Title: Katajainen kansani
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Katajainen kansani" ***


KATAJAINEN KANSANI

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

Katajainen kansani
Narrin neuvo
Kohtaus keisarin patsaalla
Ikuiset kukat
Laulaen
Miten lumen valta voitettiin
Kolmivaljakko
Niemen äijä
Korpelan ukot
Äiti
Juhlavaatteet
Matin linna
Laiva lumimyrskyssä
Härkä ja muurahaiset
Suomen lippu
»Eläköön valo ja valistus!» »Eläköön isänmaa!»
Kansa kapinassa
Lesken ropo
»Sammuta sinä, minä sytytän!»
Painajainen
Lehdet
Uusi juhannus
Pienet ja suuret
Vanha ukko puhuu
Valtiollinen itsemurha
Elukoita laitumella
Kun juna kulki ohi
Kuulutus
Varis ja pääskyset
Takaliston Heikki
Kaksi sankaria
Kokko ja kokon poika
Kuntakokous
»Siltä varalta»
Härkätaistelu
Isänmaan malja
Hovineuvoksetar
Kiusaaja
Veljeni vierailla mailla
Kansan tuomioita
II traditore della patria
Alppipuro
Lippu
Vapaalle kynälleni



KATAJAINEN KANSANI.


Ei ole suinkaan sattuman oikku, että juuri me suomalaiset olemme tänne
Suomenniemelle pysähtyneet ja täällä näihin päiviin saakka pysyneet.

Täällä on kyllä käynyt muitakin maan haussa. Mutta ne ovat joko läpi
pihan ajaneet taikka kääntyneet veräjän suulta takaisin. Lappalaisen
kynnet eivät saaneet erää Suomen kamarasta, ja pulkissaan poistuivat he
vähitellen sinne, missä elatus kasvaa heille itsestään. Ruotsalaiset
ottivat haltuunsa rantamaan hedelmällisimmän ruokamullan, mutta kun
kahden penikulman päässä merestä tuli vastaan suo ja korpi, niin siihen
he seisahtuivat. Mitä itäisiin ystäviimme tulee, niin lienevät
kaalimaat ainoat, joita heidän auransa ovat täällä kääntäneet. Ja jos
täällä joskus lienee hiisiä asunut, niin ovat ne tyytyneet olemaan
kivenheittosilla kirkkojen kanssa ja siihen uupuneet.

Suomalaiset, ne olisivat kai nekin löytäneet mehevämpiä maita, joissa
rieska ja hunaja vuotaa. Mutta heidän halunsa näyttää aina vieneen
heitä kuta karuimmille maille. Ihan kuin uhalla he ovat hakeneet kuivia
kankaita, veteliä soita ja synkkiä routapohjakorpia.

On niitä, jotka ovat sanoneet sitä pakolliseksi siirtymiseksi muiden
väkevämpien tieltä. Minä luulen, että se on ollut esi-isiemme
käytännöllisin kuninkaan ajatus. He ovat tunteneet omien sivujensa
sitkeyden, ja siinä, missä toisten selkäranka olisi rusahtanut poikki,
siinä on _heidän_ selkärankansa vain voimistunut. Kuokka on ollut
heidän miekkansa, ja sillä he ovat valloittaneet itselleen maan, jonka
voittajakin on tunnustanut heidän omakseen. Minkä nimellinen hän lienee
milloinkin ollut, puhuipa hän ruotsia, tanskaa tai venäjää, lopputulos
taisteluista on ollut se, että taistelutanner jäi suomalaisille
itselleen. Ulkolaisille uudisasukkaille on se ollut liian kova pähkinä
purra. Ja niin se on vieläkin. Jos me ojentaisimme sen vieraalle ja
sanoisimme: »Tuoss' on ... tule ja ota!»--niin ei hänessä kuitenkaan
olisi sen ottajata.

Sentähden me kaikesta huolimatta saatamme istua jotenkin rauhallisina
ja mitään hätäilemättä, »vaikk' onni mikä tulkohon». Me saatamme
tyynesti kuunnella taivaan tuulien huminata niinkuin kataja kivisellä
mäellä. Yläilmoista iskevä ukkonen musertaa pirstaleiksi korpikuusen,
mutta katajikkoon se tupsahtaa voimatonna. Sotaratsut ajavat siitä
ylitse, ja kanuunavaunujen rattaat saattavat taivuttaa sen maata
myöten. Mutta kataja ei katkea. Ei synny verihaavaa, ei tule luun
vikaa. Kun meteli on ohitse, ojentaa pieni puu lyhyen jäntevän
vartensa, ja oksa risahtaa oksalle: »Kasva sinä sinnepäin, minä kasvan
tänne». Eikä kestä kauan, ennenkuin on jo jalkain jälki ja pyöräin
uurtama ura peitossa. Ja kun yliajaja huomenna hakee eilisiä jälkiään,
ei hän enää niitä löydä. Tie on kasvanut umpeen, ja katajikko näyttää
koskemattomalta.

Niiden meidän veljiemme viljelyksiin, jotka ovat asuinsijoikseen
hakeneet pehmeämpiä peltomaita, ovat uurrokset tunkeneet syvemmälle.
Mutta juuri se, että me valitsimme kovimman kallioniemekkeen, jossa
ainoastaan meidän kaltaisemme katajat voivat kasvaa, se oli meidän
suurin viisautemme. Se Mooses, joka meidät tänne luvattuun maahamme
johti, hän ymmärsi sen sitkeyden voiman, joka piili hänen kansansa
katajuudessa.

1891.



NARRIN NEUVO.

(Kuvaus inkvisitsioonin ajoilta.)


Siinä on pienen kaupungin torilla, raatihuoneen ja tuomiokirkon
välillä, kaikenlaisia kidutuskoneita: venytystelineitä, peukalopihtejä,
piikkituoleja, naulatynnyreitä, hehkuvia hohtimia... Keskellä toria on
polttorovio, valmiina ottamaan vastaan kerettiläistä, jos hän ei
tunnusta erehtyneensä, jos hän ei luovu harhaopistaan ja alistu ainoan
autuaaksi tekevän katolisen kirkon alle.

Hänet ripustetaan käsistään orteen riippumaan ja jalkoihin kiinnitetään
lyijypainoja. Mutta hän ei muuta kuin huutaa vain: en tunnusta! ... en
luovu! ... en alistu!

Hänet viedään piikkituoliin, mutta hän huutaa yhä hurjemmin
vastalauseensa kiduttajilleen ja ympärillä seisoville, joita on sekä
torilla ja kaduilla että katoilla ja ikkunoissa.

Häntä näpistetään hehkuvilla hohtimilla ja hänen nahkaansa
kärvennetään, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Hän ei luovu, ei
tunnusta, ei alistu...

Suur'inkvisiittori, kardinaali, joka itsestään isosta Roomasta on
tullut paavin käskystä kerettiläisyyttä tukehuttamaan, ei tiedä, mitä
tehdä tälle uppiniskaiselle miehelle. Tunnustus, luopuminen, ehdoin
tahdoin alistuminen olisi hänestä mieluisampi kuin roviolla
polttaminen, joka on vasta viimeinen keino eikä ole enää suosittu
kirkon korkeimmissa piireissä.

Raatihuoneen parvekkeelle, jossa hän istuu puettuna punaiseen
verkaansa, kutsuttaa hän kätyrinsä ja käskee luvata ainaista armoaan
syytetylle itselleen ja hänen suvulleen ja koko hänen kaupungilleen.
Mutta ylenkatseella kohtelee kidutettu kiusaajiaan.

Silloin loppuu suur'inkvisiittorin kärsivällisyys, ja vimmoissaan
käskee hän pyövelin silpoa vasemman käden keretiltä. Mutta keretti
ojentaa oikeansa ja kehoittaa silpomaan senkin. Ja kuta kovempi on
hänen kipunsa ja kuta suuremmat ovat hänen tuskansa, sitä kovemmin hän
huutaa, ja sitä kauemmaksi hänen huutonsa kuuluu. Kuuluu yli torin,
pitkin katuja, tunkee seinien läpi huoneisiin, kantautuu ulkopuolelle
kaupungin muurienkin.

Hiki tippuu kardinaalin otsalta, hänet on käsketty hankkimaan
luopumusta, tunnustusta ja alistumista ... pyhän isän ja hänen
kardinaalikollegionsa epäsuosio uhkaa häntä.

--Mikä _antaa_ hänelle tuon yliluonnollisen voiman? kysyy hän itseltään
ja ympärillä oleviltaan. Mutta ei kukaan voi siihen selitystä antaa,
sillä aina olivat ahdistetut ennen alistuneet.

Silloin astuu esiin hänen eminenssinsä hovinarri, jota hän kuljettaa
matkoillaankin mukanaan, ja pyytää saada puhua.

--Puhu! sanoo suur'inkvisiittori.

--Tukkikaa hänen suunsa! neuvoo narri.--Huutaminen helpottaa kipuja,
mutta kipu on kaksinkertainen, kun sitä ei saa huutamalla lieventää.

--Narrin neuvo! sanoo suur'inkvisiittori. Kuinka voi hän erehdyksensä
tunnustaa ja harhaopistaan luopua, jos me hänen suunsa tukkeamme?

--Joka vaikenee, hän suostuu.

--Sinä viisas narri! Neuvosi on nerokas! huudahtaa inkvisiittori
riemuissaan.

Ja heti käskee hän pyövelinsä tehdä niinkuin narri oli neuvonut.
Suukapula pistetään syytetyn suuhun ja solmitaan lujasti nuoralla
niskan taa. Ja kun hänet ripustetaan orteen riippumaan ja lyijypainot
jalkoihin kiinnitetään, vaikenee hän--ja kun hänet piikkituoliin
istutetaan, vaikenee hän--ja kun häntä hehkuvilla hohtimilla
näpistetään, vaikenee hän vieläkin.

Mutta kun kansa ei enää kuulekaan hänen huutavan, alkaa se itse huutaa.
Torilta ja kaduilta ja katoilta ja ikkunoista kuuluu yksi ainoa iso
huuto yli koko kaupungin:

--Älä luovu! Älä tunnusta! Älä alistu!

Eikä hän alistunut. Sillä vaikkakaan hän ei enää itse voinut huutaa,
lievitti se hänen tuskaansa ja rohkaisi hänen mieltään, että kuuli
muiden huutavan.

Ja hän kärsi, kunnes kuoli kiduttajainsa käsiin.

Mutta silloin jyrähti torilta, kaduilta, katoilta ja ikkunoista uusi
huuto, riemuhuuto:

--Ei luopunut! Ei tunnustanut! Ei alistunut!

Suur'inkvisiittori raivosi ja tukkaansa repi.

Mutta narri nauroi partaansa. Sillä se oli _hänen_ neuvonsa, joka oli
saanut koko kansan huutamaan silloin, kun yksi pakotettiin vaikenemaan.

1899.



KOHTAUS KEISARIN PATSAALLA.


Keisarin patsaan juurella sinä suurena kukkaspäivänä...

Patsaan jalusta on kokonaan kukkien peitossa. Tuhansiin nouseva
väkijoukko täyttää torin. Ei kuulu hiiskahdustakaan, kaikki on hiljaa
kuin hautajaisissa. Siellä täällä käyskelee santarmeja.

Järjestyksenvalvoja, entinen sotilas, seisoo kukkaskummun vartijana.
Hän on totinen ja tyyni, hänen kasvonsa eivät ilmaise iloa eikä surua,
mutta minä luen hänen sinisten silmiensä pohjasta hänen ajatuksensa:

--Mitä varten ne oikeastaan lienevät minut tähän asettaneet?...
Vartioimaanko?... Kukkiako? ... etteikö kukaan saisi niitä viedä? Ei
kukaan näy tahtovan niitä _viedä_, ne vain _tuovat_ niitä.--
Järjestystäkö ylläpitämään? Ne kyllä näkyvät itsekin ylläpitävän
järjestyksensä.--

--Minun on käsky seistä tässä, kunnes viimeinen katsoja poistuu. Taidan
saada sitä odottaessani seistä koko ikäni. Mutta saanhan kerran minäkin
seistä keisarin kunniavartijana ... ja perustuslakien.

Helähtää virren sävel väkijoukosta. »Linna luja on Jumala» kaikuu
yliopiston rappusilta senaatin rappusille, helähtää takaisin
Nikolainkirkon seinistä. Kaikki seisovat lakittomin päin.
Järjestyksenvalvoja paljastaa hänkin päänsä ja seisoo lakki kämmenellä
kuin kenttärukouksessa.

--Se oli kaunis virsi...

Hän panee hitaasti hatun päähänsä. Kyynel kiiltää hänen silmässään. Hän
kääntyy sitä salatakseen syrjin yleisöön, on katsovinaan kukkia patsaan
juuressa.

--Se oli ihmeen kaunis virsi...

Helähtää taas uusi sävel. Maammelaulu, päät paljastuvat uudelleen.

Järjestyksenvalvojan käsi lentää lakkiin kunniaa tehden. Mutta
yht'äkkiä hän säpsähtää, laskee alas kätensä, nostaa sen puoleksi,
laskee taas eikä näy tietävän, mitä tekisi.

Sehän on kielletty ... on tullut käsky olla kansallislaululle kunniaa
tekemättä...

Santarmit seisovat tuolla lakit päässä ja kädet suorina sivuilla...

Hän epäröi, taistelee, käsi nousee ja laskeutuu, koettaa pysähtyä lakin
liepeeseen...

Hän saa ehkä eronsa ... häneltä otetaan virkansa ... vaimo ja lapset
jäävät leivättömiksi... Kaikki muutkin järjestyksenvalvojat erotetaan
... myöskin eversti, ja lähetetään pois... Kuka tulee sijaan? Kuka
tulee järjestystä valvomaan? Santarmit nuo? Santarmit pannaan sijaan...

Käsi on vaipunut kupeelle, noussut ja laskenut.

Mutta yhä hartaammin, vakuuttavammin ja voimakkaammin vyöryvät
Maammelaulun sävelet säe säkeeltä tuhansista rinnoista.

--Se on _maani_ laulu! Se on kansani laulu! Kenelle minä kunniaa, jos
en sille!... Vaikka kaikki menköön ... vaikka mikä tulkoon: minä _teen_
kunniaa!

Käsi kimpoo lakin reunaan, pysähtyy, vakaantuu. Hän kääntyy kuin
komennussanan mukaan päin yleisöön, johon on seisonut syrjin. Ja
ennenkuin isänmaan virsi on lopussa, seisoo hän siinä tanassa kuin
valettuna paikoilleen, vankkana kuin pronssinen patsas, päin kansaan ja
takanaan perustuslakien kilpi. Tyyni rauha ja luja luottamus loistaa
hänen kasvoillaan, ja onnen ilme tuikahtaa hänen silmistään. Huulet
liikahtavat laulun viimeisten sävelten mukaan.

Väkijoukosta jostakin vilahtaa naisen käsi ylös, pienoinen kukkaskimppu
tekee ihmisten päitten yli kaaren ilmassa ja putoo järjestyksenvalvojan
jalkain juureen.

Hän kumartuu, poimii kukkaset ja laskee ne, eläköönhuutojen isänmaalle
kaikuessa, lakia suojelevan leijonan jalkain juureen.

1899.



IKUISET KUKAT.


Ihana on vilpitön tunteiden ilmaus, kaunis on kansan kiitollisuuden
uhri.

Keskellä kylmintä talvea, nietoksien alta ja tuiskujen läpi loihtii se
kukkaset esiin.

Se laskee ne surunsa seppeleenä muistojen haudalle, pyhittää ne
murheensa merkiksi hyvien töiden tekijälle.

Eikä se kuitenkaan suruansa ajattele, eikä kukat ole ainoastaan
kaipaukselle omistetut. Ne ovat toiveiden tarhasta poimitut, ja ne
lemuavat luottamusta parempiin päiviin.

Sentähden ne kylmänkään kiven päälle heitettyinä eivät palellu, eivät
kuihdu eivätkä lumeen peity. Sentähden käyvät ne yöllä uutta umppua
tekemään ja taas aamulla aukenemaan.

Uusi päivä tapaa uudet kukkaset patsaan juurella, ja kuitenkin ne ovat
aina samat. Ne ovat kuin se pyhä tuli temppelin alttarilla ennen
muinoin, joka ei saanut koskaan sammua, ettei suuri onnettomuus
isänmaata kohtaisi. Se palaa siinä milloin punaisena, milloin sinisenä,
milloin keltaisena liekkinä, ja koko kansan tyttäret sitä hoitavat ja
papittarina sen vaiheella vartiota pitävät. Jos se sammuisi, silloin
uhkaisi onnettomuus maata, sillä se olisi merkki siitä, että toivo on
sydämistä kadonnut.

Sentähden älköön sallittako tämän kukkien liekin koskaan sammua.
Loistakoot ne siinä päivästä päivään ja vuodesta vuoteen tuoksukoot,
kunnes kaikki on taas, niinkuin oli ennen. Muistuttakoot ne siitä, mitä
meillä oli ja mitä meiltä otettiin.

Ja sentähden kantakaamme sinne kevään ensi vuokko ja syksyn viimeinen
kanerva ja tuokaamme sinne kesäisten lehtojemme tuoreimmat tuomet ja
niittyjemme hempeys ja luhtaisten rantojemme lempi. Ja talvet pitkät
hoitakaamme majan matalimmankin ikkunassa kukkaa--keisarivainaan.

Älköönkä kukaan kotoaan matkalle lähtiessään unohtako ottaa käteensä
kukkaskimppua, älköönkä sitä perille tultuaan jättäkö patsaan juureen
heittämättä...

Että toivomme aina yhtä vihreänä pysyisi, ettei menneiden muisto
koskaan mielestämme murenisi, eikä luottamus parempiin päiviin
lemuamasta lakkaisi.

1899.



LAULAEN.


Laulaen keväällä lintuset pesäänsä laittoivat, viserrellen kortensa
uuteen asuntoonsa kantoivat. Helisivät lehdot, ja työn riemua raikuivat
rannat.

Kulkija kuuli soittoa ilmasta ja luuli lintujen huolettomina oksalta
oksalle hyppivän.

Ja kuitenkin oli se heidän työaikansa kiireisin, eikä huoli huomisesta
sallinut heidän suven lyhyttä yötäkään levähtää.

Kun pesä oli valmis, vaikeni lintujen laulu, ja äänetönnä onnestaan
hauteli emo lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä, ja toverinsa kattoi
hänelle lempensä osoitteeksi kukkuran pöydän. Ja heidän onnensa oli
niin suuri, ettei ollut sävelin soitettavissa.

Mutta pesä särkyi, ja maahan putosivat hentoiset munat ja kivihin
murskautuivat. Mutta ei istunut emo oksalle itkemään eikä vaurioitansa
valittamaan. Uutta pesää hän kohta laittamaan lensi, ja entisen
työvirren tovereineen viritti. Viritti virren ja soitti sävelen niin
syvän ja sulavan, että ihmetellen kuuntelivat sitä ilmojen asukkaat ja
ihastuen riensivät kilvan apuansa antamaan ja särjetyn pesän sijalle
kortensa kantamaan. Vaikka jo syyskesän tulleen tiesit, niin keväisessä
lehdossa taas kulkevasi luulit.

Eikä lakannut laulu, eikä sortunut soitto, ennenkuin oli uusi asunto
valmis ja emo taas siinä lämpimin rinnoin ilojensa hedelmiä hautoi.

       *       *       *       *       *

Laululla sinut, Suomeni, horroksistasi herätettiin, suuret runoniekat
soittivat kanneltansa kansani korvaan, ja esi-isien vanhat virret unen
silmistäsi ajoivat.

Ja kansan nuoriso kulki kylästä toiseen niitä toistellen. Luulit heidän
huvikseen huhuavan, ja he vain kiviä kantoivat yhteisen pesämme
perustukseksi ja almuja anoivat isänmaan alttarille.

Seinät nousi, katto kohosi, ja pian liehui valistuksen lippu tuhansien
kotien harjoilla.

Särkyi Suomelta pesänsä ... puhkesi pohja...

Eikä ennen särkyä ehtinyt, kun jo taas raikuu kunnailta rakentajien
laulu...

Näen suoriutuvan siivilleen Suomeni laulajain parven, näen neitosten ja
valkolakkisten nuorukaisten nousevan ja salojen keskeen kiirehtivän.
Laulu soi suurissa saleissa, ja kaiku vastaa majan matalimmankin
ovelta.

Laulaen usmat erämaista ajamme ... laulaen salot taas toivojemme
sinehen puemme.

Laulaen roudan rinnoistamme sulatamme, laulaen rauniokivet rahaksi
leimaamme...

Laulaen, Suomi, sun särkyneen pesäsi korjaamme...

1899.



MITEN LUMEN VALTA VOITETTIIN.

Sisämaassa maaliskuulla 1899.


Ei muisteta täällä aikoihin olleen niin paljon lunta ja niin korkeita
kinoksia kuin tänä talvena. Se sama lumimyrsky, joka tämän kuun 18 p:nä
katkaisi paluumatkan suurelta Suomen lähetystöltä, on riehunut
täälläkin maan sydämessä vielä hurjemmalla raivolla ja vielä
suuremmalla voimalla kuin Etelä-Suomessa. Kaupungit ja kylät näyttävät
siperialaisilta jurttakyliltä, joista savu nousee katoilta kuin
lumimättäiden keskestä. Pikkumökit ovat niin ummen peitossa, että on
täytynyt ruveta kaivamaan tunneleita ovien ja ikkunoiden eteen. Kujat
ja solat ovat lunta niin kukkuranaan, että aidanseipäitä tuskin näkyy.
Jäillä on tie kuin korkea harju. Jokainen vastaantulija on epäluuloa
herättävä vihollinen, joka uhkaa kaataa kumoon reet ja hevoset.

Näyttää siltä kuin tämä lumijättiläinen olisi yhdellä ryntäyksellä
tahtonut lyödä alleen koko maan, pysähdyttää kaiken liikkeen ja sitten
hiljaa ja varovasti haudata ja tukehuttaa kaiken elämän ja lopuksi
kevättulvain tullen yht'äkkiä riipaista mukanaan mereen vangitsemanaan
saaliina pellot, niityt, myllyt, tehtaat...

Näyttää siltä kuin olisi se ollut talvenhaltijan totinen aikomus ja
niinkuin se siinä aikomuksessa alussa olisi onnistunutkin...

Sillä kaikista kertomuksista päättäen valtasi kauhu kansan, vaikka
näillä seuduilla kyllä vanhastaan on pahoihinkin pyryihin totuttu. Ei
osattu mihinkään liikkua, ei päästy naapuriinkaan, ei tiedetty,
elettiinkö siellä vai oliko tuiskuun tukehduttu--ajateltiin vain
säälillä ja pelolla ja vavistuksella matkalla olevia, joiden kohtalosta
ei mitään tietty. Oltiin kuin piiritetyssä talossa, jonne vainolainen
on tiet sulkenut ja jota se metsän rannasta väijyy.

Vähitellen alettiin kuitenkin tointua ja tuumailla, mitä olisi tehtävä.
Lyhyt hetki ajateltiin sitä ja luotettiin siihen, että kai viranomaiset
pitävät huolta siitä, että ainakin valtatiet tulevat kuljettavaan
kuntoon. Niidenhän on asia katsoa, että ne, jotka ovat ottaneet teiden
aukipidon urakalle, tekevät velvollisuutensa. Siellä täällä ovat
lumireet olleetkin liikkeessä, mutta liukuneet kovien kinosten yli
niihin juuri ollenkaan uppoamatta, jättäen pehmeämmillä paikoilla vain
pieniä töyräitä kuin heikkoja vastalauseita lumen valtaa vastaan.
Lapioihin, jotka ovat tehoisat aseet suurten tuiskujen jälkeen ja jotka
tekevät ihmeitä silloin, kun Suomen valtion rautateiden veturiauratkaan
eivät mitään voi, eivät viranomaiset ole käskeneet tarttua, vaikka
heillä vanhain asetusten mukaan siihen olisi ollut oikeus--lienevätkö
sen sitten tehneet näiden hankihirviöitten pelosta vaiko säälistä
kansaa kohtaan, säästääkseen sitä uusista rasituksista. Sentähden
seisovat kinokset täällä yhä yhtä korkeina kuin ennenkin ja saanevat,
ainakin mitä virallisiin toimenpiteisiin tulee, seistä siinä siksi,
kunnes Herran päivä ne kerran sulattaa.

Mutta usein tapahtuu, että kun viranomaiset jolloin kulloin eivät ole
tehtävistään selvillä--mikä sattuu tavallisesti juuri silloin, kun
heidän apuaan kipeimmin kaivattaisiin--keksii kansa itse jonkin keinon
itsensä auttamiseksi. Se kyllä miettii muutamia päiviä, joskus
viikkojakin, mutta lopulta ratkaisee se pulmansa omalla tehokkaalla
tavallaan.

Ja niin se teki nytkin. Ihmisten _täytyi_ päästä liikkeelle ja ne
pääsivätkin.

Vaikka hiihtäminen viime aikoina on ollut suuresti vähenemässä,
paikoitellen melkein unohduksissa, teitten kunnossapito kun on vuosi
vuodelta parantunut, on täällä kuitenkin joka talossa ollut sukset,
jopa kahdetkin. Joskaan niitä ei tavallisina talvina ole yleisemmin
tarvittu, ovat talojen vanhukset niitä kuitenkin kaikessa
hiljaisuudessa huolellisesti hoitaneet ja joka kesä tervailleet, sillä
eihän koskaan voi olla varma siitä, _milloin_ taas läpipääsemättömän
lumen sataa ja milloin näitä taikakaluja tarvitaan.

Ja nyt otettiin ne kuin orrelta alas, ja ihmeellinen oli se vaikutus,
minkä ne tekivät. Nuo nietokset, joita oli luultu murtumattomiksi
muureiksi, muuttuivat yht'äkkiä kaiken yhteyden nöyriksi välittäjiksi
ulkomaailman kanssa. Ne muuttuivat siksi sillaksi, jota myöten ihmiset
keveästi kuin tuulen kantamina liukuivat toistensa luo.

Hankien hankaluudesta on tullut matkamiesten mukavuus. Välit talojen
välillä ovat lyhenneet. Tiet, jotka ennen kulkivat kierrellen ja
kaarrellen, vievät nyt suorina viivoina halki korpien, yli järvien.
Hiihdännän ponnistelu, pakko luottaa vain omaan itseensä ja omiin
suksiinsa ja tieto siitä, että kunkin oma voima on hänen ainoa
auttajansa, on saanut mielet hilpeiksi ja rinnat reippaiksi. Ihmiset
ovat yht'äkkiä käyneet toisilleen ystävällisemmiksi ja keskinäisissä
suhteissaan herttaisemmiksi. Vastaantulija ei ole enää vihamies, joka
sinut tiepuoleen ajaa, vaan ystävä, joka sinulle on uran avannut ja
sinä hänelle. Etäisimmätkin ovat kuin naapureita, ja kuulumiset
kulkevat talosta toiseen nopeammin kuin koskaan ennen.

Se suuri lumivaippa, jonka pelättiin hautaavan alleen ja ihmisiä
erottavan, onkin vain kohottanut ja yhdistänyt. Lumenhaltijan ilkeät
aikomukset ovat häpeään tulleet.

Tekeehän tuo vielä raskaammissa kotiajoissa haittaa hiukan.
Heinäkuormat täytyy panna pienemmät kuin ennen, ja hirsien veto useihin
uudisrakennuksiin on täytynyt jättää toisiin.

Mutta kahteen paikkaan on keli nyt livakampi kuin on koskaan ollut--
kirkkoon ja kouluun. Niiden ympärillä seisoo suksia ja sauvoja kuin
keihäitä sotaleirissä. Ja kuta korkeammalle kinokset kohoavat--ja
yhähän ne vain kohoo, sillä talven selkä ei ole vielä taittunut--sitä
enemmän sakenee suksimetsä kirkkojen seinämillä ja koulujen pihoilla.

1899.



KOLMIVALJAKKO.

Sisämaassa sen suuren lumipyryn jälkeen maaliskuulla 1899.


Hiihtelimme tässä eräänä pyhäiltana vähän aikaa sen suuren lumipyryn
jälkeen hiljalleen liukkaita hankia ja kiittelimme näitä
kulkuneuvojamme, joilla näkyi pääsevän, olipa keli millainen tahansa,
kun alkoi kuulua outoa melua maantieltä päin, jonka poikki latumme
kulki. Siellä huudettiin ja pauhattiin ja isoäänisiä aisakelloja
soitettiin.

Päätimme sodan syttyneen siitä, että kaksi vastaantulijaa ehkä oli
joutunut tiestä tappeluun, ja riensimme hätään. Mutta kun tulimme luo,
emme tavanneetkaan kuin yhden matkamiehen mellastamassa. Mutta hän oli
kyllä sitä kummallisempi kulkija. Ei ole ainakaan täälläpäin semmoisia
laitoksia ennen nähty.

Siinä oli iso kuomureki, leveä kuin laiva, kallellaan lumessa. Kuomun
sisässä istui sen täyteinen parrakas, lihava, kiiltonappinen
herrasmies. Reen kupeella oli vyötäisiään myöten hangessa hänen
kuskinsa, isolakkinen, pitkähihainen ja leveähelmainen, joka,
koettaessaan omin voimin päästä ylös, vaipui vain yhä syvemmälle.
Hevosista, joita oli kaksi suurta konia ja yksi pienempi keskellä, oli
pienin tiellä poikkiteloin mahansa varassa, suuret tiepuolessa
lautasiaan myöten lumessa. Aisat olivat katkeilleet ja suitset
sekaantuneet.

Ummikko herra ärjyi outoja sanoja kuskille. Kuski, joka osasi hiukan
suomea, noitui hevosiaan, jotka vaahtoon asti ponnisteltuaan nyt eivät
enää yrittäneetkään ylös; noitui rekeään, jonka toinen jalas oli
vaipunut syvälle lumeen; noitui tietä, joka todella olikin kelvoton
semmoisilla ajopeleillä kulkea; noitui lomaan herraansakin ja lopuksi
meitä kaikkia, jotka emme olleet tien kunnossa pidosta paremmin
huolehtineet.

--Kaikenlaisilla konkareilla sitä pitääkin ajaa ... sanoinhan minä jo
lähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään ... mokomat
valjakot ... luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä
ajavansa ... joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä... Ja te sen
moukat siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että
herrat ajamaan pääsisi... Herra, herra, mitä me teemme?

Herra murahti jotakin...

--Selkään uhkaa teitä antaa!--Selkäänne sietäisittekin!--Ka, miksette
auta!--Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta!

Miehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä
yrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin.

--Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain
keliä koettelemaan?

--Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille
vielä keliä näytämme?

Hän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä
nosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui
kurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän
selälleen hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän
parran häntää lumesta.

--Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat piiskan
käyttämisestä hiukan närkästyneet...

--Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat
nämä tämmöiset aseita, joita täällä ei ole totuttu tottelemaan. Täällä
meidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla
käytöksellä.

Hän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa
vyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei
kyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään
kohottelemaan.

--Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen
teette, lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole
sitä ennen tehneet.

--Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä Lappiin.

--Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen.

Kuski raapi korvallistaan.

--Läpi Suomen ... helkkari...

--Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä
kesään ... kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos
ne luotaisiinkin...

--Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä!

--Ka, pääseehän siitä ... tasainen on taival... eivät kivet kolaja ...
ei muuta kuin vähän upottaa...

--Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti ... eikä
kuin yhä pahenee... Saamari sentään!

--Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on
lähtenyt?

--Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn!--Kas niin, vetäiskää
samalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh!--Määräkö? Vieläkös!
Ylpeillessään se vain lähti ... Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja
rekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne
pelit paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään
omiaan.--»Kyllä minä opetan kehumaan!» sanoi.--»Näytetään tsuhnoille!»
sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen...

--Sitä tuli jo vähän liiaksikin!

--Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat
joka askelella...

--Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.

--Sitähän sanoin... Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä
reellä, sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei
auttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.

--Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?

Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.

--Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy
oikein, niin ei lähde siitä koko talvena ... siihen ruokansakin
kannattaa ... teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi,
rukoilisitte polvillanne: »Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille
tien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta
tietä tukkea», niin sitten hänestä pääsisitte ... niin täytyy minun
tehdä, kun mitä tahdon saada aikaan.

--Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme ...
olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo ... yhdentekevä meille on...

--Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko
tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan
lapiollista luotu! kiivastui kuski taas.

--Ei ole tämä pyry meidän nostamamme ... sieltäpä se teidän ilmoilta
pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi
herjennette, niin saatammehan auttaa ylös ... pakkoa ei ole!

--Se panee pakon!

--Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien
täyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä
toisillekin, se on asetus.

--Älkää olko tyhmiä ... ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee ...
siitä vielä paha seuraa, jos niskoittelette ... minä tiedän nämä
Pietarin herrat; olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän
asetuksistanne! Eivät ne rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat
teidät teitä levittämään. Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en
neuvoisi, jos en tietäisi ... teidän parastanne tarkoitan ... tulkaa
Inkeriin, niin näette!

Ukot epäröivät.

--Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta
lapioimaan...?

Mutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut, melkein
kiivastui:

--Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen
niskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio
kädessä tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla
peleillä kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei
niillä päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan!

--Olkoon sitten aloillaan!

Miehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä.

Mutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni
kuului ystävällisemmältä.

--Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon
lapioimisesta, kun vain autatte... Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin
pyytämällä pyytää...

--No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti
haastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan ... autetaanhan me ... pojat
hoi!

Eikä se ollut kuin keikaus vain, kun hevoset oli hyppyytetty tielle ja
reki nostettu kohdalleen. Kiireessä oli se tosin tullut käännetyksi
jäljelleen päin, mutta sitä ei herra näyttänyt huomaavan.

Miesten esityksestä vedettiin nyt kuomu ja herra sen sisässä lähimpään
taloon, sillä maantiellä olisi ollut mahdoton valjastaa.

Mutta kun alettiin talon pihalla valjaita tarkastaa, niin huomattiinkin
niiden olevan niin epäkunnossa, ettei ollut ajattelemistakaan niiden
kanssa taipalelle lähteä. Ei ollut muita ehyitä ajokaluja kuin suitset
ja riimut ja ruoska.

Kuski haasteli jotakin herransa kanssa, osoitteli rikkinäisiä valjaita,
rekeä ja hevosia, ja pyysi viimein saada pienemmän reen talosta
lainaksi ... tämän omansa hän jättää sijaan.

Saatiinhan reki, antoihan isäntä toki, veti esiin parhaan kirkkorekensä
... »Herra on hyvä ja istuu siihen ... kyllä siihen mahtuu vaikka
pitkälleen.»

Herran tyynyt ja nahkaset siirrettiin isännän rekeen, ja sitten hänet
itse siihen mukavaan asentoon pitkälleen sijoitettiin. Ei hän mitään
virkkanut, mutta ei äijän äkäiseltäkään näyttänyt. Reen eteen
valjastettiin se hänen hevosistaan pienin, joka nyt lähemmin katsoen
huomattiin olevan suomalaista rotua, vaikkemme sitä outojen valjaiden
alta olleet äsken semmoiseksi tunteneet. Konkarit sidottiin
marhaminnasta reen perään. Aisoihin ja länkiin ja luokkiin kiinnitti
kuski omat kulkusensa, ettei heidän toki luultaisi kokonaan Suomen
kyydillä ajavan, niinkuin sanoi.

Rinnusta kiinni vetäessään puhui kuski hevosen kaulan alitse isännän
korvaan, joka häntä auttoi:

--Älkää olko tietääksennekään, mutta minä käännytänkin sen tästä
takaisin ... ei se sitä huomaakaan, sama sille, minne ajetaan, kunhan
ajetaan ... luulee läpi Suomen ajaneensa, kun kotona ollaan, ja antaa
hyvät juomarahat, kun näin pian päästiin ... näkyy jo saaneen tarpeensa
Suomen teistä ... saatte olla huoletta, ettei enää tule takaisin...

Mutta ohjiin tarttuessaan ja kuskipukille hypätessään huusi hän meille
kuin viran puolesta:

--Pois tieltä, kollot! Herra käskee sanoa, että kun hän ensi talvena
tulee, kuulette siitä jo edeltäpäin, saatte jo viikkoja ennen luoda
tien kahta syitä leveäksi ja itse seistä kahden puolen hatuttomin päin
kunniaa tekemässä! Hyvästi, tsuhnat!

--Onnea matkalle! huusimme kaikki yhteen ääneen heidän jälkeensä.
Käykää vain vastakin talossa! Parhaina vieraina teitä pidämme, kun
taidolla tulette ja maassa maan tavalla kuljette!

1899.



NIEMEN ÄIJÄ.


Hän oli omituinen ukko ja erosi suuresti vanhan paroonin muista
alustalaisista. Hän oli pienikasvuinen, tihrusilmäinen, vähän
vääräsääri, juureva, harvapuheinen ja hidas eikä yleensä erittäin
rakastettava. Paroonin muiden alustalaisten kanssa ei hän koskaan
seurustellut eikä nauttinut heidän suosiotaan.

Mutta vanha parooni piti hänestä ja suosi häntä ilmeisesti. Hän oli
antanut ukolle asumapaikaksi erään niemen samasta järvestä, jonka
rannalla hovin kartanokin oli, ja siitä sanottiin ukkoa Niemen äijäksi.

Siihen hän oli tupasensa rakentanut, ja sekin oli erilaisempi kaikkia
muita tupia paroonin aluskunnassa.

Parooni, joka oli harvinaisuuksien keräilijä ja kokeili kaikenlaisilla,
soudatti itsensä usein vieraineen ukon niemeen tätäkin »harvinaisuutta»
heille näyttääkseen. Kaiken maailman korkeat herrat saivat silloin
nähdä, mitä eivät olleet koskaan ennen nähneet. Saivat nähdä
sisäänlämpiävän pirtin, joka oli samalla sauna ja riihi ja joka
kuitenkin oli niin puhdas ja soma, etteivät osanneet kyllin kiitellä.
He tulivat melkein liikutetuiksi ukon luona istuessaan ja hänen tyyntä
ja älykästä puhettaan kuunnellessaan ja haikailivat aina lähtiessään
sitä, etteivät saaneet sinne iäkseen jäädä ja elää muusta maailmasta
erillään tässä yksinkertaisessa majassa. Ukon kaikki kapineet ja
työkalut, niinkuin puukupit, astiat, kirveet, mutta erittäinkin
tuohesta tehdyt kopsat, virsut ja kontit, jotka kaikki olivat hänen
omia tekemiään, olivat heistä aivan erinomaisia. Kaikkia niitä näytteli
parooni kehuen, melkein niinkuin olisivat ne olleet _hänen_ tekemiään,
ja lisäsi aina ylpeillen, että siinä on ainoa ihminen koko hänen
laajalla alueellaan, joka tulee omillaan toimeen, joka ei koskaan
mitään pyydä ja jolle ei koskaan ole tarvinnut mitään apua antaa. Ja
hän rakasti sen johdosta päätellä ja selitellä, että kun joku
alunpitäen on saanut oikein luottaa omaan itseensä ja kun hänelle yhä
edelleenkin oikeus ja tilaisuus siihen annetaan--niinkuin hän on tälle
äijälle antanut--on semmoisesta tilanhaltijalle paljon suurempi hyöty
kuin kymmenestä muusta, jotka kyllä ehkä suuremman veron maksavat,
mutta joita täytyy vähän väliä tilan puolesta auttaa ja holhota. Se oli
paroonin mieliohjelma tämä, jota hän oli koettanut toteuttaa muidenkin
suhteen, vaikkei menestys vielä ollut toiveita vastannut, ne kun kaikki
muut, paitsi tämä ainoa äijä, olivat tottuneet kaikissa puutteissaan
häneen ja aina vain häneen turvaamaan. Sentähden sanoi hän tämän yhden
vanhan ukon tuottavan itselleen suurempaa iloa kuin kaikki muut sadat
alustalaiset yhteensä.

Lähtiessään ukon luota näytteli parooni vielä vierailleen ukon
»vaakunaakin». Se oli karhun kuva, joka oli puuhun leikattuna naulattu
oven päälle ja joka seisoi kahdella jalalla viiritangonkin päässä tuvan
katolla.

--Hän kuvittelee olevansa hiukan niinkuin aatelia ... vaakuna aivan
niinkuin minulla itsellänikin porttini päällä ... en ole tahtonut sitä
viatonta iloa häneltä kieltää, varsinkin kun ukolla on tavallaan oikeus
karhun kuvan käyttämiseen tämän tupansa katolla. Tällä samalla sijalla,
missä pirtti on, oli ennenmuinoin karhun pesä. Hän tappoi karhun ja
pyysi itse saada tehdä havumajan siihen, kunnes saisi tupansa
valmiiksi. Sen jälkeen eivät ole kontiot hovin karjaa repineet, ja
palkinnoksi siitä annoin minä hänelle tämän niemen, joka ennen oli
ollut osa metsästyspuistoani ja johon en sen vuoksi ole torppareita
ottanut. Pientä riistaveroa vastaan--eikä niin aivan pientäkään, sillä
ukko pitää melkein läpi vuoden meidät linnussa ja kalassa--on hänellä
oikeus täällä kaskia hakata, mutta kukaan muu ei saa täältä puutakaan
kaataa. Toiset aluskuntalaiset siitä nurisevat ja ovat suutuksissaan
varsinkin siitä, etteivät saa tällä niemellä kalastaa eivätkä
metsästää. Tässä on mainio kalavesi ja hyvä teerimetsä talvella. Joskus
koettavat he ukolta salaa täällä pyydystellä. Mutta silloin nousee äijä
villiin ja tulla köpittää valittamaan. Minä annan aina oikeuden ukolle,
sillä minä tahdon, että hänen saamiaan etuja ja oikeuksia pidetään
arvossa.

Ja näin puhuttuaan lisäsi vanha parooni vierailleen:

--Ja minä toivon, että, jos kuolen ennen kuin ukko, poikani pitää
tahtoani pyhänä ja antaa ukon elää koskemattomassa pesässä
kuolinpäiväänsä saakka.

       *       *       *       *       *

Vanha parooni kuoli ennenkuin Niemen äijä, ja nuori parooni peri
esi-isäinsä hovin kaikkine maineen ja alustalaisineen. Äijä suri
vilpittömästi hyvää isäntäänsä ja muisteli kaihoisin mielin hänen
hyvyyttään.

Nuorta paroonia ei hän ollut nähnyt kuin lapsena, sillä mieheksi
tultuaan oli tämä enimmän aikansa asunut ulkomailla, vaikka kyllä oli
kuullut lempeäluontoiseksi mieheksi häntäkin mainittavan. Oli hovin
huvivenhe joskus ohitse soutanut, mutta ei vielä milloinkaan maihin
laskenut.

Sentähden ilostui ukko suuresti, kun eräänä kesäpäivänä muutamia vuosia
vanhan paroonin kuoleman jälkeen näki tutun venheen lähtevän liikkeelle
hovin rannasta toiselta puolen järven ja soutavan suoraan nientä kohti.

Arvaten nyt nuoren paroonin sieltä vihdoinkin tulevan isänsä vanhaa
ystävää tervehtimään, riensi hän niemen nenään vastuuseen ja asettui
seisomaan kivelle, jossa ennen aina oli vanhan parooninkin venhettä
vastaan ottanut ja sen kokan kivien lomitse rantaan ohjannut.

Mutta ne eivät laskeneetkaan siinä kohden maihin, eivät näkyneet häntä
huomaavankaan, kulkivat vain hoilaten ja nauraen ohi ja astuivat vasta
niemen kainalossa lahden pohjassa maihin. Niitä oli puolikymmentä
nuorta herraa venheessä. Yksi istui keskellä venhettä muita ylempänä,
muut tuhdoilla alempana. Perässä olija oli sotaherraksi puettu,
soutamassa oli kartanon isäntärenki ja kokassa seisoi kolme isoa
koiraa, ahneesti maihin vainuten.

Koirat hyppäsivät ensiksi maihin, niin että vesi jaloissa roiskui.
Sitten soutaja ja herrat. Niillä oli kaikilla pyssyt ja ne olivat
nähtävästi tulleet metsästämään. Miettiessään, mitä hänen olisi
tekeminen, mennäkö vastaan vaiko jäädä tupaansa odottamaan, kuuli ukko
ulahduksen metsästä ja hetken kuluttua tulivat koirat avosuin jänistä
edellään ajaen. Jänis turvautui tuvan suojaan ja siinä nitistivät
koirat seinää vasten sen hengiltä. Ukko tunsi jäniksen
elättijäniksekseen, joka oli jo monta vuotta hänen tupansa ympärillä
asustanut. Samassa tulivat herratkin metsästä juosten. Niistä ei ollut
yksikään vanhan paroonin näköinen ... ei se toki vanhan paroonin poika
tuolla tavalla taloon tulisikaan ... mitä lienevätkään muita herroja...
Ja ukko oli vähän närkästynyt, kun kysyä kivahti:

--Kenen luvalla te täällä koirillanne minun elättejäni revitätte?

--Kenen luvallako? toisti eräs herroista hiukan ihmeissään. Eikö tämä
ole kartanon maata? Mutta kuka _sinä_ olet, ja kenen luvalla sinä olet
täällä?

--Minä olen se Niemen äijä, ja luvan täällä olemiseen antoi minulle
vanha parooni ....

--Minä olen kartanon uusi vouti.

--En tuntenut, kun en ole ennen nähnyt.

--Nyt hänet tunnet!

--Se on se vanha höperö, jota vanha parooni aikoinaan suosi niin, että
hän näyttää menettäneen kaiken kunnioituksensa--selitti se sotapukuun
puettu herra, joka oli istunut venheen perässä.--Se on yksi hänen
»harvinaisuuksiaan.»

--Joka meidän siis on lupa realiseerata niinkuin kaikki ukko vainaan
muutkin kokoelmat.

Herrat nauroivat voudin sukkeluudelle; ja kun koirat samassa saivat
uuden jäniksen ajaakseen, riensivät herrat haukkua kohti.

Ukko jäi seisomaan tupansa ovelle. Hän kuuli pauketta ja huutoja ja
kaadettujen jänisten rääkynää ja koirain tappelua saaliista. Ja hän
ajatteli niitä aikoja, jolloin vanha parooni itse oli istunut hänen
vieraanaan ja kiitellyt hänen pirttiään ja kehunut vierailleen hänen
kapineitaan. Ajatteli sitäkin, miten hän nyt veronsa maksaa, kun herrat
itse ottavat kaikki, mitä oli otettavissa. Ajat olivat hänen mielestään
melkoisesti muuttuneet.

Vihdoin lakkasi laukominen metsässä, ja herrat ja koirat tulivat
takaisin tuvalle. Lupaa kysymättä ja häntä itseään huomaamattakaan
kantoivat he pirtistä ulos pöydät ja penkit ja asettuivat pihamaalle
eväitään syömään ja juomiaan nauttimaan.

--Olkoot, tottapahan menevät, kun aikansa elämöivät, ajatteli ukko ja
istahti loitommalle.

--Kahdeksan jänistä kahdessa tunnissa! puhuivat herrat. Tulos ei ole
huono. Meidän on tultava tänne joka vuosi. Mutta on se vähän
vanhanaikainen tämä metsästyspaviljonki!

--Se on revittävä ja sijaan rakennettava uusi, sanoi vouti mahtavasti.
En ole joutanut tästä asiasta ennemmin huolta pitämään.

Ukko ei malttanut enää olla vaiti.

--Tätä _ei_ revitä, sanoi hän astuen esiin.

--Sinäkö sen kiellät?

--En minä, vaan vanha parooni. Tämä tupa on oma rakentamani, ja minulla
on lupa sen päälle, että saan siinä asua kuolinpäivääni.

--Minä teen tällä maalla mitä tahdon. Ettet kuitenkaan tulisi mitään
kärsimään, annan sinulle luvan asua uudessa paviljongissa ... ja se on
jo enemmän kuin ansaitset. Jos et siihen tyydy, saat mennä tiehesi.

--En tyydy! Enkä mene tiehenikään.

--Häädämmekö hänet heti? kysyi se sotilaspukuun puettu mies.--Pontus!

Yksi herrain suurista koirista kohotti jo päätään ja murahti.

--Antakaa hänen olla! sanoi vouti. Ukko on houkko.--Sääli, ettette
sallinut ... se olisi mennyt yhdessä käden käänteessä.

Hän oli sytyttänyt sikarinsa, pistänyt kädet taskuunsa ja oikaisi
jalkojaan mukavaan asentoon pöydän alle. Silloin sattuivat hänen
silmänsä karhun kuvaan tuuliviirissä.

--Mitäs tuo on? Ja tuo toinen oven päällä?

--Se on hänen »vaakunansa», selitti isäntärenki. Hän kuvailee olevansa
aatelinen.

--Oliko hänellä siihenkin paroonin lupa?

--Vanha parooni oli leikkisä mies...

--Siitä ainakin sallinette minun tehdä lopun samassa. Vai tahdotteko
itse?--ja sotapukuinen herra ojensi pyssynsä voudille.

--Olkaa vain hyvä! sanoi tämä.

Sotapukuinen herra tähtäsi ja laukaisi alas karhun kuvan viirin
nenästä. Toinen laukaus lohkaisi saman kuvan oven päältä.

--Kaksi karhua ja kahdeksan jänistä! Pankaa, isäntärenki, nämäkin
jahtilaukkuun!

Herroista oli se niin hauskaa ja sukkelaa, että he sille nauraa
hohottivat.

Ja kun heidän huomionsa kerran oli kiintynyt ukon tupaan, niin
ryhtyivät he sitä lähemmin tarkastamaan. He vetivät esiin tuohesta
tehdyt kontit, virsut ja kaikki muut ukon tekemät omituiset kapineet
... mokomia hullunkurisuuksia he eivät olleet ennen nähneet. Koko
tuparakennus oli heistä sekä ulkoa että varsinkin sisästä mustine
seinineen ja nokisine kattoineen kauhean ruma ja typerä.

--Mitäs herrat sitä moittii, kun se kerran minulle kelpaa, uskalsi ukko
muistuttaa.

Herrat eivät olleet häntä kuulevinaankaan.

--On se nyt häpeä, että tämmöinen musta kummitus on tässä kartanon
kauneimmalla niemellä itse hovia vastapäätä ... ajatelkaa, minkä
mainion vaikutuksen tekisi tässä uudenaikainen metsästyshuvila
ampumaparvekkeineen ja tähystystorneineen...

--Mutta sehän on jo päätetty, kuulittehan, että tämä on jo tuomittu
revittäväksi!--sanoi vouti hiukan närkästyneenä siitä, että hänen ehkä
luultiin tätä tämmöistä suosivan.--Isäntärenki, jo huomenna on tämä
harakanpesä purettava!

       *       *       *       *       *

Siitä tuli kuitenkin kartanon voudille enemmän puuhaa ja ikävyyksiä
kuin hän oli aavistanutkaan. Renkien täytyi tulla ilmoittamaan, ettei
Niemen äijä lähtenytkään tuvastaan ilman laillista häätöä.

--Hankkikaamme laillinen häätö heti paikalla!

--Käräjät alkavat vasta syksyllä.

--Pyydämme välikäräjiä!

Vouti sai aikaan välikäräjät, mutta kun ukko näytti toteen, että
hänellä oli vanhan paroonin lupa asua tuvassaan kuolinpäiväänsä,
kumottiin kanne kihlakunnanoikeudessa. Vouti valitti hoviin, mutta hovi
vahvisti kihlakunnanoikeuden päätöksen. Vasta senaatti tuomitsi tuvan
revittäväksi, koska sen asujalla ei muka ollut näytettävänä kirjallista
kontrahtia.

Vouti lähetti renkinsä vielä kerran häätämään Niemen äijää, mutta nämä
tulivat vielä kerran takaisin sen sanan kanssa, että ukko ei ole
tietävinäänkään. Vanhan paroonin sanaa ei voi muka peruuttaa kukaan muu
kuin parooni itse, mutta kun parooni on kuollut... Pitääkö heidän
käyttää väkivaltaa?

--Ottakaa pois ovet ja ikkunat!

Mutta seuraavana päivänä tultiin ilmoittamaan, että ukko on kiivennyt
uunille ja nukkuu siellä turkki korvissa eikä ole niinä miehinäänkään.

--Repikää katto, ja jos se ei auta, purkakaa seinät!

Rengit tekivät työtä käskettyä, mutta kun he aamulla tulivat tekonsa
vaikutusta tarkastamaan, kömpi ukko ulos uunistaan ja kehui olleen
vähän liiaksikin lämpimän.

--Onko meidän revittävä uunikin?

Vouti käski kiukuissaan repiä uuninkin.

Ja uuni revittiin ja ukon täytyi viimeinkin taipua. Hän kokosi
tavaransa ja lähti.

Mutta kauaksi ei hän mennyt.

--Tupani saitte hävitetyksi, mutta nientäni ette saane, sanoi hän.

Ja ihmeekseen näkivät kartanon rengit äijän alkavan kantaa kapineitaan
suuren kuusen alle, joka oli tuvan takana. Hän teki siihen tulen ja
hakkasi havuja vuoteekseen.

--Siihenkö aiot jäädä?

--Olen minä ollut tässä yötä ennenkin ... tämä on sen vanhan karhun
pesä, jonka kaadoin kartanon karjaa hävittämästä. Siirryin tästä
silloin tupaani ja nyt olen siirtynyt tuvastani tähän. Vuoroin
vieraissa käydään. Viekää terveisiä kartanon herroille, että karhu on
taas pesässään eikä lähde ampumatta.

Isäntärenki kertoi voudille, että nyt oli ukko viimeinkin häädetty
tuvastaan, mutta ukon terveisiä hän ei vienyt perille.

Vouti huokasi helpotuksesta, että tämä ikävä juttu vihdoinkin oli
päättynyt, sillä vanhan Niemen äijän häätäminen oli jo alkanut herättää
kiusallista huomiota ei ainoastaan omalla paikkakunnalla, vaan myöskin
ulkopitäjissä. Yleinen mielipide oli, muutamien suurimpien kartanojen
vouteja lukuunottamatta, joilla oli itselläänkin rettelöitä
alustalaistensa kanssa, Niemen äijän puolella.

Uuden metsästyshuvilan rakentamisesta revityn tuvan paikalle ei
kuulunut mitään. Kartano tarvitsi nähtävästi rahansa tähdellisempiinkin
tarkoituksiin, ja niin unohtui vähitellen koko asia ja Niemen äijä
kanssa.

Mutta jo seuraavana aamuna häätämisensä jälkeen rupesi äijä rähjä
uudelleen tupaansa rakentamaan. Kivijalka kun oli jäänyt kiireessä
särkemättä, ei siinä suurta vaivaa ollutkaan. Kaikki vanhat hirret
sovitteli hän entisiin salvaimiinsa ja pani uusia sekaan, missä vanhat
olivat lahonneet. Suurin osa kattotuohistakin vielä kelpasi. Tupa tuli
ihan entisensä näköinen, eikä eroa muuta, kuin että ikkunat olivat
vähän suuremmat ja uuni ulos lämpiävä.

Kukaan ei häntä häirinnyt, sillä vaikka kartanon rengeille olikin
annettu käsky vanhan pirtin purkamiseen, ei heille oltu annettu kieltoa
uuden rakentamisesta. Voutikin siirtyi pois, ja uusi tuli sijaan.

Saatuaan tupansa kattopäälle kantoi ukko sinne kapineensa kuusen alta,
pystyttipä vielä sen harjalle viiritankonsakin siihen kiinnitettyine
karhun kuvineen.

1899.



KORPELAN UKOT.


Korpela oli Peltolan suuren kartanon syrjätila ja oli aikoinaan
perustettu sinne karjataloksi, jonne hovin lehmät joka vuosi
lähetettiin kesälaitumelle. Laitumen parantamiseksi viljeltiin
Korpelassa kaskeakin. Ensi alussa täytyi sitä ylläpitää hovista käsin
ja sieltä tuoda kaikki tarpeet. Mutta vähitellen kasvoi siitä erityinen
talo, joka tuli omillaan toimeen, ja kun se joutui vakaantuneeseen
viljelykseen, alkoi se kyetä päätilalle veroa maksamaan. Lopulta
kiinnitti se Peltolan paroonien huomiota siihen määrin puoleensa, että
he päättivät asettaa sinne vakinaisen maanviljelyskoulussa käyneen
pehtorin eikä tyytyä tavalliseen isäntärenkiin.

Korpela oli kuitenkin vielä siksi kaukana muusta maailmasta ja niin
yksinään siellä synkkien metsien ja autioiden soiden takana, etteivät
voudit kauankaan tahtoneet siellä viihtyä. Niitä täytyi sentähden tuon
tuostakin muutella, joka ei tietysti ollut isäntäin uusille
viljelyspuuhille eduksi. Korpela siitä vähemmin kärsi, sillä
viljelysolot olivat siellä sillä kannalla, että ne niin sanoakseni
kehittyivät itsestään niin paljon kuin kehittyä taisivat--soilta ja
kallioilta.

Vuosikausia oli Korpela nyt taaskin ollut ilman varsinaista pehtoria,
kun parooni vihdoinkin päätti lähettää sinne uuden hoitajan. Se kyllä
vaati vähän korkeanlaisen palkan, mutta lupasi siitä hyvästä pitää sitä
parempaa komentoa. Hän oli ennenkin ollut suurten herrain syrjätiloilla
voutina ja sanoi hyvin tietävänsä, miten niitä oli viljeltävä.

Korpelasta, jonne jo sinnekin oli saapunut tieto uuden pehtorin
tulosta, lähetettiin vaunut vastaan ja kuskit ja tien neuvojat. Päivän
pari kesti matka, ja karuja olivat kankaat ja veteliä suot kahden
puolen tietä ja ikäviä taipaleet. Tie oli kyllä kova ja kivetön, mutta
mutkikas ja mäkinen.

Perillä oli piha puhdas ja raput ja porstuat siivotut, niinkuin
Korpelassa ainakin oli tapana ne pitää, saati sitten, kun tuli niin
suuria vieraita. Jo veräjällä seisoi isäntärenki vastassa ja vei
vastatulleen tupaan, jonne koko aluskunta oli kutsuttu häntä
kohtaamaan.

Uteliain silmin katseli kansa siinä uutta käskijäänsä ja hörökorvin
kuunteli, mitä olisi sanottavana ja mitä terveisiä tuotavana, sillä
puheliaaksi mieheksi oli pehtoria kuultu mainittavan.

Pulskapa hän olikin mies eikä sanojaankaan sammallellut, ja pian saivat
ukot kuulla kunniansa.

Tiestä otti ensiksi puhuakseen, niinkuin on matkamiesten tapana tehdä.
Kiitosta odottivat ukkoset kukin tieosastaan, sillä parastaan olivat
panneet sitä tehdessään ja monet hiekkakuormat siihen vetäneet
helteisinä kesäpäivinä, kun muut työt kiirehtivät. Mutta moitetta
saivat.

--Tie, jota tänne tulin, on liian pitkä,--sanoi ensi sanakseen. Kauan
olette saaneet elää täällä valtoinenne liian pitkäin taipalien takana.
Näyttää siltä, kuin olisitte tahallanne sitä koukeroittelemalla ja
kaartelemalla pidentäneet. Ensi töiksenne panen teidät tätä tietä
oikomaan ja lyhentämään. Parooninkin tahto on, että tämä Korpelan
rajakulma on saatettava suorempaan yhteyteen Peltolan rintamaitten
kanssa.

Kun eivät ukot siihen mitään virkkaneet, jatkoi pehtori:

--Peltolan mailla ei ole, niinkuin sen tiedätte, mäkiä eikä notkoja,
vaan on kaikki tasaista ja kaunista maisemaa, ja sentähden tahdon minä,
että mäet täälläkin tasoitetaan ja notkot nostetaan. Tämä on yhtä maata
emätalon kanssa, ja maidenkin tulee siis olla yhtäläiset.

--Mäet ja notkot...--jupisivat ukot korvallisiaan koskettaen, mutta
eivät ehtineet sen edemmä, kun pehtori, kääntyen lampuotien ja
torpparien puoleen, puhui heille näin:

--Jo kauan on kuulunut valituksia siitä, että te elätte täällä kuin
perintötiloillanne ja viljelette maitanne kuin omianne. Mutta teidän
tulee muistaa, että tämä talo kaikkine kiinteimineen ja irtaimineen,
kaikkine kuivineen ja märkineen on emätaloon erottamattomasti
yhdistetty ja että teidän sentähden tulee rakastaa pääpaikan äärettömiä
aloja yhtä lämpimästi kuin tämän syrjätilan pellontilkareita--jota
valitettavasti ette tähän saakka ole tehneet. Tehdäkseni sen teille
mahdolliseksi ja istuttaakseni teihin oikeata käsitystä asemastanne
aion minä ottaa kontrahtinne tarkastuksen alaiseksi ja poistaa niistä
kaikki ne kohdat, jotka ovat ristiriidassa emätalon etujen ja sen arvon
kanssa.

Käski hän nyt tallirengin ja työvoutien ja muonamiesten astua esiin ja
kysyi heiltä kultakin heidän nimeään.

Tallirenki, joka samalla toimitti kuskin virkaa ja oli tottunut herroja
haastattelemaan, uskalsi nyt ensimmäiseksi avata suunsa ja sanoa talon
puolesta pehtorin tervetulleeksi uuteen toimeensa, lausuen samalla sen
toivomuksen, ettei herra, hänen rattaillaan istuessaan, aivan liiaksi
talon hevosia rasittaisi, vaan että hän, opittuaan täkäläisiä teitä ja
taipalia oikein tuntemaan, suvaitsisi ajaa maassa maan tavalla, kesällä
kiviä ja kantoja vältellen ja talvella syviä kinoksia.

Mutta siihen vastata kivahti pehtori, että hän ajaa niinkuin on aina
tottunut ajamaan, ja että ne hänen tietensä ovat vain kuskit ja
tallirengit, jotka tahtovat uskotella, että täällä on toisella tavoin
ajettava kuin emätilan teillä. Siitä luulosta tahtoi hän tehdä pikaisen
lopun.

Sen sanottuaan käänsi hän nolatulle kuskille selkänsä ja kävi
puhuttelemaan muita palvelijoitaan, sanoen heille kullekin mieleen
pantavan sanan.

--Sinulla on jalassasi kumman näköiset kengät, sanoi hän muutamalle.
Miksi noita sanotaan? Vai pieksuiksi. Tästä lähtien tulee sinun hankkia
itsellesi oikeat saappaat, semmoiset, joita emätalon rengitkin
käyttävät.

--Sinun tulee teetättää itsellesi paljon leveämmät housut, niinkuin on
muualla maailmassa tapana, neuvoi hän toista, jolla oli kapeat housut,
jommoisia Korpelassa oli ammoisista ajoin käytetty.

--Tuo paitasi on aivan liian valkoinen, sanoi hän sitten kolmatta
puhutellen. Sano muijallesi, että musikalle semmoiselle kuin sinulle
sopii paremmin punainen paita, joka on siistimpikin kuin valkoinen ...
ja jos tahdot tehdä minulle mieliksi, niin nosta se housujen päälle.

--Kaikille teille tahtoisin vielä yhteisesti huomauttaa, virkkoi hän
taas kaikkien puoleen kääntyen, että emätalon alustalaiset ovat kaikki
parrakkaita miehiä ja että minulle olisi mieluista nähdä, jos
yhdennäköisyyden saavuttamiseksi parrat täälläkin saisivat rauhassa
rehoittaa.

Olivat saaneet muutamat naisetkin tulla saapuville. Kääntyen karsinaan
kätkeytyneiden kyläviestien viejäin puoleen sanoi hän antavansa
heillekin arvonsa, koska heitäkin talossa tarvitaan; jos maltillisesti
ja järkevästi toimensa täyttävät, on hän oleva heidän ystävänsä, mutta
jos valejuoruja talosta toiseen juoksuttavat ja varsinkin puhuvat pahaa
hänestä ja hänen toimistaan, niin uhkasi hän heidän kielensä kahlehtia
ja suunsa umpilukkoon sulkea.

Nämä viisaat ja hyvin harkitut neuvot ja nuhteet annettuaan ilmoitti
pehtori lopuksi, että jos ne kaikki varteen otetaan, on hän oleva hyvä
kaikille ja rakastava korpelaisia niinkuin hän peltolaisiakin rakasti.

Totisina ja tarkkaavaisina olivat ukot itseänsä ylhäisemmän puhetta
kuunnelleet ja sopivasti ja siististi vaienneet, niinkuin on talonpojan
hyvä tapa tehdä silloin, kun herrat haastavat. Koetti pehtori arvata
alustalaistensa aatokset, mutta niiden silmä oli suljettu, eikä
kasvojen jäykkä pinta mitään ilmaissut.

Vasta kun olivat herran edestä poistuneet, piha-aidalle istuneet ja
piippuunsa pistäneet, lausui muuan miehistä mielipiteensä siitä, mitä
oli tapahtunut.

--Tuntuipa tietävän, sanoi hän. Päivän vasta talon tiloja katseli ja
paljon näki puutteita ja neuvoja tiesi.

--Taisi tulla tiukka vouti, huokasi se, jonka housuja oli moitittu.

--Mitenkähän tässä nyt alettanee elää? aprikoi kolmas, joka oli saanut
muistutuksen paidastaan.

--Eletään niinkuin ennenkin, virkkoi neljäs. Niin kauan kuin minä
muistan, on kaikkien uusien pehtorien vaihteessa ollut puhetta niistä
uusista punaisista paidoista, mutta entisissä paidoissa tuota yhä on
pysytty ja entisissä rohtimissa ryhötetty.

--Mistäpä ne tuli tänne karttuunit ja suvarohvisaappaatkaan.

--Isot sill' on aikeet, mutt' varsin ovat meille vaikeet!

ja kun Korpelan ukot olivat aikansa asiasta näin haastelleet, niin
pistivät he piippunsa taskuun ja tallustelivat kotejansa kohti niinkuin
ei olisi mitään tapahtunut, ja niinkuin kaikki olisi ollut ennallaan.

Ja ehkä ukot olivat siinä luottamuksessaan yhtä oikeassa kuin pehtori
puolestaan oli varma siitä, että nyt tästä alkaa uusi komento Korpelan
perukalla.

1899.



ÄITI.


--Valitan suruasi ... näin lehdistä, että äitisi on kuollut...

--Kiitos vain, sanoi hän, vastaten kädenpuristukseeni. Onhan se ikävä,
kun äiti kuolee. Mutta, omituista kyllä, ajattelen sitä ilolla enemmän
kuin surulla.

Kai osoittivat kasvoni hiukan hämmästystä.

--En tietysti ole iloinen siitä, että äitini kuoli, riensi hän
selittämään,--vaikkei hänellä vanhalla ja kivulloisella ihmisellä juuri
enää ollut iloa elämästään ... itse oli hän jo kauan kuolemaa toivonut,
odotti sitä kuin viimeistä onneaan. Mutta nyt sai hänen kuolemansa
ikäänkuin korkeamman tarkoituksen ja syvemmän sisällön, jota hänen
elämällään hänen mielestään ei ollut...

Olimme tavanneet toisemme kadulla, ja jatkaessamme kävelyämme kertoi
hän:

--Tiedät niistä adressipuuhista. Viime sunnuntaina oli kokous kaikissa
kunnissa. Minun oli määrä lähteä ajamaan asiaa kotipitäjässäni. Isäni
kuoltua, joka, niinkuin tiedät, oli siellä rovastina, muutimme äitini
kanssa tänne Helsinkiin. Olin laittautunut lähtemään yöjunassa, kaikki
oli valmiina, olin vain pistäytynyt vähän kaupungille, josta palasin
kapineitani noutamaan, kun kotiin tullessani sain kuulla, että äitini
oli saanut yhden tavallisia kohtauksiaan ja lääkäri sanonut, ettei
hänellä luultavasti olisi pitkältäkään jäljellä ... varmaankaan en
tapaisi häntä enää hengissä, jos lähtisin.

Riensin hänen huoneeseensa. Hän oli hiukan tointunut ja täydessä
tajussaan. Hän tiesi matkastani ja sen yhteydessä olevista asioista ja
oli ollut niistä hyvin huolissaan--ei huolissaan matkasta, jolle hän
minua vain kehoitti lähtemään, vaan näistä kaikista muista
onnettomuuksista.--Varmaa on, että kaikki nämä nykyiset ikävyydet
olivat yhä rasittaneet hänen huonoa hermostoaan. Luullen häntä
rauhoittavani sanoin heti, ettei matkastani nyt tietysti voisi tulla
mitään, kun äiti oli näin sairas.

--Kuinka ei? kysyi hän. Mikä estäisi sinua lähtemästä?

--Mutta enhän toki voi jättää sinua yksin kuolemaan?

--Voisitko saada jonkun toisen sijaasi?

Minun täytyi myöntää, etten luultavasti enää saisi, mutta että se oli
yhdentekevä ... se saa jäädä ... en minä nyt voi ottaa sitä lukuun.

--Mutta silloinhan jäisi kokous pitämättä ja nimet kirjoittamatta?

Sekin täytyi minun myöntää mahdolliseksi.

Hän tarttui minua kiihkeästi käteen.

--Kuule, se ei saa tapahtua ... sinä nyt menet vain ... se ei saa
tapahtua minun tähteni ... eihän toki ... kokousko pitämättä? Ei,
hyvä...

Yskä keskeytti hänet, hän ei saanut pitkään aikaan sanaa sanotuksi.
Luulin hänen siihen nääntyvän. Mutta kun olin saanut hänet tyynyjen
varaan ja hän taas kykeni puhumaan, ojensi hän minulle kuihtuneen
kätensä:

--Hyvästi nyt ... hyvästi, jos ei enää tavattaisikaan--tässä elämässä.
Ehkä en vielä kuolekaan. Mutta jos sill'aikaa tulisi lähtö ... jos ei
enää tavattaisi, niin olenhan tehnyt jotakin minäkin ... uhrannut
jotakin ... eihän se iso ... enemmän kuin muukaan, mitä minä ... mitäs
minä olisin osannut, mitätön ja taitamaton ... en ole kyennyt elämään
isänmaalleni ... jos voisin kuolla. Olisinhan edes jotakin ... niin no,
hyvästi nyt sitten! Ei nyt olla alakuloisia ... mene nyt, ettet
myöhästy...!

Minun täytyi lähteä. Näin, että olisin vain pahoittanut hänen
mieltänsä, jos olisin jäänyt. Lähtiessäni sanoi hän:

--Onko sinulla täällä se lista, niin minäkin ... mutta enhän nyt jaksa,
kirjoita sinä minun puolestani, sinettini on tuolla pöytälaatikossa ...
ja sano nyt siellä kotona, että kaikki kirjoittavat ... Liisa ja Maija
ja vanha Heikki ... sano, että heidän vanha ruustinna--ruustinna
vainaja, olin vähällä sanoa--käski ... vaikka kylläpähän ne
käskemättäkin...

Ehdin parahiksi junaan, jouduin ajoissa kotipitäjääni ja toimitin
asiani. Kun palasin Helsinkiin, oli äitini kuollut. Hoitaja kertoi,
että hän lähdettyäni oli ollut hyvin levoton, ehtisinkö ajoissa junaan,
tuon tuostakin katsonut kelloa ja rauhoittunut vasta sitten, kun aikaa
oli kulunut niin paljon, että olisin ehtinyt takaisin, jos olisin
myöhästynyt. Kun en tullut, oli hän virkkanut:

--Oli toki hyvä, että ehti ... ettei minun tähteni...--ja sitten tuskin
kuuluvasti kuiskannut:--Jumala isänmaata siunatkoon ja olkoon minulle
armollinen!

Ne olivat olleet hänen viimeiset sanansa. Ymmärtänet nyt, miksi
ajattelen hänen kuolemaansa ilolla enemmän kuin surulla.

1899.



JUHLAVAATTEET.

(Ote kirjeestä.)


Saavuin sitten jokivartta nousten Nivalan kylään, joka on ryhmittynyt
kahden puolen jokea suosta perattujen peltojen keskeen, ja menin
ensimmäiseen taloon.

Oli kiireisin leikkuuaika, ja talossa oli vain emäntä pihasalla, isäntä
väkensä kanssa vähän matkan päässä pellolla. Päästäkseni vielä samana
iltana toisiin taloihin päätin koettaa saada nimikirjoitukset niin pian
kuin suinkin ja pyysin sentähden emäntää, sitten kun olin hänelle
lyhyesti asiani esittänyt, toimittamaan sanaa tulostani.

--Pitääkö niiden kaikkien sieltä tulla?--Renkienkö? piikainkin?--
Tarvitaanko siihen naistenkin nimet?

--Asia on semmoinen, että se koskee jokaista Suomen kansalaista, miestä
niinkuin naistakin.

--Koskeepa tietenkin, virkkoi emäntä äänellä ja katseella, jotka
ilmaisivat, että hän täysin käsitti, mistä oli kysymys.

Jäin yksin tupaan, jonka sisustaa ilta-aurinko valaisi. Omituisen
voimakkaasti, niinkuin aina tapahtuu tärkeinä hetkinä elämässä,
painuivat mieleeni mustunut uunin suu, hahlassa riippuva keittopata,
orrelle nostetut reen jalakset, astiahylly nurkassa, seinään
kiinnitetty vuode, vanha kaappikello ja sen vieressä riippuva pyssy. Se
oli niin kodikasta ja samalla niin autiota, jota tunnelmaa lisäsi
kellon säännöllinen käynti. Se oli niin turvallista ja samalla niin
toivotonta. Tuo täydessä kunnossa oleva varakkaan näköinen talo, joka
oli tulos vuosisatain vanhasta, häiritsemättömästä, lakien suojaamasta
viljelyksestä, sekä aineellisesta että henkisestä--pala palalta, kivi
kiveltä, hirsi hirreltä, pelto pellolta ja oja ojalta oli sitä polvi
toisensa perästä rakennellut, laitellut, liitellyt ja saanut aikaan
sen, mikä siinä nyt oli edessäni--ikkunasta näkyi vielä piha aittoineen
ja niiden lomitse peltoja, niittyjä ja toisia taloja.

Eihän siinä olisi pitänyt olla mitään aihetta siihen alakuloisuuteen ja
mielenahdistukseen, jota tunsin. Oliko se vain tuo jo hiukan kylmähkö,
yhä pitenevän syysyön helmaan vaipuva ilta-aurinko, joka sen teki? Vai
johtuiko se siitä toimesta, jossa olin, siitä asiasta, jolla kuljin?
Sillä eikö tämä ollut ehkä turhaa touhua kaikki? Oliko tästä taaskaan
oleva apua mitään?

Katsahdin ulos pellonpuoleisesta ikkunasta ja näin sieltä pitkän jonon
miehiä tulevan piennarta pitkin ja heidän jäljessään toisen ryhmän
naisväkeä. He astuivat tyynesti ja vakavasti, niinkuin olisivat
tahdissa astuneet, näitä meidän pitkiä rotevia pohjalaisiamme, ja
joukossa joku pienempi, juureva ja tanakka. Tuvan seinän takana tömähti
maa, porstuassa kolasi, ja he tulivat tupaan, isäntä ensimmäisenä.

Minut valtasi selittämätön arkuus ja epävarmuus näiden vierasten
ihmisten edessä, joita en tuntenut, vaikka olimmekin pitäjäläisiä.
Tulisivatko he käsittämään asian? Olivatko he seuranneet tapausten
menoa? Tiesivätkö, mistä kaikesta on kysymys? Olivatko ehkä sitä
mieltä, että on tyydyttävä, että on kaikki parhain päin käännettävä?
Eiväthän olisi olleet yksin sitä mieltä ollessaan.

Aioin ensin selittää asiata omin sanoin, valaista, paljastaa
tarkoitukset. Mutta sitten päätin antaa kirjoituksen puhua puolestaan.

Aloin lukea, seisten pöydän päässä. Väki oli asettunut niinkuin
kinkeriluvussa, miehet toiselle ja naiset toiselle puolelle tupaa.
Isäntä seisoi minua vastapäätä toisessa päässä pöytää.

En voinut olla paperini yli tarkastamatta, minkä vaikutuksen lukemani
häneen teki. Hän näytti vähän hajamieliseltä, miltei levottomalta;
hänen kasvonsa saivat ikäänkuin vaivatun ilmeen. Kuta pitemmälle luin,
kuta totisemmiksi sanat kävivät, sitä vaikeampi näytti olevan olla. Hän
pyyhkäisi tukkaansa, kohensi paitansa kaulusta, suori liivejään, muutti
jalkaa ja vetäysi syvemmälle karsinaan päin. Hän kuiskasi jotakin
emännälle, ja emännän kasvot saivat saman huolestuneen ilmeen.
Yht'äkkiä peräytyi emäntä ovelle päin ja naiset seurasivat häntä toinen
toisensa perästä. Ennenkuin olin lopettanut, olivat he kaikki
pujahtaneet ulos avonaisesta ovesta.

Luettuani kirjoituksen ilmoitin, että jokaisella, joka tahtoi, oli
tilaisuus tulla esiin ja piirtää nimensä, sekä miehillä että naisilla,
niinkuin olivat ennenkin tehneet.

Ei kukaan liikahtanut, mutta isäntä astui ulos ovesta ja virkkoi
mennessään:

--Käykäähän vähän tänne, miehet!

Kaikki seurasivat häntä, ja minä jäin yksin pirttiin.

Sekö olikin heidän vastauksensa? Kuulin askeleita porstuasta ja
toisesta tuvasta, ja näin toisten kulkevan pihan poikki.

Minulla ei näyttänyt olevan muuta jäljellä kuin koota paperini ja
lähteä.

Mutta ennenkuin ehdin sen tehdä, astui isäntä uudelleen sisään ja hänen
jäljessään miehet toinen toisensa perästä; ja sitten emäntä
naisväkineen. Ja isäntä astui pöydän ääreen ja tarttui kynään ja
kirjoitti nimensä vitkalleen ja juhlallisesti, ja muut tekivät samalla
tavalla, ensin miehet ja sitten naiset. Ne, jotka eivät osanneet itse
kirjoittaa, pyysivät minun sitä tekemään ja piirsivät vain
puumerkkinsä, mutta ne, jotka eivät sitäkään osanneet, painoivat
kankeilla sormillaan paperin laitaan.

Kun kaikki olivat kirjoittaneet, kuiskasi emäntä korvaani:--Se ei
tahtonut työryysyissä...

Mutta minun rintani hyppi riemusta, sillä minä olin huomannut jo heidän
sisään tullessaan, että he kaikki olivat käyneet vaihtamassa
työvaatteensa juhlapukuun. Vasta sitten tulivat he kirjoittamaan.

Ilta-aurinko, joka yhä valaisi tupaa, oli minusta aamun koi, enkä minä
enää mitään epäillyt.

1901.



MATIN LINNA.


--Sinä olet hullu mies, Mattila! Sanon sen taas, niinkuin olen monesti
ennen sanonut. Sota uhkaa ja on jo uhannut kauan. Vihollinen on astunut
rajan yli ja asettunut leiriin tuonne järven taa. Sinä et ole siitä
tietävinäsikään, et ole niinä miehinäsikään, vaikka näet, että kaikki
muut pakoon hankkivat. Et ole mitään tehnyt häntä vastaan
varustautuaksesi...

--Mistä sinä sen tiedät?

--Ka, ethän muuta kuin kynnät ja kylvät, teetpä vielä uusiakin
viljelyksiä. Kuokit uudispeltoa ja niittyjä raivaat. Kaivat ojia,
vieläpä yhä rakennat kiviaitaakin peltojesi ympärille. Eikä sillä hyvä.
Karjaasikin olet joka vuosi lisännyt ja työkalujasi parantanut.
Luuletko, ettei se järven yli pääse? Vai mitä mietit? Elät ja olet
täällä niinkuin olisi satavuotinen rauha maassa vallinnut ja
tuhatvuotinen tulossa.

--Mitäs minun olisi pitänyt tehdä? Neuvo, naapuri, jos paremmin
tiennet!

--Tekisit niinkuin minä ja muut kaikki tuolla järven takana. Minä en
ole kymmeneen vuoteen mitään rakentanut. Pelloista olen ottanut sen,
minkä ne entisestä voimastaan kykenivät antamaan. Minkä maasta irti
sain ja minkä karjasta, sen rahaksi muutin. Hyvä on niitä nyt mukanani
kuljettaa. Lähtiessäni pistin tuleen huonerähjät. Kun se tuli, ei ollut
mitään ottamista. Niin minä tein.

--Kukin omaansa kiittää, naapuri. Pitänee kerran minunkin toimiani
kehua. Sinä pistät tavarasi taskuun, minä kaivan ne maahan. Kummassako
paikassa lienevät paremmassa tallessa, jos hän meidät molemmat sattuisi
kiinni saamaan? Vai luuletko, että se rupeaa ojiani täyttämään?--Ei
rupea.--Niin, no--!--Kummastelet sitä, että minä peltoa kuokin ja
niittyä raivaan. Mahtaisiko tuo kuokoksen takaisin kääntää ja kannot
entisille sijoilleen upottaa ja istuttaa pajukon siihen, mistä se
juurineen revittiin?--Eihän se niin hullu!--no, siinä sen näet!--Eikä
taitaisi olla aikaa käydä kiviaitojanikaan purkamaan ja kiviä takaisin
peltoon kantamaan?

--Eipä kyllä taitaisi...

--Mutta nyt se on, hyvä naapuri, niin, että ojat ovat noin niinkuin
minun vallihautojani ja nuo kiviaidat muurejani ja pellot ja niityt
ulkovarustuksiani, ja niiden kaikkien keskessä istun minä tässä kuin
linnassa, jota et sinäkään sano voitavan hävittää. Se on hyvä linna,
tiedänmä, jota ei voida hävittää.

--Mutta valloittaa se sen voi ... mitäs silloin teet? Lahjotko,
maksatko pakkoveroa? Meidän talo maksoi monta vuotta ja säilyi.

--Ja nyt olet kuitenkin pakosalla, kun ei ollut enää mitä maksaa? Sen
se auttoi. Minä en ole mitään maksanut, olen kaikki aarteeni maahan
kaivanut. »Ota kaikki», sanon, kun tulee ottamaan, »siinä ovat», ja
annanpa vielä tämän linnani avaimetkin, tämän kuokan ja tämän lapion.

--Viepi sinut vankeuteen vieraalle maalle ... mitäs silloin teet
talollasi?

--Silloinhan minä sitä vasta oikein tarvitsenkin. Kerran sotakin
loppunee ja vangit vaihdettaneen. Mutta kun kotiin palaan, hyvä on
aloittaa eläminen valmiiksi muokatusta vainiosta.

--Entäpä et tulekaan takaisin?

--Tuleehan poikani.

--Mutta jos ei tule poikasikaan?

--Tuleehan jonkun toisen poika.

--Sinä olet hullu, Mattila. Haastat hassuja, hyvä ystävä. Lähde,
veikkonen, ennenkuin väkisin viedään!--Et lähde? Hyvästi sitten!

--Hyvästi naapuri! Ei ole tässä aikaa minulla lähteä. Pitää rientää
kaura suohon kylvämään ennenkuin tulee hevosillaan syöttämään. Näkyy jo
uittavan ratsujaan järven yli...

1899.



LAIVA LUMIMYRSKYSSÄ.


On ankara lumimyrsky, välistä peittyy meri ja taivas sakeaan sumuun,
välistä pyyhkäisee myrsky lyhyeksi hetkeksi pois pilvet, jolloin
vilahtaa kirkasta taivasta ja joku tähti tulee näkyviin. Laiva keinuu
aalloilla laitatuulessa, joka puhaltaa ulkoa pimeältä ulapalta ja
murtaa tuon tuostakin aallot vihaiseksi vaahtopäiksi vedenalaisilla
salakareilla.

Luotsi kulkee kahakäteen ahtaalla komentokannella ja tähystelee
huolestuneena milloin kallioita ja kareja, milloin taivasta. Hän
ajattelee ääneensä:

Mikä ihme tässä on? Onko tässä joitakin uusia salaisia merivirtoja,
joita en tunne? Onko vika peräsimessä, vai onko se kompassissa? Vai
onko koko laiva loihdittu?

Luulinhan tuntevani reitin, jota olen satoja kertoja ennen kulkenut
lumimyrskyssäkin ja päässyt siitä onnellisesti ulos. Pitäisihän minun
löytää umpisilmässäkin väylä ja osata ulkoa merkit ja maat. Väylähän on
se vanha kuninkaanväylä, ja merkit ovat olleet ammoisista ajoista
paikoillaan niemien nenissä ja kallioiden kärjissä. Olen jo kauan
turhaan tähystellyt. Onko joku tahallaan hävittänyt reimarit, vai
myrskykö ne on vienyt? Onko se lumi, joka tekee maat tuntemattomiksi?
En tunne ainoatakaan kiveä enkä kalliota, ja maat ovat muodoltaan oudot
ja oudoilla paikoilla. Olen varmaankin tullut väärille vesille...

Ainoa, minkä erotan lumipyrystä, on suuri matala manner tuulen alla,
jonne myrsky minua kantaa yhä lähemmä. Ei se vain liene se Pahanrannan
maa, kaikkien merenkulkijain kauhu ja monen merimiehen hukka. Mutta
johan minun olisi aikoja sitten pitänyt olla siitä ohi, jo sen
viimeisestä niemestäkin. En voi ymmärtää tätä muuten, kuin että olen
jollakin selittämättömällä tavalla kantautunut kauas kaakkoon
suunnasta, joka oli asetettu lounaaseen. Muuten olisi minun pitänyt jo
heti puolenyön jälkeen olla selvillä vesillä.

Mutta kuinka se on voinut tapahtua? Olenhan koko ajan ohjannut
kompassin mukaan. Olisiko se ruvennut näyttämään väärin? Olisimmeko
ehkä kulkeneet sen paikan yli, jossa se suuri uponnut rautainen
sotalaiva makaa meren pohjassa? Vai olisiko joku ilkiö pistänyt
raudanpalan kompassiini? Semmoista on ennenkin tapahtunut--tällekin
laivalle. Ehkä ovat laiminlyöneet tarkastaa kompassiaan satamassa?

On siinä nyt vikaa laivan päällystössäkin. Isännistö vitkastelee
tavallisuuden mukaan ja lähettää lastin vasta viimeisellä hetkellä.
Kapteeni on vanha siivo nahjus, joka ymmärtää paremmin kauppa-asioita
kuin merenkulkua. Molemmat perämiehet pyrkivät hänen sijalleen,
kadehtivat toisiaan, koettavat tehdä toisilleen salaista kiusaa
kaikissa satamissa, kallis aika kuluu joutavissa kajuuttakiistoissa, ja
sitten täytyy lähteä yön selkään, olipa ilma millainen tahansa. Onhan
luotsi laivalla, valan tehnyt ruunun luotsi, luotetaan häneen ja--
syytetään häntä. Jos laiva ajaa karille, maksaa vakuutusyhtiö lastin ja
laivan, pelastusyhtiö saa hyvää ansiota, päällystö kirjoittaa kauniin
meriselityksen, jossa jokainen pesee kätensä, mutta luotsi erotetaan
virastaan, ja laivan miehistö menettää leipänsä.

Yhä kiihtyy myrsky! Tuossa oli taas kari. Kaikkialla murtuu meri
vedenalaisiin matalikkoihin. On ihme, jos tästä kunnialla selvitään...

Kun voisi edes hiljentää vauhtia, voidakseen tarpeen tullessa pikemmin
pysähyttää! Mutta silloin kantaisi myrsky maihin. Lienee sittenkin
parasta... (Hän puhelee jotakin ruorimiehen kojuun, asettuu sitten
keskelle komentokantta, puristaen kahden käden kaiteesta.) Hän luulee
olevan parasta kääntää vastatuuleen, suoraan ulapalle. Hän on ehkä
oikeassa ... niillä on mainio vaisto noilla vanhoilla merimiehillä,
vaikka eivät ole mitään tutkinnoita suorittaneet. Enhän tunne tätä
väylää paremmin kuin sitäkään: vaara on siellä sama kuin täälläkin.
Siellä on kyllä merenkäynti suurempi, mutta onhan etu se, että kokka on
tuulta vasten.

Saattaahan siellä mastot ja lipputangot mennä, ja kansilasti, nuo
tyhjät tynnyrit, ehkä täytyy uhrata, mutta (hymähtää ivallisesti)
saavathan _jotakin_ mantereen rantalaiset--pahimpaan nälkäänsä! _Laiva_
kyllä kestää, kokka on lujaa tekoa, laidat ovat sitkeät ja kone
voimakas. Turvallisempaa on jyskyttää aallokossa vaikka paikoillaankin
kuin ajaa täyttä vauhtia salakarien keskessä. Kunniakkaampaa on upota
selvällä vedellä kuin ajautua oudoille rannoille. Ehkä saamme
aamupuoleen jonkin tähdenkin näkyviin, niin että taas saamme suunnasta
vihiä. Tähdet ovat aina olleet merenkulkijain varmimpina viittoina.
Huomenna kierrämme Pahantahdon niemen ja ohjaamme Hyväntoivon saaren
majakkaa kohti. Minä luulen, että ruorimies on oikeassa... Ruori
ympäri! (Laiva kääntyy hiljalleen vastatuuleen. Aallot huuhtovat sitä
kokasta perään. Välistä vaipuu se näkymättömiin, välistä keikkuu
korkealla laineiden harjalla. Masto murtuu, lipputanko taittuu.
Kansilasti vyöryy mereen, joka raivoisasti nielee sen kiljuvaan
kitaansa. Taivas kirkastuu hetkeksi, ja tähti tuikahtaa pilvien
lomitse.)--Minä luulen, että pahin vaara on torjuttu--täksi kerraksi.

1899.



HÄRKÄ JA MUURAHAISET.


Metsässä oli kanervaisella kankaalla pienoinen muurahaispesä syrjässä
suurista valtateistä. Sen olemassaolosta ei ole maailma mitään tiennyt,
sillä teitä sinne viepiä ei ole ollut muita kuin ne, mitkä muurahaiset
itse ovat käyneet. Uupumattomalla innolla rakensivat he huonettaan
vuosi vuodelta yhä suuremmaksi ja sen havunneulaista katonharjaa yhä
korkeammalle korottivat. Pieniä puuntäitä pitivät he lehminään ja
elivät aika hyvin tästä karjastaan. Kesäisin tekivät työmuurahaiset
pitkiäkin retkiä ympäri maita ja mantereita, mutta talveksi palasivat
he kaikki kotiinsa, jota rakastavat yli kaiken muun maailmassa ja
nukkuivat rauhallisina sen suojassa hankien alla, aina uutta kevättä
odottaen, jolloin taas saisivat käydä tavallisiin toimiinsa käsiksi.

Muurahaiset käyvät paljon sotia keskenään ja ryöstävät saalista
heikommiltaan. Mutta tämän pienen pesän muurahaiset eivät koskaan
toisten tavaroita himoinneet eivätkä koskaan toisille muurahaisille
pahaa tehneet.

Sentähden he eivät osanneet muiltakaan mitään pelätä eivätkä tienneet
itsellään mitään vihollisia olevan. Eikä heidän rauhaansa oltukaan
häiritty.

Mutta eräänä päivänä kesän ihanimman aikana kuului kummaa töminää
kankaalta ja mylvintää ja kiihkeää ammuntaa. Hovin härkä oli joutunut
takamaita kiertämään ja etsi paikkaa, mihin vihansa vimman tyhjentäisi.
Kaatuneet kannot ja irti revityt mättäät osoittivat tien, mistä se oli
kulkenut. Muurahaiset olivat useinkin kuulleet sen kulkevan, ja vaikka
he tiesivät, että härkä on muurahaispesäin pahimpia vihollisia, eivät
he osanneet tuosta sen enempää hätäillä, sillä eiväthän he olleet
härällekään mitään pahaa tehneet. Ehkä tuo nytkin astelee ohitse ja
jättää heidät rauhaan.

Mutta kun härkä tuli muurahaispesän luo, niin julmistui se kovin ja
mylvähti pahasti ja hotaisi siitä toisella sarvellaan katonharjan alas.
Syntyi sihinä pesässä, ja härkä sai karvasta vettä silmilleen. Yltyi
siitä yhä ja sysäsi molemmat sarvensa mättääseen ja heitti puolet
pesästä päänsä ylitse metsään. Pesä kiehui kuin kattila, ja härkä
päristeli sieraimiaan, ja häntä heiskui vihaisesti. Ja hän kävi vielä
kolmannen kerran pesän kimppuun, iski sarvensa sen sydämeen, astui
jalkoineen sen sisään ja rikkoi huoneet ja kammiot ja käytävät,
sirottaen kauaksi ympärilleen toukat ja kotelot ja valkoiset munat.

Sen tehtyään poistui hän mylvien ja meluten, ja kaadetut kannot ja irti
revityt mättäät ja maahan tasoitetut muurahaispesät osoittivat tien,
mistä hän oli kulkenut.

Muurahaiset valtasi hämmästyksen kauhistus nähdessään, miten heidän
pesänsä oli käynyt, jota olivat vuosikausia rakentaneet ja johon olivat
parhaat aarteensa koonneet. Rauniona oli rakas huone, eikä ollut kortta
korren päällä sateen suojaksi. Päättöminä juoksentelivat he
edestakaisin sillä sijalla, missä pesä oli seisonut, tietämättä mitä
tekisivät. Koirasmuurahaiset, jotka herroina pesässä elivät, tekivät
lähtöä pois koko paikalta, mutta työmuurahaiset tarttuivat heitä
siipiin ja pitelivät kiinni, samalla kun toiset juoksuttelivat toukkia,
munia ja koteloita lähimpään piilopaikkaan, heille edes jotakin suojaa
saadakseen.

Mutta kun he siitä hiukan tyyntyivät ja pahimmasta pelostaan
rauhoittuivat, ja rupesivat lähemmin tarkastamaan, mitä oli tapahtunut,
niin huomasivat he, että syvimmällä maan sisässä olevat huoneet ja
aitat ja käytävät ja kammiot, joissa he talvivaransa säilyttivät,
olivatkin koskemattomat. Sinne saakka ei ollut härän sarvi ulottunut.

Ja niin pian kuin muurahaiset sen huomasivat, lähettivät he viestejä
kanervametsänsä kaikkiin ääriin kokoamaan työmuurahaisia heidän
kattonsa korjaukseen. Ennen iltaa olivat tuhannen tuhannet pikku miehet
työssä vetämässä hujan hajan heitettyjä pesäpuita paikoilleen.
Semmoista kuhinaa, hyörinää ja tarmokasta toimintaa ei oltu minkään
muurahaispesän ympärillä ennen nähty. Eikä kestänyt kolmeakaan päivää
ennenkuin keko oli katto päällä. Matalahan se on vielä ja litteä, mutta
aikaa voittaen se siitä kohoaa ja pyöristyy, eikä kestäne kauankaan,
ennenkuin hovin härän hävityksen jälki on umpeen peittynyt.

Usein keskustelivat muurahaiset siitä, mitä oli tapahtunut, ja
koettivat arvailla syytä siihen, miksi härkä oli heidän pesäänsä
puskenut.--Oliko se tahtonut heidän havunneulojaan? Mutta mitä se olisi
niilläkään tehnyt, eihän niistä kuivista neuloista ollut härän
ruuaksi.--Oliko pesä ollut hänen tiellään ja hän suuttunut siitä, kun
ei päässyt kulkemaan? Mutta olihan tuolla ollut koko kangas kulkeakseen
ja koko metsä mylviäkseen.--Mahtoiko olla vihaa mitä vanhaa? Olisiko
joku muurahainen milloin pistänyt...?

Eivätkä muurahaiset koskaan päässeet selville siitä, mikä oli syynä
siihen, että härkä oli heidän pesäänsä puskenut. Sillä ei kenenkään
mieleen johtunut, että se on se härän _luonto_ semmoinen, että se
puskee maan tasalle kaikki, mikä kohoaa sen tasapintaa ylemmä, mutta ei
tasaiseen tantereeseen koskaan sarviaan iske.

Härästä, joka muurahaisten pesän hävitti, kertoo tarina, että kun se
tuli lehmitarhaan, niskakuoppa kukkurana muurahaisten munia ja
levittäen ympärilleen sitä katkerata lemua, joka siihen oli
muurahaisista tarttunut, niin siellä heti kohta huomattiin, mitä pahaa
se oli ollut tekemässä. Nuoret hiehot, joille se koetti hyväksi
herjetä, ilmaisivat sille peittelemättä inhonsa, mutta vanhat sonnit,
joilla itselläänkin oli monta muurahaispesää omallatunnollaan,
jurottivat välinpitämättöminä niinkuin ei asia olisi heihin ensinkään
kuulunut. Ja ne ovat ne suuret sonnit, jotka muodostavat asioista
yleisen mielipiteen lehmitarhassakin.

1899.



SUOMEN LIPPU.


Suomen lippu älköön enää liehuko juhlariukujen nenässä, sinivalkoinen
älköön enää saako vilkuttaa meitä tervetulleiksi isänmaallisiin
juhliin.

Paljaat ovat riu'ut, lepattaen lyövät irtaimet nuorat tyhjiä tankoja
vastaan.

Vihan tuuli ne vei, katehen viima ne karisti.

Entäpä karistikin? Mitä me nyt liehuvilla lipuilla, mitä me viireillä
vilkuttavilla?

Liehuvathan ne meidän nostamattammekin, vilkkuvat vetämättämmekin,
näemmehän ne, vaikka on kielletty näkymästä!

Taannoin niitä tuskin huomasimmekaan, väliä pitämättä niiden ohitse
kuljimme, nyt ne jo kaukaa loistavat silmäämme--loistavat poissa
olollaan.

Ennen ne köynnösten ja kukkien lisänä hupenivat muiden juhlakoristeiden
joukkoon, nyt emme muita koristeita muista kaivatakaan. Kaikkien silmät
niitä alastomien salkojen päästä etsivät ja ne sieltä löytävät... Nyt
ne vasta heiluvatkin, nyt ne vasta hulmuavatkin. Näemme ne huoneiden
harjoilla, nostamme ne honkien latvoihin, kiinnitämme ne koivujen
oksiin, sidomme ne joka seipähän nenähän--näemme siksi, että _tahdomme_
nähdä.

Luulivat kai iäksi lippumme ottaneensa, ainiaaksi viirimme vieneensä,
uskoivat omamme unohtavamme ja vieraat omistavamme.

Eivätkö tienne, että missä valkoinen poutapilvi taivaan sinikannella
vaeltaa, siinä on Suomen lippu--että missä luminen vaara taivasta
vasten kuvastuu, siinä värimme--että missä valkopurje ulapalla paistaa,
siinä viirimme?

Vai kieltänevätkö pilven taivaalla kulkemasta, lumen valkealle
paistamasta, tuhannet järvemme sinertämästä?

Saanevatko taivahat tummenemaan, saanevatko hankemme harmenemaan,
voinevatko estää päivän purjetta valaisemasta?

Ylettänevätkö kätensä _nämäkin_ lippumme riu'uistaan repimään?



»ELÄKÖÖN VALO JA VALISTUS!» »ELÄKÖÖN ISÄNMAA!»


Tulin tuonnoittain sattumalta Korpelan kylään. Kylä on kaukana
valtaväyläin varsilta, mutta yhteiset harrastuksensa on sielläkin.
Siellä on kansakoulu ja lukusali, ja on myöskin nuorisoseura. Nyt oli
nuorisoseura päättänyt panna toimeen arpajaiset ja kansanjuhlan,
tietysti kansanvalistuksen hyväksi omalla paikkakunnalla. Kun tulin
kylään, oli lauantai-ilta ja nuoret miehet olivat parhaillaan
laittamassa kuntoon juhlakenttää, joka oli kansakoulun pihalla.
Pystyttivät juuri juhlariukua kentän keskelle.

--Pojat täällä lippuriukua pystyttävät, sanoin.

--Tokihan toki lippuriukua ... mitenkäs muuten?

--Ette kai ole vielä kuulleet sitä viimeistä korkeinta kieltoa?

--On kuultu! sanoivat pojat yhteen ääneen. Ihan toki itse maapoliisi
kävi sanomassa.

--Ja silti vain lipputankoa pystytätte?

--Nythän se vasta pystytetäänkin!

Reippaita poikia! ajattelin--enkä voi kieltää, että he mielestäni
tekivät niinkuin tehtävä onkin.

--Mutta jos tulee ja vetää alas lippunne?

--Ei vedä meidän lippuamme!

Heidän näytti olevan vaikea pidättää nauruaan, ja he näyttivät hyvin
veitikkamaisilta, iskivät toisilleen silmää ja olivat salaperäisen
näköisiä.

Mutta kun seuraavana iltana, sunnuntaina, saavuin juhlapaikalle, ei
siellä liehunutkaan mitään lippua--tyhjä, alaston tanko vain seisoi
keskellä kenttää.

--Ovat kai viime hetkessä katuneet, ajattelin.

--No, entäs lippu, eipä sitä näykään? kysyin eräältä iloisen näköiseltä
nuorelta mieheltä, joka oli nuorisoseuran esimies ja juhlatoimikunnan
puheenjohtaja.

--Eikö näy? sanoi hän. Siinähän se liehuu, minkä kerkiää!

Mutta ennenkuin ehdin uudistaa kysymykseni, puhalsi torvisoittokunta
alkusoiton, ja hän riensi puhujalavalle.

--Arvoisat juhlavieraat! alkoi hän.--Saan toivottaa teidät taas
tervetulleiksi tähän Korpelan kylän kansanjuhlaan, jota niin usein
ennenkin olette läsnä olollanne kunnioittaneet, tälle juhlakentälle,
jonka keskellä Suomen valkosininen lippu niin iloisesti liehuu...

Kaikki katsahtivat ihmeissään ylös tankoon, lippua sen latvasta
hakeakseen, mutta eihän siellä mitään lippua näkynyt.

--Niin, niin, jatkoi hän ... tälle kentälle, jonka keskellä lippumme
niin iloisesti liehuu, vaikka se on kielletty siinä liehumasta. Ette
taida sitä vielä oikein erottaa. Mutta katsokaahan hyvin tarkkaan,
teroittakaa kaikki yht'aikaa silmänne samaan paikkaan, tuon pitkän
tangon nenään, joka on tuossa keskellä kenttää...

Yleisö ei oikein tiedä, mitä tämä on, aavistaa vain jotakin hauskaa
olevan tulossa, se on tuo Juhola semmoinen veitikka ... sillä on taas
jokin kuje mielessään.

--Niin, niin, katsokaa vain, se taisi tulla nostetuksi vähän liian
ylös, mutta se on sitä suurempi ... mies se, joka sen ensiksi keksii--
ensimmäisen palkinnon, oikein kunniapalkinnon saapi se, joka ennättää
ennen muita sen näkemään ... katsokaa tarkkaan ... ettekö näe?

--Jo näen! huusi lapsen ääni joukosta.

--Kuka se oli?--Mattilan Ville... Näkeekö muutkin? Eikös siinä ole se
meidän vanha sinivalkoinen lippumme?

--On siinä!--Siinä se on!--Jo näen! kuului nyt kilvan kimeitä ääniä
väkijoukosta.

--Kas niin! Tiesinhän sen! Ne ovat tarkkanäköisiä poikia! Näkeehän
sitä, kun vain _tahtoo_ nähdä! Me tässä jo aivan pelättiin, etteivät
ehkä näekään, että luulevat, ettei lippuja enää laitetakaan ja rupeavat
meitä moittimaan.--Näkeekö vanhainkin silmät sen, minkä nuorten silmät
jo ovat nähneet?--Näkeekö Pekka? Panee lasit nenälle, jos ei ilman
näe...

--Näkeehän tuon toki lasittakin tuommoisen, joka yli taivaan hulmuaa,
sanoi totinen ääni.

Yleisö räjähti nauramaan, nyt se alkoi ymmärtää.

--Oikein sanottu, Pekka! »joka yli taivaan hulmuaa.» Niin se juuri
tekeekin! Luulitte, ettei meillä olekaan lippua, ja nyt on meillä
lippu, joka yli taivaan hulmuaa. Se se vasta lippu on! Nyt kai jo
kaikki muutkin sen näkevät? Näkevätkö kaikki?

--Kaikki näkevät! vastasi kansa yhteen ääneen.

--Näkyykö se sinne taammaksikin?

--Näkyy!--Näkyy!--Hyvästi näkyy!

--Näkyyhän se--iso, taivaan kokoinen lippu! Mutta voitteko myöskin
erottaa, mitä siihen on kirjoitettu? Siihen on kirjoitettukin jotakin
siniselle puolelle.

--»Eläköön valo ja valistus!» huusivat nyt yht'äkkiä yhteen ääneen
yhdestä ryhmästä ne nuoret miehet, jotka eilen olivat olleet tankoa
pystyttämässä.

--Aivan oikein! »Eläköön valo ja valistus!» Niin siinä seisoo ...
jokainenhan sen näkee.--Entäpä toisella puolella? On siinä jotakin
toisellakin puolella, valkoisella pohjalla...

--»Eläköön isänmaa!»--kajahti taas uusi huuto.

--Juuri niin! Siltä se minunkin silmääni paistaa! »Eläköön valo ja
valistus!» toisella puolella ja »Eläköön isänmaa!» toisella. Niinpä
niin!--Mutta koska niin on, niin ... _eläköön_ siis valo ja valistus!
... eläköön siis isänmaa! ... eläköön Suomen lippu!

Ja puhuja tempasi jo lakin päästään ja muut tekivät samoin ja
kohottivat hänen kehoituksestaan juhlansa aloitteeksi eläköönhuudon
niin voimakkaan ja valtavan, etten ole ennen semmoista kuullut.

Ja samassa kajahti laulajain parvesta torvien säestämänä säkeet:

    »Jos viiri meiltä riistettäis,
    sen henki rintahamme jäis!»

1899.



KANSA KAPINASSA.


Yht'äkkiä soi hälytyshuuto, lähti kapula maita mantereita kiertämään,
kylästä kylään ja talosta taloon.

Isänmaa on vaarassa, vihollinen on käynyt rajan yli ... rientäkää
hätään kaikki ... kiiruhtakaa puolustautumaan, vanhat ja nuoret, miehet
ja naiset! Ei ole aikaa viivytellä, ylös kaikki, jotka kynnelle
kykenette, aseihin, rajalle vastuuseen, ennenkuin on myöhäistä, pian
pelastamaan, mitä vielä pelastettavissa on!

Ne, jotka jo olivat oppineet aseita käyttämään, tarttuivat niihin ja
astuivat riveihin ja järjestetyin joukoin, tottuneiden päälliköiden
johdolla, riensivät taistelua aloittamaan. Asetehtaat tekivät yötä
päivää työtänsä, valmistivat uusia aseita ja vanhoja teroittivat ja
lähettivät niitä paikkoihin, missä niitä puuttui.

Vakinaiset joukot olivat pian sotajalalla, varsinainen väki oli tuossa
tuokiossa varustettu.

Eivät riitä tavalliset rauhanaikaiset joukot, nostoväkikin on otettava
mukaan, joka mies on opetettava aseita käyttämään, ukot, pojat,
naisetkin olkoot tarpeen tullessa valmiit! Sillä kysymys on kotien
puolustamisesta, oman lieden linnoittamisesta.

Ja vapaaehtoisia vänrikeitä rientää kaukaisimpiin korven kyliinkin
aseiden käyttöä opettamaan. Soitten poikki rämpivät, upottavia teitä
astuvat, tähti lakissa, raskas asetaakka selässä.

Tuskin on sotataidon neuvoja kylään saapunut, kun kaikki kansa rientää
ulos. Eivät _nyt_ pakene korpiin, eivät nyt piile metsäpirtteihin,
eivät kätke aarteitaan turpeen alle. Itse tulevat isät ja tuovat
poikansa sotamiesten ottoon, kädestä pitäen äidit pienoisiaan
taluttavat, ukot ovat yhtä innokkaita kuin nuorukaiset, ja vanhat
vaimot, jotka eivät itse voi oppiin tulla, tahtovat nähdä, miten muita
opetetaan. Ja kaikki otetaan vastaan, kaikki kelpaavat.

Harjoitus alkaa, ulos tunkee suuresta pirtistä opettajan ääni ja tahdin
lyönti ja rekryyttien opetus. Aseet välkkyy, kädet heiluu, kauas kaikuu
komento. Päivät siellä aherretaan, ja joka ei kiireiden kevättöiden
aikana ehdi aamulla tulla, se saapuu iltasella ja viipyy myöhään yöhön.

Mutta vakoojat hiipivät metsiä myöten kylän peltojen taa ja väijyvät ja
vaanivat ja kiiruhtavat kertomaan, että kapinan on tehnyt kansa.

Ja totta puhuvat, eivät erehdy.

Sillä kapinan on tehnyt kansa, noussut kuin yksi mies vihollistaan
vastaan.

       *       *       *       *       *

Mutta ketä vastaan on kapinan tehnyt tämä rauhan kansa, kuka on
vihollinen, jota se on taas noussut päältään torjumaan?--Oma pimeys on
vihollinen, omaa tiedottomuuttaan torjua tahtoo, omaa itseään vastaan
varusteleikse!

Ketkä ensi riviin asettuivat, ketkä riensivät ennen muita
taistelutantereelle?--Valon vakinaiset vartiomiehet!

Mitkä oli aseet? Mitkä oli asetehtaat?--Kynät oli keihäinä, sanat
kuulina suhisivat, kirjat pommeina putosivat.

Mutta mihin harjoittaa vänrikki kylän väkeä pirtin seinien sisässä?--
Lukemaan opettaa, numeroita neuvoo, tiedon alkeita antaa ... rihvelit
kivitauluista tulta iskevät, tavailun tahti kaikuu kesäiseen yöhön.

Mutta vakoojat hiipivät kylän peltojen takana ja uskovat, että _heidän_
herraansa vastaan on kapinan tehnyt kansa.

1899.



LESKEN ROPO.


Kun kotikoulu oli muutamia päiviä ollut toimessaan Korvenkylässä,
saapui Sokea-Mari, vanha herännyt ihminen, koulutaloon, kopeloihe
keppinsä avulla pirttiin, istuutui karsinapenkille ja istui siinä koko
sen päivän opetusta kuunnellen ja sukkaansa kutoen, silmäkuopat
uteliaasti käännettyinä opettajaa kohden pöydän päähän.

Kun koulu iltasilla lopetettiin, ja opettaja, joka oli nuori
ylioppilas, pitäjän rovastin poika, oli vetäytynyt pirtinpohjakamariin,
levolle laskeutuakseen, kuuli hän haparoimista lukossa, ja Sokea-Mari
tuli sisään.

--Ettehän vain liene jo levolle ruvennut ... olisi minulla ollut vähän
asiaa ... en tiedä, tuntenetteko, vaikka kyllähän se rovasti minut...

--Tunnenhan toki minäkin, sanoi nuori herra ystävällisesti ja pyysi
istumaan.

--Kaikkihan ne Sokean-Marin ... saatanhan minä toki tämän asian
seisoaltanikin. Läksin kuulemaan minäkin tätä koulun pitoa ja olen
kuunnellut ja kiitoksia vain paljon. Sanoivat täällä valkeutta
jaettavan kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Minäpä tuon tiennen, mitä
on valkeuden puute. Kyllähän minä toki sen, ettei täällä sitä
valkeutta, jota silmällä nähdään, eikä aivan sitäkään, mitä sielulla
tutaan, mutta sen minä jo kyllä tästä vähästä, että oikea on asia,
koska Herran nimeen aloitetaan ja lopetetaan, niinkuin pitääkin ...
eikähän se nyt rovastikaan mahtaisi poikaansa ilman aikojaan lähettää:
pahat kuuluvat olevan ajat, vieläkö uskotkin muutettanee ja raamatut
otettanee, kun ei lautamieskään kuulu keisarin puheille päässeen ...
niin sitä minä, että kun nuo kaikki lahjaa tekevät, mikä antaa näin
pirttinsä ja mikä näitä uusia kinkereitä ruualla ja muualla auttaa,
ettei jäisi yhden talon varaan, ja kuuluvat siellä kirkolla rahaakin
kirjoihin keränneen ... niin sitä minä, että kun ei tämmöisellä
vanhalla ja vaivaisella ole mitään antaa, vaan kuitenkin tekisi
minunkin mieleni kuunnella...

--Mari vain kuuntelee, eihän se toki mitään maksa...

--Enhän minä ihan ilmaiseksikaan ... mutta kun minulla on vähän vielä
veisuun ääntä eikä täällä näy olevan vakituista veisuumiestä, joka
nuottia kannattaisi, niin minä pyytäisin, että jos ette pahaksenne
panisi, niin saattaisin minä aamuin ja illoin siitä edestä veisata. En
tuota osaa niiden uusien kirjain mukaan, vaan jos vanhan virsikirjan
mukaan vielä passaisi...

Nuori herra otti liikutettuna vastaan tarjouksen, ja koko ajan, kun
kotikoulua Korvenkylässä pidettiin, oli Sokea-Mari rukouksissa aamuin
ja illoin vakituisena veisuumiehenä.

1899.



»SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!»


Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut
pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia, ja
odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.

Mutta sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen
vallan päivättömässä pohjolassa. Niin pian kuin hän ulkona vaaniessaan
näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.

--Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli
sammuttanut.

--Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat
pimeässä istuessaan.

Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltija
ovesta sisään.

--Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle
palamaan.

Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman
työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja jätti ihmiset
pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltija hiipi hänen kintereillään, ja
sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.

Mutta kun peikko jäljelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat,
töyttäsi hän takaisin ensimmäiseen taloon.

--Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.

Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli
sammuttanut.

--Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan
pimeässä istujat.

Mutta tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltija samassa
ovenavauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä
talossa?

Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukkovaarin kiskomia.

--Päre pihtiin! sanoi haltija, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen
liedestä tulen ja virkkoi, veitikka:

--Sammuta _sinä_, kyllä _minä_ sytytän!

Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet
palamaan, ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä hän
äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannen kerran tuvan
ovesta sisään.

--Puh! pani hän,--mutta ei tahtonut päre sammua.--Puh!--Puh!--ja vasta
kolmannella kerralla sammui päre.

Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko
oli niin vihaisesti sammuttanut.

--Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltijan
sisään hiipivän.

--Tuli takkaan! huusi haltija, ja kohta loimotti iloinen takkavalkea
lieden päällä ja riemusta loistivat haltijan silmät sen valossa, kun
hän huusi:

--Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!

Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti,
siinä viritti valon haltija kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa
palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget helottivat ja puitten latvat
kauaksi punertivat.

Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi, ja silmät seisoen ja posket
pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.

--Puh, puh, puh!--puhalsi hän. Puh, puh, puh!--puuskutti hän.

Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa
yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin
helottanut eikä vain puita punannut, ylös taivaalle loimo lakeisesta
yleni, ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.

Kovin koetti hän, ylen yritti... En tiedä, olisiko kerran sammumaan
saanut. Mutta ennenkuin ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä
tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sillä
päivälle eivät peikotkaan mitään mahda--ja yöllä suojelevat Suomeani
hyvät haltijat.

1899.



PAINAJAINEN.


Hän näkee unta, että hän on se, joka on lakkauttanut kaikki
sanomalehdet Suomessa.

Hän on juuri allekirjoittanut viimeisen lehden kuolemantuomion. Se oli
sekakielinen virallinen lehti, joka oli täytynyt tappaa sen vuoksi,
että se muutoin olisi kuollut itsestään: toimittajain, latojain ja
lukijain puutteessa. Ei hän itsekään sitä viitsinyt lukea. Sitten kun
se ei enää voinut sisältää väittelyä muita lehtiä vastaan, jotka jo
aikoja sitten oli lakkautettu, oli sen sisältö käynyt kovin ikäväksi ja
yksitoikkoiseksi.

Hän huokaa helpotuksesta. On niin hyvä olla nyt, kun ei enää ole
sanomalehdistä vastusta, kun ei niitä enää ole ainoatakaan elossa.
Vaikein osa hänen työstään tässä maassa on suoritettu.

--Herra, nyt sinä siis lasket palvelijasi rauhaan menemään! huokaa hän,
tyhjentää teelasinsa yöpöydältä, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen,
sivelee partaansa, hymähtää onnellisesti, sammuttaa tulen ja nukkuu
samassa.

Kauan ei hän kuitenkaan ole nukkunut, ennenkuin alkaa kuulua outoa
ratinaa jostakin. Hän luulee sitä ensin hiireksi, joka asustaa vuoteen
alla, mutta huomaa sitten, että se onkin tulevinaan niinkuin tyynyn
sisästä. Hän käännähtää toiselle korvalleen, ratina lakkaa hetkeksi,
mutta alkaa kohta taas uudelleen.

--Mitä ne ovat panneet minun tyynyyni? huudahtaa hän, hypähtää
istualleen ja iskee tyynyä nyrkillään. Tyyny ei kuitenkaan tottele,
vaan parahtaa niinkuin sanomalehti, jota rutistetaan, ja hän näkee,
että se on päällystetty eräällä vanhalla Nya Pressenin numerolla.
Kiukuissaan repäisee hän pois päällyksen, jolloin sen sisästä pullahtaa
käärö korvatyynyksi pyöräytettyjä Aftonposteneita.

--Katsos noita kanaljoita!...

Mutta kun hän nyt huomaa unta näkevänsä--sitä voi näet unissaankin olla
tietoinen siitä, että näkee unta--nakkaa hän mytyn jalkapohjiin ja
heitäikse paljaalle lakanalle.

Vähän ajan kuluttua, jolloin hän parahiksi pääsee kuorsaamaan,--alkaa
tuntua jotenkuten oudolta ja pahalta ihossa, kirpelöipi jalkapohjia,
kutkuttaa polvia, mutta etenkin tuntuu kuumalta koko ruumiissa, samalla
kun vuode on muuttunut kovaksi kuin kivi. Hän potkaisee peitettä yltään
ja tahtoo kääntää kylkeä, mutta silloin nousee koko vuode raivoon.
Kahisee ja kuhisee, niinkuin olisivat paperista sekä peitot että
matrassit, ja hän huomaa makaavansa kahden lakanan välissä, joista
alimmainen on ommeltu Uusista Suomettarista ja päällimmäinen kurottu
Päivälehdistä. Peite on liisteröity Hufvudstadsbladeteista, joka koko
painoksensa suuruudella lepää rinnan ja vatsan päällä, niin että tuskin
voi hengittää. Matrassi on pantu kokoon vierekkäin ladotuista
kirjasista »Kirjasia kansalle» ja »Kyläläisten kirjasia» ja »Isänmaan
puolesta» ynnä muista. Vuodeverhona häilyy katosta kauniissa
laskoksissa Pohjalaisia, Viipurin Sanomia, Uusia Savoja ja muita
maaseutulehtiä.

Hän hypähtää ylös, koettaa huutaa apua, mutta ei saa sanaa suustaan.
Nähtyään, että sohva toisella puolella huonetta on entisellään, rientää
hän sinne, mutta lattia on kuin suuri paperikori, jossa kuohuu
painoasiamiesten hyväksymättömiä artikkeleita, sensuroituja
sähkösanomia, vanhoja käsikirjoituksia ja takavarikkoon otetuita
painoksia, estäen häntä yli pääsemästä. Ne takertuvat jalkoihin, hän
astuu läpi paperien, koettaa siristää niitä pois, mutta takertuu yhä
kovemmin ja kaatuu istualleen keskelle lattiaa.

Hän saa vihdoinkin äänen, huutaa pikenttiään, ja ovesta astuu sisään
painokomitean puheenjohtaja.

--Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyy tämä vähän äreästi.

--Toimita pian pois nämä sanomalehdet! huutaa hän epätoivoisia
liikkeitä tehden ja vajoten samalla, niinkuin hänestä näyttää, yhä
syvemmälle jättiläisen suureen paperikoriin.

--Mitkä sanomalehdet?

--Nämä, nämä, kaikki nämä!

--En minä näe täällä mitään sanomalehtiä. Suomessahan ei enää ilmesty
ainoatakaan sanomalehteä.

--Etkö näe? Kuinka et näe? Sinä olet vihainen siitä, että menetit hyvät
tulosi, mutta pitäisihän sinun ymmärtämän, etten minä voi tuhlata
kansan veroja virkamiesten palkkaamiseksi, joita ei enää tarvita. Sinä
niskoittelet, mutta kyllä minä opetan sinua...!

Mutta painokomitean puheenjohtaja paiskaa vastaukseksi oven kiinni
jälkeensä.

Hän paiskaa sen niin kovasti, että nukkuja herää ja huomaa istuvansa
paitasillaan ja peite korvissa kylmällä lattialla.

--Eivät anna minulle unessakaan rauhaa, mutisee hän ja vetäytyy
takaisin sänkyynsä, toivoen vihdoinkin saavansa nukkua.

Tuskin on hän sielunsa siunannut ja syvään huoannut, kun joku raottaa
ovea, ja jotakin heitetään huoneeseen.

--Kuka siellä?

--Erkko!

--Mitä sinä siellä?

--Tuon lämpöisiä!--ja hän heittää sisään sylensä täyden Päivälehtiä.

--Mutta sehän on kielletty ilmestymästä!

--Mutta se ilmestyy sittenkin!

--Ota pois ne!

Mutta ovi on jo suljettu ja Erkko poissa. Vaan samassa reväistään ovi
selälleen, ja kaksi pientä poikaa hyökkää sisään keskelle lattiaa,
toisiaan tyrkkien ja huutaen kilvan:

--Hufvudstadsbladet--Uusi Suometar!--Hufvudstadsbladet--Uusi Suometar!

Hän tempaa miekkansa, joka on hänellä päänsä pohjissa, mutta ennenkuin
hän saa sen tupestaan, ovat Frenckell ja Löfgren jo tipotiessään.

--Miksette anna minun olla rauhassa? huutaa hän.

--Annoitkos sinä _meidän_ olla rauhassa? kuuluu Lillen basso, ja koko
kärryllinen Nya Presseneitä vyörähtää sisään.

Hän tempaa pistoolinsa ja koettaa ampua, mutta revolveri ei laukea.

Tukka pystyssä ja silmät päässä pullottaen hyökkää hän ylös ja saa oven
säppiin.

Mutta silloin kuuluu kimeä ääni ulkoa:

--Aftonposten fem penni!--Aftonposten fem penni!--ja niinkuin höyheniä
sataen tupruaa pieniä lehtisiä sakeana pilvenä ikkunasta sisään,
tupruaa, paitsi Aftonpostenia, myöskin Fyreneitä, Lördagskvälleneitä...
Hän saa vaivoin ikkunan kiinni, mutta nyt niitä tuiskuaa tuulen
vinkuessa ikkunoita vastaan, ja kauhukseen näkee hän nietoksen
kasvavan, peittävän kadun, täyttävän kadun, kohoavan ikkunain
tasalle... Kaikki lehdet myllertävät sekaisin--pääkaupungin lehdet,
maaseutulehdet, seassa ulkomaalaisiakin ... kaikki yhtyneinä yhteiseen
hyökkäykseen. Nyt ovat jo ikkunain aliruudut ummessa, matalat huoneet
tuolla puolella kadun ovat jo hautautuneet--ja hän pakenee takaisin
vuoteeseensa.

Ikkunat ovat jo aivan peitossa, koko talo on jo peitossa, ja nyt niitä
alkaa tunkea sisään. Niitä pyryää uunista avonaisen pellin kautta,
pyryää venttiileistä, ikkunain raoista, ovien raoista, sillanraoista,
nietostuen nurkkiin, täyttäen lattian, nousten tuolien tasalle, sängyn
tasalle, sänkyyn. Tuntuu samalla niinkuin koko palatsi olisi koneita
täynnä, jotka hyrrää ja jyskyttää, niitä on seinän takana, on
vinnillä... Koko talo on muuttunut kaikkien lakkautettujen lehtien
kirjapainoksi.

Eivät enää ikkunat voi vastustaa märän paperin painoa, lehdet kun
tulevat suoraan painokoneista, räiskyen särkyy paksu lasi ja samassa on
huone täynnä, lehtiä tulvillaan.

--Mistä niitä riittää? Mistä niitä riittää? vaikeroi hän.

--Tämä on paperitehtaiden maa! kuuluu vastaus jostakin.

--Miksi en hävittänyt niitäkin?

Se on hänen viimeinen sanansa. Nietos on noussut sänkyyn; hän makaa
pian tukehtuneena sen alla.

Hän on kuollut.

Ei kuitenkaan kokonaan kuollut, ainoastaan valekuollut, joka näkee ja
kuulee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu.

Yht'äkkiä ovat kaikki lehdet poissa hänen päältään, lentävät kuin
vapautetut linnut hänen huoneestaan.

Kun lehdet ovat menneet, tulevat niiden painoasiamiehet sisään. He ovat
kaikki puetut frakkeihin, kiiltäviin, korkeihin knalleihin ja
valkoisiin hansikkaisiin. He ovat totisen ja surullisen näköisiä ja
kantavat suurta arkkua, joka on tehty paperista ja painomusteella
mustaksi maalattu. He asettavat sen keskelle lattiaa ja pystyttävät sen
ympärille sanomalehtipapereista somasti tehtyjä tuohuksia, joista
kuolinhuoneeseen leviää paksu savu. Kun he ovat hänet riisuneet,
palsamoivat he hänet sekä ulkonaisesti että sisällisesti
painomusteella, joka erinomaisesti säilyttää tulevaisuudelle jokaisen,
jota sillä sivellään. Sitten kietovat he hänet puhtaasta
sanomalehtipaperista tehtyihin käärinliinoihin ja nostavat kirstuun.
Sanomalehtisakset asetetaan ristiksi rinnan päälle. Kirstun kansi
suljetaan ja suuri vainaja kannetaan paarilla pahvivaunuihin, joiden
pyörätkin ovat paperista, sitä uutta amerikkalaista keksintöä, ja
joiden eteen on valjastettu pari komeita pahvihevosia. Tie vainajan
kotoa hautausmaalle saakka on peitetty lakkautetuilla lentolehdillä.

Haudalla pitää painoylihallituksen esimies puheen, jossa hän ylistää
vainajan ansioita vapaan sanan sitomisessa. »Ei ole koskaan nähty
toista, joka niin hyvin kuin hän olisi käsittänyt tehtävänsä. Ainoa
erehdyksensä--ja kuka kuolevainen ei erehtyisi!--oli ehkä se, että hän
lakkautti _kaikki_ lehdet, uhaten siten riistää meiltä toimeentulomme.
Älköön se kuitenkaan himmentäkö hänen muistoaan, varsinkin kun olot
taas hänen kuoltuaan ovat entisellään», lopettaa hän puheensa, laskien
haudalle komean paperikukkasista tehdyn seppeleen, jonka
paperinauhoihin on painettu sanat: »Murheell' ei siis saakaan viettää
muistoasi--kiitollisilta painoasiamiehiltä».

Useita muitakin seppeleitä lasketaan, muun muassa maaseudun
painoasiamiesten puolesta. Muutamassa on sanat: »Kiitos hyvästä
vartiosta», toisessa: »Muistosi elää».

Kaiken tämän näkee ja kuulee hän, voimatta mitään virkkaa.

Sanomalehdet julkaisevat hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan
erityisiä lisälehtiä, jotka ilmestyvät jo ennen kuin saattoväki on
hajonnut haudalta. Yleisö, se on painoasiamiehet, ostavat niitä
tukuttain.

Se harmittaa häntä niin, että hän kääntyy kirstussaan--ja herää.

1899.



LEHDET.


Ne koettavat, kylmät ja tuulet, tehdä voitavansa lehtiä
lakastuttaakseen ja puista maahan karistaakseen.

Kaiken kesää ne niitä ahdistavat, öillä kylmä kouristaa, päivällä tuuli
tuivertaa. Ei saa lehti lepoa, ei saa hentoinen hetkenkään rauhaa. Niin
pian kuin voimansa hiukankaan väsähtyvät, niin pian kuin tarmonsa
tuokioksikaan pettää, irti heidät raastetaan, maahan sirotetaan.

Lopuksi lehti uupuu, kalpenee, kellastuu. Silloin on aika syysmyrskyn
tulla, tuon suuren telottajan, joka laumoittain lehdiltä kauloja
katkoo. Sitä haaskauksen riemua, sitä nujerruksen nautintoa! Pilvenä
pakenee turvatonten parvi, kinoksittain makaa kuolleita ja kidutettuja
maassa. Paljaina seisovat puut, raunioina on lehtoinen rinne. Ja pian
tulee lumi ja hautaa kaikki alleen. Ei näy enää ainoatakaan lehteä, ei
puussa, ei maassa. On niinkuin ei niitä koskaan olisi ollutkaan
olemassa. Ja voittaja luulee ne ainiaaksi hävittäneensä. Valtoineen
raivoo viima kenenkään estämättä, kenenkään häntä kulussaan
häiritsemättä.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluvat. Jo puhkee taas lehti, jo herää
uuteen elämään kuolemaan tuomittu. Lehto tuoksuu niinkuin ennen, puut
vihertävät vanhassa puvussaan.

Ne eivät ole väriään vaihtaneet, eivät muotoaan muuttaneet. Ne eivät
ole vähenneet, niitä on yhtä paljon, on enemmänkin kuin oli ennen.

Kylmät ja tuulet eivät ole mitään voineet, kaikkivaltiaat eivät ole
mitään mahtaneet.

Vaikka lakastuivatkin lehdet, eivät lakanneet, vaikka kuihtuivatkin,
eivät kuolleet.

1899.



UUSI JUHANNUS.


On taas valon juhla juhannus, on vuoden ihanin aika, on luonnon juhla
ja juhla kansan--luonnon kansan.

Kokot pitäisi sytyttää, aika olisi panna ilotulet palamaan, aika laulut
virittää ja piireihin käydä.

Mutta ei tunnu juhla juhlalle tänään, ei tee mieli ilotulia tehdä,
jäykkä on jalka karkeloihin käydäksemme.

Sillä kulona kellertivät eilen vielä vainiot, ja yhä vinkuu sama viima,
joka talven ja kaiken kevättä meitä hartioista pudisti. Kylmä vesi
lainehtii luhtien päällä ja tulvan alla ovat saaret, joihin ennen
sousimme juhannusyötä viettämään.

Kato uhkaa, halla vaanii, pahat henget pitävät ilkeitä aikeitaan
ilmassa.

Mutta ihme kyllä ei mieleni kuitenkaan ole musta, ei päiväni pilvessä,
eikä saa suru valtaansa sydäntäni. Sillä vielä on kukkuloita, jotka
eivät ole veden alla, vielä on tulia, jotka mäeltä toiselle tuikkavat,
ja vielä on kansalla karkelokenttänsä, joilla se piirihin käy.

Maani luulin menettäneeni--ja nyt vasta sen löysin. Kansani luulin
kadottaneeni--ja nyt vasta sen sain. Toivon tulien luulin sammuneen--ja
nyt vasta ne syttyivätkin.

Et tarvitse enää tulta toisilta lainata, omassa povessasi se alati
palaa, et sitä enää vain juhlina viritä, arkenakin se nyt ainaisena
liekkinä tuhansissa rinnoissa leimuaa.

Uusi innostus on sen öljy ja uusi luottamus on sen sydän ja säiliö,
josta valoaine vuotaa, on uudistunut rakkautesi kansaan ja verestynyt
voimasi sen eteen uhrautumaan.

Kouluhuoneeksi on muuttunut tanssitupa, aatteiden esityspaikaksi
entinen karkelokenttä.

Etkä kysy enää, mitä maaltasi _saat_, kysyt sitä, mitä voit hänelle
_antaa_. Et mieti sitä, miten elolaarisi täyttäisit, vaan sitä, miten
sen sisällön tarvitseville parhaiten sirotetuksi saisit. Et satoa
ajattele etkä elon korjuuta, ajattelet kylvöä ja uusia oraita.

Uusi on juhannus ja uudet ovat juhannustulet.

Valon juhla oli juhannuksesi ennen--nyt on se juhla valistuksen!

Siksipä ei, vaikka kato uhkaa, halla vaanii ja pahat henget pitävät
ilkeitä aikeitaan ilmassa, ole mieleni musta, ei päiväni pilvessä eikä
saa suru valtaansa sydäntäni.

23.6.99.



PIENET JA SUURET.


Kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat ja että
ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä johtavat,
ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat?

       *       *       *       *       *

Taivas on tyven ja sininen ja meren pinta sileä. Maininki vain silloin
tällöin loiskahtelee kaukaisia kareja vastaan kuin unissaan
huoahdellen, sillä meri ei koskaan nuku eikä koskaan rauhoitu.

Loivan kallioniemen liepeitä nuoleskellen virtailee hiljainen merivuo
ulapalta tullen ja ulapalle mennen. Tänään kulkee se tänne, eilen kulki
tuonne, ei kukaan tiedä, mikä on sen määrä ja mikä sen tarkoitus. Mutta
meriheinäin metsä huojuu aina ja ilmojen latvat taipuvat aina
tottelevaisina sen mukaan. Pohja kuumottaa totisen ruskeana läpi
vihreän veden ja uhkaavana uppoo jyrkkäyksen rinne salaperäiseen
syvyyteen.

Ihan pinnalla, niin että viri tyynessä vedessä käy, uida lirittää
pikkukalain lauma vastavirtaan pitkin jyrkkäyksen rajaa, yli synkän
pohjan ja yli limojen latvain. Päättömän pitkänä nauhana näkyvät ne
mereltä tullen ja merelle mennen kulkevan ohi niemien, ylitse karien ja
pitkin rannikkoa, jonka poukamissa pistäytyvät ja jonka kiviä
kiertävät.

Mistä tulevat ne ja minne menevät? Ei näytä heillä olevan johtoa
mitään, ei tietoa siitä, mitä maalia kohti kulkevat--ei johtona muuta
kuin tieto toisistaan, ei maalina muuta kuin vastavirta. Ei
hetkeksikään eroa yksi satain tuhansien parvesta, ei hetkeksikään muuta
jono suuntaansa, joka on niin varma, kuin ei se koskaan olisi muuanne
päin vienyt. Se on kuin satain tuhanten pienoisten yksimielisyydestä
syntynyt yksi ainoa jättiläisolento, joka meret kietoo ja sen niemet ja
saaret syleilyynsä sulkee.

Mutta vanavedessä tämän meren jättiläisen vaanivat meren pedot, hauet,
ahvenet ja muut ahnaat. Suomukset kiillellen kullalle ja kuparille
niinkuin sotatamineet ja evät punaiselle paistaen niinkuin sotaliput ja
selässä ruotaiset keihäät ja suussa terävät hampaat ne vartovat kivien
koloissa ja limakoiden kätköissä kuin ryöväriritarit linnoissaan ja
hyökkäävät sieltä, silmät tuikeina päässä ja suut selällään,
ohikulkevain kimppuun. Heitä sanotaan merien kuninkaiksi ja rantojen
ruhtinaiksi, ja he luulevat itsekin niitä olevansa. Ja nuo pienet
tuossa, ne ovat heidän alamaisiaan, joista he elävät, nielevät niitä,
minkä kiireelle kerkiävät.

Mutta mitä välittää satain tuhanten parvi siitä, mitä heitä muutamat
hauet ja ahvenet hävittää! Tuskin huomaa se heidän läsnäoloaan, tuskin
välittää se heidän tieltään väistää. Ei heidän rintamansa hyökkäyksistä
murru, ei kulkunsa siitä häiriinny. Joku yksityinen hyppää syrjään,
ponnahtaa ilmaan ja koettaa paeta, mutta suuri lauma jatkaa matkaansa
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eivät ne asetu vastarintaan, eivät
pakene, eivät edes kiirehdi kulkuaan. Merivirta se vain määrää heidän
nopeutensa ja heidän matkansa suunnan eivätkä hauet ja ahvenet.

Ja näiden suurten täytyy seurata noita pieniä, meren kuninkaiden täytyy
aina uida alamaistensa vanavedessä.--elääksensä. Pienet kalat pitävät
aina oman suuntansa, suuret saavat mennä, minne heitä viedään.

Pienet kalat ovat kansoja, suuret ovat heidän sortajiaan.

Mutta kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat
ja että ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä
johtavat, ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat?

1899.



VANHA UKKO PUHUU.


Kuunneltuaan aikansa poikainsa puheita puolihämärässä pirtissä
kohensihe talon vanha isäntä kumaraisesta asennostaan pöydänpäälasin
alla, laski raskaasti ison kämmenensä pöydän laidalle ja virkkoi:

Ja ne ovat olevinaan miesten puheita nämä, nuorten rotevain miesten,
joilla on selkää kuin sudella ja hartioita kuin härällä ja kämmeniä
kuin karhulla!

Vai Amerikkaan! Vai Atlantin taa! Vai ei nyt enää siedä Suomessa elää!
Vai ei täällä enää miehet tarkene!

Ja oikein isolla joukolla! Oikein miehissä lähdetään pakoretkelle ja
jätetään naiset ja lapset ja vanhukset vihollisen jalkoihin...

Onhan ne urhokkaita poikia, oikein sankarien alkuja nämä minun poikani
... nyt sen kuulette vieraatkin! Sitä olen odottanutkin, ilopäivää
omistani, ja nyt sen näen! Uhkaa pakenevat, peloitusta jo pötkivät
tiehensä, aikovat vain antaa maansa ja mantunsa ennenkuin niitä edes
tullaan ottamaankaan!

Mistä ovat saaneet miehet tuon rohkeuden rintaansa? Eivät sitä ole
ainakaan esi-isiltään oppineet.

Entäpä olisi ennen vanhaan esi-isäin aikana tehty niinkuin nyt tehdään?
Jätetty tilat ja talot, kohta kun kuultiin, tai kohta kun luultiinkin,
että nyt se tulee--tämmöinenköhän olisi nyt tässäkin talo, jos niin
tehtiin?

Ja vaikkapa tulisikin niinkuin uhkaa ja tekisikin sen, mitä aikoo--mikä
mies se on, joka pötkii käpälämäkeen juuri silloin, kun häntä enimmän
tarvitaan? Se on raukka mies--yhdellä sanalla sanoen.

Niinkö, että paettiinhan ennenkin? Lienee paettu, mutta vasta viime
tingassa, ja kun paettiin, niin paettiin omiin metsiin eikä merten taa.
Vieraille maille lähdettiin vasta, kun väkisin vietiin. Ja aina
lähdettiin sillä mielellä, että kerran takaisin tullaan. Ja niin
tultiinkin! Eikä ollut kysymys vain viisistä vuosista, kymmenistä oli--
ja sittenkin tultiin! Mutta näillä pojilla ei ole aikomustakaan
takaisin tulla. Aina tulee kotiinsa koira väkisin viety, ei tule konsa,
joka omiksi iloikseen juoksuun lähtee.

Rahaako lähetätte? Ei täällä rahojanne tarvita, vaan teitä itseänne ja
käsivarsianne. Ei raha kaikkea rakenna, vaikka niin sanotaan. Ei ole
rahalla tätäkään taloa raadettu, nämä kädet ne soita perkkasi ja korpia
kaasi ja kivikoita kuokki. Ja kenellekä rahanne lähetätte, jos kaikki
lähtevät? Eihän kaikki? Mutta miksei yksi yhtä hyvin kuin toinenkin?
Lähdetään joka mies ja lyödään talo tuleen! Vai pitäisikö minun jäädä
marssimaan teidän kaikkien puolestanne? Olenhan tuota kyllä tähänkin
asti marssinut teidän puolestanne, vakoa astunut, kuokan ja lapion
kanssa äkseerannut... Mutta luulin toki silloin poikalauman perässäni
tulevan...

Vai että ryssää pakoon? Ei kannata muka muutenkaan Suomeen jäädä,
hallan pesään, vähävaraiseen, palkat ovat muualla paremmat, otatte
mistä saatte ... jos ette te ota, ottavat muut.

Olisi kai tässä ollut lähdön aihetta ennenkin. Tyhmää minua ja tyhmiä
esi-isiäni, kun emme karanneet Suomesta joka kerta, kun halla pani ja
pakkaset kouristivat eikä työpaikoista ollut tietoakaan! Ei ollut
siihen aikaan valtion töitä eikä tehtaiden töitä, ei metsänostajia eikä
meijereitä, ei turvaa ruunun eikä kunnan kassoista. Elettiin, mikä
voitiin, ja kun ei voitu, niin kuoltiin--kuoltiin kunnialla, kaaduttiin
tappotantereella, mutta pakoon ei lähdetty... Taisi olla tyhmästi
tehty, taisi olla omaa typeryyttämme, että parempia aikoja aina
_kotiin_ odotettiin, eikä osattu lähteä niitä ympäri maailmaa
hamuamaan.

Pettua purtiin ... lieneekö kaali pahempaa purtavata, ja lieneekö
limppu sekaleipää sitkeämpää--en tiedä. Mutta sen tiedän, että
suomalainen voi, mitä tahtoo, kun vain hammasta purren sen tekee eikä
ruikuta. Purressa silmä tuikenee ja sisu sydäntyy. Vieras leipä vihan
kasvattaa, katkeruudeksi on kyläinen kannikka. Ei osaa oikeuttaan
arvata, joka ei ole vääryyttä kärsinyt.

Ei ole teissä oman hampaanne purijoita! Velttoleukaisia,
laimeasilmäisiä olette! Toisenlaisia miehiä tämän talon hoitoon
tarvitaan. Lähtekää vain, hyvin joudatte!

Mutta sen sanon, ettette saa penniäkään matkarahaksi, eikä teidän
tarvitse penniäkään tänne lähettää. Eikä ole tarvis kuoltuani tulla
perinnönkään jaolle. Otan tuon torppari Matin taloni hoitajaksi!

Ukko lopetti, nousi ylös ja meni porstuanpohjakamariinsa levolle.

Pojat eivät mitään virkkaneet, istuivat hetken aikaa kumarassa,
kyynärpäät polvia vasten, ja poistuivat yksitellen tuvasta. Aikansa
pihamaalla seisoskeltuaan ja järvelle päin tuijotettuaan vetäytyivät he
sitten mietteissään kukin aittaansa maata.

Huomenna varhain olivat nuoret miehet taas tavallisissa askareissaan,
mikä vaolla, mikä ojalla, mikä niityllä--eikä kukaan heistä enää
puhunut Amerikkaan lähdöstä.

1899.



VALTIOLLINEN ITSEMURHA.


Kirkkovenhe oli juuri lähtemässä Kuopion kaupungin rannasta, kun näin
siihen astuvan miehen, jota en olisi luullut näillä tienoin enkä
ainakaan tässä ympäristössä tapaavani. Odottamaton tulija oli
valtioneuvos Tengman, erään suurimman keskusvirastomme päälliköitä ja
tunnettu sekä suomenkieltä täysin taitamattomaksi että myöskin
pinttyneeksi ruotsinmieliseksi. Semmoiset korkeat herrat eivät juuri
kernaasti suuntaa kesäistä kulkuaan Savon vesille, vaan viettävät
virkalomansa joko jossakin koti- tai ulkomaan kylpylaitoksessa tai
saaristohuvilassaan. Asuessani alkukesästä Helsingin saaristossa
olinkin usein tavannut hänet pienessä saaristolaivassa, matkalla
virastoonsa. Mitä hän nyt täällä teki, savolaisessa kirkkovenheessä,
joka oli matkalla kaukaiseen, selkien takaiseen kylään, sitä en voinut
käsittää...

Hän istuutui laudalle lähelle kokkatuhtoa, ja minä istuin erään nuoren
ylioppilaan kanssa, jonka isä oli venheen perämies ja sen omistaja,
perätuhdolle soutamaan.

--Mitä ihmettä se tuo valtioneuvos täällä tekee? Minnekä se on menossa?
kysyin, kun olimme lähteneet liikkeelle.

--Sehän asuu meillä, selitti airotoverini.

--Kuinka hän on sinne joutunut? Mitä hän siellä--?

--Minä kun olin viime lukukaudella hänen lapsillaan kotiopettajana...

--Onko hän tullut kalastamaan? Ukko kuuluu olevan uuttera onkimies.

--Eipä juuri joudata itseään ongelle. Äijä on ahkerassa työssä aamusta
iltaan: me opettelemme--suomenkieltä, kuiskasi nuori mies korvaani.

--Suomenkieltä? huudahdin minä, mutta hän nykäisi minua kyynärpäällään
ja virkkoi:

--Et vain saa olla siitä mitään tietävinäsi, se on suuri salaisuus.

Valtioneuvos Tengman suomenkieltä oppimassa! Katsahdin ehdottomasti
taakseni, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiänikään, sillä siinä
istui tuo vanha viikinki suomalaisessa Kallavettä kyntävässä
nelilaidassa ja otti eukoilta tuntia suomenkielessä. Huonosti se kävi,
mutta tahto oli nähtävästi hyvä. Monet kerrat sanojaan toistellen ja
vaihdellen koettivat emännät saada vanhaa herraa ymmärtämään.

--Mike teme? kysyi valtioneuvos.

--Se on hankavihta.

--Hangavitta ... mike teme nimi?

--Sitä sanotaan meidän puolessa leiliksi.

--Mite sano? Polessa?

--Sitä sanotaan leiliksi täällä Savon puolessa ... piimäleiliksi...

--Jahah--pimeläliksi--pimeläliksi--

Valtioneuvos oli niitä, jotka olivat saaneet vapautuksen suomenkielen
käyttämisestä, ja näkyi kyllä, että hän hyvin sen tarvitsi--vaikkakin
hän aikoinaan, 1830-luvulla, oli ollut yksi niitä innostuneita
ylioppilaita, jotka olivat luvanneet toisilleen suorittaa vapaaehtoisen
tutkinnon suomenkielessä--luvanneet, mutta unohtaneet.

--Mutta mikä siihen nyt on mennyt? kysyin toveriltani.

--Julistus, kuiskasi hän.

Ja hän kertoi minulle, hiljalleen soutaessamme ja valtioneuvoksen yhä
jatkaessa harjoituksiaan, että ukko eräänä julistuksen jälkeisenä
päivänä, kun oli puhuttu niin paljon virkamiesten velvollisuuksista
kansaa kohtaan, uhrauksista, puolueriitojen lakkaamisesta, yht'äkkiä
oli sanonut illallispöydässä:

»--Se on saatettava pois päiväjärjestyksestä ... ei ole muuta keinoa
... meidän täytyy oppia suomenkieltä.»

»--Mutta eihän pappa enää voi ruveta sitä oppimaan», sanoi siihen eräs
hänen pojistaan.

»--Minäkö, miksen?»

»--Pappa on jo liian vanha.»

»--Vai niin, vai minä liian vanha? Vai niinkö luulet?» kivahti ukko ja
virkkoi sitten minulle: »--Huomenna alamme lukea, olkaa hyvä ja tehkää
suunnitelma!»

--Ja jo seuraavana päivänä sitä alettiin ja luettiin koko lukukausi
kaksi tuntia päivässä, kello kuudesta kahdeksaan aamulla, sillä
muulloin ei hänellä ollut aikaa.

»--Vai liian vanha?» toisteli hän tuon tuostakin.--»Kyllä minä näytän
niille keltanokille, viikinkipenikoille!»--haukuskeli hän minulle tuon
tuostakin poikiaan. »--No, sen minä nyt kyllä huomaan, etten enää voi
oppia itse tätä kieltä käyttämään, mutta sen minä, saakeli soikoon,
näytän, että ainakin voin ilman kielenkääntäjän apua saada selkoa
asiakirjoista.»

--Ja uutta vauhtia sai hän, kun hänelle niissä pidoissa, jotka
pidettiin suuren lähetystön jäsenille, oli tapahtunut se häpeä, ettei
hän kyennyt eräälle ulkomaalaiselle tuttavalleen tekemään selkoa
puheesta, jonka eräs sarkatakkinen savolainen talonpoika oli pitänyt.
Seuraavana päivänä määräsi hän, että pöytäkielenä hänen talossaan oli
oleva suomi.

--Mutta ukkohan on muuttunut fennoksi? sanoin.

--Samaahan minäkin hänelle välistä leikilläni, mutta silloin suuttui
äijä:--»Älä sinä silti luule, että minä olen fenno, jos opettelen
suomea sen verran, että voin muuttaa kielen virastossani niitä varten,
joilla on oikeus saada asiansa sillä kielellä ajetuksi ... siinä on
suuri ero...--» »--Mutta eiväthän fennotkaan muuta vaadi?»--»Vai eivät?
Vaativathan! Vaativathan!»--huusi hän ja alkoi luetella kaikkia, mitä
fennot vaativat ja mitä pahaa ovat tehneet ja tekevät vieläkin...--
»Kaikkea sitä ne vaativat ja huutavat ja pitävät melua ... mutta niiltä
on siivet leikattava, ja juuri sillä tavalla ne leikataan, että _me_,
me ruotsinmieliset, me maan intelligenssi, opimme suomea ja otamme
heiltä sen ainoan olemisen ehdon, mikä heillä on, ja heidän valtansa ja
vaikutuksensa, joka on aina ollut pahaksi. Mitä heistä silloin on
jäljellä, kun me kaikki taidamme suomea. Ei mitään! Tyhjä tynnyri ja
reikä pohjassa!»

Me nauroimme, että selät hytkyi. Ukko huomasi sen ja huusi kokasta:

--Mite hauska se ole, jota sielä peräss'?

--Täällä vain kaskuja kerrotaan, herra valtioneuvos, vastasi toverini.

--Eikö olisi ehkä syytä ilmaista itseäni? kysyin.

--Annetaan ehkä olla, niin saa ukko olla siinä luulossa, ettei kukaan
tiedä hänen kieliopinnoistaan.

--Mutta miksi hän niitä tahtoo salassa pitää?

--Tahtoo kai hämmästyttää maailmaa ... lyödä kielitaidollaan alas kuin
salamana kirkkaalta taivaalta .. vähän ennen ensi valtiopäiviä...

Minä jäin venheestä ensimmäiseen valkamaan ja venhe jatkoi
valtioneuvoksen kanssa matkaansa.

       *       *       *       *       *

Syksyllä tapasin ylioppilaan Helsingissä ja kohta tulivat puheeksi
valtioneuvos Tengmanin kieliopinnot.

--Oppiko se? kysyin.

--Mikäs siinä! Jo se aika hyvin!--Voin kertoa sinulle tuoreena
uutisena--kunhan et vain vielä pane lehtiin--että ensi vuoden alusta
ruvetaan antamaan alkuperäisiä suomenkielisiä asiakirjoja ukon
virastosta. Mutta virkatoverit olivat olleet vimmoissaan. Siellä oli
tiukkaan oteltu. Mutta ukko oli sanonut, että kun hän kerran voi siitä
suoriutua, niin täytyy heidänkin. Ei se suomenkieli muka ole mikään
niin vaikea ja monimutkainen kieli kuin miksi fennomaanit sitä
itserakkaudessaan kehuvat. Yhdellä kesälomalla sen salaisuuksien
perille voi päästä.--Virkatoverit yhä murisivat, mutta ukko sanoi, että
se olen _minä_, joka määrään. Eikähän siinä mikä auttanut. Mutta kun
kanslian päällikkö astui ulos istuntohuoneesta, mutisi hän: »Ukko on
höperö! Vanha taattu ruotsinmielinen ... mennä luopumaan oikeuksistaan
ilman mitään pakottavaa syytä ... ruveta oppimaan suomenkieltä
_vapaaehtoisesti_--se on valtiollinen itsemurha! Se on vanhuuden
heikkoutta--täysissä hengen voimissa ollessaan hän ei olisi sitä
koskaan tehnyt!»

1899.



ELUKOITA LAITUMELLA.


Tyytymättömästi möyrien kulki kartanon karja talon suurilla takamailla.
Oli puute ruuasta ja ikävä parempia laitumia. Hakamaat, kesannot ja
läheiset lehdot olivat jo niin paljaiksi jyrsityt, ettei siellä enää
ollut mitään ottamista.

Sentähden täytyi karjan turvautua takamaihin. Siellä oli kasketuilla
ahoilla, lampien rannoilla, soiden laidoilla ja purojen varsilla vähän
enemmän ruokaa. Mutta matka oli sinne pitkä ja tuli joka päivä yhä
pitemmäksi sitä mukaa kuin karja syödä ehti, niin että minkä lehmät
syödessään lihoivat, sen ne kotiin kulkiessaan laihtuivat. Ja
syksymmällä alkoi ruoka kokonaan loppua.

Siitä syystä oli kartanon karja oloonsa tuiki tyytymätön ja pitihe
pahalla tuulella. Se nurisi ja napisi, ja sitä täytyi miesten
asevoimalla estää aituuksiin murtaumasta.

Varsinkin oli karjassa kaksi tyytymätöntä: toinen iso härkä ja toinen
kellokas, jotka aina edellä kulkivat.

--On se hävytöntä, ettei suuri kartano pidä parempaa huolta karjastaan,
möyrysi härkä.

--Ladot täynnä apilasta, pielekset pullollaan luhtaheinää, säesteli
kellokas.

He seisoivat niittyaidan takana, jonka sisällä toiset niittivät, toiset
kokosivat latoihin tuoksuvia luokoja.

--Jos ei tuo karja olisi niin tyhmää ja pelkurimaista, kyllä tietäisin,
mitä tekisimme, virkkoi kellokas?

--Mitä tekisimme?

--Vähän ne nuo veräjät ja veräjäin vartijat edessämme kestäisivät, jos
yksissä voimin rynnistäisimme. Yhdestä paikasta kun karkoittaisivat, me
toiseen karkaisimme, yhdestä paikasta kun aitaa kohottaisivat, me
toisesta kaataisimme. Mutta ei ole rohkeutta mullikkain rinnoissa. Kun
kuka keppiä ojentaa, hännät suorina pakenevat.

Ja murinaan se jäi, ei uskaltanut karja kapinaan nousta, ja yhä sai se
elämisensä aitain ulkopuolelta etsiä.

Eräänä päivänä oli karja loittoutunut tavallista edemmä erämaahan, kun
härkä ja kellokas, jotka aina edellä kulkivat, suolta mäelle
noustessaan yht'äkkiä kohtasivat aidan. Hetken aikaa aitovartta
noudatettuaan he tulivat tarkasti teljetylle veräjälle.

--Mikäs aituus tämä on? kysyi härkä veräjäpuiden läpi katsellen.

--Näyttää olevan kuin niittyaituus, on heinää kuinka paljon tahansa,
vastasi kellokas.

--Eikös sieltä kuulu kellon kalkatusta?

Härkä ja kellokas kuuntelivat silmää räpäyttämättä ja korvaa
liikauttamatta ja tulivat pian vakuutetuiksi siitä, että aidan takana
oli lehmiä.

--Töyttäämmekö veräjän kumoon? kysyi härkä.

--Älähän ... se voi olla kartanon aituus ... katsotaanhan ensin.

Ja he lähtivät ottamaan selkoa siitä, mikä aituus se oli ja eikö
aidassa ehkä olisi jotakin aukinaista veräjää, sillä härillä ja
lehmillä on synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan--
erämaassakin. Pian tulivat he nurkkaukseen, jossa aita kääntyi. Siinä
näkyi vasta tehty niitty ja niityn reunassa oli lato ja aidattu pieles.
Kaksi lehmää, pientä mutta lihavaa, käyskenteli niityllä ävärtä syöden.

--Kenenkä niitty se on? kysyi kellokas.

--Meidän on niitty, vastasivat lehmät.

--Mistäs sinne pääsee? kysyi härkä.

--Ei tänne mistään pääse.

--Mistäs te olette päässeet?

--Me olemme täällä aina olevia.

--Kenen lehmiä te olette?

--Tuon mökin.

Siellä oli todellakin vähän ylempänä mäen rinteellä mökki.

--Tottahan sinne täytynee _jostakin_ päästä, arveli kellokas ja lähti
aituusta kiertämään. Härkä kulki möyryten perässä, ja muu karja tuntui
jo nousevan notkosta.

He tulivat aholle, ahon laidassa oli mökki, ja mökin ympärillä oli
peltoja ylempänä ja alempana niittyjä. Pelloilla oli viljasta osa vielä
leikkaamatta, toinen puoli oli jo kuhilaalla. Oli ruista, oli ohraa,
oli potattimaata ja nauristakin. Se tuoksui niin makeasti sieraimiin.
Mutta kaikista makeimmin lemusivat mökin pihalle levitetyt ja aidoille
ja portaille heitetyt kerput ja keruutöryt.

Olisipa siellä ottamista! Olisipa siellä, millä vatsansa täyttäisi!
Jopa siinä käskisi päivänpaisteisella pihamaalla märehtien loikoa!--
Vesi valui pitkänä kinana kellokkaan suusta, ja härkä nuoli ahnaasti
sieraimiaan.

Mutta portti pihamaahan oli suljettu ja kaikki veräjät tarkoin
teljetty, ihan kuin heidän uhallaan, vaikkei ihmisiä näkynyt. He
seisoivat pihaportin takana ja miettivät. Kellokas koetteli nostaa
säppiä sarvellaan, mutta se ei noussut. Härkä nosti kaulaansa aidan
selälle, mutta aita oli liian korkea yli hypätä.

--Mutta tämähän on meidän kartanon mökki, päätti yht'äkkiä kellokas.

--Mistä sinä sen tiedät?

--Oletko koskaan kuullut muiden mökeistä puhuttavan? Kaikki mökit
maailmassa ovat meidän kartanon mökkejä.

Härältä pääsi ilon mölähdys, ja hän muisti jotakin.

--Syötiinhän viime kevännäkin erään mökin viljat, eikä siitä meille
mitään tullut. Pidimme hyvänämme! Mökkien aituukset saa kyllä syödä,
kunhan ei kartanon omiin aituuksiin koske.

--Joko rynnistän? kysyi härkä. Joko heitän portin pääni yli?

--Älähän vielä. Lähdemme vielä hakemaan, olisiko missä mukavampaa
paikkaa,--sillä härillä ja lehmillä on, niinkuin jo sanoin,
synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan.

He lähtivät kiertämään, mutta eivät löytäneet mistään mukavampaa
paikkaa: ei auki unohtunutta veräjää eikä matalampaa aitaa. Kaikki oli
yhtä korkeaa ja yhtä tukevaa pisteaitaa, seipäät paksuista katajista ja
vitsakset sitkeistä näreistä, ja he tulivat takaisin samaan
nurkkaukseen, missä olivat nähneet lehmät niityllä. Ne olivat siinä yhä
vieläkin.

--Minkä tähden niillä noilla pitää olla parempi laidun kuin meillä?--
sanoi kellokas.

--Se on hävytöntä, että kaksi mökin mullikkaa syöpi vatsansa täyteen
yksiltä jalkainsa sijoilta, kun koko kartanon karjan täytyy kuloja
kankaita kaluta!--kiivasteli härkä.

--Ei saa tulla vieraaseen niittyyn, varoittivat mökin lehmät, kun
näkivät härän kyömistävän kaulaansa.--Ettekö näe, että siinä on aita?

--Takamailla ei saa olla mitään aitoja: laitumet täällä ovat kaikille
yhteiset, sanoi kellokas.

--Pois aita! mörähti härkä.

Ja härkä työnti aitaa sarvellaan, koettaen sitä kumoon kaataa. Aita
rutisi, mutta ei kaatunut.

--Se panee vastaan! sanoi härkä.

--Puske tiukemmin! kehoitti kellokas.

--Sarvet tarttuu kiinni! huohotti härkä.

--Älä sillä lailla, neuvoi kellokas. Työnnä sarvesi alimman aidaksen
alle, siitä seipään kohdalta, ja nosta ... näin! ... niin!--Kas niin!

Härkä teki taaskin niinkuin kellokas neuvoi, seipäät nousi, aita nousi
seipäineen ja kaatui maahan. Kellokas ja härkä astuivat kaatuneen aidan
yli niittyyn, ja muu karja seurasi perässä ... sen ei tarvinnut muuta
kuin astua sisään valmiista aukosta.

Syötiin siinä ensin mökin säästöt: pieles ja lato. Särjettiin sitten
väliaita ja mentiin niitystä peltoon. Ahmittiin ohrasta ja rukiista,
mikä jaksettiin, ja lahmattiin jalkoihin loput. Väliin maistettiin
nauriin kaalia ja purtiin jälkiruuaksi itse nauriitakin. Mökin lehmät
ajettiin ulkometsään ja annettiin lämpöiset lähdöt joka kerta, kun
yrittivät sisään.

Kun eivät härkä ja kellokas enää syödä jaksaneet, hakivat he sopivata,
pehmoista makuupaikkaa ja köllähtivät märehtimään keskelle mökin pihaa
kerppujen ja keruutörkyjen päälle, ja muu karja teki samoin.

Siitä tapasi heidät mökin mies palatessaan iltasilla kartanon
päivätöistä. Kovasti pahastuen, kun näki vuoden vaivat menetetyiksi,
tarttui hän ensimmäiseen seipääseen, ja kun eivät hyvällä lähteneet,
mäikytti hän selkään kellokasta ja iski kintuille härkää, ajoi pois
pahantekijät pihaltaan ja kyyditsi karjan kotiinsa--uskalsipa vielä
mennä kartanon herralle valittamaan ja vaatimaan korvausta kärsimästään
tappiosta.

Mutta korvilleen sai mökin mies korvauksen sijasta ja menetti vielä
mökkinsäkin. Karjan kipurahoista otti herra sen omaan haltuunsa, löi
pellot ja niityt laitumeksi ja teettää nyt elukoilleen kesähuvilaa
torpan tuvasta, jota parhaillaan puretaan.

1899.



KUN JUNA KULKI OHI.


Ylimääräinen juna oli juuri kulkenut ohi vähän ennen kuin varsinainen
postijuna saapui asemalle, eräälle pienelle erämaan asemalle. Olin
tullut postijunassa ja päässyt matkaani jatkamaan erään vanhan ukon
rattailla, joka palasi asemalta kotiinsa, tuotuaan sinne jonkun
matkustajan.

--No, isäntä oli tänään asemalla, kun se ylimääräinen juna kulki ohi?--
kysyin puheen aluksi.

--Olin, vastasi hän yksikantaan.

--Siinähän se nyt meni, jatkoin.

--Menneen kuului.

--Kai näitte hänet?--Ettekö nähnyt?

--En tuota nähnyt, vastasi hän hetken kuluttua.

--Ettekö ollut asemasillalla?

--O-lin! virkkoi hän ääntään venyttäen.

--Ettekä nähnyt?

--Enkä.

--Mutta kuinka se on mahdollista? Olitte asemasillalla ettekä nähnyt?

Hän antoi minun taas hetken aikaa odottaa vastausta ja virkkoi sitten:

--Käänsin pois pääni, kun juna lähestyi.



KUULUTUS.


Vanha rovasti avasi juuri vasta tullutta postilaukkua. Otettuaan sieltä
ulos ensin sanomalehdet ja annettuaan niistä osan ruustinnalle ja
toisen apulaiselle, sai hän käsiinsä suuren kotelon, joka oli
varustettu tuomiokapitulin sinetillä.

--Mitähän tässä on, sanoi hän, antakaapa sieltä sakset, niin katsotaan.

Apulainen ojensi ukolle sakset ja jäi rovastin olkapään yli katsoen
odottamaan kuoren aukaisua. Tulta vasten nostaen leikkasi rovasti
varovasti kuoren auki, veti sieltä esiin painetun paperin ja tarkasteli
sitä hetkisen.

--Jahhah, sanoi hän sitten. »Julkiluettavaksi saarnastuolista kolmena
sunnuntaina peräkkäin.»--Vai niin!--Se on siis se. Sitä ei lueta.

Hän nipisti huulensa yhteen, pisti paperin takaisin kuoreensa, avasi
pöytälaatikkonsa, laski kuoren laatikkoon ja sulki sen.

--Mikä se oli? kysyi ruustinna sanomalehtensä takaa.

--Olipahan muuan kuulutus kirkkoon, vastasi rovasti.

--Miksei sitä lueta?--kysyi ruustinna uudelleen. Mutta kun ei saanut
vastausta ja lehdessä luettavat asiat kiinnittivät hänen huomiotaan,
unohtui häneltä samassa asia.

--Voi, voi, huokasi hän hetken kuluttua, laskien lehden pöydälle,--yhä
vain niitä ikäviä asioita! Mikähän tästä viime lopuksi tullee?

Rovasti ei vuorostaan vastannut siihen kysymykseen, vaan ilmaisi
ajatustensa suunnan, virkkamalla kuin puoleksi itsekseen:

--Täytyy totella _Jumalaa_ enemmän kuin _ihmisiä_.

Kun näistä asioista oli jo niin usein ja niin paljon puhuttu eivätkä ne
olleet mitään iloisia asioita, jäi keskustelu siihen. Ruustinna meni
askareilleen, ja rovasti vaipui lehtiinsä.

Mutta apulainen, joka oli nähnyt, mitä kuulutus koski, ja levotonna
astellut lattialla, kysyi:

--Eikö setä todellakaan aio lukea kuulutusta?

--En aio, vastasi rovasti.

--Eihän se ole minun asiani, mutta eiköhän siitä voi olla ikävyyksiä
sedälle?

--Minkäpähän minulle tainnevat.

--Mutta onko se viisasta ... onko edes oikeinkaan saattaa kirkko
vaaranalaiseksi ... ja samalla ehkä koko maa? Varsinkin, kun ei asia
siitä enää parane ... se on julkaistu ja luettu julki kaikissa muissa
kirkoissa...

Vanha rovasti oli tähän saakka puhunut sanomalehtensä takaa. Nyt laski
hän lehden pöydälle, otti silmälasit nenältään ja virkkoi:

--Mitä ensiksi siihen tulee, että se on julkaistu ja muualla
julkiluettu, niin se ei kuulu minuun ... vastatkoot siitä ne, jotka
ovat sen tehneet. Minun mielipiteeni siitä on se, että jos luet yhden,
niin saat lukea toisenkin, saat lukea kaikki, mitä luetetaan. Mitä taas
viisauteen ja vaaranalaisuuteen tulee, niin salli minun kysyä: ovatko
linnoitukset sitä varten, että niiden turvissa puolustamme itseämme,
vaiko sitä varten, että pelätessämme niiden vahingoittuvan jätämme ne
vihollisen valtaan. Lähinnä Jumalaa on kirkko lujin linnamme. Ja mitä
lopuksi tulee siihen, että nyt enää olisi yhdentekevää, mitä minä tässä
asiassa teen, niin ei ainakaan _minulle_ ole yhdentekevää, olenko ollut
myötävaikuttamassa tekoon, joka on ... jota ... jota en hyväksy.

--Niin, setä tekee tietysti niinkuin oikeaksi katsoo ... tahdoin
vain...

--Se on täällä ja täällä se pysyy, lisäsi siihen vielä vanha rovasti,
väänsi lukkoon laatikon, johon oli pistänyt sen suuren
tuomiokapitulista tulleen kotelon, ja solahutti avaimen laajaan
taskuunsa.

Ja kun oli jo myöhä ja kun apulainen siirtyi ullakolleen, puhalsi
rovasti lampun sammuksiin ja meni makuukamariinsa levolle. Eikä siitä
asiasta seuraavinakaan päivinä sen enempää puhuttu.

Mutta seuraavana sunnuntaina, kun kanttori oli tuonut kuulutukset ylös
saarnastuoliin, näki seurakunta rovastin hänelle jotakin kuiskaavan
korvaan, kanttori laskeutui alas, kulki alttarin ympäri sakastin
ovelle, otti oven pielestä naulasta kultaisiin kehyksiin sijoitetun
taulun ja kantoi sen rovastin eteen saarnastuoliin. Kun rovasti oli
sen--korkealla, juhlallisella, vakavalla äänellä--lukenut, antoi hän
sen takaisin kanttorille ja kanttori kantoi sen takaisin sille sijalle,
mistä oli sen ottanut.

1899.



VARIS JA PÄÄSKYSET.


Metsävaris, joka hallitsee ja vallitsee talojen takamailla, on kovin
perso lintujen pesille. Olisi sillä kyllä muutakin ruokaa syödäkseen,
mutta kerran makuun päästyään ei sille kelpaa muu mikään kuin alastomat
linnunpoikaset--parempi vielä, jos niillä jo on vähän untuvia
ympärillään, että kurkussa hiukan kangertelisivat. Se on totutellut
niitä kokonaisinaan nauttimaan. »Enhän minä tapa, elävältähän ne
nielen, panen vain lämpimämpään paikkaan»--on hänellä tapana
puolustautua, jos kuka häntä tästä moittimaan pyrkii.

Mutta nyt olivat jo kevätkesästä kaikki pikkulintujen poikaset
takamailta loppuneet, ja suuret suojelevat omansa. Ja sentähden lähti
metsävaris tervehtimään tuttaviaan peltovariksia kirkonkylässä. Sillä
siellä tiesi hän olevan laululintuja puutarhat täynnä, ja joka huoneen
räystään alla oli pääskyn pesä.

Aamulla varhain, kun ihmiset vielä nukkuivat, lensi hän kenenkään
huomaamatta rajan yli metsän rannasta peltomaille ja tapasi varisveljen
vakoa astumassa.

--Mitä sinä syöt? kysyi hän aidan seipääseen istuutuen.

--Toukkia, lieroja--toukkia, lieroja, vastasi peltovaris.

--Huono ruoka--huono ruoka, raakui metsävaris.

--Syön, mitä saan--syön, mitä saan.

--Syö linnunpoikia!

--Ei ole tapana täällä--ei tapana täällä.

--Se makeata ruokaa--se makeata ruokaa!

--Saattaapa olla--saattaapa olla...

--Tule toveriksi--puoliksi pannaan--pannaan.

--Minnekä menet?--kysyi peltovaris kaulaansa ojentaen.

--Tuonne kylään menen!--vastasi metsävaris.

--Älä mene kylään ... älä mene kylään, varoitti peltovaris.

--Miksi en menisi?

--Älä mene kylään!

--Sano syysi ... sano syysi!

--Älä mene kylään! Älä mene--!

Mutta ei totellut metsävaris, kylään lähti. Lensi peltojen yli
lähimpään taloon ja istahti riihirakennuksen harjalle. Siinä katseli ja
kuulosteli. Katseli pääskysiä, jotka lentelivät poutaisella taivaalla
talon ympärillä ja tuon tuostakin pistäytyivät räystäiden alle;
kuulosteli sitä sirinää, jota poikaset pesissään pitivät joka kerta,
kun emo heidän luokseen lensi.

Ei varis väkisin ota, ei tee ilmitappelua heikompainsakaan kanssa, vaan
odottaa otollista hetkeä varkain viedäkseen. Kun kaikki pääskyt taas
olivat poissa, lentää kahnautti varis riihen katolta koivuun, joka oli
aitan takana. Siinä istui hän ja oli maailmaa katselevinaan, höyheniään
kynivinään. Mutta vesi kihosi kielelle, sillä aitan joka nurkassa oli
pääskyn pesä, ja sen sisässäkin niitä tuntui olevan, Ne olivat
kuitenkin vähän vaikeasti käsiin saatavissa. Hän laskeutui oksalta
oksalle, kurkotteli ja katsasteli, piiloutuen aina puun rungon taa, kun
kuuli pääskyjen tulevan. Eräässä nurkassa oli nurkkahirren pää jäänyt
muita vähän pitemmälle, hän pudottautui siihen, ja siinä oli pesä nokan
saavutettavissa.

Pöytä oli katettu, ei muuta kuin ojentaa ja ottaa. Pesä oli täynnä
parhaan makuisia poikasia. Mutta tässä ei niitä käy syöminen, hän
kantaa ne yhden kerrassaan tuonne riihen katolle, latoo ne siihen
riviin, ottaa sitten yhden kerrallaan nokkaansa ja keikauttaa päätään
takaisin ... ei tapa, nielaisee vain elävältä, panee parempaan
talteen...

Hän työnsi nokkansa pesän sisään, ja kun se tuli sieltä ulos, oli siinä
puolialaston pääskynpoika poikkiteloin räpistelemässä. Ja hän otti
vauhtia jaloillaan, levitti siipensä ja lähti kiireesti lentämään
riihen kattoa kohti.

Mutta herra varjele sitä elämää, mikä siitä yht'äkkiä syntyi!

--Jo viep'! kuuluu kirkaisu ilmassa kuin olisi veitsellä vihlaissut. Jo
viep'! Jo viep!' vastataan huutoon toisaalta jostakin.

Mutta varis on tottunut siihen, että pikkulinnut pesiään puolustavat,
eikä hämmästy huudoista. Pitäähän niiden saada vähän huutaa, kun eivät
muutakaan mahda. Ja rauhallisesti lentää hän riihen katolle, laskee
siihen saaliinsa, joka vielä elää, ja lähtee lisää noutamaan. Hänellä
on syömäsuunnitelmansa valmis, ja hän ei aio häikäillä ennenkuin on sen
loppuun suorittanut, kun on kerran tänne saakka tullut.

Mutta yhä kiihtyy huuto ilmassa, se kuuluu läheltä ja kaukaa, tästä
talosta ja naapuritalosta, ja tuossa tuokiossa koko kylästä. Ilma
variksen ympärillä alkaa viheltää ja vinkua niinkuin olisivat tuhannet
piiskat sitä pieksämässä, ja joka isku sattuu variksen selkään. Kaikki,
mitkä siivilleen kykenevät: pääskyt, peipot, leppälinnut, varpuset,
västäräkit pellolta ja rastaat pellon takaa rientävät hätään ja
huutavat ja kirkuvat ja rätisevät ryöstölinnun korvaan. Mustanaan on
ilma täynnä kiusanhenkiä, joka taholta ne päälle täyttävät, edestä ja
takaa, ylhäältä ja alhaalta, ahdistavat kipenöivin silmin ja terävin
nokin kuin neuloin ja pienoisin kynsin kuin naskalin nenin.

Vähät hän nokista ja kynsistä, ne eivät pysty hänen pitkään harmaaseen
kauhtanaansa, mutta se huuto ja kirkuna, se häntä hermostuttaa.
Herättävät koko maailman, huutavat kaikki katsomaan epäonnistunutta
yritystä ... salaa luuli sen saavansa tehdyksi hän, nyt siitä tuli
tämmöinen häpeä ... ja kanatkin kaakattavat, ja kukot kotkottavat, ja
hanhet huutavat...

Hän lentää edestakaisin kylän kattojen yli, ei tiedä mihin piiloutua,
mihin häpeänsä peittää ... ei ole puita täällä niinkuin metsässä, ei
saa eksytetyksi, jäljestään haihdutetuksi.

Hän suuttuu, tekeytyy haukaksi, koettaa kopata kiinni lähimmän
kiusanhengen. Mutta siitä kadottaa hän tasapainonsa, tuuskahtaa
nokalleen ja heittää hullunkurisen kuperkeikan ilmassa...

Sitä riemua ... sitä hurraahuutoa! ... sitä vahingoniloa! ... ne
häpäisee, sadattelee ... ja harakkakin, variksen vanha kilpailija ja
kadehtija, hyppii ilmassa ja nauraa ja siipiään räpyttää.

Peltovaristenkin on täytynyt nousta vaolta meteliä katsomaan.

Kun vainottu varis näkee sukulaisensa aidan selällä, rientää hän, minkä
kerkiää, heidän luokseen apua saamaan. Sen nähtyään jättävät
pikkulinnut hänet heidän huostaansa ja palaavat takaisin kylään.

Mutta ei saa metsävaris apua sukulaisiltakaan.

--Enkös jo varoittanut!--sanoo vanhin varisten kongressissa. Siellä
maiden takana saattaa se käydä laatuun, mutta täällä rintamailla ei
sitä enää suvaita. Meillä on täällä peltojen puolella olemassa
semmoinen lintujen välinen sopimus, että suurisiipisten pitää antaa
pikkupyrstöisten olla rauhassa. Me emme rakasta sitä rähinää, joka aina
syntyy siitä, kun heitä häiritään. Sentähden on parasta, että lennät
kiireimmän kautta kotiisi. Jos kerran vielä koettaisit, niin täytyy
meidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Metsävaris lähti nolona lentää laahustamaan takamaita kohti, josta oli
tullutkin. Eikä häntä ole sen koommin nähty näillä asioilla
liikkumassa.

Jonka vuoksi tästä tarinasta on oppi otettava semmoinen, että kun
kaikki pikkulinnut ovat oikein yksimieliset, eivät heille variksetkaan
mitään mahda.

1899.



TAKALISTON HEIKKI.


Takaliston Heikki oli istunut rovastin kamarissa ja kuunnellut, kun
pappilan herrat innostuksissaan puhuivat siitä suuresta ulkomaan
adressista ja miten lähetystön jäseniä oli juhlallisesti Helsingissä
vastaanotettu. Nuoret herrat selittivät, miten Suomi nyt ikäänkuin
toisen kerran oli korotettu kansakuntien joukkoon, miten maailman
etevimmät miehet olivat tunnustaneet asiamme omakseen, miten meidät nyt
kaikkialla tunnetaan ja miten kaikkialla meistä puhutaan, miten nyt oli
arvokasta elää ja kunniakasta kuolla, jos niiksi tulisi...

--Onpa iloista kuulla, puhkesi Heikki puhumaan. Ne on poikia ne
maailman mainiot! ... ovatpa totta tosiaan! ... katsohan, minkä tekivät
... lähepäs asian alkaen tänne asti, sekin Rarittu ja mikä se on se,
joka on koko maailman kiertänyt, ja se Vanterluhti, poika tuhti ...
vaan hädässä se ystävä tutaan ... no, ka, ihan toki aivan niinkuin
minullekin kävi...

--Mitenkä Heikille kävi?

--No, ihan niinkuin tälle Suomelle nyt!--Tiedättehän te sen meidän
paikan...

--Käytiinhän siellä silloin karhun ammunnassa...

--No niin, niinpä niin ... sitä minä juuri ... siitä sen pääsitte
tuntemaan, mutta sitä ennen ei kukaan täällä tiennyt Takaliston
Heikistä, vaikka olisi nälkään kuollut ... ja sitä vailla se on monesti
ollutkin ... niitä karhuja minä ikäni kiitän...

--Katsokaahan, hyvät herrat, mitenkä se oli niiden karhuin kanssa ...
ne kun joka vuosi kaateli ja raateli. Se on koko maailman pahin
karhujen pesä se meidän takasalo ... ja hallanpesä vielä pahempi. Ei
puhettakaan siitä, että muualta apua saisi. Ei osattu tulla
pyytämäänkään, eikä kukaan tullut kysymään, että oletko mitä vailla,
että puuttuuko mitä ... vaan silloin piti tulla, kun ne karhut siihen
viimeiseen vimmaansa nousivat ja alkoivat aivan ihmeitään tehdä ...
niin silloin sanoi eukko, että nyt ei auta muu kuin mene viemään sanaa,
että tulevat auttamaan. Enhän minä ... kukas sinne? Mutta lähdinhän
kuitenkin, lähdin kuin lähdinkin ja jouduin tänne asti ja puhuin
asiani, ja silloin tulitte, herrat, ja avun toitte... Mutta vähätpä
siitä. Eiväthän karhut silti loppuneet. Mutta se siinä parasta, että
tultiin tutuiksi... »Siellä on semmoinen ja semmoinen talo» ...
itsepähän tiennette, millainen on, en kehu. Mutta kun tie aukesi, niin
ei ole ollut käymätöntä kesää ... olette käyneet siellä meillä ja minä
täällä teillä. Ennen tulin, ukko rahjus, ei kukaan uskaltanut mitään
antaa, ei velaksikaan--lahjaksi ei ole pyydettykään... »Mikä sinut ...
kuka lienet ... kukapa sinulle?» Mutta nyt! Nyt kun tulen, jo sanotaan:
»Ka, Takaliston Heikki! mitä kuuluu?»--Nyt tiedetään, nyt tunnetaan--ja
säkki täytetään.--Niin, sitä minä nyt tässä vain, että jos ne karhut
eivät sinä suurena karhukesänä siihen ilveeseensä nousseet ja niitä
tuhojaan tehneet, niin ... että tuota, että on niistä hyötyä välistä
karhuistakin...

1899.



KAKSI SANKARIA.


Toinen oli parooni von Pflycht, toinen kauppaneuvos Haarfooten. He
asuivat komeissa kartanoissaan toinen toisella, toinen toisella puolen
vuolasta virtaa. Paroonilla oli paljon maita ja alueita ja
alustalaisia, ja kauppaneuvoksella oli sekä sahoja että muita tehtaita
ja paljon, paljon rahoja pankissa. Esi-isät olivat kummankin kuulut,
jotka olivat maansa merkkimiehiä olleet: von Pflychtit sotilaina ja
valtiomiehinä ja Haarfootenit monessa polvessa kauppiaina ja
teollisuuden harjoittajina, jotka olivat rikastuneet puista ja
tervasta. Paroonin kilvessä oli _noblesse oblige_ [aateluus
velvoittaa], ja kauppaneuvoksen tunnussanana oli _richesse oblige_
[rikkaus velvoittaa], jonka mukaan hän katsoi aina olevansa velvollinen
toimimaan. He olivat hyviä ystäviä ja hengenheimolaisia ja kysyivät
neuvoa toisiltaan kaikissa tärkeissä asioissa.

Mutta eipä ollut ennen ollut niin tärkeätä asiaa kuin oli asia, josta
tieto salamana taivaalta iski. Ja niin pian kuin tuli tieto siitä, mitä
silloin oli tapahtunut, oli kummankin ensimmäinen ajatus rientää toisen
luo tietämään, mitä oli tehtävä. He tapasivat toisensa puolitiessä
vuolaan virran sillalla. Seurasi kauppaneuvos paroonia kotiin ja
saattoi parooni vuorostaan neuvosta, ja he pysähtyivät taas sillalle
seisomaan, ettei kukaan heitä kuulisi.

--Mitä on tehtävä?--kysyi kauppaneuvos vielä kerran.

--Niin, mitä on tehtävä? kysyi vuorostaan parooni.--Kaikki on
menetetty!

--Seisomme pohjattoman kuilun partaalla.

Ja he erosivat siitä sen suurempaan selvyyteen tulematta. Yö oli sakea
ja sumuinen, ja sakea ja sumuinen oli heidän mielensäkin.

Eikä ollut sumu aamullakaan haihtunut, kun he taas tapasivat toisensa
ja hakivat neuvoa toisiltaan.

--_Isänmaa_ ei ole pelastettavissa, virkkoi kauppaneuvos kolkosti
mietteittensä tuloksena.

--_Sen_ hyväksi emme voi enää mitään tehdä, myönsi parooni.

--Mutta pitääkö sinun todellakin vielä nähdä ainoa poikasi vieraalla
maalla menehtymässä?

--Ja mitä takeita on siitä, ettei se omaisuus, jota sinä ja esi-isäsi
olette hiellä ja vaivalla koonneet--?

--Kiitos osanotostasi.

--Kiitos itsellesi.

--Ei ole meistä kysymys. Kunpa vain olisikin... Hyvät neuvot ovat
tarpeen.

--Mikä on tehtävä, se on tehtävä pian.

He erosivat vielä kerran, tulematta selvyyteen siitä, mitä olisi
tehtävä.

Ja vielä kerran tapasivat he toisensa valvottuaan vielä yhden unettoman
yön, tapasivat toisensa puolitiessä vuolaan virran sillalla, ettei
kukaan heitä kuulisi.

--Olen keksinyt keinon, sanoi parooni von Pflycht.

--Olen tehnyt päätökseni, ilmoitti kauppaneuvos Haarfooten.

--Anon hänelle armollisen luvan muuttaa maasta ja siirrän omaisuuteni
hänen nimiinsä, virkkoi taas parooni.

--Muutan rahaksi kaikki kiinteimistöni ja sijoitan rahat Ruotsin
pankkiin, kuiskasi kauppaneuvos.

--Olen jo kirjoittanut anomuksen.

--Annoin jo määräykseni asianajajalleni.

--Olemme tehneet velvollisuutemme: pelastaneet tänään, mikä ehkä jo
huomenna olisi ollut myöhäistä.

--_Noblesse oblige_.

--_Richesse oblige_.

--Olemme samalla antaneet hyvän esimerkin.

--Esi-isämme olisivat varmaankin tehneet samoin.

Hetken äänettömyys. Sitten virkkoi parooni:

--Tulkoon nyt mitä tulee.

--Olemme nyt valmiit vastaanottamaan pahinta, lisäsi kolkosti
kauppaneuvos.

Ja parooni von Pflycht ja kauppaneuvos Haarfooten puristivat
äänettöminä toistensa käsiä ja erosivat siitä vakuutettuina, että
olivat kumpikin kohdastansa täyttäneet velvollisuutensa sekä itseänsä
että isänmaatansa kohtaan.

1899.



KOKKO JA KOKON POIKA.


Kun kokko ilmojen kuningas oli saanut poikansa siihen ikään
kasvatetuksi, että tämä kykeni lentämään ja omin päinsä elatustaan
hankkimaan, vei hän hänet korkealle vuorelle vanhan kuivuneen hongan
latvaan ja puhui hänelle näin:

--Poikani, sanoi hän,--siinä on maailma allasi, tuolla näet toisella
silmälläsi erämaat ja tuolla viljellyt vainiot. Ennen vanhaan olivat
kaikki maat erämaita, ja silloin me koukkunokkaiset ja teräväkyntiset
olimme koko maailman valtiaita. Maailma ja kaikki sen kansoittajat
olivat meitä vastaan ja me laadimme niille lakimme ja kirjoitimme sen
kynnellämme niiden selkänahkaan, jotka eivät ilman alistuneet. Kaikki
riista sekä ilmassa että maassa oli meidän karjaamme ja me olimme sen
karjan korkeita paimenia; otimme joukosta omamme, kun tarvitsimme. Nyt
on toinen puoli maailmaa viljelyksessä. Näetkö tuolla noita lampaita,
noita lintulaumoja, noita kana- ja hanhiparvia, jotka siellä määkien ja
kaakottaen käyskentelevät--kaikkia noita kynnettömiä ja hampaattomia ja
heikkoja, jotka nyt ovat herroja. Ne ne ovat, joita varten lait
laaditaan ja joita myöten maailma mukautuu. Heitä nyt suojellaan, ja
meitä vastaan on vaino ainainen vireillä. Meidän päästämme on hinta
pantu, ja rastaatkin ovat rauhoitettuja, pyilläkin on puolustajansa,
vesilinnuilla vartijansa, joka jänikselläkin korkea kaitsijansa.

Se on nyt tätä aikaansa tämä, mutta odota, poikani, odota, kohta on
lopussa heikkojen herruus ja kovakouraisten aika käsissä, voiman laki
entisessä voimassaan!

Katsohan, ennen olimme pedot petoja toisillemmekin. Kun karhu
jalopeuran tapasi vasikkaa tappamassa, kävi kimppuun, teki tappelun, ja
vasikka juoksi tiehensä. Kokko kun kalasääsken näki haukia kantamassa,
sitä heti ahdistamaan ja hauki pelastui. Nyt on toiset pidetty tuumat,
nyt emme toisiamme ahdista, vaan vieläpä autammekin. Kun ei kettu
lampaalta henkeä saa, tulee susi avuksi ja saaliin jakavat; kun ei susi
hevosta voita, rientää karhu hätään ja tasan panevat. Kun sinä, kokon
poika, et yksin saa jänistä ulos näreiköstä, huudat vain ja rientävät
närhit ja harakat häntä peloittamaan, ja sinä aukealta isket. Sinä
lihat viet, mutta jätät heille suolet ja sisälmykset. Näin yhdessä
metsästelemme, näin sovussa sotaa käymme--ja voitto on meidän.

Erämaa yhä pienenee, saalis täällä yhä vähenee, emme erämaista enää
välitä. Yöksi tänne lennämme, aamun valjetessa asutuille maille
laskeumme, yli viljeltyjen vainioiden vaakumme, aina vaanien, aina
valmiina iskemään. Siellä on saaliit äärettömät, siellä liha
laumoittain laitumella käy. Siellä karitsoita, siellä vuonia, siellä
kesyä siipikarjaa kuin muurahaisia metsätiellä. _Meille_ lampaitaan
lihottavat, meille riistaa rauhoittavat, ja kun on aikamme tullut,
otamme, anastamme, väkevämmän oikeudella omistamme--ja silloin on kokko
taas ilmojen kuningas ja haukka kaikkien heikkojen herra!

Näin puhui kokko, ja pojan silmät säteili, kynnet koukistui, pyrstö
laajeni ja siivet lentoon levisi.

--Älä vielä! Odota hiukan! Emme ole vielä valmiit, eivät ole joukkomme
järjestetyt noille isoille aukeille uskaltaaksemme. Vielä on pedoilla
pelko vainioiden viljelijöitä, eikä ole sinne yksin hyvä mennäksesi.
Mutta ehdimme vielä, ei ole kiirettä, vielä on rajamailla riistaa.
Tuolla on pikkutalo peltoineen muista erillään, tuolla torppa yksin
erämaan reunassa. Siellä on saalista vielä sinun osallesi, sieltä ota,
sieltä iske, mitä saat, iske lampaita, teurasta vuonia, kaada
karitsoita. Hyvän työn teet, yhteistä asiaamme edistät: pikkutalot
pahimpia vihollisiamme, niistä viljelyksen rutto korpiin leviää. Niitä
vainoo, niitä säälittä syö, älä lapsiakaan säästä, liinapäitä--helposti
heidät marja-ahoilta yllätät ... ei kuulu heidän parkunsa pihoihin, ei
itku isoihin kylihin ... onneksesi otat, makoiseen suuhusi syöt ja
pojillesi syötät, niinkuin minä sinulle syötän ... siitä luontosi
lujeni, siitä nokkasi koukistui, siitä kyntesi teroi...

Lähde, lennä, tee niinkuin neuvoin, olkoon se politiikkasi, poikani--ja
kohta ei kysytä enää lampaiden lakia, ei oinasten oikeutta, ja kohta on
kukistettu heikkojen herruus.

1899.



KUNTAKOKOUS.


Kiihtynyt mieliala kuntakokouksessa oli noussut korkeimmilleen. Se oli
se ainainen riidan aihe: kysymys kansakoulusta kaksikielisessä
pitäjässä.

Kunta oli jakautunut kahteen melkein tasaväkiseen puolueeseen, jotka
molemmat sokeasti seurasivat johtajiaan. Ruotsinmielisten johtajana oli
eräs aatelinen kartanonomistaja, parooni, suomenmielisten eräs eläkettä
nauttiva professori, joka oli asettunut maalle.

Puolueet olivat vuoroittain voitolla, riippuen satunnaisista
enemmistöistä kokouksessa. Siitä oli seurauksena, että mikä yhdessä
kokouksessa päätettiin, se purettiin toisessa tai jotenkuten muuten
tehtiin tehottomaksi. Kouluista oli suurin riita. Valittelemalla ja
kuvernöörin panemalla pakolla niitä oli saatu välttämättömin määrä
perustetuksi, mutta perustetuistakin riitti yhä riitaa. Kouluhuoneiden
ylläpito, koulutarpeiden hankinta, uusien opettajain ottaminen antoi
aihetta alinomaisiin rettelöihin.

Nyt oli taas kysymys uudesta koulusta, suomalaisesta koulusta
ruotsalaiseen osaan pitäjätä. Asian oli saanut vireille professori, ja
kohta oli parooni pannut vastavirtauksen liikkeelle.

He istuivat eri päässä pöytää kunnan tavassa ja molemmilla oli
miesjoukkonsa takanaan.

Esitettyään asian lopetti professori puheensa:

--Eikö ole siis olemassa huutava epäkohta, että satakunta kouluiässä
olevaa lasta jätetään ilman mahdollisuutta minkäänlaisen opetuksen
saamiseen? Olimme odottaneet, että pitäjän herrat ruotsinmieliset itse
pitäisivät huolta alustalaistensa sivistystarpeista heidän kielestään
huolimatta, koskapa näiden lasten vanhemmat melkein kaikki asuvat
herrain itsensä tiluksilla ja ovat heidän työssään. Mutta tämä
kohtuullinen toivomus ei valitettavasti ole toteutunut. Sentähden on
meidän täytynyt ottaa asia omaksemme.

--Herra puheenjohtaja! virkkoi parooni ja nousi vuorostaan puhumaan.--
Panen vastalauseeni sitä syytöstä vastaan, ettemme me ruotsinmieliset
olisi yhtä hartaita kansansivistyksen ystäviä kuin herra professori et
consortes. Kernaasti minun puolestani perustettakoon kouluja kuinka
monta tahansa, mutta jos kerran on kohtuudesta kysymys, niin vaatii se,
että myöskin ruotsalaiset lapset saavat sivistystä samassa määrässä
kuin suomalaiset. En vastusta suomalaisen koulun perustamista, mutta
ehdotan kuntakokoukselle, että samalla päätettäisiin perustaa
ruotsalainen koulu Ylilän kylään, jonka ruotsalaiset lapset ovat yhtä
paljon sen puutteessa.

--Jos olen oikein ymmärtänyt herra paroonin, tahtoo hän, että ehdoksi
ehdottamani suomalaisen koulun perustamiselle Alilan kylään pantaisiin
ruotsalaisen koulun perustaminen Ylilän kylään?

--Aivan niin, herra professori.

--Siinä tapauksessa täytyy minun vastustaa ehdotusta. Paitsi sitä, että
tällainen pakollinen yhteenkytkeminen rajoittaa kunnan vapaata
päättämisvaltaa, ovat kuntamme ruotsinkielisen vähemmistön edut jo
tarpeeksi turvatut. Väkilukuun katsoen on meillä ruotsalaisia kouluja
niin paljon kuin niitä kohtuudella voidaan vaatia. Kysymyksen herra
paroonin ehdottamasta ruotsalaisesta koulusta voi sitäpaitsi ottaa
erikseen esille; tähän asiaan se ei kuulu.

--Meillä on valitettavasti ikävät kokemukset siitä, että suomalaiset
kerran itselleen etuja saatuaan eivät suostu ruotsalaisille niitä
suomaan.

--Samat ovat kokemukset meilläkin.

--Niinpä ei teillä siis oman etunne kannaltakaan pitäisi olla mitään
sitä vastaan, että molempien etuja ajetaan yht'aikaa.

--Te tiedätte hyvin kyllä, herra parooni, että kunta ei suostu
yht'aikaa kahden koulun perustamiseen ja että jos kunta moisen sen
arvoa alentavan päätöksen tekisikin, valitus siitä olisi valmis ja
päätöksen kumoaminen myöskin. Seuraus ehdotuksestanne on siis
suomalaisen koulukysymyksen raukeaminen, ja se on tietysti
tarkoituskin. Tunnen vastustajan liiaksi hyvin voidakseni tämän
varmuudella väittää.

--Herra puheenjohtaja! Minä pyydän, ettei täällä sallittaisi mennä
persoonallisuuksiin.

--Teillä on vain kysymys vallasta, kaikki suomalaiset koulut ovat
teille kauhistus!

--Entäs teille ruotsalaiset? Mehän emme vastusta ehdotustanne, tahdomme
sitä vain laajentaa. Annamme kunnan itsensä päättää.

--Tämä ei ole muuta kuin niitä tavallisia vehkeitänne, verukkeitanne.

--Panen vastalauseeni sellaista puhetta vastaan!

--Sopiihan panna--ja haukkua meitä taas »Uudessa Suomettaressa» ja
»Matti Meikäläisessä».

--Ja teidän »Nya Pressenissä» ja »Fyrenissä».

Ja myrsky oli puhjennut, tuo tavallinen rajuilma, jota ilman ei mistään
asiasta selvitty. Sekä parooni että professori alkoivat puhua
yht'aikaa, ja heidän puoluelaisensa tekivät samoin. Sanoja ei enää
hillitty, syytöksiä ei säästetty:

--Te tahdotte estää meitä antamasta opetusta äidinkielellä lapsillemme!
Te tahdotte pakottaa heitä vieraskielisiin kouluihin!

--Te tahdotte koulujen varjolla ajaa omia suomalaistamispyyteitänne! Te
tahdotte harjoittaa vähemmistön sortoa!

Puheenjohtaja ei voinut saada aikaan järjestystä, ja kokous täytyi
hetkeksi keskeyttää.

Yhä riidellen ja väitellen joutuivat parooni ja professori
kunnanhuoneen kamariin. Siellä oli juuri vastatullut posti pöydällä.
Molemmat ottivat lehtensä ja alkoivat silmäillä niitä. Yht'äkkiä
huudahtivat he melkein yhteen ääneen:

--Armollinen jul ... kaksi ... viidenneltätoista päivältä ... Mitä tämä
on?

--Mitä tämä on? kysyivät he vielä uudelleen toisiltaan, mutta ei
kumpikaan osannut vastausta antaa.

Porstuasta ja tuvasta kuului yhä vain kiihtyvää väittelyä ja melua.

--Tässä on kirjoitus, jossa kehoitetaan puolueita sopuun ja
yksimielisyyteen, sanoi professori hetken kuluttua.

--Täällä on myöskin semmoinen kirjoitus, virkkoi parooni.

He vaihtoivat lehtiä ja lukivat. Heittivät pois ja lukivat vielä
uudelleen.

Panivat kumpainenkin tupakan--kävelivät, istuutuivat, nousivat ylös--
huomasivat sikariensa sammuneen ja tarjosivat kumpainenkin tulta
toisilleen ja kiittivät kohteliaasti, mutta eivät vielä mitään
virkkaneet.

--Nyt hänen täytynee luopua ehdotuksestaan, ajatteli parooni.

--Nyt ei hän enää voine vastustaa, ajatteli professori.

--Mutta jos hän ei luovu ... jatkoi parooni ajatustensa juoksua,--
pitääkö minun sitä yhä vastustaa?

--Jos hän yhä vielä vaatii ruotsalaista kouluaan...? ajatteli
vuorostaan professori,--se on kyllä kohtuullinen vaatimus, mutta...

Mutta ääneensä sanoivat he molemmat, toistensa ajatusta jatkaen:

--Tässä nyt seisomme! sanoi parooni.

--Riitoinemme, lisäsi professori ja nyökytti hitaasti päätään niinkuin
moittien.

--_Kieli_riitoinemme...

--_Koulu_riitoinemme...

--Mutta syy on ollut teissä! kivahti professori.

--Kun te tietysti olette viattomia kuin lampaat, lisäsi parooni.

Ovi avautui, ja porstuasta kuului ukkojen yhä kiihkenevää väittelyä:

--Ei penniäkään ruotsalaiseen kouluun!--Valitetaan--vaikka talot ja
tavarat menkööt!

--Kenen lieneekään siemen kylvämä, siinä näkyy ainakin sato, virkkoi
professori.

--Syytä on kyllä meissä molemmissa.

--Ehkä on--ja on varmaankin!

--Mutta eikö ole mitään keinoa sopimiseen? huudahti parooni ja asettui
vastustajansa eteen. Koska nyt kerran kumpainenkin harrastamme
kansansivistystä...

--Niin teemme ja loukkaudumme kovin, jos sitä epäillään.

--Mutta ruvetkaa te ajamaan ruotsalaisten koulujen asiaa yhtä suurella
innolla kuin suomalaisten!

--Ja tekö suomalaisten?

--Se on ainoa keino! Vaihdamme osia--jo tässä kokouksessa!

--Minä tiedän vielä paremman keinon: ajamme yhdessä kumpaakin asiaa ...
yhtä suurella innolla!

Melu ulkona yhä kiihtyi...

--Asialla on kiire. Pirtin nurkka palaa!

Katselivat heitä kummissaan kunnan ukot, kun näkivät paroonin ja
professorin yhdessä astuvan kokoushuoneeseen, menevän samalle puolelle
pirttiä ja istuvan toistensa viereen penkille--ennen aina toinen
toiselle puolen tupaa. He olivat vakavan ja totisen näköisiä, paroonin
kasvot liikutuksesta värähdellen ja professori omituisesti silmiään
räpytellen.

--Herra puheenjohtaja! sanoi parooni, ja samassa vallitsi pirtissä
haudan hiljaisuus.

Kun parooni oli vapisevalla äänellä lukenut sanomalehdestä sen, mitä
siinä seisoi, ja professori muutamin liikutetuin sanoin selittänyt,
mitä se merkitsi, pyysi parooni uudelleen puheenvuoroa ja ilmoitti,
että hän tarkemmin mietittyään ehdotusta suomalaisen kansakoulun
perustamisesta Alilan kylään ... ja mitä muuten tapahtunut oli ...
tahtoi kaikin puolin kannattaa asiaa ... kehoittaen muitakin tekemään
samoin.

Ei kukaan virkkanut mitään.

--Onko se koko kunnan mielipide? kysyi esimies.

--On ... hyvä on.

--Sanokaa korkealla äänellä: hyvä on! ehdotti esimies.

--Hyvä on! jyrähti nyt melkein kiukkuinen huuto pirtin joka nurkasta.

--Herra puheenjohtaja, kuului professorin ääni.--Ehdottaisin, että ensi
kokouksessa otettaisiin valmistettavaksi kysymys ruotsinkielisen
kansakoulun perustamisesta Ylilän kylään ... sillä niinkuin asiat nyt
ovat...

--Hyvä on! jyrähti nyt uusi huuto--ja ennenkuin hän oli ehtinyt jatkaa,
puhalsi puheenjohtaja, muuten hiljainen ja tasainen mies, puhalsi
seisoalleen ja huusi, kasvot hehkuvina ja ääni itkun tukahduttamana:

--Eläköön yksimielisyys!--Eläköön isänmaa!

Eikä siinä kokouksessa enää kyetty muita asioita käsittelemään. Eikä
sen päivän perästä ole sen kunnan kokouksissa ollut erimielisyyttä
uusien koulujen perustamisesta eikä vanhain kannattamisesta...

1899.



»SILTÄ VARALTA.»


Matti--olkoon hänenkin nimensä nyt Matti, koskei hänenlaisilleen
miehille kuitenkaan voi sen kunniakkaampaa keksiä--oli mylläri. Matit
olivat monessa polvessa isästä poikaan olleet mylläreitä tässä samassa
myllyssä. Ei ollut laitos kovinkaan kumma, yhdellä kiviparilla käypä,
jonka joku esi-isistä oli rakentanut kosken niskaan luonnolliselle
sileälle kallionkielekkeelle, ilman muuta kivijalkaa, kuin minkä tuo
kallio tarjosi. Paikka oli sattunut niin sopiva, että koskeen lohjennut
kallionlohkare ajoi kuin luonnollisena ränninä vettä rattaaseen,
samalla kun liika vesi lohkareen ulkopuolitse suurta uomaa myöten
kuohui ohitse.

Aikain kuluessa oli mylly muuttunut sen kallion näköiseksi, harmaaksi
ja sammaleiseksi, jonka päälle se oli rakennettu, niin että oli vaikea
sanoa, mikä oli kalliota, mikä myllyä. Ja kun koski suurempain tulvain
aikana kuohui yli kallion, peittäen myllyaitan alimmat hirret, ja
vyöryi vaahtona alempana olevassa akanvirrassa, oli yhtä vaikea sanoa,
oliko se kallioperustus vai sen päälle rakennettu tukevatekoinen
myllyaitta, joka seisoi tanakampana veden painoa vastaan.

Eikä ollutkaan tulva vielä koskaan saanut tätä myllyaittaa särjetyksi
eikä suuremmin vahingoitetuksikaan, vaikka se usein oli sitä uhannut,
vieden välistä vesirattaan, välistä sulkua ruhjoen. Mutta kun
myllyaitta ilman muuta tukea kuin omaa painoaan näytti olevan ainaisen
vaaran uhkan alaisena, pudistelivat myllymiehet ja muut ohikulkijat
usein päätään, arvellen Matille, että kyllä se vielä kerran viepi tuon
sinun myllysi. Mutta siihen saivat he mylläriltä vastaukseksi:

--Kyllä se siinä kestää, se on tehty siltä varalta.

Yhtä paljon kuin mylly oli kallion karvainen, oli Matti myllynsä
karvainen. Astuessaan myllyn ovesta sisään oli vaikea keksiä Mattia
säkkiensä keskeltä. Nähdessään hänen jauhonharmaana, tukevahartiaisena
ja tanakkajalkaisena seisovan alasillalla sen paksun pilarin vieressä,
joka alapäällään ponnisti kalliosta ja yläpäällään kannatti yläsillalla
olevia kiviä, muodostaen ikäänkuin myllyn selkärangan, tuntui siltä
kuin olisi hänen, vaikka tulva katkaisisikin karan ja heittäisi myllyn
koskeen, pitänyt jäädä seisomaan paikoilleen kalliolattialle kuohujen
keskeen. Hän oli hänkin tehty siltä varalta.

Viime talvi oli se suurten tuiskujen lumitalvi ja viime kevät se
suurten tuhojen tulvakevät. Koski oli läkähtynyt lumeen ja jäätynyt
pohjaansa myöten. Missä muulloin kuohut, siinä nyt kinokset. Myllyä ei
erottanut ollenkaan rantakalliosta, se oli melkein kattoaan myöten
hautautunut kuin liikkumattomain kuohujen keskeen. Ja yläjärvissä,
ylämaissa ja -metsissä kerrottiin olevan lunta vielä enemmän.

--Saapas nähdä, sanottiin. Eiköhän olisi hyvä, jos ajoissa
pönkittäisit...

--Sillä on paha mielessä: nuo kaikki lumivuorensa kun irtauttaa ...
näethän, mitenkä se varusteleikse...

Mutta kaikkiin peloituksiin ja varoituksiin oli Matin ainaisena ja
ainoana vastauksena:

--Se on jo varattu siltä varalta.

Jo jäiden lähtiessä oli vesi Matin koskessa korkeammalla kuin koskaan
ennen tavallisten tulvien aikana. Jyskien loi suvanto jääpeittonsa, ja
kaikki kylän väet olivat sitä katsomassa. Myllyranta, myllykallio ja
mylly itse olivat täynnä uteliaita. Myllymiesten kuormia seisoi
kymmenittäin äyräällä vuoroaan odottamassa, kun mylly oli seisonut
puolen talvea veden puutteessa. Jahkailivat ja päivittelivät ja pahinta
ennustivat. Ainoa, johon asia ei näyttänyt ollenkaan koskevan, oli
Matti. Hän askaroi niinkuin ainakin myllyssään, kantoi säkkejä ulos ja
toisia sisään, ja kiire siinä oli, sillä kiven silmä nieli hyvän veden
aikana, minkä sille suinkin kerkesi antaa.

--Tekee siinä koko talven työn, kehuttiin.

--Se kun on tehty siltä varalta vesimylly ... veden aikana jauhamaan,
vastasi Matti.

Jäälautta toisensa perästä solui suvantoon, viivyttelihe siinä vähän
aikaa epätietoisena, mitä tekisi, mutta yht'äkkiä tempasi koski sen
nieluunsa ja uhkaavana syöksyi se myllyä kohti.

--Nyt se sen viepi!--Tuo se nyt sen viepi! huudettiin joka kerta.

Näytti siltä kuin ei olisi tarvittu muuta kuin pieni nykäys, että mylly
olisi pudonnut suulleen koskeen niinkuin pääskyn pesä räystään
reunalta.

--Se on asetettu siihen siltä varalta, ettei vie.

Ja se näytti todellakin olevan asetettu siihen siltä varalta, etteivät
jäät siihen sattuisi. Sillä juuri kun jäälautta ryntäsi koskeen ja tuli
suoraan myllyn ratasta kohti, käänsi virta sen niin, että se sattui
kalliorännin kiviin, särkyi ja solahti ohitse. Ainoastaan pienemmät
jäälohkareet kantautuivat ränniin ja siitä vesirattaaseen, mutta se oli
taas sekin tehty »siltä varalta», että se jaksoi polkea ne jalkoihinsa
ja murskata ne sitä pienemmiksi, kuta kovempi oli veden kulku ja kuta
nopeampi rattaan pyörintä.

Mutta tulva nousi nousemistaan, kaikki kosken kivet olivat jo aikoja
sitten veden alla, suvanto laajeni suureksi järveksi ja pääsi
purkautumaan vain kapeana nieluna kosken kautta ulos. Siinä nielussa
seisoi mylly kallionkielellään, ja ratashuone oli jo puolillaan veden
alla. Vimmattua vauhtia pyörien pani se kiven kiertämään kuin
villikissan, seinät tutisemaan ja tutisemaan Matinkin pylvään juuressa.

Ainoastaan rohkeimmat nuoret miehet uskalsivat enää viipyä myllyssä
Matin kanssa, muut vetäytyivät rannalle katsomaan rysähdystä, jota joka
hetki odottivat.

Jäistä ei enää ollut pelkoa, ne olivat kaikki laskeneet ennenkuin tulva
ehti myllykallion tasalle. Mutta pian alkoi irtautuneita venheitä,
laitureita, saunoja, latoja, nuottakotia ja tukkipuita tulla alas.
Toiset kiertelivät suvannossa, ajautuivat rannoille ja tarttuivat
kiinni, toiset hurahtivat koskeen. Samassa kohosi vesi yhä niin, että
aukko, josta vesi rattaaseen putosi, oli jo kokonaan veden alla. Kohta
tuli sitä myllyaitan alasillallekin, niin että se pian virtana vilisi
seinän raoista sisään ja kynnyksen yli koskena ulos.

--Tehköönpä nyt puhdasta, kun tahtonee, sanoi Matti, vedessä
seistessään.

Mutta eräs asia alkoi Mattia huolettaa sitä mukaa kuin vesi nousi: se,
ettei enää alkanut saada säkkejä jauhotorven alla kuivina pysymään ja
jauhot ilman säkkiä juoksivat jokeen.

--Olisi tuo vielä joutanut veden aikana pyöriä, mutta mikäpä häntä
kaloillekaan velliä keittämään,--ja Matti päätti vihdoinkin laskea alas
sulun ja seisauttaa myllynsä siksi, kunnes enin vesi ehtisi laskeutua.

Mutta sulku ei ollutkaan enää siltä varalta tehty. Matti oli ensi
kerran erehtynyt laskuissaan. Veden paino sulun lautoja vastaan oli
niin suuri, ettei se laskeutunutkaan.

Mutta ei hän voinut jättää kiviäkään kuiviltaan pyörimään. Ne
kuumuisivat tuossa tuokiossa ja sytyttäisivät myllyn.

Siinä oli Matti nyt tulen ja veden välissä, ja ensi kerran elämässään
oli hän hämillään--hetkisen. Mutta seuraavalla hetkellä tarttui hän
uudelleen kurikkaan, jolla turhaan oli koettanut lyödä sulkua alas,
paukautti sillä sitä kiilaa, jonka avulla kiviä voi nostaa ja laskea,
ja kohotti yläkiven irti alakivestä.

Mutta kun kivi irtautui kihnauksestaan, muuttui se huimapyöräksi ja
lisäsi rattaiden vauhtia. Hammasratas ulvoi, lyhty lauloi, kivi
vihelsi, koko rakennus alkoi tutista ja reutoa, mutta Matti ei ollut
tietävinäänkään--voiteli vain akseleita.

--Ne kun vain pitää voiteessa siltä varalta, etteivät kuumene...

Vasta sitten, kun vesi, joka vain nousemistaan nousi, jo alkoi kohota
yläsillalle, lähti hän maihin, viimeinen säkki selässään ja istui
kosken rannalle, jossa pani tupakan.

Rantatörmä oli väkeä mustanaan.

--Mikä ihme sitä pitelee?

--Se kun on tehty tulvainkin varalta, kosken mylly, tuumaili Matti.

--Vedenpaisumus tämä on eikä enää tavallinen tulva.

--Yhä se vain seisoo!

--Kun ei tulle vettä kovempaa,--sanoi Matti.

Mutta tuskin oli hän sen sanonut, kun kuului huuto:--Nyt se menee!

Suvantoon oli kokoontunut puuruhka, jonka keskustana oli iso lato. Se
oli pyörinyt ja purjehtinut ympäri suvantoa, kerännyt ympärilleen
kaikkea törkyä, mitä vedessä uiskenteli, kasvanut kuin pieneksi
saareksi ja nyt se vihdoinkin ryntäsi kuin uhalla ja yhteisestä
tuumasta väylän suuta kohti ja myllyä kohti, joka seisoi räystäitään
myöten vedessä.

Nyt se menee, ei ole epäilemistäkään... Mattikin nousee jo seisoalleen
ikäänkuin apuun lähteäkseen, mutta istuutuu taas.

Sillä eihän mylly sittenkään mennyt. Siitä meni vain katto ja pari
hirsikerrosta, jotka sysäyksen voimasta keikahtivat kuin hattu miehen
päästä, pyörähtivät alas akanvirtaan, kelluivat siinä vähän aikaa ja
katosivat kuohuihin. Mutta myllyaitan seinät seisoivat yhä paikoillaan,
ja vesiratas ja hammasratas ja lyhty ja kivi jatkoivat yhä pyörintäänsä
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Se vain eroa, että kun ennen
piilossa pyörivät, nyt pyörivät kaiken kansan nähtävinä, vettä jauhaen,
niin että vaahto ympärillä jauhona pölisi.

--Eipähän sittenkään mennyt!--Eipähän pakana sittenkään mennyt!
huudettiin.

--Se kun on tehty siltä varalta: karatukki kallioon upotettu, vastasi
Matti, nousi ylös kiveltään ja lähti myllynsä kattoa kosken alta
etsimään.

1899.



HÄRKÄTAISTELU.


Oli ennen muinoin Don Carlos, Espanjan kuningas, kutsunut kaikki
hovinsa herrat ja naiset, kaikki pääkaupunkinsa parhaat ja kaikki
valtakuntansa kuuluisimmat, oli kutsunut heidät Madridin suureen
sirkukseen katselemaan härkätaisteluita, jotka hän isäinsä
valtaistuimelle astumisen vuosipäivänä oli heidän huvikseen käskenyt
toimeenpanna.

Jo kauan oli tätä kansallista juhlaa, jota jalompaa ei Espanjan kansa
toista tiennyt, valmistettu, sillä siinä piti tarjottaman näytelmä,
jota ei Espanjassakaan oltu ennen nähty. Härät, joita vastaan maan
parhaiden toreadorien tuli taistella, oli sitä varten tuotu kaikkialta
maailmasta maiden ja merien takaa. Siellä piti oleman härkiä Amerikasta
ja Intiasta, Englannista ja Italiasta, Itävallasta ja Liettuan
metsistä, Unkarin ja Venäjän aroilta, pitipä olla Itämeren takaisista
maistakin, joiden nimiäkään ei oltu ennen kuultu, piti olla kesyinä
syntyneitä ja sekä villeinä että puolivilleinä pyydystetyitä.

Suurella uteliaisuudella ja jännityksellä, jopa kiihkollakin odotettiin
sentähden näytelmän alkamista. Kun kuningas oli hovinsa ja kansansa
keskeen punaisella verhotulle istuimelleen asettunut, ajoivat
taistelijat sisään arenalle: ajoivat ensiksi ratsastavat pikadorit eli
pistäjät, ritareiksi puettuina ja varustettuina peitsillä kuin pitkillä
kynillä; heidän jälkeensä astuivat silkkisillä, heleänvärisillä
nauhoilla koristetut banderillerot; ja lopuksi tulivat itse taistelijat
eli toreadorit upeissa vaunuissa ajaen, hienosti puettuina, vasemmassa
kädessä härkää ärsyttävä punainen vaate ja oikeassa kirkas keihäs
sydäntyneen rinnan lävistämistä varten--kaikki nämä käyden kuningasta
tervehtimään ja saaden häneltä luvan veristen leikkien alkamiseen.

Ja niin pian kuin pikadorit ovat asettuneet puoliympyrään vastapäätä
_el Torilin_ eli härkätallin ovea, josta eläimet päästetään sisään, ja
banderillerot pitkin arenata hajauneet, antaa kuningas merkin, ja
tallin ovi avataan. Härkä hyökkää ulos, koukistaa niskansa ja käy
pikadorien kimppuun. Pikadorit häntä hevostensa selästä peitsillään
pistävät ja väistävät hänen vimmaansa, joka kiihtymistään kiihtyy.
Hevonen toisensa perästä haavoittuu ja kaatuu maahan. Mutta kun
pikadorit ovat poistuneet, on banderillerojen vuoro astua härkää
yllyttämään, sillä tarkoitus on saada hänet vihasta silmittömäksi ja
kiukusta sokeaksi heittämällä hänen selkäänsä teräväkärkisiä keppejä,
joissa kirjavat nauhat hulmuavat. Kivusta mieletönnä karkaa silloin
haavoitettu ympäri arenaa, etsien vihollista, joka häntä aina takaa
uhkaa ja aina edestä väistyy. Silloin astuu toreadorien ensimmäinen,
espadaksi nimitetty, hänen eteensä ja hänelle punaista vaatettaan
huiskuttaa ja kirkasta keihästään välkyttää. Viimeiset voimansa kooten
hyökkää härkä häntä sarviinsa seivästämään, mutta vielä kerran väistää
vastustaja, ja kun sarvet vaatteeseen sotkeutuvat, uppoo espadan säilä
sydämeen, ja siihen kaatuu vainottu, vuodattaen verensä arenan
hiekkaan, kuninkaan ja hänen kansansa huviksi, heidän huudoilla ja
kukkasilla tervehtiessä suurta sankaria.

Niin kaatuivat Intian härät ja kaatuivat Amerikan, kaatuivat puhvelit,
bisonit, kaatuivat kaikki kuninkaan jalkojen juureen, niinkuin jo
olivat kaatuneet ne kansat, joiden maista olivat tuodut. Ylen oli
näytelmä ihana ja innostuttava, ja sitä mukaa nousi mieliala, kuta
etäisemmistä ja oudommista maista olivat kotoisin härät, jotka
vuorotellen arenalle ajettiin. Sillä hyvin oli Espanjan kuninkaasta ja
hänen kutsutuista vieraistaan huvittavaa nähdä, miten eri tavalla
tapattivat itsensä eri härät. Yksi syöksyi kohta ulos tullessaan
espadan miekkaan, toinen saatiin vasta pikadorien peitsillä
raivostumaan, kolmas pelästyi ja pakeni, mutta turvautui lopulta
banderillerojen vainoamana sarviinsa hänkin ja sai surmansa--sillä
ei sallinut arenan jalo laki pakenevaa tappaa, ainoastaan
kaksintaistelussa kaataa. »Älköönkä seisovankaan härän sydämeen miekkaa
syöstäkö, vaan odotettakoon _hyökkäystä_, ja saakoon hän _siinä_
surmansa»--niin kuului arenan toinen ikimuistoinen ohje, jonka Espanjan
kaikki kuninkaat, sirkusten suosijat, olivat noudatettaviksi
vahvistaneet.

Korkeimmilleen oli noussut katsojain innostus. Heidän poskensa
hehkuivat, silmänsä paloivat, viuhkat välkkyivät ja töyhdöt teiskuivat
--naurettiin, huudettiin, hurrattiin ja ilma oli kirkas ja kuuma,
täynnä hajuvesien tuoksua ja verihöyryjä. Viimeinen taistelun kohtaus
oli suorittamatta, yksi oli härkä vielä jäljellä.

Asettuivat pikadorit taas tavallista lukuisampina puoliympyrään tallin
oven edustalle ja hajaantuivat banderillerot ympäri arenaa ollakseen
joka taholla valmiina. Espada, joka nyt astui esiin, oli kaikista
taistelijoista taitavin ja kuuluisin, oli kaikkien suosikki, ja hänet
otettiin myrskyisillä hyvähuudoilla vastaan. Odotettiin jotakin
erinomaista, loistavaa loppua, jonka vertaista ei ennen oltu nähty,
sillä härkä, jonka kuolema oli päättävä juhlapäivän, oli kotoisin
kaukaisesta maasta, pohjoisten merien takaa, jossa villipetoja vilisee
ja jossa ihmisten tiettiin olevan yhtä villejä kuin pedot. Lienee
härkäkin, sieltä tänne tuotu, tavallista villimpi ja väkevämpi.

Mutta hämmästyksen huudahdus kävi kautta suuren sirkuksen, kun odotettu
eläin ilmestyi arenalle. Se oli pieni ja vähäpätöisen näköinen ja
lyhytsarvinen ja matalajalkainen mullikka. Eikä tullut töytäten ulos
ovesta niinkuin muut, vaan oli väkisin sarvista sisään kiskottava,
toisen edestä vedettävä, toisen takaa työnnettävä.

--Es un burro!--Aasi! Pässi!--huudettiin yhtäältä.

--Es un porco! Es un porco!--Porsas! Porsas!--kiruttiin toisaalta, ja
yksi ainoa iso yhteinen naurun hohotus täytti sirkuksen alhaalta ylös,
eikä kuningaskaan voinut olla suutaan hymyyn vetämättä.

Mutta kun härkä oli päässyt arenalle, pyörähti se tiukasti ympäri ja
miehet, jotka sarvissa kiikkuivat, ja toiset, jotka hännässä
riippuivat, lensivät kuin lingottuina selälleen maahan.

Vaikeni nauru, kuului hyväksymishuutoja.

--Ei tiedä!--Varokaa itseänne siellä!--Tukevat on sarvet!--Tanakka on
niska!--Nopsa on jalka!

--Pian hän siitä suoriutuu! Sylipainissa hän _sen_ voittaa!

Ja vetoja lyötiin ja jännitys nousi.

Päästyään irti töksähti härkä yhteen kohti, pää pystyssä ja häntä vähän
koholla, ja tarkasteli outoa ympäristöä.

--Oritta leikkii! huudettiin taas.

--Sammakko sonniksi puhaltaikse! Kohta halkeaa! Varokaa!

Mutta toiset pitivät yhä pienen härän puolta. Sen asento oli kaunis,
sen vartalo oli sopusuhtainen, sen jalka tarmokas, se voi olla
vaarallinenkin vastustaja.

Mutta ei se koukistakaan niskaansa, ei syökse sarviaan alas eikä käy
kavioillaan maata kaapimaan, niinkuin härkäin on tapana yleisöään
tervehtiä. Seisoo siinä samassa asennossa niinkuin tahtoisi tietää,
mistä on kysymys, mitä tahtovat kaikki nämä monet ihmiset.

--Auttakaa alkuun! Työntäkää tielle! Te pelkäätte, pikadorit!--huutaa
hermostunut yleisö.

Pikadori lähestyy varovasti kaarrellen, pyrkien sivulta päin pistämään,
sillä ei tunne hän outorotuisen härän tapoja, ja kuta pienempi härkä
on, sitä nopeampi on hän liikkeissään ja sitä vaikeampi väistää.

Pikadori pistää häntä. Hän pyörähtää päin niinkuin hämmästyneenä,
niinkuin kysyen, mitä se hevosineen häneltä tahtoo, mutta ei koukista
niskaansa eikä ojenna sarviaan--saa uuden piston uudelta pikadorilta ja
tekee samoin--näkee kohta koko lauman päälleen käyvän--ja pakenee.
Juoksee ympäri arenan, etsii ulos pääsyä, mutta ei löydä, sillä portti
on kiinni--yrittää hypätä yli aitauksen, mutta ei ylety.

--Pelkuri! Pelkuri!--huutavat tuhannet suut ja sadattelevat ja manaavat
espadaa kiihkein sanoin:--Pysähdytä hänet! Pysähdytä hänet!

Mutta joka kerta, kun espada asettuu eteen ja heilauttaa vasemmalla
kädellään punaista vaatettaan ja nostaa oikealla välkkyvätä miekkaansa,
hölmistyy härkä, pysähtyy, ei ymmärrä, ei käy kimppuun, pyörähtää ohi--
ja miekan täytyy vaipua maata kohti.

Huudoilla, vihellyksillä ja sadatuksilla ilmaisee yleisö ajatuksensa
toreadorin turhista ponnistuksista.

Käyvät nyt banderillerot hänen kimppuunsa ja heittävät nauhoitettuja
nuoliansa härän niskaan. Kun nuoli sattuu ja uppoo ihoon, hypähtää hän
ja koettaa pudistaa sen pois, heittäytyy maahan, kierii siinä, saa
toiset nuolet irtautumaan, mutta työntää toiset yhä syvemmälle ...
karkaa taas kivuista mieletönnä arenan ympäri sen aitavartta pitkin ja
päätyy viimein kuninkaan istuimen kohdalle, pysähtyy siihen, peräytyy
aitausta vastaan ja siihen äkäytyy. Koko sirkus hänelle huutaa ja
kiljuu, kaikki pikadorit ja kaikki toreadorit, yllyttääkseen,
kiihoittaakseen, mutta hän ei liikahda, ei päästä ketään taaksensa,
seisoo päin vihollisiinsa, kuninkaan looshi suojana selkänsä takana,
sarvet tanassa--mutta ei tee hyökkäystä, ei ota ensimmäistä askelta.

--Pian! Pian! Tee tehtäväsi, toreadori!

Mutta toreadori tekee epätoivoisia liikkeitä. Hän ei voi mitään niin
kauan kuin ei härkä tee hyökkäystä.

--Vastustele, pöllö! Lävistä toreadori!--Seivästä hänet sarviisi!--
huudetaan ylhäältä härälle.--Aja ulos se! Lopeta! Lopeta!--huudetaan
toisaalta toreadorille ja mädänneitä munia ja pahenneita hedelmiä alkaa
lennellä arenalle.

Mutta härkä ei liikahda, ei vaikka pikadorit ties pistävät yhdeltä
puolen ja banderillerot toisaalta heittävät nauhoitettuja nuoliaan
hänen selkäänsä. Hän seisoo kuin jäykistyneenä, sarvet yhä tanassa,
tuijottaen eteensä arenan hiekkaan, johon verensä valuu päästä ja
kaulasta ja kupeita pitkin.

Mitä se aikoo? Aikooko siihen äkäytyä? Eikö aio hyökkäystä tehdä, eikö
aio pakoonkaan lähteä? Aikooko siihen kuolla--seisoallaan--kuninkaan
jalkojen juureen verensä vuodattaa?

Melu taukoo hetkeksi. Mitä on tästä tuleva? Semmoista ei ole ennen
nähty! Etteikö espadoista ensimmäinen, joka kaikki maailman härät
voitti, saisi tätä pientä ja vähäpätöistä päiviltä? Mutta sehän on
häpeä hänelle, se on häpeä koko espadain kuululle ammattikunnalle,
nöyryytys koko isolle Espanjalle!

Melu alkaa uudelleen, vihellykset, sadatukset, pilkkanauru vinkuvat
viimana espadan ympärillä.

--Lopeta! Lopeta!

Mutta espada ei liikahda, seisoo ja odottaa, vartoen merkkiä
kuninkaalta, sillä ainoastaan _hän_ voi muuttaa härkätaistelun ikuiset
säännöt ja antaa käskyn kuoliniskun antamiseen.

Kuningas epäröi, espada epäröi ja aikoo jo pistää miekkansa tuppeen.

Mutta silloin vingahtaa raivoisa, vimmastunut, läpitunkeva, vihlaiseva
vihellys läpi koko sirkuksen:--Fiasco!--Fiasco!--yleisön arvostelu
epäonnistuneesta näytelmästä--kaikki on menetetty--kaikki vaikutus
pilattu--koko komea näytäntö päättyy pilkkaan ja nauruun.

Eikä espada enää epäröi. Hänen miekkansa välähtää, hän hyökkää härkää
kohti ja upottaa sen kahvaansa myöten rintahan härän, joka hänen
edessään seisoo, sarvet tanassa, eteensä tuijottaen. Härkä vaipuu
polvilleen, kaatuu kyljelleen, hurmeinen haava rinnassaan.

Mutta tuskin on se tehty, kun kuuluu kaikilta haaroilta huuto:

--Murhaaja! Teurastaja!--Murhaaja! Teurastaja!--Eikä tiedä ääriään
katsojain inho.

Yrittävät huutaa hovimiehet, pikadorit ja banderillerot:--_Viva el
espada! Viva el Rey! Viva Espana_!

Mutta sirkus huutaa:--Alas espada!--_Viva el heroico torito! Viva el
chiquito heroico_!--Eläköön pikkuinen urhea härkä!--ja he heittävät
alas arenalle kukkasia ja viuhkoja ja hattuja ja hautaavat niiden alle
tuon pienoisen härän, joka, tuotuna kaukaisesta maasta pohjoisten
merien takaa, Madridin suuressa sirkuksessa ja kuninkaan itsensä
jalkain juuressa teurastettiin suurten juhlapäiväin päättäjäisiksi--
vaikkei ollutkaan sarviaan vainoojiaan vastaan seivästänyt.

1899.



ISÄNNÄN MALJA.


Kaisaniemessä oli taas maisterikekkerit, tuossa isänmaallisten
muistojen ja lukemattomien juhlamaljojen ja maljapuheiden vanhassa,
kuuluisassa Kaisaniemessä oli maisterikekkerit sinä helmikuun
kuuluisana lauantaina.

Päivällinen oli syöty, pöytä oli vapautettu ruokatamineistaan ja puettu
kahviasuunsa siihen kuuluvine konjakki-, likööri- ja punssihelyineen,
joita ahkerasti soitettiin ja sormittiin ja sitä soittoa heleällä
naurulla ja hilpeillä puheilla säestettiin.

Olihan nuorilla miehillä aihetta iloon, oli syytä pitää pitojaan:
tulevaisuus oli porttinsa avannut, tie oli leveä ja tasainen edessä ja
matkan määrä varma, joskaan ei yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille,
niin ainakin sen päivänpuoleisille rinteille.

Puheita oli tavallisuuden mukaan pidetty useita sekä isännille että
vieraille; puhuja toisensa perästä oli noussut ylös, ja vähitellen oli
melkein jokainen pitänyt puheensa, enemmän tai vähemmän keskeytetyn,
niinkuin on tapana täällä Suomessa, jossa miehet juhlatuulella
ollessaan niin kernaasti sanaisen lippaansa selkoselälleen avaavat.

Puhe isänmaalle oli vielä pitämättä ja olisi ehkä jäänytkin pitämättä,
ellei yht'äkkiä olisi tullut samppanjaa pöytään. Mistä samppanja oli
pöytään ilmaantunut, sitä ei kukaan tiennyt eikä kysynyt. Ei juuri
koskaan tiedetä, kuka samppanjaa tarjoo. Se on lahja, jonka antaja
useimmiten pyytää pysyä tuntemattomana. Nyt oli tarjooja arvatenkin
jonkun rikkaan isän poika, sillä niitäkin oli useita vasta
valmistuneissa maistereissa--niitä on nyt enemmän kuin oli ennen.

Oli miten oli, mutta samppanja muistutti oitis erästä nuorta miestä
siitä, että isänmaan malja vielä oli tyhjentämättä.

--Hyvät herrat!--sanoi hän ja kilisti ja tarttui helmeilevään lasiin.--
Tahtoisin esittää maljan isänmaalle. En sille vanhalle ja vakavalle
äijälle, joka peräpenkillä istuu ja aina sieltä sormellaan varottaa ja
sanoo: »Muistakaa, mitä olette minulle velkaa, pojat!» Vaan sille
iloiselle immelle, joka tanhualla tepastelee ja karkeloihin kutsuu ja
vaatii välistä kanssansa pyörähtelemäänkin ja sanoo: »Maljanne,
veikkoset, täyttäkää, kun nuoruuden aika on vielä!» Onhan se hyvä, se
äijäkin, varsinkin kun se meistä niin hyvää huolta pitää, antaa mille
viran, mille muun hyvän toimeentulon, sillä ukolla on kolikoita kirstun
pohjassa, vaikka hän välistä vähän kitsasteleekin. Ei maamme ole meille
ollenkaan niin köyhä ja kullaton, kuin miksi sitä runoilijat laulavat.
Ei se ollenkaan ole se karu korpi, jota meidän muka täytyy
katketaksemme kaivaa. Se on jo vankassa ja varmassa viljelyksessä oleva
talo, jonka pellot kasvavat, kun niihin vain kylvetään, ja jonka
viljelyksiä laajennamme vain silloin, kun muilta töiltämme joudamme.
Eikä ole naapureistakaan vastusta eikä rajoista riitoja, kun maa on
laillisesti aidattu ja pyykitetty. Sentähden sallittakoon meidän
välistä hauskaakin pitää! Ei Suomi aina surra saa, olkoon aikansa
ilollakin! Ei meillä ole mikään hätänä. Tyhjentäkäämme iloisen Suomen
malja! Juokaamme se kuohuvassa samppanjassa! Juuri samppanjassa se
juokaamme, tämän iloisen Suomi-impemme malja! Ei äijä siitä köyhdy, ei
sen varat siitä vähene! Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista! Minä
kohotan tämän korean lasin, jossa jalo neste helmeilee...

Kaikki muutkin kohottivat lasinsa ja odottivat vain tilaisuutta niitä
tyhjentääkseen, sillä samppanja on juomaa, jota malttaa keittää, mutta
ei jäähdyttää. Oltiin juuri räjähtämäisillään eläköönhuutoon, kun ovi
suurella paukkeella lensi auki ja sisään syöksyi yksi vieraista,
heittäen pöydälle erityiseen lisälehteen painetun sähkösanoman.

--Lukekaa tuo! huusi hän.

--Mitä se on?--kysyi puhuja.

--Lue!--Lue ääneen!

--Anna tänne!

Hän luki sen, toisten seisoessa siinä kuin kivettyneinä samaan
asentoon, missä olivat olleet aikoessaan juuri tyhjentää
samppanjamaljansa iloisen isänmaansa kunniaksi.

Ei kukaan tiennyt, mitä sanoisi. Äänettöminä vaipuivat he istualleen
pöydän eteen sille sijalleen, mistä olivat nousseet laseihin
tarttuessaan. Kuului vain katkonaisia huudahduksia:--Mitä tämä tietää?
--Siinäkö siis ollaan?--Onko se mahdollista?--Kaikkiko mennyttä?

Samppanja oli unohtunut laseihin, se siinä poreili, väljähtyi,
heikkoni, muuttui äiteläksi, imeläksi sokerivedeksi.

Äskeinen puhuja oli hänkin vaipunut tuolilleen, heitettyään luotaan
lehden, joka ratisten kulki miehestä mieheen, jokaisen tahtoessa vielä
omin silmin nähdä, mitä siihen oli kirjoitettu. Hän istui syrjittäin
pöytään, eteensä tuijottaen, epämukavassa asennossa, jota ei muistanut
korjata. Oli kuin olisi hän yht'äkkiä vanhentunut, kuin olisivat posket
kalvenneet ja silmät painuneet syvemmälle kuoppiinsa.

Yht'äkkiä hän, kun lehti tehtyään kierroksen pöydän ympäri taas rasahti
hänen edessään, hypähti ylös.

--Hyvät herrat!--huusi hän ja hänen poskensa hehkuivat taas, hänen
silmänsä paloivat.--Aikomukseni oli esittää isänmaan malja, tulin
keskeytetyksi...

Hänen kätensä vapisivat, hänen huulensa värähtelivät. Ympärillä olijat,
jotka olivat yhtä liikutetut kuin hänkin, olivat kohonneet ylös,
laseihin ei kukaan tarttunut, kun ei hänkään sitä tehnyt.

--Minä puhuin roskaa!--huusi hän. Minä olin tyhmä! Minä olin
lyhytnäköinen, kevytmielinen keltanokka! Ja te olitte yhtä tyhmiä kuin
minäkin! Me tässä isänmaatakin muistamme, kun viina päähämme kihoaa! Me
tässä itsekkään elämänilon samppanjamaljoja, kun vaara uhkaa! Häpeä
meille! Pois samppanja! Pois punssit, konjakit ja liköörit--te vakoojat
ja villitsijät piiritetyssä linnassa! Älköön märkääkään tulko tästä
lähin huulieni yli! Pois!--alas siitä! Ulos!

Hän oli tarttunut pöytäliinaan, hän teki tempauksen kädellään, ja
maahan menivät täydet samppanjalasit, maahan puolityhjät punssipullot,
maahan menivät helisten liköörit ja konjakit.

--Nyt eläköön isänmaa! Eläköön taas entinen Suomi! Eläköön ankara äijä,
joka peräpenkillä istuu!

Kaisaniemen seinien sisällä, vanhan kuuluisan Kaisaniemen ahtaiden
seinien sisällä kajahti eläköönhuuto niin voimakas ja niin kiukkuinen,
että tuntui kuin olisivat seinät laajenneet ja katto kohonnut.

1899.



HOVINEUVOKSETAR.

Kuvaus routavuosien alkuajoilta.


Kansakoulun opettajatar istui kirjoittamassa kirjettä toisessa
pitäjässä olevalle virkatoverilleen.


Huhtikuussa 1899.

»Rakas Anna!

Kiitos kirjeestäsi! Niin, mistäpäs nyt muustakaan kirjoittaisi näinä
aikoina kuin siitä, mikä tätä nykyä on kaikkien sydämillä ja kaikkien
huulilla. Vaikeat ovat ajat. Itkin ensin, mutta sitten nielaisin
kyyneleeni. Suruni tuli siitä, etten tiennyt, mitä tehdä, etten
ymmärtänyt, kuinka osaisin olla isänmaalleni hyödyksi. Mutta suru
vaihtui miltei iloon, kun minulle sanottiin ja minä itsekin sen
ymmärsin, että juuri me, kansan opettajat ja kansan kasvattajat, tätä
nykyä eniten voimme. Meidän työstämme riippuu kaikki, sanoi tarkastaja,
ja minä olen tavannut miehiä ja naisia, jotka ovat minua onnitelleet,
että olen siinä asemassa, että näin suoranaisesti, ihan ammattinani
voin tehdä sitä, mihin kaikkien halu ja harrastus tätä nykyä
suuntautuu.

Mutta en minä ole ainoastaan rauhoittunut, minä olen melkein
juhlatuulella. Ei, Jumala paratkoon, tämä työala ole kiitollinen eikä
kevyt, sen tiedämme. Ensimmäisen innostuksen ajan ohi mentyä oli se
minullekin muuttunut koneelliseksi ja viralliseksi. Ei ole kansakoulun
opettajan virka ihmisten silmissä kohta kummempi kuin muukaan virka,
tehköön hän velvollisuutensa ja kantakoon siitä palkkansa. Niin ennen,
toisin nyt! Nyt on taas elämällä sisältöä, nyt se taas se suuri
tarkoitus, tehtävämme isänmaallisuus, seisoo totisena edessä niinkuin
ennen Cygnaeus-vainajan ensi aikoina. On, niinkuin olisi uudistus ja
jalostus tapahtunut, niinkuin olisi toimintaan uutta henkeä puhallettu.
Kai tuntuu sinustakin niinkuin minusta. En tiedä enää väsymyksestä, en
enää välitä selänpakotuksesta, näyttää siltä kuin ihmisetkin paremmin
käsittäisivät, mitä on koulumme, on niinkuin herrasväetkin katsoisivat
meitä suuremmalla kunnioituksella kuin ennen ja niinkuin rahvas
liittyisi likemmä kouluansa. Toisivat nyt kesken lukukaudenkin
lapsiaan, jos olisi tilaa.

Se kotikoulupuuha minua varsinkin innostuttaa. Tiedätkö, mistä syystä?
Siitä syystä, että kyllä siitä ei varmaankaan tule mitään ilman meidän
apuamme. Herrasneidit ja ylioppilaat tohahtavat kyllä, mutta siihen se
jää, siitä saat olla varma, ja meidän se on korjattava tieltä. Olen
aivan haltioissani, että me vielä voimme tämänkin taakan sälyttää
selkäämme.

Kai on teilläkin ollut listoja liikkeellä kansanvalistusasian
hyväksi--»

       *       *       *       *       *

Hän keskeytti hetkeksi kirjeensä ja otti laatikostaan esille
keräyslistan.

Liikutuksella ja mielihyvällä tarkasteli hän listaa, johon hän oli
koonnut varoja kotikoulujen ja kansansivistyksen hyväksi. Summat eivät
olleet suuria, mutta sarakkeet olivat sitä pitempiä. Sivuittain
kulkevia pennien sarakkeita keskeytti vain silloin tällöin jokin
suurempi numero markkain osastossa. Kömpelöllä kädellä oli useimmat
nimet ja numerot merkitty, tiheässä oli puumerkkejäkin ja usein oli hän
itse saanut kirjoittaa antajain nimen. Oli ollut niitä, jotka eivät
olleet mitään antaneet, mutta toiset olivat säestäneet antejaan
sanoilla, joita muistellessa hänen sydämensä lämpeni.--»Ilolla siihen
annetaan!»--oli yksi sanonut.--»Lämpimällä kädellä» oli toinen sanonut
osasensa merkitsevänsä. »Vaikka viimeiseen penniin, jos tarvitaan», oli
joku kolmas lisännyt. Ne olivat »lesken ropoja» melkein kaikki nuo
lahjat, sillä hän oli saanut paikkakunnan köyhimmät kodit käydäkseen.
Rikkaille aiotut listat kulkivat toisia teitä.

Mutta oli siinä yksi suurikin summa, kymmenkertaisesti suurempi kuin
muiden yhteensä.

Ja sitten hän taas jatkoi:

       *       *       *       *       *

»Mutta nyt täytyy minun ihan alusta alkaen kertoa eräs tapaus, joka
sattui minulle viime viikolla. Olin juuri laskemassa yhteen täältä
keräämiäni roposia, kun rappujen eteen ajaa hänen armonsa hovineuvoksen
rouva v. M.

Mistäs nyt tuuli puhaltaa?--ajattelin, sillä ei sitä herrasväkeä ole
meidän kansakoulullamme nähty muuta kuin mitä herra hovineuvos kerran
kävi kuvernöörin kanssa virkansa puolesta, kun tämä oli
tarkastusmatkalla.

Sinä tiedät, millaista se yleensä on tämä herrasväki täälläpäin. Harvat
heistä kansan sivistyksestä välittävät, varsinkaan suomalaisesta.
Suomalaiset koulut ovat heistä vain kiihoitusahjoja.

Mitä erittäin tulee hovineuvoksen herrasväkeen, niin rouvanhan sinä
tunnet, näit hänet viime kesänä asemalla, jossa hän tervehti niin
armollisesti kuin olisi tehnyt erityisen kunnian semmoiselle maan
matoselle kuin minä. He ovat lapsettomia ja suurimman osan vuotta
asuvat Helsingissä, ainoastaan kesät täällä kartanossaan. Ei mitään
harrastusta henkisiin rientoihin, ei pennilläkään muisteta tätäkään
koulua, vaikka on vain järvi väliä. »Kansa», varsinkin suomalainen,
ovat sanoja, jotka soivat ohi korvien.

No niin, hovineuvoksetar ajaa rappujeni eteen ja tulee sisään ja pyytää
saada puhutella minua kahden kesken. Oli erinomaisen kohtelias, melkein
nöyrä ja kasvot hyvin totiset.

--Voi, voi, näitä aikoja, sanoi hän, kun olimme istuutuneet. En ole,
rakas neiti, saanut unta yökausiin, sittenkuin ... minä aina vain sitä
ajattelen. En minä ymmärrä näitä asioita, mutta sen sanoo minulle
omatuntoni, että jotakin on tehtävä.

--Isänmaa kysyy nyt kyllä meidän kaikkien työtä.

--Niin, niin, isänmaa, niin, isänmaa. Olen puhunut siitä mieheni
kanssa, mutta hänellä on siitä omat mielipiteensä. Mekin saimme listan,
mutta tässä ei nyt ole siitä kysymys. Minulla olisi tässä sata markkaa
omia säästöjäni, joita voin käyttää kuinka tahdon. Ne ovat tässä
pankkikirjassa ja minä tahtoisin antaa ne, mutta en tiedä, mutta te
voitte varmaankin sanoa, mihin tarkoitukseen ne parhaiten...

Esitin hänelle listan, joka oli edessämme pöydällä.

--Siihen uuteen kansansivistysrahastoon ... niin, onhan se, mutta kun
mieheni ... hän sanoo, että sillä on valtiollisen kiihoituksen leima
... hänellä on nyt omat mielipiteensä ... ja hänen asemansa...

--Jos ei hovineuvoksetar tahdo siinä muodossa, niin ehkä sopisi
jollekin muulle seuralle.

--Sanokaa, mille muulle?

--Esimerkiksi Suomalaisen Kansakoulun Ystävälle.

--Ei--ei--

--Kenties sitten Kansanvalistusseuralle.

--Mutta eikös sekin ole semmoinen fennomaaninen...

--Sen johto ja hoito on kyllä suomenmielisten käsissä, mutta--

--Niin, niin! Ei, ei, en minä mielelläni semmoiseen.

--Mutta ehkä sopisi rouvan itsensä ostaa lukemista, esimerkiksi tilata
sanomalehtiä.

--Mitä lehteä?

--Esimerkiksi paikkakunnan lehteä.

--Herra varjelkoon!--jota minun mieheni on kieltänyt kuljettamasta
postilaukussaan. Ei, ei! Sitten ennemmin ei mitään.

Luettelin hänelle nyt joukon juuri ilmestyneitä kansankirjasia. Ne
olivat hänelle kaikki tuntemattomia. »Minä luen niin huonosti suomea.»
Eikä hän ollut nähnyt niistä mitään pääkaupungin lehdissä esiteltävän.
Jotakin, jossa ei olisi mitään valtiollista vivahdusta, mieluimmin
jotakin uskonnollista. En voinut tuossa tuokiossa esittää mitään
sopivaa. Hän olisi mieluimmin tahtonut ostattaa vaatteita lapsille.
Mutta kun minun mielestäni isänmaallisen lukemisen tarve nyt oli
suurempi kuin vaatteiden, niin luopui hän siitä.

--Eikö ole jotakin Topeliukselta, jotakin, jota voisin hyväksyä?

--Onhan »Luonnon kirja», sanoin puoleksi leikillä,

--Tepä sen sanoitte!--huudahti hän ja tarttui käteeni.--Olen teille
erinomaisen kiitollinen, neiti hyvä. Kuinka en sitä itse! Saanko
vaivata teitä ostamaan sitä.

--Koko rahallako?

--Niin, tehkää se, tehkää se. Tässä se on.

Työnsin hänelle listan ja kehoitin häntä merkitsemään siihen nimensä ja
antinsa ja eri sarakkeeseen, mihin tarkoitukseen rahat oli käytettävä.

--Se on tarpeetonta, sanoi hän.--Pyydän, että asia jää meidän
keskeiseksemme. Mieheni on kieltänyt minua sekaantumasta mihinkään
valtiolliseen agitatsioniin ... hän on juuri pyytänyt eroa virastaan
... se voisi ehkä tuottaa ikävyyksiä eläkkeen suhteen.

Lupasin viedä salaisuuden mukanani hautaan, ja kiitellen ja hyvästellen
lähti rouva.

En tahdo ketään tuomita. Onhan »Luonnon kirja» mainio kirja, joskaan
nyt ei juuri tähän tarpeeseen. Mutta hän oli tosissaan, rouva parka;
hänessä näytti heränneen vilpitön harrastus tehdä jotakin isänmaan
hyväksi. Kansassa on se jo aikoja sitten herännyt, ja hyvähän on, että
se kerran herää näissä herroissakin. Toivokaamme, että toteutuu
sananlasku: parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun ei vain siihen jäisi,
pahimmasta omantunnon moitteesta pääsemiseen. Kenties
hovineuvoksetarkin sitten taas, kun mies on saanut eläkkeensä! Mutta
kyllä minusta on sentään turvallista tietää, että meillä kansakoulun
opettajilla on niin pienet eläkkeet, ettei niiden menettämisen pelon
tarvitse estää meitä isänmaata pelkäämättä palvelemasta.--

Siskosi Hanna.»



KIUSAAJA.



(Hänen ylhäisyytensä yksityinen vastaanottohuone. Hänen ylhäisyytensä
on aamutakissaan. Poliisimestari, entinen kaartinkapteeni, täydessä
univormussaan, tulee sisään, pysähtyy ovensuuhun ja tervehtii
sotilaallisesti. Hänen ylhäisyytensä menee teeskennellyn ystävällisesti.
häntä vastaan.)

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ahaa, Ivan Petrowitsch! käykää peremmä, käykää
peremmä, rakas ystäväni! Vai niin, pankaa lakki tähän tuolille ja
riisukaa miekkanne. Istukaa tähän sohvaan ... ei mitään virallisuuksia
... tahdoin puhua kanssanne niinkuin toverin kanssa ... tehkää hyvin!

KAPTEENI: (panee pois lakkinsa ja miekkansa.) Niinkuin teidän
ylhäisyytenne käskee.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Minä en käske, minä vain pyydän, rakas Ivan
Petrowitsch--olemmehan tavallamme asetovereita ... samasta
sota-akatemiasta.

KAPTEENI: (istuutuu sohvaan niin kauas kuin suinkin voi hänen
ylhäisyydestään.).

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kas niin, jahah, te voitte hyvin ... sehän on
mainiota ... ja kaikki muuten tarpeellisessa kunnossa. Apropos, olette
saanut salaisen kiertokirjeeni Hänen Korkeutensa matkasta?

KAPTEENI: Olen, teidän ylhäisyytenne.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Päivä ei vielä ole määrätty, mutta olen jo nyt
tahtonut ilmoittaa maan poliisiviranomaisille asiasta, niin että he
voivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin Hänen Korkeutensa
vastaanottamiseksi.

KAPTEENI: Kaikki on oleva aikanaan valmiina, teidän ylhäisyytenne.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Tietystikin tulee koko maa, mutta erittäinkin maan
pääkaupunki tekemään velvollisuutensa? Vai niitä luulette?

KAPTEENI: Olen vakuutettu siitä, että maa tulee tekemään
velvollisuutensa.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kaikkialla, missä Hänen Korkeutensa ennen on
matkustanut, ovat asianomaiset, sekä sotilas- että siviiliviranomaiset
tehneet enemmänkin kuin velvollisuutensa ... pystyttäneet
kunniaportteja, toimittaneet lähetystöjä ... te ymmärrätte? Se on
kaunis tapa Hänen Korkeutensa kotimaassa--ja kai myöskin Suomessa?

KAPTEENI: (vaikenee.)

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ette saa käsittää minua väärin ... en suinkaan
tahdo millään tavoin pakottaa ... sen tulee tietysti tapahtua itsestään
... luuletteko?

KAPTEENI: Mikä tapahtuu, se tapahtuu varmaankin itsestään.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Niin, tietysti ... tahdoinkin oikeastaan vain
tietää, mitä luulette, että kansa ... tehän tunnette heidän
mielialansa?

KAPTEENI: Suomalaiset ovat hitaita hurraamaan, teidän ylhäisyytenne.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta hitaatkin voi saada hyvän esimerkin avulla
innostumaan.

KAPTEENI: Suomalaisilla on vanha sananlasku, joka sanoo: ei kukko
käskien laula.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Vai niin! (Väkinäisesti naurahtaen.) Vai on niillä
semmoinen sananlasku. Käskien laula? Mutta eihän ole kysymys käskystä,
ainoastaan esimerkistä, tai sanokaamme vain: merkistä, jonka joku
joukolle antaa. Toivon siis saavani teiltä, hyvä Ivan Petrowitsch,
tietää kaikesta, mitä valmistellaan, mitä on tekeillä--suhteessa
niinkuin toisessakin?

KAPTEENI: Olen vast'edes niinkuin tähänkin saakka jättävä jokapäiväisen
raporttini teidän ylhäisyytenne kansliaan.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ei, ei, ei kansliaan, vaan minulle itselleni,
mieluimmin suullisesti.

KAPTEENI: Olen tekevä velvollisuuteni, teidän ylhäisyytenne.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (laskee kätensä hänen polvelleen.) En pyydä sitä
velvollisuutena esimiestä kohtaan, vaan persoonallisena palveluksena
minulle. On asioita, jotka ovat olemassa ainoastaan meitä varten, teitä
ja minua ... mitä kerrotaan, mitä huhuja ... mitä eräät henkilöt ... te
ymmärrätte?

KAPTEENI: (on vaiti, hetken äänettömyys.)

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta enhän oikeastaan aikonutkaan kaikesta tästä
... sillä ei ole mitään kiirettä. Vielähän ehdimme.--Näytätte niin
rasittuneelta, Ivan Petrowitsch ... paljon työtä ja huolta, eikö totta?
Liian paljon! Sanokaa, kuinka suuret ovat tulonne?

KAPTEENI: Palkkani on viisituhatta markkaa, vapaa asunto, valo ja puut.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: En kysynyt _palkkaanne_, tarkoitan: kuinka paljon
teillä on _tuloja_?

KAPTEENI: Teidän ylhäisyytenne, minulla ei ole muita tuloja kuin
palkkani.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Kuinka ei? Ei muita tuloja kuin palkkanne?
Viisituhatta markkaa!

KAPTEENI: Asunto, valo ja...

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ei täyttä kuutta tuhatta! Onko se mahdollista?
Virkamiehellä teidän asemassanne, niin vastuunalaisessa virassa, sehän
on ... teillä pitäisi, rakas, rakas Ivan Petrowitsch, teillä pitäisi
olla ainakin ruplissa se, mikä markoissa. Olette varmaan ollut
pakotettu tekemään velkoja?

KAPTEENI: Teidän ylhäisyytenne, en ole ollut siihen pakotettu.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Mutta ei kai teille kuitenkaan olisi
vastenmielistä saada joitakin sivutuloja?

KAPTEENI: Pyydän anteeksi, mutta minä en ymmärrä, mitä teidän
ylhäisyytenne tarkoittaa.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Ette ymmärrä. (Nauraa.) Mutta, rakas Ivan
Petrowitsch, minä tarkoitan: jotakin ylimääräistä, jotakin erikoista
palkkiota joistakin erikoisista palveluksista.

KAPTEENI: En tiedä tehneeni mitään erityisiä palveluksia, joilla olisin
ansainnut...

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (käsi uudelleen kapteenin polvella.) Minun
tarvitsee vain sanoa sana, ja te voitte saada esim. ritarimerkin ja
sitä seuraavan vuotuisen apurahan, lisän pieneen palkkaanne, joistakin
erikoisista palveluksista--tulevaisuudessa.

KAPTEENI: (jäykästi.) Kiitän teidän ylhäisyyttänne, mutta, niinkuin
minulla jo oli kunnia sanoa, minä tulen hyvin toimeen sillä palkallani,
mikä minulla on.

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: Olette kovin vaatimaton herra, kapteeni.
(Tarkastaa häntä terävästi.) Tai ehkä kovin vaativainen. (Nousee ylös
merkiksi, että puhelu on lopussa.)

KAPTEENI: (on vyöttänyt miekkansa ja ottanut lakkinsa). Onko teidän
ylhäisyydellänne mitään muuta käskettävää?

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (viitaten virallisesti.) Saatte mennä! Hyvästi!

KAPTEENI: (käsi lakin liepeessä.) Jumala varjelkoon, teidän
ylhäisyytenne! (Poistuu kankean virallisesti.)

HÄNEN YLHÄISYYTENSÄ: (yksin miettii hetken, yht'äkkiä hänelle selviää.)
Ah, nyt tiedän! Hän ottaa tietysti lahjoja heidän salaisesta
agitatsionirahastostaan!

1899.



VELJENI VIERAILLA MAILLA.


Minä näin sinut taas, Suomen maa, kun kaitaisena juovana kohosit meren
reunasta, ja tervehdin ihastuneena laivan kannelta ulkoriuttojesi
kallioita, joita ihanampia en tiedä olinpaikkoja lämpiminä lounastuulen
päivinä, kun muistin, että--jäivät veljeni vieraille maille.


Näin sinun pääkaupunkisi sataman heleän kesäaamun autereessa yhtä
eloisana kuin ennenkin laivoineen ja pursineen ja lepattelevine
purjeineen--ja joka ikkuna tervehti minua, niinkuin olisi ollut omani,
ja huulillani heräsi jo huudahdus, ettei ole vertaisesi minulle edes
Venetsiakaan, kun muistin, että--ovat veljeni vierailla mailla.


Riensin kotia kohti järven rannalle, vihertävän niittyni niemeen, jossa
ruohikko nuokkui ja kaisla kähisi ja laine loiski niinkuin ennenkin, ja
aioin työntää venheeni vesille, kun muistin, että--jäivät veljeni
vieraille maille.


Oli juhlivainen juhannus, kukkuivat käköset, linnut viserteli, kokot
hulmusi, ja järvien takaa soi tutut laulut, ja täyttyi mieleni
vanhoilla tunnelmilla, joiden valtaan taas aioin antautua, kun muistin,
että--ovat veljeni vierailla mailla.


Teki mieleni tuttuun kotipuoleen, tahdoin nähdä Puijon ja halusin
katsella Kallavettä ja entistä kotia ja isäni asuntoa, missä parhaat
päiväni olin elänyt ja toiminut ja toivonut yhdessä omieni kanssa--
mutta mitä minä nyt siellä, kun--jäivät veljeni vieraille maille.


Hain seuraa, etsin ystäviä, koetin tuttavieni tykönä turhaan unohtaa,
että--ovat veljeni vierailla mailla.


Enkä ymmärrä minä, että päivä voi purjeita valaista ja laine lepattaa
ja linnut laulaa ja käki kukkua--ja ihmiset iloita ja nuoret nauraa ja
vanhat askareissaan viihtyä, vaikka--ovat veljemme vierailla mailla.


Sillä eiväthän ne ole vain _minun_ veljeni, jotka ovat vierailla
mailla.

Keväällä 1904.



KANSAN TUOMIOITA.


Juhlallinen on kansan tuomion julistus:

Hämärässä yössä seisovat he syytettyjen parvekkeella, kansan
vartiomiesten välissä, joilla on kädessään kynttilät kuin peitset.
Alhaalla pimeydessä seisoo satatuhantinen tuomarijoukko, joka
sadallatuhannella suulla niinkuin yhdellä suulla lausuu tuon yhden
ainoan sanan, tuon tyynen, peruuttamattoman: »Pois!»

       *       *       *       *       *

Sattuva on kansan tuomio, ja nopea on sen täytäntöönpano. Ei kysy se
muotoja, ei tiedä se vanhoista, virallisista lakitavoista:

»Sinä, joka heidän kaupungistansa karkoitit outoja vesiä soutamaan
meidän parhaat poikamme, käy nyt itse soutamaan syksyisiä salmia, lähde
nyt itse tutisemaan likaisia teitä.»--Eikä anna kansa hänelle aikaa
asiainsa järjestämiseen, niinkuin ei hänkään antanut. Pakolaisena ja
peläten kurjaa henkeänsä, jota ei kukaan tahdo häneltä ottaa, vavisten
viluisessa yössä harhailee hän sinne tänne talottomia taipaleita, joita
ennen valjakon vetämänä selkäkenoherrana ylpeästi ajeli.



E IL TRADITORE DELLA PATRIA.


Käyskelimme Pistoian kaupungin katuja, pistäytyen tuon tuostakin
kirkkoihin, tähystellen sieltä tultuamme vanhoja palatseja ja pysähtyen
helteeltä suojaa etsien holvien alle ihailemaan torneja, huippuja,
päätyjä ja pilareita; silloin tällöin teki katse kaaren ylös Toskanan
vuorien huipuille ja rinteille.

Emme nähneet muuta kuin kauneutta, emme ajatelleet ilmain alla muuta
olevan kuin ihanuutta, taidetta, suloisia madonnia ja vienoja,
viehättäviä maailman vapahtajia, jotka jättivät mieleemme hymyä ja
herttaisuutta ja sen verran totisuutta ja hartautta kuin sitä oli
niiden apostolien ja patriarkkain ja pyhimysten kasvoilla, jotka
milloin polvistuen, milloin päätään alas painaen, milloin vain kädet
ristissä rinnan päällä lasta ihaillen palvelivat. Jos kansain luonne
kuvastunee heidän itselleen tekemissään ylimmissä ihanteissa, ja jos
uskonto lienee semmoinen kuin sen harjoituksessa käytettävät kuvat,
niin lienee tämä Italian kansa yhtä leppeä ja sovinnollinen kuin sen
madonnat ja sen madonnain lapset, ja sen uskonto yhtä kaunis kuin sen
taide, jos näet on totta vielä sekin, että taiteilijat tulkitsevat
aikansa ylimmän ja kansansa sisimmän ja pyhimmän.

Näissä ajatuksissa astellen olimme taas tulleet kirkolle jollekulle
jonkin pienen torin reunaan ja aioimme sisään etsimään jotakin uutta
vivahdusta vanhaan tunnelmaan.

Ovi sattui olemaan kiinni kerran täälläkin, missä kirkkojen ovet ovat
auki melkein aina. Osui silloin silmäämme ovenpieleisestä pilarista
musta nokeutunut naama, paksuhuulinen, pulleaposkinen, litteänenäinen
miehen pää. Sitä ei oltu siihen pilaria tehtäessä pantu, se ei kuulunut
kirkon koristeveistoksiin, vaan oli joskus jäljestäpäin isketty siihen,
isketty kuin vihan vimmassa, niin että pilariin oli tullut kolo ja pään
takaraivo litistynyt kokoon.

Mikä tuo on? Mitä tämä merkitsee? Ja mitä varten on se siinä, kirkon
ovella? Ja miksi ovat sen nenä ja naama noetut?

Siellä on tuolla taiteen maassa, jossa taltta ja sivellin aina ovat
puhuneet enemmän kuin kynä, kaikki paikat täynnä vertauskuvia, joita
ohimenevä matkamies ei puoliakaan ymmärrä eikä ehdi niistä selkoa ottaa
ja joiden merkityksen perille hän voi tulla vasta pitkällisten
tutkimusten kautta.

Lapsilauma leikki torilla ja kun näkivät meidän siinä seisovan,
riensivät luo ja pieni poikanen tuli joukosta esiin ja sanoi kysymättä
osoittaen päätä pilarin kyljessä:

--E il traditore della patria!

Se oli siis isänmaan pettäjän muistopatsas, joka oli pystytetty pyhän
huoneen ovelle. Kysyin kuka? milloin? mutta poika vastasi vain: _E il
traditore della patria_! äänellä, joka ilmaisi, että asia oli niin
luonnollinen ja ymmärrettävä, ettei sen enempiä selityksiä kaivannut.
Siinä oli hänellä isänmaan kavaltamisen vertauskuva, symbooli siitä.
Siksi se oli ruma ja sen naama noettu, ja hän teki pyyhkäisevän
liikkeen niinkuin näyttäen, miten tuo nokeaminen tapahtui.

Pistoia oli aikoinaan ollut pieni, vapaa valtio, joka kävi sotia ja
taisteluita toisten kaupunkien kanssa. Se oli ollut asukkailleen oma
pieni isänmaansa omien muuriensa sisässä. Kun kerran keskiaikana--niin
kertoi vanha opaskirja, jonka sitten sain käsiini--naapurikaupunki
Lucca sitä piiritti, oli Pistoiassa mies, nimeltään Filippo Tedici,
joka puoluelaistensa avulla aikoi luovuttaa kotikaupunkinsa vihollisen
päällikölle, jonka nimi oli Castruccio, ja tämä Baijerin kuninkaalle
Ludvigille--niin oli heidän keskensä sovittu. Mutta petos saatiin ilmi
ja Filippo Tedici pakeni ominensa vihollisen leiriin, mutta voitettiin
vuoristossa Popiglion sillan luona. Tämän jälkeen päätettiin kaikkien
isänmaan petturien peloksi asettaa hänen päänsä kuva kaupungin
julkisimpaan paikkaan. Ja joka kerta, kun juhlakulkue kävi tuohuksia
kantaen kirkon ovesta sisään ja tuli sieltä ulos, niin karistivat
tuohuksien kantajat niistä karstan ja niistivät niistä noen isänmaan
petturin naamaan. Niin olivat tehneet silloin, kun muistopatsas
paljastettiin, ja niin vuosisatain kuluessa, ja niin tekevät he siellä
yhä vieläkin, että tuohuksien tuli sitten loistaisi kirkkaammin
madonnan ja hänen lapsensa editse astuttaessa.

Isänmaan petturin poskilta ei siis Pistoiassa noki pääse koskaan
karisemaan eikä hänen mustan tekonsa muisto ihmisten mielestä ikinä
murene. Yhtä kauan kuin madonna lapsi sylissään leppeää
sovinnollisuuttaan hymyilee ja kirkon huiput ja päädyt Toskanan vuoria
vasten kuvastavat ja lapset toreilla leikkivät, yhtä kauan puhuu
petturin kaamea kuva hänen kansansa inhosta ja ylenkatseesta.

Niin--Pistoiassa...

1903.



ALPPIPURO.


On puhdasvetinen alppipuro ja läpikuultavan kirkas vuorijärvi lumisten
huippujen välissä.

Ovat mutaiset maani virrat ja samean ruskeina loiskivat tuhanten
järvien laineet veteliä rantoja vastaan.

Miksi on niin puhtoinen alppipuro? Miksi ovat niin sameat Suomeni
suvannot?

Kuohuvat taivaasta suoraan Tyrolin kosket, luojan lähteistä pudoten;
lumikenttiä alas kiitävät, jäisiä rinteitä rientävät, hyrskyvät pitkin
pestyjä kalliopaasia, aina vyöryvät, aina vellovat, vesi kirkastuen
paisteessa päivän, vaahto aurinkoa itseensä imien--siksi on niin puhdas
alppipuro, siksi niin kuulakan kirkas vuorijärvi.

Ovat sameat suosilmäkkeet saloilla Suomen, maan alitse matavat hetteet,
ovat likaiset metsäpurojen lähteet, ei paista ikinä päivä rimpien
rytöihin, ja sakenee vesi savisten vainioiden välitse verkalleen
juostessaan--kerran koskena kuohahtaa, kohta taas uupuu ja uinahtaa--
siksi on samea Saimaa, siksi Kymi merenkin laajalti mukaisekseen
muuttaa.

Milloin puhdistut veri suonissa Suomen? Milloin virkistyt ja vauhtia
saat? Milloin kirkastut Kymi? milloin selkenet Saimaa?

Et kirkastune ennen kuin maanalainen voima matalat mäkesi vuoriksi
murtaa ja harjujesi hartiat kohti pilviä pusertaa, et ennen kuin
korpiesi alangot kohti taivasta taittuu! Et ennen!



LIPPU.


Olimme etäisellä maaseudulla, eristettyinä kaiken maailman yhteydestä.
Viimeinen telefoonitieto oli kertonut, että senaatti oli ollut
pakotettu eroamaan. Vanha järjestelmä oli siis luhistunut. Mutta mitä
oli sijaan tuleva? Mitä me siitä täällä tiesimme--emme mitään. Olisi
pitänyt täälläkin jotakin tehdä, jollakin tavalla ottaa osaa, jotenkin
olla mukana. Täytyihän ryhtyä johonkin, joka voisi lauaista puristusta
sisässämme. Kenties oli Suomi taas vapaa? Entäpä oli kaikki taas
entisellään?

Jos nyt, nyt juuri, tällä hetkellä sulku oli murtunut? Vai oliko ehkä
viimeinenkin menetetty, kaikki rauniona?

Kuinka tahansa--jotakin oli tapahtunut, jotakin oli ainakin koetettu,
oli vihdoinkin johonkin ryhdytty. Olihan siinäkin jotakin, josta riemun
täytyi saada remahtaa...

Silloin soi Porilaisten marssi pianosta. Talon isäntä oli itse,
huoneesta huoneeseen harhaillen, istahtanut sen ääreen. Joka haaralta
riensivät perheen jäsenet ja vieraat saliin. En ole koskaan voinut
kuvitellakaan, että tuo vanha soittokone saisi esille semmoisen suuren,
mahtavan, voimakkaan, vavahduttavan sävelen. Oli niinkuin olisi kuullut
koko kansan marssivan sen tahdissa. Ikkunat tuntuivat palasiksi
lentävän, seinät hajoavan, katto kohoavan.

Sävelet pakottivat sanoja esille. Miehet, naiset, lapset, talonväet,
vieraat tarttuivat niihin. Mitä merkillisiä, loihdittuja, syvästi
symboolisia sanoja! Mitä haamuja, haudoistaan nousseita, ilmi elävinä
eteemme astuneita!

    Viel' on Suomi voimissaan!
    ------
    Koskaan, kallis synnyinmaa,
    sua poikies' ei viime vereen puoltamatta vieras ryöstä!
    ------
    ei vaaraa väisty, horju, salli itseään ei sortoon syöstä.
    ------
        Eespäin, urhot, kaikki ees!
        Tää ikivanhan vapauden tie on sees.
     Eespäin te pyhät, pystyt repaleet!
     Viel' eivät Suomen värit sortuneet.

Mutta missä se on? Ylös lippu!--Pojat, missä lippu?

Samassa lensikin ovesta sisään tomuinen käärö. Ajatus lipun
nostamisesta oli herännyt useammalla taholla, ja samassa se oli
levitetty lattialle. Lippu, joka entisinä hyvän sovun aikoina oli
liehunut yhdessä sinivalkoisen lipun kanssa, mutta jota ei oltu
nostettu suomalaiseen tankoon sen jälkeen, kun ei sen viereen enää
saatu sinivalkoista nostaa.

--Ei tämä, ei tämä! Sinivalkoinen, missä on sinivalkoinen?

--Malttakaa!

Kuului repeävän vaatteen räsähdys niinkuin olisi raketti ilmaan
lentänyt. Seisoi kaksi poikaa keskellä lattiaa, toisella kädessään
sinivalkoinen lippu, toisella--tulipunainen.

--Ylös molemmat!

Hetken päästä heiluivat ne kumpikin tankonsa päässä, veljellisesti
vierekkäin, toisessa vapauden taistelun tuliheltta, toisessa
rauhallisen kehityksen tienviitta--alareunassaan sinisen alla punainen
päärme, joka oli jäänyt muistoksi verestä, jota ei vuotanut, ja
varoitukseksi verestä, jota ei ole vastakaan vuotava.

1905.



VAPAALLE KYNÄLLENI.


Sinä vapiset tällä hetkellä. Minun on vaikea saada sinua kulkemaan
paperia pitkin yhtä reippaasti ja huolettomasti kuin ennen. Lähtiessäsi
liikkeelle sinä epäröit niinkuin lintu, jonka häkki on avattu, mutta
joka ei vielä oikein usko eikä uskalla lentää ulos.

Miksi vapiset, kynäni, miksi epäröit?

Sinä vapiset ilosta siksi, että tiedät olevasi vapaa. Sinä epäröit
siksi, ettet vielä tiedä, osaatko, vaikka saatkin, tätä vapauttasi
hyväksesi käyttää.

Sinun ei nyt tarvitse ketään pelätä eikä ketään totella, tuskin
lakiakaan, koska sinulla ei nyt ole mitään lakia olemassa. Sinulla ei
ole olemassa muuta lakia kuin se, minkä itse itsellesi kirjoitat. Ja
mikä sinun nyt täytyy itse itsellesi kirjoittaa. Se laki tuntuu sinusta
nyt kovemmalta kuin mikään entinen, jonka kirjoittamisessa et ole
osallisena ollut. Rautaisin kourin tuntuu se kuristavan rannetta käden,
joka sinua kuljettaa.

Mutta älköön olko kädessäsi _kahletta_, olkoon siinä rannerengas, ei
raudasta, vaan kullasta, metallien _jaloimmasta_.

Sinun täytyy nyt totella itseäsi, sinun täytyy laatia lakisi ja ohjeesi
omasta ymmärryksestäsi ja älystäsi. Sinun on tähän saakka täytynyt
tottua kiertämään mieli- ja väkivallan lakia ja sinun suurin
tyydytyksesi ja usein ainoa tarkoituksesi on ollut saada vartijasi
petetyksi. Ennen oli sinulla toisen käsky, nyt olkoon sinulla oma kuri,
ennen painoi sinua ulkonaisena uhkana vain aineellinen sakko, nyt
puristaa sinua sisältäpäin siveellinen pakko. Eilen oli päälläsi
vieraan peloitus, nyt on pohjanasi oma velvoitus.

Siinä on nyt uusi vapautesi. Vapise sitä, elä, niinkuin ennen vapisit
valtaa: vihasta ja kiukusta ja sorron tunteen alennuksesta, vaan
edesvastuusi tunnon suuruudesta, kunnioituksesta oman itsesi korkeampia
voimia kohtaan--ja ilosta siitä, että olet vihdoinkin vapaa!

Marraskuun 8 p:nä 1905.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Katajainen kansani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.