Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ensimmäiset novellit
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ensimmäiset novellit" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ENSIMMÄISET NOVELLIT

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1915.



SISÄLLYS:

Siihen aikaan, kun isä lampun osti
Sipolan Aapon kosioretki
Kello
Lempeni loppu
Hovin herra
Tytön kirkossa käynti
Kievarin pihalla



SIIHEN AIKAAN, KUN ISÄ LAMPUN OSTI.



I.

Siihen aikaan, kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään:

--Äiti hoi, kuulehan,--eiköhän ostettaisi lamppua meillekin

--Mitä lamppua!

--No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut
semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä.
Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.

--Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka
nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä?

--Se se on--ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää
iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttakoon.

--Mutta mitenkä se märkä öljy palaa?

--No, mitenkäs viina palaa?

--Mutta saattaisihan siitä tulla tulipalo koko taloon--kun viina syttyy
palamaan, ei se sammu vedelläkään.

--Eihän siitä mitenkä talo palamaan pääse, kun öljy on kiintonaisen
lasin sisässä ja tuli on myöskin.

--Lasin sisässä!--Mitenkä se tuli saattaa lasin sisässä olla--eikö se
poksahda rikki?

--Tuliko?

--Ei, vaan lasipa.

--Poksahda rikki! Eikä poksahda--kyllä se saattaa poksahtaakin, jos
tulta liian korkealle vääntää, mutta onko pakko vääntää.

--Tultako vääntää'--Elä--elä, mitenkä sinä tulta väännät!

--No, ka--kun ruuvia vääntää oikeaan käteen, niin sydän nousee--siinä
on niinkuin kynttilässäkin sydän, ja tuli nousee myöskin, mutta kun
vasempaan käteen, niin se pienenee, ja kun sitten puhaisee, niin se
sammuu.

--Vai sammuu--mutta en minä sitä nyt ymmärrä, vaikka kuinka
selittelisit--mitä lienee niitä uusmuotisia herrain laitoksia.

--Kyllä sitten ymmärrät, kun saat nähdä, jahka minä sen ostan.

--Paljonko se maksaa

--Seitsemän ja puoli markkaa--öljy erittäin, ja sitä saa markalla
kannun!

--Seitsemän ja puoli markkaa, ja vielä öljy erittäin! Sillähän saa jo
pärekupoja moneksi talveksi, jos ostaa tahtoo, mutta kun Pekka niitä
kiskoo, ei mene penniäkään hukkaan.

--Ei lampussakaan hukkaan mene, ja maksavathan ne metsätkin, eikä
meidän maalla enää niin joka paikasta pärepuita otetakaan; pitää etsiä
ja vedättää korven taustalta asti tänne suohautaan, ja sieltäkin jo
kohta ovat lopussa.

Äiti kyllä tiesi, etteivät pärepuut vielä kuitenkaan niin yht'äkk taida
loppua, koskapahan siitä tähän asti ei ole mitään kuulunut, mutta että
nyt vain piti se syyksi sanoa, kun lamppua teki mieli. Mutta ei se äiti
siitä asiasta kuitenkaan sen enempää sanonut, sillä isä olisi saattanut
suuttua. Ja koko lamppu olisi ehkä sitten saattanut jäädä näkemättä ja
ostamatta. Taikka olisivat johonkuhun muuhun taloon ennen ennättäneet
lampun ostaa, ja kohta olisi koko pitäjä puhunut, että se talo oli--
pappilaa lukuun ottamatta--ensimmäinen, jossa alettiin lamppua polttaa.
Näin se äiti ajatteli sitä asiaa ja sanoi sitten isälle, että »osta
sitten vain, jos mieli tekee, sama kai minulle on, mikä palaa, pärekö
vai muu öljy, kunhan vain kehrätä näen. Milloinka sinä sen sitten
ostaisit?»

--Ajattelin, että sopisi ehkä jo huomenna lähteä--olisi vähän muutakin
asiaa kauppamiehelle.

Tämä oli keskellä viikkoa, ja äiti kyllä tiesi, että ne muut asiat
olisi ennättänyt lauantainakin ajaa, mutta ei hän nytkään virkkanut
mitään, ajatteli vain, että kuta pikemmin sitä parempi. Ja jo samana
iltana kannatti isä aitasta sen ison matkakirstun, jossa ukkovaari
ennen vanhaan Oulussa käydessään eväänsä kuletti, ja käski äidin
täyttää sen heinillä sekä panna pumpulia keskelle. Me lapset kysyimme,
minkä tähden siihen ei panna muuta kuin heiniä ja sitten pumpulia
keskelle, mutta äiti käski meitä olemaan vaiti. Isä oli paremmalla
tuulella ja selitti, että hän tuo kauppamieheltä lampun, joka on
lasista ja saattaisi särkyä, jos sattuisi kaatumaan tai reki muuten
tärskähtäisi.



II.

Sinä iltana me lapset pitkän aikaa valvoimme ja ajattelimme sitä uutta
lamppua, mutta se vanha istukas-Pekka, joka kaikki päreet kiskoi, alkoi
jo heti kohta kuorsata, kun päre oli sammutettu. Eikä hän edes
kertaakaan kysynyt, mikä se lamppu oli, vaikka meillä siitä niin paljon
puhetta riitti.

Isä viipyi matkallaan koko päivän, ja se päivä tuntui meistä kaikista
hyvin pitkältä, ettei tahtonut syöntikään käydä, vaikka oli maitovelliä
puoliseksi. Istukas-Pekka se vain söi muidenkin edestä ja kiskoi sinä
päivänä päreitä orren täyteen. Äitikään ei sinä päivänä monta leperettä
kehrännyt, kun aina tuli menneeksi ikkunaan katsomaan, eikö isää jo
näkyisi jäältä tulevaksi. Muutaman kerran hän sanoi Pekalle, ettei
niitä päreitä enää taideta tarvitakaan, mutta Pekka ei sitä puhetta
edes senkään vertaa mieleensä pannut, että olisi kysynyt, miksi nyt ei
enää muka päreitä tarvittaisi.

Vasta iltaista syötäessä kuului ruunan kulkunen kartanolta.

Pala suussa me kaikki lapset kapistimme ulos, mutta isä ajoi meidät
pirttiin ja käski istukas-Pekan tulla kirstua reestä nostamaan. Pekka
jo silloin pankon nurkalla torkkui ja oli siinä käynyt niin kömpelöksi,
että kolahdutti kirstun jalan kynnykseen, kun sitä isän kanssa pirttiin
kantoi. Mutta siitä olisi hän saanut isältä korvilleen, jos olisi ollut
nuorempi mies, mutta hän oli vanha ukko, eikä isä itseään vanhempaa
miestä ole eläessään lyönyt.

Paha hänet ehkä sittenkin olisi perinyt, jos lamppu olisi särkynyt,
mutta ei sille toki tullut mitään.

--Mene uunille, sen tollo! ärjäisi isä Pekalle, ja Pekka nousi uunille.

Mutta isä oli jo ottanut lampun kirstusta ja riiputti sitä kädessään.

--Kas, tässä tämä nyt on, tämmöinen tämä nyt on--tänne lasin sisään
pannaan öljy, ja tuo suikale siellä sisällä on veeku--pysykää ulompana
päreinenne siinä!

--Eikö sitä panna palamaan? kysyi äiti ja siirtyi päreineen vähän
ulommaksi.

--Oletko sinä hupakko--mitenkä se palamaan pannaan, kun ei ole vielä
öljyäkään?

--No, mutta eikö sitten saata panna öljyä?

--Vai öljyä panna, e-hei! Niin sen äkkinäinen luulisi, mutta kauppamies
varoitti moneen kertaan, ettei saa tulen valolla öljyä panna, se
saattaisi syttyä ja polttaa koko talon.

--Milloinkas siihen sitten saa sitä öljyä panna?

--Päivällä, päivällä, etkö sinä jouda päivää odottamaan--ei se niin
kovin kummaa ole!

--Oletko sinä sen sitten jo nähnyt palavan!

--Minäkö? Jo toki montakin kertaa olen lampun palavan nähnyt--olen
nähnyt pappilassa, ja tätäkin jo kauppamiehen luona koetettiin.

--No, paloiko se?

--Paloihan se, ja kun pantiin puodin luukut kiinni, niin olisi nähnyt
vaikka nuppineulan lattialta--katsokaa, tässä on tämmöinen kuuppa, ja
kun tuossa tuli palaa, tämän soikulaisen lasin sisässä, niin valo ei
pääse kattoon jossa sitä ei tarvitakaan, vaan leviää alas kaikki, niin
että näkee vaikka nuppineulan lattialta.

Kyllä meidän kaikkien olisi kovasti tehnyt mieli koettaa, näkisikö
vaikka nuppineulan lattialta, mutta isä ripusti lampun kattoon ja
rupesi syömään.

--Tänä iltana pitää vielä pärevalkeaan tyytyä, sanoi isä syödessään,
mutta huomenna tässä talossa poltetaan lamppua.

--Katsos, isä, Pekka on tänäpäivänä kiskonut orrellisen päreitä.

--Ka, eikö ole kiskonut--kyllä nyt on syttyjä täksi talveksi--muuhun ei
nyt enää päreitä tarvitakaan.

--Tarvitaan niitä siltä vielä saunassa ja navetassa, sanoi äiti.

--Mutta tuvassa poltetaan lamppua, sanoi isä.



III.

Tänä yönä en nukkunut senkään vertaa kuin edellisenä, ja kun aamusella
heräsin, olisin melkein itkenyt, jos olisin iljennyt, kun muistin, että
lamppu vasta iltasella pannaan palamaan. Olin nähnyt unta, että isä
yöllä pani öljyä lamppuun, ja että se sitten koko päivän paloi.

Heti päivän tultua kaivoi isä siitä matkakirstusta isomahaisen putelin
ja kaatoi siitä jotakin pienempään puteliin. Olisimme mielellämme
kysyneet, mitä siinä putelissa oli, mutta emme uskaltaneet, sillä isä
oli niin totisen näköinen, että meitä vähän pelotti.

Mutta kun hän laski lampun alemmaksi katosta ja rupesi sitä ruuvaamaan
ja vääntelemään, niin ei äiti enää malttanut olla ääneti, vaan kysyi:

--Mitä se isä nyt tekee?

--Panen öljyä lamppuun.

--No, vaan särethän sinä sen--mitenkä sinä saat tuon sijoilleen, jonka
irti väänsit?--Äiti ei tiennyt, emmekä me muutkaan tienneet, miksi
sanottaisiin sitä, jonka isä oli lasiastiasta irti vääntänyt. Isä ei
virkkanut mitään siihen, käskihän meidän vain pysyä loitommalla. Sitten
hän kaasi siitä pienemmästä putelista siihen lasiastiaan, niin että se
tuli melkein täyteen, ja nyt me arvasimme, että isommassakin putelissa
mahtoi olla öljyä.

--No, eikö siihen nyt tulta pannakaan? kysyi äiti taas, kun kaikki ne
irti väännetyt kalut olivat paikoillaan ja kun näki, että isä nosti
lampun kattoon.

--Nytkö päivällä?

--Niin, no saisihan tuota nyt koetella, mitenkä se palaa.

--Kyllä se palaa--odota vain iltaa eläkä hätäile!

Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja
romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa hytkähti ja öljy
lampussa liikahti.

--So, so! sanoi isä. Mitä sinä nyt?

--Toin pärepölkyn sulamaan--eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko.

--Eihän sitä ole pakko kiskoakaan, sanoi isä ja iski meille silmää.

--No, ei kai se tuommoisenaankaan pala.

--Eihän sen ole pakko palaakaan.

--Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakaan?

--Entäs jos ei kiskottaisikaan.

--Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee.

--Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu?--Kun isä tämän
sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka
asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.

--Se on lamppu, ja kun se palaa, niin ei pärevalkeaa enää tarvitakaan.

--Vai ei tarvitakaan, sanoi Pekka ja lähti muuta puhumatta
havutukilleen tallin taakse. Pekka pienenteli itsensä korkuisen
havukoon sinä päivänä niinkuin muinakin, mutta muulta väeltä ei
tahtonut tulla mitään valmista. Äiti koetti kehrätä, mutta kuontalo ei
kulunut puolilleenkaan, kun hän jo rukkinsa syrjään siirsi ja lähti
ulos.

Isä vähän ensin kirvesvartta veisteli, mutta tottapa työ oli
vastahakoista, koska se kesken jäi. Äidin mentyä meni isäkin; lieneekö
kylään mennyt, vai minne. Mennessään hän kielsi meitä minnekään
lähtemästä ja uhkasi kurittavansa, jos kuka meistä sormellaankaan
lamppua koettelisi. Mutta ennen me olisimme papin kaulusta uskaltaneet
mennä koettelemaan kuin lamppua. Se meitä vain pelotti, että jos se
nuora, josta se orressa riippui, itsestänsä yht'äkkiä katkeaa ja sitä
sitten sanotaan meidän syyksemme.

Ikävältä meistä kuitenkin rupesi aika pirtissä tuntumaan, ja kun ei
muuta tiedetty, päätettiin lähteä miehissä mäkeen. Koko kylällä oli
yhteinen vesitie joelle, ja samassa paikassa oli hyvä mäki, josta
keikka juoksi aina avannon toiselle puolelle pitkän matkan.

--Tuolla tulevat Lamppulan lapset! huusivat kylän lapset, kun näkivät
meidän tulevan.

Me kyllä ymmärsimme, mitä he sillä tarkoittivat, mutta kuitenkin
kysyimme me: »Mitkä Lamppulan lapset--eihän meidän talon nimi ole
Lamppula.»

--Jos kohta--mutta eikös teille ole ostettu semmoista lamppua?

--No, mutta mistä tekin sen jo tiedätte?

--Sinun äitisi oli meidän pihan läpi kulkiessaan sanonut äidille, että
teidän isänne on kauppamieheltä ostanut semmoisen lampun, että, kun se
palaa, näkee vaikka nuppineulan lattialta, sanoi lautamiehen tyttö.

--Se kuuluu olevan ihan samanlainen kuin se, joka on pappilankin
salissa--niin kertoi teidän isänne meillä vast'ikään, ja minä itse
kuulin sen, sanoi kievarin poika.

--No, onhan teillä sitten semmoinen lamppu? kysyivät kaikki kylän
lapset.

--On, mutta ei sitä nyt saata mennä katsomaan, kun se ei päivällä pala;
mutta kun ilta tulee, niin sitten mennään kaikki.

Me laskea jyrräsimme mäkeä hämäriin asti, ja aina kun noustiin mäen
päälle, niin puhuttiin kylän lapsille lampusta.

Sillä lailla kului aika nopeammin, kuin luultiinkaan, ja kun oli vielä
viimeisen kerran laskettu, niin lähdettiin miehissä kotia kohti
juoksemaan.



IV.

Pekka seisoi vielä havutukkinsa ääressä eikä edes päätäänkään
kääntänyt, vaikka me huusimme hänelle kaikki yhteen ääneen, että tulisi
katsomaan, kun lamppu pannaan palamaan.

Yhdessä avauksessa syöksähdimme tupaan koko lapsilauma.

Mutta siinäpä meille jo tulikin seisaus. Lamppu olikin jo pantu
palamaan ja loisti katosta meitä vastaan niin kirkkaasti, ettemme
osanneet muuta kuin silmät sirrallaan siihen tirkistellä.

--Ovi kiinni, ostolämmin! huusi ääni pöydän päästä.

--Lentävät kuin kanat tuleen, kuului äiti toruvan karsinasta päin.

--Ei tuo kumma ole, jos sitä lapset säikähtävät, koskapa minä, vanha
ihminenkään, en osaa muuta kuin päivitellä, kuului kievarin vanha
emäntä sanovan.

--Mutta joka paikkaan se meidänkin tyttö ennättää, sanoi lautamiehen
miniä.

Kun silmät alkoivat vähän selvitä, huomasimme me vasta, että tupa oli
naapurin väkeä puolillaan.

--No, tulkaa nyt lapset vähän likemmäksi, että oikein näette, puhui isä
paljoa lempeämmällä äänellä kuin äsken.

--Kopistelkaa lumi jaloistanne ja tulkaa tänne karsinaan, täältä se
oikein korealta näyttää, sanoi taas vuorostaan äiti.

Kuurtaen kaartaen me kiersimme äidin luo ja istuimme kaikki rinnakkain
hänen viereensä penkille. Nyt me vasta hänen turvistaan uskalsimme
oikein ruveta lamppua tarkastelemaan. Emme juuri olleet ajatelleet,
että se ihan tuolla tavalla palaisi, kuin se nyt paloi, mutta kun taas
mietimme sinne ja tänne, niin kyllä se tuossa nyt paloi, niinkuin
pitikin. Ja kun vielä vähän aikaa katselimxne, niin tuntui meistä, kuin
olisimme jo aikoja sitten ajatelleet, että sen pitäisi palaa, niinkuin
se nyt paloikin.

Mutta sitä emme kuitenkaan osanneet ymmärtää, mitenkä tuli oli saatu
tuonne lasin sisään. Kysyimme sitä äidiltä, mutta äiti sanoi:
»Tottapahan sitten saatte nähdä».

Kilvan kyläläiset lamppua kiittelivät, ja mikä mitäkin sanoi. Kievarin
vanha emäntä sanoi, että »sehän paistaa ihan yhtä tasaisesti kuin
taivaan tähti». Kipeäsilmäisestä lautamiehestä oli se siitäkin syystä
mainio, »ettei siitä ollenkaan savua lähtenyt, jotta sitä saattaisi
vaikka kamarissakin polttaa, eivätkä seinät mustuisi ollenkaan». Siihen
sanoi isä, että »kamaria vartenhan se alusta pitäen on tehtykin, mutta
hyvä se on näin pirtissäkin, kun ei tarvitse monen päreen kanssa
tuhrata, ja tällä yhdellä tulella näkee koko joukko, vaikka kuinka
monta olisi».--Kun äiti virkkoi, »ettei kirkon pienempi ruunukaan sen
kirkkaammin valaise», niin isä käski minun ottaa aapisen ja mennä
ovensuuhun koettamaan, tokko tuolla lukea näkisi. Minä menin ja aloin
lukea »Isämeitää». Mutta silloin kaikki sanoivat, että »se poika osaa
sen ulkomuistista». Silloin äiti sieppasi minulle virsikirjan hyllyltä,
ja minä rupesin lukemaan »Jerusalemin hävitystä».

--No, ei häntä kummempaa ole vielä ennen nähty! ihmettelivät
kyläläiset.

Sitten isä vielä sanoi, että »jos kellä olisi nuppineula, niin saisi
viskata sen lattialle, ja se kyllä paikalla löytyisi».

Lautamiehen miniällä oli nuppineula rinnassa, mutta kun se heitti sen
lattialle, niin se menikin sillan rakoon, eikä sitä löydetty, vaikka
mitä olisi tehty.



V.

Vasta kun kyläläiset olivat lähteneet pois, tuli Pekka pirttiin.

Hän ensin vähän silmiään siristi lampun outoa valoa vastaan, mutta
riisui sitten vain rauhallisesti nutun päältään ja töppöset jalastaan.

--Mikä se tuolla katon rajassa killuu niin, että silmiä häikäisee?
kysyi hän viimein, kun oli saanut sukkansa orrelle asetetuiksi.

--Arvaappas nyt, mikä se on, sanoi isä ja vilkutti äidille ja meille
silmää.

--En minä häntä arvaa, sanoi Pekka ja läheni lamppua.

--Ehkä se on kirkon ruunu, ivasi isä.

--Jos lienee, arveli Pekka, mutta oli jo tullut uteliaaksi ja aikoi
koetella lamppua.

--Ei sitä koetella tarvitse--pitää se uskoa koettelemattakin.

--No, no--en minä häntä tahdokaan, sanoi Pekka vähän vapisevalla
äänellä ja vetäytyi penkilleen ovensuuseinälle.

Äidin taisi käydä Pekka parkaa vähän sääliksi, koskapahan rupesi
selittämään hänelle, ettei se ruunu ole, mutta että sitä sanotaan
lampuksi, ja että siinä palaa öljy, eikä nyt enää tarvitse pärettä
polttaakaan.

Pekka ei kuitenkaan siitä puheesta ymmärtänyt sen enempää, kuin että
rupesi tuota päivällä tuomaansa pärepölkkyä kiskottavakseen
pienentelemään, mutta isä sanoi hänelle, että »johan minä päivällä
sanoin, ettei nyt enää tarvitse päreitä kiskoa».

--Enhän minä häntä enää muistanut, mutta olkoon sitten, koska ei enää
tarvitse--ja Pekka pisti pärepuukkonsa seinänrakoon.

--Kyllä se nyt siinä ruostumaan joutaa, sanoi isä, mutta Pekka ei enää
puhunut mitään.

Vähän ajan perästä hän rupesi kenkiään paikkaamaan. Kurotti orrelta
päreen, pisti sen pihtiin ja istui jakkaralleen pankon nurkkaukseen. Me
lapset huomasimme sen ennen kuin isä, joka, selin Pekkaan päin,
kirvesvarttaan lampun alla veisteli. Emme kuitenkaan mitään virkkaneet,
mutta nauraa kuhersimme vain keskenämme ja ajattelimme, että »annas,
kunhan isä näkee--mitähän sanoo!» Ja kun isä sen näki, niin hän astui
kädet kupeissa Pekan eteen ja kysyi hyvin pilkaten, että »mitä sinä
siinä nyt niin tarkkaa teet, kun et muiden tulella näe?»

--Kenkiänihän minä tässä paikkaan, sanoi Pekka.

--Vai kenkiäsi sinä paikkaat--mutta jos et näe sitä työtäsi tehdä sillä
tulella, jolla minä, niin mene sitten päreinesi vaikka saunaan tai
saunan taakse.

Ja Pekka lähti.

Pisti kengät kainaloonsa ja otti jakkaransa toiseen käteen, päreen
toiseen. Hiljalleen hän kyhni ovesta porstuaan ja kolisteli sieltä
kartanolle. Päretuli roihahti tuulessa tavallistaan isommaksi, ja soma
rusko valaisi vähän aikaa aittoja, tallia ja navetan päätyä. Tuota me
lapset ikkunasta katselimme, ja se oli meistä hyvin kaunista. Mutta kun
Pekka saunan ovesta sinne sisään kumartui, niin pimeni taas kaikki
kartanolla, ja sen sijaan näimme me vain lampun häikäisevän kuvaimen
mustassa ikkunassa.

Sen perästä ei meillä enää pärettä pirtissä milloinkaan poltettu.
Lamppu se vain katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät
sunnuntai-iltoina ihmetellen katselemassa. Koko pitäjässä kohta
tiedettiin, että meidän talo oli ensimmäinen, jossa--pappilaa lukuun
ottamatta--alettiin lamppua polttaa. Meidän jälkeen osti lautamies
samanlaisen lampun, kuin meidänkin oli, mutta kun hän ei sitä
milloinkaan sytyttämään oppinut, niin hän möi sen kievariin, ja siellä
se on vielä nytkin. Köyhemmät talot eivät ole vielä yrittäneetkään
lamppua itselleen hankkia, vaan tuhraavat vielä tänäkin päivänä pitkät
puhteensa pärevaikean ääressä.

Mutta sitten, kun meillä oli lamppu ollut vähän aikaa, piilusi isä
tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan
mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särettiin ja sijaan
tehtiin uusi uloslämpiävä, peltiniekka.

Vanhan uunin kivistä Pekka teki saunaan uuden kiukaan, ja niiden kanssa
muuttivat sinne sirkatkin, koskapa niitä ei sen koommin enää ole
tuvassa kuulunut. Isä on siitä hyvillään, mutta meille lapsille tulee
välistä pitkinä talvi-iltoina entisiä aikoja ikävä, ja silloin me
juoksemme sirkkoja kuuntelemaan Pekan luo saunaan, jossa hän yhä vielä
pärettä polttaen iltojansa viettää.



SIPOLAN AAPON KOSIORETKI.



I.

On lauantai-ilta loppupuolella elokuuta. Loppuneet ovat viikon
kiireiset leikkuutyöt; vasta kylpemästä tullut väki istuksii hämärässä
tuvassa, ja somasti hohtavat kaikkien yllä puhtaat, valkoiset paidat.
Etuikkunain ääressä miehet päätänsä sukivat, mikä luukammalla, mikä
liinaharjalla, mutta karsinassa istuu naisväki ja hiuksiansa
palmikoille laittelee. Jutellaan siinä ja tarinoidaan eikä ennen
heretä, kuin höyryävä perunapata on liedeltä pöydälle siirtynyt.
Paikallensa sitten kukin pöytään ehtii, eikä kotvalle muuta kuulu kuin
piimän särpimistä ja tuoppien kolahtelemista pöydän honkaiseen pintaan.
Mutta vähitellen kuorikoko kunkin edessä suurenemistaan suurenee ja
padan mustanpaistava pohja käskee syömämiehiä herkeämään. Kohta
nouseekin väki pöydästä ravittuna, ja pian kumpuaa miesten piipuista
sinertävä savu kohden tuvan nokisia orsia. Uudistuu äskeinen puhekin,
ja hilpeästi hyppelevät ajatukset sukkelain sanojen selässä, kun mieli
on rauhainen ja tyyni ja lepopäivä vartoo.

Muut ovat jo aikoja äänessä olleet, mutta talon isäntä, harvapuheinen
Aapo, ei suutaan avaa. Ei näytä muiden puheista huolivan eikä sekaudu
niihin; istuu vain ääneti pöydän päässä, piippunykä hampaissa, seinää
vasten nojaten. Luulisi miehen melkein nukkuvan siinä, ellei rätisevä
koppa ja pöllyävät savupilvet ilmoittaisi hänen henkensä työstä. Eipä
kuitenkaan kukaan pidä lukua hänen äänettömyydestään, sillä
tuommoinenhan on mies ollut jo melkein siitä pitäen, kun isä vainaja
isännyytensä hänelle jätti ja itse muutti tuvan turvekaton alle
asumaan. Eipä silti, että Aapo ennenkään olisi ketään puheellaan pulaan
pannut. Pienuudesta pitäen on hän ollut harvasanainen ja ajatuksiaan
muille uskomaton mies--ja siksipä hänestä pitäjän mielipide useinkin
arveli, että »jos hän ei juuri tuhmimpiakaan ole, niin eipä järin
teräväpäinenkään».

Pahat kielet, jotka aina syitä löytävät jos mihin ja kaikkien asioista
puhuvat eivätkä jätä hiljaistakaan rauhaan, ne kuitenkin yhä
juttelivat, että Aapon alakuloisuuteen on syynä yksistään se, ettei hän
saa millään lailla emäntää taloonsa. Rukkasia niitä on vain joka
talosta satanut, vaikka Sipola on rikas talo, vaikka äidit ovat
puolella olleet ja kanttori puhemiehenä.

Illan kuluessa alkoi Aapon piippu kuitenkin sammumistaan sammua, ja
rupesipa mies tuosta vähitellen liikahtelemaan ja korvaansa miesten
tarinoihin kallistamaan. Eivät ne häntä kuitenkaan tainneet erittäin
huvittaa, koskapahan hän kohta muistutti miehiä, »etteiköhän maatamenon
aika jo olisi käsissä, jos mieli huomenna kirkkoon nousta».

Eivätpä miehet nyt kuitenkaan maata joutaneet, sillä mökin Tuomas
kertoeli parast'aikaa rosvotarinoita ja sanoipa erään nähneensäkin
monena iltana talonsa ympärillä vainuavan. »Eikä sitä Vahtikaan tahdo
haukkua, mikä mies se sitten lieneekään.» Tuota kaikki pojat, jotka
suummalla ovea istuivat, kovasti kummeksivat, renki Kalle kaikista
enimmän, mutta toisilleen ne siinä silmää iskivät ja ajattelivat:
»Taisipa se olla sen rosvo».

Ja jäipä kuin jäikin Aapokin hauskaa pakinoimista kuuntelemaan,
ehdottipa vielä itsekin tuo harvapuheinen mies, että »sietäisihän siitä
vallesmannille tieto antaa, koska niitä niin läämältään liikkuu».
»Niinpähän taitaisi tehtävä olla», arveli tuohon Tuomas, mutta penkin
päästä meinaili Kalle, että »eikö liene turhaa työtä--kyllä ne
kinttunsa katsoo».

Siinä rupatellessa alkoi yö pimitä, ja vihdoin alkoi väki levolle
hankkiutua. Nuttunsa kukin naulasta otti, heitti sen hartioilleen ja
siirtyi, mikä aittaan, mikä tallin ylisille, mikä minnekin. Maata eivät
kuitenkaan kaikki menneet, sillä olisitpahan pirtin perälasista
katsahtanut tummalle pihalle, olisit ehkä huomannut valkohousuisia
olennoita hiipimässä siellä. Nuttu korvissa kulkivat he seinämiä
pitkin, kurkistellen nurkista jälelleen, mutta maantielle päästyään
juoksivat he sen, minkä jalat kannattivat, lähimmäisen tienkäänteen
suojaan. Tämä tämmöinen varovaisuus oli välttämätön Sipolan rengeille
ja kasakoille, sillä Aapo oli kovin vihainen, ja sen hän heti kohta
pani työstään pois, jonka tiesi yöjalassa kulkeneen.

Lopulta ei tupaan jäänyt muita kuin Aapo ja Tuomas, joka tämäkin,
kopistettuaan »kahvit» piipustaan, alkoi haukotellen hakea nuttuaan
naulasta. Mutta Aapo liikautti itseään lasin kohdalle ja kysäisi:

--Joko sitä aiotte levolle mennä?

--Jopahan se lie makuunkin aika--vanhaa enemmän nukuttaa kuin nuoria,
ja jopa näkyvät pojatkin täältä urjenneen.--No, enhän saa nutustani
selvää, mihinkähän sen paninkaan.

--Olisi minulla vielä hiukan puhelemista kanssanne.--Muistattehan sitä
äskeistä puhettamme pellolla?

--Muistan kaiketi. Kas, tuossahan on nuttu.--Ettäkö todenteolla
aikoisit niinkuin naimapuuhiin ruveta.--No, tarvitseehan kunnon talo
emännänkin.

--Sepä se on, sepä se on--äitikin alkaa jo käydä vanhanpuoliseksi, ja
pitäisihän minunkin aikanani naida.

--Niinpä niin--nuorra naida pitää, vaatii se siihen vielä vanhanakin,
niinkuin sananlasku sanoo--emäntäähän tässä tarvittaisiin, joka talon
kunnossa pitäisi. Vaan mahtaisiko tuosta meidän Annusta olla?

--Annun laista minä aina olen ajatellut ja miettinyt, joka ei tyhjää
koreile eikä kopeile--ettehän pane vastaan, jos hän itse suostuu?

--Josko itse suostuu--sitä väliä minä en tiedä, niinkuin jo päivällä
pellolla sanoin, nimittäin sitä tytön omaa mieltä tässä asiassa--mutta
mikäpähän pitäisi! Olethan poikamies ja kelpo mies, niinkuin isäsikin
ennen. Luulisipa tytön katsovan etuaan, kun pääsee taloon, mutta
käskemään en mene enkä taas kieltämäänkään, sillä en tuota ole
ennenkään tehnyt, ja ovathan nuo tyttäreni muutkin miehelle päässeet,
yhtä hyvin kuin rikkaampienkin lapset.--Parasta on, että itse käyt
puheillaan.

Näin tarinoi tyytyväisenä Tuomas ukko, pisti piippunsa taskuun ja astua
kyhnysteli verkalleen pirtistä porstuaan. Portaita myöten kohosi hän
sitten porstuan yläsillalle, jonne hänellä oli vakituinen makuusija
laitettu, kun hän Sipolassa päivätöitään teki. Ja nahkaset korvilleen
vedettyään vaipui vanhus pian uneen.

Mutta kauan vielä ukon mentyä istui Aapo äänetönnä katsellen ikkunasta
tummaan ulkoilmaan--eikä tuvassa kuulunut muuta kuin sirkan vapiseva
sävel seinänraossa lähellä uunia. Hiljaa oli kaikki, hiljaa tuvassa,
hiljaa ulkona--ja näyttipä yksinäinen mies jo käyvän hiukan
levottomaksi. Syvän huokauksen hän rinnassansa huokasi, kohosi
seisoalleen, otti nuttunsa naulasta ja istuutui taas. Mietti sitten
taas, tempasi viimein kenkänsä orrelta ja alkoi niitä jalkaansa vetää.

Oikeaan jalkaansa jo kengän veti, vieläpä varrenkin alaspäin kiersi,
mutta vasempi kenkä jäi jo puolitiehen jalkaan. Päivän koittoon olisi
hän siinä ehkä saattanut istua, ellei karsinapuolelta tupaa olisi
alkanut kuulua hiljaista vikinää ja ripinää ja kaksi hiirtä juosta
piipertänyt yht'äkkiä hänen eteensä.

Päivällä ei Aapo suinkaan olisi mokomia pahaisia säikähtänyt ja olisi
hän silloin antanut hiirten niinkuin muidenkin pienten elukkain
elämäänsä rauhassa elää, mutta nyt häntä vähän vavahdutti niiden
pimeässä kiiltävät silmät, ja niinpä hän ihan kuin tietämättään
potkaisi vasemmalla jalallaan niin, että kenkä kolisten lennähti aina
sopelle saakka ja hiiret sitä tietään pakenivat sinne, mistä tulleetkin
olivat. Tuosta pikku pölähdyksestä tointui nyt Aapo, ja kenkänsä
noudettuaan ovensuunurkasta veti hän sen kiireesti jalkaansa. Kaikista
miehen tempuista näkyi, että hänellä nyt mahtoi olla mielessä jotain
tavallista arveluttavampaa ja entistään oudompaa, koskei hän
mielinytkään maata mennä, vaikka oli sitä muille tyrkyttänyt.

Muulloin uneliasta isäntää ei nyt näyttänytkään nukuttavan,
mietityttihän vain kovasti. Lopulta hän nyt kuitenkin kiireesti veti
harmaasarkaisen pyhätakin ylleen, pisti piipun kukkaroineen
lasinpenkiltä taskuunsa ja hiipi hiljaa ulos porstuaan. Täälläkään hän
ei kuullut hiiskaustakaan, ainoastaan yläsillalla kuorsasi Tuomas ukko.
Porstuan lotisevia siltapalkkeja pitkin astui hän sitten varovasti
ulkoilmaan. Yön hiljaisuus oli käärinyt talon ja pihan ja kuhilaspellon
hämäräiseen peittoonsa. Hiipielihän tuolla kuitenkin talon kissa
kiiltävin silmin märässä heinikossa ja silloin tällöin kalahtelivat
maantien takana yösyötässä kulkevan lehmikarjan rautakellot. Mutta
muuta vaarallisempaa ei Aapon kuunteleva korva tavannut, kun hän
varovasti hiipi aittojen ja tuvan välisestä solasta veräjälle. Tässä
seisahtui hän vielä kerran kuuntelemaan, tähysti tarkasti taakseen,
mutta kun ei mitään kuullut eikä tietäkään liikkeessä nähnyt, pistäytyi
hän sulkupuiden välitse maantielle.

Puolen virstan paikoille kulettuaan juhlallisen tummassa yössä, jossa
ainoastaan joku iltaruskon häikäisemä tähtönen siellä täällä himmeästi
tuikki, tuli hän paikkaan, jossa maantie tekee äkkipolvekkeen ja
jyrkkänä sadeveden uurtelemana törmänä kohoaa kulkijan eteen. Tämän
mäen alle ehdittyään, seisahtui hän yht'äkkiä ja säpsähti. Mäen päältä
alkoi kuulua kummallinen töminä. Ensimmältä se kuului hiljempää,
ikäänkuin kaukana kulkeva ukonilma, mutta läheni lähenemistään yhä
kasvavalla vauhdilla ja kuminaila--ja ennenkuin Aapon hitaat tuumat
ennättivät päästä selville siitä, mitä tuo mahtoi olla, töytäsi mäen
päältä kiviin tulta iskevin kavioin korskuva hevoslauma. Ellei Aapo
olisi nopeasti hypännyt ojaan, josta lika hänen ympärilleen roiskahti,
olisi hänestä siinä paikassa tullut multaisen maantien miehiä. Mutta
kun hän noin kiireesti sivulle siirtyi, niin pelästyivät vauhkot
hevosetkin hänen valkeita housujaan, kaarsivat nekin vähän syrjään ja
kiitivät sitten maha matalana näkymättömiin.

Noustuaan tielle ja toinnuttuaan hiukan, tempasi Aapo ison kiven
kouraansa ja karjaisten kiukkuisella äänellä: »ääh!», johon hiljaiset
metsät vastasivat: »ääh!», lähetti hän sen vonkuen menemään jo kaukana
kumisevan hevoslauman jälkeen.

--Likasin puhtaat housuni tuossa mokoman likarapakossa, mutisi Aapo
kämpiessään törmää ylös ja puhdistellessaan savettuneita vaatteitaan.--
Perkeleen kylänkonit! oli hän vähällä sanoa, mutta ei kuitenkaan
sanonut, sillä kiroaminen on jumalansanassa kielletty.

Äkämielin hän ensimmältä asteli, että kengät lotisivat ja sora
kantapäissä kohosi. Pian talttui hän kuitenkin ennalleen, kun kääntyi
valtatieltä syrjäpolulle, joka vei Tuomaalaan.--Sillä Tuomaan tyttären
luo oli nyt Aapo matkalla, oli Annun luo menossa asiastaan puhumaan.
Yöjalkaretkellä oli nyt se Sipolan isäntä, joka aina ennen oli muita
siitä kovasti kieltänyt. Syrjäistä metsäpolkua hän öiseen aikaan
asteli; kulki kaitaista kinttutietä, joka alamäen rinteestä metsien
poikki luikerteli tuuhean viidakkolehdon halki, jonne ruskokaan ei
kuontunut valaisemaan. Arkana asteli mies, ja kokoon oli kuristunut
sydän hänen rinnassaan, sillä oudolta tuntui tämä salainen kulku, ja
usein kompastui jalka pimeässä milloin kiveen, milloin kantoon.
Viettelipä mielensä silloin häntä takaisin kääntymään ja jättämään
sillensä koko tuuman, mutta tukehdutti hän kuitenkin tämän halunsa ja
kulki eteenpäin.



II.

Tuomaalan mökki on sievoinen mökki, rakennettuna pienoisen
luhtarantaisen lampipyörylän rannalle. Häämöttää siinä nyt hämärän
sisästä vähäinen vasta tehty tervanurkkainen pirttirakennus, sen kanssa
nurkakkain ovat pihanpäähuoneet, ja taampana seisoo aittapari, joista
toinen on vaatehuone, toinen eloaitta.

Hiljaistahan täällä on, hiljaista ja äänetöntä elokuun yön viileässä
helmassa. Narahtaa kuitenkin tuolloin tällöin tuolta lammelta poikiaan
kuletteleva sorsa, ja väliin kalahtaa kujasta pikkuhärän kaulassa
rautainen kello, kun lähelle työntäytynyt lehmävasikka siihen
hännällänsä huiskauttaa. Mutta eipä sitten kaukaan aikaan taas kuulu ei
sorsan narahdusta eikä kellon kalahdusta.

Yht'äkkiä tuosta kuitenkin mörähtää yhteen ääneen koko pikkukarja,
kello kalisee, ja tutusti ynisten rientävät vasikat porstuan ovesta
tulevaa naista vastaan. Ystävällisesti tämä heille huhuaa, lähestyy
sanko kädessä ja panee sen piha-aidan toiselle puolelle. Kilvan vasikat
astiansa tyhjentävät, keikauttavat sen sitten kumolleen ja vieläpä
pohjankin puhtaaksi nuoleksivat. Mutta pian poistuu solakkavartaloinen
tyttö, astuu helkytellen solasta aitallensa ja sinne katoaa. Hetken hän
siellä vaateortensa ääressä viipyy, pukee yllensä puhtaan hameen ja
punareunuksisilla hihansuilla koristetun ostopalttinasta ompelemansa
pyhäpaidan. Kaulaansa kiertää hän Kallelta saamansa pihkahelmet ja
sormeensa sovittaa kultasormuksen, sillä hän on Kallen salainen
kihlattu, on ollut jo helluntaipyhistä saakka. Istuu sitten aitan
kynnykselle, leuka käteen nojaten, ja katselee, katselee metsän laitaan
kesantopellon poikki, ja sitten ahotietä pitkin.

Mutta sitä, jota hän odottaa, ei vielä näy--ei näy muuta kuin mustaa,
pimeätä metsää ja ylempänä himmeästi rusottelevaa iltataivasta.
Rapsahtaapa tuosta yht'äkkiä sitten kuitenkin hänen takanansa aita.
Mutta se onkin vain Vahti, joka nyt päivällisiltä juoksuiltaan
kotiutuu. Hiljaa vikisten ja tuuheata häntäänsä tuttavallisesti
heilutellen se tytön luo juoksee ja laskee päänsä hänen polvilleen.

--Vahtimiestä, voipa sitä Vahtimiestä--mistäs nyt tulet ja mikset
miesten matkassa kule?--Mutta nyt kohoavat koiran korvat pystyyn, pää
luikahtaa tytön käsien alta, ja muristen alkaa se juosta metsäpolulle
päin. Sitten ärähtää se äkkiä äkäiseen haukuntaan, mutta vaikenee vähän
ajan päästä ja tuntuu vikisevän, niinkuin koira tutulle miehelle
vikisee.

Vaan poispäin kääntää tyttö päänsä, nojaa poskensa vasten vasempaa
kättänsä ja katselee kohden hämärää iltatähteä, joka tuvanharjan takaa
jo alkaa pilkutella. Ei hän ole mitään näkevinään eikä kuulevinaankaan,
vaikka Kalle lähenee ja koiran kanssa tullessaan telmii. Eikä hän
päätänsä käännä sittenkään, vaikka Kalle aivan vieressä yhä Vahdin
kanssa mellastelee. Vähän hän kuitenkin sitä kääntää, niin vähän, että
vain parahiksi saattaa sanoa hyvin kuivalla ja välinpitämättömällä
äänellä:--Ka, hyvää päivää--sinäkö se oletkin, minä luulin, että kuka
se on.--Sitten hän kääntää päänsä pois ja alkaa taas hyräillä
itsekseen.--Päivää, päivää! vastaa Kalle, mutta pelailee vain sillä
välin vielä koiran kanssa.--Vahti seh! anna vieraan olla rauhassa!--
Vahti hyppää Annun luo, nuolaisee häntä poskelle ja laukata kaapaisee
siitä häntä suorana pihaan, jossa vasikat ensin hyppäävät mörähtäen
askeleen syrjään, mutta seisahtuvat siihen ja märehtivät sitten taas
yhtä rauhallisesti kuin ennenkin.

--Minkä tähden sinä niin kauan viivyit?

--Mikä lie isäntään tänä iltana mennyt, kun se ei maata lähtenytkään.
Sinne se vain jäi istumaan ja isäsi jäi kanssa. Porstuasta kuulin, että
ne siellä jotakin juttelivat. Meitä oli monta miestä, jotka olisimme
odottaneet isännän maata menoa, mutta kun ei siitä valmista tullut,
niin ajattelin minä, että kun näkee, niin nähköön, ja sitten päästiin
kuin päästiinkin hiipimällä pois. Maantiellä oli kaikki kylän hevoset,
me hyppäsimme selkään ja ann' mennä vain! Teidän tienhaarassa
käännytettiin hevoset takaisin, lyötiin kämmeniä yhteen ja monen miehen
parkaistiin--mutta sitähän minun piti, että meidän isäntä kuuluu
lähtevän emäntäperiin. Se poika se kuuluu taas alkavan kosia, kuulemma.

--Joko taas?--Ja kirkonmäelläkö niinkuin aina ennenkin, lukkari
puhemiehenä?

--Senpähän sitten näkee, mutta tosi sillä vain mielessä kuuluu olevan.
Meidän Tiina sanoi kuhilaan takana kuulleensa, että hän oli isäsi
kanssa sinusta puheita pitänyt.

--No, mitäs isä oli sanonut?

--Luvanneen kuului, jos itse tahdot.

--Mitäs, jos tahtoisin?

--Onhan meidän isäntä vielä poikamies--

--Ja vielä tuoreimmassa iässään--

--Vaikka jo viideskymmen alulla--

--Mutta se on siivoluontoinen ja hyvälukuinen--

--Ja veisatakin osaa.

--Eikä käy yöjalassakaan, niinkuin sinä.

--Mutta huomenna se tulee sinun luoksesi ja kihlat tarjoo--mitäs sanot?

--Senpähän saat sitten kuulla.

Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta myöskin kesäyön
tyvenessä hämärässä, ja kiireesti kulkivat hauskat hetket. Mutta ei
Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen olla kotona, ennenkuin
päivä valkenisi.



III.

Tummaa tietänsä käveli Kalle takaisin. Hiljainen yöllinen tuuli oli
alkanut hengitellä ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen
eteen, eikä nyt enää yhtään tähtöstä näkynyt. Melkeinpä pilkkopimeässä
kulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon halki, sitten
kolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota mukavampaa
metsätietä myöten, joka maantielle saattoi.

Vähän aikaa kulettuaan seisahtui hän ja kuulosti.

--Mikä peijakas siellä veisaa, vai korvaniko tilliä soivat

Eivätpä hänen korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni
lähenevä ääni, ja pian erotti kuunteleva mies tutun virren nuotin,
tunsi hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan
Aapon, omaksi ääneksi.

Ensin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että
onhan nyt pimeä.--Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee--eihän vain?--
ja nyt oli kaikki selvillä.

Ja kun valkeat housut puiden välistä vilahtivat, hyppäsi Kalle koppina
polulta metsään ja parkaisi julmalla äänellä.

Tulijasta oli matka metsätien hiljaisessa synkeydessä alkanut tuntua
vähän oudolta, semminkin kun hän nyt tiesi tekevänsä sitä, mistä aina
ennen oli väkeänsä kovasti kieltänyt. Senpä vuoksi ja ehkäpä vähän
rosvojenkin pelosta oli hän alottanut virren. Mutta kurkkuunpa katkesi
juuri lähtemäisillään oleva sävel ja yhtä katkonaisesti siihen metsän
seurakunta tuolta kaukaa vaaran kylestä vastasi. Kauhistuksen kamalalla
äänellä kirkaisi hirmuisesti säikähtynyt mies ja oli siihen paikkaansa
istuilleen typertyä. Mutta sai hän kuitenkin siksi luontoaan lyödyksi,
että osasi hänkin tien viereen hypätä. Kova läähätys kuului sieltä
nauruaan pidättelevän Kallen korvaan, ja itse tunsi isäntä, että
housunsa melkoisesti lepattivat vapisevia sääriä vasten. Vastakkain
seisoivat siinä nyt toinen toisella puolen tietä isäntä ja hänen
renkinsä.--Kovasti pelotti Aapoa, sillä muisti hän tämäniltaiset
rosvotarinat ja arveli tuolla mustien puitten takana metsäläisten
väijyvän. Ajatteli hän ensin jo pakoonkin lähteä, mutta uskallus petti,
sydänala kovin pelosta temmelsi ja jalka ei ottanut totellaksensa. Ja
sitten hän jäi paikalleen seisomaan ja tuumi, että ehkä olisikin
parasta, jos ei liikkuisi. Puukkonsa hän kuitenkin tupestansa sujutti
ja painoi sen petäjän kaarnaan, jotta se paremmin käsillä olisi, jos
niiksi tulisi.

Mutta Kallesta alkoi tämä piilosilla olo jo tuntua ikävältä. Hän kohosi
suoraksi ja kysyi kovin rosvon äänellä: »Onko siellä jänis vai mies
siellä kuusen juurella?»--»Jäniskö siellä on vai mies» mörisi Kalle
uudelleen, kun ei vastausta kuulunut. Mutta ei Aapo nytkään saanut
ääneen. Silloin Kalle kaivoi tulukset taskustaan ja iski. »Tottapa se
on jänis--ja jänis on ammuttava», tuumasi hän ja iski uudelleen, että
säkenet kauaksi säihkyivät pimeässä.--Nyt Aapo jo lähti. Hän luuli,
että häntä piilukolla aiotaan ampua tuohon vain noin niinkuin jänistä
makuuseen.

--Mies minä olen--ei pidä ampua, mieshän minä olen, rukoili hän
surkealla äänellä, mutta kun Kalle vain yhä iski eikä helpottanut, niin
sai kuoleman kauhistus hänen säärensä viimeinkin liikkeelle. »Ehkä se
ei laukeakaan», ennätti hän ajatella ja kursaisi viidakosta polkua
kohti. Sille kerran päästyään kirmaisi hän eteenpäin kuin hullautunut
hevonen. Kalle jäi paikoilleen polviaan pidellen nauramaan, sytytti
sitten piippunsa ja kuuli vielä kaukaa, kuinka maa jymisi ja oksat
katkeilivat pakenevan miehen jalkojen alla.

Kerran vauhtiinsa päästyään kiiti tuo vakainen mies vihurina eteenpäin
ja tuntui hänestä kuin pyssy joka hetki hänen peräänsä laukeaisi.--
Vihdoin seisautti hän kuitenkin menonsa, kun metsätie loppui ja hän
joutui sille aukealle aholle, jonka toisesta laidasta pellon takaa
kuumotti hänen matkansa määrä, Tuomaalan mökki.

Ankarasti läähättäen pysähtyi hän nyt ja katsoi taakseen. Mutta ei
sieltä ketään näkynyt, ei muuta kuin tuo musta tiensuu, josta hän vasta
oli itse hyökännyt. Eikä hiiskaustakaan, ei muuta kuin hänen omain
keuhkojensa valtava lietsonta--ja vähitellen siinä kivelle istuutuen
rauhoittui mies.

Mutta panipa hän nyt paitansa napin kiinni, joka juoksun temmellyksessä
oli auennut, asetti hattunsa oikealle kantilleen ja lähti mökkiä
lähenemään. Pellolla hyökkäsi häntä vastaan Vahti ärhentelevällä
haukunnalla ja pauhasi sitten hänen kintereillään aitoille asti. Mutta
Aapon rinnassa sykähti nyt rohkeus ja päättäväisyys, eikä hän koiria
pelännyt. Annu oli arvannut Vahdin haukunnasta vieraan tulon ja
istuutunut eloaitan kynnykselle. Aapo oli tullessaan miettinyt hyvinkin
koreita pyrkiäispuheita, mutta kun hän nyt Annun ulkona näki eikä niitä
puheita tarvittukaan, joutui hän kokonaan hämmennyksiin ja osasi tuskin
tervehdystään toivottaa.

--Hyvää iltaa, isäntä--minnekäs se on isännällä matka näin öiseen
aikaan? sanoi Annu.

--Eipähän juuri--eipähän tuota--tännehän minä--tuota--vain läksin
vähän--

--Taloon ei sattunut nyt ketään muita kotiin kuin minä ja Vahti--
lähtivät tästä muut väet kirkkoon, ja eikö tuo isä liene teillä--vaan
isäntä on hyvä ja käypi huoneeseen.

--Kyllä minä saatan tässäkin--eikä minulla olekaan mitään erinäisiä
isällesi eikä muille--läksin vain huvikseni vähän jaloittelemaan--se on
tuo poikamiehen elämä niin yksinäistä ja ikävää.

Kun Annu huomasi, minne päin Aapo tahtoi puhetta kääntää, käänsi hän
sen tahallaan toisaalle.--Onkos teillä vielä paljon leikkuuta tähdennä?

--Leikkuutako--eihän sitä hyvin, vaan onhan sitä vielä--mutta tänä
päivänä minä isäsi kanssa leikkuupellolla puhuin, että--

--Mutta eihän se isäntä nyt tässä pimeässä saata seista--eikö isäntä
nyt lähtisi pihanpäähän?

--Kyllä minä tässäkin saatan--eikä tuo täällä olekaan niin pimeä kuin
tuolla tullessa metsässä--minä istun tähän kynnykselle--ei, istuu vain
Annukin paikoillaan, eihän minua pidä pelätä--

--Kukas sitä nyt isäntää pelkääkään, joka aina on niin hyväluontoinen,
mutta enhän minä nyt toki viitsi isännän vieressä istua.

Annu aukaisi sen aitan oven, jonka kynnyksellä Aapo istui, ja meni
sisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi,
kuinka poskensa paloivat.

--Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua--voi, kyllähän se
viitsii, vaikka se vain--viitsiihän se sylissäkin--ja Aapo oli niin
kuumentunut, että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta silloin Annu sysäsi
hänet luotaan aitan perälle.--»Pysy poissa minusta, senkin vanha
kontti!»--ja samalla paukahti ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.

Aapo kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi nenässään uudiselon tuoreen
tuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän ovea vastaan, mutta se ei
liikahtanutkaan. Kumahtihan vain kuin tynnyrin pohja ja ponnisti miehen
takaisin. »Ei siitä pääse--se on meidän vanhan eloaitan ovi--ei se
säry, kun sen isä vainaja kerran on raudoittanut--mutta päästä minun
pitää, pitää vaikka perkele valaisi rautapadan pääni päälle--minä menen
katosta kuin ukkonen, minä sären seinät--missä minun puukkoni?--sehän
jäi sinne puun kylkeen--mutta pääsen minä silti--pääsen minä silti!»--
Ja hän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti kattoa. Mutta katto olikin
siksi korkealla, että hän sinne kättä ojentaessaan menetti tasapainonsa
ja horjahti, horjahti ensin toisaanne päin, mutta kampesi sitten
ruumiillaan niin, että horjahti vielä pahemmin toisaanne päin ja putosi
pitkäkseen jauhohinkaloon.

Tähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli
viimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas ukko huomisaamuna
verkalleen aamiaisen syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan,
niin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka
ovi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän
pihanpääkamarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa hänen
silmänsä repesivät, kun näki siellä isäntänsä, jonka kaikki olivat
luulleet kirkkoon menneen, aivan silmäripsiä myöten jauhoisena
nojautuen hinkaloa vasten ja tuijottaen eteensä maahan. Eikä hän
näyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan tullutkaan.
Tuijotti vain ja rykäisi silloin tällöin kuivan yskän. Ja sitten hän
lähti ulos aitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas
kielsi häntä tupakalle jäämään. Pois hän vain urkeni mökistä ja otti
mennessään puukkonsa petäjän kylestä. Siinä muisti hän, että kun olisi
sitä ensimmäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli
annettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut.
Mutta sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa
kironnutkin, pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä
milloinkaan ollut tehnyt.

Sen törmän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi
häneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat
valkeaa, jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen,
alkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä
maittavaa suurusta nuoleksia. Eikä Aapo heitä pois häsinytkään, eikö
lie huomannut, vai muutenko lie ajatellut, että »nuoleksikoot,
siitäpähän saavat». Aina kotiveräjille seurasivat häntä vasikat ja
surullisesti siihen ynisemään jäivät, kun Aapo sulkupuiden välitse
pihaan pistihe. Siitä astui hän pirttiin, riisui nuttunsa naulaan ja
meni sitten lähteelle peseytymään. Sen tehtyään pukihe hän puhtaihin ja
veisasi ja luki sitten koko päivän, aivan niinkuin ennenkin.

Siitä päivästä pitäen tuli Aapo entistään yhä jurommaksi ja
vähäpuheisemmaksi ja samalla jumalisemmaksikin.

Yhtenä ainoana päivänä oli hänet kuitenkin nähty erittäin iloisena ja
hupaisena. Se päivä oli silloin, kun Annu ja Kalle häitään pitivät.
Annua oli isänsä ankarasti torunut, ja Annun oli täytynyt pyytää
Aapolta anteeksi. Aapo oli siitä »sydämen nöyryydestä» niin hyvästynyt,
että oli vietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan isossa
pirtissä ja vihkimätilaisuudessa oli hän itse toimittanut lukkarin
ammattia. Olipa sitten huomentuoppia juotaessa kymmeniä pöytään
heittänyt ja sitä mukaa makeita maistellut, ja siitäkö lie niin
puheliaaksi tullut, että oli kertonut alusta loppuun koko
kosimaretkensä ja puhunut kaikesta, mitä hänelle sillä tiellä oli
tapahtunut, niinkuin hiiristä, hevosista ja muista seikoista. (Sieltä
kautta ne olen minäkin kuullut ja tähän paperille pannut.) Sitä hän
vain kaikista enimmän kuului ihmetelleen, että mikähän se mahtoi olla
se mies, joka häntä oli ampua aikonut, mutta että hän kuitenkin oli
pelastunut, »kun ei Jumala ollut antanut ruudin syttyä, vaikka pyssy
oli jo ihan kohti ojennettuna ollut ja jo säkenetkin piistä
säihkyneet».

1881.



KELLO.


Martti kulki Esplanaadissa ja ajatteli kelloaan ... ei muuta mitään
kuin kelloaan. Grönqvistin monikertaista kivirakennusta katseli ...
silmä juoksi pitkin heijastavia ikkunoita ja rusottavaa kattoa ja
komeita koristuksia ... sitä hän katseli, mutta ajatteli kelloaan.

Martti kulki siivosti Esplanaadissakin, sillä hän oli aina ollut siivo
poika, vähäpuheinen ja miettiväinen. Hän oli oppipoika, kuuliainen
mestarilleen ja hyvämaineinen.

Enimmäkseen katseli Martti eteensä ... kenkäinsä kärkiä ... ja
liivejänsä, joiden päällä välkähteli vaskiset kellon vitjat.

Martti oli maalta tullut, puolen vuotta opissa ollut ... suutarin
opissa.

Alusta alkaen oli hän tarkka ollut, ei tuhlannut penniäkään, mutta nyt
vasta niitä oli sen verran varoja kertynyt, että niillä oli kellon
saanut. Eilen illalla, kun viikkopalkka maksettiin, oli määräsumma
täyteen tullut...

Ja eilen illalla, heti verstaasta päästyä, oli kello käyty kellosepältä
ostamassa. Katsottuna oli se jo siellä ollut monta viikkoa ennen ...
viidestä kolmatta markasta luvassa, ilman vitjoja. Silinterikello se
oli, neljällä kivellä käypä ... joka oli yhtä hyvä, kuin jos olisi
ollut kahdeksalla. Semmoisen oli sanonut itsellään olevan kelloseppäkin
... eikä sitä tavallinen mies sen parempaa tarvitsekaan...

Eikä se viittäkolmatta sitten maksanutkaan. Neljäänkolmatta markkaan ja
viiteenkymmeneen penniin oli kelloseppä tosioston tullessa helpottanut
ja antanut vielä vitjat yhteen hintaan.

Hyvinpä ne nyt välkkyivätkin samettiliivien päällä.

Samettiliivit oli näet Martilla, juutalaiselta ostetut, ja saketti,
edestä aukinainen ... jotta liivit näkyivät ja liivien päältä vaskiset
kellonvitjat.

Martti astuskeli Esplanaadia pitkin ... katseli eteensä ... sitten
kenkäinsä kärkiä ja aina ohimennen vaskisia vitjoja, jotka kiilsivät
kuin kullalle.

Esplanaadissa käveli paljon ihmisiä, ja Kappelin edustalla, jossa
musiikki soitti, oli niitä tungokseen asti. Mutta ei Martti halunnut
tungoksessa kävellä. Marttia miellytti paremmin kävellä väljemmässä
väessä. Siellä on mukavampi kävellä semmoisen miehen, jolla on kello
... on kello ja välkkyvät kellon vitjat. Eihän niitä tungoksessa kukaan
näe ... ei itsekään, vielä vähemmän muut.

Martista näytti välistä, että muutamat hänen kellonvitjoihinsa
sivumennen katsahtivat. Ja niillä ei ollut kelloa niillä, jotka niin
katsahtivat ... mahtoivat ajatella, että kunpa heilläkin olisi. Paljoa
enemmän niitä näytti olevankin niitä, joilla ei ollut kelloa, kuin
niitä, joilla oli... Niillä ei varmaankaan kelloa ollut, joilla oli
takki kiinni ... olisivat kai ne sen auki pitäneet, jos olisi ollut
kello.

Martti ei oikein tahtonut osata, missä kätensä pitäisi ... koetti pitää
selän takana ristissä. Olisi ollut mukavampi pitää nutun taskussa
molemmat, mutta Martin saketissa olivat taskut takana. Ei se ollut
mukavaa ... eikä kupeellakaan suoraan riippumassa ... remppasivat niin
pahasti silloin edestakaisin. Parasta oli pitää niitä kellonvitjoissa,
toisen vuoron toista...

Siitä oli sitten sievä katsoa kelloaan. Ja sitten Martti katsoikin
kelloaan... Onko yhdessä tornikellon kanssa?--Yhdessäpä on ...
minuutilleen.--Paljonko se onkaan?--Viittä vailla puoli kuusi.

Martti pani kellon takaisin taskuun ja tunsi koko vasemmalla puolen
ruumistaan, että siellä se on kello ... vasemmassa liivintaskussa.
Tuntui se vähän oudolta ... tuntui liivivaatteen läpi ihoon asti, mutta
hyvältä se kuitenkin tuntui.--

Ennen kellotonna ollessaan oli Martti aina väistynyt kaikkien tieltä,
kun katua tai Esplanaadia kulki ... varsinkin niiden tieltä, joilla oli
kello. Hän melkein oli kunnioittanut niitä, joilla oli ja hänellä ei!

Ainahan on Martti ollut ujonlainen ja aina nöyrä ... ja epävarma
olennossaan, sen hän itsekin huomasi. Mutta ehkä se vain on siksi niin
ollut, ettei hänellä ollut kelloa ennen. Nyt on hänellä kello... Ei hän
tahdo olla liian rohkea nytkään eikä ylpeä millään lailla ... mutta hän
tuntuu itse mielestään kuitenkin entistään varmemmalta. Eikä hän nyt
ainakaan _joka_ miehen tieltä aio ruveta väistymään. On kai sitä tilaa
toisellakin väistyä yhtä paljon ... tarvitseeko hänen väistyä enemmän
kuin toisenkaan, joka katua kulkee? Hän päätti, että ei suinkaan...

Niin hän päätti, sillä ei kai Esplanaadi ole enemmän toisen kuin
toisenkaan. Ja henkirahanhan hänkin maksaa...

Taitavat kaikki luulla, kun hänet näkevät, että hänen sitä mukaa aina
vain pitää väistyä ja muiden ei ollenkaan. Mutta siinä ne erehtyvät,
jotka niin luulevat...

Joka kerran sattuu mistä kulkemaan ... totta kai se siitä kulkeekin,
kulkekoon toinen toisesta kohti...

Ja kyllä Martti nyt kulkikin, mistä tahtoi... Mutta hän tuli kuitenkin
aina väistyneeksi ... ja hän vakuutti itselleen, että sen verran vain,
mikä on ihan välttämättömän tarpeellista. Jos ei ollenkaan väistyisi,
niin ei tulisi kenenkään kulusta mitään. Eikä hän nyt enää väisty
enemmän kellollisten tieltä kuin kellottomainkaan ... minkä väistyy,
väistyy kenen tieltä tahansa ... ilman vain vaikka huvikseen... Ja
tarvitseeko sitä aina suoraan kulkea? Paljoa hauskempi on välistä
mutkitellenkin kävellä milloin mitäkin puolta...

Olisi Martin mieli kuitenkin välistä tehnyt puulautua noiden
kaartilaisten keskitse, työntäytyä heidän välitsensä eikä antaa tietä,
kun siinä niin ylpeästi rivittäin kulkivat. Mutta ei Martti sitä
kuitenkaan tehnyt ... olisivat saattaneet survaista jotenkin ja vitjat
saattaneet jotenkuten tarttua nappiin kiinni ja katketa, tai kello
lentää maahan ja särkyä...

Ehyt kai se vielä on?

Ehyt on ... ja nakuttaa myöskin ... eikä niillä, noilla kaartilaisilla,
kuitenkaan ole monellakaan kelloa. Tyhjää ne siinä kävelevät keskitietä
ja ylpeilevät tyttöjensä kanssa... Ei Martti ole tytöistä milloinkaan
... eikä hän niistä nytkään, vaikka on kello lakkarissa. Hullu se on,
joka rahansa tyttöihin tärvää ... säästää ennen ja ostaa jonkun kalun,
esimerkiksi kellon...

Ei se mitään kuitenkaan, jos itseensä vähän menettäisi ... vaikka joisi
vaikka lasillisen limunaatia ... kymmenen pennin edestä ... ja vaikka
kahdenkymmenenkin pennin edestä ... eihän se paljon olisi...

Sentähden meni Martti juomaan lasillisen liinunaatia. Juo häntä kerran
kellonsa kunniaksi!

Martti joi siitä vesipuodista, jonka ovenpielet olivat peililasista;
niissä näkyi koko mies ja miehen vitjat...

Martti valutteli vähissä erin alas limunaatia ja katseli juomalasia
pitkin ovenpieliin. Sitten Martti maksoi, antoi markan ja sai
yhdeksänkymmentä penniä takaisin. Muut juomamiehet näkyivät maksavan
mikä viidestäkymmenestä, mikä viidestäkolmatta pennistä ... markasta ei
kukaan. Ei mahtanut olla ... eikä niillä näkynyt monella olevan
kelloakaan.

Ei Martti tahdo olla millään lailla ylpeä. Ja erehtyisi se, joka
luulisi, että hän muka sentähden olisi ylpeäksi tullut, että on tullut
kellon ostaneeksi. Hullu tyhjästä ylpeilee... Ei... Mutta taisivat muut
oppipojat ja kisällit hänestä sitä eilen kuitenkin luulla. Siltä
hänestä näytti, kun hän sitä nyt ajatteli, vaikka ei hän sitä eilen
niin... Eihän hän ollut muuta kuin leikillä vain kysynyt, paljonko
_heidän_ kellonsa oli...

Ja siitä ne olivat alkaneet pilkata ja kysellä koko eilisen iltaa ja
tämän aamua.

»Paljonko kellosi on, Martti?... Sano nyt meillekin, paljonko on
kellosi'»

Taisi käydä kateeksi niiden, kun ei itsellään ollut ... olisivat kai ne
saaneet, jos olisivat tahtoneet ... saahan niitä kelloja vaikka kuka
kellosepän puodista...

Tuolla niitä nyt tuleekin!

Martti meni heitä vastaan ja rupesi seisahtumaan heidän kohdallansa.

»Paljonko on kellosi, Martti'» kysyivät ne taas ja mennä reuhkasivat
nauraen ohitse...

Niinpähän on! ... kateeksipahan käy! Mutta käyköön, mitäpä Martti siitä
... oma syynsähän se on ... olisivat säästäneet!... Ja pakkoko oli
panna ansionsa olueen menemään' saavat nyt olla ilman kelloa!... Kun
elää siististi ja säästää, niin äkkiähän sen kellon saa, ja siinä ei
menekään raha hukkaan...

Eipä Martti ollut pitkään aikaan muistanut katsoa kelloaan... Paljonko
nyt olikaan jo aika kulunut?...

»Pois, poika, tieltä!»

Ka, mitä se tuo kaartilainen, mokoma? ... luuleekohan se olevansa mikä
herra ja saavansa survia?... Olisikohan ollut maksajata, jos olisi
kello maahan pudonnut?

Ja Martti katseli vihaisesti kaartilaisen jälkeen. Mutta kaartilainen
vain meni, ja helmat heilui.

»Siinähän sinä olet ... ja minä kun olen etsinyt!»

Se oli oppipoika sekin, Antti, saman suutarin luona opissa kuin
Marttikin ja yht'aikaa maalta tullut.

He olivat hyviä ystäviä. Olivat yhdessä ruvenneet kumpainenkin
kellorahaa säästämään, vaikka Martti oli ennen saanut summan täyteen.
Antista puuttui vielä paljon ... hän ei tahtonut saada millään lailla
kertymään ja hän kunnioitti Marttia, joka sai... Martti piti vuorostaan
Antista, sillä tämä oli toisenlainen kuin ne muut. Ja kun Martti oli
kellon ostanut, piti hän Antista vieläkin enemmän ... sillä nyt Antti
häntä melkein ihmetellen katseli, kun katseli hänen kelloaan...

Yhdessä olivat käyneet kellon ostamassa. Martti oli tahtonut Antin
matkaansa, mutta muille he eivät olleet sanoneet mitään.

Ei Antti ollut tahtonut Martin kelloa paljon kädessään käyttää, vaikka
Martti oli kehoitellen hokenut, että saat tätä lakkariisikin koetella
... koettele vain!...

»Jos minä sen pudotan'» oli Antti sanonut.

Etkä pudota, minä pidän peräimestä kiinni...

Sitten vasta oli Antti uskaltanut, käännellyt, ihmetellen katsellut ja
viimein pitkään huokaisten takaisin antanut ... ja Martin mielestä ei
koko maailmassa ollut parempaa poikaa kuin Antti.

Muut oppipojat ja kisällit sitä vastoin ... ne olivat Antin suhteen
kuin hurttia. Heti kellon nähtyään olivat sen väkisin käsistä vieneet,
töytänneet kaikki sen ympärille yhteen kehään, ettei Martti saanut itse
sitä nähdäkään, ja aukaisseet kuoren ... vaikka olisihan niiden pitänyt
se tietää, ettei kello kestä verstaan pölyä... Mutta siitäkös ne huoli
... vaikka herkeäisi käymästä, kun oli toisen kello.

»Onko kellosi paljon'» kysyi Antti.

»Istutaanhan tähän ensin ja katsotaan sitten...» Martti ja Antti
istuutuivat tyhjälle penkille, ja Martti katsoi kelloaan...

Viittä vailla kuuden oli kello...

Vitjat riippuivat samettiliivien päällä, ja Martti katseli niitä. Antti
katseli myöskin syrjästä silmäillen... Sitten kohotti hän kätensä ja
otti sivelläkseen Martin vitjoja. Martti tarjosi hänelle käteen koko
kellonkin...

»Koetappas, saatko auki...»

»Vaan jos tämä särkyy...?»

»Eikä säry...»

»Enhän tuota saa auki...»

»Ethän sinä osaa ... anna, kun minä näytän ... näin ... paina vain
peukalosi päällä tätä nappia ... koetappas nyt!...»

»Ka, jo kimposi auki!... Mitä siinä sanoo tuossa sisässä?»

»4 _rupis_ 17,534 ... se on niin mones kello maailmassa ... niin
monella miehellä on samanlainen kello kuin minulla ... osta sinäkin
tämmöinen...»

»Eihän minulla ole rahaa--»

»Tekisikö sinun hyvin mielesi? ... taitaisi tehdä--»

»Ei tuo niin hyvinkään»--Vaikka näkihän Martti, että tekihän sen niin
mieli, että suupielissä revähteli.

Martti antoi Antin vielä katsella kelloa kauan aikaa, piti sitä hänen
edessään ja antoi hänen sitä omasta kädestäänkin katsella, eikä
pelännyt ollenkaan, että Antti sen särkisi tai pudottaisi. Ja Antti
näytti siinä hänen mielestään paljoa vähäpätöisemmältä kuin ennen. Ja
mikä siinä lie ollut, että hän myös itse mielestään oli Antin suhteen
suurempi kuin ennen. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut ... välistä
vain, kun olivat lukeneet säästöjään ja Martilla oli monta markkaa
enemmän.

»Joko pannaan kello taskuun?»

Martti pani kellon taskuunsa. Mutta häntä rupesi heti kohta
säälittämään, että ehkä Antti vielä olisi tahtonut katsoa ... ja näytti
sitä vielä uudelleen Antille... Ei sillä raukalla ole kelloa, ja tuossa
se istuu niin täpärästi penkin laidalla ... nenän pää hienona kuin
veitsen kärki ... ja sivelee toisen kellon kuorta ja vitjoja...

Jos Martti olisi ollut rikas mies, olisi hän saattanut antaa tämän
kellon Antille ja itse ostaa ankkurin ... niin häntä säälitti Antti...

»Kelpaisiko sinulle silinterikello?»

»Kelpaisi toki ... vaikka minkälainen, kunhan olisi vain kello...»

»Minä meinaan ostaa ankkurin ... tässä joskus...»

»Minnekkäs sinä sitten tämän...?»

»En tiedä, vaikka möisin jollekulle...»

»Myö minulle...»

»En minä nyt vielä osta uutta ... vasta sitten, kun pääsen
kisälliksi... Enkös minä jo nyt näytä vähän kisälliltä ... kun on
kellokin...?--Sen oli Martti leikillä sanovinaan.

»Kyllä näytät...»

»Mutta sinä olet vielä aivan oppipojan näköinen...»

»Kun ei ole kelloa...»

»Sentähdenköhän se on...--Etkö tahtoisi, Antti, limunaatia? ... minä
itse jo join...»

Martille tuli tuossa yht'äkkiä semmoinen hyvän tahdon puuskaus ...
hänestä tuntui ihan, kuin olisi hän ollut Antille velkaa yhden lasin
limunaatia ... sillä raukalla kun ei ole kelloakaan ja milloin
saaneekaan... Mutta heti kohta katui hän sitä tarjoustaan ... menee
rahaa ihan omasta edestään ... vaikka eihän tuo paljon olisi ...
kymmenen penniä... Pitäähän sitä siksi toki toisen tähden ... jolla ei
edes ole kelloa...

Ja Martti joi itsekin ja kilisti lasia Antin kanssa.

»Sano nyt, Antti, minulle, että olkoon onnea uudelle kellollesi», sanoi
Martti,--leikillä olevinaan...

»No olkoon ... olkoon...»

Molemmat he naurahtivat, ja Martti tuli yhä paremmalle tuulelle. Ei hän
ollut koskaan rinnassaan tuntenut semmoista paisuvaa tunnetta kuin nyt.

»Tuolta ne nyt taas tulee ... ei olla näkevinämmekään... Ei, ei
käännytä syrjään ... luulevat, että me heitä väistytään ... kuletaan
suoraan ja katsotaan suoraan eteenpäin ... ollaan mekin ylpeitä
puolestamme...»

Sitä ei Antti nyt ymmärtänyt, miksi niin pitäisi olla, mutta hän koetti
kuitenkin niin olla. »Katsooko ne jälkeensä, katsoppas!» sanoi Martti
Antille, kun olivat päässeet ohitse.

»Eihän nuo katso ... menevät vain.»

Ja se vähän harmitti Marttia.

Se kaartilainen, joka äsken oli Marttia survannut, tuli vastaan muuan
tyttö käsipuolessa. Ne kulkivat keskitietä ja Martti kulki myöskin.
Antti väistyi syrjään, mutta Martti ei väistynyt ... tiukotti tahallaan
kulkuaan ja survasi olkapäällään tyttöä, niin että tämän piti
seisahtua.

»Hyi!» sanoi tyttö, ja kaartilainen kirosi. Mutta Martti vain nauraa
hihitteli Antille, eikä ollut tietävinäänkään.

Minkä tähden se nyt noin? kummasteli Antti eikä ymmärtänyt nyt
ollenkaan Marttia.

Mutta Martti tunsi tunteen yhä paisuvan...

»Eikö mennä juomaan pullo olutta?»

Marttiko ehdottaa olutta juomaan?... Eikä Antti nyt enää vähääkään
ymmärtänyt Marttia, joka ei milloinkaan ennen ... ja joka aina oli
siitä Anttia moittinut, että tämän teki välistä mieli muiden kanssa
pistäytyä kapakkaan...

»Mitä katsot ... eikö lähdetä...? Istutaan tähän!»--He olivat tulleet
Kappelin edustalle.

»Eihän me tähän...»

»Minkä tähden ei?...»

»Herrain penkkiin...»

»Kun raha maksetaan, niin ollaan me yhtä suuria herroja kuin
muutkin...»

»Täällä on kalliimpaa...»

»Minnekäs me sitten?»

»Mennään olutpuotiin...»

Olisi Martin tehnyt mieli istuutua tuohon mukavalle puusohvalle pyöreän
pöydän ääreen ... selkäkenoon ... jalka toisen päälle nostettuna ja
käsi kellon vitjoissa ... niinkuin tuo herra tuossa toisella sohvalla,
jolla ei kuitenkaan ole edes niinkään kiiltäviä vitjoja kuin Martilla
... tummat teräksiset mitkä lie ... ja eikö lie sitä mukaa kellokin...?

»Eikähän sieltä kuule soittoakaan», väitti Martti...

Mutta suostui hän kuitenkin tulemaan olutpuotiin, joka oli kauppatorin
laidassa ja jonne Antti osasi viedä------

       *       *       *       *       *

»Näin minä kelloani vain heittelen ... ja otan ilmasta kiinni! ... sinä
et uskaltaisi milloinkaan...!--Noin! ... hih!»

»Elä ... elä! ... se putoo ... ja särkyy...»

»Ja nyt se pannaan suuhun ... ja nielaistaan vaikka mahaan ... ja
lähtään taas juomaan olutta päälle...!»

»Martti! ei se ole hyvä kellolle ... ota nyt se pois suustasi ja pane
lakkariisi...»

»Se on minun kelloni ... enkö minä ole sitä omalla rahallani maksanut?»

»Olet ... olet...»

»Enkö minä maksanut sinunkin oluttasi ... enkö maksanut...?»

»Maksoit, maksoit ... vaikka kyllä minä olisin osastani itsekin...»

»Niin ... mutta minäpähän maksoin ... eihän sinulla ole, millä
maksaa... Paljonko on kellosi, poika?»

»Eihän minulla ole kelloa ... ennenkuin ostan...»

»Ostat? millä sinä sen ostat?»

»Omalla rahallani ... sitten kun säästän...»

»Sinä et saa ikänäsi niin paljon rahaa säästetyksi...»

»Mistä sinä sen tiedät?»

»Kas, kas, kun on äkäinen ... mistä sinä olet äkäinen? Minähän sinun
oluesikin maksoin...»

»Itsehän sinä veit kellon ostajaisia juomaan...»

»Olisit sinä saattanut sen toisen pullon...»

»Sinähän sen kutsuit...»

»Olisit sinä kutsunut ... joitpahan kuitenkin ... kun minä jo kutsuin
ensimmäisen ... sinä olet itara mies ... et milloinkaan saa kellorahaa
... minulla on kello, mutta sinä et saa milloinkaan ... ja sinä olet
itara mies...»

»Mene sitten ... en minä lähde sinun matkaasi ... sinä olet humalassa
ja haukut ... minä lähden kotiin...»

»Mene vain ... joudat mennä ... kelloa sinä et saa milloinkaan, mutta
minulla on kello... Suus kiinni!--sinä olet semmoinen kaitanenä ...
huippunenä ... kuin veitsenkärki ... hieno...»

Se oli suurin loukkaus, minkä Antille saattoi sanoa, se, että hänellä
oli hieno nenä kuin veitsenkärki. Muulla millään eivät kisällit ja
oppipoiat häntä saaneet suuttumaan, mutta niin kohta kuin häntä
huippunenäksi sanoivat, suuttui hän ja suuttui silmittömäksi ... huusi,
viskeli lestejä ympäri verstaan, kaatoi tuolit ja pöydät ja kiroili. Ja
kun joku vanhempi häntä silloin kädestä hillitsi, tavoitteli hän sitä
purrakseen, kun ei muuta tainnut.

Mutta nyt pillahti hän itkemään ja lähti käymään pois...

Martti yksin oli ollut hänelle hyvä, kun muut olivat pahoja. Hän yksin
oli ollut häntä haukkumatta hänen huipusta nenästään ja puolustanut
häntä muita vastaan. Ja nyt hänkin haukkui ... samalla lailla kuin muut
... ja ihan ilman syyttä... Se kävi Anttiin niin pahasti, että häneltä
pääsi itku. Ja hänestä tuntui, ettei heistä enää milloinkaan oikeita
ystäviä tule ja ettei ole yhtään oikeata ihmistä maailmassa, kun
Marttikin on semmoinen. Se häntä itketti vielä enemmän... Ei hän mitään
pahaa olisi tahtonut Martille suoda, mutta ei hän sille mitään tainnut,
kun tuli ajatus mieleen, että kyllä Martti vielä kellonsa pudottaa ja
sen kivikatuun rikkoo...

Mutta Martti kulki kivistä rantatoria pitkin Esplanaadiin päin ja
horjahteli välistä kulkiessaan... Semmoinen Antti ... huipponokka ...
mokoma...

Taisi mennä päähän olut ... ei, eikä ole mennyt ... mitäs tyhjää se sen
vertainen ... aikamiehen ... yks, kaks, kolme ... paljonko se löi ...
seitsemän ... yhdessä on kellot... Olen sitä minäkin yhtä suuri herra
kuin...

Siellä on tuolla musiikkia...

Ja Martti lähti juoksujalassa Kappelin edustalle.

»Onko sinulla, mies, kelloa?...»

»Minullako' Ei! ... onko sinulla?»

»Minulla on kello, vaikka en ole muuta kuin oppipoika ... mikäs sinä
olet?»

»Ei ole sinulla kelloa ... valehtelet...»

»Etkö sinä näe, että vitjat välkkää ... liivien päällä.»--Martti
pullisti mahaansa ja rintaansa--... »minulla on samettiliivit ... ja
kello ... ja vitjat...»

»Vitjat lie, mutta ei kelloa...»

»Eikö ole? ... katsoppas, eikö ole... Ähäh! eikö ole?...»

»Näkyy olevan ... hyvä, kun on...»

»Elä mene ... katso kuoren sisään, jos et usko, että tämä on
silinteri...»

»Pudotahan...»

Mutta siitä Martti säpsähti niin, että pisti vikkelästi kellon
taskuunsa...

Oliko hän todellakin ollut pudottaa kellonsa?... Eihän hän taida
ollakaan oikein ... mitenkä se on? ... pää?... Minnekä se Antti
meni?... Jos hyvinkin olisi kello pudonnut?... Ei, ei ... taskussahan
se on ... ja käykö se? ... käy se vielä ... pannaan pois, pidetään
kiinni, ettei putoa...

Mutta silloin rupesi taas musiikki soimaan, ja väkeä kokoontui yhteen
kohti soittolavan ympärille kuuntelemaan. Martti jäi väkijoukon
keskeen. Hänkin rupesi kuuntelemaan ... ja päällään ja jalallaan
innostui hän tahtia polkemaan ja vähitellen koko ruumiillaan ... niin
ettei muistanut kelloaankaan, ei ollenkaan, että sitä oli hänellä
ollutkaan olemassa.

Mutta vähän ajan perästä unohti hän taas soitonkin ja tahdin lyönnin
... niinkuin ei sitä milloinkaan olisi ollut olemassa. Hän huomasi,
että oli joku vähän edempänä lavan juuressa, joka ei muuta kuin häntä
katseli... Mitä se hänestä katselee? ... mitähän se katselee ja
hymyilee? ... ja iskee silmää, niinkuin tutulleen ... eikä herkeä
katselemasta, vaikka Martti on katselevinaan muuannekin... Sitten se
sipattaa jotain jonkun toisen korvaan, mutta ei kuitenkaan silmiään
käännä ... ja ne molemmat katselevat häntä ja hymyilevät ... mutta
sitten taas ei kuin se toinen, jolla on hansikkaat ja punainen hame ...
ja kalvosimet ... ja kaulus ... ja hyvin punaiset posket ... ja silmät
... ne ei muuta kuin katselevat...

Ja Martista tuntui, niinkuin olisi häntä jotenkuten kohotettu ylös
maasta ja yht'aikaa vedetty ja työnnetty, niin että piti koettaa vaikka
miten tahansa sinne päin päästä... Mutta väkeä oli edessä, niin ettei
päässyt...

Martti koetti sitten tunkeutua väkijoukon keskitse, mutta tuli vain yhä
enemmän taapäin työnnetyksi... Hän kadotti vähäksi aikaa sen
silmistään, joka häntä katseli, mutta silloin hän kohosi varpailleen ja
koetti nähdä ylitse...

Ja hän näkikin sen ja näki, että sekin oli noussut varpailleen
katsomaan ... ja katsoi yhä vielä. Hänessä vavahti, niinkuin ei
milloinkaan ennen ollut vavahtanut. Mutta ei hän sitä joutanut
ajattelemaan, vaan työntäytyi kaikin voimin eteenpäin ja tahtoi
päästä...------

Mutta silloin taukosi soitto yht'äkkiä ja hajotessaan vei väki
Marttiakin vähän matkaa mukanaan...

Silloin muisti hän yhtäkkiä kellonsa...

Se välähti kuin salama hänen mieleensä...

Hän haparoi vitjojaan...

Vitjat riippuivat irrallaan koukussaan...

Hän kiidätti kätensä vasempaan liivintaskuunsa...

Se oli tyhjä ... ja toinen tasku oli myöskin tyhjä...

Ei, ei hän sitä vielä uskonut... Mutta sen hän tunsi, että epätoivon
parahdus jo kohosi sydämestä ... ja kurkkua myöten ... ja tinki
pääsemään ulos...

Kello oli poissa ... poissa se oli ... ei ollut povitaskussa ... eikä
housun ... eikä liivienkään...

Ja silloin se pääsikin ulos, mikä oli pyrkinyt...

»Varastettu! ... varastettu! ... minun kelloni! ... rosvo!...»

Ja hän tarttui ensimmäiseen nutun helmaan, jonka tapasi käsillään ...
ja sitten toiseen ... ja kolmanteen ja viimein poliisiin, joka tuli
häntä asettamaan, ja huusi häntäkin rosvoksi ... ja huutonsa välissä
itki.

Mutta poliisi otti hänet niskasta kiinni ja vei syrjään joukon
keskestä.

»Ottakaa kiinni ... varas! ... ottakaa kiinni!» huusi Martti, mutta
poliisi käski hänen mennä kotiinsa ja tulla huomenna poliisikamariin.--

Martti lähti kotiinsa ja mennessään itki hän koko matkan ja höpisi
itsekseen...

Ja koko sen viikon höpisi hän työtä tehdessään, niin että muut luulivat
hänen tulevan hulluksi...

... Eikä hän moneen pyhään mennyt Esplanaadiin kävelemään. Mutta kun
viimeinkin meni, kulki hän aivan laitaa myöten ja väistyi kaikkien
tieltä ... ei juonut limunaatia, eikä mennyt koskaan sinne asti, missä
musiikki soitti...

Tyhmän näköisenä kulki hän eikä näyttänyt miettivän mitään... Mutta
yhtä hän kuitenkin mietti ja mietti sitä joka askeleella ... sitä,
mitenkä paljon tarvittaisiin aikaa vielä, ennenkuin olisi kertynyt
rahaa uuteen kelloon...

1884.



LEMPENI LOPPU.


Niinpä kävi lemmelleni,
Ihanille innoilleni,
Tulisille tuntehille
Kuin on suopakuplaselle,
Jonka olkipillin päästä
Ilmaan laittaa lapsukainen.
Keveänä keijukaisna,
Kaunihina, kirjavana
Loisteli se lentäissänsä,
Värit viiet välkytellen,
Kuvat kymmenet kuvaten
Itseni minun iloksi,
Ajan vietoks' armahaksi;
Vaan juur' ollen ihaninna,
Kuvastellen kaunihinna,
Jopa haljeten hajosi,
Palasiksi pullistihe,
Vesi pirskahti väkevä,
Satoi siitä kaste karvas
Poloisen mun poskilleni,
Rakastavan rintasille.
Siihen sammui lemmen liekki,
Tuli tuntehen tukehtui.

1881.



HOVIN HERRA.


Astuu ruokalevoltansa
Hovin herra huoneestaan,
Pitkä piippu hampaissansa,
Vasen käsi puuskassaan.

Suur' on herra hovilainen,
Rikkain puolen Savonmaan,
Pitkin maita käypi maine
Uhkeasta talostaan.

Pulska talo, laajat pellot,
Aluskunta avara,
Sadan lehmän soipi kellot
Tarhatiellä illalla.

Siks'pä hymy huulillansa
Viiksen alta vilahtaa,
Kun hän leikkuupellollansa
Joukkoaan käy katsomaan.

Kuhilaita tuhatmäärin
Sängen päälle kohoaa,
Kirjavana joukko häärii
Työssä siinä uutteraan.

Tuota herra astuissansa
Ihastellen imehtii,
Tyytyväisyys savun kanssa
Rinnastansa lainehtii:

»Onhan tuossa tavarata,
Onhan aluks' ensinkin--
Lähtee siitä hopeata,
Lähtee vähän varsinkin.

»Ensi-yönä panee halla
Viljat viiden pitäjän,
Elon hint' on korkealla
Kuluess' ens' kevähän.»

Ja hän hymyy hyvillänsä,
Tyven rauha rinnassaan,
Hyväileepi viiksiänsä,
Työväkensä luoksi saa.

Niinkuin kukko karjassansa,
Kotkottaa ja kaartelee,
Niin hän johtaa joukkoansa,
Komentaa ja katselee.

Sirpit keikkuu sukkelasti,
Seljät taipuu, oikiaa,
Herran mielest' hitahasti
Kumminkin työ sujuaa.

»Sarka puolillaan on vasta,
Hallan tuopi ensi yö.--
Lakata ei leikkaamasta,
Ennenkuin on kaikki työ.»--

Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee--
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.--

Levotonna mieli sillä
Syön-alassa asustaa,
Jonka viljaa tuuli vielä
Näillä ajoin heiluttaa.

Herran työssä leikkaa tuossa
Aapo, mökin ainoa,
Rukihinsa viel' on suossa
Koskematta kokonaan.

Kalvakkana, päänsä hiessä
Päivätöitään maksaa hän,
Toisen ruis sirpin tiessä,
Oma ruis mielessään.

Usein miehen silmä siirtyy
Pilvettömään pohjoiseen,
Usein kuuma kyynel kiertyy
Karkeoille kasvoilleen.

Äkkiä hän työstä lakkaa,
Kesken jättää lyhtehen,
Kuhilaasen sirpin nakkaa,
Astuu herran etehen.

»Eikö laskis' ehkä herra
Mua täksi illaks' pois?--
Viel' ehk' ehtisi sen verran,
Että siemeniksi ois.

»Lapsi pien' on vaimollani,
Isä vanha sairastaa,
Halla tuolla takanani
Nälkää talveks ennustaa.

»Ei se huomiseksi heitä,
Mitä tänään ottaa saa--
Kaikk' on kohta koossa teillä,
Mull' ei vielä ollenkaan.»

Herra katsoo kulmistansa
Pitkin pitkää piippuaan,
Kotkottaapi vihoissansa
Seisovalle huolissaan:

»Mitä kärtät joutavata--
Tuskin hallaa tuleekaan--
Ja jos tulee, panemata
Ei jää pelto minunkaan.»

Aapo ryhtyy lyhteesensä,
Tuuli kuivaa kyyneleen,
Herra imee piippuansa,
Asteleepi edelleen.

Olki taittuu nopeasti,
Yhä sänki suurenee,
Pohjoistuuli koleasti
Hallaa ilmaan huokailee.

1882.



TYTÖN KIRKOSSA KÄYNTI.

Legenda.


Kirkkoon mua käskettihin,
Oma miel' ol' marjamaille;
Näin emo sanoi minulle,
Kallis kantaja puheli:

»Kuules, tytti kultaseni,
Äitis ilo ainokainen,
Mene aittahan mäelle,
Ota orrelta omasi,
Pane päällesi parahat,
Valkoisimpasi valitse,
Katso kaunehin pukusi--
Kuule, kuinka kellot soivat,
Heläjävät Herran luota!
Sua kutsuvi kumunsa,
Äänet taivon toivottavat
Käyväks' kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä,
Eikä mennä marjamaille,
Vaaran taaksi vaapukkahan,
Mäen taaksi mansikkahan,
Joka sunnuntai salolle».

Niinhän käski äiti armas,
Vaka vanhempi varoitti,
Kirkkohon mun äiti käski,
Oma miel' ol' marjamaille.--
Menin aittahan mäelle,
Otin orrelta omani,
Panin päälleni parahat,
Valkoisimpani valitsin,
Katsoin kauneimman pukuni;
Vaan en kirkkoon käynytkänä,
Kohen soittoa samonnut;
Otin tuohisen tuvasta,
Kopsan uunilta kopaisin,
Kupehelle kopsan kätkin,
Päälle vyölinän vetäisin.

Äiti vastahan tulevi
Lapsen kanssa kynnyksellä.
Osasi sanan ovessa,
Virkki mulle mennessänsä:

»Mitä piilossa pitelet,
Liinan alla liikuttelet?
Virsikirjako kupehellas,
Herran sana suojassasi?»

Äiti hellästi hymyili,
Nyökki päätä piiallensa.--
Minä pistiime pihalle,
Kaarroin kartanon perälle,
Hiivin hiljaa aitan taaksi
Seinävieriä varoen,
Siitä painuin pientarelle
Taaksi runsahan rukihin,
Kuulostelin kuulevata,
Ojo-kauloin katsojata--
Ei mua kukana kuullut,
Eikä äitini äkännyt;
Tuuinta tuvasta kuului,
Hyrähtely hellän äidin.

Päivä paistoi, taivas hohti,
Kukka tuoksui, nurmi nuokkui,
Ruis suhkaen sihisi
Ilman hengen heiluttaissa,
Huokuessa hellän tuulen--
Koillisista kirkko kuulti,
Kellot kuuluen kumisi,
Etelässä ahot auken',
Salot siinteli siniset,
Lehot lehväiset levisi.

Kirkkoon kutsui kellon kieli,
Oma miel' ol' marjamaille.

Lemu lenteli lehosta,
Hyvä haju heinikosta,
Minä lemua lensin kohti,
Kiisin kohti kukkuloita,
Vasten armaita ahoja;
Huivi aukes' hyppiessä,
Letti lentäissä levisi,
Karis' rimsut rinnoiltani,
Helyt helmoilta sirosi,
Korut päältäni putosi--
Tuntui kuin ois ken ajanut,
Joku juossut jälkiäni,
Pelko kiiätti pakohon,
Vapistus takoa työnsi.

Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota--
Kaukaa kuuluvi hyminä,
Vieri virsi tuulen tietä,
Herran huoneesta humisi--
Tuolloin tuntui tunnossani,
Ääni äitini varoitti:

»Elä mene marjamaille,
Joka sunnuntai salolle,
Käyhän kerran kirkkohonkin,
Kerran tänäkin kesänä--»

Käki kukkui toisahalla,
Takanani lintu lauloi,
Lehon liepeestä helisi:

»Katso tänne, kulta tytti,
Tule tänne, armas impi,
Täällä, tääll' on marjamaita,
Metsä täynnä mansikoita,
Vaapukoita vaaran rinne!»

Minä kurja kuulin tuota,
Koito taakseni katahin--
Poika seisoi puun nojassa,
Mies sorea, muoto kaunis;
Puhui poika puun nojasta,
Hymyhuulin haastatteli:

»Terve, tyttini korea,
Terve sä, ihana impi,
Minne matkas, kunne kulkus,
Kauaksiko käyntis nopsa'»

Minä en vastata osannut,
Hä'ässäni sanoiksi saa'a,
Puna poistui poskiltani,
Syän sykkyrään vetihe,
Kieli kangistui kokohon,
Puhe katkes' kielen alle.

»Miksikä minua pelkäät,
Miksi säikähit kovasti?»

»Enhän mä sinua tunne--
Mikä lienet mies metsästä,
Joku rosvo, ryöveäjä--»

»Enhän ookaan mies metsästä,
Enkä rosvo, ryöveäjä,
Hovin oon suuren herraspoika,
Tuttu suuresta talosta,
Lähin marjan maistantahan,
Tulin mansikan hakuhun».

»Eihän teill' oo tuohistana,
Marja-astiaa mukana?»

»Ei oo mulla, mutt' on sulla,
Yhtehen me yhtykäämme,
Yhen tuohen tienohille,
Yhen astian alalle!»

En mä esteä ilennyt,
Enkä kielteä kehannut--
Suorin sotkut suortuvani,
Panin hapset palmikolle,
Huivin solmuhun sitaisin,
Kaulan alle kiinnittelin,
Hamehen hyvästi laitoin,
Puhistin pyhäpukuni--
Kiiltosilmin herra katsoi,
Hymykatsehin saneli:

»Ootpa kaunis, impi kaino,
Sinisilmäinen sorea,
Suus on mansikka makea,
Poskes puolukka punainen--
Eläkä pelkeä enämmin,
Vieno turhasta vapise».

Aloin astella ahoa,
Metsän viertä vieretellä;
Herra kulki kupehella,
Sivulla siputti sorja--
Minä en katsoa rohennut,
Ylös luo'a luomiani,
Huivin otsalle hivutin,
Ve'in liinan leuan päälle,
Päätä palmikon pureksin,
Lettinauhoja nutustin,
Katselin ahon kiviä,
Tietä pitkin tuijottelin;
Keksin marjan mättähältä,
Maasta mansikan havahin,
Oisin marjan maistanunna,
Punaposken poimiellut--
Herra ei ottaa antanunna,
Poika poimia luvannut,
Houkutteli loitommalle,
Ahon viertä alemmaksi,
Siell' ois suurempi marikko,
Siellä mansikat makeimmat!
Otti mun käestä kiinni,
Rantehesta riuhallutti,
Enkä voinut vastustella,
Enkä huutoa hupakko--
Voi, jos oisin vastustellut,
Voi, jos huutanut hupakko!--

Kiiruusti kuletti herra,
Ahneesti ahoa riensi,
Toi mun tuoksu-tuomikkohon,
Lemulehtoon lennähytti--
Riutumus mun rinnan täytti,
Sy'än-alani ahas tunne,
Kun ei päiveä näkynyt
Eikä tuulta tuntununna
Läpi lehväisen lepikon,
Puhki tumman tuomimetsän.--

Heitti mun herra heinikkohon,
Alas painoi pensahasen,
Pimis' päivä, mustui metsä,
Suli sieluni sumuhun---

Vihels' viiasta orihin,
Lepikosta liinaharjan,
Pois katosi puien taaksi,
Ajoi kohta kuuluvista,
Maa jyrisi mennessänsä,
Tanner allani tutisi--
Heitti minut herjatuksi,
Pilatuksi piika raukan,
Viattoman voitetuksi,
Ikipäivin itkettäväks'.

Nousin jällehen jaloille,
Suorin siitä seisoalle,
Tuska tykki tunnossani,
Ahistus povessa painoi,
Peikolta petäjä näytti,
Aavehelta armas koivu--
Enkä itkeä osannut,
Kyynelin kovasta päästä,
Huolistani huojennaita.--

Astelin ylös aholle,
Kohottausin kunnahalle,
Tyhjä tuohinen käessä,
Ontto muisto mielessäni;
Raukeat jalat minulla,
Rinta vielä raukeampi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota,
Katsahin kohen kotia,
Vasten huonetta hupaista,
Sijallaan se siinä seisoi,
Pellon keskestä punoitti--
En ois luullut seisovaksi,
Enkä pystyssä pysyväks'.

Siirtyi silmäni ulomma,
Sattui kirkon salvoksihin--
Korkeena se kohos' siellä,
Ylös ilmoihin yleni,
Kirkkahasti ristit kiilsi,
Pyhäisesti pallot paistoi,
Kello kolmesti kumahti,
Mahtavasti vaski vonkui
Pyhäpäivän päättäjäisiks',
Suuren sunnuntain lopuksi.--

Minä lähin liikkehelle,
Kaarroin tuosta kirkkotielle,
Kansa kirkosta kohisi,
Väki tulvi temppelistä,
Hevot juoksi, joukko huusi,
Kärryt ryskyen rytisi;
Toivoin kuolla kärryn alle,
Kavioihin kaatuvani--
Ei ollut sitä imeistä,
Ohillista armeijasta,
Jok' ois allensa ajanut,
Kavioihin kuolettanut.
Kotia mä kurja kuljin,
Onneton omille teille.

Äiti istuvi ovessa,
Kantajani kynnyksellä,
Rakas lapsi rinnoillansa,
Poika pienoinen povella--
Sanoi mua muistaneensa,
Saarn'-aikana aatelleensa--
Kyseli papin puheita,
Sanasia saarnamiehen--
Mitäs tiesin mä poloinen,
Kuta kurja kertoella
Papin pyhistä puheista,
Saarnan suurista sanoista,
Jonk' oli rippini rikosta,
Synnintyötä saarna-aika--

1884.



KIEVARIN PIHALLA.


Kestikievaritalon pihalle paahtoi päivä niin polttavasti, että
auringonpuoleisissa nurkissa ja seinänraoissa ihan kuumuudesta ritisi.
Pihakivetkin polttivat jalkaan kuin kivet uunin arinassa, ja
hipristellen niitä myöten täytyi Vahdinkin astua, kun se unisena
leukojaan levitellen veteli itseään toisesta varjopaikasta toiseen,
aina vain viileämpää leposijaa hakien; joskus se kujaankin poikkesi,
että ehkei siellä nyt niin hiottaisi, mutta siat ne on jo sinne
ennättäneet, eikä Vahti tahdo sikain kanssa saman katoksen alla asua.

Ja sitten ei edes tuulekaan, ei senkään vertaa, että pöly ajavan tiessä
jälelle jäisi, vaan kohoaa se vain kohtisuorana kärryihin ja joka
paikkaan tunkee, tietä kulkevan suuhun ja sieraimiin. Mutta sehän se
onkin kärpäsille mieleen, se tuulematon ilma, niille suuremmille
erittäinkin, jotka aina päivänpuoleisilla seinillä paahtautuvat ja
tuimalla surinalla silloin tällöin toistensa niskaan lennähtävät--kun
on näin tulisen kuuma, niin silloin ne elämästään nauttivat, mutta
sateisella säällä on niillä ikävä olla, ja alakuloisina ne silloin mikä
missäkin jöröttävät.

--Surr!--niin ne panevat.--Surr-rurr-rurr!

--Nöh-nöh--nönönöh!--sanovat siat kujassa toisilleen, ja se merkitsee,
että kylläpä nyt on vähän liian vari.

Mutta Vahti ei sano mitään, vaikka kärpäset kovin hänen korviansa
ahdistelevat, lentävät niihin suurissa parvissa ja ihan verille
purevat. Välistä se kuitenkin suuttuu, kun ei puistelemisesta mitään
apua lähde ja kärpäset vain käyvät yhä äkäisemmiksi--silloin se
kapsahtaa etujaloilleen, sivaltaa käpälällään ne heittiöt korvistaan
irti ja suuhunsa niitä tavoittaa; mutta kärpäset ovat näppärätä väkeä,
jotka päänsä katsovat, ja tyhjänä loksahtavat Vahdin leuat toisiansa
vasten.

Eikä sitten kaukaan aikaan mitään tapahdu, ei näy eikä paljon
kuulukaan. Hollimieskin on tuohon tuvan varjoon nurmelle nukahtanut, ja
siinä hän mahallaan vieläkin makaa, vaikka päivä jo aikoja sitten on
varjonsa toiseen paikkaan kiertänyt ja nyt sen tuuheata tukkaa
kauheasti kuumentaa; tuolla maantiellä jossain kyllä ratasten ritinätä
kuuluu, mutta sitäkään ei sitten taas kotville kuulu, kun hevonen
kaiketi on kuumasta hidas eikä jaksa pikemmin kiiruhtaa, vaikka herra
kyytimiestä käskee--jos se nimittäin kyydillä ajava lie, joka siellä on
tulemassa. Pääskykin tuolla toisen talon päällä leijaa--mutta missähän
on talonväki kaikki, koska ei ketään näy?--Arvatenkin ne ovat niityllä,
uutterina luokoja kouhottelemassa, sillä eihän kukaan tiedä, milloinka
tuonne taivaalle pilven kasvattaa ja sateen sieltä alas maahan paiskaa.

Ei ne kaikki kuitenkaan luo'olla liene--isäntä, kestikievari, kotonansa
köllöttää, ja sehän ei ole tavallisesti hyvä merkki, ettei isäntä
työväen mukana kule, vaan jää kotiin. Mutta saattaahan taas olla
niinkin, että toista ahneus niitylle ajaa, toisen se sieltä käskee
kotona olla--ja niin se on nytkin. Isäntä on asian semmoiseksi nähnyt,
että »kun häntä kuitenkin jonkun talonmiehen pitää kotosalla olla--jos
näet herroja kulkisi ja ne jolloinkin jotain tarvitsemaan sattuisivat--
niin on häntä silloin itse, ja käyköön aikamiespoika työväen mukana--
tottahan se siellä omalla työlläänkin jotakin toimittaa, kun itse en
kuitenkaan muuta jaksaisi kuin ladon kynnyksellä istua ja sinukkata
janoon särpiä--»

Sillä lailla se isäntä ajattelee, heitäkse selälleen tuvan lattialle,
kuivavien heinien päälle, sitoo sormensa mahan yli solmuun ja siinä
sitten tyynenä köllöttää. Hän on ja ajattelee sitä, mitä äskenkin
ajatteli, mutta sitten ei pitkään aikaan ajattele mitään--on vain.
Johtuu sitten taas mieleen jotain muutakin, mutta se on semmoista, jota
jos pitemmältä ajattelisi, sen tähden ehkä pitäisi ylöskin nousta, ja
se olisi kovin vaikeata, kun on iso maha tiellä, ja siksi ei sitä
isäntä tahdokaan ajatella, vaan koettaa miettiä jotain muuta. Mutta kun
yhä vain sittenkin aatos sinnepäin kiertää, että »on sitä talossa
kylmää puteliolutta, vasta vieraiden varalle ostettua», niin vaikea on
taas olla nousemattakin.--

ja siitäpä se nouseekin, ritisevien heinien päälle seisoalleen kämpii
ja lähtee kellariin, kun tietää, että siellä kaksi koria olutta
päällekkäin lepää, ja »jos noista nyt muutaman putelin kuumaansa
juopikin, niin ei siitä talon siltä köyhtyä tarvitse».

--Siinä se tuokin rotjottaa--tekisipä mieleni vähän kengän kärellä
paikkojansa koettaa, murajaa hän, kun näkee hollimiehen pihamaalla
mahallaan makaavan, mutta ei hän sitä kuitenkaan koeta, menee vain ja
mutisee vielä mennessään:--ei sitä missään nuo ihmiset niin paljon
laiskuuteen perehdy kuin näin kievaripaikoissa--erittäinkin nuo
hollimiehet ne täällä siihen oppii--ei ne muuta kuin päiväkaudet loikoo
ja lojuu.

Isäntä meni kellariinsa, joka oli tehty pihanpääkamarin alle vastapäätä
tupaa ja jonka ovi oli punamaalilla maalattu. Sinne hän vajosi--
kellarin mustaan kurkkuun ja viipyi siellä kappaleen.--Sill'aikaa
hollimies syystä, kuka sen tiesi mistä, kääntyi mahaltaan selälleen,
Vahti muutti makuusijaa, pudisti korvistaan kärpäset, jotka yhä
äkäisemmin häntä, uneliasta miestä, ahdistelivat, kujan asukkaat
myöskin sieltä yksikantaan sanottavansa sanoivat--mutta sitten ei enää
tapahtunut mitään, niin kauan kuin isäntä kellarissa viipyi.

Eikä sittenkään mitään tapahtunut, kun isäntä tuli kellarista pois,
puteli kummassakin kainalossa, ja pihanpääkamariinsa pujahti...

--Huhhuh!--kylläpä se oli kylmää--mutta hyvän se teki, puheli isäntä,
kun pihan yli taas tupaan palasi.--Ei se tuo yksi olutputeli paljon
janoisen juodessa tunnu, mutta hyvän se teki, hyvän teki--niin, kiuvota
sinäkin nyt siinä kuin kissa pahan sään edellä turpa taivasta kohti
(hän tarkoitti hollimiestä)--mielelläsi mahtaisit sinäkin olutta
maistaa, mutta juo vain sinukkata, kyllä se sinukkakin hollirengille
välttää.--Kylläpä nyt päivä heloittaa,--kyllä nyt--soh!--(tämä oli
sanottu kärpäselle, joka oli sieramesta suoraan sisään lentää) luoko
hyvästi kuivaa--pitäisihän sitä niityllekin--

Sen sijaan laskeutui isäntä kuitenkin äskeiselle sijalleen pirtin
lattialle, kahisevien heinien päälle--tällä kertaa mahalleen.

--Puhhuh!--kyllä nyt on vari, mutta hätäköpä tässä, hätäköpä tässä--ei
hätää mitään eikä puutetta mitään.--Etuisaa se on tämä kestikievarin
pito (isäntä kääntyy kylelleen ja nojautuu kyynärpäänsä varaan, sillä
niin ollen on helpompi tämmöisistä totisista asioista puhella kuin
mahallaan ollen)--etuisampaa kuin mikä muu talonpojan syrjäammatti
tahansa.--Kyllä siihen moni talo pyrkikin, mutta ei ne muut päässeet--
se meidän vallesmanni on hyvä mies, ja kuvernööri määrää, mitä se
esittää--se oli kiittänyt minua ja sanonut, että siinä se oikea
kievarin isäntä onkin--mutta kyllä se onkin välistä voiteessa, kun
meiltä virkamatkoilla käydessään lähtee.--On ne kulkevaiset aina
hollimiesten mukana terveisiä laittaneet, että huonot on hevoset, ja
äkäisimmät ovat panneet päiväkirjaankin, mutta vallesmanni on hyvä
mies, kun kulkiessaan saa talvella kylmäänsä ryypyn ryypätä ja kesällä
kuumaansa--Yksi puteli päivässä näin kuumalla omaan suuhunkin, ei se
taloa hävitä--eikä kaksikaan putelia, kun muuten tarkasti elää----

Tätä tietä ne isännän ajatukset hiljalleen kävelevät, välistä noin
seisahtuen, välistä matkaansa jatkaen, ja niin ne joutuvat sinne, mistä
ensiksi lähtivätkin, että nimittäin kuuma on, ja sitten siihen, että
hyvä on olla, eikä puutetta mitään ja viimeksi siihenkin, ettei yksi
puteli olutta pahaa tee, eikä tee pahaa kaksikaan...

Ja taas isäntä nousee, vähän vaikeammin kuin äsken, menee ovesta ulos,
pihan yli, ja siitä pihanpääkamarin ovesta sisään. Mutta hänen pihan
yli mennessään muuan pääskyveitikka hänen päänsä päällitse hipaisee.

--Jo viep'! se huutaa ja lentää tallin ylisille--jo viep'!--ja silloin
se jo lentää takaisin.

Vaan sill'aikaa, kun isäntä viipyy kamarissa, ei taaskaan mitäkään
tapahdu, ei sitäkään, jota silloin, kun hän siellä äsken oli--se pääsky
veitikkakin tuolla kaukana kylän päällä jo suikkelehtaa, toisia näkee
ja toisia narraa.

Mutta kun isäntä taas kamaristaan tulee ja pihan yli kulkuansa suuntaa,
silloin hänen korviinsa käypi tuolla kaukana ritiseväin kärrynpyöräin
ääni...

Kyytiköhän siellä ajanee--saattaapa olla kyytikin--kaukana se vielä on,
missä lie tuolla järven toisella puolen metsän takana.--

Kyyti se onkin, joka siellä hiljalleen ajaa, ja kuka sen tietää, mitä
sen tulosta vielä tapahtuu, vaikka isäntä ei sitä ajattelekaan, että
sen tulosta saattaisi mitään tapahtua.--Eikä hän nyt enää sitä
muistakaan, että kuuli sieltä kärrynpyörien ritinän--hän painakse
makuusijoilleen, pöyhöttää päänaluisen, laskee kätensä päänsä alle ja
puhelee itseksensä:

--Ei se tule maksamaan, jos korittain ostaa, kuin enintään
viisikolmatta penniä puteli, ja se ei ole paljon päivässä--maksaahan se
sinukkakin sen--ja jos kaksikin kuumimpana päivänä juo, niin ei sitten
sadepäivänä juo yhtään--maksaahan se sinukkakin sen, jos kaikki lukuun
ottaa, lehmän ruuat ja hoidon ja piikain palkat ja kaikki.--Ja mikäpä
sitten, jos olisikin vähän kalliimpaa--olutkauppa kuitenkin itsensä
kannattaa eikä moni kyydillä ajava sitä kysymättä talosta lähde.--
Viisikymmentä penniä putelilta, johan siitä kannattaa itsekin juoda.--
Kunpa nyt taas kyytejä kulkisi--joutaisinhan minä tässä herroja
rahteerailemaan--mikähän lienee se ajava, jonka kärryt siellä ritisi--
mutta kovemminhan se kyyti ajaisi.--Oikein hyvä olisi, jos kyytejä
tulisi, ei olisi pakko hevosta antaa, ja tottapahan odottaessaan jotain
ikäviinsä joisivat--ja ehkä isännällekin tarjoisivat--tarjoo ne
muutamat isännällekin.--Se Kuopion posti on toistakymmentä markkaa
vielä velkaa--milloinhan maksanee?--Kylläpä nyt raukaisee ... taitaa
olla ukkonen ilmassa ... kovinpa se nyt haukotuttaa... Onpa ne tuonne
orsille heiniä ahtaneet--vaan sielläpä he ... hyvästi ... kuivavat...

Ja siihen isäntä sitten nukkuu eikä edes untakaan näe--ei
minkäänlaista. Hän nukkuu koko mies sieluineen, ruumiineen ja hengittää
raskaasti. Ja jok'ikinen ajatuksen kipinäkin sammuu.

Mutta sill'aikaa, kun hän painuu yhä sikeämpään uneen, kun pää ja kädet
yhä rennommiksi heinien päälle vaipuvat ja makea vetonen suusta valuu,
silloin tuolla ulkona alkavat Vahdin korvat nousta... Hän on nyt
viimeinkin pirtin portaiden kupeella, kaksinkertaisessa varjossa
siellä, itselleen mieluisen leposijan löytänyt, painanut päänsä
käpäliensä varaan ja silmänsä raukeasti ummistanut...

Ja silloin tuolta naapurin törmästä alkaa kuulua semmoinen rätinä, että
se on liian paljon, jotta sen Vahti saattaisi tyynellä mielellä suvaita
tapahtuvaksi...

Sieltä ajaa kyyti semmoisella huimalla vauhdilla, kuin kyyti
tavallisesti alamäessä ajaa ja viimeisellä virstalla. Pyöräin rätinä
kiviseen maantiehen, se se aina muulloinkin Vahdin korviin pahasti
käypi, mutta jos siihen vielä ruoskan läiskettä kuuluu ja hollimiehen
huutoa, niin kauheasti hänen sydämensä siitä julmistuu. Ensin se
murahtaa makuullaan, sitten se hyppää ylös--ja ylös hyppää nukkuva
hollimieskin, sillä hänen korvansa juuressa rämähtää koira niin
rähäjävään haukuntaan, että kuuronkin korvat saattaisivat siitä
lumpeuksiin mennä.

Kovin on hollimies töperryksissä eikä tahdo maailmasta selville päästä,
sillä aamiaisista asti on hän nukkunut sikeästi ja päivän painamana.
Polvilleen hän nyt ensiksi hypähtää, katselee haraten ympärilleen,
mutta kaikki hän näkee kuin kallellaan. Hänestä tuntuu, kuin aurinko
joka puolelta häntä suoraan silmiin paistaisi, mutta kun hän sen
kuitenkin saa selkänsä taa, niin maailmakin jo sitä mukaa alkaa käydä
selvemmäksi. Hän jo tuntee ruumiissaan, että hän on talon pihalla
huoneiden välissä ja sitten jo näkeekin, mikä talo se on, jonka pihalla
hän on, ja viimein hän keksii kievaripylväänkin, joka tuolla aitan
vieressä valkeapäisenä seisoo. Mutta sieltä aitan takaa näkyy vielä
muutakin, vilkahtelee vähän väliä tuota Vahdin valkeata hännänpäätä ja
kuuluu samaa melakkata, joka niin armottomasti nukkuvan korvaa särki.
Vahti se sillä lailla vieraita vastaanottaa, eteenpäin hyökkää ja
taapäin peräytyy, haukkuu koko sydämensä kyllyydestä, koska häntä,
parhaallaan juuri rauhaan päässyttä, tuolla tavalla turhanpäiten
häiritään.

Mutta koska se ei sen pahempaa ollutkaan, niin aikoo hollimies
haukotellakin, ennenkuin ihan kokonaan seisoalleen nousee. Vaan
silloinpa aitan takana jyrähtää, niin että pihamaakin jyrähtää, Vahdin
haukuntakin vähäksi aikaa häviää kärryjen rätinään, ja pihaan pelmahtaa
kyyti, laukalla laskien ja tomusta tupruten.

--Pois eestä, joka elää tahtoo!--se on iloisen kyytipojan tervehdys
uniselle hollimiehelle, joka parahiksi ennättää hevosen jaloista
syrjään hypätä.--Oletko sinä sydänmaakalainen vai mikä, kun et tiedä
kyydin tieltä paeta--elä siinä leukojani levittele, vaan toimita
hevosta!--Eikö hevosia saa vai mitä?

--Missä lie isäntä--en minä tiedä, saaneeko--ja hollimies nyt
haukottelee äskeisenkin edestä ja ruopii korvallistaan, ruopii ensin
yhtä, sitten toista...

--Olkaa hyvä ja etsikää isäntä ja käskekää hänen toimittaa hevonen--
meillä olisi kiire,--sanovat herrat, joita on kaksi, toinen vanttera ja
vahvan näköinen, toinen hennompi, ja sillä on matkalaukku kaulassaan ja
silmälasit päässä.

--Kuuletko sinä, herroilla on kiire--jouduttakaa te hevonen yhtä pian
valjaisiin, kuin minä oman riisun.--Vikkelä poika onkin jo päästänyt
valjaista kovasti tuhuttavan hevosensa.

Hollimiehellä ei itse asiassa ole mitään herrain kiirettä vastaankaan,
mutta sanoohan kuitenkin totuttuun tapaansa, että »kylläpähän tässä
ennätetään, jahka joudutaan», ja menee pirttiin.

--Kyyti tuli, sanoo hän ja kopaisee isäntää jalkaan, mutta isäntä ei
liikahdakaan.--Kyyti tuli--kuulkaa isäntä--tahtovat hevosta.--Ei se
nouse.

--Ei se nouse, sanoo hän pihalla olevillekin ja ruopii korvallistaai!'

--Survaise kylkeen--tottapahan nousee.

--En minä--survaise itse.

Kyytipoika on urhoollisempi, vaikka on pienempi...

--Ylös isäntä--hoi!--Ja hän lyödä sätkäyttää ohjasperillään ihan
isännän korvan juureen, niin että heiniä hänen silmilleen tuprahtaa,
mutta isäntä ei herää vieläkään.

--Ylös isäntä--hoi!--mutta nyt se jo herää, sillä poikahylky on
romahuttanut tupakkihakkurin kumoon aivan hänen päänsä pohjissa.

--Ku-ku? mi-mitä meteliä?--Typ--hyi!--mistä niitä heiniä--on suuhun--?

--Hevosta herroille ja parittain!--Poika tietää jo ennestään, että jos
tässä talossa ei kahta hevosta heti aluksi tahdo, niin ei lopuksi saa
yhtään.

--So--so--soh!--vähemmällä pitää olla--!--Mikä sinä olet, joka
semmoista meteliä pidät--on tässä ennenkin vähemmällä ennätetty.--
Isäntä onkin jo noussut istumaan.

--Kyyti on kartanolla--herrat odottavat--hevosta aisoihin!--tuleeko
vai ei?

--Kyllä täältä tulee, jos et sinä kinttujasi korjaa--ja isäntä
julmistuu yht'äkkiä niin, että hyppää ylös ja kaappaa halon sopelta ...
Mutta poika veitikka ei muuta tahtonutkaan, kunhan sai isännän
jaloilleen... Hän jo tuolla kartanolla sitä nauraa, että »heräähän se
herrakin, kun suuta syyhyttää».

Se hennompi niistä herroista, jolla on matkalaukku kaulassaan, se on
sillä välin jo käynyt huoneessa ja kirjoittanut päiväkirjaan, että
ylioppilaat ne ja ne ovat matkalla Helsingistä sinne ja sinne.
Ylioppilaille ollaan joka paikassa kohteliaampia kuin muille, ja ne ne
hevosiakin saavat paremmin kuin mitkään muut matkamiehet. Vaan isäntä
ei heitä tunne ylioppilaiksi--heidän valkeat lakkinsa ovat kapsäkissä--
hän luulee, että »mitä lienevät koululaisia eli muita seminaristeja».

Hän tulee tuvastaan niin tyytymättömänä kuin suinkin saattaa tulla
laiskan luontoinen mies, joka on kesken uniensa herätetty.

--Saammeko me hevosta? kysyvät vastatulleet kohteliaasti.

--Ei ole hevosta, vastaa isäntä äreästi ja haukotellen.--Täysi määrä
kyytejä on jo mennyt tänä päivänä--kello kahdeltatoista saatte vaikka
viisi?

--Ovatko kaikki hevosenne kyydissä?

--Kaikki ne on kyydissä.--Isäntä nähtävästi valehtelee, sillä hän sanoo
sanottavansa kiiruummin kuin tavallisesti ja aikoo mennä.

--Eikö ole yhtään hevosta kotona? kysyy kyytipoika hevosensa kaulan
ylitse päätään kurkottaen.--Mikäs rouske se tuolta tallista kuuluu?--
Ihan minusta kuuluu kuin ori--

--Suus' kiinni, poika--sinä ainainen räveltäjä--se on minun asiani eikä
kenenkään muun, mitä minun tallissani--eikä oritta ole annettu
ennenkään--

--Eikö vallesmannillekaan--?

Kyytipoika sanoo sen silmää viekkaasti iskien, mutta isäntä ei ole
kuulevinaankaan.

--En anna, kun ei ole pakko antaa.

--No, koskei tämän talon hevoset jaksa, niin jaksaa minun ... minä vien
nämä herrat vielä yhden välin--ei se ole ensi kerta, kun tämän talon
hevoset seisoessaan uupuvat enemmän kuin meidän juostessaan.--

Ja poika pyöräyttää hevosensa kärryjen eteen.

--Kovin se on uupuneen näköinen tuo hevosparka--se on se hennompi
herra, joka sen sanoo.--Vaan mikä se on tämä toinen mies tässä--jos te
olette hollimies, niin ettekö lähtisi meitä kyytiin?

--Hollimieshän minä olen.

--Se on sekin jo osastaan vasta postia vienyt--eikä sen ole pakko
toista kertaa lähteä, ehätti isäntä jo sanomaan.

--Vastako postia vienyt--No, sitten se hyvin saattaa nämäkin viedä--
meidän postintuoja palasi täältä jo iltayöstä eikä se tuo mitenkään ole
saattanut sitä vast'ikään täältä viedä, kun jo on päivä puolisissa--
vaan se posti taitaakin tässä aina viroitella--

Kyytipojan pistos tuntui, sillä vaikka isäntä ei ole häntä kuulevinaan,
niin hänen muotonsa kuitenkin käypi kovin happameksi, ja hän huomaa,
että on paras olla pitemmältä kiistelemättä.--Kuka takaa tuon
kyytipojan, jos se vielä valehtelee, että posti täällä juomassa viipyy.

--En minä kiellä--vie vain, mutta ei sinun ole pakko.

--Eihän se pakostakaan lie--

--Ehkä te nyt sitten kuitenkin lähdette meitä kyytiin?--

--Mene pois, niin ei tarvitse minun hevostani kiusata!

--Enpä häntä nyt oikein--on nyt niin helteisenlainen ilma.

--Ja nuo herrat ei näy hevosta säästävän--pojankin lama ihan vaahdossa
kuohuu.--Se on isäntä, joka ei malta olla sekaantumatta.--Katsoppas
tänne harjan alle--

--Kunhan ei omanne ennen lamoja olisi--koska ette niitä uskalla
näyttääkään--

--Lähdettekö vai ette? sanoo se vantterampi herra hollimiehelle ja
näyttää jo alkavan kiivastua.

Mutta heidän kyytipoikansa vetää hollimiehen syrjään ja sanoo hänelle
jotakin korvaan. Ja se, mitä hän siinä sanoo, se on semmoista, jota
kyytipoika, joka on saanut hyvät juomarahat, sanoo toiselle, silloin
kun hän sillekin samaa toivoo, ja kun tahtoo herroilleen edeskinpäin
hyvän kyydin toimittaa.

--No, jospa tuota sitten lähden--johan se ruuna on appeenkin syönyt.--
Vaan minulla on vähän huononlaiset kärryt eikä niissä ole
vieterejäkään.

--Eiköhän isäntä lainaisi kiessejään--nämä on yhtä hyviä herroja kuin
vallesmannikin.--Se on se kyytipoika, joka vieläkin tahtoo herrojaan
auttaa, mutta isäntä ei ole taas häntä kuulevinaankaan.

--Kyllä näissä on pahanlainen istua, puhuu hennompi herra, jolla on
matkalaukku kaulassa ja silmälasit päässä, katsellessaan hollimiehen
kärryjä--eikö teillä ole parempia?

--Eihän niitä minulla ole, vaan eiköpähän isäntä lainaisi omiaan!

--Mitä?

--Me kysymme, ettekö tahdo meille lainata parempia ajopelejä, sanoo
vantterampi herroista.

--Mikäs näillä on hätänä--on ne suuremmatkin herrat tämmöisiin
tyytyneet--eikä meiltä ole ennenkään kiessejä annettu--


--Eikö vallesmannillekaam?

--... ja joka tahtoo paremmilla ajaa, pitäköön omat kiessinsä--ei sitä
neljästä pennistä peninkulmalta kannata panna kiessejään kulumaan.

--Me kyllä maksamme enemmänkin, kun vain annatte meille mukavammat
ajopelit--olemme matkustaneet pitkän matkan ja tärisseet kovin--

--Niinpä täriskää vieläkin--minä en anna kiessejäni. Kyllä ne on herrat
ennenkin luvanneet lisämaksuja, mutta sitten ovat tuskin senkään
maksaneet, mikä on asetuksissa määrätty.

Mutta nyt kuohahti isomman herran luonto, sillä hän oli varmaankin
pohjalainen, jonka mieli tämmöisissä tiloissa pian läikähtää. Hän astui
kiivaasti isännän eteen, laski raskaasti kätensä hänen olkapäälleen ia
katsoi häntä lujasti silmiin.

--Syytättekö minua siitä, etten ole teille aina kulkiessani maksanut,
mitä asetuksissa on määrätty?

--Enhän minä teitä----

--Entä tätä minun toveriani, onko hän teille koskaan mitään velaksi
jäänyt?

--Elkää, hyvä herra--enhän minä teitä toki--enkä ketään--heittäkää
irti----

--Niinpä elkää tulko sitten semmoisia meille puhumaan, jos tahdotte
korvianne säästää--ja jotenkin säälittä pudisti hän isäntä parkaa
olkapäästä ja survaisi hänet luotaan...

--Savolaisia lurjuksia! mutisi kovin kiivastunut nuori mies toverilleen
ja kääntyi sitten isännän puoleen, joka jo oli laittautunut peremmälle
pihaa:

--Teidän ajopelejänne emme tällä kertaa tahdo, mutta vielä te meistä
kuulette--lurjus!--ja se sana tuntui kimpoavan aivan hänen sydämensä
peräseinästä.

--On niitä tuommoisia herroja ennenkin nähty, rehenteli jo isäntä
vastaan ja loittoni vieläkin, sillä hän tunsi rohkeutensa sitä mukaa
kasvavan, kuta kauemmaksi tuli.

--Mitä? sanoi kiivas herra ja otti askeleen sinnepäin, mutta sitten hän
kuitenkin kääntyi hollimiehen puoleen, joka toi tallista hevosensa:

--Valjasta vain omien kärryjesi eteen, mies!

--Eikö isäntä annakaan kiessejään? kysyi tämä.

--Me emme niitä tahdo, vastasi herra vihaisesti ja alkoi nostella
kapineitaan hollimiehen kärryihin.

Sillä välin hiipi isäntä heidän selkänsä taitse pihanpääkamariin... Hän
alkoi näet arvella, että tokkohan ne koulupoikia ovatkaan eli muita
seminaristeja, ja tahtoi katsoa, mitenkä olivat päiväkirjaan
kirjoittaneet. Kun näki, että ne olivatkin »ylioppilaita Helsingistä»,
niin katui jo käytöstään, sillä »ne ylioppilaat, aina ne hyvästi
maksaa».--Hän kiirehti ulos, mutta herrat nousivat jo rattaille.

--Tuota--ne onkin nämä herrat ylioppilaita--minä luulin teitä vain
koulupojiksi tai enintään semmoisiksi seminaristeiksi--

--Miksi te meitä luulitte? kysyi vantterampi herra häntä tuimasti
tarkastellen.

--Niin, minä ajattelin, että te ette olekaan mitään oikeita herroja, ja
sentähden minä tässä vähän, mutta--elähän aja, hollimies--pannaan
ylioppilaille kiessit eteen--isäntä oli ottanut lakin päästään.

--Hävetkää toki!--Se oli ainoa kiitos, jonka isäntä sai
hyväsydämisyydestään.

--Anna mennä! sanoivat herrat sitten uudelle kyytimiehelleen.
Mennessään viskasi toinen heistä--se, joka oli isäntää olkapäästä
puristanut--heidän äskeiselle kyytipojalleen vielä juomarahaa.

--Tuoss' on sinulle vielä, poika, markka omiin tarpeihisi--teidän
kestikievarissa ollaan kohteliaita kaikille matkustajille.

--Suur' kiitos--ja onnea matkalle!--Mutta antakaa tuolle isäntä
parallekin edes kipurahoiksi muutama penni!

--Ne hän saa kantaa jälestäpäin--perästä kuuluu, sanoi torventekijä!

Hollimiehen ruoska läiskähti, ja kärryt herroineen katosivat aitan
nurkan taakse tomupilveen, Vahdin seuraamina.

--Kyllä teidät nyt, isäntä, hukka perii, puhui kievarin pihalle jäänyt
kyytipoika. Hän oli valjastanut jälleen hevosensa ja istui nyt
rattaillaan rauhallisesti ohjasperiään selvitellen.--Mitenkä te sillä
lailla semmoisia herroja kohtelitte?

--Olipa nuo tuommoiset herrat missä tahansa--eihän ne näkyneet olevan
sen suurempia herroja kuin ylioppilaita--

--Eipä ne sitten oikeaa arvoaan päiväkirjaan panneetkaan--

--Tiedätkö sinä sitten, mitä ne oli?

--Minkätähden minä en tiedä--vaikka kyllä ne höyliä miehiä siltä oli,
vaikka ovat ylhäisiä--koko matkan kyselivät kaikenlaisia tämän puolen
asioita.

--No, mitä herroja ne sitten olivat--sanoivatko nimensä?

--Minkä tähden ne ei sanoneet, vaikka minä en sitä pannut mieleeni--
mutta sen minä tiedän, että kyllä niistä isäntä ehkä vielä kuulla saa--
eikös se sanonut se, joka isäntää survasi, että perästä kuuluu?

--Kyllä se oli hyvä, että pian täältä tiehensä lähtivät ja pahasti
sille kävisi, jos minä perään kysyisin--puristi ruoja kuin
rautakouralla olkapäätäni--kävi sen harmiksi, kun ei oltu mieliksi.

--Eihän sitä kaikille mieliksikään--puhui kyytipojan veitikka, yhä vain
rauhallisesti ohjasperiään selvitellen...--kylläpä nämä nyt on
sotkeuksissa--Mutta niin se kuitenkin minun mielestäni olisi käypä,
että jos antaa kiessinsä vallesmannille, niin pitäisi antaa kuvernöörin
pojillekin--

--Kellekä kuvernöörin pojille--?

--Vaikkapa niillekin, jotka tästä äsken lähti.

--Elä!--oliko ne?--

--Olihan ne--ne oli meidän uuden kuvernöörin poikia...

--Meidän uuden kuvernöörin poikia?

--Joka sinne kuuluu aivan näinä päivinä vielä itsekin ajavan--nämä
tulivat edeltä...

Nyt oli poika saanut ohjaksensa selville ja lähti ajamaan.

--Kuvernöörin poikia--ja minä kun en--! ... ja isännästä näytti ihan,
kuin olisi tuo valkopäinen kievaripylväs tuosta hänen aittansa nurkasta
alkanut siirtyä naapurin portin pieleen...





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ensimmäiset novellit" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home