Title: Hiljaisten metsien tyttö
Author: White, Stewart Edward
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hiljaisten metsien tyttö" ***
TYTTÖ ***



HILJAISTEN METSIEN TYTTÖ

Kirj.

Stewart Edward White



Englanninkielestä ("The Silent Places") suomentanut

Eino Auer



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1926.



I LUKU.


Kello kahdeksan seuduissa eräänä kevätkesän iltana istui muuan
miesryhmä pikku nurmikolla, leveätä virtaa katsellen. Päivä oli äsken
piiloutunut heidän takanaan olevan metsikön liepeeseen.

Toiset miehistä loikoivat lyhyessä ruohikossa, toiset maleksivat
viettävällä rantaäyräällä, eräät taas nojailivat kahteen kauniisti
koristeltuun kenttätykkiin, joiden suut vaieten ammottivat lähes kahden
(Englannin) penikulman päässä olevaa itäistä rantaa kohti.

Matalalla äänellä he siinä rupattelivat, huomautuksiaan lyhyillä,
tarttuvilla naurahduksilla säestäen. Outoa oli kieli: sointuvia
paikannimiä kuului tuon tuosta, samoin vieraita eläinten ja paikan
nimityksiä. Kenógami, Mamátawan, Wenebógan, Kapuskasing, hopeakettu,
saukko, sopuli, ahma, myskihärkä, parka, babiche — nämä ja monet muut
sanat vilahtelivat nuolten tavoin tuolla täällä. Kaukaisissa metsissä
haastelivat tiaiset ja rastaat melkein yhtä ymmärrettävällä kielellä.

Tuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja,
piikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkää
lippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumusten
matalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita,
edestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluavia
tahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviä
intiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämä
vähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan Hudson
Jahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suunta
osoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niitty
intiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat,
että paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesi
oli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istui
muitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällä
vetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä,
Hiljaisten seutujen matkaajia.

Heitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset.
Kaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisia
sukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muuten
oman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekä
tyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita;
kuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti,
muutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa,
jotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevät
lihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse,
poskissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusi
jokaisen hampaissa.

Johtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistä
kasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummasta
taustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkin
kaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivat
sadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva,
mahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanut
heidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimykset
olivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset,
ääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Mutta
miehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, ja
juuri tämä ominaisuus liitti nämä maleksijat yhteen ja auttoi heitä
koettelemuksissa.

Päivä painui mailleen ja pohjolan ihmeellinen, punainen hämärä kietoi
tienoon verhoonsa. Jostakin etäisestä metsästä kuului yksinäisen suden
valittava ulvonta. Rekikoirien kuoro kajahutti heti vastauksen. Miehet
taukosivat vähitellen juttelemasta, polttelivat vain piippujaan ja
vetivät sieraimiinsa kirpeätä ilmaa, nauttien hiljaisuudesta.

Yhtäkkiä ilmestyi hämärästä roteva intiaani, joka astui eteenpäin
pitkin harppovin askelin. Tuossa tuokiossa oli hän heidän joukossaan,
vastaten tyynesti heidän tervehdyksiinsä.

— Bo’ jou, bo’ jou [väännös ranskal. tervehdyksestä »bon jour» = hyvää
päivää. — Suom.], Me-en-gen, toivottivat he.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasi hän.

Paria miehistä hän kosketti kevyesti hartioihin. He nousivat heti.
Intiaani oli päällikön kanoottimiehiä ja he ymmärsivät Galen Albretin
tarvitsevan heitä.

Me-en-genin kulkiessa edellä tallustivat he nurmikon yli, lipputangon
ohi varastorakennuksen kuistille. Siellä intiaani jätti heidät. He
nousivat portaille. Eräästä sisähuoneesta tunkeutui välikön läpi valoa.
He joutuivat valopiiriin ja samassa pysähdytti ääni heidät.

Kuistikko oli avara ja matala, kaiteilla varustettu ja, valoneliötä
lukuunottamatta, pimeä. Nojatuoleissa istui tusinan verran tupakoivia
miehiä. Savu kiemurteli valojuovassa merkillisinä kiehkuroina.
Sisäpuolelta kuului naisen ääni, jota pianon helinä hillitysti säesti.
Ääniä kuten valoakin vaimensi huoneen etäisyys.

Miehistä saattoi varmuudella tuntea vain Galen Albretin. Hän näytti
julmalta, nelikulmaiselta ja veltolta, ja hänen tapansa istua tuolissa
kuin istuisi hän jonkun kaamean, verisen lain tulkitsijana oikeuden
istuimella, ilmaisi hänet. Metsämiehet huomasivat hänen tarkastelevan
heitä tuuheiden valkeain kulmainsa alta. Tahtomattaan suoristivat he
hartioitaan.

Vanhempi miehistä oli iältään viisikuudetta tai kuusikymmentä vuotta,
mutta yhtäkaikki oli hänen ryhtinsä suora ja ruumiinrakenteensa
voimakas. Kapealierinen pehmeä hattu varjosti rauhallisia, harmaita
silmiä, nenä oli kuin haukan nokka ja sen alla viippoivat pitkät,
valkoiset viikset. Kädet, joissa suonet olivat pullistuneet
pahkuraisiksi köysiksi, olivat ruskettuneet mahonginvärisiksi.
Silmänurkissa vilkuili veitikka, mutta kiinteä tuijotus paljasti metsän
asukkaan mielikuvituksen puutteen, samalla kuin se oli todistuksena
harvinaisen sitkeästä kestävyydestä. Puku, karkeasta takista aina
koristelemattomiin mokkasiineihin, oli äärimmäisen yksinkertainen.

Hänen toverinsa oli tuskin muuta kuin poikanen vuosiltaan, mutta hän
oli ruumiiltaan kuin mies. Hän näytti mainiosti soveltuvan pohjolan
ankaraan elämään — laaja rintakehä, sileät, täyteläiset lihakset ja
ennenkaikkea täydellisesti pyöreä kaula puhuivat lämpimästä verestä,
jota virtasi runsaasti hänen ruumiinsa joka osassa. Kasvot, joissa
orastava parta vasta varjona näkyi, olivat huolettoman pojan, mutta
katse oli miehen. Tuo kypsyneen miehen vaikutus lienee johtunut
kokemuksista, joita kaksikymmenvuotiaalla ei tavallisesti vielä ole
ollut, tahi ehkäpä se enemmänkin riippui eräästä omituisuudesta.
Nuorukaisen silmät näet olivat niin tavattoman lähellä toisiaan, että
ne näyttivät litistävän nenänvartta, ja lisäksi ne merkillisen vinosti
välkähtelivät lakkaamatta. Ne tekivät hänen ilmeensä samalla sekä
omituisen vieraaksi että päättäväiseksi. Mutta kun hän sitten katsahti
poispäin, palasi kasvoille vanha poikamainen piirre, jota korosti
eräänlainen nuorekas raakalaisuus hänen pukimiensa yksityiskohdissa —
hatussa reuhotti haikaransulka kallellaan, kupeella koreili helmillä
kirjailtu puukon tuppi, ja polvinauhat sekä mokkasiinit ihan uhkuivat
upeutta.

Muuan miehistä kuistilla puhkesi puhumaan. Galen Albret se ei
ollut, vaikka hän olikin kutsunut heidät kokoon, vaan MacDonald,
hänen kaupanjohtajansa ja oikea kätensä. Itse ei Galen Albret
hiiskahtanutkaan, hän vain istui, pää eteenpäin nojassa, mulkoillen
miehiä syvällä päässä olevilla silmillään.

— Teidät on kutsuttu erikoistehtävää varten, aloitti MacDonald
lyhyesti. — Tehtävä on vapaaehtoinen, eikä teidän ole tarvis siihen
ryhtyä, ellette halua. Olemme kutsuneet teidät siksi, että tähän saakka
aina olette suorittaneet loppuun ne hommat, joihin olette ruvenneet.
Te, Herron, ette tosin ole paljon ehtinyt, koska vielä olette nuori,
mutta vähitellen saavutatte luottamuksemme. Mutta Bolton, te olette
vanha tekijä, ja sepä merkitsee jo koko joukon.

Galen Albret liikahti. MacDonald äkkäsi viittauksen ja jouduttautui
asiaan.

— Sanon teille, mitä haluamme. Ellette tahdo käydä puuhaan käsiksi,
niin ette siitä myös mitään tiedä. Onko selvä?

Hän siirrähti lähemmäksi valoa, tutkien heidän kasvojaan tarkasti.
Miehet nyökäyttivät päätään.

— Varmasti, lisäsi Herron.

— Hyvä on. Muistatteko, miehet, Jingossin, ojibwaintiaanin, joka kävi
täällä ostoksilla vuosi sitten, viime kesänä?

— Samanko, jota kutsuttiin Kärpäksi? tiedusti Sam Bolton.

— Saman. Muistatteko hänet hyvin? Minkä näköinen ja niin poispäin.

— Kyllä, nyökkäsi Sam Dick Herronin säestämänä.

— Meidän täytyy saada tuo intiaani käsiimme.

— Missä hän on? kysyi Herron. Sam Bolton pysyi vaiti.

— Siitä saatte ottaa selon.

MacDonald jatkoi, nykäisten tuoliaan hitaasti lähemmäksi ja alentaen
ääntään:

— Viime kesänä kohosi Jingossin »velka» varastoon kahteensataan
majavaan (sata dollaria), mikä hänen piti suorittaa takaisin nahkoina
seuraavalla käynnillään. Hän ei palannut ollenkaan. En usko hänellä
olleen aikomustakaan palata. Esimerkki on huono. Meille ei ole
tuollaista ennen sattunut. Tällä asemalla saavat monen monet intiaanit
luottoa ja jos Jingoss jätetään rankaisematta, joudumme turkasenmoisiin
ikävyyksiin muiden velallistemme kanssa. Ei ainoastaan hänelle, vaan
muillekin on saatava selväksi, että kavaltaja joutuu kiinni, joka
kerta. Kaikki tietävät, että hän on varastanut, ja he odottavat nyt
nähdäkseen, mitä aiomme tehdä. Sanon teille tämän, jotta tietäisitte,
että asia on tärkeä.

— Toivotte meidän pyydystävän hänet? virkkoi Bolton paremminkin
todetakseen asian kuin kysyäkseen.

— Pyydystävän kyllä, ja elävänä, teroitti MacDonald. Ampuminen on
kielletty. Tahdomme rangaista häntä, mutta samalla antaa hänelle
opetuksen. Me olemme luvanneet pitää intiaaniemme »velkoja»
järjestyksessä. Emme voi sitä tehdä, jos tappiomme alkavat käydä liian
suuriksi. Tämä on vakava juttu. Jos onnistutte, maksetaan teille
tehtävän suoritukseen kuluneelta ajalta kaksinkertainen palkka, ja
lisäksi tietää se kahden asteen ylennystä palveluksessa. Sopiiko?

Sam Bolton pyyhkäisi laihalla, pahkuraisella kämmenellä suutaan, mikä
ennusti hänen aikovan puhua, mutta Galen Albret ehätti äkkiä väliin,
puhjeten sanoiksi nopeasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.

— Vartokaapa, sanoi hän, tässä ei saa olla mitään epätietoisuutta.
Jos ryhdytte tehtävään, ette saa jättää sitä kesken. Joko palaatte
intiaanin kanssa, tai olette järkenään palaamatta. Epäonnistumista en
anna anteeksi. Hyväksyn vain onnistumisen. Ei merkitse mitään, vaikka
viipyisitte kymmenen vuotta. _Minä tahdon saada tuon miehen käsiini!_

Hän vaikeni äkkiä. Tovin kuluttua MacDonald taas otti puheenvuoron.

— Ajatelkaa asiaa perinpohjin ja antakaa minulle tieto huomenaamulla.

Bolton hapuili taas suutaan.

— Minun takiani ei tarvitse odottaa, sanoi hän. Minä suostun.

Dick Herron naurahti yhtäkkiä äänekkäästi, unohtaen hetken vakavuuden.

— Jos tämä Sam tahtoo ryhtyä yritykseen, ei minunkaan tarvitse
huolestua, vakuutti hän. — Selvä on minun puolestani.

— Mainiota, suostui MacDonald. — Muistakaa, että tästä pitää olla
vaiti. Tulkaahan luokseni, niin saatte, mitä tarvitsette mukananne.

— Sanon nyt teille hyvästi, virkkoi Galen Albret. — En halua, että
nähdään minun puhuttelevan teitä huomenna.

Metsänkävijät astuivat eteenpäin ja puristivat juhlallisesti Galen
Albretin kättä. Hän ei noussut paikaltaan ottaessaan jäähyväisiä
miehiltä, jotka oli lähettänyt Hiljaisille seuduille, sillä hän oli
komppanian aseman päällikkö ja vain harva hallitsi niin rikasta ja
laajaa aluetta kuin hän. Sitten molemmat matkalle lähtijät vuorostaan
nyökäyttivät päätään vaiteliaille tupakoitsijoille ja hissuttelivat
pimeyteen äänettömin askelin pehmeissä mokkasiineissaan.

Yö oli jo saapunut. Siellä täällä tuikki lamppu. Poikki pohjoisen
taivaan kaartui himmeä fosforihohde, aamuruskon edelläkävijä, josta
toisinaan hetkiseksi sävähti esiin värisevä yksinäinen valovasama.
Pronssisen kenttätykin vaiheilla oleva miesryhmä hyräili hiljaa _La
Violette dandinen_ kauniita, tunteellisia säveliä.

Molemmat metsänkävijät pysähtyivät vaistomaisesti toverijoukkonsa tällä
puolen. Boltonin mietteet tummensivat hänen katseensa. Dick Herron
vilkuili huvitettuna toveriaan; ilme hänen kasvoissaan häilähteli
ajatusten temmeltäessä.

— Kuulehan, Sam! sanoi hän.

— Mitä? hätkähti vanhempi mies.

— Saat lyödä minua, ellei meistä, suoriuduttuamme tästä isopalkkaisesta
hommasta, tule rikkaita miehiä — ja pitkäikäisiä.



II LUKU.


Miehet seisoivat katsellen 'mietteissään tähtitaivasta.

Dick Herron hutki hieman pahantuulisena ruohoa vitsalla, jonka hän
ohikulkiessaan oli taittanut jostakin pajukosta. Hän oli napissut
koko sen lepohetken kestäessä, jonka oli itselleen täällä sallinut
nopean pikamarssin jälkeen Winnipegistä. Hän antoi kyllä arvon äsken
saamansa tehtävän vaikeudelle, mutta suhtautui siihen kuin raskaaseen
taakkaan, jättäen heti kaikki yksityiskohdat ja suunnittelut toverin
huoleksi. Sam Bolton kyllä osoittaisi aikanaan hänelle, mitä milloinkin
oli tehtävä. Silloinpa hän kyyristäisi hartiansa, sulkisi silmänsä
ja puskisi työtä koko mahtavalla, raa'alla väellään ja voimallaan.
Odottaessaan suipisti hän huuliaan, vihellellen jotakin kanoottilaulua.

Mutta metsästäjäveteraani, Sam Bolton, seisoi kuin haltioituneena,
tuijottaen lempeillä vanhan miehen silmillään unelmoiden avaruuteen.

Tumman samettinauhan takana oli erämaa. Siellä oli raivaamaton
seutu, laajempi kuin Yhdysvaltain alue, siellä suuret metsät,
kartoittamattomat vedet, lakeudet, hedelmättömät maat, vuoret ja virrat
leveämmät kuin Hudson. Siellä saattoi kesäisenä päivänä nähdä hirven
ja karhun, nuo metsien todelliset kuninkaat; karibulaumoja, toisinaan
tuhatpäisiäkin, harhaili laajoilla kankailla, ja sudet kokoontuivat
lymyillen tahi avoimesti, aina sen mukaan oliko uhri voimakas vai
heikko, näiden ympärille saaliin toivossa. Ahmoja, näätiä, minkkejä,,
saukkoja, kärppiä, myskirottia, ilveksiä, kettuja ja majavia liikkui
siellä harjoittamassa ammattejaan, joko murhatöissä tai rauhallisissa
teollisuushommissa. Metsäintiaaneja, herkkiä ja villejä kuin eläimet,
asuskeli puunkuoresta tai nahasta kyhätyissä majoissa, pyydystellen
turkiseläimiä tai kalastellen ja sillävälin vaeltaen villihanhien
tavoin pitkiä taipaleita. Päivänpaistetta, varjoa, sadetta, vilua,
lunta, nälkää, runsautta ja työtä, kaikkea tätä oli Sam Bolton tavannut
vuosien kuluessa pitkää matkaa patikoidessaan. Hän vaistosi ne nyt
hämärästi,, vartoessaan sen taipaleen varressa, jota oli ryhtynyt
kulkemaan.

Sam Bolton oli elänyt vuosikausia metsässä, vuosikausia yksin.
Hänellä oli mielikuvitus, rajoitettu tosin, mutta sen avulla hän
kykeni asioissa havaitsemaan kaiken olennaisen, tärkeän. Nytkin,
tähystäessään erämaahan leirin edullisesta asemasta, turvallisesta
elämän tyyssijasta, hän tunsi tuon samaisen erämaalle ominaisen
vihamielisyyden läsnäolon, jonka oli tuntenut jo neljäkymmentä vuotta
sitten. Pitkässä taistelussa saatuja arpia vieläkin vihloi. Kovien
käsien suonipunos, ryhdin irtonainen joustavuus, nöyryys, varovaisuus,
katseen terävyys, kärsivällisyys — kaikki ne olivat samalla merkkejä
käydyistä taisteluista, vihollisesta saatujen voittojen tunnuksia.
Erämaa, tyven, säälimätön, tarkka ja peloittava, vaani metsän varjossa.
Se ei etsinyt taistelua, mutta ei myöskään karttanut; sen voitoilla
oli ennaltamääräyksen ylväs tuntu, se taipui suurenmoisesti ikäänkuin
hetkellinen voitto, jonka saavuttamiseksi mies oli jännittänyt
sielunsa joka säikeen, itse asiassa lopultakin olisi vain mitätön
seikka. Erämaa ei koskaan väsynyt, se ei koskaan iloinnut, ei koskaan
rauhoittunut. Se oli välttämätön, mahtava. Sen elämä oli hiljaisuus,
sen kieli hiljaisuus, sen peloittavin ase oli tuo suuri valkoinen
hiljaisuus, joka salpasi miehiltä hengen. Sam Bolton tajusi selvästi
Pohjolan luonteen. Hän tunsi sen vastustuksen puristavan itseään. Se
saattoi höllentyä, mutta vain jälleen kiristyäkseen. Mitä se moniaassa
hetkessä ehkä menetti viholliselleen, sen se takaisin otti vihamiehen
pitkinä heikkouden tunteina. Tämän hän hämärästi vaistosi; erämaa
muuttui vanhan miehen mielikuvituksessa olennoksi, jota vastaan kaikki
mahdolliset aseet oli saatettava kuntoon.

Jossakin tuolla toisella puolen, metsissä, lymyili mies. Hän saattoi
olla yhtä hyvin viiden kuin viidensadan penikulman päässä. Hän oli
oppinut pitämään huolta itsestään korvessa. Sam Bolton alkoi äkkiä
kehitellä ajatuksiaan ääneen.

— Meidän on napattava hänet tai kenenkä hyvänsä muun, joka tietää
meidän ajavan häntä takaa, sanoi hän. — Mutta leikki taitaa olla
tuolle punanahalle liian helppo. Onnellinen Jingoss on ojibwa,
ja hänen kansansa on suuri. Tätä joukkoa täällä voimme puijata
helpostikin; kerromme heille lähtevämme katsastelemaan paikkoja uusille
talviasemille. Mutta me joudumme seudulle, joka on peloittavan laaja.

— Mitä tietä meidän on ensin kuljettava? uteli Dick, osoittamatta
edelleenkään mitään erikoista innostusta. Miten hyvänsä Sam
päättäisikin, olisi ratkaisu varmasti paras mahdollinen.

— Tätä tietä, ilmoitti Bolton. — Jingossin täytyy olla jossakin kauppaa
tekemässä. Millekään Hudsonlahden asemalle hän ei voi saapua. Mikä
paikka sitten olisi lähinnä? Hyväinen aika, Missináibie tietysti,
tuolla alhaalla, Yläjärven tienoilla. Luultavasti hän onkin siellä.
Lähdetään etelää kohti.

— Ojibwain olinpaikkoja, häh? arvasi Dick umpimähkään.

— Kyllä, mutta Jingoss on Georgianlahden ojibwa. Tuolla Missináibien
tienoilla on jokaisella injunilla oma metsästysalueensa, ja he ovat eri
heimoa kuin meidän cree-intiaanimme — nämä pitävät melko lujasti kiinni
omasta alueestaan. Jotkut vieraat, jotka ovat yrittäneet metsästystä
tai turkispyyntiä siellä, ovat ykskaks saaneet kuulan kalloonsa. Tämäpä
paneekin minut ajattelemaan, että jos Jingoss on pyrkinyt etelään ja
jos hän nyt hieroskelee kauppoja Missináibiessa, ja ellei hän ole
saanut joitakin ojibwa-miehiä pyörrytetyiksi niin, että sallivat hänen
pyydystellä alueillaan, tai ellei hän ehkä olisi puskenut kotia kohti
tahi länteen Winnipegin alueelle, on todennäköisintä, että löydämme
hänet jossakin Kabinikágamin seutujen vaiheilla.

— Siispä painukaamme ensin Missináibie-jokea ylöspäin, ehdotti Dick.

— Taitaa olla oikea lähtösuunta, myönteli Bolton.

Ja lopettaen keskustelunsa tähän he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
kääntyivät takaisin etäämpänä häämöttävien toveriensa luo. Heidän
lähestyessään kuului ääniä:

— Tässä hän on... Dick, tulehan tänne. Dick, laula meille! Chante donc
»Oncle Naid», Diik. [Laulahan »Setä Naidista», Diik. — Suom.]

Ja Dick hyräili, huolettomasti nojaten kenttätykkiin, voimakkaalla
vaikka hiukan käheällä baritonillaan kaukaiselle pohjolalle etäisen
etelän vienon tervehdyksen:

    »Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned,
    hän eli kauan sitte etelässä...»



III LUKU.


Aikaisin seuraavana aamuna vaati Sam meloja valittaessa, että
otettaisiin käytäntöön intiaanien keskuudessa vallitseva tapa. Nämä
näet mittasivat aina tarkasti, että kukin meloja sai ruumiinkokoaan
vastaavat vehkeet. Itse piti hän parhaimpana vaahterasta tehtyä
kapealapaista melaa, sillä se ei särkynyt koskipaikoissakaan, vaikkapa
kovan vauhdin aikana useinkin sattui pohjaa raapaisemaan. Nämä melat
olivat maalatut kirkkaan oranssinvärisiksi.

Dick Herron oli jo katsonut koivunkaarnakanooteista sopivan. Hän tunsi
hyvän kanootin niinkuin hevosentuntija jalon ratsun. Tämä kanootti oli
neljäntoista jalan pituinen ja tehty kovasta, talvella irrotetusta
puunkuoresta. Suuria kuhmuja tai repeämiä ei näkynyt ainoatakaan.

He nostivat sekä kanootin että melat kuivalta veden partaalle ja
kääntyivät sitten takaisin varastorakennukselle, missä MacDonald istui
yläkerran huoneessa kirjoittelemassa. Tavallisesti turkispyytäjien
ei ollut lupa mennä »konttorin» ristikon sisäpuolelle, mutta Samia
ja Dickiä oli käsketty liikkumaan vapaasti ja selviytymään perille
omin neuvoin. Vaatevarusteista antoi Dick vanhemman toverin huolehtia,
itse hän varasi mukaansa ainoastaan satasen panosta uusimalliseen
Winchester-rihlaan, joka juuri näihin aikoihin alkoi päästä
pyssymiesten suosioon.

Avaran, matalan huoneen hämärässä hääri vanha metsästäjä, milloin tässä
milloin tuossa nurkassa nuuskien. Nyykäyttämällä päätään väisteli
hän katosta riippuvia esineitä, kysellen tarpeen tullen asioita
MacDonaldilta, joka vaiteliaana seurasi häntä. Ensiksi pantiin syrjään
pari teräslanka-ansaa, kapea, tiheäsilmäinen kalaverkko, ongensiima ja
koukkuja, ruutia, kerä, sekä kotelo vanhan erämiehen suustaladattavaa
varten, ynnä suolasäkki. Ne kaikki tarvittiin elatuksen turvaamiseksi.
Sitten tulitikkuja, tulukset, pari huopaa. Nämä lämmön vuoksi.
Vielä kymmenen naulaa tupakkaa ja yhtä paljon teetä. Tavanmukaiset
nautintoaineet. Ja lopuksi pikku säkillinen jauhoja ja kohtalainen
liikkiökimpale. Ne olivat tarpeen tilapäismuonana. Jos ne loppuisivat,
oli miesten yksinomaan turvattava metsän antimiin.

Sam Bolton tutkiskeli tavarakasaa, kun kaikki oli hilattu kokoon.
Silmät puoliummessa hän uudelleen ja uudelleen mutisi nimiä ja laski
esineitä, varmistuakseen siitä, ettei mitään puuttunut. MacDonald
puolestaan teki huomautuksia silloin tällöin.

— Saanut vaskisangon, häh, Sam? Entä paistinpannun? Kuppeja?
Onko läjässä kirves? Parasta ottaa vielä ylimääräinen veitsikin.
Tarvitsetteko kangasta? Kompassi kunnossa?

Kuhunkin kysymykseen nyökkäsi Sam myöntävästi päätään. MacDonald
vaikeni lopulta, kun havaitsi, ettei enää ollut mitään lueteltavaa.

Mutta Dick, joka laiskasti oli rummutellut ikkunaa sormenpäillään,
kääntyi nyt. tehden vuorostaan hänkin huomautuksen.

— Miten on kenkien laita? Minä en ole ainakaan saanut mitään.

MacDonald kalpeni.

— Yrjänän nimessä, pojat, en saanut mahtumaan enempää kuin neljä viisi
mokkasiiniparia kampsujenne joukkoon, mutta nahkaa on, jotta riittää.
Olkaa vain varovaisia. Abitibin sakki oli kerran tehdä minusta pietin.
Koettakaa selvitä intiaaneista.

Bolton ja Herron painuivat matkaan pitkin pientä jalkapolkua — hevosia
ei näillä syrjäisillä tienoilla ollut — päällikön ja hänen apulaisensa
asumusten välitse ja kääntyivät sitten polveilevalle tielle, joka
korkean ruohon lomitse johti alas niitylle, missä intiaanimajojen
terävät huiput kohosivat kohti taivasta.

Majat olivat hajallaan — minkäänlaista järjestystä ei nähtävästi
noudatettu. Jokaisen edessä savusi nuotio. Naiset ja tytöt ahersivat
mikä missäkin työssä. Kesy varis räpytteli edestakaisin ikäänkuin
kiusaten suippokuonoisia, takkuisia susikoiria, varoen kuitenkin
joutumasta niiden ulottuville.

Hurtat syöksähtivät raivokkaina lähestyviä vieraita kohti, päästäen
ilmoille oudon, pitkäveteisen haukunnan, joka enemmän muistutti
susi-sukulaisten kuin kotieläimen ääntä. Dick ja Sam hätistelivät
niitä syrjään lyhyillä kepakoilla, joita olivat varanneet tähän
tarkoitukseen. Koirat tunnustivat heidän herruutensa, hypähtämällä
heti takaisin. Muutama tavallista kainompi nainen livahti näkyvistä
»wigwamiinsa». Lapsiliuta pyrähti kuin viiriäisparvi piilopaikkaan,
tähystäen sieltä helmenkirkkailla silmillään tulokkaita.

— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti Sam Bolton.

— Bo’ jou, bo’ jou, vastasivat nuo kolme miestä.

Intiaanit olivat kaukaa ylämaista. He eivät puhuneet englantia enempää
kuin ranskaakaan, ja tyytyivät kaikessa hiljaisuudessa huoltamaan
isäinsä perintöä, noudattaen näiden tapoja niin uskonnollisissa
menoissa kuin jokapäiväisessä elämässäkin. He olivat viipyneet täällä
jo moniaita päiviä jonkun loitsumenon takia. Velhon suuri maja kohosi
keskeltä leiriä kuin sirkusteltta. Sam Bolton puhutteli miehiä heidän
omalla kielellään:

— Haluamme ostaa monta mokkasiiniparia vanhoilta vaimoiltanne, sanoi
hän.

Yksi punanahoista livisti heti tiehensä. Seuraavan viiden minuutin
aikana näkyi hän nopeasti siirtyvän majasta majaan.

Vanhempi valkoisten miesten seuraan jääneistä alkoi kysellä:

— Pikku Isä on hommautumassa pitkälle matkalle?

— Tokkopa lyhyelle matkalle paljon jalkineita tarvitsisi?

— Lähtee turkiksia pyytämään, häh?

— Ehkä.

— Mihin suuntaan kääntää kanootin keulan?

Äkkiä Dick Herron, joka tapansa mukaan oli kiinnittänyt huomionsa
johonkin muuhun kuin käsilläolevaan asiaan, kiskaisi heinätukun
hajalle. Seuraavassa tuokiossa hän suoristausi, pidellen kyynärän
päässä itsestään sätkyttelevää pojantenavaa. Tämä päästi kimeän
pelonhuudahduksen, suhtautuakseen jo seuraavassa silmänräpäyksessä
heimonsa tavalla stoalaisen tyynesti vangitsijaansa.

Mutta riitti tuo yksikin kiljahdus. Lähimmästä majasta tuli apu. Sieltä
syöksähti kevyt olento, joka kymmenellä askeleella ehätti nuoren miehen
luo, tempaisten lapsen hänen käsistään. Sitten olento pysähtyi askeleen
päähän, läähättäen ja väristen kuin metsän eläin, uhman tunnuskuvan
kaltaisena.

Tyttö kuului ehdottomasti miellyttävään tyyppiin; hituisella
mielikuvitusta sai hänestä todellisen kaunottaren. Vartalo oli suora,
solakka ja sopusuhtainen, silmät suuret, kasvot kaidat, vailla sitä
tyhmää ilmettä, joka on niin yleinen pohjoisten rotujen keskuudessa.
Tällä hetkellä hän suorastaan leimusi suuttumusta ja pelkoa.

Dick tuijotti häntä ensin hämmästyneenä, sitten puoleksi ihaillen
puoleksi vallattomasti. Hän päästi julman murinan ja kyyristi
hartioitaan kuin ottaakseen saaliinsa takaisin. Siinä tuokiossa uhma
sammui. Tyttö kääntyi ja pakeni, hypähtäen kuin kaniini lähimpään
suojaan. Vanhat intiaanivaimot huusivat ihastuksesta, Dick nauroi
iloisesti ja miehisetkin punanahat hymyilivät.

— May-may-gwán (Perhonen), sanoi vanhin heistä kuin esitelläkseen, tuon
äsken kaappaamanne pojan kasvattisisar.

— Ojibwatyttö, päättäen nimestä, arvaili Dick.

— Ni-in, myönsi cree välinpitämättömästi. Sekaantumiset toiseen heimoon
joko avioliiton kautta tai muuten eivät ole ollenkaan harvinaisia
intiaanien keskuudessa.

Samassa palasi kolmas intiaani.

— Ei ole mokkasiineja, ilmoitti hän. — Paljo peurannahkaa.

Sam Boltonin naama venyi. Tulisiko tässä viivytys? Miten hyvänsä. Ellei
sitä voitu välttää, niin...

— Antakaa vanhojen naisten valmistaa joitakin pareja, kehoitti hän.

— Ei tule mitään. Ei ole aikaa. Käännämme kanoottimme Missináibieta
kohden auringon nousussa, sanoi vanha cree-intiaani päätään pyöritellen.

Sam punnitsi mielessään tätä uutta vastusta. Mutta Dick, joka
kärsimättömänä potki maasta multakokkareita, huudahti:

— No, lähtekäämme kaikin mokomin Missinäibieen sitten. Pankaa naiset
tekemään mokkasiineja. Seuraamme myötänne.

— Olkoon niin, vastasi vanha intiaani.

— Hyvä, virkahti Bolton.

Vanha nainen kutsuttiin paikalle. Hän otti pukinnahkaisella hihnalla
mitan asiakkaitten jaloista. Tämänjälkeen he poistuivat enemmittä
puheitta. Intiaani lausuu harvoin jäähyväisiä. Kun hän on toimittanut
tehtävänsä, hän poistuu.

— Dick, mutisi Sam, sinun ei pitäisi pistää nenääsi tähän.

— Mitä sinä tarkoitat? kysyi Dick ymmällään.

— Ruveta ehdottamaan yhteistä matkaa?

— Entä sitten? huudahti Dick ällistyneenä. — Etkö sinä ole matkustanut
intiaaniseurassa aikaisemmin?

— Ei ole kysymys siitä. Huomasitko tuota kolmatta intiaania? Joka ei
puhunut halaistua sanaa koko aikana?

— Varmasti! Entä sitten?

— Hän on ojibwa. Muut ovat metsäcreeheimoa. Ja väärinpä arvaan, ellei
mies ole pahanilmanlintu. Hän tarkkasi meitä viekkaasti ja hänellä
oli ilkeät silmät. Hän on valpas. Nyt hän kummeksii, keitä mahdamme
olla, minne pyrimme ja miksi olemme lähteneet näin pitkälle matkalle.
Ja mikä tärkeintä, hän kuuluu Jingossin kansaan. Hän on pahempi kuin
viisikymmentä creetä. Jos hän tuntee Jingossin ja alkaa epäillä meitä,
voi hän tehdä meille aika kiusan.

— Antakaamme heidän painua hiiteen sitten, esitti Dick kärsimättömänä.
— Ostetaan peurannahkoja ja laitetaan mokkasiineja itse.

— Liian myöhäistä, epäsi Sam. — Peruutus olisi vain pahaksi.

— Sinäpä osaat keksiä vastuksia vaikka mistä, naureskeli Dick.

— Ehkä, ehkä, myönsi toinen, mutta eränkäyntitaitoon kuuluu
mahdollisten vaikeuksienkin huomioonottaminen, ja keinojen keksiminen
sen varalta, että nämä olettamukset toteutuisivat.

— Sam, huudahti Dick, jonka ajatukset olivat takertuneet muutamaan
toverin aikaisemmin lausumaan sanaan, hellittämättä niistä, —
huomasitko tuota tyttöä äsken? Hurja pikkuinen kaunotar, vai mitä?



IV LUKU.


Keskipäivä lähestyi. Matkamiehet veivät tavaransa rannalle, missä
kanootti oli. Vaikka intiaanit eivät tahtoneetkaan lähteä ennen
seuraavaa aamua, olivat he päättäneet painua taipaleelle heti, jotta
kaikkinainen tungos ja hämminki, minkä yhtäaikainen lähtö saattaisi
aiheuttaa, vältettäisiin.

Aamulla matkavalmistuksien aikana oli jo uutinen heidän retkestään
ehtinyt levitä. Etenkin olivat muut lähetit ja postinkuljettajat heitä
surkutelleet. Koko talven olivat nämä miehet viettäneet pohjolan
pakkasten kynsissä, tarmokkaina hommiaan hoitaen. Nyt oli sopiva levon
hetki, ja he säälivät noita tovereita, jotka kesken kaiken joutuivat
lähtemään Hiljaisille seuduille.

Sam Bolton ja Dick Herron tapasivat siis, ollessaan lähtövalmiina,
rantaäyräällä miesjoukon koolla. Nämä olivat luultavasti
tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli vakoilu vihollisen maassa,
selon otto oloista, niin että yhtiö syksyllä voisi erämaahan kylvää
asutuksiaan, joissa sitten sopi asuskella kylmimpinä kuukausina.

— No, te katso siele se Musta Majava lahti, neuvoi Louis Placide, mine
luule ne ojibwa on siele laittanu itselle semmoisi kerpenkoloja.

— Pojat, pyysi Kern, Old Brunswick Housen kauppamies, — jos lähdette
Missináibieen, niin heittäkääpä silmäys valtaukseeni Gull-järven
rannalla ja katsokaa, onko se saanut olla rauhassa.

Nuori Herbert oli utelias.

— Minne asti aiotte uskaltautua, pojat? kysyi hän.

Mutta Ki-wa-nee, Lentävän aseman uskollinen kauppuri, seisoi
joukossa kuin joku erikoisvaltuuksilla varustettu upseeri ja
murisi halveksivasti koko jutulle, sillävälin kuin New Brunswick
Housen Achard antoi varoittavia vihjauksia takalistolla seisoville
intiaanimetsästäjille. — Hiljaa, poikaseni, sanoi hän Herbertille, —
uutiset kulkevat kulona, ja etelässä vaaniskelevat vapaakauppiaat uusia
leipämaita.

Matkamiehet olivat jo kääntäneet kanoottinsa, tyrkänneet sen veteen ja
kasanneet kamppeensa kulkuneuvon keskelle.

Mutta ennenkuin he ehtivät astua siihen, riensi paikalle Virginia
Albret, joka silloin oli seitsentoistavuotias, solakka ja sievä
kuin nuori saksanhirvi. Päällikön tyttärellä oli tapana antaa
määräyksiä, mutta hän antoi ne varsin miellyttävästi. Samalla kuin
hän omisti puhuteltavilleen muutaman yksinkertaisen, ystävällisen
sanan, katsoi hän heitä suoraan kasvoihin syvillä, tummilla
silmillään. Molemmat metsänkävijät kunnioittivat häntä suuresti
ja he kuuntelivat häntä kömpelösti lakkejaan käännellen, samalla
metsämiesten tapaan tietämättään ihaillen hänen hipiänsä tuoretta,
tummaa rusoa, punaisia huulia ja tukan kultaista runsautta. Se oli
suloinen muisto viedä mukanaan Hiljaisille seuduille ja jo itsessään
lahjan arvoinen. Sitäpaitsi oli Virginialla vielä, tapansa mukaan,
tuomisensa. Kummallekin antoi hän pitkän silkkisen liinan. Sam
Bolton mutisi kiitoksensa ja työnsi taitamattomasti lahjan paitansa
aukosta povelleen. Dick taas riisti puoliksi ritarillisella, puoliksi
kerskailevalla eleellä oman liinansa kaulaltaan ja heitti sen pois,
sitoen sitten tytön antaman sen paikalle. Virginia hymyili. Kovalla
nykäyksellä työnnettiin kanootti vesille. Miehet alkoivat meloa
vastavirtaan.

Melkein penikulman verran kulkivat he saarien lomitse, mutta sitten
laajeni heidän eteensä Moosen leveä uoma. He asettuivat nyt melomaan
suoraan eteenpäin, pysytellen visusti lähellä rantaa, jotta virta ei
pääsisi painamaan liiaksi. Näin saattoivat he edetä nopeasti, sillä he
meloivat luonnollisesti intiaanien tavoin — taivuttamatta kumpaakaan
kyynärpäätä ja sysäten voimakkaasti hartioitaan eteenpäin aironvedon
lopulla — ja osasivat käyttää edukseen jokaista pikku pyörrettä.

Puolentoista tunnin kuluttua he saapuivat ensimäiselle vähäiselle
koskelle, missä heidän oli pakko nostaa melansa ja käyttää pitkiä
kuusisalkoja, jotka aamulla olivat hakanneet ja kuorineet. Dick
oli keulassa. Hän näytti uljaalta seisoessaan siinä hajareisin,
takakenossa, kasvot kohisevalle virralle suunnattuina. Yhtäkkiä
ennättivät he vihaisimpaan pyörteeseen, missä putous odotti. Silloin
nuorukainen, syvään hengähtäen, pani koko voimavarastonsa käytäntöön.
Sillävälin kuin hän otti uuden puhdin, keikkui Sam Bolton peräpuolessa,
pitäen kanoottia tasapainossa, tyytyväisenä antaen tunnustuksensa
pojan taitavuudelle ja ruumiilliselle kuntoisuudelle. Sanottakoon mitä
hyvänsä, Dick Herron taisi ammattinsa. Galen Albret oli viisaudessaan
pannut Sam Boltonin käteen todella voimakkaan aseen.

Kanootti sukelsi jälleen tyynempään veteen, saatuaan naarmun pari
kosken kouraisussa. Sam ja Dick pudistivat rauhallisesti veden
seipäistään ja asettivat ne eteensä. Jälleen alkoi kuulua melojen
tasainen »_huiss klik — huiss klik_!»

Nyt alkoi virta rientää kymmenen penikulman putousta kohti Abitibin
alapuolella. Vaikka vedenpinta olikin sileä, koskipaikkojen poreita
lukuunottamatta, kävi virta kuitenkin kovin vaikeaksi kulkea.
Matkamiesten oli uudestaan pakko tarttua sauvoimiin, ja niin raatoivat
he voimakkaina ja uupumattomina koko sen päivän lopputaipaleen. Kun he
vihdoin nousivat maihin yöksi, olivat he jo sivuuttaneet Ranskalaisen
joen suun.

Heidän kaltaisilleen harjaantuneille miehille oli leirin pystyttäminen
perin pieni seikka. Dick raivasi kirveellään matalaa ryteikköä pois
tieltä ja kokosi kuivia puita polttoaineiksi. Sillä aikaa vanhempi
miehistä etsiskeli kuivuneita koivunvesoja, joita sitten taittoi
voimakkailla riuhtaisuilla. Koivun kova kuori halkeili sieltä täältä,
paljastaen käävän ja jauhomaisen puuaineen, joka oli kuivaa kuin taula
ja helposti syttyvää kuin tykinruuti. Kouralliseen näitä sytykkeitä
sinkautti Sam kipinän tuluksistaan. Ensimäiset liekit leiskahtivat
kaarnasta ilmoille ja Dick palasi samassa ruokkiakseen ahnasta nuotiota
polttopuilla.

He keittivät teetä vaskikattilassa ja paistoivat oksannenään pistettyjä
lihaviipaleita liekeissä. Heidän ateriaansa kuului lisäksi vain leipää,
jota olivat asemalta ottaneet mukaansa. Illastettuaan he tupakoivat,
ympäröivät nuotion tuoreilla puilla ja kääriytyivät senjälkeen
huopiinsa nukkuakseen. Oli kesä, eivätkä he välittäneet pystyttää
telttaa.

Tuli yö ja hiljaisuus. Tuli paloi verkkaan, leimahdellen viheriäin
pölkkyjen raoista. Metsäneläimiä pysähtyi tuijottamaan valkeaan
liikkumattomin silmin, joista liekit kirkkaina kuvastuivat. Huuhkaja
istahti johonkin läheisyyteen, alkaen huhuilla. Yläpuolella kaukaisen
pohjolan aamurusko jo väreili hiljaisuudessa, joka melkein peloitti.
Siellä täällä hiipivät varjot kuin mustapukuiset kirkonpalvelijat.
Tuulenhenkäys leyhähti ohi ja haipui. Metsän kansoittivat aavemaiset
olennot, koskemattomat, epätodelliset, jotka kuitenkin tuntematonta
Läsnäoloa symbolisoiden vartioivat nukkuvia miehiä. Pohjola, tyyni ja
kärsivällinen, tietoisena vallastaan ja hetkeään odottaen, houkutteli
erämaaleirin kupeella.

Ennen pitkää tuli sinne pieni susilauma kyyristyen takamuksilleen
varjoon. Ne olivat kylläisiä ja vaarattomia, ja istuivat hiljaa,
vilkuillen uneliaasti liekkeihin riippuvin kielin, takkuisten,
kilttien koirien näköisinä. Kello kahden tienoissa kömpi Dick esille
huovastaan korjaamaan tulta. Hän teki sen puolinukuksissa, unisin
silmin, kasvoillaan lapsellinen ilme. Sitten häh kuin puoliksi
tajuissaan vilkaisi taivaalle, oliko ehkä kaunis ilma luvassa, ja
kompuroi uudelleen lämpimän huopansa turviin. Sudet eivät olleet
liikahtaneetkaan.



V LUKU.


Pieni jauhosäkki, liikkiö ja muu ruoka, jonka he olivat ottaneet
asemalta mukaansa, osoittivat vähenemisen oireita ja matka näytti
venyvän pitkäksi. Matkamiesten oli nyt susien, kotkien, haukkojen ja
muitten metsän rosvojen tavalla ensi työkseen ajateltava jokapäiväistä
leipäänsä. Kaikki muu sai väistyä tämän tärkeän asian tieltä. Se
oli ensimäinen vero, jonka pohjola heiltä kovakouraisesti kiristi.
Jos he siitä selviytyivät, oli mikä hyvänsä mahdollista; elleivät
selviytyneet, oli vain tappio odottamassa. Siksipä olivatkin nuo
molemmat pienet teräslanka-ansat, kahdentoista jalan pituinen verkko,
ohuet, terävät veitset helmikoristeisissa tupissaan, ja varsinkin nuo
kolmesataa panosta rihloihin niin tärkeitä. Niitä piti vartioida,
hoitaa ja varjella.

Iltapäivän lähestymistä tervehdittiin tyydytyksellä. Koko aamun
he olivat uurastaneet eteenpäin, väliin sauvoen, väliin »hinaten»
kanoottia kuudenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Dick juoksi pitkin
polkua kuin hevonen, touvin silmukka vyötäisilleen pujotettuna, ja Sam
Bolton hoiteli kanootin päremelaa. Toisinaan oli rantapenger jyrkkä,
toisinaan taas kivinen, välistä taas veden partaaseen saakka tiheän
kasvullisuuden peitossa. Usein piti Dickin kahlata, usein kiivetä ja
ryömiä, joskus oli hypättävä rotkojen yli, jalansijalta toiselle. Äkkiä
hän lähellä vedenrajaa muutamassa matalassa lammikossa, vyötäisiin
asti ulottuvassa ruohikossa, yllätti sorsaparven. Ne olivat kyllä
täysikasvuisia, mutta kuitenkin kykenemättömiä pakenemaan, Dick päästi
nuoransa ja laskien ilmoille huudon, loikkasi hän eteenpäin niitä
kohden. Linnut pelästyivät pahanpäiväisesti, hajautuivat eri tahoille,
räkättivät kuin hullut ja pärskyttelivät vettä. Sorsaemo lähti lentoon.
Poikue taas pujottausi tiheään kaislikkoon sensijaan, että olisi
laittautunut avoimeen veteen, missä olisi ollut helpompi pelastua.

Tässä nyt oli tilaisuus tuoreen evään saantiin, ilman että tarvitsi
ampua ainoatakaan laukausta. Sam Bolton kapusi heti kanootista. Meistä
olisi juttu saattanut tuntua hyvin yksinkertaiselta. Mutta musta sorsa
on sukellustaituri avovedessäkin, Ja suorastaan ihmeitä se tekee,
jos kaislikon varjot ovat apuna. Jos liian lähelle pyrit, luikertaa
se eteenpäin oikealle ja vasemmalle kuin käärme, aikaansaamatta
pienintäkään kahinaa, joka voisi ilmaista sen kulkureitin. Viisi
minuuttia kului ennenkuin he keksivät ensimäisen. Terävänäköinen Dick
oli kymmenen jalan päässä huomannut heikosti heilahtavan ruohonkorren
ja hänen voimakkaat lihaksensa lennättivät hänet tiikerinä paikalle.
Tarttuen saalistaan kaulaan kohotti hän sen näkyviin.

— Sillä tavalla, mutisi Sam.

Ja vaikka he olivat nähneet yhdeksän sorsan räpiköivän pakoon tuohon
enintään viidenkymmenen jalan levyiseen kaislikkoon, eivät he
onnistuneet löytämään enempää kuin kolme. Mutta se jo heille riittikin.

Matkasta keskusteltaessa olivat intiaanit luvanneet saavuttaa heidät
hämärän laskeutuessa. Oltiin jo aivan Abitibin risteyksen yläpuolella.
Tällä kohtaa ei virta ollut vuolas, ilmassakaan ei tuntunut
tuulenvärettä. Metsä kasvoi aina veden reunaan asti niin samettimaisena
ja tummana, ettei voinut sanoa, missä varjot loppuivat ja peilikuva
alkoi. Ei porettakaan näkynyt vedenpinnalla, eikä ainutkaan ääni
rikkonut hämärää hiljaisuutta. Sam ja Dick olivat meloneet muutaman
tunnin rantaäyrään vierustaa, ja lepäilivät nyt piippujaan poltellen
sekä nauttien illan viileydestä. Äkkiä kuvastui veteen kanootti,
joka alempana olevasta matkasta lipui näkyviin. Se hiipi kevyesti
ja äänettömästi puitten varjossa vastapäätä olevalle rannalle.
Toinen kanootti seurasi, sitten kolmas ja useampia säännöllisin
välimatkoin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kanooteissaolijat
näyttivät tummilta hiippapäisiltä olennoilta — intiaanivaimot olivat
kääriytyneet vaippoihinsa ja kököttivät päitään nyökytellen ja
käännellen. Silmänräpäyksen ajan paistoivat illan ruskossa kanoottien
koivunkaarnakyljet kirkkaan keltaisina ja naisten värikkäät puvut
pilkoittivat tummaa taustaa vasten. Sitten ne äkkiä vastarannan
varjossa haihtuivat pimentoon. Ne liukuivat ohi kuin haamujono
menneisyydestä häipyen ylempänä rannalla olevalle töyräälle. Hetkistä
myöhemmin oli joki tyhjä.

— Akat ovat ryhtyneet leirintekoon, huomautti Sam Bolton
välinpitämättömästi, — pannaanpa joutuin toimeksi.

He iskivät kiivaasti melansa veteen ja ajautuivat keskelle virtaa.

Pian kuului äänekkäitä klikkauksia, huutoa ja naurua ja sauvoimien
kalahtelua. Päivän työ oli päättymässä. Aina päivänlaskuun saakka
olivat miesten kanootit kulkeneet ensimäisinä, joen joka mutkasta
riistaa etsien, hiljaisina ja vaanivina. Nyt oli naisten vuoro, leirin
pystyttämisen aika. Mitään riistaa ei enää ollut tavoiteltavissa.
Joukko hajaantui leikkiä laskien ja riemuiten, iloisena voidessaan
hetkeksi vapautua jännityksestä.

Tovin kuluttua tulivat kanootit näkyviin, pitkä katkeamaton jono,
jota johti Haukemah. Keulassa istui päällikön poika, yhdeksänvuotias
nallikka, hoidellen taitavasti melaansa ja tarkasti väistäen
vedenalaisia kareja. Hän tahtoi kehittyä hyväksi kanoottimieheksi,
voidakseen aikanaan hänkin lähteä Pitkälle matkaile.

Jokaisessa kanootissa oli paitsi kahta melojaa koko joukko
taloustavaraa ja koira tai pari, jotka makasivat kokoonkäpertyneinä ja
liikkumattomina, suippo kuono kiilana etukäpälien välissä. Kesy varis
pörhisteli pajusta punotussa häkissä.

Haukemah tervehti sydämellisesti valkoisia miehiä ja taukosi melomasta.
Kanootti toisensa perästä liittyi heihin. Ajelehtivasta rykelmästä
nousi tupakansavu heikkoina kiemuroina.

— Veljeni ovat taivaltaneet pitkän päivämatkan, totesi vanha Haukemah.
— Olemme kiirehtineet kovasti. No, nyt olemme tavanneet, ja hyvä niin.
Tuolla, tuon valkoisen kallion edustalla oli Parisormella onnea — sai
tapetuksi pienen veden (lähteen) partaalla seisovan karibun. Edellisenä
iltana oli meillä myöskin valkoturskaa. Kolmen Puun saaren vaiheilla
oli hirvien jälkiä.

Näin hän kertoi heille päivän kuluessa tapahtuneet asiat.

— Olemme surmanneet vain neenee-sheebin, sorsan, vastasi Dick, ja
koppasi saalistaan kaulasta näyttäen sitä, — emmekä muuta riistaa ole
nähneetkään.

— Ahah, äänsi kohtelias Haukemah.

Hän nosti melansa pystyyn. Se oli lähtömerkki.

— Peräytä, kehoitti Dick toveriaan, — nyt on päivänlaskun aika, ja minä
aion yrittää saada muutaman hauennappulan uistimeeni.

Kanootti toisensa jälkeen liittyi jonoon. Näinä päivän viimeisinä
hetkinä sujui matka hitaammin. Lujan melanvedon jälkeen saattoi kukin
vaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Mutta yhtäkaikki teki taito tehtävänsä ja
taival lyheni. Metsäiset luodot liukuivat ohi tasaista vauhtia.

Sam puuhaili uistimen kimpussa, mutta niinpian kuin viimeinen
kanooteista oli kuulomatkan ulkopuolella, huudahti hän:

— Dick, huomasitko chippewa-intiaania?

— En. Mitä sitten?

— Ymmärtää englantia.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Hän oli takanamme oikealla, kun sanoit yrittäväsi kalastaa, ja lähti
liikkeelle, ennenkuin ehdimme nostaa melojamme.

— Sattumalta, luultavasti.

— Ehkä, mutta minua tuo ei miellyttänyt. Hän näytti ihan liian
viattomalta. Ja vielä, huomasitko, että hän oli yksin kanootissaan?

— Mitä siitä?

— Tuntui siltä kuin hän ei olisi ollut vähimmässäkään määrässä muitten
suosiossa. Yleensä asettuvat he kanootteihinsa kaksittain. Enimmäkseen
ovat tuollaiset luopiot epäilyttäviä.

— Mikä neuvoksi?

— Älähän huoli. Toiste pitää meidän vain olla varovaisia.



VI LUKU.


Leiri tehtiin metsikköön töyräälle, kapean puron yläpuolelle.

Intiaaninaiset olivat pystyttäneet teltan levittämällä
purjekangaskappaleita, koivuntuohta ja parkittuja nahkoja maahan
iskettyjen kömpelötekoisten salkojen yli. Lisäksi olivat he rakentaneet
puolisen tusinaa pikku nuotioita, joista toisten yläpuolelle jo oli
nostettu moniaita patoja. Toiset nuoremmista naisista perkasivat kaloja
ja pujottivat niitä vitsoihin, toiset taas kantoivat ohuita oksia
polttoaineiksi. Heidän joukossaan sipsutteli myöskin May-may-gwán,
nuori ojibwa-tyttö, alasluoduin silmin ja sanomattoman viehkeänä,
cree-naisten täydellisenä vastakohtana.

Astuessaan maihin, ryhtyi kukin miehistä jälleen suorittamaan omaa
työosuuttaan. Niinkuin taivaan linnut ja metsän pedot he ensiksi
tahtoivat varmistautua siitä, että ravinto riittäisi. Kaksi nuorukaista
laski verkon puron suulle. Toisia hajaantui etsimään edullisia paikkoja
myskirotan ansoille ja jäniksen- sekä teerenlangoille.

Pian tarjosi leiri hyvin eloisan näyn. Padat alkoivat porista,
kala kääntyä ruskeaksi. Suloinen tuoksu levisi nuotioista. Miehet
täyttivät piippujaan ja tupruttelivat niitä ajatuksiinsa vaipuneina;
lapset lämmittelivät niin lähelle tulta pyrkien, kuin suinkin
uskalsivat. Metsän tiiviistä pimennosta horjui aika ajoin olento, joka
ensinäkemältä muistutti kummaa hirviötä, mutta sitten osoittautuikin
intiaaniksi, joka kompasteli kuusenoksataakkansa alla. Oksat oli niin
taidokkaasti pantu pitkähaaraisen seipään varaan, että taakan kantaja
saattoi viskata kannettavansa hartioilleen kuin heinätukun. Kun hän
laski sen maahan, erkani siitä jotakin maustetta muistuttava tuoksu,
joka sekoittui ruuan hajuun. Leirin kupeella kyyröttivät susikoirat,
kiiluvin keltaisin silmin myöhäistä ateriaansa odotellen.

Syötyään vetäytyivät naiset syrjään. Dickin katseet harhailivat
ojibwa-tyttöä etsien, mutta tuloksetta. Tuntien mainiosti intiaanien
tavat, hän ei yrittänytkään mitään lähentelyä; sitäpaitsi oli hänen
mielenkiintonsa vielä jotakuinkin laimea.

Suurimman nuotion vaiheilla istuivat miehet tupakoiden. Nyt oli
sopiva hetki lepuuttaa itseään työn jälkeen. Heidän kauniit
tai ankarapiirteiset ruskeat kasvonsa näyttivät tulen loimussa
hyväntuulisilta ja he rupattelivat, silloin tällöin naurahtaen,
matalalla äänellä. Oudon kielen pitkät sanat surisivat ja sähähtelivät
niinkuin kekäleet heidän nuotiossaan, muistuttaen metsien ja koskien
ääniä. He keskustelivat joko riistan saannin mahdollisuuksista tai
lähestyvästä vierailusta ojibwa-veljien luona etelässä. Heitä varten
olivat he ottaneet käytäntöön hirvennahkaiset juhlatamineensa, jotka
huolellisesti oli sovitettu pusseihin muiden matkatavarain joukkoon.
Valkoiset miehet vaikenivat. Tuokion kuluttua olivat piiput tyhjenneet
ja leiri vaipui uneen. Susikoirat hiiviskelivät vielä puolittain
nälkäisinä, kekäleiden välistä ruuan tähteitä etsien. Sitten ne
juoksivat rannalle löytääkseen sieltä kalanjätteitä. Ne olivat
liikkeellä koko yön, kohottaen kuun kumottaessa hiljaisille metsille
ulvontansa, samalla tavalla kuin niiden esi-isät ammoin sitten.

Melkein heti päivän valjetessa olivat naiset jo jalkeilla. Vähän
myöhemmin ryhtyivät miehetkin kokemaan ansojaan ja nostamaan
verkkojaan. Vuodenaika oli nyt näillä seuduin mitä suotuisin ja saalis
oli runsas. Langoista löydettiin kolme jänistä; teräslanka-ansoihin oli
viisi myskirottaa tarttunut — hyvää ruokaa, vaikka ruman näköistä — ja
verkoissa rimpuili runsaasti haukia, imukaloja ja joen valkoturskaa.
Näistä, Parisormen ampuman karibun lihasta ja asemalta tuodusta
lisämuonasta rakennettiin sitten oiva ateria.

Kun leiri oli purettu ja kanootit lastattu, annettiin lähtökäsky.
Miehet asettuivat johtoon, seuraten joenrantaa, ja naiset sekä lapset
polskuttivat perässä. Metsäisissä seuduissa käy riista aikaisin
juomapaikoillaan.

Ennenkuin lähdettiin liikkeelle, puhdisti kuitenkin vanha Haukemah
muutamasta kuusenrungosta hiukan kylkeä ja piirsi kovalla, nuotiosta
ottamallaan hiilellä siihen merkkirivin:

— Osaatko lukea injunien kirjoitusta? tiedusti Dick, — Minä näet en
siihen kykene.

— Kyllä, vastasi Sam. — Opin taidon eräänä talvena, kun Arpinaaman
kanssa olimme tarttuneet nietoksiin Burwash-järven seutuvilla.

Hän siristi silmiään ja luki hitaasti merkit.

’— »Abichi-ka-menót Moosamik-ka-ja yank. Missowa edookan owasi sek
negi...» Ka, sehän onkin ojibwain, eikä creeitten kieltä, huudahti hän.
— Tässähän on oikea pöytäkirja. »Onnistunut päivämatka Moosen asemalta.
Suurta riistaa on nähty.» Nuo injunit ovat totisesti hullunkurisia.
Tuleepa nyt tänne ukko kuin ukko, niin ei saa rauhaa, ennenkuin on
noista merkeistä saanut tavailluksi, moniko täällä on ollut, minne
nämä ovat lähteneet, mitä ovat tehneet ja niin poispäin. Tällaiset
kuulutukset ovat lapsellisia yrityksiä tuottaa muille injuneille vähän
päänvaivaa. Vanha Haukemah käyttää kirjoituksessaan ojibwain kieltä
siksi, että tämä oikeastaan on ojibwain aluetta.

— Meidän olisi parasta lähteä nyt, ellemme halua räpylöidä perässä
yhdessä naisten kanssa, vihjaisi Dick.

Parisen tuntia ennen puoltapäivää huomasivat Dick ja Sam, juuri heidän
lipuessaan ruohon ja pensaitten peittämän rantapenkereen kupeella,
että johtajakanootissa äkkiä oli syntynyt hälinä. Haukemah pysähtyi,
peräytyen sitten varovasti niemekkeen taakse suojaan. Muut kanootit
seurasivat esimerkkiä. Tovin kuluttua kulkivat ne kaikki virtaa alas,
hiipien äänettömästi eteenpäin. Melat eivät ollenkaan nousseet vedestä.

— Ovat keksineet jotakin riistaa tuon niemekkeen takana, kuiskasi Dick.
— Ihmettelenpä, mitä se lienee.

Mutta sensijaan, että intiaanit olisivat pysähtyneet, päästyään
kuulomatkan ulkopuolelle, ladatakseen kiväärinsä tai viedäkseen
riistanpyytäjiä maihin, hiivittiin yhä edemmä rannasta, saavuttiin
virtaan ja sujahdettiin takaisin samaan suuntaan, mistä oli tultu.

— Se on karhu, virkkoi Sam tyynesti. — He menevät järjestelemään
sotamaalausta. Miehet ohjasivat kanoottinsa keulan rantaa kohti ja
odottivat. Muutaman hetken kuluttua näyttäytyivät intiaanien kanootit
uudelleen.

— No, jopa ovat hankkineet rihkamaa ylleen, totesi Dick huvitettuna.

Intiaanit olivat suoriutuneet uudestipukeutumisestaan lyhyessä ajassa.
Yhtäkaikki olivat he ehtineet tavata vaimonsa, purkaa matkatavaransa
ja koristautua hienoimpiin juhlatamineihinsa. Heillä oli yllään
peurannahkoja, joihin helmistä ja silkistä oli ommeltu mitä kauneimpia
kukkakuvioita, pronssi- ja hopeakoristeita oli siroteltu sinne
tänne, ja paljaaseen ihoon oli maalattu leveitä, kirkuvankeltaisia
ja helakanpunaisia viiruja. Sitäpaitsi oli heillä pieniä lippuja,
värjätystä villasta kudottuja kaikki samaa raakalaiskomeutta
kuin muinaisinakin aikoina. Jokainen pyssymies kantoi pitkää
messinkihelaista »kauppakivääriä», joka taatusti tappoi kymmenen
kyynärän päästä.

— Onpa totisesti varusteet! ihasteli Sam.

Viisi tai kuusi nuoremmista miehistä oli astunut maihin. Äkkiä he
katosivat pensaikkoon. Vaikka jälelle jääneet jännittivät kaikki
aistimensa, eivät he kyenneet enempää silmin kuin korvinkaan erottamaan
toveriensa kulkua tiheikön läpi.

— Metsästäjiä, arvaan ma, tuumi Dick.

Muut intiaanit seisoivat kuin pronssiset kuvapatsaat. Hetken kuluttua
kuului laulurastaan heleä liverrys. Heti meloivat miehet eteenpäin
hirventappajan hiljaisin vedoin, ja kanoottijono kiersi niemekkeen
toiselle puolen.

Dick tarkasti rantaa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten kuulivat kaikki
puoliksi tukahdutetun tyytyväisen ähkäisyn, jota seurasi syvä
hengähdys. Aavemaisina, miltei liikettäkään tekemättä, heilahtivat
kanoottien keulat kevyinä kuin höyhenet niemenkärkeä kohti, pysähtyen
ajopuukasaan vanhan viidakon siimeksessä. Karhu oli piehtaroinut
viileässä, kosteassa hiekassa, ilmeisesti elämästä nauttien. Hetkistä
myöhemmin se pisti esiin päänsä puukasan takaa ja ryhtyi hitaasti
tarkastelemaan jokea.

Sen katse oli ilmeetön, kita puoliavoin ja kieli riippui velttona --
sanalla sanoen se oli niin hullunkurisen näköinen, että Dick nauroi
melkein ääneen. Ei kukaan liikkunut tuumankaan vertaa paikaltaan. Karhu
löntysti takaisin viileälle hietikolleen huoahtaen hekumallisesti.
Kanootit liikahtivat hieman eteenpäin.

Nyt vanha Haukemah nousi pystyyn, asettuen kanoottinsa keulaan. Hän
alkoi puhua nopeasti matalalla äänellä. Heti kiikahti karhu näkyviin,
räpytellen viisaan näköisenä pieniä, ilkeitä silmiään. Se tarvitsi
moniaan hetken ratkaistakseen mitä nuo liikkumattomat, kirjavanväriset
pökkelöt oikeastaan mahtoivat olla, ja sitten se kääntyi takaisin,
mutta pysähtyi heti kun se vainusi maan puolelta uhkaavat piirittäjät.
Vielä se ei kuitenkaan ollut kokonaan hämmentynyt, vaan heilui
levottomana edestakaisin, karhujen tapaan, Haukemahin jatkaessa
jutusteluaan matalalla äänellä:

— Ohhoh, makwá, pikku veljemme, sanoi hän, emme lähesty sinua vihalla
emmekä töykeydellä. Me aiomme päinvastoin tehdä sinulle hyväntyön.
Täällä vaanivat nälkä, vilu ja viholliset. Tulevassa elämässä odottaa
sinua autuus. Jos siis nyt sinut ammumme, oi makwá, pikku veljemme,
niin älä meille vihastu.

Hän kohotti pyssynsä ja nykäisi liipasinta. Muut kanootit ja
pensaikossa piileskelevät nuorukaiset yhtyivät samassa rämisevään
yhteislaukaukseen.

No, kauppapyssy on kauppatavaraksi aiottu. Se muistuttaa lähinnä
kaasuputkea, joka on kiinnitetty pitkään, kömpelöön puukalikkaan
metallitangoilla. Sen piti mukamas olla sekä luoteja että haulia
varten. Todellisuudessa riippui sitten tarkk’ampujan menestys paljon
enemmän hyvästä onnesta kuin taidosta. Elleivät metsäintiaanit
osaisi lähestyä saalistaan niin tavattoman äänettömästi ja huomiota
herättämättä, jäisi se totisesti kovin laihaksi.

Kymmenisen pikku luodin vinkuessa sen korvissa kääntyi karhu äristen,
näykkien ilmaa ja hiekkaa tuprutellen, mutta edelleenkin peräytyen.
Musta karhu ei tavallisissa oloissa ole mikään vaarallinen peto, mutta
silloin tällöin se maksaa täysin mitoin hätyyttäjälleen. Tämä kontio
oli pahasti haavoittunut ja lisäksi pahasti pelästynyt. Sen hajuaisti
ilmaisi sille, että tuolla pensaissa väijyi vihollisia, — montako, oli
vaikea sanoa, — jotka olivat piilossa, tuntemattomia, ja senvuoksi
pelottavia. Edessä oli toki jotakin määrättyä, varmaa. Ja ennenkuin
hämmästyneet intiaanit ennättivät peräytyä, oli se syöksynyt karille,
ja läjäyttänyt kämmenensä vanhan Haukemahin kanootin keulalle.

Punaiset miehet päästivät hälyytyshuudon. Toiset alkoivat raivokkaalla
kiireellä panostaa suustaladattavia kauppapyssyjään uudelleen, toiset
yrittivät taistelupaikalle minkä meloista ja mokkasiineista lähti.
Haukemah itse syöksyi rohkeasti eteenpäin puolustautuakseen, mutta
kaatui, ja ärtynyt peto hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vesi roiskahti
korkealle. Dick Herron kohosi äkkiä jaloilleen ja laukaisi kiväärinsä.
Karhu lysähti kokoon liejuiseen veteen, pää alaspäin vääntyneenä, ja
hieno verijuova pujottausi taistelupaikalta virralle. Haukemah ja
hänen perämiehensä kompuroivat pystyyn vettä valuvina. Syntyi hetken
hiljaisuus.

— Hitto soikoon, sinäpä olet koko mestari! räjähti Sam Bolton lopulta.
Miten ihmeessä sinä menettelit? En totisesti olisi pystynyt itse
aikaansaamaan mitään tuollaisessa sekamelskassa — lopultahan ei nähnyt
ainoatakaan kohtaa, mihin olisi voinut tähdätä.

— Onnenpotkaus, vastasi Dick lyhyesti. — Sain laukaistuksi äkkiä ja
luoja huolehti lykystä.

— Olisit helposti voinut osua Haukemahiin, huomautti Sam.

— Varmasti! Mutta enpäs osunut, lopetti Dick keskustelun.

Intiaanit kokoontuivat ihaillen tarkastamaan saalista. Dickin luoti
oli lävistänyt pään korvien kohdalta. Heistä oli teko todistus mitä
ihmeellisimmästä ampumataidosta, ja sitä se totisesti olikin, ellei se
ollut aivan silkkaa onnenpeliä. Haukemah oli hieman pahalla tuulella
koristeittensa kastumisesta, sillä karhu on pyhä eläin ja asiaan
kuuluu, että tehdään selkoa syistä, miksi se ammutaan, ja ollaan tässä
tilaisuudessa yhdenmukaisissa juhlapuvuissa. Naisten parvi näyttäytyi
nyt rannalla ja pian kohosivat kaikkien riemuhuudot ilmoille.

Kauniit peurannahkavaatteet vaihdettiin sitten nopeasti arkipukuihin.
Tartuttiin kontion ruhoon ja kiskottiin se hinaamalla ja pyörittämällä
kuivalle rannalle. Siellä oli tuo möhkäle varmassa ankkurissa, käpälät
puuhun sidottuina. Ja nyt alkoi teurastus ja taljan nylkeminen.

Ei palaakaan turmeltu. Ensin erotettiin se liha, joka syötäisiin
lähiseuraavina päivinä. Mitä jäi yli, leikattiin hienoiksi suikaleiksi
ja ripustettiin salkojen päähän kuivamaan. Jätteet viskattiin koirille,
jotka kerrankin saivat syödä itsensä kylläisiksi. Kolme vanhaa naista
ryhtyi veitsillä nylkemään irti nahkaa. Se oli tähän vuodenaikaan
mitä kaunein, turkki kun vielä oli lyhytkarvainen ja pehmeä. Muut
naiset pystyttivät leiriä. Ei ainoakaan oikea intiaani suostuisi edes
ajattelemaan matkan jatkamista, kun kerran suurenmoinen juhla on
odotettavissa.

Sillävälin kuin näitä valmistuksia tehtiin, pesivät ja puhdistivat
vanhemmat miehet huolellisesti karhun kallon. Sitten he katkaisivat
mäntyisen seipään ja kiinnittivät kallon sen päähän, kohottaen lopuksi
tämän voitonmerkkinsä rannalle lähellä virtaavaa vettä. Jos kallo
säilyisi siellä kahdentoista kuukauden ajan, olisi kuolleen pedon pyhä
henki tyydytetty. Senvuoksi ei Haukemahkaan, kun leirin purkamisen aika
tuli, tahtonut jättää jälkeensä tavanmukaista hieroglyfikuulutustaan.
Jos näet vihollinen sattuisi osumaan paikalle, voisi se aikaansaada
paljon ikävyyksiä Haukemahille kaatamalla kalloseipään, mutta jos kallo
pysyisi tuntemattomana, ja siis yhtä hyvin voisi olla jonkun ystävän
pystyttämä, saisi se todennäköisesti olla rauhassa. Ottaen huomioon
tämän asian, huolehtivat kokeneet matkamiehet siis seuraavana päivänä
leirin purkamisen jälkeen siitä, että kaikki selvimmät merkit heidän
viipymisestään paikalla tulivat poistetuiksi.

Ilma muuttui aivan odottamatta. Taivaalle ajautui nopeasti raskaita,
harmaita pilviä, jotka kulkivat luoteesta kaakkoiseen. Tuli
kylmä. Koleutta seurasi viitisen tunnin kuluttua sade. Se äityi
kiukkuiseksi, ryöppyäväksi myrskyksi. Jokaisen kanootin keskikohdalle
pinottua taloustavaraa varjeltiin mahdollisimman huolellisesti
telttakankailla, mutta ihmiset saivat kärsivällisinä sietää vettä ja
tuulta, alttiina kaikille myrskyn myllerryksille. Vesi valui virtoina
heidän hiuksistaan kasvoille ja edelleen jo pahasti kastuneille
vaatteille. Peurannahkaiset mokkasiinit imivät vettä kuin sienet.
Välinpitämättöminä he milloin yrittivät meloa, milloin polskuttelivat
vedessä. Sääret olivat siksi paljon näkyvissä, että ne joka tapauksessa
kastuivat. Ja vilu aivan puistatti. Aina kun he astuivat maihin,
kastelivat ruoho ja pensaat heidät yltä päältä. Yön lähestyessä oli
jokainen matkueen jäsen, molemmat valkoiset miehet mukaanluettuina,
niin märkä kuin olisi hän pulikoinut vedessä hiusmartoaan myöten.
Oli vain vähäinen ero: jokivesi olisi voinut tuntua asteettain
lämpimämmältä vaikuttaessaan ruumiiseen villakangasvaatetuksen läpi,
mutta sadeveden kylmyys uusiintui alituisesti.

Eipä ollut suurta helpotusta odotettavissa, vaikka olisi jo alettu
hankkiutua yöteloillekin, märkiä ja väsyneitä kun oltiin. Puut
tihkuivat vettä, maa oli likomärkä, jokainen oksa ja korsi kylmä ja
niljakka. Päivällä kokoontunut vesi virtasi hitaasti kapeina pikku
puroina alavammalle maalle. Kostea tuuli tuntui huokuvan suoraan
maanpinnasta.

Mitkään puolittaiset toimenpiteet eivät tulleet kysymykseen enempää
kuin arkuuskaan. Jokainen kompuroi miehekkäästi metsään, kokosi ja
kantoi pois, korven rankkasateen riehuessa, kaiken kuivan puun, minkä
suinkin löysi. Koivunkuoren suojaan kätkeytyvä taula oli nyt arvokasta
tavaraa. Tuli saatiin syttymään; ensin olivat liekit mitättömät ja
savu tuprusi sakeana, mutta vähitellen tarttui valkea polttoaineisiin.
Pieni tulenkieleke kymmenkertaistui, sammuakseen jälleen, ehdittyään
tuskin osaksi kuivata teltoille aiotun paikan. Kuuma tee ahmaistiin
kiitollisin mielin ja huopia levitettiin lähelle liekkejä lämpiämään.
Ei kukaan ehtinyt kuivua täydellisesti, mutta jokaisen vaatteet
höyrysivät ja ryöppyävässä sateessa tuntui tämäkin ylellisyydeltä.
Makuuhuovat olivat kosteat, vaatteet olivat kosteat, maa oli kostea,
ilma oli kostea; mutta sittenkin, tuollainen epämukavuus on pieni,
hetkellinen asia, ja sen kyllä jaksaa kestää. Itse asiassa se ei
merkitse mitään. Sellaista on intiaanin filosofia, ja se selittää,
miksi punainen mies ylimalkaan aina on liikkeellä sateen aikana,
sensijaan että piilottautuisi leiriin.

Rajuilmaa kesti neljä päivää. Sitten kääntyi tuuli pohjoiseen, ja
taivas seestyi.

Tähän saakka oli virta paikoitellen ollut vuolas, mutta kanootit oli
aina joko hinaamalla tai sauvomalla pakotettu nousemaan vastavirtaa.
Kellon lähetessä yhtä aamulla Haukemah kuitenkin astui maihin, vetäen
huolellisesti palkoveneensä kuivalle.



VII LUKU.


Kauppatie kulki oikealle, läpi suuren, lehtevän metsän, liukui
sitten pensaston piiloon, nousi jyrkälle kukkulalle ja polveili
yli vierukivisen, sammalpeitteisen ylängön aletakseen jälleen
neljännespenikulman päässä jokiäyräälle. Mutta älkää kuvitelko
mielessänne mitään Mainen tai Ala-Kanadan kauppatietä. Tämä oli huono,
epäselvä polku — toisinaan oli sen varrella joku kaatunut, puoleksi
laho ja kuorittu puu, toisinaan riippui kuivunut oksa sen yli, väliin
vain pelkkä tunne ilmaisi, että muutkin olivat kulkeneet tätä tietä.
Ainoastaan kokenut matkamies saattoi seurata sitä.

Kanoottien lasti purettiin rannalle. Kukin, vieläpä pienet lapsetkin,
otti taakkansa hartioilleen. Pitkä vyö solmittiin silmukaksi, joka
sitten sovitettiin otsan ympäri, kun ensin kantamus oli siihen
pujotettu. Muutamat voimakkaimmista miehistä saattoivat siten kantaa
lähes kaksisataa naulaa painavia tavaramyttyjä.

Intiaanit eivät tee työtä järjestelmällisesti, kuten osa heidän
valkoisia veljiään. He lepäsivät, kyyhöttäessään kantapäillään,
rupatellen, meluten ja riemuiten. Kuitenkin tuli työ jollakin tavoin
hyvin tehdyksi, ja lisäksi nopeasti. Joltakin kummulta katsottuna olisi
näky varmasti ollut maalauksellinen. Erikoisen silmiinpistäviä olivat
miehet, jotka tällä hetkellä seisoivat kukkulalla joutilaina, veltoissa
asennoissa, viitat ilmassa liehuen, lisäten maiseman viehätystä,
sillävälin kuin loppumaton jono kärsivällisiä raatajia ponnisteli
eteenpäin alempana, kyyryssä raskaitten taakkojensa alla.

Dickille ja Sam Boltonille oli vastoinkäyminen pikku seikka. Sam kantoi
vaivatta varusteet ja huovat, jotka hän oli köyttänyt hihnalla, Dick
taas kiinnitti molemmat melat ristikkäin toisiinsa, nosti tällä tavoin
aikaansaamansa ikeen hartioilleen ja heilautti ylimmäiseksi kanootin.
Sitten he palasivat takaisin ylätasangolle, jolle heidän villit
ystävänsä jo olivat kokoontuneet.

Tavallisesti pitävät intiaanit Samin ja Dickin luokkaan kuuluvia
valkoisia miehiä tervetulleina matkatovereina. Nämä joutuvat myös aina
erikoisen huomion esineiksi. Niinpä Sam Boltonkin nyt tunsi, että hän
ja Dick herättivät aivan tavattomasti uteliaisuutta.

Ei Sam silti luullut itse aiheuttaneensa tällaista kohua. Se saattoi
johtua yhtä hyvin Dick Herronin osoittamasta uljuudesta hänen
pelastaessaan Haukemahin karhun kynsistä, kuin Samin maineesta
erämiehenä; saattoipa syynä olla sekin, etteivät intiaanit oikein
ottaneet uskoakseen valkoisten miesten puheita uusien talviasemien
perustamisesta. Joka tapauksessa oli Sam taipuvainen pitämään sitä
pahana merkkinä. Ehkäpä joku ojibwamiehistä epäili... Mahdotonta
oli kuitenkin päästä lopullisesti selville siitä, piilikö tuon
mielenkiinnon takana vihamielisyyttä vai eikö. Vain yksi asia oli
varma: heitä pidettiin silmällä. Miehisten intiaanien valppaat katseet
ja naisten arka vilkuileminen teki olon niin tukalaksi, että toverukset
vain vaivoin malttoivat pysyä rauhallisina leiritulen ääressä.

Sattuipa vihdoin tapaus, joka hiukan valaisi intiaanien vaarinpidon
syitä, vaikka pääasia jäikin edelleen hämärän peittoon.

Eräänä iltana jättivät naiset vanhalle Haukemahille karhuntaljan
valmiiksi parkittuna. Sen sisäpinta oli valkaistu ja senjälkeen oli
siihen kömpelösti maalattu kuvaus metsästyksestä. Haukemah puhkesi
puhumaan, pidellen taljaa käsissään:

— Tämä on makwán, pikku veljemme, puku. Syömme kaikki osamme hänen
lihastaan. Mutta sinä, joka hänet tapoit, saat hänen takkinsa. Naiseni
ovat maalanneet sen, koska sinä pelastit heidän päällikkönsä.

Hän laski taljan Dickin jalkain juureen. Dick katsahti toveriinsa ja
hänen kapeat silmänsä välkehtivät omituisesti.

— Tällaisella matkalla tämä tosiaan on hiton sopiva puku, sanoi hän
englanniksi. Mutta minä en tiedä, mitä sillä tekisin. Ja tätä he ovat
valmistaneet viikon päivät Toivonpa totisesti, että joku hölmö ostaisi
koko turkin.

Sitten hän kumartui ja silitteli lahjaa, ilmoittaen vastaanottavana
sen. — Kiitän veljeäni, sanoi hän creenkielellä.

— Sinun on nyt otettava se mukaasi, neuvoi Sam englanniksi. — Meidän on
kannettava sitä niinkauan kuin olemme heidän seurassaan.

Intiaanit olivat kyykistyneet kantapäilleen nuotion ympärille, odottaen
vakavina ja kohteliaina heille tuntemattomalla kielellä tapahtuneen
keskustelun päättymistä. Naisetkin olivat pujahtaneet valopiiriin,
uteliaina näkemään, miten heidän kättensä työ otettaisiin vastaan.

Äkkiä Dick, ikäänkuin jotakin oivaltaen, syöksyi keskelle naisryhmää,
ja palasi seuraavassa tuokiossa, puoleksi tempoen, puoleksi
suostutellen nuorta tyttöä mukaansa. Tyttö pyristeli vastaan, yritti
vetäytyä takaisin, painaen päätään alas, ja katsahti sitten tirskuen ja
nolona olkansa yli tovereitaan. Kun he lähestyivät miehiä, tarttui Dick
hänen käteensä.

Siinä silmänräpäyksessä koetti tyttö päästä pakoon, mutta Haukemahin
sana riitti pysähdyttämään hänet. May-may-gwánhan se oli, ojibwatyttö.

Hän totteli nöyrästi. Silmät leimahtelivat seikkailun tuottamasta
jännityksestä, huulet taipuivat melkein veitikkamaiseen hymyyn
ja poskeen ilmestyi pieni kuoppa. Purren tiukasti alahuultaan ja
tarkastellen runsaasti helmillä kirjailtua pikku mokkasiiniaan jäi hän
odottamaan selitystä Dickin menettelyyn.

— Mikä on niinesi, pikku sisar? kysyi Dick creenkielellä.

Tytön pää painui alemmaksi, mutta silmänurkistaan vilkuili hän kysyjää.

— Vastaa! komensi Haukemah.

— May-may-gwán, virkkoi tyttö hiljaa.

— Niinpä niin, tuumi Dick, jälleen englanninkieltä käyttäen. — Kuulut
ojibwain heimoon, sanoi hän sitten tytön kielellä.

— Kyllä.

— Sepä selittääkin kauneutesi, rasavilli, mutisi nuori mies
äidinkielellään.

— Vanhat miehet — hän puhui nyt creenkieltä — ovat antaneet minulle
tämän puvun. Koska se on minulle hyvin raskas, annan sen kansalle,
josta eniten pidän. Tämä kansa on Rupert's Housen creeheimo. Ja koska
sinä olet heistä kaunein, annan sen sinulle, jotta vallitsisi rauha
minun ja sinun kansasi välillä.

Tämä pieni puhe oli tosin huono siltä kannalta katsoen, että intiaanit
harrastivat koreita sanoja, mutta sisältö tuotti sitä enemmän
suosionosoituksia. Intiaanit murahtelivat tyytyväisenä ja Samkin mutisi
armollisesti: — Oikein, poika!

Dick nosti taljan maasta ja laski sen tytön käsiin. Hämmentyneenä tämä
otti sen vastaan, kohottaen hitaasti katseensa.

— Kelpaisipa noin sievää tyttöä suudella, huudahti Dick.

Ja samassa hän jo astui heidän välilleen pudonneen taljan poikki,
kumartui ylöspäin käännettyjen kasvojen yli ja suuteli tyttöä huulille.

Pohjolan intiaaneille suudelma ei ole vieras tunteenilmauksenakaan,
saati Juhlamenoihin kuuluvana asiana, mutta se hyväily, joka nyt
tuli May-may-gwánin osaksi, täytti heidät ihmetyksellä. Tyttö itse
ei suuttunut, vaikka hän huudahti ja pujahti piiloon muiden naisten
joukkoon; pikemminkin oli hän hyvillään, etenkin kun ei voinut tulkita
väärin tunnetta, joka oli tuon suudelman aiheuttanut. Muillakaan
intiaaneilla ei näyttänyt olevan mitään huomauttamista. Tosin oli
temppu perin outo, mutta kenties kuului se valkoisen miehen tapoihin.
Ja tapahtuma tuntui häipyvän ilmaan kuin ruudin tupsahdus.

Mutta Dickin nostaessa kätensä tervehdykseksi, huudahti Sam äkkiä
terävästi hänen takanaan. Nuori eränkävijä pyörähti salamannopeasti
ympäri ja joutui vastakkain chippewa-intiaanin kanssa.

— Hän hapuili veistään, selitti Sam.

Huudahdus oli kiinnittänyt jokaisen huomion tapahtumaan. Punanahan
tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään, — hänen pursuva vihansa,
asento ja veitsen kahvalle laskettu käsi ilmaisivat hänen aikomuksensa.
Chippewa oli yllätetty.

Hän totesi asian, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen nopeasti
toimivat aivonsa jo suunnittelivat tapauksen kääntämistä hänen
edukseen. Koettamattakaan muuttaa ilmeensä häjyyttä, hän yhtäkaikki
päästi veitsenkahvan ja suoristi vartalonsa intiaanipuhujan
suurenmoiseen asentoon.

— Tämän miehen puhe on valhetta. Ymmärrän kalpean kansan kieltä. Hän
kertoo veljilleni, että hän lahjoittaa juhlapuvun May-may-gwánille,
koska se muka on hänelle niin suuriarvoinen ja koska hänen sydämensä on
kiintynyt veljieni heimoon. Mutta toiselle kalpeanaamalle hän sanoo:
»Mitätön lahja. En minä viitsi sitä kantaa. Mitä minä sillä teen?»

Hän risti käsivartensa mahtavalla eleellä.' Dick Herran, jonka silmät
säihkyivät, iski häntä suoraan suulle. Isku heitti sätkyttelevän
intiaanin tuhkaläjään nuotion vaiheilla.

Mutta heti oli chippewa taas jalkeilla, veitsi kädessä. Nuoremmat
cree-miehet lähestyivät häntä vaistomaisesti. Vanha rotuviha leimahti
liekkiin. Se oli luonnollinen seuraus. Muiden katselijain joukosta
kuului murinaa.

Sam Bolton asettui hitaasti Dickin viereen. Toistaiseksi ei väkivaltaa
ollut odotettavissa muitten kuin raivostuneen chippewan taholta. Creet
olivat varuillaan, mutta vielä he eivät olleet asettuneet kenenkään
puolelle.

Kaikki riippui siitä, kumpi riitelevistä osoittaisi suurempaa
rohkeutta. Hetken tuijottivat he toisiaan, intiaanit epävarmoina,
anglosaksit henkisesti ylivoimaisina ja kuten aina, vähät välittäen
vastustajistaan, jotka kuuluivat heitä alemmalla tasolla olevaan rotuun.

Silloin kiiruhti pieni olento kuin lentäen valkoihoisten luo.
May-may-gwán se oli. Pelosta väristen tunki hän heidän käsiinsä rihlat
ja asettui sitten heidän taakseen.

Samassa astui Haukemah väliin, käyttäen mahtisanaansa.

— Seis! huudahti hän terävästi. Ei ole tarvis ystävien turvautua
aseisiin. Mikä on aikomuksenne, nuoret mieheni? Tuomitsetteko nämä
kalpeanaamat kuulematta, mitä heillä on sanottavana. Kysykää heiltä,
puhuiko chippewa totta?

— Talja on suurenmoinen. Lahjoitin sen syystä, jonka jo ilmaisin,
virkkoi Dick.

Haukemahin sanat olivat rauhoittaneet vaistomaisesti ärtyneitä
cree-intiaaneja, ja he vetäytyivät takaisin. Asia ei koskenut heitä,
se oli Dickin ja hänen vihamiehensä välinen. Eikä chippewalla suinkaan
ollut liian hyvä maine. Valkoiset miehet olivat välttäneet vaaran
ainakin toistaiseksi.

Dick nauroi poikamaista, huoletonta nauruaan.

— Hah! Taisinpa napata tuon vanhan hupsun parhaan tyttären, vai mitä?
huusi hän toverilleen, mutta tämä pudisti epäilevänä päätään.



VIII LUKU.


Kun seuraavana päivänä puuhattiin lähtöä, kävi selville, että
May-may-gwán saisi rangaistuksen teostaan edellisenä iltana. Hänen
paikkansa vanhan Moose Cowin kanootin keulassa oli annettu eräälle
pienelle tytölle, ja itse sai hän seurata matkaajia jalkaisin miten
paraiten taisi.

Täällä oli äärimmäisen vaikeata päästä eteenpäin maitse. Tiheä seetriä
ja lehtikuusia kasvava metsä työntyi aina vedenrajaan asti. Missä
ranta oli avoin, siinä levisi louhikko, jonka kivet olivat liian
pieniä tarjotakseen jalansijaa, mutta tarpeeksi suuria vaikeuttaakseen
astumista. Tyttö joko lipesi ja kompasteli liikkuvilla ja Hiljaisilla
kivillä, tahi rämpi mutaisessa rämeessä. Kun kanooteilla kulkeminen ei
näillä paikoin ollut erikoisen työlästä, ei hän, vaikka ponnistikin
kaikki voimansa, voinut pysytellä muitten rinnalla.

Totta puhuen ei May-may-gwán itsekään näyttänyt pitävän rangaistusta
epäoikeutettuna. Hän antoi tukkansa valahtaa silmilleen ja poisti
kauniit, värikkäät nauhat, jotka olivat koristaneet hänen pukuaan. Koko
hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä katumusta. Mutta Dick Herron oli
suuttunut.

— Kuulehan, Sam, virkkoi hän, tämä ei vetele ensinkään. Tyttö kärsii
nyt meidän takiamme, ja me herrastelemme tässä kanootissa kuin mitkäkin
öykkärit, tuon pikku raukan tarpoessa eteenpäin jalan. Ottakaamme hänet
myötämme.

— Ei käy päinsä, vastasi Sam lyhyesti, emme voi sekaantua asiaan. Antaa
intiaanien hoitaa hommansa itse. Parasta pysyä tyyninä vain.

— No, oletpa sinäkin koko turkanen! nurisi Dick. — Pahustako me
välitämme muutamasta Rupert's Housen punanahasta? Emme ole pyytäneet
heiltä muuta kuin jonkun mokkasiiniparin, ja elleivät he halua
valmistaa niitä meille, niin käyttäkööt minun puolestani peurannahkansa
vaikka kipeitten kallojensa siteiksi.

Hän työnsi melansa keulan eteen ja käänsi kanootin rantaa kohti.

— Tule nyt Sam, kehoitti hän, ja näytä sisuasi!

Vanhempi mies ei vastannut mitään. Hänen vakavat, siniset silmänsä
olivat suuntautuneet toverin selkään; katse niissä ei ollut
epäystävällinen, vaikka kulmat olivatkin kurtussa.

— Tulehan tänne, pikku sisar, huusi Dick tytölle.

Tämä tunkeutui vaivalloisesti ryteikön läpi veden partaalle.

— Astu kanoottiin, kehoitti Dick.

Tyttö peräytyi kuin anteeksipyytäen.

— Ka’-ka’ win! epäsi hän suorastaan kauhistuneena. — Vanhat miehet
ovat määränneet minut Pitkälle matkalle, ja kuka olen minä, että
vastustelisin? Ei käy päinsä.

— Astu kanoottiin, komensi itsepäinen Dick.

— Veljeni on minulle hyvä, mutta en voi. Päälliköt ovat antaneet
minulle määräyksensä. Minulle kävisi kovin huonosti, jos olisin
tottelematon.

— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.

Hän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein
väkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja
ryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.

Tyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti
pääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta
huomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi
halveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai
vasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin
kulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.

Kerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja
alkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä
lasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta
hänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta
vanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut
lievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain
suuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen
onnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi
hiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.

Kun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli
mahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen
kävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse
ei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan
hänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen
rapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat
siksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän
ainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä
Hiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis
leimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua
teoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen
muista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten
nuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista
ja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä
päivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja
sen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet
vainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan.
Yölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle
joukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita.
Lopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja
metsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi
saavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.

Intiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui
karibunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin
Koukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia,
mutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin
ja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että
hän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää
valppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa
panna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei
ruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan.
Näin hän suorastaan liukui metsän läpi.

Kun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä
tarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota
eläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta
ehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija
ennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi
patsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen
hiljaiseen hiipimiseensä.

Keskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt
hitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi
tarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan
polultaan, paluutietä vartioidakseen.

Koukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten
hän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta
niin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi
huomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa
silmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä
karibua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä
edes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon
tavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle
erämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen
pisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä
siimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän
värivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului
kaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan
vireeseen.

Mutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain
muutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että
olisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.

Tumma väriläikkä hajosi. Ei tapahtunut ainoatakaan äkillistä liikettä,
ei risahdustakaan kuulunut; eläin ilmestyi kuin loihdittuna esiin
hämärästä vihreästä varjosta. Karibun korvat työntyivät eteenpäin,
kirkkaat silmät laajenivat ja sieraimet värisivät sen tähyillessä
suuntaan, josta tuntematon ääni oli kuulunut. Tapahtuma tuntui
totisesti taialta: missä äsken ei ollut mitään, siinä seisoi nyt uljas
riista.

Koukkunenä kohotti pyssynsä, tähtäsi tarkasti lapaan, hyvin alas, ja
veti liipasinta. Kuului vain terävä naksahdus. Tottuneena yksinomaan
vanhaan kauppapyssyyn oli hän unohtanut siirtää panoksen makasiinista
piippuun.

Karibu pärskähti äänekkäästi ja kapasi pakosalle niin että tanner
tömisi. Kymmenkunta väijyksissä ollutta kanadannärhiä lennähti kuusten
oksille alkaen rähistä. Punaisia oravia pyöri joka puolella pahasti
pärpättäen, kirskuen kiukkuisina kuin pirulaiset. Hälyytys oli
tapahtunut.

Koukkunenän katse suuntautui länteen, sitten hän kääntyi ja palasi
oikopäätä tovereittensa leiriin. Saavuttuaan perille marssi hän kuin
mikäkin teatterisankari suoraan valkoisten miesten luo, viskasi
lainaamansa rihlan heidän jalkoihinsa ja vetäytyi nuotion ääreen,
kyyristyen välinpitämättömänä kannoilleen. Metsästysmatka oli
epäonnistunut.

Koko loppupuolen iltaa juttelivat miehet nyreinä toistensa kanssa. Ei
ollut epäilystäkään siitä, että nyt oli odotettavissa huolta ja harmia
jos jonkinlaista. Yön lähestyessä moni nuoremmista äityi suorastaan
röyhkeäksi, ryhtyen heittämään häjyjä silmäyksiä valkoisiin vieraisiin.

Lopulta, kun oli jo hyvin myöhä, tuli vanha Haukemah näiden luo. Tovin
istui hän ääneti ja vakavana, tuprutellen piippuaan ja tuijottaen
hajamielisenä hiillokseen.

— Pikku isä, virkkoi hän vihdoin, sinä ja minä olemme vanhoja miehiä.
Me olemme hitaita. Mutta nuo muut miehet ovat nuoria. Heidän verensä
on kuuma ja se virtaa vuolaana. Se tekee heidät äkkipikaisiksi.
He sanovat, että te olette saattaneet tuulen, pitkän-pauhun,
pohjoismyrskyn, puhaltamaan niin, ettemme voi saada mitään riistaa. He
sanovat, että te loihditte karibun niin, ettei Koukkunenä onnistunut
tappamaan sitä, vaikka pääsikin hyvin lähelle. Vielä he sanovat, että
te etsitte punaista miestä, saattaaksenne hänet ikävyyksiin, ja siitä
syystä ovat heidän sydämensä täynnä vihaa teitä kohtaan. Myöskin
sanovat he, että olette riistäneet vanhoilta miehiltä vallan, sillä
mitä nämä ovat käskeneet, sen te olette kieltäneet, ottaessanne pikku
sisaremme kanoottiinne. En tunne näitä asioita, tiedän vain viimeksi
mainitsemani tapahtuman, ja se oli järjettömyyttä.

Vanha mies heitti Dickiin terävän katseen, imaisi melkein sammunutta
piippuaan ja jatkoi:

— Veljeni sanovat etsivänsä paikkoja talviasemia varten; minä uskon
heitä. He sanovat, että heidän sydämensä ovat kiintyneet minun
kansaani; uskon heitä. Pitkä-pauhu, pohjatuuli, on puhaltanut jo monta
kertaa aikaisemminkin joelle, ja Koukkunenä on narri. Minun sydämeni on
teille hyvä, mutta se ei ole nuorten miesten sydän. He nurisevat ja
riitelevät. Tässä erkanevat tiemme. Veljieni täytyy nyt kulkea omaan
suuntaan.

— Hyvä, vastasi Sam hetken kuluttua. — Olen iloine siitä, että veljeni
sydän on minulle hyvä, ja tunnen myös nuoret miehet. Me lähdemme. Kerro
tämä nuorille miehillesi.

Helpotuksen tunne kuvastui Haukemahin kasvoilla. Ilmeisesti oli
välien selvitys ollut hänelle pulmallisempi asia kuin mitä hän tahtoi
tunnustaa. Sitten kopeloi hän laukkuaan ja kaivoi esiin pienen käärön.

— Mokkasiineja, sanoi hän.

Sam silmäsi niitä. Näyttiväthän ne mukiinmeneviltä kaikin puolin.
Niihin oli käytetty lujaa hirvennahkaa ja valkeata, kauppa-asemalta
hankittua palttinakangasta; koristeita ei ollut ollenkaan
lukuunottamatta ohutta silkkipunosta kärjissä. Jotakin hymyntapaista
ilmestyi hetkeksi vanhan Haukemahin kasvoille hänen kaivaessaan esille
laukustaan vielä yhden mokkasiiniparin.

— Kotkansilmälle, sanoi hän, ojentaen jalkineet Dickille. Nuori mies
oli saanut tämän nimen omituisten silmiensä perusteella eikä suinkaan
minkään erikoisen tarkkanäköisyyden vuoksi.

Mokkasiinit oli valmistettu silkinpehmoisesta, tummanpunaiseksi
värjätystä peurannahasta. Korvakkeet oli tehty saksanhirven vasikan
nahasta, joka oli valkaistu maidonväriseksi. Liitoskohtiin oli ommeltu
leveä, irtonainen, kirkkaanpunaisilla silkkikirjailuilla koristeltu
päärme. Koristeaihe oli monimutkainen ja sitä oli käsitelty taitavasti.
Tällaisten mokkasiinien valmistukseen saattaa kulua monen kuukauden
joutohetket. Intiaanityttö kuljettaa rakasta työtä mukanaan samalla
tavalla kuin hänen korkeammalla sivistystasolla oleva sisarensa
kuljettaa matkassaan käsityölaukkua. Kaukaisessa pohjolassa on varsin
helppo jalkineista päätellä, kuinka suuressa arvossa naisväki pitää
miestä.

— May-may-gwánin lahja, huomautti Haukemah.

— Periköön piru _minut_! toivoi Dick englanniksi.

— Haluaako veljeni maksun teessä vai tupakassa? tiedusteli Sam Bolton.

Haukemah nousi.

— Muistuttakoot antimet teitä siitä, että sydämeni on täynnä hyvyyttä
teitä kohtaan, sanoi hän. — Saanko kertoa nuorille miehilleni, että
lähdette?

— Kyllä. Olemme kiitollisia lahjoistanne.

— Siisti, vanha velikulta, tuumiskeli Dick Haukemahin ylväänä
poistuessa.

— No, eipä olisi meille voinut käydä paremmin, ihastui Sam. Tässä
minä olen vaivannut päätäni livistämiskeinoja aprikoimalla. En olisi
halunnut enää jatkaa matkaa heidän seurassaan kovinkaan pitkälle, mutta
toiselta puolen oli vaikea keksiä sellaistakaan veruketta, että olisi
päässyt heistä kunnialla eroon. Tunnen suoranaista helpotusta saatuamme
näin rukkaset heiltä. Paras tie Kabinikágamiin kulkee pitkin erästä
jokivartta, jota intiaanit nimittävät Mattawishguiaksi, ja mikäli
tiedän, on se noin viiden tunnin matkan päässä täältä.

Hän olisi voinut lisätä, että Dickin ajattelemattomuus oli ollut syynä
kaikkeen siihen harmiin, jonka hän oli nurkumatta sietänyt, mutta hän
vaikeni, vakuutettuna nuoren miehen luotettavuudesta tarpeen vaatiessa.



IX LUKU.


Dick Herron ja Sam Bolton istuivat kaatuneen puun rungolla. Oli hämärä
aamu. Jokea peittävän usvan läpi häämötti heikosti joku liikkuva olento.
Silloin tällöin rikkoi terävä ääni äärettömän hiljaisuuden — mela
loiskahti, kanootin keula liukui kohisten veteen, kesy varis vaakkui.
Vähitellen kutistuivat miesryhmät yhä pienemmiksi. Näkymättömiä
kanootteja työnnettiin teloilta näköpiirin ulkopuolella. Tovin kuluttua
oli jälellä van muutama kaapuniekka olento, viimeisetkin naisista
kiiruhtivat astumaan aluksiin, etteivät muut pääsisi jättämään. Hiljaa
he työntyivät harmaan sumuseinän läpi. Valkoiset miehet olivat yksin.

Joukon poistuessa hiipi Pohjola vielä kerran varovasi esiin.
Tähyillen hyljättyä leiriä lähestyivät metsien pienemmät asujamet
arasti kymmenittäin, kirkkain silmin valppaina, valmiina peräytymään,
mutta yhtäkaikki innokkaina tutkimaan, olikohan paikalle ehkä jäänyt
ruuantähteitä. Oravat narskuttelivat kuusten latvoissa, loikaten
rohkeina oksalta toiselle, tai vilistäen vähäisten aukeamain poikki.
Kanahaukkoja liiteli varansa pitäen siellä täällä. Kahina kuivassa
lehvistössä ilmaisi muidenkin eläinten olevan liikkeellä. Heikko
viserrys ja siipien suihke kertoi lintujen saapuneen; ne seurasivat
rohkeampia muonanhankkijoita. Päivässä muuttui intiaanileiri jälleen
metsäksi, kuukauden kuluttua siitä ei ollut muuta jälellä kuin muisto.

Usvapilvet siirtyivät vähitellen metsästä joelle ja levittäytyivät
viiden jalan paksuisena kerroksena sen ylle, siten tarkasti osoittaen
virran suunnan. Aurinko näyttäytyi ja kultasi puitten latvat.
Kirkassilmäinen, mietteisiinsä vaipunut pöllö päästi pari pikku
vihellystä ja heti muuan peukalolintu piti sitä merkinantona alkaakseen
kiivaan konsertin.

Lopultakin lähtivät Sam Bolton ja Dick taipaleelle. Tunnin kuluttua
saapuivat he erään lisäjoen suulle. Sam sanoi sen olevan aikaisemmin
mainitsemansa Mattawishguian. He kääntyivät vitkastelematta joen
suuntaan.

Mattawishguiaa on kuvailtu monella eri tavalla; Kaliforniassa siitä
puhutaan jokena, Uudessa Englannissa sitä mainitaan puroksi ja
ylämaissa väitetään vahvasti, että se on vuolas virta. Se on sadan
jalan levyinen, täynnä putouksia ja pyörteitä, ja viittä hiljaista
suvantoa lukuunottamatta, jalan parin syvyinen. Pohjalla on paljon
pyöreitä kiviä.

On suorastaan hullutusta lähteä kanootilla pyrkimään tällaista
jokea ylös. Virta on siksi voimakas, ettei kukaan jaksa sauvomalla
sitä vastaan taistella enempää kuin jonkun hetken, rannat taas ovat
niin tiheän kasvullisuuden peitossa, ettei hinaaminenkaan voi tulla
kysymykseen. Melkein ainoa keino oli käyttää parasta mahdollista tietä.
Ja se merkitsi etenemistä kahlaamalla. Dick polskutteli kokassa ja
Sam peräpuolessa, molemmat etunojassa ponnistellen kohisevaa virtaa
ylöspäin. Kaikenkokoiset vierinkivet vaikeuttivat kulkua, jalat
lipesivät liukkailla paasilla, vaarallisia koloja ja kuoppia väijyi
joka puolella, ja vesi oli jäätävän kylmää. Välistä onnistui heidän
meloa eteenpäin viitisen sataa jalkaa. Silloin he tavallisesti istuivat
hajasäärin, toinen keulassa toinen perässä, jalat vedessä riippuen.
Siinä oli sitten varottava, ettei vettä päässyt räiskymään alukseen.
Koska kesä oli vasta alussa, törmäsivät he silloin tällöin ajopuihin,
ja sellainen tärähdys kyllä riitti ajamaan kankeuden jaloista, niin
että he saattoivat tuntea pohjan niiden alla.

Se oli kovaa työtä ja kylmää työtä ja kysyi kärsivällisyyttä. Joka
penikulmalta oli suoritettava korkea maksu, ja ponnistukset toistuivat
moneen kertaan sekä illalla myöhään että varhain aamulla.

Dick, nuoruutensa parhaissa voimissa, näytti nauttivan tästä.
Matkustaminen intiaanien seurassa ei ollut suurestikaan käynyt hänen
lihaksilleen. Nyt hänellä oli tilaisuus ponnistaa oikein olan takaa.
Hän suorastaan nautti elämästä, ahmi ilmaa keuhkojen täydeltä, kyyristi
hartioitaan ja murtautui läpi Pohjolan uloimpien etuvartioketjujen
hurjana ja häikäilemättömänä, sokeana, kuurona ja välinpitämättömänä
kaikelle muulle kuin vaaroille, joiden voittamiseen hän sai käyttää
kaiken tarmonsa ja voimansa virran kanssa painiskellessaan.

Mutta Sam silmäili tyynenä, kärsivällisenä ja nurkumatta näköalaa
hieman laajemmaltakin. Hän taisteli uljaasti kylmyyttä ja vettä
vastaan, ei rehkien niinkuin Dick, vaan pitkäaikaisen tottumuksen
terästämänä, ja hänen tarkat silmänsä tähyilivät metsää yhtä paljon
kuin edessä virtaavaa jokeakin. Nuoruutensa ohella oli hän menettänyt
taidon täysin hallita ruumistaan, vankkumattoman terveyden ja
pettämättömän vastustuskyvyn, mutta iän karttuessa vastukset ja harmit
olivat käyneet yhä vähäpätöisemmiksi tekijöiksi hänen elämässään.
Hän oli tietoinen metsän hiljaisuudesta, lintujen ja petoeläinten
läsnäolosta ja niistä tuhansista pikkuseikoista, jotka yhdessä
muodostavat korven.

Ja tottuneen erämiehen tarkalla kuudennella aistilla tajusi Sam
eteenpäin tarpoessaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla.
Tämä aistimus ei suinkaan tullut mitään tavallista tietä. Se oli vain
yhtäkkiä tavoittanut hänen aivonsa. Hänen olemuksessaan oli moni
säie viritetty väräjämään sopusoinnussa korpimetsän kanssa. Ja tämä
sopusointu oli nyt jollakin tavoin rikkoutunut. Sam Boltonista tuntui
metsä merkillisen _vieraalta_, ja se saattoi hänet levottomaksi.

Tämän tästä hän pysähtyi äkkiä, joka hermo väristen, sieraimet
laajenneina kuin villieläimellä sen vainutessa vaaran. Ja koko ajan
hänen viisi muuta aistiansa, joihin hänen myös täytyi luottaa,
todistivat kuudetta vastaan. Ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin
erämaan tavalliset asujamet.

Tuo itsepintainen vieras tuntu ei kuitenkaan väistynyt. Sen saattoi
helposti ajaa pakosalle, mutta se palasi aina uudelleen. Kahdesti, kun
Dick lepäsi nauttien piipullisesta tupakkaa, taivalsi hän takaisin
samaan suuntaan, josta olivat tulleet, etsien tuntematonta vaaraa,
levottomana, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Metsä pysyi tyhjänä.
Kaikki tuntui olevan kuten olla piti. Hän palasi kanootilleen päätään
pyöritellen, kykenemättömänä pääsemään vakaumuksestaan, että jotakin
oli vinossa.

Myöhemmin päivällä ajautuivat he pikku kalliolle. He kapusivat sille,
tekivät pienen tulen ja keittivät teetä. Sitten he söivät viimeiset
rippeet leivästään, hieman liikkiötä ja kylmää peltokananpaistia.
Aurinko oli jo korkealla ja ilma oli lämmin. Metsä tuoksui heikosti
ja lintuperheet livertelivät kotoisia laulujaan. Joku utelias paarma
töksähteli vasten heidän poskiaan. Vaatteet höyrysivät ja jäsenet
norjistuivat päivän armottomasti loimottaessa.

Sam Boltonpa vain ei vieläkään voinut heittäytyä niin iloisen
huolettomaksi kuin Dick. Kahdesti hän syömisensäkin keskeytti, jääden
suu avoinna kuuntelemaan, kunnes jälleen epävarmana ja ikäänkuin
hölmistyneeni hapuili huuliaan.. Lopulta hän nousi tehdäkseen taaskin
tarkoituksettoman kierroksen metsässä. Dick ei kiinnittänyt mitään
huomiota hänen edesottamuksiinsa. Vaaran sattuessa oli hän totisesti
voimakkaampi ja hyödyllisempi kuin toveri; mutta nyt kun kyseessä
oli ainoastaan vaikeasti kuljettava taival, ja vastuu oli toisen
hartioilla ei hän ensinkään viitsinyt vaivata päätään, vaan jätti,
kuten kunnon luutnantti ainakin, koko jutun kapteenina selvitettäväksi,
itse puoleksi ummistetuin silmin seuraten ruusupuisen piippunsa
savukiemuroita.

Illan hämärtyessä laskettiin verkko veteen, langat laitettiin ja ansat
asetettiin. Niinkauan kuin voitiin toivoa näiden riittävän riistan
hankintaan, säästettiin ampumavaroja. Märät vaatteet ripustettiin
tarpeellisen matkan päähän nuotion liekeistä.

Sam liikehti levottomana koko yön, synkkänä ja epäluuloisena vatvoen
ajatusta, joka häiritsi hänen sielunsa rauhaa. Hän tunsi kaikki nuo
tuhannet päivän äänien heijastukset, jotka yhdessä muodostavat yön ja
sen hiljaisuuden; kaukaiset ja äänekkäät huudot, tai heikot, läheiset;
viserrykset, vihellykset, surinan ja rasahdukset; kaikki ne olivat
tuttuja. Vain omaa itseään hän ei tuntenut, ei käsittänyt. Ja nyt hän
etsi luonnosta jotakin vastaavaa, yhdenmukaista.

Seuraavana päivänä hän palasi tavallista pitemmältä tutkimusmatkaltaan
takaisin Dickin luo, kantaen jotakin esinettä. Tämän hän laski maahan
Dickin luo. Kivihän se oli, lattea kivi, jolla oli märkä mokkasiinin
jälki.

— Meitä seurataan, virkkoi hän lyhyesti.

Dick tarttui kiveen ja tutki sitä tarkoin.

— Se on liian tuhruinen, sanoi hän lopulta, en saa siitä mitään selkoa.
Mutta se mies, joka tuon jäljen on jättänyt, ei voi olla kovinkaan
kaukana. Etkö saanut häntä näkyviisi? Hänen täytyi olla välissämme
sinun löytäessäsi tuon kiven.

— Eikö mitä, murisi Sam. Mokkasiininjäljestä oli kärki suunnattu
myötävirtaan. Hän tietysti kuuli minun liikkuvan ja kääntyi heti
pistelemään virtaa alas. Hän on koko ajan pysytellyt vedessä, ettei
kadottaisi yhteyttä meidän kanssamme.

— Ei kannata seurata intiaania, joka tietää, että olemme hänen
jälillään, arveli Dick.

— Se on varmaankin tuo hullu chippewa, huudahti Sam. — Epäilin häntä
alusta alkaen. Nyt hän on lähtenyt meitä seuraamaan saadakseen
selville, mitä meillä oikein on mielessä. Ja sinä etenkin olet tällä
kertaa huonoissa kirjoissa. Dick, sekä tytön että korvatillikan takia.
Mutta ne eivät kuitenkaan liene nyt syynä hänen vakoiluunsa. Luulen,
että hän on joku Jingossin ystävä tai sukulainen, ja haluaa varmistua
siitä, että ajamme tuota lurjusta takaa.

— Mutta miksi hän sitten väijyy meitä ja seuraa meitä näin etäälle?
kysyi Dick.

— Selvä juttu, selitti Sam lyhyesti. — Hän tosin tarvitsisi vain
kauppapyssyn: kaksi laukausta — selvä! Mutta todennäköisesti hän
ajattelee, ettei meidän surmaamisestamme olisi suurtakaan hyötyä.
Komppania lähettäisi uusia miehiä meidän tilallemme. Ei, jos kerran
Jingossia todellakin etsitään, on varoitus ainoa pelastuskeino. Mutta
toiselta puolen ei ystävä tahtoisi säikyttää Jingossia turhaankaan.

— Niinpä niin, myönsi Dick.

— Vielä hän ei tiedä, että olemme paljastaneet hänen aikeensa, tuumi
Sam. Minun vakoilumatkani saattoivat yhtä hyvin olla riistaretkiä,
eikä hän mitenkään voinut nähdä, että otin kiven maasta. Parasta kun
emme yritäkään siepata häntä juuri nyt. Hän on tietysti leiriytynyt
jonnekin. Odottakaamme yöhön asti. Varmastikin aikoo hän poiketa
syrjään joesta ja peittää jälkensä. Odotappas, nythän on kuutamo.
Luulen, ettei kukaan muu pystyisi suorittamaan tätä temppua niin
näppärästi kuin sinä, Dick. Ja miksi ei sittenkin heti — eihän meillä
ole mitään menetettävänä. Tehkäämme leirimme tuonne alas, ja sitten
mennään riistan hakuun, haetaan niin, että hän lopulta tulee aivan
sairaaksi alituisesta roikkumisesta meidän kantapäillämme.

Siinäpä se. Ja niin pian kuin Dick oivalsi, että tässä saattoi
joutua vaaraankin, oli hän muuttunut mies. Kokematon hän tosin oli,
ja varomatonkin, mutta sensijaan olivat hänen aistinsa tavallista
herkemmät ja hänellä oli erehtymätön metsämiehen vaisto. Hän oli
parempi taipaleentekijä kuin Sam, hänen näkönsä oli tarkempi, kuulonsa
terävämpi, hajuaistinsa herkempi, jokainen hermonsa eloisampi kuin
toverin, intiaanin — tai naisen — helppoudella hän pääsi yhdellä
harppauksella samaan tulokseen, johon tullakseen Samilta hänen
nelikymmenvuotisesta kokemuksestaan huolimatta kului monta rupeamaa.
Jos hänellä, kuten Samilla, lisäksi olisi ollut terävä äly, olisi hän
ollut suorastaan ihmeellinen.

Vanha mies istui leiritulen ääressä hämärän laskeuduttua tienoon yli,
vakuutettuna hänkin puolestaan siitä, että Herron hoitaisi tehtävän
paremmin kuin hän itse. Hän luotti toveriinsa. Vaikka lehvistön
läpi tunkeutuvat kuunsäteet valaisivatkin heikosti, huomaisi nuori
mies pienimmänkin merkin ja jäljen vieraasta. Ja yhtä varmaa oli
hänen astuntansa: Dickin pehmeän mokkasiinin alla ei ainutkaan oksa
risahtaisi, ei pieninkään viidakon kahina kavaltaisi häntä miehelle,
jota hän etsi. Tämänkaltaisen eränkäyntitaidon hallitsi Dick
täydellisesti; aivan kuten Sam Boltonkin osasi täydellisesti oman
taitonsa. Aikaa Dick ehkä tarvitsisi runsaastikin, mutta tulos oli
varma — ellei intiaani mitään epäillyt.

Dick oli ottanut rihlansa.

— Ymmärräthän, vihjaisi Sam, — ettei meidän aivan välttämättä tarvitse
saada häntä napatuksi.

— Ymmärrän, vastasi Dick kiukkuisesti.

Nyt kyyhötti Sam Bolton nuotion ääressä, odottaen laukausta. Aika ajoin
lämmitteli hän pahkuraisia, ruskeiksi parkkiintuneita käsiään liekkien
edessä. Kapealierisen hatun alta tuijottivat harmaansiniset silmät
liikkumattomina tuleen, mutta kulmien kurtut ilmaisivat, milloin niistä
ei veitikka vilkuillut, että mies oli vaipunut mietiskelyyn. Kuten
aina, tuprutteli hän nytkin piippuaan.

Aika kului. Kuu kohosi korkeammalle, kunnes se jälleen alkoi laskea.
Lopulta kumotti se melkein miehen silmien tasalla puunrunkojen
lomasta, kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes vihdoin näytti
valtavalta levyltä, jolle oksista ja lehvistä oli sommiteltu
kokonainen koristekudos. Vähitellen läheni se muutamasta aukeamasta
näkyvää mäenrinnettä ja pysähtyi. Se muuttui suunnattoman suureksi,
jättiläismäiseksi valkoiseksi mysteerioksi. Suoraan edessäpäin istuva
susi kuvastui mustana varjokuvana sitä vastaan. Pian senjälkeen nosti
hurtta terävän kuononsa, päästäen surkean ulinan, jonka kaiku häipyi
pimeään erämaahan.

Nuotio muuttui hehkuvaksi hiilikasaksi. Sam lisäsi siihen tuoreita
puita. Ne sähähtivät ilkeästi, savusivat tavattomasti, mutta
syttyivät vihdoin. Vanha metsämies istui kärsivällisesti, kuin puusta
veistettynä, odottaen toverin työn päättymistä.

Tuokion kuluttua Sam Bolton tajusi, että joku liikkui varjojen
joukossa, hypähdellen yhä lähemmäksi. Ensin hän ei voinut päästä
selville siitä kuka tuo olento oli, se oli salaperäinen ja häämötti
vain silloin tällöin puitte lomasta. Metsänkävijä ei tuijottanut sitä;
vain hänen silmänsä soukkenivat. Sitten kuului rasahdus — tuntematon
oli taittanut oksan. Samin jännitys laukesi. Olipa tulija kuka tahansa,
ainakaan hän ei pyrkinyt salaamaan lähestymistään.

Yhtäkkiä vanha mies havaitsikin, että olentoja oli kaksi, toinen
pitkä ja ryhdikäs, toinen pienempi ja kumarampi. Sam oli kuin puulla
päähän lyöty. Vieläkö tässä saisi vangin niskoilleen? Mutta hän
odotti liikkumattomana, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa,
välinpitämättömänä kuin eränkävijä ainakin.

Tulijat lähestyivät valopiiriä; astuivat lähemmä liekkejä ja
pysähtyivät vihdoin. Sam Bolton katsoi Dickin vankia suoraan kasvoihin.

May-may-gwán siinä oli, ojibwatyttö.



X LUKU.


Äreänä riuhtaisi Dick tytön leiritulen ääreen, hellitti sitten otteensa
hänen käsivarrestaan ja jätti hänet seisomaan alakuloisena ja nöyränä.
Nuorukainen oli jonkinlaisen voimattoman raivon vallassa, niinkuin
miehet usein ovat, havaitessaan naisen anastaneen heidän ajatuksensa
paljon suuremmassa määrässä kuin itsekään olivat uskoneet. Hän oli
jollakin tavoin tytön lumoissa.

— No, mitä sinä tästä ajattelet? huudahti hän.

— Mitä sinä täällä teet? tiukkasi Sam tytöltä ojibwain kielellä, vaikka
jo etukäteen arvasi, mitä tämä vastaisi.

Mutta May-may-gwán ei vastannutkaan.

— Tämäpä on kerrassaan kaunis juttu, jupisi Dick.

— Teiskaroisit vähemmän, poikani, virnisteli Sam Bolton. — Koettaisit
olla vähemmän miellyttävä, Dicky.

Dick murisi.

— Nyt olet saanut hänet. Mitäs nyt aiot hänellä tehdä? ahdisteli vanha
mies.

— Tehdä? huusi Dick. Mitä me hänellä teemme! Min’ en ainakaan häntä
tarvitse; ei kuulu minun alaani, näetsen. Hänen on paras lähteä
takaisin, luonnollisesti.

— No, varmasti! myönsi Sam. Hänen on lähdettävä takaisin. Selvä se!
Tästähän on vain pari päivämatkaa myötävirtaan ja cree-kanaljoilla on
neljän päivän etumatka, puhumattakaan siitä, että he etääntyvät yhä
enemmän joka hetki. Kymmenen päivän metsätaival varusteitta. Kovin
helppoa, erittäinkin naiselle. Mutta tietysti sinä annat hänelle
varusteesi, Dick.

Hän tuijotti liekkeihin, lystikäs väike silmissään, odottaen miten
ajattelematon toveri suhtautuisi tähän uuteen pulmaan.

— Me emme voi ottaa häntä mukaamme, intti itsepäinen Dick. — Hänestä
on meille harmia ja vaivaa, hän on tiellämme ja tarvitsee ruokaa —
itse saamme vaikka nääntyä nälkään — ja sitten hän on niin turkasen
_hyödytön_. Hän ei jaksa kävellä, enkä minä hänestä huoli; en ole
sitoutunut raahaamaan mukanani naisjoukkoa tällä retkellä. Hän tuli
mukanani. En minä häntä pyytänyt... Lähteköön takaisin lyhintä tietä.
Intiaanityttö totisesti kykenee tulemaan toimeen metsässäkin. Ja jos
hänelle sattuisi vaikeuksia, niin syyttäköön itseään.

— Hauska pulma, eikö olekin, Dick? irvisteli toinen.

— Ei tässä ole mitään pulmallista. Tämän hullun päähänpiston kanssa
minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä hittoa hän luuli voittavansa
seuraamalla meitä korven läpi puolen penikulman päässä? Ja odottipas
juuri siksi, että kerkisimme joutua niin etäälle punanahoista, ettemme
voi lähettää häntä takaisin. Kyllä minä hänet opetan. Lyön lyttyyn koko
otuksen! Hän potkaisi muuatta pölkkyä nuotiossa, niin että säkenet
räiskähtelivät.

— Ihmettelenpä, onko hän saanut mitään syödäkseen äskettäin, virkkoi
Bolton.

— Viis minä siitä, onko hän syönyt vai eikö, vastasi Dick.

— Rauhoituhan nyt, poika, neuvoi Sam taas. — Sinä olet suuttunut siksi,
että luulit jo selviytyneesi koko jutusta, ja nyt huomaatkin, ettei se
niin sievästi käynyt.

— Teet minut kipeäksi, marisi Dick.

— Ehkä, myönsi metsänkävijä. Hän vaikeni hetkeksi tuijottaen suoraan
eteensä ja puhaltaen pieniä savupalleroita piipustaan. Tyttö seisoi yhä
liikkumattomana paikoillaan.

— Lähetän hänet takaisin huomenna, tuumi Dick viisi minuuttia
myöhemmin. Ja kun hänen sanansa eivät saaneet mitään huomiota osakseen,
jatkoi hän: — Voimme varustaa hänet miten kuten, ja sittenhän on kumma,
ellei tyttö selviydy.

Sam pysyi töykeästi vaiti.

— Vai mitä? tiukkasi Dick. Hän odotti tuokion vastausta. Sitten, kun ei
mitään kuulunut, noitui hän kiukkuisesti, ja pyörähti istumaan kannolle
nuotion toisella puolen, ärtyneenä kuin pahankurinen lapsi.

— Kuulehan nyt, Sam, puuskahti hän tovin kuluttua. — Puhukaamme nyt
asia päätökseen. Me emme voi raahata häntä mukanamme, vai voimmeko?

Sam siirsi piipun suustaan, puhalsi haiun, ja pisti nysän uudelleen
hampaittensa väliin.

Dick punastui hitaasti, huomautti jotakin hulluista ihmisistä,
ja ryhtyi levittämään huopiaan niukan suojuksen alle. Hän mutisi
itsekseen, suuttuneena ympäristönsä äänettömiin vastalauseisiin, joita
ei voinut sysätä sivuun. Äkkiä hän jälleen tarttui tyttöä käsivarteen.

— Miksi sinä tulit? kysyi hän lyhyesti ojibwain kielellä. — Mistä sinä
saat huopia? Mistä sinä saat ravintoa? Millä tavalla sinä aiot kulkea
pitkän matkan? Mitä sinä teet, jos kuljemme kauas ja joutuin? Mitä
meidän on tekeminen kanssasi?

Mutta kun hän ei kohdannut muuta kuin tyhmän ilmeen, jolla intiaanit
aina salaavat huolensa, sysäsi hän tytön syrjään. — Tyhmä pöllö!
kähähti hän.

Hän istahti maahan ja ryhtyi irroittamaan mokkasiinejaan
tarkoituksellisen välinpitämättömänä, yhtäkkiä kaikesta
piittaamattomana. Hitaasti suoritti hän valmistelunsa mennäkseen
levolle, haukotellen vähän väliä ja tuijottaen taivasta. Hän
järjesteli hieman nuotiota, ja sovitteli ja viivytteli kovasti
liikkuessaan, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän ei
pitänyt muita asioita tärkeinä. Lopulta hän heittäytyi pitkäkseen,
kääntäen taistelunhaluisesti hartiansa noita molempia tulen ääressä
liikkumattomina viipyviä olentoja kohti.

Keskiyö oli jo saapunut. Suuri kuu oli aikoja sitten livahtanut
töyräällä kyyköttävän suden sivu. Mutta Sam Bolton ei vieläkään
liikahtanut makuuhuopiaan kohden, eikä tyttö siirtynyt alakuloisesta
asennosta, johon oli jäänyt seisomaan. Vanha metsämies punnitsi
vakaasti tilannetta. Hän käsitti täysin pulman, jonka Dickin
ajattelemattomuus oli matkaansaattanut. Nainen, erämaahan tottunut
intiaaninainenkin, lisäisi vain'entisestäänkin tuntuvaa taakkaa. Hän
ei pystynyt kulkemaan nopeasti ja kovinkaan pitkälti, ei jaksanut
kantaa samanlaisia kuormia ja kestää samanlaisia vastuksia kuin
miehet, mutta kuitenkin tarvitsisi hänkin ravinto-osuutensa. Ja
ennenkuin tämä retki Hiljaisille seuduille päättyisi, saattoi ehkä
tapahtua, että kulkunopeutta oli kiihdytettävä äärimmilleen, taakkaa
tarvittaisiin lopullisestikin mies kantamaan, talvi saattaisi yllättää
suojattomalla lakeudella, ja Pohjola, joka näiden kesäkuukausien aikani
oli ollut niin äveriäs, myisi lunten pudottua antimensa kalliista.
Ehkäpä koittaisi aika, jolloin miesten oli taisteltava ankarasti
leivästä. Tarvittaisiin ehkä julmuutta, ankaruutta, taipumattomuutta,
itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja sydämen kovuutta ottamaan
väkivalloin sitä, mitä ei hyvällä annettu. Ja koska he ehkä joutuisivat
näin ryöstämään, tunsi Sam muun muassa, että naisen oli paras lähteä.
Jos hätä tulisi, olisi hänen ehkä kuoltava, sillä tämä matka oli
tärkeämpi kuin naisen tai miehen henki. Eikö olisi parempi lähettää
häntä takaisin nyt, vaikkapa ankaruuttakin noudattaen, kuin raahata
häntä mukanaan mahdollisesti kuolemaan Valkoisessa Hiljaisuudessa.
Sillä tähän saakka oli Pohjola tyytynyt vain pikku kahakoihin, sen
todelliset voimat väijyivät lumen ja jään takana.

Tyttö seisoi yhäti liikkumattomana. Sam Bolton puhutteli häntä.

— May-may-gwán.

— Pikku isä.

— Miksi olet seurannut meitä?

Tyttö ei vastannut.

— Sisar, virkkoi vanha metsämies ystävällisesti, minä olen vanha mies.
Olet kutsunut minua isäksi. Miksi olet seurannut meitä?

— Jibiwanisi näytti minusta hyvältä, vastasi May-may-gwán
yksinkertaisen arvokkaasti, ja hän katsoi minuun.

— Taisitpa tehdä hyvin typerästi.

— Ah, äänsi tyttö.

— Ei hän halua ottaa sinua majaansa.

— Kotkansilmä on nyt vihoissaan. Mutta aurinko sulattaa vihan.

— Luulenpa vain, ettei hän suostu.

— Sitten tahdon hoitaa hänen tultaan, valmistaa hänen peurannahkansa ja
keittää hänen ruokansa.

— Me olemme hyvin pitkällä matkalla.

— Seuraan teitä.

— Ei, epäsi vanha eränkävijä lyhyesti, aiomme lähettää sinut takaisin.

Tyttö vaikeni.

— Sopii? arveli Sam.

— En tahdo lähteä.

Hiukan ymmällään kun oli tästä tyynestä itsepintaisuudesta Sam ei heti
tiennyt mitä sanoa. Äkkiä tyttö astui häntä kohti.

— Pikku isä, selitti hän vakavana, minä en voi palata. He eivät ole
minun kansaani. Omaa kansaani en tunne. Sydämeni on täällä. Pikku
isä, jatkoi hän matalammalla äänellä, se on täällä, täällä, täällä!
Hän löi molemmin käsin rintaansa. — En ymmärrä, mistä se johtuu.
Rinnassani on suuri tuska, ja Kotkansilmän sanat ovat tehneet sydämeni
murheelliseksi. Vain täällä paistaa päivä, vain täällä laulavat linnut.
Muualla on pimeätä. Siinä kaikki. En ymmärrä, Pikku isä, mutta vain
täällä viihtyy sydämeni. En voi lähteä pois. Jos ajatte minut luotanne,
seuraan teitä kuitenkin. Tappakaa minut, jos tahdotte, Pikku isä,
väliäpä sillä. En tahdo olla teille taakaksi Pitkällä matkalla. Osaan
auttaa monella tavalla. Ellen pysty taivaltamaan tarpeeksi nopeasti,
niin jättäkää minut. Sydämeni on täällä; en voi lähteä takaisin.

Hän herkesi äkkiä puhumasta, seisoen loistavin silmin, katkonaisesti
hengittäen ja intohimosta väristen vanhan erämiehen edessä. Mutta
sitten palasi alistuvaisuus hitaasti. Alakuloisesti painui pää,
kärsivällisenä hän taas kohtaloonsa näytti mukautuvan, tyynenä tuntui
olosuhteisiin taipuvan, kuten intiaaninaisen tulee.

Sam Bolton ei vastannut tähän vetoomukseen. Hän veti veitsensä tupesta,
leikkasi paksun huovan kahtia, antoi toisen puoliskon tytölle, ja
osoitti hänelle paikan telttasuojuksen alla. Tulen loimussa kovenivat
hänen kasvonsa, kun ajatukset lensivät tulevaisuuteen. Pulmaa hän
ei ollut vielä ratkaissut, olipa vain siirtänyt päätöksen teon
tuonnemmaksi. Suuressa taistelussa ei ollut sijaa naisille.

Herätessään kello kahden tienoissa aikoi hän lisätä puita nuotioon.
Mutta siitä oli intiaanityttö, joka yhäti oli valveilla, jo pitänyt
huolen. Tyttö loikoi kyynärpäähänsä nojaten, huopa hartioilla ja silmät
suurina liekkeihin tuijottaen. Tulenkieli tuiskahti kohti korkeutta.
Se valaisi hetken suojuksen jokaista nurkkaa. Dick nukkui upiuupuneena
vanhurskaan unta, oikea käsi silmien peittona. Tyttö vilkaisi Sam
Boltoniin. Tämä oli ilmeisesti syventynyt nuotion korjaamiseen. Hiljaa
kurkotti May-may-gwán käsivarttaan ja kosketti nuoren miehen huopaa.



Xl LUKU.


Nukuttuaan viitisen tuntia oli Dick taas jalkeilla. Hän herätti Samin
ja ryhtyi puuhaamaan aamiaista. May-may-gwán pyrki auttamaan, mutta
eipä piitattu enempää hänestä kuin hänen yrityksistäänkään. Hän toi
puita: Dick raahasi niitä samoin, kiinnittämättä mitään huomiota
tytön pieneen pinoon; hän lisäsi palikoita nuotioon: tyynenä Dick —
ikäänkuin vain tulta kohentaakseen — teki tyhjäksi hänen apunsa; hän
lennätti esille astioita: Dick etsi niitä itsepintaisesti sieltä, minne
ne alunperin oli pantu. Hän ei nähtävästi tahtonut suorastaan estää
tyttöä auttamasta, halusipa vain olla välittämättä hänen läsnäolostaan.
Kun murkina oli valmis, jakoi hän ruuan kahteen osaan, syöden itse
toisen. Aterioituaan puhdisti hän harvalukuiset ruoka-astiat. Kerran
otti hän tytön kädestä kulhon, jota tämä parastaikaa kuivasi, aivan
kuin olisi hän siepannut sen kannon nenästä. Ja sitten hän ryhtyi sitä
puhdistamaan ikäänkuin olisi se äsken ollut käytännössä.

May-may-gwán ei ollut huomaavinaan näitä pieniä ilkeyksiä. Tovin
kuluttua hän jo oli auttamassa Samia käärimään huopia, purkamaan
telttaa ja säälimään yhteen tavaroita. Nyt hänen apunsa kyllä otettiin
vastaan, vaikkakaan Sam ei puhutellut häntä. Viitisen minuuttia
myöhemmin olivat he lähtövalmiit.

Ensimäiset tunnit taivallettiin kuten aikaisemminkin virrassa kahlaten.
Koska May-may-gwán ei tällöin voinut olla vähimmässäkään määrässä
hyödyksi, tyytyi hän pysyttelemään metsässä, tunkeutuen turtuneena
eteenpäin, kasvot ilmeettöminä, salaten visusti kaikki tuskansa.
Aamupäivällä ehtivät matkaajat aina putoukselle saakka, missä vesi
syöksyi viidenkymmenen jalan korkuiselta jyrkänteeltä alas paasien
ympäröimään lammikkoon.

Tässä ei auttanut muu kuin ryhtyä kantamaan tavaroita ja kanoottia.
Penger oli äkkijyrkkä, eikä minkäänlaista polkua tai tietä ollut
olemassa. Dick otti pienen kenttäkirveen ja lähti tutkiskelemaan
etenemismahdollisuuksia. Hän nuuski kolme kuiluntapaista solaa,
yrittäen kavuta jyrkännettä ylöspäin tiheitten pensaikkojen ja rehevien
sananjalkamättäiden läpi, veden tihkuessa hänen niskaansa, mutta
aina kohtasi hän lähellä huippua seinämän, johon ei pystynyt jalka
ei käsi. Viimein äkkäsi hän notkon, josta hän otaksui mahdollisesti
voitavan nousta jyrkänteen laelle. Täältä hän sitten raivasi takaisin
vesipuolelle polun kanoottia varten.

Ryteikköä poistaessaan huolehti hän siitä, että polku tulisi tarpeeksi
tilavaksi. Siitä piti miehen sopia kulkemaan kanootti selässä.
Nuoret vesat katkaisi hän taittamalla ne vasemmalla kädellään,
käyttäen kirvestään silloin kuin sitkeä viidakko oli liian taipuisa.
Lopetettuaan työnsä oli hän saanut aikaan noin kolmen jalan korkuisen,
kiemurtelevan, lieriömäisen holvin tiheikköön. Tämän lieriön läpi
kyllä saisi kanootin kuljetetuksi taitava kantaja, kunhan vain osaisi
tarpeeksi varoen astua liukkaiden paasien välissä, kompastumatta
vanhoihin kannonkönttyröihin, juuriin ja maakuoppiin. Niiden, jotka
myöhemmin ehkä yrittivät seurata tällaista intiaanipolkua, ei suinkaan
tarvinnut vaivautua etsimään jalanjälkiä — parasta oli pitää silmällä
vain vyötäisten korkeudella esiintyviä kirveen merkkejä.

Kun kanootti oli raahattu jyrkänteen laelle, mistä vesi ryöppysi alas
notkoon, laskettiin se lammikkoon. Sillävälin oli May-may-gwánkin
saanut tilaisuuden auttaa. Hän oli näet kanniskellut varusteita. Dick
astui taas kanoottiin. Sam Bolton huomasi, että hänen aikomuksensa
oli tyrkätä vene vesille heti, ikäänkuin olisivat muutkin jo siihen
sijoittuneet. Sam esti kuitenkin tyynesti tämän yrityksen tarttumalla
veneen partaaseen, ja May-may-gwán pujahti paikalleen keskellä
kanoottia, heittäen puolittain paheksuvan katseen nuorukaisen
tutkimattomaan selkään. Kun he hetken kuluttua olivat saavuttaneet
lammikon toisen rannan, hypähti tyttö ensimäisenä maihin.

Myöhään illalla tuli eteen paha paikka. Puolen penikulman verran
saivat he ponnistella kovin vaikeasti kuljettavassa maastossa. Virta
oli vähitellen muuttunut vuoristopuroksi. Kanootin kuljettaminen
paasien välitse, vähäisissä putouksissa ja polveilevien solien pikku
sokkeloissa otti lujille. Metsä työntäytyi aivan veden rajaan ja puron
yli kaareutuva oksaholvi pimensi päivän. Melkein joka askeleella oli
väistettävä rantaan kurkottavaa puuta, joka kumartui korkean töyrään
yli. Onneksi olivat näillä runsaslumisilla seuduilla kevättulvat niin
voimakkaat, että ne kuljettivat mukanaan kaikki kaatuneet puut, joten
virta oli jokseenkin vapaa vaarallisista ruuhkista. Ja vihdoinpa
matkailijat saapuivatkin pikku majavalammelle ja sitten kukkulain
välissä piileksivälle järvelle, Mattawishguian lähteille.

Kaksi hirveä, nuori ja vanha, oli saapunut järvelle juomaan. Dickin
onnistui kaataa vasikka, vaikka siihen tarvituinkin kaksi winchesterin
panosta. Matkaajat päättivät leiriytyä tänne pariksi päiväksi, jotta
voisivat käyttää hyväkseen näin hankitun ravinnon.

Pieni järvi oli kuin suppilon pohjalla. Ympäröivillä ylänteillä kasvoi
vaahteroita ja koivuja, joiden joukkoon siellä täällä oli eksynyt joku
amerikankuusi tai yksinäinen mänty, ja rannoilla nojasivat seetrit
partaan yli ikäänkuin kuvaistaan katsellakseen. Syvä, äänetön rauha
lepäsi tyynen veden yllä. Kyyhkysen kuherrus, melan loiskaus, Dickin
pyssyn pamaus ei pystynyt häiritsemään suurta hiljaisuutta. Lyhyt ääni
painui nopeasti pehmeään äänettömyyteen kuin katkonainen sana, joka
lausutaan rakkaan vainajan huoneessa. Äärettömän erämaan tyvenessä
hiljaisuudessa ei sekunti merkitse mitään. Kaksi koskeloa kellui
aavemaisina vedenpinnalla. Puitten, mäkien ja veden yllä lepäävä autio
rauha tuntui melkein kammottavalta. Vaara tuntui piileksivän kaikkialla
eikä kuitenkaan missään. Korpi vaikeni kuin kaukaisissa ajatuksissa,
horroksissa torkkuen — se oli kuin Buddha nirvanamietteissä, poissa
maailmasta, haluton osoittamaa selvästi tyytymättömyyttään. Sen
uneksivain silmien edessä ahersivat miehet tehtävissään arkoina ja
kunnioittavina — arasti ja kunnioittavasti he hengittivät, hiljaa
puhuivat, vaiteliaina ja vakavina liikkuivat Pohjolan läheisyydessä.

Pikku leirissä seeterien alla Dick Herron ja Sam Bolton May-may-gwánin,
ojibwatytön, avustamina leikkelivät hirven lihat hienoiksi viipaleiksi,
suolasivat ja kuivasivat ne kirkkaassa päivänpaisteessa. Koskelojen
viihtyminen täällä merkitsi, että järvessä oli kaloja, ja siksi veivät
he verkkonsa veteen. Näin kului monias päivä.

Vähitellen vakaantui myös noiden kolmen erämaan taivaltajan suhde
toisiinsa — tottumus on toinen luonto. Hiljaisten seutujen kävijät
muuttuvat nopeasti ympäristönsä kaltaisiksi. Myöskin äänettömyys
tarttuu — he tulevat vaiteliaiksi. Suuri matkailijajoukko ehken
saattaa rupatella ja naureskella; he luovat monilukuisuutensa voimalla
itselleen oman ympäristön. Mutta kaksi tai kolme ei siihen pysty.
Heillä on niin vähän puhumista; suuri luonto valtaa heidän sielunsa ja
ajatuksensa.

Tavallisissakin oloissa vetäytyi Dick Herron mieluimmin kuoreensa.
Hän katseli asioita kulmat kurtussa, kyynärpäät kyljissä, kädet
nyrkkiin puristettuina. Itseensä sulkeutuneena pysytteli hän syrjässä,
tarkkaillen tapahtumia ja vainuten usein vaaraa, milloin joku seikka
tuntui hänestä käsittämättömältä. Nyt oli hän vielä lisäksi äreä. Tämä
äreyskin oli vaistomaista. Tytön läsnäolo toukkasi häntä jollakin
tavoin. Aluksi oli hänen kiukkunsa pääasiallisesti kapinoimista
kohtaloa vastaan, joka oli viskannut hänen harteilleen epämieluisan
vastuun. Lopulta se muuttui alituiseksi pahantuulisuudeksi, jonka
aiheuttajana hän itsepintaisesti piti tyttöä. Tämä oli hänelle
edelleenkin pelkkää ilmaa. Metsän yksitoikkoisessa hiljaisuudessa
kiusasi kuitenkin naisen läheisyys häntä päivä päivältä yhä enemmän,
tuntuen vihdoin sietämättömältä. Samkin oli vaitelias, mutta tyyni
ja avokatseinen. Hän seurasi tapahtumain kulkua rauhallisesti ja
mietteliäänä kuten vanhan miehen tapa on. Hän oli puhumatta siksi
ettei ollut mitään puhumista. Ojibwatytön ilme pysy tutkimattomana.
Hän auttoi, missä auttaa taisi, haluamatta sen enempää kiitosta kuin
moitettakaan.

Kolmannen päivän päättyessä oli muonavarat saati kuntoon. Sievoinen
röykkiö siinä olikin syötävää, lähes kuusikymmentä naulaa. Matkan
jatkaminen vesitse ei enää käynyt päinsä, oli pyrittävä suoraan metsän
läpi ja ylängön poikki Kabinikágamin seuduille.

Dick nosti hartioilleen kanootin ja kolmekymmentä naulaa painavan
varustaakan. Lopusta pitivät Sam Bolton ja tyttö huolen. Melkein joka
kahdeskymmenes minuutti oli heidän levättävä, henkäistävä hieman
jollakin puunrungolla, sammalpeitteisellä kivellä tai pehmeässä
sammalmättäässä. Metsä kasvoi mahtavia puita, jotka tarvitsivat
väljiä tiloja. Vaahteroista, nuorista koivuista ja pyökeistä leyhki
vilpoisa tuoksu, ja korkealla heidän yläpuolellaan kimaltelivat
puitten rungot ja vehreä lehvistö kuin kullalla koristeltu kirkon
pylväistö holvikattoineen. Edessä nousi ylänkö yhä. Tuolla täällä
kohosi homeenkarvainen, sammalkatteinen paasi ikäänkuin vanha, hyljätty
alttari, ja oudon suloisten tuulenhenkäyksien mukana kantautui lintujen
liverrys heidän korviinsa.

Sanaakaan ei puhuttu. Etunenässä kulki Dick, määräten levähdyshetket.
Kun hän heilautti kanootin hartioiltaan, hellittivät Sam ja tyttökin
kantamustensa hihnoja. He leyhyttelivät kasvojaan leveillä lehvillä
pitääkseen loitolla aikaisia kärpäsiä, hengittivät syvään ja
ojentelivat käsivarsiaan kuin nyrkkeilijät levähtäessään. Kerran,
heidän päästyään harjanteen laelle, Dick kiipesi puuhun. Hän ei
odottanutkaan näkevänsä vesistöä koko laajuudessaan, toivoipa vain
voivansa saada jonkinlaisen yleiskatsauksen seudusta, jotta sitten
voisi päätellä, missä oikeastaan olivat.

Eräällä aukeamalla amerikankuusien alla keksi Sam ahtaan, korkean pikku
karsinan, kolmen jalan pituisen ja ehkä kuuden tuuman levyisen, joka
oli kyhätty katkotuista puunvesoista. Dick toimitti heti tarkastuksen.

— Näädänloukku, selitti hän. Laitettu viime talvena. Täällä on ollut
turkispyytäjiä.

Hetken kuluttua huomasivat he muutamassa puunrungossakin merkkejä
siitä, että täällä oli käyty ennen heitä. Sitten he saapuivat
vähäiselle purolle, seurasivat sitä ja päätyivät pian vesirikkaammalle
joelle. Tämä oli jo kanootilla kuljettava — pohjoisten seutujen malliin
— mikä merkitsee, että kanoottia uitetaan joen uomassa, miesten
kahlatessa molemmin puolin veden partaassa. Lopulta Sam, joka johti
»kulkuetta», nyykäytti päätään vasemmanpuoleista rantaa kohti ja
tokaisi lyhyesti:

— Heidän leirinsä.

Mitätön polku johti rannasta pyöreälle mäennyppylälle. Ylinnä törrötti
terävähuippuinen tepee [salkojen varaan pystytetty intiaanimaja. —
Suom.], jonka pitkät salot haarautuivat liittymäkohdastaan ylöspäin
kuin sormet ikään. Pieni läjä erikokoisia, valkeita, jyrsittyjä
pääkalloja oli vielä jälellä todistamassa viime pyyntikauden saaliista.
Dick käänteli niitä jalallaan, laiskasti luetellen eri eläinten nimiä.
Muutaman läheisen kuusen oksista riippui neljä lumikenkäparia, jotka
oli jätetty paikalle tulevan talven varalle. Sam kiinnitti ensiksi
huomionsa niihin.

— Mies, vaimo ja kaksi kohtalaisen kokoista tenavaa, arveli hän,
sivellen kädellään lumikengän pohjaa ja heikosti ylöspäin kaartuvaa
kärkeä. — Ojiwba-mallia, päätteli hän tovin kuluttua ja lisäsi: — Dick,
me olemme ensimäisessä metsästyspiirissä. Täällä hommamme alkaa.

Hän kulki kahdesti alueen poikki, tarkastellen huolellisesti
rikkakasoja ja nuotiotulien jälkiä.

— He ovat lähteneet täältä suunnilleen kuusi viikko sitten, otaksui
hän. — Elleivät he ole vierailumatkalla, täytyy heidän oleskella
jossakin joen alajuoksun varrella. Nämä ystävät eivät viivy
turkiskauppamatkoillaan kauempaa kuin ehkä elokuun tienoille.

Pari päivää myöhemmin Dick illan pimetessä rannalla tähyillessään
huomasi muutaman kiven kupeessa epämääräisen mustan möhkäleen.

— Eläin, mutta mikä? ihmetteli hän.

— Enpä taida sanoa, mutisi Bolton tirkistellen hämärään.

— Ninny-moosh, sanoi intiaanityttö välinpitämättömästi. Tämä oli
ensimäinen sana, jonka hän virkkoi heille aina siitä lähtien, kuin
kiinni jouduttuaan oli vedonnut vanhempaan mieheen.

— Koira, totisesti onkin, myönsi Sam. — Tytöllä on terävät silmät.

Eläin kompuroi jaloilleen ja alkoi haukkua. Pensaikon läpi tunkeutui
paikalle pari sen tovereista. Puitten latvojen yläpuolella leijaili
savuhattara, hajaantuen avaruuteen. Eränkävijämme jatkoivat matkaa joen
mutkan toiselle puolelle. Siellä he äkkäsivät miehen, joka tarkasteli
heitä lehvistä kyhätyn suojuksen läpi.

Kanootti ohjattiin rantaa kohti. Noin sata kyynärää etäämpänä astuttiin
maihin.. Kuten tavallisesti, ryhdyttiin nytkin heti leirin tekoon.
Valmistettiin illallisatria ja kohennettiin nuotiota niin, että se
paloi iloisesti. Sitten, juuri ennen kuin kaukaisen Pohjolan viimeinen
päivänsäde häipyi, rasahti pensaikko.

— Nyt antakaa minun huolehtia tarinoimisesta, varoitti Sam.

— Hyvä on. Sillävälin pidän minä silmällä tuota, sanoi Dick nyökäyttäen
päätään tyttöä kohden. — Hän kuuluu ojibwain heimoon, kuten tiedät, ja
voi pian antaa meidät ilmi.

— Oh, hän ei arvaakaan aikomuksiamme, virkkoi Sam. — Ei hätää mitään.

Pensaikkoon syntyi aukko ja intiaani ilmestyi näkyviin. Hän maleksi
huolettomana valkoisten miesten luo, katseen harhaillessa sinne tänne
hänen yrittäessään päästä perille vieraitten laadusta ja puuhista.

— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti hän.



XII LUKU.


Verkkaan astui intiaani nuotion ääreen, kyykistyen kantapäilleen. Hän
täytti piippunsa käyttäen hyväkseen Samin tarjoamaa tupakkapötköä.
Painellessaan tupakkaa tiukemmalle piipun pesään tarkkasi hän
valppaasti ympäristöään. Toivoi kaiketi huomaavansa jotakin, josta
sitten sopisi tehdä johtopäätöksiä.

Sam, vaitelias ja varovainen mies, arvasi suunnilleen hänen
aivoituksensa. Kanootti merkitsi matkustamista, varusteiden niukkuus
joko lyhyttä tai nopeaa matkaa, teräslanka-ansat taas, että
matkustettiin satunnaisen ravinnonsaannin varassa. Intiaanin katse
liukui nopeasti yli tytön ja pysähtyi nuorempaan mieheen. Sam Boltonille
valkeni äkkiä, että tytön läsnäolo oli mainio todistus heidän matkansa
varsin rauhallisesta laadusta. Miehet eivät ota vaimojaan mukaan kun he
liikkuvat tärkeissä toimissa ja kiire ahdistaa. He eivät vie naisiaan
myötänsä vaaroihin ja vainoretkille.

Äkkiä puhkesi punanahka puhumaan, käyden intiaanien tapaan suoraan
asian ytimeen.

— Mistä kaukaa olette?

— Winnipegistä, vastasi Sam, ilmoittaen täten heidän lähteneen
liikkeelle komppanian päämajasta.

Heidän matkansa suunta ei tosin sopinut näihin sanoihin, mutta Sam
näytti viatonta naamaa. Hänellä ei ollut mitään halua antaa ilmaisia
selityksiä. Intiaani veteli haikuja piipustaan.

— Mistä te nyt tulette? kysyi hän hetken kuluttua.

— Tschi-gammista (Yläjärveltä).

Se oli jo selvempi vastaus. Jälellä oli enää vain kysymys tämän hieman
omituisen retken päämäärästä. Sam tiesi, että intiaani tässä kohden
tyytyisi omiin arvailuihinsa — mitään suoraa tiedustelua hän ei koskaan
tekisi — mutta arvailutkin saattoivat viedä hänet varsin lähelle
totuutta. Niinpä erämies siirtyikin kyselemään hiukan punanahan omista
puuhista.

— Oletko tämän piirin metsästäjä? uteli hän.

— Olen.

— Harjoitatko turkispyyntiä laajallakin alueella?

Intiaani mainitsi joitakin pyyntialuetta rajoittavia jokia ja puroja.

— Entä missä teet kauppaa?

— Missináibiessa.

— Pitkä matka, vai mitä?

— On.

— Mutta monet tekevät tämän matkan vuosittain?

Intiaani luetteli nopeasti toistakymmentä nimeä.

Äkkiä Sam »vaihtoi nuotteja».

— En tunne tätä seutua. Onko täällä suuria järviä?

— On Animiki.

— Onko siinä kaloja? Maukkaita kaloja?

— Paljon hyvää kalanlihaa. Ogâ, kinoj. (Nuoria haukia ja isoja haukia).

Sam vaikeni toviksi.

— Voisikohan kanoottiprikaati helposti päästä sinne? jatkoi hän sitten.

_Prikaati_ on arvoisan Hudsonlahti-komppanian keksintö. Sitä käytetään
kahteen tarkoitukseen: ylläpitämään yhteyttä ulkomaailman kanssa ja
rakentamat syksyisin talvileirejä sekä purkamaan niitä keväisin.
Tilanne oli yhtäkkiä aivan selvä. Intiaani ymmärsi, hänen silmänsä
kirkastuivat. Metsämiehelle ominaisella perusteellisuudella ja
tarkkuudella selitti hän pääsyn järvelle. Tämä riittikin Samille tällä
kertaa, eikä hän jatkanut kyselemistään.

Seuraavana iltana kävi hän intiaanin leirissä. Se oli rakennettu
mahtavan puun katveeseen. Tepee-salkojen tueksi oli osittain käytetty
alimpia oksia. Punaisen miehen vaimo ja tytär pysyttelivät wigwamin
suojassa, mutta poika, iältään suunnilleen viisitoistavuotias, saapui
miesten luo tulen ääreen.

Sam otti vastaan vieraanvaraisesti tarjotun piipun ja ryhtyi kyselemään
samaan tapaan kuin edellisenä iltana.

— Jos Hudsonlahti-komppania rakennuttaa talviaseman Animikin tienoille,
niin suostutteko siirtämään kaupantekonne Missináibiesta sinne?
tiedusteli hän alkajaisiksi.

Intiaani nyökkäsi myöntävästi.

— Paljonko nahkoja saatte hyvinä vuosina?

Intiaani silmäili nopeasti luetteloaan.

— Melkoisia kasoja, häh? On tainnut onnistaa? Hoidatko alueesi hyvin?
uteli Sam.

Näin kysellessään tunnusteli hän varovasti maaperää — mieheltä ehkä
voisi saada tärkeitäkin tietoja. Kuten ehkä tiedetään, on jokaisessa
säännöllisessä intiaaniyhteiskunnassa kullekin perheenpäälle määrätty
oma metsästysalueensa, jossa ainoastaan hänellä on metsästys- ja
pyyntioikeus. Tällaiseen järjestelyyn on ryhdytty turkiseläinten
suojelemiseksi sukupuuttoon häviämiseltä. Intiaanit eivät ainoastaan
tunne tarkalleen majavalampien määrää, he ovat selvillä eläintenkin
luvusta ja tietävät hyvin, montako niistä voi tappaa lukumäärää
vähentämättä. Tällainen suojelu ei voisi tulla kysymykseen, ellei
oikeuksia olisi rajoitettu. Jos intiaanit voisivat harjoittaa pyyntiä
vapaasti, tyhjentäisivät he muitta mutkitta joka lammikon; jos joku
jättäisi sen tekemättä, täydentäisi kyllä seuraava paikalle osuva
metsästäjä hänen työnsä. Sam kyseli ilmeisesti vain tarkoituksella
saada tietoonsa pyyntimahdollisuudet näillä seuduin, päästäkseen
selville, oliko tässä metsästyspiirissä turkiseläinkanta säilynyt
niin hyvin, että maksoi vaivan ryhtyä talviasemaa tänne pystyttämään.
Todellisuudessa hän kuitenkin toivoi pääsevänsä perille sivullisen
mahdollisuuksista saada jalansijaa täällä. Niissä piireissä, joissa
heimokuntaoikeuksista pidettiin ankarasti kiinni, oli se luonnollisesti
mahdotonta, ellei sattunut olemaan ystävyyssuhteita tai rahaa, mutta
onnistuihan muukalaisenkin päästä riistamaille joskus — kun isäntien
heimositeet olivat löyhät ja kuri huono.

— Hyvin hoidettu piiri, vastasi intiaani. — Minun piirini käsittää
Kabinikágamin latvukset aina Hietajokeen saakka. Jos keksin miehen
metsästämässä maillani, ammun hänet. Nahkoja tulee melkoisesti.

Sam oli toistaiseksi tyytyväinen näihin tietoihin. Seuraavana aamuna
hän palasi takaisin intiaanileiriin.

— Luulenpa, että lähdemme tänään, ilmoitti hän. — Kerrohan minulle,
keitä metsästäjiä näillä main on, missäpäin saan heidät käsiini, mitkä
ovat heidän piirinsä ja paljonko he kaatavat riistaa.

— Ah hah! suostui intiaani. Samin verkkainen ja mutkaton kyselytapa
oli saanut hänet vakuutetuksi valkoisen miehen rehellisistä aikeista.
Kysymättä annetut tiedot panevat intiaanin ajattelemaan, ja intiaanille
merkitsee ajatteleminen tavallisesti epäluulojen hautomista.

Molemmat astelivat rantaan. He kyykistyivät kannoilleen pienen
hiekkaläjän eteen ja intiaani ryhtyi havainnollisesti opastamaan Samia.
Hiekkaläjästä muokkaantui kömpelö mutta tarkka kohokartta jokineen ja
kukkuloineen, joiden välisistä teistä intiaani samalla teki selkoa.
Sam kuunteli, pitäen muhkuraista, ruskeata kättään suunsa edessä ja
seuraten valppaasti viisailla harmailla silmillään kabbalistisia
merkkejä ja piirtoja hiekassa. Oltuaan kerran jollakin seudulla muistaa
intiaani maiseman pienimmätkin yksityiskohdat aina vierinkiviä,
joenmutkia, akanvirtoja ja teitten koukeroita myöten. Ne jäävät
hänen mieleensä ainaiseksi. Kokeneen vanhan metsänkävijänkin muisti
oli vuosien varrella kehittynyt tarkaksi, mutta intiaanille hän ei
riittänyt. Kuitenkin osasi hän ottaa yksityiskohdista vaarin ja kätkeä
ne muistiinsa niin, että ne tarpeen vaatiessa helposti löytyivät ja
sehän on jo huomattava taito.

Äkkinäisellä kädenliikkeellä tasoitti intiaani jälleen hiekkaläjän.
Hän kallistui takamuksilleen, tunki piippuunsa tupakkaa ja rupesi
juttelemaan turkispyytäjistä. Kertoillessaan viittasi hän alituisesti
Boltonin muistiin piirtämäänsä karttaan ikäänkuin olisi se parastaikaa
ollut levällään heidän edessään. Sam sijoitti jokaisen nimen
asianomaiseen metsästyspiiriin, niinkuin sinä tai minä kirjoittaisimme
ne johonkin kartan osaan, pitäen mielessään ne alueet, jotka siten
olivat saaneet merkintänsä näkymättömässä kartassa. Se oli työläs,
mutta ei silti harvinainen yritys. Erämiesten oli usein luotettava
tämänkaltaisiin »karttoihin». Korpielämässä kehittyy muistin
keskittämisen taito nopeasti.

Intiaani vaikeni. Sam jäi hetkeksi mietiskelemään kuulemaansa. Kaikki
metsästyspiirit oli mainittu, kaikilla oli haltijansa, mutta Jingossin
nimeä ei vain kuulunut. Pikku seikka. Ojibwa oli hyvinkin saattanut
muuttaa nimensä, tahi päästä metsästämään jonkun toisen alueella.
Kokemattomampi mies olisi helposti joutunut kiusaukseen tiedustella
asiata suoraan. Mutta Sam tiesi, että intiaanin epäluulot heräisivät
pienimmästäkin tämäntapaisesta vihjauksesta. Huoleton, kautta rantain
tehty kysymys on vaaraton. Uudistettu kysymys sensijaan saattaa käydä
vaaralliseksi. Sam oli valmis etsimään vaikka kaksi vuotta, kunhan vain
ei herättäisi epäluuloja miehessä, jonka tahtoi tavoittaa.

Loppujen lopuksi oli hän saamiinsa tietoihin hyvin tyytyväinen. Hänen
yksinkertainen valtioviisautensa oli johtanut sangen huomattaviin
tuloksiin. Hän oli saanut miehen lujasti vakuutetuksi rehellisistä
aikeistaan. Ja he olivat seudulla, jossa uutiset kulkivat nopeasti.
Lisäksi oli hänellä nyt tiedossaan, mistä löytäisi jokaisen
metsästyspiirin päällikön koko Kabinikágamin alueella. Oliko Jingoss,
jota hän vainosi, joku näistä päälliköistä, vai metsästikö hän
jonkun vieraana tai vuokraajana, siinä taas oli kysymys, johon saisi
vastauksen vain suoranaisella etsinnällä. Vihdoin tiesi hän vielä,
minne etsiskelynsä suuntaisi, ja tämä helpotti luonnollisesti suuresti
hakemista.

— Mi-gwetch — kiitoksia, lausui hän intiaanin lopetettua juttunsa.
— Ymmärrän. Menen nyt katsomaan järveä. Lähden pakisemaan piirien
päämiesten kanssa. Haluan nähdä pyyntimaat omin silmin. Kun olen
nähnyt kaikki, painun takaisin Winnipegiin kertomaan päällikölleni
havainnoistani.

Intiaani nyökkäsi. Hänestä olisi tuntunut aivan käsittämättömältä, että
Sam olisi uskonut muuta kuin mitä omin silmin näki.

Kolme eränkävijäämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa samana iltana.
Sam tiesi tarkalleen minne kulku oli suunnattava. Dick oli synkällä
ja kapinallisella tuulella, jota itsekin oudoksui. Hänen kiukkuunsa
ja kostonhimoisuuteensa ei voinut keksiä mitään järjellistä syytä.
Ollessaan kuohuksissa kaipaavat hänenlaisensa miehet ennenkaikkea
toimintaa. Täällä, eräretken alati toistuvien ponnistusten parissa
ei voinut iskeä hampaitaan muuhun kuin ikuiseen yksitoikkoisuuteen.
Dick Herron vihasi yksitoikkoisuutta, hän vihasi harkintaa, joka näin
vaikeassa tehtävässä ehdottomasti oli tarpeen, hän vihasi kantohihnan
muuttumatonta hankausta ja melan synnyttämiä, aina uudistuvia poreita
vedessä; vanhan miehen tyyneyttäkin hän vihasi, mutta enemmän kuin
mitään muuta vihasi hän tytön hiljaista, nöyrää alistuvaisuutta. Hänen
tuijottava katseensa oli pahaenteinen. Hän mutisi itsekseen. Hänen
vaistomainen toimintahalunsa nousi kapinaan viivytyksiä vastaan.
Hänen intonsa ja toivehikkuutensa yllyttivät häntä ponnistelemaan
äärimmäisyyksiin asti, mutta äärimmäisiä ponnistuksia ei kysytty. Aina
ja alituisesti, päivästä päivään, ehtoosta aamuun, häntä ärsyttivät
tapahtumain hidas kulku ja viivytykset, vanhan miehen pitkäpiimäisyys
ja tytön läheisyys. Hänen kehittymättömissä aivoissaan myllertävät
ajatukset olivat kuitenkin niin sekavat, ettei hän osannut erottaa
asioita toisistaan, ja niin kohdistuivat hänen tyytymättömyytensä
ilmaukset yksinomaan tyttöön. Voimaa pursuvana, mutta allapäin ja
katkeroituneena käsittäessään, että hänen oli mukauduttava, koska yksin
oli voimaton, tunkeutui hän yhä syvemmälle vastahakoiseen korpeen.



XIII LUKU.


Sam Bolton ymmärsi täydellisesti toverinsa mielentilan, mutta kiinnitti
siihen hyvin vähän huomiota. Ilmiö oli itse asiassa sangen tuttu
vanhalle eränkävijälle ja se todisti vain tarmoa, päättäväisyyttä
ja itsepintaista rohkeutta, mikä vaaran tullen olisi hyvinkin
tarpeen. Metsäelämä lyö aina mieheen oman leimansa. Se poikkeaa aivan
merkillisesti muista elämisen tavoista. Kun metsän tenho tunkeutuu
miehen sieluun, vaihtaa hän entisen olemuksensa uuteen, siirtyy uuteen
ympäristöön; heti kun hän jälleen vapautuu korpimaan valvonnasta,
palaa hän vanhoihin tottumuksiinsa. Mutta metsien syleilyssä oppii hän
tuntemaan hiljaisuuden. Toisinaan on se tyydytyksen, riippumattomuuden
tunteen aiheuttamaa hiljaisuutta, toisinaan syntyy se kunnioituksesta,
ehkäpä pelosta, välistä on se äreyden äänettömyyttä. Autio hiljaisuus
on näille tienoille nimenkin antanut — Hiljaiset seudut.

Vanhempi metsämies ei pelännyt, että nuoremman peittelemätön,
rehellinen viha purkautuisi pahoina töinä. Heitä liitti yhteen jokin
voimakkaampi tunne kuin mieltymys toisiinsa. Heidän yläpuolellaan
oli Komppania, ja sen määräysten tieltä väistyi kaikki muu. Samapa
se, kapinoitsiko Dickin sydän vai ei, Bolton tiesi tarkkaan ettei
hän horjuisi hetkeäkään päätöksessään pyrkiä matkan päämäärään.
Rauhallisena ja lempeänä saattoi siis vanha erämies hautoa omia
ajatuksiaan. Herkin aistein otti hän vastaan metsän monet salaisuudet —
havaitessaan ne tajuavansa hän tunsi täysin elämään tyytyvänsä.

Päivät kuluivat toinen toistaan seuraten. Leirihetket joen varrella
tai metsässä olivat toistensa kaltaiset. Suojakatos, sen muoto,
raivattu maatilkku, nuotio, esille levitetyt keittovehkeet ja
vähäiset tarvekalut olivat aina samat. Ainoastaan ympäristö hiukan
vaihteli, mikä ei suuria merkinnyt — poppeli muuttui koivuksi,
seetri männyksi, rantaäyräs oli ensin kaakossa, sitten luoteessa,
suvanto vaihtui vuolaaksi vedeksi, korkeaksi töyrääksi matala
penger, mutta aina kimmelsi öisin sama tähtitaivas puitten, veden
ja rantojen yllä. Vähitellen muuttui päivien vaihtuminen taruksi,
jonka käsittämiseen tarvittiin luja usko. Korpi oli suuri polkumylly,
jossa miehet raatoivat päivät pääksytysten, joutuakseen aina lopulta
yön saarroksiin, uudelleen ja uudelleen. Ajan rajat katosivat tässä
loputtomassa kierroksessa ja vuodet kutistuivat kokoon, jos niitä
mittasi työllä, joka tarvittiin tämän lumotun, korpea kietovan seitin
puhkaisemiseen.

He tiesivät kokemuksesta — vaikka ei yksikään heistä olisi sitä voinut
nousta todistamaan — että kanootti jonakin päivänä kiertäisi äyrään ja
he huomaisivat olevansa jossakin. Silloin he voisivat sanoa itselleen,
että tosiaan olivat päässeet eteenpäin, tajuaisivat, että tämän seudun
ja lähtöpaikan välillä oli monta sataa penikulmaa. Vielä he eivät sitä
uskoneet. He havaitsisivat, että juuri äsken olivat olleet vain nurkan
takana. Välissä oli ainoastaan jokunen työn raskauttama uni-päivä
metsässä.

Tämä on se lumous, johon Pohjola lapsensa kietoo. Jos raataminen heitä
rasittaa ja kuolema näyttää uhkaavan, eivät he sitä murehdi, sillä he
tietävät, että turhaa on ponnistelu kaikki.

Kabinikágamin tienoilla eränkävijämme sivuuttivat monta
metsästyspiiriä. Ei tarvinnut kiirehtiä enempää kuin vitkastellakaan.
Aika ajoin oli hankittava riistaa ja ruoka tietenkin oli valmistettava.
Marjoja ja villiriisiä löydettiin runsaasti. Heinäkuu teki loppuaan.

Sam Bolton tunsi nyt ne miehet, joiden kanssa piti joutua tekemisiin,
eikä hänen yksinkertainen valtioviisautensa häntä kertaakaan pettänyt.
Ojibwakavaltajasta ei nähty jälkeäkään, mutta jokaisen turhaan kolutun
loukon jälkeen supistui mahdollisuuksien piiri yhä ahtaammaksi. Kaikki
sujui niinkuin pitikin, kunnes myöhään eräänä iltapäivänä jotakin
tapahtui.

Heidän piti kulkea putouksen poikki muutaman ahtaan solan yli.
Suoriutuakseen tästä urakasta täytyi heidän ensin kiivetä jyrkän
pikku kukkulan kuvetta ylöspäin ja sitten päästä suunnattomalle,
pyöreälle paadelle, joka riippui yli kuilun. Kallion rosoinen pinta ja
heidän mokkasiiniensa karheat nahkapohjat yksin saattoivat pelastaa
heidät luisumasta syvyyteen. Onnettomuudekseen oli Dick huomaamattaan
astahtanut vesilätäkköön noustessaan maihin. Peurannahka on kuivana
hyvinkin kiinni tarttuvaa, mutta märkänä livettävän liukasta. Kun
nuori mies yritti seurata Samia kallion kielekkeelle, luiskahti hänen
jalkansa, hän kadotti tasapainonsa, horjui hetken ja oli lopulta
sortua raskaan taakkansa alle. Onneksi kantoi Sam itse kanoottia. Dick
vapautui ihmeelliset nopeasti kantohihnasta. Taakka kirposi, kimmahti
kallion kupeeseen ja räiskähti veteen kadoten näkyvistä. Samaa vauhtia
paiskautui nuori mies kiivaasti eteenpäin saadakseen jälleen kalliosta
kiinni. Ehkäpä olisi yritys onnistunutkin, ellei tyttöä olisi ollut.
Tämä seurasi miehiä noin viiden askeleen päässä. Kun Dickin jalka
luiskahti, heittäytyi tyttö eteenpäin ojentaen käsivartensa ikäänkuin
yrittääkseen häntä tukea. Valitettavasti teki hän sen samalla hetkellä
kuin Dick ponnahtihe ylöspäin saadakseen jalansijaa. Nuori mies hoippui
silmänräpäyksen pelastuksen partaalla, pyörähti sitten ja putosi
nurinniskoin kuohuvaan veteen.

May-may-gwán tuijotti kuiluun säikähdyksen jäykistämänä. Sam viskasi
kanootin harteiltaan ja lähti juoksemaan kallion yli toiselle puolen.

Intiaanityttö näki metsämiehen velton ruumiin viskautuvan sinne tänne
vaahtoavissa pyörteissä; väliin näkyi käsivarsi, väliin jalka, lyhyeksi
hetkeksi pistäytyi pääkin näkyviin syvyydestä. Kahdesti se iskeytyi
kiviin kuin jauhosäkki, ja katosi lopulta.

Silloin sai hän jalat alleen ja ryömi Samin jälessä kukkulan yli
melkein nikahtuneena. Putouksen alapuolella oli lätäkkö ja sen
partaalla istui Dick puolittain vedessä, ruhjoutuneena ja naarmuisena,
sylkien vettä ja jutellen kiihtyneenä toverilleen. Tyttö ymmärsi
tilanteen heti. Nuori metsämies oli kekseliäästi antautunut aivan
hervottomana kuohujen heiteltäväksi, ikäänkuin olisi ollut eloton
kappale, auttamatta itseään sormellakaan. Se oli epätoivoinen temppu,
mutta ainoa mahdollinen tällaisessa tapauksessa. Pieninkin lihasten
jännittyminen, vähäisinkin ponnistus, olisi syössyt hänet virran
luonnollisesta suunnasta vierinkiviä vasten, ja jäykäksi ojennettu
ruumis olisi auttamattomasti murskaantunut paasiin paiskautuessaan. Hän
oli aivan sattumoisin päässyt pälkäästä, ruhjottuna ja vahingoittuneena
tietysti, mutta tajuissaan. Sam oli raahannut hänet pensaitten
peittämälle rantaäyräälle. Täällä oli hän kompuroinut istualleen jalat
vedessä, ja selvitti nyt keuhkojaan. Hän oli suorastaan raivoissaan.

— Tyttö sen teki, pärskyi hän niin pian kuin sai sana suustaan. Tyttö
sen teki ja tahallaan! Hän kurkotti kätensä ja tyrkkäsi minua! Herra
Jumala, tuossa hän nyt on!

Metsästäjän vaisto oli saanut hänet tarraamaan rihlaansa pudotessaan.
Nyt hän tempoi sen lukkoa ja työnsi piippua eteenpäin ampuakseen, mutta
pyssyn suu oli litistynyt — ase oli käyttökelvoton.

— Hän kurottautui eteenpäin ja tyrkkäsi minua! Tunsin hänen tekevän
niin! karjui nuorukainen, yrittäen nousta mutta pudoten jälleen
istualleen ja voihkaisten kivusta, joka saattoi hänet liikkumattomaksi
jonkun siunaaman ajaksi.

— Sam, mutisi hän sitten, tyttö on vielä tuossa. Ammu hänet. Etkö näe?
Olin jo tasapainossa, mutta hän työnsi minua! Hän on valmistellut
jotakin tämäntapaista minua varten!

Nuoren miehen kasvot kalpenivat hetkeksi, mutta sitten kohosi niille
vihan punerrus.

— Taivaan Jumala, huusi hän tuskaisena, tuo tyttö työnsi minut kuiluun!

Hän väänsi hartiansa irti Samin otteesta, ponnistaiksen polvilleen ja
kaatui taaksepäin, voihkaisten vihlovasti kivusta. Hänen päänsä kolahti
kiveen ja sitten makasi hän liikkumattomana.

— May-may-gwán, kutsui Sam Bolton terävästi.

Tyttö tuli heti, nopeasti juosten, havahtuen halvaannuttavasta
kauhustaan kuullessaan miehen äänen. Sam neuvoi häntä
päännyökkäyksillä. Hiukan vaivaloisesti kantoivat he tajuttoman
miehen aukiolle, laskivat hänet maahan ja asettivat hänen päänsä
Samin kokoonkääritylle nutulle. Sitten, May-may-gwánin rakentaessa
nuotiota, kantaessa vettä ja tuodessa paikalle pari jälelläolevaa
varustekantamusta sekä avatessa niitä Boltonin lyhyitä määräyksiä
totellen, tunnusteli vanha metsämies varovasti Dickin jäseniä ja tutki
hänet kiireestä kantapäähän. Haavat päässä eivät merkinneet suuria
vahvalle miehelle, ruhjevammat vielä vähemmän. Tarkastuksessa selvisi
myös, että solis- ja kylkiluut olivat säilyneet eheinä. Mutta lopulta
ilmaisi lyhyt huudahdus, että jotakin oli vinossa.

Dickin oikea jalka oli vääntynyt pahasti ulos- ja taaksepäin.

Kokematon olisi väittänyt, että se oli nyrjähtänyt, mutta Sam
ymmärsi heti, ettei niin ollut laita. Hän ymmärsi, koska kerran,
suunnilleen viisitoista vuotta sitten oli avustanut tri Cockburnea,
tämän käsitellessä samanlaista tapausta Turkiskomppanian talossa. Nyt
hän seisoi muutaman hetken vaiti, yrittäen huolestuneena palauttaa
muistiinsa pienimpiä yksityiskohtia myöten, mitä oli nähnyt ja mitä
lääkäri oli sanonut.

Pienten oksien ja märkään hiekkaan piirtämänsä kuvan avulla selitti
hän nopeasti May-may-gwánille, mistä oli kysymys ja mitä oli tehtävä.
Ulompi sääriluu oli katkennut alapäästään juuri nilkan yläpuolelta,
jalka oli venähtänyt sijoiltaan, ja joko nilkka oli antanut perään
tai — mikä oli vieläkin pahempi — oli nilkkaluu murskana. Sam Bolton
oli täysin selvillä siitä, että tässä oli toimittava mahdollisimman
ripeästi ja ennenkuin nuori mies tulisi tajuihinsa, jotta murtuman
sitominen voisi tapahtua lihasten ollessa velttoina. Yhtäkaikki veivät
valmistelut ja suunnitelmien selittäminen tytölle aikaa. Oli ikuinen
onni Dick Herronille, että hän sattui matkalle juuri sen miehen kanssa,
joka aikaisemminkin oli ollut apuna tällaisen tapauksen käsittelyssä.
Muuten häntä melko varmasti nyt olisi odottanut raajarikon kohtalo.

Ensi työkseen Sam haki kanootista pari kolme litteätä seetri-rimaa,
joita oli käytetty pohjan vahvistuksena. Nämä hän vuoli eri paksuiksi
lastoiksi. Lastojen päälle hän laskosti huovan vaajan muotoon, jättäen
sen paksumman pään kolme tai neljä tuumaa lastojen kärkiä ylemmäksi.
Hän pani syrjään muutaman peurannahkasuikaleen ja käski May-may-gwánin
repiä sopivia kangaskappaleita siteiksi.

Sitten hän nosti polvelleen loukkautuneen säären. May-may-gwán piteli
sitä Samin asetellessa jalkaa asentoon, jota piti luonnollisimpana.
Erittäinkin pyrki hän huolellisesti saamaan jalkaa väännetyksi
sisäänpäin, niin että nilkkaluu osuisi paikalleen. Hän tunsi itsensä
kiusallisen epävarmaksi tämän toimituksen kestäessä, mutta koetti
kuitenkin tehdä parhaansa. Hän muisti aseman lääkärin asialliset
huomautukset ja yritti vakuuttaa itselleen, että murtuneen luun päät
olivat kokolailla sopineet yhteen, ilman että jänteet tai lihakset
mitenkään olisivat jääneet puristukseen. Nilkka liikkuisi totisesti
tämän jälkeen niinkuin ennenkin.

May-may-gwán siirsi nyt lastat pieluksineen säären viereen. Sam sitoi
huovan ohuemman pään Dickin polven ympärille. Pieluksentapainen pää
taas painettiin pohjetta vasten juuri nilkan yläpuolelle; jalka sekä
vahingoittunut luu jäivät paljaalle lastakolle. Sam sovitti leveän
peurannahkaliuskan nilkan ja jalan ympärille, niin että jalka ei
voinut päästä vääntymään ulospäin. Näin oli murtuma sidottu. Hihnat
kääräistiin tasaisesti säären ympäri antamaan tarpeellista tukea
lastoille.

Sitten he äärimmäisen varovasti kantoivat potilaansa ylemmäksi
rannalle, tasaiselle aukiolle, joka mainiosti soveltui leiripaikaksi,
sekä laskivat hänet pitkälleen maahan. Tärkein työ oli tehty, vaikkakin
esim. päässä yhä oli näkyvissä haavoja ja ruhjevammoja.

Kun murtuma oli saatu hoidetuksi — hyvissä ajoin ennenkuin Dick palasi
tajuihinsa — ja nuori mies kannettu aukiolle, neuvoi Sam lyhyesti
May-may-gwánia kokoamaan lääkkeitä pahimpia ruhjevammoja varten. Tyttö
kaapi joistakin puista pihkaa, vähän kerrallaan. Siellä täällä, missä
kaarna oli halkeillut tai pudonnut pois, oli rungoissa nihkeäpintaisia
rakkuloita. Puhkaisemalla ne sai hän aina jonkun pisaran voimakasta,
parantavaa ainetta. Sillävälin kuin hän näin kokosi lääkettä koivun
tuohesta tuotapikaa kyhäämäänsä ropeeseen, rakensi Sam leiriä.

Hän tajusi täysin, että Dickin loukkautuminen oli monta viikkoa,
ehkäpä useita kuukausiakin kestävä juttu. Tasaiselle niemekkeelle joen
äyräälle raivasi hän tilavan palstan, tasoittaen kumpareet kirveensä
hamaralla. Sitten kuori hän nuorista puunrungoista parisenkymmentä
salkoa. Näistä sitoi hän kolme yläpäästään yhteen, käyttäen vitsaksiksi
seetrin sitkeää sisäkuorta. Loput saloista pystytti hän tämän
kolmijalan varaan. Hän lykkäsi tuonnemmaksi katteeksi tarvittavan
tuohen kiskomisen, ja ryhtyi ensiksi rakentamaan pehmeätä vuodetta
sairasta varten. Alustaksi kokosi hän karibun jäkälää, jota sai kuivana
kukkuloilta; katteeksi taas taitavasti sovitteli palsaminoksia.
Päällimäiseksi asetti hän vihdoin kaiken mitä oli jälellä
huovanpuolikkaasta. Vuoteen yläpuolelle iski hän kehän, josta ripusti
hihnan kannattamaan katkennutta säärtä.

Kaikki tämä ei vienyt pitkää aikaa. Saatuaan työnsä valmiiksi vilkaisi
Sam toveriaan, kohdaten hänen katseensa.

— Jalka poikki, vastasi vanha mies äänettömään kysymykseen. — Siinä
kaikki.

— Tuo tyttö... aloitti Dick.

— Älä viitsi, sanoi Sam.

Hän hääri innokkaasti, kasaten yhteen litteitä kiviä jonkinlaiseksi
liedeksi. Aukion syrjässä tapasi hän intiaanitytön, joka palasi
retkeltään pienine tuohiropposineen.

— Pikku sisar, virkkoi hän.

Tyttö kohotti katseensa.

— Haluan kuulla totuuden.

— Minkä totuuden, Pikku isä?

Metsämies loi tyttöön tutkivan katseen.

— Eipä väliä; tiedän sen jo, virkkoi hän sitten.

Tyttö ei kysellyt enempää. Jos hän olikin utelias, ei hän sitä
ilmaissut; jos hän ehkä arvasikin miehen ajatukset, ei hän ollut siitä
tietääkseenkään.

Sam palasi Dickin luo.

— Kuuleppa, Sam, sanoi tämä, kaikki on...

— Älähän viitsi, neuvoi Sam jälleen. Katsos, sinä olet jo saanut aikaan
tarpeeksi huolta. Nyt sinä olet vuoteen omana, ja pitkän tovin saat
ollakin. Ei ole kysymyksessä mikään tavallinen jalan katkaiseminen.
Tämä juttu voi kestää kolme kuukautta, niin, ehkäpä et enää koskaan voi
kävellä suorana. Ensiksikin tarvitset huolellista hierontaa, ja sitten
on sinun seurattava määräyksiäni ihan tarkkaan. Syy oli itsessäsi.
Ei kukaan muu ole onnettomuuteesi syypää. Tytöllä ei ollut mitään
tekemistä sen kanssa. Ellet olisi hiton suuri narri, käsittäisit sen
itsekin. Nyt täytyy meidän molempien pitää sinusta huolta. Sinä olet
kohdellut häntä hävyttömästi kuten minuakin. On jo aika sinun tulla
järkiisi.

Hän oli puhunut suunsa puhtaaksi. Siitä huolimatta hän May-may-gwánin
avustamana hoiti Dickiä huolellisesti, melkeinpä hellästi. He kantoivat
hänet uuteen suojaan — vaikea tehtävä kaikesta varovaisuudesta
huolimatta, sillä nuorukainen oli aivan voimaton — ja lopun iltaa
makasi Dick sitten jonkinlaisessa horrostilassa.

Sam ei hellittänyt uutterassa työssään pysyvän asunnon aikaansamiseksi.
Hän kulki pitkät taipaleet »kanoottikoivuja» etsimässä, palaten vihdoin
mukanaan mahtavat kaarnakääröt. Tytön kanssa hän ryhtyi yhdistämään
kappaleita, sitoen niitä toisiinsa valkoisilla kuusenjuurisäikeillä.
Näin saivat he valmiiksi vedenpitävän suojuksen wigwamia varten.
Polttopuupinokin syntyi parin tunnin aherruksen jälkeen. Tällä välin
oli jo May-may-gwán ehtinyt saamaan muutaman kalan onkensa koukkuun
ja keräämään marjoja. Kuivatusta lihasta keitti hän Dickille aimo
annoksen ravitsevaa lientä. Oman ateriansa söivät tyttö ja vanha mies
kahdenkesken illemmällä ylhäällä mäennyppylällä, mistä saattoivat
katsella kohisevaa jokea. He eivät vaihtaneet monta sanaa, vaan
nauttivat rauhasta ympärillään, päästyään hetkeksi kärsimättömän ja
kiukkuisen nuoren miehen läheisyydestä.



XIV LUKU.


Seuraavina päivinä lujittui Sam Boltonin ja intiaanitytön ystävyys.
Aluksi oli keskustelu rajoittunut aivan välttämättömimpään, mutta
vähitellen alkoivat heidän mielipiteensä asioista katkonaisesti
ja varovasti päästä ilmoille. Lopulta nuo kaksi oppivat tuntemaan
toisensa ja luottamaan toisiinsa. Vain yhtä keskustelunaihetta he
visusti karttoivat. Teräväkatseinen Samkaan ei päässyt selville tytön
ja Dickin välisestä suhteesta. Tytön tunteista alussa ei tosin voinut
olla epäilystäkään, mutta mitä hän nyt nuorukaisesta ajatteli, oli
täydellinen arvoitus. Hänen käytöksensä oli tutkimaton. Kuitenkin
rupesi Sam yhä suuremmassa määrässä luottamaan häneen.

Suloisessa, raikkaassa ulkoilmaelämässä seurasivat päivät toisiaan
juhlallisina kuin johonkin vanhaan seinäverhoon kirjaillut olennot. Oli
tehtäviä, jotka piti suorittaa jokaikinen aamu — Dickin haavojen ja
ruhjoutumien hoiteleminen parantavalla voiteella, lastojen oikominen ja
peurannahkasiteiden kääriminen; ruuankeittopuuhat ja astioiden pesu;
puiden pilkkominen; kalastus putouksen alapuolella; ansojen kokeminen;
tilapäinen suuremman riistan pyynti; jänislankojen laittaminen.
Parhaista jäniksennahoista sommitteli May-may-gwán peitettä,
palmikoiden yhteen pitkiä suikaleita. Hän savusti myös parkittuja
peurannahkoja, korjaten niillä perinpohjaisesti sekä miesten että omat
vaatteensa. Nämä työt teki hän verkkaisesti, hautoen välillä turtana
omia ajatuksiaan, korpiunelmia unelmoiden.

Mutta wigwamissa makasi Dick Herron avuttomana, kädet nyrkkiin
puristettuina. Hänen silmänsä punoittivat ja näytti siltä, kuin
olisi hän kärsimättömyydessään koettanut pidättää hengitystäänkin.
Aika kului. Siinä kaikki, mitä hän tiesi, mitä ajatteli, mistä oli
huolissaan. Hän tarttui vihaisena mataviin hetkiin, heittäen ne
taakseen. Niin syventynyt oli hän tähän tehtävään, että hän vain
nuristen ja pinnallisesti malttoi kiinnittää huomiotaan johonkin
muuhun. Hän ei puhunut enempää kuin oli aivan välttämätöntä; tuskinpa
näytti liikkuvankaan nurkassaan. Samiin nähden hän oli äärimmäisen
välinpitämätön. Vanhan miehen pikku palveluksetkin kuitattiin
kiitoksetta. Intiaanityttöä ei Dick sietänyt läheisyydessään ollenkaan.
Kahdesti hän katkaisi äänettömyyden ikäänkuin todetakseen eräitä
asioita.

— Emme kaiketi pääse lähtemään ennenkuin lokakuussa, murahti hän
muutamana iltana.

— Tuskin, sanoi Sam.

— Odotatte kai, kunnes pystyn lähtemään mukaan, virkkoi hän joitakin
päiviä myöhemmin, asiasta varmistuakseen.

Kolmannen viikon alussa istuutui Sam palsamikuusen oksista ja
sammalista kyhätyn vuoteen ääreen ja ryhtyi täyttämään piippuaan kuten
ainakin tärkeän keskustelun alkajaisiksi.

— Dick, sanoi hän, olen tuumiskellut itsekseni, että olemme nyt
vetelehtineet täällä tarpeeksi kauan.

Herron ei vastannut.

— Taidanpa jättää sinut tänne ja lähden yksinäni katsastamaan
naapuripiiriin, mitä sinne kuuluu.

Vastaus viipyi.

— Sopiiko? kysyi Sam.

— Miten minun käy? tiedusti Dick.

— Tyttö huolehtii sinusta.

Pitkä hiljaisuus.

— Hän ottaa kaiken, mitä olemme haalineet kokoon ja lähtee lipettiin,
sanoi Dick vihdoin.

— Eikä ota! Hän olisi voinut tehdä sen jo aikaisemmin.

— Hän jättää minut ensimäisten tänne osuvien intiaanien käsiin.

Sam hyIkäsi tällaisen ajatuksen.

— Sinun ei ole pakko antautua vaaroille alttiiksi. Jos tahdot, voin
odottaa, virkkoi hän sitten.

— Vaaraan antautuminen on juuri minun varovaisuuttani, puuskahti Dick
heti. Mene hiiteen!

Erämies puhalteli haikuja piipustaan.

— Sam, aloitti nuorukainen.

— Mitä?

— Tunnen, että olen nyt juuri hiukan vaikeasti sulatettava. Mutta älä
minusta välitä. On helvetillistä maata toisten taakkana mihinkään
kykenemättömänä. Minä olen nähtävästi turmellut pelin alunpitäen.
Odotappas, kunnes pääsen jalkeille jälleen.

— Hyvä on, poikaseni, vastasi Sam. — Ymmärrän. Älä huoli tuskastua,
äläkä pahastu. Käyn vain silmäilemässä hiukan naapuripiiriä, ettemme
turhaan hukkaa aikaa. Ja, Dick, olehan höyli tytölle.

— Oh, vie hirteen tuo tyttö, ärähti Dick, unohtaen sovinnollisen
mielentilansa. — Tyttöhän koko tähän onnettomuuteen on syypää.

Eikä hän puhunut sanaakaan enempää, makasi vai: kattoon tuijottaen ja
vanhaa kaunaansa märehtien.

Heti tämän keskustelun päätyttyä jutteli Sam Bolton pitkään
May-may-gwánin kanssa, ja painui sitten taipaleelle pikku kantamus
hartioillaan. Oli turha ajatella kanootin käyttöä tällä matkalla;
jalkapatikka soveltui paraiten vuodenaikaan. Näin lyhenivät myös
välimatkat huomattavasti. Seudun kartan oli intiaani tarkkaan
syövyttänyt Samin hitaasti toimiviin aivoihin.

Keskipäivän maissa toi May-may-gwán Dickille ruokaa. Kun hän oli
syönyt, raivasi tyttö harvalukuiset astiat syrjään ja palasi tuokion
kuluttua vuoteen ääreen.

— Pikku isä käski minun hoitaa vammojanne, sanoi hän mutkattomasti.

— Koipeni on kunnossa, murisi Dick. — Osaan laittaa kääreet itse.

May-may-gwán ei vastannut, vaan jätti teltan. Hän palasi melkein heti,
mukanaan muutama oksa, tuohenkappale ja hiilenpala.

— Kas, näin on laitanne, sanoi hän nopeasti. — Nuo tuossa ovat
sääriluut, tuo on nilkkaluu. Tämä luu on poikki — noin. Pikku isä
on taitavasti pannut sen sijoilleen tällä tavalla. Näin se paranee;
lihakset ja rusto ehkä jäykistyvät, niin että Kotkansilmän aina täytyy
kävellä ihan tönkkänä, eikä hän kenties enää koskaan voi juosta. Pikku
isä on May-may-gwánille sanonut, mitä on tehtävä. Nyt on aika käsissä.
Viisitoista aurinkoa on laskenut siitä lähtien kuin vammat tulivat.

Hän puhui tyynesti. Dick tarkasti suuttumuksestaan huolimatta
huvitettuna oksien ja hiilen avulla nopeasti kyhättyä havaintovälinettä.

Hiljaisuutta kesti vain minuutin verran. Sitten töksähti
nuorukainen, joka oli nojannut kyynärpäähänsä, takaperin vuoteelle,
arvoituksellisesti nenäänsä tuhauttaen. May-may-gwán piti sitä
suostumuksena ja ryhtyi varovasti hieromaan ja taivuttamaan
loukkaantunutta säärtä. Tällainen käsittely, edellyttäen, että se
suoritettiin mitä suurimmalla huolella ja varoen, ettei katkennut luu
päässyt luiskahtamaan paikoiltaan, oli hyvinkin omiaan edistämään
loukkaantuneen jäsenen saattamista jälleen käyttökelpoiseksi.

Kerran päivässä sai sääri hoitonsa, kolmasti päivässä toi tyttö
ruokaa. Jälelläolevan ajan käytti hän omiin puuhiinsa, mutta niin
kiire ei hänellä koskaan ollut, ettei tuolloin tällöin olisi ehtinyt
teltan lievettä nostamaan laskeakseen suojaan raitista ilmaa. Milloin
lennätti hän lisäksi sairaalle raikasta vettä kupposessa, milloin taas
kiristi lastojen ympärille käärittyä hihnaa tai suoritti jonkin muun
pikku palveluksen. Hän toimi levollisesti, osoittamatta millään tavoin
mieltään. Ja kun Dick ääneti otti vastaan hänen apunsa, ei hänkään
aukaissut suutaan puhuakseen. Ei kukaan olisi voinut arvata ajatuksia,
jotka hänen mielessään liikkuivat.

Viikon lopulla Dick eräänä päivänä äkkiä kohottausi kyynärpäänsä varaan.

— Joku tulee! huudahti hän englanniksi.

Kuullessaan hänen äänensä hypähti tyttö jalkeilleen. Hän raotti
huuliaan, silmät loistivat, sieraimet värähtivät. Äkillinen,
haltioitunut ihastus paljasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sydämensä
ja sammui sitten yhtä nopeasti hänen käsittäessään, että nuorukaisen
huudahdus oli ollut vaistomainen — yhtä vähän tarkoitettu tytölle kuin
kelle hyvänsä muullekaan. Heti senjälkeen ilmestyi Sam Bolton näkyviin
metsän reunasta.

Vanha mies viskasi mytyn hartioiltaan, laski kiväärinsä puun kupeelle,
osoitti May-may-gwánille koiraa, jota talutti hihnasta, ja lähestyi
telttaa. Hän näytti olevan hyvällä tuulella lausuessaan tervehdykseksi:

— Hei, mitä kuuluu?

Nähdessään terveen miehen reippaasti astelevan luokseen, kääriytyi
Dick jälleen typerään kiukkuunsa. Hänen ärtyisyytensä oli suorastaan
järjetöntä, kuten hän itsekin hyvin tiesi. Jokin tuntematon voima
tukki hänen suunsa, ja ne sydämelliset sanat, jotka hänellä jo oli
huulillaan, jäivät lausumatta. Kaikki muu, paitsi sairauden panemat
kahleet, tuntui hänestä tympeän yhdentekevältä.

— Eipä hätää, vastasi hän yrmeästi.

Sam aukaisi näppärästi siteet, tutkiskellen tarkasti loukkaantunutta
jalkaa.

— Luu näyttää olevan paikoillaan, totesi hän sitten. — Onko tyttö
liikutellut säärtäsi joka päivä?

— On.

— Ovatko kivut lisääntyneet?

— Ei.

— Tylsää maata selällään päiväkaudet, voimatta tehdä mitään?

— Niin on.

— Lähdin kulkemaan kaakkoista suuntaa. En keksinyt juuri mitään,
lukuunottamatta hyvää koiraa, jonka otin mukaani. Se on vain puoliksi
kesy.

Dickillä ei ollut tähän mitään huomautettavaa. Sam tapasi
May-may-gwánin hieromassa ystävyyttä koiran kanssa, jolle hän oli
antanut joitakin ruuantähteitä. Tyttö taputteli koiran päätä ja
käänteli sen suippoa kuonoa, jota silloin tällöin varovasti läiskäytti
kämmenpohjalla. Joka läimäys pani eläimen kiivaasti pärskähtämään.
Mutta samalla se kaikin tavoin osoitti nauttivansa hyväilystä. Sillä
oli hyvin karheakarvainen turkki, terävät korvat sojottivat eteenpäin,
häntä oli tuuhea ja silmät ilmaisivat älyä, puolittain hurjasta
katseesta huolimatta.

— Kotkansilmä voi hyvin, jutteli erämies.

— Olen toiminut Pikku isän määräysten mukaan, vastasi tyttö ja nousi
ryhtyäkseen ruuanlaittopuuhiin.

Seuraavana päivänä valmisti Sam parin kainalosauvoja, jotka hän varusti
sammalpehmikkeillä.

— Pikku sisar, sanoi hän, — Nyt lähden pitkälle matkalle, pari
viikkoa, ehkä kuukaudenkin kestävälle. Kuuden päivän perästä saa
Jibiwanisi nousta vuoteeltaan. Sääri on tietysti sidottava. Eikä hän
saa astua kipeällä jalalla maahan ollenkaan. Sinun on pidettävä siitä
huolta. Minä sen sanon hänellekin. Joka päivä on hänen istuttava
auringonpaisteessa. Sitten hänelle on hankittava jotakin puuhaa. Kun
lumet tulevat, lähdemme jälleen pitkälle taipaleelle. Pane siltä
varalta kaikki kuntoon, ja katsokin, ettei Kotkansilmä vetelehdi
joutilaana.

Dickille puhui hän yhtä suoraan.

— Olen lähdössä jälleen, Dick, virkkoi hän. Ei sille mahda mitään:
sinun on pysyttävä pitkälläsi vielä viikon päivät. Sen jälkeen
näyttää tyttö sinulle, miten on meneteltävä, ettei luu jälleen lähde
sijoiltaan. Saat liikkua kainalosauvojen varassa. Jos hiukankin tuet
ruumistasi kipeään jalkaan ennenkuin palaan, jää se jäykäksi koko
eliniäksesi. Neuvoisin sinua siis jättämään sellaiset yritykset. Tee
kuten tahdot — minä sinuna lekottelisin päivänpaisteessa. Et sinä
suuriin kuitenkaan pysty ennen lumen tuloa. Voisit hiukan järjestellä
asioita ja näperrellä jotakin; tyttö hankkii sinulle työtarpeita ja
auttaa sinua. Näkemiin!

— Hyvästi, jupisi Dick. Hän huokasi syvään tuntiessaan jälleen
avuttomuutensa. Leppymätön raivo sallimusta kohtaan, joka hänestä oli
tehnyt ramman, kiehui hänen sisimmässään ja hän sinkosi tyhjyyteen
katkeria, hyödyttömiä kysymyksiä: miksi tuollaisen onnettomuuden piti
turmella juuri hänen nuoren elämänsä? Ulkopuolelta saattoi hän kuulla
vähäisen nuotion rasahtelevan, intiaanitytön juttelevan koiralle
matalalla äänellä, ja eläimen tyytyväisen vikinän. Sitten havaitsi hän
äkkiä kaipaavansa seuraa ja lopen kyllästyneensä iänikuisesti samaa
rataa kiertäviin ajatuksiinsa. Hän kutsui tyttöä:

— Hei!

May-may-gwán ilmestyi melkein heti teltan aukkoon. Hänen katseessaan
kuvastui orastava toivo, sillä Dick oli nyt ensi kerran kutsunut hänet
luokseen.

— Ninny-moosh — koira, komensi nuorukainen kylmästi.

Tyttö kääntyi viheltämään hurttaa. Se tuli heti, osoittaen kaikin
tavoin ystävällisiä tunteitaan naista kohtaan.

—- Tulehan tänne, veli hopea, suostutteli Dick, kättään ojentaen.

Tuo puoliksi kesy eläin näytti hieman epävarmalta. Se halusi
nähtävästi ensin päästä perille miehen tarkoituksista. Dick ymmärsi ja
ryhtyi hieromaan tuttavuutta. Hänen tyytymätön ilmeensä katosi ensi
kertaa moniin aikoihin ja entinen miellyttävä poikamaisuus palasi.
Teltta-aukon luona seisoi May-may-gwán unohdettuna, odottavana,
äänettömänä. Dick lirkutteli lempeästi, kutsuen, taiten taivutellen,
kunnes koira suostui keveään taputukseen suipolle kuonolle. Nuori
mies jatkoi huvitettuna varovasti ja tyynesti maanitteluaan. Lopulta
selviytyi hän voittajana. Eläin antoi hyväillä korviaan ja taputella
kuonoaan. Tyytyväisenä se vihdoin paneutui pitkälleen uuden isäntänsä
ulottuville. Miehen käsi hyväili yhä sen päätä. Hiljaa hiipi
intiaanityttö ulos. Hän istuutui nuotion ääreen, jääden tuijottamaan
liekkeihin. Ja ihme tapahtui: pari kirkasta kyyneltä kohosi hänen
silmiinsä. Hän räpytti ne pois ja ryhtyi valmistamaan illallisateriaa.



XV LUKU.


Johtuiko tuo sitten lupauksesta, että pian jälleen pääsisi ulkoilmaan,
tai huvista, jonka koiran seura hänelle tuotti, joka tapauksessa tuntui
Dick olevan huomattavasti hilpeämpi seuraavina päivinä. Tuntikausia
hän hullutteli hurtan kanssa. Se oli saanut nimekseen Billy, erään
vanhan metsästystoverin mukaan, ja nyt se opetettiin ojentamaan
käpälää, puhumaan, irvistelemään »koiramaisesti», paneutumaan käskystä
pitkälleen ja tekemään kaikenkaltaisia muita hyödyllisiä ja huvittavia
temppuja, jotta saattoi lopulta sanoa sen siinä suhteessa saaneen mitä
täydellisimmän kasvatuksen. Uuden ystävän kompastukset ja edistyminen
tuntuivat suuresti hauskuttavan nuorukaista, sillä teltasta kuului
usein riemastuneita huudahduksia. Rakosista tirkistelevä May-may-gwán
näki Dickin taas samanlaisena kuin kohdatessaan hänet ensi kerran.
Silmät loistivat, suu hymyili, kasvoilla viipyi veikeä ilme, valkeat
hampaat välkkyivät ja otsan kurtut olivat kadonneet. Kolme päivää tyttö
häilyi toivottomuuden ja uudelleen elpyvän toivehikkuuden rajamailla,
kunnes vihdoin pelokkaasti kokeili lähentymistä.

Hän livahti kainona teepeehen. Siellä kyyhötti koira takamuksillaan,
tarkaten pää kallellaan isäntäänsä.

— Hyvä koira, sanoi tyttö tukahtuneella äänellä.

Nuori mies ei ilmeisestikään kuullut.

— On hyvä, että koiralla on nimi, jonka se tuntee, niin että se
tottelee kutsua, yritti May-may-gwán taas.

Odottamattoman vierailun yllättämänä, vaivautuneena, naisen aiheuttaman
kiusallisen tilanteen suututtamana ja kykenemättömänä vapautumaan
keinotekoisesta ärtymyksestä, joka paadutti hänen mieltään, kohotti
Dick äkkiä katseensa. Hänen ilmeensä oli tylsä, eloton.

— On verkonnoston aika, virkkoi hän.

Tyttö ei jatkanut sovinnon rakentamista. Hän hyöri melkein
koneellisesti toimissaan, puuhaten mitä milloinkin arveli olevan
tarpeen.

Täsmälleen seitsemäntenä päivänä Dick varovasti ja huolellisten
valmistelujen jälkeen pyrki jalkeille. Hänen oli nyt sallittava
tytön auttaa itseään. Kun hän nousi pystyyn, tunsi hän aluksi rajua
huimausta, ja olisi kenties kaatunut, ellei May-may-gwán olisi tukenut
häntä. Vaivalloisesti hoiperteli hän ulos teltasta. Käsivarretkin
tuntuivat aivan hervottomilta. Uupuneena ja huohottaen lysähti hän
istuimelle. Kesti kotvan, ennenkuin hän saattoi tyvenesti silmäillä
ympärilleen.

Hänen katseensa osui ensimäiseksi hirvenvaahteran kirkkaanpunaisiin
lehviin, jotka näyttivät veritäpliltä vihreällä sametilla. Ja ne
kertoivat hänelle, että syyskuu eli Monta-karibua-metsässä-kuukausi oli
käsissä.

— Hei! huusi hän.

May-may-gwán totteli kutsua kuten aina aikaisemminkin, mutta toivo oli
sammunut hänen katseestaan.

— Tuo minulle mashkigiwátegin, lehtikuusen puuta, käski Dick; tuo
minulle mókamon, veitsi, ja tschi-mókamon, iso veitsi; tuo myöskin
ah-tékin, karibun, vuota.

— Nämä kaikki ovat valmiina, vastasi tyttö.

Pohjan perien käyrää veistä, _couteau crochea_, käyttäen vuoleskeli
Dick verkkaisesti pitkiä lehtikuusen sälöjä, jotka perin huolellisesti
silitteli. Hän oli ylen tarkka sekä puita valitessaan että niitä
käsitellessään. Lopulta sai hän valmiiksi riman, johon näytti olevan
tyytyväinen. Hitaasti hän sitä sitten muovaili ja norjensi, varovasti
kaarelle taivutellen, niin että vihdoin päät koskettivat toisiaan
ja puu kaartui kehän muotoiseksi. Pari poikkipuuta kiinnitettiin
vielä kaiken varalta pönkiksi. Nämä sitoi nuori mies paikoilleen
karibunnahkasuikaleilla, jotka hän ensin oli kastellut lämpimässä
vedessä. Riman päät kiinnitti hän samanlaisilla hihnoilla. Koko vehe
pantiin sitten syrjään kuivumaan.

Tällä tavalla sai Dick muutamassa päivässä valmiiksi kuuden lumikengän
rungot. Ne olivat kaikki ojibwamallia, jota Dick piti paraimpana,
sillä näillä seuduin ei rosoisilla vierukiviylängöillä käytännössä
oleva lumikenkä vastannut tarkoitustaan enempää kuin tasankojenkaan
pitkulaiset, nopsat sivakat. Joitakin päiviä myöhemmin kuumensi hän
rautalangan hehkuvan punaiseksi ja poltti sillä reiät paulahihnoja
varten. Nämäkin hihnat valmisti hän karibunnahasta, koska se märkänä
kutistuu ja kiristyy, kun taas muunlaisesta nahasta tehdyt hihnat
helposti venyvät. Poikkisälöjen sekä ylle että alle laittoi hän hienon,
tiheän punoksen, sovittaen väliin helposti lävitseen laskevan ristikon,
jotta löyhä lumi pääsisi siivilöitymään läpi. Joka säikeen tutki hän
tutkimasta päästyäänkin, joka solmun kestävyyttä koetteli kerran
toisensa jälkeen.

Älköön kukaan silti kuvitelko, että hän yksinään tässä työssä uurasti.
May-may-gwán auttoi voimiensa mukaan, ei ainoastaan työkaluja ja
aineksia kanniskellen, vaan myöskin rimoja taivuttelemisessa,
sitomisessa ja hihnojen pujottelussa.

Työ ei vaatinut suurta taitoa ja näpertely puitten pehmoisessa
siimeksessä, tuoreitten lastujen tuoksun ja metsän satojen lemujen
leyhkiessä oli erinomaisen mieluisaa. Noilla kahdella yksinäisellä
ihmisolennolla vain ei ollut mitään yhteistä. Vihdoin riippui tuuheassa
kuusenoksassa valmiina kolme lumikenkäparia, mäystimiään myöten
viimeisteltyinä.

— Tuo minulle nyt, komenteli nuori mies, hickorysalkoja ja gijikin,
seetripuun pölkkyjä; tuoppa myös wigwassia, koivunkuorta, ja mooswan,
hirven, raakaa vuotaa.

— Valmiina on, toisti taas May-may-gwán.

Jälleen ahkeroitiin päiväkausia. Dick ei tietenkään voinut heiluttaa
kirvestä, joten tytön piti opetella sitäkin käyttämään. Tarvittiin
kiiloja puun halkomiseen; tarvittiin yhä uusia ja uusia yrityksiä,
kunnes lopulta veistetyt rimat ottivat muokkaantuakseen suoriksi ja
virheettömiksi; piti taiten tehdä solmuja, sievästi piti nahkoja
liotella, ja vihdoin tuli osata liittää yhteen luja _babiche_, jotta
siitä syntyisi koirien vedettävä reki. Tämä sitten pantiin puun
juurelle piiloon.

— Nyt tuo minulle, määräsi Dick, mooswan, hirven, raakaa vuotaa, niin
myös ah-tékin, karibun, nahkaa, ja wátabia, juurisäikeitä.

Toisiansa vastapäätä istuen, työnsä yli kumartuneina, he rakensivat
koiranvaljaita, vahvoja, käytännöllisiä, kestäviä. Siinä syntyi
kaulanauha, sukeutui selän yli kulkeva, leveä nahkavyö, raskaat
vetohihnatkin valmistuivat. Neljät valjaat laitettiin, sillä Sam aikoi
epäilemättä täydentää valjakkoa, ja taas työnnettiin työn tulokset puun
oksalle odottamaan.

Jo palasikin Sam pisimmältä matkaltaan, niukoin tiedoin tosin, mutta
sitä hilpeämpänä mieleltään, sillä ovelasti oli hän nytkin osannut
karkoittaa intiaanien epäluulot. Hänen mukanaan oli jälleen »husky»,
puoliksi kesy susikoira, ja suuri newfoundlandilaisen näköinen otus.
Olipa hän saanut hankituksi hieman teetäkin ja tupakkaa sekä mainion
kirveenterän. Kirves etenkin oli arvokas lisä heidän vähäisiin
varusteihinsä. Sam antoi tunnustuksensa tehdystä työstä, mutta lähti,
vain päivän levättyään, uudelleen liikkeelle.

Teepeen sisäpuolella riippui monias May-may-gwánin Dickin maatessa
pyydystämän jäniksen nahka. Suikaleista punottu peite oli jo
valmis. Nyt ryhtyi tyttö ompelemaan nahkoja yhteen päällystäen ne
villahuovilla. Näissäpä sitten tarkenisi kuka hyvänsä — mitään
lämpimämpää et voi kuvitella. Karibunnahasta, johon karva visusti
oli jätetty, hän yhdessä Dickin kanssa sommitteli takkeja,
huppukaulusniekkoja. Hiipan pääaukon reunusteiksi ommeltiin tuuheita
ketunhäntiä, vieläpä se varustettiin kurenauhallakin, jotta saattoi
peittää kasvonsa kokonaan, jos halusi. Lapaset laitettiin myskirotan
turkiksista ja mukavat, pitkävartiset mokkasiinit sisustettiin jäniksen
nahalla. Tukevat nahkasiimaruoskat ja peurannahkaiset pyssykotelot
vielä valmistettiin ja sitten olivatkin yksinkertaiset talvivarusteet
kunnossa.

Mutta vielä oli muonakysymys järjestämättä. Pakkaskuukausina oli
riistansaanti aivan sattuman varassa.

Seitsemän viikkoa oli nyt kulunut Dickin onnettomuuspäivästä. Varovasti
ja vähitellen ryhtyi nuorukainen koettelemaan jalkansa kestävyyttä.
Huolellinen hoito ja hieronta olivat tuottaneet hyviä tuloksia —
nivelessä ei tuntunut mitään sanottavaa jäykkyyttä. Mies voimistui
päivä päivältä. Pian saattoi hän jo nilkuttaa jonkun matkaa sauvan
varassa. Tosin ei hän vieläkään voinut nauttia liikkumisvapauden
suomasta ilosta, mutta kuitenkin kykeni hän jo hiukan harjoittamaan
metsästystäkin. Päiväkausia kyykki hän kärsivällisenä lähellä polkua,
jota myöten karibut iltaisin saapuivat juomapaikoilleen; uskaltautuipa
toisinaan virtaa alas aina lähimmälle putoukselle saakka; joskus tyytyi
hän vain istumaan kivellä riistan näyttäytymistä odotellen. Eikä
suinkaan suotta — lihavarasto kasvoi kasvamistaan.

He antoivat osan lihasta heti syötäväksi koirille, ja nämä tietysti
ahmivat herkkua niin paljon kuin suinkin sietivät. Mutta suurin osa
saaliista valmistettiin kuitenkin säilykelihaksi. Rasva erotettiin
tarkasti, sitten viillettiin liha ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin
päivänpaisteessa. Kuivatut palat survottiin vuorostaan rikki ja
sekoitettiin sulatettuun ydinmehuun ja rasvaan. Lämpimänä tämä keitos
sitten puristettiin tiiviisiin pikku pusseihin. Melkoinen lihakimpale
kutistui tällä tavoin käsiteltynä hämmästyttävän vähiin. Säilykepussit
nostettiin vihdoin korkeilla telineillä olevalle lavalle, pois koirien
ja petojen ulottuvilta.

Uusi susikoira oli heti joutunut kiistaan Billyn kanssa, mutta Dick
Herronin tyydytykseksi piti Billy lujasti puoliaan. Kolmas koira,
tuo iso kuvatus, oli narttu, ja sen kanssa tietysti elettiin sulassa
sovinnossa. Kun Dick oli riistaa vainoamassa, sidottiin koirat
visusti leirin kupeelle, mutta muina aikoina ne saivat kierrellä
ympäristössä. Niitä ei kuitenkaan laskettu raivion ulkopuolelle riistaa
peloittamaan. Iltaisin istuivat ne tarkkaavan näköisinä toistensa
vieressä, odottaen säännöllistä ehtooatriaansa. Miehiä ei leirissä
ollut monta, mutta koirat korvasivat tavallaan tämän puutteen. Ne
ikäänkuin olivat vahvistamassa rintamaa erämaata vastaan. Tällä puolen
oli siis ihmisolento, joka tähän asti koskemattomassa korvessa hioi
hyökkäys- ja puolustusaseitaan. Hänen varusteihinsä kuuluivat nuotiot,
teltat ja kotieläimetkin. Tuolla puolen taas väijyivät kauhistuttavina
salaperäisinä, suunnattomina, tyyninä, koruttomina mahtavat
vihollisvoimat. Varhaissyksyn kuulaassa ilmassa tuntuivat verkkaisesti
ohi liukuvat päivät vihamielisyyden kyllästämiltä ja ilmitaistelun
todennäköisyys paisui paisumistaan.



XVI LUKU.


Puitten lehdet kellastuivat, käpristyivät, putosivat maahan.
Korpi muuttui äkkiä äänettömäksi. Suuri hiljaisuus laskeutui kuin
huurrehuntu seudun ylle, hiljaisuus, joka tuntui soivan tuhansia metsän
säveliä, hauraita ja vihdoin vaimentuvia. Kuolleet lehvät riippuivat
liikkumattomina puissa, ilma uinui horteessa, ja päivän himmeä hohde
lepäsi viileänä kaiken yllä.

Hiljaisuuteen oli kätketty suuri, salaperäinen tarkoitus;
äänettömyydessä piileksi uhkaus. Tämä oli tasapainon silmänräpäys ennen
suunnatonta romahdusta.

Silloin tällöin keskeytti hiljaisuuden kumma kohina, eikä tainnut
kukaan selittää mitä se merkitsi. Äkkiä saattoi polun poskessa väijyvä
mies kuulla kuivien lehtien rapinan, hätäisen melun, odottamattoman
äänen, joka jännitti hermoja ja pani sydämen jyskyttämään. Yhtä äkkiä
taas hiljaisuus palasi, herkkä, hauras äänettömyys jatkui.

Korvessa tuntui kaikki tapahtuvan varovasti, nopeasti, syöksyttäin,
samalla tavoin kuin ampumalinjassa oleva mies etenee suojasta suojaan
maastoa hyväkseen käyttäen. Kaikki elävät olennot kuuluttivat
lehvistössä olemassaolonsa. Ja vaara väijyskeli niitä hyvällä
menestyksellä. Mieskin, astuessaan harvat askeleensa, hämmästyi
tavatonta ääntä, jota ne saivat aikaan. Tuntui kuin olisi hän seurannut
peräytyvää luontoa täyteen ahdetun salin läpi, tiukujen helistessä joka
askeleella. Alituiseen halutti pysähtyä, jotta melu taukoaisi, jotta
pysyisi huomaamattomana. Ja jos pysähdyit, lankesi hiljaisuus heti,
siinä silmänräpäyksessä, kaiken yli, seuraten kiinteästi kintereilläsi.

Pari punaista oravaa loikkasi kesken kaiken kuusen oksalta
toiselle ajaen kiihkeästi toisiaan takaa. Tuo tuntui jo, toden
totta, väkivallalta syksyistä rauhaa kohtaan. Tuollainen melske
oli loukkaus. Toivoit kärsimättömästi kahinan loppuvan, mutta se
jatkui sietämättömänä, raadellen hermoja kuin koiran haukunta öiseen
aikaan. Lopulta se tuntui rivoudelta, jumalattomien hurjastelijain
mekastukselta, pyhäinhäväistykseltä, tutkimattoman metsän jumalten
herjaamiselta. Mutta sitten tuli taas hiljaisuus kuin säilän isku.

Korpi tuntui pysyvän samanlaisena päivästä päivään, mutta kuitenkin
oli kumma muutos tapahtunut. Sitä ei voinut millään tavalla
määritellä. Joka aamu oli taivas yhtä kaunis, päivä yhtä lempeä,
lehvät yhtä kirjavan loistavat kuin edellisenäkin aamuna, mutta joka
aamu puuttui myös jotakin sanoin selittämätöntä, joka oli ollut
olemassa päivää aiemmin, ja sen sijaan oli tullut jotakin uutta,
yhtä vaikeasti kuvailtavaa. Ja viikkojen kuluessa kävivät muutokset
vähitellen yhä selvemmin havaittaviksi. Hiljaisuus tuntui lopulta
yhä pahaenteisemmältä, erämaan eläjät yhä salaperäisemmiltä. Korpi
koveni raudaksi ja kovettuessaan kävi se vieläkin uhkaavammaksi,
kauhistavammaksi. Se ei enää torkkunut horroksissa; se oli herännyt
ja lähestyi vihollistaan valppaana, ovelana, varovaisena ja valmiina
iskemään.

Aamuisin saattoi jo nähdä jäähilettä verkkaan juoksevan joen partaalla.
Pakkanen alkoi pureskella sormia. Päivä oli heilahtanut etelämmäksi,
yön tunnit olivat venyneet pitemmiksi. Siika oli alkanut hypähdellä
joessa.

Mies ja tyttö pyydystivät innokkaasti hopeanhohtoisia kaloja, jotka
savustettiin ja nostettiin korkealla keikkuvalle lavalle. Näin saatiin
talviruokaa koirille. Juuri eläinten muona muodostikin suuren osan
niistä tarpeista, joita etupäässä oli varattava mukaan matkalle.

Dick rupesi jo pysymään pystyssä kainalosauvoittakin. Hän aloitti
yrityksensä varovasti ja äreänä. Hänen päätön raivonsa palasi jälleen,
kun hänen avuttomuutensa paljastui koko surkeudessaan. Siitä huolimatta
hän itsepintaisesti jatkoi kävelyharjoituksiaan ja vähitellen
alkoi parantuminenkin edistyä joutuisammin. Jokainen yritys lisäsi
lihasvoimaa, notkeutta ja itseluottamusta. Vihdoin hän varmistui siitä,
että intiaanien Siikakuukauden saapuessa pääsisi aivan entiselleen.
Mutta tämänkin asian totesi hän tyytymättömänä, nuristen. Oli niin tai
näin, koskaan ei ollut hyvä.

Kun hänen sitten oli lopulta myönnettävä, ettei jalkaa enää mikään
vaivannut, muuttui kuitenkin mieliala äkkiä. Välttämättömän, sokean
alistumisen ja kärsivällisyyden aika läheni loppuaan. Valoisammalta
tuntui jälleen maailma. Jännitys laukesi. Hän leikki pitkät puhteet
koirien kanssa — niistä oli Billy hänen erikoinen suosikkinsa; silloin
tällöin pääsi häneltä pieni laulun lurituskin ja välistä huikea
vihellys halkaisi ilman. Vihdoin hän eräänä päivänä ykskaks keskeytti
työnsä ja katsahti tyttöä kapeilla, hämmentävillä silmillään.

— Tule, Pikku sisko, sanoi hän, menkäämme verkkoja kokemaan.

Tyttö kohotti katseensa, hehkuvan punan lehahtaessa hänen
kasvoilleen. Ensi kertaa senjälkeen kun he olivat kohdanneet toisensa
intiaanileirillä Missináibiessa, oli nuorukainen käyttänyt tuota
tuttua, herttaista nimeä häntä puhutellessaan.

He nostivat verkon, ja kasasivat kanootin puolilleen hopeanhohtoisia
kaloja. Dick oli jo saanut takaisin entisen huolettoman tuulensa.
Tosin ei tytön läsnäolo näyttänyt häntä suuresti huvittavan, mutta
tässä välinpitämättömyydessä ei ollut mitään töykeää, yliolkaista —
se ei tuntunut loukkaavalta. Ja tyttö oli hartaan kiitollinen siitä
vähäisestäkin ystävällisyydestä, jota hänelle riitti. Hänen kasvoiltaan
oli jäykkä, jäätynyt ilme tyyten kaikonnut. Ne uhosivat jälleen
veikeätä, viehättävää suloa, mutta nuori mies oli kuin sokea — hänen
välinpitämättömyytensä oli aito, eikä äkkinäinen mielialan häilähdys
suinkaan johtunut mistään muutoksesta hänen tunteissaan tyttöä kohtaan.
Ei, hyvän tuulen synnytti ilo, joka täytti hänen olemuksensa nyt, kun
hän tervehtyneenä taas saattoi ajatella Pitkälle taipaleelle lähtöä.

Mutta Sam Bolton, joka samana päivänä palasi omalta pitkältä
matkaltaan, huomasi heti May-may-gwánissa tapahtuneen muutoksen. Hän
tuli levottomaksi. Kaartaen joen rantaa pitkin lähestyi hän leiriä.
Askeleet eivät synnyttäneet mitään ääntä pehmeässä sammalistossa, eikä
kukaan hänen tuloansa huomannut. Tyttö oli kumartunut nuotion yli ja
kirkkaat liekit valaisivat hänen hehkuvia kasvojaan. Hiljaa hyräili hän
vienoa, oman kansansa laulua:

    »Mong-o doog-win
    nin dinaindoon —»
    »Koskelon korean siiven luulin
    välkkyvän aallokossa.
    Taisipa ollakin sulhoni mela,
    joka kimmelsi kuutamossa.»

Heti senjälkeen kohotti hän katseensa ja huomasi vanhan metsänkävijän.

— Pikku isä, huudahti hän riemukkaasti.

Nuorukainenkin keksi samassa tulokkaan ja kompuroi ulos wigwamista.

— Hei, vanha mörökölli! luikkasi hän. — Luulimme, ettet ensinkään
ilmestyisi takaisin. Katsohan, mitä olemme saaneet aikaan. Arvelin jo
vähin sinun jääneen metsiin makailemaan työnteosta päästäksesi. Mistä
sinä _tuon_ koiran olet varastanut?

— Heipä hei, Dick! tervehti Sam, vapautuen kantamuksestaan. — Olen
aikalailla väsynyt. Sanohan tytölle, että kiiruusti laittaa minulle
hiukan haukattavaa.

Hän nojautui, silmät puoleksi ummessa, seetrin runkoon, yhtäkaikki
eloisana ja valppaana. Leirin ilmapiiri hämmensi häntä. Ja Dick...
Samista tuntui yhtäkkiä, että hän kernaammin olisi kohdannut vanhan,
äreän Dickin, kuin tämän hilpeän nuorukaisen.

Monta sanaa ei vaihdettu ennenkuin ateria oli päättynyt ja piiput
täytetty. Vihdoin kysyi Dick:

— No, missä sinä kävit ja mitä sait tietoosi?

Sam vastaili lyhyesti, kertoillen matkastaan. Hän selitti nyt
käyneensä tämän seudun kaikki metsästyspiirit, yhtä ainoata, Kenógamin
toisella puolella olevaa, lukuunottamatta. Mitäkö hän oli keksinyt? Ei
mitään. Hän oli ehdottoman varma siitä, ettei ollut mitään erikoista
keksittävissäkään.

— En tietysti voi taata intiaanien kaikkien tiedonantojen
todenperäisyyttä, sanoi hän, mutta riistapoluilla ja metsästysleireillä
tekemieni havaintojen perusteella saatoin kyllä päätellä, montako
miestä kulloinkin oli ollut koolla, ja olen varma siitä, että näin
keräämäni tiedot heidän lukumäärästään myös pitävät paikkansa. Koiran
sain käsiini Leftfoot-järven tuolta puolen. Tuleppas tänne, peni!

Eläin löntysti lähemmäksi, nuokuksissa ja silmät verestävinä. Se oli
valtava, musta, parkittu peto. Merkillisen ryppyinen kuono ja pitkät,
lerppuvat korvat tekivät sen perin oudon näköiseksi.

— Vahva poika, mutta pirun näköinen, huomautti Dick. — Ja mitenkähän se
aikoo tareta noin lyhytkarvaisena?

— Se on jo viettänyt talven täällä, ilmoitti Sam. — Kush, pane
pitkällesi tuonne!

Pään ja korvien joka askeleella heilahtaessa paarusti koira lähemmäksi
May-may-gwánia, joka kaikessa rauhassa piti seuraa hurtille jonkun
matkan päässä miehistä.

— Mitä Kenógamiin tulee, jatkoi Sam juttuaan, on se kahden viikon
matkan takana, jos nimittäin käytämme koiravaljakkoa. Ja näillä main
on se viimeinen mahdollinen paikka, josta meidän kannattaa miestämme
etsiä. En uskaltanut kysellä liian paljon, niin etten tiedä muuta
kuin sikäläisten metsästäjien lukumäärän. Neljä perhettä siellä on ja
lisäksi joku yksinäinen saalistaja, sen verran sain urkituksi. Meidän
on odotettava lumen tuloa täällä. Ellemme sitten löydä ukkeliamme
Kenógamin seuduilta, on meidän parasta painua Nipissingin puolelle.

— Hyvä on, sanoi Dick.

Vanhempi mies kyseli senjälkeen yhtä ja toista varuksista ja
muonavaroista, kunnes vähitellen pääsi asiaan, joka erikoisesti hänen
mieltään askarrutti.

— Kaikki sujuu kyllä hyvin, sanoi hän, niinkauan kuin ei ole mitään
erityistä hätää ja riista riittää. Ja mikäpä olisi ollessa, jos
saisimme Jingossin yllätetyksi tai kierrokseen? Mutta oletappa, että
hän haistaa palaneen käryä ja livistää. Kuinkas silloin? Syntyy
varmasti kova kilpajuoksu, poikaseni, jossa tarvitsemme kaiken sisumme.
Meidän on siirreltävä kinttuja kevyesti ja nopeasti, ja varmasti
silloin myös tarvitsemme joka ainoan ruuanpalan, jonka vain saamme
hankituksi.

Nuorukaisen silmät loistivat ja sieraimet värähtivät hänen
kuvitellessaan tällaista leikkiä.

— Totta maar me hänen tiensä pystyyn saamme! huudahti hän.

— Hyvä, virkkoi eränkävijä, mutta — ja hänen silmänsä kapenivat —
mitenkä käy tytön?

Dick ei osoittanut mitään närkästymisen merkkejä, vaan virnisti
leveästi:

— _Mitenkö_ käy? Siten kuin olen ennustanut. Taidat olla huolissasi sen
takia.

Vanha mies vaikeni puolittain tyytyväisenä. Hetkistä myöhemmin sai hän
tilaisuuden puhutella May-may-gwánia.

— Onko kaikki hyvin, Pikku sisar? kysyi hän.

— Kaikki on kunnossa, vastasi tyttö. — Olemme valmistaneet parkat,
reet, lumikengät, huovat, ja lisäksi olemme hankkineet paljon syötävää.

— Entä Jibiwanisi?

— Hänen jalkansa on melkein terve. Eilen hän käveli aina Isolle
lammikolle asti ja takaisin. Tänään, tänä iltanakin, Pikku isä, on paha
henki poistunut hänestä ja hänen mielensä on iloinen.

Vanha mies vaihtoi keskustelunaihetta.

— Pikku sisar, sanoi hän, kohtapuolin lähdemme talvitaipaleelle.
Mahdollisesti on meidän kuljettava hyvin nopeasti, Ehkäpä tulee
ruuastakin puute. Eikö olisi parempi, ettet lähtisi mukaan?

Tyttö katsoi häntä silmiin.

— Aavistin teidän sanovan niin. Olen kuullut keskustelunne kohtaamienne
ojibwa-miesten kanssa. Olen nähnyt matkavalmistuksenne. En ole
erehtynyt. Te ette suinkaan ole etsimässä paikkaa talviasemia varten.
En tiedä, mitä haette, ja ymmärrän, että haluatte salata matkanne
tarkoituksen. Koska ette ole siitä mitään virkkaneet, käsitän, että
haluatte pitää sen minultakin salassa. En ollut selvillä näin paljosta,
kun jätin Haukemahin ja hänen kansansa, mikä muuten oli tyhmä teko.
Mutta tehdyksihän se tuli — minkäpä sille taitaa? Tekemättömäksi sitä
ei saa. En voi enää palata Haukemahin kansan luo; he tappaisivat minut.
Mihinkäpä muuannekaan osaisin lähteä? En tiedä missä oma kansani
oleskelee.

— Minne luulet joutuvasi, jos jäät minun seuraani? kysyi Sam uteliaana.

— Te tulette turkiskomppanian talosta. Sanoitte intiaaneille
lähteneenne Winnipegistä, mutta se ei ole totta. Kun olette saaneet
tehtävänne suoritetuksi, palaatte jälleen komppanian talolle. Siellä
voisin ryhtyä esim. jonkun komppanian virkamiehen taloutta hoitamaan.

— Mutta sinä et voi lähteä mukaan talviselle taipaleelle, väitti Sam.

— Olen vahva; jaksan hyvinkin pysyä mukana.

— Meidän on ehkä pidettävä kovaa kiirettä.

— Niinkuin vihollista takaa-ajettaessa, sanoi tyttö tyynesti. — Hyvä.
Koetan pysyä kintereillänne. Ja jos niin kävisi, etten jaksaisi teitä
seurata, jätän teidät nurkumatta.

— Entäs ruokavarat? penäsi Sam edelleen.

— Huomatkaa, Pikku isä, vastasi May-may-gwán, olen varustanut mukaan
runsaasti syötävää; olen ahertanut kovasti. Olen kokenut ansoja,
nostellut verkkoja, ommellut kaikenlaista vaatetta ja hoitanut
Kotkansilmää. Ellei minua olisi ollut, Pikku isä, olisivat teidän
matkanne jääneet tekemättä. Olette siis voittanut kokolailla aikaa.

— Totta, myönsi Sam.

— Kuulkaa, Pikku isä, ottakaa minut mukaan. Ajan koiravaljakkoa,
rakennan leiriä, keitän ruokaa. Koskaan ette saa kuulla minun
valittavan. Jos ravinnosta tulee puute, luovun omasta osastani. Sen
lupaan.

— Uskon sinua, myönteli metsänkävijä, mutta sinä unohdat, että tulit
seuraamme vapaaehtoisesti, meidän pyytämättämme. Parempi olisi sinun
lähteä Missináibieen.

— Ei, vastusti tyttö.

— Jos luulet Jibiwanisin ottavan sinut vaimokseen, niin erehdyt, sanoi
Sam töykeästi.

Tyttö ei puhunut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.

Vihdoin sanoi hän vielä kerran kuin varmemmaksi vakuudeksi:

— Turkiskomppanian talon väen minä tunnen.

Sam lopetti keskustelun lupaamalla ajatella asiaa.

Dick ei voinut havaita mitään puolustettavaa tytön aikeessa. Hän ei
edes huolinut keskustella koko asiasta, vaan antoi ymmärtää, että hän
puolestaan oli sanoutunut irti kaikesta vastuusta; vieläpä näytti Samin
pula häntä hienokseltaan huvittavankin.

— Saat sinä urakan, kun rupeat nipottamaan naista mukanasi Pohjan
perille, huomautti hän tärkeästi. — Luonnollisestikaan emme voi jättää
häntä tuuliajolle tänne — en soisi koirallekaan sellaista kohtaloa
— mutta minusta tuntuu, että varsin hyvin voisimme jättää hänet
Missináibieen, ja päästäksemme hänestä kannattaisi meidän kyllä poiketa
sen verran suunnastamme.

— Niin, enpä tiedä... epäröi Sam. — Luonnollisesti...

— Oh, ota hänet mukaan vain, jos haluat. Sinun lystisi, sinun murheesi.
Näytät varsin ikävöivän hankaluuksia. Ja niitä syntyy. Sano minun
sanoneen.

Noiden kahden miehen suhtautumisesta tähän kysymykseen kävi
selvästi ilmi, että Sam alusta pitäen oli ottanut suuremman vastuun
kannettavakseen. Ja vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, päättikin
ottaa tytön mukaan. Saattoihan hänestä olla apua. Sitäpaitsi ei
todennäköisesti jouduttaisi pitämään kovinkaan kiirettä.

Ilma kävi yhä kylmemmäksi. Luoteesta purjehti raskaita pilviä ja
raaka tuuli viuhui vihaisena korven yli. Oksaholvin alla jäätyi
maa möhkäleiksi, jotka eivät enää sulaneet. Kellastuneet lehdet,
jotka äsken olivat rapisseet puissa, kohmettuivat liikkumattomiksi.
Viluinen oli viima, joka vihelsi oksissa ja pelmusi pyörteinä puitten
pakkasenpuremia latvoja kiskoen. Kylmät, pienet laineet nuoleksivat
ohutta rantajäätä veden partaassa ja uomassa virtasi vesi mustana. Joku
outo lintu lehahti ohi kuin lehvä tuulessa, huhuten seudulle hyisen
hyvästinsä. Erämaa tuimeni teräkseksi.

Pienen leirin asujamet odottivat. Joka aamu oli Dick jo aikaisin
jalkeilla taivaanmerkkejä tähyilemässä, tutkimassa rantaäyräästä
ulkonevaa, aina laajenevaa jääpeitettä, joka kohta iskisi kyntensä
jokeen, pannakseen sen kahleisiin. Kylmä nipisteli kiukkuisesti
hänen paljaita sormiaan, mutta silläkös nyt väliä. Jalka oli melkein
entisellään, ja kärsimättömänä hän jo odotteli matkalle lähtöä,
päästäkseen näkemästä putousta, joka oli hänet voittanut — tosin
hetkeksi vain. Hänen mielensä keveni sitämukaa kuin lähtöpäivä
lähestyi. Olisi ollut perin vaikea tuntea tätä hymyilevää poikaa
samaksi ärtyneeksi, pahansisuiseksi mieheksi, joka koko kesäajan
jörötti aamusta iltaan. Hän oli hieronut ystävyyttä kaikkien koirien
kanssa — hurjat susikoiratkin olivat kesyyntyneet, niin että rajusti
muristen ja vastahakoisuutta teeskennellen antautuivat temmellykseen,
jopa sallivat kiskoa itseään hännästäkin. Narttu oli saanut nimekseen
Claire; pitkäkorvainen totteli Mack-nimeä, joka oli sille annettu,
koska se jollakin murheellisella tavalla muistutti kaupanhoitaja
MacDonaldia; toinen susikoirista kastettiin »silmiinpistävistä syistä»
Wolfiksi [wolf = susi. — Suom.]; toinen oli, kuten jo on kerrottu,
nimeltään Billy. Dick huolehti niiden ruokkimisesta. Aluksi tarvitsi
hän usein lyhyttä, lujaa ruoskaansa, mutta vähitellen hänen suorastaan
ihmeellinen taitonsa päästä eläinten suosioon helpotti työtä, ja
lopulta kyyhöttivät hurtat rauhallisina rivissä, vuoroaan odottaen.

Yhä vahvistuvan jääkuoren vuoksi kävi kanootin käyttäminen
kalastuksessa vihdoin mahdottomaksi. Vene laahattiin senvuoksi maihin
ja sijoitettiin, pohja ylöspäin, kahden puun väliin. Satoi vähän lunta,
joka kuitenkin heti kasaantui kuoppiin ja koloihin. Lämpömäärä aleni
yhä. Vankemmat vaatteet oli puettava ylle. Jääsilta joen yli alkoi jo
kantaa, ja myöhään eräänä iltana saapui lumi luoteisen siivillä. Kaiken
yötä ulvoi myrsky tutisevan majan vaiheilla. Vielä seuraavan päivänkin
lumi pelmusi ja porotti, myrskyn viskelemänä hurjassa leikissä
tuiskien. Ja sitten räjähtivät yhtäkkiä tähdet palamaan taivaalle,
kylminä ja loistavina. Korpi tarvitsi vain vaivaiset neljäkolmatta
tuntia haahmoa muuttaakseen. Talvi oli tullut.



XVII LUKU.


Pohjolan hyytävän kylmän, tähtikirkkaan aamun autiudessa kuormasivat
kolme eränkävijäämme rekensä ja valjastivat koiransa. Nahka oli
pakkasessa kohmettunut jäykäksi ja koirat näyttivät levottomilta.
Solmun sitominen tuntui melkein mahdottomalta. Pistävä kipu kihelmöi
sormissa, kipu, joka syöpyi yhä syvemmälle, kunnes se kosketti
paljaita, ärtyneitä hermoja. Jokainen jäykkä, kömpelö liike merkitsi
uutta tuskaa. Aika ajoin piti paukutella käsiä yhteen, etteivät ne
paleltuisi. Mutta hetkistä myöhemmin pakotti jo uusi punainen kidutus
sormenpäitä. He häärivät äänettöminä, nuo kolme, liikkuen nopeasti,
tietoisina siitä, että tämä kärsimysten hetki toistuisi joka ainut
aamu koko pitkän talvimatkan ajan. Tällä tavoin tervehtisi Pohjola
heitä joka päivä, kättä lyödessään julmasti puristaen heidän sormiaan
ikäänkuin niiden voimia koetellakseen.

Varusteitten ja huopakääröjen yli vedettiin nahkapeite, joka
pauloitettiin reen syrjiin. Viimeiset vastahakoiset solmut solmittiin.
Billy vilkaisi isäntiinsä, ja käsittäessään, että kaikki oli kunnossa,
nousi se jaloilleen. Dick sovitti taitavasti jalkansa lumikenkiin ja
Sam, joka jo odotti lähtövalmiina, viuhautti lujaa ruoskaansa. Tyttö
tarttui tanakasti reen ohjaustankoon.

— Us, us matkaan! usutti Sam.

Koirat painautuivat eteenpäin hihnoja vasten, reki irtaantui ja lähti
liikkeelle.

Ensin oli kummulta päästävä alas jokiäyräälle. Dick ja May-may-gwán
tarrautuivat lujasti reen laitoihin, Samin taitavasti ja ketterästi
ohjatessa koirajonoa. Reki heilahti hiukan penkereen syrjällä ja
suhahti sitten alas rannalle. Miehet riippuivat perässä, koirien
syöksyessä päistikkaa eteenpäin. Sakea lumipilvi pöllähti ilmoille ja
joen tasaiselle, valkealle jääpeitteelle ilmestyi kahdeksan tummaa
täplää: Pitkän taipaleen tarpojat olivat aloittaneet matkansa.

Dick ravisteli itseään ja kahlasi koirien luo.

— Us! Us! kiihdytti Sam menoa.

Dick polskutti tasaisesti eteenpäin pehmeässä lumessa, laskien
koko ruumiinsa painon vuoroin kummallekin jalalle. Hän liikutteli
lumikenkiään osaavasti ja eteni hyvää kyytiä huolimatta siitä, että
joka askeleella upposi syvälle untuvanpehmeisiin nietoksiin. Tällä
tavoin aukaisi ja tasoitti hän tien koirille, jotka hölkyttivät
jälestä, kuonot alhaalla ja leuat lerpallaan. Sam ylläpiti vauhtia
ja järjestystä koirajonossa kahdella pitkäsiimaisella piiskalla, ja
May-may-gwán ohjasi rekeä.

Talvisen aamun kuolleessa hiljaisuudessa liikkui pieni matkue kuin
kumma haamujono. Outo, himmeä loiste, joka tällä hetkellä näytti
heijastuvan lumesta, riitti vain heikosti valaisemaan valkean aavan
poikki pyrkiviä matkamiehiä. Tietä aukova mies, joka kumarassa
ponnisteli eteenpäin, ruumiin heilahtaessa säännöllisesti kuin kellon
heiluri; susien näköiset koirat, jotka vaivattomasti lönkyttivät
perässä, niiden ammottavat kidat ja lunta viistävät, roikkuvat kielet;
vieressä tarpova mies, reen matala, musta muoto, ja sen jälessä
taivaltava olento kuvastuivat kaikki epämääräisinä, tummina varjoina
vaaleampaa taustaa vasten.

Oudoilta tuntuivat heikot äänetkin. Lumikenkien unelias _trunts,
runts, runts_, elävien olentojen hengitys, ja reen jalasten kitinä
kantautuivat korviin utuisina ja sekavina. Miten kummasti ne
erosivatkaan talviaamun äänettömyydestä...

Dickistä alkoi tuntua lämpimältä, kun hän kymmenisen minuuttia oli
kiivaasti puskenut tietä toisille. Sormet lakkasivat kapinoimasta.
Jokainen hengähdys hulmahti höyrynä ilmaan, ja muuttui heti huurteeksi.
Hän vapautti päänsä huppukauluksesta käsittäessään, että höyryävä
hengitys piankin jäädyttäisi nahan, joka sitten paleltaisi kasvoja.
Liikkuessaan kiivaasti ei hän tuntenut mitään kylmyyttä. Tuokion
kuluttua olivat hänen kulmakarvansa ja silmäripsensä jo aivan
huurteessa ja vähitellen tunkeutui hiki läpi puvun, joka kangistui ja
kävi valkoiseksi, niin että hän aamun kääntyessä päiväksi yhä enemmän
alkoi muistuttaa suurta, valkoturkkista eläintä.

Aukealla joella oli kulku verrattain helppoa. Ohjaushihnaa tuskin
tarvittiinkaan, ei ainakaan usein. Kun piti väistää jotakin railoa tai
kuoppaa, luikkasi Sam varoituksen Billylle, johtajakoiralle:

— Hooi, Billy!

Ja siinä silmänräpäyksessä kääntyi Billy oikealle. Tai:

— _Chac_, Billy!

Ja Billy törmäsi vasemmalle, välttääkseen viuhuvaa ruoskaa, joka muuten
olisi muistuttanut siitä, että isäntää oli toteltava.

Kun Billy kääntyi, kääntyivät muutkin koirat. Claire, joka oli kestävä
ja älykäs, palveli varsinaisena vetokoirana. Milloin kääntyminen ei
ottanut oikein onnistuakseen, tempaisi Claire kiukkuisesti reen nokkaa
sivuun. Myöhemmin, kun päästäisiin metsiin, missä kulku oli paljon
vaikeampaa, joutuisi koirien älykin kovemmalle koetukselle.

Jo koitti päivä. Harmaa maailma kirkastui äkkiä. Ohut pakkasusma,
joka tähän asti oli ollut näkymättömissä, loihti näinä muutamina
valoisina hetkinä esiin kummia harhanäkyjä. Miljoonat jääprismat
syttyivät palamaan, säteiden niihin taittuessa. Joka suunnalla huikaisi
silmiä lukemattomien jalokivien säihky. Ja avaruudessa läikähteli
hienolta, hataralta harsolta näyttävä, rusottava, savunkarvainen,
sahraminkeltainen auer.

Matkamiesten mieliala kohosi auringon kera, kuten Pitkällä taipaleella
aina. Dick pidensi askeleitaan, koirat painuivat hihnoja vasten, Sam
suoristi hartioitaan, tyttö heilautti kahta reippaammin ohjaushihnaa.
Nyt oli kaikki lämmintä, valoisaa ja kaunista. Tähän aikaan päivästä ei
vielä väsyttänyt, ja ensi harmeistahan oli jo päästy.

Mutta vähäistä myöhemmin Dick sai tarpeekseen. Koiratkin pysähtyivät.
Oli lepohetken aika.

Kymmenisen minuuttia siinä puhallettiin ja sitten Sam kävi matkueen
etunenään, Dickin ottaessa ruoskan hoitoonsa. Nuorukaisen lihakset,
jotka sairauden aikana olivat päässeet veltostumaan, särkivät julmasti.
Varsinkin nivuset ja säärilihakset tuntuivat nopeasti rasittuvan.

Dick oli oikein iloinen saadessaan taas astella valmiiksi tallattua
tietä.

Aurinko kellotteli yhä taivaanrannalla, mutta kylmyyttä se ei pystynyt
karkoittamaan. Niinkauan kuin matkaajamme olivat kiivaassa liikkeessä,
pysyivät he miten kuten lämpiminä, mutta heti kun pysähdyttiin,
vaikka vain tuokioksikin, värisytti heitä vihainen vilu. Ja upottavat
nietokset vaikeuttivat nekin kulkua — aluksi vähän, mutta lopulta yhä
enemmän ja enemmän. Askeleet alkoivat tuntua raskailta. Eränkävijäin
polkumylly oli muuttanut vain näköään, itsepintainen kärsivällisyys oli
jälleen tarpeen.

Puolipäivän maissa he pysähtyivät suojaisessa metsässä. Koirat
ankkuroitiin perin yksinkertaisella tempulla: reki vain väännettiin
kyljelleen. Kuivista kuusen ja männyn oksista rakennettiin vähäinen
nuotio, sulatettiin ykskaks lunta kattilassa ja käden käänteessä
saatiin teevesi kiehumaan. Syötiin liekeissä käristettyä karibunpaistia
ja juotiin palan paineeksi höyryävää teetä. Ja seuraavassa hetkessä
oltiin jälleen matkaa jatkamassa.

Ystäviemme Innostus ja touhukkuus oli jo tipotiessään. Aurinkokin
painui aina alemmaksi.

Kaikki tuntui väsyvän, uupuvan. Miehet ja tyttö jatkoivat matkaansa
kuin horroksissa. Päivänvaloa riitti vain kolme tuntia, mutta
raskaalta tuntui jo pelkkä ajatuskin, että tuo aika oli vietettävä
polkumyllyssä; vielä raskaammilta tuntuivat noina tunteina askeleet,
ja melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia vaati vaellus loputtomassa
ehtoopimeydessä. Kääntyi siinä mieli apeaksi. Pohjola tiukensi
otettaan, ja pieninkin lisäpuristus tuntui luihin ja ytimiin;
kirvelipä kipeästi aivan joutavanpäiväinen pakkasen kiristyminen,
tuskalliselta tuntui jo muutaman lumihiutaleenkin paino. Heidän
silmäinsä eteen nousi näkyjä vielä synkemmästä, harmaammasta
masennuksesta; yksinäisyydentunne kasvoi kasvamistaan; aavikon tuulet
alkoivat soida. Suuri vihollinen tiesi, ettei tämä kaikki vielä miehiä
pystyisi pysähdyttämään, mutta tällä tavoin se, vähän kerrallaan, heitä
heikonsi, jäyti heidän voimiaan, pakoitti heidät raatamaan, voidakseen
vihdoin, kun hetki oli käsissä, heidät, heiveröt, musertaa. He pitivät
tunteensa salassa, ja puskivat entistä lujemmin niitä lukemattomia
pikku sormia vastaan, jotka yrittivät heitä tyrkkiä takaisin.

Jo kierähti päivän kehrä taivaanrannan taa, jättäen vain kapean
hämyvyön jälkeensä.

— _Chac_, Billy! varoitti Sam, joka jälleen heilutti ruoskaa.

Tylsänä, uupuneena kääntyi pikku matkue vasemmalle. Kuusimetsikössä
riippui lumi paksuna, raskaana puitten oksilla. He kääriytyivät kylmään
pimeyteen kuin kosteaan huopaan. Tuuli, joka katosi päivän mukana,
pudisti mennessään lumisia puita ja ulvoi valittaen niiden latvoissa.

Tienoo kääriytyi tiheään, tukahuttavaan harmauteen. Tämä oli päivän
toinen peloittava hetki, hetki, jolloin väsyneen, masentuneen,
kohmettuneen matkamiehen oli ryhdyttävä majaa rakentamaan korpeen.

Reki käännettiin jälleen kyljelleen. Dick ja May-may-gwán riisuivat
lumikenkänsä ja rupesivat, käyttäen niitä lapioina, luomaan lunta
syrjään. Sam etsi käsiinsä kirveen ja lähti polttopuita kokoamaan. Hän
pienensi palikoita varovilla iskuilla, sillä ankarassa pakkasessa oli
teräs käynyt hauraaksi kuin lasi.

Pian saatiinkin syntymään korkeitten lumivallien suojaama vähäinen
aukeama, ja nuoret kiiruhtivat nyt riipimään palsamikuusen oksia,
peittääkseen sitten kylmän maapohjan havumatolla. He riisuivat koirat
valjaista ja hilasivat reen erääseen aukeaman soppeen, kasaten oksia
päälle, jotteivät eläimet päässeet peurannahkapeitettä jyrsimään.
Samassa sakeni jo hämärä pimeydeksi.

Mutta jopa palasi Samkin puukantamuksineen, ja hetkistä myöhemmin
istuivat kaikki kolme nuotion ääressä. Ensimäinen kirkas liekki
leimahti ilmoille, ja varjot alkoivat kisailla hankiseinissä. Hiljaa
kaikkosivat vihaiset henget, joiden kanssa oli oteltu pitkän päivän
loputtomina hetkinä.

Leiri saatiin pystyyn muutamassa siunaamassa; Roihussa lämmitettiin
jokunen oksan nenään pistetty jäätynyt kala. Ne jaettiin sitten
koirille niin, että kukin näistä sai pari kalanvonkaletta
pureksittavakseen. Vesi kiehui kattilassa. Liha pihisi hiilillä.
Suipoksi vuollusta jääpuikosta tippui juomavettä kuin hanasta.
Lumivallit näyttivät rusottavan loimussa. Ne heijastivat lämpöä vallan
mainiosti, vaikka eivät itse lämmenneet. Hauska pihinä ja sihinä,
porina ja räiskinä täytti tuon korven ympäröimän, valaistun pikku
sopen. Matkamiehet lepuuttivat lopen uupuneina särkeviä jäseniään,
ehtooateriansa valmistumista odotellen. Ja koiratkin vartosivat
annostaan kärsivällisinä, nauttien liekkien lämmöstä kuonot koholla.
Ainoastaan Mack, luppakorva, joka lyhytkarvaisena oli enemmän alttiina
kylmyydelle, vaikka se samalla oli muita karaistuneempi, paneutui
kyljelleen, ojentaen käpälänsä nuotiota kohden. Kaikki pysyivät ääneti
— väsymys oli niin suuri, ettei kukaan jaksanut päätänsä liikahuttaa.
Vihdoin viimein Dick nousi ja irroitti oksasta ensimäisen kalan. Tuossa
tuokiossa oli joka ainut koira jalkeilla. Niiden silmät kiiluivat
keltaisina, kuola tippui suupielistä, ja himokkaina lähestyivät ne
miestä, joka riiputti kalaa korkealla päänsä yläpuolella, silloin
tällöin antaen tukevan potkun riiteleville eläimille. Sam haki
vielä ruoskankin avuksi. Sitten jaettiin kalat: kaksi kullekin
koiralle. Hurtat sieppasivat kukin osuutensa, vetäytyivät erilleen,
ja hotkaisivat kiireesti annoksensa, palatakseen sitten ylimääräisen
annoksen toivossa tai yrittääkseen ryöstää jonkun nokareen toverilta.
Hetken siinä juoksenneltuaan, muristuaan ja nuuhkittuaan, istuutuivat
ne jälleen toistensa viereen torkkumaan.

Illastettuaan rupesivat matkamiehemme melkein heti hankkiutumaan
levolle. He korjasivat nuotiota ja ripustivat mokkasiininsa kuivamaan
loimun eteen. Yöksi vedettiin lämpimämmät, tuuheakarvaiset mokkasiinit
jalkaan. Makuupussit kääräistiin auki ja kukin kömpi omaansa, peittäen
päänsäkin huppuun. Tällä tavoin, puoleksi tukehtuneena, voi nukkua
vasta pitkän »harjoittelun» jälkeen. Pohjolassa on kuitenkin tämäkin
temppu opittava, sillä se on ainoa keino edes joltisenkaan lämmön
säilyttämiseksi, ja sitäpaitsi suojelee se kasvoja paleltumasta. Pian
nukkuivat miehet ja tyttö uupuneen sikeää unta.

Heti koirat syöksyivät pystyyn kuin käskyn saaneina, ryhtyen
leiriä tarkastelemaan. Mikään ei ollut liian vähäpätöistä niiden
tutkittavaksi. Billy keksi ruuanrippeen ja sai kohta ruveta saalistaan
suojelemaan pitkäkorvaisen hurtan ja toisen susikoiran vikkelältä
hyökkäykseltä. Tappelevat eläimet kieriskelivät toistensa ylitse
ja alitse, näykkien ja purren, herättäen metsän uinuvat kaiut, ja
tallaten nukkuvia, jotka eivät liikahtaneetkaan. Sillävälin Claire,
sotkeutumatta ollenkaan rähäkkään, ahmaisi suihinsa tuon mitättömän
suupalan, joka metakan aiheutti. Vähitellen siinä tappelukin asettui.
Koirat kaivoivat kukin kuoppansa lumeen, käpertyen siihen makuulle,
häntä kierrettynä kuonon ja etukäpälien yli. Vain Mack, ryppykuono,
luppakorva, jolle tämmöinen suoja pakkasta vastaan ei riittänyt,
tunkeutui rohkeasti nukkuvien isäntiensä väliin.

Hehkuva hiillos tummeni, hajosi tuhaksi. Käsi kädessä hyökkäsivät
vilu ja pimeys leiriin. Liekkien sammuessa kuvastuivat lumiset
pensaat ja sahalaitainen metsänreuna hehkun läpi tummina tähtitaivaan
taustaa vasten. Se vähäinen, keinotekoinen tohina, jolla miehet
olivat kuvitelleet tuoneensa elämää erämaahan, kuoli pois korven
keskeytymättömässä syleilyssä, ja pian levittäysi taas autiuden rauha
metsien mahtavaan pyhättöön. Nuotion hiilloksesta kuului viimeinen
heikko rasahdus. Vähäistä myöhemmin kantautui etäältä uusi, outo ääni,
räiskähtelevä rätinä. Ja yhtäkkiä syttyivät taivaalla huikaisevat,
sädehtivät, loistavat revontulet palamaan.



XVIII LUKU.


Päivää paria myöhemmin joutui Dick peloittavan _mal de raquetten_
kynsiin, taudin, joka aikaansaa sietämättömiä tuskia polven alapuolella
olevissa säärilihaksissa, ja joka pani hänet kouristuneena kietoutumaan
huopiin. Tämä oli suoranainen seuraus hänen pitkäaikaisesta
toimettomuudestaan. Varovaisimmatkin liikkeet aiheuttivat kovia
kärsimyksiä, mutta kuitenkin pyrki hän, pohjolan ankaraa lakia
noudattaen, eteenpäin niin nopeaan kuin suinkin kykeni. Pieninkin
polven taivutus aiheutti viiltävää kipua nivusissa, aivan kuin olisi
niitä raastettu veitsellä; nilkkaan jos nojasi, rääkkäsi tuska pohkeita
ja repi jänteitä, kunnes vihdoin jalka tuntui miltei irtaantuvan
ruumiista. Illalla oli mies kuolemanväsynyt ja vaipui pakostakin uneen,
mutta levottomana hän sitten tuntikausia vääntelehti tuskissaan,
valitti ja voihki, mutisten hourailevan käsittämättömiä sanoja.
Välistä riisui hän tulen ääressä jalkineensa, ja Sam sai silloin sitoa
halaistun lastan särkevien lihasten päälle. Tämä keino oli opittu
intiaaneilta ja se vähän auttoi. Mitä kouristuksiin tulee, saivat ne
vapaasti temmeltää miten halusivat. Matka oli jo ehtinyt lyhentyä
tuntuvasti, kun nuorukainen vihdoin alkoi osittain toipua, mutta
vaikka sitten pahin olikin ohi, palautuivat tuskat vielä monta kertaa,
varsinkin pitkien marssien jälkeen.

Lähipitäen kymmenen viikkoa taivalsi matkue Kabinikágamin seutuja.
Toisinaan suorittivat he pitkiä päivämatkoja; joskus tekivät leirin,
saadakseen metsästää jonkun päivän; välistä taas pohjan perien ankarat
myrskyt ajoivat heidät suojaan, ja hautasivat kaameasti ulvoen heidät
lumeen. Tuulikin teki heille vastarintaa. Ensin se ei suuresti
haitannut, mutta ajanmittaan se uuvutti heidät pahanpäiväisesti.
Lumirakeet pistelivät lakkaamatta heidän kasvojaan, märät silmäripset
kiusasivat heitä alituisesti, yötä päivää painoi vastarinta. Outojen
äänten humina soi keskeytymättä heidän korvissaan, hämmentäen heidän
aistinsa niin, että esim. välimatkan arvioiminen kävi kovin työlääksi.
Ja tuulen mukana tuli levottomuus, joka tarttui miehiin, koiriin ja
metsän eläimiinkin. Se raateli hermoja, uuvutti. Eikä se kuitenkaan
ollut suurimpia niistä lukemattomista vastuksista, joita Pohjola heidän
tielleen asetti.

Päivätkin alkoivat lyhetä. Aurinko sukelsi esiin näköpiiristä, jossakin
kaukana etelän suunnalla, solahtaakseen tuokion kuluttua takaisin,
ikäänkuin olisi joku tempaissut sitä näkymättömästä nyöristä. Vähän
aikaa se pilkisteli puitten lomitse, mutta suurta iloa ei siitä ollut,
lämpöä ei senkään vertaa. Aikaisin, ehtoopuolelle käännyttäessä, se
jo laski, heittäen hangille pitkiä, verenkarvaisia varjoja, jotka
vähitellen hyytyivät harmaiksi. Ja auringon tilalle kohosi taivaalle
kuu, etäisenä ja viluisena, kuolleena kuin valkoinen maailma, jota se
korkeudestaan katseli.

Ankarassa pakkasessa paukahtelivat puut lakkaamatta. Kylmyys oli jo
aikoja sitten avaruudesta puristanut viimeisetkin kosteuden pisarat.
Ilma oli kirkas, kova kuin jää, loistava kuin tähdet. Kuu, tähdet, maa
ja koko taivas kimmelsivät kuin kiilloitettu teräs. Lumi peitti tienoon
paksuna katteena. Idässä hulmusi huurre kuin savupilvi. Leirituli ei
jaksanut sulattaa nietoksia kauempaa kuin parin askeleen päästä.

Ja kuitenkin pelasti tuli yksin nämä ihmiset joutumasta vihollisen
uhreiksi. Jos Sam hetkeksi kumartui korjaamaan lumikenkänsä hihnaa,
tuntui pystyyn ojentuminen tukalalta — kylmyys oli jo ehtinyt kangistaa
jäseniä. Ellei Dick, riisuttuaan lapasensa saadakseen piippuunsa tulta,
onnistunut sytyttämään tupakkaa heti ensi yrityksellä, oli hänen heti
jälleen kiskottava kinnas kouraan ja hierottava sormiaan lujasti, ja
vasta senjälkeen yritettävä uudelleen; muuten paleltuivat hyppyset
auttamatta. Oli liikuttava, alituisesti liikuttava, jos mieli estää
verta jäätymästä suonissa näinä muutamina kylmimpinä päivinä, kunnes
jälleen voitiin pystyttää leiri ja rakentaa nuotio, joiden turvissa
saattoi taistella valkoista kuolemaa vastaan.

Tämä oli henkien maa. Lukuunottamatta muutamia hetkiä keskipäivän
aikaan, saivat matkamiehemme taivaltaa pimeän maailman synkeydessä,
varjojen valtakunnassa. Pitkää hämärää seurasi pitkä yö hohtavine
tähtineen, kuolleine kuineen, yliluonnollisine revontulineen
Askensataneessa lumessa näkyi eläinten jälkiä, mutta elävää olentoa
ei näkynyt missään. Vain riekon helmisilmä heitä tirkisteli, linnun
valkean höyhenpeitteen kadotessa ympäröivään lumeen. Vikkelästä
kärpästä ei voinut eroittaa muuta kuin mustan hännänhuipun.
Suuremmatkin eläimet, kuten karibu ja hirvi, olivat joko käyneet
likaisen harmaiksi tai aivan huurteen peittämiksi. Oli melkein
ällistyttävää havaita, että veri saattoi vuotaa punaisena näistä
aaveolennoista, että niiden liha oli kiinteätä, joustavaa. Tuikea
luoteinen oli silannut puunrunkojen toisen puolen lumella, jonka alta
tummat kaarnaläikät tuijottivat salaperäisinä ohikulkevia. Koko suuren,
valkoisen hiljaisuuden maassa oli kapea rekijono, joka hellittämättä
yhä samosi eteenpäin, ainoa kiinteä, eittämätön todellisuus.

Valkea autius, mitättömyyden ja kykenemättömyyden tunne, hämärä, pureva
kylmyys, loistava yö, epätodellisuus, kummat näyt, haamut samantapaiset
kuin ne, jotka ympäröivät Aineiaan, ja vihdoin raskas, ääretön
hiljaisuus — siinä kaikki ne matkavaikutelmat, jotka Pohjola tarjosi
erämiehelle marraskuun puolivälistä aina tammikuun loppupuolelle.

Tänä ajanjaksona ei matkaajalle suoda ainuttakaan viihtyisää
lepohetkeä. Päivän työtä seuraavat yön puistatukset. Uupumus tuo unen,
aamun kirvelevä kylmyys siitä herättää. Ainoana ravintona olivat
liha, tee ja säilykkeet. Päivän rasitusten ja yön vilun lisänä oli
ainainen huoli: ilmestyisikö riistaa vai eikö? Alakuloisuuden syitä oli
paljon. Välistä, juuri kun taivaltajat arvelivat saavansa suoritetuksi
oikein aimo päivämatkan, joutuivat he yhtäkkiä kiskomaan rekeä kaiken
maailman esteiden yli. Silloin tavallisesti myöskin Wolf pahantuulisena
teki tenän. Uusi vastus; jo pelkkä kulkeminen otti koville — nyt
piti riittää tarmoa vielä vaikeasti ohjattavan koiravaljakonkin
paimentamiseen. Ja milloin, kuten usein tapahtui, harmaa susilauma
sivuutti heidät niin läheltä, että koirat vainusivat sen, yltyi niiden
kiukku aivan hurjaksi. Tämän tästäkin piti Samin melkein väkisin
hillitä Dickiä, joka uhkasi iskeä ruoskanvarren poikki Wolfin päähän.

Päivät kuluivat ilman että he kertaakaan olisivat kohdanneet
ihmisolentoa matkansa varrella. Poiketen hieman suunnastaan tarkastivat
he kuin sivumennen kolme Kabinikágamin neljästä metsästyspiiristä.
Samin neuvon mukaan varoivat he näyttäytymästä metsästäjille. Hän
huomautti aivan oikein, ettei kukaan tervejärkinen mies antautunut
etsimään talviasemapaikkoja tähän aikaan vuodesta, ja muulla tavoin
he tuskin voisivat selittää syyn tänne tuloonsa, elleivät kerrassaan
tahtoneet ilmaista totuutta. Merkeistä oli perin helppo päätellä,
montako miestä kussakin piirissä oli, ja sitten oli yhtä helppo,
metsästäjien käydessä ansoillaan, jostakin väijymäpaikasta päästä
selville heidän henkilöllisyydestään. Parasta oli tällöin kiivetä
puuhun, jotta punanahkojen koirat eivät päässeet jälille. Tietenkin
saattoi joku riistanpyytäjä löytää jäljetkin, mutta nähdessään ne
otaksuisi hän melko varmasti joittenkin intiaanien olleen tästä
matkalla länteen. Dick teki siten monta retkeä, vaaniskellen milloin
mistäkin puusta ohikulkijoita. Sillävälin taas Sam ja tyttö saalistivat
jollakin toisella taholla muonavarastoa kartuttaakseen. Tällä tavoin
pyyhittiin näiden piirien asujamet vähitellen luettelosta. Jingoss ei
ollut heidän joukossaan. Jälellä oli enää yksi piiri, nim. pohjoisin.
Ellei miestä sieltä löytyisi, ei jäänyt muu neuvoksi, kuin palata
takaisin samaa vaivalloista tiet$, jota he olivat tänne tulleet,
Kabinikágamia ylös, ohi putouksen, missä Dick oli itsensä loukannut,
alas Mattawishguiaa ja poikki Missináibien, jonka varrelta he
olivat matkansa aloittaneet, kauas Nipissingin tienoille. Muutamana
lepohetkenä he keskustelivat tästä mahdollisuudesta. Dick sanoi:

— Meidän on palattava samaan suuntaan, jota olemme tulleet. Parasta
taitaisi olla lähteä Brunswick Houseen ja varustautua siellä uudelleen.
Sinne on vain viikon matka Missináibiesta. — Joku ajatusyhtymä pani
hänet jatkamaan: — Ihmettelenpä, onko cree-ystävillä ollut hauskaa.
Jokohan he ovat kopauttaneet ystäväämme Ah-tekia, chippewaa, päähän? Se
poika oli hiukan ikävä vieras.

— Sinun lykkysi, jos niin on käynyt, sanoi Sam. — Sinun vuoksesi hän
siihen vaaraan on antautunut.

Dick nosteli hartioitaan ja naurahti.

— Niinpä niin, arveli vanha metsästäjä, intiaani ei unohda koskaan,
ei myös koskaan jätä kostamatta. Luulet ehkä hänen unohtaneen, mutta
voit olla varma siitä, että hän vain odottaa hetkeään. — Kun he
olivat onnistuneet löytämään suojaisen levähdyspaikan erään töyrään
kupeella, ja kun keskipäivän aurinkokin sattui juuri paistamaan,
antautui Sam kertomaan jutun toisensa jälkeen, kuvaten intiaanin
hellittäniättömyyttä, milloin velan suoritus on kysymyksessä, olipa tuo
sitten kiitollisuudenvelka tai kosto jostakin kärsitystä vääryydestä. —
He matkustavat vaikka tuhannen penikulmaa päästäkseen kuitiksi, kehui
hän. — He päästävät käsistään vaikka kuinka kannattavan homman, jos
vain arvelevat saavansa tilaisuuden tappaa. Jonakin päivänä, poikaseni,
hyökkää tuo pukari sinun kimppuusi. Kuinkas silloin käy?

— Eipä hätää, jutteli Dick. — Kyllä minä hänet käsittelen. Ehkä
minä olen paremmin varustettu kuin hän, vaikka tavattaisiin jo ensi
tienmutkan takana.

— Mene tiedä, kuinka siinä kävisi, mutisi Sam, mutta olen minä
pahemmistakin tilanteista selviytynyt.

Hieman pilkallisen näköisenä irroitti Dick puukkonsa. Mutta Sam oli
äkkiä käynyt vakavaksi.

— Olen vähän taikauskoinen tuollaisissa asioissa, virkkoi hän
puolittain arasti. — Me ajamme takaa chippewa-intiaania; mies, josta
olemme puhuneet, on myöskin chippewa-intiaani. Se merkitsee jotakin.

— Enpä arvaa aivoituksiasi, sanoi Dick.

— Niin, en tiedä, lausui Sam, mutta minulla on pikkuinen aavistus,
ettei meidän sittenkään tarvitse lähteä Nipissingiin. — Hän tuijotti
etäisyyteen, silmiään siristäen mitään näkemättä.

— Toivokaamme, että aavistuksesi toteutuu, hymähti Dick. — No, us
matkaan!

He lähtivät liikkeelle, mutta kuljettuaan tuskin kymmentä askelta
pysähtyi Sam, joka asteli edellä, yhtäkkiä.

— Mitäs tuosta arvelet? kysyi hän.

Tien poikki lojui kaatunut puunrunko. Se oli kokonaan sileän, valkoisen
lumen peitossa; vain yhdessä kohdassa oli lumikatteessa vähäinen
syvennys.

— Niin, mitä tuosta arvelet? uteli Sam uudelleen.

— Mistä?

Sam osoitti syvennystä lumessa.



XIX LUKU.


Dick tuijotti toveriaan vähän ymmällään.

— No, sen kai sinä käsität yhtä hyvin kuin minä, sanoi hän. — Joku on
astunut lumikengillään tuohon puun latvukseen, ja sitten on siihen
satanut hiukan lunta päälle.

— Niin, joku on siihen astunut, mutta kuka? tivasi Sam.

— Tämän piirin metsästäjä, luonnollisesti.

— Varmasti, ja annahan kun sanon sinulle — tuo metsästäjä on mies, jota
etsimme. Tämä on hänen jälkensä.

— Mistä sen tiedät?

— Olen ihan varma. Minulla on aavistukseni.

Dick loi häneen epäilevän katseen, mutta Samin varmuus teki kuitenkin
vaikutuksensa. Loppujen lopuksi ei voi koskaan tietää, mitä kaikkea
mies saattaa oppia Hiljaisilla seuduilla, ja vanha eränkävijä oli
harmaantunut metsän salaisuuksien parissa.

— Seuraamme hänen jälkiään ja löydämme hänen leirinsä, innostui Sam.

— Etkö aio väijyskellä häntä? kysyi Dick.

— Ei maksa vaivaa. Hän on joka tapauksessa viimeinen mahdollisuutemme
tässä piirikunnassa. Vaikkapa hän ei olisikaan Jingoss, ei meidän
tarvitse välittää siitä, näkeekö hän meidät vai eikö. Sanomme hänelle
olevamme matkalla Yorkista Winnipegiin. Meidän täytyy olla jotenkin
lähellä juuri sitä reittiä.

— Hyvä on, sanoi Dick.

He lähtivät seuraamaan latua. Se oli vaikea homma, sillä muuta
osviittaa heillä tuskin oli kuin lumikengän jälki kaatunutta puuta
peittävässä nietoksessa. Koirat olivat kuitenkin tällä kerralla
suureksi avuksi. Kun Dick oli vuorostaan hetken avannut tietä, pysähtyi
hän toviksi kiristämään lumikengän paulaa. Koirajono paineli eteenpäin,
joutui vähäistä myöhemmin melkein kovaksi tallatulle polulle, ja
pysytteli sitten sillä. Verrattuaan kulkusuuntaansa aikaisemmin
löytämänsä lumikengän painalmuksen suuntaan, onnistuivat miehet
pysymään jotenkin hyvin jäljillä.

Ykskaks Dick seisahtui.

— Katsohan tänne, huudahti hän.

Heidän edessään oli paikka, jossa selvästi mies oli viettänyt yönsä.

— Hän on taipaleella, huudahti Sam.

Latu ei siis ollut intiaanien, joille metsästysoikeus tässä piirissä
kuului. Miehet ryhtyivät heti innokkaasti tutkimaan paikkaa, koettaen
niukoista jäljistä päätellä, kuka leirin rakentaja oli ollut ja
mitä hän oli hommannut. Nuotion sijan laatu vahvisti heidän polun
laadusta tekemiään johtopäätöksiä. Mies oli ilmeisesti lähtenyt täältä
noin kolme päivää sitten. Rovio oli rakennettu intiaanitapaan, sen
sija oli pieni ja ympyränmuotoinen, kun taas valkoinen mies laittaa
pitkän, ison nuotion. Todettiin myös, ettei punanahalla ollut koiria;
se merkitsi lyhyttä matkaa. Matkavarusteensa hän tietysti kuljetti
kantamuksena harteillaan. Mitään merkkejä ei ollut olemassa siitä,
että hänellä olisi ollut pyydyksiä mukana, tai että hän olisi käynyt
sellaisia kokemassa, joten kysymyksessä ei ollut mikään sellainen
kiertokäynti, joita turkispyytäjät toisinaan tekevät alueensa rajoille.
Mikäpä siis saattoi olla asiana miehellä, joka ypöyksin teki taivalta
talvipakkasessa?

— Mies, jota etsimme, vakuutti Sam. — Joko hän on vierailulla tai
sitten on häntä varoitettu.

— Katsokaa, huusi tyttö, joka seisoi erään kuusen juurella.

He kääntyivät. Muutaman oksan suojassa oli lumessa yksinäinen, selvä
lumikengän jälki.

— Haa! kiljahti Sam ihastuneena, ja heittäytyi polvilleen lumeen,
löytöä tutkiakseen. Jo ensimäisen katseen siihen luotuaan murahteli
hän tyytyväisenä, sillä vaikka lumikenkä olikin ollut ojibwa-mallia,
osoittivat eräät merkit sen olleen peräisin pohjoisimmilta seuduilta.
Näiden lumikenkien kärjet olivat vahvasti ylöspäin taipuneet, itse
kenkä oli verrattain lyhyt, ja punonta tiheä.

— Ojibwakenkä, huomautti Sam olkansa yli, mutta sellaisen miehen
tekemä, joka kauan on oleskellut creeintiaanien parissa. Sopii
Jingossiin. Dick, me olemme oikean miehen jäljillä!

Keskipäivä oli jo käsissä. He kiehauttivat teetä, ja kiristivät
vöitään, sillä nyt alkaisi tuima ajojahti.

Tänä iltapäivänä oli tuuli vastainen, vihainen ja hellittämätön. Tovin
tuntui siltä, kuin olisi taistelu sitä vastaan ollut turhaa. Kello
yhden tienoissa he saapuivat leveälle, aukealle järvelle. Tuuli oli
kasannut lumen kinoksiin, niin että jää oli paikoittain aivan valkeana
ja sileänä kuin paperi. Tuskin huomattava latu johti alas rantaan — ja
hävisi.

Muuta keinoa ei ollut kuin kiertää järvi sekä oikealta että
vasemmalta, jotta saataisiin selville, missä matkamies oli noussut
toiselle rannalle. Tämä kysyi sekä voimia että tarkkaa silmää, sillä
tarkastettava alue oli melko laaja. Etsimiseen saattaisi kulua koko
ilta, vieläpä seuraava päiväkin, ja sillävälin ehtisi mies, jonka
jälkiä he nuuskivat, edetä jo aimo matkan.

Päätettiin siis, että May-may-gwán jäisi pitämään reestä huolta; Dick
lähtisi oikealle ja Sam vasemmalle, ja kaikki kolme pitäisivät tarkasti
toisiaan silmällä siltä varalta, että joku heistä antaisi merkin jäljen
löytämisestä.

Samassa sattui Sam vilkaisemaan Mackia, kurttukuonoista koiraa. Reki
oli sujahtanut alas jäälle, ja Mack yritti nuuhkien ja inisten saada
tovereitaan kääntymään vasemmalle.

— Mikä koiraa vaivaa? ihmetteli hän.

— Näkyy jotakin haistelevan; entä sitten? Lähdetäänpäs liikkeelle,
vastasi Dick huolettomasti.

— Älähän hätäile, neuvoi Sam.

Hän järjesti nopeasti valjakon, tyrkäten Mackin johtoon.

— Us, koirat! yllytti hän sitten.

Mack ulvahti ja lähti heti pyrkimään suoraan järven yli.

— Nyt sitä mennään, sanoi Sam; koira on löytänyt jäljen.

He riensivät aavan, valkoisen järven poikki, tuulta vasten taistellen,
kunnes pääsivät vastarannan suojaan, kiihdyttivät vauhtiaan noustessaan
rantaäyrästä ylös, ja pysähtyivät vasta päästyään jälleen metsään.

— Katsokaa, virkkoi vanhempi mies, osoittaen kaatunutta puunrunkoa.
Siinähän jäljet taas ilmestyivät näkyviin.

— Tämäpäs kävi näppärästi, myönsi Dick, unohtaen seuraavassa tuokiossa,
mitä oli tapahtunut. Mutta Sam säilytti tapauksen muistissaan vastaisen
varalle.

Ja heti tämän jälkeen, kellon lähetessä kahta, teki tuuli heille
suuren palveluksen. Viiman pitkillä siivillä kantautui selvästi
heidän korviinsa natiseva ääni: lumikenkiä käyttävä mies lähestyi
lähestymistään. Nähtävästi tuo kulkija, kuka hyvänsä hän olikin, oli
palaamassa samaa tietä, jota oli edennyt.

Sam käänsi heti reen nurin, ankkuroiden siten koiravaljakon, ja Dick
kiirehti eteenpäin piilottautuakseen. May-may-gwán huomautti:

— Koirat ehkä rupeavat kohta haukkumaan.

Sam riensi siinä silmänräpäyksessä estämään sellaiset mahdollisuudet,
sitomalla niiden kuonot peurannahkahihnoilla. Tyttö auttoi häntä.
Kun he saivat puuhansa päätetyksi, kiiruhtivat he Dickin jälkeen,
piiloutuen pensaikkoon niin hyvin kuin taisivat.

Nytkö saavutettaisiin päämäärä, jota kohti oli uurastettu kahdeksan
kuukauden aikana? Lumikenkien heikko narina kävi vähitellen yhä
selvemmäksi. Yhtäkkiä ääni lakkasi kuulumasta. Dick pidätti
hengitystään. Oliko kulkijassa herännyt joitakin epäluuloja? Hän
katsahti taakseen.

— Missä tyttö on? sähähti hän. — Vieköön hiisi hänet! Nyt hän on
tietysti varoittanut tulokasta.

Juuri kun Sam aikoi vastata, alkoivat askeleet jälleen kuulua, ja
hetken kuluttua huomasivat he miehen jatkavan entiseen suuntaansa.

Nopeasti, melkein samanaikaisella liikkeellä, tarttuivat miehet
rihloihinsa, melkein läähättäen hämmästyksestä. Dickin vihollinen,
Ah-tek, Haukemahin seurueeseen kuulunut chippewa-luopio, ilmestyi
näkyviin pensaikosta.



XX LUKU.


Intiaani toipui ensimäiseksi ällistyksestään ja virkkoi tyynesti:

— Bo’ jou, bo’ jou!

Sam sai vasta hetken kuluttua vastatuksi. Dick ei puhunut sanaakaan,
vaan vetäytyi taaksepäin,' pyssy kyynärtaipeessa. Ääneti he sitten
talsivat kohti koirarekeä, jota May-may-gwán vartioi. Chippewan
valpas katse harhaili sinne tänne, liukui yli reen, käväisi koirien
kuonokopissa, viipyi varuksissa. Jos hän näkemästään jotakin päätteli,
varoi hän visusti ajatuksiaan ilmaisemasta. Yhtä vähän ihmetteli hän
miesten ja tytön saapumista näin kauas pohjoiseen tähän vuodenaikaan.
Kerran, kun hän luuli heidän huomionsa kiintyneen muualle, iski hän
May-may-gwánille silmää. Hetken epäröityään tyttö vastasi merkkiin.

He olivat tavattoman kohteliaita toisilleen. Sam käski keittää teetä,
ja tarjosi tupakkaa. Nuotion ääressä antautui hän sitten kyselemään
paljon kaikenlaista, poiketen tavanomaisesta varovaisuudestaan.

— Veljeni on sangen kaukana Missináibiesta.

Chippewa nyökkäsi.

— Haukemah siis metsästää näissä piirikunnissa.

Chippewa ei vastannut.

— Veljeni on jättänyt Haukemahin...

Chippewa teki kieltävän eleen, mutta nautittuaan hetkisen vanhan miehen
noloudesta, tunnusti hän:

— Veljeni on tämän piirin metsästäjä. Olen ollut käynnillä hänen
luonaan.

— Olet tehnyt pitkän matkan niin lyhyttä vierailua varten. Jälkesi ovat
vain kolmen päivän vanhat.

Ah-tek nyökkäsi vakavana. Ilmeisesti ei hän paljon perustanut siitä,
uskottiinko hänen selitystään vai eikö.

— Monenko päivän matka on täältä Winnipegiin? kysyi Sam.

— En ole koskaan ollut siellä, vastasi intiaani.

— Me olemme viettäneet kesän Missináibien tienoilla. Nyt lähdemme
Winnipegiin, uskotteli Sam.

Intiaanin ilmeestä ei saattanut päätellä, uskoiko hän vai eikö. Hetken
kuluttua kopisti hän tuhan piipustaan ja nousi, heittäen jälleen
terävän katseen May-may-gwániin. Tyttö oli puuhannut jotakin reen
luona. Nyt hän lähestyi miehiä, kantaen huopiaan ja muita kamppeitaan.

— Tämä mies, sanoi hän valkoisille erämiehille, kuuluu minun kansaani.
Hän palaa omiensa luokse ja minä menen hänen kanssaan.

Chippewa sujautti jalkansa lumikenkiin, nyökäytti päätään Samille ja
Dickille, kääntyen senjälkeen ladulle, jota myöten matkamiehemme olivat
tulleet. Tyttö seurasi enemmittä jäähyväisittä hänen kintereillään.
Vain tuokion ajan saattoi erottaa lumikenkien narinan pakkasilmassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat lähtijät kadonneet mutkan taakse.
Hiljaisuus palasi.

— No, periköön minut hiisi! huudahti Dick lopulta. — Uskotko sinä, että
mies oli täällä vain vieraskäynnillä?

— En tietystikään, vastasi Sam. Etkö käsitä —

— Hän oli tyttöä etsimässä!

— Hyvä Jumala, valitti Sam. — Hän —

— No, siinä tapauksessa vaani hän minua, keskeytti Dick taas, yhä
kiivaampana. — Mikset antanut minun ampua häntä?

— Suvaitsisitko pitää suusi kiinni ja kuunnella, pyysi vanha mies
kärsimättömänä. — Jos hän sinua etsi, olisi hän kaapannut sinut viime
kesänä, maatessasi avuttomana, ja jos hän väijyi tyttöä, olisi hän
saanut hänet käsiinsä aikaisemminkin. Se on aivan selvä. Hän _on_ ollut
käynnillä jonkun ystävänsä luona — miksei veljensä, kuten hän väitti
— ja tuo vierailu kesti vähemmän kuin kolme päivää. Miksi hän saapui?
Annahan kun kerron! Tuo ystävä tai veli on Jingoss, ja Ah-tek saapui
varoittamaan häntä, kertomaan, että olimme häntä hakemassa. Chippewa
epäili meitä hieman jo Missináibiessa, mutta hän ei ollut varma silloin
vielä. Ehkä hän on pitänyt meitä silmällä siitä lähtien.

— Miksei hän sitten varoittanut Jingossia jo aikaisemmin? ihmetteli
Dick.

— Koska me saatoimme puijata häntä, kuten puijaamme kaikkia intiaaneja.
Mehän _saatoimme_ olla talviasemapaikkoja etsimässä, kuten olimme
väittäneet. Jos hän sitten olisi tullut tänne kertomaan Jingossille,
että me tuota syntistä haimme, kun me itse asiassa emme olisi tienneet
mitään koko Jingossista ja hänen varkauksistaan, olisi Jingoss
tietysti jättänyt turhan takia hyvän riistanpyyntipiirinsä, ja se nyt
totisesti olisi ollut vähän liikaa, vai mitä? Ei, hän tahtoi päästä
_varmuuteen_, ennenkuin ryhtyi toimenpiteisiin. Ja varmuuteen pääsi hän
vasta kun joku kertoi hänelle nähneensä kolmen kulkijan taivaltavan
keskellä talvea näillä main. Silloin sai hän käpälät alleen ja riensi
varoittamaan Jingossia.

— Taidat olla oikeassa! huudahti Dick.

— Olen varmasti. Ja vielä: jos näin on laita, olemme aivan saaliimme
kintereillä. Montako metsästäjää tässä piirissä on. Yksi! Chippewa
palasi samaa tietä, jota oli kulkenut kolme päivää sitten, eikä tuo
toinen mies ole voinut ehtiä edemmäs kuin hänkään. Ja se mies on juuri —

— Jingoss itse, päätti Dick.

— Puolentoista päivämatkan päässä meistä, tahi niillä vaihein; ehkäpä
paljon lähempänäkin, täydensi Sam. — Tarkoitan tietysti rekimatkaa.

— Mutta hän on varuillaan, muistutti Dick.

Sam oli kuitenkin liian innostunut, voidakseen olla johdonmukainen,
eikä niinollen kiinnittänyt mitään huomiota tuollaiseen
vastaväitteeseen.

— Tuo chippewa tiesi, että oleskelimme jossakin täällä päin,
tuumiskeli hän edelleen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, että
olimme näin lähellä. Jos hän sen olisi arvannut, ei hän toki olisi
ollut niin typerä, että lähti paluumatkalle samaa tietä kuin oli
tullut. En tietysti voi arvata hänen ajatuksiaan, mutta aikalailla
hämmästynyt hän oli keksiessään meidät täällä. Hän antoi varoituksensa
luultavasti toissapäivänä, mutta ei tietenkään kehottanut Jingossia
heti livistämään. Hän sanoi kai: »Nuo kanaljat ovat jäljilläsi, he
maleksivat jossakin etelämpänä, mutta ehtivät ehkä tänne talven
kuluessa. Taitaisi olla sinun parasta puikkelehtia tiehesi, ennenkuin
he tulevat». Sitten hän tietysti lepuutteli jalkojaan päiväkauden, ja
tuprutti piippuaan, kunnes lähti paluumatkalle. No, jos Jingoss nyt
arvelee, että tulemme _jonakin päivänä_, mutta emme vielä huomenna, ei
hän tietysti pidä niin helvetinmoista kiirettä. Säälii ensin kokoon
hankkimansa nahat ja kurkistelee ansoihinsa. Menee siinä monias päivä.
Saavumme perille kreivin aikaan, poikaseni!

— Sam, sinä olet suorastaan ihmeellinen, mairitteli Dick. — Enpä
totisesti olisi koskaan pystynyt kehittelemään ajatuksiani tuolla
tavalla.

— Jos olettamukseni on oikea, jatkoi Sam, ja chippewa oli tulossa
Jingossin luota, on meidän kuljettava hänen käyttämäänsä tietä, eikö
niin?

— Varmasti! myönsi Dick. — Samaa valmiiksi avattua ja tallattua tietä.

He käänsivät reen jalaksilleen ja vapauttivat koiransa kuonokopista.

— Olemme nyt päässeet tytöstäkin, mutisi Dick. — Vietävän pikku
hupakko! Enpä osannut aavistaakaan, että hän jättäisi meidät nyt jo.
Olihan hän vasta ollut vähän aikaa mukanamme.

— Enpä sitä minäkään arvannut, lisäsi Sam, mutta se oli aivan
luonnollista. Me emme ole hänen kansaansa, emme liioin ole kohdelleet
häntä erikoisen ystävällisesti, joten en ihmettele, että hän oli
kyllästynyt koko lystiin ja käytti ensimäistä tilaisuutta päästäkseen
takaisin. Olemme nyt laatineet toimintasuunnitelman itsellemme, ja
voimme seurata sitä aivan helposti häntä paitsi.

— Chippewa oli siis vain eräänlainen yleinen hyväntekijä, aprikoi Dick.

Koirat haukottelivat ankarasti, avaten kitansa ammolleen. Sam alkoi
miettivän näköisenä aukoa reen hihnoja.

— Taitaa olla selvintä leiriytyä tänne, sanoi hän. — On jo kokolailla
myöhä, ja huomenna on meidän jaksettava ravata niin riivatusti.



XXI LUKU.


May-may-gwán saapui takaisin heidän luokseen yöllä. Sam heräsi koirien
toimeenpanemaan hälyytykseen. Ne haukkuivat ensin vihaisesti, mutta
pian muuttui ääni kellossa. Vanha mies kömpi jaloilleen, hämmästyen
havaitessaan ihmisolennon lähestyvän. Dick poukahti ripeästi pystyyn
hänkin. Liekit olivat sammuneet, mutta hiilloksesta riitti vielä valoa,
ja puiden lomitse pilkistävä ruskotuskin auttoi senverran, että miehet
saattoivat tuntea tulijan.

— No, voi herran pieksut! murisi Dick, mätkähtäen takaisin
huopakasaansa, mutta nousten heti jälleen istualleen. — Johan hän
teki vaalinsa, yritti hän sitten jatkaa. Pysyköön nyt päätöksessään!
Pitäköön kiinni vaalistaan. Ei suinkaan hän voi mieltään muuttaa joka
toinen sekunti — mitä se sellainen on? Emmekä me _tarvitse_ häntä.

Mutta Sam sytytti rovion, ja katsahti tyttöä silmiin.

— Ole vaiti, Dick, tokaisi hän terävästi. — Tässä piilee jotakin.

Nuorukainen tuijotti tuokion toveriaan, ikäänkuin vastausta punniten.

— Oh, hyvä on, virkkoi hän lopulta, erittäin välinpitämättömästi.
— _Minua_ se ei luultavastikaan liikuta. Älähän pidä nuorta neitiä
valveilla liian kauan. Hyvää yötä!

Hän katosi huopiinsa äreänä kuten aina, kun hänen suunnitelmansa eivät
oikein ottaneet luonnistuakseen.

Sam kiehautti teetä, käristi karibunpaistia, ja polvistui sitten tytön
eteen, riisuen hänen märät jalkineensa ja vetäen niiden tilalle kuivat.
Sitten nosti hän kupposen tytön huulille, leikkasi hänelle paistin
valmiiksi, ja syötti häntä kuin pientä lasta. Hän lisäsi enemmän
puita nuotioon, ja kääri jäniksennahalla reunustetun huovan hänen
ympärilleen. Vihdoin, kun ei enää ollut mitään tekemistä, sytytti hän
piippunsa ja kyyristyi tytön viereen, rohkaisten häntä äänettömällä
ystävällisyydellä.

Tyttö joi teensä, sai ruoka-annoksensa syödyksi, ja otti vastaan
vaipan tylsänä, ikäänkuin puoleksi tajuttomana. Hänen huulensa
olivat puristuneet tiukasti yhteen. Jäykät, loistavat silmät
tuijottivat jonnekin nuotion, hyppelehtivien varjojen maailman taakse.
Pitkän äänettömyyden jälkeen alkoi hän puhua, matalalla äänellä,
vaivalloisesti ja katkonaisesti.

— Veljeni etsivät Jingossia, ojibwaa. He tahtovat viedä hänet
turkiskomppanian taloon. Mutta Jingoss tietää, että veljeni tulevat
häntä vangitsemaan. Ah-tek on hänelle kertonut. Hän lähtee seuraavan
auringon noustua. Hän aikoo kulkea länteen, Peace-joelle. Nyt on hänen
leirinsä viiden tunnin matkan päässä täältä Pohjoiseenpäin. Tiedän,
missä se on. Jingossilla on kolme koiraa. Hänellä on paljon lihaa,
mutta ei muuta tuliasetta kuin kauppapyssy. Olen saanut tietää tämän,
ja olen tullut kertomaan tietoni veljilleni.

— Minkätähden, May-may-gwán? kysyi Sam hiljaa.

Tyttö loi häneen ylpeän katseen.

— Luulitteko, että jätin teidät hänen vuokseen? kysyi hän. — Olen
saanut nuo tiedot.

Sam huudahti melkein kauhistuneena.

— Mitä nyt? kysyi tyttö väsyneesti.

— Chippewahan tietää olinpaikkamme, huomautti Sam. — Hän auttaa
Jingossia ja käy häntä varoittamassa uudelleen tänä yönä!

May-may-gwánin ajatukset liitelivät jälleen murheellisina jossakin
etäällä. Hän vastasi vain halveksivalla eleellä.

— Mutta — aloitti Sam.

— Tiedän, ehätti tyttö hillitsemään.

Hämmentyneenä, käsittämättä miksi, kumartui Sam eteenpäin nuotiota
korjatakseen.

— Miten olet kaiken tämän perille päässyt? tiedusteli hän lopulta,
pitkän epäröinnin jälkeen.

Tyttö tyytyi kiusaantuneeseen eleeseen. Sam tunsi taas merkillistä
epävarmuutta.

— Pikku sisar, virkkoi hän vihdoin, minä olen vanha mies. Olen nähnyt
monen vuoden alkavan ja päättyvän. Ne ovat kaikki lahjoittaneet minulle
hituisen viisautta. Ne ovat tehneet sydämeni ystävälliseksi kärsiviä
kohtaan. Miksi menit Ah-tekin mukaan tänä aamuna, ellet aikonut palata
kansasi luokse?

— Jotta saisin hankituksi ne tiedot, joita veljeni tarvitsevat.

— Ja sinä luulit, että hän kertoisi sinulle totuuden? äänsi Sam.

Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.

— Pikku isä, vastasi hän hitaasti, tuo mies on jo kauan toivonut
saavansa minut wigwamiinsa. Sitävarten liittyi hän Haukemahin seuraan
— sitävarten, että minä olin siellä. Hän on minuun mieltynyt. En ole
koskaan osoittanut hänelle suosiota vähimmässäkään määrässä. Mutta nyt
— saatoin suosionosoituksella avata hänen sydämensä.

— Oletko varma, että hän puhui totta? toisti Sam. — Et ole koskaan
suonut hänelle ystävällistä katsetta. Jätit Haukemahin tullaksesi
meidän mukaamme. Miten saattoi hän luottaa sinuun?

Tyttö kesti uljaasti hänen katseensa.

— Pikku isä, vastasi hän, on olemassa hetki, jolloin mies ja nainen
ehdottomasti uskovat toisiaan, jolloin he selvästi voivat nähdä
toistensa sydämiin.

— Hyvä Jumala! huudahti Sam.

— Se oli ainoa tie, vastasi tyttö. — Tiesin entuudestaan hänen
taipumuksensa valheisiin.

— Kuinka saatoit, tyttö? Sinulla ei ollut oikeutta, ei ymmärrystä...
Sinun olisi pitänyt neuvotella kanssamme.

— Pikku isä, virkkoi tyttö, teidän rotunne on kummallista väkeä. En
ymmärrä teitä. Te kuljette pahan ohi, ettekä muista hyvää. Me olemme
erilaisia. Meidän sydämissämme piileksii sekä hyvä että paha. Me
kostamme hyvän ja pahan.

— Mitä hyvää olemme sinulle tehneet? kysyi Sam.

— Jibiwanisi katsoi sydämeeni, huohotti tyttö, käyttäen kiihdyksissään
intiaanien outoa puhetapaa. — Hän katsoi sydämeeni, ja silloin katosi
maailma. Ensin ikävöin kuolemaa siksi, ettei hän katsonut minua
mielisuosiolla, sitten ikävöin sitä, koska käsitin, etten ikinä saisi
häntä omakseni. Nyt riittää minulle hänen läheisyytensä, iloitsen, kun
saan rakentaa hänen nuotionsa, keittää hänen teensä, laittaa hänen
ruokansa, kulkea hänen jäljissään, auttaa, kun hän minua tarvitsee;
nähdä hänen raivaavan tietä. Kun katson häntä, poistuu pilvi päivän
päältä, lumi loistaa, ja valo pilkistää puiden välistä. Ja jos hän,
kun katseeni kohotan, on poissa, vihloo vilu sydäntäni, Pikku isä, ja
ankeus valtaa mielen.

Hän nousi äkkiä, viskasi huovan syrjään, ja kohotti käsivartensa
korkeutta kohti. Sitten hän yhtä äkkiä kumartui, nosti huovan maasta,
levitti sen, ja heittäytyi sille pitkäkseen, jääden makaamaan selittäin
miehiin.

Mutta Sam valvoi aamuun saakka tulen ääressä, tuijottaen murheellisena
liekkeihin.



XXII LUKU.


Myöhemmin aamulla suvaitsi Dick tehdä joitakin huomautuksia tytön
poistumisen ja paluun syistä. Mutta silloin kävi Sam hänen kimppuunsa
kuin tuulispää. Hän suorastaan puuskui vihasta — tavanmukainen tyyneys
ja tasaisuus oli tipotiessään.

— Tuki jo kirottu suusi! huusi hän.

Dick vihelsi, ikäänkuin olisi jokin asia hänelle äkkiä valjennut,
ja hän noudatti kirjaimellisesti toverinsa neuvoa. Hän ei päästänyt
ääntäkään koko sen tunnin aikana, joka kului ennenkuin aurinko nousi.
Silloin hän pysähtyi ja osoitti tuoreita jälkiä, jotka kulkivat heidän
tiensä poikki.

Lumessa näkyi selvästi kahden lumikenkäparin painalmat, jotapaitsi kävi
selville, että toisen parin omistaja oli vielä palannut takaisin.

Sam hätkähti. Dick hymyili ivallisesti. Juttu oli sanomattakin aivan
selvä. Chippewa-intiaani ja tyttö olivat tosin lähteneet kaakkoon,
mutta he olivat sitten tehneet kaarroksen käydäkseen varoittamassa
Jingossia. Näkyi selvästi, missä he olivat palanneet Ah-tekin
aikaisemmin avaamalle ladulle. Sitten haarautui tie; toista pitkin oli
chippewa kulkenut ystävää hälyyttääkseen, toista oli tyttö käyttänyt
palatessaan edellisenä yönä jostakin syystä valkoisten leiriin — ehkäpä
eksyttääkseen Samin ja Dickin jäljiltä.

Hetken näytti siltä kuin olisi Sam kadottanut uskonsa sekä itseensä
että muihin.

— Käytähän silmiäsi, Dick, sanoi hän tuokion perästä, tyynesti.

Vain viisi askelta etäämpänä oli lumessa syvennys, joka osoitti kahden
taivaltajan viettäneen siinä yönsä. Ah-tek oli kaikesta päättäen
arvellut, että matkaan menisi kokonainen päivä, ja rauhoitettuaan
itseään sillä, että vihollinen toki ei ollut aivan kintereillä, oli hän
suonut itselleen lepohetken. Lumi oli luotu syrjään, vähäinen nuotio
rakennettu, ja havuja kasattu makuusijaksi. Kaikki tämä oli selvästi
pääteltävissä jäljistä. Mutta lisäksi oli kinoksessa lumikenkäpari
pystyssä, ja jonkun matkan päässä tuhkaläjästä lojui maassa hujan hajan
matkamiehen kamppeita; siinä oli makuupussi, siinä huovat, vaipat.

Miehet riensivät siekailematta lähemmäksi. May-may-gwán ei
liikahtanutkaan koirien luota. Hänen kasvonsa olivat jäykistyneet,
ilmeettömät. Vain silmissä paloi tumma hehku. Sam ja Dick pysähtyivät
levällään olevan huppuvaipan ääreen ja nostivat sen syrjään. Alla oli
kasa huopia ja niillä makasi, rinta lävistettynä, äkillisen kuoleman
yllättämä intiaani, kädet nyrkissä, silmät puoliavoinna ja kasvot
kaamean pelon vääristäminä.



XXIII LUKU.


Haudanhiljaisuus lepäsi valkean maan yllä. Syvällä korvessa
paukahteli pakkanen puissa. Kylmenneen nuotion vaiheilla viipyi
neljä liikkumatonta ihmisolentoa. Vain haukottelevat, kangistuneita
jäseniään oikoilevat koirat tuntuivat elävän. Ne seisoivat syrjässä,
puiden varjossa, ja vastakohta sai ihmiset näyttämään vielä enemmän
aavemaisilta ja epätodellisilta.

Yhtäkkiä kolme ystäväämme kuin yhteisestä päätöksestä kääntyivät pois,
palaten eläinten luo. Vanhempi mies lähti jälleen tiennäyttäjäksi,
nuorempi heilutti ohjasta ja tyttö seurasi jälessä. Vielä kerran
ryhtyivät metsän puut hitaasti ja ikäänkuin vastenmielisesti liukumaan
päivien polkumyllyssä uurastavien ohi. Leiri jäi taakse, se häipyi
pakkasusviin; se katosi Pohjolan salaperäisyyteen ja äärettömyyteen,
katosi murhenäytelmineen, muistoineen. Vain äänetön vartija sinne jäi,
mies puhumaton, joka hangella maaten tuijotti kohti taivasta, päivän
koittoa odottaen. Pian sulki armelias lumi hänet syliinsä, piilotti
hänet ihmisten silmiltä.

Pitkän taipaleen tarpojista oli kukin vaipunut omiin unelmiinsa.
He kulkivat näkemättöminä kuin unissakävijät. He seurasivat latua
aivan koneellisesti, mutta kukaan heistä ei olisi tainnut selittää,
miksi he olivat liikkeellä. Heidän aivoissaan ei ollut ainoatakaan
johdonmukaista ajatusta. Puut soluivat lakkaamatta ohi kuin huurteiset
haamut; taivaanrannalla kangastivat alituisesti Pohjolan ihmeet,
kutistuen ja taas kasvaen. Pohjola oli uhkaavan lähellä. Se iski pelon
yhä syvemmälle noiden tuijottavien raatajien sydämiin. Sen rautainen
nyrkki heilahti jo kohti kulkijoita, jotka voimatta käsittää mitä
varten, tunkeutuivat yhä kauemmas kauhujen maahan.

Mutta sitten koirat pysähtyivät ja Billy, johtaja, nuuhkaisi
äänekkäästi ilmaa. Lumous haihtui heti. Mysteerio, joka niin kauan
oli kangastanut taivaanrannalla, ja joka vihdoin oli hiipinyt aivan
lähelle, uhaten tukahduttaa heidät, siirtyi jälleen tavalliselle
paikalleen. Pohjola peräytti nyrkkiään.

Heidän edessään oli jälleen leiri. Ja tällä kertaa leiri, jota oli
käytetty kauan. Kartion muotoinen tepee, laaja, lumesta puhdistettu
alue, monet jätteet ja telineet olivat selviä todistuksia siitä.

Sam tempaisi rihlan kotelosta, todeten nopeasti että se oli panostettu.
Dick marssi majalle, kurkistaen oviaukosta sisään.

— Ei ole ketään kotona! sanoi hän.

— Poissa, oikaisi Sam, osoittaen tuoretta latua lähistöllä.

Miehet keskittivät heti huomionsa siihen. Suurella vaivalla
pääsivät he lopulta selville asioista. Majan asukas oli käyttänyt
kolmenkoiranvaljakkoa lähtiessään. Tutkittuaan lunta totesivat he myös,
että reki oli ollut raskaasti kuormitettu.

— Pelkäänpä pahoin tämän merkitsevän, että hän on lähtenyt ainaiseksi,
tuumi Sam.

Jatketut tutkimukset vahvistivat hänen olettamuksensa oikeaksi.
Tepeen seinät oli rakennettu kaksinkertaisiksi, rakoset oli tukittu
sammalilla, ja muutenkin oli maja huolellisesti pystytetty, joten
se luultavasti oli aiottu pysyväiseksi talviasunnoksi. Asukkaan
poistuminen tähän vuodenaikaan todisti puolestaan, että hän oli
mies, jota etsittiin, ja että kuollut chippewa oli varoittanut
häntä. Kallokasat osoittivat hänellä olleen menestystä, mutta
niitä, katkennutta veistä, palsaminoksapinoa ja tyhjää wigwamia
lukuunottamatta oli hän korjannut mukaansa kaiken omaisuutensa.

— Hyvä juttu, muhoili Sam, varsin hyvä. Nähtävästi ei hän ole kovin
pahasti pelästynyt. Hän ei ole voinut aavistaakaan, että olemme
häntä niin lähellä; sitäpaitsi talvehtiminen tässä maankolkassa ei
ole kovinkaan terveellistä. Jos hän olisi arvannut meidän olevan
kintereillään, ei hän olisi kasannut mukaansa kaikkea kamaansa —
päinvastoin olisi hän pötkinyt pakoon niin kevein kuormin kuin suinkin.

— Oikeassa olet, myönsi Dick.

— Näinollen hän ei ole edennyt järin nopeasti. Saamme pian hänet kiinni.

— Lähtenyt vasta tänä aamuna, täydensi Dick, tarkasteltuaan äsken
avattua tietä.

Tuhlaamatta enempää aikaa paikan tutkimiseen, lähtivät he jatkamaan
takaa-ajoaan. Dick sanoi tytölle:

— Luullakseni saamme hänet kohta kiinni.

May-may-gwánin kasvot kirkastuivat ja hänen silmänsä loistivat
tyytyväisyydestä. Nuo yksinkertaiset sanat merkitsivät luottamusta,
todistivat, että hänelläkin myönnettiin olevan osansa yrityksessä. Ja
hänestä tuntui kuin olisi hän saanut siivet jalkoihinsa.

Onni suosi heitä. Hienoinen vastatuuli oli alkanut puhaltaa. He
etenivät niin ripeästi ja joutuisasti kuin suinkin voivat. Pian
saapuivat he paikalle, missä Jingoss kaikesta päättäen oli kiehauttanut
itselleen teetä. Hänen oli täytynyt lähteä liikkeelle verrattain
myöhään aamulla, koska keskipäivään mennessä oli ehtinyt kulkea vasta
näin lyhyen matkan. Lisäksi muuttui latu nyt aivan tuoreeksi.

Billy, vakinainen johtajakoira, sai tämän vuoksi pitää johtavan
asemansa, vaikkakin se, kuten aikaisemmin on huomautettu, toisinaan
vaihdettiin Mackiin, joka tällä haavaa lönkytteli juuri sen takana.
Kolmantena asteli Wolf, vahva mutta äreä peto; sitten Claire lähinnä
rekeä, vikkelänä ja valppaana, valmiina väistämään kiviä ja kantoja.
Jo kauan aikaa olivat hurtat — kuten useimmiten eläimet, jotka ovat
paljon tekemisissä ihmisten kanssa — osoittaneet suurta harrastusta
isäntiensä asioihin. Nyt tuntui ilmassa olevan muutakin kuin
tavallinen päivämatka. Ihmisten mieliala ei voinut olla vaikuttamatta
herkkävaistoisiin koiriin; kirkkaat silmät kertoivat niille, että
tuo tutkiminen ja nuuskiminen leirissä ja ladulla ei ollut mitään
tavallista toilausta. Tutkiminen ja nuuskiminen vetoaa koiran
luontoon. Varsinkin rimpuili Mack kovasti valjaissaan, päästäkseen
vapaaksi, jotta voisi haistella sopet ja halkeamat, saada selkoa
isäntien mielenkiinnon aiheesta. Lopulta se lukuisten pysähtymisten
ja tutkimusten jälkeen äkkäsi, että juuri tie oli tuo tärkeä asia.
Aika ajoin nuuhki se sitten sitä hartaasti, painaen visusti mieleensä
aistimuksensa laadun, joka vähitellen kävi yhä selvemmäksi. Vihdoin
pisti sen herkkiin sieraimiin ihmisen haju; se nosti päätään ja haukkui.

Pitkä, ulvova haukahdus, joka äkkiä katkaisi hiljaisuuden, vaikutti
iskun tavoin. Se oli kauhea. Ja Mack haukkui uudelleen, yhä uudelleen,
kunnes raju haukunta kuulosti pämpättävältä hätäkellolta. Pohjolan
henget heräsivät äkkiä, lähtien miesten mielikuvituksessa liikkeelle
ratisten ja pamahdellen.

Dick päästi huudahduksen ja säntäsi eteenpäin, kiskoen winchesterinsä
lukkoa. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmissä paloi viha.

— Älä ammu! karjaisi Bolton, ehkäistäkseen hänen aikomuksensa. Samassa
paiskautui hän eteenpäin, ja tyrkkäsi rihlan piippua ylöspäin, mutta ei
kuitenkaan ehtinyt estää Dickiä laukaisemasta.

Luoti iski etäällä olevan puun lumiseen runkoon, tuprautti lunta
ilmoille, ja kimposi sitten kimeästi vingahtaen yläilmoihin. Samalla
se vapautti kaikki erämaan äänet ja kaiut pakkasen lumoista. Tyynessä
ilmassa saattoi tuo helvetillinen melu kuulua penikulmien päähän.

Sam katsoi miehestä koiraan.

— Hyvä, ettei sattunut kumpaiseenkaan teistä, sanoi hän.

Dick hypähti eteenpäin ja suomi valjakkoa ruoskallaan.

— Us kiinni! kiljui hän.

Lumi pölisi heidän ympärillään. Vähäistä myöhemmin löysivät he polulta
nahkakäärön ja pienen kasan pyydyksiä, Mies, jota he ajoivat takaa,
oli keventänyt kuormaansa, heittänyt pois kaiken, mitä ei ehdottomasti
tarvinnut. Niin lähellä riistaansa he jo olivat.

Hengästynyt Sam vaati pysähtymistä.

— Seis! komensi hän. — Pysytään tyyninä vain. Tällä tavoin me emme
saa häntä kiinni. Hänellä on kevyt kuorma, hän on mies, ja hänellä on
levänneet koirat. Hän voi helposti päästä käsistämme, jättää meidät
uupuneine koirinemme.

Vanha mies istuutui ja sytytti varovasti piippunsa.

Dick riehui kuin vähäjärkinen, kuohuksissaan viivytyksestä, ja noitui,
että jotakin oli tehtävä heti paikalla; mutta oli niin ymmällään, ettei
osannut selittää, mitä hänen mielestään oli tehtävä.

Ja tuokion kuluttua hän kysyi:

— Mitä ihmeessä me teemme?

— Mies menee, mutta latu jää, vai mitä? sanoi Sam. — Seuraamme jälkiä.

— Mutta mitä kannattaa — miten me sitten pääsemme hänen kimppuunsa taas?

— Meidän on heitettävä pois pyydyksemme ja ylimääräiset huopamme.
Meidän on taivallettava niin nopeasti kuin voimme, ilman että uuvutamme
itsemme. Ehkä hän pitää liian kiirettä, ja silloin me voitamme
kilpajuoksun. Kuinka hyvänsä, tämä on ainoa mahdollisuutemme. Jos me
päästämme hänet käsistämme nyt, emme löydä häntä enää koskaan. Tämä
latu on ainoa, johon nyt voimme luottaa.

— Mutta jospa alkaakin sataa lunta kovin? Lumimyrsky voi tulla milloin
hyvänsä.

— Jos alkaa pyryttää — no, niin —

Vanha mies vaikeni hetkeksi, imeskellen piippuaan.

— On eräs asia, jonka toivoisin sinun ymmärtävän, jatkoi hän sitten,
nimittäin, että sinulla ei ole oikeutta paukutella pyssyäsi, milloin
vain päähäsi pälkähtää. Meidän on saatava tuo mies kiinni elävänä.
Pyssyn laukaus tänään oli paha juttu; se varoitti Jingossia ja turmeli
ehkä mahdollisuutemme yllättää hänet Tosin olisi hän voinut kuulla
meidän lähestyvän siitä huolimattakin. Olkoonpa nyt miten hyvänsä.
Mutta jos sinä olisit tappanut koiran, niinkuin aioit, olisit saanut
aikaan niin paljon vahinkoa, ettet ainakaan oman tylpän järkesi avulla
olisi koskaan pystynyt sitä korvaamaan. Tuo koira on paras, mitä meillä
on. Minä — minä kadottaisin mieluummin pyssymme, kuin sen... Hän toisti
viimeiset sanansa kerran toisensa jälkeen.

Vakavana kuten aina, kun toveri puhui tuossa äänilajissa, kysyi
Dick: miksi, mutta ei saanut vastausta. Tuokion perästä rupesi Sam
lajittelemaan kuormaa, heittäen syrjään kaiken, mitä ei välttämättömästi
tarvittu.

— Mikä on aikomuksesi? uskalsi Dick kysyä.

— Lähteä liikkeelle.

— Pianko luulet meidän saavan hänet kiinni?

— Herra tietää.

Koirat nojautuivat eteenpäin ja olivat vähällä kaatua — kuorma oli
odottamatta käynyt perin köykäiseksi. Seuraavassa hetkessä asteli
vähäinen kulkue taas tasaisesti eteenpäin. Tuokioon ei puhuttu mitään;
Lopulta virkkoi Dick:

— Sam, kuulehan, minusta meillä on jotenkin yhtä suuret mahdollisuudet
kuin lumipallolla helvetissä.

— Niin minustakin, vastasi Sam vakavasti.



XXIV LUKU.


He painuivat levollisesti matkaan, ikäänkuin kiirettä ei olisi
luotukaan. Tavalliseen aikaan illalla he leiriytyivät. Dick oli tosin
tunnin ylimääräisen marssin kannalla, vakuuttaen, ettei ainakaan hän
tuntenut mitään väsymystä ja että koiratkin olivat hyvissä voimissa,
mutta Sam ei kuunnellutkaan sillä korvalla.

— Tästä muodostuu vielä pitkä ja kova leikki, sanoi hän. — Meidän ei
ole pakko saada miestämme kiinni tänään enempää kuin huomenna tai
ylihuomennakaan. Ei ole kysymys siitä, oletko sinä väsynyt vai et, tai
ovatko koirat voimissaan tänä iltana; kysymys on: missä kunnossa olet
kuukauden päästä?

— Me emme pystyisi ajamaan häntä takaa niin kauan, huomautti Dick.

— Miksi emme?

— Sataa lunta, ja hukkaamme ladun. Lumituisku ei enää voi olla kaukana.
Ja se peittää tien jalan paksuisen katteen alle.

— Saattaapa niin käydä, myönsi Sam.

— Sitäpaitsi, murisi Dick, on hän kuukauden kuluttua jo oman heimonsa
keskuudessa, ja sittenpä ei ole enää mitään jälkiä seurattavina.

Tämä pani Samin hiukan miettimään, sillä juuri tällainen mahdollisuus
saattoi tehdä kaikki aikomukset tyhjiksi. Jos Jingoss pääsisi
livahtamaan Yläjärven tienoille, voisi hän hyvinkin piilottautua
ojibwain keskuuteen; ja jos punanahat sitten asettuisivat häntä
suojaamaan, ei valkoisten miesten tarvinnut luullakaan enää pääsevänsä
hänen jäljilleen. Niin, _jos kaikki pitäisivät Jingossin puolta_; —
siitäpä olikin kysymys. Hudson’s Bay-komppania oli perustettu monia
vuosia sitten; se oli aina kohdellut intiaaneja kunnollisesti; se
nautti ääretöntä kunnioitusta; se oli erehtymätön. Veriheimolaisuuden
siteet ovat lujat, mutta oli myöskin sangen todennäköistä, että niissä
perhekunnissa, joiden luona Jingossin ehkä oli pakko etsiä suojaa,
olisi jäseniä, joiden uskollisuus Komppaniaa kohtaan oli yhtä suuri
kuin velvollisuudentunne uppo-outoa heimoveljeä kohtaan. Joku ehkä
kavaltaisi Jingossin. Se ei ollut niinkään mahdotonta. Sam Bolton
käsitti myös, että intiaanin täytyi olla siitä täysin tietoinen,
minkä vuoksi hän ei ollut oikein taipuvainen uskomaan, että Jingoss
antautuisi vaaraan. Yksinäisen miehen, jolla on käytettävänään
kolme koiraa, pitäisi muuten helpostikin päästä pakoon kolmelta
takaa-ajajalta, joilla on vain neljä koiraa. Olipa miten tahansa,
lopulta Sam kuitenkin arveli, että kova takaa-ajo oli ainoa mahdollinen
kortti, jonka varaan enää sopi heittäytyä.

Hän ei tietenkään voinut aavistaa, mihin maan kolkkaan intiaani
hänet johdattaisi. Erämaan pelipöytä oli lavea. Hän oli aivan oikein
arvannut, ettei Jingossille tuottaisi mitään erikoista vaikeutta pitää
vastapelaajia tarpeellisen välimatkan päässä. Koillisseutu on avara
alue, tasangot laajat, Kalliovuoret korkeat ja täynnänsä piilopaikkoja
— todennäköisesti suuntaisikin Jingoss kulkunsa kohti länttä. Mutta
lukuisia salasokkeloita tarjosivat myös rannikon korpimetsät —
yhtä hyvin voisi hän valita idänkin. Itse asiassa ei suunta suuria
merkinnyt. Olipa se mikä tahansa, oli seuraaminen juuri yhtä helppoa
tai vaikeata; ja joka tapauksessa oli Samille yhtä tärkeätä saada
riista näkyviinsä ennen lumen sulamista.

Tapansa mukaan intiaani ensin epäröi aikansa ja poikkesi sinne ja
tänne, mutta lopulta suuntasi hän matkansa suoraan pohjoiseen. Viikon
päivät oli Sam siinä uskossa, että tämä oli kepponen, mahdollisesti
yritys päästä jollekin sellaiselle reitille, jonka vain punanahka
tunsi. Mutta sitten alkoi metsä kutistua, aavikot avartua. Heidän
taakseen jäivät kangasseudutkin, ja Pienen Viidakon maa läheni. Vanha
erämies tiesi, että kavaltaja-Jingoss oli päättäväinen ja häikäilemätön
mies. Vähitellen alkoi hän uskoa, että tämän vastapelaajan kanssa
ei ollut leikkimistä. Intiaani oli lyönyt pöytään korkean panoksen:
elämä tai kuolema. Hän oli lisäksi käsittänyt, että tulos riippui
kestävyydestä, ja halveksien puolinaisuuksia oli hän heti julistanut:
yksi kierros ratkaisee! Edellä kulkien suuntasi hän nyt matkan suoraan
talven autiuteen, missä ei ollut muuta riistaa kuin yksi ainoa suuri
karibulauma, jonka laidunmaat olivat niin laajat, että sen tapaaminen
oli suunnilleen yhtä helppoa kuin jonkun määrätyn delfiiniparven
löytäminen seitsemästä merestä.

Niin pian kuin Sam oli päässyt tästä kaikesta selville, kiinnitti hän
Dickin huomion asiaintilaan.

— Olemme kiikissä, sanoi hän. — Mies kuljettaa meidät kangasmaille ja
katoaa.

— Jos voi, täydensi Dick.

— Niin, jos voi, myönsi Sam. Ja hetken kuluttua jatkoi hän, tapansa
mukaan kehitellen ääneen ajatuksiaan:

— Hän luulee, että hänellä on enemmän ruokavaroja kuin meillä. Hän
luulee voivansa uuvuttaa meidät. Mahdollistahan on, ettemme keksi
mitään riistaa. Meidän on pakko tulla toimeen sillä, mitä meillä on.
Hän on luultavasti varustanut itselleen reellisen — kuten mekin — mutta
hänellä on vain yksi suu ruokittavana ja kolme koiraa, kun taas meidän
on muonitettava kolme ihmistä ja neljä nälkäistä hurttaa lisäksi.

— Niin oikein; ja hän on intiaani, vastasi Dick tietoisena rotunsa
ylemmyydestä; tietoisuus, joka usein jo yksinään riittää saamaan
ihmeitä aikaan. — On kerrassaan ikävä juttu, että tyttö on matkassamme,
lisäsi hän tovin kuluttua.

— Niin on, myönsi Sam. Huomattava on, ettei nyt juolahtanut kummankaan
mieleen ehdottaa tytön käännyttämistä takaisin.

Päivittäinen ruoka-annos oli jo rajoitettu mahdollisimman pieneksi,
ja vaikutukset alkoivat tuntua. Pohjolassa vaaditaan kovaa työtä,
runsaasti voimia ja vastustuskykyä, elinvoima tarvitsee ruumista
polttoaineeksi, ja ruumis vuorostaan vaatii ravintoa. On suorastaan
hämmästyttävää nähdä, miten paljon ravintoaineita ruumis voi imeä
itseensä ilman, että ne aikaansaisivat mitään näkyvää vaikutusta.
Ja kun ravinto kielletään, mutta elinvoimaa silti tarvitaan, on
yhtä hämmästyttävää nähdä, miten nopeasti se on imetty tyhjiin.
Matkamiehemme laihtuivat kahdessa päivässä, viikon kuluttua heitä
huimasi, ja vihdoin he olivat aivan upiuupuneita, ja saattoivat sortua
millä hetkellä hyvänsä. Mutta he koettivat huolellisesti lykätä tätä
hetkeä.

Sen tajusi Sam Bolton. Hän ei ainoastaan tehnyt ruumiillista työtä,
hän kärsi vielä sieluntuskat lisäksi. Hänellä oli samanlainen asema
ja vastuu kuin perämiehellä ankarassa tuulessa; pieninkin merkki
oli otettava huomioon, ja luonnonvoimia oli hyväksi käytettävä niin
taiten, että onnettomuudet välttyivät. Vain tasaisen luonteensa avulla
selviytyi hän niistä huolista, joita äkkinäiset vauhdin kiihdyttämiset
ja toiselta puolen loputtomat toimettomuuden tunnit tuottivat. Lisäksi
piti hillitä Dickiä. Mutta toisaalta piti hän tarkkaa huolta siitä,
ettei turhanpäiten hukattu ainoatakaan sekuntia. Käyttäen hyväkseen
kaikkia keinoja, joita pitkäaikainen erämiehen kokemus tai luontainen
äly toi mieleen, pyrki hän parhaan taitonsa mukaan ratkaisemaan
vaikeata kysymystä: miten saavutettaisiin äärimmäisen suuri nopeus
mahdollisimman pienellä voimankulutuksella.

Tavallinen päivämatka oli kaksi- tai kolmekymmentä penikulmaa. Sam
lisäsi siihen vielä viisi, ehkä kymmenen ylimääräistä. Hän repi ne
irti väkisin. Hänen luja tahtonsa loi tarvittavat voimat tyhjästä.
Hermojännitys laihdutti hänet, ja uupumus kurtisti hänen kasvonsa,
mutta hän ei hellittänyt hetkeksikään.

Aluksi näyttivät kaikki edut olevan intiaanin puolella. Hänellä oli
suhteellisesti enemmän muonavaroja ja keveämpi kuormitus, ja jos
yhteentörmäys sattuisi, oli hänen asemansakin edullisempi. Mitä
vastustajiin tulee, oli heidän ainoa mainittava etunsa itsepintainen
anglosaksilainen sisu.

Mikään suoranainen taistelu ei punanahan puolelta voinut tulla
kysymykseenkään. Hänellä oli vain jotakuinkin tehoton, yksipiippuinen,
suustaladattava kivääri. Väijyksiin asettumalla voisi hän mahdollisesti
tappaa toisen takaa-ajajistaan, mutta senjälkeen hän ehdottomasti
joutuisi toisen vangiksi. Yöllä hän ei voisi heitä lähestyä koirien
vuoksi. Hänen valjakkonsa oli voimakkaampi, mutta on huomattava,
että hänen oli pakko avata tietä, kun taas jälestätulijat saivat
käyttää valmista latua hyväkseen. Ja vielä: jos hän tapaisikin riistaa
matkallaan, niin oli aivan sattuman varassa, pääsisikö hän siihen
käsiksi vai eikö, sillä hän oli yksin, eikä niinollen voinut jättää
valjakkoa pitkäksi aikaa, Lopuksi muodostuisi hänen nopea vauhtinsakin
hänelle kohtalokkaaksi, sillä kiire houkutteli joka päivä ylittämään
voimia.

Ensi hädässä valkoiset miehet eivät tulleet ajatelleeksi kaikkea tätä,
mutta kun tilanne heille lopulta täysin selvisi, saivat he lisää
rohkeutta. Innostus häipyi kuitenkin taas pian lakeuden loputtomassa
yksitoikkoisuudessa. He kulkivat raskain askelin eteenpäin,
ajattelematta muuta kuin päivän taipaleen pituutta. He uurastivat
uupuneina, katse luotuna latuun, jota seurasivat ja joka tuntui
johtavan ylös Pohjantähteen. He kiitivät eteenpäin kuin susia pakenevat
hirvet, suoraan, hellittämättä.

Tiheää metsäkasvullisuutta seurasivat aikanaan matalat kuusikot ja
poppeliviidat; nämä taas muuttuivat puistonkaltaisiksi mäntymäiksi. Ja
sitten saavuttiin Pienen Viidakon maahan, kunnes lopulta päädyttiin
varsinaisen Pohjolan valkeaan autiuteen, missä puut ovat kääpiömäisiä
ja etäisyydet suunnattomia; missä elävät olennot kutistuvat
pieniksi, tummiksi pisteiksi äärettömällä valkoisella lakeudella,
missä revontulet räiskyvät ja paukkuvat ja uhkaavat kuin mahtavat
vihamieliset henget.

Kuljettiin kohti yksinkertaistumista ja yhtenäistymistä.
Monivivahteinen kesä vaihtui vaatimattomaksi syksyksi, syksy talveksi;
pian hukkasi talvi viimeisetkin  eroavaisuudet; pensaat, puut, mäet,
laaksot, virrat ja elävät olennot. Kaikki katosi; kukkulat alenivat
Pohjolan aukeiksi lakeuksiksi, harvalukuiset eläimet lainasivat värinsä
ympäristöltään. Riekko muuttui lumen väriseksi — samoin kettu, kärppä.
Ne liikkuivat joko näkymättöminä tai aaveitten kaltaisina.

Vähitellen tuollainen kutistuminen yhdessä liikarasituksen ja nälän
kanssa pani matkamiesten ajatukset kiertämään samaa rataa. Sisäinen
maailma tuntui olevan saman yksinkertaistumisen lain alainen kuin
ulkomaailma. Eroavaisuudet katosivat. Olemassa oli vain valkoinen
äärettömyys, tie, he itse. Vain he keskenään saattoivat vaikuttaa
toisiinsa. Heidän ulkopuolellaan ei reaktiota ollut.

Valkeassa autiudessa ei ollut ravintoa löydettävissä; heidän
ravintonsa oli kutistunut mitättömiin; tie vei heidät lakeuksille,
mistä ei ravintoa saanut. Tämä oli se rata, jota heidän ajatuksensa
itsepintaisesti kiersivät, päivästä päivään.

Yön saapuessa kaatoi väsymys heidät hangelle, mutta piittaamatta
hituistakaan matkamiesten uupumuksesta jatkoi Tie matkaansa, soluen
eteenpäin, yhä vain eteenpäin kohti tuntematonta päämääräänsä
pohjoisessa. Vihdoin muuttui heidän oma päämaalinsa utuiseksi,
unentapaiseksi — pääasiaksi jäi tien seuraaminen. He unohtivat,
että mies oli tien avannut, ja jos heidän mieliinsä hetkeksi
juolahti, ettei latu itsestään synny, kangasti sen synnyttäjä heidän
mielikuvituksessaan salaperäisenä, yli-inhimillisenä voimana, tuulen
tai pakkasen tai äärettömän erämaan kaltaisena. Tuskinpa he enää
pystyivät tuntemaan nälkääkään tai väsymystä. Pohjoisessa odotti heitä
nääntyminen, nääntyminen, jota he päivä päivältä lähestyivät. Heihin
oli pinttynyt luja usko, ettei edelläkävijä, Tie, kajoaisi mihinkään
aineelliseen, että se etsi ravintonsa ympäristöstään, jollakin
salaperäisellä, käsittämättömällä tavalla. Tie oli vain ennalta
määrätty johdattamaan heitä eteenpäin, yhä kauemma, siksi kunnes he
kuolisivat, ja vasta heidän menehdyttyään olisi tien synnyttäjän
tehtävä suoritettu, tien synnyttäjän, joka ei ollut Jingoss, Kärppä,
kavaltaja, mies, jolla oli ruumis ja järki, vaan revontulten kaltainen
olento, näiden kauhistavien seutujen ruumiillistuma, Pohjolan vihainen
renki.

Täällä asui hiljaisuus. Meri laulaa hiljaisimpinakin öinä, metsässäkin
soivat sadat äänet sen vaietessa, mutta täällä vallitsi täydellinen,
peloittava, tukahduttava äänettömyys. Teki mieli huutaa, huutaa kurkun
täydeltä, jotta ei kadottaisi järkeään tuossa tyhjyydessä, ja kuitenkin
— jo kuiskaus tuntui pyhyydenloukkaukselta, josta saattoi seurata
ankara rangaistus..

Ensin tuntui maailma muuttuvan mittasuhteiltaan aina suuremmaksi ja
suuremmaksi, kunnes se äkkiä jälleen kutistui tavalliseen kokoonsa,
matkamiesten käydessä mitättömän pieniksi. Heistä tuntui kuin olisivat
he muuttuneet pieniksi mustiksi hyönteisiksi, jotka vaivalloisesti
ryömivät eteenpäin pitkin tietä, joka tällaisille taivaltajille oli
suhteettoman pitkä.

He söivät yksinomaan säilykelihaa. Sitä oli vielä jälellä sievoinen
määrä, mutta koirien ruokavarat olivat jo supistuneet kovin
vähiin. Ja kuitenkin oli tärkeätä, että juuri koiravaljakko sai
tarpeeksi syötävää. Monasti poikkesivat Sam ja Dick päivän kuluessa
neljännespenikulman verran tiestä sivuun, toivoen yllättävänsä jonkun
ruuaksi kelpaavan eläimen, mutta useimmiten huonolla onnella. Joskus
saivat he ketun, toisinaan portimon, siinä kaikki. Nämä säästettiin
visusti koirille. Kolmasti päivässä keittivät he teetä, syöden samalla
pienen lihakimpaleen kukin. Tämä ravinto ei suinkaan vastannut sitä
määrää, jota heidän ruumiinsa vaativat, ja toisinaan tuntui se
kuvottavan vastenmieliseltä, mutta kuitenkin kaikitenkin piti se heidät
hengissä. Ja lopultakin tämä oli pääasia. Ruuanpuute näivetti heidät
ajanmittaan surkean laihoiksi ja voimattomiksi, mutta henki oli lujassa.

He tekivät parhaansa, mutta siitä huolimatta eläinten muona väheni
vähenemistään. Oli vain yksi keino jälellä. Reki oli jo käynyt niin
paljon kevyemmäksi, että kolme koiraa hyvinkin riitti sen vetämiseen.
He tappoivat Wolfin, äreän ja typerän susikoiran, pannen tallelle
jokaikisen murun, vieläpä sisälmyksetkin, jotka pakkasessa heti
kohmettuivat kovaksi möhkäleeksi. Muiden koirien annos supistettiin
puoleen, mikä nipin napin riitti pitämään ne hengissä ja jalkeilla.
Nälkä teki ne haluttomiksi ja masentuneiksi. Varsinkin Claire, nuori
rekikoira, ahmatti, joka vielä oli kasvuiässä, löntysti eteenpäin kovin
surkeana haikeasti vikisten ja lunta nuuhkien.



XXV LUKU.


Matkaa kesti yli kuukauden. Ensimäinen viikko meni jotenkuten, mutta
seuraavien kolmen viikon aikana he oppivat tuntemaan sekä nälän että
väsymyksen. Kärsimykset tulivat, ja heidän miehuutensa, uljuutensa
pantiin lopulta kovalle koetukselle.

Nyt oli heidän pakko osoittaa, mitä he olivat miehiään. Oli
luovuttava monesta halusta ja tottumuksesta aivan samoin kuin kuormaa
kevennettäessä oli täytynyt viskata monta tarpeellista esinettä tielle.
Kaikki romu oli hyljätty jo aikoja sitten. Vain tärkein oli jälellä.

Intiaani oli saatava siepatuksi. Siitä ei päässyt mihinkään. Sekä
Samille että Dickille oli henki rakas, ja heitä elähdytti toivo päästä
vielä takaisin ihmisten ilmoille. Senvuoksi he eivät lakanneetkaan
uskomasta, että mahdoton kävisi mahdolliseksi, että neula ilmestyisi
heinäsuovasta, että karibu astuisi näkyviin valkeasta tyhjyydestä.
Heidän asemansa kävi kuitenkin yhä kireämmäksi, ja lopulta oli vaikea
valinta edessä.

— Dick, sanoi Bolton vakavana, meillä on perin vähän kuivattua lihaa
jälellä, jos me nyt käännymme takaisin, selviydymme juuri ja juuri
metsäseuduille. Jos taas jatkamme eteenpäin, on meidän saatava
hankituksi enemmän ruokaa, muuten käy hullusti.

— Tiedän, vastasi Dick.

— No?

Dick tuijotti häntä kummastuneena. — No, mitä? kysyi hän.

— Luovummeko yrityksestä?

— Ettäkö _luopuisimme_? huudahti nuorukainen. Emme tietystikään; mitä
sinä oikein ajattelet?

— Me voisimme ehkä keksiä karibun, tuumi Sam hieman epäröiden; tai ehkä
on Jingossilla enemmän ruokatarpeita kuin hän välttämättä tarvitsee.
Mutta kovin ovat mahdollisuudet huonot.

He pienensivät edelleenkin liha-annoksia. Huikea nälkä teki heille
kaiken maailman tepposet. Se kohisi aivoissa ja lennätti avaruuteen
pieniä, mustia läikkiä, jotka hyppelehtivät raisuina ylös alas.
Aamuisin olivat heidän jäsenensä kauttaaltaan kangistuneet ja lihasten
verryttely merkitsi suorastaan kuolemantuskia. Heillä ei ollut enää
muuta tahtoa kuin päästä eteenpäin, mutta tahtomattaan he näkivät
outoja näkyjä, olentoja lumessa, liikkuvia olentoja, jotka katosivat,
jos hiukan terästi katsettaan.

He alkoivat kompastua olemattomiin esteisiin, toisinaan jopa
kaatuilivatkin. Kaatuminen merkitsi lisäponnistuksia ja ennenkaikkea
ajanhukkaa. Täytyi kohdistaa tarmonsa jalkojen nostelemiseen. Astuminen
ei enää ollut koneellista, jokaista jalan siirtoon tarvittavaa
liikettä oli harkittava. Siinä aihe vielä suurempaan varovaisuuteen ja
keskittymiseen. Dickin jalka turposi jälleen, vielä pelottavammin kuin
kesällä. Hän puski eteenpäin aivan turtana, välittämättä mistään. Hän
käveli, siinä koko hänen olemassaolonsa tarkoitus.

Kun hän joskus myöhemmin palautti mieleensä nämä hetket, muisti hän
tytön kerran lyhyesti sanoneen, että heidän kaikkien oli pian kuoltava,
ja että hänen, May-may-gwánin, olisi ollut parasta kuolla ensinnä.
Ehkä saattaisi hänen liha-annoksensa auttaa miehiä eteenpäin ainakin
jonkin aikaa. Paluuajatuksen — josta ei hellitetty, mutta jota ei
lausuttu julki — syrjäytti hetkeksi toinen, masentavampi kuvitelma: he
pääsivät käsiksi mieheen, jota ajoivat takaa ja kuolisivat toisiinsa
takertuneina, vetäen mukanaan intiaanin vainajien tanhuville. Sam
hylkäsi tuon ajatuksen heti, pian pääsi nuorukainenkin siitä irti,
ja surkea takaa-ajo jatkui jälleen tylsänä tarpomisena eteenpäin,
eteenpäin...

Dick oli toivonut saavansa punanahan pehmitettäväkseen, mutta sekin
toivo alkoi häilyä. Hän tunsi jonkinlaista kunnioitusta tuota miestä
kohtaan. Oli ehken tullut arvioitua liian vähäpätöiseksi tämä
Jingoss. Dick ei takaa-ajon alkamisesta lähtien ollut hänestä nähnyt
vilahdustakaan. Oman uupumuksensa nuori mies täysin tunsi ja käsitti,
mutta kukapa intiaanin tiesi? Nuorukaisen itseluottamus väheni
hiukan, mutta päätöksessään hän lujasti pysyi. Takaa-ajoraivo astui
itseluottamuksen tilalle.

Vähäistä myöhemmin oli toinen koira tapettava. Dick havahtui hetkeksi,
muisti Billyn, lemmikkinsä, ja yritti puhua sen puolesta. Sam ei
tahtonut kuulla vihjaustakaan Mackin lopettamisesta. Jälellä oli
vain Claire, rekikoira, tunteellisina ruskeine silmineen ja lempeine
käytöksineen. Mutta kun he sitten aikoivat käydä siihen käsiksi,
tapasivat he sen suojelemassa äskensyntyneitä pentujaan Mackilta
ja Billyltä, jotka silmät verestävinä ja kielet kuolaisista suista
roikkuen vaanivat tilaisuutta hyökätäkseen pentujen kimppuun. Ja tuossa
hirveässä näyssä näki Sam Bolton ensimäisen vilahduksen peloittavan
vihollisensa kasvoista.

Hän ajoi koirat syrjään, tarttui äkkiä pentuihin ja surmasi ne. Näin
pelastettiin Clairen elämä uhraamalla jälkeläiset.

Ei auttanut heitä paljon tämäkään teko. Pian tuli Clairen vuoro
kuitenkin. Sekin ammuttiin ja ahmittiin melkein nahkaa myöten.
Jälleen asettui Dick suojaamaan Billyä, mutta menestyksettä. Sam
antoi määräyksensä sitäkin järkähtämättömämmin, kun hän nyt tunsi
voimiensa vähenevän, ja teroitti lisäksi, että ruuan suhteen oli mitä
suurin säästäväisyys tarpeen. Dick taipui kuten aina ennenkin, heikon
vastarinnan jälkeen. Yhtä asiaa lukuunottamatta oli kaikki hänestä
yhdentekevää. Vähitellen olivat hänen kaikki ajatuksensa ja halunsa
keskittyneet vain yhteen pyrkimykseen. Hän oli muuttunut vihaiseksi
koneeksi. Vanha mies oli kauan kantanut hänen taakkaansa hartioillaan.
Nyt, voimiensa vähetessä, aikoi Sam panna koneensa käyntiin.

Lopulta oli jälellä vain yksi koira, Mack, ryppykuono, lerppakorva.
Se osoittautui vallan suurenmoisen kestäväksi ja kunnolliseksi
vetokoiraksi. Reen se mainiosti jaksoi kiskoa perässään pitkänkin
taipaleen, ja kun aterian aika lähestyi, odotti se kärsivällisenä
niukkaa annostaan, tarkaten myötätuntoisena viisailla ruskeilla
silmillään isäntiensä huolestuneita kasvoja.

Miehet valjastivat itsensäkin reen eteen, Mackia auttaakseen. Tyttö
kulki jäljessä, huolehtien ohjauksesta.

May-may-gwán pysyi ihailtavan uljaana. Hänen kestävyytensä oli aivan
ihmeellinen. Ei valitustakaan päässyt hänen huuliltaan. Hän taivalsi
eteenpäin reippaana ja valppaana. Ja kun Dick jääräpäisenä keskitti
kaikki kykynsä yksinomaan matkan tekoon, pyrki tyttö kuten Samkin,
samalla myös keksimään keinoja vaikeuksien helpottamiseksi.

Lopullisen nääntymisen hetki ei kuitenkaan enää voinut olla kaukana.
Heidän voimansa olivat jatkuvasti huvenneet. Dick ehdotti viimeisenkin
koiran tappamista. Ehdotus oli hyvin ymmärrettävissä, sillä reki oli
nyt perin kevyt. Miehet saattoivat kuljettaa sitä yksinkin. Ja jäisipä
sitten koiran ruoka heidän käytettäväkseen.

Sam pudisti päätään, Dick pysyi vaatimuksessaan, vieväpä uhkasikin,
mutta silloin nousi vanhan metsämiehen kiukku kerrankin pinnalle, ja
raivoissaan hän melkein murskasi nuorukaisen, jonka lopultakin oli
alistuttava. Suuttumuksen purkaus uuvutti jo entuudestaan puoliksi
nääntyneen Samin pahanpäiväisesti, ja pian vaipui hän taas tylsään
horteeseen, jaksamatta edes selittää syytä ylitsevuotavaan kiukkuunsa.



XXVI LUKU.


Oli päästy maaliskuun alkupäiviin. Sää kävi siedettävämmäksi.
Talvikuukausina oli satanut kovin vähän lunta, sillä kosteus oli
melkein tyyten kadonnut ilmasta, joka tuntui loistavan hauraana ja
läpikuultavana. Päivän kehrä, joka kauan oli piileskellyt muilla
mailla, nousi jälleen taivaalle. Kaukana etelässä kevään lämpimämmät
tuulet jo hyväilivät Kansasin kenttiä. Täällä, kangasmailla,
suli teräspilvi usvaksi, ja lumikin pehmeni auringonpaisteessa.
Matkamiehemme saattoivat jo vaaratta pistää päänsä esiin parkasta,
lämpimistä hengähdyksistä nauttiakseen.

Miehet eivät voineet olla muutosta huomaamatta, ja he tiesivät,
että kevättalven lumisade nyt oli tulossa. Dick oli käynyt melkein
epätoivoisen levottomaksi, hän puski eteenpäin kuin vimmoissaan, tahtoi
välttämättä saavuttaa maalin ennen ladun häviämistä, sillä hän pelkäsi
muuten hukkaavansa voimansa niin tarkkaan, ettei saisikaan tehtäväänsä
suoritetuksi. Hän käsitti erinomaisen hyvin, että intiaani odotti
juuri jotakin sentapaista, hän ymmärsi nyt, miksi tuo kavaltaja oli
uskaltautunut aavikoille. Sam ei lausunut aivoituksiaan julki.

Myöhään muutamana iltana puhkesi odotettu tuisku.

Päivän kuluessa oli usva tihennyt tihenemistään, kunnes vihdoin
äkkiä paksu pilvi laskeutui heidän ylleen. Ja sitten alkoi lumi
tupruta. Suuret, pehmeät hiutaleet leijailivat maata kohden, ensin
harvakseen, sitten sakeammin, peittäen hiljaa laajan lakeuden.
Varovasti ne laskeutuivat alas, kuin irralliset untuvat, pitäen
kristallikäsivarsillaan toisiaan loitolla. Tunnissa sai aavikko kolmen
tuuman paksuisen lumi vaipan. Kuopat ja kolot täyttyivät ja katosivat,
polku kävi epäselväksi.

Dick tunsi, seuratessaan suojakatoksesta käsin lumihiutaleitten
leikkiä, levottomuutensa yhä lisääntyvän. Tuskin koskaan oli hänen
avuttomuutensa tuntunut niin täydelliseltä. Tuo lumisade oli niin
yksinkertainen juttu, mutta miten tehokas — hän ei voinut millään
keinolla estää sitä tekemästä heidän aikomuksiaan tyhjiksi. Sitten
kiintyi koko hänen huomionsa muutamaan lumikengän painalmukseen eräällä
lumen peittämällä vierinkivelä. Hellittämättä tuijotti hän siihen,
seuraten siten lumipyryn edistymistä. Kun hänen mielikuvituksensakaan
ei lopulta kyennyt erottamaan jälkeä ympäristöstä, kohotti hän
katseensa. Koko näkyvissä oleva maailma oli niin valkoinen ja tasainen
ja siloinen. Polusta ei ollut pienintäkään merkkiä jälellä. Katsoipa
sitten itään tai länteen, pohjoiseen tai etelään, kaikkialla oli yhtä
lakeata, yksitoikkoista. Intiaani oli lopullisestikin kadonnut.

Tuisku taukosi ja pilvien välistä pilkahti valo.

— Lähdetäänpäs liikkeelle, sanoi Sam.

— Liikkeelle, minne? jupisi Dick katkerasti.

Mutta vanhempi mies talutti tyynesti koiraa eteenpäin.

— Muistelehan järveä, jonka rannalla kadotimme Ah-tekin jäljet.
Jalanvahvuinen, kevyt lumipeite ei haittaa mitään. Hei, Mack!

Koira nuuhki hartaasti, upottaen kuononsa untuvaiseen lumeen ja
päristellen sieraimiaan. Sitten se lähti hölkyttämään, kevyesti,
vaivattomasti, seuraten herkän vainunsa avulla punanahan kulkemaa
tietä, osuen oikeaan yhtä suurella helppoudella kuin ajatustenlukija
löytää piilotetun neulan.

Jingoss oli kiihkeänä odottanut lumen tuloa, ja kun hänen toiveensa
täyttyi, pääsi häneltä helpotuksen huokaus. Hän oli nyt varma siitä,
etteivät takaa-ajajat pystyisi häntä seuraamaan. Tämän vuoksi oli hän
viekoitellut heidät syvemmälle ja syvemmälle erämaahan, odottaen, että
heidän yhteinen vihollisensa peittäisi hänen jälkensä ja viskaisi
etsijäin tielle kieltonsa: tähän asti, mutta ei edemmäksi. Vakuutettuna
siitä, että nyt oli takaa-ajajistaan päässyt, rohkeni hän muuttaa
suuntansa, kääntyen ensin länteen ja sitten lounaiseen.

Oli mahdotonta sanoa, millä hetkellä hänelle selvisi, että häntä
sittenkin seurattiin. Verrattain pian voitiin kuitenkin todeta, että
hän oli käynyt epäröiväksi. Tie mutkitteli oikullisesti kääntyi
tuokioksi etelään, ja teki taas uuden silmukan kuin kaniinin polku.
Lopulta näytti hän tehneen päätöksensä, sillä latu ojentautui jälleen
suoraan pohjolan lohduttomille aavoille.

Hetkellinen masennus häipyi, kun koira näytti selviytyvän tehtävästään,
mutta palasi pian entistä synkempänä, kun sitten havaittiin, että
matkaa nääntymyksen maahan edelleenkin oli jatkettava. Tuokioksi
olivat he antautuneet kuvittelemaan, että intiaani oli saavuttanut
tarkoituksensa, ja että hän kääntyisi takaisin, yrittääkseen pelastaa
henkensä. Mutta nyt näytti siltä, kuin hän ei olisikaan muuttanut
mieltään tai luopunut itsepintaisuudestaan tahi mielettömyydestään.
Hänen viimeinen tekonsa todisti päättäväisyyttä, jota kuolemanpelkokaan
ei voinut järkyttää. Mikäpä tässä auttoi muu, kuin mukautuminen. Heidän
oli vain vahvistettava uskoaan, että jossakin edempänä onnistuttaisiin
pääsemään karibulauman kimppuun. Ja niin he jokaiselta pikku töyräältä
tarkastivat näköalaa, pysyen lapsellisessa kuvittelussaan, että näillä
main oli riistaa.

Lumisateita sattui tämän jälkeen usein. Heidän itsepäistä etenemistään
ne eivät voineet ehkäistä, mutta lumikengät kyllä ränsistyivät, ja
alkoivat painaa entistä enemmän jaloissa. Joku kompastui oksaan ja
kaatui, ja tarvittiin kaikkien kolmen voimat, ennenkuin tuo poloinen
jälleen saatiin jalkeille. Parikymmentä askelta he enää jaksoivat
kulkea lepäämättä; parikymmentä lyhyttä, horjuvaa askelta, jotka
yhtäkaikki olivat yhtä monta penikulmapylvästä heidän taipaleellaan
lopullista uupumista kohti. Jos joku heistä kaatui, makasi hän maassa
kuin riepu, kykenemättä omin avuin kompuroimaan jaloilleen. Päivämatka
oli kutistunut surkean lyhyeksi, surkean vähäpätöiseksi, ja kuitenkin
vähensi tuo mitätön taival päivä päivältä pelottavasti heidän niukkaa
mahdollisuuttaan päästä palaamaan riistamaille. Siitä huolimatta ei
heidän mieliinsä enää juolahtanutkaan jättää takaa-ajoa silleen.
He ehken saattaisivat kuolla, mutta se tapahtuisi tiellä, ja vielä
kuolemassakin ojentuisivat heidän kätensä kohti Pohjolan, vihollisen,
asuinsijaa.

Sitämukaa kuin Dick Herronin voimat vähenivät, kiihtyi hänen
takaa-ajoraivonsa. Hänen solakka vartalonsa oli muuttunut laihaksi
ja kulmikkaaksi, ihon raikas rusotus oli kadonnut, poskista oli
liha hävinnyt jäljettömiin, ja hampaat työntyivät näkyviin, jos hän
hiukankin kiristi huuliaan. Kaikki nämä seikat osoittivat, että hän
oli aivan menehtymisen rajamailla. Mutta milloin asiat vaativat tarmon
ponnistamista äärimmilleen, pystyi hän vieläkin hämmästyttäviin
sisunnäytteisiin. Hän uupui voimattomuudesta, luonnollisesti, mutta
silmänräpäyksessä saattoi hän rautaisen tahtonsa ja tarmonsa avulla
jälleen päästä pystyyn, jatkamaan kaameata takaa-ajoa. Hän auttoi
muita. Hän usutti koiraa parantamaan vauhtia. Mutta tuo tekemällä tehty
joustavuuskin alkoi vähetä, hitaasti, varmasti. Punainen, raju loiste
sammui hänen silmistään; ne muuttivat lasimaisiksi ja ilmeettömiksi;
hartiat retkahtivat kumaraan ja pää nyykähti rinnalle.

Talvi oli mennyt, ja talven pimeys. Kevät lähestyi. Valo, kylmä ja
loistava, tulvahti maailmaan, heijastuen sietämättömän kirkkaana ja
sokaisevana lumesta. Se oli raaka, tuore, suunnaton, eriskummallinen
alkuvalo, täynnä tanssivia peikkoja, liian voimakas pienille,
herkkätuntoisille, aroille ihmisolennoille. Täytyi olla jonkinlainen
Kalihan, voidakseen kestää tuollaista valon suunnatonta paljoutta.
Kaikki näytti siinä laajentuvan pelottavan suureksi. Näköpiiri
siirtyi loputtoman kauas, kadoten lumiusvaan; kangastukset ja oudot
näyt uhkasivat joka puolelta, käyden yhä kammottavammiksi, kunnes ne
äkkiä taas katosivat salaperäisellä tavalla, ja jälelle jäi vain joku
surkastunut pensas, kallionnyppylä tai pilvenvarjo. Taivaalla tanssi
toisinaan kahdeksankin aurinkoa, jotka julkeilla, punaisilla silmillään
tuijottivat näkyjen maassa harhailevia mitättömiä matkamiehiä.

Summaton valo ei kuitenkaan antanut lämpöä. Yhä viipyi ilmassa
pohjolan talven kylmyys. Mutta Pitkän taipaleen tarpojat olivat niin
täydellisesti Pohjolan lumoissa, että tuskat, vaivat, vilu ja nälkä
eivät enää merkinneet mitään. Askel elämästä kuolemaan näytti niin
lyhyeltä ja helpolta.

Heidän ruumiinsa kapinoivat, mutta heidän mieliinsä ei kapinanhenki
päässyt tunkeutumaan. Samalla tavoin kuin he olivat taistelleet
nälkää ja vilua vastaan, taistelivat he nyt harhanäkyjä vastaan, ja
voittivat. Sam veisti puusta kömpelöt »silmälasit», joihin hän viilsi
kapeat rakoset. Tällaisten alkeellisten kojeitten avulla välttyivät
he tulemasta lumisokeiksi. Paleltumisen vaarakin oli suuri ja siksi
he myös ryhtyivät kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin pelastuakseen
siitä. Tosin oli pakkanen jo tummentanut ja korventanut heidän
kasvonsa, ja heidän ihonsa oli pahasti halkeillut kylmän kourissa,
mutta he koettivat pelastaa ainakin, mitä pelastettavissa oli. Sam
oli palelluttanut isonvarpaansa, ja välttyäkseen kylmänvihoilta oli
hän viiltänyt siihen aina luuhun asti ulottuvan haavan. Keventääkseen
taakkaansa ja rohkaistakseen mieltään yrittivät he saada jonkinlaista
keskusteluakin käyntiin.

He eivät enää kyenneet syömään pemmikania [pemmikani (engl. pemmican)
= kuivatusta lihasta valmistettu säilyke. — Suom.] sellaisenaan.
He keittivät sen, sekoittivat siihen valjaista leikkaamiaan
nahansuikaleita, ja joivat liemen. Se ei lähimainkaan tyydyttänyt
heidän nälkäänsä, vielä vähemmän se heitä ravitsi, mutta hengissä
he pysyivät, ja se oli pääasia. Tällainen ruoka aikaansai mitä
hirveimpiä kouristuksia vatsassa, mutta mikäpä tuossa auttoi...
Heidän aistinsa olivat jo niin turtuneet, että he vain äärimmäisellä
tahdonponnistuksella saattoivat erottaa jonkun esineen ympäristöstä.

Heillä oli nyt kaksi ajatusta: oli seurattava tietä ja saatava
karibulauma näkyviin. Ajanmittaan heille kuitenkin alkoi selvitä,
että riistaa oli melkein turha toivoa. He olivat kuvitelleet
mahdottomuuksia, mutta kuitenkin tunsivat he pettymystä, kun päivät
kuluivat, eikä ainuttakaan eläintä näkynyt. He noituivat huonoa
onneaan, ja napisivat, kun eivät päässeet käsiksi eläimiin, jotka tällä
hetkellä olivat ehkä kahdentuhannen penikulman päässä heistä. Pohjola
oli kohtuuton piiloittaessaan heiltä riistan. Se ei ollut rehellistä
peliä.

Ja tie! Eivät pystyneet pakkaset enempää kuin nälkä tai harhanäytkään
masentamaan heitä niinkuin se. Alituisesti solui se eteenpäin,
väsymättä, lepäämättä. He näkivät sen ja he näkivät sen suunnan;
siinä kaikki. Lakkaamatta lipui se eteenpäin, eteenpäin, eteenpäin.
Ja intiaani, joka oli tottunut erämaahan ja tiesi sen tavat, saattoi
väijyskellä heitä heidän tietämättään, hän saattoi jonkun töyrään takaa
nauraa noille muutamille työläille askelille, joista he maksoivat
niin korkean hinnan, hän saattoi ehkä tunnissa helposti kulkea saman
matkan, johon heiltä kului kokonainen päivä. Tuo mahdollisuus muuttui
vähitellen todellisuudeksi heidän mielikuvituksessaan.

Samin liikkeet olivat käyneet haparoiviksi; Dick ei enää ollut täysin
järjissään. Tyttö pysytteli heidän kannoillaan; siinä kaikki, mitä
saattoi huomata, sillä kärsipä hän mitä tuskia hyvänsä, piiloitti hän
ne visusti toisten silmiltä.

Myöhään eräänä iltana keksivät he veriläikän lumessa. Tässä oli Jingoss
siis ollut surmantöissä. Hänelle oli suotu, mitä heiltä oli evätty,
mitä he niin surkeasti tarvitsivat. Pohjola piti Jingossin puolta.
Nyt hänellä oli ruokaa riittämiin, ja ruoka merkitsi voimia, voimat
taas joustavuutta ja nopeutta. Intiaani oli pelastanut henkensä, mutta
riistänyt heiltä viimeisetkin mahdollisuudet. Heidän sitkeä uskonsa,
joka oli auttanut heitä läpäisemään kaikki pohjan perien heidän
tielleen asettamat esteet, perustui yksinomaan epätietoisuuteen. He
eivät olleet tienneet, minkälaisissa oloissa Jingoss taivalta teki.
Nyt häipyivät kaikki heidän toiveensa, yhdellä iskulla. He tiesivät.
Oli päivänselvää, että vihollisella oli nyt monia etuja, joita heiltä
puuttui. Siksi valtasi synkkä masennus heidän mielensä.

He eivät kuitenkaan taipuneet vieläkään. Ravinto heiltä puuttui,
mutta vielä oli tarmon rippeitä jälellä. Nopealla syöksyllä he ehkä
saattaisivat tavoittaa intiaanin. He tajusivat hämärästi, että
voimavarasto ei vielä ollut täysin tyhjä.

Tähdet kimmelsivät kuin kipinät kiilloitetulla teräksellä. Luoteesta
puhalteli Pohjolan talvi viimeisiä hyytäviä hengähdyksiään. Sam Bolton,
jonka harteilla uupumuksen taakka lepäsi raskaana, tunsi uhkauksen,
mutta hän nosti päänsä tuijottaen lasittunein silmin Hiljaisten
seutujen autiuteen.

— Ei vielä! sanoi hän ääneen.



XXVII LUKU.


Seuraavana aamuna hän ei enää kyennyt nousemaan. Hänen viimeisetkin
voimansa olivat loppuneet. Tahdon ja ruumiin yhteys oli katkennut,
niin ettei edellinen enää pystynyt hallitsemaan jälkimäistä. Pian hän
kyllä käsitti, mitä tämä merkitsi, käsitti, että hänen oli kuoltava,
että hänen oli jäätävä tähän mahtavan vihollisensa murskaamana. Ja
hänen mieleensä juolahti, että suuri Pohjola oli kuullut hänen uhmaavat
sanansa edellisenä iltana. Nyt se rankaisisi häntä.

Vielä oli kuitenkin vanhalla eränkävijällä viimeiset keinonsa. Hänen
oli jäätävä tänne, niin kyllä, mutta olihan hänellä elävä aseensa,
mies, jonka hän oli tuonut mukanaan, jota hän oli opastanut ja
ohjannut. Hän oli uurastanut asetaakkoineen niin kauas kuin oli
jaksanut, nyt oli aika asetta käyttää. Hän kutsui nuorukaisen luokseen.

— En kykene jatkamaan, läähätti hän. — Jätä reki tänne. Ota koira,
äläkä jätä sitä. Kulje niin ripeästi kuin voit. Sinun on saatava hänet
kiinni huomeniltaan mennessä. Nuku hiukan ensi yönä. Pysy lujana.

Dick nyökäytti päätään. Hän ymmärsi. Helakanpunainen viha,
järkkymättömän päätöksen kiilto silmissään, puristi hän kätensä
nyrkkiin. Hänen ei kauemmin tarvinnut hillitä itseään.

Mukaansa otti hän vain yhden huovan ja koiranruuan jäännökset.
Pemmikanin rippeet — niitä oli vain muutama hyppysellinen — jätti hän
Samille. Koiraa talutti hän kytkyessä.

— Pysyn hengissä viitisen päivää, jatkoi Sam, korkeintaan kuusi.
Ainakin koetan. Jos sattuisit ehtimään takaisin ajoissa, — ja saisit
hankituksi lihaa — karibun — ymmärräthän... Hänen äänensä sammui,
ikäänkuin haluttomana jatkamaan noin typerää puhetta.

Dick nyökkäsi jälleen. Hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Äänettömänä
puristi hän vanhan miehen kättä ja kääntyi pois.

Mack kohotti kuonoaan. He lähtivät.

Jäätyään yksin kaivautui Sam suurella vaivalla syvälle lumeen,
jonka piti varjella häntä yön kylmyydeltä. Näin aikoi hän maata,
liikkumattomana, kooten varastoon viimeisiä elinvoinkaan. Silloin
tällöin, pitkin väliajoin, hän maisteli säilykelihaa. Kuvaavaa on, että
hän ei vähimmässäkään määrässä surrut kovaa kohtaloaan, ei soimannut
sallimusta siitä, että hänet oli jätetty tänne menehtymään. Ainoa
seikka, jota hän pahoitteli, oli, etteivät hänen voimansa riittäneet
viimeiseen, epätoivoiseen ponnistukseen vihollisen nujertamiseksi.

Kun Dick lähti jatkamaan matkaa, seurasi May-may-gwán häntä. Vasta
melkoisen rupeaman kuluttua Dick suvaitsi kiinnittää häneen huomiota.
Hän kääntyi ja käski tytön lähteä takaisin. May-may-gwán ei totellut.
Dick uudisti tuokion kuluttua vaatimuksensa, tällä kertaa suuttuneena
ja käreällä äänellä. Tyttö ei näyttänyt kuulevankaan. Silloin kohotti
nuori mies nyrkkinsä ja iski häntä, iski lujasti monta kertaa, kunnes
lopulta osui kasvoihin. Ääntä päästämättä tyttö kaatui. Mutta kun Dick
hetken kuluttua katsoi taakseen, oli May-may-gwán taas jalkeilla,
hoippuen eteenpäin hänen jäljissään.

Nuorukainen teki epätoivoisen eleen. Sitten hän vimmaisena kyyristi
hartioitaan, ja lisäsi vauhtiaan.

Hän ei katsonut enää taakseen. Raivosta sihisten syöksyi hän eteenpäin.
Tähän asti oli hänen täytynyt käyttää voimiaan säästeliäästi, oli ollut
pakko tyytyä taivaltamaan niinkuin toinen tahtoi. Nyt oli hänellä
vapaat kädet. Koko päivän hän kiiti eteenpäin, niin että lumi ryöppysi
pilvenä hänen jäljissään. Huikaiseva, hangista heijastuva valo yritti
sokaista hänen näköelimensä, mutta hän oli varovainen, piti silmänsä
melkein ummessa ja antautui Mackin ohjattavaksi. Keskipäivän maissa
jakoi hän muonavaransa kahteen yhtä suureen osaan, joista toisen antoi
koiralle. Illalla oli paastottava. Yönsä viettivät mies ja koira kylki
kyljessä maaten, pysyen siten kutakuinkin lämpiminä. Vasta keskiyön
tienoissa horjui tyttö puoliksi nääntyneenä leiriin.

Seuraavana päivänä teki Dick suorastaan ihmeitä. Hän pyyhälsi eteenpäin
kuin myrskytuuli, lumen pöllytessä kannoilla. Näin oli, ajatteli hän,
taivalta tehtävä, jos mieli voittaa. Näin aikoi hän puskea eteenpäin
kunnes kaatuisi. Tämä oli miehen elämää: taistella niinkauan kuin
jaksoi kättä liikuttaa. Sitä seuraisi miehen kuolema. Surkean kaukana
jälessä, surkean kumaraisena ja uupuneena kamppaili tyttö turhaa
kamppailuaan, pysyen mielipuolen tavoin päähänpiintymässään, että
hänen oli seurattava Dickiä. Hän ei enää jaksanut pysyä pystyssäkään,
tuskinpa saattoi edes hengittää, mutta yhtäkaikki horjui hän eteenpäin
pitkin tuota toiveitten ja synkän epätoivon peloittavaa tietä. Dick
ei välittänyt hänestä vähääkään, tuskin muisti, että koko tyttöä oli
olemassa enempää kuin Sam Boltonia, puita, jokia, kesää ja lauhkeita
tuulia, tai paholaista ja Jumalaakaan.

Miehen silmissä alkoi maisema heilahdella kuin laiva laineilla;
auringot hyppivät hurjassa leikissä, maailma muuttui merkillisen
epätodelliseksi, tummat laikut, lumisokeuden enteet, uiskentelivat
hullunkurisesti sätkytellen avaruudessa. Eläviä olentoja liikkui joka
puolella. Hän ei ylimalkaan kiinnittänyt niihin mitään huomiota,
sillä hän tiesi, mitä ne olivat, mutta kerran hänen äärimmilleen
herkistyneet vaistonsa antoivat merkin: hän varjosti silmiään ja
katsoi tarkkaan — totisesti, kettu! Tapahtui toinen ihme: hän sai sen
ammutuksi. Ja taas jakoi hän koiran kanssa saaliinsa. Tyttö ei saanut
mitään.

Toisen päivän ilta oli käsissä, mutta vielä oli takaa-ajettava
näkymättömissä. Hänen jälkensä olivat kuitenkin jo paljon tuoreemmat.
Ketunliha oli lisännyt nuorukaisen voimia huomattavasti ja hänen
toivehikkuutensakin oli kasvanut. Kuten edellisenä yönä makasi hän
nytkin koiran vieressä. Ja jälleen laahautui tyttö myöhään yöllä heidän
läheisyyteensä.

Pohjatuuli viuhui heidän ylitseen ratki riemullisena. Vielä kerran oli
ihminen voitettu.



XXVIII LUKU.


Kolmannen päivän aamu vaikeni. Dickin ei tarvinnut kuluttaa aikaa
minkäänlaisiin lähtövalmistuksiin. Hän otti vain huopakäärönsä ja oli
valmis jatkamaan samaa hurjaa kyytiä kuin edellisenäkin päivänä. Tyttö
hoippui kymmenisen askelta hänen jälessään, mutta edemmäksi eivät hänen
voimansa riittäneet. Hän kaatui. Mies kääntyi hiukan epäröiden. Tyttö
ojensi kätensä. Hänen silmissään näki Dick jäähyväiset. Loppu oli
tullut.

Tuokion seisoi nuori mies liikkumattomana, kahden vaiheilla. Sitten
hän kyyristi hartioitaan, antoi katseensa lipua pitkin tietä, ja lähti
liikkeelle. Hänen rinnallaan hölkytti koira.

Latu näytti hänestä verekseltä. Hänestä tuntui kuin olisi jokainen
askel vienyt häntä lähemmäksi miestä, jota ajoi takaa. Oliko intiaani
pysähtynyt odottamaan vihollistaan? Dick tunsi itsensä yhtäkkiä kumman
varmaksi saaliistaan. Hänen katseensa kirkastui, sydän jyskytti,
koko hänen olemuksensa värisi innostuksesta. Pohjolan aavenäyt
häipyivät kuin usva. Maailma oli tasainen, valkea lakeus, josta
siellä täällä työntyi esiin käpertynyt, polvenkorkuinen näre, lumen
peittämä mäennyppylä tai vierinkivi. Kaukana häämöitti taivaanranta,
osittain kadoten lumiusvaan. Valeauringotkin lakkasivat pelottamasta.
Ne kuuluivat asiaan tällä leveysasteella. Dick havaitsi helposti
keksivänsä loogilliset selitykset asioille. Ajatus kulki helposti,
voimia tuntui riittävän, mieli oli toivehikas — nuorukaisen oli äkkiä
hyvä olla. Liekki välähti kirkkaana ennen sammumistaan.

Muutaman tuokion nautti hän hyvänolontunteesta. Sitten häiriintyi rauha
ja sopusointu jälleen. Aluksi tunsi hän vain jonkinlaista levottomuutta
ja epämääräistä ärrytystä. Mutta levottomuus kasvoi ja vihdoin ympäröi
hänet pauhulla ja kohinalla uhkausten muuri, jonka yläpuolella päivä
yhä paistoi. Pelko tarttui häntä kurkusta. Mitä tämä merkitsi? Oliko
hän kadottanut jotakin? Yhtäkkiä hänelle selvisi, että hän oli hukannut
jotakin, jota vailla hänen oli turha toivoa voittavansa, jotakin, jonka
puutteessa hän ei voinut saavuttaa päämääräänsä, jota ilman ei voinut
elää. Tuo jokin oli löydettävä. Hänen oli etsittävä, astuttava jälleen
haamujen ja harhanäkyjen maahan. Hänen jalkojensa alla heilahteli
pohja, avaruus muuttui kylmäksi, loistavaksi mereksi. Suuret eläimet
liikehtivät, alituisesti muotoa muuttaen, hänen ympärillään, ja
taivaalla tanssi hulluja aurinkoja.

Pari kertaa hän pysähtyi ja kuunteli. Levottomuuden, kaipuun syy
selvisi: hän ei kuullut mitään. Hän oli tottunut kuulemaan ääniä
ympärillään; Nyt ne olivat kaikki poissa. Täydellinen äänettömyys
tuntui tukahduttavalta. Äänet kuuluivat niin välittömästi ja
kiinteästi elämään, ettei hän ollut niihin aikaisemmin kiinnittänyt
mitään erityistä huomiota. Nyt ne johtuivat pakosta mieleen. Näin
pitkälle pääsi hän ajatuksissaan. Tuskaisena puristeli hän ohimoitaan.
Ruumiilliset kärsimykset eivät kuitenkaan olleet mitään sieluntuskien
rinnalla.

Jatkettuaan matkaansa kolmisen tuntia pysähtyi hän jälleen, kallistaen
päätään ikäänkuin kuunnellakseen. Ja siinä silmänräpäyksessä hän
ymmärsi. Kaikkien näiden kuukausien aikana oli hän tottunut kuulemaan
lumikenkien narskuvan äänen takanaan. Kaikki nämä kuukaudet olivat
merkinneet uhrauksia, palvontaa, vaikka hän ei ollut sitä ottanut
huomatakseen. Nyt ne olivat poissa. Hänen luja tahtonsa, joka oli
tehnyt kieltäymykset mahdollisiksi, joka oli auttanut häntä kestämään
vaivat ja nälät, murtui yksinäisyydessä. Elottoman maailman kolkot
tuulet olivat voimakkaammat kuin hän.

Pitkän tovin hän seisoi kuunnellen, järjettömässä toivossa, että
korviin lopultakin kantautuisi lumikenkien tuttu ääni, joka ilmaisisi
hänelle, että hän ei ollut yksin. Sitten hän, luomatta silmäystäkään
tiehen, jota oli seurannut näin pitkälle, pyörsi takaisin.



XXIX LUKU.


Dickin lähtiessä matkaa jatkamaan oli tyttö jäänyt pitkälleen hankeen.
Lumi laski pian valkoisen vaippansa hänen ylleen. Hän oli nuoren miehen
palatessa yhä samassa asennossa. Hiljaa kumartui Dick hänen puoleensa,
kohotti häntä hiukan ja kietoi sitten lämpimän turkisreunusteisen
huovan sekä tytön että itsensä ympärille. Ja sillä hetkellä hänestä
tuntui kuin olisi hän aina ollut tässä, selkä erämaan vihaisia
tuulia vasten. Pitkän, pitkän matkan vaivat häipyivät verkkaisesti
menneisyyteen — lakkasivat olemasta. Kuin salamana välähti miehen
mielessä: tuota matkaa en koskaan kykene tekemään. Hänen kuumeinen
toimintahalunsa ja tarmonsa kuoli pois.

Heidän jaloissaan makasi kunnon Mack. Sekin kärsi, mutta se ei
ymmärtänyt. Eipä väliäkään; sen uskollisuudesta ei voinut olla
epäilystä. Tuokion verran ajatteli mies, että koira olisi tapettava,
se riittäisi karkoittamaan nälän joksikin aikaa, mutta sitten havaitsi
hän, että tilanne tuskin silti paranisi, minkävuoksi hän taas karkoitti
ajatuksen mielestään. Ei maksanut vaivaa. Hän ei pystyisi kuitenkaan
enää jatkamaan matkaa. Viisi päivää enemmän tai vähemmän —

Tyttö huokasi ja raotti silmiään. Hämmästyneenä tuijotti hän miestä.
Sitten kuiskasi hän heikosti:

— Jibiwanisi!

Hänen katseensa viipyi kysyvänä nuorukaisen kasvoilla. Tuokion kuluttua
ummistuivat hänen silmänsä jälleen ja hän jatkoi:

— Sinä palasit.

Dick ei vastannut. Hän puristi tytön tiukemmin syliinsä.

Pitkään aikaan he eivät puhuneet. Vihdoin sanoi tyttö:

— Aika on tullut, Jibiwanisi, ja meidän on kuoltava.

Ja taas, hetken kuluttua:

— Sinä palasit takaisin.

Onnellisena sulki hän silmänsä.

— Miksi palasit? kysyi hän sitten.

— En tiedä, vastasi Dick.

Lumi tuprusi ilmassa kuin hieno rantahiekka. Koira pudisteli kiivaasti
turkkiaan, mutta nuo kaksi ihmisolentoa peittyivät vähitellen pehmeän,
valkoisen, lämpimän vaipan alle. He sulautuivat ympäristöön, muuttuivat
samanikäisiksi ylänköjen ja vuorten kanssa, vaistojen ja intohimojen
symbooliksi, vaistojen ja intohimojen, jotka ovat yhtä vanhat kuin
ihmiskunta.

Äkkiä puhkesi Dick puhumaan. Hänen äänensä oli karhea.

— Me kuolemme tänne, Pikku sisko. En sure sitä. Olen tehnyt parhaani.
Kuolen tyytyväisenä. Mutta sinun aikasi ei olisi ollut vielä. Ellet
olisi meitä seurannut, istuisit tällä hetkellä lämpimässä wigwamissa
kansasi keskuudessa. Tämä tietoisuus painaa raskaana mieltäni.

— Senkö vuoksi palasit takaisin? kysyi tyttö.

Dick mietti hiukan, mutta vastasi sitten:

— Ei, sen vuoksi en palannut.

— Tunnen etelän lämpimien tuulten puhaltavan, kuiskasi tyttö vähän
myöhemmin.

Nuorukainen luuli hänen sanojaan nääntyneen houreiksi, mutta hän
erehtyi. Tyttö käytti oman kansansa kuvarikasta puhetapaa.

— Jibiwanisi, jatkoi tyttö, minusta on tämä nyt maa, jossa puut
viheriöivät, virrat kohisevat, päivä paistaa ja hirvet käyvät
laitumella pehmeillä nurmikoilla. Sydämessäni soi lintujen laulu. Miksi
surisin kuolemaa? Onnellisena on hyvä kuolla.

— Oletko onnellinen, May-may-gwán? kysyi Dick.

Vastauksen asemesta kohotti tyttö katseensa. Dick ymmärsi.

— May-may-gwán, sanoi hän, — minä en tiennyt.

Hän tarkoitti, ettei hän aikaisemmin tiennyt, että tyttö häntä rakasti,
mutta tyttö käsitti hänet väärin.

— Niin, niin, kiirehti hän siksi auttamaan. — Tiedän. Mutta sinä
palasit takaisin.

Jälleen sulki hän silmänsä ja näytti vaipuvan suloisiin unelmiin.
Ja heidän ylitseen suhahti pohjoistuuli, kuin ahne, saalistaan
tavoitteleva lintu.

Yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa selveni Dickille moni asia. Kuoleman
kasvojen edessä kehittyi hän mieheksi muutamassa tunnissa. Missä hän
aikaisemmin oli nähnyt vain alastomat, kouraantuntuvat tosiasiat, siinä
aavisti hän nyt hengenkin läsnäolon. Hänen silmänsä avattiin, niinkuin
muinoin profeettain. Kuvitelmien ja todellisuuden oudossa rajamaassa,
jossa hän nyt asusti yhdessä nääntymyksen kanssa, luuli hän silloin
tällöin kuulevansa äänen, vihollisen riemuitsevan äänen.

— Onko selvä? tiukkasi se. — Onko selvä? Oletkos nyt murskattu? Onko
uppiniskaisuutesi masennettu lopultakin, oletko nöyryytetty? Oletko
luopunut palkinnosta — ja taistelusta? Joko on selvä?

Tyttö liikahti hiukan hänen sylissään. Dick kohotti katseensa. Päivä
oli jo päättymässä ja revontulet alkoivat räiskyä taivaalla.

Mack, koira, makasi liikkumattomana, kuono etukäpälien väliin
työnnettynä. Näin se oli maannut koko päivän ja illan. Tuntui siltä,
kuin olisi sen maattava tällä tavoin siihen asti, kunnes kuolema
korjaisi.

Tyttö raotti silmiään.

— Jibiwanisi, sanoi hän raukeasti, loppu on lähellä.

Työläästi palasi Dick todellisuuteen. Jälleen näki hän ympärillään
liikkuvia olentoja. Hän tuijotti niitä, kunnes ne hajosivat ilmaan
toinen toisensa jälkeen. Jospa vain karibulaumat —

Hän kumartui ja kohtasi tytön katseen.

— Älä sure, Jibiwanisi, minä olen onnellinen, kuiskasi May-may-gwán.

Tovin kuluttua hän jatkoi:.

— Minä tahdon kuolla ensin.

Ja sitten:

— Tämä maa — ja tuo toinen — rajan täytyy olla jossakin. Odotan siellä.
Odotan lakkaamatta. En tahdo mennä yksin tuohon toiseen maahan. Tahdon
nähdä sen yhdessä sinun kanssasi. Oh, Jibiwanisi, olen sinun, sinun,
sinun! Ja sinä olet minun.

Hän kohottaiksen puolittain istualleen, ojentaen käsivartensa, etsien
hätäisenä nuorukaisen silmiä, pyrkien varmuuteen, yrittäen vapautua
epäilyistä, jotka ahdistivat.

— Sano, pyysi hän, pudistaen Dickin käsivartta.

— Olen sinun, sanoi Dick vakavana; sydämeni on sinun, rakastan sinua.

Hän kumartui ja suuteli tyttöä huulille. Väristen ja huoaten syvään,
ummisti May-may-gwán silmänsä.

Hetkistä myöhemmin oli hän nukahtanut ikuiseen uneen.



XXX LUKU.


Tämä tapahtui neljännen päivän sarastaessa. Dick istui tuntikausia
liikkumattomana, pidellen kuollutta tyttöä sylissään. Mack, koira
makasi kärsivällisenä hänen jaloissaan. Tytön viimeisen henkäyksen
mukana kuoli tuulikin, ja suuri hiljaisuus levitti siipensä maan yli.

Nuori mies oli unohtanut miksi hän tässä viipyi, hän oli unohtanut
pakkasen ja ravinnon puutteen, vieläpä kuolemankin, jonka saalista
hän vielä puristi rintaansa vasten. Kaikki hänen ajatuksensa olivat
kohdistuneet niihin muutoksiin, joita hänessä itsessään oli tapahtunut.
Miehuuden maailma oli auennut hänelle; hän ei ollut enää poikanen.
Useimmat kulkevat verkkaisesti kokemusten ja kärsimysten tietä kohti
miehuutta: hänelle se tuli ilmestyksenä, joka järkytti hänen sisintään.
Hänestä tuntui kuin voisi hän istua tässä ikuisesti, aivan kuin
mietiskelevä Buddha, katsellen maailmaa uudesta näkökulmasta.

Hän havaitsi, ettei enää koskaan voisi matkata Hiljaisia seutuja kuten
tähän asti, tylsänä, sokeana, jääräpäisenä, ajattelemattomana ja
välinpitämättömänä. Hän oli nähnyt erämaan kasvot. Ei kuuna päivänä
palautuisi enää entinen itsekkyys ja julmuus. Tähän saakka oli hän
vaeltanut tietään typerän itsetietoisena, ikäänkuin olisi hän koko
järjestelmän keskipiste, ikäänkuin ei olisi olemassa mitään muuta
tärkeätä ja huomioonotettavaa. Nyt oli hän saapunut tienviitalle,
joka osoitti hänelle uuden suunnan. Tämänjälkeen hän ei enää voisi
tehdä itseään syypääksi sellaiseen rikokseen kuin hiljan tyttöpoloista
kohtaan. Hänen silmänsä olivat avautuneet. Hän oppi tuntemaan säälin,
rakkauden lähimmäiseen. Ihmisyys annettiin hänelle lahjana kuoleman
porteilla.

Korkeammat voimat olivat tehneet tehtävänsä. Yksinäinen, uupunut
miesparka jäi Pohjolan kauhujen pariin. Ne peloittivat häntä, ne
tavoittivat häntä julmilla sormillaan, kiduttaen hänen ruumistaan
tuhansilla tuskilla. Ne toivat rivoja näkyjä hänen silmiensä eteen,
ne täyttivät hänen korvansa äänillä. Hän tunsi olevansa avuton,
hän pelkäsi. Hän kumartui ja kätki kasvonsa, hän peitti käsillään
silmänsä, nyyhkytti, äännellen surkeasti. Hän oli ypöyksin maailmassa,
vihollisten vallassa, paholaisten, jotka tahtoivat tuhota hänet. Hän
ei uskaltanut kohottaa katsettaan. Hänen rohkeutensa oli tipotiessään.
Kaikki peikot, jotka hän tarmokkaasti oli torjunut kuukausia kestäneen
taistelunsa aikana, hyökkäsivät hänen kimppuunsa nyt, kun hän ei enää
voinut puolustautua. Ne mellastivat mielin määrin hänen sielunsa
tyhjissä kammioissa.

— Oletko lannistettu? riemuitsivat ne. — Onko selvä? Oletko vihdoinkin
nujerrettu? -Kuka voitti?

Dick hätkähti ja kyyristyi kuin iskun saaneena.

— Joko olet lyöty? tivasivat äänet. Onko selvä! Oletko nujerrettu?

Mies huusi kuolemantuskissa:

— Jumalani! Olen, olen, olen! Olen murskattu, voitettu. En kestä
enempää. Tappakaa minut. Kaikki on loppu!



XXXI LUKU.


Mack, koira, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana, kuin
paikalleen jäätyneenä, nousi hitaasti ja tuijotti totisena pohjoista
kohti.

Dick luuli erottavansa liikkuvan olennon harmaata taustaa vasten. Hän
hieroi silmiään ja jännitti näköhermojaan äärimmilleen, odottaen, että
olento osoittautuisi näköhäiriöksi ja katoaisi, kuten niin monasti
aikaisemminkin. Niin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt; tumma pilkku
kuvastui taivasta ja lunta vasten yhä edelleen, katsoipa sitä kuinka
monta kertaa tahansa. Sen ääriviivoja ei voinut erottaa; etäisyyttäkään
ei saattanut määrätä, kulkusuunnan juuri ja juuri arvasi. Ehdottoman
varmaa ei ollut mikään muu kuin sen olemassaolo.

Dick arvaili sinne ja tänne. Ensin luuli hän sitä verrattain lähellä
puikkelehtivaksi näädäksi; sitten hän muutti mieltään: hyvin kaukana
kuljeksiva karibu. Hetken kuluttua se näytti ketulta. Vihdoin astui
tuo olento esiin kuin sumupilvestä, ja samassa Dick pääsi varmuuteen:
pohjoisesta oli tulossa mies.

Kulkija liikkui vaivalloisesti, siirtäen raskaasti jalkojaan,
kompastellen ja horjahtaen tämän tästä sivulle, aivan äärimmäisen
nääntyneenä. Kerran hän kaatui, mutta saavutti jälleen tasapainonsa
pitkien ponnistusten jälkeen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään
aseita. Hitaasti kompuroi hän yhä lähemmäksi.

Dick saattoi jo selvästi erottaa hänen kurjat, laihat piirteensä.
Poskiluitten yli oli nahka pingoittunut tiukkaan, iho oli tummunut ja
halkeillut pakkasessa. Huulet olivat puristuneet kiinteästi hampaitten
yli, ja inhoittava pääkallon irvistys näytti hyytyneen kasvoille.
Silmät olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja hengitys kulki korisevana
kuin kuolevalla, kuuluen pitkän matkan päähän. Oliko tuo raunio todella
elävä mies? Ilmeisestikin hänen voimansa olivat viimeisillään, mutta
epätoivoisesti hän yhä yritti eteenpäin. Hän liikkui vaivalloisesti,
mutta hän liikkui kuitenkin; hän hoippui, mutta nousi jälleen
jaloilleen; hän kaatui, mutta kompuroi pystyyn kaikkensa ponnistaen.

Dick Herron istui liikkumatta, kuollut tyttö sylissään, ja seurasi
hajamielisen uteliaana kulkijan ponnistuksia. Tuossa kompastelevassa
olennossa oli hän näkevinään itsensä sellaisena kuin hän oli ollut
aikaisemmin, sellaisena joksi hän ei enää koskaan saattanut muuttua.
Juuri noin oli hänkin taistellut, haaskaten turhan takia viimeiset
tarmon rippeensä, repien elinvoimansa irti juurineen, heittääkseen ne
tielle suruttomana ja ajattelemattomana, tyhjentäen itsensä, puristaen
itsensä kuiviin, pelkästään päästäkseen tien päätepisteeseen. Nyt
tuo kaikki oli ohi ja hän huokasi helpotuksesta. Hän oli vanha mies,
jonka elämä, valoineen, varjoineen, voittoineen ja tappioineen, oli
päättynyt, joka tilinsä tehneenä, rauhallisesta kolkastaan seurasi
nuorempien uurastusta, noiden poloisten, joilla vielä oli pitkät,
turhien taistelujen ja tuskien vuodet edessään. Kuin lumottuna istui
hän hievahtamatta paikallaan, odottaen mitä tuleman piti.

Mies horjui eteenpäin, kuin sallimuksen ohjaamana, suoraan kohti
ainoata elävää täplää tuossa valkoisessa äärettömyydessä. Hänen
päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän Dickistä, näki tämä hänen
silmänsä. Ne olivat ummessa. Äkkiä mies raotti niitä hieman, mutta
sulki ne jälleen nopeasti, aivan kuin olisi hehkuvaa rautaa heilautettu
niiden edessä. Dick ymmärsi. Mies oli lumisokea.

Ja yhtäkkiä selvisi Dick Herronille, kuka tuo kulkija oli ja miksi
hän palasi takaisin. Jingoss, ojibwaluopio, kavaltaja, peloittavan,
salaperäisen Tien synnyttäjä, ladun, joka oli kuljettanut hänet
näin syvälle kauhujen maahan, Jingoss oli sokea. Kuvitellessaan
taivaltavansa kohti pohjoista oli hän eksynyt kohtalonsa polulle,
erehtynyt palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.

Dick vartosi äänettömänä, jonkin salaperäisen voiman kahlehtimana,
pitäen silmällä toisen hyödyttömiä yrityksiä, aivan kuten Pohjola oli
pitänyt silmällä häntä itseään. Intiaani kompasteli itsepintaisesti yhä
lähemmäksi. Hän astui pikku leiriin. Dick kohotti rihlansa, tyrkkäsi
miestä sen piipulla, ja komensi käreällä äänellä:

— Seis!

Intiaanilta pääsi nyyhkytyksen tapainen ähkäisy ja hän lyyhistyi
sanaakaan sanomatta Dickin jalkoihin. Voitettuaan pelin viskasi Pohjola
välinpitämättömänä voittorahat hävinneelle vastustajalleen.

Ja tuokion kuluttua ilmestyi karibulauma näkyviin, kulkien kuin
aavearmeija valkoisen lakeuden poikki.



XXXII LUKU.


Kesä läheni loppuaan. Päivä oli ollut tavattoman kuuma, mutta sitä
seurasi ihana, vilpoinen yö. Niemen kupeella soljui kanootti kanavaan,
joka erotti saaren ja sillä olevan turkiskomppanian talon mantereesta.
Matka oli päättymässä.

Keulassa meloi Dick. Hänen joustavuutensa ja voimansa olivat palanneet;
vain entinen lapsellinen pyöreys oli kasvoista kadonnut. Vanha uhma ja
kerskailu pilkisti vieläkin eleistä, mutta hänen omituisissa, kapeissa
silmissään oli uusi, varma, tyyni katse, tuttu metsämiehen katse. Hänen
jaloissaan vetelehti koira, tarkaten verestävillä silmillään miestä,
jonka mukana oli kulkenut kauhujen maassa.

Keskituhdolla istui Jingoss, kädet sarvaannahkahihnoilla sidottuina
selän taakse, keskimittainen mies, leveänaamainen ja umpisokea. Hänestä
oli suoritettu korkea hinta: hänet oli ehdottomasti myös saatava
perille. Siksi pidettiin hänen kätensä sidottuina öin päivin. Yöksi
sidottiin hänen toinen nilkkansakin Samin nilkkaan. Mack oli täysin
selvillä tilanteesta ja vartioi häntä yhtä valppaasti kuin isännät.

Sam hoiteli perämelaa. Hänen ulkomuotonsa oli aivan entisellään. Hän
oli vanha ja paljon kokenut. Kokemus lisää ei enää pystynyt jättämään
häneen näkyvää jälkeä.

He kiersivät niemen, lipuivat rantaa pitkin ja laskivat maihin
komppanian valkoisten rakennusten alapuolella. Vanki sai lyhyen käskyn
ja tuokiota myöhemmin olivat he astuneet tutulle kamaralle. Rantaäyräs
noustiin muutamalla askeleella ja pian tallattiin jo pehmeätä
nurmikkoa. Koira seurasi kannoilla.

Kulunut vuosi, niin täynnä vastuksia, niin täynnä elämää, siirtyi pian
menneisyyteen, muistojen joukkoon. Samassa silmänräpäyksessä kuin
he nousivat penkereeltä aukiolle, päättyivät kärsimykset ja vaivat,
muuttuen kokemuksiksi, unohtumattomiksi elämyksiksi.

Kauppa-asema oli aivan samanlainen kuin tuona kesäiltana toista vuotta
sitten, jolloin he olivat lähteneet matkalleen Hiljaisille seuduille.
Tuo havainto lämmitti mieltä, se takasi heille heidän entiset paikkansa
vanhassa, elävien olentojen maailmassa. Pohjola oli järkyttänyt heitä
kerran toisensa jälkeen. Täällä oli kaikki tuttua, rauhallista,
ennallaan. Tahtomattaan hengähtivät he syvään helpotuksesta.

Edempänä, tykkien luona, häämöitti yhä tummenevassa hämärässä
tuttu matkamiesten ja postinkuljettajien rupatteleva, tupakoiva
ja laulunpätkiä hyräilevä joukko. Metsä näytti kapealta, tummalta
samettinauhalta taivasta vasten; hirsimajoista pilkottivat valot.
Varasto, paaluaita, kaupparakennus, pitkä lippusalko, joka kurotteli
tähtiin, tohina tykkien luona — kaikki tuo vahvisti miesten uskoa
ihmisen yliherruuteen, uskoa, joka Pitkällä taipaleella oli horjunut
useammin kuin kerran.

Varastorakennuksen kuistilla istui kymmenisen miestä. Sam Bolton etsi
katseellaan päällikköä, keksien hänet lopulta muiden joukosta. Galen
Albret istui tutunomaisessa asennossaan, etukumarassa, silmät hohtaen
valkeitten, töyhtömäisten kulmien alta. Eränkävijät nousivat kuistille.

Kukaan ei liikahtanut. Sanaakaan ei sanottu. Tupakoitsijat pitelivät
tarkkaavaisen näköisinä sikareitaan parin tuuman päässä kasvoistaan.

— Galen Albret, ilmoitti vanha erämies vihdoin, — tässä on Jingoss,
ojibwa.

Päällikkö liikahti hiukan, hänen valtava ruumiinsa ja jyrkkäpiirteiset
kasvonsa katosivat hämärään.

— Me-en-gen! kutsui hän terävästi.

Palvelijan kookas, suora vartalo ilmestyi näkyviin kuistin perältä.

— Huomenna, sanoi päällikkö, käyttäen ojibwain kieltä, tupakkatunnilla,
on tälle miehelle annettava raippoja. Julkisesti. Viisikymmentä tukevaa
sivallusta. Sitten on hänet sidottava paaluun, viikon ajaksi, ja
hänen päänsä yläpuolelle on ripustettava kirjoitus, jossa creen- ja
ojibwankielellä sanotaan, että Galen Albret tällä tavalla rankaisee
varkaita.

Sanaakaan puhumatta tarttui Me-en-gen kavaltajaa käsivarresta ja
talutti hänet pois.

Galen Albret vaipui mietteisiinsä, eikä kukaan uskaltanut häntä
häiritä. Epävarmoina siirtelivät Sam ja Dick jalkojaan.

Äkkiä katkaisi päällikkö hiljaisuuden:

— Miten löysitte hänet?

— Kuljimme Haukemahin seurassa aina Mattawishguialle asti. Siellä
jätimme creet, ja lähdimme jatkamaan matkaa jokea ylös. Dick taittoi
jalkansa ja joutui makuulle lähes kolmen kuukauden ajaksi. Tarkastin
kaikki ne piirikunnat, joissa Jingoss oli liikkunut. Talvella
matkasimme Kabinikágamin tienoille ja tarkastimme ne. Löysimme
Jingossin jäljet ylämaan lähistöllä, mutta hän sai meistä vihiä, ja
livisti, juuri kun olimme aivan hänen kintereillään. Seurasimme häntä.
Hän kääntyi suoraan pohjoiseen, yrittäen päästä erilleen meistä, mutta
me pysyimme kannoilla aina lakeuksille asti. Siellä olisimme hukanneet
hänen jälkensä lumituiskussa, ellei meillä olisi ollut tätä koiraa.
Se vainusi äskensataneesta lumesta huolimatta hänen jälkensä. Sitten
loppui meiltä ruoka, ja minun oli luovuttava matkan jatkamisesta. Dick
lähti yksin eteenpäin ja löysi intiaanin harhailemassa lumisokeana
aavalla. Samalla pääsi hän karibulauman jäljille ja sai ammutuksi
muutaman eläimen. Hän palasi, löysi minut: — minulla oli vähän
pemmikania ja mokkasineistakin sain aterian. Nyt oli meillä kylliksi
ruokaa, lepäsimme pari viikkoa ja vihdoin lähdimme paluumatkalle.

Siinä kaikki. Nämä miehet olivat suorittaneet urotyön, mutta näin
vaatimattomasti tekivät he siitä selkoa. Ja tämän vähäisenkin
sanottavansa sanoivat he pakosta. Heidän oli annettava raportti
päällikölleen.

Galen Albret tuumi tuokion.

— Olette suorittaneet tehtävänne hyvin, sanoi hän sitten. — En
luottanut teihin suotta. Palkkanne saatte, kuten sovittu on. Lisäksi
uskon Boltonin huostaan Kadonneen joen aseman, ja te, Herron,
komennatte tästälähtien Mattágami-prikaatia.

Miehet karahtivat punaisiksi tyytyväisyydestä. Heidät palkittiin
suurenmoisesti, mutta arvokkaampi kuin palkinto oli kuitenkin päällikön
antama tunnustus.

He kääntyivät poistuakseen. Samassa Virginia Albret ilmestyi
oviaukkoon, nähtävästikin sanoakseen jotakin isälleen. Hänen katseensa
osui kuitenkin heti erämiehiin ja hän pysähdytti heidät.

— Kas, Sam ja Dick, sanoi hän. — Hauska nähdä teidät taas. Milloin
olette palanneet?

— Juuri äsken, Virginia-neiti, vastasi Sam.

— Hyvä on. Toivoakseni matkanne onnistui.

— Kyllähän se, myönsi Sam. Hän liikehti hieman kömpelösti, tietämättä
oikein, poistuako, vai ei.

— Katsokaapa, Virginia-neiti, jutteli hän, jotakin sanoakseen, minulla
on antamanne kaulahuivi tallella.

— Minua ilahduttaa, että olette säilyttänyt sen, vastasi nuori tyttö.
Mitenkä on Dickin laita?

Siinä silmänräpäyksessä muistui Dickin mieleen muuan hetki tuolla
kaukana pohjoisessa. Hän näki jälleen silmiensä edessä lumenpeittämän
lakeuden, harhanäyt, taivaalla tanssivat hullut auringot, ja tuo muisto
poisti sinetin hänen huuliltaan.

— Peitin huivillani erään kuolleen tytön kasvot, virkkoi hän työläästi.

Eränkävijäin tarina oli ollut harmaa kuin tilastotaulukko — niin
ja niin monta piiriä tarkastettu, niin ja niin paljon aikaa
kulutettu. Sikaria polttelevat miehet olivat kuunnelleet selontekoa
välinpitämättöminä, loikoen pehmeissä tuoleissa kesäillan lämpimässä
hämärässä. Dickin sanat antoivat kertomukselle elämää. Heidän
mielikuvituksensa lähti liikkeelle. Sam Boltonin kuivat tiedot
muuttuivat penikulmapylväiksi, joiden välille mahtui paljon
salaperäistä, ihmeellistä, hämärää. Nuo kaksi eränkävijää kasvoivat
heidän silmissään, muuttuivat miehisen tarmon, uskalluksen ja
kestävyyden tunnuskuviksi.

Sam ja Dick hävisivät pimeyteen, ennenkuin kuistilla istuvat miehet
jälleen olivat saavuttaneet tasapainonsa. Tovin kuluttua kuului tykkien
ympärille ryhmittyneestä joukosta äänekkäitä huudahduksia. Tervehdyksiä
vaihdettiin. Kysymykset ja vastaukset satelivat. — »Poissa koko vuoden?
Missä? Kabinikágamissa. Ahaa, Brunswick-järven itäpuolella. Onnistuiko
matka? Hauska juttu. Hauska tavata.» Melu kiihtyi. Kuului innokkaita
pyyntöjä, ja kieltäviä vastauksia. Vuosi oli kulunut. Nuo kaksi miestä
olivat suorittaneet suurteon, mutta nyt he antoivat vain lyhyitä,
karttelevia vastauksia, kun heitä pyydettiin kertomaan kokemuksistaan.
No, kun ei, niin ei. Kerjättiin laulua. Ja silloin Dick, samalla
tavoin, kuin vuosi sitten, koroitti raikkaan, nuoren äänensä, laulaen
tutun laulunsa. Piiri hänen ympärillään sulkeutui.

    »Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned,
    hän eli kauan sitte etelässä —»

Hiljaisuus laskeutui yli tienoon. Sudetkin vaikenivat, ja naiset
alhaalla intiaanileirissä keskeyttivät ainaisen torailunsa. Vain Dickin
ääni kuului. Kuistilla istuivat miehet tupruttelivat sikarejaan, joiden
päät hehkuivat kuin punaiset silmät pimeydessä. Galen Albret hautoi
julmana ja tutkimattomana omia ajatuksiaan. Perempänä viipyi Virginia,
nojaten päätään käsivarteensa, jota hän tuki ovenpieleen.

    »Hän päätti pitkän päivätyön, ja sitten pääsi pois.
    Nyt Ned on mullan alla lepäämässä.»

Laulu päättyi.

Virginia huokasi, ojentaen käsivartensa.

— Olen ylpeä kansastani, kuiskasi hän.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hiljaisten metsien tyttö" ***


Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.