paljaalla iholla paidan asemasta, koska paita hiestä kastuu liikkeellä
oltaessa ja sitten levolle ruvettaissa kovilla pakkasilla jäätyy.

Lisäksi oli opittava elämään maan antimilla ja niitä pyytämään, peuran,
hylkeen ja mursun lihalla, kalalla ja valaannahkalla, jopa syömään
niitä hätätilassa raakanakin. Opittava oli niinikään rakentamaan
lumimajoja ja niissä nukkumaan joukolla ahtaassa kuin sillit
tynnörissä. Alussa se tuntuu kaamealta, ja itse eskimokin kiljaisee
vilun väristyksistä makuusäkkiinsä ryömiessään ja vetäessään sen päänsä
yli ja polvet koukkuun leukansa alle. Muutaman minuutin kuluttua
hän kuitenkin oikaisee ruumistaan, pistää nokkansa ulos ja sytyttää
piippunsa. Lopulta lumimajoissa, »igluissa», alkaa viihtyä oikein hyvin
ja kunnioittamaan suurena keksijänä sitä miestä, joka ensimmäisenä
alkoi niitä rakentaa. Vain suojasäillä, katon alkaessa sulaa, niissä ei
ole hyvä olla.

Huhtikuun 1:nä 1879 retkikunta lähti leiristään liikkeelle. Siihen
kuului neljä valkoista, kolme rekeä, neljäkymmentä kaksi koiraa
ja kolmetoista eskimoa. Paitsi Joea oli näistä mainittava etenkin
Tuluak, jolla oli mukanaan vaimonsa ja kahdeksanvuotias lapsi. Hän oli
verraton mies ja hänen väsymätön intonsa auttoi retkikunnan monesta
vaarallisesta pulasta.

Matka piti luodetta kohti vuoroin kunnaista, vuoroin lakeata maata,
jolla liikkui peura- ja myskihärkä-karjoja. Reet luistivat parhaiten
jokien liukkaalla jäällä, jonka vuoksi retkikunta kulki niitä, milloin
se vain matkan suuntaan sopi. Milloin vain tavattiin eskimoita, aina
heiltä kysyttiin tietoja Franklinin laivoista, Toukokuussa retkikunta
saapui Adelaiden niemimaalle, jonka kapea Simpsonin salmi erottaa
pohjoisessa olevasta Kuningas Williamin maasta. Schwatka tapasi siellä
netshilli-eskimot, joihin Amundsen myöhemmin niin perinpohjin tutustui
»Gjöan» matkalla. Jotkut vielä muistivat Franklinin retkikunnan ja sen
hirmukuoleman. Eskimot olivat sitten löytäneet Adelaiden niemimaalta
kumotun veneen, luurankoja, kelloja, papereita ja kirjoja. Tarvekalut
oli jaettu, mutta kirjat ja kellot oli annettu lapsille leikkikaluiksi.
Täten luultavasti tuhoutuivat laivain lokikirjat ja samalla ikipäiviksi
hukkuivat tarkemmat tiedot Franklinin retkikunnan vaiheista.

Schwatka kulki sitten kanooteista kyhätyllä lautalla Simpsonin salmen
poikki ja Kuningas Williamin maalle tultuaan jakoi joukkonsa kolmeen
osastoon, jotka lähtivät eri puolille etsimään. Kesä oli tullut, jää
suli ja tavarat täytyi kuljettaa kantamalla. Aurinko ei ensinkään
laskenut, mutta tätä napaseutujen kesäpäivään tottumattomat retkeilijät
pitivät enemmän haittana kuin hauskuutena.



Crozierin leiri.


Retkikunta jatkoi sitten etsiskelyjään, kulkien niemestä niemeen aina
Kap Felixiin, Kuningas Williamin maan pohjoisimpaan nokkaan saakka.
Klutschak löysi leirin, jonka kapteeni Crozier oli v. 1848 laittanut.
Sen vieressä oli avoimessa haudassa vaillinainen luuranko, joka,
hopeamitalista päättäen oli »Terrorin» kolmannen upseerin, luutnantti
Irvingin. Retkikunta, otti mukaansa hänen surulliset jäännöksensä,
jotka sitten Edinburghissa juhlallisesti kätkettiin maan poveen.



Schwatkan johtopäätökset.


Schwatka askel askeleelta seurasi Franklinin miesten paluumatkaa
ja saattoi mielestään näkemistään jäännöksistä seurata heidän
ajatuksenjuoksuaan: »Tässä he vielä toivoivat, tässä eivät enää.
Tähän saakka he kulkivat suljetussa joukossa ja tottelivat johtajaa,
sitten he hajaantuivat. Muiden onnettomuuksien lisäksi sai nyt vallan
kapinahenkikin, joka tekee lopun kaikesta, niin että jokainen vain
ajattelee itseään». Jotkut merkit viittasivat siihenkin, että eskimot
olivat puhuneet totta kertoessaan nälkiintyneiden ruvenneen toisiaan
syömään.

Schwatkan havaintojen mukaan oli Franklinin retkikunnan loppu ollut
likimain seuraava:

Huhtikuun 22:sena 1848 miehistöt lähtivät laivoista, joihin täytyi
jättää joku verta raskaampia tavaroita, ruokatavaroitakin. Crozierin
laadittua leirin Kuningas Williamin maan luoteiskulmaan varustettiin
reille veneitä pitkää matkaa varten Hudsonin lahdelle; retkelle piti
lähdettämän heti syksyn tultua. Luutnantti Irving lähetettiin etelää
kohti tiedusteluretkelle, jolta palattuaan hän leirissä kuoli ja
haudattiin. Nyt alkoivat onnettomuudet. Ruokatavarat loppuivat eikä
metsästys tähän vuodenaikaan antanut mitään saalista. Crozier päätti
silloin paikalla lähteä etelää kohti, saavuttaakseen väkensä keralla
Suuren Kalajoen. Muutamat harvat vain, jotka eivät päässeet kävelemään,
jäivät laivoille tai palasivat sinne takaisin, kun eivät jaksaneet
seurata joukon mukana.

Mutta heinäkuussa 1848 tuli tuho, kuten jo huomautimme, ja kaikki
nämä suunnitelmat menivät myttyyn. Retkikunta jakautui ryhmiin ja
kullakin ryhmällä oli veneensä, jota ihmiset ja ehkä koiratkin reellä
vetivät. Kaksi veneistä saapui Erebuksen mutkaan, jossa Crozier ja
ehkä Vescontikin kuoli. Miehet hajaantuivat sen eteläpuolella olevalle
niemimaalle ja suuri teltta, jota käytettiin sairashuoneena, täyttyi
kuolevista. Eräältä läheisyydessä asuvalta eskimoperheeltä oli toivottu
saatavan vähän apua, mutta eskimot lähtivätkin salaa pois. Toinen
toisensa jälkeen kuoli nyt.

Kolmas vene näyttää saapuneen Adelaiden niemimaan länsirannalle;
Schwatka tapasi siihen kuuluneen laudan, jossa oli Lady Franklinin
nimikirjaimet. Neljäs venekunta pääsi Simpsonin salmen poikki Adelaiden
niemimaan itärannalle paikkaan, jota kartoissa nimitetään »Starvation
Coveksi» (nälkäpoukamaksi). Tällä osastolla luultavasti olivat mukana
laivain lokikirjat, raportit ja koneet. Haudat, joita oli veneen
reitillä, osoittivat sen tulleen Kuningas Williamin maan poikki
Simpsonin salmelle.

Eräs 55 vuoden ikäinen vaimo kertoi Schwatkalle nähneensä joukon
valkoisia, jotka olivat vetäneet jäällä rekeä. Reellä oli ollut vene.
Valkoiset olivat tulleet kuningas Williamin maalta ja kulkeneet
Simpsonin salmen poikki Adelaiden niemimaalle. Hän oli kuullut
miesten lausuvan useita nimiä, joista hän muisti nimen »doktok» — se
luultavasti tarkoitti »Terrorin» lääkäriä Stanleyta. Myöhemmin paikalla
käydessään hän oli tavannut hengissä vain yhden miehen. Hän oli ollut
kookas ja roteva ja istunut rannalla, pää käsien välissä, kyynärpäät
polvien varassa. Nostaessaan päätään puhuakseen oli mies siihen
paikkaan kuollut.

Suuren Kalajoen suulle ei tästä ollut kuin muutaman päivän matka;
siellä nälkiintyneet ehkä olisivat voineet elättää itseään
lohenpyynnillä. Useimmat heistä kuitenkin nälkäpoukamassa kuolivat
ja vain muutamain reippaimpain merimiesten oli onnistunut veneellä
päästä Suureen Kalajokeen, jota he olivat nousseet eräälle koskelle,
mutta sitten hekin olivat kuolleet nälkään, eikä kauempaa ole löytynyt
Franklinin retkikunnan jälkiä.



Napatalven hirmut.


Schwatka tovereineen lähti syksyllä paluumatkalle Kuningas Williamin
maalta. Myöhäisen vuodenajan vuoksi retki oli suunnattoman vaikea.
Talvi oli harvinaisen kylmä ja myrskyinen. Lumimyrskyt pakottivat
retkikunnan joskus pysymään lumimajoissaan pari kolme viikkoa, vaikka
ruokavarat jo aikoja sitten olivat loppuneet. Peurat olivat niin arat,
että niitä täytyi väijyä päiväkauden, nälkäiset susilaumat tekivät
herkeämättä raivoisia hyökkäyksiä, koirat olivat niin uupuneet, että
toinen toisensa jälkeen kuolivat. Lopulta alkoi rohkeimpainkin mieli
lannistua. Lämpömittari osoitti 27 päivää -51°C ja 16 päivää -55°C
tai sitä vähemmän. Vain eskimot kestävät tämmöisiä säitä saamatta
terveydelleen vahinkoa.

Kun retkikunta vihdoin saapui Hudsonin lahdelle, odotti sitä suuri
pettymys. »Eothenin» kapteeni ei ollutkaan jättänyt ruokatarpeita
varastoon määrättyyn paikkaan, kuten hänen kanssaan oli sovittu,
ja ellei läheisyydessä olisi sattunut olemaan eskimoleiri, olisi
Schwatkan miehineen ollut hyvin vaikea säilyttää henkensä. Siitä
saatiin ruokavaroja ensi hätään ja vähän myöhemmin tavattiin niillä
seuduin talvea viettävä valaanpyytäjä, joka mitä auliimmin auttoi
hätääntyneitä. Mutta nyt oli kovaa kokeneitten retkeläisten vaikea
tottua laivan lämpimiin hytteihin.



Eskimon isänmaanrakkaus.


Eskimoittensa apuun retkikunta oli sangen tyytyväinen. Tuluak,
josta matkalla oli ollut erinomainen apu, oli yhtä tiedonhaluinen
kuin rohkeakin ja halusi seurata Schwatkan keralla Yhdysvaltoihin.
Heimon vanhin hänelle kuitenkin huomautti, ettei »innuit» koskaan ole
onnellinen vieraassa maassa, että hän siellä sairastuu, ikävystyy ja
halaa päästä kotia, että hän kaipaa ikuista jäätä ja huokailee takaisin
»igluunsa» — lumimajaansa. — Vanhin puhui niin kauniisti ja todesti,
että Tuluak jäi kuin jäikin hyiseen isänmaahansa.

Schwatkan matkalla ei ollut maantieteellistä merkitystä, koska
hänen etsimänsä maan kautta jo useat muut olivat kulkeneet, mutta
retkeilykannalta katsoen se on huomattavimpia, mitä on milloinkaan
pohjan pimeille perille tehty. Lähes vuoden retkikunta oli poissa
lähtöasemaltaan ja varastoiltaan ja kulki tällä ajalla 4,300
kilometriä. Suunnitelma oli suuripiirteinen ja rohkea ja erinomaisesti
se kaikkia yksityiskohtiaan myöden toteutettiin.



Amundsenin huomioita.


»Gjöan» matkalla Amundsen oleskeli Kuningas Williamin maalla vv.
1903—1905 pari vuotta ja tutustui tällä ajalla perusteellisesti sen
asukkaihin, netshilli- ja ogluli-eskimoihin, joiden kesken silloin
vielä oli säilynyt muisto Franklinin retkikunnan tuhosta. Kuningas
Williamin maa ei suinkaan ollut niin tyhjä riistasta, kuin oli yleiseen
luultu, ja varsinkin vastapäätä oleva mannerranta oli Amundsenin
mielestä oikea arktinen paratiisi. »Navjato ei ole», kirjoittaa
Amundsen, »kaukana Nälkäpoukamasta, joka on saanut nimensä siitä, että
siitä löydettiin useita Franklinin miesten luurankoja. Luultavasti
he olivat tuhoutuneet matkalla etelää kohti. Oli ikäänkuin kohtalon
ivaa, että tämä kamala nimi on annettu juuri sille paikalle, joka
todenteolla on kauneimpia ja runsaimmin siunattuja paikkoja Amerikan
pohjoisrannalla. Keväällä, kun rannat ovat sulaneet, täällä saadaan
suunnattomat määrät suurta lihavaa lohta. Vähän myöhemmin tulee
valtavan suuria peuralaumoja, jotka viipyvät täällä koko kesän.
Syksyllä taas voidaan pyytää turskaa rajattomat määrät. Ja juuri täällä
-— tässä arktisena paratiisissa — noitten rohkeitten retkeilijäin piti
heittää henkensä ruoan puutteen vuoksi! Mutta asian laita oli se,
että he tulivat tänne semmoiseen aikaan, jolloin alava maa oli lumen
peitossa. Rasituksien uuvuttamina, sairauksien kalvamina he pysähtyivät
tähän, eivätkä penikulmien päähän nähneet muuta kuin samaa toivotonta,
lumen peittämää lakeutta, jolla ei mikään merkki ilmaissut elämää, mitä
sitten rikkautta... Tuskin onkaan maan päällä toista niin hylättyä ja
autiota paikkaa kuin tämä talvella. Kun sitten kesä tuli ja maassa
loistivat miljoonat kukkaset, kun kaikki vedet välkkyivät ja kaikki
purot kohisivat riemullista säveltään lyhyen jäättömyytensä ajan,
kun lintuja kiehui ja pesi tuhansin iloisin äänin — ja ensimmäinen
urospeura kurotti päätään Jäämeren avoimen reunan yli, osoitti vain
kasa vaalenneita luita sitä paikkaa, missä Franklinin urhoollisen
joukon jäännökset olivat huoahtaneet viimeisen hengähdyksensä — tämän
suuren surunäytelmän viimeisessä näytöksessä.

Simpsonin salmen saarillakin eskimot näyttelivät paikkoja, joista oli
vainajain luita löydetty. Ja Kuningas Williamin maalla retkikunnan
jäsenillä vielä oli tilaisuus valmistaa viimeinen leposija parille
vainajalle. Eskimoilta saamainsa tietojen nojalla Amundsen päätti, että
toinen Franklinin laivoista oli jäissä ruhjoutunut ja uponnut Kuningas
Williamin maan pohjoispuolella, toinen sitä vastoin oli tuulien ja
merivirran kuljettamana ajautunut Kuningas Williamin maan ja Viktorian
maan väliseen salmeen, jossa eskimot olivat sen tavanneet. Sinne se oli
lopulta uponnut, eskimoitten korjattua siitä pois, mitä suinkin irti
saivat.



Smithin salmesta napaa kohti.


Suurena syynä Franklinin etsinnän huonoon onnistumiseen oli se vallalle
päässyt käsitys, että maanosaimme pohjoisrantain välinen alue on sulaa
merta, jolla laivaliike muka olisi mahdollinen, kunhan vain päästäisiin
sille sitä ympäröiväin jääriuttain poikki.

Pennyn retki Wellingtonin kanavassa näytti erinomaisesti tukevan tätä
käsitystä, ja saman asian koki myöhemmin Belcherkin, joka kuitenkin
napameren kuljettavuudesta oli toista mieltä. Hän luuli, että jokainen
laiva olisi tuhon oma, joka lähtisi napameren valtavain jäämöhkäleitten
keskelle purjehtimaan. Enin osa näitä asioita harrastavista henkilöistä
oli kuitenkin toista mieltä kuin Belcher ja halusi myös päästä
tositoimessa osoittamaan, että heidän käsityksensä oli oikea.



Kanen retki.


Elisha Kent Kane, joka oli lääkärinä ollut De Havenin johtamalla
amerikkalaisella retkellä, sai heti kotia palattuaan Henry Grinnellin
antamaan pienen »Advancen», 144 tonnin prikin, hänen johtoonsa, jotta
hän saisi Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta tunkeutua
sulalle napamerelle, jonne luultiin Franklinin retkikunnan kadonneen.
Useitten muitten lahjoittajain avulla ja uhraten omiakin varojaan Kane
sai retkikuntansa varustetuksi ja toukokuun 30:ntena 1853 se lähti
New Yorkista matkaan. Grönlannista Kane otti tulkiksi tanskalaisen
kapteeni Petersenin, joka oli ollut samassa toimessa Pennyn retkellä
ja taas M'Clintockin mukana De Havenin retkeltä pelastuttuaan, ja Hans
Hendrik nimisen nuoren eskimon, josta sitten tuli mainio naparetkeilijä
— hän kirjoitti oman elämäkertansakin. Lisäksi Kane osti rekikoiria ja
joukolleen turkispukuja. Heinäkuun 27:ntenä »Advance» saapui suureen
Melvillen lahteen ja lähti sieltä risteilemään pohjoista kohti.

Jäitä alkoi täällä olla yhä sakeammassa — lahteen purkautuu valtavia
maajäätiköitä — jonka vuoksi Kane suurella vaivalla kiinnitti laivansa
isoon jäävuoreen. Tuskin se kuitenkaan oli tapahtunut, ennenkuin vuori
ukkosen jyrinällä hajosi ja »Advancen» täytyi kiiruummiten erota siitä.
Elokuun 7:ntenä retkikunta Baffinin lahden pohjoisimmasta perukasta
tunkeutui Smithin salmeen, jossa oli sulaa vettä silmän siintämättömiin
ja vastaan vieri iso maininki, tuoden varman viestin avoimista
ulapoista. Tuulikin oli hyvä ja myötäinen.

Näillä edellytyksillä olisivat piankin kaikki edelliset
pohjoisennätykset tulleet sivuutetuiksi, mutta ei ole suveen
luottamista tuolla hyisessä pohjolassa, tuuli kääntyi vastaiseksi ja
ahtojäät näyttäytyivät. Kane kätki rannalle veneen ja ruokavaroja
vastaisen varalle, jotta olisi jotain turvaa, jos laiva menetettäisiin
pohjoiseen pyrittäessä. Ja sitten »Advance» rohkeasti kävi jäitten
kimppuun. Se taistelu oli sille kuitenkin ylivoimainen ja jonkun
ajan kuluttua pieni purjelaiva sai kiittää onneaan, kun pääsi
pieneen satamaan suojaan. Smithin salmessa jäät tunkeilivat hurjassa
mylläkässä. Pian Kane kuitenkin lähti uudelleen yrittämään ja pääsikin
hitaasti eteenpäin, vaikka jäävuoret olivatkin tuon tuostakin laivan
väliinsä ruhjoa. Neljä miestä joutui ajojäille ja vasta elokuun
22:ntena heidät voitiin veneillä pelastaa.



Talvimajaan.


Elokuun 28:ntena »Advance» saavutti äärimmäisen kohtansa, Rensselaerin
mutkan, johon sen, Grönlannin rannalle, täytyi asettua talvimajaan.
Retkikunta oli siis päässyt Smithin salmen kapeimmasta kohdasta sen
väljemmän veden rannalle, joka kartoilla on Kanen syvänteen nimisenä.

Kane teki nyt maa maikan rantaa pitkin, jolla jääpaarretta oli mukava
kulkea, vaikka vuoret suistuivatkin jyrkkään veteen. Tässä luonnon
muodostamassa tiessä, joka on vuoksiveden tasalla, luodevedellä siis
merenpintaa ylempänä, oli toisin paikoin syviä halkeamia, joiden poikki
reet oli köysillä vedettävä. Omituinen ilmiö oli joki, joka laski
vuorilta jäiden keskitse ja suustaan oli toista kilometriä leveä. Se
luultavasti on Grönlannin länsirannikon suurin joki ja saa alkunsa
suuresta sisämaan jäävirrasta, jonka päästä on mereen 64 kilometrin
matka. Tämän joen rannoilla oli paikan pohjoisuudesta huolimatta runsas
kukkakasvullisuus. Kane nousi lopulta 400 metrin korkuiselle niemelle,
joka jo hipaisi 80:ttä leveyspiiriä. Allaan hän näki paljasta jäätä ja
kauempana pohjoisessa tumman jääseinän, valtavan Humboldt-glasierin,
jonka edustalla jäätynyt meri oli niin täynnään jäävuoria, ettei ollut
ajattelemistakaan yrittää reellä sen ohi. Yhä kauempana näkyi taas
maata ja levollisempaa jäätä. Kanen täytyi luopua kaikista toiveista
tunkeutua edemmäksi, mutta näinkin hän jo oli päässyt kauemmaksi napaa
kohti kuin ainoakaan tieteellinen retkikunta sitä ennen.

Kane kuljetti nyt pitkin Grönlannin rannikkoa ruokatavaravarastoja
keväällä tehtävien rekiretkien helpottamiseksi. Lokakuun 10:ntenä alkoi
napayö, jota kesti neljä kuukautta. Tammikuun puolivälissä alkoivat
ankarat pakkaset ja helmikuussa lämpömittari aleni -51 asteeseen
C. Melkein kaikki rekikoirat kuolivat. Maaliskuun keskilämpö oli
vain -41,25°C. Siitä huolimatta Kane lähetti yhden rekiretkikunnan
maaliskuun 19:ntenä viemään pohjoiseen ruokatavaravarastoa. 31:ntenä
palasi kolme heistä takaisin niin huonossa kunnossa, että he vilulta
ja nälältä eivät saanee» edes puhutuksi, ja kun he vihdoin saivat
puhelahjan, sanoivat he toveriensa uupuneina koukistuneen jonnekin
jäälle. He eivät edes osanneet sanoa minne. Kane paikalla lähti,
reippain palanneista oppaanaan, etsimään kadonneita, löysi heidät ja
sai heidät suunnattomilla ponnistuksilla takaisin laivaan tuoduksi.
Kahdelta oli leikattava paleltuneita kohtia jaloista, kaksi sittemmin
kuoli. Huhtikuun 7:ntenä tuli retkikunnan luo vieraisiin eskimolta,
voimiltaan oikein jättiläisiä, miehiä, joista jotkut uskalsivat käydä
itse jääkarhunkin kanssa käsirysyyn. He olivat kuitenkin ystävällistä
väkeä, vaikka pyrkivät varastelemaan.



Rekiretkiä.


Huhtikuun 26:ntena 1854 Kane lähti rekiretkelle pohjoista kohti,
saapuen kahdeksan päivän kuluttua valtavalle Humboldt-jäätikölle,
jonka suurenmoiset jääilmiöt täyttivät retkeilijät ihmetyksellä.
Mutta sitten miehet alkoivat sairastua keripukkiin ja Kane itsekin
kävi niin heikoksi, että häntä lopulta täytyi kuljettaa reellä, eikä
rekiretkikunnalla ollut muuta neuvoa kuin palata »Advanceen».

Toinen rekiretkikunta, jota haavalääkäri Hayes johti, kulki Smithin
salmen poikki sen länsipuolelle, jonka puolinen maa nimitettiin
Grinnellin maaksi, kartoittaen sen rantoja ja palaten onnellisesti
takaisin.

Paraiten menestyi kolmas rekiretki, joka kesäkuun alkupäivinä lähti
matkaan ja sen puolivälissä saapui Humboldt-glasierin 170 kilometriä
leveälle rintamalle.



Sula napameri?


Hannu eskimo ja William Morton niminen merimies kulkivat merijäätä
aina glasierin pohjoisreunaan saakka, jossa he eräältä vuorelta
ihmeekseen näkivät pohjoisessa sulaa merta ja rannoilla paljon haahkoja
ja meripääskyjä. Salmi kapeni — Kap Jacksonista alkaa Kennedy-kanava
— ja oli aivan sula. Vaikka keli kävi niin huonoksi, ettei kelkkaa
enää voitu kuljettaa mukana, jatkoivat molemmat retkeilijät kuitenkin
matkaansa, kunnes ranta kävi niin jyrkäksi ja korkeaksi, ettei ollut
mahdollista kulkea edemmäksi. Sinne, leveydelle 80°40', Morton
korkealle niemelle pystytti Yhdysvaltain tähtilipun. Edessäpäin näkyi
yhä sulaa vettä. Heinäkuun 10:ntenä molemmat retkeilijät palasivat
takaisin »Advanceen», ja siten retkikunta oli löytönsä löytänyt,
vaikk'ei suinkaan kaikkia koettaviaan kokenut.



»Advance» jäätynyt kiinni.


»Advancella» oli vain puolentoista vuoden eväät, enemmän kuin vuosi oli
jo kulunut ja aika olisi ollut lähteä kiiruumman kautta paluumatkalle,
mutta se oli mahdotonta, kun talvisatama ei osoittanut minkäänlaisia
aukenemisen oireita. Kane aikoi nyt lähteä veneellä Beecheyn saarelle,
jonne oli yli 750 km, pyytämään apua Belcheriltä, mutta Kap Parrysta,
Baffinin lahden yläpäästä, hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin,
vahvat ahtojäät kun estivät edemmä kulkemasta.

Kane antoi nyt jokaiselle joka halusi vallan lähteä kotimatkalle,
hän sanoi jäävänsä laivaan odottamaan, kunnes se pääsisi jäistä.
Yhdeksän miestä lähti tähtitieteilijä Sonntagin johdolla matkaan, niin
että Kanen luo laivaan jäi vain kahdeksan. Lähtevät saivat osuutensa
ruokavaroista ja alkoivat elokuun 28:ntena matkansa. Jo muutaman päivän
kuluttua palasi yksi heistä takaisin ja joulukuun 7:ntenä toivat
eskimot Petersenin ja erään toisen miehen takaisin surkean huonossa
kunnossa ja viiden päivän kuluttua palasivat muutkin enemmän kuolleina
kuin elävinä, niin että laivalla jälleen kaikki olivat koolla.

Helmikuu ja maaliskuu olivat pahimmat kuukaudet. Retkikunnalla oli
osaksi huonot eväät — suolattua sianlihaa — ja keripukki alkoi
uhkaavassa määrässä ahdistaa retkeilijöitä. Sen voittaminen riippui
kokonaan Hannun pyyntionnesta, sillä tuore liha oli huomattu paraaksi
parannuskeinoksi. Polttopuut olivat loppuneet, niin että täytyi ruveta
prikiä itseään polttamaan, joutavimmista osista alkaen.



Laiva hylätään.


Lopulta oli laiva kuitenkin kokonaan hylättävä, kun ei ollut varmaa
tietoa siitä, saataisiinko sitä nytkään sulaan veteen, ja toukokuun
7:ntenä 1855 retkikunta lähti reillä ja veneillä etelää kohti
pyrkimään. Haudattuaan matkalla vielä yhden uskollisista miehistään
ja melkein yksinomaan pyyntiriistalla elettyään retkikunta kesäkuun
puolivälissä saapui sulalle vedelle ja kulki veneillä 83 päivässä
sangen seikkailurikkaan retken jälkeen Upernivikiin, Grönlannin
pohjoisimpaan siirtokuntaan. Godhavnista heidän piti tanskalaisella
laivalla kulkea Shetlandin saarille, mutta ennen laivan lähtöä tapasi
heidät apuretkikunta, jonka Yhdysvaltain hallitus oli lähettänyt.

Kanen retkikunnan tieteelliset tulokset olivat melkoiset, vaikk'ei se
saavuttanutkaan »sulaa napamerta» eikä vähimmässäkään määrässä saanut
Franklinin kohtaloon selvitystä. Mortonin retken kautta tuli Grönlannin
länsipuolella kulkeva vesistö tutkituksi hyvän matkaa pohjoista kohti,
vaikka tosin Kane itse jonkun verran hämmensi oman retkikuntansa
tuloksia väittäessään Mortonin epäämättömästi saavuttaneen »sulan
napameren». T:ri Rink, Grönlannin olojen tarkka tuntija, esitti
viipymättä päteviä syitä tätä käsitystä vastaan ja väitti Kennedyn
kanavan sulan olleen vain semmoisen jäättömän aukon, joita napavesiin
tuon tuostakin ilmestyy.

Kanen terveyden olivat tämän matkan rasitukset siihen määrään
murtaneet, että hän alkupuolella vuotta 1857 Havanassa kuoli.

Syy siihen, miksi Kane ja hänen jälkeensä muut amerikkalaiset juuri
Smithin salmen kautta pyrkivät navalle, oli se, että luultiin sen
kautta napamereen kulkevan lämpöisen merivirran. Tämä käsitys, jota
Grönlannin länsirannikon verraten leuto ilmasto näytti kannattavan,
oli kuitenkin aivan väärä. Samoin kuin Grönlannin itärantaa pitkin
ja Parryn saariston salmien kautta, samoin Smithinkin salmen kautta
päin vastoin käy kylmä navalta tuleva virta etelää kohti ja siinä syy,
miksi se enimmäkseen on jäiden tukkima. Toisina vuosina salmen kautta
tosin on mahdollinen päästä verraten helpostikin pohjoista kohti, mutta
toisina vuosilla eivät parhaatkaan Jäämeren kulkijat, kuten »Fram» v.
1898, pääse muuta kuin suuhun.



Hayesin retki.


Kanen palattua ryhtyi Isaac Israel Hayes, joka oli ollut hänen
kerallaan lääkärinä, varustamaan uutta retkeä, jota hän itse johti.
Hayes olisi tahtonut höyrylaivan, mutta hänen kokoon saamansa varat
olivat siksi niukat, että hänen täytyi tyytyä kuunariin »United
States», jolla hän syksyllä 1860 lähti matkaan, asettuen talveksi jo
Foulke vuonoon, Smithin salmen itärannalle, kun edessäpäin oli liian
paljon jäitä.

Syksyn kuluessa Hayes kulki 80 kilometriä Grönlannin sisämaan
jäätikölle, kauemmaksi kuin kukaan ennen. Siellä hän putosi
glasierihalkeamaan ja pelastui vain sen kautta, että matkasauva tarttui
siihen poikittain ja kannatti häntä, kunnes toverit ennättivät vetää
hänet ylös. Maajäätiköllä Hayes saavutti 1,600 metrin korkeuden.

Muutoin talvi oli onneton. Peter niminen eskimo, joka oli mukana
koirain hoitajana, karkasi ja heitti henkensä sisämaan jäätiköllä
ja rekikoirat kuolivat. Astronomi Sonntag, joka oli Kanen retkellä
tehnyt niin oivallista työtä, putosi jäihin ja paleltui kuoliaaksi
rekiretkellä Etahin eskimoitten luo, jonne hän oli Hannu eskimon kanssa
lähtenyt. Sonntagin kuolemaa epäiltiin Hannun aiheuttamaksi, mutta
epäiltävää on, tokko kenkään muukaan olisi niin vaikeissa oloissa
voinut häntä pelastaa.

Eskimoitten avulla Hayes keväällä kävi Rensselaerin satamassa
»Advancea» katsomassa, mutta Kanen laiva oli kadonnut ja paikalla oli
nyt vain maston korkuisia jääröykkiöitä.

Venettä mukanaan kuljettaen Hayes sitten lähti uutta pohjoisennätystä
tavoittamaan, toivoen napameren saavutettuaan veneellä kauaskin
pääsevänsä. Veneen kuljetus kävi kuitenkin niin hankalaksi ja
rasittavaksi, että hänen täytyi lähettää se takaisin.



Harhanäköjä.


Jatkaen sitten koirain ja muutamain miesten kanssa matkaa Hayes lopulta
vain yhden seuralaisen keralla, muitten tielle uuvuttua, saapui Kap
Lieberiksi nimittämäänsä paikkaan, jonka luona hän nousi vuorelle ja
luuli näkevänsä aina leveysasteelle 82°30' pohjoista kohti. »Kaikki
mitä näin, osoitti minun olevan napameren syvänteen partaalla ja laajan
valtameren olevan jalkaini alla... Ei näkynyt muuta maata kuin ranta,
jolla seisoin.»

Myöhemmät retkikunnat ovat tulleet siilien johtopäätökseen, että
Hayes lasketteli omiaan, ilahuttaakseen rahanantajiaan ja lisätäkseen
omaa kunniaansa. Hayes ei päässyt napameren rannalle eikä saavuttanut
niin pohjoista leveyspiiriäkään, kuin hän väitti. Hänen astronomiset
paikanmääräyksensä yleensä olivat hyvin epäluotettavat. Ne maisemat,
jotka hän näki, ovat muut nähneet aivan toisenlaisina. Hän näki vain
Kennedyn kanavan eteläosan, joka jäätyy myöhään ja aukeaa varhain
korkeiden vuorovesiensä vaikutuksesta — vuoksiaallon korkeus on siinä
noin kymmenen metriä. Tätä salmea ei sen vuoksi koskaan ole nähty aivan
kauttaaltaan jäätyneenä.

Vaikka Hayes osasta laskettelikin omiaan ja vaikk'ei hän päässytkään
kauemmaksi pohjoiseen kuin Morton Kanen retkellä, edisti hän kuitenkin
melkolailla näiden seutujen tuntemista. Hän oli ensimmäinen, joka kävi
Ellesmeren ja Grinnellin maalla, kartoittaen melkoisen kappaleen sen
rannikkoa.

Hayes aikoi seuraavana kesänä pyrkiä laivallaan uudelleen pohjoista
kohti, mutta tarkastaessaan sitä hän huomasi sen niin huonoksi,
että päätti viisaimmaksi palata takaisin, yrittääkseen uuden
kerran höyrylaivalla. Hänen retkellä ollessaan oli Yhdysvalloissa
kuitenkin syttynyt orjasota ja se toistaiseksi teki lopun kaikista
amerikkalaisten naparetkisuunnitelmista.

Ennenkuin Hayesin työtä jatkettiin, alkoivat ruotsalaiset, saksalaiset
ja englantilaisetkin lähettää ikuisen jään pohjolaan retkikuntia, mutta
Grönlannin länsirannalla jäi jatkaminen aluksi amerikkalaisten asiaksi
ja amerikkalaisten tienä tämä reitti pysyi sitten edelleenkin, Pearyn
alettua suuret retkensä.



Hallin retki.


Charles Francis Hall oli niiden retkien kautta, jotka hän teki
Franklinin retkikunnan kohtalon selvittämiseksi, saavuttanut niin
vakaantuneen napamatkustajan maineen, että hänen onnistui saada
Yhdysvaltain kongressin kannatus suunnittelemalleen uudelle retkelle.
387 tonnin propellilaiva korjattiin ja vahvistettiin, niin että se
sopi Jäämerelle, ja siihen hankittiin mitä parhaat varustukset ja
kolmen vuoden eväät. Vaikk'ei Hall ollutkaan merimies, uskottiin laiva
kuitenkin hänen johtoonsa. Seuralaisiksi hän sai miehiä, joilla oli
taattu asiantuntemus kysymykseen tulevilla tieteellisillä aloilla.
Etevin näistä oli t:ri Emil Bessels, saksalainen kansallisuudeltaan,
jonka alaan luonnontieteelliset työt kuuluivat. Hall otti mukaansa
myös eskimo Joosepin ja hänen vaimonsa Hannan, jotka olivat olleet
erinomaisena apuna hänen edellisillä retkillään ja ennättäneet
jo sivistyä melko lailla. Jooseppi, joka oli erinomainen ampuja
ja pyyntimies, oli oleskellut paljon Yhdysvalloissa ja käynyt
Englannissakin ja vaimo kävi eurooppalaisessa puvussa ja osasi
kirjoittaa.

»Polaris» lähti New Yorkista kesäkuun 29:ntenä 1871, päämääränään
pohjoisnapa. Ja amerikkalaiset luottivat Hallin neuvokkaisuuteen,
tarmoon ja väsymättömyyteen, niin että luulivat hänen tämän matkan
määrän saavuttavankin. Grönlannin tanskalaisista siirtokunnista koiria
ostettuaan ja otettuaan Upernivikista Hannu eskimon perheineen Hall
kulki Melvillen lahden poikki, joka oli jäätön, ja saapui Smithin
salmeen, jonka hän niinikään tapasi selvänä vetenä.



Pohjoisennätys.


Väylä oli vapaa edelleenkin — retkikunnalla oli tosiaan menomatkalla
ainutlaatuinen onni. Se kulki vapaasti sekä Hayesin että Kanen
talvisatamain ohi ja ajoi yhtä painoa Kanen syvänteen poikki Kennedyn
kanavaan ja siitä edelleen Robesonin kanavaan ja sen suulle aina
leveyspiirille 82°11', joka oli pohjoisin kohta, mihin vielä mikään
laiva oli päässyt. Täällä vahva ahtojää sulki tien. Hall näki täällä
Grönlannin rannikon taipuvan itään, jota vastoin Grinnellin maan ranta
kulki edelleen pohjoista kohti.

Nyt retkikunnan hyvä onni loppui. Edessä olevasta merestä, jonka Hall
nimitti Lincolnin mereksi, tuli merivirran mukana vastaan paksua
napameren jäätä, jonka vuoksi laivan jäämestari vaati palaamaan
takaisin etsimään turvallista satamaa, jota vieressä olevalla
Grönlannin rannikolla ei ollut. Bessels upseerien keralla tosin vaati
jatkamaan, he kun luulivat edessäpäin näkevänsä »vesitaivaan», s.o.
sulan veden taivaanrannalle luoman tumman kajastuksen mutta Hall
noudatti jäämestarinsa mielipidettä, joka kyllä osui oikeaan, vaikka
takaisin kääntymistä sittemmin arvosteltiinkin niin ankarasti, että
Yhdysvaltain meriministeriö pani asiasta toimeen erikoisen tutkimuksen.



»Jumalan kiitoksen satama».


Leveyspiiriltä 82°26' »Polaris» siis kääntyi takaisin, jouduttuaan
ahtojäissä niin ankaran puristuksen alaiseksi, että Hall jo antoi
siirtää elintarpeita jäälle, laivan kun pelättiin hajoavan. »Polaris»
kuitenkin pelastui ja pääsi leveydellä 81°86' poukamaan, jonka Hall
nimitti »Jumalan kiitoksen satamaksi», vaikk'ei se suinkaan ollut
kiitettävä satamaksi, se kun ei suonut riittävästi suojaa päälle
tunkevia jäitä vastaan. Jos hän olisi etsinyt sataman Grinnellin maan
puolelta, olisi hän saanut paremman suojan.

Jo marraskuussa saatiin nähdä, kuinka huonon suojan tämä yhtä suoraan
juokseva ranta tarjosi jäitä vastaan. Myrskyt mursivat jään auki ja
alkoivat kuljettaa laivaa mukanaan. »Raivoisan myrsky» tuivertamana
laiva jääpanssarineen oli rajuilman julmain äänien kaiuttaja. Mastot
voihkivat ja ähkyvät ja tähän voihkinaan ja ähkyyn yhtyy raakapuiden
narina, köysistön naukuna ja savutorven ketjujen kalina. Väkipyörät
rääkyvät ja vantit soivat kuin ilmakannel. Ontosti jymyten vemppuu
telttakatto ylös ja alas, pullollaan kuin purje. Palkit natisevat
ja parrut voihkavat, laivan runko vapisee ja huojuu. Jäältä kuuluu
kuin vikinää ja valitusta ja sitten kumeaa ulinaa — milloin kovempaa,
milloin hiljaisempaa — se on fuuga rajatonta villiyttä.»

Hädin tuskin laiva jälleen vältti tuhon ja ankkuroitiin kiinni
jäävuoreen, jonka Hall nimitti »Kaitselmuksen vuoreksi», vaikk'ei se
suinkaan ollut suojelija, vaan sai aikaan kaikenlaista vahinkoa ja pian
sitten suurella paukkeella ja jyrinällä hajosi kappaleiksi.



Rekiretki. Hallin kuolema.


Laivaa talveksi varustettaessa Hall teki rekiretken pohjoista kohti,
kunnes näki salmen länsipuolisen maan päättyvän leveydellä 83°05'.
Lokakuun 24:ntenä palattuaan tältä retkeltä hän sairastui ja sairaus
yltyi nopeaan niin pahaksi, että hän marraskuun 8:ntena 1871 kuoli ja
haudattiin Grönlannin rannalle.

Hallin kuoleman kautta retkikunta kärsi niin kovan kolauksen, ettei
se enää kyennyt suuriakaan aikaansaamaan. Talvi oli verraten leuto ja
jo kesäkuussa alkoivat rannat vihoittaa ja verhoutua kukkavaippaan.
Laidunta oli riittävästi elättämään suuria myskihärkäkarjoja, joista
retkikunta kaatoi monta kymmentä eläintä. Eskimoita ei näkynyt, mutta
merkkejä kyllä siitä, että niitä oli täällä ollut. Pohjoisesta tuli
ajopuita, jotka virtauksen mukana nopeaan kulkivat Robesonin kanavaan.
Retkikunta sai niistä polttopuita. Jäniksiä, sopuleja ja jääkarhuja
nähtiin ja kesällä tuli paljon lintuja. Pakkanenkin oli talvella
kuitenkin siksi ankaraa, että elohopealuoteja voitiin ampua parin
tuuman vahvuisen lankun läpi.

Huhtikuussa tutki eräs rekiretkikunta Petermannin vuonon, joka
pistää syvälle Grönlannin luoteisrantaan, mutta ei kuitenkaan voinut
tunkeutua vuonon pohjaan saakka. Ranta etelään päin tutkittiin aina
siihen saakka, johon Kanen retkikunnan miehet olivat etelästä päin
päässeet. Kesäkuussa yritti kaksi venettä tunkeutua merta napaa kohti,
mutta toisen veneistä jäät puristivat lyttyyn ja toinen täytyi vetää
rannalle, minkä jälkeen koko retkikunnan täytyi palata jalan laivaan.
Pitkin vuotta suoritettiin talvisatamassa ilmatieteelliset ynnä muut
asemahavainnot.



Paluumatka.


Elokuun 12:ntena 1872 »Polaris» jälleen lähti liikkeelle etelää
kohti, mutta jo parin viikon kuluttua se ahtojäissä joutui niin
kovaan puristukseen, että täytyi ruveta varustuksia jäälle kantamaan.
Laiva kuitenkin kesti ja ajeli jäiden mukana kaksi kuukautta hitaasti
eteläänpäin, kunnes sille Baffinin lahden pohjoispäässä oli tulla tuho.



Kauhun yö.


Yöllä vasten lokakuun 15 päivää jäät kohottivat laivan aivan vedestä
kuiville ja käänsivät sen kyljelleen. Laivalla se synnytti sanomattoman
sekasorron. Suurimmalla kiireellä alettiin heittää varustuksia ja
eväitä pilkkopimeässä jäälle — ne oli onneksi tuotu valmiiksi kannelle
— mutta suurella jyskeellä jäälautta kesken tämän kiireen hajosi ja
osa retkikunnan jäsenistä jäi suuremmille ja pienemmille jäätelöille
hyrskyväin vetten keskelle. Osa heitellyistä eväistä putosi veteen,
mutta viisi myskihärän vuotiin kiedottua eskimolasta, jotka kiireessä
oli nakattu laivasta muiden myttyjen mukana, putosi onneksi jäälle,
eivätkä ne saaneet mitään vammaa. »Polaris» oli luisunut takaisin
veteen ja kadonnut pimeyteen. Seuraavana aamuna oli jäällä 19 henkeä,
joista 10 oli amerikkalaisia, loput eskimoita. Eväitä heillä oli koko
joukon, ampumatarpeita ja peittoja niinikään ynnä kaksi 8 miehen
venettä ja eskimoitten kajaakit, mutta talvi koko ankaruudessaan oli
alkanut.



Haaksirikkoisten jäämatka.


Perämies George Tyson, jolle päällikön toimi jäälautalla luonnollisesti
kuului, näki aamuhämärässä »Polariksen», joka meni erääseen lahteen
ankkuriin, ja käski paikalla työntää veneet veteen, soutaakseen
laivaan, mutta hätääntyneet merimiehet eivät tahtoneet luopua
tavaroista, ja tuota pikaa tuli taas pimeä ja tuuli kiihtyi myrskyksi,
niin ettei ollut enää mahdollista tehdä mitään. Äkkiä tuntui ankara
täräys. Jääkenttä halkesi ja haaksirikkoutuneet jäivät telille, jonka
sivut eivät olleet kuin pariasataa jalkaa. Ja veneetkin menetettiin.
Tilanne näytti toivottomalta.

Seuraavana päivänä, joka oli lokakuun 18, myrsky asettui ja eskimo
Hannu Henrik ryhtyi hylkeitä pyytämään. Parin päivän kuluttua
haaksirikkoisilla vielä oli onni löytää veneensäkin, joissa oli
vaatteita ja ruokavaroja. Veneet kiskottiin suuremmalle jääkentälle ja
eskimot rakensivat lumimajat.



Talven vietto jäälautalla.


Tyson oli onneksi pelastanut muutamia tulitikkuja ja hylkeistä saatiin
traania. Mutta kun ei ollut lamppua, jonka ääressä lämmitä, pilkkoivat
merimiehet ajattelemattomuudessaan toisen veneistä polttopuuksi. Tyson
ei uskaltanut tätä estää. Säilykelaatikoista hän kuitenkin sai tehdyksi
traanilamppuja ja tämän keksinnön kautta hän sai pelastetuksi toisen
veneen. Kaikkiin majoihin pantiin traanilamput, jotka sanomattomasti
ilahuttivat haaksirikkoisia.

Ei kuitenkaan enää ollut toivoa pelastuksesta ennenkuin seuraavana
keväänä, jääkentän ajauduttua kauas etelään, jossa ehkä tavattaisiin
valaanpyytäjiä.

Lokakuun 26:ntena haaksirikkoiset näkivät auringon viimeisen kerran v.
1872. Sen kadotessa tuntui heistä siltä, kuin eivät koskaan enää saisi
sitä nähdäkseen, ja monipäiväinen alakuloisuus valtasi lautalla olijat,
Tyson oli toivonut, että voitaisiin päästä rantaan, mutta nyt katosi
sekin toivo.

Ruokatavarat alkoivat loppua, mutta suunnattomilla ponnistuksilla
onnistui eskimoitten pyytää hylkeitä, jota paitsi suurin osa koirista
syötiin. Siitä huolimatta haaksirikkoiset päivä päivältä heikontuivat,
useimmat eivät voineet kävellä horjumatta, ja Tyson poti leiniä,
niin että hän tuskin sai pidetyksi kynää kädessään. Alakuloisuus ja
kurittomuus pääsi yhä enemmän vallalle. Saksalainen ilmatieteilijä
muutti asumaan maamiehensä kanssa, Tyson asettui eskimo Joen, ja hänen
perheensä majaan. Tysonilla ei ollut pyssyä, mutta merimiehet olivat
ottaneet pyssyt matkaan. Hän ei enää voinut käskeä, antaa neuvoja vain.

Joulukuussa ruokavarat melkein kokonaan loppuivat eikä pyynti
antanut saalista. Pari tuntia oli sydänpäivällä hämärää, mutta
hämärä kuitenkin piteni ja valkeni, sitä myöden kuin jäälautta kulki
etelää kohti Kuutamosta ja revontulista oli kuitenkin paljon apua.
Ihmiset enimmäkseen makasivat lumimajoissaan pysyäkseen lämpiminä ja
tunteakseen vähemmän nälkää.

Joulukuun 5:ntenä eräs merimiehistä sai ammutuksi ketun, joka
kuitenkin oli niin nälkiintynyt, että sillä tuskin oli naulan vertaa
lihaa ruumiissaan. Merimiehet söivät sen viimeistä suupalaa myöden
tarjoamatta Tysonille mitään. Tilanne alkoi olla kamala, kuten Tysonin
päiväkirjasta näkyy. Joulukuun 7;ntenä hän kirjoittaa:

»Joe, joka ei tähän saakka ole ollut halukas lainaamaan minulle
pistooliaan, tuli tänään ja tarjosi sen pyytämättäni. Hän sanoi,
että se tapa, jolla nälkiintyneet merimiehet häntä katselivat, oli
sietämätön. Käsitän, mitä hän pelkäsi. Älköön Jumala ankaruudessaan
salliko kenenkään meistä tehdä itseään syypääksi niin kammottavaan
rikokseen. Jos Kaikkivaltias on määrännyt, että meidän tulee kuolla
nälkään, niin taistelkaamme pienimmässäkin himoja vastaan kuin arvonsa
tuntoiset miehet, eikä niinkuin raa'at eläimet, jotka repivät toisensa.
Joka tapauksessa on minulla nyt pistoolini. Voi sitä kehnoa, jonka
mieleen juolahtaa koskea pienimpäänkään lapseen tällä jäälautalla,
jonka Jumala on meitä kaikkia varten rakentanut. Hannu parkaa näyttää
ahdistavan epämääräinen pelko. Mutta karkoittakaamme mielestämme kaikki
ihmissyöntiajatukset. Nämä eskimot ovat kaitselmuksemme. Ei kenenkään
muun ole vielä onnistunut saada ainoatakaan hyljettä.»

Pakkanen yltyi, niin että joulukuun 12:ntena oli -21°C.

Tyson oli kätkenyt yhden kinkun, niin että jouluna jokainen sai
siitä palan. Joulukuun 29:ntena onnistui Joen vihdoinkin saada hylje
harppuunalla ja sinä iltana kaikki saivat syödä vatsansa täyteen.
Uusivuosi 1873 alkoi purevalla -29° pakkasella. Haaksirikkoisilla ei
enää ollut kuin 8 laatikkoa pemmikaania ja 3 säkkiä leipää. Säästäen
käyttäen ne saattoivat riittää puolenkolmatta kuukautta, mutta
tammikuun 9:ntenä Tyson huomasi, että ruokavarat huolestuttavalla
tavalla hupenivat, enemmän kuin niiden olisi pitänyt. Pari merimiehistä
sen sijaan ihmeellisellä tavalla voimistui. Se selitti, mihin eväät
olivat joutuneet.

Tammikuun puolivälissä oli -40° pakkasta, 19 oli juhlapäivä, sillä
silloin aurinko, 83 päivää kateissa oltuaan, jälleen kohosi taivaalle.
Joe sai sinä päivänä hylkeen, joten se tämänkin puolesta oli
juhlapäivä. Myöhemmin eskimot saivat monta hyljettä, joiden jakaminen
kuitenkin aina antoi aihetta riitaan. Pakkanen ahdisti haaksirikkoisia
pahasti.

Helmikuussa alkoivat rajut myrskyt ja satoi lunta. Mutta avointa
vettäkin alkoi näkyä ja pyyntimiehet saivat muutamia sarvivalaita
ja hylkeitä. Sitten alkoi suojata, eikä vilu enää ahdistanut. Mutta
siitä taas alkoi jäälautta hajota. Helmikuun 22:ntena Tyson kirjoitti:
»Asemamme on epätoivoinen. Jää on nyt kamalan huonoa ja kaikki ovat
pelon vallassa.»



Kamalia aikoja hajoavilla jäälautoilla.


Helmikuun viimeisenä päivänä saatiin satakunta kiislaa ja monta
hyljettä, niin että lumimajat olivat kuin lahtihuoneita. Mutta myrsky
ajoi jäälauttoja jyristen toisiaan vastaan, niin että haaksirikkoiset
joka päivä pelkäsivät meren nielevän heidät. Maaliskuun 11:ntenä repesi
heidän lauttansa keskellä yötä, mutta repeämä onneksi pysähtyi 20
metrin päähän majoista.

Vaara sitten joksikin ajaksi hälveni ja Tysonin päiväkirja kertoo
hylkeitten ja sarvivalaitten pyynnistä, vieläpä jääkarhunkin saannista.
Kun eskimot olivat jääkarhun huomanneet, asettivat he miehiä jäälle
hylkeen kuviksi houkuttelemaan petoa ja kävivät sitten itse väijyksiin.
Juoni onnistui täydelleen. Mutta sitten jääkenttä hajosi ja vaara
kävi joka hetki uhkaavaksi. Huhtik. 1 täytyi vene työntää vesille ja
suurin osa ruokavaroista jättää jäälle. Vene oli rakennettu vain 8:lle,
mutta nyt siihen täytyi sulloa 12 miestä, 2 naista ja 5 lasta, teltat,
vuodat, kajaakki ja vähän leipää ja pemmikaania. Se ui niin syvässä,
että yksi ainoa aalto olisi sen täyttänyt.

Pari päivää haaksirikkoutuneet nyt harhailivat, ennenkuin he taas
löysivät niin suuren jäälautan, että saattoivat sille majautua, mutta
sitten myrsky hajoitti tämänkin. Tyson kirjoittaa:

»Katselemme kauhistuneina ympärillemme, emmekä enää uskalla poistua
veneen luota, sillä ei kukaan voi sanoa, miltä kohdalta jää seuraavalla
kerralla repeää. Saadaksemme vähän levätä olemme yöksi järjestäneet
kahden miehen vartiot.

»Huhtikuun 6:ntena jääkenttä kovalla jyskeellä hajaantuu kahdeksi
melkein yhtä suureksi osaksi. Ammottava halkeama kulkee aivan uuden
majan alatse, jota Joe parka paraillaan rakentaa. Uupumattoman ahkeraan
hän on tehnyt työtä päivän sarastuksesta alkaen. Jalkaimme alla on nyt
niin vähän jäätä, että olisi hulluutta käydä levolle. Olemme sen vuoksi
koolla veneen luona valmiina siihen hyppäämään, jos jää hajoaa. Naiset
ja lapset ovat jo veneessä ja vähät matkatavaramme.»

Huhtikuun 8:ntena jää halkesi veneen ja teltan välistä, vaikka
ne olivat aivan vierekkäin, ja yksi mies joutui uiskentelevalle
jäälautalle, mutta molemmat eskimot pelastivat hänet, juosten
jääteliltä jäätelille.



Äärimmäisessä hädässä.


Milloin täytyi haaksirikkoisten seisoa vyötäisiin saakka vedessä koko
yön pidelläkseen venettä, jonka hyökylaineet joka hetki uhkasivat
ryöstää, milloin jäät ahtautuivat niin tiukkaan yhteen, etteivät
eskimot voineet pyytää hylkeitä. Tämä oli onnettomuus, kun ruokavarat
olivat melkein lopussa. Jääteli pieneni pienenemistään, kunnes siitä
oli jäljellä vain pieni pyöreä möhkäle. Haaksirikkoiset seisoivat
veneensä ääressä, valmiina joka hetki työntämään sen vesille, aaltojen
hyökyessä jäätelin yli ja myrskyn vonkuessa. Huhtikuun 20:ntena ei
kahteentoista tuntiin kuulunut muuta kuin lasten itkua ja miesten
huutoa: »Pitäkää lujasti kiinni! Kunnolla kynnet laitaan! Joka mies
niin paljon kuin voimia on!» Johon miehet vastasivat: »Kyllä, herra
kapteeni!»

Koko ajan molemmat eskimot, Hannu Henrik ja Joe olivat yöt ja päivät,
lumimyrskyssä ja pakkasessa liikkeellä ruokaa hankkimassa. Ja heitä oli
haaksirikkoisten yksinomaan kiittäminen siitä, että olivat näin kauan
säilyneet.

Pelastuksen hetki oli onneksi lähellä. Kun haaksirikkoutuneet veneensä
pienuuden vuoksi eivät olisi voineet soutaa maihin ja jäät yhä
nopeammin sulivat, kuta kauemmaksi etelää kohti ajautuivat, eivät he
olisi millään voimalla enää kyenneet kauaa puoliaan pitämään.



Pettymyksiä ja pelastus.


Mutta huhtikuun 28:ntena he näkivät höyryn, joka laski heitä kohti, ja
miehet, jotka talviyön tuimuudessa olivat tunteneet toisiaan kohtaan
vain vihaa ja katkeruutta, syleilivät nyt toisiaan. Mutta ilo oli liian
aikaista, laivasta ei heitä huomattu, vaan se muutti suuntaansa ja
lähti pois. Se oli kauhea pettymys, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin
jälleen kiskoa vene jäätelille ja asettua sen ympärille odottamaan.

»Huhtikuun 29 — Kaunis tyyni aamu», kirjoittaa Tyson. »Tähystämme
joka mies taivaanrantaa, niin että olemme näkömme menettää, toivoen
keksivämme uuden laivan. Äkkiä näemme 8 neljänneksen päässä höyryn.
Silmänräpäyksessä työnnämme vesille veneen ja soudamme kaikin voimin
laivaa kohti. Ei kukaan valita väsymystä, jokainen tekee parhaansa ja
etenemme hyvää kyytiä. Mutta eivät näy huomanneen meitä laivasta, koska
se taas alkaa ajaa eteenpäin. Ei puhettakaan siitä, että voisimme sen
saavuttaa. Kun juuri satuimme olemaan jäätelin kohdalla, josta pisti
mereen korkea nokka, kiipesin sen päälle tähtilippuinemme ja samalla
laukaisimme pistoolimme ja sitten ammuimme kolme yhteislaukausta
pyssyillämme. Tuota pikaa kuulimme kolme laukausta kuin vastaukseksi,
mutta emme tienneet, olivatko ne kaikuja, vai oliko höyrylaiva meille
todella vastannut. Vähän myöhemmin näimme höyryn ajavan meitä kohti!
Viktoria, olemme pelastetut! — Ei vieläkään. Se poistui taas; mutta
vähän ajan kuluttua huudettiin taas:

»Höyrylaiva, höyrylaiva!» Kaikki kiväärit laukaistiin ja Hannu lähti
sitä vastaan kajaakillaan. Nyt se oli pelastus.»

Laivasta nähtiin kajaakki ja Hannu otettiin laivaan ja kapteeni
lähti paikalla haaksirikkoisia hakemaan. Tyson heilutti hattuaan ja
»Polariksen» miehet huusivat kolme hurraata, johon iloiset äänet
vastasivat. Muutaman minuutin kuluttua haaksirikkoiset olivat laivassa
eikä kauaa kulunut, ennenkuin he yksimielisesti totesivat livekalan ja
perunat herkkujen parhaimmiksi.

»Polariksen» miehet olivat viettäneet jäälautalla 6 1/2 kuukautta
ja olivat tällä ajalla leveydeltä 78° ajautuneet leveydelle 53
1/2°, lähelle New Foundlandin pohjoiskärkeä. Toukokuun 13:ntena he
»Tigressistä» astuivat maihin Uuden Brunswickin St Johnissa, jossa
heidän tulonsa herätti suurta huomiota ja myötätuntoa.



»Polariksen» kohtalo.


Yhdysvaltain hallitus ryhtyi sitten kiiruumman kautta etsimään sitäkin
retkikunnan osaa, joka oli »Polarikseen» jäänyt. Näitä oli 14 miestä,
laivan päällikkö ja Bessels joukossa.

Sen kauhun yön jälkeen, joka oli retkikunnan kahtia jakanut,
oli »Polariksesta» tähyilty jäälautalle joutuneita, mutta kun
näitä ei huomattu, täytyi laivaan jääneitten pitää huolta omasta
turvallisuudestaan, laiva kun vuoti niin, että vesi koko ajan
lisääntyi, vaikka olisi kuinka pumputtu. Täytyi sen vuoksi hakea lähin
ranta, mihin se voitiin ajaa maalle. Smithin salmen suuhun rakennettiin
sitten laivan puuosista maja, ja kun kaikenlaisia varastoja oli
riittävästi, saattoivat haaksirikkoiset järjestää elämänsä verraten
mukavaksi. Läheisyydessä asui muutamia eskimoperheitä ja ne hankkivat
tuoretta lihaa. Huhtikuussa 1873 haaksirikkoiset alkoivat rakentaa
kahta vankkaa, varavaa venettä, ja kesäkuun alussa he saattoivat
hyvästellä eskimot ja lähteä etelää kohti purjehtimaan. Kaksikymmentä
päivää purjehdittuaan ja monista vaaroista ja vaikeuksista
suoriuduttuaan haaksirikkoiset kesäkuun 23:ntena 1873 tapasivat
skotlantilaisen valaanpyytäjän, joka pelasti heidät.



Tulokset.


Hallin retkikunnan tieteelliset tulokset olivat sangen suuret,
Grönlannin ja Grinnellin maan välinen salmivesi oli tutkittu aina
napamereen saakka ja molempain maitten rannat melkein pohjoiseen
päähänsä saakka. Grönlannista oli tutkittu laaja ala ja todettu se
merkillinen seikka, että täällä pohjan perällä oli Grönlannin laajin
maajäätiköstä vapaa yhtenäinen alue — syynä siihen on sateentulon
vähemmyys, eikä ilmaston lämpimämmyys — jolla eli verraten runsaasti
suuria nelijalkaisia nisäkkäitä. Bessels totesi, että Robesonin
kanavassa etelästä tuleva ja pohjoisesta tuleva vuoksiaalto kohtaavat
toisensa, jonka vuoksi Grönlantia melkein varmaan voitiin pitää
saarena, eikä Grinnellin maan jatkona, kuten Petermann oli väittänyt,
pitäen koko Smithin salmea jatkoineen pitkänä vuonona. Bessels luuli
kuitenkin havaintojensa nojalla voivansa päättää, että Robesonin
kanavan vuoksiaalto tuli Tyynestä merestä, eikä Atlantin merestä, ja
tästä Petermann sai aihetta pidentää Grönlantia toiselle taholle,
niin että se ulottui koko napameren poikki Wrangelin saarelle saakka,
lähelle Siperian rannikkoa. Lincolnin merta Hallin retkikunta piti
avoimen napameren alkuna — vaikka kohtasikin siinä niin voittamattomia
jääesteitä— tukien tätä käsitystään sillä päätelmällä, ettei
vuoksiaalto muka voisi kulkea napameren poikki, jos se olisi jääkannen
peittämä, sen enempää kuin viulunkielikään soida, jos siihen kovalla
esineellä kosketaan. Tämä käsitys oli tietysti aivan paikkansa
pitämätön.



Naresin retki.


Hallin retkikunnan saavuttamat tulokset herättivät mitä suurinta
huomiota ja herättivät uutta mielenkiintoa Englannissakin, jossa
Franklinin etsiskelyjen jälkeen napatutkimukset olivat kokonaan
levänneet.



Uusi englantilainen yritys päästä navalle.


Maan etevimmät tieteelliset seurat kannattivat nyt hartaasti uutta
retkeä ja hallitus suostui kustantamaan sen, joten se voitiin varustaa
mitä perusteellisimmin. Kaksi melkoista höyrylaivaa, »Alert» 550
tonnin, »Discovcry» 750 tonnin vetoinen, vahvistettiin Jäämeren
kulkua varten ja varustettiin mitä runsaimmilla kolmen vuoden eväillä
ja kumpaankin laivaan valittiin vapaaehtoisista tarjokkaista mitä
kunnollisin kuudenkymmenen hengen miehistö. Retkikunnan johtajaksi
nimitettiin George S. Nares, joka oli v. 1855 ollut mukana Kellettin
naparetkellä ja silloin tehnyt pitkän rekiretken ja paraillaan oli
»Challenger» nimisen laivan päällikkönä sen kulkiessa maapallon ympäri
kuululla meritutkimusretkellään. Nares oli paraikaa Hongkongissa,
kun hän sai kutsun tulla naparetkikunnan johtajaksi. »Discoveryn»
päällikkö oli kapteeni Stephenson, »Alertin» komentaja Albert
Hastings Markham. Eri tieteenhaaroja varten kuului retkikuntaan
toistakymmentä tiedemiestä. Epäilemättä olivat ruotsalaisten tutkijain
työt Huippuvuorilla paljon vaikuttaneet siihen, että englantilainen
retkikunta varustettiin näin perusteellisesti.

Huolimatta t:ri Petermannin varoituksista päätti englantilainenkin
retkikunta nousta napamereen Smithin salmen kautta. Päämääränä oli
pohjoisnapa, jonne toisen laivoista piti pyrkiä, toisen jäädessä
korkealle pohjoiselle leveydelle varalaivaksi. Ellei laivalla päästäisi
perille saakka, oli loput matkasta rekiretkikuntain kuljettava.

Toukokuun 29:ntenä 1875 »Alert» ja »Discovery» lähtivät Portsmouthista
matkaan ja heinäkuun lopulla ne laskivat Smithin salmeen, tavaten
sen aivan jäättömänä. Mutta vain Kap Sabineen, jonka kohdalla
salmivesi jälleen laajenee Kanen syvänteeksi, kesti tätä, sitten
retkikunta tapasi kauttaaltaan toisenlaisia jääsuhteita kuin Hall.
Sen kulku oli siitä pitäen yhtämittaista taistelua, mutta viisaampana
kuin Hall se seurasi vesisolan länsirantaa ja välttyi siten Hallin
vastoinkäymisiltä. Rannalla oli enimmäkseen jonkun verran sulaa
vettä, jota vastoin keskisalmessa vahvat ahtojäät matkasivat. Useaan
kohtaan Nares matkalla kätki ruokatavaravarastoja siltä varalta, että
syystä tai toisesta ei päästäisi laivoilla palaamaan. Kuljettuaan
Kennedyn kanavan päähän Nares jätti »Discoveryn» talvimajaan Lady
Franklinin vuonoon, joka pistää syvälle Grinnellin maahan, ja tunkeutui
»Alertilla» edelleen pohjoista kohti Floeberg Beachiin saakka, joka on
leveydellä 82°25' Grantin maalla, napameren rannalla, pohjoisempana
kuin ainoankaan aikaisemman retkikunnan talvisatama. Ranta kääntyi
täällä länteen ja muuttui laidemmaksi, jonka vuoksi napameren paksu
ahtojää ei päässyt tunkeutumaan rantaan kiinni, vaan muodosti sadan
tai parin sadan metrin päähän siitä pohjaan saakka ulottuvan riutan.
Kauempana edessäpäin ulottui syvä vesi kuitenkin Kap Sheridaniin
saakka ja siellä ahtojää oli maassa kiinni, jonka vuoksi »Alertin»
oli mahdoton kauemmaksi tunkeutua. Syyskuun puolivälissä tosin kovat
lounaistuulet avasivat pitkin rantaa vesiväylän, mutta raju lumimyrsky
esti käyttämästä tilaisuutta, ja seuraavana päivänä luodetuuli jälleen
ajoi jäät etisiin asemiinsa. Sen koommin ei ollut toiveita päästä
laivalla edemmäksi pohjoista kohti, vaikka Nares sulain railojen
kajastuksista luulikin voivansa päättää, ettei siellä olisi ollut
maata estämässä, kuten Hall oli ollut näkevinään, ja tämän maan jo
Presidentin maaksikin nimittänyt.



Talvisatama jäämeren rannalla.


Rantajään vahvistuttua riittävästi lähti Markham parin luutnantin
keralla viemään reillä luodetta kohti eväitä seuraavan kevään
rekiretkeä varten. Jo ennen oli toinen rekiretkikunta käynyt tietä
vakoilemassa ja 600 metrin korkuiselta vuorelta nähnyt luoteeseen
kulkevaa rannikkoa 100 kilometriä eteenpäin. Pohjoisessa ei näkynyt
muuta kuin rannatonta jäätynyttä merta, etelässä korkeita vuoria.
»Discoveryn» kanssa aiottiin saada aikaan yhteys, mutta tätä
vaikeutti maalla rantain vuorisuus ja Robesonin kanavassa taas jään
epäluotettavuus.

Napayötä kesti 142 päivää. Retkikunta piti mitä parasta huolta
viihtymyksestään ja hauskuudestaan ja terveyskin pysyi, yhtä poikkeusta
lukuunottamatta, oivallisena. Ilma yleensä oli hyvin levollista, mutta
sangen kylmää, niin että elohopea oli viikkomääriä jäätyneenä. Milloin
tuuli, silloin lämpeni ilmakin. Rannalla oli magneettinen observatorio,
johon kuului monta suurta lumimajaa. Muitakin tieteellisiä töitä
tehtiin vuosi umpeensa. Maaliskuun puolivälissä Nares lähetti pienen
retkikunnan »Discoverylle» viemään ohjeita, mutta jo neljän päivän
kuluttua retkikunta palasi takaisin tulkin sairastumisen vuoksi.
Häneltä oli molemmat jalat leikattava pois, mutta siitä huolimatta
hän parin kuukauden kuluttua kuoli. Hyvin aikaiset rekiretket yleensä
pyrkivät tuottamaan tuhoisia seurauksia osanottajilleen. Kuukauden
lopulla yritys uudistettiin ja se onnistui nyt, pakkasesta ja
röykkiöisestä jäästä huolimatta.



Rekiretket.


Huhtikuun 3:ntena v. 1876 lähtivät »Alertista» suuret rekiretkikunnat,
joihin kuului 7 rekeä ja 53 upseeria ja miestä. Komentaja Markham,
jolla oli kaksi venettä ja 70 päivän eväät, aikoi ensin kulkea
jonkun matkan rantaa pitkin ja sitten lähteä meren jäätä suoraan
pohjoisnavalle yrittämään. Hänen kerallaan kulki kolme rekeä niin
pitkälle kuin pääsi. Luutnantti Aldrichin taas tuli tutkia Grantin maan
rantaa länttä kohti niin pitkälle kuin pääsi ja hänen kerallaan lähti
pieni apuretkikunta alkutaipaleelle. Ilmat olivat vielä hyvin kylmät,
jopa elohopean jäätymiseen saakka.



Markham napameren röykkiöissä.


Apuretkikunnat palasivat pian takaisin. Kesäkuun 8:ntena palasi yksi
Markhamin tovereista takaisin tuoden sen kammon sanoman, että melkein
koko retkikunta oli sairastunut keripukkiin ja oli pikaisen avun
tarpeessa. Vielä samana yönä Nares kahden vahvan osaston keralla lähti
apuun, mutta yksi sairastuneista oli jo ennättänyt kuolla, ennenkuin
hän ennätti perille. Koko retkikunnasta olivat vain molemmat upseerit
säilyneet keripukitta. Sairaat vedettiin laivaan reillä ja paranivat
pian.

Markhamin matka oli sujunut hyvin, niinkauan kuin kuljettiin maata ja
tasaista rantajäätä, mutta merijää oli ollut hyvin harvasta kohdasta
tasaista. Yhteen jäätyneitten jäätelien saumoissa oli suunnattomia
edellisenä syksynä syntyneitä röykkiöitä ja ahtojää oli niin täynnään
jäämurrokkoa, että tie usein täytyi raivata kirveellä. Retkikunta pääsi
etenemään laivasta suorin tein vain 117,5 kilometriä, mutta sitä varten
sen täytyi menomatkalla kulkea 344 ja paluumatkalla 394 kilometriä.
Jään vahvuus oli noin 30 metriä, röykkiöriuttain korkeus 10—17 metriä
ja leveys lähes 250 metriä. Täytyi kirvein ja jääkuokin raivata tie
röykkiöharjanteitten poikki ja tavarat viedä kantamalla, niin että sama
matka täytyi kulkea viiteen kertaan. Harjanteitten välisissä laaksoissa
oli usein niin vahvalta lunta, että miehet vaipuivat siihen rintaansa
myöden. Työ oli erinomaisen vaivalloista ja vaikka tehtiin taivalta
kaksitoista tuntia päivässä, ei toisinaan päästy eteenpäin kuin pari
kolme kilometriä päivässä.

Toukokuun 12:ntena, 39 päivää matkalla oltuaan, Markham saavutti
leveyden 83°20'26”, joka oli pohjoisin, mitä vielä ainoakaan retkikunta
oli siihen saakka saavuttanut. Pohjoisessa ei näkynyt merkkiäkään
maasta, ei muuta kuin jääröykkiöitten ja harjanteitten sekasortoa, ja
kun miehistä jo viisi oli niin huonossa kunnossa, että heitä täytyi
reellä vetää, ei ollut mahdollista tunkeutua kauemmaksi pohjoista
kohti. Markham sen vuoksi kääntyi takaisin. Kesäkuun 5:ntenä retkikunta
saavutti maan, mutta kun 12 miestä nyt oli niin sairaana, etteivät he
päässeet kulkemaan, täytyi siihen, Jäämeren aavalle rannalle, leiriytyä
ja lähettää luutnantti Parr, joka vielä oli likimain voimissaan, 60
kilometrin päässä olevaan »Alertiin» apua hakemaan.

Nares tuli tällä retkellä saavutetuista kokemuksista siihen
johtopäätökseen, ettei rekiretki napameren ahtojäätikön poikki
pohjoisnavalle ole mihinkään vuodenaikaan mahdollinen, jos mieli
kuljettaa mukana merikelpoinen vene.

Huhtikuun puolivälissä saapuivat luutnantti Beaumont ja t:ri Coppinger
»Discoverysta» Nareksen talvimajaan, tarviten 10 päivää kulkeakseen
kevyillä reillä 122 kilometrin matkan, niin röykkiöistä oli Robesonin
kanavan jää.



Rekiretkiä Grönlantiin.


Eräs toinen retkikunta palasi lyhyeltä retkeltä Grönlannin rannikolle;
se oli Robesonin kanavan yli päässyt verraten helposti.

Huhtikuun 20:ntenä luutnantti Beaumont lähti Rawsonin ja Coppingerin
kanssa Grönlannin puolelle pidemmälle tutkimusretkelle, jolle jonkun
matkaa seurasi apuretkikunta lisäeväitä viemään. Grönlannin puolella
oli ranta Robesonin kanavan suussa hyvin jyrkkää ja korkeata ja
luoteesta tulevat vahvat ahtojäät puskivat suoraan sitä vastaan,
pusertuen rantajyrkänteitä vastaan sanoin kuvaamattomaksi sekasorroksi,
niin että retkikunnan oli vaikea sivukaan päästä.



Epätoivon taistelu.


Seitsemän päivää kului 32 kilometriin. Beaumontin matkatessa edelleen
leveän vuonon suitse Sherard Osborne vuonon suitse alkoi keripukki niin
pahoin ahdistaa hänen joukkoaan, että hänen täytyi jättää enimmän osan
leiriin lepäämään ja vain yhden miehen kanssa pehmeästä syvästä lumesta
huolimatta jatkaa matkaa vuonon vastakkaiselle rannalle leveydelle
82°20', jonka jälkeen hänen täytyi palata takaisin. Paluumatkalla
keripukki yltyi niin pahaksi, että lopulta vain Beaumont ja kaksi
miestä kykeni vetämään, muita neljää oli osastoittain vedettävä
kelkalla. Täten täytyi sama matka kulkea kahteen ja kolmeenkin kertaan,
eikä päivässä päästy kuin puolentoista kilometriä eteenpäin. Vaikka
Beaumont jätti jälkeensä sekä koneensa että liiat ruokavaratkin kuormaa
vähentääkseen, oli hän kuitenkin tielle sortua, kun lisäksi Robesonin
kanavan jää nyt oli niin reikäistä, ettei siitä päässyt yli »Alertiin».
Lopulta vain johtaja ja yksi mies kykeni taivalta tekemään, mutta viime
hetkessä tuli apuretkikunta vastaan ja sen avulla retkikunta pääsi
Hallin vanhaan »Jumalan kiitoksen» satamaan. Kaksi miestä täällä kuoli.

Hallin vanhaan satamaan saapui toinenkin retkikunta, joka oli käynyt
etelässä Petermannin vuonoa tutkimassa.

Omin voimin nämä sairaat retkikunnat eivät enää päässeet salmen poikki
»Discovetyyn», vaikka niillä oli kaksi venettäkin mukanaan, vaan
laivalle oli lähetettävä sana, millä kannalla asiat olivat, ja kapteeni
itse tuli veresten miesten keralla apuun, jäitten jo alkaessa kanavassa
vaelluksensa etelää kohti. Elokuun puolivälissä olivat kaikki jälleen
koolla »Discoveryssa».



Rekiretkiä Grantin maalla.


»Alertista» oli yksi retkikunta käynyt tutkimassa Lady Franklinin
salmen, jonka se huomasi syväksi, maan sisään pistäväksi vuonoksi. Maan
sisäosissa oli syviä, glasierien peittämiä laaksoja.

Luutnantti Aldrichin rekiretkikunnasta tiesi palaava apuretkikunta
toukokuun 3:ntena kertoa, että se oli reippaana jatkanut matkaa, vaikka
keli olikin pehmeä. Kun keripukki alkoi toukokuussa tehdä laivallakin
pahoin tuhoja, lähetti Nares varalta apuretkikunnan Aldrichia vastaan.
Tämä saikin kotvan kulkea, ennenkuin kesäkuun 20:ntena tapasi
palaavat siinä kunnossa, että he avun tulematta olisivat ehdottomasti
tuhoutuneet. Suojaiset säät olivat sulattaneet lumen niin äkkiä, että
Aldrichin oli paluumatkalla kovin vaikea päästä laaksojen poikki,
etenkin kun keripukki oli ruvennut hänenkin joukossaan tuhoja tekemään.

Aldrich oli kartoittanut Grantin maan rantaa 354 km länteen »Alertista»
lukien. Ranta oli kaartanut luoteesta länteen ja lounaaseen, eikä sen
edustalla napameressä näkynyt millään puolella maata.



Paluumatka.


Retkikunnan huono terveydentila ja tieto siitä, ettei se nykyoloissa
voisi enää saada sanottavia aikaan, sai Nareksen kääntämään keulan
kotia kohti. Hänen laskujensa mukaan ei retkikunta olisi saanut muuta
aikaan kuin korkeintain jatkanut rantain kartoitusta 80 kilometriä
kumpaankin suuntaan, vaikka se olisi ollut asemillaan vielä toisenkin
vuoden. Pohjoisnavalle olisi ollut turha yrittääkään.

Suurilla ponnistuksilla Nares sai »Alertin» väylään sitä suojelevain
jääsärkkäin takaa. Laivain matka Baffinin lahteen oli sangen
vaivalloinen ja vaarallinen; monta kertaa ne hädin tuskin suoriutuivat
valtavain jäälohkareitten puserruksesta. Elokuun 11:ntenä Nares
saavutti »Discoveryn» ja yhdeksän päivää myöhemmin molemmat laivat
lähtivät yhdessä matkaa jatkamaan. Kennedyn kanavan eteläpäässä
tavattiin ensimmäiset glasieri-jäävuoret; pohjoisempana oli ollut
paljaita merijäävuoria, jotka kuitenkin olivat kylläkin samannäköisiä.
Smithin salmessa ei jäistä enää ollut haittaa. Lokakuun lopulla
molemmat laivat onnellisesti saapuivat kotimaahan.



Tulokset.


Englannissa tulokset herättivät pettymyksen tunteita, retkikunnasta kun
oli toivottu niin paljon, mutta epäilemättä sen saavutukset kuitenkin
olivat suuriarvoiset. Naparetki oli perustettu sille oletukselle, että
Grinnellin maan jatkona oli toinen maa, jota olisi voitu kulkea navalle
saakka, mutta Hallin näkemää ja nimittämää »Presidentin maata» ei ollut
olemassakaan, vaan Grinnellin maan ranta kääntyi länteenpäin ja sen
reunasta alkoi heti napameri valtavine jääröykkiöineen.

»Pohjoisnavalle mahdoton päästä», kuului ensimmäinen lyhyt tieto, jonka
Nares kotia päästyään lähetti retkensä tuloksista, mutta juuri samaa
tietä se lopulta valloitettiin, vaikka tosin paljon perusteellisemman
valmistelun ja monella hukkayrityksellä saavutetun kokemuksen jälkeen.
Nares ei voinut hankkia väelleen tuoretta lihaa. Siitä keripukki pääsi
niin pahoin ahdistamaan hänen rekiretkikuntiaan.



Arktisen tutkimuksen klassillinen maa.


Huippuvuoria voimme pitää arktisen tutkimuksen klassillisena
maana. Ne ovat siksi lähellä ja helposti saavutettavissa, että
retkikunnat, joiden päämääränä ei ole ollut uusien maitten löytäminen
ja yhä pohjoisempien leveyksien saavuttaminen, vaan napamaitten
luonnontieteellisten olojen selvittäminen, helposti ovat voineet siellä
käydä ja verraten mukavasti suorittaa työnsä. Sekä meren että maan
jääilmiöihin että eläin- ja kasvikuntaansa nähden Huippuvuoret kuuluvat
täyteen napamaailmaan.

Huippuvuoret ovat hyvällä syyllä saaneet nimensä, sillä terävinä
vuorenhuippuina ne nousivat merestä ensimmäisten hollantilaisten
purjehtijain niitä lähestyessä. Vuoret eivät tosin ole aivan korkeita,
500—1,200 metriä, mutta ne kohoavat kaikkialla melkein suoraan merestä,
jättäen vain aivan kapean rantapaarteen. Vuorisimmat ovat Prinssi
Kaarlen saari ja suuren Länsimaan keskiosa. Pohjoisessa ja etelässä
vuoret ovat matalampia, rinteet loivempia, laaksot leveämpiä ja maalla
on enemmän ylätasangon luonne. Vaikk'eivät suipot vuorenhuiput olekaan
korkeita, ovat ne kuitenkin niin rosoiset ja rikkinäiset, että harvassa
tapaa niiden vertaa. Särmät ja harjanteet ovat usein veitsen terävyiset
ja hampaalliset kuin sahan terä. Joka askeleella siellä kiipeilijälle
paljastuu uusia teräviä sakaroita ja äkkijyrkkiä, mitä ihmeellisimmän
muotoisia kuiluja loppumaton moninaisuus.

Suuren Länsimaan länsirannalla on kolme syvää vuonoa, joista vuorostaan
haarautuu syrjävuonoja. Suurin näistä vuonoista on Jäävuono.
Pohjoisrannalta Wijdebai pistää niin syvälle, että melkein ulottuu
siihen, mutta Länsimaan itärannalla on vähän ja enimmäkseen lyhyitä
lahtia. Vuonoista jatkuvat ja haarovat laaksot, mutta ne ovat kaikki
mereen saakka ulottuvain jäävirtain täyttämät, joten ne tuskin
ensinkään esiintyvät maisemakuvassa. Nämä jäävirrat ovat alaosastaan
monta kilometriä leveät. Jokia ei ole, kun jäävirrat päättyvät
mereen, eikä lähteitä, kun maa, ylintä kamaraa lukuun ottamatta, on
aina jäässä. Vuorilajeissa ovat edustettuina kaikkien geologisten
aikakausien muodostumat.

Ilmasto tietysti on aivan arktinen, saariston pohjoisosa kun jo on
navan puolella 80:llä leveyspiirillä. Napayötä kestää neljä kuukautta
ja kesällä päivää yhtä kauan, mutta aurinko ei kesälläkään nouse
37 astetta korkeammalle ja vesihöyryä sisältävä ilmakehä pidättää
suurimman osan sen lämmöstä. Ankarat, jäitten poikki puhaltavat
tuuletkin jäähdyttävät ilmoja, mutta siitä huolimatta ovat Huippuvuoret
paljon leudommat kuin Baffinin lahden ja Melvillen salmen vastaavat
leveydet. Tämän vaikuttaa Golf-viita, joka huuhtoo saariston
länsirantoja ja loppukesästä pohjoisrantojakin. Lounaisrannoilla
meri sen vuoksi on jo huhtikuun lopulla laivaliikkeelle avoin mutta
vuonoissa ja pohjoisrannalla jäät pitävät puoliaan elokuuhun saakka. Jo
toukokuun lopulla sulaa lumi päivärinteiltä ja lumiraja nousee etelässä
600 metrin ja pohjoisessakin 250—300 metrin korkeuteen merenpinnasta.
Länsimaalla vuoden keskilämpö on -8°, 6 C ja vain kahden kuukauden,
heinä- ja elokuun, keskilämpö kohoo yli jäätymäpisteen. Sankat sumut
ovat tavalliset ja kesälläkin on lumituiskuja.

Huippuvuorien luonto tekee tosin ensi näkemällä sangen kolkon ja
toivottoman vaikutuksen, mutta joka sen elämän ilmiöihin ottaa
perehtyäkseen, hämmästyy päinvastoin sen moninaisuutta ja pohjoiseen
asemaan nähden suurta runsautta. Kapea rantakaistale ja vuorien
merenpuoliset rinteet, sekä rannikon monet saaret, joista toiset ovat
vuorisia, toiset lakeita ja hietaisia, ovat kasviston ja maaeläimistön
tyyssijat. Puita ja pensaita ei ole, mutta jäkälien, sammalien ja
pienien kukkakasvien lajirunsaus on suuri. Useimmilta ruohoilta varsi
puuttuu ja kukat ovat aivan maassa kiinni, ja niin pieniä, että niitä
tuskin huomaa. Maanisäkkäitä on vain neljä: peura, jääkarhu, napakettu
ja hiiri, mutta lintuja on sitä enemmän, suurin osa vesilintuja.
Saarilla ja vuorien rinteillä pesii ruokkeja lukemattomat laumat,
Mutta meren riistaeläimet ne jo vanhastaan ovat sinne purjehtijoita
houkutelleet.

Vuosisatoja tämä saaristo vesineen sai olla yksinomaan kalastajain
toimialana ennenkuin tiedemiehet sinne löysivät. Ja olivatpa nekin
miehet, jotka laskivat varsinaisen perustuksen Huippuvuorien luonnon
tuntemiselle, valaanpyytäjiä, molemmat Scoresbyt, isä ja poika, joiden
vaikutukseen vielä saamme palata Grönlannin tutkimisesta kertoessamme.
Seitsemäntoista retkeä nämä molemmat valaanpyytäjät tekivät
Huippuvuorille ja kahdentoista vuoden kuluessa saivat neljän miljoonan
markan arvosta Jäämeren saalista. Nuorempi Scoresby oli hankkinut
itselleen pätevän tieteellisen pohjan ja hän varsinkin saattoi runsaat
havaintonsa kirjallisuuden omaisuudeksi, niin että hänen teoksensa
kerrassaan ovat perustus tämän saariston tuntemiselle. V. 1806 William
Scoresby laivallaan saavutti leveyspiirin 81°12"42', päästen likimain
Huippuvuorien pohjoisimman kärjen tasalle.

Parry yritti tehdä Huippuvuorilta rekiretken Pohjoisnavalle, kuten
olemme ennen kertoneet.



Tiedemiesten retkiä.


Samaan aikaan (v. 1827) kävi norjalainen geologi Keilhau sekä
Karhusaarella että Huippuvuorilla.

Vv. 1838—40 kävi saaristossa kolmena vuonna suuri ranskalainen
retkikunta, johon kuului 14 etevää tiedemiestä, puolet skandinaaveja.
Näiden retkien tuloksena oli suurenmoinen, 16 osaa käsittävä loistoteos.

Sven Lovén oli ensimmäinen ruotsalainen, joka v. 1837 teki
Huippuvuorille retken, kiinnittäen huomiota varsinkin geologisiin
seikkoihin.

Saariston jääilmiöitten ja pintamuotojen tutkiminen sai uuden
merkityksen, kun Agassizin, kuulun ranskalais-amerikkalaisen
luonnontutkijan, jääkausiteoria alkoi tieteessä valloitusretkensä ja
avasi pohjoismaalaistenkin tutkijain silmät älyämään kotimaittensa
lähimmän geologisen menneisyyden.

Ruotsissa professori Otto Torell oli ensimmäinen, joka vakaumuksella
alkoi tutkia jääkauden ilmiöitä, selittääkseen niiden nojalla
pohjoismaiden arvoitukselliset pintamuodot. Hän teki sitä varten retkiä
sekä Alpeille, että semmoisiin arktisiin maihin, Islantiin, Grönlantiin
ja Huippuvuorille, joissa yhä vieläkin on suuria maajäätiköitä ja
näiden maata muotoilevaa ja rakentelevaa vaikutusta voidaan teossa ja
toimessa tutkia.



Otto Torell.


Ensimmäisen retkensä Huippuvuorille Torell teki v. 1858 »Frithjof»
nimisellä jahdilla, omalla kustannuksellaan. Tällä retkellä oli mukana
nuori suomalainen luonnontutkija Niilo Adolf Erik Nordenskiöld, joka
synnyinmaastaan karkoitettuna oli asettunut Ruotsiin ja siitä sai uuden
kotimaan. Nordenskiöldin alana oli kivennäisoppi, kun taas ruotsalainen
A. Quennerstedt seurasi mukana eläintieteilijänä.

Viikon jäissä risteiltyään retkikunta kesäkuun 18:ntena saapui
Hornsundiin, Huippuvuorien Länsimaan eteläpäähän, ja näki siellä
ihmeekseen, kuinka uskomattoman nopeaan saarien ja vuorien valkoinen
talvivaippa katosi. Joka taholle tehtiin nyt retkiä, tutkittiin
geologisia seikkoja, jäävirtoja ja moreeneja. Merestä pyydystettiin
pohjanuotalla eläimiä ja kaloja. Belsundissa, joka on seuraava saman
rannan vuono pohjoista kohti, ammuttiin lintuja ja nelijalkaisia
maaeläimiä ja Nordenskiöld löysi fossiileja sisältäviä tertiäärikauden
vuorinäytteitä ynnä kalkkikiviä ja piiliuskeita, joissa oli runsaasti
kivihiilikauden kivettymiä. Tutkittuaan sitten edelleen Jäävuononkin
ja luoteisrannalla käytyään retkikunta runsaan tieteellisen saaliin
kerättyään palasi kotimaahan.



Torellin retki v. 1861.


Käytyään v. 1859 Grönlannissakin Torell sai sekä Ruotsin valtiolta
että yksityisiltä runsaan kannatuksen, niin että hän v. 1861 saattoi
varustaa suurisuuntaisemman retken Huippuvuorille. Höyrylaivaa —
M'Clintockin retkellä ollutta »Foxia» — hän ei tosin saanut hankituksi,
vaan täytyi tyytyä kahteen vähäläntään purjelaivaan, »Aeolukseen» ja
»Magdalenaan», joille tiedemiehet jakautuivat. Paitsi Nordenskiöldiä
lähtivät matkalle suomalaiset A.J. Malmgren, joka oli eläin- ja
kasvitieteilijä, ja K. Chydenius, jonka ala oli fysiikka. Sitä paitsi
oli mukana tanskalainen Petersen, joka Pennyn, Kanen ja M'Clintockin
retkillä oli rekiretkeilyyn perehtynyt. Useita ruotsalaisia/tutkijoita
oli niinikään mukana. Torellin aikomus oli tällä kerralla myös pyrkiä
Huippuvuorilta pohjoista tai koillista kohti.

Jo toukokuun 21:ntenä laivat saapuivat Huippuvuorille, jossa työhön
viipymättä ryhdyttiin. Chydenius alkoi luoteisrannalla tutkia jääoloja,
eläintieteilijät pyydystää merenpohjasta eläimiä, joiden kauneus ja
moninaisuus heitä hämmästytti, kasvitieteilijät ja geologit lähtivät
maalle kokoilemaan, eikä pyssymiestenhään tarvinnut jouten istua.
Retkikunta pujottelihe sitten pohjoisrannalla haittaavain jäitten
keskitse Hinlopen-salmeen, joka erottaa Länsimaan Koillismaasta, mutta
jääesteiden vuoksi se ei päässyt salmen suuta edemmäksi. Treurenbergiin
eli Surun lahteen molemmat laivat kävivät ankkuriin, kolkkoon seutuun,
jonka länsirannalla kymmenet haudat kertoivat tarinansa kaukana kotoaan
tautiin sortuneista merimiehistä. Kuukauden pitivät jäät »Aeolusta»
tässä lahdessa vankina, mutta tiedemiehet saattoivat tehdä pitkiä
veneretkiä.

Valaanpyytäjät olivat kertoneet, että Suurvuonosta, joka erottaa
Länsimaan Barentsin maasta ja Edgen maasta, on aivan kapea salmi
Hinlopen salmeen, ja tätä lähtivät heinäkuun 10:ntenä Torell ja
Nordenskiöld veneellä etsimään, mutta palasivat liian varhain takaisin.
Chydenius teki veneretken Koillismaan luoteiskulmille ja palasi sitten
toimittamaan Hinlopen-salmessa kolmiomittausta ja yllä mainittua
salmea etsimään, joka kuitenkin jäi häneltäkin löytämättä. Torell ja
Nordenskiöld kulkivat nyt veneellä Koillismaan pohjoisrannalle ja sen
edustalla oleville Seitsensaarille ja palasivat Koillismaan kautta
laivalle. Syyskuun 12:ntena retkikunta lähti paluumatkalle ja saapui
23:ntena onnellisesti Tromsaan.

Retkikunnan tarkoitus oli ollut tehdä Huippuvuorilta rekiretki napaa
kohti, mutta se piti merijäätä siihen liian huonona ja epätasaisena.
Jo edellisellä retkellä Torell ja Nordenskiöld olivat tulleet
vakuutetuiksi siitä., että Petermannin käsitys sulasta napamerestä oli
väärä. Retkikunnan runsaista tuloksista mainittakoon, että länsi-,
pohjois- ja koillisrannikolla oli tähtitieteellisesti määritelty
60 pistettä, joten saaren kartta saatiin luotettavalle pohjalle.
Fysikaaliset ja ilmastolliset havainnot olivat suuriarvoiset,
Merivirtain tuomien kasvien avulla voitiin todistaa, että Golf-virta
tunkeutuu Huippuvuorien pohjoisrannalle saakka. -Merenpohjan
kasvullisuutta ja eläimistöä tutkittiin 2,560 metrin syvyyteen saakka;
meren kasvullisuuden runsaus oli tiedemiehille täydellinen yllätys.
Geologisten töitten täydennykseksi koottiin paljon kivettymiä,
vuorilajeja ja kivennäisiä ja saariston maisemista sekä piirrettiin
kuvia että otettiin valokuvia. Retkikunnan matkakertomuksen kirjoitti
Carl Chydenius, kuollen kuitenkin v. 1864 kolmenkymmenen vuoden
ikäisenä, ennenkuin sai työnsä valmiiksi.

Retkikunta oli keväällä huomannut, että Huippuvuorilta lensi pohjoista
kohti paljon muuttolintuja, joka viittasi siihen, että sillä puolella
täytyi olla joku vielä pohjoisempi maa. Peschel, kuulu saksalainen
maantieteilijä, päätteli kuitenkin meren syvyyssuhteista, ettei tämä
maa voinut olla pohjoisessa, vaan koillisessa — ja idän ja koillisen
väliltä se sitten pian löydettiinkin.

Pari vuotta tämän retken jälkeen oli Huippuvuorien ympäryksillä hyvä
jäävuosi ja näitä edullisia oloja hyväkseen käyttäen norjalainen
laivuri Elling Carlson v. 1863 ensi kerran purjehti Huippuvuorien
koko saariston ympäri. Koillismaan itäranta oli silloin vielä aivan
tuntematon.

Torellin retkikunta oli Ruotsin tiedeakatemialta saanut tehtäväkseen
tutkia, olisiko Huippuvuorilla mahdollista toimittaa astemittausta,
joka ulottuisi pohjoisimmista saarista pääsaaren eteläkärkeen saakka.
Chydenius suureksi osaksi ratkaisi tämän tärkeän kysymyksen, mutta
epäsuotuisat tuulet ja jääsuhteet estivät häntä saattamasta työtä
päätökseen.



Nordenskiöldin johtama retki.


V. 1864 lähetettiin Ruotsista sen vuoksi uusi, kolmas retkikunta, jonka
tehtäviin muun muassa kuului tämän kysymyksen ratkaisu. Retken johto
uskottiin nyt Nordenskiöldille; tähtitieteilijänä seurasi jälleen
mukana Dunér, kasvitieteilijänä Malmgren.

Tällä retkellä voitiin poiketa Karhusaarelle, jonka rannoille
veneillä on mahdollinen päästä vain kauniilla säällä. Retkeilijät
nousivat maalle »Pormestarien portin», aaltojen kovertaman omituisen
luonnonmuodostuksen läheisyydessä, jossa pesii tuhansia harmaita
lokkeja, »pormestareita». Rantakallioon lyötiin rautavaaja, jotta
vastaisuudessa voitaisiin verrata, onko maa kohonnut, vaiko laskenut.
Saari on ylänkö, joka 30—75 metriä korkein äyräin jyrkkään laskee
mereen. Ylängöllä on paljon pieniä järviä.

Karhusaarella poikettuaan retkikunta laski Huippuvuorille ja
työskenteli ensin länsirannalla, jonka jälkeen se siirtyi Länsimaan
itäpuolella olevaa Suurvuonoa tutkimaan. Retkikunta nyt löysi salmen,
joka Suurvuonon päästä johtaa Hinlopen-salmeen ja joka oli jo vanhoille
hollantilaisille valaanpyytäjille tunnettu, vaikka löytö sitten oli
joutunut unohduksiin. Retkikunta kävi tämän aivan kapean yhdyssalmen
pohjoispuolella kohoavalla, 890 metrin korkuisella Valkealla vuorella,
jonka näköala luultavasti on Huippuvuorien suurenmoisin. Idän puolella
oli Jäämeri, joka sillä kertaa todella oli jäitä täynnään ja mahdoton
laivalla kulkea. Noin 150 kilometrin päässä oli idässä korkeita vuoria,
jotka kohosivat pieniltä saarilta. Lännen puolella taas lepäsi katsojan
edessä koko Länsimaa, »loppumaton, mittaamaton lumierämaa, josta siellä
täällä häikäisevän valkoista pohjaa vastaan esiintyi kallioita jyrkkänä
vastakohtana». Mitattuaan tältä vuorenkukkulalta kaikki tarvitsemansa
kulmat retkeilijät palasivat laivaansa ja purjehtivat Länsimaan
eteläniemitse sen länsirannalle, kulkeakseen pohjoista kohti niin
kauas kuin suinkin. Kaarlen maan luona tuli kuitenkin vastaan kuusi
veneellistä haaksirikkoisia, jotka palasivat Koillismaan itärannalta,
hylättyään jäihin tarttuneen laivansa. Jäät pakottivat heidät sitten
soutamaan Hinlopen salmen kautta Länsimaan pohjoisrannan ympäri
länsirannalle, jossa oli parhaat toiveet tavata laivoja ja riistaa,
jos täytyisi talvehtia. Nordenskiöld otti haaksirikkoiset laivaansa ja
keskeytti tutkimustyönsä, palatakseen pienellä aluksellaan oikopäätä
kotia.



»Sofian» retki.


V. 1868 Nordenskiöld sai toimeen neljännen ruotsalaisen retken
Huippuvuorille ja tällä kertaa retkikunnan käytettäväksi annettiin
oivallinen postihöyry »Sofia». Retken kustansivat muutoin Gööteporin
rahaylimykset, joilta Nordenskiöld sitten myöhemminkin sai aulista
kannatusta suurisuuntaisille tutkimustöilleen. Mukaan lähtivät
luutnantti Palander, joka sitten johti »Vegan» Aasian ympäri,
suomalaisia tutkijoita Malmgren ja Selim Lemström, ruotsalaisia m.m.
kasvitieteilijät Th. M. Vries ja Sv. Berggren. Retkikunta oli kaikin
puolin hyvin varustettu ja pätevä saamaan suuria aikaan.

»Sofia» poikkesi ensin Karhusaarelle, jonka tutkimiseen se käytti viisi
päivää, ja lähti heinäkuun 27:ntenä Huippuvuorille matkaa jatkamaan.
Nordenskiöld olisi tällä kertaa mieluummin lähtenyt itärannikolle,
aluksi »Tuhannelle saarelle», jotka ovat Edge-maan eteläpuolella,
mutta jäät sulkivat tien, jonka vuoksi »Sofia» laski länsirannikolle
Jäävuonoon ja sieltä Prinssi Kaarlen maalle, jonne suurin osa
tiedemiehistä jäi työhön, kun taas Nordenskiöld lähti laivalla
länteen päin saavuttaakseen Grönlannin rannan, jolle ei laskettu
olevan matkaa kuin 300 kilometriä. »Sofia» pääsi leveydelle 81°10'
saakka, mutta Grönlannin rannikkoa oli jäitten vuoksi aivan mahdoton
lähestyä. Nordenskiöld palasi sen vuoksi takaisin ja kävi Koillismaan
pohjoisrannalla, jonka jälkeen hän palasi Länsimaan luoteisrannalle
saamaan hiiliä, joita erikoinen höyrylaiva oli sinne tuonut.
Hiililaivalla palasi viisi tiedemiehistä kotimaahan, mutta Nordenskiöld
neljän keralla jäi töitään jatkamaan.

Käytyään Hinlopen-salmessa »Sofia» sitten lähti Amsterdam-saarelta,
Länsimaan luoteiskulmasta, tunkeutumaan pohjoista kohti, mutta lokakuun
4:ntenä, jolloin se oli saavuttanut leveyden 81°42', laiva ankarassa
tuulessa sai vuodon, joka pakotti palaamaan takaisin, vaikka vuoto
voitiinkin väliaikaisesti tukkia. »Sofia» oli täten tunkeutunut
kauemmaksi pohjoiseen kuin ainoakaan laiva sitä ennen.

»Sofia» palasi siis etelään ja koetti nyt, Länsimaan eteläpäitse
kiertäen, tunkeutua itään, jossa oli nähty erillisiä saaria, vaikk'ei
kukaan ollut voinut niihin tarkemmin perehtyä. Jäät kuitenkin sulkivat
tien, jonka vuoksi keula oli käännettävä kotia kohti. Lokakuun 20:ntenä
1868 »Sofia» saapui Tromsaan.

Vaikk'ei tämä retkikunta kauempaa viipynyt työmaallaan, saavutti se
kuitenkin sangen suuria tuloksia, kuten Nordenskiöld eräässä kirjeessä
lausui. Karhusaari ensinnäkin huomattiin noin kolme kertaa pidemmäksi
kuin siihen saakka oli luultu. Karhusaaren kasvullisuus oli karumpi
kuin Huippuvuorten pohjoisimmankaan saaren. Siihen kuului noin 80
sammallajia, joita kosteimmilla paikoilla on niin runsaasti, että ne
tekevät vihannan niityn vaikutuksen. Korkeampia kasveja oli vain 30
lajia. Itärannalta löydettiin sangen vahva kivihiilimuodostuma, jonka
jo Keilhau oli huomannut. Sen päätettiin olevan kivihiilikaudelta, eikä
tertiäärikaudelta kuten Huippuvuorien kivihiilikerrokset. Karhusaaren
varsinaiset asukkaat ovat linnut, etenkin ruokit, kuikat, myrskylinnut,
punahanhet ja lokit. Huippuvuorien maantiedettä edistettiin
kartoittamalla Jäävuonon perimmäiset pohjukat, »Prinssi Kaarlen
maan» salmi, Liefdebai y.m. »Luotaukset, joita toimitimme etenkin
Ruotsin ja Huippuvuorien välillä, täydentävät sekä maantieteellisessä
että tieteellisessä suhteessa tietojamme maapallosta. Matka, jonka
elokuun lopulla teimme mutkitellen pitkin jäänreunaa, täydentää
tietojamme napasyvänteestä. Fyysikkomme ovat loppuun suorittaneet
magneettiset havainnot niillä paikoilla, missä retkikuntamme viipyi.
Eläintieteilijät ja kasvitieteilijät tuovat vuoren korkuisia kokoelmia
ja Huippuvuoret ovat nyt tässä suhteessa paremmin tunnetut kuin
maapallon enimmät maat. Karhusaarelta olemme koonneet runsaasti
kivihiilikauden palmuihin kuuluvia kivettymiä. Jäävuonosta ja
Königsbaista olemme koonneet useiden, paljon nuorempaan mioseenikauteen
kuuluvain kasvien (Taxodiumin, plataanien y.m.) painalmuksia, jotka
osoittavat, että Huippuvuorilla siihen aikaan vallitsi lauhkea ilmasto.
Sitä paitsi olemme Jäävuonosta löytäneet krokotiilimaisen eläimen
valtavan suuria luita, jotka ovat kivihiilikauden ja mioseenikauden
väliseltä trias-kaudelta.» Mainittakoon vielä, että eräät suolöydöt
osoittivat Huippuvuorilla hyvin myöhäisenäkin geologisena aikana
vallinneen nykyistä lauhkeamman ilmaston. Ja vihdoin tuli Nordenskiöld
tällä retkellä vakuutetuksi siitä, että napa 82:lta leveysasteelta
alkaen on jääkalotin peittämä, jonka vuoksi sitä on mahdoton laivalla
saavuttaa. Joka tahtoo navalle tunkeutua, sen tulee matkata reellä.

Ruotsalaisten retkikuntain ohella tekivät useat yksityisetkin, sekä
tiedemiehet että urheilijatkin, Huippuvuorille retkiä, täyttäen
varsinkin saariston itäpuoliskon tietoaukkoja. Ja pyyntilaivainkin
laivurit kiinnittävät entistä enemmän huomista näkemiinsä vähän
tunnettuihin saariin.

Nordenskiöld teki v. 1870 matkan Länsi-Grönlantiin, jossa hän hankki
kokemuksia koiravaljakoiden soveliaisuudesta juhdiksi navalle
tehtävällä rekiretkellä, ja tällä retkellä kerätty tieteellinen
aineisto vaati niin paljon työtä, ettei hän v. 1871 voinutkaan lähteä
Huippuvuorille, kuten hänen aikomuksensa oli ollut. Ruotsin hallitus
aikoi viimeksi mainittuna vuonna anastaa koko saariston ja perustaa
sinne pysyvän tieteellisen aseman ja siirtokunnan, mutta Venäjän
vastalauseen johdosta tämä tuuma raukesi tyhjiin.



Nordenskiöldin retki vv. 1872—73.


V. 1872 Nordenskiöld jälleen lähti vanhalle työmaalleen, tällä
kertaa talvehtimista varten varustettuna. Retkikunnan kustansivat
jälleen pääasiallisesti gööteporilaiset, kauppias Oscar Dickson ennen
muita, mutta valtiokin antoi melkoisia summia ja tiedeakatemia antoi
tieteellisille töille voimakasta apua. Hallitus antoi käytettäväksi
»Polhem» nimisen rautaisen postihöyryn täysine varustuksineen ja
evästyksineen ja »Gladan» nimisen prikin, ynnä 25,000 taaleria.
Höyrylaivat »Onkel Adam» ja »Mimer» lähtivät sitä paitsi avuksi
kuljettamaan Huippuvuorille talvimajaa, jossa oli kuusi huonetta,
kyökki, ruokahuone, leipomo ja perunakellari, kolmea havaintovajaa,
poroja ja poronjäkälää ynnä kivihiiliä. Asema aiottiin perustaa
Koillismaan pohjoisrannalla olevalle Parryn saarelle, jolta
Nordenskiöld aikoi lähteä napaa kohti pyrkimään. Retkikuntaan kuului
paitsi johtajaa luutnantti Palander ja useita tiedemiehiä, joista
mainittakoon kasvitieteilijä Kjellman.

Heinäkuun 21:ntenä 1872 ruotsalainen retkikunta lähti Tromsasta ja
saapui elokuun alkupäivinä Huippuvuorien luoteisrannalle, jossa
kuitenkin oli niin valtavasti jäitä, ettei Koillismaan pohjoisrannalle
ollut mahdollista päästä. Porot, joita oli mukana 40, sillä niillä
Nordenskiöld aikoi naparetkensä tehdä, laskettiin Norjalaisten saarelle
maihin, kunnes syyskuun alussa jäät sen verran hajaantuivat, että kävi
mahdolliseksi jatkaa matkaa.

Kuormalaivain piti tavarat perille vietyään palata oikopäätä takaisin,
mutta syyskuu ja lokakuu kuluivat, ilman että niitä Ruijaan kuului, ja
lisäksi kaivattiin kuutta norjalaista pyyntilaivaakin. Kun näillä ei
ollut talvieväitä, sen enempää kuin Nordenskiöldin kuormalaivoillakaan,
oli Huippuvuorille siis jäänyt 105 henkeä, joilla ei ollut eväitä.

Norjan hallitus ryhtyi asiasta tiedon saatuaan viipymättä
avustustoimiin.

Marraskuussa lähti Tönsbergistä luja höyrylaiva »Albert»
kapteeni-luutnantti Otton johdolla Huippuvuorille pyrkimään. Vähän
sen jälkeen kuin se oli Tromsasta marraskuun 20:ntenä lähtenyt matkaa
jatkamaan, saavutti sen pieni perässä lähetetty höyry, joka toi
seuraavat Huippuvuorilta saadut tiedot: »Pepita», yksi kaivatuista
pyyntilaivoista, oli 18 miehen kera saapunut Hammerfestiin ja toinen,
»Jacobine» niminen, jossa oli 20 miestä, oli samaan aikaan, 4 p.
marraskuuta, päässyt jäistä Huippuvuorten luoteisrannalla, vaikka
se sitten oli lumimyrskyssä kadonnut näkyvistä. Nämä 38 miestä
muodostivat neljän pyyntilaivan miehistön ja kahden jäljelle jääneenkin
laivan miehistöistä oli 18 lähtenyt veneillä pitkin Länsimaan rantaa
Jäävuonoon, jonka arveltiin olevan sulana. Neljä laivoista oli kaikkine
saaliineen jätetty jäihin Huippuvuorien pohjoisrannalle.

Ruotsalainen retkikunta oli laivoineen Mosselbaissa, Länsimaan
pohjoisrannalla, ja kaikki porot olivat päässeet karkuun.

»Albert» palasi nyt Hammerfestiin, mutta lähti jo samana päivänä
uudelleen matkaa jatkamaan. Välttääkseen napayön pimeydessä Karhusaaren
ja sen ympärille keräytyvät jäät »Albert» kiersi sen länsipuolelta.
Marraskuun 24 päivänä nousi kuitenkin ankara myrsky, joka vahingoitti
laivaa niin pahoin ja raivosi niin hellittämättä, ettei ollut muuta
neuvoa kuin joulukuun 1:nä kääntyä takaisin Tromsaan.

Siellä ei kuitenkaan säikähdytty, vaan lähetettiin »Isbjörn» niminen
pyyntialus viipymättä koettamaan, olisiko sillä parempi onni. Sumusta,
lumimyrskystä ja napayön pimeydestä huolimatta tämä pieni alus
jouluaattona 1872 lähti liikkeelle ja saapui tammikuun 7:ntenä 1873
Karhusaarelle, mutta meri oli siitä eteenpäin niin täynnään jäähyyhmää,
etteivät sen voimat riittäneet väylän avaamiseen, vaan täytyi sen
palata takaisin.

Tammikuun lopulla lähetettiin Tönsbergistä vielä kolmas laiva, uusi
oiva höyrylaiva »Grönland», Huippuvuorille apua viemään, mutta tämäkin
yritys epäonnistui.

Ruotsalaisen retkikunnan kaikki yritykset päästä Parryn saarelle,
jossa se aikoi talvehtia, olivat turhat, jonka vuoksi talvisatamaksi
valittiin Mosselbai, johon jäät jo syyskuun 6:ntena sulkivatkin
molemmat laivat, niin että eväitten täytyi riittää 67 hengelle,
vaikka niitä oli otettu mukaan vain 21:lle. Suuri vahinko oli, kun
porot lappalaisten huolimattomuuden vuoksi pääsivät karkaamaan.
Sitten saapui tieto, että saaren luoteiskulmalle oli jäihin tarttunut
kuusi norjalaista pyyntilaivaa, joitten eväät eivät riittäneet kuin
uuteen vuoteen. Ennenkuin näiden kuitenkaan tarvitsi turvautua
retkikunnan eväihin, mursi myrsky jäät hajalleen ja 38 pyyntimiestä
pääsi marraskuun alussa purjehtimaan pois. Nämä sitten saapuivatkin
onnellisesti Tromsaan, kuten jo kerroimme. Kaksi norjalaista, tunnettu
jäämeren purjehtija Mattilas kokkinsa keralla, jäi jäätyneihin
laivoihin, joiden luota heidät sitten tavattiin veneihinsä kuolleina.
He olivat luultavasti pyrkineet Mosselbaihin, mutta paleltuneet
kuoliaaksi.

Loput 17 pyyntimiestä olivat jo lokakuun toisella viikolla lähteneet
Jäävuonoon, johon kesällä oli rakennettu talo ruotsalaista
kaivosyritystä varten — oli aikomus hyödyntää sikäläiset
fosfaattikerrokset — ja tuotu ruokavaroja. Lokakuun 14:ntenä 1872
miehet olivatkin saapuneet perille ja asettuneet taloon talveksi, mutta
kun eräs norjalainen höyrylaiva tuli sinne seuraavassa kesäkuussa,
tapasi se kaikki seitsemäntoista kuolleina. Luultavasti he olivat
sortuneet keripukkiin. Ymmärtämättömyys ja huono homma, johdon puute,
oli syynä heidän tuhoonsa. He eivät olleet millään tavalla vaivanneet
itseään, eivät tehneet mitään töitä eivätkä syöneet kasviksia, joita
oli suuret varastot, vaan suolattua lihaa, jonka on huomattu suuresti
edistävän keripukkia.

Ruotsalaisten talvimajassa pidettiin miehiä kautta talven ankarassa
työssä, jonka vuoksi terveys pysyikin koko talven oivallisena. Vain
yksi mies kuoli keuhkotulehdukseen, toinen tapaturmaisesti. Retkikunta
asui erittäin mukavassa ja lämpimässä talossaan, joka sai nimekseen
»Polhem», ja oli kaikin puolin tyytyväinen talvimajaansa, vaikka
annoksia olikin täytynyt melkoisesti vähentää. Helmikuun 28:ntena 1873
näyttäytyi aurinko ensi kerran napayön jälkeen.

Huhtikuun 24 päivänä alkoi rekiretki pohjoisnapaa kohti. Kolmella
reellä, kaksi venettä mukaan ottaen, lähti kaikkiaan 16 miestä
liikkeelle, Parry saari aluksi matkan määränä, jonne retkikunta monta
vastusta voitettuaan saapuikin toukokuun 16 päivänä. Tälle saarelle
viikon eväät jätettyään retkikunta, johon kuului 11 miestä, näillä
45 päivän eväät, kulki Phippsin saarelle, joka on leveydellä 80°42',
edellisestä seuraava pohjoiseen päin, mutta sieltä näytti, korkealta
vuorelta katsoen, edessäpäin oleva ajojää niin huonolta, että
Nordenskiöld päätti luopua naparetkestä, koska päivämatkat olisivat
supistuneet niin pieniksi, ettei olisi kauaskaan päästy. Hän lähti sen
sijaan seuraamaan Koillismaan silloin aivan tuntematonta pohjoisrantaa
itäänpäin, kulkeakseen sitten soveliaalta kohdalta maajäätikön poikki,
joka kilpenä peittää koko Koillismaan. Se oli ensimmäinen tämäntapainen
matka, mitä vielä oli tehty, ja otaksuttiin sillä olevan suuri
tieteellinen merkitys.



Koillismaan poikki.


Phippsin saarelta Kap Platoniin, Koillismaan pohjoisimpaan kärkeen,
retki kulki jään poikki, joka oli täynnään kolmesta kymmeneen metriin
korkeita jääröykkiöitä. Saavuttuaan toukokuun 31:ntenä Saukkosaarelle
Nordenskiöld nousi eräälle kalliolle, josta näkyi sekä itää että
pohjoista kohti, eikä nähnyt maata millään suunnalla.

Edessä oleva sula sai hänet sitten kääntymään maajäätikölle. Tämä
kohoo reunoiltaan 600—800 metrin korkuiseksi kilveksi, joka valuu itää
kohti ja päättyy jyrkkään jääseinämään, jolle siltä puolen on mahdoton
nousta. Kun jäätikön sisästä ei kohoa ensinkään vuoria, on tämä
glasieririntama levein, mitä tunnetaan.

Kesäkuun 4:nä retkeilijät, Nordenskiöld ja Palander apulaisineen,
nousivat maajäätikölle, jolla heidän ensimmäiset kokemuksensa olivat
sangen vaaralliset. Nordenskiöld tästä kertoo: »Tuskin olimme
kulkeneet 2,000 jalkaa edelleen, kun eräs miehistömme aivan tasaisella
paikalla katosi niin sukkelaan, ettei edes ennättänyt apua huutaa. Kun
säikähtyneenä katsoimme reikään, johon hän oli kadonnut, huomasimme
hänen killuvan vetohihnan päässä, johon hän oli poronvetovyöstä
kiinnitetty, syvän kuilun päällä... Hänet kiskottiin ylös, eikä hän
ollut mitenkään loukkaantunut... Jos hänen käsivartensa olisivat
luiskahtaneet vetoköydestä, joka oli vain yksinkertainen hihna, olisi
hän ollut kuoleman oma.»

Jäätiköllä oli paljon haittaa jääsumusta, joka toisinaan täytti joka
kuopan valkoisella läpinäkymättömällä hunnulla, niin että oli mahdoton
vain näön mukaan erottaa pientä kuoppaa ammottavasta halkeamasta.
Toisinaan taas »pieninkin tuulenpuuska ajoi pitkin jään tasaista
pintaa hienoa lumipölyä, joka tunkeutui joka paikkaan ja oli meille
yhtä kiusallista kuin erämaan hieno hiekka Saharassa matkustaville.
Tämä hieno, tuulen uupumatta eteenpäin ajama lumipöly silitti ja
kiilloitti maajäätikön yläpinnan, niin että mielestämme kuljimme pitkin
voittamattoman moitteetonta ja tahratonta valkoista marmoripermantoa.»

Kesäkuun puolivälissä retkeilijät pari viikkoa kestäneen, 190 km
pitkän vaelluksen jälkeen saapuivat maajäätikön eteläreunalle, jossa
napamaiden punainen Saxifraga aivan jäätikön reunassa oli ensimmäinen
toivottamaan heidät tervetulleiksi elävien ilmoille.

Varastojen ehtyminen pakotti retkikunnan jo heinäkuussa palaamaan
kotimaahan yrittämättä edes käydä kuningas Kaarlen maalla, jolle ehkä
olisi ollut mahdollista reellä kulkea.

Kaiken kaikkiaan olivat 1872—73 vuosien retken tulokset vähäiset
verrattuina suuriin valmistuksiin, mutta vaikeudetkin olivat tavallista
suuremmat ja sitä laatua, että niitä oli ennakolta mahdoton arvata.



Huippuvuorien fossiilit.


Ruotsalaisten retkikuntain tuomat kasvifossiilit sai käsitelläkseen
sveitsiläinen professori O. Heer, joka tällä alalla oli aikansa etevin
erikoistutkija. Tutkimustensa perustuksella hän saattoi päättää, että
mioseenikaudella Huippuvuorilla oli rehevä kasvullisuus — kypressineen,
koivuineen, sequoioineen, tammineen ja plataanineen — ja että ne
samaan aikaan Grönlannin, Frans Josefin maan ja Novaja Zemljan kanssa
kuuluivat yhteen suureen mantereeseen, jolla oli mannerilmasto.



Grönlanti.


Olemme jo lyhyesti maininneet ne yritykset, joita Tanskasta ja Norjasta
tehtiin Grönlannin vanhain islantilaisten siirtokuntain etsimiseksi,
ja kristinuskon tuomisesta eskimoille. Seuraavassa kerromme näistä
toimista vielä muutamia lisäpiirteitä.

V. 1411 saapui Islantiin Grönlannista laiva, joka toi, mikäli on
tiedossa, viimeisen tiedon Grönlannin islantilaisista siirtokunnista.
Tämän laivan lähtiessä siellä vielä oli valkoisia siirtolaisia, mutta
seuraava laiva, jonka matkasta meillä on tietoja, ei tavannut enää
mitään.

Ei kuitenkaan aivan kauaa kulunut, ennenkuin heimolaiset valtameren
tällä puolella jälleen muistivat Punaisen Eerikin siirtokunnat ja
ryhtyivät toimiin päästäkseen uudelleen niiden yhteyteen ja viedäkseen
niille apua ja — kantaakseen veroja, jos ne olivat tuon vuosisatasen
säilyneet, jonka olivat olleet kateissa.

Jo kuudennentoista vuosisadan alkupuolella Tanskan kuningas Kristian
II arkkipiispansa keralla suunnitteli retkeä Grönlantiin, mutta tuuma
jäi toteutumatta. Fredrik I:n aikana sitä harkittiin Norjassa, mutta
tämäkin aije raukesi. Vuosisadan keskivaiheilla Fredrik II ryhtyi
puuhiin, mutta vasta kun Frobisher (II, s. 431) oli Grönlannissa
poikennut ohi purjehtiessaan, ryhdyttiin Tanskassa täydellä todella
retkikuntaa varustamaan. Sen johto uskottiin englantilaiselle John
Alldaylle, joka oli ollut Frobisherin matkalla mukana, ja 26 p. elok.
1579 tämä retkikunta, johon kuului kaksi laivaa, todella saapui
Grönlantiin, mutta ei jäiden vuoksi päässyt maihin, vaan palasi tyhjin
toimin takaisin. Luultavasti se pyrki itärannalle, joka aina on melkein
saavuttamaton, sillä itärannalla luultiin Eystribygdin, Eerik Punaisen
pääsiirtokunnan olevan.

V. 1581 Mogens Heinesen, Bergenissä asuva färöläinen, teki omalla
kustannuksellaan uuden yrityksen, mutta tämäkään kokenut purjehtija ei
päässyt maihin.

Uutta vauhtia saivat tanskalaisten yritykset, kun John Davis (II,
s. 457) kolmella matkalla oli tutkinut Grönlannin lounaisrannikon
leveydelle 72°12' saakka. Kuningas Kristian IV, jota jalojen metallien
toivo suuresti kannusti, lähetti v. 1605 kolme laivaa, jotka
etsiskelivät Grönlannin rantoja tarkemmin, mutta eivät tavanneet
muita asukkaita kuin eskimoita, joista viisi väkisin tuotiin
Tanskaan. Eripuraisuus ja miehistön niskoittelu estivät suuriakaan
aikaansaamasta. Seuraavana vuonna kuningas lähetti viisi laivaa,
mutta näiden matka oli niin vastuksellinen, etteivät ne muuta aikaan
saaneet kuin ryöstivät mukaansa viisi alkuasukasta. Vaikka nämä suuret
yritykset olivat niin huonosti päättyneet, lähetettiin v. 1607 vielä
kaksi laivaa Eystribygdiä etsimään, mutta kun vanhan siirtokunnan
yhä luultiin olevan itärannalla, joka on jäiden saartama, ja väkikin
kapinoi, täytyi retkikunnan palata takaisin tyhjin toimin. Näillä
retkillä oli, paitsi muita englantilaisia, mukana myös kuulu William
Baffin.

Seuraavina aikoina sekä englantilaiset että hollantilaiset tutkivat
Grönlannin rantoja, jälkimmäiset seuraillen itärantaakin sangen kauas
pohjoiseen, mutta tanskalaiset sitä vastoin jättivät sikseen asutuksien
etsiskelyn, vaikka he lähettivätkin näille vesille pyyntialuksia.
Seitsemännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla lähetettiin
tutkimusretkikuntiakin, mutta ne eivät saaneet sanottavia aikaan.



Hans Egede.


Hans Egede, eskimoitten apostoli, joka oli syntynyt Frondnäsissä
Ruijassa, oli Lofotenissa pappina, kun hänen mielessään kypsyi ajatus
lähteä Grönlannin vanhoja siirtokuntia etsimään ja kristinuskoa
levittämään. Perustettuaan Bergenissä pienen kauppakomppanian
yrityksensä tueksi hän toukokuun 3:ntena 1721 lähti Grönlantiin,
rakentaen ensimmäisen asemansa »Toivon saarelle», lähelle nykyistä
Godthaabia, samojen suurien vuonojen suuhun, joiden varrella muinoisen
Vestribygdin talot olivat.

Asemaltaan Egede aluksi teki joka suunnalle retkiä tutustuakseen maahan
ja kansaan. Jo v. 1723 kehoitti Tanskan kuningas häntä kaikin mokomin
pyrkimään Grönlannin itärannalle Eystribygdiä etsimään. Egede lähtikin
sitä varten hakemaan salmea, jonka luultiin kulkevan Grönlannin poikki
ja jota olisi ollut mukavin kulkea itärannalle, mutta kun hän tuli
sille paikalle, jossa kartan mukaan salmen piti olla, ei siitä löytynyt
kuin syvä vuono ja eskimot vakuuttivat, ettei semmoista salmea ole
Grönlannissa missään. Egede koetti nyt kulkea itärannalle Kap Farvelin
ympäri, mutta väkensä vastahakoisuuden vuoksi hänen täytyi luopua
tästäkin yrityksestä.

Viisitoista vuotta Egede vaikutti Grönlannissa eskimoitten kesken
lähetyssaarnaajana, vaimonsa uskollisesti avustamana. Monta
vastoinkäymistä hänen täytyi tällä ajalla voittaa. Kauppakomppania
lakkautti toimintansa, mutta sen sijaan Tanskan hallitus alkoi pitää
Grönlannista huolta, lähettäen sinne v. 1728 maaherran virkamiehineen,
ja tämän ensi työ oli muuttaa Egeden asema mantereelle, jonne Godthaab
syntyi. Seuraavana vuonna maaherra kulki lähellä olevan pitkän Ameralik
vuonon päähän yrittääkseen maan poikki itärannalle, mutta tämä yritys
osoittautui kerrassaan mahdottomaksi.

Tanskan hallitus aikoi taas heittää Egeden oman onnensa nojaan, mutta
muutti lähetyssaarnaajan pyynnöstä mieltään ja sen sijaan lähettikin
Grönlantiin enemmän lähetyssaarnaajia, kolme hernhutilaisveljestä,
jotka lähelle Godthaabia perustivat asemansa. Eräs Kööpenhaminan
etevimmistä kauppiaista sai Grönlannin kaupan erikoisoikeudekseen ja
hänen toimestaan perustettiin useita uusia kauppa-asemia. Egede muutti
v. 1735 vaimonsa kuoltua Kööpenhaminaan, jossa hän kuolemaansa saakka
valmisteli Grönlantiin lähetyssaarnaajia.



Muinoinen Eystribygd.


V. 1751 lähetettiin Godthaabista Peder Olser Wallöe pyrkimään
eteläniemen ohi itärannalle, Eystribygdiä etsimään. Hänellä oli vain
yksi iso eskimovene, umiak, ja kuusi eskimoseuralaista, joista neljä
oli naisia, mutta rohkeasti hän kuitenkin lähti matkaan, tutkien ennen
talven tuloa tarkkaan suuren saarekkaan Tunnudliarbik vuonon ja sen
eteläpuolella olevan Igaliko vuonon, joista edellisen, vanhan Eerikin
vuonon, pohjassa oli Punaisen Eerikin talo Brattahlid, jälkimmäisen,
vanhan Einarin vuonon, pohjukassa Gardat, Grönlannin muinainen
piispankartano. Myöhemmin on näiden vuonojen rannoilta löydetty 150
talon rauniot, mutta Wallöe ei näytä aavistaneen, että tämä todella
oli muinoinen Eystribygdi. Talvi yllätti hänet Igaliko-vuonossa, jonka
suuhun, myöhemmin perustetun Julianehaabin seudulle, hän asettui
seuraavaa kesää odottamaan.

Jo seuraavassa huhtikuussa Wallöe kulki edelleen Agluitsok vuonoon,
joka on kappaleen matkaa lähempänä eteläpäätä ja jossa saadaan
erinomaisen runsaasti Grönlannin silliä, _Mallotus arcticusta_.
Kesäkuussa hän saapui Unartokin lämpöisille lähteille ja heinäkuun
6 p. ensi kerran leiriytyi Grönlannin itärannalle. Vain satakunnan
kilometriä hän pääsi itärantaa nousemaan, sitten jäät pakottivat
palaamaan takaisin ja paluumatkalla viettämään Agluitsok-vuonossa
toisenkin talven, ennenkuin pääsi siirtokuntiin. Retken tulokset olivat
varsinaiseen tarkoitukseen nähden aivan kielteiset, mutta sillä oli
suuri maantieteellinen merkitys.

V. 1774 Tanskan hallitus otti Grönlannin kaupan omiin käsiinsä ja
perusti seuraavana vuonna Julianehaabin, johon pian sen jälkeen syntyi
lähetysasemakin. Jälleen lähetettiin laivaretkikunta itärannalle
pyrkimään, mutta huonosti johdettuna se meni kerrassaan myttyyn. Hans
Egeden pojanpoika Kristian Egede teki sitten pienemmällä purjelaivalla
montakin yritystä, mutta ne raukesivat kaikki jääesteiden ja myrskyjen
vuoksi tyhjiin.

Sen verran Kristian Egede kuitenkin luuli saaneensa selville, ettei
Eystribygdiä tarvinnut Grönlannin itärannalta etsiä, ja holsteiniläinen
oppinut von Eggers julkaisi v. 1792 tutkimuksen, jossa hän kaikkien
koottujen ainesten nojalla tuli siihen johtopäätökseen, että Punaisen
Eerikin siirtokunta olikin ollut Grönlannin länsirannan eteläosassa.
Tanskassa tämä käsitys nyt pääsi valtaan ja samalla itärannikko
menetti vetovoimansa ja huomio seuraavana aikana kiintyi länsirannan
tutkimukseen ja sen luonnonvarain hyödyntämiseen.

Jo viime vuosisadan alkupuolella joutui Grönlannin luonto
tieteellisenkin tutkimuksen alaiseksi. Karl Ludwig Giesecke, joka
nuorempana oli ollut näyttelijä ja kirjailija ja muun muassa
kirjoittanut suurimman osan Mozartin »Taikahuilun» libretosta,
sekä sittemmin ruvennut mineralogiaa harrastamaan ja nimitetty
preussilaiseksi vuorineuvokseksi, oli Fär-saaret tutkittuaan
v. 1807 matkustanut Grönlantiin hankkiakseen sieltä näytteitä
kivennäiskauppaansa. Napoleonin sotien vuoksi hän tuli viettäneeksi
täällä kahdeksan vuotta ja sillä ajalla hän oppi tuntemaan Grönlannin
länsirannikon tarkemmin kuin kukaan muu. Hänen tutkimuksensa loivat
perustuksen Grönlannin geologialle.

Tanskalainen Morten Wonnskjold teki samoihin aikoihin Grönlantiin
kasvitieteellisen tutkimusretken. Kotimaahan palattuaan hän julkaisi
teoksen, jossa hän uudelleen kannatti sitä käsitystä, että Eystribygd
perältäkin oli ollut itärannikolla, ja siten tämä vanha harhaluulo
uudelleen pääsi joksikin aikaa vallitsevaksi.



Scoresbyt itärannikolla.


Ensimmäiset, jotka, Wallöetä lukuunottamatta, todella pääsivät
Grönlannin salaperäiselle itärannalle ja tutkivat sitä melkoisen
matkan, olivat skotlantilainen valaanpyytäjä William Scoresby ja hänen
samanniminen poikansa.

Vuonna 1817 englantilaiset valaanpyytäjät, nuorempi Scoresby
muiden mukana, syysmyöhällä toivat sen tiedon, että Grönlannin ja
Huippuvuorien väliltä oli lähtenyt liikkeelle suunnattomat määrät
ajojäitä. Englannissa tästä päätettiin, että tilaisuus arktisiin
tutkimuksiin oli tavallista suotuisampi, ja John Ross sen johdosta
seuraavana vuonna lähtikin jäämerenmatkalleen, josta olemme ennen
kertoneet. Vasta v. 1822 Scoresbyt lähtivät liikkeelle tutkiakseen
Grönlannin itärannikkoa, jonka nyt otaksuttiin olevan helpomman
saavuttaa. Grönlannin itärannan he tapasivat leveydellä 74°6' ja
kartoittivat sitä leveydelle 69°13', löytäen suuren Scoresbyn-salmen
eli vuonon ja nousten neljässä kohden maihin. Alkuasukkaita he eivät
tavanneet, vaikka kyllä heidän asumustensa pohjia, mutta eläinkunta
oli odottamattoman runsas, joka taas johtui itärannikon runsaasta
ruohokasvullisuudesta. Etenkin peuroja ja jääkarhuja oli runsaasti,
hyönteisiä suunnattomasti. Scoresbyittenkin varsinainen tarkoitus oli
Eystribygdin löytäminen, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään.

Seuraavana vuonna kapteeni Clavigering jatkoi Scoresbyitten työtä.
Hän tapasi Grönlannin rannan leveydellä 74°30', pohjoisempana siis
kuin Scoresbyt. Jätettyään kapteeni Edward Sabinen eräälle saarelle
pendelihavainnoita tekemään Clavigering teki rantaa pitkin venematkan
pohjoista kohti, tavaten sulaa vettä ja lauhkeita ilmoja. Vieläpä hän
tapasi alkuasukkaitakin, jotka sanomattomasti hämmästyivät valkoisia
vieraitaan, mutta paljon arasteltuaan kuitenkin lopulta taipuivat
tekemään heidän tuttavuuttaan.



Graah.


Nämä retket herättivät Tanskassa mitä suurinta huomiota, etenkin kun
pelättiin jonkun ulkovallan ehkä anastavan Grönlannin itärannan —
vain sattuma oli estänyt Scoresbyta valtaamasta tutkimansa rannan
Suur-Britannialle. Tanskan hallitus lähetti luutnantti W.A. Graahin
luonnontutkija J. Vahlin ja mineraloogi Pinglin kanssa nousemaan
Grönlannin itärantaa etelästäpäin veneillä aina siihen saakka, minne
Scoresbyt olivat päässeet.

Tutkittuaan Julianehaabin seudun vanhoja raunioita Graah kahdella
suurella nahkaumiakilla eli naistenveneellä 1829 lähti maaliskuussa
nousemaan Grönlannin itärantaa, mukanaan neljä tanskalaista ja
viisitoista eskimoa, joista kymmenen oli naisia. Matka edistyi aluksi
jäiden vuoksi hyvin hitaasti. Graah oli niin tottumaton hoitamaan
tämmöisiä hataroita aluksia, että eskimot toinen toisensa jälkeen
hylkäsivät hänet, kunnes hänellä lopulta oli vain kaksi miestä ja kuusi
naista. Siitä huolimatta hän kuitenkin tunkeutui pohjoista kohti pitkin
tätä 300 metrin korkuista vuonoista rannikkoa, josta valtavat jäävirrat
pistivät nokkiaan mereen ja toisinaan suurella pauhulla »poikivat»
satakin jäävuorta päivässä. Oikealla puolella meressä oli etelää kohti
virtaava ajojäävyöhyke, joka erotti rantaveden aavasta merestä. Matka
kuitenkin edistyi niin hyvin, että Graah heinäkuun 22:sena saavutti
»Vendom saaren» leveydellä 65°15'.

Graah palasi sitten takaisin leveydelle 63°20', viettäen täällä
Nukarbikissa talvea. Täälläkin oli verraten runsas kasvullisuus ja
talvi oli — Atlantin meren vaikutuksesta — sangen lauha, etenkin
Amerikan napasaariston talviin verraten. Vielä lokakuun lopulla
satoi vettä ja helmikuun loppuun saakka säät olivat sangen lauhat.
Kevätpuolella pakkanen koveni, mutta kovinkin pakkanen oli vain -21°C.
Ruokatavarat kuitenkin hupenivat niin vähiin, että Graah jo pelkäsi
eskimoitten rupeavan ihmislihaa syömään; Grönlannin itärannikolla sitä
ankarina hätäaikoina todella sattuu.

Muutoin itärannikon asukkaat Graahin mielestä kaikin puolin olivat
etevämpää rotua kuin länsirannikon. He olivat isokasvuisia ja rotevia,
naiset hyvän näköisiä ja luonteeltaan he olivat niin hyväntahtoisia,
rehellisiä ja kunnollisia, ettei maailmassa parempaa kansaa.

Jo huhtikuun 5:ntenä v. 1830 Graah lähti paluumatkalle. Veneen
hataruuden, naisten heikkouden ja kalvavan nälän vuoksi paluumatka oli
kovin rasittava, etenkin Graahille itselleen, joka oli koko talven
ollut sairaana. Vasta lokakuun puolivälissä hän saapui lounaisrannalle
Fredrikshaabiin, jossa hän lähetyssaarnaajilta sai hoitoa ja apua.

Graahin matka oli maantieteellisiin tuloksiinsa nähden sangen tärkeä.
Lisäksi se vihdoinkin oli epäämättömästi todistanut, ettei vanha
Eystribygdi ole voinut olla itärannikolla. Vasta vuosisadan lopulla
tanskalainen kapteeni Daniel Bruun selvitti kysymyksen, tutkien sekä
Eystribygdin että Westribygdin ja kartoittaen suurimman osan niiden
vanhoista taloista ja kirkoista.

Itärannan eskimot alkoivat Graahin retken johdosta käydä kauppaa
länsirannalle, jonne osa heistä kokonaankin muutti.



Saksalaisten retket Grönlannin itärannikolle.


August Petermann, Gothan tunnetun maantieteellisen laitoksen johtaja,
oli kauan kehoittanut maanmiehiään entistä tehokkaammin ottamaan osaa
napatutkimuksiin. V. 1868 varustettiinkin pieni »Germania» niminen
purjealus Karl Koldeweyn johdolla Grönlannin itärannalle tukeutumaan,
mutta sen täytyi palata takaisin tyhjin toimin.



Koldeweyn retki.


Jo seuraavana vuonna kapteeni Koldewey kuitenkin saattoi uudistaa
yrityksen paremmin varustettuna. Itse hän johti uutta »Germania»
nimistä, varta vasten rakennettua höyrylaivaa ja apulaivana seurasi
»Hansa» niminen purjelaiva. Monta etevää tiedemiestä oli mukana,
tunnetuin itävaltalainen upseeri Julius Payer, jonka retkistä
saamme myöhemmin puhua vielä enemmän. Hän oli topograafi ja kokenut
alppikiipeilijä. Retkikunnan piti pyrkiä Grönlannin itärannikkoa
pohjoiseen niin kauas kuin suinkin, Petermann kun luuli sitä tietä
helpoimmaksi päästä navalle.

Ahtojäävyöhykkeen läpi tunkeutuessaan saksalaisten molemmat laivat
kuitenkin sumussa erosivat, eivätkä sen koommin toisiaan tavanneet,
»Hansa» joutui niin ahtaalle jääröykkiöiden keskelle, ettei se enää
päässyt pois, vaan ajautui niiden mukana avuttomana etelää kohti.
Lopulta jäät runtelivat sen niin pahasti, että se upposi. Miehistö, 14
henkeä, oli kuitenkin ajoissa pelastanut ruokatarpeita, hiiliä ja muita
varustuksia jääkentälle, jonka leveys oli nelisen kilometriä. Lumesta
he rakensivat majan ja siinä elivät, merivirran kuljettaessa jäälauttaa
etelää kohti. Rajut myrskyt kuitenkin murtivat jääkenttää murtamistaan,
niin ettei se lopulta ollut kuin pariasataa askelta leveä, ja lopun
lopuksi se aivan majan alla hajosi kahtia ja haaksirikkoisten täytyi
pelastua veneihin. Pian jäät kuitenkin piirittivät heidät uudelleen
ja heidän täytyi nousta uudelle jääkentälle asumaan. Lopulta väylä
kuitenkin aukeni ja haaksirikkoiset saattoivat, kahdeksan kuukautta
jäiden mukana ajeltuaan, veneillään soutaa Grönlannin eteläpäässä
olevalle lähetysasemalle. »Hansan» miesten vaarallinen jääretki oli
siis samanlainen kuin »Polariksenkin» miehistön retki Baffinin lahdessa.

Parempi onni oli »Germanialla». Se tunkeutui ahtojäävyöhykkeen läpi ja
tapasi Grönlannin rannalla sulaa vettä. Mutta 75 1/2 leveysasteella
tuli jää vastaan ja retkikunnan täytyi ruveta talvitiloille Sabinen
saaren suojaan. Rannikko nimitettiin Kuningas Wilhelmin maaksi, ja
Payer kartoitti sen rekiretkillä 77:lle leveyspiirille saakka.

Koldewey tosin yritti tunkeutua rantaa pitkin laivalla vielä kauemmaksi
pohjoista kohti, mutta jo suurelta Shannonin saarelta hänen täytyi
jäiden vuoksi palata takaisin Sabinen saaren suojaan, johon hän asettui
talveksi. Vielä samana syksynä tehtiin eri suunnille kaksi lyhyttä
rekiretkeä, joita Payer johti, ja kartoitettiin rannikon suurenmoisia
alppimaisia vuonoja, niemiä ja jäävirtoja ja tutkittiin kasvullisuutta,
joka runsaudellaan herätti retkeilijäin ihastusta. Paitsi ruohoja
kasvoi täällä pajuja ja koivujakin, mutta suurimmatkaan koivut eivät
kehittyneet kuin muutaman senttimetrin mittaisiksi.

Marraskuun 5:ntenä nähtiin aurinko viimeisen kerran ja vasta helmikuun
alussa se uudelleen kohosi taivaanrannan yläpuolelle. Karhut, jotka
olivat olleet retkikunnan uskolliset naapurit, katosivat, peurat ja
myskihärät niinikään, vetäytyen luultavasti vuonojen perukkoihin,
missä laitumet olivat paremmat. Talvi kului muuten hyvin, mutta
hirmumyrskyjen kaltaiset lumituiskut tekivät toisinaan elämän
tukalaksi ja uhkasivat kerran laivankin hukuttaa rikkoessaan monen
metrin vahvuisen jään aivan sen perän takaa. Tammikuussa säät olivat
kauniit, mutta pakkasta oli toisinaan -25—40 C. astetta. Revontulet
olivat suurenmoiset ja niitäkin tutkittiin. Helmikuun 3:ntena
nousivat retkeilijät vuorelle tervehtimään aurinkoa, joka jälleen
nousi taivaanrannan yläpuolelle. Paikalla alettiin taas tehdä lyhyitä
rekiretkiä, joilla kuitenkin täytyi olla alati varuillaan jääkarhuja
vastaan. Moni joutui jo hyvinkin ahtaalle jääkarhun kimppuun käydessä
ja erästä tiedemiestä karhu, hänen päähänsä vamman iskettyään, laahasi
mukanaan 400 askelta, ennenkuin muut ennättivät hätään.

Helmikuussa raivosivat kuitenkin uudelleen lumimyrskyt ja lämpömittari
aleni -40 asteeseen C, mutta elohopea ei kuitenkaan jäätynyt. Yleensä
talvi oli leudompi, kuin tämmöisessä arktisessa luonnossa olisi
odottanut.

Maaliskuun 24:ntenä lähtivät Payer, Koldewey ja kuusi miestä pitkälle
rekiretkelle, tutkiakseen Grönlannin rantaa pohjoista kohti. Kauaksi ei
tarvinnut kulkea, ennenkuin tultiin tuiki tuntemattomille seuduille.
Grönlannin ranta oli edelleenkin täynnään vuoria, vuonoja, jäävirtoja,
ja oli kaiken kaikkiaan suurenmoisen kaunis. Retkikunta kulki jäätä
pitkin. Pohjoista kohti jäävuorien luku yhä lisääntyi. 77:ltä
pohjoiselta leveysasteelta retkikunnan täytyi eväitten niukkuuden
vuoksi kääntyä takaisin. Tämä kohta jäi sitten moneksi vuosikymmeneksi
Grönlannin itärannikon pohjoisimmaksi tunnetuksi. Paluumatka oli vielä
vaivalloisempi kuin menomatka retkeilijäin voimain uupumisen ja nälän
vuoksi, mutta huhtikuun lopulla he kuitenkin saapuivat onnellisesti
laivaan. Matkan varrella he tapasivat tälläkin rannalla eskimoitten
entisten asunnoitten pohjia.

Jo toukokuun 8:ntena Payer lähti uudelle retkelle, tutkiakseen Sabinen
saaren kohdalla olevia suuria vuonoja. Suojat, likomärät kelit
vaikeuttivat nyt tavattomasti kulkua.

Kesäkuussa Koldewey valmistautui lähtemään paluumatkalle, mutta vasta
heinäkuun 22:ntena väylä aukeni. Kun kesä näytti suotuisalta, koetti
hän laivalla tunkeutua pohjoista kohti, mutta jäät tuota pikaa sulkivat
tien. Hän kääntyi silloin etelää kohti ja sinne päin oli sulaa. Kap
Franklinin tuolla puolen löytyi erään vuonon suu, jota ei kartoilla
ollut ensinkään; tämän vuonon löydöstä ja tutkimisesta tulikin sitten
koko matkan loistokohta.

Payer nimitti vuonon hallitsijansa kunniaksi »Keisari Frans Josefin
vuonoksi».



Frans Josefin vuono.


Vuonon suulla kohosi suoraan merestä 1 200 metrin korkuiset äkkijyrkät
kallioseinämät ja näille Payer kiipesi, nähdäkseen vuonon sisustaan.
»Mikä odottamaton näkö täällä ihastuneelle katseelle paljastui!
Suunnaton, lukemattomien hohtavien jäävuorien peittämä vuono lepäsi
lännessä jalkaimme alla, sulkien haaroineen helmaansa korkeita,
jäätikön peittämiä kallioita, osaksi todellisia saaria, jyrkkäin
kallioseinämäin piirittämättä, vuonon suu täynnään lukemattomia
pieniä saaria. 70 km kauempana lännessä näimme erään vuonon
päähaaroista poikkeavan länttä kohti 2400 m korkuisen vuorenharjanteen
juurella. Etelässä Parryn yksinäinen kallioniemi pisti kauas mereen,
ahtojäiltä tien sulkien, ja yli vielä selvittelemättömäin lahtien,
niemensuikaleitten, vuorenjonojen ja jäävirtain vaelsi katse 100—110
km päässä olevalle, ehkä 3000 metriä korkealle 'Wernerin vuoristolle',
jonka muodot muistuttivat Tyroolin Dolomiittteja».

»Germania» lähti paikalla sulaan vuonoon sitä kartoittamaan ja
tutkimaan. Se haara, johon se laski, oli noin 7—10 km levyinen ja niin
syvä, ettei 1,000 metrin luotilangalla tavattu pohjaa. Rannat olivat
äkkijyrkkiä kallioseinämiä ja yli 600 metrin korkuisia jäävuoria
uiskenteli vuonon pinnalla. Valtavia jäävirtoja päättyi monen
kilometrin leveisin rintamin vuonoon.

Höyrykattilan huonon kunnon vuoksi »Germania» ei saattanut tutkia
vuonon kaikkia mutkia, vaan retkikunnan täytyi tyytyä siihen, että
kiipesi korkealle vuorelle saadakseen sieltä yleissilmäyksen.
»Alppilaaksojemme reheväin niittyjen asemasta lepäsi täällä jalkaimme
alla 2,100 metrin syvyydessä vuonon tumma vedenpinta. Lukemattomia
jäävuoria, etäältä nähden kuin hohtavia helmiä, uiskenteli sen pinnalla
ja hirmuinen vuorenseinä näytti suistuvan siihen äkkijyrkkänä.
Kaikilta vuoripengermiltä, joka laaksosta laskeutui jättiläismäisiä
jäävirtoja valtavan kalliosolan syvyyteen, ja niiden alapään korkeista
jääseinämistä lohkeilivat nuo uljaat jäävuoret, jotka luode ja vuoksi
ja merivirta sitten kuljettivat vuonon sokkeloista ulos valtamereen.
Enemmän kuin mikään muu kiinnitti huomiotamme lännessä näkyvä valtava
jääpyramidi. Se kohosi noin 1,520 metriä yli korkean vuorenharjanteen,
joka kulki pohjoisesta etelään.» Sille annettiin nimeksi »Petermannin
huippu», mutta Payer erehtyi koko joukon sen korkeudesta, uudempien
mittauksien mukaan Petermannin huipun korkeus kaikkiaan on 2,800
metriä. Siitä laskeutui mereen jäävirta, jonka rintamaseinän leveys oli
6—7 kilometriä.

70 kilometriä »Germania» vielä kulki keisari Frans Josefin vuonoa
länteen päin, löytäen yhä uusia salmia, joita se ei kuitenkaan voinut
tutkia. Välttääkseen toisen talvehtimisen sen täytyi kesken lähteä
paluumatkalle. Kun se syyskuun 11:ntenä 1870 saapui takaisin Weserin
suulle, ei sieltä saatu luotsia, ei nähty merimerkkejä ja kaikki oli
hiljaa kuin haudassa. Retkikunnan poissa ollessa oli puhjennut Saksan
ja Ranskan välinen sota. »Hansan» miehistö oli saapunut kotimaahan
kymmenen päivää aikaisemmin.

Retkikunnan sekä maantieteelliset että luonnontieteelliset tulokset
olivat mitä suuriarvoisimmat, vaikk'eivät ne herättäneetkään yleistä
huomiota, kotimaassa kun sota täytti kaikkien mielet. Geologiset
tulokset valaisivat paljon sitä maayhteyttä, joka Grönlannin ja
Euroopan välillä on ennen muinoin ollut ja jonka tunteminen on
elimellisen luomakunnan levenemisen ymmärtämiselle niin tärkeä.



Grönlannin maajäätikkö.


Paljon ennen kuin Grönlannin rannat olivat kauttaaltaan tunnetuiksi
tulleet, oli sen laaja sisäosa kiihoittanut tutkijain uteliaisuutta ja
mielenkiintoa. Kaikkialla, missä vain oli vähänkin matkaa merenrannasta
kuljettu, oli kuitenkin tullut vastaan valtava, yhtämittainen,
ylipääsemätön jääpenkka, jonka haljenneiden, kuiluisten jyrkänteiden
päälle näytti toivottomalta yrittääkään. Mitä oli tämän suunnattoman
jäämuurin takana? Eskimot sitä pelkäsivät taikauskoisella kammolla
eivätkä uskaltaneet lähteä sen päälle yrittämäänkään, valkoisten
mielikuvitus sijoitti sinne ihania laaksoja ja vihantia nurmikoita,
sillä sisämaasta rannikolle puhaltava tuuli oli kumman leuto.



Paars.


Jo v. 1728 lähti tanskalainen majuri Claus Enevold Paars tätä kysymystä
ratkaisemaan. Hänen aikomuksensa oli kulkea sisämaan poikki itärannalle
pakottamaan Eystribygdiä veroa maksamaan. Paarsilla oli sitä varten
kerallaan sotaväkeä ja yksitoista hevosta. Hevoset kuolivat jok'ainoa,
ennenkuin oli jäätiköllekään päästy, eivätkä sotamiehetkään, joilla
oli mukanaan vaimot ja lapset, päässeet maajäätikön reunaa edemmäksi.
Parikymmentä vuotta myöhemmin yritti kauppias Lars Dalager tätä tietä
päästä vanhoja veriheimolaisiaan tavaroineen onnellistuttamaan, mutta
13 kilometriä kuljettuaan hänen oli kauniisti palaaminen takaisin
koruineen, helyineen.

Sitten kului päälle 100 vuotta, ennenkuin seuraava yritys tehtiin.
Amerikkalainen naparetkeilijä Isaak Hayes nousi, kuten olemme ennen
kertoneet, Foulke vuonossa Luoteis-Grönlannissa maajäätikölle ja
väittää kolmessa päivässä kulkeneensa sitä pitkin 90 kilometriä. Nansen
ei kuitenkaan pidä tätä mahdollisena.

Vähän myöhemmin, v. 1867, yrittivät englantilaiset alppikiipeilijät
Brown ja Whymper nousta maajäätikölle, mutta heidänkin yrityksensä
meni aivan myttyyn. He tapasivat jäätä, jolta kesälämpö oli sulattanut
kaiken lumen, ja tämä jää oli niin täynnään lukemattomia rosoja,
etteivät he päässeet eteenpäin kuin moniaita kilometrejä, ennenkuin
koirain vetämät reet särkyivät aivan kelvottomiksi.



Nordenskiöld maajäätiköllä.


Grönlannin maajäätikkö herätti kuitenkin yhä suurempaa mielenkiintoa
tieteellisessä maailmassa ja v. i 1870 A.E. Nordenskiöld teki matkan
Länsi-Grönlantiin tämän maantieteellisen kysymyksen valaisemiseksi.

Hän lähti yhdessä Lundin kasvitieteen professorin Berggrenin kanssa
sisämaanmatkalleen Aulatsivik-vuonosta, joka on 100 kilometriä
Jakobshavnista etelään, toivoen siellä tapaavansa semmoisen kohdan
maajäätikön reunaa, joka olisi verraten liikkumaton ja jossa sen
vuoksi olisi vähemmän halkeamiakin. Ja nousu maajäätikölle heille
onnistuikin. Kahdeksassa päivässä he pääsivät etenemään sen lakea
piikin 50 kilometriä. Mutta sitten eskimot, jotka olivat heidän
kuormankantajinaan, tekivät tenän ja Nordenskiöldin täytyi palata
takaisin. Hän oli kuitenkin ensimmäisenä saanut käsityksen tämän
suunnattoman jääpeitteen yläpinnalla vallitsevista omituisista
oloista, lumi-ilmiöistä, joita tuskin missään muualla tapaa, järvistä,
lumisoista, puroista, joista, joita jäätikön pinnalla juoksee, ja
mahtavista könkäistä, jotka suistuvat maajäätikön halkeamiin synkkiin
syvyyksiin ja jäätunneleissa jatkavat matkaansa ikäänkuin Karstin
kalkkialueen maanalaiset joet, vuorenhuipuista, »nunatakeista», jotka
reunoilla kohoavat jäätikön syleilystä kuin yksinäiset tulivuorenkeilat
valtameren keskeltä.

Seuraavan yrityksen teki Jensenin johtama tanskalainen retkikunta v.
1878. Se oli mitä parhaiten varustettu, mutta kohtasi niin vaikeata
jäätä, sumua ja lumimyrskyjä, ettei se kolmisen viikkoa kestäneellä
retkellään päässyt paljoakaan kauemmaksi kuin Nordenskiöld. Ruokavarain
puute ja jalkineiden hajoaminen pakotti sen rannikolle palaamaan.

V. 1883 Nordenskiöld teki uuden yrityksen, joka onnistui paljon
paremmin. 18 päivässä hän kulki jäätikön reunalta 117 kilometriä
sisämaahan päin ja saavutti 1,500 metrin korkeuden. Edellisellä
yrityksellä saavutettu korkeus oli ollut vain 600 metriä. Maajäätikkö
siis kilven tavoin kohoamistaan kohosi. Paluukohdaltaan Nordenskiöld
lähetti molemmat mukanaan olevat lappalaiset vielä kauemmaksi
yrittämään, ja he väittivät 58 tuntia kestäneellä hiihtomatkallaan
edenneensä vielä 230 kilometriä kauemmaksi. Nansen ei kuitenkaan luule
heidän päässeen 70 kilometriä etäämmäksi. Vaikk'eivät lappalaisetkaan
etäisimmästä kohdastaan nähneet muuta kuin samaa ainaista lumikenttää,
oli Nordenskiöld kuitenkin edelleenkin vakuutettu siitä, että
Grönlannin sisäosat olivat sulat. Hän arveli ehkä joutuneensa
jääselänteelle, joka kulki tämän sulan alueen poikki. Nordenskiöldin
käsityksen mukaan ei Grönlannin lumentulo olisi riittänyt koko maata
jäähän peittämään. Mutta Grönlannin maajäätikkö lieneekin jääkauden
aikuinen. Nykyisin se kaikkialla reunoillaan taantumistaan taantuu. V.
1886 Peary ja Maigaard kulkivat maajäätiköllä 160 km 23 päivässä, mutta
heidän matkailmoitustaan toiset epäilevät.



Nansenin hiihtoretki Grönlannin poikki.


Kun oli kulunut muutamia vuosia Nordenskiöldin toisesta retkestä,
esitti eräs nuori norjalainen, Fridtjof Nansen nimeltään, uhkarohkean
tuuman Grönlannin sisäosien salaisuuksien paljastamiseksi. Hän
lupasi hiihtää Grönlannin poikki autiolta itärannalta länsirannalle,
jolla melkein kaikki siirtokunnat ovat ja jonne siis on uupuneena
turvallisempi saapua.

Tuumaa pidettiin mielettömän uhkarohkeana, mutta siitä huolimatta
Nansen sen toteutti. Yhdessä Otto Sverdrupin, kahden muun norjalaisen
ja kahden lappalaisen keralla hän norjalaisella pyyntialuksella kulki
Grönlannin itärannikolle. Hänen aikomuksensa oli nousta maihin Sermilik
vuonossa, mutta laiva ei päässyt tunkeutumaan ahtojäiden läpi, vaan
jätti retkikunnan veneineen varustuksineen etelää kohti matkaavien
jäiden ulkoreunaan, ja ennenkuin Nansen suunnattomien ponnistusten
kaupalla ja monet vaarat vältettyään pääsi ahtojäiden poikki rannalle,
olivat jäät kuljettaneet retkikuntaa Umivikiin saakka, joka on 65:llä
leveyspiirillä. Aikaakin kului tämän kautta hukkaan kuukauden päivät,
mutta sen sijaan oli maajäätikölle nousu Umivik vuonon rannalta vähän
helpompaa. Sangen suuren työn takana se oli sittenkin ja paljon
vaarallisia halkeamia oli kierrettävä tai niiden yli kuljettava.

Ilman lämpöisyyden vuoksi kuljettiin alussa yöllä. Mutta sitten yöt
muuttuivat kovin kylmiksi — kesä teki jo loppuaan, ja toisina öinä
oli -50° pakkasta — ja reet luistivat kuivan lumen pinnalla niin
huonosti, että kuljettiin päivällä. Suunta oli ensin luoteinen, sillä
Nansen aikoi saavuttaa Kristianshaabin siirtokunnan, joka on lähellä
Disko-saarta ja Jakobshavnia, mutta kun kahtenatoista päivänä oli
halkeamien, lumimyrskyjen ja sateitten vuoksi päästy vasta muutama
kymmen kilometriä eteenpäin, muutettiinkin suunta etelämmäksi, kohti
Godthaabia. Nansen toivoi siten saavuttavansa länsirannan, ennenkuin
viimeinen laiva ennättäisi lähteä Eurooppaan. Vähitellen jäätikön
pinta parani, kuta korkeammalle noustiin, halkeamat katosivat,
viimeisetkin nunatakit vaipuivat näköpiirin alle ja rannaton aaltoileva
lumikenttä oli edessä. Mutta tämä lumilakeus kohosi kohoamistaan,
kuten ilmapuntari ja punnituskone osoittivat, kunnes retkikunta oli
2,700 metriä merenpinnan yläpuolella. Tältä korkeudelta lumikentän
pinta taas alkoi aleta, ensin hyvin verkkaan, sitten reunoja kohti
nopeammin. Kelit, jotka jääkilven keskiosissa pehmeän lumen ja
ankaran pakkasen vuoksi olivat huonot, paranivat länsirinteellä
ja pitkiä matkoja retkikunta saattoi kulkea purjein kovan hangen
pintaa. Jääkilven länsireuna oli täynnään suunnattomia halkeamia ja
alas laskeminen oli ylen vaarallista ja aikaa vaativaa. 40 päivää
kestäneen vaelluksen jälkeen oli kuitenkin tuo 560 km pitkä matka
maajäätikön poikki kuljettu ja saavuttiin Ameralik vuonon rannalle.
Siellä rakennettiin kiireesti vene kepeistä ja öljykankaasta, ja sillä
kuljettiin Godthaabiin. Viimeinen laiva oli kuitenkin ennättänyt jo
lähteä ja retkikunnan täytyi viettää talvi Grönlannissa. Tämän talven
kuluessa Nansen perehtyi eskimoitten elämänlaatuun ja se oppi oli hänen
pelastuksensa myöhemmin, »Framin» suurella napamatkalla.

Vaikka Nansen olikin kulkenut vain Etelä-Grönlannin poikki, osoitti
hänen matkansa kuitenkin epäämättömästi, ettei sisämaa voinut olla
sulaa, kuten Nordenskiöld oli otaksunut, vaan vielä monta vertaa,
vahvemmalti jään peitossa kuin reunat. Ja samaan kokemukseen ovat
tulleet kaikki muutkin, jotka myöhemmin ovat Grönlannin maajäätikölle
nousseet. Nansenin jälkeen teki ennen muita Peary moisia, vielä paljon
pidempiäkin matkoja, vieläpä aivan Grönlannin pohjoisimmissa osissa, ja
hänen havaintonsa täydelleen vahvistivat Nansenin huomiot.



Itävaltalaisten retki Frans Josefin maalle.


Huippuvuorien itäpuolinen meri yleensä on jäitä täynnään, mutta
norjalaiset valaanpyytäjät ovat kuitenkin usein tavanneet verraten
aukeatakin vettä. Petermann piti tätä seikkaa uutena todistuksena
siitä, että napameri perältäkin on sula, ja hänen kehoituksestaan kaksi
itävaltalaista upseeria, Karl Weyprecht ja Julius Payer, jälkimmäinen
meille jo tunnettu Itä-Grönlannin tutkijana, v. 1871 teki sille
suunnalle lyhyen tiedusteluretken norjalaisella laivalla, tavatenkin
todella laajalti sulaa merta. Tämä partioretki suuresti vahvisti sitä
luuloa, että Golf-virta todella pitää Huippuvuorien ja Novaja Zemljan
välillä merta sulana niin kauas pohjoista kohden, että sillä suunnalla
muka on vapaa reitti pohjoisnavalle. Petermann tulisella innolla
kehoitti tätä tietä yrittämään ja kaksi ylimystä, kreivit Wilczek ja
Zichy, hankkivat itävaltalaisen retkikunnan varustamiseksi varoja.
Payer ja Weyprecht saivat tämän oivallisesti varustetun retkikunnan
johdettavakseen. Sen tehtävänä oli Novaja Zemljan länsipuolitse pyrkiä
pohjoisnavalle ja sitten palata, mikäli mahdollista, Beringin salmen
kautta, toisin sanoen kulkea koillisväyläkin yhden tien. Retkikuntaa
varten rakennettiin varta vasten uusi laiva, »Tegetthoff», ja jo v.
1872 se saattoi Bremerhavenista lähteä matkaan.

Heinäkuun puolivälissä »Tegetthoff» sitten lähti edelleen Tromsasta ja
saapui Novaja Zemljan luoteisrannalle tavaten siellä kreivi Wilczekin,
joka oli norjalaisella pyyntialuksella tullut lisävarastoja tuomaan.

Kesä 1872 oli kuitenkin sangen epäsuotuisa, meri oli täynnään jäitä,
jotka ilman varmaa suuntaa tuulen keralla ajelivat minne milloinkin, ja
nämä jäät heti kreivi Wilczekin takaisin lähdettyä ympäröivät pohjoista
kohti pyrkivän »Tegetthoffin», eivätkä sitä sen koommin irti laskeneet.



Kohtalokas päivä.


»Se oli kohtalokas päivä alusta loppuun», kirjoittaa Payer. »Tuskin
olimme saaneet laivan jäälauttaan kiinnitetyksi, ennenkuin joka
puolelta alkoi tunkeutua jäitä päällemme, saartaen meidät täydelleen
Epätoivo olisi varmaan vallannut meidät, jos tänä iltana olisimme
tienneet, että tästä hetkestä alkaen olimme tuomitut tahdottomina
seuraamaan jään oikkuja, ettei laiva koskaan enää pääsisi päämääräänsä
pyrkimään, että kaikki ne toiveet, joilla ystävämme vain pari tuntia
takaperin olivat nähneet 'Tegetthoffin' höyryn voimalla pyrkivän
pohjoista kohti, jo nyt olivat kokonaan tuhotut ja että samalla
kaikki suuret toiveemme olivat rauenneet — ettemme enää olleet
tutkimusretkeilijöitä, vaan vasten tahtoamme jäälauttain matkustajia.
Mutta tässä tilassa me toivoimme päivästä päivään, vuodesta vuoteen,
että vapautuksen hetki vihdoinkin tulisi. Ensin odotimme sitä
tuntikaupalla, sitten päivä- ja viikkokaupalla, sitten vuodenaikain
mukana tuulien kääntyessä ja vihdoin uudenvuodenlahjana. Mutta tämä
hetki ei lyönyt milloinkaan.»

Retkikunnalle alkoi todella ylen ikävä aika. Ajojäiden mukana laiva
kulki milloin yhtäänne, milloin toisaanne, sen mukaan mistä milloinkin
tuuli puhalsi. Viikosta viikkoon Novaja Zemljan korkea kolkko ranta
alenemistaan aleni, kunnes se vihdoin kokonaan katosi näkyvistä ja
jääerämaa joka puolella ympäröi laivaa.



Kammon talvi.


Vuoden 1872 syksy oli tavattoman kylmä ja laivaa ympäröivät ajojäät
jäätyivät pian yhteen. Ei ollut ajattelemistakaan, että sahaamalla enää
olisi päästy vapaiksi, sen enempää kuin räjähdysaineillakaan. Lokakuun
13:ntena tämä hyinen ympäristö kuitenkin taas havahtui turtumuksestaan
ja alkoivat kamalat jään puserrukset, jotka uhkasivat tuhota laivan
ja joita kesti kaiken talvea. »Lokakuun 13:ntena jää halkesi aivan
laivamme alta... jouduimme saarroksiin... Jäälauttamme ruhjoutui ja
sinne ja tänne pusertuen jäälohkareet piiloutuivat röykkiöiksi, jotka
kohosivat monta syltä laivaamme korkeammiksi ja painoivat jykeviä
tammikaaria laitoihin. Laivan alle tunkeutunut jää alkoi sitä kohottaa
ja valmistauduimme hylkäämään sen, jos se, kuten näytti varmalta,
ruhjoutuisi... 'Tegetthoff' kallistui ja valtavat jääröykkiöt uhkasivat
vyöryä sen päälle, mutta sitten puserrus kuitenkin laukesi.»

Lukemattomat kerrat huudettiin miehet kannella olemaan valmiit
lähtemään laivasta, jos se uppoisi — lähtemään synkkään napayöhön
tietämättä minne! Laiva ei kuitenkaan uponnut, vaan puserrukset
kohottivat sitä yhä korkeammalle ja korkeammalle. Onneksi ei sattunut
semmoisia lumimyrskyjä, kuin Payer oli Grönlannissa kokenut.

»Tegetthoff» varustettiin talvikuntoon, mutta samalla rakennettiin
jäälle maja, johon vietiin kivihiiliä ja muita tarpeita siltä varalta,
että täytyisi hylätä laiva. Tämän jälkeen ryhdyttiin tieteellisiin
töihin, voimisteltiin, tehtiin lyhyitä retkiä ja silloin tällöin
ammuttiin jääkarhuja, joita tuli laivalle utelemaan.

Näin kului talvi ja kun palaava aurinko loi riutuneeseen miehistöön
ensimmäiset säteet, tuntui kaikista tietämättömin mies lausuvan julki
kaikkein oppineimpainkin sisimmät tunteet, kun hän sanoi: »Siunattu
auringonvalo!»

Auringon mukana alkoi tulla jääkarhuja niin suurella joukolla, että
retkikunta niistä sai tuntuvan lisän ruokavaroihinsa. Mutta ne olivat
niin vihaisia, että niitä vastaan täytyi olla alati varuillaan.

Helmikuusta alkaen laiva ajautui ensin luodetta ja sitten pohjoista
kohti, saavuttaen itäisimmän kohtansa, 71° it. pituutta, leveydellä
79°. Kesällä se hitaasti kulki länttä kohti aina pituudelle 59°05'.
Laivan suuntia hallitsivat lounaistuulet ja pohjoisessa olevan, silloin
vielä tuntemattoman maan vastavaikutus.

Kesä ei sanottavasti muuttanut jääsuhteita, mutta linnuista, hylkeistä
ja jääkarhuista saatiin siksi paljon tuoretta lihaa, että terveydentila
laivalla pysyi hyvänä. Joskus ilmestyi taivaanrannalle railoja,
mutta niihin oli mahdoton päästä. Joka päivä vähenivät toiveet, että
laiva edes kesällä vapautuisi kahleistaan, ja surullisella mielellä
retkikunta jo valmistautui uutta talvea vastaanottamaan.



Maata!


»Odottamatta tilanne silloin muuttui suotuisammaksi. Jo kauan olimme
jäälauttamme kuljettamina olleet seuduissa, joita ei ihmissilmä ollut
koskaan ennen nähnyt. Mutta turhaan olimme siihen saakka kurkkineet ja
kurkkineet, eikö mistään näkyisi uutta maata. Mitä suurin yllätys ja
retkikunnalle tärkeä tapaus sen vuoksi oli, kun elokuun 31:ntenä äkkiä
näimme pohjoisessa sumuista selviytyvän korkeita maita, joille oli noin
26 km matkaa. Päämaan etelärintama näytti olevan 80:lla leveysasteella.
Samalla näimme nyt ensi kerran ympärillämme suuret määrät jäävuoria.»
Tällä maalla oli nimittäin paljon jäävirtoja, joista jäävuoria
lohkeili. Lähin niemi, joka sai Tegetthoffin nimen, oli korkea, jyrkkä
ja kallioinen, mutta monta matalampaakin saarta näkyi. Kapteeni
Weyprecht komensi paikalla miehistön kannelle, veti lipun mastoon, piti
puheen ja hurraahuutojen kaikuessa nimitti maan hallitsijansa mukaan
»Frans Josefin maaksi.»



Frans Josefin maa.


Luutnantti Payerille kuului johto maalla, samoin kuin Weyprechtille,
joka oli meriupseeri, merellä, ja viipymättä hän ryhtyi toimiin
lähteäkseen tälle uudelle maalle. Mutta välillä oli niin paljon
railoja, ettei se ollut mahdollista, vaikka Payer sanoo tunteneensa
todellisia Tantaluksen tuskia kiihkeästi himoitessaan uudelle
työmaalleen. Kuukausimääriä retkikunnan täytyi maata tämä uuden maan
edustalla voimatta sitä saavuttaa. Vielä syys- ja lokakuunkin laiva
tuulien oikkujen alaisena ajelehti pitkin tämän maan rantoja. Jos
retkikunta olisi laivasta lähtenyt, olisi se auttamattomasti tullut
siitä eristetyksi. Lokakuun lopulla »Tegetthoff» kuitenkin odottamatta
ajautui viiden tai kuuden kilometrin päähän eräästä pienemmästä
saaresta, ja nyt maihin meno kävi mahdolliseksi. Payer ei enää
viivytellyt, vaan kulki röykkiöisen jään poikki lähimpään rantaan ja
otti sen Itävallan omaksi, rakensi rannalle kivipyykin ja kätki siihen
lyhyen kertomuksen retkestä. Kolkompaa, yksinäisempää saarta tuskin
olisi voinut kuvitella kuin tämä itävallan kruunun uusin alusmaa, jonka
kivikoita lumi ja jää peittivät, mutta retkikunnalle se oli kunnian
pelastus.

Lokakuun 22:ntena alkoi jälleen napayö, mutta muutamia lyhyitä
rekiretkiä kuitenkin tehtiin, vaikk'ei valon puutteen vuoksi ollutkaan
mahdollista saada käsitystä uudesta maasta, oliko se vain pieni
saaristo, vaiko suuri manner. Näihin kysymyksiin ei ollut mahdollista
saada vastausta ennenkuin seuraavana keväänä, auringon taas noustessa —
jos »Tegetthoff» jäälauttoineen silloin vielä oli entisellä paikallaan.
Retkikunta pelkäsi nyt, että pohjoistuulet talven kuluessa jälleen
ajaisivat sen kauas merelle.



Toinen talvi.


Onneksi pysyi »Tegetthoff» kuitenkin koko talven paikallaan. Jäät
pysyivät rauhallisina, eivätkä pusertaneet laivaa, jolla talvi sen
vuoksi nyt kului hauskemmin ja kaikki tieteelliset työt voitiin
suorittaa paremmassa rauhassa. Mutta ankaria lumituiskuja oli ja
monet viikot oli niin pimeä, että oli mahdoton erottaa päivää yöstä,
ja viikkokausia oli elohopea jäässä. Jääkarhuja tuli tavan takaa
vierailemaan, sen koommin takaisin palaamatta, ja niiden liha oli
retkikunnalle oivallinen apu keripukkia vastaan. Mutta kolmatta talvea
ei luultu enää kestettävän, ja kun »Tegetthoffin» vapautumisesta ei
enää näyttänyt olevan toivoa ja oli pelättävä, että se kesällä lumen
sulaessa kaatuisi, päätti retkikunta hylätä sen seuraavassa toukokuussa
ja merijään poikki vetää veneet sulaan veteen ja pyrkiä niillä takaisin
ihmisten ilmoille. Sitä ennen aiottiin kuitenkin rekiretkillä tutkia
uusi maa.



Payerin rekiretket.


Julius Payerin keväällä tekemät rekiretket kuuluvat napatutkimuksen
rohkeimpiin. Kun täytyi lähteä varhain liikkeelle, niin oli kestettävä
ulkoilmassa lähes viidenkymmenen asteen pakkasia. Tuulet puhalsivat
myrskyn voimalla, niin että kuormatut reet usein kulkivat pitkät matkat
purjeiden vetäminä. Koirat olivat erinomaisia juhtia. Suurinta haittaa
tuotti eväiden ja polttoaineitten niukkuus.

Ensimmäinen rekiretki tehtiin jo maaliskuussa luodetta kohti, saariston
läntisen päämaan rantaa seuraillen, nousten 760 metrin korkuisille
vuoriniemille.

»Vailla minkäänlaisia elonmerkkejä makasi edessämme maa. Joka puolella
laskeutui valtavia jäävirtoja autioista vuoristoista, joiden vallitseva
doleriittimuodostumaa kohosi jyrkiksi keilavuoriksi ja pöytämiksi.
Kaikki lepäsi häikäisevän valkoisessa valossa ja symmetristen
vuorikerrosten patsasrivit kannattivat lakeaan kuin sokerileivoksen
päällykset. Kiven luonnollista väriä ei täällä näkynyt missään,
vaikka se Grönlannin, Huippuvuorien ja Novaja Zemljan kaltaisissa
arktisissa maissa kylläkin esiintyy. Tämä oli seuraus runsaista
sateista ja höyryjen tiivistyksestä kylmille vuorenseinämille. Ilman
tavaton kosteus oli myös syynä siihen, että täällä, toisin kuin muissa
arktisissa maissa, helposti arvasimme etäisyydet liian suuriksi, jota
paitsi selkeitä päiviä oli vähän.» Ankarain pakkasten vuoksi tuottivat
varsinkin yöt retkeilijöille paljon kärsimyksiä.

Palattuaan maaliskuun 16:ntena takaisin laivaan Payer paikalla rupesi
valmistelemaan toista retkeään, jonka tuli kestää 30 päivää ja jonka
päämäärä oli saariston pohjoisulottuvaisuuden tutkiminen. 24 p. hän
taas lähti matkaan, kuusi miestä kerallaan. Vain kolme koiraa oli
vetokunnossa, enimmäkseen miehet itse saivat vetää 800 kg painoista
rekeään. Pakkaset eivät enää olleet yhtä kovat — kovin oli -32°C
— mutta lumituiskuista, suojista, railoista ja jäälle kohonneesta
merivedestä oli paljon vastusta. Saariston läpi kulkee etelästä
pohjoiseen leveä salmi, jonka Payer nimitti Austrian salmeksi, ja sitä
hän matkasi pohjoista kohti, lukemattomien jäävuorien ja röykkiöitten
keskitse, ampuen pitkin matkaa jääkarhuja eväitten vahvistukseksi.
Lopulta Payer jätti osan miehistään leiriin ja jatkoi vain kahden
miehen keralla matkaa, kulkien Kruununprinssi Rudolfin saaren poikki
suoraan pohjoista kohti. Payer, merimies ja koirat vetivät, vänrikki
Orel kulki perässä ja työnsi.



Jäätikön halkeamassa.


Tie kulki alkumatkalla valtavan jäävirran poikki, jonka siltain Payer
otaksui vielä kestävän, pakkaset kun olivat kovat. Tuskin olivat he
kuitenkaan kulkeneet jäätikön pintaa parikymmentä metriä, kun Orel,
joka oli kääntynyt taakseen katsomaan, eikö tavaroista ollut mitään
jäänyt levähdyspaikalle, kuuli kovan romahduksen ja taas matkan
suuntaan kääntyessään huomasi, että ihmiset, reki ja koirat olivat
kadonneet ja että hän oli yksinään jäätikön pinnalla. Ruvetessaan
kauhun valtaamana etsimään hän näki jäätikön pinnassa ammottavan aukon
— sinne, jäätikön halkeamaan, olivat kaikki kadoneet. Payer oli onneksi
jäänyt vetohihnasta riippumaan ja oli painautunut halkeaman toiselle
partaalle jäälle vatsalleen. Tämä oli sen kautta mahdollista, että
reki oli tarttunut halkeamaan poikittain. Orel kävi niinikään jäätikön
pinnalle vatsalleen ja ryömi nelin kontin halkeaman reunalle. Payerin
hän näki makaavan neljä metriä syvällä ja kuilun syvyydestä kuului
merimiehen valitus ja hihnain päässä killuvain koirain uikutus. Orel
heitti Payerille taskuveitsen, jolla hän saattoi leikata hihnansa
poikki ja pelastua. Merimiehelle he sitten huusivat syvyyteen,
ettei hänen millään ehdolla pitänyt istua, muutoin hän ehdottomasti
kohmettuisi. Sitten he sukkasillaan henkensä edestä juoksivat ne 11
kilometriä, jotka he jo olivat kulkeneet taakse jääneitten toverien
luota, toivat tankoja ja köysiä ja yhden apumiehen ja saapuivat 3 1/2
tunnin kuluttua takaisin halkeamalle. Apumies, joka oli tiroolilainen
vuorikiipijä, laskettiin halkeamaan, josta hän toikin merimiehen,
koirat ja reen jälleen jäätikön pinnalle.

Vaikka matka oli ollut vähällä näin lyhyeen päättyä, jatkoi Payer sitä
kuitenkin rohkealla mielellä, muuttaen vain suuntaa. Kruununprinssi
Rudolfin maan länsirannalla retkikunnan yllätti kevätsuoja ja kaikilla
kallioilla oli tuhansittain ruokkeja ja muita arktisia lintuja, jotka
olivat tulleet sinne pesimään, karhun, ketun ja jäniksen jälkiä oli
kaikkialla ja hylkeitä loikoili jäällä. Jää huononi huononemistaan
ja lopulta oli edessä sula meri ja matkaa täytyi jatkaa maisin. Kap
Fligelystä leveydeltä 82°5' Payer vihdoin kääntyi takaisin. 300 metrin
korkuiselta kallioniemeltä näkyi edessäpäin yhä laajoja vuorisia maita.

Paluumatkalla oli Austrian salmen eteläosa luonut jäänsä ja retkikunnan
täytyi kulkea pitkiä kierroksia pitkin vaarallisia maajäätiköitä,
ennenkuin se saavutti kohdan, missä saattoi kulkea salmien yli. Laiva
oli vielä samassa paikassa, jossa se oli menomatkallakin ollut, ja
siten rekiretkikunta pääsi raskaasta huolesta.

Toukokuun alussa Payer kahden kumppanin keralla teki vielä kolmannen
retken länttä kohden, tavaten siellä 1,520 m korkean kukkulan, joka on
koko saariston korkein.

Tämän retken päätyttyä täytyi ruveta ajattelemaan kotimatkaa ja
toukokuun 20:ntenä 1874 raskaalla mielellä hylätä »Tegetthoff». Neljä
venettä ja neljä rekeä mukaan ottaen koko miehistö — yksi oli talven
kuluessa kuollut keuhkotautiin — lähti pyrkimään jään poikki etelää
kohti. Kokoelmat, varustukset, suurin osa ruokatavaroista täytyi
jättää laivaan. Alussa haittasi matkan tekoa vahva lumi. Sitten alkoi
kulku lukemattomien railojen poikki. Matka edistyi niin hitaasti, että
itsepintaiset etelätuulet ajoivat jäitä ja retkikuntaa niiden mukana
saman verran taapäin kuin se eteenpäin ponnisti. Toisen kuukauden
lopussa ei oltu päästy kuin 15 kilometrin päähän laivasta. Näytti
jo siltä, kuin täytyisi palata takaisin ja viettää laivassa vielä
kolmaskin talvi. Heinäkuun jälkipuoliskolla pohjatuulet ja sateet
kuitenkin paransivat asioita sen verran, että parissakymmenessä
päivässä päästiin 450 km eteenpäin. Elokuun alussa alkoi jäitten
keskellä tuntua isoa maininkia, joka ilmaisi avoimen meren olevan
lähellä, ja elokuun 14:ntenä veneet pääsivät sen reunaan. Elokuun
18:ntena ne saapuivat Novaja Zemljan rannalle ja sitä kuusi päivää
etelää kohti matkattuaan tapasivat kaksi venäläistä pyyntialusta,
joista toinen vei retkikunnan Ruijan Vesisaareen.

Paluumatka Euroopan kautta Itävaltaan muodostui triumfiretkeksi,
tämmöiset yritykset kun olivat Itävallan aikakirjoissa aivan
harvinaisia.

Payer luuli Frans Josefin maata alaltaan yhtä suureksi kuin
Huippuvuoret ovat. Hän päätti, että se oli saaristo, johon kuului pari
kolme suurempaa ja hyvin monta pientä maata. Erään suuremmista maista,
hän nimitti Wilczekin maaksi, toisen Zichyn maaksi. Payerin isot maat
ovat kuitenkin myöhemmin tarkemmin tutkittaissa hajaantuneet moneksi
pienemmäksi, ja moni maa, jonka hän pohjoiskulmilla karttaansa piirsi,
olikin sitten Nansenin havaintojen mukaan olematon. Syynä näihin
erehdyksiin epäilemättä olivat saariston suuret maajäätiköt ja ehkä
toiselta puolen merijäidenkin korkeat röykkiöt, jotka jonkun matkan
päästä nähtyinä saattoivat näyttää etäisiltä vuoristoilta. Vuoriensa
ja maajäätiköittensä puolesta tämä saaristo suuresti muistutti
Huippuvuoria, mutta se oli paljon köyhempää kasvullisuudesta kuin
mainittu saaristo, Grönlanti tai Novaja Zemlja.

Kului sitten monta vuotta, ennenkuin Frans Josefin maa sai uusia
vieraita. V. 1880 Leigh Smith, varakas englantilainen, huvilaivallaan
»Eiralla» tutki saariston etelärannikon. Sillä kohdalla, mihin
»Tegetthoff» oli jätetty, aaltoili nyt sula meri. V. 1881 Smith teki
uuden matkan, mutta menetti laivansa, joka jäissä sai vuodon. Vaikka
»Eira» upposi parin tunnin kuluttua siitä, kuin vuoto huomattiin, sai
Leigh Smith siitä kuitenkin sen verran pelastettua, että hän saattoi
viettää saaristossa talven ja seuraavana kesänä veneillä kulkea jäiden
ja meren poikki Novaja Zemljahan, jossa hollantilainen tieteellinen
retkikunta otti haaksirikkoiset laivaansa. Smith retkellään huomasi,
että Frans Josefin saariston kasvisto ja eläimistö sentään olivatkin
paljon runsaammat kuin Payerin kertomuksesta saattoi luulla.



Eteenpäin koillisväylällä.



Kara-meri.


Hollantilaiset ja englantilaiset purjehtijat, jotka kuudennella-
ja seitsemännellätoista vuosisadalla yrittivät purjehtia Aasian
pohjoispuolitse Intiaan, eivät ponnistuksistaan huolimatta ainoakaan
päässeet Kara-merta kauemmaksi, ja siitä pitäen tätä merta pidettiin
oikeana »jääkellarina», jossa ei milloinkaan tavattaisi sulaa vettä.
Aina viime vuosisadan keskivaiheille saakka ja siitä ohikin tämä
käsitys piti sitkeästi puoliaan, mutta lopulta oli senkin väistyminen,
ainakin sitä oli melkoisesti muodostettava.

1860-luvun lopulla alkoivat norjalaiset valaanpyytäjät käydä Novaja
Zemljan itäpuolisissa vesissä, ja he huomasivat Kara-meren mitä
antavimmaksi pyyntialueeksi ja eräinä aikoina vuodesta jäistä sangen
vapaaksi. Elling Carlsen, Huippuvuorien ensimmäinen ympäripurjehtija,
ja skotlantilainen Palliser tapasivat Kara-meren niin vapaana
jäästä, että he v. 1869 vaivatta pääsivät risteilemään sen poikki
Samojedi-niemimaalle saakka, ja vielä samana kesänä norjalainen E.H.
Johansen kulki kahdesti tämän meren poikki idästä länteen ja kahdesti
pohjois-eteläsuuntaan. V. 1870 Johansen purjehti Novaja Zemljan ympäri,
kuten ennen mainitsimme, ja seuraavana vuonna suuri joukko norjalaisia
pyyntimiehiä teki kokonaista kuusikymmentä onnistunutta pyyntiretkeä
Novaja Zemljan vesille, jota vastoin kahtena sitä seuraavana vuonna
jääolot olivat niin vaikeat, että useimmat pyyntiretket epäonnistuivat
ja itävaltalainen naparetkikuntakin avuttomana ajeli jäitten keralla
Frans Josefin maahan.

Parempi tutustuminen Kara-mereen herätti uudelleen vireille tuon vanhan
aatteen, että sen kautta ehkä perältäkin oli mahdollista ainakin päästä
Siperian suuriin jokiin kauppalasteja viemään, vaikkei koillisväylä
Olisikaan mahdollinen.

Ajatus näyttää heränneen monellakin taholla, mutta englantilainen
merikapteeni J. Wiggins oli ensimmäinen, joka lähti meritse viemään
Siperiaan lastia. Lähtien matkaan kesällä 1874 hän pääsi vastuksia
kohtaamatta oikopäätä Obin suistamoon ja alkoi sitten tehdä tällä
välillä kauppamatkoja.



Nordenskiöldin matka Jenisseille.


A.E. Nordenskiöld oli ajatellut samaa asiaa ja purjehti seuraavana
vuonna vielä edemmäksi, Jenissein suulle saakka. Tukkukauppias Oscar
Dicksonin avulla hän vuokrasi »Pröven» nimisen norjalaisen jahdin,
joka oli erikoisesti rakennettu jäämeren, matkoja varten, ja palkkasi
siihen norjalaisen valaanpyyntimiehistön. Tieteellisinä apulaisina
seurasivat retkelle botanistit t:ri F. Kjellman, joka oli ollut mukana
Huippuvuorillakin, ja dosentti N. Lundström ynnä eläintieteilijät t:ri
FL Théel ja ylioppilas Anton Stuxberg.

Kesäkuun 8:ntena v. 1875 Tromsasta lähdettyään »Pröven» parin
viikon kuluttua saapui Novaja Zemljahan. Milloin vain sää myöden
antoi, mittasivat tiedemiehet meren syvyyttä, vedon lämpötiloja eri
syvyyksissä, ja tutkivat merieläimistöä. Kolmatta viikkoa retkikunta
toimitti tutkimuksia Novaja Zemljan eteläsaaren länsirannalla ja
Matotshkin-Sharrissa, joka erottaa saaren molemmat puoliskot. Sitten
tuli vastaan niin paljon jäitä, ettei Nordenskiöld voinutkaan purjehtia
Novaja Zemljan ympäri pohjoispuolitse, ja kun Matotshkin-Sharrkin
ja Kara-meren portti samoin olivat tukossa, täytyi hänen yrittää
Jugor-salmen kautta, joka on Waigatshin saaren ja mannermaan välillä,
ja se todella oli puhdas jäistä. Ohimennen tiedemiehet poikkesivat
Waigatshiin.

Elokuussa »Pröven» kulki Jugor-salmen kautta ja tuli Kara-mereen.
Tämä pelätty vesi tavattiin aivan vapaana jäistä ja »Pröven» saattoi
suunnata sen poikki suorinta tietä Jalmal-niemen keskivaiheille. Tuuli
oli hyvin heikko ja kulku sen mukaan hidasta, mutta tästä oli se etu,
että tiedemiehet saattoivat laahusverkollaan ja muilla kojeillaan mitä
tuloksellisimmin tutkia tätä merta, jolla ei siihen saakka ollut käynyt
ainoakaan tieteellinen retkikunta.

Elokuun 8:ntena retkikunta saapui Jalmalin rannalle, jossa tiedemiehet
pikimältään kävivät maalla. Sitten matka kävi pohjoista kohti, kunnes
vahvat ajojäät kokonaan sulkivat tien, mutta Jalmalin pohjoiskärki
oli jo aikoja sitten sivuutettu, niin että tie itään oli vapaa.
Elokuun 15:ntenä »Pröven» kohotti haarukkansa nokkaan Ruotsin lipun,
tervehtiäkseen ensimmäisenä Euroopasta tulleena laivana Siperian
mahtavaa Jenisseitä, jonka suuhun se oli saapunut. Ankkuripaikan
Nordenskiöld nimitti »Dicksonin satamaksi».

Nordenskiöld jakoi täällä retkikuntansa. Kjellmanin hän lähetti
laivalla takaisin Norjaan purjehtimaan, itse hän Lundströmin ja
Stuxbergin kanssa lähti mukanaan tuomallaan norjalaisella soutuveneellä
nousemaan Jenisseitä, palatakseen Turuhanskin ja Jenisseiskin kautta
kotia.



»Prövenin» paluumatka.


Elokuun 19:ntenä Dicksonin satamasta lähdettyään »Pröven»
merivirtauksen auttelemana jo 23:ntena saapui Novaja Zemljan
koillisrannalle, jossa Kjellman viikon päivät, tyyntä pitäessään,
kalasti laahusverkolla. Meressä oli niin runsaasti eläimiä, että kun
verkko sai olla pohjassa parikin minuuttia, se paikalla aivan täyttyi
väriuhkeista meritähdistä, valtavista pensasmaisista alektoista,
äyriäisistä ja likoeläimistä.

Elokuun 28:ntena »Pröven» jatkoi matkaansa pitkin rannikkoa, jolta
laskeutui mereen valtavia jäävirtoja. Ranta oli jyrkkä ja jylhä.
Uddelahdessa oli merikasvisto erinomaisen uhkuvaa, vaikka Kara-merta
siihen saakka oli pidetty kasveista köyhänä. Maakasvisto sitä vastoin
oli ylenmäärin niukkaa. Siellä täällä näkyi pari surkastunutta pajua.
Unikukka vielä kukki. Luonto tuntui sanomattoman autiolta.

Syyskuun 3:ntena »Pröven» laski Matotshkin-Sharriin, jonka läpi oli
vapaa kulku ja jossa retkikunta viipyi syyskuun 11 päivään saakka.
Lokakuun 3:ntena se kävi Tromsan satamassa ankkuriin, erinomaisen
onnistuneen, tutkimukselle tärkeän, maailmankaupalle uran aukaisevan
matkan suoritettuaan.



Nordenskiöldin venematka Jenisseillä.


Nordenskiöld lähti seuralaisineen nousemaan Jenisseitä samana päivänä,
jona »Prövenkin» lähti paluumatkalle. Joen suupuolessa kasvullisuus
oli sangen laihaa. Suuret pensaat, vaivaiskoivutkin, puuttuivat
kokonaan eikä maata missään peittänyt oikea nurmikko. Hyljättyjen
kylien pohjilla vain kasvullisuus oli niin rehevä, että se kävellessä
haittasi. Veden lämpö oli Krestowskojen aution kylän kohdalla 11°C.
Jewremow Kamenin eteläpuolella alkoivat Jenissein itärannalla loivat
hiekkatörmät. Siitä alkoi niinikään rannaton tundra, loivasti
aaltoileva lakeus, joka oli täynnään alavia soita ja pieniä matalia
lampia. Tundralla kasvoi karu kasvisto, joka jo oli lakastumaisillaan.
Marjoja sitä vastoin oli toisin paikoin runsaasti. Shaitanskiniemi oli
vaivaiskoivun pohjoisin kasvupaikka. Toisilla niemillä oli suunnattomat
ryteiköt joen tuomia ajopuita. Lähinnä vettä makaavat puut olivat
vielä aivan tuoreet, kauempana maalla makaavat sitä vastoin, joista
toiset olivat vuosisatoja siinä lojuneet, olivat mikä mitenkin paljon
lahoneet. Ylempänä ajopuut sitä vastoin vähenemistään vähenivät.
Ruohojen ja vesikasvien luku alkoi lisääntyä, nurmi käydä vehmaammaksi,
mutta imettäväisiä, lintuja ja hyönteisiä oli huomattavan niukasti. Ei
edes sopuleja ollut täällä sanottavasti, vaikka niiden kolot Novaja
ZemIjallakin risteilivät maassa joka suuntaan.

Mesenkinin, pienen, oikealta puolelta tulevan syrjäjoen suulta
retkikunta sai kasakan oppaakseen. Tämä paikka oli paremmin suojattu
pohjoistuulilta, jonka vuoksi siellä jo kasvoi puolentoista metrin
mittaisia leppäpensaitakin. Kasviston lajirikkauskin oli tuntuvasti
suurempi, vaikka tämä paikka oli vain 40 km edellisestä etelään.
Kulkukivien puutteesta Nordenskiöld päätteli, ettei Jenissein
jokilaakson muodostuma ollut jääkauden muodostama, mutta kallioissa hän
luuli huomaavansa jääkauden naarmuja, jonka mukaan siis Siperiallakin
kuitenkin oli ollut jääkautensa — myöhemmät tutkijat tämän kielsivät,
mutta nykyään siitä ollaan varmat. Nordenskiöld kokoili fossiileja ja
kivennäisiä pitkin matkaa ja hankki kokoelman Jenissein kaloja, jonka
hän vei Ruotsiin; Jenissei on, kuten tunnettua, erittäin kalaisa.

Elokuun 31:ntenä retkikunta saapui Dudinskiin, jossa tundrat loppuivat,
ja pääsi sieltä kesän viimeisellä höyrylaivavuorolla Jenisseiskiin ja
sieltä Irkutskiin, josta se maatietä matkusti Pietariin. Siperiassa
ja Venäjällä tämä retki herätti mitä suurinta huomiota, samoin
kuin koko Euroopassakin. Nordenskiöld kuvaili Jenissein laakson
suurenmoisia luonnonrikkauksia, jotka tämän matkan kautta olivat
tulleet maailmankaupan liikeväyläin varteen. Hän todella oli tullut
vakuutetuksi siitä, että yksin tundratkin, joita siihen saakka oli
pidetty karuuden ja autiuden perikuvina, kykenivät elättämään suuria
karjoja.

Viipymättä Nordenskiöld uusilla retkillä osoitti, ettei hänen
ensimmäinen onnistunut matkansa riippunut vain onnellisesta sattumasta,
vaan että Kara-meren poikki todella on säännöllinen väylä, kun vain
otetaan vaari oikeasta vuodenajasta. Vasta loppukesällä ovat jääolot
Siperian rannikolla semmoiset, että laivaliike on siellä mahdollinen.
Vasta elokuussa sulavat rannoilta jäät, etupäässä sen lämpöisen veden
vaikutuksesta, jota Siperian suuret joet kaukaa ylämaista purkavat
Jäämereen. Ainoastaan Novaja Zemljan eteläpuolisiin salmin jäät
pyrkivät patoutumaan ja niissä sen vuoksi useinkin on vaikein vastus
voitettavana Juuri nämä salmet ja liian aikainen matkaan lähtö tekivät
tyhjiksi kaikki varhaisemmat yritykset saavuttaa Siperian jokien
suistamo.

Nordenskiöld oli kuitenkin jonkin verran liian sangviininen. Myöhempi
kokemus on osoittanut, että tällä väylällä on hyvät ja huonot vuotensa.
Kaikkina vuosina eivät olot ole olleet niin suotuisat, että laivat
olisivat matkansa päähän päässeet. Vuodesta 1874 vuoteen 1890 28
Siperian matkaa epäonnistui ja 25 onnistui. V. 1893 pääsi Jenisseihin
6 ja v. 1897 kokonaista 11 höyryä, jotka kuljettivat Siperian rataa
varten rakennustarpeita, ja vielä samana vuonna ne palasivat takaisin
Eurooppaan. Epäilemättä voidaan väylän turvallisuutta paljon parantaa,
kun sen varteen saadaan vakinaiset havaintoasemat, jotka langattomalla
lennättimellä antavat tiedon jääsuhteista.



»Ymerin» retki.


Nordenskiöld lähti v. 1876 viemään Siperiaan kauppatavaroita, yhden
lähetyksen maata, toisen vettä myöden. Itse hän kulki vettä höyrylaiva
»Ymerillä», joka heinäkuun 30:ntenä saapui Matotshkin-Sharriin, ja
sen kautta kulki Kara-mereen. Tämä meri näytti kuitenkin nyt olevan
täynnään ajojäitä. Siitä säikähtämättä Nordenskiöld kuitenkin jatkoi
matkaa rantasulaa pitkin ja lopulta, vain parin päivän viivytyksen
koettuaan, pääsikin sulaan veteen ja lyhyessä ajassa saavutti Jenissein
suistamon. Hän ajoi nyt jokea ylöspäin, niin pitkälle kuin vettä oli
riittävästi, toivoen tapaavansa etelästäpäin tulevat tiedemiehet.
Mutta pari kolme viikkoa hän sai turhaan odottaa. Tavarat täytyi
lopulta purkaa laivasta, viedä maalle ja muiden suojain puutteessa
tallettaa erääseen kesäkylään, ja syyskuun 2:na »Ymer» Jenisseiltä
lähti paluumatkalle ja saapui takaisin Ruotsiin näkemättä nyt koko
matkalla tuskin ensinkään jäitä. Kara-meri varsinkin oli sulana, vaikka
Nordenskiöld kulki sen poikki paljon pohjoisempaa reittiä kuin ennen.
Paluumatkallakin »Ymer» kulki Matotshkin-Sharrin kautta ja saapui
syyskuun 18:ntena Hammerfestiin.

T:ri Théelin johtama maaretkikunta, johon ruotsalaisten Frybomin ja
Arnellin ohella kuuluivat suomalaiset rehtori Brenner ja t:ri Sahlberg,
oli jo heinäkuun 17:ntenä lähtenyt Turuhanskista Jenisseitä laskemaan,
mutta höyrylaiva ei millään ehdolla suostunut viemään heitä niin
kauas, että he olisivat Nordenskiöldin tavanneet, eivätkä he saaneet
soutajiakaan tälle matkalle, vaikka heidät Nordenskiöldistä erotti vain
40 km. Yhtä mahdotonta oli Nordenskiöldin ollut saada venettä viemään
tietoa itsestään. Vasta Nordenskiöldin lähdettyä sai maaretkikunta
sanoman hänen lähdöstään. Syynä tähän haluttomuuteen olivat Siperian
kauppiaitten juonet, he kun pelkäsivät etujensa kärsivän hallaa, jos
meriteitse näin alkaisi tulla halpoja tavaroita.

Rikas siperialainen kauppias AlekSanteri Sibiriakow ei kuitenkaan
kuulunut näihin ahdasmielisiin, vaan hän ryhtyi kaikella tarmollaan
tätä kauppatietä käyttämään, vaikka ensimmäinen, kapteeni Wigginsin
johtama laiva, kärsikin haaksirikon Jenissein suussa. Kauppias
Sibiriakowin tilaama lasti kuitenkin tuli onnellisesti perille.

V. 1877 kävi eräs Bremenin laiva 42 päivässä Jenisseillä, Sibiriakowin
lastia viemässä. Muuan englantilainen höyry kävi Hullista Obilla ja
Tobolskissa saakka 65 päivässä. Seuraavana vuonna kävi Siperian joilla
kuusi laivaa ja joku niistä toi paluulastinkin. Mutta v. 1879, jolloin
kymmenkunta laivaa lähti Siperiaan, olivat kaikki Kara-mereen vievät
salmet tukossa, niin että vain yksi laiva, joka odotti muita kauemmin,
syyskuun alussa pääsi tuon meren poikki, joka silloin taas oli jäistä
vapaa. Sama laiva pääsi vielä takaisinkin, vaikka Kara-meren salmet
olivatkin sen pidättää.



"Vega" purjehtii koillisväylän.


Yllämainittujen valmisteleväin matkainsa jälkeen Nordenskiöld saattoi
ryhtyä täydellä todella suunnittelemaan tuon vuosisataisen suurtehtävän
ratkaisemista, jonka vuoksi uuden ajan alusta saakka oli niin paljon
uhrauksia tehty: laivamatkaa Aasian pohjoispuolitse Tyynelle merelle.
Kenellä toisella olisikaan ollut siihen yhtä hyvät edellytykset!
Amerikkalainen napamatkustaja Greely lausuu hänestä:

»Tämän nukkuvan kysymyksen saattoi jälleen päiväjärjestykseen
ponnistuksillaan mies, jonka harrastukset ja toimet arktisissa
asioissa olivat semmoiset, että ne kysymyksen ratkaisemiseen takasivat
tieteellisen ja tarmokkaan pyrkimyksen; tämä mies oli Adolf Erik
Nordenskiöld. Suomessa syntyneenä v. 1832 hän oli napamaissa toiminut
laajemmalta kuin ainoakaan toinen tutkija ja hänen työnsä on ennen
kuulumattomassa määrässä rikastuttanut ja hyödyttänyt ihmiskuntaa
tärkeillä tuloksilla. Beringin merestä Grönlantiin, Huippuvuorilta
Novaja Zemljahan ja Pohjois-Aasiaan saakka ovat hänen matkansa
poikkeuksetta edistäneet tieteen asiaa, hyödyttäneet kauppaa ja olleet
muille tutkijoille rohkaisuksi.»

Niin pitkän, menestyksellisen ja suuressa määrin onnenkin suosiman
arktisen tutkijatoiminnan jälkeen Nordenskiöldin ei ollut vaikea
saada varoja ja kannatusta yritykselle, josta oli tuleva hänen
arktisen tutkijatoimensa suurin saavutus. Suurimman osan koillisväylän
kulkemiseen tarvittavissa varoista, 300.000 markkaa, antoi jälleen
gööteporilainen Oscar Dickson, kuningas Oskar antoi 11.000 mk ja
kauppias Sibiriakow saman verran. Ruotsin valtiopäivät antoivat varoja
»Vega» nimisen pyyntialuksen varustamiseen.

»Vega» ei tosin ollut erikoisesti rakennettu tätä retkeä varten,
mutta samanlaisia vaikeuksia se kyllä oli suunniteltu kestämään,
se kun oli puolta vuosikymmentä aikaisemmin rakennettu Jäämerelle
valaanpyyntilaivaksi. Se oli kauttaaltaan tammea, jäänpuristusta
varten vahvistettu, ulkopuolelta vahvalla kovapuisella jäänsuojuksella
peitetty, tilavuudeltaan 357 tonnia. Sillä oli höyrykone, jonka
voimalla se kulki noin 6—7 solmua tunnissa, sekä parkkitaklaus. Matkaa
varten sitä tietysti oli koko joukon muutettava, varsinkin sisustusta,
mutta kaiken kaikkiaan se oli tarkoitukseensa niin hyvä laiva kuin
toivoa saattoi. Laivan päällikkönä oli Arnold Louis Palander, joka jo
ennen oli purjehtinut Nordenskiöldin keralla (»Polhemin» kapteenina vv.
1872—73). Tiedemiehiä lähti mukaan F.R. Kjellman, kasvitieteilijä, A.J.
Stuxberg, eläintieteilijä, ja E. Almqvist, lääkäri, jäkäläin tuntija,
jota paitsi laivan upseerit niinikään hoitivat kukin tieteellistäkin
työvelvollisuutta, italialainen G. Bove meritutkimuksia ja tanskalainen
A. Hovgaard magneettisia ja ilmatieteellisiä havainnolta. Suomalainen
O. Nordqvist seurasi mukana tulkkina ja apulais-zoloogina. Laivan
miehistö oli Ruotsin laivastosta valittu, kauttaaltaan koeteltua,
kunnollista väkeä. Kolme mursunpyytäjääkin oli mukana. Kolme laivaa
seurasi mukana alkumatkalle noustakseen tavarakuormineen Siperian
jokiin, höyrylaiva »Fraser» ja purjelaiva »Express» Jenisseihin ja uusi
pieni »Lena» niminen höyrylaiva Lenaan.

»Vega» lähti Gööteporista heinäkuun 4:ntenä 1878, suunnaten ensin
Tromsaan, josta Nordenskiöld itse tuli laivaan. Ankarat myrskyt
pidättelivät siellä laivaa. Kara-merestä palaavat valaanpyytäjät
pelottelivat retkikuntaa sillä tiedolla, että muka jääsuhteet siellä
paraillaan olivat niin epäsuotuisat kuin suinkin. Matkalla Novaja
Zemljahan ei kuitenkaan näkynyt jäitä ensinkään ja »Vega» kulki
vastuksia kohtaamatta Waigatshin ja mantereen väliseen Jugor Sharriin,
johon se pienen Habarowa nimisen pyydystäjäkylän eteen kävi ankkuriin;
tämä nimittäin oli kaikille laivoille edeltä määrätty yhtymäpaikka.



Waigatshilla.


Täällä asui kesällä koko joukon samojedeja, joiden porolaumat kävivät
laitumella Waigatshilla ja mannerrannikon tundroilla, sekä venäläisiä
ja venäläistyneitä suomalaisia, kauppiaita, kalastajia ja pyyntimiehiä.
Nordenskiöld oli jo kolme vuotta aikaisemmin käynyt Habarowassa, joten
hän tuli vanhana tuttuna. Nyt hän käytti tilaisuutta hankkiakseen
samojedeilta kansatieteellisiä esineitä, varsinkin epäjumalankuvia
ja naisten vaatteita. Eräs venäläinen opasti hänet Waigatsh saarella
olevalle samojedilaiselle uhrikummulle, vaikka venäläisetkin niitä
taikauskoisen pelon vuoksi kammosivat. Tämä käynti ei kuitenkaan
häirinnyt ystävällistä seurustelua samojedien kanssa, jotka tyytyivät
siihen vakuutukseen, että kyllä jumalat kostavat puolestaan.

Kara-merellä, koillisväylän pahamaineisessa »jääkellarissa», ei nyt
tavattu jäitä paljon ensinkään. Idempänä veden suolapitoisuus väheni
siihen määrään, että se melkein kelpasi juotavaksi, mutta väriltään se
oli keltaisenharmaata ja läpinäkymätöntä, niin että laivat kulkivat
kuin savivellissä. »Olemme epäilemättä Ob-Jenissein virta-alueella».
Meren syvyys oli monessa kohden vain kymmenkunta metriä, mutta kun
pohja oli hyvin laakeata, ei karille ajosta ollut paljoakaan pelkoa.
Elokuun 6:ntena »Vega» laski Jenissein suuhun Dixonin satamaan, jonka
Nordenskiöld oli v. 1875 löytänyt ja jonka hän suojatun asemansa ja
hyvän ankkuripohjansa vuoksi luuli tulevaisuudessa kehittyvän tärkeäksi
kauppapaikaksi, vaikka siinä vielä v. 1878 samoili jääkarhuja ja
peuroja.



Jenissein ajopuut.


Sama lienee kyllä laita vielä tänäpäivänäkin. Satamassa oli
niin kosolta ajopuita, että merenkulkija sieltä helposti sai
polttopuu-tarpeensa. Suurin osa Jenissein tuomista ajopuista kulkee
kuitenkin mereen, jossa ne ajelevat edelleen merivirtain keralla,
kunnes joko vettyneinä vajoavat pohjaan, tai kulkevat Novaja Zemljan,
Siperian, Huippuvuorien ja Grönlanninkin rannoille saakka. Osa
puista juuttuu Jenissein omaan uomaan, ennenkuin on vielä mereen
ennättänytkään, tai muodostaa rannoille suuria ryteikköjä.



Jalmal.


»Lena» oli poikennut Jalmalin niemimaan pohjoispään edustalla olevaan
Beli Ostrow saareen tarjotakseen Hovgaardille, Nordqvistille ja
Almqvistille tilaisuuden tutkia saaren kasvi- ja eläinkuntaa. Saaren
rantavedet olivat niin matalat, ettei sitä päässyt lähestymään 300
metriä lähemmä tavallisella meriveneelläkään. Beli Ostrow on pelkkää
hienoa hietaa, eikä sillä löydetty pienintäkään kiven mukulaa. Kasveja
ei ollut kuin nimeksi, ja nekin ruohot, mitä oli, olivat vain jonkun
sentin korkuisia, kitukasvuisia. Vaikka jäkäläkasvullisuuskin oli
kovin lyhyttä, nähtiin saarella kuitenkin peuralaumoja. Retkeilijät
kulkivat sitten salmen poikki Jalmalin puolelle ja näkivät niemimaan
aavalla rannalla ryhmän samojeditelttoja, pääsemättä kuitenkaan niiden
lähettyvillä maihin rannan mataluuden vuoksi. Tuonnempana maihin
meno kuitenkin onnistui ja olivat nämä kolme miestä ensimmäiset
luonnontutkijat, mitä Jalmalin pohjoisrannalla oli käynyt. Niemimaa
oli koko joukon vehmaampaa maata kuin Beli Ostrow. Otettuaan näytteitä
kasvi- ja eläinkunnasta retkeilijät palasivat »Lenaan», joka sitten
muitten perässä laski Jenissein suuhun.

»Fraser» ja »Express» nousivat nyt Jenisseihin kuormaa ottamaan; »Vega»
ja »Lena» lähtivät itää kohti viilettämään, pitkin vaikeata, luotoista
väylää, jonka kartoitukseen ei ollut luottamista. Sankka sumu toisin
ajoin pakotti käymään ankkuriin, ja silloin tiedemiehet poikkesivat
maihin rannikon luontoa tutkimaan. Eläinmaailma oli tällä kaamealla
rannikolla kuitenkin tavattoman köyhä esim. Huippuvuoriin verraten.
Nisäkkäitä ei näkynyt ensinkään, »ei edes aution jäämerikallion
tavallista asukasta, jääkarhuakaan, joka tavallisesti sellaisissa
seuduissa, missä eivät pyydystäjäin luodit eivätkä keihäät ole sen
rauhaa häirinneet, luottaen voittamattomuuteensa, jonkun jäälohkareen
tai kallion nenästä rohkeasti katselee lähestyviä vieraita». Lintuja
nähtiin vain kuutta lajia, joista varsinkin pulmunen herätti huomiota.
Vielä nähtiin pari kahlaajaa. Tapettujen lintujen kuvut olivat usein
täynnä hyönteisten jäännöksiä, vaikka luonnontutkijan täällä, autioilla
kolkoilla Jäämeren saarilla, usein täytyi etsiä tuntikausia löytääkseen
edes kymmenkunnan sääskeä tai muuta samanlaista hyönteistä. Matkaa
jatkettaessa alkoi olla yhä enemmän jäitä, vaikk'eivät ne vielä
kulkua haitanneet. Pitkin rantaa oli talven jäljeltä korkea jää- eli
lumipaarre, vaikka maa itse oli sulana. Merivesi alkoi jälleen olla
kirkasta ja suolaista, jonka vuoksi pohjasta saatiin naaraushaaviin
paljon sekä leviä että pohjaeläimiä.

Tajmyrin niemimaan länsirantaa pohjoista kohti purjehdittaessa
oli sumua niin usein, että kartan oikominen jäi summittaiseksi,
ja kun ei aurinkoa nähty kertaakaan, ei voitu saada luotettavaa
paikanmääräystäkään ennenkuin Kap Tsheljuskinilla.



Aasian pohjoisin nokka.


»Elokuun 19:ntenä sumu esti kauas näkemästä ja pelkäsin jo Aasian
pohjoisimman nokan olevan niin jäiden ympäröimänä, ettemme pääsisi
siihen maihin. Mutta pian alkoi musta, jäätön niemi häämöttää
koillisesta sumun seasta. Mantereeseen pisti tällä kohden pohjoista
kohti aukea lahti, ja tähän laskettiin molemmat laivat ankkuriin k:lo 6
i.p.

»Nyt olimme saavuttaneet sen suuren päämäärän, johon vuosisatoja oli
turhaan pyritty. Ensi kerran kävi laiva Vanhan Maailman pohjoisimman
niemen edustalle ankkuriin. Ei kumma siis, että vedimme liput liehumaan
ja panimme tykit paukkumaan. Kun olimme vähän maissa käyneet, panimme
laivassa toimeen pidot, joissa maljoja ahkeraan kallistettiin.

»Samoin kuin Jenisseille tullessamme vastaanotti meitä täälläkin iso
jääkarhu, joka laivaa ankkuriin laskettaessa käyskenteli edes takaisin
rannalla, silloin tällöin vilkaisten ja nuuskien merelle päin ikäänkuin
tutkiakseen, mitä kummallisia vieraita nyt ensi kertaa oli saapunut
hänen valtakuntaansa. Vene laskettiin vesille ja Brusewitz valittiin
antamaan karhulle tervehdykset turkkiin, mutta sepä ei huolinut tällä
kertaa lähemmin tutustua pyssyihimme. Tykkien pauke säikäytti äijää
niin peräti, ettei hän karhujen tapaan palannut seuraavanakaan päivänä.

»Aasian pohjoiskärki on pitkä, lahden kahtia jakama niemi, jonka
oikeanpuolinen haara pistää vähän kauemmaksi pohjoiseen kuin
vasemmanpuolinen. Luisurinteinen vuorenharjanne kulkee eteläiseen
suuntaan itäisestä niemestä mantereeseen päin ja näkyy jo silmäkantaman
päässä nousevan noin 300 metrin korkuiseksi. Sen laki oli lumeton,
samoin kuin juurella oleva tasankokin. Ainoastaan vuoren rinteillä
ja syvissä, vesipurojen kaivamissa uomissa sekä tasangon laaksoissa
näkyi suuria valkoisia lumilaikkoja. Rannalla oli yhä vielä monessa
kohden matala jääpaarre. Mutta vuorien rinteiltä ei siintänyt valtavia
jäävirtoja, maisemaa eivät kaunistaneet järvet, ulkonevat kalliopolvet
eivätkä korkeat vuorenhuiput, se oli yksitoikkoisinta ja autiointa
maisemaa, mitä olen pohjan perillä nähnyt.»

Kasvisto oli täällä yhä köyhempää ja kitukasvuisempaa. Useat
ruohokasvit pyrkivät muodostamaan hyvin tiheitä pyöreitä mättäitä,
suojellakseen itseään tehokkaammin ilman sanomatonta kolkkoutta
vastaan. Hyönteisiä nähtiin joku kärpänen, vieläpä kovakuoriainenkin,
lintuja vikloja ja suuri parvi sepelhanhia, jotka epäilemättä
olivat muuttoretkellä vielä kauempaa pohjoisesta, muutamia lokkeja
sekä pöllöjen jäännöksiä. Meressä nähtiin mursu, joitakuita
kiehkuraishylkeitä sekä pari maitovalasparvea. Nordenskiöld oli
kuitenkin vakuutettu siitä, että luonto vähän kauempana maan sisässä
oli paljon vehmaampaa. Vanhaan napamatkustaja-tapaan Nordenskiöld
niemelle kasasi komean muistomerkin kivistä.



Umpimutkassa.


Tsheljuskinin niemestä »Vega» suuntasi suoraan itään Uuden Siperian
saaria kohti nähdäkseen, eikö väliltä löytyisi ennen tuntematonta
maata. Elokuun 20:ntenä ja 21:ntenä »Vega» kulki siihen suuntaan
esteitä kohtaamatta, mutta sitten tuli vastaan niin paljon jäitä,
että täytyi kiiruumman kautta palata takaisin rantavesille, etenkin
kun sakea sumu esti jäälauttain välisiä sulia uomia näkemästä ja
täällä lisäksi olisi voitu auttamattomasti sotkeutua ylivoimaisiin
jääesteihin, jotka olisivat tehneet paluun mahdottomaksi. Jäitä oli
kuitenkin etelässä, idässä ja lännessä niin paljon, ettei niihin
suuntiin ollut mahdollista tunkeutua. Ei sen vuoksi ollut muuta
neuvoa kuin palata pohjoista kohti etsimään samaa aukkoa, josta oli
näihin jääkenttiin tultu. Tilanne oli sitä arveluttavampi, kun tuuli
oli kääntynyt ja nyt puhalsi jotenkin kovaa luoteesta, uhaten tuoda
napamerestä vahvaa jäätä vastaan. Illalla »Vega» kuitenkin pääsi pois
siitä pussin muotoisesta sulasta, johon se edellisenä päivänä oli
tunkeutunut.



Napameren harhanäöt.


»Tuskinpa kukaan», kirjoittaa Nordenskiöld, »joka ei ole itse kokenut,
voisi kuvitella, mitä harhanäköjä sumu saa aikaan semmoisissa seuduin,
missä usvasta haamoittavien esineiden koko ei ole ennaltaan tunnettu,
jonka tähden katsoja ei saata arvata, minkä matkan päästä ne näkyvät.
Käsityksemme etäisyydestä ja koosta riippuu sellaisissa tiloissa
tykkänään satunnaisista syistä. Tähän tulee lisäksi, että katsoja
usein tietämättään muodostaa sumuun peittyneiden esineiden epäselvät
haahmot oikullisiksi haavekuviksi. Hinlopen Straitissa (Huippuvuorilla,
Koillismaan lounaispuolella) meidän kerran piti ajojäiden läpi
soutaa muutaman kilometrin päässä olevaan saareen. Venettä vesille
laskettaessa oli selkeä ilma, mutta lintuja paraillaan päivälliseksi
ampuessamme nousi merelle äkkiarvaamatta niin sakea sumu, ettemme
ehtineet tehdä kompassipeilausta saaren asemasta. Täytyi siis soutaa
salmessa umpimähkään, sinne tänne ajelehtivien jäälauttain välitse.
Kaikki teroittivat silmiään minkä saattoivat erottaakseen saaren, jonka
rantaan pyrimme turvaan. Sitten taivaanrannalle ilmestyi haamoittava
tumma juova. Otaksuimme tämän saareksi, johon pyrimme, eikä tuon tumman
juovan äkillinen kohoaminenkaan ensin oudostuttanut, koska luulimme sen
tulevan siitä, että maat sumun hälvetessä tulivat enemmän näkyviin.
Kohta ilmestyi tuon maan kummallekin puolen valkoinen jäävirta ja
heti senjälkeen muuttui maisema vuorensuuruisen mursunpään näköiseksi
merihirviöksi. Tämä alkoi liikkua ja vihdoin supistui kaikki veneen
lähellä olevalla jäälautalla lojuvan mursun pääksi; valkoiset hampaat
näyttivät jäävirroilta, mustanruskea, pyöreä pää vuorelta. Tuskin
oli tämä harhanäkö hälvennyt, ennenkuin joku miehistä huusi 'Maata
keulan edessä, korkeata maata'. Kaikki näimme nyt korkean alppimaan
vuorenhuippuineen, jäätiköineen, mutta tämäkin supistui seuraavassa
silmänräpäyksessä tavalliseksi matalaksi, mullasta mustuneeksi jään
syrjäksi. Keväällä 1873 tein Palanderin ja yhdeksän miehen kanssa
rekiretken Koillismaan ympäri. Tällä matkalla' ammuimme koko joukon
karhuja. Kun karhu rekeä vetäessämme tuli näkyviin, pysähdyimme
tavallisesti ja kyyristyimme joka mies rekien suojaan, ettei otus
säikähtyneenä lähtisi pakoon. Ainoastaan ampumamies hiipi johonkin
sopivaan paikkaan odottaen siinä, kunnes karhu tuli niin lähelle, että
hän varmaan tiesi sen kaatavansa. Sellaisessa tilassa sattui kerran
sumuilmassa..., ettei karhu, jonka joka mies oli selvään nähnyt ja jota
vaan varrottiin tulevaksi, lähestynytkään kuten tavallisesti suikeasti
mutkaillen ja nuuskien, tutkistellakseen, kelpaisivatko vieraat poskeen
pistettäviksi, vaan että se, juuri ampumamiehen tähdätessä, levitti
jättiläissiipensä ja lensi matkoihinsa pienen jäälokin haahmossa.
Samalla matkalla kuulimme kerran, teltassa levähtäessämme, ulkopuolella
puuhailevan ruuanlaittajan huudon: 'karhu, iso karhu; ei, peura,
hyvin pieni peura'. Samassa paukahti pyssyn laukaus, ja karhupeura
olikin hyvin pieni kettu, joka hengellään sai maksaa sen kunnian,
että sitä muutama silmäräpäys oli pidetty jalompana otuksena. Näistä
kertomuksista voi päättää, kuinka vaikeata tuntematonta reittiä on
sumussa ja jäitten keskellä purjehtia.»

Meren pohjasta saatiin Tsheljuskinin niemen edustalta erinomaisen
runsaat saaliit meritähtiä, krinoideja, spongioita, holoturioita,
tavattoman iso merihämähäkki, matoja ja simpukoita, vaikka pohjaveden
lämpö oli puolentoista astetta jäätymäpisteen alapuolella ja vaikka
pohjalla suurimman osan vuotta jääpeitteen vuoksi vallitsee pimeys.



Taimyrin niemimaan rannalla.


23:ntena tuli maa jälleen näkyviin matala, lumeton ranta. Meri oli
10 kilometrin päässä rannasta vain 13—15 metriä syvää. Rannikon
suunta oli pohjoisesta etelään; se oli Taimyrin niemimaan itäranta.
Maa yleni vähitellen etelää kohti ja vähässä matkaa rannikosta alkoi
näkyä kauniita, noin 600—900 metrin korkuisia vuorenharjanteita.
Vain rotkoissa näkyi näillä vuorilla olevan lunta, ehkä parissa
lyhyet jäävirratkin. Paljon mursuja uiskenteli jäättömässä meressä,
jopa lintujakin. Elokuun 24:ntenä tuli näkyviin Preobrashenie saari,
jonka kaakkoispuolelle, lähelle lintuvuorijyrkännettä, »Vega» kävi
ankkuriin. »Kahtena viimeisenä päivänä olimme purjehtineet seutuja,
jotka uusimmilla kartoilla näkyivät maana. Tästä kävi selväksi, että
Pohjois-Siperian kartta on oikaistava».

Preobrashenie saaren äkkijyrkkien rantakallioiden koloissa pesi
suunnattomat parvet pohjan kiisloja (_Uria Brünnichii_), kolmivarpaisia
lokkeja (_Larus tridactylius_), sekä riskilöitäkin (_Uria grylle_,
kaikkkein) korkeimmilla kallioilla valkosiipi-lokkeja, ja rantapiissä
juoksenteli kahlaajia, loivemmilla mailla valkoinen tunturipöllö väijyi
saalistaan. Lintuvuoren juurelta tavattiin kaksi jääkarhua, jotka
lienevät tulleet sinne lintuja pyydystelemään; ne ammuttiin. Meressä
nähtiin paljon hylkeitä ja mursuja uiskenteli laumoittain. Kasvistokin
oli täällä rehevämpää ja eteläisempää kuin Tsheljuskin-niemellä. Paitsi
seudun etelämpää asemaa lienee tähän vaikuttanut Khatanga joen lämmin
vesikin, joka saaren rantoja huuhtelee.

Muutaman tunnin vain Nordenskiöld ennätti viipyä tällä tieteellisesti
tärkeällä saarella; samana iltana »Vega» jo nosti ankkurin ja lähti
matkaa jatkamaan. Yöllä elokuun 28 päivää vastaan »Lena» erosi
»Vegasta» lähteäkseen Lenaan nousemaan, ollen ensimmäinen höyrylaiva,
joka mereltä nousi Itä-Siperian suureen valtajokeen. Tehtävä oli
kuitenkin sangen vaikea, koska suistamo venäläisten suorittaman
kartoituksen jälkeen oli suuresti muuttunut, luotoja maatunut suuriksi
saariksi, toisia saaria aivan kadonnut, uomat muuttuneet aivan
toisiksi. Kun ei ollut minkäänlaisia merimerkkejä eikä luotseja, ei
edes oppaita, niin täytyi »Lenan» kulkea luodilla tunnustellen, mutta
onnellisesti se kuitenkin saapui Jakutskiin, asukkaitten pitkin jokea
innokkaasti vastaanottamana.

Matkasta tähän saakka Nordenskiöld lausui vakuutuksenaan, että jos
hän olisi koko ajan seurannut rantavesiä, ei olisi jäistä Lenan
suistamoon saakka ollut vähintäkään haittaa, ja hän otaksui asianlaidan
olevan pitkin Aasian pohjoisrannikkoa joka vuosi saman, kunhan oli
Kara-merestä yli päästy.



Ljahow-saari.


»Vega» purjehti Lenan suistamosta suoraan Ljahow-saarta, Uuden
Siperian saariston eteläisintä saarta, kohti. Vaikka reitti kulki
kaukana mannermaasta, oli kuitenkin pitkillä matkoilla vettä vain 6—7
metriä. Tämä meri oli erinomaisen köyhää kaikenlaisesta elämästä.
Meren pohjana oli paikoittain jäätynyt hieta, eikä tutkijain haaveihin
eksynyt ainoatakaan eläintä. Elokuun 30:ntena retkikunta saapui
Ljahow-saaren kohdalle. Nordenskiöld olisi mielellään poikennut sille,
ellei hän olisi pelännyt matkan sen kautta viivästyvän niin paljon,
ettei olisikaan enää jouduttu sulan aikana Beringin salmeen. Hän
laski sen vuoksi saaren ja mantereen väliseen salmeen, jatkaakseen
rantavesiä eteenpäin. Ljahow-saari oli vuorotellen korkeita rosoisia
kukkuloita ja tasankoja, joilta oli löydetty paljon mammutin luita
ja muitten entisten eläinten jäännöksiä. Maa oli nyt aivan lumetonta
eikä maajäätiköitä näkynyt ensimmäistäkään. Nordenskiöld ei luullut
Pohjois-Aasiassa ennenkään olleen suuria maajäätiköitä, ei edes
jääkaudella.

»Vega» ohjasi nyt hieman ulommatse Karhusaarille, jotka ovat Kolyman
suistamolahden edustalla, saapuen sinne syyskuun 3:ntena. Edellisenä
yönä satoi lunta, niin että laivan kansi, samoin kuin saaretkin, olivat
valkoisenaan.

»Näihin asti olimme pitkin rannikkoa purjehtiessamme tuskin tavanneet
muita ajojäitä kuin syöpyneitä, monasti jäähyhmäksi muuttuneita,
tasaisia, ohuita ja haperoita jäälauttoja, ilman jääpaarretta ja usein
pinnaltaan likaisia. Ei ainoatakaan jäävuorta ollut näkynyt eikä
myöskään sellaisia suuria glasierilohkareita, jotka Huippuvuorien
rannoilla edustavat grönlantilaisia jäävuoria. Mutta Svjatoinosista,
Ljahow-saaren salmesta, alkaen jää oli paksumpaa, samanlaista kuin
Huippuvuorten pohjoispuolella. Se oli täällä puhtaampaakin ja lepäsi
kovalla vedenalaisella, purjehdusta haittaavalla jääpaarteella.»
Karhusaarten itäpuolella oli rannikkoa vastaan ahtautunut jotenkin
paljon paksua merijäätä, mutta pitkin rantaa kulki kuitenkin vielä sula
uoma. Ympäröivä meri oli, ehkä vuodenajan myöhäisyyden vuoksi, vallan
autiona. Ei näkynyt jääkarhuja, ei mursuja, hylkeitäkin vain joku
harva. Tuntikausiin ei näkynyt ainoatakaan vesilintuakaan. Ainoastaan
alempaa eläimistöä oli jotenkin runsaasti sekä pinnalla että pohjassa.



Kolyman suulla.


Karhusaarten itäpuolella yritettiin jälleen oikaista ulapan poikki,
mutta sotkeuduttiin tuota pikaa niin laajain jäälauttain sekaan,
ettei sulaa näkynyt millään suunnalla. Jäälauttain välitse pujotellen
»Vegan» sen vuoksi täytyi palata 8—12 kilometrin levyiseen rantasulaan,
jota tällä kohdalla Kolyman lämmin vesi ylläpiti. Syyskuun 6:ntena
retkikunta Tshaun lahden sivuitse kulkien saavutti Kap Shelagskoin,
josta Aasian koillisniemi, laaja Anadyr niemimaa alkaa.



Ensimmäiset tshuktshit.


»Purjehdus pitkin Aasian pohjoisrannikkoa alkoi käydä jotenkin
yksitoikkoiseksi. Hartainkin napamatkustaja voi lopulta kyllästyä
pelkkään jäähän, matalikkoihin ja sumuun, ja yhä vain sumuun,
matalikkoihin ja jäähän. Nyt tuli kuitenkin vähän vaihtelua. Koko
matkalla Jugor-Sharrista Kap Shelagskoihin emme olleet nähneet
ainoatakaan ihmistä eikä ihmisasuntoa, lukuun ottamatta vanhaa autiota
tupaa Tsheljuskin-niemen ja Khatangan välillä. Mutta ollessamme
syyskuun 6:ntena Kap Shelagskoin edustalla huomasimme kaksi venettä.
Joka mies hyökkäsi kannelle, lukuun ottamatta kokkia, jota ei mikään
tapaus saanut padoistaan ja paistinpannuistaan erkanemaan ja joka
kiersi Aasian ja Euroopan kenties kertaakaan maissa käymättä. Veneet
olivat tehdyt nahkasta samoin kuin eskimoitten umiakit eli naisten
veneet. Niissä oli täysi kuorma nauravia ja juttelevia miehiä, vaimoja
ja lapsia, jotka huutaen ja viittoen ilmoittivat haluavansa tulla
laivaan. Kone seisautettiin, veneet kävivät laivan kyljelle ja partaan
yli kiipesi nahkapukuisia, avopäisiä olentoja, jotka nähtävästi olivat
ennenkin laivoissa käyneet. Alkoi vilkas puhe, mutta pian huomasimme,
ettei kukaan veneitten eikä laivan väestä osannut molemmille yhteistä
kieltä. Se oli kylläkin ikävää, mutta viittominen sai astua puheen
sijaan. Se ei kuitenkaan estänyt juttelemasta ja vieraat ihastuivat
suuresti etenkin lahjoja, tupakkaa, tupakkaa ja hollantilaisia
savipiippuja saatuaan. Ei yksikään, kumma kyllä, osannut venäjän sanaa,
mutta eräs poika laski englanniksi kymmeneen, joka osoittaa täkäläisen
väestön olevan enemmän tekemisissä amerikkalaisten valaanpyytäjien
kuin venäläisten kauppiaitten kanssa. Itse he nimittivät itseään
tshuktsheiksi eli tshantshuiksi.

»Heissä oli monta pitkää, kookasta ja soreavartaloista miestä. Pukuna
olivat säärenmukaiset nahkahousut ja peuran nahkainen peski. Pää oli
paljas, tukka lyhyeksi keritty lukuun ottamatta kapeata tupsua, josta
riippui otsalle neljän sentin mittaisia hiuksia. Monella oli vyössään
samanlainen lakki kuin Habarowan venäläisillä, mutta arvatenkin
pidettiin ilmaa vielä liian lämpöisenä, että olisi viitsitty käydä
lakki päässä. Useimpien tukka oli sinimusta ja hyvin sakea. Naiset
olivat piirrelleet otsaan ja nenään mustia ja mustansinisiä viivoja,
vieläpä leukaankin ja poskiin joitakuita kirjauksia. Kasvonpiirteet
eivät olleet niin vastenmieliset kuin samojedien ja eskimoitten.
Olipa nuorissa tytöissä niitäkin, jotka eivät olleet peräti rumia.
Samojedeihin verraten heidän ihonsa oli jotenkin puhdas ja valkoisen
punainen. Pari miestä oli aivan vaaleaveristä. Luultavasti he olivat
sellaisten venäläisten jälkeläisiä, jotka syystä tai toisesta,
sotavankeina tai karkulaisina, olivat joutuneet tshuktshien joukkoon ja
heihin perehtyneet.»

Tshuktshit saivat venäjänlehtiä, savipiippuja, rihkamaa ja vanhoja
vaatteita, niin paljon kuin kantaa jaksoivat, ja lähtivät taas
erinomaisen tyytyväisinä veneihinsä, jonka jälkeen »Vega» jatkoi
matkaa. Kaikki olivat sitä mieltä, että annetut tavarat hyvin joutivat
pois, sillä varmasti toivottiin, että lyhyen ajan kuluttua päästäisiin
vesille, missä ei talvivaatteita tarvittaisi, ja satamiin, joissa
voitaisiin ostaa rahalla.



Tshuktshien vieraina.


Syyskuun 18:ntena kävi maanasukkaita jälleen laivalla, jossa heidän
osakseen tuli yhtä herttainen vastaanotto. Tshuktshit puolestaan
pyysivät retkeilijöitä maalia käymään, ja kun sumun vuoksi oli mahdoton
matkaa jatkaakaan, lähti Nordenskiöld useiden muiden keralla heidän
kyläänsä. Rantana oli meren ja pienen laguunin välinen hiekkasärkkä;
etäämpänä maa verkalleen kohosi kaljuiksi tai vitilumen peittämiksi
vuorenharjanteiksi.

Tshuktshit tavallisesti pystyttävät majansa laguunin ja meren väliselle
särkälle. Nämä majat ovat avaroita nahkatelttoja, joiden sisässä on
peurannahkoista tehty, lamppujen valaisema ja lämmittämä makuuhuone.
Tässä sisähuoneessa perhe kesällä nukkuu ja talvella oleskelee
päivätkin. Kesällä, harvemmin talvella, ulkotelttaakin lämmitetään
puilla.

»Joka paikassa meidät otettiin ystävällisesti vastaan. Ravintoaineita
oli sillä kertaa runsaasti. Eräässä teltassa keitettiin peuranlihaa
suuressa valurautaisessa padassa. Toisessa parastaikaa puhdistettiin
ja paloiteltiin kahta hiljan ammuttua tai teurastettua peuraa.
Kolmannessa akka ammensi peurojen mahalaukuista viheriäistä rapaa ja
sulloi sitä talven varaksi peurannahkaiseen säkkiin. Käsi toimitti
tässä työssä kauhan virkaa, ja eukon käsivarret olivat korkealle tämän
vastenmielisen syötävän tahraamat; Grönlannin tanskalaiset eivät
kuitenkaan sano sen maistuvan pahalta. Pitkin seiniä seisoi säkkejä,
jotka olivat traania täynnään.

»Traania tarjoiltiin meillekin kaupan ja kummasteltiin, kun se ei
kelvannut. Joka teltassa näkyi paloiteltuja hylkeitä, joista päättäen
hylkeen saanti oli viime päivinä ollut runsas. Erään teltan edustalla
oli kaksi tuoretta mursunpäätä, joissa oli suuret kauniit torahampaat.
Turhaan koetin vaihtaa näitä päitä itselleni, mutta seuraavana päivänä
tarjottiin meille hampaat. Joku taikausko näyttää estävän tshuktsheja
myymästä kuolleiden eläimien päitä. Vanhemmat matkustajat kertovat
heidän palvelevankin mursunpäitä.

»Lapsia oli paljon, terveitä ja lihavia. Sisäteltassa kuljeskelivat
isommat lapset melkein alastomina, ja sieltä näin niiden avojaloin
ja alastomina lähtevän ulos juoksemaan pitkin härmäistä maata...
Pienempiä, jotka vahvassa pukimessaan olivat kuin mitkäkin karvatukot,
kantoivat sekä miehet että vaimot hartioillaan. Lapsia kohdeltiin
erinomaisen ystävällisesti, eikä kertaakaan kuultu aikuisten lausuvan
niille pahaa sanaa. Vaihdoin itselleni täällä paljon huonekaluja ja
pukuja»...

Sumu pidätteli »Vegaa» tällä rannalla siksi kauan, että retkikunta
ennätti perehtyvä sen luonnontieteellisiin oloihin. Kasvullisuus oli
verraten runsas, vaikka maa lähellä pintaa onkin ainaisessa jäässä;
kesemmällä se tietenkin olisi ollut vielä paljon runsaampi.

Vaihtokauppaa tshuktshien kanssa jatkettiin edempänäkin, mutta
pian loppui lehtitupakka, eikä »Vegalla» ollut sanottavasti muuta
vaihtotavaraksi kelpaavaa; rahasta taas tshuktshit eivät huolineet.
He olivat viekkaita ja puolensa pitäviä kaupanteossa; mutta heidän
käsiensä kautta osaksi kulkikin Amerikan puolelta Siperian markkinoille
suuntautuva turkiskauppa. Tämän vaihtokaupan markkinapaikka oli
Nordenskiöldin tietojen mukaan joku Beringin salmen saarista.

Yöllä vasten syyskuun 10:rnnettä päivää meni meri jotenkin vahvaan
jäähän, jonka vanhat jääkappaleet kuitenkin mursivat rikki. »Vegan»
täytyi nyt tuurilla ja kirveillä raivata tietä pahimpien paikkojen
läpi. Kun jäistä oli päästy, teki taas sumu haittaa. Irkaipiin, Cookin
v. 1778 näkemän läntisimmän niemen edustalla, tuli vastaan niin lujaa
jäätä, että kävi mahdottomaksi tunkeutua sen läpi. Nordenskiöldin
täytyi odottaa aina syyskuun 18:nteen, ennenkuin hän saattoi jatkaa
matkaa.



Onkilon


Rannalla tavattiin Onkilon kansa nimisen muinaiskansan majan pohjia,
joista retkikunnan jäsenet kaivoivat esiin kivisiä ja luisia aseita
ja kosolta eläinten luita. Tshuktshien kertomuksen mukaan oli Onkilon
kansa hallinnut koko Anadyr-rannikkoa parisataa vuotta takaperin,
kunnes tshuktshit karkoittivat sen meren taa maahan, jonka he sanoivat
selkeällä säällä näkyvän Irkaipiin vuorelle. Wrangel, jolle he
tämän jutun kertoivat, luuli huhuttua maata tarunomaiseksi, mutta
englantilainen Kellett sen myöhemmin löysi ja kartoilla on sillä nyt
Wrangelin nimi.

Syyskuun 18:ntena Nordenskiöld lähti Irkaipiista edelleen pyrkimään,
vaikka rantasula olikin niin kapea, että »Vegan» kölin alla oli vain
metrin verran vettä, eikä aina sitäkään. 27:ntenä oli vähitellen päästy
Koljutshin lahdelle, Anadyrin niemeen syvälle pistävälle vuonolle
saakka. Ilma oli tyyntä ja kaunista, mutta ajojäiden välille syntyi
herkeämättä uutta jäätä, missä ajojäitä oli enemmän yhteen ahtautunut.
Jäiden seassa parveili sadoittain kiehkuraishylkeitä, mutta lintuja
oli enää vähän. »Vega» kulki vuonon poikki sen itärannalle ja pieni
höyrypursi lähetettiin edelle väylää tutkimaan.

»Sillä aikaa kävin minä muutamien luonnontutkijaan keralla maissa...
Johnson kertoi kuulleensa mäenkukkulalle melua ja hälinää sekä sinne
erottaneensa valkeita niemen toisella puolella olevasta telttapaikasta.
Hän arveli maanasukasten siellä viettävän jotakin juhlaa. Minun
teki mieleni lähteä sinne 'tshuktsheja hyvästelläkseni', sillä olin
vallan varma siitä, että muutaman päivän päästä purjehtisimme Isolle
valtamerelle. Mutta nyt oli jo iltamyöhä ja pimeä, jota paitsi emme
vielä tunteneet tshuktshien luonnetta kylläksi uskaltaaksemme, ilman
todellista syytä, harvalukuisina ja vain metsästysaseilla varustettuina
lähteä meille tuiki tuntemattomalle telttapaikalle. Vasta sittemmin
tulimme tietämään, ettei tshuktsheja yleensä tarvinnut pelätä. Sen
vuoksi viivyimme, kosk'ei laiva missään tapauksessa voinut sinä
iltana enää ankkuria nostaa, vielä muutamia tunteja rannalla ja
rakensimme ajopuista aika nuotion, jonka ääressä iloisesti juttelimme
loppumatkastamme. Se oli kulkeva vesillä, joilla ei haittaisi pakkanen
vaan lämmin, joilla eivät ainakaan jäät, ainaiset sumut eivätkä
tuntemattomat salakarit matkaamme estäisi. Ei kukaan meistä silloin
aavistanut, että me tropiikin kuumuuden asemesta saisimmekin lähimpinä
kymmenenä kuukautena kokea pakkaisnavan talven, jäiden saartamina
aukealla rannikolla, jolla raivoavat melkein alituiset lumimyrskyt ja
jolla ilman lämpö usein laskee paljon alemma elohopean jäätymäpistettä.
Ilta oli ihana, taivas kirkas ja niin tyyni, että nuotion liekit ja
savu kohosivat pystysuoraan korkealle taivasta kohti. Valkea kuvastui
veden mustaan, ohuen jäähileen peittämään pintaan lankasuorana
tuliväylänä. Tämän rajana oli etäällä jäävyöhyke, jonka epätasaisuudet
pimeässä näyttivät etäisen korkean vuorenharjanteen huipuilta. Ilma
tuntui lauhkealta ja lämpömittari laski vain 2° alle jäätymäpisteen.
Tämä kylmä kattoi kuitenkin yöllä meren ohueen jääpeitteeseen, joka
tosin, kuten seuraavana päivänä nähtiin, aukeammilla paikoilla
ainoastaan voi viivyttää, vaan ei pysäyttää »Vegaa», mutta joka
kuitenkin liitti rannikon ulkopuolelle kasaantuneet ajojäälautat niin
kovaan yhteen, että laiva tuskin höyrynkään voimalla olisi voinut
päästä siitä kulkemaan.»

Kun »Vega» seuraavana päivänä oli purjehtinut Koljutshin lahden itäisen
suuniemen ympäri, kävi nuoren jään peittämä väylä äkkiä niin matalaksi,
että sen täytyi pysähtyä ja kiinnittää itsensä pohjaan tarttuneeseen
jäälauttaan, odottamaan väylän levenemistä. Nordenskiöld oli yhä
vakuutettu siitä, että tuulen kääntyessä väylä jälleen aukeaisi ja
retkikunta voisi kulkea ne muutamat penikulmat, jotka vielä erottivat
sen Beringin salmen aukeista selistä, sillä valaanpyytäjät olivat usein
vasta lokakuun keskivaiheilla lähteneet näiltä seuduin. Todella oli
nytkin sulaa vettä ainoastaan neljän tai viiden penikulman päässä tästä
paikasta, josta tuli »Vegan» talvimaja.

»Tulevaisuus on osoittava, oliko purjehduksemme pitkin Aasian
pohjoisrannikkoa Koljutshin lahdella onnen sattuma vai eikö. Minä
ainakin uskon, että se oli usein uudistuva sattuma. Mutta se on varmaa,
että jäihin salpautumisemme näin kauas päästyämme riippui aivan
satunnaisista seikoista ja syksyn tavattomista jääsuhteista Beringin
meren pohjoisosissa.»



Talvimaja.


Muutaman päivän kuluttua Nordenskiöldille selvisi, että hänen täytyi
talvehtia Koljutshin lahden suulla. Tämä oli sitä harmillisempaa, kun
vain muutaman tunnin aikaisempi saapuminen olisi tehnyt mahdolliseksi
matkan jatkamisen yhtä painoa ja nämä tunnit, jopa päiviäkin, olisi
voitu helposti säästää matkan kuluessa. Laivan asema ei suinkaan ollut
turvallinen. »Vega» oli nimittäin avoimella rannalla 9 1/2 metrin
vedellä pohjajäähän kiinnitettynä, noin 1,400 metrin päässä maasta.
Talvimyrskyjen synnyttämää jäänpuserrusta vastaan ei tässä ollut muuta
turvaa kuin nousuveden aikana matalalle ajautunut pohjajää, jonka
nousuvesi voisi paikaltaan siirtää. Onneksi näyttää vesi kuitenkin
sillä kertaa olleen korkeammalla kuin: milloinkaan sittemmin talven
kuluessa. Jäävuoret irtaantuivat vasta myöhään kesällä 1879, sitten
kun niiden vedenpäällinen osa enimmäkseen oli sulanut. Vähältä piti,
ettei »Vega» joutunut paljon huonompaan talvisatamaan. Se kiinnitettiin
nimittäin ensiksi lähelle maata ajautuneihin pienempiin lauttoihin,
mutta muutettiin siitä pois, sillä paikalla oli kölin alla vain muutama
tuuma vettä. »Jos laiva olisi jäätynyt kiinni tähän paikkaan, olisi
meidän käynyt onnettomasti. Rajut syysmyrskyt painoivat, varsinkin
joulukuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä, uuden jään näitä jäälauttoja
vastaan, jotka siitä siirtyivät paljon lähemmäksi maata. Noin puolen
metrin paksuinen jääpeite musertui silloin hirmuisella jyskeellä
tuhansiin kappaleihin, jotka kasautuivat alla olevalle pohjajäälle
mahdottomaksi 'torossiksi', eli irtaimien, särmäisten jäälohkareitten
muodostamaksi muuriksi. Niihin jäihin kiinnitetty laiva olisi jo talven
alussa ajautunut matalalle, peittynyt jäälohkareiden alle ja musertunut
pirstoiksi.»

Jo lokakuun 2:na kesti uusi jää kulkea maalle ja seuraavana päivänä
tuli tshuktsheja jalan laivalle. Merelle päin oli ajojäitä silmän
kantamattomiin, mutta tumma kajastus idän taivaalla, n.s. »vesitaivas»,
ilmaisi kuitenkin, ettei sulaan sillä puolella ollut aivan paljoa
matkaa. Uusi jää kasvoi talven kuluessa sangen paksuksi, ollen
vahvimmillaan toukokuun puolivälissä, jolloin sen vahvuus oli 162
senttiä. Talven kuluessa repesi jääkenttiin halkeamia ja railoja,
milloin jäiden liikkumisesta, milloin pakkasesta. Se pohjajää,
johon »Vega» oli kiinnitetty, oli noin 40 metriä pitkä, 25 metriä
leveä möhkäle, jonka korkein kohta oli kuusi metriä ylempänä veden
pintaa. Tosin siirtyi tämäkin pohjaan tarttunut jää, samoinkuin sen
rannan puoleinen jääkenttäkin ja »Vega» niitten mukana syysmyrskyjen
painosta paljon lähemmä rantaa. Mutta vaikka laiva silloin jäiden
puristuksesta rytisi, ei se kuitenkaan saanut vahinkoa, sen enempää
kuin pakkasestakaan, vaikka se jääti laitoihin tunkeutuneen veden,
avaten niihin suurella paukkeella rakoja. »Kylmä, että nurkat paukkuu,
on yleinen sananparsi», sanoo Nordenskiöld, »joka tavallisesti meissä
herättää hauskoja muistoja kotitakan ääressä vietetyistä kylmistä
talvi-illoista, mutta täällä eivät pakkasen varsinkin öisin hytteihimme
kuuluvat paukkumiset olleet ensinkään ilahuttavia, koska oli syytä
pelätä, että pakkasen repimät halkeamat saisivat laivan pahasti
vuotamaan. Koska rauta pakkasessa kutistuu enemmän kuin puu, upposivat
talvella niiden rautapulttien päät, joilla laivan puuainekset olivat
jamatut, syvälle laidoitukseen. Mutta ei tästäkään syntynyt mitään
isompaa vuotoa, kenties sen tähden, ettei pakkanen päässyt iskemään
vedenpinnan alla olevaan osaan.»

Tshuktshien viittomisista Nordenskiöld käsitti, että idempänä,
Serdzekamenin luona, oli paraillaan joku pyyntilaiva, ja lähetti
luutnantti Brusewitzin sitä tapaamaan. Hän ei kuitenkaan löytänyt
mitään, kun ei käynyt kyllin kaukana. Eräs amerikkalainen pyyntilaiva
todella kävi Serdzekamenissa pari päivää sen jälkeen, kuin »Vegalta»
matka loppui, se purjehti kuitenkin pian pois. Paikan etäisyys »Vegan»
talvisatamasta oli 70 kilometriä.

Mannerrannikko oli aaltomaista, sisämaata kohti viettävää tasankoa,
johon joet olivat uurtaneet laaksojaan. Lunta ei vielä ollut, minkä
vuoksi kasvitieteilijät vielä saattoivat tehdä tutkimuksiaan. Puita ei
kasvanut ensimmäistäkään, vaikka meidän maassamme samalla leveydellä on
metsiä, mutta kauempana ylämaassa tavattiin kuitenkin matalia raitoja.
Muutamia kukkakasvejakin näytti tällä kolkolla rannikolla viihtyvän,
muun muassa puola, muurain ja maitiaiset, vaikka ne tietysti jo olivat
lakastuneet.

Kun täytyi täydellä todella ryhtyä talvivarustuksiin, ei lunta enää
laastu pois kannelta, vaan annettiin sitä keräytyä yhä enemmän,
kunnes kannella oli 30 sentin vahvuinen tiiviiksi tallattu lumi- eli
jääkerros. Kansi siitä piti paljon paremmin pakkasta. Laivan laitoja
vastaan luotiin korkeat lumivallit. Kannelta jäälle rakennettiin
uljaat jääportaat. Kannelle viritettiin iso teltta, joka ulottui
komentosillasta etukeulaan saakka, jättäen vain perän puolen avoimeksi.
Keulan puolessa olevasta aukosta ilma pääsi vapaasti virtaamaan teltan
alle. Pimeinä talvipäivinä paloi teltan alla usein vireä sysivalkea,
jonka ympärille kokoontui tshuktsheja ihmettelemään sepän taitoa,
hänen hehkuvaa rautaa takoessaan. Täällä jakeli kokki heille tähteeksi
jäänyttä lihalientä ja ruokaa sekä leipäsiä, joita laivassa aina
leivottiin erikseen heitä varten. Täällä oli myös vastaanottohuone,
jossa vaimoille ja lapsille jaettiin tupakkaa ja sokeria ja jossa
joskus pyydystäjä tai rahtimies kylmästä tultuaan sai kelpo naukun.
Täällä hinnoiteltiin kaupaksi tuodut polttopuut ja muut tavarat sekä
keskusteltiin eri suunnille tehtävistä rekiretkistä.

Jään ankara liikkuminen yöllä joulukuun 15 päivää vastaan muistutti
retkikuntaa, että laiva saattoi äkkiarvaamatta ruhjoutua ja kaikki
varustukset ja eväät sen mukana tuhoutua. Turvatakseen retkikunnan
moisen onnettomuuden seurauksia vastaan — tshuktsheilta tuskin olisi
apua saatu, heillä kun ei itselläänkään ollut minkäänlaisia varastoja
Nordenskiöld vei maihin kolmenkymmenen miehen muonan sadaksi päiväksi
ynnä pyssyjä ja ampumatarpeita. Nämä tavarat kasattiin rannalle ja
peitettiin purjeilla. Vaikka ne olivat lukitsemattomat eikä niitä
vartioitu, ei niistä kuitenkaan mitään kadonnut, vaikka tshuktshit
talven kuluessa itse toisinaan näkivät kovastikin nälkää.

Maalle, puolentoista kilometrin päähän laivasta, tehtiin magneettinen
havaintohuone, joka yhdistettiin laivaan jääpatsaitten päähän
kiinnitetyllä ohjausköydellä, koska lumimyrskyillä muutoin olisi
ollut mahdoton osata takaisin laivaan. Laivan viereen hakattiin kaksi
avantoa, toinen tulipalon varalta, toinen vedenkorkeuden vaihtelujen
mittaamiseksi. Ilmatieteelliset havainnot muutoin osoittivat, ettei
talvi tällä rannikolla ollut yhtä kylmä kuin kauempana maan sisässä,
jossa on yksi maapallon pakkasnapoja, mutta se oli tavattoman
myrskyinen. Myrsky neljänkymmenen asteen pakkasessa taas on sangen
vaarallinen, ellei sitä vastaan ole hyvin varustettu. Sattuikin
koko joukon paleltumisia, kunnes kaikki oppivat itsestään huolta
pitämään. »Vegan» väellä oli muutoin sangen tarkoituksenmukainen puku,
jonka Nordenskiöld edellisillä matkoillaan saavuttamansa kokemuksen
nojalla oli sommitellut. Itse laivassa oli jotenkin lämmin, öisin
vain lämpötila joskus laskeutui viiteen lämpöasteeseen ja hyttien
seinille tuli härmää. Laivan ruumassa lämpötila ei koskaan laskeutunut
jäätymäpistettä alemmaksi, se kun kokonaan oli vedenpintaa alempana.
Puhtaudesta pidettiin tarkka huoli; sitä ei koskaan saa laiminlyödä
pohjan perillä talvimatkoilla, se oli Nordenskiöldin kokemus.
Terveydentila oli pitkin talvea erinomainen eikä ainoatakaan keripukin
tapausta sattunut.

Lunta ei satanut kovin paljoni, mutta kun ei koko talvena suojannut,
niin pysyi se hyvin kuivana ja nousi kovilla tuulilla ilmaan niin
sakeana, ettei voinut nähdä muutamaa metriäkään eteensä. Joka
semmoisessa ilmassa eksyi, oli hukassa, ellei hän voinut tshuktshien
tavoin lumikinoksessa odottaa myrskyn loppua.



Tshuktshit.


»Vegan» talvimajan läheisyydessä oli rannikolla kaksi
tshuktshilaiskylää, Pitlekai ja Jinretlen, kummassakin seitsemän
telttaa. Pitlekain asukkaat kuitenkin muuttivat talven kuluessa
lähemmä Beringin salmea kalaisempaan seutuun. Verraten lähellä oli
useita muitakin tshuktshilaiskyliä, joiden asukkaat pitkin talvea
kävivät »Vegalla». Kaiken kaikkiaan lienee näissä kylissä asunut 300
hengen vaiheille. He seurustelivat alun pitäen mitä herttaisimmin
retkeläisten keralla, eikä hyvää väliä kauan häirinnyt sekään, ettei
heitä — siivottomuuden pelosta — laskettu kannen alle muuta kuin
poikkeustiloissa. Aluksi se kyllä suututti heitä kovasti ja muuan
kostonhimosta kielsi retkeläisiä menemästä telttansa makuuhuoneeseen.
Retkeläisten järkähtämättömyys ja samalla ystävällisyys sai heidät
kuitenkin rauhoittumaan, »eikä heidän kuitenkaan käynyt kieltäminen
meitä sisäteltoistaan, koska aina tullessamme toimme makeisia ja
tupakkaa sekä heille itselleen että heidän vaimoilleen ja lapsilleen.»

Laivankannelle viritetty teltta muuttui vähitellen lähiseutulaisten
vastaanottopaikaksi. Koiravaljakoita seisoi tai oikeammin makasi
nietoksissa rivittäin kaiket päivät »Vegan» jääportaitten edustalla,
maltillisesti odottaen isäntiänsä tai pemmikaania, jota silloin tällöin
sääliväisyydestä jaettiin näille nälkiintyneille raukoille. Harvinaisia
vieraita käytiin joskus etäämmältäkin katsomassa ja »Vega» muuttui
pian levähdyspaikaksi, johon jokainen ohimenevä koirineen pysähtyi
muutamaksi tunniksi uteliaisuuttaan tyydyttämään tai hyvästä puheesta
tai tavarasta saamaan lämmintä ruokaa, vähän tupakkaa ja joskus pahalla
säällä ryypynkin, jota tshuktshit sanoivat »rämiksi». Tshuktshit saivat
kuljeskella kannen päällä, missä halusivat, mutta laivalta ei silti
koskaan kadonnut pienintäkään esinettä, vaikka varastamista olisi
paljonkin ollut. Mutta heidän kerjuunsa kävi sitä rasittavammaksi. Ja
vaihtokaupassa he pettivät, minkä suinkin taisivat. Vaihtokaupalla
retkikunta hankki täydellisen kokoelman heidän aseitaan, pukujaan ja
huonekalujaan. Kaikki seudun tshuktshit olivat pakanoita, eivätkä
tainneet muuta kuin omaa kieltään. Nordqvist kokosi tuota pikaa
melkoisen tshuktshilaisen sanavaraston ja perehtyi muutoinkin heidän
kieleensä, niin että heidän kanssaan voitiin keskustella.

Lokakuun 5:ntenä oli laivan lähellä hyvä luistinjää ja retkeläiset
viettivät iloisen luistinjuhlan. Tshuktshilaisten vaimot ja lapset
onkivat rannalla avannoista särkiä. Mies kulki aina edellä avannoita
tehden, vaimo onki, viipyen kuitenkin vain vähän aikaa joka avannolla.
Omituisella jääseulalla avantoa puhtaana pitäen hän kyyhkysillään
istuen koetti kummallisella naksutuksella houkutella avantoon
kaloja; vasta kalan nähdessään laski hän avantoon luisen koukun,
jossa oli kalansuolta syöttinä. Miehet noukkivat kaloja jään päälle
pienellä ahraimella, jota he erinomaisen kätevästi käyttelivät. Jään
vahvistuttua oli avantopyynti mahdotonta.

Lokakuun 6:ntena lähestyi laivaa joukko tshuktsheja, vetäen koirareellä
suorana makaavaa miestä. Aluksi häntä luultiin sairaaksi, mutta se
pian huomattiin erehdykseksi, kun hän sangen ketterästi kiipesi
laivaan, teki ristinmerkin, laati arvokkaan tervehdyksen ja huonolla
venäjän kielellä ilmoitti olevansa peräkunnan mahtimies. Hän oli
porotshuktshien vanhin, Wassili Menka nimeltään, pieni mustaihoinen
mies, puettu valkoisenkirjavaan peurannahkaiseen peskiin, jonka alta
sinistä villapaitaa vähän näkyi. Tätä mahtimiestä tietysti kestittiin
mitä parhaiten ja hän oli ensimmäinen tshuktshi, jonka keralla
voitiin keskustella. Kun tämä mies pikapuoleen lupasi käydä Anadyr
joen laaksossa Markowan kauppapaikassa, josta oli postiyhteys muuhun
maailmaan, kirjoitti Nordenskiöld hänen kerallaan avoimen kirjeen
Ruotsin kuninkaalle, ilmoittaen »Vegan» pakollisen talvenvieton, ja
tämä viesti saapuikin kuningas Oskarille, vaikka vasta toukokuussa.
Levottomuus »Vegan» kohtalosta oli silloin ylimmillään, ja Ruotsin
kuningas palkitsi kultamitalilla Menkan uskollisuuden.



Porotshuktshit.


Nordqvist ja Hovgaard kävivät Menkan keralla kauempana sisämaassa
porotshuktshien luona. Kolmilla koiravaljakoilla lähdettiin
matkaan. Menkan veljen leiri oli vuorien ympäröimässä laaksossa,
jossa paikoittain kasvoi metrin korkuista pajukkoa. Siinä oli 18
telttaa ja vastaanotto oli mitä paras. Porotshuktshit olivat paljon
varakkaampia kuin rannikolla asuvat kalastajatshuktsh.it, hyötyen
muun muassa vaihtokaupasta, jota he kävivät Beringin salmella.
Heidän kirveensä, puukkonsa ja poransa olivat järjestään rautaa
tai terästä, vedenkeittoastiat vaskesta. Puvut olivat yksinomaan
poronnahkaa, jota vastoin rantatshuktshit käyttivät myös hylkeennahkaa.
Venäläisiä mekkoja ja koruja heillä sitä paitsi oli. Toisenkin matkan
porotshuktshien luo Nordqvist teki, ollen yötä heidän kylläkin
kuumissa, mutta inhottavan likaisissa teltoissaan.

Nordqvistin piti marraskuussa käydä Boven keralla Nishnij-Kolymskissa
saakka viemässä varmempaa tietoa retkikunnan kohtalosta, mutta kun
tshuktshit, joiden piti lähteä heitä koiravaljakoillaan saattamaan,
pettivätkin lupauksensa, oli tämä matka jätettävä sikseen.

Kun jää kauttaaltaan kannatti, alettiin tehdä pyyntiretkiä eri
suunnille. Riistaa kuitenkin oli niukasti, jääkarhuja ei ensinkään,
susia, valkoisia, punaisia ja mustia kettuja runsaammin, enimmän
kuitenkin jäniksiä, jotka kävivät laitumella kylien ympärillä, koska
niiden luona oli runsain kasvullisuus. Linnuista kelpasi syödä vain
riekko.



Joulu.


Joulu vietettiin välikannella, joka oli lipuilla ja viireillä
koristettu. Joulupuu oli rakennettu pajunoksista, niitä yhteen
sitomalla, pienillä lipuilla, kynttilöillä, paperinkaistaleilla ja
lähes parillasadalla joululahjalla koristettu. Kello 6 kokoonnuttiin
puun ympärille ja lahjat arvottiin kuusi kullekin. Tämän jälkeen
syötiin illallinen mitä iloisimman mielialat vallitessa — ei kukaan
muistanutkaan, että ulkopuolella vallitsi napayön pimeys ja 35
asteen pakkanen. Uutta vuotta tervehdittiin tykinlaukauksilla ja
ilotulituksella. Sitä paitsi vietettiin iloisia juhlia aina, milloin
vain oli vähänkin tilaisuutta, etenkin kaikkien niiden hallitsijain
merkkipäivinä, joiden alamaisia tässä oli koolla.

Uuden vuoden alussa löyhdyttelivät itä- ja etelätuulet jäitä, niin
että jälleen ilmestyi suuria sulia ja tshuktshit alkoivat puhua jäiden
lähdöstä. Niin lähelle laivaa railot eivät kuitenkaan ulottuneet, että
se olisi voinut liikkeelle lähteä, ja tämä kaiken kaikkiaan olikin
onni, sillä sydäntalvella liikkeelle lähtö olisi helposti käynyt
tuhoisaksi. Jäät menivät taas umpeen ja vesitaivaskin katosi kokonaan,
niin että tshuktshien täytyi lähteä Pitlekaista ja muuttaa lähemmä
Beringin salmea pyyntiään harjoittamaan. Helmikuussakin jäät samoin
löyhtyivät ja kauempana merellä näytti olevan laajalti sulaa, mutta
niin kaukana laivasta se pysyi, ettei ollut ajattelemistakaan lähtöä.

»Irgunnukin tshuktshien onnistui nyt saada jääkarhu ja
seitsemänkymmentä hyljettä, joista osa kerskaavasti asetettiin
silavakaistaleiden rinnalle pitkin telttojen ulkoseiniä; toinen osa
pantiin silava-aittoihin, jotka pian täyttyivät. Jinretlenin lähempänä
meitä olevalla telttapaikalla oli sitä vastoin saatu vain kahdeksan
hyljettä. Ilo ja huolettomuus huomisesta näytti kuitenkin olevan
täälläkin vallalla ja nahkapukuiset ystävämme käyttivät tilaisuutta
osoittaakseen, kuinka he halveksivat »Vegan» halpaa ruokaa, jota
kuitenkin edellisenä päivänä olivat surkeasti kerjäilleet ja johon
heidän parin päivän päästä oli jälleen turvautuminen. Lapset, jotka
jo olivat näyttäneet jotenkin riutuneilta, alkoivat, samoin kuin
aikuisetkin, jälleen äkisti turvota... Lämpömäärän taas alentuessa
jäätymäpisteen alle täytyi tshuktshien lopettaa pyyntiinsä. Sen sijaan
näimme heidän eräänä päivänä peräkanaa astuvan laivaa kohti, melkein
kuin vangit egyptiläisessä tai assyrialaisessa voittopatsaassa,
kantaen kukin selässään jotain, jota emme kauaksi voineet erottaa.
Se oli jäätä, jota he, kekseliäisyydestään mielissään, nyt toivat
kyökkimestarille, saadakseen häneltä sen sijaan sitä »kaukaa», jota
joku päivä ennen olivat halveksineet.

Pitkin talvea lappoi »Vegan» ohi Beringin salmelle matkaavia tai sieltä
palaavia koiravaljakoita, ja kaikki poikkesivat laivalla juttelemassa,
syömässä ja naukut saamassa, kuten ravintolassa ainakin, he vain saivat
kaikki ilmaiseksi. »Vegan» miehistö puolestaan matkaili uutterasti joka
suunnalle, vaikkei Nordenskiöld uskaltanut heitä aivan pitkälle laskea,
koska oli mahdollista, että laiva milloin tahansa saattoi irtaantua
ja ehkä olisi ollut pakko matkaan lähteä. Kapteeni Palander kävi
Kjellmanin keralla porotshuktshien luona, kertoen muun muassa seuraavan
näkemänsä tapauksen.



Tshuktshi ja hänen poronsa,


»Huonosti maattuamme nousimme kello puoli 7 seuraavana aamuna. Teltasta
tullessamme lähestyivät porot taajassa jonossa. Edellä kulki vanha
suurisarvinen poro, joka meni isäntänsä luokse (hän oli astunut
porolaumaa vastaan) ja tervehti häntä pyyhkäisten kuonoaan hänen
käsiinsä. Muut porot seisoivat sill'aikaa järjestetyissä riveissä aivan
kuin miehistö sotalaivoissa. Omistaja meni sitten joka peuran luo ja
antoi niiden pyyhkäistä kuonoaan hänen käsiinsä. Hän puolestaan otti
jokaista poroa sarvista ja tutkisteli sitä tarkkaan. Katselmuksen
jälkeen koko lauma isännän merkin annettua kääntyi ja lähti, vanhus
etupäässä, edellisen päivän laitumelle. Koko komento teki meihin hyvän
vaikutuksen; tässä ei julma kovasydäminen villi-ihminen hirmuisella
tavalla osoittanut herruuttansa eläimille, vaan hyvä isäntä katsasti
niitä lempeästi ja lausui ystävällisen sanan kullekin. Täällä
oli isännän ja eläimen väli hyvä. Itse hän oli uljas nuori mies,
katsantonsa järkevä ja ruumiinsa sorea ja suora. Hänen vaatteensa
olivat erinomaisen kauniista peuran nahkasta hyvin tehdyt, niin että
hänen soma vartalonsa ja uljas käytöksensä pääsivät esiintymään,
etenkin hänen liikkeellä ollessaan.»



Kevät.


Aurinko nousi ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta kovin hidasta oli siitä
huolimatta kevään tulo. Huhtikuun keskilämpö oli vain -18°, 9 ja
toukokuu alkoi -20° pakkasella, joka kolmantena päivänä vielä paransi
-20,8°:ksi. Kesäkuun 3:ntena oli -14,3° ja kuukauden 13:ntenä sydänyön
aikaan -8°, mutta samana päivänä tuuli kääntyi etelään ja lumi alkoi
sulaa sitä kyytiä, että maa parin viikon kuluttua oli aivan paljaana.
Jo huhtikuun lopulla alkoi tulla muuttolintuja, ensimmäisenä pulmunen,
sitten suurissa parvissa hanhia, haahkoja, alleja, lokkeja, monta
lajia kahlaajia ja laululintuja. Laululinnuista ensimmäinen oli pieni
soma _Sylvia Ewersmanni_, joita toukokuun alussa laskeutui suuret
parvet »Vegan» mustalle kannelle, ainoalle tummalle esineelle, mitä
oli koko seudussa. Kaikki näyttivät olevan aivan uuvuksiin väsyneet
ja suojainen lepopaikka epäilemättä oli niille tervetullut. Samalla
alkoivat retkikunnan jäsenet suurella innolla tutkia seudun lintuja ja
nisäkkäitä.

»Mitä ennestään omilla matkoillani olin nähnyt», kirjoittaa
Nordenskiöld, »ja muutoin pohjanperäisistä linnustoista tiesin,
oli minussa synnyttänyt sen väärän luulon, että Euroopan, Aasian
ja Amerikan napamaissa kaikkialla tapaisi samoja lintuja. »Vegan»
retkellä saamamme kokemus kuitenkin osoittaa, ettei asian laita
suinkaan ole semmoinen, vaan että Aasian koillisniemi, tshuktshien
niemimaa, tekee tästä täydellisen poikkeuksen. Linnut ovat täällä
vähälukuisemmat, mutta paljon monimuotoisemmat kuin Novaja
Zemljalla, Huippuvuorilla ja Grönlannissa, jonka vuoksi tshuktshien
niemimaan linnusto kokonaisuudessaan suuresti eroaa atlanttisten
napamaitten linnustoista.» Omituisia haahkoja ja hanhia tavattiin ja
latuskanokkainen vikla, jota ei ennen ole tavattu kuin kuumissa maissa
hyvin harvinaisena.

Kesäkuun 'lopulla maa alkoi vihoittaa ja kaikenlaisia kukkia ilmestyä
ja vähin hyönteisiä liikkua. Molemmatkin antoivat paljon työtä
keräilijöille. Rantalaguunien sulassa pyydystettiin, pintavedestä
tuntematonta, sangen hyvänmakuista kalaa, jonka talvehtiminen suuresti
kummastutti tiedemiehiä, koska laguunit luultavasti jäätyvät pohjaa
myöden.



Vapautuksen sanoma.


Heinäkuun puolivälissä rantajää vielä oli niin vahvaa, että
Nordenskiöld arveli kuluvan ainakin pari viikkoa väylän aukeamiseen,
jonka vuoksi hän aikoi lähteä tutkimaan mammutin torahammasta, jonka
tshuktshit sanoivat pistävän esiin erään joen äyräästä, mutta hänen
tätä retkeä puuhaillessaan alkoi »Vega» odottamatta hiljalleen keinua,
retkeläisten paraillaan päivällisillä istuessa. »Palander syöksyi
heti kannelle, näki jään liikkuvan, käski lämmittää koneen, joka
jo oli kauan ollut täydessä kunnossa äkkilähdön varalta, ja kahden
tunnin kuluttua kulki »Vega» jälleen, heinäkuun 18:ntena klo 3 t. 30
m. i.p., höyryn ja purjeiden voimalla, lippujen liehuessa, määräänsä
kohti. Me huomasimme nyt, että jäähän oli revennyt rako laivan ja
rantasulan välille, sekä että jäälautat olivat pohjajäämme vasemmalta
puolelta siirtyneet siksi kauas merelle, että »Vegalla» oli tarpeeksi
syvä vesi edessään. Kiertääksemme lähinnä olevia ajojäitä asetettiin
suunta aluksi luoteeseen, sitten pitkin Beringin salmen rannikkoa.
Jinretlenin kohdalla seisoivat kaikki kylän miehet, vaimot ja lapset
rannalla katsomassa sitä tulihepoa — tshuktshit ehkä sanoisivat
tulikoiraa eli tulipeuraa — joka ainiaksi vei heidän talviset ystävänsä
pois näiltä kolkoilta kylmiltä rannoilta. Pitkän matkan päästä emme
voineet erottaa, vuodattivatko he todella eron hetkellä kyyneliä, kuten
useimmat olivat ennustaneet tekevänsä. Mutta mahdollista kyllä on, että
villi-ihmisen herkkätunteisuus pakotti heidät itkemään. Varma on, että
eron hetken surumielisyys meissäkin vähän himmenti sitä ilon tunnetta,
joka nyt hehkui jok'ainoan Vega-miehen rinnassa.»

Serdzekamenin ohi kuljettiin sumussa yöllä heinäkuun 17:nnettä vasten,
mutta sumun päällitse haamoitti tämän jäämerenkulussa kuulun niemen
korkeita vuoria, jotka ovat pirstautuneet jättiläispilareiksi ja
raunioiksi, samoin kuin Karhusaartenkin kalliot. Meri oli kirkas kuin
peili, joku mursu kohotti silloin tällöin sumun suurentamaa päätään
vedestä laivan läheisyydessä, hylkeitä uiskenteli joukottain sen
ympärillä ja ylitse lenteli edes takaisin lintuja, joilla arvatenkin
oli pesänsä Serdzekamenin jyrkillä kalliorinteillä. Merenpohjasta nosti
haavi runsaasti matoja, nilviäisiä, äyriäisiä y.m.



Itäniemi!


Maa katosi sitten kokonaan sumuun, mutta 20 päivän aamulla alkoi
jälleen häämöittää synkkiä kukkuloita. Ne olivat Itäniemen kukkulat.
Nordenskiöld nimitti tämän niemen »Deshnewin niemeksi» sen rohkean
kasakan muistoksi, joka 230 vuotta aikaisemmin oli sen ensi kerran
laivalla kiertänyt. Kello 11 a.p. »Vega» oli keskellä sitä salmea, joka
yhdistää Pohjoisen Jäämeren Tyyneen mereen, ja tässä 'tervehdittiin
Vanhaa ja Uutta maailmaa lipuilla ja tykkien paukkeella.

»Vihdoin viimein oli siis se päämäärä saavutettu, johon niin monet
kansat olivat pyrkineet aina siitä alkaen, kun Sir Hugh Willoughby
tykkien paukkuessa, juhlapukuisten matruusien hurratessa ja
lukemattoman ihmisjoukon riemuitessa v. 1553 hyvässä toivossa pani
koillisretket alkuun... Sir Hugh sortui kaikkine miehineen raivatessaan
tietä Englannin merenkululle sille hyiselle merelle, joka pohjoisessa
rajoittaa Aasian ja Euroopan. Lukemattomat retkikunnat ovat sen jälkeen
menestyksettä ja useimmiten laivansa ja monen urhokkaan merimiehen
hengen ja terveyden menettäen lähteneet samalle tielle. Vasta nyt,
336 vuoden kuluttua, kun useimmat meriasiain tuntijat jo olivat
asian mahdottomaksi arvostelleet, koillisväylä vihdoinkin avattiin.
Meriväkemme ja heidän päällystönsä järjestyksen, pontevuuden ja
kunnon ansioksi on luettava, että tämä on tapahtunut ilman kuoleman
ja taudin tapauksia ja oloissa, jotka osoittavat matkan ehkä voitavan
tehdä joka vuosi muutamassa viikossa. Eipä kumma siis, että me asiain
näin ollen uljain mielin näimme sinikeltaisen lippumme maston latvaan
nousevan ja kuulimme ruotsalaisten tervehdyslaukausten jyrähtelyä siinä
salmessa, jossa Vanha ja Uusi maailma toisilleen kättä ojentavat.
Tosin ei nyt kulkemaamme väylää enää kaivattu Euroopan ja Kiinan
väliseksi kauppatieksi; mutta tämän ja lähinnä edellisten ruotsalaisten
retkikuntain on onnistunut avata merenkulku uudella valtamerellä sekä
saattaa lähes puolet kokonaisesta maanosasta valtamerien yhteyteen.»

Itäniemen eli Kap Deshnewin ohi purjehdittuaan Nordenskiöld poikkesi
St. Lawrence lahteen, joka sen eteläpuolella pistää tshuktshien
niemimaahan, selvittääkseen sikäläisiä luonnontieteellisiä oloja. Jäät
kuitenkin salpasivat vuonon. Ohimennen tutustuttiin tällä rannalla
asuviin tshuktsheihin.



Alaskan rannalla.


Paremmalla onnella »Vega» pyrki Alaskan rannalla olevaan Port Clarence
lahteen, jonka oivaan satamaan se kävi ankkuriin; se oli ensi
kerta, kun se Taimyrin niemimaan länsirannalta lähdettyään saattoi
ankkuroida oikeaan satamaan, vaikk'ei Port Clarencekaan voinut tarjota
minkäänlaisia taiderakennuksia pitkämatkaisten kulkijain mukavuudeksi.
Eskimot nahkaveneissään olivat ainoat vieraat, jotka laivalla kävivät.
Näiden talous- ja pyydyskalut, kirveet, puukot, sahat, takaaladattavat
kiväärit ja revolverit olivat enimmäkseen amerikkalaista tekoa, mutta
niiden ohessa käytettiin vielä tai säilytettiin telttain romukätköissä
jousia ja nuolia, linnunkeihäitä, luisia keksejä ja kaikenlaisia
kiviaseita. Tulta tehtiin rauta- ja piituluksilla, puutuluksilla ja
myös amerikkalaisilla tulitikuilla. Nämä eskimot siis elivät täyttä
murrosaikaa. Turhiksi käyneillä talvivarustuksillaan Nordenskiöld
vielä saattoi vaihtaa itselleen erinomaisen täydellisen kokoelman
eskimoittenkin kansatieteellisiä esineitä. Kasvitieteilijät saivat
erittäin rikkaan kasvisaaliin, joka oli tärkeä vertauksen vuoksi
tshuktshien niemimaan kasvistoon.

Port Clarencesta Nordenskiöld jälleen kulki Beringin salmen poikki
Konyam lahteen tshuktshien niemimaalle, vähän etelämmäksi kuin ensi
kerralla, antaakseen luonnontutkijoille tilaisuutta kokoelmiensa
täydentämiseen. Seudussa asui poro-tshuktsheja, jotka poronhoidon
lisäksi harjoittivat kalastusta ja hylkeenpyyntiä. Jäät olivat vähällä
työntää »Vegan» täällä maalle, jonka vuoksi sen kiiruumman kautta
täytyi paeta ankkuripaikastaan.



Lawrence saarella.


Tämän jälkeen »Vega» poikkesi Beringin meren suurimmalle saarelle, S:t
Lawrence saarelle, jolla asui muutamia eskimoperheitä. Saarelta saatiin
erinomaisen runsas kokoelma kasveja ja alempia eläimiä.

Kotzebue kävi tällä saarella vuosina 1816 ja 1817 ja oli ensimmäinen,
joka joutui tekemisiin sen asukkaiden kanssa. Hän kertoo tästä: »Sillä
välin kuin luonnontutkijat samosivat vuorilla, seurustelin minä uusien
tuttujeni kanssa, jotka huomattuaan minut päälliköksi, haastoivat
tulemaan telttoihinsa. Siellä levitettiin permannolle likainen
talja, jolle minun tuli istua, ja sen jälkeen astui toinen toisensa
perästä minua syleilemään, hieroi nenäänsä minun nenääni ja päätti
hyväilynsä sillä, että sylkäisi käsiinsä ja silitteli sitten kasvojani.
Vaikk'eivät nämä ystävyyden osoitukset minua suuresti miellyttäneet,
suvaitsin kuitenkin kärsivällisesti niiden tapahtua; vähän hillitäkseni
heidän hyväilyintoansa jakelin heille tupakinlehtiä. Ne herättivät
tosin suurta mieltymystä, mutta hyväilystä he eivät tahtoneet silti
luopua. Nyt rupesin yht'äkkiä jakamaan heille puukkoja, saksia,
helmiä y.m. ja sain siten uuden hyökkäyksen estetyksi. Mutta vielä
pahempaan pulaan jouduin, kun he minua ruumiillisesti virvoittaakseen
kantoivat eteeni valaansilavaa puukaukalossa. Vaikka moinen ruoka onkin
eurooppalaisen mielestä iljettävää, kävin kuitenkin rohkeasti sen
kimppuun. Tämä temppu ja lisälahjat painoivat suhteisiimme ystävyyden
sinetin. Aterian jälkeen isäntä pani toimeen tanssia ja laulua, jota
säestettiin pienellä rummulla.»

Nyt olivat olot melkoisesti muuttuneet, vaikka St Lawrence saarella ei
usein poikkeakaan laivoja. Asukkaat juoksivat retkeläisten perässä,
missä vain näkivät heitä, vaivaten heitä kerjuullaan. Vaikka he
olivat eskimoita, oli heidän pukunsa kuitenkin tshuktshilainen, sillä
tshuktshien kanssa he tekivät kauppaa.

Nordenskiöldin aikomus oli alkuaan viipyä kauemminkin tässä meressä,
joka luonnontutkijoille tarjosi kovin runsaan työmaan, mutta pakollinen
talven vietto tshuktshien rannalla oli suuresti lyhentänyt hänen
aikaansa, etenkin kun hänen oli pyrittävä niin pian kuin suinkin
johonkin sivistyneeseen satamaan voidakseen lähettää kotimaahan tiedon
retkikunnan kohtaloista, ennenkuin sieltä ennätettiin apuretkikuntaa
lähettää. Hän ei sen vuoksi ennättänyt poiketa Kamtshatkan
niemelläkään, kuten olisi halunnut, mutta Beringin saarella,
löytöretkien historiassa kuululla, hän kaikesta huolimatta halusi
käydä. »Vegan» keula sen vuoksi suunnattiin Kamtshatkan ulkopuolella
olevia Komentajan saaria kohti, jotka »komentaja» Bering löysi 15 p.
marrask. v. 1741 ja joilla hän kuoli. Beringin saari tuli kuuluksi
varsinkin ihmeellisen, osaksi jo sukupuuttoon surmatun eläimistönsä
vuoksi. Nordenskiöldin tarkoitus oli pelastaa Ruotsin museoihin tämän
eläimistön jäännöksiä.



Beringin saarella.


Beringin saari, saariston suurin, on yli 70 km pitkä ja lähes 25 km
leveä. Se kuuluu Venäjälle, mutta amerikkalaiset olivat hankkineet
itselleen pyyntioikeuden, pitäen siellä kauppa-asemaa, joka asukkailla
osti varsinkin merikissa- eli merikarhu-hylkeiden nahkoja. Kylässä oli
venäläisiä viranomaisia ja koulu, jossa alkuasukkaiden lapset oppivat
lukemaan ja kirjoittamaan. Amerikkalaisista lehdistä Nordenskiöld
täällä näki; kuinka huolestuneita kotimaassa oltiin retkikunnan
kohtalosta, ja tämä pakotti häntä lyhentämään oleskeluaan täälläkin.
Hyvin aikansa käyttäen hän kuitenkin sai mukaansa mitä arvokkaimman
tieteellisen kokoelman.

Tarkkain kyselyjen kautta hän sai selville, että Stellerin merilehmä
vielä eli täällä viime vuosisadan keskivaiheilla, vaikka matkustajat
väittävät sen jo kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tulleen
sukupuuttoon hävitetyksi. Edelliset tiedemiehet olivat turhaan
koettaneet saada kokoon täydellistä luurankoa ja saaren eurooppalaiset
epäilivät, tokko se Nordenskiöldillekään onnistuisi. Hän kuitenkin
ryhtyi toimiin ja sai jo alkuasukkaitten majoistakin kokoon ison
joukon, hyvän hinnan niistä maksaessaan. Kaikki rupesivat nyt kilvalla
niitä etsimään, niin että Nordenskiöld sai kootuksi 21 suurta laatikkoa
ja tynnöriä Rhytinan luita, muun muassa kolme ehjää, erittäin kaunista
pääkalloa ja useita rikkinäisiä. Luita etsittiin sakeaa nurmea
kasvavista rantaäyräistä, noin 2 tai 3 metriä ylempää merenpintaa,
puolta metriä vahvan multa- ja sorakerroksen alta. Rautateikeillä ja
paineteilla maita tunnustellen saarelaiset saivat selville, missä
niitä oli kätkössä, niin ettei tarvinnut turhaan kaivaa. Elfenluun
kaltaisista kylkiluista asukkaitten oli tapana tehdä reenanturoita ja
koruesineitä; kylkiluut sen vuoksi olivat harvinaisempia ja sormiluut
näyttävät kokonaan lahonneen olemattomiin. Niitä oli mahdoton saada
ainoatakaan, enempää kuin viimeisiä pystönikamiakaan. Tukholmassa
näistä luista voitiin koota melkein täydellisiä luurankoja, ja
myöhemmin ovat muut tutkijat seuranneet esimerkkiä, niin että
merilehmän luusto nyt on jotenkin hyvin edustettuna sivistysmaiden
museoissa.

Naalit ja merisaukot, joita saarella oli suunnattomasti Stellerin
siinä oleskellessa, olivat jo häviämäisillään sukupuuttoon. Merikarhu
oli ainoa eläin, jota siellä vielä oli kenties yhtä paljon kuin
silloin. Niiden pyynti oli lain kautta tarkasti rajoitettu, muuten
tuho epäilemättä olisi tullut niittenkin osaksi. Naaraksia ja poikasia
tapettiin vain poikkeustapauksessa. Naineet uroot, eli oikeammin
ne uroot, joissa oli kyllin miehuutta vaimoväkeään puolustaakseen,
säästyivät tavallisesti teurastukselta, ellei muusta niin siitä syystä,
että niiden turkki tavallisesti oli niin kulunut, hankaantunut ja
repaleinen. Poikamiehet etupäässä saivat turkkinsa luovuttaa.

Merikarhut kokoontuvat joka kesä määrätyille mereen pistäville
niemille, viettäen niillä satatuhantisina laumoina kuukausimääriä
mitään syömättä. Ensiksi saapuvat uroot, härät, suurin osa toukokuussa
tai kesäkuun alussa. Tulisissa kahakoissa, joissa monikin henkensä
heittää, riidellään nyt noin sadan neliöjalan suuruisista aloista,
jommoisen kukin uros arvelee kodikseen tarvitsevansa. Väkevimmät ja
sodassa voittaneet ottavat itselleen parhaat paikat lähellä rantaa;
heikompien täytyy kämpiä ylemmäksi, jossa vaimojen hankinta käy
hankalaksi. Ottelussa tehdään usein hyökkäyksiä ja väistellään vain
näön vuoksi. Aluksi tapellaan omistusoikeudesta maahan. Kotipiiriinsä
asettunut ei siis koskaan seuraa vihollistaan alueensa rajan
poikki, vaan vastustajan karkoitettuaan laskeutuu ylpeänä levolle,
kootakseen voimia uusiin tappeluihin. Taikka röhisee se mielissään,
heittäytyy selälleen, raapii itseään etujaloillaan, somistaa nahkaansa
tai vilvoittelee, toista takajalkaansa viuhuttaen, mutta on aina
valmis uuteen tappeluun, kunnes tulee vielä väkevämpi, joka ajaa
sen edemmä rannasta. Omituista näille eläimille on, että ne maalla
ollessaan yhtenään käyttävät takajalkojaan viuhkana ja joskus päivän
varjostimenakin. Lämpöisenä päivänä voi parituspaikalla toisinaan
yhtäaikaa heilua satakintuhatta sellaista viuhkaa.

Kesäkuun puolivälissä naaraat nousevat merestä. Väkevät uroot, jotka
ovat anastaneet rannimmaiset paikat, ottavat kaunottaret sangen
kohteliaasti vastaan vesirajassa ja vievät ne asuntoonsa. Mutta tuskin
on uros n:o 1 saattanut merestä nousseen naaraan kotipiiriinsä,
ennenkuin se jo tapailee merestä toista kaunotarta. Koiras n:o 2
ojentaa sillä aikaa kaulaansa ja vetää arvelematta luokseen n:o yhden
ensimmäisen vaimon, jonka koiras n:o 3 vuorostaan, ryöstää siltä.
Naaraat sallivat tämän kaiken tapahtua kipujaan valittamatta, vaikka
saavat kylläkin vammoja, uroitten niitä tullen mennen raastaessa.
Kaikki naaraat jakautuvat siten tuimain voimankoetusten jälkeen
uroille, joista rannimmaiset saavat 12—15 puolisoa kukin. Edempänä
rannasta saadaan tyytyä neljään tai viiteen. Maalle noustuaan naaraat
tuota pikaa-synnyttävät poikasensa, joista ei suurta huolta pidetä
ja joita isäpuoli puolustaa vain haareminsa rajain piirissä. Sitten
alkaa kiima-aika, jonka loputtua järjestyksen pito ja perhe-elämän
siteet käyvät höllemmiksi. Vähitellen kolmen kuukauden paastosta perin
laihtuneet koirakset lähtevät pois paritustiloilta, joihin naaraat,
poikaset ja nuoret koirakset nyt asettuvat. Syyskuun puolivälissä,
poikasten opittua uimaan, kaikki lähtevät paikaltaan joitakuita lukuun
ottamatta, jotka syystä tai toisesta jäävät jälkeen. Pitkällisen
ja ankaran sateen aikana osa merikarhuista pakenee mereen, palaten
kuitenkin sateen lakattua. Sama on laita isoilla helteillä.

Kuutta vuotta nuoremmat koirakset seurustelevat nuorimpien naaraitten
keralla varsinkin paritustilain ulkopuolella, milloin leikkiä
tepastellen kuin koiranpenikat, milloin merkin mukaan paiskautuen.
maahan jos jonkinlaisiin asentoihin. Nämä alaikäiset koiraat ne ovat,
joita pyydystäjät valitsevat teurastettaviksi. Pyydystäjät ajavat niitä
edellään hiljalleen teurastuspaikkalle kilometrin verran tunnissa ja
aina väliä pitäen. Naarakset, pojat ja huononahkaiset ajetaan pois
joukosta ja jäljelle jääneet saavat iskun päähän, niin että ne menevät
tainnoksiin, jonka jälkeen puukon pisto lopettaa niiden nuoren elämän.

Nordenskiöld kävi katsomassa erästä tämmöistä merikarhu-»ruukeria»,
siihen asianomaisen luvan ja oppaat saatuaan. Matka tehtiin kymmenen
koiran vetämissä reissä lumettomien, pyöreähköjen, jotenkin niukan
kasvullisuuden peittämien vuorien ja vuoritasankojen yli ja kautta
metsättömien laaksojen, joissa rehoitti uhkeasti vihannoivia yrttejä,
loistavia liljakasveja, putkia y.m. Koiravaljakot jätettiin jotenkin
kauas pesimäpaikoilta, etteivät hylkeet säikähtäisi, ja lähestyttiin
merikarhuja jalan, vastatuuleen kulkien. Näin Nordenskiöld oppaineen
pääsi aivan lähelle merikarhu-yhteiskuntaa, jossa väitettiin,
arvatenkin liioitellen, olevan 200,000 eläintä. »Saimme luvan ryömiä
oppaamme keralla aivan lähelle erästä vähän erillään olevaa ryhmää.
Vanhemmat eläimet ensin oudostelivat huomatessaan meidän lähestyvän,
mutta rauhoittuivat pian ja nyt näimme omituisen näytelmän. Näyttämönä
oli kivikko, kuohuvien tyrskyjen huuhtoma ranta, taustana ääretön meri
ja tuhannet omituiset eläimet näyttelijöinä. Muutamat vanhat uroot
maata lötköttivät mitään välittämättä siitä, mitä niiden ympärillä
tapahtui. Toiset lyhyillä jaloillaan konttailivat kivien välissä
tai uiskentelivat ihmeen sujuvasti tyrskyjen keskellä, kisailivat,
hyväilivät toisiaan tai haastoivat tappelua. Yhdessä kohdassa kaksi
vanhempaa eläintä tappeli, pitäen omituista kähisevää ääntä ja
asettuen taistellessaan ikäänkuin valmiiksi opittuihin hyökkäys- ja
puolustusasentoihin. Toisessa kohden tapahtui vale-kamppailu vanhemman
elävän ja pojan välillä. Näytti siltä kuin poika olisi siinä saanut
taisteluopetusta. Pieniä mustia penikoita ryömi joka taholla tullen
mennen vanhojen viilissä aina väliin määkien emäänsä kuin karitsat.
Usein penikoita tukehtui vanhempien jalkoihin, kun nämä säikähdyttyään
hyökkäsivät mereen. Semmoisen melskeen jälkeen löytyi rannalta
sadoittain kuolleita penikoita.»

Kolmetoistatuhatta eläintä, tavallista pienempi määrä, oli tapettu sinä
vuonna, jona »Vega» rannalla majaili. Rannalla ruohokossa oli niiden
nylettyjä raatoja, levittäen ylt'yleensä saastaista hajua. Merikarhut
eivät kuitenkaan näyttäneet välittävän siitä mitään, tukehtuneiden
tai taistelussa kaatuneiden toverien ruumiista kun levisi samanlaista
löyhkää. »Näiden monilukuisten merikarhujen keskellä oleili korkean
kiven nenässä yksinäinen merileijona, ainoa, minkä matkallamme näimme.»

Elokuun 19:ntenä »Vega» jälleen lähti Beringin saarelta matkaan,
saapuen Jokohamaan syyskuun 2:n illalla. Niinkauan kuin kuljettiin
kylmässä, pohjoisesta tulevassa jäämerivirrassa, oli myötätuulta ja
ilma oli viileätä, meren pintalämpö noin +10°C. Elokuun 25:ntenä
meriveden lämpö kuitenkin alkoi niin äkisti nousta, että pintaveden
lämpö jo 28:ntena oli 23°,4. Tämä osoitti laivan tulleen kylmästä
myötäisestä merivirtauksesta Kurosivoon, siihen suureen merivirtaan,
joka pitkin Japanin itärantaa kuljettaa kuumaa troopillista vettä
Tyynen meren pohjoisosiin. Tuuli kävi oikulliseksi, helle rasittavaksi,
vaikka ukonilmat tuon tuostakin puhdistivat ilmaa. Elokuun 31:ntenä
salama ankaralla jyrähdyksellä iski »Vegan» isoon mastoon, halkaisten
sitä kappaleen matkaa, mutta suurta vahinkoa se ei aikaan saanut,
vaikka kaikki tunsivat sähkötärähdyksen. Jokohamaan tultaessa joka mies
oli terve ja »Vega» täydessä kunnossa, vaikka se pieniä korjauksia ja
vaskivuorausta varten vietiinkin laivatelakkaan.



Japanissa.


Maine »Vegan» saapumisesta levisi nopeaan ja päättynyt suurtyö herätti
maailmassa mitä suurinta innostusta. Olihan sen kautta napatutkimuksen
ikä-arvoisin kysymys tullut loistavasti ratkaistuksi. Juhlallisuudet
alkoivat Japanissa pitojen, puheitten ja muitten kunnianosoitusten
loppumattomalla jaksolla ja mikado itse otti retkikunnan johtajan
puheilleen. Suurimmalla alttiudella japanilaiset viranomaiset auttoivat
retkikunnan jäseniä, heidän auringonnousun maassa uupumatta jatkaessa
tutkimuksiaan. Nordenskiöld kävi sisämaassa Asamajamalla, toimivalla
tulivuorella, joka on tunnettu suunnattomasta kraatteristaan. Japanin
sisäosat olivat tosin silloin jo eurooppalaisille avoinna, mutta
siitä huolimatta kävi joskus niin, että sisämaan majatalot vain
poliisin vaatimuksesta avasivat suojansa kuululle »raakalaiselle».
Poikettuaan muutamassa kohden Japanin sisämeren rannoilla Nordenskiöld
kävi Kiotossa ja sieltä luonnonkauneudestaan kuululla Biwa-järvellä,
kootakseen siitä vesieläimiä ja tutkiakseen järven geologista
rakennetta. Mogista, Etelä-Japanista, koottuaan arvokkaan kokoelman
kivettymiä hän Nagasakissa kaipauksella luopui nousevan auringon
maasta, jonka tulevaisuudesta hän ennusti suuria. Suuren japanilaisen
kirjaston, yli 1,000 nidettä, Nordenskiöld Japanissa ollessaan osti.
Lähdettyään lokakuun 27:ntenä mainitusta satamasta »Vega» hyvällä
myötäisellä purjehti Itä-Kiinan meren poikki Hongkongiin, josta
käsin useat retkikunnan jäsenistä kävivät Kantonissa, Nordenskiöld
tutustuakseen sikäläisiin nefriittihiomoihin.

Hongkongista, jonka eurooppalainen siirtokunta juhli retkikuntaa
parhaimman mukaan, »Vega» suuntasi Borneon pohjoisrannalle Labuanin
saareen, jonka äsken avatuista hiilikaivoksista Nordenskiöld toivoi
löytävänsä kivettymiä päiväntasaajan seutujen entisten ilmasto-olojen
selville saamiseksi. Etsiminen johtikin toivottuihin tuloksiin. Toisia
retkeläisiä kävi höyrypurrella Borneon rannalla. Labuanista piti matka
Singaporeen ja edelleen Ceyloniin, jonne »Vega» saapui joulukuun
5:ntenä. Ceylonista koottiin jäkäliä ja leviä ja retkikunnan johtaja
tutki saaren jalokivikaivoksia.



Vega-miehistöä juhlitaan.


Ceylonissa retkikunta jätti kaiken tieteilyn, pyrkien nyt kotiin
kiiruumman kautta. Adenin edustalla pieni italialainen laivasto, joka
paraillaan oli matkalla Erythrean siirtokuntaa perustamaan, tervehti
»Vegaa» tykinlaukauksin ja juhli retkikuntaa. Suezin kanavalta, jonne
»Vega» saapui tammikuun 27:ntenä, suurin osa retkeläisiä kävi Kairossa
ja pyramideilla. Egyptin maantieteellinen seura lähetti vastaan
tervehdyslähetystön, jota amerikkalainen Stone pasha johti, ja pidoista
pitoihin kävi matka. Nordenskiöld sai erämaasta puukivettymiä pari
hevoskuormaa.

Port Saidista ohjattiin sitten kulku Napolia kohti; siitä tuli
ensimmäinen eurooppalainen satama mihin »Vega» poikkesi. Sinne
saavuttiin helmikuun 14:ntenä päivällä. Merelle tuli vastaan kaksi
liputettua höyrylaivaa ja ohimenevä amerikkalainen sotalaiva tervehti
»Vegaa» 21:llä tykinlaukauksella. Satama oli liputettu ja virallisia
henkilöitä, seurain edustajia tiedemiehiä saapui retkeilijäin laivaan,
heti kun se oli ankkuriin käynyt. Retkikunta majaili ilmaiseksi
kaupungin upeimmassa hotellissa, jossa lähetystöjä kävi päivän
sankareita tervehtimässä ja adresseja tuomassa. Napolin hallitus
kutsui retkikunnan suurenmoisille juhlapäivällisille ja juhlasali sai
»Vega-salin» nimen. Teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa juhlavieraita
hyvähuudoin kunnioitettiin. Tehtiin retki tuliperäisille Flegreisille
kentille, Averno järvelle, Serapiin temppelille y.m. geologisesti tai
historiallisesti merkillisille paikoille. Viidentenä juhlapäivänä
tehtiin juhlakomitean seurassa matka Pompeijiin, jossa syötiin
aamiaista komeassa, hyvin säilyneessä roomalaisessa kylpyhuoneessa.
Kuudentena juhlapäivänä saapui Wienin maantieteellisen seuran
erikoinen lähettiläs kunniatervehdykselle ja tehtiin retki paraillaan
savua, kiviä ja laavaa purkavalle Vesuviolle. Seitsemäntenä päivänä
retkikunta matkusti Roomaan, jossa uudistuivat samat juhlat. Sielläkin
se asui majatalossa, jossa juhlahuoneet ja vaunut olivat vapaasti
käytettävinä. Tärkeimmät ohjelmakohdat olivat käynti edustajakamarissa,
maantieteellisen seuran päivälliset, suuret pidot Palazzo Teanossa ja
päivälliset Kvirinaalissa kuningas Umberton luona. Roomassa juhlittiin
kuusi päivää. Napolissa sillä välin pidettiin hauskaa »Vegan»
miehistölle. Roomasta useimmat tiedemiehistä matkustivat rautateitse
Köpenhaminaan ja Tukholmaan, Nordenskiöld itse kulki »Vegalla», joka
helmikuun 29:ntenä taas lähti Napolin satamasta.

Marseille vaati »Vegaa» poikkeamaan ensimmäisen napamatkustajan,
Pytheaan, kotikaupunkiin, mutta Nordenskiöldin täytyi hylätä kutsumus.
Lissabonissa, Henrik Navigatorin ja Vasco da Gaman synnyinmaassa hän
sitä vastoin halusi käydä, viipyen siellä viisi päivää, monenlaisten
kunnianosoitusten esineenä. Sumu viivytti »Vegaa» Englannin kanavassa,
niin ettei se voinut poiketa Portsmouthiin, jossa oli ryhdytty
juhlavalmistuksiin, ja Englannin maantieteellisen seuran suuret pidot
jäivät pitämättä. Paljon yksityisiä juhlatilaisuuksia kuitenkin pantiin
toimeen ja Englannissa olo kävi retkikunnan johtajalle kaikin puolin
miellyttäväksi.

Huhtikuun 1:nä Nordenskiöld matkusti Englannista Pariisiin, mutta
jo Boulognessa hänen täytyi pysähtyä sikäläisten kauppiaitten
juhlittavaksi. Pariisissa hän asui Nobelin vieraana. Vastaanotto
Ranskan pääkaupungissa oli suurenmoinen. Maantieteellisen
seuran juhlakokouksessa Nordenskiöld piti puheen ruotsalaisista
napatutkimuksista. Hänelle annettiin seuran suuri kultamitali.
Sorbonnessa häntä juhlivat 28:n ranskalaisen oppineen seuran edustajat
ja Jules Ferry, siihen aikaan opetusministeri, piti juhlapuheen ja
tämän jälkeen Pariisin kaupunki juhli juhlavierasta Tuileriassa,
antaen hänelle suuren taiteellisesti tehdyn kultamitalin. Tasavallan
presidentti Grévy kutsui hänet päivällisille ja hyväksi lopuksi
vielä vanha runoilija Victor Hugokin onnitellen vierastaan lämpimin,
kaunopuheliain sanoin työnsä täyttämisestä.

»Siihen päättyi vierailumme Ranskan pääkaupungissa. Väsyneinä,
mutta vieden mukanamme muistoja, jotka eivät sinä ilmoisna ikänä
haihdu, lähdimme seuraavana päivänä rautateitse Vlissingeniin, jonne
Brusewitzin piti viedä »Vega» Falmouthista. Ajan ja voimien puutteessa
täytyi meidän kieltäytyä käymästä Hollannissa ja Belgiassa, vaikka
meitä hartaasti ja ystävällisesti kehoitettiin sinne tulemaan.»

Helsingborg tervehti »Vegaa» liehuvin lipuin, kymmenkunta höyrylaivaa
tuli sitä vastaan ylioppilaineen, lähetystöineen, puheineen,
soittoineen. Kööpenhamina oli liputettu ja juhli sankareita useita
päiviä, kuningas ja hovi etupäässä.

Kun kuningas Oskar oli lausunut toivovansa, että retkeläiset vasta
Tukholman linnan edustalla astuisivat Ruotsin mannulle, ei »Vega»
voinut poiketa Lundiin. Sen oli määrä saapua Tukholmaan huhtikuun
24:nnen illalla, mutta lähti, ajoissa perille saapuakseen, Tanskan
pääkaupungista jo niin hyvissä ajoin, että sai olla yhden yön
ankkurissa Tukholman saaristossa. 24:ntenä ankkurin nostettuaan »Vega»
aamulla alkoi verkalleen kulkea Vaxholman linnan ohi Tukholmaa kohti.
»Tiellä tuli vastaan lukemattomia lipuilla koristettuja höyryveneitä,
joista tunnetut ja tuntemattomat ystävät riemuiten, ilohuudoin
tervehtivät Vega-miesten kotiintuloa. Kuta lähemmäksi Tukholmaa
tulimme, sitä enemmän karttui höyrylaivoja, ja kahdessa rivissä,
»Vega» edellä, lähenivät kaikki hiljaa satamaa. Monen värisiä lyhtyjä
sytytettiin laivoissa palamaan, ilotulituksia poltettiin ja tykkien
jyske sekaantui tuhansien raikkaihin eläköön-huutoihin. Kun meitä vielä
oli Kastelholman kohdalla tykeillä tervehditty, käytiin Tukholman
virtaan ankkuriin k:lo 10 i.p.

»Mälarin ruhtinatar oli pukeutunut ihmeen loistavaan juhlapukuun.
Kaupunki ja etenkin satamaa lähimmät rakennukset olivat valaistut.
Vallankin oli H.M. Kuningas pannut parhaansa tehdäkseen 'Vegan'
vastaanoton niin suurenmoiseksi kuin suinkin. Koko kuninkaallinen
linna, joka kimalsi ja heloitti tuhansien liekkien valosta, oli
vertauskuvilla ja nimikirjoituksilla kaunistettu, eikä 'Vegan'
nuorimmankaan matruusin nimi niistä puuttunut.»

Tukholmassa juhlittiin viikkoja, ennenkuin yleisö oli mielestään saanut
kylliksi kunnioitustaan ja mielihyväänsä osoittaa. »Joka päivä saimme
vastaanottaa onnittelulähetystöjä, muun muassa Ruotsin ja Norjan
valtiopäiviltä, Norjan ja Suomen suurimmista kaupungeista, Upsalan ja
Helsingin ylioppilaskunnilta, Pietarin maantieteelliseltä seuralta,
Pohjois-Venäjän naisilta y.m. Sanalla sanoen muodostivat Tukholman
juhlat loistokohdan siinä merkillisessä juhlaretkessä, jonka teimme
Japanista Tukholmaan ja jolla ei liene vertojaan juhlien historiassa.»
Vielä retkikunnan hajaannuttuakin ja »Vegan» purjehdittua Göteporiin,
jossa pyydysyhtiö taas sai sen haltuunsa yhtä ehona kuin ennenkin,
vietettiin juhlia, ja kesällä ne alkoivat uudelleen, kun »Veganäyttely
avattiin ja minä muutamia kuukausia myöhemmin kävin Berliinissä,
Pietarissa ja vanhassa rakkaassa synnyinmaassani, Suomessa.»

Ratkaistun probleeman vanhuus ja suuruus ja »Vegan» ympäripurjehduksen
kaikinpuolinen tapaturmaton onnistuminen hyvin selittävät tämän
kansainvälisen suurenmoisen juhlimisen.

Arvollisempaan mieheen kuin A.E. Nordenskiöldiin se ei olisi voinut
kohdistua. »Vegan» retki yksinään ei ehkä olisi ansainnut niin
suurenmoisia mielenosoituksia, mutta se olikin vain viimeinen rengas
elämän työstä, joka oli hyisen pohjolan tuntemiselle raivannut uudet
tiet ja laskenut niiden tutkimisen pätevälle perustukselle.

Mutta kun näiden juhlain sankari sitten alkoi työhuoneensa
hiljaisuudessa kyhätä maailmalle kertomusta merkillisen matkansa
vaiheista, joutui hän jonkinlaiseen pulaan sen kautta, että hänellä
oikeastaan oli hyvin vähän semmoista kerrottavaa, mikä olisi suurta
yleisöä huvittanut ja mitä se niin suurenmoisten suosionosoitusten
jälkeen epäilemättä piti oikeutenaan odottaa. Se osa matkasta — retki
pitkin Siperian pohjoisrannikkoa, — joka oli merkitykseltä tärkein,
joka kaikille edellisille merenkulkijoille oli ollut mahdottomuus, se
oli »Vegalta» sujunut ilman minkäänlaisia seikkailuita, tasaisesti
ja verraten nopeaankin kuin tunnetuilla valtaväylillä ja lisäksi
käynyt seutujen kautta, jotka ovat maailman kaikkein yksitoikkoisimpia
ja kolkoimpia. Seikkailujen puutteen hän korvasi sitä suuremmalla
perusteellisuudella, kertoen samassa yhteydessä sekä koko koillisväylän
historian että selvittäen sen mahdollisen merkityksen Siperian
tulevaisuudelle ja kaupalle. Vega-retken tieteellisistä tuloksista hän
julkaisi viisiosaisen monumentaalisen teoksen.

»Se mielisuosio, minkä 'Vegan' matkan onnistuminen on herättänyt»,
lausuu Nordenskiöld matkakertomuksensa loppulauseessa, »antaa aihetta
siihen toivoon, että uusia tutkimusretkiä pannaan toimeen, kunnes
siperialaisen jäämeren luonnonsuhteet saadaan täydellisesti selviksi;
ja kunnes se hämärä, joka vielä helmoihinsa peittää äärettömät alat
pohjois- ja etelänavan seuduilla, selvennetään, niin että ihminen
vihdoinkin tulee tietämään sen taivaankappaleen rakenteen, joka on
hänelle avaruudessa asuinsijaksi määrätty.»

Tämä toivomus on täysin määrin toteutunut. Nordenskiöld on saanut
seuraajia ja napamaailman tutkimus on vakaasti ja loistavalla
menestyksellä edistynyt sillä perustuksella, jonka etevin laskija hän
oli.



Kansainväliset navanympärysasemat.


Jo yhdeksännentoista vuosisadan alussa oli napaseutujen tieteellisen
tutkimuksen tärkeys selvään älytty, mutta vasta vuosisadan
jälkipuolella olivat luonnontieteet retkikuntain jäsenten kesken
tyydyttävästi edustetut. Suuri vaikutus napatutkimuksen tieteellisyyden
syventymiseen oli Frans Josefin maan löytäjän, itävaltalaisen Karl
Weyprechtin esittämällä kansainvälisellä yhteistyöllä.

»Tegethoffilla» saamainsa kokemusten johdosta hän v. 1875 Saksan
tieteellisen liiton kokouksessa Gratzissa osoitti, kuinka arktisten
seutujen perusteellinen tutkimus on välttämätön maapalloamme
hallitsevien luonnonlakien ymmärtämiselle, jonka vuoksi tieteelliselle
tutkimukselle olisi tulevaisuudessa annettava naparetkillä ensi sija,
maantieteellisiä löytöretkiä taas olisi tehtävä vain semmoisiin
seutuihin, mistä voitaisiin odottaa tieteellekin hyötyä. Hän ehdotti,
että navan ympärille perustettaisiin rengas kansainvälisiä asemia,
joilla samalla haavaa pantaisiin toimeen jatkuvia havainnoita yhden
vuoden aikana. Ruhtinas Bismarck oli ajatukselle suosiollinen ja hänen
myötävaikutuksellaan siitä tuli tosi. Kansainvälinen ilmatieteellinen
kongressi kannatti Weyprechtin ja kreivi Wilczekin suunnitelmaa, jonka
Harrypurin ja Bernin kansainväliset napakonferenssit vuosina 1879 ja
1880 hyväksyivät.

Asemat päätettiin perustaa ja viisitoista retkikuntaa lähetettiin
matkaan. Tanska, Saksa, Venäjä ja Yhdysvallat perustivat kaksi asemaa
kukin, Itävalta-Unkari, Suomi, Ranska, Suur-Britannia, Hollanti, Norja
ja Ruotsi kukin yhden, jota paitsi kolmekymmentäneljä vakinaista
observatoriota — kaksi kiinalaista joukossa — sitoutui tekemään samaan
aikaan samat havaintosarjat.

Itävalta-Unkarin retkikunta, jonka kreivi Wilczek kustansi, saapui jo
toukokuussa v. 1882 Jan Mayenin yksinäiselle tulivuorisaarelle Islannin
ja Huippuvuorien välillä, muita vasta heinäkuun puolivälissä retkikunta
pääsi maihin myrskyjen pieksämälle jylhälle saarelle. Ilmatieteellinen
asema oli saarella toimessa aina elokuuhun v. 1883, jolloin laiva
tuli ja nouti retkikunnan kotia. Luutnantti Emil von Wohlgemuth
asematöidensä ohella jalan ja veneillä tutki ja kartoitti koko saaren,
josta siihen saakka olikin hyvin vaillinaiset tiedot. Jan Mayenin
tulivuori, Beerenberg, kohoaa suoraan merestä 2,545 metriä.

Tanskalainen asema, jota professori Paulsen johti, perustettiin
Grönlannin Godthaabiin, jossa se työskenteli elokuun 31:nteen 1883.
Tällä asemalla kiinnitettiin erikoinen huomio revontulien korkeuden
mittaamiseen ja näistä mittauksista määrättiin niiden verraten pieni
korkeus.

Tanskalainen luutnantti A.P. Hovgaard, joka oli ollut mukana »Vegan»
retkellä, lähti »Dijmphna» nimisellä höyrylaivalla löytöretkelle, jolla
hänen piti myös tehdä kansainvälinen havaintosarja, mutta syyskuussa
1882 hän tarttui Kara-meressä jäihin ja sai siten viettää talven. Vasta
seuraavana syksynä »Dijmphna» pääsi palamaan Waigatshin salmen kautta,
propellinsa menetettyään.

»Dijmphnan» seurassa vietti Kara-meressä talvea norjalainen höyrylaiva
»Varnakin», jonka M. Snellenin johtama hollantilainen retkikunta
oli vuokrannut, perustaakseen aseman Dicksonin satamaan Jenissein
suuhun, pääsemättä kuitenkaan perille. Joulukuussa 1882 »Varna» sai
niin pahan vuodon, että Snellenin retkikunnan ja laivan miehistön
täytyi paeta »Dijmphnaan»; seuraavana juhannusaattona »Varna» upposi.
Snellen toimitti merellä säännöllisesti havaintonsa ja lähti sitten
elokuussa 1883 reillä ja veneillä Novaja Zemljahan ja sieltä Waigatshin
etelärannalle, josta »Nordenskiöld» kuljetti retkikunnan Hammerfestiin.

Suomen asema oli Sodankylässä. Ensin sitä johti prof. Selim
Lemström, joka säännöllisten havaintojen ohella teki sähkökokeita
revontuliteoriansa todistamiseksi, hänen jälkeensä Ernst Biese.

Kautokeinossa oli ruotsalainen asema, jota S. Tromholt johti. Sillä
niinikään tehtiin revontulihavainnoita.

Ranska lähetti retkikuntansa eteläiselle pallonpuoliskolle lähelle Kap
Hornia, Tulimaan eteläpäähän. Retkikunnan laiva, fregatti »Romanche»,
tutki Tulimaan saariston hydrograafiset olot Magalhãesin salmeen
saakka. Retkikunta toi mukanaan erinomaiset laajat ja arvokkaat
luonnontieteelliset kokoelmat. Työnsä tulokset se julkaisi kahdeksassa
kvarttoniteessä, jotka painatusasunsa ©ivallisuuden puolesta voittivat
kaikkien muitten kansain julkaisut.

Saksa lähetti kaksi retkikuntaa, toisen pohjois-, toisen etelänavan
seutuihin. Arktinen asema oli Kingawa-vuonon rannalla, Cumberland Bayn
pohjassa Baffinin maan kaakkoisosissa. T:ri W. Giese lähti Saksasta
kesäkuussa 1882 ja palasi lokakuussa 1883. T:ri Koch teki Labradorissa
täydentäviä havaintoja. Antarktinen asema oli Etelä-Georgiassa, K.
Schrader johtajanaan. Lahtea, jossa asema oli, reunustivat niin
suunnattomat jäävirrat, ettei retkikunta voinut liikkua asemalta
millekään suunnalle. Vuorien rinteet olivat niin jyrkät, että niiltä
melkein joka päivä suistui lumivyöryjä ukkosen jyrinällä.

Suur-Britannia ja Canada laittoivat aseman Suuren Orjajärven rannalle
Fort Raeen.

Norjan aseina oli Bossekopissa Ruijassa, jossa oli hyvä tilaisuus
tutkia revontulia.

Venäläisistä asemista oli toinen Lenan deltassa, toinen Novaja Zemljan
länsirannalla. Lenan aseman johtaja, luutnantti Jurgens, kartoitti
tarkkaan koko deltan. Toukokuussa 1883 Grinewiskey kahden samojedin
keralla ajoi koirilla Novaja Zemljan poikki Kara-meren rannalle.

Ruotsin asema, jonka johtaja N. Ekholm oli, laitettiin Jäävuonoon
Huippuvuorille.

Yhdysvaltain aseman luutnantti A.W. Greely laittoi kauas pohjoiseen,
Grinnellin ja Grantin maan rajalle. Tämä retkikunta suoritti samalla
suurenmoisen maantieteellisen tutkimustyön, mutta oli tuhoutua, kun
varastolähetykset eivät ajoissa saapuneet perille. Toinen asema oli
Alaskan pohjoisrannalla.



Greelyn retkikunta Grinnellin maassa.


Amerikkalaisen retkikunnan vaiheet Grinnellin ja Grantin maassa
kuuluvat arktisen tutkimuksen traagillisimpiin. Retkikunnan johtaja
oli luutnantti A.W. Greely, jonka miehistöön kuului neljä upseeria ja
19 sotamiestä, tähtitieteilijä, valokuvaaja, ilmatieteilijä ja kaksi
eskimoa. »Proteus» nimisellä hylkeenpyyntilaivalla retkikunta elokuun
11:ntenä saapui »Discoveryn» satamaan Robesonin kanavan eteläpäähän,
jossa Naresin retkikunnan toinen laiva oli viettänyt talven 1875—76.
Kun varustukset oli purettu ja viety maihin, palasi laiva takaisin,
retkikunta rakensi asemansa valmiiksi ja alkoi viipymättä tieteellisen
työnsä. Talvi alkoi näin kaukana pohjoisessa varhain ja oli tavattoman
ankara ja napayötä kesti 135 päivää. Siitä huolimatta tehtiin jo
syksyllä useita rekiretkiä, joilla t:ri O. Pavy kulki kuusi päivää —
-58 C asteen pakkasessa ja luutnantti J.B. Lockwood kymmenen päivää
-59 C asteen pakkasessa, lämpötiloissa siis, joita ei ainoakaan
naparetkikunta ollut ennen kokenut rekiretkillään. Varustukset olivat
niin hyvät, että heikoimmatkin miehet kestivät nämä kylmät, jonka
vuoksi kaikki hyvällä luottamuksella odottivat kevään suuria rekiretkiä.



Yritys napaa kohti.


Tauti sorti talven kuluessa kaksikolmannesta rekikoirista, mutta
pari pientä valjakkoa oli kuitenkin säilynyt ja Loisella näistä t:ri
Pavy maaliskuun 19:ntenä 1882 lähti etsimään maata Grantin maan
pohjoispuolelta, josta Markham kuusi vuotta aikaisemmin oli palannut
tyhjin toimin. Pavy tapasi samanlaista suunnattoman röykkiöistä
jäätikköä kuin Markhamkin. Neljä: meripenikulmaa maasta edettyään
amerikkalaisen täytyi ankaran myrskyn vuoksi leiriytyä. Huhtikuun
23:ntena retkikunta kauhukseen huomasi, että myrsky oli repinyt meren
auki ja että he olivat sulassa meressä uivalla jäälautalla. Suurella
vaivalla t:ri Pavy pääsi takaisin Grantin maalle, mutta vain 'kaikkein
välttämättömimmät tarpeet hän saattoi pelastaa, eikä sen vuoksi ollut
muuta neuvoa kuin kiiruummiten palata laivaan. Pavy ei voinut tietää,
että sula oli vain paikallinen laaja railo. Lockwood samaan aikaan
tepasteli Grönlannin edustalla jäällä, joka näytti olleen alallaan
luomisen aamusta alkain.



Lockwood Grönlannin pohjoisrannalla.


Lockwood, joka suoritti tärkeimmän löytöretken, lähti asemalta, Fort
Congerista, huhtikuun 3:ntena, 13 miestä ja koiraa kerallaan. Hänen
tehtävänsä oli Grönlannin pohjoisrannan tutkiminen.

Alkutaipaleet olivat tukalat suunnattoman kylmyyden, röykkiöisen
jään ja rajujen myrskytuulien vuoksi. Lämpömittari osoitti -62°C.
Robesonin kanavan itäpuolelta täytyi palauttaa takaisin neljä miestä,
jotka eivät kestäneet matkan rasituksia. Kulkien sitten viisi päivää
maata, jolla taipaleen teko oli tavattoman rasittavaa, Lockwood taas
laskeutui jäälle. Ankarat myrskyt, epätasainen jää, rekien särkyminen
ja lumisokeus eivät voineet pidättää urheita amerikkalaisia, eikä edes
pehmyt lumi, tuo rekiretkien suurin vihollinen. 14 kilometriä päivässä
edistyi matka. Huhtikuun 21:ntenä Lockwood taas lähetti osan miehistään
palaamaan ja lähti yhden toverin ja yhden eskimon kanssa pohjoisrannan
suurien vuonojen ohi yhä eteenpäin pyrkimään. Kap Britanniasta hän
kulki seutuja, joissa ei kukaan ollut ennen käynyt, oikealla puolella
maan sisään painuvaa vuonoja, vasemmalla napameri. Leveydellä 83°19',
ankara myrsky ja pakkanen piti retkikuntaa 63 tuntia paikallaan,
mutta vaikka eväätkin olivat arveluttavasti huvenneet, vaikka jää oli
niin röykkiöistä, että tie täytyi kirveillä raivata ja rekeä köysillä
laskea ja vaikka yhä leveneviä railoja ilmaantui joka puolelle,
ponnisti Lockwood edelleen leveydelle 83°24 saakka, joka oli pohjoisin
siihen saakka saavutettu kohta. Nousten lähes 800 metriä korkealle
vuorelle hän pohjoisessa näki rannattoman jääkentän ja Grönlannin
rannan jatkuvan edelleen koillista kohti. Etelässä näkyi sekava
paljous lumihuippuja ja vuonojen halkomaa maata, mutta maajäätikköä ei
ensinkään. Kettuja, jäniksiä, sopuleja, riekkoja näkyi ja maalla oli
koko joukko kasvullisuutta. Kääntyen toukokuun 13:ntena paluumatkalle
retkikunta jo kesäkuun 1:nä pääsi takaisin asemalle.

Seuraavana vuonna Lockwood teki samalle suunnalle uuden retken, mutta
nyt meri oli monessa kohden sulana, niin ettei sitä voinut kulkea, ja
vain vaivoin retkikunta pelastui ajelehtivalta jäälautalta, jolle se
jään revetessä oli joutunut. Tämän jälkeen sillä ei ollut muuta neuvoa
kuin palata asemalle.



Grinnellin maan sisäosissa.


Greely teki keväällä 1882 rekiretken Grinnellin maan sisäosiin, löytäen
1,300 neliökilometriä laajan järven, josta juoksi mereen joki. Järveen
laskeutui pohjoisesta Grantin maan jäätiköiltä glasiereja. Järven
eteläpuolella oli lumettomia mäkimaita. Kesäkuussa Greely uudelleen
tuli tälle järvelle ja kulki edelleen länteen päin, kunnes hän
korkealta vuorelta näki kauas länteen, lännen merestä pistävän vuonon
yli.

Huhtikuun 24:ntenä 1883 Lockwood lähti näitä löytöjä jatkamaan. Hän
tapasi lumettoman ja jäättömän maan, jota eteläpuolella rajoitti 40—60
metriä korkea jäämuuri, sillä puolella olevan maajäätikön äkkijyrkkä
reuna. Kuin Kiinan muuri se melkein tasakorkeana kulki poikki laaksojen
ja vuorien, eikä mistään löytynyt semmoista kohtaa, josta sille olisi
ollut mahdollinen kiivetä. Kulkien Grinnellin maan vedenjakajan poikki
Lockwood tapasi jyrkkään laskevan rotkolaakson, joka johti lännestä
vastaan tulevalle tuntemattomalle vuonolle. Tämä vuono sai nimeksi
Greelyn vuono. Vuorovesirailo suolakiteineen todisti, että vuono
oli lännen meren haarautuma. Lockwood kulki vuonon jylhän mahtavia
vuorirantoja seuraillen länteen päin, kunnes pitkällinen myrsky pakotti
ensin säänpitoon ja sitten, varustusten vähyyden vuoksi, takaisin
kääntymään. Vuonon Lockwood arvosteli noin 100 kilometrin pituiseksi ja
pariakymmentä kilometriä leveäksi. Todellisuudessa vuonon pituus on yli
200 km, kuten myöhemmin Sverdrup osoitti. Lockwood ei siis likimainkaan
saavuttanut sen suuta.

Greelyn löytämä kesällä lumeton järviseutu oli siis kahden
maajäätikköalueen välillä. Greelyn mielestä tämä löytö antoi tukea
Nordenskiöldin otaksumalle, että Grönlanninkin poikki kulkee
samanlaisia jäättömiä vyöhykkeitä. Eskimoitten asumusten pohjia näkyi
tällä maajäätiköstä vapaalla vyöhykkeellä paljon, joten he näyttävät
tämän kautta kulkeneen Grönlannin itärannalle. Laaksot olivat sangen
hedelmällisiä, jonka vuoksi täällä elikin paljon myskihärkiä.

Suoritettuaan asemallaan sangen perusteelliset tieteelliset työt ja
ulotettuaan näin huomattavalla tavalla maantuntemusta, amerikkalaisen
retkikunnan täytyi ryhtyä toimiin päästäkseen omin voimin pois, kun
laivaa ei kuulunut toisenakaan kesänä sitä pois noutamaan, kuten määrä
oli.



Retkikunnan urhea paluumatka.


Elokuun 9 p. 1883 jäät lähtivät salmesta ja seuraavana päivänä
retkikunta pienellä höyrypurrella, kahdella veneellä ja jollalla lähti
matkaan, kuljettaen mukanaan niin paljon elintarpeita kuin veneihin
suinkin mahtui. Matka oli ylenmäärin vaivalloinen ja vaarallinen.
Korkeat vuorovedet, jotka nousivat 8 metriä ja enemmänkin, ynnä vähän
väliä uudistuvat kovat myrskytuulet pitivät ahtojäitä ainaisessa
liikunnossa, ajaen niitä vuoroin korkeita, jyrkästi veteen suistuvia
rantavuoria vastaan, vuoroin rannasta ulospäin. Höyrypursi voitiin
säilyttää vain hellittämättömillä, epätoivoisimmilla ponnistuksilla,
veneet taas siten, että ne puristuksen uhatessa sukkelaan tyhjennettiin
ja vedettiin jääteleille. Matkalla korjattiin talteen pienimmätkin
eväsvarastot, mitä keväällä oli etukäteen lähetetty. 16 päivää
ponnisteluaan retkikunta pääsi Kap Hawksun, jonne oli matkaa suorin
tein 300 km. Jäissä oli kuitenkin täytynyt kierrellä niin paljon, että
todellisuudessa oli kuljettu kahta vertaa pitempi matka. Yrittäessään
kulkea edelleen leveän vuononsuun poikki retkikunta tarttui jäihin ja
veneet jäätyivät kiinni ja kymmenen päivää muutosta odotettuaan sen
täytyi jättää höyrypurtensa ja 19 päivää tehdä mitä epätoivoisimpia
ponnistuksia päästäkseen rantaan, jonne ei ollut kuin 20 kilometrin
matka. Syyskuun 29:ntenä retkikunta kuitenkin täysilukuisena,
tieteellisine tuloksineen ja koneineen ja muine tärkeimpine tarpeineen
saavutti rannan Kap Sabinen ja Kap Isabellan välillä, Smithin salmen
kapeimmalla kohdalla.

Paikka oli kuitenkin suojaton, jäävirtain sulkema etelän puolelta,
jota paitsi ruokatavaroita oli vähän, vaikka olikin uupumatta
ammuttu hylkeitä. Toiset metsästivät maalla, toiset jäällä, toiset
rakensivat kivimajoja, toiset hakivat kivipyykkejä ja apuretkikuntain
ehkä jättämiä tietoja. Tuskin oli talviasunnot saatu valmiiksi,
kun tiedustelijat toivat uutisia »Proteuksesta», jonka jäät olivat
heinäkuun 23:ntena 1883 ruhjoneet Kap Sabinen pohjoispuolella.
Luutnantti Garlington, joka oli apuretkikuntaa johtanut, kertoi
vieneensä Kap Sabineen suuren määrän ruokatavaroita maihin, mutta
samat varastot hän sitten oli itse anastanut, kulkiessaan veneillä
Upernivikiin, jossa toinen avustuslaiva, »Yantic», tapasi hänet.

Kun Greely ei luullut retkikuntansa millään neuvoin voivan kulkea
Smithin salmen poikki, jossa jääröykkiöt herkeämättä ajelivat etelää
kohti, palasi hän suurella vaivalla jonkun matkaa pohjoiseen, Kap
Sabineen, jos joku apuretkikunta vielä syksyn kuluessa sinne löytäisi.
Mutta siitä oli hyvin vähän toivoa.



Nälkäleiri ja nälkäkuolema.


Oli nimittäin jo lokakuun 15:s ja napayö oli kynnyksellä. Retkikunnan
vaatteet olivat repaleina, polttoaineita ei ollut ja 40 päivän munan
piti siis riittää 250 päiväksi, kunnes apua saataisiin. Osa rakensi
eräälle saarelle kivistä, öljykankaasta, veneosista ja lumesta majan ja
voimakkaimmat lähetettiin pitkin rannikkoa etsimään, olisiko minnekään
kätketty ruokavaroja, ampumaan maaeläimiä ja väijymään hylkeitä
niiden henkireikäin ääressä, kunnes pilkkopimeä pakotti kaikki majaan
palaamaan. Tieteellisiä havaintoja tehtiin uupumatta, keksittiin
huvituksia, suunniteltiin kevätretkeä, ja näin säilyivät retkeläiset,
niin että keväällä vain yksi mies oli kuollut.

Keväällä retkikunta koetti kulkea Smithin salmen poikki, mutta se
oli aivan mahdotonta. Hylkeen pyynti ja metsästys maalla antoivat
hyvin vähän saalista, nälkä alkoi vaivata niin ankarasti, että miehiä
toinen toisensa jälkeen kuoli. Lopulta ei ollut muuta syötävää kuin
hylkeennahkakaistaleita. Näitä yksi sotamiehistä varoituksista
huolimatta varasti moneen kertaan, niin että Greelyn täytyi ammuttaa
hänet. Lopulta oli elossa vain kuusi miestä, jotka kukkia, ruohoja,
merileviä ja jäkälää syömällä saivat itsensä hengissä pysymään, kunnes
kesäkuun 22:ntena 1884 apu tuli.



Pelastus.


»Neptune» yritti tosin jo v. 1882 päästä Kennedyn kanavaan retkikuntaa
pois tuomaan, mutta sen täytyi jääesteiden vuoksi palata takaisin jo
Smithin salmesta. Seuraavana kesänä »Proteus» tuhoutui jäissä, kuten
jo mainitsimme, »Yantic» taas vei varastonsa Littletonin saarelle,
Smithin salmen itärannalle, eikä yrittänytkään, nimenomaisia ohjeitaan
noudattaen, tunkeutua jäihin. Niin varhain kuin suinkin Yhdysvaltain
hallitus v. 1884 lähetti kolme laivaa, »Thetiin», »Bearin» ja
Englannin hallituksen lahjoittaman »Alertin» kapteeni Schleyn johdolla
apua viemään. Schley toimi niin ripeästi kuin suinkin, ja tätä
yksinomaan saivat Greelyn retkikunnan viimeiset eloon jääneet kiittää
pelastuksestaan.

Kesäkuun 22:ntena eivät eloon jääneet seitsemän miestä olleet 42
tuntiin nauttineet muuta kuin vähän vettä ja hieman keitettyä
hylkeennahkaa, joka oli otettu Greelyn makuupussista. Ulkona puhalsi
jäätävä tuuli, tunkeutuen kurjaan telttaan, jonka tuuli oli osaksi
puhaltanut kumoon, ja retuuttaen keskellä olevaa telttatankoa, joka
uhkasi joka hetki kaatua.

Greely koetti lukea miehilleen muutamia virren värssyjä, mutta
hänen äänensä oli niin heikko, että se pian kokonaan petti, —
levollisina makasivat siinä nyt kaikki odottaen loppua, joka näytti
välttämättömältä. Äkkiä Greely luuli läpi kovan tuulen vinkunan
kuulevansa höyrylaivan pillin. Kun hän kuitenkin oli itse liian heikko
noustakseen jalkeilleen, pyysi hän Longia ja Brainardia, jotka vielä
kykenivät liikkumaan, menemään ulos katsomaan, näkyikö siellä todella
höyrylaivaa. Nämä paikalla kompuroivat seisomaan ja horjuivat ulos.
Brainard palasi pian takaisin ja sanoi, ettei siellä ollut mitään,
ulkona merellä ei näkynyt elonmerkkiäkään. Tuntui siltä kuin olisi joku
paha henki aikaansaanut nämä kummittelevat äänet ilkkuakseen heidän
viimeistä katkeraa kuolonkamppaustaan. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin
odottaa kuolemaa.

Vähän myöhemmin kuului kuitenkin raskaita askelia ja outoja ääniä, »ja
sekavin tuntein» lausuu Greely, »jotka olivat niin elävät, kuin ne
heikkouden tilassamme saattoivat olla, kuulimme nyt, ettei maamme ollut
heittänyt sikseen pelastustamme, että pitkälliset kärsimyksemme ja
taistelumme olivat päättyneet ja että retkikuntamme eloon jääneet nyt
olivat pelastetut.»

Schley oli eräältä saarelta löytänyt Greelyn jättämän tiedonannon
olinpaikastaan ja sen mukaan hän löysi retkikunnan leirin. Kauhukseen
hän huomasi, että tiedonanto oli päivätty jo lokak. 21 p. 1883 ja ettei
retkikunnalla silloin ollut eväitä kuin 40 päiväksi. Ei näyttänyt sen
vuoksi olevan toiveita siitä, että heidät enää tavattaisiin hengissä.
Raskaalla sydämellä hän heti lähetti luutnantti Colwellin höyrypurrella
mainittuun leiripaikkaan. Purresta tähyiltiin joka suunnalle, mutta
ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt millään suunnalla. Niemennokan
ympäri ajettuaan pursi tuli pieneen poukamaan, ja siellä pimeähkössä
utuisessa valaistuksessa äkkiä huomattiin ihmisolento, joka seisoi
pienellä kalliolla parinsadan metrin päässä. Se oli Long, joka jo
oli kaksi kertaa epätoivoisena palannut takaisin tähystyspaikaltaan.
mutta tullut vielä kolmannenkin kerran, viimeisen toivon kipinän
kannustamana. Perämies tempasi käteensä lipun ja viuhtoi sillä
kiihkeästi ja mies, joka heti huomasi sen, kumartui ja otti kalliolta
merkkilipun, jolla hän viuhtoi vastaukseksi, astuen sitten verkalleen
rantaan, kaatuen kuitenkin kahdesti, ennenkuin pääsi alas.

»Montako on vielä elossa?» huusi luutnantti Colwell höyryaluksesta.

»Meitä on vielä jäljellä seitsemän!» vastasi Long heikolla äänellä.

Purren saavuttua jään partaalle luutnantti heti juoksi maihin Longin
luo, nähden kammolla hänen kuopalle painuneet poskensa, raukeat
silmänsä, pitkän takkuisen partansa ja tukkansa. Puhe oli sopertavaa ja
soinnutonta ja alaleuka lotisi mielenliikutuksesta.

»Missä he ovat?» kysyi Colwell kiihkeästi.

»Teltassa!» sanoi mies ja osoitti olkansa taa, »mäen toisella puolella
— mutta teltta on kaatunut.»

»Elääkö mr. Greely?»

»Kyllä, Greely elää.»

»Entä ketäs muista upseereista?»

»Ei ketään», ja sitten hän ikäänkuin kaukomietteissä lausui: »Teltta on
kaatunut!»

Perämies vei nyt Longin purteen ja muut juoksivat kallion poikki
hänen osoittamaansa suuntaan. Kallion poikki päästyään he samassa
olivatkin teltan edessä, josta Brainard juuri oli ryöminyt ulos, ja
teltan sisästä huudettiin heikolla äänellä: »Kuka se on?» — »Minä olen
Norman», huusi yksi tulijoista, joka oli ollut mukana menomatkalla.» ja
nyt vastattiin sisältä: »Ah, se on Norman!» äänellä, jossa tuntui kuin
heikko ilonkajastus.

Tällä ajalla oli eräs tulleista, joka itki kuin lapsi, heittäytynyt
polvilleen vierittääkseen pois telttaa tukevia kiviä, ovea kun ei
näkynyt. Kun tämä kuitenkin oli työiästä, viilsi Colwell veitsellä
teltan auki ja katsoi sisään.

Mikä kamala näky. Heti aukon vieressä oli näköjään kuolleen miehen pää.
Hänen alaleukansa riippui, silmät olivat auki, jäykät ja lasimaiset ja
jäsenet olivat liikkumattomat. Toisella puolella näkyi surkea olento,
joka tosin vielä eli, mutta jolla ei ollut käsiä eikä jalkoja. Oikean
käsivarren tynkään oli sidottu lusikka. Kaksi istui keskellä telttaa
pitäen pulloa, josta he paraillaan antoivat viimeisen tipan rommia
näköjään hengettömälle toverille, ajatellen viimeiseen saakka sitä,
jonka tarve oli suurin. Vastapäätä makasi käsillään ja polvillaan
musta olento, jolla oli pitkä yhteen vanuttanut parta ja yllään kehno
repaleinen päällystakki. Silmät kiilsivät ja tuijottivat.

»Kuka te olette?» kysyi Colwell. Mies ei vastannut, näytti kokonaan
hajamielisyyteen vaipuneelta.

»Kuka te olette? toisti Colwell; silloin eräs toisista lausui:

»Se on luutnantti — — luutnantti Greely.»

Colwell kämpi sisään, tarttui hänen käteensä: »Greely, sinäkö se olet?»

»Niin», vastasi Greely heikolla kolealla äänellä. »Niv, — — seitsemän
meitä on enää elossa; tässä olemme... kuollaksemme kuin miehet... Olen
tehnyt... mitä voin... laittakaa hyvä kertomus.» — Ja sen sanottuaan
hän vaipui maahan, ei jaksanut enempää puhua. Elonkipinä oli melkein
sammunut.

Colwell antoi nyt nälkiintyneille vähän biskviitä ja kuivattua lihaa,
jonka he nauttivat jotenkin välinpitämättömästi, sillä nälkää he eivät
tunteneet. Mutta heti kun he olivat saaneet muutamia suupaloja, heräsi
ruokahalu hyvin sukkelaan ja sangen vaikeata oli sitten vastustaa
heidän melkein raivoisaa himoaan saada enemmän kuin niin heikoille
mitenkään voitiin antaa. Lääkäri kutsuttiin maalle ja hän käski
antaa heille aina kymmenen minuutin kuluttua lämmintä lihateetä ja
maitopunssia, ja vähitellen he sen verran voimistuivat, että heidät
voitiin viedä höyrypurren mukaviin kajuuttoihin. Siinä kuitenkin oli
täysi työ, kun oli noussut ankara myrsky, joka väkisinkin kasteli
heidät. Greelyn vaatteet leikattiin pois ruumiin päältä ja hänet
kiedottiin vahvoihin lämmitettyihin vaippoihin, jonka jälkeen hänet
pantiin Normanin kojuun, hänen paljoakaan älyämättä, mitä hänelle
tehtiin.

Muutaman päivän hänen henkensä oli hiuskarvan varassa, mutta lopulta
sai elämä voiton. Lämmön ja ravinnon ohella vaikutti siihen vaimon
ja lasten kuvakin, jonka apuretkikunta oli tuonut mukanaan. Sekin
mies, joka jo oli näyttänyt kuolleelta, reipastui ja parani, mutta
sitä raukkaa, joka oli jalkansa ja käsivartensa menettänyt, mutta
joka toveriensa uhrautuvaisen hoidon johdosta muutoin näytti muita
reippaammalta, ei ollut mahdollinen pelastaa. Voimakkaamman ravinnon
johdosta tulehtuivat haavat, eikä leikkauksestakaan ollut apua.
Heinäkuun 6:ntena hän rauhallisesti ja tuskattomasti kuoli, elettyään
kahdeksan kuukautta näin kammottavassa tilassa.

Apuretkikunta pääsi sitten muita vahingoita enää kokematta onnellisesti
Yhdysvaltain laivastosatamaan Portsmouthiin, jossa se yleisöltä ja
sotalaivastolta sai erinomaisen lämpimän vastaanoton. Elokuun 5:ntenä
laivat saapuivat New Yorkiin, jossa nälkään kuolleitten ruumiit vietiin
maihin ja annettiin omaisilleen haudattaviksi. Silvottuine jäsenineen
ne osoittivat, mihin kataliin tekoihin nälkä oli merimiesparat saanut.

De Longin ja Greelyn retkikuntain surullinen kohtalo jäähdytti
joksikin aikaa Amerikassa kaiken mielenkiinnon napamatkoja kohtaan,
kunnes Robert E. Peary astui näyttämölle ja alkoi sitkeän ja lopulta
voitokkaan työnsä valloittaakseen pohjoisnavan amerikkalaisille.



De Longin retki. "Jeannetten" tuho.


Laivalla, jonka Amerikan hallitus lähetti pelastamaan Hallin
retkikunnan miehiä Grönlannista, oli muiden mukana G.W. De Long,
Yhdysvaltain sotalaitoksessa palveleva upseeri, joka tällä matkalla
innostui napatutkimukseen, niin että hän päätti itsekin saada
aikaan retken saavuttaakseen Hallin tavoittaman suuren päämäärän —
pohjoisnavan — mutta toisia teitä kuin Hall. De Long päätti pyrkiä
sinne Beringin salmen kautta ja »New York Herald», sama lehti,
joka oli Stanleynkin ensimmäiset matkat kustantanut, antoi hänen
käytettäväkseen runsaat varat. Kun Nordenskiöld ei vielä ollut palannut
Koillisväylältä, piti De Longin mennessä etsiä häntäkin Siperian
koilliskulmilta, jotka olivat matkan varrella.

De Longin ei ollut vaikea pestata laivalleen valiomiehiä, joiden
joukossa monta kansallisuutta oli edustettuna, ja heille johtajiksi
amerikkalaisia meriupseereja. Laiva, jonka nimi oli »Jeannette», oli
Englannissa pyyntialukseksi rakennettu. Se varustettiin mitä parhaiten
kolmen vuoden matkaa varten. Ettei De Long aikonut kesken palata,
osoittaa mukaan otettu kupariastia, joka oli laskettava pohjoisnavalle,
säilyttämään paikalla tiedon navan valloituksesta. Heinäkuun 8:ntena
1879 retkikunta lähti San Franciscosta Beringin salmea kohti.



Napaa kohti.


»Jeannette» kääntyi siis Beringin salmesta koillisväylälle, mutta
sai jo Koljutshin-lahdessa maanasukkailta kuulla, että Nordenskiöld
olikin onnellisesti päättänyt matkansa ja De Long oli täten valmis
omaa ohjelmaansa toteuttamaan. Kokka käännettiin pohjoista ja
saavutettiin Wrangelin maa, jota siihen aikaan luultiin navalle
ulottuvan »Petersenin mantereen» pääksi. De Longin aikomus oli kulkea
tätä maata navalle, mutta sen sijaan hän takertuikin jäihin, jotka
hänen kauhukseen alkoivat kuljettaa »Jeannettea» Wrangelin saaren
ohi otaksutun manteren yli napamerelle. Retkikunnalla ei ollut muuta
neuvoa kuin jäädä talveksi jäihin. Laivalla toimitettiin säännölliset
tieteelliset asematyöt, miten luonnonvoimat lienevätkin ympärillä
raivonneet, ja miehistölle De Long hankki riittävästi sekä työtä että
ajanviettoa.

Tammikuussa 1880 alkoivat vastoinkäymiset, eivätkä ne hellittäneet,
ennenkuin laiva oli Jäämeren pohjassa ja retkikunnasta suurin osa
tuhoutunut. Eräs upseereista sai silmätaudin, joka riisti häneltä
toimintakyvyn eikä millään ottanut parantuakseen. Tammikuun 19:ntenä
»Jeannette» sai vuodon, joka pakotti siitä pitäen pumppaamaan vettä yöt
päivät herkeämättä. Retkeilijäin täytyi olla valmiina millä hetkellä
tahansa lähtemään laivasta ja nukkumaankin täysissä tamineissa.
Vaihteeksi voitiin silloin tällöin ampua jääkarhuja.

»Jeannetten» täten koukkuja ja vinkkuroita tehden ajautuessa yhä
luodetta kohden kului talvi, kevät tuli ja meni kesä, syksy, tuli
toinen talvi ja vuosi, höyrypumppujen herkeämättä työskennellessä.
Vuosi 1881 alkoi ankarilla myrskyillä ja pakkasilla, elohopea oli monet
päivät yhteen mittaan jäässä. Ikävä, jännitys ja ainaiset vaarat olivat
heikontaneet kaikkien terveyttä arveluttavassa määrässä.



Uusia saaria.


Uuden Siperian koillispuolelta sukelsi toukokuussa Jäämeren helmasta
kaksi pientä, hyistä saarta, Henriette ja Jeannette, jotka tuottivat
mieluista vaihtelua.



Laiva uppoaa.


»Jeannetten» kohtalon päivä oli nyt tullut. Kesäkuussa ahtojäät
puristivat sitä niin kovakouraisesti, että laidat painuivat sisään,
kansi nousi pullolleen ja laiva alkoi täyttyä. Tulisella kiireellä
syydettiin jään päälle eväät, vaatteet, koneet, veneet, reet ja muut
tarvekapineet. Kesäkuun 12:ntena 1881 aamupäivällä »Jeannette» heiluvin
lipuin vaipui jäitten läpi meren pohjaan, miehistön jäällä sitä
katsellessa syvän liikutuksen valtaamana. Paikan asema oli 77°15' pohj.
leveyttä, 155° itäistä pituutta.

Nyt alkoi vaikea ja raskas retki Siperian rantaa kohti. Viidellä
reellä alettiin elintarpeita, varusteita ja viittä venettä kuljettaa
aluksi Uuden Siperian saaria kohti. Sairaat astuivat rekien vieressä
jouten. Jäällä oli kuitenkin keli niin huono, suuria röykkiöitä niin
paljon tiellä, että sama matka täytyi kulkea moneen kertaan, joka
suunnattomasti hidastutti eteenpäin pääsyä. Joka ilta, kun teltat oli
pystytetty, vaipuivat miehet uupuneina jäälle ja tuskin edes viitsivät
vaihtaa likomärkiä jalkineitaan. Vasta kun kattilat porisivat tulella,
reipastuivat mielet taas.

Kun oli yksi viikko ponnistettu eteenpäin ja De Long
tähtitieteellisesti mittasi paikan aseman, huomasikin hän kauhukseen,
että retkikunta ei ollutkaan päässyt 16 neljännestä eteenpäin matkansa
suuntaan, vaan että se päin vastoin oli ajautunut 20 neljännestä
pohjoiseen siitä paikasta, jossa »Jeannette» oli uponnut. Vain
ensimmäiselle koneenkäyttäjälle, Melvillelle, ja lääkärille De Long
ilmoitti tämän masentavan tiedon.



Bennettin saari.


Eteenpäin etelää kohti kuitenkin täytyi pyrkiä. Jään pinta yhä paheni,
mutta onneksi tuuli kääntyi pohjoiseen, alkaen nyt työntää jäitä ja
niiden keralla retkikuntaa etelää kohti. Heinäkuun 29:ntenä saavuttiin
tuntemattomalle saarelle, joka sai Bennettin saaren nimen. Se oli vain
60 neljänneksen päässä »Jeannettesta». Jäässä alkoi nyt olla railoja,
että saatettiin matkata soutaenkin ja matka edistyi paremmin.

Näin retkikunta saapui Uuden Siperian saarille, Fadejewille ja
Kotelnoille, joilla ei tavattu pyyntimiehiä, vaikka niitä merkeistä
päättäen oli siellä hiljakkoin käynyt. Kolmella veneellä, joita De
Long, luutnantti Chipps ja konemestari Melville johtivat, suunnattiin
Kotelnoilta matka Lenan suistamoon. Päivät purjehdittiin, yöksi
veneet vedettiin jääteleille. Säät olivat myrskyiset, jonka vuoksi
aallot syytivät vettä näihin pieniin veneihin, niin että sitä kaiken
aikaa täytyi viskata pois. Ruokavarat alkoivat loppua, mutta onneksi
retkeläiset saattoivat ampua hylkeitä, lintuja ja muuta riistaa.
Tupakan loputtua merimiehet pureskelivat tervaköyttä.

Syyskuun 12:ntena myrsky erotti veneet, eivätkä ne sen koommin
tavanneet toisiaan.



Lenan suistamossa.


De Longin vene saapui parin päivän kuluttua Lenan suistamoon, josta
matkaa veden mataluuden vuoksi jatkettiin maisin, poikki vajottavain
rämeitten. Matkaa paljon hidastutti se, että täytyi odottaa tiellä
olevain putaitten jäätymistä. Yksi miehistä oli saanut kylmänvihat
jalkoihinsa, jotka olivat leikattavat poikki. Reellä häntä sitten
vedettiin eteenpäin, vaikka hän pyysi jäädä erämaahan kuolemaan.
Miehet taas elpyivät, kun saatiin ampua kaksi peuraa, mutta vähitellen
kipeytyivät kaikkien jalat, niin että kulku kävi yhä vaikeammaksi
ja hitaammaksi. Lokakuun 6:ntena jalkansa menettänyt merimies kuoli
ja parin päivän kuluttua loppui ruoka. De Long lähetti nyt kaksi
reippainta miestään, Nindemannin ja Norosin, edeltä kulkemaan, antaen
heille kiväärin ja tilkan alkoholia eväiksi. Lumimyrskyn vinkuessa he
lokakuun 9:ntenä lähtivät matkaan, ampuivat vähän riistaa, viettivät
yönsä autioissa mökeissä ja ponnistivat uupumuksestaan huolimatta
eteenpäin. He tapasivat alkuasukkaita, mutta eivät saaneet heitä
ymmärtämään asiaansa eivätkä siis apuakaan viemään. Vähän myöhemmin he
tapasivat karkoitetun venäläisen, joka toimitti heidät Buluniin. Sinne
he saapuivat sangen heikkoina lokakuun 29:ntenä.

Sitä ennen heidät oli matkalla saavuttanut Melville, joka venäläiseen
siirtokuntaan päästyään paikalla ryhtyi toimiin De Longin
auttamiseksi. Jo parin päivän kuluttua hän maanasukkaitten keralla
lähti poronkelkoilla matkaan. Molemmat merimiehet olivat niin heikot,
etteivät he voineet lähteä mukaan. Melville löysikin paljon De Longin
ja hänen kumppaniensa jälkiä, mutta heitä itseään hän ei löytänyt,
vaikka olisi miten hakenut, ja marraskuun lopulla lumimyrskyt
pakottivat heittämään etsimisen ja palaamaan takaisin kyliin.

Melville oli veneellään saavuttanut Lenan deltan itäiset suuhaarat
ja tavannut siellä alkuasukkaita, jotka olivat hänelle ja hänen
tovereilleen antaneet puolimätää hanhenlihaa syötäväksi, sillä välin
kun lähettivät sanan lähimpään venäläiseen kylään. Kuultuaan kahden
valkoisen kulkeneen etelää kohti, oli Melville paikalla lähtenyt heidän
peräänsä ja saavuttanut heidät, kuten yllä kerroimme. Hänen poroilla
lähtiessään apua viemään, oli De Longin joukosta jo viimeinenkin
heittänyt henkensä.



De Longin kuolema.


Melville lähetti miehensä Amerikkaan kiiruumman kautta, mutta jäi
itse Nindemannin ja parin muun miehen keralla talveksi Siperiaan,
ryhtyäkseen keväällä niin varhain kuin suinkin De Longin joukkoa
ja Chippsin venekuntaa etsimään. Vihdoin hän Lenan suistamossa
tuli paikkaan, jossa lumesta pisti esiin käsivarsi. Se oli De
Longin käsivarsi. Lähellä häntä makasivat muut miehet. Koneita ja
taloustarpeita oli hajallaan siellä täällä. De Longin päiväkirjakin
löydettiin. Siihen oli viimeiseen hetkeen merkitty joka päivän
tapahtumiset, lopulta vain päivämäärät ja niiden miesten nimet, mitä
kunakin päivänä kuoli. Viimeinen päivämäärä oli sunnuntai, lokakuun
30:s, jolloin kynä näyttää kirvonneen kirjoittajan kädestä.

Melville hautasi kaikki suureen yhteiseen hautaan ja pystytti haudalle
ristin. Sitten jatkoi hän Chippsin venekunnan etsimistä, mutta:siitä ei
ole milloinkaan saatu vähintäkään tietoa. Luultavasti aallot täyttivät
veneen haudaten joka miehen Jäämeren helmaan. Melville palasi sitten
Amerikkaan, jossa hän teki selkoa retkikunnan kohtalosta.

Amerikan hallitus lähetti nyt uuden retkikunnan tuomaan kotimaan poveen
De Longin ja hänen toveriensa ruumiit. Tämäkään retkikunta ei tavannut
pienintäkään jälkeä kolmannesta veneestä, vaikka se tarkkaan etsi Lenan
deltan.

De Longin retkestä oli melkoiset maantieteelliset tulokset, vaikka
se päättyikin niin onnettomasti. Hän löysi uuden saariston, jolle
sitten annettiin »De Longin saarien» nimi, ja osoitti mittauksilla
Siperian pohjoispuolella olevan meren mataluuden ja siinä kulkevan
pintavirtauksen. Sitä paitsi suoritettiin matkalla säännöllisesti
kaikki asemahavainnot. De Longin ja hänen joukossaan olevan lääkärin
uskollisuus sairaita miehiään kohtaan, joita he eivät jättäneet, vaikka
ehkä olisivatkin voineet itsensä pelastaa, saavutti kaikkialla lämmintä
myötätuntoa.

»Jeannetten» matkalla oli napameren tutkimiseen siten välitön,
käänteentekevä vaikutus.



Fridtjof Nansen ja "Framin" matka.



"Jeannetten" esineitten matka napameren poikki.


Kolme vuotta sen jälkeen kun »Jeannette» oli tuhoutunut Jäämeressä,
Uuden Siperian saarien pohjoispuolella, löysivät eskimot kesäkuussa
1884 kajaakkimatkoillaan Grönlannin lounaisrannalla, Julianehaabin
edustalla, ajojäitten päältä esineitä, jotka ilmeisestikin olivat
kuuluneet »Jeannetten» retkikunnalle. Joukossa oli De Longin
allekirjoittama muonaluettelo, luettelo »Jeannetten» veneistä, koko
joukko vaatteita, joista toisissa oli retkikunnan jäsenien nimiä, ynnä
teltan repaleita.

Tanskalainen siirtokunnantoimitsija Carl Lytzen, joka eskimoilta sai
tiedon näistä esineistä, käsitti heti löydön suuren tieteellisen
merkityksen ja lähetti tavarat Tanskaan, jossa ne, samoin kuin
kaikkialla muuallakin ja varsinkin Amerikassa, herättivät mitä suurinta
huomiota. Eräässä maantieteellisessä aikakauskirjassa Lytzen huomautti,
että kyllin lujalla laivalla näytti olevan mahdollista kulkea Uuden
Siperian saarilta Grönlannin etelärannalle ajojäiden mukana, kunhan
vain varustettiin matkaan riittävät eväät. Joka tapauksessa matka
kestäisi monta vuotta.

Norjassa professori Mohn, tunnettu ilmatieteilijä, niinikään paikalla
huomautti, että »Jeannettesta» peräisin olevat esineet olivat tulleet
Grönlannin itärannalle navan poikki ja sitten Grönlannin eteläkärjen
ympäri merivirran mukana ajautuneet lounaisrannalle.



Nansenin suunnitelma.


Fridtjof Nansen päätteli »Jeannetten» esineistä niinikään, että
Siperian rannikolta kulki pohjoisnavan ja Frans Josefin maan välitse
virta Grönlannin itärannalle, ja suunnitteli paikalla naparetken,
joka käyttäisi tätä virtausta hyväkseen, mutta kun hän silloin
vielä oli tuntematon, teki hän ensin vähemmän varoja kysyvän
hiihtoretkensä Grönlannin maajäätikön poikki, ennenkuin esitti
laivaretkisuunnitelinansa. Kun hän vihdoin teki sen, sai hän Norjan
stortingilta suuren rahamäärän tuumansa toteuttamiseksi ja kuningas
Oskar ja yksityiset antoivat, mitä puuttui.

Kokeneet naparetkeilijät, kuten Greely, M'Clintock ja Nares, tosin
pitivät yritystä liian arveluttavana, mutta oli toisia, kuten
Inglefield ja Wiggins, jotka olivat sen onnistumisesta vakuutettuja.
Naparetkiin nähden oli vakaantunut se kokemus, että laivain tuli
kaikin muodoin karttaa jäihin takertumista ja kulkea maitten
tuulensuojarantoja, koska niillä oli parempi toivo avovedestä, mutta
Nansenin suunnitelma oli kerrassaan ristiriidassa näiden sääntöjen
kanssa, hän kun päin vastoin haki jäitä. A. Supan, tunnettu saksalainen
maantieteilijä, kannatti Nansenin suunnitelmaa teoreettisistä syistä;
hänen laskelmiensa mukaan napameren korkean ilmapaineen selänne on
lähempänä Beringin merta kuin Atlantin merta, jonka vuoksi tuuliolot
synnyttävät Uuden Siperian saarilta juuri semmoisen virtauksen, kuin
»Jeannetten» esineet olivat osoittaneet.

Nansenin osoitusten mukaan Colin Archer, tunnettu norjalainen
laivanrakentaja, sommitteli ja rakensi suunnattoman vahvan ja aivan
uudenmallisen laivan, jonka laidat olivat hyvin luisut, etteivät jäät
voisi niitä luttuun rutistaa, vaan tunkeutuisivat laivan alle ja siten
kohottaisivat sen selkäänsä. »Fram» ei ollut aivan suuri alus. Sen
pituus oli 39 metriä ja kantavuus 500 tonnia. Sillä oli sekä purjeet
että höyrykone. Siltä varalta, että laiva tuhoutuisi jäissä, oli sillä
kahdeksan laivavenettä, joista kaksi erikoisen suurta, jotta matkaa
voitaisiin niiden varassa jatkaa. Muuten olivat varustukset mitä
parhaat, muun muassa oli »Framissa» sähkövalaistus, johon olojen mukaan
hankki sähköä joko tuuli tai höyry.

Retkikunta otti viiden vuoden eväät. Paitsi Nansenia kuului siihen
kaksitoista norjalaista, huomattavimmat näistä »Framin» kapteeni
Otto Sverdrup, joka oli ollut Nansenin seuralaisena hiihtoretkellä
Grönlannin poikki, ylioppilas F. Mj. Johansen, joka sitten lähti hänen
toverikseen jäävaellukselle, luutnantti S. Scott-Hansen, joka hoiti
tähtitieteelliset työt ja teki ilmatieteelliset havainnot, ynnä t:ri
H.G. Blessing, joka oli retkikunnan lääkäri ja kasvitieteilijä.

Kaikki varustukset oli mitä huolellisimmin harkittu, miesten
viihtymyksestä ja terveydenhoidosta pidetty niin hyvä huoli kuin
mahdollista. Nahkavaatteiden sijasta Nansen oli väelleen valmistanut
hyvin paksut villaiset alusvaatteet, joiden päällä oli kevyet, mutta
tiiviit ja tuulenpitävät päällysvaatteet. Koko miehistö retkikunnan
johtajasta alkaen eli keskenään täydelleen toverillisella kannalla.

Nansen aikoi ensin seurata tarkkaan »Jeannetten» reittiä ja tunkeutua
Jäämereen Beringin salmen kautta, mutta muutti sitten mieltään ja
suuntasi »Vegan» reittiä Uuden Siperian saarille.



Uuden Siperian saarilla.


»Fram» lähti Vuoreiasta heinäkuun 21:ntenä 1893 ja lähetti Jugor
salmesta, jossa laivaan otettiin 34 ajokoiraa, kotiin viimeisen
tervehdyksen. Kara-meri ei tehnyt vaikeuksia, onnellisesti kuljettiin
Kap Tsheljuskinin ohi, jota retkeä ei »Vegan» matkan jälkeen ainoakaan
toinen laiva ollut tehnyt, ja Uuden Siperian saarien länsipuolella
suunta käännettiin suoraan pohjoista kohti, kunnes tavattiin
jääkenttien reuna. »Fram» tunkeutui niiden sisään niin kauas kuin pääsi
ja jätti loput luonnonvoimien asiaksi.

Alussa jäämatka ei näyttänyt ottavan ensinkään menestyäkseen, sillä
jäät alkoivat kuljettaa »Framia» melkein päinvastaiseen suuntaan,
kaakkoon, kuin olisi pitänyt. Lopulta se oli melkein samassa paikassa,
mistä se oli seitsemän viikkoa takaperin lähtenyt. Sitten suunta
kuitenkin muuttui luoteiseksi, ja luoteisena enimmäkseen pysyi, vaikka
aika ajoin paljon vaihdellen. Yhdeksän kuukauden kuluessa päästiin
siten lähes 460 kilometriä eteenpäin, eli 1 3/4 vuorokaudessa. Mutta
sitten jääkenttä taas kääntyi taapäin, niin että elokuun lopulla
1894 oli vuoden kestäneen harhailun jälkeen palattu 150 kilometrin
päähän siitä kohdasta, jossa jäihin tunkeuduttiin. Siitä pitäen matka
kuitenkin alkoi sujua säännöllisemmin. »Fram» piti jäissä oivallisesti
puoliaan ja kohosi niiden pusertaessa korkealle vedestä, kulkien
sitten jäiden päällä suorassa kuin vedessäkin ollessaan koko matkan.
Mutta monta jännittävää hetkeä laivassa siitä huolimatta vietettiin
ensimmäisenä napayönä. Jäiden puserrus oli kammottava. Nansen kertoo,
kuinka hän kannella seisten näki ympärillään vallitsevassa talvisessa
pimeydessä jäänsyrjän toisensa jälkeen kohoavan merestä suunnattomiksi
röykkiöiksi. Jää paukkui ja jymisi, piti jos minkälaista meteliä,
toisinaan kuin uliseva koiraparvi, toisinaan kuin pauhaava koski.
Toisinaan oli jyske niin ankara, että miehet tuskin kuulivat kajuutassa
toistensa puhetta.



Jännittäviä hetkiä.


Tammikuun 4:ntenä ja 5:ntenä 1895 »Framin» oli kestettävä kovin
koetuksensa. Nansen kirjoittaa siitä:

»Se oli silloin jäätynyt kiinni enemmän kuin kymmenen metrin vahvuiseen
jäähän, jonka päällitse liukui jykeviä jäälauttoja vastustamattomalla
voimalla laivan vasenta laitaa vastaan, uhaten haudata sen alleen,
elleivät ruhjoakaan voisi. Välttämättömät eväät, purjekangaskajaakit
ja muut varustukset oli viety varalta jäälle ja olimme kaikki valmiina
hylkäämään laivan, jos se kävisi pakoksi.

»Aioimme sitten jatkaa matkaamme jäälautalla, mutta »Fram» osoittautui
vielä lujemmaksi kuin meidän luottamuksemme siihen.

»Puserruksen kehityttyä ankarimmilleen ja jäiden pinoutuessa
parraspuuta paljon korkeammalle repesi laiva irti ja kohosi hitaasti
tilasta, johon se oli ollut kiinni jäätyneenä; ei tikkuakaan taittunut.
Tämän kokemuksen jälkeen olen sitä mieltä, että »Fram» jäiden kanssa
taistellessaan on melkein voittamaton. Sen koommin emme kokeneet jäiden
puristuksia.»

Lämpötila oli 'alhainen koko talven. Elohopea oli viikkomääriä
jäässä. Alhaisin lämpötila oli -52,6°C. Miesten terveydentila oli
koko matkan mitä parhain. Sähkövalo, jota tuulimoottori antoi, täytti
kaikki toiveet. Aika kului joka suhteessa hauskasti. »Laivalla
vallitsi kaikkien kesken mitä paras suhde ja jokainen täytti ilolla
velvollisuutensa. Parempia miehiä olisi naparetkelle vaikea löytää»,
kirjoittaa Nansen.



Tieteelliset työt.


»Framilla» ei suinkaan tyydytty jouten olemaan jäiden sitä
päämääräänsä kohden kuljetellessa, vaan päinvastoin oltiin koko ajan
mitä vilkkaimmassa toimessa. Havainnoita tehtiin säännöllisesti.
Scott-Hansen ja Johansen tekivät ilmatieteellisiä, magneettisia
ja tähtitieteellisiä havainnolta. Tohtori Blessing teki
revontulihavainnoita ja suoritti kasvitieteellisiä ja eläintieteellisiä
tutkimuksia ja kokosi esineitä. Suurin merkitys oli kuitenkin
Nansenin meritutkimuksilla. Meren syvyys mitattiin säännöllisesti
luotauskoneella ja täten odottamatta saatiin selville, että syvyys
79:nnen leveysasteen pohjoispuolella äkkiä lisääntyi 180:sta metristä
3,200—3,800 metriin. Tämä tulos kokonaan kumosi vallalla olevan
käsityksen, sillä napamerta oli luultu matalaksi.

Meritutkimukset, jotka käsittivät lämpötilain ja suolaisuuden
mittaukset, jään synnyn ja liikunnot, loivat aivan uutta valoa
napameren luonnonoloihin, ja käsityksemme napamerestä joutuivat aivan
uudelle tolalle.

Kylmän, vähemmän suolaisen ja siitä syystä kevyemmän pintaveden alla
oli lämpöisempää ja suolaisemmuutensa vuoksi raskaampaa golfvirran
vettä, jonka lämpötila oli puolen lämpöasteen vaiheilla. Talvella ja
keväällä luoteeseen kulkeva virtaus oli voimallisin, jota vastoin
pohjatuulet kesällä pysähdyttivät »Framin».

Kesäkuun 18:ntena v. 1894 retkikunta oli leveydellä 81°52', mutta
ajautui sitten jälleen eteläänpäin. Vasta lokakuun 21:ntenä »Fram»
kulki 82:nnen leveyspiirin poikki. Jouluaattona oli saavutettu 83° ja
muutama päivä myöhemmin 83°24', pohjoisin siihen saakka saavutettu
leveys — se oli Lockwoodin ennätys Grönlannissa v. 1882. Maaliskuun
14:ntenä 1895 jolloin Nansen ja Johansen lähtivät »Framista» tehdäkseen
hyökkäyksen pohjoisnapaa kohti, oli »Fram» saavuttanut 83°59' pohjoisen
leveyden itäisellä pituudella 102°27'.



Hyökkäys napaa kohti.


Nansenille oli nyt selvennyt, ettei »Fram» kulkisi navan poikki, kuten
hän oli toivonut, ja sen vuoksi hän päätti jättää laivan ja vain yhden
toverin keralla pyrkiä koiravaljakoilla navalle.. Paluumatkalla hän
ei tietysti voinut toivoakaan löytävänsä niin pientä esinettä kuin
alati paikkaansa muuttava »Fram» jäämeren rannattomilla lakeuksilla,
jonka vuoksi hän aikoi pyrkiä ensin Frans Josefin maalle ja sieltä
Huippuvuorille, jossa oli toiveita tavata valaanpyytäjiä. Toveriksi
tälle uhkarohkeimmalle matkalle, mitä vielä milloinkaan kukaan
napamatkustaja oli suunnitellut, lähti Hjalmar Johansen, innokas
urheilija kuten Nansen itsekin.

Lähtiessään laivasta yllämainittuna päivänä molemmilla retkeilijöillä
oli 28 koiraa, 3 rekeä ja kaksi purjekankaasta tehtyä kajaakkia,
koirille 30 päivän ja miehille 100 päivän eväät.

Matka edistyi aluksi reippaasti, eikä jääkään näyttänyt ajelevan
sanottavasti. Jo maaliskuun 2:na Nansen toverinsa keralla oli
saavuttanut leveyden 85°10', mutta sitten he tulivat hyvin
epätasaiselle jäälle, joka ajautui etelää kohti. Retkeilijät siten
kulkivat etelää kohden meikein yhtä nopeaan kuin omin voiminsa
pohjoiseen pyrkivät, eivätkä he maaliskuun 29:ntenä olleet päässeet
muuta kuin leveysasteelle 85°30', jäät olivat sangen kovassa
liikkeessä, ja joka puolella reunat törmäsivät yhteen ja kohoilivat
röykkiöiksi.

Rekiä oli kovin vaikea saada jääröykkiöitten yli. Huhtikuun 4:ntenä
oli saavutettu leveys 86°3' ja jää vain huononemistaan huononi, kunnes
Nansen huhtikuun 7 päivänä tuli siihen päätökseen, ettei tilanne
oikeuttanut yrittämään kauemmaksi. He olivat silloin saavuttaneet
leveyden 86°14'. Tästä he vielä tekivät suksilla retken pohjoista
kohti, mutta kun ei edempääkään tavattu muuta kuin jääröykkiöitä,
jotka jähmettyneiden rantahyrskyjen tavoin piirittivät taivaanrantaa,
niin käännyttiin paluumatkalle. Lämpötila oli koko ajan ollut sangen
alhainen, kolmena viikkona yhteen mittaan noin -40°C. Tuulella molemmat
retkeilijät liian ohuissa villavaatteissaan usein palelivat ankarasti.
Kuormaansa keventääkseen he olivat jättäneet jäljelle turkkinsa.
Maasta ei näkynyt merkkiäkään ja kun tuulet estelemättä ajelivat jäitä
mukanaan, ei maata varmaan ollutkaan lähiseuduilla.



Paluumatka.


Huhtikuun 8:ntena Nansen käänsi rekensä Frans Josefin maata kohti.
Huhtikuun 12:ntena sattui se onnettomuus, että kellot seisahtuivat,
kun kulkua illalla jatkettiin liian myöhäiseen. Tämän jälkeen Nansen
ei enää voinut tähtitieteellisesti määrätä paikkaa, mutta toivoi
retkikarttansa olevan jotakuinkin oikea. Etelämpänä jäässä alkoi olla
yhä enemmän railoja, jotka hidastuttivat kulkua, ruokatavarat alkoivat
loppua ja koiria täytyi teurastaa toinen toisensa jälkeen muille
ravinnoksi. Koirain ruoka-annokset vähennettiin mitä vähimpään ja ne
alkoivat pian riutua kovin huonoiksi. Kesäkuussa railot kävivät hyvin
pahoiksi ja keli huonoksi. Koirat, sukset ja reen jalakset vaipuivat
hangen läpi syvälle pehmeään lumeen. Koirain luku yhä väheni ja lopulta
oli melkein mahdoton päästä eteenpäin. Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin
ponnistaa, vähentäen ihmisten ja koirain ravinnon mitä vähimpään.

Joka hetki he odottivat näkevänsä maata, mutta turhaan. Nansenin
laskujen mukaan heidän olisi pitänyt saavuttaa Kap Fligely, pohjoisin
kohta, minkä Payer oli Frans Josefin maalla saavuttanut, mutta maata
ei vain näkynyt ja keli huononemistaan huononi. Kesäkuun 22 päivänä he
vihdoin saivat ammutuksi hylkeen ja päättivät odottaa jonkun ajan, että
lumi sulaisi, eläen sen ajan hylkeenlihalla. Kolme karhuakin ammuttiin,
niin että kahdelle jäljellä olevalle koiralle voitiin antaa runsaasti
ruokaa.

Payer oli luullut Kap Fligelyn pohjoispuolella näkevänsä suuria maita —
Kuningas Oskarin maan ja Petermannin maan — mutta nämä maat olivatkin
olemattomia, samoin kuin suuren Rudolfin maankin itäpuolelle merkityt
suuret maat. Ei kumma siis, että Nansen joutui ymmälle.

Heinäkuun 23:ntena Nansen ja Johansen jälleen lähtivät liikkeelle ja
seuraavana päivänä he vihdoin näkivät tuntemattoman maan. Jää oli
kauttaaltaan särkynyt pieniksi teleiksi, joiden välit olivat niin
täynnään lohkareita ja hyhmää, että kajaakeilla oli mahdoton päästä
eteenpäin. Suurella vaivalla täytyi punnertaa jääteliltä jäätelille.
Vasta elokuun 6:ntena he sen vuoksi pääsivät maihin. Siinä oli
kolme lumen kauttaaltaan peittämää saarta, jotka Nansen nimitti
Hvitfenlandiksi. Niiden sulia rantoja pitkin hän sitten toverinsa
keralla kulki länttä kohti — tuon tuostakin taistellen mursuja
vastaan, jotka ahdistivat heitä — kunnes he elokuun 12:ntena saapuivat
suuremmalle maalle, jonka hänen mielestään olisi pitänyt olla Payerin
Austria-salmen seuduilla, mutta maat eivät ensinkään käyneet yhteen
Payerin kartan kanssa. Nansen sen vuoksi otaksui, että hänen paikan
määräyksensä oli aivan väärä ja että hän olikin Frans Josefin maan
silloin tuntemattomalla länsirannalla. Hän aikoi sen vuoksi suunnata
kulun suoraan Huippuvuoria kohti.



Talvimaja Frans Josefin maalla.


Elokuun 18:ntena molemmat retkeilijät takertuivat viikoksi
jäihin, mutta tapasivat saman kuun 26:ntena jälleen maata, joka
heidän mielestään soveltui talven viettoon. Nansenin mielestä oli
nimittäin varminta jäädä tänne talveksi, kun oli liian myöhä pyrkiä
Huippuvuorille. He sen vuoksi ampuivat karhuja ravinnoksi ja mursuja
polttoaineeksi ja rakensivat kivistä, mullasta ja sammalista majan,
joka katettiin mursun nahkoilla ja lumella. Valaistusta, lämmitystä
ja keittämistä varten hankittiin varastoon suuri määrä mursunrasvaa.
Karhunliha ja rasva sitten olivat heidän ainoa ravintonsa, karhun
nahkoista he tekivät vuoteensa ja makuupussinsa. Mutta kova kivinen
maa tuntui niiden läpikin ja pahoin vääntelivät molemmat retkeilijät
itseään pitkän talven ja valittelivat toisilleen kylkiensä kipuja.
Majan nurkkaan rakennettiin pieni liesi, jolla ruoka keitettiin ja
paistettiin ja sen päälle avattiin reikä ja rakennettiin jäästä
ja lumesta savutorvi. Aamulla he keittivät lientä ja karhunlihaa,
illalla paistoivat. Silloin tällöin söivät traaniakin tai kastoivat
lihapalat siihen — eivätkä he koskaan kyllästyneet tähän ruokaan.
Majan ulkopuolelle tehdyn varaston kimppuun ketut tavan takaa kävivät,
rosvoten koko joukon tavaraa, muun muassa lämpömittarin, joka kuitenkin
sitten löytyi.

Koko talven ketut asustivat majan ympärillä, jyrsien katolla jäätyneitä
karhunlihoja, eivätkä majan asukkaat hennoneet niitä karkoittaa, ne
kun seurallaan ilahuttivat heidän yksinäisyyttään. Melkein koko talven
tuuli ja pakkanen oli ankara ja läpitunkeva. Sitä suloisempaa oli, kun
joskus tyyntyi.

»Joulukuun 12:ntena ihana ilma. Mutta yö ja päivä ovat nyt yhtä pimeät.
Astelemme ulkona majamme edustalla edes takaisin, edes ja takaisin yön
pimeydessä... Läpi pimeän häämöittävät vain mustat vuorenseinämät,
kallionkeilat ja rotkot, jotka tuuli aina lakaisee puhtaiksi.
Yllämme taivas selkeänä ja tähtikirkkaana huokuu maan yli rauhaansa;
kaukana lännessä lentää tähtiä lentämistään... Matalalla etelässä on
pilvenpankko, silloin tällöin revontulien reunustamana. Mutta meren
päällä ilma on pimeätä, siellä on sulaa vettä.

»Joulukuun 19:ntenä. Tässä vierelläni makaa Johansen ja hymyilee
unessa. Poika parka, nyt hän varmaankin on kotona niiden luona, jotka
ovat hänen rakkaimpansa. Mutta nuku, nuku ja uneksi! Kuluu, kuluu talvi
ja sitten tulee kevät, elämän kevät.

»Tiistaina, joulukuun 24:ntenä. Nyt on ilon aika ja kotona joka majassa
juhla. Mutta mekin juhlimme vaatimattomain olojemme mukaisesti...
Johansen on kääntänyt paitansa nurin ja lisäksi pannut päällimmäisen
paidan alimmaksi. Minä olen tehnyt saman tempun. Mutta lisäksi olen
vaihtanut alushousujakin ja ottanut päälleni toiset, joita olin
lämpimässä vedessä vääntänyt. Ja pienellä vesitilkalla olen ruumiinikin
pessyt, käyttäen jalasta riisumiani alushousuja sienenä ja pyyhkimenä.
Nyt tunnen itseni ihka uudeksi ihmiseksi, vaatteet eivät liivaannu
ihoon niinkuin ennen. Illalliseksi söimme kalapaistosta, joka oli
tehty kalajauhoista ja maissiryyneistä ja paistettu traanissa, voin
puuttuessa, ja jälkiruoaksi meillä oli traanissa paistettua leipää.
Huomenaamuna varhain saamme suklaata leivän keralla.

»Keskiviikkona, joulukuun 25:ntenä. Kauniin joulusään olemme
saaneet, on melkein tyyni ja niin kirkas kaunis kuutamo. Mieli käy
juhlalliseksi. Tämä on vuosituhansien rauha. Iltapäivällä täällä oli
harvinaiset revontulet.»

Talvi kului suotuisasti ja molempain terveys pysyi mitä parhaana.
Vihdoin tuli kevät ja päivä palasi ja lännessä ja lounaassa oli sulaa.
Molemmat retkeilijät toivoivat nopeata matkaa jäitten keralla ja
railoja pitkin Huippuvuorille. He neuloivat vaatteita, makuupusseja
y.m. Eväiksi otettiin raakaa karhunlihaa ja rasvaa, mutta muutoin he
otaksuivat saavansa matkalla ampua riistaa.

Toukokuun 23:ntena he tulivat sulalle vedelle, mutta sitten myrsky
pidätteli heitä toista viikkoa, ennenkuin he pääsivät matkaa jatkamaan.
Nyt vasta he tulivat salmelle, joka rinnakkain Austria-salmen kanssa
kulkee Frans Josefin saariston läpi pohjaisesta etelään. Tätä leveää
salmea he kulkivat etelää kohti, aikoen sopivasta kohdasta suunnata
matkan länteen Huippuvuoria kohti.



Tuho tulla!


Yleensä matka menestyi hyvin, mutta eräänä päivänä oli tuho sangen
lähellä. Molemmat kajaakit oli sidottu jään reunaan ja miehet itse
olivat nousseet jäälle lepäämään. Äkkiä he huomasivat, että kajaakit
olivatkin päässeet irti ja olivat tuuliajolla. Nansen hätäpikaa heitti
päältään vahvimpia vaatteitaan, antoi kellonsa Johansenille ja hyppäsi
veteen. Vesi oli jääkylmää ja tuuli kuljetti kajaakkeja nopeasti
poispäin.

»Mutta siinähän pakeni kaikki toivomme — kajaakeissa oli kaikki
omaisuutemme, ei edes veistä meillä ollut taskussamme. Oli aivan
saman tekevä, kohmetuinko ja hukuinko tässä, vai käännyinkö takaisin
ilman kajaakkia, ponnistin sen vuoksi, minkä suinkin voin. Uuvuttuani
käännyin ja uin selälläni. Näin Johansenin levottomana käyvän tuolla
jäällä edestakaisin. — — Jälkeenpäin hän sanoi, että se oli kamalin
hetki, mitä hän oli milloinkaan elänyt.»

Suunnattomilla ponnistuksilla Nansen saavutti kajaakit, kiipesi niihin
vilusta kankeana ja oli täten pelastanut sekä itsensä että toverinsa.



Ihmisiä! Pelastus.


Vihdoinkin päättyivät heidän vaivansa. Kesäkuun 18:ntena he tapasivat
ihmisiä. Kerromme kohtauksen Nansenin omilla sanoilla:

»Omituisen sekavilla tunteilla pujottelin maata kohti röykkiöiden ja
epätasaisuuksien lomitse. Äkkiä luulin kuulevani ihmisäänen huhuavan,
vieraan äänen, ensimmäisen kolmen vuoden kuluessa. Sydämeni sykki,
veri virtasi aivoihin, hyppäsin jääkasalle ja huusin keuhkojeni koko
voimalla. Tämän ihmisäänen takana keskellä tätä jääerämaata, tämän
elämän sanoman takana oli koti ja kaikki, koti — en nähnyt tietä jäiden
ja röykkiöiden lomitse niin pian kuin suksillani pääsin. Pian kuulin
taas huutoa ja näin jääröykkiöltä tumman olennon, joka kulki jäitten
keskellä. Se oli koira, mutta kauempana tuli toinenkin olento...
ihminen! Kuka? Jacksonko vaiko joku hänen tovereistaan? Vaiko minun
maanmiehiäni? Lähestyimme toisiamme sukkelaan, minä heilutin hattuani,
hän samoin. Kuulin hänen puhuvan koiralle. Kuuntelin. Se oli englannin
kieltä ja lähemmä tullessani luulin tuntevani Mr. Jacksonin, jonka
muistin kerran nähneeni. Nostin lakkiani, ojensimme sydämellisesti
kätemme toisillemme. 'How do you do?' — 'How do you do?' Päällämme
sumukatto, joka erotti meistä muun maailman, allamme kehno ahtojää,
eikä maankaan puolessa häämöittänyt paljoakaan sulaa maata, ei muuta
kuin jäätä, maajäätiköitä ja sumua. Toisella puolella sivistynyt
eurooppalainen ruudullisessa englantilaisessa puvussaan, jalassa
pitkävartiset kumisaappaat, parta sileäksi ajeltuna, tukka hoidettuna
ja tuoksuen hyvänhajuista saippuaa, jonka villi-ihmisen tarkat
aistimet jo matkan päästä tunsivat — toisella puolella villi-ihminen,
likaisiin repaleisiin puettuna, traanista ja noesta mustana, pitkät
hiukset takkuisina, parta pörröisenä ja kasvojen luonnollinen vaalea
väri paksun kuoren peitossa, jota eivät kaiken talven ponnistukset
lämpöisellä vedellä, sammalilla, rievuilla ja lopuksi veitsellä olleet
voineet poistaa. Ei kukaan aavistanut, ken hän oli, tai mistä hän
tuli. Jackson: 'Olen vietävän iloinen, että tapasin teidät'. — 'Kiitän
teitä, niin minäkin.' — 'Onko teillä täällä laiva?' — 'Ei, laivani ei
ole täällä!' Jackson: 'Montako teitä on?' — 'Minulla on yksi toveri
jään reunalla.' Jutellessamme olimme kääntyneet kulkemaan maata kohti.
Minä lähdin siitä, että hän oli tuntenut minut tai ainakin arvannut,
kuka tämän villi-ihmismuodon alla piili, en luullut, että vento vieraan
osaksi olisi tullut niin sydämellinen vastaanotto. Sitten hän, minun
jotain sattumalta mainitessani, äkkiä pysähtyi, katsoi minua tarkkaan
kasvoihin ja sanoi nopeasti: 'Ettekös te ole Nansen?' — 'Kyllä, olen
Nansen'. — Jackson: 'Kautta Jupiterin, olen iloinen tavatessani
teidät.' Ja hän tarttui käteeni ja puristi sitä vielä kerran ja
hänen koko muotonsa oli yhtä tervetulon toivotusta ja odottamattoman
kohtauksen synnyttämä ilo säteili hänen tummista silmistään.»

Jackson ei kysynyt Nansenilta, kuinka hänen laivansa oli käynyt, hän
kun oli huomaavinaan, että asia koski Nanseniin kipeästi, ja koska hän
otaksui »Framin» hukkuneen ja vain Nansenin toverinsa kera pelastuneen.
Väkeäänkin hän pyysi, etteivät kysyisi mitään Nansenin laivasta.

Jackson ja Nansen noutivat nyt Johanseninkin ja molemmat saivat
uudet vaatteet ja heitä kestittiin mitä parhaiten. Jacksonin miesten
joukossa oli eräs suomalainenkin, Blomqvist nimeltään. Retkikunta asui
hirsimajassa Kap Florassa, ja täällä Nansen nyt sai tietää, missä
hän oli. Vanhoja kirjeitäkin hän sai. Nansenin ensimmäisiä huolia
oli verrata kelloaan Jacksonin kronometriin ja hän huomasi silloin,
että hän oli likimain oikein arvostellut kellonsa harhaosoituksen ja
etteivät hänen paikanmääräyksensäkään siis olleet aivan paljon harhaan
menneet.

Jacksonin retkikunta oli viettänyt saaristossa talven samoin kuin
Nansenkin ja sen jäsenet olivat retkillään käyneet niin lähellä
Nansenin ja Johansenin talvimajaa, ettei välimatkaa ollut kuin
muutamia kymmeniä kilometrejä. Heinäkuun 25:ntenä tuli retkikunnan
laiva »Windward» tuomaan retkikunnalle muonaa ja muita varustuksia,
sillä Jacksonin aikomus oli jäädä saaristoon vielä yhdeksi talveksi,
ja laivalla pääsivät Nansen ja Johansen palaamaan. Osa Jacksonin
retkikunnan jäsenistäkin palasi samassa tilaisuudessa kotimaahan.

Kun Nansen Vuoreijassa astui jalkansa Norjan mantereelle, oli hänen
ensimmäinen kysymyksensä: »Onko 'Fram' tullut?» — »Ei vielä!» — Hän
kulki sitten edelleen Hammerfestiin ja siirtyi siellä englantilaisen
sir Baden-Powelin upeaan jahtiin »Otarioon», jossa hän tapasi vaimonsa,
ja matka kävi sitten etelää kohti.

Elokuun 20:ntenä Nansenille kannettiin seuraava yllättävä sähkösanoma:

    »Skjaervö, 20.8.1896 k:lo 9 a.p.

    Tohtori Nansen!

    »Fram» saapunut tänne tänään onnellisesti. Laivalla kaikki hyvin.
    Lähden paikalla Tromsaan. Tervetuloa kotia.

                                                Otto Sverdrup.»

Nansenin ilo oli nyt täydellinen. Kun hän seuraavana päivänä saapui
Tromsaan, oli »Fram» jo siellä.



»Framin» loppumatka.


Nansenin ja Johansenin lähdettyä »Framista» maaliskuun 14:ntenä 1895
oli jää aluksi ollut hyvin rauhallista ja hyvin vähän liikkunut
eteenpäin. Huhtikuun lopulla oli matka kuitenkin alkanut edistyä
sukkelammin länteen päin ja heinäkuun 22:ntena »Fram» oli saavuttanut
pohjoisen leveyden 84°50' ja itäisen pituuden 73°. Mutta sitten
oli alkanut puhaltaa lounais- ja länsituulia, jotka taas olivat
kuljettaneet laivaa takaisin itään ja pohjoiseen. Lokakuun 16:ntena
»Fram» oli saavuttanut pohjoisimman kohtansa, 85°57', itäisellä
pituudella 66°. Nyt se jälleen alkoi liikkua oikeaan suuntaan ja tätä
jatkui hellittämättä kaiken talvea.

Tuon tuostakin jäät pusertelivat »Framia», vieläpä oikein
kovakouraisesti, vaikk'ei niin ankaria puserruksia enää uudistunutkaan
kuin vähän ennen Nansenin lähtöä. Nansenin lähdettyä oli Sverdrup
aluksi ajanut pois laivan ympärille kasaantuneet jääröykkiöt. Kun
viimeiset jäät maaliskuun lopulla oli saatu pois, halkeili jää laivan
ympäriltä ristiin rastiin ja syntyi railo, joka kulki aivan laivan
perän taitse. Tässä railossa alkoivat sitten ankarat jäänpuristukset
ja jäät rikkoutuivat yltyleensä, niin että »Framin ympärillä heinäkuun
lopulla oli joka puolella sulaa ja yksi miinani ja yksi miinanräjähdys
riitti irroittamaan laivan kokonaan. Kun miina laukesi, liukui
»Fram» jäältä veteen suurella jyrinällä ja pauhulla, ikäänkuin laiva
rakennusteloiltaan, ja miehet kohottivat raikuvan hurraahuudon.

Sahaamalla ja hinaamalla »Fram» sitten vietiin turvalliseen satamaan,
jonka jälkeen se elokuussa jälleen jäätyi kiinni. Jäänpuristukset eivät
sitten olleet yhtä ankarat kuin edellisenä vuotena, lukuunottamatta
kesäkuuta, jolloin tulvavuokset sysivät jäitä yhteen ankaralla
voimalla. Kerran tai pari vuorokaudessa jäät silloin säännöllisesti
kohottivat laivaa miehen mitan tai enemmänkin, että pohja näkyi. »Fram»
jälleen osoittautui erinomaiseksi jäälaivaksi. Se kohosi ja vaipui,
lankkujen ja parrujen laivan sisässä vähääkään natisematta. Laivalla
ei kukaan jäänpuristuksista herännyt, ei edes niiden ankarimmillaan
ollessa, eikä miehillä aamulla herätessään ollut aavistustakaan siitä,
mitä yöllä oli tapahtunut. Vasta kannelle tultuaan he näkivät, kuinka
korkealle jäät yön aikana olivat laivan nostaneet.

Mutta vaikka Sverdrup luottikin lujasti »Framiin», piti hän kuitenkin
aina jäällä vähän matkan päässä laivasta muonavarastoa, veneitä,
kajakkeja ja muita tarpeita siltä varalta, että jäät tai valkea laivan
tuhoisivat.

»Aika kului rattoisasti ja rauhallisesti», kirjoittaa Sverdrup, »samoin
kuin ennenkin, eikä mukavampaa matkaa voisi kuvitellakaan. Päätyönämme
olivat tavalliset havainnot, nukkuminen, syöminen ja juominen. Terveys
oli koko ajan oivallinen eikä meillä ollut keripukista merkkiäkään.»

Lämpötilat pysyivät jotenkin tasaisina ja meren syvyys oli 3,500—3,700
metriä. Vedenkin lämpötila pysyi jotenkin muuttumattomana, mutta etelän
puolessa lämmin golfin vesikerros jonkun verran vahvistui.

»Fram» oli nyt tullut siksi kauas etelään, että jää alkoi jonkun verran
löyhtyä, joten vauhtia voitiin ruveta hieman parantamaan tunkeutumalla
höyryn ja köysien voimalla railoja pitkin eteläänpäin. Lähes kuukauden
kestäneiden ponnistusten jälkeen »Fram» elokuun 14:ntenä pääsi sulaan
veteen, tavaten kohta sen jälkien erään tromsalaisen pyyntipurren,
jonka päällikkö paikalla tuli »Framiin». Ensimmäinen kysymys oli, oliko
hän saanut mitään tietoa Nansenista ja Johansenista, ja kun vastaus oli
kieltävä, muuttui »Framilla» mieliala kovin painostuneeksi ja harva
uskalsi toivoa, että he enää olisivat elossa.

Tromsalaiselta kapteenilta Sverdrup sai kuulla, että Andrée paraillaan
oli Tanskan saarella, Huippuvuorilla, jonka vuoksi hän suuntasi sinne.
Mutta ei Andréekaan tiennyt mitään Nansenista, jonka vuoksi Sverdrup
päätti Norjassa käväistyään viipymättä lähteä »Framilla» Frans Josefin
maalle etsimään. Laivalla oli yhä vielä niin täydet varustukset, ettei
olisi tarvinnut ottaa kuin vähän hiiliä lisää. Elokuun 21:ntena »Fram»
saapui Ruijan Naavuonoon eli Kvaenangeniin, jossa Skjaervö oli lähin
sähkölennätysasema. Siellä saatiin sähkölennätystoimistossa kuulla
se ilosanoma, että Nansen ja Johansen olivat juuri palanneet. Sanoma
otettiin »Framilla» vastaan valtavalla riemulla, palaavain ilon se teki
täydelliseksi.

Nansenin ja Johansenin saavuttua »Framiin» alkoi tämän triumfikulkua
muistuttava matka Norjan saariston kautta Kristianiaan, jossa kuningas,
stortingi, yliopisto ja yleisö retkikunnalle soivat vastaanoton
moisen, että se melkein voitti »Vegan» tulojuhlat Tukholmassa. Yhtä
innostunut vastaanotto tuli Nansenin osaksi Euroopan suurimmissa
pääkaupungeissakin ja oivallisesti kirjoitetusta matkakertomuksestaan
hän sai tekijäpalkkion, joka koko loppuiäksi takasi hänen
toimeentulonsa.

Vaikkei »Framin» retkellä löydettykään uusia maita eikä saavutettu
pohjoisnapaa, olivat sen tieteelliset saavutukset kuitenkin erinomaisen
suuret ja sillä on kaikkina aikoina oleva napamatkain joukossa
ensimmäinen kunniasija. Nansenin ja Johansenin retki jäiden poikki
Frans Josefin maahan oli loistavin urhotyö, mitä valkoisen rodun
jäsenet ovat samanlaisissa oloissa suorittaneet.

Retken tieteellisistä tuloksista mainittakoon vielä, että »Framin»
miehet kaikkein pohjoisimmassakin tapasivat meressä runsaasti elämää
ja lintuja laumoittain. Karhuja oli vielä 84:ttä leveyspiiriä
pohjoisempana, ketun jälkiä vielä 85:lla, josta Nansen päätti eläimiä
olevan aina navalla saakka. Menomatkalla tavattiin Taimyrin niemimaan
edustalla useita uusia saaria. Frans Josefin maankin karttaa Nansen
saattoi koko joukon korjata, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.



Uudempia retkiä Amerikan napasaaristossa.


Kauan kului Frankiinin etsiskelyn päätyttyä, ennenkuin
tutkimusretkeilijät jälleen käänsivät keulan kohti Pohjois-Amerikan
kolkkoja pohjoisrantoja ja niiden ulkopuolella olevaa Parryn saaristoa.



Otto Sverdrup löytää uusia maita.


Kapteeni Otto Sverdrup, norjalainen kansallisuudeltaan, joka
oli johtanut Nansenin »Framia» sen ensi matkalla, lähti v. 1898
itsenäiselle tutkimusretkelle samalla koetulla laivalla, aikoen
tunkeutua Grönlannin länsipuolitse Smithin salmen kautta napamereen.
Tämä salmi, jonka lähettyvillä hän tapasi amerikkalaisen Pearyn
samoilla asioilla, oli kuitenkin niin täynnään jäitä, että hänen täytyi
luopua yrityksestä ja asettua talvimajoille Ellesmeren maan itärannalle
vastapäätä Grönlannin luoteista suurta nientä.

Talven kuluessa retkikunta kartoitti Elesmeren maan syviä vuonoja,
joita ennen oli luultu salmeksi. Vasta elokuussa 1899 »Fram» pääsi
jäästä, mutta ei nytkään päässyt Smithin salmen kautta Jäämereen.

Sverdrup sen vuoksi muutti koko matkasuunnitelmansa ja ohjasi Jonesin
salmeen, joka etelässä rajoittaa Ellesmeren maata. Mutta täälläkin
olivat jäät vastassa, eikä Sverdrupilla ollut muuta neuvoa kuin käydä
talvimajaan Ellesmeren maan etelärannalle. Hän ohjasi »Framin»'syvään
suojaiseen vuonoon ja käytti talven Ellesmeren maan tutkimiseen.

Mutta seuraavanakin vuonna jääolot olivat niin epäedulliset,
ettei »Fram» päässyt kauaksikaan kulkemaan, ennenkuin sen täytyi
ruveta samalle rannikolle uudelleen talvimajaan, ja kolmannessa
talvimajapaikassa jääolot olivat niin epäsuotuisat, että »Framin»
täytyi viettää vielä neljäskin talvi Ellesmeren maan rannoilla.

Tärkeät löytönsä retkikunnan sen vuoksi täytyi tehdä pitkillä rekillä,
joista pisin kesti 77 päivää.

Sverdrup itse tutki Ellesmeren maan länsirannat, jotka siihen saakka
olivat olleet aivan tuntemattomat, sekä löysi Ellesmeren meren takaa
suuren korkean Heibergin maan, jonka ympäri hän ajoi. Hänen apulaisensa
löysivät yhä kauempaa lännestä, North Devonin ja Bathurstin maan
pohjoispuolelta, monta saarta, jotka ovat Parryn saariston jatkoa.
Näitä rekiretkiä suuressa määrin helpotti riistan runsaus, sekä poroja
että varsinkin myskihärkää oli runsaasti, eikä ruoasta sen vuoksi ollut
puutetta.

Laivalle jääneet olivat kylväneet vuonon jäälle leveän tuhkatien ja
tätä keinoa oli kiittäminen siitä, että »Fram» lopulta pääsi irti.
4 1/2 vuotta poissa oltuaan se vihdoin pääsi takaisin kotimaahan.
Moneenkymmeneen vuoteen ei mikään naparetkikunta ollut löytänyt niin
paljon uusia maita kuin tämä.



Amundsen purjehtii luoteisväylän.


Vuosi sen jälkeen kuin Sverdrup oli palannut, lähti toinen norjalainen
retkikunta Amerikan napasaaristoon. Roald Amundsen, joka jo v.
1901 oli käynyt Koillis-Grönlannissa ja myöhemmin belgialaisen
etelänaparetkikunnan mukana Länsi-Antarktikassa, varusti pienen »Gjöa»
nimisen aluksen toimittaakseen magneettisen navan läheisyydessä
magneettisia mittauksia ja purjehtiakseen sitten luoteisväylän. »Gjöa»
oli pienimpiä aluksia, mitä oli milloinkaan napatutkimuksiin käytetty,
mutta Amundsen arveli, ettei suuremmalla ehkä pääsisi liikkumaan
Pohjois-Amerikan pohjoisissa rantaväylissä, joita hän aikoi matkallaan
kulkea. Purjeiden apuna »Gjöalla» oli petroolimoottori ja potkuri.

Poikettuaan Beecheyn saarelle, jossa Franklinin kunniaksi pystytetty
muistopatsas oli hyvässä kunnossa, Amundsen purjehti eteläänpäin
pitkin Boothia Felixin länsirantaa ja vaivoin haaksirikon vältettyään
saapui Kuningas Williamin maan itärannalle, johon »Gjöa» asettui
talvisatamaan, ja alkoi havaintotyönsä.

23 kuukautta retkikunta viipyi tällä paikalla, toimittaen 19 kuukauden
kuluessa yhtämittaisia magneettisia ja ilmatieteellisiä havainneita.
Samalla se tutustui seudun eskimoihin ja eli heidän kanssaan mitä
parhaissa väleissä. Alhaisin mitattu lämpö oli -61,7°.

Amundsen teki rekiretken magneettiselle navalle, palaten kuitenkin
nopeaan takaisin, kun eskimot olivat hänen muonavarastonsa ryöstäneet.

Luutnantti Hansen suoritti meren poikki rekiretken Viktorian maalle ja
kartoitti sen koillisrannasta, mitä sitä vielä oli tuntematonta.

Elokuun 13:ntena 1905 »Gjöa» lähti matkaa jatkamaan ja purjehti
erinomaisen vaivalloisia matalaa väyliä Kuningas Williamin ja
Viktorian maan eteläpuolitse Mackenzien suulle ja vielä sen ohitsekin
Herschelin saarelle saakka, mutta siellä talvi yllätti ja sen täytyi
jäädä amerikkalaisten valaanpyytäjäin keralla mainitun saaren luo
talvisatamaan. Herschelin saarelta Amundsen suoritti rekiretken
Klondykeen antaen sieltä ensimmäiset tiedot maailmalle, että hänen
retkensä siihen saakka oli hyvin menestynyt.

Mutta vaarallinen se oli ollut ja vaarallinen edelleenkin, kun »Gjöa»
seuraavana kesänä saattoi lähteä retkeään jatkamaan, sillä väylä
Amerikan mantereen ja kiinteän napajään välillä on loppukesälläkin,
jolloin sula on levein, ahdas ja tuulet voivat sen milloin tahansa
sulkea, ahdistaen laivan matalikoille. Mutta hyvin tunnettu oli tämä
matkan loppuosa, sillä amerikkalaisia valaanpyytäjiä saapui sinne joka
kesä, käyden idässä aina Banksin maalla saakka. Lokakuun 19:ntenä 1906
Amundsen saapui San Franciscoon ja Luoteisväylä oli saanut ensi kerran
purjehdituksi.

Vielä on Amerikan napasaariston kartassa monta tyhjää aukkoa,
varsinkin siinä Jäämeren osassa, joka ulottuu Beringin meren
pohjoispuolella olevasta Wrangelin saaresta Parryn saaristoon, jonka
pohjoispuolella luullaan olevan jonkun suuremman maan, jota ei vielä
kenenkään kuolevaisen silmä ole nähnyt. Siellä ei tosin liene »kultaa
eikä viheriäisiä metsiä», mutta voimallisesti se siitä huolimatta
houkuttelee puoleensa rohkeita yrittelijöitä. Pari retkeä on jo tehty
sen löytämiseksi, vaikka huonolla menestyksellä.

Englantilainen Harrison, joka tapasi »Gjöan» Herschelin saarella, aikoi
valaanpyytäjien keralla Banksin maahan purjehdittuaan tehdä matkan
kauemmaksi pohjoiseen, mutta vaillinaisien varustuksien vuoksi hänen
oli tuumasta luovuttava. Tanskalainen Einar Mikkelsen, joka jo oli
ollut kahdella pitkällä Jäämeren matkalla, yritti samaan aikaan ja
samoja teitä tunkeutua napamereen, mutta vaikka hänellä oli erikoinen
laiva, niin täytyi hänenkin palata takaisin tyhjin toimin.

Canadan hallitus on viime vuosina lähettänyt laivoja entistä tarkemmin
tutkimaan sekä Hudsonin lahden purjehdusoloja, koska tästä hyisestä
sisämerestä toivotaan Canadan länsiosille vientireittiä, että myös
luoteisväylää siinä toivossa, että siitä kaikista huolimatta vielä
kerran tulisi kuljettava kauppatie, kun sen jääolot ja sula-ajat
saataisiin perinpohjin selvitellyiksi. Kapteeni Bernier, joka on
näitä töitä johtanut, onkin vakuutettu siitä, että Luoteisväylä on
jonkun aikaa vuodesta kuljettava päästä päähän, mutta ei hänkään v.
1910 päässyt sitä purjehtimaan samaa Banksin saaren ja Melvillen
saaren välistä salmea kauemmaksi, joka jo Parryn pidätti hänen ensi
matkallaan. Tähän salmeen ja sen eteläpuolella Olevaan kaitaan mereen,
joka erottaa toisistaan Kuningas Williamin maan ja Viktorian maan,
sulloutuu alati niin vahvalta paksuinta napameren jäätä, ettei kukaan
vielä ole siinä tavannut sulaa vettä muuta kuin lähempänä Amerikan
mannerta, jota reittiä juuri »Gjöa» purjehti. Toistaiseksi pieni »Gjöa»
on ainoa alus, joka on luoteisväylän purjehtinut.

Kapteeni Bernier matkoillaan täydensi ison Baffinin maan karttaa,
sillä läheisyydestään huolimatta tämä suuri maa on pysynyt kauemmin
vaillinaisesti tutkittuna kuin Parryn saariston etäisimmätkään maat.
Baffinin maan sisäosa on vielä enimmäkseen aivan tuntematonta.



Rynnäköitä napaa kohti.


Parhaita kiitoksia, mitä napamaissa työskennelleet tutkijat ovat
kotiin palattuaan saaneet, on ollut se, että he ovat paljon enemmän
hyödyttäneet ihmiskuntaa tunnollisella tieteellisellä työllään, kuin
jos olisivat pikaretkellä pohjoisnavan valloittaneet. Mutta semmoisille
yrittäjille, jotka ovat etupäässä vain maapallon navalle pyrkineet, on
sanottu, heidän onnistumattomalta matkalta palattuaan, että moisten
urheiluretkien hyöty ei vähääkään vastaa kustannuksia.

Kaikista näistä järkevistä arvosteluista huolimatta on tuon
mittausopillisen kohdan saavuttaminen kuitenkin voimallisesti
kiihottanut yrittelijöitä ponnistuksiin ja navan valloittamisen kunnia
on saanut monen etevimmänkin tieteellisen tutkijan sydämen kiivaammin
lyömään ja seikkailuihin antautumaan, mainitaksemme vain Nordenskiöldin
ja Nansenin. Harva on se napatutkija, joka ei kuitenkin lopun lopuksi
olisi hiljaisessa mielessään suonut sijaa sille tunteelle, että hänen
oman kansansa lipun tulisi navalla liehua.

Eikä ole ainoatakaan kansaa, joka ei olisi ollut valmis hurraamaan
tälle suurtyölle paljon sydämellisemmin kuin suurimmillekin
tieteellisille saavutuksille.

Pohjoisnavalla on odottanut sankariseppele, ja ihmisen ja ihmiskunnan
sisimpään olemukseen kuuluu tuo voittamaton sankarimaineen himo.

»Framin» retki napameren poikki antoi uutta yllykettä pohjoisnavan
valloitusyrityksille, mutta ne, jotka hänen jälkeensä pyrkivät, eivät
tyytyneet samaan hitaaseen kiertotiehen, vaan yrittivät jälleen hyökätä
navalle suorinta tietä.

Amerikkalainen sanomalehtimies Walter Wellman lähti v. 1894
tunkeutumaan Huippuvuorilta laivalla pohjoisnavalle, mutta hänen
laivansa musertui jäissä ja haaksirikkoiset pelastuivat siitä hädin
tuskin alumiiniveneellään, saapuen sitten monet kohtalot koettuaan
Norjaan.

Vuosina 1898—99 Wellman yhdessä E.B. Baldwinin ja G. Harlanin keralla
yritti tunkeutua navalle Frans Josefin maasta erikoisesti rakennetulla
reellä, mutta ei pitkällekään päässyt, ennenkuin vikaannutti jalkansa
ja jäiden puristuksessa menetti useita rekiä, suurimman osan koiristaan
ja koiraeväistään, niin että hänen oli kääntyminen takaisin. Baldwin
ja Harlan Wellmanin, poissa ollessa tutkivat arkipelagin pohjoisia ja
itäisiä saaria, joista hyvin vähän tiedettiin.



Abruzzin herttuan retki.


Prinssi Luigi, Abruzzin herttua, Italian kuninkaan serkku, joka jo
vuorikiipijänä oli mainetta saavuttanut, — varsinkin kiipeämällä
Alaskan Eliaksen vuorelle — varusti v. 1899 naparetkikunnan, jonka
piti Frans Josefin maalta tunkeutua pohjoisnavalle. Seuralaisinaan
meriupseerit Cagni ja Querini, eräs lääkäri ja neljä aostalaista
alppikiipijää herttua »Stella Polarella», retkeä varten erikoisesti
varustetulla valaanpyyntihöyryllä, jonka koko miehistö oli
norjalaisia, vaivalloisen matkan jälkeen tunkeutui Frans Josefin
maan pohjoisrannalle. Sieltä olisi vielä päästy laivalla kauemmaksi
pohjoista kohti, jäiden välissä kun oli siksi paljon sulaa
vettä, mutta kun olisi ollut liian uskallettua jäädä laivan kera
talveksi jääkenttiin, niin käytiin saariston suojaan ankkuriin.
Talvisatamassakin jäät runtelivat laivaa niin pahasti, että se hädin
tuskin voitiin pelastaa uppoamasta. Miehistön täytyi viettää talvi
maalla kahdenkertaisissa teltoissa, joiden päälle viritettiin kaksi
vielä suurempaa telttaa. Tätä telttasiirtokuntaa pidettiin suurella
uunilla lämpimänä. Opettaessaan 120 rekikoiraa herttua palellutti kaksi
sormea, niin että niiden päät täytyi leikata pois, ja tämän vamman
vuoksi hän ei itse ottanut osaa rekiretkiin napaa kohti.

Maaliskuun 11:ntenä 1900 suuri rekiretkikunta lähti matkalle napaa
kohti. Kahdentoista päivän kuluttua ensimmäinen apuosasto, johon
kuuluivat luutnantti Querini, norjalainen koneenkäyttäjä ja yksi
alppiopas, lähetettiin takaisin laivalle, jota se ei kuitenkaan
saavuttanut. Luultavasti nämä kolme tuhoutuivat lumimyrskyssä,
jäärailoissa tai kuolivat he nälkään ja viluun.

Yhdeksän päivää sen jälkeen kuin he olivat lähteneet, lähti tohtori
Cavalli kahden miehen keralla paluumatkalle ja 24 päivää ponnisteltuaan
saapui onnellisesti takaisin »Stella Polareen».

Kolmas osasto, johon kuului luutnantti Cagni kahden alppikiipijän
ja yhden merimiehen keralla, alkoi vasta nyt omia eväitään kuluttaa
ja runsaasti koiriaan ruokkien matkasi verraten nopeaan, 16—17
kilometriä päivässä, pohjoista kohden. Niinpä tämä osasto pääsikin 56
kilometriä kauemmaksi kuin Nansen, aina leveysasteelle 86°34'. Sitten
kuitenkin eväiden nopea väheneminen pakotti lähtemään paluumatkalle,
joka jääkenttien rakoilemisen vuoksi oli sangen vaikea. Täytyi tehdä
pitkiä kiertoretkiä, joiden kautta retkikunta joutui jotenkin kauas
suunnastaan, ja vasta 104 päivän kuluttua lähdöstään lukien tämä
retkikunta palasi takaisin, kaksi rekeä ja 7 koiraa jäljellä kuudesta
reestä ja 45 koirasta. Suurin osa koirista oli vähitellen syötetty
tovereilleen ja lopulta koiranlihaa olivat syöneet retkikunnan
jäsenetkin.

Suotta etsittyään Querinia ja hänen tovereitaan herttua jätti heille
ruokavaroja ja osoituksia, miten heidän on meneteltävä, sekä palasi
sitten »Stella Polarella» Norjaan, jossa hän lähellä Hammerfestia
sai surusanoman setänsä, kuningas Umberton murhasta. Vaikk'ei tämä
italialainen retkikunta napaa saavuttanutkaan, oli sen rekiretki Frans
Josefin maasta pohjoista kohti kuitenkin suurenmoinen ennätys.



Zieglerin varustamat retkikunnat.


V. 1901 Baldwin teki Frans Josefin maasta uuden yrityksen. Retkikunta
oli suuremmoisesti varustettu amerikkalaisen miljoonapohatan Zieglerin
varoilla. Siihen kuului 45 valkoista, 6 ostjakkia, 15 poni-hevosta,
420 siperialaista koiraa ja yli 60 rekeä. Mutta jo seuraavana vuonna
se palasi takaisin tyhjin toimin. Sen ainoa tulos oli kolmen varaston
perustaminen, Nansenin talvimajan näkeminen, ja muutamien pienien
saarien löytäminen. Baldwinin ja norjalaisen kapteenin riidat olivat
pääsyy siihen, ettei yrityksestä sen enempää tullut. Koko retkikunta
oli jakautunut amerikkalaiseen ja norjalaiseen puolueeseen ja molemmat
päämiehetkin joutuivat keskenään käsikähmään.

Ziegler ei kuitenkaan säikähtänyt, vaan v. 1903 varusti uuden
retkikunnan, johon kuului paljaita amerikkalaisia. Retkeä johti
A. Fiala, joka oli ollut mukana Baldwinin edellisellä retkellä.
Suurella vaivalla ja kiertoteitä retkikunta pääsi Frans Josefin maan
pohjoisrannalle, jossa se asettui talveksi samaan satamaan kuin
Abruzzin herttuakin, tämän huonoista kokemuksista huolimatta. Jo
marraskuussa jäät runtelivat laivan rauskaksi ja tammikuussa se upposi.
Samassa tilaisuudessa menetettiin 100 tonnia kivihiiliä ja 40 tonnia
ruokavaroja, jotka oli jäälle jätetty.

Siitä huolimatta yritettiin kahteen kertaan tunkeutua napaa kohti.
Kummallakin kerralla tavattiin kuitenkin niin paljon railoja ja sulia
ja niin kamalan huonoa jäätä, että useimmat reet särkyivät ja kuluivat
aivan kelvottomiksi. Kaikki ponit, kahta lukuun ottamatta, kuolivat
tautiin. Retkikunnan täytyi sen vuoksi palata takaisin tyhjin toimin ja
viettää saaristossa vielä toinenkin talvi, kun ei apulaivaa kuulunut,
eläen Baldwinin varastoista ja metsästyksen ja kalastuksen antamasta
saaliista. Seuraavana keväänä yritettiin tunkeutua vielä kolmas kerta
navalle, mutta yhtä huonolla menestyksellä, ja lopulta Fialan täytyi
luopua koko tuumasta. Frans Josefin maan pohjoispuolella olivat jääolot
niinä vuosina semmoiset, että rekiretki niiden poikki näytti olevan
mahdottomuus. Kesällä 1905 saapui vihdoin apulaiva »Terra Nova»,
edellisenä kesänä kaksi kertaa turhaan yritettyään, ja kuljetti kotiin
kovia kokeneen, vaikka tuskin mitään aikaansaaneen retkikunnan. Vain
yhden miehen tämä oli menettänyt. Ziegler oli kuollut vähää ennen kuin
retkikunta kotiin palasi.



Andréen ilmapalloretki.


Tuskin mikään muu yritys napaa valloittaa on niin suurta huomiota
herättänyt kuin ruotsalaisen insinöörin S.A. Andréen onneton
ilmapalloretki, jonka kohtalo peittyi läpitunkemattomaan hämärään.

Andrée oli keksinyt laitokset, laahausköydet, joilla palloa
saatettiin jonkun verran poikkeuttaa tuulen suunnasta, ja niillä hän
luuli voivansa ohjata muutoinkin suuresti parannetun ilmapallonsa
Huippuvuorilta pohjoisnavalle ja takaisin.

Jo kesällä 1896 pallo oli Huippuvuorien pohjoisreunalla valmiina, mutta
sopivaa tuulta kun ei saatu, ei se voinut matkaan lähteä sinä kesänä.

Vasta heinäkuun 11:ntenä 1897 Andrée kahden seuralaisensa, Strindbergin
ja Fraenkelin kera, saattoi liikkeelle lähteä. Jo lähtiessä tapahtui se
onnettomuus, että puolet laahausköysistä jäi jäljelle, ja nopea tuho
tuli varmaan muutoinkin retkikunnan osaksi, vaikka siitä ei olekaan
mitään varmaa tietoa saatu.

Pallosta lähetetyistä lentokyyhkysistä vain yksi saapui ihmisten
ilmoille, mutta se saapui jo viidentenä päivänä sen jälkeen kuin
»Kotka» oli retkelleen lähtenyt. Se sisälsi seuraavan tiedonannon: »13
p. heinäk., k:lo 12 päivällä, 82°2' pohj., 15°5' it. lev. Hyvää vauhtia
itään 10° etelään. Kaikki hyvin. Tämä on kolmas kyyhkyspostini. Andrée.»

Hitaasti oli matka siis edistynyt, »Kotka» arvatenkin oli väärään
suuntaan kulkemassa kolmantena päivänä nousemisensa jälkeen.

Kului sitten lähes kaksi vuotta, ennenkuin kadonneista saatiin uusia
viestejä. Toukokuussa 1899 ajelehti Islannin rannalle poiju, joka oli
heitetty mereen samana päivänä, jona oli matkaankin lähdetty, ja sitten
enemmän kuin vuoden kuluttua, elokuun lopulla v. 1900, ajautui Ruijan
rannalle toinen poiju, joka oli vielä aikaisemmin samana päivänä mereen
heitetty. Myöhemmin on löydetty vielä kolme muuta retkikunnan poijua,
muun muassa se, joka oli pohjoisnavalle heitettävä, mutta ne eivät
mukanaan tuoneet mitään viestiä, eikä voida varmaan tietää, missä ne
oli mereen heitelty. Luultavasti retkikunta jo silloin oli tuhoansa
lähellä.

Viesteistä on päätelty, että »Kotka» ensin kulki myrskypyörteessä
Grönlantia kohti, sitten oli jonkun aikaa alallaan, kunnes tapasi
toisen pyörteen, joka ajoi sitä koillista kohti. Amerikkalaiset
löysivät Fialan retkikuntaa Frans Josefin maasta hakiessaan Kap Floran
luota mainitusta saaristosta korkealta maalta erään valokuvaustarpeiden
säiliön, joka oli Andréen retkikunnalle kuulunut, ja siitä päättäen
retkikunta lensi Frans Josefin maan poikki, taikka ehkä sille pysähtyi.
Retkikunnalla oli mukanaan rekiä, veneitä ja neljän kuukauden eväät
ynnä muut varustukset, ja olisi sen siis pitänyt voida jonkun
aikaa pitää puoliaan Nansenin hyvää esimerkkiä noudattaen, mutta
luultavasti »Kotka» kaasunmenekin vuoksi alkoi vaipua paljon ennen
kuin oli laskettu — Andrée luuli sen pysyvän ilmassa kuukauden — jonka
vuoksi oli vähitellen heitetty mereen kaikki mitä voitiin pallon
keventämiseksi, niin että lopulta oltiin aivan avuttomina, kun rohkea
lentäjä vihdoin yhdytti maan taikka meren pinnan. Tosin eskimot
kertoivat, että keväällä 1899 oli ‘Fort Churchillin luona Canadassa
surmattu kaksi valkoista, joita luultiin Andréen seuralaisiksi, mutta
heidän tietonsa mukaan oli kaksi karkuun päässyt, joten noita valkoisia
siis olisi kaikkiaan ollut neljä. Tunguusit väittivät Siperiassa
nähneensä kankaalla päällystetyn esineen ja sen lähellä kolme
ruumista ynnä paljon koneita ja Huippuvuorilla väitettiin kuuluneen
avunhuutoja, mutta kun näitä huhuja tarkemmin perättiin, huomattiin ne
kaikki vääriksi. Wellman etsi Andréeta Frans Josefin maasta, Nathorst
Itä-Grönlannista, Peary Luoteis-Grönlannista Smithin salmen seuduilta,
Stadling Siperian pohjoisrannikolta, mutta ei mistään tavattu
vähintäkään jälkeä kadonneista.

Andréen retken onneton päättyminen ei ole estänyt muita
suunnittelemasta uusia ilmapallo- taikka oikeammin ilmalaivaretkiä
pohjoisnavalle. Ilmailu on sen jälkeen niin nopein askelin edistynyt,
ettei Andréen olisi tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin hän
olisi voinut lähteä paljon paremmalla ilma-aluksella vaaralliselle
matkalleen. Opittiin rakentamaan suuria ohjattavia ilmalaivoja, joilla
on siksi suuri oma nopeus, että ne voivat kulkea omaa suuntaansa
jotenkin kovistakin tuulista huolimatta.

Semmoisella amerikkalainen Wellman päätti valloittaa pohjoisnavan. Hän
lähti ilmalaivoilleen Huippuvuorille v. 1906, mutta ei silloin vielä
ollut laitoksiinsa tyytyväinen, vaan odotti vielä seuraavaan kesään,
jolloin hän näki parhaaksi luopua koko tuumasta.

Myöhemmin kreivi Zeppelin saksalaisten asiantuntijain keralla kävi
Huippuvuorilla seutuihin ja oloihin perehtymässä, mutta suuri
kansainsota ja sen monet vaatimukset keskeyttivät hänen tuumansa.



»Jermak» Jäämerellä.


Monta muuta uudensuuntaista yritystä navan vallottamiseksi esitettiin
samoihin aikoihin. Venäläinen amiraali Makarow, joka sittemmin sai
Port Arthurin edustalla surmansa johtamansa laivaston etunenässä,
ehdotti voimallisia jäänmurtajia, joilla väkivoimalla avattaisiin
napajäihin ura. Hän luuli, että 20,000 hevosvoimalla työskentelevä
jäänmurtaja kykenisi ruhjomaan lujimmankin jään, ja vielä paremmin
kaksi puolta pienempää peräkkäin työskentelevää. Hän teki sitä varten
Venäjän valtion omistamalla »Jermakilla», voimakkaalla jäänmurtajalla,
retken Huippuvuorille ja Novaja Zemljan vesille, mutta voimallisista
koneistaan huolimatta ei jäämurtaja kyennyt Novaja Zemljan luona
olevia vahvoja napajääkenttiä murtamaan. Yrityksestä oli luovuttava,
kun »Jermakin» saumat eivät näyttäneet niin ankaria voimanponnistuksia
kunnolla kestävän.

Muuan saksalainen esitti, että pohjoisnavalle kuljettaisiin
vedenalaisella veneellä, mutta ei ketään haluttanut ryhtyä tätä tuumaa
toteuttamaan, vaikk'ei se ehkä ole sen mahdottomampi kuin Andréenkaan
ilmapalloretki. Kaikki tietysti riippuisi siitä, voisiko laiva tarpeen
tullen puhkaista itselleen henkireikiä päällään olevaan jääkattoon,
sillä vain tilapäisiin railoihin tuskin olisi luottamista.



R.E. Peary, pohjoisnavan valloittaja.


Näitä suunnitelmia suunniteltaessa, yrityksiä tehtäessä, oli jo
kilpakentällä sekin mies, rautaisen tarmon, hellittämättömän sitkeyden,
ylivoimaisen kunnianhimon mies, joka vihdoin valloitti pohjoisnavan
hyisen voitonseppeleen, jota sen jääkiteet ihastuttivat enemmän kuin
kalleimmat timantit. Mutta yhdellä rynnäköllä ei valloitus hänellekään
onnistunut, vaan vasta puolentoista vuosikymmentä kestäneen,
määräntietoisen, kokemuksia kokoavan työn jälkeen.

Robert Edwin Peary oli syntynyt Pennsylvanian Crcssonissa v. 1856
ja oli siis amerikkalainen kansallisuudeltaan. Yliopistolukunsa
päätettyään hän insinöörinä rupesi Yhdysvaltain sotalaivastoon, ottaen
sittemmin osaa Nicaraguan kanavan maastotutkimuksiin.

V. 1886 hän kävi kesäretkellä Grönlanlin länsirannalla Disko-lahdessa,
tehden sen perukasta erään tanskalaisen keralla matkan maajäätikölle.
Tämän jäämaailman ihmeet lumosivat hänen mielensä ja palattuaan
retkeltään, jolla hän kulki 125 kilometriä sisämaahan jäätikön
reunasta, hän oli vakuutettu siitä, että sitä pitkin oli mahdollinen
tehdä paljon pitempiäkin matkoja, ja suunnitteli kolme suurenmoista
reittiä Grönlannin poikki länsirannalta itärannalle. Yksi reitti
oli Godhavnista kaakkoon, toinen Disko-lahdesta Petermanin vuonoon,
kolmas Kap Yorkista koilliseen Grönlannin silloin aivan tuntemattomiin
koillis-osiin.

Nansenin retki maajäätikön poikki v. 1888 sai Pearyn kuitenkin
luopumaan kahdesta ensimmäisestä suunnitelmastaan ja kokonaan
omistamaan huomionsa Pohjois-Grönlannille, jossa suurimmat
löytömahdollisuudet odottivatkin. Peary ja hänen vaimonsa olivat
molemmatkin jotenkin hyvissä varoissa, jonka vuoksi hän omilla
varoillaan saattoi alkaa työnsä.



Pearyn ensimmäinen retki polijois-Grönlannin poikki.


V. 1891 Peary pääsi lähtemään ensimmäiselle varsinaiselle
tutkimusretkelleen. Mukanaan vaimonsa ja kuusi muuta henkeä hän
laivallaan tunkeutui Inglefieldin vuonoon Grönlannin luoteisrannalle,
varusti sinne talvimajansa ja taittuneesta säärestään huolimatta
päätti seuraavana keväänä lähteä suurelle matkalle. Toukokuun 14:ntenä
1892 hän norjalaisen E. Astrupin ja kolmen muun seuralaisen keralla
kulki valtavan Humbcklt-glasierin poikki ja edelleen maajäätikön
reunaa koillista kohti; kunnes tuli Grönlannin itärannalta syvälle
maahan pistävän salmen rannalle. Päivän kunniaksi hän nimitti lahden
Independence-lahdeksi, koska hän sen löysi heinäkuun 4:ntenä, samana
päivänä, jona Yhdysvallat viettävät itsenäisyytensä juhlaa. Peary
luuli tämän lahden jatkuvan salmena Grönlannin poikki ja haahmotteli
sen siten karttaansa, mutta tanskalaiset myöhemmin osoittivat hänen
erehtyneen ja Pearyn lukuisat vihamiehet saivat siitä aihetta
hyökkäyksiin.

Pearykin totesi, ettei sisämaajäätikkö Grönlannin pohjoisosassa
ulottunut merenrantaan saakka — siihen epäilemättä on syynä niukempi
lumentulo — vaan on sen ja meren välillä vyöhyke vähälumista maata,
jolla kesäaikaan oli runsaasti kukkia, myskihärkiä ja hyönteisiä.
Paluumatka kulki jonkun Verran eteläisempää reittiä, maajäätikön poikki
1,200—2,500 metriä korkealla merenpinnasta. Pearyn suorittama rekiretki
oli huomattavimpia, mitä napamaissa oli siihen saakka tehty.

Retkikunnan laiva oli sillä välin palannut talvisatamaan ja
tyytyväisenä tuloksiinsa Peary saattoi palata kotia. Tällä matkalla
olivat mukana t:ri F. Cook, joka sittemmin koetti riistää Pearylta
kunnian pohjoisnavan valloittamisesta, ynnä neekeri Matthew Henson,
joka oli isäntänsä uskollinen apulainen hänen kaikilla seuraavillakin
matkoillaan.

Heti Amerikkaan palattuaan Peary matkakertomuksellaan ja luentoja
pitämällä alkoi koota rahoja uutta retkeä varten. Jo kesällä 1893 hän
palasi Pohjois-Grönlantiin asettuen jälleen talvimajoihin Inglefieldin
vuonoon Smithin salmen suulle. Rouva Peary oli nytkin mukana ja
synnytti matkalla miehelleen tyttären.



Uusia yrityksiä.


Jo maaliskuussa Peary lähti suurelle rekiretkelle jatkaakseen edellisen
vuoden tutkimuksia Independence-lahdesta eteenpäin. Kerallaan kahdeksan
miestä, 92 koiraa ja 12 rekeä hän nousi maajäätikölle, mutta nopeaan
se osoitti, ettei sen kylmällä pinnalla ollut luvallista matkustaa
niin varhaisena aikana — pakkasta riittämään saakka siellä on
keskikesälläkin. Kun oli parisataa kilometriä kuljettu, niin tappoivat
hirveät myrskyt ja sietämätön kylmyys koirat ja runtelivat miehet,
niin että puolet, Astrup mukana, oli takaisin lähetettävä. Liiat
matkavarustukset jäähän kätkettyään Peary kolmen reippaimman miehensä
keralla yritti kulkea vielä pari viikkoa eteenpäin, mutta lopulta
hänen oli kokonaan luovuttava yrityksestä ja palattava takaisin.
Kun ei voitu paluumatkalla löytää lumeen kätkettyjä ruokatavara- ja
polttoainevarastoita, täytyi retkikunnan jättää jäljelle osa reistään.

Pearyn retkellä ollessa oli Astrup tehnyt neljä viikkoa kestäneen
rekiretken Melvillen lahden pohjoisrannalle, joka valtavain
jäätikkörintamainsa vuoksi yhä vieläkin oli sangen vähän tunnettu.
Maajäätikkö päättyy tällä rannalla melkein katkeamattomana
glasieririntamana mereen. 210 km pitkällä rannikolla on 150 km leveältä
glasierinpäätä.

Peary ei malttanut palata kotimaahan noutamaan tulleella laivalla,
vaan Leen ja Honsonin keralla päätti jäädä uutta kevättä odottamaan,
tehdäkseen uuden retken Grönlannin koillisrannikolle. Eskimoitten
avulla nämä kolme tulivatkin talven hyvin toimeen ja keväällä
nousivat maajäätikölle. Retki uhkasi jälleen päättyä kesken, kun ei
löydetty edellisen vuoden eväskätköä. Pelkäämättä Peary kuitenkin
jatkoi matkaa ja saavutti jälleen Independence-lahden. Siellä
luultavasti tuho kuitenkin olisi perinyt pienen joukon, ellei se
onneksi olisi tavannut myskihärkälaumaa, josta ammuttiin kymmenkunta
eläintä. Niinkin paluumatka oli »raivoisaa kilpajuoksua nälkäkuoleman
kanssa». Viidessäkolmatta päivässä Peary tovereineen samosi takaisin
talviasemalleen, menetettyään kaikki koiransa yhtä lukuun ottamatta ja
kaikki rekensä. Uskomattomista ponnistuksista huolimatta ei Peary tällä
retkellä saanut sanottavasti mitään aikaan. Höyrylaiva »Kite» saapui
ajoissa hänet noutamaan ja syksyllä 1895 hän molempien toveriensa
keralla palasi kotimaahan.

Kahden seuraavan retken tarkoituksena oli tuoda Kap Yorkista,
Melvillen lahden pohjoisrannalta, 800 sentneriä painava meteorikivi,
jonka jo John Ross oli huomannut. Ensi kerralla tämä valtava kivi
saatiin vain rantaan kuljetetuksi, vipulaitokset murtuivat, ennenkuin
se laivaan saatiin, jo sen vuoksi oli tehtävä uusi matka, jolla
samalla valmisteltiin uutta, viisi vuotta kestäväksi aiottua matkaa
pohjoisnavalle.

Peary asetti nyt kunnianhimonsa päämääräksi napamatkain korkeimman
voitonseppeleen pohjoisnavan saavuttamisen. Oli jo alettu epäillä,
tokko se vanhoilla kulkuneuvoilla, reillä ja koiravaljakoilla, olisi
ensinkään mahdollistakaan, ja esitetty kaikenlaisia uusia keinoja,
kuten edellä kerroimme, mutta Peary osoitti, että se oli mahdollista,
kunhan työ toimitettiin järjestelmällisesti.

Lordi Northcliffe oli lahjoittanut Pearylle »Windward» laivansa, kun
se oli Jacksonin retkikunnan Frans Josefin maasta takaisin tuonut, ja
hankkiakseen varoja uutta naparetkeä varten Peary kulki tällä laivalla
Amerikan satamakaupungista satamakaupunkiin näytellen itseään rahan
edestä täysissä napamatkustajan tamineissa. Jonkun verran varoja hän
täten saikin kokoon ja vielä tärkeämpää oli, että hän luennoillaan sai
muutamia rikkaita miehiä asiaan innostumaan ja perustamaan »The Peary
Arctic Clubin», joka otti hänen matkansa rahoittaakseen. Tämän jälkeen
hän saattoi vapaasti antautua yksinomaan työhönsä.

Heinäkuussa 1898 Peary lähti »Windwardilla» matkaan, pyrkien nyt
Smithin salmen ja siitä jatkuvain tunnettujen vesien kautta Grönlannin
luoteisrannalle, josta hän aikoi tehdä hyökkäyksen napaa kohti.
Jääsuhteet olivat kuitenkin epäedulliset eikä Peary vielä ollut
tottunut napajäiden läpi laivaa viemään; hän ei sen vuoksi päässyt
Grinnellin maan itärantaa kauemmaksi, löytäen kuitenkin sieltä
laivalleen rauhallisen talvimajan.



Peary palelluttaa jalkansa.


Peary teki pitkiä rekiretkiä Grinnellin maan ja Grantin maan sisäosiin
Greelyn vanhalle asemalle saakka. Eräässä kamalassa lumimyrskyssä
hän eksyi, harhaili kaksi päivää sinne tänne ja palellutti molemmat
jalkansa, niin että seitsemän varvasta täytyi leikata pois. Mutta
vaikka hän hädin tuskin pääsi kulkemaan, ei hän suinkaan luopunut
aikomuksestaan, vaan vietti vielä toisenkin talven Foulkefjordissa,
Hayes'in vanhassa talvikortteerissa, ja jotakuinkin vammastaan
parannuttuaan lähti neekeri Hensonin ja viiden eskimon keralla uudelle
rekiretkelle.



Ensimmäinen yritys navan saavuttamiseksi.


Matka edistyi nyt hyvin ja Peary saattoi (v. 1900) tutkia Grönlannin
luoteisreunan aina siihen saakka, missä se äkkiä kääntyy kaakkoon
Independence-lahtea kohti, ja saattoi nyt olla varma siitä, että hän
oli saavuttanut tämän valtavan saarimaan pohjoiskärjen.

Hän lähti nyt meren jäälle ja kulki sitä leveyspiirille 83°50' saakka,
mutta sitten alkoi ahtojää olla niin aukkoista ja railoja täynnään,
että hänen täytyi palata.

Peary kulki nyt Grönlannin pohjoislohkon, Pearyn maan, rantaa
seuraillen, kunnes Independence-lahti tuli näkyviin, ja palasi sitten
pohjoisrantaa takaisin Grantin maahan ja asettui sinne Greelyn vanhalle
asemalle, Fort Congeriin, talvea viettämään.



Uusia turhia yrityksiä.


V. 1901 hän lähti uudelleen navalle yrittämään, mutta ei päässyt Fort
Congerista kuin 10 päivämatkaa, ennenkuin oli sekä ihmisten että
juhtain uupumuksen vuoksi palattava. Mutta hän odotti uutta kevättä ja
v. 1902 lähti yrittämään Kap Heklasta, Grantin maan pohjoiskärjestä,
mukanaan Henson, neljä eskimoa ja kuusi rekeä. Kun oli kuljettu kuusi
päivää syvässä lumessa korkeiksi röykkiöiksi kasaantuneita jääkenttiä,
tuli vastaan avovettä ja liikkeessä olevaa jäätä. Kuta kauemmaksi
tämä pelkäämätön pieni joukko tunkeutui, sitä paksummiksi, mutta
rosoisemmiksi muuttuivat jääkentät, sitä lukuisemmiksi ja leveämmiksi
kanavat. Kun oli päästy leveyspiirille 84°17', eivät koirat enää
kyenneet vetämään ja oli sen vuoksi palattava takaisin. Railoja
kierrellessä oli jouduttu niin paljon pois pohjoissuunnasta, että Kap
Hekla oli jäänyt melko kauas lännemmäksi. Paluumatka oli sumujen ja yhä
laajenevien sulien vuoksi vielä vaarallisempi kuin menomatka. Huhtikuun
29:ntenä 1902 retkikunta saapui Kap Heklaan. Elokuun 8:ntena »Windward»
tuli retkikuntaa noutamaan ja vielä samana päivänä koko retkikunta
lähti sillä paluumatkalle.

Täydellisesti ne erehtyivät, jotka luulivat tämän sitkeimmän kaikista
napamatkustajista monien hukkayritystensä jälkeen vihdoinkin väsyneen
ja luopuneen enempää yrittämästä. Hänen hellittämättömät ponnistuksensa
herättivät hänen maamiehissään paremminkin innostusta kuin väsymystä ja
niinpä hänelle hankittiin varoja uuden paremman laivan rakentamiseksi.
Näin syntyi »Roosevelt», ensimmäinen Amerikassa napamatkoja varten
rakennettu alus, joka Pearyn vakuutuksen mukaan oli lujin laiva, mitä
maailmassa oli. Sillä hän arveli voivansa turvallisesti kestää jäiden
runtelun Smithin salmessakin ja sen pohjoisissa jatkoissa.



Tuima, mutta turha yritys.


»Rooseveltilla» Peary kesällä 1905 lähti uudelleen matkaan ja pääsi
sillä Grantin maan pohjoisrannalle saakka, jääsuhteet kun olivat
suotuisat ja »Rooseveltin» koneet voimakkaat. Sinne hän asettui
talvimajoihin, lähetti useita rekiretkikuntia viemään eväsvarastoita
matkan varteen ja vakaampaa jäätä tavatakseen lähti jo helmikuussa
1906, pakkasten vielä ollessa kovimmillaan, pohjoisnavalle yrittämään.

Tulvavuokset kuitenkin talvellakin rikkovat Grantin maan ja Grönlannin
pohjoispuolella olevan napameren jykevän jääpeitteen, niin että
etelämyrskyt pääsevät siihen railoja avaamaan, itä- ja länsimyrskyt
taas kuljettamaan jääkenttiä sivuttain, toistensa ohi. Varsinkin
mannerlaatan ulkoreunalla, jossa merenpohja äkkiä syvenee suuria
syvyyksiä kohti, avautuu tavallisesti leveitä railoja, kuten Peary joka
retkellään sai kokea.

Niin kävi nytkin ja avovesi ja voimakas itää kohti kulkeva virtaus
pakottivat tekemään pitkän kierroksen, johon kului paljon aikaa. Muuan
railo oli niin pitkä ja leveä, että se pakotti kuusi päivää odottamaan.
Lopulta Peary vei retkikunnan nuorelle jäälle, joka oli sen poikki
muodostunut, ja vaikka tämä notkui ja ritisi, päästiin kuitenkin sen
poikki railon toiselle rannalle. Muutama päivä sen perästä nousi julma
myrsky, joka kuljetti retkikunnan toista sataa kilometriä oikeasta
suunnasta itää kohti. Peary saavutti kuitenkin leveyden 87°6' ja
voitti siten Cagnin ennätyksen 33 minuutilla. Mutta sitten täytyi
väkisinkin lähteä paluumatkalle. Kuusi päivää kestänyt myrsky oli niin
paljon hajoitellut jäälauttoja, ettei ollut enää toivoa löytää matkan
varteen jätettyjä ruokavarastoita, ja kun lisäksi yhteys molempien
apuosastojenkin kanssa oli katkennut, niin oli aivan mahdotonta pyrkiä
kauemmaksi napaa kohti, vaikk'ei enää olisi tarvinnut kulkea kuin 322
kilometriä, jotta matkan määrä olisi saavutettu.

Ainaisessa taistelussa railojen ja sulien kanssa ja ponnistaen
kohti kiivasta jäätävää vastatuulta, joka kuljettamillaan
lumikiteillä pisteli ihoa kuin neuloilla, retkikunta vihdoin saavutti
Pohjois-Grönlannin rannan. Niin kauas olivat itää kohti ajelevat
jääkentät sen sortaneet oikeasta suunnastaan. Ruokatavarat olivat
loppuneet, miesten voimat uupuneet, kahdeksan koiristaan retkikunta jo
oli syönyt ja nälkäkuolema uhkasi, mutta onneksi se tapasi Grönlannin
rannikolla lauman myskihärkiä, joka lihallaan pelasti sen kuolemasta.

Molemmat apuretkikunnatkin myrsky oli sortanut Pohjois-Grönlantiin.
Toinen niistä olisi ollut tuhon oma, ellei Peary onneksi olisi sitä
tavannut. Miehet olivat jo niin nälän näännyttämät, että he olivat
kuin vaatteihin puettuja luurankoja. Rantaa seuraillen palattiin
nyt laivalle, joka 116 päivää kestäneen poissaolon jälkeen vihdoin
saavutettiin.

Viikon »Rooseveltilla» levättyään Peary lähti uudelleen liikkeelle,
tehden rekiretken pitkin Grantin maan pohjoisrannikkoa, jonka hän
tutki aina lähelle Nansenin salmea; tämän salmen, joka erottaa Axel
Heibergin maan Grantin maasta, oli Sverdrup pitkällä rekiretkellään jo
kartoittanut. 100:nnen läntisen puolipäiväpiirin vaiheilla Peary luuli
näkevänsä meressä uutta maata, jonka hän nimitti Cracketin maaksi.
Peary palasi sitten »Rooseveltiin», joka ankarain taisteluitten jälkeen
suoriutui jäistä ja kuljetti retkikunnan takaisin New Yorkiin. Napaa
hän ei nytkään ollut saavuttanut, mutta kuitenkin lyönyt kaikki entiset
ennätykset, saanut lisää kokemuksia — muun muassa hän niiden johdosta
rakensi oman parannetun rekimallinsa — ja oli tutkinut melkoisen
kappaleen uutta rantamaakin ja nähnyt uuden maan, joka luultavasti on
maailman pohjoisin — ellei se ollut näköhäiriö.

Peary ei vieläkään luopunut yrittämästä. Hän oli vakuutettu siitä,
että napa oli mahdollinen tätä tietä saavuttaa, jos hyvin varustettu
retkikunta vietti talvea niin kaukana pohjoisessa kuin suinkin ja
sitten eskimoitten avulla apuretkikuntien tukemana matkusti navalle,
ja hän päätti tehdä vielä viimeisen yrityksen. »Roosevelt» korjattiin
ja sitä parannettiin ja heinäkuussa 1909 se jälleen kuljetti Pearyn
tovereineen ja Yorkin niemeltä mukaan otetut eskimot Grantin maan
pohjoisrannalle. Talven kuluessa vietiin varastot ja tarpeet
kauemmaksi länteen, Kap Columbian luo, josta heti napayön päättyessä
matka napaa kohti alkoi.



Viimeinen yritys.


Pearylla oli nyt mukanaan kuusi valkoista, 17 parasta eskimoa, jotka
vuosien kuluessa olivat oppineet häneen luottamaan, 19 rekeä ja 133
parasta koiraa, mitä oli voitu Grönlannista saada. Marssijärjestyksen
hän oli suunnitellut kaikkia edellisillä retkillä saamiaan kokemuksia
hyväkseen käyttäen. Edellä kulki kevyin varustuksin nopea etujoukko,
jonka tehtävänä oli valita paras tien suunta ja tasoitella pahimpia
jääröykkiöitä. Päivämatkan sen jäljessä kulki pääjoukko, jaettuna
neljän miehen osastoihin. Tästä joukosta piti aina osaston kerrallaan
rekineen palata takaisin laivalle sitä myöten kuin reet tyhjenivät.
Jäljellä olevat siten saattoivat yhä jatkaa matkaa täysin varustuksin.
Paluumatkalla oli napaosastolla, jos kaikki hyvin kävi, valmiit
lumimajat taipaleen päässä ja valmiiksi raivattu tie.

Onni oli vihdoinkin suosiollinen hellittämättömälle yrittäjälle, mutta
ilman ankaria taisteluita ja täpäriä vaaroja ei pohjoisnapaa nytkään
valloitettu, vaikka olivatkin kaikki varustukset niin oivalliset.
Helmikuun 22:ntena, Washingtonin syntymäpäivänä, Peary lähti
»Rooseveltista» viimeiselle retkelleen napaa kohti.



»Mont' on kummaa matkalla».


Heti rannikon jääpaarteen luota alkoivat vaikeudet, sillä siinä
tavallisesti on kuljettava korkeitten riuttain poikki, jotka syntyvät
vuorovesien ja tuulien vaikutuksesta. Toisinaan nämä riutat saattavat
olla parikinkymmentä metriä korkeat ja kirveillä on niiden poikki
tie raivattava. Ulkona merellä röykkiöt eivät ole riutoissa, vaan
muodostavat loppumattoman sekasorron isompia ja pienempiä, ohuempia
ja paksumpia lohkareita, joiden välitse tie on etsittävä. Vielä
vaarallisempia ja vastuksellisempia ovat railot, joita aukeaa tuulen ja
vuorovesien painosta. »Ne ovat napamatkustajan ainainen painajainen.
Hän ei koskaan voi varmasti sanoa, syntyykö niitä vai ei, mutta
menomatkalla ne voivat kerrassaan katkaista hänen tiensä, paluumatkalla
riistää häneltä kaiken mahdollisuuden päästä maihin ja pakottaa
retkikunnan kuolemaan nälkäkuoleman. Ilman edellä käyvää varoitusta,
ilman minkäänlaista säännöllisyyttä niitä aukeaa aivan retkeilijän
eteen. Ne ovat napayhtälön tuntematon suure»... Vaarallisin on
mannerlaatan iso railo, eikä Peary sanonut koskaan unohtavansa, kuinka
vähältä se hänen paluumatkallaan v. 1906 oli ainaiseksi katkaista
häneltä tien maailmaan ja tulevaisuuteen. Railo voi aueta aivan leirin
halki, jopa lumimajan eli iglunkin halki kaikkien nukkuessa. Peary ei
sen vuoksi koskaan napamerellä retkeillessään maannut makuupussissa,
vaan täysissä tamineissa, turkit päällään ja kintaat kädessään,
ollakseen joka hetki valmiina pelastamaan itsensä, jos äkkiä sattuisi
jään auetessa mereen vierähtämään.

»Vaikeudet ja rasitukset napaa kohti kuljettaessa ovat niin monet
ja monimutkaiset, ettei niitä ole helppo kuvata», kirjoittaa Peary,
»mutta pääpiirtein ne ovat seuraavat: Kelkkain kuljettaminen raskaine
kuormineen rikkiruhjoutuneiden korkeiden jäävuorien yli, rajut
myrskyt, jotka lyövät kovasti kuin vesiputous ja joita vastaan meidän
täytyi ponnistella suurin osa tiestä, avoimet railot, joiden yli
meidän tuon tuostakin täytyi kulkea, ankara pakkanen, joka joskus
laskeutui jopa 60 asteeseen ja jota vastaan täytyi suojella itseään
turkiksilla ja herkeämättömällä ruumiinliikunnolla, ynnä vaikeus
kuljettaa edestakaisin riittävän paljon pemmikaania, biskittiä, teetä,
tiivistettyä maitoa ja polttonestettä. Kauan aikaa oli niin kylmä, että
viina jäätyi, paloöljy muuttui valkoiseksi ja sitkeäksi ja että koiria
tuskin näkyi hengityksen muodostaman höyryn vuoksi. Se pieni vaiva,
että meidän joka päivä täytyi rakentaa ahtaat ikävät lumimajat, joissa
meidän jääkylmällä permannolla täytyi koettaa varastaa sen verran unta
kuin epätoivoinen yrityksemme salli, ei kannata mainitakaan muitten
vaikeuksien rinnalla.

»Usein marssimme koko päivän sokaisevan lumimyrskyn puhaltaessa
suoraan kasvoihimme, ja puhaltaessa niin rajusti, että se monasti oli
nakata miehen nurin. Ne lukijoistani, joiden joskus on ollut pakko
kulkea tuntikaudenkaan lumimyrskyä vastaan 10—20 asteen pakkasessa,
eivät luultavasti ole säilyttäneet siitä kovinkaan mieluisaa muistoa,
ja epäilemättä he muistavat, kuinka herttaisen tervetullut avoliesi
ja sen räiskyvä, lämmin valkea sitten on. Kuvitelkoot siis, että
heidän täytyisi monta päivää taistella moista myrskyä vastaan melkein
ylipääsemättömän jään tai valtavain lumikinosten kautta, joihin uppoaa
vyötäisiään myöten, mutta kahta vertaa kovemmassa pakkasessa ja ilman
muuta suojaa päivän työn päättyessä kuin ahdas, kylmä lumimaja, joka
on ensin rakennettava, ennenkuin saattaa tulla kysymykseen levätä tai
syödä.»

Muutaman päivämatkan vain retkikunta pääsi etenemään merijäätä pitkin,
ennenkuin sen pysäytti leveä sula railo, ja kuusi päivää Pearyn täytyi
tuskitella sen partaalla ja menettää kallista aikaa, yli pääsemättä.
Railoa ei ollut mahdollinen kiertääkään. Vasta kun se eräänä tyynenä
pakkasyönä jäätyi, saattoi retkikunta »hyökätä yli», Pearyn kuvaavaa
sanaa käyttääksemme.

Maaliskuun 9:ntenä 1909 nousi aurinko ensi kerran. T:ri Mac Millan
kolmen eskimon ja kolmen reen keralla oli lähtenyt paluumatkalle
maaliskuun 7:ntenä; paikan leveys oli 84°29'. Meren syvyys mitattiin ja
huomattiin sen olevan 825 syltä (1,519 metriä). Tämän jälkeen palasi
Borup takaisin viiden päivämatkan päästä leveydeltä 85°23' kolmen
eskimon ja kolmen reen kera. Parhaat eskimot ja koirat jatkoivat Pearyn
keralla matkaa. Tasaisesti edistyi sitten matka. Etujoukko lähti aina
pääjoukon saapuessa rakentamistaan lumimajoista, »igluista», joissa
oli nukkunut, ja pääjoukon nukkuessa jatkoi matkaa, valitsi uuden
leiripaikan, rakensi uudet lumimajat ja nukkui niissä, kunnes pääjoukko
saapui. Leveydeltä 86°38' prof. R.G. Marvin palasi takaisin kolmen
uupuneimman eskimon ja uupuneimpain koirain keralla.

Maaliskuun 28:ntena Peary saavutti Bartlettin osaston, joka oli
leiriytynyt sulan railon rannalle. Edessäpäin oli sumua, joka viittasi
siihen, että siellä oli enemmänkin sulaa. »Jottemme herättäisi
Bartlettia leiriydyimme muutaman kyynärän päähän hänen leiristään,
rakensimme iglumme niin hiljaa kuin suinkin ja syötyämme tavanmukaisen
illallisemme, pemmikaania, biskittiä ja teetä, panimme maata. Olin
juuri nukahtamaisillani, kun kuulin jään paukkuvan ja jymisevän aivan
majani ääressä. Kun sitä kuitenkin kesti vain lyhyen ajan eikä se
tuntunut sen vaarallisemmalta, luulin sen johtuneenkin siitä, että
edessä oleva railo sulkeutui, jonka vuoksi katsoin, että kintaani
olivat vieressäni varalla, ja käännyin toiselle kyljelleni nukkumaan.
Olin juuri uneen vaipumaisillani, kun kuulin jonkun ulkona huutavan.
Hyppäsin ylös ja katsoin ulos ja näin silloin leveän sulan railon aivan
meidän ja Bartlettin majain välissä, ja railon reuna oli aivan majamme
oviaukon edessä. Toisella rannalla seisoi yksi Bartlettin miehistä
viuhtoen ja huutaen niinkuin vain säikähtynyt eskimo voi viuhtoa ja
huutaa. Herätin väkeni, potkaisin oven palasiksi ja olin siinä samassa
jo ulkonakin. Railon reuna oli jalan päässä siitä, mihin Pearyn koirat
oli kytketty, toinen valjaikko oli ollut vähällä ruhjoutua jäitten
väliin. Bartlettin iglu liikkui itää kohti irti lohjenneella jäätelillä
eikä sen toisella puolella sumussa näkynyt muuta kuin mustaa vettä.
Jääteli tuli kuitenkin hiljalleen lähemmäksi kiinteän jään reunaa ja
lopulta kapteenin osasto kaikkineen saattoi tulla teliltään sille.
Saadakseen tarpeellisen unen täytyi retkikunnan rakentaa uudet majat ja
nukkua kintaat kädessä.

Railo painui kuitenkin jälleen umpeen, niin että kaikki osastot, mitä
vielä oli matkalla pohjoista kohti — Pearyn, Hensonin ja Bartlettin —
saattoivat hyökätä yli ja jatkaa matkaa. Edessäpäin oli tuon tuostakin
kuljettava kapeiden railojen poikki, joissa oli nuorta jäätä. Eräässä
kohden oli kuljettava ison äsken jäätyneen järven poikki, jonka
leveys oli 6—7 meripenikulmaa. Jää oli niin heikkoa, että se aaltoili
retkikunnan alla, sen täyttä laukkaa kiitäessä yli.

Leveydeltä 88° kapteeni Bartlett ennen tehdyn välipuheen mukaan
huhtikuun 1:nä palasi takaisin, mukanaan kaksi eskimoa, yksi reki
ja 18 väsyneintä koiraa. Kapteeni Bartlett olisi hyvin halusta
seurannut navalle saakka, mutta siihen Peary ei suostunut, koska
eväät olisivat käyneet niukemmiksi, eikä hän mielestään voinut uskoa
palaavan apuretkikunnan johtoa Hensonillekaan. Kapteeni Bartlett
oli sitä paitsi englantilainen. »Hän oli saanut kunniasijan seurata
minua kauimmaksi kolmesta syystä: siitä erinomaisesta tavasta, jolla
hän oli 'Rooseveltia' johtanut, siitä että hän aina lähdöstä alkaen
oli edestäni raivannut kaikki pienemmät huolet ja koska mielestäni
englantilaisten kaunis työ napaseutujen tutkimisessa ansaitsi,
että brittiläinen amerikkalaisen jälkeen saattaisi sanoa olleensa
lähinnä napaa.» Surullisella mielellä Peary siitä huolimatta »näki
Bartlettin leveiden harteitten katoavan kimaltelevain valkoaavikoitten
jäälohkareitten taa».



Vilutar hymyilee Pearylle.


Reippaalla mielellä Peary, 53:sta ikävuodestaan huolimatta, lähti
viimeiselle taipaleelle, joka hänelle tuottaisi vapautuksen niin monen
vuoden ponnistuksista, ja eskimotkin, jotka melkein kaikki olivat
olleet mukana hänen edellisillä matkoillaan, olivat niin innoissaan
matkan lähestyessä päätöstään, että he silloin tällöin kiipeilivät
korkeille jääröykkiöille katsomaan, eikö napaa jo näkynyt. Keli
oli jotenkin hyvä ja koirat hyvässä kunnossa, jonka vuoksi Peary
tuntuvasti paransi vauhtia. Keskinopeus oli siihen saakka ollut yli
15 meripenikulmaa päivässä, keskinopeus navalle siitä kohdasta, josta
Bartlett kääntyi takaisin, oli 26 meripenikulmaa.

Railoja oli tosin edelleenkin, mutta ne eivät olleet aivan pahoja.
Koirista tapettiin huonoimmat muille ravinnoksi. Lunta alkoi olla yhä
vähemmän, niin ettei aina ollut helppo saada sitä lumimajoiksikaan.

»Huhtikuun 6 päivänä k:lo 10 a.p. komensin 'seis'. Olimme kulkeneet
viisi päivämatkaa ja otaksuin olevamme lähellä matkamme määrää ja
k:lo 12 tein napaleirissämme ensimmäiset havainnot, jotka osoittivat
asemamme olevan 89°57'. Navalle ei siis ollut kuin 5 1/2 kilometriä.

»Vaikka viimeinen pitkä marssi oli päättynyt ja napa oli näkyvissä,
olin päivät pääksytysten suoritetuista rientomarsseista ja niukasta
unesta liian rasittunut tunteakseni mainittavaa ihastusta siitä, että
näin olin saavuttanut elämäni päämäärän... Päiväkirjaani kirjoitin:
Vihdoinkin navalla. Kolmen vuosisadan voitonseppele vihdoinkin minun!
Vaikea käsittää tätä. Koko asia tuntuu niin yksinkertaiselta.»

Ollakseen varma siitä, että hän oli navan saavuttanut, Peary kulki
vielä 10 meripenikulmaa eteenpäin, kunnes havainnot osoittivat hänen
kulkeneen navan poikki. Sitten hän vielä huomasi olevansa 4 tai 5
meripenikulmaa Behringin salmen puolella napaa ja kulki sen vuoksi 8
meripenikulmaa vastakkaiseen suuntaan ollakseen varma siitä, että napa
oli sivuttaisessakin suunnassa hänen jälkiensä piirissä. Kulkemansa
ristin päätekohdissa hän teki 13 aurinko havaintoa ja saattoi
mielestään olla varma siitä, että oli navan määrännyt.



Lippuparaati navalla.


Viisi lippua hän pystytti navalle jääröykkiöitten päähän: Rauhan
lipun, jonka »Amerikan vallankumouksen tyttäret» olivat lahjoittaneet
ja joka edusti tasa-arvon ja vapauden maailman ihannetta, »Punaisen
ristin» lipun sen armeliaisuuden symboliksi, joka ei tee eroa ystävän
eikä vihollisen välillä, »Delta-Kappa-Alumni-yhdistyksen» lipun
muistoksi ammoin menneistä opintovuosistaan, Peary Arctic Clubin
lipun ja Yhdysvaltain silkkisen tähtilipun, jota hän oli kantanut
ympärinsä kiedottuna jo monta vuotta. Kiikarilla hän tarkkaan tähysti
taivaanrannan, näkemättä millään suunnalla maata.



Napa syvällä merellä.


Meren syvyyttä hän ei kuitenkaan voinut aivan navalla mitata, kun ei
ollut kyllin ohutta nuorta jäätä, mutta koko se syvyysmittauksien
jakso, joka oli pitkin matkaa mitattu, osoitti navan epäilemättä olevan
syvän valtameren päällä.

Paluumatka täytyi suorittaa niin nopeaan kuin suinkin, että
päästäisiin mannermaalle ennen seuraavaa täysikuuta, jonka aikana
tulvavuoksi aina repi mannerlaatan kohdalla jääkenttiin leveitä
railoja, sillä nämä olisivat voineet viivyttää viikkokausia. Sitä
varten kuljettiin kahdenkertaisia päivämatkoja, jota vanhat jäljet,
valmiit iglut ja suotuisat säät helpottivatkin. Voimallinen pohjatuuli
edisti matkan tekoa ja varsinkin ajoi jääkenttiä rantaan, niin että
railot sulkeutuivat. Sekä meno- että paluumatkalla nähtiin jotkut
karhun jäljet ja ketunkin jäljet sangen kaukana napamerellä. Suuri
mannerrailo oli jäätynyt, mutta jää oli hyvin heikkoa ja retkikunnan
täytyi noudattaa mitä suurinta varovaisuutta yli päästäkseen, samoin
kuin senkin railon yli kuljettaessa, joka erotti merijään mantereen
jääpaarteesta. Kun retkikunta vihdoin pääsi tälle, »luulin eskimoitteni
tulleen hulluiksi. He huusivat, kiljuivat ja hyppelivät, kunnes
paljaasta uupumuksesta kaatuivat nurin. Kun Ootah vaipui kelkalleen,
sanoi hän: 'Piru nukkuu, tai riitelee se akkansa kanssa, muutoin emme
koskaan olisi näin helpolla takaisin päässeet'.»

Huhtikuun 23:ntena retkikunta saapui Kap Columbiaan vanhoihin
igluihinsa, oltuaan vähän yli pari viikkoa paluumatkalla.
Kuudessatoista päivämatkassa se oli kulkenut 413 meripenikulmaa.
Koko matkalla Kap Columbiasta navalle ja takaisin se oli viipynyt
viisikymmentäkolme päivää, joista neljäkymmentäkolme oli ollut
marssipäivää. Edullisia säitä oli etupäässä kiittäminen siitä, että
kaikki oli käynyt näin hyvin ja sukkelaan.

Päiväkirjaansa Peary kirjoitti:

»Kap Columbia, huhtikuun 23 päivä. — Elämäntyöni on päättynyt. Se
mitä oli alun alusta päätetty, että minä tekisin, jonka luulin
mahdolliseksi tehdä ja jonka luullakseni olen tehnyt. Olen saavuttanut
pohjoisnavan kaksikymmentäkolme vuotta kestäneen pyrkimyksen,
ankaran työn, pettymysten, vaikeuksien ja rasitusten, suurempien ja
pienempien kärsimysten ja melkoisien vaarainkin jälkeen. Olen voittanut
viimeisen suuren maantieteellisen voitonseppeleen, pohjoisnavan
Yhdysvalloille. Tämä työ on maailman sivistyskansain lähes neljäsataa
vuotta kestäneiden ponnistusten, ihmishenkien menetyksen ja suurien
kustannuksien loppupäätös, ja vihdoinkin se on suoritettu aito
amerikkalaiseen tapaan. Olen tyytyväinen.» Kap Columbiassa Peary
eskimoittensa keralla nukkui yhteen mittaan kaksi vuorokautta, sen
verran vain välillä heräten, että ennättivät vahvistaa itseään ruoalla,
jaksaakseen paremmin nukkua. Tämän jälkeen hän pitkin rantaa jatkoi
matkaa »Rooseveltiin».



Mies menetetty.


Siellä häntä kuitenkin odotti surusanoma, joka muutti murheeksi
jälleennäkemisen ilon. Professori Marvin oli paluumatkalla pudonnut
isoon railoon ja hukkunut. Hän oli lähtenyt yksin, eskimoittensa vielä
ollessa leirissä, isoa railoa peittävälle ohuelle jäälle, joka näyttää
vähitellen ohenemistaan ohenneen, kunnes petti. Eskimot olivat siksi
kaukana, etteivät he kuulleet hänen huutojaan. Kun he lopulta tulivat
paikalle, tapasivat he vain jäässä reiän, johon heidän johtajansa
oli hukkunut. Lapsellisessa taikauskossaan he leiriytyivät jäälle
odottamaan, että johtaja tulisi reiästä takaisin. Kun Marvinia ei
kuitenkaan kuulunut, käsittivät he, että hän oli hukkunut, jonka
vuoksi he heittivät reistä jäälle kaikki vainajan tavarat, että hänen
henkensä löytäisi ne siitä, eikä lähtisi heitä takaa ajamaan. Onneksi
he kuitenkin unohtivat pienen purjekangaspussin, jossa vainajan
muistiinpanot ja havainnot olivat.

Kaikki muut apuretkikunnat olivat onnellisesti saapuneet takaisin
laivaan.

Heinäkuun 18:ntena »Roosevelt» lähti talvisatamastaan kotomatkalle,
laskien keskelle Robesonin kanavaa, jossa jäät olisivat sen
kuljettaneet Baffinin lahteen, vaikk'ei se olisikaan kyennyt itse
taivalta tekemään. Niin lujan laivan ei tarvinnut pelätä ruhjoutuvansa
merivirran mukana matkaavain jäätelien tungoksessa. Smithin salmessa
maissa poiketessaan ja eskimot kotiaan saattaessaan runsaasti
palkittuina Peary kuuli ensimmäisen viestin t:ri Cookin retkistä.

Syyskuun 5 p. »Roosevelt» saapui Labradorin rannalle langattomalle
lennätinasemalle ja Peary saattoi lähettää kotiaan ja kotimaahansa
ensimmäiset tiedot matkansa onnistumisesta. Bretonin saarelta
Sydneystä, jossa hän oli usein matkoillaan poikennut, saapui
Associated Press toimiston kirjeenvaihtajia erikoisella laivalla 800
kilometriä merelle valloittajaa vastaanottamaan ja vähän myöhemmin
Canadan hallituksen höyryllä 23 sanomalehtimiestä ja vihdoin erään
hiilikuninkaan upealla huvipurrella rouva Peary lapsineen.



Riemu raikuu...


Sydneyssä oli vastaanotto riemastunut, kun »Roosevelt», mastossaan
pohjoisnapalippu, laski sen satamaan. Sydneystä Peary matkusti
junalla kotia, astuen kuitenkin taas »Rooseveltiin», kun se syyskuun
viimeisenä päivänä saapui New Yorkiin. Lokakuun 1:senä Hudson-joella
oli suuri laivastoparaati, johon »Roosevelt» saapui, saaden kaikkien
kansain sotalaivoilta ja sadoilta muilta höyrylaivoilta vastaanoton
niin meluisan ja suurenmoisen kuin vain Amerikka kykenee antamaan.
Nyt vihdoinkin alkoi pohjoisnavan valloitus tuntua päivän sankarista
suloiselta eikä vaikutusta suinkaan pilannut se, että Yhdysvaltain
presidentti korotti hänet amiraaliksi ja entinen presidentti Roosevelt
kirjoitti hänen teoksensa esipuheen.

Pearyn voitonriemua häiritsi kuitenkin ikävä välinäytös. Muutama
viikko ennen hänen paluutaan oli Grönlannista tanskalaisella laivalla
saapunut Köpenhaminaan t:ri F.A. Cook, joka väitti saavuttaneensa
pohjoisnavan jo vuotta ennen Pearya, huhtikuussa 1908. Matkan hän
muka oli suorittanut Sverdrupin löytämien uusien maitten kautta,
siis paljon lännempää reittiä kuin Peary. Cookin juttua uskottiin ja
Köpenhaminassa hänen osakseen tuli innostunut vastaanotto. Cook oli
Pearyn vanha tuttava, hän kun oli ollut hänen retkikuntansa jäsen v.
1891. Myöhemmin hän oli ollut belgialaisella etelänaparetkellä, jolla
Amundsenkin oli mukana, ja v. 1906 hän väitti kiivenneensä Alaskassa
Mac Kinleyn vuorelle, Pohjois-Amerikan korkeimmalle kukkulalle, vaikka
tätä väitettä hyvillä syillä epäiltiin.



Cookin nuhjailut.


Cook väitti alkaneensa matkansa Smithin salmen itärannalta Etahista
helmikuussa 1908 11 eskimon keralla, mukanaan 11 103 koiran vetämää
kuormarekeä, ja kulkeneensa Ellesmeren maan poikki Nansenin salmelle
ja Axel Heibergin saarelle, koska hän toivoi lännempänä tapaavansa
napameressä jäätä, joka ei ajautuisi yhtä nopeaan itää kohti kuin
Grantin maan pohjoispuolella. Maaliskuun 18:ntena 1908 hän muka oli
lähtenyt Axel Heibergin saarelta napamerelle ja kolmen päivän kuluttua
lähettänyt takaisin viimeisen apuretkikuntansa. Kahden eskimon ja 36
koiran keralla hän sitten oli lähtenyt ponnistamaan napaa kohti. Jonkun
verran häntäkin viivytti mannerlaatan ulkoreunalla iso railo, mutta
sitten oli matka napaa kohti edistynyt jotenkin säännöllisesti. Hän
oli nähnyt maata samoilla asteilla, joilla Pearyn näkemän Crockerin
maan piti olla (tämä maa on olematon), mutta ei muka joutunut sitä
tutkimaan. Pohjoista kohti jää oli parantunut ja kulkunopeus sen
mukaan lisääntynyt ja 21 p. huhtik. 1908 hän väitti saavuttaneensa
leveyden 89°59'46', joten navalle ei ollut kuin joku metrisata matkaa.
Paluumatkalla jäiden ränstyminen ja itää kohti ajelu oli tuottanut
haittaa, ja vasta kesäkuun puolivälissä hän oli Kruununprinssi Kustavin
merellä. Nuoren heikon jään vuoksi hän ei voinut poiketa Axel Heibergin
maalle, jolla hänellä muka oli varastoja, vaan oli hänen täytynyt
nälkää nähden matkata North Devonin saarelle ja Jonesin salmelle sekä
olla North Devonin itäpäässä talvea. Eskimot olivat alkuperäisillä
aseillaan tappaneet karhuja, myskihärkiä ja susia, ja niin he olivat
pysyneet hengissä kevääseen saakka ja sitten matkustaneet Grönlantiin.

Cookin kertomusta uskoivat sekä Amundsen että Sverdrup ja heidän
kerallaan Tanska ja Norja ja laajalta sitä uskottiin muuallakin,
Amerikassakin, mutta toiselta puolen sitä vielä jyrkemmin
vastustettiin, eikä varsinkaan Peary säästänyt sanojaan leimatakseen
entisen toverinsa valehtelijaksi, — joka hän epäilemättä olikin.
Yhdysvaltain yleinen mielipide ja viranomaiset kannattivat Pearya ja
kongressi antoi hänelle elinkautisen eläkkeen.

Kööpenhaminan yliopisto asetti tieteellisen komitean tutkimaan
Cookin esittämiä havaintoja ja muita asiakirjoja, ja perusteellisen
tutkistelun jälkeen komitea lausui vakaumuksenaan, etteivät ne
todistaneet hänen navalla käyneen. Ja epäilemättä se on jäänyt
vallitsevaksi vakaumukseksi, etenkin kun t:ri Cook ei sen koommin ole
asiaansa ajanut.

Tästä jupakasta oli kuitenkin vielä sekin seuraus, että useat, ja
sangen pätevät maantieteilijätkin, alkoivat epäillä Pearyakin, tokko
hänkään oli navalla käynyt. Epäilyksiin antoi aihetta muun muassa se,
että Peary oli ottanut vain neekerinsä lopputaipaleelle, Bartlettin
sitä vastoin lähettänyt takaisin, ja että hän oli valkoisista
seuralaisistaan erottuaan matkannut niin nopeaan. Nämä älyttömät
epäluulot katkeroittivat vanhan naparetkeilijän loppuikää, miehen,
joka tosin oli jäykkä ja karkea käytöksessään, mutta rehellinen, kuten
semmoiset miehet tavallisesti ovat.

Ainoastaan nurjamielinen viisastelu voi herättää epäluuloja tämän
ankaran taistelijan voittoa kohtaan.

Peary kuoli v. 1920.



Uusin Grönlannin tutkimus.


Grönlannin tutkimuksesta ovat tanskalaiset suorittaneet suurimman
osan, mutta runsaasti ovat muutkin kansallisuudet olleet edustettuina.
Aina 1870-luvulta alkaen on Tanskan hallitus säännöllisesti julkaissut
etenkin virallisia tutkimustuloksia, joissa tämän suuren maan oloja on
mitä monipuolisimmin valaistu.

Hitaimmin edistyi luonnollisestikin jäiden saartaman itärannikon
kartoitus.

V. 1883 A.E. Nordenskiöld, palatessaan länsirannalta, tunkeutui
ahtojäävyöhykkeen läpi paljon etelämpänäkin kuin yllä mainitut
retkikunnat ja ensimmäiseksi osoitti, että Grönlannin itärannikonkin
eteläosat oli mahdollinen laivalla saavuttaa.

1891—92 tanskalaiset tutkivat ja kartoittivat monisokkeloisen laajan
Scoresbyn vuonon, josta siihen saakka vain suu tunnettiin.



Scoresbyn vuonossa.


Tämä retkikunta, jota Ryder johti ja jonka mukana oli Otto
Nordenskiöld, kuulun napatutkijan veljenpoika, huomasi Scoresbyn
vuonon, joka suustaan on kapea, syvempänä leviävän melkoisen laajaksi,
melkeinpä pieneksi sisämereksi. Sen rannoilla kohoaa korkeita
gneissivuoria — gneissi näyttääkin olevan sisämaajäätikön varsinainen
pohja, vaikka rannoilla on paljon purkautuneita vuorilajeja. Kapeita
haaravuonoja ulottuu korkeitten rantain välissä syvälle maan sisään.
Retkikunta koetti tunkeutua pohjoisimpaan näistä haaravuonoista, joka
on niistä kaikista jylhin. Kauas ei kuitenkaan päästy, ennenkuin tie
oli kokonaan tukossa.

Nordenskiöld kirjoittaa: »Oli säteilevä, paahtavan kuuma kesäpäivä,
vaarallisin sää liikkua äkkijyrkkien, jopa meren ylikin kallistuvien
jäävuorien välitse, joita ympärillämme oli liiankin paljon. Niitä
uiskenteli joka puolella, kaiken kokoisia ja kaiken muotoisia,
pienistä särmikkäistä lohkareista suuriin jäätemppeleihin, joista
kohosi ilmoihin sakaraisia torneja taikka valtavia linnoja muurineen
ja tornineen. Tiemme oli lopulta niin saarrettu, ettei näyttänyt
mahdolliselta päästä pois millekään suunnalle, ei eteenpäin eikä
taapäin, kaikkialla sulkivat valkoiset jäävuoret tien. Vähän väliä
irtaantui kappale jostakin esiin pistävästä kulmasta ja putosi
raskaasti veteen. Aallokko sai jäävuoren keinumaan ja äkkiä syntyi
kaikkialla ympärillämme elämää. Yhä rajummaksi kävi keinuminen, toinen
lohkare suistui veteen toisensa jälkeen, milloin korkealta jääseinämän
yläreunasta, milloin matalammalta, ja merenpinta tuli täyteen
jääsiruja, kunnes äkkiä koko vuori mukelsi nurin ja asettui uuteen
tasapainoasentoon, niin ettei sitä mistään enää ollut mahdollinen
entiseksi tuntea. Tämän mahtava laine sai toisetkin jäävuoret
liikkeelle, ja pian oli koko meri kuohuissa. Hukka perisi laivan, joka
silloin sattuisi olemaan liian lähellä noita jättiläisiä.»

Luutnantti Amdrup tutki vuosina 1898—1900 Scoresbyn vuonon ja
Angmagsalikin v. 1894 perustetun lähetysaseman välisen rannikon
lukemattomine vuonoineen osaksi maisin, osaksi veneillä retkeillen.
Jääkarhut toisinaan ahdistivat retkikuntaa niin itsepintaisesti, että
sen jäsenet hädin tuskin pelastuivat niiden kynsistä. Angmagsalik on
ainoa eurooppalainen siirtokunta Grönlannin itärannikolla, ja siellä
tekevät itärannikon eskimot kauppansa. Kerran vuodessa saapuu sinne
laiva, joka samalla tuo postin ja tietoja muusta maailmasta. Sen
lähellä kohoavat tunturit ovat luulon mukaan vanhain islantilaisten
Hvitsärk eli »valkeapaita».



Frans Josefin vuonossa.


V. 1899 tunnettu ruotsalainen kasvitieteilijä A.G. Nathorst, etsittyään
Koillis-Grönlannin rannikolta turhaan Andréen palloretkikuntaa,
tunkeutui ahtojäiden läpi Frans Josefin vuonoon, jossa ei
kolmeenkymmeneen vuoteen, siitä kuin »Germania» sen löysi, kukaan
ollut käynyt. Hän tunkeutui siihen paljon syvemmälle kuin saksalainen
retkikunta ja kartoittaessaan sitä huomasi sen jatkuvan kauas etelää
kohti. Vuonon eteläpuoliskon hän nimitti »kuningas Oskarin vuonoksi».
Näiden vuonojen äkkijyrkät rannat ovat osalta 2,000 metriä korkeat,
mutta Payerin nimittämän Petermannin kukkulan korkeus huomattiin vain
2,800 metriksi. Suojaisissa paikoissa tavattiin vanhoja eskimoasutusten
pohjia ja verraten rehevä kasvullisuus. Heti Nathorstin jälkeen teki
hänen maamiehensä G. Kolthoff samaan vuonoon eläintieteellisen retken.

Kuningas Oskarin ja Frans Josefin vuonojen rannoilla vuoret ovat
siluri- ja devonikauden kallioisia. »Äkkijyrkkinä tunturien seinämät
kohoavat kapeasta sinisestä vuonosta, jonka pinnalla jäävuoret
uiskentelevat kuin marmorikirkot, valtavan suurina verrattuina
semmoisiin kääpiömäisiin ihmiskäden töihin, kuin laivamme on,
mutta itse puolestaan varsin vähäpätöisinä verrattuina ympäröivään
tunturiluontoon. Toisin paikoin tunturit ovat ylänköluontoisia, tosin
paikoin, varsinkin missä kerrokset ovat poimuttuneet, ne kohoavat
kammottavan jyrkiksi, teräviksi huipuiksi. Mutta suurimman lumouksensa
tämä luonto saa uhkeista väreistään, joita napaluonnolta yleensä
puuttuu. Napaseuduilla tosin valkoinen ja sininen muodostavat mitä
ihmeteltävimpiä valovivahduksia, mutta kaiken kaikkiaan väritys on
yksitoikkoista. Täällä sitä vastoin itse peruskallio on ihmeteltävän
kirjava, missä on tummia, missä violetteja, missä viheriäisiä,
keltaisia taikka valkoisia ja vielä enemmän kirkkaita punaisia värejä.
Kasvullisuus ei missään estä kallion luontaista väriä näkymästä,
vasta ylinnä peittää sen hohtava sinivalkoinen jäänauha, vahva
peite, joka vain suuren etäisyytensä vuoksi näyttää niin ohuelta.
Ainoastaan eräissä erämaissa (kuten Pohjois-Amerikassa Kalliovuorien
länsipuolella) näkee paljaan kallion näin välittömin värisävyin, mutta
siellä taas puuttuu se eloisa vastakohta, jona meri ja jäät ovat
grönlantilaisessa jäävuonossa.»

Hiili- ja jurakaudelta on löydetty kerroksia, jotka osoittavat
Grönlannissa silloin kasvaneen samanlaisia kasveja kuin ne puut,
joista maailman suurimmat kivihiilikerrokset ovat muodostuneet.
Ja vielä tertiääriajalla, jolloin luultavasti alkoivat nuo suuret
tulivuorenpurkaukset, oli Grönlannissa samoja metsiä kuin, nykyisin
Floridassa ja Californiassa.

Mutta niin kolkkoa kuin äärettömästä maajäätiköstä ja sen
lukemattomista glasieereista tekisi mieli päättää, ei tällä rannikolla
nytkään ole.

»Kapealla kaistaleella laajan maajään ja meren jäisen napavirran
välillä», kirjoittaa O. Nordenskiöld, »voi kesällä olla aikoja,
jolloin retkeilijä hetkeksi unohtaa olevansa pohjoisen pallonpuoliskon
laajimmassa jäämaassa ja hetkisen voi pitää luonnollisena asiana, että
tämä maa kerran sai »Viheriän maan» niinen.»

Semmoinen seutu on varsinkin Jamesonin maa Scoresbyn-vuonon
pohjoispuolella. Ken luulisi tällä rannalla, Liverpoolin alppimaan
takana, tapaavansa Gotlantia kahta kertaa laajemman alueen,
jossa jäätiköitä ei ole ensinkään, joka enimmäkseen on vihantaa
kanervanummea! Peruskallio on jura-ajalta ja siitä on löydetty paljon
kivennäisiä, mutta Jamesonin maalla sitä tuskin pääsee näkemään muuta
kuin vuorien reunoilla ja itäisillä rantajyrkänteillä. Jamesonin maan
eteläosa on matalaa, verkalleen viettävää tasankoa, maakamara hienoa
hiekkaa. Tältä alueelta vähitellen kohotaan lakealle ylängölle, jonka
peittävät suuret, hyvin pyöristyneet kivipaadet.

»Viikon ajat olin erään seuralaisen keralla kulkenut ristiin rastiin
tässä merkillisessä maassa, mukana peitto, pieni teltta, muutamia
keittoastioita ja koneita. Ruokaa ja polttoaineita ei tarvitse mukana
kuljettaa, niitä hankkii maa itse. Laaksoissa vihoittaa mehevä
nurmi ja siellä käyvät laitumella suuret laumat napahärkiä, noita
pohjoisen napamaailman ihmeellisimpiä eläimiä. Ne ehkä ovat oloihin
mukautuneita jäännöksiä lämpöisemmiltä ajoilta, jolloin sekä kasvi-
että eläinkunnan luonne oli toinen kuin nykyisin. Niitä on ennen elänyt
Euroopassakin, nykyisin sitä vastoin ainoastaan Canadan autioimmissa
seuduissa. Grönlannissa ja sen itäpuolella olevassa napasaaristossa.
Ihmistä ne eivät pelkää, vaan hänen lähestyessään asettuvat pitkään
riviin, vasikat ja hiehot vähän taaemmaksi, mahtava sonni eturintamaan
johtajaksi. Kaikki päät pelättävine sarvineen lähestyjää kohti.
Kun taistelurintama on muodostettu, alkavat ne pian hyökkäyksen.
Ne näyttävät tahtovan musertaa vihollisen painollaan, hyökätessään
kömpelösti laukaten häntä vastaan, pitkät karvat hajallaan, niin että
ruumis näyttää aivan muodottoman leveältä. Hermoja kysytään niitten
hyökätessä, mutta en ole kuullut, että ne milloinkaan olisivat ketään
vahingoittaneet. Viime hetkessä lauma tekee käännöksen ja välttää
ihmistä, jonka ne helposti painollaan musertaisivat.

»Napahärkää ei ole vaikea saada ammutuksi, varsinkin kun usein tapaa
yksinään harhailevia eläimiä, mutta joka ei niitten väkevästä lihasta
huoli, voi saada jäniksen paistiakin, sillä vielä vuorillakin tapaa
kallioitten keskellä jotenkin yleisesti pientä valkoista napajänistä,
joka ei ihmistä pelkää sen enempää kuin sen voimalliset toveritkaan
alhaalla laaksossa. Kun riista on saatu, niin tehdään valkea
napakanervasta (_Cassiope ictragona_), joka siroine kellomaisine
kukkineen muodostaa nummien kasviston pääosan ja jonka vihannat,
männynoksain kaltaiset lehvät palaessaan synnyttävät paksua savua.
Raikasta lumivettä palan painimeksi — mitäpä muuta matkustaja tarvitsee
Grönlannin kahtena suvikuukautena voidakseen paksusti?

»Napahärkä ja napajänis eivät ole Jamesonin maan ainoat asukkaat.
Toisina vuosina siellä on suunnattomat määrät pientä sepelsopulia,
eikä napakettukaan ole kaukana, vaikka sitä harvoin saa nähdä. Emme
nähneet peuroja, vaikka niitä joku vuosi aikaisemmin oli kaikkialla
ollut runsaasti. Ehkä on peurat sukupuuttoon surmannut napasusi, joka
pohjoisesta päin on tulossa näihin seutuihin. Mutta se ei kuitenkaan
ole vielä aivan yleinen, ja toisin paikoin peura ja susi tulevat
hyvin rinnan toimeen, ainakin sitten kun peura oppii pitämään sutta
vihollisenaan. Ehkä napahärkä, joka on lisääntymässä, on karkoittanut
peuran entisiltä laitumiltaan. Taikka ehkä oli peura kesän kuumaksi
ajaksi paennut korkeammille tuntureille.»

Kärppiäkin on itärannikon kallioilla, ja kesän aikana voidaan
jääkarhuakin pitää maaeläimenä. »Omituista on nähdä tämän
napamaailman pelätyn kuninkaan käyvän vihannalla nurmella laitumella,
rauhallisena kuin lehmä. Mieluimmin se pistää poskeensa mustikoita ja
variksenmarjoja, mutta ei halveksi tavallista ruohoakaan. Jonkun verran
se tietysti aina herättää kunnioitusta, ja varsinkin silloin, kun sen
aseetta sattuu näkemään — retkeilijä mieluummin vaeltaa päinvastaiseen
suuntaan. Jos jääkarhu vainuaa ihmisen, niin se kyllä lähtee perään,
enemmän kuitenkin uteliaisuudesta kuin saaliinhimosta...»

V. 1905 Orleansin herttua Filip, jonka aikomus oli tunkeutua
Huippuvuorien kautta Frans Josefin maahan, muuttikin matkalla mieltään
ja ohjasi Grönlannin koillisrannikolle. Jääolot, jotka olivat sulkeneet
häneltä tien Frans Josefin maahan, olivatkin Grönlannin rannikolla
sinä vuonna erinomaisen suotuiset. Etelänaparetkeltä tunnettu A.
de Gerlache ohjasi »Belgicansa» Kap Bismarckin luo, jossa saakka
ei siihen saakka ainoakaan laiva ollut käynyt, ja tästä Koldeweyn
retkikunnan saavuttamasta pohjoisimmasta kohdasta ohjasi mantereen
ja ahtojäävyöhykkeen välistä sulaa pitkin aina leveysasteelle 78°17'
saakka, jossa tien sulkivat niin vahvat jäät, ettei niiden läpi
ollut mahdollinen päästä. Rannikolta löydettiin täälläkin vanhojen
eskimokylien pohjia ja niistä päätettiin, että eskimot olivat saapuneet
Itä-Grönlantiin pohjoisesta käsin. Tanskalaiset tutkijat ovat kuitenkin
toista mieltä.



Mylius Erichsenin kirjallinen retkikunta.


Suurisuuntainen yritys Länsi-Grönlannin tutkimiseksi oli Mylius
Erichsenin johtama »tanskalainen kirjallinen retkikunta» (1902—1904),
joka tutki varsinkin Grönlannin vähän tunnettua luoteisrannikkoa,
Melvillen lahden seutua, johon sisämaan jäätikkö suistuu melkein
yhtämittaisina, jäävuoria »vasikoivina» rintamina. Retkikunta lähti
veneillä Upernivikistä, Grönlannin pohjoisimmasta tanskalaisesta
siirtokunnasta, ja tutki niiden eskimoitten kieltä ja folklorea, jotka
asuvat Grönlannin luoteisniemellä. Amundsen luoteisväylälle lähtiessään
tapasi retkikunnan reippaalla mielellä, mutta skotlantilaisten
valaanpyytäjäin tavatessa heidät loppukesällä 1903 Smithin salmen
eskimoitten luona he olivat menettäneet veneensä ja olivat muutoinkin
avuttomassa kunnossa. Skotlantilaiset antoivat heille jonkun verran
varastoita ja puuaineita uuden veneen rakentamiseksi, mutta eivät sitä
vastoin heille antaneet valmista venettä, eivät myöskään suostuneet
viemään heitä lähimpään tanskalaiseen satamaan eivätkä edes kirjettä
sinne toimittamaan, koska se olisi tuottanut heille ajanhukkaa. Siitä
huolimatta tanskalaiset kuitenkin vielä toisenkin talven samoilla
seuduilla vietettyään saapuivat onnellisesti Upernivikiin keväällä
1904. Tämä retki oli tärkeä varsinkin Grönlannin omituisen kansan
tuntemiselle.

Grönlannin saariluonne oli Pearyn retkien kautta tullut melkein
varmasti todistetuksi, sen rannat kartoitetuiksi ja sisämaan jäätikkö
sekä pohjoisesta, keskeltä ja etelästäkin tutkituksi ja samanlaiseksi
valtavaksi jääkilveksi huomatuksi — Grönlannin eteläisimmän osan
poikki kulki tanskalainen Garde, vaeltaen 280 km kahdessatoista
päivässä ja nousten 2,300 m korkean »vedenjakajan» poikki — mutta
maan koilliskulmalla oli vielä jotenkin pitkä kappale rantaa, jota ei
ainoakaan valkoinen ollut voinut saavuttaa, ei edes Peary tuimista
ponnistuksistaan huolimatta.



Grönlannin koillisniemi.


Tämän kolkan tutkimiseksi tanskalaiset v. 1905 lähettivät retkikunnan,
joka oli mitä parhaiten varustettu vaikean tehtävänsä ratkaisemiseksi.
Sitä johti Mylius Erichsen, jolla oli useita nuoria tiedemiehiä
tovereinaan, ynnä pari koulusivistyksen saanutta eskimoa.

Retkikunnan laiva, »Danmark», asettui Danmarkhavniin Grönlannin
itärannalle leveyspiirille 75°43' ja viipyi siinä kaksi vuotta.
Laivalla tehtiin koko ajan säännöllisiä magneettisia ja
ilmatieteellisiä havainneita ja rannikon tutkiminen pohjoista kohti
toimitettiin reillä.

Vuoden 1907 rekiretkikunta huomasi Grönlannin koilliskulman ulkonevan
paljon kauemmaksi itää kohti kuin oli otaksuttu ja siten venyvän paljon
pidemmäksikin. Saavutettuaan koillisniemen, rekiretkikunta jakautui
kahtia. Koch, Berthelsen ja eskimo Tobias kulkivat luodetta kohti
ja tutkivat Independence-vuonon pohjoispuolella olevan Pearyn maan
itärannan, saavuttaen sen pohjoisimman kohdan, joka on Kap Bridgmanin
takana. Tältä suurelta matkaltaan retkikunta onnellisesti palasi
takaisin talvimajoille, jonne se saapui kesäkuun 24:ntenä.



Mylius-Erichsenin tuho.


Mylius-Erichsen taas Hagenin ja Brönlund nimisen eskimon keralla
seuraili rantaa länttä kohti vuonoon, jota he luulivat Pearyn etäältä
näkemäksi Independence-vuonoksi. Mutta se olikin uusi suuri vuono ja
sille annettiin Tanskan vuono nimeksi. Rannikkoa seuraillen he sitten
tulivat siihen suureen salmeen, joka erottaa Grönlannin Pearyn maasta,
kartoittaen salmen suistamon sekä pohjoisen että eteläisen rannan.
kesäkuun 14:ntenä 1907 he olivat tulleet erään kallion näkyviin, joka
oli Pearyn etäisin lännestä käsin saavuttama paikka, mutta sitten
lumi kävi niin pehmeäksi, etteivät he koko kesänä voineet liikkua
paikaltaankaan. Kun taas päästiin matkaa jatkamaan, niin täytyi
viettää ajelehtivalla jäälautalla pari viikkoa Tanskan vuonon poikki
pyrittäessä. Aurinko laskeutui heidän täällä ollessa taivaanrannan
alle, napayö alkoi. Heiliä ei ollut enää ruokavaroja, uupuneita olivat
sekä miehet että koirat ja laivalle oli vielä matkaa 800 kilometriä.
Oli mahdotonta yrittääkään laivalle rantoja kiertäen, ainoa pelastuksen
mahdollisuus oli oikotie maajäätikön poikki Koillis-Grönlannin
niemimaan kannatse. Kamalimmissa vaaroissa ja vastuksissa, ainoastaan
neljä nälkiintynyttä koiraa kerallaan, kaikkien varustuksien
hajotessa ja rikki kuluessa he kulkivat 26 päivässä 250 kilometriä ja
saavuttivat itärannikon 79 leveyspiirin kohdalla. Hagen kuoli matkalla.
Mylius-Erichsen ponnisti eteenpäin ja melkein saavutti Lambertin
saarelle menomatkalla jätetyt varastot, mutta heitti kuitenkin vähän
ennen henkensä. Ainoastaan Brönlund saavutti varaston, mutta hän oli
jo niin huonossa kunnossa, pilalle paleltunut, että hänkin paluumatkan
kamalat kokemukset muistoon kirjoitettuaan kuoli yksinään keskellä
napayötä. Seuraavana keväänä Koch lähti kadonneita etsimään, heti kun,
matkustaminen kävi mahdolliseksi, ja löysi Brönlundin ruumiin.

Suurenmoiset olivat tämän retkikunnan saavuttamat tulokset, mutta
paljon suurempi, kuin menestyksen tuottama ilo oli Tanskassa suru
sen sydäntä särkevästä perikadosta. Samoille maille lähetettiin uusi
retkikunta, kun vainajain kohtalo oli kotimaassa tullut tunnetuksi,
ja tämän retkikunnan mukana ollut kapteeni Einar Mikkelsen sai
pelastetuksi Mylius-Erichsenin kartat ja muut tutkimustulokset.
Mikkelsen itsekin oli sille tielle jäädä, mutta pelastui rupeamalla
täydellistä raakalaiselämää elämään. Häntä tuskin valkoiseksi mieheksi
tunnettiin, kun eräs norjalainen kalastajalaiva v. 1910 hänet
rannikolta löysi ja pelasti.



Rasmussen Luoteis-Grönlannissa.


Grönlannin luoteisrannan olivat tosin jo englantilaiset ja
amerikkalaiset retkikunnat kartoittaneet, mutta työ oli kuitenkin
siksi puutteellisesti suoritettu, että se kaipasi perusteellista
täydennystä. Kirjallisen retkikunnan mukana ollut Knud Rasmussen
oli Wolstenholmen vuonon rannalle perustanut Thule nimisen aseman,
josta nyt tuli lähtökohta luoteisrannikon tutkimiselle. Ollen itse
Grönlannissa syntynyt ja äidin puolelta eskimo tunsi hän erinomaisen
perusteellisesti eskimot ja tutustui Smithin salmenkin seuduilla ja
siitä pohjoiseen asuviin heimoihin paremmin kuin kukaan ennen häntä.

V. 1912 Rasmussen eskimoitten ja yhden valkoisen seuralaisen keralla
matkusti Independence-vuonolle ja osoitti, ettei se ollut salmi, kuten
Peary oli otaksunut, vaan että Pearyn maa kuului muun Grönlannin
yhteyteen.

Vasta v. 1916, keskellä maailmansodan riehunaa, hän saattoi ryhtyä
työtään jatkamaan. Tanskalaisen geologin Lange Kochin kanssa hän aikoi
kartoittaa luoteisrannikon ja sen vuonot aina Grönlannin pohjoiskärkeen
saakka. Retkikunta aikoi »elää maasta», metsästyksen ja pyynnin
saaliilla, ja saattoi täten lähteä pienin varustuksin.

Tutkittuaan ensin Melvillen lahden jäävirtoja Rasmussen saapui Thuleen
ja tapasi siellä erään amerikkalaisen retkikunnan, joka oli talvehtinut
hänen vanhalla asemallaan. Yhdessä amerikkalaisten kanssa Rasmussen
täällä tutki eskimoitten vanhoja asuinpaikkoja.

Huhtikuun alkuviikolla 1917 Rasmussen lähti pitkälle matkalleen
pohjoista kohti. Seuraan oli liittynyt Ruotsista tullut kasvitieteilijä
Thorild Wulff. Neljäskin valkoinen oli matkassa, ja kolme eskimoa.
Pohjoisempaa otettiin vielä mukaan eskimo-apuretkikuntiakin. Eväinä oli
pääasiallisesti hylkeen, mursun ja myskihärän lihaa. Huhtikuun 20:ntena
retkikunta saapui Humboldtin jäävirran pohjoispuolella olevaan maahan,
Akiaan, ja kulki edelleen Hallin maan ohi, josta sen varsinainen työmaa
alkoi.

Retkikunta sai kuitenkin täällä kokea suuren pettymyksen, joka suuresti
vähensi sen työmahdollisuuksia. Vuonot, joita edelliset retkikunnat
olivat rannikkoon piirtäneet niiden ohitse matkustaessaan, olivatkin
todellisuudessa paljon pienemmät, kuin he olivat otaksuneet, ja
niiden ympäristössä oli paljon vähemmän jäätöntä maata. Siitä taas
johtui, että riistaa oli liian niukasti, jotta retkikunta olisi voinut
maasta elää, ja sen täytyi sen vuoksi suuresti supistaa työtään,
eikä Rasmussen päässyt Pearyn maan pohjoiskärkeen saakka, kuten hän
oli halunnut. Joitakuita vanhoja eväsvarastoja tosin tavattiin,
joissa neljäkinkymmentä vuotta vanhat ruokatavarat vielä olivat
moitteettomassa kunnossa, mutta siitä huolimatta pakotti nälkä kesäkuun
lopulla, lähtemään paluumatkalle. Rantajäillä oli kulku kuitenkin kovin
vaivalloista paljon veden vuoksi ja riistaa oli kovin niukalta. Olsen
katosi eräällä pyyntiretkellä, eikä häntä sen koommin nähty. Lopulta
retkikunnan täytyi nousta maajäätikölle ja ruveta koiriaan syömään.

Kun oltiin viikon matkan päässä Etahin eskimokylistä, ei Wulff enää
jaksanut kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi Rasmussen yhden eskimon
keralla lähti apua hakemaan ja muut verkalleen matkasivat jäljessä.
Heti Etahiin saavuttuaan Rasmussen lähetti melkoisen apuretkikunnan
jäljelle jääneitä noutamaan, mutta ennenkuin se ennätti perille,
oli Wulff kuollut, häntä kun ei saatu syömään jäniksenlihaa. Kochin
mielestä hän oli menettänyt halun elää. Vain peuranlihaa hän luuli
voivansa syödä ja peuroja retkikunnan muut jäsenet sen vuoksi lähtivät
etsimään, asetettuaan Wulffin suojaiseen paikkaan. Peuranlihaa he
eivät kuitenkaan saaneet, ennenkuin apuretkikunta saapui, ja silloin
arveltiin Wulffin jo heittäneen henkensä, jonka vuoksi apuretkikunta
muut jäsenet tavattuaan palasi takaisin. Myöhemmin tehtiin kaksikin
yritystä t:ri Wulffin ruumiin löytämiseksi, mutta lunta oli jo satanut
niin vahvalta, että se oli mahdotonta.

Matkallaan Rasmussen tuli vakuutetuksi siitä, etteivät eskimot ole
voineet muuttaa Grönlannin länsirannikolle pohjoisen kautta, koska hän
ei tavannut pohjoisrannalla vakinaisten talviasumusten pohjia.



Uusia retkiä Grönlannin poikki.


Rekiretkeilytaidon kehityttyä viime aikoina niin suuresti eivät
tutkimusmatkailijat enää pelkää vaikeimpiakaan tehtäviä. Grönlannin
sisämaan jäätikön poikki on viime aikoina kuljettu kahdestakin paljon
leveämmästä kohdasta kuin Nansen kuululla hiihtoretkellään.

V. 1912 sveitsiläinen maantieteilijä A. de Quervain matkusti hyvin
varustetun retkikunnan keralla Grönlantiin, jossa hän jo muutama
vuosi aikaisemmin oli käynyt glasiologisia tutkimuksia varten. Osa
retkikunnasta jäi länsirannalle jääilmiöitä tutkimaan, de Quervain itse
jatkoi laivalla matkaa Disko-lahteon ja kulki sitten kolmen seuralaisen
keralla tämän lahden pohjasta maajäätikön poikki Angmagsalikiin
itärannalle. Matka kesti vain kesäkuun 10 päivästä elokuun 1 päivään.
Nansenin maajäätikköretki oli 560 kilom. pitkä, de Quervainin 700
kilom. Ilmapuntarimittausten mukaan oli jäätikkökilven korkeimman
kohdan korkeus merenpinnasta Nansenin reitillä 2,716 m, de Quervainin
reitillä vain 2,225 m.



Kochin retki.


V. 1912 lähti liikkeelle toinenkin retkikunta, jota johti tanskalainen
kapteeni J.P. Koch, kerallaan marburgilainen ilmatieteilijä t:ri A.
Wegener. Koch oli kokenut naparetkeilijä, hän kun oli ollut mukana
Mylius-Erichsenin retkellä.

Koch vei retkikuntansa laivalla 77:lle leveysasteelle Kap Bismarckiin,
pohjoisimpaan kohtaan, minkä Payer rekiretkellään oli saavuttanut,
alkaakseen matkansa kuningatar Luisen maasta, jonka Mylius-Erichsen
oli tutkinut, huomaten sen odottamattoman kuivaksi ja lämpöiseksi
seuduksi jääerämaan keskellä. Jo alkumatkalla, talvehtimispaikkaa
etsittäessä, olivat tapaturmat tehdä lopun koko retkestä. Wegener
taittoi pudotessaan kylkiluun ja Koch toisen säärensä syvään jäätikön
halkeamaan suistuessaan. Talvimajaa ei voitu kuljettaa niin kauas
Kuningatar Luisen maalle kuin oli aiottu, vaan vietti retkikunta talven
suurella jäävirralla.

Huhtikuun 20:tena 1913 retkikunta lähti matkaan. Koirien sijasta se oli
ottanut kuormajuhdiksi pieniä Islannin hevosia, mutta mukaan otetuista
13:sta oli vain 5 elossa, kun matka sisämaanjäätikön poikki alkoi ja
näistäkin 3 pian uupui.

Toukokuun 6:ntena vaipui itärannikon viimeinen nunatakki taivaanrannan
alle, eikä sitten neljäänkymmeneen päivään näkynyt muuta kuin
lumilakeutta. Sää oli kauheata, tuiskut niin ankarat, että täytyi maata
12 päivää teltoissa alallaan. Sisämaan jäätikön harjaa lähestyttäessä
tuulet laimenemistaan laimenivat. Korkein kohta oli täällä päinvastoin
kuin etelämpänä lähempänä länsirantaa; sen korkeus merenpinnasta oli
noin 3,000 metriä. Ilman ohuus ja auringonpaisteen kuumuus tuottivat
retkeilijöille paljon tuskia.

Maajäätikön länsirinteellä tuuli muuttui myötäiseksi, niin että voitiin
käyttää purjeita. Heinäkuun 2 päivänä kohosi lännessä ensimmäinen
nunatakki näkyviin kuudenkymmenen kilometrin päässä maajäätikön
länsireunasta. Muutama päivä myöhemmin retkikunta, viimeisenkin
hevosensa menetettyään, saapui Laxefjordin rannalle, josta se kuitenkin
vasta suuria vaikeuksia voitettuaan pääsi Prövenin siirtokuntaan.

Kochin retkikunnan kulkema reitti oli 1,150 kilometriä pitkä. Rasmussen
kulki v. 1912 Pohjois-Grönlannissa reitin, joka oli vielä vähän
pitempi, 1,230 km.

Grönlannin sisäosista ollaan siis nyt sikäli selvillä, ettei siellä
millään kohdalla liene sulia aloja, mutta maantieteilijät yhä
tahtoisivat tietää, kuinka vedenjakaja kulkee ja mikä sen korkeus
kauttaaltaan on, ja kehoittavat sen vuoksi jotakuta kulkemaan keskeltä
saarimaan halki pohjoisesta etelään. Tehtävistä alkaa olla puutetta,
jonka vuoksi sekin matka epäilemättä vielä suoritetaan.



Muut napamaat.



Huippuvuorilla.


V. 1892 nousi Charles Rabot useiden ranskalaisten oppineiden keralla
Jäävuonon perukasta maihin kulkeakseen Länsi-Huippuvuorien sisäosiin,
mutta vain Sassendalen hän sai osaksi tutkituksi.

Neljä vuotta myöhemmin englantilainen alppikiipijä M. Comvay ensi
kerran kulki pääsaaren poikki lännestä itään ja takaisin. Hän huomasi
Länsi-Huippuvuorien sisäosien olevan täynnään syviä laaksoja ja
jyrkkiä vuorenharjanteita, jotka jyrkästi erottavat toisistaan eri
glasieerialueet. Se ei siis ole yhtenäisen maajäätikön peittämä kuten
Koillismaa.



Ruotsalais-venäläinen astemittaus.


Vuosina 1898—1902 ruotsalaiset ja venäläiset suorittivat Huippuvuorilla
uuden astemittauksen, josta toivottiin entistä tarkempaa arvoa maan
napain litistymiselle. V. 1898 suoritettiin valmistavat työt, valittiin
soveliaat paikat asemamittaukselle sekä pystytettiin tähystysmerkit ja
seuraavana vuonna alkoi varsinainen mittaus.

Venäläiset, joiden osaksi oli sovittu pääsaaren kolmiomittaus ja
suuremman kaariosan mittaus, saivat työnsä valmiiksi jo kesällä 1901.

Ruotsalaiset sitä vastoin, joiden tehtävänä oli Koillismaan
kolmiomittaus ja mittauksen jatkaminen sen pohjoispuolella olevien
Seitsensaarien pohjoisimpaan kärkeen saakka, saivat vaikeiden jääolojen
vuoksi työnsä loppuun suoritetuksi vasta kesällä 1902.

Vaikka tämän astemittauksen vuoksi oli liikkeellä kymmenen laivaa ja
satoja ihmisiä, ei kuitenkaan menetetty ainoatakaan henkeä.

Mitatun meridiaanikaaren pituus on 4°11' eli 460 km. Mittauksen
tarkkuus oli niin suuri, että 6,225 metriä pitkän asemasivun suurin
mahdollinen mittausvirhe on vain 7,2 millimetriä.

Samaan aikaan toimitettiin tarkkoja painomittauksia, leveysmääräyksiä
ja topografinen korkokartoitus 20 metrin korkeusvyöhykkein, niin että
piakkoin voidaan Huippuvuorista julkaista erikoiskartta, joka täyttää
mitä suurimmat nykyaikaiset vaatimukset. Tämän työn aikana kävi ilmi,
ettei pääsaaren eteläosassa oleva Homsundstind, jolle Conway kiipesi,
olekaan saariston korkein kukkula (korkeus 1,390 m), vaan voittavat sen
useat kukkulat saaren sisäosissa, varsinkin Chydeniuksen vuori, jonka
korkeuden huomattiin olevan 1,700 m.

Monacon ruhtinas Albert, nykyajan ansiokkaimpia meritutkijoita, kävi
v. 1906 hyvin varustetulla laivallaan Huippuvuorien vesillä, mukanaan
eri kansallisuuksiin kuuluvia tutkijoita, ja tällöin valaistiin
monella tavalla saariston omituisia vesioloja. Kaiken kaikkiaan ovat
Huippuvuoret 'Grönlannin keralla nykyisin parhaiten tunnetut kaikista
napamaista.

Vuodesta 1896 Huippuvuoret kesäaikaan ovat olleet säännöllisen
matkailijaliikkeen päämääränä. Suomalaisetkin höyryt ovat sinne
kuljettaneet suurista sivistysmaista varakkaita retkeilijöitä,
jotka ovat halunneet päästä näkemään alkuperäistä luontoa ja
pohjan perän jylhää hyistä suuruutta. Sinne rakennettiin hotelli
ja perustettiin maailman pohjoisin postitoimistokin, mutta enemmän
haittaa kuin siunausta on saaristolla tästä matkailijatulvasta. Se
uhkaa sukupuuttoon hävittää sen eläimistön, varsinkin peurat, niin
että saariston rauhoitus jo on ajan polttava kysymys. Matkailijain
keralla tätä eläimistöä hävittävät työmiehetkin, jotka v. 1900 alkoivat
Advent-baissa, Jäävuonon etelärannalla, hiiliä kaivaa. Nykyään
Huippuvuorilla on monella kansallisuudella hiilikaivoksia.

V. 1920 suurvallat tunnustivat Huippuvuoret Norjan alueeksi, pidättäen
siellä kuitenkin kaikkien maitten alamaisille samanlaiset kaivos- ja
pyyntioikeudet.



Frans Josefin maa.


Frans Josefin maata pidettiin parhaana lähtökohtana pohjoisnavan
saavuttamiseksi, ja siinä mielessä Fredrik G. Jackson purjehti
sinne kirjankustantaja Alfred Harmsworthin varustamalla laivalla v.
1894. Pian hän kuitenkin tuli vakuutetuksi siitä, että pohjoisnavan
saavuttaminen sieltä käsin oli paljon vaikeampi kuin oli otaksuttu, ja
ryhtyi sen sijaan oikaisemaan ja täydentämään saariston karttaa. Pari
viikkoa saariston rannikolla risteiltyään »Windward» löysi kunnollisen
ankkuripaikan ja pian sitten jäätyi. Kap Floraan rakennettiin
verrattain mukava huone, jossa retkikunta vietti kolme talvea mitä
parhaassa voinnissa. Varustukset olivat niin oivalliset, ettei
Jackson koko aikana menettänyt ainoatakaan miestä, eikä ainoatakaan
vaikeata sairaustapaustakaan sattunut. »Windward» ensimmäisen talven
jälkeen palasi kotiin ja toi molempina seuraavina kesinä vereksiä
ruokatavaroita. Laivaväestä kolme miestä kuoli keripukkiin.

Kesäkuukausina tehtiin varsinkin saariston länsiosiin reki- ja
veneretkiä ja paljon saaria näillä retkillä kartoitettiin.

Jackson kuvaa saariston luonnetta seuraavin sanoin: »Siellä täällä
jääpeitteen puhki lähellä rantaa pistää basalttikallioita, jotka
ovat saariston ainoat selvät maamerkit. Näiden kallioiden edustalle
on kallioista murennut sora muodostanut pengermän eli rantueen,
jolla tapaa jonkun verran kituvaa kasvullisuutta. Siellä on joku
vähä kivirikkoja, unikukkia, sammalia, jäkäliä y.m. Mutta vaaksaa
korkeammalle ei mikään pääse maasta ylenemään. Muualla kaikkialla,
moniaita matalia saaria lukuun ottamatta, jääpeite on ylivaltainen.
Tavallisesti asuu tämän maan päällä sankat sumut. Rajut myrskyt,
lumisateet ja pyryt ovat tavallisia.» Jackson huomasi Payerin
piirtämien suurien maiden hajautuvan moneksi pieneksi saareksi.
Muutoinkin huomattiin Payerin kartassa paljon korjattavaa. Zichyn maan
hän oli nähnyt »laajaksi vuoristoksi»., mutta Jackson huomasi sen
suureksi ryhmäksi pienempiä saaria. Samaan aikaan kuin Jackson asui
Flora-niemellä mukavassa huoneessaan, viettivät napamereltä tulleet
Nansen ja Johansen kurjan talven pienessä kivimajassa saariston
luoteismaalla, kuten olemme kertoneet.

Abruzzien herttuan ja amerikkalaisen Zieglerin varustamat retkikunnat
korjailivat niinikään saariston karttaa.



Novaja Zemlja.


Novaja Zemljan maantieteellisiä oloja, luontoa ja luonnontuotteita
valaisi kesinä 1821—24 Venäjän hallituksen lähettämä, Fredrik Benjamin
Lütkenin johtama suuri retkikunta.

Luutnantti Pietari Pahtusow jatkoi näitä tutkimuksia vuosina 1832—1835
monia vaaroja ja vastuksia kokien.

Ensimmäinen perusteellinen tieteellinen tutkija, joka kävi Novaja
ZemIjassa, oli kuulu luonnontieteilijä Karl Ernst v. Baer (1837).

Seuraavana vuonna hallitus jälleen lähetti retkikunnan kaksoissaarten
kartoitusta täydentämään, mutta kun luutnantti Ziwolka ja useita hänen
miehistään tällä retkellä heitti henkensä, sai saaren tutkiminen
moneksi vuosikymmeneksi keskeytyä..

Puolen vuosisataa takaperin norjalaiset valaanpyytäjät alkoivat
retkeillä Kara-mereen saakka ja tällöin Novaja Zemljakin uudelleen tuli
entistä suuremman huomion alaiseksi. Kapteeni E.H. Johansen purjehti
v. 1870 koko saaren ympäri, jota ei ollut Loshkinin matkasta pitäen
tapahtunut. Hänen matkansa kautta pohjoissaaren koko koilliskulma sai
aivan toisen muodon, siirtyen kokonaista neljä pituusastetta länteen.
Jälkeenpäin sitä kuitenkin taas siirrettiin jonkun matkaa taapäin.

Myöhemmistä tutkijoista varsinkin Nordenskiöld edisti kaksoissaarten
tuntemista. Saaren sisäosia sitä vastoin alettiin tutkia vasta sitten
kuin kansainvälinen napa-asema oli sinne perustettu ja Karmakuli
lahteen samojedisiirtokunta.

V. 1883 lääkäri Grinewezki ensi kerran kulki eteläsaaren poikki.
viidessä päivässä ankarassa pakkasessa.

Nossilow vietti Novaja Zemljassa kolme talvea (1887—9) kooten tärkeän
ilmatieteellisen havaintoaineiston, vaikka hänenkin oli kestettävä
ankaria lumimyrskyjä. Hän kulki kolmeen suuntaan eteläsaaren poikki
ja tunkeutui melkoisen matkan pohjoissaarenkin sisäosiin. Geologi
Th. Tshernishew kulki v. 1895 uudelleen eteläsaaren poikki lännestä
itään. Hän tuli havaintojensa kautta siihen johtopäätökseen, että
Novaja Zemlja on samanlaisen ajan jaksoittaisen kohoamisen alainen kuin
Fenno-Skandiakin, mutta että maajäätikkö siellä nykyisin on kasvamaan
päin, päin vastoin siis kuin Grönlannissa, jossa sen on huomattu
ylt'yleensä vähenevän. Jääkaudella Novaja Zemlja näyttää kauttaaltaan
olleen syvällä merenpinnan alapuolella.

Vv. 1900 ja 1903 ruotsalainen Otto Ekstam oleskeli saarella, tutkien
tarkkaan varsinkin eteläsaaren länsirannan.

Venäläinen taiteilija Borisow vuosina 1899 ja 1900 täytteli
pohjoissaaren itärannan aukkoja. Matotshkin Sharr salmesta, joka
erottaa pohjoissaaren eteläsaaresta, hän löysi laatikon, jossa oli
maksimi- ja minimitermometri, arvatenkin v:n 1872 itävaltalaisen
retkikunnan sinne unohtama. Sen osoittama korkein lämpö oli +15°C,
suurin pakkanen taas -70°C. Novaja Zemlja kieltämättä on maapallomme
kylmimpiä maita, Huippuvuoria paljon kylmempi.

Novaja Zemljan sisäosissa tuskin on eläimistöä ensinkään, ei muuta
kuin siellä täällä joku harhaileva lintu, joku sopuli, napakettu,
ruskea karhu tai jääkarhu ja toisin ajoin mannermaalta tulleita
peuroja. Hyönteisiäkin on sangen niukasti. Merenrannikolla sitä vastoin
on suunnattomia lintulaumoja, jotka tulevat sinne pesimään. Toisin
paikoin on rantakallioilla miljoonia kiisloja. Monenlaisia sorsia on
lukemattomat parvet ja eteläsaaren laaksoihin ja järviin saapuu joka
kesä paljon hanhia ja joutsenia pesimään. Meressä on valaita, hylkeitä
ja delfiinejä. Vain kahta lohilajia kannattaa kalastaa.

Jo vanhastaan on lintujen ja merieläinten runsaus houkutellut Novaja
Zemljan rannoille ja rantavesiin Pohjois-Venäjän ranta-asukkaita,
sekä venäläisiä että karjalaisiakin, jotka vielä tänä päivänä sanovat
saarta »Uueksi muaksi». Jo kuudennellatoista vuosisadalla oli heidän
pyyntimajojaan pohjoissaaren pohjoisimmissakin osissa. Monen monet
viettivät saarella kesät talvet yhteen mittaan kärsimättä sanottavasti
keripukista. Vienan meren jäiden vuoksi oli venäläisten pyyntialusten
kuitenkin vaikeampi päästä Novaja Zemljan vesille kuin norjalaisten,
jotka lienevät jo viikinkiajalla sinne retkeilleet. Venäjän hallituksen
toimesta saarelle on viety useita samojeedisiirtokuntia.



Uuden Siperian saaret.


Uuden Siperian saarilla, jotka löydettiin jo 18:nnen vuosisadan
alkupuolella, kävivät sitten usein sekä kasakat että maanasukkaat,
koska siellä oli runsaasti mammutti-norsunluuta. Vasta
yhdeksännentoista vuosisadan kuluessa ne kuitenkin tulivat tarkemmin
tutkituiksi.

A. Bunge ja paroni E. v. Toll tekivät sinne vuosina 1885—86 ja
1893 matkoja Venäjän tiedeakatemian kustannuksella, löytäen paljon
mammutteja ja muita sukupuuttoon kuolleita eläimiä ja todistuksia
siitä, että puu mammuttiaikana kasvoi ainakin vie 74:nnellä
leveyspiirillä.

V. 1901 paroni Toll lähti laivalla uudelle retkelle aikoen käydä
Sannikowin saarella, jonka Sannikow niminen purjehtija oli nähnyt jo
v. 1810, vaan jolla ei siihen saakka ollut kukaan käynyt. Vietettyään
ensimmäisen talven Taimyrin mutkassa Toll seuraavana kesänä kulki
pohjoista kohti aina Bennettin saarille saakka, mutta ahtojäät
pakottivat hänet sitten palaamaa Kotelnojiin, jossa hänen täytyi
viettää toinen talvi. Sannikowin saaresta hän ei uupumattomasta
etsinnästään huolimatta ollut nähnyt merkkiäkään. Talven kuluessa
hän teki retkiä Uuden Siperian muillekin saarille. Kun suunniteltu
apuretkikunta oli saapunut Kotelnojiin, lähti eläintieteilijä Birula
toukokuissa 1902 tutkimaan Uuden Siperian saariston koillisinta
saarta. Kolme viikkoa myöhemmin lähti Toll itse tähtitieteilijä
Seebergin kanssa talvikortteerista kulkeakseen Uuden Siperian
niemitse Bennettin saarelle. Laivan piti syksyllä noutaa molemmat
retkikunnat, mutta jääolot olivat niin vaikeat, ettei se päässytkään
perille, vaan täytyi sen varalta tehdyn välipuheen mukaan lähteä
Lenan suistamoon talvimajoille. Sieltä kokoelmat ja kaikki liikenevä
miehistö lähetettiin Jakutskiin. Tollin ja Birulan täytyi viettää talvi
työmaallaan. Birula palasi v. 1903 Siperiaan onnellisesti, mutta Tollia
ei kuulunut, jonka vuoksi alettiin pelätä, että hän seuralaisineen
c£i joutunut tuhon omaksi. Heti Birulan palattua lähetettiin sen
vuoksi uusi apuretkikunta Bennettin saarelle — toinen oli lähtenyt
jo helmikuussa 1905 — mutta tämä löysi vain Tollin muistiinpanoja,
joiden mukaan hän oli kolme kuukautta viettänyt tällä 200
neliökilometriä laajalla, 460 metriä korkealla maalla, sen laaksoissa
ja maajäätiköillä. Ei mitään muuta tietoa saatu Tollista eikä hänen
seuralaisistaan. Luultavasti he apuretkikunnan saapuessa jo olivat
tuhoutuneet. Turhaan häntä on myöhemminkin etsitty, tuntematon kohtalo
avasi hänen hautansa. Paroni Toll oli kokeneimpia napamatkustajia ja
yleistä osanottoa herätti hänen synkkä kohtalonsa.

Koillisväylän länsiosalla on kieltämättä kehittymässä melkoinen
laivaliike. V. 1905 tutkittiin sen mahdollisuuksia uudelleen ja 24:stä
sota- ja kuljetuslaivasta, hinaajasta ja lehteristä saapui 22 Jenissein
suuhun, jossa kuormat muutettiin jokialuksiin. Siten kuljetettiin
perille tarpeita Siperian rataa laajennettaessa kaksiraiteiseksi.
Obin ja Jenissein suistamoissa on vedet mitattu ja kartoitettu.
Kara-meren jääolojen selville saamiseksi on perustettu vakinaisia
asemia, joista voidaan antaa langattomalla sähkölennätyksellä tietoja
laivoille. Fridtjof Nansenkin on tehnyt Siperiaan retkiä laivaliikkeen
edellytysten selville saamiseksi.

Koillisväylän itäosaa tutki viime kymmenluvun lopulla parikin
retkikuntaa. T.A. Jolamtshew tutki v. 1909 Koliman ja Beringin salmen
välisiä väyliä, korjasi melkoisesti karttoja ja osoitti, että Kolimaan
oli helppo päästä laivoilla joka vuosi. V. 1911 tällä reitillä alkoikin
laivaliike Vladivostokista käsin ja matkat menestyivät niin hyvin,,
että liikkeellä toivotaan olevan jonkin verran tulevaisuutta. Koliman
ja Lenan välistä rannikkoa on A.K. Volossowitsh tutkinut.



ARABIAN AAVIKOIDEN SALAISUUDET



Matkustajain ponnistukset niiden ilmi saamiseksi.


Englantilaisten valloitukset Intiassa, ne monenlaiset nöyryytykset,
joita Persia ja Turkki saivat kokea kristittyjen valtain puolelta,
muhamettilaisten merenkulun rappeutuminen itäisillä vesillä, kaikki
nämä syyt kehittivät muhamettilaisessa maailmassa solidarisuuden
tunnetta ja yhteistä vihaa kristittyjä vastaan, jonka vuoksi
Arabiassa matkustaminen kävi yhä vaikeammaksi. Lisäksi niemimaa
kahdeksannentoista vuosisadan jälkipuoliskolla joutui uusien
uskonsotien näyttämöksi ja tunkeutuminen sen sisäosiin kävi sen kautta
joksikin ajaksi aivan mahdottomaksi.



Wahhabilaiset.


Niebuhr oli jo matkakertomuksessaan kiinnittänyt huomiota siihen
uuteen uskonnolliseen liikkeeseen, joka oli Arabiassa kehittymässä,
ynnä seurauksiin, joita siitä saattoi olla, ja hänen ennustuksensa
toteutuivat pian. Nedjdissä — Arabian sydämessä — nousi
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla uskonpuhdistaja, Muhammed
Ibn Abdul Wahhäb, joka oli kauhistunut Hedjasin pyhissä paikoissa
vallitsevaa tekopyhyyttä ja riettautta ja tahtoi palauttaa uskonnon
koraanin aikaisimpien käskyjen kannalle. Tuomiten Muhammedinkin
palvelemisen hän sanoi, että Jumalaa yksin oli palveltava ilman
minkäänlaisia välittäjiä, hänen edessään nöyrryttävä ja palattava
siihen yksinkertaiseen siveelliseen elämään, joka vallitsi vanhimmassa
muhammedilaisessa yhteiskunnassa. Kaikki aineellisuuden houkutukset,
haudat, pyhät esineet ja muistorakennukset olivat hylättävät ja
hävitettävät. Ihmisen tulee itsensäkieltämisen kautta puhdistaa
ja vahvistaa itsensä, voidakseen pyrkiä korkeampaan ihanteeseen.
Itseänsä Wahhäb piti vain tavallisena ihmisenä, eikä hän opetuksillaan
tavoitellut minkäänlaista ajallista mahtia.

Liike voitti nopeasti alaa ja muuttui pian perustajansa opetuksista
huolimatta samanlaiseksi valloittavaksi uskonliikkeeksi kuin
muhamettilaisuuskin oli ollut. Deraien sheikki Muhammed Ibn Sand,
ponteva, jalosukuinen mies, kääntyi Wahhäbin oppiin ja alkoi
sitä heimonsa kanssa miekalla levittää. Harvaan asutussa maassa
pienenkin joukon oli helppo saada suuria aikaan. Kuoliossaan v. 1765
Deraien sheikki oli kääntänyt uuteen uskoon ja valtansa alaiseksi
alistanut koko Nedjdin ja hänen poikansa Abd el-Aziz, ponteva
sotilas, alisti Kasimin ja Danasirin, jopa osan Shanmariakin. Mutta
vasta tämän poika Saud näytti maailmalle, että Arabian sisäosista
oli noussut uusi »Jumalan vitsa». Hän valloitti El Hasan, Persian
lahden rannikkomaakunnan, ja hävitti ja ryösti Kerbelan, joka oli
shiittien, muhamettilaisten itäisen uskonsuunnan pyhin paikka, saaden
sieltä suunnattoman saaliin; V. 1802 hänen puolialastomat laumansa
saapuivat Mekan eteen ja anastivat ja puhdistivat sen. Kaikki
uskonnolliset menot, jotka sisälsivät kuolevaisten palvelemista
Abrahamista Muhammediin saakka, ja kaikenlainen pyhien esineiden
kauppa kiellettiin, jota vastoin semmoiset menot, jotka tarkoittivat
yksinomaan Jumalan kunnioittamista, kuten pirun kivittäminen ja Kaaban
pyhän kiven suuteleminen, säilytettiin, olivatpa kuinka pintapuolisia
tahansa. Vielä perusteellisemmin puhdistettiin Medina seuraavina
vuosina. Kun Omankin oli valloitettu, hallitsivat wahhabiitit v. 1804
koko Arabiaa. Koko muhamettilainen maailma kauhistui, kun sen pyhimmät
paikat näin olivat lahkolaisten käsissä. Turkki ja Egypti hankkiutuivat
niitä takaisin valloittamaan ja Euroopassa pelättiin uutta maailman
valloittajaa, joka saattaisi käydä vaaralliseksi vielä länsimaittenkin
rauhalle. Tällä kannalla olivat asiat, kun tapaamme seuraavat
eurooppalaiset matkustajat Arabiaan tunkeutumassa.



Ali bei.


Alkupuolella vuotta 1807 Djiddaan saapui lännen maista pyhiinvaeltaja,
Ali bei al-Abbasi, joka kulki ruhtinaallisena henkilönä, Abbasidien
kaliifihuoneen jälkeläisenä, paljon tieteellisiä koneita, opinvälineitä
ja palvelijoita kerallaan. Mekassa hänet otettiin mitä parhaiten
vastaan, hänelle suotiin paljon etuoikeuksia, kuten Jumalan huoneen
puhtaaksi lakaiseminen, joka kallis meno oli vain ylhäisinten
pyhiinvaeltajain vallassa. Muun muassa tämä oppinut muhamettilainen
ruhtinas sai vapaasti käyttää tieteellisiä koneitaan. Medinatm
wahhabilaiset eivät kuitenkaan laskeneet häntä. Ali bei palasi sitten
Egyptiin ja matkustettuaan sieltä Syyrian ja Turkin kautta Eurooppaan
ilmoitti itsensä Parisiin saapuneeksi v. 1813. Vuotta myöhemmin
julkaistiin Parisissa hänen matkakertomuksensa, joka oli espanjan
kielestä käännetty, sillä tämä mies olikin espanjalainen Domingo
Badia y Leblich, joka v. 1803 oli lähtenyt Cadizista Itämaille,
neuvoteltuaan Parisissa ja Lontoossa eteväin henkilöitten kanssa. Hän
oli sangen perehtynyt geologiaan ja kasvitieteeseen, tähtitieteelliseen
paikanmääräykseen ja arabian kieleen. Mutta kuka hän todella oli,
se on vielä tänä päivänäkin arvoitus. Hän näyttää todella olleen
muhamettilainen, ainakin hän muhamettilaisena ilmestyi näyttämölle ja
sinä taas katosi. Jotkut väittivät häntä juutalaiseksi ja Napoleonin
vakoojaksi.

Ali bei julkaisi Mekan menoista jotenkin täydellisen kertomuksen, mutta
lisäksi hän toi mukanaan koko joukon maantieteellisiä havaintoja. Hän
oli ensimmäinen, joka tähdistä määräsi Mekan aseman, hän julkaisi
ensimmäisen kertomuksen Mekkaan ja Medinaan vievistä teistä, mainitsi
Länsi-Arabian »harrah'it» eli laavakentät ja teki selkoa wahhabilaisten
pääkaupungista Deraiesta kokoomiensa tietojen perustuksella.



Seetzen.


Kolme vuotta myöhemmin, wahhabilaisten vielä isännöidessä Mekassa,
sinne saapui Venäjän diplomaattikuntaan kuuluva tutkija, Ulrich Jaspar
Seetzen, joka oli parikymmentä vuotta valmistellut itseään Saksassa
Arabian matkaa varten ja laajalti Itämailla matkustellut.

Seetzen alkoi itämaisen matkansa Konstantinopolissa, kulkien sieltä
Aleppoon, jossa hän tutki arabian kieltä ja itämaista kirjallisuutta,
ja muuttaen sitten Damaskoon, josta hän teki retkiä eri suunnille,
kuten Baalbekiin Libanonin laaksoon sekä Hermonin vuoren ympärystöihin.
Vähän tunnetun Hauranin kautta hän sitten teki ensimmäisen matkansa
Palestiinaan, löytäen Hauranin ja Ladshan laajat basalttikentät,
joiden keskellä raunioiksi sortuneet talot, kirkot ja vielä vanhemmat
kreikkalaiset ja roomalaiset muinaisjäännökset todistivat maan
entistä asutusta. V. 1806 hän arabialaiseksi lääkäriksi pukeutuneena
teki toisen matkansa Pyhään maahan, kulki Jordanin itäpuolella
olevan maan poikki ja kävi kahdesti Kuolleella merellä, josta siihen
aikaan tiedettiin hyvin vähän. Vietettyään pari vuotta Egyptissä
hän v. 1809 tutki Sinain niemimaan ja sieltä lähti Arabiaan.
Käännyttyään julkisesti muhametin uskoon hän kävi Djiddassa ja pääsi
pyhiinvaeltajana Mekkaan ja Medinaan. V. 1811 hän kävi Jemenin
Sanassa, joka hänen mielestään oli idän kauneimpia kaupungeita. Mutta
kun hän rannikolla välillä käytyään palasi sinne toisen kerran,
aikoen kulkea koko Arabian poikki, murhattiin hänet Taisin seuduilla,
luultavasti uskonkiihkoilijain toimesta. Kaikki hänen kokoelmansa
ja muistiinpanonsa ryöstettiin ja suuriarvoinen, perusteellisesti
valmisteltu työ sen kautta menetettiin.

Turkin sulttaani ei enää voinut sietää, että islamin pyhiä paikkoja
harhaoppiset hallitsivat. Hänen täytyi kaikkien muhamettilaisten
hengellisenä päänä tehdä loppu wahhabilaisten vallasta. Sulttaani
antoi Egyptiä hallitsevalle vasallilleen käskyn toisensa jälkeen, että
hänen piti lähteä Nedjdiä kurittamaan, mutta vasta kun wahhabilaiset
olivat tehneet pohjoista kohti sotaretken aina Damaskon lähettyville
saakka ja uuden kerran uhanneet Kerbelaa, ryhtyi Mehemet Ali
Suezissa laivastoa rakentamaan ja lähetti sillä toisen poikansa.
Tussuhin, Mekkaa valloittamaan. Mamelukkien valta Egyptissä oli vielä
kukistamatta, siksi hän ei uskaltanut itse lähteä suurherransa käskyjä
toimeenpanemaan. Tussunin retkikuntaan kuului kymmenkunta kristittyä
eurooppalaista ja useita luopioita, kuten englantilainen Tuomas Keith,
Skotlannin ylämaan rykmentistä karannut sotamies, josta sitten tuli
Medinan maaherra, muita mainitsematta. Harva näistä eurooppalaisista
kuitenkaan julkaisi matkahavainnoitaan. Egyptiläinen armeija oli tosin
hyvin huonosti varustettu ja huonosti johdettukin, mutta kun Arabiassa
oli yleiseen alettu kyllästyä wahhabilaisten ankaraan kuriin, pääsi
se kuitenkin monituisista tappioistaan huolimatta etenemään. Medina
valloitettiin parin vuoden kuluttua ja Mekka v. 1813, mutta Saudin
kuolemaa enemmän kuin omia aseitaan oli Mehemet Alin, itse Mekkaan
saavuttuaan, kiittäminen siitä, että Hedjas saatiin wahhabilaisista
puhdistetuksi.



Burckhardt.


Djiddaan saapui tähän aikaan muuan Abdallah niminen muhamedin uskoon
kääntynyt mies, jonka Mehemet Ali Kairosta tunsi, ja jota hän,
ennakkoluuloton kun oli, suvaitsi muka englantilaisena luopiona.
Oikeastaan tämä mies kuitenkin oli sweitsiläinen, Baselista kotoisin,
Johann Ludwig Burckhardt nimeltään, vaikka oli harjoittanut Englannissa
opinnoita ja ruvennut Brittiläisen Afrikan yhdistyksen palvelukseen.
Hän oli jo pari vuotta matkustellut Syyriassa ja tottunut käyttäytymään
itämaalaisen tavoin sekä saavuttanut mainetta löytämällä Kuolleen
meren ja Akaban lahden välisestä erämaasta Petran, ikivanhan hylätyn
kalliokaupungin, joka vanhalla ajalla oli Palestiinan, Midianin ja
Filistean kauppateitten solmukohta. Näillä retkillä hän muun muassa
joutui rosvojen käsiin, jotka ryöstivät hänet typötyhjäksi; housut
vain jätettiin miehelle jalkaan ja nekin tahtoi väkisin anastaa
rosvopäällikön vaimo. Täällä Seetzenin töitä täydennettykään hän
halusi tutustua Arabiaan ja varsinkin Mekan pyhillä paikoilla käyden
saavuttaa »hadjin» arvon, voidakseen tämän pyhyyden turvissa tunkeutua
Marokosta Saharan kautta Nigerin maihin. Vietettyään vielä kaksi
vuotta Egyptissä ja Nubiassa hän köyhäksi Syyrialaiseksi kauppiaaksi
puettuna matkusti Berberistä Suakiniin ja sieltä laivalla Punaisen
meren poikki Djiddaan. Käytyään Taifissa, Mekan takaisessa ylämaassa,
tapaamassa Mehemet Alia, joka otti hänet suosiollisesti vastaan, hän
palasi Mekkaan pyhiinvaeltajain karavaania odottamaan. Kokoontuneiden
oikeauskoisten keralla hän marraskuussa ja joulukuussa v. 1814
otti Mekassa osaa kaikkiin menoihin ja uskonharjoituksiin, vieläpä
seuraavassa tammikuussa kävi Medinassakin, profeetan haudalla.
Burckhardt oli heikko ja kivulloinen mies, sairastui Medinassa, eikä
voinut palata Egyptiin maisin, kuten oli halunnut, tutkiakseen välillä
el Hejrin paljon mainitut kalliotemppelit, jotka myöhemmin huomattiin
nabatalaisten rakentamiksi ja samanlaisiksi kuin heidän pääkaupunkiosa
Petrakin. Parannuttuaan hän Medinan satamasta Jambosta matkusti
meritse Egyptiin ja kuoli v. 1817, ennenkuin ennätti lähteä Saharaan
suunnittelemalleen suurelle löyöretkelle.

Burckhardt ei esiintynyt Arabiassa varsinaisena löytöretkeilijänä,
mutta siitä huolimatta hänen työnsä siellä oli erinomaisen
suuriarvoinen, sillä perinpohjaisuudessa häntä ei ole kukaan voittanut.
Varsinkin hän oli ensimmäinen, joka on antanut tyhjentävän koruttoman
kertomuksen Mekan ja Medinan pyhistä paikoista ja niihin liittyvistä
uskonharjoituksista ja menoista. Harva matkustaja on jättänyt niin
vähän tehtävää jälkeenpäin tuleville kuin hän, harva kirjoittanut
suuremmalla asiantuntemuksella.

Burckhardt olisi mielellään matkustanut Mehemet Alin armeijan keralla
sisämaan Nedjdiin, josta tiedot olivat hyvin vaillinaiset, sillä
Abulfedan jälkeen oli vain eräs turkkilainen oppinut julkaissut
wahhabilaisten kantamaasta tositietoihin perustuvan kertomuksen, mutta
Napoleonin pako Elban saarelta pakotti Mehemet Alin palaamaan Egyptiin
ja hänen poikansa teki wahhabilaisille edullisen rauhan ja palasi
hänkin omalle maalleen.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Euroopan puolelta Egyptiä uhannut
mikään vaara, Mehemet Ali keväällä v. 1816 varusti uuden armeijan ja
lähetti vanhimman poikansa, julman, kavalan ja tarmokkaan Ibrahimin,
jatkamaan Arabian valloitusta. Tälläkin retkellä oli mukana joitakuita
eurooppalaisia, joitten arvon ja etevyyden Ibrahim hyvin käsitti,
samoin kuin hänen isänsäkin. Ibrahim taivutti ensin etevimmät
beduiinipäälliköt puolelleen ja alkoi sitten vähin erin tunkeutua yhä
syvemmälle sisämaahan. Heinäkuussa 1817 hän, huonon johtajakykynsä
vuoksi paljon väkeä menetettyään, valloitti Kasim maakunnan ensimmäisen
kaupungin, jonka jälkeen muut suuremmat kaupungit antautuivat ja tie
wahhabilaisten pääkaupunkiin Deraieen oli avoinna. Huhtikuussa 1818
alkoi tämän kaupungin piiritys. Muonavarain hankkiminen piirittäjille
tuotti suuria vaikeuksia, vieläpä Ibrahimin armeija tulipalon kautta
menetti kaikki ampumavaransakin, mutta hän piti kuitenkin puoliaan,
kunnes Medinasta ennätettiin saada enemmän ampumatarpeita, ja syyskuun
9:ntenä Abdallahin, wahhabilatsten emirin, täytyi antautua. Mehemet
Alin käskyn mukaisesti Ibrahim sitten alkoi hävittää Nedjdiä tulella
ja miekalla, linnat revittiin, kaupunkien varustukset hävitettiin aina
Omanin rajoja myöten, ja vasta kun wahhabilaisten ei enää luultu voivan
toipua semmoiseen mahtiin, että he voisivat saada Mekan ja Medinan
haltuunsa, lähti Ibrahim sotajoukkoineen paluumatkalle.

Intian brittiläiset vallanpitäjät olivat kauan halunneet saattaa
Persian lahden rantamaat vaikutuspiiriinsä, ja luullen Egyptin
aikovan pitää Sisä-Arabian pysyväisesti hallussaan, he Bombaysta
lähettivät sotalaivan lahteen ja kapteeni G.F. Sadlierin brittiläisenä
lähettiläänä onnittelemaan Ibrahimia Deraien valloituksen johdosta ja
tarjoamaan hänelle apua wahhabilaisten lopulliseksi kukistamiseksi.



Sadlier Nedjdissä.


Kapteeni Sadlier tapasi Ismailin etuvartioita Kalifissa, Persian
lahden rannalla, mutta pashan itsensä olinpaikasta ei ollut mitään
varmaa tietoa; englantilaisella sotilaalla ei ollut muuta neuvoa kuin
lähteä etsimään häntä niemimaan sisäosista. Kun Ibrahim oli kutsunut
etujoukkonsa palaamaan, niin oli luultavaa, että hän itsekin oli
paluumatkalla. Egyptiläisen sotaväen keralla englantilainen kapteeni
matkusti verraten turvallisesti, vaikka sekä maataviljelevä väestö
että beduiiniheimot kaikkialla olivat ilmikapinassa. Sadlierilla oli
hyvä tilaisuus tutustua egyptiläisten aikaansaamaan hävitykseen, hän
kun kulki sekä Deraien että Nedjdin muitten tärkeimpien paikkain läpi.
Kompassin ja kellon avuilla hän laati jotenkin tarkan »itinerarion»
eli retkikartan koko Arabian niemimaan poikki. Ibrahim nimittäin kulki
edellä, sitä myöden kuin Sadlier perässä ennätti, eikä Sadlier saanut
häntä kiinni ennenkuin lähellä Medinaa. Pyhään kaupunkiin häntä ei
laskettu.

Kapteeni Sadlier oli ensimmäinen eurooppalainen matkustaja, joka kulki
Arabian niemimaan poikki, ja hänen retkikarttansa avulla voitiin
melkolailla korjata Sisä-Arabian karttaa, vaikk'ei hän voinutkaan
toimittaa havaintoja muuta kuin tiensä kahden puolen. Se diplomaattinen
tehtävä, jota varten hänet oli lähetetty, epäonnistui täydelleen.
Ibrahim ei ilman isänsä tietoa uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin
välipuheihin Intian hallituksen kanssa.

Egyptiläisten poistuttua wahhabilaisuus jälleen alkoi elpyi ja sen
pääkaupungiksi tuli el Riad, joka oli kappaleen matkaa idempänä
hävitettyä Deraiea. Suojellakseen pyhiä kaupunkeja Egyptin täytyi
jälleen v. 1824 ja v. 1836 lähettää sotajoukkoja sisämaahan ja
viimeksimainitusta vuodesta alkaen Nedjdiä pidettiin miehitettynä kuusi
vuotta.



Asir.


Eräässä toisessakin Arabian osassa maantuntemus levisi egyptiläisten
sotaretkien kautta. Jemenin ja Hidjasin välinen alue, Asir, oli ainoa
osa Arabiaa, josta Niebuhr ei kyselyilläkään voinut saada mitään
tietoja, se kun oli arabeillekin tuntematon. Tämä alue oli ainoa osa
Arabian rannikkoa, joka täydestä sydämestään kääntyi wahhabilaiseen
oppiin. Nedjranin suuri keidas, joka on Asirin ja Jemenin välimailla,
oli aikanaan ollut kollydarisen [Koliydarilaisten kesken neitsyt
Mariaa palveltiin Jumalana ja naiset uhrasivat hänelle leipiä, josta
lahko sai nimensä. Se oli laajalle levinnyt Thrakiassa, Skyytiassa ja
Arabiassa.] kristillisen harhaopin pesäpaikkoja ja vastahakoisesti
muhammedin oppiin käännyttyään suosinut sen iranilaisia opinsuuntaa,
ja sama vaikutus oli levinnyt laajemmallekin, sekä Jemeniin, että
varsinkin Asiriin, jonka vuoksi nämä maat oikeaoppisten egyptiläisten
mielestä olivat uskolle pahennukseksi ja Asir sitä paitsi naapuruutensa
vuoksi ainaisena vaarana Mekalle. Mehemet Ali teki Taifista käsin
useita lyhyitä sotaretkiä Asiriin, jonka asukkaat kuitenkin puolustivat
itseään sangen urhoollisesti. Jälkeen vuoden 1832 Asirin asukkaat
alkoivat käydä niin vaarallisiksi Mekalle, että Mehemet Alin täytyi
lähettää heitä vastaan 18,000 miehen armeija. Tällä retkellä oli mukana
useita ranskalaisia, ja heidän keräämänsä tiedot ovat ainoat, mitä
tästä maasta on tänäpäivänäkään olemassa. Jomard saattoi maanmiestensä
tietojen nojalla julkaista Asirista kartan, joka pääpiirteissään
lienee oikea. Ei ainoakaan eurooppalainen ole uskaltanut tunkeutua
tähän vuorimaahan sen jälkeen kuin Mehemet Ali v. 1841 yhdentoista
epäonnistuneen sotaretken jälkeen teki sen asukkaitten kanssa
kunniattoman rauhan.

Asirissa on, samoin kuin Hedjasissa ja Jemenissäkin, ensin kapea
kuiva ja karu rantalakeus, Tihamma, tämän takana jyrkkään kohoava
rantavuoristo, joka oikeastaan on sisämaan ylängön reuna, ja sen takana
vihdoin Persian lahtea kohti loivasti viettävä ylänkö. Asir kuuluu
vielä monsuunien piiriin, jonka vuoksi ylämaassa sataa runsaasti ja
itäiseltä rinteeltä lähtee paljon jokia Arabian sisämaata kohti.
Jokilaaksot sen vuoksi ovat Hedjasiin verraten hedelmällisiä ja niissä
viljellään sekä vehnää että taateleita, ynnä erinomaisen hienoa
kahvia. Itsenäisyyttään tämän maan urheat asukkaat ovat puolustaneet
turkkilaisiakin vastaan tähän päivään saakka. Asirinkin joet jonkun
ajan virrattuaan ehtyivät kuiviksi jokilaaksoiksi, »vadeiksi»,
joissa vain rankkasateiden jälkeen on vettä pinnalla, maan sisässä
sitä vastoin vuoden umpeensa. Asirin vadit laskevat kahteen suureen
päävadiin eli kuivaan uomaan, Dauasiriin ja Ruminaan, jotka niemimaan
poikki jatkuvat Persian lahteen saakka.



Arnaud Maribissa.


Jemeninkin tutkimus edistyi jonkun verran egyptiläisten sotaretkien
kautta, koska eurooppalaisille kävi niiden johdosta mahdolliseksi
tunkeutua sisämaahan. Mainitsemisen arvoinen on varsinkin Louis
Arnaud, joka v. 1843, turkkilaisten keralla Sanaan päästyään,
sieltä arabialaisen tuttavan avulla pääsi tunkeutumaan satakunnan
kilometriä kauemmaksi maan sisään Maribiin, sabalaisten muinaiseen
pääkaupunkiin. Retki oli hyvän vaarallinen, sillä heti Sanan takana
vallitsi täydellinen nyrkkivalta ja beduiinirosvot tuon tuostakin
pysäyttivät sen pienen kauppamatkueen, johon Arnaud eurooppalaisuuttaan
salaten oli liittynyt. Tavattuaan ensimmäiset sabalaiset rauniot
matkue laskeutui loivaa rinnettä laajalle vehmaalle lakeudelle, jonka
läpi virtasi jokia itää ja etelää kohti, ja sieltä löytyi Maribin
kuulu pato, perintätiedon mukaan Salomonin sabalaisen kuningattaren
Balkiin rakentama. Arnaud löysi raunioista paljon kirjoituksia ja
kuvanveistoksia, joita hänen beduiinisaattajansa ei tahtonut sallia
hänen tutkia. Kylässä sherifi alussa otti hänet hyvin vastaan ja hän
kuuli paljon mieltäkiinnittäviä asioita muun muassa huhun v. Wredestä,
joka oli vähän ennen matkustellut Arabian eteläosassa, Hadramautissa,
mutta sitten beduiinit alkoivat epäillä Arnaudia englantilaiseksi
vakoojaksi. He eivät kuitenkaan tehneet hänelle väkivaltaa. Sherifin
oma poika näytteli hänelle Maribin merkillisyyksiä ja hän sai palata
kauppamatkueen keralla takaisin Sanaan. Arnaud toi tältä matkaltaan
oppineelle Fresnelille, joka oli Ranskan konsulina Djiddassa,
puolensataa himjarilaista kirjoitusta, ensimmäisen huomattavamman
keräyksen, mitä Arabiasta oli siihen saakka saatu.

Egyptiläisten sotaretkien jälkeen oli Arabian poikki alue verraten
hyvin tunnettua maata, joka lännestä oli leveämpi, itää kohti sitä
vastoin kapenemistaan kapeni, mutta tämän vaajamaisen alueen kahden
puolen oli suunnattoman laajalta aivan tuntematonta maata. Suurin osa
siitä epäilemättä oli erämaata, se tiedettiin vanhoista arabialaisista
auktoreista, mutta varmaan oli joukossa asuttujakin maita, kuten
Etelä-Arabiassa Hadramaut, Genesiin Hazarmaveth, vanhain helleenien
Adramytta ja Khadramotites, joka vanhastaan oli suitsutuksistaan
maineessa, ynnä Oman, josta vain rannikko tunnettiin.



Englantilaiset Omanissa.


Englannin meriministeriön toimesta kartoitettiin Arabian rannat
1820-luvulla. Tässä työssä oli muun muassa osallisena luutnantti James
Wellsted ja hänet Intian hallitus v. 1835 lähetti tutkimaan Omanin
sisäosia, haluten tarkempia tietoja tästä maasta, jonka hallitsijan
kanssa se oli tehnyt liiton. Niin pitkältä sisämaahan kuin Maskatin
imamin valta ulottui, Wellsted siis sai matkustaa ja tutkia kenenkään
häiritsemättä. Tunkeutuen Omanin eteläosasta sen rantavuoriston taa
hän löysi pitkäveteisen, luodetta kohti kulkevan vadi Bethan, jonka
keinotekoinen hedelmällisyys häntä hämmästytti. Asukkaat olivat
kaivaneet lähdepaikkoihin toistakymmentä metriä syviä kaivoja,
joiden pohjasta oli myötämaahan kaivettu maanalaisia kanavia veden
juoksuttamiseksi kymmenen kilometrin päähän ja kauemmaksikin. Kanavaan
oli aina määrätyn matkan päähän puhkaistu reikiä maanpinnasta, että
niiden perkaajat saivat valoa ja ilmaa. Vesi ei maan alla juostessaan
päässyt haihtumaan. Omanilaiset luultavasti olivat oppineet tämän
rakennustaidon Persiasta, jonka kanssa Oman oli kauan ylläpitänyt
läheistä yhteyttä.

Semedissä Wellsted tapasi erään maanmiehensä, joka oli tullut sinne
rantavuoriston, Djebel Akhdarin poikki. Molemmat matkustajat ihailivat
sitä paratiisia, joka tältä vuorelta juoksevalla vedellä oli saatu
aikaan: »Onko tämä Arabiaa, me sanoimme, onko tämä se maa, jota tähän
saakka olemme tottuneet pitämään erämaana? Edessämme on mailittain
vihantia kenttiä viljoineen ja sokeriruoko-laihoineen; tiemme poikki
juoksee puroja joka suuntaan ja asukkaitten onnellinen ja tyytyväinen
ulkomuoto mitä parhaiten täydentää tätä hymyilevää kuvaa.» Suotakin
tällä seudulla on, ja samat kasvit, pumpulipensas ja sokeriruoko,
joihin Egyptin rikkaus meidän aikanamme perustuu, kasvoivat täällä
hyvän yleisinä. Vuorimaassa kukkulat olivat kolkkoja ja paljaita,
laaksot sitä vastoin erinomaisen hedelmällisiä. Niissä viljeltiin
viiniä ja manteleita. Vuorimaan asukkaat olivat pakanoita ja aivan
itsenäisiä. Yleensä ei Maskatin imamilla ollut rantavuoriston takana
juuri mitään sanottavaa.



Kaukonäkö Dahnan hieta-aavikoille.


Wellsted kävi sitten kauempana lännessä suuren erämaan partaalla,
uskaltamatta kuitenkaan siihen tunkeutua. Tältä puolelta ei kukaan
ollut koskaan käynyt Dahnan hieta-aavikoilla. Wellsted näki sinne
kuitenkin eräänä päivänä sangen kauas Djebel Akhdärin kukkuloilta.
Silmän siintämättömiin oli vain aavoja lentohiekka-aavikoita, joille
ei edes karkaistu beduiini uskaltanut lähteä. Ei ainoakaan kukkula, ei
edes toisenlainen väri vilkastuttanut hietalakeuksien muuttumatonta
toivotonta autiutta.

Kuumeeseen sairastuttuaan Wellsted sitten kulki Djebel Akhdarin poikki
Maskatiin pitkin rosoisia laaksoja, joista eräässä virtasi kuusi metriä
leveä, mereen saakka jaksava joki. Maskatista hän koetti matkustaa
luodetta kohti Nedjdin sisäosiin, mutta ei tarvinnut siihen suuntaan
kauaksikaan kulkea, ennenkuin vastassa oli 'wahhabilaisia, »pieniä
miehiä, joilla ei ollut muuta pukua kuin vaate vyötäisillään», ja
nämä pakottivat retkikunnan oikopäätä palaamaan takaisin. Töin tuskin
Wellsted enää pääsi samaa tietä takaisin palaamaan. Tällä retkellä hän
tutustui. Batina nimiseen rannikkomaakuntaan, joka hänen mielestään
oli maailman taajimpaan asuttuja merenrantamia. Tästä hämmästyttävän
viljavasta maasta vietiin ulkomaille indigoa, sokeria ja taateleita.
Ennen poislähtöään hän vielä tutki Ras-el-Djebel vuoristoa, joka
pohjoista kohti tunkeutuen pistää kauas Ormus salmeen ja päättyy ammoin
kuuluun, mahtavaan Musandam nimiseen vuoriniemeen. Tuskin oli Wellsted
maasta poistunut, kun wahhabilaiset tekivät Omanin hedelmällisiin
keidasseutuihin ryöstöretken.

V. 1876 eversti Miles jatkoi Wellstedin työtä Omanissa, mutta kauas
sisämaahan ei hänkään päässyt tunkeutumaan, ennenkuin ääretön
hiekkameri ylipääsemättömänä pakotti hänetkin palaamaan.

Wellsted oli yrittänyt tunkeutua Hadramautin sisäosiin, ennenkuin alkoi
työnsä Omanissa. Cruttendenin, »Palinuruksen» merimittausretkikuntaan
kuuluvan upseerin keralla hän oli etelärannalta noussut kappaleen
matkaa sisämaahan ja löytänyt Nakab-el-Hadjarin rauniot
himjarilaisaikaisine kivikirjoituksineen, mutta kun hän v. 1835 aikoi
Asirista käsin pyrkiä Hadramautin sisäosiin, saapui tieto egyptiläisten
siellä kärsimästä suuresta tappiosta ja hänen oli jättäminen matkansa
sikseen. Omanistakin käsin hän yritti päästä Hadramautin salaperäisiin
sisäosiin, mutta sen esti Dahnan eli Ruba-el-Khalin suunnaton hietameri.



Hadramaut.


Vanhastaan Hadramaut oli tunnettu Arabian niemimaan pääosiin
kuuluvaksi, ja kun se oli nykyaikoihin säilyttänyt ikivanhan
nimensä, niin toivottiin siellä säilyneen muinaisilta mahtiajoilta
kirjoituksiakin ja raunioita. Toivottiin sen tutkimuksen selittävän
muinaisen Arabian historiaa aina Ofirin aikoihin saakka, jolloin
Arabian yhteys Intiaan lienee alkanut, Elämin katkaistua Babylonilta
sinne tien. Nakab-el-Hadjar, joka oli noin 90 kilometrin
päässä merenrannasta, oli huomattu ihmeteltävän suurenmoiseksi
rauniokaupungiksi kymmenen metriä korkeine marmorimuurineen ja
neliskulmaisine tornineen ja 20 senttiä korkeine kivikirjoituksineen,
sortuneine temppeleineen. Löydetyt kirjoitukset olivat ensimmäinen
varma todistus siitä, että Arabian sivistyksen mahtiajoilta oli
säilynyt himjarilaisia kirjoituksia. Nykyään niitä tunnetaan tuhansia
ja ne ovat luoneet arvaamattoman paljon valoa niemimaan vanhaan
historiaan.

[Himjarilaiset asuivat Arabian lounaiskulmauksessa. V:n 115 vaiheilla
e.Kr. he laskivat Saban valtansa alaiseksi ja heidän hallitsijansa
nimittivät itseään »Saban ja Raidanin kuninkaiksi». Himjarilainen
valtakunta oli voimassa vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin
abessinialaiset sen kukistivat.]

Hadramaut oli monestakin syystä pysynyt muulle maailmalle
tuntemattomana, vaikka olikin niin suuren laivareitin ääressä.
Maakunnan keskusta ja tärkein osa on pitkä vadi eli jokilaakso, joka
kapean korkean erämaa-ylängön takana juoksee 800 kilometriä melkein
yhdensuuntaisesti meren kanssa, lopulta karuna erämaana, koska sen vesi
ylempänä käytetään niin tarkkaan maan kasteluun, ettei suupuoleen riitä
mitään. Luonnon eristämänä muusta Arabiasta, mutta meritse yhteydessä
muun muhamettilaisen maailman kanssa Hadramaut, toisin kuin muu
Arabia, on pysynyt jyrkästi oikeaoppisen muhamettilaisuuden kannalla
ja säilyttänyt jyrkkää suvaitsemattomuutta kristittyjä kohtaan, osaksi
ehkä siitäkin syystä, että sen asukkaat taajoilla Intian matkoillaan
ovat tulleet huomaamaan orjuuden lakkautuksen olevan ensimmäisen
seurauksen kosketuksesta valkoisten kanssa. Hadramautissa pidetään
hyvin paljon orjia, joiden työhön suureksi osaksi perustuukin maan
varallisuus. Englantilaisten anastettua Adenin, Hadramautin asukkaat
alkoivat vielä entistä kateellisemmin vartioida, ettei ulkomaalaisia
päässyt heidän maahansa tunkeutumaan.



v. Wrede Hadramautissa.


Heidän valppautensa ei kuitenkaan ollut eurooppalaisen yritteliäisyyden
tasalla. Eräs baierilainen sotilas, Adolf von Wrede, joka Kreikassa
kuningas Oton palveluksessa ja sitten Egyptissä oli tutustunut
Itämaiden oloihin, päätti koettaa, voisiko Hadramautiin tunkeutua
muhamettilaisena, kuten Wellsted oli väittänyt, ja saapui sitä
varten Adeniin v. 1843. Purjehdittuaan sieltä Mokallaan, Hadramautin
rannalle, hän viidentoista beduiinin seurassa alkoi sisämaan matkansa,
tekosyynä pyhiinvaellus Hud nimisen pyhimyksen haudalle, jonka
tiedettiin olevan Hadramautissa. Tie kulki aution, loivasti kohoavan
rantavyöhykkeen poikki ylämaan reunalle ja tämän päällä aution ylängön
poikki, jolla ei ollut asukkaita, mutta tien vieressä kuitenkin
vesisäiliöitä matkustavia varten. Yhdeksäntenä päivänä tultiin mahtavan
rotkolaakson partaalle ja sen pohjalla näkyi paljon kyliä ja laajoja
taatelilehtoja. Tämä oli vadi Doan, varsinaisen vadi Hadramautin
etelänpuolisia syrjälaaksoja, jonka rikkaudesta ja hedelmällisyydestä
Niebuhr oli Jemenissä kuullut. Wreden osaksi tuli Khoraiben kylässä
hyvä vastaanotto ja hänen sallittiin mielihyvällä jatkaa matkaa länttä
ja pohjoista kohti. Löydettyään vadi Ubbmessa uuden himjarilaisen
kirjoituksen, hän saavutti meren rannan, mutta pakotettiin sieltä
kääntymään takaisin Khoraibeen, voimatta käydä Nakabissa jatkamassa
Wellstedin työtä. Khoraibesta Wrede nyt kulki ylängön poikki vadi
Doanin rinnakkaislaaksoon tavaten siellä sheikin, joka oli käynyt
Intiassa, osasi englannin kieltä ja omisti Scott'in »Napoleonin». Tämä
maailmaa nähnyt mies älysi kyllä, että matkustaja oli eurooppalainen,
mutta ei kuitenkaan ilmiantanut häntä. Wrede sai jatkaa matkaa, kunnes
tuli Hadramautin päälaakson yläosaan, nousi siitä jälleen ylängölle
ja saapui Sawan kylään, jonka asukkaat keräsivät ja möivät erämaan
suolaa. Heiltä hän kuuli, että hietaerämaa, jonka nimi siellä oli
Bahr es-Safi oli vain päivän matkan päässä, ja lähti beduiineineen
sitä katsomaan. Hiekkanietokset kohosivat korkealle vielä ylängönkin
pinnasta. Niiden keskellä oli valkoisia täpliä, joiden hiekan beduiinit
sanoivat olevan niin hienoa, että kaikki raskaat kappaleet upposivat
siihen. Varustettuna kuusikymmentä syltä pitkällä luotirihmalla
Wrede lähestyi erästä valkoista täplää. »Lähestyin sen reunaa ylen
varovasti tutkiakseni hietaa, joka oli melkein näkymättömän hienoa
pölyä, ja nakkasin siihen luotirihmani niin kauas kuin suinkin. Se
upposi paikalla, alussa nopeammin, sitten yhä verkallisemmin ja viiden
minuutin kuluttua rihman pääkin katosi tähän kaikkinielevään hautaan.»

Palattuaan vadi Doaniin pyhiinvaeltajamme vihdoinkin lähti hakemaan
Hudin hautaa, mutta hänen hitautensa oli herättänyt epäluuloa ja
eräässä kylässä markkinakansa kävi hänen kimppuunsa, pakottaen sheikin
ottamaan hänet vangiksi englantilaisena vakoojana. Menetettyään enimmän
osan muistiinpanoistaan ja tavaroistaan v. Wrede kuitenkin pääsi
vapaaksi, mutta hänen täytyi nyt palata oikopäätä Mokallaan.

v. Wreden retki herätti mitä suurinta huomiota, mutta kun kuulu
Humboldt väitti hänen kertomustaan hietaerämaasta valheelliseksi,
niin v. Wreden koko matka joutui epäilyksen alaiseksi ja tästä hän
niin loukkaantui, ettei julkaissut mitään matkakertomusta, vaan lähti
Amerikkaan, jossa hän v:n 1860 vaiheilla lienee tehnyt itsemurhan.
v. Wreden päiväkirjan julkaisi kuitenkin myöhemmin paroni H. v.
Maltzan, joka v. 1860 oli salapuvussa käynyt Mekassa, v. Wreden
matkan todellisuutta ei käy epäileminen ja kaikki Arabian matkustajat
myöntävät hänen matkakertomuksensakin oikeaksi. Paras todistus siitä
on eräs mestarillinen kertomus Hadramautista, jonka Van den Berg
v. 1886 laati sieltä Jaavaan muuttaneitten siirtolaisten tietojen
mukaan. Näistä moni oli ollut läsnä siinä tilaisuudessa, kun v. Wrede
vangittiin.



Shammar.


Viimeiseksi eurooppalaiset tutkijat tunkeutuivat siihen osaan Arabiaa,
joka on maanosaamme lähinnä. Kauan oli tosin tietty, että Syyrian kovan
aron eteläpuolella oli vyöhyke hieta-aavikoita ja tämän eteläpuolella
urhoollinen karkaistu beduiiniheimo, shammar nimeltään, joka asui
Nedjdiin kuuluvassa vuorimaassa. Joitakuita asutuskeskuksiakin
tiedettiin nimeltä. Asukkaat olivat olleet epäjumalanpalvelijoita,
kunnes Bagdadista ja Basrasta tulevat pyhiinvaeltajat olivat ruvenneet
heidän maansa kautta matkustamaan. Faid, Shammarin pääkaupunki,
oli anivarhaisista ajoista saakka ollut puolimatkan asema, johon
pyhiinvaeltajat saattoivat jättää osan matkatavaroistaan hyvään
talteen, kunnes olivat palanneet Mekasta. Vielä paljon varhaisemmin
Shammarin kautta lienee kulkenut kauppareitti Petrasta Gerrhaan,
kaldealaisten pakolaisten Persian lahden rannalle rakentamaan
suolakaupunkiin, josta Strabon kertoo. Shammarin nykyinen pääpaikka
Hail on ehkä Ptolemaioon Aine; hänen mainitsemansa Salma on nimenä
säilynyt Djebel Selma vuoressa.

Nedjdin ainaisten sisällisten taisteluitten vuoksi karavaanitiet
kuitenkin olivat uudella ajalla käyttämättä ja vesisäiliöt ja
matkustajamajat, joita Harun-ar-Rashidin hurskas puoliso oli rakentanut
Mekan tien varteen, olivat saaneet rappeutua. Kun wahhabilaiset
kohosivat Sisä-Arabiassa mahtiin, parani turvallisuus jonkun
verran, niin että Seetzen v. 1808 saattoi lähettää Jerusalemista
palveluksessaan olevan syyrialaisen Djaufiin eli Djofiin, joka oli
Syyrian viimeinen tai Arabian ensimmäinen keidas. Djofista, Ptolemaioon
Dumaethasta, joka aikanaan oli roomalaisten äärimmäinen etuvarustus
näillä kulmilla, Seetzenin palvelija väitti tunkeutuneensa Nefudin
hietaerämaan poikki, jossa hän näki valkoisia lehmiä (antilooppeja)
ja hietanietoksia, korkealle vuorelle, joka hänen mielestään veti
Libanonille vertoja. Tämä vuori oli Shammarin Djebel Adja. Siinä
kaikki, mitä tästä Arabian osasta tiedettiin ennen egyptiläisten retkeä.

Shammar pysyi egyptiläisten sotiessa wahhabilaisia vastaan
puolueettomana, mikä ei kuitenkaan estänyt Ibrahimia valloittamasta sen
pääkaupunkia Hailia.

Shammar kuitenkin pian vapautui ja tunnusti sen jälkeen vain
nimellisesti Riadin emirin Feisalin yliherruutta, joka vuorostaan
oli Egyptin vasalli. Shammaria hallitsivat sen oma emiri Äbdallah
Ibn Rashid ja varsinkin hänen poikansa Talul niin viisaasti ja
tarmokkaasti, että siitä heidän aikanaan tuli mallivaltio, jossa
vallitsi järjestys ja turvallisuus ja monenlainen toimeliaisuus.
Tämän vallan kehittyminen herätti Egyptin huomiota, niin että sen
varakuningas v. 1845 päätti lähettää salaisen asiamiehen ottamaan
siitä selkoa. Semmoisella asialla väittävät englantilaiset auktorit
Yrjö Aukusti Wallinin lähteneen ensimmäiselle Arabian matkalle, vaikka
muka nimellisesti hevosia ostamaan. »Mutta olipa hänen asiansa mikä
tahansa», lausuu Hogarth, »Wallin kuitenkin kaikitenkin oli kaikkein
kyvykkäimpiä eurooppalaisia, mitä milloinkaan on Arabian mantereelle
jalkansa astunut, ja ainoastaan Seetzen ja Burckhardt olivat ehkä yhtä
pätevin tehtäväänsä kuin hän».



Yrjö Aukusti Wallin.


»Hänessä näemme», jatkaa mainittu muinaistutkija, »ehkä ensi kerran
Arabian löytöhistoriassa tieteellisen tutkijan parasta uudenaikaista
laatua, joka perin pohjin valmistuneena ei aikonut jättää mitään
tehtävää niille, jotka hänen jälkeensä tulisivat. Hän näyttää
täydellisesti onnistuneen itämaalaisena esiintyessään; mutta tämä ei
mitenkään estänyt häntä tekemästä havaintoja maisemista ja ihmisistä,
jotka häntä ympäröivät; ja hänen matkakertomuksensa tarkkuus
pienimpiäkin seikkoja myöden, joka on ilmeinen myöhempien matkustajien
selontekoihin verratessa, viittaa siihen, että hän häiritsemättä
kirjoitti sangen runsaat muistiinpanot, paitsi uskonvimmaisten
persialaisten pyhiinvaeltajain keralla pyhiin kaupunkeihin
matkustaessaan».

Wallin oli todella hyvin valmistunut vaikeaan tehtäväänsä, kuten
hänen elämäkertansa kirjoittajat yksimielisesti myöntävät, ja lisäksi
rohkeutensa, neuvokkaisuutensa ja järjen ja sydämen kunnon kautta
harvinaisen kykenevä suuria aikaansaamaan. Hän ei tuntenut ainoastaan
arabian kieltä ja kirjallisuutta, vaan oli myös opinnoitten ja oman
kokemuksensa kautta perehtynyt itämaalaiseen yhteiskuntaan, sen
käsityksiin ja tapoihin. Saavuttuaan lopulla vuotta 1843 Egyptiin
hän katkaisi melkein kaikki siteet länsimaisen yhteiskunnan kanssa
ja saavutti jokapäiväisen harjoituksen kautta niin täydellisen
arabialaisen käytöstavan, että häntä oli perin vaikea muuksi tuntea
muhamettilaisen pukunsa ja puheenpartensa alta. Mutta sitä varten
pitikin hyvin tarpeen se pitkä aika, minkä hän Egyptissä viipyi, vaikka
se tapahtuikin vasten hänen tahtoansa. Vasta huhtikuussa 1845 Wallin
vihdoin pääsi lähtemään Kairosta ensimmäiselle Arabian matkalleen.



Wallinin ensimmäinen matka.


Hän lähti Kairosta huhtikuun 11 p. 1845 ja matkusti aluksi Suezin
kannaksen ja Sinain niemimaan kannan poikki Ma'an kaupunkiin,
joka on Kuolleen meren eteläpuolella lähellä Petraa, ja sieltä
edelleen Tafile nimiseen erämaanpaikkaan, joka on Kuolleen meren
kaakkoispuolella. Sieltä hän suuntasi suoraan itään, kulkeakseen
Syyrian erämaan eli Hammadan poikki Djofiin eli al Gofiin. Kameelilla
ratsastaminen miellytti häntä suuresti, samoin mahtava erämaakin,
ainaisesta yksitoikkoisuudestaan huolimatta. Päivät olivat kuumat,
yöt sitä vastoin jotenkin kylmät, niin että Wallin mielestään kärsi
enemmän vilusta kuin kuumuudesta. Muutoin uni pehmeässä hiekassa —
missä sitä oli — ihanan säteilevän tähtitaivaan alla tuntui hänestä
erinomaisen viihdyttävältä. Pitkin matkaa matkustajamme poikkesi
beduiinien leireihin, viipyen niissä päiviä. Erämaan pojat ottivat
hänet vieraanvaraisesti vastaan ja Wallin puolestaan harjoitti
lääkärinammattia ahkerasti, lisäten vaikutusta loitsuilla ja
manauksilla, missä lääkärintalo ei auttanut. »Alussa beduiinit olivat
hyvin röyhkeitä vaatimuksissaan, mutta minäpäs pian opetin heille
toiset tavat», lausuu Wallin, »sillä vanhojen ja nuorien, etevimmän
sheikin ja kurjimman muijankin täytyi kauniisti tulla luokseni ja
partaani kosketettuaan suudella sormiaan.» Varsinkin naiset olivat
usein lääkärin tarpeessa ja seurustelivat hänen kanssaan arkailematta.
Varsinainen Hammada, jossa ei kahdeksaan päivään tavattu ainoatakaan
luotua olentoa, paitsi joskus gaselli, jänis tai pikkulintu, oli
Wallinin mielestä kovin mieltä masentava, »kova, kuiva, pienien
kiviliuskareiden peittämä aavikko», hän kertoo, »vihannuutta ei
missään, ei sammalta eikä hietaakaan. Vuoret, joita kohoo kaikkialla,
ovat ihan paljaat ja hohtavat päivänpaisteessa niinkuin itse maakin,
mikä valkoiselle, mikä punaiselle, mikä mustalle». Kangastuksiakin hän
tällä taipaleella sai ihailla ja tuntea niiden tuottaman pettymyksen.
Hammadassa oli kuitenkin syvennys, hietainen Vadi Sirhan, jossa
olivat Weisitin lähteet. Sieltä oli vielä neljänkymmenen päivän
matka Djofiin, jonne Wallin saapui toukokuun 25:ntenä. Erämaamatkan
jälkeen tämä keidas pyöreässä laaksossaan ihanine palmulehtoineen ja
hedelmäpuistoineen tietenkin miellytti matkustajaa sitä enemmän, kun
kahden puolen oli niin kamalat erämaat. Wallin viipyi siellä neljättä
kuukautta, asuen enimmän osan ajasta erään sairaan beduiinipäällikön
luona, jota hän hoiti kuukauden, ja tutustuen toiseen sheikkiin, joka
kuului wahhabilaisiin.

Elokuun viimeisinä päivinä Abdulwali, s.o. Herran palvelija, lähti
jatkamaan matkaansa Shammariin, kulkien nyt Nufudin hiekka-aavikon
poikki. Matkalla Shammar heimoon kuuluvat beduiinit kävivät sen pienen
retkikunnan kimppuun, johon Wallin kuului, mutta kun mukana oli eräs
heimon vaimo ja retkikunta siis oli heimon suojeluksen alainen, niin
Abdulwall sai viittansa takaisin ja matkueen sheikki kameelinsa.
Hieta-aavikoilla loppui vesi, mutta vastaan tulleet beduiinit opastivat
matkueen Djubbeen, pieneen erämaan koskelliseen keitaaseen, jossa
Wallin viipyi kaksitoista päivää, kopioiden eräällä läheisellä vuorella
muutamia kufilaisia kirjoituksia ja tuoden tiedon kalliopiirustuksista,
joita sittemmin saksalainen Euting kävi matkallaan katsomassa. Wallin
oli matkallaan saanut sen vaikutuksen, että Arabian niemimaa oli kaiken
aikaa Syyriasta alkaen alennut etelää ja kaakkoa kohti, mutta erehtyi;
niemimaa alenee koillista kohti.

Nefudin hiekka vaihtui sitten aivan äkkiä rapautuneeksi graniitiksi,
palmulehtoja alkoi olla tuon tuostakin ja edessä päin kohosivat
Djebel Adjan ja Djebel Selman pensaiden verhoamat suolaiset ja
karut graniittikukkulat, yksinäisinä ja harmaina. Wallin antoi
näistä molemmista vuorista ensimmäisen ja vielä tähän päivään
saakka tarkimman kertomuksen, tehden samalla selkoa keinotekoisista
maankastelu-laitoksista, joilla niille satava vesi johdetaan
tasangolle, viljavainioille ja puutarhoihin. Kuljettuaan Djebel Adjan
poikki ja huomattuaan, ettei sitä korkeutensa puolesta suinkaan
voinut Libanoniin verrata, Wallin syysk. 21 p. saapui Shammarin
pääkaupunkiin Hailiin, jossa emiri Abdallah Ibn ar Rashid asui.
Tämän siistin ja hyvin rakennetun kaupungin varallisuus ja toimelias
väestö, sen avoimet täydet markkinat, turvallisuus ja tyytyväisyys
herättivät Wallinin ihmettelyä. Vaikka Abdallah oli hallinnut Shammaria
vasta kymmenen vuotta, saattoi vuoristoissakin, jotka ennen olivat
olleet niin vaarallisia, liikkua hyvässä turvassa. Ruhtinaallista
vieraanvaraisuutta osoitettiin joka päivä hänen talossaan ja hänen
avoimessa neuvostossaan jaettiin patriarkallista oikeutta koko
pohjoiselle Sisä-Arabialle. »Mahti ja varallisuus eivät yksin
hankkineet Abdallahille tätä suurta arvovaltaa arabialaisten kesken»,
lausuu Wallin, »paljon enemmän se johtui hänen persoonallisista
ominaisuuksistaan, urheudestaan ja miehuullisuudestaan, jyrkästä
oikeamielisyydestään, joka usein kallistui ankaruuteen, ehdottomasta
sanansa ja lupauksensa pitämisestä — hänen ei tiedetty koskaan niitä
rikkoneen — ja ennen kaikkea hänen verrattomasta vieraanvaraisuudestaan
ja hyväntahtoisuudestaan köyhiä kohtaan, joista ei kukaan, kuten hyvin
tiedettiin, ollut milloinkaan lähtenyt hänen oveltaan apua saamatta.
Abdallah omisti suurimmassa määrässä nämä hyveet, parhaat, mitä
beduiinilla voi olla.»

Wallin vuokrasi itselleen Hailissa huoneen, joka oli kauniissa
puutarhassa, asuen siinä erään persialaisen munkin keralla kaksi
kuukautta. Djofissa hänen oli täytynyt tyytyä paljaisiin taateleihin,
jotka herkullisuudestaan huolimatta kuitenkin olivat yksitoikkoista
ruokaa, mutta Hailissa hän sai kaikenlaisia vihanneksia ja
lampaanlihaa, niin että hän ravinnonkin puolesta viihtyi siellä
erittäin hyvin. Kaupunkilaisten suosion hän saavutti siihen määrään,
että moni heistä kehoitti häntä sinne jäämään ja eräs Nedjdin
kuuluimmista runoilijoista tarjosi hänelle kauniin viidentoista
vuotiaan tyttärensä vaimoksi, mutta »Herra soi toisin».

Wallin tutki tarkemmin kuin kukaan hänen jälkeensä tullut Djebel
Shammarin väestöä ja sen sukujuuria, joka hänelle kävi mahdolliseksi
Arabian vanhan kirjallisuuden ja perintätiedon tuntemisen kautta.
Shammarin väestö kuitenkin eroaa Arabian muitten keitaitten
asukkaista siinä, että kaupunkilaisetkin ja maanviljelijät siellä
ovat säilyttäneet beduiinilaiset käsityksensä, jota vastoin muualla
Arabiassa paimentolaisten ja vakiintuneen väestön välillä on jyrkkä
ero. Hailin emirikin vietti yhä suuren osan vuodesta mustassa
beduiiniteltassaan aito paimentolaiseen tapaan. Täten hänen olikin
mahdollinen pakottaa beduiiniheimot järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen.

Wallin oli aikonut matkustaa Hailista Nedjdin kautta Persian lahden
rannalle, mutta edessäpäin vallitseva sotatila pakotti hänet, jossain
määrin vastoin tahtoaan, liittymään persialaisiin pyhiinvaeltajiin
ja käymään heidän kerallaan Medinassa ja Mekassa. Karavaaniin kuului
1,500 kameelia ja se kulki suoraan Medinaan tietä, jota ei kukaan
eurooppalainen ole sen jälkeen matkustanut. Sitä suurempi vahinko
oli, ettei Wallin julkaissut pyhiinvaellusretkestään mitään tarkempaa
tietoa; luultavasti hänen oli mahdoton tehdä muistiinpanoja. Hailista
Medinaan oli 85 tunnin matka. 39 tunnin kuluttua Djebel Adja oikealla
kädellä vaipui taivaanrannan alle. Osoitettuaan Medinassa kunnioitusta
profeetan haudalle Wallin samoin kuin muutkin pyhiinvaeltajat pukeutui
alihramiin, 10 kyynärän pituiseen palttinan kappaleeseen, josta osa
kiedottiin vyötäisille, loput kaulan ympäri ja hartioille; tämän
kevyen puvun ohessa ei sallittu muita vaatteita, ei edes päähinettä
eikä kenkiä. Mekassa hän neljän Hailin miehen ja kahden naisen keralla
asui kurjassa olkimajassa, ollen mukana kaikissa niissä juhlamenoissa,
jotka pyhiinvaeltajain oli läpikäytävä hadjin arvon saadakseen.
Näistä menoista hän ei kuitenkaan ole kertonut mitään, mitä ei jo
ennen varsinkin Burckhardtin kertomuksesta olisi tietty. Mekka ei
häntä ensinkään miellyttänyt. Juhlamenot hänestä tuntuivat tyhjiltä
ja taikauskoisilta, elämä siveettömältä, kaupungin siivottomuus ja
tuhansien teurasuhrien haju herättivät hänessä inhoa. Ja luultavasti
valepuvussa esiintyminen ja teeskentely täällä rasittivat häntä
vielä tavallista enemmän. Varmaan hän tunsi sanomatonta huojennusta
päästessään marraskuun 15:ntenä lähtemään Mekasta Djiddaan, jonne
hän saapui repaleisena ja melkein rahattomana. Djiddassa hänellä
kuitenkin oli Kairosta sinne lähettämiään rahoja. Mutta vasta tammikuun
8:ntena v. 1846 hän saattoi jatkaa Djiddasta matkaa kannettomalla
arabialaisella rannikkopurrella, jota kaksi suurta kolmikulmaista
purjetta veti ja joka tuulessa kallisteli niin pahasti, että
Wallin joka hetki pelkäsi sen kaatuvan. Laivalla oli paljon muita
pyhiinvaeltajia ja muutamia Mekan sheikkejä, jotka eivät koskaan
kiroamatta maininneet kristityn nimeä. Purjehdus Sueziin kesti kaksi
kuukautta ja Wallin oli kovin uupunut, kun hän vihdoin sai astua
jalkansa Egyptin mantereelle.



Wallinin toinen matka.


Postinkulun hitauden vuoksi kului lähes pari vuotta, ennenkuin Wallin
saattoi palata Arabiaan. Välillä hän teki matkan Sinain niemen
luostareihin, Jerusalemiin ja Damaskoon, palaten höyrylaivalla
Beirutista Egyptiin. Sinne tultuaan hän sai kuulla, että rahakysymys
oli kotimaassa tullut ratkaistuksi suotuisaan suuntaan, mutta kun
vuodenaika oli sopimaton erämaan matkaan ja hän lisäksi sairastui,
pääsi hän vasta joulukuun 14:ntenä 1847 uudelleen lähtemään Kairosta.

Wallin oli aikonut uudella Arabian matkallaan kulkea ensin Jerusalemin
ja Damaskon kautta Bagdadiin ja Basraan ja tunkeutua Arabian sisäosiin
siltä puolelta, koska kaikkia Egyptistä tulevia Arabiassa epäiltiin.
Hasan maakunnasta, Persian lahden rannalta, hän oli, kapteeni Sadlierin
tavoin, aikonut matkustaa Nedjdiin, wahhabilaisten päämaahan, ja sieltä
tunkeutua, jos suinkin mahdollista, suuren hietaerämaan poikki Mahraan,
joka on Hadramautin jatkona Arabian etelärannalla. Ellei se olisi
mahdollista, olisi hän palannut Basraan, kulkenut meritse Maskatiin,
sieltä Mahraan ja Mahrasta »Akhafia vuoritasangon» poikki Jemenin
Sanaan, täydentääkseen Arnaudin ja v. Wreden tutkimuksia. Sanasta hän
aikoi kulkea Nedjdin pääkaupunkiin Riadiin vadi Dauasiria pitkin ja
edelleen pyhiinvaeltajain tietä Hedjasiin.

Tämä suurenmoinen matkasuunnitelma oli hänen kuitenkin täytynyt
muuttaa ja pyrkiä Riadiin ja Mahraan oikoisempia teitä. Hän matkusti
ensin Suezin kautta Sinain niemen länsirannalle, aikoen siellä nousta
laivaan, mutta kun sitä ei saapunut, kulki hän arabialaisella purrella
meren poikki Muelehiin, Midianin rannalle, josta hän, pari viikkoa
sairastettuaan, helmikuussa 1848 jatkoi matkaa sisämaahan. Rannikko oli
jo ennen tutkittu, mutta sisämaa oli aivan tuntematon.

Matkalla Tebukiin, vanhaan kylään, joka oli Syyriasta tulevan
karavaanitien läheisyydessä, hän kulki »tasaisten mustain kivikenttäin
poikki, joiden läpi siellä täällä kohosi keilamaisia kallioita. Näiden
kallioiden juurella »maassa oli vahvalta mustia, huokoisia, omituisen
kevyitä kiviä». Vuoristot itse olivat punaista hietakiveä, mutta niiden
sivut ja harjanteet olivat niin vahvalta näiden mustien jäännöksien
peitossa, että alla olevan punaisen värin muka huomasi vain tarkan
tutkimuksen jälkeen. Wallin arveli mainitun mustan värin johtuneen
siitä, että hietakiven sisältämä rautaoksidi oli ilmakehästä enemmän
happea otettuaan muuttunut mustaksi peroksidiksi. Siitä muka sai
selityksensä, että ne olivat niin tuhkan näköisiä. Tuhkan näköisiä ne
kyllä tosiaan ovatkin, sillä ne ovat — laavaa! Samanlaisia laavakenttiä
on tavattu pitkin Punaisen meren vajontasyvänteen itäreunaa ja Kuolleen
meren ja Jordanin laakson itäreuna aina Damaskon seuduille saakka.

Huhtikuun 19:ntenä Wallin jälleen saapui Shammar heimon rajoille Teiman
keitaaseen, jossa ei vielä kukaan eurooppalainen ollut käynyt, vaikka
se kirjallisuudesta oli hyvin tunnettu. Keidas palmulehtoineen oli
melkein kokonaan Nefudin ympäröimä ja sai maankasteluun tarvittavan
vetensä kautta Arabian kuuluisasta lähteestä. Vehnänkin viljelemiseen
siitä riitti vettä. Teimassa Wallinia pidettiin Egyptin asiamiehenä,
jonka luultiin lähteneen Nedjdiin hevosia ostamaan. Hän tapasi siellä
joukon Nedjdin emirin Feisalin miehiä, jotka olivat paluumatkalla
Egyptistä, sinne hevosia vietyään. Wallin pyrki heidän seuraansa,
hän kun juuri oli matkalla emirin pääkaupunkiin Riadiin, eikä sitä
kielletty, koska Wallin muka oli heille tuttu mies. Hailissa, Shammarin
pääkaupungissa, hän kuitenkin erosi Feisalin miehistä, koska tämä
kuului pareillaan olevan sotaretkellä, jääden itse Hailiin hoitamaan
erästä sairasta sheikkiä. Eräs nuori mies, jonka tuttavuutta Wallin
oli tehnyt edellisellä matkallaan, lähetti hänelle nyt hänen isäntänsä
kautta seuraavan neuvon: »Kiellä häntä menemästä Feisalin luo, sillä
hän ja hänen kansansa epäilevät jokaista, joka tulee Egyptistä, Hänellä
sitä paitsi ei ole mitään tekemistä siellä, ja olen varma siitä,
että hänet siellä surmataan joko miekalla tai myrkyllä. Sano hänelle
viimein, että me tiedämme hänen olevan kristityn. Mutta hän on kunnon
mies, ja sen tähden me häntä kunnioitamme ja siksi lähetän hänelle
tämän ystävällisen neuvon.»

Tämä tapaus muutti kokonaan Wallinin matkasuunnitelman. Lähteä
näine tietoineen Nedjdiin olisi ollut lähteä tietoisesti suoraan
surman suuhun. Kauan mietittyään Wallin päätti lähteä suorinta tietä
Bagdadiin. Tosin hän oli Hailissa hyvässä turvassa, vaikka vanha
Abdallah emiri olikin kuollut ja hänen poikansa Talal veljensä keralla
hallitsi maata, mutta siellä hän jo oli työnsä tehnyt ja tuskinpa
hänen olisi ollut viisasta Punaiselle merellekään palata, kun hänet
ehkä laajemmaltakin tunnettiin kristityksi. Yhtyen viiteen Shammarin
mieheen, jotka lähtivät Meshed Aliin, Eufratin rannalle, riissiä
ostamaan, Wallin kesäkuun 7:ntenä keskellä kesähelteitä lähti matkaan.
Tie kulki lännempänä persialaisten pyhiinvaeltajain reittiä, sillä
kun oli vähemmän pelkoa rosvoista. Kun oli kuljettu Nefud erämaan
kulmauksen poikki, saavuttiin parin päivän kuluttua kovemmalle maalle,
jossa kesälläkin oli rotkojen pohjalla vettä. Neljäntenä päivänä
Shammarin miehet »ottivat pohjantähden silmäkulmiensa väliin» ja
kulkivat siihen suuntaan suorinta tietä yli sorakumpujen, kunnes
kesäkuun 5:ntenä Alin haudan kullattu kupoli kohosi näkyviin. Vaikka
Wallin oli kovin uupunut, täytyi hänen kuitenkin neljän päivän
kuluttua lähteä Meshed Alista. Osaksi maata, osaksi jokea kulkien
hän juhannuspäivänä saapui Bagdadiin, jossa hän sairastui ankaraan
kuumeeseen. Matkan epäonnistuminen ja rahanpuute lisäksi masensivat
kovin hänen mieltään, ja turhaan hän kolme kuukautta odotti kirjettä
sekä Kairosta että Suomesta. Niin ollen hän ei voinut jatkaa matkaa
Omaniin, vaan päätti käydä Persiassa, voidakseen sieltä palattuaan
jälleen poiketa Bagdadiin kirjeitään tiedustelemaan.

Mekasta palaavain pyhiinvaeltajain seurassa matkustaen Wallin kulki
Sagros vuorien poikki Ispahaniin, sieltä Shirasiin ja vihdoin
lumisten solien poikki joulukuun jälkipuoliskolla Bushiriin Persian
lahden rannalle, josta hän purjelaivalla vaarallisen merimatkan
jälkeen saapui Basraan. Tässä »likaisessa tunkiossa» Wallinin täytyi
rahanpuutteen vuoksi elää pari kuukautta sanomattomassa kurjuudessa.
Erään englantilaisen kapteenin keralla hän vihdoin pääsi Bagdadiin ja
sai siellä olevilta eurooppalaisilta sen verran rahaa, että saattoi
lähteä suorinta tietä paluumatkalle. Hänen omat rahalähetyksensä
olivat Ranskan konsulin kuoleman vuoksi jääneet tulematta. Matkalla
erämaan poikki Damaskoon Wallin ryöstettiin, kunnes rosvot huomasivat,
ettei heillä oikeastaan ollutkaan oikeutta ryöstää tätä matkuetta,
joka kuljetti Englannin postia. Wallin sai takaisin suurimman osan
omaisuudestaan. Damaskosta hän matkusti Beirutiin, sieltä meritse
Egyptiin, saapuen takaisin Kairoon kesäkuun 1:nä 1849.

Kuudetta vuotta Itämailla oltuaan Wallin omain sanainsa mukaan oli
siihen määrään itämaalaistunut, että hän kaipauksella sieltä erosi
kotimaahansa palatakseen. Varain puute kuitenkin pakotti hänet
lähtemään. Hadramautin tutkijan v. Wreden saattamana hän elokuun 9:tenä
Aleksandriassa astui itävaltalaiseen laivaan, joka vei hänet Triestiin.
Sieltä hän matkusti Italian kautta Sveitsiin, Sveitsistä pitkin Rheiniä
Belgiaan, ja vihdoin Lontooseen, jossa kuulu Rawlinson, Mesopotamian
nuolenpääkirjoituksen tutkija — Wallin oli häneen tutustunut Bagdadissa
— tutustutti hänet Englannin tiedemiehiin. Huhtikuussa Wallin esiintyi
Englannin maantieteellisen seuran kokouksessa tehden selko Arabian
matkoistaan. Rawlinson julkaisi myöhemmin hänestä erinomaisen ylistävän
kirjoituksen, joka käänsi häneen tieteellisen maailman huomion. Hän
sai palkintoja ja kunnianosoituksia monesta Euroopan maasta. Englannin
maantieteellisen seuran aikakauskirjassa julkaistiin hänen selontekonsa
sekä ensimmäisestä että toisesta matkasta, ja näihin perustuvat ne
tiedot, mitä ulkomailla on Wallinin matkoista. »Mikäli tiedämme»,
lausuu Hogarth, »ei hän ole muita selontekoja jälkeensä jättänyt.
Tekisi mieli tyytyä vähempään hänen seuraajainsa kertomuksista,
jotta saisi enemmän Wallinin. Hän oli viimeinen niistä ensimmäisistä
tienraivaajista, jotka Niebuhrin jälkeen ovat Arabiaa avanneet,
viimeinen tärkeimpien tuntemattomien seutujen salpojen murtaja.»

Palattuaan Suomeen ja tultuaan nimitetyksi itämaisten kielten
professoriksi yliopistoomme, Wallin tuota pikaa alkoi puuhata uutta
Arabian matkaa, jonka Venäjän ja Englannin maantieteellisten seurain
piti yhdessä kustantaa. Matkan piti kestää viisi vuotta, mutta Wallinin
laatima kustannusehdotus päättyi niin suureen summaan, ettei matkasta
tullut mitään. Hänen terveytensä oli sitä paitsi jo niin heikontunut,
ettei hän luultavasti olisi kauaa kestänyt, vaikka olisikin päässyt
takaisin erämaihin, joita hän haaveellisella rakkaudella ja särkyneen
mielen kaiholla ikävöitsi. Lokakuun 23:ntena 1852 hän kodissaan
Helsingissä kuoli 41 vuoden ikäisenä. Wallin oli yksi niitä harvoja
suomalaisia, joiden sanomakellot ovat kuuluneet kauas synnyinmaan
rajojen ulkopuolellekin.

Kuulu saksalainen maantieteilijä Karl Ritter julkaisi vuosina 1846 ja
1847 suuren Aasian maantieteensä Arabiaa koskevat osat, joissa kaikki
Wallinia aikaisemmat löydöt oli huomioon otettu. Suurin piirtein oli
niemimaa nyt tunnettu, mutta paljon oli vielä tutkimatontakin, sekä
maantieteellisiä, että varsinkin muinaistieteellisiä asioita.



Burton midianilaisten maassa.


Yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskolla alkoi Arabian
tutkimuksen myöhempi vaihe. Kerromme tämän aikakauden tutkijain retket
maantieteellisessä, eikä aikajärjestyksessä.

Lähdemme matkaan Midianinmaasta, joka Akaban lahden ja Punaisen
meren pohjoispään itäpuolella sijaiten vielä tänä päivänä on saman
nimellinen kuin raamatun aikoina Tämän maan tuntemista edisti paljon
englantilainen R.F. Burton, Tanganjikan kuulu löytäjä, joka eräältä
egyptiläiseltä pyhiinvaeltajalta oli kuullut Midianissa olevan vanhoja
kultakaivoksia ja arvatenkin siis kultasuoniakin. Egyptin hallituksen
avulla hän v. 1877 varusti pienen retkikunnan ja kulki Muelehiin,
samaan pikkukaupunkiin, jossa Wallin kolmisenkymmentä vuotta ennen oli
maihin noussut. Edward Rüppell oli jo v 1826 löytänyt tältä rannikolta
muinaisten asumusten jäännöksiä, ja hänen tietään Burton nousi
ylämaahan, toivoen niistä johtoa vanhain kaivosten löytämiseen. Hän
löysikin sekä raunioita että malmia, jonka johdosta Egyptin hallitus
vuoden lopulla varusti hänelle paljon suuremman retkikunnan. Rannikko
on hyvin vuorinen, karu ja harvaan asuttua nykyään, mutta vanhoja
raunioita ja työmaita löytyi vielä kaukana Muelehin eteläpuolellakin.
Kultaa retkikunta ei kuitenkaan löytänyt, mutta egyptiläiset upseerit
kartoittivat koko rannikon ja Burton laati siitä kertomuksen, joka
vielä tänä päivänä on paras ja uusinkin lähde muinaisten midianilaisten
maan tuntemiseen.

Hedjasissa Arabian suuri vedenjakaja on kauempana sisämaassa kuin
sekä Midianissa että eteläpuolella Asirissa ja Jemenissä, ja pitkiä
vadeja juoksee sisämaan laavakentiltä Punaiseen mereen. Epäilemättä
pohjois-Hedjasin samoin kuin Midianinkin takamaa nykyään on tullut
entistä paljon paremmin tunnetuksi rautatien kautta, joka v. 1908
jatkettiin Syyriasta aina Medinaan saakka. Pyhissä kaupungeissa on
Wallinin jälkeen käynyt moni eurooppalainen, joukossa eteviä arabian
kielen tuntijoita, kuten Burton ja Snouck Hurgronje.

Burton teki matkansa jo v. 1853 afghanilaiseksi pyhiinvaeltajaksi
puettuna. Hänen aikomuksensa oli saada hadjin nimi, voidakseen sitten
tunkeutua suuren hietaerämaan halki Maskatiin ja myöhemmin matkustaa
paremmassa turvassa sekä Aasiassa että Afrikassa. Erämaanretki täytyi
kuitenkin jättää sikseen, koska beduiinit yksimielisesti vakuuttivat
ei kenenkään enää sitä tietä kulkevan, vaikka vanhat arabialaiset
auktorit ovat jättäneet meille tietoja vanhasta reitistä Ruba el
Khalin pohjoisosan poikki. Maantiede ei siis paljoa hyötynyt Burtonin
Arabian matkasta, mutta vilkkaan kuvailevan tyylinsä vuoksi hänen
matkakertomuksensa saavutti hyvin suurta suosiota.

Burton nousi Jambon satamasta Medinaan sanomattoman aution luonnon
kautta. Se oli kuin kuumaisema täynnään paljaita mäkiä, autioita
laaksoja, karuja tasangoita. Isot rotkot olivat kuin maan laihoihin
kasvoihin iskettyjä haavoja. Siellä täällä ne laajenivat mustiksi
rotkolaaksoiksi taikka kapenemistaan kapenivat, kunnes lopulta olivat
vain hohtavia valkoisia hiekkajuovia. Toisella taivaanrannalla
lepäsi taivas kuin kansi kiilloitettua terästä, toisella oli valtava
keltainen loimu, jota ei ohuinkaan auerjuova masentanut.» Medinasta
Mekkaan Burton kulki itäisempää erämaantietä, jota käytettiin vain
silloin, kun rosvot sulkivat rantatien. Kaksitoista päivää hän kulki
seutuja, jotka olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat. Suuri
pyhiinvaeltajakaravaani matkasi päivän hellettä välttääkseen yöllä
kuutamossa ja matkueen maalauksellisuus teki syvän vaikutuksen
englantilaiseen matkailijaan. Maa oli pitkulaisia tasangolta,
joita kuivat vadit toisistaan erottivat. Tuon tuostakin oli
basalttivyöhykkeitä. »En missään maailmassa», kirjoittaa Burton,
»ole nähnyt maata, jossa olisi enemmän tuliperäisiä ja primäärisiä
muodostumia taikka seutua, jossa maan anatomia olisi niin alastomana
edessämme». Taivaanranta oli kangastusmerenä, joka rinteellä oli kuin
keijujen virtoja, jättiläismäisiä hiekkapatsaita kieppui rannattomalla
tasangolla.



Snouck Hurgronje.


Snouck Hurgronje, alamaalainen kansallisuudeltaan, matkusti Mekkaan
kolmisenkymmentä vuotta Burtonin pyhiinvaelluksen jälkeen. Astuttuaan
maihin Djiddassa hän vietti ensin viisi kuukautta rannikolla ja
matkusti sitten Mekkaan oppineena lääkärinä. Mekassa hän oleskeli
toiset viisi kuukautta pyhiinvaelluskaravaanien väliajalla tutustuen
pyhään kaupunkiin sen arkiasussa. Matkakertomuksessaan hän mitä
tarkimmin kuvaa sitä, kertoen muun muassa, kuinka kaupungin pinta
hitaasti nousee pyhien rakennuksien ympärillä, niin että nämä ovat
jääneet yhä syvenevään kuoppaan. Sama ilmiö oli aikoinaan huomattavana
Egyptin temppelikartanoiden ympärillä. Kaaba on nykyään pari kolme
metriä katua alempana ja joutuu sen vuoksi sateilla tulvan valtaan.
Epäilemättä rautatie on Arabiassa samoin kuin muuallakin lieventävä
eristäymistä, niin että muhamettilaisten pyhiin kaupunkeihin käy yhä
helpommaksi päästä, mutta mitään uutta niistä tai niiden menoista
tuskin enää tulee julki.- ecu.



Kaaba.


Mekan kuulu Kaaba on Muhammedia ja hänen uskontoaan paljon vanhempi
pyhättö. Nimensä se on saanut siitä, että se on kuusitahoisen arpanopan
muotoinen. Se on kömpelö kivirakennus, jonka ovi yhä vielä, samoin kuin
ennen Muhammediakin käytetyssä rakennuksessa, on 7 jalkaa korkealla
maasta, niin että huoneeseen on noustava tikapuilla. Akkunaa siinä
ei ole ensinkään. Kaaba on siis Arabian vanhin epäjumalantemppeli.
Muhammed poisti siitä epäjumalat ja antoi sen synnylle uuden
selityksen: se muka oli Abrahamin ja Ismaelin rakentama, yhden Jumalan
palvelukselle pyhitetty rakennus, jonka pakanat sitten myöhemmin
muuttivat epäjumalantemppeliksi. Alkuperäinen rakennus on tosin
moneen kertaan uusittu, mutta yhä vielä Kaaba on lähinnä samanlainen
kuin alkuaikoina. Seinien rakenne on samanlainen kuin Salomonin
temppelin. Hävittäessään epäjumalat Muhammed kuitenkin säilytti niiden
palvelemiseen liittyvät menot, antaen niille vain uuden sisällyksen.
Tärkein palvontaesine on yhä vielä Safaa kohti antavaan ulkonurkkaan
kiinnitetty musta kivi, joka on siksi korkealla, että keskikokoinen
ihminen parhaiksi ulottuu sitä suutelemaan. Kivi luultavasti on joko
tulivuoren purkama tai ilmasta pudonnut meteorikivi. V. 683 j.Kr.
se tulipalossa halkesi, mutta molemmat puoliskot liitettiin yhteen
hopealla. Muhammedin sanain mukaan enkeli Gabriel antoi tämän kiven
Abrahamille, mutta tietenkin se oli vain pyhin kaikista niistä
fetisheistä, joita temppelin ympärystä oli täynnään Muhammedin aikana.
Hävittäessään epäjumalat profeetta säilytti menot, kuten pyhätön
kiertämisen seitsemään kertaan ja palvottujen esineiden kosketuksen
eli suutelemisen. Mustan kiven ohella hän säilytti n.s. etelän kiven,
saman, joka nykyään on Kaaban Jemeniä kohti antavassa nurkassa.
Korvaukseksi epäjumalain poistamisesta Muhammed keksi paikkoja, jotka
pyhitettiin Abrahamille, Ismaelille ja Hagarille. Kaaban itäseinällä on
»Multazam», jossa palvojain tulee rukoilla levitetyin käsin ja painaen
ruumistaan huonetta vastaan. Samalla seinällä on oven toisella puolella
matala kuoppa, jossa ennen oli se kivi, jolla Abraham seisoi Kaaban
rakentaessaan. Nykyään paikkaa sanotaan savensekoitus-paikaksi, sillä
siinä muka valmistettiin muurilaasti, kun pyhättöä rakennettiin. Kaaban
pohjoispuolella ovat Ismaelin ja Hagarin haudat. Näissä ja useissa
muissa paikoissa rukous on erikoisen tehokas ja tulee kuulluksi.
Muhammedin aikana Kaaban ulkopuoli verhottiin raidallisella Jemenin
kankaalla, mutta kaliifit hankkivat sen sijaan kuvin kirjailtua
brokaadia. Egyptin hallitus lähettää vielä tänä päivänä jokaisen
pyhiinvaeltajakaravaanin kanssa uuden mustan brokaadin eli kiswan,
johon on kullalla ommeltu koraanin lauseita. Makaamia eli kiveä, jolla
Abraham seisoi, säilytettiin ennen itse Kaabassa — sittenkuin se oli
otettu pois savensekoituspaikasta — nyt sitä vastoin erikoisessa
pienessä pyhätössä laatikkoon suljettuna. Palvojat saavat ristikon läpi
koskettaa laatikkoa, mutta kiveä heille ei näytetä. Keskiajalla se
joskus näytettiin; siinä oli kirjoitus ja muka Abrahamin jalan jälki.
Kirjoituksesta Fakihi niminen vanha arabialainen historioitsija on
julkaissut osan jäljennettynä: se näyttää olevan kirjoitettu vanhoilla
syyrialaisilla kirjaimilla.



Pyhiinvaellus Mekkaan.


Pyhiinvaeltaminen Mekkaan oli sekin tapa, joka oli Muhammedia paljon
vanhempi, mutta vasta Muhammedin kautta se kävi kansainväliseksi
tavaksi, hän kun velvoitti jokaisen oppinsa tunnustajan käymään Mekassa
ainakin kerran, taikka antamaan itsensä edustamisen jonkun toisen
asiaksi. Mekassa käynyt saa hadjin arvon ja käy kautta muhamettilaisen
maailman muita arvokkaammasta miehestä.

Suurimmat kaikista pyhiinvaeltajamatkueista ovat ne kaksi, jotka
lähtevät vuosittain toinen Damaskosta, toinen Kairosta — edellinen
nykyisin rautatietä kulkien. Egyptin matkueeseen yhtyi ennen lähellä
Akabaa Pohjois-Afrikan pyhiinvaeltajamatkue, joka nyt kulkee Suezin
kanavan kautta. Damaskon matkueeseen keräytyy joukkoja Anatoliasta,
Kurdistanista, Mesopotamiasta ja Syyriasta. Kolmas pienempi matkue
lähtee Meshed Alista, Eufratin suupuolesta, ja siihen kuuluu etupäässä
persialaisia, neljäs, johon kuuluu neekereitä, nubialaisia y.m., kulkee
Kosseirista, Ylä-Egyptistä, Punaisen meren poikki Medinan satamaan
Jamboon, viides, joka tuo väkeä Intiasta ja Malaijisaaristosta, nousee
maihin Djiddassa; näiden lisäksi tulee vielä pyhiinvaeltajamatkueita
Jemenistä ja Nedjdistä. Matkan vaikeudet olivat varsinkin ennen
tautien, puutteen ja rosvojen vuoksi niin suuret, että joskus karavaani
saattoi menettää kolmasosan jäsenistään matkalla.

Saavuttuaan kymmenisen kilometrin päähän Mekasta pyhiinvaeltajat
rukouksien ja peseytymisen jälkeen riisuvat päältään tavalliset
vaatteensa ja pukeutuvat kääreeseen, o n näimme Wallinin tekevän.
Muuten vaatekappaletta ei ole lupa pitää, ei edes päähinettä eikä
jalkineita. Partaa ei saa ajaa, ei kynsiä leikata, eikä päätään öljytä
sillä ajalla, minkä menoa kestää. Tärkeimmät menoista ovat käynti
Mekan pyhässä moskeassa, jonka keskellä Kaaba on, ja mustan kiven
suuteleminen, ynnä Kaaban kiertäminen seitsemään kertaan, kolmasti
juosten, neljästi hitaasti, Abrahamin kiven koskettaminen, Safan
mäelle nouseminen ja juokseminen siltä Manvan mäelle seitsemän kertaa,
juokseminen Arafatin mäelle, saarnan kuuleminen. Muzdalifassa, joka on
Mekan ulkopuolella, pyhiinvaeltajan tulee viettää yksi yö, sitten Minan
läheisessä laaksossa kivittää pirua ja toimittaa siellä uhri. Näiden
menojen jälkeen pyhiinvaeltajat pukeutuvat tavallisiin vaatteihinsa,
viettävät Mekassa vielä kolmisen päivää ja käyvät sitten Medinassa
profeetan haudalla rukoilemassa.

Hedjasin eteläosissa, Asirissa ja Jemenin pohjoisosissa tutkimus
on viime vuosikymmeninä sangen vähän edistynyt. Osaksi tähän on
syynä Jemenin kahvin viljelyksen rappeutuminen; tuskin väestön
omaa tarvetta maa enää tuottaa. Jaava on kilpailullaan tuhonnut
Arabian kahvinviljelyksen. Turkkilaisten anastettua Jemenin ylämaan
matkustaminen kuitenkin kävi jonkun verran turvallisemmaksi, etenkin
kun arabialaiset siitä pitäen kävivät eurooppalaisia kohtaan
suosiollisemmiksi, toivoen heistä apua turkkilaisia vastaan.



Halévy.


Sanasta, Jemenin pääkaupungista, joka on enemmän kuin 2,000 metriä
korkealla merestä, ylänkö verraten jyrkästi laskee itää kohti niille
aroille, joiden keitaat olivat sabalaisten sivistyksen kantamaina.
Näiden arojen eteläosassa on Jemenin Djauf, pohjoisosassa Nedjran,
joka oli kristinuskon viimeinen tyyssija Arabiassa. Kun vanhain
kirjoitusten tarve ensimmäisten löytöjen jälkeen kävi seemiläisten
vanhan historian tutkimiselle yhä tärkeämmäksi, lähti Josef Halévy,
nuori oppinut Ranskan juutalainen, v. 1869 Adenista näihin seutuihin
pyrkimään, oppineeksi Jerusalemin rabbiksi pukeutuneena. Tämä valepuku
suojeli hänen henkeänsä, vaikka saattoikin hänet kaikenlaisille
nöyryytyksille alttiiksi. El Ghailin keitaassa hän löysi Meinin
rauniot, otaksuen ne minalaisten vanhan pääkaupungin raunioiksi. Paljon
vanhoja sabalaisiakin kirjoituksia hän täältä sai. Käytyään Kamnassa,
roomalaisten Caminacumissa, ja Kharibab el Bedassa, Pliniuksen
Mescassa, jonka luona roomalaiset Aelius Galluksen johdolla v. 24 e.Kr.
voittivat sabalaisten sotajoukon, Halévy Ahkafin erämaan kulmitse
matkusti Nedjraniin. Erämaan reunalla hän näki raunioita, mutta itää
kohti levisivät rannattomat hieta-aavikot, jotka olivat beduiineille
aivan tuntemattomat. Pohjoisella taivaanrannalla vihdoin kohosi
näkyviin taaja palmumetsä ja kesäkuussa 1870 Halévy monien vaarain ja
kärsimysten jälkeen saapui Nedjranin Makhlafiin, jossa juutalaiset
erinomaisen innokkaasti ottivat hänet vastaan. Juutalaiset olivat
tässä keitaassa suuressa suosiossa ja Halévy nautti siellä sen vuoksi
vapautta ja lepoa. Hän tapasi Jemenissa paljon juutalaisia siirtokuntia
(vert. I, s. 194); toisten luulon mukaan ne ovat siellä eläneet
Salomon ajoista saakka. Makhlafista hän palasi Djaufiin läntisempää,
vähemmän erämaanluontoista tietä, tavaten vadeissa raunioita, joista ei
kenelläkään siihen saakka ollut aavistusta ja joita hänkään ei voinut
tutkia, vaikkapa hänen otaksuttu pyhyytensä suojelikin häntä murhalta.
El Ghailiin saavuttuaan hän matkusti sabalaisten muinoisen pääkaupungin
Maribin ja sen kuulun padon raunioille, voimatta kuitenkaan saada
siellä suuria aikaan, koska niillä seuduin oltiin erikoisen
suvaitsemattomia juutalaisia kohtaan.



Glaser.


Halévyn työtä jatkoi samoilla seuduilla lähes parikymmentä vuotta
myöhemmin itävaltalainen E. Glaser Turkin suojeluksen alaisena.
Glaserin tieteellinen sato oli erinomaisen runsas. Sotaväen turvissa
hän saattoi oleskella Maribissa kuukauden päivät, koota lähes
neljäsataa kivikirjoitusta ja laatia seudusta ja sen muinaismuistoista
kartan. Glaser olisi mielellään matkustanut täältä Hadramautiin,
mutta siihen matkaan ei edes sulttaanin suojelus riittänyt. Vielä
myöhemmin on kirjoitusvarastoa lisännyt rohkea italialainen kauppias
Giuseppe Caprotti, jolla oli Sanassa veljensä keralla kauppaliike.
Mutta epäilemättä näissä maissa vielä on muinaistutkimuksella paljon
tehtävää, etenkin kun voidaan ryhtyä kaivauksiin.

Vuosikymmeniä kului, ennenkuin Wreden jälkeen kukaan pääsi uudelleen
tunkeutumaan Hadramautin sisäosiin. Sitä myöten kuin rannikon sheikit
joutuivat riippuvaisuussuhteeseen Englannista, saattoivat kuitenkin
Adenin brittiläiset viranomaiset entistä paremmalla menestyksellä
vaatia vapaata pääsyä sisämaahan. Siitä huolimattakin matka oli vaikea
ja tilaisuus maantieteellisiin ja muinaistieteellisiin tutkimuksiin
rajoitettu.

Hollantilainen Leo Hirsch, joka v. 1893 lähti Motallan sulttaanin
suojeluksen turvissa ylämaahan, oli oppinut arabiankielen tuntija ja
muinaistutkija. Löydettyään vadi Doanista vanhoja kirjoituksia ja
raunioita hän kulki koillista suuntaa suureen Hadramautin laaksoon,
jossa sheikki otti hänet ystävällisesti vastaan. Termissä, laakson
vanhassa pääkaupungissa, lyhyen ajan oleskeltuaan, hänen kuitenkin
täytyi kansan vihamielisyyden vuoksi palata rannikolle. Muutama
kuukausi myöhemmin kulki samoja teitä englantilainen J. Theodore Bent
vaimonsa kera, mukanaan muhametinuskoinen intialainen kartoittaja, joka
laati vadi Hadramautista kartan. Useita himjarilaisia raunioita ja
kirjoituksia nähtiin, mutta Hadramautin laaksossa kansa kuitenkin oli
niin vihamielistä, että työ oli kesken jätettävä. Hadramautin ikivanhan
maineen vuoksi nämä matkustajat olivat toivoneet tapaavansa siellä
enemmänkin muinaismuistoja. Mahdollisesti tulevaisuudessa, asukkaitten
vihamielisyyden taltuttua, tavataan enemmän. Vadin maantieteelliset
ja sen monessa suhteessa alkuperäisen väestön yhteiskunnalliset olot
tarjovat tuleville tutkijoille melkoisen paljon mielenkiintoa.

Vielä vähemmän kuin Hadramautia tunnetaan sen itäpuolisia rantamaita,
Mahraa, Garaa ja Djenabaa. Nämä kansat ovat kaikki hyvin alkuperäisellä
kehityskannalla eivätkä millään verukkeella laske eurooppalaisia
maahansa. Ainakin Mahran asukkaat kuuluvat Arabian alkuväestöön, jonka
semiläiset karkoittivat näille karuille aroille niemimaan paremmista
osista. Mahralaisten kieli on vain pinnaltaan semiläistä, sen
perusrakenne on vieras. Sitä ja kansaa itseänsä on tutkittu varsinkin
Sokotran saarella, jonka Mahran sulttaani omistaa. Epäilemättä maa itse
on Arabian asutuista osista huonoimpia, muutoin sen asukkaat tuskin
olisivat saaneet sitäkään pitää.

Omanissa ovat jotkut matkustajat, etenkin englantilainen eversti
Miles, jatkaneet Wellstedin tutkimuksia. Hän kävi varsinkin Bireiman
keitaassa, se kun jäi Wellstediltä tutkimatta wahhabilaisten vuoksi,
jotka siltä puolelta paraillaan etenivät Omanin takamaahan. Keidas on
jotenkin suuri ja hedelmällinen. Sen eteläpuolellakin lienee melkoinen
keidas, mutta sinne ei vielä kukaan ole tunkeutunut.

Bireiman länsipuolella on pitkä rannikkokaistale, joka vielä tänä
päivänä on tuntematon; asukkaittensa, vaarallisten merirosvojen,
vihamielisyyden vuoksi. Miles kuuli Bireimassa, että maa on aromaista,
vettä verraten runsaasti, vaikka se oli jonkun verran suolahkoa.
Tämä alue on tärkeä Arabian maantieteelle sen vuoksi, että siihen
luultavasti päättyy vadi Jabrin, Nedjdin sisäosista tuleva melkoinen
uoma, jonka yläosassa vanhain muhamettilaisten maantieteilijäin teosten
mukaan on suuri, vaikka tuiki tuntematon keidas. Tässä keitaassa
ei nykyään pitäisi olla vakinaisia asukkaita, koska se on kovin
vilutautinen, mutta läheiset beduiiniheimot käyvät siellä taatelien
poiminnan aikaan, ja he ovat siellä nähneet asuntojen raunioita ja
sateiden jälkeen maanpinnalla rahoja.



El Hasa.


Paremmin tunnettu on Persian lahden lounaisrannikko, El Hasa, jonka
turkkilaiset valloittivat voidakseen sieltä tarpeen tullen ahdistaa
Nedjdiä. Tällä rannikolla on kaksi suurta keidasta, Hofuf ja Katif,
pienempiä mainitsematta. Viidettäkymmentä vuotta kapteeni Sadlierin
käynnin jälkeen oleskeli näillä seuduin kuulu Palgrave, jonka matkoista
saamme tuonnempana kertoa enemmän. Hänen havaintojensa mukaan näiden
keitaiden asukkaat olivat sula vastakohta lähimmille naapureilleen,
Nedjdin puritaaneille, sillä heidän kesken elämän nautinnot olivat sen
paras tarkoitus ja sisällys.

Näiden keitaiden luoteispuolella merenrannikko jälleen on karua,
vedetöntä aroa, sateetonta ja arvotonta. Mutta Persian lahden
luoteiskulmassa tapaamme syvän ja suojaisen merenlahden, jonka pohjaan
sisämaasta laskee iso uoma, tarjoten riittävästi vettä asutuksille
ja viljelyksille, niin että lahden eteläpuolelle on voinut syntyä
pieni kaupunki. Tämä lahti on tuo Kuveit, josta aikoinaan niin
paljon puhuttiin, se kun saavutti erinomaisen suuren kansainvälisen
merkityksen. Satama kuului Turkin alueihin. Saksa aikoi johtaa
siihen suuren Bagdadin radan pään, Englanti taas kaikin voimin tätä
vastusti peläten siitä koituvan vaaroja Intialle. Kuveitin lahteen
päättyvä vadi on Arabian merkillisin. Se nimittäin tuo mereen koko
Sisä-Arabian vesistöjärjestelmän länsirannikon vuoristoylängöiltä
saakka. Kartoissa sen nimi on »Vadi Rummah». Vettä siinä on vain
suurimpien rankkasateiden jälkeen, mutta kaivamalla sitä saa helposti
vuoden umpeensa. Ellei Arabia olisi niin kuiva maa, olisi tämä vadi sen
suurin joki, milt'ei verrattava niihin kaksoisvirtoihin, jotka lyhyen
matkan päässä Kuveitista purkavat Persian lahteen lietteiset vetensä.
Epäilemättä se kerran on ollut suuri joki.



Palgrave.


Palaamme nyt takaisin niihin seutuihin, joiden tutkiminen on Wallinin
kuolematon ansio. Jos kuulu kansalaisemme olisi voinut julkaista
täydellisemmän ja laajemmalle leviävän matkakertomuksen, ei hänen
ehkä olisi tarvinnut niin kauan odottaa seuraajaansa. Toistakymmentä
vuotta kului, ennenkuin seuraava länsieurooppalainen matkustaja uskalsi
tunkeutua Arabian sisäosiin, tällä kertaa syyrialaisen lääkärin
pukimessa, vaikka hän todellisuudessa oli jesuiittain veljeskunnan
jäsen. Tämä mies oli Englannin juutalainen William Gifford Palgrave.
Mitkä Palgraven matkan varsinaiset tarkoitukset olivat, sitä ei vielä
tänä päivänäkään varmaan tiedetä, mutta varat hänelle hankki Ranskan
keisari ja todennäköistä sen vuoksi on, että hän vakoili Arabiaa
Ranskan hyväksi. Maan asukkaitten kanssa hän sai toimeen sangen hyvät
suhteet ja liikkui varsinkin Shammarissa varsin vapaasti.

Palgrave lähti v. 1862 matkaan Damaskosta, jonka ranskalaisesta
jesuiittakolleegiosta muuan kääntynyt syyrialainen lähti hänen
toverikseen. Gazan kautta Maaniin, Kuolleen meren kaakkoispuolelle,
matkattuaan molemmat »lääkärit», — se- oli heidän julkinen ammattinsa
— kulkivat Djaufiin, joka Palgraven mielestä oli paljon suurempi
ja varakkaampi keidas kuin Wallin mainitsee. Palgrave epäilemättä
liioitteli tässä, kuten enimmäkseen kaikessa muussakin; myöhemmät
matkustajat ovat kannattaneet Wallinin käsitystä. Nefudin erämaastakin
hän julkaisi hyvin liioitellun kuvauksen, tuoden samalla kuitenkin
ensimmäisen tiedon sen omituisista hevosenkengän muotoisista rotkoista,
jotka ovat tämän erämaan vaikeimmin selitettävä luonnepiirre.
Viivyttyään jonkun aikaa Hailissa Palgrave matkusti kaakkoa kohti
Bereidaan, tullen nyt seutuihin, joista ei ennen eikä jälkeen ole saatu
sanottavasti tietoja. Sedeirin maakunnassa tavattiin laihoja aroja ja
jyrkkäsivuisia laaksoja, joiden pohjalla oli vettä, viljelyksiä ja
kyliä. Asukkaat olivat näissä seuduissa kohteliaita ja vieraanvaraisia,
ja uutteria maanviljelijöitä. Sieltä Palgrave persialaisten
keralla, joihin hän oli liittynyt, matkusti Riadiin, wahhabilaisten
pääkaupunkiin, jossa vähän ennen häntä joku nimetön eurooppalainen,
kuten kerrottiin, oli vakoojana surmattu.

»Edessämme oli», kuvaa Palgrave Riadia, »avara avoin laakso, laakson
etuosassa, aivan sen soramäen alla, jolla seisoimme, oli Riad laajana
ja nelikulmaisena korkeine tornineen ja vankkoine muurineen, kattoineen
ja pengermineen, erillään muista Feisalin kuninkaallisen linnan laaja
ja uhkaava, vaikka epäsäännöllinen rykelmä, sen vieressä oli
yhtä näkyisä vanha palatsi, jossa asusti hänen vanhin poikansa Abd
Allah asusti. Joka puolella oli lakeudella kolmea mailia laajalta,
ja varsinkin länsi- ja eteläpuolella, kokonainen meri palmupuita,
puistojen lomassa vihantia kenttiä ja hyvin kasteltuja puutarhoja...
Etelää kohti laakso aukeni Jemamen laajoja ja vielä hedelmällisempiä
lakeuksia kohti, jossa Manuhan kaupunki melkein vetää Riadille
itselleen vertoja. Yhä kauempana taustassa näkyi sinivuoria, Jemamahin
rosoisia selänteitä.»

Palgrave viipyi Riadissa viisikymmentä päivää ja seudun
tuntemattomuuden vuoksi kokosi siitä tarkempia tietoja, kuin hänen
tapansa yleensä oli. Maantiede hyötyi varsinkin hänen käynnistään El
Aflaj keitaassa, joka on Riadista lounaaseen kuulussa Wadi Dauasirissa,
joka on Arabian tärkeimpiä uomia, aivan Jemenin rajoilta alkava.
Riadiin palattuaan hän alkoi joutua yhä ahtaammalle ja ahtaammalle,
häntä kun ruvettiin epäilemään vakoilusta. Lopulta hänen täytyi
toverinsa keralla kiiruumman kautta paeta, ja erään paikkakuntalaisen
suosiollisella avulla pako onnistuikin. Mantuhan ja Jemamen kautta
matkustaen Palgrave saapui Hofufiin ja matkusti sieltä Bahreinin ja
Omanin kautta Eurooppaan.

Palgraven matkakertomus herätti seikkailuittensa ja tyylikkäitten
kuvaustensa kautta hyvin suurta huomiota, vaikka tieteellinen
maailma ottikin sen epäilyksin vastaan. Vahvimpana puolena
hänen matkakertomuksessaan ovat yhteiskunnalliset, varsinkin
kaupunki-yhteiskunnalliset havainnot.

Palgrave aikoi palata Arabiaan takaisin, mutta siitä ei tullut mitään.
Heti Eurooppaan tultuaan hän luopui jesuiittain veljeskunnasta
ja katolisesta uskostakin ja palveli loppuikänsä englantilaisena
diplomaattina varsinkin itämailla.



Doughty.


Palgraven jälkeen on Sisä-Arabiam tutkijoista mainittava ennen
muita englantilainen Charles Montague Doughty, joka v. 1875
alkoi seikkailurikkaat matkansa, tutustuen varsinkin vaeltavien
beduiinien elämään. Saavuttuaan Jordanin taitse Maaniin Doughty
kuuli paljon puhuttavan Medain Saliehin eli Hedjrin, Ptolemaioon
Hegran, vanhoista muistomerkeistä ja lähti sinne pyhiinvaeltajien
keralla, koska paikka oli suuren karavaanireitin varrella. Vaikka
Doughty matkusti kristittynä, pääsi hän kuitenkin määräpaikkaansa ja
löysi muistomerkit. Ne ovat kristillisen ajanlaskun ensi ajoilta,
nabatalaisia kalliohautoja, samoin kuin Petrankin. Useita nabatalaisia
ja himjarilaisia kirjoituksiakin hän sai kopioiduksi.

Melkein rahatta, lääkärin tointa harjoittaen kuten Wallin ja
Palgravekin, Doughty sitten lähti matkaansa jatkamaan, päämääränään
Kheibar keidas, jossa piti olla vanha juutalainen siirtokunta. Kun
sinne kuitenkin oli mahdoton päästä, täytyi hänen kulkea kiertoteitä.
Hän löysi näillä retkillään »Teiman kiven», joka vanhoine aramealaisine
kirjoituksineen on Arabian suuriarvoisimpia muinaismuistoja, ja hänen
osoitustensa mukaan Huber myöhemmin kävi sen talteen korjaamassa.

Doughty kierteli sitten, kunnes saapui Shammarin pääkaupunkiin Hailiin,
oleskeli siellä siedettynä, vaikk'ei tervetulleenakaan vieraana, ja
kulki vihdoin laavakenttien poikki Kheibariin, joka siihen aikaan
oli turkkilaisten hallussa. Kheibar on jotenkin vetevä, mutta
tavattoman karujen laava-ympäristöjensä vuoksi kartettu ja nykyään
melkein kokonaan neekeriorjien ja abessiinialaisten jälkeläisten
asuma. Juutalaiset sieltä ovat jo ainakin pari vuosisataa olleet
sukupuuttoon kuolleina, vaikka paikkaa Vartheman aikana vielä sanottiin
»juutalaisten vuoreksi». Ennen Doughtya oli vain italialainen
Guarmani käynyt tässä keitaassa. Doughty otettiin siellä vangiksi ja
sai kokea ylenmäärin kurjuutta, olipa vähällä henkensäkin menettää
neekerimaaherran vimman vuoksi. Kheibarin läheisestä laavakentästä
hän löysi suuren Vadi Rumman lähteet. Päästyään kolmisen kuukauden
kuluttua lähtemään Doughtyn jälleen täytyi palata Hailiin, josta
hänet, emirin poissa ollessa, häpeällisesti karkoitettiin. Paljon
kurjuutta kärsittyään Shammarin aroilla hän pääsi Kasimin Bereidaan,
mutta ajettiin pois sieltäkin, ja vasta läheisessä Aneizassa hän sai
osakseen parempaa kohtelua. Valistuneet kauppiaat häntä suojelivat,
ja vaikka hän olikin suuressa vaarassa, säilyi hän kuitenkin, kunnes
vuotuinen »voikaravaani» lähti Mekkaan. Karavaanitie kulkee vähitellen
kohoavaa maata, joka kuivuudestaan huolimatta tuottaa siksi paljon
kasvullisuutta, että kaksi Arabian suurimmista beduiiniheimoista, Harb
ja Ateiba, löytävät näiltä aroilta laidunta suurille karjoilleen.
Viimeisessä seisauspaikassa ennen pyhää kaupunkia »natsarealainen»
kuitenkin otettiin kiinni, ryöstettiin ja piestiin, olipa vähällä
tulla murhatuksikin, mutta onneksi hän sai annetuksi tilastaan tiedon
Taifin ruhtinaalle. Tämä vallanpitäjä, joka kävi suurta kauppaa Intiaan
ja sitä paitsi muisti, kuinka ankarasti kristittyjen murha Djiddassa
oli kostettu, pelasti hänet, vaatetti ja ruokki hänet, hankki hänelle
takaisin ryöstetyn omaisuuden ja lähetti hänet turvallisen saattojoukon
keralla Djiddaan, josta hän pääsi kotimaahansa palaamaan.

Ei kenkään ole Arabian maahan ja kansaan tutustunut niin perin pohjin
kuin Doughty, ja kun hän lisäksi oli etevä kirjailija, saattoi hän mitä
kaunopuheliaimmin kertoakin, mitä oli nähnyt.



Huber ja Euting.


Elsassilainen luonnontutkija Charles Huber matkusti alkupuolella
vuotta 1878 Syyriasta Hailiin, jossa uusi emiri Muhammed otti
hänet suosiollisesti vastaan. Nähtyään matkalla useita vanhoja
kivikirjoituksia hän v. 1883 uudelle retkelle lähtiessään hankki
matkatoverikseen. Strassburgin yliopiston opettajan, etevän
seemiläisten kielten tutkijan Julius Eutingin. Hailiin saavuttuaan
molemmat matkustajat kulkivat Teimaan, jossa Huber oli jo ensi
matkallaan käynyt, kopioiden alkua sen kivikirjoituksestakin. Kivi
oli otettu pois alkuperäisestä paikastaan ja muurattu suuren lähteen
ympärysmuuriin, mutta Huber osti ja irroitti sen. Euting kopioi sen
ja molemmatkin ottivat siitä paperipainalmukset, jonka jälkeen se
kameelin selässä lähetettiin Mailiin. Huber ja Euting erosivat Teiman
eteläpuolella. Euting tappoi kaksi beduiinia, jotka aikoivat hänet
ryöstää ja vältti töin tuskin heidän heimonsa verikoston, pelastuen
Jerusalemiin. Huber palasi Hailiin ja matkusti sieltä Djiddaan
lähettääkseen paperipainalmuksensa Eurooppaan, mutta aikoessaan palata
takaisin hän erämaassa murhattiin. Murha ehkä oli Ateiba heimon
verikosto.

Hailiin jäänyt kivi joutui kansainvälisen kiistan esineeksi, Euting
kun vaati sitä Berliiniin, ranskalaiset taas Pariisiin, koska Huberin
ansiot sen löytämisestä olivat suuremmat. Pariisiin se vihdoin
joutuikin ja kuuluu nyt Louvren arvokkaimpiin muinaisesineihin.

Teiman kivi lienee seitsemänneltä vuosisadalta e.Kr. Sen syrjään on
kuvattu jumala Salm, yläpuolelle siivekäs assyrialainen auringonkuva.
Jumalan kuvan alla on hänen pappinsa (Salmoksin) kuva ja nimikirjoitus.
Arameankielinen kirjoitus sisältää kirouksen kaikkia niitä vastaan,
jotka hävittävät mainitun jumalan temppelin, ilmoituksen temppelille
maksettavan veron suuruudesta sekä vakuutuksen, jonka mukaan pappius on
ainiaan pysyvä kiven pystyttäjän suvussa.



Bluntit.


Muutama kuukausi sen jälkeen kuin Huber lähti ensi matkalleen, kulki
Nefudin poikki kaksi jalosukuista englantilaista, diplomaatti ja
runoilija Wilfrid Scawen Blunt ja hänen vaimonsa, runoilija Byronin
tyttären tytär. Kumpikin oli erämaan heimoihin ja elämänlaatuun
tutustunut Syyrian erämaassa ja Mesopotamian aroilla, ja näiden
suhteitten turvissa he v. 1879 saapuivat Djaufiin, josta Blunt kosi
nuorta neitosta Tadmorissa olevalle veriveljelleen. Djaufista Blunt
vaimonsa keralla jatkoi matkaa Hailiin, kansallisuuttaan vähääkään
salaamatta. Emiri otti ylhäiset kristityt vieraansa vastaan niin
kohteliaasti kuin hän maanmiehiään loukkaamatta uskalsi — kuulumatonta
oli, että kristitty nainen uskalsi tunkeutua muhammettilaisuuden
kantamaahan — ja molemmat englantilaiset pääsivät onnellisesti
palaamaan persialaisten pyhiinvaeltajien kanssa Kerbelaan ja Bagdadiin.
Vaikk'ei Bluntien matkan tarkoitus ollutkaan tieteellinen, on heidän
julkaisemansa matkakertomus kuitenkin tärkeä lähde Arabian sisäosien
tuntemiselle.

Saksalainen seikkailija, paroni E. Nolde, kävi Hailissa v. 1893, vähän
sen jälkeen kuin emiri oli Riadin ja Kasimin voitettuaan alistanut koko
Nedjdin valtansa alle.



Guarmani.


Pohjoisen Nedjdin kävijöistä on vielä mainittava italialainen Carlo
Guarmani, joka v. 1864 lähti sinne hevosia ostamaan Italian ja Ranskan
hallitsijoille. Ollen vanhastaan hyvä tuttu Nefudin beduiinien
kanssa hän nopeaan matkusti Teimaan, pukeutui siellä turkkilaiseksi,
esiintyen muka Damaskon maaherran tallimestarina, ja saattoi siten
jatkaa matkaansa siedettynä, vaikk'ei suinkaan suosittuna vieraana.
Hän oli ensimmäinen, joka kävi Kheibarissa. Tämän keitaan väestö
hänestä oli mustaa kuin sydän-Sudanin. Kun siellä ei kuitenkaan ollut
hevosia, lähti hän arojen poikki Kasimiin, joutui kuitenkin välillä
wahhabilaisten vangiksi »turkkilaisena vakoojana» ja lähetettiin
Aneizaan, josta hän pääsi jatkamaan matkaansa Shammarin pääkaupunkiin.
Hailin emiri otti hänet erittäin suosiollisesti vastaan ja salli hänen
kulkea ristiin rastiin maansa kaikki keitaat hevosia ostamassa. Hänen
matkakertomuksensa täydentää siten erittäin oleellisesti Wallinin ja
Palgraven havaintoja, jotka enimmäkseen rajoittuvat kaupunkeihin.
Guarmanin menestys oli sitä huomattavampi, kun muuan muhamettilaisena
esiintyvä Persian juutalainen, joka oli tullut Persian shahille hevosia
ostamaan, oli vähän ennen Shammarissa murhattu. Saatuaan hevosensa
kokoon »turkkilainen» lähti paluumatkalle, kulki nopeaan Nefudin poikki
ja toi kun toikin saaliinsa molemmille odottaville hallitsijoille.
Maantieteilijöille hän toi suuren joukon kompassimääräyksiä, joiden
kautta Shammarin vuorijonojen suunnat vihdoinkin voitiin tyydyttävästi
karttoihin piirtää.



Pelly.


Tietomme Nedjdin eteläpuoliskosta perustuvat yhä vieläkin melkein
yksinomaan Sadlierin ja Palgraven näkemyksiin, ainoastaan yksi
eurooppalainen on viimeksimainitun jälkeen uskaltanut tunkeutua
wahhabilaisten päämaahan, englantilainen diplomaatti, eversti Lewis
Pelly, jonka valvonnan alaisena Persian lahti oli 1860-luvun alussa.
Wahhabilaisten emiri ei tosin halunnut ottaa häntä vastaan, hän kun
oli Englannille vihoissaan Persian lahden Arabian puolisen rannikon
rosvopäälliköiden kurittamisesta, joita emiri piti omina alamaisinaan,
mutta lopulta hän kuitenkin suostui, vaikk'ei luvannutkaan hänelle
suojelusjoukkoa.

Pelly lähti pienen joukon keralla matkaan Kuveitista helmikuussa 1865.
Ensimmäisenä kymmenenä päivänä matka kulki niin kuivan aron halki,
että kameeleja vain yhden kerran voitiin juottaa. Wubran sadalta
lähteeltä Pelly kulki suoraan erämaan poikki Ormah-lähteille, jotka
olivat Djebdel Tucikin juurella. Sieltä Riadiin hän matkusti niemen
kiertäen, tutkiakseen erästä muinaismuistoa, kivipatsasta, jossa oli
vakuutettu olevan kirjoituksia. Kirjoituksia siinä ei kuitenkaan ollut,
se luultavasti oli verraten myöhäinen, muhameettilaisuuden alkuajoilta.

Feisal emiri oli jo vanha ja juonivan vanhimman poikansa vaikutuksen
alainen, eikä eversti Pellyn matka sen vuoksi johtanut mihinkään
diplomaattisiin tuloksiin. Emiri tosin kehoitti häntä käymään Jemamessa
karjojaan katsomassa, mutta peläten hänen hovissaan vallitsevia
juonia Pelly kiiruumman kautta palasi takaisin, saatuaan erään
salubi-beduiinin oppaakseen. Tällä heimolla on Arabiassa omituinen
asema. Se asuu erämaassa hajallaan ja on erittäin taitava strutseja
ja gaselleja pyydystämään. Oikeat arabialaiset halveksivat salubeja
kuin halvempaa rotua, ylläpitäen heidän kanssaan siitä huolimatta
ystävällisiä välejä. Salubit tekevät heille palkkalaisina työtä,
saaden palkkansa luonnontuotteina. Näin he ilman maanviljelystä ja
karjanhoitoa saavat toimeentulonsa. Nimestä — salub merkitsee ristiä
— on otaksuttu heidän olevan muinaisia kristittyjä. Opas johti
retkikunnan vähän kuljettua hyvin kuivaa reittiä Persian lahden
rannalle.



Arabian maantiede matkustajain kuvauksien mukaan.


»Maa, jonka rakenne ja ilmasto ovat niin kauttaaltaan samanlaiset kuin
Arabian niemimaan, ei voi säilyttää maantieteellisiä salaisuuksia muuta
kuin suunnattomien, kenenkään käymättömien alueiden sydämessä.»

Nefudissa tosin on vielä tavattoman laajoja tuntemattomia aloja, mutta
koska tutkijat ovat kulkeneet erämaan sekä päitse että poikki, niin
voimme luottaa siihen, että meillä alueen yleisestä luonteesta on
oikeat tiedot. Sama pitää paikkansa niistä muistakin osista, missä
matkustajia on käynyt. Ja voimme lisäksi lausua senkin otaksuman,
etteivät nekään Arabian osat, joissa ei kukaan eurooppalainen vielä
ole käynyt — niihin kuuluu toinen puoli niemimaasta — sisältäne
aivan suuria maantieteellisiä yllätyksiä. Tosin ei sisämaasta ole
tähtitieteellisiä paikanmääräyksiä kuin joku ainoa, mutta siitä
huolimatta voimme matkustajain kertomuksista saada jotakuinkin
tyydyttävän kokonaiskuvan tästä vanhasta, mielenkiintoisesta maasta.

Arabian niemimaa on kauttaaltaan ylänköä, joka lännestä ja etelästä
verkalleen kallistuu pohjoista ja itää kohti. Punaista merta ja Intian
merta kohti ylängön reuna suistuu jyrkkään, ja kun se on, varsinkin
Jemenissä, sillä puolella vallitsevien monsuunisateitten murtama,
niin on se tältä puolelta nähden kuin mahtava vuorijono. Sisämaan
puolelle ylänkö alussa viettää jyrkemmin, koska kuluttavat voimat
ovat alussa uurtaneet rinnettä suuremmalla voimalla kuin alempana,
johon ylhäältä päin kulkeneet maahiukkaset ovat kerääntyneet. Monessa
kohdassa, varsinkin Hedjasissa, on ylängön länsireunalla laajoja
laavakenttiä, jotka ovat suojelleet allaan olevia hietakivikerroksia
ja muutoinkin jääneet koholle, koska laavakentät paljon paremmin
kestävät tuulen, lämmön vaihteluiden ja juoksevan veden kulutusta kuin
hietakivi. Kun ylängön pintakerrokset enimmäkseen ovat hietakiveä,
niin tapaa kaikkialla Arabiassa suuria ja pieniä hietakenttiä.
Hedjasin ja Shammarin uudet ja vanhat purkautuneet kallioiset ovat
suojelleet niemimaan keskiosia ylenmäärin hiekoittumasta, ja sateen
riittämättömyydestä huolimatta nämä osat sen vuoksi ovat aroa. Mutta
sekä pohjois- että varsinkin eteläpuolella hiekka on vallannut
äärettömän laajalta alaa, peittäen maan kaikki pintamuodot syvälle
allensa. Juokseva vesi hautaantuu hiekan alle, joten vakinaiset
asumukset ovat mahdolliset vain semmoisissa paikoissa, missä joku
suojus on pysyttänyt kalkkikalliopohjan hiekasta paljaana, kuten
Djubben ja Teiman keitaissa. Shammarin molemmat vuoret kokoavat jonkun
verran sadetta, ja siitäkin syystä Nedjd on verraten luonnon suosima ja
sinne, kauas kuivan niemimaan sisäosiin, on voinut syntyä kaupunkeja
ja viljelyksiä. Vaikkei juoksevia jokia olekaan muuta kuin rankimpien
sateiden jälkeen, on Sisä-Arabialla kuitenkin täydelleen kehittyneet
laaksohaarautumansa, jotka jokihaarautumain lakeja seuraten juoksevat
toisiinsa ja alenemistaan alenevat suupuoleen, kunnes suuren päälaakson
kautta päättyvät Persian lahteen. Vadi Rumma kokoaa suurimman osan
Sisä-Arabian laaksojärjestelmästä, yhdyttäen sen Kuweitissa mereen.
Etelämpänä luultavasti laskee toinen samanlainen poikki niemimaan
ulottuva laaksojärjestelmä Persian lahteen. Siitä ei kuitenkaan tunneta
kuin yläosa. Nämä uomahaarautumat ovat Sisä-Arabian viljelyksen pohja
ja perustus, sillä vaikk'ei niissä olekaan pinnalla vettä, saa sitä
kuitenkin helposti kaivamalla. Kaikki viljelykset ovat keinotekoisesti
kasteltavat.

Etelä-Nedjdilläkin on, samoin kuin Shammarilla, pari omaa vuorijonoa,
Ared ja Tveik, jotka pakottavat pilvet luovuttamaan rinteilleen
sadetta, ja kun siellä lisäksi on runsaasti pohjavettä, niin ovat sen
maakunnat, Riad etupäässä, verraten hyvin viljellyt ja väkirikkaat.
Muutoin pohjoisen ja eteläisen hieta-aavikon välinen maa on aaltoilevaa
aroa, jolla karjanhoito on ainoa mahdollinen elinkeino. Varhain
keväällä ja yleiseen sateiden jälkeen varsinaisilla hieta-aavikoillakin
kasvaa ruohoa ja Huber näki pahamaineisen Nefudinkin niin vihantana,
ettei hän ollut silmiään uskoa. Tämä ruohonkasvu lakastuu kuitenkin
pian ja silloin beduiinien on ajettava karjansa varsinaisille aroille.
Keski-Arabia on beduiinien varsinainen koti. Niemimaan itärantue on
enimmäkseen erämaata tai vedetöntä aroa, El Hasan suuria keitaita
lukuunottamatta. Punaisen meren puolessa on ylängön jyrkän reunan ja
meren välissä tuo kuuma ja kuiva rantalakea, Tihamma, jonka tutkimisen
kautta Niebuhr-Forskålin retkikunta saavutti pysyvän maineen.

Vanhalla ajalla koko niemimaa oli tunnettu »Arabia felixin»
mainesanalla, vasta keskiajalla tämä nimitys rajoitettiin Jemeniin,
jota mekin olemme oppineet ajattelemaan »Onnellisesta Arabiasta»
puhuttaessa. Jemen tosiaan mahtavine vuorineen ja runsaine sateineen
onkin — Omanin ohella — ainoa Arabian osa, jossa on alati juoksevia
jokia. Se oli sen vuoksi Vanhan ajan kukoistavimpien valtakuntienkin
kantamaa, sieltä ovat löytyneet runsaimmat muinaisjäännökset. Täällä
nykyäänkin tavataan taajin asutus ja suurimmat kaupungit, eikä
maanviljelys ole yksinomaan riippuvainen keinotekoisesta kastelusta.
Omanin niemimaa, jonka matala kaula yhdistää muuhun Arabiaan, on vieras
sen yleiselle rakenteelle, samoin kuin se, ylipääsemättömän erämaan
siitä erottamana, on pysynyt sen vaiheillekin suuressa määrin vieraana.

Yleensä eurooppalaiset matkustajat huomasivat Arabian sisäosat
viljavammiksi ja asutummiksi kuin he olivat odottaneet. Mutta kameeli
on siitä huolimatta kaikkialla Arabiassa tärkein kulkuneuvo. Ilman
sitä olisi elämä siellä mahdotonta. Keväällä, jolloin erämaassakin
on runsaasti ruohoa, beduiinit tekevät leirinsä kauas kaikista
vesipaikoista ja elävät viikkomääriä vain kameelinmaidolla.
Kuumillakaan ilmoilla kameelia ei tarvitse juottaa kuin joka kolmas
taikka neljäs päivä, kylmillä säiliä, missä on riittävästi vihantaa
rehua, kameelit voivat olla juomatta viisikolmatta päivää ja
enemmänkin. Hyvä ratsukameeli voi viikon päivät kiidättää omistajaansa
150 kilometriä päivässä. Paroni Nolde kertoo kerran kulkeneensa 100
kilometriä seitsemässä tunnissa. Puhdasrotuisia ratsukameeleja ei ole
muualla kuin Sisä-Arabiassa. Hevosella ei beduiinin taloudessa ole
niin tärkeätä osaa kuin yleensä luullaan. Nedjdissä vain etevimmillä
sheikeillä on hevosia, koska Nefudissa on niukasti vettä. Ne saavat
kulkea erämaassa valloillaan ja itse etsiä laitumensa. Kun aiotaan
lähteä jonnekin ryöstöretkelle, kootaan hevoset ja niille annetaan
viikon tai pari viljaa. Täten hoidettuina ne ovat ihmeteltävän
kestävät, ne voivat juosta kaksikymmentä tuntia vuorokaudessa kahdeksan
tai kymmenen päivää yhteen mittaan. Tavallisesti niillä kuitenkin
ratsastetaan vain hyökkäyksen aikana ja takaa-ajettaessa. Hevosten vesi
ja rehu kuljetetaan kameeleilla. Suurin osa hevosista, joita ulkomaalle
viedään, kasvatetaan Pohjois-Arabian erämaissa ja Mesopotamiassa,
jonne jo monta miespolvea takaperin muutti Aneiseh ja Shammar heimoja,
vieden mukanaan Nedjdin hevosrodun. Ko'on ja ulkomuodon puolesta nämä
pohjoisien erämaiden hevoset ovat varsinaisia nedjdiläisiä jalommat,
mutta viimeksi mainitut ovat kestävämmät. Hevoset viedään etupäässä
Kuweitin satamaan. Oivallisia aaseja on kaikkialla Arabiassa, niillä
matkaavat etupäässä varakkaat kaupunkilaiset. Sarvikarjaa ei ole
muualla kuin asutuimmilla seuduilla. Arabian päärikkautena ovat
lammaslaumat ja vuohet. Kuumalla ajalla niitä juotetaan joka toinen
päivä, mutta keväällä, jolloin aroilla on runsaasti mehukkaita ruohoja,
ne käyvät viikkoja juomatta. Lampaat ja vuohet lypsetään joka ilta,
vaimot toimittaen lypsyn. Kameelien lypsäminen on miesten tehtävä.
Maito tehdään joko voiksi tai juustoksi. Villasta naiset kutovat
ryijyjä ja telttakangasta.

Samoin kuin Arabian tutkimuksen aamunkoitossa, samoin on yhä vieläkin
muinaistieteellinen puoli niemimaan suurin viehätys ja sillä alalla
ovat suurimmat tulokset saavutettavissa. Arabialainen perimätieto oli
viimeisiin aikoihin saakka melkein ainoa lähde niemimaan Muhammedia
vanhemman historian tuntemiselle. »Vanhan testamentin viittaukset
olivat hämärät», lausuu Thatcher, »vähän valoa loivat klassillisen
ajan kertomukset Aelius Galliuksen sotaretkestä v. 26 e.Kr. sen ajan
Arabian⁻oloihin ja vielä vähemmän ne valaisivat sen menneisyyttä.
Kreikkalaiset kirjailijat Theofrastoksesta, joka eli neljännellä
vuosisadalla e.Kr., aina Ptolemaiokseen, joka kirjoitteli toisella
vuosisadalla j.Kr., mainitsevat monta arabialaista henkilön ja paikan
nimeä, mutta tietävät sangen vähän heidän historiastaan, ja tämäkin
vähä oli senlaatuista, ettei sitä voitu muihin tietoihin verrata. Sama
koskee niitä tietoja, joita Plinius antaa luonnonhistoriassaan. 19:llä
vuosisadalla Assyrian taulukirjoitusten löytö ja selitys loi hiukkasen
valoa Arabian ja Assyrian suhteihin alkaen kahdeksannesta vuosisadasta
ennen ajanlaskumme alkua. Mutta suurimman lisän Arabian varhaisen
historian tuntemiseen ovat tuoneet ne monilukuiset vanhat arabialaiset
kirjoitukset, joita on kerätty ja selitetty. Ne ovat ensinnäkin
osoittaneet Arabiassa olleen korkean sivistyksen lähes tuhannen
vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ehkä jo ennenkin, ja samalla ne ovat
antaneet uutta virikettä Assyrian kivikirjoitusten, vanhan testamentin
ynnä kreikkalaisten ja roomalaisten kirjoittajain tutkimiseen
ja arvostelemiseen.» Kun vanhimmat Arabian kirjoituksista ovat
päiväämättömiä ja enimmäkseen sisältävät vain jumalain ja hallitsijani
nimiä tai taloudellisia ja uskonnollisia asioita, ja kun lisäksi
kokoelmat vielä ovat hyvin epätäydelliset, niin on niiden johdosta
paljon väitelty oppineiden kesken. Siitä huolimatta on kuitenkin voitu
hahmoitella Arabian vanhan historian pääpiirteet.

Kaikki tutkijat ovat yksimieliset siitä, että Arabian kivikirjoitukset
ulottuvat ainakin yhdeksänteen vuosisataan e.Kr., toisten luulon
mukaan vanhimmat ovat jopa kuudenneltatoista vuosisadalta ennen
ajanlaskumme alkua. Näiden vuosisatain kuluessa on Arabiassa ollut
ainakin neljä sivistynyttä kuningaskuntaa, minalaisten, sabalaisten,
Hadramautin ja Katabanian. Molemmista viimeksi mainituista tiedetään
vähän. Hadramautissa hallitsi kuninkaita minalaisten ajoista aina
vuoden 300 vaiheille j.Kr., jolloin Etiooppia sen valloitti. Katabanian
valtakunnan rajoja ei tiedetä, mutta sillä on omat kirjoituksensa.

Saban kuningaskunnasta oppineet ovat jotenkin yksimielisiä.
Kirjoitukset ulottuvat ainakin vuoteen 800 e.Kr., ehkä aikaisempiinkin
aikoihin, ja sama pitää valtakunnasta itsestäänkin paikkansa.
Kuningasten kirjassa kerrotaan, että sabalaisten kuningatar
kävi Salomonin vieraana (v:n 950 vaiheilla e.Kr.); sabalaisissa
kirjoituksissa ei kuitenkaan mainita naishallitsijaa, johon tämä
tieto sopisi. Assyrialaisissa kirjoituksissa mainitaan muuan Saban
kuningas Sargonin veronalaisena v. 715 e.Kr. Siihen aikaan sabalaisten
valtakunta näyttää sijainneen Pohjois-Arabiassa, ellei heillä siellä
ollut vain siirtokunta. Sabalaisten vanhin pääkaupunki oli Sirvah,
tämän jälkeen Marib, jonka rauniot on löydetty Jemenin sisäosista. V:n
115 vaiheilla e.Kr. himjarilaiset valloittivat Saban, perimätiedon
mukaan siitä syystä, että Maribin suuri pato oli murtunut ja maa
sen kautta kuivunut. Luultavaa kuitenkin on, että syynä Maribin
hylkäämiseen ja sabalaisten vallan rappeutumiseen oli maan vähitellen
tapahtunut kuivuminen. Himjarilais-vallan pääkaupunki oli Sana.

Minalaisen valtakunnan kantamaa oli Etelä-Arabian Djauf, joka on
Nedjranin ja Maribin välimailla. Tärkeimmät kaupungit olivat Kaman ja
Mein. Kirjoituksista tunnetaan noin viidenkolmatta kuninkaan nimet.
Jotkut luulevat minalaisvaltakunnan syntyneen jo v:n 1500 vaiheilla
e.Kr., toiset taas, että se oli samanaikainen sabalaisvaltakunnan
kanssa.

Himjarilaisvaltakunnan aikana Aelius Gallius teki sotaretkensä, joka
oppaiden petollisuuden kautta sai niin huonon päätöksen. Roomalaiset
eivät sen koommin yrittäneet saada Lounais-Arabiaa valtansa alle, mutta
abessinialaiset, jotka alkuaan olivat arabialaista juurta, kukistivat
himjarilaisen kuningaskunnan v:n 300 vaiheilla j.Kr. Himjarilaiset eli
homeriitit kuitenkin, juutalaiseen uskoon käännyttyään, perustivat
juutalais-sabalaisen kuningaskunnan, joka alkoi ankaran taistelun
abessinialaisia ja samalla kristinuskoa vastaan (vert. I, s. 194).
Arabian kristityt joutuivat silloin juutalaisten puolelta ankaran
vainon alaisiksi. Abessinialaiset kuitenkin pääsivät taistelussa
voitolle, kunnes persialaiset kuudennen vuosisadan jälkipuoliskolla,
kristittyjen vastustajain maahan kutsumina, valloittivat Jemenin.
Seuraavalla vuosisadalla Muhammed perusti uskontonsa, yhdisti Arabian
ja laski arabialaisen maailman valtakunnan perustuksen.

Arabiassa on huomattavana merkkejä maan verkallisesta kuivumisesta
historiallisella ajalla, kuten yllä huomautimme, ja tämän mukaan
ehkä vielä voidaan odottaa yllättäviä muinaislöytöjä niistä
niemimaan osista, jotka vielä ovat kokonaan tutkimattomia. Keskiajan
arabialaiset kirjailijat mainitsevat keitaita, jotka sen jälkeen
ovat näköpiiristämme kadonneet, ja perimätietojen ja kulkupuheiden
mukaan ei suunnattoman Roba el Khalinkaan pitäisi olla kauttaaltaan
niin hirmuista erämaata kuin sen nähdyt reunat. Muin muinaisten
sivistyskansain mahtiaikoina se ehkä oli sitä vielä vähemmin.
Ilmakulkuneuvojen kehityttyä sen täytyy salaisuutensa luovuttaa
utelevalle tieteelle.



SISÄ-AASIAN VUORISTO!SSA, ERÄMAISSA JA YLÄNGÖILLÄ.



Aasian reunamaat, sen laajan keskuskohoaman ympärystät, olivat
yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa suurin piirtein tunnetut. Tosin
oli entinen osittain täydellisempikin maantuntemus jälleen suureksi
osaksi menetetty, mutta kuitenkin voitiin arvata, ettei ympärysmaissa
enää olisi suuria maantieteellisiä yllätyksiä, vaikka ne uudenaikaisen
tutkimuksen kannalta katsoen olivatkin perin vaillinaisesti tunnetut.

Mutta tuo Sisä-Aasian täyttävä tunturimaailma, »maailman katto»,
valtavain vuoristoiden, tunturiröykkiöiden, ikuisen lumen piirissä
värjöttäväin ylänköjen hyinen maailma, se oli vuosisadan alussa
kartoilla vielä tyhjää täynnään. Suurten valloittajain ja valtakuntain
perustajain tie ei ollut sinne vienyt, siksi valtavat olivat siellä
luonnon rakentamat esteet, siksi niukka valloittajaa odottava saalis;
eivätkä ne rosvoineen, hyisine hirmuineen, harvoine asutuksineen
houkutelleet kauppiaitakaan. Vasta uudenaikainen tieteellinen
löytöretkeilijä oli se mies, jolle Tibetkin oli siksi viehättävä
maa, että siihen tutustuakseen kannatti nähdä suurimmatkin vaivat ja
uhraukset; ja ehtymättömänä virtana on heitä joka taholta kiipeillyt-
tuonne maailman ylisille huolimatta siitä, että asukkaat, jotka heidän
käsittämätön itsepintaisuutensa on täyttänyt levottomuudella ja
pelolla, ovat liittäneet vihamielisyytensä luonnon luotaan torjuvaan
ynseyteen.

Aivan aiheeton ei Sisä-Aasian vuorelaisten pelko ole ollutkaan.
Heidän maansa ei tarjoa rikkauksia, mutta sillä on jonkin verran
valtiollista merkitystä suurvaltain kilpailun vuoksi. Venäjän saavuttua
keskuskohoaman luoteiskulmilla vuoriston juurelle, oli sen seuraava
askel tunkeutua itse maailman katolle ja seuraavana olisi ollut —
laskeutua sieltä Intiaan. Tämän englantilaiset jo varhain älysivät ja
ryhtyivät vastatoimiin. Etenkin Pamir tuli näitten molempain maitten
kilpailun johdosta kauttaaltaan kuljetuksi.



Intia XIX:llä vuosisadalla.


Englantilainen Itä-Intian komppania jatkoi nopeaan valloituksiaan
Etu-Intian niemimaalla. Tuskin oli Mysoren ruhtinaat, Hyder Ali ja
Tippu, voitettu ja heidän pääkaupunkinsa valloitettu, kun sen jo täytyi
lähteä sotaan omia liittolaisia, mahratteja vastaan, jotka Hindustanin
eteläpuolella olevista mäkimaistaan käsin harjoittivat laajalti
rosvoutta ja ylläpitivät ainaista levottomuutta. Mahrattisodista oli
varsinkin toinen englantilaisille kunniakas. He saivat monta loistavaa
voittoa, vaikka ranskalaiset apujoukkoja lähettäen koettivat parhaan
taitonsa mukaan pysäyttää heidän voittokulkunsa, ja v. 1803 he
valloittivat Delhin ja Agran.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Intian brittiläisten vallanpitäjäin täytyi
lähteä taisteluun Nepalin ghurkoja, Intian sotilaskastiin kuuluvaa
heimoa vastaan, jok oli alistanut Nepalin valtansa alle ja tullut
sinne vallitsevaksi luokaksi. Ghurkot voitettiin ja sopien heidän
kanssaan englantilaiset saivatkin heisiä oivalliset liittolaiset, jotka
sittemmin ovat antaneet Intian armeijaan sen parhaat sotilaat. V. 1818
kukistettiin kolmannen mahrattisodan jälkeen Goan ja Gwaliorin väliset
mahrattivaltiot.

Ensimmäinen sota siihen aikaan itsenäistä ja verraten pitkälle
kehittynyttä Burmaa vastaan käytiin v. 1824. Assam ynnä Arakan ja
Tenasserim olivat tämän sodan saavutukset.

Punjabin sikhiläisvaltioiden vuoksi täytyi englantilaisten lähteä
sotimaan Afghanistania vastaan, ja nämä sodat olivat, Afghanistaniin
johtavien vuorisolien vaarallisuuden vuoksi, vaikeimpia, mitä
englantilaiset ovat Intiassa käyneet. V. 1841 täytyi 4000-miehisen
armeijan, jolla oli 12,000 kantajaa, suin päin paeta Kabulista, mutta
solissa se surmattiin tai vangittiin niin tarkkaan, että vain yksi
mies pääsi Intiaan kertomaan armeijan tuhosta. Moiset onnettomuudet
olivat omiaan perusteellisesti valaisemaan maantieteellisiä oloja
Induksen laakson luoteiskulmilla, ja niistä otettiinkin sikäli oppia,
etteivät samanlaiset tapahtumat enää toiste uusiintuneet. V. 1842 Kabul
valloitettiin ja sen jälkeen englantilaisilla oli Afghanistanissa
määräävä sananvalta, vaikkeivät he tätä jylhää maata ja sen itsenäistä
sotaista kansaa yrittäneetkään alamaisikseen pakottaa.

V. 1843 valloitettiin Sindh (Induksen suistamo-maakunta), 1845—49
sikhien maa ja Punjab, 1856 Oudh ja paljon pieniä vasallivaltioita. V.
1852 oli toinen Burman sota ja Pegu liitettiin brittiläisiin alueihin.

V. 1857 sepoyt, hinduista harjoitetut sotamiehet, tekivät suuren
kapinansa, jonka kukistamisen jälkeen Englannin kruunu otti tämän
valtavan ja rikkaan valtakunnan välittömän hallintonsa alaiseksi. Sillä
oli jo sitä ennenkin ollut määräävä sananvalta komppanian hallinnossa.
Kauppayksinoikeutensakin oli Itä-Intian komppania menettänyt jo
vuosisadan alkupuoliskolla.

Sodista ei silti loppua tullut, mutta ne ovat olleet pienempiä,
käytyjä pohjoisen ja läntisen rajan vuoristoissa asuvia sotaisia
kansoja vastaan, jotka eivät ole tahtoneet luopua vanhasta tavastaan
tehdä ryöstöretkiä Intian rikkaihin alamaihin. Englantilaiset ovat
tavallisesti joka sodassa rakentaneet hyvän tien niin pitkälle kuin
ovat tunkeutuneetkin, ja siten ovat nämä retket pysyväisesti liittäneet
vuorimaatkin brittiläisiin alusmaihin.

Maantuntemus edistyi rinnan brittiläisen vaikutusvallan kanssa. Ja
brittiläisten luomien hallintolaitosten kehittyessä se syveni yhäkin.
Jo v. 1784 oli perustettu Bengalin aasialainen seura, joka lukuisien
haaraosastojensa avulla aloitti suuripiirteisen maantieteellisen
tutkimuksen. Intian brittiläiset virastot ovat koonneet suurenmoisen
ainesvaraston, joka on yhdistetty toistakymmentä osaa käsittäväksi
lähdeteokseksi. Intia on kaiken kaikkiaan parhaiten tunnettu
troopillinen maa, eikä missään muualla tutkijalla ole yhtä hyvää
tilaisuutta tutustua kuuman ilmanalan kaikkiin elämän ilmiöihin kuin
tässä uudenaikaisesti hallitussa ikivanhassa sivistysmaassa. Mutta niin
rikas on Intian maailma, että Dekkanin sisäosissa kansatieteilijöillä
vielä tänä päivänäkin on melkein koskemattomia työmaita.



Matkoja Intiasta Länteen.


Luonnollista on, että englantilaiset Intiasta käsin kokosivat
tietoja naapurimaista, vaikka tämä olikin yksityisille matkustajille
hyvin vaarallista sekä niissä vallitsevan uskonkiihkon että myös
kaikenpuolisen turvattomuuden vuoksi. Aina on kuitenkin rohkeita,
yritteliäitä luonteita, joita vaarallisimmatkin seikkailut
houkuttelevat, etenkin kun niihin liittyy yhteishyöty.

Afghanistanista kokosi v. 1808 maantieteellisiä aineksia brittiläinen
lähetystö, joka matkusti Peshawariin Afghanistanin emiiriä tapaamaan.
Näiden tietojen nojalla laadittiin siitä ensimmäinen kartta.
Paluumatkalla lähetystön jäseniä kävi Suliman vuoriston korkeimmalla
kukkulalla, Takt-i-Sulimanilla, jolle vanhan tarun mukaan Noan arkki
tarttui vedenpaisumuksen jälkeen.

Pari vuotta myöhemmin lähti kaksi englantilaista upseeria, Christie ja
Pottinger, seikkailurikkaalle tutkimusretkelle Intian lännenpuoleisiin
maihin.

Belutshistanin väestö oli viime vuosisadan alkupuolella yhtä
uskonkiihkoista kuin Arabiankin, niin että kristityn olisi ollut
mahdoton maassa matkustaa muuta kuin valepuvussa. Molemmat upseerit
pukeutuivat kabulilaisiksi hevoskauppiaiksi, kulkivat merenrannalta
Kelatiin, Belutshistanin pääkaupunkiin, ja sieltä aution, harvaan
asutun erämaan poikki Afghanistanin rajalle. Sieltä he jatkoivat matkaa
Persiaan eri teitä ja välttivät onnellisesti Sindhin emiirin lähettämät
takaa-ajajat. Kapteeni Christie kulki erämaan poikki Hilmendin,
Afghanistanin tärkeimmän joen rannalle, vaihtoi sitten hevoskauppiaan
puvun pyhiinvaeltajan pukuun ja matkusti edelleen Heratiin,
Afghanistanin läntiseen rajakaupunkiin. Heratissa hän uudelleen
rupesi hevoskauppiaaksi ja kuukauden siellä viivyttyään jatkoi matkaa
Persian Jesdin kautta Isfahaniin, jossa luutnantti Pottinger jälleen
yhtyi häneen. Viimeksimainittu oli niinikään vaihtanut valepukua ja
Belutshistanin pohjoisosain kautta sekä Kirmanin kautta retkeillyt
Isfahaniin. Hän oli niin hyvin näytellyt pyhiinvaeltajan osaa, että
hänen oppaansa, joka oli kaksi kuukautta vähääkään epäilemättä
kunnioittanut hänen suurta pyhyyttään, kauhistui sanattomaksi
nähdessään, mikä mies hänen pyhä »pyrzadehinsa» oikeastaan oli.

Näiden matkain kautta saatiin paljon uusia tietoja maista, jotka
jälkeen klassillisien aikojen ja Aleksanteri Suuren valloitusretken
olivat saaneet häipyä tarujen ihmepiiriin. Belutshistan ei ole vielä:
tänä päivänäkään kunnolla tunnettu. Se on tavattomien lämpövastakohtien
maa. Kelatissa oli helmikuussa niin kylmä, että maahan valettu vesi
paikalla jäätyi, jota vastoin muutama kymmenkunta penikulmaa lähempänä
lämpömittari oli osoittanut -51°C varjossa.

Afghanistanin asukkaat, jotka ovat vanhaa aarialaista juurta, ovat
uskonvimmansa ohella mitä pahimpia rosvoja. Vieraanvaraisuuden käskyä
kunnioittaen he tosin suojelevat kestivierasta, niinkauan kuin hän on
heidän kattonsa alla, mutta tämä ei estä heitä punomasta juonia, miten
saisivat hänet sitten matkalla ryöstetyksi.

Matkustajain huomiota on herättänyt, että afghanilaisten kesken tapaa
sekä miehiä että varsinkin naisia, joilla on erikoisen juutalaiset
kasvonpiirteet. Ja maan vallitseva heimo; durani-afghaanit, väittääkin
olevansa Ben-i-Israel, s.o. polveutuvansa niistä heimoista, jotka
Babylonian kuningas Nebukadnezzar vei Palestiinasta Mediaan vankeuteen.

Afghanistanissa on tavattu paljon vanhain kaupunkien pohjia,
jopa Aleksanteri Suuren ajoilta saakka, mutta maassa vallitsevan
turvattomuuden vuoksi ne vielä ovat tutkimatta.

Vanhemmista matkustajista mainittakoon vielä luutnantti Broadfoot, joka
v. 1839 tutki karavaanitien Afghanistanrn Ghasnista Dera Ismail Khaniin
Induksen rannoille. Hän pukeutui kauppiaaksi ja liittyi erääseen
karavaaniin, joka aikoi kulkea Suliman vuoriston poikki. Reitti oli
eurooppalaisille siihen saakka tuntematon luonnonvaikeuksiensa ja
asukkaitten hurjuuden vuoksi. Broadfoot kertoo: »Kaksikymmentä päivää
kuljin valtavien vuorijonojen keskellä näkemättä hevosta, lehmää,
koiraa taikka yleensä mitään muuta elon merkkiä kuin yölliset rosvot,
jotka väijyivät karavaania.»



Gangeen lähteet.


V. 1808 Itä-Intian komppania lähetti retkikunnan etsimään Gangeen,
hindujen pyhän joen, lähteitä, joista kulki sangen ristiriitaisia
tietoja. Luutnantti Webb nousi joen vartta kautta hedelmällisien
lakeuksien, mutta joutui, ne taakseen jätettyään, niin valkeihin
seutuihin, että hän itse jäi välille ja lähetti vain osan miehistään
matkaa jatkamaan. Nämä kävivätkin perillä saakka, niin he vakuuttivat,
ja näkivät mi joen virtaavan korkean kallion kahden puolen, mutta
sitä edemmäksi oli mahdoton päästä, koska korkea kallioseinämä sulki
tien. Ganges muka näytti saavan alkunsa tämän vuoren juurella olevasta
lumesta. Joen lähde heidän mielestään oli lehmän suun näköinen, ja
tästä näköisyydestään se muka oli saanut erään hindulaisista nimistään
(Gauomokhi).

V. 1817 kapteeni J.A. Hodgson kävi Gangeen ja sen syrjäjoen Jumnan
lähteillä, kartoittaen seudun. Hän sanoi Gangeen alkavan suunnattomasta
lumijäätiköstä ja matalan jääkaaren alitse ilmestyvän päivän valoon.
Paikan korkeus merestä oli 3,900 metriä. Samanlaisesta vuorijäätiköstä
näytti Jumna alkavan.

V. 1812 William Moorcroft ja kapteeni Hearsey johtivat retkikuntaa,
joka oli lähetetty Baltistaniin, Nepalin pohjoispuoliseen vuorimaahan,
hankkimaan lauman Kashmirin kuuluja vuohia sekä samalla tutkimaan
Manasarowarin, hindujen pyhän järven maantiedettä. Hindulaisiksi
pyhiinvaeltajiksi puettuina he viidenkolmatta seuralaisen keralla
lähtivät matkaan, suunnaten ensin kulkunsa Nepaliin. Ainoa keino
matkain mittaamiseksi oli erään retkeläisen askelten lukeminen; hän oli
sitä varten sitoutunut aina astumaan neljän jalan mittaisia askeleita.

Kuljettuaan Himalajan poikki retkikunta saapui Gartok nimiseen
pyhään kaupunkiin, jonka muuri oli rakennettu paljaista
rukouksilla kirjoitetuista kivistä. Sieltä oli verraten lyhyt
matka Manasarowar-järvelle, joka on Himalajan pohjoispuolisen
rinnakkaisvuoriston alla, laajan viettävän niittymaan juurella.
Hindut väittivät Gangeen, Sutlejn ja Kalin alkavan tästä järvestä,
mutta Moorcroftin tutkimuksien mukaan siitä ei lähtenyt ainoatakaan
jokea. Sven Hedin viimeisellä matkallaan uudelleen tutki tätä
asiaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että järven laskuväylät ovat
maanalaisia. Korkealla vedellä siitä kuitenkin lähtenee Sutlejhin joki.
Paluumatkalla retkikunnan johtajat Nepalissa tunnettiin ja heille
luultavasti olisi käynyt huonosti, ellei muuan karjapaimenista olisi
päässyt karkaamaan Intiaan viemään brittiläisille viranomaisille sanaa
heidän pulastaan. Intiasta heille toimitettiin apua.

Moorcroft matkusti myöhemmin sekä Ladakhissa, Kashmirissa että
Afghanistanissa ja Bukharassakin.



Manning Lhasassa.


Thomas Manning oli ensimmäinen englantilainen, joka pääsi Lhasaan,
Tibetin pyhään kaupunkiin. Hän matkusti v. 1811 lääkärin valepuvussa,
tapasi Tibetin rajalla kiinalaisen sotajoukon, jonka päällikkö oli
sairas, ja pääsi hänen lääkärinään Lhasaan. Kaupunki itse kammottavassa
likaisuudessaan ei suurestikaan herättänyt hänen mielenkiintoaan, mutta
Potalaa, dalailaaman palatsia, hän ei voinut kyllin ihailla. Eikä
maailmassa olekaan toista rakennusta, joka mahtavan aseman ja laajuuden
puolesta voittaisi tämän Keski-Aasian Vatikanin. Manning viipyi
Lhasassa monta kuukautta ja pääsi dalailaaman, omituisen näköisen
kauniin pojan, puheille.



Himalaja.


Gangeen lähteitten etsiminen oli Himalajan tutkimuksen alkuvaiheita.
Viime vuosisadan keskivaiheilla mitattiin Himalajan korkeimmat
kukkulat. Mount Everest, maailman korkein kukkula, sai nimensä Sir
George Everestistä, joka saattoi loppuun Himalajan kolmiomittauksen.
Sen jälkeen korkein kukkula, K2, on saanut nimen Goodwin-Austenista,
joka vuosikymmen myöhemmin kartoitti,Kashmirin, mutta usein sitä
myös mainitaan geodeettisella kolmiopistenumerollaan. Himalajan
kukkulain korkeus on kuitenkin mitattu yksinomaan geodeettisesti
kulmamittauskoneilla, eivätkä arvot, koneiden tarkkuudesta
huolimatta, sen vuoksi ole varmat, koska tämä korkea vuoristo liiaksi
poikkeuttaa luotilangan suunnastaan eikä siis koneita voida asettaa
tarkkaan vaakasuoraan. Ei myöskään varmaan tunneta valontaittumista
lumipeitteisten kukkulain yllä olevassa ohuessa ilmassa, ja lisäksi
kukkulain korkeus voi jonkun verran vaihdella eri vuosina. Jos nämä
seikat otetaan huomioon,niin lienee Kangtshenjunga toinen ja K2 vasta
kolmas järjestyksessä. Luultiin Mount Everestin pohjoispuolella olevan
vielä korkeampia kukkuloita, mutta kun vuoristoa on Tibetin puolelta
tarkastettu, on huomattu tämän luulon perättömyys. Mount Everest sieltä
katsoen erinomaisen selvään erottuu kaikista muista kukkuloista ja
kohoaa korkealle niitä ylemmäksi. V. 1903 Nepalin asukkaat suuressa
durbarissa antoivat kapteeni Woodille luvan nousta Kathmandun lähellä
oleville kukkuloille, joilta hän saattoi selvittää sekä kukkulain että
vuorenharjanteidenkin suhteet. Hän saattoi todeta, ettei Himalajassa
ole varsinaista pääharjannetta, jolla korkeimmat kukkulat olisivat,
vaan on sen rakenne sangen monimutkainen. Gaurisankar, jota on luultu
samaksi vuoreksi kuin Mount Everest, onkin aivan erillinen ja koko
joukon matalampi vuoristosuuruus.

Himalajan luoteispäätä ja Karakorumia ovat varsinkin F. Younghusband
ja H.H.P. Deasy tutkineet, selvitellen vedenjakajain suhteita sillä
puolella. Muut Himalajan osat ovat paljon paremmin tunnetut, mutta
matkustajani luku on liian suuri, jotta voisimme mainita muuta kuin
muutamia vanhempia. Kuulu englantilainen kasvitieteilijä Sir Joseph
Hooker (1817—1912), joka John Rossin etelänaparetkellä ensimmäisenä
tutustui Antarktikan köyhään kasvistoon, työskenteli vuosina 1847—51
Etu-Intiassa ja nousi Gangeen laaksosta Himalajalle, ensinnä Nepalin
itä-osiin, jossa hän muun muassa ihaili Kangtshenjengan suurenmoisia
kukkulamaisemia, sitten Sikkimiin, siihen pieneen ruhtinaskuntaan,.
joka on Nepalin ja Bhutanin välillä ja jonka kautta tie Tibetiin
kulkee. Monessa paikassa hän oli ensimmäinen eurooppalainen. Sikkimistä
Hooker laati kartan, joka kauan oli ainoa, mikä siitä oli olemassa.
Hookerin toveri James Thompson tutki Karakorum-vuorta, jonka kautta tie
kulkee Ladakhista Jarkentiin.

1850-luvulla työskenteli Intiassa ja Tibetissä kolme saksalaista
Schlagintweit veljistä, Hermann, Adolf ja Robert. Milloin yhdessä,
milloin erikseen retkeillen he laajalti tutkivat Himalajaa, Karakorumia
ja Kuenlunia.

Himalajan maisemat, etenkin solat, ovat sanomattoman mahtavat, mutta
silmä ei helposti opi niiden mahtia käsittämään. Sveitsin Alppien
kukkulat näyttävät yhtä mahtavilta kuin jotkut Himalajan korkeimmista.
Mont Blancista näkyy lähellä Chamonixia samalla haavaa 3,500 metriä
korkea rinne, Mount Everestistä vain 2,400 metriä. Himalajan mahtavin
kukkula silmällä nähden on Nanga Parbat, sillä siitä näkyy lähes
7,000 metriä rinnettä. Euroopan alpit ovat vihantine laitumineen,
kylineen, metsineen ja karjataloineen, ihanine järvineen, paljon
luonnonkauniimmat kuin Himalajan jylhät, ruskeat, alastomat, auringon
paahtamat rinteet, joiden harjanteet enimmäkseen peittyvät tasangolta
kohoaviin autereihin. Harvat eurooppalaiset toden teolla saavat nähdä
Himalajaa, vaikka olisivat lähelläkin sen näköpiirissä. Vielä harvempi
voi sattuvilla sanoilla vaikutuksensa kiinnittää. Tietoisuus nähtyjen
kukkulain korkeudesta kehoittaa liioittelemaan vaikutusta. Himalajan
rinteillä ovat maailman sateisimmat seudut, ja rankoilla sateilla
kokoontuu vuoripuroihin niin suunnattomasti vettä, että ne lyhyessä
ajassa voivat kokonaan muuttaa suurien maisemien ulkomuodon, huuhtoa
pois mäkiä ja vaaroja, repiä rotkolaaksoja, avata uusia väyliä.
Himalajan etelärinteillä on siitä syystä yhä vielä monessa paikassa
äsken suoritetun luomistyön leima.

V. 1868 R.B. Shaw, brittiläinen teekauppias, kulki Ladakhin Lehin
pohjoispuolella olevien korkeitten solien poikki Jarkentiin, vieläpä
kauppakaravaanin keralla, ja hän oli ensimmäinen, joka onnellisesti
palasikin tältä retkeltä. Heti hänen jälkeensä suoritti saman matkan
Brittiläisen maantieteellisen seuran lähettämä J.W. Hayward, joka
Karakorum-vuoriston glasierien keskeltä löysi Jarkent joen lähteet.



Pundiitit.


Kun eurooppalaisten kartoittajain oli vaarallista ja usein
mahdotontakin tunkeutua Intian rajamaihin, varsinkin Tibetiin,
niin alkoivat Intian geodeettisen mittauksen johtajat opettaa
älykkäitä hinduja kulmamittauskoneita käyttämään ja lähettää heitä
pääsemättömistä maista karttoja laatimaan. Näiden löytöretkeilijäin
nimet pidettiin tarkkaan salassa, jotta he saattoivat kulkea epäilyksiä
herättämättä ja usean kerran samoilla paikoilla.

Muuan nuori bramiini, joka kävi »ensimmäisen pundiitin» nimellä,
tunkeutui 1865—66 Intiasta Nepalin kautta Lhasaan ja nousi sitten
Brahmaputran latvapuolta länteen päin aina lähteille saakka, jotka ovat
lähellä Manasarowar-järveä suurissa glasiereissa. Sieltä hän Himalajan
poikki palasi Intiaan. Hän kulki tällä matkalla noin 1,300 kilometriä
aivan tuntemattomia seutuja, tehden tähtitieteellisiä havainnolta
ja topograafisia muistiinpanoja. Ammatiltaan hän oli olevinaan
kauppias, mutta laatikoissa, joissa hänen kauppatavaransa olivat,
oli kahdenkertaiset pohjat ja niiden välissä hän piti koneitaan.
Välimatkoja hän mittasi lukemalla askelensa, pudottaen rukousnauhassaan
yhden helmen aina sadalta askelelta. Kädessään hän kantoi pientä
rukousmyllyä, jommoiset ovat Tiketissä yleisesti käytännössä
hartaudenharjotuksissa, ja tämän myllyn onttoon sisustaan hän pisti
paperiliuskat, joihin oli muistiinpanonsa kirjoittanut. Brahmaputran
latvaosa eli Sangpo oli hänen tietojensa'mukaan aluksilla kuljettava
vielä 130 kilometriä Lhasan yläpuolellakin, jossa sen korkeus
merenpinnasta on 4,000 metriä. Hän tutki myös Lhasan eteläpuolella
olevan Jamdok-järven, joka on siitä merkillinen, että sen melkein
kokonaan täyttää niemimaa, jota luultiin täydelliseksi saareksi.

Pundiitti 2, joka oli edellisen veli, kävi Gartokin kaupungissa
Länsi-Tibetissä ja palasi sieltä eri teitä, yhdistäen reittinsä
intialaiseen kolmioverkkoon.

V. 1867 nämä molemmat pundiitit erään kolmannen keralla lähetettiin
tutkimaan Sutlejn yläjuoksua, Induksen latvahaaroja ynnä Gartokin
itäpuolella olevia kulta- ja suolakaivoksia. He totesivat oikeaksi
huhun, että Induksella olisi itäinenkin latvahaara, vieläpä osoittivat,
että itäinen latvahaara oli pidempi. Alkuasukasten kesken sitä
mainitaan »Leijonan kidaksi». Kulkiessaan Gartokin läheisyydessä
Tibetin alueelle he taas matkasivat kauppiaina. Matkallaan he näkivät
tavattomat määrät antilooppeja, villiaaseja, jakkeja, harmaita susia
ja jäniksiä ja pienet lammet olivat täynnään vesilintuja. Etsimänsä
kultakaivokset he löysivät keskeltä aavaa ruskeata tasankoa, jolla kävi
niin kylmät tuulet, että kullankaivajat olivat pystyttäneet telttansa
kolmatta metriä syviin kuoppiin. Pundiitit vaihtoivat itselleen
koralleilla kultaa.

V. 1871 eräs pundiitti löysi Sikkimin ja Tibetin joilla melkoisen
järven ja kulki sitten Tashi-laaman pääkaupunkiin Shigatseen, josta hän
Nepalin kautta palasi takaisin.

Eräs toinen pundiitti, joka oli tibetiläinen synnyltään, lähetettiin
tutkimaan Brahmaputran pohjoispuolisia tuntemattomia seutuja. Hänellä
oli kuormajuhtina viisikymmentä tibetiläistä lammasta, lammas kun oli
ainoa eläin, joka kesti niiden seutujen ankaraa kylmyyttä. Marraskuussa
1871 pundiitti lähti Shigatsesta ja tammikuussa saapui Nientshentangla
vuoristoon, joka on Shigatsen pohjoispuolella, osa Sven Hedinin
myöhemmin tutkimaa suurta Trans-Himalajaa. Siellä oli paljon kuumia
lähteitä, jotka höyrypatsaineen olivat omituinen vastakohta muun
maiseman tuimalle kylmyydelle.



Pamir.


Pamir, jota aikanaan luultiin aarialaisen rodun kehdoksi, oli kauan
salaperäisyyden verhoama tarumaa, mutta vihdoin on sekin saatu
tutkituksi, suureksi osaksi Venäjän ja Suur-Britannian välisen
valtiollisen kilpailun kiihoituksesta. Tiedämme sen nykyjään korkeaksi
ylänkömaaksi, jota kolmella puolella piirittävät vielä korkeammat
lumiset vuoristot ja jonka kautta moneen suuntaan kulkee matalampia
vuorijonoja. Näiden vuorijonojen välillä on leveitä matalia laaksoja,
jotka länttä kohti syvenevät rotkolaaksoiksi. Näiden laaksojen
pohjalla rientävät länttä kohti Amu-darjan latvahaarat. Ei puita eikä
pensaita ole koko Pamirissa ja ruohoakin kasvaa vain siellä täällä
jokien rannoilla, joilla kirgiisit kesällä syöttelevät karjojaan.
Lämpöerotukset ovat tavattoman jyrkät, lunta on kylmyydestä huolimatta
niukasti. Pamirissa asustaa suurin kaikista kesyttömistä oinaista,
_Ovis Poli_.

1870-luvulla pundiitit tekivät Pamiriin useitakin matkoja. Kokandin
valloitettuaan v. 1876 venäläiset alkoivat tunkeutua sinne pohjoisesta
päin. Veljekset Gregor ja Mihail Grum-Grshimailo vv. 1885-87 vaelsivat
Pamirin joka suuntaan, ja v. 1887 ranskalaiset Capus ja Bonvalot
keskellä talvea suorittivat sangen vaikean matkan Pamirin poikki. He
olivat ensimmäiset, jotka kulkivat Venäjän Turkestanista oikotein
Intiaan. Venäläinen eversti Grombtshevski täydensi v. 11885 ja
seuraavina vuosina moneen suuntaan Pamirin tuntemista, ja v. 1890 oli
englantilainen F.E. Younghusband siellä toimessa. Hän kulki Pamirin
poikki moneen kertaan.

V. 1886 Ney Elias teki matkansa Pamirin poikki ja tutki Rang-kul
järven, jota luullaan buddhalaisten pyhäksi Louhikäärme-järveksi.
Rannat olivat suolakerroksen peittämät, mutta järven vettä sanottiin
suolattomaksi. Järven rannalla on eräässä kohdassa äkkijyrkkä
kallioseinämä, jonka yläosassa eräässä luolassa palaa ainainen tuli.
Ney Elias itse kaukoputkellaan selvään näki tämän tulen ja luuli sitä
fosfori-ilmiöksi, mutta kirgiisit ja muut, joille ilmiö oli tuttu,
väittivät sitä timantiksi, joka oli aarteita vartioivan louhikäärmeen
päässä.

V. 1891 venäläiset anastivat Pamirin, mutta viisi vuotta myöhemmin
saatiin Venäjän ja Suur-Britannian välillä aikaan sopimus, jonka kautta
tämä vuoriylänkö jaettiin kummankin välillä vaikutusalueihin. Raja
kulkee Viktoria-järven poikki. Seuraavana vuonna englantilainen lordi
Curzon julkaisi Pamirista suuren teoksensa, joka m.m. sisälsi siitä
ensimmäisen tarkan kartan. Sven Hedin v. 1894 tutki Pamirin järviä ja
ilmastoa ja seuraavina vuosina Mustag-Ataa. Monta muuta tutkijaa on
sittemmin »maailman katolla» retkeillyt, muun muassa kaksi tanskalaista
retkikuntaa. Pamir on yksi Intian avaimia, siinä pääsyy, miksi se on
niin vilkkaan huomion alaiseksi joutunut. Vaikka se on niin korkea ja
sen ilmasto niin kylmä, ei armeijan kuitenkaan liene aivan toivotonta
yrittää sen poikki etelän uhkuviin maihin.



Amu-darjan lähteet.


John Wood, joka vv. 1836—38 seurasi Burnesia Kabuliin, teki sieltä
käsin retken Pamiriin ja löysi järven, josta Amu-darjan pohjoinen
lähdehaara saa alkunsa. Hän kulki uzbekiläisestä Kunduz kaupungista
ylöspäin ja kävi Faisabadissa, jonka lähellä ovat, Koktshan rannalla,
vanhastaan kuulut lapislazuli-louhimot. Sieltä hän jälleen palasi Amun
laaksoon, tavaten sen lähellä vanhoja rubiinikaivoksia. Issarissa,
3,000 metriä merenpinnan yläpuolella, joki haarautui ja Wood alkoi
seurata pohjoista lähdehaaraa, koska sen vesi oli paljon kylmempää ja
siis tuli korkeammalta ja koska kirgiisit sanoivat sitä päähaaraksi.
Alussa matka kävi sangen vuorisen maan kautta, mutta jo toisena päivänä
joki oli niin vahvassa jäässä, että Wood saattoi sitä pitkin matkata.
Tulta ei voitu tehdä muuten kuin kirgiisien vanhain kesäleirien
pohjille, joista oppaat lumen alta kaivoivat kameelin lantaa ja sitä
polttivat. Muutaman päivän kuluttua Wood saapui siihen osaan Pamiria,
jonka nimi on Bam-i-Duniah (maailman katto) ja näki jalkainsa alla
Sirikul järven. Maisemaa hän kuvaa seuraavin sanoin: »Tämä ihana järvi
on puolikuun muotoinen, noin 14 mailia pitkä ja keskimäärin yhtä
leveä. Kolmella puolella sitä piirittävät paisuvat, pari sataa metriä
korkeat mäet, pohjoispuolella taas 1,000 metrin korkuiset vuoret,
joilla on ikuinen lumi (niiden korkeus on 5,700 metriä merestä) ja
sieltä järvi saa ehtymättömät vetensä. Ja niiltä saa samalla alkunsa
tuo kuulu joki, joka purkaa vetensä Aral-järveen. Maiseman ulkonäkö oli
sanomattoman talvinen. Joka puolella maata verhosi häikäisevä lumipeite
ja taivaankansi oli tumma ja ankaran näköinen. Pilvet olisivat
silmää virkistäneet, mutta ei ainoatakaan näkynyt. Ei pientäkään
tuulenhenkäystä tuntunut jäätyneen järven pinnalla, ei ainoatakaan
eläintä, ei edes lintua näkynyt.» Mutta olikin silloin talviaika. Wood
toi kerallaan tietoja kirgiisien paimentolaiselämästä muuttoineen ja
jakista, joka on kirgiiseille yhtä tärkeä kuin lappalaisille poro.

Venäläisiäkin matkustajia oli jo varhain näillä kulmilla liikkeellä.
V. 1858 Valikanov pohjoispuolelta kulki Tianshan vuoriston poikki
Kashgariin, toiset tutkivat Issyk-kulista sinne johtavat tiet,
Tianshanin länsipään ja Tersa joen hiilikentät ja kultalöydöt. Toiset
kartoittivat Nälkäaron, jonka karuja aavikoita ennen muinoin' Serawshan
vedellään kostutti.



Vambery Turkestanissa.


Suurimman kuuluisuuden saavutti Turkestanin matkustajana unkarilainen
kielentutkija Vambery.

Vambery, joka syntyperältään oli juutalainen, oleskeli ensin kuusi
vuotta Konstantinopolissa kieltenopettajana ja perehtyi siellä niin
perusteellisesti turkkiin ja muihin itämaisiin kieliin ja tapoihin,
että hän v. 1863 saattoi eurooppalaisuutensa salaten kulkea Armenian
ja Persian kautta Bukharan pyhään kaupunkiin Samarkandiin ja
perusteellisesti tutustua Turkestanin keidasvaltioihin.

Vamberylla oli hyvät suhteet sekä englantilaisiin että turkkilaisiin
mahtimiehiin, joten hän turkkilaisilta viranomaisilta sai hankituksi
väärän, Turkin alamaiselle annetun passin. Näin varustettuna hän ensin
matkusti Teheraniin, pukeutui siellä köyhäksi dervishiksi ja liittyi
sitten pyhiinvaellusretkikuntaan, joka palasi Mekasta Turkestaniin.

Karavaani kulki Kaspian meren kaakkoiskolkan poikki, jonka jälkeen
matka osaksi jalan, osaksi kameeleilla kävi Kara-kumin eli Mustan
erämaan poikki Khivaan, joka silloin (v. 1863) vielä oli itsenäinen.
Paljon kurjuutta Vambery sai kokea retkellään arojen villien ja
tietämättömien, vaikka samalla rehellisten ja hyväntahtoistenkin
ihmisten parissa, nukkuen heidän teltoissaan paljaalla maalla. Hän
koetti silloin tällöin tehdä muistiinpanoja, mutta se herätti aina
epäluuloa, ja hänen täytyi luovuttaa pois lyijykynänsäkin. Amu-darjan
laakson soissa ja rämeissä Vambery seuralaisineen monta kertaa oli
hengenvaarassa, mutta pääsi kuitenkin Khivaan.

Khivassa Vamberya niinikään epäiltiin eurooppalaiseksi ja hänet
vangittiin. Kaanin eteen vietynähän kuitenkin osasi puolustautua niin
taitavasti — hän oli perinpohjainen koraanin tuntija — että kaani
jälleen laski hänet vapaaksi.

»Ressid effendi» — se oli Vamberyn valenimi — tekeytyi edelleenkin
kiihkeäksi muhamettilaiseksi matkaansa jatkaessaan ja noudatti
mitä ankarimmin kaikkia koraanin säädöksiä. Hirmuisten myrskyjen
ja paahtavan auringon vaikutuksesta hän sitten erämaan matkalla
vaarallisesti sairastui ja oli köytettävä kiinni kameelin selkään,
ettei putoisi. Amu-darjan yli kuljettuaan hän matkusti Bukharaan ja
Samarkandiin, jossa häntä niinikään epäiltiin ja vietiin emiirin luo.
Puolen tuntia emiiri häntä kuulusteli, mutta Ressid effendi suoriutui
kiirastulesta jälleen niin hyvällä menestyksellä, että emiiri laski
hänet vapaaksi ja antoi hänelle vielä sievoisen lahjankin.

Matkaa jatkaessaan Vambery edelleenkin joutui moneen vaaraan ja
pulaan, etenkin erään afghanilaisen vuoksi, jonka kanssa hänen
täytyi matkustaa. Afghanilainen oli alun pitäen epäillyt häntä
eurooppalaiseksi vakoojaksi ja yllytti kaikkialla asukkaita häntä
vastaan. Muuan kunnon sheikki kuitenkin suojeli Vamberya ja takasi
hänen oikeauskoisuutensa ja kuntonsa. Vambery perehtyi villien
turkmeenien elämään ja tapoihin mitä perusteellisimmin.

Heratissa Vambery erosi dervisheistä ja matkusti erään karavaanin
keralla Teheraniin ja sieltä maaliskuussa 1864 Trebisondin ja Erzerumin
kautta Konstantinopoliin.

Vambery saavutti palatessaan sekä Turkin että Englannin hallituksen
kiitollisuuden antamalla niille tietoja Venäjän etenemisestä
Keski-Aasiassa; hän oli venäläisten ja heidän toimiensa vastustaja.
Lontoossa käydessään hän sai mitä parhaan vastaanoton, ja vaikka
hänen matkakertomuksensa olikin puutteellinen, kun hänellä ei
ollut muistiinpanoja, saavutti se kuitenkin kuvaamainsa omituisten
olojen, kirjoittajan kokeman kurjuuden ja kärsimysten ynnä suoran,
yksinkertaisen esitystapansa johdosta suurta suosiota.

Vambery oli turkkilaisten ihailija ja koetti todistaa unkarilaisten
olevan alkujuureltaan turkkilais-tataarilaisia, mutta tämän väitteen
aiheuttamissa tieteellisissä riidoissa hän joutui alakynteen. Vambery
nimitettiin itämaisten kielten professoriksi Budapestin yliopistoon ja
kuoli v. 1913.



Venäjä valloittaa Khivan, Bukharan ja Kokandin.


Venäläiset olivat vähitellen vallanneet kirgiisien arot ja ryhtyivät
nyt ahdistamaan Turkestanin keidasvaltioita.

Ensimmäinen yhteentörmäys tapahtui Khivan kanssa, jonka alamaisiin
kuuluvat paimentolaisheimot tekivät rosvoretkiä Venäjän alueelle.
Kenraali Perovskij lähti v. 1839 Orenburgista liikkeelle, mutta hänen
retkensä päättyi sangen huonosti. Menetettyään aroilla lumimyrskyissä
neljännen osan armeijastaan ja toistakymmentätuhatta kameelia hänen
täytyi palata takaisin, ennenkuin oli Allat Kuli kaanin joukkoja edes
nähnyt.

Kymmenen vuotta myöhemmin Kokandin kaani kirgiisien avulla koetti
karkoittaa venäläiset Syr-darjan alijuoksulta, mutta siitä oli
seurauksena, että venäläiset vain vahvistivat asemiaan, perustaen v.
1853 Perovskin, uhkaamaan Kokandia. Krimin sodan johdosta eteneminen
joksikin aikaa seisahtui, mutta 1860-luvun alkuvuosina venäläiset
jälleen sekä valloittivat Tshun laakson yläpään että tunkeutuivat
Syr-darjan laaksoa Turkestan nimiseen kaupunkiin ja sen ohi
Tshimkandiin.

Bukharan ja Kokandin jouduttua keskenään sotaan venäläiset v. 1865
valloittivat maankastelulaitoksistaan ja hedelmäpuistoistaan kuulun
Tashkentin, ennenkuin Bukhara ennätti sen itselleen riistää. Venäläiset
tämän johdosta joutuivat sotaan Bukharankin kanssa, voittaen emiirin
armeijan ja valloittaen v. 1866 Khodjentin, ihanan Ferghanan avaimen.
V. 1868 kenraali Kaufmann valloitti ikivanhan Samarkandin, Timur
Lenkin entisen pääkaupungin. Bukharan täytyi luovuttaa Venäjälle koko
Serawshanin laakso, paras maakuntansa, ja tyytyä itse vasallivaltion
asemaan.

Kirgiisien ja turkmeenien rosvoretket lopettaakseen ryhtyivät
venäläiset seuraavalla kymmenluvulla uudelleen sotaan Khivaakin
vastaan, hyökäten v. 1873 monelta puolelta samalla haavaa sen kimppuun.
Kaanin täytyi ruveta Venäjän vasalliksi. Pari vuotta myöhemmin antoi
Kokandissa syttynyt sisällinen sota Venäjälle aiheen käydä tämänkin
valtakunnan kimppuun ja keväällä v. 1876 liittää koko Ferghana
alueihinsa.

Epäilemättä olisivat venäläiset jatkaneet valloituksiaan myöskin
itäänpäin ja anastaneet Tariminkin syvänteen, joten he olisivat saaneet
haltuunsa Kiinaan vievän ikivanhan kauppatien pitkin pituuttaan,
mutta Kiinan onnistui sitä ennen tehdä loppu siellä vallitsevasta s
sekasorrosta ja laskea koko Itä-Turkestan vuoristoa myöten valtansa
alle. Tämä ratkaisu oli Englanninkin etujen mukainen.

Viimeiseksi tuli villien turkmeenien vuoro, jotka vallitsivat Kaspian
meren itäpuolella olevia aroja. Kenraali Skobelev valloitti näiden
rosvojen lujan linnan Gök-Tepen v. 1881 urhean puolustuksen jälkeen
ja ulotti Venäjän alueen Persian rajalle saakka. Samalla venäläiset
rakensivat Trans-Kaspian radan alkupään. Samalla vuosikymmenellä syntyi
Venäjän ja Englannin kannattaman Afghanistanin välillä riita Merwinkin
keitaasta, joka yhteisellä sopimuksella sitten myönnettiin Venäjälle.

Näin Venäjä oli saavuttanut ne rajat, joitten eteläpuolelle Englanti
tuskin olisi sitä sodatta laskenut. Pamirin kautta Venäjä kuitenkin
koetti avata itselleen tien Intiaan, samalla kuin se alkoi sekaantua
Persiankin asioihin, saadakseen sen kautta pääsyn Intian merelle.



Przevalski Tarimin syvänteessä ja Tibetissä.


Tarimin syvänne keitaineen ja karavaanireitteineen, vanhastaan kuuluine
järvineen, oli mitä houkuttelevin tutkimusalue löytöretkeilijöille,
mutta epävarmat olot estivät siellä matkustamasta. Jo toisella
vuosisadalla e.Kr. maa tuli Kiinan haltuun ja buddhan oppi tuli
vallitsevaksi — nestoriolaisillakin oli siellä tunnustajia — mutta
kymmenennellä vuosisadalla muhamettilaisuus tunkeutui sinnekin.
Kuuluttuaan Tshingis-kaanin valtakuntaan ja oltuaan myöhemmin
kalmukkien vallan alaisena Itä-Turkestan v. 1757 jälleen joutui Kiinan
alle, kunnes se v. 1865 joksikin aikaa vapautui ja Jakub-Bekin johdolla
muodosti itsenäisen valtakunnan. Jakub-Bekin kuoltua kiinalaiset v.
1877 uudelleen laskivat Tarimin syvänteen valtansa alle ja sikäläiset
olot alkoivat vakaantua.

Seuraavina aikoina, jopa vähän ennenkin, sinne alkoi saapua
matkustajia, jotka ovat sen maantieteelliset olot pääpiirtein
selvitelleet ja muun muassa todenneet Marco Polon kertomuksen siitä
oikeaksi ja tosioloihin perustuvaksi.

Ennen muita on näistä matkustajista mainittava kenraali N. Przevalski.

Nikolai Mihailovitsh Przevalski (1839—1888), kuuluin. Itä-Aasian
venäläisistä tutkijoista, oli strateegisen maantieteen opettajana
Warsowan sotilaskoulussa, kun hänet lähetettiin Irkutskiin ja
edelleen Ussurin maahan sikäläisiä maantieteellisiä oloja tutkimaan.
Siellä työnsä tehtyään hän Kalganista käsin teki muutamia matkoja
Pohjois-Kiinaan ja v. 1872 lähti pitkälle matkalle, joka perusti hänen
maineensa.

Kuukauden kuljettuaan kiinalaisen karavaanin mukana Przevalski erosi
siitä ja mukanaan sangen vähäiset varustukset matkusti Koillis-Tibetin
Kuku-nor järvelle maan kautta, joka vielä oli äskeisen kapinan jäljeltä
levottomuutta täynnään. Kuku-norin taajaan asutuilta rannoilta hän
kameeleja ostettuaan kulki vuoriston poikki Altyn-tagin eteläpuolella
olevaan Tsaidamin seutuun, jonka hän huomasi suunnattoman laajaksi
ruokoa kasvavaksi suolarämeeksi. Maan asukkaat kertoivat tämän suon
muka ulottuvan länttä ja pohjoista kohti salaperäiselle Lop-norille
saakka. Tsaidamista Przevalski kulki Pohjois-Tibetin karuille autioille
ylängöille, joissa tuskin oli ainoatakaan ihmisasuntoa, sitä enemmän
sen sijaan nelijalkaista arokarjaa, etenkin kesyttömiä jakkeja. Seutu
oli 4,000—4,500 metriä merenpintaa korkeammalla. Sieltä hän löysi
Jangtsekiangin, Kiinan jättiläisjoen, latvaosan. Hän oli päässyt noin
kuukauden matkan päähän Lhasasta, kun kameelien uupuminen ja varojen
loppuminen pakotti hänet palaamaan Kiinaan.

Seuraavana vuonna Przevalski kulki Alashanista Gobin erämaan poikki
Urgaan, jota reittiä ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut
matkustanut. »Tämä erämaa on niin kamala», hän kirjoitti Gobin
pahimmasta osasta, »että Pohjois-Tibet sen rinnalla on viljava. Siellä
on edes laaksoissa vettä ja hyviä laitumia, mutta täällä ei ole
kumpaakaan, ei ainoatakaan keidasta. Kaikkialla vain kuolonlaakson
hiljaisuus.»

Przevalski oli ensimmäinen tieteellisesti sivistynyt maantieteilijä,
joka loi valoa Lop-norin vanhastaan kuuluihin seutuihin. V. 1876
hän lähti Kuldshasta, Venäjän alueen rajalta, Tianshanin poikki
vuoriston yläpuolella olevaan erämaahan ja saavuttuaan Tarim-joelle
seurasi tämän joen laaksoa, kunnes saapui laajaan rämeeseen, joka
hänen vakuutuksensa mukaan oli taruperäinen Lop-nor. Järven itä-
ja eteläpuolisista erämaista hän löysi kesyttömän kameelin, josta
maan asukkaat olivat huhuja kertoneet, ja saapui sitten mahtavalle
vuoristomuurille, joka etelän puolella rajotti lakeuden, vaikk'eivät
kiinalaiset kartat siitä mitään tienneet. Lopin erämaa, jossa Marco
Polo 13:nnella vuosisadalla kuuli kummituksia (I, s. 344), oli
Przevalskin mielestä autioin ja karuin, mitä hän oli milloinkaan
nähnyt. Lop-nor tuskin järven nimeä ansaitsi, se oli vain tulvillaan
oleva räme, satakunta kilometriä pitkä, ja sen itäpää katosi
suolasuohon. Länsipäässä vesi oli suolatonta, syvyys oli metri toista,
toisin paikoin kolme tai neljäkin metriä. Järvessä kasvoi kuutta metriä
pitkää ruokoa ja näissä ruo'ostoissa vielä oli kahta lajia kalaa.

V. 1879—80 tapaamme Przevalskin jälleen uudella retkellä. Hän nousi
nyt Saissan-norin rannoilta Irtyshiä ja sen syrjäjokea Urungua
Altai-vuoristoon ja sieltä kulki erämaan poikki Tianshanin juurelle.
Siellä hän löysi villihevosen, jota hänen nimellään mainitaan, ja näki
jälleen villikameelinkin. Tämän jälkeen hän löysi Nanshan vuoriston,
Altyn-tagin itäisen jatkon, ja kulki sen kimaltelevien lumikenttien
poikki Tsaidamin syvänteeseen. Itää kohden kääntyen hän sitten tuli
samalle tielle, jota v. 1873 oli kulkenut, ja pyhiinvaeltajain reittiä
seuraten pääsi 270 kilometrin päähän Lhasasta, mutta sitten laamat
sulkivat häneltä tien ja pakottivat hänet palaamaan takaisin.

Urgasta lähtien Przevalski v. 1883 kulki Gobin itäosan poikki
Alashaniin ja aikaisin seuraavana vuonna Tsaidamin kautta saapui
Hoanghon lähteille, seutuun, jota kiinalaiset maantieteilijät sanoivat
»tähtien mereksi», mongoolit taas Odon taiaksi eli »tuhanneksi
lähteeksi». Tämä suoseutu, joka on Koillis-Tibetin sekä vain
vuorijonojen keskellä, on nykyisin täynnään pieniä järviä, mutta
ennen se on ollut suurena sisämerenä. Przevalski oli ensimmäinen
«eurooppalainen sen näkemään. Sen korkeus merestä on 4,000 metriä.
Sieltä hän kulki Itä-Tibetin poikki Jangtsekiangin latvaosalle, mutta
kun kameeleja oli mahdoton kuljettaa joen poikki, palasi hän takaisin,
tutkien molempien jokien latvain välisiä kylmiä soisia seutuja. V.
1885 hän jatkoi matkaa Tsaidamista länttä kohti, seuraillen sen
etelärantaa, johon Tibetin korkeat vuoristot rajoittuivat. Hän löysi
tällä matkalla Altyn-tagin ja Kuenlunin välisen Tuulien laakson ja
jatkoi sitten tutkimuksiaan Lop-norin seuduilla. Sieltä hän kulki
Kuenlunin autioita rinteitä seuraillen länttä kohti Khotaniin, poiketen
Tjertjenin, Kerijan ja Nian keitaissa, jotka ovat Takla-Makan erämaan
etelälaidassa. Seuraillen sitten Khotan-darjaa hietaerämaan kautta
pohjoista kohti hän keskellä hietaerämaata löysi Mazar-tagin, kaksi
yhdensuuntaista vuorijonoa, joista pohjoispuolinen oli valkoista
alabasteria. Näiden vuorien takana Khotan-darja vähitellen kuivumistaan
kuivui, kunnes se 130 kilometrin päässä Tarimista kokonaan katosi
hiekkaan, pääjokeen ennättämättä. Suuri järvi, joka ennen oli ollut
Khotan-joen latvaosan länsipuolella, oli kokonaan kadonnut.

Enemmän kuin kukaan ennen häntä oli siis Przevalski valaissut
Keski-Aasian maantiedettä. Hän oli kulkenut Gobin karujen, myrskyjen
lakaisemien aavikkojen poikki moneen suuntaan, tutkinut Kuenlunin,
»Aasian selkärangan», tuntemattomia osia, hän oli kartalle sijoittanut
aivan uusia vuoristolta, valmistellut Lop-norin erämaan tarkempaa
tutkimista ja valaissut kaikkien näiden seutujen eläimistöä. Kuolema
katkaisi hänen ratansa kesken uuden retken valmistuksia.



Maailman korkeimmassa maassa.


Tibetille paremminkin kuin Pamirille olisi sopinut nimitys »maailman
katto». Niin laajalla alalla kuin Saksa, Ranska ja Itävalta-Unkari
yhteensä se kolkkoine, autioine ylätasankoineen lepää mahtavien
vuoristoiden harteilla, toisin paikoin kauttaaltaan 5,400 metriä
merenpintaa korkeammalla. Ei koko maan pinnalla ole toista siihen
verrattavaa paisumaa. Keskimääräkorkeus merestä on 4,200 metriä.
Ilma on niin korkealla jo siksi ohutta, etteivät ihmiset eivätkä
varsinkaan kuormajuhdat siellä kestä, ja tämä onkin suurimpia
vaikeuksia, mitä kaikkien Tibetin tutkijain on voitettava. Heti
Himalajan pohjoispuolella on verraten asuttu vyöhyke, jonka
tutkimisen etupäässä Tibetin hallitus on niin vaikeaksi tehnyt. Sen
pohjoispuolella on vyöhyke, joka viimeiseen saakka on pysynyt kartoilla
valkoisena, kunnes Sven Hedin viimeisellä matkallaan saattoi siihen
piirtää itse Himalajan kanssa kilpailevan valtavan vuorijonon. Tämän
vuoriston pohjoispuolella on ylävä Keski-Tibet, Tshang-tang, jonka
laitumilla käy paimentolaisheimoja karjoineen, ja pohjoisimpana
vihdoin on laaja asumaton erämaa, jonka ikivanha mahtava Kuenlun
pohjoisen puolessa rajoittaa. Tibetin suolaisilla ylängöillä, joilla
sademäärän niukkuuden vuoksi kaikkialla on arojen luonne, on kasvisto
verraten niukka, laitumet laihat, mutta siitä huolimatta niillä saa
toimeentulonsa lukemattomat laumat kaikenlaista kesytöntä karjaa.
Puita ei ole nimeksikään, mutta ruohoa on suojaisilla ja riittävän
kosteilla paikoilla. Przevalski tapasi vain kolme pensasta, joista
paju kasvaa puolta jalkaa korkeaksi, molemmat toiset eivät voi maasta
ensinkään päätään kohottaa. Mutta eläimiä sama tutkija tapasi viisi
petoeläinlajia ja yksitoista suurta ruohonsyöjää, ja toisinaan hän
yhtenä päivänä näki satoja kesyttömiä villiaaseja, antilooppilaumoja,
eivätkä nämä eläimet ymmärtäneet ihmistä pelätä. Nämä karjat ovat
monella tavalla helpottaneet tutkijain matkoja Tibetin poikki, ehkäpä
kaikkein enimmän sen kautta, että niiden kuivuneesta lannasta saadaan
polttoainetta — muuta poltettavaa kun ei ole laajoilla aloilla.



Hucin ja Gabet'n matka.


Manningin jälkeen kävi Tibetin pääkaupungissa Lhasassa William
Moorcroft, jos apotti Hucin saamat tiedot ovat oikeat. Moorcroft'in,
jonka matkoista jo olemme maininneet, oli luultu saaneen surmansa
Afghanistanin rajalla v. 1825, mutta Hucin tietojen mukaan hän v. 1826
saapui Lhasaan, asuen siellä muhamettilaisena kaksitoista vuotta.
Lähdettyään Lhasasta v. 1838 hänet kotimatkalla murhattiin ja tällöin
löytämistään kartoista ja piirustuksista tibetiläiset ensi kerran
näkivät, mikä mies hän oli ollut.

Seuraava Lhasassa kävijä oli apotti Evariste Régis Huc, joka Josef
Gabet nimisen latsaristimunkin ja erään kristinuskoon kääntyneen
tibetiläisen keralla yritti perustaa sinne lähetysaseman.

Huc, joka oli ranskalainen, samoin kuin Gabet'kin, oli saapunut Kiinaan
v. 1839 ja siellä toiminut lähetyssaarnaajana. Oleskeltuaan monessa
osassa maata hän vihdoin asettui Mongolian rajalle suuren muurin taa,
He Shuyn laaksoon, jonne Kia-Kingin vainon aikana oli paennut paljon
kristityitä. Mongolian apostolisen vikaarin kehoituksesta Huc, joka oli
perehtynyt tataarienkin kieleen, v. 1844 lähti Tibetiin, hankkiakseen
maasta ja sen asukkaista tietoja.

Retkikunta pukeutui laamoiksi, s.o. tibetiläisiksi papeiksi,
herättääkseen niin vähän huomiota kuin suinkin. Hoanghon
yli kuljettuaan Huc tovereineen saapui kamalaan hiekkaiseen
Ordos-erämaahan, jossa veden puute ja kylmyys tuottivat heille
loppumattomia kärsimyksiä. Kansuun tultuaan retkeilijät uudelleen
kulkivat Hoanghon poikki, joka oli tulvillaan ja peitti vedellään
valtavan laajalti maata, ja vasta tammikuussa 1845 he saapuivat
Tang-Kiuliin, Tibetin rajalle.

Kun täältä olisi ollut neljän kuukauden vaarallinen matka Lhasaan,
päätti Huc odottaa kahdeksan kuukautta Pekingistä palaavaa Tibetin
lähetystöä matkustaakseen sen mukana. Väliajan hän toverinsa keralla
käytti tibetin kielen ja buddhalaisen kirjallisuuden tutkimiseen,
oleskellen kolme kuukautta Kumbum nimisessä laamaluostarissa, jossa
vakuutettiin asuvan 4,000 laamaa. Syyskuun lopulla saapui palaava
lähetystö, johon kuului 2,000 henkeä ja 3,700 juhtaa, ja siihen Huc
tovereineen liittyi.

Matka piti ensin Koko-Norin erämaitten poikki samannimiselle suurelle
järvelle, jonka saarilla asuu erakkolaamoja, ja sitten edelleen
vaikeita mutkittelevia teitä lumipeittoisten vuorien poikki, kunnes
tammikuun 29 p. 1846 saavuttiin Lhasaan.

Tibetiläiset viranomaiset ottivat Hucin ja hänen toverinsa
suosiollisesti vastaan, niin että hän saattoi avata pienen kappelin ja
ruveta lähetysasemaa perustamaan, mutta sitten Kiinan lähettiläs alkoi
juonitella heitä vastaan — Tibet oli Kiinan yliherruuden alainen — ja
lopun lopuksi tibetiläiset viranomaiset heidät karkoittivat, lähettäen
heidät erittäin vuorisia teitä aseellisen saattojoukon seuraamina
Kiinan Szetshuan maakuntaan, josta he matkustivat edelleen Kantoniin.

Huc julkaisi Tibetin retkestään erinomaisen viehättävän
matkakertomuksen. Hänellä ei tosin ollut maantieteellisiä tietoja
eikä edes silmää huomaamaan maantieteellisiä seikkoja, mutta hän oli
loistava kertoja ja kuvaili ihmisiä erinomaisen sattuvasti. Hucin
kirjassa kerrottiin paljon niin oudostuttavia asioita, että toisten on
tehnyt mieli leimata hänet valehtelijaksi, mutta myöhemmät matkustajat
ovat voineet todeta, että hänen kertomansa seikat perustuivat
tosiasioihin.

Hucin ja Gabetin jälkeen ei ainoakaan eurooppalainen päässyt Lhasaan
tunkeutumaan, ei julkisesti eikä salapuvussa, ennenkuin aseellinen
armeija Intiasta käsin valloitti sen tämän vuosisadan alkuvuosina.

Muissa Tibetin osissa on sitä vastoin paljon matkustettu, niin että
Tibetin maantieteen pääpiirteet nyt tunnetaan.



Careyn ja Dalgleishin matka.


Vuosina 1885—87 A.D. Carey ja Dalgleish suorittivat Keski-Aasiassa
huomattavan matkan, kulkien melkein koko Itä-Turkestanin ympäri ja
tunkeutuen Pohjois-Tibetiinkin. Ladakhin Lehistä retkikunnan matka
ensiksi piti vuoristojen ja ylänköjen poikki Kuenlunille ja Khotanin
keitaaseen, jonka jälkeen se kulki pohjoisen kautta Tarimin syvänteen
ympäri Lop-norille, tunkeutuakseen sieltä jälleen Tibetiin. Altyn-tagin
ja Kuenlunin välillä se kahdeksankymmentä päivää samoili oppaitta,
paljon kurjuutta kärsien, ennenkuin löysi Kuenlunin poikki solan ja
jälleen pääsi seuduille, joilla silloin tällöin kulki kauppamatkueita.
Ja todella löytyikin äsken matkanneen karavaanin jäljet, josta
turkmeenilaiset palvelijat niin ilostuivat, että heittäytyivät
kasvoilleen, suutelivat jalanjälkiä ja ilosta itkivät. Retkikunta pääsi
Matshu-joelle saakka, noin 600 kilometrin päähän Lhasasta, mutta siitä
sen täytyi palata takaisin ruokavarain puutteen vuoksi, tosin uutta
reittiä kulkien.



Rockhill.


Paria vuotta myöhemmin amerikkalainen W.W. Rockhill matkusti
Tsaidamista Itä-Tibetin kautta etelää kohti Dretshu nimiselle
Jangtsekiangin lähdehaaralle ja sieltä Dergen ja Nyarongin
vaikeiden seutujen kautta, joihin parikymmentä vuotta aikaisemmin
roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat olivat suotta yrittäneet
tunkeutua, Kiinan Szetshuaniin. Rockhill matkusti kiinalaiseksi
virkamieheksi puettuna. Tsaidamin itäosissa turvattomuus oli niin
suuri, että kahden matkueen toisensa kohdatessa voimallisempi piti
luonnollisena asiana heikomman ryöstämisen. Riistaa oli kaikkialla,
niin että Rockhill kerrankin kolmen päivän kuluessa näki ainakin
tuhannen villiä aasia. Monelta taholta hän kuuli semmoistakin huhua,
että muka Itä-Tibetin pääsemättömissä vuoristoissa eli karvaisia
villi-ihmisiä. Vuosina 1891 ja 1892 Rockhill teki uuden matkan toisia
teitä, mutta ei nytkään päässyt Lhasaan, vaan täytyi hänen sen
pohjoispuolisilta heinäaroilta palata takaisin. Rockhill hallitsi
täydelleen tibetin kieltä.



Pevtsov.


M.V. Pevtsov, joka oli ollut Przevalskin mukana eräällä hänen
matkallaan, teki vv. 1889—90 laajoja tutkimusretkiä Keski-Aasiassa,
tutkien varsinkin Tibetin ylängön pohjoisia rinteitä. Kuenlunin
pohjoisrinteen laaksoissa hän tapasi luola-asukkaita, jotka
taikauskoisella kammolla puhuivat eteläisistä suurista erämaista,
»maasta, joka on pilvien takana». Sama retkikunta löysi Tianshanin
itäpään eteläpuolelta Luktshunin syvänteen, jonka pohja on 220 metriä
merenpintaa alempana.



Bower.


Kapteeni A. Bower lähti Ladakhin Lehistä v. 1891 ja kulki melkein
suoraan itää ja kaakkoa kohti Keski-Tibetin halki, kolmesataa
kilometriä Lhasan pohjoispuolitse. Hän tutki pitkän sarjan järviä,
joita ei ennen häntä kukaan eurooppalainen ollut nähnyt. Tämä laaja
autio keskusylänkö on tibetiläisten Tshang-maa. Se on täynnään mäkiä
ja vuoristoita, joiden välissä joet virtaavat missä mihinkin suuntaan,
kukin suolajärveensä päättyen. Viiden kuukauden aikana ei kertaakaan
tehty leiriä Mont Blancin huippua matalammalla, eikä ainoatakaan puuta
kasvanut sillä laajalla alueella, jonka kautta tällä ajalla kuljettiin.
Muuan löydetyistä järvistä oli 5,300 metriä korkealla, saaria täynnään.
Melkein koko matkaa varten, joka päättyi Kiinassa, Bowerin täytyi
kuljettaa mukanaan kaikki varastot, mitä karavaani tarvitsi.



Bonvalot.


Ranskalainen Gabriel Bonvalot, kerallaan eräs katolilainen munkki
ja Orleansin prinssi Henri, lähti marraskuussa 1889 Tjartshlikista,
Lop-norin lounaispuolelta, ja melkein suoraan etelää kohti matkustaen
saapui seuraavana vuonna helmikuussa Tengri-norin itäpäähän. Sieltä
hän, yhä etelää kohti matkaten, kulki Nientshentangla vuoriston poikki
lähelle Lhasaa. Tibetiläiset viranomaiset kuitenkin pakottivat hänet
kääntymään takaisin ja kulkemaan teekaravaanien reittiä Kiinan Tibetin
kautta Jangtsekiangin yläjuoksulle ja Kiinan länsirajalle. Bonvalot
näki Pohjois-Tibetissä sammuneita tulivuoria.



Dutreuil de Rhins.


Surullinen kohtalo oli eräällä toisella ranskalaisella, Dutreuil de
Rhnsillä, joka Ferdinand Grenard'in keralla v. 1893 lähti Lop-norin
lounaispuolella olevasta Tjertjenistä, Lhasa matkan määränä.
Matkattuaan ensinnä etelään, retkikunta Keski-Tibetin järviseudulle
tultuaan kulki kaakkoa kohti, kunnes saapui Tengri-norin rannalle,
mutta siellä tibetiläiset viranomaiset sen pysäyttivät, ja turhaan
lupaa odotettuaan sen oli käännyttävä koillista kohti Kiinaan. Matka
piti suureksi osaksi aivan tuntemattomia teitä. Ennenkuin päästiin
Kuku-norin rannalle, hyökkäsivät rosvot retkikunnan kimppuun, surmaten
sen johtajan. Grenard pelasti kuitenkin sen tärkeät tieteelliset
kokoelmat ja kartat ja saapui onnellisesti kotimaahan.

Edellisinä vuosina oli eräs englantilainen naislähetyssaarnaaja,
neiti A.R. Taylor, koettanut Kiinan Kansusta päin tunkeutua Lhasaan
vain viisi aasialaista matkaseuranaan, mutta hänetkin tibetiIäiset
viranomaiset pakottivat palaamaan takaisin tyhjin toimin.



Littledale.


Englantilainen George A. Littledale, joka oli aikaisemmin tehnyt
rohkeita matkoja Pamirissa ja Gobin erämaassa, kulki v. 1895 vaimonsa
keralla Tibetin halki pohjoisesta etelään ja pääsi 80 kilometrin
päähän Lhasasta, mutta sitten oli hänenkin poikettava länttä kohti
ja matkustettava Ladakhin Lehiin. Littledale kulki uutta reittiä,
tutkien muun muassa kappaleen matkaa Nientshentanglaa, jota jo silloin
pidettiin Himalajan pohjoisena rinnakkaisharaänteena. Pohjois-Tibetin
erämaissa sudet olivat syöneet kaikki retkikunnan lampaat, niin että
sen täytyi suurimmaksi osaksi elää riistalla. Jo paljon aikaisemmin
Littledale sai käskyn kääntyä takaisin, mutta hän ei tibetiläisten
viranomaisten käskyistä välittänyt, vaikka he joka vuorensolassa
kalistelivat aseitaan. Lopulta kuitenkin täytyi totella. Paitsi
tiekarttojaan Littledale toi matkaltaan kymmenen uutta kasvia.



Sven Hedin.


Kuuluin kaikista Tibetin matkustajista on ruotsalainen Sven Hedin. Jo
kahdennellakolmatta ikävuodellaan hän alkoi tutkimusretkensä Aasiassa.
Tehtyään ensin pari valmistelevaa matkaa Persiaan ja Bukharaan hän v.
1894 matkusti Pamiriin ja alkoi siten tutkimuksensa, jotka hänelle
tuottivat maailmanmaineen. Hän nousi mainittuna vuonna kuululle
Mustaghatalle eli »Jäävuorien isälle» kuudentuhannen metrin korkeuteen,
mutta sen kolmenkertaiselle taruissa kuululle lumihuipulle hänen oli
mahdoton päästä. Kirgiisit väittävät, että kotkainkin on mahdoton
päästä tämän vuoren kukkulalle. Siellä muka on taivaallinen kaupunki,
Janaider, jonka puutarhoissa kuolema, kylmyys, pimeys ja suru ovat
tuntemattomat. Tämä, vuori on Pamirin ylängön voimallisin itäinen
rajavartija ja Himalajan, Karakorumin ja Tibetin korkeiden kukkulain
viimeinen etuvartija luoteen ilmalla. Hedin tarkkaan kartoitti sen
laajat glasierit ja laajensi ympäristöjen karttaa kauas Pamirin
sisäosiin saakka.

Seuraavana vuonna Hedin teki vaarallisen ja uhriensa vuoksi kamalan
matkan Jarkentista Khotaniin Takla-makanin erämaan poikki.

V. 1896 hän kulki Takla-makanin poikki Khotanista Shahjariin, Tarimin
rannalle. Tällä retkellä hän löysi kaksi muinoista kaupunkia, jotka
olivat vuosisatoja maanneet liikkuvan hietameren alla, jälleen
paljastuakseen hieta-aaltojen kulkiessa tuulen mukana eteenpäin.

Samana vuonna Sven Hedin vielä valaisi Lop-norin aluetta, jonka
omituisiin soihin ja järviin Tarimin vesi jää. Hän löysi suuren
muinaisen järven kuivuneen uoman metsäisine rantoineen ja luuli tätä
uomaa varsinaiseksi historialliseksi Lop-noriksi. Przevalskin Lop-nor
on kauempana etelässä eikä sen rannalla ole mitään metsiä.

Lop-norin seuduilta Hedin jatkoi matkaansa Tibetiin ja tämän myrskyjen
lakaiseman ylängön eräästä tuntemattomasta osasta löysi melko jakson
suolajärviä, joiden »korkeat smaragdiviheriät aallot metallisella
soinnulla iskevät rantojaan» keskellä erämaan suurta hiljaisuutta.
Vuosina 1899—1900 hän tarkkaan tutki ja kartoitti Jarkent-joen ja sen
jatkon Tarimin, laskien sitä veneellä aina Przevalskin Lop-noriin
saakka. V. 1901 hän vielä tarkemmin tutki nämä järvet ja rämeet,
joihin Tarim pitkän juoksunsa jälkeen riutuu, ja lähellä sitä
kuivanutta uomaa, jota hän itse pitää oikeana Lop-norina, löysi vanhan
hylätyn buddhalaistemppelin, jossa oli lähes tuhat vuotta vanhoja
käsikirjoituksia.

Toukokuussa 1901 Sven Hedin tällä neljännellä matkallaan lähti
Tsharkhlikista, Takla-makan erämaan eteläreunalta, kulkeakseen koko
Tibetin poikki Induksen lähteille. Hän kulki korkean Arka-tagin ja
useiden muitten itä-länsisuuntaisten vuorijonojen poikki, mutta
viiden päivämatkan päässä Lhasasta hänet pysäytettiin ja palautettiin
takaisin. Hän matkusti nyt muiden tutkimia seutuja Lehiin ja sieltä
Intiaan. Hänen tarkat ja seikkaperäiset karttansa, järvimittauksensa,
vesistötutkimuksensa ynnä geologiset ja meteorologiset havaintonsa
saivat tiedemiesten puolelta mitä parhaan mainesanan.

Viidennellä matkallaan (1906—1908) Sven Hedin matkusti Turkin Armenian,
Persian ja Belutshistanin kautta Intiaan, aikoen sieltä Himalajan
poikki kulkea Brahmaputran latvaosan Tsangpon laaksoon ja tutkia
sen pohjoispuolella olevan tuntemattoman alueen. Englannin hallitus
kuitenkin kielsi häneltä pääsyn Tibetiin, joka Younghusbandin Lhasaan
tekemän sotaretken jälkeen oli kokonaan suljettu eurooppalaisilta,
ja Hedinin täytyi sen vuoksi kulkea Kashmirin kautta Ladakhiin ja
sieltä muka Itä-Turkestaniin lähdettyään poiketa matkalla Tibetin
keskiosiin, lähestyäkseen pohjoisesta valitsemaansa tutkimusaluetta.
Hänellä oli Lehistä lähtiessään oivallisesti varustettu karavaani ja
runsaasti hevosia ja muuleja, mutta vuodenaika oli myöhäinen, Tibetin
ylängöllä talvisydän, ja siitä tuli todellinen »kuolonmarssi» hänen
kuormajuhdilleen. Ankarissa myrskyissä ja pakkasissa niitä sortui
kuolemaan melkein joka leiripaikalle, ja susilaumat ja korpit sen
vuoksi olivat hupenemistaan hupenevan karavaanin uskolliset saattajat.
Mutta laitumesta ei näillä myrskyisillä ja melkein lumettomilla
ylängöillä ollut puutetta, sen enempää kuin vedestäkään, ja aroriistaa,
kesyttömiä jakkeja, antilooppeja ja kulaaneja eli villiaaseja oli
laumoittain melkein kaikkialla. Ngangtsetso järvelle päästyään Hedin
suoritti tarkkoja syvyysmittauksia ja kartoitti järven, mutta siellä
hänen tiensä oli nousta pystyyn. Piirin maaherra aikoi kieltää häntä
edelleen Shigatseen matkustamasta, mutta peruutti kiellon, kun Hedin
sinne sai Intiasta lähetetyn postinsa tashilaaman, koko Tibetin
ylimmän hengellisen herran toimesta. Hän kulki nyt matkaa jatkaessaan
ensi kerran Trans-Himalajan poikki ja saapui asutumman maan kautta
onnellisesti Shigatseen. Kiinalaisen vaikutuksen kautta hän siellä
sai nähdä tibetiläisten hengelliset uudenvuodenjuhlat ja pääsi itse
tashilaaman, buddhalaisten paavin, puheille. Matkaa jatkaessaan Hedin
aikoi käydä Dangra-jum-tso järvellä, mutta tibetiläiset estivät
tämän, samoin kuin menomatkallakin, koska järvi oli pyhä. Tällä
retkellä Hedin tuli kulkeneeksi kahdesti Trans-Himalajan poikki.
Palattuaan Tsangpon laaksoon hän Tradumin kohdalla kulki Nepalin
rajan poikki ja kiertoteitä matkaten löysi tämän kuulun joen lähteet
pyhän Manasarowar-järven eteläpuolelta Himalajan pohjoisimmasta
harjanteesta, suuresta Kubigangri nimisestä glasierista. Tämän
jälkeen hän tutki Sutlejn lähteet ja Manasarowar-järvet ynnä niiden
maanalaiset laskuväylät. Nämä työt suoritettuaan hän matkusti Gartokiin
ja sieltä edelleen Lehiin. Tärkein tulos hänen matkastaan oli tieto
Trans-Himalajasta, jonka hän huomasi ulottuvan Tengri-norista Gartokin
pohjoispuolelle saakka.

Lehistä käsin hän teki vielä toisen retken Tsangpon pohjoispuolisiin
seutuihin ja päätti nyt Transhimalajan selvittelyn. Seuraavassa
kerromme lähemmin tämän aikamme onnekkaimman Aasian-tutkijan matkoista.



Sven Hedin Pamirissa, Itä-Turkestanissa ja Tibetissä vv. 1894—1897.


Saavuttuaan arojen poikki ihanan Ferghanan pääkaupunkiin Margelaniin,
Hedin päätti kulkea Kashgariin »Maailman katon» poikki, vaikka kaikki
olojen tuntijat varoittivat häntä lähtemästä talvella Pamiriin.
Turkestanin venäläinen kenraalikuvernööri lähetti alueen kirgiiseille
käskyn, että heidän piti jurttineen, polttoaineineen ja ruokatavaroiden
tulla määrätyille paikoille matkustajaa vastaanottamaan, ja huolimatta
lumimyrskyistä, kammottavista pakkasista, korkeista alppisolista
kaikkine talvisine vaaroineen kirgiisit uskollisesti noudattivat tätä
käskyä. Sittenkin oli matka vaikeuksia ja vaaroja täynnä.



Alain poikki talvikelillä.


Isfairanin laaksoa nousten, vaarallisia iljankopolkuja matkaten,
Hedinin retkikunta nousi lähes 4,000 metriä korkeaan Tengis-bajsolaan,
yhteen niistä monista, joita Ferghanasta kuljetaan 6,000 metrin
korkuisen Alai-vuoriston poikki Pamirin pohjoisosassa olevaan Kysyl-sun
laaksoon. Helmikuun loppu oli lumimyrskyjen ja lumivyöryjen vuoksi
vaarallisin aika solamatkalle.

Kymmenkunta kirgiisiä kulki edellä raivaamassa tietä kinoksien läpi
ja hakkaamassa jäätiköihin portaat. Matkustajan kaikki tavarat oli
sälytetty pienien vuorihevosten selkään, jotka ihmeteltävän ketterästi
suoriutuivat näillä vaarallisilla vuoriteillä, laskien luisua tai
takakintuillaan laahustaen rinteitä pitkät matkat, kiiveten ketterästi
kuin kissat jyrkänteille ja uskomattoman varmasti astellen kapeita
livettäviä polkuja, jotka useimmiten olivat iljangalla, äkkijyrkkä
kuilu allaan. Suurenmoisten rotkolaaksojen pohjaa nousi tie yhä
korkeammalle, kulkien Isfairan joen poikki hataria, osasta puolilahoja
siltoja. Luonto oli samalla sekä ihanaa, että kammottavan kolkkoa.
Jossain paikassa oli äsken pudonnut lumivyöry täyttänyt koko laakson
pohjan, haudaten sekä joen että tien alleen; joki oli puhkaissut vyöryn
läpi tunnelin itselleen, mutta retkikunnan täytyi kiivetä lumimäen
poikki, joka oli niin jyrkkä, että tarvittiin kuusi kirgiisiä joka
hevosta mäen päälle työntämään. Laakson pohja ja polku sen mukana nousi
lopulta niin jyrkäksi, että kuormat oli miesten selässä vähin erin
kannettava pelättyyn Tengis-bajsolaan, joka katkaisee Alain selänteen.

Joka puolella näkyi solasta lumisia vuorenselänteitä, siellä täällä
vain kurkisti lumesta paljas kallionkeila. Kaakossa hohti Alain
terävien selänteitten takaa etäisyydestä sinisenä ja valkoisena ihana
Trans-Alai pilviin katoavine huippuineen ja häikäisevän kirkkaine
lumikenttineen. Takanapäin laskivat vedet Syr-darjaan, edessäpäin
Amu-darjaan. Tie laskeutui vedenjakajalta taas jyrkkään ja toisen
laviinikeilan poikki toisensa jälkeen täytyi retkikunnan kiivetä.
Suurin lumivyöry oli lähes puolta kilometriä leveä ja pariakymmentä
metriä paksu. Moinen lumivyöry olisi alleen haudannut vaikka mimmoisen
matkueen, ja kun laviinin alaosa aina paineen vuoksi paikalla
muuttuu jääksi, olisi sen alta ollut mahdoton pelastua. Lumi suli
jo kaikkialla, ja muiden vaikeuksien lisäksi oli aina vähän väliä
kahlattava purojenkin poikki. Kun alkoi sataa lunta ja ilma kävi aivan
sakeaksi, täytyi yhden miehen edellä kulkien tunnustella pitkällä
tangolla tien pohjaa. Pahemmitta tapaturmitta retkikunta kuitenkin
pääsi Alain laaksoon sillä kohdalla, jossa Kokandin entisen hallitsijan
vanhan linnan savimuurit vielä muistuttelivat Pamirin menneitä
valtiollisia oloja; mutta jos matka olisi tapahtunut päivää myöhemmin,
olisi lumimyrsky,, buraani, sen solassa tavannut ja silloin sen olisi
voinut periä ellei tuho, niin ainakin pitkällinen viivytys.



Talvinen Pamir.


Alain laakso, jonka läpi Kisil-su juoksee, on Pamirin lumisin osa.
Kirgiisit hankkivat täällä kaksi kameelia edellä kulkemaan, ja nämäkin
saattoivat toisin paikoin vaipua lumeen melkein näkymättömiin. Öillä
oli -20° pakkanen. Kun lunta on laaksossa oikein vahvalti, täytyy
kirgiisien solista toiseen kulkiessaan ajaa edellään jakkeja, jotka
kahlaavat ja puskevat puhki pahimmatkin kinokset.

Seurattuaan jonkun aikaa Kisil-sun pohjoisrantaa retkikunta kahlasi
sen poikki ja lähti nousemaan mahtavaan Trans-Alain vuoristoon, jonka
korkein kukkula kohoaa 7,000 metriä merenpinnasta. Urtakin luona eivät
retkikuntaa odottaneetkaan jurtat eikä valmiit valkeat, koska se
kylänvanhin, jonka velvollisuudeksi tämä oli annettu, oli Attjollin
solassa joutunut buraaniin, joka esti häntä matkaa jatkamasta ja
eräältä paimenelta hautasi lumeen 40 lammasta. Hän oli lähettänyt kuusi
miestä Hediniä vastaan, mutta yhdeksän päivää ponnistettuaan lumisessa
solassa ja hevosen menetettyään oli näiden täytynyt jättää sekä jurtta
että poltokset solaan. Kaksi miestä oli kadonnut. Neljä oli kuitenkin
päässyt Djipptikin kirgiisien luo, joilta he olivat saaneet lainaksi
jurtan ja poltoksia, tuoden ne myöhemmin illalla Urtakiin. Näistä
neljästä oli yksi palelluttanut jalkansa ja toinen tullut lumisokeaksi;
kaksi tervettä miestä oli suojellut silmänsä jouhiverkolla ja
nahkaremmillä. Yöllä oli tällä asemalla -34° pakkanen; mutta maalisk. 5
p. osoitti lämpömittari auringonpaisteessa +52° C. Susilaumain jälkiä
näkyi ja kirgiisit kertoivat niistä paljon kamalia juttuja.

Aamulla maalisk. 9 p. kaikki kirgiisit polvistuivat lumeen
rukoillakseen Allahilta onnellista matkaa pelätyn Kisil-art-solan
poikki, jossa buraanit ovat kovin äkilliset ja vaaralliset, mutta
Hedinin retkikuntaa suosi solassa mitä paras sää. Vedenjakajalla on
solan korkeus 4,271 metriä. Solan eteläpuolella lumi nopeaan väheni,
maa oli laajalti aivan paljastakin, laaksot olivat avarammat ja vuoret
suhteellisesti matalammat, maan yleinen tasapinta kun oli niin korkea.



Kara-kul.


Karavaaninsa jakaen Hedin teki matkan Kara-kul nimiselle suolajärvelle
mitatakseen sen syvyyden. Jää, joka toisin paikoin oli yli metriä
paksu, paukkui ja soi kummasti jalkain alla. Mukana olevat sarttilaiset
luulivat äänen johtuvan siitä, että suuret kalat puskivat jäähän
päätään, mutta kirgiisit tiesivät, ettei järvessä ollut kaloja
ensinkään. Suurin mitattu syvyys oli 230 metriä. Järven toisella
rannalla Hedin erään seuralaisensa keralla eksyi joukostaan ja heidän
täytyi viettää yönsä taivasalla kirgiisiläiseen tapaan polvillaan, pää
maahan taivutettuna ja korot tuulessa. Kirgiisi tässä asennossa nukkui
makeasti. Hedin ei tosin saanut unta, mutta hänen täytyi myöntää, että
se paremmin kuin mikään muu suojeli vilulta.

Kara-kulin eteläpuolella, avarassa Mus-kol laaksossa, jossa maa oli
kokonaan rapautumisesta syntyneen soran peitossa, kuten Pamirissa
yleiseenkin, ja lunta oli vähän, oli vastassa Pamirskij Postista
lähetettyjä juhlapukuisia kirgiisejä, jotka olivat siellä jo
odottaneet viisi päivää telttoineen, lampaineen ja polttoaineineen.
Laakson eteläpäässä oli kuljettava 4,682 metriä korkean solan poikki
lumituiskussa. Maalisk. 18 p. Hedin vihdoin saapui Pamirskij Postiin,
jossa häntä jo oli kauan huolestuneina odotettu ja jossa hänet nyt sitä
sydämellisemmin ja vierasvaraisemmin vastaanotettiin.

Toukokuun lopulla ja kesäkuun alussa, runsaan ruohon ruvettua
rehoittamaan, tulevat Ferghanan rikkaat ja hyvin toimeentulevat
kirgiisit vuoriston poikki karjoineen Alai-laaksoon, pystyttäen
Kisil-sun rannalle kesäleirinsä. He panevat silloin toimeen
ratsumieskarkelonsa, pitävät kestejä, viettävät häitä. Parin kolmen
kuukauden kuluttua suurin osa palaa takaisin Ferghanaan. Alai-laakson
kautta kulkee kesällä tärkeä liikennereitti Itä-Turkestanista
Amu-darjan laaksoon. Sitä kulkevat sekä kauppiaat että matkustajat.

Huhtik. 7 p. Hedin lähti vieraanvaraisesta Pamirskij Postista pyrkimään
Pamirin itäosan korkeimmalle kukkulalle Mustag-atalle, joka kohottaa
lakeaan kokonaista 7,860 metriä merenpinnan yläpuolelle, lähes vetäen
vertoja Himalajan korkeimmille kukkuloille. Matkustajan kunnianhimona
oli tämän kukkulan valloittaminen.



Mustag-atalle.


Lumipeite oli jo ohut, järvet tosin vielä jäässä, mutta salmet olivat
auki ja niihin oli jo kokoontunut suuret määrät sorsia. Mitattuaan
Rang-kul järven syvyyden Hedin saapui Kiinan rajalle. Epäluuloistaan
huolimatta eivät kiinalaiset rajavartijat voineet estää niin
voimallisesti passitettua matkustajaa eteenpäin kulkemasta, vaikka
tekivätkin hänelle paljon pientä kiusaa. Suurimman osan karavaaniaan
jälkeensä jättäen Hedin muutaman miehen keralla lähti vuorelle
pyrkimään. Kirgiisit vakuuttivat kaikki yhteen ääneen, että vuorelle
oli mahdoton nousta. Jyrkänteet ja rotkot muka sulkivat kaikkialla
tien, vuoren rinteet olivat kirkasta jäätikköä, ja myrsky, joka
muka korkeudessa oli yksinvaltias, pyyhkäisisi kaikki mukaansa kuin
hiekkajyväset. Heidän kammoonsa oli suurena syynä taikausko. Vuorta
pidettiin pyhänä ja siihen liittyi monenlaisia taruja. Yleinen luulo
oli, että sen luoksepääsemättömällä laella oli maallinen paratiisi.

Nimi merkitsee »Jäävuorien isä», ja kuten isä lastensa keskellä tämä
vuori kohottaakin valkoista päätään korkealle yli läheisten kukkulain,
vaikka nämäkin ovat korkeita, valkoisiin vaippoihin puettuja ja
jääpanssarilla suojeltuja. Kuten majakka se luo hopeista hohtoaan
kauas erämaitten piiriin. Vuoren juurella kirgiisit eivät kuitenkaan
pelänneet Mustag-ataa samassa määrässä kuin Pamirin sisäosissa asuvat,
vaan lupasivat mielellään auttaa Hediniä vuorelle pääsemään. Hekään
eivät kuitenkaan luulleet yritystä mahdolliseksi. Metsämiehet, jotka
olivat joutuneet vuoren yläosiin, olivat ilman »raskauden» vuoksi
tunteneet pyörrytystä, eivätkä edes ketterät ja nopsat arkkari-oinaat
takaa-ajettuinakaan uskaltaneet korkeuksiin lähteä, joiden jyrkillä
iljanne-rinteillä oli mahdoton saada jalansijaa. Yksin kotkankin siivet
raukesivat, ennenkuin sen laelle ennätti.

Huhtikuun 17:ntenä Hedin lähti isäntänsä Togdasin-Bekin varakkaasta,
vierasvaraisesta leiristä matkaan. Matkassaan hänellä oli kuusi
ahavoittunutta, lämpimiin lammasnahkaturkkeihin puettua kirgiisiä,
joilla oli pitkät sauvat kädessään, yhdeksän suurta mustaa,
hyväntuulista jakkia ja kaksi lammasta. Jakit kantoivat eväitä,
lapioita, tuuria, kirveitä, köysiä, turkkeja, huopia, huopamattoja,
valokuvauskoneita y.m. Koneita kantoivat kirgiisit laukuissa. Muut
jakit satuloitiin, jonka jälkeen miehet nousivat selkään ja hitaasti
alkoivat luoteispuolelta nousta vuorelle. Jakkia ohjattiin turparuston
läpi pistetystä nuorasta. Enimmäkseen tämä juhta kuitenkin kulkee,
miten itse haluaa, turpa maassa kiinni, ja läähättää kuin höyrysaha...



Vuorijättiläisen rinteillä.


Rinne kohosi sangen jyrkkään. Ensimmäisten glasieerikielien ohi
kuljettiin jo sangen alhaalla. Kiinteätä kalliota ei näkynyt missään,
niin vahvalti oli vuoren rinteellä kaikenkokoisia gneissipaasia.
Ensimmäinen yö vietettiin rinteellä lähes 4,500 metrin korkeudessa.
5,336 metrin korkeudessa retkikunta joutui niin ankaraan lumimyrskyyn,
että sen monta tuntia täytyi olla alallaan. Illaksi se palasi takaisin
leiriinsä, jonne Togdasin-Bek oli lähettänyt jurtan, lisää evästä ja
polttoaineita. Huhtikuun 19:ntenä raivosi leirin seuduilla lumimyrsky,
kirgiisit sairastivat vuoritautia ja Hedin muutaman miehen keralla
tutki mahtavan Jambulak-glasieerin alapäätä. Seuraavana päivänä piti
tehtämän uusi yritys korkeutta kohti vuoren eteläpuolelta, mutta
Hedin itse sai nyt silmätulehduksen, joka pakotti hänet palaamaan
karavaaninsa luo, pyrkiäkseen Kashgariin lepäämään.



Kashgariin.


Paljon lunta oli satanut, joet olivat tulvillaan, matka vaikeata,
mutta reippaan väkensä keralla Hedin hyvin suoriutui vaikeuksista.
Pamirilta alas laskeuduttaissa lämpeni ilma nopeaan ja luonto muuttui
vehmaammaksi ja toukok. 1:senä matkustaja saapui Kashgariin, jossa hän
vanhan ystävänsä, venäläisen pääkonsulin Petrovskijn luona sai mitä
vierasvaraisimman asunnon.

Hedinin aikomus oli ensiksi lähteä Lop-norille, mutta kesäkuun alussa
tapahtui säänmuutos, joka sai hänet muuttamaan mielensä. Aasialainen
kesä lähestyi jättiläisaskelin, »päivän tähti hehkui kuin valtava
sulatusuuni, varjossa kohosi kuumuus 38 asteeseen, yö ei ennättänyt
jäähdyttää Itä-Turkestanin hehkuvaa ilmakehää, ja joka ilta peittivät
tulikuumat, hienoa pölyä tuovat aavikkotuulet Jakub-Bekin vanhan
pääkaupungin sakeaan tukahduttavaan utuun.» Vielä kuumempi olisi
idässä, Tarimin rannoilla, ollut, ja Hedin sen vuoksi päätti palata
kesäksi vuoristoon, uudistaakseen yrityksensä nousta Mustag-atalle.
Kesäk. 21 p. illalla hän jälleen lähti Kashgarista matkaan.

»Laskevan auringon tulikuumissa säteissä pieni karavaanimme hitaasti
eteni poppelien ja piilipuiden välitse leveää maantietä, jonka
Jakub-Bek aikanaan rakensi ja jolla nyt, basaaripäivänä, vallitsi
mitä vilkkain liike. Mandariineja, millä korkeampi, millä matalampi
nuppi hatussaan, ajeli tiellä pienillä sinisillä vaunuillaan, joita
kulkusin ja helyin koristetut muulit vetivät. Kiinalaisia upseereja
ja sotamiehiä ratsasti kirjavissa univormuissaan. Jangi-hissarista
tai Jarkentista tuli isoja maalauksellisia araboja, joiden kuperan
olkikaton alla istui melko seurat kiinalaisia ja sartteja ja joita
neljä kulkusin ja kelloin runsaasti koristettua hevosta veti, yksi
aisoissa, kolme kaukana edellä kulkien ja köysistä kiskoen. Nämä
käytännölliset ajoneuvot ovat Itä-Turkestanin diligenssejä ja 10
tengehillä (noin 3 mk), mitättömällä maksulla siis, voi täten kulkea
neljä pitkää päivämatkaa Jarkentiin saakka.

»Tavarakaravaaneja kulkee ohi toinen toisensa perässä, ojanpartaalla
istuu kaikenlaisia raajarikkoja ja kerjäläisiä, vesikauppiaita suurten
saviruukkujensa vieressä, leipureita ja hedelmäkauppiaita pienien
kojujensa ääressä, ja pieniä ruskettuneita poikia ui tien vieressä
ojain mutavedessä. Kuljemme pyhimyshautain ohi, Adolf Schlagintweitin
muistopatsaan ohi, jota tulvavesi on vahingoittanut, jälkeemme jää
Jakub-Bekin sortunut linna Dovlet-bag (rikkauden puutarha) ja Kisil-su,
joka punaisenruskeana savivellinä virtaa kahdenkertaisen siltansa
alitse.

»Vasemmalle kädelle jää kiinalaiskaupunki, Jangi-shahr, tulemme
autiolle hiljaiselle maaseudulle, joka tasaisena ja rannattomana leviää
etelää ja itää kohti silmän siintämättömiin. On tullut pilkkopimeä,
jonka vuoksi k:lo 9 pysähdyimme Jiggde-arikin kylään illastamaan ja
kuun nousemista odottamaan. Vasta kahden aikaan aamulla saavuimme
Japptjaniin, joka oli matkan lähin päämäärä.»

Matka kävi aluksi suoraan etelään keidasalueen kautta ja joskus
hietanietoksien poikki, läpi kylien, joissa kiinalaiset viranomaiset,
Kashgarin daotain määräystä noudattaen, nyt kohteliaammin ottivat
vastaan ruotsalaisen matkustajan. Yöllä matkattiin — päivällä
levättiin. Eräässä paikassa Hedin näki pienen rautakaivoksen, jossa
malmi saadaan maa- ja savikerroksista sekä sitten kuljetetaan
Igisjariin sangen alkuperäisellä tavalla pelkistettäväksi.

Vuoristo alkoi vähitellen lähestymistään lähestyä, lakeudelta nousta
laaksoja, joita pitkin kirgiisit ajoivat karjojaan ylämaahan. Kengkol
laakson alaosassa oli hyvät laitumet ja siellä täällä puitakin. Joka
ilta ajettiin lampaat ja vuohet auliin lypsettäviksi sekä teljettiin
sitten avariin karsinoihin, joissa vihaiset koirat yöllä vartioivat
niitä susilta, sillä niitä seudussa oli kovin runsaasti. Asukkaat
kuuluivat kipptjakkirgiiseihin. Korkeammalle kohottaessa laakso
kapeni ja oli kuljettava vedenjakajan poikki Jarkentin laaksoon.
Vedenjakajalla paimennettiin Jarkentin sarttilaisten omistamia suuria
hevoslaumoja.

Maisemista oli omituisin pitkä kapea kuru, jonka pohjaa tie vaahtoavan
vuoripuron keralla kohosi paasirytelkköjen keskitse Mustag-atan
liepeille. Tuskin oli matkue päässyt tästä vaarallisesta solasta, kun
joki äkkiä latvoillaan sataneesta vedestä alkoi rajusti nousta; jos
tulva olisi matkueen solassa tavannut, olisi se voinut tuhoutua.

Kulkien Mustag vuoriston pääharjanteelle Hedin tuli Tag-arma lakeudelle
Mustag-atan eteläpuolelle, ihaillen sen erinomaisia laitumia,
joilla suuria jakki- ja lammaslaumoja söi. Kiertäen sitten vuoren
länsipuolelle Sarik-kolin laaksoon hän tutki jättiläisvuorta, jonka
ympäri hän täten tuli kulkeneeksi, ja jäävirtoja, joita säteili sen
laelta joka suunnalle. Sarik-kolin laaksossa hän taas tapasi tuttavansa
Togdasin-Bekin ja sai saman herttaisen vastaanoton sekä hänen että
laakson kaikkienkin kirgiisien puolelta. Läheltä ja kaukaa heitä tuli
hänen vieraikseen, tuoden lahjaksi lampaita, sorsia, peltopyitä,
leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun Hedin vaelluksillaan lähestyi
jotakuta aulia, tuli ratsumies aina häntä vastaan, opastaen hänet bekin
(s.o. ruhtinaan) jurttiin, jossa hänelle tulen ääressä osoitettiin
kunniasija ja tarjottiin »dastarkhani», s.o. ryyppy purtavineen. Hyvää
suhdetta todistaa sekin, että Togdasin-Bek heinäk. 11:ntenä vieraansa
kunniaksi pani toimeen »bajgan» eli kirgiisiläisen ratsumieskarkelon,
joka kieltämättä johtaa muistoon arokansain muinaisia mahtiaikoja.
Hedin kertoo siitä:



Kirgiisien bajga.


»Aamun kuluessa karautti seudun paras miehinen väestö etelää kohti
pienissä joukoissa, sillä Irik-jakin kentällä sikäläisten ylempien
aulien luona oli tämän hurjan karkelon määrä tulla esitetyksi. Kun
puolenpäivän aikaan lähdin heidän jälkeensä, saatteli minua 42
kirgiisiä, yllään parhaat, kaiken kirjavuiset halaatit, vyötäisillä
kirjavat vyöt, tikarit ja puukot, kalisevia nippuja, joissa oli
tuluksia, naskaleita, tupakkakukkaroita y.m. pieniä esineitä.
Päähineitä oli monenlaisia, useimmilla kuitenkin vuodenajan takia
pienet pyöreät mustat patalakit, punaisin, keltaisin ja sinisin
kirjauksin. Tämän juhlapukuisen rahvaan keskellä, joka taajana joukkona
minua ympäröi, tunsin yksinkertaisessa harmaassa matkapuvussani olevani
kuin dervishi parempien ihmisten joukossa.

»Arvoltaan ja puvultaan etevimmät olivat kuitenkin Togdasin-Bek,
yllään tulikeltainen, kullalla kirjailtu kunniahalaatti, jonka
olin Kashgarista tuonut ja hänelle lahjoittanut, sekä Togda
Muhammed-Bek, Mustag-atan itäpuolella asuvain kirgiisien päällikkö.
Tämän puvussa näki kylläkin rohkeita väriyhdistelmiä, joitten
luultavasti oli sattumaa kiittäminen siitä, että ne olivat samalla
ihmisruumiilla sijansa saaneet; pitkä halaatti oli merensininen,
leveä vyö vaaleansininen ja päässään hänellä oli korkea sinipunerva,
kultareunuksellinen pipolakki. Tämä puku somisti pitkää, oikein
alkurotuista kirgiisiä, jolla oli vinot kapeat silmät, ulkonevat
poskipäät, harva musta leukaparta ja jouhevat viikset, ja ratsu hänellä
oli jättiläismäinen, sysimusta, vierasrotuinen. Kun vielä lisäämme,
että hänen kyljellään roikkui koukkumiekka mustassa huotrassaan, niin
on meillä edessämme oikea aasialainen Don Quixote.

»Ylempien kylien luona näkyvistä laajenevista ratsumiesjoukoista voimme
arvata olevamme perillä, ja keskelle kenttää oli varattu avopaikka,
jolle pysähdyimme. Tässä meitä odotti sadanyhdentoista vuotias
Khoat-Bek viiden poikansa keralla, jotka hekin jo olivat harmaantuneita
vanhuksia, saattonaan parikymmentä muuta ratsumiestä. Khoat-Bek istui
satulassa yhä yhtä karskina ja varmana kuin konsanaankin, vaikka selkä
olikin jonkun verran iän koukistama. Yllään hänellä oli nahkareunainen
violetti halaatti, ruskeat nahkasaappaat ja ruskea turbaani.
Kasvonpiirteitä oli lyhyt valkea täysiparta, iso kotkannenä ja syvät
harmaat silmät, jotka enimmäkseen näyttivät viihtyvän menneiden aikain
muistoissa.

»Kaikki osoittivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta ja bekitkin
laskeutuivat hevosen selästä häntä tervehtiäkseen, ja hän istui siinä
levollisena kuin jumala ja otti vastaan heidän kunnianosoituksensa.
Vanhus oli ennen vanhaan ollut Sarik-kol-kirgiisien tjong-beki eli
suurpäällikkö, joka arvo oli ollut seitsemällä hänen esi-isistäänkin,
osaksi itsenäisinä, osaksi vieraan vallan alaisina. Milloin hän ei
vaipunut omiin muisteluihinsa, oli hän sangen puhelias ja kertoi
ilmeisestikin hyvin mielellään muistoistaan ja perheoloistaan.

»Hänellä oli seitsemän poikaa ja viisi tytärtä, 43 lastenlasta ja
16 lastenlastenlasta. Kaikki he asuivat samassa yhteiskunnassa,
suuressa aulissa, joka kesäisin on Kara-kulin luona, talvella
Bassik-kulin seuduilla. Vanhin poika, Oshur-Bek, josta vähitellen
tuli minun miehiäni, oli erittäin leikillinen ukko. Hän kertoi, että
Khoat-Bekillä eläissään oli ollut neljä kirgiisiläistä vaimoa, joista
kaksi yhdeksänkymmenen ikäistä vielä eli, ja sitä paitsi satakunta
sarttilaista, joita oli eri aikoina ostettu Kashgarista ja sitten
toinen toisensa jälkeen hylätty.

»Khoat-Bek mielistyi siihen määrään silmälaseihini, että pyysi saada
ne omikseen, mutta kun minulla ei ollut niitä liikenemään, niin sanoin
hänelle, että kun hän oli tullut niittä toimeen satayksitoista vuotta,
niin varmaan hän tulisi niittä toimeen eteenkinkäsin. Lahjoitin hänelle
sen sijaan kankaita, lakkeja ja huiveja. Syksymmällä vanhus erään
poikansa keralla ratsasti Jangi-hissariin solan kautta, joka oli vain
sataa metriä Mont Blancia matalampi. Hän omisti siellä maata ja tahtoi
lisäksi vähän huvitella ennen talvea.

»Pukki kiskotaan eteemme, kirgiisi yhdellä iskulla katkaisee siltä
kaulan ja antaa veren juosta, kunnes se tyrtyy. Teurastettu eläin on
nyt kisan keskustana, kisaavat kun kilpailevat siitä, kuka saa sen
itselleen anastetuksi.

»Muuan ratsumies vie sen kerallaan pois ja odotamme sitten hetkisen.
Etäisyydessä näkyy ratsumiesjoukko; se lähestyy hurjaa vauhtia;
kahdeksankymmenen hevosen kaviot räikkyvät kovalla tanterella, jonka
nurmen lammaslaumat jo ovat kalvaneet juuriaan myöten. Melu käy
huumaavaksi, siihen sekaantuu hurjia huutoja ja jalustimien kalinaa.
Pölypilvessä he kiitävät aivan ohitsemme. Eellimmäinen heittää pukin
ruumiin hevoseni etujalkoihin. Kuten hunnit tai hävittävä rosvojoukko
he laukkaavat pois, tekevät arolle kierroksen, mutta palaavat jo
samalla takaisin. Se, jonka eteen pukki heitetään, kiittää tästä
kunniasta siten, että kutsuu joukon pieniin kemuihin, kuten kirgiisit
tavallisesti tekevät, taikka antaa heille kourallisen hopeatengehiä,
kuten minä tein.

»Tuskin olemme kuitenkaan ennättäneet hieman peräytyä, ennenkuin hurja
joukko taas palaa ja hyökkää pukkirievun kimppuun, jonka ruumis ei
vielä ole ennättänyt jäähtyä. Nyt siitä syntyy taistelu, ikäänkuin
olisi se kultia täynnään — siinä on nyt selittämätön sekasotku
hevosia ja miehiä, kaikki pölypilven peittäminä. Hevosia kompastuu,
toisia karkaa pystyyn, ryöstää. Miehet yhä satulasta kiinni pitäen
heittäytyvät suin päin maata kohti ja tapailevat palkintoa. Toisia on
pudonnut hevosen selästä ja he ovat vähällä sotkeutua jalkoihin, toisia
puoleksi riippuu hevosten alla, mutta kaikki kiistävät ja teutaroivat
hurjimmassa epäjärjestyksessä nahkan anastaakseen.

»Jäljelle jääneet tai äsken tulleet ratsastajat karauttavat täyttä
laukkaa keskelle joukkoa, ikäänkuin tahtoisivat he ajaa tämän pölyyn
kietoutuneen, kirkuvan ja elämöivän hevos- ja ihmisvuoren yli. Pienet
metkut ovat luvallisia. Mikä nykäisee naapurin hevosta suitsista
päästäkseen lähemmä nahkaa, mikä sivaltaa ruoskan varrella kuonoon
saadakseen sen pystyyn karkaamaan taikka taapäin peräytymään, tahi
koettavat he pudottaa toinen toisensa satulasta.

»Sekasortoa vielä lisäsi pari miestä, jotka ratsastivat
suipposarvisilla jakeilla. Jakit ryteikköön tunkeutuessaan tietysti
kutittelivat hevosia sarvillaan ja nämä siitä potkimaan jakkeja, jotka
vuorostaan vihastuivat puskemaan, niin että kisa hieman muistutti
härkätaistelua. Vihdoin on joku miehistä saanut nahkasta kiinni,
pistää sen oikean reitensä ja satulan väliin ja kiitää nopeaan kuin
tuuli laajaa piiriä pitkin lakeutta muiden takaa-ajamana. He katoavat
etäisyyteen, mutta palaavat parin minuutin kuluttua takaisin. Taas
kuulemme kavioiden iskevän tantereeseen. Ratsumiehet syöksyvät suoraa
päätä meitä kohti, esteistä välittämättä; seuraavassa silmänräpäyksessä
he hyökkäävät päällemme ja musertavat meidät; emme ennätä alta —
mutta parin askeleen päässä ja yhä hurjimmassa vauhdissaan he äkkiä
ponnahtavat syrjään, nakattuaan ensin eteemme nahkan, joka nyt oli
muuttunut muodottomaksi tukoksi, jonka jälkeen taistelu alkaa uudelleen.

»Togdasin-Bekikin lopulta kiihtyi taistelun hälinästä niin, että
hyökkäsi joukkoon ja tosiaan saikin palkinnon kerran anastetuksi,
mutta keikahdettuaan nurin hevosineen päivineen ja saatuaan naamaansa
ja nenävarteensa muutamia punaisia kiinalaisia kirjaimia, talttui hän
lauhkeaksi kuin lammas ja jäi kauniisti meidän luoksemme.

»Karkelon aikana olivat useimmat riisuneet halaattinsa, jopa toisilla
oli yläruumiinsa koko oikea puoli paljaana. Harva siitä ehjin nahkoin
suoriutui; monen naama oli verissään ja sitä nyt menivät läheiseen
puroon hautomaan, ja onnahteli joku hevosistakin. Kentällä on hajallaan
lakkeja ja ruoskia, joita omistajat vähitellen käyvät perimässä.
Suuresti ihmettelin, ettei sattunut pahempia tapaturmia, mutta tämä
tietysti riippuu siitä, että kirgiisit pienestä pitäen ovat hevosen
selässä kasvaneet. Jännittävän ja vaarallisen leikin päätyttyä
kutsuttiin arvohenkilöt dastarkhanille lähimmän bekin telttaan, jossa
seudun soittoniekat aterian aikana ilahuttivat meitä sävelillään.»

Pieni Kara-kul.


Tämä ei ollut ainoa kerta, kun Hedinille näyteltiin näitä kisoja,
ja joskus ne olivat vielä hurjempiakin. Hän asettui nyt leiriin
Mustag-atan pohjoispuolelle Pienen Kara-kulin rannalle kartoittaakseen
seutua ja tutkiakseen sen maantieteellisiä oloja. Tämä pieni alppijärvi
oli viehättävä jylhän karussa ympäristössään, harmaitten, synkkäin
jättiläisvuorien ympäröimänä, Mustag-atan valkoiset lumikentät
muita korkeampina loistaen. Vain etelärannalla oli lakeus vehmaine
laitumineen. Näköalain jylhyyttä vilkastuttivat järven räikeän kirkkaat
värivivahdukset. Kaikkialla osoittivat moreenit, että seutu ennen
oli kokonaan ollut jäätiköiden peittämä. Äkkituulet, rankkasateet,
pyörremyrskyt haittasivat Hedinin työtä, mutta loma-aikoja vilkastutti
kirgiisien ystävällinen seurustelu.

Suoritettuaan Kara-Kulilla työnsä Hedin nousi Mustag-atan rinteille
tutkiakseen aluksi vuoren kymmenet jäävirrat. Vuoren louhisilla
rinteillä hän ratsasti jakilla, joka ihmeteltävän taitavasti suoriutui
pahimmistakin paikoista. »Milloin tuo raskas eläin astelee pitkin
suuren lohkareen terävää reunaa, milloin ketterästi hyppää mustan
ammottavan rotkon yli ja paikalla tapaa jalansijan seuraavalla
paadella, milloin se taas liikkumattomin kankein jaloin laskee jyrkkää,
pystyä sorarinnettä, jolla ei kaksijalkainen olento mitenkään pysyisi
pystyssä.» Näitä jäätikkötutkimuksia paljon haittasi epävakainen sää,
myrskyt, rae- ja lumisateet, sillä korkeuksissa alkoi talvi jo tehdä
heinäkuun lopulla tuloaan.



Uusia hyökkäyksiä Mustag-atalle.


Elok. 6:ntena oli sää vihdoin siksi edullista, että Hedin saattoi
uudelleen yrittää nousta Mustag-atalle, jonka läntinen rinne oli
alhaalta katsoen näyttänyt kohoavan hyvin verkalleen, vain 20° kulmin.
Matkaan lähdettäessä oli mukana seitsemän jakkia, kullakin ajajansa,
mutta toinen toisensa perästä uupuivat juhdat ja miehet saivat niin
ankaran silmä- ja päänsäryn, että heidän täytyi jäädä tielle. 5,300
metrin korkeudesta alkaen oli Hedinillä mukana vain kaksi jakkia ja
kaksi kirgiisiä, jotka vuoron jälkeen ratsastivat toisella. Nämäkin
valittivat päänsärkyä ja hengenahdistusta. 6,300 metrin korkeuteen
päästyään Hedinin täytyi kääntyä takaisin noudattaen kirgiisien
neuvoja, jotka varoittivat lähtemästä siitä alkavalle rinteelle, jolla
nyt oli paljon verestä lunta ja jolla he alhaalta katsoen usein olivat
nähneet valtavia lumivyöryjä. Jakitkin alkoivat lopen väsyä ja jalan
olisi matkustaja tuskin jaksanut korkeammalle.

Syynä siihen, että Hedin oli vuoritanudilta säilynyt, oli se, ettei
hänen ratsastaen tarvinnut rasittaa itseään. Paluumatka kävi nopeaan ja
klo 7 aikaan olivat kaikki taas leirissä.

Seuraavana päivänä tehtiin uusi yritys ja otettiin mukaan pieni jurtta,
Hedin kun aikoi viettää yön 6,000 metrin korkeudessa, jatkaakseen siitä
toisena päivänä nousua. Puolenpäivän aikaan oli päästy noin 5,000
metrin korkeuteen. Vuoren yläosan kaikki kuperat pinnat ovat paksun
jääpanssarin peitossa — koverilla paikoilla on jäävirrat — ja Hedin
sattui nyt kohdalle, josta tälle panssarijäälle oli mahdollinen päästä.
Alussa oli panssarijäätä verraten helppo kulkea, mutta pian alkoi
tulla vastaan yhä suurempia halkeamia ja jääröykkiöitä. Kirgiisien
neuvosta seurattiin vuorivuohien jälkiä, mutta monta kertaa jakkien
sorkka putosi lumisillan läpi alla ammottavaan salattuun kuiluun. Nämä
viisaat vuoristoeläimet eivät siitä kuitenkaan hätääntyneet, vaan
tukivat eturuumistaan turvallaan, kiiveten taas ylös hangen pinnalle.
Eräs lumisilta kuitenkin petti ja etumainen jakki sortui jäähalkeamaan,
niin ettei näkynyt muuta kuin sarvia ja toista takasorkkaa. Puhkuen
ja ähkyen jakki riippui ammottavan kuilun päällä, mutta ymmärsi
pysyä siinä niin alallaan, että kirgiisit ennättivät kietoa köysiä
sen sarviin ja ruumiin ympäri, jonka jälkeen miehet ja muut jakit
yhteisvoimin kiskoivat sen ylös. Kun vielä kirgiisikin putosi
jäähalkeamaan ja toinen jakki — molemmat kuitenkin pelastuivat — ei
lopulta ollut muuta neuvoa kuin muutaman valtavan halkeaman pannalla
kääntyä takaisin. Mustag-atalle oli ilmeisestikin mahdotonta nousta
tältä puolelta.

Jatkettuaan vielä muutaman päivän glasieeritutkimuksiaan Hedin
elokuun 16:ntena lähti neljättä kertaa yrittämään Mustag-atalle,
mukanaan seitsemän miestä ja kymmenen jakkia. Pieni jurtta, jossa
oli makuusija kolmelle, pystytettiin 6,300 metrin korkeuteen, mikäli
aneroidi-mittauksiin oli luottamista — elohopea-ilmapuntari oli joku
aika takaperin mennyt rikki — mutta pari miehistä sairasti jo niin
kovaa päänsärkyä ynnä muita vuoritaudin vaivoja, että he saivat palata
takaisin. Kaikki muutkin kirgiisit voihkivat koko yön, eikä ruoka eikä
juoma maittanut ketään.

»Suurenmoisemmalla paikalla ei leirini ole koskaan ollut. Olinhan
vuoren rinteellä, joka on maailman korkeimpia, allani jäävirtain
kielekkeitä, vuoripuroja ja järviä yön hämärissä, vieressämme jäävirta,
jota ihmeellisempää vuoristoissa saa harvoin nähdä. Meidän ei olisi
tarvinnut astua kuin muutaman askeleen etelää kohti pudotaksemme
400 metriä syvään kuiluun glasieerin teräksen hohtavalle, sinisen
kirkkaalle jäälle.» Kuu oli yöllä niin kirkas, että siihen tuskin
saattoi katsoa. Näköala oli kuitenkin sekä päivällä että yöllä
suurenmoisuudestaan ja äärettömästä laajuudestaan huolimaita niin
sekavaa lukemattomine huippuineen ja selänteineen, ettei siitä ollut
helppo löytää johtopiirteitä.

Yö oli sekä ulkopuolella että jurtassakin oleville niin kylmä, ettei
kukaan saanut unta silmiinsä. Lisäksi alkoi tuima lounaistuuli suomia
tunturin rinteitä. Miehet valittivat päänsärkyään, kuin olisivat olleet
piinapenkillä. Aamun koittaessa oli tuuli kiihtynyt täydeksi myrskyksi
ja hieno lumi lensi tuiskuna. Ulkona yönsä viettäneet kirgiisit olivat
vilusta niin kohmettuneet, että tuskin pääsivät jurttaan kömpimään.
Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat samalla paikalla,
mihin ne oli edellisenä yönä jätetty. Jumalan kiusaamista olisi näin
ollen ollut lähteä lumimyrskyssä pyrkimään huipulle, jossa väijyivät
jäähalkeamat, lumivyöryt ja tiesi mitkä tuntemattomat vaikeudet.
Tosin kirgiisit olisivat alistuvalla mielellä suostuneet jatkamaan
nousua, mutta vilpitön oli siitä huolimatta kaikkien ilo, kun johtaja
antoi peräytymiskäskyn. Huimaavaa vauhtia riennettiin vuorelta alas.
»Jakit» — joita vain ainaisin hoputuksin oli saatu ylöspäin kulkemaan —
»heittäytyivät kerrassaan päistikkaa jyrkänteitä alas, sukelsivat kuin
saukot kinoksien läpi eivätkä ruumiittensa painosta ja kömpelyydestä
huolimatta kertaakaan kompastuneet tai nurin luiskahtaneet.»

Huolimatta kaikkien yritystensä myttyyn menemisestä ei Hedin
kuitenkaan, luule mahdottomaksi nousta tälle korkealle vuorelle, itse
kiipeäminen kun on verraten helppoa.

Käytyään elokuun lopulla pikimmältään Pamirskij Postissa ja
Alitshur-Pamirissa, hän syyskuun lopulla palasi työmaalleen,
mitaten nyt Pienen Kara-kulin syvyyden. Kun kirgiiseillä ei ollut
aavistustakaan siitä, mikä kapine vene oli, eikä kymmenien penikulmien
piirissä ollut muuta puuta kuin muutamia pieniä koivuja eräillä
pyhimyshaudoilla, täytyi jurttakepeistä ja nahkoista kyhätä pieni —
parin metrin mittainen — purjevene, jonka ulkolaidoille Hedin vielä
kiinnitti ilmalla täytettyjä nahkasäkkejä, jotta pursi paremmin
kesti tuulta ja lainetta. Erään kirgiisin keralla hän sitten tällä
veneellä purjehti järven poikki moneen kertaan ja sai suoritetuksi
kaikki mittauksensa, mutta pari kertaa oli myrsky upottaa uhkarohkean
purjehtijan tovereineen.

Lokakuun toisella viikolla matkustajamme jälleen lähti Kashgariin.


Hedin käänsi nyt tutkijahuomionsa uusille aloille, siihen aavaan
lakeuteen, joka leviää Pamirin itäpuolella Tianshanin ja Kuenlunin
välillä, muodostaen Tarimin ja sen syrjäjokien vesistösyvänteen.
Suurimmalta osalta tämä alue on mitä kamalinta hiekkaerämaata, mutta
reunoilla on hyvin viljeltyjä keidasalueita, niin pitkälti kuin
vuoristoista laskevien jokien vesi riittää maankasteluun. Kuuluimmat
näistä keitaista ovat Kashgar ja alueen eteläreunalla Jarkent, Khotan,
Kerija ja Tjertjen, pohjoispuolella, lähellä Tarimia, taas Maralbashi
ja Aksu. Koko alue kallistui pohjoista kohti ja sitä laitaa sen vuoksi
kiertää pääjoki Tarim. Etelästä siihen pyrkivät syrjäjoet nykyjään
enimmäkseen juoksevat kuiviin Takla Makanin hiekkoihin, mutta lienevät
ennen aikaan, ennenkuin hiekkamuodostus sai niin suuren vallan, vieneet
vetensä avouomassa perille saakka.

Ikivanhoista ajoista saakka on tämä alue pikemmin yhdistänyt kuin
erottanut Kaukaisen idän ja Lännen maita, sillä sen kahden puolen
kulkivat suuret kauppatiet, joiden vaikutus kuvastuu länsimaitten
oloihin jo klassilliselta ajalta saakka. Tieto Kiinasta ja Kiinan
tuotteista saapui sen kautta, vaikka vasta Polo-veljekset ja heistä
toisen poika Marco olivat ensimmäiset eurooppalaiset, joiden matkasta
tämän alueen kautta on säilynyt jälkimaailmalle enemmän tietoja.

Paitsi maantieteellistä liittyi siis tärkeä historiallinenkin
mielenkiinto siihen maahan, jonka kesken jäänyttä tutkimusta Sven Hedin
nyt lähti jatkamaan, vieden sitä sangen tuntuvan kappaleen eteenpäin.



Kashgar-joen varrella.


Helmikuun puolivälissä 1895 Hedin kahdella neljän hevosen vetämällä
araballa lähti Kashgarista uudelleen matkaan, tällä kertaa matkan
lähimpänä määränä Maralbashi, joka on kauempana Kashgar-joen
rannalla. Alussa matka kävi verraten asuttujen seutujen kautta,
mutta jo kolmantena päivänä maisema oli vain autiota aroa, jolla oli
niin vahvalti hienoa, tuulen ajelemaa pölyä, että arabat kulkivat
kuin polsterilla ja kävelevän jalka melkein kokonaan vaipui siihen.
Tuulen mukana pöly tunki kaikkialle, tehden matkustuksen työlääksi ja
raskaaksi. Paikoitellen oli suuria metsiäkin, jotka täällä sisimmässä'
Aasiassa ovat niin harvinaisia. 22 p. helmik. Hedin koko päivän ajoi
poppelimetsässä, jossa sanottiin asustavan tiikereitä, susia, kettuja,
hirvieläimiä, antilooppeja ja jäniksiä. Tie oli yleinen kiinalainen
postitie ja sopivien matkain päässä oli aina asematalot. Polttopuu-
ja heinävarastoineen, vajoineen ja rattaineen nämä usein olivat
sangen maalaukselliset. Sarvikarja, lampaat, kissat, koirat ja kanat
vilkastuttivat niiden elämää. Munia, maitoa ja leipää oli kaikkialla
saatavana. Aasikaravaanit kuljettivat tätä tietä pumpulia, teetä,
mattoja, vuotia y.m. Aksusta Kashgariin. Joka asemalla oli kiinalainen
postinhoitaja, kolme muhamettilaista postinkuljettajaa ja kymmenen
hevosta ja posti kulki täsmälleen ja nopeaan. Sitäpaitsi oli tällä
välillä huolellisesti rakennettu sähkölennätinjohto.

Maralbashi oli pieni kaupunki kiinalaisine linnoineen, muurineen,
moskeijoineen. Lähellä kaupunkia pyörittivät Kashgar-joesta johdetut
kanavat myllyjä, seudussa kun viljeltiin paljon riissiä, maissia
ja vehnää. Asukkaat olivat turkkilaista rotua, kuten yleensäkin
Itä-Turkestanissa, jossa kuitenkin väestön sekoitus on hyvin suuri.
Sotaväki ja ylemmät virkamiehet ovat kiinalaisia, kauppiaat osaksi
hinduja.



Erämaan kangastuksia.


Hedinin aikomus oli nyt lähteä rohkealle matkalle Takla-makan erämaan
poikki, toivoen tästä matkasta tärkeitä sekä maantieteellisiä
että muinaistieteellisiä tuloksia. Pitkin keidasseutuja puhuttiin
siitä, että muka erämaassa oli paljon suurien vanhojen kaupunkien
raunioita ja salatuita aarteita ja Hedin oli vakuutettu siitä, että
näillä huhuilla ja taruilla oli tosipohja, hiekkaerämaa kun kaikesta
päättäen on Tarimin syvänteessä historiallisellakin ajalla vallannut
keidasviljelykseltä alaa.

Matkaa varten hän tarvitsi kameeleja ja näitä oli hänen vakuutettu
paraiten saavan Maralbashista. Siinä toivossa hän kuitenkin kokonaan
pettyi; jonka vuoksi hän matkusti lounatta kohti Lajlikiin, joka
on Jarkent-joen varrella, odotellakseen siellä matkavarustuksia ja
kameeleja, joita hän lähetti miehensä hankkimaan. Matka Lajlikiin
kulki laakeain seutujen kautta, joita kauan rinnakkain juoksevat
Kashgar-darja ja Jarkent-darja osaksi tulvillaan, osaksi kaivettujen
suurenmoisten kanavain kautta hedelmöittävät. Melkoisia poppelimetsiä
kasvoi täälläkin monessa kohden, kylät olivat rauhallisia, matkustaja
otettiin hyvin vastaan, ja kiinalaiset viranomaiset, joilla oli tieto
Hedinin tulosta, pitivät kiitettävää huolta hänen toimeentulostaan ja
viihtymyksestään. Monta hyvää tilaisuutta hänellä oli tutustua rahvaan
elämään ja tapaan, jolla sitä hallittiin, varsinkin oikeudenkäyntiin,
jota usein hoidettiin aito salomonilaiseen henkeen, mutta ehkä vielä
useammin molempien riitapuolien vahingoksi. Maanviljelys on kokonaan
keinotekoisen kastelun varassa, ja jos joet uomaansa muuttavat, joka
lakeuksilla ei ole harvinaista, jäävät kylät ja kaupungit autioiksi,
ellei niille voida keinotekoisilla laitoksilla vettä johtaa. Sateentulo
on vähäinen vuoden umpeensa, talvi tosin kylmä, mutta melkein lumeton.
Kun vallitsevat tuulet tulevat erämaan puolelta, ovat pölymyrskyt
keidasalueella yleisiä ja silloin voi ilma käydä sakeaksi kuin
sakeimmassa sumussa. Mihin kanavia ei voida suunnata, siellä on maa
kuivaa aroa ja hiekka-erämaata, mutta missä vettä on saatavana, antaa
se erinomaisia satoja.

Kaikissa näissä kylissä puhuttiin erämaan tarukaupungeista ja
aarteista. Siellä oli muka torneja, muureja ja taloja, joissa oli
hopeaa ja kultaa kasoittain. Mutta jos joku lähti sinne kameeleineen
ja sälyytti näiden selkään kultaa ja hopeaa, niin ei hän päässytkään
palaamaan, erämaan henget kun muka pidättivät hänet; vasta hopeat
ja kullat pois annettuaan hän saattoi toivoa pelastuvansa. Muuan
80-vuotias ukko kertoi nuoruudessaan tunteneensa miehen, joka oli
erämaassa eksyttyhän tullut autioon vanhaan kaupunkiin. Huoneissa oli
ollut suunnattoman paljon kiinalaisia jalkineita, mutta ne olivat
rauenneet tomuksi, kohta kun niihin oli koskenut. Muuan toinen oli
tavannut kaupungin, jossa oli ollut paljon hopearahoja, mutta kun
hän oli täyttänyt kaikki taskunsa ja mukana olleen säkin ja lähtenyt
paluumatkalle, oli hänen kimppuunsa hyökännyt parvi villikissoja
säikäyttäen hänet niin pahanpäiväisesti, että hän heitti pois kaikki
hopeat. Kun hän jonkun ajan kuluttua palasi takaisin, koettaakseen
uudelleen onneaan, oli hiekka haudannut alleen koko salaperäisen
kaupungin.

Parempi onni oli eräällä muhamettilaisella papilla ollut. Hän oli
velkaantunut ja lähtenyt erämaahan kuolemaan. Mutta sieltä hän olikin
löytänyt niin paljon kultaa ja hopeaa, että hän nyt oli suunnattoman
rikas. Mutta lukemattomia aarteiden etsijöitä oli erämaahan kadonnut
ainiaaksi. Jos mieli pois päästä ja tuoda kulta mukanaan, täytyi
voida karkoittaa henget pois. Nyt henget noituivat ne onnettomat,
jotka erämaahan lähtivät. Heidän päänsä joutui pyörälle, niin että he
tietämättään aina kulkivat piiriä ja palasivat entisille jäljilleen.
Käveltiin ja käveltiin, kunnes uuvuttiin tai janoon sorruttiin.
Jarkentista piti samaan aikaan lähteä kaksitoista miestä erämaahan
aarteita etsimään. Näille retkille lähdettiin mieluimmin keväällä,
koska luultiin hietamyrskyjen silloin paljastavan kullan. Kuukausi
takaperin oli erämaahan lähtenyt mies, mutta hän ei koskaan palannut.
Jarkentissa kerrottiin vaeltajan erämaassa tuon tuostakin kuulevan
ääniä, jotka mainitsivat häntä nimeltä; jos hän lähti kulkemaan näiden
äänien perässä, eksyi hän ja nääntyi janoon.

Nämä jutut sattuvasti muistuttavat niitä taruja, joita Marco Polo
aikanaan kuuli Lopin erämaasta.

Sven Hedin olisi tahtonut tehdä tämän erämaanmatkan talvella, jolloin
erämaassa olisi tullut mukaan otetulla vedellä paljon kauemmin
toimeen, mutta kameelien viipymisen vuoksi myöhästyi retki, niin
että lähtö saattoi alkaa vasta huhtikuun 10:ntenä. Vettä, jota
kuljetettiin rautasäiliöissä ja nahkasäkeissä, oli arvion mukaan 25
päiväksi, ruokavaroja kuukausiksi, kameeleja varten öljyä, joilla
niiden sanottiin tulevan erinomaisen kauan toimeen muutta ruoatta,
ja erinomaisen runsaat muut varustukset, Hedinin aikomus kun oli
Khotan-darjan laakson saavutettuaan jatkaa matkaa Tibetiin. Hän aikoi
ensin kulkea koillista kohti Masar-tag nimiselle vuorelle, jonka
luultiin Jarkent-darjalta kulkevan erämaan poikki sille Masar-tagille,
jonka edelliset matkustajat olivat tavanneet Khotan-darjan luona, koska
vuorijonon juurella saattoi toivoa sekä dyynittömämpää seutua että ehkä
lähteitäkin.

Ensimmäisen viikon ja alun toista piti matka koillista kohti
varsinaisen hietaerämaan ja suurien dyynien rajaa seutujen kautta,
joissa hietanietokset olivat pienemmät tai niitä ei ollut ensinkään,
vaan maa oli kiinteätä aroa. Yksinäisiä puita, joskus metsiköltäkin
tavattiin, mutta ei minkäänlaisia raunioita näkynyt. Toisin paikoin
oli sangen hyvää vettä, osoittaen maan olevan kosteata melko kauas
Jarkent-darjasta.



Erämaan järviä.


Eteisillä ilmoilla kohosi sitten näkyviin korkea vuori, joka oli
ennen mainittu Masar-tag, Jarkent-darjan etelärannalla. Pian tuli
sitten vastaan laaja poppelimetsä ja melkoinen kamishia kasvava järvi.
Ihmisjälkiäkin täällä näkyi. Kauempana pohjoisessa järvi laajeni,
metsät, joita kasvoi sen dyynirannoilla, kävivät yhä vehmaammiksi ja
taajemmiksi, mitä ihanimpia näköaloja avautui erämaasta tulleille
vaeltajille. Järvi luultavasti on jonkun Jarkent-darjan putaan
muodostama, täyttyen joen kesällä tulviessa. Asukkaita ei näkynyt, ei
kuulunut. Samanlaisia järviä oli edelleenkin, vaikka pienempiä, niiden
vesi erittäin maukasta, ja kameeleille oli vehmasta laidunta. Vuorilta
oli laajat näköalat vehmaille aroille. Kaiken kaikkiaan nämä seudut
täällä erämaan kainalossa tuntuivat Hedinistä maalliselta paratiisilta.
Vielä kauempana tavattiin muutamia Maralbashin miehiä, jotka olivat
täältä suolaa keräämässä; muutoin seutu oli autio. Nämä miehet
tiesivät, että alue näiden järvien ja Khotan-darjan välillä oli aivan
vedetöntä hietaerämaata, ja viimeiselle kukkulalle noustessaan Hedin
yhdellä silmäyksellä saattoi todeta, ettei Masar-tag suinkaan jatkunut
erämaan poikki, kuten Przevalskij oli sen piirtänyt. Kaikesta päättäen
oli nyt kuljettava mitä kamalimman erämaan poikki, jos mieli päästä
Khotan-darjalle. Hedin arveli voivansa kulkea matkan kuudessa päivässä
ja otti vettä mukaan vain kymmeneksi, jottei rautasäiliöitä tarvinnut
kokonaan täyttää, kameelien kuormat kun muutoinkin olivat liian raskaat.

Kun oli kuljettu puolentoista tuntia viimeisen järven rannalta, oltiin
täydessä hietaerämaassa.



Takla-Makanin hiekoissa.


Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin dyynit olivat 6—7 metrin
korkuiset. Missä kaksi aaltosuuntaa kohtasi toisensa, oli
hietanietoksia, jotka olivat kahta vertaa korkeammat ja pyramiidien
tavoin kohosivat ympäristöstään. Jossakussa kohdassa, missä itse
maaperä näytti olevan korkeampaa, kohosi oikeita hiekkavuoria, joilta
oli suurenmoiset näköalat yli kammottavasti aaltoilevan hieta-aavikon.
Hedinin mielestä tämä näköala hiljaisuudessaan ja levossaan oli
sanomattoman kaunis. Hän yhä toivoi löytävänsä sen povesta salattuja
tiedon aarteita.

Dyynien korkeus nopeaan lisääntyi, toisten harja oli 18—20 metriä
aallon pohjaa korkeammalla. Kamalan vaikea oli päästä niiden poikki.
Raskaista taakoistaan huolimatta kameelit kuitenkin kiipesivät niille
sangen rivakasti ja varmoin jaloin luistelivat rinteitä alas; milloin
joku sattui kompastumaan, ei se kuitenkaan jaksanut nousta ylös omin
voimin, ennenkuin kuormaa oli puolennettu. Hediniä oli varoitettu,
että hän oli kameelien selkään sälyttänyt liian suuret kuormat, ja
varoitusten oikeutus tuli nyt piankin ilmi. Hän ei kuitenkaan hennonnut
uhrata kallista varustustaan kuormia pienentääkseen. Pahimpain dyynien
poikki täytyi lapioida polku, ennenkuin kameelit saattoivat niille
nousta.

Vielä kauempana hietanietoksien korkeus oli 25—30 metriä; niiden
harjaa kulkeva kameeli näytti kerrassaan pieneltä aallon laaksosta
nähden. Kovaa maata ei enää tuntunut hieta-aaltojen pohjallakaan
ja taakse olivat jääneet viimeisetkin tamariskit, jotka kaukana
muusta kasvullisuudesta olivat uhmanneet erämaan kuumaa puhallusta.
Ei näkynyt ainoatakaan kortta, lehteä, kaikki oli vain keltaista
hiekkaa. Ei ainoatakaan lintua lentänyt ilman piirissä, gasellien ja
hirvieläinten jäljet olivat jo ammoin kadonneet ja Masar-tagin uloinkin
niemeke pölyyn häipynyt. Toinen koirista jäi jo ensimmäiselle erämaan
taipaleelle, miesten luulon mukaan kuoltuaan auringonpistoksesta.
Ensimmäisenä iltana löytyi vielä dyynien välistä pieni laikka kovaa
savea, jossa kasvoi kaksi viimeistä tamariskia.

Kameelit paikalla kuorivat ne. Muuta laidunta ei tietenkään ollut,
vaan juhtain oli tyytyminen öljyyn ja sesaminkuoriin. Tähän yritettiin
kaivaa kaivo, mutta kun maa 70 sentin syvyyteen oli rutikuivaa, täytyi
siitä luopua.

»Omituisin, selittämättömin tuntein pystytimme nyt ensi kerran leirimme
maapallon autioimpaan erämaahan. Miehet eivät paljoa puhuneet eikä
kukaan nauranut; omituisen vaiteliasta oli pienen tulen ympärillä, jota
tamariskin juurilla vireillä pidettiin. Haudan hiljaisuus vallitsi
seudussa. Tiu'utkin vaikenivat. Ei kuulunut muuta kuin kameelien
pitkäveteistä, raskasta, säännöllistä hengitystä. Teltassani lepatteli
kynttiläni ympärillä pari eksynyttä yöperhosta, jotka kaikesta päättäen
olivat tulleet karavaanin mukana.»

Seuraavana aamuna puhalsi länsimyrsky, hieta lensi, mutta taivas
oli tällä tuulella enimmäkseen verraten pölytön, se kun tuli
keidaspuolelta. Hieta ei jaksanut nousta paria miehen mittaa
korkeammalle. Aurinko paahtoi polttavan kuumasti. Lentohiekka tunkeutui
kaikkialle, suuhun, sieraimiin, silmiin ja vaatteihinkin, niin että
ihossa tuntui ilkeätä hiestausta, johon kuitenkin pian tottui.

Islam Baj, Hedinin oiva ferghanalainen palvelija, kulki kompassi
kädessä edellä etsimässä dyynien lomitse parasta tietä. Usein oli
melkein mahdoton päästä eteenpäin, jonka vuoksi karavaanin täytyi
tehdä isoja kierroksia ja matkan pituus täten sangen tuntuvasti venyi.
Ainainen jano alkoi vaivata matkamiehiä ja tuon tuostakin täytyi
juoda. Kameelit väsyivät pehmeässä hiekassa ja alkoivat yhä useammin
kompastella. Tämä viivytti matkaa. Kun oli kuljettu 13 kilometriä,
olivat kaikki niin uupuneet, että oli jäätävä siihen yöksi.

Yöllä oli vain pari lämpöastetta ja seuraavana päivänä puhalsi
koillistuuli, joka sekoitti ilman niin pölyiseksi, ettei aurinko
päivällä päässyt liiemmäksi lämmittämään. Maisema oli niin sankan udun
verhoama, että vain lähimmät dyynit näkyivät.



Kuolonhiljaisunden koti,


Mutta aamulla Hediniä odotti surullinen havainto. Rauta-astioissa ei
ollut enää vettä kuin kahdeksi päiväksi, miehet kun olivat ottaneet
sitä viimeisestä järvestä paljon vähemmän kuin käsky oli ollut.
Jolltji, retkikunnan opas, vakuutti tämän hyvin riittävän Khotan-darjan
laaksoon ja Hedin luotti hänen sanoihinsa, luullen sinne olevan saman
verran matkaa kuin takaisin Masar-tagin järville.

Pölyssä oli entistä vaikeampi arvostella etäisyyksiä. Usein näytti
joku dyyni olevan kaukana, vaikka katsoja seisoikin aivan sen
juurella. Hiekkanietosten laaksoissa oli siihen saakka ollut omituisia
savimultapengermiä, joita Hedin luuli entisen merenpohjan lietteistä
syntyneiksi muodostumiksi, mutta nyt nekin katosivat ja kaikkialla
oli paljasta hiekkaa. Yksi kameeleista uupui, pysähteli tavan takaa,
lopulta kävi pitkäkseen, eikä enää suostunut liikkeelle lähtemään,
ennenkuin sen kuorma oli muiden kameelien selkään sälytetty. »Kauhistus
valtaa mielen, kun erämaan laiva, josta pelastus riippuu, täten tekee
haaksirikon.»

Toivottomuus alkoi yhä enemmän vallata mieliä, mutta kun äkkiä
paarma ilmestyi kameelien keskuuteen, muuttui mieliala taas mitä
toivehikkaimmaksi. Toisin paikoin olivat korkeimmat dyynit 50—60
metrin korkuiset, alentuen taas puoleen tästä määrästä. Ensimmäinen
kameeli oli täytynyt jättää jäljelle, josta sen möly kauan kuului,
eikä tarvinnut kauaakaan odottaa, ennenkuin taivaalle ilmestyi korppi.
Siitä taas kaikki ilostuivat, luullen Khotan-darjan olevan lähellä.
Sitten teki suuri musta kameeli tenän ja oli leiriydyttävä. Todenteolla
oli silloin kuljettu vasta kolmasosa varsinaisesta erämaan matkasta.
Kaikki luulivat joelle olevan korkeintaan kolme päivämatkaa, vaikka
todenteolla kului yhdeksän päivää tämän matkan kulkemiseen. Telttaan
ilmestyi illalla kaksi sääskeä ja ne taas vuorostaan kohottivat
mielialaa.

Hedin oli tähän saakka ratsastanut kameelilla, mutta lähtenyt, juhtain
kuormaa huojentaakseen, jalan edellä kulkemaan. »Leiri ja kameelit
katosivat pian taakseni näkyvistä; vain kärpänen, jota katselin
erikoisen suopein silmin, teki minulle seuraa.» Dyynit kohosivat taas
40—50 metrin korkuisiksi, niiden jyrkempi puoli vietti itää kohti
osoittaen luodetuulen puhaltaneen täällä viime päivinä. Tuulen mukana
leijaili silloin tällöin ilman kautta joitakuita kevyitä kasviuntuvia
ja erään nietoksen rinteellä oli kuivuneita takkiaisia. 13 kilometriä
kuljettuaan Hedin uupuneena laskeutui nietoksen selkään odottamaan,
kunnes karavaani hänet saavutti. »Tuolla tulivat kameelit horjuvin
askelin. Niiden silmistä loisti raukea kuolonhohde. Katse oli alistunut
ja välinpitämätön, se ei enää näyttänyt laidunta tähyilevän.» Niitä oli
enää kuusi, kaksi oli jäänyt jäljelle, kaksi miestä niiden keralla,
taluttamaan ne jäljestäpäin leiriin.

Dyynien välissä alkoi nyt olla sanomattoman hienoa, kuohkeaa ainetta,
johon jalka upposi kuin liejuun, ja laakson pohjia oli vältettävä.
Toisin paikoin hiekan pinnalla oli harva kerros pieniä teräväsyrjäisiä
piikivenkappaleita; näillä oli hietanietoksiin sama vaikutus
kuin öljyllä aaltoihin; dyynit olivat niiden kohdalla ikäänkuin
litistettyjä. Eräästä dyynilaaksosta löytyi villihevosen luuranko,
joka oli niin hauras, että se koskettaissa hajosi kuin tuhka. Hedin
arveli, että tuo luuranko saattoi olla vaikka tuhannen vuoden vanha,
sillä hiekan alla kaikki säilyy ihmeteltävän hyvin. Kun dyynit ainiaan
vaeltavat, oli luuranko ehkä aivan hiljan voinut hiekasta paljastua.
Yön viileydessä tulivat molemmat jäljelle jääneet kameelit leiriin.

Iltasella koetettiin dyynien lomassa paljastuneeseen savimaahan kaivaa
kaivo. Suurella innolla miehet ryhtyivät työhön — dyynit olivat tässä
taas verraten matalia, joten toivottiin erämaan päättyvän — ja innostus
vielä kiihtyi, kun tuli vastaan yhä kosteampaa maata, kuta syvemmälle
kaivettiin. Kameelitkin käsittivät, mitä oli tekeillä, ja kurottelivat
kaulaansa vainutakseen kosteasta hiekasta veden hajua. Sitä kamalampi
oli pettymys, kun parin metrin syvyydessä äkkiä tulikin vastaan
rutikuivaa hiekkaa. Märkä kerros oli ehkä jonkun lumi- tai vesisateen
vajonnutta kosteutta.

Yhden päivän vesivara oli enää jäljellä viimeisessä vesisäiliössä.
Kameeleille ei oltu annettu vettä kolmeen päivään.

Seuraavana aamuna, huhtik. 27:ntenä, kevennettiin kameelien kuormia,
jotta ne paremmin jaksaisivat. Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin
hiekkanietokset taas kohosivat suunnattoman korkeiksi eikä ainoatakaan
risua näkynyt korkeimmaltakaan hietavuorelta. Mutta erään dyynin
kupeesta löytyi pieni hiekan värinen lisko, joka sukkelaan livahti
hiekan sisään reikäänsä. Mistä se eli ja sai vettä? Korkealla ilmassa
lensi kaksi hanhea luodetta kohti. Turhat olivat kuitenkin toiveet,
joita ne herättivät; mitä merkitsi hanhille 30 penikulman laajuinen
erämaa! Dyynit kohosivat nyt 60 metrin korkuisiksi, matka oli
kuljettava kierrellen, kaarrellen, ja parhaatkin kameelit olivat niin
uupuneet, että niiden polvet lotisivat.

Molemmat sairaat kameelit eivät enää jaksaneet seuraavaan leiriin.
Ajajan jättäessä ne oman onnensa nojaan oli toinen maannut uupuneena,
toinen vielä seisonut lotisevin säärin, sieraimet suurina, kiiluvin
silmin, luoden surullisen, kaihoavan katseen karavaaniin, joka
hietakummun taa katosi sen näkyvistä. Illalla näkyi lännessä pilviä
ja toivottiin sadetta, mutta tämä toivo petti. Miehet väittivät,
että karavaani oli noiduttu ja ettei se koskaan pääsisi erämaasta.
Ei edes kompassiin uskottu, vaan väitettiin senkin kiertävän piiriä.
Piintyneimmät eivät enää uskoneet aurinkoonkaan. Katkeralla ivalla he
kehoittivat toisiaan rupeamaan hiekasta aarteita kaivamaan.

Huhtik. 28 p. puhalsi itäpohjoisesta hirveä hietamyrsky, »karaburaani»,
joka pimitti päivän. Vaikeata oli kulkea eteenpäin, mutta ilma oli
viileätä eikä jano vaivannut niinkuin päivänpaisteisina päivinä.
Eteensä ei nähnyt kuin lähimmän kameelin. Kaikkien täytyi pysytellä
niin lähekkäin kuin suinkin, sillä auttamattomasti hukassa oli se,
joka joukosta eksyi. Ilmassa kuului ihmeellistä sihinää ja suhinaa
miljardien hiekkajyvästen ohi kiitäessä. Keltainen tai harmaa hämäryys
vallitsi kaikkialla, muuttuen kuitenkin toisin ajoin pilkkopimeäksi.
Kovimpien puuskien ajaksi miehet menivät kameelien taa suojaan ja
kameelit taas kävivät maahan maata, perä tuuleen, ojentaen kaulansa
maata pitkin. Yksi nuoremmista kameeleista sortui uupumuksesta eikä
hietamyrskyssä kukaan uskaltanut lähteä sitä etsimään.

Illalla kevennettiin jälleen kuormia, jättäen ensinnäkin hiekkaan
kolmen kuukauden eväät, talvivarustuksia, taloustarpeita y.m. Hedin
merkitsi kuitenkin paikan toivoen voivansa vielä palata pelastamaan
varustuksensa. Miehille jaettiin viimeisetkin vettä sisältävät
konservit ja tultuaan vakuutetuiksi siitä, etteivät ne sisältäneet
sianlihaa, söivät he ne mielihalulla. Vettä oli jäljellä vain kaksi
litraa. Kameelien kurkku oli niin kuivanut, etteivät ne enää voineet
syödä. Seuraavana aamuna, 29 p. huhtik., oli joku miehistä, epäluulon
mukaan opas, juonut toisen vesilitran, niin että asema todella näytti
toivottomalta. Rannattomana levisi erämaa edelleenkin joka puolella.
Nyt olivat sitä paitsi dyynien jyrkät puolet vastassa, loivat puolet
myötämaata, ne kun olivat itätuulella syntyneet. Päivän kuluessa
tavattiin myyrän luuranko ja ikivanha juureton poppelin runko. Ne
jälleen virittivät toiveita. Kameelit eivät syöneet enää mitään,
laihtuivat nopeaan ja näyttivät surkean huonoilta. Tyynesti ja
juhlallisen arvokkaasti ne siitä huolimatta astelivat eteenpäin. Päivä
oli viileä, kuten edellisetkin, muutoin luultavasti sekä kameelit että
miehet jo olisivat sortuneet.

30 p. huhtikuuta oli rautakannussa jäljellä kaksi lasia vettä. »Muiden
miesten karavaania kuormatessa yllätti Islam Baj Jolltjin (oppaan)
tämän selin tovereihinsa kohottaessa kannun huulilleen. Islam Baj
ja Kasim hyökkäsivät vihasta kiehuen Jolltjin kimppuun, iskivät
hänet nurin, löivät häntä kasvoihin, potkivat häntä ja olisivat
hänet tappaneet, ellen ankarasti olisi käskenyt heitä lakkaamaan.»
Puolet, noin 1/2 litraa oli vielä jäljellä. Tällä oli päivälliseksi
kostutettava miesten huulia ja illalla oli loput jaettava viiteen yhtä
suureen osaan.

Keskellä dyynimeren toivottomuutta kuultiin västäräkin viserrystä ja
se jälleen herätti uutta toivoa. Jolltji jätätti itsensä jälkeen ja
jätettiin erämaahan kuolemaan. Muut miehet olivat vakuutetut siitä,
että hän oli ottanut niin vähän vettä mukaan ehdollaan hukuttaakseen
karavaanin, varastettuaan sen verran itselleen, että pelastuisi ja
voisi palata ryöstämään tavarat.



Janokuolema hieta-aavikolla.


Kun viimeinen vesierä oli illalla jaettava, olivat Kasim ja Muhammed
Shah juoneet kaikki.

Yö vapunpäivää vasten oli kylmä, vappu valkeni kirkkaana ja kauniina.
Aamulla varhain Jolltji saavutti karavaanin ja oli vakuutettu siitä,
että tänään löydettäisiin vettä. Hedin, joka ei ollut edellisenä
päivänä saanut juoda ensinkään, joi nyt mukana olevaa kiinalaista
viinaa, mutta lamautui siitä niin, että tuskin pääsi kulkemaan. Vähän
väliä hän kaatui; mutta kompuroi uudelleen jalkeilleen, jääden yhä
kauemmaksi karavaanista, lopulta hän kuitenkin taas saavutti sen, kun
viisi eloon jäänyttä kameelia oli lopen uupuneena laskeutunut eräälle
dyynille maata. Vanha Muhammed Shah makasi hiekassa suullaan, mutisi
rukouksia ja rukoili Allahilta apua, houraili, naureskeli, itki,
jokelteli ja leikki hiekalla, suodattaen sitä sormiensa läpi. Kun hän
ei enää kyennyt kulkemaan, täytyi karavaanin leiriytyä siihen päivän
kuumimmaksi ajaksi ja yöllä jatkaa matkaa. Teltta pystytettiin ja sen
varjoon tunkivat kaikki, koira ja eväiksi otettu lammaskin — ainoa
elossa oleva kolmesta — joka uskollisesti oli kulkenut karavaanin
mukana. Jolltji makasi ulkopuolella teltan suojassa, mutta Muhammed
Shah jäi makaamaan siihen, mihin oli sortunut. Mukana olevat kanat vain
olivat yhä virkeinä, kävellen ympäri ja nokkien kameelien satuloita
ja eväspusseja. Kello oli vasta puolikymmenen e.pp. Hedin itse lepäsi
alastomana vuoteellaan ja edellisen elämän vaiheet kulkivat kirjavina
kuvina hänen sisällisen silmänsä ohi. Päivä oli loppumattoman pitkä,
joka tunti oli kuin ikuisuus.

Puolenpäivän aikaan heräsi tuulenhenki ja kolmen aikaan oli niin
viileätä, että paljas ruumis kaipasi peitettä. Ja sitä myöden
virkistyivät matkustajan voimatkin, niin että hän illalla tunsi
olevansa aivan virkeä. Ja samalla hänessä heräsi toimintatarmo; hän ei
tahtonut kuolla. Islam Baj ja Kasimkin alkoivat virkistyä. Hämärässä
opaskin virkosi houreistaan, ryömi Hedinin luo, heristi nyrkkiään,
huusi leikkaavalla kolealla ja uhkaavalla äänellä: »Vettä, vettä,
antakaa meille vettä, herra!» Sitten hän lankesi polvilleen ja rukoili
säälittävällä äänellä edes jotakuta tippaa vettä.

Leikattiin kukolta kaula poikki; siitä ei saatu monta tippaa verta.
Teurastettiin lammas, vaikka miehet sen tekivät kovin vastenmielisesti,
se kun oli niin uskollisesti ja toverillisesti jakanut ilot ja surut;
mutta sen veri maistui niin iljettävältä, ettei kukaan voinut sitä
juoda. Vielä epätoivoisemmin keinoin koettivat miehet janoaan sammuttaa.

Erotettuaan erilleen ne tavarat, jotka välttämättä oli koetettava
pelastaa — Islam Bajn kehoituksesta puoli kameelinkuormaa hopeaakin
— ja jätettyään molemmat hourailevat leiriin kuolemaan Hedin lähti
Islam Bajn ja Kasimin keralla matkaa jatkamaan itää kohti; molemmat
palvelijat jalan kulkien, hän itse kameelilla ratsastaen.

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin yksi viidestä kameelista uupui
ja laskeutui kuolemaan. Mutta muutkin kameelit olivat niin uupuneet,
että ne aina vähän väliä pysähtyivät. Islam Baj oli niin sairas, että
voihki isoon ääneen ja väänteli maassa kuin mato. Hedin laskeutui
nyt alas edellä oppaana kulkeakseen, joka tehtävä yön pimeydessä ei
ollut helpoimpia, vaikka taivas olikin tähdessä. Lopulta Islam Baj
ei kuitenkaan jaksanut kulkea kauemmaksi ja hän sai sen vuoksi jäädä
erämaahan kameelien keralla Hedinin lähtiessä Kasimin keralla, joka oli
vielä jotakuinkin virkeä, jalan Khotan-darjaa kohti pyrkimään. Islam
Baj oli erottaessa niin huonona — osaksi nauttimistaan iljettävistä
juotavista — ettei Hedin luullut hänen enää elävän monta tuntia.

Jätettyään täten toukok. 2 p. kuolevan karavaanin Hedin Kasimin keralla
lähti eteenpäin pyrkimään, tuntien itsensä nyt kokonaan vapaaksi ja
esteettömäksi. Uupuneina, aina väliin torkkuen, kunnes vilu ajoi
liikkeelle, nämä molemmat pyrkivät eteenpäin läpi dyynimeren. Aamulla
puhalsi raikas länsituuli, joka edisti matkaa. Mutta puolenpäivän
aikaan kuumuus kävi niin sietämättömäksi, että maailma alkoi mustua
ja molempien vaeltajain täytyi asettua jyrkän dyynin varjopuolelle
lepäämään, kaivautuen viileään hietaan, kaikki vaatteet päältään
riisuttuaan. Sääski ja kaksi kärpästä tekivät heille seuraa; ne
kuitenkin saattoivat olla tuulen tuomia pitkien matkojen päästä.
Kuuden aikaan illalla molemmat vaeltajat lähtivät matkaansa jatkamaan,
kulkien, vähän väliä seisahdellen, kello yhteen yöllä. Nukuttuaan
eräällä dyynillä puoli viiteen he jälleen aamulla lähtivät eteenpäin
kompuroimaan. Äkkiä Kasim seisahtui, tarttui Hediniä olkapäähän ja
tuijotti ja osoitti itää kohti sanaakaan sanomatta. Tämä ei mitään
nähnyt, mutta haukan silmillään Kasim oli etäisyydessä nähnyt tuoreen
tamariskin. Siihen nyt kohdistuivat heidän kaikki pelastuksen toiveensa.



Tamariski.


»Suuntasimme suoraan tamariskia kohti, pitäen tarkkaan varamme, ettei
se päässyt hukkumaan näkyvistä. Kun laskeusimme dyynien laaksoon,
katosi se, mutta seuraavalta aallonharjalta se taas näkyi. Lähestyimme
yhä enemmän. Saavutettuamme sen kiitimme Jumalaa, iloitsimme sen
raikkaasta vihannuudesta ja pureskelimme kuin eläimet sen mehukasta
kuorta.

»Se todella eli. Ilmeisestikin sen juuret ulottuivat pohjaveteen ja
maanpäällinen vesi oli siis mahdollisuuden rajoissa. Se asui urheasti
hietanietoksen kukkulalla eikä läheisyydessä näkynyt alkuakaan lakeasta
maasta. Ihmeellinen on näiden vaatimattomien kasvien (_Taniarix
elongata_) elämä. Korkeintain parin metrin korkeita sitkeitä runkojaan
auringon paisteessa paahdattaen ne juurineen tunkeutuvat tuntemattomiin
syvyyksiin, imien sieltä pohjavedestä kosteutta kasville, joka ulpukan
tavoin uiskentelee hiekkameren liikkuvalla aaltoilevalla pinnalla.

»Nautinto oli tamariskin paljas katseleminenkin ja suloista oli
joksikin aikaa lepuuttaa väsyneitä jäseniään sen hatarassa varjossa.
Se oli öljypuun oksa, joka ennusti, että hiekkamerelläkin oli rajansa,
uloin meren luoto, joka haaksirikkoisille ilmaisi maan läheisyyttä!
Otin kokonaisen kimpun sen havunkaltaisia oksia ja nautinnolla hengitin
niiden raikasta tuoksua. Toivoni oli nyt entistä varmempi ja rohkealla
mielellä jatkoimme kulkuamme itää kohti.»

Dyynit olivat nyt vain kymmenkunnan metrin korkuisia ja parin välissä
tavattiin ensimmäiset kamishikorret (_Lasiagrostes splendens_), joita
molemmat pureskelivat. Klo 10 aikaan tuli vastaan toinen tamariski
ja idässä päin niitä näkyi enemmänkin. Mutta päivän helle uuvutti
molempain kulkijain voimat niin, että he vaipuivat voimattomina
tamariskin varjoon, makasivat yhdeksän tuntia kuin kuolleet hiekassa
alasti, ja Kasim tuskin enää jaksoi ajaa herransa päälle verestä
hiekkaa. Hämärän tullessa he horjuvin askelin lähtivät matkaa
jatkamaan. Kolmen tunnin kuluttua Kasim taas pysähtyi äkkiä ja huudahti
»tograk» (poppeli)! Dyynien takaa todella löytyi kolme oivaa poppelia
(_Populits diversifolia_), joilla on sangen mehukkaat lehdet. Niin
karvaita ovat nuo lehdet kuitenkin, ettei niitä mielellään pureskele;
mutta matkamiehet hieroivat niillä ihoaan, kunnes se kostui. Mukaan
otetulla lapiolla he sitten koettivat kaivaa juurelle kaivon, mutta
voimat uupuivat kesken ja hiekka tuskin oli kosteata. Sen sijaan he
kuivista oksista tekivät suuren tulen Islamille merkiksi.

Kasim kärvensi lampaan lihavan hännän, jonka hän oli eväiksi ottanut,
Hedin avasi hummeripurkkinsa ja suurella vaivalla he saivat vähän
syödyksi. Aamulla oli taas edessä hiekka-aavikko, poppeleita ei enää
näkynyt, tamariskejakin oli entistä harvemmassa. Klo 9 aikaan molemmat
vaeltajat voimattomina vaipuivat tamariskin juurelle ja makasivat siinä
kymmenen tuntia auringonpaahteessa. Kasim ei enää jaksanut kuoppaa
kaivaa eikä luoda herransa päälle viileätä hiekkaa ja tämä sen vuoksi
kärsi kovin kuumuudesta. Illalla Kasim ei enää jaksanut nousta, Hedin
lähti yksin matkaa jatkamaan.

Toukokuun 5:ntenä aamuyöstä hän uupuneena vaipui tamariskin juurelle,
koetettuaan turhaan tehdä tulta. Hän uinahti. Mutta kuuli äkkiä hiekan
kahinaa, näki lähestyvän ihmishaahmon. »Sinäkö se olet, Kasim?» »Niin
— herra». Kasim oli yön viileydessä virkistynyt ja lähtenyt eteenpäin
kämpimään. Yhdessä lähtivät he pilkkopimeässä eteenpäin, lasketellen
alamäet ja ryömien nelinkontin ylämäet. Sitten he tapasivat verekset
ihmisjäljet ja kavahtivat ilmivalveille — ne olivat heidän omat
jälkensä. Nukahtaen pimeän ajan he aamulla kompuroivat eteenpäin. Kasim
näytti kamalalta, kieli oli ajettunut, valkoinen ja kuiva, huulet
sinertävät, posket olivat kuopalla, silmät raukeat, lasikiiltoiset.
Häntä vaivasi kouristuksen tapainen nikotus, ja koko hänen ruumiinsa
vapisi. Kummankin kurkkua poltti sietämätön kuivuus. Silmät olivat niin
kuivat, että niitä tuskin saattoi sulkea ja avata, nivelistä tuntuivat
viimeisetkin rasvat lähteneen.



Metsä.


Auringon noustessa näkyi idän rannalla terävä syrjä. Molemmat
hätkähtivät sen nähdessään. Se oli aivan toisen näköinen kuin
tavallisesti. Ja vähän päästä näkyi selvä musta juova. Mikä ilo,
mikä onni! Se oli Khotan-darjan metsä! Viiden aikaan he saapuivat
vanhaan virran uomaan, jonka pohjalla kasvoi paljon poppeleita,
mutta eivät jaksaneet kaivoa kaivaa. Eteenpäin ponnistaen he kapean
hiekkavyöhykkeen poikki puoli kuuden aikaan tulivat taajaan metsään,
joka jo oli puhjennut täyteen lehvään, luoden maahan raikkaan varjon.
Metsässä vallitsi ihanin kevät.

»Kädellä otsaani pidellen seisahduin kuin lumottu tätä ihmettä
katsomaan. Minun täytyi koota ajatuksiani, olin vielä ilmivalveilla
kuin kamalasta unesta, hirmuisesta yöpainajaisesta herättyäni. Emmekö
vast'ikään olleet viikkokausia ja polttavassa hiekassa hitaasti
kuolemaa tehden laahanneet itseämme eteenpäin varjojen maassa — ja
nyt! Mihin vain katsoimme, joka puolella vain paljasta elämää ja
kevättä, linnunliverrystä, metsäkukkia, kaikenlaista vihannuutta,
varjoa ja tuolla metsän vanhain runkojen välissä metsäeläimien jälkiä
jos kuinka paljon: tiikerien, susien, kettujen, hirvieläinten,
antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa hyöri kärpäsiä ja sääskiä,
kovakuoriaisia lensi nuolen nopeaan ohitsemme ja niiden siipien
ääni oli kuin urkupiipun hyminää, ja lukemattomat linnut lauloivat
huomenlaulujaan. Metsä laajenemistaan taajeni. Siellä täällä verhosivat
liaanit poppelien runkoja. Toisinaan ehkäisivät kulkuamme kaatuneiden
puitten, risujen ja pökkelöiden muodostamat murrokset ja yhtä usein
okaiset ja tiheät pensaat.»

Metsä vihdoin harveni ja nyt näkyi ihmisten ja eläinten jälkiä
sekä hevosenlantaa. Ne kuitenkin saattoivat olla vanhoja. Päivällä
oli kuitenkin metsässäkin niin kuuma, että vaeltajain täytyi olla
alallaan, vaikka jano oli kauhea ja he arvelivat virran olevan aivan
lähellä. Hämärässä piti lähdettämän matkaa jatkamaan, mutta Kasim ei
enää kyennyt liikahtamaankaan, ei saanut edes sanaakaan sanotuksi,
viittasi vain, että Hedin lähtisi vettä hakemaan ja juotuaan toisi
sitä hänellekin, muutoin hän kuolisi siihen missä oli. Lapiosta varren
tuekseen ottaen Hedin lähti matkaan, yhä itää kohti ponnistaen. Hämärsi
ja tuli pimeä ja vähän väliä pysähtyen matkustaja lepäsi jonkun
kaatuneen puun rungolla. Mutta sitten metsä äkkiä päättyi kuin tulella
poikki leikattuna ja idässä oli rannaton lakeus, joka oli tasainen
kuin permanto, tiiviistä savesta ja hiekasta muodostunut. Kun se oli
paria metriä matalampana metsämaata, arvasi Hedin heti, että se oli
Khotan-darjan uoma. Sitä osoittivat teräväreunaiset vaotkin, joita
virta oli uurtanut. Mutta hieta oli kuivaa kuin erämaan dyynien, uoma
tyhjä, odottaen vuorilta laskevaa kesätulvaa.

Arvellen kuitenkin, että uoma, samoin kuin Jarkent-darjankin monessa
kohden, oli siirtynyt idemmäksi, Hedin lähti kulkemaan tämän lakeuden
poikki, ennenkuin heitti kaiken toivon. Hän muutti nyt kuitenkin
suunnan kaakkoiseksi, osaamatta itsekään sanoa, miksi. Hän kulki sitä
suuntaa »vastustamattomasti kuin näkymättömän käden ohjaamana». Puolen
kolmatta kilometriä eteenpäin ponnistettuaan kuutamossa yhä raukenevin
voimin hän näki vastarannan metsän, joka yhä selveni, näkyi viidakko
ja ruovokko ja puoleksi kaatunut poppeli nuokkui uomassa olevan
syvennyksen yli. Äkkiä kohosi pelästynyt sorsa lentoon, kuului veden
molskinaa ja samassa seisoi vaeltaja pienen, tuskin 20 metriä pitkän
allikon partaalla, jossa oli raikasta, kylmää, ihanaa vettä!

Siitä hetkestä Hedin sanoo muistavansa, miltä vesi maistuu. Hän joi ja
joi, ja sitä myöten alkoi veri suonissa virrata nopeammin, kädet käydä
täyteläämmiksi, iho kostua ja norjistua ja otsa hiestyä. Ei koskaan
ollut elämä hänestä tuntunut suloisemmalta. Hänestä tuntui, kuin
olisi näkymätön käsi häntä ohjannut tähän allikkoon, sillä yhtenäistä
virtausta ei Khotan-darjan uomassa tähän aikaan vuodesta ollut, siellä
täällä vain pitkäin matkain päässä viime vuodesta säilyneitä allikotta.
Pitkät matkat olisi tästä täytynyt kulkea kumpaankin suuntaan,
ennenkuin olisi toisen allikon tavannut.

Levättyään ja virkistyttyään hän riisui pitkävartiset saappaansa
jalastaan, täytti ne vedellä ja lapion varsi korentona lähti
sukkasillaan tallustelemaan Kasimin luo. Mutta Kasimia oli sangen
vaikea löytää. Hän sytytti metsään suuren tulen, huuteli, mutta ei
kuullut vastausta. Vasta aamun tullen jälkensä tavattuaan hän löysi
Kasimin, joka yhä makasi samassa asemassa, kähisten vain: »Minä kuolen!»

Kuultuaan saappaasta loisketta hän hätkähti, mörähti ja saappaan
huulilleen saatuaan joi sen tyhjäksi yhdellä henkäyksellä ja paikalla
sitten toisenkin. Ja Kasimissa tapahtui sama ihmeellinen muutos kuin
Hedinissäkin. Hän oli kuitenkin niin heikko, ettei voinut tätä seurata
allikolle, jonka vuoksi Hedin jätti hänet hiljalleen perässä tulemaan.
Itse hän riensi edellä allikolle, joi, ui ja odotti tuntikauden ja
kun Kasimia ei kuulunut, lähti hän nopeaan kulkemaan etelää kohti
tavatakseen ihmisiä, ruokaa saadakseen ja Islam Bajn apuun päästäkseen.
Kasimin hän otaksui tulevan vähitellen omin päin toimeen. Kauan sai hän
kuitenkin etsiä, jonkun pienen allikon löytäessään joi ja joi, nukkui
sitten rupeaman oikein sikeästi, tunsi herätessään nälän käyvän kahta
vaativammaksi janon sammuttua, nieleskeli allikoista sammakonpoikasia,
jotka olivat sangen karvaan makuisia. Ankara musta buraani alkoi
raivota, täyttäen hänen mielensä synkillä ajatuksilla. Se tietysti
hävittäisi kaikki jäljet, niin ettei Islam Baj näkisi perässä tulla,
sen enempää kuin hänkään palata apuun ja tavaroitaan pelastamaan.

Seutu näytti ihmistyhjältä. Vettä kuitenkin oli joen uomassa siellä
täällä edelleenkin. Leikaten ruokoja ja heiniä silpuksi ja siihen
vettä sekoittaen matkustaja rakensi itselleen aamiaisen. Toisin
paikoin dyynit vasemmalla rannalla ulottuivat aivan joen uomaan
saakka. Eräässä paikassa Hedin löysi vanhan lammasnavetan, toisessa
vereksiä ihmisjälkiä. Näytti siis kuitenkin siltä, kuin seudussa olisi
ihmisiä. Toukok. 8:ntena iltahämärässä hän oli kuulevinaan omituista
ääntä — äänen selvemmin toistuessa hän tunsi sen lehmän ammumiseksi.
Hurjan toivon valtaamana hän lähti juoksemaan ääntä kohden, tunkien
läpi okapensaiden, hyppien yli kaatuneiden puiden, syöksyen puhki
kamishiruohikoiden, ja kuta kauemmaksi hän riensi, sitä selvemmin
alkoi kuulua puhetta ja lampaiden määkinää, kunnes hän metsäaukiolla
näki paimenen, joka sauva kädessä kaitsi karjaansa. Paimen tietysti
hämmästyi suuresti, kun repaleinen outo mies, siniset silmälasit
päässään, äkkiä hyökkäsi metsästä. Hetken tuijotettuaan hän pakeni,
palatakseen kuitenkin vähän ajan kuluttua takaisin vanhemman miehen
keralla, jonka kanssa syntyi keskustelu. Hedin kertoi seikkailunsa ja
kuultuaan, ettei hän ollut syönyt kahdeksaan päivään, he veivät hänet
pieneen risumajaan, jossa hän sai maissileipää ja lampaanmaitoa.

Nämä paimenet kaitsivat täällä erään Khotanin pohatan laumoja. Vuoden
umpeensa he asustelivat täällä, kulkien paikasta paikkaan, sen mukaan
kuin laidunta täytyi vaihtaa, ja rakentaen itselleen kaikkialle pienet
risumajat. Tällä seudulla, jonka nimi oli Buksem, s.o. taaja metsä, he
olivat olleet vasta viisi päivää ja aikoivat taas lähteä pian pois.
Perheet asuivat Khotanissa, matkustavat kiinalaiset kun eivät olisi
jättäneet naisia rauhaan, jos he olisivat asuneet täällä erämaassa.
Paitsi maitoa he söivät etupäässä maissileipää, jota leivottiin
kahdesti päivässä. Jauhot sekoitettiin veteen suolan keralla,
vastattiin taikinaksi ja muodostettiin pyöreässä puuvadissa litteäksi
leiväksi, joka pantiin hiillokselle paistumaan ja peitettiin kuumalla
tuhkalla. Kolmen neljännestunnin kuluttua se oli valmiiksi paistunut ja
maistui erinomaiselta. Sangen vieraanvaraisesti sitä annettiin tälle
oudolle kulkijallekin, vaikka paimenet häntä epäilivätkin. Vaatteita
heillä oli repaleinen mekko ja lammasnahka-lakki sekä vyö, johon
teevarasto käärittiin. Jalassa oli jonkinlaiset lammasnahkalötöt,
säärien verhoksi kiedottiin pitkät kangaskaistaleet. Taloustavaroita
oli kolme erikokoista puuvatia, kuparipata, pumpun kuori vesiastiaksi,
kauha, huopamatto ja kolmikielinen kitara. Tärkein työase oli kirves.
Valkea tehtiin tuluksilla, mutta valkean kerran rakennettuaan he eivät
päästäneet sitä sammumaan, niin kauan kuin seudussa viipyivät. Hiillos
peitettiin tuhkalla ja kun illalla palattiin, oli siitä helppo saada
uusi tuli kuiviin oksiin. Samanlaisia paimentolaisia oli Khotan-darjan
laaksossa kauttaaltaan ja eteläänpäin yhä taajemmassa.

Iltapäivällä paimenet taas katosivat laumoineen ja Hedin oli
ypöyksinään. Ohi kulki suuri, satakunnan aasia käsittävä karavaani,
joka kuljetti riissiä Khotanista Aksuun. Vähän myöhemmin majan eteen
ilmestyi kolme varakasta kauppiasta, jotka oivilla hevosilla ratsastaen
matkasivat Aksusta Khotaniin. Kohteliaasti tervehtien he tulivat
oikopäätä Hedinin luo ja kertoivat Buksemin pohjoispuolella tavanneensa
joen vasemmalla rannalla puolikuolleen miehen, jonka kameeli oli
metsänreunassa laitumella. Kun he olivat häneltä kysyneet, mitä hän
tarvitsi, oli hän kähissyt »vettä, vettä», jota hänelle oli paikalla
noudettu lähimmästä allikosta. Juotuaan suunnattomasti ja syötyään
pähkinöitä, rusinoita ja leipää mies oli vironnut ja kertonut, kuinka
hän oli siihen tullut. Sven Hedinin ei ollut vaikea älytä, että se
oli Islam Baj, jonka hän oli luullut erämaahan kuolleen, mutta joka
olikin pelastunut. Kauppiailta Hedin sai sylyksen vehnäleipää ja 18
hopearahaa, tengehiä, lainaksi.

Hän lähetti nyt yhden paimenista Islam Bajta etsimään ja toukok.
10:ntenä tämä saapuikin majalle, kerallaan valkoinen kameeli, jonka
selässä olivat tärkeimmät koneet, muistiinpanot ja kiinalaiset
hopearahat, ynnä Kasim, jonka miehet niinikään olivat tavanneet. Islam
heittäytyi itkien isäntänsä jalkoihin, syleillen niitä, jonka jälkeen
hän kertoi vaiheensa.

Kauppakaravaaneja kulki sivu harva se päivä suuntaan ja toiseen, ja
näiltä Hedin saattoi ostaa hevosia ja kaikenlaisia ruokatavaroita,
jonka jälkeen hän palkkasi muutamia metsämiehiä, jotka sattuivat siihen
tulemaan, pelastamaan erämaahan jääneitä tavaroita. Yhden kuorman he
pelastivat, mutta eräs toinen oli selittämättömällä tavalla kadonnut,
vaikka paikka, mihin se oli jätetty, oli löydetty. Se oli varastettu,
kuten myöhemmin tuli ilmi, ja varkaat olivat juuri samat metsästäjät,
jotka nyt lähetettiin tavaroita hakemaan.

Mahdotonta oli nyt jatkaa matkaa Tibetiin, jonka vuoksi Hedin päätti
pohjoista tietä palata Kashgariin uusia varustuksia hankkimaan.



Khotan-darja.


Khotan-darja, jonka uomaa hän nyt palasi pohjoista kohti, eroaa monessa
suhteessa Jarkent-darjasta, joka, sen kanssa melkein yhdensuuntaisesti
juosten, niinikään laskee Tarimiin. Jarkent-darja on Itä-Turkestanin
suurin joki, siinä on vettä vuoden umpeensa ja varsinkin kesäkuussa sen
syvässä, voimatekoisessa uomassa juoksee suunnattoman paljon vettä. Sen
poikki ei yleensä pääse muuta kuin lautalla, paitsi talvella, jolloin
se jäätyy. Khotan-darja sitä vastoin pysyy kuivana suuren osan vuotta
ja vain keskikesällä on sen uoma reunojaan myöten täynnään. Se juoksee
Takla-makan erämaan pahimman osan läpi ja ankaraa taistelua sen täytyy
käydä lentohiekkaa vastaan, joka uhkaa sen erottaa pääjoesta, kuten se
jo on Kerija-darjan erottanut.

Jarkent-darjan ja Khotan-darjan uomat siirtyvät itää kohti, kuten
vanhat, kuiville jääneet uomat osoittavat. Tiet kulkevat vasenta rantaa
ja Jarkent-darjan enimmät kylätkin ovat vasemmalla rannalla, jossa ne
ovat paremmin suojatut. Khotan-darjan erämaanmatkalla ei ole kyliä, ei
muuta kuin paimenten majoja. Suunnattoman rajut hietamyrskyt raivoavat
usein tämän joen laaksossa, jonka vuoksi metsän on kahta vaikeampi
pitää erämaata vastaan puoliaan. Hieno pöly täyttää silloin ilman
taajimmassakin metsikössä. Punkkeja ja skorppiooneja oli Khotan-darjan
laaksossa toisin paikoin maanvaivaksi saakka. Tiikereistä puhuttiin
paljon, mutta niitä Hedin ei sattunut näkemään. Ennen oli näissä
metsissä ollut paljon rosvoja, kunnes Khotaniin tuli uusi maaherra,
joka katkoi pahimmilta kaulan.

Toukokuun viimeisinä päivinä Hedin vihdoin kulki Jarkent-darjan poikki,
jonka vesi silloin oli matalimmillaan. Aksu-darjan laakso oli sangen
hyvin kanavilla kasteltu ja viljelty, niin että tie toisin paikoin
päivän pitkän kulki yhtämittaisen kylän kautta. Aksu oli melkoinen
kaupunki, raikasvetisen joen rannalla, erinomaisesti viljellyssä
seudussa. Hedinin otti mitä parhaiten vastaan muhamettilainen kauppias,
joka oli paikalla Venäjän konsulina, ja hänen avullaan ja seurassaan
paluumatka Kashgariin sujui mitä parhaiten. Kashgarista Hedin tilasi
uuden valaistuksen Euroopasta ja sitä odotellessaan päätti lähteä
Pamiriin kesäksi, varustautuen sitä varten Kashgarissa olevien
ystäviensä avulla niin hyvin kuin taisi.

Hän kulki nyt vuoristoon erinomaisen vaikean Ullug-art solan kautta,
jossa kirgiisien täytyi kantaa kaikki tavarat selässään ja kaksi miestä
tarvittiin joka hevosen tyhjänä alas viemiseen pahimmista paikoista,
toinen pääpuolesta hoivaten, toinen hännästä pidellen. Sola oli vaikein
ja vaarallisin, mistä Hedin oli siihen saakka kulkenut.



Jälleen Pamirissa.


Keskellä Pamiria hän nyt tapasi venäläis-englantilaisen
rajakomissionin, joka pitkällisten töitten jälkeen oli saanut rajan
määritellyksi. Hedinin tullessa oli juuri saatu hallitusten vahvistus
uudelle rajalle, ja tapausta vietettiin molempain saattojoukkojen
välillä toimeenpannuilla kisoilla ja kilpailuilla ja loistavilla
pidoilla, joissa kalleimmat viinit täällä maailman katolla juoksivat
virtanaan. Matkustajamme, jolla jo silloin oli kuulu nimi, kutsuttiin
näihin pitoihin ja sai unohtumattomat muistot seurustelustaan niiden
etevien miesten kanssa, joiden työn onnellista päättymistä juhlittiin.
Venäjän ja Englannin välinen pitkällinen ja vaarallinen rajariita oli
näin saatu onnelliseen päätökseen.

Hedin jatkoi sitten matkaansa Pamirin kaakkoiseen osaan, jylhään
Tagdumbash-Pamiriin, jossa Jarkent-darjan lähteet ovat.

Kuljettuaan noin 5,000 metrin korkuisen Kandahar-solan poikki hän
yhdytti Jarkent-darjan ja kulki sen vartta takaisin lakeudelle ja
lakeuden reunaa Kashgariin, jossa häntä odottivat tilatut tavarat ja —
toista kuukautta kestävä kuume.



Jarkent.


Jouluk. 14:ntenä 1895 Hedin lähti Kashgarista uudelle matkalle, ei
enää sinne palatakseen tällä rupeamalla. Lähimpänä päämääränä oli
nyt Khotanin vanha tärkeä keidasseutu. Viikon kuljettuaan karavaani
saapui Jarkentiin, Itä-Turkestanin suurimpaan kaupunkiin. Kiinalainen
ja muhamettilainen kaupunki ovat siellä noin kilometrin matkan
päässä toisistaan ja niitä yhdistää yhtämittainen puukatollinen
basaari, jossa vielä myöhään illalla öljylamppujen valossa vallitsi
vilkasta hyörinää. Se oli yhtenä ainoana päättömänä tunnelina, jonka
kahden puolen oli myymälöitä ja puoteja, ja tungoksesta, melusta ja
kirkunasta ja kameelikaravaaneista saattoi huomata, että todella
oli tullut suurkaupunkiin. Läheisine kylineen Jarkentissa on kaiken
kaikkiaan noin 150,000 asukasta. Kiinalainen hallitusmies, ambani, otti
Hedinin sangen kohteliaasti vastaan, lähetti hänelle tavanmukaiset
lahjat, näytti kaupungin nähtävyydet, etenkin muhammettilaiset
moskeijat ja pyhimyshaudat, jotka kuuluvat «Itä-Turkestanin maisemain
luonnepiirteihin. Kaupunki on ympäröity savimuureilla. Talot ovat
sangen hatarat, kadut mutkaisia, kaupungin ulkopuolella katse katoaa
vainioihin, notkoihin, kastelukanaviin, ja luoteessa Jarkent-darja
kiemurtelee erämaahan kohti etäistä päämääräänsä, Lop-noria.

Kaupunki saa kanavia pitkin Jarkent-darjasta juomavetensä,
joka kaupungissa kootaan allikoihin. Kun näitä allikoita ei
mitenkään suojella likaantumiselta, ovat ne mitä saastaisimpia
taudinpesiä. Niistä Jarkentin asukkaat muun muassa saanevat ilkeän
kaulakasvannaisen, joka on tämän keitaan erikoisuus.

Jarkent-darjalta matka kävi taajaan asuttujen keitaitten kautta.
Kargalikin tuolla puolella oli tie autioilla aavikoilla merkitty
viitoilla, joita oli aina 80—90 metrin päässä, koska hiekkaburaanit
tuon tuostakin hautasivat sen alleen. Varsinaiseen hietaerämaahan oli
puolentoista päivän matka. Talvet ovat näillä seuduin, mannerilmaston
sydämessä, sangen ankarat, kesät helteisen kuumuus. Maaliskuun lopulla
alkavat buraanit raivota ja niiden valtakausi kestää kesän loppuun
saakka. Keskimäärin lasketaan viisitoista buraania vuotta kohti. Ne
melkein aina alkavat iltapäivällä ja kestävät tunnin verran. Ne ovat
suunnattoman rajut ja kiitävät vastustamattomalla voimalla tasankojen
poikki, vieden usein lampaita mukanaan tai erottaen ne muusta karjasta.
Vanhan tavan mukaan paimen ei ole velvollinen korvaamaan omistajalle
niitä lampaita, jotka hän menettää buraanissa.

Koko tie on mitattu »potaihin», joiden pituus oli noin 3 1/2—3
3/7 kilometriä. Joka »potai» oli merkitty 6—7 metrin korkuisella
savipyramidilla. Missä vuoristosta laski lakeudelle joki, siinä oli
keidas kylineen, mutta näiden välimatkat enimmäkseen olivat kuivaa
aroa. Toisinaan ovat hiekkanietokset niin lähellä, että ne selvään
näkyvät, kylässä kohoaa maailman mahtavin vuoristomuuri, Kuenlun,
joka kuitenkin näkyy vain selvällä säällä. Lämpöisenä vuodenaikana
sitä ei hiekkaburaanien vuoksi näy ensinkään, eikä sen vuoksi ole
ihmettelemistä, ettei Marco Polo sitä mainitse, vaikka hän matkusti
juuri tätä samaa tietä.

Eräällä autiolla taipaleella, jolla oli kuljettava melko korkeitten
dyynien poikki, oli erään pyhimyksen hauta, jonka omituisuutena olivat
tuhannet aljot kyyhkyset. Matkustajain tapana oli ruokkia niitä
maissilla, uhraten täten pyhimykselle, ja ne olivat niin aljoja, että
istuivat Hedinin lakille ja olkapäille ja söivät maljasta, jolla
hän heitteli jyväsiä, vieläpä nokkivat itse säkistäkin, tuntematta
minkäänlaista pelkoa.

Ilman matkustajain uhria eivät nämä kyyhkyset tulisikaan niin autiossa
seudussa toimeen. Kaikenlaisilla pelottimilla niitä suojeltiin
petolintuja vastaan ja rahvas uskoi, että petolintu, joka kävi niiden
kimppuun, samalla kuoli.



Khotan.


Tammik. 5:ntenä retkikunta kulki viimeisen taipaleen, joka sillä
vielä oli Khotaniin. Tie kulki komeassa poppelikujanteessa, kahden
puolen maankastelukanavia, kyliä ja vainioita. Khotanin ambani lähetti
tulkkinsa erään Venäjän etuja hoitavan länsi-turkestanilaisen kauppiaan
kanssa Hediniä vastaanottamaan, toimittaen hänelle asunnon sangen
hyvässä talossa, ja kun Hedin kävi hänen virastossaan tervehdyksellä,
ammuttiin hänen kunniakseen kolme tykinlaukausta, kuten jossakin
toisessakin kaupungissa oli tehty. Ambani itse oli sangen sivistynyt ja
herttainen mies ja edisti kaikin tavoin hänen matkaansa.

Khotanin historia ulottuu ikivanhaan muinaisuuteen, niihin aikoihin,
jolloin Tarimin syvänne ei vielä ollut hiekkaerämaata. Eurooppaan
siitä toi tiedon Marco Polo, joka matkallaan Kublai kaanin hoviin
saapui sinne Samarkandin ja Jarkentin kautta. Kiinassa Khotan
oli kuulu varsinkin nefriitistä, jota saatiin sekä Jurunkash- ja
Karakash-joen uomista, että niiden vuoristolaaksoistakin. Kiinassa
tästä jalosta harvinaisesta kivestä valmistettiin rasioita, pulloja,
kuppeja ja rannerenkaita, piipun suupaloja y.m. ja erästä Pekingin
porteista sanottiin nefriittiportiksi, koska tämä tavara sen kautta
tuotiin pääkaupunkiin. Nykyjään on Khotan verraten vähäinen kaupunki,
asukasluku noin 5,500, joista 500 kiinalaisia, loput muhamettilaisia.
Khotan on vielä kuulu erinomaisista silkkimatoistaan, joita Kiinassakin
pidetään mitä suurimmassa arvossa. Viljelyskasveista mainittakoon
viiniköynnös, riissi- ja muut viljalajit, puuvilla ja hedelmäpuut.
Keitaassa on kaikkiaan kolmisensataa kylää. Kiinan kauppa kulkee ensin
Tarimin laaksoon ja sieltä pohjoista tietä Aksun ja Turfanin, ei sitä
vastoin paljon ensinkään Lop-norin tietä, jota Marco Polo kulki.

Kymmenisen kilometriä kaupungista erämaahan päin oli Jurunkashin
uomassa nefriittikaivoksia, joita Hedin kävi katsomassa. Kaikkialla
näki siellä kuoppia, joita oli kaivettu soraan, ja kuopista nostettujen
soran ja mukulakivien seasta löydettiin nefriitti, josta keltaiset ja
valkoiset punapilkulliset palaset varsinkin olivat hyvässä hinnassa.
Paikalle oli syntynyt pieni hökkelikylä, johon oli johdettu erikoisella
kanavalla vettä. Maa oli jaettu palstoihin, »klaimeihin», niin että
kaikki kävi laillisesti eikä syntynyt riitoja. Työmiehet enimmäkseen
olivat kiinalaisia.



Borasanin muinaislöydöt.


Hedin kävi sitten Borasanin kylässä, jonne Khotanista oli puolen
penikulman vaiheilla, tutkiakseen siellä olevaa muinaislöytökenttää.
Paikalla on kahdeksaa metriä vahva kerros keltaista tuulimultaa eli
lössiä, joka lepää kovalla mukurakivialustalla. Tuulimultaan on puro
uurtanut syvän rotkon, jolla on pystysuorat seinät, ja varsinkin
keväällä ja kesällä, lumen sulaessa Kuenlunin pohjoisrinteillä, puro
paisuu suuresti, viruttaen mukaansa tuulimulta-äyräitään. Syksyllä
veden laskettua löydetään sitten penkeristä kaikenlaisia ikivanhoja
taideteollisuustuotteita, kuten pieniä terrakotta-esineitä, pronssisia
Buddhan kuvia, kaiverrettuja jalokiviä, rahoja y.m. Nämä löydöt
olivat jo tulleet siksi tunnetuiksi, että ne olivat herättäneet
muinaistutkijain huomiota, ne kun osoittavat, että Intian vanha,
kreikkalaisten vaikutusten jalostama taide oli tunkeutunut tänne Aasian
sydämeen saakka.

Hedinin käydessä paikalla oli vuoden muinaislöytösato jo aikoja sitten
poimittu, mutta Khotanista ja paikkakuntalaisilta hän kuitenkin sai
ostetuksi enemmän kuin puolentuhatta terrakottaesinettä, rahoja ja
kirjoituksia lukuunottamatta. Luulon mukaan saapui tämä taide Khotaniin
Aleksanteri Suuren jälkeläisten aikaan, muuttuen vähitellen yhä
puhtaammin intialaiseksi. Säilyneet esineet ovat hienosti muovailtuja
miesten ja naisten päitä, apinain, jalopeurain kuvia, paikkakunnan
eläinten kuvia, Buddhan kuvia y.m. Borasan, intiaksi Birasan, näyttää
olleen suosittu buddhalainen pyhiinvaelluspaikka. Kiinalaiset saivat
Rhotanissa jalansijaa jo ajanlaskumme alussa ja jälkimaailmalle on
säilynyt useitakin kiinalaisia matkakertomuksia, jotka valaisevat
seudun oloja ajanlaskumme ensi vuosisadoilla. Nämä matkustajat
nimenomaan painostavat sitä, että keidas oli Buddhan palveluksen
pääpaikkoja. Jälkeen v:n 400 Khotan näyttää menettäneen merkityksensä.

V:lta 632 j.Kr. on säilynyt legenda Buddhan kuvasta, jota siihen aikaan
säilytettiin Piman kylässä Khotanin länsipuolella. Se oli 20 jalkaa
korkea, santelipuusta vuoltu ja muitten merkillisten ominaisuuksiensa
ohella se alituiseen hohti kirkasta valoa. Se oli ennen vanhaan viety
pohjoisessa olevaan Ho-lao-lo-kia nimiseen kaupunkiin, jonka rikkaat
asukkaat olivat antautuneet ylelliseen elämään ja laiminlyöneet
jumalan. Kaupunkiin oli silloin saapunut »rahan» eli oppinut mies
palvelemaan kuvaa, josta asukkaat olivat niin vihastuneet, että olivat
haudanneet rahanin suutaan myöten hiekkaan. Eräs hurskas mies, joka
oli Buddhan kuvaa palvellut, antoi rahanille ruokaa, ja kun tämä
vihdoin pääsi pois lähtemään, sanoi hän pelastajalleen: »Seitsemän
päivän kuluttua on satava hietaa ja maata, jotka kokonaan hautaavat
tämän kaupungin, niin ettei siitä pääse poistumaan kukaan muu kuin
sinä.» Rahan sitten katosi. Hänen pelastajansa varoitti sukulaisiaan,
mutta kaikki pilkkasivat häntä. Hän piiloutui silloin itse erääseen
luolaan ja seitsemäntenä päivänä satoi puoliyön jälkeen niin viljalti
hiekkaa, että koko kaupunki hautautui sen alle. Mies ryömi sitten
esiin luolastaan ja meni Pmaan, ja tuskin hän oli sinne tullut, kun
Buddhankin kuva itsestään siirtyi sinne.

Vertauksen vuoksi Hedin mainitsee, mitä taru nykyjään kertoo
Ho-lao-lo-kian tuhoutuneesta kaupungista: »Se ei nykyjään ole muuta
kuin laaja hietakasa. Monen maan ruhtinaat ovat eri aikoina koettaneet
panna paikalla toimeen kaivauksia, viedäkseen pois hiekan kätkemät
aarteet. Mutta joka kerta on tullut hirmuinen tuuli, joka on peittänyt
kaikki savuun ja taajaan sumuun, tukkien tiet ja eksyttäen työmiehet.»
Muuan Khotanin mies väitti Hedinille löytäneensä erämaasta hiedan
peittämän kaupungin, jonka taloissa hän oli nähnyt ihmisruumiita juuri
siinä asennossa, jossa kuolema oli ne äkkiä yllättänyt ja hiekkaan
peittänyt, kuten tulivuoren kuuma tuhka Pompejin asukkaat. Yleiseen
uskottiin, että tämä hiekkaan peittyminen oli hetken tapaus, tuhoturmio
kerrassaan, mutta jotenkin varmana voitanee kuitenkin pitää, että se on
tapahtunut vähitellen, pitkäin aikain kuluessa.

Mainitulta vuodelta. 632 on sekin kiinalainen tieto,'että Khotanin
asukkailla oli aikakirjat ja että he olivat Intiasta lainanneet
kirjoitustaidon, lakinsa ja kirjallisuutensa. Löydetyt käsikirjoitukset
ovat tämän täysin todistaneet. Kiinalainen matkustaja kertoo,
että Khotanin itä-puolella oli ennen ollut Tu-ho-lo niminen vanha
kuningaskunta, joka kuitenkin aikoja sitten oli jo muuttunut erämaaksi.
Kaikki sen kaupungit olivat raunioina ja kasvien peittämät. Tu-lo-ho
on Hedinin tutkimusten mukaan sama nimi kuin Tuhkari, kiinalaiseen
tapaan vaan väärennetty. Tuhkari-niminen kansa taas asui ennen vuotta
157 e.Kr. Bulungir-golin seuduilla, muuttaen sitten kokonaan pois
Länsi-Turkestaniin, jossa nimi Tokharistan sitä vielä muistuttaa.
Tu-lo-ho niinikään on epäilemättä sama sana kuin Takla, jonka vuoksi
Hedinin löytämät rauniokaupungit, joita samoin kuin koko erämaatakin,
väestön kesken kutsutaan Takla-makaniksi, epäilemättä ovat kuuluneet
samaan vanhaan Tu-ho-lon valtakuntaan. Ja Khotanin läheisyydessä
on Tokhlan pieni kylä, jonne noiden muinaisten kaupunkien asukkaat
lähtivät hiekan päälle tunkiessa, säilyttänyt tämän vanhan kansan nimen.

Muhamettilaiset Khotanin valloittaessaan hävittivät sen vanhat suuret
buddhalaiset temppelit, jonka vuoksi kaupungissa ei nykyjään ole
minkäänlaisia rakennus-muistomerkkejä.

Tammik. 14:ntenä 1896 Hedin lähti Khotanista etsimään tuhkarien
vanhoja kaupunkeja. Suurimman osan tavaroitaan hän jätti Khotaniin.
Suunnitellusta pienestä erämaanretkestä tulikin sitten paljon pidempi
kuin hän oli aikonutkaan.

Neljä päivää kuljettuaan autioita maita ja hajallisten metsiköitten
kautta Hedin saapui Islam-abadiin, jossa viimeiset ihmisasunnot olivat,
ja meni jäätä pitkin joen poikki. Päivän levättyään hän kääntyi suoraan
itää kohti hietaerämaahan, joka ei tällä kohtaa ollut puoltakaan
niin leveä kuin se, jonka poikki hän edellisenä kesänä oli kulkenut,
jota paitsi se ei ollut likimainkaan niin vaarallinen. Vakuutettiin,
että kaikkialla oli mahdollista saada kaivamalla vettä, jota paitsi
tamariskeja ja poppeleita kasvoi siellä täällä. Viimeisestä kylästä
otettiin kaksi, opasta jotka monta kertaa olivat käyneet hiekan
peittämässä kaupungissa aarteita kaivamassa.



Hietaerämaan rauniokaupunki.


Dyynit olivat kahtena ensimmäisenä päivänä vähäpätöiset, kohoten
kuitenkin kolmantena päivänä metrin ja seuraavina 5—10 metrin ja
seuraavana 12—15 korkuisiksi. Vettä saatiin kuitenkin kaikkialta
kaivamalla paria metriä syvät kaivot. Tammikuun 23:ntena retkikunta
saapui syvänteeseen, jossa oli paljon kuivunutta metsää, matalia
pökköjä ja kantoja, jotka olivat harmaita ja hauraita kuin lasi,
kuivuuden käpristämiä oksia ja auringon haalistamia juuria. Metsä
oli kasvanut pohjois-eteläsuunnassa olevassa syvänteessä, joka
ilmeisestikin oli Kerija-darjan vanha uoma. Pari elävääkin poppelia
oli vielä jäljellä, katoavan sukupolven viimeinen jälkijoukko. Tähän
metsään leiriydyttiin ja viritettiin loimuavat tulet — oli 15—20 asteen
pakkanen — ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät rauniokaupunkiin. Kauan
sitä ei tarvinnutkaan etsiä, se oli aivan läheisyydessä.

Nämä rauniot kokonaan poikkesivat kaikesta, mitä Hedin oli ennen
nähnyt Itä-Turkestanissa. Talot eivät olleet savesta, vaan kaikki
poppelinrungoista rakennetut. Huoneenpohjat näkyivät selvään, mutta
rakennuksista ei ollut muuta jäljellä kuin ylöspäin ohenevia, tuulen
ja hiekan syövyttämiä patsaita, jotka olivat niin hauraat, että
murenivat kappaleiksi, kun niitä terävään iski. Näitä taloja oli
näkyvissä sadoittain, vaikka dyynit ovatkin kaupungin enimmäkseen
alleen haudanneet. Niiden esille kaivaminen oli sangen vaikeata työtä
hiekan juoksevuuden vuoksi. Eräässä talossa oli patsaitten välissä
vielä paikoillaan vähän seinääkin, joka oli tehty savella silatusta
kamishista. Seinä oli kahden puolen valkaistu ja sille oli sangen
taidokkaasti maalattu värillisiä kuvia, kuten rukoilevia polvistuvia
naisia, joilla oli kasvoissaan selvään hindulaisia tunnuspiirteitä,
etenkin silmäkulmat ja nenänjuuren päällinen merkki. Muitten kuvien
kesken herättivät huomiota etenkin mustapartaiset miehet, joiden puku
oli ilmeisesti aarialainen, samanlainen kuin nykyisten persialaisten.
Vielä oli kuvattu koiria, hevosia ja aalloilla soutavia laivoja, jotka
täällä hieta-aavikon keskellä tuntuivat kylläkin oudoilta. Kaikenlaisia
koristeita on runsaasti, samoin lootoskukkia, buddhalaisten pyhää
symbolia. Saattajat arvelivat, että talo oli ollut buddhalainen
temppeli. Seiniä esiin kaivettaessa löytyi kappale paperia, jossa oli
tuntematonta kirjoitusta. Muitakin esineitä kaivaus paljasti hiekan
peitosta, mutta vasta myöhempien tutkijain oli suotu suuremmilla
voimilla penkoa tätä vanhaa rauniokaupunkia ja saattaa päivänvaloon
sen entisyyden pääpiirteet. Näkemästään Hedin kuitenkin saattoi
päättää, että kaupunki aikanaan oli ollut Kerijan rannalla ja että
vettä oli lukuisissa jokiloissa virrannut sen talojen ja temppelien
ohi. Ympäristössä kasvoi silloin reheviä metsiä, kuten nykyisen
Kerija-darjankin laaksossa, ja asukkaat istuskelivat kesäkuumalla
aprikoosipuitten taajain latvusten varjossa. Vedellä oli ollut niin
paljon voimaa, että se saattoi pyöritellä myllynkiviäkin. Silkki-
ja puutarhaviljelys kukoistivat, teollisuus oli ollut vireä, ja
kansa, joka tässä asui, oli osannut koristaa kotinsa aistikkaasti
ja taiteellisesti. Tämä oli se rauniokaupunki, jota oppaat sanoivat
Takla-Makaniksi. Kaikesta päättäen se oli buddhalainen ja siis vanhempi
700-lukua, jolloin muhamettilaisuus Itä-Turkestanin valloitti. Dyynien
vaelluksista Hedin päätti, että kaupunki oli ainakin 1,500 vuotta
vanha. Asukkaat lienevät olleet aarialaista rotua.



Kerija-darja.


Takla-Makanista Hedin tammik. 25:ntenä jälleen lähti itää kohti
samoamaan, tavaten matkalla jopa 25 metrin korkuisia hiekkanietoksia.
Vettä kuitenkin saatiin kaivamalla. Parin päivän vaelluksen jälkeen
retkikunta saapui Kerija-darjan rannalle. Joki, joka oli paksussa
jäässä, oli tällä kohdalla 32 metrin levyinen, rannoillaan rehevät
metsät. Ei ainoakaan eurooppalainen ollut siihen saakka käynyt sen
laaksossa Kerijan kaupunkia pohjoisempana, jonka vuoksi sen juoksu oli
tuiki tuntematon. Ihmisten ja karjain jälkiä näkyi kaikkialla, mutta
vasta pitkän etsinnän jälkeen löydettiin joku paimen; kaikki olivat
kauhistuneina rientäneet pakoon muukalaisten tullessa. He paimentelivat
täällä Kerijan pohattain lammaslaumoja, kuten etelämpänäkin asustavat
paimenet. »Kerija-darjan metsissä elää kaupungin alapuolella täten
puolentoista sataa ihmistä, jotka etäällä kaikesta seurasta ja kaikista
valtateistä muodostavat kokonaan oman maailmansa, kaiken esivallan
holhouksesta vapaina, ympärillään hietameren kuolonhiljaisuus.» Näillä
paimenilla, joiden ei tarvinnut pelätä matkustajain ja kiinalaisten
väkivaltaa, oli perhe mukanaan. Joestaan nämä paimenet kertoivat,
että se Kerijan alapuolella kokonaan katoaa, sen vesi kun käytetään
niin tyystin maankasteluun, mutta yhä alempana joki muodostuu
runsaista lähteistä uudelleen. Siinä syy, miksi se oli aikaisemmilta
matkustajilta jäänyt huomaamatta. Kesällä, lumen sulaessa Tibetin
vuorilla, on uomassa kuitenkin yhtämittainen virta. Pari kuukautta on
uoma kauttaaltaan niin kuiva, että paimenten täytyy kaivamalla etsiä
karjoilleen vettä. Kerija-darjakin pyrki milloin mistäkin kohdasta
siirtämään uomansa itää kohti.

Hedinin aikomus oli ollut palata täältä takaisin Khotaniin, mutta
matkan näin hyvin onnistuessa hän suuresti laajensi suunnitelmaansa,
päättäen ensinnäkin kulkea Kerija-darjan vartta Tarimiin saakka.
Paimenten opastamana retkikunta samosi pohjoista kohti jokivarren
taajain aarniometsäin kautta. Heidän osoitustensa mukaan Hedin
vasemmalta puolelta erämaan keskeltä löysi toisenkin vanhan
rauniokaupungin, samanlaisen kuin ensimmäinenkin. Mitään mainittavia
muinaisesineitä ei sieltä kuitenkaan löytynyt.

Joki alkoi lopulta yhä enemmän haaroa ja samalla sen metsäalue ja
ruovostot melkoisesti levisivät. Ei kuitenkaan tarvinnut enää kauankaan
kulkea, ennenkuin se lyhyeen loppui ja ikuinen hieta levisi eteisellä
ilmalla silmän siintämättömiin. Paimenet luulivat maailman sille
puolelle loppuvan eivätkä tienneet Tarimista mitään.



Villikameeli.


Täällä erämaan rajalla Hedin sai paimenilta tietoja villistä
kameelista, joka niillä seuduin asusti. Sitä sanottiin kovin araksi.
Huomatessaan itsensä takaa-ajetuksi se pakeni kuin tuuli, pysähtymättä
kahteen päivään. Enimmän se kuitenkin pelkäsi leiritulen savua
ja sen vainutessaan katosi paikalla pitkiksi ajoiksi. Kerran oli
paikkakunnalla ollut pari aljoa kameelia, mutta vaikka niiden selästä
oli otettu kuormasatulat, pelkäsivät villikameelit niitä kuin ruttoa,
pitäen niitä vielä sutta ja tiikeriäkin vaarallisempina vihollisina.
Paimenet väittivät villikameelin paikalla huomaavan reiän puikkoineen
ja nyörineen, joka aljolla kameelilla on nenävarren rustossa ja
josta sitä ohjataan. Se paikalla vainuaa, että aljo heimolainen on
kuormajuhta, jauhojen, lihan, lampaanvillojen tai muun kantaja, ja
huomaa, kuinka kuormasatula on painanut luttuun sen kyttyrän. Paimenet
niitä kuitenkin ampuivat joka vuosi, vaikka heillä olikin niin huonot
pyssyt, että niillä ei viittäkymmentä askelta kauempaa osannut edes
kameeliin. He tiesivät villikameelien asustavan aivan erämaan sisässä,
missä siellä täällä kasvoi poppeleita ja tamariskeja. Kesällä, jolloin
joki on tulvillaan ja sen vesi jaksaa tunkeutua kauemmaksi erämaahan,
se tulee laumoissa juomaan siitä ja syö silloin kamishia. Talvella se
ei juo ensinkään, vakuuttivat paimenet. Metsään se ei lähde koskaan,
tämä kun estää näkemästä, vaan pysyttelee aukealla, jossa se voi
luottaa nopeuteensa. Kuljettuaan vähän kauemmaksi erämaahan matkue näki
montakin laumaa villikameeleja, jotka eivät olleet ensinkään arkoja,
niin että Hedinin miehet saattoivat ampua kolme kappaletta, kunnes
hän kielsi enempää teurastamasta. Yhden nahka otettiin Eurooppaan.
Villikameeli on hyvinkin samanlainen kuin kesy, karva kuitenkin on
paljon lyhempi ja kyttyrät pienemmät eikä alahuuli ole lerpallaan,
kuten kesyn.

Pohjoista kohti kulkiessaan matkue seurasi notkelmaa, jossa oli tuon
tuostakin tamariskeja, kamishia ja kuivuneita, jopa toisin paikoin
tuoreitakin poppeleita. Kahden puolen oli korkeat dyynikasaumat,
davaanit. Ilmeisestikin laakso oli Kerija-darjan uoman jatko; joki
siis näyttää ennen jaksaneen kauemmaksi erämaahan. Kaivamalla oli
uomasta helppo saada vettä pitkin matkaa, vaikkapa toisin paikoin oli
kuljettava paksujenkin hiekkojen poikki. Vihdoin alkoi edestäpäin
häämöttää kasvullisuutta, saksaul-pensasta (_Anabasis ammodendron_),
Transkaspian erämaitten tunnettua vesipuuta, jota vastoin tamartékia
ei näkynyt ensinkään. Täälläkin näkyi paljon villikameelien jälkiä.
Helmik. 20:ntenä näkyi etäisyydessä Tarimin tumma metsävyöhyke, jossa
retkikunta kuitenkin sai etsiskellä pari päivää, ennenkuin löysi vettä.
Metsässä tosin oli paljonkin putaitten uomia, mutta ne olivat kaikki
kuivilla. Vasta pääjoessa oli vakinainen vesi. Paimenia oli täälläkin,
tuhatpäiset lammaslaumat paimennettavinaan. 23 p. helmik. retkikunta
onnellisesti saapui pieneen Shah-jar nimiseen kaupunkiin, kuljettuaan
41 päivässä Takla-makanin erämaan poikki.



Tarim.


Shah-jarista Hedin kääntyi samoamaan Tarimin rantuetta itään
päin, tutkiakseen Lop-norin, tuon pulmallisimman Sisä-Aasian
maantieteellisistä kysymyksistä. Pitkin matkaa hän tapaamiltaan
paimenilta tiedusteli seudun maantieteellisiä oloja. Tarimin, jonka
nimi koko joukon vaihteli eri paikkakunnilla, sanottiin tulvivan
kesäkuussa. Vesi nousee silloin parikymmentä päivää, kunnes joki on
kolmesataa syltä leveä ja niin syvä, että poppeli tuskin pohjaa (n. 15
m). Kuukauden oltuaan näin korkealla vesi jälleen alkaa aleta, ensin
hitaasti, sitten nopeammin, kunnes joki marraskuun lopulla jäätyy.
Kolme ja puoli kuukautta joki on jäässä. Alimmillaan vesi on toukokuun
alussa. Paljon riistaa on Tarimin aarniometsissä, suurta riistaa
etenkin tiikereitä. Hedin näki lukemattomia hanhikarjoja, jotka tähän
aikaan vuodesta näyttivät olevan matkalla Lop-noriin.



Lop-nor.


Poikettuaan Korlassa lisävarustuksia hankkimassa Hedin lähti Tarimin
suupuolta ja Lop-noria tutkimaan. Hän löysi tuota pikaa vanhan
linnoitetun ja »potailla» merkityn tien, joka johti Korlasta suoraan
erämaan sisään ja nykyjään oli aivan käyttämättä. Tien jatkon suunnassa
on vanhoilla kiinalaisilla kartoilla Lop-norin kaupunki, jota ei
nykyjään ole olemassakaan. Przevalskij oli matkustanut Lop-norille
valtatietä, joka kulki Tarimin ja sen kanssa pitkät matkat rinnakkain
juoksevan Kontje-darjan väliä, mutta Hedin poikkesi maalisk. 31:nä
Tikkenlikistä suoraan itää kohti, jossa hänelle oli vakuutettu olevan
monta järveä. Sieltä hän toivoi löytävänsä oikean Lop-norin.

Przevalskij oli ensimmäinen eurooppalainen, joka tällä järvellä kävi.
Hän löysi järven kokonaisen asteen etelämpää kuin se oli kiinalaisiin
karttoihin merkitty, jota paitsi se oli suolaton. Richthofen, kuulu
Aasian maantieteen tutkija, vakuutti kuitenkin, että Lop-norin
kaltaisessa laskuväylättömässä erämaan järvessä välttämättä täytyi
olla suolaista vettä. Richthofen sen vuoksi otaksui, että Przevalskijn
löytämä järvi oli joku uusi muodostus, joka oli syntynyt vasta sen
jälkeen, kuin kiinalaiset olivat merkinneet Lop-norin karttoihinsa.
Hedin löysi nyt Tarimin itäpuolelta Kontje-darjan uomasta pitkän
kapean järven, josta Przevalskij ei saanut mitään tietoa, ja luuli
sitä kiinalaisten Lop-noriksi. Tämä järvi näyttää olleen kuivillaan,
silloin kuin Przevalskij niillä seuduin matkusti, jonka vuoksi se jäi
häneltä huomaamatta. Se oli jonkun tulvan aikana sen jälkeen täyttynyt,
joten siinä nyt oli suolatonta vettä, mutta entisestä järvestä jääneet
suolalampareet osoittivat, että järvi ennen kuivamistaan oli ollut
suolainen.

Hedinkään ei kuitenkaan tällä matkallaan selvittänyt kysymystä
lopullisesti, vasta seuraavalla hänen onnistui mittauksilla osoittaa,
mikä oli kiinalaisten Lop-norin kuivunut uoma. Näillä tuiki lakeilla
seuduilla saavat hietamyrskyt, dyynien vaellukset ja Tarimin
kuljettamat lietteet tuon tuostakin aikaan mullistuksia, joiden
kautta vesistöolot muuttuvat kokonaan toisiksi. Suunnattoman ankarat
kevätmyrskyt tunkemalla tunkevat matalia järviä länttä kohti, samalla
kun lentohiekka täyttää niiden uoman.

Eteläinen Lop-nor oli Przevalskijn ajalla melkoinen järvi, niin että
hän Abdall-nimisestä kylästä saattoi tehdä pitkän venematkan itää
kohti. Sen jälkeen oli järvi kasvanut niin täyteen ruokoa, että sillä
vain avattuja kanavia pitkin pääsi kulkemaan. Järven läntinen osa,
Karaburan, sitä vastoin oli venäläisen matkustajan käydessä niin aava,
ettei toista rantaa näkynyt. Hedinin käydessä tämä järvi oli kokonaan
liettynyt umpeen, niin ettei sitä voinut edes ruuhella kulkea — taikka
ehkä sekin oli oikeammin siirtynyt yhä kauemmaksi länttä kohti,
vaikk'ei Hedin tätä länsiosaa huomannut. Että tämä Etelä-Lop-nor on
myöhäinen muodostuma, sitä todistaa poppelimetsien puuttuminen sen
ympäriltä; ne eivät ole vielä ennättäneet kasvaa. Ja Abdallin päällikön
säilyttämän perintätiedon mukaan oli sen paikkakin noin 175 vuotta
takaperin vielä ollut hietaerämaata ja hänen esivanhempansa olivat
silloin asuneet pohjoisessa olevan suuren järven rannalla, kunnes se
oli kuivunut sen johdosta, että Tarim oli uomaansa muuttanut.

Löydettyään huhtik. 4:ntenä Avullu-köllin, jota hän piti pohjoisen
Lop-norin alkuna, Hedin kolmisen päivää kulki sen oikeata rantaa,
joka enimmäkseen oli autiota dyynimaisemaa, siellä täällä kuitenkin
poppelimetsiäkin, missä dyynit eivät järveen ulottuneet, tai
tamariskivesakoita, missä hietanietokset olivat matalia. Järvet
olivat niin ruo'on tukkimat, että vain korkeimmilta dyynikummuilta
näkyi aukeata vettä. Ruovostot olivat kameelia kahta vertaa
korkeammat ja taajat kuin seinä. Tyyninä päivinä olivat sääsket
ylenmäärin rasittavat, jonka vuoksi Hedin eräässä kohdassa, kylläkin
ajattelemattomasti, sytytti koko kamishikentän palamaan. Siitä
syntyi suunnaton roihu, joka levisi laajalle joka puolelle — melkein
laajemmalle kuin sääskien karkoittamiseksi olisi ollut tarpeen. Onneksi
seutu oli asumaton, mutta eläimiä varmaan paloi.



Venematka Lopin järvillä ja Tarimilla.


Viikkokauteen retkikunta ei näillä taipaleilla nähnyt ihmisiä, mutta
tapasi sitten Ilekin rannalla kalastajakylän, josta Hedin palkkasi
kaksi kalastajaa viemään itseään haapiolla uuden. Lop-norin päähän,
jonne Islam Baj vei karavaanin maitse. Vaihteluksi oli vesimatka
erinomaisen hauska, vaikka aallot aavoilla järvillä toisinaan
kävivätkin vaarallisiksi. Haapio oli poppelin eli haavan rungosta
koverrettu ja miehet kuljettivat sitä polvillaan meloen tai seisoen,
kun oli ruovokon läpi kuljettava. Toinen meloi keulasta, toinen
perästä, Hedin istui keskellä. Järvet olivat kauttaaltaan hyvin
matalat, erinäisiä hautoja lukuunottamatta. Kylissä, joihin poikettiin,
rahvas hyvin muisti »suuren herran», Przevalskijn, joka parinkymmenen
aseellisen miehen ja suuren karavaanin keralla oli ohi matkustanut.
Hediniä kestittiin vereksellä kalalla, sorsan munilla, nuorilla,
mureilla kamishiversoilla ja leivällä.

Järvillä raivosi enimmäkseen kauheat myrskyt — järviä oli paljon
peräkkäin, lyhyet vuolteet välissä. Lahtia, niemiä, saaria, oli
suunnattomasti. Itärannan dyyneistä myrsky lietsoi taivaalle
lentohiekka-pilviä, kattaen järvet kellertävällä harsolla ja kietoen
tuhruun rannat. Vesi lensi aaltojen harjoista ja venemiehillä oli täysi
työ hoivatessaan niiden keskellä alustaan. Järvien päätyttyä kuljettiin
taas Ilek-jokea, kunnes Shirge-tjappgan kylässä tavattiin Islam Baj
karavaanin keralla. Hedin jatkoi matkaa edelleen veneellä, laskien
Ilekistä itse Tarimiin ja sitten sitä edelleen Tjeggelik-ujhin, uuden
Lop-norin rannalle. Myrsky kun raivosi entistäkin hirveämmin, olivat
miehet kytkeneet yhteen kaksi kanoottia, joita he nyt neljän miehen
meloivat. Joki lenkoili tällä välillä suunnattomasti. Tjeggelik-ujsta,
jonka keltaisissa kamishimajoissa asui kymmenkunta kalastajaperhettä,
Hedin kulki edelleen Abdalliin veneellä, tavaten siellä Przevalskijn
vanhoja tuttavia ja viipyen siellä jonkun aikaa. Kuulu venäläinen
matkustaja oli samonnut sieltä koko joukon kauemmaksi itää kohti
Kara-koshun-nimiseen kylään, mutta väli oli sen jälkeen kasvanut niin
täyteen kamishia, että kylä oli täytynyt hylätä eikä veneellä voitu
kulkea muualle kuin mihin oli kamishiin avattu kanavia, »tjappganeja».
Tarim itse oli täällä kohottanut uomansa ympäristöään korkeammalle,
muodostellen sinne tänne viereensä lammikolta, missä vesi tokeitaan
rikkoen virtasi aroille. Asukkaat itsekin puhkoivat joen rantavalleja
muodostellakseen lampareita, joista he veden haihduttua pyydystivät
kalat.



Lop-norin sokkeloissa.


22:sena huhtik. Hedin teki Abdallista kahdella haapiolla venematkan
niin kauas itää kohti kuin oli mahdollinen tunkeutua. Joki haarautui
Kum-tjappgan nimisen kylän takana, kadoten sitten läpitunkemattomiin
ruovostoihin, joihin »loplikit», s.o. Lopin asukkaat, olivat
aukoneet kapeita »tjappganeja». Estääkseen näitä umpeen kasvamasta
nyhtivät asukkaat joka kevät juurineen pois nuoret pohjasta kohoavat
kamishiversot. Moinen kanava on korkeintaan metrin levyinen ja kahden
puolen kohoavat viittä metriä korkeat sankat seinät. Usein on kamishi
kuitenkin sidottu kimppuihin tai kahden puolen lamottu, ettei se pääse
kanavaan kaatumaan. Näiden tjappganien tarkoitus on vielä enemmän
kalanpyynti kuin venekulku. Niihin lasketaan verkkoja ja matkallaan
Hedin kulki satain verkkojen ohi, joista kalat kirkkaassa vedessä
näkyivät kuin akvaariosta. Jokaisella perheellä oli omat tjappganinsa,
joissa ei muilla ollut oikeutta kalastaa. Niitä risteili joka suuntaan
ja oudon olisi ollut mahdoton osata mihinkään tässä sokkelossa.
Toisissa paikoin oli pyöreitä aukioita, joihin joka suunnalta juoksi
säteettäin kanavia. »Kun oli tultu tämmöiselle laguunille, jonka
vastakkaisella puolella ruovosto seisoi kuin läpitunkematon muuri,
ottivat melojat kovan vauhdin, haapio kiiti vedenpinnan poikki, niin
että vesi keulassa kohisi ja teki mieli luulla, että se seuraavassa
silmänräpäyksessä puskisi keulansa rikki puuseinään. Mutta sähisten
seinä aukenikin, kamishiruovot taipuivat kuin uutimet syrjään ja haapio
liukui seuraavaan tjappganiin». Siellä täällä näkyi selvään riutuvan
Tarimin virtaus. Toisin paikoin oli melko suuria järviä, joitten syvin
mitattu syvyys oli vähän päälle 4 metriä. Puolentoista päivää kestäneen
venematkan jälkeen päättyivät reitit ja vastassa oli jopa 8 metriä
korkea kamishiseinä, jonka läpi oli mahdoton tunkeutua kanootilla;
ei edes talvella, jäätä pitkin, niiden läpi pääse. Eräältä kunnaalta
nähtiin kamishin jatkuvan itää kohti silmän siintämättömiin, mutta
avovettä ei loistanut mistään.

Tästä Hedin palasi takaisin Abdalliin. Huhtik. 25:ntenä hän lähti
sieltä suorinta tietä Khotaniin, varustuksiensa ja rahojensa luo.
Tjarklilikista kiinalainen mandariini kuitenkin aikoi lähettää hänet
takaisin samaa tietä, jota hän oli tullutkin, koska hänen suuri
passinsa oli jäänyt Khotaniin, mutta sotaväen päällikkö, joka itsekin
oli maantieteilijä ja sangen taitava kartoittaja, pelasti hänet tästä
retkestä, joka olisi ollut sitä ikävämpi, kun kesän kuumin aika oli
tulossa ja Hedin sitä paitsi oli myynyt kameelinsa, jotka kesällä
saavat käydä vapaina. Paluumatka kävi pitkin Tjertjen-darjan laaksoa
ja sitten Kuenlunin pohjoisrinteitä, teitä, jotka olivat monen
entisen matkustajan matkoista hyvin tunnetut. Khotanissa häntä odotti
tieto, että hänen Takla-Makanin erämaahan jääneet varustuksensa oli
kiinalaisten salapoliisien toimesta osaksi saatu takaisin, ja olivat
varkaat olleet samat metsämiehet, jotka silloin olivat auttaneet häntä
kameelien etsinnässä ja myöhemmin olleet hänen kerallaan Kerija-darjan
uomaa tutkimassa.

Vietettyään kuukauden päivät Khotanissa Sven Hedin kesäkuun viimeisinä
päivinä uudelleen suoriutui taipaleelle kulkeakseen Pohjois-Tibetin
kautta Pekingiin ja sieltä edelleen kotimaahansa.



Keidastie.


Parikymmentä hevosta, 30 aasia ja koko joukko palvelijoita kerallaan
hän kulki Jurun-kashin (Khotan-darjan) rannalle. Joki oli nyt
tulvillaan ja vyörytti uomassaan suuria vesipaljouksia, joiden
rajuudesta maa vapisi jalkain alla. Parikymmentä jokimiestä tarvittiin
retkikuntaa toiselle rannalle viemään. Tie kulki lukemattomien
kastelukanavain poikki, jotka olivat reunojaan myöden täynnään joen
vettä, ja kasvullisuus oli uhkeimmillaan. Samalla kun viimeinen
kastelukanava jäi taakse, lakkasi kaikki kasvullisuuskin, kuin olisi
se kiehuvan kuumalla vedellä poiskaltattu. Edessä oli kova kellervä,
verkalleen kohoava ja aivan hedelmätön »saji», joka on hietaerämaan ja
vuoriston välimuodostuma. Saji oikeastaan on vuoriston rapautumistuote.
Sen ja hietaerämaan välillä on tuo kapea keidasvyöhyke, jonka
kautta karavaanitie kulkee. Sajilla on pieniä kyliä siinä, missä
joet tulevat vuoristosta; niissä viljellään hieman viljaa, pidetään
lampaita ja karjaa. Kerija-darjan uomassa oli niin paljon vettä,
että Hedinin täytyi poiketa Kerijaan saakka sen yli päästäkseen.
Noustuaan taas lähemmä vuoristoa hän osti kameeleja. Seudussa asuvain
turkkilaissukuisten taglikkien opastamana retkikunta nousi ensimmäisen,
lähes 5,000 metriä korkean solan yli vuoristoon. Samalla oli tultu
asumattomaan, karuun Pohjois-Tibetiin, jossa vasta kahden kuukauden
kuluttua uudelleen päästiin tuntumukseen ihmisten kanssa.



Pohjois-Tibet.


Maa oli aivan metsätöntä ja laitumiakin oli vain harvoissa paikoin,
jonka vuoksi retkikunnan täytyi tehdä pitkiä ja rasittavia
päivämatkoja. Matkaa tehtiin Mont Blancin korkeudessa, eikä kauan
kulunut, ennenkuin toinen toisensa jälkeen sairastui vuoritautiin,
Islam Baj, karavaanin johtaja, niin pahasti, että hän jo pyysi saada
palata takaisin. Kiinalainen tulkki sai luvan palata kotia. Taglikeista
osa karkasi, ottaen mukaansa hevosia ja tavaraa, mutta saatiin kiinni
ja pakotettiin jälleen yhtymään retkikuntaan. Joka iltapäivä raivosi
säännöllisesti ankara myrsky, joka tuiskutti lunta ja rakeita. Kaikki
nämä alueet olivat laskuväylättömiä ja järvien vesi sen vuoksi
suolaista, jokien vuorilta tuoma vesi kun katoaa ilmaan haihtumisen
kautta, siinä liuenneina olleet suolat sitä vastoin jäävät järveen,
tehden veden yhä suolaisemmaksi. Juomavedestä ei siltä yleensä ollut
puutetta, jokia ja lähteitä kun oli pitkin matkaa. Vuoret kohosivat
vielä parituhatta metriä näitä ylänkölaaksoja korkeammalle, ollen
suureksi osaksi ikuisen lumen peitossa. Niiden muodot eivät ole yhtä
särmikkäät kuin Alppien, vaan tylpähköt ja pyöreähkötkin, koska
rapautuminen on niiden suuren iän vuoksi joutunut pidemmälle ja
rapautumistuotteet juoksevan veden niukkuuden vuoksi ovat suureksi
osaksi jääneet paikoilleen.

Kuljettuaan jonkun aikaa Altyn-tag ja Arka-tag jonojen välistä laaksoa
Hedin meni Arka-tagin yli solaa pitkin, jonka Littledale maan poikki
matkustaessaan oli löytänyt. Arka-tagin eteläpuolella hän jälleen
muutti suuntansa itäiseksi, kulkien noin 600 kilometriä Arka-tagin
ja Kokoshili-jonon välisessä laaksossa, jonka pohja keskimäärin
oli 4,900 metriä merenpintaa korkeammalla, melkoisia suolajärviä
täynnään. Useatkin matkustajat olivat kulkeneet tämän laakson poikki
pohjois-eteläsuuntaan eri paikoista, mutta Hedin oli ensimmäinen, joka
samosi sen kautta pitkin maisin. Kokoshili-jonon eteläpuolella olevassa
rinnakkaislaaksossa ovat Jangtsen lähteet, jotka kapteeni Wellby samana
vuonna löysi.

Seutu oli khulaanin eli villiaasin ja kesyttömän jakin koti. Huolimatta
laitumien tavattomasta karuudesta tavattiin kumpiakin tuon tuostakin,
isompia ja pienempiä laumoja ja sitä enemmän, kuta enemmän itää kohti
kuljettiin. Khulaaneja ei ollut kovin vaikea päästä ampumamatkan
päähän, mutta antiloopit, jotka samoilivat pienissä parvissa, olivat
sitä arempia. Ainoa polttoaine, mitä näissä korkeuksissa sai, oli
lanta, mutta enimmäkseen sitä tavattiin siksi paljon, että voitiin
keittää ruoka ja ylläpitää tulta yölläkin. Öillä oli pureva pakkanen,
vaikkapa kesä olikin parhaillaan ja leveysaste sama kuin' Algerian.
Jakkia oli vaarallista ampua sen tavattoman sitkeähenkisyyden
vuoksi. Haavoitettuna se paikalla kääntyi päin hurjassa raivossa,
ja töin tuskin Islam Baj uupuneella hevosellaan sen kerran vältti.
Toistakymmentä luotia ruumiissaan se raivoisasti kävi hänen kimppuunsa,
kunnes aivan vierestä läpi sydämen ammuttu laukaus päätti sen päivät.
Maanasukkaat eivät lähdekään jakin ajoon koskaan muuta kuin joukolla.
Jakin nahka on tavattoman sitkeytensä vuoksi suuressa arvossa ja
lihat ovat näissä leivättömissä korkeuksissa tärkeä ravintoaine.
Kaikkien matkustajain ihastusta on tämä eläin herättänyt, »ei
ainoastaan mahtavan kokonsa kautta — sen pituus on 3 1/4 metriä häntää
lukuunottamatta — vaan senkin vuoksi, että se on ainoa kuolevainen,
joka ei pelkää korkeimpiakaan vuoristoita, alhaisimpiakaan lämpötiloja,
tylyintä ilmastoa, rajuimpiakaan lumi- ja raemyrskyjä. Villijakki
ei välitä tuosta kaikesta mitään, se päinvastoin näyttää kerrassaan
nauttivan, kun rakeet selkää suomivat. Se käy rauhallisena laitumella,
ikäänkuin olisi kaikki niinkuin pitääkin, lumimyrskyn kietoessa sen
valkoisiin poimuihinsa. Ainoa, mikä ei oikein miellytä sitä, on
kesäinen auringonpaiste. Jos päivä alkaa tuntua liian lämpimältä,
lähtee se lähimpään puroon viruttelemaan itseään, taikka nousee ylös
jäävirtain partaan alle tai ikuisen lumen raikkaille aukeille. Siellä
se erikoisella nautinnolla rypee ja lepäilee hienorakeisessa kuivassa
firn-lumessa.»

Syyskuun jälkipuoliskolla retkikunnan voimat alkoivat arveluttavassa
määrässä uupua ja juhtia nääntyi taipaleelle harva se päivä.
Vihdoin alkoi kuitenkin näkyä ihmismerkkejäkin, ensimmäiseksi
pyhiinvaeltajain pystyttämä »obo», isoista syrjilleen asetetuista
liuskelaa'oista tehty katos, jonka joka laaka oli täynnään tibetiläistä
kirjoitusta. Ihastuneena löydöstä, jolla hän arveli ehkä olevan suuren
historiallisen merkityksen, Hedin pystytti leirinsä uhratakseen pari
päivää kirjoituksen kopioimiseen. Jonkun aikaa kopioituaan hän
kuitenkin ihmeekseen näki samain merkkien säännöllisesti toistuvan
ja kirjoituksia vähän enemmän vertailtuaan tuli vakuutetuksi siitä,
että ne kaikki olivat vain budhalaisten isämeitää »On mane padme hum»,
s.o. »Oi lootuskukan jalokivi» (tarkoittaa Budhaa, joka kuvataan
lootus-ulpukan limpussa istuvaksi). Budhalaisten hartauskäsityksen
mukaista nimittäin on, että rukous on sitä otollisempi Budhalle, kuta
useampaan kertaan se toistetaan.

Riistaa alkoi olla yhä enemmän, khulaaneja sadoittain laumassa. Eräässä
paikassa Islam Baj lokak. 1 p. näki jakkilauman, lähestyi sitä hiipien
ja ampui erästä, kuitenkaan osaamatta; mutta samalla juoksi esiin
vanha eukko huutaen ja viuhtoen käsillään, josta voitiin huomata, että
jakit olivat aljoja. Suuri oli retkikunnan ilo, kun se täten huomasi
55 päivää kestäneen erämaanvaelluksen jälkeen vihdoinkin tulleensa
ihmisten ilmoille.



Ensimmäiset mongolit.


Eukko oli yksinäisen mongoliperheen jäsen, joka perhe oleskeli täällä
ylämaassa jakkeja pyydystämässä. Teltta, jossa se asui, oli huopaa
ja kupumainen, kuten kirgiisienkin. Vastapäätä oviaukkoa oli pieni
kuutiomainen puulaatikko, budhalaisen temppelin jäljennös. Sisällä
siinä säilytettiin tibetiläisiä kirjoja, jotka oli kirjoitettu
pitkille kapeille irtaimille lehdille. Kannella oli joitakuita pyhiä
astioita. Muita talousesineitä teltassa oli kiinalainen posliinimalja,
nahkainen sanko ja kannu, rautapata, kuparikastrulli, messinkinen
teekannu, pussi, jossa oli kuivattuja hyvänhajuisia kasveja, puukko,
palkeet, tulukset, satula varustuksineen, repaleisia vaatteita, jakin
rasvalla täytetty lampaanmaha sekä pussillinen tsambaa. Suurimman
tilan kuitenkin ottivat suuret jakinlihan kappaleet, joita oli sekä
sisällä että ulkona kuivamassa. Kuivuttuaan se on mustaa ja kovaa kuin
puu. Siitä leikataan puukolla viipaleita, jotka tulella paahdetaan ja
sitten syödään. Teltan keskellä oli pata kolmen kiven kannattamana,
ympärillään valli jakin lantaa. Tulen tehdessään eukko löi teräksellä
kuiviin kasvikuituihin kipenen ja kasvikuiduilla sytytti kuivan
hevosenlannan. Kun tämä paloi, kasattiin päälle jakin lantaa. Puita
ei tietysti täällä kasvanut; telttakepitkin oli tuotu Tsaidamin
soilta; ne olivat tamariskia. Lampun virkaa toimitti kuopallinen kivi,
jota kannatti matala puinen kolmijalka ja jossa poltettiin jakin
rasvaa. Tamman maidosta valmistivat mongolit samanlaista juomaa kuin
kirgiisitkin.

Sekä miehillä että naisilla oli pukunaan lammasnahkaturkki ilman
minkäänlaisia alusvaatteita, vyöltä vyötetty, miehillä lisäksi
nahkahousut, jaloissa saappaat ja päässä huovasta patalakki. Asumuksen
isännän nimi oli Dortje. Hän oli ulkomuodoltaan aito mongoli, pieni ja
ahavoitunut, naama ryppyinen, silmät pienet, poskipäät ulkonevat, parta
ja viikset ohuet, pörröiset.

Dortje lähti Hedinille pariksi viikoksi oppaaksi. Matkan pääsuunta
muutettiin nyt koilliseksi ja moniaan vuorisolan poikki kuljettuaan
retkikunta tuli Tsaidamin syvänteeseen. Matkalla sinne tuli vastaan
ratsastava mongoliparvi, viisi miestä ja yksi nainen; he olivat
matkalla vuoristoon hankkimaan talveksi jakin lihaa. Kolmisen viikkoa
piti retken kestää, mutta eväitä oli vain yhdeksi; loput oli saatava
metsästämällä. Paras metsästysaika oli juuri käsillä, jakit kun
paraillaan laskeutuivat paremmille syyslaitumilleen. Samoin kuin
taglikit, mongolitkin aina miehissä metsästivät jakkeja, heillä kun oli
vain suusta ladattavat piilukkoiset kiväärit. Metsästysaikaa kestää
kuukauden päivät ja kullakin joukolla on omat sovitut metsästysmaansa,
joilla he viettävät nämä viikot ilman telttaa ja muita varustuksia kuin
pitovaatteensa, satulansa, pyssynsä ja ruokatavaransa, joita he pitävät
nahkapusseissa.

»He leiriytyivät pensaihin telttani viereen, tekivät kolmen
kiven väliin tulen, nostivat padan tulelle ja tervehtivät minua
ystävällisesti, kun lähdin joukkoon. Heti kun vesi kiehui, otti eräs
vanhemmista miehistä pussista kuusi matalaa puukuppia, jotka jaettiin,
ja pani muutaman kourallisen jauhoja kuhunkin kuppiin. Sitten hän
leikkasi ohuita viipaleita lampaanrasvalla täytetystä suolesta ja nämä
viipaleet sekoitettiin jauhoihin. Vaimoihminen, joka istui ja piti
vireillä tulta, otti sitten padasta vettä rautakauhalla ja täytti
sillä kupit, ja niin oli »tsamba», mongolien pääruoka, valmis. Kun
kuppien sisällys oli nautittu ilmeisellä halulla, oli sen pohjalla
vielä sen verran rasvaa ja jauhoja, että sitä vielä riitti höysteeksi
kauhalliseen vettä tai pariin. Tämä oli heidän aine a ruokalajinsa,
mutta päivällisen jälkeen otettiin vasemmalta puolelta vyöstä esiin
piiput ja huono kiinalainen tupakka, ja nyt vallitsi mitä kodikkain
mieliala. Kaikki näyttivät olevan hartaita tupakkamiehiä. ‘Pakkaselle
he näyttivät olevan aivan tunnottomia, sillä oikea käsivarsi ja sama
puoli yläruumista olivat aivan paljaat. Yöksi he kietoivat turkit
paremmin ympärilleen ja koukistuvat tulen ympärille maata. Lumimyrskyn
puhjetessa raivoamaan he pyssyistä, satuloistaan ja huovistaan
kyhäävät hätäteltan. Kaikilla oli hiukset palmikoituina. Istuessaan
he hypistelivät helminauhaa laskien sillä, montako kertaa olivat
toistaneet rukouksensa: »On mane padme hum».



Tsaidamin räme.


Tsaidamin syvänne muistuttaa monessa suhteessa Tarimin syvännettä.
Vuoriston juurella on ensin samanlainen erämaavyöhyke, ennenkuin
päästään keitaihin, samat hiekkaan ehtyvät joet, vaikka hiekka täällä
esiintyykin vain kapeana ohuena vyöhykkeenä, ja syvänteen keskusta on
laajana suolarämeenä. Retkikunnan mukana olleet taglikit saivat vihdoin
täältä palata parempia teitä takaisin. Niistä 56 juhdasta, jotka
Hedinillä oli ylämaan vaelluksensa alkaessaan, ei ollut jäljellä muuta
kuin 3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi; kaikki muut olivat uupumuksesta
tielle sortuneet. Tsaidamin mongoleilta hän osti parikymmentä verestä
hevosta ja muita varustuksia, niin että hänellä, tuota pikaa oli uusi
karavaani. Mongolit olivat muutoinkin ystävällisiä ja avuliaita,
eivätkä vähääkään vierastelleet. Naisilla oli paljon suurempi vapaus
kuin muhamettilaisten luona ja yksiavioisuus oli vallitseva.

Jo ensi päivänä saapui Jike-tsohangolin päällikkö vieraihin,
tuoden lahjaksi maitoa, käynyttä tammanmaitoa ja moisesta maidosta
valmistettua viinaa, joka oli pahanmakuista, mutta vaikutuksista
päättäen sangen väkevää. Päällikkö oli puettu tulipunaiseen viittaan ja
päässään hänellä oli kiinalainen nuppilakki nauhoineen.

»Seuraavana päivänä lähdin vastavierailulle. Aivan avaran teltan
oviaukkoa vastapäätä oli pieni kotitemppeli, muutamasta päällekkäin
ladotusta laatikosta muodostettu, tasainen laudanpätkä kantena.
Laudalla oli rivissä messinkimaljoja ja kuppeja, joissa oli vettä,
jauhoja, sambaa ja muita uhrilahjoja budhankuville. Sitä paitsi siinä
oli pyhiä kirjoituksia, rukousmyllyjä ja buddhankuvia, joita oli
tuotu Lhasasta ja Tashilumposta. Kun näitä pitää kädessään tai niitä
katselee, ei niiden päälle saa puhaltaa tupakansavua eikä hengittää.
Kun tietämättäni rikoin tätä sääntöä vastaan, puhdistettiin burkhaani
paikalla siten, että sitä pidettiin hiilivadin päällä, jossa poltettiin
hyvänhajuisia mausteita. Yhtä tarkkaan on varottava, etteivät kuvat
joudu maan tomun yhteyteen.

»Keskellä telttaa paloi tamariskin oksista ja juurista tehty tuli
'tolgassa', rautakopassa, jonka kolmen pystyn käsivarren nenässä pata
oli. Vieraitten eteen asetettiin ruokaa tarjottaessa pienet jakkarat.
Teltassa oli siis enemmän huonekaluja kuin kirgiiseillä. Teltan eteen
oli pystytetty keihäs päällikön asunnon merkiksi. Ympärillä kasvoi
tamariskeja, jotka olivat kerrassaan suuria puita. Niistä saadaan
kalupuuta kuppeihin, punkkiin, satulantelineihin, telttakeppejä y.m.,
ja mongolit valmistavat itse kaikki nämä esineet. Taloustarpeensa ja
jauhot he suureksi osaksi tuovat Siningfusta.»

Nämä mongolit olivat täydellisiä paimentolaisia. Laitumen jollain
seudulla loppuessa he muuttivat telttoineen karjoineen toiseen
paikkaan. Suurimman huolen he omistivat hevoshoidolle. Kaikkialla
ympäristössä hirnui hevosia ja iltasin naiset lypsivät tammat. Kumissi,
käynyt tammanmaito, olikin paras juotava. Lampaita, kameeleja ja
sarvikarjaa oli runsaasti. Maanviljelystä ei harjoitettu ensinkään.
Paikkakunnan korkeus merenpinnasta oli enää vain 2,815 metriä ja
matkustajat nauttivat sanomattomasti sekä ihmisten seurasta että
vahvemmasta ilmasta. Vaikka Hedinin muhamettilaiset karavaanimiehet
halveksivatkin mongoleja, pitäen heitä raakalaisina ja pakanoina, oli
sopu kuitenkin mitä paras.



Tanguutit.


Kuljettuaan Tsaidam-rämeen poikki kapeimmalta kohdalta Hedin tutki
muutamia sen pohjoispuolella olevia järviä, jonka jälkeen retkikunta
aavaa Kuku-noria lähestyessään tuli varkaiksi ja rosvoiksi tunnettujen
tanguuttien maahan, jossa jo usea matkustaja oli surmansa saanut.
Hediniä varoitettiin sekä näistä vaarallisista rosvoista, jotka
olivat ainaisena rasituksena naapureilleen mongoleille, että myös
karhuista, joita seudussa oli tavattoman paljon. Paljon jälkiä näkyi
ja oppaat vakuuttivat karhujen pensaiden takana väijyvän hevosia,
iskeäkseen niihin niiden ohi kulkiessa. Karhut eivät kuitenkaan tehneet
hyökkäystä, vaikka niiden jälkiä näkyi kaikkialla, mutta kauan ei
kulunut, ennenkuin tultiin tanguuttien kanssa tekemisiin. Ensimmäisessä
parvessa oli kaksitoista miestä ja Hedinillä oli heitä vastaan vain
kolme pyssyä ja viisi revolveria. Päättävällä esiintymisellä hyökkäys
kuitenkin torjuttiin, ennenkuin syntyi verenvuodatusta, mutta yöt
päivät rosvot seurasivat kintereillä, väijyen tilaisuutta ellei muuhun
niin ainakin hevosten ryöstämiseen. Yöllä he ulvoivat kuin sudet tai
nälkäiset hyeenat saadakseen siten selville, oliko heidän aiotuilla
uhreillaan koiria. Hedinin leirissä valvottiin yöt umpeensa.

Hedinin onnistui kuitenkin tehdä muutamien tanguuttiperheitten
tuttavuutta ja käydä heidän telteissään. Tanguutit ovat oikeita
tibetiläisiä ja heidän kielensä poikkeaa kokonaan mongolien
puheenparresta. Puvut ovat samanlaiset, mutta teltat ovat tanguuteilla
erilaiset, typistettyä pyramidia muistuttavat. Elämänlaatu muutoin
oli jotenkin samanlainen. Lopulta tanguutit tulivat karavaanin
leirissäkin käymään; punaisine ja sinisine vaatteineen, pipolakkineen
ja suorine miekkoineen he tekivät hyvinkin sotaisen vaikutuksen. Toisin
paikoin näkyi kymmeniä telttoja ja leiritulia, tuli vastaan melkoisia
karavaanejakin, mutta retkikunta sai kulkea rauhassa. Mongolit, joiden
pyhiinvaellusretkillään Lhasaan täytyy kulkea tanguuttien maan läpi,
matkustavat silloin hyvin suurissa ja hyvin varustetuissa karavaaneissa
voidakseen torjua rosvojen hyökkäykset.

Marrask. 9:ntenä tuli Kuku-norin rannaton ulappa näkyviin. Se lainehti
vielä sulana: vesi ei ollut likimainkaan niin suolaista kuin useimpain
muitten suolajärvien. Suolaista se kuitenkin on, järveltä kun puuttuu
laskuväylä. Järven synnystä kertoi seudun mongolilainen opas seuraavan
tarun: Ennen vanhaan oli suuri laama sille kohdalle kaivanut maahan
suuren kuopan. Sitten hän oli ottanut jostain kasvista valkoisen ja
mustan juuren, pitänyt niitä kuopan päällä ja leikannut mustan kahtia.
Puoliskoista oli silloin virrannut niin paljon vettä, että kuoppa oli
täyttynyt. Jos hän sitä vastoin olisi leikannut halki valkoisen juuren,
olisi kuoppa juossut maitoa täyteen. Sitä, että se täyttyi vedestä,
pidettiin sanomattomana onnena, sillä muutoinhan seudun väestö olisi
menettänyt rakkaimman toimensa, karjainsa hoidon. Sitten laama oli
noussut läheiselle korkealle vuorelle, ottanut siitä valtavan paaden ja
nakannut sen järven keskelle saareksi.

Kuku-norin rannalla oli paljon tanguuttien telttoja ja niiden asukkaat
tulivat käymään retkikunnan leirissä, paljastetut miekat kupeillaan.
Retkikunnan mongolilaiselta oppaalta, joka samalla oli tulkki, heidän
oli tapana kysyä, oliko tavara-arkuissa sotamiehiä, ja tulkki vakavasti
sanoi, että isommissa arkuissa oli kaksi, pienemmissä yksi sotamies ja
sitä paitsi kiväärejä. Kamiinaa kummallisine savutorvineen he luulivat
kanuunaksi. Heidän kysymykseensä, miksi siihen iltasin tehtiin valkea,
tulkki vastasi, että se siten tehtiin valmiiksi tappeluun. Paikalla
vaaran uhatessa paiskattiin torveen ruutia ja luoteja, jonka jälkeen
siitä lähti murhaava tuli.

Tanguutit möivät retkikunnalle maitoa ja jonkun hevosen ja lampaankin.
Kuku-norin he sanoivat olevan jäässä kolme kuukautta, mutta jääpeite
oli vahvuudestaan huolimatta niin petollista, että se tuulilla aukesi
täyteen railoja. Railojen vuoksi eivät pyhiinvaeltajat saarella
olevassa temppelissä käydessään voineet ratsastaa sen poikki, vaan
heidän täytyi kulkea jalan, vetäen kelkalla kolmen päivän eväät. Kelkat
tehdään niistä molemmista sälöistä, jotka muodostavat kuormasatulan
rungon. Veden korkeus vaihteli suuresti eri vuosina. Kun vesi oli
korkealla, merkitsi se hyvää vuotta, kun matalalla, huonoa.

Kuku-norin tuolla puolen retkikunta lähestyi Tenkaria, ensimmäistä
varsinaista kaupunkia, ja yhä suurempia karavaaneja tuli Vastaan,
jopa muuan, jossa oli 300 ratsastajaa, kaikki miekoilla ja pyssyillä
asestettuja. Kuormaa, jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita,
saappaita y.m. kantoi ainakin 1,000 hevosta ja 300 kameelia. Juhdat
kulkivat taajoissa joukoissa ja kohottivat ilmaan sankkoja pölypilviä.
Se oli mitä vilkkain ja värikkäin näky. Karavaani tekee hyvin lyhyitä
päivämatkoja ja matka edistyy hitaasti. Moinen armeija tietysti syö
puhtaaksi kaikki laitumet matkansa varrella. Ratsumiehet eivät kulje
nopeampaan kuin kameelitkaan. Aseelliset ovat jaetut tasan pitkän
karavaanin eri ryhmäin sivustoille. Kymmenkertaisissa riveissä joukko
matkasi eteenpäin, ettei hyökkäyksen sattuessa olisi kovin hajallaan.
Maa tärisi niin monen juhdan polkiessa sitä kavioillaan. Mongolit
sälyttävät hevostensa selkään hyvin pienet kuormat, ehkä kolmannen osan
siitä, mitä tutkimusmatkustajamme. Mutta senpä vuoksi heidän hevosensa
eivät rasitu vähääkään, vaikka matkan teko tapahtuukin niin korkealla
merenpinnasta.

Tenkarissa, johon Hedin saapui marrask. 15:ntenä, hän tapasi
hollantilaisen lähetyssaarnaajan amerikkalaisen vaimon, joka toimi
siellä lääkärinä: mies sattui olemaan Pekingissä, jonne hän oli
lähtenyt kuukausi takaperin eteläisempää reittiä Tibetin läpi
matkustaneen kapteeni Wellbyn kanssa. Muutaman päivän kuluttua Hedin
matkaa jatkaessaan poikkesi Lusarin kylään, joka on kuulu Kum-bumin eli
»kymmenentuhannen kuvan»temppelistä. Siningfussa, jossa englantilaiset
lähetyssaarnaajat tarjosivat väsyneelle matkustajalle viihdykkään
kodin, Hedin muodosti itselleen uuden, Kiinassa matkustukseen
soveliaan karavaanin, lähettäen sieltä kaikki palvelijansa, Islam
Bajta lukuunottamatta, karavaanitietä takaisin Itä-Turkestaniin.
Itse hän matkusti alussa rattailla, sitten kameeleilla Alashan-
ja Ordos-erämaiden poikki, joissa talvisydämen pakkaset ja rajut
lumimyrskyt olivat tuhota matkustajan ja hänen saattajansa, sekä
lopulta taas rattailla, kunnes saapui Pekingiin.

Kiinan pääkaupungista Hedin Gobin erämaan poikki matkusti Siperiaan ja
sieltä vihdoin kotimaahansa.

Tärkeimmät matkan saavutuksista olivat epäilemättä Tarimin erämaan
tutkimukset ja rauniokaupunkien löytö ynnä lisävalaistus Lop-norin
asiaan. Paitsi tarkkaa ja laajaa retkikarttaa ja korkeushavainnoita,
Hedin omisti huomionsa etenkin vesistöseikoille, kooten kaikkialla
havainneita jokien vesimääristä ja syvyyssuhteista samoin kuin
järvienkin syvyydestä, missä se oli mahdollista. Matka päättyi
toukokuussa 1897.



Sven Hedinin retki Tarimin syvänteeseen ja Tibetiin vuosina 1899-1902.


Jo kesällä 1899 Sven Hedin lähti uudelle retkelle samoihin seutuihin,
joita hän edellisellä oli tutkinut. Tällä kertaa hänen tarkoituksensa
oli etenkin tutkia Tarim ja Lop-nor sekä tunkeutua kauemmaksi Tibetiin.



Lauttamatka Tarimilla.


Elokuun puolivälissä tapaamme hänet Kashgarissa, jossa hän varusti
karavaanin ja lähetti sen maitse Lop-norille. Itse hän Lajlikissa,
Jarkent-darjan rannalla, osti lautan, laskeakseen sillä Tarimin
ja kartoittaakseen sen Lop-noriin saakka. Lautalleen hän pystytti
telttansa ja »mustan kammion» valokuvain valmistamista varten, ja itse
piirustuslautoineen, kompasseineen ja koneineen katoksen alla istuen
ja virtaa kartoittaen, sitä myöten kuin lautta lipui eteenpäin, antoi
Lajlikissa palkattujen jokimiesten hoitaa purjehdusta. Pienempi lautta
seurasi mukana ja sillä kuljetettiin ruokavaroja ja ylläpidettiin
yhteyttä rantain kanssa. Sitä paitsi oli mukana Englannista tuotu
purjeellinen kangasvene.



Dastarkhaneja Tarimilla.


Matka oli erinomaisen hupaisa ja mukava, vaikka hidas joen ainaisen
mutkailun vuoksi. Vain parissa paikassa oli vähän kosken tapaista.
Rannat olivat missä poppelimetsiköitä, osaksi oikeita aarniometsiä,
missä aroa; jossain paikassa lähestyivät vuoretkin joen rantoja.
Asukkaat olivat yksinomaan paimenia, mutta jonkun matkan päässä
oli vasemmalla rannalla kyliäkin. Kiinalaisten viranomaisten ja
Venäjän ylikonsulin vielä mahtavamman suosituksen johdosta oli
vastaanotto väestön puolelta mitä parasta; sitä paitsi oli Hedin jo
laajalti tunnettukin. Kun läheisten kyläin päälliköt saivat kuulla
lautan kulkevan sivu, varustivat he johonkin niemen nokkaan pidot,
»dastarkhanin», jota oli poikettava syömässä. Vasta siitä kohdasta,
missä vetevä Aksu-darja laskee jokeen, sanotaan sitä Tarimiksi: siihen
saakka sitä mainitaan Jarkent-darjan nimellä.

»Emme olleet pitkällekään ennättäneet» (yhtymäkohdasta), kirjoittaa
Hedin, »ennenkuin rannalle ilmestyi ratsumies. Paikalla meidät
huomattuaan hän kuitenkin katosi pensaihin ja älysimme silloin, että
se oli tiedustelija. Ja vähän ajan kuluttua tosiaan karautti rannalle
iso parvi ratsumiehiä; he laskeutuivat alas hevosen selästä, levittivät
maahan mattoja ja tarjosivat dastarkhaniksi rypäleitä, meluuneja
ja leipää. Se oli Jangi-Avvatin »joll-beki» eli tiepäällikkö, joka
oli lähetetty tänne tervehtimään meitä. Vähän aikaa viivähdettyämme
jatkoimme matkaa, päällikkö vieraana lautallamme, joukon seuratessa
ratsastaen rantaa pitkin. Vähän ajan kuluttua ilmestyi vielä toinenkin
ratsumiesjoukko, kaikki värikkäihin halaatteihin puettuina ja
joukossa pari erikoisen hienon näköistä miestä. Nytkin meidän täytyi
pysähtyä ja vastaanottaa uusi dastarkhan. Tämä oli andistanilaisten
kauppiaitten etevin »baji» Avvatista; hänetkin otettiin lautalle
ja hänen ratsumiehensä ratsastivat oikeata rantaa pitkin. Meillä
oli siis nyt saattojoukko kummallakin rannalla, ja lautalla Islam
Baj sai hoitaa isännyyttä ja tarjota teetä peräkannen hiillostulen
ympärillä. Vielä kappaleen matkaa alempana meitä odotti niemen nenässä
kolmisenkymmentä ratsumiestä ja niemi oli aivan täynnään hedelmiä,
leipää, munia ja kokonaisia teurastettuja lampaita. Tässä Avvatin beki
itse korkeassa persoonassaan tahtoi esittää tervehdyksensä. Hänkin
liittyi muihin peräkannen vieraihin ja lautallamme oli nyt väkeä
enemmän kuni koskaan ennen. Rannoilla kulki kerallamme parvittain
ratsumiehiä. Juhlallisempaa ja komeampaa saattoa eivät Jarkent-darjan
sekaiset aallot olleet vielä milloinkaan nähneet. Mukana oli
kahdeksan ratsastavaa haukkametsästäjää, kahdella heistä oli kotkat,
muilla jalohaukat, hurjat silmät hilkkain peitossa. Ne kuuluvat
paraatitilaisuuksissa yleiseen komeuteen. Myöhemmin petolinnut päivän
kuluessa hoitajiensa johdolla näyttivät taitoaan, jonka saaliiksi tuli
neljä jänistä ja yksi kauris; nämä kaikki annettiin minulle.»

Enimmäkseen kulki matka kuitenkin läpi autioiden maisemien. Lokakuun
viimeisenä päivänä lautta saapui Aksu-darjan suulle ja vesimäärä
lisääntyi tässä monenkertaiseksi, joki ei enää mutkaillut niin
paljon kuin ylempänä, matka luisti nopeammin. Vilu alkoi kuitenkin
jo vaivata; sitä miehet torjuivat kisoilla, milloin oli joutoa.
»Illan leiripaikassa Leshlikissä lauttamiehet esittivät muitten
ratoksi hullunkurisen näytelmän. Kaksi miestä ottaa kumpikin toverin
selkäänsä ja tämän kädet ja jalat sidotaan. Kantajilla on keppi
kädessä ja sillä he lyövät voimansa takaa. Iskut sattuivat viattomiin
mallassäkkeihin, jotka joutuivat vihan vimmoihin ja syytivät toisiaan
vastaan sadatuksia. Kun toinen kantaja on saanut lyödyksi vastustajan
mallassäkkiä, koettaa vastustaja kostaa siten, että lyö kantajan
mallassäkkiä, niin että keppi vinkuu. Uhri yllyttää silloin kantajaansa
kostamaan ja tämä sivaltaa — ei lyöjää, vaan hänen kiinni sidottua
ratsastajaansa. Tässä hoitivat Palta ja Nasim keppejä, Kasim ja
Alim saivat selkäänsä. Palta ja Nasim nauroivat niin että kyyneleet
tippuivat, Kasim ja Alim taas kiukusta kiljuivat ja katsojat olivat
läkähtyä nauruun. Saadakseen kostaa ehdottivat Kasim ja Alim, että he
saisivat vähän aikaa olla kantajina, mutta siihen eivät nuo molemmat
toiset ensinkään suostuneet; he olivat lyöneet siksi nasevasti ja nyt
heillä oli huono omatunto.»



Tarimin kartoitus.


Pitkin matkaa Hedin palkkasi rannoilta maanasukkaita nimittelemään
hänen karttaansa kaikki paikat, niin pitkältä kuin heidän tietonsa
ulottui. Virtaus kävi keskijuoksulla paljon nopeammaksi, samalla
kuin väyläkin oikeni. Tarimkin pyrkii ilmeisesti siirtämään uomaansa
oikealle, kappale kappaleelta. Nämä uudet uomat huomaa paikalla siitä,
ettei niiden varrella vielä ole poppelimetsiä — vanhan uoman varteen
jääneet poppelimetsät taas vähitellen kuivuvat. Varsinkin siellä, missä
erämaa lähestyy jokea, sortuvat äyräät siihen helposti. Hietaerämaan
läpi kulkiessaan Tarim sai nimekseen Jumalak-darja. Erämaamatkalla ne
paimenet, joita silloin tällöin nähtiin, paikalla juoksivat pakoon
lautat nähdessään, mutta silloin tällöin saatiin joku kiinni.



Tarimin tiikeri.


Tiikeri oli näillä seuduin sangen yleinen, kertoivat paikkakuntalaiset.
»Ostin aika suuren ja kauniin nahan, jonka pitäjä pari viikkoa
takaperin oli ammuttu. Edellisinäkin vuosina oli Dung-Kotanin luona
ammuttu tiikereitä. Tekee mieli ihmetellä, kuinka nämä yksinkertaiset
erämaan ihmiset alkuperäisillä, suusta ladattavilla kivääreillään
todella kykenevät tekemään lopun tiikerin kaltaisesta eläimestä.
Ilman viekkautta se ei onnistuisikaan. Ilman sitä tiikeri veisi
heistä voiton. Tiikeri ryöstää hevosen, lehmän, tai lampaan ja raahaa
saaliinsa ruovostoon. Siellä se syö minkä jaksaa ja loput jättää
toiseksi kerraksi; poistuessaan se kulkee jotain paimenpolkua. Siitä
syystä sitä sanotaan »Jollbarsiksi», s.o. polkutiikeriksi. Jäljistä
nähdään, mihin suuntaan se on mennyt ja miltä suunnalta sitä voidaan
odottaa, ja haaskan jätteistä voidaan arvata sen tulevan takaisin, kun
alkaa nälkiintyä. Polulle asetetaan silloin raudat, jotka peitetään
tarkkaan oksilla, risuilla ja lehdillä, ja alle kaivetaan puolta metriä
syvä kuoppa. Tiikeri tarttuu rautoihin, jos sillä on huono onni,
ja jää kiinni. Raudat ovat niin raskaat, että otus töin tuskin voi
poistuessaan niitä mukanaan raahata. Mutta irroittaa se ei voi niitä
millään, sangat ovat siksi jämeät ja niissä on terävät hampaat. Jäljet
ovat hyvin selvät ja helpot seurata, mutta metsästäjät antavat pedon
kulkea ainakin viikon, ennenkuin uskaltavat lähestyä. Tiikeri kun ei
nyt voi vapaasti liikkua, ei se voi hankkia ravintoa, vaan nälkiintyy
ja uupuu. Lopulta miehet uskaltavat lähestyä, ladatuin pyssyin ja
hevosella ratsastaen, ja tavallisesti ampuvat satulasta ollakseen
paremmassa turvassa, jos tiikeri viimeiset voimansa ponnistaen
uskaltaisi heidän kimppuunsa hyökätä. Se tiikeri, jonka nahan ostin,
oli ollut aivan viimeisillään, kun miehet lähestyivät sitä 40 metrin
päähän, ja heti ensi luodin jälkeen, joka oli sattunut vasempaan
silmään, se oli kääntynyt kyljelleen. Mutta siihen määrään he sitä
pelkäsivät, etteivät nytkään lähteneet hevosenselästä, vaan vielä
ampuivat siihen viisi luotia, ennenkuin uskalsivat lähestyä. Helppo
on arvata heidän mielihyvänsä, kun näin saivat kaadetuksi karjainsa
pahimman vihollisen.» Hedin miehineen ei tosin nähnyt tiikeriä —
eikä edes etsinyt sitä, hän kun ei vähääkään ollut metsästäjä, —
mutta jälkiä kyllä nähtiin. Kauempana Lopin puolessa tiikeri on yhä
yleisempi.

Marraskuun lopulla alkoi Tarimissa muodostua yhä enemmän jäätä ja kävi
ilmeiseksi, ettei retkikunta ennen talven tuloa ennättäisi Lop-noriin
saakka. Viimeiseen saakka se kuitenkin jatkoi matkaansa, Takkus-kumin
kohdalla joen rannalla oli 60 metriin korkuisia dyynejä, erämaa kun
sillä kohdalla ulottui jokeen saakka. Kauempana, Dashi-köllin kohdalla,
nähtiin rannalla kaksi ratsumiestä, jotka Hassan, Teis-köllin beki,
oli lähettänyt retkikunnasta selvää ottamaan. Hyvän joukon alempana
odotti bekin poika kymmenen miehen keralla. Oli sovittu, että
molemmat tiedustelijat sytyttäisivät merkkitulet, heti kun tapaisivat
retkikunnan, ja pian nähtiinkin savupilven toisensa jälkeen kohoavan
taivaalle, ja kun retkikunta saapui bekin pojan kohdalle, oli siellä
leirituli jo sytytetty ja dastarkhan valmiiksi katettu. Täällä Hedin
sai senkin tärkeän tiedon, että maakaravaani oli läheisyydessä, ja
saattoi määrätä sille uuden pysähdyspaikan entistä lähempänä, joen
jäätyminen kun jo muutaman päivän kuluttua pakottaisi asettumaan
talvikortteeriin.

»Joen ominaisuuksista näissä seuduin minulle kerrottiin, että se on
jäässä joulukuun alusta maaliskuun alkuun, mutta vielä sen jälkeenkin
siinä on pari viikkoa jääsohjoa. Vasta elokuussa tulva ennättää näihin
lähteistä etäisiin seutuihin ja syyskuun lopussa tai lokakuun alussa
se on korkeimmillaan. Sitten vesi taas päivästä päivään alenee,
mutta pysyy jonkun aikaa ennen jäätymistä alallaan. Joen jäädyttyä
vesi nousee ja samalla kohottaa jääpeitettään, jonka sanottiin
johtuvan siitä, että ajojäät alempana muodostavat patoja ja saavat
aikaan tulvan. Padon puhjettua vesi taas alenee. Kesäkuussa vesi on
alimmillaan, ja monesta kohdasta voi silloin ratsastaen kahlata joen
poikki.

»Itsestään selvää onkin, että korkean veden ja matalan veden erotuksen
Tarimin alajuoksulla täytyy olla paljon pienemmän kuin esim.
Jarkent-darjan Jarkentin kohdalla ja Aksu-darjan Aksun luona. Kuta
kauemmaksi alaspäin käymme, sitä enemmän nämä erotukset vähenevät.
Melkoisessa määrässä vedenkorkeutta tasaavat ne lukemattomat laguunit
ja rantajärvetkin, jotka loisina paartavat Tarimia kahden puolen, imien
siitä elämän nestettä. Kevättulva, joka on niin suunnattoman raju
Jarkent-darjassa ja Aksu-darjassa, Khotan-darjassa ja Kisil-sussa,
menettää siitä syystä matkalla vähitellen tulvavoimastaan. Ensinnä ovat
nimittäin kesällä kuivuneet laguunit jälleen täytettävät ja siihen
tarvitaan suunnattomia vesimääriä. Vasta kun ne ovat osansa saaneet,
alkaa tulva tuntua alijuoksulla, ja veden yläjuoksulla taas ehtyessä
nämä säiliöt vaikuttavat tasaavasti.» Nyt, joulukuun alussa, oli jo
kulunut pari kuukautta siitä kun tulvavesi oli ennättänyt Tarimin
alapäähän.

Karaulin kohdalla Tarim, jyrkkään poikkeaa kaakkoista kohti,
virratakseen sitä suuntaa Lop-noriin. Pitkälle ei lautta enää saanut
uutta suuntaa jatkaa, ennenkuin sen täytyi asettua talvikortteeriin.
Lähellä oli melkoinen kylä, Jangi-köll, ja paljon väkeä kokoontui
katselemaan lauttaa, joka oli tullut kuuluksi. Jangi-köllin beki
rakensi tälle matkustajalle, joka kulki niin mahtavien virallisten
suositusten suojassa, talvikortteeriksi hirsistä ja kamishista
huoneen, samanlaisen kuin maaseudulla Lopin maassa yleensä käytettiin.
Maaretkikunnan hevosille rakennettiin tilava talli. Lehmiä ja
lampaitakin Hedin osti, saadakseen väelleen ja itselleen maitoa.
Majain, lauttain ja tavarapinojen välille jäi avoin piha, jolla yöt
päivät paloi tuli. Tulen ympärillä oli mattoja ja siinä otettiin
vieraat vastaan. Vasta toukokuussa seuraavana vuonna tämä tuli sai
sammua; sitä ylläpitivät yövartijat pysyäkseen talvipakkasilla
lämpiminä. Ranskalainen matkustaja Bonin, joka matkusti Aasian poikki
Kiinasta länteen, poikkesi Hediniä tässä leirissä tapaamassa.



Takla-inakanin poikki.


Hedin ei kuitenkaan malttanut olla toimetonna jäiden lähtöä
odotellessaan; hän päätti matkustaa kameeleilla aivan tuntemattoman
Tjertjen erämaan kautta Tjertjen-darjalle, joka Kuenlunista alkaen
laskee erämaan kautta koilliseen suuntaan Uuteen Lop-noriin. Rahvaan
tarinat tiesivät tälläkin välillä muka olevan aarteita ja hylättyjä
kaupungeita. Erämaamatka oli kahta vertaa pidempi kuin ensimmäinen,
joka alkoi Jarkent-därjan rannoilta ja päättyi niin huonosti, mutta
vuodenaika oli paljon suotuisampi, ihmiset ja eläimet kun tulivat
toimeen paljon vähemmällä vedellä. Sen sijaan oli tosin kuljetettava
polttopuita ruoan keittämistä ja lämmitystä varten, sillä yöt erämaassa
olivat tavattoman kylmät, jopa kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Vesi
kuljetettiin mukana jääharkkoina.



Bajirit.


Tätä matkaa suosivat odottamattomat maantieteelliset olotkin, joista
Hedinillä ei matkaan lähtiessään ollut aavistustakaan. Dyynit tosin
ovat tässäkin erämaassa hirmuisen korkeat, jopa sataan metriin,
mutta niiden välissä oli omituisia, pohjoisesta etelään kulkevia
savipohjaisia laaksoja, »bajireja», joita oli koko joukon helpompi
kulkea kuin hietavuorien poikki, vaikka niidenkin suolainen pohja
toisin paikoin oli hyvin vetelää. Kaksi kolmannesta koko matkasta oli
näitä suojaisa uomia, joiden synty on vielä selittämätön — otaksutaan
niitä tuulen muodostamiksi — ja matkan jälkipuoliskolla niissä vielä
keskellä erämaata tavattiin kamishhkin, jota kameelit mielihalulla
söivät, ja kaivamalla saatiin juomiseen kelvollista vettä. Lopulta
peittivät lumisateet koko hieta-aavikon paksuun lumeen, joten ei vettä
edes tarvinnut säästää. Tamariskeja ja kuivuneita poppelipökköjä alkoi
vähitellen ilmestyä, etäisyydessä alkoi kohota näköpiirin yläpuolelle
Kuenlunin siintävä selkä ja tammikuun 8:ntena 1900 retkikunta leiriytyi
jäätyneen Tjertjen-darjan rannalle, kulkien sitten jokivartta
Tjertjenin kaupunkiin. Erämaamatka oli kestänyt 20 päivää. Yksi
kameeleista oli matkalla sortunut.



Rauniokaupunki.


Huhu erämaahan haudatusta kaupungista sai Hedinin sitten tekemään
lounatta kohden pikamatkan Andereen, löytämättä kuitenkaan muuta kuin
vanhoja torneja, jotka lienevät merkinneet entistä tietä. Aurel Stein
kävi vuotta myöhemmin kauempana ja löysi vanhan hylätyn kylänkin, josta
hän kaivoi esiin tärkeitä käsikirjoituksia. Hedin palasi Anderesta
Tjertjeniin, kulkeakseen Lopin kautta takaisin talvikortteeriinsa.

Tjertjen-darja muuttelee uomaansa, kuten Tarimin syvänteen muutkin
joet, ja osittain näitä vanhoja uomia, osittain joen vartta Hedin
matkasi. Tjertjen-darja laskee Kara-Buruniin, samoin kuin Tarimkin,
muodostaen hyvin laajan suistamon, joessa kun talven aikana on
paljon vettä ja seutu on aivan lakeata. Pohjoista kohti tästä kulkee
Eltek-Tarim, pääjoen vanha uoma, joka kolmisenkymmentä vuotta on ollut
kuivilla, vaikka siinä ennen on virrannut yhtä paljon vettä kuin
nykyisessäkin pääuomassa. Tätä kuivaa uomaa vastavirtaan matkustaen
Hedin saapui ensin itse Tarimille ja sitten talvikortteeriinsa.

Sinne oli tullut kaksi burjaattilaista, buddhanuskoista Siperian
kasakkaa, jotka Venäjän keisari oli antanut Hedinille saattajiksi;
Kashgarista saakka hänellä jo oli ollut kaksi venäläistä kasakkaa,
jotka muun muassa hoitivat talvikortteerissa ilmatieteelliset havainnot
Hedinin retkeillessä.



Tarimin vanha uoma.


Maaliskuun ensi viikolla Hedin pienen kameelikaravaanin keralla lähti
matkaan uudelle suunnalle. Tarimin vasemmalla puolella virtaavasta
rinnakkaisjoesta, Kontje-darjasta, poikkeaa Jangi-köllin alapuolella
suoraan itää kohti kuiva uoma, jonka eräs venäläinen matkustaja oli
löytänyt, ja rahvaan käsitysten mukaan se oli itse Tarimin vanhin uoma.
Hedin piti tätä hyvin luultavana ja lähti katsomaan, eikö Lop-nörin
vanha syvänne löytyisikin sieltä, kuten se vanhoissa kiinalaisissa
kartoissa oli merkitty. Että tuo kuivanut uoma, Kurruk-darja, todella
oli vanha jokiuoma, sitä kaikki muodostukset todistivat, samoin kuin
kuivuneet, lahonneet metsätkin, joita oli joka puolella. Toisin paikoin
uomassa vielä kasvoi tamariskeja ja kamishiakin. Joen varressa olleita
entisiä laguuneja muistuttivat suolattoman veden näkinkengät, joita
oli maassa. Tämä autio erämaa, jossa kuitenkin oli siellä täällä
joku lähde ja kamishilaikkoja, oli villin kameelin luvattu maa.
Monta laumaa nähtiin matkalla ja joitakuita retkikunnan metsästäjät
saivat ammutuksikin. Lopulta Kurruk-darjan uoma kerrassaan päättyi ja
retkikunta oli tullut ilmeiselle vanhalle järvenpohjalle, jolle ei
vielä ollut ennättänyt tulla lentohiekkaa eikä muodostua dyynejä. Kovin
monia satoja vuosia ei se niin ollen liene ollut kuivilla.



Lop-norin vanha uoma.


Marco Polon aikana eteläistä Lop-järveä ilmeisesti ei vielä ollut
olemassakaan ja siitä saa selityksensä, miksi erämaata hänelle
mainittiin niin yhtämittaiseksi ja suunnattoman suureksi. Monesta
kohdasta löydettiin astiankappaleita, jotka todistivat ihmisten ennen
liikkuneen näillä seuduin. Siellä täällä oli suolamuodostuksia, jotka
osoittivat järven vähitellen kuivuessaan käyneen yhä suolaisemmaksi.
Suunnattoman ankarat myrskyt lakaisivat tähän aikaan vuodesta
näitä saviaavikoita. Järven uomassa oli kuitenkin eräässä kohden
hyvä keidas lähteineen ja ruohokenttineen. Kauempaa löytyi selviä
rantamuodostuksia, kuten kuivunutta poppelimetsää, ja vihdoin parin
melkoisen rakennuksen ja savitornin rauniot. Hedin päätteli, että siinä
oli muinoisen Lop-norin pohjoisranta ja että vanha Pekingin tie oli
siitä kulkenut. Taidokkaista puunveistoksista päättäen rakennukset
olivat olleet tavallista tärkeämpiä, toinen ehkä temppeli.

Juomaveden vähyys esti jatkamasta näitä tutkimuksia; Hedin sen vuoksi
kääntyi lounatta kohti, kulkeakseen Lop-norin vanhan uoman poikki ja
päästäkseen Kara-koshunille, ennenkuin vesi kokonaan loppui. Matka piti
niiden omituisien pengermien ja kourujen suuntaan, joita tuuli oli
aikain kuluessa muodostanut pohjaan.



Ördek.


»Parikymmentä kilometriä kuljettuamme pysähdyimme vähäpätöiseen
notkelmaan, jossa vielä kasvoi pari elävää tamariskia ja josta
sen vuoksi toivoimme löytyvän pohjavettä. Mutta kun kaivoa piti
kaivertaman, huomattiinkin lapion unohtuneen raunioille, ja Ördek, joka
oli laiminlyöntiin syypää, ehdotti paikalla, että hän lähtisi sitä
noutamaan. Minua arvelutti lähettää häntä yksinään niin vaaralliselle
kävelyretkelle vuodenaikaan, jolloin saattaa syntyä hiekkamyrskyjä
millä hetkellä hyvänsä, mutta kun vesivarastomme oli pieni ja lapio
meille saattoi käydä arvaamattoman tärkeäksi, käskin häntä lähtemään ja
seuraamaan jälkiämme. Sitä ennen hänen kuitenkin piti vahvistaa itseään
parin tunnin unella ja kehoitin häntä, että hän, ellei meitä enää
tapaisi, kulkisi suoraan etelään, kunnes lopulta tulisi Kara-koshunin
rannalle (jonne Hedin itse oli arvellut olevan viikon matkan). Itse
emme voineet häntä odottaa, mutta helpottaakseni hänen tehtäväänsä
annoin hänen ottaa hevosen. Syötyään perusteellisen illallisen, riissiä
ja leipää, hän puolenyön aikaan palasi erämaan halki pohjoista kohti.

»Jo kahden aikaan aamulla tapahtui se mitä pelkäsin: minut herätti
puolittainen koillismyrsky, jota sitten jatkui kaiken päivää,
tuiskuttaen hietaa ja pölyä. Kauas ei ollut mahdollista nähdä, eivätkä
jäljet voineet säilyä kauan. Toivoin kuitenkin Ördekillä olleen sen
verran älyä, että hän jätti lapion oman onnensa nojaan ja paikalla
kääntyi takaisin. Meille, jotka jatkoimme lounatta kohti, myrsky sitä
vastoin oli tervetullut; se työnsi meitä eteenpäin, helpotti kulkua
ja lievensi päiväsydämen painostavaa hellettä. Erämaa muuttui nyt yhä
autiommaksi, kuollut metsäkin loppui melkein kokonaan, hiekka kävi
yhtenäiseksi, vain siellä täällä siinä oli joku »bajiri», mutta dyynit
olivat vain viittä metriä korkeat. Niistä näkee; että hiekka käy yhä
korkeammaksi länttä ja lounatta kohti, jonne tuuli ainiaan sitä kantaa.
Kuihtunut kamishi, jonka ohi silloin tällöin kuljimme, oli niinikään
tuulen lamaama lounatta kohti, ikäänkuin olisi se jättiläisharjalla
sitä kohti harjattu.



Ördekin löytö.


»Leirin n:o XVIII teimme muutamaan paikkaan, josta löysimme pari
puun pökköä. Meidän vielä siinä hommatessamme ilmestyi oiva Ördek,
mukanaan lapio ja taluttaen hevosta, joka oli samoin kuin hänkin lopen
uupunut kuljettuaan kuusi penikulmaa vaikeata maata. Mutta merkillisin
oli se tärkeä uutinen, joka Ördekillä oli kerrottavana, kun hän oli
vähän aikaa levännyt. Hän oli myrskyssä ratsastanut harhaan, eksynyt
jäljiltämme ja tavannut 'tuuran', jonka läheisyydessä oli ollut monen,
runsaasti vuolluilla lankuilla koristetun talon rauniot. Sielläkin oli
ollut savikuppeja, vartaita, kirveitä, metallikappaleita, rahoja y.m.,
joita hän oli ottanut mukaansa ja nyt näytti. Hän oli niinikään ottanut
mukaansa kaksi vuoltua lankkua, parhaat mitä oli, ja sitten lähtenyt
hakemaan ensimmäistä rauniopaikkaa, jonka hän lopulta löysikin. Suotta
hän oli koettanut sälyttää laudat hevosen selkään, tämä oli pelännyt,
niin että hänen täytyi itse ne kantaa. Olkapäät olivat nuorista
verissään. Kameelien jäljet olivat näkyneet savimaassa selvään, mutta
hiekassa ne olivat tuiskunneet umpeen. Kun hän oli ennättänyt leiriimme
n:o XVII, oli hän taas koettanut sälyttää kuormansa hevosen selkään,
mutta tämä oli ryöstänyt ja karannut länttä kohti. Monen vaivan jälkeen
hän vihdoin oli saanut harmaansa kiinni, mutta oli nyt niin väsynyt,
että jätti laudat siihen ja saavutti meidät ratsastaen.

»Minulle paikalla selvisi, että tämä tieto muuttaisi koko seuraavan
vuoden ohjelman. Aluksi käskin Ördek-parkaa seuraavana aamuna
palaamaan matkalle jättämäinsä löytöesineitten luo, jonka hän tekikin,
ennenkuin lähdimme matkaan. Lankut olivat erinomaisen hyvin säilyneet
ja vuolluilla kukilla ja köynnöksillä koristellut. Minulla oli suuri
halu palata takaisin, joka kuitenkin olisi ollut mieletön teko, meillä
kun ei enää ollut vettä kuin kahdeksi päiväksi ja lämmin vuodenaika
lähestyi nopein askelin.» Hedin päätti palata raunioille talvella,
Tibetin matkan ensin tehtyään.



Uusi järvi.


Erämaa kävi yhä autiommaksi, vanhan Lop-norin kasvullisuusvyöhyke
kun jäi kokonaan jäljellepäin. Kameelit alkoivat uupua, ne kun eivät
olleet saaneet viiteen päivään vettä. Huhtik. 1:sen aamuna ne saivat
kukin yhden hinkillisen — kameelille vain yksi siemaus — jonka
jälkeen vettä ei ollut kuin yhdeksi päiväksi. Kara-koshun järvelle
ei kuitenkaan enää ollut kuin 6 tai 7 penikulmaa. Äkkiä dyyneiltä
kuitenkin näkyi lounaassa melkoisia vedenpintoja, joista ei kenelläkään
ollut aavistustakaan. Hedin melkein epäili näkyä kangastukseksi,
mutta ei, se tosiaan oli järvi, täynnään mitä ihmeellisimpiä lahtia,
mutkia, saaria, salmia, mitä sotkuisimpia vedenpintoja, joita voi
syntyä vain tasaisella maalla, dyynien ja tuulen muodostamain
pengermäin kesken. Mutta kasvullisuutta ei täällä ollut nimeksikään,
joten seutu vasta hiljakkoin näytti veden valtaan joutuneen. Vesi oli
hiukan suolaista, mutta kaikki eläimet joivat sitä suurella halulla.
Rannat olivat kosteat ja maa hyllyi kameelien astuessa; järven pohja
oli niin vetelää, ettei ollut koettamistakaan yli. Vihdoin löytyi
kuitenkin kaalamo, jossa oli hiekkapohja ja vain metrin verran vettä.
Etelärannalla alkoi jälleen hiekkaerämaa, mutta sitä ei enää kauan
kestänyt; eräältä kummulta näkyi lounaassa, etelässä, kaakossa ja
idässä suuria ja pieniä pintoja puhdasta sinistä vettä, jota keltaiset
kamishiruovostot jakoilivat.. Sorsia, hanhia ja joutsenia uiskenteli
ja sukelteli järvellä. »Erämaan kulkija ei voi haaveksia kauniimpaa
näköalaa. Telttakangas lepatti järveltä tulevassa tuulessa. Mikä erotus
erämaan tuuleen ja sen pölyyn verraten!»

Ruoka alkoi kuitenkin loppua, ja kun seutu oli asumatonta ja
Kumtjappganiin vaikea pääsö, alkoi tila huolestuttaa. Veneen
puutteessa ei vesilintujakaan voitu ampua. Kaukana järven keskellä
näkyi kuitenkin eräänä iltana suuri savu ja Hedin arvasi sen johtuvan
kalastajain sytyttämästä ruovonpalosta heidän raivatessaan tietä
kalastuspaikoilleen. Ördek, joka oli »loplikki», lähetettiin savua
kohti, ja kaalaten ja uiden hän lopulta tapasikin kalastajia,
jotka illalla tulivat leiriin, tuoden suuret säkit hanhia, munia,
kaloja, jauhoja, riissiä ja leipää. Kalastajat opastivat retkikunnan
Kumtjappganiin, joka oli Hedinille jo edelliseltä matkalta tuttu. Hän
teki sieltä pari retkeä Kara-koshun järvelle, niin pitkälle kuin oli
mahdollista päästä. Sitten edellisen retken olivat kaikki maisemat
peräti muuttuneet. »Oli mahdotonta tuntea näitä veden, ruovoston ja
hiekan maisemia; siihen määrään oli kaikki neljän vuoden kuluessa
muuttunut. Järvet, jotka silloin olivat aukeina ja puhtaina, olivat
nyt kasvaneet kamishia aivan tukkoon, toisia taas oli muodostunut
viereen ja näillä oli uudet nimet. Kum-köll, s.o. hietajärvi ja
Jangi-köll, uusi järvi, semmoiset nimet puhuvat itse puolestaan.
Kaikki on näissä laa'oissa lieteseuduissa mahdollista.» Järvillä
näkyi paljon kuolleita kaloja; rahvaan luulon mukaan edellisen talven
ankaruus oli syynä kalain kuolemiseen. Joutsenia, hanhia ja sorsia oli
järvillä suunnattomat määrät. Tutkittuaan sitten uuden suuhaaran, joka
Shirge-tjappganin kohdalla oli eronnut Tarimista vasemmalle kädelle,
mutta jonka virrat ja järvet jo olivat ennättäneet kasvaa täyteen mitä
sankimpia kamishitiheikköjä, palasi Hedin talvikortteeriinsa samoja
väyliä, joita hän neljä vuotta takaperin oli laskenut alas, ja nämäkin
maisemat olivat siihen määrään muuttuneet, ettei niitä olisi samoiksi
tuntenut.

»Askel askeleelta huomaamme, kuinka koko vesistö vaeltaa pohjoista ja
itää kohti, palatakseen jälleen vanhan Lop-norin järvisyvänteeseen.»



Musta myrsky.


Lähettäen maakaravaanin Kuenlunin vuoristoon, jonne hän aikoi kesäksi
lähteä, Hedin itse laski Tarimia edelleen lautallaan, tutkien
haapioilla semmoisia paikkoja, joihin lautoilla oli mahdoton päästä.
Toisinaan oli näillä retkillä hätä käsissä. Seutuja ja oloja kuvaavana
mainittakoon »mustan myrskyn» yllätys Beglik-köll järvellä.

»Beglik-köll lepäsi rauhallisena ja tyynenä, niin että tuskin saattoi
aavistaa taivaan mahtien voivan kohottaa kuohuviksi aalloiksi tätä
peiliä, jonka haapiomme rikkoivat. Melkein säälitti rikkoa kuvastuksia,
jotka olivat vedenpinnassa tarkkoina kuin valokuvat. Aurinko paahtoi
nyt pahemmin kuin koskaan ja se tuntui sitä pahemmin, kun matkasimme
kolmisen tuntia melkein suoraan etelää kohti. Minun täytyi yhtä
mittaa pirskoittaa vettä valkoisille vaatteilleni pysyäkseni edes
johonkin määrään viileänä. Koko päivä kului tällä järvellä ja pari
lahtea jäi kuitenkin mittaamatta. Toinen niistä piirrettiin karttaan
dyynin harjanteelta, jolle se näkyi lintuperspektiivissä. Hieta oli
tulikuumaa, se paahtoi anturain läpi, ja hauskaa sen vuoksi oli saada
istua ja molskia vettä jaloillaan kanootin reunalta ja polttaa piippu
Virginiaa.

»Emme olleet kauankaan istuneet, ennenkuin vanha ystäväni Kirguj Pavan,
toisella nimellä Kurgan, osoitti vastapäätä olevan itärannan korkeita
jyrkkiä dyynejä ja sanoi kysyvällä äänellä: »Kara-buran». Siellä
näkyi musta patsas, joka kohosi taivaanrannasta kallelleen ja jolla
oli vaaleampia pilviä kapiteelina. Samanlaisia patsaita kohosi toinen
toisensa jälkeen ensimmäisen kahden puolen pitkiin riveihin kuten kädet
ja sormet; vähitellen ne vetäytyivät kokoon yhtenäiseksi muuriksi,
jolla oli pykälikäs reuna, muuri kohosi yhä korkeammaksi, eikä meidän
enää tarvinnut olla epätietoisia siitä, mistä oli kysymys.

»Hetkisen punnitsimme tilannetta. Lopin miehet ehdottivat, että
jäätäisiin siihen, missä oltiin, mutta siihen en mitenkään voinut
suostua, koska kronometrit olivat vedettävät tavalliseen aikaan...
Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea lahden suun poikki ja sitten
seurata järven pohjoista rantaa, jossa saaret ja särkät suojelivat.
Miehet meloivat niin tuimasti, että odotin saavani kuulla melain
katkeavan; ne taipuivat kuin jousen kaari meidän pyyhältäessä tyynen
veden poikki ja haapioitten keuloista vaahto pärskyi luutina. Miehet
olivat kovin peloissaan ja yhtä mittaa huusivat kumeasti ja kamalasti
'Ja Allah'. Vielä ilmakehä oli alallaan, mutta tuntui, että oli tulossa
hirmuinen luonnonmullistus, ja näkyi, kuinka myrsky valtasi alaa.

»'Nyt se on päässyt etäisimmille dyyneille', sanoi Kirguj Pavan,
samalla kuin näiden piirteet hämmentyivät ja katosivat kuin
rihvelitaululta pois pyyhkäisten, ja samassa katosi koko dyyniseinä,
koko ranta paksuun harmaankeltaiseen usvaan. 'Melokaa, melokaa, lapset,
Jumala on', hän lisäsi rohkaisevasti. 'Khodarin var' (Jumala on) oli
aina vaaran hetkellä hänen tavallinen rauhoittava sananpartensa.

»Nyt tulivat koillisesta ensimmäiset vihurit, sitten kuului pauhua
mustan pilven veden pintaan iskiessä, vesi kiehui ja pyrysi ja oli
parin minuutin kuluttua täydessä riehunnassa, kohoten synkiksi
vyöryviksi aalloiksi. Kuta lähemmä se tuli, sitä vimmatummin he
meloivat ja vauhti oli nyt varmaankin penikulma tunnissa. Mutta nyt
ei pohjoiselle rannalle ollut jäljellä kuin pari kilometriä. 'Emme
ennätä', he huusivat, 'Ja Allah'.

»Pistin taskuihini ne muutamat koneet, mitä minulla oli matkassani,
riisuin kengät ja sukat ollakseni valmis, tuli mitä tahansa. 'Nyt se
on täällä', huusivat melojat ja pinnistivät yhäkin kovemmin, kaikki
polvillaan, ja melan pistokset seurasivat niin nopeaa toisiaan,
ikäänkuin olisivat melojain kädet käyneet höyryllä.

»Heti kun myrsky meidät saavutti ja olisi kevyen veneen kaatanut,
ellemme olisi ajoissa nojanneet tuuleen päin, verhosi meidät vaippaansa
tiheä paksu usva, joka oli paljasta hienoa pölyä. Nyt peittyi läntinen
ja pohjoinenkin ranta ja meidät valtasi sangen vakava mieliala, kun
emme nähneet muuta kuin raivoisia aaltoja, joiden keskelle kanootit
katosivat kuin oljenkorret.»



Paarmat ja sääsket.


Haapiot kuitenkin pääsivät rannan suojaan, ennenkuin täyttyivät, ja
kulkivat sitten suojaisia väyliä yön pimeydessä lautalle. Koko yön
ja seuraavan päivänkin myrsky myllersi, peittäen kaikki viileään
hämäryyteen. Sääsket ja paarmat se vähäksi ajaksi puhalsi pois, mutta
ilman asetuttua ne piankin palasivat takaisin kahta suuremmalla
voimalla, paarmat päivällä, sääsket illalla ja yöllä. Kuta alemmaksi
kuljettiin, sitä kamalammaksi tämä maanvaiva kävi. Paarmat eivät säästä
eläimiä eivätkä ihmisiä ja Tarimin alijuoksun varrella on karjaa niiden
vuoksi melkein mahdoton pitää kesällä. Päivän eläimet täytyi pitää
navetoissaan, ja Hedinin täytyi sittenkin pitää pari miestä varta
vasten paarmoja tappamassa saadakseen kameelit alallaan pysymään. Ei
edes kauriita eikä metsäkarjuja näkynyt, vaikka niitä ylempänä on
runsaasti. Paarmavitsaus oli niin ankara, että päivällä oli mahdoton
matkustaa.



Tibetiin.


Kara-koshunin rannoilta venäläiset kasakat, pikakäskyt saatuaan,
palasivat Kashgariin ja Hedin kesäkuun lopulla lähti Tibetiin,
jossa pääosa karavaania jo häntä odotti Vasta hyvässä matkassa
Saiji-erämaassa paarmat luopuivat takaa-ajosta.

Kuljettuaan Altyn-tagin poikki Hedin ylämaassa tapasi karavaaninsa,
johon Islam Baj muun muassa oli palkannut Aidat nimisen nuoren
metsästäjän, sukuperältään afghaanin. Tämän miehen elämänlaatu on siksi
kuvaavaa, että kerromme siitä Hedinin sanoilla:



Aidat.


»Aidat oli afghaanilaista rotua, mutta asui Tjertjenissä. Hän oli
oleskellut talven vuoristossa jakkeja ampumassa, joiden nahkat, hän
sitten möi Kerijan kauppiaille. Hän oli nuori, kaunis, kelpo mies,
joka vuosittain Nimrodina harhaili näissä synkissä vuorissa. Syksyisin
hän tulee tänne, ottaen mukaansa suuren varaston ampumatarpeita.
Pyssy ja turkki ovat ainoat, mitä hänellä on kannettavaa, ja sitten
hän harhailee ympäri kaiken talvea, ilman telttaa ja ruokatarpeita,
kuten puolivilli vuorelainen, ja elää ampumainsa jakkien liirasta,
juo lähteistä, jotka ikuisesta lumesta saavat alkunsa. Kesällä
tulevat hänen veljensä aasien keralla, kokoavat nahat hänen eri
varastopaikoistaan, leikkaavat pois kelvolliset kappaleet ja vievät
ne Tjertjeniin... Aidat oli myötätuntoinen ja harvinainen ihminen,
hänellä oli kotkan nenä ja täysi parta, pääkallolla oli aarialaisen
rodun sopusuhtaiset muodot, sillä ei tippaakaan mongolilaista verta
ollut sitä turmellut. Se yksinäinen, synkkä ja puutteesta rikas,
vaikka samalla viehättäväkin elämänlaatu, jota hän oli tottunut
viettämään Kuenlunin vuoristoissa ja ahtaissa laaksoissa, kuvastui
hänen surumielisyyttä huokuvasta katseestaan, joka näytti kysyvältä
ja ihmettelevältä... Hänen käyntinsä oli kuninkaallinen, hän näytti
liitävän maan yli, hän ei koskaan väsynyt eikä huomannut ilman ohuuden
raukaisevaa vaikutusta... Elämä, jota hän vietti, tuntui minusta
selittämättömältä ja samalla lumoavaltakin. Kysyin häneltä, mitä
hän teki, jos metsästys epäonnistui eikä hän saanut siitä ruokaa.
Silloin näen nälkää, hän sanoi, kunnes tapaan jakin. Entä missä hän
makasi? Kallionkoloissa ja kuruissa, joskus rotkoissakin. Eikö hän
pelännyt susia? Ei, hänellä oli tulukset ja niillä hän joka ilta
teki tulen jakin lihaa paistaakseen, muutoin hän luotti pyssyynsä.
Eikö hän eksynyt? Ei, se oli mahdotonta, joka solan hän tunsi ja
oli lukemattomia kertoja samoillut kaikki laaksot. Eikä ainainen
yksinäisyys häntä vähääkään vaivannut; ei ketään muuta hänellä
ollut, ketä kaivata, kuin vanha isänsä ja veljensä. — Levottomasti
harhaileva sielu ihmishaahmossa! Tuskin voin kuvitella maata, jossa
olisi synkempi olla yksinään kuin Pohjois-Tibetissä; hieta-aavikko
ei olisi kamalampi. Päivät vielä menevät mukiin, mutta yöt, jolloin
pakkanen puree ja synkät vuorijonot kuutamossa kohoavat kammottavina
ja uhkaavina! Aldat-parka, kuinka monena iltana hän uupuneena ja
masentuneena pettynein toivein on saapunut yksinäiselle lähteelle,
jolle vain antiloopit juomaan poikkeavat ja jonka partaalle hän
kääriytyi turkkiinsa odottamaan yön hetkien hidasta kulumista. Ja kun
aurinko, hänen ainoa ystävänsä erämaassa, vihdoin nousi, ei sillä ollut
hänelle muuta sanomista kuin kehoittaa häntä uupumatta kuin vainukoira
jatkamaan villijakkien ajoa. Hänen elämänsä todella oli vaarallista,
puutteenalaista ja suurta, ja vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen
oli minulle arvoitus, kuinka hän oli kestänyt. Minulla oli kaikki,
mitä tarvitsin, palvelijat, kasakka-henkivartio, yövartijat ja koirat,
mutta siitä huolimatta tuntui minusta usein sangen ikävältä lumimyrskyn
jurtan ympärillä vinkuessa ja valittaessa ja susien vuorilla ulvoessa.»

Uusi pääkortteeri oli Altyn-tagin takana Temirlikissä. Siellä Hedin
varusti itselleen pienemmän karavaanin, lähteäkseen sillä Tibetin
sisäosiin. Edellisellä matkallaan hän oli kulkenut pitkin maisin, s.o.
vuorijonojen välisiä laaksoja itää kohti, nyt hän sitä vastoin aikoi
kulkea poikkimaisin vuorijonojen poikki, kuten useat muut matkustajat
ennen häntä. Hänen menoreittinsä kulki jonkun verran idemmätse kuin
Orleansin herttuan ja Bonvalot'n. Niiden seutujen yleinen luonne,
joiden läpi hän kulki, oli jo kaikkine hirmuineen yllin kyllin
tunnettu, mutta melkoisen määrän Hedin saattoi täydentää Tibetin
karttaa, koska hän kauttaaltaan kulki uutta reittiä.



Matkan vaikeudet.


Laajat osat pohjois-Tibetiä ovat aivan asumattomat, jopa toiset alueet
siihen määrään, ettei niissä edes kulaanit eivätkä jakit tule toimeen.
Syynä on seutujen korkeus ja siitä johtuva kaiken kasvullisuuden
puute. Nämä alueet tietysti tuottivat karavaanille vaikeuksia, koska
juhdat laitumen puutteen ja ilman ylenmääräisen ohuuden vuoksi olivat
niillä heikoimmat ja samalla voitettavat esteet olivat suurimmat,
kaikki solat kun kuuluivat näihin vyöhykkeisiin. Solia oli voitettava
poikkimaisin matkattaessa tuon tuostakin; ne eivät tosin olleet kovin
jyrkkiä, mutta keli oli niissä usein hyvin huono. Vielä huonompi se
kuitenkin oli useissa laaksoissa, missä maan vetelyyden, missä terävien
kivien, missä liejun ja rämeiden vuoksi. Sisempänä Tibetissä maa
oli ylätasankoluontoista ja niin korkeata, etteivät vuorijonot enää
kohonneet kovin paljoa sen yli.

Ilmasto muistuttaa Andien paramoilmastoa, ollen kuitenkin vielä paljon
epävakaampaa ja kolkompaa. Lunta satoi heinäkuussakin ja äärettömän
ankarat myrskyt raesateineen, ukkosineen, olivat milt'ei jokapäiväisiä
ilmiöitä. Välillä oli taas helteisiäkin päiviä ja ilmakehän ohuuden
johdosta aurinko paistoi polttavasti. Ylätasankojen korkeus meren
pinnasta oli suureksi osaksi yli 5,000. metriä. »Mutta minkälaiseksi
kävi lepomme tässä leirissä!» kirjoittaa Hedin erään päivän myrskyistä.
»Aamu tosin näytti lupaavalta, mutta kun minun tuli mitata auringon
korkeus, peittyi taivas pilviin. Sitten oli vuoteeni, vilttini ja
mattoni kuivattava, ne kun olivat vielä edellisiltä päiviltä märät,
mutta tuskin ne oli ripustettu nuorille, ennenkuin lännen taivas
kävi aivan sinimustaksi. Tuskin ennätimme taas saada vaatekappaleet
katosalle, ennenkuin raemyrsky tuli suurella pauhulla. Tämän rajuilman
tauottua sain tilaisuuden tehdä aurinkohavainnon, jonka kuitenkin
tuskin sain päätettyä, ennenkuin tuli uusi myrsky, yhtä musta kuin
edellinenkin, mutta vielä seitsemän kertaa hirveämpi. Edellä kulki
muutamia tummia vihureita, sitten tulivat raesade ja märkä lumi.
Harvoin olen nähnyt Tiketissäkään pahempaa rajuilmaa. Salamoi ja jyrisi
monta kertaa minuutissa ja rajuilma meni aivan ylitsemme ja aivan
lähellä maanpintaa. Jyrähti, ikäänkuin olisivat vuoret haljenneet ja
lohkareet jyristen ja ryskien alas vyöryneet. Vaistomaisesti täytyi
sulkea silmänsä salamain häikäisevän kirkkauden vuoksi ja maa tärisi
ukkosen jyristessä... Koirat ulvoivat surkeasti. Tuuli repi ylös
miesten teltan, ja vasta suuren vaivan nähtyään he jälleen saivat
sen kuntoon. Maisema taas peittyi rakeihin ja lumeen, joiden alta
nälkiintyneet hevoset etsivät niukkaa ravintoaan.»



Eläimistö.


Mutta missä vain oli laidunta, siellä oli eläimiäkin odottamattoman
runsaasti. Tosin näissä ylämaissa käydään metsästämässä, etenkin
jakkia, jonka nahka on niin arvokasta, mutta läänit ovat avarat
ja metsästäjiä vähän, heillä huonot aseet. Jakkeja ja kulaaneja
oli yleisimmin ja ne esiintyivät aina suurissa laumoissa.
Orongo-antilooppeja nähtiin niinikään tuon tuostakin, laumoittain
niitäkin, mutta yleensä ne olivat paljon arempia. Arkharis-oinas
ei näytä olevan yhtä yleinen kuin Pamirissa ja Tianshanissa. Missä
oli hyvin runsaasti murmeleita, joiden kuopat olivat ratsumiehille
ainaisena kiusana ja vaarana, siellä oli paljon karhujakin, joiden
vakinaiseen ruokajärjestykseen murmelit kuuluvat. Sudet olivat niin
rohkeita, että ne koirista ja vahdeista huolimatta ryöstivät leiristä
lampaita. Jänikset, sorsat ja hanhet olivat jotenkin yleisiä, toisin
paikoin oli sääskiäkin vaivaksi, asti mutta hyönteisistä olivat
enimmän huomiota herättävät suuret kimalaiset, jotka olivat karvaisia,
kuin olisivat olleet turkkeihin puetut, ja lentäessään synnyttivät
urkupiipun ääntä muistuttavan surinan.

Erinomaisia maantieteellisiä löytöjä Hedin ei tällä matkalla tehnyt.
Vuorenselänteet, joiden poikki hän kulki, olivat jo sieltä täältä ennen
tunnetut: hän vain lisäsi tunnettuihin osiin pari uutta kappaletta.
Mutta useita uusia järviä hän löysi, niistä toisia melko suuria.
Suurin osa oli suolajärviä. Hän kartoitti ne ja pienen kaksiosaisen
kangasjollansa vesille laskien mittasi niiden syvyydetkin. Joskus hän
näillä veneretkillään joutui suureen vaaraan.

Kuljettuaan pääkortteeristaan puolitiehen Lhasaan yhä aivan
asumattomien maitten kautta Hedin kääntyi paluumatkalle lännempää
reittiä. Hevosia oli jo useita taipaleille sortunut ja jäljelle jääneet
olivat pahoin uupuneet, kameelit raskaine kuormineen olivat niinikään
pahoin ränstyneet. Retkikunnan jäseniltä alkoivat ruokavarat loppua,
ja kun Aidat, joka oli metsästämällä pitänyt retkikuntia tuoreessa
lihassa, kuoli johonkin hermotautiin, oli riistaakin entistä vähemmän
saatavana. Niinkauan kuin oli ruokaa, tulivat juhdat heikkoudestaan
huolimatta jotakuinkin, toimeen, mutta kun tultiin ylimmille
laitumettomille seuduille, alkoi toinen toisensa jälkeen sortua.
Myrskyn voima oli toisinaan niin ankara, että koko karavaani kulki
kallellaan, makasi tuulen päällä pystyssä pysyäkseen. Sekä eläimet että
miehet olivat nääntymässä uupumuksesta ja väsymyksestä retkikunnan
saapuessa jälleen Arka-tagille, jonka poikki oli kuljettava. Annamme
sananvuoron Hedinille.



Tibetin solissa.


»Päivän levättyämme pukeuduimme syyskuun viimeisenä päivänä
perusteellisesti turkkeihimme, valloittaaksemme Arka-tagin vilut
varustukset... Pian tapasimme pääselänteeltä tulevan erosio-uoman,
jota pitkin oli hyvä nousta korkeuksiin. Rinne käy ylemmä kohottaessa
jyrkemmäksi, kuten tavallista, laakson pohja on sorainen, mutta
kova, molemmilta puolilta siihen päättyy sivulaaksoja. Ratsastin
edellä Mollah Shahin ja Tjerdonin kanssa solaa kohti. Jo k:lo 3:n
aikaan taivas meni pilveen ja kaikki hämärtyi. Eteläpuolella, josta
nousimme, sola oli helppo ja saavutimme pian sen kynnyksen. Mutta
pohjoispuolella, jossa kerrospäät ovat, oli lasku jyrkkä.

»Juuri tällä harjanteella, joka kohoaa maankuoren melkein kaikkia muita
kohtia korkeammalle ja trampoliinin tavoin osoittaa maailmanavaruuteen,
riehui lumimyrsky semmoisella raivolla, että täytyi pitää Itseään
tuhon omana. Minulla tuskin oli voimia tehdä tarpeelliset havainnot.
Kädet kangistuivat ja kävivät aivan tunnottomiksi. Korkeus oli 5,203
metriä. Karavaanin viipyessä molemmat miehet taas palasivat alas. Minä
istuin selkä myrskyä vastaan ja kyyristyin kokoon niin paljon kuin
taisin. Luutina lumi tuiskui kyljistäni. Pohjoisessa ei syvyyksistä
erottanut mitään muuta kuin pyryäviä lumipilviä, kiehuvan lumikattilan;
joka puolella kiljuu ja vinkuu, ja tuuli viheltää vyöryessään terävän
solakynnyksen poikki.

»Sitten kuuluivat kameelien kellot aivan vierestäni. Kuin aaveet
eläimet kulkivat ohitseni askelten kuulumatta. Turdu Baj kävi
etukumarassa ja toinen käsivarsi suojakseen kohotettuna, ikäänkuin hän
olisi tunkeutunut sankan viidakon läpi. Ja nyt oli laskeuduttava alas
solan pohjoista puolta: piti kuin umpimähkään syöksyä tuntemattomaan
kuiluun, jonka pohjaa ei näkynyt. Kaikki kulkivat jalan valmiina
auttamaan ja tukemaan kameeleja. Kutjuk on ensimmäisenä ja tunnustelee
eteensä. Hän kulkee jyrkänteen lukemattomissa koukuissa. Meidän
täytyy pysähtyä joka kymmenes askel, voidaksemme suojella kasvomme
paleltumiselta. Liu'uimme ja ryömimme alas kautta lumen. Muuan
kameeleista luiskahtaa ja kaatuu, mukeltaa kerran nurin, mutta jää
makaamaan niin edulliseen asemaan, että se pääsi kuormaa purkamatta
nousemaan ylös. Taakkaa vain oli korjattava. Lumi tuiskuu ympärillämme,
hengityksen vaivalloisuus voi aivan pakahduttaa ihmisen, ja maailma
alkaa pyöriä silmissä.

»Päivä oli nyt kuhmut loppuun, tuli pimeä, mutta kuljimme edelleen,
kunnes jyrkänne kävi loivemmaksi. Pilkkopimeässä leiriydyimme
mäen rinteeseen, jossa ei ollut ensimmäistäkään heinänkortta, ja
polttopuita meillä ei ollut, ei muuta kuin lunta ja jäätä, näitä tosin
liiemmäksikin; lunta syyti taivaasta, se peitti maan ja kaikki oli
valkoisenaan.

»Auringon lokak. 1:nä noustessa näimme, minkälainen se maisema oli,
johon olimme pimeässä pysähtyneet. Joka puolella oli ympärillämme
täydellinen talvi ja lunta satoi yhä. Juhtain jalat olivat kankeat,
ne olivat nälissään, kun kuljimme tämän kylmän laakson läpi, ja siitä
syystä pysähdyimme jo muutaman kilometrin päästä mäkeen, jossa oli
välttävä laidun (4,899 metr.). Kirvelevällä sydämellä käskin teurastaa
viimeisen lampaan; se oli aivan kuin olisi murhan tehnyt.

»Lokak. 2:sena kuljimme 30 kilometriä pohjoista kohti. Tie vietti
alaspäin ja laakson pohja oli sorainen ja kova. Ympäristöstä ei paljoa
nähnyt, koko maa kun katosi lumisateeseen. Vielä yhden päivämatkan
auttoi tämä ystävällinen, verkalleen viettävä laakso meitä eteenpäin.
Ilma oli selinnyt ja näimme Tjimenin vuoret hyvinkin kymmenen
penikulman päästä. Mutta ennenkuin vielä ennätimme liikkeellekään
lähteä, oli länsimyrsky jo kimpussamme uhaten kohmetuttaa meidät
istuessamme huonojen hevosluuskiemme selässä. Jo pitkän matkan
päähän näkyvät myrskyvihurien nopeimmat radat, avopaikoilla,
kallionpolvekkeissa ja laaksojen suissa. Tomua ja pölyä kohoaa siellä
kuin harsoa.

»Laakso laajenee — näemme pohjoisessa järven, Atjik-köllin nimeltään.
Meidän olisi pitänyt pysähtyä siihen, mihin tähän saakka seuraamamme
puro päättyi, mutta toivoimme ajoissa pääsevämme järven rannalle
ja löytävämme sieltä tähteitä. Eläin-parat olivat uupumuksesta
viimeisillään. Se hevonen, jolla olin Andereen ratsastanut, jäi
jäljelle Niaksen kanssa, ja valkoinen hevonen jätettiin taipaleelle,
Kutjukin hoitoon. Niiden piti verkalleen seurata meidän jälkiämme.
Ratsastimme edelleen pohjoista kohti, hämärsi ja tuli pimeä, mutta
kuu kalpealla valollaan valaisi vilua erämaata. Vettä ei näkynyt ja
järvi jätettiin koko kauas suuntamme itäpuolelle. Turdu Baj kulki
läpikohmettuneena edellä jalan. Tulimme perin iloisiksi, kun hän
vihdoinkin pysähtyi ja huusi, että olimme saavuttaneet järveen laskevan
joen. 37 1/2 kilometriä päivässä oli melkein enintä mitä eläimet tähän
aikaan jaksoivat. Sairaat hevoset todella jaksoivat tulla tähän leiriin
saakka (4,252 m), mutta vasta myöhään keskipäivällä ja oltuaan yötä
jonkun matkan leiristä. Niitä sitten hoidettiin mitä parhaiten ja
ruokittiin riissillä.

Atyk-köllin syvänne on laaja, etenkin itää ja läntti kohti. Tältä
taholta siihen laskee melkoinen joki, joka oli ajojäitä täynnään meidän
5 p. lokakuuta kulkiessa sen poikki. Etelässä sitä rajoittaa Arka-tag,
pohjoisessa pienempi jono, joka ei näyttänyt järin vaikealta.

»Omituinen kylmä kostea sumu verhosi 6 p. järvisyvännettä, ja tämän
harson läpi kuvautui pohjoinen vuorijono heikosti ja hämärästi.
mutta kuitenkin maalauksellisena. Se näytti olevan kevyin värein
taivaan kannelle maalattu ja ylimpänä hohtaa lumi puoliselkeänä läpi.
Masentuneiden vivahduksien vuoksi jono näytti olevan ainakin yhden
päivämatkan päässä.

»Karavaani on kuolemaisillaan ja hautajaiskulkua nousemme verkalleen
kohoavaan mäkeen. Kulaaneja ja varsinkin orongo-antilooppeja on
sadoittain. Jolldash saavutti yhden viimemainituista, purren sen
kuonoon kiinni ja vahtien sitä, kunnes Tjerdon ennätti paikalle ja
pisti sen; siten saimme eväihimme sangen tarpeelliseen lisäyksen.

»Ylämäki käy jyrkemmäksi,‘kuljemme lukemattomien kurujen ja solien
poikki; usein täytyy meidän joksikin aikaa pysähtyä, että eläimet
saavat hengähtää. Pian ilmoitetaan, ettei muuan hevosista enää jaksa
kulkea kauemmaksi. Tuskin se on teurastettu, ennenkuin toinen laskeutuu
maata, eikä enää nouse. Ennenkuin pääsimme tähän ilkeään solaan, joka
levänneelle karavaanille olisi ollut joutavanpäiväinen, menetimme vielä
kaksi hevosta, toinen niistä uskollinen erämaaharmaani, joka oli minut
kantanut Tjertjeniin ja Altimish-bulakiin. Solastakaan ei näköala
ollut ilahuttava. Molemmin puolin oli pieniä jäävirtakielekkeitä
ja pohjoisessa oikea sekasotku vuoria. Kumma kyllä saimme kaikki
kameelimme onnellisesti yli, jonka jälkeen leiriydyimme rotkoon, jossa
ei tosin ollut nimeksikään laidunta eikä polttoaineita.

»Niin paljon riissiä kuin meiltä suinkin liikeni, jaettiin viimeisille
hevosille, jotka seisoivat sidottuina ja vilteillä peitettyinä. Aamulla
makasi yksi niistä rivissä kuolleena, kaula pitkällä, tuijottavin
silmin ja jo kankeaksi jäätyneenä. Ei kukaan ollut huomannut, kuinka
ja koska sen kärsimykset päättyivät, eivätkä jäljellä olevat hevoset
omistaneet sille vähintäkään huomiota. Ne olivat liian uupuneet ja
kiusaantuneet osoittaakseen minkäänlaista myötätuntoa; ne näyttivät
vain haluavan lepoa ja kuolivat ilman huokausta, ilman valituksen
ääntä, jota vastoin minusta tuntui sanomattoman haikealta, että niiden
tuho oli minun omallatunnollani.

»Ihmeteltävän alistuvaisina kameelit kuten tavallisesti makasivat
liikkumattomina samassa asennossa, johon ne oli edellisenä iltana
jätetty. Ne olivat härmästä valkoisina ja katselivat halukkaasti
laaksoon, jota sitten kuljimme koilliseen. Lämpötila oli -3,8 ja tuuli
oli vilu... Seutu oli karu, eikä riistaa näkynyt ensimmäistäkään. Kovin
kauaksi emme tällä tavalla jaksaisi. Päivämatkat yhä lyhenivät ja
eläinten voimat olivat viimeisillään.

»Yö lokak. 8:tta vastaan oli tyyni, kylmä ja selkeä ja
minimi-lämpömittari osoitti -18,3°. Jääkylmää ilmaa virtasi alas
laakson läpi; se oli tavallinen yötuuli, joka juoksee kuin vesi
uomassaan. Jo k:lo 8 se oli tauonnut, ja ellei puhkea myrskyä, kääntyy
se päivemmällä takaisin... Reipas karavaani olisi kulkenut tästä
Temirlikiin neljässä päivässä, mutta meiltä matka kului hitaammin. Vain
kuusi pientä leipäpalaa oli jäljellä ja riissiä meillä oli kolmeksi tai
neljäksi päiväksi. Näytti siltä, kuin täytyisi meidän lopputaipaleilla
nähdä nälkää. Suloista olisi ollut saada polttoaineitakin, mutta jakit
eivät käyneet tässä seudussa.

»Vinkuvassa lumituiskussa marssimme alas tämän laakson kautta, joka
pian ahdistuu rotkotieksi, pohja täpötäynnään alas sortuneita, osaksi
pyöreiksi kuluneita paasia. Se on sangen tarmokkaasti graniittiin
sahautunut murtolaakso ja maisemalla oli graniitin tavallinen villi,
kallioinen, maalauksellinen ja oikullinen luonne. Istuin kerrassaan
kiinnijäätyneenä kompastelevalla hevosellani, mutta miehistä useimpien
täytyi kulkea jalan, heidän ratsunsa kun olivat tuhoutuneet. Joki oli
enimmäkseen jäässä; vain koskissa vesi kohisi kristallikirkkaitten
lasikupujen alla. Tuon tuostakin kuljemme sen poikki, pysyäksemme
niin paljon kuin suinkin tasaisemmilla penkereillä. Usein jää kestää
kameelienkin painon ja on silloin hiekoitettava, mutta missä se ei
kestä, siinä se on ensin kivillä ja seipäillä rikottava. Toisinaan jää
pettää ja eläimet kaatuvat. Vanhat kameelit suoriutuivat hyvin tällä
vaikealla matkalla, vaikkapa niiden tehtävä nyt oli entistä raskaampi,
niiden kun täytyi kantaa kuolleiden hevostenkin taakat.»



Kullanhuuhtomoita.


Tämä laakso on hyvin tunnettu Tjertjenin ja Kerijan kullanetsijöille.
Retkikunta kulki heidän huuhtomakenttänsä ohi. Jo kuukausi takaperin
olivat viimeisetkin huuhtojat lähteneet tiehensä. Heidän pienet autiot
majansa olivat kivilohkareista ladotut. Läheisyydessä oli kaivajain
kuoppia, syvimmät noin 2 1/2 metriä syvät. Toisissa kaivoksissa oli
joku merkki, kuten antiloopin kallo tai kulaanin nahka tangon päähän
nostettuna ilmaisemassa omistajaansa.

Vielä etäämmä kuljettuaan retkikunta monesta ajasta tapasi ensimmäiset
ihmiset, jakkimetsästäjiä, ja Hedin sai heidät palkatuksi viemään
sanaa pääkortteeriinsa Temirlikiin, pyytäen lähettämään sieltä apua.
Apu saapui, ennenkuin retkikunnan ihmiset joutuivat saman kohtalon
alaisiksi kuin hevoset, ja lokakuun viimeisellä viikolla Hedin
vihdoinkin saapui pääkortteeriinsa Temirlikiin. 12 hevosesta oli
jäljellä vain 2, 7 kamelista 4, jota paitsi yksi ihmishenkikin oli
menetetty.



Pyhiinvaeltajat.


Vähän ajan päämajassaan levättyään Hedin retkeili ympäristössä
karttaansa täydentämässä, vaikka talvimatkat näissä ylämaissa olivat
kesämatkoja vielä paljon kolkommat. Siitä huolimatta matkustavat
buddhanuskoiset pyhiinvaeltajat, jotka pohjoisesta päin, Venäjän ja
Kiinan alueilta käyvät Lhasassa, tämän kolkon maan läpi syysmyöhällä
tai talvella. Lämpöisenä vuodenaikana paarmat turmelisivat heidän
kameelinsa Tarimin syvänteessä. Paluumatkalla, joka tapahtuu vasta
seuraavana talvena, heidän täytyy enimmäkseen kulkea jalan, koska
suurin osa juhdista matkalla kuolee. Abdallissa, Tarimin suupuolessa,
he koettavat vaihtaa uupuneet kameelinsa hevosiin päästäkseen pikemmin
kotia. Menomatkallaan he jättävät kameelinsa Tsaidam-mongolien maahan
ja matkustavat sieltä vuokrahevosilla. Sieltä he niinikään ottavat
oppaat, jotka tuntevat kaikki soveliaat leiripaikat. Neljä kuukautta
kuluu matkaan ylämaan poikki. Pyhiinvaeltajat vievät mukanaan
dalailaamalle melkoisen rahalahjan, samoin kuin katolilaiset paaville
Pietarin penningin.



Takaisin Lop-maahan.


Lähetettyään Temirlikistä osan karavaaniaan Tjarkhlikin keitaaseen,
joka on lähellä Lop-maata, Hedin toisen puolen keralla lähti suurelle
kevätretkelleen, jonka päätarkoitus oli edellisenä syksynä löydettyjen
raunioitten ynnä vanhan Lop-norin syvänteen tarkempi tutkiminen. Matka
tapahtui kuitenkin kiertäen kaukaa idän kautta, Gobin erämaan poikki,
Hedin kun toivoi niistä tuiki tuntemattomista seuduista ehkä löytävänsä
muitakin vanhoja asutuksia. Ensin hän tutki Altyn-tagin itäistä jatkoa
Anambarum-ulaa ja poikkesi Särtäng-mongolien luona, jotka ottivat
hänet ystävällisesti vastaan, vaikk'eivät voineetkaan myydä hänelle
kameeleja. Matkallaan Gobin erämaan poikki hän löysi useita idästä
länteen kulkevia matalia rinnakkaisharjanteita, mutta muutoin erämaa
oli sangen autiota. Lopulta alkoi retkikuntaa ahdistaa niin kova
vedenpuute — kameelien täytyi olla 12 päivää vedettä — että asema alkoi
näyttää epätoivoiselta. Altimish-bulakin lähteitten itäpuolella oli
kuitenkin Kumik-tagin eteläpuolella muutamia pienempiä lähteitä ja ne
pelastivat retkikunnan. AItimish-bulakissa Hedin oli jo edellisenä
vuonna käynyt, kuten kerroimme; pari päivämatkaa siitä etelään
tavattiin vanhan Lop-norin rantaviiva ja pian rauniotkin, jotka Ördek
oli löytänyt, ja useitten muittenkin kylien raunioita. Suurimmassa oli
ollut 16 taloa. Kaikissa oli korkeat täysinäiset savitornit, jotka
aikoinaan lienevät olleet tienviittoina sekä myös tulimajakoina, joiden
huipussa poltettiin tulta vihollisen maahan hyökätessä.



Lou-lan.


Taloista alettiin nyt etsiä kaikenlaisia muinaisesineitä, varsinkin
kirjoituksia, mutta verraten vähän oli säilynyt, sillä nämä rauniot
eivät olleet hiekan peittämät, kuten Takla-makanin. Päinvastoin oli
tuuli vuosisatain kuluessa kaivanut maata pois, niin että talot
nyt olivat jonkun metrin korkuisella kummulla, vaikka sisusta
tosin olikin pölyn peitossa. Ne esineet, rahat, talouskalut ja
aterianjäännökset y.m., mitä löydettiin, osoittivat seudulla ennen
olleen maanviljelystä, karjanhoitoa, liikettä ja kalastustakin, toisin
sanoen, että se oli ollut melkoisen järven rannalla ja jostain joesta
saanut vettä kastelukanaviinsa. Lopulta löydettiin kirjoituksiakin
eräästä rakennuksesta, joka aikanaan näyttää olleen jonkun
virkamiehen toimisto. Näiden kiinankielisten kirjoitusten johdolla
saattoivat etevät sinologit sitten määrätä rauniopaikan nimen, iän ja
historiallisen merkityksen. Maakunnan vanha kiinankielinen nimitys
oli Lou-lan ja aika, johon löydöt johtavat, ajanlaskumme ensimmäiset
vuosisadat. Löydetyt kirjoitukset, joista osa oli paperille, osa
puupaalikoille kirjoitettu, ovat paikkakunnallisia virallisia
muistiinpanoja, joista voidaan tehdä johtopäätöksiä Lou-lanin
asukkaiden elämänlaatuun nähden, mutta nimi itse avaa koko joukon
vanhoja kiinalaisia lähteitä seudun historian tutkimiseksi.

Ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. Lou-lan ja sen takana olevat maat
vielä olivat Kiinan ylivallasta vapaat, mutta Kiina lähetti Lou-lanin
kautta lähettiläitä sen takaisiin maihin. Lou-lanin asukkaat kuitenkin
kerran ryöstivät keisari Wu-tin lähettilään ja auttoivat Heun-nuja
(hunneja) monessa tilaisuudessa ryöstämään kiinalaisia matkustajia.
Kiinalaiset lähettivät sotaväkeä, joka valloitti Lou-lanin ja muut
sen ympäristössä olevat maat, ja Lou-lanin täytyi ruveta Kiinalle
veroa maksamaan. Lepyttääkseen sekä kiinalaisia että toisella puolen
hunnejakin Lou-lanin kuningas lähetti yhden pojistaan Kiinan hoviin
panttivangiksi, toisen hunneille, jotka olivat suuttuneet siitä, että
Lou-lan oli Kiinan vallan alle alistunut. Siitä huolimatta kesti
rettelöitä yhä, Lou-lan kun oli salaisessa liitossa hunnien kanssa
näiden käydessä sotaa Kiinaa vastaan. Molemmat nämä veljet nousivat
sitten vuoron takaa Lou-lanin valtaistuimelle, jälkimmäinen hunnien,
edellinen kiinalaisten toimesta. Kun Kiinan hovissa kasvatettu prinssi,
veljensä vallasta syöstyään, sai Lou-lanissa hallitusohjakset käsiinsä,
pyysi hän saada sinne kiinalaisen varusväenkin, väestö kun vihasi
häntä, ja samalla maan nimeksi pantiin Shen-Shen. Maassa oli tähän
aikaan 14,100 asukasta ja 2,912 miestä harjoitettua sotaväkeä. Se siis
oli pieni maa, mutta suurta liiketietä hallitsevana paikkakuntana
kuitenkin Kiinalle tärkeä.

Hedinin löytämäin kirjoitusten aika on voitu tarkkaan määrätä.
Viimeinen on vuodelta 310 j.Kr. Näyttää siis siltä, kuin olisi
erämaanmyrsky tai tulva neljännellä vuosisadalla hävittänyt
Lou-lanin. Läheisyyteen näytään rakennetun toinen kaupunki, n.s.
Louhikäärmekaupunki, jonka vuorostaan myrskytulva hävitti ajalla
1303—11.

Perusteellisia Hedinin kaivaukset eivät tietenkään voineet olla, siihen
hänen varustuksensa olivat riittämättömät, vedensaanti hankala, eväitä
niukalti, mutta hänen tehtävänsä olikin etupäässä maantieteellinen.
Pengottuaan jonkun päivän raunioita ja ne kartoitettuaan hän
toimitti tarkkavaakituksen Lopin erämaan poikki pohjoisesta etelään,
todistaakseen täten entisen järvisyvänteen olemassaolon. Se hänelle
onnistui, mutta saaduista arvoista näkyy, että järvi on ollut hyvin
matala, keskelläkin vain muutamaa metriä syvä. Ilman tarkkavaakitusta
sen olemassaoloa ei olisi huomannut muusta kuin simpukankuorista,
pohjalietteistä ja entisen rantakasvullisuuden tähteistä.

Suoritettuaan tämän vaakituksen Hedin jälleen tuli Kara-koshun rämeiden
rannalle, tapaamatta kuitenkaan siellä odotettua apuretkikuntaa. Tällä
kertaa nälänhätä oli tuottaa retkikunnalle tuhon. Hedin lähetti yhden
miehistään, ilman ruokaa, aseita ja ampumaneuvoja, apuretkikuntaa
etsimään. Kun miestä ei kuulunut takaisin, täytyi hänen itsensä muiden
retkikunnan jäsenten keralla lähteä perässä kulkemaan, ja syy kaikkien
ennakkosuunnittelujen myttyynmenemiseen selvisi hänelle nyt. Seutu oli
edellisestä vuodesta perin pohjin muuttunut, järviä ja rämeitä ulottui
kauas pohjoiseen semmoisille paikoille, jotka edellisenä vuonna olivat
olleet maata. Tähän lienee ensi sijassa ollut syynä Tarimin tavallista
suurempi tulva, joka näillä lakeilla dyyni- ja saviriuttaseuduilla voi
käden käänteessä luoda uusia suuria vesistöltä sinne, missä ennen oli
vedetön erämaa. Nämä järvet ja rämeet tosin olivat aivan matalia,,
mutta niin täynnään salahautoja ja pehmeitä liejupohjia, ettei niiden
poikki voitu kaalata kuin muutamassa kohdassa. Apuretkikunta kuitenkin
lopulta tavattiin ja se oli sen tyhjin käsin lähetetyn loplikin ansio.
Hän oli kulkenut ruoatta viisi päivää, kierrellen rantoja tai uiden
järvien poikki, kunnes tapasi apuretkikunnan. Hedinin nyt nähdessään
hän vaipui maahan itkemään, niin katkerilta hänestä vielä tuntuivat
tuolla retkellä kestetyt kärsimykset. Apuretkikunnan mukana tuli toinen
niistä venäläisistä kasakoista, jotka olivat saaneet käskyn palata;
Venäjän keisari oli Hedinin kirjeen saatuaan paikalla peruuttanut
poiskutsumis-käskyn ja kasakat olivat oikopäätä palanneet Kashgarista
retkikuntaa etsimään. Hedinillä oli siis nyt saattajina neljä kasakkaa:
kaksi venäläistä, Sirkin ja Tjernoff, ja kaksi burjaattia, Shagdur ja
Tjerdon.

Kiertäessään tämän Kara-koshun järven pohjoisen kasvannaisen ympäri
Hedin saattoi todeta, että se leviämistään leveni pohjoista kohti.
Erämaahan virtasi monella haaralla paljon vettä, ja järvi olisi
levinnyt Lop-norin vanhaa syvännettä kohti paljon nopeamminkin,
ellei läpikuiva maa olisi imenyt itseensä niin suunnattomia määriä.
Hedin kuitenkin oli vakuutettu siitä, että Lop-norin vanha syvänne
taas täyttyy ja koko järvi muuttaa sinne, kalastajat kylineen sen
mukana, ja että Kara-koshun järvi jää tyhjäksi. Syynä tähän on se,
että aavikoiden äärettömän ankarat myrskyt kovertavat kuivia uomia,
veden täyttämiä sitä vastoin liettävät umpeen. Lop-norin vanha syvänne
siten syvenemistään syvenee, Kara-koshun taas täyttyy. Lopulta veden
täytyy juosta vanhaan syvänteeseen ja Kara-köshun jää aivan kuivaksi.
Tämän tapahduttua rupeaa vuorostaan vanha Lop-nor uudelleen täyttymään
tuulen kuljettamasta tomusta ja hiekasta ja Kara-koshunin syvänne
uurtautumaan, kunnes vesi taas vaihtaa paikkaa.

Hedin tuli siis tällä retkellä siihen päätökseen, että Lop-järvi
säännöllisesti heilahtelee näiden molempain syvänteiden välillä.
Aika, jonka se tähän tarvitsisi, tuntuu kuitenkin hyvin pitkältä, jos
otaksumme Lou-lanin tuhon ja nykyisyyden käsittävän yhden tämmöisen
heilahduksen. Przewalskijn aikana Kara-koshun vielä oli aava ja suuri
järvi ja muutoksen loppuvaihe näyttää sen vuoksi kehittyneen sangen
nopeasti.



Lhasaa kohti.


Kesän lähestyessä ja kuumuuden lisääntyessä Hedin jälleen käänsi
kulkunsa Tibetin viileihin ylämaihin varustaen sitä varten retkikunnan
Tjarkhlikissa, pienessä keidaskaupungissa Tjertjenin itäpuolella.
Täällä hänen täytyi luopua uskotusta »karavan-bashistaan», s.o.
karavaanin johtajastaan, Islam Bajsta, jonka jo kautta kuukausien
harjoittamat petokset nyt tulivat ilmi, ja uskoa varustushommat uusiin
käsiin. Toukokuun 17:ntenä hän jälleen oli matkavalmis ja lähti
Tjarkhlik-jokea nousemaan Kuenluniin. Suuri ja hyvin varustettu oli
hänen karavaaninsa, vuodenaika mitä paras, lukuunottamatta sitä, ettei
ruoho vielä ollut päässyt alkuun, mutta kauan ei sen tarvinnut matkata
Pohjois-Tibetin korkeiden solien yli, sen korkeilla ylätasangoilla,
ennenkuin ravinnon niukkuus, vilu ja ennen kaikkea ilman ohuus riudutti
sen voimat. Toisin paikoin oli lisäksi itse maaperä sateista niin
vetelää, että matkan tekeminen siitäkin syystä oli ylen rasittavaa.
Varsinkin korkea Arka-tag vaati jälleen uhrinsa, ja sitten juhtia
edelleen nääntyi taipaleelle, hevosia, aaseja ja kameeleja harva se
päivä.

Hedinin tarkoitus oli nyt pyhiinvaeltajaksi pukeutuneena
burjaattilaisen kasakan ja erään mongolilaisen laaman keralla,
jonka hän sai yritykseen pienen petoksen kautta houkutelluksi,
tunkeutua Lhasaan, jonne pääsy oli jo vuosikymmeniä ollut kaikilta
eurooppalaisilta kielletty. Tultuaan Tibetin pääkaupungista neljänsadan
kilometrin päähän hän jätti karavaanin ja lähti seikkailuretkelleen.

Matka oli sekä jännittävä että rasittava, tibetiläiset kun jo alun
pitäen epäilivät joukkoa, jota paitsi Hedinin nyt täytyi tulla
toimeen ilman palvelijoitaan ja lisäksi tehdä kaikki havaintonsa
ja muistiinpanonsa paljon vaikeammissa oloissa kuin tavallisesti.
Suoranaista vaaraa ei kuitenkaan ollut, ei mitään sen tapaista kuin
Wallinilla ja muilla valepukuisilla kristityillä Arabiassa tai
Saharassa, sillä tibetiläisissä ei ilmaantunut sanottavaa uskonkiihkoa.
Pääsy maahan oli eurooppalaisilta kielletty valtiollisista syistä
ja rahvas heitä epäili ja vakoili etupäässä siitä syystä, että
viranomaiset sakottivat ja rankaisivat jokaista, joka heille möi juhtia
ja ruokatavaroita tai opasti heitä. Itsesäilytyksen vaisto ensi sijassa
pakotti olemaan varuillaan. Moni kuitenkin kiiltävän rahan nähdessään
möi Hedinille ruokavaroja, niin ettei hän nälkää nähnyt.



Lhasan tiellä.


Maassa oli sadeaika, joet tulvillaan, kaalamot syvät, ja monet
kovat täytyi pyhiinvaeltajain sen vuoksi taipaleella kokea. Joka yö
täytyi vuoron takaa valvoa rosvojen pelosta — ne jo olivat vieneet
muutamia hevosia, ennenkuin tiedettiin olla varuilla. Matka piti nyt
pitkin Lhasan suurta valtatietä, jolla tavattiin suuria karavaaneja.
Eräässä tanguuttien kuljettamassa teekaravaanissa oli kolmisensataa
kuormajäkkiä, joita 25 miestä hoiti. »Se tosiaan oli sangen omituinen
ja maalauksellinen näky. Sotilaallisessa järjestyksessä se kulki ohi ja
melkoinen aika kului, ennenkuin viimeiset olivat jättäneet telttamme
taakseen. Ne matkasivat osastoittain, 30 tai 40 jakkia osastossa, ja
kutakin osastoa hoiti pari miestä. Jakit kulkivat hitaasti, lyhyin
sipsuttavin askelin, mutta erinomaisessa järjestyksessä, tuottamatta
sanottavaa vaivaa miehille, jotka hoputtivat niitä lyhyin vihellyksin
ja lyhyin, katkonaisin, kimakoin huudoin. Jos joku jakki erosi
joukosta, ei jonkun ajomiehistä tarvinnut muuta kuin huitaista samaan
suuntaan käsivarrellaan ja kimakasti viheltää, paikalla se palasi
riviin paikalleen.» Eläinten voimiin verraten olivat kuormat pienet.
Varmaankin tämä johtui kokemuksesta; eivät edes jakit kykene Tibetin
ohuessa ilmassa suuria kuormia kuljettamaan, mitä sitten lakeuksilla
kasvaneet hevoset ja kameelit.

Vaikka suuri karavaani olikin jäänyt kauemmaksi asumattomaan
sisämaahan odottamaan pyhiinvaellusseikkailun päättymistä, olivat
tibetiläiset viranomaiset kuitenkin saaneet siitä tietoja, heti kun
se oli Kuenlunille lähtenyt — tiedon olivat tuoneet mongolilaiset
pyhiinvaeltajat — eivätkä seikkailijamme olleet kulkeneet puoltakaan
matkaa, ennenkuin heidän kintereillään kulki ilmettyjä vakoojia.
Jakkikaravaanistakin oli muuan vanha mies osoittanut Hediniä sormellaan
ja sanonut: »Peling». Nyt tuli vastaan vakoojia, jotka osasivat vielä
tarkempaan, lisäten sanan »swed», joten siitä tuli »shwedpeling», s.o.
ruotsalais-curooppalainen.



Tie pystyyn.


Vakoilijat alkoivat nyt käydä pienen pyhiinvaeltajajoukon teltissä
saakka, toiset tutkivat »pelingin» silmät ja ihmettelivät, kun ne
eivät olleetkaan siniset, vaan yhtä pikimustat kuin heidänkin, toiset
heidän pyssynsä, jotka pika-ampumakojeineen heitä ihmetyttivät ja
peloittivat. »Nyt luulimme saavamme olla loput päivästä rauhassa,
mutta jo parin minuutin kuluttua tapahtui jotain, joka meissä
synnytti jonkun verran levottomuutta. Joka puolelta keräytyi pienelle
telttaleirille, joka oli meidän leiristämme kilometrin päässä, pieniä
ratsumies-osastoita, joilla oli asetta jos jonkinlaista, keihäitä,
peitsiä, miekkoja ja pitkiä mustia haarukkapyssyjä. Toisilla oli
korkeat valkoiset huopahatut, toisilla mustat kääreet ja kaikilla
oli avara kauhtana, ruskea, punainen, musta tai harmaa. Ne näyttivät
ryöväreiltä ja rosvoilta, mutta ilmeisestikin ne olivat sotamiehiä,
jotka oli nostatettu Etelä-Tibetiä puolustamaan uhkaavaa vihollista
vastaan... Niitä näytti nousevan maasta kuin sieniä, teittäin
ympärystä aivan mustui ja pian siellä oli 53 ratsumiestä... Laamani
oli sangen alakuloinen ja luuli heidän aikovan tappaa meidät...
Ikäänkuin vastaukseksi arveluihimme ne nyt tekivät liikkeen, joka
ei ollut omiaan meitä rauhoittamaan. Kun seitsemän ratsumiestä oli
tuimaa ravia poistunut⁻ itää kohti, arvatenkin Nakktjuun, ja pari
Lhasaa kohti, karauttivat muut sankassa joukossa kattilalaakson
pohjan poikki suoraan telttaamme vastaan. Hetkisen tosiaan luulin,
että asemamme oli toivoton. Meillä sen vuoksi oli aseet valmiina ja
istuimme tai seisoimme telttamme ovella. Tibetiläiset heiluittivat
keihäitään ja miekkojaan ilmassa ja päästelivät mitä hurjimpia huutoja;
tulivat täyttä laukkaa kuin ratsuväen hyökkäyksessä, kaviot iskivät
läpimärkään maahan ja kura lensi heidän hurjasti lähestyessä. Jotkut
miehistä heiluttelivat miekkojaan ja näyttivät huutavan komentosanoja.
Joukko ei ollut teltastamme kaukana, kun ratsumiehet äkkiä käänsivät
hevosensa, mikä oikeaan, mikä vasempaan, palatakseen kahdessa osastossa
takaisin lähtökohtaan. Pari kertaa uudistettiin sama temppu ja pari
pientä joukkoa ratsasti leiripaikkamme ympäri. Aikomus ilmeisestikin
oli meissä synnyttää terveellistä kunnioitusta ja tämä kävi vielä
ilmeisemmäksi, kun he hevosen selästä alas tultuaan alkoivat ampua
pilkkaan pitkillä mustilla haarukkapyssyillään.»

Näiden näytteiden jälkeen tuotiin lahjaksi rasvaa ja piimää, josta
ei otettu mitään maksua, vaikka sitten kuitenkin pieni vastalahja
kelpasi, kun päällikkö oli antanut luvan sen vastaanottamiseen.
Telttaan saapui sitten hyvin tungettelevia vakoojia, jotka ilmoittivat
seikkailijain menettävän päänsä, jos yrittäisivät jatkaa tätä tietä
Lhasaan. Muutoin he käyttäytyivät kylläkin ystävällisesti. Yöksi oli
teltan ympärille asetettu 37 vahtimiestä. Aamulla, elok. 7:ntenä, alkoi
tibetiläisiä jälleen lappaa teltalle jo päivän koitossa ja toiset
pysyivät siellä niin itsepintaisesti, ettei ollut vähintäkään epäilystä
siitä, etteivätkö he olleet vakoojia. Ulkopuolelle kokoontuneet ryhmät
keskustelivat hyvin avomielisesti seikkailijoista, ilmaisten varsinkin
mielipiteitään Hedinistä. Siitä, että niin paljon väkeä oli liikkeelle
asetettu, saattoi päättää, että tibetiläiset pelkäsivät jäljelle
jäänyttä karavaania, jonka miesluvusta, laadusta ja aseista heillä ei
näytä olleen tarkkoja tietoja. Hedin saattoi heidän keskustelustaan
päättää, ettei hänen persoonallisesti tarvinnut mitään pelätä, mutta
toisin oli laaman laita, joka hänellä oli oppaana matkassaan. Laamoja
Tibetin hengellisten viranomaisten oli tapana rangaista sangen
ankarasti. Muuankin oli jonkun rikkomuksen sovittamiseksi tuomittu
kulkemaan Urgasta, Mongolian pohjoisrajalta, rukousasennossa, s.o.
polvillaan, Lhasaan asti. Hän heittäytyi maahan suulleen, kädet maata
vasten, veti sitten polvet käsien luo, heittäytyi taas suulleen ja
niin edespäin koko pitkän tien, kulkien täten kuusi vuotta, ennenkuin
perille pääsi. Kun hän sitten oli päässyt viimeisen päivämatkan päähän
Lhasasta, ei dalailaama lopultakaan päästänyt häntä pyhään kaupunkiin,
vaan hänen täytyi palata takaisin tyhjin toimin. Vielä kahdesti oli
mies kulkenut matkan polvillaan, kunnes polvet olivat käyneet koviksi
kuin kameelin pakkulat, mutta dalailaama oli pysynyt järkähtymättömänä.
Nuori mongolialainen laamamme saattoi sen vuoksi aavistaa, ettei hän
enää koskaan pääsisi Lhasaan, jossa hän oli opiskellut ja jossa kaikki
hänen harrastuksensa olivat.

Elok. 9:ntenä saapui vihdoin Nakktjun maaherra, Kamba Bombo,
suuren seurueen keralla paikalle, kutsuen Hedinin telttaansa,
johon hän oli valmistanut pidot. Erääseen hänen teltoistaan oli jo
kannettu kokonaisena paistettu lammas, jonka ympärillä oli tee- ja
tsambamaljoja, ja vieraitten piti kunkin saada »haddikinsa», s.o.
ohut vaalea side, jonka mongolit ja tibetiläiset tavallisesti antavat
eteville vieraille kunnioituksen merkiksi. Hedin kuitenkin vaati,
että Kamba Bombon yleisen kohteliaan tavan mukaan piti ensiksi tulla
vieraihin, soimaten häntä samalla tulkille parhaan taitonsa mukaan.
Hän ei vielä ollut varma siitä, mikä kohtalo hänen osakseen tulisi,
ja tahtoi hinnalla millä hyvänsä pysyä aseittensa luona, saadakseen
edes ampua viisikymmentä patruunaansa loppuun, jos tibetiläisten oli
aikomus murhata heidät. Kun Kamba Bombon teltassa oli muutama tunti
neuvoteltu ja pyhiinvaeltajamme tämän ajan viettäneet mitä suurimmassa
levottomuudessa, alkoivat tibetiläisen päällikön teltan ympärillä rivit
jälleen taajeta, siellä juostiin ja kiirehdittiin, aseita tarkastettiin
ja noustiin hevosen selkään. Kokonainen metsä ratsumiehiä ajoi täyttä
laukkaa pitkänä mustana linjana suoraan odottavain telttoja kohti. »Ei
satanut sillä haavaa, saatoimme häiritsemättä nauttia tästä todella
uhkeasta näystä. Kuului epäselvää tohinaa, mutta pian erotimme
hevosten nopean kavionkapsecn maata vastaan. Tuntui siltä, kuin
vyöryisi päällemme laviini, seuraavassa silmänräpäyksessä meidät alleen
haudatakseen. Kiväärit ja revolveri olivat käsillä aivan lähellä,
mutta seisoimme teltan ulkopuolella, eikä kukaan voinut aavistaa sitä
levottomuutta, joka meidät todenteolla oli vallannut. Tibetiläiset
hyökkäsivät yhdessä rivissä. Keskellä ratsasti päällikkö isolla
kauniilla muulilla, kaikki muut ratsastivat hevosilla. Hänellä oli
mukanaan esikuntansa, sotilas-, siviili- ja pappisvirkamiehensä, kaikki
upeihin juhlapukuihin puettuina. Sivustoilla oli sotamiehiä, jotka
olivat kiväärein, miekoin ja keihäin varustetut, ikäänkuin olisivat
olleet sotaretkellä vihamielistä heimoa vastaan. Saatoimme laskea, että
heitä kaikkiaan oli 67 miestä.

»Joukosta erosi nyt muutamia ratsastajia, jotka vauhtia lisäten
tulivat pari minuuttia ennen muita, laskeutuivat hevosen selästä ja
tervehtivät. Eräs näistä oli tulkki-ystävämme, joka vain ilmoitti
Kamba Bombon itsensä kunnioittavan meitä käynnillään. Tämä pysähtyi
aivan lähelle telttaa, jonka jälkeen muutamat hänen seuralaisistaan
hyppäsivät hevosen selästä ja levittivät maahan maton, jolle
päällikkö astui. Varalla oli myös patjoja ja pieluksia ja näille hän
istui ja hänen viereensä Mansolaama, etevä nakktjulainen pappi.»
Hedinin kutsusta hän kuitenkin tuli telttaan. Hän oli puettu sangen
aistikkaaseen ja hienoon pukuun. Suuren punaisen viitan ja punaisen
paslikan riisuttuaan ja palvelijalle annettuaan hän esiintyi
keltaisessa, isohihaisessa silkkipuvussa, päässään pieni sininen
kiinalainen kalotti, jaloissa viheriät mongolilaiset samettisaappaat.
Hänelle kannettiin sitten mustetolppo, kynä ja paperia, jonka jälkeen
hän alkoi kuulustelun, tiedustellen varsinkin pääkaravaanin paikkaa ja
mieslukua. Hedinistä itsestään hän ei paljon kysellyt, hänellä näytti
olevan riittävät tiedot. Kasakka piti lujasti puoliaan ja arveli, että
venäläiset viranomaiset loukkaantuisivat, jos heidän laamanuskoisia
alamaisiaan estettäisiin käymästä pyhiinvaelluksella Lhasassa, mutta
Kamba Bombo nauroi hänelle ja kätensä reunan kurkulleen nostaen
osoitti, mikä kohtalo heidän osakseen tulisi, jos he tästä astuisivat
askelenkaan Lhasaa kohti. Shereb-laamaa kiellettiin koskaan enää
Lhasaan tulemasta. Pyhiinvaeltajat velvoitettiin oikopäätä palaamaan
takaisin pääkaravaanin luo, maakuntansa rajalle saakka. Kamba Bombo
antoi aseellisen saattojoukon, korvasi varastetut hevoset ja hankki
kaikki ruokavarat. Kaiken kaikkiaan Hediniä siis kohdeltiin sangen
suopeasti. Epäilemättä siihen oli syynä Lhasan viranomaisten halu
välttää rettelöitä ulkovaltain kanssa — tieto siitä, kuinka Kiinaa oli
boksarikapinan aikana tapahtuneesta eurooppalaisvainosta kuritettu, oli
epäilemättä suurena syynä tähän, jota paitsi ehkä tiedettiin sekin,
että »shwedpelingillä» oli henkivartionaan neljä venäläistä kasakkaa.
Hedinille tämä tapaus selvitti asemaa melko lailla. Hän tosin tiesi,
ettei häntä Lhasaan päästettäisi millään ehdolla, mutta toiselta
puolen hän saattoi arvata voivansa petellä tibetiläisiä viranomaisia
niin paljon kuin suinkin taisi, tarvitsematta pelätä muuta kuin että
häneltä pääsy johonkin haluttuun suuntaan estettäisiin, jos se ilmi
saataisiin. Tälle tiedolle hän perusti vastaisen Tibetin tutkimuksensa,
joka sitten oli yhtämittaista viranomaisten nenästä vetämistä. Monelle
hyväntahtoiselle virkamiehelle, joka tahtoi kuululle muukalaiselle
olla niin mieliksi kuin Lhasan viranomaisten ankarat ohjeet suinkin
sallivat, koitui siitä paljon harmia ja vahinkoa, esimiehet kun
käyttivät tilaisuutta kiskoakseen heiltä hyvät sakot.

Hedin kävi seuraavana päivänä Kamba Bomboa tapaamassa, mutta turhat
olivat kaikki hänen yrityksensä saada jatkaa matkaa Lhasaan.
Parinkymmenen ratsumiehen saattelemana Hedin siis lähti paluumatkalle
pohjoista kohti. Saattojoukko oli iloista ja ystävällistä väkeä,
vaikka ulkomuodoltaan enemmän muistuttikin rosvo- kuin sotilasjoukkoa.
Alueensa rajalta se palasi takaisin, jonka jälkeeni Hedinin taas täytyi
kahden seuralaisensa kanssa matkustaa yksin ja yöllä vuoronsa takaa
vartioida tavaraa ja hevosia, seuduissa kun sanottiin olevan paljon
rosvoja. Elokuun 20:ntenä epäonnistuneet pyhiinvaeltajat vihdoin
tapasivat pääkaravaanin, joka kaikkien asuttujen alueitten ulkopuolella
oli sen aikaa odotellut ja koonnut voimia uusiin ponnistuksiin. Suuri
oli karavaanissa ilo, jopa ilokyyneliin saakka, kun johtaja täten
terveenä palasi takaisin seikkailuretkeltään.

Kun karavaani oli pysähtynyt kauas asumattomalle alueelle, eivätkä
vakoojat olleet seuranneet sinne asti, päätti Hedin koko matkueen
kanssa lähteä etelää kohti niin kauas kuin suinkin pääsisi ja sitten
suunnata kulkunsa länteen päin Ladakhiin, joka on Indus-joen laaksossa
Himalajan pohjoispuolella ja jo on Kashmirin aluetta, vaikka asukkaat
ovatkin tibetiläisiä. Karavaanin juhdat olivat jonkun verran toipuneet,
mutta olivat kuitenkin yhä edelleenkin niin heikkoja, että niitä
ilman näkyvää syytäkin kuoli. Elokuun viimeinen viikko oli alkanut ja
syksy teki tuloaan. Matkan pituuteen nähden saattoi pitää varmana,
että karavaanin lopulta täytyisi antautua tibetiläisten armoille.
Maa oli pitkällisistä sateista kovin märkää ja matkan teko senvuoksi
paikoitellen suunnattoman vaikeata. Riistaa oli niukalti, mutta susia
samoili joukoittain retkikunnan ympärillä ja korpit saattelivat
sitä odottaen saalistaan. Jo syyskuun 1:senä tavattiin ensimmäiset
tibetiläiset. Nämä yrittivät paeta, mutta kasakat saivat heidät
kiinni ja ruoskivat heitä, kun he eivät muutoin suostuneet myymään
ruokatavaroita, heitä kun oli kovasti kielletty.

Muutaman päivän kuluttua retkikunta saapui suurelle Selling-tso
järvelle, joka tosin jo oli ennaltaan tunnettu, mutta jonka tuntemista
Hedin kuitenkin koko lailla lisäsi. Täällä muuan alapäällikkö
kielsi retkikuntaa jatkamasta matkaa etelää kohti, mutta Hedin ei
luvannut hänen kiellostaan välittää, vaan uhkasi ampua, jos häntä
asevoimalla estettäisiin, ja seuraus siitä oli, että Nakktjun maakunnan
maaherra suuremman joukon keralla saapui paikalle. Verenvuodatus
oli tibetiläisille kovin vastenmielistä ja Hedin käytti tätä tietoa
peloitukseen. Hänen täytyi kuitenkin mukautua Lhasan pyhän neuvoston,
»devashungin», määräykseen, ja kääntyä tästä länttä kohti Ladakhiin,
vaikka hän halusta olisikin tarkemmin tutkinut etelämmässä olevan
järviseudun, etenkin pyhän Dangra-jum-tson, josta edelliset matkustajat
olivat laatineet vain puutteellisen kartan. Venematkaa Selling-tson
eteläpuolella olevalle pienemmälle järvelle eivät viranomaiset
kuitenkaan estäneet. Tie länteen päin oli retkikunnalle auki ja
viranomaiset lupasivat pitää huolta siitä, että se saisi ruokaa ja
jakkeja tavarainsa kuljetukseen. Vasta syyskuun jälkipuoliskolla se
uudelleen lähti matkaa jatkamaan, melkoinen ratsumiesjoukko sekä
suojanaan että estämässä kaikkia poikkeuksia säädetystä matkasuunnasta.
Jos Hedin vähänkin yritti tunkeutua etelään, »pyhäin kirjain» maata
kohti, paikalla saattajat hätääntyivät, uhkailivat ja rukoilivat ja
olivat sanomattoman kiitollisia, kun hän lyhyen partioretken tehtyään
palasi taas pääkaravaanin luo. Useita pieniä järviä Hedin kuitenkin
saattoi tämän retken varrella tarkemmin tutkia; pääpiirtein olivat
seudut edellisten matkustajani tutkimuksista tunnetut. Säät kävivät
yhä kylmemmiksi, seudut autiommiksi ja joka taival vaati uhrinsa. Pari
miestä kuoli tautiin, joka nähtävästi johtui liikarasituksesta liian
ohuessa ilmassa. Karavaani alkoi lopulta olla viimeisillään ja kurikin
höltyi, kun vastaan tuli Ladakhin kashmirilaisen maaherran lähettämä
apuretkikunta, tuoden vereksiä juhtia ja runsaat varastot. Jouluk.
20:ntenä Hedin vihdoin saapui Ladakhin Lehiin, johon varsinainen
tutkimusmatka päättyi. Käytyään Intiassa hän palasi takaisin Lehiin
ja matkusti Karakorumin kautta Itä-Turkestaniin viedäkseen kaikki
palvelijansa kotiseuduilleen.

Täten päättyneen matkan painopiste oli epäilemä itä vielä Tarimin
syvänteessä ja Lop-norin alueella; Lou-lanin raunioitten ja Lop-norin
vanhan syvänteen löytäminen olivat sen huomattavimmat tulokset.
Seuraava matka sitä vastoin, jolle Hedin lähti alkupuolella vuotta
1906, oli kokonaan Tibetille omistettu. Se edisti tämän hyisen,
salaperäisen kirkkovaltion maantieteen tuntemista erittäin ansiokkaalla
tavalla.



Sven Hedin tutkii Transhimalajan vuosina 1906—1908.


Olot olivat niinä muutamina vuosina, jotka olivat edellisestä
matkasta kuluneet, hyvin huomattavasti muuttuneet. Venäläisen
vaikutuksen saadessa Lhasassa jalansijaa erään burjaattilaisen laaman
toimesta alkoi dalailaama kohdella Intiaa niin ylimielisesti, että
Intian hallitus v. 1904 lähetti hänen pyhään kaupunkiinsa hyvin
varustetun sotaretkikunnan, jonka kuularuiskuja vastaan tibetiläisten
vanhanaikuiset haarukkapyssyt eivät tietenkään tehonneet. Dalailaama
pakeni maasta — sen kautta hänen vaikutusvaltansa kärsi pahan kolauksen
— ja devashung solmi englantilaisten kanssa rauhan, jossa Tibet
teki muutamia myönnytyksiä, mutta sai täydelleen pitää sisällisen
itsenäisyytensä. Tibetiläisten mieliksi Intian raja lisäksi suljettiin
muilta kuin pyhiinvaeltajilta ja kauppiailta, joille kolme Tsangpon
(Brahmaputran) laakson kaupunkia jätettiin avoimiksi.

Lordi Curzon Intian varakuninkaana ollessaan oli luvannut mitä
auliimmin edistää Hedinin matkaa, jos hän sen kautta uudelleen lähtisi
Tibetiin, ja taivuttaa Tibetin hallituksen sitä kohtaan suosiolliseksi,
mutta Hedinin Intiaan saapuessa Curzon olikin eronnut ja hänen
jälkeläisensä, lordi Minton, täytyi ehdottomasti kieltää Hediniä
kulkemasta Tibetiin Intian rajan poikki, hän kun oli siitä saanut
Englannin hallitukselta nimenomaisen käskyn. Kielto koski yleensä
kaikkia tieteellisiä retkikuntia. Harmistuneena yrityksensä myttyyn
menemisestä Hedin silloin, suurta Tibetin tuntemustaan hyväkseen
käyttäen, päätti tehdä matkansa tästä kiellosta huolimattakin, uhmaten
sekä Tibetin hallitusta että Englantia ja vielä Venäjääkin, joka v.
1907 yhtyi Englannin tekemään päätökseen, että kaikki tieteelliset
matkat Tibetiin estettäisiin.

Kun Intian raja oli suljettu, matkusti Hedin Lehiin, Kashmirin
alueelle, ja varusti siellä karavaanin muka Itä-Turkestaniin
matkustaakseen. Karakorum-vuoriston poikki koilliseen suuntaan
kuljettuaan hän aikoi kääntyä Ak-sai-tshin nimiselle asumattomalle ja
oikeastaan isännättömällekin alueelle, joka oli Kashmirin, Turkestanin
ja Tibetin rajoilla, ja vasta sieltä samota Tibetiin, tunkeutuakseen
sen asumattomien osain kautta niin kauas sisämaahan kuin suinkin ja
koettaakseen sitten, kun hänet takaisin pyöräytettäisiin, asettaa
paluumatkansa siten, että näkisi niin paljon kuin suinkin tuntemattomia
seutuja. Erikoisesti hänen uteliaisuuttaan nyt kiinnitti se »valkoinen
läntti», joka useimmillakin' kartoilla' oli Brahmaputran laakson ja
Sisä-Tibetin, Tshang-tangin suolajärvialueen, välillä. Jotkut tutkijat
olivat arvelleet, että tuolla alueella olisi Himalajan suuntainen
vuorijono, mutta mitään varmaa siitä ei tiedetty, vain itä- ja
länsipään vuoret oli nähty ja niiden ylikin kuljettu.



Vaikeita matkoja.


Vasta elokuun jälkipuoliskolla 1906 karavaani pääsi matkaan lähtemään.
Jo Karakorumin sola maksoi niin paljon rasituksia ja juhtia, ettei
ollut ihmettelemistä vaikka karavaani olikin tenän tehdä, kun sille
vihdoin selvisi, minne sitä vietiin. Talvi teki tuloaan, 5,500 metrin
korkuisten ja korkeampienkin solien poikki kulki tie, vuoriston
sokkeloissa oli vaikea löytää suuntaa, ja vielä vaikeampi laidunta,
pakkasta oi parikymmentä astetta ja enemmänkin ja lumimyrskyt rajut ja
loppumattomat. Hevosia ja muuleja alkoi kuolla yhä taajempaan, sudet ja
korpit seurasivat nääntyvää karavaania kintereillä ja saivat runsaan
palkan vaivoistaan. Lokakuun 9:ntenä retkikunta oli Karakorumin solilta
edennyt puolentuhatta kilometriä, menetettyään puolet hevosistaan ja
muuleistakin osan. Dangra-jum-tso järvelle, joka oli Hedinin lähin
päämäärä, oli vielä 660 km, mutta karavaani ei kyennyt samoamaan
kuin 12 km päivässä ja juhtia kuoli kuolemistaan. Lokakuun 24:ntenä
oli vain 38 juhtaa jäljellä ja suuri osa varustuksesta oli täytynyt
jättää tielle. Hedin itse sairastui ankaraan kuumeeseen, joka riisti
retkikunnalta aikaa, mutta parani kuitenkin. Vähän myöhemmin hän
oli vähällä henkensä menettää haavoitetun jakin hyökkäyksessä. Maat
kuitenkin jonkun verran paranivat, kun vuoristosta päästiin, mutta ne
olivat tuiki asumattomat, niin ettei ollut mahdollista hankkia uusia
kuormajuhtia, ja asema alkoi näyttää epätoivoiselta.

Marraskuun 10:ntenä kohdattiin kuitenkin vihdoinkin ihmisiä, aluksi
vaimo, joka kolmen lapsensa keralla asusti täällä hirmuisessa autiossa
erämaassa mustassa teltassaan; miehet olivat, hänelle villiaasin lihaa
eväiksi jätettyään, palanneet Gertseen. Vaimolla oli muutamia kesyjä
jakkeja ja pieni lauma lampaita, joita vanhin lapsista kaitsi ja lypsi.

Parin päivän kuluttua tavattiin kuitenkin enemmänkin tibetiläisiä,
jotka suostuivat sekä opastamaan karavaania että myymään sille jakkeja
kuormia kantamaan.

»Nuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat
tykömme, villin komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka
riippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan;
pitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja
veitset vyöllä, he ratsastivat pienillä sitkeillä, pitkäkarvaisilla
hevosillaan. Vaikka villejä ja likaisia, olivat he kuitenkin
ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Ikivanhoissa täipyneissä turkeissaan
ei heitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni pyöreä
nahkalakki, nuoremmalla turkishiippa, joka paitsi kasvoja peitti
koko pään. He olivat ahtaneet eväänsä ja kaikenlaiset matkalla
tarvittavat kapineensa turkinpoveen ja vyöstä riippui veitsi, naskali,
tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka askeleella heiluivat
ja kalahtelivat yhteen. Jaloissa heillä oli huopasaappaat, alkujaan
valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut, housuja ei lainkaan —
mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen pakkasessa housuttomana
satulassa!»

Nämä miehet olivat Gertsestä, lounaismaasta, eivätkä sen vuoksi
tunteneet sitä maata, jonka läpi Hedinin matka piti, kuin vähän matkan.
Talven he viettävät Gomon alueella, eläen siellä metsästyksellä.
Karjanhoitoa harjoitetaan vain kotitarpeiksi. Gertsen, Senkorin,
Bogtsang-tsangpon ja Nakttsangin tibetiläiset sitä vastoin pitävät
suuria karjoja eivätkä talveksi siirry pohjoiseen, sillä heille taas
metsästys on sivuasia. Metsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja
antilooppia. Jakin tavat he tuntevat vielä paremmin kuin jaki itse.
Vaikka metsästäjä lähteekin metsälle paksuun turkkiinsa kääriytyneenä,
hiipii hän kuitenkin niin äänettömästi ja notkeasti kuin pantteri
maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan pyssynkantaman päähän.
Sitten hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään, lyö teräksellä kipenen
piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa sytytysnuoran päätä kytöön
ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri oikeassa silmänräpäyksessä
ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti, kylmäverisesti ja
varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa otuksensa kaatuvan.»



Ensimmäiset rettelöt.


Edempänä tavattiin yhä suurempia telttoja ja karjoja ja Hedin saattoi
ostaa jakkeja, hänen omista juhdistaan kun oli jäljellä vain 12 hevosta
ja 8 muulia. Mutta sitten tultiin tekemisiin rahvaan kanssa, joka
asettui jyrkästi kielteiselle kannalle: »Me tiedämme, että teillä on
matkassanne eurooppalainen, jolle maa on suljettu. Estää emme nyt voi
kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakkeja ja lampaita,
emmekä voi teille tietojakaan antaa. Parasta olisi teidän kääntyä mitä
joutuisimmin takaisin, muuten teidän käy huonosti.» Teltta, josta
nämä kovat sanat sanottiin, kuului Lhasan dalailaaman hallitsemalle
alueelle, jota vastoin niitä paimentolaisia, jotka olivat Hedinin
ystävällisesti vastaanottaneet, hallittiin Tashi-lunposta, Tibetin
hengellisen paavin eli tashilaaman pääkaupungista. Retkikunnan jäsenet
koettivat tibetiläisille uskotella, että heidän päällikkönsä olikin
ladakhilaincn kauppias, ja toiset sen uskoivat. Yhä edempänä tuli eräs
gova eli piiripäällikkö ja vaati retkikuntaa joko palaamaan takaisin
tai odottamaan, kunnes hän ennättäisi hankkia ohjeita Naktsangin
maaherralta. Siihen ei Hedin kuitenkaan suostunut, vaan huomatessaan,
ettei tämä pikkuvirkamies uskaltanut häntä väkivallalla estää, eteni
hän Dangra-jum-tsota kohti, minkä hitaalla jakkikaravaanillaan suinkin
pääsi. Juhdat olivat kuitenkin siihen määrään uupuneet, että Hedinin
täytyi jäädä pariksi viikoksi Ngangtse-tson rannalle leiriin. Tämä
järvi oli Dangrajum-tson itäpuolella; karavaani oli kulkenut pyhän
järven sivuitse kaukana sen pohjoispuolitse.

Odotusajan Hedin käytti perusteellisesti tutkiakseen Ngangtse-tson,
joka jo oli vahvassa jäässä, ja mitatakseen sen syvyydet. Se on
enintäin 10 metriä syvä suolajärvi, kuten Tshang-tangin muutkin järvet.
Hänen vielä järvellä retkeillessään saapui pohjoisrannalle Naktshangin
maaherra, sama mies, joka edellisellä matkalla oli pakottanut hänet
kääntymään takaisin Selling-tson luoteiskulmasta. Nyt hän vaati
Hediniä palaamaan takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta kun
matkustaja intti kiven kovaa vastaan, hänellä kun ei ollut moiseen
matkaan tarvittavia varustuksia eikä juhtia enää, suostui maaherra
siihen, että hän saisi matkustaa etelää kohti Shigatseen tashi-laaman
luo, jonka Hedin oli sanonut itseään odottavan. Näistä paraillaan sinne
tänne väiteltäessä saapui Shigatsesta Hedinin posti, jonka tashilaaman
veli, herttua Kung Gushuk, oli perille toimittanut Englannin asiamiehen
pyynnöstä. Tämä välitys, joka ei vielä itsessään suinkaan sisältänyt
sitä, että Tibetin hengellinen paavi olisi Hediniä odottanut, ratkaisi
asian kokonaan hänen edukseen; hän sai kulkea suoraan Shigatseen, joka
matka vei tuntemattoman valkoisen läntin itäisimmän osan poikki.



Vedenjakajalla.


Tehden nyt matkaa kaakkoa kohti retkikunta ensin kulki
vuorijonon poikki, joiden molemmilta rinteiltä vesi vielä juoksi
laskuväylättömälle suolajärvialueelle, mutta tammik. 28 p. vihdoin
voitiin nousta pää-vedenjakajalle, jonka etelärinteeltä vedet juoksivat
Tsangpoon eli Brahmaputraan. Sola, jonka kautta Hedin nyt ensi kerran
kulki Trans-Himalajan poikki, oli nimeltä Sela-la, sen korkeus 5,506
metriä.

»Alaspäin johtava laakso, Sela-nang, oli nyt iltapäivällä syvässä
varjossa. Sen suu-aukeaman kautta näkyi oikea jättiläismeri
jähmettyneitä vuori-aaltoja, jyrkkiä, syvien laaksojen erottamia
kallioita, ei missään tasaista paikkaa eikä kasvullisuutta,
vuoristosokkeloita... tämä kaikki paljon voimallisempana,
ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin olin Tshang-tangissa
missään nähnyt... Selvästi näin, että tämän solan täytyi sijaita
sillä pääjonolla, jolla kauempana idässä kohoaa tunnettu huippu
Nien-tschen-tang-la Nam-tson eli Tengri-norin etelärannalla, ja jonka
yli jotkut harvat eurooppalaiset ja pundiitit ovat kulkeneet.»

Monen, vaikka matalamman vuorijonon poikki oli kiivettävä Sela-la
solan eteläpuolellakin, ennenkuin Tsangpon laakso aukeni. Näiden
harjanteitten välisistä laaksoista virtasi vesi jo Tsangpoon. Maisemien
luonne muuttui vedenjakajan eteläpuolella suuresti, laaksot kävivät
paljon syvemmiksi, vuoret rosoisemmiksi, koska jokien uurtava voima
etelärinteillä on runsaampien sateitten vuoksi paljon suurempi. »Niinpä
näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja jokia, vaikka aivan
hiljakkoin olimme olleet vallan pulassa vedettömyyden vuoksi.»

»Odotukseni ja jännitykseni kasvoivat hetkestä hetkeen; joka päivä
aavistin suuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat,
mani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit — kaikki ilmaisivat sitä.
Ladakhilaiseni olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan kuin Islamin
pyhiinvaeltajat lähestyessään Arafat-vuorta, jolta he ensi kerran
näkevät pyhän Mekan.» Pitkin matkaa paimentolaiset nyt mitä auliimmin
avustivat retkikunnan matkaa, tashilaaman lähetti kun oli antanut sen
tulosta tiedon ja suosituksen. Mutta säät olivat vielä sangen kylmät,
pakkasta yli 30°. Tuskallista oli olo varsinkin korkealla solissa,
joissa ankarat lumimyrskyt raivosivat.

»Helmikuun 6. päivän taival kuuluu niihin, joita en koskaan unhota.
Sillä nyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshang-tangin reunaa, alas
siihen jatuhautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa... Kulku
La-rokkin solaan on yhtä keveä kuin lyhyt; ennen kuin aavistaakaan, on
ylhäällä pienten kivikasojen väliin pystytetyn korkean muistopatsaan
luona, josta kohoaa 'tarpotshe' (rukoustanko), jo iästä harmaa,
haljennut, tuulten ja säiden pahoin pitelemä. Monet kalliolohkareet,
joita makaa joukottain maassa solan itäsivulla, olivat pystysuorilta
kyljiltään valkeiksi sivutut. On kuitenkin kuljettava vielä kahden
pienemmän solan yli, ennenkuin näköala tulee vallan vapaaksi ja
avoimeksi. Huomasi aivan selvästi Himalajan pohjoiset huiput, mutta
raskaat pilvet kattoivat sen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä
Mount Everestiäkään, maapallon korkeinta vuorta. Tsangpo eli ylinen
Brahmaputra kuvastui aivan hienona, valoisana nauhana, ollen meistä
vielä melkoisen matkan päässä... Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten
jättimäiset haarautumat ja kielekkeet, jotka idässä ja lännessä
kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä jyrkästi suistuvat
Brahmaputran laaksoon.»

Viljavalta ja asutulta peltoineen, kaupunkeineen, valtavine
luostareineen Tsangpon väljä laakso näytti, mutta ohra on päävilja,
sillä tämä laakso on vielä 4,000 metriä korkealla merestä.

Loppumatkan Hedin kulki nahkaveneellä itse mahtavaa jokea, karavaanin
jatkaessa maata pitkin matkaansa; hän toivoi siten huomaamatta
pääsevänsä Shigatseen ja välttävänsä, ettei hänen matkaansa vielä viime
hetkellä katkaistaisi. Iltahämärässä hän sitten saapui kaupunkiin,
jossa karavaani jo oli majoittunut herttua Kung Gushukin puutarhaan.
Yritys oli onnistunut ja karavaanin miehet, johtaja etupäässä,
onnittelivat isäntäänsä. Kiinalainen, Itä-Turkestania varten asetettu
passi hankki Hedinile SShigatsessa olevain kiinalaisten viranomaisten
suojeluksen ja he toimittivat hänelle tilaisuuden olla läsnä suuressa
uudenvuoden juhlassa Tashilunpossa.

Tashilaama, joka otti Hedinin puheilleen ja salli hänen ottaa itsestään
valokuvankin, antoi hänelle myös luvan matkustella kaikkialla maassaan.
Tämä suositus oli Hedinille sitten erinomaisen arvokas maaseuduilla,
huolimatta Lhasan ja Kiinan viranomaisten vastatoimista. Tashilunpon
luostari perustettiin v. 1445: siinä oli nyt 3,800 munkkia, suurin
osa tibetiläisiä. Paitsi pyhiinvaeltajien lahjoista sillä oli tuloja
maatiloistaan, karjoistaan, kaupasta ja kaikenlaisten talismanien,
pyhäinjäännösten ja hartausesineitten myynnistä.

Hedinin oleskeltua Shigatsessa muutaman päivän saapui sinne kaksi
lähetystöä, jotka oli Lhasasta lähetetty palauttamaan hänet takaisin
kiiruimman kautta samaa tietä kuin oli tullutkin, mutta jotka
olivat saaneet kauan matkustella ristiin rastiin häntä löytämättä.
Lähetystöiltä hän kuuli, että Hladshe Tsering, se tibetiläinen
maaherra, joka oli laskenut hänet Shigatseen matkustamaan, siitä
hyvästä oli menettänyt virkansa, arvonsa ja omaisuutensa.. Nämä
lähetyskunnat juonivat nyt yhdessä Kiinan lähettilään kanssa Hediniä
vastaan, niin että hänen oleskelunsa Shigatsessakin alkoi lopulta
tuntua vankeudelta. Hänen kanssaan ei uskallettu seurustella, eikä
häntä haluttu enää ottaa Tashilunpossakaan vastaan. Lopulta häntä
käskettiin kiiruimman kautta poistumaan Tibetistä. Ensin häntä
vaadittiin palaamaan tarkkaan samoja jälkiä kuin oli tullutkin,
sitten Gyangtsen kautta Sikkimiin, mutta Hedin vaati lupaa matkustaa
luodetta kohti, kulkeakseen uudelta kohdalta Transhimalajan poikki.
Pitkäin väittelyitten jälkeen asia selvisi siten, että hän sai luvan
kulkea Tsangpon ja sen syrjäjoen Raga-tsangpon laaksoa Ladakhiin
Saka-dsongin, Tradumin, Tuksumin, Gartokin, Demtshokin kautta, ja
tuli hänen kulkea pitkiä päivämatkoja eikä missään viivytellä. Mukaan
lähti virkamiehiä pitämään huolta siitä, että hän myös noudattaisi
näitä ohjeita. Maaliskuun 27 p. 1907 karavaani lähti matkaan, Hedinin
saatua sitä ennen tashilaamalta ystävällisen tervehdyksen ja muutamia
muistoesineitä. Puolueensa keralla tashilaama suri sitä, että Kiinan
vaikutus jälleen, englantilaisten voitosta huolimatta, oli käynyt
Tibetissä ylivoimaiseksi, mutta hän ei uskaltanut sitä julkisesti
vastustaakaan.



Tsangpon laaksossa.


Matka kulki alussa Tsangpon eli Brahmaputran vartta; jokea tällä
kohdalla sanottiin Tamtshok-kambaksi. Hedin poikkesi Tarting-gumpan
luostarissa, joka korkealle kukkulalle rakennettuna oli aivan
suurenmoinen. Sen jumalainsali oli avarampi ja salaperäisen
valaistuksensa johdosta vaikuttavampi kuin Tashilunponkin sali.

Useita muitakin luostareita oli kuin kotkan pesiä laakson valtavilla
seinillä, muun muassa sekija-munkkikunnan, jonka laamoilla on oikeus
mennä yhden kerran naimisiin.

Huhtikuun 5:ntenä Hedin, vartijainsa kanssa vähän riideltyään, pääsi
valtatieltä eli »tasamilta» poikkeamaan syrjään sen verran, että
näki sen paikan, jossa Raga-tsangpo laskee Brahmaputraan. Maisema on
suurenmoisen jylhä korkeine vuoririnteineen, jotka ahdistavat pääjoen
vain viidenkymmenen metrin levyiseksi ja lähestyvät sitä niin lähelle,
että Ladakhista Kiinaan kulkevan suuren valtatien täytyy Tradumista
saakka kulkea Raga-tsangpon laaksoa. Jokien yhtymäkohdalla oli niiden
pinnan korkeus merestä 4,013 metriä.

Raga-tsangpon eli Doktshun laakso oli hurmaavan kaunis. Monen vuoren
kukkulalla näkyi muurien ja tornien raunioita. Ilmeisestikin oli
laakso muinoin ollut taajemmin asuttu. Parissa suojaisessa paikassa
näki kitukasvuisia katajapensaita. Muutamaan veden muinoin hiomaan
kallioseinään oli hakattu suuria Buddhan kuvia ja kirjoituksia.

Raga-tsangpon laaksosta tie poikkesikin vasten Hedinin odotuksia
pohjoiseen sen syrjäjoen Mytshun laaksoon, suoraan Transhimalajan
sisäosiin. Se oli hänelle mieluisa yllätys.

»Kuta ylemmä nousemme, sitä useammin saamme huomata, että kuljemme
pyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin
pyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja
jolla kulkiessa tavallista useammin 'Om mane padme hum» kulkijan
huulilta pyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet
punaisiksi sivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu,
väliin näemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu
viirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista
eräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme
graniittilohkaretta oli kokonaan peitetty hartauskirjoitelmilla, joiden
hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuren
liikkeen valtasuoni, liike on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla.
Lakkaamatta kohtaamme jakki- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja
jalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät
kohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä ja oikealla päätänsä raapaisten,
ja pistäen kielensä kauas ulos suusta huutavat minulle: 'Onnea
matkalle, bombo'.

»Tien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä
suurenmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi,
voimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen
liuskakivi...»

Huhtikuun 13:ntena Shigatsesta tulleet vartijat kääntyivät takaisin
ja Hedin sai neljä uutta sijaan, jatkaen niiden keralla matkaa pitkin
Mytshun laaksoa, joka täällä oli kuin rotkotie, kallioon louhittu. Tie
kulki läntistä rantaa, jolla äkkijyrkät, valtavat kalliot kohosivat
kuin vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat. Vasemmalla
rannalla kulki vain taivaan ja maan välillä pitkin kallioseinää
pujotteleva pyörryttävä jalkapolku. Sivulaaksojen taustalla näkyi
lumipeitteisen pääharjanteen osia.

»Laakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala
joki kokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat
liuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee
hengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin, muistuttaen
hyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten
tienrakennustaidolle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan
ohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä
päästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa
ylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka
ovat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt.
Siten on muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei
ole merkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää
kieli keskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival,
jonka nimi on Tigu-tang, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin,
kallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun
on päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman,
johon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona...

»Eräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa, äkkijyrkän pengermän
ylimmällä askelmalla, komeilee amfiteatterimainen Linga-gumpan luostari
ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna.
Sen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät
vuorenhuipulla. Manirivi näyttää meille tietä sinne, missä hurskaat,
nuhteettomat, asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja
häärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.»

Täällä eli erakkona muuan laama, joka oli sitoutunut kuolemaansa
saakka asumaan pienessä, vahvaseinäisessä kivirakennuksessa, jossa
ei ollut akkunaa, jonka ovikin oli hänen kuolemaansa saakka kiinni
salvattu, niin ettei hänelle päässyt valoa eikä raikasta ilmaa muuta
kuin lakeisesta ja pienestä aukosta, josta ruoka työnnettiin sisään. Ei
kukaan tiennyt hänen nimeään eikä sukuaan, hänen ei ollut lupa puhua
kenenkään kanssa, jos hän sairastui, ei hän saanut apua. Vasta jos hän
kuuteen päivään ei huolinut hänelle työnnetystä ravinnosta, avattiin
ovi, sillä silloin tiedettiin, että hän oli muuttanut autuaitten
majoille. Tämä oli ollut suljettuna vasta kolme vuotta, mutta muuan oli
samoin eristettynä elänyt 40 vuotta ja toisia vieläkin kauemmin.

Lingan luostarilta tie kulki yhä lähemmä Transhimalajan pääharjannetta
ja joet ehtyivät yhä pienemmiksi. Tie kohosi Tshang-la-Podlan solaan,
jonka korkeus oli 5,573 metriä; samannimisiä solia on muutoin monta,
sillä riimi yleensä ilmaisee solaa (la), joka kulkee asutusta
etelästä (Pod) paimenten Tshangiin. Tähän solaan saakka ulottuu
Nien-tshen-tanglan jono.

Solan tuolla puolella vaihtuivat jälleen vartijat, ja Hedin koetti
houkutuksilla ja lahjoilla saada uudet vartijat kulkemaan hieman
pohjoisempaa reittiä, kuin olisi ollut tarpeen, nähdäkseen lähempää
valtavan Targo-Gangrin ja ehkä Dangra-jum-tsonkin, pyhän järven, jota
Lhasan viranomaiset olivat häneltä niin visusti varjelleet.

»Kun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa
suurenmoisimpia maisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt:
jättiläismäinen ketju yhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja
niiden välissä lyhyitä jäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima
miltei vetää vertoja Targo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun
lumiharjojen väliset kohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella
piti olla tuntematon, Shuru-tso-niminen järvi. Ngangtse-tsolle
lasketaan täältä Shangbuk-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien
olevan ainoastaan kolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella
on kolme syvään uurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää
näkyviin Targo-tsangpon tasainen laakso»... Targo-tsangpo laskee
Dangra-jum-tsohon.

Näin kauas Hedin pääsi, mutta ei kauemmaksi; Lhasan viranomaiset
olivat ryhtyneet monenkertaisiin varokeinoihin turvatakseen itsensä
»shwedpelingin» puolelta yllätyksiltä. Majesteetillisen Targo-gangrin
juurella, Targo-tsangpon rannalla, odotti häntä 20 aseistettua
ratsumiestä, joiden määrä oli estää häntä poikkeamasta pyhälle
järvelle. Kolme päivää he jo olivat odottaneet. Kahden päivän matka
olisi enää ollut Dangra-jum-tsolle.

»Taas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten vartijain kanssa.
Ilmoitin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennenkuin olisin
nähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät
he tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin
tulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren
takaa (josta Lhasan alue alkoi) saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.

»Tuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset
oppaamme tulivat valittamaan, että Naktsangin (Lhasan) ratsastajat
olivat uhanneet heidät tappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet.
Annoin noutaa naktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmoitin heille
päättävästi, että heidän oli oitis lakattava torailemasta, koska
minun täällä oloni oli yksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että
he suureksi onneksensa olivat onnistuneet minut oikealla hetkellä
kiinni saamaan, lupasivatkin he jättää pois kaiken vihamielisyyden
kjangdamilaisia kohtaan. Nämä eivät tienneet, miten sovinnon tehneitä
kylliksi kiittää, ja heidän riemunsa yhä kasvoi, kun lahjoitin koko
joukolle rahaa, heidän niukan ruokavarastonsa lisäämistä varten. He
osoittivat ihastustaan minun telttani edessä soitolla, tanssilla ja
sylipainilla, ja vielä yömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja
melunsa vuoren seinistä.

»Mutta sitten saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta
tuoden uuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi
matkustaa. Kaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me
naureksimme, laskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli
parhaat ystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut
kärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä,
sekamelskaa ja kiusallisia matkoja.

»Huhtikuun 28:ntena nousin ylös kello 8, merkitsin auringon korkeuden,
valokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää varten
lähetin joitakuita ladakhilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia
kojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään
nousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa.
Hänen leiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla
eläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni
takaisin, ja 60 largapilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui
telttini ympärille, ilmoittautuen uuteen neuvotteluun.

»Mutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme,
Naktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle,
vaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa
päätä Raga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin, kuinka hän, pieni
vuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua.
Yksinpä Lhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja
suoneet minulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen
passini, lähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja
odottaa Targo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui
hämillensä, nousi äänettömänä ja lähti joukkoineen matkoihinsa. Ennen
iltaa he kuitenkin palasivat takaisin ja ilmoittivat hyväntahtoisesti
hymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle vuorelle, kunhan
vain lupasin, etten matkustaisi järven rantaan saakka.»

Mainitulle vuorelle näkyi selvään Dangra-jum-tson eteläpää, jolla jäät
juuri tekivät lähtöä. Ratsumies ratsastaa järven ympäri seitsemässä
lyhyessä päivämatkassa. Pitkin rantoja kulkee pyhiinvaellusteitä.
Oikeauskoiset kiertävät sen myötäpäivään, lahkolaiset vastapäivään,
järven vesi on suolaista, mutta pyhiinvaeltajat juovat sitä, koska se
on pyhää.

Toukokuun. 1:senä Hedin saavutti Shuru-tso-nimisen järven, joka oli
aivan tuntematon, keskellä Transhi malajaa; sen eteläpuolella kohoava
Dotsängkan on vuoriston korkeimpia selänteitä. 3:ntena hän jälleen
kulki Transhimalajalle, laskeutuen 11:ntenä 5,394 metrin korkuiselta
Lungring-solalta Raga-tsangpon rannalle, jonka vartta hän kulki
Raga-tasamiin, suuren valtatien yhdyttäen.

Viranomaiset olivat täällä kyllä kohteliaita, mutta kielsivät häntä
jyrkästi kulkemasta muuta kuin valtatietä, ja sitäkin viivyttelemättä.
Hedin luuli kuitenkin voivansa vielä taivuttaa Lhasan kiinalaiset
mahtimiehet ja lähetti salaa kaksi miestään Shigatseen, pyytämään
ambanilta, devashungin ohi, lupaa reitin kulkemiseen, joka olisi
vähemmän tunnettu. Viranomaiset, jotka eivät tästä tempusta mitään
tienneet, rukoilivat joka päivä häntä lähtemään ja alkoivat pidätellä
ruokavaroja, kun hän ei ottanut lähteäkseen. Lopulta hän sai heidät
suostumaan siihen, että hän itse kulkisi omaa valitsemaansa tietä
— tällä kertaa Brahmaputran vartta — kunhan vain karavaani kulkisi
valtatietä Sakadsongiin. Kun Hedin syrjäretkensä jälkeen itsekin
saapui sinne, oli hänen luotettava karavaaninjohtajansa Muhamed
Isa, viranomaisten kanssa riideltyään, aivohalvauksen kohtaamana
kuolonsairaana.

Sakadsongissa Hediniä niinikään alettiin uhkailla nälällä, kun
hän ei ollut halukas lähtemään pois, vaan odotteli lähettämiään
sanansaattajia. Ja kun hän ei sittenkään pitänyt kiirettä, annettiin
hänelle lupa matkustaa pohjoisempaa reittiä kiertäen Njukuun, ja Njukun
»gova», salli »shwedpelingille» uuden kierroksen, kun hänellä näytti
olevan niin voittamaton vastenmielisyys tasamia vastaan, vieläpä vei
hänet erääseen solaankin, Kilung-laan, josta oli sangen selvittävä
näköala.

»Edessämme oli synkkä Hlumpo-gangrin vuoristo syvine, jylhine
rotkoinensa, jyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja
ikuisine lumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkinlaiseksi
Indus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren
Kang-rinpotshen esipihaksi tai portiksi.»

Tällä matkalla Hedinin saavutti pikalähetti, joka toi Lhasan
mandariinien vastauksen: se sisälsi kohteliaan, mutta jyrkän kiellon
kulkea muuta kuin valtatietä. Hedinille annettu passikin otettiin
takavarikkoon, sen piti kulkea hänen edelleen govalta govalle. Samana
iltana palasivat hänen molemmat lähettinsä tomuisina ja risaisina.
Heidät oli heti alkutaipaleella ryöstetty, mutta siitä huolimatta he
olivat ajaneet asiansa. Tradumissa Hedin jälleen yhdytti 12 metrin
levyisen tasamin. Täältä hän salavihkaa pistäytyi Nepalin puolella,
arvatenkin katsellakseen Himalajalta, Korelan solasta, Transhimalajan
harjanteita.

Kuta kauempana Lhasasta, sitä vähemmän vastustellen tibetiläiset
viranomaiset, govat, soivat Hedinille sangen pitkiäkin poikkeuksia
»tasamilta». Toiset ehkä eivät tienneet, että oli tulossa korkeita
kiinalaisia herroja hoputtamaan epämieluisan vieraan poistumista —
toiset eivät näyttäneet olevan heistä tietävinään. Täten Hedin saattoi
tutkia koko sen seudun, josta Brahmaputra, Indus ja Sutlej alkavat, ja
oikoa siihen saakka vallinneita vääriä käsityksiä.



Brahmaputran lähteet.


Brahmaputran latvaosan, Martsan-tsangpon, päälähteitten olivat
edelliset matkustajat päätelleet olevan laakson pohjoispuolella
Transhimalajan jäätiköissä, mutta eri lähdehaarain vesimäärää
mittailtuaan Hedin huomasi, että Kubi-tsangpo, joka tuli Himalajan
pohjoiselta harjanteelta, Kubi-gangrilta, oli kaikkia muita monta
vertaa suurempi, ja sitä paikkakuntalaisetkin pitivät jokensa
varsinaisena alkuna. Heinäkuun 12:ntena Hedin alkoi muutaman saattajan
keralla nousta tämän joen vartta ylimmille lähteille saakka. Moreenien
ja paasikoiden täyttämää laaksoa kulkien hän 4,864 metrin korkeudesta
löysi sen paikan, missä Kubi-tsangpo lähtee pitkälle matkalleen
valtavan glasieerin päästä.

Heinäkuun 19:ntenä Hedin, matkaa jatkaen, kulki sen 5,300 metriä
korkean solan poikki, joka erottaa Brahmaputran vedet Induksen vesistä.
Edessä oli nyt Manasarovarin, pyhän järven, syvänne, jonka takaa pyhä
vuori Kangrinpotshe eli Kailas kohotti tutunomaista pyramidimaista
lakeaan. »Sen nähdessään laskeutuivat miehemme oitis satulasta ja
painoivat otsansa maahan. Rabsang vain, piintynyt pakana, jäi hevosen
selkään ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.»

Jaettuaan karavaaninsa ja lähetettyään suuremman osan edeltäpäin
Ladakhiin, Hedin itse lähti Manasarovarille tutkiakseen sen
perusteellisesti ja mitatakseen sen syvyyden.



Manasarovärin pyhä järvi.


»Oikealla kädellä leviää pyhän järven pinta turkoosisinisenä. Mikä
ihana, mieltäkiinnittävä näky! Luulee hengittävänsä kevyemmin ja
vapaammin, tulee taas elämänhaluiseksi ja toivoo pääsevänsä alas
järven siniselle syvyydelle ja pyhille laineille. Sillä Manasarovar
on pyhin ja kuuluisin järvi maailmassa. Se on toivioretkien päämäärä
ja lukemattomien hindulaisten pyhiinvaeltajain unelma. Se on
ikivanhain uskonnollisten hymnien ja laulujen järvi, jonka kirkkaissa
aalloissa hindun tuhkalla on yhtä haluttu ja kunnioitettu hauta
kuin Gangesinkin sameissa aalloissa. Intiassa ollessani olin saanut
kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua tutkimaan tämän kunniakkaan
järven ja pyhän Kailas-vuoren, jonka kukkula täällä ylhäällä
pohjoisessa kannattaa iäistä lumikupua ja jonka huipulla Shiva, yksi
Intian jumalien kolmiyhteydestä, oleksii paratiisissansa keskellä
henkijoukkoansa... Lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen
sitä Tso-mavangiksi eli Tso-rinpotsheksi, 'pyhäksi järveksi'. Mutta
kuinka voisikaan kaksi niin erilaista uskontoa antaa Manasovarille
ja Kailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla
kauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta!
Jo ensimmäinen, rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suurenmoiseen
maisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut
ilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä soikea, pohjoisesta hieman kapeampi
järvi hehkuu turkoosinsineään kahden maailman ihanimman ja kuuluimman
vuorijättiläisen, pohjoisen Kailasin ja eteläisen Gurla Mandattan
muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä, joiden
yli molemmat jättiläiset kohottavat häikäisevän valkeita iäisiä
lumikukkuloitansa.»

Hedin lähti ensimmäiselle syvyydenmittausretkelleen tyynenä iltana,
pilkkopimeässä. Etelässä leimahteli salamia, kuu oli nousemassa, vaikka
olikin vielä kukkulain takana, luoden järvelle taikamaisen hohteen, ja
etelässä kohosi järven takana Gurla Mandatta kuin kuutamo-, lumikenttä-
ja jäätikkökääreihin kapaloitu kummitus. Soutajat pitivät pimeässä
yössä syvällä vedellä kulkemista kamalana ja rajuilman uhka teki sen
vielä monin verroin kamalammaksi. »Jonkun ajan kuluttua leimahti koko
eteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen
toisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan;
ne näyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä,
jolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti
pimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän
runollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni
kasvot. He olivat levottomat ja pelästyneet, eivätkä uskaltaneet enää
soutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu
vitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka maininkien välitse kuun tiet
kirkkaina käärmeinä luikertavat...»

Hitaasti kuluvat aamuyön hetket; mutta vihdoin alkaa aamu sarastaa.

»Synkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä.
Heikko kajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoavat sen
piirteet terävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista
leikatut. Pilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina
ja kopeina, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman,
sitten yhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien
sen pinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme
uivien ruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu.
Päivä valkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi
päivä, heinäkuun 28:s aloittaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan
loihtijan sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan,
joka nyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja
ainoastaan Gurla Mandattan korkein huippu kohosi nousevan auringon
ensi hohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori,
sen lumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen
värinsä, mutta nyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun
kärki hehkua purppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus
laskeutui vähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden
ympärillä leijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen
eräille jyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka
heilui vapaana kuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon
ikuisille lumikentille. Nuo pilvet myös kultautuivat, punoittaen
purppuraloistossa moisessa, ettei kukaan kuolevainen kykenisi
sitä kuvaamaan. Lumoavana leviää valo järvelle. Aurinko valaisee
vuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä
selvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet kepeitä ja haihtuvia kuin
juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmiksi, keskittynyt
valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden ääriviivojen
ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu järvelle.
Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena koetan
saada selvää siitä, mikä on minuun syvimmän vaikutuksen tehnyt —
hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen ruusuhohde ikuisilla
lumilla.»

Vasta iltapäivällä seuraavana päivänä syvyydenmittaajat pääsivät järven
lounaisrannalle 18 tuntia vesillä oltuaan. Manasarovarin pituus ei
tosin ole kuin 25 kilometriä, mutta mittauksiin, etenkin lämpötilan
mittauksiin, kului aikaa. Suurin mitattu syvyys oli 82 metriä. Pyhä
järvi on Hedinin käsityksen mukaan entisten glasieerien kovertama, eikä
moreenisärkkäin patoama.

Levättyään perusteellisesti taivasalla järven pengermällä Hedin sitten
lähti toista linjaa mittaamaan, päämääränään pohjoisranta, jossa
karavaani odotti erään luostarin luona. »Raikas etelätuuli puhalsi,
nostimme purjeen ja pursi juosta huristeli hyvää kyytiä. Rannalla
seisoi toivioretkeläisiä, jotka hämmästyen katselivat menoamme, ja
Gossulin luostarin munkit vaivasivat päätään ajattelemalla, minkä lopun
moinen pyhyyden häväisy saisikaan.»

Tuskin olivat vesillä olijat taas maihin poikenneet kun järvelle alkoi
syöksyä rajuja myrskyjä vuorotellen aivan vastakkaisista suunnista.
Siitä huolimatta Hedin seuraavana päivänä taas lähti vesille,
mitatakseen linjansa valmiiksi. Voimakas länsituuli kiidätti pientä
kangaspurtta vinhaa vauhtia ulapalle. Matka kävi nytkin onnellisesti.
Hän saattoi melkoisesti oikoa järven karttaakin. Tugu-gumpan luostarin
munkit luulivat Hedinin olevan korkeampien voimien suojassa, kun hän
näin saattoi rankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä; mutta
suottapa hän muka ei ollutkaan tashi-laaman ystävä ja siunaama.



Myrskyssä pyhällä järvellä.


Mutta koettelemuksenkin hetki oli vielä tuleva. »Elokuun 7:ntenä
herätettiin minut hyvin varhain, auringon valaessa uutta kultaa
siniselle järvelle ja erään laaman seistessä luostarin katolla
puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia säveliä
hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene tavallisine
varustuksinensa jo valmiina odotti ja Shukkur Ali ja Tundup Sonam
luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen asettelivat.
Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat vaatteensa
maalle ja kahlasivat veteen, liina vain lantioille käärittynä, uimaan
autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä. Kuuman Intian
ihmisistä lienee uinti tuntunut hieman karmivalta näin viileänä
aamuna vedessä, jonka lämpötila oli vain jonkun asteen yli nollan.
Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota voimakkaat
aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli aamukirkas ja
tyven, mutta jo ensimmäistä luotausta suoritettaessa puistatti veden
jumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat ja kisailivat
iloisina veneen keulaa vastaan.

»Keskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa
pilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta,
valoisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää
taustaa vasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät
pohjoisessa näkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle
putoamaisillansa. Tuuli asettui taas ja alkoi harvakseen sataa
rapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat
hetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon
käärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden
pintaa, verhosi meidät puolipimeään, roiskutteli järven kalvosta
miljoonia pieniä suihkuja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme
sisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja
itsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin
raipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin
valaisivat väräjävät salamat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi
pohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet
katsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja
kaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.

»Rakeita seurasi rankkasade, niin ankara kuuro, etten sen vertaista
olisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti,
että se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta
jo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä
oli toki se etu, ettei se ylen runsas suihku, joka meitä vielä odotti,
voinut minua pahemmaksi liottaa...

»Vihdoin harveni sade, mutta neljä minuuttia yli yhden kuulimme
koillisesta huumaavaa pauhinaa, jyryä, jonka voi saada aikaan vain
ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet sen rinnalla mitään.
Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli myrskyllä vapaa tanner,
ja se kulki järvien yli vimmatulla voimalla. Miksemme lähteneetkään
tuntia ennen ja jättäneet hindujen hartausuintia katselematta! Ei,
Tso-navangin jumala suuttui ja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei
ole niin kevytmielisesti kohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä
hänen delfiinipyrstönsä ruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumban
munkkeja ja omaa, etelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa
oleilevaa väkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat
yrittää, jos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?

»Muutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja
vastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan.
Ne paisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme
pingotettuun kangaskuoreen lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai aikaan
pamahduksen, joka oli halkaista pikku aluksemme. Seuraava oli vielä
vähäisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta
Tundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka sai hänet hetkiseksi
aivan pökertymään. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan
yli veneeseen, oli siinä vettä 10 senttimetriä paksulti, pikku
»pähkinänkuoremme» vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja siihen
päässyt vesi läiskyi, huljui ja pulisi edestakaisin veneen keinunnan
tahdissa.

»Nyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän
täytyi alentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Tuulen
suunnassa oli Gossul-gumpa... luostarissa saisimme turvapaikan, jos
sinne asti pääsisimme. Nyt oli vain käännyttävä... kumoon ajamatta
Kaksi ensimmäistä yritystäni ei onnistunut, saimme vain vettä lisää
veneeseen, mutta kolmas menestyi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme
oli kallis, varoa, ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään.

»Nyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä
vesimatkallani Tibetissä. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka möyriminä
laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot myrskysäällä... Tuulen
raivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme
järveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä nosti, näytti olevan
edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku oli
kuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisen mustia pilviä
— edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava syvyys
uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät edellänsä
vaahtopoimua, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten. Silmissä musteni
ajatellessa, että ne saattoivat täyttää silmänräpäyksessä veneen ja
hukuttaa sen. Mutta aallonharja nosti taas kauniisti korkeuteen,
näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi vielä aurinko, Gurla
Mandatta näkyi selvästi, tuulensuunnassa myös Gossul-gumpan penger.
Pohjoisessa vain oli kaikki mustaa ja uhkaavaa. Sen sekunnin aikana,
minkä vene vapisten hoippui aallonharjalla, saattoi luulla joutuneensa
johonkin muita korkeampaan solaan Tshang-tangin vuoristossa, josta joka
puolelle avautui vuorijonojen maailma.... aaltojen vaahto muistutti
mieleen ikuisia lumikenttiä.

»Tämäkin aalto menee menojaan ja vene vajoaa laaksoon. Katoamme
vesihautaan, lähimmät aallot sulkevat näköalan, takanamme ovat
haudan seinät puhtainta malakiittia, edessämme smaragdia. Sivulle ne
vetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — 'lisää
vain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja upoksiin!' Hän
ponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta tämä ei
olekaan tasaselkäinen, vaan muistuttaa Kubi-gangrin pyramiidihuippua.
Kaksi semmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat
tuulessa. Ne ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyvät Gurla
Mandattan lumikentät kuin suurennuslasilla katsoen. Edessämme on
vesiportti ja etelärannalla auringonpaisteen kajastus kultaa aallon
reunat tummalla hehkulla.

»Taistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan
peräsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikeassa suunnassa.
Ylitsemme lentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut
suihku. Usein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, emmekä
jouda vettä äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän —
näinköhän päässemme rantaan, ennenkuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi
vara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina.
Jospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa,
mutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan...

». Ratkaisevana hetkenä, kun suhdaton vyöryvä aalto uhkasi venettä,
huusin Tundupille, käskien hänen jännittää kaikki voimansa — ja hän
tekikin niin jäntevästi, että airo paukahti poikki. Nyt oli kaikki
hiuskarvan varassa: emme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi
välttämättömästi mennä kumoon vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta
Tundupkin tunsi vaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti,
Shukkur-Alin vasemmalla airolla huovatessa. Uuden ryöpyn saatuamme
olimme taas oikealla suunnalla.

»Niin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä.
Viisi neljännestuntia olemme taistelleet veden jumalan oikkuja vastaan
ja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki
Gossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen
sen valkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja
tuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten
liikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla
käy kamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maihin. Tämäntapaisissa
seikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin
hurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä
kamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari
on ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja
käsken miesten olla valmiina ja merkin saatuaan hypätä pois veneestä.
Tämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu
vesi, kätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi
hukkaan.

»Aikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun
vielä riisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani,
mutta samassapa jo vene rajusti viskautuu rantatyrskyihin. Vesi on
ruskeankeltaista kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle
päin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä
ensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja
mies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden sysäyksen ja
on kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa aallon
vedon, ja ennenkuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka ulottuu
hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin maata
kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin
onnistuu meidän vetää se maalle, ennen kuin raivoava hyrsky ehtii
sen murskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen
liejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.

»Mutta nyt olemme saaneet kyliämme ja heittäydymme hiekalle
väsymyksestä menehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin
ja sielun tavatonta jännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja
huumautumisen tunne; meillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa,
enkä minä antanut mitään käskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia,
mutta meillä oli täysi syy olla iloisia ja kiitollisia siitä, että
meillä oli taas kiinteä maa jalkojemme alla ja että olimme päässeet
ehjin nahoin kaikkien niiden viheriäin hautojen yli, jotka allamme
ammottivat valmiina meidät nielaisemaan, jollemme vaarallisilla
hetkillä olisi varaamme pitäneet.»



Langak-tso.


Kokonaisen kuukauden Hedin saattoi työskennellä pyhällä järvellä.
Usein tosin saapui ratsastajia vaatimaan häntä matkaansa jatkamaan,
mutta Hedin sattui niiden käydessä aina olemaan järvellä, eivätkä
he odottaneet. Vihdoin hänen täytyi lähettää miehiään Parkaan, joka
on pyhän järven rinnakkaisjärven pohjoispäässä, neuvottelemaan
viranomaisten kanssa, mutta itse hän salavihkaa lähti juuri tälle
rinnakkaisjärvelle, Langak-tsolle, viipyen sillä viikon päivät, vaikka
viranomaiset olivat jyrkästi kieltäneet häneltä pääsyn sinne. Hän
koetti saada selville näiden molempien järvien maanalaiset laskuväylät,
sillä laskuväylät niillä on, koska niiden vesi on suolatonta, vieläpä
erikoisen hyvänmakuistakin. Hedinin vakuutuksen mukaan ne molemmat ovat
Sutlejn, Induksen suuren syrjäjoen, lähdejärviä. Langak-tsollakin hän
sai kaiken aikaa tepastella myrskyjen kanssa.

Kun hän vihdoin elokuun 30 p. saapui Parkaan, pyysivät govat häntä jo
seuraavana päivänä vihdoinkin lähtemään länteen päin ja Hedin suostui
sillä ehdolla, että saisi viipyä kolme päivää Khalebissa, puolen
päivämatkaa lännempänä, ilmoittamatta kuitenkaan aikomuksiaan. »Tahdoin
nimittäin kiertää pyhän vuoren pyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta
älysin, etteivät viranomaiset siihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan
viekkaudella voi se onnistua.»

Parkan etevin gova tuli Khalebiin valvomaan luvattoman vieraansa
toimia, ja kun tämä neljän miehensä keralla, vain yhden hevosen
kantamin kepein varustuksin lähti jonnekin matkaan, tuli gova kysymään,
mitä se merkitsi ja minne hän aikoi, johon Hedin vastasi »minä tulen
heti takaisin» ja meni sen sileän tien. Hänen miehensä kulkivat jalan,
kuten pyhiinvaeltajain täytyi, itse hän ratsasti, arvellen, ettei ollut
mikään pyhyyden loukkaus, vaikka pakana kulkikin ratsain.



Pyhä Kailas-vuori.


Metsättömässä ylämaassa ei pyhiinvaellustie Kailasin ympäri tarjoa
erikoista viehätystä, mutta suurenmoisen jylhää tuo luonto kuitenkin
on. Maat ovat paljaat kuin luomisen jäljeltä, kivijäätiköiden
kuljettamat sora- ja rapamuodostukset, lumikentät, jäävirrat ja
vaahtoavat vuoripurot ovat vallitsevina. Niukasta ruohopeitteestä
elävät kuitenkin paimentolaisten jakkikarjat. »Kailasin huippu
nousee jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri kuusitahoinen
vuorikristalli.»

Vanha pyhiinvaeltaja oli tarjoutunut oppaaksi ja hän kertoi tien
merkillisyyksistä.

»Erään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja
selittää paaden olevan 'dikpa-kamak' eli syntisten koetuskivi. Kiven
alla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on
edes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reiän läpi, mutta jos kuka tarttuu
välillä kiinni, on hän hylkiö...

»Noin 200 askelta kauempana on eräs toisenlainen koetuskivi mahtavien
graniittipaasien sokkelossa, jossa kulki kuin matalien huoneiden ja
muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven muodosti kolme
lohkaretta, jotka nojasivat toisiinsa niin, että niiden väliin jäi
kaksi aukkoa. Oikeauskoiseen suuntaan oli vasemmasta aukosta kontattava
sisään ja oikeasta ulos...

»Khamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta,
tuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaolo oli minulle ainoastaan
kuuleman mukaan himmeästi tunnettu, mustista teltoista, joita on
siroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan,
etäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakhista ja eteläisistä
Himalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä
kävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa
tämän 'maan navan', autiuden vuoren ympäri.»

Kailas onkin sen vuoksi maailman kuuluin vuori, sillä kaikki hindut ja
buddhalaiset sen tuntevat.

»Vapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä
kierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää,
ja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti
hän 'kang-koraksi', gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia
sitten suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on
'gjangtshap-tsallgen'; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden
mittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros
vastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun
toivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut,
arveli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, olisi minun se
jalkaisin astuttava.»

Myöhemmin Hedin itse näki kaksi nuorta laamaa, jotka olivat lähteneet
vuorta kiertämään siten, että mittasivat tien omalla ruumiillaan,
kulkien aina pituutensa verran eteenpäin ja sitten laskeutuen suulleen
pitkäkseen, uuden jalkain paikan katsoakseen. Toinen näistä nuorista
miehistä aikoi vuoren ympäri ryömittyään lähteä erääseen luostariin ja
muurauttaa itsensä loppuiäkseen erakoksi.

Erään kehämuurin sisällä oli kivi, jossa oli kolo. Pyhiinvaeltajat
toisella kivellä jauhoivat tätä koloa ja jauhavat varmaan lopulta koko
kiven puhki.

Jokaiselle sileälle kallionpinnalle, mitä eräällä selänteellä oli, oli
pinottu pyramidiksi pieniä kiviä, ja toiset pyramidit olivat jo niin
täpötäydet, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtunut. Näiden kivikekojen
johdolla pyhiinvaeltajat sumulla ja pyryssäkin pysyivät tiellä.

5,669 metrin korkuisessa solassa oli valtava paasi, paaden päässä
pienistä kivistä rakennettu keko pitämässä pystyssä riukua, jonka
päästä lähtee nuoria, päättyen maahan lyötyjen paalujen päähän. Sola
on kierroksen puolivälissä ja sille ovat uhreja sarvet ja luut, joita
paaden ympärillä on. Paaden kylkeen pyhiinvaeltaja peukalollaan vetää
kokkareen voita ja painaa voihin kiinni tukon omia hiuksiaan. Uhri
sekin! Kiven pinta oli täynnään hiuksia kuin peruukki. Jokaiseen
kivenkoloon taas oli pistetty uhriksi hampaita. Vaatteenrepaleita oli
ympärillä kasoittain.

Tie kulkee monessa kohdassa huimaavain jyrkänteitten reunoja ja on
huonopäisille vaarallinen. Monta luostaria on sen varressa. Niissä
pyhiinvaeltajat saavat maksutta viettää yötä. Kallionkylkiin on hakattu
valtavat määrät hartauskirjoituksia; manikekoja, viirejä, kiviläjiä
on loppumattomiin. Herkeämättömänä huminana kaikuu pyhiinvaeltajain
ainainen rukous: »Om mane padme hum», ja jokaisen kerran rukouksen
rukoiltuaan pyhiinvaeltaja pudottaa yhden helmen rukousnauhassaan.



»Leijonan kita.»


Hediniä kovasti halutti käydä Induksenkin lähteellä, »Leijonan
kidassa», jonne ei ollut pitkä matka. Gova aluksi vastusti jyrkästi,
mutta arveli lopulta, että kunhan vain karavaani kulkisi suoraan
Gartokiin, voisi Hedin itse omalla vastuullaan käydä »Leijonan kitaa»
katsomassa, jonka hän suurella riemulla tekikin, ollen ensimmäinen
eurooppalainen, joka näki mahtavan Induksen äärimmäisen latvaveden
kumpuavan maasta pieninä lähteinä ja niistä lähtevän kainona purona
mainehikkaalle vaellukselleen merta kohti. Monet hartauskirjoitukset ja
kivikeot todistivat, että lähdettä pidettiin pyhänä ja pyhiinvaelluksen
arvoisena.

«Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeimmat voimat olivat
lahjoittaneet minulle riemun päästä sekä Induksen että myöskin
Brahmaputran todellisille lähteille ja voida määrätä noiden molempain
maailmanhistoriallisten jokien synty ja lähde.»

Induksen lähteiltä Sven Hedin vihdoin matkusti Länsi-Tibetin
pääpaikkaan Gartokiin, jossa kaksi varakuningasta eli garpunia hoiti
hallitusta. Matka piti osaksi tuntemattoman maan kautta ja välillä
Hedin kulki viidennen kerran Transhimalajan poikki Dshuk-ti-lan solan
kautta, jonka korkeus oli 5,825 metriä.

Gartokissa hän sai paljon kirjeitä ja garpunit, jotka ottivat hänet
mitä ystävällisimmin vastaan, eivät edes viitsineet kysyä, missä
kaikkialla hän oli ollut. Heiltä hän vihdoin sai Lhasan kiinalaisen
ambanin, Lien darinin, vastauksen kirjeeseensä — ja se olikin
odottamattoman suotuisa.

Mahdollista kuitenkin on, että kirjeen sisällys oli tunnettu niille
viranomaisille, joiden kanssa Hedin oli tullut matkalla tekemisiin,
jonka vuoksi häntä ei pahemmin ahdistettu, vaikka toiselta puolen oli
tahdottu antaa hänen ponnistaa omaa tyhjentymätöntä neuvokkaisuuttaan
päästäkseen viranomaisista huolimatta tarkoitustensa perille. Lhasan
herrat olivat täydelleen selvillä siitä, ettei heidän olisi tarvinnut
pelätä mitään valtiollisia selkkauksia siinäkään tapauksessa, että
olisivat voimakeinoilla taluttaneet hänet maasta lähimmän rajan poikki.

Mutta Hedin katui nyt kovin, ettei ollut odottanut tätä kirjettä,
ja koetti käyttää sitä hyväkseen päästäkseen takaisin täyttämään
Transhimalajaan jääneet aukot — 500 kilometriä oli häneltä jäänyt siitä
näkemättä.

Gartokissa sattui oleskelemaan Hedinin vanha lehiläinen ystävä, rikas
kauppias Gulam Rasul, joka ennenkin oli hänet pulasta auttanut. Garpuni
oli tälle kauppiaalle velkaa ja siihen nojaten Gulam Rasul koetti
pakottaa hänet antamaan Hedinille matkaluvan. Garpuni vastasi, että
hänelle päänsä oli liian kallis, ja kieltäytyi ehdottomasti. Hedin ja
kauppias koettivat silloin lahjoa hänet — yhtä huonolla seurauksella.
Lopulta Hedin päätti tunkeutua Tibetiin uudelleen pohjoisesta, kuten
edelliselläkin kerralla, päästäkseen asumattoman maan kautta kauas sen
sisäosiin, ennenkuin hänet huomattaisiin. Tuumansa hän uskoi Gulam
Rasulille — antoiko tämä siitä sittemmin salavihkaa tiedon garpuneille,
siitä ei ole tietoa, mutta tuskinpa omantunnon syyt olisivat häntä
siitä pidättäneet — ja kauppias ryhtyi paikalla kaikella tarmollaan
häntä auttamaan, varustamaan uutta karavaania. Sitä varten nyt molemmat
muuttivat lähemmä Ladakhia. Karavaanin piti muka matkustaa Khotaniin,
jonne siis kaikki miehet palkattiin, mutta matkalla Hedin aikoikin
poiketa Tshang-tangiin. Itse hän päätti pukeutua ladakhilaiseksi
kauppiaaksi, koska hän täällä sai tiedon Venäjän ja Englannin välisestä
sopimuksesta, joka hänen mielestään oli juuri häntä vastaan tehty:
»Venäjä ja Englanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa
ilman edelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan
tieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat
Kiinaa samoin menettelemään.»



Uudelle retkelle salapuvussa.


Gartokin garpunit saivat vihiä Hedinin uusista matkavalmistuksista
ja tahtoivat tietää, mitä ne tarkoittivat. Heillekin hän vastasi
lähtevänsä Khotaniin.

Hedinillä oli kauttaaltaan uudet miehet, kun hän joulukuun ensi päivinä
v. 1907 lähti korkeaan Karakorumsolaan pyrkimään, kautta lumen, myrskyn
ja pakkasten, jotka tuolla korkeudessa — solan kynnys on 5,580 metriä
yli merenpinnan — nopeaan riuduttivat ihmisten ja juhtain voimat.
Hänellä oli uljas karavaani, nelisenkymmentä reipasta hevosta ja
muulia ja alun toistakymmentä miestä, luotettavaa, kunnon väkeä, kuten
edellisetkin ladakhilaiset, mutta selvää on, ettei voimallisinkaan
karavaani suoriudu moisista vaikeuksista niin ohuessa ilmassa
sydäntalvella, lumen enimmäkseen peittäessä maan.

Tämä matka korkean, kylmän ja karun Tshang-tangin halki muodostuikin
sen vuoksi vielä surullisemmaksi kuin edellisen vuoden, hevosia ja
muuleja sortui pitkin matkaa, eikä montakaan minuuttia kulunut,
ennenkuin ne olivat kivikoviksi jäätyneet. Lopulta asema oli niin
epätoivoinen, että Hedin jo luuli sekä karavaanin että itsensäkin tuhon
tulleen.

Helmikuun toisella viikolla alkoi näkyä merkkejä ihmisten läheisyydestä
ja Hedinin täytyi nyt pukeutua ladakhilaiseksi, mustata naamansa,
antaa partansa kasvaa ja tyytyä karavaanissaan toisarvoiseen
sijaan. Karavaani oli muka Gulam Rasulin lähettämä ja oli sen määrä
tiedustella, paljonko lampaanvilloja Tshang-tangin paimenet voisivat
myydä seuraavana kesänä. Tuskin kukaan tibetiläinen kuitenkaan uskoi
tätä valetta — ei ainoakaan ladakhilainen ollut vielä ollut niin
mieletön, että olisi Tshang-tangin halki talvisydännä matkustanut
— vaan heti alussa arvattiin, että Hedin sahib oli mukana — ellei
ehkä jo ennakolta tiedettykin. Sana kulki karavaanin edellä paljon
nopeammin kuin se matkasi ja korkeampia ja matalampia viranomaisia
alkoi hyöriä joka puolella. Suotta Hedin näytteli lammaspaimenen halpaa
osaa — 30 juhtaa menetettyään hänen täytyi lammasten selässä kuljettaa
tavaroitaan — kun hän alkoi olla kyllin lähellä, paljastettiin hänet.

Sitä ennen oli hänellä kuitenkin ilo paljon selvitellä maantieteellisiä
oloja, löytää suolajärviin laskeva melkoinen joki, Buptsang-tsangpo,
ja ennen kaikkea huhtikuun puolivälissä kulkea Transhimalajan poikki
uudesta kohdasta, 5,527 metrin korkuisen Samje-lan solan kautta, joka
mitä tuntuvimmin valaisi vuoriston sisäistä rakennetta. Huhtikuun
24:ntenä Pemba Tsering, Sakadsongin käskynhaltijan apulainen, johon
Hedin oli edellisellä matkallaan tutustunut, tuli ja paljasti hänet
ja Hedin saattoi nyt pitkistä ajoista pestä itsensä, pukeutua omiin
vaatteihinsa, muuttaa palvelijainsa telttaan laitetusta salasopesta
omaan telttaansa ja — ruveta tibetiläisten viranomaisten kanssa
juonimaan, saadakseen matkan jatkon muodostumaan niin suunnitelmiensa
mukaiseksi kuin suinkin.

Pemba Tsering aikoi ensin viedä kutsumattoman vieraansa Sakadsongiin,
mutta tämä vastusti sitä jyrkästi sillä verukkeella, että hänen entinen
karavaanin johtajansa oli sinne haudattu, ja Pemba Tsering heti otti
tämän syyn huomioon ja ehdotti Tsangpon rannalla, idemmässä, olevaa
Semokua, johon Hedin suostui.

Semokussa maaherra kutsui Hedinin luokseen kivitaloon, jossa hän
majaili, mutta Hedin vaati maaherraa tulemaan hänen luokseen telttaan,
ja — tämä tuli. Hienolla ivalla Dortshe Tsuän ensiksi kysyi:

»Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja ett'ette ole liian
paljon kylmästä kärsineet», vaikka hänelle epäilemättä oli tunnettua,
että Hedin oli menettänyt melkein koko karavaaninsa. Sitten alkoi
pitkällinen väittely paluumatkan suunnista. Maaherra oli jyrkkä, mutta
Hedin osasi kuin osasikin pelata korttinsa sillä tavalla, että saattoi
tutkia senkin osan Transhimalajasta, joka vielä oli näkemättä.

Hän sai kun saikin lopulta luvan kulkea haluamaansa tietä, kunhan
pääosa karavaanista kulki Samje-lan solan kautta. Oppaaksi hän sai
miehen, jota sanottiin rosvoksi, rosvopäällikön veljeksi, mutta
matkalla tämä pyysikin häneltä hädän tullen apua muita rosvoja vastaan,
jotka ehkä eivät hänen joukkoonsa kuuluisi. Toukokuun 11:ntenä Hedin
täten saattoi kulkea seitsemännen kerran Transhimalajan pääharjanteen
poikki Sangmo-bertik-lan solan kautta. Solan korkeus oli 5,820 metriä.

Hedin tuli sitten Teri-nam-tso järvelle, jota ei kukaan ennen
ollut luotettavasti kartoittanut, ja aikoi taas ryöstäytyä pyhälle
Dangra-jum-tsolle, mutta vartijat antoivat hänen aikomuksestaan salaa
tiedon alueen maaherralle ja tämä tuli aseellisen joukon keralla
mitä kohteliaimmin, vaikka mitä varmimmin tekemään hänen yrityksensä
tyhjäksi. Teri-nam-tsolta Hedin lähti Mendong-Gumpan luostarille.
Tämän luostarin erikoisuus oli, että sekä munkit että nunnat asuivat
teltoissa.

Kulkien edelleen länteen päin hän ei tavannut karavaaniaan sovitulla
yhtymäkohdalla eikä saanut siitä minkäänlaisia tietojakaan, ennenkuin
Nganglaring-tso nimisellä järvellä, jonka hän ensimmäiseksi näki,
vaikka eräs pundiitti olikin siitä kuullut. Hedinin rahat olivat
aivan loppuneet, kun karavaani vihdoin yhdytti hänet. Nyt hän kääntyi
lounatta kohti ja kulki 5,885 metrin korkuisen Dinglan solan poikki
tasamin varrella olevaan Toktsheniin, jossa häntä odotti entistä
sitkeämpi kinastelu viranomaisten kanssa.

Toktshenin govat eivät sallineet hänen lähteä Intiaan eikä Gartokin
kautta Ladakhiinkaan, vaan aikoivat pakoittaa hänet kulkemaan vielä
kerran »valkoisen täplän» poikki pohjoiseen ja sitten edelleen samoja
teitä kuin hän oli Tibetiin tullutkin, mutta nyt Hedin oli niin
lopen kyllästynyt sekä Tibetiin että »valkoiseen täplään», että hän,
lähetettyään pääosan karavaanistaan Ladakhiin, muutaman seuralaisen
keralla lähti lyhyintä tietä Simlaan, Intian englantilaisten
viranomaisten kesäkaupunkiin Himalajan eteläliepeille. Kun viranomaiset
eivät toimittaneet juhtia, lähti hän jalan, antaen retkikunnan
jäljellejääneiden hevosten ja muulien kantaa kuormastoa.

Simlassa varakuningas, lordi Minto, ja Intian armeijan ylipäällikkö,
lordi Kitchener, ottivat hänet mitä vieraanvaraisimmin vastaan,
vaikkapa hän olikin uhmannut Englannin hallituksen kiellon Tibetiin
matkustaessaan.



Transhimalaja.


Useat matkustajat olivat tosin ennen Hediniä nähneet ylisen
Brahmaputran laakson takana valtavia lumivuoria ja jotkut olivat
arvelleet sitäkin, että ne ehkä muodostivat yhden pitkän vuorijonon,
mutta mitään varmaa ei tästä ennen Hedinin matkoja tiedetty. Vasta
hänen tutkimuksensa paljastivat koko suurenmoisuudessaan tämän
vuoriston, jonka korkeus ja laajuus täydelleen puolustavat Hedinin.
antamaa Transhimalajan nimeä.

Se ei kuitenkaan ole yksi yhtenäinen selänne, kuten entiset matkustajat
olivat arvelleet, vaan on päinvastoin jotenkin monipuolisesti
jäsennetty. Itäpää, joka entisestään paraiten tunnettiin, on
nimeltään Nien-tshen-tang-la. Kantshung-gangri on tämän läntinen
jatko. Shuru-tson länsipuolella on Targo-gangri-Laptshung jono, sen
länsipuolella Hiunpo-gangri ja Dingla-vuoristot.

Hedinin mielestä Transhimalaja on maailman korkein ja valtavin, jos
merenpinnasta luetaan. Se on kapeampi kuin Himalaja ja sen huiput
ovat matalammat kuin Himalajan, mutta Trarishimalajan solien korkeus
on suurempi kuin Himalajan. Viiden Himalajan solan keskikorkeus on
5,101 metriä, viiden Hedinin mittaaman Transhimalajan solan 5,600
metriä. Himalajan korkein huippu, Mount Everest, on 8,840 metriä,
Nien-tshen-tang-la, Transhimalajan, mikäli tiedetään, korkein huippu
on 1,540 metriä sitä matalampi. Himalajan harjanteet ovat terävät
ja suipot, laaksot syvään uurtuneet, Transhimalajan harjanteet ovat
taaemmat, laaksot matalammat ja kapeammat. Tämä johtuu siitä, että
Himalajalla sateentulo on niin paljon suurempi kuin Transhimalajalla,
joka on edellisen sateensuojassa. Juoksevan veden uurtoteho on
senvuoksi Himalajalla monta vertaa suurempi kuin pohjoisella
rinnakkaisvuoristolla. Vedenjakajana sitä vastoin on Transhimalaja
tärkeämpi kuin Himalaja.



Lhasan valloitus ja Tibetin entisyys.


Hedinin viimeisellä matkallaan vinkkuroidessa edestakaisin
Transhimalajan yli oli Lhasa, johon niin moni matkustaja oli turhaan
pyrkinyt, jo vihdoinkin menettänyt salaperäisyytensä. Englanti
lais-intialainen sotajoukko oli ase kädessä tunkeutunut sinne
ja tutkijat tietysti käyttivät tilaisuutta niittääkseen samalla
tieteellekin niin runsaan saaliin kuin suinkin.

Jo vuoden 1880 vaiheilla oli Lhasaan saapunut Dordshiev-niminen
burjaattilais-laama, joka oli Venäjän alamainen ja, Venäjällä välillä
käytyään, pääsi siellä jonkinlaiseksi Venäjän asiamieheksi. Uskotellen
dalailaamalle Englannin aikovan valloittaa Tibetin hän sai Lhasassa
hyvin suuren vaikutusvallan, jota hän käytti Venäjän asiaa ajaakseen.
Paremmin onnistuakseen hän uskotteli Tibetin mahtimiehille, että
tsaari ja koko hänen kansansa ehkä saataisiin kääntymään buddhan
uskoon. Dalailaama jo aikoi lähteä Pietarissa käymään, mutta tyytyi
sitten, neuvostonsa vastarinnan vuoksi, lähettämään lähettilään, joka
todella pääsi tsaarin puheille. Palatessaan hänellä oli liittoehdotus
ja lupaus, että Lhasaan lähetettäisiin Venäjää edustamaan joku
suuriruhtinaista, mutta tämä kuitenkin tibetiläisiä epäilytti, jota
paitsi Lhasassa olevat Kiinan edustajat jyrkästi vastustivat sitä.

Varmana Venäjän kannatuksesta — Tibetiin oli tuotu venäläisiä aseitakin
— dalailaama, Dordshievin neuvoja kuullen, alkoi tuottaa ikävyyksiä
Englannille, sallien muun muassa hyökkäyksen Sikkimiin brittiläiselle
alueelle. Lordi Curzon oli siihen aikaan Intian varakuningas, ja tämä
tarmokas valtiomies ryhtyi viipymättä tehokkaisiin vastatoimiin. Kun
tibetiläiset eivät suostuneet hyvällä hyvitystä antamaan, lähetettiin
Tibetiin englantilais-intialainen sotajoukko kenraali Macdonaldin
johdolla. Valtiollisena asiamiehenä seurasi eversti Younghusband mukana.

Sikkimin solat kapeine polkuineen ja pyörryttävine jyrkänteineen
asettivat tykistön ja kuormaston kuljetukselle hyvin suuria vaikeuksia,
mutta tavallisella neuvokkaisuudellaan ja vuorisodista saamansa
kokemuksen avulla englantilaiset ne voittivat ja pääsivät Tibetin
puolelle miekan iskutta. Joulukuun 12 p. v. 1903 retkikunta kulki
rajan poikki ja huhtikuun 12 p. 1904 se saapui Gjangtseen, jonka luona
tibetiläiset yrittivät tehdä vähän kovempaa vastarintaa. Uudenaikaista
tykistöä ja kiväärejä vastaan he kuitenkin olivat aivan voimattomat.
Gjangtsen ja Lhasan välillä vastarinta pitkin matkaa oli kovin heikkoa.
Elokuun 3 p. Macdonaldin armeija saapui Lhasaan, josta dalailaama
Dordshiewin kanssa oli paennut Mongoliaan. Sotaväki vain käymällä kävi
itse kaupungissa, leiriytyen sitten sen ulkopuolelle, kunnes Lhasan
vallanpitäjät olivat hyväksyneet englantilaisten ehdot. Tibetin tuli
tunnustaa Sikkimin raja, avata Gjangtse, Gartok ja Jatung Intian
kaupalle ja maksaa pieni määrä vahingonkorvausta, josta vielä annettiin
kaksikolmannesta anteeksi. Tieteellisiä tutkimusretkiä koskevan kiellon
olemme jo maininneet. Myöhemmin Kiina hyväksyi nämä ehdot ja Englanti
sai Venäjänkin kanssa aikaan Tibetistä sopimuksen.

Englantilaiset upseerit käyttivät hyväkseen tilaisuutta tutkiakseen
Lhasan ja sen luostarit sangen perusteellisesti ja everstiluutnantti
Austine Waddel, etevä buddhalaisuuden tuntija, kokosi aineksia kirjaan,
jossa hän tekee niistä selkoa. Waddelin mukaan selostamme seuraavassa
pyhän kaupungin ja sen luostarien ihmeet.

Lhasa on rakennettu jotenkin tasaiselle lakeudelle, jota joka puolella
kukkulat piirittävät. Kaupungin eteläpuolella juoksee vähässä matkassa
Kjitshu niminen melkoinen joki, joka vie vetensä Tsangpoon. Kukkulat
ovat paljaat ja karut, mutta lakeus on hedelmällinen, vaikka toisin
paikoin soistunut. Lakeudella on paljon puutarhoja ja niissä kauniita
puita. Kaupungin länsipuolella on kapea ja korkea vuoriselänne, jonka
pohjoispäässä kukkulallaan on Potala, dalailaaman majesteetillinen
palatsiryhmä, eteläpäässä taas rohtoparannuksen temppeli.
Vuoriselänteen ja kaupungin välillä on puolentoista kilometrin levyinen
vyöhyke, jossa on lehtoja, puutarhoja ja niittyjä. Lännestä tuleva tie
kulkee Kjitshusta haaraantuneen kuivuneen putaan poikki Jutok Sampa eli
turkoositiili-siltaa myöten, joka on Lhasan nähtävyyksiä.

Kaupungin ympärillä on ennen ollut korkeat muurit, mutta kiinalaiset
hävittivät ne parisataa vuotta takaperin.

Kadut ovat jotenkin suorat, mutta kapeanlaiset. Kun ne eivät ole
kivetyt, on niillä usein paljon kuraa ja varsinkin köyhemmät
kaupunginosat ovat sanomattoman törkyiset. Paremmat talot ovat kivestä
ja poltetuista tiilistä, huonommat vain, savesta tai auringonpaisteessa
kuivatuista tiilistä. Etukaupungeissa on taloja, jotka on kokonaan
rakennettu lampaan- ja nautakarjansarvista, liittäen nämä yhteen
saviruukilla. Tavallisesti talot ovat kahden- ja kolmenkertaiset.
Rikkaitten talot ovat hyvin varustetut. Joka talossa on jonkinlainen
pyhättö, jossa kuvia ja pyhiä kirjoja säilytetään.



Jokhang.


Kaupungin keskellä on aukio, joka on kaupungin tärkein kauppatori.
Siellä on »Jo'n» eli »Herra Buddhan» suuri temppeli, Jokhang, jota
pidetään koko Tibetin ja sen kaikkien teitten keskustana. Luulon
mukaan sen perusti hallitsija Srong-tsan-gampo v. 652 buddhanuskoon
kääntyessään. Siinä sai sijansa toinen kahdesta erittäin pyhästä
Buddhan kuvasta. Temppelin katto on kullattu, mutta muutoin se ei ole
erikoisen muhkea rakennus eikä paljoakaan ympärillä olevia rakennuksia
korkeampi. Siinä on kolme kerrosta. Sisäänkäytävä on vuoltujen ja
kullattujen puupylväitten kannattama portiko. Seiniin on kaiverrettu
kiinalaisia, tibetiläisiä ja mongolilaisia kirjoituksia ja yhdellä
seinällä on suuri rukouspyörä. Esihalliin astutaan jykevistä,
rautakoristeilla kaunistetuista ovista ja siitä päästään toisen oven
kautta pihattoon, jonka ympäri kulkee pylväitten kannattama veranta
pyhättöineen ja seinille maalattuine freskoineen. Vasemmalla puolella
on suurlaaman pehmustettu valtaistuin ynnä muitten kirkollisten
ylimysten istuimet, toinen toistaan korkeammalla sen mukaan, mikä
kunkin arvo on. Sisäovesta ja siitä jatkuvasta käytävästä kuljetaan
neliön muotoiseen kappeliin, jolla ei ole muuta kattoa kuin taivas.
Sen kummallakin puolella on kolme kappelia ja päässä suorakaiteen
muotoinen »kaikkein pyhin» sälövarjostimineen ja kullattuina Buddhan
kuvineen. Kaikkein pyhimmässä on Sakjan suuri kuva istuvassa asennossa,
ympärillään pieniä kuvia, lamppuja ja monenlaisia uhrilahjoja.
Kuvapatsas on runsaasti koristettu jalokivillä, mutta yleensä tekotapa
on karkeaa. Temppelin toisessa ja kolmannessa kerroksessa on paljon
muiden jumalain ja jumalattarien pyhättöjä ja kuvia. Temppelissä
on vielä valtavan paljon muita kuvia, kulta- ja hopea-astioita,
lamppuja, pyhäinjäännöksiä ja kaikenlaista arvokasta rihkamaa.
Paljon hartaudenharjoittajia käy joka päivä jumalanpalveluksessa,
ja tiellä, joka käy päärakennuksen ympäri, kulkee lakkaamaton
virta pyhiinvaeltajia, eri suuntiin sen mukaan, mitä ansiota kukin
hartaustyöllään pyytää. Temppeli oli englantilaisten käydessä ylen
likainen ja täynnään voilamppujen katkua.

Jokhangin ympärillä on luostarihuoneita, säiliöitä ja rakennuksia,
joissa siviilivirastoilla, kuten valtionrahastolla, tullilla,
tuomioistuimilla y.m. on huoneensa. Pyhällä alueella on naisten
kielletty olemasta yötä.

Jokhangin pääsisäänkäytävän luona on pyhän pajun varjossa Doringin
paasi, kuulu muistomerkki, johon on hakattu tieto Tibetin kuninkaan ja
Kiinan keisarin v. 822 (eli 738) j.Kr. tekemästä liitosta. Saman paaden
edustalla erään kuninkaan veli, joka oli laamalaisuudesta luopunut,
murhattiin.



Potala.


Kuulu Potala, jolla dalailaaman palatsit ovat, muodostaa
majesteetillisen rakennusvuoren. Päältä nähden se kaltevine seinineen
muistuttaa linnoitusta. Eteläpuolella on vuoren alla laaja suljettu
piha, jolla vilisee laamoja ja kerjäläisiä. Sieltä johtavat jotenkin
mukavat portaat ja rinteet vuoren kukkulalle, joka on kokonaan
palatsin peittämä. Rakennukset ovat eri ajoilta. Keskimmäinen kohoaa
muita paljon korkeammalle, päättyen kullattuihin katoksiin. Siellä on
korkealla pengermällä dalailaaman kävelypiha, josta hän katselee alle
kokoontuneita pyhiinvaeltajia. Tämä rakennus on tulipunainen, jonka
vuoksi sitä sanotaan punaiseksi palatsiksi. Siinä ovat tärkeimmät
salit ja kappelit ja entisten dalailaamain pyhätöt. Niissä on paljon
maalauksia, jalokivikoristeita, veistokuvia ja muita koristeita,
mutta yleensä ei Potalan sisusta ole likimainkaan niin suurenmoinen
kuin ulkopuoli. Muista Potalan vuorella ja sen läheisyydessä olevista
rakennuksista mainittakoon sen juurella, järven saarella, oleva
temppeli, joka kiinalaisten mielestä on Lhasan kauneimpia. Temppeli,
Lu-Kang, on pyöreä ja sen ulkoseinää pitkin kulkee ympäriinsä
pylväsloggia eli portiko, joka on maalauksilla kaunistettu. Temppeliä
saartavat puut ja pensaat. »Käärmeen huoneen» nimen tämä temppeli on
saanut siitä, että perintätiedon mukaan paikalla piilee louhikäärme,
jota on lepytettävä, ettei se hukuttaisi Lhasaa tulvalla.

Kaupungin pohjoisosissa on Ramotshe niminen suuri kuulu temppeli.
Sekin on perintätiedon mukaan Srong-tsan-gampon rakentama ja siihen
haudattiin hänen kiinalainen puolisonsa. Temppelissä on Buddhan
kuva, jonka tämä puoliso toi mukanaan »Lumimaahan». Tämä temppeli on
loitsutaidon tyyssija.

Kaupungin pohjois-osassa on Moru-niminen luostari, joka on huomattava
ulkonaisesta järjestyksestään ja puhtaudestaan. Se on kuulu
loihtimisopisto, jota paitsi sen puutarhassa on kirjapaino. Kaupungissa
tai sen läheisyydessä on neljä muuta luostaria.

Lhasan ympäristössä on vielä kolme suurta luostaria, jotka Tsongkhapa,
nykyisen laamalaiskirkon uskonpuhdistaja (1356—1418), perusti.

Suurin näistä, Debung, on 10 kilometriä kaupungista länteen lakeutta
pohjoisessa paartavain vuorten juurella. Se on maailman suurimpia
luostareita, munkkeja 8,000. Dalailaama käy siinä kerran vuodessa.
Debungissa mongolilaiset laamaoppilaat asustavat tullessaan Lhasaan
tutkinnoita suorittamaan. Lähellä sitä on Tibetin pääloitsijan
omituinen rakennus. Viiden kilometrin päässä Lhasasta pohjoiseen on
Sera niminen luostari Mongoliasta tulevain pyhiinvaeltajain tien
varressa. Paitsi suurenmoisia, amfiteatterin muotoon rakennettuja
luostarirakennuksia siihen kuuluu paljon erakkokoppeja, joita on
hajallaan korkealla vuorella. Soran päätemppeli on kuulu siitä,
että siinä säilytetään »vajraa» eli Ukon vasamaa, kaksipäistä
pronssipunttia, jota pidetään lujuuden perikuvana. Rukoillessaan
pappi tekee sillä kaikenlaisia temppuja. Uudenvuoden juhlissa se
juhlasaatossa kannetaan Jokhangiin. Lähellä on vuori, jonka luullaan
sisältävän paljon hopeaa, mutta sitä ei sallita kaivaa. Kultaakin on ja
sitä kaivetaan, mutta aina suuren nokareen löytäessään munkit paikalla
kätkevät sen maahan, jotta se siittäisi hienoa kultaa, jota vain on
lupa kaivaa.

Lhasan itäpuolella on 40 kilometrin päässä Galdan, »keltaisen lahkon»
vanhin luostari, johon Tsongkhapa on haudattu marmorihautaan,
kultapyhättöön.

Kauempana etelässä, Tsangpon rannalla, on Tibetin vanhin luostari
Samje, joka on perustettu v. 770. Sitä ympäröi 2 1/2 kilometrin
mittainen korkea, kivestä rakennettu kehämuuri, jonka päällystä on
täynnään tiilistä ladottuja uhrikekoja. Luostarin keskustemppeli on
valtavan suuri, suuri osa jumalankuvista on puhdasta kultaa. Luostaria
sanotaan muutenkin hyvin rikkaaksi. Temppelien sisäseinät ovat täynnään
mitä kauneimpia valtavan suuria kirjaimia, joita kansa luulee itse
Sakjan kirjoittamiksi. Tibetin hallituksen sanotaan tallettavan tässä
luostarissa valtion varoja.



Juhlat.


Lhasan juhlavuoteen kuuluu joukko isompia ja pienempiä juhlia, joihin
saapuu pyhiinvaeltajia kaukaa Gobin erämaidenkin takaa. Suurin juhlista
on uudenvuodenjuhla, jota kestää pari viikkoa. Se on jonkinlainen
laamalainen karnevaali, jossa naamareilla ja valepuvuilla on hyvin
tärkeä osa. Naamiohuvit muutoinkin ovat Tibetissä erittäin suositut.
Juhla alkaa puolenyön aikaan huudoilla ja kellojen soitolla, gongien,
kalistimien, rumpujen ynnä muitten samanlaisten tibetiläisten
soittokoneitten paukutuksella. Ystäväin kesken käydään vieraissa,
tarjoillaan vaatimattomia makeisia ja voinsekaista teetä. Toisena
päivänä dalailaama pitää suuret pidot, joissa sekä maan omat että
kiinalaiset viranomaiset ovat saapuvilla. Toreilla ja suurien
luostarien edustalla esitetään kaikenlaisia näytelmiä ja ilveilijät
tekevät temppujaan. Seuraavana päivänä esitetään eräs näytelmä, joka
on Tibetin erikoisuuksia. Potalan muureilta jännitetään jollain
korkealta kohdalta pitkä, nahkasäikeistä punottu köysi, jonka alapää
lujasti kiinnitetään alla olevalle lakeudelle kiinni. Tätä pyörryttävää
hypotenuusaa pitkin luistaa kaksi miestä päästä päähän, joskus
rinnallaan maaten, jonka suojana on vahvasta nahkasta tehty levy.
Levittäen kätensä ikäänkuin uidakseen he nuolen nopeudella laskevat
alas torille. Tätä temppua sanotaan »jumalten tanssiksi». Toisinaan
mäenlaskijat saavat surmansa, mutta hengissä maahan tulleet saavat
hovilta lahjoja. Dalailaama itse tulee aina tätä lystiä katsomaan.
Muuallakin tätä mäenlaskua harjoitetaan. Vielä uudella ajallakin se oli
Euroopassakin käytännössä.

Huomattavin uudenvuoden juhlista on »monlam», jonka Tsongkhapa itse v.
1408 sääti. Lhasaan virtailee silloin laamoja koko Tibetistä, varsinkin
lähiseutujen suurista luostareista, ja joka tiellä vilisee silloin
jalan ja ratsain matkaavia munkkijoukkoja, keittoastiat ja rukouskirjat
kerallaan. Ne, jotka eivät saa kortteeria, majailevat kaduilla ja
aukioilla tai pystyttävät lakeudelle pienet mustat telttansa. Juhlia
kestää kuusi päivää ja koko tämän ajan kaupungissa vallitsevat
jonkinlaiset saturnaliat, sanomaton sekamelska ja epäjärjestys. Laamoja
kulkee joukoittain pitkin katuja huutaen, laulaen ja tapellen. Tämän
kokouksen tarkoitus on kuitenkin olevinaan uskonnollinen. Suurenmoisia
juhlakulkueita mystillisine uhrineen ja soittoineen vaeltaa Jokhangiin
ja Moru-luostareihin. Dalailaama on itsekin läsnä juhlassa ja korkealla
valtaistuimella Jokhangin vieressä istuen ottaa vastaan kansan uhrit ja
antaa sille siunauksensa.

Ensimmäisen kuukauden 15:ntenä sytytetään suunnattomat määrät soihtuja,
jotka valaisevat kaupungin, niin että kajastus näkyy pitkäin matkain
päähän, ja Jokhang on kaiken yötä valaistu lukemattomilla lyhdyillä,
jotka luovat valoaan voista muovailtuihin, eläimiä, lintuja ja kukkia
esittäviin reliefeihin. Ne kuvaavat episodeja Buddhan elämästä ja muita
uskonnollisia aiheita. Kuvat ovat hyvin suurikokoisia ja erinomaisen
taidokkaasti tehtyjä. Näiden taideteosten valmistukseen kuluu muutamia
kuukausia ja juhlayön jälkeisenä aamuna ne heitetään menemään. Toisina
päivinä on kilparatsastuksia Serasta Potalaan ja kilpajuoksuja
Potalasta kaupunkiin. Kuukauden 27:ntenä kannetaan Ukon pyhä vasama
juhlallisessa saatossa Serasta Jokhangiin ja dalailaaman luo Potalaan.

Muista suurista vuotuisista juhlista on yksi, jota vietetään
neljännessä kuukaudessa, omistettu Sakjan kiitokselle, mutta oikeastaan
tämä juhla näyttää olevan samanlainen vanha kevään ja luonnon
nuorentumisen juhla kuin Intian huli-juhla.

Toisen kuukauden 30:ntenä päivänä vietetään erästä omituista menoa,
joka muistuttaa syntipukin karkoitusta. Sitä sanotaan pahanhengen
ulos ajamiseksi. Palkataan mies esittämään paholaisen tai oikeammin
uhrin osaa, sillä joskus hän leikissä heittää henkensä. Hänet puetaan
kummituspukuun ja naama maalataan mustan ja valkoisen kirjavaksi, jonka
jälkeen hänet tuodaan Jokhangiin väittelemään uskon asioista henkilön
kanssa, joka esittää dalailaamaa. Väittely päättyy arpanappulain
heittoon, ikäänkuin arvottaisiin Lhasasta. Arpanappulat ovat siten
väärennetyt, ettei paholainen voi voittaa. Uhri viedään sitten
kaupungin ulkopuolelle kansanjoukkojen ja sotaväen saattamana, häntä
kiljuen uhkaillaan ja sadatellaan ja sotaväki ampuu yhteislaukauksia
hänen jälkeensä. Kun paholainen on ajettu pois, palaa väestö takaisin
ja uhri viedään Samjen luostariin. Jos hän pian sen jälkeen kuolee,
pidetään sitä hyvänä enteenä, muutoin häntä pidetään luostarissa
kaksitoista kuukautta.

Pundiitti Nain Singh mainitsee erään omituisen tavan, joka on verraten
myöhään valtaan päässyt. Uuden vuoden kahdeksikymmeneksikolmeksi
ensimmäiseksi päiväksi on tapana antaa siviilivalta huutokaupalla
vuokralle enimmän tarjoavalle. Ostajaa, jonka tulee kuulua
Debung-luostariin, sanotaan Jalnoksi. Hän on jonkinlainen huonon
hallinnon perikuva, sillä mainitulla ajalla hän kaikilla mahdollisilla
luvattomilla tavoilla koettaa rikastua, kiskoen mielivaltaisia veroja
ja sakkoja kansalaisilta.



Lhasa ja sen kauppa.


Lhasan väkiluku lienee noin 30,000, kaupungissa ja lähiseuduilla
olevat laamatkin mukaan lukien. Ennen on kaupungin väkiluku kuitenkin
ollut suurempi. Tibetiläisiä maallikoita on vain 1,500 miestä ja 5,000
tibetiläistä naista. Ulkomaalaisia, kuten kiinalaisia, nepalilaisia,
ladakhilaisia y.m. on paljon. Tärkein teollisuus on kankaiden kutominen
Tibetin hienosta villasta. Suuri vaikutus kauppaan on tietysti
pyhiinvaelluksella. Joulukuussa saapuvat Länsi-Kiinan kauppiaat tuoden
silkkiä, mattoja, posliinia ja teetä. Itä-Tibetistä tuodaan myskiä,
josta osa kulkee edelleen Nepalin kautta Eurooppaan, Intian puolelta
viljaa ja tupakkaa ja teollisuustuotteita. Maaliskuussa kauppiaat
jälleen lähtevät matkoihinsa, ennenkuin joet alkavat tulvia, niin ettei
niiden yli voi kahlata.

Tee on tärkein tuontitavara, sillä teettä ei kukaan tibetiläinen tule
toimeen. Teetiilet käyvät maassa jopa rahasta.



Tibetin entisyys.


Että Tibetin kaltainen muusta maailmasta erotettu vuorimaa on voinut
saavuttaa vallitsevan merkityksen laajain alain uskonnollisissa
käsitteissä, todistaa jo itsessään, ettei tämä maa ole voinut olla
kokonaan historiaa vailla. Tiedot sen menneisyydestä ovat kuitenkin
sangen vaillinaiset, tibetiläisten oma »kuningasten kirja», joka
tekee selkoa maan vanhoista hallitsijoista, kun on suureksi osaksi
taruperäinen. Kiinalaisista lähteistä on kuitenkin saatu moniaita
tietoja, jotka ulottuvat sangen kauas entisyyteen.

Kiinan aikakirjat mainitsevat kiang (paimentolaiset) nimellä Kukunorin
ja Koillis-Tibetin heimoja jo 11 vuosisadalla e.Kr., mutta aina
kuudenteen vuosisataan j.Kr. kiinalaisten tieto Tibetistä ulottui
vain itäisiin rajaseutuihin. V. 433 eräs Kiinan eteläisen Liang
dynastian jäsen pakeni kiang-kansain luo ja perusti heidän keskuuteensa
valtakunnan. Lempeällä ja oikeudenmukaisella hallinnollaan hän
saavutti suosiota ja saattoi levittää valtaansa suunnattoman laajan
alan yli. Tibetiläisten omien, myöhemmin muistoon kirjotettujen ja
muodosteltujen perimätietojen mukaan oli Tibetin ensimmäinen kuningas
kotoisin Intiasta, Kosalan valtakunnasta, jonka päämaa oli nykyinen
Oudh, buddhalaisuuden varhainen koti, hän muka oli tämän maan kuninkaan
poika. Hän pakeni Himalajan taa Bod maahan (Tibetiin), jossa Etelä-
ja Keski-Tibetin päälliköt valitsivat hänet kuninkaakseen. Hänen
jälkeläistensä aikana tunkeutui buddhalaisuus Tibetiin ja saatiin
Kiinasta luvunlaskutaito ja lääketiede. Maa oli niin karjarikasta,
että eräs kuninkaista muurasi palatsinsa muurilaastilla, johon
veden sijasta käytettiin lehmän- ja jakinmaitoa. Muuan kuningas
toi Intiasta kirjoitustaidon ja perusti Lhasan. Hän käännytti koko
kansan buddhalaisuuteen, valloitti maita pohjoisessa, lännessä ja
Himalajankin eteläpuolella. Intialaiset aikakirjat eivät mitään tiedä
tästä tibetiläisvallan ajasta, mutta kiinalaisten muistiinpanojen
mukaan se käsitti koko Bengalin ja ulottui etelään aina Bengalin
lahteen saakka, jota silloin sanottiin »Tibetin mereksi». Kansalliset
ja kielelliset seikat viittaavat siihen, että tämä tieto on tosi.
Eräs kuningas hyökkäsi v. 663 Kiinan kimppuun, mutta kiinalaiset
kostivat ja tunkeutuivat Lhasaan saakka, jonka kuninkaallisen linnan
he polttivat. Tibetiläisten itsensä mielestä oli Khri-sronglde-tsan
heidän maansa kuuluin hallitsija, sillä hallitusajallaan (743—789)
hän kaikin tavoin edisti buddhan oppia. Hänen poikansa koetti poistaa
kaiken erotuksen rikkaitten ja köyhien, ylhäisten ja alhaisten välillä
ja kolmeen kertaan jakoi kaiken omaisuuden tasan kaikkien alamaistensa
kesken, mutta joka kerta olot palasivat entiselleen, rikkaat kävivät
vielä rikkaammiksi ja köyhät vielä köyhemmiksi. Viisaat väittivät tämän
johtuvan heidän hyvistä ja pahoista töistään entisessä elämässä. V:lta
821 on säilynyt kaksikielinen kirjoitus, jossa määritellään rauhanehdot
Kiinan ja Tibetin välillä. Sitten Tibet jakautui kahteen valtakuntaan
ja seurasi paljon sisällisiä sotia.

1020-luvulla saapui eräs kuulu Intian buddhalainen, Atisha nimeltään,
kutsuttuna Tibetiin, toi mukanaan ajanlaskun, jonka mukaan aika
jaettiin 60-vuotisiin jaksoihin, ja oli ensimmäinen ylimmäinen pappi,
joka sai maassa suuremman vaikutusvallan. Hän perusti Tibetissä
pappisvallan. Kublai kaanin valloitettua Itä-Tibetin (1253) tämä maa
joutui Kiinan vallan alle ja sen hallitus uskottiin Sakja luostarin
laamoille. Myöhemmin muut luostarit paisuivat sitä mahtavammiksi,
kunnes jälleen nousi tibetiläinen maallikko, joka Kiinan hallituksen
suostumuksella anasti vallan. Luostarien vaikutus oli kuitenkin
Tibetissä jo niin suuri, että se pian jälleen voitti muut.
1400-luvulla eräs Tashilhunpo luostarin johtajista valittiin Lhasan
etevimmän luostarin johtajaksi ja hänestä tuli Tibetin ensimmäinen
dalailäama. Mutta koko maan hallitsijaksi dalailaama tuli vasta v. 1645
mongolilaisten avulla, jotka joksikin aikaa karkottivat kiinalaiset
Tibetistä. Myöhemmin Kiinan hallituskin tunnusti dalailaaman yhdessä
Tashilhunpon luostarin johtajan, pantshen laaman, keralla maan
hengelliseksi ja maalliseksi esivallaksi, joka kuitenkin oli Kiinan
ylivallan alainen.

Tibet sai uskontonsa ja sen keralla uskonnollisen kirjallisuutensa
Intiasta, sillä maan vanhat kuninkaat antoivat tibetin kielelle kääntää
kaikki buddhan opin pyhät kirjat. Jotkut niistä tunnetaankin vain
tibetiläisistä käännöksistä. Kun buddhalaisuus Intiassa kukistettiin
brahman opin jälleen elpyessä hindulaisuuden muodossa, peri Tibet
Intialta buddhalaisuuden kantamaan kunnian ja siitä johtuu sen suuri
arvovalta koko buddhalaisessa Aasiassa. Siitä tuli buddhalaisuuden
pyhä maa, johon kaikista Aasian ääristä saavuttiin pyhiinvaelluksille,
ja tämä seikka antoi niin suuren tuen sen luostareille, että niistä
varttui Tibetin tärkein valtiomahti, jonka sortoa ja kiskomisia
vastaan yhteinen kansa ei ole sen koommin voinut eikä tahtonutkaan
kapinoida. Tuhansia ja kymmeniätuhansia munkkeja on Tibetin suurissa
luostareissa, ja napisematta kansa heille maksaa raskaita veroja
hyvässä luottamuksessa, että se siten parhaiten täyttää uskonnollisen
velvollisuutensa.. Buddhalaisuus on kieltämättä painanut leppeän
leimansa tähän luonnostaan ja luonnon olojen edellytysten johdosta
raakaan ylämaan kansaan. Mutta kuitenkaan ei Tibetin buddhalaisuus ole
kuin turmeltunut kuori Gautaman jalosta opista. Siihen on sekaantunut
kaikenlaisia shamanilaisia lisäpiirteitä maan vanhasta taikauskonnosta.
Tibetin laamalaisuutta voidaan verrata Rooman kirkon anekaupan
kehnoimpiin aikoihin.



Itä-Turkestanin muinaismuistot.


Sven Hedinin löydöillä Takla-makanin hiekoissa oli tärkeä
muinaistieteellinen merkitys, sillä ne osoittivat, että
Itä-Turkestan on ennen ollut laajemmalti asuttu ja sen ilmasto
ollut nykyistään kosteampaa. Vielä suuremman sisällyksen nämä
löydöt saavat, kun huomioon otamme, että tässä maassa muinoin on
asunut indoeurooppalaisiakin kansoja. Vielä ajanlaskumme alussa
siellä oli jäljellä aarialaisia kansoja sekaisin ural-altailaisten
kanssa. Sven Hedinin jälkeen ovat sen vuoksi muut tutkijat jatkaneet
etsimistä ja löytäneet muinaisraunioita ja suunnattoman rikkaita
käsikirjoituskokoelmia, jotka epäilemättä luovat aivan uutta valoa
näiden maiden myrskyiseen historiaan ja vaelteleviin kansoihin,
jotka ovat osansa näytelleet kuin näyttämöllä näyttelijät ja jälleen
kadonneet aikain hämäriin.

Ne muinaisesineet, jotka Sven Hedin v. 1896 löysi Khotanin
läheisyydestä erämaasta, saviesineet, pronssiset Buddhan kuvat,
kaiverretut jalokivet, rahat ja käsikirjoitukset, lienevät kolmannelta
vuosisadalta j.Kr., koska kreikkalais-intialaiset vaikutukset ovat
niissä ilmeiset. Aleksanteri Suuren jälkeläiset niihin aikoihin
perustelivat valtakuntiaan Persiaan, Khivaan, Merwiin, Afghanistaniin
ja Pohjois-Intiaan. Keskeltä erämaata, lähellä Khotan joen kanssa
yhdensuuntaisesti Tarimiin pyrkivää Kerija-jokea, Hedin löysi toisen
vanhan kaupungin, jonka erämaan hiekat olivat kokonaan peittäneet.
Tässä kaupungissa oli seinäkuvia, jotka esittivät paikallisia järvi- ja
jokimaisemia, sieltä löytyi puuveistoksia, saviastiain paloja, kipsisiä
Buddhan kuvia ja vanhoja puutarhan pohjia.

M. Aurel Stein löysi toisista Itä-Turkestanin osista saviastioita,
kuvia, kuvapatsaita, rahoja, leimasimia, freskoja, sanskrittilaisilla,
brahmilaisilla ja kiinalaisilla kirjaimilla kyhättyjä käsikirjoituksia,
puutauluja, joiden kirjoitukset olivat kharoshti-kirjoitusta,
huonekaluja ja eri viljalajeja. Nämä esineet näyttävät olevan
ajanlaskumme kahdeksalta ensimmäiseltä vuosisadalta, sen ensi vuosista
alkaen.

Aivan Lopin erämaan sydämestä Sven Hedin v. 1901 löysi Loulanin
eli Shanshanin kaupungin vanhat rauniot. Tämän kaupungin näyttää
hietamyrsky tai tulva, taikka ehkä molemmat hävittäneen kolmannen
vuosisadan lopulla j.Kr. Kaupungista löydettiin muun muassa
asiakirjoja, joista näkyi sen nimi ja aikamääräyksiä.

Ljuktshunin syvänteestä erämaan pohjoisreunalta D.A. Klements v.
1898 löysi vanhojen luostarien raunioita, joista vanhimmat ovat
ajanlaskumme ensi ajoilta, ja näistä luostareista löydettiin sangen
mieltäkiinnittäviä käsikirjoituksia, joista toiset ovat uigurin
kielisiä, toiset tuntemattomia kieliä. Le Coq löysi samoilta seuduilta
v. 1904 erinomaisen arvokkaita käsikirjoituksia, joista toiset ovat
kiinalaiselle paperille, toiset valkoiselle nahkalle, toiset puulle
kirjoitettuja, edustaen kymmentä eri kirjaimistoa. Kielistä kaksi
on aivan tuntematonta. Muistakin Tianshanin eteläpuolella olevista
keitaista löydettiin samanlaisia kokoelmia.

Vuosina 1906—1908 Aurel Stein teki uuden matkan, jonka tulokset
olivat vieläkin runsaammat. Khotanin koillispuolella hän tutki
suurta buddhalaista temppeliä, josta jälleen löytyi paljon
käsikirjoituksia. Erämaan kuivan ilmaston vuoksi ne olivat täälläkin
säilyneet ihmeteltävän hyvin suuresta iästään huolimatta. Nijasta,
Kerijan itäpuolelta, löydettiin paljon kharoshtikirjoituksella
kirjoitettuja puukirjoja ja asiakirjoja, joista toisissa vielä
oli kreikkalaismalliset savileimat ja puukannet, ynnä huonekaluja
ja muita esineitä. Lop-norin länsipäästä, Miranista, löydettiin
buddhalaisia pyhättöjä seinämaalauksineen. Lopista itsestään löydettiin
kiinalaisia ja kharoshtikirjoituksia, puulle, paperille ja silkille
kirjoitettuja, ynnä lisäksi piikiviaseita ja muita esihistoriallisia
esineitä. Löydettiin myös melkoinen kappale kiinalaista muuria
tornineen ja vartija-asemineen ja paljon muinaisesineitä. Intialaisia,
kharoshtilaisin ja brahmilaisia kauppa-asiakirjoja löydettiin sekä
erästä tuntematonta kieltä, joka näytti aramealaiselta. Mutta kaikkien
runsaimman käsikirjoitussaaliin saivat Stein ja hänen jälkeensä
kulkenut ranskalainen matkustaja pyhitetyistä luolista, »Tuhannen
Buddhan saleista», jotka ovat Satshoun kaakkoispuolella. Nämä löydöt
ovat niin suunnattoman runsaat, että vasta jonkun ajan kuluttua
voidaan saada käsitystä niiden sisällyksestä. Buddhalaisien luostarien
kokoelmissa on muun muassa säilynyt jäännöksiä manikealaisten pyhistä
kirjoista, sillä tämäkin kristinuskon ja zoroasterin opin yhteensulatus
esiintyi aikanaan Itä-Turkestanissa käännyttäjänä. Ollen etevä
maantieteilijä t:ri Stein myös monella tavalla kartutti näiden seutujen
maantieteen tuntemista.



AASIAN REUNAMAAT.



Taka-Intia.


Klassillisella maailmalla oli epäilemättä Taka-Intiastakin enemmän
tietoja kuin sen kirjallisuudessa on meidän aikoihimme säilynyt.
Ptolemaioksen tiedot »Kultaisesta Khersonnesosta» eivät olleet
löyhiä huhuja, vaan perustuivat kokemukseen. Eräs vielä vanhempi
kirjailija, juutalainen Josefos, joka kirjoitti ensimmäisen
vuosisadan jälkipuoliskolla, lausuu juutalaisten muinaismuistoista
kirjoittamassaan teoksessa, että Salomo käski Tyyron kuninkaan
Hiramin antamain luotsien »mennä hänen miestensä kanssa siihen
maahan, jota muinoin sanottiin Ofiriksi, nyt sitä vastoin Kultaiseksi
Khersonnesoksi, ja joka kuuluu Intiaan, tuomaan sieltä kultaa».

Tyyron Marinus taas, jolta Ptolemaios sai tietonsa, on idän kultamaasta
kuullut Aleksandros nimiseltä merimieheltä, joka kaikesta päättäen
oli purjehtinut Malaiji-niemelle saakka ja sen ohikin. Paitsi kultaa,
saatiin sieltä siihen aikaan jo mausteitakin, joiden kauppa silloin
vielä oli hindujen käsissä, kunnes arabialaiset sen heiltä vahasivat.

Nykyaikoina on koetettu saada selville sekä Kultaisen Khersonneson että
Ptolemaioksen mainitsemain muittenkin paikkain todellisuus, ja osaksi
siinä on onnistuttukin. Malakan niemimaan sisäosista, Pahangista,
on todella löydetty ikivanhoja, erinomaisen laajoja kultakaivoksia,
jotka on kvartsisuoniin louhittu. Ne todistavat sangen kehittynyttä
kulttuuria, mutta siitä, minkä kansan työtä nämä kaivokset ovat,
tuskin on mahdollista enää saada tietoa. Kaivokset ovat pyöreitä tai
suorakaiteenmuotoisia kaivoja ja ulottuvat toiset lähes 40 metriä
maan sisään. Ne ovat vierekkäin, mutta alapäästä on louhittu pitkiä
sivukäytäviäkin. Epäilemättä näistä kaivoksista on aikanaan saatu
sangen paljon kultaa.

Ptolemaioksen jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Taka-Intiasta
saatiin enemmän tietoja. Kosmas Indikopleustes, entinen kreikkalainen
kauppias, sittemmin munkki, joka eli kuudennella vuosisadalla (I,
s. 190), sai oikeita tietoja Kiinaan vievästä purjehdusreitistä,
vaikk'eivät ne ulottuneetkaan tämän laivamatkan varrella oleviin
maihin. Ptolemaios oli piirtänyt Intian meren sisämereksi, jota maa
joka puolella ympäröi, mutta Kosmas oli kuullut, että laivain riittävän
kauas itään purjehdittuaan tuli kääntyä pohjoiseen ja purjehtia pitkä
matka siihen suuntaan Kiinaan päästäkseen.

Ensimmäiset seikkaperäiset kertomukset meritiestä Kiinaan tapaamme
persialaisten ja arabialaisten maantieteilijäin teoksissa. Persiasta
kehittyi sinne laivaliike Rooman kaupan rappeuduttua ja Persian
jälkeen arabialaiset saivat tämän ja yleensä koko Intian meren kaupan
käsiinsä, perustaen sekä mannerrannoille että saarille lukuisia
kauppasiirtoloita. Ja vuodelta 851 on säilynyt muhamettilainen
purjehdusopas, jossa selostetaan Kiinaan vievä väylä, vaikka nimiä
onkin vaikea tuntea, arabialaiset kun yleensä vääntelivät oudot nimet
aivan muodottomiin. Sekä arabialaisilla että persialaisilla oli
melkoisia kauppasiirtokuntia Kiinassa saakka.

Marco Polo oli ensimmäinen eurooppalainen, jonka selostus Kiinaan
johtavasta meritiestä on meille säilynyt. Itse hän ei tosin nähnyt
malijien asumia maita paljonkaan, mutta hän kokosi niistä kuitenkin
jonkun verran tietoja. Parhaiten hän tutustui Sumatraan, jossa
hänen kiinalaisen laivaston keralla täytyi odottaa viisi kuukautta
suotuisaa tuulta. Marco Polon käydessä arabialaiset jo olivat
ruvenneet käännyttämään Sumatrankin asukkaita muhametin uskoon. Polon
jälkeen matkustivat tätä meritietä Odoric, Marignelli ja Ibn Batuta,
joista olemme kohdallaan kertoneet. Kaikki nämä matkustajat kertovat
Champa- eli Zampa-nimisestä valtakunnasta, jonka kuninkaalla oli
pari-, kolmesataa lasta; se käsitti nykyisen Kotshinkiinan ja Annamin
eteläosan, mutta katosi jo viidennellätoista vuosisadalla valtakuntain
luvusta.

Vasco da Gaman löydettyä meritie Intiaan ei kauaa kulunut, ennenkuin
Taka-Intiankin valtakunnat ja kansat saivat eurooppalaisiin tutustua,
ja vaikutukset, joita he silloin saivat, juurruttivat heihin
lähtemättömän vastenmielisyyden valkoista rotua vastaan.

Kun Alfonso de Albuquerque oli Malakan valloittanut (II, s. 146)
— oikeastaan jo ennenkin ratkaisevaa taistelua — lähetti hän
kotiaan palaavain kiinalaisten djunkkien mukana Duarte Fernandezin
lähettilääkseen Siamin hoviin. Tämä mies oli ensimmäinen, jonka
tiedetään käyneen Siamin vanhassa pääkaupungissa Ajuthiassa, joka
kaupunki oli nykyistä Bangkokia jonkun verran ylempänä Menamin varrella
(II, s. 150).

Venezialainen Nicolo de Conti (II, s. 139) oli ensimmäinen valkoinen,
jonka tiedämme Burmassa käyneen. Puolen vuosisataa myöhemmin (v.
1496) kävi genovalainen Hieronymus de Santa Stephan© Pegussa ja vähän
myöhemmin Ludovico di Varthema. Malakan valloitettuaan Albuquerque
lähetti Peguunkin lähetystön ja myöhemmin sinne näyttää asettuneen
portugalilaisia kauppiaita ja seikkailijoita, jotka palvelivat maan
kuninkaita palkkasotilaina. Kauan ei sitten kulunut, ennenkuin sinne
löysi italialaisia ja englantilaistakin kauppiaita.

Kaikkien näiden matkustajain kertomuksista näkyy, että Pegun
valtakunta, jonka päämaa oli Irawadin delta, kuudennellatoista
vuosisadalla oli niin mahtava, rikas, loistava ja vaikutusvaltainen,
ettei niissä maissa ainoakaan toinen valtakunta ole myöhemmin sen
vertaiseksi kohonnut. Mutta siihenkin aikaan käytiin ainaisia sotia
Pegun ja Siamin, Tungun, Avan ja Arakanin välillä ja moneen näistä
sodista portugalilaiset seikkailijat ottivat osaa. V. 1548 taisteli
Pegun puolella sodassa Siamia vastaan 180 portugalilaista de Melon
johdolla ja Siamin puolella toinen portugalilainen osasto erään
Pereyran johdolla. Kuudennentoista vuosisadan loppuvuosina hyökkäsivät
kuitenkin Arakanin ja Tungun kuninkaat Pegun kimppuun ja perinpohjin
kukistivat sen.

V. 1600 kävi siellä Boves niminen jesuiitta, joka seuraavasti kuvaa
näkemänsä hävityksen kauhuja:

»Surkeata on nähdä, kuinka jokirannoilla, joille on istutettu
määrättömän paljon hedelmäpuita, kullatut temppelit ja jalot
rakennukset nyt kaikkialla ovat raunioina. Tiet ja vainiot ovat
täynnään nälkään kuolleitten tai tapettujen onnettomain pegulaisten
pääkalloja ja luita, ja jokiin heitä on heitetty niin kosolti, etteivät
laivat pääse ruumiitten paljouden vuoksi kulkemaan. Puhumattakaan
niistit poloisista ja murhista, joihin tämä julmin kaikista tyranneista
(Arakanin kuningas) on tehnyt itsensä syypääksi.»

Arakanin kuninkaan puolella oli Filip de Briton johdolla taistellut
joukko portugalilaisia palkkasotilaita ja palkaksi de Brito sai
Sirianin sataman, johon hän perusti muutaman vuoden pystyssä pysyvän
itsenäisen pikkuvaltakunnan, pitäen kuninkaan poikaa panttivankinaan ja
naittaen oman poikansa Martabanin kuninkaan tyttären kanssa. V. 1613
Avan kuningas kuitenkin tuli Siriania piirittämään ja sai de Briton
petoksella käsiinsä, surmaten hänet kamalasti kiduttaen. Siitä alkain
alkoi Ava saada koko Burman valtansa alle.

Burmaan portugalilaiset eivät perustaneet pysyviä kauppa-asemia, mutta
Siamin alueelle syntyi jo v. 1516, Malakan niemimaan itärannalle,
melkoinen asema, johon asettui satoja portugalilaisia. Varsinaiseen
Siamiinkin asettui paljon portugalilaisia kauppiaita ja laivat pyrkivät
sinne suojaan niihin aikoihin vuodesta, jolloin koillismonsuuni riehui
Kiinan merellä ja sillä oli vaarallinen purjehtia. Siamin kuningas
v. 1620 tarjosi portugalilaisille vakinaisen satamankin rannoiltaan,
mutta näillä oli siihen aikaan niin täysi työ entistenkin asemainsa
puolustamisessa, etteivät he voineet ottaa tarjousta vastaan. Sitä
paitsi olivat hollantilaiset seitsemännentoista vuosisadan alkupuolella
alkaneet tunkea portugalilaisia tieltään Siamistakin.

Laivain oli tapana purjehtia Malakan salmesta suoraan Etelä-Kiinaan,
jonne oli rakennettu portugalilainen kauppakeskus, ja sen vuoksi
Champan ja nykyisen Annamin rannat jäivät tuntemattomiksi. Fernão
Mendes Pinto ja Don Antonio de Faria (III, s. 172) olivat ensimmäiset,
jotka merirosvousristeilyillään näyttävät niihin tutustuneen, mutta
useimpia Pinton mainitsemista nimistä on mahdoton tuntea. Hänkin kuuli
kautta Taka-Intian yleisen tarun, että muka niemimaan kaikki joet
alkavat samasta suuresta järvestä, kuten ne ovatkin piirretyt vielä
Bläunkin karttaan v. 1663.

Portugalilaisia näyttää sittemmin asettuneen Kambodjaan omin päin
samoin kuin Burmaankin, ilman hallituksensa suojelusta. Vuonna
1570 he löysivät Tonle Sap järven ja Angkorin rauniot. Louvet oli
nimeltään ensimmäinen ranskalainen, joka (v. 1580) kävi Mekongin
deltassa. Hollantilainen van Linschoten on ensimmäinen, joka v.
1596 julkaisemassaan teoksessa mainitsee suuren Mekongin nimeltään.
Taka-Intian sisäosistakin hän kokosi tietoja. Seitsemännentoista
vuosisadan vaiheessa portugalilaiset perustivat Kotshinkiinaan ja
Kambodjaan säännöllisiä kauppa-asemia.

Suurempaa huomiota omistivat Taka-Intian maille hollantilaiset,
englantilaiset ja ranskalaiset Portugalin vallan Intian vesillä
murrettuaan. Seitsemännentoista vuosisadan alussa alkoivat
englantilaiset tehdä kaupparetkiä sekä Siamiin että Burmaan. Itä-Intian
komppania perusti kauppa-aseman Burman ylämaahankin aina lähelle
Kiinan rajaa. Hollantilaisella komppanialla oli niinikään Burmassa
kauppa-asemia. Seuraavina aikoina eurooppalaisten ja burmalaisten
suhteet olivat monenlaisten Vaihteluiden alaisina, mutta saavutettu
maantuntemus ainakaan ei mennyt hukkaan, vaikka kauppiaitten täytyikin
monta kertaa peräytyä. V. 1795 luutnantti Woods ensimmäisenä kartoitti
Irawadin kunnollisesti Rangoonista Avaan saakka.

Avan kuninkaat, jotka siihen aikaan vallitsivat koko Burmaa,
olivat ylenmäärin ylimielisiä, kohtelivat loukkaavasti Itä-Intian
komppanian lähettiläitä ja häiritsivät sen raja-alueita, niin että
komppanian lopulta (v. 1825) täytyi ryhtyä sotaan tätä valtakuntaa
vastaan. Seuraavana vuonna Avan kuningas suostui rauhaan ja luovutti
Itä-Intian komppanialle Arakanin ja Tenasserimin, s.o. suurimman osan
rantamaistaan, joista sitten brittiläinen Burma kehittyi.

Siamissa hollantilaiset olivat koko seitsemännentoista vuosisadan
niin suosittuja, että heitä monta kertaa pyytämällä pyydettiin
perustamaan sinne kauppa-asemia, ja Hollannin asiamies oli ensimmäinen
ulkomaalainen, joka (v. 1685) pääsi Siamin kuninkaan puheille.
Kahdeksannellatoista vuosisadalla välit kuitenkin häiriintyivät ja
hollantilaisten kauppa Siamissa lakkasi kokonaan.



Konstantinos Phaulkon.


Omituinen ilmiö Siamin ja länsimaitten suhteiden välittäjänä oli
Konstantinos Phaulkon, Joonian Kefalleniassa syntynyt kreikkalainen,
joka v. 1640, vielä alaikäisenä lapsena, oli karannut Englantiin ja
sieltä, mieheksi vartuttuaan, purjehtinut Itä-Intiaan. Siellä hän
menestyi niin, että lopulta omisti oman laivan, kunnes kärsi Menamin
suulla haaksirikon. Täten Siamiin jouduttuaan hän vietti siellä
muutamia vuosia, oppien perusteellisesti maan kieltä. Lähdettyään
Siamista uudelle meriretkelle hän Malabarin rannikolla taas kärsi
haaksirikon. Hänen laivansa koko miehistö hukkui, hän yksin pelastui.
Alastomana ja surkean puutteen alaisena — 1,000 kruunua hänellä
oli rahaa, mutta kun paikka oli asumaton, ei niistä ollut apua
— hän kuljeskeli rannalla ja sattui silloin tapaamaan toisenkin
haaksirikkoisen, joka niinikään oli yksin pelastunut laivastaan ja
oli vielä suuremmassa hädässä kuin hän. Kielestä Phaulkon paikalla
tunsi hänet siamilaiseksi ja sai häneltä kuulla, että hän oli korkea
virkamies, jonka Siamin kuningas oli lähettänyt Persiaan lähetyskunnan
keralla. Phaulkon osti haaksirikostaan pelastamillaan rahoilla pienen
laivan ja vei sillä uuden ystävänsä Siamiin ja uusi ystävä puolestaan
hankki hänelle maassaan erinomaisen vaikutusvaltaisen aseman.

Phaulkon paikalla saavutti suuren maineen selvittelemällä eräitten
muhamettilaisten laskut niin taitavasti, että hän saattoi osoittaa,
ettei kuningas ollutkaan heille velkaa, vaan hänellä päin vastoin
oli heiltä melkoinen summa saatavaa. Itämaisessa hovissa moinen äly
paikalla saa tunnustuksen ja niinpä Konstantinoskin alkoi ylenemistään
yletä, kunnes hänestä v. 1665 tuli Siamin pääministeri. Lopburissa
Menamin laaksossa on vielä raunioita hänen teettämistään rakennuksista.

Phaulkon oli Englannissa hylännyt katolinuskon ja kääntynyt
anglikaaniseen uskoon, mutta jesuiitat saivat tästä vihiä ja alkoivat
häntä muokata, kunnes hän taas kääntyi katolinuskoon. Hän näyttää
nyt toivoneen voivansa kääntää Siamin kuninkaan katolinuskoon ja
suuressa määrin hänen toimestaan Ranskan kuningas Ludvig XIV vuosina
1685 ja 1687 lähetti Siamin hoviin de Chaumontin johtamat melkoiset
lähetyskunnat, joihin enimmäkseen kuului jesuiittoja. Ranskan kuninkaan
lähetyskunnat otettiin hyvin vastaan, mutta Siamin kuninkaalla ei
ollut vähääkään halua luopua uskostaan, vaikka hän olikin sangen
vapaamielinen ja edistynyt mies. Jesuiitat kuitenkin jäivät maahan
ja olivat muun muassa avullisina muhamettilaisten tekemän kapinan
kukistamisessa. Maan ylimykset ja rahvas alkoivat kuitenkin vihata
heitä ja lopulta heidät viimeiseen mieheen murhattiin ja Phaulkon itse
häpeällisesti mestattiin.

Kahdeksannellatoista vuosisadalla ei Siamissa sitten käynyt muita
eurooppalaisia kuin moniaita kauppiaita ja lähetyssaarnaajia.

Indokiinaankin, johon kuuluvat Kotshinkiina, Kambodja, Annam, Tonkin
ja Mekongin laakson Laos-maa, johon portugalilaiset kuudennellatoista
vuosisadalla muodostivat joitakuita siirtokuntia, perustivat
sekä englantilainen että hollantilainen Itä-Intian komppaniakin
kauppa-asemiaan. Hollantilaisilla oli asema Kambodjan pääkaupungissa
Pnom-Penhissäkin ja he olivat ensimmäiset nousemaan Mekongia ylämaahan.
Sitten heidän asiamiehiään kuitenkin alettiin portugalilaisten
yllytyksen johdosta vainota, jonka vuoksi he poistuivat maasta.
Portugalilaisilla oli nyt jonkun aikaa melkoinen vaikutusvalta
Kambodjan hovissa ja Mekongin suistamossa, mutta seitsemännentoista
vuosisadan lopulla kotimaiset virkamiehet, luulon mukaan Kiinan
yllytyksestä, murhauttivat kaikki valkoiset, eivätkä portugalilaiset
enää saaneet takaisin, mitä silloin menettivät.

Seuraavina aikoina Indokiinassa ei käynyt sanottavasti muita kuin
lähetyssaarnaajia, etenkin ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan
lopulla ranskalainen piispa de Behaine sai suuren vaikutusvallan
Kotshinkiinan kuninkaaseen Gia Longiin, joka oli suosiollinen
kristityille ja ranskalaisten seikkailijain avulla valloitti Annamin
ja Tonkkiinkin. Gia Longin v. 1820 kuoltua ranskalaiset kuitenkin
jälleen karkoitettiin maasta ja kristinuskoon kääntyneet alkuasukkaat
murhattiin. Tosin ranskalaiset lähetyssaarnaajat myöhemmin palasivat
takaisin ja alkoivat uudelleen käännytystyönsä, mutta v. 1851
puhkesi uusi kristittyjen vaino, jonka johdosta ranskalaiset yhdessä
espanjalaisten kanssa valtasivat Kotshinkiinan, jota Ranska ei sen
koommin laskenut käsistään.

Kambodja oli joutunut Siamin ja Annamin sorron alaiseksi, jonka
vuoksi sen kuningas v. 1857 pyysi Ranskan apua, ja Ranska ottikin sen
suojeluksensa alaiseksi. Osan alueestaan Kambodjan kuitenkin täytyi
luovuttaa Siamille. Nykyjään Kambodja on kokonaan Ranskan alusmaa.

Tonkinissa oli hollantilaisilla kauppa-asema seitsemännentoista
vuosisadan jälkipuoliskolla, mutta v. 1700 he taas hylkäsivät sen. V.
1802 Annam valloitti Tonkinin ja Annamin kanssa se sittemmin joutui
Ranskalle.



Khmerien entinen kulttuuri.


Kambodjan sisässä säilyneet suurenmoiset rauniokaupungit ja temppelit
ovat jäännöksiä entiseltä mahtavuuden ajalta, jolloin tässä maassa
vallitsi loistava sivistys. Ei vieläkään ole voitu varmaan määrätä
tämän sivistyksen aikaa, mutta kaikesta päättäen se käsitti
ajanlaskumme ensimmäisen vuosituhannen.

Jo v. 1570 ensimmäiset eurooppalaiset näyttävät käyneen Angkorissa,
khmerien hylätyssä entisessä pääkaupungissa, ja tutustuneen sen
ihmeihin ja nähneen sen kiveen hakatut kirjoitukset, joita ei silloin
enää kukaan paikkakuntalainen kyennyt lukemaan. Seuraavain aikain
kirjallisuudessa tapaa Angkorista niinikään montakin mainintaa,
mutta vasta 1860-luvulla ranskalainen matkustaja A.H. Mouhot sen
perusteellisesti tutki ja kuvasi. Vähän myöhemmin de Lagréen-Garnierin
retkikunta täydensi hänen tutkimuksiaan.

Khmerien entisten rakennusten raunioita on kautta koko nykyisen ja
muinaisen, suuren osan Siamiakin käsittävän, Kambodjan ynnä Mekongin
ylämaassa Laos valtioissa, mutta valtavimmat ovat ne rakennukset, joita
on entisen pääkaupungin tiloilla Tonle Sap järven pohjoispuolella.

Pnom Penhin kohdalla laskee Mekongiin syrjäjoki, jota, myöten laivalla
pääsee nousemaan Tonle Sapiin. Järven pohjoisrannalla on muutaman
kilometrin päässä rannasta lakeuden keskellä kukkula, jonka laella
kasvavassa lehdossa ovat Krôm-vuoren temppelin rauniot niin sankan
kasvullisuuden kätköissä, että niitä tuskin näkee. Hämmästyneenä
matkustaja tiheikön sisästä löytää siroja torneja, tavattoman
kuvanveistosten runsauden, korkokuvia ja jättiläismäisiä kivikuvia,
joista osa on ehjänä säilynyt, osa taas surkeasti typistelty.
»Tuntuu ihmeelliseltä», kirjoittaa Hugh Clifford, »kun viikkokausia
metsäerämaan läpi matkustettuaan ja vain siellä täällä ryhmän
ruokomajoja nähtyään äkkiä, ilman vähintäkään valmistusta, tapaa
tämän kauniin taiderakennuksen, jonka sulavat viivat, solakat kuvut
ja kaaret, hienodetaljiset veistokuvat kaikki todistavat suurten
rakentajain korkeata kulttuuria ja sivistystä.»

Vähän kauempana on Krôm-vuoren ja Angkorin välillä Siamreapin asuttu
kylä, joka viheliäisyydellään todistaa nykyisyyden vähäpätöisyyttä
suuren entisyyden rinnalla. Kun matkustaja siitä jälleen tunkeutuu
metsään, yllättää hänet taas ilman vähintäkään aavistusta Angkor
Vatin suurenmoinen temppeli. »Aarniometsän ja ihmisen huolitteleman
rakennuksen vastakohdan vaikutus on valtava ja dramaattinen.» Garnierin
mielestä Angkor Vatin loppumattomat portaat ja käytävät, sisäpihat
ja samanlaisilta näyttävät pylväistöt symmetriastaan huolimatta tai
ehkä juuri symmetriansa vuoksi muodostivat aivan selittämättömän
labyrintin. Rakennuksen eri osat ovat niin suunnattoman laajat, että
kokonaisuudesta oli melkein mahdoton saada käsitystä. Rakennusryhmän
ympärysmitta sitä piirittäväin ojain sisäpuolelta mitaten on viisi ja
puoli kilometriä, eikä semmoisen talon jäsentelystä ollut helppo päästä
aivan äkkiä selville.

Tämä suunnaton rakennus on rakennettu neljänkymmenen kilometrin päästä
tuodusta hietakivestä. Jotkut paasista ovat hyvin suuret, painaen yli
kahdeksan tonnia, ja ilman minkäänlaista muurilaastia ne on liitetty
yhteen erinomaisen tiiviisti ja saumat ovat suorat kuin viivoittimella
vedetyt. Arvoitukselliselta näyttää, kuinka niin suuret paadet
voitiin kalliosta irroittaa, kuljettaa paikalle ja sijoittaa seinään;
epäilemättä siihen tarvittiin sangen paljon väkeä ja työtä.

Vielä ihmeteltävämpi kuin näiden raunioitten suunnaton laajuus
on niiden koristelun rikkaus. Melkein joka, kivi on muovailtu.
Valtavia Buddhan, jättiläisten ja kuninkaitten kuvapatsaita on
joka puolella ja näiden jatkoksi leijonia, louhikäärmeitä ja
taruhirviöitä. Reliefiveistoksissa näemme sotilaita, jotka pitkissä
jonoissa ratsastavat linnuilla, hevosilla, tiikereillä, elefanteilla
ja satueläimillä, näemme apinain kuninkaan ja enkelien kuninkaan
välisiä taisteluita, veneitä, joita pitkäpartaiset miehet soutavat,
kukkotaisteluita, pienokaistensa kanssa leikkiviä vaimoja, jousilla,
keihäillä, miekoilla ja pertuskoilla asestettuja sotamiehiä ja
lukemattomia, muita kuvaesityksiä. Epäilemättä näiden taideteosten
luojat olivat kehittyneempää ja älykkäämpää kansaa kuin Indokiinan
niemimaalla nykyaikoina tapaa.

Neljän kilometrin päässä Angkor Vatista pohjoiseen on Bakheng-vuoren
pagodi kukkulan laella samoin kuin Krôm-viwrenkin temppeli. Vuoren
juurella on kaksi mahtavaa, jalustoineen; yhdestä, kivestä hakattua
leijonaa. Kukkulalle portaat. Laelta on erinomaisen laaja ja kaunis
näköala yli edellä mainittujen rakennusryhmien, Tonle Sap järven ja
ja.vastakkaisella puolella yli niiden vuorien, joista kaikkiin näihin
rakennuksiin kivet tuotiin. »Koko tämä seutu on nykyjään yhtä autio
ja hylätty kuin se ennen on ollut täynnään eloa ja vilkkautta. Vain
petojen kiljuna ja muutamain harvain lintujen rääkynä häiritsee
yksinäisyyttä.»

Bakheng vuoren temppeli ilmeisestikin on Angkorin rauniorakennuksista
vanhin, Angkor Vatin suuri temppelikartano taas nuorin, kuten kuvan
veistostenkin kömpelömpi ja kehittyneempi luonne osoittaa.

Edellä mainitut rakennukset ovat kaikki olleet uskonnollisia
tarkoituksia varten rakennetut, mutta kilometrin päässä tapaamme
Bakhengin takana raunioita, joilla on ollut aivan toinen tarkoitus.
Siellä on Angkor Thôm, s.o. »suuri Angkor», joka oli khmerien mahtavan
valtakunnan pääkaupunki. Temppeleistä ei tosin ole sielläkään puutetta,
mutta suurin osa taloista on kuitenkin ihmisasunnoiksi rakennettu.
Ulkomuuri, joka on raudanpitoisesta kivestä tehty, on neliön muotoinen,
joka sivu 3,2 kilometriä pitkä. Muurissa on viisi monumentaalista
porttia, joiden kautta sisään kuljetaan. Sisällä on metsän verhossa
palatsien ja temppelien raunioita. Kuninkaallinen palatsi oli erikoisen
muurineliönsä keskellä, joka myös käsitti suuren pyramidin muotoisen
uskonnollisen rakennuksen. Tämän kartanon itäpuolella on laaja terassi,
joka on suurenmoisilla korkokuvilla koristettu. Ehkä merkillisin
kaikista khmerien muinaisrakennuksista on Baijonin temppeli, joka
niinikään on Angkor Thômissa, oman pylväsneliönsä piirittämänä.
Sisimpänä on ristinmuotoinen rakennus, jonka keskeltä, pyöreältä
pohjalta, kohoaa valtava torni. Pylväskäytäväin päällä on säännöllisin
välimatkoin viisikymmentä tornia, jotka ovat Brahman nelinkertaisilla
kasvoilla koristetut.

Sillä tuhannen hehtaarin alalla, jonka Ankor Thômin ympärysmuuri
sisäänsä sulkee, rehoittaa nykyjään troopillinen metsä ja tiheikkö
koko uhkeudessaan — se on mitä takkuisin sekasorto tummanharmaita
runkoja ja laajoja oksikoita, korkeuteen ponnistavia versoja, tiheätä
alusmetsää, luikertelevia köynnöskasveja ja riippuvia loiskasviuutimia,
mitä vain näitten uhkuvain troopillisten maitten lämmin kostea maa
voi kasvattaa. »Tämän uhkean lehväpeitteen lymyissä, Jumalan vihannan
verhon kunnioittavasti kätkemänä, lepää kuolleitten kaupunki. Täällä
ovat pagodit nykyjään metsän petojen pesinä, joissa menneiden
sukupolvien eläjät rukoilivat ja valittivat, talot, joissa he
syntyivät, suunnittelivat ja rakastivat, työskentelivät ja riitelivät,
kärsivät ja kuolivat, suuret aarrekammiot, joissa säilytettiin
kokonaisen valtakunnan rikkauksia, uljaat palatsit, joissa kuninkaat ja
kuninkaitten isät asuivat.»

Se kansa ja valtakunta, joka on nämä suurenmoiset muinaisjäännökset
luonut, on kauan pysynyt arvoituksellisena, eikä asiaa vieläkään ole
täydelleen selvitetty.

Vanhin kirjoitettu tieto Angkorista on erään kiinalaisen diplomaatin
kertomus matkastaan, jonka hän v. 1295 Kiinan keisarin käskystä teki
Kambodjaan, jota kiinalaiset siihen aikaan sanoivat Tshin-laksi. Matka
kävi merta pitkin, jota pidettiin turvallisempana kuin maamatkaa.
Matkakertomuksessaan kiinalainen diplomaatti tekee selkoa Kambodjan
neliönmuotoisesta pääkaupungista, joka kaikesta päättäen oli juuri
Angkor, mainiten muunmuassa »jättiläisten tien» kuvanveistoksineen,
joka on Angkorin huomattavimpia nähtävyyksiä. Kolmannentoista
vuosisadan lopulla Angkor Thômissa siis vielä asuttiin ja hallittiin.

Jonkun verran valaistusta tarjoavat myös Angkorin rakennuksissa
säilyneet piirtokirjoitukset. Niitä on kahdenlaisia, osa kirjoitettu
samanlaisilla kirjaimilla, mitä Kambodjassa nykyisinkin käytetään,
osa toisilla vanhemmilla. Edellisiä buddhalaiset munkit jotenkin
helposti lukevat, jälkimmäiset ovat maan oppineimmillekin miehille
ymmärtämättömät. Niitä ovat ranskalaiset oppineet viime aikoina
tutkineet ja selvitelleet. Kambodjalaisilla kirjaimilla kirjoitetut
lauseet enimmäkseen koskettelevat vain uskonnollisia asioita, eivätkä
sanottavasti valaise rakennusten entisyyttä.

Khmerit näyttävät olleen sekarotua, syntynyttä alkuasukkaitten ja
Sisä-Aasian ylängöltä tulleen valloittajakansan sekaannuksesta.
Muutama vuosisata ennen kristityn ajanlaskun alkua alkoivat Etu-Intian
itärannalta tulleet siirtolaiset saada Kambodjassa vaikutusvaltaa,
tuoden sinne brahman uskon ja sanskritin kielen. Varsinkin kuudennella
vuosisadalla j.Kr. hindulaisuus alkoi saada vaikutusvaltaa. Angkor
Thômin rakensi kuningas Jasovarman v:n 900 vaiheilla j.Kr. Samaan
aikaan buddhalaisuus alkoi tunkea tieltään brahmalaisuutta. Angkor
Vat luultavasti rakennettiin kahdennellatoista vuosisadalla, jolloin
viimeinen khmerien suurista kuninkaista valloitti Champan. Seuraavan
vuosisadan lopulla khmerit karkoitettiin Menamin laaksosta ja Siam
ja neljännellätoista vuosisadalla toiset viholliset moneen kertaan
valloittivat ja ryöstivät Angkor Thômin. Viidennellätoista vuosisadalla
khmerien kuninkaat hylkäävät vanhan pääkaupunkinsa ja valtakunta
rappeutumistaan rappeutui.

Kambodjalaiset itse kutsuvat maataan Sroc Khmeriksi. Eurooppalaisten
käyttämä nimi on muodostettu hindulaisesta sanasta Kambuja, joka taas
oli johdettu Kambusta, khmerien rodun taruperäisestä perustajasta.



De Lagréen ja Garnierin tutkimusretki Mekongilla.


Jo v. 1641 hollantilaiset lähettivät kaupparetkikunnan nousemaan
Mekongia aina Vien-Tiane nimiseen Laos-valtioon saakka, jossa
retkikunta otettiin jotenkin hyvin vastaan, vaikk'ei sitä tahdottu
mielisuosiolla pois laskea; mutta sen jälkeen tapaamme siellä
matkustajia vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Henri Mouhot, jonka työt Angkorin rauniokentillä jo mainitsimme,
matkusteli sekä Siamin ylämaassa että kävi korkealla Mekongillakin,
mutta ollen valokuvaaja ammatiltaan hän ei kyennyt tekemään kunnollisia
paikanmääräyksiä ja lopulta kaukana Mekongin ylämaassa kuoli kuumeeseen.

Burmasta käsin kävi McLeod-niminen skotlantilainen Mekongin ylämaassa,
poikkimaisin matkustaen, muutama vuosi ennen ranskalaista retkikuntaa,
koettaen saada aikaan kauppayhteyden Mulmeinin ja Laos-valtioiden
kanssa ja yhä edelleen Kiinan Jynnaniin, mutta Mekongin jokivartelaisia
suunnitelma ei miellyttänyt ja Jynnaniin McLeodia ei laskettu.

Näiden retkien maantieteelliset työt olivat kuitenkin sangen
puutteelliset, niin että ranskalaisella retkikunnalla, joka heinäkuun
7 p. v. 1866 lähti Pnom Penhistä Mekongia nousemaan, oli jotenkin
alkamaton työmaa edessään.

Tämä retki oikeastaan oli François Garnierin suunnittelema, mutta kun
hän vielä oli sangen nuori, uskottiin ylijohto Doudart de Lagréelle,
joka siihen aikaan oli Ranskan valtiollisena asiamiehenä Kambodjan
kuninkaan hovissa. Molemmat he olivat meriupseereja. Kymmenkunta
muuta ranskalaista kuului retkikuntaan, näistä neljä tieteelliseen
työskentelyyn perehtynyttä. Odotellessaan Pnom Penhissä Siamin
hallituksen passia retkikunta oli käynyt Angkorin muinaisraunioilla
täydentämässä niiden tutkimusta.

Garnier yhdisti Angkorin raunioista saamansa vaikutukset seuraavaan
lauseeseen: »Tuskin missään muualla on näin valtavaa kivimäärää
käsitelty näin taiteellisesti ja tieteellisesti. Pyramideja ihailemme
ihmisvoiman ja sitkeyden jättiläismäisinä teoksina, mutta tässä on yhtä
suureen voimaan ja sitkeyteen vielä lisättävä nero.»

Retkikunta nousi Mekongia kahdella matalakulkuisella tykkiveneellä,
mutta toiveet, että näin mukavasti pitkälle päästäisiin, raukesivat
sangen pian, sillä Somborin luona, suorin tein parinsadan kilometrin
päässä Pnom Penhistä, tuli vastaan niin ankarat kosket, ettei ollut
ajattelemistakaan nostaa laivoja niiden päälle.

Mekong oli rankkain sateitten johdosta alkanut tulvia ja oli nyt viittä
metriä tavallista korkeammalla. Sankkain, sotkuisten aarniometsäseinäin
välissä joki vyörytti ruskeata vettään vaahtoavaan koskeen, jonka monen
monet saaret jakoivat pauhaaviin haaroihin.

Retkikunta osti nyt maan asukkailta jokiveneitä, joilla se sauvoen
alkoi matkaa jatkaa, kulkien suureksi osaksi tulvan vallassa olevain
metsäin läpi. Veneet oli polttamalla tehty pitkästä pölkystä, jonka
kahden puolen sitten oli lisätty laudoista laitoja. Keskellä oli pieni
ruokokattoinen maja, jota bambusta tehty kansi kannatti. Sauvoimet oli
päästä raudoitettu.

Khonin koskien kohdalla Mekongin leveys oli 1,000 metriä ja vesi putosi
pystysuorana könkäänä 15 metriä. Ylempänä joen leveys kuitenkin oli
tulvan aikana viisi kilometriä. Kahden puolen maa oli taajaan asuttu ja
hyvin viljelty.

Retkikunta ei tutkinut ja kartoittanut vain Mekongia, vaan kaikki
siihen laskevat syrjäjoetkin melkoiseen matkaan. Pohjoisempana alkoi
edessä päin olla korkeita vuoria.

Bassakissa, jossa retkikunta viipyi pitkän ajan, Garnier mittaili
Mekongin vesimäärän, huomaten sen tavallisella vedellä olevan 9,000
kuutiometriä sekunnissa, tulvan aikana taas 50,000 ja vähimmillään
2,000—3,000 kuutiometriä. Pnom Penhissä tulvan vesimäärä on 60,000—
70,000 kuutiometriä. Ganges kuljettaa tulvillaan vielä kaksi vertaa
sitäkin enemmän. Mekongin pinta on ylimmillään toistakymmentä metriä
tavallistaan korkeammalla, jonka vuoksi se hedelmöittää laajat
vainiot vedellään ja lietteellään ja tarjoaa hyvät edellytykset,
riisinviljelykselle.

Garnierin piti nyt palata Pnom Penhiin postia, kiinalaista passia
ja tärkeitä koneita noutamaan, muun retkikunnan poiketessa Siamiin
tutkimaan Nam-Mun nimistä suurta syrjäjokea. Retkikunnan selän takana
oli kuitenkin syntynyt suuri kapina, joka kokonaan katkaisi sen
selkäpuolen yhteydet ja Garnierin täytyi sen vuoksi palata takaisin
ja tehdä Siamin kautta pitkä kierros Angkoriin ja sieltä veneellä
kulkea vihollisen vallassa olevan maan kautta Pnom Penhiin. Tällä
vaikealla, tarmolla suoritetulla matkalla hän näki useita tuntemattomia
khmeriläisraunioita, muun muassa suurenmoisen, kolmekymmentä metriä yli
joen pinnan kohoavan sillan, josta kolme suurta kappaletta vielä oli
jäljellä. Keskimmäisen siltakaaren pituus oli 148 metriä, leveys 15.
Kaaria oli ollut kolmekymmentäneljä. Silta oli hiekkakivestä rakennettu
ja veistoksilla runsaasti koristettu.

Saatuaan osan kaipaamistaan tavaroista ja ennen kaikkia kiinalaisen
passin, joka oli välttämätön, jos mieli päästä Jynnaniin, Garnier
samoja teitä palasi takaisin. Tällä kerralla hänen täytyi jollakin
taipaleella kannattaa tavaroitaan tytöillä, kun ei muuta keinoa ollut.
Tytöt kuitenkin ottivat työn aivan leikin kannalta, nauroivat vain
veitikkamaisesti hänen kiirehtiessään ja uivat joka joessa, vähääkään
välittämättä hänen pyynnöistään ja käskyistään. Muun retkikunnan
tavatessaan Garnier oli kulkenut yli 1,600 kilometriä seutujen läpi,
jotka suurimmaksi osaksi olivat eurooppalaisille aivan tuntemattomat.

Huhtikuun 2 p. 1867 ranskalainen retkikunta saapui Vien-Tiaheen,
entisen laosvaltakunnan pääkaupunkiin, joka hollantilaisten siinä
1641 käydessä oli suuri kukoistava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja
troopillinen tiheikkö oli kokonaan peittänyt sen rehevään vaippaansa.
Tämäkin laosvalta oli kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla
joutunut Siamin vaikutusvallan ja sorron alaiseksi, kunnes Vien-Tianen
kuningas v. 1820 murhautti hovissaan olevan Siamin lähettilään, tämä
kun niin armottomasti nylki hänen maataan. Siamista lähetettiin
paikalla suuri armeija Vien-Tianea kurittamaan. Kaupunki valloitettiin
ja hävitettiin ja sen asukkaat karkoitettiin. Valloittajat polttivat
paljon ihmisiä huoneihin ja harjoittivat kaikenlaista julmuutta
kostaakseen vainajan puolesta. Anu kuningas pakeni Annamiin. Sieltä
hän kuitenkin annettiin pois ja vietiin Bangkokiin ja pantiin häkkiin,
jossa hän kuoli surkean kuoleman. Hänen poikansa, jota säilytettiin
eräässä pagodissa vankina, hyppäsi sen tornista ja sai siten surmansa.
Vien-Tianen asukkaita ajettiin kuin karjalaumaa etäisiin seutuihin ja
sadoittain heitä sortui matkalla nälkään. Toiset joutuivat voittajain
orjiksi. Kun Vien-Tianesta oli kaikki vähänkin kelvollinen ryöstetty,
jätettiin kaupunki metsittymään, eikä troopillinen tiheikkö pitkää
aikaa tarvinnutkaan, ennenkuin se oli entisen vilkkaan elämän paikalla
yksinvaltiaana.

Siamin ja Annamin ja muitten valtain keskinäisen kilpailun johdosta
oli koko Laos-maan rahvas siihen määrään menettänyt tarmonsa, että
näytti mahdottomalta, voisiko se koskaan enää miehistyä. Se oli siihen
määrään sorron alainen, että karavaanien kantajat pitivät luonnollisena
oikeutenaan ottaa väkisin, mitä tarvitsivat, heille kun ei yleensä
maksettu palkkaa. Ranskalaiset sitä vastoin maksoivat palkat joka
miehelle, mutta sen sijaan vaativat, ettei väestöltä saanut ottaa
mitään ilmaiseksi, ja tämä tuntui kaikista niin luonnottomalta, että
he sitä tuskin ymmärsivät. Päälliköt julkisesti valittivat, kun hyvää
messinkilankaa tuhlattiin suotta halvoille talonpojille.

Huhtikuun lopulla retkikunta saapui Luang-Prabangiin, ylimpään
laos-valtioon, joka Vien-Tianen kukistuttua oli suuresti paisunut.
Valtion samanniminen pääkaupunki oli suurin kaupunki (8,000 a.), mitä
retkikunta oli ylämaassa nähnyt. Luang-Prabang maksoi veroa Kiinalle,
Annamille ja Siamille ja oli siitä hyvästä saanut elää rauhassa ja
kehittyä Mekongin ylämaan tärkeimmäksi kauppakeskustaksi. Nyt kuitenkin
oli Kiinalta kielletty veron suoritus sillä verukkeella, että tiet
olivat Jynnanin muhamettilaisten tekemän kapinan vuoksi epävarmat,
eikä aiottu päästää ranskalaista retkikuntaakaan matkaa jatkamaan,
koska tämä olisi voinut osoittaa verukkeen aiheettomuuden. Lopulta
Luang-Prabangin kuningas kuitenkin suostui ja erosi de Lagréesta hyvänä
ystävänä.

Mekong kävi tästä ylöspäin niin koskiseksi, että retkikunnan täytyi
jatkaa matkaa kokonaan maitse. Lokakuun 12 p. se kulki rajan poikki
Kiinaan ja ihmetteli heti ensi kylissä sitä korkealle kehittynyttä
ikivanhaa sivistystä, joka Kiinassa heti kohtasi, todistaen sen
asukkaitten suurta tarmoa. Mutta muhamettilaiskapinan hävityksetkin
olivat kaikkialla ilmeiset ja monen talon oli koleera jättänyt
autioksi. Se-Mao oli Jynnanin ensimmäinen kaupunki, johon retkikunta
tuli. Mandariinit ottivat sen mitä parhaiten vastaan, sillä vaikka
tulijain vaatteet olivatkin pitkällä vaivalloisella matkalla ränstyneet
ryysyiksi, oli heidän Pekingistä lähetetty passinsa sitä tehoisampi.
Se-Maon kauppapuodeista he saivat koko joukon apua ruumiinsa
verhoamiseksi.

Jynnanissa ranskalaiset ihailivat sen kauniita järviä, korkeita vuoria
ja suurenmoisia siltoja. Jynnanin kaupungissa he tapasivat pari
ranskalaista lähetyssaarnaajaa, jotka monella tavoin helpottivat heidän
seurusteluaan kiinalaisten viranomaisten kanssa.

Ranskalaisen retkikunnan olisi ohjeittensa mukaan pitänyt löytää
Mekongin lähteet ja se aikoi nyt pyrkiä niille Jangtsen vartta,
jossa on kauas ylämaahan teitä ja siltoja. Edessä oleva maa oli
kuitenkin kapinallisten muhamettilaisten käsissä, jonka vuoksi
Lagrée pyysi Jynnanissa asuvalta muhamettilaiselta pyhimykseltä
suositusta kapinallisten muhamettilaisten sulttaanille, jonka päämaja
oli Ta-li-fussa örrhai järven rannalla, lähellä Jangtsen mutkaa ja
Kiinan rajaseutujen halki juoksevaa Mekongia. Garnier laittoi kuntoon
pyhimyksen hallussa olevan erinomaisen eurooppalaisen tähtikiikarin ja
pyhimys hänelle kirjoitti palkaksi kaikki mahdolliset suositukset.

Matkalla Jangtsekiangille, jota tällä osalla sanottiin Kinshaksi,
Lagrée kuitenkin sairastui niin vaaralliseen kuumeeseen, että hänen
täytyi lääkärinsä keralla jäädä erääseen kaupunkiin ja Garnier sai
retkikunnan johdon käsiinsä.

Yhdytettyään Jangtsekiangin kohdalla, jossa saakka ei ainoakaan
eurooppalainen matkustaja ollut käynyt jälkeen Marco Polon aikain,
retkikunta lähti sen kukkulaisia rantoja ylämaahan nousemaan, tavaten
matkalla sekä ranskalaisia lähetyssaarnaajia että kiinalaisia
kristittyjä, ja saapuikin lopulta Ta-li-fuhun, muhamettilaisten
päämajaan, mitä surkeimmin hävitetyn maan kautta kuljettuaan.

Ta-li-fussa oli vastaanotto kuitenkin niin vihamielinen, ettei
voinut olla puhettakaan matkan jatkamisesta Mekongille, vaan täytyi
ranskalaisten suin päin lähteä paluumatkalle samaa tietä kuin olivat
tulleetkin.

Paluumatkalla he saivat surusanoman de Lagréen kuolemasta ja
kuljettivat hänet kotimaahan haudattavaksi. Paluumatka kävi
jokiveneillä ja dshonkeilla Hankauhin ja sieltä höyrylaivalla.

Vaikk'ei de Lagréen-Garnierin retkikunta löytänytkään Mekongin lähteitä
— ne ovat kaukana Tibetin ylänkömaan sisäosissa — oli se kuitenkin
suorittanut perusteellisemman työn kuin ainoakaan entinen matkustaja
niillä mailla, jonka vuoksi se saikin tieteelliseltä maailmalta
ansaitun tunnustuksen.



Löytöretkiä Burmassa.


V:n 1826 sota osoitti englantilaisille, kuinka välttämätöntä oli
vastaisten rettelöitten varalta hankkia tarkemmat tiedot Burman
maantieteellisistä oloista. Milloin vain vähänkin tilaisuutta
tarjoutui, ulottivat englantilaiset tietojensa piiriä kautta maan.

Majuri Burney, joka v. 1829 saapui Avaan Englantia edustamaan,
käytti kaiken vaikutuksensa helpottaakseen retkeilyjä. Tosin Avan
hovi aikoi ottaa hänet vastaan yhtä ylimielisesti kuin entisetkin
lähettiläät, mutta Burney ei suostunut mihinkään nöyryytyksiin. Hän
sai aikaan sen, ettei kuningas ottanut häntä vastaan kodan- eli
»anteeksipyyntö»-päivänä, kuten aina ennen oli tapahtunut, eikä
hän myöskään enää suostunut marssimaan palatsin ympäri ja nöyrästi
kumartamaan sille, ennenkuin pääsi audienssisaliin, ja monta muutakin
tahallista nöyryytystä hän vältti, mutta riisumaan tohvelinsa
audienssisalin ovelle hänen täytyi suostua. Vähitellen hän saavutti
hovissa melkoisen vaikutusvallan.

V. 1830 luutnantti Pemberton matkusti Assamin Manipurista Avaan,
vakoillen melkoisen alan maata, joka kartoilla oli aivan valkoista.

Puolen vuosikymmentä myöhemmin kapteeni S.T. Hannay teki Avasta
retken Irawadin latvaosalle, jolla ei jälkeen kuudennentoista
vuosisadan kukaan ollut käynyt. Hän tutustui täten Irawadin soliin,
joissa se kapeassa uomassa vuorirantain välissä katkaisee tiellä
olevia mäkimaita. Kauppatavaroita kuljetettiin täällä, samoinkuin
Mekongillakin, bambulautoilla. Myös Pagan-nimisen vanhan pääkaupungin
laajat rauniot hän näki. Niillä seuduilla alkoi Irawadin rannoilla
olla teak-puuta, josta myöhemmin tuli tärkeä vientitavara, tämä puu
kun kestävyytensä vuoksi on varsinkin laivanrakennuksessa korvaamaton.
Bhamon, Ylä-Burman suurimman kaupungin tuolla puolella, maa alkoi käydä
yhä mäkisemmäksi. Ylämaassa Hannay näki kansan, jolla oli selvään
kaukasialaiset piirteet. Noin 640 kilometriä Avasta ylöspäin Irawadia
voitiin kulkea suurillakin veneillä, mutta sitä ylempänä kosket
alkoivat haitata venekulkua. Hannay teki sitten syrjämatkan eräillä
kuuluilla kaivoksilla käydäkseen, jonka jälkeen hän palasi Avaan.

Richardson teki Maulmainista monta matkaa Saluen joen ylämaahan ja myös
Siamin puolelle, etsiäkseen soveliasta kauppatietä Kiinan Jynnaniin, ja
eräällä näistä matkoista oli ennen mainitsemamme McLeod mukana.

V. 1837 Burmassa tapahtui vallankumous, jonka johdosta Englannin
lähettiläs poistui, eikä diplomaattisia suhteita solmittu uudelleen
ennenkuin v. 1855, jolloin uuden lähetystön mukana oli eversti H.
Yule, sittemmin kuulu Marco Polon tutkija. Edellämainittujen ja muiden
mainitsematta jääneiden matkailijain tulosten ja maan asukkailta
saatujen tietojen johdolla hän v. 1856 laati Burmasta kartan, joka oli
kaikkiin edellisiin nähden suurenmoinen edistys. Samalla ryhdyttiin
kuitenkin uusilla retkillä tietoja kartuttamaan ja varsinkin uudelleen
etsimään kauppareittiä Burmasta Kiinaan.

Intian ja Kiinan väliset maat ovat maailman vaikeimpia epätasaisuutensa
ja muitten luonnonesteittensä vuoksi. Niissä kulkee nimittäin suuri
määrä yhdensuuntaisia vuorijonoja pohjoisesta etelään ja näiden
vuorijonojen välisissä rotkolaaksoissa virtaavat rinnan ja toisiaan
lähellä Taka-Intian suuret joet, Mekong, Menam, Saluen ja Irawadi
ynnä kauimpana idässä Jangtsekiangin latvaosa, Kinsha, ja joku sen
suurista syrjajoistakin. Siinä suurin syy, miksi tämä reitti ei lopulta
kelvannut kauppareitiksikään, vaikka Jynnanin muhamettilaiset olivatkin
sen avaamiselle suosiolliset.

V. 1868 englantilainen kapteeni Sladen lähti Mandalaysta suurelle
retkelle, jonka päämäärä oli Ta-li-fu, Jynnanin muhamettilaisten
pääkaupunki. Burman kuningas oli kannattavinaan tuumaa, mutta
salassa hän oli ryhtynyt toimiin retkikunnan tuhoamiseksi ylämaan
Shan-valtioissa, ja ellei Sladenille olisi onnistunut lähettää Kiinan
muhamettilaisille sanaa, olisi hän tavaroineen kaikkineen ollut
perikadon oma. Tieto muhamettilaisen sulttaanin ystävyydestä riitti
kuitenkin pitämään Shan-maan rosvoja aisoissa ja Sladen saattoi käydä
Momeinissa saakka, vaikk'ei matkasta sitten ollutkaan sen suurempia
tuloksia.

V. 1874 Kiinan hallitus vihdoin kukisti Jynnanin muhamettilaiset,
heidän sulttaaninsa käännyttyä Englannin puoleen sen tunnustuksen
saadakseen, mutta Englannin hallitus jatkoi siitä huolimatta
kauppasuhteiden valmistelua, lähettäen A.R. Margaryn Kiinasta maan
poikki Burman Bhamoon ja eversti Brownen Bhamosta Shanghaihin Margaryn
avaamaa tietä. Paluumatkallaan Margary murhattiin ja Brownen oli
kiiruimman kautta taistellen palattava takaisin Burmaan. Colborne
Baber, joka lähetettiin Kiinan puolelta Margaryn murhaa tutkimaan, tuli
matkallaan siihen päätökseen, että Jynnanin luonnolliset kauppareitit
käyvät merelle, koska Saluenin ja Mekongin rotkolaaksot asettavat
karavaanien kululle melkein voittamattomia esteitä, lukuisista muista
vaikeuksista puhumattakaan.

Muita matkustajia mainittakoon kapteeni W.G. Gill, joka v. 1877
matkusti Jangtsekiangin laaksosta Batangiin Tibetin rajalle ja sieltä
Burman Bhamoon, kartoittaen tarkkaan reittinsä.

Kreivi Szechenyin johtama unkarilainen retkikunta kävi vv. 1878—80
Batangissa, Ta-li-fussa ja Bhamossa ja valaisi paljon Itä-Tibetin ja
Indo-Kiinan geologisia oloja.

Archibald R. Colquhoun nousi v. 1881 Kantonista Sikiang-jokea, jonka
harvinaisen ihanat maisemat häntä hurmasivat, ja kuljettuaan jokea.800
kilometriä lähti maisin Jynnanin tuntemattomien eteläosien kautta
Burman rajalle, josta hän seurasi Papien-jokea pohjoiseen Ta-li-fuun
saakka ja sieltä kulki Bhamon kautta Irawadille ja sitä pitkin
Rangooniin.

Orleansin prinssi Henrik oli ensimmäinen eurooppalainen, joka (v. 1895)
kulki suorimman tien Kiinasta Intiaan. Lähtien Jynnanin Ta-li-fusta
hän kulki Mekongin poikki, mutta tapasi Saluenin laaksossa niin pahaa
maata, että retkikunnan täytyi hylätä muulit ja kulkea jalan. Kuukauden
kestäneen vaikean jalkaretken jälkeen retkikunta saapui Khanitin
lakeudelle ja sieltä kolmessa viikossa tuntemattomia reittejä Assaniin
ja Intiaan. Tämän retken tuloksena oli Irawadin ja Saluenin latvaosan
selittely ja uuden tien löytäminen Kiinasta Intiaan. Tämä tie on
kuitenkin liian vaikea, jotta se kauppareitiksi kelpaisi, sillä prinssi
Henrikin täytyi kahden kuukauden aikana kulkea kolmentoista vuorijonon
poikki ja maiden kautta, joissa asui sotaisia kansoja.

V. 1878 Burman valtaistuimelle nousi tyranni, joka niin kylmäverisesti
murhasi omaisiaan, että Englannin lähettiläs poistui Mandalaysta, kun
ei voinut näitä kauhuja estää. Englantilaisilla oli jo Irawadilla suuri
kauppalaivasto, joka sillä hoiti kaiken kuljetuksen, ja kun kuningas
aikoi anastaa tämän laivaston, syntyi siitä vihdoin v. 1885 uusi sota,
joka nopeaan päättyi Burman täydelliseen anastukseen. Maaseuduilla
kuitenkin jatkui sissisotaa, jonka johdosta englantilainen armeija
jaettiin pieniin osastoihin, jotka aliupseeriensa johdolla palauttivat
kaikkialla rauhan. Sotaa sanottiin tästä »aliupseerien sodaksi».

Englannin vallan alle jouduttuaan Burma on kauttaaltaan tutkittu ja
kartoitettu, sen luonnonrikkauksia, muun muassa rubiinikaivoksia,
alettu hyödyntää, rakennettu rautateitä ja hankittu maalle
uudenaikaisia laitoksia.



Siam.


Siam tuli osapuilleen jotenkin kauttaaltaan tunnetuksi
yhdeksännentoista vuosisadan edellisellä puoliskolla, mutta varsinainen
kartoitus alkoi vasta kun Siamin hallitus oli palvelukseensa ottanut
ulkomaalaisia ammattimiehiä, jotka sen puolesta ovat tämän työn
toimittaneet.

Siam on jotenkin hyvällä menestyksellä ryhtynyt sisälliseen
rakennustyöhön länsimaisten voimain avulla, päästyään rauhaan
naapureistaan. Niinkauan kuin Burma, Kambodja ja Annam olivat
itsenäiset, oli sen alati taisteltava näitä vastaan. Uudetkaan naapurit
eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan rauhaan jättäneet, vaan etenkin
Ranska ainaisessa maannälässään on pala palalta pienentänyt Siamin
aluetta. Ensin Siamin oli sille luovutettava kaikki maa Mekongin
itäpuolelta, sitten koko Luang Prabang ja se maakunta, jossa Angkorin
rauniot ovat, ja Englannin kanssa tekemässään sopimuksessa Ranska on
itselleen pidättänyt »vaikutusvallan» koko Itä-Siamissa, joka kuitenkin
edelleenkin on siamilaisten viranomaisten hallinnossa. Ainoastaan koko
Menamin vesistöalueen itsenäisyyden molemmat naapurit ovat Siamille
taanneet. Se tosin onkin Siamin hedelmällisin osa. Englanti on tyytynyt
muutamiin Malakan niemimaan pikkuvaltioista.



Ranskan Indo-kiina.


Garnier oli kiihkeä chauvinisti, jonka unelma oli Ranskan
siirtomaamahdin kohottaminen, niin että hänen isänmaansa pystyisi
merellä kilpailemaan Englannin kanssa. V. 1873 hänet lähetettiin
Tonkiniin pienen joukon keralla hankkimaan »oikeutta» eräälle
ranskalaiselle kauppiaalle, joka oli riitaantunut Hanoin mandariinien
kanssa, kauppias kun yritti ostaa sieltä suolaa ja kuljettaa sen
Kiinaan, vaikka suolakauppa oli Tonkinin hallituksen monopoli.

Garnier muutaman päivän turhaan kiisteltyhän päätti ratkaista kaikki
vaikeudet maansa eduksi yhdellä miekan iskulla, kuten Aleksanteri
Suuri lyödessään halki Gordionin solmun. Hän pitemmittä puheitta
julisti Hanoin ohi virtaavan suuren Song-koi-joen avoimeksi kaupalle
ja vesitien Jynnaniin siten avoimeksi. Siitä seurasi paikalla sota ja
Garnier pienellä joukollaan valloitti Hanoin linnan väkirynnäköllä.
Muutaman viikon kuluttua koko Ala-Tonkin oli hänen käsissään. Annam,
jonka vallanalainen Tonkin oli, kutsui silloin avukseen »mustat liput»,
rosvojoukot, jotka Jynnanin melskeitten yhteydessä olivat saaneet
haltuunsa ylämaat, ja eräässä taistelussa heitä vastaan Garnier kaatui.
Hänen seuraajansa teki häpeällisen rauhan, ranskalaiset poistuivat
Tonkinista ja heidän sikäläiset kannattajansa joutuivat tuhon omiksi..

Garnierin seikkailu oli ensimmäinen kohtaus pitkällisestä ja sangen
sitkeästä taistelusta, joka sittemmin seurasi Tonkinin omistamisesta.
Eräs myöhempi upseeri teki saman erehdyksen kuin Garnierkin ja aivan
samoilla seurauksilla, saaden itse sen johdosta surmansa, mutta Ranskan
hallituksen johdossa oli toisella kerralla mies — Jules Ferry — jolla
oli samanlaiset käsitykset maansa tulevaisuudesta siirtomaavaltana
kuin Garnierillakin, ja hän ryhtyi suuremmilla voimilla taistelua
jatkamaan Seurauksena siitä oli, että Ranska riitaantui Annamin
kanssa, jonka alusmaa Tonkin oli, ja vielä Kiinankin kanssa, jolle
Annam nyt muisti olevansa vasallivallan suhteessa. Sekä Annam että
Kiina lähettivät Tonkiniin sotaväkeä, jota paitsi »mustatkin liput»
edelleenkin taistelivat ranskalaisia vastaan, ja siitä syntyi niin
itsepintainen vastarinta, että ranskalaiset lopulta olivat joutua
epätoivoon ja Ferrystä tuli Ranskan vihatuin mies. Vielä suurempia
uhreja kuin vihollinen vaati Tonkinin kuuma kuolettava ilmasto. Lopun
lopuksi sekä Tonkin että Annamkin joutuivat Ranskan alusmaiksi, mutta
ne eivät suinkaan ole toteuttaneet niitä kauniita toiveita, joilla
siirtomaanintoilijat lähtivät taisteluun.

Ranskan vallanalaisuudessa nämä maat ovat tulleet perusteellisesti
kartoitetuiksi ja tutkituiksi.



Katsaus Taka-Intian tutkimukseen.


Indokiinan suuren niemimaan rannat ovat nyt mitä tarkimmin kartoitetut
Gangeen suistamosta Kiinan rajaan saakka ja sama pitää paikkansa
malaijisaaristostakin. Laivakulun tarpeiksi tämä on ollut mitä
tähdellisintä.

Yhtä tarkkaan ei tunneta niemimaan suurenmoista jokiverkkoa, mutta
suurin piirtein on sekin kartoitettu.

Tonkinin jo'ista toivottiin kulkureittiä Kiinan Jynnaniin, mutta
tarkempi tiedustelu on osoittanut, että ne vuolautensa vuoksi ovat
siihen sopimattomat, jonka vuoksi Ranska on rakentanut rautateitä
Kiinan sisäosain kaupan anastaakseen.

Mekongilla höyryalukset nykyjään sekä väyläin perkauksen että alusten
parantamisen vuoksi nousevat Luang Prabanginkin ohi, 2,500 kilometriä
joen suusta. Voitettavat vaikeudet ovat kuitenkin niin suuret, ettei
joen ylempien osien laivakululla ole mitään käytännöllistä merkitystä.

Mekongin lähteistä ei vielä ole täyttä tietoa. Latvaosaa tutkivat
kuitenkin pitkän matkan Przevalskij, pundiitti Krishna, Dutreuil de
Rhins, Orleansin prinssi Henrik ja luutnantti E. Roux. Molemmilla
latvahaaroilla on monta nimeä, ennenkuin ne yhtyvät ja muodostavat
erittäin voimallisen kosken.

Tibetin ylämaasta tultuaan Mekong juoksee yli 1,000 metriä syvässä
rotkolaaksossa, johon maan asukkaatkaan eivät laskeudu paitsi niillä
kohdilla, missä polut kulkevat silloille tai lauttapaikoille. Yhä
alempana joen laakso leviää, kunnes se juoksee laajan lakeuden poikki,
laskien sen tulvillaan ollessaan avaralta veden alle. Kaikkiaan
Mekongin pituus on noin 5,000 kilometriä.

Menamin lähteet ovat Siamin pohjoisrajalla ja tämä joki syrjäjokineen
tunnetaan kauttaaltaan, samoin kuin Malaijiniemenkin vetevät,
juhlallisten aarniometsien läpi kiertelevät joet.

Saluen, joka laskee Martabanin lahteen, alkaa niinikään Tibetistä.
Sen latvapuoli ei ole yhtä hyvin tunnettu kuin Mekongin, mutta sekä
pundiitti Nain Singh että Przevalskij saivat jotenkin tarkat tiedot
sen lähteistä. Saluen matkalla vaihtaa nimeään kymmenkunnan kertaa.
Ainoastaan Burman alueella juokseva osa tunnetaan tyydyttävästi.

Tibetin Tsangpoa, joka juoksee Transhimalajan ja Himalajan välisessä
laaksossa, luultiin kauan Irawadin latvaosaksi, mutta nykyjään
tiedetään, että Tsangpo onkin Brahmaputran latvaosa ja että Irawadin
lähteet ovat verraten lähellä, Himalajan itäisissä pääteharjanteissa.

Indokiinan niemimaan vuoristot ovat Himalajan jatkoa. Niiden korkeus on
noin 1,000 metriä tasankopinnasta, mutta kukkuloita on, joiden korkeus
on lähes 4,000 metriä. Niemimaan eteläosassa vuoret ovat juurelta
harjanteille saakka sankan aarniometsän peittämät, mutta kauempana
pohjoisessa kasvaa tammia ja havupuita ja sisämaassa monet kukkulat
ovat aivan paljaat.

Kambodjan Tonle Sap luultavasti on se suuri järvi, joka vanhoissa
kartoissa piirrettiin Taka-Intian kaikkien jokien yhteiseksi lähteeksi.
Sen pituus on noin 160 km, leveys 30 km ja sadeajalla sen pinta kohoaa
7 metriä, peittäen kaikki ympärillä olevat seudut vedellään. Kuivalla
ajalla sen syvyys ei ole kuin puolentoista tai pari metriä ja silloin
sen rannoille kokoontuu paljon väkeä kalastamaan. Tonle Sap liettyy
nopeaan yhä pienemmäksi.



Malaijisaaristo.


Portugalilaisilla ei entisestä mahdistaan ole Itä-Intian saaristoissa
jäljellä muuta kuin itäinen osa Timorista, espanjalaisilla ei mitään.
Hollannin lippu liehuu tässä rehevässä, luonnonrikkaassa saaristossa
kaikkialla, lukuunottamatta Borneon pohjoisosaa, joka suureksi osaksi
erään yksityisen henkilön, raja Brooken, toimesta joutui Englannille,
ja Filippiinejä, joilla Amerikan Yhdysvallat nykyjään isännöivät,
lopullisesti murrettuaan Espanjan siirtomaavallan.

Java on Sundasaarista taajimmin asuttu ja parhaiten tunnettu. Se on
tarjonnut runsaan työmaan vulkaanisten ilmiöitten ja troopillisen
kasviston tutkijoille, jälkimmäisille etenkin niiden suurenmoisten
luonnonpuistojen ja koelaitosten johdosta, jotka hollantilaiset ovat
Buitenzorgiin perustaneet ja jotka ovat kaikille tutkijoille avoinna.
Hyvät kulkuneuvot ja yleinen turvallisuus edistävät tieteellistä työtä.

Vanhemmista tutkijoista on mainittava etenkin saksalainen F.M.
Junghuhn, joka vv. 1835—49 kokosi aineksia suureen teokseensa Javasta,
uudemmista hollantilainen R. Verbeck. Javan aarniometsissä on säilynyt
suurenmoisia muistomerkkejä saaren hindulaisajalta, ennen kaikkia
Boro-Budurin maailmankuulu temppeli.

Sumatra on vielä paljon alkuperäisemmäliä kannalla kuin Java, sen
asukkaat osasta vielä luonnonkansain kannalla. Sotaretket näitä,
etenkin Atjehia, vastaan ovat laajentaneet tietoja sisäosista, niin
että Sumatrankin maantieteelliset olot jo jotakuinkin tunnetaan.
Hollantilaisten käännettyä tähän suureen hedelmälliseen saareen ja sen
luonnonedellytyksien tuntemiseen päähuomionsa edistyy sen tutkiminen
entistä ripeämmin.

Borneo, Sundasaarista suurin, herätti viime vuosisadan alkupuoliskolla
huomiota varsinkin suurisuuntaisella merirosvoudella, joka saattoi
Malaijisaariston kaikki väylät turvattomiksi. Rantakyläin asukkaat
lyöttäytyivät yhteen ja lähtivät suurilla laivastoilla, joissa
saattoi olla pariin kolmeen tuhanteen mieheen, vuosikausia kestäville
rosvoretkille, tehden sivistysmaidenkin kaupan toisin ajoin
mahdottomaksi.

Sir James Brooke, Sarawakin raja, oli se mies, joka teki lopun
Borneon merirosvoudesta. Hän oli omilla varoillaan varustanut laivan
ja purjehtinut Bruneihin, saaren pohjoisrannalle, sekä tarjonnut
siellä sulttaanille apuaan Sarawak-nimisessä vasallivaltiossa
raivoavan kapinan kukistamiseksi. Suurella kyvyllään ja tarmollaan hän
täydellisesti onnistui tässä yrityksessä ja hänet nimitettiin palkaksi
Sarawakin rajaksi. Tässä asemassa hän sai Englannin sotalaivastolta
apua merirosvouksen kukistamiseksi ja siitä syntyi tuima sota, jossa
vuodatettiin sangen paljon verta, merirosvot kun sitkeästi puolustivat
linnoitettuja kyliään. Lopulta Brooke kuitenkin sai täydellisen voiton
ja kaupan elpyessä oli hänen entistä helpompi vahvistaa valtaansa
Sarawakissa, jossa nyt hänen perillisensä hallitsee Englannin
suojelusvallan alaisena.

Borneo on yhä edelleen hyvin vähän tunnettu, sen sisäosat kun
vielä ovat luonnontilassa ja sikäläiset asukkaat, dajaakit, ovat
kaulankatkomiskiihkostaan tunnetut. Useat hollantilaiset retkikunnat
ovat kuitenkin matkustelleet Borneonkin sisäosissa, kartoittaen sen
joet ja vuoristot, jota paitsi sekä luonnontutkijat että vuorimiehet
ovat olleet siellä työssä. Norjalainen Lumholtz on erikoisesti
mainittava uudemmista tutkijoista.

Borneossa on paljon kivennäisrikkauksia, timantteja kultaa ynnä useita
muita metalleja, kivihiiliä ja öljyä, mutta niiden runsaudesta ei
vielä, olla selvillä ja hyödyntäminen on vasta alkuasteillaan.

Kuulu englantilainen luonnontutkija A.R. Wallace, joka samanaikaisesti
kuin muodosti oman kehitysoppinsa, oleskeli kahdeksan vuotta
(1854—1862) Malaijisaaristossa, tutkien etenkin niiden eläinkunnan
leviämistä. Hän osoitti halki Itä-Intian saariston, Balin ja Lombokin
välisen kapean salmen kautta kulkevan rajan, jonka länsipuolella
eläinkunta on intialainen, itäpuolella taas austraalialainen. Erittäin
omituinen on Celebesin, Isoista Sundasaarista viimeisen, eläinkunta.
Wallace oleskeli tälläkin saarella, mutta muutoin se aina vuoteen 1890
saakka oli sangen vähän huomattu. Sittemmin on kuitenkin tehty matkoja
vaillinaisesti tunnettuihin sisäosiinkin.

Filippiineillä työskenteli jo Espanjan vallan aikana useita tutkijoita
ja amerikkalaiset ovat tarmokkaasti jatkaneet työtä.



Kiina.


Kiinan tuntemus ei yhdeksännentoista vuosisadan alkupuolella
suurestikaan edistynyt, koska hallitus piti maata visusti suljettuna
ja sitä paitsi yleinen muukalaisviha teki sisämaanmatkat vaarallisiksi
ja rasittaviksi. Useat lähetyssaarnaajat, sekä protestanttiset että
katoliset, tekivät kuitenkin laajojakin matkoja, etenkin Huc ja Gabet,
jotka jo mainitsimme Lhasassa kävijöinä.

Sotain johdosta, joita Kiina kävi Englantia ja Ranskaa vastaan,
täytyi Kiinan kuitenkin raottaa porttejaan avaamalla merikaupunkejaan
maailman kaupalle ja samalla kävi myös matkustelu sen sisäosissa
mahdolliseksi. Ensimmäisiä, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen,
olivat englantilaiset Blakiston ja Ney Elias.

Englantilaisen laivaston v. 1862 noustua Jangtsekiangia Hankowiin
saakka lähti kapteeni Thomas W. Blakiston omin neuvoin tutkimaan jokea
vielä edemmäksi, aikoen kulkea Tibetin kautta Intiaan. Itshangin luona,
noin 1,600 kilometriä merestä, hän saapui Jangtsekiangin suurenmoisiin
soliin ja koskimatkalle, jota kesti 160 kilometriä. »Kun tulimme
erääseen solaan», kirjoittaa Blakiston, »kohosi kahden puolen valtavat
kallioseinämät suunnattoman korkealle ja niiden välillä vallitsi
kaamea hämäryys, ja kallioiden rintamasta pisti ulospäin suuria pöydän
kaltaisia laakoja, joista riippui valtavia stalaktitteja. Ja muutamien
päällä kasvoi puita, joiden juuret riippuivat reunoista kukkakiehkurain
tavoin.» Pingshanista, 2,800 kilometriä joen suusta, Taiping-kapina
pakotti retkikunnan takaisin kääntymään. Se oli kuitenkin tutkinut
1,400 kilometriä Jangtsekiangin yläosaa, jolla ei siihen saakka
ollut muita käynyt kuin maanasukkaiksi pukeutuneita katolilaisia
lähetyssaarnaajia.

Samana vuonna Ney Elias tutki Hoanghon eli Keltaisen joen uuden
uoman, joka päättyy Petshilin lahteen, 400 kilometriä vanhan suun
pohjoispuolella. Joen uomanmuutoksesta maanasukkaat kertoivat:
Kesätulvan aikana v. 1851 tapahtui ensimmäinen äyrään murtuminen
Lanjanhein läheisyydessä Honanissa ja osa vedestä tulvi aukon kautta
lakeuksille. Seuraavan vuoden tulva suurensi aukkoa ja vanhan uoman
alaosasta vesi uudelleen väheni. V. 1853 joen koko vesimäärä tulvasi
aukon kautta lakeudelle ja levisi itää ja pohjoista kohti, kunnes
tapasi Tatsing-joen ja sen uomaa lähti mereen juoksemaan. Vanha uoma
jäi kokonaan kuiville.

Hoangho, samoin kuin kaikki runsaasti lietettä kuljettavat joet,
nopeaan korottaa uomaansa, niin että se enimmäkseen virtaa rantojaan,
toisin paikoin jopa 8 metriä, korkeammalla, ja sen vuoksi se tuon
tuostakin murtautuu äyräittensä yli ja etsii lakeudelta uuden
uoman. Tulvillaan se silloin saa aikaan suunnattomia hävityksiä, ja
suurenmoisesta hedelmöivästä vaikutuksestaan huolimatta sitä sen vuoksi
sanotaan »Kiinan suruksi».

Neljä vuotta myöhemmin Ney Elias kulki Mongolian poikki Kalganista
Altai-vuoriston pohjoispuolitse Uljassutaihin ja Kobdoon tehden pitkin
matkaa paikanmääräyksiä.

Hoanghon lähteet ovat kaukana Tibetissä, Kuenlunin vuoristossa, ja
sen latvaosa on aivan lähellä Jangtsckiangin latvaosaa. Sen koko
pituus on noin 3,900 kilometriä. Vesimäärä ei ole kovin suuri, mutta
kun joki on hyvin vuolas ja virtaa Pohjois-Kiinan tuulimultaseutujen
läpi, kuljettaa se mukanaan sangen paljon lietettä ja kohottaa
nopeaan uomaansa. Viisitoista vuotta kului, ennenkuin v. 1851
tapahtuneen uomanmuutoksen aikaan saamat vahingot oli korjattu ja
uusi uoma maavallien sisään suljettu, mutta jo v. 1882 ja varsinkin
v. 1887 joki taas murtautui ulos siitäkin ja aikaansai suunnattomia
hävityksiä. Se saatiin kuitenkin palaamaan takaisin uomaansa ja tokeet
korjatuiksi. Kokonaisia kyliä joki kuitenkin oli vienyt mukanaan
ja miljoona ihmistä sai surmansa. Pienempiä vahingoita sattuu joka
vuosi, mutta siitä huolimatta Kiinan hallitus ei vielä ole turvautunut
länsimaisten insinöörien apuun, vaikka nämä epäilemättä »ovat sulkeneet
suurempiakin, jalompiakin jaksaneet.»

Laivakululle Hoangho on aivan sopimaton, jota vastoin Jangtsekiang
syrjäjokineen muodostaa vesiliikeväylän, jonka vertoja ei ole missään
muualla maailmassa. Puolet Kiinan koko ulkomaisesta kaupasta kulkee
Jangtsekiangia ja siihen päättyviä vesiväyliä kuluttajille.

Ansiokkain viime vuosisadan Kiinan tutkijoista oli saksalainen vapaah.
Ferdinand v. Richthofen (1833—1905), opinnoiltaan etusijassa geologi.
Hän oli jo paljon tutkinut Etelä- ja Kaakkois-Aasian geologiaa, kun
hän, Kiinan olojen rauhoituttua, v. 1868 alkoi tässä maassa työnsä.
Vuoteen 1872 saakka v. Richthofen matkusteli ristiin rastiin kautta
koko Kiinan, käyden joka maakunnassa, Kansua ja lounaismaakuntia lukuun
ottamatta, ja kooten tällä matkalla niin suurenmoisen sekä geologisen
että maantieteellisen ja taloudellisen aineiston, että Kiina hänen
suuren teoksensa ilmestyessä v. 1885 tuli kauttaaltaan tunnetuksi.

v. Richthofen ensinnä keksi Shantungin kivihiilivarat ja Kiaotshoun
oivallisen sataman, jonka saksalaiset sitten valtasivat.
Vuoristotutkimuksiensa kautta hän laski perustuksen koko Itä-Aasian
omituisen vuoristojärjestelmän käsittämiselle. Tutkimalla ja
selittämällä Pohjois-Kiinan lössinaisemat hän rikastutti maantiedettä
kokonaan uudella maisematyypillä.

Richthofenin huomio kiintyi hienon savimullan muodostamiin
maakerroksiin, joita Pohjois-Kiinassa on laajalla alalla; hän tuli
siihen päätökseen, että ne ovat muodostuneet hienosta pölystä,
jota tuulet tuovat mukanaan manteren sisäosista. Kun Kiinan
luoteismaakunnissa tuuli puhaltaa Sisä-Aasiasta myrskyn voimalla, tuo
se paljaista kallioista ja kentistä mukanaan niin suunnattomat määrät
hienoa pölymäistä multaa, että koko ilma on sitä sakeana ja pöly
tuulen tyynnyttyä laskee maahan ja verhoaa kaikki hienolla keltaisella
kerroksella. »Shensissä, jossa ilma harvoin on kirkasta ja läpinäkyvää,
on koko maisema kellervä. Tiet, rakennukset, puut ja laihot, jopa
matkustajatkin, joita tiellä vastaan tulee, ovat yksitoikkoisen
keltaiset. Keltainen on kiinalaisten pyhä väri, maan symboli ja
keisarillisen mahdin vallanmerkki, sillä se on lössin eli tuulimullan
ja lössimaitten, kansan ensimmäisen kehityksen kehdon väri.

Lössimaa muodostaa toisin paikoin 600 metrin vahvuisia kerroksia,
joiden keräytymiseen tietysti on kulunut suunnattoman pitkiä aikoja.
Tiet syvenevät niihin syviksi uurteiksi ja joet niihin kaivavat
omituisia rotkolaaksoja, joilla on pystysuorat seinät. Mullan sisään
lahonneen ruohon johdosta tämä pölymaa on erinomaisen hedelmällistä.
Ruotsalainen Andersson, joka Kiinan hallituksen toimesta on tutkinut
maan geologiaa, on kuitenkin sitä mieltä, että tuulimulta ainakin
osaksi on jokien kuljettamaa lietettä.

Myöhemmin ovat monet muut tutkijat Kiinassa työskennelleet ja sangen
monipuolisesti ovat myös uusia rautatielinjoja käyvät eurooppalaiset
insinöörit valaisseet eri osien luonnonsuhteita ja asutusoloja. Mutta
siitä huolimatta on Kiina yhä vieläkin sangen vaillinaisesti tunnettu
ja yksin sen karttakin kaipaa joka tavalla täydentämistä ja korjailua.
Kiinalaiset itse ovat hyvin vähän tehneet maansa tieteellistä
tutkimista varten.

Japanissa sitä vastoin länsimaisia tutkijoita tuskin enää tarvitaan,
sen omat voimat kun täydelleen kykenevät maansa tieteelliseen
tutkimiseen. Japanilaiset ovat tutkineet anastamansa Formosankin,
jonka sisäosat asukkaiden villeyden vuoksi olivat viimeiseen saakka
täydelleen hämärän verhoamat.

       *       *       *       *       *

Kaikissa muissakin Aasian maissa maantuntemus on yhdeksännentoista
vuosisadan kuluessa edistynyt, vaikk'ei kaikissa niin paljon
kuin niiden läheisyys olisi edellyttänyt. Etu-Aasiassa on vielä
tänä päivänäkin paljon vaillinaisesti tunnettuja seutuja, Turkin
kehnon hallinnon aiheuttama turvattomuus kun on tehnyt rauhallisen
tutkimustyön mahdottomaksi.

Useissa näistä maista on muinaistutkimuksella suurenmoinen työmaa ja
se onkin varsinkin Kaksoisvirtain maassa menestyksellä toimittanut
kaivauksia ja paljastanut päivänvaloon niiden muinaisen sivistyksen.
Vähässä Aasiassa on etenkin heettiläisvaltakunnan ajoilta säilynyt
muinaismuistoja, jotka ovat synnyttäneet suurta mielenkiintoa ja joita
jo on jonkun verran tutkittukin.

Senjälkeen kuin rautatierakennukset tulivat Etu-Aasiassakin
päiväjärjestykseen, ovat ne melkoisesti edistäneet maan luonnonolojen
ja asutuksen tuntemista. Persiassa kiinteitä muinaismuistoja on
vähemmän, mutta siellä taas kansallisuusolot tarjoavat paljon
mieltäkiinnittäviä kysymyksiä ratkaistaviksi. Persian erämaa-alueet
ovat vielä suureksi osaksi aivan tuntemattomat. Maan pohjoisosissa
ovat venäläiset, eteläosissa englantilaiset tutkijat liikkuneet ja
sen mukaisiin »vaikutusalueihinkin» se on jaettu. Suurena yllykkeenä
tutkijoille ovat maan kivennäisaarteet, etenkin öljy. Missä
tiedemiesten työ tuottaa niin välitöntä hyötyä, siellä heiltä ei
kielletä rahojakaan.

Siperiassa tutkijoilla edelleenkin on ollut helppo työskennellä Venäjän
hallituksen suosiollisuuden vuoksi ja syntyisi pitkä luettelo, jos
kaikki siellä matkustelleet tiedemiehet mainitsisimme.. Siellä ovat
suomalaisetkin olleet uutterassa työssä Castrénista alkaen, valaisten
sen kansatieteellisiä, kielitieteellisiä, luonnontieteellisiä ja
muinaistieteellisiä oloja.



JAAN, VILUN JA MYRSKYN MAANOSA.



James Cookin ennustus, ettei ihmisellä olisi milloinkaan asiaa
Antarktikan hyisille rannoille, ei toteutunut. Ei kauaakaan kulunut,
ennenkuin amerikkalaiset hylkeenpyytäjät sinne löysivät ja pyyntinsä
ohessa alkoivat näitä maita tutkia ja kartoittaa. Amerikkalaisten
jälkeen sinne pian saapui muita, varsinkin englantilaisia pyytäjiä. Jo
v. 1812 amerikkalaiset ilmestyivät Etelä-Shetlannin saarille, mutta
he pitivät toimensa ja kokemuksensa tarkkaan salassa, etteivät niistä
muut hyötyisi. Ja 1808 englantilaisten Enderby veljesten pyyntialukset
kävivät Bouvet'n löytämällä saarella saakka, vaikkeivät voineet sille
maihin nousta. Jälkeen v:n 1815, kun Euroopassa Napoleonin kukistuksen
jälkeen oli koittanut rauhan aika, lisääntyi kaikkien kansain
pyyntialusten luku Etelä-Jäämeren myrskyisillä vesillä suuresti.

On arveltu hollantilaisen purjehtijan Dirk Gerritsin v. 1598 löytäneen
Etelä-Shctlannin saariston, mutta todistukset ovat niin heikot,
että tämä löytö on epäiltävä. Saariston varsinaisena löytäjänä on
pidettävä englantilaista kapteenia William Smithiä, joka v. 1819
näki monessakin kohdassa maata matkalla Valparaisoon, ja hänen
antamansa on saariston nimi. [Saaristo on jotenkin samalla eteläisellä
leveyspiirillä kuin Shetlandin saaret pohjoisella.] Pian sen jälkeen
englantilaiset meriupseerit kartoittivat saariston. Sen rannoilla
oli suunnattomat laumat turkishyljettä, joka oli niin kesy, että se
tuota pikaa voitiin kokonaan sukupuuttoon tappaa. Ne amerikkalaiset ja
englantilaiset pyytäjät, jotka ensiksi saapuivat saaristoon, saivat sen
vuoksi suunnattoman saaliin. Mutta näiden rauhallisten ja vihollista
tuntemattomien eläinten joukkomurha oli niin säälittävää, että sanotaan
vanhain merikarhujenkin siinä työssä kyyneliä vuodattaneen.

V. 1821 englantilainen merikapteeni George Powell löysi Etelä-Orkney
saariston, joka on yli 300 kilometriä kauempana idässä, ja sielläkin
alkoi ahkeraan käydä pyyntilaivoja, kunnes turkishylje oli kaikista
näistä kolkoista maista sukupuuttoon hävitetty.

Etelä-Shetlannin saariston kukkuloilta amerikkalainen merikapteeni
Nathaniel B. Palmer ensi kerran näki Antarktikan manteren ja pienellä
laivallaan teki sinne tutkimusretken, mutta löytö ei suurestikaan
ihastuttanut, sillä tämän uuden maan kolkoilla lumisilla rannoilla
ei ollut ensinkään turkishylkeitä. Paluumatkalla tältä rannalta
hän sumussa odottamatta kohtasi Bellingshausin johtaman venäläisen
retkikunnan, joka matkallaan maan ympäri oli siihen saakka päässyt ja
Palmerin opastamana poikkesi Deception saaren oivalliseen satamaan
vaurioitaan korjaamaan. Palmer antoi Bellingshausenille tiedon
etelämpänä löytämästään suuresta maasta, jonka rannan Bellingshausen
itse oli koko joukon lännempänä tavannut. Palmer vielä myöhemmin teki
retken löytämälleen rannalle ja purjehti sitä pitkin ahtojään reunaa
seuraillen itään päin, mutta ahtojää-vyöhyke oli niin tiivistä ja
täynnään valtavia jäävuoria, ettei hän kartallaan kyennyt erottamaan
jäätä maasta, vaan piirsi jäävuoria maaksi.



Bellingshausenin retki Antarktikan ympäri.


Keisari Aleksanteri I varusti v. 1819 meriministerinsä, paroni de
Traverseyn kehoituksesta kaksi retkikuntaa, joista toisen piti
purjehtia Luotcisväylä Beringinsalmesta itää kohti, toisen tutkia
etelänavan ympäristöjä. Jälkimmäisen johtajaksi nimitettiin kapteeni
Thaddäus von Bellingshausen, joka oli syntynyt Saarenmaalla v. 1778 ja
tunnettu kokeneeksi purjehtijaksi. Hänen laivansa, korvetti »Vostok»,
oli 130 jalan pituinen uusi purjelaiva; toinen laiva, jota luutnantti
Lazarev komensi, oli 530 tonnin »Ladoga», jolle annettiin uusi nimi,
»Mirni». Retkikunta oli muutoin mitä parhaiten varustettu pitkälle
matkalleen. Köpenhaminasta oli otettava mukaan kaksi saksalaista
tiedemiestä, sillä retkikunnan tehtävä oli etupäässä tieteellinen,
mutta nämä eivät lupauksestaan huolimatta tulleetkaan. Bellingshausen
koetti sitten saada mukaansa englantilaisia oppineita, mutta näitäkään
ei haluttanut lähteä matkaan. Retkikunnan upseerit koettivat sitten
parhaan taitonsa mukaan täyttää aukon.

Retkikunta lähti Portsmouthista syyskuun 5:ntenä 1819, ohjaten ensinnä
Canarian saarien kautta Rio Janeiroon ja sieltä suoraan etelää
kohti, kunnes Etelä-Georgia joulukuun 27:ntenä tuli näkyviin. Cook
oli kartoittanut tämän saaren pohjoisrannikon, Bellingshausen ohi
purjehtiessaan määräsi etelärannan pääkohdat. 56:nnella leveyspiirillä
nähtiin ensimmäinen jäävuori pingviineineen ja venäläiset merimiehet
hämmästyksellä sitä katselivat. Valaita näkyi paljon ja albatrossit
seurailivat liidellen laivoja niiden jatkaessa matkaa etelää kohti.



Uutta maata.


Tammikuun 3:ntena 1820 löydettiin ensimmäinen uusi maa, kolme pientä
saarta Sandwichin saariston pohjoispuolelta. Ne saivat Venäjän
meriministerin nimen. Eräs niistä oli toimiva tulivuori, jonka
korkeasta huipusta nousi suuria höyrypilviä. Maa oli korkealle vuoren
rinteille aivan lämmintä ja lumetonta ja tällä lumettomalla puolella
oli suunnattomasti pingviinejä.

Retkikunta jatkoi matkaansa etelää kohti Sandwichin saariston
itäpuolitse, tavaten tiellä yhä enemmän jäävuoria, sumuja ja myrskyjä,
kunnes 60:nnen leveyspiirin eteläpuolella tuli vastaan niin sankka
ahtojäävyöhyke, että suuntaa oli muutettava. Mitä vaikeimmissa
sääoloissa taistellen molemmat laivat palasivat Sandwichin saarille
ja purjehtivat sitten itää kohti, kunnes alkoi tuntua etelän puolelta
maininki, joka ilmaisi sillä taholla olevan avomerta. Silloin
käännyttiin jälleen etelää kohti ja jouduttiin vesille, joilla ei
siihen saakka ainoakaan purjehtija ollut käynyt.'

Tammikuun 26:ntena kuljettiin eteläisen napapiirin poikki ja helmik. 1
p. saavutettiin leveys 69°25', mutta sitten tuli vastaan niin vahvoja
jäitä, että Bellingshausenin täytyi kääntyä takaisin, arvatenkin
jotenkin lähellä napamannerta, melkein Greenwichin meridiaanin
kohdalla. Lunta satoi vahvalta ja ilma oli jäähtynyt jonkun asteen
jäätymäkohtaa kylmemmäksi.

Retkikunta palasi napapiirille ja alkoi jälleen purjehtia itää kohti
niin eteläistä reittiä kuin suinkin, noin viisi astetta Cookin väylää
etelämpänä. Helmikuun puolivälissä voitiin jälleen kulkea napapiirin
poikki ja saavuttaa leveys 69°6'. Ilma oli kylmää, meri täynnään
jäitä ja lumi ja sumu vuorottelivat ankarain myrskyjen keralla. Kun
oli mahdoton tunkeutua kauemmaksi etelään, niin käännyttiin jälleen
pohjoista kohti ja Hyväntoivon-niemen kohdalla uudelleen kuljettiin
napapiirin kesäpuolelle.

Jonkun aikaa itää kohti purjehdittuaan Bellingshausen kulki
kolmannen kerran napapiirin poikki samoilla seuduilla kuin Cook
neljäkymmentäseitsemän vuotta aikaisemmin ja huomasi kompassin
poikkeuman lisääntyneen lähes 11° länttä kohti. Lintujen esiintymisestä
voitiin päättää, ettei maa ollut kaukana, ja jos retkikunta olisi
voinut kulkea niin kaukana etelässä itää kohti, niin se luultavasti
olisi löytänyt Enderbyn maan, mutta jääesteet olivat voittamattomat
ja oli jälleen palattava pohjoista kohti. Helmikuun 26:ntena yllätti
laivat rajuin myrsky, mitä ne vielä olivat kokeneet. Lumi ja jää
peittivät kannen ja köysistön, valtavat laineet huuhtoivat laivain
yli, niin että joka hetki pelättiin niiden menehtyvän. Lumituisku esti
näkemästä jäävuoria, ennenkuin oltiin aivan lähellä niitä. Purjeita oli
melkein mahdoton liikuttaa, kun kaikki köydet olivat jäässä ja purjeet
kohmettuneet koviksi, ja purjehtijat itse pitivät ihmeenä, että he
pääsivät onnellisesti takaisin selvemmille vesille.

Bellingshausen jatkoi sitten matkaa itää kohti jonkun verran
pohjoisempana ja kulki taas aloja, joita ei ennen häntä ainoakaan
purjehtija ollut kyntänyt, koska Cook oli jättänyt melkoisen kappaleen
tutkimatta etsiessään pohjoisempaa erästä ennen nähtyä saarta. Mutta
»Vostok» ja »Mirni» eivät muuta löytäneet kuin jäitä ja jäävuoria.
Samalta kohdalta, jolta Cook mutkan tehtyään oli uudelleen purjehtinut
etelää kohti, ne nyt palasivat pohjoiseen.

Laivaväki tosin oli kaikin puolin mitä parhaissa voimissa, mutta
ruokavarastot alkoivat vähentyä ja sen vuoksi Bellingshausen päätti
käydä Sydneyssä, jonne molemmat laivat eri teitä pyrkivät. Sydneyssä
tavattiin se retkikunta, joka oli Beringin salmeen matkalla; se ei
vielä ollut pidemmälle päässyt. Vastaanotto Australian pääkaupungissa
oli mitä parhain.

Molemmat laivat korjattiin perinpohjaisesti ja toukokuun 19:ntenä
Bellingshausen lähti uudelleen merelle. Hän ei kuitenkaan suunnannut
oikopäätä etelää kohti, vaan purjehti Tyynelle merelle ja tutki
Paumotu-saariston, joka silloin vielä oli aivan vaillinaisesti
tunnettu. Seitsemäntoista uutta saarta löydettiin ja niille
annettiin venäläisiä nimiä, jotka kuitenkin myöhemmin on enimmäkseen
vaihdettu asukkaitten itsensä käyttämiin. Paumotusta lähdettyään
Bellingshausen poikkesi Tahitiin, jossa ruhtinas Pomare ja
englantilaiset lähetyssaarnaajat ottivat hänet mitä parhaiten
vastaan. Syyskuun puolivälissä molemmat laivat palasivat takaisin
Sydneyhin, jossa Venäjän konsuli antoi Bellingshausenille tiedon
Etelä-Shettannin saarien löytämisestä v. 1819. Marraskuun 11:ntenä
»Vostok» ja »Mirni» jälleen käänsivät keulansa etelää kohti, poiketen
ensin Macquarie-saarille, jonka luona koettiin ankara vedenalainen
maanjäristyssysäys.

Jouluk. 8:ntena tavattiin ensimmäiset jäät, eivätkä jäät sen koommin
kadonneet näkyvistä, ennenkuin oli lopullisesti kotimatkalle käännytty.
Ensin tuli vastaan yksityisiä jäävuoria, sitten ahtojääkenttiä, joiden
keskelle oli jäävuoria jäätynyt. Näitä alussa luultiin saariksi.
Bellingshausen purjehti nyt Rossin meren suitse, jonka alati sulkee
ahtojäävyöhyke, mutta hän ei uskaltanut laivainsa heikon rakenteen
vuoksi näihin ahtojäihin tunkeutua ja niiden takana oleva laaja,
verraten jäätön meri jäi kuuluisaa englantilainen löytöretkeilijä
odottamaan. Samaa seutua oli aikoinaan Cook karttanut. Edempänä
jäät yhä sakenivat ja kerrankin oli samalla haavaa näkyvissä yli
sata komeata jäävuorta. Kierrellen kaarrellen purjehdittiin pitkin
ahtojäiden reunaa itää kohti, kunnes jouduttiin kamalaan myrskyyn.
Suuret aallot huuhtoivat keikkuvien laivojen kannen yli ja köysistöistä
tippui jäätä ja lunta, niin että kannella oli vaarallista liikkua.

Joulukuun lopulla kuljettiin neljäs kerta napapiirin poikki, mutta
laajat ahtojäät ja suunnattomat jäävuoret pakottivat pian palaamaan
takaisin selvemmille vesille. Samoilla seuduilla, joilla Cook oli
samaan vuodenaikaan purjehtinut pitkät matkat napapiirin eteläpuolella,
täytyi nyt tehdä laaja kierros pohjoista kohti. Mutta kun tultiin
sille kohdalle, missä Cookin oli täytynyt uupuneen väkensä keralla
suunnata pohjoista kohti lämpimämpiin vesiin, saattoi Bellingshausen
vuorostaan ohjata uudelleen etelään. Joulupäivänä (vanhaa lukua)
nähtiin 244 jäävuorta. Laivoilla kaikki olivat mitä parhaissa voimissa,
paljon paremmissa kuin kuumassa vyöhykkeessä. Tammikuun 11:ntenä
kuljettiin viides kerta napapiirin poikki. Pian tosin oli palattava
takaisin, mutta vain vähäksi aikaa. 103:lla läntisellä pituusasteella
Bellingshausen kuudennen kerran kulki napapiirin poikki ja valtavien
jäävuorien keskellä purjehtien lopulta tammikuun 1:nä 1821 kohtasi
kiinteän jääseinän. Hän oli näin saavuttanut retkensä eteläisimmän
kohdan, leveyspiirin 69°52'.



Uusia maita.


Matkaa jatkettaessa takaisin pohjoisemmille vesille keksittiin idässä
jään keskellä musta pilkku, joka huomattiin yksinäiseksi saareksi.
Se oli ensimmäinen maa, mitä kohdattiin siitä, kuin oli Macquarien
saarilta lähdetty, etelänapamaan etuvartija näillä kulmilla, toista
tuhatta metriä korkea, äkkijyrkkä ja melkein kauttaaltaan lumen ja
jään peittämä, jyrkimpiä kallioseiniä lukuunottamatta. Bellingshausen
nimitti sen Pietari I:sen saareksi. Merivesi oli koko joukon sameampaa
kuin ulompana, ja siitä voitiin päättää, ettei Antarktikan manner —
jota ei kukaan ollut nähnyt muualla kuin Uuden Shetlannin saarien
kohdalla — voinut olla kaukana. Eikä tarvinnutkaan aivan kauan kulkea,
ennenkuin se nähtiin. Tammikuun 28:ntena kohosi näkyviin korkea, paljon
laajempi maa, jonka lähelle ei tosin päästy, mutta jonka piirteet
kuitenkin selvästi erotettiin, koska sattui olemaan kaunis päivä,
kaunein koko sillä ajalla, minkä oli Jäämerta kynnetty. Tämä maa
nimitettiin Aleksanteri I:n maaksi.

Bellingshausen ei kuitenkaan voinut seurata sen rantoja, jäät
pakottivat häntä hakemaan avoimempia vesiä, ja muutaman päivän kuluttua
molemmat laivat saapuivat Etelä-Shetlannin saarille tavaten siellä
amerikkalaisia hylkeenpyytäjiä, niinkuin olemme jo ennen kertoneet.
Bellingshausen tutki saariston eteläkulmia ja antoi toisille saarille
venäläisiä, toisille ranskalaisia nimiä — sota Napoleonia vastaan
oli vielä tuoreessa muistossa — kuten Jaroslav, Waterloo, Borodino,
Smolensk ja Leipzig — mutta nämä nimet eivät tulleet käytäntöön, koska
englantilaiset olivat jo vähän aikaisemmin kartoittaneet ja nimitelleet
saariston.

Purjehdittuaan Etelä-Orkney saariston läpi »Vostok» ja »Mirni» tutkivat
Etelä-Georgian pohjoisrannankin ja suuntasivat sitten Rio Janeiroon,
jossa ne viipyivät maalisk. 9:nnestä toukokuun 4:nteen. Kronstadtin
satamaan retkikunta saapui heinäkuun 5:ntenä 1821 oltuaan kaksi vuotta
matkalla, matkalla, joka on Venäjän laivaston kunniakkaimpia ja joka
löytöretkenä on kaikkien kansain kesken suuressa arvossa. Syy siihen,
ettei se vastaisiin naparetkiin vaikuttanut niin paljon kuin olisi
odottanut, on se että matkakertomuksen julkaisemista viivytettiin, jota
paitsi se julkaistiin vain venäjäksi. Vasta v. 1902 siitä julkaistiin
jotenkin täydellinen saksankielinen selonteko. Ainoastaan kolme
miestä Bellingshausen menetti matkallaan. Hän ylennettiin v. 1831
amiraaliksi ja myöhemmin nimitettiin Kronstadtin satamakapteeniksi ja
kuvernööriksi. Pronssinen kuvapatsas siellä jälkimaailmalle muistuttaa
tämän venäläisen merisankarin mainetta.



Pyyntimiesten retkiä.



Weddellin retki.


Bellingshausenin retken jälkeen kului taas aikoja, ennenkuin
varsinaista tutkimusretkeä tehtiin Antarktikan vesille. Niiden tuntemus
kuitenkin melkoisesti laajeni pyyntiretkien kautta. Koska uusilla,
kenenkään ennen käymättömillä rannoilla aina odotti ensiksi tulevaa
runsain hyljesaalis, niin tekivät jotkut kapteenit sangen uskaliaita
yrityksiä tuntemattomia rantoja löytääkseen, tunkeutuen siten sangen
kauas etelää kohti ja tavaten Etelänapa-manterenkin tai löytäen sen
reunoilta ennen tuntemattomia saaria. Kuuluin näistä pyydystäjistä
on James Weddell, englantilainen meriupseeri, joka sodan päätyttyä
oli ruvennut hylkeenpyytäjäksi, ja siinä toimessa teki kummallekin
jäämerelle monta retkeä.

V. 1823 hän pienellä »Jane»-nimisellä prikillään, jonka seurana oli
vielä pienempi yksimastoinen jahti, Etelä-Orkney-saarilta lähti
tunkeutumaan etelää kohti uusia rantoja etsiäkseen, ja tällä retkellä
hän löysi verraten jäättömän, kauas etelänapaa kohti pistävän
merenpoukaman, johon hän purjehti aina leveyspiirille 74°15' saakka,
kauemmaksi etelään siis kuin kukaan ennen häntä. Meri oli vielä
siitä eteenkinpäin sulana niin pitkälti kuin silmä kantoi, mutta
kun vuodenaika oli myöhäinen ja molemmat laivat ja niiden miehistöt
huonosti varustetut ja kun sitä paitsi retken tarkoitus oli yksinomaan
hylkeenpyynti, kääntyi Weddell siitä takaisin, juhlallisin menoin
nimitettyään tämän meren »Kuningas Yrjö IV:nnen mereksi». Nimi on
kuitenkin myöhemmin muutettu löytäjän mukaan »Weddellin mereksi».
Kertomusta tästä rohkeasta ja onnistuneesta retkestä kauan epäiltiin,
mutta uusimmat tutkimusmatkat ovat epäämättömästi osoittaneet, että
moinen jäistä verraten vapaa meri tosiaan on olemassa Atlantin meren
eteläosissa.



Biscoe.


Eräs Lontoon laivanvarustajahuone, Enderby-veljekset, joka lähetti
laivojaan Etelä-Jäämerelle hylkeitä pyytämään, harrasti erikoisesti
löytöretkiäkin — eräs sen jäsenistä oli Englannin tiedeseuran jäsen —
ja vaatimattomista varustuksistaan huolimatta Enderby-veljesten laivat
sangen huomattavasti kartuttivat Antarktikan tuntemista. John Biscoen
matka »Tula» nimisellä prikillä pienen »Lively» kutterin seuraamana
vetää vertoja Cookin ja Bellingshausenin retkille.

Pyydystettyään huonolla menestyksellä hylkeitä Sandwichin saaristossa,
Etelä-Jäämeren pohjoisreunalla, Biscoe päätti lähteä uusia rantoja
etsimään ja purjehti jäiden ja myrskyjen keskellä itää kohti sekä
Cookin että Bellingshausenin reittejä etelämpänä. Vihdoin hän Intian
meren eteläpuolella, melkein suoraan etelään Crozetin saaristosta,
näki jäiden keskellä selvän maan ja niemen, jonka hän nimitti Kap
Annaksi — mainitsematta kenenkä Annan kunniaksi — mutta tätä maata
hänen oli mahdoton saavuttaa, sillä vaikka sen luo johti avoin vesi,
niin ajoi kuitenkin raju myrsky molemmat alukset jäiden keralla
vastustamattomalla voimalla pohjoista kohti, ja vaikka Biscoe pari
viikkoa myrskyn kanssa taisteltuaan uudelleen pääsi Kap Annan näkyviin,
täytyi hänen kuitenkin vielä toisen kerran luopua yrityksestä ja
kiiruimman kautta paeta Tasmaniaan alustensa vaurioita korjaamaan. Töin
tuskin hän sinne pääsi, sillä ankarassa taistelussa tuulta, vilua ja
jäitä vastaan oli monta miestä kuollut ja loput niin sairaina, että
ainoastaan yksi merimies kykeni olemaan apuna laivan hoitamisessa.
Kutteri »Livelyssä» oli vain kolme miestä elossa. Töin tuskin se vältti
haaksirikon Austraalian rannikolla.

Laivansa vauriot korjattuaan ja uuden miehistön pestattuaan Biscoe
kuitenkin lähti etsiskelyitään jatkamaan, purjehtien edelleen itää
kohti Etelänapamaan ympäri. Hän pysytteli nyt selvemmillä vesillä
säästääkseen aluksiaan ja miehiään, mutta lähestyi kuitenkin Tyynen
meren kaakkoiskulmilla ikuisen jään alueitta ja löysi Länsi-Antarktikan
rannoilta korkean saaren, jonka hän nimitti kuningattaren muistoksi
Adelaiden maaksi. Vähän kauempaa hän löysi kokonaisen jonon matalia
jään peittämiä saaria, jotka kartoilla ovat Biscoen saariston nimellä,
ja näki niiden takana suuren vuorisen maan, joka myöhemmin nimitettiin
Grahamin maaksi.

Pari kuukautta hylkeitä pyydettyään Etelä-Shetlannin saarilla ja monta
vaaraa kestettyään — kutteri »Lively» tuhoutui Falklannin saarilla —
Biscoe palasi kotimaahan, jossa hänen löytönsä herättivät niin suurta
huomiota, että Englannin tiedeseura hänelle antoi kultamitalinsa.
Pariisin tiedeseura myöhemmin seurasi esimerkkiä.

Biscoe teki vielä myöhemminkin retkiä löytöjään jatkaakseen, mutta
hänellä ei enää ollut yhtä hyvää onnea. Ensimmäinen hänen löytämistään
maista on kartoilla merkitty »Enderbyn maaksi». Tätä maata ei kukaan
ole sen koommin nähnyt, mutta saksalainen meritutkimusretkikunta, joka
v. 1898 »Valdivia» laivalla tutki Etelä-Jäämertakin, pääsi jotenkin
lähelle niitä seutuja, missä maan pitäisi olla.

Kapteeni Horsburgh, brittiläisen Itä-Intian komppanian palveluksessa
oleva meritutkija, oli jo v. 1830 Englannin tiedeseuran kokouksessa
huomauttanut, kuinka kaukana pohjoisessa oli v. 1828 tavattu
Etelä-Jäämerestä poistuvia jäävuoria, ja siitä hän päätti, että
Greenwichin meridiaanin itäpuolella mahtoi Antarktikassa olla maata,
jolla saattoi syntyä moisia valtavia jäävuoria. Jäävuorien lukuisuus
mainittuna vuonna saattoi johtua siitä, että maanjäristys oli niitä
lohkaissut tavallista suuremman määrän. Biscoe tosiaan löysikin moisen
rannan, vaikka vielä koko joukon idempää, ja jotkut toiset purjehtijat
tapasivat yhtä kaukana pohjoisessa maata toisilla leveysasteilla. V.
1833 eräs toinen Enderby-veljesten kapteeneista, Kemp, luuli näkevänsä
maata Intian meren eteläreunalla Kerguelen saaren eteläpuolella. Tämä
maa on kartoilla merkitty Kempin maaksi.



Balleny.


V. 1838 Enderbyt lähettivät John'Ballenyn pyyntiretkelle, kehoittaen
häntä samalla uusia maita etsimään. Ballenylla oli »Eliza Scott»
niminen 154 tonnin kuunari ja toisena aluksena 54 tonnin kutteri
»Sabrina». Hän purjehti Uudesta Seelannista melkein suoraan etelää
kohti ja löysi helmikuun 9:ntenä 1839 Antarktikan manteren ulkoreunalta
saariston, joka on kartoille hänen nimellään nimitetty. Jotkut näistä
saarista olivat sangen korkeat, mutta niin yltyleensä jäätiköiden
peittämät, että niille oli mahdoton nousta maihin. Sumut tavan takaa
peittivät helmaansa nämä juhlalliset maisemat, niin että niitä nähtiin
vain vilaukselta. Ne saivat kukin nimensä niistä lontoolaisista
laivanvarustajista, jotka olivat olleet avullisina retkikunnan
varustamisessa. Yksi saarista oli toimiva tulivuori, josta parista
kohden nousi ilmaan savupatsaita. »Sabrinan» kapteeni henkensä
uhalla kävi eräällä saarella sen verran maalla, että sai kopatuksi
kiven saaliikseen, ja tämä kivi oli tulivuoren purkama. Molemmat
laivat jatkoivat matkaa länttä kohden ja näkivät eräässä kohdassa
maan tapaista, nimittäen löytönsä »Sabrinan maaksi». Pian tämän
jälkeen pieni »Sabrina» eräänä myrsky-yönä ahtojäissä näytti sinistä
hätävalkeata, ja se oli viimeinen elonmerkki, mitä siitä tai sen
miehistöstä nähtiin. Balleny laivoineen sitä vastoin pelastui.



Dumont D'Urvillen retki.


Tarve saada tietoja magneettisista voimista ja magneettisen navan
asemasta eteläisellä pallonpuoliskolla oli päävaikutin siihen,
että Antarktikaan viime vuosisadan kolmannella ja neljännellä
vuosikymmenellä alettiin lähettää hyvin varustettuja tieteellisiä
retkikuntia. Kuta enemmän laivaliike kehittyi, sitä tärkeämmäksi kävi
saada tarkkoja tietoja kompassineulan poikkeumasta (deklinaatiosta)
eteläiselläkin pallonpuoliskolla. Ajan etevimmät tiedemiehet, ennen
muita A. v. Humboldt, jolle kaikissa maissa tunnustettiin ensimmäinen
sija varsinkin maantiedettä koskevissa luonnontieteissä, kehoittivat
hartaasti perustamaan eteläiselle pallonpuoliskolle magneettisia
havaintoasemia ja samalla lähettämään retkikuntia tekemään havaintoja
niin lähellä eteläistä magneettista napaa kuin suinkin. Kuulu
saksalainen J.K.F. Gauss oli nerokkaiden laskujen kautta johtanut
kaavat poikkeuman määräykselle kaikkialla maanpinnalla. Pohjoisella
pallonpuoliskolla hänen kaavansa olivat loistavasti käyneet yhteen
havaintojen kanssa, mutta eteläiseltä pallonpuoliskolta puuttui
vertaukseen kelvollisia havaintoja. Suurin osa vanhemmista,
laivoilla tehdyistä havainnoista, oli kelvottomia, koska laivan
metalliosien vaikuttamaa häiriötä ei oltu osattu poistaa sijoittamalla
vastavaikutusmetalleja soveliaihin paikkoihin. Eteläisen magneettisen
navan asemaksi Gauss oli laskenut 66° etel. leveyttä, 146° itäistä
pituutta Greenwichistä. Gauss oli sitä paitsi keksinyt entistä
täydellisempiä koneita magneettisten voimain mittaamiseksi, ja näillä
olivat uudet havainnot tehtävät.

Ranskalaiset olivat ensimmäiset, jotka saivat retkikuntansa valmiiksi,
heidän jälkeensä amerikkalaiset ja viimeksi englantilaiset, joiden
valmistukset suurisuuntaisuutensa vuoksi vaativat enimmän aikaa.



Dumont D'Urville.


Jules Dumont D'Urvilie eli merimiesuransa parhaat ajat Tyynellä
merellä, jolla Ranskan lippu yhdeksännellätoista vuosisadalla
liehui kaikkia muita ylinnä. Valaanöljy oli siihen aikaan hyvässä
hinnassa ja Tyynen meren kaikissa osissa oli sen, vuoksi pyytäjiä.
Ranskan satamista lähetettiin sinne paljon laivoja, jotka
tavallisesti viipyivät kolmisen vuotta ja kauemminkin matkallaan,
ennenkuin takaisin palasivat. Ranskan meriministeriö lähetti aina
jonkun ajan kuluttua sotalaivan valaanpyytäjien luo eteläisen
lauhkean vyöhykkeen yksinäisille merenkeskeisille saarille viemään
kaikenlaisia tarpeita, antamaan lääkärin hoitoa, rankaisemaan
rikoksentekijöitä, etsimään haaksirikkoisia merimiehiä, ja nämä
retkikunnat samalla parhaan taitonsa mukaan edistivät maantuntemusta.
D'Urville, Ranskan sotalaivaston upseereja [Dumont d'Urvilleä
Ranskan on kiittäminen siitä, että se omistaa Meliläisen Venuksen,
kreikkalaisen kuvanveistotaiteen jaloimman tuotteen, sillä hän
Välimerellä risteillessään ensimmäisenä oivalsi äsken maasta kaivetun
mestariteoksen arvon, ja hänen innokkaan suosituksensa johdosta Ranskan
hallitus patsaan lunasti.], suoritti vv. 1822—25 ensi matkansa Tyynelle
merelle ja sai pian sen jälkeen itse retkikunnan johdettavakseen. Tämä
uusi retki kesti kolme vuotta (1826—1829) ja sen kuluessa hän tutki
varsinkin Tyynen meren saaristojen kansallisia oloja, sillä kansatiede
oli tämän purjehtijan varsinainen tutkimusala. Retkellä hän ohjeittensa
mukaan etsi La Pérousen haaksirikkoutunutta laivaa ja löysikin sekä
sen että paljon muitakin jäännöksiä kadonneesta retkikunnasta. Dumont
d'Urville julkaisi retkestään 20 osaa käsittävän matkakertomuksen.

Oltuaan jonkun aikaa epäsuosiossa Dumont d'Urville sai kaksi laivaa
viimeistä ja suurinta retkeään varten, jolla hän aikoi täydentää
Tyynen meren tutkimuksiaan, mutta lisäksi hänet velvoitettiin
ulottamaan maantuntemusta jäiden piirittämässä Antarktikassa niin
kauas kuin suinkin ja toimittamaan tarkkoja fysikaalisia ja muita
luonnontieteellisiä havainnoitu. Syyskuun 7:ntenä 1837 »Astrolabe» ja
»Zélée» lähtivät Toulonin satamasta pitkälle matkalleen, parannellen
ensi työkseen Magalhãesin salmen karttaa ja kääntäen tammikuun alussa
1838 kokkansa etelää kohti, tunkeutuakseen vielä kauemmaksi etelään
kuin Weddell. Weddellin ennätyksen voittamisen oli Ranskan kuningas
nimenomaan hänen tunnolleen laskenut, se oli oleva hänen päätehtävänsä
Antarktikassa.

Tammikuun 22:ntena 1838 tavattiin ahtojäävyöhyke, mutta se näytti
kokemattomain ranskalaisten upseerien mielestä niin tiheältä, etteivät
he uskaltaneet siihen soreine sotalaivoineen tunkeutua, ja Weddellin
ennätys jäi siis voittamatta, ei sitä edes likimain saavutettukaan.
D'Urviileä tämä harmitti niin suuresti, että hän sitten väitti
Weddellin puhuneen matkastaan paljaita loruja. »Astrolabe» ja »Zélée»
purjehtivat näillä seuduilla edestakaisin lähes pari kuukautta,
koettaen yhä uudelleen tunkeutua jäiden sekaan ja kokien paljon
vastuksia tämän meren ainaisten myrskyjen, lumipyryjen, sumujen ja
suunnattomien aaltojen vuoksi. Retkikunnan mukana oli etevä taiteilija
ja hänen kuvansa ovat jälkimaailmalle säilyttäneet erinomaisen
esityksen molempien laivojen seikkailuista.

Helmikuun 27::ntenä 1838 molemmat laivat näkivät maata Etelä-Shetlannin
saarien lounaispuolella ja d'Urville luuli olevansa sen ensimmäinen
löytäjä, vaikka se oli samaa rannikkoa, jonka Palmer ja Biscoe jo
paljon aikaisemmin olivat löytäneet. Hän nimitti maan Louis Philipin
maaksi kuninkaansa mukaan, mutta ei viitsinyt sitä tarkemmin tutkia,
vaikka jääsuhteet vielä näyttävät olleen suotuisat. Vuodenaika oli
kuitenkin myöhäinen ja Dumont d'Urville halusi päästä pois Tyynen meren
vienommille vesille, varsinaiselle tutkimusalalleen, ennenkuin talvi
hänet yllättäisi. Siellä hän vietti pari vuotta ja käytti aikansa mitä
parhaiten. Ennen kotiin lähtöään hän kuitenkin päätti vielä kerran
tunkeutua Antarktikan jäihin, toivoen onnen ehkä olevan suotuisemman
kuin ensi kerralla. Hän oli kuullut englantilaisen ja amerikkalaisen
retkikunnan pyrkivän magneettiselle navalle ja tahtoi ennättää ennen
niitä.

Uuden vuoden päivänä 1840 »Astrolabe» ja »Zélée» lähtivät etelää kohti
Tasmanian pääkaupungista, jossa taiteilija Goupil oli kuollut ja johon
osa miehistöstä jäi sairastamaan. Tyhjille tiloille hän suurella
vaivalla sai englantilaisia merimiehiä. Tammikuun puolivälissä tultiin
jäihin ja yhä etelämpänä alkoi ilmestyä suunnattomia tasalakisia
jäävuoria, jotka eivät varmaankaan olleet oileet kovin kauaa tuulien
ja aaltojen ajettavina, koska niiden sivut vielä olivat niin ehjät.
Pingviinejä, hylkeitä ja valaita nähtiin ja päätettiin, ettei maa
voinut olla kaukana.



Ådélien maa.


Juuri kun toivottiin päästävän napapiirin eteläpuolelle — ensi
kerran koko matkalla — nähtiin maata, joka 1,000—1,200 metrin
korkuisena ulottui kahden puolen silmän siintämättömiin, mutta oli
niin kauttaaltaan jään ja lumen peittämä, ettei siitä pistänyt esiin
ainoatakaan kohtaa paljasta maata. Ranta oli äkkijyrkkä korkea
jääseinä, josta meressä uiskentelevat jääsaaret ilmeisestikin olivat
lohjenneet. Sää oli kuitenkin nyt niin tyyni, että d'Urvillen oli
mahdoton päästä laivoillaan lähemmäksi tätä maata, ja sen edustalla
vietettiin siis nyt suurella melulla merimiesjuhla, joka oli napapiirin
ylimenoa varten valmistettu. Tammikuun 21:ntenä kuitenkin saatiin
vähän tuulta ja molemmat laivat lähtivät purjehtimaan pitkin tätä
löydettyä rantaa, kautta kujan, jonka muodostivat »kuin tarumaailman
kristalli- ja timanttipalatsit». Sää oli edelleenkin kaunista ja
d'Urville antoi loistavan kuvauksen häikäisevästä jäämäailmasta, joka
hänelle oli täten porttinsa avannut. Laivat kulkivat vienon tuulen
vetäminä rannikkoa seuraillen itää kohti ja merimiehet kilvan kirkuivat
pingviinien kanssa, jotka outoutensa kautta suuresti huvittivat heitä.
Kallisteneula osoitti 86° ja kompassit olivat niin pyörällä, ettei
koko laivalla ollut kahta, jotka olisivat samalla tavalla osoittaneet.
Näytti siltä, että magneettinen napa oli nähdyllä maalla jonkun matkan
päässä rannasta. Uiskentelevat jääpalatsit toisinaan tulivat niin
lähelle, että laivat näyttivät kulkevan jättiläiskaupungin kapeita
katuja. Upseerin komentosanat kajahtelivat takaisin kohtisuorista
jääseinämistä ja aallot hyökkäsivät pauhaten vesirajaan muodostuneihin
jääluoliin, synnyttäen pyörteitä, jotka olisivat saattaneet laivat
suureen vaaraan, jos tuuli olisi tyyntynyt. Auringonpaisteessa suli
lumi jäävuorien laa'alla laella ja sieltä suistui mereen könkäitä.
Yksi jäävuori oli tummanvärinen, ikäänkuin jään seassa olisi ollut
multaa. Erään jäävuoren matalalla niemekkeellä tehtiin magneettisia
havainnolta. Mutta sitten huomattiin rannalla selviä kallioita ja
paikalla lähti kummastakin laivasta vene kilvalla soutamaan näille
kallioille, joille trikoloori tuota pikaa pystytettiin liehumaan,
vaikka maihin nousu olikin hyökylaineiden vuoksi vaarallista. Pullo
bordeaux-viiniä tyhjennettiin ja kun oli otettu mukaan kivinäytteitä —
mitään muuta ei näillä kallioilla ollutkaan — niin palattiin laivaan.
Dumont d'Urville nimitti maan vaimonsa mukaan »Adélien maaksi».

Pari päivää laivat seurailivat tätä rannikkoa, jonka suurin korkeus nyt
arvosteltiin 500 metriksi, mutta sitten täytyi jäiden vuoksi kääntyä
pohjoiseen. Äkillinen myrsky erotti laivat toisistaan, »Astrolaben»
isopurje repesi riekaleiksi ja pelättiin mastojen katkeavan, mutta
ilman suurempaa tapaturmaa molemmat laivat kuitenkin suoriutuivat
myrskystä, vaikka olivatkin kahdessatoista tunnissa kärsineet enemmän
vaurioita kuin ennen kuudessa kuukaudessa. Eräänä iltapäivänä
nähtiin amerikkalaiseen Wilkesin retkikuntaan kuuluva laiva, mutta
molemmanpuolinen kateus ja epäluulo vaikuttivat, ettei aluksien
välillä syntynyt mitään keskustelua. Virallisessa kertomuksessaan
kummankin retkikunnan johtaja syytti toinen toistaan. Kauempana
lännessä Dumont d'Urville tapasi uuden, 40 metriä korkean, rannan
kaltaisen jääseinämän, jonka päällystä kuitenkin näytti olevan aivan
tasainen. Vaikkei tämän seinämän takaa näkynytkään vuoria, päätti hän
kuitenkin, ettei kiinteä maa voinut olla kaukana, ja »Zéléen» kapteenin
rouvan kunniaksi ranta nimitettiin »Clarien rannikoksi». Sitten
oli käännyttävä pohjoista kohti jäiden vuoksi ja d'Urville saattoi
mielestään kokonaan kääntää selkänsä Antarktikalle ja palata Tyynelle
merelle.

Marraskuussa 1840 retkikunta saapui takaisin Ranskaan, jossa
d'Urville ylennettiin amiraaliksi ja seuraavana vuonna valittiin
Ranskan maantieteellisen seuran neuvoston presidentiksi. Hän julkaisi
matkastaan suuren teoksen, joka varsinkin oivallisten kuvainsa ja
luonnonkuvauksiensa vuoksi saavutti paljon tunnustusta. Toukokuussa
1842 hän vaimonsa ja poikansa keralla sai surmansa rautatiematkalla
Versaillesiin. Dumont d'Urville oli äreä ja riitainen ja joutui
helposti huonoihin väleihin niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa hän
joutui tekemisiin, mutta Ranskan tutkimusmatkustajain loistavassa
sarjassa hänellä kieltämättä on etevä sija.



Wilkes purjehtii maansa kunnian vuoksi.



Charles Wilkes.


Yhdysvalloissa oli tultu siihen päätökseen, että nuoren tasavallankin
tuli ryhtyä muiden kansain keralla maapallon karttaa täydentämään ja
sen luontoa retkien kautta valaisemaan, mutta valtiomahdit olivat
tämmöisissä asioissa niin riitaiset, että se retkikunta, joka
elokuussa v. 1838 lähti pitkälle tutkimusmatkalleen, oli kaikin
puolin kunnottoman huonosti varustettu Antarktikan vaikeita sää- ja
purjehdusoloja kestämään. Laivoja retkikuntaan kuului kuusi, mutta
niistä yksi, varastolaiva, oli niin kömpelö purjehtimaan, että se
täytyi kesken takaisin lähettää, yksi niin laho, että pelättiin sen
joka myrskyssä pohjaan menevän, ja kaksi oli vain pientä luotsipurtta,
joista toinen ei ollut edes sadan tonnin kantoinen. Miehistöllä ei
ollut kunnollisia lämpimiä vaatteita, mutta siitä huolimatta oli
tunkeuduttava etelänapaa kohti niin pitkälle kuin suinkin. Useita
tiedemiehiä seurasi laivain mukana, mutta vapaassa Amerikassa oli
tiede vielä niin ala-arvoisessa asemassa, etteivät nämä edes päässeet
mukaan varsinaisille jäämerimatkoille, jota paitsi he muutoinkin olivat
kaikessa meriupseerien määräysvallan alaisia.

Retkikunta purjehti ensin Tulimaan vesille toimittamaan siellä
merimittauksia ja luonnontutkimuksia, ja neljä laivaa yritti sieltä
kahdessa osastossa tunkeutua etelänapaa kohti. Mutta Wilkes ei itse
päässyt likimainkaan niin kauas etelää kohti kuin Weddell hänen
purjehtimallaan reitillä, eikä toinen osasto kauemmaksi Cookia niillä
seuduin, missä tämä kuulu purjehtija oli tunkeutunut kauimmaksi
eteläisen napapiirin taa.

Palattuaan Tulimaahan jäämeren retkeltään koko laivasto lähti
Valparaisoon, Chileen. Kap Hoornin edustalla toinen luotsialuksista
miehineen päivineen joutui aaltojen uhriksi. Valparaisosta kuljettiin
Tyynen meren poikki semmoisia reittejä, joilla oli vähimmin
purjehdittu, etsien saaria ja kareja, jotka vain arviokaupalla oli
karttaan pantu. Marraskuussa 1839 neljä laivoista saapui Sydneyn
satamaan — suurin oli hitautensa vuoksi lähetetty kotiin — ja sieltä
lähdettiin uudelle retkelle Antarktikaan. Laivat varustettiin nyt
vaarallista matkaansa varten niin hyvin kuin voitiin, mutta sittenkin
ne olivat aivan epätyydyttävät taistelemaan Etelä-Jäämeren jäitä ja
myrskyjä vastaan. Wilkestä retki kovin epäilytti, mutta maansa kunnian
vuoksi hän sille kuitenkin lähti, vaikka raskaalla mielellä.

Tammikuun puolivälissä amerikkalaiset luulivat näkevänsä jään peittämää
maata ja alkoivat seurata sen reunaa länttä kohti. On mahdollista,
että Ballenyn saaret olivat ensiksi nähty maa, vaikka retkikunta kulki
jotenkin etäältä niiden ohi. Mutta pian tuli näkyviin yhtäjaksoisempi
ranta, jonka korkeimpain kohtain Wilkes arveli kohoavan 1,000 metriä
merestä. Laivat seurailivat sitä länttä kohti pitkin jyrkän, korkean
jäämuurin reunaa, valtavien tasalakisten jäävuorien keskellä, joista
toiset kohosivat 60 metriä merestä. Joukossa oli kuitenkin monenlaisia
murtomuotojakin, niin että Wilkes mielestään purjehti kuin raunioiksi
sortuneen alabasterikaupungin vesikatuja.



»Peacockin» seikkailu.


Täällä laho »Peacock» törmäsi perä edellä jäävuoreen, särki
peräsimensä ja oli jääankkureilla kiinnitettävä jäävuoreen. Mutta
tuulen yltyessä jääankkurit irtautuivat ja laiva ajautui kylki edellä
jäävuoreen, joka pahasti ruhjoi sitä. Viime hetkessä se kuitenkin
saatiin purjeiden avulla ulospäin kääntymään. Tuskin se oli puolta
laivanmittaa poistunut, ennenkuin jäävuoren räystäästä suurella
pauhulla putosi laivan vanaveteen jääkallio, joka olisi koko laivan
ruhjonut, jos se vielä olisi ollut paikallaan. Monta päivää »Peacock»
oli mitä kamalimmassa vaarassa, kolhien kylkiään survoviin jäihin,
mutta vihdoin peräsin saatiin auttavasti korjatuksi ja laiva pääsi
poistumaan jäämuurin lahdelmasta, jossa se oli ollut vähällä tuhoutua.
Paitsi muita vammoja se oli miltei koko keulansakin menettänyt. Ainoa
pelastuksen mahdollisuus oli nopea matka Sydneyhin, jonne se myrskyisen
ja vaarallisen matkan jälkeen saapuikin. Se jäämuurin aukko, johon
laiva oli tuulen pyöräyksen kautta sortunut, oli päivää aikaisemmin
Wilkesin itsensä ohi purjehtiessa ollut ummessa ja luultavasti se
taas pian sulkeutui »Peacockin» pois päästyä. Laiva tosiaan oli ollut
samanlaisessa satimessa kuin Jasonin »Argo» Symplegadien, kahden yhteen
lyövän kallion, välitse purjehtiessaan.

Wilkesin päälaivat, »Vincennes» ja »Porpoise», jatkoivat matkaansa
länttä kohti pitkin jäämuuria. Wilkes haki aukkoa, josta pääsisi
maihin nousemaan. Joinakin päivinä ilma oli kaunista, mutta toisina
raivosivat kammottavat myrskyt, jotka tekivät purjehtimisen näissä
jäävuorisokkeloissa vielä monin verroin vaarallisemmaksi. Lopulta
Wilkesin täytyi pyrkiä väljemmälle vedelle, sillä tammikuun 28:ntena
ilmapuntari uhkaavan nopeaan laski. Lumimyrsky esti näkemästä ja
tyrsky hyytyi kannelle ja köysistöön jääksi. Purjeita pienennettiin,
ei kuitenkaan niin vähäksi kuin tuulen voima olisi vaatinut, sillä
laivalla täytyi ohjausta varten olla hyvä vauhti. Illalla jäävuoria
alkoi olla hyvin tiheässä. Peräsintä täytyi tavan takaa kääntää
puolelta toiselle niitä väistellessä ja laivaa purjein rasittaa, jotta
voitiin pysyä tuulen puolella niistä.

»Purjehdimme aivan läheltä niiden tuulen päällisen kyljen ohi ja
selvään kuulimme hyökylaineiden pauhun niitä vastaan. Silloin tällöin
näimme hämäriä ulkopiirteitä, ne näyttivät silloin olevan aivan lähellä
päällämme. Monesta vaarapaikasta päästyämme huomasin laivan lopulta
niin jään peittämäksi ja vahtivuorossa olevat niin voimattomiksi sitä
hoitamaan, että heti puolenyön jälkeen joka mies kutsuttiin kannelle.»
Seitsemän tuntia olivat kaikki kannella ja laiva oli kaiken aikaa
perikadon partaalla. Ankara kiihtymys valtasi mieliä. Tykkipäällysmies
kaatui jäisellä kannella ja katkaisi kylkiluunsa, muuan merimiehistä
joutui mastossa purjeen mutkaan sitä kääriessään ja saatiin hädin
tuskin pelastetuksi ja köydellä kannelle lasketuksi, ennenkuin hän
paleltui kuoliaaksi. Kerran laiva jo näytti syöksyvän aivan päin
valtavaa jääsaarta, mutta viime hetkessä huomattiin kahden jäävuoren
välillä kapea kuja. Tämän kujan petolliseen tyventöön »Vincennes»
syöksyi, tuulen pyörre iski äkkiä aivan edestä purjeisiin, kaikki oli
hiljaa ja hetkisen kaikki häälyi elämän ja kuoleman välillä. Ilokseen
kapteeni kuitenkin pian taas kuuli myrskyn raivoisan ärjynnän ja tiesi
laivoineen pelastuneensa kamalasta perikadosta. Iltapäivällä myrsky
taukosi ja Wilkes kääntyi uudelleen etelää kohti nähdäkseen, eikö hän
jollakin kohdalla pääsisi maihin. Tammikuun 30:ntenä aurinko kirkkaasti
valaisi merta, joka oli täpötäynnään kaiken kokoisia jäävuoria, ja
purjehtijat hämmästyksellä katselivat, minkälaisen' vuorisokkelon
kautta laiva oli pimeässä syöksynyt perikatoon joutumatta. Täysin
purjein »Vincennes» nyt nopeaan läheni jäämuuria ja löysi lahden, jonka
toisella puolella oli jäämuuri, toisella puolella kallioita. Kallioiden
ja jäämuurin takana näkyi selvään 1,000 metrin korkuinen maa, joka
ulottui lännestä itään ainakin sata kilometriä. Meri oli kuitenkin
yhä niin levoton, ettei venettä voitu laskea veteen. Wilkes nimitti
maan »Antarktikan mantereksi». Se oli sama maa, jonka d'Urville jo oli
löytänyt.

Uusi raivomyrsky iski laivan kimppuun, niin ettei se voinut pitää
muuta kuin paria myrskypurjetta, ja vielä toinen kammon yö sen täytyi
viettää jäävuorien keskellä, joka mies kannella, perikato joka hetki
uhkaamassa. Tällä kertaa vaara oli vielä suurempi sen vuoksi, että
tuuli puhalsi jäämuuria kohti, painaen laivaa yhä lähemmäksi sitä.
Myrsky kuitenkin taukosi ja Wilkes läksi heti takaisin noustakseen
maihin löytämässään lahdessa.

Laivan lääkärin suosituksella miehistö nyt vaati palaamaan takaisin,
koska sen terveys oli kovin riutunut näinä myrskypäivinä, mutta maansa
kunniaa muistuttaen Wilkes vaati kulkemaan eteenpäin ja häntä oli
toteltava.

Helmikuun 2:na »Vincennes» taas purjehti jäämuurin reunaa länttä kohti
ja ennen mainittu korkea maa oli näkyvissä. Nähtiin paljon pohjaan
tarttuneita jäävuoria ja vesi oli sekaista, kuten rannan läheisyydessä
ainakin. Tuli jälleen pahoja säitä ja yöt alkoivat pidetä, mutta
helmikuun 7:s oli kirkas ja kaunis ja »Vincennes» seuraili 50 metrin
korkuista äkkijyrkkää jäämuuria länttä kohti. Sen takana näkyi selvään
korkean maan ulkopiirre; se oli Dumont d'Urvillen »Clarien rannikko».
Seurasi sitten useitakin kauniita päiviä ja jäämuuri esiintyi koko
mahtavuudessaan, mutta maamerkit kävivät epäselvemmiksi ja niitä
nähtiin harvemmassa. Yöllä nähtiin pohjoisessa komeat revontulet.
Helmikuun 12:ntena nähtiin taas selvään maata, mutta sitäkin oli
mahdoton saavuttaa. Se oli korkea vuoristo monine selänteineen ja
lovineen. Sen edessä oleva jäämuuri oli niin korkea, äkkijyrkkä ja
yhtämittainen, että oli aivan mahdoton päästä maihin. Seuraavanakin
päivänä nähtiin korkeata, lumista maata ja yhä sitäkin seuraavina,
mutta kun sitä oli mahdoton saavuttaa, niin noustiin eräälle
suurimmalle jääsaarelle ja koottiin siitä kivinäytteitä, basalttia ja
punaista hiekkakiveä. Ei ollut sitä miestä, joka ei olisi halunnut
ottaa mukaansa näytettä Antarktikan manteresta. Jääsaaren laella
oli puolen hehtaarin laajuinen sileän jään peittämä allikko, ja sen
pinnalla miehet liukuivat huvikseen. Jään alta saatiin suolatonta vettä
ja voitiin täyttää kaikki vesiastiat.



Uusia maita.


Wilkes jatkoi yhä matkaa länttä kohti, toivoen saavuttavansa Enderbyn
maan. Meressä kiehui valaita, hylkeitä ja pingviinejä. Monta soran
sekaista jäävuorta nähtiin ja muutamilla niistä käytiin. Helmik.
16 p. jäämuuri mutkasi pohjoista kohti ja seuraavana päivänä oli
mahdotonta tunkeutua kauemmaksi länttä kohti. Lounaassa nähtiin maan
merkkejä ja siellä oleva maa sai nimeksi »Termination Land». Tosin
ei »Challenger»-retkikunta myöhemmin tavannut Wilkesin osoittamalla
paikalla maata, eikä enää jäämuuriakaan, mutta saksalaisen
»Gauss»-retkikunnan löytämä Gaussin vuori ei ole paljoakaan kauempana
samassa suunnassa, jossa Wilkes luuli viimeisen maan nähneensä.
»Vincennes» oli lopulta joutunut suureen jäämuurin lahdelmaan, jossa
oli runsaasti suunnattoman suuria valaita. Ne puskuttivat kuin veturit
ja tulivat paljon lähemmäksi laivaa, kuin laivassa olijat oikeastaan
olisivat suoneet. Yöllä nähtiin erinomaisen komeat revontulet ja
ne miehistöstä, jotka eivät olleet työssä, makasivat selällään
katselemassa monivärisiä säteitä, jotka loimusivat taivaan navasta
taivaanrantaa kohti joka suuntaan. Jäämuurin suojassa oli tyyni kuin
joella ja alettiin jo pelätä, että ehkä olikin jouduttu umpimutkaan,
mutta 20:ntena tuntui maininkia, joka ilmaisi avomeren läheisyyttä,
ja pian se sitten saavutettiinkin. »Olen harvoin nähnyt niin paljon
iloisia kasvoja», kertoo Wilkes, »taikka semmoista riemua, kuin syntyi
laivalla ilmoittaessani jättävämme nämä vedet». Miehistö riemuitsi, kun
tämä vaarallinen risteily vihdoinkin oli päättynyt.

Maaliskuun 11 p. »Vincennes» saapui Austraaliaan Sydneyn satamaan.
Siellä tavattiin »Peacock», mutta »Porpoise» ja »Flying Fish» vasta
Uudessa Seelannissa. »Porpoise» oli se Wilkesin laivoista, joka
johtajan laivasta erottuaan oli tavannut Dumont d'Urvillen retkikunnan.
»Porpoisen» kapteeni, väärin käsittäen ranskalaisten liikkeet, oli
luullut d'Urvillen tahtoneen häväistä Yhdysvaltain lippua ja sen vuoksi
hän niin nopeaan käänsi ranskalaiselle selkänsä. Wilkes kuultuaan
kertomuksen tapauksesta suuttui ankarasti, mutta luultavaa on, että
suuttumuksen syy johtui väärinkäsityksestä. Retkikunnan pienin alus oli
joutunut jäissä niin tukalaan tilaan, kun miehet sairastuivat, ettei
lopulta edes voitu isoa purjetta reivata ja taistellessaan myrskyjä
vastaan se oli vuotanut niin pahasti, että pumppujen täytyi alituiseen
olla käynnissä. »Flying Fishin» oli sen vuoksi täytynyt kesken luopua
löytöretkestä ja henkensä edestä paeta Uuteen Seelantiin, jonne se
vaarallisen matkan jälkeen saapuikin.



Wilkesin maa.


Austraaliasta Wilkes lähetti löydöistään karttaotteen, James Rossille,
joka juuri oli lähdössä suurelle tutkimusretkelleen, ja herätti
sillä Rossin suuttumuksen, sillä juuri samoille seuduille Ross oli
matkalla, saavuttaakseen magneettisen navan lyhyintä tietä. Nyt oli
amerikkalainen joutunut ennen, tutkinut rannan ja osoittanut laivalla
olevan mahdotonta magneettista napaa saavuttaa. Ross puolestaan kosti
retkeltään palatessaan siten, että osoitti ainakin länsiosan Wilkesin
piirtämästä maasta riittämättömällä syyllä maaksi piirretyksi,
sillä hän oli purjehtinut Wilkesin maan poikki. Monta vuosikymmentä
myöhemmin Scott »Discoveryllä» osoitti merta ulottuvan vielä paljon
kauemmaksikin länttä kohti aloilla, jotka Wilkes oli piirtänyt
Antarktikan mantereksi. Wilkes oli merkinnyt rannikoksi likimain suuren
jäämuurin reunan, mutta myöhemmät purjehtijat ovat osoittaneet, että
jäämuuri toisina vuosina voi ulottua kauas merelle, kunnes jääkenttä
maanjäristyksien tai muitten syitten vuoksi lohkeaa jäävuoriksi ja sen
reuna siirtyy kauas etelää köhii. Siitä huolimatta osoitti jäämuuri
kuitenkin rantaa, vaikk'ei se ollutkaan niin lähellä kuin Wilkes oli
luullut. Hyvällä syyllä koko tämä rannikko on nimitetty »Wilkesin
maaksi» muistoksi amerikkalaisen purjehtijan uljaasta taistelusta sen
jäiden saartamilla äärillä.

Antarktikasta lähdettyään Wilkes vielä ohjeittensa mukaan tutki Tyynen
meren pohjoisosia. Amerikkaan palattuaan hän sai aluksi huonon palkan
palveluksistaan, sillä hänet haastettiin sotaoikeuden eteen vastaamaan
virkavaltansa väärinkäytöstä y.m. syytöksistä. Oikeus kuitenkin
vapautti hänet ja Charles Wilkes kohosi korkeaan asemaan Yhdysvaltain
laivastossa. Orjasodassa hän taisteli pohjoisvaltojen puolella.



James Ross löytää Antarktikan ihmeet.



James Ross.


Englannissa varustettiin samoihin aikoihin erittäin perusteellisesti
retkeä eteläiselle magneettiselle navalle ja retkikunnan johto
uskottiin James Clark Rossille, joka jo oli vienyt maansa lipun
pohjoisellekin magneettiselle navalle. Ross oli perinpohjin tutustunut
pohjoisnavan luontoon. Hän oli ollut mukana monella Parryn retkellä ja
setänsä John Rossin retkellä Boothia Felix-niemimaalle, jonka niemimaan
hän rekiretkillään tutki. Lisäksi hän oli kenraali Sabinen ja Lloydin
keralla ollut osallisena Brittein saarien magneettisessa kartoituksessa
ja oli perehtynyt tämän tieteen uusimpiin saavutuksiin. Hän siis
tämänkin vuoksi oli oikea mies johtamaan retkeä, jonka päätehtävä juuri
oli magneettisten voimien tutkiminen eteläisellä pallonpuoliskolla.
Muut tieteet olivatkin retkellä huonommin edustettuina, niihin kuuluvat
havainnot ja kokeilut kun oli uskottu laivain lääkärien huoleksi.
Onneksi oli yksi näistä Joseph Dalton Hooker, kuulun kasvitieteilijän
poika, joka tällä matkalla niin viehättyi kasvitieteeseen, että hänestä
sitten tuli tämän tieteen etevin edustaja maassaan. Retkikunnan
molemmat laivat, »Erubus» ja »Terror», olivat oikeastaan pommitusta
varten rakennettuja jotenkin pieniä puisia sotalaivoja, mutta ne
olivat erinomaisen lujatekoiset ja vahvistettiin erikoisesti tätä
matkaa varten kaikkea sitä kokemusta hyväksi käyttäen, mitä oli
valaanpyytäjäin jäämeriretkillä vuosisatojen kuluessa karttuuni.
Kaikista tarpeista pidettiin mitä parhain huoli, niin että Rossin
retkikunta epäilemättä oli parhaiten varustettu retkikunta, mitä oli
kummallekaan jäämerelle milloinkaan lähetetty. Tulokset olivat sen
mukaiset.

Oli syyskuun 25. 1839, kun »Erebus» ja »Terror» lähtivät pitkälle
retkelleen. Heti merelle tultuaan Ross aloitti tieteelliset havainnot.
Viheriän niemen saarilla, St. Paulin kalliolla ja Etelä-Trinidadissa
tehtiin magneettisten voimien mittauksia, St. Helenan saarelle
perustettiin vakinainen havaintoasema, Hyväntoivonniemelle samoin.



Kerguelenin saarella.


Intian meren eteläosassa poikettiin Kerguelenin saarella Joulusatamassa
ja siellä suoritettiin toukok. 29 ja 30 p. havainnoita. Nämä olivat
ennakolta sovitut määräpäivät, joina tehtiin kaikilla eurooppalaisilla
ja brittiläisillä asemilla havainnolta, ja tulokset olivat sangen
huomattavat. Noina päivinä sattui olemaan kovat magneettiset häiriöt
eli »myrskyt», ja myöhemmin tuloksia verrattaessa huomattiin
magneettineulan Kerguelenin saarella tehneen täsmälleen samat
liikahdukset kuin maapallon vastakkaisella puolella Kanadan Torontossa.
Päälle kaksi kuukautta laivat viipyivät tällä autiolla, puuttomalla,
ainaisten myrskyjen lakaisemalla saarella. Neljäkymmentäviisi raivoisaa
myskyä koettiin tällä ajalla ja vain kaksi päivää oli sateetonta. Mutta
koko ajan toimitettiin magneettisia havainnoita yöt umpeensa, päivät
pääksytysten.

Elokuun puolivälissä molemmat laivat saapuivat Tasmanian pääkaupunkiin
Hobart Towniin, jossa John Franklin siihen aikaan oli kuvernöörinä.
Hänen avullaan rakennettiin sinnekin vakinainen magneettinen
havaintoasema, jossa toimitettiin havainnoita varsinkin kansainvälisinä
määräpäivinä. Tasmaniassa Ross sai kuulla Dumont d'Urvillen ja Wilkesin
matkoista, joiden kautta juuri ne seudut olivat tulleet tutkituiksi,
joihin hänen oli määrä lähteä, ja uutinen harmitti häntä katkerasti.
Hän päätti sen vuoksi koettaa onneaan toisella taholla ja tunkeutua
etelää kohti paljon idempänä, 170 itäisen pituusasteen kohdalla, jossa
Balleny pari vuotta aikaisemmin oli tavannut avointa vettä sangen
kaukana etelässä.

Marraskuun 12:ntena »Erebus» ja »Terror» käänsivät keulansa kohti
Etelä-Jäämerta. Matkalla poikettiin vielä muutamilla pienillä saarilla
havainnoita tekemässä; pari päivää joulun jälkeen nähtiin ensimmäiset
jäävuoret. Paljon valaita nähtiin, ja ne olivat niin kesyjä, että
laivat saattoivat laskea aivan läheltä niiden sivuitse. Vuoden
viimeisenä päivänä nähtiin taivaanrannalla pitkä valkoinen juova ja
saavuttiin ahtojäiden reunaan.

Kaikki edelliset purjehtijat olivat visusti karttaneet ahtojäitä,
peläten laivainsa niissä puhkeavan, mutta »Erebus» ja »Terror»
laskivat pelkäämättä niiden joukkoon. Miehistö sai tapauksen
kunniaksi ylimääräisen kestityksen ja lämpöisemmät vaatteet. Matka
ahtojäätikön läpi edistyi pitkin railoja ja avopaikkoja odottamattoman
hyvin. Pingviinejä nähtiin ja matkimalla niiden kiljunaa merimiehet
houkuttelivat ne laivoja seuraamaan. Helposti ne saavuttivat täysin
purjein kiitävät laivat, leikkien niiden sivuilla kuin delfiinit.



Rossin meri.


Ahtojäät tihenemistään tihenivät, mutta etelässä taivas tummeni, mikä
osoitti siellä olevan avovettä, ja tilaisuutta hyväkseen käyttäen
molemmat laivat tammikuun 9:ntenä saavuttivat aivan avoimen meren,
jonka pinnalla ei seuraavana päivänä näkynyt jään hituistakaan.
Se ahtojäätikkö, joka oli edelliset purjehtijat saanut takaisin
kääntymään, oli tällä kohdalla vain verraten kapea vyöhyke, jonka
takana oli etelää kohti avoin meri niin pitkälti kuin silmä kantoi.
Suunta käännettiin suoraan magneettista napaa kohti, joka ei enää
voinut olla kaukana.



Kap Adare.


Mutta juuri kun toiveet sen saavuttamisesta olivat ylimmillään,
keksittiin keulan edessä maata, ja tässä erikoisessa tapauksessa uuden
maan löytö oli ikävä yllätys. Tämä maa oli vielä noin 160 kilometrin
päässä, kun se ensi kerran nähtiin, ja lähemmäksi purjehdittaessa nousi
merestä korkeita kukkuloita. Ross ohjasi suoraan kohti korkeinta, jonka
hän nimitti Mount Sabineksi retken ensimmäisen esittäjän, kenraali
Sabinen kunniaksi. Tammikuun 11:nnen aamulla oltiin vain muutaman
kilometrin päässä maasta, mutta rantaa vastaan oli ajautunut niin
paljon jäitä, joiden keskellä aallokko hyökyi, ettei ollut mahdollista
nousta maihin. Näkyvin niemen nokka nimitettiin Kap Adareksi erään
henkilön kunniaksi, joka oli hartaasti toiminut retken hyväksi. Nähtiin
selvään kaksi alppijonoa, joiden korkeimmat kukkulat kohosivat 3,000
metriä merestä.



Viktorian maa ja sen alpit.


Ne olivat lumen peittämät, siellä täällä vain pisti lumipeitteen
alta näkyviin mustia kallionpolvia ja laaksoista laski kauas mereen
jäävirtakielekkeitä, joiden päät päättyivät äkkijyrkkiin jääseinämiin.
Vuoriston Ross nimitti »Amiraaliviraston vuoristoksi» ja kukkulat
amiraaliviraston jäsenien mukaan; joitakuita heistä tuskin enää muun
vuoksi muistellaankaan.

Laivoilla mieliala oli innostunut, sillä löydetty maa oli eteläisin,
mitä vielä kukaan kuolevainen oli nähnyt. Magneettiset havainnot
osoittivat, että magneettinen napa oli noin 800 kilom. päässä
lounaassa. Tammikuun 12:ntena Ross ja »Terrorin» kapteeni Crozier
kävivät maissa eräillä pienillä saarilla. Mannermaan rannalle oli aivan
mahdoton nousta yhtämittaisen jäävyöhykkeen vuoksi. Suur-Britannian
lippu, »Union Jack», kohotettiin saarelle pingviinien kilvan melutessa.
Näitä lintuja, joita d'Urville vertasi »pieniin vanhoihin herroihin,
joilla on hännystakki päällään», saari oli täpösen täynnään, niitä
oli korkealla rantakallioiden pykälilläkin. Kasvullisuudesta saarella
ei ollut merkkiäkään. Guanon löyhkä oli niin valtava, että miehet
kiittivät onneaan, kun pääsivät takaisin laivaan.

Seuraavina päivinä raivosi tuima etelämyrsky, joka esti laivoja
jatkamasta matkaansa etelää kohti, mutta 14:ntenä sää asettui ja
selvisi ja Ross saattoi taas lähestyä löytämäänsä maata. Paljon
valaita nähtiin. Vuoristoa jatkui Kap Adaresta etelää kohti ja se
oli erinomaisen komeata alppimaisemaa, yli 4,000 metriä korkeine
kukkuloineen, jotka olivat tahrattoman lumivaipan peitossa merestä
huippuihin saakka. Ross antoi seuraaville kukkuloille maansa etevimpien
tiedemiesten y.m. nimiä. Pingviinit kisailivat etelää kohti kiitävien
laivain ympärillä kuin delfiinit. Mutta ei ainoatakaan satamaa voitu
löytää, vaikka kuinka etsittiin, sillä joka lahti ja laakso oli
täynnään jäätä ja jäävuoria. Meri ei ollut aivan syvä, jonka vuoksi sen
pohjasta saatiin nuotalla sangen runsas saalis jäävuorien pudottelemia
kiviä ja merieläimiä. Vuoristoa jatkui etelää kohti ja kun virisi hyvä
myötätuuli, kiitivät molemmat laivat vinhasti napaa kohti. Upseerit ja
miehistö olivat niin innostuneella mielellä, että he tuskin malttoivat
nukkua, peläten muutoin menettävänsä jonkun uuden maan tai muun kumman
näkemisen.

21:ntenä nähtiin vuori, joka oli kaikkia ennen nähtyjä korkeampi, ja se
sai pääministeristä nimeksi Mt. Melbourne. Se oli erinomaisesti Etnan
näköinen. Kauneina öinä aurinko näkyi koko yön neljä läpimittaansa
korkealla taivaalla. Miehille annettiin ylimääräinen grogiannos, kun
Weddellin eteläennätys sivuutettiin. Magneettisen navan arvosteltiin
olevan 400 kilometrin päässä. 27:ntenä käytiin eräällä saarella maissa,
mutta maihinnousu oli niin vaikeata, että kaikki olivat läpimärät,
ennenkuin pääsivät takaisin laivoille. Tälläkään saarella ei ollut
minkäänlaista kasvullisuutta.



Etelänavan portinvartijat.


Tammikuun 28:ntena kohosi merestä korkea kukkula, joka näytti olevan
lumituiskuharson peittämä, mutta sitten huomattiinkin, että se oli
tulivuori, josta tuprusi sankkoja savupilviä. Kun tultiin lähemmäksi,
leiskui savussa joko liekkejä taikka näkyi kajastuksia kraaterin
hehkuvasta sulasta laavasta. Jotkut luulivat näkevänsä punaisia
laavavirtoja, joita valui lumelle. Vuori, jonka korkeus arvosteltiin
3,700 metriksi, sai nimeksi Erebus-vuori, ja toinen sen takana oleva
vähän matalampi nimitettiin Terror-vuoreksi. Löytö herätti hämmästystä,
sillä toimivaa tulivuorta ei kukaan ollut odottanut täällä ikuisen
jään ja vilun kodissa, vaikkapa ilmiö tarkemmin ajatellen ei ollutkaan
niin outo, sillä olihan Balleny löytämillään saarilla nähnyt toimivia
tulivuoria, ja Länsi-Antarktikasta tunnettiin monta tuliperäistä saarta.



Barrier-jäätikkö.


Ross piti näitä maanalaisen tulen edustajia hyvänä enteenä ja toivoi
pääsevänsä vielä pitkät matkat etelämmäksi, mutta pettymys oli lähellä.
Kirkkaassa auringonpaisteessa nähtiin juova valkoisia kallioita, joita
oli tulivuorista itää kohti silmän siintämättömiin, ja kun niitä
lähestyttiin, huomattiinkin ne valtavaksi jäämuuriksi, jonka vertoja
ei kukaan kuolevainen ollut vielä nähnyt (D'Urvillen ja Wilkesin
matkain kokemukset olivat vielä julkaisematta). Tämän salvan puhki
olisi ollut yhtä mahdoton purjehtia kuin Doverin rantakallioiden puhki,
ne täytyi koettaa kiertää, jos mieli jatkaa yhä kauemmaksi etelään.
Magneettineula osoitti, että retkikunta nyt oli magneettisen navan
sekä itä- että eteläpuolella. Länttä kohti oli mahdoton purjehtia,
sillä puolella oli kokonainen alppivuoristo vastassa, seurattiin sen
vuoksi jäämuurin reunaa itää kohti siinä toivossa, että se lopulta
kääntyisi etelään. Pysytellen siitä puolen penikulman päässä laivat
alkoivat matkansa. Jäämuuri oli 60—90 metriä korkea, niin ettei sen
päälle voinut nähdä edes mastonhuipuista, mutta kaikesta päättäen sen
päällystä oli tasainen. Aallot hyökyivät sen jyrkkää seinämää vastaan
ja olivat sen alaosaan syövyttäneet luolia. Ross nimitti jäämuurin
Barrier-jäätiköksi.

Erebus-vuori puhkesi äkkiä rajuun purkaukseen puhaltaen ilmaan 500—650
metriä korkean savupatsaan.

Viisi päivää laivat seurailivat Bairier-jäätikön reunaa itää kohti.
Meren syvyys oli 250—500 syltä. Toisin paikoin jäämuuri näytti olevan
pohjassa kiinni, toisin paikoin uivan. Ne suunnattomat tasalakiset
jäävuoret, joita meressä näkyi matkalla pohjoista kohti, epäilemättä
olivat tästä jäätiköstä lohjenneet. Merimiehet sattuvasti huomauttivat,
että koko Lontoo olisi mahtunut yhden semmoisen jäävuoren laelle.

Vaikka Ross oli kaikkiin pohjoisnapaseutujen suuriin ilmiöihin
perehtynyt, täyttivät Barrier-jäätikön giganttiset suhteet hänet
hämmästyksellä. Helmikuun 2:sena laivat olivat seuranneet jäämuuria
400 kilometriä itää kohti; se oli sillä kohdalla 50 metriä korkea ja
kaiken kaikkiaan varmaan 300 metriä vahva. Joka päivä mereen heitettiin
pulloja, joissa oli tieto laivan asemasta, mutta ei ainoakaan näistä
pulloista saapunut minkään toisen laivan tielle. Kuta kauemmaksi
itää kohti kuljettiin, sitä enemmän alkoi meressä olla jäitä, sitä
kylmemmiksi käydä säät. Eräässä kohdassa oli jäämuurissa lahti ja
sillä kohdalla seinämä oli vain 15 metrin korkuinen, joten sen päälle
voitiin ensi kerta nähdä. »Erebus» laski niin lähelle muuria, että se
joutui vähäksi ajaksi sen tyventöön. Helmikuun 5:ntenä saavutettiin
itäisin kohta, sitä kauemmaksi oli mahdoton tunkeutua, vaikka
yritettiin kokonainen viikko, ja Rossin täytyi palata takaisin, vaikka
vastahakoisesti.

Hän lähti nyt etsimään magneettisen navan kohdalta satamaa, jossa
voitaisiin viettää talvi, mutia pitkin alppimaan rantaa, jonka Ross
nimitti Viktorianmaaksi, oli niin paljon ahtojäitä, ettei päästy 25
kilometriä lähemmäksi, ja sen vuoksi hän päätti kiiruumman kautta
palata Tasmaniaan. Myöhemmät retkikunnat ovat viettäneet talvea
McMurdo-salmessa, joka on Erebus-vuoren ja Viktorianmaan välissä,
mutta Ross ei poikennut tätä kahdeksi luulemaansa salmea tutkimaan,
vaikka hän sille nimen antoi. Hänellä oli seudun maantieteellisistä
oloista sikäli väärä käsitys, että hän luuli Erebus- ja Terror-vuorien
kuuluvan mantereeseen, vaikka ne ovatkin saarella sen edustalla.
Barrier-jäätikkö ulottui siihen aikaan nykyistä paljon pohjoisemmaksi
ja siitä lienee johtunut erehdys.

Meri alkoi jo kauttaaltaan jäätyä, kun »Erebus» ja »Terror» käänsivät
kokkansa pohjoista kohti. Ulompana tavattiin kuitenkin jälleen avovettä
ja muutaman päivän kuluttua oltiin jälleen Kap Adaren luona, johon
Viktorianmaa pohjoisessa päättyy. Turhaan haettiin sieltäkin paikkaa,
jossa olisi voitu viettää talvi, ei edes maallenousupaikkaa löydetty.
Yöt alkoivat jo pidentyä ja revontulet leiskua taivaalla. Parin päivän
kuluttua nähtiin Ballenyn saaristo ja samana päivänä kuljettiin
napapiirin poikki, jonka eteläpuolella retkikunta oli⁻ viettänyt 63
päivää, kauemmin kuin kukaan sitä ennen.

Ross purjehti nyt meren poikki, jossa Wilkesin kartan mukaan olisi
pitänyt olla maata, ja kulki sitten onnellisesti ahtojäävyöhykkeen
poikki avoveteen. Käytyään vielä lännemmässä magneettisilla
mittauksilla hän käänsi keulan Tasmaniaa kohti ja saapui sinne
huhtikuun 6:ntena 1841, molemmat laivat yhtä hyvässä kunnossa kuin
matkaan lähdettäessäkin ja koko miehistö terveenä. Harvoin on kukaan
löytöretkeilijä niin suurilta löydöiltä palannut niin ehjin nahoin.

Tasmaniassa tuli palaavan retkikunnan osaksi innostunut vastaanotto ja
kotimaassa Englannissa tietoa sen saavuttamista suurista tuloksista
tervehdittiin tyydytyksellä ja ylpeydellä. Tasmaniasta laivat
purjehtivat Sydneyhin, jossa tehtiin magneettisia havainneita, ja
sieltä Uuden Seelannin rannikolle, jossa Ross erään ranskalaisen
sotalaivan kapteenilta sai tiedon d'Urvillen löydöistä.



Uusi retki etelään.


Kun eteläisen pallonpuoliskon suvi lähestyi, valmistui Ross jälleen
palaamaan Antarktikan vesille. Hän koetti nyt tunkeutua etelään koko
joukon idempänä (146° Gr. länt.) tavatakseen Barrier-jäätikön itäpään
samoilla seuduilla, mistä hänen oli täytynyt edellisenä vuonna kääntyä
takaisin. Ahtojäihin ajettiin nyt rohkealla mielellä ja valaitten ja
muitten Jäämeren eläinten keskellä tunkeuduttiin etelää kohti. Valaat
olivat niin kesyjä, että tuskin viitsivät tieltä väistyä, ja niinpä
»Erebus» laski erään yli saaden niin kovan täräyksen, että se tuntui
kautta laivan. Joulupäivänä kuljettiin napapiirin poikki ja joulukuun
30:ntena molemmat laivat kävivät ankkuriin matalan jäävuoren kahden
puolen, jotteivät ne sumussa yhteen ajaisi ja vahingoittuisi. Jään
poikki molempien laivain miehistöt kävivät toistensa luona vieraissa
ja jääkenttään hakattiin tanssisali, joka koristettiin jäisillä
kuvapatsailla. T:ri Hooker erään toisen avulla kaavaili jäähän istuvan
Venuksen, jota paljon ihailtiin. Uudenvuoden päivää tervehdittiin
suurella melulla, kaikenlaisilla soittokoneilla, rämpytyksellä,
jopa toiset kantoivat kainalossaan vielä elossa olevia porsaitakin
ja puristelivat niitä, kunnes ne kiljuivat, ikäänkuin säkkipillit
ainakin. Molemmat kapteenit olivat ilonpidossa ylinnä ja lopuksi leikki
päätettiin yleisellä lumipallosodalla.

Mutta eteenpäin päästiin tänä vuonna vain huonosti, usein myrskyt
ajoivat laivoja taapäin pitkät matkat. Meren aaltoilu tuntui jääkentän
kautta ja mainingit survoivat jäitä laivoja vastaan, niin että näiden
asema kävi sangen vaaralliseksi kovilla myrskyillä. Tammikuun 18 p.
nousi myrsky, joka saattoi molemmat laivat mitä suurimpaan vaaraan.
Kerrottakoon tämä tapaus Rossin omin sanoin:



Myrskyssä ahtojäissä.


»Kun kaikki köydet, joilla laivamme olivat jäihin kiinnitetyt, toinen
toisensa jälkeen katkesivat, niin nostettiin purjeet ja pysyttelimme
sakeassa sumussa yhdessä laukaisemalla tykkejä ja antamalla toisillemme
muita tavanmukaisia merkkejä. Lymysimme kaiken päivää erään jäävuoren
suojassa, jonka poikkimitta oli mailin verta, odottaen selvää säätä
parhaat railot valitaksemme, joka pakotti meidät vähentämään purjeet
vähimpään määrään. Meri nousi nopeaan kammottavan korkeiksi aalloiksi,
jotka tyrskivät korkeimpienkin jäävuorien yli, emme enää voineet
suunnassamme pysyä, vaan ajauduimme verkalleen tuulen alla olevaa
vahvaa ahtojäätikköä kohti. Heti puolenyön jälkeen laivamme joutuivat
aallokkoon, joka oli täynnään graniittikovia keikkuvia jääkallioita,
ja näitä aallot paiskoivat laivoja vastaan semmoisella voimalla,
että mastot tärisivät, ikäänkuin saisi joka isku ne murtumaan. Iskut
olivat niin kamalan kovia, että näytti siltä, kuin tuottaisivat ne
ehdottomasti laivoillemme tuhon. Purjeilla peräytyen ja edeten koetimme
välttää suurimpia röykkiöitä, mutta se ei aina ollut mahdollista. Jo
myrskyn alkupuolella »Erebuksen» peräsin sai vian, niin ettei siitä
ollut mitään hyötyä, ja samaan aikaan sain merkeillä tiedon, että
»Terrorin» peräsin oli kokonaan tuhoutunut ja miltei revennyt irti
kiinnityksistään... Tunti kului toisensa jälkeen olojen vähääkään
parantumatta. Iskut olivat niin taajoja ja kovia, että näytti
mahdottomalta, että laivamme enää kauaakaan koossa pysyisivät. Laitain
ja kansien kova rytinä laivan survaistessa tavallista suurempaa
jääkappaletta, väkemme kaikista ponnistuksista huolimalta, täytti
kauhulla vahvimmankin sydämen, ellei sitä kannattanut luottamus Häneen,
joka kaikkia tapauksia johtaa... Klo 2 aikaan j.pp. myrsky oli yltynyt
kovimmilleen, sitten ilmapuntari alkoi vähitellen kohota... Laivamme
yhä keikkuivat ja natisivat murtuvain vuorien jykeväin raunioitten
keskellä. Näiden yli meri vyörytti vuoren korkuisia laineitaan,
heitellen valtavia jääkallioita toistensa päälle ja taas haudaten ne
syvälle vaahtoavain vettensä alle, paiskoen ja hieroen niitä yhteen
pelättävällä väkivoimalla. Tämmöisen näytelmän kammottavaa suuruutta
on mahdoton kuvitella ja mahdoton kuvata, ja vielä paljon vaikeampi on
ymmärtää niiden tunteita, jotka olivat sitä näkemässä. Kukin meistä
piteli kiinni, mistä taisi, odottaen ratkaisua tyytyväisenä siihen,
mitä päättäisi Hän, joka yksin saattoi meitä suojella ja saattaa meidät
turvallisesti pois iästä äärimmäisestä vaarasta, katsellen tuskalla ja
henkeään pidättäen jokaisen yhteentörmäyksen vaikutusta ja vapisevien
mastojen notkahduksia, joka hetki odottaen niiden katkeavan, kun emme
voineet mitään tehdä niiden, pelastamiseksi. Vaikka tuulen voima, oli
iltapäivällä jonkun verran laimentunut, olivat vihurit kuitenkin yhtä
rajuja kuin ennenkin ja ne käänsivät laivan sivuttain ja uhkasivat
puhaltaa myrskypurjeet palasiksi; onneksi ne olivat aivan uudet,
muutoin ne eivät olisi niin hirveitä puuskia kestäneet. »Terror» oli
tähän aikaan niin lähellä meitä, että sen kohotessa aallon harjalle
»Erebus». oli tuulen alla seuraavan aallon harjalla, ja niitä erotti
vain syvä kuilu, joka oli täynnään myllertävää vedenpaljoutta. Ja kun
laivat laskeutuivat aaltojen väliseen kuiluun, näkyi toisesta laivasta
vain maston latvoja välillä olevan aallonharjan takaa. Tämä antaa
vähän käsitystä sekä aaltojen korkeudesta että laivaimme vaarallisesta
asemasta. Yö alkoi nyt lähestyä ja peittää tämän kammottavan näytelmän
synkkään vaippaansa, saattaen tilamme jos suinkin vielä entistä
toivottomammaksi ja avuttomammaksi. Mutta puolenyön aikaan lakkasi
lumisade, jota oli kestänyt monta tuntia, tuuli äkkiä kääntyi länteen
ja aaltoilu asettui, ja vaikka laivaimme kestettävät iskut vielä olivat
semmoisia, että ne olisivat viidessä minuutissa tuhonneet vaikka minkä
tavallisen laivan, olivat ne kuitenkin heikkoja niiden rinnalla,
mitä meidän oli täytynyt kestää, ja aloimme olla levollisemmat
pelastuksestamme.»

Yön kuluessa laivat olivat ajautuneet jäävuorijonon suojaan, niin
että Ross saattoi soutaa »Terroriin» saamaan selvää sen vaurioista,
ja ne olivat paljon suuremmat kuin »Erebuksen». Peräsin oli
kerrassaan tuhoutunut, jopa kiinnityskin niin runneltunut, että
varaperäsintä oli sangen vaikea paikoilleen saada. Muut vauriot eivät
olleet aivan suuria, eivätkä laivat niin pitkällisistä ankarista
kolauksista huolimatta vuotaneet juuri enempää kuin ennenkään. Niin
perusteellisesti ne oli tätä matkaa varten vahvistettu. Heti kun
sää parani, kiinnitettiin laivat taas vankkaan jääkappaleeseen ja
ryhdyttiin peräsimiä vaihtamaan. 24 p. tammik. lähdettiin täysin
purjein matkaa jatkamaan, mutta ahtojäät uiskentelivat niin nopeaan
pohjoista kohti, että matka edistyi sangen verkalleen. Niin suurien
ponnistusten jälkeen laivat taas olivat jotenkin samalla paikalla kuin
kolme viikkoa takaperin. Samoilla seuduilla, joissa Ross nyt koki näin
suuria vastuksia, oli Cook aikanaan tavannut melkein avointa vettä,
niin erilaisia ovat jääsuhteet eri vuosina. Vihdoin päästiin kuitenkin,
helmik. 1 p., eteläisen sulan reunalle, jolla aallokko hyökyi valtavin
tyrskyin jääkallioiden keskellä. Siinä oli jälleen vaarapaikka, jopa
kaikkia edellisiä vaarallisempi, mutta onneksi voitiin kulkea sen
poikki nopeaan hyvällä tuulella.

Se meri, joka on löytäjästä nimensä saanut, levisi taas »Erebuksen» ja
»Terrorin» viilletettävänä. Säät olivat kuitenkin siksi epäsuotuiset,
ahtojäätiköitä kierrettävä, että retkikunta vasta 19 p. helmik. pääsi
Barrier-jäätikön läheisyyteen. Jäätä alkoi jo muodostua, laivan
köysistö ja kansi olivat enimmäkseen vahvassa jäässä ja nuorien ja
väkipyörien puhdistaminen jäästä oli sangen väsyttävää ja vaikeata.
Pakkanen oli niin kova, vesi niin kylmää, että »Terrorin» kylkeen
jäätyi kiinni kala, jonka aalto oli sitä vastaan heittänyt, peittyen
tuota pikaa paksun jääkerroksen alle. Lähempänä jäämuuria oli niin
paljon jääröykkiöitä, jotka nuori jää jo oli yhteen kiinnittänyt,
etteivät laivat päässeet sen luo. Niiden asema oli silloin 78°9"30'
etel. leveyttä ja 161°27' Gr. länteen.



Kuningas Edward VII:nnen maa.


Jonkun verran idempänä jäämuurin korkeus oli vain 25 metriä, niin että
sen päälle hyvin nähtiin. Se näytti vähitellen kohoavan etelää kohti,
kunnes etäämpänä oli korkeita vuoristoita, mutta vaikka Ross ja hänen
upseerinsa olivat melkein varmat siitä, että taustassa oli kauttaaltaan
lumen peittämä vuorimaa, eivät he sitä nimenomaan väittäneet, koska
näköhairahdukset Antarktikassa helposti pettävät. Rossin osoittamasta
suunnasta on myöhemmin löydetty vuorimaa, joka on nimitetty kuningas
Edward VII:nnen maaksi, mutta Parry-vuoristo, jonka hän luuli jatkuvan
Erebus- ja Terror-tulivuorista etelää kohti, on myöhemmin huomattu
olemattomaksi, vaikka Ross luuli olevansa siitä aivan varma.

Näin vähäiset olivat tämän toisen vaikean ja vaarallisen retken
tulokset, ja lisäksi meri jäätyi, niin että molemmat laivat olivat
vähällä salpautua Barrierin luo talvea viettämään. Onneksi kuitenkin
virisi kova etelätuuli ja sen vetämänä »Erebus» ja »Terror» täysin
purjein puhkaisivat jääkentän ja saavuttivat avomeren. Mutta monta
kovaa oli koettava, ennenkuin oltiin Falklandin saarilla, joilla
Ross aikoi etelän talven viettää. Maalisk. 9 p. oli jo saavutettu 60
leveysaste ja kun meri näytti olevan jäistä vapaa, ohjasi Ross suoraan
itää kohti saapuakseen Falklandin saaristoon niin nopeaan kuin suinkin.



Kauhun yö.


12 p. tuuli kiihtyi ja lunta satoi vahvalti. Pieniä jääkappaleitakin
alkoi näkyä ja Ross oli juuri puolenyön aikaan antanut käskyn, että
oli käännyttävä tuuleen ja odotettava päivän valkenemista, kun laivat
äkkiä joutuivat suurimpaan vaaraan, mitä ne olivat vielä milloinkaan
kokeneet, ja retkikunnan perikato näytti tunnin ajan olevan kohtalon
päättämä. Koska tämä tapaus niin voimakkaasti kuvaa Etelä-Jäämeren
vaaroja, kerromme senkin Rossin sanoilla:

»Suuri jäävuori nähtiin edessäpäin ja aivan vieressämme. Laiva
paikalla käännettiin tuuleen vasemmalle kyljelleen, luulimme
pääsevämme tuulen puolitse siitä. Mutta juuri samalla hetkellä näimme
'Terrorin' latvapurjein ja etupurjein laskevan suoraan päällemme.
Ja kun sen oli mahdotonta välttää sekä vuori että 'Erebus', oli
yhteentörmäys välttämätön. Paikalla käänsimme vastatuuleen kaikki
purjeemme lieventääksemme yhteentörmäyksen rajuutta, mutta se siitä
huolimatta oli sysäys niin kova, että melkein joka mies lensi
nurin. Keulamastomme, etumastomme latva ja paljon pienempiä puomeja
menetettiin. Ja laivat toisiinsa kiinni takertuneina köysistöistään
paiskoivat toisiaan vastaan kamalalla voimalla ja ajautuivat alas
tuulen alla olevan korkean vuoren tuulenpäällistä kylkeä kohti,
jota vastaan aallot murtuivat ja tyrskyivät, kohoten melkein sen
äkkijyrkän seinän yläreunaan saakka. Toisin ajoin 'Terror' kohosi
korkealle yläpuolellemme, niin että melkein emäpuu näkyi, syöstäkseen
taas alaspäin, kun me vuorostamme kohosimme aallon harjalle uhaten
haudata sen allemme, ja kansirakennusten ja veneitten räiske yhä
lisäsi hetken kamaluutta. Kohtalon sallimuksesta molemmat laivat
vähitellen hivuttelivat itsensä toistensa ohi ja erosivat, ennenkuin
olimme ajautuneet vaahtoaviin hyökyaaltoihin, ja mielihyväksemme
näimme kumppanimme sivuuttavan vuoren nokan ja pääsevän turvalliselle
vedelle. Mutta meidät se jätti aivan avuttomiksi. Alempiin puomeihin
oli takertunut niin paljon rauskoja, ettemme voineet aukaista purjeita
saadaksemme laivalle vauhtia, eikä meillä ollut tilaa kääntyä
ympäri, sillä olimme nyt niin lähellä vuorta, että aallot sitä
vastaan syöksyessään heittivät laivaamme taapäin roiskuvia tyrskyjä.
Ainoa keino selvitä tästä kamalasta ja hirvittävästä asemasta oli
temppu, joka semmoisessa myrskyssä oli niin vaarallinen, ettei sen
käyttämistä olisi voinut mitenkään puolustaa, ellei se olisi ollut
ainoa pelastuksen mahdollisuus. Laivan ankaran kallistelun vuoksi ja
kun mastot uhkasivat murtua joka kerta, kun alempien raakapuitten
päät iskivät kalliota vastaan, oli isonpurjeen aukaiseminen sangen
vaarallista, mutta tuskin oli käsky annettu, ennenkuin brittiläisen
merimiehen rohkea mieli ilmaisi itsensä — miehet juoksivat mastoihin
niin ketterästi, kuin ei olisi ollut hätää mitään. Ja vaikka heidän
täytyi enemmän kuin yhden kerran paeta raakapuulta, saivat he kuitenkin
tuota pikaa purjeen irroitetuksi. Myrskyn ja aaltojen pauhussa oli
vaikea sekä kuulla käskyjä että niitä toimeenpanna, ja sen vuoksi
kului kolme neljännestuntia, ennenkuin saimme raakapuut kiristetyiksi
ja purjeen jyrkästi tuulta vastaan käännetyksi. Lieneekö milloinkaan
tähän temppuun turvauduttu moisessa säässä, mutta sillä oli toivottu
vaikutus, laiva lähti peräytymään, työntäen peränsä aaltoihin, jotka
huuhtoivat kannelta isoja ja pieniä veneitä mukanaan, ja alempien
raakapuiden raapiessa jäävuoren rosoista seinää saavutimme me muutaman
minuutin kuluttua sen länsipään. Alusvirtausta, joka vuoren jyrkästä
seinämästä palasi ulospäin, saimme yksinomaan kiittää siitä, ettei
laivamme ruhjoutunut atomeiksi vuorta vastaan. Tuskin olimme siitä
selvinneet, ennenkuin näimme suoraan perän edessä toisen, jota vastaan
ajoimme. Tässä oli nyt saatava laivan kokka yht'äkkiä tuuleen, jotta
saatoimme laskea vuorien välitse, kautta salmen, joka tuskin oli kolmea
kertaa leveämpi laivaamme. Mutta tämä vaikea temppu meille onnistui ja
muutaman minutin kuluttua tuulta saatuaan aluksemme syöksyi kapeaan
kanavaan äkkijyrkkien jääseinämien väliin keskelle vaahtoavia tyrskyjä,
jotka täyttivät solan, ja käden käänteessä olimme tuulen alla tyynessä
vedessä.»

Eräs »Terrorilla» olleista henkilöistä kuvaa edellä kulkeneen laivan
seikkailuja seuraavasti: »Kaiken tämän aikaa olimme ajautuneet
jäävuorta vastaan, niin että kun vihdoin pääsimme 'Erebuksesta'
erillemme, huomasimme suunnattoman jäävuoren aivan vieressämme
tuulen alla. Hirveä haaksirikko ja kuolema näyttivät varmoilta. Ei
ollut muuta neuvoa, kuin laskea siihen mustaan kohtaan, jonka olimme
ennen nähneet ja joka saattoi olla aukko, muutoin aallot olisivat
paiskanneet meidät suoraan jääseinää vastaan. Peräsin viipymättä
käännettiin oikealle ja purjeiden avulla alus totteli sitä sangen
hyvin. Syöksyimme paikalla suunnattoman vuoren ohi, ja laiva peittyi
kokonaan vaahtoon vuorta vastaan murtuvista aalloista. Joka hetki
odotimme, että laiva törmäisi edessä olevaan jäähän. 'Peräsin tiukkaan
vasemmalle', huudettiin keulasta (nyt tosiaan toivo meissä sortui);
'tiukkaan vasemmalle, raakapuut toiselle kyljelle.' 'Löysätkää iso
märssipurje', huusi kapteeni, ikäänkuin olisimme satamaan ohjanneet.
Miehet lensivät köysiin kiinni, vaikka laivassa tuskin oli ainoatakaan,
joka ei sillä hetkellä luullut kaikkea toivoa turhaksi. Laiva kääntyi
ja kulki molempien vuorien välitse aukosta, joka tuskin oli sitä kahta
vertaa leveämpi, ja koko ajan vaahto ja tyrsky läpi laskiessamme lensi
ylitsemme kummaltakin puolelta. Monta muuta hälyytystä annettiin,
sillä meressä oli jäävuorista irtautunutta jääruuhkaa, joka pimeässä
näytti jäävuorilta, mutta me olimme pelastuneet, vaikk'emme tienneet.
Seuraava huuto oli: 'Missä Erebus?' — oman vaaramme vuoksi olimme sen
joksikin aikaa aivan unohtaneet. Kaikkien katseet paikalla alkoivat
sitä pimeydestä etsiä. Me poltimme sinisen tulen ja pian meillä oli
ilo nähdä senkin polttavan samoin ja me siihen paikalla vastasimme.
Tiesimme nyt, että se oli pelastunut, vaikk'emme olleet pitäneet sitä
edes mahdollisena, koska se oli saanut niin suuria vaurioita.»

Molempain laivain täytyi nyt laskea tuulen mukana lämpimämmille vesille
vaurioitaan korjaamaan, mutta heti kun mastot, raa'at ja köydet olivat
kunnossa, Ross jälleen palasi etelään päin suorittaakseen eräitä
magneettisia mittauksia. Kap Hoornin edustalla nähtiin ensimmäinen
laiva sen jälkeen kuin oli Uudesta Seelannista lähdetty, ja huhtik. 6
p. laivat kävivät Falklandin saarille ankkuriin. Vaikka tästä toisesta
matkasta ei ollutkaan muita tuloksia kuin Barrier-jäätikön tutkiminen
kappaleen matkaa kauemmaksi kuin edellisenä vuotena, oli se kuitenkin
ollut ensimmäistä matkaa monta vertaa vaarallisempi. Koko joukon
tieteellisiä havainnoita oli tehty, vaikka meren syvempien kerroksien
lämpötilain mittaukset olivatkin arvottomia, koska siihen aikaan ei
vielä osattu valmistaa lämpömittareita, jotka olisivat kestäneet
syvempien vesikerrosten paineen. Epäluotettavat olivat niinikään
syvyysmittaukset, sillä Ross käytti hamppunuoraa, jonka päähän oli
kiinnitetty iso paino, ja tämä hamppunuora vastusti siksi paljon
merivirtauksia, että ne saattoivat lappaa sitä laivasta suuret määrät
mutkalle, niin ettei luodin pohjaan iskemistä ensinkään tuntunut.
Niinpä Rossin retkellä saatiin syvyysarvoja, jotka myöhemmät mittaukset
ovat osoittaneet olleen tuhansia metrejä liian suuria.



»Erebus» ja »Terror» kolmannella matkallaan.


Falklandin saarilla molempien laivain vauriot perusteellisesti
korjattiin ja »Erebus» sai uuden kokkapuun. T:ri Hooker tutki saariston
kasvistoa ja kiinnitti varsinkin huomiota niihin valtaviin merileviin,
joita rehoittaa tämän saariston vedenalaisilla rantapengermillä. Ross
itse suoritti magneettisia mittauksiaan. Falklandista hän purjehti
Kap Hoornin vesille samaa tarkoitusta varten, palaten sieltä jälleen
Falklandin saarille.

Joulukuun 17 p. 1842 »Erebus» ja »Terror» lähtivät kolmannelle
retkelleen Antarktikaa kohti. Aikomus oli nyt tunkeutua 55:ttä länt.
meridiaania pitkin etelää kohti, kunnes tavattaisiin Dumont d'Urvillen
löytämän Louis Philippen maan jatko, jonka rantaa sitten aiottiin
tutkia kauemmaksi etelää kohti. Jos sillä suunnalla jäät olisivat
esteenä, niin aiottiin yrittää, eikö Weddellin v. 1823 purjehtimaa
reittiä päästäisi sangen kauas etelää kohti. Jouluk. 28 p. nähtiin
vuorinen Joinvillen saari, joka on Länsi-Antarktikan manteren nokassa,
ja »Terrorin» upseerit näkivät erään vuorenhuipun suitsevan tulta.
Saari oli enimmäkseen lumen ja jäävirtain peittämä ja mereen päättyi
paljon glasieerikielekkeitä, joiden päästä lohkeili jäävuoria.
Rannikkoa kulki etelää kohti merivirta, joka toisin paikoin oli niin
kova, etteivät laivat tahtoneet totella peräsintä. Valaita oli paljon
ja ne olivat yhtä kesyjä kuin Viktorianmaankin edustalla. Seuraavan
vuoden alussa sää muuttui myrskyiseksi ja laivat luovivat edestakaisin
ahtojäiden keskellä, mutta tammik. 6 p. löydettiin tuliperäinen
saari, joka otettiin Englannin omaisuudeksi. T:ri Hooker löysi siitä
yhdeksäntoista vähäistä sammalta ja jäkälää. Mutta sitten jäät tekivät
niin paljon haittaa, etteivät molemmat laivat koko kuukautena päässeet
kauemmaksi etelään. Vasta ankaran taistelun jälkeen ne pääsivät irti,
huomattuaan, ettei tällä suunnalla ollut yrittämistä kauemmaksi napaa
kohti. Suunta muutettiin nyt Weddellin merta kohti, mutta sillä
kohdalla, missä Weddell oli etelää kohti purjehtinut, oli ahtojäätikkö
nyt niin vankkaa, ettei ollut yrittämistäkään tunkeutua siihen. Vasta
helmik. 26 p., laivain saavutettua 12 läntinen meridiaani, ahtojäiden
reuna kääntyi etelää kohti. Maalisk. 1 p. 1843 kuljettiin napapiirin
poikki ja 4 p. 70:nnnen leveyspiirin poikki, mutta siitä eivät laivat
enää päässeet kuin puolentoista asteväliä kauemmaksi etelää kohti,
ennenkuin jäitä oli niin vahvalti, että oli palattava takaisin.
Viimeisiksi jäähyväisiksi etelän jäille kohotettiin liput liehumaan ja
mereen heitettiin tynnöri, joka sisälsi tiedon saavutetusta asemasta
ynnä päivämäärän. Maalisk. 11 p. 1843 kuljettiin uudelleen napapiirin
poikki, kun oli onnellisesti kestetty vaarallinen myrsky, ja kokka
käännettiin kotia kohti.

Varsin paljoa ei siis tälläkään kertaa aikaansaatu. Paitsi vaikeita
jääoloja siihen oli syynä väsymys, joka alkoi vallata sekä päällystön
että miehistön. Ross itse oli melko lailla ränstynyt, eikä enää
ollut yhtä nopea ja toimitarmoinen kuin ensi matkallaan, vaikkapa
hän ponnistikin kaikki voimansa. Paluumatkalla etsittiin Bouvetin
saarta, jolla moniaat pyyntilaivat olivat käyneet, mutta ei sitäkään
löydetty. Huhtik. 4 p. saavuttiin Kap-maahan. Paluumatka kävi edelleen
St. Helenan, Ascensionin ja Rio de Janeiron kautta ja Englannin
rannikko kohosi syyskuun 2 p. näköpiiriin. Ross sai mitä innostuneimman
vastaanoton, hänet aateloitiin, ja monet seurat kiiruhtivat hänelle
arvonmerkkejään jakelemaan. Hän meni heti palattuaan naimisiin ja
antautui loppuiäkseen kirjallisiin töihin, käyden vain kerran, vv.
1848—-49 pohjoisissa napamaissa Franklinia etsimässä, kuten on ennen
kerrottu. James Ross kuoli v. 1862.

Pian Rossin palattua Englannin hallitus lähetti luutnantti T.E.L.
Mooren johdolla uuden retkikunnan Etelä-Jäämerelle täydentämään
magneettisia havainnoita. Nämä työt se toimittikin, mutta ei muutoin
saanut suuria aikaan. Pahat säät estivät sitä saavuttamasta Enderbyn
maata, kuten aikomus oli ollut. Retkikunnan huonoon menestykseen
oli syynä sekin seikka, että se koetti suorittaa matkansa lännestä
itäänpäin, vaikka jo hyvin tiedettiin, että Etelä-Jäämerellä 60:nnen
leveyspiirin eteläpuolella kovat itätuulet ovat vallitsevina ympäri
maan, samoin kuin pohjoisempana kuulut »urheat länsituulet».



Antarktikan uudempi tieteellinen tutkimus.


Mooren retken jälkeen kului paljon aikaa, ennenkuin Antarktika jälleen
näki vesillään tutkimusta varten lähetettyjä laivoja. Franklinin
onneton retki ja retkikunnan kauan kestänyt etsintä kiinnittivät
kaiken huomion pohjoisiin napamaihin ja ne varat, joita kadonneen
retkikunnan etsimiseksi uhrattiin, olivat niin suuret, että kului monta
vuosikymmentä, ennenkuin etelänapamaihin mitään riitti. Yhdysvaltain
meritutkimusten johtaja M.F. Maury, meren fysikaalisen maantieteen
etevä kirjoittaja, oli se, joka ennen muita alkoi vaatia Antarktikan
tutkimisen jatkamista, koska se oli sekä meritieteen että ilmatieteen
edistymiselle välttämätöntä. Mutta turhaan hän sekä ulkomaiden että
oman maansa hallituksille esitti retkikunnan lähettämistä, vaikea oli
saada kiveä uudelleen vierimään. Toinen, joka z väsymättömällä innolla
ajoi etelänapamaiden tutkimuksen jatkamista, oli saksalainen Yrjö v.
Neumayer, joka alkoi ratansa merenkulkijana ja sitten toimi Melbournen
magneettisen havaintoaseman johtajana ja vihdoin nimitettiin Hampuriin
perustetun saksalaisen meritutkimuslaitoksen (Deutsche Seewarten)
johtajaksi. Mutta ei Neumayerkaan saanut hartaasti puuhaamaansa
retkikuntaa toimeen.



»Challenger».


Antarktikan tieteellisen tutkimuksen pani jälleen alkuun englantilainen
»Challenger»-retkikunta, nykyaikaisen merentutkimuksen varsinainen
uranaukaisija. »Challenger» oli ensimmäinen höyrylaiva, joka kulki
etelänapapiirin poikki (helmikuussa 1874). Tämä tapahtui Intian
meren eteläosissa Kerguelenin saaren kohdalla, jonka jälkeen se
kulki ahtojäätikön reunaa Australiaa kohti, sivuten jotenkin läheltä
Wilkesin »Termination»-maan näkemättä siitä merkkiäkään. Uusia
löytöjä »Challenger»-retkikunta ei löytänyt, mutta tutkimalla meren
eläimistöä ja niitä kivennäisiä, joita sen pohjasta kohotettiin,
se mitä tehokkaimmin edisti Antarktikan yleistä luonnontuntemista.
Etelä-Jäämeren eläinmaailma huomattiin niin odottamattoman rikkaaksi,
ettei edes troopillinen meri sille vertoja vedä, ja pohjassa
tavattavien kivennäisten laadusta saatettiin varmasti päättää, että
etelänavan seudut muodostavat melkoisen manteren, kontinentin, koska
samoja vuorilajeja ei ole tavattu valtameren saarilta. Oli tosin
jo oltu selvillä siitä, että etelänavan aloja peittää suunnaton
yhtenäinen jääkilpi, mutta olisihan ollut mahdollista, että kilven alla
enimmäkseen olisi ollut merta ja että ne rannat, mitä varmasti oli
nähty, vain olivat tämän jääkilven yhdistämiä saaria.

Kun ei varsinaisia tieteellisiä retkikuntia saatu liikkeelle,
koettivat tutkijat jälleen hyötyä valaanpyytäjistä, mikäli se näiden
pyyntitoimen ohessa oli mahdollista. Samaan aikaan kun »Challenger»
pistäytyi Etelä-Jäämerelle, kävi kapteeni Dallmannin johtama
saksalainen pyyntialus »Grönland» Tulimaan eteläpuolella olevassa
Länsi-Antarktikassa ja luuli löytävänsä tämän maan poikki kulkevan
salmen. Koko joukon kapteeni Dallmann korjaili näiden seutujen karttaa.

Kansainvälisen pohjoisnapatutkimuksen aikana, josta jo olemme
kertoneet, oli ranskalaisilla havaintoasema Tulimaassa ja saksalaisilla
Etelä-Georgiassa, jotta saataisiin pohjoisnapaseutujen havainnointiin
verrattavia havainnoita etelänapamaistakin, mutta mitään varsinaisia
tutkimusretkiä ei silloin pantu toimeen.



Pyyntiretkiä.


V. 1892 lähetettiin Skottlannin Dundeesta koko joukko pieniä höyryjä
etsimään Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», joka Grönlannin vesistä
alkoi olla loppuun pyydetty ja jonka hetulain arvo oli suunnattomasti
kohonnut. Näiden laivain mukana t:ri W.S. Bruce lääkärinä teki
ensimmäisen matkansa Etelä-Jäämerelle, vaikkapa pyynti jättikin hyvin
vähän tilaisuutta varsinaiseen tieteelliseen työhön. Valaita ei
kuitenkaan saatu, jonka vuoksi laivat käyttivät aikansa hylkeenpyyntiin
Joinvillen saarella ja Louis Philippen maalla.

Suurempia sai aikaan norjalainen kapteeni Larsen, sama mies, joka
oli aikanaan vienyt Nansenin Grönlannin itärannalle tämän lähtiessä
hiihtoretkelleen maajäätikön poikki. Eteläisen pallonpuoliskon kesänä
1893—1894 Larsen »Jason» nimisellä laivallaan purjehti Grahamin maan
itärantaa etelään päin, vaikka tosin monen kilometrin päässä rannasta,
maata kun reunusti korkea jäämuuri. Jäämuurin takaisen maan hän nimitti
»Foynin maaksi» tunnetun norjalaisen laivanvarustajan kunniaksi.
Palatessaan pohjoista kohti hän löysi kaksi pientä saarta, Lindenbergin
ja Christensenin, jotka olivat toimivia tulivuoria. Eräs toinen
norjalainen laiva, kapteeni Evensenin johtama »Hertha», tunkeutui
Länsi-Antarktikan manteren vastakkaista rantaa vielä kauemmaksi etelää
kohti, saavuttaen Bellingshausenin nimittämän Aleksanterin maan ja
kulkien paljon lähemmältä sen ohi kuin mainittu venäläinen purjehtija.

V. 1894 Svend Foyn lähetti Etelä-Jäämerelle »Antarktik» nimisen
pyyntialuksen ja sen mukana kulki merimiehenä, kun matkustajaksi
ei huolittu, Carstens Egeberg Borchgrevink, Australiaan asettunut
norjalainen, jonka mieli hehkui päästä Antarktikan salaisuuksia
maailmalle paljastamaan. Vuoden lopulla »Antarktik» saapui Ballenyn
saarille ja tammikuun puolivälissä v. 1895 Viktorian maan rannikolle,
ollen ensimmäinen laiva Rossin matkan jälkeen, joka niillä vesillä
kävi. Eräältä saarelta, jolla Ross oli maalla käynyt, Borchgrevink
löysi jäkäliä, ensimmäisen maakasvin, mitä eteläisen napapiirin takaa
oli löydetty. Aina leveydelle 74° »Antarktik» kulki etelää kohti,
mutta kun ei valaita ollut, palattiin takaisin ja kapteeni Christensen
yhdessä Borchgrevinkin kanssa kävi Kap Adarella maissa, koska ranta oli
jäistä vapaata ja siksi matalaa, että sille saattoi nousta. He olivat
ensimmäiset ihmiset, jotka astuivat maihin Antarktikan manterelle.
Sama jäkälä tavattiin sieltäkin ja suunnattomat määrät pingviinejä.
»Antarktik» palasi tämän jälkeen kotia, ja kun ei sekään ollut löytänyt
Etelä-Jäämerestä »oikeata valasta», josta valaanluu saatiin, vaikka
Ross oli vakuuttanut niitä viljalta löytyvän, eivät valaanpyytäjät
enää lähettäneet laivojaan Antarktikan vesille. Borchgrevink julkaisi
matkastaan kertomuksen, ja sekin osaltaan melkoisesti vaikutti
siihen, että etelänavan seudut sitten viipymättä tulivat suurenmoisen
kansainvälisen tutkimuksen työmaiksi.

Tieteen keskustoissa Euroopassa tehtiin näihin aikoihin suuria
ponnistuksia uuden antarktisen tutkimuskauden alkamiseksi. Saksassa
Neumayer, Englannissa John Murray, »Challenger»-retken etevimpiä
jäseniä, harjoitti asian hyväksi propagandaa, ja v. 1895 Englannin
maantieteellisen seuran presidentti Clements Markham heihin yhtyi eikä
herennyt, ennenkuin suuri brittiläinen etelänaparetki oli toimeen saatu.



Ensimmäinen etelänapayö.


Englantilaiset eivät kuitenkaan olleet ensimmäiset, jotka matkaan
joutuivat. Suurien tieteellisten tutkimusretkien sarjan alkoivat
belgialaiset. Adrien de Gerlache, belgialainen meriupseeri, oli
nuoresta pitäen haaveillut etelänapamatkoja ja lopulta hän sai
yksityisiltä seuroilta ja hallitukselta kokoon sen verran varoja, että
saattoi ostaa vankan norjalaisen hylkeenpyyntilaivan, jonka hän nimitti
»Belgicaksi», ja ryhtyä retkikuntaa kokoamaan. Retkikunnan tieteellinen
valiosto oli kansainvälinen, siihen kun kuului pari puolalaista ja yksi
romanialainen, yksi amerikkalainen ja kolme belgialaista. Perämieheksi
lähti Roald Amundsen, josta ei silloin vielä muuta tiedetty, kuin että
hän oli etevä purjehtija. Varoja oli verraten vähän — 300,000 mk — ja
varustukset sen mukaan niukat, mutta rohkeasti retkikunta elokuussa
1897 lähti Antwerpenistä matkalleen.

Siihen saakka olivat Antarktikan rannoille lähteneet
tutkimusretkeilijät, samoin kuin pyytäjätkin, pitäneet varansa, että
he pääsivät Etelä-Jäämereltä pois ennen talven tuloa, sillä kun
siellä oli niin vaikea missään maihin nousta eikä satamia ollut juuri
nimeksikään, niin pidettiin vaarallisena jäädä sinne talveksi, vaikka
niin monen monet retkikunnat jo olivat kokeneet pohjoisen napayön
kammot. »Jokainen löytöretkeilijä oli kuvannut kirkkaan etelänapapäivän
ihmeteltävää kauneutta, suloista herkeämätöntä auringonpaistetta,
kertonut, kuinka mustat kalliot lämpiävät yhtämittaisesta säteilystä
ja luovat päältään valkoisen peitteensä, kuinka lakeuksilla lumi sulaa
vedeksi, joka kokoontuu puroiksi ja melkeinpä joiksi, kuinka jokainen
jäälohkare maalla ja merellä hiljalleen soittelee putoavin pisarin ja
maalla ja merellä raikuvat lintujen käheät huudot — niiden joukossa
ei tosin ole sulosävelisiä laulajia, mutta elämäniloaan kirkuu joka
kaula.» Mutta etelän talvi oli aivan tuntematon, sen lämpötiloista
ei ollut kuin yksi ainoa mittaus — Etelä-Shetlannin saarille jätetyn
minimilämpömittarin osoitus -20°C. Belgialainen retkikunta oli
ensimmäinen, joka koki etelänapatalven.

Viivyteltyään Tulimaan salmissa »Belgica» mittasi sen ja Antarktikan
välisen meren syvyyden, tavaten odottamattoman suuria arvoja (suurin
syvyys yli 4,000 m) ja saapui vasta tammikuun jälkipuoliskolla
Etelä-Shetlannin saarille. Sieltä etelään päin lähtien Gerlache löysi
Palmerin maan takaa leveän, pitkän salmen, joka erottaa Palmerin maan
eli saariston mannermaasta, ja tutki tämän salmen, joka kartoilla on
hänen nimellään mainittu. Parissakymmenessä paikassa käytiin maissa
ja kerättiin suuret geologiset ja luonnontieteelliset kokoelmat. Nämä
olivat ensimmäiset tiedemiehet, jotka nousivat maihin Antarktikan
mantereita, ja he osasivat täysin määrin käyttää hyväkseen tilaisuutta.
Rannat kartoitettiin tarkemmin kuin ainoakaan etelämaan ranta sitä
ennen. Rannikon mustat kalliot kohosivat yhtämittaisista lumikentistä,
jotka lepäsivät pitkin rantaa kulkevalla jäämuurilla. Ainoastaan
siellä täällä oli vähäinen kappale sorarannikkoa, jolle voitiin nousta
maihin. Kirkkaina päivinä paistoi aurinko lumikentille niin kuumasti,
että sitä oli melkein mahdoton kestää. Meren rannalta oli lumen alta
paljastuneilla kallioilla verraten runsaasti jäkäliä ja sammalia, jopa
tavattiin muutamia sangen alhaisia hyönteisiäkin.

Helmikuun 12 p. 1898 »Belgica» lähti salmesta ja vuodenajan
myöhäisyydestä huolimatta tunkeutui napapiirin poikki etelää kohti
ohi Aleksanteri I:n maan, jota ei voitu jäiden vuoksi lähestyä, mutta
jonka korkeat vuoret ja jäävirrat selvään nähtiin. Lopulta oli vastassa
yhtenäinen jääkenttä, mutta myrsky repi siihen leveitä railoja ja
niitä pitkin »Belgica» tunkeutui yhä kauemmaksi etelää kohti, kunnes
se leveyspiirillä 71°30' tarttui jäihin eikä päässytkään palaamaan,
vaikka yritti. Kolmeksitoista kuukaudeksi se jäi siihen ajellen
jääkenttien mukana edestakaisin sotkuista vyyhtä kykenemättä itse
millään tavalla asemaansa muuttamaan. Onneksi jäät eivät kuitenkaan
ahtautuneet päällekkäin ja sitä oli retkikunnan kiittäminen siitä,
että laiva säilyi ehjänä. Varustukset talven viettoa varten olivat
riittämättömät, mutta se kestettiin miten kestettiin. Jäähän hakattiin
avannoita, joista luonnontutkijat pyydystelivät meren isompia ja
pienempiä elimistöjä, ja ilmatieteellisiä ja magneettisia havainnoita
tehtiin säännöllisesti. Ankarat myrskyt lakaisivat jääkenttiä, jotka
paukkuivat ja jylisivät, toisinaan taas oli napayön kuutamo lumoavan
ihana, tai loimusivat taivaalta etelänpalot kaamean juhlallisina,
mutta enimmäkseen vallitsi synkkä pimeys, joka vaarallisesti riudutti
retkikunnan ruumiin ja sielun voimia. Ravintoa tosin oli runsaasti,
mutta se oli sopimatonta säilykeruokaa, joka ei täyttänyt kaikkia
ruumiin vaatimuksia, ja tämä yhä rasitti mieliä ja alkoi saada aikaan
vaarallisia tauteja, varsinkin sydäntauteja. Ihoväri muuttui kalman
kalpeaksi, melkein vihertäväksi ja luutnantti Danco talvisydännä
kuoli ja haudattiin mereen. Vastassa oleva ranta hänen kunniakseen
nimitettiin Dancon maaksi. Melkein joka mies oli sekä ruumiin
että sielun puolesta sairas, niin että he mielestään elivät kuin
hulluinhuoneessa, ja t:ri Cook — sama mies, joka sitten koetti riistää
Pearylta pohjoisnavan valloittamisen kunnian — sanoi elämän taivalta
olleen »helvetillistä». Hän koetti virkistää miesten mieltä saattamalta
heidän ihonsa niin kuuman säteilyn alaiseksi kuin suinkin saattoi
sietää — siten auringonvaloa korvatakseen.

Bellingshausenin löytämä Pietari I:n maa oli kaukana meressä »Belgican»
pohjoispuolella, eikä siis mannermaan reunassa, kuten Bellingshausen
oli luullut. Mannermaa ei kuitenkaan saattanut olla kaukana, sillä
jääkentän uiskennellessa etelää kohti meri mataloitui, niin että
selvästi huomattiin oltavan tyypillisellä manner-rantamatalikolla,
joka kulkee kaikkien maanosien ympäri. Heinäkuun puolivälissä valo
palasi ja samalla laivalta parani mieliala ja ryhdyttiin jälleen
säännöllisiin töihin. Mutta aurinko toi myös mukanaan ankarat myrskyt
ja niin kovat pakkaset, että elohopea jäätyi. Säät lauhtuivat vasta
joulun lähestyessä, jolloin aurinko pysyi taivaalla laskematta,
mutta jääkentästään ei »Belgica» päässyt irti ennenkuin tammikuun
puolivälissä ja silloinkin vain sahain ja räjähdysaineitten
avulla. Ruokavarat alkoivat loppua ja retkeläisten jo täytyi syödä
pingviinienkin lihaa, jota he siihen saakka olivat ylenkatsoneet.
Maaliskuun lopulla saavuttiin Magalhãesin salmeen, jonka kolkot rannat
näistä matkustajista vihantine tuoksuineen olivat oikea maallinen
paratiisi.

Kotimaassa »Belgican» osaksi tuli mitä paras vastaanotto, ja vaikk'ei
se löytänytkään niin paljon uusia maita, kuin oli toivottu, toi se
sen sijaan mukanaan ensimmäiset täydelliset havaintosarjat ja runsaat
kokoelmat perimmäisen etelän usvaisesta, viluisesta, lumen ja jään
alleen hautaamasta maasta. Belgian hallitus julkaisi retkikunnan työn
tulokset.



Borchgrevink Viktorian maassa ja Barrier-jäätiköllä.


V. 1898 norjalaiselle Borchgrevinkille monien ponnistuksien jälkeen
onnistui saada kokoon päälle puolen miljoonaa markkaa varustaakseen
retken etelänapamaahan. Rahat antoi muuan rikas englantilainen
sanomalehden kustantaja. Englantilaisten ja norjalaisten
tutkijatoveriensa keralla Borchgrevink astui maihin Kap Adaressa,
joka pistää Viktorian maasta kauimmaksi koilliseen, lähetti laivan
takaisin Australiaan ja sai sitten kokea etelänavan talven koko
synkän ankaruuden. Paikka ei kuitenkaan ollut retkeilyyn otollinen,
koska korkea vuorijono, joka erottaa matalan niemimaan sisämaasta,
sillä kohdalla oli ylipääsemätön. Lisäksi Kap Adare on myrskyisimpiä
koko myrskyisen Antarktikan tunnetuista seuduista. Vaikka retkikunta
oli tuonut mukanaan kunnollisen majan, kävi talvi kylläkin miehiä
koettelevaksi, ja lyhyillä, valiokoirilla tekemillään rekiretkillä
retkikunnan jäsenet enemmän kuin yhden kerran olivat suurimmassa
hengenvaarassa. Mukana oli kaksi lappalaistakin ja näistä varsinkin
toinen enemmän kuin yhden kerran pelasti muitten hengen. Yksi
retkikunnan jäsenistä, luonnontieteellisten esineitten täyttäjä Hanson,
kuoli ja haudattiin Kap Adaren rannalle.

Uuden vuoden, Antarktikan kesän tullen laiva palasi ja retkikunta
tunkeutui sillä etelää kohti pitkin Viktorian maan rannikkoa, joka
nyt voitiin lähemmältä tutkia ja kartoittaa kuin Rossin matkoilla.
Kuljettiin Erebuksen ohi, joka yhä suitsui, ja seurattiin itäänpäin
Rossin löytämää jäämuuria, Barrier-jäätikköä, jonka huomattiin
taantuneen koko joukon etelämmäksi Rossin ajoista. Onnistuipa
Borchgrevinkille päästä sen päällekin eräästä matalasta kohdasta ja
ensimmäisenä kulkea sitä pitkin koiravaljakolla kappaleen matkaa etelää
kohti. Matkan kautta selvisi tämän jäämuurin oikea luonne entistä
paremmin. Se oli suunnaton meren päällä lepäävä glasieeri, jonka pinta
oli aivan tasainen. Borchgrevinkin havainnot ja kokemukset olivat
kaiken kaikkiaan hyvänä valmistuksena niille suurille retkikunnille,
joita sitten muutaman vuoden kuluttua lähti matkaan monesta maasta.



Englantilainen »Discovery» retkikunta.


Kesällä 1899 ruvettiin Englannissa valmistelemaan suurta hallituksen
kannattamaa retkikuntaa, jota varten rakennettiin vankka tamminen
laiva, sekä purjeilla että höyryn voimalla kulkeva. Suuri osa tämän
laivan rungosta oli aivan vapaa magneettisista metalleista, jotta
hienompiakin magneettisia havainnoita saatettiin merellä toimittaa.
Retkikunnan johtajaksi määrättiin kapteeni R.F. Scott, tieteihin hyvin
perehtynyt meriupseeri, ja muut upseerit ja koko miehistö valittiin
sotalaivastosta. Retkikunnan tieteellisistä apuvoimista osa oli
siviilimiehiä, osan tieteellisistä töistä suorittivat meriupseerit.

Elokuussa 1901 »Discovery» lähti matkalleen, kulkien ensin Uuteen
Seelantiin, josta matka vuoden lopulla suunnattiin Etelä-Jäämerelle.
Viikossa se kulki ahtojäävyöhykkeen läpi, joka sulkee Ross-meren,
ja poikkesi Kap Adaressa ja edelleen monessa muussakin kohdassa
Viktorian maan rannikolla. Tammikuun lopulla osa retkikunnan jäsenistä
vietiin maihin Terror-vuoren juurelle, laivan itse jatkaessa matkaa
Barrier-jäätikön reunaa itää kohti aina sen maan luo, jonka Ross oli
sen itäpäässä nähnyt ja jonka Scott nyt nimitti »Kuningas Edward
VII:nnen maaksi». Paljaat kalliot, jotka kohosivat lumen alta näkyviin,
selvästi osoittivat, että otaksuttu maa todella oli maata. Eräässä
kohdassa, jossa jäämuuri oli aivan matala, vietiin asemailmapallo
maihin ja siitä tähystettiin maan laatua etelää kohti ja samalla
tehtiin valmisteleva rekiretki pitkin jäätikön aaltoilevaa pintaa.
»Discovery» sitten palasi Erebus- ja Terror-vuorien luo ja laski niiden
ja merenrrannan väliseen salmeen. Rossin nimittämään McMurdon lahteen,
joka näytti suovan talveksi hyvän suojan. Rannalle pystytettiin majat
ja monta pientä retkeä tehtiin ympäristöön, jotka Ross oli vain mereltä
näkemänsä mukaan kartoittanut, suureksi osaksi väärin. Eräänä päivänä
lumimyrsky yllätti osaston, joka kulki mereen jyrkästi päättyvän
kaltevan lumikentän poikki, ja yksi merimiehistä putosi jyrkänteen
reunalta mereen ja hukkui.

Huhtikuussa 1902 alkoivat ankarat pakkaset, vaikkei lämpömittari
laskenutkaan alle -40°C, ja ankaria myrskyjä raivosi, mutta talven
vietto oli niin hyvin järjestetty, että se kului hauskasti tasaisessa
työssä. Keripukki tosin alkoi näyttää hampaitaan, mutta se voitettiin.
Keväällä, s.o. syyskuun alussa, alkoivat rekiretket. Aluksi vietiin
varastoita joka suunnalle.



Barrier-jäätikköä etelään.


Marraskuussa Scott Shackletonin ja erään kolmannen seurassa lähti
tunkeutumaan Barrierin pintaa etelää kohti. Pitkin matkaa jätettiin
ruokavarastoja, »depoteja», paluumatkan varalle, mutta matka edistyi
hitaasti, kun se oli kuormain raskauden vuoksi kuljettava moneen
kertaan. Oikealla kädellä näkyi toisin paikoin korkea vuorijono,
joka oli Viktorianmaan alppien suoranaista jatkoa, mutta sitä oli
mahdoton saavuttaa, sillä lähempänä vuoriston juurta jäätikön pinta
oli täynnään vaarallisia halkeamia ja se oli muutenkin epätasaista.
Nähtiin korkeita kukkuloita, joista korkeimman huippu kohosi noin
4,600 metriä merestä. Se sai nimeksi Mount Markham. 59 päivää retkellä
oltuaan Scott tovereineen oli päässyt 608 kilometrin päähän navasta.
Suurin osa koirista oli joko menetetty tai uupunut ja ravintoaineet
oli kulutettu niin vähiin, että niillä hädin tuskin annoksia vähentäen
päästiin takaisin leiriin, jos jokainen välille jätetty varasto
löydettiin. Paluunmatkalla ei koirista ollut sanottavasti mitään apua
ja sää oli sangen huonoa. Shackletonin voimat loppuivat, niin että hän
tuskin saattoi tyhjänä kulkea, Scottin ja Wilsonin oli vedettävä reet.
34 päivässä kuljettiin sama matka takaisin sankarillisten ponnistusten
jälkeen ja helmik. 3 p. 1903 uupunut joukko saapui takaisin McMurdon
salmeen. Tällä retkellä saatiin hyvä yleiskäsitys Barrier-jäätikön
luonteesta ja vuoristosta, joka sen länsireunaa kulkee etelää kohti.



Jääylänkö.


Kaksi miestä oli sillä aikaa erästä jäävirtaa pitkin noussut McMurdon
salmesta länteen olevan vuoriston päälle ja siellä tavannut 2,700
metriä korkean jääylängön. Kuljettuaan yli 200 kilometriä laivalta
he palasivat takaisin. Monta pienempääkin retkeä oli tehty ja koottu
paljon arvokkaita geologisia ja luonnontieteellisiä esineitä ja
kaiken aikaa toimitettu säännölliset ilmatieteelliset ja magneettiset
asemahavainnot.

Tammikuun lopulla 1903 saapui McMurdon salmeen kotimaasta lähetetty
muonalaiva, mutta kun jää ei ollutkaan sinä vuonna lähtenyt salmesta,
niin täytyi sen purkaa kuormansa lähes kahden penikulman päähän jäälle,
josta se reillä kuljetettiin retkikunnan asemalle. Muonalaiva tämän
jälkeen palasi takaisin ja sen keralla luutnantti Shackleton, jonka
sijalle astui uusi mies. »Discovery» jäi paikoilleen vielä toiseksi
vuodeksi ja uutteraan käytti retkikunta hyväkseen täten saamaansa
lisäaikaa. Ammuttiin hylkeitä ja merilintuja talveksi, niin että
verestä lihaa riitti kevääseen saakka. Talvi kului vielä rattoisammin
ja nopeammin kuin edellisellä kerralla, eikä ainoakaan mies ollut
sairaana. Aikaisin keväällä alkoivat rekiretket ankarasta pakkasesta
huolimatta — lämpömittari kerran osoitti -55°C.

Kapteeni Scott kulki nyt kahden toverin keralla vuoriston poikki
länttä kohti ja saapui sen takana olevalle jääylängölle. Tämä ylänkö
oli niin tasaista, että vain tarkin teodoliittipunnitus osoitti siinä
olevan aaltoja. Tällä kertaa ei ollut koiria mukana ensinkään, vaan
kaikki varastonsa täytyi retkeilijäin itse vetää. Marrask. 30 p. 1903
Scott oli edennyt 460 kilometrin päähän laivasta ja siitä hän kääntyi
takaisin, saapuen jouluaattona leiriin. Vuoriston takana ei tavattu
mitään, mitä olisi voitu karttaan piirtää, ei muuta kuin lunta ja
taivas, ei elonmerkkiä, ei maallista väriä, ei muuta kuin tasainen
yksitoikkoinen lakeus. Pinnan laadusta Scott päätti, että haihtuminen
tällä ylängöllä on ainakin yhtä suuri ellei suurempikin kuin lumentulo.

Ryhdyttiin nyt toimiin jään särkemiseksi, jotta laiva saataisiin
avoveteen, mutta tänä kesänä sula näytti jäävän vielä kauemmaksi.
Tammik. 5 p. 1904 apulaiva saapui jään ulkoreunaan tuoden käskyn, että
retkikunnan oli ehdottomasti palattava, vaikkapa täytyisi »Discovery»
hylätä, ja raskaalla mielellä Scott tovereineen valmistautui hylkäämään
rakkaan laivansa siirtyäkseen kolmannelle laivalle, joka oli apulaivan
mukana. Mutta kun kaikki koneet, kokoelmat ja varastot oli saatu
laivoihin saatetuiksi, lähenikin sula siksi lähelle, että »Discovery»
saatiin vapautetuksi, ja helmik. 18 p. kaikki kolme laivaa lähtivät
pohjoista kohti. »Discovery» oli heti jäistä päästyään joutunut ankaran
myrskyn käsiin, joka sorti sen karille, mutta pelastui kuitenkin suurta
vahinkoa saamatta.

Paluumatkalla Scott kulki eri teitä ja ohjasi Ballenyn saarien
eteläpuolitse, kulkien pitkät matkat semmoista merta, jonka Wilkes
oli karttaansa merkinnyt korkeaksi vuorimaaksi. Kovin kaukana ei maa
kuitenkaan voinut olla niillä seuduin. Hiilien vähyys esti häntä
pidemmälti seuraamasta tätä suuntaa, vaikka avointa vettä olisi ollut.
Oltuaan eteläisen napapiirin eteläpuolella yhteen mittaan kaksi vuotta
ja kaksi kuukautta »Discovery» 5 p. maalisk. 1904 laski sen poikki ja
saapui onnellisesti Uuteen Seelantiin ja sieltä Kap Hoornin kautta
Englantiin syyskuussa 1904. Kotimaassa oli tyytymys saavutettuihin
tuloksiin suuri ja Englannin maantieteellinen seura antoi Scottille
kaksi kultamitalia.

Matkan tuloksista mainittakoon, että Scottin käsityksen mukaan
Barrier-jäätikkö on suunnattoman jääkentän jäännös, joka jääkenttä
muinoin on täyitänyt Etelä-Jäämeren, mutta sen jälkeen ohennut pinnan
sulamisen kautta, että se nyt ui veden kannattamana. Viktorianmaan
glasieeritkin, jotka laskevat vuoriston poikki Barrierille, ovat
entisestään paljon vähentyneet. Etelänapamaailmassakin on siis jää
varsinaisella jääkaudella ollut nykyistä paljon valtavampi.



Muiden kansain retkiä.



Saksalainen retkikunta.


Saksalainen retkikunta, jota johti tunnettu Grönlannin tutkija
prof. E. v. Drygalski, matkusti v. 1901 »Gauss» nimisellä, »Framin»
malliin rakennetulla laivalla ensinnä Kerguelen saarelle Intian meren
eteläosiin, jonne perustettiin havaintoasema retken ajaksi, ja suuntasi
sieltä matkansa Antarktikaa kohti.

Napapiirin kohdalla se tapasi matalan, kauttaaltaan maajäätikön
peittämän mannerrannan, josta ainoastaan yksi kolmensadan metrin
korkuinen keila »nunatakkina» kohosi ilmoille, paljastaen kappaleen
Antarktikaa kiitollisten tutkijain käsiteltäväksi. Kukkula, joka⁻
huomattiin sammuneeksi tulivuoreksi, sai Gaussin vuoren nimen ja maa
nimitettiin Keisari Wilhelmin maaksi.

Retkikunta asui talven laivassaan, joka oli kymmenisen penikulman
päässä rannasta vankkain ahtojääkenttäin saartamana, tehden sieltä
useita retkiä löytämälleen vuorelle. Kaikkien maamerkkien puute tällä
jäätyneellä maalla ja kompassin epäluotettavuus vaikuttivat, ettei
prof. Drygalski uskaltanut lähettää retkikuntia pidemmälle maamatkalle,
vaikka laivan kapteeni itse tarjoutui lähtemään, jotteivät saksalaiset
joutuisi aivan häpeään englantilaisten rinnalla. Retkikunnan johtaja
pysyi jäykkänä, koska rajut kaakkois- ja itämyrskyt, jotka raivosivat
koko talven, helposti olisivat voineet repiä laivan irti jääkenttineen
ja rekiretkikunta palatessaan olisi jäänyt rannikolle, jolle ehkä olisi
ollut mahdoton tuoda apua. Saksalainen retkikunta sen vuoksi tyytyi
toimeenpanemaan erittäin huolellisia magneettisia, ilmastollisia ja
biologisia havainnoita, joihin siten riittikin enemmän aikaa. Prof.
Drygalski tutki eri oloissa muodostuneen jään sisällistä rakennetta
ja sai selville määritelmiä, joitten nojalla jääpalasta mikroskoopin
avulla voidaan sanoa, onko se maalla vaiko meressä muodostunut. Sekä
talviasemalla että Gaussin vuorella lintumaailma tarjosi runsaasti
tilaisuutta havainnoihin, mutta vielä rikkaampi elämä vallitsi
matalan rantameren pohjassa, josta pienillä nuotilla kohotettiin
ilmoille aavistamattoman runsaat saaliit alempia elämän muotoja.
Antarktikan reunamerien runsas pohjaeläimistö ja leväkasvisto ovat
sitä omituisemmat, kun niiden täytyy viettää suurin osa vuotta melkein
täydellisessä pimeydessä vahvan jääpeitteen alla. Monta vuotta kesti
kootun runsaan aineiston käsittelyä ja tulosten julkaisua.



Ruotsalaiset Länsi-Antarktikassa.


Vaihtelevammat kohtalot oli sillä retkikunnalla, jonka Otto
Nordenskiöld, A.E. Nordenskiöldin veljenpoika, varusti Ruotsissa
yksityisien lahjoittamilla varoilla. Hän osti »Antarktikin», saman
laivan, joka valaanpyyntiretkellään oli »Erebuksen» ja »Terrorin»
jälkeen ensimmäisenä käynyt Viktorianmaan rannoilla ja tätä johtamaan
hän sai saman kapteeni C.A. Larsenin, joka »Jasonilla» oli niin
hyvällä menestyksellä tutkinut Länsi-Antarktikan itärantoja, ja monta
ruotsalaista tiedemiestä seurasi matkalle.

»Antarktik» lähti Gööteporista lokakuussa 1901 ja ohjasi kulkunsa
Etelä-Shetlannin saarille sekä sieltä ensin Louis Philippen maan
länsirantaa etelää kohti, kunnes huomattiin, ettei tämän maan poikki
ollutkaan salmea, kuten d'Urville oli otaksunut, jonka jälkeen
palattiin sen itäpuolelle Weddellin mereen.

»Antarktik» pyrki nyt Kuningas Oskari II:n rantaa etelää kohti, mutta
jääolot olivat niin epäsuotuisat, ettei edes napapiiriä saavutettu,
eikä myöskään voitu laskea mannerrannalle eteläisimmällä kohdalla,
koska rantueella oli paljon jäitä.

»Antarktik» sen vuoksi palasi pohjoista kohti ja Nordenskjöld itse
ja osa hänen apulaisiaan ja laivamiehiä perusti talviaseman Snow
Hill-saarelle, joka on Louis Philippen maan itärannikolla. Laiva palasi
pohjoisemmaksi meritutkimuksia toimittamaan, mutta sen koommin ei
Nordenskjöld saanut sitä nähdä. Talvi 1902 vietettiin tällä asemalla
ja monta pitkää rekiretkeä tehtiin. Pisin retki kävi etelää kohti sen
leveän laakean jääkentän poikki, joka on Kuningas Oskarin maan rannikon
edustalla ja josta Hyijesaaret kohoavat nunatakkeina. Norddnskjöldin
mielestä tämä jääkenttä on verrattava Barrieriin, joka Rossin laivat
pysäytti, vaikka se tietenkin on paljon pienempi. Hän oli sitä mieltä,
että se on paikallaan muodostunutta meriveden jäätymisen ja lumen sen
päälle kerrostumisen kautta.

Talvella vallitsivat kamalat säät, ankarat pakkaset ja myrskytuulet,
jotka pakottivat retkeläiset pysymään kuusi kuukautta kotonaan. Onneksi
he olivat tuoneet Ruotsista mukavan hirsirakennuksen. Tuli kesä, mutta
ei palannut laiva, ja oli vietettävä samoilla paikoilla vielä toinenkin
talvi. Kun kevät lokak. 1903 taas teki tuloaan, lähti Nordenskjöld
rekiretkikunnan keralla tutkimaan lännessä kohoavan Haddingtonin vuoren
ympäristöä ja huomasi vuoren olevan saarella, jonka hän nimitti Rossin
nimellä. Kulkiessaan edelleen salmen poikki, joka erottaa tämän saaren
Louis Philippin maaalla, hän äkkiä huomasi kaksi olentoa, joita koirat
kiljuen pakenivat ja joita hänen oli vaikea ihmisiksi tuntea. He olivat
mustat kiireestä kantapäähän, olkapäälle valui pitkät mustat hiukset ja
rinnalle musta pörhöinen parta. Siinä olivat t:ri J. Gunnar Andersson
ja luutnantti Duse, jotka olivat lähteneet »Antarktik» laivasta
edellisenä kesänä heti kun huomattiin, että oli mahdotonta saavuttaa
laivalla talvileiriä, pyrkiäkseen siihen jalan. Talven he olivat
viettäneet rakentamassaan majassa ja niukkojen eväittensä jatkoksi
syöneet hylkeenrasvaa, jota myös olivat polttoaineeksi käyttäneet.
Nordenskjöld paikalla palasi heidän kerallaan asemalle, jossa alettiin
laivaa odottaessa uutterasti jatkaa geologisia ja luonnontieteellisiä
tutkimuksia.

Marraskuun 8 p. nähtiin vieraita tulevan. Vieraat olivat
argentiinalaisen sotalaivan »Uruguayn» kapteeni Irizar ja yksi hänen
upseereistaan, jotka olivat tulleet retkikuntaa pois viemään, kun
»Antarktikista» ei mitään kuulunut. Mutta ihmeellisen yhteensattuman
kautta ilmestyi Larsen, »Antarktikin» kapteeni, vielä samana yönä
leiriin viiden miehen keralla. He kertoivat laivan tammikuussa
tarttuneen jäihin Erebuksen ja Terrorin lahdessa, ja kuukauden niissä
taisteltuaan se oli siihen määrään vahingoittunut, ettei ollut muuta
neuvoa kuin hylätä se. Ruotsin lippu mastossa liehuen tämä hyvä laiva,
joka oli niin paljon uusia väyliä Antarktikassa vakoillut, pahasti
runneltuna vaipui meren pohjaan. Miehistö oli viettänyt talvea Paulet
saarella, joten retkikunnan jäsenet olivat olleet kolmella taholla
hajallaan. »Uruguay» otti kaikki vieraanvaraisesti vastaan ja iloisena
ja ylpeänä kapteeni Irizar saattoi kääntää laivansa keulan Tulimaata
kohti. Harvoin on apuretkikunta niin oikealla ajalla perille saapunut
ja pahemmasta pulasta naparetkikuntaa pelastanut. Ruotsista oli
lähetetty apulaiva, mutta retkikunta oli jo ennen sen tuloa pelastettu.

Ruotsalainen retkikunta toi Antarktikasta ensimmäisen suuren
kivettymäkokoelman, joka kauas taapäin aikaan valaisee tämän kylmän
maailman menneisyyttä ja osoittaa, ettei se ole aina ollut yhtä kyimä
ja jään peittämä kuin nykyisin. Antarktikassa on menneinä geologisina
aikoina vallinnut lauhkea ilmasto, ja silloin siellä eli pingviinejä,
jotka olivat nykyisiä vielä paljon suuremmat. Vielä tertiääriajalla
etelänapamannerta peittivät suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi
Chilen nykyistä araukariapuuta.



Charcot.


Ranskalainen lääkäri Jean B. Charcot oli niinikään varustanut
apuretkikunnan lähteäkseen etsimään Nordenskjöldiä; saatuaan tiedon
ruotsalaisen retkikunnan pelastuksesta hän päätti itse lähteä
tutkimusretkelle. Retken hän oli omilla varoillaan varustanut.
Palmer-saariston läpi kuljettuaan hän vietti talvea Gerlachen
salmen eteläpäässä ja joulupäivänä v. 1904 lähti laivallaan
jatkamaan matkaansa etelää kohti pitkin Grahamin maan rantaa, 67:llä
leveyspiirillä hän löysi uuden rannan, voimatta kuitenkaan saada
selville, oliko se yhteydessä Grahamin maan ja Aleksanteri I:n maan
kanssa. Lähestyessään tätä maata »Français» törmäsi kallioon ja
vahingoittui niin pahasti, että matkan jatkaminen oli mahdotonta. Uusi
maa nimitettiin Loubetin maaksi.

V. 1908 Charcot jälleen omilla varoillaan, varusti toisen retkikunnan
ja joulukuussa lähti »Pourquois Pas'illaan» Punta Arenaasta,
Magelhãesin salmesta, ja v:n 1909 kuluessa tutki Loubetin maan
tarkemmin, huomaten sen olevan yhteydessä pohjoisessa Grahamin maan ja
etelässä Aleksanteri I:n maan kanssa. Biscoen löytämä Adelaiden saari
tutkittiin ja koko Biscoen saaristo niinikään. Vietettyään talvea
Petermannin saarella Charcot yritti tunkeutua Grahamin maan sisäosiin,
mutta huonolla menestyksellä. Tammikuussa 1910 »Pourquois Pas» palasi
Aleksanteri I:n maan luo ja löysi kauempaa lounaasta uuden rannan sekä
jatkoi matkaa samaan suuntaan yhä kauemmaksi, kunnes hiilien puute
pakotti lähtemään pois. Merta, jolla ei siihen saakka vielä kukaan
ollut käynyt, hän tunkeutui jotenkin lähelle Kuningas Edward VII:nnen
maata ja saattoi merkeistä päättää, että maata oli etelässä jotenkin
lähellä sitä paikkaa, josta hänen täytyi takaisin palata.

Charcot on etevä tutkija ja hänen retkellään toimitetut havainnot ovat
saaneet yleisen tunnustuksen osakseen.



Bruce Weddellin meressä.


Skotlantilaisetkin ottivat osaa tähän kansainväliseen tutkimustyöhön,
johon heillä mielestään oli sitä parempi oikeus, kun Weddell, Ross ja
monet muut Etelä-Jäämeren purjehtijat olivat olleet skotlantilaisia
tai ainakin skotlantilaista sukujuurta. W.S. Bruce, joka ensimmäiseltä
valaanpyytäjäin keralla tehdyltä Etelä-Jäämeren retkeltään palattuaan
kävi Jacksonin keralla Frans Josefin maalla, sai Coats-suvulta
varoja skotlantilaisen retkikunnan varustamiseen Weddellin merelle.
Hän uudisti ja vahvisti pienen norjalaisen valaanpyyntilaivan ja
siitä tuli siroin kaikista aluksista, mitä XX:nnen vuosisadan alussa
purjehti Antarktikan vesillä. »Scotia» lähti matkalleen 2 p. marrask.
1902 ja Falklandin saarien kautta kulkien saapui helmikuun alussa
Etelä-Orkney-saarille. Siellä alkoi taistelu ahtojäitä vastaan, mutta
helmik. 18 p. »Scotia» kulki eteläisen napapiirin poikki ja tapasi
sen takana aivan jäättömän meren, jolla se eteni etelää kohti aina
leveyspiirille 70°25', mittaillen syvyyksiä. Mutta sitten tuli vastaan
niin paljon jäitä, ettei ollut mahdollista kauemmaksi tunkeutua, jonka
vuoksi se palasi Etelä-Orkney-saarille,ja vietti niillä talven.

Laurie-saarelle rakennettiin kivestä vankka huone ja asematyöt alkoivat
siinä viipymättä. Marrask. 27 p. 1903 »Scotia» pääsi lähtemään merelle.
Se jätti saarelle vakinaisen havaintoaseman, kävi Buenos Ayresissa ja
toi sieltä argentiinalaisia ilmatieteilijöitä jatkamaan vielä toisenkin
vuoden havainneita. Itse Bruce apulaisineen lähti laivallaan uudelle
retkelle etelää kohti.

Ajojäistä ei ollut paljon mitään haittaa ja meren syvyyksiä mittaillen
»Scotia» pääsi tunkeutumaan vielä kauemmaksi etelää kohti kuin
edellisellä kerralla. Lopulta vesi alkoi madaltua ja kohosi näkyviin
korkea, lumen ja jään peittämä maa, joka sai nimeksi Coatsin maa.
Rantaa ei tosin voitu saavuttaa jäiden vuoksi, mutta etelää kohti
tunkeuduttiin aina leveyspiirille 74°1', kauemmaksi kuin aikanaan
Weddell huomioita herättäneellä ja mahdottomaksi luullulla retkellään.
Vuodenajan myöhäisyyden vuoksi oli sitten palattava takaisin.
Paluumatkalla jatkettiin merimittauksia ja uudelleen osoitettiin, että
Rossin mittaamat suurimmat syvyydet olivat aivan väärät. Voimakas
virtaus oli syvemmissä kerroksissa taivuttanut hänen mittaköyttänsä
syrjään, niin ettei hän ensinkään tavannut pohjaa, vaikka lappoi mereen
neljin tuhansin sylin nuoraa.

Brucen matka avasi Weddellin meren. Varain vähyys esti häntä itseään
enää tälle työmaalleen palaamasta.



Shackletonin retki vuosina 1907—1909.


Scottin johtamalla »Discovery»-retkellä vv. 1902—1904 mukana ollut
E. Shackleton, jonka sairauden vuoksi täytyi jo ensimmäisen talven
jälkeen palata kotimaahan, halusi päästä takaisin ja koettaa omin
päin jatkaa edellisen retkikunnan työtä. Kun varoja kuitenkin oli
vaikea saada kokoon, niin hän muutamain ystäväinsä takauksella lainasi
puolen miljoonaa markkaa, joka summa retken toteuttamiseksi oli
välttämättä tarpeen, osti ja perinpohjin korjautti vankan norjalaisen
valaanpyyntilaivan, »Nimrodin», kokosi joukon nuoria tiedemiehiä
ja lähti kuin lähtikin matkaan, huolimatta vastuksista ja monessa
suhteessa puutteellisista varustuksistaan. Australiasta hän sai
150,000 markkaa matkarahastonsa vahvistukseksi ja etevän tiedemiehen,
prof. Davidin, seuralaiseksi, ynnä muutamia nuorempiakin voimia.
Rahain vahvistuksen kautta hän saattoi vuokrata höyrylaivan hinaamaan
»Nimrodia» lähemmäksi tutkimusaluetta, säästääkseen siten oman,
apukoneella varustetun laivansa hiilivarastoa.

Matka ahtojäävyöhykkeeseen, joka sulkee Rossin meren, oli kylläkin
seikallinen »kiljuvilla piireillä», »Nimrod» kun oli niin syvässä
lastissa, mutta ilman suurempia vaurioita päästiin kuitenkin Rossin
meren suulle, johon hinaaja jätti napamatkustajat. Toisilta kuluu tässä
ahtojäävyöhykkeessä viikkoja, Shackletonin retkikunta sitä vastoin
pääsi verraten helposti sen poikki. Mutta se ei kuitenkaan voinut
tunkeutua Rossin meren itärannalla olevalle »Kuningas Edward VII:nnen
maalle», jossa olisi ollut uusia aloja tutkittavana, eikä uskaltanut
itse Barrierillekään nousta, koska huomattiin, että siitä oli
Scottinkin retken jälkeen lohkeillut laajoja aloja ja koska sille tehty
leiri sen vuoksi olisi voinut joutua jäävuorella mereen uiskentelemaan.

Shackletoninkin täytyi niin ollen laskea Erebus-vuoren juurelle ja
rakentaa leirinsä vain parin penikulman päähän tulivuoresta, vielä
koko joukon lähemmäksi sitä kuin Scottin retkikunta. Jo retkikunnan
tavarain maihin vienti kohtasi melkein voittamattomia vaikeuksia, kun
satamaa ei ollut, tavarat piti purkaa jääkentille, nämä lohkeilivat ja
ajautuivat merelle, ja ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla voitiin
silloin kuormat ja ihmiset pelastaa. Milloin pakotti suunnattoman raju
äkillinen myrsky — vaikka olikin kesäsydän — paikalla keskeyttämään
työt ja laivan loittonemaan väljemmälle, milloin sen uhkasivat
sulkea satimeen ajelevat jäälautat taikka merivirtain kuljettamat
jäävuoret, jotka eivät tuulista mitään huolineet, vaan uiskentelivat
omia menojaan ja musertivat kaikki, mitä eteen sattui. Tavarain,
koirain ja Mandshuriasta ostettujen pienien hevosien maihin kuljetus
saatiin kuitenkin lopulta suoritetuksi ja »Nimrod» saattoi palata
talveksi Uuteen Seelantiin, ennenkuin jäät sulkivat tien. Retkikunta
— toistakymmentä miestä — ryhtyi paikalla pystyttämään mukaan otettua
huonetta, kiinnittäen sen jänteillä lujasti paikoilleen, sillä
niin rajut olivat myrskyt, että ne muutoin ehdottomasti olisivat
vieneet koko talon mukanaan. Vaikea ja usein vaaranalainen työ oli
suoritettava, ennenkuin talvikortteeri oli kunnossa ja säännölliset
asematyöt saattoivat alkaa.

Päästyään näin valmiiksi maaliskuun alussa, ennenkuin aurinko vielä
oli taivaalta paennut ja napayö alkanut, retkikunta alkoi suunnitella
ensimmäisiä matkojaan, käyttääkseen syksyn loppua hyväkseen — jos
syksystä saattaa puhua maassa, jossa ei talven ja kesän välillä ole
muuta suurta eroa kuin valo. Hyväksyttiin heti ensi työksi rohkea
tuuma, päätettiin valloittaa Erebus-vuori, joka kohotti suitsuavaa
lakeaan 4,000 metriä ilmaan aivan retkikunnan talon edessä. Yritys
näytti kuitenkin siksi toivottomalta, ettei retkikunnan johtaja itse
mukaan lähtenyt. Scottin retkikunta ei ollut yrittänytkään nousta
Erebukselle, koska se piti sitä mahdottomana.



Käynti Erebus-vuorella.


Retkeilijäjoukko oli jakaantunut kahteen osaan, toinen oli varsinainen
kiipijäosasto — sitä johti prof. David — toisen piti apuosastona
seurata puolitiehen, mutta se ei malttanutkaan jäädä sinne, vaan tuli
perille saakka.

Erebuksen korkuiselle vuorelle on kaikkiallakin maailmassa vaikea
nousta, mutta varsinkin Etelänavan seuduilla, jossa kylmyys vuoren
juurellakin on niin tuima. Meren rannasta noin 1,800 metrin korkeuteen
tulivuoren kaltaat nousevat jotenkin loivasti, mutta siitä nousu
muuttuu yhä jyrkemmäksi aina ensimmäisen kraatterin reunalle saakka.
Rinteet ovat laajalti lumen ja jään peitossa merenrannasta alkain,
ja jäätiköt päättyvät mereen joko äkkijyrkin seinämin taikka
glasieerikielekkeinä, joista yksi kapean aallonmurtajan tavoin ulottui
8 kilometriä ulos mereen. Vuoren juurella on kuitenkin vanhoja
moreeneja ja kalliota. Keskivyöhyke taas on melkein ympäriinsä jäätä
ja lunta, ainoastaan siellä täällä paljastuu tummia laavakallioita,
taikka pieniä »loiskeiloja», jotka ovat vähäisien sivupurkauksien
kautta syntyneet ja erinomaisen selvään esiintyvät rinteen valkoista
lumipeitettä vastaan. Noin 1,900 metriä korkealla on musta rosoinen
kallionharjanne, jäännös kaikkein vanhimmasta kraatterista. Tästä
kohoaa ulkokraatteri synkein seinämin; laavakalliot kannattavat sitä
ikäänkuin pilarit, välillään jyrkkiä lumiluisuja. Tämän kraatterin
reuna on 3,450 metriä korkealla, kita itse on sammunut. Vielä sitä
korkeammalla on uusi toimiva kraatteri, joka Rossin ajalla purki
laavaa. Siinä on yhä vieläkin sulaa laavaa pohjalla, josta melkein koko
pitkän napayön näkyi taivaalla hehkua. Milloin ilmapaine oli tavallista
alhaisempi, silloin hehku oli kirkkaimmillaan. Kraatterista kohosi
ilmaan ainainen höyrypatsas, joka retkikunnalle oli hyvä ilmastollinen
merkki, koska siitä aina saattoi nähdä tuulen suunnan korkeammissa
ilmakerroksissa. »Se on tärkein ilmatieteellinen viisari, mitä on koko
maapallolla». Mitenkä muutoin olisikaan voitu saada tietoja Etelämaan
korkeammissa ilmakerroksissa vallitsevista, tuulista. Joskus tämä
höyrypatsas kohosi kohtisuoraan 1,000—1,300 metriä, ennenkuin se levisi
ilmavirran mukaan. Toisinaan näytti kraatteri olevan niin reunojaan
myöden täynnään hehkuvaa laavaa, että retkikunta talvimajassaan
huolestuneena pohteli, minkälaisia vaikutuksia laavavirta voisikaan
aikaan saada, jos se äkkiä valuisi jäisille rinteille.

Maaliskuun 5 p. retkikunta lähti matkaan, vetäen perässään rekeä,
jossa oli 226 kiloa eväitä ja muita varustuksia. Reen kuljettaminen
tietysti oli vaikeata, etenkin kun toisin paikoin täytyi taivaltaa
aivan paljaitten kivikoitten yli. Toisin paikoin taas täytyi vetää
rekeä jyrkkiä jäärinteitä, joilla kiipijäin täytyi ryömiä nelin kontin,
jos mieli päästä eteenpäin. Suurena vastuksena olivat nietokset, joita
myrskyt olivat lietsoneet hangen pinnan täyteen. Nämä nietokset olivat
kiusalliset varsinkin semmoisissa kohdissa, joissa ne juoksivat yhtä
suuntaa kuin retkikunnan matka. Illalla tehtiin leiri, kun oli kuljettu
11 kilometriä ja noustu noin 840 metriä merenpintaa korkeammalle.
Aamulla jatkettiin matkaa -23 1/2° pakkasessa. Nousu muuttui yhä
jyrkemmäksi. Seuraava yö vietettiin jo 1,717 metrin korkeudessa, vaikka
oli kuljettu vain 4 3/4 kilometriä eteenpäin. Sinä yönä lämpömittari
osoitti yli -33° pakkasta. Matkalla tavattiin yhä enemmän kaikenlaista
vulkaanista kuonaa, josta prof. David saattoi päättää, että Erebuksella
oli aivan viime aikoina ollut purkaus.

Osa ruokavaroista jätettiin tähän toiseen leiriin, kun lähdettiin
matkaa jatkamaan. Lumijyrkänteet kävivät yhä pystymmiksi. Muuan
osanottajista, jonka jalka petti, luisti huimaa kyytiä alaspäin melko
rinteen, mutta ei taittanut niskaansa eikä muitakaan jäseniään.
Kolmantena iltana oltiin 2,670 metriä korkealla. Ilman lämpötila oli
lähes -29° kylmää. Tämä lämpeneminen suuremmasta korkeudesta huolimatta
ennusti lumimyrskyä. Se alkoikin yöllä ja kiihtyi seuraavana päivänä
yhä, puhaltaen kauhealla raivolla rotkoon, johon retkikunta oli
leirinsä pystyttänyt. Lunta tuiskui niin tiheään, tuuli rymysi niin
julmasti, että vaikka molemmat teltat olivat vain 10 metrin päässä
toisistaan, niin ei kumpikaan tiennyt toisestaan mitään, niinkauan kuin
myrskyä kesti. Kiipeilijät makasivat kaiken päivää makuusäkeissään.
Ulos ei ollut yrittämistäkään. Eräältä retkikunnan jäsenistä, joka
pisti nenänsä ulos teltasta, myrsky riuhtasi rukkasen ja hänen
lähtiessä sitä takaa ajamaan nakkesi miehen alas erääseen kuiluun
ja vielä toisen miehen perässä, joka riensi edellistä auttamaan.
Kolmannella teltan asukkaista oli sillä välin epätoivon työ pitää
koossa telttaa ja tavaroita. Nelin kontin ryömien pääsivät molemmat
myrskyn ryöstämät palaamaan, mutta toiselta olivat voimat siihen
määrään uupunet, että hän oli vähällä jähmettyä, ennenkuin pääsi
makuupussiin. Sanomattoman vaikea työ oli miesten vielä suoritettava,
ennenkuin olivat saaneet yhteisen makuupussinsa tyhjennetyksi lumesta,
jota oli siihen tuiskunnut. Koko päivän ja seuraavan yönkin täytyi
retkeilijäin olla juomatta, kun ei voitu pitää edes sen -vertaa tulta,
että olisi voitu lunta sulattaa. Vasta seuraavana aamuna oli myrsky
asettunut, niin että voitiin lähteä matkaa jatkamaan.

Tie kohosi nyt niin jyrkäksi, että se oli kolmasosa suorasta kulmasta.
Eräässä pystyssä jäätikkörinteessä valtasi ilman ohuuden vuoksi
äkillinen väsymys erään kiipeilijöistä, niin että hän ilman joutuisaa
apua olisi syössyt alas. Sinä päivänä saavuttiin vanhalle kraatterille,
joka enimmäkseen oli täynnään lunta ja jäätä, toisin paikoin melkein
reunainsa tasalle. Kraatterissa oli ihmeellisen muotoisia jäämöykkyjä,
jotka huomattiin »fumaroleiksi», tulivuoren henkirei'iksi, joitten
päälle halkeamista nousevat höyryt olivat tiivistyneet jääksi. Teltassa
taas huomattiin, että eräs retkeilijöistä oli palelluttanut kaksi
varvasta, joista myöhemmin, kun oli pääkortteeriin palattu, yksi oli
leikattava. Yhteisin neuvoin saatiin mies kuitenkin kävelykuntoon.
Missä kallio oli paljaana, löydettiin suuret määrät laavasta irti
rapautuneita maasälpäkiteitä.

Nousu itse toimivan kraatterin reunalle, vuoren korkeimmalle
kukkulalle, oli sangen vaivalloinen sekä pakkasen että ilman
ohenemisen vuoksi. Erebuksen toimiva keila on pääasiallisesti
muodostunut pienemmistä ja suuremmista hohkakivipaasista. Rikkihöyryjen
vaikutuksesta niiden ulkopinnassa on harmaa tai keltainen silaus.
Maaliskuun 10 p. aamupäivällä retkikunta vihdoin seisoi toimivan
kraatterin partaalla, »ehkä merkillisimmällä kukkulalla, mitä on koko
maapallollamme», sanoo prof. David.



Erebuksen kraatteri.


Seisoimme suunnattoman kuilun partaalla, emmekä alussa nähneet sen
pohjaa, sen enempää kuin vastakkaista seinääkään, sillä kuilun
täyttivät höyrypilvet, jotka kihisten nousivat 175—325 metriä korkealle
ilmaan. Yhtämittaisen sihisevän pauhun jälkeen, jota kesti muutamia
minuutteja, kuului vuoren sisustasta kumeata jyrinää ja tuossa
tuokiossa ponnahti kuilusta ilmaan suuria pallomaisia höyrytukkoja,
jotka paisuttivat kraatterin päällä alati häälyvää lumivalkoista
pilveä. Tämä omituinen ilmiö uudistui monta kertaa meidän ollessamme
vuorella. Koko ilma haisi palaneelle rikille. Äkkiä tuulenpuuska
iloksemme hajoitti höyryn ja näimme edessämme suunnattoman kraatterin
koko laajuudessaan ja syvyydessään. Mawson mittasi syvyyden ja huomasi
sen olevan 275 metriä, leveys taas oli leveimmältä kohdalta 800 metriä.

Tämän suuren kattilan pohjalla oli ainakin kolme selvään huomattavaa
aukkoa, joista vuoren sisässä tapahtuneitten räjähdysten pakotuksesta
suihkusi ilmaan höyrypilviä. Kraatteriseinän lounaispuolella oli sata
metriä syvä lovi. Kraatterin seinässä vaihtelivat tummat laavat ja
puhdas hohkakivi lumilaikkojen kanssa, mutta mahdotonta oli saada
selville, oliko lumi jäänyt kerroksiksi kalliokerrosten väliin;
mahdotonta se ei ole. Erään vahvimman laava- tai hohkakivikerroksen
yläpinnasta, siitä kohdasta, missä se lumeen liittyi, kohosi rivittäin
pieniä höyrysuihkuja, ja tämä viittasi siihen, että lumikerros tosiaan
lepäsi lämpöisten kivennäiskerrosten välissä.»

Vuoren korkeus määrättiin sekä ilmapuntarilla, että vettä
kiehuttamalla, kiehumapisteen selville saamiseksi. Keskimäärätulos
havainnoista oli, että Erebus kohoaa 4,077 metriä merenpinnasta. Tämä
korkeus vaikuttaa sitä mahtavammin, kun rinteet kohoavat suoraan
merestä. Näköala kukkulalta on äärettömän laaja ja suurenmoinen,
ja syvän vaikutuksen jätti käynti mukana olleitten mieleen. »Ihana
iltahämärä», kirjoittaa prof. David, »sitten allamme olevan pilvimeren
yli nousevan auringon sanomaton tenho, Erebuksen mahtava varjo, joka
aamuvalossa ulottui McMurdo-salmen poikki kauas sen takana oleville
Alpeille, vanhan kraatterin kummat jäämöykyt valkoisine ja viheriäisine
vivahduksineen, sen lukemattomat kristallit, jotka kimallelivat
valkoisen lumen ja hohkakiven keskellä, toimivan kraatterin
kihisevä pauhaava kattila korkeine höyrypatsaineen ja lumivalkeine
pilvipatjoineen, nämä olivat näkyjä, jotka eivät milloinkaan haihdu
muistostamme.»

Alas laskeminen tapahtui nopeammin, vaikka olikin lopen väsyneelle
joukolle ylen vaivalloista. Melkoiset jyrkät lumirinteet laskettiin
luikua. Loput matkasta kuljettiin lähestyvän lumimyrskyn pelossa
rientomarssissa, jättäen reki tavaroineen jäljelle, ja onnellisesti,
vaikka melkein näännyksissä väsymyksestä saavuttiin vihdoin
talvimajaan. Jos lumimyrsky olisi joukon yllättänyt siinä kunnossa,
ilman varustuksia, niin se helposti olisi voinut olla joka miehen loppu.

V. 1841 James Ross mitatessaan Erebuksen mereltä sai tulokseksi 3770
m, siis yli 300 metriä vähemmän kuin prof. Davidin johtama retkikunta.
Mahdollista on, että molemmat tulokset ovat oikeat ja että kukkula
sen jälkeen on kasvanut. Mieltäkiinnittäviä olivat vanhat moreenit,
joita tulivuoren kupeilla tavattiin aina 300:kin metriä merenpintaa
korkeammalla. Monesta seikasta saatettiin päättää, että ne olivat
Barrier-jäätikön tuomia, eivätkä paikallisia muodostuksia. Niin
korkealle on siis Barrier-jäätikkö ennen ulottunut, sulkien koko
tulivuoren syleilyynsä. Jäätikön vahvuus oli silloin vähintäin 850
metriä, kun ympärillä olevan meren syvyys huomioon otetaan.

Pitkän napayön aikana retkikunnan jäsenet eivät voineet muuta
tehdä kuin hoitaa säännöllisiä asemahavainnoita ja pitää huolta
viihtymyksestään, miten parhaiten taisivat.

Kevään tullen ryhdyttiin valmistelemaan matkaa etelänavalle ja toista
magneettiselle navalle.

Shackleton oli Scottin matkalla tehtyjen havaintojen nojalla
tullut siihen johtopäätökseen, että etelänapa luultavasti on
Barrier-jäätiköllä. Hän päätti, että navan saavuttaminen tasaista
jääkenttää kulkien riippui vain siitä, saattoiko retkikunta kuljettaa
mukanaan jääerämaahan riittävän paljon ruokatavaroita. Kylmyyttä
vastaan oli jo opittu tarkoituksenmukaisilla varustuksilla, vaatteilla,
makuupusseilla ja teltoilla taistelemaan. Koirilla, joita edelliset
retkikunnat olivat käyttäneet, hän luuli retken onnistumista
epäiltäväksi; hän oli sen vuoksi päättänyt käyttää vetojuhtina pieniä
Mandshurian hevosia, koska ne ovat tottuneet erinomaisesti kestämään
ankaria säitä ja jaksavat vetää paljon suuremman kuorman kuin koirat
ja lopulta itse pätisivät retkikunnan ravinnoksi. Automobiili, joka
oli samaa tarkoitusta varten kokeeksi mukaan otettu, huomattiin jo
talvimajalla mahdottomaksi, koska se pieniäkin lumiesteitä kohdatessaan
auttamattomasti takeltui. Poneista vain oli suuri osa merimatkalla
menetetty, niin että ainoastaan neljä oli retkeä varten käytettävänä.



Etelänapa-retki.


Marraskuun ensi päivinä lähti etelänaparetkikunta neljän miehen
matkaan, Shackleton, Adams, Marshall ja Wild, kukin poniaan ajaen.
Alkumatkalle seurasi sitä paitsi talvikortteerista apuretkikunta. Matka
piti pitkin Barrierin pintaa. Etelämyrskyt olivat puhaltaneet sen
täyteen luminietoksia, jotka suuresti haittasivat kulkua. Ja kerrassaan
vaarallisia olivat syvät halkeamat, joita jäätikössä oli varsinkin
lähempänä maanrantaa, ne kun enimmäkseen olivat hangen peitossa,
jonka läpi tuon tuostakin sorkahti miehen taikka juhdan jalka. Toiset
halkeamat olivat niin leveitä, että mies kuormineen hevosineen millä
hetkellä tahansa olisi saattanut pudota pohjattomaan syvyyteen,
josta ei olisi ollut mitään pelastusta. Mutta onni oli suotuisa,
ilman vahinkoa päästiin vuoriston juurelta keskemmälle, jossa näitä
rakoja oli vähemmän. Shackleton arvelee halkeamain etupäässä syntyvän
siitä, että valtava jäätikkö vuoren niemiä ja sivusta siihen laskevia
vuoristoglasieereja kohdatessaan halkeilee. Sen vuoksi hän, toisin kuin
Scott retkellään, kaiken aikaa kulki keskemmältä, noin 80—90 kilometrin
päässä vuoristosta, joka mahtavana jonona seurasi jäätikön länsireunaa.

Monta päivää menetettiin lumimyrskyjen vuoksi. Milloin vain semmoinen
sattui, oli pysyttävä kauniisti leirissä, kunnes myrsky oli tauonnut.
Milloin taas sää oli muutoin synkkää, täytyi viivytellä siitä syystä,
ettei huonolla valolla voitu erottaa jäätikön halkeamia. Semmoisina
päivinä lumisokeus niinikään pahimmin vaivasi retkeilijöitä, jos nämä
vähänkin yrittivät tulla värilaseitta toimeen. Lumisokeus vaivasi
hevosiakin, joita matka muutoinkin suuresti rasitti. Pitkin matkaa
jätettiin jäätikölle pieniä ruokavarastolta, joitten välimatkat
sovitettiin siten, että toisesta aina nipin napin riitti toiseen muonaa
neljälle miehelle. Varastojen viitoiksi rakennettiin pieniä lumikekoja,
joille pystytettiin musta lippu, ja ne olivatkin retkikunnan palatessa
suurena apuna, vanhat jäljet kun olivat enimmäkseen puhaltaneet
umpeen. Lumikeko lippuineen ja pienine muonavaroineen näkyi hyvin
kauas lakeassa lumierämaassa. Yhden ainoankin varaston sivuuttaminen
paluumatkalla olisi voinut tuottaa retkikunnalle tuhon. Niin tarkkaan
se oli jakanut ruokavaransa.

Ilman lämpötila oli matkalla 10—20° pakkasta. Pari- kolmekymmentä
kilometriä kuljettiin päivässä. Marrask. 21 p. oli jo ensimmäinen
hevonen ammuttava, se oli niin uupunut, ettei kauemmaksi jaksanut.
Lihoista toinen puoli jätettiin varastoon, toinen otettiin matkaan, ja
retkikunnan jäsenet pureksivat sitä raa'altaan, kun eivät öljyn menekin
vuoksi raskinneet keittää ja tahtoivat häätää vihaista nälkää, jota
niukat päiväannokset eivät tyydyttäneet.

Seuraavana päivänä kohosi kaukana etelässä taivaanrannalle uutta maata,
jota ei kukaan kuolevainen ollut ennen nähnyt. Oikealla puolella näkyi
koko mahtavuudessaan alppijono, jota Scott ja Shackleton eivät olleet
edellisellä matkalla.nähneet koska- he silloin olivat kulkeneet niin
lähellä rantaa, että matalammat esivuoret olivat peittäneet näköalan.
Nyt nähtiin saman vuoriston jatkuvan yhä eteénkinpäin niin pitkältä
kuin silmä kantoi. Marraskuun 26 p. oli saavutettu Scottin eteläisin
leveysaste (82°17'). Matkaa jatkettaessa kohoili oikealla kädellä
yhä uusia kukkuloita näkyviin, mutta samalla huomattiin vuorijonon
verkalleen kääntyvän kaakkoa kohti retkikunnan tien poikki, joka
piti suoraan etelään. »Etelärekordin» voittaessaan retkikunta nosti
rekilippunsa liehumaan.

Barrierin pinta alkoi nyt verkallisissa aalloissa nousta. Hevoset
väsymistään väsyivät, pian oli ammuttava toinen, sitten kolmas ja
lihat kaivettiin lumeen varastoon. Toisin kuin pohjoisnavan maissa
ei täällä ollut pelkoa siitä, että mikään eläin tai ihminen kävisi
välillä varastoja huventamassa, ja luonto piti huolen siitäkin, että
ne säilyivät pilaantumatta, sillä lihat paikalla jäätyivät. Koko maa
oli yksi ainoa jääkellari. Ehdoton kuolema vallitsi kaikkialla ja
kammon sekaisen lumouksen valtaamina retkeilijät katselivat jylhää
vuoristoa, joka heidän sivullaan vähitellen väistyi taaksepäin, jatkuen
kuitenkin yhä uusin kukkuloin eteenpäin, sitä myöden kuin toisia jäi
jäljelle. Matkan ankarista vastuksista ja puutteesta huolimatta he
syvällä tyytyväisyydellä mittailivat noita kukkuloita, joista toiset
kohosivat arvion mukaan viisikin tuhatta metriä meren pinnasta, ja
nauttivat siitä tiedosta, että heidän katseensa käsitti seutuja, joita
ei ennen yhdenkään kuolevaisen silmä ollut nähnyt. Mutta samalla kävi
yhä varmemmaksi, että tämä valtava muuri oli sulkeva tien, että oli
kuljettava sen poikki, jos mieli päästä etelänavalle. Se kääntymistään
kääntyi viistoon eteen, jatkaen matkaa suoraan Länsi-Antarktikaa kohti.
Retkikunnan täytyi sen vuoksi lähestyä maata vakoillakseen, näkyisikö
missään solaa vuoriston poikki. Solan ja solajäätikön olemassaoloa
saattoi aavistaa siitä, että Barrierin pinta edessäpäin oli sivulta
tulevan puserruksen johdosta halkeillut täyteen ammottavia kuiluja.
Noustiin 1,000 metriä korkealle vuorelle tähystämään ja nähtiinkin
valtava vuoristoglasieeri, joka viistoon, etelästä suoraan pohjoista
kohti, kulki vuoriston poikki, päättyen kauimpana etelässä rannattomaan
jääylänköön.



Beardmore-glasieeri.


Siinä oli navalle avoinna suora tie. Samalta vuorelta määriteltiin
kaikkien kukkulain ja selänteitten asemat ja huomattiin vuoriston
jatkuvan kaakkoa kohti ainakin 86 leveyspiirille saakka, jossa se
näytti katkeavan, mutta vielä katkeaman takaakin näkyi etäisiä vuoria
jatkona. Erinomaisen viehättävää olisi ollut ryhtyä tätä vuoristoa
edelleen seuraamaan, mutta se oli sikseen heitettävä, matka piti
navalle.

Taivallettiin Barrierilta maakannaksen poikki suuren glasieerin
pinnalle. Se oli vuorelta katsoen näyttänyt jotenkin tasaiselta ja
ehjältä, ja reippaalla mielellä, vaikka tyhjällä vatsalla, lähdettiin
sitä nousemaan... Jo viikkoja oli kulunut siitä, kun retkikunnan
jäsenet olivat viimeksi syöneet vatsansa täyteen. Eväittensä jatkoksi
he paraillaan pureskelivat poneilta jäänyttä maissia, rouhentaen sitä
kivien välissä.

Mutta tällä glasieerilla taistelu vasta alkoikin. Viimeiset voimansa
saivat retkeilijät ponnistaa, ennenkuin olivat sen päälle nousseet,
ja enemmän kuin yhden kerran oli siitä tulla heidän hautansa. Se
oli täynnään jääröykkiöitä ja halkeamia.. Suunnattoman vaikeata oli
keinotella raskaita rekiä jääröykkiöitten yli, varsinkin sitä rekeä,
jota retkikunnan ainoa henkiin jäänyt poni veti. Toisin paikoin täytyi
kulkea useampaan kertaan samoja matkoja. Alati oli joku retkeilijöistä
lumisokeakin, niin että hänen oli vaikea eteensä nähdä. Joulukuun 5
p. oli glasieerille lähdetty; jo parin päivän kuluttua menetettiin
viimeinenkin hevonen. Se putosi glasieerihalkeamaan, mutta onneksi
jäi kuorma jäljelle, jota ilman matkaa olisi ollut mahdoton jatkaa.
Shackleton kertoo tapauksesta:

»Olimme juuri ilmaisseet ilomme siitä, että sää taas oli käynyt
valoisammaksi, kun kuulimme Wildin huutavan apua. Pysähdyimme
paikalla ja riensimme hänen luokseen. Hevosen vetämä reki istui
keula halkeamassa kiinni ja Wild koetti sitä kiskoa takaisin.
Mutta hevosta ei näkynyt missään. Wildin olimme piankin saaneet
pelastetuksi vaarallisesta asemastaan, mutta »Socks» parka oli
kadonnut. Ihme oli, että Wild pelastui. Hän oli kuormineen seurannut
meidän jälkiämme. Olimme kulkeneet saman, lumen peittämän halkeaman
poikki, meidät se oli kestänyt, mutta hevosen raskaan kuorman alla
pettänyt, ja sekunnissa oli kaikki tapahtunut. Wild kertoi, että hän
äkkiä oli tuntenut ikäänkuin tuulen suhinaa korvissaan, ohjakset
riuhtaantuivat hänen käsistään, hän itse paikalla levitti kätensä ja
sai vielä kiinni kuilun toisesta reunasta. Onneksi sekä hänelle että
meille oli hevosen paino reväissyt irti jalaksen haan, ja se pelasti
reen. Laskeusimme vatsallemme ja katselimme alas kuiluun, mutta
sen pohjattomasta pimeydestä ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Mikä
olisi meidät perinyt, jos rekikin olisi mennyt mukana? Meille olisi
jäänyt vain kaksi makuusäkkiä ja epäilen, tokko niin epätäydellisillä
varustuksilla koskaan olisimme päässeet takaisin talvikortteeriimme...
Ja aivan mahdotonta olisi ollut yrittääkään navalle. Mutta hevosenkin
menettäminen oli suuri vahinko, koska sen kautta menetimme paljon
lihaa. Oma kuormamme kasvoi tämän onnettomuuden kautta 450 kiloksi.»

Ei niin ollen ollut kumma, että matka oli rasittava, etenkin kun
halkeamat ja jäämurrokot pikemmin lisääntyivät kuin vähentyivät ja
matka kulki melkoista kaltevuutta ylöspäin. Toinen jos toinenkin
retkeilijöistä katosi silloin tällöin pettävän hangen kautta
ammottavaan pohjattomaan kuiluun, ja vaikka olikin varovaisuuden
vuoksi vyöttäydytty yhteen, niin oli kuitenkin joskus tuhannet tuskat,
ennenkuin kadonnut jälleen oli ilmoilla. Onneksi eivät reet pudonneet,
vaikka semmoisia halkeamia oli viljalta, joihin ne olisivat mahtuneet
— se olisi auttamattomasti ollut koko retkikunnan perikato. Ja ilmakin
pysyi kaiken aikaa erinomaisen kauniina. Lähes parikymmentä kilometriä
aherti retkikunta joka päivä päämääräänsä kohti. Matkan vaikeuksia
korvasi mahtava luonto, glasieeri, jota Shackleton arveli suurimmaksi,
mitä on koko maailmassa — hän nimitti sen Beardmore-glasieeriksi —
ja jyhkeät lumen ja jään peittämät vuoristot kahden puolen. Tämäkin
jättiläisglasieeri näytti ennen olleen vielä paljon suurempi, sillä
vuorilla oli molemmin puolin reunamoreeneja aina parinsadan metrin
korkeuteen. Kun jäävirta oli keskeltä kupera, syrjiltä kaltto, niin
täytyi retkikunnan enimmäkseen taivaltaa keskeä, vaikka reunoilla olisi
ollut parempi keli. Odottamattoman vaihtelevaksi ja mielenkiintoiseksi
huomattiin kivennäinen, sekä se mitä moreeneissa tavattiin että itse
vuorissa. Pieniä paloja vain saatettiin ottaa mukaan. Päivä päivältä
edistyi matka, vaikka pinta toisin paikoin oli niin rosoista, ettei
suurimmillakaan ponnistuksilla voitu päästä muuta kuin puolenkymmentä
kilometriä eteenpäin. Retkikunta toivoi kuitenkin jäävirran pian
päättyvän ja tien navalle sitten olevan auki.

Mutta Beardmore-glasieeria kesti loppumattomiin, ja yhä korkeammalle
jouduttiin merenpinnasta. Joulukuun 14 p. oltiin jo 1,700 metriä
korkealla, ja yhä ylemmäksi kohosi matka. Kummakseen näki retkikunta
täällä yhden linnun lentävän, vaikk'ei voitu huomata sen lajia;
mutta se olikin ainoa elämän merkki, mitä oli pitkiin aikoihin
tavattu. Jäätikön pinta ylempänä parani, rosoisen sinijään sijasta
oli lumikoita, maisema vihdoin avautui ja edessä kohosi glasieerista
yksinäisiä vuoria kuin saaria, ja näitten välissä näkyi lakea
lumiaukea, jonka retkeilijät päättivät vihdoinkin olevan kauan kaivatun
jääylängön. Joulukuun 16 p. oltiin 84°50' eteläistä leveyttä. Siihen
saakka oli kuljettu 160 kilometriä glasieerin rikkinäistä pintaa.
Vielä kappaleen matkaa etelämmäksi sijoitettiin varasto, johon muun
muassa jätettiin vahvemmat vaatteet, jotta paino saataisiin vähenemään
niin pieneksi kuin suinkin. Näin tehtiin kaikki, mitä suinkin oli
mahdollista, etelänavan saavuttamiseksi. Jäävirran yläpäästä löydettiin
vuorista kivihiiltä, mutta aika ei suonut sen tarkemmin tutkia
kerroksien laajuutta. Mutta rinteillä oli samanlaista kalliota laajat
alat. Joulukuun 18 päivä oltiin vihdoinkin ylängöllä, noin 2,250 metriä
merenpintaa korkeammalla. Arvion mukaan oli retkikunnalla silloin vielä
viideksi viikoksi eväitä. Se päätti niiden kestävän navalle saakka, kun
päiväannoksia vieläkin pienennettiin. Mutta vaikka varsinainen jäävirta
näyttikin loppuneen, niin kohosi tie siitä huolimatta kohoamistaan.
Jouluk. 19 p. oltiin 2,375 metriä korkealla merenpinnasta.
Jäähalkeamiakin oli yhä, mutta kuitenkin oli päästy vuoriston poikki,
lähestytty etelänapaa: 465 kilometrin päähän.



Etelänapaylängöllä.


Tasaisen lakeuden sijasta ylänkö olikin jähmettyneinä jääpengerminä,
joista jokainen kohotti retkikunnan yhä korkeammalle merenpinnasta.
Penkeret olivat täynnään kavalia halkeamia, joihin miehet olisivat
jokainenkin kadonneet, elleivät sitoneet itseään samaan köyteen
niinkuin alppivaelluksella. Vaikka oli kesäpäivän seisaus, niin oli
parin- kolmenkymmenen asteen pakkanen. Jääpenkereet olivat niin jyrkät,
että reet olivat yksitellen vedettävät niiden päälle, ja matka tämän
kautta melkoisesti hidastui. Toisinaan lämpömittari laski elohopean
jäätymäkohdan tasalle. Joulupäivänä oli vielä sitäkin kylmempi ja
pureva etelämyrsky. »Jumalalle olkoon kiitos, että matkan määrä yhä
lähestyy.» Joulupäivänä syötiin kunnollinen ateria, poltettiin vielä
sikaritkin päälle ja nautittiin pari tippaa hyvää konjakkia ja tämä
virkisti mieliä siihen määrään, että vatsan täyteydessä päätettiin
vielä entistäkin enemmän — vähentää ruoka-annoksia.

Mutta nousua yhä kesti. Aina 12 kilometrin päässä lumikenttä kohosi
jyrkäksi jääpenkereeksi ja muutaman päivän kuluttua oltiin jo enemmän
kuin 3,000 metriä korkealla merenpinnasta. Korkeuden ja ilman
ohenemisen vuoksi alkoi hengitys käydä yhä vaikeammaksi. »Mikä tunne
olla enemmän kuin 3,000 metrin korkeudessa melkein maailman lopussa!»
Retkeilijäin ruumiinlämpö oli enemmän kuin 1 aste normaalia alempi,
mutta he siitä huolimatta voivat hyvin.

Vielä jouluk. 29 p. oli voitettava muuan penger niin ankaran työn
kautta, »kuin ihmisen suinkin on mahdollista suorittaa.» Rekikin —
toinen oli jätetty erääseen varastoon — alkoi käsissä hajota, anturat
kulua pilalle rosoisella jäätiköllä. Asema alkoi käydä niin tukalaksi,
että vihdoin täytyi ruveta ruoka-annoksia lisäämään, koska muutoin ei
olisi päästy paikastakaan. Sen sijaan aiottiin viimeisestä varastosta
melkein tyhjinä miehinä tehdä pikamarssien rynnäkkö navalle. Ja
toivossa yhä jatkettiin, vaikka matka nousi ja kaikki viittasi siihen,
että etelänapa on maapallon korkeimmalla ylängöllä.

Mutta retkikunnan ei ollut suotu saada voiton seppelettä, jonka se niin
hyvin olisi ansainnut. Vihdoin uupuivat voimat. Shackleton kirjoitti
päiväkirjaansa 4 p. tammik.:

»Loppu on näkyvissä: Emme voi enää kestää kuin korkeintain kolme
päivää, voimamme alkavat nopeaan vähetä, yhä enemmän alkavat tuntua
riittämättömän ravinnon, etelämyrskyjen ja lumituiskujen vaikutukset ja
-42° pakkanen, ja tänään on meille selvinnyt, että raja on saavutettu.
Olimme tänään päivällisaikaan siihen määrään uupuneet, että kolmen
ruumiinlämpö oli alennut usean asteen normaalilämpöä alemmaksi
(34,4°C)... 3,415 metrin korkeus ja pureva tuuli ovat lopen uuvuttaneet
voimamme. Kasvomme ovat risoihin halkeilleet, vaivalla voimme estää
käsiämme ja jalkojamme jähmettymästä. Sormemme tuon tuostakin
kieltäytyvät kauempaa palvelemasta, saatamme töin tuskin estää niitä
jäätymästä... Jalkineemme ovat kovin kuluneet ja tuon tuostakin
meidän täytyy pysähtyä poistaaksemme lunta anturain välistä... yöt
päivät täytyy olla samoissa vaatteissa. Ja nämäkin vaatteet ovat
joka kulmalta paikatut. Kun aamulla aikaisin kömmimme ulos kosteista
makuupusseistamme, niin jäätyy villapaita paikalla kankeaksi kuin
peili... Yritämme päästä edes 150 kilometrin päähän navasta, sen
enempää emme näissä oloissa voi toivoa. Olen melkein varma siitä, että
napa on tällä ylängöllä, kaukana kaikkien vuorimaitten näkyvistä.»
Korkeuden ja ilman ohuuden vuoksi retkikunnan jäseniä vielä vaivasi
ankara päänsärkykin.

Tammikuun 7:ntenä ja 8:ntena raivosi ankara lumimyrsky, joka
kiivaimmillaan puhalsi 145 kilometriä tunnissa. Retkikunnan täytyi
maata jouten teltoissaan, kuinka katkeralta se tuntuikin. »Tuon
tuostakin jähmettyy joku kahdeksasta säärestämme ja jähmettyneen
jäsenen onnettoman omistajan täytyy koettaa saada se ulos pussista
ja pistää se luultavasti yhtä kovaonnisen naapurinsa paljaalle
vatsalle. Mutta pieni kappale täytyy meidän sittenkin vielä valloittaa
eteläisimmästä etelästä, maksoi mitä maksoi, ja siitäkin huolimatta,
että voimamme -58 1/2° pakkasessa nopeaan hupenevat... Telttaamme
on kasaantunut niin paljon lunta, että tuskin voimme liikkua. Yhä
taajemmin alkavat kouristukset miehiä ahdistaa.» Korkeus merenpinnasta
oli 3,537 metriä.



Viimeinen hyökkäys.


Tammikuun 9:ntenä lähdettiin viimeiseen rynnäkköön. Leiriin jätettiin
kaikki tavarat, mukaan otettiin vain kuningattaren lippu, asiakirjoja
sisältävä messinkisilinteri, valokuvauskone, kiikari ja kompassi.
Puoleksi juosten, puoleksi kävellen, viimeiset voimat ponnistaen,
riennettiin näin eteenpäin ja saavutettiin leveys 88°23', siis 154
1/2 kilometrin etäisyys navasta. Tähän pystytettiin lippu, jätettiin
asiakirjat ja koko ylänkö otettiin Englannin omaisuudeksi. Ryhmä
lippuineen valokuvasi itsensä. Kiikarilla ei etelästä käsin, navalta
päin, näkynyt mitään muuta kuin samaa kuolonkalpeata lumiaavikkoa.
Siihen jätettiin messinkisilinteri, syötiin hät'hätää kehnot eväät
ja lähdettiin kiiruumman kautta palaamaan teltalle ja suoriutumaan
paluumatkalle.



Takaisin navan kynnykseltä.


Paluumatka kävi nopeammin, vaikka olivatkin voimat vähissä. Auttoi
kuormain vähyys, myötäinen maa ja etelämyrskyt, joitten apua purjeella
käytettiin. Onneksi eivät vanhat jäljet olleet menneet umpeen, muutoin
olisi ollut vaikea löytää vähäpätöisiä, paluumatkaa varten jätettyjä
varastolta. Jonain päivänä saatettiin, hyvän puhurin auttaessa, kulkea
yli 42, jopa 46 1/2 kilometriä, siis kaksi sen vertaa kuin menomatkalla
parhaimpinakaan päivinä. Purjeen avulla kiidettiin lennossa alas
pengermät, yli jäätikön halkeamien.

20 p. tammik. saatettiin kamalalta jääylängöltä laskeutua
Beardmore-glasieerille. Lämpötila nousi, vaikka oli vieläkin
toistakymmentä astetta jäätymäkohdan alapuolella. Shackleton itse
oli niin heikko, ettei hän toisina päivinä voinut vetää, mutta
kykeni kuitenkin omin voimin kulkemaan. Taistelua elämästä oli
koko paluumatka, usein olivat eväät kokonaan lopussa, ennenkuin
oli seuraavaan varastoon saavuttu, jossa niitä oli vain semmoinen
mitätön erä, että hädin tuskin auttoivat seuraavan taipaleen poikki.
Retkeilijäin kaikki huomio kiintyi nyt vain siihen, miten lähin varasto
saavutettaisiin; katselemiseen, tutkimiseen ei ollut aika eikä voimia.
27 p. Shackleton kirjoitti päiväkirjaansa: »Saatan huoletta sanoa,
että ainoastaan jumalallinen kaitselmus meitä tänään ohjasi varastomme
turviin.»

Beardmore glasieeri laskettiin onnellisesti ja 28 p. tammik. oltiin
jälleen Barrier-jäätikön pinnalla. Täällä oli matka muutoin selvä,
mutta nyt alkoi punatauti ahdistaa miehiä, arvattavasti siitä syystä,
että teurastettujen hepojen liha niiden liikauupumuksesta oli
myrkkyyntynyt. Ja siitä ja ravinnon vähyyden vuoksi kävi palaavien
retkeilijäin matka pitkin Barrierin pintaa kuolemaan saakka uupuneitten
ponnisteluksi henkensä edestä.



Taistelu elämästä ja kuolemasta.


Hitaasti kuin etanat he rämpivät eteenpäin lumierämaassa, varastosta
varastoon, saaden kustakin juuri sen verran ravintoa, etteivät nälkään
kuolleet, mutta ei likimainkaan niin paljoa, että olisivat voineet
syödä yhdenkään kunnollisen aterian. Suuri ja odottamaton löytö oli jo
se, kun joku sattui lumesta keksimään teurastetun hevosen möhkäleeksi
jäätyneen veren. Keitettynä se maistui hyvältä ja virkisti melkoisesti
uupuneita voimia. Lumimyrskyilläkin täytyi nyt kulkea. Vaikka ei
nähtykään halkeamia, niin auttoivat myrskyt sen sijaan, aina etelästä
tuullen, oivallisesti eteenpäin. Mutta purjeen pystyttäminen oli
väsyneille usein melkein ylivoimainen urakka. Matkalla nyt tuskin
mistään muusta puhuttiin kuin siitä, mitä kukin mieluimmin söisi, jos
saisi vapaasti valita, ja mimmoista ruokaa hän voisi omasta päästään
keksiä, ja näistä asioista väiteltiin joskus varsin tosissa ja ruoasta
nähtiin kaikki unet.

21 p. helmikuuta — kolme viikkoa oli siis jo astuttu Barrierin pintaa —
raivosi lumimyrsky ja oli -55° pakkanen, mutta siitä huolimatta täytyi
pyrkiä eteenpäin, vaikka palettiinkin ankarasti. Oli kysymys elämästä
ja kuolemasta... Seuraavana päivänä tavattiin vereksiä jälkiä! Ne
olivat apuretkikunnan, joka oli käynyt palaajoita varten ruokatavaroita
tuomassa ja oli samalla matkannut vähän edemmäksikin tiedustelemaan,
eikö heitä kuuluisi.

Apuretkikunnan lepopaikka etsittiin tarkimmin ja löydettiin kolme
suklaanpalasta ja joku biskitti. Niistä vedettiin arpaa. Shackletonilla
oli huono onni ja »oli melkein naurettavaa, kuinka se minua hetken
aikaa harmitti».

23 p. löydettiin vihdoin apuretkikunnan tuoma varasto, ja siinä oli
vihdoinkin kyllin syötävää ja herkkuja jos minkälaisia.

Mutta kauan ei ollut aikaa niitä nauttia. Kaksi miestä, toinen niistä
retkikunnan johtaja, lähti kiiruumman kautta matkaan joutuakseen
talvimajaan, ennen kuin Australiasta palannut »Nimrod» aikaisemmin
annettujen määräysten mukaan ennättäisi jälleen tiehensä lähteä. Yksi
mies oli niin heikko, että hän oli jätettävä jäljelle, ja toinen
hänelle avuksi. Shackleton ennättikin talvikortteeriin ennen laivan
lähtöä ja palasi sieltä apumiesten kera jäljelle jääneitä pelastamaan,
ja maaliskuun 4 p. olivat vihdoinkin kaikki hyvässä turvassa.

29 p:stä lokakuuta 4 p:ään maaliskuuta oli eteläretkikunta ollut
matkalla ja tällä ajalla kulkenut kaikkiaan 2,824 1/2 kilometriä,
päästen 154 1/2 kilometrin päähän etelänavasta, 706 kilometriä
lähemmäksi kuin Scott v. 1902. Vähältä piti, ettei Shackleton
saavuttanut itse päämäärääkin, vaikka vastukset olivat paljon
suuremmat, kuin hän oli osannut arvata. Joka tapauksessa hänen
retkensä on niin tarmokas ja uljas, että tuskin napamaitten koko
löytöhistoriassa on sen vertoja. Puutetta ja ankaria kärsimyksiä on
tosin ennenkin kestetty, mutta ei ole monikaan näin tarkimmilleen
ponnistanut ihmisen viimeisiäkin voimia suuren päämäärän
saavuttamiseksi.

Retken maantieteelliset tulokset olivat erittäin suuriarvoiset,
vaikk'ei itse napaa saavutettukaan. Sen kautta osoitettiin
Etelä-Viktorianmaan suuren vuoriston kääntyvän Länsi-Antarktikaan päin
ja siis kaikesta päättäen olevan koko etelänapamaan selkäranka. Se
osoitti etelänavan olevan vuoriston takana korkealla ylängöllä niin
ankaralla pakkasalueella, ettei moiselle ole muualla maapallollamme
vertaa. Lähes -60° kesälämmöt ovat olleet tähän saakka tuntemattomat.
Kaikesta päättäen on etelänapa myös maamme absoluuttinen pakkasnapa,
jonka rinnalla Siperiankin pakkasalueet joutuvat häpeään. Siitä taas
seuraa, että etelänavalla on pysyvä korkean ilmapaineen alue. Sillä
ajalla, minkä retkikunta jääylängöllä viipyi, kaartoi sen päällä
ainainen pilvetön taivas, niinkuin yleensä korkean ilmapaineen
alueilla. Tämä pilvettömyys ylängön korkeuden ohella lienee syynä
alhaisiin kesälämpöihin, koska säteily avaruuteen pilvettömän taivaan
alla ja ohuessa ilmassa on kokonaan vapaa.


Eräs toinen retkikunta (Armytage, Priestley ja Brocklehurst)
tutki joulukuussa ja tammikuussa tarkemmin läntisestä vuoristosta
MacMurdo-salmeen laskevia jäävirtoja, joita jo Scottin retkikunta
oli tutkinut. Sen tehtävänä oli etupäässä vuoriston geologisten
olojen selville saaminen. Täällä tavattiin nykyisen merenrannan
yläpuolella vanhoja rantaviivoja, jotka osoittavat maan jääkauden
jälkeen kohonneen. Kasvikivettymiä ei sitä vastoin löydetty, vaikka
kuinka etsittiin. Niinikään tutkittiin lumen ja jään sulamisilmiöitä
etelänapamaan kesäsydännä. Aivan jähmettynyt ei luonto sielläkään ole.
Kesällä lumi ja jää pinnalta sulavat auringonpaisteessa, varsinkin
kiven tai kallion läheisyydessä. Niinpä oli Ferrar-glasieerille, joka
soluu vuoriston poikki, muodostunut jonkinlainen tulvapuro, jonka
kohina jähmettyneessä jääerämaassa oli ihanaa soittoa.

Palatessaan tammikuun lopulla rämäkin retkikunta oli vähällä joutua
tuhon omaksi, kun merijää irtautui rannasta ja miehet sen mukana
ajelehtivat ulapalle kappale kappaleelta lohkeilevalla jääkentällä,
jonka ympärillä ahnaat petovalaat kiertelivät. Yksi jääkentän kulma
sattui kuitenkin pikimältään koskettamaan maajäähän ja tällä kulmalla
sattuivat retkeilijät juuri silloin olemaan ja pelastuivat kuin ihmeen
kautta.



Magneettisen etelänavan löytö.


»Pohjoisretkikunta», johon kuuluivat professori David, Mawson ja
Mackay, sai tehtäväkseen seurailla Etelä-Viktorianmaan länsirantaa
pohjoiseen päin sekä sopivalta paikalta tunkeutua magneettista
etelänapaa kohti. Jo lokakuun alussa retkikunta lähti liikkeelle,
viipyi matkalla 122 päivää ja suoritti edestakaisin lukien 2,207
kilometriä pitkän matkan. Tämä tulos oli sitä huomattavampi, kun
retkikunnalla ei ollut minkäänlaisia juhtia, vaan sen täytyi itse vetää
kaikki eväänsä ja tarpeensa ja suuren osan tiestään kulkea edestakaisin
kahteen kertaan.

Matka pitkin meren rantaa pohjoista kohti oli vaarallinen ja
vaivalloinen. Etelänapamaan rannikolla on näet jää kesät ja talvet
irrallaan maasta, koska vuorovesien säännöllinen vaihtelu ylläpitää
avointa saumaa. Merenjäällä sen vuoksi oli ainiaan tarjona se vaara,
että jää repeisi rannasta ja ajautuisi ulapalle. Maata pitkin olisi
ollut sanomattoman vaikea matkata. Missä vuoret eivät ulottuneet
mereen saakka, siinä pisti siihen kielensä mahtava vuoristosta tuleva
glasieeri. Kieleke useinkin oli niin pitkä, että sen kiertäminen olisi
kysynyt liian paljon aikaa, ja retkikunnan senvuoksi täytyi taivaltaa
glasieerin rosoisen pinnan poikki lukemattomia salavaaroja vältellen.

Retkikunta keksi keinon ruokavarojensa lisäämiseksi, niin että ne
kestivät magneettiselle navalle saakka. Se rupesi syömään hylkeitä,
joita oli helppo pyydystää, ne kun tuskin ymmärsivät vähääkään pelätä,
ja keitti petroolin säästämiseksi hylkeenrasvalla, niinkauan kuin
merenrannalla viipyi.

Näin matkattiin verkalleen pohjoista kohti, kartoitettiin rantaa,
jota sitä ennen oli vain laivoista tähtäilty, tutkittiin vuorien
kokoomusta ja mieltäkiinnittäviä jääilmiöitä. Kuljettiin laajan
Drygalski-glasieerin kielekkeen poikki, mutta glasieerin huomattiin
olevan niin täynnään halkeamia ja jääröykkiöitä, että sitä pitkin oli
mahdotonta yrittää vuoriston poikki magneettiselle navalle. Koko joukon
pohjoisempaa löytyi toinen vuoristoglasieeri, jota myöten yritettiin
paremmalla menestyksellä.



Napaylängöllä.


Samanlaisia vaaroja ja vastuksia kokien kuin eteläretkikuntakin nousi
tämä retkikunta jäävirtaa pitkin yhä korkeammalle meren pinnasta,
kunnes jäävirran niska-aukko leveni, vuoret kahden puolen taantuivat ja
vähitellen painuivat taakse taivaanrannan alle. Niukalla ravinnolla,
enemmän kuin 2,000 metriä korkealla merenpinnasta, retkikunta sitten
jatkoi matkaansa länttä kohti pitkin jääylängön pintaa.

Yhä pysyvämmin asettui magneettineula, joka ilmaisee magneettisen
voiman kallistumaa (_inklinatiota_), vaakasuora neula taas, joka
ilmoittaa poikkeamaa (_deklinatiota_) oli käynyt niin epävakaiseksi,
ettei siitä ollut mitään apua. Nämä merkit selvään osoittivat,
että alettiin lähestyä magneettista napaa. Mutta se oli kuitenkin
koko joukon kauempana maajäätiköllä, kuin edellisten retkikuntain
tarkat, mutta pidempien matkain päässä toimittamat mittaukset olivat
osoittaneet. Mittauksista päättäen se niinikään on melkoisesti
muuttanut paikkaansa siitä, kuin Ross havainnoittensa kautta sen paikan
määräsi. Uusimmat havainnot ovat osoittaneet, että se yhä joka vuosi
muuttaa paikkaansa, kiertäen piiriä, jonka läpimitta lienee muutamia
kymmeniä kilometrejä.



Magneettisella navalla.


Tammikuun 15 p. oli saavuttu paikalle, jossa kallisteneula oli melkein
pystyssä, osoittaen 89°48', poiketen siis ainoastaan 12' kohtisuorasta.
Mawson laski, että itse napa ehkä piankin olisi aivan sillä kohdalla,
jossa silloin oltiin, mutta sen liikunnon riittävän tarkka tutkiminen
tällä paikalla olisi vaatinut ainakin kuukauden verran aikaa, jonka
vuoksi retkeilijät sekä eväitten että ajan puutteessa päättivät siltä
paikalta tehdä pikamarssien vielä 21 kilometrin rynnäkön, ollakseen
tarkkaan sillä paikalla, jossa havaintojen ja laskujen mukaan
magneettisen navan keskipisteen piti olla (72°25' eteläistä leveyttä ja
155°16' itäistä pituutta). Tällä paikalla retkikunta valokuvasi itsensä
ja otti alueen Britannian valtakunnan omaisuudeksi.

Tämän tapahduttua riennettiin kiiruimman kautta viimeiseen yöpaikkaan
jätetylle leirille ja lähdettiin samanlaista ruoan vähyyttä kärsien
kuin eteläretkikuntakin pyrkimään takaisin meren-rannikolle.
Lukemattomia vastuksia voittaen sinne saavuttiinkin, mutta sitten
olivatkin retkeilijäin voimat niin lopussa, että he tuskin olisivat
kyenneet rantoja pitkin palaamaan leirille, ellei »Nimrod», jonka
palattuaan piti ohjeitten mukaisesti etsiä retkikuntaa rannikolta,
vihdoin olisi sitä muutaman jäätikön nokasta huomannut. Tapaus on
siksi omiaan kuvaamaan retkikunnan asemaa, että kerromme siitä vähän
tarkemmin matkakertomuksen mukaan:

Pitkän ja turhan etsimisen jälkeen oli »Nimrodin» kapteeni jo palannut
pohjoisimmasta kohdastaan Erebukselle päin, kunnes äkkiä huomattiin
Drygalskin jäätikön päässä kaksi lippua ja retkikunnan teltat.
Ammuttiin kaksi jyrisevää paukkua ja paikalla nähtiin laivasta,
kuinka retkeilijät hyökkäsivät ulos, juoksivat kiireessä kumoon
toisensa ja kaiken muunkin, mitä eteen sattui, vieläpä kannullisen
hylkeenrasvaakin ja verta, jota paraillaan joivat ja jonka prof. David
sanoi maistuvan hyvältä, kun siihen tottui. Näin he karkasivat laivaa
kohti. Ensimmäisenä juoksi Mawson, joka kuitenkin äkkiä katosi jäätikön
sisään. Mackay saapui ensimmäisenä jäätikön reunalle, johon laivakin
oli ennättänyt, ja huusi:

»Mawson putosi glasieerihalkeamaan ja me olemme käyneet magneettisella
navalla.»

Mawsonin onnettomuus oli tapahtunut niin äkkiä, ettei laivaväki
ensinnä käsittänyt, minne kolmas mies oli hävinnyt, mutta tämän
kuultuaan kapteeni nopeimmiten lähetti apuväkeä maalle, ja nämä
nostivat kadonneen Mawsonin halkeamasta, johon hän oli pudonnut kuutta
metriä syvälle. Hän ei onneksi pudonnut varsin pohjaan saakka, joka
oli paljasta kylmää merivettä, vaan oli pysähtynyt välille eräälle
pykälälle. David ja Mackay eivät jaksaneet häntä ylös nostaa, mutta
laivamiehet suorittivat työn nopeasti. Tapaus oli omiaan osoittamaan,
kuinka ainaisessa vaarassa retkeilijät ovat näillä jäätiköillä, jotka
Etelänavan maalla ovat ainoat kuljettavat tiet. Sattuvasti Wild lausui,
että niillä liikkuu, ikäänkuin kulkisi pimeässä suuren rautatieaseman
lasiholvin poikki. Mawsonin tapaturma sattui onneksi aivan glasieerin
ulkopäässä, jossa jäätikkö jo on matala. Korkeammalla maan puolessa
putous tuskin olisi niin lyhyeksi jäätynyt, koska enimmät halkeamat
leviävät alaspäin.

Laiva palasi Erebuksen juurelle, jonne vihdoin, kun jo pahinta
pelättiin, saapui Shackletonkin tovereineen, ja viipymättä lähdettiin
sitten kotimatkalle Jäämeren ruvetessa uudelleen jäätymään ja
saavuttiin onnellisesti Uuteen Seelantiin. Retkikunnan loistavat
saavutukset ja tarmokas toiminta herättivät kaikkialla ihailua.
Englannin parlamentti korvasi ne 500,000 mk, jotka Shackleton oli
lainannut, ja kuningas antoi hänelle aateluuden.



Etelänavan valloitus.



Scottin retkikunnan tuho.


Shackletonin onnistuneen matkan jälkeen oli tie etelänavalle selvä,
ja kapteeni R.F. Scott, joka oli tämän tien alkupään tutkinut,
piti etelänavan lopullista Englannille valloitusta luonnollisena
velvollisuutenaan ja oikeutenaan. Valtion ja yksityisten suosiollisella
avulla hän saattoikin varustaa suuren retkikunnan, joka kesäkuussa 1910
lähti Lontoosta matkaan, lukuisampi tieteellinen tutkijakunta kerallaan
kuin ainoallakaan edellisellä retkellä.

Vuoden lopulla retkikunta seikkailullisen matkan jälkeen saapui
MacMurdon salmeen, mutta ei nyt jäitten vuoksi päässyt Rossin saaren
eteläpäähän saakka, jossa »Discovery»-retkikunnan maja oli, vaan
pystytti majansa 25 kilometriä pohjoisemmaksi Erebus-vuoren juurelle.

Laiva, »Terra Nova» nimeltään, vei sitten »länsiosaston» McMurdo-salmen
länsirannalle, tutkimaan sikäläisiltä vuorilta laskevia suuria
jäävirtoja, ja itäosaston Barrierin itäpäähän Kuningas Edward VII:n
maalle, jossa se ei kuitenkaan päässyt maalle nousemaan, vaan Barrierin
reunan muutokset mitattuaan palasi takaisin päämajaan. Samalla se
toi sanoman, että se oli lähellä Kuningas Edwardin maata tavannut
Amundsenin, jonka laiva, vanha »Fram», vielä oli jäätikön reunalla
ainoassa paikassa, josta sille oli turvallinen nousta. Amundsenin leiri
oli Barrier-jäätiköllä kuuden kilometrin päässä sen reunasta.

Itäretkikunta muuttui nyt pohjoisretkikunnaksi ja »Terra Nova» vei sen
Etelä- Viktorianmaan pohjoiskärkeen Kap Adareen.

Pääosasto ryhtyi talvimajassa viipymättä tieteellisiin havaintoihin.
Vielä ennen talven tuloa oli sitä paitsi Barrier-jäätikölle vietävä
varastoja seuraavan kesän suurta naparetkeä varten.

Talvimajasta täytyi kulkea melkoinen matka merijäätä pitkin,
ennenkuin päästiin Barrier-jäätikölle, koska Erebus-vuoren rinteet
olivat niin täynnään röykkiöisiä glasieereja, ettei maata pitkin
ollut yrittämistäkään. Mutta merijää oli vahvuudestaan huolimatta
petollista, hirmumyrskyt kun käden käänteessä saattoivat repiä sen
auki ja viikkokausiksi katkaista talvimajan yhteyden Barrier-jäätikön
ja manteren kanssa. Tämä mahdollisuus oli ainaisena vaarana kaikille
rekiretkikunnille ja maaliskuussa 1911 eräs varastoretkikunta
todella, myrskyn rikkoessa jääkentät, jäi ajelehtiville jääteleille,
ahnaat miekkavalaat joka puolella ympärillään hyörimässä, ja voitiin
vain suurella vaivalla pelastaa Barrier-jäätikölle. Yksi hevonen
ja tavaroita menetettiin — Scott oli, samoinkuin Shackletonkin,
ottanut vetojuhdiksi pieniä Mandshurian hevosia — mutta miehet kaikki
pelastuivat, vietettyään kuitenkin kamalia ahdistuksen päiviä.

Suurta haittaa ja paljon kärsimyksiä tuottivat tälläkin retkellä
pakkaset, mutta sittenkin ne olivat toisarvoinen vastus myrskyihin
verraten. Myrskyt nousivat niin nopeaan ja olivat niin rajuja, että
ne saattoivat tuottaa tuhon jokaiselle, joka sattui olemaan ilman
varustuksia muutaman sadankaan metrin päässä talvimajasta niiden
yllättäessä.

Marraskuun alussa 1911 Scott lähti etelänaparetkelleen. Alkumatkalle
seurasi monta apuretkikuntaa ja kaksi moottorirekeä, jotka kuitenkin jo
muutaman kilometrin matkan jälkeen menivät rikki ja olivat hylättävät.
Ankarat pakkaset vaikuttivat, että moottorireistä silinterit särkyivät.
Muutoin ne olisivat toimineet oivallisesti. Niissä oli samanlaiset
maasta ponnistavat vetoketjut kuin tankkitraktoreissakin.

Scottin matka oli edellisen syksyn tapaturman vuoksi melkoisesti
myöhästynyt, mutia sujui sitten Barrierin tasaista pintaa pitkin
jotakuinkin, vaikka hevoset kärsivätkin suuresti kylmistä myrskyistä.
Levähdyspaikoille rakennettiin tosin lumesta tuulensuojat, mutta
siitä huolimatta hevosia sortui. Alkumatkalla oli mukana pari
koiravaljakkoakin, jotka apuretkikunnan kanssa palasivat takaisin.
Saavuttuaan joulukuun ensimmäisellä viikolla Beardmore-jäätikölle, jota
Shackleton nousi napaylängölle, Scott teurasti viimeisetkin hevosensa,
jättäen niiden lihat varastoon, ja lähti sitten jäävirralle, jonka
hänen retkikuntansa nousi parissa viikossa, päästen jouluaatoksi
napaylängölle. Beardmore-glasieerilta palasi yksi apuretkikunta
takaisin ja viimeinen tammikuun 4 p. 1912 itse napaylängöltä, jolloin
Scott neljän seuralaisensa kanssa oli vain 240 kilom. päässä navalta.

Huonon kelin, nietosten, pehmeän lumen ja myös jääaaltojen vuoksi oli
keli napaylängöltä sangen huonoa. Retkikunnalla oli tosin sukset, mutta
kuivassa hietamaisessa lumessa nekin luistivat sangen huonosti, eivätkä
kaikki retkeläiset suosineet niitä ensinkään. Vaihteeksi pidätti
lumimyrskykin retkikuntaa jonkun päivän alallaan.

Viimeiset päivämatkat olivat niin rasittavat, että retkikuntaa
epäilytti, jaksaisiko se perille saakka, vaikk'ei navalle ollut
kuin pari tavallista päivämatkaa. Tammik. 13 p. Scott kirjoitti
päiväkirjaansa: »Tänä iltana vain 90 kilometriä navalle.» Mutta perille
he yrittivät, vaikka ruokavarat alkoivat olla hiton vähinä.

Tammikuun 15 p. Scott illalla kirjoitti päiväkirjaansa: »Tuntuu
ihmeelliseltä ajatella, että nyt pääsemme navalle kahdella
pitkänpuoleisella päivämatkalla. Ei muuta kuin 50 mitätöntä kilometriä!
Meidän täytyy päästä sinne, maksoi mitä maksoi! Nyt minua ei peloita
kuin ainoa kamala mahdollisuus, että Norjan lippu ehkä voi liehua
siellä ennenkuin meidän!»



Scott navalla. Napa jo valloitettu.


»Tiistaina, tammikuun 16 p. 1912. Leiri 68. Korkeus 2,970 metriä. Se
pelättävä asia on tapahtunut — kamalin, mikä meille saattoi tapahtua! —

»Aamupäivällä suoritimme kelpo marssin ja teimme taivalta 14
kilometriä. Puolenpäivän havainto osoitti meidän olevan eteläisellä
leveydellä 89°42' ja iltapäivällä lähdimme liikkeelle sangen
kohentuneella mielellä, sillä olimme varmat siinä ylevässä tiedossa,
että huomenna saavuttaisimme matkamme määrän.

»Pari tuntia kuljettuamme Bowersin terävä silmä huomasi jotakin, joka
hänestä näytti tienviitalta; se teki hänet levottomaksi, mutta lopulta
hän arveli, että se mahtoi olla nietos. Sanattomassa jännityksessä
riensimme edelleen — joka mieheen oli iskenyt sama ajatus, sama kamala
epäluulo ja minun sydämeni sykki, niin että oli pakahtua. Kului taas
puolen tuntia — Bowers näki edessäpäin mustan pilkun! Se ei ollut — ei
voinut olla — luonnollinen lumenmuodostuma — sen huomasimme liiankin
pian!

»Marssimme oikopäätä päin sitä ja mitä löysimme? Mustan, reentolppaan
kiinnitetyn lipun! Lähellä oli hylätty leiripaikka — reenjälkiä ja
suksenlatuja, joita meni ja tuli — ja selvään näkyviä koiran jälkiä —
paljon koiran jälkiä — se ilmaisi kaikki! —

»Norjalaiset ovat ennättäneet ennen meitä — Amundsen on ensimmäisenä
saavuttanut navan!

»Hirveä pettymys! Mutta ei mikään koske minuun niin kipeään kuin
uskollisten toveri-parkain kasvojenilme! Kaikki ponnistukset, kaikki
puute, kaikki tuskamme — mitä varten? Paljaitten unelmain vuoksi —
unelmain, jotka nyt ovat — rauenneet. —

»Huomenna meidän täytyy päästä navalle — ja sitten niin nopeaan kuin
suinkin voimme, voimiamme pinnistäen, päästä takaisin! Matka kulkee nyt
alaspäin — varmaan ovat norjalaiset löytäneet helpon tien ylängölle!

»Lepoa ei tänä yönä ollut ajatteleminenkaan! Paljas mielenkiihko esti
meitä nukkumasta, mielenkiihko, jonka tämä — löydetyn navan löytö
tuotti! Kaikki ajatukset, jotka meissä virisivät, kaikki sanat, mitä
lausuttiin — kaikki päättyi tuohon kamalaan: liian myöhään! Ja kun
teltassa sitten kaikki vaikeni — silloin haudoimme varmaankin kaikki
tuota yhtä samaa kolkkoa ajatusta:

»_Minua peloittaa paluumatka_!» —

Seuraavana päivänä retkikunta 30 asteen pakkasessa, unettoman yön
vietettyään, saapui kuuden kilometrin päähän navasta; perille
päästäkseen sen täytyi kulkea pari kilometriä suoraan eteenpäin ja
5 1/2 kilometriä oikealle. Melkein tarkkaan tästä suunnasta löytyi
Amundsenin teltta, 2 1/2 kilometrin päässä navasta, jolle Scottin
joukko jatkoi matkaansa pystyttäen sinne Englannin lipun. Amundsen oli
saavuttanut navan jo joulukuun 15 p. 1911. Telttaansa hän oli »ensi
tulijan perille toimitettavaksi» jättänyt kirjeen, joka oli osoitettu
Norjan kuninkaalle. Scott otti tämän kirjeen perille toimittaakseen.
Kun se vihdoin avattiin, sisälsi se tiedon, että Amundsen oli
nimittänyt napaylängön »Kuningas Haakon VII:n ylängöksi», vaikka
Shackleton, napaylängön varsinainen löytäjä, jo oli nimittänyt sen
»Kuningas Edward VII:n ylängöksi.» Amundsen tahtoi täten itselleen
ikuistaa löytäjäkunnian, johon hänellä on pienempi oikeus kuin niillä
miehillä, joiden työtä hän käytti hyväkseen.

Etelänapa on, kuten jo Shackletonin matkan jälkeen saattoi arvata,
hieman kaltevalla ylängöllä, jonka korkeimman kohdan poikki retkikunnat
kulkivat, ennenkuin navan saavuttivat. Scottin ilmapuntarihavaintojen
mukaan navan korkeus oli 2,900 metriä merestä, mutta 88:nnella
leveyspiirillä ylängön korkeus oli 3,200 metriä. Samat arvot sai
Amundsenkin.



Paluumatka.


Vielä tammikuun 18 päivänä englantilainen retkikunta kääntyi
paluumatkalle. »Olemme nyt kääntäneet selkämme kunnianhimomme
uskottomalle päämäärälle. Edessämme on 1,500 kilometrin vaivalloinen
matkaa — 1,500 kilometriä toivotonta kiskomista — 1,500 puutteen, nälän
ja vilun kilometriä. Matkaan siis! Elämäni unelma — jää hyvästi!»

Paluumatka muodostui siksi kuin Scott oli arvannutkin, vieläpä paljon
huonommaksi. Ei ainoankaan ollut sallittu päästä matkansa määrään.
Kuormat olivat nyt kevyet, mutta kelit osasta sangen huonot. Toisin
ajoin oli paljon apua myötätuulesta, joka usein puhalsi hirmumyrskyn
voimalla, palelluttaen miehiltä milloin nenän, milloin sormet heidän
telttaansa pystyttäessään. Menomatkan jäljet kuitenkin enimmäkseen
näkyivät ja siten löytyivät matkan varteen jätetyt pienet ruokavarastot.

Seuralaisina Scottilla tällä retkellä oli t:ri Wilson, joka oli
ollut hänen mukanaan »Discovcry»-retkelläkin, meriluutnantti Bowers,
rakuunaratsumestari Oates ynnä merialiupseeri Evans, jonka Scott oli
valinnut etupäässä sen vuoksi, että hän oli erinomaisen voimakas ja
karaistu kestämään moisen matkan suunnattomat rasitukset.

Paluumatkalla alkoi piankin näkyä, kuinka uhkarohkea tämmöinen
retki todenteolla oli. Ruokavarat oli ripoteltu pieniin varastoihin
pitkin matkan vartta ja jos yksikin varasto jäi löytämättä —
hirmutuiskuissa tosiaan oli onnenkauppaa, tavattiinko niitä — niin
uhkasi nälkäkuolema, eväät kun muutoinkin olivat niin niukat, että
tuskin riittivät työkunnossa pitämään. Jos taas yksikin mies sairastui,
saattoi se katkaista kaikkien paluumatkan, sillä reellä häntä muut
eivät jaksaneet vetää ja vanha napamatkustajain sääntö kielsi ketään
hengissä taipaleellekaan jättämästä... retkikunnan marssinopeus on sen
heikoimman jäsenen marssinopeus, kirjoitti jo Greely.

Ensimmäinen Scottin miehistä, joka alkoi uupumuksen oireita näyttää,
oli Evans, jota hän oli vahvimpana pitänyt. Scott hämmästyi tätä, mutta
hän ei tullut ajatelleeksi, että Evans myös _käyttänyt_ voimiaan sen
mukaan kuin niitä olikin, ehkä esimiestään palvellakseen vielä ylikin
sen, mitä ne olisivat sietäneet, ja että hän luultavasti oli tottunut
paljon runsaampaan ravintoon kuin upseerit ja lukumies. Nyt hänen
täytyi tulla toimeen samoilla niukoilla annoksilla kuin muittenkin.
Evans oli lisäksi palelluttanut kätensä ja nenänsä ja pakkaspukamat
olivat alkaneet märkiä.

Helmikuun 6 p. Scott kirjoitti päiväkirjaansa: »Elintarpeet ovat
niukat ja sää epävakaista — yhä useammin alkavat kalvavan pelon hetket
mieltäni ahdistaa! Emme tänään ole päässeet niin pitkälle, kuin olin
luullut! Suurinta huolta tuottaa minulle Evans; hänen haavansa ovat
märillä, nenänsä on sangen pahan näköinen ja monet merkit viittaavat
siihen, että hänen voimansa ovat loppuneet! Mikä onni, että niin
nopeaan pääsemme ylängöltä pois! Menomatkalla tarvitsimme 27 päivää
navalle päästäksemme, nyt olemme paluumatkalla olleet 21 päivää —
olemme siis viettäneet lähes 7 viikkoa alhaisessa lämpötilassa ja
melkein yhtämittaisessa myrskyssä.»

Seuraavana päivänä hän kirjoittaa, retkikunnan saavutettua Beardmoren
jäävirran yläpäähän jätetyn varaston: »Kamala päivä, mutta onnellinen
loppu! Aamulla yleinen kauhistus huomatessamme, että oli kokonainen
päiväannos liian vähän leipää! Kuinka se oli mahdollista, sitä emme
voineet käsittää, vaikka olisimme kuinka päätämme vaivanneet, sillä
siitä olimme varmat, ettemme olleet milloinkaan ylittäneet määrättyä
annostamme. Bowers kiihtyi tästä kauheasti.» — Illalla retkeilijät
kuitenkin onnellisesti saavuttivat varastonsa.

Beardmore-glasieerillä sää lämpeni koko joukon ja tuuli tyyntyi
ja löytäessään vielä erinomaisen mielenkiintoisia kivettymiäkin
kivihiilisuonista retkeilijät reipastuivat koko joukon. Uupumuksestaan
huolimatta he ottivat näytekappaleita mukaansa. Mutta pian taas
retken uhkarohkeus osoittautui kaikessa kamaluudessaan. Mukanaan
vain sen verran eväitä, että ne juuri ja juuri riittivät seuraavaan
varastoon, he eksyivät mitä hirmuisimpiin jääputouksiin halkeamineen
ja röykkiöineen, joista eivät tahtoneet mitenkään pois päästä. Mutta
ruokavarain niukkuus pakotti ponnistamaan ja uskaltamaan, vaikka miehiä
tavan takaa putoili halkeamiin, saaden pahojakin kolahduksia.

Evansin jalkaan ilmaantui kamala paise, hän valitti nälkää, koetti
kuitenkin vetää rekeä, kunnes kaatui, koetti sitten tyhjänä kompuroida
perässä seuraavalle varastolle, joka kaikkien riemuksi löydettiin.
Leirissä hänestä ei enää ollut mitään apua. Bowers ja Wilson tulivat
pari kertaa lumisokeiksi. Helmikuun 16 p. Evansissa alkoi ilmaantua
mielenhäiriön oireita. Seuraavana päivänä hän ei jaksanut kulkea
perässä ja kun muut leirin tehtyään lähtivät katsomaan, mikä hänen oli
tullut, tapasivat he hänet vaatteet aukaistuina lumessa polvillaan,.
kädet paljaina ja paleltuneina, silmissä hurja katse! Hän sanoi
saaneensa pyörtymiskohtauksen.

Hänet nostettiin pystyyn, mutta pari kolme askelta astuttuaan hän
jälleen kaatui nurin. Tuotiin reki ja hänet vedettiin telttaan
pyörtyneenä ja aamuyöstä hän kuoli. Wilson otaksui, että hän halkeamaan
pudotessaan oli saanut vian aivoihinsa. »Kamalaa menettää siten
toveri! Mutta tyynesti ajatellessamme täytyi meidän myöntää: oli
sittenkin onni, että viime viikon kamalat mielenliikutukset päättyivät
juuri täten. Meille kaikille olisi ollut toivotonta, auttamattomasti
mahdotonta huonon sairaan kanssa tehdä niin pitkää matkaa!» Puolen
tunnin kuluttua eloonjääneet lähtivät matkaa jatkamaan ja löysivät
Beardmoren glasieerin alapäässä olevan varastonsa.

Saavuttuaan lihavarastoilleen ja saatuaan runsaammin ruokaa retkeilijät
reipastuivat, mutta erikoisen huonot kelit nopeaan kuluttivat näitä
verestyviä voimia. Säät pysyivät aluksi jotenkin kauniina, mutta olivat
sangen kylmät. Maaliskuun 2 p, Oates huomasi, että hänen jalkansa
olivat paleltuneet. Varastossa taas, johon samana päivänä saavuttiin,
tavattiin kamalan vähän öljyä — apuretkikunnat olivat palatessaan
ottaneet liikaa, tai oli se päässyt haihtumaan. Lisäksi oli 40 asteen
pakkanen ja tuuli oli vastainen. Seuraavat otteet ovat Scottin
päiväkirjasta, johon hän säännöllisesti kirjoitti muistettavansa
viimeiseen saakka.

»Sunnuntaina maaliskuun 3 päivä 1912. Toinen aamiainen. Löysimme eilen
uudelleen jälkemme, olimme poikenneet niistä itään, ja marssimme lähes
18 kilometriä. Mutta tänään ovat asiat kerrassaan toivottoman huonosti!
Ensimmäisen tunnin jälkeen, jonka kuluessa myötäinen tuuli auttoi,
meitä nopeaan eteenpäin, oli 'pinta kuvaamattoman kehnoa. Tuuli ja
kaikki kääntyi vastaamme — 4 1/2 tunnin jälkeen meidän täytyi pysähtyä:
vain 8 1/2 kilometriä eteenpäin. Syy ei ole meidän — aamupäivällä
teimme, minkä voimme — pinta villamaisen tahmean lumensa keralla, jota
ei ankarinkaan tuuli puhalla pois, pidätti meitä liian lujasti, ja
usein myrsky oli niin ankara, ettemme saaneet rekeä paikaltaankaan.
Jumala meitä auttakoon! Mutta näitä rasituksia emme enää pysty
voittamaan! Emme enää kukaan voi sitä uskoa. Ei tosin kukaan sano
sanaakaan ja toistemme kanssa olemme aina suunnattoman iloiset — mutta
vaikeata ei ole arvata, mitä jokainen sydämessään tuntee. Yhä enemmän
aikaa kuluu aamulla kenkäin jalkaan panemiseen — ja joka päivä käy
vaara yhä suuremmaksi.



Taistelu ja kuolema.


»Maanantaina, maaliskuun 4 p:nä. Toinen aamiainen. Samoin kuin ainakin
samoin eilen illallakin unhotimme surumme, ryömimme pusseihimme,
nukuimme kunnon aterian jälkeen erinomaisesti, heräsimme, söimme taas
jotakin hyvää ja lähdimme sitten matkaa jatkamaan. Koko aamuna emme
4 1/2 tunnissa ole päässeet kuin 6 1/2 kilometriä eteenpäin, vaikka
olemme kaikki voimamme pinnistäneet! Ainoa toivomme on kova kuiva
tuuli — mutta tähän aikaan vuodesta?! Heti pintakiteitten alla on kova
nietospohja — viikko tai pari takaperin on reki varmaan luistanut
täällä erinomaisesti. Seuraavalle varastolle on 78 kilometriä — meillä
on viikoksi ruokavaroja, polttoainetta sitä vastoin vain kolmeksi tai
neljäksi päiväksi! Mutta jos meidän täytyy olla ilman yhtä lämmintä
ateriaa päivässä, on se kuolemamme! Mutta vielä ei kenenkään mieli ole
masentunut, ainakin jokainen näyttää vallan tyytyväiseltä. Tällä haavaa
pakkasta on noin 29 astetta ja meistä tuntuu hyvin hyvältä, mutta
pian varmaankin taas tulee kylmempi ja minä pelkään, että Oatesin on
sangen vaikea kestää ilman äkkijäähtymistä! Kunpa Kaitselmus lähettäisi
meille avun! Ihmisten apua emme enää voi odottaa. Yksi pelastuksen
mahdollisuus vielä on: seuraavaan varastoon ehkä olisi voinut jäädä
vielä ylimääräistä muonaa! Mutta jos sielläkin on liian vähän
polttoainetta? — Ja pääsemmekö edes sinne? Mikä naurettava etäisyys
se meistä olisi ylängöllä ollut! Olisin jo aikoja sitten joutunut
epätoivon valtaan, elleivät Wilson ja Bowers kaikessa olisi niin urheat
ja rohkealla mielellä!

»Tiistaina, maaliskuun 5 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä
hieman tuulta ja 5 tunnissa kurja aamumarssimme karttui jonkun verran
enempään kuin 16 kilometriin. Menimme maata juotuamme kupin kaakaota
ja syötyämme vähän pemmikaania vilunpuistatuksista päästäksemme.
Oatesin jalat ovat surkeassa kunnossa, toinen oli eilen illalla
kamalasti ajettunut ja tänään mies-parka ontuu pahasti. Aloimme
marssimme teellä ja samanlaisella pemmikaanilla kuin eilen illalla —
kuvittelemme, että pemmikaani täten maistuu parhaalta. Tänään aamulla
marssimme 5 tuntia vähän parempaa pintaa jota peittivät korkeat
kunnasmaiset kinokset. Reki kahdesti kaatui; kiskoimme sitä kävellen
ja kuljimme noin 10 kilomeriä. Vielä kaksi hevostaivalta ja noin 7
kilometriä varastollemme! Polttoaineemme hupenee pelottavan vähiin ja
sotamies-parkamme on melkein lopen uupunut. Surullista! Emmekä voi
mitään tehdä häntä auttaaksemme! Meistä muista Wilson kärsii enimmän
tästä odottamattoman kovasta pakkasesta. Pääasiallisesti luullakseni
sen vuoksi, että hän niin uhrautuvalla huolella on hoitanut Oatesin
sairaita jalkoja. Emme voi toisiamme auttaa — jokaisella on tarpeeksi
huolta itsestään. 'Jumala meitä auttakoon!' voimme vain sanoa ja sitten
palellen ja alakuloisina laahustaa eteenpäin uuvuttavaa tietämme
siinä kamalassa tiedossa, että pääsemme eteenpäin aivan, aivan liian
hitaasti. Mutta ollessamme teltassa yhdessä tunnumme vielä kaikki
iloisilta ja reippailta ja juttelemme kaikista mahdollisista asioista,
syömisestä kuitenkin nyt vähemmän päätettyämme uskaltaa syödä täydet
annokset; emme suoraan sanoen voineet tässä tilassa enää juoksennella
nälissämme. Se on vaarallista leikkiä, mutta rohkeasti aiomme jatkaa
siten loppuun saakka.

»Keskiviikkona, maaliskuun 6 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen iltapäivällä
pääsimme tuulen avulla vähän paremmin eteenpäin, niin että siitä
tämänpäiväisen kanssa karttui 17 1/2 kilometriä. 40 kilometriä vain
enää varastoon saakka. Mutta tänä aamuna olot olivat kerrassaan
sietämättömät! Yöllä lämpeni ja ensi kerran koko matkalla olen nukkunut
tunnin liian kauan. Sitten lähdimme vetämään kaikki voimamme ponnistaen
— henkemme edestä — emmekä kuitenkaan päässeet eteenpäin kuin nipin
napin pari kilometriä tunnissa! Kolmasti meidän täytyi päästellä
itsemme valjaista etsiäksemme vanhat jäljet. Oates parka istui reen
päällä. Vetää hän ei enää voi. Varmaan hänen jalkojaan kauheasti
pakottaa, mutta siitä huolimatta hän on ihmeteltävän urhoollinen. Hän
ei valita milloinkaan; mutta vain taivalta tehdessä hänen rattoisa
mielenlaatunsa enää esiintyy; teltassa hän käy yhä vaiteliaammaksi.
Panemme tänään kuntoon väkiviinalampun voidaksemme koetteeksi käyttää
sitä priimuskeittiön asemesta, kun paloöljy loppuu — se on sangen huono
korvaus, eikä meillä ole väkiviinaakaan paljon! Kun olisimme joka päivä
päässeet eteenpäin edes 16 1/2 kilometriä — ehkä olisimme sillein ennen
polttoaineen loppumista päässeet seuraavan varaston läheisyyteen. Nyt
ei meitä voi auttaa mikään muu kuin kova tuuli ja hyvä keli. Tänä
aamuna kävi aika hyvä tuuli, mutta siitä huolimatta reki oli raskas
kuin lyijy. Olisimme edes kaikki terveet, niin olisi vielä toivolle
sijaa, mutta »sotamies»-parka on meille käynyt pelottavaksi vastukseksi.

»Torstaina, maaliskuun 7 p:nä. Oatesin tila on sangen huono. En voi
kyllin ihailla hänen sankarimaisuuttaan. Juttelemme keskenämme vielä
siitä, mitä kaikkea teemme, jahka taas päästään kotia. —

»Eilen vain 12 kilometriä — tänä aamuna 4 1/2 tunnissa vähän yli 7
1/2 kilometriä — vielä on varastoon 30 kilometriä matkaa. Jos siellä
tapaamme oikean määrän ruokatavaroita ja keli pysyy tämmöisenä,
niin voimme ponnistaa vielä sitä seuraavaan varastoon, mutta emme
enää »Yhden tonnin leiriin»! Toivomme vastoin vakuutustamme, että
koirat ovat käyneet Mount Hooperissa; se ehkä voisi meidät pelastaa.
Oates-paran loppu on lähellä.

»Säteilevä auringonpaiste — jälkemme ja tienviittamme näkyvät kauas
eteenpäin — joka vain voisi seurata niitä päähän saakka!

»Perjantaina, maaliskuun 8 p:nä. Minun täytyy nyt aamulla odottaa
yösaappaat jalassa tuntikauden, ennenkuin voin ryhtyä jalkineita
muuttamaan, ja tavallisesti olen kuitenkin ensimmäiseksi valmis.
Wilsoninkin jalkoja alkaa pakottaa, se johtuu pääasiallisesti siitä,
että hän yöllä on niin paljon liikkeellä muita auttaakseen. Teimme tänä
aamuna taivalta 8 1/2 kilometriä ja olemme nyt 16 kilometrin päässä
varastostamme — naurettavan lyhyt matka! Mutta tiedämme liiankin hyvin,
että meidän tulee ponnistaa voimamme kahdenkertaisesti, jos mieli
kulkea puoletkaan siitä mitä ennen.

»Nyt tahtoisimme ennen kaikkea tietää: mitä on varastossa? Jos
koiraretkikunta on siellä ollut, voimme kulkea vielä jonkun verran
edemmäksi mutta jos tässäkin on liian vähän polttoaineita, niin Jumala
meitä armahtakoon.

»Sunnuntaina, maaliskuun 10 p:nä. Oates kysyi tänä aamuna Wilsonilta,
vieläkö hän saattoi parantua; tietysti Billin täytyi vastata, että
kyllä hänen luullakseen. Todenteolla hänellä ei enää ole parantumisen
toivoa. Ja tokko me muut jaksamme perille. Parhaassa tapauksessa voimme
vielä jonkun aikaa jatkaa kurjaa elämäämme, mutta emme muutakaan.
Pukumme ovat niin jäätyneet, että tuskin kykenemme vaatteitamme
riisumaan ja taas päällemme pukemaan ja Titus-parka aamusin viivyttää
meitä niin paljon, että hyvän aamiaisen lämmittävä vaikutus jälleen
haihtuu; ehdottomasti meidän täytyisi heti ylös noustuamme lähteä
matkaan; ja toisen aamiaisen jälkeen sama juttu. Mies-parka! Hänen
laitansa on surullinen; mutta siitä huolimatta täytyy häntä koettaa yhä
uudelleen reipastuttaa.

»Eilen saavuimme Mount Hooperin varastolle. Kylmä lohdutus! _Kaikkea_
liian vähän. En kuitenkaan voi väittää, että se olisi kenenkään syy.
Koiraretkikunta olisi voinut olla pelastuksemme — sitä ilmeisestikään
ei ole tullut. Meareksella näyttää olleen huono paluumatka. Kaikki
surkeata sekasortoa! —

»Tänään emme voineet kulkea kuin puolen tuntia. Hirmumyrsky pakotti
meidät taas nopeaan leiriytymään.

»Maanantaina, maaliskuun 11 p:nä. Oateksen loppu on lähellä. Jumala
yksin tietää, mitä me teemme — ja mitä hän tekee. Keskustelimme tästä
asiasta ensimmäisen aamiaisen jälkeen; hän on urhea, hyvä ihminen ja
selvillä asemastaan, mutta hän todella kysyi neuvoamme. Mitä muuta
saatoimme sanoa kuin hartaasti pyytää häntä kulkemaan kanssamme
niin kauan kuin suinkin mahdollista. Mutta yksi hyvä seuraus tällä
neuvottelulla kuitenkin oli: käskin pontevasti Wilsonia antamaan meille
‘keinot kärsimystemme lopettamiseksi, jotta jokainen tietäisi, mitä
hänen viime tingassa oli tehtävä. Wilsonilla ei ollut valitsemisen
varaa, koska muutoin olisimme ryöstäneet hänen rohtolaatikkonsa
tyhjäksi. Meillä on nyt jokaisella 30 ooppiumitablettia ja itselleen
hän on jättänyt putken morfiinia. Leikkimme saa traagillisen lopun.

»Kun tänä aamuna nousimme ylös, oli taivas kauttaaltaan pilvessä. Emme
nähneet mitään, eksyimme laduilta ja kävelimme sitten epäilemättä
paljon ristiin rastiin — 5 1/2 kilometriä aamupäivän työn tulokseksi —
kamalan raskas keli — muuta en ollut odottanutkaan. 11 kilometriä on
nyt enintä, mitä voimme taivalta tehdä. Meillä on muonaa 7 päiväksi
ja tänä iltana varmaan olemme noin 102 kilometrin päässä yhden tonnin
leiristä. 11 X 7 = 77 — jää siis vielä 25 kilometrin matka edellyttäen,
etteivät asiat käy vielä huonommin.

»Tiistaina, maaliskuun 12 p:nä. Eilen kuljimme 11 kilometriä, tänä
aamuna 4 tunnissa 10 minuutissa 7 1/2 kilometriä; iltapäivällä meidän
täytyy koettaa päästä vielä 5 1/2 kilometriä eteenpäin — 13 x 6 = 68.
Varastosta meidän pitäisi olla 78 kilometrin päässä, mutta epäilen,
vieläkö sitä saavutamme. Lumen pinta on kauhean huonoa, pakkanen
sanomattoman ankara ja terveytemme riutuu nopeaan. Jumala meitä
auttakoon!

»Torstaina, maaliskuun 14 p:nä. Mutta kaikki käykin aivan
nurinkurisesti! Eilen heräsimme kovaan pohjatuuleen ja 38 asteen
pakkaseen. Kun emme voineet sitä vastaan marssia, jäimme k:lo 2:teen
leiriin ja kuljimme sitten vielä 9 1/2 kilometriä. Olisimme mielellämme
laahustaneet vielä jonkun matkaa, mutta kärsimme liiaksi pakkasesta,
pohjatuuli kun ei kokonaan tyyntynyt. Ja kuinka kauan kestikään,
ennenkuin pimeässä saimme iilallisemme valmiiksi!

»Tänä aamuna lähdimme matkaan etelätuulella purjeen auttamina ja
hyvää kyytiä, kulkien jälleen tienviitan ohi. Mutia puolen rupeamaa
marssittuamme muuttui viima tuikeaksi länsituuleksi, joka puhalsi
tuulipukumme läpi kintaihin saakka. Wilson-parka oli niin kohmettunut,
ettei hän hyvään aikaan saanut suksia jaloistaan riisutuksi. Bowers
ja minä saamme kahden laittaa leirin kuntoon, ja kaikki värisimme
vilusta vihdoinkin telttaan päästessämme. Puolenpäivän aikaan oli —42
astetta pakkasta! Siitä huolimatta meidän _täytyy_ päästä eteenpäin,
vaikka leirin teko käykin yhä vaikeammaksi ja vaarallisemmaksi.
Loppu on lähellä — siitä tulee sangen armelias loppu. Oates-parka on
jälleen palelluttanut jalkansa; minua kammottaa ajatellessani, miltä
hän huomenna näyttää. Vain suurimmalla vaivalla voimme muut varjella
jäsenemme paleltumiselta. Ei kukaan meistä osannut ajatellakaan, että
täällä tähän aikaan vuodesta olisi tämmöiset pakkaset ja tuulet! Teltan
ulkopuolella on aivan hirmuista. Mutta meidän täytyy taistella loppuun
— niinkauan kuin on yksikin korppu jäljellä; mutta annoksia emme voi
vähentää.

»Lauantaina 16 tai sunnuntaina 17 p:nä maaliskuuta. En ole aivan
selvillä päivämäärästä, mutta luulen, että jälkimmäinen on oikea.

»Surunäytehnä on täydessä menossa. Toissapäivänä Titus (Oates)-parka
selitti toista aamiaista syödessämme, ettei hän jaksanut kulkea
kauemmaksi, ja hän senvuoksi ehdotti, että jättäisimme hänet jälkeemme
makuusäkkiinsä. Siitä ei tietysti voinut olla puhettakaan ja saimme
hänet lähtemään kerallamme vielä iltapäivänkin taipaleelle. Varmaan
se hänelle oli sanomaton kärsimys! Siitä huolimatta hän hoiperteli
mukana ja laahustelimme vielä moniaan kilometrin eteenpäin. Yöllä hänen
tilansa kävi yhä huonommaksi ja näimme, että loppu oli lähellä.

»Jos tämä päiväkirjani löydetään, niin pyydän julkaisemaan seuraavat
seikat: Oatesin viimeiset ajatukset kohdistuivat hänen äitiinsä; sitä
ennen hän oli lausunut julki ilonsa siitä, että hänen rykmenttinsä
olisi ilolla kuuleva, kuinka rohkeasti hän oli ottanut vastaan
kuoleman. Me kolme voimme todistaa hänen urheutensa. Viikkokausia hän
valittamatta kärsi sanomattomia tuskia ja oli toimelias ja avulias
viime hetkeen saakka. Viimeiseen saakka hän toivoi — tahtoi toivoa.
Hän oli urhea sielu ja tämä oli hänen loppunsa. Hän vaipui viimeistä
edellisenä yönä uneen siinä toivossa, ettei hän enää heräisi;
mutta aamulla — eilisaamuna — hän kuitenkin heräsi! Ulkona riehui
hirmumyrsky. 'Käyn ulkona', hän lausui, 'ja ehkä viivyn vähän aikaa!'

»Sitten hän lähti ulos hirmumyrskyyn — emmekä sen koommin häntä nähneet.

»Tahdon tässä lausua, että viimeiseen saakka uskollisesti autoimme
molempia sairaita tovereitamme. Kun Edgar Evans oli kuolemansairas
eikä meillä ollut enää kerrassaan mitään syötävää ja hän jo makasi
tainnoksissa, näytti muitten turvallisuus vaativan, että jättäisimme
hänet; mutta armollinen Kaitselmus juuri tällä kovanonnen hetkellä
riisti häneltä hengen. Hän kuoli luonnollisen kuoleman ja jätimme hänet
vasta kaksi tuntia sen jälkeen kuin hän oli kuollut. Me tiesimme, että
Oates-parka meni ulos kuolemaan ja me koetimme saada hänet aikeestaan
luopumaan, mutta hän menetteli kuin sankari ja englantilainen
gentlemanni. Me kolme eloon jäänyttä toivomme yhtä rohkeasti käyvämme
kuolemaan, joka varmaankaan ei enää ole kaukana.

»Sunnuntaina, maaliskuun 17 p:nä. Kirjoittaa en enää voi muuta kuin
toisen aamiaisen aikana enkä silloinkaan aina. Hirmuinen pakkanen,
päivällisaikaan 40 astetta. Toverini ovat ylen iloisella päällä, mutta
meitä uhkaa vakaasti vilukuolema, ja vaikka alati puhumme siitä, että
tästä lopultakin perille pääsemme, ei sitä sydämessään enää usko
kukaan, siitä olen vakuutettu.

»Meitä viluttaa nyt hirveästi kulkiessamme ja muutoinkin, paitsi
ei syödessämme. Eilen täytyi meidän maata alallamme hirmumyrskyn
vuoksi ja tänään on marssimme kauhistuttavan hidasta. Olemme nyt
neljännessätoista hevosleirissä, vain kahden päivämatkan päässä yhden
tonnin leiristä. Tähän jätimme teodoliittimme, yhden valokuvauskoneen
ja Oatesin makuupussin. Päiväkirjat y.m. ynnä Wilsonin erikoisesta
pyynnöstä mukaan otetut kivennäisnäytteet tavataan joko meidän luotamme
tai reestämme.

»Maanantaina, maaliskuun 18 p:nä. Tänään toista aamiaista syödessämme
olemme 39 kilometrin päässä varastosta. Onnettomuus edistyy yhä. Eilen
meillä jälleen oli vastatuuli, joka puhalsi luoteesta voimalla 4 ja
tuiski lunta kasvoihimme; meidän täytyi keskeyttää kulkumme; 37 asteen
pakkanen. Ei ainoakaan ihminen kestäisi semmoista säätä ja meidän
voimamme ovat _melkein_ aivan lopussa.

»Oikea jalkani on paleltunut, melkein kaikki varpaat — vielä kaksi
päivää takaperin olin parhaitten jalkain ylpeä omistaja. Täten
vähitellen menehdymme. Minä aasi kun sulatettuun pemmikaaniini sekoitin
pienen teelusikallisen curry-jauhoa — se tuotti minulle ankaria
ruoansulatustuskia. Koko yön makasin kipujen vuoksi valveillani ja
taipaleella tunsin itseni heikoksi. Palellutin jalkani enkä edes
huomannut sitä. Hetkisenkin huolimattomuudesta on seurauksena jalka,
jota ei ilkeä edes katsella. Bowers on terveyteen nähden numero
yksi, mutta suurta eroa ei meidän välillämme perältäkään enää ole.
Toiset vielä luulevat meidän tästä suoriutuvan — taikka ehkä ovat
vain luulevinaan — en tiedä kumpaako! Olemme vielä kerran täyttäneet
primuskeittiön puoleksi, viimeisen kerran, ja sitten meillä on vain
vähän väkiviinaa — jonka jälkeen meidän täytyy nääntyä janoon. Tuuli
on tällä haavaa suotuisa — ehkä on siitä apua. Matka varastolle olisi
menomatkalla tuntunut meistä naurettavan pieneltä.

»Tiistaina, maaliskuun 19 p:nä. Toinen aamiainen. Eilen illalla oli
teltan pystyttäminen sangen tukala tehtävä ja olimme kohmettua,
ennenkuin olimme illallisemme nauttineet; siihen kuului laivaleipää,
kylmää pemmikaania ja puolen pientä kannullista kaakaota, jonka keitin
väkiviinalla. Sitten vastoin luuioamme kerrassaan lämpenimme ja
olemme kaikki maanneet hyvin. Tänään lähdimme tavalliseen laahustavan
hitaaseen tapaamme liikkeelle. Reki tuntui kamalan raskaalta. Olemme
20 kilometrin päässä varastosta ja voisimme päästä sinne kolmessa
päivässä. Se on kulkua! Ruokavaroja meillä on vielä kahdeksi päiväksi,
mutta polttoaineita vain yhdeksi. Meidän kaikkien jalkamme alkavat
olla huonossa kunnossa — Wilsonin sittenkin parhaassa, minun oikea
jalkani kaikkein huonoin, vain vasen jalkani on aivan kunnossa. Mutta
kuinka voisimmekaan säästää jalkojamme, ennenkuin olemme saavuttaneet
varaston ja jälleen voimme vahvistaa itseämme lämpimällä ruoalla?
Jalan poikkileikkaaminen on vähintä, jolla voin pahasta päästä, mutta
eikö vamma mahda yhä pahentua? Siinä vakava kysymys. Sää ei tarjoa
meille helpotusta — tuuli puhaltaa tänään pohjoisesta ja luoteesta ja
lämpötila on -40 astetta.

»Torstaina, maaliskuun 21 p:nä. Maanantai-iltana olimme vielä 20
kilometrin päässä varastosta; eilen emme koko päivänä voineet liikkua
paikastammekaan raivoisan hirmumyrskyn vuoksi. Tänään uudelleen
menetetty toivo — Wilson ja Bowers aikovat lähteä varastolle noutamaan
polttoainetta.

»Perjantaina ja lauantaina, maaliskuun 22 ja 23 p:nä. Hirmumyrsky
raivoaa yhä edelleen — Wilson ja Bowers eivät uskaltaneet lähteä
matkaan — huomenna on viimeinen mahdollisuus — meillä ei ole enää
ensinkään polttoainetta eikä ravintoa kuin yhdeksi, korkeintain
kahdeksi päiväksi — loppu on lähellä. Olemme päättäneet kuolla
luonnollisen kuoleman — lähdemme tavaroinemme tai ilmankin niitä
varastolle pyrkimään, vaikka jäljillemme sortuisimme.

»Perjantaina, maaliskuun 29 p:nä. Jälkeen 21 päivän on herkeämättä
myrskynnyt länsilounaasta tai lounaasta käsin. 20 p:nä meillä vielä
oli sen verran polttoainetta, että saatoimme 'kullekin valmistaa kaksi
kuppia teetä, ynnä kuivaa ruokaa kahdeksi päiväksi. Joka päivä aioimme
lähteä varastollemme, jolle ei ollut kuin 20 kilometriä matkaa, mutta
teltan ulkopuolella koko maisema on vain riehuvaa lumituiskua. Minä en
luule, että me nyt voimme enää toivoa mitään apua. Tahdomme kuitenkin
kestää loppuun saakka; mutta yhä heikommiksi käymme, eikä kuolema voi
enää olla kaukana.

»Surkeata, mutta en luule voivani enää kirjoittaa.

R. Scott.

»Viimeiset sanat

»Jumalan tähden — pitäkää huolta jälkeen jääneistä omaisistamme!»

Wilson ja Bowers tavattiin makuupusseissaan, jotka he olivat kiskoneet
päänsä yli kuten ainakin nukkumaan ruvetessaan.

Scott kuoli myöhemmin. Hän oli kääntänyt auki makuupussinsa kannen
ja avannut takkinsa. Pieni laukku, jossa hänen kolme päiväkirjaansa
olivat, oli harteiden ja pään alla, toisen käsivartensa hän oli
kietonut Wilsonin ympäri.

Näin heidät löydettiin kahdeksan kuukautta myöhemmin.

Palaamme nyt Scottin retkikunnan muihin osastoihin.



Retki pingviinien pesimäsijoille.


Ensinnä on mainittava retki, jonka tohtori Wilson ja Cherry-Garrard
luutnantti Bowersin kanssa ensi talven pimeimpänä aikana tekivät Rossin
saaren itäpäähän Kap Crozieriin tutustuakseen keisaripingviineihin
niiden hautoma-aikana; tämä lintu nimittäin hautoo munansa
sydäntalvella.

Matka oli erinomaisen rasittava ja vaarallinen ankarain pakkasten
vuoksi — lämpömittari osoitti ajoittain jopa -60°C — halkeamain vuoksi,
joita on saaren rantaan ulottuvan Barrier-jäätikön reunalla hyvin
taajassa ja joita oli pimeässä hyvin vaikea välttää, ynnä vihdoin
hirmumyrskyjen vuoksi, jotka Kap Crozierissa puhalsivat erikoisella
voimalla ja monta vuorokautta yhteen mittaan. Retkeilijät rakensivat
itselleen niemelle kivistä majan, kattaen sen vaatteella, jäällä ja
lumella, sekä pystyttivät telttansa ulkopuolelle, kuivatakseen siinä
vaatteensa ja makuupussinsa, jotka ruumiin haihtumisesta kastuivat
ja jäätyivät. Eräs hirmumyrsky yhdellä repäisyllä vei katon heidän
majansa päältä ja teltan teille tuntemattomille ja yht'äkkiä
retkikunta täten oli joutunut mitä suurimpaan vaaraan, sillä ilman
telttaa olisi paluumatka ollut melkein toivoton. Myrskyn tauottua
'teltta kuitenkin löytyi kilometrin päästä ja oli säilynyt ehjänä.

Sangen vaivalloisen ja vaarallisen marssin jälkeen retkeilijät sitten
kulkivat keisaripingviinien hautomapaikalle ja kokosivat muutamia
munia, pistäen ne kintaihinsa, joissa kuitenkin vain osa saapui perille
ehjinä. Paluumatka päämajaan oli sekin kovin rasittava ja retkeilijät
näyttivät viiden viikon poissaolon jälkeen niin huonoilta, ikäänkuin
olisivat olleet viimeisillään.

Mac-Murdo-salmen lännenpuolisille maajäätiköille ja vuorille lähti
Taylorin johtama geologinen retkikunta, joka teki sinne kaksikin
matkaa, kartoittaen rannikon ja sille purkautuvat jäävirrat sekä
tutkien vuoriston geologista rakennetta.



Pohjoisosasto.


Enimmän seikkailuja sai pohjoisosasto kokea, suoriutuen niistä
kuitenkin onnellisesti.

Scottin ohjeiden mukaan se lähti Kap Adareen, kun ei päässyt Kuningas
Edward VII:nnen maassa maihin. Sen piti tutkia Wilkesin maata länteen
päin niin kauas kuin suinkin. Kap Adaren länsipuolella suistuivat
vuoret kuitenkin niin jyrkästi mereen, ettei ollut mahdollista sille
puolelle asemaa laittaa, ja kun ei »Terra Novalla» ollut riittävästi
hiiliä viedäkseen retkikuntaa takaisin etelämmäksi Etelä-Viktorianmaan
itärannallekaan, täytyi sen asettua Kap Adareen Borchgrevinekin
vanhan majan viereen. Täältä piti rantaa länteen päin tutkittaman
rekiretkillä, mutta sekin osoittautui liian vaaralliseksi, koska
hirmumyrskyt yhä uudelleen lakaisivat meren jäistä puhtaaksi
rantavuoria myöten, repien auki jo puolen metrin vahvuiset jääkentät
ja glasieereista lohkeilevat jäävuoret. Keväämmällä retkikunta siitä
huolimatta lähti rekiretkelle, mutta tapasi niin petollisia jääoloja,
että sen piankin täytyi palata takaisin, ja sai se onneaan kiittää,
etteivät myrskyt sitä vieneet valtamereen. Asemahavainnot ja vuorista
otetut geologiset näytteet olivat sen vuoksi ainoat tulokset Kap
Adaressa vietetystä talvesta.

Joulukuussa 1911 »Terra Nova» palasi takaisin ja vei retkikunnan
etelämmäksi niille seuduille, josta Mawson ja David v. 1909 olivat
nousseet sisämaan ylängölle tunkeutuessaan magneettiselle navalle. Sen
piti pelastaa professori Davidin tänne jättämät kivennäisnäytteet.
Tammikuun 8 p. 1912 retkikunta lähti laivasta maihin ja 18 p.
helmikuuta »Terra Novan» MacMurdo-salmesta muun retkikunnan keralla
palatessaan piti ottaa se jälleen mukaansa. Eväitä se sen mukaan otti
maalle vain niukasti ja talvimajansa se oli jättänyt Kap Adareen.

Pohjoisosasto, jonka johtaja oli meriluutnantti Campbell, teki sitten
pienen retken pohjoista kohti löytäen hietakivestä erittäin hyviä
kasvifossiileja ja palasi sovittuun aikaan takaisin maallenousupaikalle
laivaa odottamaan. Mutta »Terra Novaa» ei kuulunut ei näkynyt.
Odotus ohuissa rikkinäisissä teltoissa, suojattomalla rannalla,
hirmumyrskyille ja tuiskuille alttiina, alkoi käydä yhä kolkommaksi
ja samalla alkoivat ruokavarat arveluttavassa määrässä huveta. Kun
annoksia täytyi vähentämistään vähentää, olivat miehet lopulta niin
huonossa kunnossa, että tuskin kykenivät paria kolmea kilometriä
kulkemaan.



Kamala talven vietto.


Maaliskuun alussa täytyi retkikunnan sen vuoksi kovin karvain mielin
ruveta varustautumaan talven viettoon tällä hirmurannalla ilman majaa,
ilman eväitä — suurin osa siitä, mitä oli, täytyi jättää kevääksi,
jolloin aiottiin rantaa pitkin pyrkiä MacMurdo-salmeen. Täytyi
tulla toimeen »maan antimilla». Viipymättä ruvettiin hylkeitä ja
pingviinejä varastoon tappamaan ja kun ei kuukauden puolivälissäkään
laivaa kuulunut, täytyi ryhtyä vakinaista talvimajaa puuhaamaan.
Se koverrettiin suureen tiiviiseen luminietokseen ja vaikk'ei se
ollutkaan niin korkea, että siinä olisi voinut seisoa suorana, soi se
kuitenkin riittävän suojan kaikkia tämän julman rannikon hirmusäitä
vastaan. Hylkeistä ja pingviineistä saadulla rasvalla keitettiin ruoka
ja lämmitettiin ja valaistiin maja. Leipää oli 80 kiloa kuudelle
miehelle, kaakaota sen verran, että sitä riitti viiteen kuppiin
viikossa miestä kohti, teetä yhteen kuppiin, mutta seitsemäntenä iltana
täytyi uudelleen keittää samat teelehdet, jonka jälkeen ne poltettiin
tupakkana. Sokeria sai jokainen sunnuntaina kahdeksan palaa, joka
lauantaina suklaapalan ja juhlina ja jäsenien syntymäpäivinä jaettiin
jokaista kohti viisikolmatta rusinaa. Geologi, joka varastoja hoiti,
valitti vain, että miehet väittivät heillä olevan syntymäpäivän joka
kuukausi. Muutoin täytyi tulla toimeen hylkeen ja pingviinin lihalla
ja syödä rannalle ajautuneita merileviä höysteeksi, merivedestä saada
suolaa.

Tässä kurjassa asumuksessa, tällä todellisella raakalaisruoalla
retkikunta säilytti henkensä ja melkein kaikki terveytensäkin
kevääseen saakka, jolloin se saattoi lähteä rantoja pitkin Mac
Murdo-salmelle pyrkimään. Campbell kohteli veljinään ja vertaisinaan
molempia aliupseereja ja matruusia, jotka retkikuntaan kuuluivat, ja
kun kaksi heistä pahoin sairastui — toinen hylkeenlihan syönnistä —
vedettiin heitä sitten rekiretkellä reellä, milloin eivät jaksaneet
kunnolla kulkea, ja täten säilyi retkikunnan sopu mitä parhaana. Kun
»Terra Nova» lopullisella kotomatkallaan taas poikkesi tälle rannalle
ottaakseen mukaansa retkikunnan keräämät kivennäisnäytteet, kävi
kapteeni Pennell muiden retkikuntalaisten keralla tätä talviasumusta
katsomassa ja kuvaa hän vaikutuksiaan seuraavasti:

»Mistä ankaran puutteen ajasta tämä käynti meille puhuikaan! Kuinka
paljon tämä kurja maja meille paljastikaan semmoista, mitä Campbell
ei milloinkaan ollut meille myöntänyt! Koko tässä savun nokeamassa
luolassa ei ollut kuin yksi kohta, jossa vähänläntä mies saattoi
seisoa suorana, ja nurkissa lojuivat retkeilijäin keväällä hylkäämät,
rasvaa tiukkuvat, pikimustat vaatekappaleet, jotka olivat suunnattoman
painavat. Ei ainoankaan vangin ole koskaan tarvinnut näin katalan
kurjasti asua ja mieleemme kohosi outo tunne katsellessamme tätä
pöyristyttävää kuoppaa, joka oli kuudelle urheimmalle toverillemme
tarjonnut ainoan suojan. Useimmat meistä ottivat mukaansa muiston tästä
ainutlaatuisesta ihmisasunnosta.»

Liikkeelle lähdettyään Campbell tovereineen matkasi verraten ripeästi
etelää kohti pitkin Etelä-Viktorianmaan rantoja. Lähempänä Mac Murdon
salmea he löysivät edellisten retkikuntain jättämiä varastoja, jotka
suurenmoisesti virkistivät heitä ja väleen saivat sairaat merimiehetkin
paranemaan.

Saapuessaan vihdoin vanhalle »Discovery-asemalle» he saivat surusanoman
eteläosaston tuhosta. Campbell olisi halunnut heti lähteä kadonneita
etsimään, mutta etsimään lähtenyt retkikunta oli jo ennättänyt niin
kauas, ettei se ollut mahdollista.

Scott oli navalle lähtiessään määrännyt, että molempain
koiravaljakoiden tuli pääasemalta lähteä palaavaa napaosastoa vastaan
niin pitkälle kuin mahdollista, mutta kun viimeinen palaavista
apuretkikunnista oli jäänyt taipaleelle johtajansa, luutnantti Evansin
keripukkiin sairastumisen vuoksi yksi jäsenistä toi siitä tiedon
kulkien yhtä mittaa 60 kilometriä — ja tämä oli ensin autettava, niin
viivästyi koiravaljakoiden ja lisäeväitten lähetys. Vasta 4:ntenä
maaliskuuta Cherry-Garrard ja venäläinen Dimitri, jotka olivat
retkikunnan heikompia, pääsivät »yhden tonnin varastolle», jolle
»Discovery»majalta oli 200 kilometriä, mutta sieltä apuretkikunta
ei enää ankaran hirmumyrskyn ja pakkasen vuoksi kyennyt edemmäksi
tunkeutumaan, sekä miehet että koirat kun olivat menehtyä. Melkein
puolikuolleina he taas saavuttivat »Discovery»-majan. Kun he maaliskuun
10 p:nä lähtivät paluumatkalle, oli Scott tovereineen Mount Hooper
nimisellä varastolla, jonne »Yhden tonnin varastolta» oli enää 90
kilometriä. Voimallisempi apuretkikunta olisi epäilemättä voinut
pelastaa heidät. Mutta pohjoisosaston pakoilisen talvenvieton johdosta
oli pääasemallla liian vähän väkeä. Cherry-Garrardin palattua lähti
t:ri Atkinson yhden miehen keralla apua viemään, mutta täytyi palata
takaisin jo ensi asemalta. Pimeä, pakkanen ja riehuvat myrskyt estivät
kauemmaksi kulkemasta. Asemalla sitä paitsi luultiin eteläosaston
tuhoutuneen jo kaukana Beardmoren jäävirralla. Napayön pimeydessä,
MacMurdo-salmen jäitten poikki, jotka hirmumyrsky milloin hyvänsä
olisi saattanut repiä rikki ja ajaa miehineen päivineen valtamerelle,
Atkinson sitten vei Etelä-Viktorianmaan itärannalle varaston
pohjoisosastoa varten, jonka hän otaksui eväittensä loputtua väkisinkin
yrittävän päästä sitä tietä asemalle.



Viimeinen palvelus.


Syksy 1912 oli siis englantilaisen retkikunnan pääasemalla sangen
synkkä. Heti kevään tullen varustettiin rekiretkikunta kadonnutta
eteläosasten etsimään, eikä sen tarvinnut kauaksi kulkea, ennenkuin
tapasi tuhoutuneiden teltan tarkkaan tien suunnassa ja hautasi vainajat
Barrieri-jäätikölle. Oatesiakin retkikunta etsi, mutta hänet oli lumi
haudannut ikipäiviksi jäätikköön.

Helmikuun 10 p:nä 1913 »Terra Nova» retkikunnan keralla palasi Uuteen
Seelantiin, josta sähkölennätin levitti maailmalle tiedon kapteeni
Scottin ja hänen toveriensa onnettomasta kohtalosta. Se herätti
vilpitöntä surua vainajien kotimaassa ja laajalti sen ulkopuolella.

Antarktika oli siihen saakka päästänyt hengissä kotia ne uteliaat,
jotka olivat tulleet sen hyisiä uutimia kohottamaan, mutta nyt se oli
ensi kerran iskenyt kaikella ankaruudella tuhoisan iskun, eivätkä nämä
edes olleet ainoat uhrit, mitä se samoihin aikoihin vaati.



Amundsenin retki etelänavalle.


Amundsen, luoteisväylän purjehtija, oli varustanut retkikunnan
pohjoisnavan seuduille, ja sinne hän ilmoitti Beringin meren kautta
pyrkivänsä vanhalla »Framilla» ja sinne hänen kaikki miehensä
luulivat matkan pitävän, kun retkikunta toukokuun 3 p:nä 1910
lähti Kristianiasta liikkeelle. Mielessään hän kuitenkin oli jo
vuosi takaperin päättänytkin suunnata etelänavalle, toivoen sen
valloittamalla sitten saavansa paremmin varoja pohjoisnaparetken
varustamiseen. Sitä paitsi Amundsen tietenkin halusi voittaa ainakin
toisen navan seppeleen, Pearyn valloitettua pohjoisnavan. Hän tosin
hyvin tiesi, että Scott myös pyrki etelänavalle, mutta sanoo luulleensa
Scottilla olleen etupäässä tieteellisiä tarkoituksia, joten navan
valloittaminen muka oli hänelle toisarvoinen asia. Canarian saarilla
Amundsen miehistölleen ilmoitti huonosti harkitun päätöksensä ja miehet
ilolla suostuivat matkasuunnitelman muutokseen.

Tammikuussa 1911 »Fram» saapui Rossin Barrier-jäätikölle Borchgrevinkin
aikanaan löytämään Valaslahteen, josta jäätikölle on verraten helppo
nousta. Viipymättä lähti retkikunta viemään ruokavaroja matkan varteen
varastoon ja toiset sillä välin pystyttivät retkikunnan talvimajan
jäätikölle, kuuden kilometrin päähän sen reunasta. Varastoretkikunta
kävi 82:lla leveyspiirillä saakka, jättäen sinne kuormansa.

Talven huomattavin uutuus oli se, ettei hirmumyrskyjä koko talven
kuluessa ollut kuin päivä kuukautta kohti, vaikka ne Barrier-jäätikön
länsirannalla, jossa brittiläinen asema oli, ovat niin tavalliset ja
rajut. Framheimissä tosin oli koko joukon kovempia pakkasia, mutta
kun säät muutoin olivat tyynet, ei niistä ollut suurta haittaa.
Englantilainen ilmatieteilijä Simpson, joka hoiti havaintoja
brittiläisellä asemalla, arvelee hirmumyrskyjen paikallisuuden johtuvan
siitä, että kylmä ilma Barrier-jäätiköltä lämpöistä Rossin merta kohti
virratessaan maan pyörimisen johdosta, jolla näin lähellä napaa on
erikoisen suuri vaikutus, pusertuu Etelä-Viktorianmaan alppimuuria
vastaan ja näin patoutuneena kahta suuremmalla raivolla syöksyy
pohjoiseen merta kohti. Amundsen ei sitten matkalla napaakaan kohti
joutunut hirmumyrskyihin ja siinä suurin syy, miksi hänen matkansa
menestyi niin hyvin.

Lokakuun 20 p:nä, eteläisen pallonpuoliskon kevätkuussa, Amundsen
saattoi lähteä napaa kohti yrittämään. Hänellä oli valiokoirat ja kun
retki muutoinkin oli kaikin puolin mallikelpoisesti järjestetty, sujui
matka hyvillä säiliä sangen hyvin.

Kuljettuaan Barrier-jäätikön päähän Amundsen tapasi
Etelä-Viktorianmaasta jatkuvan alppijonon 300 kilometriä idempänä kuin
englantilaiset retkikunnat ja löysi suuren neliosaisen jäävirran,
jota pitkin hän pääsi nousemaan etelänapaylängölle. Lähellä tätä
jäävirtaa alppijonosta haarautui vuorenselänne, joka näytti kulkevan
Barrier-jäätikön itäreunaa, muodostaen sen itärannan ja ehkä myöhemmin
kääntyen Kuningas Edward VII:n maata kohti. 15 p. marraskuuta
retkikunta lähti nousemaan Axel Heibergin glasieeria ja sen jatkoa,
Pirun glasieeria, ja saapui parin viikon kuluttua napaylängölle ja
joulukuun 14 p. 1911 navalle, jossa se viipyi kolmisen päivää, määräten
navan paikan sekstantilla ja kulkien piirin, jonka sisälle navan
piti jäädä, ja pystyttäen sille vihdoin Norjan lipun. Paluumatkalla
retkikunta alkoi koiriaan teurastaa ja syödä ja ruokkia niillä muita
koiria. Tämä ruokavalio oli kylläkin omiaan kiiruhtamaan kulkua
— Amundsen mainitsee erityisenä ystävyydenosoituksena, kun joku
matkatovereista antoi hänelle säästämänsä kappaleen hylkeenlihaa. 26 p.
tammikuuta 1912 retkikunta onnellisesti saapui takaisin Framheimiin.
Memomatkalla se oli viipynyt 56, paluumatkalla 39 päivää. Amundsenin
kulkema reitti oli toistasataa kilometriä lyhempi kuin Scottin. Hän
oli navalla kuukautta aikaisemmin kuin Scott, jonka vuoksi hänen ei
tarvinnut kokea niin kovia pakkasia kuin englantilaisen retkikunnan ja
ennen kaikkea hän säästyi hirmumyrskyiltä.

Amundsen oli tosin ensimmäinen, joka saavutti etelänavan, mutta
väärin olisi sanoa häntä etelänavan valloittajaksi; se kunnia kuuluu
etupäässä Shackletonille ja Scottille. Nämä valaisivat navan kaikki
maantieteelliset seikat ja heidän tulostensa nojalla Amundsen saattoi
pikamatkansa järjestää. Ja molemmat englantilaiset tovereineen myös
sankariuden ja urhotyön kannalta arvostellen ovat ehdottomasti ensi
sijalle asetettavat.



Saksalaisten retki Weddellin merelle.


Samaan aikaan kuin »Terra Novan» ja »Framin» retkikunnat toimi
Antarktikassa useita muitakin retkikuntia.

Rossin maasta yritti luutnantti N. Shirasen johtama japanilainen
retkikunta tunkeutua navalle, mutta kovin puutteellisesti varustettuna
ja valmisteltuna se ei saanut mitään aikaan.

Australian neljänneksessä, s.o. siinä osassa Antarktikaa, joka on
viidennen maanosan eteläpuolella, toimi australialainen retkikunta,
jonka työhön saamme tuonnempana tutustua.

Weddellin mereen oli t:ri Wilhelm Filchnerin johtama saksalainen
retkikunta lähtenyt, noustakseen Coatsin maahan ja tutkiakseen sieltä
käsin Länsi-Antarktikan ja muun etelänapamaan yhteyttä. On otaksuttu,
että salmi ehkä erottaa ne toisistaan.

Retkikunta lähti Etelä-Georgian saarelta joulukuussa v. 1911. Weddellin
meren suulla se kohtasi paljon ahtojäitä, jotka kymmeneksi päiväksi
kokonaan sulkivat laivan joukkoonsa. Tammikuun lopulla v. 1912 alkoi
häämöittää maata ja meri nopeaan madaltui. 28 p. tammikuuta näkyi
edessäpäin verkalleen parin kolmen sadan metrin korkeuteen kohoava
maajäätikkö läntisellä pituudella 30°25'. Tammikuun 31 p. retkikunta
läntiseltä pituudelta 34°39', eteläiseltä leveydeltä 77°48' löysi
lahden, joka laivan kapteenista sai Vahselin lahden nimen, ja tästä
lahdesta Filchner päätti yrittää sisämaahan.

Vahselin lahti oli omituinen muodostuma. Lahden itärannan muodosti
maajäätikkö, josta kauempana sisämaassa pisti esiin paljaita
nunatakkeja ja joka sille suunnalle kohosi 1,000 metrin korkeuteen,
mutta länsirantana oli muutaman kymmenen metrin korkuinen epätasainen
jääpengermä, jonka monimutkainen salmisokkelo erotti mantereita.
Filchner päätti, että se oli samanlainen merenlahden täyttävä
jääpöytämä kuin Rossin Barrier-jäätikkökin, ja todella sitä länttä ja
lounatta kohti ulottui silmän siintämättömiin. Mereen se suistui 10—25
metriä korkeana seinämänä.

Kun sisämaan jäätikölle oli mahdoton purkaa laivasta tavaroita — se
suistui mereen 20—30 metriä korkeana seinämänä — päätti Filchner nousta
tavaroineen tälle merijäälle. Purkaminen aloitettiin viipymättä ja
helmikuun 6 p:stä 14 p:ään rakennettiin majaa, jossa jo asui kuusi
miestä, kun helmikuun 18 p:nä jäävuoriksi, jotka toinen toisensa
jälkeen lähtivät pohjoista kohti liikkeelle. Sumussa, uiskentelevain
jäävuorien keskellä täytyi ryhtyä pelastamaan miehiä ja koiria ja
tavaroita, minkä niitä pelastaa voitiin. Helmikuun 24 p. Vahselin lahti
oli levinnyt parinkymmenen kilometrin laajuiseksi eikä enää suonut
minkäänlaista suojaa laivalle. Filchner yritti sitten saada tavaransa
maajäätikölle; mutta kun sekin oli aivan mahdotonta, täytyi hänen
tyhjin toimin lähteä paluumatkalle.

Maaliskuun 6 p. »Deutschland» kuitenkin takertui ahtojäihin ja jäi
niihin kiinni marraskuun loppuun saakka, ajellen jäiden kanssa
tänä aikana kymmenen astetta pohjoista kohti. Laivalla kuitenkin
toimitettiin kaiken aikaa tieteelliset asemahavainnot ja saatiin muun
muassa selville, että Weddellin meri muodostaa alhaisen ilmapaineen
alueen, jossa keskimääräinen paine on vain 735 millimetriä.'
Ilmavirrat, jotka siihen suuntautuvat, kuljettavat siinä vettä ja jäitä
koillisesta lounatta kohti, sitten länttä ja vihdoin pohjoista kohti.
Tästä päätettiin, että Coatsin maan ja Grahamin maan välillä on laaja
merenlahti. Alhaiset ilmapaineet kokoavat jäitä tähän umpimutkaan,
korkeat taas näyttävät hajoittelevan niitä. Kauempana etelässä taas on
maatuulien vaikutuksesta usein sulaa vettä.

Talven kuluessa kapteeni Vahsel kuoli.

Löydetyn rannan eteläisimmän osan Filchner nimitti »Hallitsijaprinssi
Luitpoldin maaksi». Se on Coatsin maan jatkoa lounatta kohti.

Filchner aikoi laivansa Buenos Ayresissa korjautettuaan palata etelään
uudelleen yrittämään, mutta kotimaastaan saamansa määräyksen mukaisesti
hänen oli palattava takaisin.



Hirmutuiskun kodissa.



Australialaisten retki Adélie-maahan.


Australialainen t:ri Douglas Mawson, joka Shackletonin
etelänaparetkellä vv. 1907—1909 yhdessä professori Davidin kanssa
saavutti magneettisen navan, vannoi tosin, samoin kuin moni muukin
napamatkustaja, kotia palattuaan pyhät valat ei enää lähtevänsä
tuohon hirmumyrskyjen, pakkasten ja jäitten maanosaan, mutta samoin
kuin niin moni muukin, joka jäitten ja lumiaavikoiden autiudessa on
elämänsä suurimman ponnistuksen tehnyt, samoin hänkin jo muutaman
vuoden kuluttua alkoi himoita sinne uudelleen, tällä kertaa oman
australialaisen retkikunnan johtajana. Yritys sai commonwealthissa
kannatusta ja innokas joukko vilvoittelun haluista australialaista
yliopistonuorisoa keräytyi Mawsonin kohottaman retkeilijälipun
ympärille. Retki voitiin runsailla varoilla, joita sekä Australian
hallitukset että yksityiset antoivat, varustaa mitä parhaiten. Sillä
olikin Australialle tavallista suurempi merkitys, koska se oli
tutkimusalueekseen valinnut maanosan vastassa olevan osan Antarktikaa,
jonka rannikon ilmastollisten olojen tunteminen on tärkeä Australian
oman ilmaston tuntemiselle.

Mawson päätti ensinnäkin perustaa Macquarien saarelle, joka on
moiempain maanosain välisessä etelämeressä, sen myrskyisimmässä
leveysvyöhykkeessä, havaintoaseman ja langattoman sähkölennätysaseman,
jonka välityksellä hän toivoi voivansa vuoden umpeensa ylläpitää
kotimaansa kanssa sähkölennätinyhteyttä. Antarktikan manterelle hän
aikoi perustaa kaksi asemaa, joista Shackletonin entisen toverin Wildin
piti johtaa läntisempää, ja vihdoin piti retkikunnan ostaman laivan
— se oli kuulunut Newfoundlandin hylkeenpyyntilaivastoon — muiden
osastoiden retkeillessä suorittaa meritutkimuksia.

»Aurora» — se oli retkikunnan laivan nimi — tunkeutui, Macquarie-saaren
aseman kuntoon saatuaan, etelämeren laineista ja myrskyistä kunnialla
suoriuduttuaan, vielä monin verroin vaarallisemmalle rannikolle, jolla
jäävuoret päivin lumituiskujen sakeuden, öisin pimeän vuoksi monta
kertaa uhkasivat retkikunnan tien katkaista, ennenkuin se oli edes
jalkaansa astunut »luvattuun maahansa»..

Kauan ei tarvinnut kulkea, ennenkuin todettiin, että Wilkesin ja
muiden vanhempain purjehtijain näkemät »maat» olivatkin olleet
jäätikköä, koska retkikunta nyt purjehti niiden yli, mutta toiselta
puolen osoittivat mereen kauas pistävät glasieerikielekkeet ja korkea
pöytämäjäätikön reuna, ettei manner voinut olla kaukana. Adélie-maan
kohdalla »Aurora» odottamatta pääsi tunkeutumaan aivan tämän maan
rantaan, poukamaan,-joka sai nimekseen Commonwealth Bay. 19 p.
tammikuuta 1912 Mawson alkoi siirtää retkikunnan varustuksia maihin.
Äärettömän rajujen maatuulien vuoksi oli tämä työ ylen vaarallista,
mutta se saatiin kuitenkin suoritetuksi ilman suuria vahingoita, ja
»Aurora» saattoi lähteä viemään Wildin osastoa kauemmaksi länteen.
Se ei siellä enää päässyt maalle saakka, vaan osaston varastot oli
vivuttava suoraan monen kymmenen metrin korkuisen jääseinämän päälle.
Työ oli erinomaisen / vaikeata, mutta saatiin kuitenkin muutamassa
päivässä suoritetuksi.



Myrskyisellä rannalla.


Pääasema ankkuroi majansa lujaan kallioon ja ympäröi sen kivivalleilla,
mutta siitä huolimatta, ja vaikkei majasta kohonnut ilmaan muuta kuin
laaka katto, pelkäsivät asukkaat useinkin sen sortuvan. Myrskyn pauhu
oli tällä rannalla niin ainaista, että se, sään joskus lyhyeksi aikaa
tyyntyessä, edelleen kohisi kaikkien korvissa. Kun sen ulvona yöllä
hiljeni, eivät majan asukkaat voineet enää maata, niin he olivat siihen
tottuneet. Ulkona oli mahdoton liikkua ilman piikkianturoita. Myrskyt
toivat mukanaan suuret määrät lunta, jonka alle maja joskus kokonaan
hautaantui. Ilmatieteellisiä koneita, joita varten oli eri majat vähän
matkan päässä päämajasta, oli usein hengenvaarallista käydä katsomassa.

Tuiskuava lumi muutamassa päivässä kulutti ulos jätetyt vaatekappaleet
repaleiksi, söi puusta lustojen välistä pehmeän puuaineen pois,
ruostuneet rautakappaleet kiilloitti, j.n.e. Maaliskuun 15 p. myrsky
riehui yhtämittaa 24 tuntia 145 kilometrin tuntinopeudella.

»Kun hirmumyrskyn ei onnistunut tuhota meitä itsepintaisella
hellittämättömyydellä, alkoi se maaliskuun 24 päivän iltana käyttää
uutta taktiikkaa, hirmuisia, jaksollisia, jättiläismäisiä puuskia.
Niiden nopeus nousi, kuten myöhemmin selvisi, varmaan 320 kilometriin
tunnissa. Kello 11.30 illalla keskustelimme aivan rattoisasti
tilastamme, vaikka yleinen hermostus olikin kohonnut korkeimmilleen,
mutta sitten toisiaan seuraavat myrskypuuskat äkkiä saivat koko majan
rytisemään ja vapisemaan. Epäilimme syystä kyllä, kestäisikö katto nämä
vihurit, ja pohtelimme, emmekö voisi käyttää lihakellaria viimeisenä
pakopaikkana. Aina kun myrskypuuska oli mennyt yli, laski ilmapuntari
ja nousi jälleen... Suurin näistä äkillisistä heilahduksista oli 5
millimetriä.»

Toukokuussa ilma jäähtyi niin kylmäksi, että ulkona myrskyssä oli
melkein mahdoton liikkua saamatta kylmän kyhmyjä kasvoihinsa. »Olimme
tulleet kamalaan maahan. Asuntomme oli mittaamattoman mannermaan
reunalla... jossa laajan, navalle ulottuvan erämaan hyytävä henkäys
tunkeutuessaan ulos pohjoisille merille, paisui loppumattomien
lumimyrskyjen raivoisaksi voimaksi. Ja nyt olimme moneksi pitkäksi
kuukaudeksi joutuneet talven jäätävän synkän katseen alle.»

Suunnattomalla vaivalla, myrskyssä ja pakkasessa työskennellen, sai
retkikunta langattoman lennättimensä maston pystyyn, mutta myrsky
kaatoi sen, ennenkuin sillä saatiin ainoatakaan vastausta lähetettyihin
sähkösanomiin.

Keväämmällä alettiin päämajasta tehdä lyhyitä rekiretkiä eri tahoille
viemään ruokatavaroita varastoon niiden reittien varteen, joita
pitkin aiottiin tehdä varsinaiset tutkimusretket. Näiden varastojen
suuruudesta ja siitä, kuinka kauas ne voitiin päämajasta toimittaa,
riippui ensi sijassa retkien onnistuminen. Ainoastaan yhden retkikunnan
oli määrä kulkea sisämaahan, tavoitellakseen magneettista napaa —
siellä ei olisi ollut mitään muuta haettavaa, se kun on vain tasaisesti
nousevaa ääretöntä lakeutta — muiden retkikuntain piti tutkia rannikko
kahden puolen.

Marraskuun alkupuoliskolla lähtivät retkikunnat matkaan. Toisilla oli
oivat koiravaljakot, toiset kuljettivat eväänsä miesten vedettävillä
reillä.



Mawsonin onneton retki.


Mawson itse, mukanaan englantilainen luutnantti Ninnis ja sveitsiläinen
t:ri Mertz, lähti itää kohti, tutkimaan antarktisen manteren rannikkoa
jos suinkin aina Kap Adareen saakka. Tällä retkellä voitettavat
vaikeudet olivat erittäin suuret sen johdosta, että maajäätikkö
manteren reunalta jotenkin jyrkkään laskee ja muodostaa jäävirtoja,
jonka vuoksi tavan takaa oli kuljettava hyvin röykkiöisen jään ja
kaikkialla väijyväin halkeamain poikki.

Retkikunnan tehtyä matkaa kuukauden verran ja nähtyä ja tutkittua
muutamia »nunatakkeja», vuorenhuippuja, joita pisti esiin
mannerjäätiköstä, oli se jouluk. 13 p. saapunut taas sangen vaikeaan
seutuun. »Iltapäivällä oli taas jyrkkää nousua», kertoo Mawson
matkakertomuksessaan. »Halkeamia oli niin paljon, että meidän täytyi
ryhtyä erikoisiin toimiin ne kiertääksemme. Toiset olivat jopa 30
metriä leveät ja lunta täynnään. Toiset olivat kuin suuria pyöreitä
reikiä tai jätinkattiloita. Illalla saavuimme lumikentälle, jossa niin
monen vaarahetken jälkeen taas tunsimme olevamme paremmassa turvassa.

»Kulkiessamme lumisen alhon poikki kuulimme äänen, joka muistutti
etäistä kumeata tykinjyrinää. Tämä ääni epäilemättä johtui
pintakerroksien laskemisesta. Kaikesta päättäen oli lumen alla
muodostunut suuria luolia, niin että lumikentät meidän ja rekiemme
painosta laskeutuivat ja puhalsivat ulos allaan olevan ilman.

»Myöhään iltapäivällä alkoi aurinko paistaa ja kun oli melkein tyyni,
olivat viimeiset marssihetket oikein miellyttävät. Sydänyön aikaan
leiriydyimme 570 metrin korkeudessa.

»Kävi vieno itäkaakkoistuuli, kun reet joulukuun 14 p:n aamuna lähtivät
liikkeelle. Sää oli päivänpaisteista, lämpötila 6 astetta pakkasta.

»Mertz ja minä iloksemme kuulimme, että Ninnis oli maannut hyvin ja
jaksoi paljon paremmin.

»Puolenpäivän aikaan keskeytimme marssimme leveysmittausta varten,
sitten Mertz, ylioppilaslauluja laulaen, jälleen suksillaan kiiti
edellemme. Koirat pian yhtyivät vauhtiin ja vetivät innokkaasti ja
hyvin. Kaikki kävi vihdoinkin taas aivan niin kuin saatoimme toivoa, ja
alkoi lähestyä se aika, että jälleen saattaisimme kääntyä kotia päin.

»Mertz oli hyvän matkaa edellä, kun näin hänen kohottavan
suksisauvaansa ja sitten taas jatkavan tietään. Tämä oli merkki,
että asiat eivät olleet niinkuin piti, ja kun siis lähestyin tuota
paikkaa, aloin tähyillä halkeamia ja etsiä selitystä hänen merkilleen.
Suoraan sanoen emme nyt odottaneet jäähalkeamia, kun olimme sileällä
lumikentällä ristiin rastiin halkeilleiden rannikkorinteitten
eteläpuolella.

»Mertzin osoittamalla paikalla en huomannut mitään erinomaista.
Istahdin reelle, otin tauluni esiin ja aloin laskea leveysmittausta,
jonka varemmin olimme suorittaneet. Kun vähän myöhemmin vilkaisin
maahan, huomasin hieman halkeaman merkkejä. Se oli yksi sadoista
samanlaisista, joitten poikki olimme kulkeneet, eikä näyttänyt
ensinkään erikoisen vaaralliselta. Siitä huolimatta käännyin sukkelaan
ympäri, huusin Ninnis'ille varoitussanan enkä sen koommin ajatellut
asiaa.

»Ninnis, joka kulki rekensä vieressä seuraten aivan lähellä minun
rekeäni, kuuli huudon, sillä ympäri kääntyessäni näin, että hän
paikalla pidätti etupäässä kulkevia koiriaan ja ohjasi ne siten,
etteivät ne kulkisi halkeaman poikki viistoon, kuten minä olin tehnyt,
vaan suoraan. Sitten jatkoin työtäni.

»Ei hiiskaustakaan kuulunut selkäni takaa, ei muuta kuin jonkun
koiran hiljaista valittavaa vinkunaa, jota luulin vastaukseksi
Ninisin piiskansivallukseen. Muistan kuitenkin, että huusin Yrjölle,
laiskimmalle koiristani: 'Saat vielä tuota samaa sinäkin, ellet vedä
paremmin.'



Jäätikön nielemä.


»Mertz oli seisahtunut ja kääntynyt ympäri ja hänen huolestunut
katseensa sai minutkin uudelleen katsomaan taakseni. Takanani ei
näkynyt mitään, ei mitään muuta kuin omat jalaksenjälkeni, jotka
häipyivät etäisyyteen. _Entä missä oli Ninnis ja hänen rekensä?_

»Riensin nopeaan jälkiäni taapäin; ajattelin, että joku epätasaisuus
ehkä esti näkemästä. Valitettavasti ei asian laita ollut niin. Pian
seisoin ammottavan, noin 3 1/2 metriä leveän aukon partaalla. Erään
halkeaman silta oli murtunut. Toisella puolella kulki sen reunalle
saakka kahden reen jäljet, mutta vain yhdet reen jäljet jatkoivat
matkaa toiselta reunalta.

»Melkein mielettömänä viitoin Mertzille, että hän toisi rekeni, jolla
oli alppiköysi. Kumarruin eteenpäin ja huusin pimeään syvyyteen.
Ei hiiskaustakaan noussut sieltä takaisin, ei muuta kuin koiran
vikinää, joka oli jäänyt riippumaan 45 metriä syvällä näkyvälle
pykälälle. Eläin-paralta näytti selkäranka katkenneen, sillä se
koetti etujaloillaan nousta pystyyn, jotavastoin takaruumis oli kuin
halvaantunut. Sen vieressä makasi toinen koira liikkumattomana. Aivan
vieressä oli, sen mukaan mitä pimeys salli erottaa, teltan jäännöksiä
ja liinasäkki, jossa oli kolmelle miehelle 14 päivän eväät. Mursimme
lumisillan aivan auki, kumarruimme, nuoraan itsemme sidottuamme,
sisään päin ja huusimme pimeyteen siinä toivossa, että toverimme vielä
olisi hengissä. Kolme tuntia huusimme herkeämättä, mutta emme saaneet
sanaakaan vastaukseksi. Koira oli lakannut vikisemästä eikä enää
liikahtanutkaan. Jäätävä viima kohosi kuilusta. Kaikki toivomme katosi.

»Miksi oli ensimmäinen reki onnellisesti päässyt yli? Minulla varmaan
oli erikoisen hyvä onni, minä kun olin kulkenut yli viistoon, jonka
olisi pitänyt saada lumisilta vielä helpommin murtumaan. Molempain
rekien paino oli aivan sama, korkeintaan saattoi olla 13 kilon ero.
Asia näyttää saavan selityksensä siitä, että Ninnis astui rekensä
vieressä, jotavastoin minä istuin rekeni päällä. Kulkevan jalkamiehen
täysi paino on melkoinen kuormitus ja se epäilemättä riitti saamaan
aikaan lumikannen luhistumisen.

»Mittasimme langalla matkan siihen näkyvään pykälään, jolla jäännökset
makasivat. Sitä oli 45 metriä. Kahden puolen halkeama katosi pimeyteen.
Se näytti meistä niin hirvittävän syvältä ja koirat niin pieniltä, että
käytimme apuna kiikaria. Mutta silläkään ei enää mitään erottanut.
Kaikki köydet, mitä meillä oli, eivät yhteen sidottuinakaan olisi
ulottuneet pykälälle saakka ja meidän täytyi senvuoksi luopua kaikista
enemmistä tutkimuksista ja ruokatavarain pelastamisyrityksistä.

»— — — Raskain sydämin ja murheesta turtuneina käänsimme ajatuksemme
koneentapaisesti lähimpiin asioihin.»

Sillä yhdellä reellä, joka oli jäänyt jäljelle, oli kahdelle miehelle
niukat eväät 1 1/2 viikoksi, koirille ei mitään. Kaikki esineet, joita
ilman suinkin voitiin tulla toimeen, jätettiin tapaturmapaikalle
reen keventämiseksi. »Keitimme laihan liemiruoan kaikista tyhjistä
eväspusseista, mitä meillä oli. Koirille annoimme pilalle kuluneet
nahkarannikkaat, poronnahkaiset pieksut ja muutamia raakavuodan
kaistaleita, jonka kaiken ne ahnaasti nielivät:

»Yhä vielä huusimme säännöllisin väliajoin alas halkeamaan siltä
varalta, ettei toverimme olisikaan paikalla kuollut, vaan vähitellen
tointunut pyörtymyksestään. Mutta vastausta ei tullut.

»Kiinnitimme painon nuoraan ja laskimme sen alas sen koiran luo, joka
oli osoittanut elonmerkkejä. Ei hiiskaustakaan. Kaikki olivat kuolleet,
syvyyden yht'äkkiä nieleminä!

»— — — Kello 9 illalla seisoimme jäähalkeaman reunalla ja minä luin
ruumiinsiunausrukouksen. Sitten Mertz pusersi kättäni lausuen lyhyen
»sydämellinen kiitos», jonka jälkeen käännyimme koiria valjastamaan.»

Paluumatka kävi äärettömän vaikeaksi ja kohtalokkaaksi. Retkeläiset
olivat aikoneet paluumatkalla kulkea korkeammalta sisämaan kautta,
jossa maajäätikön pinta oli tasaisempi, eivätkä senvuoksi olleet
jättäneet matkalle ruokatavaravarastoita. Samoilla vähillä eväillä
oli jaksettava pääasemalle saakka. Koirista toinen toisensa jälkeen
teurastettiin syötäväksi, mutta ne olivat ylenmäärin laihoja,
jotapaitsi niiden liha liikarasituksen johdosta oli epäterveellistäkin.
Joulupäivänä oli päämajalle vielä 258 kilometriä ja retkeläiset olivat
160 kilometrin päässä rannikolta Antarktikan lumisella ylängöllä.
Lumisokeus vaivasi tuontuostakin Mawsonia. Päivin lumi suli ja keli oli
huonoa, jonka vuoksi molemmat matkamiehet usein tekivät taivalta yöllä.

Tammikuun 1 p. Mertz alkoi sairastella, epäillen koiranlihaa
sairautensa syyksi. Joku päivä, milloin sää oli huonoa, täytyi
senvuoksi levätä. 160 kilometriä oli enää pääasemalle matkaa, mutta
retkeilijät olivat niin heikontuneet, että tämä taival tuntui melkein
mahdottomalta voittaa. »Iho alkoi kesiä ruumiistamme ja sen alle
muodostunut uusi iho oli niin ohutta, että se halkeili ja rohtui.
Muistan vielä tarkkaan, kuinka Mertz eräänä päivänä huudahti:
'Luvallasi', ojensi kätensä ja korvastani korvastani repäisi koko
ihoverhon. Samoin saatoin minä tehdä hänelle. Kun emme enää koskaan
riisuutuneet, joutuivat kesinyt ihomme ja lähtevät karvamme sukkiimme
ja alusvaatteihimme.»



Uupumuksesta kuollut.


Tammikuun 7 p. Mertz oli niin heikkona, että Mawson aikoi nostaa
hänet reelle ja koettaa vetää häntä purjeen avulla, mutta siihenkään
ei sairaasta enää ollut miestä. Hän sai kohtauksia, alkoi hourata ja
jonkun tunnin kuluttua kuoli.

Mawson itse oli mitä kurjimmassa tilassa. »Ruumiillinen tilani oli
semmoinen, että luulin joka hetki sortuvani. Vatsan kalvava tunne oli
jättänyt semmoisen heikkouden, että minun oli mahdoton joissakuissa
asennoissa pysyä pystyssä. Toiset varpaistani mustenivat, alkoivat
märkiä ja kynnet lähteä. Ulkopuolella riehui hurja lumituisku ja
ihmettelin itsekseni, kykenisinkö enää yksin telttaa kokoon ottamaan
ja taas pystyttämään. Vähän oli minulla enää toivoa jaksaa majalle
saakka.» Hän toivoi kuitenkin jaksavansa niin pitkälle, että voisi
rakentaa lumiukon, jonka joku apuretkikunta löytäisi, ja siihen kätkeä
päiväkirjansa.

Sitten alkoi Mawsonin »kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa», jolla
otsikolla hän matkakertomuksessaan kertoo tämän loppumatkan.



Kaksintaistelu valkoisen kuoleman kanssa.


Pienellä taskusahalla hän sahasi rekensä poikki, saaden toisesta
jalaksen pätkästä maston, toisesta raakapuun. Kuormasta hän jätti
jälkeensä kaikki esineet, joita ilman mitenkuten oli mahdollinen
toimeen tulla. Vainajan päällystakista hän neuloi purjeen. 11 p.
tammikuuta hän kauniilla säällä lähti matkaan, mutta jo 1 1/2
kilometrin vaelluksen jälkeen alkoi hänen jalkojansa siihen määrään
pakottaa, että hänen täytyi pysähtyä ja tarkastaa ne. »Istahdin reelle
auringonpaisteeseen. Jalkani kauhistuttivat minua, kun ne näin.
Jalkapohjan kovettunut nahka oli kummastakin jalasta lähtenyt irti
ja sukkani olivat vetisestä nesteestä märät. Alla oleva uusi nahka
oli kovin kipeä ja halkeillut.» Mawson siveli uuden nahkan päälle
vaseliinia ja sitoi vanhan nahkan haavasiteillä sen päälle, se kun
tuntui haljenneilta paikoilta pehmeältä ja miellyttävältä. Tämän
siteen päälle hän veti kuudet paksut villasukat, turkissaappaat ja
pehmeät nahkaiset päällyskengät, jonka jälkeen hän riisuutui alasti ja
otti ilmakylvyn ihanassa, kuumassa päiväliekkosessa. Pistelevä tunne
kävi kautta koko ruumiin ja hän tunsi itsensä entistä terveemmäksi ja
reippaammaksi.

Jo iltapäivällä hän kuitenkin, lyhyen päivämatkan tehtyään, tunsi
itsensä niin heikoksi, ettei hän olisi jaksanut telttaa pystyttää,
ellei ilta olisi ollut niin ihmeen ihana. Leirissä levätessään hän
asetti siteitä kaikille sairaille ruumiinosilleen, sitoi märkivät
sormensa ja tulehtuneet sieraimensa. Seuraavana päivänä tuuli ja
tuiski ja kipeät jalat pakottivat yksinäisen vaeltajan viettämään
sen teltassaan. Tammikuun 13 p. menestyi matka paremmin, mutta jalat
olivat vielä entistäkin kipeämmät. 9 1/2 kilometriä lyheni taival.
Paljon halkeamia oli matkalla yli kuljettava, mutta ne eivät vaatineet
uhriaan. Illalla jäävirta paukkui kuin olisi tykeillä ammuttu.

Seuraavina päivinä Mawsonin täytyi kulkea suuren jäävirran poikki,
jolla iltaisin aina uudistui sama paukkuna; nuoskat kelit ja pehmeä
lumi kovin haittasivat kulkua. Aika-ajoin satoi sakeaan lunta. Tammik.
16 p. taivas seestyi, ja aurinko alkoi paistaa. »Verkalleen, lyhyin
tempauksin, onnistui minun päästä tämän lumenpaisumuksen läpi. Lumi
takeltui möhkäleinä anturain alle, joten minun yhä uudelleen täytyi
ne puhdistaa. Kuljin hajonneitten harjanteiden ohi ja vaivuin monta
kertaa reikiin. Ne veivät halkeamiin, joista kuitenkin vaivatta jälleen
saatoin kömpiä ylös. Olin juuri raskaitten ponnistusten jälkeen päässyt
pitkän rinteen päälle ja hengähdin helpotuksesta. Reki luisti kevyesti.
Äkkiä huomasin, että lumen pinta aivan jalkaini juuresta jyrkkään
suistui alaspäin. Silmänräpäyksessä älysin olevani kuilun partaalla,
joka oli suuri kuin kivilouhos. Reki luisti itsestään ja sai tietysti
äkkivauhdin jyrkällä rinteellä. Käänsin sen senvuoksi ja pinnistäen
kaikki voimani sain vetonuorasta kiskoen sen pelastetuksi kuiluun
menemästä. Luulen seisoneeni siinä kokonaisen minuutin liikkumattomana,
saamatta sitä takaisin kulkemaan». Vasta sitten se alkoi hitaasti
totella ja uhkaava vaara oli vältetty. 8 erinomaisen raskasta
kilometriä sain tänä päivänä kuljetuksi.

Tammikuun 17 päivänä näytti kulku sujuvan paremmin, mutta vain 3
kilometriä lyheni sinä päivänä matka. Päivän seikkailuista retkeilijän
päiväkirja kertoo:

»Hitaasti noustessani jyrkkää rinnettä paksussa pehmeässä lumessa
putosin halkeamaa kattavan lumisillan puhki, jäin lanteistani läpeen
kiinni, pääsin jälleen ylös, käännyin 45 metriä pohjoista kohti ja
koetin sitten viistoon kulkea erään halkeaman yli huomaamatta, että
jo olin sen päällä. Pari sekuntia myöhemmin kiikuin vetonuoran päässä
4 1/2 metriä syvällä jäätikön halkeamassa — reki luisti verkalleen
aukkoa kohti — ennätin vain itsekseni sanoa: 'Jaha, tämä nyt siis on
loppu!' ja odotin reen joka silmänräpäys pudota rusahtavan päähäni ja
riuhtaisevan kaikki mukanaan pohjattomaan syvyyteen. Tällä hetkellä
ajattelin niitä ruokatavaroita, joita reessä vielä oli syömättä. Kun
kuitenkin reki luisti edelleen suistamatta minua syvyyteen, tunsin
Kaitselmuksen vielä kerran pelastaneen minut.»

Mawson oli kuitenkin niin heikontunut, että hänellä oli kovin vähän
toiveita päästä halkeamasta ylös. Halkeama oli parin metrin levyinen.
Hän kiikkui ilmassa aivan vapaasti, kiertäen hitaasti ympäri.

»Suurella vaivalla sain käsiini köyden solmun. Vähän levähdettyäni sain
kiskotuksi itseni sen verran ylemmäksi, että saatoin tarttua toiseen
solmuun ja täten vähitellen ponnistellen vetää itseni päälläni olevan
lumisillan luo, johon nuora oli uurtanut raon. Kun sitten varovasti
kiipesin pinnalle, lohkesi sillasta uusi kappale ja suistuin uudelleen
koko köyden mitan syvyyteen. Uupuneena ja kohmettuneena — käteni
olivat paljaat ja silmäni olin saanut lunta täyteen — kiikuin sitten
siinä vahvasti vakuutettuna siitä, että kaikki nyt oli lopussa. Allani
ammotti musta syvyys. Sekunnin työ olisi ollut irtautua vetovaljaistani
ja päästä kaikesta tuskastani ja kurjuudestani. Tilaisuus oli suotuisa,
se houkutteli minua. Saatoin vaihtaa vähemmän suurempaan, planeetan
pienistä tutkimushommista siirtyä yleviä, korkeampia maailmoja
näkemään. Mutta jäihän minulle kuitenkin kaikitenkin siihen koko
iäisyys, ja nykyisyys oli pahimmassakin tapauksessa vain rajoitettu.
Tämä ajatus teki minulle hyvää.

»Voimani nopeaan vähenivät. Vielä muutama minuutti, niin olisi kaikki
liian myöhää. Nyt oli tilaisuus tehdä vielä vihoviimeinen yritys. Uusi
voima näytti tulleen minuun, kun täten yllytin itseäni vihoviimeiseen
valtavaan ponnistukseen. Taistelu kesti melkoisen ajan, mutta kuin
ihmeen kautta kohosin verkalleen pinnalle. Tällä kerralla tulin ulos
jalat edellä, pitäen käsin nuorasta kiinni. Sitten työnsin itseni ulos
ja kävin lumelle pitkäkseni, vahva jää allani. Nyt tuli jälkivaikutus
— kokonaiseen tuntiin en kyennyt liikkumaan. Hitaasti pystytin, vähän
väliä levähtäen, telttani ja nautin hieman ruokaa. Tämän jälkeen
makuusäkissä mietin, mitä oli tapahtunut.

»Nyt oli päätettävä, oliko parempi syödä ja maata muutama päivä
oikein kylläkseen, kunnes kaikki varastot loppuivat, vaiko kituutella
eteenpäin alttiina sille vaaralle, että täytyisi äkkiä lähteä
iäisyyteen saamatta maistaakaan kaikkia näitä herkkuja! Sitten
mieleeni juolahti aate, joka melkoisesti paransi toiveitani. Päätin
alppiköydestä tehdä nuoratikapuut, sitoa niiden toisen pään reen
nenään, toisen pään ripustaa vasemmalle Olalleni ja löyhästi sitoa
valjaisiin kiinni. Jos vielä kerran putoisin halkeamaan, olisi minun
kaikesta heikkoudestani huolimatta helppo kiivetä ylös, ellen — niin,
ellen vetäisi rekeä mukanani.»

19 p:nä Mawson siis jatkoi matkaa. Tuon tuostakin jalat vaipuivat
lumen läpi halkeamiin ja kerran mies putosi sinne kokonaan, mutta
reki jälleen jäi pinnalle. »Köysitikapuut osoittautuivat loistavaksi
keksinnöksi. Parin silmänräpäyksen kuluttua sama juttu uudistui.
Vapauduin kuitenkin ilman kovin suuria ponnistuksia, vaikka lumi oli
vähällä tukahduttaa minut. Heikkouden kohtaus pakotti minut lyhyen
matkan kuljettuani lepäämään.»

Tammikuun 19 p. retkeilijä vihdoin pääsi jäävirran poikki ja alkoi
nousta laaksosta, jossa se oli, halkeamattomalle ylängölle. Säät olivat
myrskyiset, tuiskuiset, mutta myötätuulesta oli usein apua, etenkin kun
sen voima oli niin kova, että se usein työnsi rekeä ja sillä istuvaa
matkamiestä purjeettakin eteenpäin lumen pehmeydestä huolimatta.
Päivän taival ei kuitenkaan ollut kuin neljästä kymmeneen kilometriin
ja parhaina päivinä 14. Kaukana pohjoisessa alkoi näkyä avoin meri.
Kovalla myrskyllä kului parikin tuntia, ennenkuin illalla teltta oli
pystyssä. Pahimpina myrskypäivinä täytyi matkamiehen jäädä telttaansa,
jossa hän hoiteli kipeitä tulehtuneita ruumiinosiaan. Parta ja hiukset
lähtivät tukottain, ja joka leirissä oli teltan lumilattia niistä
kirjavanaan. Tammik. 28 p. oli vihdoin kaunis ilta, joka häntä suuresti
ilahutti: talvimaja lähenemistään läheni. »Riemastukseni kiihtyi, kun
Madigan-nunatakki hetken näkyi kirkkaassa iltavalossa. Kuljettu matka
13 kilometriä.»

Seuraavana päivänä oli taas voimakas tuuli ja kova tuisku. »8
kilometriä kuljettuani minulla oli ihmeteltävä onni. Laskeuduin
sileätä rinnettä. Pohtelin juuri, kauanko kestäisivät ne 2 naulaa
ruokatavaroita, mitä minulla vielä oli, kun aivan lähelläni
oikealla puolella lumesta kohosi jotakin tummaa. Kaikki ajateltavat
mahdollisuudet lensivät pääni läpi, kun ohjasin sinne rekeni. Oli
tapahtunut, mitä tuskin olisin voinut odottaa — seisoin lumiukon
edessä, jonka McLean, Hodgeman ja Hurley olivat rakentaneet käydessään
meitä etsimässä. Ylinnä oli eväspussi, jonka he olivat meille
jättäneet, ynnä tieto, että laiva oli saapunut talvimajamme luo, että
Amundsen oli saavuttanut navan ja että Scott aikoi viipyä Antarktikassa
vielä yhden vuoden.» Apuretkikunta oli tältä paikalta lähtenyt samana
aamuna, jona Mawson lumiukon löysi! Edellisen yön auttajat ja autettava
siis olivat nukkuneet vain 8 kilometrin päässä toisistaan.

Runsas ravinto paikalla virkisti matkamiehen voimia, jopa siihen
määrään, että hän päivässä tai parissa luuli voivansa kulkea
lopputaipaleen — matkaa oli enää vain 37 kilometriä. Mutta esiintyikin
uusi vaikeus: Mawsonilla ei ohut mukanaan anturarautoja — ne hän oli
jättänyt taipaleelle kuormaansa keventääkseen — mutta ilman niitä
taas oli myrskyjen herkeämättä riehuessa mahdoton kulkea liukkaalla,
viettävällä rannikkorinteellä. Hän istui senvuoksi reelle ja purjehti,
mutta tuuli kantoi rekeä, niin että hän joutui pois oikeasta suunnasta.
Hän teki nyt kahdesta laudanpalasesta, joihin hän väänsi ruuveja,
piikkianturat, ja nämä jalassaan hän tuulen tauottua pääsi eteenpäin.
Penikulman vaelluksen jälkeen laudat kuitenkin menivät rikki. Tammikuun
31 p. hän vietti päivän teltassaan, ankaran lumimyrskyn raivotessa, ja
koetti turhaan saada piikkianturansa korjatuiksi. Seuraavana päivänä
hänen kuitenkin onnistui päästä »Aladinin luolaan», jäähän louhittuun
asumukseen, jonka retkikunnan jäsenet ennen rekiretkelle lähtöään
olivat kaivaneet ensimmäiseksi levähdyspaikaksi — sinne oli päämajasta
vain 8 kilometriä matkaa. Mutta lopputaival oli rinteen liukkauden,
kaltevuuden ja rajujen myrskyjen vuoksi niin vaikea kulkea heikontuneen
miehen, että Mawsonin täytyi tässä suojaisessa luolassa odottaa
kokonainen viikko, ennenkuin saattoi lähteä matkaan. Aina helmikuun
8 päivään riehui ankara myrsky, kiihtyen toisin ajoin oikeaksi
hirmumyrskyksi ja tuiskuttaen sakeaa lunta. Semmoinen myrsky olisi
helposti vienyt vaeltajan maajäätikön korkealta reunalta sulaan mereen,
etenkin kun hänen olisi ollut mahdoton pitää tarkkaa suuntaa, kompassi
kun täällä magneettisen navan läheisyydessä on epäluotettava.

Lopulta Mawson kuitenkin päätti lumimyrskystä huolimatta lähteä
matkaan, istua reelleen ja antaa tuulen viedä sitä mukanaan. Sitten
tuuli kuitenkin äkkiä asettui. Parissa tunnissa hän kulki 2 1/2
kilometrin päähän majasta ja tähyili ahnain silmin, vieläkö laiva,
jonka määräyksen mukaan piti tulla retkikuntaa pois noutamaan, olisi
asemalla. Mutta se näytti lähteneen! Hänen viimeinen toivonsa raukesi!
Mutta talvimajan luona näkyi vielä ihmisolentoja! Oliko se mahdollista?
Eikö se ollut unta? »Mutta jo muutaman minuutin kuluttua huomasi
eräs heistä minut ja viittoi minulle. Minä viitoin vastaan, syntyi
yleinen liike, ja kaikki juoksivat majaan. Sitten jyrkkä rinne peitti
heidät näkyvistä. Näytti melkein siltä kuin he olisivat juosseet pois
piiloutuakseen.» Pian he kuitenkin läähättäen ja juosten saapuivat,
tervehtivät johtajaansa ja kuulivat surusanomat, mitä hänellä oli
kerrottavana. Viisi miestä oli jäänyt, mutta laiva oli lähtenyt, sen
kun piti ennen meren jäätymistä ennättää pelastamaan Wildin osasto.
Langaton oli taas kunnossa ja Mawson senvuoksi koetti kutsua »Auroran»
takaisin, se kun vielä oli aivan lähellä, mutta laiva ei hirmuisen
myrskyn vuoksi voinut palata, ja Mawsonin täytyi viiden asemalle
jääneen miehen keralla varustautua sillä toista talvea viettämään.



Marssi magneettiselle navalle.


Mainittakoon lyhyesti muutkin pääasemalta tehdyt retket. Kolme miestä
R. Bagen johdolla koetti tunkeutua magneettiselle ravalle saakka.
Alkutaipaleella heidän mukanaan kulki apuretkikunta, joka vei varastoon
ruokatavaroita paluumatkaa varten.

Tämän retkikunnan täytyi menomatkalla ponnistaa ainaisia vastamyrskyjä
vastaan, säännöllinen tuulen suunta kun on napaylängöltä joka suuntaan
alas merelle. Lumen pinta ja sen mukaan keli oli sangen vaihteleva,
enimmäkseen oli lumi kuitenkin kokoontunut nietoksiksi, joiden
suunta oli niin vakaa, että sitä voitiin pitää matkan ohjauksena.
Hyvin taajaan tehtiin magneettisia havainnoitu, myrskypäivinä joskus
vuorokausi yhteen mittaan. Niin kauas, että magneettineula olisi
asettunut aivan pystyyn (90 asteen inklinaatio), ei retkikunta
ajan niukkuuden vuoksi voinut tunkeutua. Jouluk. 21 p. se oli
kaikkiaan kulkenut 484 kilometriä talviasemalta, kun päätti kääntyä
kotomatkalle, ja inklinaatio oli silloin 89°43,5', korkeus merestä
noin 1,800 metriä. Jos olisi tahdottu saavuttaa täydelleen 90 asteen
inklinaatio, olisi täytynyt kulkea vielä satakunta kilometriä, johon
olisi kulunut vähintään viikko. Jouluk. 21 p:nä, joka vastasi eteläisen
pallonpuoliskon juhannusta, oli tällä päätekohdalla 32 asteen pakkanen.
Helppo on arvata, kuinka kylmä siellä talvella on.

Paluumatkalla oli tuulesta paljon apua, jonka vuoksi retkeläiset
saattoivat tehdä paljon nopeammin taivalta. He olivat menomatkalla
rakentaneet suuria lumiukkoja leiripaikkoihin ja muihinkin sopiviin
kohtiin osatakseen kulkea niiden mukaan takaisin, ja ne olivatkin
hyvänä apuna, koska niiden johdolla löydettiin menomatkalla kätketyt
eväsvarastot. Pitkällisillä tuiskuilla ei niistäkään kuitenkaan ollut
apua ja viimeinen varasto jäi kuin jäikin löytämättä ja retkeilijäin
täytyi loppumatka kulkea melkein tyhjin vatsoin, nälkäkuolema läheltä
uhkaamassa. Sitä paremmin maistuivat Aladinin luolassa herkut, ja
tammik. 11 p. retkeläiset söivät siinä juhla-aterian, joka kesti kello
5:een iltapäivällä.



Retki merenrantaa pitkin.


Kolmas retkikunta kulki yhdensuuntaisesti Mawsonin kanssa itää kohti
meren jäätä pitkin, taistellen niinikään suuria vaikeuksia vastaan,
mutta suoriutuen niistä miestä menettämättä. Samoin kuin muille,
samoin tällekin retkikunnalle lumisokeus teki paljon haittaa. Tuulet
eivät sitävastoin yleensä olleet yhtä rajut kuin mannerylängöllä ja
talvimajan luona. Retkikunta kulki samain valtavain, 40 kilometrin
levyisten jäävirtain kielekkeitten poikki — toinen on Ninnisin, toinen
Mertzin glasieeri — jotka Mawsonin retkikunnalle tuottivat niin paljon
vastusta. Kymmeniä kertoja putosivat tämänkin retkikunnan jäsenet
pohjattomiin glasieerihalkeamiin — yksi heistä 7 metriä syvään yhdellä
humauksella — mutta lujat valjaat ja nuorat pelastivat miehet. Toverit
helposti vetivät pudonneen pinnalle. Kelit olivat merellä paremman ja
kuljetut päivämatkat verraten pitkät.

Tällä retkikunnalla epäilemättä oli kiitollisin työmaa, se kun seurasi
Antarktika-manteren rantaa, ja monessa kohden näki sen korkein
kalliojyrkäntein suistuvan Jäämereen. Suurenmoinen oli varsinkin
Hornbluff-nokka ja Urkupiippuseinämä, joka oli retken itäpäässä, ei
aivan sillä kohdalla, mistä Mawson ja Mertz korkeampana maalla olivat
paluumatkalle kääntyneet.

»Katselimme tätä maailman rannan suuruutta kammolla ja mykkinä.
Kolkosta lakeudesta, jonka poikki olimme kulkeneet, kohotti tässä
suunnaton, pystyyn nouseva kallioseinämä otsansa korkealle pilviin
saakka. Kahdeksan kilometriä leveältä näytti koko vuorenseinämä olevan
rivi komeita urkupiippuja. Jään loisteen vuoksi esiintyi sen luoma syvä
varjo sitä selvemmin. Tämä toden totta oli oikea luonnon temppeli,
jossa ihmisääni vallitsevan järkähtämättömän levon vuoksi kuului vain
heikosti. Kuin valkoisia perhosia lepatteli lumimyrskylintuja korkealla
kallioseinämän edessä...» Kallioseinämän juurella oli rapautumisen
johdosta syntynyt 60 metrin korkuinen rauniolieve, sitten oli 40 metriä
kerrostuneita kallioisia, hiekkakiviä, ja näiden päällä 200 m korkea,
kuusitahoisiin patsaihin jakautunut pystysuora doleriittiseinämä,
seinämän päällä 60 metriä vahvalti jäätä ja lunta. Retkikunta sai tästä
arvokkaita kivennäisnäytteitä ja luonnontieteellisiäkin esineitä.

Lähempänä talviasemaa oli Pingviininokka, jota retkikunta
paluumatkallaan tutki; sen jyhkeät seinämät olivat karkeata graniittia.
Rantarailoissa, joita vuorovedet pitivät sulana, elosteli pingviinejä,
kallioilla sadoittain myrskylintuja ja skualokkeja. Hylkeitä loikoili
huoletonna railojen partailla.

Paluumatka sujui muutoin verraten nopeaan, mutta lopulla oli
tällekin retkikunnalle tuho tulla, vaikka se oli laskenut eväiden
hyvin riittävän viimeiselle varastolle, jonka he menomatkalla
olivat ensimmäiseksi rakentaneet, ja vaikka tien piti olla aivan
selvä. Niin ylivoimaiset ovat tuolla lumen ja myrskyn maanosassa
luonnonvoimat. Varasto oli eräällä jäästä kohoavalla nunatakilla,
jonne johti turvallinen notkelma. Tammik. 8 p. oli varastolle vielä
12 1/2 kilometriä matkaa, jonka miehet helposti luulivat kulkevansa
yhdessä päivässä. Mutta tie kävikin lumisemmaksi, niin että jalat
upposivat polvia myöten ja reki pohjaansa saakka. Nykäyksittäin vain se
kulki eteenpäin, eikä se luistanut paljon paremmin, vaikka jätettiin
jäljelle kaikki, mitä ilman suinkin voitiin toimeentulla. Jalat
vaipuivat reisiä myöten lumeen, ja uutta lunta satoi niin sakeasti,
ettei eteensä nähnyt. Kello 7 illalla syötiin viimeiset eväät, vain
700 grammaa pingviininlihaa ja vähän teetä oli jäljellä. Kello 10
1/2 kävi lumimyrsky niin sakeaksi, että miesten täytyi leiriytyä ja
uupumuksesta nukkua vuorokausi umpeensa. Kahdeksassa tunnissa he
olivat päässeet 7 kilometriä eteenpäin, ja matkan pahin osa oli vielä
jäljellä. Yritettiin kulkea taas vähän eteenpäin, mutta vain 10 metriä
päästiin, ennenkuin taas täytyi levätä. Lunta tuli kuin olisivat kaikki
taivaan portit olleet selällään. Vaikka lumeen upposi metriä syvälle,
ei kovaa hankea vieläkään tuntunut. Lopulta ei ollut muuta neuvoa kuin
jättää reki ja kaksi miestä telttaan, ja johtaja Madigan päätti lähteä
yksin 5 kilometrin päässä olevalle varastolle pyrkimään. Viimeinen
lihapala syötiin, jonka jälkeen hän, heikkoudestaan huolimatta, lähti
vaikealle taipaleelleen, leväten aina 100 metriä kaaleltuaam Lopulta
hän saavutti varaston, jonka 2 1/2 metriä korkean lumiukon tuisku oli
melkein kokonaan peittänyt. Kahden metrin vahvuisen lumikerroksen alta
löytyivät ruokatavarat ja 11 1/2 tuntia poissa oltuaan Madigan palasi
toveriensa luo leirille.

Etelänavan maalla kelit yleensä ovat kovat ainaisten myrskyjen
vuoksi, mutta tämä seikkailu osoittaa, että luonnonoikut tuottavat
poikkeuksiakin. Loppumatkalla — talvimajaan oli varastolta 85
kilometriä — keli nopeaan parani, ja rekeä autteli eteenpäin vielä
myötätuulikin.

Päämajasta länteenkin päin tehtiin rekiretki. Tämä osasto
alkutaipaleella käytti entisestä lentokoneesta tehtyä moottorirekeä,
mutta moottori ei toiminut kunnollisesti. Reki oli sitäpaitsi näissä
myrskyissä yhtä voimaton kuin pieni vene Niagaran pyörteissä. Rekeä
veti ilmapropelli.



Länsiosasta.


Länsiosaston oli laiva vienyt 2,400 kilometriä kauemmaksi länteen,
jossa se oli, kun ei maanrantaan päästy, noussut maihin meren päällä
lepäävälle pöytämäjäätikölle ja sen päälle, Vähän kauemmaksi reunasta,
majansakin tehnyt. Mannerrantaan oli asemalta 27 kilometriä. Sinne
Wild niin pian kuin, suinkin vei osan varastoistaan seuraavan kevään
rekiretkeä varten.

Ensimmäinen matka tehtiin sinne maaliskuun puolivälissä, talven jo
alkaessa näyttää mahtiaan. Mannerrannikko kohosi jotenkin jyrkkään,
aaltomaisesti, ja oli kauttaaltaan jäätikön peittämä. Suurella vaivalla
retkeläiset saivat tavaransa nostetuksi lähes 700 metrin korkeuteen,
jonne ne jätettiin varastoon; 21 p. maalisk. alkoi lumimyrsky,
jota kesti viikon — se alkoi samana päivänä, kuten myöhemmin
huomattiin, jona Scott Etelänavalta palatessaan Etelä-Viktorianmaan
pöytämäjäätiköllä kuoli nälkään ja viluun. Lumimyrskyn aikana oli
melkein mahdoton lähteä teltasta ulos, ja lumi tunkeutui telttaankin,
peittäen makuusäkeissään loikojat korkealla kinoksella. »Kaikkiaan oli
päällämme satakunta kiloa lunta, joka kaikki oli telttaan tunkeutunut
7 1/2 senttimetrin suuruisesta venttiiliaukosta.» Toisessa teltassa
oli lunta 1,20 metriä vahvalta. Keli kävi niin pehmeäksi, että
lumimyrskyn tauottua vain suurimmilla ponnistuksilla päästiin vähääkään
eteenpäin. Vaikka tie kulki alaspäin, ei paluumatkalla alussa päästy
eteenpäin kuin pari kilometriä päivässä. Uudet lumimyrskyt yllättivät
retkeläiset, haudaten kerran toisen teltan miehineen päivineen
puoleksitoista vuorokaudeksi kinoksien alle. Wild kertoo siitä:

»Lumimyrsky (130 kilom. tuntinopeus) raivosi vähentymättömällä
nopeudella k:lo 11:een seuraavana aamuna. Sitten se tunnissa laimeni
tavalliseksi tuuleksi. Kömmimme ulos makuusäkeistämme ja söimme
lämpöisen kunnon aterian. Sitten lähdimme katsomaan tovereitamme
ja huomasimme kauhuksemme, että heidän telttansa oli luhistunut
maahan. Paikalla livahdimme tuulipukuumme, lensimme ulos ja näimme
sanomattomaksi kauhuksemme, että Harrison makasi makuusäkissään
lumessa. Mutta hän vakuutti, ettei hänellä ollut mitään hätää.
Kannoimme hänet makuusäkkineen päivineen telttaamme. Hän kömpi siitä
esiin terveenä miehenä, mutta oli kovin nälissään. Jones ja Moyes
olivat niinikään pelastettavat; he makasivat luhistuneen telttansa alla
kovin epämukavassa asennossa. Tuuli näyttää sen kaataneen edellisenä
aamuna k:lo 10 aikaan, joten he siis olivat olleet syömättä 36 tuntia.
Kaivoimme heidät esiin kiiruimman kautta.»

Talvimaja oli vain puolen kilometrin päässä pöytämäjäätikön
monenkymmenen metrin korkuisesta pystysuorasta, helposti lohkeilevasta
reunasta, suurien halkeamien ympäröimänä, joten sitä lumituiskussa
oli sekä vaarallinen hakea että vaikea löytää. Se oli lisäksi niin
kokonaan lumen peittämä, ettei se näyttänyt kuin tavallista suuremmalta
nietokselta.



Kamala leiripaikka.


Myöhemmin tehtiin talven kuluessa useita muitakin rekiretkiä, muun
muassa mannerrannalle varastoa viemään, ja löydettiin tällä matkalla
sekä kaksi paljasta nunatakkia että osaksi paljas 120 metrin korkuinen
rantaseinämä, jonka päällä oli 60 metrin korkuinen jäävaippa. Tämän
kallion alla leirissä ollessaan ankarain lumimyrskyjen pidättäminä
olivat retkikunnan jäsenet vähällä joutua hirmuisten lumivyöryjen
uhreiksi. Peloittavalla jyrinällä ne syöksyivät jäälle ja lohkareita
lensi sadan metrin päähän teltoista. Myrsky puhalsi molemmat teltat
kumoon, repien toisen harjasta maahan saakka.

»Moyes ja minä lensimme nurin. Päästyämme taas pystyyn riensimme
auttamaan omita, joiden teltta oli kestänyt vihurin. Myrsky riehui
vielä entistäkin rajumpana, eikä meillä ollut muuta neuvoa kuin ottaa
tangot irti ja laskea teltta alas. Etsimme nyt tuulen suojaa. Tuulen
puolella olisi 270 metrin päässä ollut halkeama, joka ehkä olisi tullut
kysymykseen. Myrsky oli kuitenkin saanut semmoisen voiman, ettei
ollut mitenkään mahdollista kuljettaa tavaroitamme tätäkään lyhyttä
matkaa. Toinen toisensa jälkeen menetimme jalansijan, ja tuuli kuljetti
meitä pari-, kolmekymmentä metriä mukanaan. Ei jaäkirveelläkään
aina ollut mahdollista pysyä paikallaan. Ainoa pelastuksen keino
oli kuopan kaivaminen. Loimme senvuoksi lapioilla ensinnäkin metriä
syvän, puoltakolmatta pitkän ja kahta leveän kuopan. Lumi oli niin
kovaa, että tähän kului kolme tuntia. Reet ja telttatangot pantiin
kuopan poikki, ehyt teltta levitettiin näiden päälle ja painoksi
pantiin lunta ja jäälohkareita. Tämä kuuluu hyvinkin yksinkertaiselta,
mutta todellisuudessa se oli sangen hidasta ja vaivalloista työtä.
Monet näistä tuulenpuuskista varmaan puhalsivat 160 kilometrin
tuntinopeudella, koska esim. yksi tempasi valtoihinsa vieressäni
seisovan Harrisonin, kohotti hänet ilmaan aivan pääni yli ja nakkasi
sitten 6 metrin päähän! Kuoppaan kasattiin kaikki — mikä ei ollut
kiinni naulattua. Päivällistä syötyämme ryömimme makuusäkkeihimme. K:lo
3 aikaan vyöryi vuorelta suuri laviini, jonka kamala jyrinä voitti
tuulenkin ulvonan. En tiedä kaameampaa tunnetta kuin näiden laviinien
aikaansaama.»

Monta päivää myrskyä kesti ja kaiken aikaa miehet olivat kuoppaansa
sullottuina, voimatta edes pystyssä istua. Vielä monta lumi- ja
jäävyöryä suistui vuorelta ja ne tuntuivat kaikki olevan peloittavan
lähellä. Iltaisin miehet lauloivat hengellisiä lauluja, saaden yhteisin
ponnistuksin ainakin kahdentoista sanat kokoon. Viisi päivää he täten
viettivät kuopassaan, syöden kylmää ruokaa, kun kuoppa sään lämmetessä,
sitä myöten kuin myrskyä kesti, alkoi käydä kovin lämpimäksi ja sen
mukaan märäksikin. Kun makuusäkitkin kastuivat ja niitä oli mahdoton
matkalla kuivata, olivat ne sään taas kääntyessä purevaksi pakkaseksi
niin kylmät, etteivät miehet yöllä uupumuksestaan huolimatta saaneet
silmiinsä vähintäkään unta. Kotimatkalla he vielä pahoin eksyivätkin,
mutta pääsivät kuitenkin lopulta kaikki elävinä majaan.

Eräällä keväämmällä tehdyllä retkellä, jonka tarkoitus oli kuljettaa
ruokatavaroita kesäretkeä varteen, täytyi miesten yhteen mittaan
viettää 17 vuorokautta teltassaan ja sen haljettua lumikuopassa,
ennenkuin sää salli jatkaa matkaa.



Rannikkoretkikunta.


Marraskuun ensi päivinä Wildin johtama rekiretkikunta lähti itää
kohti tutkiakseen Antarktikan rannikkoa sinne päin niin pitkältä kuin
suinkin. Matka ei kuitenkaan muodostunut varsin pitkäksi, sillä jo 160
kilometrin päässä tuli vastaan valtava manterelta laskeva jäävirta,
joka oli satoja metrejä vahvan pöytämäjäätikön kyntänyt auki niin
hurjaksi jääröykkiöksi, ettei kukaan siivittä olisi päässyt siitä yli.
Yli 20 kilometriä leveänä jääkoskena vyöryi tämä jäävirta, Denmanin
glasieeri, 900 metriä korkealta mannerylängöltä, sulkien ehdottomasti
tien.



Denmanin glasieeri.


Retkikunta koetti ensin kiertää glasieerin meren puolelta, jossa
tasainen pöytämäjäätikkö ulottui satoja kilometrejä pohjoiseen.
Jäätikön pinta oli kuitenkin täälläkin täynnään halkeamia ja kuiluja,
joiden keskellä päivämatka supistui kuuteen kilometriin. »Monta kertaa
kuulimme tässä sekavassa seudussa selviä ääniä, jotka merkitsivät
liikuntoa. Sitäpaitsi kuului kuin metsästyspyssyjen pauketta tai
etäistä tykin jyrinää. Siihen liittyi kaamea, ähkyvä ääni, ikäänkuin
glasieerin kulkiessa kallioiden yli.» Kuljettuaan vielä 8 kilometriä
eteenpäin päätti Wild koettaa, eikö jäävirran poikki voisi kulkea.

Siinä kohdassa, missä jäävirta kohtasi paljon hitaammin liikkuvan,
ainakin ulkoreunoillaan meren päällä lepäävän pöytämäjäätikön, joka
oikeastaan on maajäätikön jatkoa, oli valtava, yli 300 metriä pitkä,
100 tai 120 metriä leveä kuilu, jonka pohjalla ammottavat halkeamat
näyttivät johtavan pohjattomaan syvyyteen. Sen seinämät olivat rosoiset
ja halkeilleet ja kimaltelivat auringonpaisteessa kuin miljoonat
valokipunat. Korkealla yläpuolella oli roukkioissa jättiläismäisiä
jäälohkareita. Se oli hurjin, villein ja suurenmoisin näky mitä
ajatella saattoi.

»Maanantaina, marraskuun 25 p. Ilman ja maiseman puolesta päivä oli
suurenmoinen/ Mutta kaikki muu olikin vain vaivaa ja rasitusta. Koko
päivän olimme jääroukkioissa. Tuskin olimme saaneet reem vedetyksi
alppiköydellä jonkun kukkulan päälle, ennenkuin se taas täytyi laskea
alas. Käännämme ja yritämme joka suuntaan, joka puolella jääaaltoja,
jääkukkuloita, puserrusröykkiöitä, muistopatsaita, taikalinnoja, aivan
matalista aina 100 metrin korkuisiin. On mahdoton nähdä eteensä tässä
maisemassa kuin parisataa metriä. Siitä syystä etenemme aina kerrallaan
vain lyhyen matkan, kiipeämme sitten kukkulalle tai lumivallille,
valitsemme tien ja ponnistamme jälleen kappaleen matkaa eteenpäin...

»Kärsimme tänään kaikki auringon vaikutuksesta, Kennedy pahimmin. Hänen
huulensa, poskensa, nenänsä ja otsansa ovat täynnään rakkoja. Hänellä
on vaaleanpunertavat hiukset ja arka iho, joka siihen tavallisesti
kuuluu.

»Tiistaina, marraskuun 26 p. Jälleen kulutettu päivä mitä ankarimpaan
työhön. Kolme tuntia kului, ennenkuin pääsimme ensimmäiset 800 metriä
eteenpäin. Monessa paikassa täytyi meidän kirveellä ja lapiolla raivata
tie ja sitten rakentaa railon poikki silta. Klo 1 iltapäivällä olimme
saaneet kulkeneeksi vain I 1/2 kilometriä. En ole milloinkaan nähnyt
enkä kuvitellutkaan mitään niin ihanaa, kaunista, kuin ne muodostumat,
joiden kautta tiemme tänä aamuna kulki. Lunchin jälkeen maisema muuttui
aivan toisenlaiseksi. Sekavain, ahtaantuneiden jääröykkiöiden jälkeen
tulimme lumirinteille, valtaviin, kilometrin ja puolentoistakin
levyisiin aaltoihin, joissa halkeamia kulki ristiin rastiin...

»Ei ainoakaan meistä välttänyt sinä päivänä lähempää tuttavuutta
glasieerihalkeaman kanssa. Harrison putosi 4 1/2 metriä syvälle.
Minä sain aika häijyn ruhjevamman pudotessani rinnettä laskiessamme
reikään. Reki kulki ylitseni, ennenkin painoi minut alas. Niin pitkälle
kuin saatoimme nähdä, oli maisema samanlaista, ja meidän täytyi
muistaa, että meidän paluumatkalla täytyi vielä kerran kulkea tämän
noidankattilan kautta. Tänään pääsimme eteenpäin vain 955 metriä!»

Seuraavana päivänä oli mahdotonta millään keinoilla päästä kauemmaksi,
joka puolella oli vain valtavia jääaaltoja, näissä joka suuntaan
risteileviä halkeamia, joista useat olivat 60 metrin levyiset,
päähalkeamat yleensä kulkien pohjoisesta etelään. Wildin täytyi
senvuoksi kääntyä takaisin yrittääkseen, olisiko kauempana pohjoisessa
mahdollista kulkea jäävirran yli. »Olisimme tosin täälläkin voineet
tunkeutua vielä kauemmaksi itään, mutta meidän olisi yhä uudelleen
täytynyt laskea matkavarustuksemme pienin erin 15—30 metrin syviin
hautoihin ja jälleen samalla tavalla vetää ne ylös toisella puolella.
Täten olisimme joka halkeamaan tarvinneet kaksi tuntia. Näin hitaaseen
etenemiseen en pitänyt itseäni oikeutettuna, kun se olisi voinut maksaa
osastoni hengen.»

Paluumatkalla satoi paljon lunta, kelit olivat huonot, halkeamat kahta
petollisemmat, ja varsinkin joulukuun 4 p:nä kuljetut 4 kilometriä
olivat peloittavan vaikeat. »Putosimme halkeamiin kaikki ja kiikuimme
usein kuin hirsipuussa syvällä jäärotkoissa.» Sillä lyhyellä ajalla,
joka oli meno- ja paluumatkan välillä kulunut, olivat jäät jo sen
verran liikkuneet, ettei samaa tietä enää kaikin paikoin ollut
mahdollinen palata.

Mannerrannalle päästyään retkikunta pyydysteli skualokkeja ja kokosi
niiden munia saaden täten verestä lihaa, joka maistui paremmalta kuin
koiranliha. Retkikunta matkasi nyt yöllä, koska keli silloin oli
kovempi, valo ei häikäissyt silmiä eikä kasvoihin tullut pakkasen
puremia. Toiselta puolen oli sillä haittansakin, jään pohja kun
päivällä matkatessa kovin kastui ja sitten jäätyi kivikovaksi. Sama oli
makuusäkkien laita. Ne eivät koskaan päässeet kuivamaan, vaan olivat
aina jääkylmät ja kankeat.

Ylängölläkin keli oli kovin huono paljon pehmeän lumen vuoksi, ja
vetäminen kovin raskasta. Jäävirrasta ei tullut minnekään päin loppua;
se virtasi laaksossa useiden vuorenhuippujen välissä. Noustuaan eräälle
vuorelle ja kartoitettuaan eteisiä ilmoja niin pitkälti kuin silmä
kantoi, retkikunta päätti kääntyä takaisin. Paluumatkalla tutkittiin
rantakallioita, jotka Antarktikan tällä osalla kaikkialla olivat
gneissiä ja graniittia. Laviinikallion alla käydessään retkeläiset
huomasivat, että useita vähintään 20 tonnin painoisia jäälohkareita oli
vyörynyt vielä 200 metriä sen kuopan ohikin, jossa he varastomatkallaan
olivat viettäneet viisi vuorokautta.

Wild oli alkujaan aikonut tehdä matkansa vain kahden muun seuralaisen
keralla, mutta myrskyn vietyä mukanaan talvella varastoon jätetyn
reen hänen täytyi ottaa mukaansa saattajaksi lähtenyt neljäskin mies,
koska tämä ei olisi voinut reettä päästä asemalle ja retkikunta itse
välttämättä tarvitsi toisenkin reen. Asemalle oli senvuoksi jäänyt
vain Moyes, joka tietysti luuli hänelle toveriksi jätetyn Harrisonin
paluumatkalla kuolleen... »Kun tulimme riittävän lähelle asemaa,
viritimme laulun ja parin sekunnin kuluttua Moyes hyökkäsi ulos
vastaamme. Kun hän näki meitä olevankin neljä, kävi hän hämmästyksestä
päälleen seisomaan», ja oli tietysti sanomattoman iloinen. Kaikkiaan
retkikunta oli matkallaan kulkenut 381 kilometriä.



Jonesin retki.


Vähän myöhemmin kuin Wildin lähti Jonesin johtama osasto, joka matkusti
länteen päin, saavuttaen Gauss-vuoren, jonka Drygalskin johtama
saksalainen retkikunta v. 1901 oli löytänyt ja tutkinut, voimatta
kuitenkaan retkeillä sen kauemmaksi kummallekaan suunnalle. Tämä
retkikunta löysi rannikolla muutamia, saaria, joilla oli erittäin rikas
eläinkunta, varsinkin pesiviä lintuja. Muutoin retkikunta ei matkallaan
kokenut muuta kuin Antarktikan tavanmukaisia vastuksia.

Wildin osaston kaikki retkikunnat saapuivat siksi ajoissa takaisin,
että oltiin valmiina lähtemään, kun »Aurora» ilmestyi taivaanrannalle.
Ei ole ihmettelemistä, että kaikki kaipauksetta lähtivät tästä
maasta, jossa olivat saaneet niin paljon kovia kokea ja joka ainakin
ilmastollisten olojen puolesta epäilemättä on maailman ynsein.

Pääasemalle jääneiden, retken johtajan t:ri Mawsonin viiden
toverinsa keralla, täytyi viettää Adélie-maassa vielä toinenkin
vuosi ja kokea uudelleen sen talven synkkä raivo. Paljon vaihtelua
tuotti kuitenkin toisena talvena langaton sähkölennätin, joka
vihdoinkin saatiin kuntoon, laivan tuotua sitä varten lisätarpeita.
Tavalliset ilmatieteelliset ja magneettiset havainnot toimitettiin,
kivennäisnäytteitä koottiin maajään kasaamista röykkiöistä, merestä
pyydettiin alempia eläimiä, maaeläinkokoelmia täydennettiin, mutta
mainittavia rekiretkiä ei enää tehty. Retkikuntalaisten mielestä tämä
toinen talvi tuntui todelliselta vankeudelta, jonka päättymistä he
odottivat yhtä innokkaasti kuin koulupojat konsanaan lukukauden loppua.
Enimmin rasitti heidän hermojaan ainainen myrsky.

Joulukuun 12 p. 1913 »Aurora» vihdoin saapui Commonwealth-lahteen
ja viipymättä sille kuljetettiin kokoelmat ja se mitä varastoista
mukaan otettiin — siinä oli viikon työ, jota tällä kertaa vaihteeksi
suosi kaunis sää. Mutta tuskin oli viimeinen kuorma tuotu laivaan,
ennenkuin hirmumyrsky hyökkäsi sen kimppuun ja jouluaatto ja -päivä
muodostuivat epätoivoiseksi taisteluksi tuulta vastaan. Vaikka laivan
koko konevoima, mitä pannusta suinkin ylipainetta lähti, oli käynnissä,
oikeni ankkurin sakara ja hädin tuskin »Aurora» vältti haaksirikon.

Kotomatkalla laiva teki pitkän kierroksen länteen tutkiakseen tarkemmin
sen puolen jääsuhteita ja muita maantieteellisiä seikkoja sekä
jatkaakseen laivan merimittaustöitä ja tieteellisiä pyydystelyitä.
Vasta helmikuun viimeisinä päivinä »Aurora» saapui Adelaiden satamaan.



Tulokset.


Australialaisen retkikunnan maantieteellisistä saavutuksista oli
tärkein melkoisen rannikkomatkan kartoittaminen. Pääaseman kartoittama
ranta sai nimeksi »Kuningas Yrjön maa», läntisen osaston kartoittama
»Kuningatar Maryn maa». Tämä ranta on sen luontoista — maajäätikön
peittämää mannerta — kuin jo edeltäpäin osattiin arvata, mutta nyt
siitä saatiin varmuus. Jäätikkö suistuu hitaasti edeten mereen,
paitsi missä kalliopohjan muoto saa sen puristumaan suurenmoisiksi
jäävirroiksi, joiden nopeus on suhteellisesti hyvinkin suuri.
Vallitsevista tuulijärjestelmistä näyttää johtuvan se, että merijäät
toisin paikoin nopeaan ajautuvat pohjoista kohden lämpöisemmissä
vesissä sulamaan, toisin paikoin taas muodostavat suunnattoman vahvoja
tasaisia »barrier-jäätiköitä». Retkikunnan pääaseman ja läntisen aseman
välillä oli »Shackletonin »barrier-jäätikkö», joka ulottuu laajana
niemekkeenä kauas mereen, mutia pääaseman kahden puolen oli vain
ajojäitä.

Useassa paikassa pistää manteren peruskallio rannoilla näkyviin,
ja sorasta ja kiviraunioista, joita jään alta on toisin paikoin
paljastunut, on saatu selville Amarktikan tämän osan reunain ja osaksi
sisäosainkin rakenne.

Magneettiset havaintojaksot ovat tärkeät etenkin senvuoksi, että samaan
aikaan myös toimitettiin havainnoita magneettisen navan toisella
puolella, Scottin retkikunnan asemalla. Rekiretkellä tuli magneettisen
navan paikka entistä tarkemmin määrätyksi.

Retkikunnan laiva suoritti suuriarvoisia syvän meren mittauksia
seuduilla, joista ei ennen ollut juuri mitään tietoja, ja kartutti mitä
tuntuvimmin kokoelmia.

Retkikunnan eläin- ja kasvitieteelliset kokoelmat napamanteren
reunoilta, jonne lukemattomia lintuja lähtee kesällä pesimään, olivat
osaksi ainutlaatuiset.



Antarktika.


Maapallon etelänavan niin ollen peittää paksu jäälakki, keskeltä
tuhansia metrejä korkea, kilven muotoinen, äärettömän laaja jääkakko,
joka lumesta vahvenemistaan vahvenee ja vahvuutensa painosta valuu
ulospäin joka puolelle, mutta sitä myöten myös syrjiltä lohkeilee
ja kylvää valtamerien piirin täyteen äärettömiä jäävuoria.
Jäävuoria lohkeilee joka rannalla, suurimmat kuitenkin nykyisten
tietojemme mukaan Rossin meren pohjukassa olevasta jääseinämästä,
Barrier-jäätiköstä, ja muista samanlaisista pöytämäjäätiköistä.
Lähimpänä emojäätikköään nämä jäävuoret ovat tahoiltuja, säännöllisen
muotoisia, ikäänkuin pöytiä, mutta sitä myöten kun ne ajelevat meressä
pohjoisemmaksi ja aallot saavat niitä jäytää, sitä myöten ne kuluvat.
Aallokko uurtaa toiselle puolelle syvän pengermän, jonka kautta
vuoren tasapaino vähitellen muuttuu, sen yläpinta vähitellen kääntyy
kaltoksi. Vähitellen ne lohkeilevat pienemmiksi, vähenevät, murenevat,
sulavat, kuta kauemmaksi etenevät pohjoista kohti lämpöisempiin vesiin.
Muoto muuttuu yhä epäsäännöllisemmäksi, huippuiseksi, holviseksi
ja onteloiseksi, ja lopulta ne hajoavat irtaimeksi jääsohjoksi ja
vihdoin katoavat. Merenkulkija kammoo näitä jääpöytiä, joiden päälle
hän ei näe mastonhuipustakaan. Mutta niiden suurenmoinen kauneus on
kaikkiin tehnyt syvän vaikutuksen, varsinkin kun myrskyaallot hyökyvät
äkkijyrkkiä seinämiä vastaan. Syvällä alusvedessä leväten ne eivät
valtavimpainkaan laineitten hyökkäyksissä huoju sen enempää kuin
kallio. Jäävuorien korkeus merestä on usein 50 metriä ja enemmänkin ja
sen mukaan syvyys seitsemän kertaa suurempi, joten vuoren vahvuudeksi
kaikkiaan saadaan 50 metriä veden päällä ja 350 metriä veden alla,
yhteensä 400 metriä. Suurimmatkaan valtamerenaallot eivät vapaudessa
kohoa 15 metriä korkeammaksi, mutta jääseinän kohdatessaan ne nousevat
niin korkealle, että tyrskyt ryöppyvät sen päälle. Merimiehet
nimittävätkin näitä jäävuoria jääsaariksi, koska ne aallokossa ovat
niin tunnottomia. Mutta alallaan ne eivät silti ole, ne vaan eivät
välitä tuulista, vaan liikkuvat merivirtain mukana, usein vastatuuleen
ja vasten aallokkoa. Jäävuoret hyisessä majesteetillisuudessaan eivät
suinkaan ole vailla asukkaita. Hylkeet niille kiipeilevät, missä vain
huomaavat aaltojen sorvaamaa pykälää, ja napameren lukuisa siipikarja
niillä lepäilee eräretkiensä välillä, vaikka lähteekin varsinaiselle
mannermaalle taikka saarille pesimään ja sikiämään. Toisinaan
jäävuoria ilmestyy mereen tavallista runsaammin, ne jäähdyttävät
meriveden tavallista kylmemmäksi, ennättävät silloin pohjoiseen
lauhkeille vesille, joilla muutoin harvoin nähdään luntakaan. Syytä
tähän jaksollisuuteen ei varmaan tiedetä, arvellaan sen ehkä johtuvan
maanjäristyksistä. Maanjäristyksiä on kyllä riittävästi syytä epäillä
alueella, jossa on toimivia tulivuoria ja jonka ympärillä meressä on
kokonainen kiehkura sammuneita tulivuorisaaria. Tämmöisiä jäävuosia oli
menneellä vuosisadalla kymmenkunta, ja sekä Intianmeressä että Tyynessä
meressä jäävuoret silloin kulkivat yli 40:nnen leveyspiirin, jopa
etäisimmät näyttelivät' itseään Hyväntoivonniemenkin edustalla, s.o.
Gibraltarin ja Maltan asteleveyksillä, jos pohjoisen pallonpuoliskon
leveyksiin vertaamme. Vuosina 1892 ja 1893 oli niinikään tavallista
enemmän Antarktikan jäävuoria matkalla lauhkeisiin vesiin. Atlantin
meren eteläosa oli niin täynnään jäitä, että niistä oli paljon haittaa
Kap Hornia kiertäville laivoille. Silloin uiskenteli meressä jääsaaria,
jotka olivat hyvinkin yhtä laajoja kuin Bornholm tai Wightin saari, ja
lähempänä napapiiriä ne olivat olleet vielä suurempia..

Etelänapaseutujen ilmastolliset seikat ovat viimeisten retkien kautta
joutuneet aivan uuteen valoon.

»Urheitten länsituulien» rengas, joka 40:nnen ja 60:nnen leveyspiirin
välillä vallitsee, on seurauksena erinomaisen alhaisesta ilmapaineesta.
Maata kiertävään kaukalon tapaiseen minimiin virtaa ilmaa käännepiirien
seuduilla olevasta korkean ilmapaineen alueesta, tuulet yleisen
tuulilain mukaan matkalla muuttavat suuntaansa, kunnes muodostavat
maata kiertävän länsituuleenkaan. Kaikilla niillä saarilla, jotka
ovat tässä vyöhykkeessä, vallitsee niin kehittynyt meri-ilmasto, s.o.
verraten kylmät kesät ja lauhkeat talvet, ettei muualla maapallolla
ole sen vertoja. Tämän johdosta luultiin, että kauempana etelässäkin
ilmaston laatu olisi jotenkin samanlainen. Mutta onkin tavattu
aivan päinvastaiset olot: Etelänapamaalla vallitseekin kehittynyt
mannerilmasto ja se synnyttää toisen omituisen tullijärjestelmän,
joka on edellisen vastakohta. Napamanteren keskiosissa vallitsevan
tavattoman kylmyyden vuoksi sen päällä syntyy korkean ilmapaineen
alue, maksimi, josta ilma pitkin jääylängön kaltevaa pintaa valuu
ulospäin joka taholle, muuttaen maan pyörimisen johdosta kaiken aikaa
suuntaansa, niin että tuulet usein myrskyisinä kaakko- ja itätuulina
saapuvat jäälakin reunoille. Siten syntyy Etelänavan ympärille kaksi
rinnakkaista tuulijärjestelmää, joista toinen, pohjoisempi, on
länsituulien, toinen eteläisempi, itätuulien vyöhyke. Näitten molempien
vyöhykkeiden välillä on kapeahko tyvenempi alue, jossa vallitsevat
vaihtelevaiset tuulet. Reunoille virratessaan ja samalla alemmaksi
laskeutuessaan sisämaan tuulet, vaikka alussa ovat tavattoman kylmät,
melkoisesti lämpiävät, niillä on toisin sanoen föhn-tuulien luonne.

Antarktikan lauhkeimpien osien lämpötiloista antavat seuraavat numerot
käsitystä: Grahamia maalla on vuoden keskilämpö noin -12°C, Keisari
Wilhelm II:sen maalla -11,5°, Etelä-Viktorianmaalla -17,8°. Eri vuosina
keskilämmöt kuitenkin melkoisesti vaihtelevat, varsinkin manteren
reunoilla, koska keskilämmöt pohjoista kohti meren päällä hyvin nopeaan
lisääntyvät ja lämpöisen ja kylmän alueet aina jonkun verran siirtyvät
puoleen ja toiseen. Korkein Etelä-Viktorianmaalla kesällä huomattu
lämpö oli +3°C, mutta semmoisia päiviä ei ollut useita. Enimmäkseen
on lämpömittari kesälläkin jäätymäkohdan alapuolella, ja kuvaavaa
on, että retkeilijät yleensä jo valittavat hellettä, milloin on
lämpöasteita. Jo muutamilla pakkasasteillakin saattaa auringon paahde
käydä rasittavaksi. Varsinaisella etelanapaylängöllä vuoden keskilämpö
luultavasti on alhaisempi kuin missään muualla maan pinnalla.

Lumen tulo ei varsinaisella etelämaalla ole suuri, ja senkin,
minkä sataa, lakaisevat rajut myrskyt mennessään pois. Tämä onkin
luonnollista, koska tuulet säteilevät mannermaan keskeltä ulospäin,
tulevat siis kuivalta keskiylängöltä ja matkalla lämmetessään yhä
kuivuvat. Pohjoisempana, meren päällä, sitä vastoin sataa lunta sitä
runsaammin, ja sen vuoksi Eteläjäämeren kaikki saaret kantavatkin
vahvoja lumi- ja jääpeitteitä, jotka enimmäkseen ulottuvat alas mereen
saakka. Näiden maajäätiköiden muodostumiseen ei ole syynä alhainen
keskilämpö, sillä Eteläjäämeren keskilämmöt ovat verraten korkeat, vaan
ylen runsas sademäärä. Kapinaan eteläpuolella esim. on valtameressä
pieni Bouvetin saari, jota sitä ympäröiväin ainaisten sumujen vuoksi
harva merenkulkija näkee, ellei aivan lähelle satu. Vaikka tämä saari
on Bornholman leveydellä ja siis jo kaukana varsinaisen Jäämeren
ulkopuolella, on s kuitenkin runsaan lumentulon vuoksi melkein
kauttaaltaan maajäätikön peitossa. Bouvetin saarikin on sammunut
tulivuori.

Etelänapamaalla ei luonnollisesti voi olla sanottavaa kasvimaailmaa,
koska lumetonta maatakaan ei ole juuri ensinkään, muuta kuin jyrkimmät
vuoristorinteet. Etelänapamanterelta tunnetaan muutama kymmenkunta
sammalta ja jäkälää, sekä joku vähäpätöinen ja ylen harvinainen
putkilokasvikin Länsi-Antarktikasta, jossa olot ovat kasvistolle
edullisimmat. Runsaampi on kasvullisuus niillä saarilla, jotka
ympäröivät etelämaata, vaikkei niilläkään metsä menesty ankaran tuulen
vuoksi. Meri sitä vastoin, sekä varsinainen Jäämeri aina napamaan
rannoille saakka, että varsinkin viileä Etelämeri, on erinomaisen
rikasta leväkasveista. Siellä tavataan suurimmat tunnetut ruskolevät.

Tavattoman paljon rikkaampi on etelänapamaailman eläinkunta. Se on
omituisuutensa vuoksi erinomaisen mieltäkiinnittävä. Varsinaisia
maaeläimiä ei tosin ole muuta kuin Etelämeren saarilla, esim.
Kerguelenillä muutamia hyönteisiä, kotiloita ja matoja.

Mutta meressä on sitä runsaampi eläinmaailma, sekä pohjassa, vedessä,
että pinnalla ja ilmassa. Muutamat alimmat elimistöt ovat siihen
määrään sovelluttaneet itsensä kestämään alhaisimpiakin lämpömääriä,
että niitä on mahdoton tappaa kylmyydellä. Valaita on runsaasti,
vaikka ne viime vuosisadan keskivaiheilla jo yhteen aikaan hävitettiin
hyvin vähiin. Erinomaisen runsaasti on hylkeitä, jotka kauttaaltaan
ovat toisia lajeja kuin pohjoisnavan vesissä. Sumin hylje on
merielefantti (_Cystophora proboscidea_). Tavallisempi on merileopardi
(_Stenorrhynchus leptonyx_). Sitä paitsi on viljalti pienempiä
hylkeitä. Yhteinen luonteenominaisuus Etelänapamaan eläimille on se,
että ne hyvin vähän pelkäävät ihmistä. Niitä voi sen vuoksi tiloiltaan
tappaa, ottaa melkein kuin varastohuoneesta. Tämä koskee varsinkin
etelänapamaailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä eläimiä, pingviinejä,
jotka ovat kaikista linnuista parhaat uijat. Maalla ne liikkuvat
kömpelösti, kävellessään pitävät evämäisillä, lentoon kelvottomilla
siivillään tasapainoa, levätessään taas istuvat hännällään, lyhyillä
jaloillaan tukien ruumistaan. Mutta vedessä ne ovat sitä nokkelammat.
Etelänapamatkustajat kertovat ihmeitä niiden uimataidosta. Helposti
ne seuraavat täydessä vauhdissa kulkevaa laivaa pitkät matkat, jopa
uivat sen sivukin mielin määrin. Niiden uimanopeus on niin suuri,
että ne vedestä ylös sukeltaessaan voivat sillä vauhdilla hypätä
muutamaa metriä korkealle jäänreunalle. Pingviinejä on montakin lajia,
suurin on noin 1,3 metriä korkea. Nämä linnut elävät sulan veden
reunassa, peräytyvät talveksi sen mukana pohjoista kohti ja kesällä
vaeltavat Etelämaan reunoille munimaan ja poikasiaan hoitelemaan.
Maalla ja jäällä matkatessaan ne varovasti astuvat hanhenmarssissa,
siipityngillään tasapainoa pitäen, säännöllistä tuntumusta noudattaen,
leiriytyvät tuhansittain samoille paikoille, eivätkä vähääkään pelkää
ihmistä, vaan päinvastoin uteliaina lähenevät häntä, missä vain
näkevät. Liha ei tosin ole aivan maukasta, mutta sillä on kuitenkin
tuoreena ravintona suuri arvo.

Etelämeren huomattavimpia lintuja ovat monenlaiset myrskylinnut ja
lokit, joita ilma joskus kiehuu täytenään. Nämäkin jotenkin vähän
pelkäävät ihmistä, mutta ovat niin rosvoluontoisia, että esim. prof.
Davidin johtamalta magneettisen navan retkikunnalta joskus ryöstivät
paistin pannusta. Retkeilijät kertovat ilmiöitä niitten erinomaisesta
vainusta ja petomaisuudesta. Myrskylinnut ovat valtameren väsymättömät
lentäjät. Oli sää kuinka ankara tahansa, alati ne yhtä keveästi
kiitävät aaltoilevan meren päällä, tähystellen saalista.

Matelijat ja sammakkoeläimet puuttuvat kokonaan etelänavan maista,
kaloja sitä vastoin on runsaasti, vaikka niitä vielä on vähän tutkittu.
Monet niistä ovat hyvinkin samanlaisia kuin pohjoisessa jäämeressä
tavattavat, mutta ratkaisematon asia toistaiseksi on, ovatko ne
alkujaan olleet samoja lajeja. Kivettymät epäämättömästi todistavat,
että etelä-napamaalla on ollut lauhkean ilmaston kasveja ja eläimiä.
Kaikesta päättäen ovat nykyiset pingviinitkin alkujaan olleet lauhkean
ilmanalan eläimiä ja vasta mukautumisen kautta vähitellen muuttuneet
napameren eläjiksi. Ruotsalainen retkikunta löysi Länsi-Antarktikasta
nykyisiä lajeja vielä paljon suurempien pingviinien jäännöksiä niiltä
ajoilta, jolloin Länsi-Antarktikassa varmaan vallitsi lauhkea ilmasto.

Jo ennenkuin Etelänapa-manteren olemassaolosta oli mitään varmaa
tietoa, olivat geologit Etelä-Amerikan, Etelä-Afrikan ja Australian
kivettymiä ja nykyisiä eläin- ja kasvimuotoja toisiinsa vertaamalla
tulleet siihen johtopäätökseen, että näitten maanosain välillä,
menneinä geologisina aikoina, tarkemmin määritellen jurakaudella, on
ollut maayhteys, niin että kasvit ja eläimet ovat voineet vaeltaa
maanosasta maanosaan. Etelämaan geologian tutkiminen viittaa siihen,
että tämä mantere juuri on jäännös tuosta sillasta. Länsi-Antarktikan
ja Patagonian maantieteelliset ja kasvitieteelliset muinaisolot
selvään viittaavat siihen, että ne ovat ennen yhteen kuuluneet.
Antarktikan muista osista on löydetty kivettymiä, joitten nojalla
voidaan päättää sillan jatkuneen edelleen Australiaan. Näitä
todistuskappaleita toi Wilson Beardmoren jäävirralta Shackletonin
löytämistä kivihiilikerroksista. Kun todistuskappalten sarja saadaan
täydelliseksi, on sen kautta eräs mieltäkiinnittävimpiä ja suurimpia
geologisia kysymyksiä saanut ratkaisunsa. Sekä ruotsalaisen retkikunnan
löytämät kivettymät, jotka ovat tulleet manteren sisäosista jäävirran
pohjaravan kanssa, että Etelä-Viktorianmaalta tuodut epäämättömästi
todistavat, että vielä tertiääriajalla etelänapamanteretta peittivät
suuret metsät, joissa muun muassa kasvoi Chilessä nykyjään tavattavia
araukariapuita.

Shackletonin retki osoitti, että etelänapa on laajalla korkealla
jääylängöllä. Scottin, Davidin y.m. retkien kautta tiedetään, että tämä
ylänkö ulottuu kauas pohjoista kohti meren rantoihin saakka, vaikka
se tosin reunoja kohti alenee. Näistä seikoista, ynnä Antarktikan
sisäosissa vallitsevista ilmastollisista seikoista, sen korkean
ilmapaineen alueesta, jonka keskusta näyttää olevan vielä navan
takana, on eräs saksalainen maantieteilijä laskenut, että Etelänapamaa
luultavasti on kaikista maanosista korkein.

Kuinka vahva Antarktikaa peittävä jää on navan seuduilla, se arvatenkin
jää kaikiksi ajoiksi tietämättömäksi. Shackleton kuitenkin luuli
jääylängön pengermistä ja halkeamista voivansa päättää, ettei jääkerros
ole aivan vahva, ja samaan viittaa se seikka, että lumentulo siellä,
korkean ilmapaineen alueella, välttämättä on hyvin pieni. Sen mukaan
olisi Etelänapamaan kallioalustakin siis ylänkö, joka vetää Tibetille
vertoja.



VIIME VUOSIEN RETKEILYJÄ.



Shackletonin toinen etelänaparetki.


Hyisellä etelällä on, samoin kuin hyisellä pohjolallakin, kaikista
hirmuistaan huolimatta salainen viehätysvoimansa, joka on saanut monen
retkeilijän sinne takaisin haluamaan, vaikka hän kuinka täperältä
olisikin siellä kohtalon iskun välttänyt. Tuskin oli Shackletonkaan
kotia päässyt, ennenkuin hän alkoi uutta retkeä miettiä. Hän aikoi
kulkea Weddellin meren pohjukasta etelänavan poikki Rossin merelle,
jonka perukasta, Erebus vuoren juurella, hän oli edelliselle retkelleen
lähtenyt. Varat hän sai yksityisiltä lahjoittajilta.

Maailmansota puhkesi aivan samoina päivinä, joina Shackleton
»Endurancella» lähti matkaan. Etelä-Georgian valaanpyyntiasemalle hän
saapui samoihin aikoihin, jolloin saksalainen laivasto Falklandin
saarilla tuhottiin. Sieltä etelää kohti jatkaessaan retkikunta
Weddellin meren suulla tapasi paljon ajojäitä, sillä Etelä-Jäämerellä
oli hyvin huono jäävuosi, mutta se pääsi kuitenkin tammikuun toisella
viikolla 1915 ajojäävyöhykkeen läpi avoveteen — jossa sivuutettiin 500
jäävuorta päivässä — ja tätä kesti aina Coatsin maahan saakka.

Retkikunta sivuili etelämanteren rantaa eteläänpäin — ranta oli
yhtämittaista jääseinää — tavaten leveydellä 75° S. suojaisen,
glasieerikielekkeen muodostaman sataman, josta olisi päässyt manterelle
ja maamatka olisi voitu alkaa, mutta Shackleton toivoi pääsevänsä
vielä kauemmaksi saksalaisen Filchnerin retkikunnan löytämään
poukamaan, josta navalle olisi ollut 300 km lyhempi matka. Kuljettuaan
kappaleen tuntematonta rantaa, jonka hän nimitti Cairdin maaksi erään
mesenaattinsa kunniaksi, hän pyrki Prinssi Luitpoldin maahan, mutta
leveydellä 76°44' S. »Endurance» takertui jäihin kiinni, eikä sen
koommin irti päässyt.

Se ajautui ensinnä etelää kohti ja Shackleton toivoi vielä irti
pääsevänsä. Helmikuun lopulla se oli vain 100 km päässä Luitpoldin
maasta, Vahselin poukamasta, mutta oli niin kovassa jäissä kiinni,
ettei ollut yrittämistäkään pyrkiä rantaa kohden, eikä myöskään ollut
mahdollista kuljettaa varastoja röykkiöisen merijään poikki maihin.

Shackleton toivoi seuraavana kesänä parempaa onnea, mutta jääkenttä
alkoikin nyt liikkua pohjoista kohti. Elokuun lopussa se oli leveydellä
70° S. ja oli siten kulkenut lähes 400 km takaisin päin eteläisimmästä
kohdastaan. Talvi kului jotenkin rattoisasti, mutta keväällä jäät
alkoivat liikkua, sysäytyä vastakkain ja halkeilla ja laiva joutui
kovain puristusten alaiseksi. Lokak. 18:ntena, jäät kohottivat
»Endurancen» korkealle ilmaan, mutta jakaantuivat sitten, niin että se
vaipui takaisin sulaan railoon, voimatta kuitenkaan kulkea sitä pitkin
minnekään. 21:senä jäät uudelleen rutistivat laivan väliinsä painaen
keulan alas ja laidat kuhmuihin, niin että se alkoi vuotaa pahoin.
27:ntenä lokak. täytyi kantaa varastot ja veneet jäälle ja leiriytyä
siihen ja ajatella pelastusta. Paulet-saarelle, jossa O. Nordenskjöldin
retkikunta oli talven viettänyt ja jonka majaan oli jätetty eväitä,
olisi ollut vain 580 km, mutta jään poikki ei ollut sinne yrittämistä
eikä mikään apuretkikunta olisi tiennyt haaksirikkoisia sieltä etsiä.
Etelä-Georgiaan, joka oli lähin asuttu paikka, oli 1,600 km.

Retkikunnan leiri ajautui edelleen hiljalleen pohjoista kohti
Länsi-Antarktikan itärannan kanssa yhdensuuntaisesti, seudun poikki,
missä joku edellinen purjehtija oli luullut maata nähneensä, mutta
jossa Shackletonin tiedemiehet tapasivat 2,400 m syvän meren. Marrask.
21:senä -»Endurance» keula edellä sukelsi syvyyteen.

Haaksirikkoiset yrittivät nyt kulkea jään poikki Pauletin saarelle,
mutta matka varastojen ja veneitten keralla edistyi niin hitaasti,
että yrityksestä täytyi luopua ja leiriytyä uudelleen. Tämä uusikin
leiri ajautui edelleen pohjoista kohti ja sula meri alkoi tulla
yhä lähemmäksi. Retkikunnan ainoa pelastuksen toivo oli nyt päästä
jollekulle Etelä-Shetlandin saarista, sillä jääkentät alkoivat
hajaantumistaan hajaantua. Maaliskuun viimeisinä päivinä 1916 satoi
rankasti ja elämä jäällä kävi yhä vaikeammaksi. Jääkentät lohkeilivat
ja ohenivat ja alkoivat valtameren suurissa mainingeissa kellua.
Petovalaat kiertelivät jäätelejä ahnaina kuin haikalat, toivoen
saavansa leirin asukkaat syödäkseen. Teltoissa tuskin uskallettiin enää
nukahtaa, jää kun halkeili milloin mistäkin, joskus telttain altakin,
niin että miehiä vierähti veteen. Huhtikuun 9:ntenä täytyi veneet
työntää vesille ja soutaa jäätelien välitse pohjoista kohti.

Jäät alkoivat nyt tuulen mukana kulkea itää kohti, jossa ei olisi ollut
pelastuksen rantaa ennenkuin Australiassa, eikä sen vuoksi ollut muuta
neuvoa kuin pyrkiä myrskyisen meren poikki Elefantin saarelle, joka on
Grahamin maan edustalla ja jossa ei siihen saakka kukaan ollut maissa
käynyt. Matkaa sinne oli 160 km aavan meren poikki. Oli niin kylmä,
että miehet palelluttivat kätensä ja kasvonsa, aallot olivat niin
suuret, että toinen puoli oli meritautisena ja kauhusta mielettömänä,
vesi loppui, kun ei enää ollut jäätä saatavana. Ensimmäinen yö aavalla
merellä oli suunnattoman vaikea. Veneitten täytyi olla alallaan
vesiankkurissa, jotteivät kulkisi saaren ohi pimeässä. Hyrsky jäätyi
ja silasi veneessä kaikki ja jää täytyi pimeässä hakata pois, koska
se muutoin uhkasi upottaa veneet. Kylmää oli 18 pakkasastetta. Kaikki
kuitenkin kestivät aamuun saakka, jolloin auringonpaiste lämmitti
haaksirikkoisia. Seuraavana iltana oltiin muutaman kilometrin päässä
Elefantin saaren kalliorannasta, joka jyrkkään kohoaa 300 metriä
korkein seinämin hyrskyävistä aalloista, mutta seuraavakin yö täytyi
vielä viettää veneissä ja vasta sitä seuraavana aamuna retkikunta
pohjoisrannalta löysi laitea rantaa ja saattoi uupuneena, valvoneena
ja viluisena laskea maihin. Tuskin oli kuitenkaan veneet saatu maalle,
ennenkuin huomattiin rannan olevan niin matalan, että tulvavuokset
peittäisivät sen, ja täytyi taas lähteä rantahyökyjen läpi merelle
ja muuttaa kauemmaksi länteen, jossa oli korkeampi rantakaistale.
Kaikkialla muualla aallot hyökyivät korkeita mustia kallioseiniä tai
glasieerien jyrkkiä rintamia vastaan, joita purkautui mereen joka
laaksosta ja rotkosta.



Sankarillinen veneretki.


Kun ei ollut toivoa siitä, että mikään apuretkikunta tänne löytäisi,
päätti Shackleton lähteä suurimmalla veneellään Etelä-Georgiasta apua
hakemaan. »James Caird» oli vain 6 1/2 metrin pituinen, runsaasti kahta
metriä leveä avoin valaanpyyntivene, jonka parraspuita korotettiin ja
keulapuoli ja perä kangaskannella peitettiin. Purje ei ohut suuri,
mutta tuulta tiedettiin riittävän. Viiden miehen keralla, kuukauden
eväin, hän sitten lähti tälle toivottoman vaaralliselle retkelle.
Matkaa oli 1,300 km ja meri, Kap Hoornin meren jatkoa, on maailman
myrskyisin ja pahamaineisin. Elefantin saarelle jäi 22 miestä Frank
Wildin kokeneeseen johtoon.

Huhtikuun 24:ntenä »James Caird» lähti merelle. Jäät alkoivat
jo piirittää Elefantin saarta ja pingviinit olivat muuttaneet
lauhkeammille seuduille ja jäätelien välisiä railoja pieni vene
pujotteli ulapalle. Rannalle jääneet taas kumosivat veneensä ja
leiriytyivät niitten alle odottamaan.

Se oli epätoivon yritys. Retkeilijät olivat jo ennaltaan lopen
uupuneet pitkän seikkailunsa vaaroista ja rasituksista, heidän
vaatteensa olivat kuluneet ja repaleiset, iho joka jäsenestä rikki
ilkeäin rakkojen johdosta, joita suolainen vesi, kylmä ja karkean
vaatteen hankaus tapaavat merellä synnyttää. Vaikea heidän oli seistä
muuta kuin hetkinen mastoon nojautuen, mahdoton istua muuta kuin
peräpuolessa kansiaukossa, työläs maatakin vuotavan vaatekannen alla
epätasaisella painolastilla ja laatikoilla. Vuoron takaa istuivat
miehet kaksi tuntia peräsimessä, josta vapautuessaan he usein olivat
niin turtuneet, että tuskin saattoivat kättään liikuttaa tai polveaan
taivuttaa. Priimuksella keitettiin, milloin voitiin, mutta tuulen ja
aallokon vuoksi se enimmäkseen oli mahdotonta. Auringon pilkistäessä
kapteeni Wersley, joka hoiti suunnan määräyksen, nousi ja toisella
kädellä mastoa seväten, toisessa kädessä sekstantti, katsoi auringon
korkeuden veneen kohotessa aallon harjalle ja taivaanrannan hetkisen
näkyessä. Pieni alus vaipui vuoron aaltojen laaksoon, joissa oli
hetkisen pettävää tyyntä, vaikka hyrsky lensi korkealla pään päällitse,
vuoron nousi aallon harjalle ja kiljuvan tuulen riuhtaisemana syöksyi
aallonharjan hyrskyyn ja kuohuun, vaipuakseen siitä jälleen laaksoon
ja uudelleen myrskyyn kohotakseen. Merilinnut saattelivat purtta
matkalla, pieni Kapin kyyhky ja suuret albatrossit, jotka lensivät niin
alahatse, että purjehtijat olivat näkevinään niiden silmäin elottoman
uteliaisuuden. Jäätä muodostui herkeämättä ja sitä oli uupumatta
hakattava pois, ja vähän lämpöisemmille vesille päästyä oli taas vettä
herkeämättä viskattava.

Niin taitavasti Wersley johti purtta, että Etelä-Georgian vuoret
toukokuun 8:ntena kohosivat näkyviin. Saari ei ole suuri, mutta 1,300
kilometrin päästä hän oli myrskyisen meren poikki ohjannut veneen
suoraan siihen. Vielä viimeisen myrskyn kestettyään, jossa se oli
mastonsa menettää, »James Caird» pääsi Haakon kuninkaan vuonoon, josta
täytyi kulkea 2,500 m korkean, lumen ja jäätiköiden peittämän vuoriston
yli pohjoisrannalla olevalle valaanpyyntiasemalle. Kolme miestä
jätettiin »James Cairdin» alle- makailemaan, kaksi heistä kun oli niin
lopen uupunut, etteivät he olisi kyenneet vuoriston yli kiipeämään,
ja kahden miehen keralla Shackleton nousi lähimpään solaan. Matkaa
oli 28 km. Toukok. 19:ntenä aamulla liikkeelle lähdettyään ja yötä
päivää pimeässä ja sumussa kuljettuaan retkeilijät seuraavana päivänä
aamupäivällä repaleisina, likaisina ja lopen uupuneina pääsivät hyvin
varustetulle valaanpyyntiasemalle, jossa ystävällinen vastaanotto ja
kaikenlaiset sivistyneen elämän mukavuudet heitä odottivat. »Koska
sota päättyi?» oli Shackletonin ensimmäinen kysymys. »Ei se ole vielä
päättynyt...» Pieni höyrylaiva nouti etelärannalle jääneet kolme miestä.

Shackletonin ensi huoli oli nyt pelastaa Elefantin saarelle jääneet
miehet ja ensi yrityksen hän teki 80 tonnin valaanpyyntihöyryllä, joka
oli Etelä-Georgiassa talviteloilla. Tämä ei kuitenkaan päässyt 115 km
lähemmäksi Elefantin saarta, jonka ajojäät olivat piirittäneet, eikä
Shackletonilla ollut muuta neuvoa kuin lähteä Falklandin saarille,
jossa hän pääsi sähkölangan päähän ja saattoi ryhtyä suurempiin
avustustoimiin. Uruguayn hallitus lupasi lähettää pienen höyryn
ja sillä Shackleton 10:ntenä kesäkuuta uudelleen lähti Elefantin
saarelle yrittämään myrskyssä ja pakkasessa. Yritys oli nytkin
turha. Hän lähti silloin Punta Arenakseen, Magalhãesin salmeen, ja
sai sieltä vuokratuksi »Emma» nimisen vanhan purjelaivan, johon hän
pestasi kymmenen kahdeksaan eri kansallisuuteen kuuluvaa miestä —
joukossa oli joku suomalainenkin. »Yelcho» niminen pieni chileläinen
höyrylaiva lähti hinaamaan »Emmaa» Kap Hoornin meren poikki. Kaikki
touvit kuitenkin katkesivat ja »•Emman» täytyi omin neuvoin purjehtia
perille. Yhä kuitenkin jäät estivät lähestymästä Elefantin saaria ja
töin tuskin »Emma» itse pelastui Falklandin saarille, myrskyisimmän
matkan jälkeen, mitä vielä kukaan laivalla olleista oli kokenut.
Falklandin saarilla Shackleton kuuli, että Englannin meriministeriö
oli varustanut »Disccveryn» pelastamaan haaksirikkoiset Elefantin
saarelta, mutta hän pelkäsi heidän kuolevan nälkään, ennenkuin
apu saapuisi, ja jatkoi hellittämättä omia yrityksiään. Hän sai
Chilen hallituksen lähettämään »Yelchon» hinaamaan »Emman» takaisin
Magalhãesin salmeen ja yritys lopulta onnistuikin, vaikka tällä
kertaa olikin tulla tuho luoteismyrskyn valtavan rajuuden vuoksi.
Sitten hän sai Chilen hallituksen lainaamaan pienen »Yelchon» vielä
viimeiseen yritykseen ja elokuun 25:ntenä hän uudelleen lähti matkaan.
Ilma eli tällä kertaa jotenkin suotuisa ja 30 p. elokuuta »Yelcho»
pääsi Elefantin saaren rantaan. Haaksirikkoiset alkoivat juuri syödä
päivällistä, kun huomasivat laivan, ja se päivällinen kerrankin jäi
syömättä. Vene souti maihin, keulassa Shackleton, joka jo matkan päästä
nakkeli savukelaatikoita kurottaviin käsiin. Kaikki haaksirikkoiset
olivat terveinä ja tervehtivät hurjalla riemulla tietoa johtajansa
onnistuneesta purjehduksesta Etelä-Georgiaan. Syyskuun alussa »Yelcho»
palasi Chileen, jossa tieto pelastuksesta herätti suurenmoisen
innostuksen.

Valparaison kautta, jossa Chilen hallitus otti hänet mitä
suosiollisimmin vastaan, Shackleton sitten matkusti San Franciscoon ja
sieltä Tyynenmeren poikki Uuteen Seelantiin lähteäkseen pelastamaan
sitä retkikuntansa osaa, joka oli Erebus vuoren luota vienyt varastoja
Barrieri-jäätikön eteläpäähän hänen aiottua maaretkeään varten.
»Auroralla», Davis kapteenina, hän joulukuun 20:ntenä lähti matkaan ja
saapui jo tammikuun 10:ntenä Erebus vuoren juurelle, jossa tavattiin
kuusi etelästä merijäätä pitkin matkaavaa miestä. Surulliset olivat
heidän tuomansa uutiset.

Se osasto, joka oli vienyt eväitä Barrieri-jäätikölle, oli saavuttanut
leveyden 80° S. ja hyvin ajanut asiansa, mutta paluumatka oli ollut
tavattoman vaikea. Vähissä hengin he pääsivät Erebus-vuorelle, yhden
miehen heitettyä uupumuksesta henkensä.

Tämän joukon retkellään ollessa oli hirmumyrsky reväissyt retkikunnan
laivan kiinnityksistään irti, ennenkuin kaikkia varastoita vielä oli
maihin tuotu, eikä laivalla ollut muuta neuvoa kuin palata Australiaan.
Kun eväitä vienyt retkikunta palasi Erebus-saaren länsirannalla olevaan
Discovery-majaan, ei laivaa siis näkynyt, ei kuulunut. Palanneet miehet
tapasivat kuitenkin Scottin retkikunnan majassa runsaasti eväitä ja
lepäsivät ja virkistyivät siellä kaikin puolin. Lepo olikin tarpeen,
sillä 160 päivässä he olivat kulkeneet 2,400 km. Pari miestä halusi
kuitenkin kulkea pohjoisemmaksi Kap Evansiin, jossa Scottin töinen
talvimaja oli ja jossa otaksuttiin olevan toisia miehiä, mutta kun
Erebus-saaren rantaa oli jyrkkyytensä ja jäävirtainsa vuoksi mahdoton
kulkea, täytyi sinne pyrkiä meren kavalaa jäätä. Tuskin he olivat
lähteneet matkaan, kun myrsky kuori salmesta nuoren jään ja vei
miehet merelle hyiseen hautaan. Vasta kesäkuun puolivälissä vanhaan
Discovery-majaan jääneet pääsivät lähtemään Kap Evansiin, jossa
he tapasivat neljä miestä ja saivat tiedon laivan ennenaikaisesta
pakollisesta poislähdöstä. Shackleton otti miehet »Auroraan» ja palasi
Uuteen Seelantiin.

Shackletonin toisen retken tärkein tulos oli sen merivirran toteaminen,
joka kiertää Weddellin merta, kulkien itäpuolta etelää kohden,
länsipuolta, summattomia jääpaljouksia mukanaan kuljettaen, palaa
pohjoiseen. Kotimaassa herätti varsinkin rohkea veneretki Elefantin
saarelta Etelä-Georgiaan suurta innostusta ja sitä pidetään yhtenä
brittiläisten merimiesten loistavimmista mainetöistä.

Kotiutuneet naparetkeilijät palvelivat sitten maataan sodassa,
Shackleton muun muassa Muurmannin rannalle lähetetyn englantilaisen
retkikunnan varusosastossa. Sorokan asemalta hän talvisydännä ajoi
Arkangeliin ja takaisin, aikoen ruveta Pohjois-Venäjällä metsäkauppoja
tekemään. Yrityksestä ei kuitenkaan tullut mitään.

Sodan päätyttyä hän sai varustetuksi vielä yhden retkikunnan
Etelä-Jäämeren tutkimiseksi, mutta Etelä-Georgiaan saavuttuaan hän
äkkiarvaamatta uupui, kuolema tapasi paljonkokeneen ja kestäneen miehen
ja hän sai Etelä-Georgian rannalla hautansa.



Pohjoisnaparetkiä.


Peary luuli nähneensä Grantin maan luodepuolella maata, jonka hän
nimitti »Crockerin maaksi», ja tätä maata etsimään lähti Yhdysvalloista
v. 1913 retkikunta Mac Millanin johdolla. Jääesteiden vuoksi laiva
ei päässyt Etahia kauemmaksi (Smithin salmen itärannalle), mutta
Mac Millan teki seuraavana keväänä yhden toverin keralla Smithin
salmen ja Ellesmeren maan poikki pitkän rekiretken Nansenin salmeen
Grantin maalle ja edelleen luodetta kohti valtamerelle 240 km päähän,
löytämättä maasta merkkiäkään. Useita muitakin pitkiä rekiretkiä tämä
retkikunta teki, muun muassa Amund Ringnesin maalle, jonka Sverdrupin
retkikunta oli löytänyt.

Beaufortin meressä, joka on Alaskasta pohjoiseen, Parryn saaristosta
länteen, on otaksuttu ehkä vielä olevan maata ja sitä lähti v. 1913 V.
Stefanssonin johtama retkikunta etsimään »Karluk»-nimisellä laivalla,
jota Pearyn laivan kapteeni R.A. Bartlett johti.

»Karluk» takertui kuitenkin jäihin 30 km päässä Amerikan
pohjoisrannasta ja ajeli jäiden keralla, kunnes tammikuun 11:ntenä
ruhjoutui Herald saaren luoteispuolella. Retkikunta pelastui
varastoineen jäälle, mutta kun napayö ei vielä ollut päättynyt, päätti
Bartlett odottaa valoa, ennenkuin lähti joukkoineen maihin pyrkimään.
Viisi miestä, jotka vasten hänen neuvoaan lähtivät yrittämään,
katosivat tuntemattomiin kohtaloihin. Maaliskuun 12:ntena Bartlett
johti eloon jääneet Wrangelin saarelle ja kulki sieltä muutaman miehen
kanssa manterelle apua hakemaan. Retki onnistui, saarelle lähetettiin
laiva, mutta kolme miestä ennätti kuolla Wrangelin saarella, ennenkuin
apu tuli. Stefansson itse oli jäänyt Alaskaan, hän kun sattui olemaan
maalla metsästysretkellä »Karlukin» ajautuessa myrskyn käsissä ulos
merelle.

Stefansson kahden miehen keralla kulki merijäätä Banksin maahan, josta
hän retkeili Prinssi Patrickin saarelle ja kartoitti sen, löytäen
sitten v. 1916 Gustav Adolfin merestä uuden saaren, toisen pienemmän
Ellef Ringnesin saaren pohjoispuolelta, ynnä vielä kolmannenkin. Ellef
Ringnesin saaren hän huomasi kahdeksi saareksi ja Kristianin saaren
olevan pienemmän kuin oli otaksuttu. Myöhemmin hänen toverinsa teki
retken Beaufortin merelle ja tämä retki samoin kuin »Karlukinkin»
ajelu, supisti hyvin vähäksi sen mahdollisuuden, että Beaufortin
meressä olisi tuntematonta maata.

Useita vaillinaisesti varustettuja venäläisiä retkikuntia lähti v. 1912
pohjoisnapamaihin, saamatta kuitenkaan suuria aikaan.

G.L. Sedoff lähti Frans Josefin maahan, jonne hän, Novaja Zemljan
pohjoispuolella eräässä saaressa talvea vietettyään pääsikin. Kahden
toverin keralla hän lähti 24 koiralla napaa kohti pyrkimään, mutta
kuoli matkalla, jonka vuoksi retkikunta palasi takaisin.

G.L. Brusilow koetti v. 1912 kulkea koillisväylän »Santa Annalla»,
mutta laiva takertui Kara-meressä jäihin ja ajeli puolentoista vuotta
niiden keralla, saapuen lopulta Frans Josefin maan läheisyyteen.
Huhtikuussa 1914 yksitoista miestä lähti laivasta ja kaksi näistä
pääsi Frans Josefin maalle Kap Floraan Sedoffin laivaan, muut matkalle
sortuivat. »Santa Annasta» ja siihen jääneistä miehistä ei sen koommin
ole mitään kuultu.

V.A. Rusanowin johtama retkikunta näyttää Kara-meressä tuhoutuneen.
Venäjän hallitus lähetti 1914 Otto Svedrupin Brusilowia ja Rusanowia
pelastamaan ja hän etsi rannikon Taimyrin niemelle saakka, viettäen
siellä talvea, mutta ei kadonneista löytänyt jälkeäkään.

Paremmalla menestyksellä ovat venäläiset jäänmurtajaretkikunnat
tutkineet Pohjois-Aasian rantoja. Kesällä 1913 »Taimir» ja »Vaigatsh»
B.A. Vilkitskin johdolla lähtivät Siperian rantavesiä mittaamaan.
Tshaunin lahden kartoitettuaan laivat erosivat, »Vaigatsh» länttä
kohden kulkeakseen, »Taimir» kääntyen pohjoista kohti Uuden Siperian
saarille. Tämän saariston itäpuolelta löydettiin pieni saari, joka
nimitettiin kenraali Vilkitskin saareksi. Bennettin saari huomattiin
paljon pienemmäksi kuin oli otaksuttu ja Sannikowin saaresta, jonka
useat retkeilijät olivat luulleet Kotelnoista nähneensä, ei matkalla
Taimyrin niemelle tavattu merkkiäkään. Taimyrin niemen luona molemmat
laivat kohtasivat toisensa ja jatkoivat rannikon kartoitusta. Kap
Tsheljuskinin pohjoispuolelta löydettiin uusi maa, Nikolain maa, joka
leveydeltä 77°50' N. ja pituudelta 99° E. ulottuu ainakin leveydelle
81° N. Itärannikko kartoitettiin ja leveydellä 80°04' N. käytiin
maissa. Maan korkeus on 300 m ja se on suurien maajäätiköiden peitossa.
Geologiselta rakenteeltaan se on samanlaista kuin manner. Nikolain
maan ja manteren välistä löydettiin kaksi pientä saarta. Nikolain maan
löytö selvittää ajojäiden patoutumisen Kara-mereen. Laivat palasivat
sitten Uuden Siperian saarien pohjoispuolitse Vladivostokiin talvea
viettämään. Seuraavanakin vuonna ne kävivät Nikolain saaren vesillä,
mutta jäät estivät suuria aikaan saamasta. Talvea vietettyään Siperian
rannalla ne v. 1915 saapuivat Arkangeliin.

Etelänaparetkeltä palattuaan Amundsen taas alkoi valmistella
pohjoisnaparetkeään, johon hän sai niin riittävästi varoja, että
hän, koska vanha »Fram» alkoi rappeutua, saattoi rakentaa aivan
uuden laivan, »Maudin», ja hankkia mitä täydellisimmät tieteelliset
varustukset. Alkuaan hänen aikomuksensa oli ollut lähteä matkalle
Beringin salmen kautta, mutta aikaa voittaakseen hän sittemmin
päättikin kulkea koillisväylää ja tunkeutua napajäihin Uuden Siperian
saarien koillispuolelta, Jeaneten saaren seuduilta, 800 km idempää siis
kuin Nansen. Täten hän otaksui laivansa kulkevan lähempää pohjoisnapaa
kuin Nansenin »Fram».

Kesäkuun 25:ntenä 1918 »Maud» lähti Kristianiasta matkaan. Elokuun
31 p. retkikunta saapui Jenissein suulle, mutta lokakuussa »Maud»
takertui jäihin Kap Tsheljuskinin luona eikä päässyt matkaa jatkamaan
ennenkuin syyskuussa 1919. Jääolot olivat koko Siperian rannikolla
hyvin epäedulliset eikä »Maud» päässyt tunkeutumaan Jeanette saarelle,
vaan täytyi sen kulkea rannikkoa itään päin ja uudelleen talvehtiakin
Tshaun lahden edustalla, jotenkin samoilla seuduin siis kuin »Vega» vv.
1878—79. Seuraavana kesänä »Maud» lähti Alaskan Nomeen, täydentääkseen
siellä varastojaan, ja yritti tämän jälkeen uudelleen tunkeutua
napamereen, mutta nytkin jäät sen estivät. Amundsenin täytyi palata
Oregonin Seattleen parantelemaan laivaansa ja varustuksiaan. Monista
vastoinkäymisistään ja viivästyksistään huolimatta ei hän kuitenkaan
napamatkaansa sikseen heittänyt.

»Maud» lähti v. 1922 uudelleen napamerelle varastonsa täydennettyään,
mutta matka ei nytkään ottanut luonnistuakseen. Se pääsi tosin
tunkeutumaan Beringin salmen pohjoispuolella jäihin, mutta jäät eivät
ottaneetkaan kuljettaakseen sitä napameren poikki kuten aikanaan
»Jeannettea», vaan sai. »Maud» kiittää onneaan, että se mitä kovimpia
jääpuristuksia kestettyään,, v. 1925 kesällä pääsi palaamaan takaisin.
Retkikunnan tutkimukset epäilemättä ovat olleet Jäämeren tuntemiselle
suuriarvoiset.

Amundsen itse ei ollut mukana »Maudin» viime retkellä, sillä
lentokoneiden niin suuresti edistyttyä maailmansodan aikana hän päätti
ruveta napamerta lentäen tutkimaan, käyttäen »Maudia» asemana, josta
retkeilisi eri suunnille. Ensin hän yritti lähteä lentoon Alaskan
pohjoisrannalta, mutta kun yritys heti alussa epäonnistui, muutti hän
suunnitelmansa ja lähti Huippuvuorille, lentääkseen sieltä navalle.
Keväällä 1925 — lentoretket ovat tehtävät varhain keväällä, koska
napamerellä kesäaikaan on alati sumua — hän kahdella koneella lensi
navalle, sitä kuitenkaan saavuttamatta. Toinen lentokoneista sai
matkalla vaurioita ja oli jätettävä napamereen, mutta toisella Amundsen
kaikkine tovereineen pääsi onnellisesti palaamaan Huippuvuorille.
Amundsenin lentoyritykset ovat osoittaneet, että lentokoneet napameren
tutkimiseen ovat epäkäytännölliset, koska niiden on jään rosoisuuden
ja railojen harvinaisuuden vuoksi erittäin vaikeata tavata semmoista
kohtaa, johon voisivat alas laskeutua ja josta voisivat jälleen matkaan
lähteä. Mutta siitä huolimatta aikovat muut vielä yrittää.

Paremmin kuin lentokoneiden toivotaan ilmalaivain sopivan napameren
tutkimiseen.

Keväällä 1926 Amundsen amerikkalaisen Ellsworthin keralla saattoikin
tehdä ensimmäisen ilmalaivamatkan Jäämerelle ja lentää koko Jäämeren
poikki Huippuvuorilta Alaskaan. »Norgen» matka sujui kaikin puolin
hyvin. Onnellisesti lennettyään Roomasta Huippuvuorille se Kings Baysta
45 tunnissa 45 minuutissa lensi navan poikki Point Barrowiin Alaskan
rannalle, navalta alkaen aloja, joita ei kenenkään kuolevaisen silmä
ollut siihen saakka nähnyt. Sumu tosin haittasi havaintojen tekoa,
mutta Amundsen luuli kuitenkin voivansa vakuuttaa, ettei koko välillä
ole pienintäkään maata — yhtämittaista röykkiöistä jääkenttää vain,
jonka poikki olisi ollut mahdoton kulkea muuta kuin ilmojen kautta.

Amundsen ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka ilmateitä saavutti
navan. Se kunnia kuuluu amerikkalaiselle Byrdille, joka pistäysi siellä
lentokoneella Huippuvuorilta joku viikko ennenkuin »Norge» lähti
retkelleen.

Luultavaa on, että Jäämeren tutkiminen tämän jälkeen suoritetaan
pääasiallisesti »linnuntietä».



Edistyksiä Arabiassa.


Arabiassa on viime aikoina tehty matkoja, jotka ovat luoneet valoa sen
kaikkein tuntemattomimpiin sisäosiin.

Englantilainen H.St.J.B. Philby kävi v. 1917 hallituksensa asioilla
Nedjdin emiirin luona ja matkusti silloin niemimaan poikki merestä
mereen. Kapteeni Sadlierin jälkeen (v. 1819) ei yksikään toinen ollut
sitä matkaa tehnyt.

V. 1918 Philby tutki Nedjdin sisäosia matkustaen Riadista 500 km
etelämmäksi Damiin kokonaan tuntemattomain keitaitten kautta. Aflajssa
ja Kharjissa hän löysi melkoisia rauniokenttiä, jotka näyttivät olevan
hyvin vanhoja kalmistoja. Ummel Djebelistä löytyi järvi, jonka pituus
oli 1,200 m, leveys 400 ja joka luultavasti on Arabian suurin järvi.
Tavattoman suuria vesisäiliöitäkin täällä oli ja katettuja maanalaisia
maankastelukanavia. Makranin keitaassa oli vesilampareita, joiden
ympärillä kasvoi metsiköitä. Damin keitaassa asui noin 9000 henkeä,
jotka enimmäkseen olivat neekerien jälkeläisiä. Nedjdistä ei Asiriin
eikä Jemeniin ole keidasjonoa, eikä Nedjdin eikä Omanin välillä ole
hedelmällistä seutua eikä Nedjdin eikä Hadramautin välillä ainoatakaan
asuttua paikkaa.

Pohjois-Arabiassa everstiluutnantti G.E. Leachman vv. 1910—1912 tutki
karavaanireitin Palestiinasta Djofin kautta Mesopotamiaan ja oli
ensimmäinen joka kävi näissä erämaissa olevassa Leinan keitaassa ja
näki sen sadat lähteet.

Vuosina 1913—14 neiti Gertrude Lowthian Bell matkusti laajalti
Pohjois-Arabiassa. Damaskosta liikkeelle lähdettyään hän kävi Teimassa,
Shammarissa ja Hailissa ja kulki sitten samoja teitä kuin Wallin v.
1848 Mesopotamiaan.

V. 1914 kapteeni Shakespear, brittiläinen diplomaattinen asiamies,
matkusti laajalti Pohjois-Arabiassa ja Nedjdissä, kunnes hän eräässä
taistelussa sai surmansa.

Useita muitakin matkustajia on retkeillyt Pohjois-Arabiassa.
Läntisten maakuntain ja Jemenin oloja englantilaiset saattoivat melko
lailla selvitellä maailmansodan aikana, jolloin he joutuivat niiden
ruhtinaitten kanssa tekemisiin, missä ystävinä, missä vihamiehinä.
Arabiankin olot sota on saattanut uudelle kannalle, mutta vielä ei
ole toiveita siitä, että niemimaa tulisi entistä paremmin avatuksi
tieteelliselle tutkimukselle.



Afrikka.


Suurimmat alueet, mitä Afrikassa v. 1910 oli tuntemattomia, olivat
Saharassa, jota vain keskiosa oli pääpiirtein tutkittu. Sen jälkeen
ovat ranskalaiset upseerit kuitenkin herkeämättä retkeilleet etenkin
erämaan länsiosissa, niin että nekin nykyään osapuilleen tunnetaan.
Länsi-Saharassa on keskellä kilpimäinen ylänkö, jota melkein joka
puolella suuret hietadyynialueet ympäröivät. Tämä keskiylänkö on
asumaton, mutia siinä kuitenkin on asuttavia seutuja. Etelä-Marokosta
säännöllisesti lähtee rosvojoukkoja, jotka sen poikki samoavat
Mauretanian ja Keski-Nigerin heimoja ryöstämään. Lukuisat jäännökset
osoittavat, että Länsi-Saharassa ennen on ollut asutusta. Ne ovat
kaikki muhammedilaisuutta varhaisemmilta ajoilta.

Suurimmat aukot olivat kuitenkin Etelä- ja Itä-Saharan tuntemuksessa.
Paljon on sielläkin aikaan saatu.

Everstiluutnantti Jean Tilho selvitteli muitten ranskalaisten
upseerien kanssa vuosina 1912—17 Tshad järven hydrografiaa. Vanhan
traditsion mukaan pitäisi Nigerin ja Niilin välillä olla Tshadin kautta
vesiyhteys mutta Tilho osoitti nyt että Tshad järven itäpuolella
kulkee pohjoisesta etelään vuorijono, joka kokonaan erottaa sen Niilin
vesistöstä. Tshadin koillispuolella on kuitenkin notko, jonka pohja
on 150 m alempana Tshadin pintaa. Tämä kohta on hiljakkoin kuivuneen
Kirrijärven pohjalla, noin 400 km päässä Tshadista. Nykyinen Tshad on
siis vain jäännös paljon suuremmasta, Kaspian meren kokoisesta järvestä.

Tilhon retkikunta tutki myös Tibestin ja Ennedin vuoristot ja löysi
niiden väliltä Erdin vuoriston. Sen saamain tietojen mukaan on Libyan
erämaassa noin 240 km Kufrasta kaakkoon Djebel el Auniat niminen vuori,
jonka korkeus luultavasti on yli 1,200 m. Tshadin ja Niilin välisissä
vuoristoissa kohoavat korkeimmat kukkulat 3,300 m merestä. Eiffelin
tornin langattomain merkkien avulla saatettiin tarkkaan määrätä monen
paikan pituusaste. Suurinta mielenkiintoa herätti Tibesti, jossa
ennen vain Nachtigal oli käynyt. Tibestistä oli toivottu löytyvän
hedelmällisiä seutuja ja runsaasti vettä, ja siellä todella onkin
laidunmaata, palmulehtoja ja jokia, mutta yleisluonne on kuitenkin karu
ja kuiva. Se on suurenmoinen, syväin rotkojen halkoma vuoristo, joka
itää kohti alenee valtavin portain, länttä kohti yhtyy rannattomaan
tasankoon.

Ranskalaisten automobiilimatka Saharan poikki on avannut erämaan
tutkimukselle uusia mahdollisuuksia.

Libyan erämaasta Harding King kokosi maanasukkailta paljon tietoja ja
tutki itse sen luoteisreunan.

Tammikuussa 1921 rouva Rosita Forbes, nuori englantilainen nainen,
matkusti Kyrenaikasta Kufraan ja seuraavassa kuussa Jarubabiin uutta
reittiä. Sen jälkeen kuin Rohlfs v. 1879 kävi Kufrassa, oli siellä
oleskellut vain yksi ranskalainen, jota v. 1916 pidettiin siellä
sotavankina. Rouva Forbes huomasi keitaat suppeammiksi alaltaan,
kuin oli luultu, ja niiden aseman väärin määrätyksi. Monet merkit
viittasivat siihen, että seudun kuivuminen edistyy. Eräällä 560
km pituisella taipaleella ei ollut ainoatakaan kaivoa eikä muuta
vesipaikkaa.

Niilin latvapuolella on tutkittu Sobatin, Vuoristo-Niilin ja Rudolfin
järven välisiä seutuja. Niilin ja Rudolfin järven välinen vedenjakaja
suistuu suurella jyrkänteellä viimeksimainittua järveä kohti,
Niiliä kohti alenee verkalleen. Ylimpäin kohtain korkeus on noin
3,000 m. Toiset ovat tutkineet Kongon ja Niilin välistä maanselkää,
jolla vedenjakaja toisin paikoin on vain muutaman metrin levyinen.
Vedenjakaja on avointa tasaista pensasmaata, jolle helposti voitaisiin
rakentaa rautatie.

Juban maassa ovat retkeilleet useatkin matkustajat.

Kivu-järven seuduilla eräs retkikunta v. 1912 näki uuden tulivuoren
muodostuvan. Mfumbiron vuorimaasta löydettiin ennen tuntematon
terveellinen ylämaa, joka soveltuu valkoisten asuttavaksi.

1911—14 kansainvälinen komissioni kartoitti Kongon ja Sambesin välisen
vedenjakajan kokonaan. Luapulan, Kongon tärkeimmän lähdehaaran,
huomattiin olevan Tshambesin suoranaista jatkoa, eikä alkavan
Bangweulusta, kuten oli ennen luultu.

Maailmansodan aikana sotatoimet melkoisessa määrässä laajensivat
maantuntemusta.

Chalmers Mitchell, joka lentokoneella lensi koko Niilin syvänteen yli
pitkin pituutta, löysi Atbaran ja vanhan Meroen välistä tuntemattoman
tertiääriaikuisen tulivuorimaiseman keiloineen ja kraatereineen.

Pastori J. Roscoe löysi v. 1920 Ugandan mäkimaasta seemiläisen heimon,
joka on jäännös paljon ennen ajanlaskumme alkua Aasian puolelta
tulleista seemiläisistä siirtolaisista.

Luettelemme edelleen muutamia tärkeimpiä tutkimustöitä.

V. 1913 Hamilton Rice ja Koch-Grünberg tutkivat Amazon joen syrjäjokia,
kooten paljon arvokkaita havainnoita.

Afrikassa eräs saksalainen retkikunta mittasi Tanganjikan syvyyden,
tavaten yli 1,250 m syvän kohdan. Järven pohja on siis 460 m
merenpinnan alapuolella.

Aasiassa kapteeni F.M. Bailey v.' 1913 tutki Tsangpoa ja totesi sen
Brahmaputran yläjuoksuksi.



Brahmaputra-Tsangpon uoma Himalajan poikki.


Bailey huomasi Tsangpon katkaisevan Himalajan syvässä rotkolaaksossa
ja polveavan paljon kauemmaksi koillista kohti kuin oli luultu, mutta
maasto oli niin mahdotonta, ettei hän voinut tutkia tätä mutkaa perille
saakka — sen kapean niemen, jonka mutka ympäröi, täyttää vuorijono,
jonka korkein kukkula, Namtshabarwa, kohoo 7,500 metriä merenpinnan
yläpuolelle. Mutkan kautta Tsangpon vuorimatka piteni niin paljon, että
Bailey arveli tämän joen ja Brahmaputran suuren korkeuseron käyvän
ymmärrettäväksi ilmankin korkeita putouksia. Viiden- tai kuudenkymmenen
kilometrin vaiheilla jäi rotkolaaksosta tutkimatta. Bailey arvosteli
Tsangpon rotkolaakson olevan noin 160 km pitkän ja 3,000 metriä syvän.

Tällä kannalla tietomme pysyivät aina vuoteen 1925, jolloin lordi
Cawdor ja kapteeni Ward tutkivat senkin osan rotkolaaksosta, joka
Baileylta jäi näkemättä. Kapteeni Ward kirjoittaa tästä retkestä:

»Vietettyämme Tibetissä kahdeksan kuukautta päätimme jos suinkin
talvella tunkeutua rotkoon ja sitä varten lähdimme marraskuussa (1924)
matkaan 23:n tibetiläisen kantajan keralla.

»Tsangpon laakson yläosa Tibetin ylängöllä on siksi karua, että
hämmästyimme tullessamme äkkiä sankkoihin metsiin, joissa kasvoi
jättiläispuita. Nämä puut sitä paitsi vaihtuivat aina muutaman
päivän kuluttua, sitä myöden kuin laskeuduimme yhä alempiin ja
alempiin kasvillisuuskerroksiin. Ylinnä oli petäjämetsiä, sitten
kuusi- ja bambumetsiä, tämän jälkeen itkumänniköitä, tammi- ja
magnolia-metsiköitä, sitten tsuga-metsiä ja vihdoin subtroopillista
djungelia. Ja mimmoisia puita! Paljon oli semmoisia, joiden pituus
oli 60 metriä ja tyven läpimitta 2,4 metriä. Kaikkialla — kallioilla,
puilla, vuorilla, jokirannasta lumirajaan saakka, kasvoi isoja ja
pieniä alppiruusuja.

»Matkustimme sangen kepein varustuksin. Kahdestakymmenestäkolmesta
kantajastamme kaikki, viittä lukuunottamatta, kantoivat retkikunnan
ruokavaroja. Telttoja meillä ei ollut, emmekä olisi voineet niitä
vuorenrinteille pystyttää, vaikka olisi ollutkin. Makasimme
kivien ja puitten suojassa, miten sattui. Kaiken päivän marssimme
auringonpaisteessa, lumessa tai sateessa ja yöksi kävimme nukkumaan,
peitteisiimme kietoutuneina. Mutta eteenpäin pääsimme hitaasti. Meidän
täytyi kirvein raivata tiemme metsän kautta, kaataa puita tikapuiksi,
nuoralla laskeutua kallioilta, kulkea purojen poikki ja kaikkeen tähän
kului aikaa, jonka vuoksi harvoin pääsimme eteenpäin muuta kuin neljä
mailia päivässä. Mutta hyvin tulivat vaivamme palkituiksi. Ihmeellinen
kasvisto, suurenmoiset maisemat, metsät ja jäävirrat ja jyrisevä
joki ja ennen kaikkea löytämisen ilo olivat meille runsas korvaus.
Olimme uranaukaisijoita vieraassa maassa, selvittämässä historiallisen
salaisuuden viimeisiä ongelmoita.

»Verkalleen tunkeuduimme rotkolaaksoa eteenpäin, ohi Pemakochungin,
jossa pundiitti Kinthup viisikymmentä vuotta takaperin lepäsi voimatta
kulkea kauemmaksi ohi kallioseinämän, joka kolmetoista vuotta sitten
katkaisi väsymättömän Baileynkin matkan, ja edelleen tuntemattomiin
seutuihin, kunnes meidänkin oli mahdotonta päästä kauemmaksi.
Kallioseinämät kohosivat siinä joesta äkkijyrkkinä tuhansien
jalkain korkeuteen ja joki täytti rotkon seinästä seinään, kaatuen
putouksena 12 metrin korkuiselta kynnykseltä. Putouksen nimitimme
Sateenkaari-putoukseksi.

»Kiipesimme sen vuoksi rotkosta pois ja kuljimme lumisen selänteen
poikki ja sen toisella puolella laskeuduimme alas metsiin, jotka
nopeaan muuttuivat yhä troopillisemmiksi, kunnes lopulta tulimme
erääseen kylään. Etelää kohti rotkolaakso alkoi allamme väljetä,
näkyi kyliä ja viljeltyjä vainioita, valtavat kalliopolvet etenivät
toisistaan ja lumiset harjanteet alenivat Assamin pyöristyneiksi
kukkuloiksi. Olimme kulkeneet Himalajan poikki.

»Tehtävämme ei kuitenkaan ollut vielä loppuun suoritettu. Vielä
oli jäänyt näkemättä parikymmentä mailia joen rotkolaaksoa. Joki
nimittäin teki ison mutkan ja me olimme kulkeneet mutkan täyttävän
vuoriharjanteen poikki. Ensin tunkeuduimme siihen salaperäiseen
kohtaan, jossa Tsangpoon laskee pohjoisesta, tuntemattomista seuduista
tuleva suuri Po-Tsangpo. Sitten me päivän toisensa jälkeen koetimme
tunkeutua siihen rotkolaakson osaan, joka vielä oli näkemättä.
Koetimme kulkea joen uomaa pitkin, mutta valtavat kallioseinämät
lyhyeen katkaisivat matkamme. Ja kaikkialla alkuasukkaat vakuuttivat
olevan mahdotonta päästä näkemään sitä, joka meiltä oli salattu.
Vihdoin kuitenkin lumimyrskyssä löysimme tien vuoren selänteen yli
ja laskeuduimme 1,200 metriä aivan maan uumeniin. Ja viisi viikkoa
rotkolaaksossa oltuamme näimme nyt senkin osan virrasta, joka oli tähän
saakka pysynyt kätkettynä. Siinä ei ollut putousta!

»Mutta Tsangpo oli luovuttanut viimeisenkin salaisuutensa. Rotkolaakso
oli voitettu.»

V. 1914 herra ja rouva Workman tutkivat Himalajan Siachen glasieereja,
jotka ovat Aasian suurimmat.

Amerikkalaiset virastoretkikunnat totesivat, että Cuban ja
Bahamasaarien välillä on kaksi suurta merivirtausta päällekkäin,
vastakkaisiin suuntiin virraten.

V. 1915 Yhdysvaltain maantieteellinen seura lähetti ensimmäisen
retkikunnan Alaskaan tutkimaan Katmain v. 1912 tapahtuneen suunnattoman
räjähdyksen vaikutusta kasvistoon. Retkikunta huomasi vulkaanisesta
tuhkasta nousseen mitä rehevimmän kasvullisuuden.

Yhdysvaltain lounaisosista löydettiin auringon temppeli, suuri
rakennus, jota on käytetty uskonnollisiin menoihin. Se on rakennettu
noin 1300 e.Kr.

Aasiassa Aurel Stein »Tuhannen Buddhan temppelissä» käytyään löysi osan
Kiinan muuria, joka on rakennettu ainakin sata vuotta ennen Kr.

V. 1916 prof. R.F. Grigg, joka johti Amerikan maantieteellisen seuran
toista retkikuntaa Alaskaan, kiipesi Katmain huipulle ja sitten löysi
»Kymmenentuhannen savun laakson», joka on herättänyt suurta huomiota.
Tämän laakson arvosteltiin purkavan maasta enemmän kaasuja kuin kaikki
muut uuden maailman kraaterit ja fumarolit yhteensä.

Yalen yliopiston retkikunnat, jotka olivat monena vuotena tutkineet
Perun vuorimaitten inkkasivistystä, tulivat löytöjensä ja havaintojensa
johdosta siihen johtopäätökseen, että Perun ylämaissa oli kehittynyt
vakaa maanviljelys jo niin varhaisina aikoina, että Euroopassa
esi-isämme silloin vielä elivät metsästyksestä ja pukeutuivat nahkoihin.

V. 1917 eräs retkikunta Labradorista löysi uuden tuntemattoman vesistön.

V. 1918 amerikkalaiset yhä jatkoivat tutkimuksiaan »Kymmenentuhannen
savun laaksossa» ja Yhdysvaltain hallitus julisti koko Katmain alueen
kansallispuistoksi.

Afrikassa eräs tieteellinen amerikkalainen retkikunta löysi Kongomaasta
kääpiöelefantin.

V. 1920 eräs amerikkalainen retkikunta Colorado valtiosta
Chaco-kanjonista löysi suuren, valkoisten tuloa vanhemman
kallioasumus-yhteiskunnan, joka ehkä on ollut Pohjois-Amerikan kaikkein
väkirikkain. Eräässä ryhmässä tavattiin yli 1,000 huonetta. Tätä
asutusta on sen jälkeen uupumatta tutkittu.

Uudessa Guineassa H. Detzner, eräs saksalainen upseeri, viiden vuoden
lymyilyn ja löytöretkeilyn jälkeen maan tuntemattomissa sisäosissa
antautui voitokkaille vihollisilleen.

V. 1921 eräs englantilainen retkikunta koetti nousta Mount Everestille,
päästen noin 23,000 jalan korkeuteen. Seuraavana vuonna sama retkikunta
pääsi 27,300 jalan korkeuteen, joka kohta oli vain 1,800 jalkaa
alempana korkeinta kukkulaa.

Amerikkalaisia luonnontieteellisiä retkikuntia matkusteli sotavuosina
ja niiden jälkeen kaikissa maanosissa. V. 1923 eräs retkikunta
Mongoliasta löysi dinosaurus liskon munan.

Washingtonin Carnegien laitoksen lähettämät retkikunnat ovat
hyvällä menestyksellä tutkineet Mexikon, Guatemalan ja Yucatanin
muinaismuistoja ja oppineet lukemaan mayain kirjoitusta ja selittämään
heidän kalenterinsa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maantiede ja löytöretket IV : Uusin aika 17.-vuosisadan alusta nykyaikaan (loppupuoli" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.