Title: Helsinkiin
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Helsinkiin" ***


HELSINKIIN

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1920.



I.


Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan.
»Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia etelään
päin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessa
yhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht'aikaa,
kilvan keskenään.

Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaan
katsomaan, ketä lähtee. He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovat
hommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Laivasillalle
tultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotain
tavata. Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksi
tarkastamaan niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä.

Antti oli ylioppilas. Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä ja
oli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. Hän seisoi
laivasillalla lähellä kulkulautaa. Päässä oli valkoinen rutistumaton,
sisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainen
matkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. Palttoo
oli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, ja
pienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juuri
kotoa lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty.

--Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan ... se saattaa
lähteä, ja sinä ehkä jäät ... jos ne ottavat pois laudan...

Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe oli
tietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia
sukulaisia ja tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä
ja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän
niin kauhean kauan.

Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitään
hermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin
häneen. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin
parahiksi kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin
saavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänne
yli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa,
jonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa.

--Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdot
tavata?

--Ei ole.

Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka
seurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähän
ajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli
väkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön.

--Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi?--Eihän sinulla niitä
olekaan!

--Kuinka minä niitä nyt käteeni?

--Minkä tähden et ... järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen
hihaan ... vaan ehkä sinä oletkin salongissa ... olekin vaan
salongissa, Antti!

--Kyllä, kyllä!

--Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähän
loukkaantuneena.

--Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? murahti siihen
isä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, ettei
odotus loppunut.--Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä ...
etkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä.

Äidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan niellä
itkuaan. Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enää
pantu taskuun. Anttia tämä hellyys hävetti, eikä hän tuntenut
vähintäkään sääliä äitiänsä kohtaan, pikemmin harmia. Hän olisi jo
mennyt laivaan, ellei äiti olisi tarttunut hihaan ja pidellyt sitä kuin
pihtien välissä.

Ei kukaan puhunut pitkään aikaan. Ympärillä vain kuhisi ja kihisi
ihmisiä, jotka yhtämittaa survivat milloin selkään milloin kylkeen.
Joutilaita kokoontui yhä enemmän, ne jäivät seisomaan siihen
kerroksittain tukkien tien toisilta, joilla oli asiaa mennä ja tulla.
Ajurien kärryt kolisivat, hevosten kaviot kalkkoivat kiviseen
tantereeseen, ja yhä uusia ajoi kaupungista. Kapsäkeillä, kirstuilla,
kohverteilla ja kaikenlaisilla kapineilla sälytetyitä kärryjä
peruutettiin aivan laivasillan reunalle, ja siitä tavarat mätettiin
laivaan. Kapteeni hääri edestakaisin ja huusi ja komensi heikonlaisella
suomenkielellä. Ja laiva puhkui malttamattomuudesta. Piipuista ja
kupeessaan olevasta reiästä puhalsi se valkoista höyryä, joka peitti
peräpuolen sakeaan pilveen. Konekin jo hiljaa käydä jyskytteli,
koetteli voimiaan, ja köydet olivat pingollaan kuin juoksuhaluisen
syöttilään ohjakset, jota ajaja ei päästä menemään, mutta joka
hirnahtelee ja kuolaimiaan pureskellen jalkojaan nostelee.

Sitä katselivat siinä Antti, hänen isänsä ja sisaret, ajattelematta,
mitä katselivat. Mutta äiti vain katseli Anttia.

Isä oli pienenlainen, vähän kumarahartiainen mies, ja hänen palttoonsa
kaulus oli pystyssä. Kädessään oli hänellä päästään koukistettu meren
ruoko. Sisaria oli kaksi, jotenkin yhdennäköisiä. Molemmat he olivat
puetut aivan samanlaisiin vaatteisiin. Vanhempi oli vähän vakavamman ja
kuivemman näköinen. Nuoremmassa sitä vastoin näkyi vielä tuota
notkeutta ja mehua, joka on ominaista kaksikymmenvuotiaalle, mutta joka
pikkukaupungeissa tavallisesti niin pian haihtuu.

Yhdessä kohden seisominen kävi hänelle ikäväksi ja hän kääntyi
puhelemaan erään »hyvän ystävänsä» kanssa.

--Sinun veljesi menee Helsinkiin? kuuli Antti ystävän sopottavan.

--Niin hän menee.

--Tuleeko hän jouluksi kotiin?

--Kyllä hän tulee.

--No, onko sinulla ikävä häntä?

--Kyllä tuntuu tyhjältä, kun hän on poissa.

--Eikös sinulla ole muitakin ikävä...?

--Ketä muita?

--Pekkahan menee kanssa tässä laivassa ... missä hän on, kun ei häntä
vielä näy?

--Voi, voi, en minä tiedä, ja laiva kohta lähtee!

--Tuolla hän jo juoksee!

Pekka, joka sieltä tuli, oli näet Antin nuoremman sisaren sulhanen.
Eivät he kuitenkaan vielä julkikihloissa olleet. Ainoastaan
sukulaisille oli sanottu asiasta, jota ei tahdottu ilmaista ennen kuin
Pekka oli suorittanut papintutkintonsa, joka tapahtui jouluksi. Oli
Anna kertonut siitä myöskin joillekuille parhaille ystävilleen suurena
salaisuutena. Ja muuten tiesi sen sitä paitsi koko kaupunki.

Yhtäkaikki tervehti Pekka yhtä kylmästi ja kohteliaasti morsiantaan
kuin kaikkia muitakin, sillä hän osasi käyttäytyä ja taisi hillitä
tunteensa. Hän tuli kapsäkkiään kantaen, rynnisti leveillä hartioillaan
seisovia syrjään ja teki tervehdyksensä itsetietoisen tyytyväisesti.

Kun hän oli kaikkia tervehtinyt ja antanut kättä kaikille, ryhtyi hän
vilkkaasti puhelemaan ja selittämään, minkä tähden oli viipynyt. Ei
ollut saanut ajuria j.n.e. Suurella uteliaisuudella sitä sisaret
kuuntelivat ja kaikki sukulaisystävät, sillä Pekka oli aina ollut
tätien lemmikki. Hän oli siivo poika, kuului raittiusseuraan, ei
tupakoinut, joi ainoastaan kahvia, teetä ja vesiä, luki ahkeraan ja
jutteli kovin mielellään.

Vaan nyt keskeytti hänet Antin äiti. Hän pyysi Pekkaa, joka oli
vanhempi ja kokeneempi, pitämään huolta Antista ja neuvomaan häntä kuin
nuorempaa veljeään. Ja Antin piti kuulla ja ottaa vaaria siitä, mitä
Pekka hänelle sanoi.

Antti kohotti kärsimättömästi olkapäitään, sillä hän ei voinut sietää
Pekkaa. Sellainen sileänaamainen esimerkki, josta hänen alinomaa
käskettiin vaaria ottamaan. Hän ei suinkaan ollut mikään lapsi enää,
joka ei olisi kyennyt toisten taluttamatta kävelemään. Hän oli
täysikasvuinen mies ja kokenut enemmän kuin moni muu nuori mies hänen
iällään. Johan hän oli ollut onnettomasti rakastunutkin, ja oli
parhaallaan.

Pekka vastasi äidin kehoitukseen ainoastaan epämääräisellä hymyilyllä,
sillä sisaren sulhasena hän tahtoi olla hyvissä väleissä veljen kanssa,
jota kaikki kotona ihailivat.

--Minä saan sanoa terveisiä sisareltani ... minä juuri saatoin hänet
»Ilmaan» ... hän olisi tullut hyvästille tänne, mutta pelkäsi, että jos
laiva jättää.

Molemmat sisaret tietysti voivottelemaan sitä, kun eivät saaneet sanoa
Almalle hyvästiä. Jos ehtisi vielä mennä! Mutta ei nyt enää ehdi.

Kun Antti kuuli Almasta puhuttavan, tuli hänen katseensa epävarmaksi,
ja hän tunsi punastuvansa.

Pekalla oli kapsäkkinsä koko ajan kädessään, ja sisaret kehoittivat
häntä viemään sen laivaan ja tulemaan sitten takaisin vielä
juttelemaan.

Mutta silloin katsoi isä kelloaan ja ilmoitti miltei vihaisesti, ettei
ole aikaa jälellä kuin puolitoista minuuttia. Joka menee, niin sen on
parasta heittää hyvästinsä ja jäädä laivaan samalla.

Äiti tarttui Anttia napinläpeen ja veti hänet muista vähän erilleen.

--Pane sinä palttoosi kiinni, Antti ... nyt tuulee niin kylmästi... Jos
laivassa nouset kannelle, niin ota turkki hartioillesi. Mutta missä on
sinun kaulaliinasi?

--Siellä se on jossain ... en minä tiedä.

--Ja kirjoita sinä ainakin kerta viikossa, jos et joka postissa ennätä.

--Kyllä minä kirjoitan.

--Ja koeta nyt, Antti, elää niin säästäväisesti kuin mahdollista, kun
pappa tahtoo niin tarkkaa tiliä... Sinun on ehkä vaikea panna kirjaan
kaikkia pikkumenoja, niin tässä on sinulle vähän käsirahaa, joita minä
olen säästänyt ... jos sattuu mielesi tekemään leivoksia tai jos
tarvitset jonkun rusetin tai jonkun...

Mutta silloin lyödä kalahti kieli kellon laitaan kolmannen kerran, ja
kiireesti sai äiti pistetyksi paperikäärön Antin käteen.

Sitten sulki hän Antin hellään syliinsä. Ripustautui hänen kaulaansa ja
puristi, tahtomatta koskaan heittää. Hän olisi melkein tahtonut pitää
häntä kiinni niin kauan, että laiva olisi ehtinyt jättää... Nyt hän
menee, lähtee ulos suureen maailmaan, kuka tiesi minkälaisia kohtaloita
kokemaan! Ja äiti tavoitti suutelemaan poikaansa, kohosi varpailleen ja
koki kurkottautua hänen huulilleen. Mutta poika vältti. Hän piti
itseään jo liian suurena suudellakseen äitiään näin kaikkien nähden. Ja
pudisti sentähden vain hätäisesti sekä hänen kättään että muiden käsiä
ja kiiruhti huojuvaa kulkulautaa myöten laivaan.

Pekka heitti hellemmät jäähyväiset heille kaikille, kiitti ja kumarsi
matkalle toivotetusta onnesta ja koki pusertaa harmaista,
matalapohjaisista silmistään syviä silmäyksiä jokaiseen, jonka kättä
hän puristi.

--Otta landgongi pois! huusi kapteeni, ja se kiskaistiin laivasillalle
melkein Pekan jalkain alta.

Antti nousi komentosillalle ja koetti seisoa siellä niin, että hänen
asentonsa näyttäisi siltä, kuin hän olisi aikuinen mies. Äidin
liiallinen hellyys, isän vakavuus ja varmuus ja sisarien suojelevat
silmäykset, ne olivat tähän saakka estäneet hänen rinnassaan asuvia
aikamiehen tunteita oikein vaikuttamasta. Mutta nyt seisoivat holhoojat
tuolla alhaalla pieninä ja voimattomina. Hän seisoi täällä, ylempänä
heitä, lähtemässä, itsenäisen miehen merkki otsassa. Vasen käsi oli
taskussa ja oikea poveen pistettynä. Nenäliinan nurkka yhä piipotti
rintataskusta esille.

Laivaa siirrettiin ulommas, ja juopa laidan ja laivasillan välillä
suureni yhä.

Alhaalta kuului vielä ääni huutavan:

--Antti, muista nyt, mitä olen sanonut!--Hyvästi Antti! Hyvästi,
Antti!--jota seurasi melkein epätoivoisen kiihkeä nenäliinan huiskutus.

Pekka raivosi vastaan omalla nenäliinallaan, juoksi kantta pitkin,
nosteli lakkiaan ja nyökytteli päätään. Antti ei tehnyt yhtään mitään.
Hän pysyi liikkumatonna perämiehen vieressä ja koskettihan vain pari
kertaa lakkinsa lippaa.

--Huiskuta sinäkin, Antti, etkö näe, kuinka kaikki muut huiskuttavat!

Silloin täytyi Antinkin vetää nenäliinansa esille. Vitkaan kohotti hän
sitä pari kolme kertaa ja pisti sitten taas taskuunsa.

»Ilma» oli lähtenyt laituristaan samaan aikaan ja mennä suhkasi jo
täyttä vauhtia suuremman ja hitaamman laivan keulan editse.

--Hyvästi Pekka ja Antti! huudahti yht'äkkiä sulava naisääni »Ilmasta».

Alma, Pekan sisar, seisoi siellä solakkana »Ilman» perässä, piteli
viiritangosta ja liehutti hänkin toisella kädellä valkoista liinaa.
Pekka alkoi heti kohta riehua sinnepäin; mutta Antti koetti kohottaa
lakkiaan niin kohteliaasti kuin suinkin.

Alma oli se, johon hän oli ollut onnettomasti rakastunut ja oli
vieläkin. Se oli ikävä, surullinen juttu, siksi oli hän nyt jäykkä
kaikille, siksi hän ei voinut olla hellä omaisilleenkaan, sentähden
halusi hän päästä vapauteen, ja sentähden »halveksi hän koko maailmaa.»
Nyt poistui hän tuonne pohjoiseen, Antti lähti etelää kohti. Heidän
tiensä erosivat, erosivat ikuisesti. Ja kun valkoinen höyrypilvi
yht'äkkiä laski »Ilman» piipusta ja peitti vaippaansa koko peräpuolen
laivaa ja Almakin sinne katosi, niin olisi Antin tehnyt mieli levittää
kätensä ja huudahtaa katkera »haa!» Mutta kun kapteeni samassa komensi
koneen täyteen työhön ja kun propelli perän alla särpäisi vettä
rintansa täydeltä ja laiva nytkähtäen ojensihe menemään, niin vaihtui
mieliala samassa niinkuin sen, jota yht'äkkiä pudistetaan hereille
pahasta painajaisesta. Antin rinnassa hyppäsi riemun tunne päällepäin,
riippumattomuus riipaisi mukaansa ja tuntui siltä, kuin elämä nyt vasta
olisi oikein irtautunut luistamaan.

--Nyt se meni, huokaisi äiti rannalla, josta ei lähtenyt, ennenkuin
laiva katosi Väinölänniemen taa. Valkoista höyryä näkyi vielä hetkinen
puiden yli, ja sitä hän astuessaan rantatoria piti vielä silmällä,
kunnes sekin katosi.

Äänetönnä poistui perhe rannasta. Isä astui edellä, kalkutellen
rautapääkepillään katukiviin. Vähän jälempänä kulki nuorempi sisar,
mutta vanhempi odotti äitiä ja käveli hänen kanssaan rinnan. Ei kukaan
virkkanut sanaakaan. Isä ei tavallisesti juuri milloinkaan puhunut,
nuoremmalla sisarella oli omat syynsä äänettömyyteen, ja vanhempi sisar
oli vaiti siksi, että äitikin oli vaiti.

Sillä tavalla palasivat he asuntoonsa. Pääovi oli kiinni, ja isä ja
Anna jäivät odottamaan, että tultaisiin avaamaan. Odottaessaan piirteli
Anna hajamielisesti kuvioita pihahiekkaan päivävarjonsa kärellä, ja
isä, joka oli hyvin järjestystä rakastava, määräsi, että havut rappujen
edessä ovat uudistettavat. Äiti meni vanhemman sisaren kanssa keittiön
ovesta ja lähetti piian päästämään kamreeria ja neitiä.

Vähän sen jälkeen he söivät aamiaisensa, jotenkin ääneti senkin. Ei
kuulunut muuta kuin: »saanko voita?» Ja »tahtooko pappa vielä maitoa?»
Ja sitten alkoi tavallinen jokapäiväinen elämä. Isä istui
työhuoneessaan kirjoitellen, ja muuttautui sieltä virastoonsa
kirjoittelemaan. Sisaret asettuivat kamariinsa, jonka ikkunat antoivat
torille, ja kutoivat nenänvarsi suorana pitsiään kumpikin. Silloin
tällöin katsahdettiin kadulta heihin ja he katsahtivat kadulle, rihmaa
kerältä vetäessään.

Äiti oli vähän aikaa edeltä puolenpäivän makuukamarissaan. Kun hän
sieltä tuli puolipäiväkahvia laittamaan, olivat hänen silmänsä
itkettyneet, ja hän huokasi silloin tällöin syvästi. Koko perheessä
vallitsi sinä päivänä tavallista syvempi totisuus, kunnes vähitellen
totuttiin siihen niin, ettei sitä enää niin huomattu.



II.


Sill'aikaa oli Antti laivallaan jo aloittanut uuden elämän. Hän oli
täydessä menossa Helsinkiin.

Jo keväällä oli hän päättänyt aloittaa uuden elämänsä. Hänen toverinsa
olivat vakuuttaneet, että niin pian kuin saavat valkolakin päähänsä,
alkavat he oitis elää uutta elämää. Ylioppilaaksi päästessä tapahtuu
käännekohta heidän elämässään.

Koko kesän oli Antti odottanut sitä käännekohtaa. Mutta ei sitä
kuulunut. Perheessä ei häntä kohtaan tapahtunut mitään muutosta. Äiti
ja sisaret kohtelivat häntä niinkuin ennenkin, ja isä tahtoi ihan kuin
tahallaan osoittaa, ettei hän pitänyt häntä sen suurempana herrana kuin
ennenkään. Siinä suhteessa ei siis ollut mitään käännekohtaa
huomattavana.

Oli se kuitenkin toisella tavalla tulemaisillaan. Näihin aikoihin hän
rakastui »totisesti ja vakavasti» Almaan,

Jo koulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut, mutta ei vielä
»totisesti ja vakavasti.»

Ensi kerran tapasi rakkaus hänet viidennellä luokalla ollessa. Viides
luokka vastasi entisen kimnaasin ensimmäistä luokkaa. Kimnasisteista
kävi koululaisten kesken kertomuksia, että heistä melkein jokainen oli
ollut kihloissa. Siitä puhuttiin ihmetyksellä ja kummastuksella. Antti
joutui vertailemaan itseään ja heitä, eikä tahtonut viidennelle
luokalle tultuaan saada rauhaa siltä ajatukselta, että hän, vaikka jo
sai käydä arpajaisissa ja iltahuveissa, ei ollut edes rakastunut. Olisi
hän suonut olevansa kihloissakin. Mutta mitäs nykyajan naiset! Ne
tietysti vain laskevat vuosia, milloin pääsevät rouviksi. Uskollista,
uhraavaa, odottavaa rakkautta ei enää ole olemassa, sitten kun kimnaasi
muuttui lyseoksi. Sen sai Antti kokeakin, kun hän rakastui kaupungin
kauneimpaan tyttöön, joka usein kävi sisarien luona. Vaikka hän käveli
joka päivä rakastettunsa ikkunan alaitse, vaikka pyysi häntä joka
tanssiaisissa toiseen franseesiin eikä sitten koko iltana tanssinut
muiden kuin sisariensa kanssa, tai jos tanssi, niin jonkun kaikkein
rumimman kanssa ja sillä välin pihtipielen takaa tuijotti, ei hän
kuitenkaan saavuttanut vastarakkautta.

Välistä hän kyllä luuli, että ihanne oli häneen ihastunut, välistä
hän oli siitä aivan varmakin, sillä ihanne kuunteli häntä hyvin
ystävällisesti, kun hän kertoi kouluoloistaan. Ja niistä hän
tavallisesti aina kertoi. Mutta sitten saattoi tyttö yht'äkkiä
tulla hajamieliseksi, katsella aivan toisaanne päin ja kysyä
huolettomasti, mitä se olikaan kuin herra Ljungberg oli kertonut ...
suokoon anteeksi ... mutta hän ei kuullut. Antti uudelleen kertomaan
kiltisti ja sydän solmulla samaa asiaa, vaikka ymmärsi, ettei se ollut
ollenkaan mitään erinomaista ja vaikka kertoessa kyllä huomasi, että
tyttö seurasi silmillään erästä nuorta tanssivaa maisteria. Ne
kertoivat, että maisteri oli rakastunut tyttöön ja tyttö maisteriin,
mutta sitä ei hän uskonut. Hän oli vihoissaan ihmisille, jotka eivät
osanneet muuta kuin juoruta ja panetella.

Käyköön, miten käykin, päätti Antti yksinäisillä kävelyillään
kuutamoisina öinä, kun valo loisti hänen ikkunastaan. Kun minä pääsen
kuudennelle luokalle, niin minä kosin. Minä olen silloin kuudentoista
vanha, ja hän täyttää yhdeksäntoista. Kolmen vuoden päästä ylioppilas,
se on 19 ja 22. Silloin julkaisemme kihlauksemme. Neljän vuoden
kuluttua maisteri, se on 23 ja 26 vuotta. Ei hän silloin ole liian
vanha minulle.

Mutta ennenkuin Antti ennätti kosia, kosi maisteri tutkintoluvalla, sai
tytön ja vei hänet vanhempainsa luokse maalle. Antti kulki muutaman
päivän hattu takaraivolla ja ylenkatsoi, halveksi äärettömästi koko
maailmaa. Silloin hän oli ensi kerran juovuksissa ja aloitti samalla
tupakanpolton. Erään kumppaninsa kanssa he ostivat pullon punssia ja
nousivat Kotkankallion paviljonkiin. Antti puhui eräästä suuresta
surusta, joka hänellä oli, ja lausui ulkomuistista säkeitä Runebergin
runosta »Svartsjukans nätter:»

    Hvems är den stämma, som med ugglans låten
    till en förvirrad harmoni sig parar,
    beskrattande med återbrutna ljud din frid,
    din stillhet, dina vallmodofter?
    Det är den sorgsnes klagan, milda natt,
    det ar den olycksaliges förtviflan.

    [Kelt' ääni, huuhkajan mi huutoin kera
    käy sopusointuun sekasortoiseen
    sävelin särkynein sun naurain rauhaas
    ja hiljaisuuttas, valmuntuoksujas?
    Se valitus on kurjan, lauha yö,
    oi, onnen-orvon on se epätoivo.]

Toveri tarjosi pullon suuta ja lausui vuorostaan:

    Pois huolemme kaikki jo poistukohon
    vain riemua varten tää maailma on.
    Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;
    ken hullu siis huolista huolisikaan?

    Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon
    ja juokoon; jo pullomme puolillaan on.
    Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa,
    kun siksi vain juoda ja riemuita saa.

    Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat,
    ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat;
    mut muistaa jos voinee: nyt ne muisna juo!
    Ja muistosi sielläkin riemuja luo.

Antti joi ja veti henkeensä savua, niin että rintaa kirveli. Mutta
seuraavana päivänä hän oli sairas. Äiti oli varma siitä, että hän oli
vilustunut. Ja siitä lähtien piti Antin ruveta käyttämään villapaitaa.

Kesällä haihtui tämä rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta
piti väliä, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin
»totisesti ja vakavasti.»

Sillä Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. Hänen sinisissä
silmissään oli jotain äidillistä kiiltoa ja hänen koko olennossaan
pehmoista, lämmintä hellyyttä. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka
valui alapuolelle notkahtelevia vyötäisiä ja taipui siellä niin
miellyttävästi. Häneen rakastui Antti eräänä iltana, kun pidettiin
puhdetta uunin hiiltyessä ja Alma soitteli salongissa. Hän soitteli
pianoa ja lauloi samalla: »Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä
aalloissa.» Silloin tunne jo avasi silmiään, mutta heräsi vasta vähän
jälkeenpäin. Antti oli sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta
pitämässä. Siellä oli lapsineen eräs nuori rouva. Kaikki tytöt
hellyttelivät lasta sylissään, mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma.
Hän kietoi voimakkaat pyöreät käsivartensa lapsen ympäri ja syleili ja
suuteli sitä niin varmasti ja taitavasti, kuin olisi itse ollut äiti.
Jos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni, ajatteli Antti, niin kuinka
sanomattoman onnellinen voisin olla! Ja hän päätti lukea, tehdä työtä
ja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa häntä »vaimokseen»
muutamain vuosien perästä. Ennen oli hän haaveksinut outoja seikkailuja
rakastetun olennon kanssa, oli ollut haaksirikossa ja joutunut halon
varassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa lepäsi yönsä sen naisen
rinnalla, jonka oli saman halon päällä pelastanut. Mutta nyt hän ihaili
hiljaista kotielämää. Hän oli David Copperfield ja Alma oli Agnes.

Hän alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli
väliaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa,
tuli Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen
pöytää. Heistä tuli hyvät »ystävät.» Antti jutteli Almalle kaikki
asiansa ja kertoi varsinkin mielellään edellisestä rakkaudestaan, mutta
vakuutti aina samalla, että se oli ollutta ja mennyttä. Kun Almalta
pääsi herkästi nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein
saattoi tapahtua, että hän kertoi saman asian muille, mutta heihin ei
se tehnyt mitään vaikutusta. Sentähden oli Alma Antin mielestä
ymmärtäväisempi ja viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset
pyöreät kuopposet se kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen!

Vaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sitä kuitenkaan kukaan
huomannut, ei Almakaan. Kun iällä oli väliä kuusi vuotta, ei kukaan
tullut epäilleeksi. Mutta Antti oli jo siinä suhteessa muodostanut
varman mielipiteen ja ajatteli itsenäisesti: »Mitä muutamien vuosien
ero iässä tekee ... monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren
miehen kanssa naimisiin, ja he voivat elää onnellisesti kaiken ikänsä.»

Ylioppilastutkinnon suoritettuaan, kun hän palajaa kotiin valkoinen
lakki päässä, oli hänen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Keväällä
Helsinkiin lähtiessä oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. Lähdön
edellisenä päivänä oli hän asettunut alakuloisena istumaan
kiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi
kohta, mikä häntä vaivasi.

--En minä sano...

--Mikset sano?

--En voi sanoa milloinkaan.

--Etkö milloinkaan?

--Ehkä milloinkaan, mutta en nyt. Laivarannassa lähtiessään ensi kerran
Helsinkiin sai hän Almalta ruusun rintaansa, ja Helsingissä oli Alma
hänen ajatuksiensa perustus ja pohja. Se säilytti häntä pääkaupungin
viettelyksistä, joiden avatusta sylistä hän pudistuksella vetihe pois.
Sen pitää olla puhdas nuorukainen, jonka hän Almalle tarjoo... Mutta
mahtaa se kaupunki käydä ihmeisiinsä, kun kuulee hänen kihlauksensa.
Sitäkin hän mietti, olisivatko he kauan salakihloissa vai
julkaisisivatko kohta. Kihlakortteja oli hän nähnyt mielestään erittäin
sieviä kirjakaupan ikkunassa Helsingissä. Somimmat olivat sellaiset,
missä kyyhkynen kuletti suussaan kahta sormusta, joista toiseen oli
piirretty »Alma», toiseen »Antti.» Ka niin, heidän nimensähän alkavat
samoilla kirjaimilla!

Kesällä oltiin isän maatilalla, ja Almakin oli kutsuttu sinne. Eräänä
iltana elokuussa, vähää ennen Alman lähtöä, olivat he soutelemassa
Alman kanssa. »Nyt jos koskaan»! päätti Antti. Hän seisautti aironsa,
tuijotti synkästi veteen, mutta sitten hän taas alkoi soutaa ja souti
raivoisasti. Hänen täytyi se sanoa nyt! Mutta ei hän uskaltanut
aloittaa. Eikä tiennyt, miten aloittaisi. Silloin Alma käänsi rantaa
kohti. Antti pyysi, että soudeltaisiin vielä, kun oli niin kaunista.

--Mitä varten?

--Soudellaan nyt, minä pyydän.

Kun Alma suostui, niin tunsi Antti, että nyt se oli ratkaistu, että nyt
hän heittäytyi ummessa silmin kohtalonsa varaan. Samassa hän keksi,
mistä aloittaisi.

--Muistatko, Alma, sitä, kun minä keväällä puhuin asiasta, jota en
milloinkaan ilmoittaisi?

--Mutta lupasithan sinä joskus sanoa.

--Taisin luvata.

--Etkö nyt voi sanoa?

--Tahdotkos sinä sen kuulla?

--Niin no, sano nyt vain.

--Se on sitä, että minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta
ihmistä koko maailmassa...

Antti oli miettinyt ihan toisella lailla sanoakseen tämän asian. Ei
näin typerästi ja värittömästi. Nyt se meni hänestä kuin littuun koko
asia.

Alma oli vaiti. Hän katsoi sivulleen, pitkin melan vartta, jonka kärki
piirteli vettä. Vei sen sitten taaksepäin ja alkoi kääntää venettä
rantaan.

--Kuinka sinä voit Antti noin tehdä? Ole hyvä ja päästä minut maalle.

Vene rasahti rantahiedalle. Kun Alma nousi maihin, tarjosi Antti
kätensä häntä auttaakseen. Mutta Alma ei ottanut sitä vastaan.

--Etkö vastaa mitään, Alma?

--Sinä olet vielä liian nuori ja kokematon, Antti. Kyllä sinä vielä
löydät sen, joka sinulle sopii. Minä en voi olla sinulle muuta kuin
vanhempi sisar.

Hän nousi edeltäpäin pihaan, ja Antti jäi jälempänä tulemaan. Kuin
unessa veti hän veneen maihin, kalkutti tapin auki ja kuuli veden siitä
puskevan ulos.

Ei siis siitäkään tullut sitä käännekohtaa, jota hän oli toivonut.

Mutta nyt se oli tullut!

Kuopion valkoinen kirkko kaukeni kaukenemistaan. Laiva kääntyi niemen
taa, ja kirkko katosi kokonaan. Puijo vain vielä köyristi selkäänsä
muun metsän yli.

Antti käveli vinhakasti edestakaisin kantta pitkin ja käännähteli
tiukasti. Oli kuin olisi joka käänteessä joku palanen entistä elämää
hänestä karissut pois. Mitäpä hän niistä enää muistelee! Mennyt on
mennyttä, eikä tässä ole se poika, joka suree! Ja hän hujautti
kädellään ja ikäänkuin nakkasi menneisyyttä menemään taaksepäin.

Hänet valtasi voimakas tunne vapautta ja riippumattomuutta. Hyvästä
mielestä oli herahtaa vesi silmään. Alma oli sanonut hänelle: »Sinä
olet vielä nuori ja kokematon ... ja kyllä sinä vielä löydät sen, joka
sinulle sopii.» Mutta hän tahtoo näyttää, ettei hän ole nuori eikä
kokematon. Hän on jo mies. Hän suorittaa uhalla tutkintonsa ainoastaan
sen vuoksi, että Alma näkisi, mikä mies hän on. Äkkiä saa hän viran
lääninhallituksessa ja kohoaa sieltä kruununvoudiksi. Mutta vaikka
hänestä tulee varakas mies ja hänellä on pankissakin rahoja, ei hän
mene naimisiin. Alma saa nähdä, että hänen tunteensa olivat syvät ja
todelliset. Ei häntä kuitenkaan kukaan saa nähdä alakuloisena ja
kärsivänä. Kaikissa seuroissa hän esiintyy hienona Helsingin herrana,
hansikkaissa ja litistettävässä knallissa. Mutta ei tanssi kenenkään
kanssa; istuu ja puhuttelee ainoastaan rouvia Suomalaisessa Seurassa ja
silloin tällöin silmäilee pince-nez'nsä läpi jotakuta tanssivaa
neitosta.

Hän oli ihan varma siitä, että näin hän tekee. Ja hänestä alkoi tuntua,
että hän jo nyt on semmoinen hieno herra. Ja mitäs! Onhan hänellä jo
täysi vapaus olla ja elää, niinkuin itse tahtoo. Ei ole mikään
estämässä mistään. Saa kehittyä vapaasti ja itsenäisesti. Ei sitä
sellaisessa kodin saarroksessa voikaan kehittyä itsenäiseksi mieheksi.

Tästä hän tuli yht'äkkiä selville laskeutuessaan kannelta alas
ruokasalonkiin. Se oli hänen mielestään uusi itsenäinen ajatus, ja sitä
seurasi kohta paikalla toinen: kihloissa oleminen olisi ollut hänelle
esteeksi. Nämä molemmat itsenäiset ajatukset antoivat hänelle
sisällistä tyydytystä ja varmuutta, niinkuin aina, kun keksii jotain
uutta ja alkuperäistä.

Ruokasalin ovea avatessaan hän siis rypisti hiukkasen otsaansa, veti
ilmaa keuhkoihinsa, niin että rinta kohosi korkealle, ja puhalsi sen
sieltä sieraimiensa kautta takaisin kuuluvalla tohinalla.



III.


Useimmat matkustajista olivat jo kokoontuneet aamiaista odottamaan. Ja
Anttikin oli nyt sellainen oikea matkustaja, joka odotti aamiaista.

Siellä oli kaikenlaista väkeä. Isomahaisia maakauppiaita, suurissa
korkeissa kalosseissa, matkalla Pietariin; Antti loi heihin
ylenkatseellisen silmäyksen, sillä isä oli aina sanonut, että ne ovat
niitä viho viimeisiä ihmisiä jotka säälimättä nylkevät kansaa ja
pyrkivät elämään niinkuin säätyhenkilöt. Oli siellä pari vanhaa
neitostakin, tukevasti vaatetetuita ja puolihansikkailla varustettuja,
niin että vain sormet näkyivät, pitkät elottomat ja verettömät sormet.
Ne joivat kahvia laivasta, mutta evästä heillä oli itsellään.
Juodessaan he sopottivat keskenään ja arvostelivat, silmäyksistä
päättäen epäedullisesti, kahta nuorta neitiä, jotka istuivat toisessa
päässä salonkia. Sillä neidit naureskelivat erään vanhemman herran
kanssa--nähtävästi joku merikapteeni--, joka oli asettunut
laivatuolille vastapäätä heitä ja haasteli heille kaikenlaista, vaikkei
ollut esitettykään; minkä vanhat neitoset hyvin kyllä tiesivät. Lähellä
vanhoja neitoja istui Pekka ja tutki ilmoituskalenterin sukkeluuksia.
Hän rakasti tavattomasti sukkeluuksia ja naurahti niille tuon tuostakin
hakien silmillään jotakuta, jonka saisi osalliseksi iloonsa. Toisessa
paikassa puoleksi loikoi tyhjennetyn kahvikupin ääressä eräs hienosti
puettu herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit päässä ja joka
ei näkynyt olevan ketään huomaavinaan. Kun Antti astui sisään, teki
herrasmies liikkeen niskallaan ja sihautti huulillaan bufettineidin
luokseen, jolta tilasi sikarin. Antti tuli panneeksi erityisen huomion
tähän, jota ei ollut ennen nähnyt.

Antti kun oli ripustanut palttoonsa naulaan--naula oli messingistä,
kahdella ruuvilla istutettu kiiltäväksi maalattuun seinään, ja
vastapäätä oli peili--vältti hän katsoa Pekkaan ja tervehti hyvin
kylmästi vanhoja naisia, vaikka nämä olivat hyviä tuttuja hänen
kotonaan. Mutta nuo kaksi vanhaa neitoa hyökkäsivät heti häneltä
kysymään, eikö hänen ollut ikävä kotoa lähteä ... lähteä kotoa pois
suureen maailmaan.

Antti antoi syrjäsittäin vastauksen, ettei hän juuri tiennyt, mitä hän
niin erittäin ikävöisi.

--Eihän Antti toki tarkoita, mitä Antti sanoo. Antti ei tahdo sanoa,
kuinka ikävä Antin on lähteä omiensa luota vierasten ihmisten seuraan.
Onko Antilla ollenkaan sukulaisia Helsingissä?

--Ei ole sukulaisia.

--Eikö? Olisi paljon hauskempi Antille, jos olisi joku perhe
Helsingissä, jonka luo voisi mennä.--Antin äidillä näytti olevan niin
kovin vaikea erota Antista.

Siihen ei Antti katsonut tarpeelliseksi enää vastata. Hän alkoi niin
huolettomasti kuin suinkin kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Otsa
oli hänellä rypyssä ja toinen käsi housuntaskussa, toinen sivelemässä
viiksien alkuja. Hän tunsi miellyttävän tunteen siitä, että oli hyvin
ja huolellisesti puettu. Kengät oli teetetty teräväkärkiset ja
matalakantaiset, niinkuin tiedettiin muodin olevan, ja hyvästi
kiilloitetut. Housut olivat vaaleasta kankaasta ja takki musta ja pitkä
niinkuin englantilaisella gentlemannilla. Käänteissä heilahtelivat
helmat sääriä vasten niinkuin vanhalla herralla; Antti tunsi sen
selvästi polvissaan. Peilissä, johon hän aina ohimennen katsahti,
huomasi hän olevansa ajattelevan ja miettivän näköinen mies. Hänestä
näytti, että kaikki häntä salaa tarkastelivat, myöskin neitoset. Sitä
ei tosin voinut huomata, että he häntä suorastaan katselivat, mutta hän
tiesi kyllä entisestään, että vaikka nuoret neitoset eivät olisikaan
katsovinaan, he kyllä sentään huomaavat nuoria miehiä. Mutta vaikka hän
tiesi näin olevansa kaikkien huomion esineenä--keskipisteenäkin olisi
voinut sanoa--ei hän joutunut ollenkaan hämilleen. Noin kävellessä
muistui hänelle vain mieleen, mitä sisaret olivat hänestä sanoneet, kun
hän kerran katseli itseään heidän toalettipeiliinsä.--»On se kaunis
poika tuo meidän Antti», olivat he sanoneet. Siihen oli äiti toisesta
huoneesta lempeästi torunut:--»Sanokaahan sille semmoista, on se jo
kylläksi itserakas ilmankin.»--No, mutta vähätpä nyt siitä. Miksi ne
eivät jouduta aamiaista, että saisi syödä?... Nälkäinen kuin susi! Oli
niin aikamiehen, vanhan herran tapaista sanoa: »nälkäinen kuin susi.»

--Onko aamuruoka kohta valmis? kysyi hän bufettineidiltä.

--Neljännestunnin kuluttua, vastasi tämä.

Pekka tuli puoliääneensä kysymään, syökö Antti laivasta?

--Miksen söisi! vastasi Antti tahtoen näyttää kummastuneelta.

--Minä vain ajattelin, että kun meillä on omaa evästä...

--Minä syön mieluummin laivasta.

Antti söi siis laivasta ja otti ruvetessaan ryypynkin, jota kapteeni
tarjosi. He kilistivätkin toistensa kanssa.

Kotona oli häntä ryypystä varoitettu, ja Pekka oli kuvannut sen
terveydelle vahingolliseksi. Oli hänellä kirjojakin, joissa sitä
todistettiin tieteellisesti. Äiti ja sisaret olivat yhtä mieltä Pekan
kanssa. Mutta kun isä otti ryypyn, niin otti Anttikin. Hänen täytyi
sitä paitsi itse tulla vakuutetuksi kaikista asioista. Kokea, kokea ...
ihmisen täytyy kokea. Olutta hän tilasi myöskin. Kun kapteeni pyysi
puoli pulloa, niin kutsui hänkin suun sihauksella luokseen poistuvaa
neitiä ja pyysi saada, ruotsinkielellä hänkin: »En half öl.» Joka kerta
kun hän sitten kallisti lasin huulilleen ja joi, katseli hän sen
kuvetta pitkin niitä kahta nuorta neitosta, jotka istuivat vastapäätä
häntä seinän puolella. Vaikka eivät ne hänen mielestään juuri
katsomista ansainneet. Rumanlaisia, jotenkin vähäpätöisiä. Bufettineiti
tuossa oli monta vertaa somempi. Se ei kuitenkaan estänyt häntä
olemasta neitosille kohtelias. Hän tarjosi heille, mitä he eivät
ylettäneet ottamaan, ja sanoi joka kerta: »varsså go'» Siihen neitoset
yhtä monta kertaa vastasivat: »tackar», johon Antti vielä hiukan
huolettomasti lisäsi: »ja' ber.»

Mietti Antti heille jotain muutakin sanoakseen, mutta ei voinut keksiä,
millä aloittaisi. Sen sijaan onnistui hänen ottaa osaa kapteenien
keskusteluun. He puhuivat ruotsia, jota maakauppiaat tietysti eivät
pystyneet puhumaan. Kapteeni kertoi salakuljetusjuttuja entisiltä
purjehdusretkiltään merellä. Antilla oli myöskin muuan semmoinen juttu,
vanha ja kauan kulkemassa ollut. Hän kertoi sen, ja vaikka kapteenit
tietysti olivat kuulleet sen monta kertaa ennen, nauroivat he kuitenkin
hiukan. Antti tunsi siitä itsensä ylpeäksi ja samalla miltei
heltyvänsä. Ja sitä seurasi tunne miehen ryhdistä koko ruumiissa. Oli
niinkuin ei hänen ja kapteenien välillä olisi ollut mitään eroa arvossa
ja iässä. He olivat yhdenvertaisia. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut
itseään näin vakaaksi ja varmaksi. Mutta, sanoi hän itselleen, näinhän
se vasta ihmisen oikea alkuperäinen luonto ja itsenäisyys tunkeekin
esille, ja näinhän ihminen pääsee kehittymään, kun hän saa olla ja
liikkua vapaissa oloissa.

Kun noustiin pöydästä, tuli Pekka sisään ja pyysi lasin maitoa. Se oli
Antin mielestä tavattoman moukkamaista. Syödä ensin omia eväitään
kannella ja sitten tulla hampaitaan kaivellen juomaan maitoa
salongista.

--Tuokaa minulle hyvä sikari, sanoi se hienosti puettu, kultasankaisia
silmälaseja kantava herrasmies. Hän ei ollut aamiaista syödessään
ottanut osaa herrojen keskusteluun. Näytti siltä, kuin olisi hän
halveksinut koko seuraa, siitä päättäen, että hän silloin tällöin veti
toisen suupielensä ivalliseen kureeseen. Se hiukan häiritsi Anttia. Hän
kyllä osasi olla hänkin niinkuin vanha tottunut matkustaja. Mutta
milloinka voisi hän saavuttaa sen varmuuden ja vakavuuden, joka tuolla
herralla oli? Milloinka olla noin rennosti ja vapaasti ja kaikkia
halveksivasti?

Pekka sytytti paperossin ja tarjosi Antillekin. Mutta Antti sanoi
mieluummin polttavansa sikaria. Bufettineiti toi sen hänelle ja toi
myöskin hopeapäisen veitsen tarjottimella. Ottaessaan katsahti Antti
häntä suoraan silmään ja koetti saada silmäyksensä merkitseväksi. Ja
kun hän typisti sikaria, tunsi hän kätensä hiukan vapisevan.

Syötyään poistuivat kaikki matkustajat ruokasalongista, mikä minnekin.
Antti oli asettunut tyhjän pöydän ääreen ja oli tutkivinaan
ilmoituskalenteria. Neiti tyhjensi pöytää ja Antti seurasi hänen
liikkeitään: kuinka hän kumartui pöydän yli, painoi vyöhystänsä sitä
vastaan, pingoitti rintansa ja paljasti voimakkaan täyteläisen
käsivartensa. Antti olisi tahtonut sanoa hänelle jotain leikillistä,
mutta sai ainoastaan kysytyksi, koska tullaan Konnukseen.

--Kello kymmenen, vastasi neiti. Eikä Antti saanut jatketuksi
keskustelua sen pitemmälle.

Puhdistettuaan pöydän ja levitettyään sen yli vaalean liinan poistui
neiti keittiöön eikä tullut enää takaisin. Ymmärtämättä oikein syytä
siihen, joutui Antti hiukan alakuloiseksi ja nousi kannella olevaan
tupakkakammioon, jonka ikkunasta voi nähdä maiseman sekä taakse että
kummallekin kupeelle.

Hän alkoi selailla sanomalehtiä, ja ensiksi sattui »Uusi Suometar»
käsiin.

Jahah! jahah. Vai »Uusi Suometar»! Pitääpä katsoa mitä on »Uudessa
Suomettaressa.»

Pääkirjoituksena oli »Virkamiehet ja suomenkieli.» Siis kieliriita!
Antti koetti lukea sitä, mutta ei joutunut kuin muutaman kappaleen,
niin asettui poikkiteloin tielle otteita asetuksista ja pykäliä ja
numeroita. Silmä hyppäsi niiden ylitse ja jatkoi kerran liikkeelle
päästyään matkaansa parin uutisen yli »kaikenlaisiin.» Nielaisi niistä
muutamia ja palasi virvoitettuna takaisin pääkirjoitukseen. Keskemmällä
oli siinä huutomerkki erään lauseen perässä. Toisen jälessä seisoi
kysymysmerkki ja kolmanteen oli lauseen sisään pantu (sk!) noin
sulkujen väliin. Siellä ne siis jotain kummastelevat ja ivaavat.
Kenties se on hyvinkin hauskaa! Ja Antti luki ne lauseet ja luki
muutamia muitakin. Mutta taaskaan ei hän voinut pitää ajatuksiaan
koossa. Hän ei ollut koko kesänä seurannut sanomalehtiä. Ja sitäpaitsi
hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän ole oikein selvillä
kieliriidasta. Mutta niin pian kuin hän tulee Helsinkiin, alkaa hän
lukea sanomalehtiä ylioppilashuoneella ja perehtyä kieliriitaan.

--Pekka, sanoi hän tälle, jonka kuuli tulleen ruokasaliin, saahan
ylioppilashuoneella lukea kaikkia Suomen sanomalehtiä?

--On siellä kaikki oman maan lehdet, suomalaiset ja ruotsalaiset.
Kuinka niin?

--Minä aion ruveta käymään joka aamu ylioppilashuoneella lukemassa
sanomalehtiä.

--Se vie paljon aikaa nuorilta ylioppilailta tuo sanomalehtien
lukeminen ylioppilashuoneella. On paljoa edullisempi pitää Suometar
itsellään, neuvoi Pekka, otsa totisesti ja hiukan huolekkaasti
rypistettynä. Hänellä oli näissä asioissa vakaantunut kanta ja
kehittyneet mielipiteet.

--Ei se ole niin vaarallista, jos hiukan viepikin aikaa ensi
lukukaudella ... vaikka menisi kaikkikin katselemiseen.

--Jaa, jaa, mutta katso, ettei mene toinenkin lukukausi. Monelta on
mennytkin, ennenkuin ovat päässeet alkuunkaan.

--Ei minulta mene...

--Hyvä olisi, ellei niin kävisi.

--Minne sinä menet?

--Menen kokkasalonkiin lukemaan.

--Lukemaan?

--Täytyy käyttää aikaa hyväkseen. Tenttini alkavat kohta lukukauden
alussa. Ajattelin, että voin kerrata heprean kielioppia.

Heprean kielioppia! Niin kovat ajat, että täytyy lukea heprean
kielioppia jo Helsinkiin mennessäänkin! Mitä sitten itse Helsingissä?

Jos hänen, Antin, täytyisi siellä kohta paikalla istuutua kirjan
ääreen! Voisiko se olla mahdollista? Niin ne kai siellä kotona
kuvittelivat; siltä olivat ainakin isän puheet tuntuneet, Mutta ne
eivät ymmärrä näitä asioita oikein.

Niin no, kyllä hän tietysti lukee, totta kai lukee ja käy luennoilla.
Hän jakaa päivänsä lukuihin, luentoihin ja joutohetkiin. Joutohetket
hän käyttää huvituksiin. Tai miksei hän käyttäisi oikeaa sanaa: ei
huvituksiin, vaan Helsingin elämän tutkimiseen. Se on aivan
välttämätöntä sekin, kaikki tekevät samalla lailla. Pekkakin on tehnyt
sillä tavalla.

Voimakas aamiainen ja olut lämmittivät niin suloisesti sisuksia. Sikari
rauhoitti ja lauhdutti mielen. Sen savuun kietoutui ja katosi se puoli
tulevaisuudesta ja vastaisista velvollisuuksista, josta heprean
kielioppi oli muistuttanut.

Elämä alkoi tuntua niin huolettomalta ja pumpulinpehmoiselta. Se oli
kuin tällä samettisohvalla istuminen. Kuinka mukava tässä loikoa ja
nojata niskaansa selustimeen. Se jyskytti siksi parahiksi, että
viihdytti, mutta ei häirinnyt.

On tämä mukava laiva. Isällä on tässä monta osaketta. Tässä pitäisi
kaikkien kulkea. Kas, kuinka tuo seinä on kiiltäväksi maalattu! Ja
lukot ja avaimet kuinka hohtaviksi hangatut! Tuota nappulata kun
painaa, soi sähkökello bufetissa. Ei tarvitse täältä huutaa tai mennä
sanomaan, jos tahtoo tilata jotain. Joka hytissäkin on tuollainen
sähkökellon nappula. Se pitää olla matkustajien mukavuudeksi sillä
tavalla laitettu. Nykyajan matkustajat ovat vaativaisia. Ja Anttikin
oli mielestään vaativainen matkustaja. Hän olisi ollut tyytymätön, jos
ei laiva olisi ollut niin mukava, kuin se oli. Häneen olisi tehnyt
vastenmielisen vaikutuksen, jos sohva ei olisi ollut näin siististä
sametista ja joka messinkiesine noin kirkkaaksi kiilloitettu. Hänen
teki mieli koettaa valtaansa. Sikari oli sammunut, kun oli hiukan
tottumaton polttaja vielä. Ei ollut tikkuja. Liikkumatta paikaltaan
painoi hän takakäteen sähkökellon nappulaa. Virkeä kilinä kuului
bufetissa. Hän näki oven läpi, kuinka samalla putosi valkea numerolippu
yhteen niistä rei'istä, jotka olivat kellotaulussa. Bufettineiti
kiiruhti esiin.

--Saanko luvan saada tulitikkuja?

Ne saatuaan kohautti Antti itseään ylemmäksi istumaan ja nosti jalkansa
sohvalle. Hän alkoi tarkastella maisemaa. Ilma oli käynyt harmaan
haaleaksi. Kivikkoinen alava ranta vilisi ohitse. Hetken aikaa oli
kohdalla järven rannalla oleva talo ja sen saviset pellot. Siellä
näytti olevan harmaata ja ikävää. Kaivonvintti kohosi metsän yli,
töröttäen pilvessä jumottavaa syksyistä taivaanrantaa vasten.
Lämpiävästä riihestä tupruava savu painautui maata myöten menemään.
Pellolla kuukki muutamia liankarvaisia olennoita perunoita noukkimassa,
ja vaon päässä pientaren rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää
riipuksissa.

Antille tuli ajatus, että jos yht'äkkiä täytyisi jäädä asumaan
tuollaiseen paikkaan. Nyt juuri, kun on Helsinkiin menossa, elämään sen
vilkasta elämää, tunkeilemaan Esplanaadissa, katselemaan loistavia
myymälöiden ikkunoita ja kauas pilkottavia punaisia tupakkapuotien
lyhtyjä, ja tuon tuostakin pistäymään sähköllä valaistuihin
kahviloihin--jos nyt pitäisi pysäyttää matka ja asettua tuohon taloon
koko syksyksi. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan, jotka
viettävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Kuinka heidän oli sillä
tavalla mahdollista? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle.

Talo, pellot ja ihmiset katosivat, ja laiva pyyhkäisi niemen nenitse,
jonka päässä seisoi tanakka kivikummeli. Toiselta puolen niemen aukesi
sen kainalosta kaunis lahdelma ja lahden perältä koivikon sisästä
herrastalo. Tuo oli sentään toista. Keltainen päärakennus ja katolla
riu'un nenässä liehuva viiri. Siistit pellot, koivukäytävä rantaan,
oksitut, puhdistetut puistot ympärillä. Punainen uimahuone ja sen
edessä ankkuroituna purjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat
kuivamassa.

Mielihyvällä Antti sitä katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli
savua sikaristaan. Se talo oli kuin sukulaistalo. Asua semmoisessa
kesäiseen aikaan, laivakulun varrella, uida, purjehtia neitosten kanssa
ja käydä hyvästi puettuna vierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea
romaaneja. Semmoista hänen elämänsä vielä kerran tuleekin olemaan. Kun
hän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin hän
rakentaa itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin
varalääninsihteerikin. Hänellä on purjevene myöskin. Mutta naimisiin ei
hän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle.

Laiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi kannelle.
Kapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä toisella kädellään
kääntämään peräsimen kehää. Kapteenin vieressä seisoi tuo toinen
kapteeni ja se hieno herra. Antti asettui hänkin samaan ryhmään.
Kapteeni kertoi veden vähyydestä sulun suussa ja epäili, pääsisikö
viikon päästä enää täydessä lastissa läpi.

--Vai niin! Todellakin! sanoivat herrat, ja Antti oli hänkin
hämmästyvinään.

--Hiljempaa! komensi kapteeni kannen alle, ja samalla kun punakitaisen
ilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni jyskytys
koneessa. Kuului vain tasaista kalkutusta hitaassa tahdissa. Sekin
lakkasi kokonaan kanavaan tultaessa, ja laiva liukui vanhaa vauhtiaan
kapeaan sulkukamariin, niin että milteivät laidat koskeneet
kallioreunaan.

--Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti
oli kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta. Puskettuaan
takaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin
pesuammeessa saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva
hetkeksi huokaamaan.

Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan,
olisiko kanavalla mitään nähtävänä. Vanhat neitoset ottivat osaa
kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa.
Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut
verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän
rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden
pauhua; toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja
otsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan
laiteella.

Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi
kuin toinen. Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan
laiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään
tuo neitonen ... olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät...

Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan
kallellaan. Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen,
ja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen.
Matkalla vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota
pikaa, ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut
romaanin kokoon itsestään ja neitosesta.

Kukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa? Arvattavasti Helsinkiin.
Ehkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen kapineitaan.
Ehkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle. Tavaroille
hommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie hän uuden
tuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota.--
»Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoo neitonen ja miettii
hetkisen. Sitten hän lisää ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte minulle
kupin teetä.»--»Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti.--He istuvat
juomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä
hansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään
pari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat.
Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka
on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti
korvaan:--»Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?»--»En minä tiedä, se on
vain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.» Pekka rykäisee
merkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa
kotiin. Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat
muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla
tutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät
on nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä ... saa nähdä eivätkö pian
ole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on
paljon Don Juanin luonnetta.--Tyttö se häneen ensiksi rakastuu. Junassa
hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä
he...

Laiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää. Hänen olisi
pitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen
lähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten
huolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin
sulkea. Hän oli näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö
hän todella tähän, ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö
ollut niin, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt.
Molemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin
rivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti
käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä
käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella
sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät.
Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä
ja kyynärpää polvea vasten nojaten. Nämä ovat kauniita maisemia, nämä
Leppävirran. Mahtavatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat
useita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen
kummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin.
No, eipä sillä, että Anttikaan heistä ... ei niin, että olisi viitsinyt
heitä varten päätään kääntää. Hän vain omia aikojaan ... katselee vain
huvikseen veteen ja rannalle.

Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi
vihellellen kulkea edestakaisin. Sattui paperossin pätkä tielle; hän
potkaisi sen kenkänsä kärellä järveen.

--Milloinka ollaan Savonlinnassa? kysäisi hän perämieheltä.

Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan. Käänti kehäänsä muutaman
pulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan
ja virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa.»

Neitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä
jotakin.

--Mikä on tuo hovi tuolla mäellä?

Mies viivytti vastaustaan niin kauan, että neitoset ehtivät jo piipun
taakse.

--Vokkolan hovi.

--Saako tällä kiikarilla katsoa?

--Herra tekköö hyvin ja kahtoo voan.

Olisi ollut hyvä tilaisuus tarjota neitosille kiikari ja päästä heidän
kanssaan puhelemaan. Antti toivoi, että he tulisivat ja jotenkin
näyttäisivät sitä haluavansa. Mutta neitoset eivät tulleet koko sillä
ajalla, kun Antti käänteli kiikaria, edes kokan puolelle piippua. Ja
yht'äkkiä kuuli hän heidän mennä humistavan kannen alle.

Leppävirroilla astui Antti halkoja otettaessa maihin ja hänellä oli
kulkulautaa myöten laskeutuessaan se pieni hetkellinen tyydytys, että
kaikkien rannalla olevain talonpoikain huomio kiintyi häneen. Hän ei
ollut heitä näkevinäänkään, loi mahtavan katseen väkijoukon yli, mutta
kuuli kuitenkin muutaman akan äänen takanaan sopottavan: »Katoppas,
minkälainen tuolla on laukku selässä.»--Vai niin, se oli siis tämä
hänen matkalaukkunsa, joka herätti heidän huomiotaan. Se häntä
nauratti, mutta oli samalla vähän mieliksikin.

Hän nousi rantatietä ylös ja katseli matkailijan silmällä ja otsan
rypistyksellä maisemaa ja alhaalla rantamakasiinien kupeessa höyryävää
laivaa, nojaten aina vähän väliä sateenvarjonsa päähän. Hänen tuolla
tavalla seisoessaan kulkivat neitoset kaksi kertaa hänen ohitsensa,
keräten ruohoja kukkakimpuiksi. Antilla oli mielestään hyvin
alkuperäinen keksintö, kun hän taittoi oksan katajasta ja kiinnitti sen
nappinsa läpeen.

Erinomaisen tyytyväisenä palasi hän takaisin rantaan. Sinne tultuaan
näki hän kaksi ylioppilasta hinaamassa suurta punaista kirstua
rattailta alas. Yht'äkkiä tuli hän huonolle tuulelle, poikkesi
halkopinon taakse ja kiersi toista tietä laivaan.

Ylioppilaat, joita hänen ei tehnyt mieli tavata, olivat molemmat hänen
tovereitaan, viime kevännä tutkinnon suorittaneita. He ovat arvatenkin
menossa Helsinkiin hekin ja tulevat siis olemaan matkakumppaneja sinne
saakka.

Saatuaan kapineensa laivaan asettuivat äsken tulleet perän puolelle
istumaan. Antti käveli edestakaisin komentokannella. Joka kerta kun hän
teki käänteen rappujen kohdalla, ajatteli hän mennäkseen alas
tervehtimään. Mutta sitten päätti hän kuitenkin tehdä vielä yhden
retken kannen toiseen päähän. Ja niin jäi hän pitkäksi aikaa siihen
edestakaisin astelemaan.

Koulussa oli hänen luokallaan, joka oli ensimmäinen puhtaasti
suomenkielinen luokka, ollut tavallaan kaksi puoluetta, »suomalaisten»
ja »ruotsalaisten». Ne olivat jätteitä niistä ajoista, jolloin vielä
oli kaksi erikielistä osastoa kullakin luokalla. Puolueet erosivat
osaksi kielenkin perusteella, mutta vielä enemmän varallisuuden ja
kotikasvatuksen. »Ruotsalaiset» olivat herrasperheistä, he kävivät
hienosti puettuina, heillä oli rahaa enemmän, he tanssivat
iltahuveissa, lauloivat kvartetteja, pitivät serenaadeja ja olivat
hienompien piirteittensä, solakampien vartaloittensa ja vapaamman
käytöksensä vuoksi kaupungin naisten suosituita. Jota vastoin
»suomalaisista» oli suurin osa vähävaraisia, heidän pukunsa oli karkea
ja kotitekoinen, käytös oli ujoa ja kömpelöä, ja suuremmissa seuroissa
he istuivat juroina seinämillä, sill'aikaa kuin toiset lattialla
isännöivät. Heidän kasvonsa olivat rosoiset, posket pyöreähköt ja
hartiat leveät.

Useimmat heistä olivat kovinkin köyhiä. Lukujensa ohella täytyi heidän
ansaita elatuksensa ruumiillisella työllä lupa-aikoina ja koulussa
oltaessa kotiopetuksella ja puhtaaksikirjoittamisella. Sill'aikaa kuin
»ruotsalaiset» kesäkuukausina antautuivat lepäämään ja huvittelemaan,
saivat toiset kulkea niityillä ja pelloilla ansaitsemassa jotain, jolla
lukukauden aikana voisi ostaa itselleen särvintä kuivan palasen
painikkeeksi.

Salainen kateus ja pahansuopaisuus kyti sen johdosta »suomalaisissa»
toisia tovereita kohtaan. Välit olivat aina hiukan kireät. Alemmilla
luokilla oli ero vain saran ja veran, ja yhteentörmäykset synnyttivät
tavallisimmasti tappelun, joka päättyi sillä, että »ruotsalaiset»,
jotka olivat vähemmistössä, piestiin perinpohjin ja heidän vaatteensa
voitonriemulla ryvetettiin. Ylemmillä luokilla tuli eripuraisuus
näkyviin olantakaisessa ylenkatseessa molemmin puolin. Luokalla
vallitsi joko jäykkä vaitiolo tai pistelevä sanasota. Suomalaiset
olivat jo oppineet sanomalehdistä ja tutkintopuheista, että he olivat
»kansan lapsia», että heitä varten oli koulu muutettu suomalaiseksi. Ja
he päättivät, että _he_ sitä oikeastaan ovat ainoat oikeutetut täällä
olemaan. Heidän joukossaan olivat sitä paitsi koulun taitavimmat
oppilaat, ne, joita opettajat nimittivät »oppilaitoksen ylpeydeksi.»

Vaikka »ruotsalaiset» melkein yleensä olivat heikommat luvuissa ja
vaikka heitä usein kehoitettiin ottamaan esimerkkiä »suomalaisista»,
olivat he kuitenkin opettajainsa lempipoikia. Heille osoittivat he
suosiota, joka ei koskaan tullut toisten osaksi. Kun oli pitoja tai
perheiltama rehtorin tai opettajain luona, pyydettiin niihin
poikkeuksetta vain »ruotsalaisia», jotka osasivat huvitella, tanssia ja
käyttäytyä. Aamulla kokoontuivat he sitten yhteen ryhmään, päät
toisissaan kiinni, kertomaan edellisen illan tapahtumista. Ne voivat
olla erittäin huvittavia. Tanssittu oli tavattomasti, pidetty iloista
iltaa neitosten kanssa, saatettu heitä miehissä kotiin, ja jos oli
kuutamo tai kaunis ilma, tehty kävelyretki ympäri kaupungin. Usein oli
eroamisen jälkeen toimeenpantu serenaadeja ikkunain alla.--Erityisessä
huoneessa oli heitä varten ollut punssia ja paperosseja, joita
valtoineen olivat saaneet nauttia. Illemmalla joskus oli joku
opettajakin vanhain herrain totihuoneesta haihtunut heidän kamariinsa
kilistämään. Tavallisesti oli hän ollut hyvällä tuulella ja lasketellut
kaikenlaista hupaista. Oli hänestä joskus pilkkaakin tehty. Jokainen
sana oli pantu tarkasti mieleen ja kerrottiin nyt kaikkien uudeksi
riemuksi. Kertominen ja nauraminen tapahtui tahallaan korkeammalla
äänellä, kuin olisi ollut tarpeellista, kun nähtiin, kuinka se harmitti
»suomalaisia.» Ne jurottivat paikoillaan ja olivat kirjoihinsa
katselevinaan, mutta kuulivat kuitenkin joka sanan. Heille oli
jokaiselle tapahtunut ikäänkuin mieskohtainen loukkaus sen kautta,
etteivät koskaan saaneet olla tällaisissa iloissa osallisina. He olivat
ikkunain läpi kuulleet iloista mellakkaa kadulta huoneisiinsa, kun
myöhään yöhön istuivat lukemassa tumman kynttilän ääressä. Ja vettä
myllyyn lisäsi vielä se, että opettajat tunnin kuluessa kohtelivat
pidoissa olleita hellävaroen ja tekivät kysymyksensä niin helposti
tajuttaviksi kuin suinkin, jopa suorastaan auttoivatkin. Tai karttoivat
kokonaan kysyä heiltä ja kysyivät sen sijaan »suomalaisilta», joilla
silloin aina oli kovempi päivä.

Oli kuitenkin aikoja, jolloin ruotsalaisten täytyi kokonaan nöyrtyä ja
jolloin heidän kaikilla ulkonaisilla eduillaan ei ollut mitään
merkitystä. Tutkintojen ja koekirjoitusten aikana tarvitsivat he
taitavampien toveriensa apua, ja silloin oli _näiden_ vuoro näkyä.
Niinkuin pöydän alle heitetyitä paloja nakkelivat he hätääntyneille
murusia matematiikasta ja latinasta. Ja niin tapahtui vielä
ylioppilaskirjoituksissakin. Useimmat »ruotsalaisista» pääsivät
ylioppilaiksi, »suomalaisten» armosta. Näinä aikoina nähtiin molempain
puolueiden miehiä enemmän yhdessä. »Suomalaisia» saatettiin joskus
kutsua »ruotsalaisten» perheisiinkin ja köyhemmille annettiin
sunnuntaipäivällisiä ilmaiseksi. Voutila, toinen noista tuolla
kannella, oli esimerkiksi koko viimeisen vuoden syönyt Antin kotona ja
saanut ilman vuokraa asua pienessä huoneessa toisella puolen kamreerin
pihan, seinäkkäin renkikamarin kanssa. Palkkioksi oli hän opettanut
Antille matematiikkaa ja auttanut häntä ylioppilaskirjoituksissa.

»Suomalaisilla» oli myöskin »isänmaallisia harrastuksia», joihin
»ruotsalaisilla» ei juuri ollut taipumusta. Lupa-aikoina keräsivät he
satuja ja muinaisesineitä, pitivät kukin paikkakunnallaan
kansantajuisia luennoita ja panivat kesillä toimeen kansanjuhlia.

»Ruotsalaiset» koettivat kyllä »harrastaa» hekin, mutta kaikki jäi
keskentekoiseksi. Antti esimerkiksi, joka luettiin »ruotsalaisiin», oli
kerran päättänyt kerätä sananlaskuja kansan suusta. Siitä oli ollut
kotona suuri homma ja puhuminen, ja sisaret ompelivat hänelle erityisen
vihkon sitä varten. Saipa hän vielä teettää varsinaisen matkapuvunkin,
johon kuului pitkävartiset lapikkaat. Mutta kun hän oli joitakuita
päiviä kierrellyt isänsä maatilan naapuritaloissa, alkoi uusi outo
kenkä hangata kantapäätä. Hän kyllästyi puuhaan, palasi kotiin, ja
saadut sananlaskut huomattiin jo ennen julaistuiksi.

Huolimatta »suomalaisten» jalommista harrastuksista, huolimatta heidän
paremmista todistuksistaan ja heille tutkinnoissa puhutuista kauniista
sanoista, joita saivat kuulla paraatipuvussa saapuville tulleen
kuvernöörinkin suusta, olivat »ruotsalaiset» kuitenkin joka paikassa
päällä päin, tutkintotilaisuuksissakin. Heihin, joilla oli tuttavia
kaikkialla kaupungissa, kiintyivät useimmat silmät todistuksia
jaettaessa. Helsinkiin lähdettäessä keväällä oli kyllä »suomalaisille»
arpajaisilla koottu matkarahat, mutta noiden toisten rintoihin
kiinnitettiin rannasta lähtiessä kukkaskimput. Sisaria, äitejä,
serkkuja ja muita naistuttavia seisoi kehänä heitä piirittämässä
laivasillalla, _heille_ toivotettiin onnet matkalle ja _heidän_
jälkeensä liehuivat nenäliinat. »Suomalaiset» seisoivat synkkinä
loitommalla, kaikilla kiitollisuudenvelka mieltä painamassa. Ja monella
syrjään jätetyn katkera tunne sydämessä. Tuolla toisten kanssa
liehakoivat ne, joita monen vuoden kuluessa oli kaukaisella ihailulla
seurannut, uskaltamatta koskaan lähestyä ja pääsemättä kertaakaan
toivotun kanssa sanaa vaihtamaan.

Kantta kävellessä vaikutti Anttiin yhä vielä se raskas suhde, joka oli
koulussa toverien kesken vallinnut. Mutta lähin syy siihen, miksi hän
äsken oli poikennut syrjään ja miksi hänessä ei pitkään aikaan ollut
menijää toverejansa tervehtimään, oli eräs tapaus, joka viime kesänä
oli kangistanut hänen välinsä Voutilaan. Antin isän maatila oli
Rautalammilla, ja he viettivät siellä kesäänsä. Pitäjän »suomalaiset»,
etupäässä Voutila, olivat toimeenpanneet kansanjuhlan. Tanssittaessa
juhlakentällä oli eräs talonpoika tullut pyytämään Antin vanhempaa
sisarta. Tämä oli kieltäytynyt. Kertomuksessa paikkakunnan lehteen
kuvattiin tapaus »osoitteena siitä, millaista ylenkatsetta kansaa
kohtaan vielä tapaa niissä, jotka haluavat nimittää itseään parempain
ihmisten lapsiksi. Heidän naisensa ovat kyllä olevinaan
kansallismielisiä, mutta kotikielenään he käyttävät ruotsia ja koko
heidän kansallismielisyytensä on vain siinä, että he ompelevat
itselleen kansallispuvut ja pukeutuvat niihin joskus huviretkiä
tehdessään. Mutta annas olla, kun talonpoika tulee puhuttelemaan,
silloin on nenä kureissa, ja tämä hieno neiti kääntää selkänsä kansan
lapselle. Häpeä meidän herrasväellemme moisesta sääty-ylpeydestä!»

Kirjoitus synnytti suurta suuttumusta ja jakoi pitäjän kahteen
puolueeseen. Sen tekijäksi merkittiin Voutila. Hän oli muka käyttänyt
tilaisuutta kostaakseen Antin sisarelle, johon hän oli turhaan
ihastunut. Antti oli moittijain puolella ja kiivastui kerran muiden
seurassa Voutilaa soimaamaan. Voutila suuttui, puhui paljon herrasväen
ylpeydestä ja epäkansallisuudesta ja lopetti sillä, että olisi parempi
olla vaiti sen, joka vielä istuisi koulun penkillä, elleivät muutamat
olisi olleet niin jalomielisiä, että he... Hän ei päättänyt lausettaan,
mutta Antti ymmärsi tarkoituksen, ja sen jälkeen eivät he olleet
toisiaan tavanneet ennen kuin tuossa äsken.

Kauan ajatteli Antti, laskeutuisiko vai eikö alas peräkannelle. Hän
tunsi itsensä jotenkin turvattomaksi yksin näiden kahden kanssa.

Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä.

--Ka, täälläkö tekin olette? Te tulitte Leppävirroilta? Minä en
ollenkaan huomannut... On vähän kylmä, niin että puistattaa ... brr...
Vai niin, te matkustatte kai myöskin Helsinkiin...

He olivat jäykkiä, melkein arvokkaita ja huulilla oli tuo hiukan
itserakas hymyily, jonka usein tapaa etevillä talonpojilla. He
tarkastivat Anttia kiireestä kantapäähän, ja Antista oli, kuin olisi
häntä kylmällä kädellä vetäisty kasvojen yli. Hän oli koettanut asettua
yläpuolelle. Mutta nyt hän tuli hätiköiväksi ja meni hiukan
hengästyksiinsä.

--Sinnehän minäkin! Joko teillä on asunto Helsingissä? Minä en tiedä
vielä ollenkaan, mihin tulen asumaan. Kai täytyy ajaa johonkin
hotelliin ensimmäiseksi yöksi.

--Ei ole meilläkään vielä tiedossa asuntoa.

He jatkoivat keskusteluaan kaksikantaan ja laiminlöivät kokonaan Antin.
Hän sai istua, ojennettuna eteenpäin, kaula kurkalla, ja kuunnella
valmista, kun ei voinut heti tultuaan poiskaan lähteä. Heillä oli
tulevista luvuistaan puhe. Olivat jo päättäneet, mitä luennoita
kuuntelevat. Professorien nimetkin oli heillä tiedossaan. Kuullessaan
luennoista ja professoreista, joita hän ei vielä ollut oikein
ajatellutkaan, tuli Antti itsensä suhteen hiukan epävarmaksi. Nuo ne
olivat ihan selvillä kaikesta, mitä he aikoivat tehdä. He tiesivät jo
vuodetkin määrätä, milloin valmistuvat. Köyhäin talonpoikain pojat
saattavat välistä kohota hyvinkin korkealle, oli hän usein kuullut
vakuutettavan ja esimerkkeinä mainittavan meidän suuria miehiämme,
joista melkein kaikki olivat syntyneet matalissa majoissa. Jota vastoin
varakkaiden vanhempain lapset usein menevät hukkaan. Ei heistä ainakaan
koskaan tule mitään suurta. Hänen ratansa oli kuitenkin jo määrätty. Se
oli jo useat kerrat valmiiksi keskusteltu isän ja koko perheen
läsnäollessa. Ja hän vartioi vain tilaisuutta päästäkseen selittämään
tovereilleen tulevaisuutensa ohjelmaa.

--Minä aion juristiksi, ilmoitti hän sopivaan puheen lomaan ja selitti
yhdessä henkäyksessä kaikki aikeensa. Hän suorittaa oikeustutkinnon,
seuraa tuomaria käräjillä siksi, että saa varatuomarin arvonimen,
praktiseeraa lääninhallituksessa, jossa tutkinnon suorittaneilla
nykyään on etuoikeus, ja sitten voi hän helposti saada hyviä virkoja.

Hänen puheensa ei tehnyt toivottua vaikutusta. Toverit kuuntelivat
häntä, ja kun hän oli lopettanut, kysyi Voutila, silmät pilkallisina,
mutta muuten hyvin viattomalla äänellä:

--Kun et sinä, Antti, ruvennut matematiikkaa lukemaan?

Antti tunsi pistoksen kärjen. Mutta silloin sattui mukava tilaisuus
poistua. Kapteeni kulki ohitse ja kääntyi Antin puoleen näyttäen
hänelle muutamata kiveä, johon eräs toinen laiva oli äskettäin
törmännyt. Puhuessaan Antille katsahti hän noihin toisiin
arvostelevalla syrjäsilmällä, ikäänkuin olisi tahtonut Antilta kysyä,
että »ketähän nuokin ovat?»

Katse tarkoitti nähtävästi heidän pukuaan, ja seisoessaan ulompana
kapteenin kanssa tuli Antti tämän luulonsa johdosta vertailleeksi
toveriensa vaateasua omaansa. Molemmilla heillä oli sarkainen
päällystakki, ja ylioppilaslakki oli päällystetty palttinalla. Takin
kaulus oli sametista ja arvatenkin koko puku jonkun maaräätälin tekemä,
joka oli koettanut saada aikaan muodin mukaista työtä, vaikka huonolla
onnella. Niskasta longistui kaulus toisella alas, niin että koko
kaulustin, aika tavalla jo käytetty, kojotti näkyä ja sen takana
rusetin nauha ja niskanappi. Mansetit eivät nekään olleet aivan
puhtaat. Housujen lahkeet olivat lyhyet ja ahtaat, jalat isot ja kengät
yhtä mukaa, sekä lisäksi kiilloittamattomat.

Jota vastoin hän ... hän oli kaikin puolin virheetön ja hieno. Silmäys
sääriin näytti, että housut niiden päällä istuivat kuin valetut. Kaulus
seurasi kaulalinjaa ja pisti pikkuisen vain valkoista raitaansa esille.
Kaikki oli parhaassa kunnossa. Hän puheli toimessaan kapteenin kanssa
ja istuutui tämän mentyä penkille vastapäätä ja alkoi vihellellä.
Sattui sitten vielä pieni tapaus, joka kerrassaan nosti hänet entisten
koulutoveriensa yläpuolelle.

He nousivat ja menivät kahvia juomaan ruokasalonkiin. Mutta heidän ovea
avatessaan aikoivat siitä samassa ulos neitoset. Molemmin puolin
seisotuttiin ja jäätiin odottamaan, kumpiko ensiksi astuisi kynnyksen
yli. Neitoset jo ottivat askeleen, mutta peräytyivät, kun ylioppilaat
samassa myöskin uhkasivat tulla. Silloin jäivät ylioppilaat odottamaan.
Mutta juuri kun neitosten taas piti astua ulos, töyttäsivät myöskin
ylioppilaat esiin, ja ovessa tapahtui pieni yhteentörmäys olkapäillä.
Neitoset katsahtivat ylenkatseellisesti jälkeensä, kun ovi oli
sulkeutunut, ja tuo kauniimpi koetteli kädellään olkapäätään, johon
nähtävästi hiukan koski.

--Ush, semmoisia moukkia! sanoi hän hienosti irvistäen, ja se silmäys,
jonka Antti samassa sai häneltä, näytti tahtovan vetää häntäkin samaan
mielipiteeseen osalliseksi.

Innolla Antti siitä tulikin osalliseksi--samalla tavoin silmäten ja
kohottamalla hänkin olkapäitään.

Hän oleskeli kannella, kunnes hopeatiuku helisti päivälliselle. Ovessa
tulivat häntä vastaan hänen toverinsa, pois salongista. Heillä ei ollut
varaa syödä laivan kalliita ruokia. Ohimennessään kysyi Antti heiltä
keveästi ja hiukan teeskennellyn reippaasti:

--No, poisko te tulettekin? Ettekö jääkään päivällistä syömään?

He ottivat tahalliseksi loukkaukseksi Antin kysymyksen. Sointu kysyjän
äänessä oli veriin saakka vihlaissut köyhäin miesten arkatuntoisuutta.
Eivät he kumpikaan vastanneet, mutta se katse, joka ampui heidän
kulmainsa alta, oli terävä, salavihainen ja kylmä kuin teräksisen
tikarin tumma välähdys. Se oli huonompiosaisten äänetön sodanjulistus
niitä vastaan, joiden edut ovat paremmat. Antti oli elinajakseen saanut
heistä salaiset vihamiehet.

--Syöhän sinä nyt siellä ... vielä sitä syömme mekin...

He menivät kokkapuolelle laivaa, purren hammasta niin, että posket
siitä jäykkenivät.



IV.


Päivällistä syödessä sattui Antti asettumaan niin, että bufettineiti
muille tarjotessaan tuli yhtämittaa kumartumaan hänen ylitsensä. Hänen
täytyi melkein tämän kainalon suojassa odottaa siksi, kunnes vastapäätä
istuva oli täyttänyt lautasensa. Neiti oli pukeutunut harmaaseen
villahameeseen ja punaiseen ruumiinmukaiseen trikooliiviin, joka jo
ulommaksikin vaikutti lämpöisesti ja kiihoittavasti. Koko päivällisen
ajan oli Antti tämän bufettineidin läheisyydestä lähtevän vaikutuksen
alainen, ja hänen äskeiset neitosensa olivat jo unohdetut.

--Herra Ljungberg kai tuntee nuo kaksi ylioppilasta, jotka tulivat
Leppävirroilta laivaan? kysyi kapteeni Antilta.

--Heidän nimensä ovat Miettinen ja Voutila.

--Siis talonpoikaisylioppilaita, niinkuin minä arvasinkin.

Ja otettuaan ryypyn jatkoi kapteeni, että se on merkillistä, kuinka
nykyaikana yhä useammin alkaa kuulla suomalaisia nimiä ylioppilailla.
Hän tahtoo olla tuomittu, jos ei viidelläkymmenellä prosentilla niistä
ylioppilaista, joille hän on tänäkin kesänä piletin kirjoittanut, ole
ollut suomalainen nimi.

Ja siitä syntyi yleinen keskustelu liikanaisesta antaumisesta
oppineelle uralle. Sanomalehdissä oli ollut kirjoituksia »sivistyneestä
köyhälistöstä», joka muissa maissa uhkaa suurilla yhteiskunnallisilla
vaaroilla ja joka meilläkin on tuleva »päivän polttavaksi
kysymykseksi», jos vain ylioppilaiden lukumäärä saa enetä sillä
nopeudella, jolla viime vuosina.

Kapteeni se enimmästään puheli, tunnusteltuaan ensin mielipiteitä
ympärillään, jotka tuntuivat soveltuvan hänen omiinsa. Keskusteluun
ottivat myöskin osaa tuo Antille tuntematon herra ja eräs hovioikeuden
asessori, joka matkusti kesälomalta takaisin virkapaikkaansa. Hän oli
tullut Leppävirroilta ja saanut sijan kapteenin vieressä; mutta hänen
vieressään istui Antti.

--Sanotaan tosin, että neroja menisi hukkaan ja isänmaa tulisi
kärsimään, jos ei kaikilla olisi vapaa pääsö ylöspäin, puheli
kapteeni. Mutta jos minä saan sanoa mielipiteeni, niin nämä
talonpoikaisylioppilaat kyllä saattavat koulussa uida pinnalla, mutta
anna heidän tulla yliopistoon, niin he katoavat hyvin pian
horisontista. Harvoista heistä tulee edes etevämpää virkamiestä. Vai
onko herroista kukaan nähnyt ketään varsinaista n.k. kansanlasta
korkeammassa ja tärkeämmässä virassa?

Kapteenin huomio oli asessorin mielestä sikäli korjattava, että hänen
tietääkseen ei ole yhtä ainoatakaan korkeampaa ja tärkeämpää asemaa,
jossa olisi varsinaisesta kansasta lähtenyt mies. Valtiokalenteri
tarjoaa siinä kohden ainoastaan ruotsalaisia nimiä.

--Aivan niin! Ja niin tulee olemaan pitkät ajat eteenpäin. Varallisuus
on jaettu vielä sillä lailla, että sivistyneitten lapset ovat kuin
itseoikeutetut oppineella uralla hallitsemaan. Jota vastoin
talonpoikain pojat jäävät joko pahaisiksi maapapeiksi tai kanslisteiksi
ja nurkkakirjureiksi, joiden varain puutteessa tai nääntyneinä suurten
velkakuormain alle on täytynyt lakkauttaa lukunsa.

Kun asessori kuuli veloista puhuttavan, niin tuli hänen otsansa hyvin
huolestuneeksi ja hän lausui mielipiteenään, että ylioppilasten
kevytmielinen velkaantuminen alkaa olla yksi meidän kansallisia
paheitamme. Se on isänmaanystävälle sitä surullisempi huomio, kun
käsikädessä sen kanssa kulkee yhä höllentyvä moraali. Sillä taholla ei
katsota miksikään häpeäksi tehdä velkoja ja jättää ne takausmiesten
maksettaviksi. Minä luulen, että usealla meistä on joku vähäinen
kokemusta siinä suhteessa.

--Sellaisesta velkaantumisesta kuin täällä Suomessa ei kuule missään
suurissa sivistysmaissa, puuttui puhumaan tuntematon herra. Hän oli
oleskellut suuren osan ikäänsä ulkomailla ja tullut huomaamaan, että
siellä oppineelle ja virkamiesuralle poikkeavat vain ne, joilla on
varoja siihen. Muut antautuvat käytännön miehiksi.

Siitä innostui kapteeni sanomaan, että juuri niin pitäisi meilläkin
oleman. Jos mitään, niin tarvittaisiin meillä kasvattaa käytännön
miehiä. Mutta meillä on päinvastoin. Meillä perustetaan vain
klassillisia kouluja, toinen toisensa perästä, joista suomalaiselle
kansalle ei ole mitään hyötyä.

--Valitettavasti on kapteeni oikeassa. Yksi fennomaanisen agitatsionin
varjopuolia on kiihko klassillisten lyseoiden perustamiseen ja realisen
kasvatuksen laiminlyömiseen.

Kapteeni uskalsi puhua suunsa puhtaaksi.

--Saattaa kuulua paradoksilta, sanoi hän, mutta minä menen väitteessäni
niinkin pitkälle, että klassilliset koulut, joissa etupäässä
valmistetaan virkamiehiä, olisivat saaneet jäädä vielä pitkäksi aikaa
ruotsinkielisiksi. Ruotsinkielisiä virkakouluja, suomenkielisiä
ammattikouluja! Se olisi minun valtiollinen ohjelmani. Silloin ei olisi
houkuttelemassa huonoja purjehtijoita tuo kruunun kannikan kangastus,
joka pakenee varattoman tieltä sitä etemmä, kuta lähemmä hän sitä
luulee tulevansa. Ja silloin välttyisi se kilpailu, joka nyt päättyy
varakkaampien eduksi ja synnyttää toisissa katkeruutta. Sillä varakkaan
miehen poika ajaa aina edelle köyhemmästä toveristaan ja sieppaa viran
hänen nenänsä alta. Hänellä on tilaisuus lukea lakkaamatta, eikä hänen
asioissaan merkitse mitään, jos hän hiukan elääkin mukana ja nauttii
nuoruudestaan. Minä olen sielusta ja sydämestä demokraatti, ja eläköön
vain vapaa kilpailu, silloin kun se on hyödyksi! Mutta muiden maiden
esimerkit ovat varoittavia. Minun ehdottamani keino on ehkä huono,
keksikööt muut parempia. Mutta minä puhun kokemuksestani. Isäni
koulutti minua neljännelle luokalle, mutta kun hän oli viisas ja
käytännöllinen mies, otti hän minut pois, kun olin saanut hiukan
alkeita päähäni, ja lähetti merille. Nyt olen velaton mies, eikä
isänmaa ole kadottanut kaupassa enempää kuin minäkään. Se on, luulenma,
vain voittanut sen, että sillä on yhtä velkaantunutta virkamiestä
vähemmän.

Tultiin siihen yksimieliseen päätökseen, että meidän johtavien
miestemme hallituksessa ja yliopistossa olisi jollakin tavalla
rakennettava esteitä liikanaiselle ylioppilastulvalle ja siitä
seuraavalle kiihkolle nousta alhaalta ylöspäin. Ehkä se voisi parhaiten
tapahtua joko koulumaksuja korottamalla taikka vaatimuksia koventamalla
ylioppilastutkinnoissa.

Ne olivat viisaita miehiä nuo. Antti kuuli tätä puhetta kuin oman
äänensä sointua. Juuri näin oli hänkin ajatellut, vaikkei yhtä
selvästi. Hän oli oikea mies oikeutetulla paikallaan. Jota vastoin nuo
toiset tunkivat alalle, joka ei heille soveltunut. Mitä auttoi heitä
heidän etevyytensä, kun kuitenkin täytyi tehdä velkoja ja nääntyä
niiden alle!

Hänen ei tietysti tarvitsisi koskaan tehdä velkoja. Kuinkahan paljon
mahtaa jo Voutilalla ollakaan, joka koko kouluaikansa oli lukenut
velalla? Aina tulevat ne häntä rasittamaan. Mutta oma syynsä! Kuka
käski ponnistaa yli voimiensa! Säälihän häntä tietysti on, mutta eihän
voi vaatia, että häntä muutkaan aina auttavat. Ja mikä oli kiitos
auttamisesta? Huonosti oli Voutila sanomalehtikirjoituksellaan
palkinnut sen, että isä oli häntä koulussa ollessa tukenut.
Kernaastihan soisi, että hänellä olisi huoleton toimeentulo. Mutta
maailman meno on semmoinen. Jos hän saisi antaa hyvän neuvon, niin
eiköhän vielä olisi aika Voutilankin poikkeutua jollekin
käytännölliselle uralle. Sieltä voisi hän löytää onnensa paljon
pikemmin. Mutta mitäs hyödyttää puhua! Meillä pyrkivät kaikki vain
yliopistoon, virkamiehiksi...

Antti ei huomannut, että hänen ajatuksensa jo kauan olivat kulkeneet
ennen avattua uraa. Ihmeen huolettomasti ja rauhallisin mielin oli hän
päivällisen jälkeen heittäytynyt sikari hampaissa samettiselle sohvalle
loikomaan, nousten ainoastaan silloin tällöin maistamaan likööriä ja
kahvia, jotka oli asetettu hänen eteensä pöydälle.

Poskia lämmitti, ja jäsenet kävivät suloisen raukeiksi. Oli mahdottoman
mukavaa tällä tavalla puhallella hienoa sikarinsavua ylös kattoon ja
katsella, kuinka sen sitten avonainen ikkuna yhdellä henkäyksellä
riipaisi pyöreään kitaansa...

... Hän on merenkulkija maailman aavalla valtamerellä. Hän on ja elää,
nauttii nuoruudestaan eikä mistään huoli. Ei sillä väliä, mihin laiva
laskee. Aina niitä on keulan edessä päinvänpaisteisia rantoja. Ja vähät
siitä, vaikka karillekin kurahtaisi ja laiva hajoaisi pieniksi
pirstaleiksi. Tottahan löytyisi joku tyhjä tynnyri hänellekin, jonka
päällä kulkea kelluttelisi, mihin myötäinen tuuli puhaltelisi. Ihmisten
pitäisi jo nuorina antautua onnensa ohjattaviksi! Mennä vain! Huilata
huolimatta mistään!--

Laiva kulki tasaista kulkuaan, jyskyttäen hieman. Suuri selkä oli
taivallettavana, ja kaikki matkustajat olivat vetäytyneet hytteihinsä
ja alasalonkeihin. Antti yksin viipyi ruokasalongissa...

Kas vettä tuolla peilin alla karahvissa, kuinka se välkähtelee sen
mukaan, miten kone jyskyttää. Ja samassa tahdissa alkoi kahvikupin
reuna kilistää liköörilasia vasten...

Mitähän ne nyt siellä kotona, johtui hänen mieleensä. Isä ... niin, hän
on luultavasti lukinnut oven jälkeensä ja pannut ruokalevolle. Tunnin
kuluttua vie piika hänelle kahvia. Miksei ne juo siellä kotona kahvia
heti ruuan päälle? Kun minä tulen kotiin, niin järjestän minä sen sillä
tavalla... Sisaret kai kävelevät päivällisen syötyä salin lattiata
edestakaisin, kädet toistensa selän takana. Äiti hän vielä ruokasalissa
laittelee...

Bufettineiti tuli sisään ja vei ajatukset toisaanne. Hän otti pois
kahvikupit, levitti liinat pöydille ja asetti tuhka-astiat paikoilleen.
Yhden hän siirsi Antin eteen.

--Olkaa hyvä! sanoi hän.

Antti huomasi taas sikarinsa sammuneeksi.

--Saisinko luvan pyytää tulta?

Neiti toi tikkuja, raapaisi tulta tottuneella kädellä ja tarjosi sitä
Antille.

--Olkaa hyvä! sanoi hän taaskin ja katsoi Anttia silmiin.

Miksi hän sanoi: »olkaa hyvä» ja katsoi noin omituisesti? Olisiko hän
tahtonut puhutella? Aikoiko hän tehdä tuttavuutta?

--Kiitoksia, vastasi Antti, mutta ei voinut keksiä, mitä muuta hän
virkkaisi. Hänen sitä miettiessään meni neiti keikutellen ulos.

Antti laskihe entiseen asemaansa. Hän koetti muistella, mitä äsken oli
ajatellut, ennenkuin neiti tuli sisään, mutta ei päässyt säikeen
päähän. Sikari tuntui kovin väkevältä, ja päätä huimenti. Hän heitti
pois sen, haki tukea päänsä alle ja pani pitkäkseen.

Hän nukahti ja näki unta. Äiti oli kävelevinään tuossa lattialla, mutta
kun se istuutui suruisen näköisenä toiselle puolelle huonetta, olikin
se Alma. Sieltä se nousi ylös, tuli aivan Antin jalkapohjiin, kosketti
niitä ja tarjosi kahvia ja olikin heidän palvelijansa. Mutta kun
Antti rupesi tavoittamaan häntä kädellään, niin muuttui tyttö
bufettineidiksi. Hän tuli likelle, istuutui sängyn laidalle ja raapaisi
tulta aivan silmäin alla.

Antti heräsi ja huomasi, että lamppuja sytytettiin salongissa.
Bufettineiti seisoi pöydällä polvillaan ja sovitti lasia liekin päälle.

Anttiin syöksähti vastustamaton halu mennä ottamaan neitiä molemmista
käsistä kiinni, puristamaan kalvosista ja suutelemaan väkisin, niinkuin
oli kotona tehnyt palvelustytölle. Mutta hän pelkäsi neidin suuttuvan.
Hän odotti, että neiti laskeutuisi pöydältä pois. Mutta neiti laskeutui
niin siististi, ettei Antti rohjennut häneen ryhtyä. Vielä oli kaksi
lamppua sytytettävänä, yksi aivan Antin pään päällä, siinä missä hän
istui. Silloin hän ehkä...

Mutta ennenkuin neiti joutui sinne, alkoivat matkustajat taas kokoontua
salonkiin. Useimmat olivat he nukkuneet ja näyttivät unisilta.
Merikapteeni pyysi saada juodakseen ja Anttikin teki samalla lailla.

Molemmat kapteenit rupesivat puuhaamaan whistiä.

Kolmanneksi mieheksi saatiin muuan maakauppias. Mutta neljäs puuttui
vielä.

--Pelaako herra Ljungberg whistiä?

Antin täytyi tunnustaa, ettei hän, ikävä kyllä, taida whistiä.
Ainoastaan knorria hän...

--Knorria! purskahtivat kapteenit nauramaan. Teidän kasvatuksenne on
vielä alussa, nuori herra!

Anttia suututti sanomattomasti tämä hänen taitamattomuutensa. Hänestä
tuntui todellakin siltä, kuin hän olisi vielä ollut koulupoika.

Kapteenit tuumivat sinne tänne. Whisti oli saatava välttämättömästi
toimeen. Silloin tuli Pekka sisään, tukka epäjärjestyksessä, sillä hän
oli taaskin nukkunut kielioppinsa ääreen. Pekka taisi pelata whistiä ja
kapteenit olivat pelastetut. Hän tosin oli teologi, mutta ei vielä
vihitty papiksi. Sentähden ei hänen vielä tarvinnut tuntea
omantunnonvaivoja korttipelistä.

Antti jäi pahalle tuulelle. Miksei hän taitanut pelata whistiä? Miksei
hän ollut sitä kotona opetellut? Kun hän tulee Helsinkiin, täytyy hänen
ryhtyä siihenkin. Olisi ollut niin mahtavaa istua tuossa kapteenin
kanssa, sikari suupielessä savuamassa, niin että täytyi silmää siristää
pieneksi, nakata kortti huolettomasti pöydälle tai sanoa:
»grandissimo.»

Vähän aikaa hän katseli pelin kulkua. Hän koetti ymmärtää sitä, teki
johtopäätöksiään ja luuli jo arvaavansa aatteen ja olevansa hiukan
selvillä. Mutta sitten haihtui hän kerrassaan kaikilta jäliltä ja lähti
ulos kannelle. Sinne jäi hän vähäksi aikaa seisomaan kaidetta vasten,
kädet housuntaskuissa.

Ilta jo pimeni, ja sää oli kirkas ja kylmä. Se tarttui ahnaasti
hartioihin ja pudisti kovakätisesti. Antti lähti alas hyttiinsä. Se oli
kokanpuolella, ja etukannella istui talonpoikaisia matkustajia,
turkeissa ja rukkasissa. Etäämpänä olevia ei tiennyt oleviksi muusta
kuin heidän palavista piipuistaan tai hehkuvista sikarin tulista.
Muutamista, joiden ohitse Antti kulki, tuoksahti märkä sarka ja
kastuneen sinisen vaatteen haju. Joitakuita loikoi penkeillä ja toisia
oli kyyristynyt lämmittelemään kuuman savutorven juureen. Niiden
joukossa oli Antti näkevinään koulu-toveriensa valkoiset lakit.

Hän oli kompastua muutaman jalkoihin, joka oli pannut pitkäkseen
kannelle. Vihaisesti hän tiuskaisi, miksei hänelle annettu tietä, ja
sanoi »moukaksi» miestä, joka makasi. Talonpojat väistyivät eivätkä
vastanneet mitään. Mutta astuessaan alas salonkiin kuuli hän heidän
tekevän hänestä pilkkaa.

Hytissään hän koetti houkutella unta silmiinsä, mutta kun se ei
onnistunut, nousi hän polvilleen sohvalle, väänsi auki pyöreän ikkunan
ja pisti päänsä ulos.

Tähdet jo tuikkivat, ja kuun sakara kiuvotti alakuloisena tummalla
taivaalla luoden laihan, kaitaisen juovan veteen. Vesi kohisi
yksitoikkoisesti laivan kokassa, ja kipunat lentivät piipusta pitkänä
palavana häntänä, pudoten veteen.

Antti kävi kovin surulliseksi, ja hänen mielensä masentui. Hän muisti
mennyttä ja ajatteli tulevaisuutta, eikä hänen asemansa molempain
vaiheilla enää tuntunutkaan niin varmalta kuin taanoin. Työtähän
tietysti pitäisi hänenkin tehdä, kurssit olivat pitkät ja ikävät, ja
elämä yleensä yksitoikkoista. Ja mitenkä hän siellä Helsingissäkään
oikein ymmärtäisi kaikki asettaa?

Oli niin turvatonta täällä laivassa, melkein yksin. Ei kukaan hänestä
oikeastaan välittänyt. Olisi ollut suloista olla vielä kotona. Kun ei
kukaan kotoisista tullut edes mukaan...

Juuret, jotka Antti jo oli luullut kokonaan irti revityiksi, rupesivat
tuntumaan taas ja kangertelemaan sydämessä... Miksi oli Alma hänen
rakkautensa hyljännyt, hänen suuren rakkautensa?' Kuinka hän oli voinut
työntää luotaan niin syvän tunteen? Hän olisi saanut, tuo
valkotukkainen, sinisilmäinen olento koko hänen sydämensä, koko hänen
sielunsa.

Ilta yhä pimeni. Kipunat tulivat suuremmiksi, kuun tie kirkastui
kirkastumistaan, ja vesi näytti mustemmalta. Antti katseli sitä,
kuunteli laivan laineiden yhtämittaista kohinaa, ja hänen mielialansa
aleni alenemistaan.

Kun alkoi tulla kovin kylmä, veti hän päänsä ikkunasta, sulki sen ja
panihe pitkäkseen. Saadakseen mukavampaa potkaisi hän kengät jalastaan
ja päästi pois kauluksensa. Siinä hän sitten loikoi selällään kauan
aikaa.

Yht'äkkiä kuului käytävässä liikettä ja sopottavia ääniä:

--Ai, antakaa olla ... ei saa...

--Tule nyt ... ei täällä ole ketään...

--Ei... E-ei ... joku voi tulla ... odottakaa! Antin hytin ovi revähti
auki ja joku nainen pisti siitä päänsä sisään. Antista se näytti olevan
bufettineiti. Samassa temmattiin pää takaisin, ovi paiskattiin kiinni,
ja kuului kiirettä juoksua läpi korridoorin ja lyhyissä askelissa
rappuja myöten ylös kannelle.

Veri oli kuohahtanut Antin suonissa. Hän oli kimmonnut istualleen ja
kivettynyt eteenpäin ojennettuun kuuntelevaan asentoon. Mutta hän ei
kuullut sen enempää. Hänen korvissaan vain soi ja suhisi, ja sydän
jyskytti kuuluvammin kuin laivan kone. Hän aavisti ja tunsi jotain,
joka oli lamauttaa hänet siihen paikkaan. Se veti viehättaen kuin
syväyksen reuna, ja samassa hirvitti, niin että joka jäsentä pudisti ja
hengitys oli kesken katketa.

Kun hän oli vähän rauhoittunut, veti hän kengät jalkaansa ja kiinnitti
kauluksen nappiin. Sitten hän lähti kannelle. Hän tahtoi saada selkoa
siitä, oliko se ollut bufettineiti.



V.


Herrat olivat jo lopettaneet whistinsä, kun Antti tuli salonkiin. Oli
seisauspaikka tulossa, ja kapteenin täytyi mennä ulos. Kun Antti näki
muidenkin juovan totia, tilasi hänkin sitä.

Hän tarkasti bufettineitiä ja katsoi häntä suoraan silmään. Neiti kesti
katseen ja oli kylmä ja rauhallinen. Ei näkynyt mitään merkkiä
kasvoissa tai käytöksessä, joka olisi vahvistanut Anttia hänen
epäilyksessään. Se oli varmaankin ollut joku muu laivan naisista. Ja
kun hän tuli tästä vakuutetuksi, oli hän siitä melkein iloinen.

Neiti asetti hänen eteensä nuo ystävälliset totineuvot, tuon valkean
vesikannun, soman sokerirasian valkoisine, neliskulmaisiksi leikattuine
sokeripalasineen ja sitten vielä tuon pienoisen, melkein neitseellisen
konjakkikarahvin. Kun Antti näki nämä edessään ja katseli näitä, tuntui
hänen sydämessään iloinen hypähdys. Syytä tietämättä oli hän niin
onnellinen, että kihosi vettä silmään, samalla kuin olisi tehnyt mieli
seisoalleen kimmahtaa, kätensä ojentaa ja kirkaista kimakka
hurraahuuto.

Oli tämä elämä kuitenkin toista kuin koulussa ennen! Jos tahtoi jotain
maistaa, täytyi se tehdä salaa, lukon takana, jossain ahtaassa,
mustassa kamarissa. Usein ei ollut muuta kuin jokin rikkinäinen pikari
tai kahvikuppi, välistä ei sitäkään, jolloin piti ottaa pullon suulta.
Jota vastoin nyt!

Kuinka nyt oli toista! Kaikki oli valoisaa, puhdasta, somaa ja
luvallista. Saa tehdä julkisuudessa, jokaisen nähden, vaikka entisten
opettajainsa!

Antin oli käsi kalvosesta kevelänä ja pikkusormi pikkuisen ulkona
muista, kun hän nakkeli sokeripalaset lasiinsa. Harvoin oli hän
oikeastaan vielä totia laittanut, mutta hän huomasi mielihyväkseen,
että kaikki tämä kävi kuin oppineelta. Olisi voinut melkein sanoa, että
hänellä oli taipumusta tähän.

Laiva teki juuri tuloaan Savonlinnaan. Se huhkaisi myötävirtaan, ohitse
linnan, joka seisoi synkkänä ja totisena hämärtäen taivasta vasten.
Kaupunki näkyi epäselvästi kuutamossa, sieltä täältä tuikki tulia
ikkunoista, jotka punaisina tiploina kuvastuivat veteen.

Kesti vähän aikaa, ennenkuin laiva ehti kääntää kupeensa laivasiltaa
pitkin. Antti, joka katseli pienestä pyöreästä ikkunasta, huomasi
rannalla hämärän joukon naisia ja herroja, etenkin naisia, jotka
kaulaansa ojentaen koettivat nähdä läpi pimeän, ketä laivassa olisi.

Antti oli aikeissa mennä kannelle. Mutta silloin tuli sisään tuo hieno
tuntematon herra, joka ei ollut näyttäytynyt kannella sitten
päivällisen. Hän tuli haukotellen ja kysyi hyvin veltosti, missä
oltiin. Saatuaan kuulla, että oltiin Savonlinnassa, pyysi hän seltteriä
bufettineidiltä, joka oli hänkin seisonut ikkunassa ja katsellut
rannalle. Antista oli tuo välinpitämättömyys savonlinnalaisista niin
sopivaa todelliselle gentlemannille, että hän jäi hänkin salonkiin ja
istuutui totinsa ääreen, noudettuaan vain sanomalehden luettavakseen
tupakkahytistä. Ja hän oli nyt mielestään jo yhtä taitava ja varma
matkustaja kuin tuo tuntematon herrakin.

Hän muisti entisestään, että kaupungin herrat tulevat tässä laivaan
ottamaan niin monta konjakkiryyppyä kuin he suinkin kiireessä
kerkiävät. Kun he tulevat, niin katselevat he tietysti tarkkaan
jokaista matkustajaa ja nähdessään hänet ajattelevat he varmaankin:
»Kukahan on tuo komea herrasmies, joka istuu tuossa?» Ja kun neitoset
kysyvät heiltä, ketä oli laivassa, niin he selittävät: »Oli siellä
muuankin solakkavartaloinen nuori ylioppilas, puettuna pitkään mustaan
takkiin ja vaaleihin housuihin. Hän istui itsekseen totilasin ääressä,
hyvin huolettomasti ja luki sanomalehteä.»--»Kuka se oli?»--»Ei me
hänen nimeään tiedetty.»

Vähän päästä työntäysikin herroja salonki täyteen ja _jok'ikinen_
heistä katsahti Anttiin. Ja hän huomasi heidän toisiltaan jotain vielä
kysyvänkin, tietysti sitä, kuka hän oli. Antti oli, niinkuin ei heitä
olisi ollutkaan. Ainoastaan silloin, kun hän terästi totiaan, sekoitti
lusikallaan ja vei lasin huulilleen, katsahti hän sivumennen
Savonlinnan herroihin.--Mistä ihmeestä hän sai tämän arvokkuuden?
ajatteli hän.

Herrat asettuivat rehevästi pöydän ympärille, huusivat sisään konjakkia
ja seltteriä, kutsuivat bufettineitiä Klaaraksi, nauroivat usein ja
käheästi asioille, joita syrjäisen oli vaikea käsittää huvittaviksi.
Kun kapteeni kulki salongin läpi, pakottivat he häntäkin kilistämään.

Vieraat melusivat kuin kotonaan, niin kauan kuin laiva seisoi rannassa.
Se näytti olevan kuin heidän oma laivansa tai ainakin aivan heitä
varten tähän tullut.

--Kippis vain! Terve! Enemmän konjakkia, Klaara! Konjak, mykky meera
konjak!

Vanhoja, entisiä ylioppilaita he olivat useimmat. Monta kertaa olivat
he aikoinaan olleet menemässä ja monta kertaa tulemassa. Mutta kerran
oli heidän täytynyt jäädä laivasta pois, ja sitten oli laiva aina
mennyt ilman heitä. He olivat jääneet pyörimään tähän pieneen
poukamaan, jonka sivuitse valui ainainen ihmistulva alas suureen
maailmaan, mutta jossa itsessään kävi hiljainen akanvirta. Riennettyään
aikansa olivat he seisahtuneet Savonlinnaan, takertuneet johonkin
pieneen pikkukaupungin virkaan. Mutta joka kerta, kun laiva saapui
satamaan, ja etenkin näin syksyllä, jolloin paljon ylioppilaita
matkusti alas, tultiin vanhoja muistoja uudistamaan. Oltiin niinkuin
puoleksi matkalla ulos maailmaan, tuohon huimaavaan, hupaisaan
Helsinkiin, joka vuosi vuodelta kuului tulevan yhä suurenmoisemmaksi,
yhä iloisemmaksi.

--Mutta eiköhän hurjauta ja lähdetä mukaan!

--Lähtään! Me lähtään! Hoida sinä minun virkaani pari viikkoa!

Toinen lupasi hoitaa, sillä hän tiesi, ettei matkasta tule mitään. Oli
sitä siksi usein aiottu. Enintään voi tulla yöllinen juomamatka
lähimpään pysähdyspaikkaan Puumalaan, josta toisella laivalla
seuraavana aamuna varhain palataan takaisin, kovin kohmeloisessa
tilassa.

Yht'äkkiä revähti salongin ovi auki suurella melulla, ja oveen jäi
seisomaan nuori, kaunis mies, ylioppilaslakki takaraivolla ja koko
vartalo siinä hiukan taapäin nojaten. Hän jäi tahallaan kynnykselle ja
oli suotta ihmettelevinään.

--Mikä loistava seura! hän huudahti ja osoitti isolla näyttelijän
liikkeellä pullotettua pöytää.

--Skool Kalle! huudettiin Savonlinnan herrain pöydästä.--Entree,
monsieur! Missä mies viivytteli?

--Heitin hyvästit kaikille vanhoille flammoilleni, joita on tuolla
laivasilta huleisillaan, selitti hän ja astui sisään. Hänen perässään
tuli vanhempi ylioppilas, punanenäinen ja lihava.

Herrat olivat heti räjähtäneet nauramaan ja yltyivät yhä enemmän, kun
joku joukosta kysäisi:

--Itkivätkö nuo edes?

--Eivät itkeneet ... vaan lupasivat liehuttaa nenäliinojaan.

Kalle oli nähtävästi kaikkien suosikki, sillä monelta haaralta häntä
pöytään vedettiin, työnnettiin tuolia alle ja ojennettiin täytettyjä
laseja.

--Se olen minä, joka tarjoon! Konjakkia ja seltteriä kaikille näille
herroille!

--Et, sinä et tarjoo! huudettiin toisaalta.--Nyt on meidän vuoro! Ei
tarvitse! Sinä maksoit samppanjan eilen!

Ja hänen suuhunsa melkein kaatamalla kaadettiin konjakkia ja seltteriä.
Samassa huomasi hän Antin, joka oli astunut esiin sanomalehtensä takaa.

--No, ka Antti! No, terve! Ka, no minnekä sinä?

--Helsinkiin!

--Sinnehän minäkin! No sepä nyt vasta! Käy istumaan tänne yhteen
pöytään!

Antti huomautti, ettei hän ollut tuttu näiden herrain kanssa.

--Etkö ole tuttu!... Hyvät herrat, saanko luvan esittää...

Syntyi täydellinen epäjärjestys ja rumina pöydässä, kun kaikki nousivat
ylös ja kaikki tahtoivat kätellä. Ja tuskin oli taas istuuduttu, kun
kello jo soi kolmannen kerran ja laiva alkoi tehdä lähtöä. Juomia jäi
joku määrä tähteeksi, vaikka niitä kilvan kaadettiin kurkuista alas.
Ahneimmat hyppelivät laivasta maalle, kun se jo oli liikkeessä.

Eikä ollut taas salongissa muita jälellä kuin Antti ja Kalle ja tämän
toveri.

--Ka, sinulla on totia, Antti! Eikö mekin, Nieminen, oteta totia?

--Minä en kiellä, en käske.

Bufettineiti tuli sisään, ja Kalle kohteli häntä kuin vanhaa tuttua.
Hän kutsui hänet lähemmä, painoi kätensä hänen olkapäilleen, katseli
häntä ujostelematta silmiin ja väitti, että neiti oli lihonnut.

--Herra katsoo väärin ... kaikki muut sanovat, että minä olen
laihtunut...

--Kuka sanoo?

--Hyvin moni sanoo ... mitä herra tahtoo?--Ja neiti koetti irtautua.

--Moni sanoo, matki Kalle ja löi häntä keveästi poskelle.--Tuo kaksi
lasia totia!

--Se on mainio pitämään karvansa tuo Lotten.

--Kuinka niin? kysyi Antti, jonka kasvoille oli noussut hienoinen puna.

--Minä olen tuntenut hänet jo monta vuotta ja yhtä verevä hän on aina.

--Missä sinä olet häneen tutustunut?

--No, tuossa hän jo tuopi! Kas, niin...

Kalle veti hänet polvelleen niinkuin omaisuutensa ainakin eikä ollut
tietävinäänkään hänen vähäisestä vastarinnastaan. Tyttö oli
suuttuvinaan ja uhkasi huutaa. Ja samassa pujahti hän pois Kallen
kainalon alaitse niin taitavasti, ettei hän sitä suinkaan ensi kertaa
tehnyt. Kalle antoi hänen mennä.

--Kyllä minä sen vielä saavutan, kehui hän alkaessaan totia valmistaa.

Anttia tämä kohtaus vähän vavahdutti ja pudisti sisästä, niinkuin olisi
ollut hiukan vilu.

--Missäkö tutustunut, Antti? Sinä kysyt kovin kokemattomasti. Ainahan
se komea poika, jolla on hattu näin takaraivolla... Ka, etkö prykää,
Nieminen?

Nieminen, joka koko ajan oli ollut hiukan hämillään, suhahti jotain
Kallen korvaan.

--Etkö ole esitetty ... no, jos ei muuta puutu, niin tuossa
tuokiossa...

Hän nousi seisoalleen, teki taas ison liikkeen, hymyili ja kumarsi
juhlallisesti ja totisesti sekä Antille että Niemiselle:

--Minulla on kunnia esittää tässä toinen toiselleen kaksi minun parasta
ystävääni: herra Anders Ljungberg, ylioppilas, ja civis academicus
Abraham Nieminen ... herrat on hyvät!--No, prykää nyt Nieminen!

Antti huomasi sen nyt ja huomasi vastakin, että Kalle kohteli toveriaan
olantakaisesti ja aina pienellä pilkalla. Mutta toinen ei näkynyt
koskaan suuttuvan. Löi leikiksi, taputti ystäväänsä olkapäälle ja sanoi
häntä »siksi ainaiseksi pilkkakirveeksi.»

Kalle oli rikkaan tehtaanhoitajan ainoa poika. Isä antoi pojan elää
mielensä mukaan. Koulussa ollessaan ei häneltä koskaan rahaa puuttunut.
Mutta lukukauden lopussa oli hänellä kuitenkin velkoja kaikkialla.
Alaluokilla tarvitsi hän rahaa makeisiin, joita koko luokka oli
tottunut syömään hänen kustannuksellaan. Ylemmillä luokilla meni raha
tupakkaan ja punssiin. Kuudennella luokalla hän erosi koulusta ja sanoi
syyksi peittelemättä sen, että hän tahtoi syksyllä metsästää uudella
jäniskoirallaan. Talvet hän luki kuitenkin kaupungissa yksityisesti
eikä myöhästynyt alkuperäisistä tovereistaan kuin vuoden.

Antilla oli aina ollut suuri kunnioitus häntä kohtaan. Sillä jo
koulussa ollessaan osasi hän käyttäytyä niinkuin herra. Suosikkeja oli
hänellä aina joku. Viimeksi oli Antti ollut. Kaikki hänen toverinsa
siihen asemaan pyrkivätkin. Ja nyt hän oli Helsingistä haalinut
käsiinsä tuon vanhan ylioppilaan, punanaamaisen, käheä-äänisen ja
pyöreämahaisen.

--Lotten! kutsui Kalle sivumennen bufettineitiä, joka taas kulki
salongin läpi, mutta ei tullut luo, ei ollut kuulevinaankaan. Kalle ei
pannut sitä sen enemmän sydämelleen.

He olivat saaneet lasinsa laitetuiksi ja kilistivät kaikki kolme.
Nieminen otti suunsa täyteen totia, pullisti poskensa ja antoi silmänsä
mennä pyöreiksi kuin huuhkaimen silmät.

--Eilen illalla me oltiin ja elettiin Savonlinnassa, tänä iltana
tehdään tässä totia, mutta huomenna istutaan jo Helsingissä.

--Eikö ajeta suoraan asemalta kappeliin, Antti?

--Ajetaan vain!

--Me ajetaan kappeliin syömään ja juomaan...

--Ja mässäämään, liitti Nieminen nauraen itse sanoilleen.

--No jo sitä eilen ja vielä tänäänkin mässättiin siinä siunatussa
Savonlinnassa, päivitteli Kalle, ja he alkoivat Niemisen kanssa
muistella viimeisen vuorokauden viettoa.

He olivat ajaneet helvetinmoista karkua neljä peninkulmaa isän
maatilalta hänen parihevosillaan. Ne olivat Savonlinnaan tullessa
selältäänkin vaahdossa, ja olisi saanut sammiollisen valkeata saippuan
kuohua, jos olisi joka paikan puhtaaksi kaapinut. Olisi ollut ehtiminen
edellisen päivän laivaan, mutta laivarannassa olivat äskeiset
Savonlinnan herrat ja matka jäi seuraavaan iltaan.

Ensin ryypättiin rantaravintolassa ja sitten seurahuoneella, josta
lähdettyä hurjauttiin piiritanssia tanssimaan keskellä toria ja
asetettiin palovartia keskeen. Siitä olisi saattanut tulla helvettiä,
jos ei viskaali itse olisi ollut parassa miessä. Nälkälinnaan oli kurin
vuoksi menty aamiaiselle. Pormestarilla oli istunto ja lääkärillä
vastaanottotunti. Suoraan kapakasta kumpikin meni virkapaikkaansa ja
tuli taas takaisin jatkamaan. Silloin syönnyttiin tilaamaan samppanjaa.

--Etkö sinä, Kalle, maksanut itseksesi toista puolta?

--Minähän ne maksoin.

--Eikö sellaiset juomingit tule kalliiksi? kysyi Antti, joka ihmetellen
kuunteli näitä sankaritöitä, jollaisissa ei itse ollut milloinkaan
vielä ollut osallisena.

--Tuleehan ne vähän. Mutt' enpä ole ollut niin perinpohjaisella ja
hupaisella retkellä sitten kuin kesällä Helsingissä.

Se oli ollut silloin, kun Kalle oli tavannut »tämän Niemis-rähjän,
tämän rähjä-Niemisen.» Samalla oli Kallen ylioppilasvifti. Kalle oli
saanut pidennystä historiassa ja jäänyt muista kesemmäksi. Ei tahtonut
kuitenkaan luku sujua kesäkuumalla Helsingissä. Vasta heinäkuun alussa
hän suoritti tutkintonsa lukematta muuta kuin ensimmäisen sivun vanhan
ajan historiaa. Nieminen harhaili samaan aikaan hajanaisissa
vaatteissa, kello ja valkoinen lakki pantissa, pitkin polttelevia
katuja eikä päässyt irtautumaan asunnostaan, johon oli velkaa koko
lukukauden. Ylioppilashuoneen lukusalissa he tapasivat toisensa, ja
Nieminen iski kohta Kalleen esitellen itsensä hänelle. Hän oli saanut
oivan kalan onkeensa. Samana iltana sai Kalle valkoisen lakin. Koko yön
he sitten hurrasivat. Kalle maksoi kestit ja Nieminen neuvoi kaikki
käytävät paikat. Kolme päivää vietettiin yhtä juhlaa. Välipä näillä
isän rahoilla, johonkinhan ne oli pantava! Sitten lunasti Kalle uuden
ystävänsä irti sekä asunnosta että panttilaitoksesta ja vei hänet
kotiinsa maalle.

--No, oli se vifti sekin, jos oli eilinenkin!--Kun me aamulla ajettiin
kotiin kaupungin laitapuolista, niin piti tämän lakin olla niin viinin
ja portterin vallassa, että olisi vääntäen ruskeata vettä lähtenyt.

--Se hurja kun pyyhki puhtaalla lakillaan pöytää...

--Me ajettiin suoraa päätä Grapen mammaan ja tahdottiin uutta
lakkia. Grapen mamma pui sormellaan ja torui: »Ai-jai noita nuoria
studentteja ... eilen ostettu uusi lakki ja nyt noin tahrittu!» Mutta
minä kysyin, etteikö rahallaan saa uutta ja viskasin satamarkkasen
pöytään. Lakki tuli ja tuossa se on!

--Muistatkos, mitä se vielä muut sanoi?

--No mitä?

--Noin kauniille nuorelle studentille minä annan paras lakki, mikä
minulla on.

--Lakki kuin lakki.

Ja samalla heittäytyi Kalle kyljelleen sohvalle, nakaten lakkinsa
juoksemaan pitkin pöytää. Se liukui sileää pintaa myöten yhtä kyytiä
lattialle. Nieminen yritti nostamaan sitä.

--Anna olla, Nieminen... Kuuletko ... minä kiellän sinua koskemasta
minun lakkiini. Helsingistä ostetaan uusi!--Arvaapas, Antti, paljonko
meni jo sinä yönä?--Kappaleen toista sataa meni!

--Mitäs isäsi sanoi?

--Ei se ukko sano mitään milloinkaan. Kysyy vain, kuinka paljon minä
tarvitsen, eikä ole tiliä tahtonut vielä milloinkaan.

Antti katseli toveriaan, joka puoleksi loikoi sohvalla. Otsa oli
valkoinen, hieno ja soikea. Nenä oli heikosti koukistunut, huulet
punaiset ja paksunlaiset. Silmät olivat siniset, mutta kiilsivät nyt
väsymystä ja alkoholia. Tukasta oli kähärä liimautunut otsaan kiinni.
Mustien viiksien alkua orasti ylähuulessa. Puku oli hieman
epäjärjestyksessä.

Kallella oli aina ollut suuri vaikutusvoima Anttiin, joka joutui
helposti sellaisten johdettavaksi, jotka olivat kokeneet ja tiesivät
enemmän kuin hän. Nyt ihaili hän Kallea etenkin hänen huolettoman ja
varman käytöksensä vuoksi. Hänen ei tarvinnut tehdä tiliä isälleen
mistään. Hän ei välittänyt vähääkään valkeasta lakistaan, jota hän,
Antti, oli koko kesän suojellut kuin silmäteräänsä ja jonka
varjelemisesta äidillä ja sisarilla oli ollut ainainen huoli.
Satamarkkasia oli hänellä rutistettuna kukkaro täyteen, ja liivien
taskuissa helisi hopea- ja kuparirahoja irtaallaan. Antilla olivat
rahat lompakossa, joka oli ommeltuna povitaskun vuoriin kiinni. Ja
vähitellen kasvoi Kalle hänen silmissään vapaan miehen perikuvaksi,
semmoisen, joksi hänenkin määränsä oli pyrkiä.

Kaikki kolme terästivät he lasejaan, joivat ja jatkoivat samaan
suuntaan. Lasit tyhjenivät nopeasti, varsinkin Niemiseltä, jonka
lihava, pehmyt ja kesakkoinen käsi vähän väliä ahnaasti kouristi
omaansa ja keikisti sen, niinkuin näytti sekä suuhun että silmiin.
Kalle kertoi nyt tarkemmin, missä he tuona suurena Helsingin viftiyönä
olivat olleet. Hän nimitteli katuja ja niiden numeroita, mainitsi
paikkoja, joilla oli omituiset salaperäiset nimensä. Ja merkitsevästi
silmää iskien Antille lupasivat he Niemisen kanssa hänellekin niitä
näyttää, jahka perille jouduttaisiin. He tuumivat, että jos Augusta
vielä on entisessä paikassaan, he ajavat sinne.

--Se oli ihan hurjistunut tähän Kalleen, kertoi Nieminen.

--Minä en tahtonut millään lailla päästä hänestä erilleni, lisäsi Kalle
nähtävästi mielissään.

Antti oli kyllä osiksi kuullut tällaisista puhuttavan. Hän oli usein
pitkät hetket vuoteellaan maaten ja metsässä selällään loikoen niistä
haaveksinut, niitä mielessään kuvitellut ja loihtinut eteensä oudon
hekkumallisen maailman. Mutta sellaisesta, mitä Kalle hänelle nyt
kaikesta siitä kertoi ja maalaili elävin ja rajuin piirtein, ei hän
ollut osannut uneksiakaan. Hän kuunteli vavistus rinnassa ja hengitti
epävarmasti ja lyhyesti, kauan huokumistaan pidätellen, samalla kuin
kasvot olivat kuin jäykistyneet. Silloin tällöin hän teki jonkun
kysymyksen, joka tuli arasti esille, vaikka hän koetti asettaa sen
siihen muotoon kuin hän kyllä olisi kaikki pääasiassa tiennyt, vaikkei
ollut muutamista sivuseikoista selvillä. Helsinki rupesi kangastamaan
hänen edessään tummanpunaisena, samettisohvaisena huoneena, josta lähti
hurmaava parfyymi, jossa oli salainen puolihämärä, jossa liikkui
väljävaatteisia olennoita, mitkä ihan lähelle tunkivat, istuutuivat
polvelle, kietoivat käden kaulaan ja toisella soittivat pianoa, johon
lauloivat kevyttä, hehkuvaa säveltä, tuota samaa, jota Kallekin
hyrähteli: »frallallalla, natten ä bra!» Nuo olivat olleet siellä, ne
olivat nähneet sen kaikki ja monta kertaa kokeneet. Ja hänkin saa sen
kokea ... he vievät hänet sinne ... ehkä he jo huomenna...

Hän oli käynyt kasvoiltaan kalpeaksi, ja lasia ottaessa vapisi käsi
tuntuvasti.

Kallen lakki loikoi yhä lattialla. Bufettineiti huomasi sen
ohikulkiessaan ja nosti pöydälle. Silloin käytti Kalle taas tilaisuutta
ja veti hänet Antin editse luokseen. Vastustaessaan tuli tyttö
kädellään varanneeksi Antin polveen ja puristaneeksi sitä. Kalle asetti
lakkinsa neidin päähän.

--Se sopii mainiosti, kaikki minun lakkini ovat sopineet sinulle
erinomaisesti!

--Koettakaa minunkin lakkiani! sanoi Antti epävakaisella äänellä, otti
lakin Lottenin päästä ja koetti panna omansa sijaan.

--En minä herran lakista huoli! Ja Lotten esti sen kädellään.

Kalle tuli Antille avuksi:

--Mikset huoli?

--En huoli!

--Sinun pitää huolia! On hän yhtä komea poika kuin minäkin ... kas
noin, ja maista nyt hänen lasistaan!

Vaan tyttö maistoi tahallaan Kallen lasista.

--Koska sinä olet noin uppiniskainen, niin kiedot sinä rangaistukseksi
kätesi hänen kaulaansa ja suutelet häntä sovinnoksi poskelle. Hän on
sinuun ihastunut.

--Kapteeni tulee! Ja minun pitää mennä pöytää kattamaan.

--Ei tule! Pian nyt!--Ja Kalle sysäsi hänet omasta sylistään Antin
syliin. Mutta kun Antti tunsi hänet polvellaan, olivat häneltä voimat
kuin poissa, eikä suutelemisesta tullut mitään, vaikka tyttö nähtävästi
jo olisi ollut suostuvainen. Antti oli vain hämillään ja veti ja
puhalsi paperossia, niin että pihisi. Lotten sai siitä savua henkeensä,
alkoi rykiä ja nousi pois.

--Ka, no mikset sinä suudellut?

--Mikset sinä suudellut, sanoi Antti, naama tyhmän nolona.

--Ei, kuule Antti, ei sitä sillä tavalla ... sinä et osaa vielä
ollenkaan naisten kanssa, rupesi Kalle häntä neuvomaan. Ole sinä,
niinkuin minä olen...

Ja Kalle oli naisten kanssa niin, että hän aluksi »impponeerasi».
Käyttäytyi huolettomasti, tuskin oli huomaavinaankaan, puheli seuroissa
herrojen kanssa, ja katsahti vain silloin tällöin naisten puoleen. Jos
sitten puheli, ei antanut missään myöten, väitti vastaan sitä, jota
tahtoi miellyttää, ja oli muille kohtelias. Mutta kun sitten sattui
ovessa vastaan tulemaan, niin lähetti yht'äkkiä syvän katseen silmästä
silmään. Ja jos joutui kahden kesken puhelemaan, muutti kokonaan
käytöksensä, ja oli ystävällinen ja suopea. Franseesiin ei häntä
ensiksi pidä itse pyytää, vaan pitää toimittaa niin, että tulee
vis-à-vis'ksi. Figureessa voi taas pelata silmillään, ja kun tulee
naisten vaihdos, niin silloin on lujasti puristettava. Naiset pitävät
siitä, että heitä lujasti puristaa. Jos heitä ottaa hellävaroen kiinni,
niin heistä tuntuu pahalle ruumiissa.

Kaikki hän tiesi tuo Kalle. Oli häntä koko mestari. Antti muistutti
häntä siitä, että koulussa ollessahan olivat kaikki tytöt häneen
rakastuneet.

--Enemmän konjakkia! huusi Kalle innostuen.--Ja lämmintä vettä!

Anttia alkoi jo kuumentaa, mutta urhoollisesti hän ryyppäsi pohjaan ja
pudotti uudet sokerit sulamaan. Kun Lotten toi pyydettyjä tavaroita,
tempasi Antti häntä vyötäisistä.

--Herra Jumala! kirkaisi tämä, vesi on tulisen kuumaa ... antakaa minun
olla!

Vettä räiskähti hiukan hänen hameelleen, ja suutuksissaan sitä pyyhkien
hän poistui. Kalle sai taas aihetta neuvokkeihin.

--Sinä näytät liian kiihkeältä. Se laimentaa tuommoisia tyttöjä. Niiden
kanssa pitää olla kylmä. Etkö nähnyt, kuinka minä olin äsken? Otin
hänet aivan välinpitämättömästi polvelleni. Niinkuin koiran. Seh, tule
tänne, pane pääsi tähän! Katselin rauhallisesti ja juttelin tavallisia
asioita. Sitten työnsin hänet sinun syliisi. Kun niille niin tekee,
niin ne eivät lähde, vaikka pudistaisi. Tarttuvat vaikka jalkaan ja jos
eivät muuten pysy, niin pureutuvat kantapäähän kiinni.

Antti ei puhunut siihen mitään. Mutta nyt hänen poskensa hehkuivat, ja
yht'äkkiä hän villiintyi.

--Terve, miehet! Nyt me ryypätään! Ja huomenna ajetaan junalta suoraan!
Ajetaanko, Kalle? Hei!

--Hei, hei! Kas, Anttia vain! Se on päätetty asia, että ajetaan. Terve,
Antti! Sinä et ole hukassa, kun olet miesten seurassa! Sinunkin pitää
oppia maailmaa tuntemaan, ja meidän kanssamme sinä opit.

--Minä aionkin oppia maailmaa tuntemaan.

Antti jo vähän sammalsi. Tuutingit rupesivat nousemaan huimaavalla
vauhdilla häntä päähän. Korvissa soi ja humisi, ja hänen oma äänensä
kumahteli luonnottomalta. Lotten, joka katti illallispöytää toisella
puolen salonkia, häämötti kuin jostain toiselta rannalta.

He söivät illallista. Pöydässä oli ainoastaan herroja. Puheltiin paljon
ja juotiin olutta. Antti ei nähnyt kaikkea oikein tarkkaan. Siinä oli
pöydällä kaikenlaista punaista ja viheriäistä. Hän söi enimmäkseen vain
yhtä lajia, mitä lienee ollut lihalaitosta. Hän ei puhunut mitään,
mutta hymähti välistä itsekseen. Sitten alkoi naama tulla onnettoman
näköiseksi. Ja yht'äkkiä loppupuolella illallista hän nousi mennäkseen.

--Minne sinä menet, Antti?

--En minnekään.

--Voitko pahoin? Sinä olet ihan vaalea.

--En minä voi pahoin ... minä voin aivan hy-yvin. Kyllä minä tulen
kohta.

Mutta mennessään horjahti hän oven pieltä kohti. Kapteeni kuiskasi
Kallelle, joka oli saanut kunniapaikan hänen vieressään:

--Merenkäyntiä tyynessä vedessä.

Ja Kalle ja Nieminen nauroivat yhdessä kapteenin kanssa nuoren miehen
vahingolle. Kalle kysyi, saisiko hän tarjota kapteenille konjakkarin.
Kapteeni suostui, ja pian hän oli takertunut kaskuihinsa kiinni.
Niemisellä oli koko ajan kasvot valmiina nauruun laukeamaan.

Se voimakas tunne, mikä Anttia äsken oli kohottanut kuin rinnassa
pullistuva ilmapallo, oli nyt kokonaan poissa, ja sen sijan täytti
surkea pahoinvointi. Hän tapasihe seisomasta ulkona viileässä tuulessa
ja painoi jyskävää ohimoaan kantta kannattavaa rautaa vasten. Vaan
ohimon kohta ei tahtonut pysyä pyöreän raudan nojassa. Se luiskahti
yhtämittaa pois, ja hattu vetäytyi vähitellen kallelleen, ihan
silmille. Antti tunsi sen ja tajusi hämärästi putoamisen vaaran.
Ihmeteltävällä varovaisuudella hän vei toisen kätensä lakkiin, samalla
kuin toisella piti lujasti kiinni raudasta, ja asetti sen viereensä
penkille. Koetti painaa yhäkin ohimoa ja poskea kylmää rautaa vasten,
joka teki hyvää. Siinä hän pysyttelihe vähän aikaa, ilkeä, yhä paheneva
tunne sydänalassa. Hän kuuli epäselvästi laivan jyskytystä ja erotti
vain hämärästi kuun valojuovan alhaalla laineiden harjalla. Joku ajatus
oli hänelle muodostumaisillaan jostain asiasta, mutta ei siitä pitkään
aikaan mitään valmista tullut. Vihdoin selvisi se siksi, että kunhan ei
vain hänen hattunsa putoaisi penkiltä järveen, kun tuulee. Mutta
silloin pusersi yht'äkkiä hänen sisuksiaan kuin synnytystuskissa,
alhaalta tunki ylöspäin hiukaiseva kipu ja pani pari kertaa surkeasti
voihkaisemaan. Kun se oli ohitse, oli hiukan helpompi olla, mutta
otsalle oli noussut kylmä hiki. Pekka sattui tulemaan alhaalta
salongista ja kuuli sen vaikeroimisen, jonka tuska pusersi Antista.

--Mikä sinua vaivaa, Antti?

--Ei minua mikään vaivaa. Usko pois, että ei minua mikään vaivaa.

Hän ei olisi millään lailla tahtonut tunnustaa, että hän oli
juovuksissa, ja hän koetti puhua niin vakavasti kuin suinkin. Mutta
kielen kompastelemisesta tunsi Pekka kuitenkin heti kohta taudin
laadun.

--Mutta olethan sinä ihan juovuksissa! Ja missä siivossa sinä...?
Milloinka olet ehtinyt juoda itsesi noin juovuksiin?

Vaan Antti väitti, ettei hän ole ... hänellä on vain paha elämä ... ei
kuin hiukan kuuma salongissa ... ja oli tullut jäähdyttelemään. Menee
vain Pekka takaisin sinne, mistä on tullut ... ei tarvitse ollenkaan
seista siinä. Hän menee itsekin takaisin salonkiin. Kalle odottaa
häntä, ja hän lupasi tulla.

Mutta kun hän liikahti mennäkseen, horjahti hän ja kolautti jalallaan
pahasti jotain kapsäkkiä penkin alla. Hän suuttui siitä ja tiuskaisi
vihaisesti Pekalle, että mitä hän siinä tiellä seisoo ... antaa hänen
mennä!

--Minne sinä aiot mennä?

--Minä menen syömään illallista.

--Johan sinä olet syönyt illallista? Sinun täytyy oitis panna maata.
Tule, minä vien sinut hyttiisi.

--Minä tahdon suudella Lottenia!

--Mitä tahdot?

--Minä tahdon suudella Lottenia, ja anna minun mennä.

Pekka koetti ensin houkutella häntä ja vetää rintapielestä pois. Mutta
silloin Antti puutui yhteen kohtaan ja alkoi riidellä. Hän tahtoi
välttämättä suudella Lottenia ja syödä illallista. Ja hän ojensihe
menemään salongin ovea kohti.

Mutta silloin täytyi Pekan ottaa ankara luonto päällensä, niinkuin hän
jälestäpäin kertoi, ja sanoa tuimasti:

--Sinä et mene nyt minnekään, vaan tulet koreasti alas hyttiisi ja
panet paikalla maata!

Ja käsipuolesta vei hän Anttia kokkasalonkia kohti. Ovessa koetti Antti
vastustaa, mutta Pekka irroitti kädet ja työnsi hänet sisään. Mennä
kolutessaan päätti Antti juopuneen viekkaudella, ettei hän siltä anna
myöten, vaikka nyt on vain näin antavinaan. Kunhan tulee alas, niin hän
kääntyy takaisin... Se luulee tuo, että hän näin vain, mutta ei hän
näin vain ... hän on se poika, joka...

Mutta kun salongin lampun valossa huomattiin, että rinta oli märkä ja
likainen, masentui mieli täydellisesti. Hänen uudet hienot vaatteensa
semmoisessa siivossa. Ja itku oli vain vähän matkan päässä kurkusta.

Pekka toimitti Antin hyttiin maata, veti kengät jalasta, auttoi
vaatteita hänen päältään, nouti pullon seltteriä ja juotti sitä
sairaalle. Sitten kasteli hän käsiliinan kylmässä vedessä ja hautoi
sillä Antin ohimoita. Sillä lailla tahtoi hän istuttaa Anttiin
sellaisen muiston, että juovuksissaolo on oikeastaan sairautta; mikä
oli näyttäytynyt tehokkaaksi keinoksi ensikertalaisia vastaan. Antti
antoi hoitaa itseään kuin siivo lapsi. Sanaakaan sanomatta tuijotti hän
kattoon, silmät kankeasti yhteen kohtaan ojennettuina. Pekka ajatteli
tilaisuuden soveliaaksi varoitus- ja nuhdepuheen pitämiseen. Mutta
ennenkuin hän ennätti päästä alkuunkaan, oli Antti jo nukkunut. Pekka
jätti hänet siihen nukkumaan ja painoi oven varovasti kiinni.

Hänellä itsellään oli kokkasalongissa makuusijansa. Sinne oli hän
hilannut eväsvakkansakin. Se oli hänen ja Antin yhteinen, ja sitä
olivat olleet laittamassa Antin sisaret. Kuinka kaikki oli asetettu
sopivasti ja maukkaasti! Oli muistettu panna pienet servietitkin
mukaan. Ja makeisia lomaan. Nuo sydämenmuotoiset piparikakut oli
varmaankin pantu tarkoituksella. Pekka söi hitaasti, sillä se oli
terveellistä. Syödessään hän ryyppäsi vettä ja ajatteli ryypätessään:
kyllä tämä kirkas vesi on sentään terveellistä. Sitä kun juo joka aamu
ja ilta, niin pysyy ruuansulatus kunnossa ja mies elää vanhaksi. Monet
suuret miehet eivät ole juoneet muuta kuin vettä ja saavuttaneet
korkean iän. Olut, jonka voi lukea alkoholijuomiin, kuluttaa voimia.--
Tuossa Antissa näkyy olevan taipumusta antautumaan viekoitusten
vietäväksi. Sen olen tänään huomannut. Mutta muuten minä en ymmärrä,
mitä varten ne häntä siellä kotonaan niin ihailevat, Annakin. Hän on
perheen ainoa poika ja liiaksi hemmoteltu. Semmoiset usein joutuvat
turmiolle. Aina on häntä sanottu hyväpäiseksi, mutta en minä sitä ole
niin erittäin huomannut. Se näkyy vasta siitä, miten luvut ja tutkinnot
Helsingissä alkavat sujua. Minä pahoin pelkään niiden menevän hitaasti.
Mutta mikäs niillä semmoisilla hätänä, joilla on varoja. Hän voi viipyä
vaikka kymmenkunnan vuotta Helsingissä. Vasta sitten, kun on elänyt
mielestään tarpeeksi ja tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan saakka,
alkaa hän todenteolla harrastaa toimeentuloaan. Kaikki käy yhtä
helposti kuin sitäkin ennen. Kohoaa vähitellen puoltolauseiden avulla,
kun on isällä tuttavuuksia, saa helppotöisen viran ja elelee vain.

Pekka oli lopettanut syöntinsä ja alkoi riisuutua.

Tiloja oli useampia. Hän valitsi parhaimman lähellä pesukaappia. Sen
päälle hän asetti vaatteensa hyvään järjestykseen. Tarkasti
kaulustintaan, jota ei vielä huomenna tarvinnut muuttaa ... vältti se
näin matkalla, ja pesu on kallista Helsingissä. Veti varovasti kellonsa
ja sijoitti sen niin, ettei se suinkaan putoaisi. Housut, joiden
taskussa oli rahakukkaro, pantiin pään pohjiin.

Kynttilän sammutettuaan hän laski velkansa. Hän oli köyhä ja hänen oli
täytynyt tehdä velkoja. Oli niitä kolmatta tuhatta. Mutta hän suorittaa
tutkinnon syksyllä. Kolmen neljän vuoden päästä on ehkä oma palkka.
Täytynee Annankin tuoda sen verran pesään, että pääsee veloista. Ukko
kuuluu panevan pankkiin joka vuosi kolme tuhatta palkastaan. Helposti
hän oli saanutkin Annan, vaikka sen ympärillä liehakoi muitakin. Siinä
seuranäytelmässä oli hän jo huomannut varmat merkit. Rekiretkellä se
sitten ratkaistiin. On se pulska tyttö.--Hohhoi! Kunpa saisi nyt hyvän
ja halvan asunnon Helsingissä. Parasta taitaisi olla asettua
maaseudulle rautatien varteen. Ja niin hän tekeekin.

Vähän päästä alkoi hänen nurkastaan kuulua pientä pihinätä, ja hetken
kuluttua kuorsasi Pekka.

Ruokasalissa istuivat myöhään yöhön Kalle ja Nieminen. Siellä oli saatu
toimeen uusi whisti kahvin ja liköörin ääressä. He olivat aikoja sitten
unohtaneet Antin, joka hervotonna makasi selällään hytissään.



VI.


Aamulla heräsi Antti siitä, että laiva yht'äkkiä hiljensi kulkuansa ja
kone alkoi käydä hitaammin. Hän kohotti päätään, ja ensimmäinen tunne
herätessä oli ankara kipu aivoissa, joita särki samassa tahdissa, kuin
laivan kone liikahteli. Ja kun laiva äkkipikaa alkoi tutista vimmatusti
takaisin, pisteli päätä kuin tuhannen tulineulan kärjellä, ja silmä
syyti säkeniä.

Tuntien polttavaa janoa ahmaisi hän vettä kuivaan kurkkuunsa ja koetti
nukkua uudelleen. Mutta uni oli jo paennut, ja kannella kolistiin ja
käveltiin. Vaivoin hän sai mielessään esille edellisen illan
tapahtumat, sillä joka kerta kun hän koetti ajatella jotain, vihlaisi
otsaluuta kuin veitsellä. Ensin hän ei muistanut mitään, mitä oli
tapahtunut ja kuinka oli tullut tänne hyttiinsä maata. Mutta kun sitten
sattui silmään pesukaapilla oleva tyhjä seltteripullo, puoleksi
kuivunut pyyhinliina ja surkeassa kunnossa olevat vaatteet, selvisi
kaikki: miten Pekka oli häntä hoitanut kuin sairasta, ja kuinka hän oli
ollut niin vetelä, ettei itse saanut kenkiä jalastaan. Se kaikki
suututti häntä niin, että hän heti kohta laittautui nousemaan ja
pukeutumaan. Sitä tehdessä täytyi hänen kuitenkin tuon tuostakin
hammasta purren kirota päänsärkyä, joka oli selälleen kaataa joka
kerta, kun, hänen mielestään aivan tahallaan, sylen täysi halkoja aina
romahutettiin kannelle juuri hänen hyttinsä kohdalla.

Kun hän kohosi kannelle, häikäisi silmiä kirkas päivänpaiste. Ilma oli
läpikuultavan puhdas. Raitis aamutuuli puhalteli suurelta Saimaalta.
Taivas oli sininen ja järvi oli sininen ja maat läheltä ja kaukaa
kangastivat korkealle, kirjavina kellastuvista lehdistä. Laineen liike
oli virkeätä kuin hyvästi maanneen ja vasta nousseen. Rivakasti ajoi
aalto aaltoa, laiva keinui vähän niiden varassa, ja tuon tuostakin
räiskähti vaahtoa ja vettä kimmahtaen laivan kupeesta ylös ilmaan,
josta tuuli kantoi sakean sateen hienontuneita pisaroita aina ylös
komentokannelle, Anttikin sai siitä pärskäyksen poskelleen astuessaan
ulos salongin ovesta, jonka tuuli repäisi hänen kädestään ja paiskasi
selälleen auki.

Koko luonto oli terve ja raitis, ja sen rinnalla tunsi Antti itsensä
sairaaksi, voimattomaksi ja miltei kurjaksikin. Ympäristön raittius
ihan kuin ivasi häntä. Oli niin paha olla kuin rikoksen tehtyä, josta
ei ole pelastusta eikä anteeksiantoa toivottavanakaan. Hän koetti istua
hiljaa kannella ja haihduttaa myrkyllisiä usvia päästään antamalla
tuulen sitä valtoineen huuhdella. Mutta särky ei lakannut, pikemmin
vain kiihtyi, ja silmissä tanssi taivaanranta kahtena päällekkäin.
Turvattomana kyyrötti hän käppyrässä, väristen vähän ja kädet hihoihin
pistettyinä. Hän oli epätoivossa itsestään ja tulevaisuudestaan.
Hänestä on jo ehkä tullut renttu, juoppo ja epäsiveellinen eläjä, joka
tuottaa surua suvulleen ja josta ei ole itselleenkään iloa. Tämä oli
kosto hänen epäsiveellisistä ajatuksistaan eilen. Sillä ne olivat
epäsiveellisiä, ne bufettineidistä, ja kaikki, mitä Kalle oli puhunut.
Jos hän kirjoittaisi äidille kaikesta ja saisi anteeksi ja tekisi
lupauksen, ettei enää koskaan mitään maista.--Pthyi, kuinka suu oli
pahanmakuinen.--Helsinki oli kadottanut kaiken viehätyksensä. Se
peloitti ja kammotti. Kun laiva kääntyisi takaisin tai särkyisi, niin
että voisi palata kotiin. Hän kuuli Kallen ja Niemisen äänet salongin
katossa olevan aukinaisen ikkunan läpi, josta kohosi konjakin haju. Se
käänti mieltä niin, että oli tulla ylen. Bufettineiti, joka kulki
peräkannella, inhoitti häntä.

Pekka tuli kannelle, posket vielä kankeina nukunnan jäleltä. Antti
kääntyi poispäin, mutta Pekka kiersi eteen ja istuutui hänen viereensä.

--Huomenta! sanoi hän äänellä, joka osoitti Antille, että Pekka
ajatteli eilistä tapahtumaa. Muuta hän ei kuitenkaan virkkanut, katseli
vain. Mutta se kävi Antille niin sietämättömäksi, että hän lähti alas
salonkiin.

Kalle ja Nieminen olivat jo täydessä käynnissään aamuryyppyjä
nakkelemassa. Avosylin ottivat he hänet vastaan, ja Kalle kaatoi kohta
konjakkia hänellekin. Antti esteli ottamasta ja valitti kohmeloaan.
Mutta Kalle osasi vallata hänet pian, selitellen, että ne kohmelot ne
on niitä miesten tauteja ja että tämä on parasta lääkettä, mitä olla
taitaa.

--Usko pois, Antti! Saat nähdä, jos vain tottelet minua! No, elä
puistattele! Pohjaan vain yht'äkkiä irvistelemättä ... koko pikari!

--Recognandi causa! lisäsi Nieminen, ja he kumosivat ryypyn kaikki
kolme. Pekka tuli juuri sisään, ja Antti korotti vielä uhalla
äänensäkin.

--No, terve mieheen sitten! Tämä on kuin voita leivän päälle!--Ääh!

Merkillisen makealle se nyt maistuikin. Ei ollut ollenkaan karvaalle.
Niitä olisi jo saattanut ottaa vaikka kuinka monta. Jos se tuo Pekka
luulee, että tässä hänen happamista naamoistaan välitetään, niin
erehtyy hän suuresti. Ja ensimmäistä rohtoryyppyä seurasi toinen ja
kolmas. Joka kerta ottaessaan katsahti hän ilkkuvalla syrjäsilmällä
Pekkaan, joka oli istuutunut toiseen päähän pöytää ja oli selailevinaan
ilmoituskalenteria.

He joivat itsensä hienoiseen, silmiä hiukan hämärtävään aamuhumalaan,
ja Antilla punoittivat posket kuin keuhkotautisen.

--Kyllä sinusta mies tehdään, vakuutti Kalle.--Eikös ne ala sepät
päässäsi takomasta tauota?

Ne takoivat vielä, mutta takoivat kuin puuvasaroilla pehmoiseen
pumpuliin.

--Ei pakota enää!

--Ihmetteletkö sitä? Sanoinhan ma sen! Ja kun nyt syöt hiukan ja panet
pitkäksesi vähäksi aikaa, niin olet terve kuin pukki nousemaan junaan
Lappeenrannassa.

Oli yhtä huminaa Lappeenrantaan tulo, tavarain kärryihin kanto ja
kiivas ajo kaupungin läpi ylös seurahuoneelle. Antti oli Kallen ja
Niemisen vietävänä, ja Pekka sai tulla perästä, jos tahtoi. Miettinen
ja Voutila olivat jo aikoja sitten unohtuneet, kun Antti, rantatietä
ajaessaan, yht'äkkiä näki heidän suurta kirstua kantaen väistyvän
tiepuoleen, minne pyörä heitti kuraa heidän vaatteilleen ohi
kiitäessään.


Kävellessään vähän ennen junan lähtöä Lappeenrannan asemasillalla oli
Antti jo kokonaan toinen mies kuin Kuopiosta lähtiessään. Nämä pari
matkapäivää olivat kypsyttäneet häntä silmääntuntuvasti. Liikkeet
olivat jo paljoa huolettomammat ja käynti rennompaa. Hattu oli solunut
alas takaraivolle, palttoo oli auki, eikä nenäliinan kulma enää
piipottanut niin arasti ja viattomasti rintataskusta esille. Edellisen
illan juonnista oli jo kaikki katumus haihtunut. Antti muisteli sitä
nyt ilmeisellä mielihyvällä. Sillä nukuttua useita tunteja
seurahuoneella oli jälellä ainoastaan miellyttävän suloinen hermojen
väsymystila. Ääni oli karkea ja miehekäs ja tuli rinnasta. Silmäys
odotussalin suureen peiliin näytti vähän velton ja välinpitämättömän
katseen, ja silmän pohja oli tumma ja syvä. Asemasillalla parveili
ihmisiä, ja he kulkivat Kallen kanssa milloin minkin ryhmän mukana
tehden havainnoitaan. Naisia he varsinkin tarkastivat. Erillään muista
käveli siinä hitaasti ja joutilaan näköisenä muuan tummaverinen ja
komeavartaloinen nainen. Häntä he seurasivat, kulkivat ohitse ja
kiersivät vastaan. Kalle kuiskasi Antille jotain korvaan, jota Antti ei
ottanut uskoakseen.

--Sinä panet omiasi! Tuoko hieno nainen, joka astuu kuin ylimys?

--No saat olla varma, etten minä erehdy. Etkö luule minun häntä
tuntevan! Hän oli Helsingissä keväällä ja on nyt täällä luultavasti
vain läpimatkalla Pietariin. Tiedä sinä, että täällä suuressa
maailmassa on niin, että kuta hienompi, sitä--

Sen jälkeen, mitä hän nyt kuuli ja mitä Kalle vast'ikään seurahuoneella
oli kertonut seikkailuistaan bufettineidin kanssa viime yönä,--oli
Antti valmis uskomaan mitä hyvänsä ja kenestä hyvänsä. Ja sillä
silmällä alkoi hän katsella kaikkia ohikulkevia. Sillä yksi ainoa
ajatus hallitsi häntä yhä voimakkaammin. Ajatus tuosta salaperäisestä,
omituisesta, tähän saakka saavuttamattomasta, mutta kukaties tuossa
tuokiossa luo tulevasta. Jonka hän ei ollut perillä vielä eikä tiennyt,
missä se oli, mitä se oli ja kuka se oli, mutta jota lähenevänsä hän
tunsi. Hän tunsi lähenevänsä uutta, entisestä ihan eroavaa ilmapiiriä,
johon jostain leviää outo, hurmaava tuoksu, mutta sellainen, jota voi
hyvin hengittää ja jossa tuntee tulevansa hyvin viihtymään. Ja melkein
huumaukseen saattoi hänet se, kun hän ajatteli, ettei ole estämässä
enää mikään, että kohta on ulottuva ottamaan ja saava syliinsä sulkea--
niin pian kuin vain kätensä ojentaa ja tarttuu kiinni.

Ja lupaus siitä oli jo jokaisessa veturin kiihkeässä vihellyksessä ja
junan kiivaassa kulussa ja nopeasti jälelle jäävissä asemissa, mikä
kaikki tiesi sitä, että matka lyhenee joka hetki ja sen määrä,
Helsinki, lähenemistään lähenee. Helsinki! johon kiidetään yhä
kiihtyvän virran vauhdilla ja joka odottaa kuin kuplia kiehuva suvanto
ja aina vain ahnaammin itseänsä kohti nielee.

Joka paikassa, pitkin koko matkaa, oli outouden ja uusien
tuntemattomain ihmisten viehätys. Kaipiaisissa syötiin päivällinen ja
juotiin mahtavasti viiniä päälle. Vastapäätä istui hienoja
urheilupukuisia ulkomaalaisia, joista muutamalla oli punainen
turkkilainen tupsuniekka fetsi päässä. Toisilta asemilta tuli
rikkaannäköisiä naisia ja herroja, jotka ajoivat kiiltävillä
ajopeleillä ja korskuvilla hevosilla, kuskit ja lakeijat mukana. Ne
nousivat kaikki toisen luokan vaunuihin, eikä Antti saanut nähdä heitä
muulloin kuin junan seistessä asemilla. Silloin hän meni ulos
kävelemään, kulki ikkunasta ikkunaan ja tarkasteli uteliaalla
ihmetyksellä noita, jotka nojasivat välinpitämättömästi sohvain
selustimiin ja katselivat huolettomasti ulos. Mitähän ne mahtoivat
hänestä ajatella? Olikohan hän heidän mielestään hyvin maaseutulaisen
näköinen? Voisiko hän koskaan tulla oikein hienoksi herraksi ja istua
noin kauniin naisen vieressä ja puhella hänen kanssaan noin hauskasti,
kuin tuo näytti tekevän.

Joka asemalla tuli lisäväkeä junaan. Riihimäellä oli niitä jo
odottamassa silta mustanaan. Juna seisoi siinä jonkun aikaa, ja
ihmisjoukko käveli eloisasti edestakaisin valaistussa katoksessa, jonka
seinät hohtivat kirjavina jos johonkin väriin välkkävistä
ilmoitustauluista. Odotettiin toista junaa vastaan tulevaksi. Se läheni
kohisten kuin ukkospilvi, loistavat lyhdyt otsassa, ja puhalsi
vastustamattomalla voimalla eteenpäin, kiidättäen pitkän jonon uusia
vaunuja sillan sivuun ja pelmahuttaen huoneet täyteen uusia
matkustajia.

Vetureja, joissa vaski ja teräs kilvan kiiltelivät, vaihdettiin, ja ne
kiitivät kuin vallattomat pääskyset sivuraiteita myöten toistensa
ohitse ja toisiansa vastaan päästäen mennessään kimakan, virkeän
sävelen.

Se oli uutta Antista kaikki tämä ja pakotti veren hänen suonissaan
virkeämpään liikkeeseen. Joka asemalla, missä oli ravintola, hän nautti
jotain, milloin hedelmän, milloin lasin viiniä, milloin Kallen
ehdotuksesta konjakkarin tai olutta. Junassa hän ei kauan voinut pysyä
paikoillaan. Hän kulki vaunusta vaunuun, niin että ovet rämähtelivät,
istui vain vähän aikaa kussakin ja seisoskeli ulkopuolella vaunujen
välissä. Juna kiiti joskus niin päätä huimaavaa vauhtia, että täytyi
pitää kaiteesta kiinni. Se ryntäsi rasahtaen pienten rautasiltojen
poikki, syöksyi hihkaisten kallion keskeen, ja seinät kalahtivat kuin
kahleiden kaikua. Kone huohotti ja tuhutti kuin jättiläinen suurista
keuhkoistaan. Kirpoellen lennähtivät kipunat mustaan metsään kuin
ukkosen salamat, ja oli kuin olisi koko tässä menossa ollut jotain
intohimoista hehkua ja silmäin tulista säihkettä. Ja ilma oli lämmin ja
kesäinen ja vihreys vielä vallalla puissa, joiden lähimpiä lehtiä
lyhdyt veturista ja valo vaunujen ikkunoista valaisivat, jättäen
tummiksi taampana olevat.

Matka läheni loppuaan. Lähdettiin Malmin asemalta, ja konduktööri
ilmoitti seuraavaksi asemaksi Helsingin.

Nukkuneet hypähtivät ylös ja alkoivat suoriutua jättämään junan.
Samanseuralaiset, jotka olivat matkan varrella hajaantuneet eri
vaunuihin, hakivat toisensa ja järjestivät tavaransa. Väsymys, joka
loppumatkalla oli laskeutunut kuin pöly päälle, tylsentänyt kasvojen
piirteet ja laimentanut liikkeet, oli kadonnut.

Loppumatkalla oli Anttikin alkanut uupua ja mieli ruveta raukeamaan.
Hän oli painautunut istumaan yksinäiselle kapealle penkille vaunun
nurkkaan. Kun hän äkkiarvaamatta kuuli Helsingin nimen mainittavan
äänellä, joka oli hänestä melkein uhkaava, niin häntä yht'äkkiä rupesi
epäilyttämään. Kaikki se, mitä hän äsken oli halunnut saavuttaa, rupesi
häntä peloittamaan. Häntä peloitti se, mitä hänelle oli matkalla
kerrottu ja mitä hän oli kokenut. Eniten kaikesta hänen omat
aikomuksensa ja toiveensa tuosta uudesta elämästä, jota hän niin
kiihkeästi oli haaveksinut elääksensä ja joka oli tuossa tuokiossa
alkava. Eikä sitä voinut enää lykätä toistaiseksi tuonnemmaksi. Sillä
juna karkasi eteenpäin kuin ohjaton, hurjistunut hevonen alamäkeä, niin
että joka hetki luuli pyöräin radalta hyppäävän ja suistuvan suinpäin
tiepuoleen. Se kammotti vasten tahtoakin, ja veturillakin tuntui olevan
tieto jostain vaarasta, koska se yhtämittaa vihelsi ja välistä niin
valittavasti ja surkealla soinnulla, kuin olisi ollut hätä ihan jalkain
alla. Miksi oli Pekkakin poissa? Hän oli jäänyt jollekin pienelle
asemalle eikä aikonut tulla Helsinkiin ennen kuin tenttimään. Olisi hän
voinut tulla perille saakka. Minne hän osaisi yöksi yksin? Kallen ja
Niemisen kanssa ei hän enää milloinkaan ... ne olivat tulleet hänelle
jotenkuten vastenmielisiksi.

Kalle tuli toisesta vaunusta ja näytti olevan virkeimmillään. Hän oli
junassa tavannut tuttavia ylioppilaita ja saanut heidän kauttaan
joitakuita uusiakin. Riihimäeltä saakka oli heitä istunut seurue
korttia lyömässä, sitten kun oli konduktööri saatu hommaamaan mukava
pelilauta polvien päälle. Antti ilmoitti, että hän aikoo ajaa yöksi
Villensaunalle.

--Ajetaan ensin Kappeliin, niinkuin on ollut puhe pitkin matkaa.

--Kyllä minä mieluummin hakisin yösijan nyt kohta.

--Joko sinä alat jänistää? Elä sinä ollenkaan, tule vain mukaan ...
meitä tulee täältä hauska seura iloisia poikia.

--Minnekä me Kappelista?

--Luota sinä vain minuun! Me pidämme hiiden hauskaa tänä yönä!

--Entäs tavarat?

--Ne noudamme huomenna asemalta.

Antti koetti kyllä rohkaista mieltänsä ja kohentautua entiselleen.
Mutta ei hän enää oikein tahtonut päästä jaloilleen. Hän kallistui
ikkunaa kohti ja koetti tunkeutua pimeän läpi. Ei hän sieltä kuitenkaan
nähnyt muuta kuin omat kalpeat kasvonsa ja vaunun sisuksen. Mutta
samassa välähti ihan ikkunan alla jonkun vartiatuvan lyhty niin
vihaisella vauhdilla, että oli silmän reväistä mennessään. Ylempänä
kallioiden huipuilla ja etäämpänä metsän sisässä tuikki huvilain tulia.
Alppilan huvimajassa lähellä rataa oli valaistua, ja sieltä näkyi
soittokunnan keltaiset torvet ja tanssivia päitä. Luultavasti oli
siellä jotkut huvit. Siinä, missä rata katkaisee ajotien, oli portti
suljettu ja portin nojassa ihmisiä. Ajureja odotti taampana, ja heidän
lyhdyillä varustetuilla rattaillaan istui herroja, jotka huiskuttivat
junalle lakkejaan. Mutta kohta paikalla rynnättiin taas pilkkoisen
pimeän kallion sisään. Ja yht'äkkiä tunkee korvaan veturin pitkä,
soikulainen tulovihellys. Siis ollaan tuossa tuokiossa perillä! Antti
kiiruhti ulos vaunusta. Juna juoksi hiukan hiljennettyä vauhtia tyynen
Töölönlahden poikki. Kahden puolen kuvasti siinä tulia monesta
kerroksesta. Ne ovat siis Helsingin tulia! Edessäpäin loimotti taivas
punaisena kuin tulipalossa. Se on Helsingin valaistus! Nyt näkyi
Kaisaniemen ravintola ja ihmisiä sen parvekkeilla. Keilihuoneen
avatuissa ikkunoissa oli herroja paitahihasillaan. Vaunu nytkähteli
vaihteissa. Ihan kohta seisahtuu se Helsingin asemahuoneelle! Anttia
vapisutti hermostuttavasti kylmyydestä, joka lähti rinnan pohjasta,
värisytti olkapäitä ja löi hampaita yhteen.

Kun juna seisahtui lasisen katoksen alle ja piti astua ulos vaunusta,
ei hän ollut päästä paikaltaan. Polvinivelet olivat niin vetreät,
etteivät tahtoneet kantaa. Hän oli taas kadottanut Kallen näkyvistään
ja häntä haikaellessaan vei hänet väkivirta mukanaan huoneesta
huoneeseen, joissa oli kahden puolen seisovana pylvästönä odottavia ja
katselevia. Niiden joukosta--Antti tunsi ja huomasi sen--iskettiin
häneen tummia, tavoittelevia silmiä, jotka otsatukan alta lähettivät
häneen houkuttelevat katseensa ja etsivät liittolaista hänen
silmäyksistään. Vaan hän vältti niihin vastata, ne häntä arkiuttivat ja
peloittivat, ja hän kiiruhti pois. Ja kun Kalle tapasi häntä palttoon
helmasta, niin hän hätäisesti pyysi uudelleen, että mentäisiin pian ...
mentäisiin pian pois johonkin hotelliin ja etsittäisiin yösija.

Vaan Kalle ei ollut sillä korvalla kuulevinaankaan. Hän tarttui lujasti
Antin käsipuoleen ja veti hänet jälessään joukon läpi, joka tunki
päälle joka taholta. Antti antautui puoleksi väkisin tämän anastuksen
alaiseksi, samalla kuin se kuitenkin oli mieleen ja teki turvallisen
vaikutuksen.

Odotussalissa oli vastaanottamassa koko joukko vanhoja tuttavia. Ne
olivat ylioppilaita, Kuopion lyseon läpikäyneitä. Ne tulivat nyt kuin
toverit ja ottivat heti haltuunsa, vaikka olivat olleet
yläluokkalaisia. Ennen oli heihin suurella kunnioituksella katseltu ja
vastaan tultaessa lakkiakin nostettu. Mutta nyt asettuivat he
vertaisiksi ja tarjosivat apuansa. Heidän ehdotuksensa oli sama kuin
Kallen, ja yksimielisesti päätettiin ajaa Kappeliin.

Antilla ei nyt enää ollut juuri mitään sitä vastaan. Äskeinen arkuus ja
vavistus vähenivät vähenemistään, kun yksi vastaantulijoista otti hänet
huolekseen, tarttui lujasti käsipuoleen ja kuljetti ulos
asemahuoneesta. Tungeskellessaan he joutuivat pakkautumaan kahden
naisen editse, joille Antti huomasi toverin salaa hymyilevän ja iskevän
silmää.

Astuttaessa ulos asemahuoneen avarasta ovesta, näytti Helsinki ottavan
tulijoita vastaan kuin kunniavieraita. Oli kuin olisi ollut juhla
tulossa. Rautatietori oli ympäriinsä tulitettu. Korkeissa,
moninkertaisissa rakennuksissa oli ikkuna ikkunan vieressä valaistuna.
Ylinnä muita loisti Ateneum sähkötulien valossa, ja toisella puolen
toria jonkun hotellin portin päällä liekehti suuri pyöreä sähkölamppu,
himmentäen ympärillään kaikki muut valot. Asemahuoneen edustalla oli
pitkässä mustassa jonossa odottavia ajurien rattaita ja suurten
ravintolain komeita vaunuja, joiden edessä ja takana istui
merkkipukuihin puettuja palvelijoita. Huudettiin ristiin rastiin
numeroita, ja ajurit vastasivat korkealla äänellä: »Täällä on!»
Kannettiin tavaroita, nostettiin rattaille ja lähdettiin ajamaan yli
Rautatietorin, josta toisia riensi vastaan. Melulta ja huminalta ei
tahtonut omaa ääntään kuulla. Ja tämä ei kuitenkaan ollut juhla mikään.
Antti tiesi, että se oli tavallinen Helsingin arkipäivä, päivä niinkuin
joku toinenkin. Mutta hänestä oli sillä kuitenkin juhlan luonto, ja se
tulisi aina kestämään tämä tämmöinen juhla!

--Kappeliin!

Vaunujen pyörät, joiden päälle he selkäkenoon heittäytyivät, olivat
kumilla päällystetyt eikä ajaessa kuulunut muuta kuin hevosen
rautakenkäisten kavioiden kalke kiviseen katuun. Eikä tuntunut istuessa
täristystä mitään, ainoastaan pehmoinen pudistus ruumiissa.

He ajoivat viistoon torin yli, poikkesivat Mikonkadulle ja siitä
taitavalla, ruumista ulospäin painavalla vierrähdyksellä leveälle,
pitkälle Esplanaadille, jonka toisessa päässä lyhtyrivi puristautui
kaitaiseksi kiinnimeneväksi kärjeksi. Kasvoja vastaan tuoksahti lämmin
ilma, niin lämmin kuin kesällä. Puodit olivat jo suljetut ja koko
alakerta suurissa korkeissa kivirakennuksissa pimeä, synkkä ja hiukan
kammottava, niinkuin järveen putoavan vuorenjyrkänteen vesiraja.
Ainoastaan ravintolan ikkunoista loisti salaperäinen valo laskettujen
uutimien takaa, joissa näkyi suuria, muodottomia varjoja sisässä
liikkuvista päistä. Tupakkapuotien ovet, joiden otsassa paloi punaisia
lyhtyjä, olivat vielä auki, ja muutamasta pullahti kadulle joukko
meluavia ja nauravia valkolakkeja.

--Tuossa on Runebergin patsas, huomautti toveri. Siinä se seisoi,
pääpuoli pimeässä. Patsaan jalkojen juuressa parveili joutilasta
iltayleisöä, naiset ja miehet käsikkäin.

--Lemmen iltahetki! Näetkö tuolla ylioppilaita kaartilaisten kanssa
yhdessä mylläkässä?

Siellä näkyi todellakin valkeita lakkeja vilkkaassa liikkeessä,
suikkelehdellen kuin salakat virtaisessa vedessä.

Soittoa kuului sieltä päin, minne ajettiin. Joku kovempi sävel tunki
läpi kavionkalkkeen ja Kappeli-esplanaadin tuuheitten lehvien.

Seisahduttiin Kappelin edustalle, laskeuttiin alas vaunuista ja
jatkettiin käsi kädessä matkaa. Oli vaikea päästä lävitse taajaan
sulloutuneen väkijoukon. Miehiä ja naisia oli sekaisin. Toiset naiset
olivat jo saaneet saattajansa ja kulkivat niiden kanssa. Toisilla ei
niitä vielä ollut. Ne sivuuttivat aivan läheltä, ulontivat
kyynäspäitään, ja Antti kuuli ohi mentäessä sanottavan: »Iltaa!» Kun
hän kääntyi katsoakseen taakseen, kohtasi hän hymyileviä kasvoja ja
viekoittelevia silmiä.

Suihkulähde puhalsi sähkötulien valossa kimmeltävää vettä korkeuteen ja
sen edessä oli kupukattoinen, lasinen soittolava, josta rämisi torvet
ja rummut. Ja sitä vastapäätä oli itse Kappeli, Se oli täynnä istuvia
ja käveleviä. Edestakaisin hääri, juoksi ja kiiti siellä mustiin
frakkeihin puettuja kyyppareja, valkeat liinat kainalossa ja
tarjottimia kädessä tai pään päällä ylhäällä ilmassa. Antti ei
ymmärtänyt, kuinka voisi päästä esille ja sisään. Mutta toveri toi
häntä varmalla kädellä ja vei pöytien ja penkkien lomitse, joiden
ääressä istui herroja ja naisia ja jotka olivat katetut mitkä soikeilla
olutseideleillä, mitkä totitarjottimilla, mitkä punaisilla viini- ja
kellahtavilla punssipulloilla. Juuri kun he astuivat ensimmäiselle
rapulle, livahti sivuitse suuri tarjotin, johon oli sälytetty
kokonainen illallinen ja jota kyyppari viedä keikutti kuin tyhjää
lautasta.

Huumauksissaan kuin kosken kuohusta alas tullut istui Antti hetken
päästä pehmoisella sohvalla, vihreässä huoneessa, jonka katossa paloi
monivaloinen kristallikruunu ja jonka seinällä oli maalauksia ja suuri
peili. Se oli kuin sihisevä suvanto, johon hän oli seisahtunut. Mutta
ei levon suvanto, vaan vaahtoisen pyörteen, joka hetken päästä heittää
uuteen koskeen, yhä alemma, eikä tietoakaan pysähtymisestä. Se tuntui
pyörittävän ja se tuntui pyörryttävän, se nosti veren päähän ja
haihdutti silmistä oikean suunnan. Eikä Antti muutamaan hetkeen oikein
käsittänyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä.

Ovesta hän vain näki tuolla toisessa huoneessa, siinä, minkä läpi oli
tultu, bufettitiskin ja sen takana pitkässä rivissä aina puolikattoon
saakka pulloja pullojen vieressä, pikareja ja monivärisiä laseja
epälukuisin. Kyyppareja tuiskahteli hengästyneen näköisinä ovesta
sisään ja ovesta ulos. Tiskin takana liikkui pieni mies, nopea kuin
kärppä ja äkäinen kuin kissa. Häneltä sateli määräyksiä kaikille
tahoille, hän komensi kyyppareja, soitti heitä kellollaan luokseen,
lähetti menemään milloin oikeaan, milloin vasempaan ja huusi luukun
läpi kiivaita käskyjä keittiöön. Ja yhtämittaa helähtelivät rahat hänen
sormiensa lomitse laatikkoon, jonka lukko meni kilisten kiinni.

Mutta pian istui heitä yksi pöytä täynnä, kohta oli toinenkin otettu ja
he valtasivat vähitellen sen puolen ravintolaa kokonaan itselleen.
Antti esitettiin uusille, tuntemattomille ylioppilaille, jotka
tervehtivät häntä erittäin ystävällisesti ja pudistivat kättä.
Keskusteltiin siitä, mikä olisi illan juoma- ja ruokaohjelma, ja
Antinkin puoleen käännyttiin suurella huomaavaisuudella. Kolkutettiin
kepillä marmoripöydän laitaan ja annettiin koukussa kuuntelevalle
kyypparille määräyksiä, joita hän juoksujalassa riensi täyttämään.
Kutsuttiin tuutingit ja tilattiin portsionit päälle.

Toverien vapaa, ystävällinen käytös ja heidän tottunut, varma tapansa
asettua olemaan tempasi heti kohta Antinkin samanlaiseen mielentilaan.
Hän oli vielä vähän arka istuessaan näiden vanhojen helsinkiläisten
keskessä, hän pelkäsi puhua ja punnitsi tarkkaan sanansa, ennenkuin
mitään virkkoi. Mutta he pitivät huolen siitä, että hän kodistuisi. He
kilistivät hänen kanssaan sivulta ja yli pöydän ja nostivat toisestakin
pöydästä lasiaan, sanoen: »Terve tulemaan Helsinkiin, herra Ljungberg!»
Eikä aikaakaan, niin esitteli lähinnä istuva, se, jonka kanssa hän oli
asemalta ajanut, veljenmaljan ja muut seurasivat esimerkkiä. Kun Antti
oli muutamia kertoja lasistaan maistanut, hurmasi häntä niin, ettei
milloinkaan ennen sillä tavalla. Hän tunsi itseään kuin siivillä
kannettavan. Oli ihan autuaallista olla. Nyt vasta hän ymmärsi, mitä on
ylioppilaan elämä, mitä on Helsinki ja mitä vapaus ja itsenäisyys! Hän
tuli vapaammaksi ja iloisemmaksi. Hänen rohkeutensa kasvoi, hän puheli
jo pelkäämättä ja kertoi kaikenlaista, jolle naurettiinkin. Ympäristön
ystävyys näytti enenevän. Hän oli nähtävästi pöytäläistensä
yksimielisen huomion esineenä, samoin kuin Kalle oli tuolla toisten. Ne
ottivat hänet kuin siipiensä suojaan, täyttivät hänen lasinsa ja
pakottivat häntä kilistämään ja maistamaan. Hän näki erään kuiskaavan
toiselleen jotakin korvaan ja molempain katsovan häneen. Hän ei ollut
huomaavinaan heitä, mutta kuuli sanottavan:

--Eikö se ole saakelin siro poika ... katso nyt tuota hienoa
profiilia...

Ja häntä itseään he lasilla tervehtivät ja sanoivat kaikkien kuullen:

--Antti! Terve mieheen! Me sanottiin täällä sinusta, että siin' on
mies, josta tehdään ensi vuosijuhlaan marsalkka.

Kuinka herttaisia miehiä ne olivat! Hänen olisi tehnyt mieli syleillä
heitä. Ei, ei ikinä ole hänellä ollut näin jumalattoman iloista iltaa!

Alkoi tulla meluamisen aika, ei kukaan malttanut kuulla toistaan, vaan
kaikki puhuivat ja nauroivat sekaisin. Paikkoja vaihdettiin, ja
puhekumppanina oli milloin mikin. Istuttiin kaulakkainkin ja tultiin
erinomaisen hyviksi ystäviksi.

Antti joutui otsatusten sen kanssa, jonka seurassa hän oli asemalta
ajanut. Tämä lupasi auttaa Anttia luvuissa. Tulla vain kysymään neuvoa
häneltä, kyllä hän tietää paremmin kuin professorit. Mutta ei nyt
luvuista vielä mitään! Ei niihin ensi lukukaudella ennätä paljon
puuttua eikä ole liioin tarviskaan. Siinä on kylliksi, kun oppii
olemaan Helsingissä. Aivan hyvällä omallatunnnolla voi uhrata ensi
lukukautensa siihen. Niitä on kyllä niitä, jotka paikalla kaivautuvat
kirjoihinsa. Mutta lähtiessään täältä eivät he ole sen viisaampia kuin
tänne tullessaankaan. Eivät tunne muuta kuin luentosaliensa seinät. Ja
niissä ei jumalaut' ole paljon tutkimista. He pysyvät koulupoikina
ikänsä. Kirjatietoja on, mutta ei elämän kokemusta rahtuakaan. Ei,
Antti! Nuoruudessaan nauttia pitää ja elää maailmassa mukana. Täällä
voi olla helvetin hauskaa, kun vain sattuu hyvään seuraan. Ei tarvitse
viftata ja juoda itseään joka ilta päihinsä. Mutta mukana on aina
oltava. Tutkittava elämää ja ihmisiä! Varsinkin juristille se on aivan
välttämätöntä. Ennättää sitä tutkintonsakin suorittaa, vaikka elääkin
mukana. Tuo tuossa, joka nyt sytyttää sikariaan, hän ei avannut
kirjaansa kolmeen vuoteen. Lauloi vain ja eli hurskaasti. Mutta sitten
suuttui, kun alkoivat ahdistaa ja tempasi pois kandidaattitutkintonsa
vuodessa. Ja nyt se lukee lääkäriksi. Minä tiedän, että ne minua jo
moittivat siellä kotona Kuopiossa, kun en muka joudu valmiiksi. Sinä
olet kuullut Antti niistä ... elä kielläkään, minä näen naamastasi,
että olet kuullut. Vaan minä en välitä vähääkään! Sano sinä vain niille
siellä ... ja saat nähdä, että minä vuoden päästä hämmästytän maailmaa
kahdella _laudaturilla_ ja kolmella _cumlaudella_! Maljasi, Antti!
Terve!

Antti oli aivan samaa mieltä. Häntä vaivasi vain, ettei tahtonut saada
suun vuoroa sitä sanoakseen ja että tuo ehkä luulee, että hän kenties
hyväksyy kuopiolaisten typerät mielipiteet. Hän käsitti kaikki
erinomaisen hyvin ... toveri oli aivan oikeassa ... hän oli
äärettömästi yhtä mieltä hänen kanssaan.

Pöytää katettaessa pistäytyi hän ulos. Ja joutuessaan hetkeksi
itsekseen yksinäiseen koridooriin, jonne kuului vain laimentunut melu
sisältä ravintolasta, hän tunsi vasta oikein onnensa pohjattomuuden.
Voi tätä Helsingin elämää! Tämmöistäkö tämä on! On tämä omituista!
Mutta hauskaa tämä on! Voi peeveli sentään!

Kesken kaiken innostuksen alkoi tungeskella mielessä jotakin, joka koko
illan oli siellä ollut liikkeessä, mutta ei päässyt esille. Nyt se
ponnistautui päällepäin, ja Antti näki koko matkansa kotoa, sieltä
ylhäältä Kuopiosta tänne alas, tänne alas Helsinkiin, ihan siihen,
missä hän nyt seisoi laulavan kaasuliekin alla. Se oli kuin leveä tie,
leveämpi täältä, mutta kapeni kapenemistaan jälelle päin, kaukaisen
etäisyyden perille, niinkuin pitkän kaitaisen lahdelman pohjukkaan,
niinkuin jonnekin, mistä oli lähdetty aikoja sitten, milloin lie.
Ainoastaan lyhyen hetken oli se auki edessä ja meni umpeen samassa.
Sinne häipyivät pikkuiseksi, mustaksi, näkymättömäksi pisteeksi koti ja
kaikki, mitä sielläpäin oli. Hetken vielä huppuroivat mielessä äiti ja
Alma, mutta nekin hukkuivat siihen valoon ja äänten hälinään, joka ovea
avatessa kohahti sen täydeltä vastaan.

Sisään tullessaan hän löi näppiä päänsä päällä ja hypähti askeleen
hyvästä mielestä ja sanoin selittämättömästä sydämen kyllyydestä. Ja
kun Kalle tuli lattialla vastaan, niin hän kävi kaulaan häntä, pyörähti
ympäri kerran ja hihkaisi. Kaikki sille nauroivat, ja kun hän tuli
pöytien luo, niin häneltä kysyttiin:

--Sinulla on hauska, Antti?

--Voi peeveli, kun minulla on hauska!

--No, istu sitten tähän syömään! Ja ota ryyppy myös!

--Minä otan ryypyn!

Aika oli kulunut huomaamatta ja hetket valahtaneet kuin hieno hieta
sormien lomitse. Soitto oli lakannut, ihmiset poistuneet ulkoa ja
ainoastaan osa heistä jäänyt sisäravintolaan toiselle puolelle
bufettihuonetta. Se näytti olevan samanlainen seurue kuin toisellakin
puolen: muutamia nuoria vastatulleita ylioppilaita ja joukko vanhempia.
Heidänkin pöydissään oli yhdenlainen elämä ja ilonpito.

Kun oli syöty, tuli kahvin ja liköörin vuoro, jota tarjosi Kalle. Rivit
olivat harventuneet ja jälelle jäänyt ainoastaan innokkaimmat. He
istuivat kaikki Kallen ympärillä. Hän esitti rivosanaisia lauluja, mikä
oli hänen erikoistaitojansa, ja muut niihin säestivät kuorona
loppusäveltä. Nieminen oli saanut koko illan pysytellä Kallesta
takapajulla, jolla nyt oli vereksempiä ihailijoita. Ei hän siitä
kuitenkaan ollut millänsäkään, tilasi mitä muutkin, puheli kenen kanssa
sattui ja kääntyi toisen puoleen, jos toinen käänsi selkänsä. Hän ei
muuta tehnyt kuin nauroi vähimmällekin asialle, nauroi silmänsä
pieniksi ja vetisiksi. Mutta sitä tehdessään hän piti tarkasti silmällä
likööripullon liikkeitä ja osasi asettaa tyhjän lasinsa niin, että se
aina tuli täytetyksi.

Antti oli väsynyt pitkällisestä pinnistyksestä. Hän loikoi sohvalla ja
hengitti raskaasti. Pää oli raukea ja tahtoi painua olkapäätä vasten.
Silmiä häikäisi kruunun valo, ja ne pyrkivät vähän väliä sulkeutumaan.
Mutta loppusäestykseen hän kuitenkin yhtyi ja teki kädellään liikkeitä
tahdin mukaan.

Kyyppari tuli ilmoittamaan, että oli aika sulkea. Loilottaminen lakkasi
ja tuli keskustelu siitä, minne ajettaisiin. Siitä sovittiin pian.

Mutta silloin kysyi joukosta muuan, otettaisiinko mukaan Antti, jonka
luultiin nukkuneen. Toiset vastustivat ja ehdottivat, että hänet
vietäisiin Villensaunalle yöksi. Mutta toiset puolustivat, että Antti
on otettava mukaan. Innokkaimmin puolusti häntä se, joka äsken oli
ollut hänelle niin ystävällinen.

--Mitä te tyhjää! Antaa pojan tulla! Menee se sinne kerran vielä
kuitenkin. Kyllä minä hänestä huolen pidän!--Mutta kuulkaas, keskeytti
hän samassa, minulla ei ole lanttiakaan kukkarossa... Voiko kukaan
vipata minulle--?

Antti oli noussut ja lähti hoipertelemaan ovea kohti.

--Antti, kuule! Voitko sinä vipata minulle huomiseen asti parikymmentä
markkaa?

Antti kaivoi kukkaronsa esille ja otti sieltä ensimmäisen setelikäärön,
mikä käteen sattui.

--Ota tuosta!

Vasta annettuaan hän huomasi, että se oli sama käärö, jonka äiti oli
erotessa pistänyt hänen kouraansa.

--Hyvä on! sanoi toveri ja rahat katosivat kaikki hänen liivinsä
lakkariin.--Sinä tulet tietysti mukaan, Antti! Ulos kaupungille?'

--Tietysti Antti mukaan! huusivat nyt kaikki yhteen ääneen.

Antti ei virkkanut mitään, työnsi vain äänetönnä palttoota hihaan.

Kappelin edustalla olivat kaikki tulet sammutetut. Muuan surkea
kaasuliekki vain valaisi tien rappusista alas. Suihkulähde oli lakannut
puhaltamasta. Istumapaikat, joista ainoastaan lähimmät voi pimeässä
erottaa, olivat tyhjät. Tuolit tuuskottivat pöytiä vasten turvallaan
kuin juovuksissa siihen nukkuneet.

--Isvoshik! kuuli Antti huudettavan ja näki epäselvästi, kuinka niitä
ajoi useampia katukäytävän reunaan.

Joku talutti häntä käsipuolesta. Hän nosti jalkansa rattaiden
astimelle, mutta se lipesi siitä. Samassa hän kadotti tasapainonsa ja
kaatui takaperin istualleen kadulle.

--Tätä pitää auttaa alkutaipaleesta! huusi toveri toisille ja tarttui
molemmin käsin häntä kainaloihin, aikoen nostaa ylös.

Mutta silloin riuhtaisihe autettava irti, ponnistihe omin voimin
seisoalleen, hihkaisi, löi kahta kämmentä yhteen, nakkasihe kohona
rattaille, niin että vieteri rämähti pahasti, ja huusi:

--Kyllä minä jo auttamattakin pääsen!

--Katsos peijakkaan poikaa!

--Tarkk'ampujakatu 15.

Kuului ruoskan läiskähdys, ja tulista vauhtia karattiin menemään, niin
että kaikui hiljaisen Esplanaadin kiviseinissä. Ja ennenkuin muut
ehtivät valmistua lähtemään, oli Antin valkoinen lakki jo kadonnut
Helsingin hämärään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Helsinkiin" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.