Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kevät ja takatalvi
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kevät ja takatalvi" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KEVÄT JA TAKATALVI

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1920



KEVÄT



1.


Hän oli toverinsa kanssa myöhään illalla saapunut yöpaikkaan,
läpimärkänä sateesta. Saatuaan vähän kuivaa ylleen he olivat
heittäytyneet kumpikin vuoteelleen lämpimäin ryijyjen ja nahkasten alle
ja nukkuneet kohta.

Kun hän aamulla hiljalleen heräsi, ei hän ensin tahtonut mitenkään
saada muistiinsa palautetuksi, missä oli ja kuinka oli tänne tullut.
Hänen silmäänsä tunki vähän päivänvaloa jostain katon rajasta, mutta
alempana, missä hän lepäsi, oli vielä puolihämärä. Vähitellen selvisi
hänelle, että hän makasi aitassa, jonka orsilla riippui peitteitä,
hameita ja valkeita vaatteita monessa kerroksessa. Seinän rakoihin oli
pistetty kukkivia pihlajan ja tuomen oksia, joiden tuoksun hän tunsi
sitä suloisempana ja voimakkaampana, kuta enemmän valveutui. Ja
vähitellen alkoi korva omistaa ääniä ulkoa. Hevosen kello kalkatti
jossain, ja vasikka ynähti. Käki kukahti ylhäällä aivan seinän takana
ja sai hänet täysin hereille.

Kuinka hän oli tänne tullut?--Kuka hän oli?--Mitä varten hän oli
täällä? Hän oli nukkunut mielestään yön niin pitkän kuin olisi
siirtynyt toisesta elämästä toiseen. Oli kuin olisi pannut maata
pienessä lukukammiossaan Helsingissä, palattuaan sinne
maisterinvihkiäis-tanssiaisista keväisenä yönä laakeriseppele päässään
--ja vasta nyt siitä unesta herännyt.

Nyt kukkui niitä kaksi kilvan. Eilen oli satanut koko päivän. He olivat
astelleet reput selässä karjateitä, rämpineet soita, eksyneet tieltä ja
nähneet talon korkealla mäellä, jonne olivat nousseet läpi vettä
valuvien lehtojen. Joku mies oli ollut vastassa, joku nainen oli
kulkenut pihan yli ja sieltä takaisin, ja isäntä oli pyytänyt
seuraamaan, ja sitten he olivat nukkuneet.

Sanomattoman suloinen tunne valtasi hänet, ja hän koetti uudelleen
nukkua. Mutta paistaahan siellä päivä, eihän siellä siis sadakaan eikä
tuule! Ja koska käki kukkuu ja vasikat tyytyväisinä ynisevät, niin
onhan siis ilma kaunis ja lämmin!

Koko matkan Helsingistä pohjoiseen oli ollut kylmä takatalvi. Oli jo
luntakin tuiskuttanut ja tuuli ollut koko ajan luoteessa. Järvetkin
olivat vielä paikoitellen jäässä ja lunta korpipaikoissa. Mieliala oli
ollut masentunut, minne tulivat. Edellinen vuosi oli ollut hallavuosi.
Jos vielä tämäkin, niin on kaikki hukassa--se oli ollut pelko
kaikkialla. Siirtyä sinne Helsingin juhlilta, nähdä nälkäistä karjaa ja
kerjäläisiä tiepuolessa horjuvan! Ja kaikki vain odottavat etelätuulta
ja sadetta ja paistetta. Ja yht'äkkiä oli tullut sade, ja nyt lupaa
tulla paiste.

Suomi, jota hän vain vähän oli ennen nähnyt, oli ollut niin ruma, niin
yksitoikkoinen. Missä oli se Savon kehuttu kauneus?

Hän hypähti alas ja aikoi herättää toverinsa. Vuoteesta peitteen alta
näkyivät hänen pyöreät kasvonsa, joista nukkuessakin kuvastui
tyytyväisyys ja varmuus.

Mutta ei, antaa hänen nukkua, ei hän kuitenkaan välitä luonnosta ja sen
kauneudesta.

Hän raotti aitan ovea ja jäi siihen ihmeissään seisomaan. Aamun koi
valaisi jo tuulimyllyn siipiä ja kimalteli pihanurmikon ja tuvan
turvekaton kastehelmissä. Mutta alempana oleva maisema oli yhtenä
ainoana sumumerenä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Siellä täällä nousi
sen pinnalta esiin joku metsäinen kukkula, ja jotkut mäen rinteellä
olevat puut pistivät latvansa sen läpi kuin tulvan sisästä. Mutta
taivas oli kirkas ja poutainen.

Voimatta pidättäytyä kääntyi hän toverinsa puoleen:

--Nouse ylös, Risto! Tule katsomaan!

--Anna minun nukkua, urahti toveri.

Hän hiipi hiljaa, varpaillaan käyden märällä nurmikolla, pirtin perään,
jossa kasvoi kukkiva, tuuhea tuomi, imien voimaa alla olevasta
ruispellosta. Talossa väki vielä nukkui, eikä tuvasta kuulunut
luiskahdustakaan, mutta talon ympäristössä kiihtyi kiihtymistään
kukunta ja yltyi yltymistään laulu. Koko tuo suuri sumumerikin tuntui
soivan. Ikäänkuin sen pohjalta, sen läpi ja pitkin sen loivia laineita
kohosi ja kuului satakielten viserryksiä, teerten kuherrusta, sorsan
ääntelemistä, vihellystä, piipitystä ja jostain loitolta kosken
kohinaa.

Yht'äkkiä haihtui sumu, kohosi kuin kansi vakkasesta, pullahti
pilvimuodostumina ylös taivaalle ja paljasti kaiken, mikä oli alhaalla.
Hän näki äärettömän avaran metsäisen alueen, niinkuin puolikattilan,
jota reunustivat kaikilta tahoilta korkeat vaarat, ja vaarain välissä
kimalteli vesijaksoja, suuria selkiä, kaitaisempia jokia ja vuoksia.
Siellä täällä oli pykälä vaaran harjanteissa, oli joku asuttu pälvi,
viherti joku pelto tai rusotti kaskia rinteillä. Vesistöjen varsilla
viherteli lehtoja ja niittyjä kuin reunustimia metsäisissä vaipoissa,
joita vedet erottivat toisistaan. Muutamalta ilmansuunnalta vaarain
välitse aukeni suunnaton, silmänkantamaton suo, jossa petäjäinen
kasvullisuus harveni harvenemistaan keskustaa kohti. Hänen silmänsä
haki kirkkoa, mutta ei löytänyt sitä,--kirkkoa ja pappilaa...

Aamutuuli suhahti tuomessa hänen päänsä päällä, ja joku ovi avautui ja
sulkeutui pirttirakennuksessa. Hän palasi takaisin aittaan ja huusi
ovessa toverilleen:

--Nouse ylös katsomaan, Risto!

Mutta toveri vain murahti, toiselle kyljelleen kääntyen:

--Anna minun nukkua, Antero!

--Nukkua tällaisena aamuna! Mitä ihanimpana! Mitä suurenmoisimpana!
Aurinko juuri nousee, ollaan korkealla mäellä, josta koko luvattu maa
eteemme aukeaa. Ylös, unikeko!

Mutta kun toveri vain kiskaisi peitettä puoleensa, antoi hän hänen olla
ja heittäytyi itsekin vuoteellensa nahkasten alle lämmintä hakeakseen.
Eikä aikaakaan, kun hänkin taas nukkui.

Hän heräsi siihen, että lattiapalkit kolahtivat ja vuoteen vieressä
seisoi nuori nainen puoleksi hänen ylitsensä kumartuneena.

--Herra olisi hyvä ja ottaisi kahvia.

Se oli tummansiniseen körttipukuun puettu, pitkäpalmikkoinen tyttö,
joka katseli häntä suurilla, sinisillä silmillä, kasvot ystävällisessä
ilmeessä.

Risto oli jo herännyt ja saanut kahvinsa.

--Onko tämä teidän aittanne? kysyi hän tytöltä pannessaan tyhjän
kuppinsa tarjottimelle.

--Minun nimissänihän tämä on ollut, sanoi tyttö.

--Missäs olette itse nukkunut, kun me olemme vallanneet teidän
aittanne?

--Ainahan sitä on sijaa...

--Mutta missä me nyt olemme? kysyi Risto.

--Korkealla mäellä, keskellä ihaninta erämaata, katso tuonne! huudahti
Antero.

--Ei! Mutta mikä on paikan nimi?

Samassa tuli isäntä tuoden heidän tupaan kuivamaan vietyjä vaatteitaan.
Hänkin oli körttipuvussa, keski-ikäinen, lempeästi ja vakavasti
katseleva mies.

--Nuoret herrat taisivat tuoda kesän tullessaan, sanoi hän. Kun
pohjoinen rupesi Urvolta porottamaan, niin ei luullut loppua
tulevankaan.

--Mutta sanokaahan meille, isäntä, missä me nyt oikeastaan olemme? Mikä
on tämän talon nimi?

--Tämä on Rajavaara, toinen puoli tätä on Kontojärven pitäjää, toinen
Korpivaaran kappelia. Raja kulkee tuolta tuon ison kiven kohdalta
myllyn luona. Sieltä näkyy Kontojärven kirkkokin.

--Vai on tämä Rajavaara, virkkoi Risto saatuaan vaatteet ylleen.--Me
siis kuitenkin osuimme oikeaan.

--Onko tästä pitkältä Kontojärven kirkolle? kysyi Antero vilkkaasti.

--Eihän tästä jos viisi neljännestä.

--Siis voimme olla jo tänä iltana siellä.

--Eihän nyt semmoista kiirettä.

--Hänellä on kiire sinne pappilaan, virkkoi Risto.--Vai niin,
Rajavaara, niin, tämä on historiallisesti merkillinen paikka. Te
mainitsitte jostain kivestä. Siitä olisi pitänyt ennen kulkea
maakuntain raja. Minä olen niitä seikkoja tutkimassa.

--Minä olen keräämässä vanhoja runoja ja taruja, riensi Antero
sanomaan.

Isäntä loi pitkän, tutkivan katseen Anteroon ja vastasi Ristolle:

--On kulkenut maakuntain raja ja uskojen, ja kulkee vieläkin.

--Se on tässä lähellä?

--Tuossahan se on ihan--

Se oli vähän matkaa aitasta mäkeä ylös sen korkeimmalla paikalla;
lähellä sitä oli tuulimylly.

Sieltä oli näköala vielä avarampi kuin äsken pirtin perältä. Näkyi uusi
maailma toiselta puolen Rajavaaran ja pitkin sen harjannetta. Se oli
siltä puolen vielä suurempi, vielä mahtavampi.

--Tuolla näkyy kirkko, sanoi isäntä.

--Missä se on? huudahti Antero.

Mutta samassa hän erotti sen jyrkän katon ja tornin. Se näkyi metsäisen
selänteen yli ja sen takaa, omituisena ilmiönä keskellä metsäistä
maisemaa, niinkuin olisi siinä jotain väijynyt ja jotain vartioinut.
Sen ympärillä oli siellä etäällä, mikäli voi erottaa, asutus tiheämpää.

--Harjan ja tornin voi tästä nähdä, mutta ikkunoitaan myöten se on
metsän peitossa. Kun tuota myllyä tekivät, niin sanoivat katolle
kimmeltäneen ikkunoidenkin.

--Näkyykö pappilakin?

--Pappilata ei näy, se on alempana Kontosuvannon kainalossa, mutta
korkeain puutarhakoivujen latvoja näkyy vähäisen, jos osannette
tarkastaa kirkon ja tapulin välitse.

--Koivut, puutarhakoivut, näkyvätkö ne ... nyt ne erotan!--ja pienoinen
puna levisi Anteron poskille... Hän oli puhunut niistä. Hän oli niiden
alla istunut.

--Risto, katso, sieltä näkyy Kontojärven pappilan puutarhan koivut!

Mutta Risto ei välittänyt puista eikä kirkoista eikä näköaloista. Hän
kierteli kiveä ja raaputteli sammalta sen kupeilta jotain etsien.

--Mutta voudin talo näkyy, jatkoi isäntä,--se on aivan lähellä
pappilaa, se on tuo iso keltainen talo niemen nenässä.

--Näkyisi täältä vielä toinenkin kirkko, jos ei ihan pahimmoilleen
sattuisi vaaran kärki eteen,--ja isäntä viittasi päinvastaiseen
suuntaan, pohjoista kohti, osoittaen korkeata, pitkää vuorta, joka
koillisilla ilmoilla kohosi, kaikkia muita selänteitä ylempänä.

--Se on Ristivaara, ja sanotaan sitä Panuvaaraksikin, ja kirkko on sen
pohjoispäässä.

Antero etsi jotain muistostaan ja löysi sen: synkän korkean
kallioseinän, joka loi kylmän varjonsa jäälle heleänä talviaamuna, kun
hän istui äitinsä sylissä reessä ja hevosen kaviot iskeä karskahtelivat
kovaan hankiaiseen.

--Sen sanotaan saaneen nimensä vanhasta noidasta, jonka olisi pitänyt
siellä uhrejaan tehdä, entisen Kontolan papin olisi pitänyt polttaa
paljaaksi vuori eikä sen enää sen koommin mitään kasvaneen. Tätä meidän
mäkeä myöten olisi ollut maailma tuolla puolen pakanallista, mutta
tästä kirkolle ristittyä. Sanovat vanhat kuulleensa, että tältä kiveltä
oli noita käynyt kirkon kiroomassa. Kirkko olisi muka nurin noussut
ilmaan seisomaan, vaan ei ollut mikään auttanut. Oli otettu velho
kiinni ja poltettu,--jos lienee totta, mitä puhuvat--mikäpä ne tiennee.
Kerrotaan niiden taistelleen ja sotiakin käyneen.

--Uskoistaan?

--Uskoistaan ja alueistaan.

--Vai niin, vai niin, virkkoi Risto, tullen esiin kiven takaa, ne ovat
kai taruja kaikki, mutta se on hyvin luultavaa, että tässä on kulkenut
vanha maakuntain raja--etsin täältä jotain merkkiä.

--Pitäisi siinä päivänpuoleisessa kyljessä olla merkki jonkunlainen,
niinkuin ihmiskädellä tehty.

Isäntä laskeutui Riston luo etsimään kivestä rajamerkkiä.

Mutta Antero seisoi yhä kivellä, joka oli tasainen kuin pöytä. Isännän
sanat olivat saaneet hänen mielikuvituksensa täyteen lentoon. Sotia ja
taisteluita eri uskoista, pakanuudesta ja kristinuskosta! Noita, joka
oli ehkä vanhan Väinämöisen jälkeläisiä! Tästä on kulkenut raja, tuolla
pakanuus, täällä kristinusko, hän on seisonut tässä ja kironnut nurin
kirkon, ja tuolla on ollut hänen uhrivuorensa ... ja jo sukeutui runo
hänen mielessään:

    »Laella vuoren jylhän seisoin
    ja katseheni luotehesen loin.»

ja sitten jotain semmoista kuin:

    »Ja kertomukset kuullakseni
    kummat taru toi!»

--Tässä se on, sanoi isäntä, siinä on kuin jotain vuosiluvun haamua,--
mutta se oli niin kivettyneen sammaleen peitossa, ettei siitä voinut
erottaa muuta kuin yhden numeron, joka voi olla seitonen, mutta yhtä
hyvin yhdeksikkökin. Risto oli käynyt hyvin totiseksi ja miettiväksi,
miltei juhlalliseksi,

--Täytyy raapia se esille jollain aseella, sanoi hän. Se voi olla
erinomaisen tärkeä löytö. Maakuntaimme rajasuhteet ovat vielä vallan
epäselvät.

Anterokin oli hypännyt alas kiveltä, omistaan innostuneena.

--Isäntä, kuulkaa, tiedättekö, onko täällä vielä ketään, joka taitaa
vanhoja runoja laulaa?

Isäntä loi häneen epäilevän syrjäkatseen, ei vastannut ja virkkoi
Ristolle:

--Ase siinä täytyy olla, jos ollakseen.

Vasta kun Antero oli uudistanut kysymyksensä, vastasi hän:

--En tiedä, lieneekö.

--Kai täällä nyt sentään on joku vanha mies ... ettekö te, isäntä, ole
kuullut niitä laulettavan? Tai ehkä te itsekin osaatte jotain? Kuinka
vähän tahansa--sama se--mutta se on pelastettava.

--En minä heitä...

--Minä kirjoittaisin niitä muistiin. Minä olen osaksi juuri sitä varten
matkalla.

--Mitä niistä semmoisista muistiin. Eiköhän olisi paras olla
muistelematta semmoisia.

--Semmoisiako? virkkoi Antero valmiina selittämään.

Mutta silloin tuli tyttö, joka oli tuonut kahvia, sanomaan jotain, ja
isäntä virkkoi:

--Siellä kuuluisi olevan vaimoväellä ... lähtekääpä, nuoret herrat,
niin haukataan vähän aamutuimaan.

Heidän lähtiessään kiven luota, joka oli niin paljon ylempänä taloa,
että huoneiden kattojen yli voi nähdä koko avaran maiseman, osoitti
isäntä salmea kahden kaukaisen järven välissä ja virkkoi:

--Siinä se on Ukko Paavon talo.

--Kuka hän on? kysyi Antero hajamielisesti, mieli täynnä sitä, mitä
hänellä itsellään olisi ollut sanottavana.

--Ei ole tainnut kuulua sinne Helsinkiin asti Paavo Ruotsalaisen maine.
On se siellä käynyt monet kerrat, ja oli se siellä tänäkin kevännä.
Olinhan tuolla minäkin toverinaan, kun lähtemään pyysi.

--Oletteko ollut Helsingissä?

Nuorten miesten silmät repesivät suuriksi, ja he pysähtyivät pihamaalle
hänen eteensä.

--Viikko on siitä, kun palattiin.

--Mutta sittenhän näitte maisterinvihkiäiset, olitte niissä ehkä
saapuvillakin!

--Ei me niitä paljon nähty.

He olivat tulleet tupaan, jossa pöytä oli katettu ja jossa talon väki
heitä jo odotti asettuakseen aamiaiselle. Lyhyen ruokaluvun luettuaan
isäntä istui pöydän päähän, ja vieraat asetettiin hänen viereensä
toinen toiselle toinen toiselle puolelle.

--Vai ei isäntä todellakaan ollut katselemassa juhlallisuuksia. Se oli
vahinko. Nämä olivat komeimmat ja suurimmat maisterinvihkiäiset, mitä
ehkä milloinkaan on ollut. Meidätkin siellä seppelöitiin.

--Vai teidätkin, virkkoi isäntä kuivahkosti.

--Siellä oli koolla kaikki, mikä Suomessa on oppineinta, ylhäisintä,
etevintä ja kauneinta. Oli vieraita Ruotsista, Pietarista ja muualtakin
ulkomailta, jotka ilmaisivat ilonsa ja ihastuksensa siitä, mitä olivat
nähneet. Juhlat olivat suurenmoiset ja mieltä ylentävät.

--Kai näitte kulkueet kadulla.

--Ei me nähty.

--Kirkossa kai ainakin olitte?

--Emme.

--Kanuunain laukaukset ainakin kuulitte? kysyi Risto.

--Mitä varten siellä kanuunoillakin ammuttiin? kysyi vanha emäntä
toisesta päästä pöytää.

--Ammuttiin merkiksi siitä, että maisteri oli seppelöity.

--Maa tärisi ja ikkunat helisi niin, että luuli maailmanlopun tulevan,
virkkoi isäntä ivan vivahdus äänessään.

Antero huomasi sen ja tahtoi puolustautua:

--Tottahan on, että tämmöisissä juhlissa ehkä on jonkun verran turhia
menoja ja vanhaa joutavaa kiiltoa, mutta on niissä paljon myöskin
sellaista sisältöä, joka kohottaa mieltä ja tempaa pois
jokapäiväisyydestä, pitää vireillä isänmaallista mieltä ja lietsoilee
sen hiillosta, antaen intoa, luottamusta ja uskoa--

--Uskoa?

Tämän sanoi isäntä, mutta se näytti tulevan kaikkien huulilta. He
kohottivat päänsä ja keskeyttivät hetkeksi syöntinsä. Anteroa hipaisi
epämääräinen tunne siitä, että hän ehkä oli puhunut jotain, joka oli
tyhmää ja lapsellista ja tässä seurassa sopimatontakin. Hän olisi
tahtonut kertoa näille vielä lisää juhlallisuuksista, selittää
maisterinvihkiäisten isänmaallista merkitystä, vaikuttaa jotain sen
aatteen hyväksi, josta oli niin paljon Helsingissä puhuttu, että
kansakin olisi saatettava ymmärtämään sivistyneitten harrastuksia ja
niille arvoa antamaan. Hän olisi tahtonut kertoa juhlapuheiden
sisällöstä, joissa vähän väliä oli muistettu sitä kansaa, joka oli
antanut meille Kalevalan ja Kantelettaren, joita Runeberg oli niin
ihanasti kuvannut, mutta hänestä oli niinkuin olisi hänen päänsä yli
painettu suuri huopahattu, jonka sisästä hän ei saanut ääntänsä
kuuluville. Hän ei saanut sanotuksi muuta kuin:

--Ikävä, etten tavannut teitä, kyllä olisin teidät sittenkin vienyt
sinne kuulemaan ja näkemään.

--Taisi olla meille Paavon kanssa hukka reissu, vastasi isäntä, ja taas
näytti koko perhe ymmärtävästi säestävän hänen kätkettyä ivaansa. Mutta
nyt kysyi Risto:

--Millä asioilla siellä kävitte? Oliko joku valituskirja vietävänä?

--Käytiin tapaamassa ystäviä, joilta oli kutsut tullut. Tunnetteko
Pekin ja Vorssin?

Backin ja Forssin! Hehän olivat asuneet samassa talossa, seinäkkäin
heidän kanssaan. Ne olivat molemmat pietistejä, jotka lukivat ja
veisasivat ja pitivät hartausseuroja, joista oli paljon puhuttu ja
paljon ivaa tehty ylioppilaiden kesken. Koko vihkiäisten ajan he olivat
istuneet kotonaan, ja jo varhain aamulla, kun Antero riensi kaupungille
juhlavaatteissaan, oli hän kuullut veisuuta ulos kadulle heidän
ikkunainsa kohdalta. Se oli sitä uutta uskoa, joka tuomitsi turhaksi
kaiken ilon ja maallisen harrastuksen, yksin isänmaallisenkin. Se oli
seurannut häntä päivän juhlissa ja kohtasi hänet valvotun yön jälkeen
palatessa juhlatanssiaisista. Hän oli kerran väitellyt siitä heidän
kanssaan, he olivat suuttuneet ja epäsovussa eronneet. Se on
turmiollista oppia, joka vie Suomen kansan henkiseen kohmetukseen juuri
kun se on heräämässä. Turhaa on sen herättäminen itsetietoisuuteen ja
itsenäisyyteen, turhaan on Suomen kansan ikivanhat hengen aarteet
kaivettu esiin, runot, laulut, sananlaskujen viisaus, joissa sen oikea
henki asuu.

Mutta se on torjuttava se vaara! Tilaisuus, jota hän tällä matkalla oli
odottanut, näytti tulleen. Hänen matkansa tarkoituksena, niinkuin hän
oli sen suunnitellut, ei ollut ainoastaan kerätä vanhoja runoja, vaan
myöskin tutustuttaa niihin kansaa, saada se niitä uudelleen
rakastamaan. Kauan on Suomen kansa harhaillut loitolla henkensä
alkuperäisiltä lähteiltä, nyt se on saatettava takaisin niiden ääreen!
Se niitä vielä halveksii, koska se ei ole päässyt osallisuuteen niiden
virkistävästä voimasta. Sen sivistyneelle nuorisolle oli tässä suuri,
jalo tehtävä.

Oli noustu aterialta, jonka kestäessä isäntä ja Risto minkä mitäkin
juttelivat. Antero otti matkalaukustaan kirjan, jota näytti isännälle.

--Onko isäntä tätä kirjaa nähnyt? Se on Kalevala, Suomen kansan vanhoja
runoja, joissa kerrotaan niistä suurista sankareista, Väinämöisestä,
Ilmarisesta ja Lemminkäisestä, ja jotka kätkevät Suomen kansan vanhan
viisauden ja synnyt syvät.

--Vai semmoinen kirja, virkkoi isäntä. Onhan tuosta kuultu puhuttavan.
Kävihän tuo täälläkin takavuosina se Kajaanin tohtori, joka niitä on
keräillyt, mutta ei se täältä mitään saanut.

--Salliiko isäntä, että luen tästä jonkun paikan? Kun ei isäntä
piippuaan sytyttäessään siihen mitään virkkanut, alkoi Antero lukea
runoa Sammon ryöstöstä, kuinka se mereen hajosi ja kuinka tuuli muruja
maihin kuljetti, kuinka tuosta oli

    alku onnen ainiaisen,
    tuosta kyntö, tuosta kylvö,
    tuosta kasvu kaikenlainen,
    tuosta kuu kumottamahan,
    onnen päivä paistamahan
    Suomen suurille tiloille,
    Suomen maille mairehille.
    ------
    Siinä vanha Väinämöinen
    itse tuon sanoiksi virkki:
    »Anna, Luoja, suo, Jumala,
    anna onni ollaksemme,
    hyvin ain' eleäksemme,
    kunnialla kuollaksemme
    suloisessa Suomen maassa,
    kaunihissa Karjalassa!

    Varjele, vakainen Luoja,
    kaitse, kaunoinen Jumala,
    miesten mielijohtehista,
    akkojen ajatuksista!
    Kaa'a maalliset katehet,
    ve'eiliset velhot voita!

    Ole puolla poikiesi,
    anna lastesi apuna,
    aina yöllisnä tukena,
    päivällisnä vartijana,
    vihoin päivän paistamatta,
    vihoin kuun kumottamatta,
    vihoin tuulen tuulematta,
    vihoin saamatta satehen,
    pakkasen palelematta,
    kovan ilman koskematta!

    Aita rautainen rakenna,
    kivilinna liitättele
    ympäri minun eloni,
    kahen puolen kansoani,
    maasta paaen taivosehen,
    taivosesta maahan asti
    asukseni, ainokseni,
    tuekseni, turvakseni,
    jott'ei viha liioin löisi,
    vastus viljalti vetäisi
    sinä ilmoisna ikänä,
    kuuna kullan valkeana.»

--Semmoista se Väinämöinen kansalleen toivotteli, ja sen se sille osasi
antaa. Sammon sai Suomi, vaikkakin pirstaleina, hänen kädestään, hengen
sammon, kuun ja päivän hän sille pelasti ja sen kaiken ainoastaan
sanansa voimalla! innosteli Antero.

Ei kukaan virkkanut mitään. Isäntä oli painautunut, pää käsien varassa,
polviaan vastaan ja katsoi eteensä lattiaan.

--Mitäs isäntä siitä sanoo? kysyi Antero.--Eikö teistäkin vaka vanha
Väinämöinen kelpaa meille esikuvaksi ja hänen oppinsa meidän
ohjeeksemme!'

Isäntä oikaisihe vähän, pani sammuneen piippunsa ikkunalle ja virkkoi:

--Voi, herra kulta, pakanahan se oli Väinämöinen ja pakanallista sen
oppi, pakanallisia sen virret. Ei niistä ole meille ristityille. Toinen
sana se nyt meille on julistettu.

--Toinenpa toki toinen, tuiki toinen, säesti joku joukosta, niinkuin
kaikkien puolesta.

--Jumalan sana, kuului vanhan emännän ääni karsinasta.

--Tietenkin, vastasi Antero. Mutta emmehän silti saa halveksia
esi-isäimmekään neuvoja. Ne ovat jaloa ja ylevätä siveellistä tietoa,
joka on kätketty Suomen kansan vanhoihin virsiin ja sananlaskuihin.
»Kielsi vanha Väinämöinen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta»--
ja monta muuta samanlaista neuvoa ja opetusta. Ei saa tuomita sitä,
mikä on hyvää ja kaunista, vaikkei olisikaan aivan samaa ja vaikkei
olisi samaa tietä tultu siihen. Pakanatkin etsivät totuutta ja siitä
monta neuvoa löysivät.

--Ei niitä noita neuvoja enää nykykansa tarvitse. Sillä on nyt paremmat
neuvot ja paremmat neuvojat, toinen tieto ja toiset tietäjät. Ei ole
enää Väinämöisen virsistä meille. Toinen veisuu nyt jo täällä Savonkin
saloilla kaikuu.

Isäntä sanoi sen tyynellä surumielisyydellä, niinkuin säälien eksynyttä
ja erehtynyttä, mutta samalla sellaisella varmuudella ja vakaumuksella,
jota ei näyttänyt voivan kumota.

Mutta Antero ei vielä tahtonut jättää asiataan.

--Onhan tietysti se sana, mikä meille on raamatussa ilmoitettu,
puhtainta ja korkeinta--

Mutta hänet keskeytti karsinapuolelta tupaa virsi. Sen aloitti talon
tytär, ja melkein kohta, kuin yhteisestä suostumuksesta, yhtyivät
siihen muutkin tuvassa olijat.

Siitä muisti Antero yht'äkkiä, että oli sunnuntai, että oli kirkkoaika.
Hän sulki kirjansa ja pisti sen takaisin reppuunsa ja jäi istumaan
loitomma ikkunan luota, hiukan varjoon. Risto oli jo kohta syötyä
mennyt ulos kivelle, josta hänen kalkutuksensa kuului veisuun lomassa.

Tarkastaessaan tupaa ja tuvassa olijoita esiintyivät ne vähitellen
siinä Anterolle ikäänkuin jossain uudessa valossa. Ne olivat selvinneet
ja suurenneet. Isäntä, joka yksin istui pöydän edessä olevalla
penkillä, oli korkeine otsineen ja totisine ilmeineen niin arvokas ja
itsetietoinen, että Anteroa ihmetytti, kuinka hän oli voinut hänelle
tyrkyttää Kalevalaa ja Väinämöistä ja odottaa, että hän heti sen
hyväksyisi, niinkuin nuoret ylioppilastoverit, jotka heti olivat
innostuneet hänen uudesta aatteestaan ja sille hyvää huutaneet. Hän
näytti siinä mietteisiinsä vaipuneena siltä, kuin hän jo olisi
miettinyt kaiken, tiennyt kaiken ja käsittänyt kaiken. Seinustalla
istui muita miehiä, joista muutamat olivat saapuneet aamiaisen aikana
eivätkä kuuluneet talon väkeen. Karsinassa oli ryhmä naisia ja pöydän
päässä ikkunan alla vanha emäntä, joka luisilla sormillaan puristi
suurta virsikirjaa, niinkuin olisi joku tahtonut sitä häneltä riistää.
Mutta pankon luona, suuren uunin kupeella, joka oli kuin alttari
kotikirkossa, suuressa pirtissä, veisasi talon tytär, silmissä
onnellinen innostunut ilme, niinkuin hän olisi nähnyt jotain, mitä
eivät muut nähneet.

»Ei ole Väinämöisen virsistä meille, nyt osataan jo paremmat. Toinen
veisuu kaikuu jo Savon saloilla.»

Näitäkö hän oli tahtonut opettaa, näillekö antaa uusia ihanteita.

Yht'äkkiä herätti virsi hänen erityistä huomiotaan. Hän tapasi
sydämensä omituisesti sykertymästä, yllätti itsensä joutuneena
selittämättömän liikutuksen valtaan. Siinä oli jotain tuttua, niinkuin
jotain kaukaista muistoa: hän istuu pehmoisessa sylissä, nojaa päätänsä
lämpimään poveen ja katselee niinkuin nytkin yli laajan, mustan
lattian, johon auringonpaiste painaa ikkunan kuvan. Ympärillä on
totisia kasvoja ja liikkumattomia olennoita, jotka katsovat suoraan
eteensä ja joiden huomiota hän ei saa herätetyksi, vaikka jalallaan
viputtaa sitä varten. Pöydän päässä on korkeaotsainen, ruskeasilmäinen
mies, joka kyllä katsoo häneen, vaikkei oikeastaan katso... Hän jäi
heistä pienenä, ei muista heistä muuta kuin tuon pehmeän poven suloisen
tunteen ja tuon otsan ja nuo silmät,--niin, ja tuon sävelen...

Hän heltyy, silmä himmenee, hän tuntee itsensä yksinäiseksi,
onnettomaksi, hänet valtaa ikävä ja kaipaus, hän tuntee tarvetta painaa
päänsä johonkin hellään helmaan,--tuon tytön, joka tuossa veisaa niin
heleästi, puhtaasti ja hartaasti ja jota kuullakseen toisetkin aina
väliin vaikenevat--ei, ei hänen, vaan sen toisen, joka ojensi hänelle
kätösensä ja joka sanoi: »Tervetuloa siis Kontojärven pappilaan!»--ja
sitten pisti kätensä sen nuoren, kauniin miehen kainaloon... Ei, ei
kukaan minusta välitä, minusta rumasta, punatukkaisesta.

Virsi oli tauonnut.

--Tuo oli minulle tuttu virsi, kuulin sitä usein lapsuudessani
veisattavan.

--Sitä sanotaan meillä Haakmanni-vainaan virreksi. Meillä oli pappi sen
niminen, joka sitä usein veisasi ja veisuutti.

--Se oli isäni.

--Oletteko te Haakmanni-vainaan poika? Antti poikako?

Iloisen hämmästyksen hyrähdys kävi läpi tuvan miehestä mieheen. Se
epäluuloinen, kylmä ilme, joka oli heidän kasvojansa jäykistänyt, oli
kadonnut ja ystävällinen liikutus ilmaantunut silmäkulmiin ja
suupieliin.

--Täytyy ihan tulla uudelleen kättelemään,--ja isäntä antoi hänelle
kättä ja sitten kaikki muut, vanha emäntä kädellä kummallakin ja leuka
liikutuksesta vavisten; ja miehet jäivät lähemmä istumaan.

--No sattuupa somasti, että tulee ventovieraana taloon, ei tiedetä,
kuka on ja mistä on, vanhan ystävän ainoa poika. Me oltiin toki niin
hyvät tutut ja ystävät, ettei enää paremmat voi. Monet seurat kävi
täällä pitämässä ja monet yöt nukkui tuossa samassa aitassa, missä
tekin.

--Oli mammannekin usein mukana, virkkoi vanha emäntä. Istui silloinkin
vähää ennen kuolemataan tuossa samalla rahilla, missä nyt Kaisa istuu.
Te olitte hänen sylissään. Muistan sen päivän niinkuin eilisen. Se oli
näin vähää ennen juhannusta.

Anteron täytyi heille kertoa elämästään vanhempainsa kuoleman jälkeen.
Hän oli joutunut enonsa hoitoon, joka oli koulunopettaja Porvoossa ja
joka oli kustantanut hänen koulunkäyntinsä.

--Ja nyt lähditte tänne sisartanne tapaamaan?

--En ole tavannut häntä kymmeneen vuoteen.

--Siellähän se on Korpivaarassa vanhempainsa entisessä kodissa, sanoi
vanha emäntä,--on niin ahdistuksen alainen, kun on herätetty ihminen ja
tahtoisi isänsä vanhain ystäväin kanssa seuraa pitää, mutta ei salli
sitä pastori Handolin. Ei ole kellään meistä asiaa nykyiseen pappilaan.

--Entisessä oltiin kuin kotonamme, sanoi isäntä. Paljon se pappanne
ennätti hyvää jälkeä tehdä, vaikka vähän aikaa sai vaikuttaa. Sen oli
saarna niin sattuva ja ääni niin voimakas, että vapisemaan pani
paatuneimmankin. Sen saattaa sanoa, että melkein oli mustaa
pakana-maailmaa tämä kulmakunta ennen Haakmannin tuloa. Ei ollut täällä
varkaus synti eikä mikään. Joka juhannusyö oli suuret vakituiset
tappelut ja juomingit Kontolan sillalla. Murhia tehtiin monet vuodessa,
juotiin ja mässättiin. Niin oli raakaa tämä kansa, ettei olisi luullut
tulevan kysta helvetin tulessakaan. Mutta kun Haakmanni paahtoi ja
pauhasi, niin pehmisivätpäs, eipäs jäänyt tervettä omaatuntoa. Niitä
kaatui kuin lakoa laihoa synnintuntoon. Tulivat semmoiseen
sielunhätään, että valitus ja vaikeroiminen kuului talosta taloon,
kylästä kylään. Semmoinen oli isä teillä.

--Siltä se sai tämä ukkokin piston sydämeensä, virkkoi emäntä.

--Niin, oli mies siinä.

--Kirjoitti se meille sairasvuoteeltaan kirjankin.

--Lue se, niin saapi poikansakin kuulla.

Isäntä otti nurkkahyllyltä pöydän päästä ison raamatun ja asetti sen
pöydälle sitä varten tehdylle telineelle. Sen kannessa oli sisäpuolella
nahasta tehty taskunen ja siinä kulunut kirje, jota isäntä pöydän
päähän asettuen alkoi lukea pyhällä hartaudella.

Se oli viimeinen tervehdys rakkaille, uskollisille ystäville Herrassa.
Siinä oli lempeitä ja lämpimiä sanoja ja neuvoja, kuinka tämä maallinen
vaellus on parhaiten Jumalan mielen mukaan loppuun saatettava. Siinä
sanottiin, että usko yksin tekee autuaaksi ja että vain Jumala armonsa
kautta saa vanhasta uuden. Hän tahtoi sentähden heidät uskoa Hänen
huomaansa, jos niin olisi, ettei tältä vuoteelta enää nousisi, ja pyysi
sanomaan rakkaita terveisiä kaikille tuttaville ja ystäville.

Kun kirje oli luettu--osaksi ulkomuistista, minkä Antero näki siitä,
että isäntä lehteä kääntäessään luki keskeyttämättä edelleen--käänsi
isäntä sen huolellisesti kokoon ja pisti takaisin raamatun taskuun.
Samassa aloitti talon tytär taas virren, niinkuin saarnan luettuakin.

Anteron eteen oli äsken noussut kuva isästään suurena, ankarana,
ryppykulmaisena kansan kurittajana, joka tuomitsi ja rankaisi. Nyt hän
näki hänet lempeänä istuvan vuoteessaan, kirjoittamassa helliä,
liikuttavia lohdutuksen sanoja näille ihmisille täällä kaukana. Hän
muisti ilmeen hänen kasvoissaan, kun hän katseli häntä hänen kamarinsa
kynnykseltä, uskaltamatta häntä häiritä; mutta sitten kuva himmeni,
häipyi pois.

Nämä täällä olivat hänet kauan tunteneet, olivat olleet läheisissä
suhteissa häneen, häntä ymmärtäneet ja häntä rakastaneet. Se, mitä hän
heille kirjoitti, oli heille tuttua, kallista--hänelle se oli vierasta
ja outoa eikä synnyttänyt mitään vastakaikua hänessä, kuinka hän
koettikin sitä ymmärtää. Sanat hän käsitti, mutta ei sisältöä.
Olisivatko he koskaan soveltuneet yhteen, jos isä olisi saanut elää?
Kuinka olisi hänen käynyt, mikä hän nyt olisi, millaiseksi olisi hänen
elämänsä ja kehityksensä muodostunut?

Hänen tuli kuin ikävä ja kaipaus jotakin, jota hänellä ei ollut,
jotakin, josta ei oikein tiennyt, mitä se oli ja miksi sitä kaipaisi,
ja taas soivat hänen mielessään isännän äskeiset sanat: »Meillä on jo
toinen tieto--ja toiset tietäjät.»--Kuinka he olivat ihastuneet
kuullessaan, että hän oli heidän entisen pappinsa poika! Kuinka heidän
mielialansa häntä kohtaan oli muuttunut! Ne melkein lukivat hänet
heihin itseensä kuuluvaksi. Virsi pyrki ikäänkuin häntä heihin
kietomaan, mutta hän ei tahtonut antautua sen mielialan valtaan, joka
pyrki ottamaan hänet haltuunsa. Hän tunsi ahdistusta ja painostusta ja
tahtoi siitä vapautua. Ne heidän tietonsa ja aatteensa eivät voineet
olla paremmat, sillä hänen aatteensa ja tarkoituksensa olivat niin
suuret ja syvät. Hän tahtoi pitää omat ihanteensa.

Kun virsi oli päättynyt, lähti hän ulos ja meni kivelle. Risto siinä
yhä vielä kalkutteli ja raaputteli, puhalsi aina pois sammalta ja
jatkoi taas hiessä päin, mitään muuta näkemättä ja kuulematta. Hän oli
onnellinen mies, niin selvillä kaikesta, hän ei antanut minkään häiritä
tarkoituksiaan. Kohta kun hän oli suorittanut kandidaattitutkintonsa,
oli hän ryhtynyt kokoomaan aineksia tohtorinväitöskirjaa varten Suomen
maakuntain rajasuhteista tai jostain semmoisesta. Antero ei tiennyt,
mihin ryhtyisi, mistä aloittaisi.

Olisiko tämä hänen viimeinenkin ihastuksensa, tämä hänen aikomuksensa
herättää kansaa käsittämään muinaisuuttaan, antamaan arvoa vanhalle
viisaudelleen, olisiko sekin ollut tyhjää touhua? Risto oli ainakin
niin sanonut.

Täällähän olisi pitänyt olla vanha klassillinen maaperä, otollinen
uudelleen kylvettäväksi. Mutta tästä alkoi heränneitten alue, tässä oli
uskojen raja. Jos kerran kansa oli sellaista hengen jaloutta luonut ja
synnyttänyt, pitäisihän sen sitä vieläkin voida ymmärtää ja rakastaa.
Kristinusko oli sen oman kulttuurin syrjään tunkenut, saattanut sen
sille itselleen epäluulon alaiseksi. Herännäisyys oli jatkanut
hävitystyötä. Hänen oma isänsä oli ehkä aikoinaan ollut innokkaimpia
siinä työssä.

Mutta ovatko ne, pitääkö niiden olla niin vastakkaisia, ovatko ne niin
suuressa ristiriidassa keskenään? Yht'äkkiä leimahti hänen eteensä uusi
aate kuin salamana taivaalta. Nyt hän sen tietää. Niin se on käyvä!

--Risto! huudahti hän.

Mutta Ristolla on omat harrastuksensa.

--Tules tänne, voitko sanoa, mikä tämä numero on?

--Seitonenhan tuo on.

--Siis se on kuitenkin seitonen. Asia on ratkaistu. Tässä on yksi
kulmakivi, jota tähän saakka on turhaan etsitty. Minä olen löytänyt
sen. Se oli merkillinen sattuma todellakin. Kuljemme sumussa ja
sateessa tietämättä minne, ja onni johtaa meitä tärkeään
historialliseen paikkaan. Pähkinäsaaren rauhanteon jälkeen toimitettu
rajankäynti--

--Kuulehan! keskeytti Antero. Olen usein puhunut sinulle tuosta
aatteestani, että Kalevala niinkuin Homeron runot, jotka synnyttivät
Kreikan klassillisen...

--Niin, niin.

--Niin no, mutta yksin tälle meidän vanhalle pakanalliselle
kulttuurille emme ehkä kuitenkaan voi rakentaa henkistä
tulevaisuuttamme. Kansamme kalevalaisuus on sulatettava sen
kristillisyyteen, niiden tulee toimia rinnan, hedelmöittää toisiaan,
niinkuin renessanssi ja humanismi syntyivät uudelleen elpyneestä
antiikista ja kristinuskosta. Ajattele, suomalainen renessanssi,
suomalainen humanismi! Sen täytyy syntyä, me luomme sen! Raamattu ja
Kalevala.

--Suo anteeksi, mutta en oikein ymmärrä aatteittesi huimaa lentoa.

--Ei sinun tarvitsekaan. Mutta ne kaksi, kalevalaisuus ja kristinusko
ja herännäisyys eivät saa eivätkä voi olla eivätkä olekaan
ristiriidassa. Ne ovat soinnutettavat yhteen suureksi suomalaiseksi
kulttuuriksi, joka kerran maailmankin valloittaa. Sano sinä siitä, mitä
sanot, naura vain, sano taas niinkuin ennen, että olen haaveilija--niin
olenkin ja niin tahdon ollakin!

Risto hymähti:

--Ei Suomen kansan enemmän kuin minkään muunkaan kansan kulttuuria
rakenneta Kalevalalle eikä muulle tarustolle, olkoot ne kuinka kauniita
ja alkuperäisiä tahansa. Kulttuurin kulmakivi, sen oikea kivijalka, on
kansan historia, se, minkä se todella tietää itsestään. Se on haettava
esiin pala palalta, kivi kiveltä. Sitten, kun se on tehty, voidaan sen
päälle ruveta itse rakennusta nostamaan. Kivi kiveltä, entisen päälle!
Snellman sanoo...

--Tiedän, tiedän!

Hän katui, että oli taas puhunut miehelle, jolla ei ollut rahtustakaan
mielikuvitusta, joka otti kaikki niin kuivasti ja järkevästi, jonka
kanssa oli kulkenut luokalta luokalle, mutta jota kohtaan ei ollut
tuntenut mitään sympatiaa. Monta kertaa oli toveri häntä kylmäissyt,
saanut hänen siipensä paneutumaan suppuun, saanut hänet epäilemään omaa
itseään. Mutta nyt hän oli varma itsestään, nyt hän oli niin selvillä,
ettei mikään arvostelu eikä mikään iva saa häntä järkytetyksi.

Risto meni tupaan. Antero jäi vielä uuden aatteensa huumauksessa
käyskentelemään. Maisema oli hänelle nyt kahta kertaa ihanampi ja
suurenmoisempi. Oli kuin se ei olisi ollut todellisuutta, vaan jotain
kaukaista, haaveellista satumaailmaa. Tuolla kivellä oli muinainen
tietäjä kironnut kirkon, nostaen sen ylösalaisin maasta. Hänkin tahtoo
nostaa sen maasta, ei ylösalaisin, vaan kohdalleen, ja panna sen alle
uuden perustuksen. Hän nousee tälle kivelle tässä erämaassa, kutsuu
kokoon kaiken kansan, selittää näille, että Suomen kansa on aina ollut
kristillinen kansa, jo paljoa ennen kuin kristinusko maahan
tuotiinkaan. Sentähden se niin helposti, ilman aseita ja taistelua
uuden uskon omistikin, sillä joskin muoto oli uusi, oli siveellinen
sisältö sama.

Risto heitteli jo hyvästiään tuvan rappusilla, jonne väki oli tullut.

--Tulkaa nyt sitten edes takaisin, milloin näitä maita kuljettekin,
sanoi isäntä, turhaan koetettuaan heitä pidätellä.--Olisi niin hupaisaa
vanhan ystävän pojan kanssa puhella vähän pitemmältäkin.

--Tulen, minä tulen ehkä piankin, ja silloin minä teille oikein juurta
jaksain todistan, että se vanha pakanuus, se se vasta oikeata
kristillisyyttä onkin.

Pettymyksen ilme kasvoillaan päästi isäntä hänen kätensä.

--Eihän toki!

Mutta kun he, saatuaan opastusta tiestä, jota heidän oli kuljettava
Kontojärvelle tullakseen, olivat kadonneet aittojen taa, virkkoi vanha
emäntä katkeransekaisesti:

--Semmoinen pilkkaajako tulikin siitä Haakmanni-vainaan pojasta.

--Ei tiedä, ehkä Herra vielä omansa korjaa, sanoi isäntä.



2.


Kun Kontojärven pappilassa odotettiin vieraita tuleviksi, kuulostettiin
siellä aina toisella korvalla sillalle päin, joka johti etelästä
tulevan maantien Kontokosken kuohujen yli. Kosken kohinasta huolimatta
kuului kavioiden kopina ja rattaiden rytinä suvannon yli pappilaan,
sillä sillan yli ajettiin aina täyttä karkua sen korvassa olevan jyrkän
törmän antamasta vauhdista. Kun kopina alkoi kuulua, ehdittiin vielä,
ikkunaan juosten, näkemään, kuinka ajopelit nytkähtävät sillalta alas
maantien pehmeään hiekkaan, ja kääntyvätkö ne siitä pappilan
koivukujalle, vai jatkavatko matkaansa suoraan kirkolle, jonka ohi
maantie vie edelleen pohjoista kohti.

Ruustinnan korva oli, hänen kaiken päivää askaroidessaan, odotellut
tuttua ääntä, ja tuon tuostakin hän oli ollut sen kuulevinaan ja
rientänyt koskenpuoleiselle parvekkeelle. Mutta ajajat olivat aina
olleet joitain muita; pappilan vaunut, jotka oli lähetetty tulijoita
vastaan, viipyivät, vaikka talo oli jo täydessä juhlakunnossa heitä
vastaanottamaan.

Talvikausi oli pappilassa valmistauduttu siihen kesäiseen juhlaan, joka
nyt oli ovella. Kaikki arkityöt olivat saatavat suoritetuiksi siihen,
kun pojat kevään tullen palaavat yliopistosta ja koulusta ja sukulaiset
Helsingistä ja muualta, tuoden kaikki aina tuttavia tullessaan.
Kutomiset, ompelukset, korjaukset olivat toimitettavat pois tieltä ja
talo kivijalasta kattoon, venevalkamasta tallin taa, niin hyvään
järjestykseen, ettei mikään estä kesäisen ohjelman suorittamista:
huvittelua, seurustelua ja täydellistä antautumista vieraanvaraisuuden
mieluisten velvollisuuksien täyttämiseen. Talvi oli ahkerasta
toiminnasta huolimatta yksitoikkoista aikaa, jolloin ei mitään
erityistä tapahtunut, ei mitään uutta ilmaantunut, jolloin elämällä ei
ollut muuta sisältöä kuin minkä se sai siitä, mitä toivottiin kesän
tuovan tullessaan. Talvella ei talossa käynyt muita kuin läheisimpiä
naapureita, joilla ei ollut mitään uutta annettavana. Kesällä voivat
rappujen eteen ajaa vaunut, täynnä ventovieraita, mutta sitä
tervetulleempia, kaukomatkaisia, usein mainioita miehiä, korkeita
herroja, kaikkein korkeimpiakin.--Kesä toi aina jotain uutta, uutisia
maailmasta ja sen menosta, mutta erittäinkin yliopistosta, jonka oloja
Kontojärven pappilassa seurattiin erityisellä innolla. Kesä toi uutta
oppia ja uutta tietoa, uusia aatteita ja uusia mielipiteitä uusien
aatteiden kera. Kesällä voi tapahtua odottamatonta ja äkkiarvaamatonta,
käänteitä kohtalon kulussa, muutoksia ja mullistuksia. Tyttöjen
elämässä oli »ensi kesä» aina toivetta, mutta »mennyt kesä» oli
»muistoa vain»; talvi oli melkein aina tyhjä, valkea lehti elämän
kirjassa, joka sitä selaillessa kääntyi huomaamatta muiden mukana. Kesä
oli kuin ainaista pyhää, ja sentähden täytyi olla valmis ja
varustautunut sitä viettämään.

Ja niin olivat nyt kankaat kudotut, kesävaatteet ommellut ja
talvitamineet orsilleen asetetut, aitat, liiterit ja ullakot pestyt ja
puhdistetut, huoneet uudelleen sisustetut,--yliskamarit asetetut
kesäkuntoon, varavuoteet laitetut; pihat olivat lakaistut, käytävät ja
tiet sekä rantaan että huvimetsään, sekä sillalle että kirkolle päin
puhdistetut. Ja puutarha oli valmiiksi muokattu, kylvetty ja istutettu
penkkeineen ja taimilavoineen, puutarha, tuo runsauden sarvi, josta
kesäinen pöytä ammensi parhaat herkkunsa: herneet, rediisit, salaatit
ja juurikkaat.

Näin uusittu pappila vihittiin aina kesäiseen juhla-asuunsa
juhannuksena, jolloin kaikki vakinaiset kesävieraat jo tavallisesti
olivat saapuneet.

Ruustinna käveli paikasta paikkaan sisällä ja ulkona, viimeistellen
työtään niinkuin kuvanveistäjä, joka valmiiksi valettua teostaan vielä
hiukan viilailee ja puhdistelee. Hän lähti ullakolta, jossa korkean
taitekaton alla oli kaksi kamaria, toinen »suurten poikain», toinen
»pienten», ja kahdenpuolen niitä säilytyshuoneita kaikenlaisille
talontavaroille; hän tarkasti, olivatko vuoteet hyvästi kohennetut,
tyynyt tarpeeksi täytetyt, ikkunaverhot oikeissa laskoksissa, kaapit ja
laatikot sisustetut puhtailla papereilla. Sieltä laskeutui hän
alikerran suureen eteiseen, josta ovi vei rovastin puolelle, toinen
sitä vastapäätä oleva ruokasaliin ja kyökin puolelle ja kolmas suureen
saliin. Kaikki ovet olivat auki, ja lämmin, tuoksuva kesäinen ilma
huljui huoneesta huoneeseen. Ruokasalissa näkyi pöydällä hopeita ja
juhlaposliineja, vasta pesusta tulleita pöytäliinoja, hienointa rälliä,
kotikutoisia, joita yksi tyttäristä, lapsista vanhin ja äidin ainainen
auttaja, sijoitteli suureen seinäkaappiin. Toinen, nuorempi, askarteli
salissa asetellen vastapuhjenneita lahnankukkia maljoihin ja
koristellen katossa riippuvaa kesäharson sisään käärittyä
kynttiläkruunua hiirenkorvaisilla koivunoksilla.

--Kaarina!--sanoi ruustinna saliin.--Pistä niitä koivunoksia tänne
eteisen seinänrakoihin, tuon leveän suuren seinän täytteeksi. Lauri
sanoi viime kevännä kotiin tullessaan, että se oli niin hauska nähdä.

--Robertin pitää saada lehtikäytävänsä ylös erakkomajaansa, virkkoi
tytär ruokasalista.

Robertin erakkomaja oli hänen yliskamarinsa ja käytävä sinne ullakon
rappuset, joita sisaret olivat koko viime kesän vihreällä koristaneet.

--Nyt asetetaan siihen vaihteen vuoksi pihlajia ja tuomia--ei, vaan
pajunoksia, niiden lehdet ovat vähän niinkuin laakerin lehtien
näköisiä.

Ruustinna tuli niin liikutetuksi, että vettä kihahti silmässä:

--Ajatelkaa, Hanna ja Kaarina, että Robert siis tulee laakeri otsalla
ja priimuksena ja että Laurilla on ylioppilaslakki päässä!

--Mutta mitä yllätystä keksimme Naimille?

--Hän taitaa itse tuoda yllätykset tullessaan, sanoi Kaarina.

--Mitä tiedät? Luuletko? kysyi äiti uteliaana.

--En tiedä mitään, aavistan vain jotain.

Ruustinna aikoi mennä rovastin puolelle ja luoda tarkastavan silmäyksen
sinnekin, mutta kun hän kansliahuoneen ovelta huomasi apulaisen korkean
otsan kirkonkirjain takaa, kääntyi hän takaisin saliin.

--Minkä vuoksi tuo Helander pitänee turhana ja pahana kaikkea sitä,
mikä meistä on hauskaa, rakasta ja oikeaa? huokasi hän Kaarinalle.--Ei
hän hyväksy mitään, mitä tässä talossa tehdään ja tapahtuu,
viattomintakin iloa hän paheksuu eikä siedä soittoa eikä lauluakaan.
Tuskinpa täällä uskaltaa enää klaveriakaan avata, ennenkuin hän on
mennyt kotiinsa. Aina se moittiva, tuomitseva katse. En minä kohta
ymmärrä mitään tämän maailman menosta. Kyllä siitä nyt taas tulee
ikävyyksiä ja vaikeuksia, kun kaikki vieraat tulevat.

--Tarvitseeko mamman siitä välittää, virkkoi Kaarina.

--Tuomiokapitulin ei olisi pitänyt lähettää tänne tuota miestä. Vaikka
kyllähän hän on ollut suurena apuna isälle; hoitaa melkein yksin koko
kanslian.

Ruustinna oli tullut salin läpi puutarhan verannalle luomaan ties
kuinka monennen kerran odottavaa silmäystä sillalle.

--Ei niitä vain vielä kuulu. Eikä niitä maistereitakaan, joista Robert
kirjoitti.

--Ne kai tulevat koskia alas, jos kerran ovat aikoneet tulla Rajavaaran
kautta.

Äidin hieno korva huomasi Kaarinan äänestä, että hän näitä nuoria
maistereita, Robertin tovereita, joista tämä oli usein puhunut,
erityisesti odotti.

--Kun ei heille vain olisi mitään tapahtunut; kosket ovat nyt niin
kovin tulvillaan, sanoi ruustinna.--No, siellä tulee nyt pappa
pikkupoikain kanssa verkkoja nostamasta. Mennään rantaan heitä vastaan.
Hän pitää siitä niin, jos on saanut kaloja.

--Nyt laskee joku venhe sillan alitse! huudahti Kaarina,--Siinä on
kaksi herraa keskellä venhettä. Ne ovat varmaan ne!--Herra varjelkoon,
nyt se katosi!

Kaarina peitti silmänsä molemmilla käsillään, ja koko hänen ruumiinsa
värähti.

--Ei niillä ole mitään hätää, tulivat alas, että hurahti, virkkoi
renki, joka työskenteli puutarhassa käytäviä puhdistellen.

Mutta Kaarina oli aivan kalpea ja piteli kädellään sydänalaansa.
Ruustinna oli vaipunut istumaan verannan tuolille. Sitten he nauroivat
molemmat tätä säikähdystään,--kun oli nähty satoja kertoja sama tapaus
ja mitä sitä nyt piti niin pelästyä?--ja riensivät rantaan tulijoita
vastaan.

Ruustinna oli vielä punakka, verevä ihminen, vaikka hiukset,
jakaukselle kammatut ja korvain päällitse kaareen kierretyt, olivatkin
jo vaalenneet. Päälaella oli hänellä valkoinen pitsimyssy, leveillä,
valkeilla nauhoilla leuan alle kiinnitetty. Piirteet olivat hienot ja
»aateliset», silmistä loisti ainainen hyväntahtoisuus ja tyytyväisyys,
ja ainoastaan silloin tällöin verhosi niitä ohikiitävä alakuloisuuden
harso.

--On se sentään hauskaa, Kaarina, eikö ole?

Kaarina tiesi, mikä oli äidistä hauskaa: että oli taas kesä, että oli
tulossa hänen sisarensa, professorska, että pojat ovat kohta kotona,
että talo on täydessä kunnossa ja että mennään isää vastaan rantaan--
niistä kaikista oli usein puhuttu ja usein edeltäpäin iloittu.

Mutta Kaarina itse oli totinen, ja hänen tummilla kasvoillaan, joita
musta tukka reunusti, asui miettiväisyyden ja totisuuden varjo. Äiti
tarkasti häntä syrjästä heidän laskeutuessaan puutarhan läpi niitylle
ja siitä koivukäytävän kautta rantaan, ja hänen tuli taas niin sääli
tätä tytärtään.

--Kaarina parka! Kun hän hymyilee tai ilostuu, on hänellä kyllä kaunis
ilme; mutta miksi hän taas on pannut tuon sinisen nauhan palmikkoonsa?
Punainen sopisi siihen paremmin. Mutta eihän sitä voi hänelle sanoa.

--Niitä ne ovat! huudahti Kaarina yht'äkkiä vilkkaasti ja yritti
kiiruhtaa askeleitaan, mutta hiljensi taas.--Ne eivät voi olla ketään
muita, koska kääntyvät tänne päin.

--Mitkä niiden nimet nyt olivatkaan?

--Antero Hagman ja Risto Tolonen.

Rovasti oli jo noussut maihin ja levitteli verkkojaan virepuille. Hän
oli pitkä, roteva vanhus, vankkavartaloinen, ryhdikäs, liikkeet laajat,
tummaverinen ja nenä pitkä; puettuna keskeltä vyötettyyn puseroon,
jalassa lyhytvartiset lapikkaat ja päässä patalakki, jonka laitain alta
pisti esiin harmaata tukkaa tuuheana pensaana. Hänen kasvonsa
loistivat, ja silmät säteilivät saaliin runsautta. Veneen pohja oli
valkeanaan lahnoja ja siikoja, mutta paras saalis oli padosta saatu
suunnaton lohi, jonka pojat vaivoin saivat veneestä nostetuksi.

--Kaunis juhannuskala, vai mitä?

--Mutta kylläpä onkin!--huudahti ruustinna.

--Se on sinun onnellasi saatu, mamma!

--Sinä et huomaa vieraita, pappa.

Tulijat tervehtivät veneestään, joka juuri aikoi laskea nuottakodan
kupeelle.

--Tänne, hyvät herrat!--Laske tänne, perämies!

Rovasti meni ketterästi heitä vastaan, kokasti veneen kahden kiven
väliin, ojensi kätensä nuorille miehille ja tervehti heitä latinaksi:

--_Salvos advenire vos gaudeo_.

Nuoret miehet vastasivat, heti paikalla leikkiin yhtyen, hekin
latinaksi:

--_Salutem reddimus et gratias, reverendissime_.

Rovasti oli märästä, suomuisesta verkko-ukosta muuttunut liikkeiltään
ja käytökseltään kohteliaaksi maailmanmieheksi, ja kun hän esitti
tulijoille ruustinnan, teki hän sen tässä rannalla nuottakotansa
kupeella kuin salongissa, puoleksi totisen kaavamaisesti, puoleksi
leikillisen tuttavallisesti.

Ruustinna otti heidät vastaan niin ystävällisen herttaisesti ja
toivotti heidät tervetulleiksi niin sydämellisesti, että lämmin tunne
täytti Anteron rinnan, melkein niinkuin äitiä kohtaan, omaa äitiään--ja
Naimin. Hän huomasi heti, että heissä oli paljon yhtäläistä, tyttäressä
ja äidissä, sama silmäin ilme, sama kasvojen väri, sama hymyily. Naimin
äiti! Ja tuo oli hänen kotinsa tuolla, tuo taitekattoinen talo
puutarhan puiden välissä. Ja tuolla nuo korkeat koivut! Semmoinenhan
sen juuri piti olla--ja se oli hänelle kuin vanha tuttu paikka
joiltakin kaukaisilta ajoilta--ja niinkuin hän olisi tullut jonnekin,
jossa tulisi kauan viipymään ja hyvin viihtymään.

--Tyttäreni! esitti ruustinna ja näki salaiseksi ilokseen, että Kaarina
ojensi herroille kätensä sillä kauniilla hymyllään, jota hän niin
suuresti rakasti nähdä. Ja Kaarinan oli yht'äkkiä vallannut hilpeä
tyytyväisyys ja turvallisuus siitä, että Antero, vaikka ilme hänen
kasvoissaan oli kovin miellyttävä, oli ruma, punatukkainen ja
kesakkoinen.

--Pojat, virittäkää nyt verkot ja päästäkää kalat! sanoi rovasti
pikkupojille, jotka olivat olleet häntä soutamassa. Tässä on nouseva
sukupolvi! Lyökää kättä sedille, munsjöörit!--Antakaapa tänne se
lohenpoika!

--Eivät ole vielä tulleet Robert ja Lauri? kysyi Antero, ääni
epävarmasti vavahtaen.

--Odotamme heitä joka hetki! vastasi ruustinna heidän alkaessaan nousta
pihaan.--Tyttäreni Naimi, tapasitte kai hänetkin--

--Kyllä minä--kyllä me,--eikä Antero uskaltanut sitä sanoessaan katsoa
ketään silmiin.

--Hän kirjoitti Kuopiosta, jonne lähetimme vaunut vastaan, että he
aikoivat viipyä siellä muutamia päiviä tuttavien luona, ja kun
Robertkin tahtoi tavata rehtori Snellmania ja tohtori Lönnrotia, jota
sinne odotettiin Karjalasta päin ... heillä on ollut hauska matka
Helsingistä, suuri iloinen seurue nuoria ja vanhoja--sisareni ja hänen
miehensä professori Hartman ja Anette ja Thure.

--Meidän serkkujamme, selitti Kaarina.

--Niin, ja he ovat vierailleet tuttavien luona matkan varrella ja
pitäneet hyvin hauskaa, kirjoitti Naimi.

--Herrat tulevat Karjalan kautta, sanoi rovasti.

--Naimi kirjoitti siitäkin, ja me olemme odottaneet teitä jo viikon
päivät.

--Vai kirjoitti hän!--Antero melkein huudahti.

--Eihän, Roberthan siitä kirjoitti, oikaisi Kaarina.

--Komea kala, sanoi Antero rovastille, enkö minä saa kantaa?

--Ei, ei, kyllä minä itse saaliini kannan. Nämä ovat niitä kuuluja
Kontokosken lohia. Tämä suvanto on ikivanha kalapaikka, josta
karjalaiset ja savolaiset ovat aikoinaan kovia taisteluita taistelleet
ja käräjiä käyneet. Kontojärven kirkonkylä oli ennen muinoin suuri
markkinapaikka. Vielä siihenkin aikaan, pari sataa vuotta sitten, kun
yksi esi-isistäni, Martinus Olai--

Mutta Antero kuunteli vain toisella korvalla rovastin puhetta,
ajatellen, miksei Naimi Martin ollut kirjoittanut heidän tulostaan,
vaan Robert ... että heitä oli ollut suuri iloinen seurue ... ja hauska
matka. Oliko hänkin ollut mukana, se nuori mies--kuka hän oli?--
tulleeko hän tännekin.

--Näittekö sen suuren suoviljelyksen siellä jokivarrella? kuuli hän
rovastin puhuvan Ristolle.--Ette? Mitäs nuoret Apollon pojat olisivat
semmoisesta huvitetut! Tähtäävät katseensa tähtitarhojen taa, kohti
aatteiden avaruuksia, mutta minä sanon herroille: yksi on tarpeellinen
tässä maassa, yksi ennen kaikkea muuta; kansan aineellisen tilan
parantaminen.

Puutarhan portilla jäivät Antero ja Kaarina muista vähän jälelle.

--Mitä pitää herra Hagman luonnosta täällä pohjolassa?

--Maisemat ovat suurenmoiset, varsinkin Rajavaaralta oli näköala aivan
ihmeellinen, kerrassaan mahtava,

--Oletteko ennen koskia laskenut?

--En koskaan ennen.

Kaarina ei ollut Naimin näköinen. Ainoastaan vartalo ja suu hänessä
muistuttivat sisaresta. Äänessäkin oli sama sointu, niinkuin
veljilläkin, äidiltä peritty, omituisen miellyttävä ja tuntehikas.

Puutarhassa esitti ruustinna Hannan, joka oli siellä taimilavasta
jotain kasviksia ottamassa. Hän oli jo keski-ikäinen ihminen, hiukan
alakuloinen ilme säännöllisissä tyynissä kasvoissaan.

--Tämä on talon hyvä haltia, laski rovasti leikkiään, äidin tyttö, joka
häntä kaikessa auttaa. Tämä Kaarina on minun tyttöni, toinen
apulaiseni, auttaa minua, kirjoittaa ja lukee minulle. Jos hän olisi
poika, olisi hänestä tullut maisteri, ja nyt olisi hänet ehkä
seppelöity yhdessä herrain kanssa.

--Voin sanoa terveisiä sisareltanne, sanoi Hanna Anterolle.--Karoliina
oli täällä helluntaipyhinä.

--Hän ei tiedä vielä tulostani, en ole tullut hänelle kirjoittaneeksi.

--Minä kirjoitin hänelle siitä, kun sain kuulla; hän tulee tänne ehkä
ylihuomenna, jos vain pääsee.

Koko ajan tarkasti Hanna Anteroa. Tämä oli siis Karoliinan veli, hänen
parhaan ystävänsä. Näytti totiseita ja vakavalta nuorelta mieheltä.
Varmaan ilostuu Karoliina-parka hänet vihdoin tavatessaan, ainoan
veljensä.

--Aiotte asettua kesäksi hänen luokseen?

--Niin, kyllä kai--tietysti, vastasi Antero epävarmasti.

Hän oli aluksi ihastunut kuultuaan sisarensa tulosta; mutta jos
Karoliina tulisi, täytyisikö hänen ehkä lähteä sinne jo hänen kanssaan,
heti, saamatta jäädä tänne?

       *       *       *       *       *

Rovasti saattoi vieraansa pihan yli pieneen rakennukseen, joka oli
melkein kätkeytynyt puiden ja pensaiden taa, painautunut osaksi maan
sisään, niin että lattia oli alempana kuin maa. Sen katto oli
pikimusta, mutta seinät olivat valkeiksi piilutut ja permanto matoilla
peitetty. Pitkin seiniä kulki penkkejä, ja ovensuussa, vastapäätä
vanhaa kiuas-uunia, oli kaksikerroksinen ryijyillä peitetty puusänky.

--Tätä sanotaan meillä katiskaksi. Olen saanut tästä monta kaunista
kalaa. Arvatkaapas, kenenkä kerrankin sain? Näen aamulla ulos
mennessäni sukset seinää vasten pystyssä. Menen katsomaan, ja mies
makaa tuossa pankolla pieksut jalassa ja halko pään alla. Kun ovi
paukahtaa kiinni, hyppää hän ketterästi alas, ja edessäni seisoo itse--
Elias Lönnrot!

--Elias Lönnrot?

--_Ipsissimus!_ Olemme aikoinamme olleet yhdessä perustamassa
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa. Muistan sen päivän kuin eilisen.
Istuttiin Keckmanin vinttikamarissa, kun kuului kiireisiä askeleita ja
kompastuksia pimeissä rapuissa ja Martti Lindfors, Kuopion nykyinen
tohtori, mies vilkas ja elävä, syöksyy sisään ja huutaa: »Nyt tiedän
sen!» ja samana iltana se perustettiin.--Lönnrot oli silloin
runonkeruumatkallaan. Tuonkin pöydän päässä laulatti hän muuatta
laukkulaista.--Eikö ole miestä kuvaavaa, ettei ainoastaan ole
herättämättä vanhaa toveriaan, vaan ei edes asetu sänkyyn!--»Mikset
mennyt sänkyyn, onhan siinä sänkyä?»--»Ka, mitäs minä sänkyyn, oli niin
lämmin lieden kyljessä.»--Olisi se tarjennut sängyssäkin, kaksien
nahkasten välissä, mutta semmoinen se on, Suomen suurin mies.

--Ja saammeko me asua tässä huoneessa, missä Lönnrot? kysyi Antero
iki-ihastuneena.

--Vaikka koko kesän!

--Vaikka koko kesän?

--Tämä on muutenkin muistorikas paikka, tämä tupanen. Minun lasna
ollessani--olen syntynyt täällä, isäni oli aikoinaan täällä rovastina--
oli tässä vain pieni lasi-ikkuna, tuossa tuon pöydän päässä. Yksi
esi-isistäni, Martinus Olai, piti täällä vangittuna velhoa, jonka hän
oli vanginnut taikoja tekemästä itse kirkon lattian alta ja jonka
sitten lähetti Turkuun tuomittavaksi ja poltettavaksi. Se kirkko ei ole
enää olemassa, se poltettiin Isonvihan aikana, ja Martinus Olai vietiin
vankina Venäjälle. Karjalaiset, jotka Martinus oli väkisin kastanut ja
heidän uhrilehtonsa polttanut, olivat venäläisten oppaina ja
apumiehinä, ja niiden sanotaan pistäneen tuleen kirkon.--Mutta mitä
minä tässä nyt tarinoin. Vieraat saattavat tulla millä hetkellä
tahansa, ja minä olen tällaisessa asussa. Lankoni, professori Hartman,
on muotojen mies ja saattaisi panna pahakseen, jos minä ottaisin hänet
vastaan mokomassa kostyymissä. Herrat ovat hyvät ja ovat kuin kotonaan
ja sanovat minua tästä lähtien sedäksi.

--Mukava ukko!--Eikä ollut Antero mielestään koskaan tavannut niin
hauskaa ja hilpeätä miestä. Sekä rovasti että ruustinna olivat hänestä
kaikkein miellyttävimpiä ja kaikkein ihmeellisimpiä ihmisiä maailmassa.
Ja samoin koko tämä pappila. Elämä yleensä oli kuin satua, kuin unta.
Ihanalta Rajavaaralta he olivat laskeutuneet synkkään korpeen,
kulkeneet kankaita ikuisten honkain pilaristoissa, kävelleet jalkain
alla sihiseviä soita, joista kohosi suokanervain huumaava tuoksu,
kuulleet kosken kohinan, saapuneet sen rannalle, saaneet mökistä
perämiehen ja soutajan ja hetken kuluttua syöksyneet alas kuohujen
keskeen, joista eivät luulleet ikinä enää elossa pääsevänsä. Sitten
tyyntä suvantoa, jossa lohia ponnahteli ilmaan, jossa musta,
tervankarvainen vesi suurina häränsilminä pyöriskeli, kuljettaen
venettä tasaisesti, mutta nopeasti uusiin kuohuihin. Yht'äkkiä kohoo
korkea silta virran käänteessä eteen. Sillan alus nielaisee heidät,
hylkää heidät ulos, perämies saa tuiman ilmeen kasvoihinsa, ei näy
rantoja, ei siltaa vaahtoisessa vedessä, vene hulahtaa vettä
puolilleen, ja samassa kelluvat he tyynessä suvannossa ja soutavat
kohti pappilaa ja kirkkoa, jotka kohoavat eteen kuin aaltojen alta.

--On se nyt sentään ihmeellistä, Risto! Ja täällä nyt ollaan, missä
lietäneen! Ja tuossa on Lönnrot nukkunut, ajattele, Lönnrot!--Suomen
Homeros!--tuossa on hän istunut ja kirjoittanut Kalevalaa, tämän pöydän
päässä!--Siinä on kantele, hänen, ei, mitä siihen on kirjoitettu ...
Naimi Martin! Se on hänen, hän soittaa kannelta! Risto, hän soittaa
kannelta!--Mikä mainio ukko se rovasti! Kuin joku Kalevalan sankari!

--Entinen teologian tohtori!

--Heitä vaan, heitä vaan sitä kylmää vettäsi ... se ei minua niin
vähääkään...

--Sinä sanoit sanan ... kylmää vettä ... meidän täytyy ruveta
peseytymään ja puhdistautumaan.

Mutta sill'aikaa kun Risto peseytyi, ajoi partaansa ja puhdisteli
vaatteitaan, istui Antero ikkunan alla pöydän päässä, kantele
polvillaan, sitä näppäillen. Hän ei ollut kannelta soittanut, kuullut
vain kerran karjalaisen runoniekan Helsingissä sen säestyksellä
laulavan. Pian hän kuitenkin oli selvillä sen yksinkertaisista äänistä,
hyräili, sovitteli, haparoi ja osasi lopuksi oikeaan. Nyt vasta hän
luuli ymmärtävänsä, mitä on suomalaisen runon sisäinen henki ja mikä
syvä tunne siinä piilee. Hän unohti kaiken muun, häipyi kauas pois,
etäiseen muinaisuuteen, istui erämaiden keskessä, havumajoissa,
nuotioilla, metsäpirteissä, noissa suomalaisen runottaren pyhätöissä,
oli itse runoilija, laulaja, säveltäjä, siirtyi Kalevalan sanoista
omiinsa, aatteet, tunteet omia teitään kulkien...

       *       *       *       *       *

Yht'äkkiä kuului huutoja ja hälinää pihalta, rattaiden kolinaa ja
läheneväin hevosten kavioiden töminää. Heräten haaveittensa unesta näki
Antero pienestä ikkunasta pappilan molempien neitien heittäytyvän alas
rappuja, kädet ylös nostettuina, ruustinnan kiiruhtavan perästä
työesiliinaansa irti päästäen ja rovastin verannalla huutavan: »Avatkaa
portti, avatkaa portti!» Samassa syöksyivät vaunut pihaan ja niiden
perästä kahdet kärryt. Ennenkuin ne ehtivät pysähtyäkään, hyppäsi nuori
nainen ketterästi alas kuskipukilta ja tempasi syliinsä ruustinnan,
jota pyöritti iloisesti nauraen monta kertaa ympäri. Se oli Naimi, ja
äidin sylistä heittihe hän sisarien syliin. Sitten hän juoksi ylös
rappusille, mutta lensi taas takaisin telmimään koiran kanssa, joka
ulisten hyppi hänen ympärillään. Kun vaunut oli saatu auki, astui
niistä ulos vanha, hieno herra, jonka Antero tunsi professori
Hartmaniksi, hänen rouvansa ja tyttärensä Anette, jotka Antero tunsi
promotsionista. Kärryissä ajoivat Robert ja Lauri Martin ja Thure
Hartman. Se nuori mies, jonka Antero oli pelännyt täällä tapaavansa, ei
ollut mukana. Hän olisi voinut ilosta huudahtaa, sulkea syliinsä Riston
saippuaposkineen, hänen teki mieli rientää paitahihasillaan
pikkupoikain jälkeen, jotka repäistyään valjaat auki vaunuhevosilta
olivat hypänneet niiden selkään ja ajoivat täyttä laukkaa tuvan ohitse
hevoshakaan.

Hän kiiruhti nyt hänkin siistimään pukuansa, mutta huomasi
alakuloisuudekseen, ettei hänen sortuuttinsa istunut, että hänen
housunsa olivat kuluneet ja polvista laskoksissa, että hänen
kaulahuivinsa oli vanha ja vaalennut, että hänen karkea, punainen
tukkansa ei taipunut harjan tahdon mukaan--ei koskaan tule hänestä
hienoa ja miellyttävää, kuinka koettaneekin,--ja nuo onnettomat tuuheat
kulmakarvat ja harmaat pienet silmät--

Mutta silloin tuiskahtivat Robert ja Lauri sisään:

--No, täällähän se!--Kas semmoisia keikareita! Pois kaikki ja uimaan!--
Huh, sitä pölyä!--ja tempasivat heidät tuulispäänä mukaansa, pihan
poikki, alas rantaan, hyppien ja ilakoiden.

Huoneen kulmassa olivat Naimi ja Antero iskeä yhteen. Avopäin, posket
hehkuvina ojensi hän Anterolle molemmat kätensä.

--Tervetuloa! Te ehditte ennen meitä!--Voi, kuinka hauskaa!

--Me juur'ikään tulimme!

--Uimaanko? Mutta teillähän ei ole lakanaa!

--Täällä on teille uimalakana, herra Hagman! huusi Kaarina verannalta.

--Joudu! huusi Robert ja tarttui häntä käsipuoleen. Ja pyrynä he
riensivät rantaan.

--Elkää viipykö kauan, päivällinen odottaa! huusi Kaarina jälkeen.

Antero oli yht'äkkiä kuin seitsemännessä taivaassa ja meni hyppäämällä
portista yli.

--Me tapasimme Snellmanin Kuopiossa!

--Meillä on ollut sanomattoman hauska matka!

Ja sitten kuului uimahuoneelta vain loiskahduksia, huutoja ja
hihkumista.



3.


Rovasti irroitti servietin rinnaltaan, kääri sen kokoon, pisti
renkaaseen ja tarttui viinimaljaan, joita oli asetettu jokaisen eteen,
sitten kun ruuat olivat pöydältä korjatut.

--Hyvät ystävät ja rakkaat vieraani! alkoi hän. Saan vielä kerran
toivottaa teidät tervetulleiksi kattomme alle. Tämä päivä on meille
merkkipäivä monessa katsannossa. Me elämme täällä kaukana sydänmailla
suurimman osan vuotta kuin haudattuina hankien sisään. Me kyllä
toimimme ja harrastamme omia asioitamme, puuhaamme omia puuhiamme. Minä
hoidan virkaani niin hyvin kuin taidan, opetan, neuvon, saarnaan ja
käyn kinkerillä, pidän sen lisäksi huolta puustellista, perkkaan
soitani ja maitani--suokaa anteeksi, mutta joka härillä kyntää, se
häristä haastaa!--käyn myymässä ja ostamassa markkinoilla. Semmoista on
minun elämäni. Mamma ja tytöt toimivat taloudessa, kehräävät, kutovat,
ompelevat, käyvät joskus kylässä ja ottavat vastaan vieraita, jolloin
hiukan soitellaan ja laulellaan ja puhutaan naapureista ja
kylänmiehistä hyvää, jos--pahaakin. Mutta mitä kaikella tällä on
tekemistä sen kanssa, että tahdoin toivottaa teidät tervetulleiksi?
kysytte te. Siihen vastaan--ja hän tuli nyt hiukan totisemmaksi, ja
hänen äänensä sai akateemista sointua--että kaikki tämä toiminta,
kuinka tärkeää ja välttämätöntä se lieneekin, ei kuitenkaan meitä
täysin tyydytä.

--Me kaipaamme kaiken aikaa yhteyttä sen keskustan kanssa, jossa
aatteet elävät, jossa isänmaan ja kansan asioita ajetaan ja
harrastetaan. Kaipuumme tähän yhteyteen pitää meitä henkisesti vireillä
ja estää meitä vaipumasta jokapäiväisyyden ja aineellisuuden helmaan ja
siihen nukkumasta. Tähän yhteyteen on meillä vain harvoin tilaisuus
päästä, mutta olkaamme kuitenkin tyytyväiset, ettei sitä meiltä sentään
kokonaan kielletä. Kerta vuodessa se meille on melkein säännöllisesti
suotu. Se on suotu silloin, kun lumien lähdettyä ja kevään tultua
yht'äkkiä kuulemme kuminan sillalta, kun portit lentävät auki ja meille
niin rakkaat ja kallisarvoiset sukulaisemme ja tuttavamme tulvahtavat
siitä sisään, tuoden mukanaan tuulahduksen suuresta maailmasta,
leimahduksen aatteiden ahjosta; tietoja siitä, mitä siellä taotaan, se
on, mitä siellä ajatellaan, tunnetaan ja harrastetaan. Semmoinen päivä,
tämmöinen päivä kuin tämä tänäinen, on meille kuin uudestisyntymisen
päivä...--hän joutui vähän hämilleen huomatessaan apulaisen oudoksuvan
katseen toisesta päästä pöytää; sana ei ehkä ollut hyvin valittu, mutta
kun hän ei kumminkaan tahtonut ottaa sitä takaisin, yskäisi hän ja
jatkoi:--kuin uudestisyntymisen, tai ehkä oikeammin
uudestivirkistymisen päivä. Tänään on meillä semmoinen päivä. Viestien
tuojat ovat taas tulleet ja panneet sydämemme sykkimään vilkkaammin ja
lämpimämmin kertoessaan niistä loistavista isänmaallisista juhlista,
jotka »Alma mater» oli pannut toimeen pääkaupungissa, avaten uudet
komeat aulansa kaikelle, mikä on maassamme oppineinta, jalointa,
etevintä, kauneinta ja viehättävintä. Olemme kuulleet, mitä siellä on
puhuttu ja runoeltu, miten iloittu, riemuittu ja innostuttu. Tunnetulla
taidollaan, sillä _eloquentia akademica'lla_, joka on saavutettavissa
ainoastaan pitkällisellä seurustelulla runottarien kanssa, on arvoisa
ystäväni ja rakas lankoni tässä antanut meille yliopistollisista
juhlallisuuksista kuvan niin elävän, kuin olisimme itse olleet niissä
läsnä. Mielelläni olisinkin ollut mukana, jos se vain olisi ollut
minulle mahdollista. Olisin tahtonut olla omin silmin näkemässä, kuinka
hän, itse nuorison opettaja, painoi harmaantuneille hiuksilleen
uudelleen vihertyneen seppeleen ja kuinka hän kuljetti tanssiin
seppeleensä sitojattaren, saman, jonka niin kauan sitten...

Leikillisyys ja juhlallisuus, hymy ja liikutus vaihtelivat rovastin
kasvoilla ja kuvastuivat siitä välittömästi ruustinnan ja hänen
sisarensa kasvoille. Tyttärien kasvoilla oli koko ajan ilme: »Kuinka
hyvin se puhuu tuo isä!» Professori, pieni laiha, hienopiirteinen,
kuivahko mies, nyykäytti hyväksyvästi päätään, silloin kun rovasti
antoi tunnustuksensa yliopistolle. Apulainen istui jäykkänä ja kylmänä,
niinkuin tämä kaikki olisi ollut hänelle kokonaan vierasta.

--Ne juhlat siellä nyt ovat olleet ja menneet, jatkoi rovasti, ja nyt
olette te täällä sydänmaassa. Ette ole kammoneet pitkän matkan vaivoja
tullaksenne tänne meitä virkistävällä seurallanne ilahduttamaan. Emme
voi täällä sinulle, lanko hyvä, tarjota paljoakaan korvaukseksi siitä,
mitä sinne jätit, mutta toivomme kuitenkin voivamme täällä koivujemme
siimeksessä ja koskemme suvannossa tarjota sinulle tilaisuutta siihen
_otium sapientis'iin_, jonka pitkän, taas loppuun kuluneen ja voimiasi
varmaankin paljon kuluttaneen työvuoden jälkeen olet niin rehellisesti
ansainnut. Muuta emme voi sinulle tarjota. Tahdon kuitenkin kernaasti
uskoa, että siihen nähden, että tänne vuosi toisensa perästä saavut,
täällä-olosi on oleva sinulle hyödyllinen ja on antava sinulle uusia
voimia jatkamaan niitä tieteellisiä töitä, joista emme ainoastaan me,
sukulaisesi ja ystäväsi, vaan myöskin yliopisto ja maa syystä ovat
sinun puolestasi ylpeät. Tervetuloa vielä kerran sillä veljellisellä
toivomuksella, että täällä viihtyisit ja virkistyisit. _Vivas, mi
amice, vivas floreasque! Bibamus in salutem honoratissimi,
carissimi_...

--Sinä puhut kuin Cicero, sanoi professori mielissään, vaikka koettaen
sitä salata ja ottaa maljan keveästi ja vain tavallisena
kohteliaisuutena.

--Mutta paitsi rakkaita sukulaisiamme, jatkoi rovasti, kun professorin
ja hänen rouvansa malja oli juotu--on meillä täällä tänään ilo nähdä
ensi kertaa kattomme alla kaksi nuorta miestä--Naimi, joka istui
Anteroa vastapäätä, nyökäytti hänelle päätään ja iski veitikkamaisesti
silmää--kaksi nuorta miestä, jotka tähän saakka ovat ainoastaan
nimeltään olleet meille tunnetut. He ovat meille vanhimman poikani
tovereina sitä rakkaammat, kun äsken ovat yhdessä hänen kanssaan
painaneet päähänsä laakeriseppeleen, tuon tunnusmerkin aseveljeydestä
taistelussa aatteiden ja ihanteiden puolesta. Te olette jo tavallanne
ennenkin kuuluneet perheeseemme ja olette nyt siihen vieläkin likemmin
liittyneet. Pitäkää sentähden tätä taloa kuin kotinanne niin kauan kuin
täällä viihdytte. Tervetuloa tänne kaikki!

--Yhdyn viimeiseen puhujaan! sanoi Robert, heidän välissään istuen,
Anterolle ja Ristolle.

--Ja minä myös, virkkoi Naimi.--Kiitos, herra Hagman, puheestanne
Korkeasaaren kalliolla! Se oli paras puhe koko promotsionissa.

--Todellakin!--Antero ei osannut muuta kuin punastua, mutta kun hän
tunsi punastuvansa, tiesi hän vaaleiden tuuheain kulmakarvainsa
pistävän yhä enemmän esiin ja hänen korvissaan soi aina silloin sana:
»Villakoira!» jonka promotsionitanssiaisissa oli takanaan kuiskauksena
kuullut. Kun hän silloin oli kääntynyt, oli hän nähnyt ryhmän nuoria
neitosia takanaan, niiden joukossa Naiminkin, mutta hän se ei voinut
olla, sillä hän oli selin.

--Niin juuri! vahvisti Robertkin. Puheesi ei ollut mikään tuommoinen
tavallinen akateminen, vaan välitön, sydämestä tullut. Ja sillä oli
vielä se suuri etu, että se oli suomenkielinen.

--Jota vain muutamat harvat ymmärsivät, sanoi Risto.

--Mutta ne sitä paremmin! lennätti Naimi yli pöydän.

Mutta professori oli, vähän aikaa mietittyään, tarttunut lasiinsa,
siirtänyt sen eteensä, ja kun siitä syntyi hiljaisuus, aloitti hän:

--Olet lausunut minulle, lanko hyvä, kauniita sanoja siitä vähäisestä
merkityksestä, mikä minulla voi olla tiedemiehenä ja nuorison
opettajana. Kiitän sinua niistä, mutta panen ne suurimmalta osalta
vanhan ystävyyden, sukulaisuuden ja isännän kohteliaisuuden lukuun--

--Ei, ei!

--Kuinka hyvänsä, jatkoi professori,--jokainen meistä tekee minkä voi
sillä paikalla, mihin kohtalo on hänet asettanut, sinä, rakas veljeni,
et suinkaan kaikista vähimmin. Olet esittänyt töitäsi ja vaikutustasi
täällä maan sydämessä niin vaatimattomiksi kuin suinkin. Siihen tahdon
saada sanotuksi, että se työ, mitä Suomen papisto on Suomen saloilla
tehnyt ja yhä tekee sekä henkisen valistuksen että aineellisen
vaurastumisenkin hyväksi, ja jonka papiston etevimpiä edustajia sinä
aina olet ollut, rakas lankoni, että se työ, sanon minä, on täysin
verrattava siihen, mitä me kukin yliopistossa suoritamme. Papisto on se
joki, joka johtaa elämän veden erämaita kostuttamaan. Me, jotka olemme
täällä vuosi vuodelta toimiasi seuranneet, tiedämme parhaiten
arvostella sitä työtä, jonka olet täällä suorittanut.--Mutta jos
oletkin arvioinut toisten työn liian suureksi ja omasi liian pieneksi,
niin olet puhunut puhtainta totta siinä, mitä juuri sanoit yliopistosta
ja sen merkityksestä. Yliopiston merkitystä maallemme ei voida kyllin
suureksi arvioida. Jos papisto on joki, on yliopisto lähde. Sitä on
tahdottu, tätä ainoata korkeampaa sivistyslaitostamme, viime aikoina
halventaa ja sen arvoa alentaa. Eräs mielestään hyvinkin viisas mies,
tuo tunnettu suuri oraakkeli Kuopiossa, joka mielellään esiintyy
mestarina kaikissa asioissa, on sanonut juhlistamme, että ne ovat
tanssimista isänmaan hautajaisissa. Niin on sanonut mies, tosin kyllä
katkeruudesta ja kostosta niitä kohtaan, jotka eivät osanneet antaa
hänelle sitä arvoa, mitä hän itse,--mies, joka kuitenkin on
yliopistolle velkaa oman henkisen minänsä, niinkuin kaikki muutkin
sivistyneet tässä maassa.

Nuoret vaihtoivat merkitseviä silmäyksiä ja seivästivät sitten kaikki
katseensa professoriin, jonka kasvoilla Antero oli huomaavinaan
katkeruutta ja vihaa.

--Sentähden tekee oikein hyvää kuulla täällä kaukana maan sydämessä
tunnustusta ja ymmärtämistä, jota tämä kallis laitoksemme varsinkin
tätä nykyä kaipaa enemmän kuin koskaan ennen. Aika on vakava, monet
toiveemme ovat tuhaksi palaneet, allamme hehkuu maanalainen tuli, joka
millä hetkellä tahansa voi puhjeta ja kaataa maahan vuosisatain
rakennuksen. Niinkuin ihmeen kautta on yliopisto vielä säilynyt, tuo
liesi, josta kotoisen, isänmaallisen, isiltä perityn kulttuurin lämpö
lukemattomien johtotorvien kautta leviää yli koko maan, pitäen vireillä
yhteishenkeä ja vanhoja, perityitä traditsioneja sen kaukaisimmissa
kolkissa. Juuri tieto tästä antaa juhlillemmekin sen harvinaisen
merkityksen, mikä niillä on, ne ovat isänmaallisia ja kansallista
juhlia jaloimmassa muodossaan, henkistä olympialaista kilpajuoksua,
joissa ei tosin koeteta ruumiin voimia, ei jäsenten jäntevyyttä, ei
säärien nopeutta--

--Eikö tansseissakaan?--kuiskasi Naimi vierustoverilleen niin, että sen
muutkin lähempänä olevat kuulivat, mutta pelästyi siitä samassa ja
sävähti tulipunaiseksi. Se taas herätti toisten huomiota, ja syntyi
pieni humahdus, joka ei kuitenkaan voinut estää professoria jatkamasta:

--... vaan joissa kilpaillaan hengen voimassa, aatteiden
etevämmyydessä, opinnäytteissä, ja ne laakereilla palkitaan.--Hyvä
lankoni! Sinun poikasi on äsken seisonut ensimmäisenä niiden joukossa,
jotka tässä kilpailussa ovat seppeleensä voittaneet. Se on kunniaksi
sille laitokselle, jossa hän on tähän voittoon valmistunut, se on
kunniaksi niille vanhemmille, jotka ovat hänet synnyttäneet ja
kasvattaneet, se on ennen kaikkea hänen itsensä ansio, joka
uupumattomalla ahkeruudella ja lujuudella on vastukset voittanut.
Robert, inhimillisesti katsoen on tiesi nyt tasoitettu Parnasson
korkeimmillekin kukkuloille, ja minun on vilpitön mielihyvä siitä
isällesi, äidillesi ja omaisillesi todistaa.--Lankoni, kälyni! Sallikaa
minun siis, samalla kuin kiitän teitä lämpimistä tervetuliaisistanne ja
lausun mielihyväni siitä, että taas olen päässyt tänne hauskaan,
onnelliseen kotiinne nauttimaan sen kautta maan kuulua
vieraanvaraisuutta, kohdistaa tämä malja pojallenne Robertille!
Maljasi, _magister primus, primus inter pares!_ Sinua katsellaan
toivovin silmin, sinusta odotetaan paljon, ja minä olen vakuutettu
siitä, että jos Luoja sinulle ikää ja voimia suo, tulet ne toiveet
toteuttamaan. _Vivas, Robertus Martinus!_

--Ja Laurin malja samalla! riensi professorska lisäämään,
ystävällisesti heille päätään nyökäyttäen.--Robert on tuonut laakerin,
Lauri on tuonut lyyran!

--_Vivat etiam Laurentius Martinus!_ huudahti Naimi, jonka kasvot
olivat professorin puhuessa säteilleet ja silmät loistaneet, hänen
levottomin sormin lasia pyöritellessään. Ja hänen huutoonsa yhtyivät
eri pöydässään istuvat pikkupojat semmoisella yht'äkkisellä
kirkaisulla, että naiset hypähtivät säikähdyksestä tuoleillaan ja
yhteinen eläköön-huuto jäi huutamatta.

--Mutta Naimi!--Mitä te ajattelette pojat! koetti ruustinna torua,
mutta hänen moitteensa tukehtuivat kaikkien muiden yhteiseen nauruun.

Professori huusi pöydän päästä:

--Sinä tahdot puheesi sinäkin, Naimi! Ja Robertin seppeleen
sitojattarena ja promotsionista kotiin palaavana _prima domina'na_ sinä
sen ansaitsetkin. Hyvät ystävät,--

--Ei, ei! huusi Naimi, setä ei saa puhua minulle!

--Anna sedän puhua! Pitäkää vaan puhe Naimillekin! huudettiin joka
taholta.

--Minä nousen pois pöydästä, jos setä vaan--

--Hän on jo saanut niin monta puhetta, ettei hän enää sinun puheistasi
välitä--

--Hyi, täti--!

--Viimeksi piti hänelle puheen Snellman Kuopiossa, jatkoi yhä
professorska.

--Snellmanko? Vai Snellman!

--Itse hänen kaunopuheisuutensa rehtori Snellman, pisti professori.
Minulla ei ole onni muistaa hänen kyllä usein toistetulta sanojaan--

--Hän änkyttää kauheasti, sanoi professorska ruustinnalle.

--Mutta sinä, Lisette, ehkä muistat, miten hänen sanansa sattuivat.

--En minäkään muista.--

--Minä muistan, sanoi Robert.

--Et saa, Robert!--tai miksei, kerro vaan, Snellmanin sanat ansaitsevat
kyllä tulla muillekin tunnetuiksi, eivätkä ne suinkaan olleet
tarkoitetut ainoastaan minulle, vaan naisille yleensä.

--Naimi on aivan hurmaantunut Snellmanista, hän, niinkuin kaikki
nuoret; olisitpa nähnyt, sisko, kuinka ne ahmivat joka sanan hänen
huuliltaan--selitti professorska.

--Hänen sanansa kuuluivat, aloitti Robert niinkuin puhetta pitäen.
»Mutta paitsi luonnon kauneutta»--me olimme silloin Puijolla--»taivaan
sinistä puhtautta ja kirkkautta, kevään suloutta ja puhkeavain lehtien
lemua, joka meitä tässä ympäröi, on kauneutta, puhtautta, kirkkautta ja
suloutta, joka kaiken sen voittaa ja jolle luonnon kauneus on kuin
tausta taulussa--se on sitä kauneutta, joka kuvastuu naisen silmissä,
sitä puhtautta, jota hänen povensa huokuu, sitä suloutta, jota koko
hänen olentonsa ilmaisee--ei itsessään tosin mitään, mutta niin
äärettömän viehättävää silloin, kun sitä valaisee jalo, itsetietoinen
halu uhrautua niihin tehtäviin, joita hänelle asettavat koti ja perhe,
puoliso ja lapset, mutta ei ainoastaan koti ja perhe, vaan myöskin
isänmaa ja kansa. Tähän saakka on nainen juhlakoristeena
isänmaallisissa tilaisuuksissa ottanut osaa isänmaallisiin
harrastuksiin»--niin, en muista niin sanalleen, mutta ajatus oli se,
että--

--Minä muistan, keskeytti hänet Naimi, hän sanoi ... sanoi ... niin,
että naisenkin tulee, ei ainoastaan sitoa opinseppeleitä muille, vaan
myöskin omistaa ne kerran itselleen pyrkimällä samaan sivistykseen kuin
mies. »Ehkä on koittava päivä, jolloin ne kätöset»----

--»Ne hennot kätöset»--

--Elä keskeytä, Robert!--»jolloin ne kätöset, jotka nyt sitovat
seppeleitä veljilleen, omaisilleen»--

--»Ja sulhasilleen»--

Professorska ja ruustinna vaihtoivat merkitsevän katseen.

--»että ne kerran vielä sitovat niitä itseänsäkin varten ja painavat ne
omille palmikoilleen!» Niin hän sanoi ja vielä paljon muutakin.

Naimi oli hiukan hengästyksissään, mutta hänen kasvonsa hehkuivat
innostusta, ja niistä säteili päättäväisyys ja totisuus, joka esti
pilan pääsemästä esille.

--Hienoja kohteliaisuuksia sinulle, Naimi, sanoi kuitenkin professori.

--Ei ollenkaan minulle, setä hyvä, vaan yhtä paljon kenelle muulle
tahansa, Anetelle ja tädille...

--Ei toki tädille! nauroi tämä.

--Niin, mutta hän puhui kaikille naisille yhteisesti, vaikka sitten
kohdistikin maljan minulle, kun olin ollut Robertin, primuksen,
seppeleensitoja. Eikä suinkaan vain mitään kohteliaisuuksia, vaan minä
tiedän, että hän tarkoitti totta.

--Mistä sinä sen tiedät?

--Minä vain tiedän.

--Saimassa hän on useat kerrat sanonut samaa, selitti Robert.

--Niin, Saimassa--

--En ole niin tarkkaan sitä lehteä seurannut, sanoi professori.--Sinä
siis aiot painaa laakerin kerran vielä omallekin otsallesi, Naimi?

--Et saa pilkata, setä,--en minä, vaan kuka tietää--

--Naimi rakas, elkäämme väitelkö. Tarkoitukseni on saavutettu, sillä
vaikken saanutkaan minä esittää maljaasi, on se nyt kuitenkin tullut
esitetyksi paljoa valituimmin sanoin kuin mitä minä olisin voinut.
Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin yhtyä niihin ja kohottaa
lasini...

--Voi, voi sitä setää! nauroi Naimi muiden mukana,--minä kyllä tiedän,
ettei setä voi sietää Snellmania, mutta hän on suuri mies ... voi, voi!

--Suuri, suuri, päätänsä pitempi kaikkea kansaa.--Ehkä kuulut sinäkin,
lankoni, jo hänen ihailijoihinsa?

--Niin, kyllä minun täytyy tunnustaa, vaikka täytyisi ollakin eri
mieltä kanssasi, että yleensä pidän paljon hänen artikkeleistaan
Saimassa, olen tavannut niissä monta mieleen pantavaa asiaa ei
ainoastaan aatteellisissa kysymyksissä, vaan suureksi ihmeekseni
myöskin aineellisissa, käytännöllisissä. Kuka olisi uskonut, että
Snellman, joka oikeastaan on tiedemies, teoreetikko, olisi niin
perehtynyt käytännöllisiin asioihin, että minäkin, vaikka olen niin
paljon puuhannut käytännön miehenä, kuitenkin olen saanut häneltä monta
uutta näkökohtaa.

Professorin pienet kasvot kiristyivät hiukan kokoon, ja niissä näkyi
kuin jotain sisälllistä kipua, samalla kuin silmät vetäytyivät
mustiksi, väijyviksi pisteiksi pään sisään. Nuoret odottivat suurella
jännityksellä alkavaa väittelyä.

--Hän on epäilemättä sangen merkillinen mies, virkkoi rovasti,--ja
suuri vahinko on, että häntä ei ole kiinnitetty yliopistoon, vaan että
hänen täytyy pieneen pahaiseen maaseutukaupunkiin haudattuna...

Minun mielestäni on rehtori Snellman ansainnut sen maanpakonsa, johon
etupäässä hän itse on itsensä tuominnut, virkkoi professori terävästi
ja kylmästi. Hän on itserakas, vallanhimoinen henkilö, joka luulee
ymmärtävänsä ja voivansa määrätä kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu.
Ei mikään hänelle kelpaa, ei ole yliopisto, ei hallitus, ei
virkamiehistö, ei mikään, millä tässä maassa on jotain merkitystä,
löytänyt armoa hänen kaikkitietäväisyytensä ja kaikkiymmärtäväisyytensä
edessä. Hänen omat persoonalliset ystävänsäkin häntä siitä moittivat.
Hän arvostelee ja mestaroitsee kaikkea ja kaikkia, puuttuu vain, että
hän käy antamaan Hänen Majesteetilleen Keisari Nikolaille neuvoja
siitä, miten hänen on hallittava valtakuntaansa--rehtori Snellmanin
mieliksi. Sellainen mies, joka ei osaa tai ei tahdo sanojansa paremmin
punnita, on tätä nykyä todellinen, aina uhkaava vaara maallemme, ja jos
hänen äänensä kuuluisi pääkaupungista, sen sijaan, että se nyt onneksi
huutaa korvessa, niin olisivat turmiolliset seuraukset varmaankin jo
olleet paljoa suuremmat.

Vai niin, vai on se mielipide Snellmanista vallalla johtavissa
piireissä! Oliko oppositsioni häntä vastaan niin suuri ja niin katkera,
kuin professorin sanoista ja äänestä kuuluu! Ne ovat nuo siis
yliopisto- ja hallitusmiesten mielipiteitä hänestä ja Saimasta? Rovasti
oli yksinäisyydessään mielihyvällä seurannut Saimaa, ihaillut sen
suoraa kieltä, sen laajoja näköaloja, Sen voimakasta logiikkaa; näitä
sen heikkoja puolia hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Äsken hän oli
puhuessaan aikonut sanoa: »Ainoa, joka meille täällä talvella antaa
henkistä sisältöä, on Snellmanin Saima»--se oli ollut ihan hänen
kielellään, mutta pudonnut siitä pois,--onneksi! Sillä hänen olisi
ollut paha mieli suututtaa ystävätään ja vierastaan.

--Lanko saattaa olla osaksi oikeassa, mitä kirjoitustapaan tulee,
mutta...

--Tapa tekee miehen.

--Asia kuitenkin on pääasia.

--Mitä juuri asiaan tulee, hänen ulkomaalta tuotuun teoriaansa, kieleen
perustuvaan kansallisuusteemaansa, niin ... keskeytti professori
äänellä, jonka värähdys ilmaisi hillitöntä sisällista kiihkoa, mutta
voitti samassa itsensä:--mutta emme nyt huoli ruveta siitä
väittelemään, asia ei todellakaan ole sen arvoinen.

--Olisi kuitenkin hauska tarkemmin kuulla, mitä sinulla oikeastaan on
hänen kansallisuus- ja muita teorioitaan vastaan.

--Sen saat kyllä kesän pitkään kuulla, sillä minä vainuan, että tämä
asia tulee olemaan yhtä kiihoittuneena ja ikävystyttävänä puheenaiheena
täällä kuin se on ollut Helsingissäkin ja kaikkialla, minne vain tulee.
Sinä näet, kuinka tuossa istuu rivi uusien aatteiden aseenkantajia
taisteluun valmiina,--professori osoitti nuoria, jotka istuivat siinä
silmät tanassa ja suupielet jänteessä.

--Olen yhtä mieltä herra professorin kanssa, kuului yht'äkkiä apulaisen
ääni sanovan; hän oli tähän saakka istunut jäykkänä ja niinkuin seuraan
kuulumattomana.--Saima on epäkristillinen lehti, ja Snellman on
jumalankieltäjä.

--Jumalankieltäjä! huudahti Lauri hänen vieressään.

--Snellmanin maailmankatsanto ei seiso kristillisellä pohjalla.

Mutta yläpäässä pöytää oli keskustelu taas siirtynyt promotsioniin, ja
professorska virkkoi miehelleen, estäen vielä kerran erimielisyyksien
törmäämisen yhteen:

--Kerro langolle, mitä hänen ylhäisyytensä sanoi sinulle
promotsionissa.

Professorin kasvot saivat uudelleen sen itsetyytyväisen ilmeen, joka
niissä oli pääpiirteenä.

--»Je vous felicite, monsieur», sanoi hän ja tuli luokseni toimituksen
päätyttyä juhlasalissa, tarttui käteeni molemmin käsin ja puristi sitä.
»Onnittelen teitä, herra professori, tästä elämänne kenties
kauneimmasta päivästä, joka on teille teidän lopullisen voittonne
päivä. Minäkin olen vanha veteraani», jatkoi hän, »tosin kyllä toisella
taistelutantereella kuin te, herra professori, mutta minä voin
ymmärtää, että silläkin alalla, jonka te olette valinnut, voidaan
laakereita niittää.»--Se oli kauniisti sanottu. Minä näin, että hän oli
liikutettu siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut.--»Mikä ihana näytelmä!»
sanoi hän juhlallisuuksista puhuessaan. »Mikä jumalallinen musiikki,
mikä kukkaskiehkura kauniita naisia tuolla lehterillä!»--On erinomaisen
suurimerkityksellistä yliopistolle ja maalle, että hänen asemassaan
olevat miehet ovat meitä kohtaan ystävällisellä kannalla. Hänelle
omistetun omakielisen puheen hän piti erityisenä kohteliaisuutena
itseään kohtaan ja siitä hän on varmaan lähettänyt myötätuntoisen
raportin korkeimpaan paikkaan.

--On häpeä, että Suomen yliopiston juhlissa pidetään puheita kielillä
kaikenlaisilla, mutta ei ainoatakaan suomenkielellä! kuului yht'äkkiä
Laurin murteessaan oleva ääni, ensin korkea, sitten kimakka. Se tuli
kuin korvapuusti.

--Sitä juuri minäkin sanoin,--sanoi Naimi, sointuvalla äänellään hiukan
miedontaen Laurin sanain vaikutusta.

--Kun kaikki ymmärtävät ruotsia, mutta on paljon niitä, jotka eivät
ymmärrä suomea, koetti rovasti sovitella.

--Se juuri onkin häpeä! intti Lauri. Ymmärtävätkös kaikki sitten
venäjää? ... tuskinpa kukaan muu kuin hänen ylhäisyytensä.

--Se on eri asia...

--Pappa ei voi niin ajatella, sanoo sen vain ... sanoi Naimi.

--Lauri on yhtä radikaali kuin on aina ollut, koetti ruustinna.

--Snellmanin oppilas, pisti professori. Kylvö lankeaa hyvään maahan.

Mutta kun rovasti ei tahtonut jatkaa väittelyä ja häiritä mielialaa,
ponnisti hän käsillään pöydän reunasta, työnsi tuolinsa taapäin ja
nousi ylös, hajoittaen myrskyn, ennenkuin se ehti puhjeta.



4.


--Ei sen kanssa maksa vaivaa väitellä! huudahti Lauri, kun nuoret heti
päivällisen jälkeen olivat lähteneet kävelemään lehtikujaa koskelle
päin--Kaarina, Risto, Anette ja Thure Hartman edellä, Naimi, Robert,
Lauri ja Antero vähän jälempänä.

--Se oli sana paikallaan, virkkoi Robert,--mutta olisit kuitenkin
voinut sedän vuoksi ensi iltana vähän valita sanojasi.

--Valita sanojani! kuohahti Lauri uudelleen. Minä en välitä valita
sanojani, sillä _häpeä_ se on ja häpeänä pysyy! Jahka minä kerran
pääsen maisterinvihkiäisten ohjelmaa määräämään!

--Sinähän aiot lukea papiksi!

--Suoritan kiusallakin vain sitä varten kandidaattitutkinnon!
Sitäpaitsi suututtaa minua, kun se aina, joka tilaisuudessa, missä vaan
sopii, sitä Snellmania hakkaa ja kalvaa! Mokoma vanha peruukki, joka ei
ikänä ole muuta tehnyt kuin vanhoja papereita kopioinut!

--Lauri!--Anette ja Thure voivat kuulla!

--Kuulkoot, se tekee hyvää heille!

--Mutta eihän nyt kuitenkaan sovi tehdä skandaalia.

--Minä vähät skandaalista! Minun täytyy saada sanoa, mitä ajattelen! Se
minua varsinkin, kun näin, millä tavalla se siellä hännysteli sitä
ruhtinasta... Eikä se paljon mistään muusta koko matkalla, mihin vaan
tultiin, joka pappilassa ja joka hovissa: »Sö vu felisit... Sö vu
felisit» ... kadun, etten tullut kanssanne, Antero.

--Se nyt on sitä heidän politiikkaansa ja voi olla hyvinkin viisasta ja
kaukonäköistä...

--Pyh!--Mutta Snellman tukki toki häneltä suun niin, että se vasta
täällä aukeni. Olisit kuullut, Antero. Ei, tässä maassa ei ole kuin
yksi ainoa mies, joka uskaltaa ajatella vapaasti ja suunsa puhtaaksi
puhua, ja se mies on Snellman.

Vaikka olikin luonteeltaan maltillisempi ja mielipiteiltään ja
esiintymiseltään vähemmän raju, katseli ja kuunteli Robert kuitenkin
mielihyvällä nuorempaa veljeään ja ihaili hänen uskallustaan ja
ryhtiään esiintyä missä seurassa tahansa ja ketä vastaan hyvänsä.
Pienestä pitäen se oli ollut sellainen, oli tullut esi-isiinsä,
suorasukainen ja häikäilemätön. Kun innostui johonkin, innostui hän
koko sielullaan, mutta voi myöskin helposti muuttaa kantaa. Koulussa
hän oli ollut milloin kaksi vuotta luokalla, milloin lukenut
kesälomalla luokan yli. Lukiossa hän oli laiskotellut ja tehnyt koko
joukon tyhmyyksiä, mutta suoritti ylioppilastutkinnon ensimmäisenä
erinomaisilla arvosanoilla.

--Te tapasitte siis todellakin Snellmanin, kysyi Antero Robertilta,--ja
saitte olla hänen seurassaan! Sanokaa, millainen hän oikeastaan oli
läheltä nähden?

--Hän on sama läheltä kuin kaukaakin, hän on Saima joka sanassaan ja
hänen joka sanansa on Saimaa.

--Mutta miten hän puhuu, miten esiintyy?

--Hänen todisteluansa, väittelyänsä ajatellessasi ajattele seppää, joka
ajaa vastahakoista naulaa puuhun: napaus ensin hiljempi, sitten
kovempi, mutta viimein napaus niin tuima, ettei ole ajattelemistakaan
sitä vastustaa--mene vaan päätäsi myöten ja uppoa pääkin puuhun, josta
elä aiokaan sitä sulin näppinesi ulos kiskoa. Jos mieli, täytyy olla
hyvät hohtimet. Sedällä ei ollut niitä hohtimia, ja siksi hän oli niin
suuttunut, että pihisi, kun kiskoi kyntensä veriin, mutta paikoilleen
jäi Snellmanin logiikan naula.--Niillä on jotain vanhaa vihaa, se on,
sedällä on... Snellman on joskus sanonut jotain purevaa hänen
julkaisuistaan ja samalla ivannut yliopiston muka tieteellisiä
harrastuksia yleensä--_inde ira!_--Ei hän lopulta viitsinyt
todistaakaan, väitti vain, sanoi vain, paukutteli, läiskäytti milloin
selkään, milloin kylkeen. »Ruotsalainen sivistys on laina, sen henki on
kokonaan vieras Suomen kansan ajatustavalle ja tunnemaailmalle»... Setä
hyppi ja potki: »Mitä kuulen? Satavuotinen ruotsalainen sivistys?»--
»Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole täällä mitään tulevaisuutta,
yhtä vähän kuin sillä on ollut menneisyyttäkään!»--»Menneisyyttäkään?»
--Mutta sitten se vasta tuleen nousi, kun Snellman alkoi ruoskia
yliopistoa. »Yliopisto ei ole muuta kuin virkamiesleipomo, elämän
leipää ei siellä ole koskaan kansallemme leivottu.»--»Se ei ole
totta!»--Mutta ei hän saanut sananvuoroa.--»Kuka teistä, herrat
professorit, on kirjoittanut lausettakaan Suomen kansan opetukseksi,
kuka riviäkään kansanmiehen omalla kielellä, missä lehdessä näemme
sanankaan suomea teidän kädestänne, ellemme ota lukuun fennisismejä
omassa kielessänne?»--Tämä oli sedälle liian karvas pilleri. Olimme
olleet Puijolla ja tulleet kaupunkiin kuvernöörin portille.--
»Valitettavasti täyttyy minun riistää itseltäni hauskuus kuulla
enempää, mutta varmaankin saamme jatkoa ensi numerossa.»--»Varmaankin,
jos se saa minusta riippua.»--Kättä antamatta kumarsi setä ivallisen
kohteliaasti ja meni kuvernöörin portista sisään.--Yht'äkkiä tuli
Snellman totiseksi. Siinä tuli sensori meitä vastaan torilla, mies,
jolla on kahta vertaa enemmän tuloja siitä, mitä pyyhkii, kuin
Snellmanilla siitä, mitä kirjoittaa. Mikä lienee meidän mieleemme
pistänyt, meitä oli siellä joukko ylioppilaita, kun asetuimme
kunnia-asentoon antaaksemme tietä.--»Antakaa olla tuon!» sanoi
Snellman, mutta se tuli liian myöhään. Tuo Lauri huutaa:
»Na-plet-shoo!» ja samassa lensivät kaikkien kepit kunnia-asentoon.--
»Tämä voi maksaa Saimalle hengen», sanoi Snellman, mutta pudisti sen
samassa päältään ja kutsui meidät kaikki, sittenkun olimme saattaneet
naiset kotiin, Wiikin hotelliin. Ja siellä vietimme avonaisten ikkunain
ääressä, näköala Kallavedelle, yön niin ihanan ja innostuttavan, etten
elämässäni ennen moista. Hän puhui vuoroin totta, vuoroin leikkiä,
vuoroin innostutti, vuoroin manasi ja moitti, torui ja ruoski. Mutta
kun me sieltä erosimme, niin oli jotain, en tiedä mitä se oli, olin
saanut jotain...

--Olit saanut isänmaan, Robert! huudahti Lauri.

--Niin, sen sanon vain, kuulukoon se kuinka liioitellulta tahansa, että
kaikki oppi ja äly ja yliopiston viisaus painavat kuin höyhenet sen
rinnalla, mitä tämä yksi ainoa mies ajattelee, tietää ja ymmärtää.--Sen
ne tietävät nuo yliopiston herrat ja muut, ja siksi ne häntä niin
sydämensä pohjasta vihaavat.

Robert oli päässyt puhumaan hiljaisella, mutta sisäistä tulta
hehkuvalla äänellään, posket hiukan punottaen, katse loistaen
silmälasien takaa, hartiat vähän kumarassa, huulilla sama kaunis hymy
kuin Kaarinalla. Thure, Kaarina, Risto ja Anette olivat hiljentäneet
kulkuaan ja liittyneet jälessä tuleviin; Antero katseli tarkastelevin
silmin Anettea ja varsinkin Thurea. He eivät ottaneet osaa
keskusteluun, joka kävi suomeksi, mutta silmissä, ilmeessä näkyi, että
se, mitä sanottiin, mistä innostuttiin, oli heille jotain uutta,
melkein ihmeellistä.

Oli saavuttu sillalle, jossa keskustelu keskeytyi ja kosken pauhu ja
veden kuohunta veti kaiken huomion puoleensa. Robert läheni Anettea ja
Thurea, joiden läheisyydessä Ristokin koko ajan pysyttelihe, ja alkoi
selittää heille jotain osoitellen kädellään maisemaa, mikä laajoina
näköaloina aukeni vesiä pitkin pohjoiseen ja etelään. Lauri ja Kaarina
seisoivat kaidetta vasten seuraten arkkujen välissä myllertävää
vaahtoa. Antero seisoi yksin, erillään muista, vähän matkaa Naimista,
haluten mennä hänen luokseen, mutta saamatta sitä kuitenkaan tehdyksi.
Äsken oli Naimi Robertin puhuessa tuon tuostakin luonut häneen tutkivan
katseen, ikäänkuin kysyäkseen, käsittikö hän kaikkea, kuuliko hän,
hyväksyikö hän joka sanan, osasiko hän antaa täyttä arvoa sille, mitä
viisas veli puhui. Mutta nyt näytti hän yht'äkkiä unohtaneen kaiken sen
ja vaipuneen omiin ajatuksiinsa, heikko, onnellinen, jonnekin kauaksi
aiottu hymy huulilla. Mitä hän mietti? Mitä ajatteli? Ketä ajatteli?
Lohi loikkasi korkealle ilmaan aivan heidän edessään, mutta Naimi ei
siitä liikahtanutkaan. Hän ei siis nähnyt sitä, hänen mielensä vaelsi
siis muualla jossain? Anteron olisi tehnyt mieli temmata hänet pois
noista mietteistä, kysyä häneltä: »kenellepä, neiti nuori, kannat hymyn
huulillasi?»--ja sanoa hänelle: »elä muille, neiti nuori, kuin minulle,
neiti nuori, kanna huultesi hymyä.»--Yht'äkkiä pyörähti Naimi ympäri,
ikäänkuin heräten jostain, huomasi Anteron, siirtyi häntä lähemmä ja
virkkoi:--Mitä pidätte tästä Kontojärvestä, herra Hagman? Antero sanoi,
että tämä oli hänestä erinomaisen kaunista seutua, mutta ei hän nyt
sitä nähnyt eikä ajatellut, näki vain viehättävän kuopan tytön poskessa
ja harmaansiniset suuret silmät ja niiden tummat ripset.

--Minusta on niin hauskaa taas olla kotona!

--Eikö teillä sitten ollutkaan hauskaa Helsingissä?--ja Antero olisi
toivonut kieltävää vastausta.

--Oli, oli toki, mutta on se nyt kuitenkin niinkuin helpotus, kun se on
takana--että sitä saa vain muistella.

--Sitäkö äsken ajattelitte?

--Milloin?

--Äsken juuri--

--En muista enää, mitä ajattelin.--

Hän käänsi päänsä pois ja punastui... Kyllä kai hän muisti, mitä
ajatteli.

--Mitä pidätte veljistäni? Robert pitää teistä paljon. Hän on usein
kirjoittanut, mitä te yhdessä puhuitte, luitte ja mietitte. Tapasimme
teitä niin vähän Helsingissä. Se oli sellaista humua ja menoa.--Robert
on semmoinen filosofi. Hän luultavasti matkustaa pian Saksaan.

--Robert on etevimpiä nuoria miehiä yliopistossa.

--Ettekö tekin ole etevä?

--Minäkö?

He nauroivat vähän sille molemmat.

--Tiedättekö, että minun tekee kovasti mieleni lukea ja oppia. Olen
setä Jaakon johdolla lukenut latinaa samalla kuin pikkupojatkin.
Kaarinalla on muuten parempi pää kuin minulla. Hänen eikä minun olisi
pitänyt päästä Helsinkiin näkemään kaikkia niitä viisaita miehiä, mutta
kun Robert oli valinnut minut seppeleensitojakseen... Voi, millaista
hälinää ja huminaa se oli! En minä oikeastaan mistään muusta niinkuin
musiikista--se juhlakantaatti, se oli sentään jotain--tulkaa, mennään
kirkolle päin!

--Te soitatte kanteletta?

--Mistä te sen tiedätte?

Antero kertoi koettaneensa soittaa hänen kantelettaan.

--Ai, se oli niin, että kun setä Lönnrot tuli meille, niin hän laulatti
koko päivän Paavilaa, joka asui meidän torpassa, hän on jo kuollut,
mutta illalla pyysin minä häntä soittamaan. Hän soitti ja opetti
minullekin. Istuimme kuinka kauan lienemme istuneetkaan, vanhassa
pirtissä kuutamon hämärässä. Minä opin monta pientä runoa ja osaan
vieläkin. Lähtiessään lahjoitti hän minulle kanteleen, mutta sanoi,
ettei sitä saa viedä yläpuolelle, pytinkiin, vaan täytyy aina antaa
olla pirtissä ja soittaa siellä. »Se ujostelee, ei soi muualla ja
hämmentyy, sillä muualla ei sitä ymmärretä.» Hän on niin herttainen ja
soma, se setä Eljas. Kerran olin tyhmä ja vein kanteleen saliin, kun
laamannin tytöt ja muita vieraita oli meillä. Se ei tehnyt heihin
mitään vaikutusta.--Zittra ska' de' vara, kantänka. Mutta minä menen
usein illan hämyssä sitä vanhaan pirttiin soittamaan.

--Teidän pitää kerran soittaa minullekin, sanoi Antero, sydän ja ääni
värähtäen.

--Mielelläni. Sillä on oma tarunsa, kanteleellani.--Ei, mennään tästä
kirkolle päin, tulkaa muutkin tänne!--niin, hyvin romanttinen ja
surullinen. Oli ollut eräs tyttö, jolla oli sulhanen. Niin, niin se
tyttö oli juossut koskeen sentähden, että julma vouti oli hänet
ryöstänyt, mutta sulhanen löysi ruumiin ja hautasi kauniiseen saareen
ja soitti siinä kanneltaan ja laski sen sitten kuin seppeleen hänen
haudalleen, voi, voi, kuinka se on liikuttava tarina! Tehkää siitä
runo, herra Hagman!

--Runoko? Minäkö?

--Robert sanoi, että te kirjoitatte runoja. Hän uskoo, että teistä
kerran voi tulla suuri runoilija, yhtä suuri suomalainen kuin Franzén
on ruotsalainen. Teidän pitää kerran lukea minulle runojanne,
lupaatteko?

--Enhän minä...

--Robertista tulee tiedemies, professori ... mitä te nauratte, herra
Hagman.

Anteroa nauratti, mutta ei hän oikein itsekään tiennyt miksi. Hänen oli
vain sanomattoman hyvä olla. Hänestä oli kaikki niin hauskaa, somaa,
kaunista ja erinomaista.

He olivat tulleet tienhaaraan, jossa toinen tie erosi pappilaan, toinen
kirkolle. Siinä tulivat heitä vastaan ruustinna ja professorska menossa
koskelle päin, saalit hartioilla, kädet niihin käärittyinä, valkeat
päät valkeissa myssyissä, yhdenkokoiset ja hyvin yhdennäköiset,
professorska vain hiukan nuorempi ja hienompi. Tytöt aikoivat kääntyä
heidän mukaansa, mutta pyörähtivät pois.

--Ei, antaa heidän mennä rauhassa!--Sanokaa, mistä te juttelitte?--
Pojistanne tietysti, eikö niin?--Mutta minne jäivät papat?

--Papat jäivät väittelemään ... Snellman ja Snellman--Saima ja Saima--
ah, mikä vedenpaisumus! Siitä tulee satamaan koko kesän!--ja mennessään
kohotti professorska koomillisella liikkeellä olkapäitään.

--Voi voi, semmoiset mammat, puhui Naimi edelleen heidän mennessään
kirkolle päin. Nyt se alkaa puhuminen, ja sitä tulee kestämään koko
kesän. Niin pian kuin on vähänkin aikaa, istuutuvat he johonkin ja
kertovat. Äiti kertoo kaikki pienimmätkin puuhansa syksystä kevääseen,
ja täti esittää kaikki, mitä hänelle ja sukulaisille ja tuttaville
Helsingissä on tapahtunut. Se on hauskaa, sillä siten saamme me talven
kuluessa taas kuulla kaiken sen äidiltä. Niin yhdennäköisiä, mutta
kuitenkin niin erilaisia! Äiti tuollainen mukava maalaisruustinna, täti
Helsingin hienoimpia rouvia. Mutta vielä erilaisempia olemme me
serkukset, pojat ja Thure ja me tytöt ja Anette. Ne osaavat niin hyvin
olla ja esiintyä, eivät sano yhtä ainoata sopimatonta sanaa, eivät
koskaan innostu eivätkä kiivastu--minulla on niin paha luonto--

--Teilläkö paha luonto?

--Minulla juuri, minä en--ah, katsokaa!

He olivat kohoavaa maantietä myöten, jonka kahden puolen oli pappilan
hevoshaka, tulleet kirkolle. Siitä oli näköala yli pappilan taitteisen
katon, yli tyvenen suvannon, yli laamannin niemen ja sen päässä olevan
vanhan keltaisen herraskartanon ja sitten kauas yli kimmeltävän
vesistön etäisiin etelän viljeltyihin vaaroihin. Muut olivat jääneet
jonnekin jälemmä Naimista, Kaarinasta ja Anterosta. Tytöt istuutuivat
kirkon rappusille, jonka ruskeanharmaata seinää ja pieniä
kaikenkiiltäviä ikkunoita mailleen menevä aurinko kultasi.

--Mitä sanotte? kysyi Naimi. Minusta ei ole muu Suomi mitään tämän
rinnalla. Kun ne puhuivat isänmaasta ja sen kauneudesta ja sille
maljoja esittivät, niin ajattelin minä aina tätä ja join hiljaa,
kenellekään mitään hiiskumatta, tämän näköalan maljan. Ne kun
näyttelivät ja kehuivat ja huudahtelivat--siellä Punkaharjulla ja
Savonlinnassa ja Puijolla--niin, kaunistahan se oli minustakin, mutta
minä olin kuin salakihloissa tämän kanssa--en minä osaa sitä suurta
Suomea, sitä koko Suomea--osaatteko te?

--Minulla ei ole mitään paikkaa, mihin olisin erityisesti kiintynyt.
Olen elänyt siellä täällä, milloin Uudellamaalla, milloin Hämeessä,
milloin saaristossa meren rannalla. Mutta kuitenkin tuntuu minusta nyt
siltä kuin olisin vihdoinkin löytänyt Suomen, ikäänkuin kehyksiinsä
pantuna tauluna, jonka voin itselleni yhdellä silmäyksellä omistaa ja
johon voin aivan erityisesti rakastua.

--Mikä paikka se on? kysyi Kaarina.

--Se on näköala Rajavaaralta.

--Elkää sitä, se on niin liian suurenmoinen, niin kaukainen, se
ikäänkuin ei mahdu minun syliini, puhui Naimi.

--Ehkä on herra Hagmanilla avarampi syli kuin sinulla, Naimi, virkkoi
Kaarina.

--Niin, mutta omistakaa kuitenkin tekin tämä tästä kirkon rappusilta.

--En mitään haluaisi mieluummin, mutta tämähän on jo teidän...

--Ei se mitään ... saavat sitä muutkin ihailla ja rakastaa.

--Pidetään tätä siis yhteisenä, sanoi Antero.

--Niin pidetään!--Hän nousi ylös ja pyörähti iloisesti kantapäillään.--
Kuka tuolta tulee?

--Helander, sanoi Kaarina.

--Kuule, Kaarina, millaiset hänen ja isän välit nyt ovat?

--Eivät he enää väittele, mutta kireät ne on. Helander puhuu vain
kirkossa, joka on aina täysi, kun hän saarnaa, ja melkein tyhjä, kun
isä puhuu.

--Tiedätkö, että minä näin hänestä usein unta Helsingissä, ja ne hänen
tuimat ja samalla surulliset ja haaveelliset silmänsä seurasivat minua
siellä pitkät ajat. Kun me siellä tanssimme ja iloitsimme, niin tapasin
minä tuon tuostakin itseni ajattelemasta, että mitähän hän sanoisi
tästä kaikesta. Mitä olisi minun tarvinnut siitä välittää, mutta usein
se häiritsi iloani.

--Isästä oli jotenkin sopimatonta se, mitä hän sanoi sinulle Helsinkiin
lähtiessäsi, sanoi Kaarina.

--»Etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa ja pyytäkää hänen
vanhurskauttaan.»--»Itsekutakin uskonsa auttakoon», sanoin minä
siihen.--»Hakekaa ja te löydätte, kolkuttakaa, niin teille avataan»,
vastasi hän.

--Isä sanoi hänelle: »Elkää huolehtiko lapsistani, heidän autuudestaan
pidän minä itse huolen.»--»Oletteko varma, että sen voitte?»--»Olen»,
sanoi isä. Sen jälkeen he eivät ole niistä asioista sanaa vaihtaneet,
mutta kohta seuraavana sunnuntaina hän saarnasi siitä, että suruttomain
lapsia ei saa jättää vanhempainsa varaan.--Ollaan menevinämme
hautausmaalle.

--Ei, minä tahdon puhua hänen kanssaan.

Heidän kohdalleen tullen aikoi Helander mennä ohitse, mutta kun Naimi
tervehti häntä ystävällisesti ja hän lakkiansa nostaessaan pudotti
keppinsä, pysähtyi hän.

--Kuinka Maria voi? kysyi Naimi.

--Kiitos, kyllä hän voi hyvin.

--Entä pojat, kuinka ne voivat?

--Hyvin ne voivat nekin.

--Sinä et tiedä, Naimi, että pikku Martti on kuollut, huomautti
Kaarina.

--Kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet?

--Et olisi ehtinyt saada kirjettä.

--Niin, mitäs niistä nyt kaikista kirjoittamaan, sanoi Helander.

Syntyi äänettömyys heidän seisoessaan sakastin perässä.

--Naimilla oli hauska pääkaupungissa? virkkoi Helander häntä yhä
tarkastaen.

--Oli niinkin.--Naimi koetti kestää katsetta ja voittaa sen.--Oli
niinkin, hyvin hauska. Siellä sai kuulla niin paljon hyvää ja kaunista.

--Hyvää ja kaunista, kertoi Helander merkitsevällä painolla.

--Niin, tarkoitan semmoista, joka ylentää mieltä ja antaa uutta
sisältöä elämälle.

Se oli nyt Naimista tyhmää ja sopimatonta, mutta hän ei osannut
muutakaan.

--Tai toisin sanoen »uudestisynnyttää»--niinkuin setä sanoi.

--Niin, tavallaan kyllä--mutta ei pappa tarkoittanut sitä niin kuin te
tahdotte selittää ... enkä minäkään sitä.

--Jaa, niin, ei kai, ei suinkaan ... mutta onko uskonsa auttanut
Naimia?

--Onhan se, kyllä kai.

Hautausmaan portti narahti samassa ja keskeytti heidät. Sieltä tuli
nuorenpuoleinen nainen, jolla oli huivi päässä ja joka oli puettu
körttipukuun.

--Rouva Helander, esitti Kaarina hänet Anterolle.

--Naimikin on palannut, sanoi rouva Helander hiljaisella, tasaisella
äänellä.--Lähdin vain vähän sinua vastaan, kun tiesin sinun tulevan,--
virkkoi hän sitten miehelleen, vetäytyen tämän suojaan niinkuin jotakin
pakoon.

Syntyi taaskin kiusallinen tila, kun ei tiedetty, erotako ja mitä
sanoa.

--Niin, täytyy mennä,--sanoi Helander vihdoinkin.

--Eikö Maria tule koskaan meillä käymään? koetti Kaarina sanoa niin
ystävällisesti kuin suinkin.

--Kaarina on hyvä ja sanoo terveisiä Hannalle, vastasi siihen apulaisen
rouva; ja niin pääsivät he eroamaan.

--Näitkö, Naimi, minkä moittivan ja tutkivan katseen Maria loi meidän
pukuihimme, kuiskasi Kaarina heidän käännyttyään kotiin päin.--

--Kuinka on Hanna saanut sen armon hänen silmissään, että hän lähettää
hänelle terveisiä?

--Tiedätkö, Hanna on muuttunut niin merkilliseksi tänä keväänä,
sill'aikaa.

--Tuolta tulee Lauri! huudahti Naimi.

He pysähtyivät siihen kirkon rappujen eteen kertomaan Laurille
kohtauksestaan Helanderin kanssa: mitä Helander oli sanonut Naimille ja
mitä Naimi hänelle.

--Lauri! Minun tekisi mieleni yht'äkkiä tanssia! On, niinkuin en saisi
muuten pudistetuksi jotain päältäni, joka painaa.

--Jos et ole muuta vailla!--ja Lauri tarttui Naimia vyötäisiin.

--Ei, ei, ei nyt, huomenna juhannuskokolla!

--Lauri, et saa tässä kirkonmäellä!

--Joko sinustakin, Kaarina, on tullut pietisti! Tra-la-laa!--
tra-la-laa!

--Lauri, päästä!

Mutta Lauri vei sisartaan valssin tahdissa ja keikautti hänet Anteron
ja Kaarinan nauraessa--hiukan väkinäisesti nauraessa--kirkon
rappusille.

Vasta silloin he huomasivat, että Helander ja hänen rouvansa olivat
kääntyneet jälelleen katsomaan ja nähneet kaiken.

--Voi, voi, päivitteli Kaarina. Nyt saamme kuulla kunniamme.

--Äsh!--Ei se mitään!



5.


Odotellessaan nuoria, jotka illallisen jälkeen vielä olivat menneet
soutelemaan järvelle, mistä heidän laulunsa tyynenä iltana tuon
tuostakin kajahti, istuivat ruustinna ja hänen sisarensa
järvenpuoleisella parvekkeella jatkaen juttelujaan. Molemmat he olivat
sitä ennen käyneet saattamassa miehensä makuulle.

--Niin no, ja kuinka se sitten oli? kysyi professorska.

--Kaikki oli valmiina, me kudoimme ja ompelimme lakanoita ja peitteitä
ja pinosimme tyynyjä tyynyjen päälle, Hanna itse ensimmäisenä. Häät
olivat jo määrätyt, täksi kesäksi, niinkuin juhannukseksi,
ylihuomeneksi, mutta onneksi ei oltu vielä kuulutusta otettu. Hän
kirjoitteli kyllä yhä harvemmin ja yhä harvemmin, ja Hanna oli usein
vielä totisempi kuin hän yleensä on, mutta emmehän me nyt osanneet sitä
aavistaa. Viimein lakkasivat kirjeet kokonaan tulemasta, kunnes lopulta
tuli sormus takaisin.

--Ja mikä oli syynä siihen?

--Hän on tullut »herätetyksi», hän on huomannut, että koska Hanna on
»suruton», eivät he enää voi sopia toisilleen. Semmoista jotain on hän
kirjoittanut, mutta ei Hanna koskaan ole näyttänyt sitä kirjettä. Minä
luulen, että sukulaiset ja ystävät ne ovat sen niin toimittaneet. Se
olisi ollut _misalliance_--voitko ajatella!

Professorska heilutti vain päätään kahakäteen, se oli jotain niin
kauheaa, niin käsittämätöntä ... _mon Dieu, mon Dieu!_

--Pappa ja minä ja koko perhe olemme sen joukon erityisessä
epäsuosiossa. Meillä tanssitaan, soitetaan, lauletaan, käydään
»koreissa» vaatteissa; papan viattomista peli-illoista laamannin kanssa
on tehty kamala pahe--ja itse hän täällä, se samainen, apulaisena
ollessaan otti kaikkeen siihen osaa--se on niin, että voisi--

--Ulkokullaisuutta, teeskentelyä--uh!

--En tiedä, en tahtoisi tuomita, mutta kun ajattelen, ettei meidän
hiljainen, vaatimaton, työtätekevä, kaikkia muita paitsi itseään
ajatteleva, uhrautuva Hannamme, jonka luulisi täyttävän kaikki
kristityn vaimon vaatimukset--ja ainoastaan sen vuoksi, ettei suostu
vaihtamaan huivia kaulukseen ja heittämään pois mansetteja--

--Se on fanatismia! Sitä se on! Jumalani! Että sellainen villitys yhä
vaan saa jatkua ja myrkyttää mieliä!

--Sitä on jo Helsingissäkin, yliopistossakin.--Mutta niin sääli kuin
minun onkin hänen onnettomuuttaan, on minusta kuitenkin onni, ettei hän
joutunut siihen sinisenharmaaseen laumaan. Semmoinen kunnon tyttö kuin
hän voi saada miehen millaisen tahansa, minä vien hänet mukanani
Helsinkiin.

--Ei hän sinne tulisi.

--Mutta kuinka hän itse ottaa sen? Miten se on häneen vaikuttanut?

Ruustinna katsoi sisartaan pitkästi silmiin ja virkkoi sitten hitaasti:

--En ole siitä vielä kenenkään kanssa puhunut--en papankaan--mutta minä
pelkään, että hän itsekin on tulemassa pietistiksi.

--Mitä sanot sinä, Selma?

--Olen tavannut hänet lukemasta niitä niiden mustakantisia kirjoja ...
ja sitten hän on alkanut seurustella Helanderissa, vaikkei Maria
koskaan tule meille käymään.

--Sinun pitää kieltää se! huudahti professorska.

--Kuinka voisin sen tehdä?

--Sinä olet hänen äitinsä, ja se on sinun velvollisuutesi.

--Se on niin arka asia, en ole tahtonut siitä vielä edes puhua.

--Jos et sinä puhu, niin puhun minä!

--Elä tee sitä, Lisette, elä ainakaan vielä! Minä luulen, että on paras
olla sitä huomaamatta. Ehkä se menee ohi, kun te kaikki nyt olette
täällä. Minusta näyttää, että hän teitä odottaessaan on käynyt
valoisammaksi. Robert voi ehkä kaikista parhaiten häneen vaikuttaa.
Kyllä on ollut vaikea tämä asia.

--Selma-parka, sinulla on ollut paljon huolia.--No, ja kuinka on Oton
laita?

--Hän on nyt tuottanut meille verrattain vähemmän huolia kuin ennen.
Hän asuu nyt siellä maatilallaan, jonka pappa hänelle vihdoin osti. Ei
se käynyt täällä, vaikka pappa koetti pitää häntä pehtorinaan. Olemme
kuulleet, että hän silloin tällöin markkinamatkoillaan on mellastellut,
mutta selvänä hän on lauhkea ja hyväluontoinen; minä luulen kuitenkin,
että kun hän on saanut jotain omaa--pappaa ei tahtonut mitenkään saada
osoittamaan hänelle sitä luottamusta; mutta hän ei ole ollenkaan
lahjaton, vaikkei menestynytkään koulussa. Kun hän vain löytäisi jonkun
hyvän, sopivan tytön... Mutta kaikista eniten huolettaa minua Lauri,
jos nyt tässä sinulle kaikki huoleni kerron.

--Mikä hänen on?

--Sinä tiedät, se Hedda, jonka otimme orpona ja joka on ollut meillä
kymmenvuotisesta saakka.

--Se sisäpiika.

--Niin, nyt olemme lähettäneet hänet pois.

--Ei suinkaan--?

--Ei, ei, ei siinä mitään semmoista, mutta kaikesta, mitä olen saanut
selville Heddalta, tai oikeastaan siitä, mitä hän itse on kylässä
kertonut, on Lauri luvannut naida hänet, sitten kun joutuu valmiiksi.

--Onko poika aivan järjiltään!

--Sanos muuta! Laurin puolelta se on nyt tietysti vain romanttinen
päähänpisto, tyttö on kaunis ja kaikin puolin hyvä tyttö, ja Kaarina ja
Hanna ovat häntä opettaneet kirjoittamaankin ja muuhun semmoiseen.

--Mutta hänhän on talonpoikaistyttö--tavallinen piika.--

--Senpä vuoksi minä en voinutkaan ottaa vastuulleni sitä, etten tekisi
mitään asian estämiseksi, ja kun ei Lauri ole minulle mitään puhunut,
niin lähetin minä hänet kesän ajaksi pois...

--Tietysti, siinä teit aivan oikein.

--Mutta nyt minä kuitenkin pelkään, että olen ehkä tehnyt tyhmästi ja
että juuri se voi olla onnettomuudeksi ja että Lauri, joka on niin
kiivas ja intohimoinen ... ehkä olisi sittenkin ollut viisainta pitää
heitä täällä silmällä...

--Ei, ei, kyllä minä olen vakuutettu siitä, että olet tehnyt viisaimmin
juuri näin. Minä luulen sitäpaitsi ... olen ollut näkevinäni jotain...

--Mitä, sano?

--No niin, sama se ... nuoret unohtavat pian--löytävät uusia ihanteita
--_enfin!_

--Luuletko? Mutta jos hän tulee ja vaatii minua ilmaisemaan, missä
Hedda on ja miksi hänet on lähetetty pois?

--Minä luulen, ettei hän tule.

--Nämä ovat niin vaikeita asioita--eihän meidän nuoruudessamme ollut
näin, kaikki meni niin tasaisesti ja taitavasti: joka kosi, se nai,
joka nai, se otti vertaisensa. Ei mitään semmoisia ideaaleja ja
haaveita!

--Apropos ideaaleja ja haaveita, tiedätkö mihin Snellman kehoitti
Robertia ryhtymään? Lähtemään Lappiin tai Venäjän Karjalaan!

--Herra Jumala, ja mitä sinne?

--Joitain »suomalaisia tutkimuksia». Ei isänmaata muka palvella
kosmopoliittisilla opinnoilla ja tutkimuksilla »ins blaue hinein», vaan
kansallisilla, suomalaisilla--à la Castrén, à la Lönnrot!--en minä
tiedä...

--No, mutta kuinka hän luulee, että Robertin terveys voisi sietää
semmoisia matkoja! Lappiin?

--Elä nyt tule niin levottomaksi, rakas Selma. Ei Robert ole niin
tyhmä, että lakkaisi pyrkimästä dosentuuriin, jota varten hän on jo
kuin itsestään määrätty.

--Se Snellman, se Snellman, huokasi ruustinna.

--Se on nyt vain sitä, että tätä isänmaata ei muka voida palvella
muulla kuin semmoisella jollain erinomaisella, jollain suurella tavalla
... ymmärrätkö, on nyt olemassa sellainen henki, sellainen suunta,
sellainen muoti. Muotia se on. Se on kaikki sen Saiman syy. Ah!--eihän
siellä kohta kuule muusta puhuttavan, ei muusta väiteltävän. Till lust
och leda! Thure ei kuitenkaan toki, Jumalan kiitos, ole vielä siihen
myllyyn joutunut.

--Mutta aikooko hän todellakin Venäjälle?

--Ei mitään ole vielä päätetty. Eikähän hän vielä, ole suorittanut
tutkintojakaan. Mutta hänen ylhäisyytensä, jolle Hartmanilla oli onni
esitellä hänet, antoi viittauksia, että hän kernaasti antaisi
suosituksensa--ja miksei sitä käyttää!

--Hänestä tulee varmaankin kerran vielä senaattori.

--Mitäs nyt siitä vielä voi sanoa, mutta kyllä minä luulen minäkin,
että hän vielä voi mennä pitkälle.

--On hauska nähdä lastensa onnistuvan, ei mikään ilo ole maailmassa
niin suuri kuin se!--Ja pudistaen pois huolensa ja antautuen valoisan
luontonsa valtaan virkkoi ruustinna vielä iloisesti ja luottavasti:--
Kyllä kaikki vielä--ja ehkä me saamme sen ilonmaljan juodakin pohjaan
saakka: että vuosien päästä vielä näin istumme täällä, me molemmat
vanhat, ja lastemme lapset telmivät ja leikkivät ympärillämme, niinkuin
meidänkin kotonamme ennen.

--Niin juuri--tuolta sinulle vastataan, Selma!

Mutta hetken kuluttua, jolloin he katselivat niemen takaa ilmaantunutta
kahta venettä ja kuuntelivat laulua, joka niistä airojen levähtäessä
soi, virkkoi taas ruustinna, kun laulu oli loppunut:

--Niin, niin--ja sittenkin--kumminkin--

--No, ja mitä nyt taas? kysyi sisar toruen.

--Että sittenkin voi tulla joku mullistus, joku onnettomuus, ei
sieltäpäin, mistä sitä milloinkin odotamme, vaan jostain aivan
toisaalta, jostain, jota emme voineet varoa.

--No, nyt en minä enää viitsi sinua kuunnella--en totta tosiaan!

Ruustinna olikin vain sanonut sen saadakseen vahvistusta ja luottamusta
sisareltaan, johon hän uskoi ja jota hän ihaili itseänsä
voimakkaampana, etevämpänä ja ymmärtäväisempänä.

He laskeutuivat rantaan nuoria vastaan, nähdäkseen heidän iloaan ja
nauttiakseen heidän laulustaan. Tytöt olivat panneet päähänsä poikain
lakit ja seppelöineet heidän päänsä ruohoilla ja kukkasilla. Naimilla
oli Laurin lakki, se oli vajonnut syvälle, korvia myöten hänen päähänsä
ja antoi aihetta nauruun ja pilaan, yhtä vilpittömään kuin Anteron
kukkaspäähine, josta hänen tietämättään pisti ylös tuuhea pensas
punaista tukkaa. Kaarinalla oli äidin iloksi punainen huivi hartioilla,
ja hänen tummia kasvojaan valaisi herttainen hymy. Hannakin oli mukana,
ja hänen poskilleen oli kohonnut hienoinen puna.

--Ehkä hän unohtaa, ehkä kaikki käy hyvin, ajatteli ruustinna.

Puutarhan keskellä oli sen teitten risteyksessä pyörylä. Nuoret
odottivat siinä rannasta hiljalleen tulevia äitejä ja tekivät yht'äkkiä
piirin heidän ympärilleen ja tanssivat ja lauloivat, sill'aikaa kun
toiset heitä pyörittivät.

--Lapset, lapset, elkää niin kovaa, papat voivat herätä!

--Ovat jo heränneet!--ja vieraskamarin ja rovastin makuuhuoneen
ikkunasta pilkisti uutimien takaa kaksi kaljua päätä tyytyväisinä
nyökäten alas puutarhaan.

Kun ruustinna muiden levolle mentyä vielä järjesteli jotain
ruokasalissa Hannan kanssa, virkkoi tämä:

--Lauri kysyi Heddaa?

--Mitä sanoit? Kai sanoit, että hän itse oli tahtonut lähteä?

--Minä en voinut valehdella, sanoin, että hänet oli lähetetty.

--Sanoitko myöskin minne?

--Ei hän sitä kysynytkään.

Äiti näki tyttärensä kasvoista, ettei hän ollut mitään unohtanut; ja
ymmärsi, ettei puna hänen poskillaan ollut ilon punaa.



6.


Kun Antero illalla myöhään palasi pirttiin, heitti hän lakin päästään
pöydälle menemään, riisti takin yltään ja viskasi sen vuoteelleen,
ojensi kätensä orsia kohti ja huudahti: »Oi autuutta, oi onnea! Oi
ihanuutta ihmisten, oi!»

--Mikä runo se on? Onko se oma tekemäsi? kuului Riston ääni vuoteen
ylikerrasta, jossa hän vielä valvoi tyytyväisenä iltapiippuaan
poltellen.

--Ei se mikään runo ole!

--Mutta siitä ehkä voisi tulla?

--Ei tiedä mitään, mitä tässä maailmassa voi olla ja mitä tulla!

--Missä olitte näin kauan?

--Siellä vain istuttiin.

--Ketä sinä meinaat, sitä Naimiako vai sitäkö toista, Kaarinaa?

Vaikkei Antero oikeastaan ollutkaan sillä tuulella, vaikka hän
mieluummin olisi ollut yksin, miettiäkseen, mitä oli tapahtunut, mitä
hän oli nähnyt ja tuntenut, kootakseen saamiaan vaikutelmia,
muistellakseen uudelleen kaikkea, mitä Naimi oli sanonut hänelle ja
mitä hän Naimille, yhtyi hän kuitenkin pilaan.

--Sinä meinaat sitä Anettea, mutta Lauri hänet kuitenkin vie.

--Elä! Mistä sen tiedät? Lasket leikkiä! Anette on helkkarin hieno
tyttö, kasvatettu Tukholmassa instituutissa ja puhuu ranskaa kuin
ruotsia.

--Mutta ei sanaakaan suomea.

--Sinun tyttösi ovat maalaismamsseleita hänen rinnallaan, koko perhe on
erittäin hieno ja ylhäinen.

--Mitä sinä niin hienolla tytöllä ja ylhäisellä perheellä, demokraatti?

--Sinä olet haaveilija, joka et koskaan näe asioita niiden oikeassa
reaalisessa valossa, sanoi Risto ja pani hiukan pettyneenä Anteron
välinpitämättömyydestä pois piippunsa.

--Enkä tahdokaan nähdä! puhui Antero toisesta päästä tupaa, heitellen
vaatteitaan sinne tänne ja niitä sitten taas keräten.--Tahdon aina
haaveilla, aina nähdä kaunista ja ihanaa, tahdon aina--!

--Aina minä sen Laurin laudalta lyön! Etkö luule?

--Lyö vaan! lyö vaan!

--Jos _sinä_ luulet saavasi sen Naimin, niin erehdyt, sillä se on jo
toisen, sanoi Risto kostaakseen ja kääntyi sitten seinään päin vetäen
peitteen korvilleen.

Antero valvoi vielä kauan, käyskeli edestakaisin tuvan lattialla,
istahti milloin sinne, milloin tänne, tempasi kanteleen seinältä,
näppäili sitä, asetti sen taas takaisin naulaan, hyräili, huoahteli. Ei
milloinkaan ollut elämä tuntunut hänestä niin ihanalta, niin
täyteläiseltä, hän itse niin voimakkaalta ja varmalta!... Minun täytyy
ansaita hänet, minä voin sen tehdä. Minä voin tehdä minkä suurtyön
tahansa hänet voittaakseni! Ei kukaan maailmassa voi ymmärtää minua
niinkuin minä häntä ja hän minua! Joka niinkuin hän voisi jakaa iloni
ja suruni! Minusta voisi tulla sankari, suuri mies, minä voisin
pelastaa maani ja kansani, jos hän olisi kanssani! Valkyriani!
Runottareni! Beatriceni! Laurani! Millainen ymmärtäväinen osanotto
säteili hänen silmistään! Hän soittaa kannelta! Minä laulaisin uuden
laulun isänmaalle, uuden suomalaisen sävelen soinnuttaisin--»ma
laulaisin, hän mua säesteleis'!»----Suurta, jaloa, jumalallista
uhrautua aatteen vuoksi, tehdä _kaikki_ kansansa hyväksi--hänen
kanssaan!

--Mutta jos hän jo rakastaa toista?

--Risto, mitä sinä tarkoitat--? mutta Risto jo nukkui.--Ei!--ei hän
silloin olisi puhunut minulle, niinkuin puhui, ei katsonut minuun,
niinkuin katsoi, ei hymyillyt minulle, niinkuin hymyili. Mutta vaikkei
hän olisikaan oleva omani, minä rakastaisin häntä sittenkin, sitä
muistoa, mikä hän olisi oleva minulle, sitä kuvaa, minkä hän olisi
mieleeni jättävä. Rakastaisin häntä siksi, etten voisi rakastaa ketään
muuta niinkuin häntä! Niinkuin Beatricea Dante! Minä runoilisin
hänestä, tekisin tunteistani taivaan ja sinne hänet sijoittaisin...

Kolkutettiin hiljaa ovelle, joka raottautui, ja pieni kätönen piti
siinä puhtaita liinoja.

--Unohtuivat--olkaa hyvä--anteeksi! Antero otti ne, ja käsi katosi, ja
ovi painui kiinni.

Kuka se oli? Oliko se hän? Se oli kuin hänen äänensä ja kätensä. Mutta
ikkunasta näki hän, että se oli Kaarina, joka kulki pihan yli puhtaita
liinoja käsivarrella. Miksi ei se ollut hän?

Hän koetti ummistaa silmänsä ja nukkua, mutta ei saanut unta; sillä
mielikuvitus alkoi rakentaa runoa, häilyä epämääräisten sointujen
siivillä, kummutella esiin kuvia, hajanaisia väliin, väliin toisiinsa
yhtyviä niinkuin pilvet taivaalla,

    --Kuinka minä maani löysin,
    kuinka kansani tapasin?
    Kuljin eksyen ikäni,
    haeskellen harhaelin,
    ei isoa, ei emoa
    eikä kullaista kotoa,
    oman orren armautta,
    oman lemmen lempeyttä.

Ja sitten hän mietti sitä näin:

    --Lähdin lempeä hakuhun,
    etsimähän armautta
    Näin siellä neidon nuoren,
    tuhansista immen tunsin,
    etähältä etsittyni,
    kaukahalta kaivattuni.
    Pois katosi, loitoll' lensi.

Mutta hän lähti sitä etsimään,

    kulki soita, kulki maita,
    astui auhtoja ahoja,
    taival pitkä ja tukala,
    mieli masea, matala--

eikä hän uskonut häntä enää ikinä löytävänsä, kun

    päivänä muutamana,
    aamuna erähänä
    seisoi laella laajan vaaran,
    näki kirkon kimmeltävän,
    lähti luokse astumahan,
    tuli koskelle kovalle,
    syöksyi laineiden selälle,
    valtahan on vaahtopäiden.

Ja sitten, jotenkuten--miten tahansa--hän ei ollut oikein selvillä
miten, mutta sieltä hän sen löysi.

    Tarttui tyttöni kätehen,
    toi mun temppelin etehen,
    veti impi vierellensä,

ja osoitti maata ja vettä ja virkkoi:

    --Siinä maasi, siinä kansas,
    siinä kotosi korea,
    siinä lehto lemmittysi,
    siinä Suomesi sorea--
    siinkin olkohon iäti!
    ------
    Ja kaukana siintävät välkkyvät veet,
    Ja rannat ja ahtehet, harjanteet.
    ------
    Täällä taisteli isät suuret!
    Tääll' on mun sydämeni juuret,
    täällä löysin ma kansani, maani
    ------
    Helkkyvi laulu, ja kannel soi...

Ja siihen nukkui Antero.



7.


Kun Antero aamulla heräsi ja alkoi pukeutua, kuuli hän hiiviskeleviä
askeleita tuvan seinän takaa ja jotain rapinaa karsinalasin alta, ja
ruutuun kohosi valkoinen pää ja sitten punakat pojankasvot pyöreine
tutkivine silmineen. Yht'äkkiä pudottautui se alas, ja ikkunan alta
kuului supatusta.

--Toinen on jo ylhäällä, mutta toinen vielä nukkuu.

--Kysy siltä, eikö se tule mukaan...

--En minä, kysy sinä.

Antero meni ikkunaan ja näki rovastin pienten poikain seisovan
seinämällä.

--Kyllä minä tulen, kun vaan sanotte minne.

Mutta silloin puhalsivat pojat juoksuun ja ovelle mennen näki hän
leiskuvia liinatukkia ja paljaita sääriä vilistävän pihan yli rantaan
päin. Rovastin kamarin nurkkaan tultuaan painautuivat ne seinää vasten,
hiipivät siinä hiljaa ikkunain alitse ja katosivat talon taa. Hän lähti
jälkeen ja näki ikkunan ohi kulkien rovastin, otsa rypyssä ja hyvin
huolestuneen näköisenä, istuvan pöytänsä ääressä paitahihasillaan
kirjoittamassa.

Rantaan tultuaan hän tapasi pikkupojat työntämässä vesille suurinta
venettä.

--Minne te menette?

--Juhannuskoivuja noutamaan, eikö setä tulisi mukaan?--Istukaa te vain
perään, niin me kyllä soudamme.

Heitä oli viisi poikaa, kaksi kokkatuhdolla ja kaksi perätuhdolla ja
pienin poika kokkakaarella käppyrässä. Soutajat kiskoivat puoleksi
seisoaltaan isoja airoja niin että vesi kuohui.

--Elkäähän niin kauheasti, kyllä teistä tulee miehiä vähemmälläkin.

--Kyllä me jaksetaan.

Hän sai tietää heidän nimensä: suurin, joka souti kokassa oikealla
airolla, oli Antti.

--Ka, Anttihan minäkin.

Se poikia nauratti.

Antin vierustoveri oli Matti, renkipoika--tuo, joka tuolla
kokkakaarella kakotti, oli Ville, ja nämä tässä perätuhdolla--Kalle ja
Nuutti. Ville oli Maija-Kaisa Kettusen ja Heikki Haveris-vainaan; sen
äiti oli pappilassa työssä.

Joko ovat olleet koulussa?

Eivät ole, mutta Antti aikoo ensi syksynä mennä.

--Menevätkö Knuutti ja Villekin?

Eivät, he lukevat vielä kotona.

--Kenen johdolla?

--Setä Jaakon.--Kuka hän on?--Setä Jaakko se on.--Missä on setä
Jaakko?--Valamossa se aina on kesällä.--Laatokanko?--Ei Laatokan, vaan
Korpijärven.--Onko sielläkin Valamo? Mitä hän siellä tekee?--Ka, kalaa
pyytää?--Eikö voisi täällä pyytää?--Parempi toki olisikin, jos täällä,
mutta se ei rupea täällä olemaan!--Miksi ei?--Kuka hänen tietää, se on
semmoinen. Elkää meloko, setä, uittakaa vain siimaa!

Antero uitti siimaa, asettui selkäkenoon ja nosti jalkansa veneen
laidalle.--Sepä oli soma setä!...

--Jos minä tulisin teidän opettajaksi?

--Tulkaa vaan!

--Vaan jos tukistaisin?

--Tukistaa se Jaakko-setäkin!

--Vai tukistaa.--Mikä tuo talo on?

Oli soudettu suvannon yli ja jouduttu virtaan, joka sen jatkona vei
niemen ohi toiseen suvantoon, pienoiseen järveen. Niemessä oli vanha
kaunis talo, taitekattoinen niinkuin pappilakin, valkoiseksi maalattu,
Suunnattoman suurten koivujen keskessä. Rakennuksen ja rannan välissä
oli puutarha suorine käytävineen ja huvimajoineen.

--Kuka on tuo vanha herra tuolla?

--Se on setä Karppelaan. Se ei muuta tee kuin kesäkauden kukkiaan
hoitaa.

--Kukka-Kalle.

--Ville!--Elkää siihen sillan arkkuun.

--Mikä sillan arkku siinä on?

--Vanhan sillan.

Vanhin pojista kertoi, että tässä ennen vanhaan oli ollut silta, jonka
Ruotsin sotaväki oli hävittänyt, ettei venäläinen pääsisi yli; silloin
niiden kenraali oli ajanut väkensä virtaan sillaksi, mutta niitä hukkui
siihen tuhat miestä, eivätkä ne päässeet yli, vaan oli kaatunut itse
kenraalikin, jonka kanuunankuula oli katkaissut keskeltä kahtia.

--Sen oli pappilan pihalla samana aamuna korppi kolmesti pään päällitse
lentänyt.

Tultiin pienen saaren rantaan. Se oli matala suvantosaari, osaksi vielä
kevättulvan alla, niin että vene voi laskea metsään puiden väliin.
Koivut kaadettiin suoraan veneeseen, niitä pystytettiin kokkaan ja
perään ja asetettiin keskelle venettä niin paljon kuin niitä siihen
mahtui. Kun vene työntyi ulos saaresta, oli se niin täynnä, etteivät
pojat mahtuneet siinä soutamaan, vaan Anteron täytyi yksin meloa sitä
eteenpäin. Näytti siltä kuin olisi pala saarta irtautunut ja alkanut
itsestään nousta vastavirtaan. Kotirantaan tultua otti kukin pojista
koivunsa, Antero myös, ja nyt oli kuin olisivat puut omin jaloin pihaan
nousseet.

--He-eerra! kuuli Antero Naimin äänen huudahtavan, ja kun hän heitti
koivut olaitaan maahan, näki hän hänen käsiään yhteen lyöden seisovan
edessään, yllään kotikutoinen pumpulihame, vyöllään valkoinen esiliina
ja tukka kahtena pitkänä palmikkona.

--Pian, tehdään lehtimaja tähän, ennenkuin muut tulevat!--ja sill'aikaa
kun Antero teki rautapikalla reikiä maahan, pystytti hän koivut niihin
poikain kanssa, siitä yhtä innostuneena kuin hekin. Ja kohta oli
lehtimaja keskellä pihaa valmis ja siihen kannettuna keinulauta. Ja
sitten istuivat he siihen kaikki keinumaan ja ilakoimaan, ja kun
ruustinna ilmaantui parvekkeelle, huudettiin hänelle:

--Katso, mamma, katso, mitä olemme tehneet!

--Millä ihmeellä te jo olette ehtineet?

--Maisteri Hagman haki poikain kanssa puut, ja me pystytimme ne
yhdessä.

Muitakin ilmaantui siihen.

--Tänne eivät saa tulla istumaan muut kuin herra Hagman ja pikkupojat
ja minä. Tämä on meidän! Te ette, unikeot, ole viitsineet auttaa!
Pois!--Ajakaa pois, pojat!--Semmoisia kaupunkilaisherroja!--ja Naimi ja
pikkupojat alkoivat taistella lehtolinnansa puolesta, jonka kimppuun
toiset kävivät ja toiset sitä leikkiä nauraen parvekkeelta seurasivat.
Mutta lopulta voittivat puolustajat ja Robert, Lauri ja Risto
karkoitettiin, ja Naimi ja Antero pitivät linnan. Robert syytti
silmälasiaan, Lauri piippuaan.

Kutsuttiin aamiaiselle; kaikki muut saapuivat paitsi rovasti.

--Eikö Olai tule? kysyi professorska.

--Pappa söi jo, hän valmistaa saarnaansa.

Kaikki tiesivät, että se oli tärkeä ja juhlallinen toimitus, kun ukko
rovasti saarnaansa valmisti. Hän saarnasi harvoin, ainoastaan
suurimpina juhlapyhinä, ja siirsi tämän tehtävänsä kernaasti
apulaiselleen.

Hän oli vetänyt ovensa kiinni ja käveli edestakaisin kamarissa, josta
kuului pitkiä, raskaita askelia. Joskus ne lakkasivat, ja silloin hän
oli istuutunut pöytänsä ääreen, istui siinä liikkumatta, niinkuin
saattoi ikkunasta nähdä, nousi taas pois, käveli ja pani piippuunsa,
ilmaantui ikkunaan ja tuijotti eteensä jonnekin, pistihe joskus salissa
tai teki hajamielisen kierroksen muihinkin huoneisiin, mutta ei
puhutellut ketään ja palasi niin kamariinsa, vetäen oven kiinni,
niinkuin ei koskaan enää tulisi sitä avaamaan. Ei kukaan saanut häntä
häiritä, ei ketään asiamiehiä päästetty sisään, ulko-ovelta oli avain
poissa, ja niinkuin olisi jotain tiennyt, makasi Musti käppyrässä
rappujen edessä odottaen isäntäänsä ja katsahtaen ikkunaan aina, kun
kuuli askeleita huoneesta, ja liikauttaen häntäänsä, kun näki kasvot
ikkunassa. Kaikista merkeistä huomasi ruustinna, että saarnan
sepittäminen oli tällä kertaa tavallista vaikeampaa, ja sulki
ruokasalin ovet eteiseen ja saliin, ettei isä kuulisi puhelua ja
astiain kilinää.

--Sitten kun Helander tuli tänne, on Olain ollut niin vaikea sepittää
saarnojaan, uskoi ruustinna sisarelleen.--Hän pelkää hänen
arvosteluaan.

Professori, jota oli odotettu, saapui aamukävelyltään, jonka hän teki
säännöllisesti sillalle, sieltä kirkolle, kirkolta kerran vielä
sillalle ja sieltä takaisin nopeassa, varmassa tahdissa. Oli hyvä tapa,
melkein velvollisuus joka aamu tiedustella, kuinka hän oli nukkunut.

--Kiitos, käly, mainiosti, tiedänhän jo vanhastaan, ettei missään ole
niin pehmeitä patjoja kuin Kontojärven pappilassa, ne ovat kautta maan
kuulut, ja minulla on terveisiä veljeltäni senaattorilta, joka viime
kesänä sai maata yönsä samassa vuoteessa eikä unohda sitä koskaan
laittelemasta.

Ja professori oli niin hyvällä tuulella, että suvaitsi laskea
leikkiäkin. Nuorten puoleen kääntyen virkkoi hän:

--Yöni oli erinomainen siitä huolimatta, että Snellman teki kaiken
voitavansa häiritäkseen untani.

--Näkikö setä unta Snellmanista? huudahti Naimi ja vei kaikki mukana
nauruunsa.

--Näin, ja hyvin pahaa.

--Mitä se oli?

--Hänestä oli tullut professori--eikä vain professori, vaan yliopiston
rehtori, ja hän johti puhetta konsistorissa.

--Bravo! Bravo! Se oli mainiota!

--Erinomaista! Hän johti puhetta konsistorissa--ja venäjäksi.

--Se ei ole totta!--Setä narraa!--

--Setä ei nähnyt semmoista unta.--Kuinka se setä keksii!

Rovasti oli ilmaantunut oveen ja seisoi siinä hetkisen kasvot totisina
ja silmät hajallaan muiden nauraessa.

--Tahdotko, että lähetän sinulle kahvia? kysyi ruustinna osaaottavasti.

--En, en tahdo,--sanoi rovasti ja meni.

Aamiaisen syötyä ehdotti ruustinna, että mentäisiin kaikki laittamaan
kokkoa poikien avuksi ja juotaisiin siellä puolipäiväkahvit. Hän tahtoi
saada talon tyhjäksi ja hiljaiseksi, että rovasti voisi rauhassa
kirjoittaa saarnaansa.

Mutta kun he olivat lähdössä, tuli rovasti ulos kamarinsa ovesta
olkihattu päässä ja keppi kädessä.

--Minnekä te kaikki--eikä minulle mitään--minä tulen mukaan.

--Entä saarnasi, lanko?

--Minä nyt saarnasta viisi--menköön kuin menee,--nyt käydään katsomaan
minun suoviljelyksiäni.

Puolitiessä kirkolle tuli vastaan asiamies ja pyysi hattu kädessä
syvään kumarrellen saada puhutella herra tohtoria ja ritaria.

--Menehän sinne odottamaan, minä tulen, kun joudun.

Rovastin äsken niin huolestuneet kasvot olivat kirkastuneet, ja hänen
astuntansa oli nopsa kuin nuorukaisen. Hän otti heti kohta haltuunsa
Anteron ja kiiruhti hänen kanssaan kulkuaan toisten jäädessä jälkeen.
Kun ei ollut enää tarvis suojella rovastia häiritsijöiltä, kääntyivät
ruustinna ja professorska takaisin.

Kirkon luona tuli vastaan jono körttipukuun puettuja miehiä kontit
selässä ja naisia nyytyt käsissä, nähtävästi pitkän matkan täkäläisiä.

--Nyt on taas lähdetty kyliä juoksemaan, kuljetaan kirkolta kirkolle,
pitäjästä toiseen. Pysyisivät kotonaan, kuuntelisivat pyhänä omia
pappejaan ja muokkaisivat viikolla vainioitaan, puhui rovasti
Anterolle.--Lähdetäänpäs parhaat miehet parhaimpana työaikana mieroa
kiertämään ja sitten huudetaan hallaa ja katovuosia valitetaan. Se on
suunnaton se tappio ja työpäiväin hukka, minkä se liike on tuottanut
maan taloudelle. Mutta puhu sinä heille siitä! Se on »maallista asiaa»
muka, josta »hengellisten» ei kannata huolehtia. Ne ovat muuten kieroa
väkeä. Kuuluvat aikoneen valittaa minun ja sinun lankosi Handolinin
päälle ensi piispankäräjissä Jumala tiesi mistä. Soisin, että sen
tekisivät, niin saisin minäkin puhua. Olen rauhanmies enkä tahdo omasta
puolestani riitaa rakentaa.

Noustiin harjulle, joka kasvoi pitkää juhlallista hongikkoa. Sen
selällä oli aukea tasainen paikka, puita oli kaadettu pois, ja kannot
olivat ympärillä istumasijoina. Muutamien kantojen päähän oli naulattu
pyöreitä pöytiä. Keskellä aukeamaa oli ikivanha juhannuskokon paikka ja
siinä pystyssä vielä viimevuotisesta kokosta jäänyt paksu riuku, jonka
ympärille pappilan pojat muiden kylän poikain kanssa jo olivat risuja
kasaamassa. Siitä oli näköala vielä laajempi kuin kirkonmäeltä. Paitsi
etäisiä ja laajoja etelän vesiä näkyi pohjoisesta pitkä vesistö
kaitaisia selkiä ja koukertelevia jokia. Rajavaara kohosi siellä alavan
korpi- ja suomaiseman takaa kaikessa komeudessaan.

Etualalla, kohta harjun alla oli iso viljelys, korvesta lohkaistu laaja
pelto lainehtivaa ruista ja sen takana yhtä iso palsta ojitettavana
olevaa perkkiötä.

--Onpa siinä iso pelto, sanoi Antero.

--Peltoko? Ei se mikään pelto ole--se on nyt se suoviljelys, minun
perkkaamani ja ylösottamani miltei vetelästä vedestä ja jäisestä
korvesta. Mutta mennään sinne lähemmä,--minne ne jäivät?--olkoot, me
mennään vaan!

Antero, joka näki Naimin ja muiden tulevan puolimäessä, olisi
mieluummin jäänyt tähän, mutta rovasti vei hänet alas harjun rinnettä
ja puheli mennessään:

--Se oli iänikuinen hallan pesä tämä kirkkoharjun suo. Se kun on tuossa
pohjoisen puolella, niin ei päässyt routa sulamaan kesäkauteen, ja
siitä uhkui hallaa joka vuosi ympäri kylää. Silloin minä päätin, että
lähdet siitä, junkkari, ja mitä vain jyviä vähänkään hinkalosta
liikeni, niin niillä kaivatin ja kaivatin.--»Sinne meni!» sanoivat
ukot.--»Takaa tuulee, eteen koituu», sanoin minä ja lisän kanssa tuli
voileipä lattialta. Katsos tätä ruista! Se on jo kolmas sato siltä
sijalta. Mutta vaikka ne näkevät, eivät usko omia silmiään. Kaskea vain
kaadetaan, halmetta tehdään, koetetaan kiivetä vaaroille hallaa pakoon,
mutta halla on pitkä roikale, ottaa ylimmänkin vaaran laelta niinkuin
omalta orreltaan. Hallalta ei ole katkaistava päätä, vaan jalat. Kun
tulevat kurjuuttaan valittamaan: »Ei kasva enää halmeet, pouta panee,
pakkanen vie, mikä tässä neuvoksi?»--niin sanon minä: »Menkää suolle!--
Piirittäkää hallan pesä, ojittakaa ympäri, ajakaa ilkiö ulos omasta
linnastaan, sitten saatte mäkirinteilläkin rauhan.»

--Se olisi ehkä todellakin oiva keino.

--Se on ainoa keino! Mutta maailmassa on aina niin, että juuri tuo
ainoa keino jätetään koettamatta.--»Hyvähän on Kontolan rikkaan
rovastin», sanovat, »ei ole meillä niitä varoja.» Mutta sitä
kapitaalia, mikä siihen tarvitaan, makaa korkoa kantamatonna kuinka
paljon tahansa joka tuvan pankolla, pitkin joka pirtin penkkejä Suomen
suurilla saloilla. Olen puhunut siitä joka tilaisuudessa, kotona,
pitäjällä, kinkereillä, jopa saarnastuolistakin, mutta sen sijaan, että
tottelisivat ja tekisivät, niinkuin neuvon, haukkuvat minua
»rimpirovastiksi», sanovat: »Taas se soistaan saarnaa.» Mutta sainpas
Snellmaninkin samasta asiasta saarnaamaan--muuten erinomaisen älyävä ja
monipuolinen mies, vaikkei näy olevan hyvä mennä sitä sanomaan
langolleni ja muille Helsingin herroille. Puhuin siitä kerran hänelle
poikia kouluun viedessäni, ja annapas, kun alkoi miettiä ja kirjoitti
artikkelin Saimaan, pitkän ja perinpohjaisen. Hallituksen pitäisi antaa
ojitusapua suurten soiden kuivattamiseksi, kirjoitti. Mutta mitäs
meidän hallitus! Lankoni veli, senaattori Hartman, hänen
kaikkitietäväisyytensä, oli sanonut: »Kaivaa valtion varoja Suomen
pohjattomiin soihin--mikä säästölaatikko»! Mutta on se sekin
finanssipolitiikkaa: kasata rahoja kirstujen pohjalle ruostumaan,
kunnes tulee joku ja korjaa koko kassan! Minä panisin valtion varat,
joka kopekan, maahan.--Katsos tätä ruokamultakerrosta!--Rovasti seisoi
ojassa ja sai Anteronkin sinne hyppäämään.--Se on kuin tunkion pohjaa!
Ja semmoisia soita on Suomessa yhtä paljon kuin järviä!

--Pappa hoi! huudettiin ylhäältä harjun rinteeltä.

--Hoi! hoi!

--Saadaanko kaataa tämä petäjä?

--Mikä petäjä?--Ei! ei! Vai se pienempi! Kaatakaa vain!

--Mennään tästä kautta!

Päästyään harjun laelle, jossa kokko oli yhä isontunut, jatkoi rovasti
kannon päähän istuutuen:

--Jaa, jaa, nuoret miehet, hyvä on kaikki homma Suomen maan ja kansan
hyväksi, mutta sen sanon minä, että siinä puuhassa aloitetaan väärästä
päästä. Ei meidän tuleva onnemme ole rakennettava aatteiden pohjalle,
ei filosofisten järjestelmäin ja sen semmoisten teoriain. Suomen kansan
täytyy kaivaa maasta itselleen tulevaisuutensa: ojittaa itselleen
onnensa pelto suosta ja korvesta--ei kohota kukkuloille, vaan laskeutua
laaksoihin--enemmän käytännöllisyyttä, enemmän aineellista aherrusta!
Suomen kansa on, jos mieli sen kansana pysyä ja suorittaa
historiallinen tehtävänsä, saatava varalliseksi, rikkaaksi,
taloudellisesti riippumattomaksi. Se voi tapahtua ainoastaan soita
viljelemällä. Jos minä olisin keisari, niin käskisin minä ... mutta kun
en ole keisari enkä kuvernöörikään, niin--puhumme näistä asioista
toiste!--minun täytyy taas mennä saarnaani kirjoittamaan.

--Se on komea tuo pappa, kun se noin puhuu ja innostuu, sanoi Robert,
saapuen siihen risukimppua vetäen. Vahinko vain, ettei kansa enemmän
kuin herratkaan tahdo ymmärtää hänen tuumiaan ja hyviä tarkoituksiaan.

--Ja vahinko, että sen suoviljelykset tuottavat vain tappiota, virkkoi
syvä bassoääni Anteron takana.

--Otto!--Mistä sinä tulit?

--Tuottaa tappiota sillä tavalla kuin ukko sitä harjoittaa.

--Otto! Päivää!

--Ka! Päivää! Päivää!

Se oli Otto Martin, rovastin poika, maanviljelijä, iso, parrakas,
karkeatekoinen nuori mies, ryhdiltään mahtava, mutta kasvoiltaan ja
silmiltään ystävällisen lempeä ja hyväntahtoinen, ja nyt ilmeisesti
mielissään siitä, että oli saanut heidät yllätetyksi, ennenkuin kukaan
oli hänet huomannut. Nähdessään samassa pikkupoikain yhdessä Laurin
kanssa vaivaloisesti kiskovan vasta kaatamaansa petäjää rinnettä ylös
nakkasi hän kontin selästään ja laski pyssyn olaitaan puuta vasten,
tarttui puuhun ja kantoi sen kohona ilmassa kokolle.

--No, nyt tässä kokko syntyy, kun Otto tuli! huusi Naimi Anterolle, ja
pikkupojat ulvoivat riemusta ja hyppivät kuin vasikat Oton ympärillä.--
Ette, te, maisterit, mihinkään kelpaa!

Ja siitä tuli semmoista vauhtia ja voimaa kaikkiin, että pian kohosi
kokko, jommoista ei oltu ennen nähty edes suurista kokoistaan
kuuluisalla Kontojärven pappilankaan kokkomäellä.



8.


Kohta illallisen syötyä juhannusaattoiltana oli pappilan herrasväellä
tapana yhteisessä juhlasaattueessa lähteä kokkomäelle kulkemaan.
Saattueen etunenään asettui vanhan tavan mukaan pelimanni, klarinetin
puhaltaja ja vanha sotamies, päässä kulunut Savon jääkärien
univormulakki ja kainalossa punaiseen huiviin kääritty soittokone--
huivi ja kone heränneen kansan kauhuja. Soittajan perään pantiin
pikkupojat, yhdellä kädessä vihreään koivunvirpaan kääritty lippu,
toisella rumpu, kolmannella sytyttämätön päresoihtu, neljännellä ja
viidennellä tulisia hiiliä höyryävä vanha pata, jota korennosta
kantoivat. Sitten rovasti juomasarvea kantaen, professori, rouvat ja
tytöt, ja nuoret herrat viimeiseksi, mikä heistä mitäkin kuljettaen:
kahvineuvoja, punssimaljaa, aarakki-pulloa, millä lehmänkello, millä
rautapelti. Otolla oli vanha kivääri olalla, Laurilla vanha rumpu,
sota-ajoilta pappilassa perintönä kulkenut, Naimilla kannel, kaikilla
käsissä tuoreita lehviä ja hatuissa vastapuhjenneita pihlajan ja tuomen
kukkia.

Kun soittoniekka oli irroittanut koneen kapalosta ja sitä ruuvaillut ja
siitä muutamia koeääniä ottanut, lähti saattue pyssyn pamahtaessa
liikkeelle Porilaisten marssin soidessa ja rummun ja rautapellin sen
tahtia merkitessä. Pihalta, huoneiden seinämiltä ja kirkolle vievän
tien varrelta liittyi juhlakulkueeseen pitkä jono kirkkokansaa, ensin
sen ohikulkua kummissaan katseltuaan.

Kun lähestyttiin kirkkoa, huomasi ruustinna siellä kiviaidan kupeella
Helanderin ja hänen rouvansa istumassa heränneiden ryhmässä. Hän
hätääntyi, hänen kasvonsa saivat aivan säikähtyneen ilmeen.

--Stop, lakatkaa!--Sanokaa sille, ettei se soittaisi kirkon kohdalla!--
Lauri, lakkaa!

--Mitä varten? Antaa soittaa!

--Ei, ei, etkö näe, siellä istuu heränneitä.

--Kaikkia tässä--ja Lauri löi vain yhä uhemmin.

--Niin, mutta--! Ei kirkon kohdalla! Voi, voi! Ne tulevat juuri
iltakirkosta.

--Onko mammakin tullut pietistiksi?

--Eihän tässä nyt mitään sopimatonta, mitä vielä, sanoi professorska.

Mutta ruustinna etsi Hannaa--hän oikeastaan hänen tähtensä. Mutta Hanna
ei ollutkaan mukana.

--Missä Hanna on? kysyi hän tytöiltä.

--Jäi vielä hakemaan jotain--sanoi tulevansa--mutta ruustinna tiesi
nyt, ettei Hanna enää tule.

Heränneet seisoivat jäykkinä kirkon aitaa vasten nojaten, vähän matkaa
maantiestä, toiset selin kulkueeseen, toiset siihen päin. He eivät
liikahtaneetkaan siitä asennostaan, missä kukin oli; eivät päätään
kääntäneet, eivät kasvoillaan mitään ilmaisseet, olivat niinkuin eivät
olisi mitään nähneet, mitään kuulleet. Antero tunsi joukosta Rajavaaran
isännän ja tyttären ja vanhan emännän.

--Tulkaa mukaan, körttikansa! kuuli hän jonkun nuoren miehen takanaan
heille huutavan.

--Ole!--siellä on pappi!--torui toinen.

--Pappihan tuo on meilläkin!

Kirkon perästä käännyttiin nousemaan jyrkkää polkua ylös harjulle ja
tultiin kahden ikihongan alitse, jotka kuin portteina seisoivat kahden
puolen polkua, sen laella. Kirkolta oli liittynyt lisää väkeä mukaan,
ja toisia oli jo harjulla odottamassa, sillä kautta pitäjän oli kuulu
ja kumma tämä pappilan herrasväkien juhannuskokon poltto, jossa
laulettiin ja tanssittiin ja jossa tarjottiin juomaa ja makeisia
jokaiselle, joka vain tahtoi, ja lopulta saatiin tanssiakin.

Harjulle saavuttua kuljettiin muutamia kertoja kokon ympäri, tehtiin
piiri ja vedettiin mukaan lähinnä seisovat pojat ja tytöt ja
tanssittiin, kunnes mukana tuodut tavarat oli ehditty ottaa esille ja
asettaa pöydille kantojen päihin. Tarjottiin kahvia suuresta
suunnattomasta pannusta, kaatoi rovasti omakätisesti ryypyn viinaakin
arvokkaimmille isäntämiehille. Tämä kaikki odotettaessa auringonlaskua.
Sillä oli vanha tapa semmoinen, ettei kokkoa saanut sytyttää, ennenkuin
aurinko oli sammunut, eikä sitä päästää sammumaan, ennenkuin aurinko
taas oli aamulla syttynyt.

--Eikö saa jo, eikö jo saa? hätäilivät pikkupojat levottomina, toiset
puhaltaen patahiiliin hehkua vireillä pitääkseen, toiset seisoen
päreineen sen ympärillä.

--Nyt saa!--Ja silloin pamahti laukaus vanhasta ruotsinaikaisesta
piilukosta, palavat päresoihdut syöstiin kokon sisään, olkikupo
hulmahti, katajapehko räsähti tuleen, ja liekki lensi kuivan kokon
tueksi asetetun kuusen latvaan, jossa tukko tervatappuroita otti sen
vastaan ja hulmahutti ylös taivaalle.

--Hyvin tehty!

--Hurraa!

Oli vanha tapa pitäjässä, että vasta sitten, kun pappilan kokko oli
tuleen pamahtanut, syttyivät muut.

--Laamannin kokko!--Saaren kokko!--Niemen kokko!--Tuulivaaran kokko!--
Kolme, neljä--kuudes--kymmenes!--ja pian tuikki ja leimusi ja pamahteli
kaikilta vaaroilta, kaikissa saarissa, niemissä.

Mutta Rajavaaralta ja koko siltä kulmalta ei näkynyt ainoankaan tulen
tuiketta. Synkkänä, totisena ja jurona seisoi siellä mahtava vaara
kelmeää, kirkasta taivasta vasten. Oli kuin olisi sielläpäin ollut
toinen maailma kuin täällä ja tuolla etelässä, ja oli niinkuin olisi
kirkko ja tämä kokko ollut rajana niiden välillä.

Ei ollut Antero mielestään milloinkaan nähnyt niin haavemaista,
yliluonnollista ja selittämätöntä kuin oli tässä tämä hulmuava kokko
sen ympärillä ilakoivine ja toisine vähän loitommalla seisovine
totisine ihmisineen. Tuolla nuo etäiset tulet ja tyynet järvien pinnat
ja toisaalla synkkä yhtämittainen alava korpi, josta yleni yksinäinen
Rajavaara! Hänet valtasi siinä tunne, että hän ikäänkuin ei ole siinä,
missä on, että hän astuu ulos omasta itsestään, ei saa vakuutetuksi
itseään siitä, että hän on hän--tämä ei ole todellisuutta, mutta ei
myöskään unta. Hänkö täällä? Kuka? Missä? Ketä kaikki nuo? Eikö hänen
pitäisi olla jossain muualla? Mitä ovat nuo tulet tuolla? Rovasti,
jonka edessä seisoo ukkoja? Professorska, joka istuu ja suojelee
silmiään tulelta?--Naimi, joka heittelee risuja tuleen?--Tuleeko
hänelle juuri nyt, juuri seuraavana hetkenä tapahtumaan jotain
erikoista? Onko jo tapahtunut, onko tämä jatkoa siihen, mitä jo on
tapahtunut?

Silloin hän näki kaksi miestä seisomassa porttihonkain alla kuin maasta
nousseina ja tunsi heidät kohta kuvista, joita oli heistä nähnyt. Muut,
jotka olivat joko poiskääntyneet tai joiden silmiä tuli häikäisi, eivät
heitä huomanneet, ja hetken aikaa he seisoivat hymyillen ja odottaen.
Samassa keksi heidät Naimi, heitti maahan risun, jota oli ollut tuleen
työntämässä, löi kätensä yhteen ja huudahti:

--Pappa, katso!

Rovasti seisoi hänkin hetkisen aikaa kuin epäillen omia silmiään,
levitti sitten kätensä ja riensi vastaan vieraitaan.

--Snellman--Lönnrot!--Taivaastako te siihen putositte?--Tulisissa
vaunuissako te...?

--Eihän kuin rakkarirattailla, sanoi Lönnrot.

--No mutta--!--Voi minun päiviäni!

--Käykäähän toki!--Herrat tuntevat toisensa--professori Hartman,
tohtori Lönnrot--rehtori Snellman.

--Har den äran,--ja professori kumarsi kohteliaan ivallisesti.

--Har den utomordentliga äran, vastasi Snellman samassa äänilajissa ja
teki suuren kunnioittavan liikkeen lakillaan.

Heidät tuotiin esiin, ja Anterokin sai puristaa heidän käsiään. Naimin
silmät säteilivät, Robertin poskille oli noussut hieno puna, Lauri ei
saanut sanaa suustaan hämmästyksestä ja ihastuksesta, kuului
kuiskauksia: »Snellman--Lönnrot!» eikä Antero voinut heistä pitkään
aikaan silmiään riistää.

Lönnrot oli kuin hämäläinen talonpoikaisisäntä, kasvot karkeat ja
punakat, mutta samalla miellyttävät, silmissä totisuutta ja samalla
leikillisyyttä, joka etsi jotain, jolle hymyillä ja nyökäyttää päätään.
Yllään oli hänellä sarkainen, samettikauluksinen sortuukki, päässä
vihreä, topattu lippalakki ja jalassa pieksut. Snellman oli
pienenläntä, tanakka, kasvot kuin kiveen hakatut, mutta vailla
viimeistä siloitusta, otsa korkea, leuka pitkä ja järeä, silmäinluonti
lempeä äkäisten ryppyjen alta, ääni äreä ja vähän änkyttävä. Hän oli
puettu hienosti ja huolellisesti, melkein keikarimaisesti, ja puheli
kohteliaasti ruustinnan, professorskan ja Naimin kanssa. Antero katseli
heitä molempia kunnioittaen, ihaillen ja samalla hämmästyneenä. Nuoko
ne ovat, nuo kaksi, ne pylväät, joiden varaan tulevaisuuden Suomi tulee
rakennettavaksi! Ne ne ovat, juuri ne!--Ja hän koetti saada kuuloonsa
joka sanan, minkä he lausuivat.

Snellman selitti siinä sitä, kuinka olivat tänne tulleet.

--Lönnrot saapuu reppu selässään, matkalla runonkeruilleen,--vaatii
mukaansa, ainakin tänne Kontojärvelle--jalkaisin--ajatelkaa, jalkaisin,
vaikkei aiokaan kerätä runoja tällä välillä, ei ennen kuin Venäjän
Karjalassa.--»Kävele sinä, mutta ainakin minä aion ajaa.»--Sain
suostumaan, mutta joka mäessä hän nousi alas--minusta hän olisi voinut
säästää ainakin kenkiään, joskaan ei luullut tarvitsevansa säästää
jalkojaan.

--Olkaa hyvä, setä Snellman!--niiasi Naimi hänen edessään teetä
tarjoten.--Kuinka Saima jaksaa?

--Kiitos!--Kuinkako Saima jaksaa? Hänen terveytensä on turvattu.
Ystäväni Helsingissä ovat siitä pitäneet hyvää huolta lähettämällä
hänelle kotilääkärin, joka nyt kaikella mahdollisella huolella koettaa
estää häntä ryhtymästä mihinkään, joka vain vähänkään voisi olla hänen
terveydelleen vahingollista: kiivastumasta, iskemästä yli voimiensa,
hän ottaa ulos ja antaa sisään--pyyhkii, lisää.--Kiitos kysymästä!
Saima voi nyt maata rauhassa.

--Mutta hirveästipä se kuitenkin potkii ja peuhaa unissaankin, sanoi
Lönnrot, hörppien lautaselta teetä.

--Robert, kuiskasi ruustinna. Tehän saatte kvartetin--laulakaa nyt--se
olisi niin sopivaa!--Hänkin oli poikainsa puolesta ihastuksissaan
vieraiden tulosta, ja kohta kajahtikin ylioppilaslaulu neliäänisenä
tervehdykseksi vieraille.

Laulujen aikana oli valmistunut punssimalja, laseja asetettu pöydälle
ja vieraiden eteen kannettu rovastin suuri juomasarvi, jonka hän,
erotessaan yliopistosta ja osakuntansa kuraattorin toimesta, oli saanut
muistoksi osakunnaltaan.

--Suokaa anteeksi, hyvät herrat!--sanoi rovasti, kun laulu oli lakannut
ja hän täyttänyt sarven ja asettanut sen taas takaisin pöydälle.--
Suokaa anteeksi, sanoi hän hilpeästi hymyillen, mutta vanhana
ylioppilaana minä _en_ voi olla tarttumatta maljaan, joka on eteeni
ilmaantunut. Ja _kun_ minä maljaan tartun, niin minä en voi olla
puhetta pitämättä. Ja kun minä kerran _puhun_, silloin kun on
saapuvilla Elias Lönnrot ja Johan Vilhelm Snellman, niin en minä voi
olla _heille_ puhumatta.

--Hyvä! Hyvä!

--On talossani käynyt paljonkin suuria vieraita, täällä on käynyt
melkein kaikki maamme mahtavimmat miehet, maaherroja, senaattoreja,
kreivejä, paroneja--en sano sitä kehuakseni ylhäisillä
tuttavuuksillani, yhtä vähän kuin kukaan muukaan kestikievarin isäntä
voi sitä tehdä--

--Niin et saa sanoa.--

--Kaikki pappilat ovat kestikievareita--no min, mutta en koskaan ole
tuntenut talolleni tapahtuneen sellaista kunniaa kuin nyt, kun
yht'aikaa saapuu luokseni kaksi sellaista miestä kuin Snellman ja
Lönnrot.

--Kuules isää!

--Sinä vanha gustaviaani, niitä on vielä siellä täällä! sanoi Snellman.

Ja hän oli todellakin hieno ja komea samalla, maalaispappi kokonaan
kadoksissa.

--Veli Lönnrotin kanssa olemme vanhat tutut aina niiltä ajoilta,
jolloin minullakin oli ilo ja kunnia, vaikka vain oikeastaan
sattumalta, olla mukana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa perustamassa.
Ei ole sitä miestä tässä maassa, lukuunottamatta ehkä meidän
pietistejämme, jotka eivät olisi yhtä mieltä hänen elämäntyönsä
suuruudesta. Hän on Suomen kansan perikuva, sen toteutunut ihanne
omasta itsestään. Kai hän on kuullut sen monta kertaa, mutta hänen
vaatimattomuudelleen tekee hyvää kuulla se kerran vieläkin. Kun hän
astuu sisään, ja niinkuin hän astuu sisään, on kuin koko kansa tulisi
taloon kunnioittaakseen sitä läsnäolollaan.

--Jopa nyt puhut puuta heinää, hyvä veli, virkkoi Lönnrot.--Mutta
rovasti ei ollut sitä kuulevinaan, vaan jatkoi:

--Veli Snellmanin ansioista ja merkityksestä ovat mielipiteet
erisuuntaiset,--eikö totta, arvoisa lankoni?

--Epäilemättä.

--Enkä minäkään, vaikka olenkin kanssasi yhtä mieltä niin monesta
asiasta, tahdo kaikessa _jurare in verba magistri_. Minä en,
suoraan sanoen, ymmärrä kaikkia niitä uusmuotisia kieli- ja
kansallisuusteorioita valtiollisen kokonaisuuden ehtona, koskapa kerran
on, niinkuin on, sekä erikielisiä kansoja että eri kansallisuuksia
käsittäviä valtioita--ja sen minä myöskin tunnustan yhtä suoraan, että
sinun filosofiasi, niinkuin filosofia yleensä, on minulle--_sit venia
verho_--liiaksi ruotoinen pala; en ole milloinkaan saanut sitä menemään
alas kurkustani, eikä myöskään meidän yliopistomme ole saanut--hm!--
niin, anteeksi, lanko, jos kosken arkaan paikkaan.--Mutta sinun
taloudelliset tuumasi minä nielaisen purematta.

Hilpeys oli kasvamistaan kasvanut, ja professorinkin täytyi vastoin
tahtoaan vetää huulensa hymyyn.

--Leikittä puhuen, jatkoi rovasti, tiesin sinut viisaaksi,
monipuoliseksi ja monenlaisia miettineeksi mieheksi, mutta en olisi
koskaan luullut sinua, filosofia ja teoreetikkoa, niin perinpohjaisesti
perehtyneeksi teollisuuteen, talouteen, maanviljelykseen, kauppaan ja
elinkeinoihin kuin mitä olet osoittanut olevasi. Voisi luulla, ettet
ole koskaan muuta tutkinut kuin näitä asioita. Että minä, nuoret
miehet, tätä teidän kokonaan toisista syistä ihailemaanne Snellmania
tältä kannalta kiittelen, saattaa teistä kyllä kuulua hyvinkin
proosalliselta ja profaanilta, varsinkin näin luonnon helmassa ja
juhannuskokon ääressä--mutta joka härillä kyntää, se häristä haastaa.--
Ei hän, tämä arvoisa vieraamme, koskaan, ainakaan minun mielestäni, ole
kirjoittanut kauniimpaa kuin nämä sanat Saiman viimeisessä numerossa:
»Miksi ei suomalainen voisi toivoa kerran näkevänsä järviensä rannoilla
loistavan ahkeroita kaupunkeja ja niiden ympärillä viljeltyjä
vainioita, joissa eivät niityt ole jätetyt tuulen ja sateiden
yksinomaiseen huostaan, joissa jokainen peltotilkku vihertää, näkevänsä
pitkät juovat höyryhepojen savuja ja auringossa lepattelevia purjeita
niiden kaameaa, yksitoikkoisuutta elähdyttämässä»--nämä sanat, joilla
hän päättää artikkelinsa siitä, mihin ja millä tavalla meillä olisi
käytännöllisellä alalla pyrittävä. Tekisi mieleni tästä asiasta
paljonkin puhua, mutta jos alkaisin siitä tekstistä saarnata, pelkään,
että vasta huomispäivän papinkellot minut siinä keskeyttäisivät. Ja
kuinka kävisi silloin juhannussaarnani? Tahdon vain lyhyesti sanoa,
että filosofeja ja teologeja ja muita tiedemiehiä ja oppineita on
meillä yllin kyllin, mutta käytännöllisten aatteiden miehiä on meillä
ani harvoja ja vielä vähemmän niiden aatteiden toteuttajia. Ja
sentähden, veli Snellman--hän oli ollut tulemaisillaan totiseksi ja
juhlalliseksi, mutta kääntyi taas leikilliseksi--sentähden on aivan
tarpeetonta, että sinä pyrit yliopistoon----

--En sinne enää pyrikään.

--Ne ovat happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista, hymähti Lönnrot.

--Minulla on niin mainio tilaisuus toteuttaa aatteitani rehtorina
Kuopion yläalkeiskoulussa.

Mutta rovasti ei antanut häiritä itseänsä, vaan jatkoi:

--Yliopisto voi kyllä tulla toimeen ilman sinua, mutta maa ei sitä voi
vahinkoa kärsimättä. Jos minä olisin kansleri, en sinua, veli Snellman,
koskaan nimittäisi filosofian professoriksi. Mutta jos olisin keisari,
niin asettaisin sinut sijalle, jossa maamme hyväksi pääsisit aatteitasi
käytännössä toteuttamaan, tekisin sinusta--senaattorin! Maljasi! Kello
on kaksitoista, on nimipäiväsi, hurraa, Johan Vilhelm Snellman!

Nuoret hurrasivat, olivat aivan innoissaan.--»Isä on mainio! Aivan
mainio!»

--Maljanne, _senaattori_ Snellman!

--Kiitos, herra professori, mutta niin helpolla eivät herrat minusta
kuitenkaan pääse.

Snellmanin ja Lönnrotin malja juotiin rovastin suuresta sarvesta
suureksi huviksi ja hämmästykseksi talonpojille, jotka sanaa
puhumattomina katselivat ja kuuntelivat näitä menoja, puheita, lauluja,
maljoja ja hurraahuutoja. Mieliala nousi nousemistaan. Kun taas oli
laulettu ja laulu loppunut, astui Snellman esiin. Hän oli ilmeisesti
hyvällä tuulella ja hilpeällä mielellä.

--Saan kiittää kunniasta! sanoi hän tokaisemalla--kiittää kunniasta.
Olen kuullut väitettävän, että ihminen usein on enemmän mielissään
kiitoksesta, jota hän ei ole ansainnut, kuin siitä, mitä hänelle
annetaan jostain, jonka hän todella voi lukea omaksi ansiokseen. En
nyt suinkaan tahdo omaksua itselleni kunniaa tulla nimitetyksi
senaattorinvirkaan--virka, joka sivumennen sanoen muuten kyllä sangen
usein lankeaa juuri ansiottomien osalle, niin että mitä siihen tulee--
mutta en tahdo kuitenkaan kieltää, että ystävällinen suitsutus Saiman
taloudellisista artikkeleista näin asianymmärtävältä taholta annettuna
oli minulle niin suloinen, että sen huumaamana kernaasti jätän kaikki
filosofiset teoriat kielestä ja kansallisuudesta lepäämään siihen,
mihin arvoisa ystäväni suvaitsi ne jättää. En voi kuitenkaan kieltää,
että minulla, vastarannan kiiski kun olen, olisi suuri halu pakottaa
ruotoinen filosofianikin kurkustasi alas, sitä enemmän kun minulla
tässä vaikeassa operatsionissa on assistenttina tämä ruustinnan ja
hänen herttaisien tyttäriensä mainio booli--sillä, niinkuin tiedät,
helpottaa ryyppy ihmeellisesti vaikeammankin palan alas solahtamista ja
hivelee umpeen sen pahimmankin raapaisun. Saat ollakin varma, että se
kerran tulee tapahtumaan, ellei ennen, niin ainakin Saiman ensi
numerossa, jossa toivon voivani osoittaa, että juuri ruodisto,
luuranko, pitää lihan koossa.

--Olen heti valmis opereerattavaksi.

--No, niin, kiitos joka tapauksessa ystävällisistä sanoistasi!

Snellman kumarsi kohteliaasti isännälle ja emännälle, ja vanhat herrat
istuivat pöydän ääreen.

--Lisätkää risuja kokkoon, pojat! kehoitti rovasti.--Snellman ja
Lönnrot!--Nyt täytyy meidän pitää oikein hauskaa. Se nyt oli oikein
iloinen asia, että tulitte. En vieläkään voi oikein uskoa silmiäni,
että olette siinä. Kas niin!--Lanko, istu tähän!

--Kiitos, minun on hyvä tässäkin.

--Isännät käykää tähän likemmä!--maistamaan tätä makeata viinaa.
Näyttäkääpä, osaatteko te tästä sarvesta--päällenne pudottamatta,
rinnoille riputtamatta, niinkuin Lönnrot sanoisi.--Tiedättekö, ketä ne
on nämä vieraat?

--Kyllähän me toki tämä rohvessyöri tunnetaan.

--Ja tämä Kajaanin tohtori, joka on painattanut Kalevalan. Tämä kolmas
on rehtori Snellman Kuopiosta, joka pitää kovasti Suomen miehen puolta
ja toimittaa »Maamiehen Ystävää».

--Hyvääpä on, kiitoksia vaan!

--Suur' kiitosta!

Maistettuaan boolia isännät vetäytyivät syrjempään ja muodostivat oman
ryhmänsä, jonne tytöt heille silloin tällöin kävivät jotain
tarjoomassa.

--Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania--mehän istumme
nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa
--tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo--tuolla Arkipelaagi,
tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa?

--Tässä!--ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille.

--No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.

--Niin, niin, sanoi Snellman, filosofiparat ovat aina saaneet olla
Aristofanesten hampaissa, sekä sinun että muiden. Mutta jos minä
kuitenkin saan sanoa sinulle erään karvaan totuuden, niin ei soitakaan
kaiveta ilman käytäntöön pantuja teorioita, varsinkaan ei ilman
kansallisuusteorioita. Syynä siihen, miksi nuo ukot, niinkuin usein
olet valittanut, eivät käsitä sinun suoviljelyksiesi siunausta, joilla
tahdot heitä autuuttaa ja auttaa, on heidän taipumuksensa
vanhoillisuuteen ja vastenmielisyytensä yritteliäisyyteen. Mutta
vanhoillisuus on suoranaisessa syysuhteessa tietämättömyyteen, joka
taas on seuraus siitä, että kansa ei ole itsetietoinen omista
tarkoituksistaan. Ollaksemme puhumatta oppineesti ja tieteellisesti,
pyydän vain valaista tätä väitettäni erään elävän esimerkin avulla.
Muutamia vuosia sitten seisoin eräässä maassa, sama se missä,
kukkulalla, johon näkyi laaja tasanko ja tasangolla useita tuon maan
kukoistavimpia kauppa- ja tehdaskaupunkeja, kaupunkeja, joiden tiesin
sulkevan syliinsä yliopistoja, museoita, kirjastoja, s.o. teollisuutta,
kirjallisuutta, taidetta. Kaupunkien välinen maaseutu oli yhtä ainoata
peltoa ja puutarhaa, kun taas sen kukkulan, jonka laella seisoimme,
peitti hyvin hoidettu metsä.--»Tässä maassa mahtaa olla erinomainen,
alamaistensa onnesta erityisesti huolta pitävä hallitus, joka on pannut
sen näin kukoistavaan kuntoon», sanoin minä tuttavalleni, joka oli
seurannut minua kävelymatkallani.--»Hallituksemme ei ole sen parempi
eikä pahempi kuin mitä hallitukset yleensä ovat», vastasi hän, »ja sen
tietää meistä jokainen, mimmoisia ne ovat tätä nykyä Euroopassa; on
ilmeinen ihme, että ne yhä vielä pysyvät pystyssä--minun luullakseni
niiden päivät ovat pian luetut--mutta meidän hyvinvointimme salaisuus
on siinä, että kansamme on älykästä, valistunutta ja tarkoitusperistään
tietoista. Sitä ei hallita, vaan se hallitsee itse itseään. Kautta
vuosisatojen on se taistellut olemisensa puolesta ja samalla kehittänyt
kieltään, viljellyt kirjallisuuttaan, rakentanut kulttuuriaan ja
levittänyt sitä alaspäin, kansan kaikkiin kerroksiin, tehden sen niille
rakkaaksi ja kallisarvoiseksi. Kielen ja kulttuurin yhteys on liittänyt
sen yhä likemmin omaan itseensä, siinä on syntynyt voimakas tunne
jostain sille erikoisesta ja ominaisesta, se on luonut itselleen sen
mukaiset toimintansa muodot ja kehittänyt tarmoaan varmoihin sille
soveltuviin tarkoitusperiin, luonteensa, maansa ja luonnon sille
viittaamiin ja valmistamiin tehtäviin--myöskin taloudellisella alalla.
Tulokset kaikesta tästä kansallisesta kulttuurista näette te, hyvä
herra, tuossa edessänne. Ja ne ovat saavutetut huolimatta siitä, että
hallitus, jota eivät sido kansaan muut siteet kuin valloittajan ja
verottajan, ei ole ainoastaan ollut tätä edistystä tukematta, vaan sitä
myöskin vaikeuttanut ja vastustanut.» Ja minä tunsin edessäni olevan
maan historiasta, että hän puhui totta. Se oli, hyvä veli, siis
kuitenkin kansallishenki, herännyt, hyvin hoidettu ja kehittynyt teoria
kansallisesta yhteydestä, joka ystäväni mielestä oli saanut kaiken tuon
aikaan, siinä oli, niin sanoakseni, pykälä Hegelin filosofiaa
käytäntöön sovitettuna.

--Ellei nyt kuitenkin ollut niin, että käytäntö oli luonut filosofisen
teorian eikä päinvastoin?

--Kernaasti minun puolestani, herra professori, sillä jos niinkin
olisi, niin sehän vain todistaisi, että teoria ei häily ilmassa, vaan
työntää lapionsa yksin pellon ojaankin.

--Jaa, jaa--sanoi rovasti miettien.

--Ja ehdottomasti tulin minä silloin ajatelleeksi toista maata,
toisia tasankoja ja laaksoja, joissa asuu kansa, jolla koskaan ei ole
mitään ominaista kulttuuria ollut ja joka ei edes aineellisessakaan
viljelyksessä ole kohonnut kovinkaan paljon raakalaiskansan
metsästäjä- ja paimentolaisasemaa ylemmäksi--hyvän ja viisaan
hallituksen isällisestä huolenpidosta huolimatta. Ja miksi näin? Miksi
on maamme näin vähän muokattu alalla melkein millä hyvänsä? Miksi
köyhyys ja kurjuus ovat ne epiteetit, joita useimmin annamme
itsellemme?

--Eiköhän se nyt sittenkin ole karu maaperä, joka on estänyt meitä
lentämästä korkeammalle kuin siivet kantavat, virkkoi professori
sellaisella äänellä ja kasvojen liikkeellä, kuin olisi asia ollut niin
selvä, ettei siitä oikeastaan maksanut vaivaa väitellä.

--Karu maaperä ja kova ilmanala ei ole estänyt hollantilaisia
pääsemästä aineelliseen hyvinvointiin ja saamasta luoduksi maastaan
paratiisia, vaikka tuo maa oli heidän valloitettava merestä, sen sijaan
että meri on antanut ja yhä antaa meille maata ilmaiseksi.

--Maljasi, veli, se oli hyvin sanottu!

--Olen kiitollinen herra professorille siitä, että saan vedota juuri
Hollannin esimerkkiin. Vastukset, elleivät ne käy aivan yli kansan
voimain, ovat juuri omiansa kiihoittamaan niiden voittamiseen ja siten
kehittämään kansassa tarmoa ja yritteliäisyyttä. Toisessakin suhteessa
on Hollannin esimerkki opettava. Meiltä puuttuu juuri se, mikä
hollantilaisia on kaikissa heidän taisteluissaan sekä ulkonaisia
vihollisia että sisällisiä vaikeuksia vastaan ylläpitänyt, puuttuu se
kansallisen yhteyden tunne, joka kokoo ja keskittää yhteisiin
voimanponnistuksiin erilaiset edut ja hajanaiset harrastukset. Se on se
puute, joka estää meitä, turvautumatta hallituksen apuun ja
viranomaisten johtoon, liittymästä yhteen niinkin pienten tehtäväin
suorittamiseksi kuin on yhteisen viemäriojan kaivaminen tai
järvenlaskun tekeminen.

--Totta, totta--tulkaapa tänne, ukot, kuulemaan!--Ainoa, missä meidän
kansamme osaa yhtä köyttä vetää, on unien vetäminen uuninpankolla.

Mutta isännät istuivat omissa tarinoissaan, ja rovasti kääntyi taas
kuulemaan vierastaan, jonka ympärille kaikki olivat uteliaina
ryhmittyneet, Robert, Lauri ja Antero vähän väliä vaihdellen ymmärtäviä
ja ihastuneita silmäyksiä.

--Suomi on oikeastaan luonnon puolesta rikas maa, ja meillä on kyllä
kaikki edellytykset aineelliseen vaurastumiseen. Maamme luonnolliset
apulähteet eivät ole ollenkaan niukemmat kuin monen muun maan.--

--No, kas niin, sitä juuri minäkin olen väittänyt.

--Mutta mitä on Suomen maanviljelys, silloin kun se ollenkaan sitä
nimeä ansaitsee--eikö se ole vain metsänhaaskausta kaskenpolton kautta?
Pieni pellon tilkka korven keskessä. Kauppa? Ryhmä pikkukaupunkeja,
jotka kilpailevat keskenään siitä, kuka voisi parhaiten pettää ylimaan
ukkoa ja saada hänet elinkautiseksi klientikseen, mutta joilla ei vielä
ole aavistustakaan yhteisten etujen valvonnan voimasta! Teollisuus?
Joukko ammattikuntia, joilla ei ole muuta yhteistä kuin keskinäinen
kateus. Elämme vielä monessa suhteessa keskiaikaisissa oloissa. Kukin
harrastaa omaansa, kukin viljelee omaa tilkkaansa ja ihailee omaa
työtään. Jokainen elää, kituu tai kukoistaa omassa kolossaan, omassa
kylässään, omassa virassaan. Sen edemmä eivät isänmaan rajat ulotu
kaikkein suurimmalla osalla Suomen kansaa. Suomen maata
kokonaisuudessaan, suomalaista yhteiskuntaa, suomalaista isänmaata ei
ole olemassa, vaikka yliopisto kyllä luulee olevansa Suomen sydän,
virkamiehistö sen jäsenistö, papisto sen omatunto, n.s. sivistynyt
sääty sen selkäydin. Oikeasta Suomesta, varsinaisesta Suomen kansasta
ja sen tarpeista ja eduista ei vielä tiedetä eikä välitetä tai ei
ainakaan ymmärretä niiden hyväksi toimia. Joissakin yksityisissä elävä
harrastus ei mahda mitään, niin kauan kuin tämä tieto puuttuu eikä saa
koko kansaa etujansa valvomaan ja tarpeitaan tyydyttämään, ja niin
kauan kuin näin on, ei synny mitään käytännöllistä ja aineellista
harrastusta yli pienten päivänhuolien ja kitsaan kirstunpohjalle
kasaamisen.--No niin, jatkoi hän olkapäitään kohauttaen--onhan niitä,
jotka ajattelevat, että kaikki on, niinkuin olla pitääkin. Yhtämittaa
kuulemmekin erinomaisuutemme tuutilaulua laulettavan, ja joka sitä
häiritsee, hän on rauhanrikkoja.

--On helppo maalata mustaa mustan päälle--on helppo olla tyytymätön--
niin synkkää, kuin mitä herra rehtori kuvailee, ei meidän elämämme ja
olomme, Jumalan kiitos, toki kuitenkaan liene.

Snellman ei vastannut heti professorille, sillä hänen sikarinsa oli
sammunut. Sen sytytettyään ja puhaltaen savuja ilmaan puhui hän
harvakseen:

--Herra professori on ehkä osaksi oikeassa. Elkäämme olko yksipuolisia,
onhan meillä paljonkin, josta meidän tulee ylpeillä. Eikö meillä
yleensä syödä hyvin, silloin kun ei syödä pettua. Meillä juodaankin
hyvin, paljonkin--onhan kansalla vakituinen viinansa läpi vuoden. Ja
ruuan ja juoman päälle meillä nukutaan hyvin juuri sitä varten olemassa
olevina talviöinä ihanan, lämpimän uunin kyljessä ja nähdään unia
kaiken omamme täydellisyydestä. Ne kaikki ovat ihanteellisia oloja,
joista monet kansat meitä varmaankin kadehtisivat. Ikävä vain, että
emme voi untamme eksporteerata ja onnellistuttaa muuta maailmaa tällä
luonnontuotteella. Mutta viedäänhän täältä sen sijaan hiukan tervaa ja
valmistetaanhan meillä makkaroita ja saippuaa ja juoksevia, käryäviä
talikynttilöitä ja Rauman pitsejä ja Viipurin rinkeleitä! Ja eikö
meillä paineta ja osteta kirjoja? Ja julkaista sanomalehtiä? Ja jos
saippuaa ja sanomalehtiä ja kirjoja käytetäänkin vähemmän, niin
käytetäänhän sitä ahkerammin kortteja. Onhan suuria kansoja ja rikkaita
maita, joiden täytyy tyytyä sivistyksensä välittäjänä yhteen ainoaan
kieleen, kun niitä meillä on kaksi ja kolmaskin jo tarjoo meille
palveluksiaan. Was willst du noch mehr?

Vastaukseksi kohautti professori vain olkapäitään.

--Leikki sijansa saakoon, sanoi rovasti--mutta koska tässä nyt oli
kysymys noista minun soistani--niin apropoo, kieli--mitä on sillä ja
sen yhtenäisyydellä tekemistä--?

--Henkinen kulttuuri on aineellisen kulttuurin ehto, eikö niin? kysyi
Snellman tiukasti.

--On, on--

--No niin, matta kansan samoin kuin yksilönkin sanat, ajatukset, koko
olemus elää kielessä, ilmaisekse ainoastaan siinä ja ainoastaan sen
avulla. Missä on nähty kansan kansaksi kehittyvän ilman omaa kieltä ja
sitä viljelemättä? Missä on kansallista kulttuuria ilman kieltä? Mutta
mitä on meillä tehty kansan kielen hyväksi? Mitä kirjallisuuden
hyväksi, muutamia mainioita poikkeuksia lukuunottamatta? Mitä on maan
intelligenssi, sen valistunut ja korkeasti oppinut luokka tehnyt? Ei
ole yhtäkään miestä koulussa ja yliopistossa, jolla olisi ollut sen
verran rakkautta suomalaiseen kansaan, että olisi näitä kieroja oloja
koettanut muuttaa. Missä ovat suomalaiset sanomalehdet, kuka on täällä
koettanutkaan luoda _suomalaista_ sivistystä? Se vähä, mikä meillä sitä
on, on kansan, rahvaan omaa luomaa. Mutta tälle klassilliselle pohjalle
ei kukaan rakenna.

Hän oli yhä enemmän lämmennyt, sanat tulivat kyllä yhä takomalla
suusta, vähän vaivaloisesti ja välistä änkyttäen, mutta koko ajan
varmoina suunnastaan ja maalistaan, sisällisen voiman sysääminä. Olihan
Antero kuullut toveriensa näitä aatteita juhlapuheissa esittävän,
olihan hän itsekin niitä käyttänyt, mutta hän ei ollut niitä niin
koskaan omistanut. Ne olivat hänelle nyt elävää sanaa. Vaikuttavimmissa
paikoissa katsahtivat häneen milloin Robert, milloin Naimi, ikäänkuin
hakien hänen hyväksymistään, ikäänkuin kehumalla osoittaen: »Kuuletko!
Sanoimmehan me!» Lauri seisoi hänen vieressään, vuoroin kalveten,
vuoroin veret poskilla leimuten, jalkaa tuon tuostakin muuttaen, koko
ajan pitäen silmällä professoria.

--Se on mainiota! mutisi hän ja kuiskasi toisin vuoroin Anterolle
kouransa takaa:--Katso professoria! Katso professoria!--Nyt sai!--
Katsos ilmettä hänen kasvoillaan.

--Herra rehtori puhuu niinkuin meillä ei olisi mitään sivistystä, ei
skandinavialaista kulttuuriamme, ei mitään historiaa ... niinkuin ...
niinkuin kaikki ne vuosisadat, jotka olemme eläneet kunniakkaassa
yhteydessä emämaan kanssa ... niinkuin olisimme olleet ja yhä olisimme
raakalaisia!

--Sitä en ole sanonut enkä suinkaan tahdo riistää Ruotsilta kunniaa sen
hyvistä töistä Suomea kohtaan, yhtä vähän kuin Suomelta kunniaa sen
uhrauksista ja kärsimyksistä Ruotsin vallan aikana, kaksi asiaa, jotka
jotenkin korvannevat toisensa, vastasi Snellman koettaen pysyä tyynenä
ja kohteliaalla äänellä laimentaa sanainsa kärkeä.--Mutta niin suuri ja
kallis pääoma kuin tämä skandinavialainen tai oikeammin germanilainen
sivistys--puhuakseni nyt vain siitä--meille onkin, niin on se kuitenkin
vain laina, laina, josta sivumennen sanoen olemme saaneet maksaa korkoa
ainakin viisikymmentä sadalta. Mutta kuinka tahansa, kaiken sen
kulttuurin henki, joka meille on lainaksi annettu, on kokonaan
erilainen kuin se, joka on ominainen Suomen rahvaan tavalle ajatella ja
tuntea. Sen kirjallisuus ei ole koskaan ollut Suomen kansan
kirjallisuutta eikä se koskaan voi siksi tulla eikä korvata omakielisen
kirjallisuuden puutetta. Ruotsalaisella kirjallisuudella ei ole
Suomessa menneisyyttä eikä sillä ole oleva tulevaisuuttakaan.

Professori oli noussut ylös, ja käyttäen tilaisuutta, joka hänelle
tarjoutui, kun tarjottiin teetä, poistui hän pöydän luota. Snellman
jatkoi:

--Sanotaan, että suomenkieli ei muka kykene täyttämään sitä
kulttuuritehtävää, johon se tahdotaan asettaa, ja ettei se ole vielä
kyllin kehittynyt opetus- ja virkakieleksi; että syntyisi pysähdystä
kulttuurin kulussa, oikeusvaaroja, että sivistyspinta laskisi j.n.e.

--Eiköhän niin todella kävisikin? virkkoi professorska lähtemässä
hänkin.

--Rouva professorska sallinee myöskin minun tehdä pienen kysymyksen,
vastasi Snellman hänelle kumartaen.--Suomenkieltä on jo vuosisatoja
käytetty uskonnon opetukseen, ja se on tietääkseni voinut tapahtua
ilman vaaraa uskonnolle ja siveydelle, jopa täytynee voida väittää,
että uskonnollisuuden ja siveyden taso on kohoamistaan kohonnut sen
jälkeen, kun vieras kieli, latina, vaihdettiin suomenkieleen. Lieneekö
nyt jumalansana helpommin ja tajuttavammin tulkittavissa suomenkielellä
kuin lain sana?

--»Kyllä se kuulee suomen kielen, joka ymmärtää kaikkein mielen», sanoi
Agricolakin aikanaan, virkkoi siihen Lönnrot.

--Mutta jos siis suomenkieltä on voitu käyttää kirkossa, puhelussa
kaikkein korkeimman kanssa kaikkein korkeimmista ja kaikkein syvimmistä
asioista, miksei se kelpaisi käytettäväksi lakituvissa ja virastoissa,
mikseivät sen varat riittäisi opettamaan kansalle yhteenlaskua ja
kertomataulua ja selittämään meille päätöslaskua ja Eukliideen alkeita?

--Se on totta se, sanoi rovasti, ja nuorten hyväksyvä hymähdys säesti
häntä. Professorska istui punaisena eikä virkkanut mitään.

--Ja eikö paina kansankielen hyväksi vaa'assa mitään se vaara, joka
syntyy siitä, että syytetty tutkitaan ja tuomitaan kielellä, josta hän
ei sanaakaan ymmärrä?

Nuorten innostus ei enää voinut olla puhkeamatta ilmoille.

--Hyvä! huudahtivat Robert ja Antero melkein yhteen ääneen, ja Lauri
teki kiukkuisen liikkeen kädellään ja pyörähti ympäri.

--Kuinka tahansa, jatkoi Snellman ja nousi,--niin on vain ajan kysymys,
milloin tämä nykyinen asiaintila on muuttuva, ja se muuttunee hyvinkin
pian. On niin ihanaa välistä olla optimisti--ainakin näin kesän
kauneimmillaan ollessa, jolloin on melkein mahdoton muistaa mennyttä
talvea ja tulevaa syksyä. Teidän silmänne, nuoret, tulevat sen ehkä jo
näkemään. Kehitys käy usein etanan kulkua, mutta yhtä usein se voi
harpata vuosissa vuosikymmenien, jopa satojenkin matkat--ja aina
silloin juuri suurimpien epäkohtien ja vaikeimpien vastusten yli.

--Toisin sanoen: vallankumouksen avulla! sanoi professori, joka
kierrettyään kokon ei ollut malttanut olla takaisin tulematta, samassa
taas pyörähtäen pois ja mennen alas.

--Jaa, jos Lönnrot on tehnyt vallankumouksen paiskatessaan meille
yht'äkkiä pöytään Kalevalan, niin silloin nimitettäköön myöskin hänen
kumoukselleen rakentajia kernaasti vallankumoojiksi.

--Mitäpä nyt, veli pyhä, sekoitat minua näin suuriin asioihin.

--Se ei ole oleva vallankumousta, vaan se on oleva vapaata keväistä
kehitystä pitkän talven jälkeen! Sillä ainakin minä uskon, epäilkööt
muut sitä kuinka tahansa, että tämä kirjallisuus on syntyvä ja tämä
kieli pääsevä oikeuksiinsa ennenkuin sitä aavistammekaan. Aika kantaa
niitä kumpaakin kohdussaan, ja mitä aika tahtoo luoda, sitä ei mikään
mahti maailmassa voi estää tapahtumasta. Hän tuossa--osoittaen
Lönnrotia--on tehnyt jo esityöt, perustuksen laskenut, ei ainoastaan
suomalaiselle runoudelle, vaan myöskin proosalle. Herrojen opettajain
ja virkamiesten tarvitsisi vain kääntyä hänen puoleensa saadakseen
tarpeelliset terminsä, _nota bene_, jos muuten taitavat suomen kieltä,
mikä on heidän velvollisuutensa. Samalla kunnioituksella, millä tätä
nykyä muistetaan raamatun suomentajia, tullaan vuosisatain kuluttua
muistelemaan niitä, jotka ovat jälkimaailmalle pelastaneet suomalaisen
kansanrunouden, jotka ovat selvittäneet sen kielen lait, lahjoittaneet
Suomen kansalliskirjallisuudelle sen ensimmäiset alkuperäiset teokset.

--Maljasi, Lönnrot!

--Ka, ihanko tässä nyt ruvettiin minulle juhlapuheita pitämään!

--Minä vain tahdoin näiltä nuorilta, sinua osoittaen, kun siinä nyt
satut istumaan, kysyä, tietävätkö he ehkä, missä ovat ne miehet, jotka
tulevat sinun työtäsi jatkamaan? Ehkä on niitä heidän joukossaan, ehkä
heidän toveriensa. Mutta missä he lienevätkin ja mistä tullevatkin,
yksi on varma: ainoastaan uusi polvi, joka kasvaa kansallishengen
vaikutuksen alaisena ja sen elähyttämänä, kykenee luomaan kotimaista
kirjallisuutta, uusi suomenkielinen ja, jos niin saan sanoa,
suomenmielinen polvi, joka paitsi rakkautta suomalaiseen nimeen ja
suomenkieleen on hankkinut itselleen kykyä sen käyttämiseen--ja jos
minä saan sanoa teille mielipiteeni, nuoret miehet, niin se on se, että
jokainen ruotsin sana, käytittepä sitä puheessa tai kirjallisuudessa,
on kuin onkin hukkaan mennyttä vaivaa suomalaisen kirjallisuuden ja
teidän oman kunnianne hyväksi. Ainoastaan suomalainen äidinkielenne on
antava teille ja teoksillenne ja kaikelle työllenne--sanon sen
peittelemättä--millä alalla tahansa pysyvän paikan kansamme muistossa.
Ei teidän suinkaan tarvitse neroja olla, ei suurtöitä suorittaa tai
haaveksia, tulos ja tarkoitus on saavutettavissa keinolla niin
yksinkertaisella, että se muistuttaa Kolumbuksen munaa: pukekaa
suomenkieliseen muotoon--te, jotka sitä taidatte--sekä kirjoituksessa
että puheessa kaikki se, minkä esittämiseksi tähän saakka olette
ruotsinkieltä käyttäneet. Tulevaisuus on pitävä mestariteoksista
huolen; ja on ehkä pitävä niistä huolen tavalla, joka saa maailman
hämmästymään. Ehkäpä ovat mitä ihanimmat nidokset valmistuneet jo ennen
sen päivän iltaa, jonka aamuna kansa heräsi ja herätettiin
tietoisuuteen omasta itsestään.

Hän oli innostunut sanoistaan, mutta vielä enemmän muut.

--Tarttukaa, pojat, palkeisiin, toiset vasaroihin, vetäkää ahjosta se
rauta, jonka hän, toinen Ilmarinen, tuo taitava seppä, on siihen
kuumenemaan ja kiehumaan pannut, ja takokaa niin, että säkenet Suomen
tulevan sammon työstä taivaalle säihkyvät ja että kalke kuuluu kautta
maan! Riippukoon kunkin yksilöllisestä taipumuksesta, minkä aseen hän
valmistaa, auranko, lapionko, kirveenkö vaiko--muurinmurtajan. Tätäkin
asetta tarvitaan, toistaiseksi ehkä enemmän kuin muita, sillä joka
taholla, minne pyrimmekin suomalaisen työn vainiolla, kohtaa meitä sitä
ympäröivä ennakkoluulojen murrettava muuri. Mutta ei mikään muuri ole
niin luja, ei mikään vallitus niin vahva, ettei se kaatuisi, kun siihen
päin isketään, kun sen kimppuun käydään järjen, älyn ja henkisen tarmon
avulla ja sotahuutona suuren aatteen nimi!

Hänen kasvonsa muhoilivat. Hänen silmänsä olivat saaneet leikkisän
ilmeen. Hän katsoi kulmainsa alta, silmät hymyten.

--Minä luulen, että tästä tuli kuin tulikin nuorison malja! Olkoon
menneeksi! Ettei minua turhaan huudettaisi nuorison yllyttäjäksi, niin
sallinet, hyvä veli, että minä sen sijaan, että joisin isännän maljan
näiden puheiden päälle, juon tuossa takanasi seisovan ja sinua
ympäröivän nuorisosi maljan--naiset siihen luettuina! Nuorison malja
siis!--mutta että nuoretkin saisivat hurrata, niin samalla Lönnrotin,
joka on nuorista nuorin ja ripeistä ripein!

Nuoret alkoivat, toisilleen merkkejä tehden, käydä käsiksi Lönnrotiin
häntä ylös nostaakseen, mutta hänellä oli Naimin kannel polvellaan, ja
hän virkkoi sävyisällä, tyynellä äänellään:

--Niin, no, jos nyt sitten soitettaisiin vanha virsi niiden hyväin
puheiden päälle, koska nyt Naimi niin tahtoo--ja samassa helähti ilman
läpi heikko, surumielinen sävel kanteleesta hänen polvellaan.

Kuinka kaikki yht'äkkiä oli muuttunut Lönnrotin istuessa kivellä hongan
alla ja vanhaa runovirttä kanteleella säestäessä! Äsken oli kokko
hulmunnut ja valaissut tuon järeän toimen miehen järeitä kasvoja. Äsken
olisi Antero ollut valmis ryntäämään, käymään kimppuun, tuntenut
tarvetta tehdä jotain heti kohta!--nyt oli kaikki kuin lumottua,
huntuun kiedottua, ääni tuli kuin metsän sisästä kuiskaten, sävel kuin
maan alta hongan juurien peitosta, kokkotulen riutuessa ja ikäänkuin
senkin kuunnellessa yhdessä tyynen taivaan ja liikkumattomien puiden ja
niiden alle satunnaisiin asentoihin pysähtyneiden ihmisten kanssa.
Oliko se vanhaa Kalevalan säveltä, vai oliko se virttä? Eikö tuolta
jostain kuulunut hänen isänsä virsi, eikö kannel juuri sitä säestänyt
nyt, kun laulu vaikeni, mutta soitto jatkui? Eivätkö muutkin sitä
kuulleet?--Oliko Snellman sanonut sen hänen aatteensa, että oli
rakennettava kansan klassilliselle pohjalle?--Mitä Lönnrot nyt soitti?
--Ei, hän lakkasi juuri, laski kanteleensa pois, ojensi Naimille ja
sanoi jotain--mitä?--»En minä, setä hyvä»--ja Naimi pudisti päätään ja
hymyili surullisesti. Miksi olivat kaikki käyneet niin totisiksi?
Snellmankin.--Nyt ne liikahtivat kaikki--joku oli virkkanut jotain--
kuka? Snellmanko?--Mitä hän sanoi?--»Kaikki muuttuu meillä lopulta
lauluksi ja tunnelmaksi», kuiskasi Kaarina Anterolle.

Nyt nousi Snellman ylös ja virkkoi Lönnrotille:

--Ehkä tuo sinun kanteleesi ja nuo vanhat laulusi, veli, sittenkin ovat
Suomen kansan tunteiden ei vain parhaat, vaan myös ainoat oikeat
tulkit--ja ehkä riitakukon ainainen kiekuminen on rauhassaan
onnellisesti nukkuvien turhaa häiritsemistä.

Ei osattu päättää, oliko se leikkiä vai totta.

--Anna sinä vaan kukon kiekua, hymähti Lönnrot, se ennustaa aamun
tuloa. Hyviä ne ovat nuo puheesi ja paikallaan, puhuitpa missä hyvänsä
ja kuinka useasti, et ikinä ylen useasti.

--Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa--heittäkää risuja kokkoon,
pojat!--tahdon vain sanoa: »Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa
suuressa!» sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden--
johon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla--ja
laulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa.



9.


--Mitä te ajattelette? Sanokaa! Eikö se ollut mainiota? puhui Naimi
hypähtäen kiinni Anteron, heidän palatessaan kokolle takaisin
pappilasta, jonne olivat vanhoja saattaneet. He tahtoivat valvoa koko
yön, aamuun saakka, innostua yhdessä, vaihtaa vaikutelmia ja tulkita
toisilleen tunteitaan.

Robert vastasi, ilmaisten sen, mitä he kaikki ajattelivat ja tunsivat:

--On aivan ihmeellistä, kuinka voimakkaasti vaikuttaa kaikki se, mitä
hän sanoo: jokainen sana on uutta ja kuitenkin on niinkuin olisi sen
ennen tiennyt tai ainakin pitänyt tietää.

--Juuri niin, juuri niin oli minunkin! sanoivat Antero ja Naimi melkein
yhteen ääneen, samalla kuin he siitä huomiostaan ilostuivat molemmat.

--On sitä tietysti tietänyt ja usein ajatellut, että on isänmaa ja että
kuuluu tähän kansaan, joka on eri kansa ja jolla on toivonut ja
uskonutkin olevan tulevaisuutta ja tehtävää, mutta en minä sittenkään
koskaan ole nähnyt näin selvästi edessäni, mitä se oikeastaan on,
kuinka sitä on palveltava ja mitkä ovat kunkin velvollisuudet sitä
kohtaan.

--Että me todellakin olemme kansa ... oma erityinen yksilö, jolla on ja
voi olla erityinen tehtävänsä maailman historiassa! huudahti Antero.

--Kansa, joka kenties vielä tulee jotain tekemään ja jotain
merkitsemään ... että meilläkin voi olla tulevaisuutta ... suurta...!

--Suurta tai pientä, sama se, kunhan on jotain...

--Jonka voimme itse voittaa itsellemme, ilman muiden apua, ajatelkaa!

--Ja millä keinoilla!

--Ainoastaan olemalla oma itsemme, olemalla sitä, mitä jo olemme,--
tekemällä vain sitä, mitä jo osaamme!

--Tekemällä omaa työtä, suomalaista työtä, kehittämällä sitä, mitä
meillä jo entuudestaan on!

He puhuivat toistensa kilvalla, toistensa suuhun, koettaen kukin ehtiä
sanomaan, mitä tunsivat. Naimin kasvoilta oli kadonnut niiden
tavallinen iloinen ilme, hän oli melkein kuin huolestunut jostain, otsa
pyrkien ryppyihin ja suu supussa ja huulet liikkuen niinkuin lapsella,
joka opettelee kirjoittamaan ... ja hän oli nyt Anterosta viehättävämpi
kuin koskaan.

--Tässä olemme olleet ja eläneet ja kulkeneet, jatkoi Robert heidän
kokkomäelle tultuaan, ja meitä on pidetty sankareina ja seppelöity ja
meille on tulevaisuuden teitä viitottu, mutta kyllä se oikeastaan on
ollut ilman mitään tarkoitusta ... minä olen tuntenut sen, vaikken ole
ennen osannut sitä itselleni oikein selvittää. En ole uskonut itseeni
enkä muihin. Suomi on hukassa, on sanottu, mutta se puhe on valetta, se
on valetta! Minä en vielä tiedä, mitä teen, mutta sen minä tiedän, että
minä jotain teen!

--Me teemme, me teemme kaikki!

--Tehkää! Voi, voi, jos minäkin jotain voisin! huoahti Naimi.

--Kuka voi meitä vastustaa! Suurta, jaloa, oikeata aatetta ei kukaan
voi vastustaa! Pitää olla vain jalo aate!

--Mutta meillähän on!

--Meillä se on!

--Silloin eivät maailman mahtavimmatkaan meille mitään mahda, vaikka
kuinka tahtoisivatkin.

--Miksi ne sitä tahtoisivatkaan! Ei ainakaan kukaan suomalainen ...
voisiko todellakin...? Luuletteko, että voisi olla ketään semmoista?
Kun on kysymys Suomen tulevaisuudesta, isänmaan onnesta?

--Vastuksetta, taistelutta se ei mene, mutta onhan ihanaa taistella
aatteen puolesta, on ihanaa kaatua ja kuoliakin, jos tarvitaan, sanoi
Robert tyynesti ja varmasti.

--Mutta sano, Robert, sano, kuka nyt voisi tahtoa ja mistä syystä?
tiukkasivat tytöt yhä.

--Niitä on, jotka suorastaan vihaavat Snellmania! kuohahti Lauri.--
Kuulithan itse Kuopiossa. Ja minä näin itse, ei kauan sitten, erään
korkean herran silmistä...

--Lauri, elä nyt ... hss!

--Mutta me muserramme! Me muserramme!

--Kenenkä te muserratte? kysyi Anette viattomasti ja sointuvasti,
saavutettuaan toiset. Hänen äänessään oli suloa ja halua ottaa osaa ja
yhtyä, ja hän nojautui Laurin eteen, joka turhaan koetti vastustaa
hänen viehättävän olentonsa vaikutusta.

--Summa se: me emme tästä päivästä puhu yhtä ainoata ruotsin sanaa,
emme kirjoita riviäkään ... pois ruotsi, pois ensin meistä ja sitten
koko maasta!

--Tarkoittaako Lauri todellakin, mitä Lauri sanoo?

--Tarkoitan, juuri niin eikä mitenkään muuten--!--mutta ei Lauri enää
saanut ääneensä sitä voimaa, jota koetti panna sanoihinsa.

Thure, hieno, hento nuori mies, joka ei ollut tähän saakka monta sanaa
virkkanut, seurannut vain mukana kuunnellen ja katsellen, aina heidän
rinnallaan, ettei mitään hukkaan menisi, sai sanotuksi:

--Minäkin tahtoisin jotain tehdä.

--Sinäkö?--ja kaikki kääntyivät ikäänkuin hiukan kummastellen hänen
puoleensa.

--Miksei Thurekin, ja minä myös! yhtyi Anette, pistäen käsivartensa
veljensä kainaloon.

--Tietysti, miksei! sanoi Robert.

--Mutta jos en saa ruotsiksi--?

--Opi suomea! huudahti Lauri melkein ylenkatseellisesti.

--Sitä tietysti tahdonkin, mutta--

--Ei siinä mitään muttia! Robert tuli väliin.

--Ei nyt tästä väitellä--ei se nyt kuitenkaan se ole pääasia. Mieli on
kuitenkin tärkeämpi kuin kieli.--Eikö ollut ihanasti sanottu, että
»mitä ihanimmat teokset ovat valmistuneet sen päivän illaksi, jonka
aamuna--»

--Mutta muistatteko--?

--Kaikista parasta oli minusta, sanoi Risto--se, ettei meidän tarvitse
olla neroja, ei suurtöitä haaveksia--

--Mutta te unohdatte kokonaan setä Lönnrotin--hänen soittonsa oli
minusta kuitenkin kaikista ihaninta--sanoi Naimi.

Ja niin jatkui, heidän kokkomäellä liikkuessaan, penkeille
istahtaessaan ja taas ylös hypähtäessään, innostumista ja
muistelemista.

--Mutta muistatteko sitä, mitä hän sanoi: »Kuka on meillä koettanutkaan
luoda suomalaista sivistystä? Se vähä, mikä sitä on, on kansan, rahvaan
omaa luomaa, mutta tälle klassilliselle pohjalle ei meillä kukaan
rakenna»... Antero oli koko ajan sitä ajatellut, sanat olivat soineet
hänen korvissaan. Nyt hän sanoo sen, nyt hän esittää sen aatteensa,
tahtoo kuulla, mitä muut siitä sanovat. Se oli hänelle yhä enemmän
selvinnyt Snellmanin puheen johdosta. Kansalle ei ole annettava
ainoastaan kieltä ja kaikkea sivistystä ja opetusta ja edistystä ja
helpotusta siihen, vaan sille on annettava myöskin sen entinen henki,
sen vanha kulttuuri, joka on ilmoitettu Kalevalassa ja Kantelettaressa
ja Sananlaskuissa. Se on kyllä pakanallista eikä semmoisenaan kelpaa,
mutta kristinuskon uudessa tulessa olisi sitä sulatettava ja taottava
ja luotava uusi maailmankatsantotapa, uusi aatteiden ja ihanteiden
maailma, uusi usko ja uusi luottamus, maailman selkäranka ja
säilyttäjä, _koko_ maailman eikä vain Suomen! Niinkuin vanhoista
kreikkalaisista temppeleistä tehtiin kirkkoja, niinkuin taide sai uusia
muotoja ja uutta henkeä maasta kaivetuista kreikkalaisista
kuvapatsaista, niinkuin vanha klassillisuus hajoitti selvyydellään
keskiajan mystisismin usvat ja valaisi ihmishengen pimeät komerot, niin
on myöskin kansamme vanha kalevalaisuus luova valoa meidän henkemme
pimentoihin, antava kaavoihinsa kangistuneen kirkon opille uutta
sisältöä, karkoittava synkän pietismin, joka halveksii tietoa ja oppia
eikä ole muuta kuin kristinuskon irvikuva, ei muuta kuin jätteitä
keskiaikaisesta asketismista, joka halveksii elämää ja tuomitsee
synnillisiksi sekä viattomimmat ilot että ylevimmät aatteen
ilmaukset... Tähän tapaan puhui Antero kokkomäellä kesäisenä aamuna
auringon jo noustessa.

--Niinkuin nuo vedet, jotka tuolta asumattomien erämaiden helmasta ja
halki korpien, ohi ikihonkien vyöryvät tänne alavesiin kostuttaen
täällä ja kostuttaen tuolla viljeltyjä rantoja ja luhtaisia niittyjä,
samoin kansamme kulttuuri--ymmärrättekö, mitä tarkoitan?

--Juuri niin!--Se on mainiota! huudahti Lauri.--Se on suurenmoinen,
ihana aate!

Ja muidenkin silmistä oli Antero jo puhuessaan nähnyt, että he hänet
käsittivät.

--Kerromme kohta huomenna Snellmanille sinun aatteestasi!

--Mikset puhunut siitä äsken?--kaikille--Snellmanille ja Lönnrotille?

--Enhän minä ... en minä osaa puhua.

--Tekö ette osaisi puhua! sanoi Kaarina.

--Herra Hagman, mistä te sen aatteen saitte? huudahti Naimi.

--Me rupeamme opettamaan, lukemaan kansalle Kalevalaa.

--Niin juuri, sitä minäkin tarkoitin!

--Perustamme lukuseuran ... panemme toimeen lukuiltamia!

--»Seuroja» meidän suuressa tuvassa. Kun Helanderissa luetaan
postillaa, niin meillä luetaan Kalevalaa sunnuntai-iltoina!--Se on
mainiota!

--Ei suuressa tuvassa, vaan vanhassa pirtissä, Kaarina!

--Juuri siellä--ja sinä soitat kannelta, Naimi! Mutta Risto ei ollut
ottanut osaa innostukseen...

--En usko siihen liioin, tuohon Anteron aatteeseen.

Kaikki kävivät hänen kimppuunsa...

--Mikset, mikset usko?

--Antero koetti jo tyrkyttää Kalevalaa ja Kanteletarta Rajavaarallakin,
mutta huonolla menestyksellä. Se on haavetta. Ei menneisyyttä saada
takaisin eikä kansan tulevaisuutta runoudelle rakenneta.

--Saamme huomenna kuulla, mitä Snellman sanoo Anteron aatteesta.

--Lönnrot sen varmaankin hyväksyy! huudahti Robert.

--Pelkään, että Snellman sanoo: »Se on kaunis ajatus, kaunis ajatus,
mutta se häilyy ilmassa, häilyy ilmassa.»

Tytöt loukkaantuivat siitä, että Risto matki Snellmannin ääntä ja hänen
puhetapaansa, ja he kääntyivät pois. Robert ja Lauri tahtoivat yhä
vakuuttaa Ristoa:

--Kansa on sen käsittävä! Se on omansa tunteva ja ymmärtävä!

--Tietysti! Aivan varmaan!

--Kansa ei käsitä muuta kuin realiteetteja, kouraan tuntuvaa
käytännöllistä ohjausta ja avustusta oikeuksiensa saavuttamiseksi--
sinne Snellmankin tähtää. Kansa tahtoo ennen muuta vapautua
vieraskielisen virkamiehistön sorrosta, se tahtoo...

--Niin, niin, mutta eihän Anteronkaan aate sitä estä--

--Ei saa turhia hapuilla ja haaveilla, täytyy keskittyä...

Mutta ei Risto saanut heitä vakuutetuksi... Samassa alkoi kuulua melua
sillalta, huutoja ja kirkumista.

--Kas niin, nyt se on taas käymässä! Eipähän mennyt tämäkään juhannus
ilman ikävyyksiä, huokasi Kaarina.

--Mennään kotiin!

--Elkää välittäkö...

--Pojat, teidän täytyy koettaa mennä asettamaan...

--Voi, voi, minun on niin kauhean paha mielii--Siellä syntyy taas
tappelu...

Tytöt lähtivät Riston ja Thuren saattamina kotiin; toiset riensivät
sillalle.

Tiellä tuli heitä vastaan kaksi miestä, Otto ja eräs toinen, vanha
mies, puoleksi herrasmiehen näköinen, käräjäkirjuri tai semmoinen,
niinkuin Anterosta näytti, molemmat hyvällä tuulella ja iloisella
päällä.

--Hei, hei! huusivat he.

--Tulitte myöhään, ei siellä enää mitään!

--Tapeltiinko siellä taas?

--Ei kuin vähän vain taputeltiin, selitti vanha mies tehden käsillään
nurinkurisia liikkeitä ja silmiään mulkoillen, jolle kaikelle Otto
sydämestään nauroi ryypänneen miehen makeata naurua.--Koettelivat
voimiaan Kontola ja Korpivaara, palloa löivät, toiset kiviä nakkeli,
toiset seipäillä tavoitti. Homeerinen näytelmä! Ette olleet katsomassa!
Vahinko, vahinko! Historiallinen näytelmä, homeerinen ottelu! Jäännös
ajoilta muinaisilta, kivikaudelta!--kun savolaiset ja karjalaiset
kalavesistä toisiaan tuiverti.

--Tapahtuiko mitään vahinkoa? kysyi Robert.

--Veri vuosi, hurme huppelehti! Muutamalta meni Mikolta pää auki,
toiselta peittyi Taavetilta silmä pilveen, kolmannelta hajosi Heikiltä
housut takaa ... löytyi trofeea taistelutantereelta.

--Trofeea! Trofeea! nauroi Otto.--Voi täyteinen! Mihinkä me tämä
ripustetaan?

--Elä, Otto, anna tänne, minä vien sen museooni saareen muistoksi
»kahakasta Kontojärvellä».

Otto nauroi yhä polviinsa takoen, niin makeasti, että muidenkin täytyi
siihen väkisinkin yhtyä.

--Eikö siis mitään sen pahempaa? Juhlallisesti deklamoi vanha mies:

--Jäi taistelu ratkaisematta, vetäytyivät leiriinsä molemmat
sotajoukot, tuli _Deus ex machina_--vallesmanni--_quos ego!_ huusi,
hoiti huostaansa haavoitetut! Meidät manattiin käräjiin todistajiksi--
mutta ei siitä juttua tule, siihen painetaan asia--sattuivat olemaan
rikkaiden poikia lyödyt ja lyöjät--maksavat vähän sotavahingon
korvausta ruununmiehelle molemmat puolet--tupla tienesti sille
fäähundille--saako luvan olla boolia?

Hän veti povitaskustaan viinapullon ja tarjosi.

--Var så god, får de' inte lof att vara? Eikö kelpaa? tämä on pappilan
parasta rypälettä--rena rågen--skål!

--Ne olivat tietysti nekin humalassa?

Räjähti nauramaan vanha mies:

--Milloinka sinä, poika, olet nähnyt suomalaisen selvällä päällä
taisteluun käyvän? Selvällä päällä se pötkii pakoon, mutta anna sille
ryyppy viinaa, niin sukeuu siitä sankari suuri. Missä on kansa toinen,
josta niin helpolla urhoja tehdään, josta naukku neroja luo? Kansa
moinen kun kerran voimansa tuntemaan pääsee, maailman valloittaa.

--Mutta mistä ne nyt taas saivat viinaa?

--Kysyös kernaammin, mistä ne eivät saa. Vallesmannista, voudista,
talosta mistä tahansa,--myöskin pappilasta. Tämä on pappilan viinaa
tämä--terve!

--Otto, tule kotiin, sanoi Robert kääntyen menemään.

--Elä sinä, kyllä minä oman varani pidän, ainakin tällä kertaa. Elä
yhtään, en minä nyt mitään skandaalia tee. Sano se mammalle, jos kysyy,
ja ukolle myös saat sen sanoa, tai elä sano mitään. »Arvon mekin
ansaitsemme Suomen maassa suuressa... Leipä kasvaa kyntäjälle, touko
työnsä teettäjälle!»

Ja laulaen, kädet kaulakkain, lähtivät he kirkolle päin, mutta
joutuivat tiepuoleen ja istahtivat ojan reunalle, vanha mies jotain
selittäen ja Otto sille käsiään polviin takoen.

Robert kääntyi kantapäillään ja lähti pappilaan, toisten häntä
seuratessa, mutta yht'äkkiä pyörähti Lauri jälelleen ja viittasi vanhan
miehen luokseen. He puhuivat jotain, jota Antero ei kuullut. Lauri
näytti kuin suuttuvan ja kääntyi kiivaasti pois. Silloin huusi vanha
mies hänen jälkeensä:

--Tule meille, niin lähdetään yhdessä etsimään--mutta elä tule tyhjin
suin!

Sillalta kuului taas humalaisten hoilotusta. Anteron mieleen iski
yht'äkkiä Rajavaaran isännän kuvaus hänen ankarasta isästään, joka
sanallaan sitoi raa'an kansan ja herätti heidät parempaan elämään.
Hänen omat tuumansa ja Snellmaninkin tuumat Suomen kansan hyväksi,
heidän innostuksensa ja kaikki puheet ja maljat, joita kansa oli
kuunnellut niistä mitään ymmärtämättä, näyttivät hänestä yht'äkkiä
lapsellisilta ja tehottomilta; oli niinkuin olisi tarvittu jotain
muuta, jotain aivan toista, niinkuin olisi ollut lähdettävä jostain
toisesta päästä...

--Mennään sinne, puhutaan niille! Selitetään, sanotaan ... mennään nyt
heti paikalla!

Hän oli saavuttanut Robertin, ja Lauri oli saavuttanut heidät.

--Jätetään se asia Helanderille. Hän kyllä siitä huolen pitää, sanoi
Robert välinpitämättömästi, melkein pilkallisesti, mikä vähän kylmäsi
Anteroa, niin ettei hän voinut olla sanomatta:

--Ei kai ole totta, että heille olisi myyty pappilasta viinaa?

--Miksei olisi! Miksei sitä voisi meiltä myydä yhtä hyvin kuin
kaikkialta muualtakin?--ja kun hän näki hiukan ihmettelevän ilmeen
Anteron kasvoilla:--samahan se on, keitänkö itse viinaa ja myyn sen vai
ostaako joku toinen viljani ja myy sen viinana.

--Ei se nyt aivan sama--

--No, mutta ei meitä nyt todellakaan voi syyttää siitä, että humalaiset
tappelevat.

--Enhän minä nyt suinkaan sitä--

--Sitäpaitsi, sama se, olkoon miten tahansa, minä en voi sille asialle
mitään.

Robert meni, näyttäen kuitenkin jotenkuten epävarmalta ja ikäänkuin
vaivautuneelta. Mutta Otto ja vanha mies tepastelivat maantietä taas,
yhtämittaa pysähtyen, Otto hihkaisten vastaukseksi sillalta päin
kuuluville kirkaisuille.

--No, kas niin--antaa heidän--ei se mitään--Antero, kuulehan, tule
tänne--

Lauri tarttui häntä käsipuoleen ja veti metsäpolulle, joka vei pappilan
hevoshaan läpi, pysähtyi yht'äkkiä hänen eteensä ja kysyi:

--Antero, oletko koskaan rakastanut?

Antero oli, samassa kun he kääntyivät maantieltä metsään, ajatellut,
voisiko hän ehkä puhua Laurille Naimista, ja lämmin, miellyttävä
myötätuntoisuuden virta tulvahti hänen sydämestään kaikkiin hänen
jäseniinsä. Eikä tuo aiheeton kysymys tuntunut hänestä ollenkaan
oudolta tai odottamattomalta, vaan niinkuin hänet olisi valmistanut
siihen sama tarve kuin Laurinkin: saada ystävä ja uskottu.

--Ehkä olen joskus minäkin--kuinka niin?

--Mutta rakastatko nyt juuri tällä hetkellä?

Kun ei Antero voinut heti vastata, niin Lauri--:

--En tahdo tietää, ketä ja missä--ainoastaan, rakastatko nyt?

Hän luuli Laurin aavistavan hänen tunteensa, tahtovan ottaa osaa
niihin, ja hän aikoi jo sanoa--mutta sanoi kuitenkin vain:

--Voihan olla, kuinka niin?

--Silloin sinä voit minut ymmärtää, jos tahdot. Minä tunnen sen, ettei
kukaan voisi minua ymmärtää niin hyvin kuin sinä... Sinä et voi nauraa
minulle etkä katsoa minua kylmästi silmiin.

--Jos sinä vain tahdot puhua minulle, mitä sydämelläsi on, niin
tiedät...

--Hänet tahdotaan minulta riistää ja hänet on jo minulta riistetty!
Minä odotin hänet täällä tapaavani, hänen tulevan minua vastaan, mutta
ne ovat lähettäneet hänet pois, en tiedä minne enkä tahdo sitä heiltä
kysyä.

Ja katkonaisin, kiihkein lausein kertoi Lauri, että sen nimi oli Hedda,
että se oli isätön ja äiditön tyttö, että he olivat yhdessä kasvaneet,
että hän oli rakastanut häntä pienestä pojasta ... he olivat käyneet
yhdessä rippikoulun--samana vuonna, viime vuonna--Salaa alttarin edessä
hän oli sen itselleen luvannut--ja sitten myös Heddalle viime jouluna
kuutamossa hiihtäessä--tästä juuri kulki silloin latu ja tällä tiellä
minä suutelin häntä--ja suutelin myös kerran, kun hän oli tullut
kamariini--ja minä tahdon sanani pitää, vaikkei Hedda sitä
vaatinutkaan, Hän on yhtä hyvä ja hieno ja jalo kuin mikä herrastyttö
tahansa, vaikka hänellä onkin karkeat kädet ja vaikkei hän taidakaan
ruotsia eikä ole niin sivistynyt--mutta juuri sen vuoksi minä häntä
rakastankin ja että hänellä on suomalainen nimi,--mutta minä löydän
hänet, minä etsin hänet vaikka maailman laidasta ja tuon hänet tänne,--
ei, tänne en minä häntä tuo halveksittavaksi ja pilkattavaksi--minä
vien hänet jonnekin, rakennan majan hänelle--en huoli heidän
rahoistaan, murran omin voimin itselleni tien--rupean vaikka rengiksi
Otolle tai kalamieheksi sedälle--kyllä me--minä tahdon näyttää...

Lauri oli temmannut Anteron mukaansa. Se oli hänestä aivan erinomaista,
suurta, jaloa--

--Tee niin! Juuri niin, juuri niin minäkin sinun sijassasi!

Mutta silloin Lauri ikäänkuin hiukan laimentui, ei ilostunut siitä, ja
virkkoi vain:

--Naimi sanoi samaa kuin sinä--

--Sanoiko Naimi?

--Hän oli samaa mieltä kuin sinä.--Ajatteletko todellakin, mitä sanot?
Että minulla on oikeus tehdä niin?

--Jos kerran häntä rakastat--

--Josko?--mitä tarkoitat? Epäiletkö? Etkö usko minun häntä rakastavan?
--ja Lauri tarttui Anteroa käsipuoleen ja puristi sitä niin, että
koski.

--Uskon, tietysti uskon, kuinka en uskoisi, kun sen kerran itse sanot?

--Mutta mistä tuli suuhusi se _jos_? Panit siihen erityistä painoa.

--Enhän pannut, minä vain tarkoitin...

--Jostain se tuli, ja minä tiedän, mistä se tuli--sinä olet huomannut
jotain--voi, voi, miksei hän nyt ole täällä? Miksen saanut häntä heti
tavata ja sanoa hänelle?--Sano, voiko se mitään merkitä, että hänet
joskus unohdan?

--Unohdat?

--Unohdan, minä unohdan! On kulunut välistä päiviä, etten ole häntä
muistanut ennenkuin taas yht'äkkiä Helsingissä, matkalla, kun Anette
istui minua vastapäätä vaunuissa--hän katsoo välistä minuun niin
omituisesti--en tiedä--en ymmärrä--ja täälläkin minä olen hänet
unohtanut--enkä ensin tuntenut mitään kaipuuta, kun en häntä nähnyt--ja
koko ajan kokolla, paitsi silloin, kun Lönnrot soitti. Silloin minä
häntä muistin. Eikö se ole kauheaa? Eikö ole kauheaa unohtaa
hetkeksikään se, jota rakastaa? Sano, Antero! Mimmoinen minä olenkaan?
Epäsikiö! Minä olen hänet monta kertaa pettänyt ja ajatellut, että
esimerkiksi Anette olisi minun morsiameni. Minä olen rikkonut valat
vannottuni! Ei hän mitään vaatinut, ei tahtonut kuulla... »Muista, jos
muistat», sanoi, »ja jos et muista, niin et muista». Mutta juuri sen
vuoksi minä sitä enemmän...

--Jos ovat niin asiasi--?

--Mutta eiväthän ne ole niin--oikeastaan! Enhän minä ole häntä
unohtanut! Ei, ei, minä luulen vain. Minä tunnen, nyt juuri tunnen,
että rakastan häntä, vain häntä--! Minä rakastan hänessä kansaani, koko
kansaani, jonka tahdon kohottaa, nostaa alennustilasta, asettaa
rinnalleni--ymmärrätkö, Antero, että voi yhdessä ihmisessä rakastaa
kokonaista kansaa, koko ihmiskuntaa?

--Josko sen ymmärrän--! huudahti Antero lämpimästi.

--Niin no, sitten sen tiedät--

He olivat jossain synkässä metsässä, jossa tie päättyi vetelän korven
laitaan. Lauri kääntyi takaisin.

--Nyt on minun niin helppo olla. Ei puhuta siitä sen enempää.--Ja hän
alkoi yht'äkkiä puhua muusta, muistella Snellmanin sanoja, puhua
Anteron aatteesta,--ihastella päivän nousua--mistä kaikesta Antero nyt
ei olisi vähääkään välittänyt, mieli Naimia täynnä...

He erosivat pappilan pihalla, Anterossa pieni pettymyksen tunne siitä,
ettei Lauri häneltä mitään kysynyt eikä osoittanut mitään osanottoa
siihen, mistä hänen olisi ollut niin suuri halu puhua.



10.


Kun Robert oli eronnut Anterosta ja Laurista ja noussut sukkasillaan
yliskamariinsa varovasti ovea raottaen, ettei häiritsisi Lönnrotia,
jolle oli laitettu tila hänen huoneeseensa, tapasikin hän hänet vielä
valveilla, istumassa lähellä ikkunaa ja selailemassa papereitaan, joita
oli repustaan levittänyt eteensä.

--Eikö saisi luvan olla mukavampaa tuolia, sanoi Robert, kun näki hänen
istuvan pienellä puujakkaralla.

--Kiitoksia, mutta minä olen tottunut näitä tämmöisiä puita painamaan--
eikähän tässä isoja istumisia. Katselen vain vähän näitä papereitani.

Hän vaipui työhönsä Robertin ruvetessa riisuutumaan. Katsellessaan
tuohon tuota miestä, joka paitahihasillaan, hiukan kuluneessa
liivissään, kiilloittamattoman paidankauluksen alla värinsä muuttanut
vihertävä silkkihuivi, istui siinä kuin mikä ruotiukko saunan lasin
alla virsikirjaa katsellen, halveksien hänen hienoksi petsattua
pöytäänsä samettisine kirjoitusmattoineen ja mukavaa keinutuolia, tuli
Robertin kuin ujostus ja häpeä itseään, joka tarvitsee kaikkia noita
hienouksia ja mukavuuksia »lukujensa harjoittamista» varten; ilman
niitä häneltä »ei työ suju»--ja hänellä pitää olla väljä villaviitta
yllään ja jalassa pehmoiset tohvelit. Työ! Hänen »työnsä» ja hänen
»tutkimuksensa»! »_Primus inter pares_»--Hänelle on pidetty puheita
Helsingissä ja kotona, hän on kulkenut vaunuissa ajaen kautta maan
herrastalosta toiseen kuin mikäkin triumfaattori, kuin mikäkin
kansallissankari! Mitä hän on tuon miehen rinnalla, joka avojaloin
korpia tallustelee, joka makaa kovilla uuninpankoilla? Hän ajattelee
väitöskirjoja, tohtorin ja professorin, miettii latinankielisiä
opinnäytteitä ennen kirjoitettujen samanlaisten mukaan ja perusteella,
päästäkseen dosentiksi, professoriksi ja suuren palkan nauttijaksi.
Siihen on häntä kehoitettu, se on aina ja kaikkialla asetettu hänen
elämänsä ylimmäksi maaliksi, ja niin on hän itsekin vähitellen tottunut
tekemään! Tuo on kulkenut keräämässä unhotetuita, kätketyitä aarteita
ja kulkee yhä, on tehnyt työtä, jota semmoisetkin miehet kuin setä
Hartman pitävät joutavana tai ainakin oman työnsä rinnalla
vähäpätöisenä. Kuka häntä siitä seppelöi, kuka maksaa hänelle siitä
palkan, kuka antaa sille arvoa? Tuskinpa hän itsekään. Jos ei isä olisi
ollut hänen vanha toverinsa, olisiko hänkään puhunut, mitä puhui
kokkomäellä? Ja Robert oli loistavine arvosanoineen ja mainioine
tutkintoineen mielestään kaiken sen hedelmistä karun kirjatiedon ja
muiden vieraita peltoja viljelevän virallisen yliopistollisen
kirjatieteen tyypillinen edustaja, kun taas Lönnrot tuossa on raataja,
perkkaaja, korpien kylväjä. Hän on loiseläin, parasiitti, tuo on
muurahainen, joka rakentaa kansalleen pesää vanhoista kuivista
havunneuloista, mehiläinen, joka imee hunajaa metsäniittyjen
kukkasista.--Jos sille uskaltaisi puhua siitä aatteesta, joka oli
alkanut hämärtää hänelle Helsingin juhlissa, jolle Snellmanin sanat jo
Kuopiossa olivat antaneet sysäyksen ja joka nyt kokolla oli yhä
voimakkaammin hänen mielensä vallannut? Mutta Lönnrot vain kirjoitteli
ja käänteli papereitaan ja puhalsi silloin tällöin piipustaan savun,
joka leijaili verkalleen ulos ikkunasta. Viimein käänsi hän ne kokoon
ja pisti laukkuunsa, joka oli hänen jalkainsa juuressa maassa.
Huomatessaan Robertin vielä istuvan valveilla kysyi hän:

--Eikös nuorta miestä nukutakaan, taidan minä tässä valvottaa. Mutta
nyt käydään kilvalla unetarta kosihin, kumpi meistä hänelle
mieluisampi. Nuori mies vanhan voittanee siinäkin juoksussa.

He alkoivat riisuutua molemmat ja Lönnrot aikoi, saatuaan pieksut
jalastaan, heittäytyä sohvan kannelle.

--Se olisi tämä sänkyvuode tohtoria varten aiottu.

--Kyllähän minä voisin tässä sohvan kannellakin.

--Ei millään muotoa, tämä on varta vasten laitettu tohtoria varten--

--Saatettaisiin me ehkä sinutellakin toisiamme, koska kerran on satuttu
saman orren alle.

--Minä saan tietysti sanoa sedäksi--

--Olenko minä sitten mielestäsi semmoinen ikäloppu?

--Ei, vaan kuitenkin--

Lönnrot oli vielä pistänyt piippuunsa ja sytyttänyt sen. Muutamia
savuja vedettyään virkkoi hän:

--Niin, niin, oikeassa on se Snellman siinä, mitä puhui tästä
suomenkielen käyttämisestä teille nuorille miehille. Olisi siinä työtä
tekijöille. Niin sanoisin minäkin, että antaa heidän ruotsalaisten
pitää murhetta kielestään ja sillä kirjoittaa, tutkitaan me sitä, mitä
meillä on, etsitään sitä, mitä meiltä löytyy, ennenkuin on liian myöhä.

Robert ei saanut vielä sanotuksi sitä, mikä hänellä jo oli kielellään.

--Eihän tämän oikeastaan ole hätä eikä mikään tämän meidän kielen,
säilyy se siinä, mihin on kerran maahan pantu, vaikkei häntä hyvin
hoidettaisikaan. Hoitelee itse itseänsä. Mutta siellä on kieliä ja
murteita korpien katveissa, jotka kuolevat ja tukehtuvat eivätkä jätä
jälkeensä muistoa niin mitänä; ei enempää kuin lehti, minkä toinen
lehti allensa peittää. Käy heitä säälikseni köyhiä sukulaisia, joille
ei saa edes hautapatsaita pystytetyksi, saati sitten muistokuvaa
seinälleen ripustettavaksi.

--Mitä murteita ja kieliä ne mahtavat olla?--kysyi Robert arasti.

--Onpa sekin vatja ja vepsä, jotka on vieras uuvuttanut ja jalkoihinsa
sotkenut, etteivät enää omin voimin paljon liikahtamaan pääse--minkä
muutamissa kylissä--mutta pian ovat nekin valloitetut, ja pian se
lappikin venäläistyy, suomalaistuu ja norjalaistuu.

--Onko todellakin niin?

--Pelastaa heitä ei voi eikä elämään auttaa, mutta testamenttinsa
heillä voisi teetättää ja ottaa korjuuseen vainajain perinnön. Ei ole
heillä enää runoudestaan, mutta kielen tähteistä saisi tutkija vielä
isotkin aarteet. Sääliksi käy heitä, oikein käy sääliksi.

--Mahtaisiko niihin tutkimuksiin suuriakin valmistuksia tarvita?

Robert tunsi, että vastauksesta hänen kysymykseensä riippuisi niin
paljon, ettei hän oikein tiennyt, millaiseksi sen olisi toivonut.

--Eihän siihen muuta kuin että osaa sanat kirjoittaa ja muotoja
muistoonsa merkitä. Ei sen suurempaa tiedemiestä. On ne tiedot joka
maisterilla mitkä minullakin. Mutta hyvä terveys ja vähät vaatimukset,
ne ovat näillä retkillä välttämättömät.

Robert päätteli:--Hän ajattelee, että minä olen hemmoteltu,
mukavuuksiin tottunut, ja niitä kaipaava rikkaan rovastin poika.--Ja
hänestä näytti kuin olisi Lönnrotin silmä hetkeksi pysähtynyt
tarkastamaan hänen villapaitaansa, niinkuin olisi sen huulille
ilmaantunut muhoilu ollut arvostelu koko tästä mukavasti sisustetusta
huoneesta. Eikä Robert vieläkään saanut tehdyksi kysymystä, joka yhä
oli hänen huulillaan. Äänetönnä hän riisui villapaitansa ja vaihtoi sen
hienosta palttinasta tehtyyn pitkään yöpaitaan, jonka edustan,
kauluksen ja hihansuut Hanna oli punaisella langalla kirjaillut.

--Siinäpä taitaisi olla hyödyllinen kapine sekä kesällä että talvella,
kun hiottaa, ja kepeä repussa kantaa kaksikin, sanoi Lönnrot
hypistellen tuolille heitettyä villapaitaa.

--Lääkäri on rintani heikkouden tähden määrännyt minut sitä käyttämään.

--Vai ei ole terveytesi luja. Mutta hyvä se saattaisi olla
terveellekin.

Ennenkuin meni levolle, virkkoi Lönnrot vielä ulos katsahtaen:

--Olisipa nyt ollut viileä kävellä öiseen aikaan ja kuuminta päivää
olisi maannut, mutta eipä olisi tainnut se pappasi päästää.--Ohhoh!--
onpa tässä kuin Abrahamin helmassa--ja hän nauroi makeasti
hupsahtaessaan sängyn untuviin.--Enpä muista, milloinka minulla olisi
ollut näin pehmoiset paikat--mitenkähän tästä aamulla ylös pääsee--
uittaa kuin Ilmatarta ikänsä kaiken lakkapäillä lainehilla.--Hyvää
yötä, nuorin veljeni! Auta ylös aamulla, jos en itse pääse.

Ennen pitkää alkoi kuulua säännöllinen, rauhallinen hengitys. Mutta
ennenkuin Robert nukkui, oli hän saanut vastauksen kysymykseensä, jota
oli mielessään hautonut. Ja huomenna tiesi hän rohkenevansa siitä puhua
Lönnrotille.



11.


Erottuaan Laurista meni Antero vanhaan tupaan hakemaan vuodettaan,
mutta huomasi sen jo täytetyksi. Siinä loikoi Otto vaatteet yllä,
raskaasti hengittäen.

Anteroa ei nukuttanut eikä hän viitsinyt etsiä itselleen muuta
nukkumasijaa, vaan lähti harhailemaan kirkolle päin, jonne häntä veti,
sen rappusille, katselemaan taas maisemaa, jota Naimi oli kehoittanut
häntä yhdessä hänen kanssaan omistamaan.

Mutta ei hän sinne tultuaan ja istuttuaan saanut takaisin sitä
suloista, runollista mielialaa, joka hänet tuloiltana oli siinä
vallannut. Ei ollut luonnossa sitä hunnutettua, siintelevää hempeyttä,
mikä silloin. Kylmähkössä aamuvalaistuksessa ja tuulen hengen käydessä
pohjoisesta tuntui kaikki nyt niin järkevältä ja arkiselta. Mutta ei
hän tahtonut heittää haavettaan, ei päästää povestaan sen lämpöä.
Pappila nukkui siellä, ei ketään liikkunut, kaikki oli autiota ja
elotonta.--Kun vain Naimi nousisi, ja saisin hänet taas nähdä ja saisin
varmuutta siitä, oliko se vain ollut unta, jota olin luullut näkeväni.
Vai onko se totta ja pysyväistä?--Ei, ei, ei siitä voi mitään tulla, ei
se ole mahdollista, ei se Naimin herttaisuus ja ystävällisyys minua
kohtaan mitään merkinnyt.

Mutta _sen_ hän tiesi, sen tunsi nyt tässä aamuviileän häntä
pudistaessa, että _jos_ siitä ei mitään tule, niin ei hänestäkään...
Ilman häntä hänen elämällään ei ole mitään tarkoitusta, ei hän jaksa
panna siihen mitään merkitystä. Ei sitä suurta isänmaata, ellei samalla
saa keskittää rakkauttaan johonkin erityiseen kolkkaan siitä--tähän,
juuri tähän! Pian hän suorittaa papintutkinnon, voi ehkä päästä tänne
apulaiseksi. Pappina hän voi vaikuttaa enemmän kuin missään muussa
toimessa. Mutta ei tavallisena leipäpappina eikä ahdasmielisenä
pietistinä, vaan valistuneena, kaikkea hyvää harrastavana--mitä kaikkea
he tekisivätkään kansan hyväksi, he _yhdessä_, sillä yksin hän ei voisi
mitään milloinkaan saada aikaan...

Jos hän nyt tulisi tuolta, jos olisi nähnyt minun tänne menevän, olisi
lähtenyt minua etsimään! Astuisi tietä, sanoisi minulle, itsestään,
kysymättäni:--»Tule, mennään!»--Minne?--»Kokkomäelle, istutaan siellä
ja katsotaan sieltä!»--Turha toivo!

Yht'äkkiä näki Antero Kaarinan edessään ilmielävänä, hänen silmäinsä,
tummain ja syväin ja suurten, katsovan häntä Naimin selän takaa. Usein,
kun hän tänään oli hakenut Naimia, oli hän nähnyt Kaarinan ja hänen
silmäinsä aran, kysyvän ilmeen. Ääni oli heillä niin yhtäläinen, että
oli vaikea toista toisestaan erottaa.

Oli ollut kevytmielistä Laurin tanssittaa Naimia tässä kirkon edessä ja
keikauttaa hänet ylös rappusille. Ja kuinka oli Robert voinut sanoa,
ettei puhuminen siitä, ettei pitäisi juoda ja tapella, olisi meidän
asia, vaan Helanderin! Mitä olivat Rajavaaran isäntä ja vanha emäntä
mahtaneet ajatella siitä, että herrasväet, pappilaiset, itse rovasti,
kulkevat kirkon ohi juhlan aattona patoja rämistellen?

Kaksi niin erilaista maailmaa, kaksi kuin aivan eri kansaa! Mitä ne nuo
toiset tietävät ja välittävät meidän innostuksestamme? Ja mitä tiedämme
_me_ heidän tarpeistaan ja toiveistaan? Heidän oikeista tarpeistaan?
Tienneekö Snellmankaan? Isävainaja oli heidät ymmärtänyt ja he hänet,
siksi ne häntä niin rakastivat.

Kaikki oli nyt toisenlaista kuin äsken... Tuo Laurikin--eikö hän vain
kuvittele ja itseänsä petä.

Ei, ei, minä en tahdo, minä en saa tällä tavalla ajatella ja epäillä ja
repiä itseäni ja muita...!

Hän kohosihe, ei tahtonut antaa itsensä mennä hajalleen, niinkuin niin
monta kertaa ennen. Hän nousi ja lähti kulkemaan. Häntä väsytti, ja hän
tahtoi etsiä jonkun pientareen tai ahon tai lämpöisen aidan
nurkkauksen, jossa voisi levähtää. Hän tuli lähteneeksi maantietä
sinnepäin, minne Helanderit olivat toisiltana menneet. Maantie kulki
metsässä, ja hetken päästä erosi siitä kaitaisempi ajotie. Se vei
nientä pitkin, kaitaista harjua, jonka kahden puolen järvi lainehti.
Sieltä tuli talo vastaan. Nyt hän huomasi, että se oli Honkaniemi,
jonka hän oli nähnyt tullessaan järveltä ja jossa soutaja oli sanonut
Helanderin asuvan. Se oli kuulema ollut hänen isänsä ja äitinsä
ensimmäinen koti heidän nuorina ollessaan, ennenkuin muuttivat
Korpivaaraan. Mutta silloinhan se oli hänen syntymäpaikkansa.

Talo oli tasaisella kentällä. Päärakennus ja aitat ja talli ja navetta
sulkivat sen neljältä taholta, niin ettei jäänyt kuin portin aukko
tielle päin. Siellä jo valvottiin, ja pihalla näkyi liikkuvan
harmaapukuisia naisia niinkuin nunnia, joista hän erään tunsi
Rajavaaran vanhaksi emännäksi. Talo oli kuin suljettu ja eristetty
paikka, niinkuin häneltä kielletty. Ja siellä oli hänen äitinsä häntä
kannellut, häntä rappusilla kainaloista seisottanut.

Hän tunsi silmäinsä hämärtävän, ryhdistihe ja jatkoi kävelyään niemen
kärkeen päin. Tuli hiekkaiselle rannalle, jossa oli pitkiä suippeita
kirkkoveneitä valkamassa. Hän heittihe uimaan ja panihe uituaan maata
muutaman veneen kokkaan, johon yhä ylenevä aurinko häntä suloisesti
lämmitti. Ollapa siellä meren saaristossa, lämpimällä kalliolla,
soutamassa, kalastamassa, purjehtimassa, aina ulappa edessä, ainakin
jostain salmesta siintäen, aava ääretön ulappa! Miksi hän oli
tullutkaan tänne? Jos lähtisi pois sinne heti ystäväinsä, herttaisten,
aina iloisten ja reippaiden kalastajiensa luo!--Mitä hän oikeastaan
täällä tekee, täältä hakee?--Sisartaan?--Niin!--Niinkö? Omituista, että
minä olen täällä syntynyt ja makaan nyt tässä, kenenkään minusta
tietämättä, kenenkään minusta välittämättä--nyt enemmän kuin ennenkään
--orpopojasta.

Hän nukahti, hattu silmillä, ja heräsi siihen, että hänen
läheisyydessään haasteltiin. Nostaen päätään laidan yli, mutta antaen
sen taas vaipua takaisin näki hän kaksi miestä pesemässä silmiään
rannassa. Toisen oli hän ehtinyt tuntea Rajavaaran isännäksi, toinen
oli vanha harmaatukkainen pystynenäinen mies.

--No, olisipa pitänyt minunkin olla tuota kummaa näkemässä, puhui vanha
mies vilkkaasti ja tiukasti. Ettäkö ihan rummuilla ja padoilla
päristettiin? Ja kirkon ohi?--Ja itse Rimpiläinen etunenässä?

--Niin oli!

--Ei siinä itseänsä pääpirua näkynyt?

--Ei häntä meidän silmä havainnut, miten olisi tarkempi näkijä mahtanut
nähdä. Mutta se helvetin lieska kirkon takaa se kyllä nähtiin mekin.

Miehet olivat hetken aikaa vaiti silmiä hangatessaan.

--Oli huudettu ja hurrattu...

--Mitähän varten nuo huusi ja hurrasi?--annapa sitä suopaasi vähän--

--Taitaa olla niillä aina tapa semmoinen koolatessaan vieraiden kanssa.
Kuului olleen kaukamatkaisia vieraita, tiesi pastori kertoa--se Kuopion
koulunrehtorikin.

--Ähäh, vai se täällä, vilosohvi! Joka ei usko Jumalaankaan. Nyt minä
hänet haastatan!

--Hyvinköpä monet ne nykyajan herroista uskonevat Jumalaan.--Oli siellä
ollut se Kajaanin tohtorikin.

--Sekö Loru-Lönruutti, vai oli sekin!

--Niille keskellä yötä huudettiin ja pyssyillä ammuttiin, niin että
tänne asti kuului.

--Sitä täällä mitä Helsingissäkin. Se piru miehillään samat työt
teetättää ympäri maata, täällä niinkuin sielläkin.

--Siin' oli yhdessä joukossa se Haakmanni-vainaan poikakin, josta
puhuin.

--On se nähty ennenkin, että heränneitten lapsista suurimmat maailman
ystävät tulevat. Mutta ei tuota tätä osaa niin moittiakaan, kun jäi
lapsena vanhemmistaan.

--Että Herra niin omansa hylkää!

--Tuopi välistä tuhlaajapoikana takaisinkin. Samassa he huomasivat
Anteron veneessä, katselivat kaukaa, tulematta luo.

--Kukapa siinä tuossa veneessä makaa?

--Antaapa hänen olla mikä lienee humalainen ... herra näkyy olevan ...
tottapahan selviää.

Antero ei saanut ilmaistuksi itseään, ei saanut noustuksi ja
sanotuksi...

Silloin kuului kolmas ääni vähän loitompaa, Helanderin, kutsuen isäntiä
eineelle.

Leikillisesti ja samalla hellästi kuului vanhan miehen ääni sanovan:

--Vai syömään! Mutta millähän sinäkin, köyhä kappalainen, kaiken mieron
ruokit?

--Aina sitä meiltäkin toki Paavo Ruotsalaiselle riittää.

Hän oli siis saanut tuomionsa itseltään Ukko-Paavolta, siltä suurelta
apostolilta!

Mutta mitä pahaa hän oli heille tehnyt? Millä oikeudella he puhuivat
hänestä sillä tavalla? Ja Snellmanista ja Lönnrotista? Ja tarvitsiko
heidän kohta luulla, että se, joka siinä lepäsi, oli humalassa! Heissä
oli ylpeyttä ja ahdasmielisyyttä ja itserakkautta. Tuhlaajapoika! Ei
hän semmoisena ainakaan tänne koskaan palaa! He luulevat kai olevansa
kaikkia muita paremmat.

Antero oli saanut takaisin varmuutensa ja uskon itseensä ja lähti uhka
mielessä pappilaan.



12.


Oli ainakin juhlallista kirkkoon-lähtö Kontolan pappilassa
sunnuntaiaamuna, mutta eritoten niinä pyhinä, jolloin rovasti itse
saarnasi. Kaikki kotiväki ja vieraat tiesivät rikkovansa talon hyviä
tapoja vastaan, jos eivät olleet saapuvilla aamiaispöydässä, tuolien
takana seisomassa, odottamassa rovastia, joka saapui siihen täysissä
tamineissaan, totisena ja vakavana, asettuen tuolinsa taa, pannen
kätensä ristiin ja lukien ruokaluvun, joka vain näin sunnuntaisin
luettiin. Hän oli kuin muuttunut, ei näyttänyt olevan sama mies, mikä
eilen kokkomäellä, ei puhunut monta sanaa ja painoi saman leiman
muihinkin, jotka virkkoivat virkettavansa tavallista matalammalla
äänellä. Keskustelu rajoittui nytkin kysymyksiin siitä, kuinka vieraat
olivat nukkuneet, että ilma oli muuttunut hiukan kylmemmäksi--saako
luvan olla lisää maitoa?--Eilisistä tapahtumista kokkomäellä ei puhuttu
sanaakaan, oli niinkuin ei niitä olisi ollutkaan. Snellman sanoi vain
silloin tällöin jonkun kohteliaisuuden professorskalle, joka istui
häntä vastapäätä, Lönnrot kiitti ruustinnaa erinomaisesta yösijastaan
ja mainiosta aamukahvista. Professori, jolla oli yllään valkoinen
kaulahuivi ja hienoin verkatakkinsa, oli niinkuin olisi ollut lähdössä
johonkin ylen tärkeään viralliseen toimeen.

--Niin, ehkä sitten nousemme ja lähdemme kirkkoon, virkkoi rovasti ja
poistui pöydästä yhtä juhlallisesti kuin oli siihen äsken tullut.

Hetken päästä kokoonnuttiin rappujen eteen, ja niinkuin eilenkin
asettui rovasti nytkin saattueen etunenään, johon pihalta ja matkan
varrelta liittyi odottavaa kansaa.

--Missä Hanna on? kuului ruustinna kysyvän. Eikö hän tulekaan, vaikka
pappa saarnaa?--Mutta ei kukaan tiennyt, minne Hanna oli kadonnut.

Niin pian kuin tien käänteessä tapuli tuli näkyviin, nähtiin luukussa
vartioivan kellonsoittajan pään katoavan ja samassa alkoi toinen
kelloista, papin kello, heilua ja soida. Kirkon portilla erosivat
naiset saattueesta; herrat seurasivat rovastia sakastin kautta
kirkkoon.

Heidän sakastin rappusia lähestyessään kiersi kirkon päitse esiin
toinen saattue, sankka parvi heränneitä Helanderin ja Ukko-Paavon
perässä. Satuttiin yhteen sakastin rappujen edessä, ja Helander ja
Paavo jäivät siihen seisomaan antaakseen rovastille tietä. Mutta
rovasti teki puoleksi pilkallisen kumarruksen ja kädenliikkeen,
pyytääkseen Paavoa astumaan edellä.

--Herra rovasti menee vaan edeltä, sanoi Paavo.

--Kunnia sille, jolle kunnia tulee--piispa ensin ja sitten vasta
rovasti.

Leikiksi lyöden virkkoi Paavo:

--Ja kun vielä kahden hiippakunnan piispa! ja meni edeltä sakastiin.

--Mikä hävyttömyys! sanoi professori, silmät päähän pysähtyen.

--Semmoisia ne on!

--Se nyt ei ole minun asiani, mutta ... kuului hän puhuvan rovastille
rappusia noustessa.

Snellman ja Lönnrot ja muut herrat seurasivat mukana sakastiin, mutta
Antero kiersi kirkon ympäri ja pistihe miesten ovesta sisään.

Pappilan naisväki tuli samassa vastapäisestä ovesta, ja he asettuivat
»omaan penkkiinsä», »herrain penkkiin» käytävän risteyksessä vastapäätä
saarnastuolia, mistä heidän täytyi karkoittaa siihen tunkeutuneita
talonpoikaisvaimoja. Kohta heidän jälestään tuli samaa käytävää herrain
penkin ohitse Helanderin Maria ja Hanna ja eräs kolmas, Karoliina,
Anteron sisar, jonka tulon hän oli kokonaan unohtanut. Ruustinna teki
heille merkkejä, että tulisivat heidän penkkiinsä. Mutta he menivät ohi
ja istuutuivat takana olevan penkin suuhun, jossa muutamat
körttipukuiset vaimot heti tekivät heille tilaa. Vastapäätä
pappilaisten penkkiä istui miesten puolella joukko heränneitä miehiä,
ja siihen asettui, sakastista kuorin ja suuren käytävän kautta tullen,
Paavokin Rajavaaralaisen viereen. Hänen tullessaan kuiskahteli ja
kuhahteli kirkossa, ja siellä täällä kohosi ja kurkottautui päitä häntä
katsomaan. Sakastin ovensuussa oli erillään muista penkki, johon suntio
sen ovea avaten saattoi Snellmanin, Lönnrotin, professorin, pappilan
nuoret herrat ja joitain muita Anterolle tuntemattomia herroja. Virren
veisattua asettuivat papit alttarille messupaidoissaan. Rovasti oli
kerrassaan komea tässä puvussa ja teki siinä mahtavan vaikutuksen, kuin
minkä kirkkoruhtinaan, jonka rinnalla Helander painui pieneksi ja
vähäpätöiseksi, miltei naurettavaksi pörröisine tukkineen ja
silmälaseineen. Rovastilla oli mainio, sulava messuääni, kuulu koko
hiippakunnassa, ja pappeinkokouksissa ja piispantarkastuksissa pantiin
hänet aina alttaripalvelusta toimittamaan. Mutta niin pian kuin hän
nousi saarnastuoliin puhumaan, oli niinkuin olisi hänen varmuutensa ja
mahtavuutensa kadonnut. Hänen puhetapansa oli muuttunut teennäiseksi
saarnan nuotiksi eikä hänen sanoissaan ollut mitään merkittävämpää
sisältöä. Hän luki saarnansa aina tuon tuostakin paperiinsa katsahtaen;
aatteet olivat vanhoja ja mehuttomia eivätkä vaikuttaneet. Kului pitkät
hetket, ettei Antero kuunnellut eikä seurannut, niinkuin oli päättänyt
tehdä, vaan tapasi itsensä tarkastamassa kirkkoa ja kansaa. Ihmisiä
tuli ja meni, koiria juoksenteli, välistä haukahdellenkin, käytäviä
pitkin ulos ja sisään, lapset huusivat, ja Anteron penkissä keskusteli
kaksi miestä puoliääneen kalansaaliista:

--Käytänkö teillä viime viikolla nuotalla?--Elähän vai saatiin
veneellinen lahnoja!--Ei ollut meillä kuoreen kudusta.--Joko teillä on
ajettu sonnat pellolle?

Vasta sitten, kun rovasti oli päässyt jotenkuten tekstistä erilleen ja
ryhtynyt puhumaan mieliaineestaan, saivat hänen sanansa jotain sisältöä:

--Ja mitä teille jumalansana opettaa teidän ulkonaiseenkin elämäänne
nähden, jonka tulisi olla kuva teidän sisällisestä elämästänne? Eikö se
opeta, että teidän myöskin ulkonaisesti tulee siveällä ja sievällä
käytöksellä ja puhtaudella sekä sanoissa että töissä osoittaa olevanne
Jumalan lapsia? Sen opetuksen antaa meille pyhä raamattu esimerkillä
useista pyhistä miehistä ja siveistä naisista. Mutta kuinka te teette,
sanankuulijani, kuinka menettelette? Pesemättömin kasvoin, pörröisin
tukin ja likaisin, haisevin vaattein rohkenette te tulla yksin Herran
huoneeseen, jopa Hänen armopöytänsäkin ääreen. Kuinka te esiinnytte,
ette vain omassa keskuudessanne, vaan kinkereillä, pappilassa, jopa
kirkossakin: sylette, meluatte ja kaikenkaltaista ulkonaista
saastaisuutta harjoitatte, niinkuin tänäkin päivänä olemme nähneet ja
kuulleet, vaikka siitä teille alinomaa on puhuttu ja saarnattu ja
parempain ihmisten esimerkillä neuvottu.

Ja siitä johtui rovasti moittimaan heidän muitakin heikkouksiaan:
laiskuutta, saamattomuutta, ymmärtämättömyyttä ja siitä seuraavaa
köyhyyttä ja kurjuutta. Eivät ota eivätkä tahdokaan missään asiassa
ottaa esimerkkiä niistä, jotka tietävät ja ymmärtävät asiat paremmin
kuin he.

--Kohta alkaa Rimpiläinen soistaan saarnata, kuuli Antero äänen
takanaan sanovan niin kovaa, että useista penkeistä kääntyi päitä
sinnepäin.

Ja niin tapahtuikin. Ottaen esimerkiksi Mooseksen, joka Israelin
lapsille oli neuvonut tien ei ainoastaan Jumalan tykö, vaan opastanut
heitä myöskin heidän maallisissa asioissaan: kuinka heidän tuli
karjaansa hoitaa ja elukoitansa ruokkia ja kuinka mannansa kerätä, hän
tahtoi vain sanoa, että jos kuulisitte niitä ja ottaisitte neuvoa
niiltä, jotka ovat teidän johtajiksenne täällä erämaassa kirkolta ja
esivallalta asetetut, jos edes ottaisitte kuulevaan korvaan, mitä olen
teille puhunut taloutenne asioista ja maittenne viljelemisestä, jos sen
sijaan, että haaskaatte ja hakkaatte ja poltatte, istuttaisitte ja
ojittaisitte, niin te kyllä siten paremmin kuin omin päinne
maallisenkin paratiisin löytäisitte näillä Suomenkin karuilla
kankailla, sillä ei olisi se täällä vaikeampaa kuin monessa muussakaan
maassa, esimerkiksi maassa, jota Hollanniksi sanotaan, jossa ihmiset
yhteisin voimin ovat vetelän veden pohjastakin itselleen ihanan maan
ojittaneet. Olkoon se tällä erällä tästä asiasta tarpeeksi sanottu.

--Aina on palo parempi kuin suosarka, kuuli Antero taas takaansa.

--Kaskeaisi se Rimpiläinenkin, kun vain olisi kaskimaita, vastasi
toinen ja kysyi samassa:--Joko teillä on otrapalo rovittu?--josta
sitten jatkui keskustelua, rovastin jo palattua käsikirjoitukseensa ja
alettua taas saarnata jumalansanaa.

Antero oli huomannut, että Ukko-Paavo ja Rajalainen tuon tuostakin
vaihtoivat merkitseviä katseita ja milloin oikaisivat vartaloitaan,
milloin painautuivat penkkiin ikäänkuin ilmaistakseen: kaikkea häntä
kuuleekin kirkossa saarnattavan.

Kun rovasti oli lopettanut saarnansa ja päässyt rukouksiin, kasvoi taas
hänen ryhtinsä, ja hän suoritti saarnan loppumenot samalla ponnella
kuin alttaritoimituksenkin.

Hänen astuttuaan alas lähti osa kirkossa-olijoista ulos, ja Antero
seurasi mukana. Ovella hän kuuli heränneen miehen virkkavan toiselle:

--Se oli sitä hänen armojärjestystään se, mutta vieneeköhän se ketään
taivaaseen.

Kirkkomäellä tapasi Antero ruustinnan, professorskan ja Aneten.
Ruustinna lähti aina kirkosta rovastin saarnan jälkeen. Heitä seurasi
joukko vaimoja ja tyttöjä ihmetellen heidän hienoja vaatteitaan.
Erittäinkin Aneten sininen musliinihame heidän uteliaisuuttaan
kiinnitti, ja he kurkottautuivat sitä hypistelevin sormin
koskettelemaan.

--Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna Anterolta.

--Ei pappa minusta nyt oikein hyvin onnistunut, vastasi Kaarina.

--Miksei? Mitä tarkoitat?

--Sitä minä vaan ihmettelen, virkkoi professorska, että vaikka lanko
tästä samasta asiasta on puhunut niin kauan kuin minä muistan, niin ei
se ole hänen sanankuulijoihinsa tehnyt sen suurempaa vaikutusta. On
niinkuin hän kaiken aikaa olisi puhunut metsän puille--aina se sama
tuleminen ja meneminen--ja kuinka ne sylkevät ja rykivät--ja--etten
sanoisi pahempaa.

--Olaita et saa syyttää. Mitä hän voi, kun--se on kaikki Helanderin ja
niiden muiden pietistien syy. Kun opetetaan, ettei ole mitään väliä
sillä, olipa ihminen ulkonaisesti millainen tahansa, että päinvastoin
kuta suuremmat rikkaläjät kynnyksen edessä, sitä puhtaampaa on silloin
muka sisässä tehty, ja päinvastoin. Se on muka merkki pyhyydestä se
ulkonainen epäsiisteys. Se on sen Helanderin oppia, sitä hän kuului
viime sunnuntainakin saarnanneen.

--Ei hän nyt aivan sitä...

--Mitäs sitten?

--Hän tarkoitti, että ulkonainen siisteys usein voi olla merkki siitä,
ettei ole kyllin puhdasta sisällä.

--Mistä sinä, Kaarina, sen tiedät, mitä hän tarkoitti.

--Hanna...

--Niin, Hanna,--kuinka hän voi tehdä, niinkuin teki tänään? Mitä
ihmiset siitä ajattelevat?

--Ei se nyt mitään, hän oli kai mennyt tapaamaan Karoliinaa ja sillä
tavalla joutunut sinne.

--Mutta miksei hän silti olisi voinut tulla Karoliinan kanssa?

--Meidän olisi pitänyt jäädä vielä kirkkoon kuulemaan Helanderia...

--En minä jaksa enkä viitsi--kyllä minä sen kaiken jo tiedän, sanoi
ruustinna.

--Ei, mutta katso tuota! Se on liiaksi, liiaksi hullunkurista!--
huudahti professorska osoittaen kirkosta tulevaa ryhmää, äitiä
tyttärineen, jotka kaikki suurimmasta pienimpään olivat puetut
körtteihin ja ruojukenkiin.

--Kuule, ei sinun pidä nauraa niin, että ne huomaavat.

--Se on kuitenkin kovin hullunkurista!

--Ei se minua naurata, se on niin kovin surullista!

--Ajattele, jos Hannakin--

--Mitä sinä puhut?

--Minä vain lasken leikkiä--

Maantiellä, heidän astuessaan ulos hautausmaan portista, tuli heitä
vastaan Naimi.

--Eikö posti vielä tullut? kysyi ruustinna.

--Ei, vastasi Naimi, en ymmärrä, missä se viipyy.

--Sinäkö nyt postia hoidat? hymähti professorska. Mutta samalla
kuuluikin aisakellon ääni sillalta päin, ja Naimi pyörähti takaisin
pappilaan ruustinnan kanssa.

--Kyllä minä otan vastaan postin, sanoi ruustinna.

--Ei, ei, kyllä minä...

Kaarina ja Anette katsahtivat Naimin jälkeen ja hymähtivät
merkitsevästi.

--Mennään lukemaan hautakirjoituksia, ehdotti professorska, ne ovat
välistä niin mahdottoman hullunkurisia!

Siinä oli yht'äkkiä Lauri heidän edessään ja liittyi Aneten seuraan,
välttäen Anteron silmiä. Hän tarjosi kukan Anetelle ja Anette kiinnitti
sen hymyillen vyötäisiinsä. Kaarina jäi kulkemaan Anteron kanssa. He
puhelivat jotain, mutta Antero ei saanut mielestään kysymystä, mitä
varten Naimi oli mennyt ja mitä varten tytöt olivat hymähtäneet hänen
jälkeensä.

Kun Antero taas tuli kirkkoon, ihmetytti häntä, että kaikki siellä oli
kuin muuttunut. Penkit olivat täynnä, kirkossa vallitsi täydellinen
hiljaisuus, ja kaikkien huomio oli kiintynyt saarnastuoliin, jonne
Helander juuri oli noussut.

Saarnastuolista hän teki kokonaan toisen vaikutuksen kuin äsken
alttarilta rovastin rinnalla. Hänen selkänsä oli oiennut, hänen päänsä
oli noussut pystyyn, hän oli varma ja itsetietoinen liikkeissään
avatessaan kirjoja ja ne sulkiessaan ja tekstit ja rukoukset luettuaan
ne pois pannessaan. Pysty tukkatöyhtö, jota hän silloin tällöin
kädellään kohenteli, oli kuin kypärän töyhtö. Ääni, vaikkei ollutkaan
suuri ja voimakas, tunki kirkon kaukaisimpaankin kolkkaan. Hän puhui
vapaasti, papereihin katsomatta, ja ääntä seurasi katse, näyttäen
tunkevan yhtä kauas kuin sekin, sattuvan kaikkiin yhtä haavaa, nauliten
paikoilleen ja hereillä pitäen jokaisen kuulijan,--ja sattuen samalla
häneenkin, Anteroon, niinkuin hänestä näytti,--ja tarkoittaen sanat
erityisesti juuri kuin häntä, niinkuin hänestä tuntui. Ja kohta alussa
oli hänen äänessään ja olennossaan jotain samalla torjuvaa ja
hyökkäävää, niinkuin hän olisi ollut piiritetyssä tornissa ja heittänyt
sieltä haavoittavia nuolia häntä saartavaan joukkoon, niinkuin ei olisi
hänellä ollut ainoatakaan ystävää, ei ainoatakaan myötätuntoista
kuulijaa.

Hän luki ensin päivän tekstin, luki sen hitaasti ja pannen painoa joka
sanalle, niinkuin olisi niissä ollut erityinen nykyhetken merkitys:

--»Huutavaisen ääni on korvessa: valmistakaat Herran tietä, tehkäät
tasaiset polut erämaassa meidän Jumalallemme. Kaikki laaksot pitää
koroitettaman ja kaikki vuoret ja kukkulat pitää alennettaman, ja mitä
on tasoittamatonta, pitää tasattaman ja koliat silitettämän. Sillä
Herran kunnia ilmoitetaan ja kaikki liha on ynnä näkevä Herran suun
puhuvan. Ääni sanoo: saarnaa! Ja hän sanoi: mitästä minun pitää
saarnaaman?--Kaikki liha on ruoho ja kaikki hänen hyvyytensä niinkuin
kedon kukkanen. Ruoho kuivuu pois, ja kukkanen lakastuu, mutta meidän
Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti.»

Sitten hän alkoi vähän lomaa pitäen:

--Huutavan ääni sanoo siis: saarnaa! Ja ääni kysyy: mitä pitää minun
saarnaaman? Mitä erittäin tänä päivänä?

Hän piti taas hetken lomaa ja vastasi sitten kysymykseensä:

--Ilosta ja riemusta pitää minun saarnaaman.--Niinkö? kysytte
kummastellen. Niin juuri! vastaan minä.--Mutta ei siitä ilosta ja
riemusta, joka on Jumalan mielen mukaan ja joka taivaassa autuaita
odottaa heidän palkkanansa siitä, miten heitä täällä maan päällä on
pilkattu ja kiusattu ja vainottu, eikä siitäkään, minkä syntinen
ihminen tuntee saadessaan jo täällä maan päällä osoituksia Jumalan
armosta--ei niistä tällä kertaa, vaan niistä iloista ja riemuista,
jotka ovat pimeyden ruhtinaan mielen mukaiset ja joita suruton maailma
itse itselleen joka päivä valmistaa täksi tämänaikaiseksi iloksensa,
maalliseksi paratiisikseen. Niistä pitää minun tänä päivänä puhuman, ja
siihen tehtävääni pyydän Sinulta, oo Herra Jumala, rakas taivaallinen
Isä, voimaa ja vahvistusta Sinun omalla opettamalla rukouksellasi...
Isä meidän, joka olet taivaassa...

Ei kuulunut hiiskaustakaan kirkosta, ei ainoatakaan päätä kääntynyt
pois papin kasvoista, ja kun hän polvistui äänetönnä lukemaan isämeidän
rukousta, kaatuivat penkkien täydet kuin pyyhkäistyinä yhteiseen,
hiljaiseen rukoukseen.

Kun hän taas seisoi suorana saarnastuolissa, oli hän tarttunut kahdella
kädellä kiinni sen laitaan niinkuin tukea hakien. Hän alkoi tyynesti ja
kuin hilliten itseään, mutta kiihtyi ja vilkastui vähitellen ja ääni
sai yhä enemmän paatosta, vaihtuen väliin pilkalliseksi. Antero huomasi
heti, mihin hän tahtoi tulla ja että saarnan kärki oli tähdätty
pappilaisia vastaan.

--Niin, puhukaamme siis ilosta ja riemusta, sillä eihän nykyaikana enää
kuule muusta kuin niistä puhuttavan, ei muusta kuin juhlista,
tansseista, huvituksista ja juomingeista. Vai missä kuulee nyt
luettavan tai veisattavan tai Jumalan sanaa harjoitettavan; Ei muualla
kuin täällä erämaan matalimmissa majoissa. Oppineet ja etevät ja maan
mahtavat ja viisaat eivät meille siinä asiassa suinkaan mitään
esimerkkiä anna. He päinvastoin antavat meille esimerkkiä juuri siitä,
miten me oikein voisimme maallisella turhuudella mielemme täyttää.
Pääkaupungista ja yliopistosta, valon ja valistuksen lähteestä, leviää
tänne meihin epäusko, turmelus ja kevytmielisyys, leviää kaikkeen
maahan ja kaikkeen kansaan. Ja että maailman villitsijä saisi ihmiset
tähän menoonsa oikein mieltymään, että saisi sokaistuksi silmät ja
omattunnot vaiennetuiksi, tekee hän, niinkuin hänen tapansa aina on
ollut: pukeutuu kauniiksi ja viehättäväksi, sanoo tuon kaiken hyvän
olevan, uskottelee sen muka tapahtuvan jalojen tarkoitusten
saavuttamiseksi, aatteiden ja ihanteiden tähden, maan ja kansan
»pelastukseksi». Kuulisittepa te, jotka täällä erämaassa pimeydessä
elätte, mitä hyvää huolta teistä pidetään, kuinka teille lähetetään
sanansaattajia kertomaan siitä, mitenkä teidän on »uudesti synnyttävä»
--ei katumuksen ja kilvoittelun kautta, vaan muka kaikenkaltaisten
ylevien aatteiden kautta, jotka juomingeissa syntyvät ja joita juhlissa
ja tansseissa julistetaan. Minä olen kuullut sen, ja minä tiedän sen.
Mutta mitä he opettavat sitten meille? Että ihmisjärki on ylinnä
kaiken, ja että kun järki ei voi Jumalaa käsittää, niin ei Jumalaa siis
olekaan. Entä raamattu? Mutta kun raamattu ei olekaan Jumalan
kirjoittama, vaan ihmisten, kun ei se ole muuta kuin satua, tarinaa,
vanhaa runoa, niinkuin Kalevalat ja sen semmoiset, joita he meille
raamatun ja pyhien virsien sijaan tyrkyttävät! Eihän se ole muuta kuin
yhteen koottua Israelin kansan maallista viisautta, ei muuta kuin sen
siveellinen lakikirja, niinkuin muka Sananlaskut ja sen semmoiset. Ja
että Kristus, jos häntä lienee ollutkaan ja jos hän ei ollut vain
petturi, oli vain tavallinen ihminen eikä meidän jumalallinen
Vapahtajamme ja Jumalanpoika. Vapahtahja--mitä me semmoisella, kun ei ole
edes kuolematonta sielua, ei pelastuksen toivoa ja tarvetta, ei
taivasta ja iankaikkista elämää! Te luulette, että minä liioittelen ja
leikkiä lasken, mutta totta on joka sana, on omine silmineni oppineiden
kirjoista lukemaani ja omine korvineni oppineiden ja filosofien suusta,
professorien, jopa piispainkin suusta kuulemaani. »Eihän ole mihinkään
koko kristinuskosta», sanoi minulle itselleni muuan piispa. »Mitä se on
vaikuttanut?» sanoi hän. »Onko ihmiskunta parantunut, ovatko sodat
ja kärsimykset loppuneet? Onko paha maailmasta kadonnut?»--
Jumalankieltäjiä he ovat, sanon minä, puolipakanoita nuo ensimmäiset ja
ylimmät Suomen kansan opettajista ja nuo korkeimmat Suomen kirkon
kaitsijoista! Ja se, joka ei ole kieltäjä, hän on ainakin epäilijä tai
välinpitämätön, jota eivät uskon asiat liikuta, joka ei koskaan ole
tehnyt itselleen kysymystä: »Ah Herra, kuinka minä autuaaksi tulisin?»
Vaikkeivät he julkisesti Jumalaa kielläkään, niin elävät he kuitenkin,
niinkuin ei Jumalaa olisi, niinkuin ei olisi tuomaria, ei rankaisijaa,
ei helvettiä--niinkuin eivät koskaan ajattelisi, että meidän kerran
kuoleman pitää. Elävät, niinkuin joka päivä olisi viimeinen, mutta
niinkuin ei viimeistä päivää kuitenkaan olisi.

--Voi, voi, kuului huokauksia sieltä täältä.

--Kun kirkon korkeimmat kaitsijat näin, niin mitä sitten voidaankaan
toivoa, odottaa, vaatia sen pienemmiltä paimenilta! Kuinka voidaan
toivoa, että he voisivat paremmin karjaansa kaitsea! Uskottomuus,
välinpitämättömyys, velttous, jopa turmelus ja ilmeiset ulkonaiset
helmasynnitkin: ahneus, ylellisyys, korttipeli, tanssi ovat merkkejä,
mistä monet meidän pappimme tätä nykyä tutaan. Kaikkein parhaatkin ovat
vain palkkapaimenia, jotka eivät ajattele, kuinka laumansa susien
suusta pelastaisivat, vaan kuinka itse tästä karjasta parhaiten
hyötyisivät. Eivät toki kieltäjiä ole, mutta sanan valoa, tietoa
autuuden tiestä heillä ei ole. Ja senpätähden: kun siellä kanuunat
kumahtelee ja torvet toitahtelee ilmaisten maailman lasten ilveitä,
niin täällä pyssyt paukkaa, padat rämisee ja viulut vinkuu, ja niinkuin
siellä mennään tanssivaatteissa, silkissä ja sametissa ja töyhdöissä ja
höyhenissä kemuista kirkkoon ja kirkosta kemuihin ja yöllisiin
juominkeihin, niin tehdään täälläkin.--Montako lienee teistäkään, jotka
siinä istutte, ehtinyt silmänsä viime yönä ummistaa? Missä toimissa,
missä aatteissa ja missä mielessä olette viettäneet yön yhtä
kristikunnan suurinta juhlaa vastaan? Tansseissa taas, juomingeissa,
soiton ja rähinän humussa, jopa tappelussa ja kenties
verenvuodatuksessakin. Voi sitä huutoa ja melua, joka yökauden raikui
rantoja pitkin, voi sitä helvetin loimoa, joka taivaalla punoitti! Ja
itsensä kirkon naapurissa, itsensä Herran huoneen ympärillä ja
läheisyydessä! Nämä lasit sen loimoa kuvastivat, nämä ikkunat
tärähtivät ohikulkevain patain räminää ja vavahtelivat laukauksien
pauketta. Vaan ettekö kuulleet kuolemattomien sielujenne hätähuutoja?
Ettekö nähneet teitänne siinä tulessa, jonka itse olitte sytyttäneet?
Ette kuulleet, sillä maailman humina ja omat ilohuutonne ja juopunut
rähinänne lukitsivat korvanne! Mutta me näimme ja kuulimme sen, ja me
kysyimme kukin itseltämme: joko on Herrankin huone piruilta piiritetty
ja sitä vastaanko ja sitä valloittamaanko he ovat joukkonsa johtaneet?
Joko ovat sen haltuunsa ottaneet ja tanssilavaksensa sen lattian
laittaneet ne, jotka tätä ennen vain kirkonmäellä tanssivat ja
temmeltivät? On todella ihme ja kumma ja todistus Herran
pitkämielisyydestä, ettei Hän äärettömässä laupeudessaan ole vielä
tahtonut teitä rankaisevalla kädellään koskettaa eikä teitä vielä
vihassaan siihen paikkaanne naulita, niinkuin Lootin vaimon. Ja se on
totista totta tämä, eikä ole siinä sanaakaan liikaa, sillä me olemme
sen omin korvin kuulleet ja omin silmin nähneet. Mutta kun me sen
kuulimme ja näimme, laulut, laukaukset, hoilotukset ja ilotulien
loimon, niin murhe mursi mielemme ja itku tyrehytti äänemme, ja Herran
virsi katkesi kurkkuumme.

Kuului ensin yhä eneneviä nyyhkytyksiä naisten puolelta ja sitten
huokauksia ja voikahduksia.

--Tämäpä onkin eri puhetta tämä kuin taanoinen, kuuli Antero toisen
niistä miehistä sanovan, jotka äsken olivat arvostelleet rovastin
saarnaa, ja sitä seurasi pidätetty huokaus.

Naimi tuli juuri kirkkoon, näkyi ovessa, pysähtyi, aikoi edetä, mutta
lyykähti lähimmän penkin päähän. Sakastin ovessa oli seisonut Lauri,
ikäänkuin uhmatakseen, kädet ristissä rinnan päällä, pihtipieltä vasten
nojaten; hänkin siitä katosi, ja Helander jatkoi yhä kiihtyen:

--Semmoista on elämä täällä! Tämmöistä on tämä kansa tässä Suomenmaassa
kaikkialla, minne tuleekin, enkä minä nyt ole näyttänyt sille kuin
muutaman puolen siitä itsestään, en vielä sen ahneutta, en sen
haureutta, petollisuutta ja valheellisuutta. Se päivällä synneissään
vaeltaa, ja yöllä se niissä nukkuu. Sitä tahdotaan nyt uuteen elämään
herättää ja sen korvaan huudetaan: Nouse sinä, joka makaat! Uusi aamu
koittaa sinulle! Tunne itsesi! Vaadi oikeuksiasi ja etujasi
holhoojiltasi, kutsu heitä tilille ja riitele pois perintöosuutesi
lukkojen takaa! Kun sen saat, olet pelastettu, kun sitä perintöäsi
hyvin hoidat, et tule koskaan maan päältä katoamaan. Mutta minä sanon:
--Tätä Suomen kansan herättämistä ja sivistämistä on aloitettu väärästä
päästä! Sen kuorta vain tahdotaan kiilloittaa, mutta sisus jätetään
rumaksi ja roskaiseksi. Meissä täytyy ennen kaikkea tapahtua sisällinen
uudistus, kansan täytyy herätä, mutta ennen muuta herätä syntinsä
tuntoon. Herätä hengellisesti ja siveellisesti. Sen täytyy pukeutua
katumuksen säkkiin ja sirottaa päänsä päälle oman viheliäisyytensä ja
vaivaisuutensa tuhkaa. Vasta sitten, kun me löydämme Jumalan
vanhurskauden ja teemme hänen tahtonsa, kaikki muukin meille annetaan.
Ilman sitä ovat tekomme turhat ja siemenemme kalliolle kylvetty.

Väärästä päästä? Sisällinen uudistus? Mitä puhetta se on tuo? Mikseivät
ne kaikki voisi käydä käsi kädessä?

Olisiko totta, että tuo toinen on tärkeämpää? Mutta miksi niiden pitää
olla ristiriidassa? Snellmanin aatteiden ja Lönnrotin työn ja sen
kaiken, mitä se nyt tuossa saarnaa? Ja Anterosta oli niinkuin hän taas
olisi saanut uuden aatteen, uuden näkökannan, niinkuin hänellä olisi
ollut koko totuus ja kaikilla noilla, jotka toisiaan tuomitsivat ja
itseään ylistivät, vain osa siitä.

Mutta saarna läheni loppuaan. Helander oli kääntynyt uskolaistensa
puoleen,--»niiden puoleen, joita Herra oli saanut luoksensa vetää ja
joiden sydämiin hän oli sanansa siemenen kylvänyt, joiden silmät hän
oli avannut näkemään ja korvat kuulemaan». Ja mitä varten hän oli
mahtanut sen tehdä? Sitä varten varmaankin, että he huutaisivat, mitä
näkevät, ja kuuluttaisivat, mitä kuulevat. Heidän on totuus
tunnustettava ei ainoastaan niin, että oman viheliäisyytensä
paljastavat eivätkä koeta himojensa ja halujensa päälle vetää niitä
sovittavaa kiiltoa ja puolustaa niitä milloin milläkin hyvällä
tarkoituksella, minkä piru heidän korvaansa kuiskaa, ei vaatettaa
pahuutensa ryysyjä pyhyyden ja hyvyyden ulkokullaisella verkavaipalla,
vaan myöskin niin, että _maailma_ sen kuulee ja tajuaa. »Sitä elkää
peljätkö, jos maailma teitä siitä vieroo ja vainoo, sillä se tapahtuu
totuuden tähden, jota se ei siedä kuulla. Sillä kuka, minä kysyn, kuka
totuutta julistaisi, ellei se, joka on sen omistanut? Kuka puhuisi,
ellei se, joka tietää? Elkääkä jättäkö tätä työtä papeillenne ja
joillekuille johtajillenne, vaan tehkää itse kukin kohdastanne työtä
Herran viinamäessä. Pysykäämme maailmassa, ei niin, että itsemme siihen
sekoitamme, vaan niin, että itsemme siitä erotamme. Ei maailmassa
maailman kanssa, vaan maailmassa maailmaa vastaan, ei kaulakkain, ei
käsikkäin, vaan sotien ja taistellen, aina sen väijyntää varoen ja aina
valveilla ollen. Missäpä kauppiailla ja rahanvaihtajilla täytetyn
Herran temppelin tavannemmekin, olkoon että omassa sydämessämme tai
ulkonaisesti, niin tehkäämme puhdasta, niinkuin Herramme teki, ruoskaan
tarttukaamme, pöydät kaatakaamme! Ja jos tapahtuisi taas, että maailma
meitä kiusaa ja meille kaiken kauneutensa ja koreutensa palkinnoksi
lupaa, niin sanokaamme, niinkuin sanoi Vapahtaja: Mene pois minusta,
saatana!--Amen!»

Antero tuli sakastiin juuri samassa, kun Helander astui sisään toisesta
kirkon ovesta ja Snellman ja Lönnrot ja muut herrat toisesta. Helander
ei katsonut ketään silmiin.

Snellman meni hänen luokseen ja virkkoi:

--Herra pastori, on aina mieluista kuulla miehen avonaisesti ja
pelottomasti lausuvan julki vakaumuksensa, olipa sitten tai ei yhtä
mieltä hänen kanssaan. Mutta--lisäsi hän sitten, kun Helander
nähtävästi hiukan hämmästyen katsoi häntä silmiin--mutta usein
tapahtuu, että sen, minkä entusiasmi rakentaa, sen repii fanatismi
maahan.

Helander ei osannut vastata siihen muuten kuin kömpelöllä kumarruksella
Snellmanin kumarrukseen.

Rovasti oli sakastin suuren kaapin edessä pukemassa ylleen messukaapua.
Hän oli kalpea. Kun Helander tuli siihen ripustamaan kappaansa naulaan
ja ottamaan hänkin messupukua, virkkoi rovasti häntä silmiin
katsomatta:

--Tuolla on mies noutamassa pappia sairaan luo. Toivon että voit lähteä
heti.

--Nyt hetikö?

--Onko sinulla ehkä jotain, joka estää?

--Ei minulla, mutta minä ajattelin, että kun on niin paljon kastettavia
ja...

--Minä kyllä pidän lopusta huolen ... ehkä minäkin sentään vielä
johonkin kykenen ja kelpaan.

--Sedän ei pidä pahastua--mutta minä en voinut sanoa muuta kuin mitä
sanoin--totuuden.

--Anteeksipyyntökö?

--Ei suinkaan.

--Vai niin, hyvä on. Hän odottaa tuolla.

Ja rovasti käänsi hänelle selkänsä mennen suurella liikkeellä kirkkoon
alttaritoimitusta pitämään.

Helander meni sakastin ovella odottavan miehen luo.

--Onko niin kova kiire, että kesken jumalanpalveluksen?

--Eihän sillä toki niin, täytyyhän veneen muutakin väkeä odottaa.

Helander meni ulos. Antero seurasi häntä sakastin rappusille. Siinä
seisoivat Paavo ja Rajalainen.

--Taisitpa saarnata virkaeron itsellesi, sanoi Paavo.

--Täytyihän sanoa, mikä oli sydämellä.

--Jopa joo, se pitää sanoa, mutta saanetko kuitenkaan näitä Kontolan
suruttomia väkisin taivaaseen ajetuksi.

Helander näytti hämmästyvän ja ikäänkuin pettyvän.

Antero näki Naimin ja Kaarinan tulevan kirkon portista ja rientävän
kiireesti pappilaan. Heidän astunnastaan ja liikkeistään hän päätti,
että heidän mielensä oli kuohuksissa. Naimi näytti itkevän ja Kaarina
häntä lohduttavan.

Joku löi häntä olkapäälle--Lauri. Siinä olivat myöskin Robert ja Risto,

--No, nyt saimme kuulla kunniamme, sanoi Lauri.

--Fanaatikko! sanoi Risto, ylenkatseellisesti olkapäitään kohauttaen.

--Ensi pyhänä saarnaan minä, ja silloin _he_ saavat kuulla kunniansa!
huudahti Lauri.

--Mutta oli siinä nyt kuitenkin jotain, uskalsi Antero.

--Jotain? tarttui Robert hänelle oudolla kiihkolla.--Ei niin mitään! Se
oli pelkkää nonsenssia alusta loppuun. »Aloitettu väärästä päästä!»
Käydä Snellmanin aatteiden kimppuun, vieläpä kirkossa moukkain edessä,
joilla tietysti ei voi olla mitään käsitystä siitä, mistä on kysymys,
yhtä vähän kuin nähtävästi hänellä itselläänkään--typerätä! Pysyisi
suutari lestissään--isän sijassa minä--! Mutta ei maksa vaivaa itseään
sen tähden suututtaa.

Silloin huomasi Antero sisarensa tulemassa ulos kirkosta ja riensi
häntä vastaan.

--Milloin sinä tulit? Minä näin sinut kirkossa.

--Tulin eilen iltamyöhällä ja olin yötä Honkaniemessä.

--Mikset tullut kohta pappilaan?

--Te olitte kaikki kokolla.

--Olisit tullut sinne.

--Enhän minä.

--Olit siis siellä jo tänä aamuna ... enkä minä mitään tiennyt, vaikka
kuljin ihan ohitse.

--Vai niin, no tule sitten nyt.

--Nytkö? Mutta etkö sinä tule pappilaan?

--Minä olen niin ujo sinne tulemaan, kun siellä on niin paljon niitä
vieraitakin.

He lähtivät Honkaniemeen päin, katselivat toisiaan uteliain, tutkivin
silmin.

--Vai sinäkö sitä nyt olet Karoliina?

--Niin, ja sinä Antero--on aivan ihmeellistä sinua taas kerran vuosien
perästä tavata--niin, onnea maisteriksi!

--Sinä olet niin heikon ja vaivautuneen näköinen ... oletko ollut
sairas?

--En minä mitään--niin erittäin.

He olivat toistensa ainoat omaiset ja tuntuivat kuitenkin vierailta ja
kaukaisilta, ja Anteron ystävällisen innostuneella ja osaaottavalla
äänellä sanotut sanat kaikuivat hänen omissakin korvissaan vierailta.
Sisarensa koko olennosta ja ilmeestä hän näki heti, ettei tämä ollut
onnellinen, ja hän tunsi ohimenevän säälin tunteen pulpahtavan
rinnassaan. Mutta samalla hän koko ajan tässä hänen vieressään
kävellessään tunsi jotain muuta eikä päässyt siitä erilleen: että hänen
ehkä nyt täytyy mennä Honkaniemeen ja ehkä jäädä sinne päivälliselle
eikä pääsekään pappilaan. He puhelivat kulkiessaan, hypähdellen asiasta
toiseen: heidän enostaan Porvoossa, Anteron maisteriksi vihkimisestä...

--Kun et sinä, Karoliina, tullut, vaikka minä sinua niin odotin.

--No, johan nyt ... minäkö! Kuinkas nyt minä!--Hän sanoi sen niinkuin
semmoisesta ei olisi voinut olla kysymystäkään.

He puhuivat Anteron matkasta ja hänen käynnistään Rajavaaralla, mutta
siinä sivussa koetti Antero keksiä keinoa, kuinka pääsisi seuraamasta
Honkaniemeen saakka.

--Huomasitko kirkossa Snellmanin ja Lönnrotin? sanoi hän yht'äkkiä.--
Sinun pitäisi kuitenkin tulla pappilaan, niin saisit nähdä heidät, he
matkustavat luultavasti jo tänä iltana. Minäkin näin heidät nyt ensi
kerran.

--Sinä tahdot tietysti olla heidän kanssaan ... minähän voin sitten
illemmalla tulla sinua tapaamaan.

Putosi kuin paino Anteron sydämeltä. Nyt olisi hän voinut
sydämellisemmin ja luonnollisemmin kysellä sisarensa asioita, mutta
oltiin jo Honkaniemen portilla.

--Niin no, sinä tulet siis iltapäivällä pappilaan ... tule nyt pian...

--Niin, kyllä minä...

Antero kiiruhti pappilaan, jossa tytöt ja ruustinna istuivat verannalla
odottamassa rovastia kirkosta. Ruustinnan silmät olivat itkettyneet.
Hänelle oli juuri tehty selkoa Helanderin saarnasta.

--Se on kauheata ... kuinka voi puhua noin...! Tämä on enemmän kuin
koskaan ennen, ja me kun kuitenkin olemme heitä kaikella tavalla
auttaneet...

--Mutta ei kai mamma vaadi, että hänen _sentähden_ pitäisi olla
lausumatta vakaumustaan? sanoi Hanna.

--En suinkaan ... enhän minä sitä ... mutta että hän sillä tavalla ...
sitä sinä et nyt mitenkään voi puolustaa, Hanna.--Ja että menee kesken
pois ja jättää papan yksin!

Antero ei saanut avatuksi suutaan sanoakseen, mitä hän siitä asiasta
tiesi, sillä samassa tulivat Lönnrot ja Robert vinniltä ja professori
omasta huoneestaan.

--Jaa, jaa, sanoi Lönnrot hymähtäen ja ikäänkuin ruustinnaa
lohduttaen,--jos ne vain nuo pietistit saisivat mielensä mukaan meitä
helvetin tulessa kärventää...

Kaikki sille nauroivat--ainakin koettivat, paitsi Hanna.

Professori ei puhunut mitään, pudisti vain päätään ja piti huulensa
pinnistettyinä.



13.


Päivällinen oli jäykkä ja painostava, vaikka rovasti koetti olla
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Kukaan ei tahtonut puhua mitään
asiasta, joka kuitenkin oli pääsemässä kaikkien huulilta. Yht'äkkiä
virkkoi kuitenkin professori, voimatta enää kauemmin pidättäytyä:

--Minun mielestäni ei sinulla, lanko, ole muuta mahdollisuutta kuin
ilmoittaa asiasta tuomiokapituliin. Tämä ei nyt ole muuta kuin kansan
suoranaista kiihoittamista, sen yllyttämistä sekä kirkollisia että
maallisia esimiehiään vastaan. Se on sitä paitsi subordinatsionirikos
mitä raskainta laatua. Rovasti sanoi vain:

--Jaa, jaa.

--En luule, että sellaisella keinolla mitään voitettaisiin, Sanoi
Snellman.

--Ei, ei, sanoi rovasti nyt.

--Niin, minä vain sanon--ja professori irroitti serviettinsä ja rutisti
sen eteensä pöydälle--minä vain sanon, että jos sallit tämän jatkua, on
kaikki auktoriteettisi mennyt tässä pitäjässä ja sinä saat hakea
itsellesi toista pastoraattia.

--Lanko ehkä liioittelee.

Puhe päättyi siihen. Syötyä ja piippuun pantua kirkastui kuitenkin
kirkastumistaan rovastin mieli, ja kun hän, vaihdettuaan virkakauhtanan
mukavaan kotitakkiin, istuutui lehtimajaan, jonne samassa ilmaantui
kahvitarjotin, niin puhaltui viimeinkin pilvi hänen otsaltaan. Lyöden
ruustinnaa olkapäälle sanoi hän:

--Ja nyt luulen minä, mamma, että olemme ansainneet emme ainoastaan
kahvia, vaan myöskin lasin sinun hyvää punssiasi.

Riemastuen rovastin mielenmuutoksesta huudahti ruustinna:

--No sitä sinun pitää saamasi, rakas pappa! Ei todellakaan maksa vaivaa
ottaa sitä asiaa sen raskaammin kuin ennenkään.

--Missä Lönnrot on?

--Hän meni jonnekin Robertin kanssa.

--Entä lanko?

--Hän vetäytyi huoneeseensa kirjettä kirjoittamaan.

--Siinä istuivat lehtimajassa rovasti, Snellman ja nuoret.

--Niinpä niin, onhan se kyllä vähän niin ja näin, että oma apulaiseni
haukkuu minut helvettiin omasta saarnastuolistani, mutta kun ei hänellä
liene gehennan avaimet hallussaan enemmän kuin elysiuminkaan, niin
voinemme siis ainakin siihen nähden odottaa tapausten kehitystä yhtä
rauhallisesti kuin tähänkin asti. Vai mitä arvelet, Snellman,
tämänpäiväisestä saarnasta?

--Kaikilla koskilla on kuohunsa, toisella äkäisempi kuin toisella.
Mutta mitä asian ytimeen tulee, niin ei oikeastaan ole ollenkaan
ihmeellistä, että tämä liike on niin levinnyt ja yhä leviää.
Uskonnollinen lahkolaisuus ja fanatismi valtaa voimakkaammin kansoja,
jotka syystä tai toisesta eivät muualta saa tyydytystä henkisille
tarpeilleen. Anna kansalle tervettä tekemistä yhteiskunnallisella ja
valtiollisella tai muilla ihanteellisilla aloilla, ja se on paraneva
taudistaan.

--Jaa, jaa!--No, mutta siinä hän nyt on! Ruotsalainen!--Minnekä te
menette? Tulkaapa tänne!

Ukko-Paavo, keppi kädessä ja kontti hartioilla, kulki juuri ohitse
pappilan läpipihan. Hän pysähtyä töksähti äkisti eikä ollut
ymmärtävinään, mistä ääni kuului.

--Kuka siellä huutaa niin tämän pitäjän rovastin äänellä? Ääni kuuluu,
muttei miestä näy!--ja hän aikoi jatkaa matkaansa.

--Tulkaapa tänne vähän! Ei saa niin ylpeästi ohi ajaa!

--Ka sieltäkö se!--Vaan jos en tulekaan, kun on noita punaisia riepuja
tuossa kuivamassa. Mene tiedä, mihin helvetin pyykkiin minua
houkuttelette.--Siinä oli joku tyttöjen punainen huivi koivun oksalla.

--Kyllä Paavo uskaltaisi, vaikka olisi tämä itsensä helvetin portti.--
Tulkaa nyt vaan--ottamaan ryyppy matkalle lähtiessä.

--Vai ryyppy! No se! No, senhän tietää koko maailma, että Paavo rientää
ryypyn luo niinkuin vasikka juomiselleen.

Rovasti ojensi hänelle punssilasin jo lehtimajan ovella ja yhdellä
kulauksella heitti Paavo sen kurkustaan alas.

--Vielä toinen.

--Vai vielä toinen? No, koska tahdot nähdä, millainen mies minä olen,
niin tällainen minä olen--ja Paavo kaasi vielä toisenkin.

--Istukaahan.

--Ei ole aikaa, vene odottaa tuolla tuomarin niemessä.

--Mitäs kuuluu muuten?

--Mitäkö kuuluu? Kuulithan sen jo äsken tuolla kirkossa, mitä kuuluu.
Sinulla on hyvä renki, joka näkyy tekevän työtä isäntänsäkin edestä.
Vaan kuka se on tämä vieras?

--Hän on rehtori Snellman Kuopiosta, semmoinen filosofian tohtori.

--Vai oikein sen tohtori. Olen minä sen maistereita nähnyt ja
puhutellutkin, mutta en sen tohtoreita. Vai tämä se nyt on se?

--Jaa, Se minä nyt olen.

--Ja sillä vilosohvillasiko sinä kuulut aikovan maailman parantaa?

--Tiedättekö te sitten, mitä filosofia on?

--Se on ihmisviisautta, vastasi Paavo nopeasti.

--Aivan oikein, mutta onko se sitten paha se?

--Osaakos vilosohvi sanoa, mistä se kaikki ihmisviisaus on maailmaan
tullut?

--Eiköhän se ole Jumalan lahja niinkuin kaikki muukin hyvä tässä
maailmassa.

--Vai Jumalan lahja!--Elä, elä, hyvä mies!--Sepä kun onkin perkeleen.

--Vai niin on.

--Ja kaikki, mikä sen päälle rakettu on, on rakettu sille perustukselle
perkeleelle.

--Ettekö te sitten ihmisviisautta missään asiassa käytä?

--Piti kerran käyttääkseni, lähteä vieraalta maalta maallista onnea
etsimään, vaan pystyyn nosti Jumala sen Puolan tien ja ajoi
puolikuolleena kotiin takaisin pettua puremaan, kun minä vieraalle
maalle vehnästä viljelemään.

--Melkein niin kävi minullekin, kun piti Ruotsiin muuttamani, mutta se
oli oman järkeni harkinta, joka sen asian ratkaisi.

--Vai oma järkesi ... puhu pukille, elä Paavolle--et tiennyt itsekään!

--Onko Paavolla joku korkeampi viisaus kuin muilla? kysyi rovasti.

--On. Minullapa se onkin.

--Mistä olette sen saanut?

--Mistäkö? No, onpa sekin kysymys. On pappi eikä tiedä, mistä on kaikki
korkeampi viisaus maailmaan tullut.

--Mutta missä se seisoo raamatussa, ettei ihminen saa järkeään käyttää
eikä viisauttaan viljellä?

Paavo katseli vähän aikaa rovastia, otti sitten kontin maasta, johon
oli sen laskenut, ja virkkoi:

--Sinä olet hyvä ja höyli mies, Marttinen, minä sinusta tykkään, olet
suora suruton, joka et turhia kuvattele, mutta papiksi ei sinun koskaan
olisi pitänyt ruveta suurten palkkain toivossakaan.

--Miksei? nauroi rovasti.

--Siksi, ettet ymmärrä autuuden asiasta enempää kuin porsas
pohjantähdestä. Selitän sen vasta tarkemmin, kun tavataan, nyt täytyy
lähteä.

--Minnekä piispa on matkalla?

--Ka, minnekäs paimen, jos ei laumaansa kaitsemaan.

--Ja jalkapatikassa vain?

--Jalanpa se kaimakin ennenvanhaan kulki, vaikka oli koko maailma
käännettävänä, ja kun ei päässyt jalan, niin souti veneellä.

Hän meni, ja herrat nauroivat hänen jälkeensä.

--No, nyt veli sai nähdä sen Suomen kansan suuren profeetan, sanoi
rovasti Snellmanille.

--Hän vaikutti, kuinka sanoisin, heikommin kuin olin odottanut.

       *       *       *       *       *

Naimi, Kaarina ja Anette olivat vain odottaneet sopivaa tilaisuutta
päästäkseen puhumaan Snellmanin kanssa siitä, mistä he olivat eilen
illalla vielä maata mentyäänkin sängyssä keskustelleet ja innostuneet.
Oli mietitty ja tuumittu, miten se järjestettäisiin, ketä
kutsuttaisiin, kutsuttaisiinko, ketä vain halutti tulla!--vaiko vain
nuorta väkeä?--vanhat sitä varmaankin oudoksuisivat. Yleensä sille
varmaankin naurettaisiin ja pidettäisiin sitä hassuna. Ei, ei siitä
mitään tule! Mutta siitä täytyy tulla!

Ja kartanolla kävellen, kädet toistensa selän takana, milloin
rantatielle mennen, milloin puutarhaan pistäytyen vartioivat he
tilaisuutta saadakseen Snellmanin yksin haltuunsa.

--Mene sinä, Naimi, mene nyt pian, ennenkuin isä taas vie hänet
jonnekin!

--Ei saa puhua kenellekään mitään, jos hän sen hylkää, sanoi Kaarina.
Se voisi olla ikävää Anterosta.

Rovasti oli ollut näyttämässä vanhaa tupaa, jota vieraille aina
näytettiin ja kerrottiin silloin aina kasku Lönnrotista.

--Saisimmeko puhua herra rehtorin kanssa eräästä asiasta,--voi, voi, Se
on teistä ehkä hyvinkin hassua, mutta--

He veivät hänet marjapuutarhaan, istuttivat hänet eteensä ruohopenkille
kahden vanhan koivun väliin ja kertoivat aikomuksestaan ruveta lukemaan
Kalevalaa kansalle sunnuntai-iltoina vanhassa tuvassa--että se saisi
tutustua esi-isäimme vanhaan viisauteen ja henkeen. Ehkä voisi, ehkä
sopisi samalla laulaa ja soittaa kannelta? Tai myöskin lukea jotain
muuta suomalaista kirjaa?--Voi, voi, sanokaa, onko tämä, onko tämä
hyvin hirveän hassua?

Ja levottomuudesta ja pelosta vapisten odotti aatteestaan innostunut
Naimi tuomiotaan.

--Jaa, jaa-a, sanoi Snellman, hyväntahtoinen, mielistynyt ilme
kasvoillaan.--Se on epäilemättä hyvä aate, kaunis, jopa hyödyllinenkin
aate, mutta sitä voisi vähän, kuinka sanoisin--täydentää.

--Voi, voi, kuinka minä olen iloinen, ettette sitä aivan kokonaan
hylännyt--minä sitä niin pelkäsin--ah!

--Sanokaa, kuinka täydentää? virkkoi Kaarina. Me tahtoisimme tehdä
kansan hyväksi jotain, mitä vain, kun vain tietäisimme.

--Kenties jotain käytännöllisempää, pysyvämpää.

--Sanokaa, me teemme kaikki, mitä vain käskette!--ja innoissaan
siirrähti Naimi Snellmanin viereen.

--Jos niin on, niin minä käsken teitä perustamaan koulun. Ruvetkaa
pitämään kansalle koulua: sisälukua, kirjoitusta, laskentoa ja myöskin
käsitöitä. Ja käsitöitä tehdessä voidaan samalla toteuttaa alkuperäinen
aikeenne lukea Kalevalaa, laulaa, soittaa, mitä vain haluatte.

Tytöille oli samassa selvillä, kuinka paljon suurempi ja parempi tämä
kouluaate oli. Heidän sydämeensä melkein koski--niin se oli avartunut
ja puristunut kokoon. Koulu! Kansan koulu! Niin juuri! Mutta kuinka he
eivät ennen olleet sitä ajatelleet!

--Mutta tokkohan me osaisimme? Emmehän me...

--Miksette osaisi yhtä hyvin kuin ne nuoret naiset, jotka ovat avanneet
köyhäin tyttöjen koulun Kuopiossa. Tulkaa sinne syksyllä, niin saatte
nähdä, kuinka se käy.

--Me tulemme, aivan varmaan me tulemme!

--Katsokaas, tästä kansan opetuksesta kansan herätystyö on aloitettava,
sanoi Snellman.

--Niin, juuri niin--voi, voi! Että mekin ehkä voimme jotain tehdä eikä
vain pojat!

--Silloin kun me miehet mietimme ja tuumimme ja teoretiseeraamme,
haaveilemme ja suuria suunnittelemme, sillä välin te naiset jo olette
näppärästi ryhtyneet tositoimintaan--niin on aina. Mutta me panemme
pojatkin pian työhön--oppikirjoja tekemään.

--Mutta ei nyt puhuta vielä kenellekään mitään.

--Ensi jouluna minä tulen kouluanne tarkastamaan.

--Voi, voi!

Kuului Lönnrotin ääni pensaiden takaa:

--Tuollahan se on, olen etsinyt ja etsinyt.--Hän tuli esiin Robertin
kanssa. Robertin poskia kirkasti heikko puna, niinkuin rintatautisen,
hänen silmänsä loistivat niinkuin kuumeisen, mutta hänen kasvoillaan
oli samalla onnellinen loiste.

--Sinä täällä vain impien iloissa, kassapäiden karkeloissa, naurahti
Lönnrot.

--Istu alas, istu alas! kehoitti Snellman ystäväänsä.

--Eipä nyt enää istumisista, täytyy lähteä.

--No, mutta niinhän minunkin!

--Lähteäkö? Poisko? Nytkö jo?...--ja tyttöjen äänessä oli niin
vilpitöntä ja koomillisen epätoivoista surua, että se lähtijöitä
samalla sekä nauratti että liikutti.

--Meille on avautunut uusi maailma, uusi maailma, kuiskasi Naimi
Robertille.

--Niin minullekin.

Rovasti nosti ison melun kuullessaan, että vieraat todella aikoivat
lähteä.

--No, mutta eihän yön selkään!

--Yötä myöten on niin viileä astua, sanoi Lönnrot. Ja Snellman sanoi
myöskin rakastavansa yötä myöten matkustaa.

Eivätkä auttaneet kieltelemiset. Lönnrot lähti reppu selässään astumaan
Korpivaaraan päin. Robert pyysi saada tulla häntä saattamaan. Toisaanne
lähtevää Snellmania saattoivat tytöt ja muut nuoret sillalle saakka,
»huokauksien sillalle», jossa niin monet erokyyneleet oli vuodatettu
rakkaista ja hauskoista vieraista erottaessa.

       *       *       *       *       *

Ja yht'äkkiä oli pappilassa tyhjää ja hiljaista, vanhukset vain kotona.
Rovasti luki kamarissaan lehtiä, joita posti päivällä oli tuonut.
Professori istui yhä huoneessaan ja kirjoitti. Professorska luki
salissa nojatuolissa. Professori kulki huoneen läpi, he puhuivat
kuiskaten jotain. Sitten ilmaantui professori kirje kädessä rovastin
huoneeseen ja käveli muutamia kertoja lattian yli.

--Ajatteletko todellakin, että minun pitäisi ilmoittaa tapahtumasta
tuomiokapitulille? kysyi rovasti, arvaten, mistä lanko halusi puhua.

--Sinä tietysti teet, niinkuin tahdot, mutta salli minun sanoa,
niinkuin jo sanoin, että jos kappalaisesi saa jatkaa aloittamaansa
suuntaan, niin on auktoriteettisi tässä pitäjässä mennyttä ja sinä saat
pian ruveta katselemaan itsellesi uutta pitäjää.

--Snellman tuntui olevan sitä mieltä, että tuomiokapituliin
valittaminen vain pahentaisi asiaa.

--Niinkuin sanoin, sinä tietysti teet, niinkuin sopivaksi näet. Piispa
lausui minulle kerran kyllä ihmettelynsä siitä, ettet ole antanut
mitään tietoa, kuinka asiat siinä suhteessa täällä ovat kehittyneet.
Helander lähetettiin tänne virkaatekeväksi kappalaiseksi juuri siinä
toivossa, että sinä ehkä paremmin kuin hänen entinen esimiehensä voisit
pitää häntä kurissa.--Mutta mitä muuten Snellmaniin tulee, niin täytyy
minun lievimmin sanoen kummastella käytöstäsi hänen suhteensa.
Kohteliaana isäntänä et ehkä voinut olla hänelle puhetta pitämättä,
vaikka kenties olisitkin voinut asettaa sanasi toisin. Mutta että sinä
noiden nuorten tavoin olisit tekemässä hänestä itsellesi oraakkelin, et
ainoastaan maallisissa asioissa, vaan myöskin sinua koskevissa
kirkollisissa, sitä en juuri olisi odottanut.

--Mutta sanohan, lanko hyvä, mikä se nyt sitten lopulta on, joka sinua
hänessä ja hänen mielipiteissään--kuinka sanoisin--noin hermostuttaa?

--Jos sinua haluttaa ottaa selkoa mielipiteistäni ja syistä
esiintymiseeni, niin voit lukea tämän kirjeen.

Luettuaan kirjeen antoi rovasti sen takaisin, keinui hetken aikaa
mitään virkkamatta ja sanoi sitten kävelemään nousten:

--»Vaara isänmaalle»--»isänmaalle ja yhteiskunnalle»--»turmiollisia
oppeja»--»nuorison yllyttäjä»--kun et vain, veli hyvä, näkisi peikkoja
keskellä päivää.

--On parempi nähdä ne jo päivällä, ennenkuin ne meidät yöllä
yllättävät.

--Ehkä olet tarkkanäköisempi kuin minä, mutta minun täytyy kuitenkin
sanoa, niin, en tiedä--mutta en ainakaan minä voisi nuorison
innostuksesta puhua noin kylmästi ja pilkallisesti, vaikken sen syytä
hyväksyisikään. Minulle on nuorison entusiasmissa aina jotain pyhää,
vaikken siihen itse voisikaan yhtyä.--Mutta olkoon nyt se kuinka
tahansa, Se on ainakin varmaa, että Snellmanille voi tuosta kirjeestäsi
olla suuriakin ikävyyksiä.

--Tjah! Sille asialle en mitään voi, eikä se minuun kuulu. Veljeni,
joka luottaa minuun ja jonka asiana on seurata tapahtumia maassa ja
pitää asianomaisia _au courant_ niiden kanssa, pyysi minulta tietoja
mielipiteistä, joihin matkallani mahdollisesti voisin tutustua, ja kun
olen tehnyt hänelle ennenkin sen palveluksen, niin en tiedä, mikä minua
estäisi tekemästä sitä nytkin--mikä minua edes oikeuttaisikaan olemaan
sitä tekemättä. Se villitys, mihin maa on jo joutunut pietismin kautta,
ja se, mihin se on joutumaisillaan tämän, kuinka sanoisin, fennoismin
kautta, ei kyllä muuten voi jäädä tuntemattomaksi, vaikken minä
hiiskuisi siitä sanaakaan. Mutta jos tahdot, etten koskettele, mitä
erityisesti täällä on tapahtunut, sekä kokolla juhannuksena että
kirkossa juhannuspäivänä, niin voinhan kirjoittaa uudestaan.

--Ei suinkaan, sinä teet, niinkuin sinä oikeaksi katsot--minä vain
tulin ajatelleeksi entistä ystäväämme Arwidssonia.

--Se nyt oli toista, kokonaan toista! Elkäämme puhuko hänestä ja
Snellmanista ja heidän tarkoituksistaan samana päivänäkään.

--Olikohan se niinkään toista?

Rovasti otti hattunsa ja keppinsä ja meni, kuullen mennessään, kuinka
professori puristi sakkoja laihoista luisista käsistään. Hän aikoi
mennä sillalle, mutta sieltä hän näki nuorten reippain askelin ja
vilkkaasti keskustellen tulevan Snellmania saattamasta ja kääntyi
rantaan. Hänen ei nyt tehnyt mieli tavata nuoria. Oli jotain, joka
häntä vaivasi. Olisiko hänen ehkä pitänyt langolleen selvemmin
ilmaista, mitä hän ajatteli hänen teostaan? Että se oikeastaan oli
katala teko tuommoinen. Kirje oli sekä värittänyt että vääristänyt. On
mahdollista, että ne ovat päättäneet nostaa viimeisen vainon Snellmania
vastaan. Monet merkit ovat siihen viitanneet... Snellman nyt voisi
ollakin varovaisempi. Voihan olla, että hänen kirjoituksiaan ja
esiintymistään tullaan käyttämään maan vahingoksi ja että olisi
isänmaan onnen vuoksi välttämätöntä hiukan itseään hillitä. Mutta ehkä
tämä nyt tähän jääpi. Lanko on ärtynyt, hänellä täytyy aina olla jotain
rettelöimistä. Hän on nyt kiihtynyt siitä, että tuntee nuorten olevan
häntä vastaan täälläkin, jossa ne aina ennen hänen viisauksiaan
kuuntelivat, joskaan ei mielenkiinnolla, niin kuitenkin velvollisella
kunnioituksella. Snellmanin ja Lönnrotin juhlimisen hän nähtävästi
käsitti mielenosoitukseksi itseään vastaan. Mutta en minä aina jaksa
hänen heikkouksiaan mielitellä.

Rovasti hypisteli siinä ongenvapojaan, jotka sujakoina seisoivat
verkkohuoneen päätyä vastaan, mutta ei saanut mielestään pois sitä,
mikä sitä kiusasi.

Silloin hän muisti Helanderin saarnan. Se tuli kuin vapautus tästä
toisesta. Se nyt on todellakin liikaa, siinä on lanko oikeassa, että
jos sellainen jää rankaisematta... Tässä täytyy ryhtyä johonkin. Vai
oli piispakin lausunut kummastelunsa hänen leväperäisyydestään
heränneitä kohtaan? On ehkä sittenkin välttämätöntä ilmoittaa asiasta
tuomiokapituliin--sanoa ainoastaan totuus, ei muuta--kertoa asia,
niinkuin se on, liioittelematta ja värittelemättä.

Oli tyven ilta--harjukset ja lohenpoikaset hyppelivät suvannossa...

--Ennenkuin minä muuhun ryhdyn, täytyy minun ehkä sentään ensiksi
kääntyä hänen puoleensa viimeisellä vakavalla varoituksella.

Mielissään siitä, että sai ikävän asian lykätyksi, huusi hän
puutarhaan, jossa pikkupojat olivat hippasilla:

--Tulkaa ongelle, pojat!

Olihan ehkä vähän sopimatonta rovastin mennä ongelle näin
sunnuntai-iltana, mutta tämä päivä oli ollut niin ikävä ja väsyttävä...
Jos ihmiset eivät niin kauheasti pinnistelisi ja ponnistelisi ja
rettelöisi, vaan eläisivät rauhassa ja sovussa ja koettaisivat ymmärtää
toisiaan...

Hetken päästä istui Kontolan rovasti kosken alla vetelemässä kaloja
veneeseensä ja oli unhottanut kaikki tämän ikävän päivän vaivat ja
vastukset.

       *       *       *       *       *

Tytöt olivat ilmaisseet Snellmania saattamasta palatessaan
kouluaatteensa, ja se oli saavuttanut yleistä suosiota ja hyväksymistä.
Ristokin oli sitä mieltä, että aate oli hyvä ja käytännöllinen,
kokonaan toista kuin mitä Antero oli tarkoittanut.

Tyttöjä suututti vähän Riston tapa. Oli ihme ja kumma, kuinka se aina
osasi häiritä...

--Tulkaa tänne, herra Hagman, mennään tänne.--Teidän aatteenne tulee
kyllä sekin mukaan!--ja Naimi vei heidät mukaansa puutarhaan.

Sinne alkoi samassa kuulua soittoa salin avonaisista ikkunoista. Ensin
haparoiden ja etsien, sitten vähitellen varmistuen ja syventyen--ei
koskaan päästen erään rajan yli, vaan aina palaten kuin väkisin samaan
teemaan, niinkuin virren nuottiin--milloin fantasioja, milloin tuttuja
säveliä yhteen kudottuina--tunteellista ja omintakeista, mutta samalla
niinkuin olisi soittaja itse jo päässyt ja tyyntynyt niistä tunteista,
joita nyt enää vain muisteli ja johteli mieleensä.

--Kuka se on? kuiskattiin.--Anette?--Ei, tässähän se on.--Täti?--Ei,
täti on tuolla...

--Sehän on Karoliina Handolin. Hän aina soittaa noin meillä käydessään,
kun ei saa soittaa kotonaan.

--Miksei saa?

--Hänen miehensä on myynyt vallesmannin mamselille hänen klaverinsa,
jonka hän sai lahjaksi enoltaan.

--Niin saikin, sanoi Antero.

--Ai, suokaa anteeksi.

--Ei se mitään. Kutsuttiin illalliselle.

--Onko totta, Karoliina, että Handolin on myynyt soittokoneesi? kysyi
Antero sisareltaan.

--Mistä sinä nyt sen ... eihän se mitään...

--Kai sinä nyt jäät tänne muutamiksi päiviksi, niin mennään sitten
yhdessä?

--Ei, en minä mitenkään voi, huomenna minun täytyy jo varhain lähteä.
Mutta tule sinä vaan, sitten kun sinulle sopii.

--Mutta jos sinä ehkä olit ajatellut, että tulisin nyt kanssasi?

--Ei toki, ole sinä vaan täällä niin kauan kuin sinua haluttaa.

--Mutta kuinka sinä menet?

--Minulla on eräs tuttava vaimo soutajana.

Antero tunsi, että hänen olisi pitänyt seurata sisartaan, jota ei ollut
tavannut kymmeneen vuoteen ja joka oli tullut häntä tapaamaan, mutta ei
voinut mitenkään pakottaa itseänsä siihen.

Muut olivat jo menneet levolle, kun ruustinna vielä istui ja valvoi
odottaen Robertia, joka ei ollut palannut Lönnrotia saattamasta. Äiti
oli levoton poikansa tähden. Hän pelkäsi hänen aikomuksiaan, ja siitä
hän oli varma, että heillä oli ollut jotain Lönnrotin kanssa.

--No, Robert, minne sinä saatoit hänet?--Hän on kovin miellyttävä mies,
niin tyyni ja vaatimaton, minusta ja tädistä paljoa miellyttävämpi kuin
Snellman.--Mitä te nyt oikein hänen kanssaan puhelitte?

Mutta Robert ei antautunut siitä selkoa tekemään, söi vain häntä
odottamaan jätettyä illallistaan ja vastasi yksikantaan.

--Kai sinä nyt aiot oikein levähtää tänä kesänä? Se varmaan tekisi
sinulle hyvää. Ehdithän sinä sitten taas syksyllä siellä Helsingissä.

--En tiedä, ehken menekään Helsinkiin.

--Elä todella menekään, vaan jää tänne kotiin lepäämään laakereillesi.

--Ei niistä minun laakereistani ole leposijaksi.

--Kuinka ei? Voiko nyt mitään sen kunniakkaampia.

--Se on nyt minulle kaikki mitätöntä.

--Mitä tarkoitat?

Mutta ei Robert ryhtynyt siitä selkoa tekemään.

--Sinä olet niin heikon näköinen, Robert. Lukusi ovat varmaankin sinua
kovasti rasittaneet.

--Heikonko? Ei, päinvastoin en ole koskaan ollut niin hyvissä voimissa
kuin nyt.

Hetken päästä sanoi ruustinna:

--Hanna on tulemassa pietistiksi. Etkö sinä voisi siitä puhua hänen
kanssaan?

--Minusta on parasta, että kukin saa seurata kutsumustaan.



14.


Oltiin lähdössä laamanniin Pietarinpäiville, Ja se oli suuri tapaus,
sillä vaikka Voudinniemi ja pappila olivatkin naapureita, toinen
toisella puolen lahden, niin eivät Carpelanin ja Martinin herrasväet
seurustelleet toistensa kanssa juuri muulloin kuin määrättyinä
merkkipäivinä, syntymä- ja nimipäivinä, lukuunottamatta kuitenkaan
rovastin ja laamannin säännöllisiä peli-iltoja. Suhde pitäjän molempien
hienoimpien perheiden välillä oli hiukan kankea, vailla herttaisuutta
ja lähempää tuttavallisuutta. Laamannilaiset olivat hienoja ja
aatelisia, mutta laamanni oli velassa rovastille. Ja laamannilaiset--
niin oli luultu huomattavan--pitivät itsekin itseään kaikkia muita
parempina, siitä huolimatta, että ruustinna oli yhtä hienoa ja vanhaa
aatelia kuin koskaan laamannitar ja että pappilaisilla oli yhtä
ylhäisiä tuttavuuksia kuin laamannilaisillakin. Laamannitar oli »ylpeä»
ja kutsutti itseään »armoksi». Kun hän ei ollut ymmärtävinään suomea,
vaikka kyllä ymmärsi, oli rovastin pitänyt ruveta pitämään kerta
vuodessa ruotsalaista jumalanpalvelusta häntä varten. Oikea syy siihen
oli se, että hän oli niin hieno, ettei tahtonut polvistua alttarin
eteen ehtoolliselle yhdessä talonpoikain kanssa. Lienevätkö
laamannilaiset kerta kuoltuaankin luulleet olevansa liian hyvät muiden
kanssa samassa mullassa makaamaan, koska olivat rakentaneet itselleen
oman erityisen hautansakin puutarhan kulmaan kallioon ... »niin, niin,
minä kyllä tiedän, että se on tavallista Ruotsissa, mutta kyllä sitä
ovat talonpojat kovasti kummeksineet ja paheksuneetkin...» Ruustinna se
näin puhui sisarelleen professorskalle heidän viimeistellessään
pukujaan...

--Sitähän ei tietysti kukaan voi eikä tahdokaan kieltää, että sekä
laamannitar että tyttäret osaavat hienosti ja arvokkaasti käyttäytyä ja
aina olla kaikkia kohtaan yhtä kohteliaita, ystävällisiä ja auttavaisia
ja vieraanvaraisia, mutta kun on velkoja kuinka paljon lieneekään ja
yhä uutta otetaan, jotka laamannin kuoltua varmaankin joutuvat
takuumiesten maksettaviksi...

--Onko Olain taas täytynyt mennä uuteen takuuseen?

--Tietysti, aina tuon tuostakin--niin, niin silloin sopisi odottaa,
että niinkuin suomeksi sanotaan, pantaisiin »suu säkkiä myöten». Mutta
osattaneenhan siinä talossa mitä muuta hyvänsä, säästäväisyydestä ja
käytännöllisyydestä ei tyttärillä enemmän kuin hänen armollaankaan ole
kaukaisinta aavistustakaan. Hyvähän on kouluttaa poikansa Porvoossa--
Kuopio ei kelpaa, kantänka--ja pitää tyttäriään vuosikausia kalliissa
Tukholman pensioneissa, mainiota, vallan mainiota oppia soittoa,
laulua, kultakirjausta, pitsiompelua, kieliä ja niin edespäin, mutta
mitä se kaikki maksaa!--Onkohan tämä kaulus nyt sitten niinkuin sen
olla pitää?--Tytöt siellä, katsokaakin, että puette itsenne niin, ettei
teistä taas sanota, ettei teillä ole makua enemmän kuin piikatytöillä--
sinä, Anette, joka olet ollut Tukholmassa sinäkin ja olet nähnyt ja
tiedät, katso nyt, auta nyt noita tyttöjä tuossa--sopiiko nyt tuo
huivi?

--Onko hän nyt todella muistuttanut heidän puvuistaan? kysyi
professorska.

--Niin no, ei nyt suoraan, mutta saatpa nähdä, kuinka hän nytkin, kun
tullaan sinne, siristää silmiään noin--kauhean kriitillisesti--pieni
miini vain, mutta sitä merkitsevämpi--kyllä minä tiedän ja huomaan--
mutta kantänka, en välitä siitä vähääkään.

Mutta niin paljon ruustinna siitä kuitenkin välitti, että ennen lähtöä
piti huolellisen yleistarkastuksen, alkaen rovastista pikkupoikiin
saakka, joka kauluksen ja pitsin puhtaudesta, joka kaulahuivin
solmusta, joka hameen laskoksesta, joka napista, nauhasta ja kengän
kiilloituksesta ... eikä vain omain, vaan vierastenkin. Anterolle,
jolla ei ollut muuta kuin matkavaatteet, hän oli toimittanut Robertin
sortuukin ja kiiltokengät, joissa hän nyt jotakuinkin meni mukiin, ja
Riston housut oli silitetty ja molemmille toimitettu talosta puhtaat
kaulukset.

Naimi oli aina siro ja sievä, sitä ei voinut kukaan puolueeton kieltää.
Kaarinan punainen huivi puki häntä niin, että hän nyt äitinsä mielestä
oli melkein, niin melkein kaunis--ainakin laamannin tyttöihin verraten.
Lauri oli kerrassaan komea uusissa helsinkiläisvaatteissaan--hänelle
nyt sopikin melkein mikä hyvänsä, niinkuin hänen isällensäkin. Anette,
joka tätinsä pyynnöstä oli antanut serkuilleen viimeisen silauksen
solmien tuon kauluksen uudestaan, kääntäen tämän olkihatun reunaa
hiukan toisin--pisti lopuksi Laurin napinläpeen vasta puhjenneen
ruusun, se sopi vallan mainiosti, ja omaan rintaansa sinisen vuokon--ei
voinut ajatella soreampaa poikaa ja somempaa tyttöä--mikä kaunis pari!
--ja ruustinna hymyili mielihyvästä ja huokasi helpotuksesta Heddaa
ajatellen, joka onneksi näytti kokonaan unohtuneen. Muillekin pojille
on Anettella kukkanen, paitsi tuolle Ristolle. Olisi sen nyt pitänyt se
itsensäkin huomata eikä aina tungetella. Naimi olisi voinut olla hiukan
vähemmän ystävällinen Hagmanille ja antaa Kaarinan... Kas niin, ovatko
nyt kaikki valmiit?

--No, kelpaammeko nyt, mamma?

--Kelpaatte, kelpaatte.

--Tri s bien! Tri s bien! sanoi professorska.

--Repien! Repien! kirkaisivat ruustinnan takana pikkupojat.

--Pojat, pojat!--hss! mutta muistakaakin, ettette saa olla tyhmiä. Ei
mitään matkimisia, ei mitään irvistyksiä, ja kun hänen armonsa tarjoo
kätensä suudeltavaksi, niin suutelette te sitä ettekä omaa peukaloanne.
Niin, niin, naurakaa vain, mutta sen teki tuo Lauri kerran, ja siitä
tuli isot mankkemangit!

--Pitääkö siellä suudella kättä? kysyi Risto uteliaasti, ottaen asian
totisesti.

--Ei tarvitse, jos ei tahdo, mutta täti tarkoittaa, että jos suutelee,
niin pitää suudella kädelle, pisti Anette, ja taas naurettiin, ja Risto
sai pitää sen hyvänään.

--Otto! huudahdettiin yht'äkkiä. Otto tuli esiin pirtin puolelta, ei
talonpojaksi puettuna niinkuin juhannuksena, vaan niin hyvin kuin oli
voinut herrasmieheksi, lahkeet vedettyinä kengänvarsien päälle; kenkiä
oli koetettu kiilloittaa, kaulus oli kyllä liian iso ja huivi
kömpelösti solmittu ja partakin ajettu, joskin leikkauksia näkyi, mutta
oli se sittenkin jotain, ja ruustinna oli melkein liikutettu
muutoksesta.

--Aikooko Ottokin?

--Enkös saisi?

--Tottahan toki, tule vaan--!

Mutta kaulahuivia uudelleen asetellessaan kuiskasi hän Oton korvaan:--
Tule vaan, mutta sinun täytyy luvata--

--No, ei nyt mamman tarvitse mitään pelätä.

Ruustinna taputti häntä olkapäälle, sillä hän toivoi ja toivoi eikä
hyväksynyt rovastia, joka ei uskonut tästä tuhlaajapojasta enää mitään
tulevan. Ja siitä hän nyt ainakin voi olla varma, että kun Otto kerran
lupaa olla liikoja nauttimatta, hän sen lupauksensa myöskin pitää.

Ja niin lähdettiin, kaikki hyvällä tuulella, etenkin professori, jonka
äreys ja pisteliäisyys Snellmanin mentyä oli kokonaan kadonnut ja joka
nyt vain hypäkehteli ja ketterehteli tyytyväisenä maalaiselämään.

Voudinniemen erotti pappilasta ja kirkonkylästä honkametsä, joka
laamannin raja-aidasta alkaen oli raivattu ja puhdistettu ja varustettu
käytävillä ja istuimilla. Metsää sanottiin Porokankaaksi, luultavasti
muistona niiltä ajoilta, jolloin lappalaisten kerrottiin siinä Kontolan
markkinoille tullen ajojuhtiaan syöttäneen ja jolloin se oli ollut
jäkälää kasvavana kankaana. Laamannitar oli antanut metsälle nimeksi
Renskogen--miksei yhtä hyvin Poroskogen tai Porsasskogen eli suoralla
suomenkielellä Porsasmetsä?--puheli rovasti Anterolle--ja olisi
ollutkin hyvin kyllä syytä siihen nimeen, kun laamanni piti sikojaan
tässä aituuksessa, josta ne muuten sivumennen sanoen yhtämittaa
tunkeilivat pappilan peltoihin.

--Ei, mutta katsokaa, ne ovat panneet kukkasia puiden kylkiin--meille
tervehdykseksi varmaan--kaikkea ne keksii--se on todella somaa!--
meidänkin pitää panna samalla tavalla meidän puolelle papan
nimipäivänä.

--Ei me nyt toki aina laamannilaisia matkita,--sanoi Kaarina.

--Milloinkas me nyt sitten muulloin?

--Kaikessa mamma koettaa--

--Ei kaikessa, mutta jos on jotain, josta voi oppia... Tultiin
portille, joka oli auki. Portin pielessä seisoi sotilaallista kunniaa
tehden vanha äijä, päässään ruotsinaikuinen Savon-jääkärien lakki.

--Päivää, Pistooli, joko lahnat nousevat lehto-luhdalle?

--Jumala varjelkoon, herra tohtori ja ritari, jopa nousevat!

Talo oli vanha ja hiukan rappeutuneen näköinen, mutta arvokas ja
tyylikäs, keltaiseksi maalattu valkeine kaarimaisine ikkunanpielineen.
Porstua lepäsi paksujen köynnöksillä koristettujen pilarien päällä, ja
sen katto oli samalla ylikerran parveke. Päädyssä oli puukilpeen
maalattu Carpelanien vaakuna.

Porstuassa oli tulijoita vastassa suippopartainen, pitkä, hiukan
kumarahartiainen vanha herra. Hän tervehti vieraita ja puristi heidän
käsiään ystävällisesti, herttaisesti ja lämpimästi, niinkuin hänelle
olisi tapahtunut aivan erityinen kunnia ja ilo saadessaan vastaanottaa
jokaista ja häneen tutustua; ei ollut mitään erotusta siinä, miten hän
tervehti rovastia ja ruustinnaa ja professorin väkeä ja miten nuoria.

--Vai niin, maisteri Hagman, olen kyllä kuullut--minua ilahduttaa--on
erinomaisen hauskaa, että herrat suvaitsivat--olkaa hyvä ja astukaa
sisään--vaimoni on suuresti ihastuva--

Isän takana seisoi poika, Aleksanteri, upseeri, Suomen meriväen
univormussa; liikkeissään ja sanoissaan sääntömäinen ja virallinen,
laiha ja pitkäkasvoinen.

Salissa olivat talon tyttäret vastassa, kaksi ei aivan nuorta neitosta,
hienopiirteisiä, solakoita ja kalpeita, puettuina aivan samanlaiseen
pukuun, yhtä ystävällisesti hymyileviä ja yhtä herttaisia kuin
laamannikin,--kolmas sitä vastoin aivan erilainen, hartevampi,
pulleampi ja tavallisempi. Antero muisti nähneensä Helsingissä sekä
yliopiston lehterillä että promotsionitanssiaisissa nuo terveyttä
punottavat kasvot, nuo ympärilleen hymyilevät silmät, ja kuulleensa
tuon raittiin naurun.

--No, ka, päivää, Otto, oletko sinäkin täällä? Salaiseksi ilokseen
huomasi ruustinna, että Ingrid, niinkuin Naimikin jo oli kertonut, ei
ollut vähääkään muuttunut tukholmalaisessa pensionissaan, jossa oli
ollut vuoden ajan muka hienostumassa--sama käytös, sama kömpelö käden
kiverrys tervehtiessä ja sama voimakas puserrus.

Hänen armonsa istui budoaarissa, keskellä pientä silkkipäällyssohvaa,
ympärillään muutamia samanlaisilla silkkipäällystuoleilla istuvia
pitäjän rouvia: ruununvoudin, vallesmannin, maanmittarin... Nousten ja
pari askelta eteenpäin siirtyen ojensi hän tulijoille kullekin kätensä
suudeltavaksi. Naisia suuteli laamannitar otsalle, Naimia molemmille
poskille erityisen lämpimästi.

--_Ca va bien, ma petite_?

--_Merci, très bien, ma tante_!

Istuttiin kehään sohvan ympärille, jossa tuolit olivat asetetut niin,
ettei kukaan istunut selin toiseen. Laamannitar oli todellakin hieno ja
ylhäinen nainen, ja Anterosta oli kuin olisi koko perhekin ollut näitä
muita korkeammalla jalustalla, viritettynä johonkin toiseen äänilajiin.
Vaikka nämä muut koettivat olla vapaita ja salonkimaisia, niin he
olivat kuitenkin kuin vähän hämillään, kuin varpaillaan, ei vain
rovasti ja ruustinna ja tytöt, vaan myöskin professori ja professorska.
Kotonansa niin reipas ja huoleton ja varma Naimikin vaikutti ujolta ja
saamattomalta... Täällä ei näemmä kannettu kahvia ympäri, vaan
asetettiin tarjotin pöydälle, josta laamannitar ja tyttäret sulavilla
liikkeillä ja myhäilevin kasvoin ojensivat jokaiselle kuppinsa,
tarjoten samalla sokeria, joka oli otettava hopeahohtimilla.

--Herrasväellä on ollut arvokkaita vieraita, kuulema ... puhui
laamannitar. Rehtori Snellman ja tohtori Lönnrot, olen kuullut ... nämä
mainion etevät ja oppineet miehet. Mahtoi olla opettavaa kuulla rehtori
Snellmania--täällä maalla on niin harvoin tilaisuutta henkevään
seurusteluun muiden kuin tietysti lähimpien naapuriensa kanssa--hän on
kuulema matkustellut niin paljon ja nähnyt niin paljon ja osaa
varmaankin kertoa yhtä hyvin kuin hän kirjoittaakin.

Laamannitar puhui niin, ettei kukaan voinut väittää vastaan, ei edes
kasvojensa ilmeelläkään ilmaista eroavaa mielipidettään, ei
professorikaan, joka hänkin, ystävällinen, kohtelias hymy huulillaan,
oli pakotettu antamaan hyväksymisensä emännän arvostelulle.

--Olen kuullut sukulaisiltani Ruotsista, että rehtori Snellman siellä
ollessaan oli seurustellut kaikkein parhaimmissa ja hienoimmissa
piireissä.

--Epäilemättä, sanoi professori.

--Minulla ei ole koskaan ollut kunnia kohdata tohtori Lönnrotia, mutta
hän kuuluu, niin mainehikas mies kuin onkin ja tunnettu ulkopuolella
maan rajojenkin, olevan erinomaisen vaatimaton ja samalla
hienotuntoinen.

--Niin, sitä hän on...

--Suomalaiset kansanlaulut ovat niin ihmeteltävän kauniit. Vaikken
ymmärräkään sanoja, mutta sävel on niin surullinen ja liikuttava.
Tahtoisin niin kernaasti kuulla kerran kannelta soitettavan--sinähän
osaat, Naimi--sinun pitäisi kerran tulla tänne kanteleinesi.

Hän tahtoi sanoa kaikille jotain ystävällistä ja miellyttävää. Hän
onnitteli Robertia hänen laakereistaan, sulkien siihen Anteron ja
Ristonkin, onnitteli Lauriakin hänen lyyrystään ja ruustinnaa hänen
poikiensa menestyksestä, kaikille ja kaikista oli hänellä joku
ystävällinen sana sanottavana. Tuli puhe Paavon käynnistä pappilassa ja
sen johdosta heränneistä.

--Minä en tosin ymmärrä noita synkkiä ja surullisia ihmisiä, ne
vaikuttavat minuun välistä melkein kammottavasti, kun näen heidän
niinkuin aaveiden tulevan vastaani...

--Niin todella ... kammottavasti--se on juuri oikea sana, riensi
ruustinna.

--Mutta mieheni sanoo kuitenkin, ja hän tuntee kansaa paremmin kuin
minä, että mitä rehellisyyteen ja luotettavaisuuteen tulee ... hän
voisi milloin tahansa kuulla näitä pietistejä ilman valaa eikä epäilisi
heidän totta puhuvan--eikö totta, ystäväni?

--Epäilemättä.

--Ehkä sinä nyt pyydät herroja luoksesi maistamaan lasin punssia ja
sytyttämään sikarin.

Ei olisi voinut tulla kysymykseenkään tupakoida hänen armonsa läsnä
ollessa, vielä vähemmin hänen huoneessaan, ja hyvä tapa talossa vaati
senkin, että herrat poistuivat isännän puolelle vasta sitten, kun
heille emäntä siihen antoi luvan.

Mennessään pysähtyi Antero katselemaan suurta salia, jonka seinät
olivat täynnä muotokuvatauluja. Upseeri ja toinen tyttäristä tuli niitä
hänelle esittämään. Ne olivat esi-isiä, laamannin toisella seinällä ja
laamannittaren toisella, joukko virkamiehiä ja sotilaita monessa
polvessa aina kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta alkaen.

--Koko maamme historia eli oikeastaan Ruotsin historia, sillä eihän
meillä voi sanoa olleen mitään omaa historiaa--ei ainakaan sen jälkeen,
kun erosimme emämaasta, selitti upseeri.

Antero näki kasvoja, pukuja ja arvomerkkejä, kuuli nimiä ja
vuosilukuja, saamatta niitä mieleensä painetuksi--seuratessaan samalla
silmin ja korvin Naimia ja laamannin toista neitiä, jotka salin läpi
olivat livahtaneet sen perällä olevaan kamariin. He näyttivät puhuvan
jotain salaista keskenään, ja sitten pyöräytti laamannin neiti Naimia
vyötäisistä ja suuteli häntä.

Antero seisoi kamarin ovella, huomio kiintyneenä sen pielessä olevaan
muotokuvaan.

--Kuka tämä on?

--Hän on isoisäni senaattori Carpelan nuorella iällään.

--Kysyn siksi, kun nuo kasvot ... on niinkuin olisin ne jossain nähnyt.

--Nuorempi veljeni on hänen täydellinen kuvansa.

--Missä hän on? kysyi Antero vilkkaasti.

--Hän on Helsingissä lukemassa lääkäriksi, ei päässyt kotiin vielä.

--Milloin hän tulee?

--Hän tulee vasta kuukauden päästä.

Kun Antero kääntyi takaisin, seisoi Naimi hänen takanaan, mutta
pyörähti samassa nopeasti ympäri ja meni pois.

--Tämä on meidän niin sanottu keisarikamari, sanoi upseeri ja vei hänet
huoneeseen, jossa Naimi äsken oli ollut, näytti siellä vuodetta, jossa
keisari Aleksanteri ensimmäinen oli matkallaan levännyt yön, näytti
silkkipeitettä intialaisine ruusuineen, jonka alla hän oli maannut--
kaikki oli vielä samassa kunnossa kuin silloin, samat astiat, samat
huonekalut. Seinällä oleva keisarin kuva oli vain jälkeenpäin hankittu.

--Meillä on täällä myöskin kuva keisari Nikolaista, olen juuri ostanut
sen Pietarista äidilleni, joka sitä aina on toivonut saadaksensa--
todellinen taideteos--eikö totta?

Hän oli vienyt Anteron takaisin laamannittaren huoneeseen, jossa
keisari Nikokin pientä medaljonkimuotoa oleva kuva seisoi piirongilla
samettikehyksessä.

--Niin, eikö hän ole komea! ihasteli laamannitar--mikä ihanteellinen
vartalo, mikä majesteetillinen katse!

Kaikkia hän ihailee--Snellmania, Lönnrotia, keisari Nikolaita--kaikkia
samassa henkäyksessä!--ja yht'äkkiä oli Antero selvillä jostain, oli
kuin olisi joku lumous haihtunut.

Kun kaikki kerääntyivät upseerin kädestä katselemaan keisarin kuvaa,
käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen verannalle, jonne oli nähnyt
Naimin menevän laamannin neidin kanssa. Hän näki heidän kädet toistensa
selän takana käyskelevän puutarhassa.--Ovenpielessä seisoivat Ingrid ja
Otto iloisesti jutellen.

--No, ja mitä sinä nyt opit siellä Tukholmassa? Ranskaako ja kaiken
maailman hienouttako?

--Menin suoraa päätä kutomaoppiin! nauroi Ingrid hampaat välkkyen. Otto
purskahti myöskin nauruun yhtä välkkyvin hampain.

--Pitsiäkö kutomaan?

--Ei kuin rälliä!--ja taas he nauroivat molemmat.

--Eikö saa olla lasi punssia, maisteri Hagman? sanoi upseeri salista
tullen.--Otto, Saako luvan olla?

Ingrid kävi yht'äkkiä totiseksi.

--Ei kiitoksia ... en minä nyt, sammalsi Otto.

Laamannin kamarissa esitettiin Antero ruununvoudille ja vallesmannille,
jotka molemmat täydessä univormussa, välkkyvät napit rinnassa ja kaulat
kankeina melkein leukaan saakka köytetyistä kaulahuiveista, istuivat
toinen toisessa päässä isoa vanhaa nahkasohvaa. Ruununvouti oli pitkä,
laiha, mustaverinen ja jäykkä, vallesmanni lihava ja lyhyt, silmät
seisoen ulkona päästä pyöreinä ja pulleina, mutta samalla pälyvinä ja
väijyvinä, pinnalla punssin kiilto. Ruununvouti poltteli verkalleen
sikaria, puhaltaen sen savua hienoina pilleinä laihain huultensa
välistä. Vallesmanni poltti omaa isoa piippuaan, tupsutellen siitä
lyhyitä pulleita savupalloja. Ovensuussa istui pari epämääräistä
herrasmiestä, nähtävästi käräjäkirjureita, hiukan kuluneissa
vaatteissa. Rovasti keinui huoneen perällä keinutuolissa. Laamanni
istui kirjoituspöytänsä ääreen, kilistettyään Anteron kanssa hänen
tulomaljansa. Alkanut keskustelu jatkui sitten edelleen:

--Voi olla, niin kuin sanotte, herra laamanni, puhui Risto, että
suomenkielen oikeuksiinsa pääsemisestä olisi seurauksena ruotsinkielen
syrjäyttäminen ja että vaikeuksia, ehkäpä joitain vaarojakin voisi
syntyä, mutta sellaisten näkökohtain täytyy kuitenkin väistyä sen
ilmeisen vääryyden tieltä, että kokonaisen kansan lainkäyttö ja kaikki
virallinen ja muu julkinen toiminta tapahtuu kielellä, jota kaikkein
suurin osa tästä kansasta ei ymmärrä. Suomi lienee ja onkin aivan
varmaan ainoa maa tässä maailmassa, jossa syytetty voidaan tuomita niin
sanoakseni kuulematta.

--Herra maisteri, tässä maassa ei tuomita ketään häntä kuulematta,
sanoi laamanni tehden kädellään puoleksi oikaisevan, puoleksi torjuvan
liikkeen.

--Saavat ne usein puhua ja laverrella pitemmältä ja laajemmalta kuin
olisi oikeastaan tarviskaan, asiainsa selvitykseksi, sanoi vallesmanni
puhaltaen ylenkatseellisen savun piipustaan.

--Päätöksensä ja pöytäkirjansa saatuaan ei suomalainen talonpoika saa
selkoa niiden ruotsinkielisestä sisällöstä ilman tulkkia tai
kielenkääntäjää.

--Eivät ne niistä taitaisi saada selkoa, vaikka olisivat paperit kuinka
monesti suomalaiset tahansa. Sihteerin apuun täytyisi ainakin näillä
seuduin kaikkein suurimman osan turvautua.

--Mitä niiden sihteerien tulkitsemiseen tulee, puuttui nyt rovasti
puheeseen,--voin kertoa tuoreen esimerkin siitä, miten ne välistä
tulkitsevat ja miten talonpoika voi joutua pulaan papereineen. Mennä
talvena yöpyi meillä kovassa pyryssä muuan ylimaan ukko, suksilla
hiihtäen.--Minne matka? kysyin minä.--Helsinkiin, ja jos ei sieltä apua
lähde, niin ehkä vielä edemmäksikin.--Mitä sinne?--Lakia luettamaan!--
Eikö niitä osata lähempänä lukea?--O-osattaneen, osattaneen hyvinkin,
mutta enpä usko heihin, meidän puolen osaajiin.--Näytäpäs!
Katsotaanhan!... Se oli kihlakunnan oikeuden päätös jutussa, jonka ukko
oli nostanut naapuriaan vastaan luvattomasta kaskeamisesta hänen
maillaan. Ukko oli voittanut, mutta kun hän meni niitä, minkä sihteerin
kanssa lienee mennyt, naapurilleen luettamaan, niin selittikin
sihteeri, ukon uskon mukaan naapurin lahjoma, että päätös ei
sisältänytkään sitä, mitä ukko oikeudessa oli luullut kuulleensa sen
sisältävän. Toinen sihteeri selitti kyllä toisin, mutta naapuri uskoi
ensimmäistä.

--Mahtoi antaa paperin vallesmannille, kyllä se olisi selvää tehnyt.

--Sitähän minäkin sanoin, mutta kun vallesmanni oli ollut vastapuolen
asiamiehenä oikeudessa, ei ukko sanonut uskaltaneensa antaa papereitaan
hänen haltuunsa, ennenkuin varmaan sai tietää, mitä niissä sanottiin.--
Olisit mennyt papin luo, ennenkuin lähdit tämmöisiä taipaleita
hiihtämään?--Ei koira koiran hännälle polje!--Ei siis muuta kuin ukko
iskee sukset jalkaansa ja lähtee hiihtämään Helsinkiin, uskoen sieltä,
itsestään senaatista, keisarin vierimmäisiltä miehiltä, löytävänsä
puolueettomia herroja. Kirjoitin hänelle suomenkielisen, papillisella
valalla vahvistetun todistuksen siitä, että hänen papereissaan sanoi,
mitä sanoi. Ukko pisti sen taskuunsa, mutta lähti varmuuden vuoksi
kuitenkin hiihtämään edelleen. En tiedä, lieneekö hän sieltä vihdoin
löytänyt uskottavansa herrat.

--Ukko oli tyhmä tollo! sanoi vallesmanni.

--Epäilemättä hän olisi voinut viisaamminkin menetellä, sanoi Risto,
mutta juttu kuvaa joka tapauksessa sitä riippuvaisuutta, missä meidän
rahvaamme on virkamiehiinsä nähden ja millä epäluulolla se heitä
katselee.

--Semmoista kyllä saattaa tapahtua, sanoi laamanni partaansa hivellen
ja vähän häpeissään. Mutta joskin kerrottu tapaus on poikkeus, niin
myönnettäköön kuitenkin kernaasti, että epäkohtia on olemassa. Mutta
vielä suurempia syntyisi varmaankin siitä, jos tuomarien täytyisi
päätöksiä tehdessään turvautua kielenkääntäjiin. Sitä, että meidät,
joista hyvin suurin osa ei osaa suomenkieltä, pakotettaisiin sitä
vanhoilla päivillä oppimaan ja käyttämään, joskin suomenkieli olisi
tähän tarkoitukseen käytettävässä kunnossa tai siihen pian tulisi, sitä
ei meiltä voitane kohtuudella vaatia.

Syntyi äänettömyys, ja laamanni kehoitti maistamaan.

Ei tarvinnut Anteron muuta kuin nähdä, millä kasvojen ilmeellä
vallesmanni tarttui lasiinsa ja millä välinpitämättömyydellä, niinkuin
olisi ollut kysymys jostain aivan lapsellisesta ja mahdottoman
joutavasta asiasta, joka ei ainakaan häntä vähääkään liikuttanut,
ruununvouti puhalteli savujaan ja niiden kiemurtelua katseli,
ymmärtääkseen, miksi kansa herrojaan epäilee ja kuinka vähän ne kansan
tarpeista ja mukavuudesta välittävät. Eikä hän milloinkaan luullut
olleensa niin selvillä siitä, kuinka oikeassa Snellman on ja miksi hän
niin tuimasti kirjoittaa ja puhuu. Tyhmä, moukka... Se se nyt sittenkin
on virkamiehistön suhde kansaan.

Laamanni huomasi mielialan, joka ei ollut haihtunut kilistäessäkään ja
suita sen johdosta ystävälliseen hymyyn kiristettäessä, ja hän kääntyi
nuorten puoleen, jotka kaikki istuivat ikkunan alla olevalla
puusohvalla:

--Muutoksia ja parannuksia, kun ne aikanaan ja sopivalla tavalla
tehdään, ei tietysti kukaan vastusta eikä niiden tarpeellisuutta
kiellä, ja tulevaisuus on ehkä saava aikaan niitä suuriakin tällä,
niinkuin monella muullakin alalla. Mutta tätä nykyä ja valitettavasti
arvatenkin vielä kauan eteenpäin ovat olot ja tulevat olemaan
semmoiset, että on paras pysyttää suomenkieli siinä asemassa, mikä
sillä on eikä edes puhuakaan muutoksista, ei edes niiden
mahdollisuudestakaan.

Hän sanoi sen totisesti ja painavasti ja näytti puhuvan täydestä
vakaumuksestaan.

--Ja miksi niin?

Äänessä, jolla Risto sen sanoi, ei ollut vähääkään kohteliaisuutta, ei
vähääkään halua ymmärtää tai kuulla mahdollisia syitä tai pitää
riittävinä saamiaan.

Laamannin otsan yli vaelsi pieni pilvi, ja hänen silmäluomensa
viivähtivät muutaman hetken kauemmin kuin tavallista silmäin päällä,
ennenkuin hän virkkoi totisesti ja tyynesti, ikäänkuin tahtoen näyttää,
että hän oli näitä asioita kyllä miettinyt ja oli täysin vakuutettu
kantansa oikeudesta.

--Ruotsinkieli on ainoa turvamme, sanoi hän, vanha varustus, jonka
muurien takana meillä on ei ainoastaan myönnetty, mutta vannottu ja
juhlallisesti vakuutettukin erikoisen elämisemme oikeus. Aika näyttää
olevan semmoinen, että saamme säilyttää tämän vanhan siksi, että se on
vanhaa, sillä tätä nykyä ei mitään kammota niinkuin mullistuksia, jopa
vähimpiä muutoksiakin. Meidän velvollisuutemme itseämme ja kansamme
tulevaisuutta kohtaan on tyytyä siihen, mitä meillä on, elää rauhassa,
syrjässä ja hiljaisuudessa ja antaa maailman uskoa, että olemme,
niinkuin pääasiassa olemmekin, tyytyväiset siihen, mitä meillä on, ja
että meille on tapahtunut suuri armon ja oikeuden osoitus annettaessa
sitä, mitä annettu on. Jos me sitä vastoin käymme vaatimaan uudistuksia
ja muutoksia ja parannuksia, tullaan sitä ensiksikin pitämään
ilmauksena tyytymättömyydestä oleviin oloihin ja toiseksi voidaan
muutokset tehdä tavalla, joka ei meitä itseämme ehkä ollenkaan tyydytä
ja joka ei salli meidän itsemme niihin mitään vaikuttaa. Kysymys
kielestä voi laajeta kysymykseksi jostain aivan toisesta. Muurin läpi
tai muurin yli voi tulla sisään semmoista parannusta ja täydennystä,
jonka rinnalla se, mikä niiden sisällä nyt voi näyttää epäkohdalta ja
puutteellisuudelta, on korkein onni ja täydellisyys. En lausuisi tätä
mielipidettä näin varmasti vakuutettuna sen oikeudesta, jos se olisi
ainoastaan omani, mutta minä olen kuullut niiltä, jotka seisovat
tapahtumain alkulähteitä lähempänä kuin minä, omilta valtiomiehiltämme,
Rehbinderiltä ennen muita, että ainoa tosi-isänmaallinen menettelytapa,
jota voimme noudattaa maamme ja kansamme onneksi, on--parempia päiviä
odottaessamme--pysyä niin rauhassa, niin hiljaisina, niin piilossa kuin
mahdollista--joskaan ei edistyä niin ripeästi kuin ehkä itse
tahtoisimme, niin ainakin olla taantumatta ja tyynessä resignatsionissa
odottaa, mitä tuleva päivä on kantava helmassaan.

--Onko se Rehbinderin ajatus? kysyi rovasti kunnioittavalla äänellä ja
kasvojen ilmeellä.

--Siis nukkua? virkkoi Risto.

Laamanni kohautti olkapäitään.

--Joskaan ei nukkua, niin ainakin _olla nukkuvinaan_--nukkua silmät
auki, kuiskata, ei huutaa, ei ainakaan niin, että se tarpeettomasti
kuuluu kaikkeen maailmaan--mutta Snellman, tottuneena ulkomailla
toisiin olosuhteisiin, toitottaa torveen, ja juuri se nykyaikana on
vaarallista. Tämä on ainakin minun vakaumukseni...

--Ja se on oikein puhuttu! sanoi vallesmanni.

--Suokoon Jumala, ettei tarvitsisi niin olla, sanoi rovasti. Mutta
elkäämme enemmän puolelta kuin toiseltakaan katsoko asioita liian
synkin silmin. Ja ennen kaikkea, elkäämme valako kannuja--nämä ovat
kaikki olettamuksia ja väittelyjä »ins blaue», asioita, joista emme voi
mitään varmaa sanoa. Minä pysyttelen mieluummin realiteeteissa ja menen
siis katselemaan sinun kukkasviljelyksiäsi.

Niin nopsa kuin laamanni muuten aina olikin näyttelemään puutarhaansa
ja niin mielissään kuin hän olikin siitä, että joku otti osaa näihin
hänen harrastuksiinsa, ei hän nyt seurannut rovastia.

--Mene sinä vain, minä tulen kohta.--Minä tahdon vain vielä sanoa
herroille erään asian, että jos me itse olisimmekin yhtä mieltä tästä
asiasta ja voisimme yhdellä iskulla polkea maasta täysivalmiin
oikeus- ja virkakielen ja jos myöskin korkeat asianomaiset olisivat
taipuvaiset muutokseen tässä suhteessa, ei asia kuitenkaan vielä
sittenkään olisi nykyoloissa järjestettävissä. Ei ainoastaan
ruotsinkielen vaihtaminen suomenkieleen, vaan jopa jälkimmäisen
käytäntöön ottaminen rinnan ruotsinkielen kanssa olisi kysymys
perustuslakien muutoksesta, joka taas ei voi käydä päinsä ilman
valtiosäätyjen myötävaikutusta--mutta kuka tahtoo tätä nykyä edes
ajatellakaan valtiopäiväin pyytämistä?

--Johan nyt!--virkkoi ruununvouti.

--Tuskin edes Snellmankaan, jos hän muuten on asiaa niin pitkälle
ajatellut.

--Perustuslakien?--kuului joku puoleksi kuiskaten kysyvän nuorten
penkiltä.

--Niin, perustuslakien! Ovatko herrat kuulleet puhuttavan Suomen
perustuslaeista.--Ehkä minä saan vetää ne hetkeksi piilostaan.

Hän otti avaimen, joka hienossa silkkinauhassa riippui
kirjoitusneuvoihin kuuluvan hopeaisen lain käsivarren sormessa, meni
huoneen perällä olevalle mahonkikaapille, avasi sen ja otti suurilla
lakikirjoilla täytettyjen hyllyjen ympäröimästä, vihreällä
silkkiverholla peitetystä komerosta rasian, hopealla silatun, toi sen
pöydälle ja avasi sen. Kultasankaiset silmälasit nenälleen asetettuaan
otti hän rasiasta nahkakansiin hienosti nidotun vihkosen, jonka kanteen
oli kirjaeltu sanat: »SUOMEN PERUSTUSLAIT».

--Tässä--Hallitusmuoto vuodelta 1772, Yhdys- ja vakuuskirja vuodelta
1789 ynnä muutamia muita--olen ne liittänyt yhteen nidokseen
vertailevilla selityksillä varustettuina--kulmakivet, joiden päällä
meidän yhteiskuntarakennuksemme on seisonut, niinkuin se seisoo tänäkin
päivänä ja tulee toivottavasti yhä edelleenkin seisomaan. Hän sanoi sen
hartaudella, liikutuksesta hiukan vapisevalla äänellä.

--Näitä täydentävinä historiallisina asiakirjoina olen tähän liittänyt
kutsumuksen Porvoon valtiopäiville ja keisari Aleksanterin avauspuheen,
jossa hän--tässä ne ovat--sanat, joista voi sanoa, että ne ovat
kauneimmat, mitkä kenties koskaan mikään hallitsija ja ainakaan mikään
valloittaja on lausunut:--»koroitettu kansakuntain joukkoon».--Olin
siellä nuorena ylioppilaana tuomiokirkon lehterillä--näen sen silmieni
edessä, niinkuin se olisi eilen tapahtunut--ja siitä on kohta
neljäkymmentä vuotta--mitä toiveita, mitä pettymyksiä!

Hetken kuluttua jatkoi laamanni:

--Aarre, joka on maahan kaivettu--mutta aarre kaikissa tapauksissa--
aarre, joka on hyvä olemassa kätkössäänkin ja ehkä juuri paras siellä,
missä on, piilossa, esille vetämättömänä, ettei se aarteenkaivaja
intohimoja kiihoittaisi--hyvä, jos tulee aika, jolloin ne voidaan ottaa
uudelleen esille--sitä odottaessa olkoot, missä ovat, riittää, kunhan
me vain tiedämme, missä ovat--että ne meillä on, että tiedämme, mitä
meillä on ja mitä voimme menettää, jos ne menetämme.

Tätä puhuessaan hän oli sulkenut vihon, laskenut sen rasiaan ja
levittänyt sen päälle, kuin pappi alttarilla ehtoolliskalkin päälle,
silkkiliinan, vienyt rasian kaappiin, sulkenut sen ja ripustanut
avaimen entiselle paikalleen.

Laamanni oli Anteron silmissä yht'äkkiä kasvanut ja suurennut. Vaikka
hän äsken olisi ollut valmis hänen mielipiteitään kokonaan
tuomitsemaan, esiintyivät ne nyt hänelle kuin toisessa valaistuksessa.
Laamanni oli yht'äkkiä edustaja aikojen ja asiain, jotka vain hämärästi
ja epämääräisesti olivat joskus hänen tietoisuutensa ohitse vaeltaneet.
Millaista oli mahtanut olla tuomiokirkossa sinä hetkenä, jona Suomen
kansa koroitettiin kansakuntien joukkoon?

Silloin kuului Riston kuiva, hiukan ivallinen ääni vihlaisevan
hiljaisuuden läpi:

--Erästä asiaa minä vain en oikein ymmärrä: että lain, vieläpä
perustuslain, pitää olla esteenä kansan kielen luonnollisten oikeuksien
toteuttamiselle.--Kirjaimellisesti voi ehkä niin olla, mutta lain henki
ei koskaan voi olla semmoinen.

Se loi lumouksen Anterosta, ja hän näki asiat taas niinkuin äsken, ja
laamanni oli taas vain virkamies, joka etsi verukkeita ja turvautui
katumattomien esteihin. Eikä Riston johtopäätöksen kärkeä saanut
katkaistuksi laamannin hänen mielestään laimea vastaus:

--Niin se nyt kuitenkin on--juuri kirjaimessa on meidän pysyttävä
voidaksemme vaatia samaa myöskin muilta.--Mutta rovasti on ehkä
oikeassa--elkäämme valako tulevaisuuden kannuja, vaan maistakaamme
niistä nykyisyyden maljoista, jotka ovat edessämme--maljanne, hyvät
herrat!

Vihdoin avasi ruununvoutikin suunsa, itserakas hymy huulillaan:

--Jos minäkin saan sanoa mielipiteeni, niin minä luulen, että
keisarillinen majesteetti ja hänen korkeat neuvonantajansa osannevat
ilman muuta aikanaan järjestää nämä asiat niin, kuin ne ovat
järjestettävät, ilman että meidän täällä tarvitsee niillä turhaan
päätämme vaivata.

--Paras politiikka on se, että jokainen tottelee esivaltaa ja tekee
niinkuin käsketään. Sillä tavalla parhaiten palvelemme keisaria ja
isänmaata. Ja malja sen päälle!--ja vallesmannin lihava käsi syleili
lasia tavallista suuremmalla hellyydellä.

Laamanni ei kuitenkaan kehoittanut juomaan, oli noussut ja mennyt
ikkunaan ja puhui siitä rovastille:--Jahah, sinä katselet niitä minun
taimiani--maltas, minä tulen kohta näyttämään sinulle jotain!--Herrat
ovat hyvät eivätkä unohda lasejaan!

Mutta nuoret nousivat kaikki jättäen upseerin pitämään seuraa
vallesmannille ja ruununvoudille.--Herra luutnantti on nähnyt keisarin?
On ehkä ollut hovissakin? kuului ruununvouti kysyvän, äänessään utelias
sointu.

He seisoivat verannalla, mitään vielä virkkamatta sen johdosta, mitä
olivat kuulleet, mutta kukin sitä ajatellen ja siitä johtopäätöksiä
tehden. Laamanni selitti jotain rovastille jonkun kukkapenkin luona.
Taampana puiden välissä kaivoi Otto lapiolla maata, ja vieressä seisoi
Ingrid joitain juuria käsissään.

--On se nyt merkillistä! ... se nyt on ainakin varma ...! puhkesi
vihdoin Lauri.

Silloin tulivat Kaarina, Anette ja Hanna salin läpi rientäen heidän
luokseen...

--No, nyt me oikein saatiin! puhui Kaarina melkein hengästyneenä. Hän
katsahti taakseen ja ympärilleen, ja kun ei nähnyt ketään
laamannilaisista:--Nyt me saatiin--meille sanottiin, että kouluaate on
pelkkää hassutusta!--ja hän kertoi puoleksi kuiskaten, että laamanska--
ja vallesmanska ja kamreerska ja setä ja täti--suo anteeksi, Anette!

--Sano sinä vaan--ja täti Selma myös!

--Niin, mamma myös ... kaikki, kaikki! ... että on aivan tarpeetonta,
aivan mieletöntä opettaa renkejä ja piikoja kirjoittamaan...

--Mutta tarvitsiko teidän mennä siitä täällä puhumaan?

--En tiedä, kuinka niin sattui, kun tuli puhe Snellmanista ja niiden
Kuopion tyttöjen koulusta...

--No niin, ja mitä sitten?

--Että oppi ja sivistys ovat vain haitaksi talonpojan lapsille, että
pojista tulee vain puoliherroja ja tytöistä mamseleita...

--Ajatelkaa! Ja sentähden ei saa opettaa heitä kirjoittamaan! sanoi
Hanna.

--Vallesmanska sanoi: »Jos nyt piiat pannaan kouluun, niin täytyy kai
rouvien ruveta piioiksi!»

--Siihen hän juuri erinomaisesti sopiikin!

--Hsss, Lauri!--Tulkaa tänne!... Mutta se vasta oli mainiota, mitä
laamanska sanoi: »Jos ne nyt kaikki oppivat kirjoitettua lukemaan, niin
silloin täytyy laamannin lukita protokollansa joka kerta, kun menee
jonnekin--mikä puuha ja vaiva!»

--Ruotsiksihan ne ovat kaikki laamannin protokollat!

--Hss! Ette saa niin kovaa!

--Mitä sanoi setä Hartman?

--Setä, niin, että liika oppi herättää alemmassa kansassa vain
tyytymättömyyttä sen asemaan ja että kaikissa maissa on nähty, että
siitä seuraa ruumiillisen työn halveksiminen--että nämäkin nyt ovat
vain niitä Snellmanin epäkäytännöllisiä aatteita.

--Jaha, vai niin--taas Snellmanin--

--Thure ja Anette, te ette saa panna pahaksenne...

--Kyllä me jo ennenkin olemme sen kaiken kuulleet.

--Mutta että mammakin voi semmoiseen yhtyä?

--Ja mitä te?

--Emme me nyt juuri mitään--koetimme kyllä, mutta...

--Eikö Naimikaan osannut puoliaan pitää?

--Ei hän juuri virkkanut mitään nyt, vaikka muuten on kyllä valmis.

--No niin, tietysti ... hm...

Alkoi kuulua soittoa salista.

--Tytöt, teidän täytyy tulla, riensi Naimi sanomaan.

--Minä menen kotiin, sanoi Hanna.

--Ilman hyvästiä?

--Minä en voi, se on niin, se on ... minä en voi...

--Elä nyt siitä välitä.

--Talonpojat ovat tuhatta kertaa parempia ja jalompia ja
hienotunteisempia kuin nuo ... ja me ... mekin...

Tytöt menivät, Hanna pois, toiset sisään.

--Mitä sinä oikein aioit sanoa, Lauri? kysyi Antero.

--Milloin?

--Äsken, ennenkuin tytöt tulivat.

--Niin, sitä minä vain, että on merkillistä, että ensi kerran, kun minä
kuulen puhuttavan perustuslaeista, Suomen tuesta ja turvasta, ne
asetetaan esteeksi sille ainoalle asialle, jossa voi olla Suomen
tulevaisuuden turva.

--Eivät ne ole muita kuin verukkeita ja katumattomain esteitä ... ei
tahdota eikä viitsitä oppia suomea ... siinä se on koko juttu, sanoi
Risto.

--Mutta eikö ole omituista, sanoi Antero, että milloin tahansa ja mistä
asiasta tahansa ja kenen kanssa tahansa, paitsi Snellmanin, niin sen
sijaan, että innostuisivat ja koettaisivat ymmärtää ja meitä nuorempia
neuvoa, aina ollaan alas painamassa, aina lakoon lyömässä. Toinen
toisella tavalla, toinen toisella. Sitä jo koulussa, sitä yliopistossa
--ei ne muuta kuin varoittaa ja viisastelee. »Otollinen hetki!» Odota
sinä heidän otollisia hetkiään...

--Irti raamattu kahleistaan! Pois perustuslait piilostaan! Uh, minäkin
menen kotiin. Minä en voi enää nähdä sitä ruununvoutia ja vallesmannia.
Tulkaa muutkin! Me tiedämme, mitä tahdomme, ja me teemme, mitä
tahdomme. Tyttöjen koulu ensin kuntoon, ja sitten kautta maan
herättämään, puhumaan ja huutamaan, että kuurotkin kuulevat.
Yliopistosta aletaan!

--Juuri niin, Lauri! Ja minä lähden Lappiin, sanoi Robert,--mutta siitä
ei saa vielä hiiskua sanaakaan.

--Olisi sinua tarvittu Helsingissäkin, sanoi Antero.

--Sinä ja Lauri ja Risto voitte... Naimi oli tullut ja mennyt ja taas
tullut.

--Tulisitte nyt, pojatkin...

Koko ajan oli klaverin lapsellinen, hento ääni lirittänyt ulos
avonaisista ikkunoista. Nyt säesteli se laamannin tyttärien duettoa.

--Se on kovin epäkohteliasta... Kuulkaa, jos minä noutaisin kanteleen,
kun ne sitä taas pyytävät?

--Lönnrotin kannel ei saa kaikua tässä talossa, sanoi Lauri.

--Miksei?

--Sitä ei saa tuoda tänne heidän ehkä jälestäpäin naurettavakseen ja
pilkattavakseen ... talonpojat, moukat ... mitä he heidän lauluistaan,
kun eivät muustakaan!

--Eiväthän ne nyt sitä niin ... se nyt oli enemmän ... semmoista vain
leikkiä...

--Vai leikkiä? Ei, kyllä se oli liiankin totta. Että sinä nyt edes
koetatkaan sitä puolustaa. Se minua todellakin kummastuttaa. No, niin,
tietysti, kyllä minä ... hm...

Naimi meni pois mitään vastaamatta. Tässä oli jotain, jota Antero ei
ymmärtänyt. Miksi ne häntä noin kohtelivat?--Hetken päästä hän seurasi
Naimia sisään. Hän istui ovensuussa ja viittasi katse kiitollisena
häntä istumaan viereensä toiselle tuolille. Laamannin tyttäret
soittivat ja lauloivat. Anterosta se oli hienoa ja kaunista.--

Ja laamanni oli hänestä sittenkin miellyttävä mies. Ei hän nyt ainakaan
omista itsekkäistä syistä vastusta oikeata asiaa. Hänellä on kyllä syyt
syvemmällä. Hänen katseensa ja olentonsa oli niin puhdas ja arvokas,
kun hän puhui perustuslaeista.



15.


Anteron olisi pitänyt lähteä. Tuon tuostakin ilmaantui hänelle sisar
surullisine ja samalla kysyvine, melkein palavan tutkivine silmineen.
Hän oli nähnyt hänen poistuvan jonnekin, lähtevän rannasta veneessä
jonkun vanhan vaimon kanssa, vaimo soutaen kokassa, hän perässä meloen,
vähän kömpelösti melan kärkeä ylös kivertäen. Alahangoilla olisi ollut
tyhjä tuhto ja joutilaat airot kuin häntä varten.

Hän oli luvannut pian tulla ja hänen olisi pitänyt lähteä.

Mutta kun hän viittasi siihen, niin nousi kuin kuoro--mieluinen kuoro--
kaikilta tahoilta vastaan... Ei puhettakaan! Ei toki vielä, ei millään
muotoa! Kaikki vaativat jäämään--rovasti, ruustinna, pojat, Kaarina.
Ainoa, joka ei mitään virkkanut, oli Naimi. Hän otti näinä päivinä
yleensäkin entistä vähemmän osaa keskusteluihin, istui ja kutoi pitsiä,
hymähti välistä itsekseen ojentaessaan kudostaan päivää vasten tai sitä
polvellaan silittäessään, hymähti kuin omille onnellisille
ajatuksilleen--oli joskus poissa, kadoksissa, ja hänen nähtiin sitten
tulevan laamannista päin, kirkolta, koskelta, milloin mistäkin. Välistä
hän oli totinen, tempasihe irti ajatuksistaan ja riensi telmimään
pikkupoikain kanssa.

Vaikkei Antero sitä oikein tahtonut itselleen myöntää, eikä siitä
muillekaan puhua, oli laamannissa käynti vaikuttanut masentavasti hänen
mieleensä. Hän oli Snellmanin nähtyään ja häntä kuultuaan, hänen
sanojaan muistellessaan ja niistä muiden kanssa innostuessaan
rakentanut itselleen kuvan uudesta maasta ja uudesta kansasta, jossa
kaikki aatteet, niin oikeat ja itsessään selvät, ovat tuota pikaa
toteutettavat, niin pian kuin vain tulevat tunnetuiksi ... ja he, he
nuoret niitä tekevät tunnetuiksi, niitä julistavat, niitä istuttavat,
kylvävät, innostuksensa siivillä lentävät niitä levittämään ja vievät
ne kaukaisiin korpiin! Eikä kukaan niitä vastusta, jok'ikisen ne
tempaavat mukaansa. Sillä mistä on kysymys? Suomen kansan ainoasta
onnesta, ainoasta pelastuksesta. Ja rakastavathan kaikki tätä kansaa,
tahtovathan kaikki sitä palvella ja sen parasta harrastaa parhaan
kykynsä mukaan. Mutta nyt väittää ja todistaa laamanni, vanha tuomari,
joka kaiken ikänsä on tälle kansalle oikeutta jakanut, että se on
mahdotonta, vaarallista, turmiollista, epäisänmaallista. Että se on
haavetta, jonka toteuttaminen on lykättävä kaukaiseen tulevaisuuteen.
Eikä hän voinut, niinkuin nuo muut, saada itseään uskomaan, että se on
laamannissa itsekkyyttä tai oman mukavuuden puolustamista--eikä hänellä
myöskään ole mitään vastenmielisyyttä tai vanhaa vihaa Snellmania
kohtaan, niinkuin professorilla. Se on kyllä hänen vilpitön
vakaumuksensa, se on tarkoin punnittu ja tarkoin mietitty ohjelma.

Onko siis vain filosofista teoriaa kaikki tämä, mikä oli uskottu tuossa
tuokiossa toteutuvaksi? Onko se vain aatteellista kangastusta
kaukaisista maista, etäisten merien takaa? Eikö siitä tule milloinkaan
mitään? Emmekö me saa nähdä sen koskaan toteutuvan?

Snellman onkin siis vain yksin--valtiomiehet ja korkeat asianomaiset,
oppineet professorit, virkamiehet ja papit--joko vastaan tai
välinpitämättömiä. Ja hienot rouvat ja neitoset, laamannitar ja hänen
tyttärensä ja poikansa, jotka ovat täydellisesti välinpitämättömät,
joita nämä aatteet eivät olleet edes hipaisseetkaan, jotka eivät niitä
edes vastustakaan--heitä kaikkia vastaan on Snellman yksin meidän
muutamien vähäpätöisten nuorien kanssa.

Tuleeko siitä milloinkaan mitään? Onko tämäkin vain touhua, niinkuin se
Kalevala-innostus ja kansan uudistaminen sen avulla? Ovatko nämä muiden
aatteet ja innostukset yhtä turhia kuin hänen omansa, yhtä ilmassa
häilyviä?

Ja Antero sanoi, ettei hän voi ymmärtää, kuinka he saattavat, he muut,
olla niin iloisia ja tyytyväisiä ja rauhallisia ja varmoja. Mutta he
nauroivat hänen herkkämielisyydelleen ja alkoivat häntä siitä ahdistaa.

--Sinä siis todellakin annoit sen imponeerata itseesi? Mutta sehän
luulee aina näkevänsä syvemmälle, aina ymmärtävänsä asiat paremmin
kuin muut. Aina on sillä joku »jos», aina joku »mutta». Semmoinen
Kukka-Kalle, joka häärii ja näpertelee esi-isiensä puutarhassa, sitä
kylvää ja kastelee, mutta jättää peltonsa oman onnensa nojaan.
Vaikeuksia, taisteluita? Mutta taistellaan sitten, voitetaan vastukset!
Mitä sanoo Snellman--että ainoastaan uusi polvi, me--se on meidän
tehtävä eikä heidän! Ei heidän avullaan, vaan heitä vastaan, heistä
huolimatta. Saatpa nähdä, se on oleva ilon päivä, ja meidän silmämme on
sen näkevä. Lue, heikkouskoinen, lue, Tuomas, mitä Saima taas
kirjoittaa! Siinä on sinulle, siinä on laamannille, tytöillekin heidän
koulustaan--meille kaikille.--Ja minä sanon sinulle--ne puhuivat
vuorotellen toistensa suuhun, Robert, Lauri, Risto--meidän ei tarvitse
mistään muusta välittää, mitään muuta ajatella, ei mitään surra, sillä
meillä on oikeus ja meillä on tulevaisuus!

Ja mielellään antoi Antero vakuuttaa itseään, kävi jo itsekin muiden
mukana kumoamaan omia epäilyksiään...

Luettiin Saimaa ja otettiin esille vanhoja vuosikertoja. Niissä oli
todella kaikille jotain--oli Anterollekin hänen renessanssiaatteestaan,
Suomen kansan vanhalle viisaudelle ja viljelykselle perustuvasta
kirjallisuudesta ja taiteesta. Ja mitä luettiin, se ymmärrettiin nyt
uudella tavalla, se oli elävää sanaa, ja Antero kuuli kaiken kuin
Snellmanin äänellä sanotuksi, hänen omasta suustaan tulevaksi, eikä
enää ajatellut vastaväitteitä eikä vastuksia eikä viivytyksiä.

Ne olivat ihania päiviä taas, ja aatteita vaihdettiin, ja aatteet
avartuivat, ja oli taas niin suloista olla ... kun vain Naimi olisi
ollut enemmän mukana ja ottanut enemmän osaa. Ja Anterossa alkoi jotain
kyteä ja jotain lämmitä, jotain viritä ja jotain soida--ja hänen piti
poistua ja istuutua puutarhan penkille, edessään suvanto ja koski.

--Mitä te siinä istutte ja mietitte? Runoako? kuului ääni hänen
takanaan sanovan.

Hän hypähti ylös ja riemastui. Naimi se puutarhan läpi kulki rantaan
joitain vaatteita kantaen ja pyörähti menemään, ennenkuin Antero ehti
mitään vastata.

Ja sinä iltana se syntyi, ja sinä yönä hän sen kirjoitti vanhassa
pirtissä honkaisen pöydän päässä kesäisen yön valossa, pienen ikkunan
ääressä, kun kaikki olivat menneet maata ja hän yksin valvoi.

Ja aamulla hän luki sen kokkomäellä, jonne nuoret olivat tulleet häntä
saattamaan, hänen viimein päätettyään lähteä.

    Leimahti vuorella aattehen soihtu
    ja loimonsa korpien kätköhön loi,
    nost' intohon mielemme tietäjän loihtu,
    ylt' ympäri huutonsa herätys soi:

    »Nyt taistohon, voittohon, veikkoset nuoret,
    ylös, kansani, isien maa!
    Alas Vastusten vaskiset vuoret,
    valon kahlehet, katketkaa!»

--Se on vielä kesken--tämä on vain alku. Mutta se oli kaikista mainio,
se oli tulkinnut heidän tunteensa, se oli vaikuttanut Ristoonkin:

--Enpä olisi luullut, että se sinulta niinkään sujuisi.

--Ole kansasi Tyrtaios! huudahti Lauri.

--Antakaa se minulle, pyysi Naimi ja sai paperin, johon runo oli
kirjoitettu.

--Ja nytkö te siis todella menette? kysyi Kaarina.

--Teitä ei pitäisi vielä päästää,--mutta ainoastaan sillä ehdolla, että
pian tulette takaisin.

Naimi, Naimi sen sanoi...

Ja kun Antero laskeutui polulle, joka harjun alta lähti metsän halki
viemään Korpivaaran kirkolle, kuuli hän jälkeensä huudettavan:

--Eläköön runoilija! Eläköön Suomen Tyrtaios!

--Eläköön isänmaa! vastasi Antero.

--Kirjoittakaa meille! huusi soinnukas ääni.

--Runomitassa! huusi toinen.

Joku huiskutti hänelle valkeaa liinaa, mutta hän ei enää voinut
erottaa, oliko se Kaarina vai Naimi.

Keveästi notkahtelivat hänen askeleensa puitten välitse painuvaa
polkua, ja hän ajatteli, että tämä hetki oli ehkä hänen tähänastisen
elämänsä onnellisin. Onko hänkin jotain? Voisiko hänkin jotain
toimittaa?--Ja hänen käyntinsä säesti jo uutta laulua isänmaan onnesta
ja hänen omastaan. Ne olivat nyt kuin erottamattomasti toisiinsa
yhdistetyt.



16.


Korpivaaran Karilassa.

    »Veli kullat, veikkoseni,
    kanssa siskoni suloiset,
    Kontojärven kaunottaret!»

»Suokaa anteeksi, mutta koska te minut ristitte runoilijaksi,
virsiniekaksi vihitte, niin täytyy minun näytteeksi siitä, että henki
minussa yhä vielä elää, panna ainakin kirjeeni päällekirjoitus
runomittaan, joskaan en nyt malta sitä jatkaa sillä.

    Kun on sydän sykkyrällä,
    mielen kuohu kukkulalla,

(nämä säkeet samoin kuin koko tämä ajatus ovat tämän talon vanhan
vaarin), niin

    kieli katkoo kahlehensa
    kuni varsa vatjanansa

ja rientää

    runon aitojen ylitse.

»Mutta

    miksi sydän sykkyrällä,
    kuta mieli kukkurana?

Sanon sen heti kohta.»

»On yö. Istun pihanpääkamarissa, pienen ikkunan ääressä, jonka olen
irroittanut saranoiltaan nähdäkseni tätä kirjoittaa ja antaakseni
tuossa edessäni olevan ruispellon, jossa rääkkä narahtelee,
tuulahduttaa tänne sisään tuoksuaan.»

»Tämä talo on järven rannalla, mäen rinteellä, ja tuolla etäämpänä
häämöttää saarien takaa nousten kaljupäinen Panuvaara, joka tuon
tuostakin, tien kukkuloille kohotessa ja näköpiirin suuremmilla soilla
avartuessa on seisonut edessäni matkani määränä.»

»Mikä kummallinen hiljaisuus, mikä suurenmoinen rauha tässä kesäisessä
luonnossa ja minun rinnassani! Tietänettekö mitään tästä paikasta, joka
ei ole varsin sen tien varrella, joka vie Kontojärveltä Korpivaaraan,
mutta jonne saavuin poikettuani erehdyksestä oikealta polulta. Täällä
se nyt vasta on se oikea Suomi, jota lähdin hakemaan ja jonka viimein
löysin, sekä menneisyyden Suomi kaikkine taruineen ja muistoineen että
tulevaisuuden Suomi kaikkine toiveineen ja edellytyksineen. Sillä tämän
talon ja sitä asuvan suvun historia on Suomen kansan historiaa
pienoiskoossa, ei kuivin vuosiluvuin kirjoitettuna, vaan kerrottuna
niinkuin elämä kuvin ja elävin luontein.»

»Talo on pieni ja näyttää köyhänpuoleiselta; metsää ja soita kuuluu
olevan paljon, mutta viljelysmaita vähän. Tässä on kaksi isoa
savupirttiä, rakennetut niin paksuista hirsistä, että ovet mahtuvat
kahteen. Tätä hallitsee vanha isäntä, niin vanha, että muistaa Ruotsin
ajat paremmin kuin nykyiset. Hän on ollut valtiopäivillä Tukholmassa
aikoinaan ja myöskin Porvoossa. Hän on antanut kättä kuninkaille ja
keisareille, kerran Kustaa IV Aadolfille ja kaksi kertaa
Aleksanterille, joka oli tässä samassa kamarissa juonut kupin maitoa,
ennenkuin Korpijärveltä tullen lähti metsätaipaleelle Kontolaan.
Huomenna lähdemme ukon kanssa kalaan, ja silloin panen hänet kertomaan
noista ajoista ja noista asioista, keisareista ja herrainpäivistä.
Tänään olemme vieläkin vanhempia asioita muistelleet, hänen sukunsa
muistoja.»

»Hänen sukunsa tarina häipyy kauas muinaisuuden yöhön. Eräs hänen
esi-isistään oli nimeltään Kari, josta tämä talokin on nimensä saanut.
Kun vanha usko oli hävitetty ja vanha velho, josta isännekin jotain
kertoi, oli vangittu ja poltettu, lähti Kari ja vanha laulaja Jorma
pois näiltä seuduilta uutta uskoa pakoon. Viikkomääriä vaellettuaan he
olivat löytäneet yksinäisen ihanan järven korpien keskestä, jonne
rakensivat pirtin niemen kainaloon ja asettuivat sinne asumaan. Järvi,
jota ruvettiin kutsumaan Jormasjärveksi, on kuulema vieläkin rajan
takana sen niminen. Vanha laulu ja soitto ovat vieläkin kunniassa tuon
järven ympärillä, ja siellähän se on Lönnrotkin, täältä sinne
neuvottuna, saanut parhaat runonsa. Eräs tämän suvun haara palasi tänne
takaisin isonvihan aikana Venäjälle vietyjen sieltä karanneiden kanssa
ja asettui tähän autioksi jäänyttä taloa asumaan. Samassa sodassa
poltettiin Kontolan kirkko ja vietiin vankina vieraille maille vanha
pappi, teidän esi-isänne, eikä hän siltä matkalta koskaan palannut.
Paljon hän näistä kertoi, mitä en nyt ehdi kirjoittaa. Mikä rikas
varasto historiallisia traditsioneja! Ne ovat nämä traditsionit sitä
Suomen kansan oikeata historiaa, eivät nuo sodat ja taistelut
ruotsalaisten riveissä vierailla mailla. Se historia olisi pelastettava
häviöstä. Se onkin jo sepitetty, vaikkei olekaan kirjoitettu. Siitä
elävät monet vanhat lehdet tämänkin vanhuksen huulilla.»

»Olisittepa kuulleet, mitä hän vielä kertoi omista otteluistaan hallaa,
puutetta ja metsän petoja vastaan. Mikä kuvarikas kieli, mikä mehu,
mikä voima, mikä kalevalainen esitystapa! Suomen kansalla ei ole
ainoastaan runomittainen suuri eepos, sillä on suorasanaisia
historiallis-eepillis-draamallisia teoksia. Lue, mitä meillä on tähän
saakka kirjoitettu suomeksi, ja vertaa sitä kielellisesti siihen, miten
kansa puhuu ja miten se kirjoittaisi, jos taitaisi. Joka lause on
runollinen vertaus, joka ajatus on sananlaskun muotoon puettu totuus.
Mistä hän puhuukin, aina helmeilee viisautta hänen huuliltaan, milloin
keskitettyä, milloin leveästi maalailevaa! Tälle pohjalle on meidän
kirjakielemme, sekä runollinen että suorasanainen, kerran rakennettava.
Mutta kukapa meistä sitä osaa niin käyttää? Ei se meidän avullamme enää
uudistu, meidän, joilla on vieras kieli ja vieras koulu. Nyt vasta minä
oikein ymmärrän, mikä ääretön merkitys kansan kulttuurille on, että sen
omasta keskuudesta, sen syvimmästä syvyydestä pääsevät esiin sen
luojat. Ilman sitä pysyy kaikki kirjallisuus käännöksenä. Snellman,
Lönnrot, mekin, me olemme vain löytöretkeilijöitä, jotka olemme uuteen
maahan saapuneet, sen nähneet, siihen ihastuneet, mutta jotka emme sitä
kykene viljelemään. Se suuri uudistaja, se suuri mestari, joka tästä
kullasta kalun tekee, hän on vielä ehkä syntymättä, mutta hän syntyy.
Päätäni huimaa ajatellessani en ainoastaan kielen rikkautta, vaan
myöskin aiheiden uutuutta, runsautta ja tuoreutta. Uusi kieli ja uusi
runous! Ne kun kerran pääsevät kostuttamaan maailman viljelyksen
vainioita, mitä ovat Euroopan vanhat kuluneet kielet ja niiden tuotanto
sen rinnalla!»

»Mutta minne eksynkään? Ajatukset lentävät. Piti puhuakseni
historiasta. Tämä vanha Kari, hän on historiallinen henkilö, ei vain
historian tietäjä, sukunsa vanhain vaiheiden kertoja, hän on ollut
historiaa tekemässäkin. Viime sodan aikana hän oli järjestänyt
partiojoukon, hävittänyt kuormastoja, antanut tietoja vihollisten
asemista ja siten vaikuttanut Kontolan tappelun voitolliseen
ratkaisuun. Mutta suurimmat voittonsa hän on voittanut taisteluissa
metsän petoja vastaan. Ei uskoisi, että tuo pieni, käyrä, laiha ukko on
eläessään kaatanut--keihäällään!--viisikymmentä karhua, muita pienempiä
petoja ei muistakaan. Olimme saunassa, näin arpia hänen rinnassaan ja
toisia käsissä ja jaloissa kontion puremista. Vielä viime kesänä oli
ukko pellon aidan takaa haasta haaskalta karhun kaatanut.»

»Kysyin, osaako hän karhulauluja. Ja mitä minä sain kuulla! Että
Lönnrot on saanut häneltä, tältä äijältä, suuren joukon karhurunoja ja
metsämiehen lauluja. Ajatelkaa! Olen siis omin silmin nähnyt Kalevalan
laulajan, runojen taitajan, saan huomenna kuulla niitä lisää.»

»Ja tämä mies, tämä merkillinen mies, hän elää täällä vain muutaman
päivän matkan päässä Kontolan kirkolta, pappilasta, jossa kansallisia
asioita niin suurella innolla harrastetaan. Ettekä ole hänestä minulle
mitään puhuneet, tuskinpa tiesitte, että häntä on olemassakaan. Olihan
vain sattuma, joka saattoi minut hänen luoksensa.»

»Johtuu mieleeni Helsinki ja ylioppilaselämä ja meidän kaikenlaiset
harrastuksemme ja laamannin kanta ja sitten tämä supisuomalainen
sivistys täällä--täällä on kaiken juuri ja pohja. Olenko ehkä taaskin,
niinkuin Risto sanoisi, fantasti, mutta nyt minä näen kaiken kuin
sisästäpäin, enkä juhla-innostuksen ja kokkotulien valossa.»

»Mutta eivät ole lopussa huudahdukseni. Minulla on vielä paljon
sanomista. Menköön yö, tulkoon päivä, en lakkaa, ennenkuin saan
kaikesta kirjoittaa. Kun vain paperi riittäisi, kun vain kynä
kestäisi.»

»Tiedättekö, kenen kynällä kirjoitan ja kenen paperille? Sen
runolaulajan, sen karhunampujan pojan, nuoren miehen, joka yksiksensä,
keneltäkään oppia saamatta on itseksensä opetellut kirjoittamaan. Jos
tulee vielä puhe siitä koulukysymyksestä, niin kertokaa, että Suomen
kansan kirjoitustaito ei ole enää estettävissä, että on jo myöhäistä
ryhtyä varokeinoihin sivistymisen vaaraa vastaan, sillä tämä mies on
hypännyt muurin yli ja hänen mukanaan seuraa varmaan kohta koko kansa.
Hän oli oppinut kirjoittamaan siten, että piirteli ensin hiekkaan ja
lumeen painokirjaimia, kun ei ollut kirjoituskirjaimia, ja sitten
selvitteli itselleen kirjoituskirjaimet jostain ruotsinkielisestä
protokollasta, tehden niistä itselleen kaavakirjan. Kynän hän sai
omasta ampumastaan hanhesta, jota oli kesäisen yön väijynyt erämaan
lammen rannalla mahallaan maaten märässä suossa. Muste oli mustikoista
puristettua. Paperina oli alussa tuohilevy, mutta sitten hän hankki
itselleen oikeata paperia ja oikeata mustetta. Mietti kauan, miten
siihen rahaa saisi. Oli oppinut pyssyä käyttämään ennen kuin kynää,
kulki kaiken syksyä metsiä, ampui lintuja, toi vain osan kotiin, loput
kätki niittylatoon ja siellä jäädytti. Kun isä lähti Ouluun suoloja
noutamaan, pyrki ja pääsi poika mukaan.--»Mitä sinulla on siinä
säkissä?» kysyi isä.--»Onpahan vähän parempia heiniä hevoselle.»
Tultiin Ouluun, poika heitti heinät hevosen eteen, löi säkin selkäänsä
ja meni kirjapainoon pyytämään kirjoituspaperia.--»Onko sinulla rahaa?»
kysyi kirjanpainaja.--»Ei ole rahaa, mutta tässä olisi säkillinen
lintuja, mahtaisiko heillä minkä verran saada?»--»Täysi täydestä»,
sanoi kirjanpainaja ja sulloi säkin täyteen paperia, Sekä puhdasta että
painettua, niin paljon, ettei tahtonut saada kotiin kannetuksi. Ja
sillä tavalla hän sitten vastakin hankki itselleen paperia ja
kirjallisuutta. Ajatelkaa tuota kuvaa: poika, pieni ja pahainen,
hiihtää huurteisia saloja, vaanii teeriä ja metsoja ja pyitä, tähtää ja
ampuu--ja puusta putoaa hänelle pussiin paperia ja kirjoja.»

»Säkissä oli myöskin »Oulun Viikkosanomia», vanhoja vuosikertoja.
Päästyään vanhemmaksi ja vauraammaksi hän alkoi niitä tilatakin. Joka
vuosi tuo tai tuottaa hän Oulusta uusia kirjoja. Niin on hänelle
kertynyt kokonainen kirjasto, joka kyllä vielä mahtuu vasuun, mutta
josta näen, ettei suomalainen kirjallisuus enää olekaan niin pieni kuin
olen luullut. Sitä on enemmän kuin ainakaan minä olen tiennyt sitä
olevan. Hän on omistanut itselleen kaiken, mitä on lukenut. Täytyy
tunnustaakseni, että jouduin aivan ymmälle, kun hän alkoi tentteerata
minua »Enon opetuksista», jota kirjaa en ainakaan minä ole ennen
tuntenut, lienettekö tekään.»

»Niinkuin sanottu, minä olen nyt aivan samaa mieltä kuin »eräät» siitä,
ettei Suomen kansa tarvitse kouluja. Se hankkii itselleen sivistystä
ilmankin niitä. Jos sille vielä annettaisiin apua opin tiellä, niin
ajaisivat tällaiset talonpojat pian edelle holhoojistaan, ja pian olisi
yliopisto ja kirkko ja koulu valloitettu ja meidän vanha isiltä peritty
kulttuurimme vaarassa. Eikö totta? Luopukaa siis, tytöt,
koulupuuhistanne!»

»Tämä nuori isäntä oli nähtävästi kovin hyvillään tulostani, ei sanonut
koskaan saaneensa puhua niin oppineen miehen kanssa kuin maisterin.
Kysyin, miksei hän ollut käynyt siellä teidän luonanne.--»Ei ole tullut
käydyksi, on taitanut ujous vaivata.»--Hän on pienenläntä mies,
hiljainen ja vaatimaton, melkein alakuloinen. Silmät ovat syvät,
surulliset ja haaveelliset, kauas tähtäävät niinkuin jonnekin yli
metsän rajan.»

»Oli eräs kirja, jota hän ei ollut saanut käsiinsä, vaikka oli sitä
aina toivonut: Kalevala. Otin sen esille kontistani. Mies punastui kuin
lapsi, ja hänen sormensa vapisivat, kun hän käänteli sen lehtiä. Luin
siitä hänelle muutamia kohtia. Innostuin myöskin puhumaan omista
mieli-aatteistani ja huomasin, että hän käsitti myöskin tuon haaveeni
Suomen kansan vanhan viisauden ja uskonnon opetuksien yhteen
sulattamisesta. Kun minä arvelin, etteiköhän vain ole väärä luulo se,
että Suomen kansalla ei muka ole ollut mitään korkeampaa sivistystä ja
korkeampaa siveellisyyttä, ennenkuin se tuli yhteyteen Ruotsin ja
kristinuskon kanssa, jotka muka olivat vapauttaneet sen törkeästä
taikauskosta, niin hän sanoi, että niitä on täällä sydänmailla olemassa
vieläkin ihmisiä, jotka eivät osaa lukea eivätkä ole monta kertaa
elämässään kirkossa käyneet, mutta joilla kuitenkin on, mitä lienee,
vanhaa tietoa, sananlaskutietoa, jonka mukaan ratkaisevat kysymyksensä
oikeasta ja väärästä eli, niinkuin hän sanoi siitä, »miten olla kuin
eleä.» Ja ne semmoiset, lisäsi hän, ovat monta kertaa parempia ihmisiä
kuin nykyajan jumaliset. Ajatelkaa, sainko tästä vettä myllyyni! Sainko
yllykettä aatteelleni Kalevalan tarjoomisesta takaisin kansalle, sainko
korvausta Rajavaaralla kärsimästäni tappiosta!»

»Enhän malttanut olla hänelle lukematta runoani. Sain silloin tietää,
että hänkin kirjoittaa runoja. Ja mistä hän runoilee? Saatte nähdä sen
tästä. Panen tähän vain muutamia säkeitä pitkästä runosta, jossa hän
laulaa suomenkielen sorretusta asemasta:»

    Suottapa on suomenkieli
    kapalossa kauan ollut,
    vaikka tuo on vanha kyllä,
    jotta poikki ponnistaisi,
    katkoisi kapalovyönsä,
    jaksais jo jaloin kävellä,
    aikamiehen askelilla,
    päästä päähän pitkän pöydän,
    isoimmille istuimille,
    rinnalle rikasten kielten,
    valtakielten kumppaniksi,
    että vielä virkamiehet,
    oikeuden omat jäsenet,
    suomenkieltä kirjoittaisi,
    että tuomiot tulisi,
    esivallan valtakirjat,
    kansan kielellä omalla,
    talonpojan tuttavalla j.n.e.

»Hän on sanonut runomitassa samaa, mitä Snellman proosassa, suomeksi
sen, minkä hän ruotsiksi. Valitus suomenkielen sorretusta asemasta,
kehoitus luomaan vieraan kielen ies hartioiltaan! Ja sen lisäksi
arvosteluja ylpeistä virkaherroista, heidän mielivaltaisuuksistaan,
uusista paremmista ajoista, sanalla sanoen samoista epäkohdista,
samoista puutteista ja toiveista kuin Snellmankin. Itsekseen hän on
näitä miettinyt ja paperille pannut. Isänmaa ja kansa ovat hänelle
selvinneet kuin itsestään.--»Tämä meidän Suomi, tässä meidän Suomessa»
--hän sanoi tuon sellaisella hellyydellä kuin olisi lapsen päätä
silitellyt.»

»Kerroin hänelle käynnistäni Rajavaaralla ja mitä siellä oli sanottu
Kalevalasta. »Semmoisia ne on, semmoisia ne on kaikki.» Hänen huulensa
värähtivät hiukan, kun hän jatkoi: »Eivät ne suvaitsisi talossa
pidettävänkään muita kirjoja kuin raamatun, virsikirjan ja jonkun
postillan. Jos olisi heidän vallassaan, polttaisivat kaikki maalliset
kirjat.» Edessämme oli pöydällä hänen kirjavasunsa, ja nyt huomasin,
että siinä oli tulen jälkiä.»--»Eivät vain liene aikoneet teidänkin
kirjojanne polttaa?» kysyin minä.--»Ovatpa niinkin. Oma vaimonihan se
aikoi semmoisen tekosen tehdä, vaan sain toki uunista pois.»

»Tuo synkkä oppi on siis tännekin luonut pitkän varjonsa. Joka paikassa
sen kohtaa, minne tuleekin, joka paikassa se kalvaa vanhimman
kulttuurimme juuria ja uhkaa tukehduttaa uuden touon taimia. Se on
turmiollinen liike. Helsingissä yliopistonuorison keskuudessa,
Rajavaaralla, siellä kirkolla, täällä, kaikkialla se tunkee esiin.
Ettei hän, tämä älykäs, sävyisä, hieno mies, saanut edes omaa
vaimoaankaan siitä varjelluksi! Hän on koettanut sille puhua,
selitellä, ei mikään ole auttanut. Se leviää kuin rutto, tarttuu kuin
tauti. Hän oli käynyt kerran Helanderia kuulemassa, ja silloin hän oli
valmis.»

»Jos minä aikoisin papiksi niinkuin sinä, Lauri, niin hyppäisin heti
ensi sunnuntaina saarnastuoliin ja puhuisin, selittäisin, paljastaisin
häikäilemättä. Tämä rikkaruoho on jo liian kauan saanut rehoittaa
kansassamme, tukehduttaen kaikkea kauneutta ja jaloutta. Tässäkin
tehtävä meille nuorille! Mutta kuta suuremmat vaikeudet ja vastukset,
sitä suurempi olkoon myöskin innostuksemme, sitä enemmän ponnistakaamme
voimiamme. Mutta kylläksi tästä tällä haavaa.»

»Ja kylläksi muustakin. Kirjeeni on jo liian pitkäksi venynyt, ja lyhyt
yö lähenee loppuaan. Jo valaisee aamurusko Panuvuorta tuolla järvien
takana. Siellä on isäni entinen koti. Mitä saanen siellä nähdä ja
kokea? Mutta sen sanon, ettei maailma ole minusta milloinkaan ollut
niin kaunis kuin nyt, ei koskaan tulevaisuuteni niin valoisa.»



17.


Tyynenä kesäisenä aamuna istuu Antero veneen perässä, joka hiljalleen
liukuu liikkumattomia, päilyviä vedenpintoja pitkin saarelta saarelle,
niemeltä niemelle, salmesta salmeen. Saaret ovat metsäiset ja järven
rannat autiot, kallioiset ja jyrkät. Jonkun lahden pohjasta vihertelee
ruohikko tai niitty, mutta taloja ja asutusta näkyy vain etäisillä
vaaroilla, niissä halmeet heloittavat, kasket rusottavat ja savuavat
palotulet tupruavat kuin tulivuoret levittäen hienoa, harsoista auerta
yli koko maiseman, ja suloista lemua.

--On nyt mäkikyläläisten hyvä kaskiaan polttaa, viertämättä palavat,
virkkaa soutumies, pienehkö, vanha ukko.

--On varmaan, vastaa Antero, sen pitempiin puheisiin ryhtymättä, sillä
hänen mielensä matkailee muualla, tämä kaikki vain kehyksenä hänen
ajatustensa ympärillä, kuljeksii kaukana, mutta pysähtyy aina lopulta
kolmeen kohtaan, vuorotellen kuhunkin: sakastin rappusille, puutarhan
penkille ja laamannin salin ovensuuhun--mihin jokaiseen oli kiintynyt
kipinä toivoa. Soutaja soutaa, ja hän meloo. Hypähtää kalaparvi kokan
edessä veden tyynellä pinnalla. Sivuutetaan saari.

--Siinä se on soma mies tuossa saaressa, virkkaa taas soutaja.

--Kah, onpas toki muuan asukas täälläkin, sanoo Antero, huomattuaan
pienen lahden pohjukassa ihmisasunnon.

--Vaikka on herra, niin elää kuin talonpoika, täällä kaiket kesät
kalastelee, ja kun viinaa on, niin ryyppää ja rallattaa. Kävin
tullessani.

Mutta Antero ajattelee hyvästinheittoa Kokkoharjulla, ajattelee, että
hänen runonsa on Naimilla--miksei hän ollut saanut sanotuksi, että se
oli syntynyt hänen antamastaan inspiratsionista! Minkä vaikutuksen
mahtanee tehdä hänen kirjeensä--kokoontuvatko sitä lukemaan,
innostuvatko niinkuin hän? Kuinka ihanata, että on ystäviä, että he
ymmärtävät ja tunnustavat, että uskovat hänenkin voivan jotain! Kuinka
merkillistä, että ne tällä matkalla löytyivät, löytyivät todellakin,
niinkuin oli toivonut, mutta ei uskonut mahdolliseksi, että kaikki
löytyi, isänmaa, uudet tehtävät, uudet aatteet.--Hänen lapsuutensa ja
nuoruutensa oli ollut iloton, ystävätön, yksinäisen naimattoman vanhan
enon luona, joka oli ottanut hänet luokseen vanhempien kuoltua.--Voi
ihanata maisemaa, voi ääretöntä rauhaa!--On kuin satumaailmaan
soutaisin, ja kuitenkin vanhaan kotiini soudan. Ja kun sieltä palajan
ja alan elää ja toimia ja toteuttaa--mitä? Mitä hyvänsä, mitä hyvänsä!
Kunhan vain yleiseksi hyväksi--joka paikassa on perkkaamaton maa.--Jos
todella, jos todella voisin kansan herättää laululla? Oi, laululla
laulun kansan!--Jos voisin talveksi jäädä tänne, kotiopettajaksi
Kontolan pappilaan--ja samalla jatkaisin lukujani--siinä vanhassa
pirtissä ja iltaisin kannelta soittaisin--soittaisimme.

Jos hän tuossa istuisi, alahangoilla, ponnistaisi kaareen kauniilla
jalalla, pistäisi silloin tällöin airollaan veteen, lepäisi taas.

Voiko sellaista onnea ikinä olla? Toteutuuko se kenellekään koskaan--
juuri se, mitä toivoo?

Kuinka monen monet kerrat minä olen semmoista haaveillut salmia
soutaessa ja meren avartuessa ja äärettömäin ulappain auetessa ja
purjeiden sieltä paistaessa, toisten mustina, toisten valkoisina. Ja
entä jos se sittenkin toteutuisi? Miksi minä häntä rakastan? Miksi
rakastin heti kohta? Mitä hänessä rakastan? Olkoon, mitä onkaan,
tulkoon, mitä tulee, minulle riittää, että minä häntä rakastan,
rakastan kuin hengetärtäni.

Ja tämän jälkeen oli hänen helppo olla, se oli kuin vapautus, ilmestys,
oli voitettu pahin pelko. Hän voi rakastaa ja hän on oleva
rakkaudessaan onnellinen sittenkin, vaikkei Naimi koskaan tulisikaan
hänen omakseen.

--Vai Korpijärvelle on matka, puhui taas ukko ja lienee puhunut jotain
muutakin, johon Antero vain yksikantaan oli vastannut. Sinne on paljon
väkeä lappanut näinä päivinä. Isoja venheitä soutanut. Sitä
körttikansaa. Kuuluu tulevan pappejakin, mistä asti tuleekaan,
Pohjanmaalta ja Hämeestä. Eikäpä olekaan paljon tämän puolen papeista.
Parhaiten saarnaavat silloin, kun saatavistaan saarnaavat, mutta eihän
niistäkään koko vuodeksi paukuttamista piisaa. Mistä ne ottavat
papillekaan korpien köyhät, kun ei ole itselläänkään. On muuankin
pappi, joka ei päästä ehtoollisellekaan, jos ei ole koukerota nimen
kohdalla kantokirjassa. Siitä katsoo, se on vieressään
rippikirjoituksessa. Saisi sen siitä viralta, joka tahtoisi.

Antero kuunteli vain toisella korvalla panematta huomiolle, kenestä
ukko puhui.

--Juopikin liiemmalta ja pelaa korttia. Ja vaikkapa joisikin, kun vain
virkansa siinä sivussa hoitaisi, ettei isompia ereyksiä tulisi. Vaan se
oli vähän soma tapaus, kun korttipöydästä tuli kerran suoraan kirkkoon
ja pisti luisen pelimerkin öylättinä suuhun. Näin tuon omin silmin, kun
mies kirkosta tuli ja sylkäisi: »Luulin saavani Ristuksen ruumista ja
verta, niin annettiinkin vain pelkät luut». Se oli minulle tuttu mies.
Se se elämää on.

--Onpa se pappi, missä se semmoinen on?

Ukko ei vastannut siihen, lieneekö ollut hiukan vähäkuuloinen, taisi
olla vähän jotenkuten omituinenkin, kun itsekseen myhäili ja
naurahteli.

Siinä oli ihmeen soma pienoinen saari. Anteron teki mieli maihin, ja
kun hän samalla muisti, ettei vielä ollut avannut eväsnyyttyä, joka
hänelle oli pappilasta reppuun pistetty, ehdotti hän, että
laskettaisiin rantaan.

Kenen lienevätkään olleet eväät, ruustinnan, Kaarinan vaiko Naimin
laittamat? Sen huomasi Antero kuitenkin heti, että niiden laittaja oli
tahtonut hänelle erityisiä iloja ja pieniä yllätyksiä valmistaa. Leipä
oli lestittyä, voi pantu pienoiseen tuohesta tehtyyn vakkaseen ja
kirjaeltu päältäpäin, oli piirakoita, torttuja, oli sydämenmuotoisia
piparkakkuja... Oli vähän sääli antaa, mutta hetkisen taisteltuaan
leikkasi hän pitkän palasen ja tarjosi sen soutajalleen, joka puri
jotain kuivaa, mustaa kannikkaa suolakalan kanssa. Laskien kannikan
kivelle ryhtyi ukko kääntelemään ja katselemaan valkoista leipää.

--Vaan jopa on siinä hienoa ja hilpeätä leipää, jopa on siinä
jumalanvilja, mihinkähän tuon panisi, että oikein säilyisi särkymättä
ja murenematta.

--Ettekö syö?

--Lapsilleni säästän--sairaita ovat, siitä paranevat. Saattaa tämmöinen
vanha koni petäjäistäkin purra.

--Petäjäistä? Näyttäkää. Onko tuo petäjäistä? Onko tuo leipää?

--Leipäähän se toki on; sitä jokapäiväistä leipää.

Ei ollut Antero pettuleipää nähnyt, vaikka oli kuullut siitä joskus
puhuttavan. Hän maistoi sitä, koetti purra, täytyi sylkeä suusta; näki
yht'äkkiä soutajansa uutena miehenä edessään, hänen siinä paljain päin
syödessään, verkalleen purressaan, vaikeasti niellessään ja suolavettä
vakan kannesta ryypätessään. Se tuli siihen niin odottamatta keskelle
hänen haaveitansa, toiveitansa ja tyytyväisyyttänsä ja tätä poutaista
päivää ja autereista aurinkoa. Eivätkä maistuneet hänelle enää rovastin
neitosten herkut, hän kääri ne myttyyn ja pisti salaa ukon konttiin,
sill'aikaa kun tämä metsänreunassa väänsi uutta hankavitsaa.

Kun lähdettiin taas soutamaan, tahtoi hän tietää kaikki ja kyseli ukon
oloista ja asunnosta ja sai tietää, että hänellä, kaukana pitäjän
perukalla, on pieni mökkipahanen karhukorvessa, hallaisen suon
reunassa, jossa karhu on jokavuotinen vieras ja pettu jokapäiväinen
leipä--kymmenen lapsen, joista kuitenkin Jumala oli armossaan kaksi
kutsunut luoksensa paremmille leiville. Ukko kertoi sen valittamatta,
tyynesti, soutuaan keskeyttämättä, niinkuin jostain toisesta, eikä hän
kummia kertonutkaan, semmoista oli elämä siellä yleensä niillä pitkillä
perukoilla. Niin, niin, olihan Antero siitä kuullut, nähnyt kerjäläisiä
Porvoon ja Helsingin kaduilla hoipertelevan, tottahan se oli, mutta se
astui nyt kuitenkin kuin aaveena eteen, ikäänkuin kysyen, ikäänkuin
tuijottaen, vaikkei hän voinutkaan tehdä itselleen selkoa siitä, mitä
se häneltä kysyi, miksi häneen tuijotti ja mitä erityisesti hän olisi
voinut siihen vastata tai mitä tehdä. Ja samalla tuntui joku--mikä?--
turhalta ja toisarvoiselta--ja aina palasi silmä ihanasta maisemasta ja
aatos hänen omista hommistaan ja harrastuksistaan ukkoon tuossa, noihin
sen karkeisiin käsiin, jotka koneellisesti airoja liikuttivat, noihin
paikkaisiin pieksuihin, jotka kaaresta ponnistivat, ja muistui mieleen:
»Pyytävät sinulta leipää, ja sinä annat heille kiviä.»

Mitä hän mahtaa siinä miettiä, mitä johtopäätöksiä tehdä minun
eväistäni ja omistaan, mitä niistä, jotka syövät niinkuin minä, ja
niistä, jotka niinkuin hän?

Mutta hän ei löytänyt ukon kasvoilta mitään katkeruutta eikä mitään
kateutta, hymähtelihän vain äijä itsekseen--saattoi olla vähän
omituinenkin--ja viimein virkkoi:

--Missähän semmoinenkin leipä kasvanee? Kasvaneeko siellä, missä
sokerikin?

--Niitä on maita, joissa ei muunlaista leipää syödäkään.

--Elähän, vai on semmoisiakin maita!--Ja ukko herahti nauramaan,
niinkuin olisi kuullut jostain ihmeestä puhuttavan, joka oli totta,
vaikka tarulta tuntuikin, ja kertoi vielä uudelleen hyrähtäen sanansa:
--Elähän, vai on semmoisiakin maita.

Ja siitä hilpeytyi taas Anterokin, ja aatteet ja tunteet ja mietteet ja
mieliala liukuivat entiseen uomaansa.

Maisema jylhistyi jylhistymistään, saaret tulivat korkeammiksi ja
karummiksi. Saavuttiin kallioisen salmen kautta aavemmalle selälle,
jonka toisella rannalla jo kohosi paljaspäinen, jylhä Panuvuori. Järven
perältä, lahden pohjasta näkyi taloja ja viljelystä.

Tämä paikka oli tuttu, hän oli varmaankin tässä ennen ollut, milloin
lienee. Tuo vuori tuossa, jolta oli selkä keskeltä murtunut, syvälle
pykälälle painunut, oli vanha tuttu.

Kun Antero selän yli soudettua tuli vuoren varjoon, muisti hän päivän
niinkuin eilisen, jolloin hän tässä kulki korkealle kohonneeseen veneen
kokkaan käpertyneenä, isän istuessa perässä, joka oli painunut niin
syvälle, että isän nutunlieve vettä viisti. Nyt hän muisti hänen
kasvonsakin, joita oli usein turhaan muistellut.

--Sanovat tuossa niemessä aarteen palavan, minkä oli muinoinen noita
siihen kätkenyt kirkon varastettuaan, ja kuuluu ennustetun, että sen
siitä joku köyhä löytää ja hänestä tulee maailman rikkain mies, mutta
piru viepi sielun.

Nyt tuli näkyviin kirkko ja pappila, ja Antero tunsi kaikki. Noin
juuri, pappila alla ja sen yläpuolella kirkko, torni taivasta vasten
kuvastuen. Siinä se on. Ja hän laski maihin, painaen ukon käteen
hopearahan.

--Vaan tämähän on liikaa--tuota--Antero painoi vielä toisen
samanlaisen.

--Mutta tuota--enhän minä, ka, kun yhä vaan lisää...

--Ottakaa nyt vaan.

Ukko oli tullut totiseksi, melkein hartaaksi, oli samalla kuin vähän
häpeissään, otti sitten lakin päästään ja kumarsi syvään.

--Ettekö tule pihaan? kysyi Antero,

--En uskalla, kun ne saatavat ovat maksamatta. Hetken aikaa katsoi
Antero hänen jälkeensä, kun ukko alahangoille asettuen lähti yksin
soutamaan, ja kääntyi sitten nousemaan pihaan.



18.


Hän tunsi rannan, jossa seisoi, tunsi suuren kiven, muisti nuottakodan,
yhä enemmän suulleen veteen vaipuneen, ja tämän valkoisen hietikon,
jossa oli avojaloin juoksennellut ja jossa joku iso käsi oli hänen
paljaille jaloilleen lämmintä hiekkaa valanut. Hän muisti vähän
ylempänä olevan penkereenkin, joka yhä vieläkin kasvoi arpaheinää ja
johon oli uuneja kaivettu ja niitä pienillä puilla lämmitetty pienen
tytön kanssa. Eikö toden totta pistänyt siitä vielä esiin maatunut,
nokinen arinatiili!

Hän hengitti nopeammin ja riensi ylös tutusti mutkittelevaa polkua
saunan luo, joka oli hiukan ylempänä törmän rinteessä. Sama vanha
maahan uponnut myllynkivi korkean kynnyksen alla, vastapäätä toisella
puolella polun suuri kuivunut kuusi, johon liittyi muisto suuresta
säikähdyksestä, sen takaa irvistävästä nokisesta naamasta ja kauheasta
mörähdyksestä. Kun hän huutaen ja parkuen riensi pihaan ja ääneen
saamatta paiskausi äidin syliin, kuului joku sanovan: »Se on nähnyt sen
vanhan kuusen haltijan»--johon äiti toruen virkkoi: »Ajakaa pois se
kerjäläispoika--oletteko puhumatta lapselle semmoista!»

Vähän ylempänä oli vatukko, taloa ympäröivän kiviaidan alla. Siinä oli
hän marjoja noukkinut ja päättänyt piilottautua ja antanut kaiken
talonväen etsiä--nuottakodan ympäriltä järvestä.--Tässä viimeisessä
jyrkässä törmässä hän aina uupui, kun tultiin isän kanssa kalasta.
»Polvet vääntyy, polvet vääntyy----jaksetaanko, jaksetaanko?» oli isä
ähkivinään ja kantoi viimeisen matkan sylissään, joka tuntui
sanomattoman suloiselta ruumiissa.

Pappila oli pieni, punainen ruispellon ympäröimä talo; sen edessä salin
ikkunan alla kasvoi suuri, komea koivu. Kun Antero oli päässyt
huomaamatta sinne saakka, istuutui hän koivun alle hengähtämään ja
tunsi ensi kerran elämässään kotoisen tunteen sulouden. Onhan siellä
hänen sisarensa ja lankonsa, eihän täällä siis olekaan vieraita
ihmisiä! Tulkoot, löytäkööt, ihastukoot! Hän oli olevinaan kuin
pikkupoika piilossa! Hän istui siinä kuunnellen ääniä lahdelta, jossa
joku souti, niityltä lahden pohjasta, jossa joku viikatetta hioi,
tuolta korkealta vaaralta, jossa käki kukkui--katseli västäräkkiä, joka
ajoi hyttysiä puutarhan käytävillä.

Voi rauhan paikkaa, voi onnen majaa talossa tässä riippakoivujen alla!
--Täällä--yhdessä Naimin kanssa!

Huoneesta ei kuulunut pitkään aikaan hiiskahdustakaan. Antero aikoi
nousta ja pistää päänsä matalasta ikkunasta sisään, kun joku ovi aukeni
ja paukahti kiinni ja alkoi kuulua raa'an ja riitelevän äänen melua.

--Että kehtaat--eikä minulle mitään sanota--minun selkäni takana
kuljetaan niiden roistojen seuroissa--

--Ei ne ole mitään roistoja,--kuuli Antero sisarensa äänen sanovan.

Silloin toinen kiivastui yhä enemmän.

--Eikö roistoja? Vai ei roistoja! Maailman suurimpia.--Vaan sen minä
sanon, että jos--(lyötiin nyrkillä pöytään)--laita totivettä sisään!--
miksei ruokakaan ole valmis?

--Enhän tiennyt sinun tulevan.

--Et tiennyt! Laukkasit Ilpolaan--ja mitä sinulla oli Kontojärvellä
tekemistä? Olit Helanderissa yötä, kyllä minä tiedän sinun--

Ovi paukahti tuimasti lukkoon kiukkuisten askelten jälkeen ja salista
kuului ensin nyyhkytystä ja sitten uupuneita askelia toisaanne päin.

Antero oli hypännyt ylös, oli ollut huutamaisillaan ja rientämäisillään
esiin, mutta jäykistynyt siihen paikoilleen, sietämättömän tuskan
sydäntä kouristaessa. Samalla olisi hänen tehnyt mieli paeta ketään
näkemättä, ketään tapaamatta. Ja kuinka kauan sitä oli mahtanut kestää
tuota tuommoista elämää, hänen siitä mitään tietämättä, hänen mitään
aavistamatta?

Hän kiersi huoneen ympäri ja näki isänsä entisessä, melkein maan
tasalla olevassa nurkkakamarin ikkunassa, josta sen korkea otsa aina
oli rauhallisesti paistanut, näki kaksi punaista naamaa, toisen
toisessa päässä pöytää, ja pöydällä viinapullon, minkä lihava, pullea
käsi samassa sieppasi pois niinkuin pöydän alle kätkeäkseen.

Porstuassa törmäsi häntä vastaan paitahihasillaan oleva mies
lyhytvartisissa kesäpieksuissa, nenä ja posket punoittavat, silmät
pienet ja ruskeat, tukka takkuinen ja parta pitkällä sängellä. Oliko
tuo hänen lankonsa, oliko hän Karoliinan mies?

Se oli ihastuvinaan, koetti olla kohtelias, mutta puhui hätiköiden ja
samalla kuin vaanien ja tähystellen.

--Karoliinan veli varmaan? Antero! No, niinhän toki! Katsohan! En ollut
ensin tunteakaan--ka, tuota--eihän olla vielä ennen tavattukaan--
oikeastaan--kyllä minä--Handolin! Har den äran! Var så god! Stig in,
välkommen!--Tulin juuri pitäjältä--ursäkta!--saatavaini kannosta ja
saarnamatkalta samalla, saarnamatkalta, lukkarin kanssa. Ihan
juur'ikään! Heh, heh! Var så god! Käydään sisään! Tänne saliin! (Hän
nakkasi kamarinsa oven jalallaan kiinni ja oli samalla kaatua)--Ohoh!
Ursäkta! Tuota mitenkä sinä, mitä tietä? Omin kyytinesikö?--No, sepä
nyt sattui. Kun olisin ollut kotona ja tietänyt, niin totta tosiaan
olisin lähettänyt asian alkaen noutamaan.--Karoliina!--Se oli juurikaan
tässä.--Karoliina!

Karoliina seisoi jo ovessa, lensi veljeään kaulaan ja syleili ja
suuteli häntä, puristautuen vapisten hänen rintaansa, niinkuin turvaa
hakien. Handolin oli pujahtanut takaisin huoneeseensa.

--Tulitpahan sinä! Voi, voi, kuinka minä ihastuin. Istuhan toki! Sinä
ehkä tahdot--minä olen laittanut sinulle yliskamarin--hyvänen aika!

Hän vapisi ja koetti estää itkua tulemasta. Eivät saaneet kumpikaan
mitään sanotuksi.

--Ja täällä sinä----

--Niin, täällähän minä... Sinulla on varmaan nälkä tai janottaa.

Karoliina riensi ulos, ja Antero jäi yksin saliin. Se oli kolkko,
melkein autio huone, seinämällä ikkunain välissä vain puinen
sänkysohva, toisella kiivupöytä ja muutamia tuoleja.

Handolinin huoneesta kuului äänekästä supatusta:--»ei, ei! älä ole
milläsikään--ei se mitään»--ja sitten lasien kilinää.

Karoliina tuli takaisin tuoden marjavettä. Hän oli rauhoittunut ja
voittanut itsensä. Pieni poika oli pistäynyt ovesta hänen jälkeensä ja
jäänyt seisomaan pihtipielen varaan.

--Kuka on tuo poika?

--Tule tervehtimään vierasta, Kalle, anna kättä sedälle. Meidänhän se
on--ottopoika nimittäin.

--Et ole siitä mitään kirjoittanut.

--Se on erään köyhän vaimon,--ja Karoliinan kasvot värähtivät.

Handolin tuli samassa kamaristaan ja oli hiukan siistinyt itseään,
heittänyt takin ylleen ja vaihtanut pieksut saappaisiin.

--Vai niin, vai niin, paina puuta, paina puuta!--Mitä sinä täällä,
poika! hönkäsi hän lapselle, joka oli paennut oven suuhun, mutta
hillitsi itsensä samassa ja sanoi niin ystävällisesti kuin voi:

--Ka, mene, lapsi, mene sinne pirtin puolelle.--Etkö ota, lanko, etkö
ota pientä tulonaukkua parempaa odottaessa?

Karoliina oli taas pujahtanut ulos.

--Käydään tänne miesten puolelle.--Otettiin tässä pieni tulonaukku
lukkarin kanssa. Elä pidä kiirettä, elä pidä kiirettä, kanttori.--Noh,
siinähän se nyt onkin totivesi. Pannaan sekaan!--Ei siellä Kontolassa
vielä heinäntekoa aloitettu?--Pannaan sekaan, pannaan sekaan, vai
otatko ennemmin kuiviltaan? Ensi kerran näen vasta tämän lankomieheni.
Får jag lof att presantera--tämä on meidän pitäjän lukkari, _director
cantus ecclesiae Corpivaraensis_--vielä tässä vähän latinaakin--se kun
päästää penkistään möläkän--eikö ole sen näköinen--niin kaikoovat
harakat kirkon katolta.

Lukkari oli iso, pitkä, laiha, luisevanaamainen, vähän kumarahartiainen
ja samalla viekassilmäinen mies. Handolin puhui yhä edelleen:

--No, ja mitä kuuluu Kontolaan? Joko siellä heinää?--ka, senhän minä jo
kysyin. Kuinka jaksaa _Olaus Martinus episcopus Savolaxiae
Careliaeque_?

--Sanotaanko häntä siksi? kysyi Antero jotain sanoakseen.

--Sanotaan--_inter collegas_--mutta kansan kesken nimitetään häntä
rimpirovastiksi!--Ja Handolin nauroi pienet silmänsä niin pieniksi ja
leveän suunsa niin leveäksi, että Anteronkin täytyi nauraa mukana, niin
vähän kuin häntä muuten olisikin naurattanut.

--Haastoiko soistaan? Saarnasiko niistä?

--Siellä oli myöskin Snellman ja Lönnrot, sanoi Antero kääntääkseen
puheen toisaalle.

--Snellman, jahah, Snellman, vai niin, suuri mies, sanotaan, suuri
mies, saattaapa olla. Vaikka kuuluu velkojakin olevan. Kuule, veli,
kannatatko sinäkin niitä uusmuotisia kieliaatteita?--Jaa, jaa,--
nykyajan nuorisolla on aatteita--minulla ei ole milloinkaan ollut
mitään aatteita--kippis taas!

--Siellä oli myöskin Ukko-Paavo, virkkoi Antero merkitsevästi.

Handolin muuttui yht'äkkiä totiseksi ja kävi sitä tietä sitten
vihaiseksi; veri syöksyi hänelle päähän, ja oli kuin olisivat kaulan
pullistuvat suonet hänen kurkkuaan ahdistaneet.

--Tiedän, tiedän,--hän melkein kähisi, hyvin tiedän, se on nyt täällä
joukkoineen, kuului jo eilen tulleen. Täällä on häät tuolla naapurissa
Ilpolassa. Rajavaaralla oli jo lähtiäiset.--Jo ne ovat hävyttömiä!
Vaikka minä, oman pitäjän pappi, olin naapurissa saatavia kantamassa ja
jumalanpalvelusta pitämässä, ei kutsuttu, ei oltu tietävinäänkään. Eipä
siltä, että olisi haluttanutkaan mennä; mutta se on kiusantekoa,
riistetään minulta vihkimäraha ja antimet. Niillä on omat kirkonmenonsa
ja omat pappinsa.

--Pitäisi esivallan kieltää semmoiset kokoukset ja kansanvaellukset,
virkkoi lukkari, koettaen tuimentaa naamaansa ja rypistää kulmiaan
esimiehelleen mieliksi.

--Ne ovat kielletyt, ne ovat laissa ankaran sakon uhalla kielletyt.
Heitä on siitä paikkapaikoin, vaikkei täällä, sakotettukin kuin
pahantekijöitä ja pantu pappeja viraltakin, niinkuin Kalajoella, mutta
siitäkö ne välittävät! Kierretään selvää keisarin lakia, kokoonnutaan
häihin ja hautajaisiin, kun ei muuten uskalleta.

--Vaan kun olisi kerran kirjoja kysyä.

--Häh?

--Niinpä niin vain, että kun olisi kysyä: Onko kirjoja kulkeaksenne?

--Mutta sepä olisi koko kepponen! Eihän kyllä kukaan saa ilman
kirjoitta kulkea, ei pitäjästäänkään, vielä vähemmin läänistään! Ei
mutta, jos olisi viedä sana vallesmannille, se tulisi ja astuisi
pitopaikkaan ja sanoisi: »En tunne, keitä olette, vetäkääpä paperit
esiin!»--ja kun ei niitä niillä olisi, papeilla enemmän kuin
muillakaan--mistä ne olisivat arvanneet niitä varata?--niin passittaisi
heidät löysäläisinä ruununrattailla kotipuoleensa--pipit ja papit!

--Se olisi koko jutkaus! Se se vasta jutkaus olisi!

--Lanko tahtoisi kohdeltavan heränneitä kuin rosvoja ja pahantekijöitä,
huomautti Antero.

--Pahantekijöitä ne ovatkin! Kansan villitsijöitä, ylpeitä, röyhkeitä,
saitureita, huorintekijöitä--ja esivaltaa ja papistoa panetellaan--joka
tahtoisi kysyä kunniansa perään!

Karoliina kulki ikkunan ohitse puutarhaan päin, ja kun lukkari ja
Handolin kulauttivat lasejaan, käytti Antero tilaisuutta pistäytyäkseen
ulos. He istuutuivat turvepenkille puutarhan koivun alle.

--Kuule, Karoliina, sanoi Antero häntä käteen tarttuen, anna nyt
anteeksi, että näin heti kohta, mutta minä en voi mitään muuta,
ennenkuin--sano, onko se aina tämmöistä sinun elämäsi?

--Elä sinä nyt, rakas Antero, elä sinä nyt sitä ajattele eläkä siitä
välitä.

--Minä istuin tässä äsken ja kuulin kaiken.

--Vai sinä kuulit--no sitten--

--Ja jos en olisi kuullutkaan--ja Antero viittasi päällään Handolinin
huoneeseen päin.

--Niin, niin, semmoistahan se on--voi, voi, että sen nyt piti näin
sattua--nyt juuri--vaan mitäpä sitä enää kiellän.

--Ja tapahtuuko sitä usein?

--Mitä? Eihän siinä mitään erityistä tapahtunut, sanoi Karoliina
säpsähtäen ja punastuen.

--Sitä, että onko hän usein tuossa tilassa?

--No, mitä nyt siitä.--

--Onko sitten muutakin?

--Ei nyt puhuta niistä; ei nyt näitä ikäviä asioita ajatella. Kerro
ennemmin itsestäsi; mitä aiot ja kuinka--?

--Mitä hän riiteli sinulle äsken?

--Siitähän se oli, että olin käynyt Ilpolassa kuulemassa Paavoa. Hän ei
sallisi minun käydä heränneiden seuroissa, enkä minä ole usein
käynytkään. Mutta elä sinä nyt, rakas Antero, ota sitä noin,--eihän
minulla nyt ole niin suurta hätää.--Alussa minä kyllä olin onneton enkä
tiennyt kuinka, mutta nyt minä jo olen siihen vähitellen tottunut.

--Mutta kuinka olet voinut tottua semmoiseen kuin äsken?

--Minä olen saanut rauhan ja lohdutuksen tai olen ainakin saamassa--
siihen pääsemässä--tien jo tiedän, jos vain voisin sitä kulkea.

--Kuinka?

--Se kun on Jumalan lähettämä rangaistus syntieni tähden, niin on minun
sitä helppo kärsiä. Minähän sain kuulla paljon vanhemmiltani, ennenkuin
kuolivat, enemmän kuin sinä, joka jäit heistä pienenä. Mutta että sen
kaiken oikein ymmärtäisin ja omistaisin, on Jumala varmaankin pannut
päälleni tämän koettelemuksen. Ja siihen täytyy minun tyytyä ja
tyydynkinhän minä. Mutta puhutaanhan siitä sitten, kun saadaan oikein
rauhassa puhua--jos tahdot?

--Tietysti tahdon!

--Mennään nyt illalliselle, eläkä huoli välittää tuosta.

Kuului naurua ja isoa puhetta sisältä.

Illallista syödessä oli Handolin yhä puheliaampi, kertoi
saatavainkantomatkastaan, haukkui talonpoikia, jotka eivät tahdo mitään
maksaa, vaan kätkevät tavaransa, juoksuttavat sanoja talosta taloon--ja
niin on milloin talo autio, milloin isäntä poissa, milloin emäntä,
ettei muka tiedetä, missä viljat, missä voit, missä villat, missä
pellavat--luvataan tuoda kotiin, ei tuoda. Se oli heränneiden
yllytystä, ne ne pappeja haukkuvat ja halveksivat.

Antero ei virkkanut monta sanaa aterian aikana, ja Karoliina vaikeni
koko ajan. Kun hän näki tuon hienon, puhdaskasvoisen ja arkasilmäisen
sisarensa, jonka sanottiin muistuttavan ruotsalaisrotuista äitiään,
tuon raa'an, pöhöisen miehen rinnalla, ei hän voinut ymmärtää, mikä oli
mahtanut hänen sisarensa sokaista, mitä Karoliina oli mahtanut hänessä
nähdä, silloin kun hänet otti. Päästäksensäkö vain naimisiin,
orpotyttö, niin pian kuin tuli ensimmäinen kosija? Häntä puistatti
ajatellessa, että jos hän, Antero, olisi joutunut semmoiseen asemaan,
jos olisi tullut saaneeksi vaimon semmoisen, jota ei voisi rakastaa,
joka sammuttaisi hänessä kaikki tunteet itseänsä kohtaan, jonka suhteen
olisi huomannut erehtyneensä--mistä, mistä ihmeestä hän saisi voiman
kantaa sellaista kohtaloa? Että Karoliinalla oli semmoinen voima, sen
luuli hän näkevänsä hänen katseestaan, hänen kasvoistaan, jotka olivat
rauhalliset ja tyynet. Mutta vaikka hän sitä ihmetteli, se kuitenkin
häntä samalla melkein suututti. Hän olisi suonut, että sisar olisi
osoittanut enemmän ylpeyttä, enemmän itsenäisyyttä, eikä ainakaan noin
nöyrästi ojentanut tuolle miehelle milloin voiastiaa, milloin leipää,
jotka otettiin vastaan kiitosta sanomatta, niinkuin palvelijan kädestä.

       *       *       *       *       *

Illallisen jälkeen istuivat Antero ja Karoliina taas puutarhassa koivun
alla, kun huoneen takaa pihalta alkoi kuulua itkua ja parkumista.
Karoliina juoksi hätään, ja taas siellä ovet paukahtelivat ja riiteli
raaka ääni. Hetken kuluttua palasi Karoliina kyyneleet silmissä ja
posket punottavina.

--Kaiken muun minä vielä voisin kärsiä, mutta kun hän lyö omaa lastaan.

--Omaa lastaan?

Karoliina nyökäytti vain päätään vastaukseksi. Anteron ajatukset
salamoivat moneen suuntaan.

--Pakottiko hän sinut sen ottamaan?

--Hänkö? Ei, vaan minä pakotin hänet, kun äiti kuoli. Hän ei voi antaa
sitä minulle anteeksi, kun luulee minun ottaneeni pojan turvaksi ja
aseeksi häntä vastaan.

--Voi, voi, missä oloissa sinä elätkään!

Anteron osanotto hellytti Karoliinan niin, että hän nyt puhkesi
puhumaan kaikista kärsimyksistään ja kaikista tuskistaan ja ikävästään
täällä erämaassa, missä hänellä ei ollut vuosikausiin ollut ainoatakaan
ystävää eikä hengenheimolaista. Kun olisi ollut edes pianokaan, jota
hän tätinsä luona Pohjanmaalla ollessaan oli oppinut rakastamaan.

--Kaikki olivat siellä pappilassa ihastuneet sinun soittoosi.

--Ei sillä enää väliä, en sitä nyt enää kaipaa, soitan, kun sattuu,
siellä Kontolassa käydessäni.

Siellä ne olivat hänen muutkin ainoat ystävänsä, Hanna ensin ja sitten
myöskin Maria Helander, sitten kun ne olivat sinne tulleet. Niin, ja
täällä entisen lukkarin leski ja Emma, hänen tyttärensä, jotka eivät
Handolinin tähden kuitenkaan uskalla täällä käydä, ja hän siellä vain
salaa, sillä ne ovat heränneitä, niinkuin lukkari-vainajakin. Hanna oli
ollut täällä useita viikkoja siihen aikaan, kun tyttö syntyi ja kuoli.
--Jos ei olisi ollut hänestä silloin turvaa, tiesi, kuinka olisi
käynyt, olisin tainnut tulla hulluksi.

--Mutta mikset sinä kaikesta tuosta ole minulle mitään kirjoittanut--
olisin tullut tänne luoksesi, olisinhan voinut tulla tänne ainakin
kesiksi?

--Mitäs minä siitä sinulle, on kai sinullakin ollut omat huolesi, ei
liene orpopojan olo vanhan enon luona ollut sekään ylen iloista. Ja
olen minä nyt sitten saanut paljonkin ystäviä, kun aloin todella etsiä
Jumalaa ja seurustella niiden kanssa, jotka myöskin häntä etsivät.

Antero ei vastannut mitään, katsoi vain pitkästi ja tutkivasti
sisartaan silmiin.

--Niin, niin, aivan totta--silloin kun opin tuntemaan herännyttä
kansaa.

Hän alkoi puhua heränneistä, kansannaisista, kaikista heidän
kärsimyksistään, joiden rinnalla hänen omansa olivat hänen mielestään
kovin pieniä ja vähäpätöisiä. Mitä ne ihmiset kestävät ja jaksavat
kärsiä jo yksin nälän ja ulkonaisen puutteenkin tähden ja kuinka
hiljaisesti ja tyynesti he kantavat sen, mikä on heidän päällensä
pantu!--Kuinka ne uskovat ja luottavat ja toivovat ja alistuvat
napisematta, silloinkin, kun kaikki toivo näyttää menneen!

--Se on ihmeellistä, Antero, minä usein saan hävetä itseäni enkä voi
ymmärtää, mikä heille antaa tuon voiman. Se on usko, minä tiedän sen,
mutta että usko kuitenkin voi saada niin paljon aikaan! Pelkäämättä he
siitä todistavat. Ei vanhempain kielto ja kovuus, ei entisten ystäväin
pilkka, ei maailman ylenkatse kykene estämään heitä todistamasta
puheilla, käytöksellä ja ulkonaisella elämällä siitä, mitä Jumala
meiltä vaatii. Semmoinen pitäisi voida olla. Minä vain en uskalla, minä
vain olen vielä heikkouskoinen ja huono. Tahtoisin liittyä julkisesti
heihin, astua koko askeleen heidän luoksensa.

--Mutta mikset sitä sitten tee?

--En tiedä oikein itsekään. Lieneekö se vain omaa heikkouttani, vai
pelännenkö tehdä sitä hänen tähtensä.

--Hänen tähtensä? kysyi Antero kummastellen.

--Samaa kysyvät muutkin, sanoi Karoliina, heinän kortta purren ja
tuijottaen alas maahan, sanovat, ettei minulla tarvitsisi olla mitään
velvollisuutta häntä kohtaan siinä asiassa ja että pitää kuulla Jumalaa
enemmän kuin ihmisiä.--Mutta kun hän on asettunut niin julkisesti ja
kauhean kiivaasti heitä vastaan--pelkään, että jos minä sen tekisin,
niin hän voisi suuttua niin, että--välistä hän menee melkein mustaksi
vihasta. Mutta en tiedä, sano sinä--kun saisin tämän asian
ratkaistuksi, olisin onnellinen.

Anteron vastaus oli valmis. Hänestä oli yht'äkkiä aivan selvä,
epäilemätön asia, että Karoliinan täytyi liittyä heränneisiin. Vasta
sitten kun hän oli sen neuvon antanut, hykähytti häntä se, että hän oli
sen antanut.

Karoliina ilostui siitä niin, että puristi hänen kättänsä.

--Ehkä tulet huomenna kanssani, niin mentäisiin seuroihin--täällä on
Ilpolassa häät ja seurat--mutta ei sinun tarvitse, jos et tahdo.

--Ei, kyllä minä päinvastoin hyvin mielelläni.

Hetken kuluttua virkkoi Karoliina:

--Kun sain tietää tulostasi, niin ihastuin minä siitä ihmeellisesti.
Jumalalla mahtaa olla joku aivan erikoinen tarkoitus siinä, että
lähetti sinut juuri nyt eikä ennen--sekä minun tähteni että ehkä
myöskin sinun itsesi tähden.

--Mitä tarkoitat?

--Sitä vain, että samalla kuin hän minua rohkaisee hän ehkä vielä
kutsuu sinutkin luoksensa tällä matkalla.--Voi, voi, jos sinäkin
oppisit Jumalaa tuntemaan.

Antero ei siihen vastannut, eikä Karoliina jatkanut. Tuokion ajan
tuntui heistä kuin he olisivat olleet kaukana toisistaan.

--Sinua varmaankin väsyttää matkan jälkeen, sanoi sitten Karoliina.

Hän vei hänet yliskamariin, pieneen huoneeseen, jossa oli seinämällä
vuode, toisella kirjahylly, pöydän päässä ja ikkunan alla matala rahi.
Ikkunan pielessä riippui virsikannel.

--Olen tuonut tänne kaiken sen, mitä vanhemmilta jäi--nuo isän kirjat
ja tämän kanteleen, ja muutapa ei heiltä paljon jäänytkään, mutta onpa
sitä siinäkin. Tulen tänne joskus lukemaan, tuohon ikkunan alle, ja
soittamaan kannelta. Kun _hän_ on poissa. Se kuuluu silloin niin
kauniilta.

Karoliina kohenteli vielä vuodetta, toimi jotain huoneessa, sill'aikaa
kuin Antero katseli ikkunasta näköalaa vuorelle ja sen ohi järvelle.

Karoliina toivotti hyvää yötä ja aikoi poistua, mutta kääntyi sitten
vielä Anteron puoleen:

--Ethän pahastunut siitä, Antero?

--Mistä niin?

--Siitä vain, kun minä sanoin, että jos sinäkin oppisit Jumalaa
tuntemaan.

Karoliinan silmät tulvivat kyyneleitä.

--Enhän minä--mitäs minä toki.

--Voithan tuntea hänet yhtä hyvin kuin minäkin. Kiitos vain, että
tulit.

Riisuutuessaan ajatteli Antero:

Ja minä olen siis auttamassa sisartani pääsemään heränneitten seuraan!
Minä? Mitähän ajattelisivat tästä pappilassa? Ehkä ovat juuri lukemassa
kirjettäni, jossa heitä niin tuomitsen.--Jopa ovat, jopa ovat
ihmeelliset ihmisten kohtalot!--Hän näppäsi kannelta, otti sen
seinältä, vetäisi muutamia kertoja sen kieltä, sai siitä esiin jonkun
virren nuotin.

Ennenkuin hän ehti nukkua, alkoi korvaan kuulua jostain virren sävel.

Merkillistä, kuinka häntä aina seuraa tuo veisuu--Rajavaaralla,
Kontolan Kokkomäellä ja nyt täällä. Ja mihin meneekään, aina tulevat
vastaan nuo harmaat ja siniset... Veisuu kuului yhä selvemmin, tuli yhä
lähemmä. Hänen täytyi nousta ja avata ikkuna. Oli kuin olisi kuulunut
vuorelta, sen kätköstä. Ei, vaan järveltähän se kuuluu, veneestä
sieltä, ja samalla kuuluu airojen loisketta. Ei se oikeastaan ollut
ollenkaan surullista. Siinä erotti naisten ääniä ja miestenkin, mutta
yli muiden, niinkuin jonain heijastuksena kuului ihmeen kirkas ja
soinnukas naisääni.

Kanteleen ja vanhan runon sävelessä ei ollut koskaan mitään iloa, aina
vain sitä ääretöntä, toivotonta kaihoa; tässä oli pohjalla kuin jotain
pidätettyä riemua.

Hän huomasi Karoliinan seisovan liikkumatonna piha-aitaa vasten.

--Hääväki saapuu Rajavaaralta, sanoi Karoliina.

--Siellä on joku ihmeen kaunis naisääni.

--Se on lukkari-vainaan Emma.

--Kuka?

--Te leikitte yhdessä, kun olit pieni, mutta et tietysti muista.

Hetken aikaa istui vielä Antero ikkunassa, ja Karoliina seisoi
liikkumatonna aitaa vasten.



19.


Kun Antero aamulla heräsi, kuuli hän alhaalta miesäänien puhelua, joka
tuntui melkein väittelyltä. Katsahtaessaan ulos ikkunasta hän näki
heränneitä miehiä pihalla nojaamassa aitaa vastaan ja tunsi niiden
joukosta Paavo Ruotsalaisen ja Rajavaaralaisen. Hän pukeutui pian ja
laskeutui alas porstuaan. Handolin istui verannalla, piippu hampaissa,
syrjittäin Helanderiin, joka seisoi ovessa takanaan vanha
harmaahapsinen pappi ja eräs talonpoika. Ne olivat juuri poislähdössä.

--Saanemme siis kokoontua vuorelle, koska meidän ei ole sallittu
kirkkoon kokoontua. Jumala ei meiltä ainakaan huonettaan kieltäne, jos
jumalattomat sen tekevätkin, virkkoi vanha pappi ääni värähdellen.

--Menkää lammaskatrainenne, mihin aituukseen menettekin, sanoi Handolin
kiihtyneellä äänellä,--kunhan ette vain minun aituuksiini mene.

--Et ole kieltänyt tanssijoilta etkä kokonpolttajilta tietä
Ristivaaralle etkä tahtone kieltää sitä meiltäkään, sanoi Helander
koettaen hillitä mielensä kuohua.

--Kulkekaapa mistä kuljettekin, mutta minun peltojeni kautta ette sinne
kulje.

--Se on vanhan kansan kirkkotie venevalkamaansa, eikä pastori sitä voi
tukkia, virkkoi talonpoika.

--Elä sinä, Ilpolainen, tule minua neuvomaan! hönkäsi Handolin. Tie
vaaralle kulkee minun peltojeni kautta, ja minun vallassani on lain
mukaan sulkea se, keneltä tahdon, ja teiltä minä sen nyt suljen.

--Hyvä on, sanoi Helander.

--Jos mikä vahinko tapahtuu, niin se lain mukaan korvataan, sanoi
Ilpolainen.

--Jaa, jaa, jos mikä vahinko tapahtuu, matki Handolin heidän peräänsä,
--mutta se ei ole sillä hyvä!

Paavo oli ilmaantunut ovelle:

--No, olet häntä sinäkin paimen,--kun muut sinulle karjan susien suusta
karsinaan ajavat, niin sinä heiltä karsinan oven kiinni paiskaat.

Sen sanottuaan pyörähti hän muiden jälkeen. Handolin huomasi Anteron.

--Siinä ne nyt näet, millaisia ovat, haukkuvat suut silmät täyteen, ja
minun pitäisi heille vielä kirkkoni antaa, että siinäkin vielä
haukkuisivat.

Antero ei vastannut mitään. Renki kulki pihan poikki, ja Handolin
riensi hänen jälkeensä.

Juotuaan kahvit meni Antero kävelemään kirkolle päin. Kirkko oli vähän
ylempänä kuin pappila, ja sen luota näkyi toisaalta lahti ja sen
rannalla olevat kirkonkylän talot, toisaalta niemessä oleva jylhä
Risti- eli Panuvaara, jonne tultiin kaitaista polkua myöten, missä
pappilalla oli peltoa ja niittyä. Vuorelle ei ollut muuta tietä kuin
se, joka sinne kirkon veräjästä vei tätä notkoa myöten.

Veräjällä seisoi muutamia miehiä katsomassa pappilan renkiä, joka oli
ottanut pois jalkapuut ja asetteli niitä veräjän päälle sen
korotukseksi. Renki ei näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen
tehtäväänsä ja murisi puoleksi itsekseen, puoleksi ympärillä
seisoville:

---Luuleekohan tuo tällä tien taivaaseen keltään tukkivansa? Yli menee
sielu siitä veräjästä, eikä taida kysyä Lantaliinin esteitä enemmän
kuin sen viittojakaan.

--Työllä häntä olet sinäkin, Matti.

--Tämän vuoden teettänee, minkä tahtonee, mutta keyriltä pyöräytän
körtit selkääni, pyöräytän kiusallakin.

       *       *       *       *       *

Aamiaista syötäessä purskahti Handolin yht'äkkiä kesken syöntinsä
leveään nauruun:

--Kävitkö, lanko, katsomassa sitä meidän Matin aidanpanoa?

--Kävin.

--Ei ne nyt ainakaan yli pääse, mahtaisiko porsailta pitää raotkin
tukkia?

Vastauksena siihen virkkoi Karoliina kalpeana ja kaikki voimansa
ponnistaen, Anteron puoleen kääntyen:

--Ilpolan emäntä lähetti sinulle, Antero, terveisiä, että olisit
sinäkin hyvä ja tulisit heille.

--Vai niin, minä tulen hyvin mielelläni.

--Saat tavata siellä isän ja äidin vanhoja tuttavia.

--Ketäs muita sinne sitten menee? kysyi Handolin.

--Olen minäkin aikonut mennä--Anteron kanssa, sanoi Karoliina, nousten
ottamaan lautasta miehensä edestä.

--Sinäkö? Minnekä? Ilpolaanko?

Veri oli puhaltunut Handolinin päähän, korvalehdet punoittivat, lihava
niska melkein sinerti. Käsi vavisten kaatoi hän sahtia lasiin, tyhjensi
sen yhdellä siemauksella pohjaan, loi julmistuneen katseen Anteroon ja
Karoliinaan ja nousi sitten ylös, paiskaten oven kiinni kamariinsa,
josta alkoi kuulua kiivasta kävelyä ja tuolien kolahtelua ja
itseksensä-haastelua.

--Ehkä minä en sentään,--sopersi Karoliina.

--Jos et sinä sitä nyt tee, niin et sitä enää voi koskaan tehdä.

--Niin, niin, kyllä minä sen nyt,--mennään--tulkoon, mitä tuleekaan,
tehköön, mitä tekeekin!

--Pelkäätkö todellakin, että hän voisi jotain _tehdä_?

--Kun hän on tuolla päällä, voi hän tehdä mitä hyvänsä.--En ole
milloinkaan vielä nähnyt hänen luovan minuun semmoista katsetta--mutta
mennään nyt--mennään nyt heti paikalla! Mennään täältä kyökin kautta...

--Me menemme täältä, ei meidän tarvitse mitään paeta.

--Niin, niin, mennään sitten täältä.

Vasta kun oli ehditty kirkolle, sen suojaan, eikä pappilaa näkynyt,
rauhoittui Karoliina, muuttui yht'äkkiä, sai silmiinsä riemastuneen
ilmeen.

--Jumalan kiitos, voi, kuinka minun nyt yht'äkkiä on hyvä olla!--Tuolla
ne jo tulevat, istutaan tähän.

Ilpolasta päin näkyi lahden rantaa kiertäen tulevan pitkän pitkä jono
kansaa, peittyen välistä puiden taa, kiemurrellen ylös kirkolle tuovaa
tietä, ensin miesten harmaa jono, sitten naisten sininen. Kun
eellimmäiset olivat saavuttaneet kirkon aidan, olivat viimeiset vielä
alhaalla puolimatkassa.

Mistä oli yht'äkkiä ilmaantunut tänne tuo väen paljous? Oliko koko
Suomen kansa pukeutunut harmaaseen ja siniseen? Ja Anterosta oli kuin
ei muualla olisi ihmisiä ollutkaan, kuin koko maailma olisi astunut
siinä itsellensä panemaa päämäärää kohti. Ja tuo tuolla, se tahtoi
veräjäpuilla sulkea heiltä tien.

Eellimmäisinä kulkivat samat miehet, jotka olivat äsken olleet
pappilassa. Veräjä oli nyt auki maata myöten, ja veräjän pielessä
seisoi Ilpolan isäntä, kehoittaen kulkemaan polkua ja varoittaen
piennarta polkemasta.

Antero ja Karoliina seisoivat kirkon seinämällä ja odottivat ohikulkua.
Eräs vanhempi ja toinen nuorempi nainen erosivat muista ja tulivat
tervehtimään. Ne olivat molemmat körttipuvussa, mutta kasvot ilmaisivat
herrasväkeä.

--Tässä se nyt on Antero, sanoi Karoliina.--Tämä on kanttuurska,
entisen kanttorin leski ja hänen tyttärensä Emma.

--Ei taida Antero muistaa--kuinkapas muistaisikaan, vaan on Antero
monet kerrat minun sylissäni istunut.

Heidän molempien, äidin ja tyttären, kasvojen ilme oli ystävällinen ja
avonainen ja kädenlyönti pehmoisen hellä. He lähtivät sen enempää siinä
puhumatta menemään Karoliinan kanssa, ja Antero jäi heistä vähän
jälelle.

Kun viimeiset olivat menneet veräjästä sisään, sulki Ilpolainen sen
omin käsin. Eellimmäiset olivat silloin jo saapumassa vuoren laelle.
Nähdessään heidän siinä kiipeävän, hartiat hiukan kumarassa, hitain
askelin, joiden tahtiin hän itsekin pian yhtyi, kadoten milloin
lehtoon, milloin vanhan ahon reunaa kulkien, tuli Anteron mieleen kuva,
jonka hän oli lapsuudessaan jossain nähnyt, kuva kaitaisesta vuoren
rinnettä nousevasta tiestä, jota uskovaiset vaelsivat taivaaseen,
sill'aikaa kun toiset leveätä alamäkeä tanssivat kadotukseen. Ei
sanaakaan puhuttu, ei kuulunut ääntäkään, silloin tällöin vain joku
rykäisy. Ei kukaan katsahtanut taakseen, ei kupeelleen, eteensä ne vain
tuijottivat. Mäen rinne oli alussa lehtoa, ja lehto kasvoi hyötyvää
heinikkoa, marjanvarsikkoa ja painannepaikoissa kuolleenkouria.
Ylempänä oli vanhaa, kauan sitten palanutta metsää, sen alla nokisia
kantoja ja mustuneita satavuotisia runkoja pitkällään maassa, puoleksi
siihen hiiltyneitä. Tuon tuostakin katsahti Antero taakseen ja näki
erämaan yhä laajenevan. Kun pappila ja kirkonkylä välistä katosivat, ei
näkynyt asutusta missään, ei olisi luullut ihmisiä muualla olevankaan
kuin tässä. Missä ne kaikki asuvat, mistä ne ovat tänne tulleet, minne
menevät? Kaikki oli kuin satua, unta...

Alkoi kuulua veisuuta ylempää. Oltiin taas lehdossa, tuuheassa
pikkukoivikossa, ei nähnyt mitään ympärilleen, edestä vain aukeni,
jyrkän tien siellä laajetessa, palanen vaaleapilvistä taivasta. Sitten
näkyi suuria, jylhiä kalliopaasia, niitä vasten ensin päitä ja selkiä,
ja kun Antero oli vielä ottanut muutamia askeleita, näki hän
ihmisjoukon kiertyneenä kuin kiemurtelevaksi nauhaksi, miehet sisempänä
kehässä, naiset ulompana, pyöreällä tasaisella lakeudella kuin
linnanpihalla, jota muutamassa paikassa rajoittivat kuin raunioiksi
sortuneet muurit, toisessa korkeat köyristyneet koivut, joiden lomitse
siinti taivasta ja kaukaisia vaaroja.

Keskellä lakeutta oli vanhan, jo puoleksi lahonneen koivunkannon
ympärillä tasaisia paasia, suurempia ja pienempiä, yksi toisia
korkeampi. Kansa oli jättänyt kivet tyhjiksi, ja Paavo ja arvokkaimmat
isännät olivat asettuneet niille istumaan.

Kesti vähän aikaa veisuuta, ja Antero istui metsän laidassa vaimojen
takana ja näki edessään naisten peitetyt päät ja miesten tukat, tuolta
toisaalta toisten kasvot, kaikki liikkumattomina kuin olisivat olleet
kuvia, patsaita, lumotuita salaperäisiä olennolta, joiden joukkoon
hänkin kuului, joiden yhteyteen hänkin suli. Päivä oli tyven, taivas
hienossa harsopilvessä, aurinko peittyen sen taa. Virsi hymisi kuin
itsestään, kuin kenenkään laulamatta ja kuitenkin kaikkien noiden
yhteisestä rinnasta tullen. Hänelle tuli sama tunne kuin joskus
hautausmaalla, missä satojenkin henkien koolla ollessa on kuin olisi
yksin ja jossa samalla tuntuu olevan läsnä elävinä kaikki ne, jotka
siinä jossain elävät ja piilevät maanalaisissa asunnoissaan.

Yht'äkkiä hän heräsi, sai kiinni todellisuudesta, kun virsi lakkasi ja
syntyi hiljaisuus. Tuossahan istui Karoliina, maassa hänen edessään.
Kohosi istualtaan se vanha harmaahapsinen pappi, joka äsken oli puhunut
Handolinin kanssa pappilan rappujen edessä. Hän seisoi hetken aikaa
äänetönnä, oli totinen ja tyyni. Kun hän alkoi puhua, oli ääni syvä ja
varma eikä sanaakaan sammallellut, ei kohonnut eikä laskenut.

--Rakkaat ystävät, alkoi hän, olin toivonut saavani julistaa Herran
sanaa hänen omassa huoneessaan täällä niinkuin muuallakin, teidän
esi-isäin hiellä ja vaivalla rakennetussa. Olisipahan silloin kuka
tahansa voinut tulla kuulemaan, millaista on muka se väärä oppi, jota
meidän sanotaan levittävän ja jolla maailmaa villitsevän. En tahdo
ketään soimata enkä tuomita, sillä kukin saakoon vastata teoistaan
Herran edessä, joka antaa kullekin palvelijallensa hänen todistuksensa
ja palkkansa siitä, mitä hän on tehnyt ja tekemättä jättänyt. Elkäämme
sentähden napisko, kun nyt olemme täällä hänen oman avaran kattonsa
alla, siinä Herran huoneessa, jonka hän aikain aamuna itse rakensi
silloin, kun erotti vedet vesistä ja pimeyden valkeudesta. Sitä
vartenhan hän kukkulansa nosti, että niille nousisimme ja niiltä
silmämme yhä ylemmäksi nostaisimme. Joka paikassahan hän on läsnä, eikä
meidän ole katsominen aikaa eikä paikkaa, missä häntä palvelemme ja
rukoilemme, kunhan häntä hengessä ja totuudessa rukoilemme. Mutta niin
on minusta kuitenkin, kuin sydämissämme ja hengessämme seisoisimme
häntä tavallista lähempänä täällä, josta nyt ajatuksissamme kohotamme
kätemme häntä kohti, niinkuin Mooses vuorella nosti kätensä, silloin
kun hänen kansansa, Herran oma kansa, laaksossa taisteli pakanoita
vastaan. Herra ei hyljännyt omaa kansaansa, eikä hän hylkää meitäkään,
niin kauan kuin uskomme kädet häntä kohti ojennamme. Hän on näyttävä
meille ja koko meidän kansallemme tien luvattuun maahan, kuljettava
meidät sinne syntiemme Siinain korvesta ja epäuskomme erämaasta, jossa
tähän saakka olemme harhailleet ja yhä vieläkin harhailemme.

--Minä tahdon puhua vähän tästä paikasta, jossa nyt seisomme. Tästä,
missä nyt juur'ikään viritimme virtemme Herran tykö, on kuulema
ennenkin uskonsa ja pyhän ristinsä puolesta kilvoitteleva kansa
virtensä kaikkivaltiaan tykö kaiuttanut. Kun kansa näillä seuduin vielä
pakanuuden pimeydessä vaelsi, niin tähän kuuluu jumalansanan julistaja
ensimmäisen ristinsä pystyttäneen, tälle Ristivuorelle, josta sen
sanotaan nimensäkin saaneen. Kerrotaan, että pakanat tahtoivat tappaa
hänet, joka tässä jumalansanaa julisti, mutta Herra piti varjelevan
kätensä hänen ylitsensä eikä häntä tuli polttanut eikä pakkanen
tuhonnut, vaan sen sijaan syttyivät tuleen ja poroksi paloivat pakanain
omat epäjumalat. Tältä vuorelta ja tuosta kirkosta ja pappilasta levisi
sitten evankeliumi kaukaisimpiinkin korpiin ja ihmissydämien synkimpiin
soppiin. Monesti kirkko poltettiin, monesti pappila tuhaksi paloi ja
vietiin sen asukkaat vieraalle maalle. Mutta taas kasvatti ja lähetti
Herra tänne uusia miehiä, ja uudestaan rakennettiin Hänen huoneensa ja
uudella voimalla Hänen sanaansa julistettiin. Ei ollut kansa enää
pakanallista, olihan sillä jo _tieto_ ainoasta oikeasta Jumalasta,
mutta tahto kuulla hänen kutsumistaan puuttui. Synteihinsä se oli
soennut, paheisiinsa paatunut. Ihmeelliset ovat olleet Herran tiet,
joita myöten hän on Suomen kansaa kuljettanut, mutta kaikista
ihmeellisimmät juuri tällä paikkakunnalla. Muistavathan vanhat vielä
kertoa, kuinka hän eräänä päivänä antoi henkensä puhaltaa seudun yli
niinkuin ennen apostolien aikoina, ja tuolla niityllä, jonka yli äsken
tulimme, kaatui silloin Herran voimasta kansaa kuin kuolleena maahan.
He eivät kuitenkaan kuolleet, vaan näkivät siinä kuin taivaallisia,
erinomaisia näkyjä ja puhuivat monilla eri kielillä, joita Herra heille
opetti niinkuin apostolienkin aikoina.--Ja joku aika sen jälkeen, kun
vihollinen oli ilmaantunut Herran peltoon ohdakkeitaan kylvämään,
lähetti hän tänne voimallisen kitkijän, talutti hänet melkein kädestä
pitäen tänne, Hagman-vainaan, saarnaamaan, herättämään, sanallansa
voittamaan, rankaisemaan ja paatuneita sydämiä pehmittämään. Te, jotka
täällä häntä kuulitte ja hänen opetuslapsiansa olitte, tiedätte
paremmin kuin minä, mitä teille hänessä annettiin ja mitä teiltä
otettiin, kun hänet teiltä temmattiin sinä suurena nälkä- ja
tautivuonna. Hänen vanhana ystävänään nuoruuden ajoilta, jolloin Herra
meidät yhdessä herätti ja antoi meille armon tulla yhdessä
vainotuiksikin ja uskomme tähden maailmalta kuritetuiksi, olen minä
tahtonut hänestä virsien lomassa muistuttaa. Emme saaneet kokoontua
hänen vanhaan kirkkoonsa, mutta olemmehan täällä, hänen vuorellaan,
jossa hänkin usein puhui, silloin kun kirkko kävi ahtaaksi niille,
jotka tahtoivat kuulla elämän sanaa hänen huuliltaan. Kertoisin teille
hänen sanojaan, jotka aina olivat puhdasta ja väärentämätöntä
jumalansanaa, sillä raamattu oli hänen kirjansa ja siitä hän oppinsa
ammensi, ei ihmisten kirjoista. En jaksa nyt kuitenkaan enemmän puhua,
mutta puhukoon hänen toverinsa ja yhtä hyvä ystävänsä Paavo. Mieluista
olisi kuitenkin kuullakseni, jos veisaisitte hänen muistoksensa ja
itsellenne ylennykseksi hänen virtensä, joka oli hänelle muita
rakkaampi.

Hän astui alas kiveltä ja jäi istumaan sen reunalle kädet ristissä
polvien välissä riippuen. Samassa alkoi virsi, jonka kaikki osasivat
ulkoa, mutta josta Anterolle oli jäänyt mieleen vain sävel. Kun hänen
vieressään istuva vaimo huomasi, ettei hän veisannut, otti hän, koko
ajan itse veisaten, virsikirjan taskustaan, avasi sen ja ojensi sen
hänelle. Antero seurasi ensin äänetönnä sanoja silmillään, mutta yhtyi
sitten hetken päästä ensin säveleeseen ja sitten sanoihin. Hän oli kuin
yksi heistä, kuului heidän joukkoonsa, suli heidän seuraansa, ja vaikka
hän tiesi ja ymmärsi, että se oli vain satunnaista mielentilaa, niin
hän antautui siihen, salli sen kantaa häntä mukanaan eikä tuntenut
tarvetta taistella sitä vastaan, niinkuin tuonoin Rajavaaralla. Hän
huomasi, että jotkut veisatessaan häntä katselivat, joku kuiskasi
jotain toiselleen, joka sitten verkalleen kiersi päänsä häntä kohti ja
jäi häntä katsomaan, yhä veisaten. Tieto hänestä näytti kulkevan
miehestä mieheen, saapuvan keskelle kehää, missä vanhimmat istuivat. Se
vanha pappikin, joka oli äsken puhunut, sai tietää, että täällä oli
Hagman-vainaan poika ja koetti etsiä häntä silmillään, kasvoilla
hyväntahtoinen ilme. Tuolla taaimpana nousi joku seisoalleen ja istui
taas kuiskaten jotain naapurinsa korvaan, joka teki samoin. Pian olivat
he kaikki hänet huomanneet ja katselivat häntä, samalla kuin veisasivat
jäykkinä ja tönkköinä, pannen kaiken innostuksensa ja tunteensa
virteen, minkä hellää sointua ja sulavia käänteitä ei olisi luullut
lähteviksi noilta karkeilta huulilta, noista järeistä rinnoista.

Tätä kuullessaan, nähdessään ja tähän osaa ottaessaan ja tästä
vaikutusta saadessaan vaelsi Anteron ajatusten toinen siipi toisia
teitä. Hän oli Helsingissä promotsionissa, Kontolassa, käveli Naimin
kanssa, kuuli Snellmanin puhuvan, mutta se kaikki oli hyvin kaukana,
himmeni, peittyi tämän nykyisyyden alle, ja kohta hän oli tässä
kokonaan, niinkuin olisi aina ollut ja elänyt näiden seurassa, kadotti
kykynsä arvostella ja tehdä huomioita, otti vain vastaan vaikutuksia,
odotti vain, mitä tulisi, mitä sitten seuraisi. Tätä tämmöistä ei hän
ollut koskaan nähnyt, mutta samalla se oli kuin joskus ennen elettyä.
Ihmiset, vuori, kivet, erämaa ja järvet ja hän itse sulivat hänelle
puolittain todelliseksi, puolittain satumaiseksi nykyisyydeksi,
niinkuin juhannusiltana kokkomäellä.



20.


Oli hetken aikaa hiljaista sen jälkeen kun virsi oli vaiennut. Kuului
vain joku rykäisy, joku huokaisu, ylhäältä ilmasta haukan huuto. Lintu
lensi alhaalla, aikoi asettua kuivan koivun latvaan, näki kansan ja
pyörähti kiireesti takaisin.

Silloin kuului Ukko-Paavon ääni sanovan:

--Veisatkaapahan se »Sun tyköös turvaan, Jumalan'.»

--Nyt aikoo Paavo puhua, kuiskasi Karoliina Anteron korvaan.--Se on
hänen virtensä.

Virren loputtua nousi ukko ylös, eikä Antero ollut tuntea häntä samaksi
mieheksi kuin se, jonka oli nähnyt kujeilevan Kontolan pappilan pihalla
juhannuspäivänä. Hän seisoi tyynenä ja totisena, kasvoilla sisäänpäin
kääntynyt ilme, kuin etsien sieltä jotakin, vaikka silmät katsoivat
maassa istuvien ylitse kaukaisuuteen. Yht'äkkiä valaisi korkeata otsaa
ja karkeita, rosoisia poskia hymy, mutta huulet eivät liikahtaneet, ja
samassa hän alkoi.

--Olihan oiva neuvoja se Haakmanni-vainajakin, niinkuin tässä
sanottiin, vaan sitä minä vain, ettei se taivaan tie kenenkään toisen
avulla aukea. Ei siinä toisen tekemät polut kelpaa, ei toisen vetämät
lumireet tietä avaa--hätäkö tässä silloin, jos saisi kuomireen perässä
selkäkenossa ajaa kuin herra mikäkin kievarista kievariin oman
vanhurskautensa kulkusissa ja helyvaljaissa ja välillä maata yötä hyvin
petatussa sängyssä--ei, kyllä se synnin umpi on jokaisen itsemme omalta
kohdaltamme puhkaistava. Tämä ristintaival on eksyneen huppuroimista
erämaassa--vaan ei silti niin, että omaan voimaasi ja vainuusi luotat--
voima ja vainu on saatava Herralta. Ilman sitä apua ja armoa sinä pian
kierrät entisille jälillesi siihen, mistä läksit.--No, ethän, ystävä,
tuota tarkoittanutkaan, kun tässä nykäisit minua Haakmannin opin tiestä
selkoa tekemään--

--Enpä totisesti--

--Eikäpä silti, että ei olisi kenelle tahansa kuitenkin kaikitenkin
hyvä nähdä ja kuulla, millä keinoin on toinenkin perille tullut--
mitäpäs ne muuta apostolitkaan ja Lutheerukset ja Punjaanitkaan--vaan
sitä minä vain, että olkoon kunkin kristityn vaellus hänen oma
vaelluksensa, niin että talosta sinulle kyllä tie neuvotaan--ja hyvä ja
tarpeellinen on sitä kysyäksesi--mutta mies sinä, joka sen sitten
korvessa tuon neuvokin mukaan löydät. Vaan se on kyllä tarpeen
kaikille, että tie oikein neuvotaan eikä väärin.

Hän alkoi vilkastua, teki päättäviä, vahvistavia liikkeitä päällään
sanojen kohdalla, joille tahtoi erityistä painoa panna.

--Monihan se kuitenkin lähtee tällä tavalla sille taipaleelle, jonka
luulee taivaaseen vievän: ryykää suinpäin pienenkin kutsumuksen
saatuaan. Sillä ei ole niin paatunutta, niin synteihinsä soennutta,
joka vähänkään lienee jumalansanasta tietoa saanut, ettei jotakuta
kertaa elämässään olisi tuntenut tunnonvaivaa siitä, mitä on tehnyt.
Puute, nälkä, tauti ja sen semmoinen herättää paatuneimmankin
omantunnon unestaan. Kun on hyvä elämä, hyvät päivät ja tyytyväisyys
itseensä ja maailmaan, sille ei Jumalakaan mitään mahda. Semmoisien se
antaa olla, lekotella, makailla ja märehtiä, hyvin tietäen, että kerran
routa porsaan kotiin ajaa. Tiedänpä sen tuon itsestänikin, ja siitä
puhui aina Haakmannikin. Isoimmalla ruoskallaan sai Jumala minua hosua,
ennenkuin liikkeelle sai, pimeimpään hallakorpeen ajaa ja ahdistaa,
nälässä kiduttaa, taudilla näännyttää, ja kun ei muu auttanut, niin
Hänen täytyi minua kurittaakseen ottaa minulta ainoa poikani murhaajan
käden kautta, ennenkuin sai kaiken maailman pahuuden ja himojen ja
halujen rapakossa rypeneen porsaan ölisten oman viheliäisyyden pahnaan
telkityksi--pysy siinä, mieti siinä, mikä olet, oletko, likainen ja
saastainen, kelvollinen mistä hyvänsä mielesi tekee taivasta
tähystämään!

--Niinpä niin...

--Oikein sanoo.

--Ei, hyvät ystävät, ei sitä saa tässä autuuden asiassa omia teitään
kulkea, ei hupailla, ei hauskailla, tulla ja mennä, milloin tahtoo,
astua siitä, mistä aita alin, tie kevein kulkea, vaan kulje, kusta
polku rapakkoisin, kusta portti ahtain--siitä sisään pakotetaan ja
annetaan aidan raossa huutaa ja parkua: »Herra, auta kuitenkin minua
viheliäistä, anna syntini anteeksi ja auta minua oikealle parannuksen
tielle!» Kaikki omantuntosi kanteet, oma pyhyytesi, oma pahuutesi, joka
sinua kiusaa, aseta se kaikkinäkevän Herran eteen. Istu siihen ja
rauhoitu ja anna omantuntosi tuomion langeta päällesi, tunne ja myönnä
oma viheliäisyytesi eläkä riitele sitä vastaan, tätä tunnon nuhdetta
vastaan, sillä kuta enemmän sitä saat, sitä parempi sinulle. Harjoita
siis ikävöivätä uskallusta sen sanassa ilmoitetun Vapahtajan päälle,
ano Herralta _armoa_ ja anna hänelle _kunnia_.

Yhä suuremmalla jännityksellä, uteliaisuudella ja ihmetyksellä oli
Antero seurannut vilkasta, omituista puhetta. Mistä on oikeastaan
kysymys? Mitä tuo tarkoittaa? Ei hän siitä oikein saanut kiinni. Sanat
hän kyllä kuuli, ja ne painuivat hänen mieleensä, mutta ei niiden
sisällystä, ei niiden oikeaa merkitystä, ei sitä, mitä niiden alla
piili. Tuossa, tuossa!--näytettiin hänelle, neuvottiin, niinkuin luotsi
katsomaan tottumattomalle ja likinäköiselle turhaan näyttää
merimerkkiä--mutta nuo muut, ne näkevät, näkevät jo kaukaa, minne on
käännyttävä, mistä tie kulkee, minne lopulta tullaan, sillä ne ovat
olleet ennenkin näillä väylillä mukana.--Ja kuinka omituisesti se puhuu
Jumalasta--niinkuin vanhasta tutusta, läheisestä, jonka luona on ollut,
jonka kanssa on haastellut, joka on kädestä pitäen neuvonut!

--Alku on siis aina Jumalan suuri armotyö, jatkoi Paavo. Armontilaan
joutunut alkaa nyt vaeltaa pyhityksen tietä elämän Herran tykö. Vaan jo
tulee tienhaara siinäkin eteesi, ennenkuin arvaatkaan. Väärälle tielle
joutunut rupee vähitellen lepäämään niiden armontuntemustensa päälle,
joita on saanut vastaanottaa, ja sen sijaan, että omin päinsä
ryykäileisi ja rienteleisi, alkaa hän laiskistua niinkuin hyvä
syöttiläs, lihoo ja pullistuu henkisesti, ja kun omatunto nuhtelee
häntä hänen huolettomuudestaan, alkaa hän hakea rauhoitusta
ulkonaisilla harjoituksilla: lukemisella, hyvillä töillä ja muilla
väliparannuksen neuvoilla. Nojautuen ennen tuntemiinsa armonlupauksiin
tahtoo hän Jumalalta ryöstämällä voittaa tuntuvata armoa niinkuin
ennenkin ensimmäisen parannuksen aikana. Hän alkaa kuvailla monta
ristillisyyden velvollisuutta ja jääpi vähitellen omiin luuloihinsa,
niin ettei lopulta jää jälelle muuta kuin kiiltopyhyyttä.
Harjaantumattomat eivät ymmärrä sitä niin petolliseksi, kuin se on,
sillä siinä on kaunis ulkonainen kuori päällä tekopyhyyden varjolla ja
paisteella. Siitä he vähitellen kokonansa joutuvat suurempaan sokeuteen
kuin ennen, josta ei mikään enää taida heidän silmiänsä avata.
Tietämättään kietoutuu semmoinen suruttomuuteen ja huolettomuuteen ja
moniin vikoihin, ja jos alkaa niitä suvaita ja rakastaa, niin lankeaa
hän lopulta kokonaan pois armosta ja Jumalasta.

Antero kuuli ja koetti käsittää. Olenko minä tuommoinen? kysyi hän
itseltään. Olenko minä semmoista kokenut? koetti hän ajatella, mutta ei
saanut siitä selvyyttä. Siinä oli jotain syvää, joku hieno
sielutieteellinen totuus, syvämielinen huomio ... ja oliko tuo ukko,
joka oli sen tehnyt, sen läpikäynyt? Antero kadotti hetkeksi hänen
ajatustensa juoksun tien, koettaen koko ajan sovittaa äsken kuulemaansa
itseensä. Ukko oli pysähtynyt hetkeksi ja jatkoi taas:

--Mutta toiset heränneet, toiset armontilaan joutuneet alkavat seurata
Jumalan kutsumusta toisella tavalla. Kun tulet armontilaan vedetyksi,
niin et saa itse ruveta välittäjäksi, sillä meillä on välimies Isän
luona. Seiso vain alallasi niinkuin tuomittu pahantekijä ja pyydä ja
huokaa joka hetki: »Missä olet, Herra, minun armonantajani, katso minun
puoleeni, sillä Sinulla on valta armahtaa ja Sinulla valta kadottaa?»
Elä epäile armon saantia, sillä Jumala kyllä pitää puheensa, mutta
kuitenkin aina ikävöitse Herran läsnäoloa ja hänen vakuutustansa
armotilastasi. Elä pane määrää Herralle, vaan tyydy hänen kaikkiviisaan
tahtonsa alle. Elä myöskään anna orjuuden itseäsi voittaa Iskariotin
tavalla epäilläksesi syntiesi tähden, vaan odota, odota ja usko armon
auringon Ristuksessa sinua valaisevan, kun Herran aika on tullut. Sillä
näetkös, niin kauan kuin ristillisyytesi on silmissäsi huono, niin on
se varma merkki siitä, että pyhällä hengellä on sijaa sydämessäsi,
sanoi Haakmanni-vainajakin; tästä asiasta hänen kanssaan paljon
tuumittiin. Vaan jos ristillisyytesi on silmissäsi hyvä, niin siitä
ymmärrät heti, ettäs olet variseusten vanhurskaudesta osallinen. Vaan
kun tunnet päässeesi köyhyyden hengestä osalliseksi, niin tämä ajaa
sinut kohta lähemmäksi Ristusta, etkä rohkene kerskata mitään
viisaudellasi niinkuin tekopyhät kerskaavat tuntemattomasta rauhastaan
Jumalan kanssa. Jos olet heikko, niin pakene Ristuksen tykö,
senkaltaisena kuin olet. Ota hänet auttajaksesi ja ano häneltä
kuolleessa tilassasi elämää ja henkeä, jolla parannusta teet, uudista
usein armoliittosi Jumalan kanssa, että olisit sovelias muita
palvelemaan. Jos risti päällesi lankee, joko maallinen tai hengellinen,
niin käytä se likemmäksi yhdistymiseksi Vapahtajan kanssa. Opi aina
lepäämään Ristuksen vanhurskauden päällä kylminäkin aikoina eläkä kysy
turmeltuneelta järjeltäsi, saatko katsoa Vapahtajan päälle.--Vaan on se
tässä ikävöimisessä yksi asia vielä--ettei saa pitää sitä välitöinään,
pimeiden päiväin aikana, milloin tuo mieleen johtuu, milloin sen
muistaa jostain kovan onnen kolauksesta, vaan pitää olla täysi tosi
terveydenkin päivinä tulla autuaaksi--se mielipaha synnin yli pitää
olla joka päivä--palaja aina Herran luo, kolkuta yöllä ja päivällä,
sillä joka Herraa etsii, se hänet viimein löytää eikä kenenkään pidä
meitä repäisemän hänen kädestään.--Ja niinpä mennään sitten koko
syntisyydessämme sen eteen, joka yksin voi meitä langenneita pelastaa,
joka päivä ja joka hetki. Tulet kotiin, mieli heijaa sinne tänne, mutta
palaja uudelleen eläkä kummaile, että tämä harjoitus näyttää työläältä,
sillä tie on kaita ja kantoinen, joka vie elämään.--Semmoinen on
ristintie. Perille et näe sen milloinkaan vievän, jäät eläessäsi aina
veräjän luo seisomaan, kunnes Jumala veräjän avaa ja päästää sinut
sisään, sitten kun on tullut _hänen_ aikansa sinulle ilmoittaa, että
_sinun_ aikasi on tullut.

Hän kuului vielä puhuvan, kehittävän tätä kuvaansa ihmisestä, jonka
päämäärä on pyrkimisessä ja ikävöimisessä ja odottamisessa ja kaikkein
omain ansioiden mitättömänä pitämisessä. Se löi ensin Anteroa vastaan,
mutta sitten se alkoi vaikuttaa häneen uuden aatteen voimalla ja
alkuperäisyydellä. Hän alkoi luulla ymmärtävänsä noita tuossa, ja
hänelle selvisi jotain omasta itsestäänkin. Se ikävöiminen ja
pyrkiminen ja voimain ponnistaminen, mutta päämäärän edessä avutonna
seisominen, se oli niin ominaista hänelle, meille kaikille, koko
kansalle, ja eikö lopulta liene ollut niin koko ihmiskunnallekin. Kyllä
me kaikki saamme katsoa onneemme ja autuuteemme niinkuin Mooses
luvattuun maahan. Meidän on siihen pakko. Mutta tässä oli siitä pakosta
tehty hyve, tuo ukko oli koroittanut sen uskonnolliseksi elämän
ohjeeksi.

Itsekö hän oli sen rakentanut? Oman kokemuksensako tietä siihen
tullut?--Semmoisia ne miettivät, semmoisiin kysymyksiin syventyvät,
elämän kaikkein vaikeimpiin ja suurimpiin, kaikki muu on niille
mitätöntä ja toisarvoista, noille kaikille.

Niiden maailma ei ulotu näitä korpia edemmä, niiden maallinen
harrastuspiiri ei mene talonpojan askareita ulomma--ja kuitenkin on se
suunnattuna samalla mitä korkeimpiin tarkoituksiin. Eivät ne ajattele
maata, ei kansaa ja kuinka sen onni olisi saavutettava. Olihan hän
semmoista lukenut, tiesihän hän, että se oli tuhannen tuhansien suurin
harrastus, mutta ei koskaan se ollut astunut hänen eteensä näin
elävänä, näin läheltä, näin suuren joukon voimalla, niinkuin maailmassa
ei olisi ollut eikä koskaan voisi olla kysymystä mistään muusta. Hän
katseli Paavoa, hänen hiukan köyryistä vartaloaan, valkeita hapsiaan,
eläviä silmiään--näki koko tuon joukon hänen ympärillään--siinä oli
jotain apostolista, jotain esihistoriallista.

Puhe lähenee loppuaan. Paavo kääntyy rukouksella Herran puoleen, että
hän kaitsisi tätä kansaansa, ei heittäisi sitä oman onnensa nojaan,
vaan että tämä rakas Suomi heräisi totiseen oman itsensä tuntoon--ettei
Herra antaisi sille ulkonaista hyvyyttä yli tarpeen, vaan pitäisi
köyhyydessä--ei kasvattaisi sitä ylpeyteen ja vallanhimoon ja maallisen
onnen ja tavaran himoitsemiseen, vaan nöyryyteen Jumalan edessä ja sen
kautta taivaan valtakunnan saavuttamiseen.

»Että heräisi totiseen itsensä tuntemiseen tämä rakas Suomi»--mutta
sitähän hänkin juuri. Onko tässä heillä yhtymäpaikka?...

Mutta vaikkei olisikaan, niin hän oli saavinaan vahvistusta kansan
ihailulleen. Mistäpäin hän sitä katselikin, ja missä ja millaisissa eri
oloissa hän sen tapasikin, kaikkialla oli se yhtä alkuperäinen ja
älykäs. Se oli mahdollinen kehittymään, nousemaan, uudistumaan,--hänen
renessanssiaatteensa sai uutta vahvistusta, uutta merkitystä ja uutta
sisältöä. Hän ihaili tuota ukkoa, niinkuin Karilankin miehiä. Ne olivat
kukin tahollaan kansan merkkimiehiä. Ei olisi pitänyt kirjoittaa
Laurille sillä tavalla. Mutta minä kirjoitan heille uudestaan, minä
tahdon avata heidän silmänsä, saada heidät ymmärtämään näitä. Ne ovat
tämän ulkopuolella, ne eivät ole näitä nähneet heidän oikeassa
olossaan, oikeassa valossaan. He tuomitsevat kaikkia Helanderin
kiivaiden saarnain mukaan, mutta kuulisivatpa tuota miestä, silloin kun
hän puhuu noin... Niin, minä kyllä voin ymmärtää heidät, mutta he, he
eivät minua koskaan ymmärtäisi...

Virsi oli kaikunut loppuun. Mitä hän oli ajatellut, mitä hän oli
kuvitellut? Hän ei muistanut sitä, koetti uudelleen kutsua esille
mietteensä ja saamansa vaikutukset, mutta silloin alettiin lähteä.
Rajalainen seisoi hänen edessään ja tuli, pisti hänelle kättä, ja
sitten tuli Ilpolainen ja hänen emäntänsä ja pyysivät häntä heille.
Tuli muitakin, ja hänen ympärilleen muodostui kehä. Se vanha pappikin,
hänen isänsä vanha ystävä, tuli puristamaan hänen kättään.



21.


Antero istuu Ilpolan suuressa tuvassa pitkän pitopöydän ääressä,
vieressään toisella puolen Rajavaaran isäntä, toisella hänen isänsä
vanha ystävä, joka oli puhunut Ristivaaralla. Pöydän päässä istuu
Paavo. Liedellä on isoja patoja, joista tytöt ja emännät suurissa
puukupeissa kantavat ruokaa vieraille. Kaikki käy hiljaa, kolisematta,
rämisemättä, supattelemalla ja pehmeäin kenkäin lattiata äänettömästi
koskettaessa.

Yhä useampi heistä oli vuorelta palatessa tullut häntä tervehtimään,
aina tuon tuostakin oli joku uusi isän vanha tuttava tullut hänelle
kättä pistämään: »Pitää tulla oikein kädestä pitäen Haakmanni-vainajan
poikaa tervehtimään»--»Minä tunsin teidän pappanne»--»Oltiin toki niin
hyvät ystävät mammanne kanssa»--ja häntä melkein häiritsi, ettei hän
voinut sulautua heihin, niinkuin olisi tahtonut, ettei taitanut puhua
heidän murrettaan ja että hänen pukunsa niin räikeästi erosi heidän
vaatteistaan, niiden väristä ja kuosista.

He näyttivät kaikki ihastuvan hänet nähdessään, hän huomasi, että
pöydässä-olijat häntä yhä tarkastelivat ja osoittivat häntä toisilleen
ja hänestä puhuivat. Mitä hyviä, herttaisia ja suvaitsevaisia ja
sydämellisiä ihmisiä he olivat--vaikka tiesivätkin, ettei hän kuulunut
heihin ja että oli ystävä pappilaisten kanssa!

Hänen isänsä vanha ystävä oli melkein liikutettu siitä, että oli
tavannut hänet:

--Vai niin, vain niin, sinä olet siis Antero--me istuttiin isäsi kanssa
samalla koulunpenkillä ensimmäiseltä luokalta viimeiselle, suoritimme
samat tutkinnot--sitten erottiin, mutta tavattiin usein, Jumala herätti
hänet ennen kuin minut, hän oli välikappaleena hänen kädessään minun
suhteeni, niinkuin niin monen muunkin.

Hiljalleen hän siinä sitten kertoi tapauksia heidän ystävyytensä
ajoilta: kuinka heidät oli karkoitettu yliopistosta, kun epäiltiin
uskonnollisen uudistuksen sisältävän jotain valtiollisesti vaarallista,
niinkuin sitä aina epäillään, kuinka heidät sitten oli monen muun
kanssa vedetty käräjiin ja tuomittu vuodeksi viralta--kuinka
uskonnollinen sanomalehti, jota he olivat yhdessä toimittaneet, oli
lakkautettu.

--Sinun isälläsi oli sujuva kynä, hän osasi ihmeellisesti lausua
ajatuksensa ei ainoastaan suullisesti, vaan myöskin kirjallisesti.
Nuorempana oli hänellä runollisiakin taipumuksia. »Sinun olisi pitänyt
tulla runoilijaksi», sanottiin hänelle usein, mutta siihen vastasi hän
polttamalla maalliset runonsa. Joitakuita virsiä hän säilytti ja antoi
ne minulle; jos sinua haluttaa, niin lähetän ne sinulle--varsinkin yksi
niistä oli hyvin kaunis.

Antero ei ollut kaikista näistä mitään tietänyt.

--Hän oli lukenut ja tutkinut paljon enemmän kuin minä--hänestä olisi
voinut tulla vaikka teologian professori, jos hän vain olisi tahtonut,
mutta hän tahtoi ennemmin pysyä vaatimattomana maalaispappina, uhrautua
kokonaan kansan hyväksi, käyttää kaikkensa sitä valistamaan ja
kohottamaan. Hän oli ollut siinä tienhaarassa ja suuressa
viettelyksessä, mutta hän valitsi sen, mikä oikea oli.--Mutta sano
minulle, miksi sinä olet aikonut, nuori ystäväni?

Antero sanoi, ettei hän vielä tiedä.

--Etkö ole aikonut papiksi? kysyi vanhus hellästi.

--Pelkään, ettei minulla ole siihen kutsumusta, ehkei taipumustakaan.

--Se on oikein, sanoi Paavo, joka oli seurannut heidän keskusteluaan.
Niin sitä pitääkin. Se on suoran suruttoman puhetta semmoinen. Ei pidä
ruveta opettajaksi, ennenkuin saa siihen kutsumuksen. Niistä ei tule
muuta kuin palkkapaimenia ja leipäpappeja.

--Kyllä Paavo on oikeassa, sanoi vanha pappi ja puhui sitten taas
Anterolle:

--Ne olivat syviä sanoja, joita tuo ukko puhui tänään. Olen kuullut
hänen usein sanaa selittävän, mutta harvoin niin selvästi ja syvästi ja
vakuuttavasti kuin tänään. Hän on merkillinen mies. Kun he isäsi kanssa
keskustelivat autuuden asioista, niin tapahtui se niin, ettei siihen
kenelläkään enää ollut mitään lisättävää ... niin, niin...

Antero tarkasteli syrjittäin vanhaa pappia. Hän oli hampaaton ja
harmaa, silmissä lempeä ilme, hänessä oli jotain heikkoa, turvatonta ja
lapsellista--sellainen, joka oppii ja ihailee muita, jonka tarvitsee
aina olla johonkin kiintynyt, jonkun opetuslapsi.

--Harvoin me hänen viime vuosinaan tapasimme toisiamme, mutta me
kirjoitimme. Hän kirjoitti niin hellästi sinusta ja oli huolissaan,
mikä sinusta maailmassa tulee, mutta uskoi sinut kuitenkin Herran
huomaan. Et sinä olisikaan hänelle surua tuottanut, näytät niin
totiselta mieheltä. Minulla ei ole ollut iloa lapsistani, he ovat
menneet kaiken maailman tietä--synnin tietä. Fritänkareitakin,
jumalankieltäjiäkin on heidän joukossaan.

Ukko tuli liikutetuksi, hänen terävä leukansa vähän tutisi, ja hän
pyyhkieli kaitaisia huuliaan sinisellä nenäliinallaan.

--Kuule, suo anteeksi, että kysyn, mutta onko totta, mitä puhuvat, että
hän, tuo Handolin, pitelee pahoin sisartasi?

--En minä tiedä,--mutta ei taida kaikki olla niinkuin pitäisi--

--Niin, niin,--Karoliina parka.--Mutta kyllä minuun kävi kipeästi, kun
ei minun sallittu sanoa isästäsi hänen omassa kirkossaan niitä
muistosanoja, jotka olisin tahtonut sanoa. Tekisi mieleni kerran vielä
heittää hyvästini vanhoille rakkaille paikoille tuolla pappilassa--
usein me istuttiin yökaudet sen suuren koivun alla, kunnes äitisi tuli
kutsumaan meidät pois--mutta nyt ei tee mieleni, ei tee mieleni, täällä
on niin paljon muuttunut, kuka olisi uskonut. Jaa, jaa--jaa, jaa...

Oli noustu aterialta ja tultu ulos, ja vanha pappi seisoi hetken aikaa
porstuan ovessa avopäin, unohtaen lakin käteensä tuulen hänen harmaita
hapsiaan häilyttäessä. Ei koskaan ollut Antero nähnyt niin lapsellisia
kasvoja vanhalla miehellä, ei koskaan niin viattomia ja rauhallisia. Ne
olivat täynnä ryppyjä, otsa ja posket, mutta rypyt olivat matalia ja
tyyniä, pohjaan saakka kirkkaita, ei sisäisten taistelujen ja
kärsimysten piirtämiä, vaan niinkuin alituisten aaltojen, pitkäin ja
loivain, uurtamia rannan puhtaaseen, heleään hiekkaan.

--Me olimme niin erilaiset luonteeltamme, isäsi ja minä, hän oli
voimakas luonne, kiivas, herättävä saarnamies--Luther tavallaan, niin--

Antero olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, ilmaista mieltymystään
häneen, mutta ei löytänyt tässä sopivaa tapaa siihen,--ja mitä hän
olisi sanonutkaan, kun ei kuitenkaan olisi voinut sanoa sitä, mikä
hänen isänsä vanhaa ystävää olisi eniten ilahuttanut...

Ilpolan emäntä--iso, komea, lihava, hyväntahtoinen nainen--kulki
aitasta leipiä kantaen heidän ohitsensa.

--Kuulkaahan, rovasti, kuiskasi hän vanhalle papille, teitä varmaankin
raukaisee ruuan päälle,--menkäähän, pistäytykää tuonne aittaan
levähtämään.

--Jaa, jaa, kiitos, kyllähän minä, kyllä,--jaa, mutta jos minä todella
menisin hiukan...

Antero jäi kartanolle katsomaan taloa, vanhaa, vakaantunutta,
paikoilleen varmistunutta, näöltään varakasta, kaksine tupineen, monine
aittoineen ja ulkohuoneineen,--tuolla riihet, ladot, metsänrinnassa
solan läpi näkyen, tuossa pellot ympärillä hyvässä kunnossa. Siinä oli
kauan tehty työtä, ehkä satoja vuosia ja yhä tehtiin, oli metsä
voitettu ja kivien valta kukistettu, päästy siihen varallisuuteen,
mihin pyrittiin, tulemaan omillaan toimeen ja omistaan elämään--ei
mitään ulkonaista komeutta ja turhuutta, ei mitään vierasta
herrasväriä, niinkuin Hämeessä ja Etelä-Suomessa sekä vaatteissa että
rakennuksissa. Omaa tekoa, puhdasta kuosia, harmaata puuta ja harmaata
sarkaa--ja kun ne näin valmistivat itselleen juhlan, ei joutavaa iloa
eikä räikeätä riemua, vaan puhdasta henkistä harrastusta, juhla kuin
Jumalan kunniaksi, esillä elämän suurimmat kysymykset, omasta halusta
ja harrastuksesta, itsestään antautuen,--omat oppimattomat miehet
opettamassa, elämälle todellista sisältöä, harrastuksille oikeaa
suuntaa antamassa--vanhaa kulttuuria, omaa sivistystä--ei missään hän
ollut sitä ennen nähnyt.

Ja tuolla kukkulalla kirkko--joka heiltä suljettiin! Hänen isänsä
heille rakennuttama, jossa se oli tämä kulttuuri, joskaan ei saatu,
niin ainakin tämmöiseksi kehitetty! Ja sinne ei heitä, näitä, päästetty
muuta kuin kuulemaan tuomioita, moitetta, haukkumisia ja solvauksia
siitä, että olivat sitä, mitä olivat. Mikseivät ovet itsestään
avautuneet, luukut lentäneet selko selälleen, kellot alkaneet itsestään
soida ja kutsua heitä sinne?--miksen minä juokse sinne, tempaa avaimia,
riennä tapuliin, soita heitä isäni omaan kirkkoon?

Talo oli lahden pohjassa, rantaan laskeutuvalla rinteellä, ja salmien
läpi näkyi siintävät selät etelää kohti. Pihanurmella ja aitovarsilla
ja aittain rappusilla istui väkeä eväskonttiensa ääressä. Talo ei
voinut kaikkia ruokkia, ainoastaan kutsuvieraat ja kaukamatkaisimmat,
mutta kaikille tarjottiin talon puolesta ryyppäämistä, jota saivat
noutaa itselleen suuresta korvosta ruoka-aitasta. He istuivat pienissä
ryhmissä, hiljaa jauhaen ja jutellen, monellakin samanlaiset laihat
eväät, jotka Antero oli nähnyt soutajallaan. Kaikki heissä Anteroa
miellytti: se, miltä näyttivät, miten istuivat ja olivat, miten
söivätkin. Siinäkin oli jotain, kuinka hän sanoisi, arvokasta,
hillittyä, alakuloista--niinkuin ei se olisi ollut mikään tärkeä asia
elämässä--ja samalla oli kuitenkin jotain kunnioittavaa ja nöyrää
siinä, kuinka he »jumalanviljaa» käsittelivät, miten leivän mursivat ja
hienolla veitsenkärjellä hipaisivat kipenen voita vakkasesta tai sillä
suolakalaa leikkasivat ne, joilla ei voita ollut.

Eräässä ryhmässä istui järvelle päin katsellen miehiä, jotka jo olivat
ateriansa päättäneet ja piippunsa sytyttäneet. Antero istahti heidän
seuraansa, ja he ottivat hänet vastaan kuin vanhan tutun, jatkaen
puhettaan:

--Arveltiin tässä, että mihinkähän pappi lähti semmoista kyytiä kahden
soutajan kanssa?

Katsahtaen järvelle toiselle puolen lahden näki Antero pappilan
maalatun veneen etenevän rannasta. Perässä istui Handolin ja ylä- ja
alahangoilla oli kullakin soutaja. Ylempänä rannalla saunan luona luuli
hän tuntevansa sisarensa liikkumatonna seisomassa.

--Minne hän nyt menee, kun eilen juuri tuli pitäjältä?

--Lienevätkö olleet sairaan luo hakijoita?

--Eivät mahtaneet olla sairaan luo hakijoita.--Ja sen äänessä, joka
tämän virkkoi, oli vivahdus: kukapa häntä sairaan luo hakisi?

--Omille asioilleen minne lähtenee, koska näkyvät olevan omat renkinsä
soutamassa.--Mutta Antero muisti Handolinin eiliset uhkaukset ja puheet
lukkarin kanssa.

Hetken kuluttua virkkoi muuan mies ikäänkuin tuloksena omista ja muiden
yhteen suuntaan menneistä ajatuksista:

--On sen kuultu jo kauan hakevan syytä heränneen kansan päälle, vaan ei
ole vielä tainnut löytää mieleistään, mitä lienee nyt löytänyt siitä
veräjän purkamisesta.

--Olisi ehkä saanut olla tekemättä se veräjän purkaminen.

--Mahtaisiko tuosta tuommoisesta nyt olla kenellekään riidan aiheeksi?

--Kovin kertoi renki hänen kiroilleen ja uhkailleen, kun näki veräjästä
mennyn. Ensi kimmastuksessaan oli aikonut tulla vuorelle sieltä meitä
pois ajamaan, mutta sitten oli kuitenkin kääntynyt pois ja mennyt hyvin
tuohuksissaan kotiinsa, uhaten vallesmannilla.

--Ovat ne vainot vähemmistäkin nousseet.

Miehet alkoivat siitä muistella niitä suuria käräjiä, joita kymmenen
vuotta sitten oli käyty Pohjanmaalla ja joihin oli haastettu
talonpoikia täältäkin saakka, sekä Paavot että Rajalaiset että
Ilpolaiset että monet muut, mitkä vastaajina, mitkä vierainamiehinä.
Niissä oli pantu pappeja viralta ja muita suuriin sakkoihin tuomittu ja
niitä vedellä ja leivällä vankeudessa maksatettu. Eikä oltu saatu
toteen rikoksia muita kuin että oli pakanoille kerätty rahaa ja
kokoonnuttu sanaa harjoittamaan.

--Semmoisistako syistä? huudahti Antero.

--Kun ei ollut muitakaan parempia,--mutta sehän se maailman mielestä
onkin suurin rikos. Jos olisi maailman vallassa, niin kyllä kai
kirkotkin suljettaisiin.

Tuo sanottiin tyynesti ja varmasti, niinkuin ei olisi ollut vähintäkään
epäilystä siitä, että niin oli. Heidän vakaumuksensa siitä tarttui
Anteroonkin. He eivät näyttäneet hetkeäkään epäilevän, että sellaiset
vainot voivat milloin tahansa uudistua. Hän oli niinkuin hekin nyt
varma siitä, että Handolinilla on jotain tekeillä ja että hän on
lähtenyt sitä varten soutamaan. Hänen veneensä poistui nopeasti,
ikäänkuin kiirehtien johonkin tarkoitukseen, joka voisi livahtaa
käsistä, jos ei jouduttaisi kulkuaan. Ehkä minä sentään erehdyn? Mutta
miksei se voisi olla mahdollista? Eikö Hartman ollut kehoittanut
itseään rovastia antamaan ilmi kappalaistaan hänen saarnastaan
juhannuspäivänä?

--Saadaan nähdä, että kun siitä uudet vainot nousevat, ovat ne
tuimemmat kuin entiset.

--Mistä isäntä sen päättää?

--Minä päätän sen siitä,--oli miehellä heti vastaus valmiina, että kun
ristityitäkin ennen muinoin vainottiin, niin kävi vaino joka kerta yhä
julmemmaksi ja verisemmäksi.

Toinen mies lisäsi tähän:

--Se on monessa kohden tämä heränneen kansan kohta niinkuin
ensimmäisten ristittyjen.

Oliko se itserakkautta, vai oliko se vilpitöntä lapsellista vakaumusta
asiansa oikeudesta, että he vertailivat itseään ensimmäisiin
apostolisen ajan kristittyihin? Heidän vilpittömissä, totisissa ja
vakaissa kasvoissaan oli vastaus hänen kysymykseensä, ja eikö hän
itsekin tuolla vuorella ollut saanut heistä sitä vaikutusta, että
jotain tämäntapaista henkeä lienee ollut ensimäisen seurakunnan
jäsenissä.

Eräät kasvot myhäilivät, ja mies virkkoi:

--Mutta on siinä vähän eroakin sen entisen ja tämän nykyisen ajan
välillä. Apostoli Paavalin saivat surmatuksi, mutta eivätpä ole vielä
tuolta meidän Paavolta saaneet hiuskarvaakaan revityksi, muuta kuin
mikä heitä vanhuuttaan lienee itsestään tielle tippunut.

Leikki ymmärrettiin, eikä se vertailu ketään loukannut, ja kaikki
kasvot vetäytyivät hyväntahtoiseen hymyyn.

--Elä, elä, ettäkö olisi tuo meidän ukko suuremman suojeluksen alla
kuin itse apostoli?

--Mitenhän lienee, mutta vaaroista varjelijansa näkyy hänellä vain
olevan.

Ne olivat nähtävästi usein puheina olleita asioita ja otettiin esille
oudon miehen uteliaisuuden herättämiseksi. Ja kun Anteron kasvot
tekivät kysymyksen, aukenivat useat huulet valmiina kertomaan
tapauksia, joita jokainen heistä näytti tuntevan jonkun, mutta se,
jolla oli ollut sananvuoro, ehti sanomaan ennen muita:

--Niinkuin silläkin samalla käräjämatkalla, kun sen vihamiehet
tarkoittivat häntä tappaaksensa. Tiesivät hänen lähtevän yötä myöten
taipaleelle seurapaikasta ja asettuivat väijymään tiepuoleen,
varustettuaan joka mies taskuunsa kiven. Oli tehty liitto semmoinen,
että kun ukko tulee yksinään kävellen, niin silloin kivitetään hänet
hengettömäksi. Ukko tuli yksinään astuen, ja kun tuli vihamiestensä
kohdalle, niin hän virkkoi hiljaisella nöyrällä äänellä: »Niin olen
minä syntinen raukka kuin tekin»--eikä tarvinnut muuta sanoa, kun
miehet pudottivat pois kivensä ja antoivat ukon rauhassa mennä.

--Melkein samalla tavalla kävi toisellakin kerralla, ryhtyi toinen mies
puhumaan,--se oli sitä pahinta vainon aikaa, kun oltiin kuin vimmassa
heränneitä vastaan. Ei annettu heille rauhaa kirkonmäelläkään ja
kotirauhattomuuden teko oli niin tavallista, että missä vain tiedettiin
seuroja pidettävän, sinne tultiin niihin häiriötä tekemään. Meidän
pitäjän vallesmanni oli antanut ystävilleen luvan, että missä vain
tavannette herännyttä kansaa koolla, niin lyökää köysiin ja tuokaa
meille, kyllä minä heistä huolen pidän. Oltiin meillä, ja oli siellä
Paavokin, ja oli jo muutamia virsiä veisattu, kun töytää oven täydeltä
miehiä sisään. Pyytelin heitä istumaan, mutta nuo pysähtyvät ovensuuhun
ja jäävät siihen jurottamaan. Olivat niin vihoissaan, että hampaitaan
kirauttelivat ja rystyitään yhteen hioivat. Meitä oli vain oman talon
väki ja joku naapuri, heitä toista vertaa enemmän. Ukko istui rahilla
sarkanuttusillaan, niinkuin se usein istuu, kyynärpäät polvia vasten ja
pää käsien peitossa. Näytti, kuin olisi itkenyt, mutta jos itkikin,
niin en luule pelosta itkeneen, vaikka hänelle oli kielillä puhujain
suun kautta usein ennustettu, että hänen verensä kerran vainoojain
käden kautta vuotaman pitää. Sitä mahtoi itkeä, että maailma pimeydessä
vaeltaa ja valkeutta vihaa. Vainomiehet mahtoivat odottaa, että ukko
alkaisi puhua, niin sitten kävisivät käsiksi. Vaan kun virsi oli
loppunut, niin oikaisihe ukko ja käski aloittaa virren »Mun sielun',
ruumiin' omas' on, its' Herra armas tiedät tuon, siis omas ota
huomahas, en joukkoo julmain pelkää taas.» Itsekin veisasi hän pää
pystyssä. Ennenkuin oli virsi veisattu loppuun, niin oli jo isoin osa
vainomiehistä hiipinyt pois. Muutamia jäi vielä jälelle, ja olivat he
virren loppuun asti eivätkä lähteneet sittenkään, vaan jäivät koko
illaksi ja heistä tuli ukon parhaat ystävät--tuoss' on heitä yksi.

Tummaverinen ja tuiman näköinen mies, joka kertomuksen kestäessä oli
istunut jäykkänä ja liikkumatonna, hymähti nyt hiukan ja virkkoi:

--Tass' on yksi, joka ei ole Iskarjoottia parempi. Siinä istui toinen
virkeäsilmäinen ja vilkasilmeinen mies, eloisat kasvonsa omituisena
vastakohtana totiselle puvulle.

--Teki se kerran toinenkin virsi tehtävänsä, alkoi hän. Oli tanssit ja
pelit talossa. Ukko kulkee ohitse ja sanoo toverilleen: »Eikö lähdetä
sisään, miehet?» Nämä luulevat ukon leikkiä laskevan, vaan ukko sanoo
toiselle heistä: »Mene sinä pelarin viereen istumaan, ja kun peli ja
tanssi parhaillaan käyvät, niin silloin paina viulun rokaa, että se
ilkeästi korahtaa, ja sinä toinen ala veisata: Ah surutoin, koska
synnistä lakkaat?» Mentiin niin sisään, ja tehtiin niinkuin ukko oli
neuvonut, ja kun tanssi parhaillaan kävi, niin painoi toinen pelarin
rokaa ja toinen alkoi veisata kovalla ja kimakalla äänellä: »Ah
surutoin, koska synnistä lakkaat?» Siihen jäi soitto ja hyppy, ja
ennenkuin virsi oli veisattu loppuun, oli tanssiväessä tapahtunut
semmoinen muutos, että alkoivat veisata samaa virttä, ja kun ukko
lankesi polvilleen, niin lankesi tanssiväki kanssa, ja ukko piti heidän
kanssaan hartaat rukoukset, ja juoposta pelimannista tuli oikea
ihminen.

Oli myhäilty ja vaihdettu merkitseviä katseita, joiden tarkoitus
selvisi, kun Anteron korvaan kuiskattiin: »Se oli tuo itse se
pelimanni.»

Miehet lämpenivät, koettivat kukin ehtiä ennen muita kertomaan, mitä
muistivat, aloittivat yht'aikaa, ja jos oli kuuntelija kertojalla, niin
jatkoi; vaan jos kuulijat kallistivat korvansa toisaalle, niin
keskeytettiin kertomus ja aloitettiin, kun toinen oli lopettanut.

--Kerrankin oltiin Kuopion markkinoilla, eikä siitä niin pitkää aikaa
olekaan, niin pidettiin seuroja kortteeripaikassa. Veisata ei
uskallettu, mutta sanaa selittelivät siinä hiljalleen ja vuoronperään
Paavo ja Pohjanmaan papit. Silloin alkoi kuulua ääniä ja askelia
ikkunan alta. Eivät sitä muut ehkä olisi niin miksikään älynneet, mutta
ukolla oli aavistuksensa, ja hän huusi yht'äkkiä: »Kortit pöytään, eikö
täällä kellään ole kortteja?» Muuan poika löysi taskustaan kortit ja
vei ne ukolle. Tämä levittää ne nyt eteensä pöydälle. »Ja tuo nyt
sukkelaan tänne se viinaputelisi, josta äsken maistettiin!» sanoi hän
isännälle ja asetti senkin eteensä pöydälle. »Onko sinulla pataa, niin
paiskaa pöytään!» huusi ukko eikä ollut näkevinäänkään, kun viskaali
tuli sisään ja katseli ensin vähän kummissaan ukon kortinlyöntiä ja
lähti tiehensä, mutisten mennessään: »Kah, täällä kun sanoivat olevan
vääräuskoisia, vaan oikeita lutheerilaisiahan nämä onkin.»

Juttu seurasi juttua, kasku kaskua. Kerrottiin, kuinka Paavo oli
sanansa voimalla hulluja ja kaatuvaisia parantanut, kuinka hän
muutamalla sukkelalla sanalla oli saanut murheelliset ja alakuloiset
vapautetuiksi. Antero istui siinä ja oli heidän kerääntyessään hänen
ympärilleen joutunut laidasta melkein keskelle. Piiri oli suurentunut,
ja kuulijoita ja kertojia oli tullut yhä uusia sitä mukaa kuin olivat
lopettaneet syöntinsä sekä sisällä että ulkona. Hän alkoi nähdä Paavoa
heidän silmillään. Ne kutoivat jo tarun verhoa hänen ympärilleen,
loivat hänestä itselleen kansallissankaria, jossa tunsivat oman
henkensä, näkivät omat avunsa. Hän oli heidän Snellmaninsa, heidän
Lönnrotinsa, heidän tietäjänsä, laulajansa iänikuinen.

--On se ukko ollut monessa muokassa.

--Kuka on ollut monessa muokassa? kysyi silloin Ukon ääni takaapäin.--
Minuako tässä panetellaan?

--Teitäpä teitä, valehdellaan päällenne, pahaa puhutaan...

--Sanos, Paavo, kysyi vanha pappi, joka oli tullut aitasta ja sen
rappusilla istuen kuunnellut puheita; minä olen sinulta aina aikonut
kysyä yhtä asiaa, jota olen usein kuullut kerrottavan.

--Ka, kysy, kysy.

--Sanotaan, että sinun luoksesi oli kerran tullut kaukaa Karjalasta
mies, hakemaan sinua erään tuttavasi luo, joka oli ennen kuolemaansa
tahtonut sinua tavata.

--Niin tuli.

--Ja sinä rupesit laittamaan lähtöäsi ja pukeutumaan matkallesi, kun
yht'äkkiä sanoit: »Ei se mies enää minun lohdutustani tarvitse, hänen
maallinen matkansa on jo päättynyt». Hakumies palasi yksin kotiinsa, ja
kun tuli sinne, niin oli sairas jo vainaja, oli kuollut samalla
hetkellä, kun sinä olit sen ilmoittanut. Sinun sanotaan tietäneen
tapauksesta erityisen sanantuojan antaman aavistuksen avulla, kuka
sitten lienee ollutkaan se sanantuoja.

Paavo oli istuutunut akan rappusille ja kuunnellut kulmat otsaan
vedettyinä ja huulet torvella. Hän vaikeni, mutta hänen kasvonsa olivat
kuin pinnistyksessä.

--Vaan jos se olikin piru, se sanantuoja? sanoi hän sitten yht'äkkiä ja
koetti sanoa sen leikillisesti, mutta äänessä oli jotain tekemällä
tehtyä huolettomuutta, ja silmässä välähti hetkeksi ilme niinkuin
taikauskoisella.--Niinpä niin, jos se olikin piru?

Ne eivät oikein, tienneet, oliko tuo totta vai leikkiä, ja näyttivät
odottavan, minkä käänteen hän itse sille antaisi.

--Saattoi olla yhtä hyvin rohveetallinen aavistuskin, kuului vihdoin
joku ääni joukosta sanovan, niinkuin olisi kaikkien puolesta sanonut.

--Oli se aavistus niin rohveetallinen, sanoi Paavo, että jos silloin
lähdin, niin ennätin vielä nähdä elävänä miehen. Hän ei kuollut sillä
hetkellä kuin oli ollut ilmoittautuvinaan kuolleeksi, vaan huusi vielä
kolme päivää ja kolme yötä minua luoksensa, mutta lohdutuksen tuoja oli
antanut vihollisen pettää. Semmoinen on teillä rohveetta.

Oltiin vaiti. Hetken päästä virkkoi ukko:

--Se vaikka onkin sidottu, niin koettaa tehdä ja tekeekin vielä
kolttosiaan. Se on välistä niin rohkea ja hävytön, että kun ei saa
miestä itseään valtaansa, niin pitää käydä hänen hevosensa kimppuun.
Mitenkä teki kerran? Haastan, kun tuli näistä puhe. Olin silloin vielä
isän mökillä enkä saanut rauhaa, kun olisi pitänyt käydä ystäviä
puhuttelemassa autuuden asiasta, mutta ei ollut siihen aikaan ystäviä
kahta penikulmaa lähempänä, sielläkin vain kaksi vaimoihmistä, muuan
leski ja hänen tyttärensä. Päivällä en päässyt, yö oli lyhyt ja matka
pitkä. Luonto veti niin voimakkaasti, että täytyi tehdä se, mikä ei
ehkä aivan oikein ollut: ottaa haasta hevonen ja hypätä selkään. Mutta
kahden mäen notkossa juuri puolitiessä pysähtyi ruuna ja meni siinä
silmänräpäyksessä niin märäksi, ettei kuivaa karvaa, ja värisi kuin
viluinen koira. Ja minuakin tuntui jokin voimakas käsi hartioista
painavan. Kolme kertaa peräkkäin piti minun huutaa: »Olen Ristuksen
verellä lunastettu!»--ennenkuin sen kaviot maasta irtautuivat.

Ei taaskaan puhuttu mitään, näyttiin vain odotettavan jotain uutta.

--Miten selittää Paavo sitten tämän merkillisen tapauksen? kysyi vanha
pappi.

--Mitenkäs sinä sen selittäisit, pappi ja lukenut mies?

--Minä selittäisin sen niin, että se oli uskosi, joka auttoi sekä sinut
että hevosesikin.

--Oikein sanottu.

--Niinpä niin, jopa toki, kuului hyväksyviä ääniä ympäriltä.

--Usko palkitaan, epäusko rangaistaan.--Ja hän kertoi esimerkkejä
siitä, miten Jumala oli häntä rangaissut hänen epäuskonsa tähden. Kauan
hän oli estääkseen Jumalan kaikkivaltiaan aikeita toteutumasta
yrittänyt suojella halmettaan hallalta, koonnut risuja isot röykkiöt
sen ympärille ja polttanut niitä siinä yökaudet. Kahtena yönä oli
Jumala antanut ihmisyrityksen onnistua, ja halme oli säilynyt, mutta
kolmantena oli näyttänyt voimansa ja keskeltä tulien liekkiä vienyt
viljan.

--Ottihan se, silloin otti, mutta toisella kertaa antoi, kun en itse
enää mitään osannut.--Hänellä ei enää ollut jyvääkään kotona, oli
nähnyt nälkää monta päivää. Lähti soutamaan järven yli naapuriin, mutta
oli niin väsynyt, etteivät airot käsissä pysyneet, ja tuuli vei venettä
mihin tahtoi, vei vihamiehen rantaan. Ei olisi mennyt siltä mieheltä
mitään pyytämään, mutta tämä näytti olevan Jumalan tahto. Mutta tylysti
otti rikas isäntä vastaan, ei mitään antanut, käski menemään muuanne.
Sen verran jaksoi vain ajatella, että näkyy nyt olevan Jumalan tahto,
että sinun syntisen nyt on ennen kuolemaasi nöyrtyminen vihamiehesi
edessä.--En jaksanut lähteä, en tahtonut jäädä tupaan, panin maata
aitan rappusille ja ajattelin: yhtä hyvä kuolla tähän kuin kotiinkin.
Silloin oli tullut Jumalan aika, ja hän hellytti rikkaan miehen sydämen
ja käski hänen tulla täyttämään säkkini. Ne on Jumalan töitä ne,
epäuskoisen neuvoksi ja opiksi.

Hänen herkässä mielessään vaihtelivat muistot ja tunteet. Äskeinen
hilpeys oli kadonnut, ja hänen äänensä värähti:

--Hän neuvoo meitä hellällä kädellä, hän kurittaa meitä kovalla
kouralla, kun emme ilman tajua. Kun ei paatunutta muuten saanut
pehmenemään eikä mieltä maailmasta irtaumaan, niin katsoi parhaaksi
ottaa sen, mikä oli maailmassa kaikista kalleinta ja rakkainta.
Syntieni tähden vietiin minulta viimein oma poikani. Lähin naapuri oli
vainoon noussut, löi lapsen metsässä kuoliaaksi ja ohjasperät kaulaan
solmittuaan ajatti omalla hevosellaan kotiin. Se oli sitä pahinta
vainon aikaa. Vaan tapahtukoon tahtosi, vanhurskas Jumala. Mitäpäs
näistä enää muistelemme. Veisaamme virren.

Hän pyyhkäisi kyyneleen silmänsä kulmasta. Taas puhkesivat niinkuin
äsken vuorella väen tunteet virteen.

Virren kestäessä oli Karoliina ilmaantunut ja viitannut luokseen
Rajalaista, joka istui laidempana kehässä. Antero näki sisarensa,
hätäinen ilme kasvoilla, hänelle jotain selittävän. Kun virsi oli
loppunut, tuli Rajalainen Paavon luo ja kertoi, niin että muutkin
kuulivat, että Handolin oli lähtenyt Kontolaan antamaan heitä ilmi
luvattomasta kokouksenpidosta ja väkivallan teosta.

--Olisi ehkä pitänyt antaa olla sen aidan repimättä, sanoi joku.

--Saapi se pappi puuhata, ei sen puheista kukaan perusta, sanoi
Ilpolainen.

Mutta siihen sanoi Ukko:

--Se on Jumalan vallassa, jos tahtoo antaa minkä onnistua. Ei pidä
heittäytyä huolettomuuteen. Jumala voi vainot lakkauttaa, mutta voi
myöskin antaa niiden uudistua, ja taas häpeäänkin tulla. Mutta minkä
Hän tekee, sen Hän tekee meidän tähtemme. Tapahtukoon Hänen tahtonsa.

Ja siitä alkoi hän puhua jumalansanaa, ei niinkuin äsken vuorella
suurelle joukolle, vaan niinkuin erityisesti jollekulle vieressänsä
istujalle, istuen aitan alimmalla rappukivellä, sanojaan ylentämättä,
ääntään koroittamatta, päätään nostamatta. Se oli kuin hiljaista
rukousta, omin sanoin, hänen yksityistä kääntymistään Herran puoleen,
mutta samalla kaikkien puolesta, johon ne kaikkea kuulemattakaan
tunteellaan ja mielialallaan yhtyivät. Ei nyykähdystä, ei huokausta,
tuskin liikahdustakaan. Ne, jotka seisoivat taampana ja olivat uteliain
korvin koettaneet kuunnella, mitä Paavo äsken oli itsestään puhunut,
lyykähtivät nyt maahan, mikä istualleen, mikä kyykkysilleen, tähän
tuparakennuksen ja aittojen varjoon. Kaikki liike oli talossa lakannut.
Kun tytöt tulivat raintoineen lypsyltä, laskivat he, huomattuaan Ukon
puhuvan, kantamuksensa maahan ja kyyristyivät niiden ääreen siksi,
kunnes hän oli lopettanut.

Antero ei kuunnellut puhetta, katseli vain tätä hiljaiseen hartauteen
ja yhteiseen mielialansa sointuun vaipunutta seuraa. Hän ei huomannut
puhujan lopettaneen, ennenkuin kuuli hänen sanovan:

--Veisaamme sitten erovirren.

Se oli lyhyt, muutamia värssyjä vain, jonka jälkeen ei kukaan enää
uutta aloittanut. Sen loppu oli lähdön merkki. Melkein sanaa sanomatta
he alkoivat hajaantua äänettöminä toistensa käsiä puristaen ja kädellä
olkapäitä koskettaen. Joku leuka vain värähti, joku esiliinan nurkka
pyyhkäisi silmän kulmaa. Kontit otettiin tikapuilta tai aidanseipäistä
ja kiinnitettiin selkään. Toiset katosivat maan puolelle, toiset
laskeutuivat rantaan ja lähtivät soutamaan. Ne, jotka sattuivat
kulkemaan Anteron sivu, pistivät hänelle ystävällistä, lujaa kättä.

Miksi he lähtivät niin pian? Oli kai tapa semmoinen. Mutta Anterolle
tuli kuin kaiho mieleen, niinkuin tyhjyys keskeytyneestä ystävyydestä,
tuskin alkuun päässeestä. Hän olisi tahtonut kuulla lisää, olla enemmän
yhdessä, tutustua heihin lähemmin. Olivatko he saaneet tyydytyksensä
yhdessäolosta? Tätäkö vähäistä aikaa varten he olivat tulleet pitkäin
matkain päästä? Mutta heille oli kai riittävä lyhempiaikainenkin
yhdessäolo, he tunsivat toistensa mielipiteet, olivat selvillä
yhteisestä asiastaan, eivät kaivanneet eivätkä tarvinneet muuta kuin
verestää vaikutelmiaan. Ja matkalla, korpia kävellessä ja selkiä
soutaessa, he tietysti vaihtavat ajatuksiaan, tekevät toisilleen selkoa
tunteistaan, kertailevat Paavon puheita, muistelevat tätä suurta
juhlapäivää.

Mitä mahtavat he puhua hänestä, heidän Haakmanni-vainaansa ainoasta
pojasta, joka ei ole pappi eikä aiokaan papiksi--mikä virka heistä on
korkein, kaunein ja kunniakkain virka.

Hän olisi tahtonut ansaita heidän luottamuksensa, voittaa heidän
ystävyytensä, tehdä jotain heidän hyväksensä, jotenkuten osoittaa, että
hän oli isänsä poika.

Yht'äkkiä se selvisi hänelle--matkalla kotiin veräjän kohdalla, kirkon
luona. Hän estää vainon, jos semmoista on tekeillä. Hän rientää
Handolinin jälkeen. Tuoko juoppo, saituri, vaimonsa kiduttaja,
leipäpappi, matkalla ilmiantamaan _heitä_. Se ei voi koskaan onnistua,
se on mahdotonta. Mutta _jos_ niin kävisi, jos maailma sittenkin olisi
semmoinen? Silloin hän astuisi vaikka koko maailmaa vastaan. Kaikki
hänen muut tehtävänsä näyttivät hänestä tämän rinnalla joutavilta ja
toisarvoisilta. Ei millään muulla hän nyt näyttänyt voivan palvella
isänmaata ja kansaa niinkuin tällä.



22.


Hän tapasi sisarensa istumassa vanhan koivun alla puutarhassa
kanttorinlesken ja hänen tyttärensä kanssa.

Karoliina oli varma siitä, että Handolin oli matkustanut heränneitä
ilmiantamaan:--Se on jo kauan etsinyt syytä heitä vastaan tai
oikeastaan minua vastaan. Minua vastaan se on tähdätty, kiusaksi
minulle. Ehkei hän vielä olisi siihen ruvennut, jos ei olisi minuun
suuttunut, mutta se tahtoo minulle näyttää. Se ei ollut minua vuorelta
tultuaan näkevinäänkään. Ei sanonut minulle yhtä sanaa. Mutta minä
tiedän, että se menee vaikka Helsinkiin. Ne ovat muuten sitä jo kauan
Kontolan vallesmannin kanssa hautoneet. Se tahtoo nyt syyttää
heränneitä, ennenkuin ne ehtivät syyttää häntä kaikista hänen
virkavirheistään ja muista.

--Se täytyy tehdä tyhjäksi!--mutta Antero ei voinut sanoa keinoa,
kuinka hän olisi voinut tehdä sen tyhjäksi.

Kanttorinleski ja hänen tyttärensä olivat istuneet äänettöminä Anteroa
lakkaamatta tarkastellen,

--Nyt meidän täytyy mennä.

--Tulkaa nyt meille useammin käymään, niin kauan kuin se on
mahdollista.

He saattoivat heidät portille ja palasivat takaisin puutarhaan.

Karoliina rupesi kastelemaan taimilavoja, ja Antero kantoi hänelle
vettä rannasta. Siinä valtasi hänet hellä heimolaisuuden, sukulaisuuden
ja kodikkaisuuden tunne. Hänellähän oli sisar, heillä oli yhteistä
harrastusta. Ja tämä oli heidän vanha kotinsa, näin olivat isä ja äiti
täällä kesäöinä työskennelleet.

Jos tämä todella olisi hänen kotinsa. Jos hän olisi pappina täällä.
Tämä pappila olisi silloin toisenlainen kuin nyt, se olisi koko pitäjän
keskus, mallipappila, johon tulisivat tuttavat ajatuksia vaihtamaan,
toiset neuvoja saamaan niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa.

--Mitä sinä mietit, Antero?

--Sitä vain, että jos tämä olisi meidän molempien koti.

--Mutta sitähän se onkin, ainakin niin kauan kuin tahdot.

--Minä vain ajattelin sitä niin, kuin ei täällä olisi ketään muuta kuin
me molemmat kaksi.

--Mitenkä sinä tarkoitat? kysyi Karoliina säpsähtäen.

--En muuten kuin niin, kuin sanoin. Mikä sinun on? Karoliina tuijotti
pelästynein silmin Anteroon...

--Et saa toivoa hänen kuolemataan.

--Kenen? kysyi Antero, mutta ymmärsi samassa, mitä sisar oli
tarkoittanut.--Enhän minä sitä niin...

--Niin, mutta _minä_, minä sitä toivon--tapaan itseni sitä toivomasta--
toivoin juuri nytkin--en toivonut, mutta se tuli niin--ja hän lyykähti
nurmipenkille ja purskahti itkuun.--On kauheaa, millainen ihminen on--
se on kauheaa...

--Rauhoitu nyt, rakas ystäväni,--Antero tarttui häntä hellästi
hartioihin--sinä olet niin väsynyt, sinun pitää mennä maata.

--Vaan _jos_ niin tapahtuisi--ja minä olen sitä toivonut...

--Eihän nyt ... elä nyt... Mutta Karoliina meni itkien pois.

       *       *       *       *       *

He istuivat taas ruohopenkillä suuren koivun alla...

Vaikka olikin kauhistunut omia ajatuksiaan, viehättyi Karoliina
kuitenkin näinä päivinä tuudittamaan itseänsä Anteron unelmaan. Hän
tahtoi sittenkin kuvitella, että tämä oli heidän yhteinen kotinsa.
Mutta nyt hän ajatteli sen niin, ettei tätä ikävää todellisuutta
koskaan ole ollut olemassa, vaan että hän on täällä itsekseen elänyt
koko tämän ajan ja että Antero on nyt tullut tänne ja ottanut hänet
luokseen hoitamaan pappilataan.

--Niin, minä palvelisin teitä--

--Ketä meitä?

--Sinua ja häntä, ja hoitaisin teidän lapsianne ... naura vain sinä,
mutta miksei sitä saisi haaveilla, vaikkei voikaan toivoa. Vaikket sitä
itsekään usko, niin kyllä sinusta kuitenkin aivan varmaan tulisi hyvä
pappi.

--En taitaisi minä kelvata heränneiden papiksi.

--Elä sano. Ne tulisivat pitämään sinusta niinkuin isästä. Minä näin
sen heidän silmistään ja ymmärsin heidän puheistaankin, että he
toivovat sinusta pappia. Tiedätkö, mitä Rajalainen oli sanonut
kanttuurskalle: »Ei tiedä, vaikka se vielä pukee pappansa kapan ylleen.
On niitä isompiakin ihmeitä nähty». Sano, etkö sinä sittenkin ole
ajatellut ruveta papiksi? Pari lukukautta, niin olisit valmis, kun jo
olet maisteri.

--En tiedä.

Mutta ainoastaan suurella ponnistuksella sai Antero voitetuksi halunsa
kertoa, mitä hän jo oli siitä ajatellut ja miksi. Hänen olisi tehnyt
mieli ottaa sisarensa uskotukseen, tunnustaa hänelle rakkautensa ja
tulevaisuutensa tuumat, hän jo päätti sen tehdä, mutta ei sittenkään
saanut Naimin nimeä huulilleen.

Sen sijaan sanoi hän:

--Emmehän me kuitenkaan saisi olla yhdessä.

--Niin, niin, sepä se, ja sentähdenhän tämä nyt onkin semmoista
huvipuhetta. Mutta täytyyhän välistä saada semmoistakin ajatella ja
puhua. Minä olen näinä päivinä ollut niin onnellinen, etten koskaan
ennen. Saapa nähdä, eikö Jumala minua rankaise jollain vielä
suuremmalla kärsimyksellä. Enkä minä napisisi enkä tuskittelisi, jos
niin tapahtuisikin. Minä olen nyt mielestäni saanut uutta voimaa
kärsimään ja kestämään mitä tahansa. Oli sittenkin väärin, että minä
suututin Handolinin.

--Väärin?

--Vaimo ei saa nousta miestään vastaan. Se ei ole jumalansanan
mukaista. Siitä tuleekin heti rangaistus. Jos en minä olisi häntä
suututtanut, ei hän ehkä olisi mennyt heränneitä ilmi antamaan.

Antero kiivastui:

--Tuota en minä nyt ensinkään voi hyväksyä. Se on sinun ihmisarvoasi
alentavaa. Sillä tavalla sinä vain teet hänestä yhä itsekkäämmän
tirannin. Sinä teit oikein, niinkuin teit, ja sinun täytyy jatkaa
samaan suuntaan. Minua oikein suututtaa.

--Elähän nyt. Saattaahan olla, että erehdyn ja että Jumala ilmoittaa
minulle tahtonsa olevan toisen ja antaa minulle voimaakin sitä
toteuttamaan. Ja olenhan minä sitä ennenkin ajatellut ja koettanutkin,
mutta kun en ole jaksanut, niin olen ajatellut, ettei Jumala sitä ehkä
tahdo. Usein kyllä mieleni kapinoi. Mutta eihän hän nyt toki aina ole
semmoinen--välistä hän voi olla hyvä ja ystävällinen. Minä luulen, että
se on jotain sielullista sairaloisuutta. Se tulee hänen päällensä kuin
mikä hulluuden kohtaus, viha ja kiukku, kun hän lyö--

--Mitä sanot? Lyökö hän?

--Niin, kyllä hän on joskus.

Antero oli nostanut kätensä ilmaan, laskenut ne taas polvilleen,
saamatta sanaa suustaan.

--Eihän hän usein, pari kertaa se vain on tapahtunut. Senkin tähden
minun täytyy olla varovainen hänen kanssaan. En minä sitä itseni vuoksi
pelkää, mutta se on semmoinen kauhea häpeä.

--Hänelle, niin--

--Ei hänelle, vaan koko talolle ja kirkolle ja hänen papilliselle
viralleen. Mutta ei nyt huolita puhua näistä ikävistä asioista. Elä
moiti minua siitä, että olen semmoinen raukka kuin olen.

--Enhän minä _sinua_.

--Ja niin kauan kuin olet täällä, ei minulla ole mitään hätää.

--Luuletko, että sinun olisi parempi, jos olisin täällä?

--Sitä minä nyt en suinkaan tahdo ... enkä sallisikaan.

--Et, et, mutta luuletko kuitenkin?

Karoliina vastasi nopeasti:

--Ei hän välitä, vaikka kuka olisi.

Antero oli pelännyt, että sisar lausuisi sen toivomuksen, että hän
jäisi tänne edes täksi kesäksi. Ja hän uskoi, mitä tahtoi mielellään
uskoa, ettei hänen täällä-olostaan olisikaan mitään hyötyä. Samalla hän
kuitenkin tunsi hämärästi, että sisar ehkä odottaa, että hän väittäisi
vastaan, mutta ei saanut nostetuksi katsettaan maasta saadakseen
selville, oliko Karoliina tarkoittanut, mitä ei sanonut. Siitä syntyi
äänettömyys. Karoliina nousi ja meni askareilleen.

Yhä enemmän astui Anteron eteen vaivaava kysymys, eikö Karoliina ehkä
vain hienotunteisuudesta ollut tahtonut päästää häntä tästä
velvollisuudesta.

Antero puolusteli itseään sillä, että hänhän oli kysynyt,
tarvittaisiinko häntä täällä, ja siis tarjoutunut jäämään. Karoliina
itse ei ehkä ollut sitä ajatellutkaan.

Mutta siitä huolimatta tunsi hän sen velvollisuudekseen, ja se vaivasi
häntä niin, että hän siitä päästäkseen haki syitä, jotka pakottamalla
pakottaisivat häntä lyhentämään täällä-oloaan. Kesä oli kohta puolessa.
Hänenhän täytyy kerätä runoja ja sananlaskuja ja yleensä tutustua
kansaan. Kuinka hän voisi palata Helsinkiin tyhjin käsin! Ei hän voi
kuluttaa aikaansa sisarensa vartiana. Ja kontolaisia oli hänen
tavattava--oli niin monta asiaa, jotka olivat jääneet epäselviksi.
Karilan nuorta isäntää on hänen myöskin välttämättä tavattava sinne
mennessään. Ja kiertomatkaltaan hän tietysti taas palaa tänne.

Mutta kuta enemmän hän pinosi päällekkäin näitä välttämättömiä
tehtäviänsä, sitä köykäisemmiltä ne tuntuivat. Hän koetti puhua niistä
Karoliinalle, hän kertoi Snellmanin puheista, heidän innostuksestaan
niihin tehtäviin, joita tämä oli heille suunnitellut. Karoliina
kuunteli osanottavasti, mutta ei tempautunut mukaan, niinkuin Antero
oli toivonut. Hänen katseessaan näytti olevan kuin säälivä kysymys:
onko kaikki tuo nyt tarpeellista? Se häiritsi Anteroa, hän ei saanut
aatteitaan ja tehtäviään esitetyksi, niinkuin olisi tahtonut. Ne
ikäänkuin murenivat hänen käsiinsä. Ja jostain--jonkun takaa--sisarenko
äänettömyydestä ja hänen alakuloisista silmistäänkö?--häämötti jotain
muuta, joka oli olevinaan suurempaa ja tärkeämpää, vaikkei hän tahtonut
sitä siksi myöntää. Hän katui, että oli ollenkaan puhunut näistä, ja
hänelle tuli yhä suurempi tarve päästä sinne, jossa häntä ymmärretään,
jossa hän on jotain ja jossa hänen aatteensa saavat kannatusta ja
ihailua.

--No, mutta eihän sinulla nyt niin kiirettä ole, ettet voi vielä
muutamia päiviä viipyä.

Tietysti hän viipyy vielä muutamia päiviä! Ja tietysti hän tulee
takaisinkin.

Ja kun hän näin sai luvan mennä, niin hän taas kuin kiitokseksi siitä
antautui sisarelleen ja sai hellyytensä häntä kohtaan esille. Sisar
näytti taas kokonaan unohtaneen entiset ja häntä odottavat
onnettomuudet. Tuon tuostakin toisteli hän:

--Oli toki Jumalan armo, että tulit. Minä luulen, etten olisi voinut
kestää kauan. Nyt en minä enää ole yksin, mutta nyt minä voin elää
sillä tiedollakin, että minulla on veli maailmassa, joka minua muistaa.

Eräänä iltapäivänä he olivat, käytyään hautausmaalla, jonne olivat
vieneet kukkasia vanhempainsa haudalle, poikenneet kanttorinlesken ja
hänen tyttärensä tuvalle. Se oli siisti ja pieni kuin kamari.
Tyttärellä oli kangas kudottavana ja äidillä rukin kehruu. Se oli
rauhallista, tyyntä ja hiljaisen onnellista. Niillä näytti olevan
kaikki, mitä kaipasivat ja tarvitsivat: työnsä, pieni toimeentulonsa ja
uskonsa, tyyni rauhallinen uskonsa. Tyttö oli hiljainen, vaatimaton.
Hän olisi voinut olla kauniskin, jos puku olisi ollut somempi.

Peräseinällä oli seinään kiinnitetty vuode ja sen päässä kellokaappi.

--Minusta tuntuu aivan kuin olisin tuon kellon ennenkin nähnyt.

--Ihmekös tuo, kun sitä siinä niin monena aamuna ja iltana aina
vuoteeltasi katselit.

--Milloin?

--Silloin kun vanhempainne kuoltua olit minun poikanani, sanoi leski
hellästi ja taputti ohi kulkien olalle. Kun pappila jäi autioksi eikä
ollut muita parempia ottamaan teitä hoitoonsa, toin teidät tänne. Teitä
oli täällä samaan aikaan kolme orpoa, Antero, Karoliina ja Emma.
Lukkarikin kuoli samana talvena ja vähää ennen kuin pastori. Karoliina
ne muistaa nämä, mutta te Emman kanssa ette muista.

--Muistanhan minä sen, kun maisterin kanssa...

--No elkäähän nyt toki teititelkö toisianne, lapsuuden leikkitoverit.

--Muistanhan minä toki sen, kun Anteron kanssa kävimme marjassa.

--Ja minä en saanut puolta rovetta, kun sinulla jo oli täysi--eikö
niin?

--Ka, muistaahan Anterokin.

Kanttorinleski kertoi Anterolle hänen isänsä ja äitinsä kuolemasta. Se
oli tapahtunut sinä suurena nälkä- ja kuolovuonna, jolloin ihmisiä
sairastui ja kuoli niin, ettei pappi ehtinyt muuta kuin viikot
sairaiden luona kulkea ja sunnuntait ruumiita haudata.

--Yötä päivää hän sai olla liikkeessä ympäri pitäjää. Vaikka olikin
vankka mies, eivät voimat kestäneet sitä rasitusta ja
pettuleipäravintoa, jota sai viikoittain syödä. Panihan mammanne
hänelle aina omaa evästä, mutta kohta oli kontti tyhjennetty nälkäisten
ja sairaiden eteen.--Kaiken muunkin hän jakoi, pani viimeisensäkin
köyhille menemään. Välistä pyrki mammanne siitä nurisemaan, kun ei
tänään tietty, mitä huomenna pöytään pantaisiin.--»Odotetaan, ei olla
vielä huomisessa.»--Ja aina tuli apua jostain. Milloin antoi metsä
riistaa jollekin, joka katsoi liikaa saaneensa ja toi, milloin järvi
kalaa. Yht'äkkiä heräsi saatavansa maksamatta jättänyt ja toi, juuri
kun tarvittiin, leipänsä ja voinsa. Kerran oli kokonainen ruissäkki
vyöräytetty eloaitan rappusille, ja toisen kerran riippui lampaanjalka
pihakoivun oksassa. Kun lehmä kuoli, niin viikon päästä oli toinen ja
parempilypsyinen parteen kätketty.--»Tästä sen oikein näkee, kuinka
totta on, kun sanotaan, että leipä on Jumalan viljaa.»--Toisen kerran
oli sanonut leikkisästi meidän ukolle: »Sillä on laajat pellot ja iso
karja sillä isännällä.»

Emma oli askarrellut kahvipannun kanssa ja saanut sen pöydälle.
Karoliina otti nyytystä lämpöistä vehnäleipää ja asetti sen tarjottimen
viereen. Vanha leski kyyneltyi liikutuksesta.

--Ei olisi luullut, silloin kun Antero istutettiin rekeen ja lähdettiin
viemään sinne Helsinkiin, että vielä kerran tulisit ja istuisit tässä
meidän kanssa ... tarjoo nyt ensin Anterolle, Emma. Kyllä mahtaa
sinustakin, Karoliina, tuntua...

Joku juoksi tömisten ikkunan alaitse, ja samassa töyttäsi ottopoika
sisään, rientäen hengästyneenä Karoliinan luo:

--Nyt se tulee! Maalivene näkyy!

--Minun täytyy mennä, sanoi Karoliina, koettamatta peittääkään
säikähdystään. Jää sinä vaan tänne, Antero.

--Juohan nyt toki kahvisi.

--En minä voi.

--Mutta kun on jo kupissa...!

--En minä mitenkään.

Hän oli kalpea ja hätääntynyt, kaikki se onni ja hyvä mieli, joka äsken
oli hänen kasvoiltaan säteillyt, oli pyyhkäisty pois, silmiin oli
tullut arka pelästynyt ilme. Puoleksi juoksujalassa näki Antero hänen
rientävän tietä pitkin.

--Karoliina parka! huokasi kanttorinleski. Ehkä on parasta, että Antero
ei anna hänen mennä yksin Handolinia vastaan, jos se vielä tulee
juovuksissa kotiin.

--Miksi tarvitsi hänen ollenkaan mennä?

--Karoliina koettaa palvella viimeiseen saakka.

Kanttorinleski lähti häntä saattamaan vähän matkaa tielle. Hänen täytyi
saada puhua ja vähän keventää sydäntään. Se oli osaksi hänen syynsä,
että Karoliina oli joutunut näihin naimisiin. Sehän oli orpotyttö, eikä
Handolin vielä siihen aikaan ollut tämmöinen. Ei siitä ainakaan
tiedetty mitään pahempaa. Oli aika siisti mies vielä. Ja kun
ajateltiin, että Karoliina pääsisi emännäksi entiseen kotiinsa. Ei
ollut minulla ymmärrystä eikä Karoliinallakaan. Mutta surkeasti me
erehdyimme. Kyllä tämä asia on minun mieltäni painanut, monet kyynelet
olen itkenyt. Ei se enää salli hänen meillä käyvän. Nyt minun täytyy
kääntyä, ettei tuo näkisi Anteroa minun seurassani, silloin arvaa, että
Karoliinakin on ollut meillä. On toki onni, että Antero on nyt täällä.
Kun voisit jäädä tänne pitemmäksikin aikaa.

--Onko Karoliina lausunut siitä mitään toivomusta?

--Ei ole mitään lausunut.

Mutta nyt oli Antero kuitenkin selvillä siitä, että Karoliina sitä
toivoi. Mutta miksei hän sano suoraan, vaikka toivoo?

Kun hän laskeutui kirkolta pappilaan, tulivat Karoliina ja Handolin
rannasta. Karoliinalla oli kannannainen kuorma miehensä tavaroita ja
hänen kasvoillaan oli ystävällinen, melkein liehakoiva ilme. Se
tympäisi Anteroa niin, ettei sen surkeus häntä edes säälittänyt. Se oli
Karoliinan oma syy, tuolla tavalla hän juuri menetti kaiken valtansa
häneen. Kuinka hän voi, nyt juuri, kun tuo palasi, tiesi miltä
konnantöiltä, kuinka hän voi ottaa hänet tällä tavalla vastaan! Nyt hän
alkoi ymmärtää, kuinka Handolin uskalsi olla sellainen. Tietysti
lyödään, kun ruoskaa nöyrästi ja kiitollisesti suudellaan.

Handolin oli selvä ja ilmeisesti hyvällä tuulella. Hän koetti olla
kohtelias, pyysi anteeksi, että hänen oli täytynyt jättää vieraansa.
Mutta hänellä oli ollut tärkeitä asioita, kaikenlaista toimittamista.
Hän käyttäytyi niinkuin mies, joka on onnistunut asioissaan ja on
tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vaikkei niitä ilmaisekaan.
Mutta kun Antero istui juuri mitään virkkamatta, kävi Handolin
levottomaksi, hyppeli asiasta toiseen, sanoi terveisiä pappilasta,
kertoi kysymättä sitä ja tätä ja kysyi viimein, eikö Antero tulisi
hänen kanssaan kylpemään.

--Ei minua nyt haluta.

Silloin sanoi Handolin Karoliinalle:

--Olipa mainiota, että lämmitit saunan.

Karoliina punastui ja hämmentyi tästä odottamattomasta kiitoksesta,
niinkuin jostain hellyyden osoituksesta, ja tuli siitä niin
liikutetuksi, että sai vaivoin kyyneleensä pidätetyksi. Anteroa se yhä
enemmän tympäisi, ja kun Karoliina Handolinin kylpemään mentyä
ikäänkuin puolustellen virkkoi:

--Kuka tietää, ehkä hän ei ole käynytkään siellä siinä tarkoituksessa
kuin luulimme,--niin hän virkkoi kylmästi:

--Mutta itsehän sinä kerroit, että hän uhkaili lähtiessään.

--Mutta kenties hän on muuttanut mielensä.

--No, sittenhän on _kaikki_ hyvin.

Antero katui heti, että oli tuota raukkaa ... mutta ei voinut
kuitenkaan lieventää sitä, mitä oli sanonut, ja lähti yliskamariinsa.

Ei, hänellä ei ollut täällä mitään tekemistä, ei hän täällä saisi
mitään aikaan, ei mitään pysyväistä parannusta! Ainoa keino olisi
lujuus ja arvokkuus, mutta siihen ei Karoliina kyennyt. Syyttäköön
itseään. Antero tunsi itsensä vapaaksi ja päätti lähteä jo huomenna.

Olkoon, että tuollainen alistuminen on suurta, että se on korkeinta
kristillisyyttä, minulle se ainakin on liian suurta ja liian korkeata.

Aamulla oli hänen kuitenkin kovin vaikea ilmaista sisarelleen
päätöstänsä. Hän päätti, ennenkuin meni alas, viipyä vielä jonkun
päivän. Mutta siellä tuli Karoliina huolestuneena hänelle kertomaan:

--Kyllä taitaa sittenkin olla niin, että hän on tehnyt, mitä
pelkäsimme. Täällä oli äsken lukkari, ja minä kuulin hänen sanovan:
»Hyvä tulee!»

--Kun tietäisi, mitä hän on puhunut siellä. Kontolan pappilassa ovat
heränneitä vastaan, mutta en minä kuitenkaan luule, että setä Martin
suostuu olemaan vainossa mukana.

--Kun hänelle jotenkuten voisi ilmoittaa, kuinka asia oikein on--

--Minä olin ajatellut mennä jonkun ajan päästä sinnekin--mutta jos nyt
menisin kohta paikalla.

--Mene, Antero, mene, isämme ja äitimme taivaassa iloitsevat, kun
näkevät, että teet jotain heidän ystäviensä hyväksi.

--Mutta voinko jättää sinut?

--Voi, Antero, en minä nyt ajattele itseäni--eläkä sinä minusta välitä
--voi, rakas Antero...

Hän ei voinut pidättäytyä, vaan heittäytyi itkien veljensä kaulaan.



23.


Antero souti pienellä keveällä veneellä kirkkaana paisteisena päivänä
tyyniä vesiä.

Jumalani, kuinka maailma on kaunis! Hän souti ja nautti eikä pitänyt
kiirettä. Eihän nyt kuitenkaan kestä kauan, ennenkuin hän on
Kontolassa. Hän laski saariin, nousi maihin, söi siellä marjoja. Kun
tuli myötäinen tuuli, taittoi hän lehtipurjeen rannasta, pisti sen
kokkakaaren alle, istui itse perään selkäkenoon ja antoi ajatusten
ohjattomina kiitää.

Nyt hän tietää sen, nyt se hänelle yht'äkkiä selvisi. Kaikkien Suomen
kansan ihanteellisten, hengellisten, uskonnollisten ja aineellisten
aatteiden ja virtausten tulee hajallisesta tilastaan kokoontua yhteen
ja yhtyä yhtä ainoata myllyä pyörittämään, yhtä ainoata sampoa
jauhamaan: Suomen onnea. Kuinka se on tapahtuva, ja kuinka se on
toteutettava, sitä ei hän tiedä, mutta totta sen täytyy olla
mahdollista, koska hän sen niin selvästi tuntee mahdolliseksi.

Hetken kuluttua tiesi hän senkin: _kuinka_. Se on rakennettava sen
klassillisen muinaisuuden, Kalevalan ja Kantelettaren ja sen kaiken
vanhan viisauden pohjalle. Mutta se ei yksin riitä, siihen tulee
seinäksi se kristillinen kulttuuri, mutta ei sen yleismaailmallisessa
muodossa, vaan sen kansallis-suomalaisessa, tässä herännäisessä, joka
on sekin jotain tälle Suomen kansalle aivan ominaista ja erikoista. Ei
Snellmankaan sen merkitystä oikein ymmärrä. Mutta juuri hän tulee
saamaan siitä tukea ja apua suurelle uudistustyölleen. Siihen
voitaisiin sulattaa myöskin rovastin taloudelliset aatteet ja laamannin
perustuslait. Ne kuuluivat kaikki siihen suureen kokonaisuuteen, joka
on rakennettava. Ajatellaan, että tämä vene on Suomen kansa,--mikä sitä
kuljettaa eteenpäin ajan merellä? Tuuli, aallot, virrat; aatteiden
tuulet purjeisiin puhaltavat, ajan aallot perään ponnistavat,
muinaisuuden näkymättömät, salaperäiset merivirrat pohjasta nostavat,
ei yksikään erikseen, vaan kaikki yhdessä, ja peräsimessä seisoo kansan
tietoisuus omasta itsestään. Pääasia on se, että on luotava uusi
kulttuuri, ei lainattu, ei ulkoa opittu, vaan _oma_, sen temppeli
omista hirsistä rakennettu--ei temppeli, vaan tupa, suomalainen tupa,
suuri ja laaja kuin Pohjolan hääpirtti, ikihongista kyhätty--puoleksi
pirtti, puoleksi kirkko--semmoinen on oleva kansan uuden kulttuurin
symboli, korkealle vaaralle kohotettuna--Ristivaaralle, vanhalle
Uhrivaaralle.

Häntä huimasi yhä enemmän tämä aate, se nousi ja laajeni niin, ettei
hän sitä saanut pysymään koossa vielä. Hänen täytyi ruveta melomaan,
ponnistaa venheen laidasta ja vedestä... Niin, no, kuinka tahansa,
kylläpähän sen sitten järjestää, mutta yhdestä hän oli selvillä: että
kaikkien aatteiden ja pyrintöjen ja virtausten ja voimain tulee
_yhtyä_, sillä ne eivät olleet vastakkaiset. Ja tämä on hänen oma
aatteensa, sitä ei hän ole kenenkään muun vielä kuullut esittävän. Se
ei ole Snellmanin, ei Lönnrotin, ei kenenkään. Saada kaikki ymmärtämään
toisiaan, itsetietoisesti samaa tarkoitusta ajamaan! Mutta jos ne eivät
edes tunnustakaan samaa tarkoitusta tarpeelliseksi, eivät haluakaan
työskennellä samaan suuntaan? Onko niin? Mutta jos on niin, eikö sitä
ole niille kaikille selvitettävä, kaikille niille, joilla ei ole siitä
aavistustakaan?

Kuinka? Mutta kuinka hän oli itse tullut tästä selville? Niinkuin oli
tullut, tällä matkalla nähden ja kuullen ja oppien siitä, mitä oli
nähnyt ja kuullut. Ehkei siihen muillekaan muuta tarvittaisi? Hän antaa
sen muille, niinkuin on sen itse saanut. Hän kertoo, hän kirjoittaa.
Jos kertoisi ja kirjoittaisi kaikki, niinkuin se _on_? Ei mitään
valetta, ei mitään mielikuvitusta. Totta, totta joka sana, niinkuin
_minä_ olen nähnyt ja kuullut. Alkaisin Rajavaaralta, siitä, kun siellä
heräsin, ja kaikesta, mitä siellä minulle selvisi ulkonaisen ja
sisällisen silmäni eteen. Ja Kontolassa sitten--Snellman ja Lönnrot ja
meidän innostuksemme--laamannissa käynti--ja Karilassa ja tulo
Korpivaaraan--ja kokous Ristivaaralla--niin, minä lukijaani
kuljettaisin runouden siivillä todellisuuden maailmassa--Kalevalan
runomitalla selittäisin nykyisen Suomeni suuret, sekä suuret aatteet
että suuret miehet kuvaisin, niinkuin olen heidät nähnyt ja ymmärtänyt
... ja omistaisin eepokseni ihanteelleni, runottarelleni, aatteitteni
antajalle!

Jumalani, kuinka maailma on kaunis! Kuinka Suomeni olet ihana!

Hän oli joutunut saaren suojaan, sen kuvetta soutaen lähelle rantaa.
Huomaamatta hän oli, selin suuntaansa istuen, kulkenut ohi pienen
poukaman, jonka pohjassa oli valkama ja vähän ylempänä rannasta
ihmisasunto, pieni, sievä tupa ja joku aittanen.

Kuka onnellinen tuossa asunee? Kuka on se sopusointuinen henki, joka
siihen on majan itselleen rakentanut?

Hän nousi maihin ja kokasti veneensä hiekkaan. Ei näkynyt ketään, mutta
tuoreesta veneen sijasta ja veden päällä vielä kelluvista kuplista
päättäen oli siitä juur'ikään joku lähtenyt vesille. Ylempänä oli vielä
kosteita verkkoja virepuillaan kuivamassa, ja toisia oli ripustettu
ympäri pienen huoneen seinämiä. Se oli verkko- ja kala-aitta, orsilla
uusia käyttämättömiä pyydyksiä ja seinämillä suolakalanelikoita.
Räystään alla pitkäin puunaulain päällä lepäsi ongenvapoja ja airoja ja
riippui nuorissaan lauduksia ja kohoja, kaikki erinomaisessa kunnossa
ja järjestyksessä, niinkuin konsanaan vanhalla kokeneella kalamiehellä
--kuka hän sitten lieneekään. Aitan puolella metsän takana oli veneen
teos, niin sirotöinen ja sopusuhtainen kuin ainoastaan kokeneelta
venemestarilta voi syntyä. Tekijä oli juuri ollut työssä, koska puukko
oli pistetty aitan nurkkaan ja piippu, vielä lämmin, jätetty kivelle
veneen viereen.

Uteliaana lähti Antero tuvalle. Se oli kyhätty pyöreistä, sirosti
veistetyistä hirsistä eripitkille ristinurkille. Ovi oli linkussa,
mutta ei lukossa, hän avasi sen ja meni sisään.

Pieni huone oli puoleksi pirtti, puoleksi sauna. Kaikki niinkuin
tuvassa, mutta pienoiskokoa, niinkuin ainoastaan yhden hengen asumista
varten. Antero ei mahtunut oikein suorana seisomaan ja tuli
kuvitelleeksi mielessään, että asukas mahtaa olla pieni mies,
jonkunlainen saaren tonttu. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet huoneen
hämärään valoon, huomasi hän karsinassa lavitsan, jonka päällä oli
kaisloista kudottu vuode ja sen yli heitetty vanhoja verkkoja. Pään
pohjissa oli pienoinen ikkuna, josta valo tuli vuoteen päänpohjiin.
Vuoteen päällä oli kirjahylly.

--Homeros, Voltaire, Goethe, Saima, Mnemosyne, filosofista ja
lääkeopillista kirjallisuutta--mihin olen tullut? Kuka täällä asuu?

Hän aikoi ottaa kirjan, nähdäkseen nimen sen kannesta, kun kuuli
tultavan.

Pieni, laiha ukko tuli ovesta sisään. Valkea parta ulottui
puolirintaan, päässä oli hänellä patalakki, jalat olivat paljaat ja
housunlahkeet nuoranpäillä kiinni sidotut. Pienissä tuuhearipsisissä
silmissä oli terävä, pistävä kiilto.

--Kuka perkele on uskaltanut--? kivahti hän, mutta muuttui samassa:--
Ka, herrasmieshän se onkin--ja' trodde de' va' en tuppelin. Nimeni on
Jean Jacques--inte Rousseau, men Martin.

--Hagman.

--Tunnen, tunnen--näin Kontolassa, kokolta palatessa.

Nythän hänet Anterokin,--sehän oli sama mies, jonka he olivat
juhannusiltana tavanneet Oton seurassa kokkomäeltä palattaessa. Vanha
mies näytti nytkin olevan hiukan hutikassa.

Aikoi sanoa jotain, pidättihe, mutta ei voinut, kysyi:

--_Non habemus aquam vitae?_

--Valitan, ettei ole.

--_Non bibimus?_--Ei ole talossakaan enää mitään tervavettä väkevämpää
tarjota. Mutta saako olla vieraalle hiilellä paistettua ahventa,
lihavaa kuin porsasta? Minulla on niitä juuri paistumassa
kallionkolossa tuolla rannassa. Tulkaa, mennään sinne, minä luulen,
että pian saadaan ryypytkin, sen pitäisi kohta olla täällä. Tai
olkaahan täällä, minä tuon kohta ruuan pöytään.

Hommakkaana niinkuin hyvää odottaessa köpitti hän rantaan, palasi
sieltä hetken päästä takaisin. Hänen naamansa ja partansa ja koko mies
myhäili.

--Nyt se jo laskee rantaan! Se on muuan ukko, joka tuli tänne apua
pyytämään--ne kun pitävät minua tohtorinaan--mutta minä sanoin: jos ei
sinulla ole viinaa, niin en rupea mihinkään hommaan, en kuulemaankaan
tautiasi--sillä ei ollut tippaakaan, mutta minä lähetin hänet
noutamaan, jos ei muualta saa, niin menköön vaikka Kontolaan asti.
Tuossa se nyt on.--No, saitko? huusi hän ukolle, joka samassa työntyi
sisään.

--Sainhan tuota.

--Missä se on, anna tänne!

--Tässähän tämä on--ja ukko kaivoi poveltaan tuohella päällystetyn
litteän pullon.

--Onko hyvää?

--Parastapa laatua sen pitäisi olla.

--Tämähän on pappilan kuminata? Tunnen sen hajustakin.

--Niin onkin.

--Sieltä sait? Et sanonut, kenelle hait?

--Enhän toki.

--Se hyvä. Et olisi muuten saanut tippaakaan.--Hän nauroi äänettömästi,
suu auki.--_Aquam vitae pastoralem_. Rovastin keittämää ja ruustinnan
maustamaa--_superbam_!

Hän sitä sekä haistoi että maistoi, joi nenällään, suullaan ja
silmilläänkin, katsellen lasia päivää vasten, ennenkuin vei sen
huulilleen.

--Kyllä minä asiat oikein toimitan, kehaisi talonpoika.

--Näytpä toimittavan, näytpä toimittavan, hyrähteli ukko. Kuka sinulle
tätä antoi?

--Ruustinna itse mittaili ktrkkaimmalla tinajumprullaan.

--Eikö kysynyt, mihin sitä tarvitset?

--Kysyi, mutta minä sanoin, että sairaan sydänalan sulattamiseksi.

Se yhä enemmän ukkoa nauratti:

--Vai sairaan sydänalan sulattamiseksi? Niinpä niin.

--Ähhäh!--No, ja mitä muuta kuuluu?

--Satuin parhaaseen aikaan, kun Lauri maisterin saarnaan.

--Saarnasiko Lauri?

--Paukutti eilen pöntössä körttikansalle niin, että kerran saivat
ulkokullatutkin kuulla kunniansa. Heitä olikin kirkko niin täynnä,
ettei tahtonut muita mahtuakaan, Ukko-Paavot ja muut.--Sillä ne vasta
mainiot lahjat on. Siitä se vasta pappi tulee, pappansa veroinen.

--Siihen ei nyt paljoakaan tarvita,--joka on maailman huonoin pappi,
Rimpiläinen.

--Ei sotkeutunut kuin yhden kerran, kun rupesi ryittämään. Vaan yli
loikkasi pahan paikan niinkuin aitomus varsa ja alkoi uudelleen aidan
takaa. Ei muuta kuin pois jaloista vaan. Eivät kärsineet kuulla
kauemmin, körttiselät, pois lähtivät, luikkivat tiehensä kesken
saarnan, toinen toisensa perästä.

--Ehkeivät viitsineet enemmän kuunnella nulikkata.

--Vai siellä ne nyt olivat. Viime viikolla souti niitä tästä ohi koko
laivasto. Minä niitä aina pyssylläni saluteeraan. Pitävät minua piruna.

--Piru te taidatte ollakin, sanoi talonpoika.

--Juuri niin. Kippis sen päälle. Pirun malja!

--Elkää toki--

--Ka, pane pohjaan vaan--elä, elä heitä tippaakaan tähdettä sen miehen
maljaan, muuten ei tule mitään meidän yhteisistä tuumistamme. Pirun
malja papin viinassa! Vapiseeko kätesi? Kaada pian kurkkuusi, ettei
mene maahan jumalanvilja. Süssoderjaa.--No, ja sano nyt asiasi, haasta
tautisi, talonpoika!

--Jos haastettaisiin kahden kesken.

Ukko iski silmää Anterolle ja kehoitti ruotsiksi häntä kuuntelemaan
seinän takana, millä kehityskannalla tämä Suomen kansa on.

Talonpojan puhetta ei Antero oikein erottanut, mutta ukon vastauksista
hän voi päättää, että siellä oli kysymys jostain salaisesta taudista,
joka on parannettava paitsi niillä ja niillä lääkkeillä ja voiteilla,
myöskin taioilla semmoisilla ja semmoisilla. Tuon tuostakin sanoi
talonpoika:--»Niinpä niin, niin on tehtävä, minä teen sen, saatte
uskoa.» Ja siihen sanoi tohtori aina:--»Jos jätät pois pilkunkaan, niin
syytä itseäsi.»--»No, en jätä, sen saatte uskoa--suuret kiitokset...
pitäisipä tepsiä.»

He poistuivat rantaan päin. Hetken kuluttua tuli ukko takaisin kantaen
tuohisessa isoja hiilillä paistuneita ahvenia. Hän asetti ne tuvan
ulkopuolella olevalle, juurikkaasta sahatulle pöydälle, nouti leipää ja
voita aitasta ja viinapullon laseineen tuvasta ja virkkoi sitten näppiä
lyöden:

--Nyt pidetään hauskaa! Skool! Eikö heitetä pois haukkumanimiä--minä en
ole se, miltä näytän--strunt för resten. Täss' on herttaisempi istua
kuin tuvassa. Tämä on ihana paikka--tuossa tuo ranta etualana ja lahti
ja avara selkä ja tuolla Rajavaara--strunt för resten. _Loquemur lingva
latina? Non possumus!_--Siellä se ukko nyt soutaa lupittaa. Kuulitko,
mitä neuvoja hänelle annoin? Ei niille auta antaa vain _medicamenta et
bonas ordinationes_--täytyy olla myöskin hokuspokusta--uskoa--kaikki
pitää nykyaikana rakentaa uskolle--Suomen kansa on tiemmä uskonnollinen
kansa.--Tiedätkö, nuori veljeni, semmoiselle vanhalle viisaalle kuin
minä ei ole mikään niin stimuleeraavaa kuin silmätä ihmisaivojen
pimeimpiin soppiin, jonne ei järjen valo näytä voivan koskaan tunkea.
--Tiedätkö, nuori veljeni, järki on maailman kultaa, mutta sitä kultaa
on niin äärettömän vähän, joku kaitainen juova vain suurissa vuorissa--
ja hauskinta on se, että sitä on vain sen verran kuin sitä on ja on
ammoisista ajoista ollut, eikä tule koskaan enempää olemaan.--Nämä ovat
vallan mainioita, nämä ahvenet--varsinkin tämän erinomaisen viinan
kanssa.--Voltaire oli niitä ihmisjärjen suurimpia kultakokkareita.
_Parlez-vous français?_ Mikä sinua naurattaa? Elä pidätä, naura vaan,
kunhan katsot, ettei ruoto tartu kurkkuusi. Vi ska ha roligt,--minä
pidän sinun naamastasi, se on niin rehellinen ja viaton, vähän naivi...

Anteroa nauratti kaikki tämä niin, että ruoto todella tarttui hänen
kurkkuunsa. Kun hän oli rykinyt sen pois, täytyi hänen ryypätä
isäntänsä kanssa. Ja taas jatkoi pikku ukko:

--Isäsi oli yhtä naivi kuin sinäkin, sillä hän uskoi tämän Suomen
kansan parantumiseen. Hän koetti sitä suosta jumalansanan avulla
nostaa, niinkuin Snellman nyt koettaa Hegelin filosofian avulla. Mutta
minä sanon, että tätä kansaa ei saada suosta nostetuksi eikä ole
tarviskaan,--antaa sen Herran nimessä maata omassa vetelyydessään,
lahjattomuudessaan ja pelkuruudessaan. Suomen kansa on Joukahainen,
joka luulee jotain tietävänsä ja taitavansa, mutta jos sitä joku
viisaampi tahtoo kohottaa, niin ampuu se siitä kiitokseksi sitä
jousellaan.

--Mitä setä tarkoittaa?

--Sano sinuksi! Mitäkö tarkoitan? Arwidssonia ja erästä toista miestä,
jonka nimeä en tahdo mainita.--Jaa, Snellman, hänen käy luultavasti
samalla tavalla--ja kernaasti minun puolestani. Se on nyt eräillä
tahoilla suureksi mieheksi julistettu, kannettu ja kunnioitettu...

--Sen hän ansaitseekin.

--Ja minä sanon sinulle, että hän syö Hegelin suuteita, puree niitä
rehun tähteitä, joita tänne Saksasta tuodaan. Se nyt vain on sitä
räämää, jota ne eivät omassa maassaan enää saa kaupaksi ja
eksporteeraavat siirtomaihinsa. Sitä paitsi kaikki se, mitä Snellman
nyt saarnaa niin suurella bombilla ja aplombilla, sanottiin jo
viisikolmatta vuotta sitten ja paljoa paremmin, yhdellä ainoalla
ytimekkäällä lauseella: »Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo
tulla, olkaamme siis suomalaisia.» Mutta mitä sai Arwidsson palkakseen?
Kuka häntä enää muistaa? Sinä et luultavasti tiedä enemmän kuin
muutkaan nuoret, että häntä on edes olemassakaan. Hän oli minun paras
ystäväni. Hänet ajettiin maanpakoon ulkomaille, ja minut pakotettiin
piiloutumaan tänne erämaihin.--Fy fan!--Skool!

Hän ryyppäsi ja irvisti, ei viinasta, vaan omasta inhostaan ja
ylenkatseestaan.

--Hän oli minun paras ystäväni, minun ainoa ystäväni. Ja kuule sinä,--
hän kumartui eteenpäin ja löi nyrkillä pöytään--ja kuule sinä, ne
olivat omat miehet, omat virkaveljet, jotka pettivät hänet, luovuttivat
hänet viholliselle,--ymmärrätkö, omat miehet!

Antero ei ollut siitä mitään kuullut...

--Ei, ei siitä kukaan tahdo puhua, sillä kun toiset pettivät hänet
itsensä, niin pettivät toiset hänen aatteensa. Tiedätkö, nuori veli,
mikä on sitä, mitä sanotaan synniksi pyhää henkeä vastaan? Se on sitä,
kun aikoo antautua ylevän aatteen palvelukseen ja sitten uhraa sen
maallisten etujen vuoksi. Semmoisia miehiä on monta tässä maassa ja
tässä aatteessa. Semmoinen on minun arvoisa veljenikin, herra tohtori
ja ritari Kontojärven kirkkoherra. Mies touhusi ja intoili, mutta kun
otti kovalle, niin peräytyi ja pakeni, jätti ihanteelliset
harrastuksensa ja rupesi leipäpapiksi. Nyt ei mies osaa muusta puhua
kuin ojista ja tunkioista. Pthyi, mies on muuten, niinkuin sanotaan,
hiukan yksinkertainen.

--Eiköhän tuo nyt kuitenkin ole erehdystä, koetti Antero puolustella.

--Sinä puolustat isää, koska olet rakastunut hänen tyttäreensä...

--Minäkö...

--Minä näin sen katseistasi ja koko olennostasi kokkomäellä, vaan elä
ole milläsikään, en minä ilmaise salaisuuttasi. Naimi on hyvä tyttö,
ainoa koko perheessä, jota voin sietää.--Mutta minä menen takaisin
siihen Snellmaniin. Se sen Saima, no, onhan se sentään jotain. Hän on
rohkea ja pureva. Mutta lehti lakkautetaan ennen pitkää niinkuin
Mnemosyne, ja Snellman itse ajetaan--tai jos ei ajeta, niin suu muuten
tukitaan ja leipäkin siltä riistetään, niin että hampaat seuraavat
mukana, ja sitten ne pannaan spriipurkkiin--hehheh--ja allom tili
varnagel liisteröidään purkin päälle etiketti: »Käyköön niin jokaiselle
joka» j.n.e. Eikä teissä hänen ihailijoissaan ja hurraajoissaan tule
olemaan ainoatakaan, joka uskaltaisi nousta häntä puolustamaan--ei
tikkua ristiin--semmoisia te olette, ja semmoinen on tämä Suomen kansa
aina ollut, aina, orjakansa maailman alusta alkaen. Kippis!

--Mistä on setä saanut niin pessimistisen katsantotavan?

Mutta ukko ei kuullut, vaan jatkoi. Hän oli naukkinut vähän väliä, ja
viina kihosi hänelle yhä enemmän päähän.

--Minut ajettiin pois yliopistosta, sama se, mistä syystä,--mutta
ennenkuin minä ehdin lähteä, niin paloi poroksi koko Turku. Minä
pelastin sen saman professorin lapsen, joka--nuori tyttö--men strunt i
allt--das war die alte Geschichte--skidt, sa' dansken--kannoin hänet
pyörtyneenä äitinsä luo, joka luuli lapsensa hävinneen--mies oli niin
hätäytynyt, ettei osannut muuta kuin itkeä. Mutta nuori rouva kävi
kaulaani--enkä ole saanut häntä siitä sen jälkeen pois pudistetuksi, en
koskaan. Eivät saaneet tietää, kuka se oli, joka oli heidän lapsensa
pelastanut, en ole heitä sen koommin nähnyt... Kuule sinä, nuori mies,
mitä sinä mietit? Elämässä on niin paljon traagillisuutta--mutta elä
sinä ollenkaan sääli minua, sillä en minä itsekään sitä enää tee, sillä
minä en ole enää mitään, enkä ole koskaan ollutkaan.

Hän vaipui pöytää vastaan...

--Elkäähän nyt noin,--koetti Antero, mutta ukko teki kädellään torjuvan
liikkeen.

Hetken kuluttua hän nosti päätään ja tuijotti Anteroon.

--Kuka sinä olet? Mistä sinä olet siihen tullut? Jaha, jassoo,
ymmärrän--soo, soo...

--Minä tulen viimeksi Korpivaarasta, olin siellä suuressa heränneiden
kokouksessa, sanoi Antero jotain sanoaksensa.

Ukko muisti jotain, ilme hänen kasvoillaan kirkastui.

--Et usko, mutta on minullakin ollut körtit selässäni.

--Oletteko ollut herännyt?

--Herännyt--minä olen ollut kaikki ja ei mitään. Teetin kerran kurilla
itselleni uskovaisuuden univormun, kun satuin saamaan sarkaa rohtojen
edestä heränneeltä ukolta. Täällä alkoi juosta körttikansaa kuin
karvaköyttä, Ukko itsekin kävi useat kerrat ryypyllä. Meistä tuli hyvät
ystävät, ja teivien aina erottiin. Juoppous ei ole synti eikä mikään
niiden mielestä, vaan pikemmin ansio, niinkuin se onkin,--se kun on
merkki siitä, ettei ihminen ole ulkokultainen. Se on vain synti, jos ei
muista katua. Mutta siitä pitää kohmelo huolen, että muistaa. Heidän
oppinsa ydin on se, että pitää kaatua ja taas nousta. Se on, niinkuin
se entinen laukkuryssä sanoi pojalleen: »Kun sie tiet synnin, niin tie
sie niin suuri, että muistat katua». Mutta tanssi ja peli ja semmoinen
on synti. Kun minä kerran menin häihin ja körtit yllä tyttöjä
pyörittelin, niin siitä pahenivat eivätkä ole sen koommin talossa
käyneet. Maljasi taas! Maailma on kukkurallaan hulluutta ja typeryyttä!

--Kovinpa te synkästi ja ivallisesti maailmaa katsotte.

--Aijai, kuinka keltainen sinä vielä olet, vaikka oletkin jo maisteri.
Onko minun syyni, että maailma on semmoinen kuin se on? En minä ole
sitä luonut eikä sitä ole Jumalakaan luonut.

--Vaan kuka?

--Piru tietysti! Sen se on luoma, ja sen se on kaltainenkin, ja hän,
joka sen on luonut, on luonut ihmisenkin--omaksi kuvaksensa.

--Mutta tehän pilkkaatte kaikkea, teillähän ei ole mitään pyhää!
huudahti Antero.

--Noin lapsellista huudahdusta en olisi sinulta odottanut.--Eikö mitään
pyhää? On, minulla on yksi pyhä ja pysyvä tässä maailmassa.

--Ja mikä se on?

--Häh? Se on järki ... die reine Vernunft--Kritik der reinen Vernunft,
sanoi Kant. Tiedätkö, mikä mies oli Immanuel Kant? Et? Te nuoret ette
tunne ettekä tunnusta muuta kuin sitä Hegeliänne, joka on maailman
suurin dilettantti. Puhtaan järjen kylmä kritiikki, iva, nauru--mikä
ihana musiikki! Mitä pitikään minun--(hän kosketti otsaansa, silmät
sameina)--tämä ei enää toimi niinkuin ennen ... (hän alkoi laulaa:)
»Vårt förnuft förblindadt är, mörker all vår själ betäcker»--ne ovat
ehkä oikeassa, jotka sanovat--mutta olkoot! En minä enää mistään
välitä. Kerran loisti tämä kuin kirkas lamppu, mutta minä särjin sen,
minä itse särjin sen ... sama se, miten--elä kysy, ja jos kysyt, en
vastaa.--»Sörj ej den flyende»--»Vid Aura å, på Erstans våg»--hohhoo,
ja-jaa. Kuka sieltä tulee?

Vene oli laskenut rantaan, ja Lauri nousi sieltä pihaan. Antero hypähti
ylös ilosta huudahtaen, mutta ukko painoi hänet takaisin istumaan. Hän
ei ollut tulijaa näkevinäänkään.

--Päivää, setä!

Kun ukko ei liikahtanutkaan eikä vastannut, uudisti Lauri
tervehdyksensä ja löi häntä olkapäälle. Ukko nykäisi ärtyisesti
hartioitaan ja murahti:

--Et tietysti tuonut mitään?

--Setähän on ilmankin hyvällä päällä.

--Sinä olet raaka, tyhmä, nenäkäs! Tuolla nulikalla oli kerran sydäntä
tyhjentää minun pulloni ja panna vettä sijaan. Ja se oli muka niin
sukkelaa, että siitä kehuttiin, kuka vain kuulla tahtoi. Ja sinä
tiesit, että se on minun ainoa ystäväni. Mitä sinulla on täällä asiaa?

--Suo anteeksi, setä hyvä!

Lauri otti poveltaan pullon ja asetti sen pöydälle ukon eteen.

--Soo, vai niin, mitä se on? Konjakkia--de' va' fan, hva' de' doftar.--
Tahdot lahjoa minua, kanalja?--Istu alas, minä noudan sinulle lautasen,
niin saat syödä...

Hän kompuroi sisään, tukien itseään seinästä.

--No, ja minne sinä olet matkalla?

--Teille takaisin. Entä sinä?

--En juuri tätä edemmä.

Oli niinkuin ei tämä tapaaminen olisi ollut kumpaisellekaan oikein
tervetullut. Lauri ajatteli: nyt hän ehkä jää tänne.--Antero ajatteli:
hän ei ehkä tulekaan kotiinsa, ja kuinka voin minäkään sitten sinne
mennä?

Ukko tuli takaisin tuvasta.

--Sinä tahdot lahjoa minua, enkä minä olekaan semmoinen egoisti, etten
sallisi sen tapahtua. Sano siis asiasi, tai kyllä minä arvaan sen
sanomattakin. Hedda on kyllä täällä, tuolla Ottolassa. Minua
kiellettiin tosin sitä ilmaisemasta, mutta on periaatteitani vastaan
olla toisen rakkauden aarteita vartioiva lohikäärme. Mene vain sinne,
sieltä hänet lempesi löydät.

Lauri oli punastunut ja joutunut hiukan hämilleen.

--Tuosta menee tie saaren toiseen päähän. Katsos, minä en ole mikään
lohikäärme, ja saa Pyhä Yrjänä kernaasti ottaa Andromedansa, mistä
löytää.--Syö, poika, ja ryyppää viinaa päälle! Tätä konjakkia en
sinulle tarjoo. Minä säästän sen semmoiseen hetkeen, kun minulle tulee
oikein kova sielun hätä ja synnin tuska enkä minä löydä lohdutusta
jumalansanastakaan.--Kuule, mitä sinun tarvitsi haukkua pietistejä?

--Täytyihän kerran koroittaa äänensä--

--Ja sinä oikein saarnasit?

--Tietysti.

--Koko viikon kirjoitit?

--En koko viikkoa. Päätin vasta tiistaina, kun kuulin Handolinilta,
kuinka hävyttömästi ne taas olivat esiintyneet Korpivaarassa.

--Eivät he siellä mitenkään hävyttömästi esiintyneet, sanoi Antero.

--Eivätkö särkeneet kirkon aitaa, kun eivät päässeet kirkkoon, ja
tallanneet niittyä ja haukkuneet Handolinia?

--Ja varastaneet ja murhanneet, matki ukko--siitäkö täkstistä sinä
saarnasit?

--En siitä, koskettelin sitä vain ohimennen, tuskin ollenkaan.--Mutta
itsehän sinä, Antero, kehoitit minua kirjeessäsi?

--Niin teinkin, mutta nyt olen minä osaksi muuttanut heistä
mielipiteeni.

--Vai pappi tästä Laurista? ivaili ukko edelleen. Mahtoi olla mamma
mielissään. Istuit ullakkokamarissa, joit kahvia, poltit pitkää
piippua, kukaan ei saanut mennä häiritsemään, aivan niinkuin pappakin,
ja pöytä täynnä postilloja...

--Ei minulla ollut ainoatakaan postillaa, enkä minä pannut paperille
kuin pääkohdat...

--Siksipä siitä siis tulikin fiasko, debyytistäsi.

--Fiasko?

--Kadotit konseptisi, hätäännyit, hämmennyit...

--Mistä te sen tiedätte?

--Näenhän sen jo silmistäsi. Olisi voinut sanoa sen a priori, että kun
sellainen keltanokka kuin sinä käy tuomitsemaan ja mestaroimaan vanhoja
kokeneita hengen miehiä, siitä täytyy tulla pannukakku. Sano, eikö ne
kohautelleet sinulle säälivästi olkapäitään ja sitten kääntäneet
selkänsä? Eikö sinulla ollut tunnetta siitä, että teit jotain hirmuisen
typerää ja lapsellista?

--Setä rakentaa riitaa niinkuin tavallista, mutta minä en välitä,
sanoittepa nyt mitä tahansa.

--Ka, elä suutu...

Lauri ei vastannut mitään, vaan lähti ensin rantaan ja katosi sitten
metsään.

--Suuttui, vaan suuttukoon. On siinäkin papin alku. Pyhänä saarnaa
kirkossa ja viikolla juoksee piikatyttöjen perässä.

--Mutta hän rakastaa Heddaa.

Ukko heltyi, ja hänelle kihahti vesi silmään...

--Olet oikeassa. On hävytöntä minulta haukkua häntä sen tähden. Siinä
on nyt vain se, että siitä ei sittenkään mahda tulla mitään. Ei hänessä
ole miestä naimaan tyttöä vasten vanhempainsa tahtoa. Jos tässä
maailmassa kerrankaan näkisi yhden ainoankaan esimerkin jostain
uskaliaasta ja suuresta!--Minnekä se nyt meni? Suuttuiko se
todellakin?--Nyt minä lähden vesille.

Hän nousi vaivaloisesti, pani tulpat pullojensa suuhun, vei ne tupaan
ja lähti sitten horjumaan rantaan hyräillen jotain.

Antero jäi vielä paikoillaan istuen odottamaan Lauria. Kun ei häntä
kuulunut, lähti hän kävelemään ja löysi pirtin perästä polun, joka
näytti vievän saaren toiseen päähän.

Hän ei oikein tiennyt, mitä ajattelisi siitä, mitä oli nähnyt ja
kuullut. Oli niinkuin olisi joku iskenyt häntä altapäin, vienyt häneltä
voiman, uskon ja luottamuksen, puhkaissut reiän hänen henkensä
keuhkoihin. Mikä on oikeastaan tuo mies, mitä perää siinä, mitä hän
sanoo? Onneton, kärsinyt, katkeroitunut hän nähtävästi on, ja puhuu
epäonnistuneen elämän vaikutuksesta. Mutta vaikka hänen puheissaan
olisi vain vähänkin perää, niin jäähän kuitenkin jotain. Sillä
tavallako meillä on ennen kohdeltu isänmaan miehiä ja niinkö tultaneen
vastakin tekemään? Ei enää, kyllä asiat ovat varmaankin muuttuneet. Hän
nauraa kaikelle tuo ja pilkkaa kaikkea. Mutta jos hän sittenkin olisi
pääasiassa oikeassa? Jos osakaan olisi totta kaikesta siitä, mitä hän
sanoi--mihinkä tässä sitten jouduttaisiin? Hän puhui nähtävästi oman
kokemuksensa perusteella. Etteikö Suomen kansaa saataisi nostetuksi?
Ettäkö sen asia olisi petetty? Etteivätkö Snellmanin aatteet ja
kirjoitukset saisi mitään aikaan? Heränneetkin vain narreja? Uskontoa,
Jumalaa, kaikkea hän pilkkasi. Eniten kiusasi Anteroa se, mitä hän oli
sanonut rovastista ja pappilaisista ja Laurista. Olisinko minä
katsellut heitä väärässä valossa, liian ihanteellisesti?

Hän taisteli polkua kävellessään näitä vaikutuksia vastaan eikä
tahtonut antautua niiden valtaan. Oli niinkuin kaikki onni ja kaikki
toivo olisi maailmasta kadonnut. Miksi? Siksikö, että on olemassa tuo
yksi onneton vanha juoppo, joka ei mihinkään usko eikä mitään ole?
Mutta mikseivät kaikki ihmiset voi olla yhtä onnellisia, kaikki?

Metsä harveni, ja hän tuli niemen kärkeen, johon näkyi aava, tyyni
selkä laskevan auringon valossa.

Se ei voi olla totta. Ne ovat vain puhetta sen puheet. Se on kaikki
seurausta siitä, ettei hän _usko_ mihinkään, ei kansaan, ei itseensä,
ei aatteisiin, ei Jumalaankaan. Mutta minä uskon! Ja Naimi uskoo! Ja
oli kuin hän olisi saanut kiinteän pisteen avaruudessa, jonka avulla
voisi kaikki parhain päin kääntää. _He_ yhdessä...!

Tuon ukon arvostelu ihmisistä ja maailmasta ei ole puhdasta eikä
puolueetonta, sillä se on seuraus hänen omista persoonallisista
kärsimyksistään ja katkeruudestaan.

Hän on pessimisti. Hän on ehkä kylläkin tarkkanäköinen, mutta näkee
kaikki väärässä valossa. Hän on kateellinen. Ja kuta enemmän Antero oli
löytävinään hänessä heikkouksia, sitä voimakkaammaksi hän itse tunsi
itsensä.

Kuului soutua, ja ukko huopasi, saaren pään kierrettyään, Anteron
kohdalle. Hän pysähdytti veneensä lähelle rantaa ja tupakkaa pannessaan
puhui heltyneellä, liikutetulla äänellä:

--Kuule, nuori mies, sinä sanoit, etten minä usko mihinkään, ettei
minulla ole mitään pyhää. On, on minullakin jotakin pyhää, on luonto,
tuo kummallinen, käsittämätön, ääretön universumi, sekä suuressa että
pienessä--elämä tuolla ylhäällä tähtitarhojen takana, toinen tuolla
syvyyksissä--kuka sen tietää, mitä se on, mutta suurta, salaperäistä se
on. Mitä se on? Mikä olen minä? Mikä sinä, mitä me kaikki?--Tuletko
veneeseen? Lähdetään salakan kutuun! Vietetään nuotiotulen ääressä
saaren rannalla yö ja tuumitaan ja filosofeerataan!

--Minä ehkä menen kuitenkin maata.

--Mene sinä vaan, mene vaan, siellä on tila valmis tuvan lattialla. Jos
tahdot lektyyriä, niin löydät sitä pääsi päältä.

Ukko lähti meloa lupittamaan, kokka täynnä verkkoja.

Jos tuo mies taas on tuommoinen ... ja se taas järkytti Anteron
äskeistä käsitystä hänestä. Hänessä _on_ jotain ja jotain siinä, mitä
hän sanoi... Eikähän Naimi ole minun, enkähän minä tiedä mitään siitä,
mitä on tuleva...

Alakuloisena hän lähti taas tuvalle, joutui toiselle polulle,
käyskenteli saaren metsissä, tuli niitylle, näki sen takaa talon, mutta
ei tuntenut halua mennä sinne.

Hän kuuli puhetta metsästä, Laurin ja jonkun naisen. Naisen ääni oli
kiihtynyt ja itkukas:

--Mene sinä vaan, et sinä kuitenkaan minusta välitä ... sinä vain minua
narraat ... mene sinä vaan sinne kotiisi niiden suurten ja ylpeiden
sukulaistesi luo...

--Hedda, kuule ... sinä loukkaat minua ... elä nyt ... tiedäthän
sinä... katso nyt minuun ... istu nyt ... anna minulle kätesi...

--Anna minun olla.

Antero peräytyi ja kiersi toista tietä tuvalle.

Aamupuolella yötä hän heräsi siihen, että Lauri tuli sisään, heittäytyi
penkille pitkälleen. Hän luuli Anteron nukkuvan ja heittelehti
levottomasti vuoteellaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Turhaan
koetettuaan maata niin ja näin lähti hän viimein ulos, ja kun Antero
aamulla meni pihalle, lepäsi Lauri tuvan takana nurmikolla. Antero
työnsi veneensä vesille ja lähti soutamaan.



24.


Riemuisin mielin rientää Antero takaisin Kontolaan samaa tietä, jota
oli sieltä lähtenytkin. Milloin kulkee hän kankaita, joiden kahden
puolen alavat metsät aukenevat ja niiden takana korkeat vaarat
kohoavat. Tuon tuostakin helähyttää hän kepillään ikihonkia ja
heiluttaa sitä menonsa vauhdissa, niin että ilma viheltää. Ilma on
täynnä huumaavaa pihkan hajua ja kaskisavujen tuoksua. Tekisi mieli
istua, mutta ei malta. Kaikki on hänestä hauskaa ja ihailtavaa: väärät
puut, kuivuneet kelohongat, kivet, kannot, mutta ennen kaikkea polku,
joka häntä kantaa, kantoipa se sitten harjujen selkiä, mäkien rinteitä
tai pitkospuita myöten poikki suosalmekkeiden. Hän lyö kämmeniä yhteen
jänikselle, joka ahon poikki hänen editsensä harppaa. Hän kotkottaa
koppelolle, joka hongan oksalta hänelle hammasta hioo, ja huikkaa
haukalle, joka kirkuu korkeudessa erämaiden yli.

Hän on luonut synkkien ja syvällisten mietteiden lumoukset päältään, ei
paina häntä nyt sisarensa surut, ei välitä hän Laurin huolista, eivät
häiritse häntä Jaakko-ukon ivat, hän on varma itsestään, tietää, mitä
tahtoo, niihin pyrkii. Kaikki on oleva mahdollista, hän toteuttaa sen!

Maat alkavat näyttää tutuilta. Edessä on harju, jonka hän on ennen
nähnyt. Hän ei luule olevansa näin likellä, mutta seisookin jo rovastin
suoviljelyksen laidassa. Tuossa tuokiossa hän on oleva perillä. Hän on
harjun juurella, josta polku alkaa nousta. Tuolla ne seisoivat ja
huiskuttivat hänelle hyvästiksi! Jos ne sattuisivat olemaan nytkin
siellä, kävelemässä ilman vain, istuisivat siellä, näkisivät hänet ja
huutaisivat: »Runoilija tulee! Terve, tulevaisuuden runoilija!»--Hänen
täytyy rauhoittua, hän on liiaksi hengästynyt. Mutta hän ei malta,
rientää ylös juoksujalassa viimeisen törmän. Jo näkyvät kirkon ja
tapulin ristit ja katot ja koko näköala!

Ei ole ketään kokkomäellä, mutta porttihonkien alle tultuaan näkee hän
alhaalla sakastin rappusilla istuvan Naimin jonkun toisen kanssa. Se
toinen on Naimin takana, se on ehkä Robert. Naimi istuu ja katselee
näköalaansa, tuota salakihlattua, heidän yhteistä.

Hän kaartaa niin, että voi heidät yllättää.

Ei se ole Robert. Se pitää kättään kiedottuna Naimin vyötäisten ympäri,
ja Naimi nojaa häneen hiukan. He nousevat ylös, ja Naimi pistää kätensä
hänen kainaloonsa. He eivät häntä huomaa hänen seisoessaan metsässä
puun suojassa. Naimi kääntää kasvonsa ylöspäin ja katsoo nuorta miestä
hellästi silmiin, poskilla puna.

Se on se sama nuori, kaunis mies, joka oli vienyt Naimin tanssiin
Helsingissä maisterin vihkiäisissä.

Niinkuin isketty haava, taittunut jäsen ei heti paikalla tuota kipua,
mutta jo heti kuitenkin jättää jälkeensä huumauksen tunteen, niin ei
Anterokaan alussa ollut selvillä siitä, mitä oli tapahtunut, vaan
ainoastaan, että jotain oli tapahtunut. Ne ovat usein muut, jotka
huomaavat veren haavasta vuotavan, katkenneen käden roikkuvan
olkapäästä.

Hän ei tiedä, kuinka on tullut kirkolta pappilaan. Eihän pitänyt sinne,
vaan kääntyä tienhaarassa sillalle päin.

Ikäänkuin jonnekin päästäkseen, painaakseen päänsä piiloon, suuntaa hän
askeleensa vanhaan tupaan. Siellä tulee häntä vastaan Kaarina, ihastuu,
punastuu, huudahtaa hänet tervetulleeksi, mutta nähdessään hänen
kalpeutensa kysyy huolestuneesti:

--Oletteko sairas?

Vasta silloin tunsi Antero kirvelevän kivun povessaan, tunsi, mihin oli
sattunut, hänen päätänsä huimasi niinkuin pyörtymisen edellä, mutta sai
hän kuitenkin sanotuksi:

--Kävelin ehkä liian kiivaasti--

--Tulitteko jalan? Yksinkö? Emme vielä odottaneet...

--Saanko mennä tänne tupaan?

--Olkaa hyvä, minä riennän sanomaan Robertille.

Hän tunsi, että tuvassa oli ollut joku juuri ennen häntä. Hän huomasi
pöydällä hansikkaat ja kepin. Niiden vieressä oli harsohuivi. Ne olivat
jääneet siihen, kun _he_ olivat tästä lähteneet.

Kaikki täällä olivat siitä tietäneet. Laurikin! Eivätkä olleet hänelle
mitään puhuneet. Miksi olisivatkaan! Mutta olisivat he kuitenkin
saattaneet sen tehdä ... olisi heidän pitänyt se tehdä.

Hän vaikeroi mykästi, sanattomasti. Häntä uuvutti, hän meni kuin
tainnoksiin sisäisestä verenvuodosta.

Robert tuli. Antero kyyristyi kokoon, niinkuin haavoitettu, joka
odottaa viimeistä armon iskua. Mutta Robert ei alkanutkaan puhua siitä,
ei sanonutkaan heti paikalla: »Oletko kuullut sen hauskan uutisen?»

--No, nyt minä olen tehnyt lopullisen päätöksen!

Minkä päätöksen hän oli tehnyt?

--Kirjoitin siitä Snellmanille ja sain häneltä juuri tänään vastauksen.
Tahdotko kuulla, mitä hän kirjoittaa?

Robert oli niin innostunut, että alkoi heti lukea kirjettä:

--»Lapin-matkaasi, antautumistasi alalle, josta kirjoitat, voi kyllä
pitää ennen suunnittelemasi tai sinulle suunnitellun uran
katkaisemisena, eikä tätä aikomaasi askelta kukaan ole katsova
kunniakkaaksi, mutta on tuleva aika, jolloin mielipiteet ovat
muuttuneet.» Hän kehoittaa minua sitten seuraamaan Castrénin jälkiä,
sillä, sanoo hän, »jos kerran halusi vetää tähän suuntaan,
aatteelliseen työhön, työhön isänmaan hyväksi, niin ei sinun ole sitä
haluasi vastustaminen eikä ottaminen esteitä ja vaikeuksia lukuun,
koska sellainen halu meillä on niin harvinainen, että sen noudattamatta
jättäminen olisi itse asian lykkäämistä tietämättömään tulevaisuuteen.»

Robert luki vielä joitain muitakin otteita. Antero katseli häntä, näki
hänen pitävän kirjettä edessään, kääntävän sen kokoon ja pistävän
taskuunsa, mutta ei voinut ponnistaa itseään seuraamaan kirjeen
sisältöä. Hansikkaat ja huivi pöydällä kanteleen vieressä kiehtoivat
hänen huomiotaan. Ne olivat tässä yhdessä kannelta soittaneet. Mutta
välittääkö tuo hieno herra, laamannin poika, kanteleesta? On vain ehkä
Naimin mieliksi kuunnellut hänen soittoaan.

Robert jatkoi:

--Enhän minä tiedä, mitä voin saada aikaan, mutta jos mieli luoda
vähänkin valaistusta siihen Castrénin väitteeseen, että Suomen kansa ei
ole maailman historiasta irti temmattu, yksinäinen suokansa, vaan että
se on sukulaisuudessa ainakin ihmiskunnan kuudennen osan kanssa,--niin,
mitä sanot, eikö ole työ tekemisen arvoinen?

--Niin.

Robert, jonka silmät loistivat silmälasien takaa, oli kokonaan
omissaan.

--Oli hauska, että tulit, en sinua vielä odottanut. Täällä ei ole
ketään, joka minua ymmärtää. Otti tiukalle ukon kanssa, kun vielä
setä häntä säesti. Isä sanoi: »Mene vaan, mutta minä en anna
kopeekkaakaan.»--»Sitten minä otan lainan», sanoin minä. Se pani ukon
miettimään. Sitä hän ei tule sallimaan, ja kyllä hän vielä antaa sen
vähän, minkä tarvitsen. Luultavasti sedän neuvosta hän alkoi houkutella
minua ensin lukemaan tohtoriksi ja sitten vasta, jos tämä halu ei vielä
olisi haihtunut,--mutta kun setä kuuli, että minä sittenkin pysyin
päätöksessäni, suuttui hän ja otti keppinsä ja meni kävelemään eikä ole
sen jälkeen ollut minua näkevinään. Mamman kanssa oli vaikeampi, häntä
on minun sääli, hän ei vielä usko sen toteutuvan--ei ole nyt
Snellmanilla eikä Lönnrotilla suurta arvoa hänen silmissään--se on
heidän syynsä--se oli se Snellmanin puhe,--sanoo hän.

--Sinä sait Snellmanilta kirjeen? Mitä hän kirjoittaa?

Hän ei huomannut Anteron hajamielisyyttä.

--Niin, paitsi sitä, mitä luin, kirjoittaa hän minulle vielä, että
hänellä on ollut uusia rettelöitä sensorin kanssa ja että hän on saanut
vihiä siitä, että häntä vastaan on voimia liikkeellä, joista hän ei
vielä voi eikä tahdo sanoa, mistä päin ne uhkaavat, mutta että hänellä
kyllä on omat aavistuksensa.

Ei sekään Anteroa huvittanut. Hän kuunteli sitä niinkuin kaukaista,
hänelle kuulumatonta asiaa. Hän ponnisteli aivojaan keksiäkseen jotakin
sanottavaa.

--Milloin aiot lähteä?

--Ehkä jo noin kuukauden päästä.

--Ja kuinka kauan aiot viipyä?

--Koko talvi siellä kai menee, mutta jos voin, koetan palata kotiin
Naimin häihin.

--Jaa, niin, täällähän on tapahtunut kihlaus.

--Se tapahtui oikeastaan jo Helsingissä promotsionissa, vaikka se vasta
nyt julkaistiin.

Antero tuijotti eteensä ikkunan valoa vastaan. Robert käveli
edestakaisin tuvan lattialla ja purskahti yht'äkkiä nauruun.

--Mikä sinua naurattaa?

--En tiedä, onko oikein kertoa, mutta voinhan sen kuitenkin sinulle
kertoa. Täällä oli vähällä tapahtua toinenkin kihlaus: Risto kosi
Anettea.

--Ja sai rukkaset?

--Tietysti!

Antero kuuli purskahtavansa äänekkääseen nauruun, tietämättä
kuitenkaan, mille hän oikeastaan nauroi.

--Olisit nähnyt täti Hartmanin miinejä! »Fru Tolonen! Miksei yhtä hyvin
Tollonen! Fru Dumbom?» Se oli tämäkin sitä samaa fennomaniaa. Siinä sen
näkee sen seuraukset! Mutta en minäkään ymmärrä, mitä Risto ajatteli.
En olisi sitä hänestä uskonut. Täytyyhän miehellä olla jotenkin
vaillinaiset käsitykset itsestään.

Anteron nauru oli katkennut yhtä pian kuin se oli tullutkin, mutta hän
kuuli vielä sen kaikua korvissaan. Samalla tunsi hän siitä
vastenmielisyyttä sekä itseään että Robertia kohtaan. Mitä naurettavaa
siinä on, että Risto on kosinut ja saanut rukkaset? Mikä tuo Anette on,
ettei Risto kelpaisi hänelle? Siksikö, että hän on Tolonen? Ja hän näki
yht'äkkiä kaikki nämä täkäläiset toisessa valossa, oli heille samassa
vieras ja outo, melkein vihamielinen. Yhtähyvin he olisivat voineet
hänellekin nauraa.

Kutsuttiin illalliselle. Siellä odotettiin Naimia ja hänen sulhastaan.
Joku kertoi heidän menneen laamanniin päin. Istuttiin pöytään ilman
heitä. Mieliala pöydässä ei ollut Anterosta sama kuin ennen. Oli
niinkuin kaikki olisi ollut jotenkuten jokapäiväisempää. Ei ollut
tuonoista juhlallisuutta eikä myöskään hilpeyttä. Oli kuin olisi
jokainen ajatellut omiaan. Ruustinna oli totinen, melkein murheellinen,
vaikka kyllä koetti olla sitä osoittamatta. Aloitettiin puhetta
useammasta asiasta, mutta se raukesi aina siihen.

--Oliko maisteri Hagman näkemässä sitä väkivaltaa, mitä pietistit
tekivät Korpivaarassa? kysyi professori.

--Ei siellä minun tietääkseni mitään väkivaltaa tapahtunut.

--Meille on kuitenkin varmalta taholta kerrottu, jatkoi professori,--
että suuri kansanpaljous mielenosoituksen tavoin ja johtajainsa
opastamana, joiden joukossa nähtiin myöskin pappeja, kulki kirkon
ohitse, särki aidan ja sen tehtyään tallasi pappilaan kuuluvan pellon,
tämän kaiken pastorinsa kielloista huolimatta.

Antero kertoi lyhyesti, kuinka kaikki tuo oli käynyt, ja ettei aitaa
oltu särjetty, ainoastaan veräjä avattu ja myöskin suljettu ja että
kulkeminen oli tapahtunut tietä myöten heinän korttakaan tallaamatta.

--Sitä minä jo epäilinkin! huudahti rovasti kuin jostain painosta
päästen.

Mutta rovastin puoleen kääntyen virkkoi professori:

--Asia ei siitä suuresti muutu, ja se tosiasia jää aina jäljelle, että
omankäden oikeutta on tapahtunut. Kerrotaan myöskin, että metsässä
pidetyssä salaisessa kokouksessa olisi pidetty seurakunnan paimenta
loukkaavia puheita ja sopimattomin sanoin käyty hänen kimppuunsa siitä,
ettei hän, niinkuin luonnollista oli, antanut näiden sekteristien
käytettäväksi kirkkoansa. Tuo on sitä raskauttavampaa laatua, kun sen
on lausunut pappi arvostelukyvyttömän rahvaan edessä.

--En minä ainakaan saanut sitä käsitystä, sanoi Antero.

--Kuka oli tuo pappi?

--Se oli vanha Hemming.

--Hemming! Voi, voi, hän on nyt yksi niitä kaikkein viattomimpia ja
vaatimattomimpia, sanoi ruustinna.

--Hänen puheensa oli pääasiassa omistettu minun isävainajalleni.

Syntyi hämillinen vaitiolo.

--Lankosi kävi täällä vaatimassa minua ilmoittamaan asiasta
tuomiokapituliin, alkoi rovasti hetken kuluttua. On hän usein ennenkin
sitä koettanut, mutta minä en rakasta rettelöltä. Uhkasi hän
mennäksensä ja menikin vallesmanniin ja sanoi silloin vaativansa
kanteen tekemistä. Ikävintä tässä on se, että jos siitä syntyy juttu,
niin minutkin sekoitetaan siihen, vaaditaan lausuntoani ei ainoastaan
tästä, vaan muistakin häiriöistä, ja luultavasti määrätään minut
tuomiokapitulin asiamieheksi.

--Sinä tietysti, isä, vaadit syytettyjen vapauttamista, sanoi Hanna
yht'äkkiä toisesta päästä pöytää.

--Se riippuu ilmaantuvista asianhaaroista.

--Setä Carpelan ainakin tulee vapauttamaan syytetyt.

--Se kai sekin riippuu...

--Se ei voi riippua mistään ... mikä on väärin, se on väärin.

Keskellä Hannan poskia paloi punainen täplä, ja hänen kasvonsa ja
silmäkulmansa olivat pinnistyneet. Kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän:

--Ajatella, että vallesmanni tulee syyttämään heränneitä
vallattomuudesta ja väkivaltaisuudesta, mutta humalaiset saavat tapella
kirkkomäellä--joka muuten oli meidän syy.

--Meidän?

Kaikki kääntyivät Hannan puoleen, paitsi Robert, joka katsoi
lautaseensa, niinkuin olisi tiennyt, mitä Hanna tulisi sanomaan.

--Ne saivat meiltä juhannusviinansa.

--Olisivat kai ne saaneet sitä muualtakin, sanoi ruustinna
välittävästi.

Syntyi taaskin kiusallinen äänettömyys.

--Kävikö maisteri Valamossa? kysyä tokaisi joku pikkupojista.

--Olin siellä yötäkin.

--No, mitä Jean Jacques, meidän suuri filosofimme? kysyi rovasti
hyvillään siitä, että puheenaine kääntyi toisaalle.--Hänellä on siellä
kovin soma pieni pirtti. Ukko on sen itse rakentanut oikein oman päänsä
mukaan. Kun hän sinne menee, ei hän sieltä palaa ennenkuin myöhään
syksyllä. Kun kaikki pojat kerran tulevat kouluun, ei hän luultavasti
tule sieltä talveksikaan.

--Tapasitteko Ottoa? kysyi ruustinna.

--Häntä en tavannut, mutta kyllä Laurin. Ruustinna ja tytöt
punastuivat, ja Antero huomasi tehneensä tyhmyyden. Lauri oli
nähtävästi lähtenyt siitä kenellekään ilmoittamatta.

Ei tullut mitään tavallista yhteiskävelyä, vaikka ilta oli kaunis,
Käyskenneltiin huoneissa ja verannalla. Professori vetäytyi pian
kamariinsa, ja professorska valitti päänkipua ja katosi. Rovasti otti
keppinsä ja meni rantaan päin. Robert harhaili kädet taskuissa ulos ja
sisään, ja Anette näppäili hajamielisesti klaveria. Antero oli
turvautunut johonkin kuvakirjaan, jota selaili salissa mitään
näkemättä, mielessään tunne siitä, että hän oli täällä liikaa. Kun vain
pääsisi lähtemään, kun jo tänä iltana...

--Missä Thure Hartman on? kysyi Antero.

--Niin, Thure, sanoi Robert, vilkkaasti pysähtyen hänen kohdalleen.--
Sinä et tiedäkään, Thure on matkustanut oppimaan suomea--sen Karin luo,
josta kirjoitit--sedän suureksi harmiksi. Se oli sekin sitä samaa
Snellmania!

--Robert!--torui ruustinna, joka oli istuutunut Anteron viereen ja
viittasi päällään vieraskamariin.

--Niin, Snellmanin kylvöä, sitä se juuri onkin ... sanokaa, maisteri
Hagman, eikö ole kauheata, mitä Robert aikoo tehdä?

--Elä nyt, mamma...

--Koettakaa saada hänet siitä luopumaan ... teitä hän ehkä kuulee...
Ette tietysti tahdo ... olette samaa mieltä ... voi, voi, jos Snellman
ja Lönnrot eivät koskaan olisi tänne tulleet.

Robert purskahti nauruun.

--Jaa, jaa, elä sinä naura, kyllä minä totta tarkoitan. Mutta se teidän
ainakin täytyy luvata, että pidätte jotain huolta Laurista, jos Robert
ei tulisi Helsinkiin. Lauri on niin raju ja kokematon. Kohtelisitte
häntä niinkuin nuorempaa veljeänne. Te tapasitte hänet, sanoiko hän,
milloin tulee takaisin?

--Ei ollut puhetta siitä.

Ruustinna kyyneltyi ja tarttui Anteroa käteen. Hänestä pulpahti niin
voimakas äidillisen hellyyden tunne, että Anteronkin oli vaikea
pidättää kyyneleitään. Ruustinnakin huomasi hänen liikutuksensa.

--Mitä ajattelette Naimin kihlauksesta? Minusta he sopivat niin hyvin
toisilleen. Hänen sulhasensa on niin hieno mies. Emme osanneet
aavistaakaan, vaikka kyllähän heitä aina on nimitetty toisilleen.
Kaarina, anna minulle saali... Istu sinäkin tähän! Minusta on ihan kuin
te olisitte minun oma poikani, ja sentähden puhun teille näin
avonaisesti...

Mutta Antero kuuli Naimin äänen ja nousi lähteäksensä, sopertaen jotain
semmoista kuin että hän on tilannut soutajan ja se odottaa häntä
jossain ja että hänen täytyy lähteä heti...

--Lähteäkö?

Naimi pyörähti samassa sisään, kädet täynnä kukkia, riensi häntä
vastaan, valmiina kiittämään odotetusta onnentoivotuksesta. Hän piti
Anteroa kädestä, katsoi silmiin ja sanoi:

--Ettekö toivotakaan minulle onnea?

--Saan luvan toivottaa...

--Kiitos!

--Saan samalla heittää hyvästini.

--Mitä, poisko? Minne te menette? Te ette saa mennä! Teidän täytyy
jäädä meidän kihlajaisjuhlaamme! Me panemme toimeen kokkojuhlan
harjulla, te pidätte puheen, kirjoitatte meille runon...

Naimi pyörähti ympäri ja löi käsiään yhteen.

--Jääkää nyt! Mamma, sinä et saa päästää maisteri Hagmania!

--Entä se meidän koulumme, joka meidän piti avata? kysyi Kaarina
äitinsä takaa.

--Jaa, niin,--sekin! yhtyi Naimi.

--Eikö sulhasenne?

--Hänkö? Ei hän välitä semmoisista ... mutta kyllä minä vielä hänet
käännän...

Antero kumarsi ja tarjosi kätensä ja pakotti heidät ottamaan sen.

--Minne sinä oikeastaan menet? Et kai sinä vielä kokonaan pois näiltä
mailta? kysyi Robert.

Päästäkseen niin pian kuin suinkin .... hänen _täytyy_, hän ei
mitenkään enää jaksa! ... sanoi Antero, että hän nyt lähtee vain
muutamaksi viikoksi ... kiertelee vain vähän täällä ... että hän ehkä
kohtakin palaa...

--No, siinä tapauksessa...

Hän tunsi koskettavansa heidän käsiään, kuuli vielä puhuvansa jotain,
kärsi sisäistä kipua jokaisesta teeskennellystä sanastaan, ja
väkinäisistä hymyilyistä syntyneet rypyt viiltelivät kuin tylsät
veitset hänen kasvojaan.



25.


Antero käveli kiivaasti alas kosken sillalle tavatakseen siellä
venemiehen, jonka kanssa hän...--Vasta sillalle tultuaan huomasi hän
uskoneensa omaa valettaan. Eihän siellä kukaan häntä odottanut...

Minne hän menee?

Hänen päätänsä huimaa--jos hyppäisi yli huojuvan kaiteen--tai murtaisi
mädän puun ja se sylissään syöksyisi kuohuihin--ja rovasti löytäisi
hänet verkostaan ja vetäisi rantaan--ja Naimi tulisi katsomaan. Tai jos
olisi se sulhanen tässä ja hän heittäisi sen menemään ja se menisi
verkkoon ja vedettäisiin maihin ja Naimi tulisi häntä katsomaan!

Tämä on nyt valetta! Minä tahallani kiihoitan itseäni, teeskentelen
tuskiani...

Ja suuttuneena itseensä riensi hän sillalta.

Mutta silloin tuli kipu takaisin, pettymyksen, nöyrtymyksen,
yksinäisyyden tunteen kipu vihlaisi häntä läpi ruumiin, että hän oli
siihen paikkaansa vaipua. Mutta hän ponnisti viimeiset voimansa ja
juoksi törmää ylös.

Sen päältä näkyi eteenpäin linjasuora maantie halki alavan korven ja
toisessa päässä kaukana nousi tie ylös toiselle mäelle ja päättyi
pystysuorana pilveen. Joku ajoi sieltä tänne päin. Ei hän sinne, ei
sinne millään ehdolla! Oli polku synkkään metsään, ja hän poikkesi
sille. Astui, astui, riensi, kiirehti. Täytyi kai yöksi jonnekin. Tie
vie suuren suon laitaan. Siinä oli lato metsän reunassa kuivemmalla
maalla. Miksei hän voisi viettää yötään tässä yhtä hyvin kuin jossain
muualla! Se on tyhjä, tähän ei voi yöpyä, mutta hän istuutui kuitenkin
sen kynnykselle.

Siinä hän selvisi, mielenkuohu laskeutui, vaahto painui ja sen
viimeiset kuplat vain mielessä sihisivät.

Tähän oli siis tämä taival päättynyt. Ei näkynyt tämä paikka
Rajavaaralle silloin, kun hän sieltä katseli luvattuun maahansa, jonne
oli elämänsä korvesta viimein kohonnut.

Hän oli luullut löytäneensä kodin, luullut saaneensa ystäviä ja
työtovereita, rakastetun, äidin, ymmärtäviä sisaria ja veljiä. Eivät ne
hänestä välitä, eivät ainakaan hänen tähtensä. Eivät ne hänen apuansa
tarvitse. Ei ole hän heille mitään. Eikä ole hän kenellekään mitään, ei
itselleenkään. Se on mennyt, niinkuin oli tullutkin, tämä kesäinen
unelma. Ja menköön! Ja olkoot! Olisi hän yhteen kelvannut, Laurin
lapsenhoitajaksi. Ja toiseenkin: pitämään puheita Naimin
kihlajaisissa!... Jos hän sen tekisi? Hän nauroi, äänettömällä suulla,
mykästi: jos hän palaisi takaisin ja todellakin pitäisi puheen Naimin
kihlajaisissa! Se olisi suurta--sillä tavalla tulisi hänestäkin suuri
mies--edes omissa silmissään. Hänet haudattaisiin kaikkien
tuntemattomien suuruuksien panteoniin!--tämän metsätemppelinkö
lahonneen sillan alle? »Tässä lepää nimetön ja kyvytön, joka ei mitään
ollut, ei miksikään tullut.» Ja miksi ei ollut ja miksi ei tullut?
Siksi, ettei kukaan ollut häntä rakastanut.--Jää tähän sinä, joka
itsestäsi jotain uskoit, ja tule pois sinä, joka et mitään usko. Ja
hänestä tuntui todella siltä kuin hän olisi itsestänsä siihen osan
jättänyt, niinkuin ei olisi enää sama kuin siihen tullessaan. Toinen
mieskö? Jospa olisikin toinen! Mutta kun ei sittenkään, ei sittenkään
muuta kuin se sama, sama, aina sama!

Mutta jonnekin hänen kai täytyy mennä. Hän katseli ympärilleen, mutta
ei osannut päättää, mistä päin oli tullut. Tie oli yhtäläinen
kummannekin päin. Hetken kuluttua hän huomasi palanneensa vanhoille
jälilleen, mutta ei viitsinyt kääntyä. Juuri kun hän nousi takaisin
maantielle, näki hän sieltä tulevan miehen, jonka samassa tunsi
Jaakko-sedäksi.

--Oletko se sinä, vai onko se sinun haamusi? huusi ukko ja kohotti
kätensä torjuen häntä vastaan.

--Minä se olen ja minun haamuni myös!

--No, tule sitten syliini, kadotettu poikani! Sainpahan sinut käsiini!
Mutta mistä sinä tulet? Kuinka sinä olet täällä?

--Kuinkas te olette täällä?

--Minä tulin ratsain! Himoni selässä! Loppui viinat, täytyi lähteä
uutta noutamaan. Kun minä kerran pääsen makuun enkä saa täyttä
tarvettani, niin murran minä vaikka helvetin portit! Hei sitä kyytiä
koskesta koskeen!--Tule tänne! Mennään minun vanhalle viftipaikalleni.

Hän vei Anteron takaisin maantietä sillankorvaan, kääntyi siitä rantaan
ja kulki ensin lepikossa poimuttelevaa rantapolkua, sitten ylös
metsäistä rinnettä, joka oli suvannon toisella puolella vastapäätä
kirkkoa ja pappilaa. Siinä oli sileää nurmikkoa lehdon aukeamassa, ja
siihen istui ukko, veti pullon poveltaan, toisen taskustaan.

--Hoida sinä tuota, minä hoidan tätä!

Antero maistoi ja maistoi uudestaan, itsensä uhalla.

--Ei ole kuin yksi jumala, viinan jumala, ja hänen profeettansa Valamon
erakko. Se on sangen itserakkaasti sanottu, mutta kun minä olen häntä
kaiken ikäni uskollisesti palvellut ja hänen oppiansa kaukaisiin maan
ääriin levittänyt olen ja monta pakanaa käännyttänyt olen--miltä
maistuu?

--Mainiolta!

--Kappas poikaa, semmoinen kulaus!

Se kihahti melkein samassa Anterolle päähän.

--Katsohan ihanaa maailmaa! virkkoi hän osoittaen kahdella sormella
eteensä. Järvi, koski, kirkko, pappila! Mikä paratiisi! Maailma ei ole
Jumalan luoma!

--Kenenkäs se on?

--Pirun!

--Kuka sen sanoi?

--Minä sen sanoin!

--Vai sinä? He!--Ja miksi se on pirun luoma?

--Siksi, että se on niin ihana! Jumala ei olisi osannut luoda maailmaa
niin ihanaksi; piru auttoi häntä, Jumala teki piirustuksen, mutta piru
veti väriä päälle!

--Se on totta! Se on totta! ihastui ukko.--Sinä kehität minun
teoriaani.

--Hurraa kirkolle ja hurraa pappilalle! Nyt minä näen sen uudessa
valossa! Eläköön isänmaa, eläköön kansa! hurraa! Hip! Hip!

Antero oli hypännyt ylös, lyönyt ilmassa käsillään polviinsa ja
pudottautunut rennosti istualleen.

--Joko sinä päihdyt? Pianpa sinä!

Mutta Antero huitoi ja haastoi, avopäin, harasilmin, tukka pystynä
päässä.

--Eikö täällä ole meidän hyvä olla? Elämämme on tanssia ruusuilla,
käyskentelyä kukkasten keskessä--pirun paratiisissa! Mitä ne ruikuttaa
ja voivottaa ja valittaa ja sadattelee, että maailma on murheen laakso?
Eikö meillä ole kaikkea, mitä tarvitsemme? Eikö meillä polteta tervaa
ja valmisteta makkaroita ja saippuaa ja pelata korttia? Eikö meillä ole
vakituinen viinamme läpi vuoden--pappilan viina! Was willst du noch
mehr?

--Tuo on Snellmania! Sinä plagieeraat!

--Hyvät herrat ja naiset! On voiteen haaskausta importeerata ideoita
ulkomaalta--Hegelin filosofiaa--antaa saksalaisten syödä omat
suuteensa, mitä te niitä meille tyrkytätte!

--Nyt sinä taas plagieeraat--minua!

--Pysykäämme omassa mitättömyydessämme ja lahjattomuudessamme!--Minulla
oli suuri aate ja suuri tehtävä, mutta minä tapoin sen.

--Niin minäkin!

--Kuka sinä olet?--Minä väänsin siltä pään poikki, niskat nurin,
niinkuin kukolta, koska se kirkui korvissani ja häiritsi rauhaani! Minä
raastoin sen sydämestäni kuin kotka Prometeuksen sydäntä--! Minä en ole
mitään, en omista mitään, enkä tahdokaan; minä vihaan, halveksin,
kiroon kaikki, itseni, isänmaan, ystävyyden, rakkauden, Juma--!

Hän oli nostanut puristetun kätensä ylös, mutta laski sen samassa ja
purskahti hermostuneeseen nauruun, jota ei saanut hillityksi, ennenkuin
se vääntyi ja vaihtui itkuun.

Ukko oli kiinnittänyt laimeat silmänsä Anteroon, ne olivat selvinneet
ja teroneet, hän oli käynyt totiseksi ja kysyi yht'äkkiä tiukasti:

--Kuule, mies, mikä sinun oikein on?

--Ei mikään, vastasi Antero vihaisesti hampaitaan kiristäen.

--Mitä sinulle on tapahtunut?

--Ei mitään.

--Näin ei voi miestä muuttaa mikään muu kuin onneton rakkaus.--Ahaa,
nyt minä tiedän!

--Tiedät? Sinä et tiedä mitään, et rakkaudesta etkä mistään, rahjus!

Ukko kimposi ylös kuin oikeneva jousi.

--Ja mitä tiedät siitä sinä? Sanonko minä, mitä minä tiedän? Varo,
ettet joudu sille jäljelle mille minä. Varo, ettei sinustakin tule
juoppo, renttu, heittiö, hylky...! Varo lumoutumasta toisen omaan!

He seisoivat siinä vastakkain, käsissään pullot. Toisen jälkihumala sai
hänet, yht'äkkiä heltyen, vesissä silmin sopertamaan:--Mutta jos hoidat
sitä hyvin, niin voi siitä tulla synkän elämäsi päivänsäde.

Mutta toinen paiskasi pullon maahan, hyppäsi pitkän hypyn ja katosi
törmän alle.

Ukko jäi huutamaan:

--Antti! Antti!--Hullu!--Nyt se menee koskeen!--Katsohan tuota, kun
särki pullon...



86.


Antero on herännyt virren veisuuseen, joka jostain ei aivan kaukaa on
soinut hänen korvaansa. Hän huomaa makaavansa pehmeällä sammalella
kahden kiven välissä, mutta ei jaksa nostaa pakottavaa päätänsä
nähdäkseen, missä on. Hän painaa silmänsä kiinni ja kuulee edelleenkin
veisuuta, mutta yhä epäselvemmin. Kun hän taas herää, on veisuu
lakannut, mutta nyt hän kuulee naisäänten puhelua. Ne puhuvat Ilpolan
häistä ja seuroista ja Paavosta, kertovat hänen sanojaan ja muistelevat
hänen puheitaan. Heidän äänensä on tyyni ja tyytyväinen. Antero ei
jaksa seurata kaikkien sanojen sisältöä, mutta päättää niiden
soinnusta, että nuo ihmiset ovat onnellisia ja tyytyväisiä, rauhansa
löytäneitä.--»On ne meillä opettajat ja neuvojat. Ei sitä yksin selviä,
vaikka koettaa sanaakin seurata.»--»Kyllä kai minusta nyt tuntuu siltä,
kuin osaisi ja jaksaisi taas kuinka kauan tahansa.»--»Elähän vain
herkeä huolettomuuteen.»--»Eihän toki.»--»Jo se oli paikallaan se
Paavon sana--niin oli kuin olisi ihan minulle puhunut.»--Joku kolmas
taas aloitti virren, ja sen loputtua he lähtivät.

Anteron tuli halu lähteä heidän mukaansa, hän nousi, löysi reppunsa
vähän matkan päästä ja astui polulle. Siellä ei näkynyt ketään. Oliko
hän nähnyt unta? Hän ei saanut selville, minne ne olivat menneet. Eikö
siinä ehkä ollutkaan ketään?

Hän lähti kuitenkin seuraamaan jotain polkua.

       *       *       *       *       *

Uupuneena, rääsyisenä, melkein menehtymäisillään saapuu Antero illalla
vaaralle, jonka tuntee Rajavaaraksi vasta sitten, kun näkyy mylly ensin
ja sitten se suuri kivi. Oli ollut kylmä, kolkko pohjoistuuli koko
päivän.

Ei näkynyt pihasalla ketään, ja tupakin oli tyhjä. Siellä tuoksahti
häntä vastaan lämmin ilma ja vasta paistettujen leipien lemu. Oli
suloista laskea kontti hartioiltaan ja riisua jalasta kastuneet kengät.

Hän istui eikä ajatellut mitään.

Hetken päästä tuli isäntä, mutta ei tuntenut häntä heti hämärässä.
Mutta kun hän sitten tunsi hänet, näytti hän ilostuvan. Ei kuitenkaan
kysynyt, mistä tuli ja minne oli matkalla. Mutta kun Antero kertoi,
että hän taaskin oli kulkenut eksyksissä ja oikeastaan tullut tänne
erehdyksestä, niin hän virkkoi:

--Hyväpä tuo, kunhan vain tulitte.

Antero vastasi:

--Eihän sillä väliä, mitenkä perille tulee, kunhan vain tulee perille.

--Sepä se. Pahempikin, jos eksyy eikä koskaan tule perille. Niitä on
kahdenlaisia eksyjöitä tässä maailmassa ... semmoisia, jotka
eksyksissäänkin jonnekin tulevat, ja toisia, jotka aina tulevat samaan
paikkaan.

Mitä tuo mies tarkoitti? Hän katsahti merkitsevästi Anteroon, ja Antero
huomasi taas, niinkuin jo ennenkin, että tällä isännällä, samoinkuin
useilla muillakin heränneillä, oli katseessa jotain aina tutkivaa ja
aina läpinäkevää, mutta nyt myöskin jotain ymmärtävää ja
anteeksiantavaa.

--Saisiko olla yötä talossa? ja ehkä viipyäkin jonkun päivän?

--Kun vielä kysyy...

Isäntä oli melkein liikutettu: hän pyöräytti piipun luuta hampaissaan
ja liikautti jalkateräänsä.

--No, johan nyt toki saapi meillä olla, niin kauan kuin vain haluttaa.
Vaan tuota--eikö vieras--totta kai matkamies--lähtekääpäs saunaan.

Kylvettyään suloisen viihdyttävän kylvyn ja istuen taas lämpimässä
puolihämärässä pirtissä, jossa paitahihasillaan olevat miehet
liikuskelivat kuin haamut, oli Anterosta kuin olisi kulunut mittaamaton
aika siitä, mitä viimeksi oli nähnyt, elänyt ja kokenut. Raukea rauha
täytti hänen mielensä, hän ei tahtonut mitään ajatella, ei mitään
muistaa. Miehet juttelivat, hänestä sen suurempaa väliä pitämättä,
töistään ja toimistaan. Hallaa tuntuivat pelkäävän. Jos tänäkin vuonna,
niinkuin edellisenä, tulisi koko maakunnan halla, niin miero olisi
useammalla turvana. Mutta he puhuivat siitä niinkuin jostain
luonnollisesta ja jokapäiväisestä asiasta ja siirtyivät pian muihin. He
tuntuivat jo tietävän käräjistä, jotka uhkasivat heränneitä. Ei ollut
sekään heistä mikään kumma asia. Kuulosti siltä, kuin ei heidän
mielestään olisi voinutkaan muuten käydä. Mutta yhtä he ihmettelivät:
rovastin pojan viimepyhäistä saarnaa. Se oli luvannut iloita ja
huvitella, kunhan tuo vain tapahtuu oikeassa hengessä. »Opettanut
tekemään syntiä ristillisessä hengessä»--oli Paavo sanonut kirkosta
tultuaan.--»Yhtenä päivänä pistetään polkaksi kirkonmäellä, toisena
kirkossa saarnataan. Mitähän sekin lienee.»--»Jotain häntä on.»--
»Tuleekohan siitäkin pappi?»--»Isänsä apulainen.»--Mutta oli sillä
ollut joitain muitakin puheita, joista eivät kuulijat olleet
käsittäneet muuta kuin että sekin puhui »herätyksestä», Suomen kansan
»oikeasta» herätyksestä. Että on herättävä kansaksi. Mutta siihen se
oli sotkeutunut, eikä siitä sen parempaa selvää saatu. Mutta Helander
oli sanonut, että se oli koettanut puhua samaa, mitä se Kuopion
koulupappi kirjoittaa, joka kuuluu olevan jumalankieltäjä.

Antero hymähti itsekseen ja hymähti itselleen. Jotain semmoistahan hän
oli hänkin täällä tuonnottain touhunnut. Mutta hänestä näytti, että
nämä täällä olivat sen unohtaneet.

--Hohhoo--voi, voi!--huokasi vanha emäntä ulos mennessään ja lausui
Anteron mielestä tuomionsa kaikesta tuosta--lausuiko ehkä hänestäkin?
Mutta ei se tuntunut nyt häntä liikuttavan, vaikka olisi niin
tehnytkin.

Naisväki seurasi emäntää. Vähän päästä vetäytyivät miehetkin pois.

--Jos vierasta raukaisee, niin olisi tila aitassa.

Kun Antero isännän seuraamana meni ulos, tuulahti häntä vastaan
yökylmä. Taivas oli kajakka, ja nurmi pihamaalla tuntui kankealta
jalkaan. Isäntä koetteli sitä kädellään, mutta ei puhunut mitään. He
seisoivat solalla, johon näkyi tyynet, pilvetöntä taivasta kuvastavat
järvet. Ei lehtikään enää liikahtanut.

--Ei taida nousta sumu tänäkään yönä.

--Tuleekohan halla?

--Jos ei nouse sumu, niin vaarassa saattaa olla alemmilla mailla.

--Suojeleeko sumu hallalta? kysyi Antero.

--Suojeleehan se, jos Jumala tahtoo.

--Ei ole täällä ylhäällä kuitenkaan pelkoa?

--Harvoinpa se tänne on tullut. Mutta eipä siltä, ettei ylettäisi
tännekin.--Mitähän pappilassa taas poltetaan?

Kokkomäeltä kirkon harjan takaa näkyi hulmuava tuli.

--Nousee kohtisuorana ilmaan. Ei ole tuulesta tietoa.

Isäntä meni, mutta Antero jäi vielä vähäksi aikaa tuijottamaan tulta
kohti. Ne olivat Naimin kihlatulet, jotka siellä paloivat. Hän seisoi
siinä ja katseli, kunnes liekki alenemistaan aleni ja painui vähitellen
kirkon harjan taa. Hän kääntyi pois ja meni aittaan, jonka musta ovi
ammotti häntä vastaan... Mutta ihana se oli sittenkin ollut,
hänen unelmansa. Että hän todella oli saanut, vaikka vain
mielikuvituksessaan, semmoisen elää... Naimi istuu yliopiston
juhlasalin lehterillä ja katselee alas saliin. Hän näkee minut ja
nyökäyttää päätään ja kuiskaa jotain vierustoverilleen. Kai hän sanoo,
että tuo on veljeni ystävä, jolla ei ollut seppeleen sitojata, niin
sidoin minä sen samalla kuin veljeni seppeleen.

Kuinka ihanaa oli ollut se toivo, kuinka autuaallinen oli se aamu
täällä vaaralla ja ne päivät pappilassa!

Minne minä nyt ja mitä minä nyt? Ja mitä varten? Hän mietti sitä kauan
vuoteellaan valvoen yössä niin hiljaisessa, ettei risahdustakaan
kuulunut. Ei nyt linnut laulaneet, ei käki kukkunut. Hänen tyhjä
mielensä alkoi hiljalleen täyttyä. Ilman häntä en minä mitään voi, en
mitään jaksa. Mutta hänen kanssaan. Eikö hän ole minun? Hänen
aateolentonsa on minun. Niitä on paljon, jotka eivät ole omistaneet ja
ovat kuitenkin omistaneet! Elää hänessä. Kohota hänen kanssaan
ylhäisimpiin taivaisiin. Jos on taivas--ja se _on_!

Virsiruno alkoi kehittyä, asettua epämääräisiksi sanoiksi. Hän hyräili
sitä ajatuksissaan...

Hän häilyi kuin valoisan pilven päällä--alhaalla maassa oli pimeä--
yläpuolella usvia, auringon alla, kirkkaan ja viileän, joka lämmitti
kuin kevätaurinko hangelle heittäytynyttä.

Kun hän aamulla heräsi, ympäröi häntä vielä kuin sama kirkkaus. Aurinko
paistoi höyryäville katoille, ja varjopaikat olivat vielä valkeina
kuurasta. Koko alempi maisema mäen alla oli sumussa. Sama näky kuin
silloin--se oli suurenmoisen ihana!

Isäntä tuli jo pelloiltaan, katkennut olki kädessä.

--Onko halla käynyt?

--Kävi. Ylhäältä tuli tällä kertaa kylmä ja ylhäältä otti, alemma
jätti. Menn'yönä oli taivaallinen halla, niinkuin sanotaan.

--Entäs sitten?

--Täytyy lähteä oravalta velkaa ottamaan.

Anteron rinta vähän vavahti. Halla? Oli yhtenä ainoana yönä vienyt
kaiken elämisen, kaikki vuoden vaivannäöt. Eikä isännän kasvoissa
näkynyt vähintäkään tyytymättömyyden, moitteen tai napinan ilmausta.
Hän ei raivonnut, sadatellut, ei kohottanut kättään kiroten taivasta
kohti.

Ja Antero häpesi itseään.

       *       *       *       *       *

Kun hän muutaman päivän perästä lähti talosta ja oli noussut veräjäpuun
ylitse, virkkoi vanha emäntä isännän kanssa hänen jälkeensä katsellen:

--Se oli nyt kuin toinen mies. Ei puhunut mitään niistä tuonnoisista
tuumistaan.

--Olisiko saanut jostain piston tuntoonsa.



TAKATALVI



1.


Kontolan pappila oli asettunut talviteloilleen. Väli-ikkunat oli pantu
paikoilleen, valkeat matot vaihdettu karvamattoihin, huonekalujen
päältä oli riisuttu niiden valkeat peitteet, ja salin kynttiläkruunu
oli vapautettu kesäisestä harsostaan. Ulkona oli milloin harmaata ja
ruskeaa, märkää ja sateista, milloin kirkasta ja kolisevan kylmää.
Viljat oli aikoja sitten korjattu--ne, joita halla ei ollut korjannut--
puutarhamaa oli kynnetty auki, portit kannettu pois ja pistetty
rakennuksen alle.

Ei ollut viimeinen kesä ollut yhtä onnistunut kuin edelliset. Sen
lehdille ei ollut kirjoitettu yksinomaan iloisia muistoja, niinkuin
niin usein ennen. Ruustinna suri Robertia ja oli huolissaan
Lauristakin, josta hän ei ollut päässyt selvyyteen Heddan asiassa,
mutta aavisti kuitenkin, ettei kaikki ollut lopussa, vaikka oli siltä
näyttänyt.

Rovastia vaivasi ja painoi hänen suhteensa Helanderiin. Välit olivat
kiristyneet niin, että he tapasivat toisensa vain virkatoimissa. Ja kun
tuomiokapituli oli määrännyt hänet antamaan lausuntoa Handolinin
ilmiannon johdosta, oli hänen täytynyt se antaa, sekä yleensä
herännäisyyden leviämisestä että erittäinkin Helanderin vaikutuksesta
ja esiintymisestä, eikä ollut tässä voinut salata totuutta ja olla
mainitsematta siitä tavallaan kiihoittavasta ja hajoittavasta
vaikutuksesta, joka hänen saarnoillaan oli ollut seurakuntaan. Eikä hän
tiennyt, kuinka olisi kirjoittanut sen toisinkaan, kuin oli
kirjoittanut, sillä totuushan oli sanottava. Olisi sen voinut ja olisi
se ehkä pitänyt sanoa paljoa ankarammin, mutta tietysti ne tulisivat
syyttämään häntä ja sanomaan, että hän kyllä olisi voinut estää juttua
syntymästä, jos olisi tahtonut. Mutta vastatkoot teoistansa.

Ja oli rovastilla harmin paikka sekin, kun oli halla viime syksynä
pannut hänen rukiinsa. Syy oli tietysti se, että suurin osa suota oli
viljelemätön ja ojittamaton ja huokui kylmyyttä hänen saroilleen. Yksin
hän ei jaksa sitä koskaan kuivata, talonpojista ei ollut mitään apua,
ja nyt oli hallituskin evännyt hänen anomansa viljelyslainan huolimatta
siitä, että lanko oli tehnyt parastansa asian puolesta. Tulee vielä
käymään niin, että hänenkin kaivamansa ojat vyöryvät umpeen ja koko
hänen hyvä aatteensa jää toteuttamatta... Usein tahtoivat tulla mieleen
nämä alakuloiset mietteet synkkinä syysiltoina. Ei ollut ketään, kenen
kanssa niistä puhua. Täytyi turvautua viuluun, mutta eihän sitäkään
voinut itsekseen soittaa, kun eivät tytöt halunneet säestää. Mikä
lienee heilläkin ollut, eivät olleet oikein entisensä laiset.

Ei ollut kulunut kesä jättänyt tytöillekään mieluista muisteltavaa.
Hannan mieli ei ollut, niinkuin ruustinna oli toivonut, vieraiden
tulosta virkistynyt. Hän oli jo heti alussa vetäytynyt pois muiden
seurasta ja eli omaa elämätään. Hänen ainoa ystävänsä oli Helanderin
Maria. Sen kanssa hän istui sunnuntaisin heränneiden penkissä. Rovasti
häntä siitä kerran moitti, pyysi häntä menemään muiden kanssa herrain
penkkiin, ainakin silloin, kun äiti on kirkossa. Sen jälkeen jäi Hanna
aina kotiin, kun muut menivät kirkkoon. Eikä hän enää antautunut
mihinkään puheisiin niistä asioista. Ruustinna oli varma siitä, että
hän ennen pitkää tulisi pukemaan päälleen heränneitten puvun.

Kaarina näytti siltä kuin hän aina olisi jotain kaivannut, ehkä
surrutkin. Hänen innostuksensa kouluun oli yht'äkkiä sammunut. Kun tuli
kerran siitä puhe, sanoi hän hiukan kärtyisesti:--»Enhän minä sitä
yksin mitenkä voi, kun ei siitä kuitenkaan kukaan muukaan välitä.»--
»Kun saisit sen vain alkuun--jos kirjoittaisit sille maisteri
Hagmanille ja kysyisit häneltä neuvoa?»--»Eiköhän hänellä ole muuta
parempaakin tehtävää.»--»Olipa se omituista, että hän ei tullutkaan
takaisin, vaikka lupasi.»--Kaarina puri poikki rihman ompeluksestaan
eikä nostanut päätään.--»Tule, Naimi, niin koetetaan, sopiiko tämä nyt»
sanoi hän.

Se oli Naimin hääompeluksia, ja siinä työssä kuluivat tyttöjen päivät.
Se oli nyt se puuha, joka antoi pappilan naisväen elämälle hiukan
ulkonaista sisältöä ja sai ruustinnankin vähäksi aikaa unohtamaan muut
huolet. Kudottiin kankaita, neulottiin ja ommeltiin ja odotettiin
postia.

Posti viipyi syksyllä useampia päiviä määräpäivän yli. Se voi tulla
joko yöllä taikka päivällä. Ruustinnalla ei ollut mitään rauhaa. Hän
teki tuon tuostakin asiaa aittoihin ja väentupaan pihan yli,
kuulostaakseen rattaiden jyrinää sillalta. Sillä välin hän vähän väliä
meni rovastin kamarin ikkunaan, josta lehtien karistua puista oli yhtä
vapaa näköala sillalle kuin kesällä verannalta. Naimi oli yhtä levoton
kuin äiti, mutta ei koettanutkaan sitä salata. Yht'äkkiä hän hyppää
kankaansa takaa ja huudahtaa: »Nyt minä kuulen korvissani, että kello
soi kahden virstan päässä!»--heittää vähän vaatetta ylleen ja menee
sillalle, josta näkee suoraa tietä yli suuren suon toiselle mäelle,
minkä taakse on nähnyt sulhasensa katoavan, hänen tästä sille liinaa
vilkuttaessa. Kun hän palaa kotiin kävelyltään, näkee hän aina äitinsä
seisovan ikkunassa valkoisine myssyineen.

Robertilta oli tullut vain yksi kirje sen jälkeen, kun hän lähti. Se
oli Venäjän rajalta Kuusamosta, jossa hän oli astunut poron pulkkaan
lähteäksensä taipaleelle Venäjän Lappia kohti. Hän ei voisi antaa
itsestään tietoja ennen kuin mahdollisesti jouluksi. Mutta siitä
huolimatta odotti ruustinna joka postissa kirjettä ja oli aivan varma
siitä, että joku onnettomuus oli tapahtunut, kun ei kirjettä tullut. Ja
tuon tuostakin hän huokasi:

--Kuka olisi voinut uskoa tätä Robertista, että vaihdapas stipendi
ulkomaanmatkaa varten Lapinretkeen. Laurista, siitä ajattelemattomasta
yltiöpäästä, sitä nyt vielä olisi voinut ajatella, mutta että Robert--
enkä minä suinkaan ole yksin sitä kummastelemassa, kyllä monet muutkin
pitävät sitä yhtä mielettömänä kuin minäkin, Helsingissäkin.

--Jos nyt täti ja setä pitävätkin, niin ei se vielä mitään merkitse--
setä ja ne semmoiset.

--Kaarina, kuinka voit sinä noin puhua!

--Laurihan päinvastoin juuri kirjoittaa, että Robertin tekoa kaikkialla
ihaillaan--ja juuri sentähden, että se on hänen tekonsa, joka olisi
niin monella muullakin alalla voinut menestyä.

--Kuka ihailee?

--Kaikki Laurin toverit.

--Laurin toverit ... matki ruustinna.

--Mamma ei tykkää Laurin tovereista, kun yhtenä iltana söivät suuhunsa
kaikki mamman Laurille laittamat eväät.

--Niin, niin naurakaa te vaan.

--Posti tuli! huudettiin ja laukku kannettiin sisään.

Naimi riennätti laukun rovastin kamariin, ja ruustinna meni jälestä.
Hanna ja Kaarina jäivät istumaan ompelupöydän ääreen. He eivät
odottaneet kirjeitä keneltäkään.

--Ei tullut nytkään mitään Robertilta, huokasi ruustinna takaisin
tullen, mutta tässä on sinulle, Kaarina, Laurilta.

Kädet helmassa jäi ruustinna avutonna istumaan.

--Saihan mammakin, keneltä se on?

--Tädiltä se vain on.

--Miksei mamma lue?

--Ehdinhän minä sen vielä--mitä Lauri kirjoittaa?

Kaarina luki:

--»Sano mammalle, että niinkuin hänelle jo kirjoitin, niin hänen ihanat
eväänsä jo ensi iltana pantiin parempiin suihin. Mamma saa olla ylpeä
siitä--»

--Jaa, jaa--

--»--ylpeä siitä, että hänen ruoka-arkkunsa ääressä hänen rakas
poikansa sai solmita tuttavuuksia elämänsä iäksi ja että sinä iltana
tehtiin suuria päätöksiä isänmaan ja Suomen kansan hyväksi. Saatte
vielä kuulla asioita, jotka tulevat teitä innostuttamaan yhtä paljon
kuin mekin olemme niistä innostuneet. Me aiomme myöskin toimia jotain,
vaikkemme vielä ole aivan selvillä siitä, mitä ja kuinka. Mutta kaikki
me olemme yhtä varmat siitä, mistä isänmaan onni on etsittävä ja kuka
sen on pelastava ja mistä sen pelastus on tuleva. Ja eikö ole ihme,
että sama innostus, sama aate on meitä toisistamme tietämättä eri
tahoilla samalla tavalla innostuttanut. Snellman on sankarimme, Saima
on lippumme, tulisoihtumme, joka edellämme kulkee luvattuun maahan,
minkä olemme pian omin silminemme näkevät. Muut ovat vain lukeneet,
mitä hän on _kirjoittanut_, mutta me olemme hänet _nähneet_ ja
_kuulleet_ hänen aatteensa hänen omasta suustansa.»

--Onpa se nyt koko onni, josta kannattaa kehua, sanoi ruustinna.

Kaarina lakkasi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

--»Antero oli myöskin siellä muutamien vanhempien toveriensa kanssa.
Hän ehkä muuttaa minun luokseni asumaan, kun minulla on suuri huone--»

--Se nyt olisi hyvä, sanoi ruustinna.

--»Muuten ei Antero enää ole aivan sama mies kuin viime kesänä meillä.
Hänessä on tapahtunut silmiinpistävä muutos. Hän on ikäänkuin
alakuloisempi ja totisempi ja näyttää oikeastaan sangen vähän
välittävän muusta kuin luvuistaan. Hän on ruvennut tutkimaan varsinkin
filosofiaa, ja niin aion minäkin. Meidän täytyy tuntea Hegelimme. En
tiedä muuten vielä, minkä aineen valitsen pääaineekseni, mutta siitä
minä nyt kuitenkin olen selvillä, että minusta ei ole papiksi.»

--Sen minä sanoin hänelle jo kesällä sen epäonnistuneen saarnan
jälkeen, sanoi Hanna.

--Miksei Laurista voisi tulla pappi yhtä hyvin kuin kenestä hyvänsä?
sanoi ruustinna.

Rovasti tuli sisään, kädessä virallisen näköinen kirjeenkuori.

--Mikä se on? kysyi ruustinna.

--Siinä se nyt on tuomiokapitulin määräys.

--Tuleeko siitä sittenkin juttu?

--Siltä näyttää. Mutta emme huoli siitä puhua.

Hanna oli nostanut päänsä ompeluksesta ja luonut pitkän katseen
isäänsä.

--Mitäs täti kirjoittaa? kysyi Kaarina.

--Ah niin,--ruustinna oli unohtanut syliinsä sisarensa kirjeen.

Professorska kirjoitti tarkemmin heidän paluumatkastaan Helsinkiin.
Kuopiossa he olivat olleet kutsutut kuvernöörin luo--pidot olivat
nähtävästi olleet juuri heitä varten--ja siellä oli ollut koolla koko
kaupungin noblessi, paitsi Snellman. Sitä oli selitetty monella
tavalla, mutta se oli hyvin ansaittu mielenosoitus sen jälkeen, mitä
Saima on katsonut sopivaksi kirjoittaa eräässä artikkelissa »Man af
heder». »Hän riistää kunnian ja maineen niiltä, jotka tunnollisesti
täyttävät Hänen Majesteettinsa korkeita käskyjä. Teillä kun on Saima,
niin olette luultavasti lukeneet tuon pamfletin. Se on kuulumatonta.
Kuvernööri on kuitenkin mies, joka asettuu yläpuolelle semmoista,
mikäli se _häntä_ koskee. Ei sanallakaan hän ilmaissut mitään
loukkautumista. Meillä oli asiasta kuitenkin semmoinen ikävyys, että
Thure ja Lauri eivät tulleet kutsuihin, vaan olivat menneet siksi
illaksi Snellmanin luo. Kuvernööri ei antanut mitään huomata, mutta
kuvernöörskä ei voinut olla siihen viittaamatta. Se olikin mitä
suurinta epäkohteliaisuutta ja tahdittomuutta. Apropos Thure, niin
tiedätkö, että hän meidän paheksumisestamme huolimatta ei ole ruvennut
juristiksi, vaan kirjoittautunut historiallis-kielitieteelliseen
tiedekuntaan voidakseen muka paremmin antautua »ihanteiden»
palvelukseen ja päästäkseen menemästä Pietariin, jossa hänellä olisi
ollut varma tulevaisuus. Anette tukee häntä tässä päätöksessä, ja
yhdessä ne nyt ovat ruvenneet lukemaan suomea. Ne ovat nyt kaikki
nuoret kuin missä kuumeessa sen suomenkielensä kanssa.»

»Tämä nyt ei kuitenkaan olisi mitään, mutta se, mikä kaikkia yliopiston
opettajia mitä suurimmassa määrin huolettaa, on, että
ylioppilasnuorisossa on yhä selvemmin alkanut ilmetä henki, josta, jos
se pääsee kehittymään ja ajattelemattomiin tekoihin puhkeamaan, voi
olla mitä arveluttavimpia seurauksia ei ainoastaan yliopistolle, vaan
myöskin koko maalle. Ei ole epäilystäkään siitä, että mitä
oppositsionia ilmaantuukaan, se asetetaan yhteyteen Saiman kiihoituksen
kanssa, eikä suinkaan syyttä. Se on sitä enemmän anteeksiantamatonta,
kun relatsionit tätä nykyä ovat niin hyvät, kuin ne suinkin voivat
olla, ja ruhtinas on maallemme erittäin suosiollinen.»

Kaarina, joka oli jatkanut Laurin kirjeen lukemista, huudahti
yht'äkkiä:

--Se ei voi olla mahdollista!--»Täällä huhutaan, että Saimaa olisi
uhattu tai että Snellman ystäviensä kautta olisi saanut ylhäiseltä
taholta neuvon, että ellei hän vedä kynsiänsä sisään, sekä kynnet että
kädetkin voivat olla vaarassa. Me emme täällä kuitenkaan vielä ota sitä
uskoaksemme. Mutta jos se toteutuisi, niin kyllä ainakin minä--ja samaa
mieltä ovat muutkin--aavistan, miltä taholta se tulee. No, ei siitä sen
enempää, etkä saa kertoa kenellekään asiasta. Sen kuitenkin tietäkööt,
että Snellmanilla on nuorison kaikki sympatiat puolellaan ja että mitä
nuoriso tahtoo, sitä tahtoo Jumalakin.»

--So, so, madalla ääntäsi, poikani, sanoi rovasti, mutta lisäsi sitten
hetken aikaa keinutuolissa heiluttuaan:

--Olisipa se suuri vahinko, jos niin kävisi, ettei Saima enää saisi
ilmestyä.

Mutta ruustinna huokasi sukankutimeensa tarttuen:

--Missähän Robert-parkakin lienee?

--Ehkä ajaa karettelee Lapin tuntureita revontulten leimutessa.

--Taikka lepää sairaana hatarassa lapinkodassa.--Eikö Lauri enää muuta
kirjoita?

--Ei muuta kuin terveisiä paljon kaikille Laurilta itseltään ja
Anterolta.

Oli siinä kuitenkin sivun laidassa omakätinen tervehdys Anterolta, jota
Kaarina ei lukenut: »Ettehän vain jätä kouluaatettanne, vaikka minä
olin niin epäkohtelias, etten tullut takaisin, niinkuin lupasin. Mutta
osaattehan te saada sen kuntoon yhtä hyvin ilman minuakin.
Tarvitseekohan siellä aluksi opettaa muuta kuin sisälukua ja
kirjoitusta.»

       *       *       *       *       *

Kului taas pitkät päivät ja viikot, ja postin odotus jatkui. Oli tullut
talvi, ja nyt saapui posti aikanaan.

Tuli taas kirje Laurilta, joka yhteisesti luettiin.

Hän kirjoitti, että heidän seuransa oli nyt muodostunut, vaikkei aivan
niin suureksi ja laajaksi kuin olivat sitä ensin ajatelleet. »Olimme
ensin koettaneet herättää kansallista innostusta osakunnassa kaikkien
toverien piirissä, mutta siellä on niin paljon sellaista vetelää ja
välinpitämätöntä väkeä, ettei heistä ole ollut muuta kuin kiusaa. Ei
heillä ole muuta innostuksen aihetta joutohetkinään kuin kortit ja
totilasit. Kun kurkiparvi pyrkii korkeuteen, niin ei se ota variksia
mukaansa. On hauskempaa ja hyödyllisempää pohtia asioita ja niistä
innostua ensin ahtaammassa piirissä. Meidän salimme on nyt se paikka,
johon kerta viikossa yhdymme aatteita vaihtamaan ja mielipiteitä
selvittelemään. Viime kokouksessa venttileerasimme teesiä: »Onko
mahdollista, että Suomi koskaan voi tulla suomalaiseksi?» Kaikki olivat
sitä mieltä, että voi, mutta siitä, kuinka ja milloin, syntyi eri
mieliä. Toiset olivat sitä mieltä, että kansamme suomalaistuminen on
mahdollinen jo sen ollessa riippuvainen muista valtioista, jota vastoin
toiset katsoivat itsenäisyyttä suomalaistumisen välttämättömäksi
ehdoksi.--Eräässä kokouksessa teki Thure esityksen, joka heti saavutti
kaikkien yksimielisen kannatuksen. Jos siitä tulee tosi, ja miksei
tulisi, niin voitte te tytötkin olla meille ylioppilaille avullisina
asian edistämisessä. Thure ehdotti, että rupeaisimme julkaisemaan
»lukemisia kansan hyödyksi», joissa kansantajuisessa muodossa
esitettäisiin kaikenlaisia hyviä asioita ja tietoja. Thure meni vielä
edemmä ja olisi tahtonut, että heti ruvettaisiin kääntämään
maailmankirjallisuuden mestariteoksia suomenkielelle. Hän sanoi, että
vain kaikkein paras on tarpeeksi hyvää kansalle. »Jos minä osaisin
suomea, niin minä heti paikalla suomentaisin Wilhelm Teliin», sanoi
hän. Me muut olimme sitä mieltä, ettei tämmöisiin yrityksiin voitaisi
vielä ryhtyä, mutta hän sanoi, että hän ryhtyy, kunhan oppii kielen, ja
hän oppii. Hän luulee, ja voi hän olla oikeassakin, että semmoiset
suurten nerojen teokset herättäisivät äärettömästi kansan lukuhalua, ja
voipi niin ollakin. Hän oli siitä vähän vain kiusataksensa puhunut
isälleen, ja se oli aivan kauhistunut ja huutanut, että sehän on
hurjuutta, hurjuutta!»

»Antero on yhä enemmän uppoutunut filosofiaansa, mutta minä luulen,
että hän samalla kaikessa hiljaisuudessa palvelee myöskin runottaria.
Minä näin hänen pöytälaatikossaan vihon, jossa oli suunnitelmia useihin
runoihin. Kuulkaa, onhan teillä siellä se hänen kesällinen runonsa, se
olisi sopiva lukea jossain meidän iltamassa, mutta hän ei löydä sitä
papereistaan. Jos se on teillä tallella, niin lähettäkää siitä kopio.
Siihen voisi vaikka sepittää sävelen ja laulaa sitä.»

--Sinähän otit sen minulta, Kaarina, kai se on sinulla? kysyi Naimi.

--Kyllä kai.

»Risto Tolonen on jättänyt historialliset tutkimuksensa ja ruvennut
lukemaan juridiikkaa. Hän on kyllä meidän miehiämme, mutta emme hänestä
oikein pidä, sillä paitsi hänen pientä narrimaisuuttaan on hänessä
jotakin kylmää, terävää ja itsekästä, eikä hän koskaan innostu, mutta
rautaa ja lujuutta siinä pojassa on. Hän vastasi purevasti eräälle
aatelisherralle, joka kysyi, miksei hän ole vaihtanut rumaa nimeään
kauniimpaan: »Minun nimeni on yhtä vanhaa aatelia kuin herrankin».--
»Aatelia?»--»Niin, Suomen kansan vanhinta aatelia, ei sitä saksalaista
»von»-aatelia, joka on saanut aateluutensa palkkioksi veritöistään
vierailla mailla, vaan sitä ikivanhaa suomalaista »-nen»-aatelia, joka
on rauhallisella työllä perannut Suomen siksi, mikä se on.»--»Mutta se
kuuluu niin rumalta.»--»Se on ainakin yhtä kaunis kuin Sianpää tai
Härkäpää. Tolosilta kyllä puuttuu vielä heidän kilpensä ritarihuoneen
seinällä, mutta malttakaa, kyllä se kerran vielä sinnekin ripustetaan,
ja kerran on tämä Risto Tolonen vielä istuva senaatissa, jonne hän on
kohoava kansan hartioilla».

--Kyllä kai, ne on niitä hullutuksiaan ne ... naurahti rovasti.

--Ei siis nytkään tullut kirjettä Robertilta, huokasi ruustinna.

       *       *       *       *       *

On satanut pysyvän lumen, ja posti alkaa saapua ennenkuin sitä arvataan
odottaakaan. Ruustinna on eräänä päivänä Kaarinan kanssa vanhassa
tuvassa vehnäsiä leipomassa. Valkoinen niskaan solmittu liina päässä ja
valkoinen esiliina edessä puuhaa hän pöydän ja uunin väliä. Rovasti
tulee sisään, lähestyy ruustinnaa, joka on työntämässä peltejä uuniin.
Kaarina odottaa hänen takanaan leipälapio kädessä. Samalla kun rovasti
taputtelee ruustinnaa hartioille, laskee hän salaa kirjeen lapiolle.
Ruustinna tarttuu lapioon ja aikoo työntää sen uuniin, kun huomaa
kirjeen.

--Elähän sentään pane Robertin kirjettä paistumaan.

Ruustinna lyykähtää penkille, ja käsi vapisee niin, ettei tahdo saada
kuorta rikki.

Kirje on päivätty Inarissa, se ei ole viipynyt matkalla kuin kuukauden,
se on tullut poromiesten mukana Ouluun. Robert ei puhu mitään
itsestään, sanoo vain, että hän on ollut oloihin nähden hyvissä
voimissa. Sitä enemmän puhuu hän matkoistaan, kertoo seikkailuistaan,
mutta ennen kaikkea työnsä tuloksista. Hän kulkee kuin löytöretkellä
vieraissa maissa, missä joka askeleella jotain uutta ja ihmeellistä
häntä odottaa. Joka päivä kohoo hän yhä ylemmä, joka hetki avartuvat
hänen näköalansa. Hän on tullut siihen huomioon, että kielen tutkimus
ei ole ainoastaan kielen tutkimusta, mutta myöskin historian. Se on
hänelle vielä hyvin hämärää, mutta hän aavistaa kuitenkin jo, että
suomalaiset heimot ovat kieliinsä ja murteisiinsa painaneet jälkiä
kulttuurinsa kulusta... Ja monta muutakin uutta aatetta hän on saanut
ja tahtoo niitä tutkimuksillansa valaista. Ja hän on niin innostunut,
että ruustinnakin lämpenee etupäässä siksi, että tästä mielialasta
päättäen Robert on terve, sillä jos ei olisi, ei hän voisi noin
innostua.--»Kyllähän te vastustitte, kun minä lähdin, ja kyllä minä sen
ymmärrän, mutta elkää, rakkaat, kaihit vanhemmat, enää olko
pahoillanne. Tieto siitä, että seuraatte minua ja minun työtäni
myötätuntoisuudella, antaisi minulle uutta intoa ja uutta voimaa--ja
ennen kaikkea, huomaa se, rakas mamma, pitäisi minua terveenä ja
vastustuskykyisenä kaikissa uhkaavissa vaaroissa.»

--Enhän minä--, mutta kyyneleet estävät häntä sen enempää sanomasta.

Oli tullut usein kirjeitä Helsingistä, Laurilta tytöille,
professorskalta ruustinnalle.

Lauri kirjoitti:

»Nyt se on tapahtunut, Saima on lakkautettu. Tekoa niin katalaa ei
historia tunne. Suu on tukittu siltä ainoalta, joka uskalsi ja voi
julistaa totuuden niille, joiden tarvitsi sitä kuulla. Tämän mustan
teon tekee vielä mustemmaksi se, että se, vaikka sitä kyllä
väitetäänkin vääräksi, aivan varmaan on kotimaisten miesten työtä tai
ainakin heidän alkuunpanoaan. Saimme juuri kuulla sen ollessamme koolla
tavallisessa viikkokokouksessamme meidän luonamme. Emme vielä tiedä,
mitä sen johdosta tulemme tekemään, mutta perästä kuuluu, sanoi
torventekijä. Vaikkei siitä vielä olekaan varmuutta, niin en minä
omasta puolestani ollenkaan enää epäile, että herra Hartmannilla on
riepunsa tässä pyykissä. Minusta näyttää, että Thurekin sitä luulee,
vaikken tietysti ole tahtonut sitä häneltä kysyä. Hänen päässään ne
kaikki muutkin vehkeet punotaan. Hänen vaikutustaan se on, että kaikki
etevät kyvyt syrjäytetään yliopistosta. Hän pyrkii itsevaltiaaksi
konsistoriossa. Kaikin tavoin koettaa hän rajoittaa ylioppilaiden
oikeuksia. Nyt ei saisi enää pitää serenadejakaan. Kun me osakunnassa
tahdoimme ottaa esille suomenkielen asian, niin kielsi hän inspehtorin
vallalla siitä keskustelun. Se oli muka politiikkaa, ja ylioppilaiden
ei ole lupa--eikä tarviskaan--sekaantua politiikkaan. Minä ja kaikki
meikäläiset tahdoimme panna vastalauseen pöytäkirjaan, mutta sitä ei
sallittu. Minua hävettää, että olen hänen sukulaisensa, mutta minä olen
ylpeä siitä, että hän näyttää sietävän minua yhtä vähän kuin minä
häntä. Tavalla tai toisella aiomme osoittaa, että häntä halveksimme,
tätä kätyriä ja häntyriä. Ei, se on niin hävytöntä, että kun
ajattelenkin sitä--Saima lakkautettu!--niin käteni vapisee vihasta.
Mutta oli miten oli. »Det går ett rop från norr tili söder, att världen
hör de fria tili.» [Käy huuto pohjolasta etelään, että maa on
vapaiden.]--Teidän ei tarvitse näyttää tätä kirjettä papalle--»

--Ai...

       *       *       *       *       *

Professorska kirjoitti, että ylioppilaspiireissä oli alkanut ilmaantua
yhä suurempaa levottomutta. Haettiin milloin mistäkin aihetta päästä
esimiehien kimppuun. Lauri oli osakunnan kokouksessa esiintynyt sangen
sopimattomasti Hartmania vastaan. Se on se radikaalinen Snellmanin
lietsoma henki, joka nyt leviää kaikkialle riehumaan. Hän ei ole
mistään varoituksista ja pyynnöistä, ei edes parhaimpien
ystäväinsäkään, mitään välittänyt. »Minä luulen, että on onni maalle,
että hänen nyt täytyy vaieta, vaikken tietystikään voi olla
valittamatta, että sen täytyi näin tapahtua. Mutta onhan hänen oma
syynsä, että tähän keinoon on pitänyt ryhtyä. Yhden miehen
itsepäisyyden, maltittomuuden ja suuruudenhulluuden vuoksi ei saa koko
maata saattaa vaaraan. Ei mitään pelätä Pietarissa niin kuin
auktoriteettien halventamista ja loukkaamista. Hänen majesteettinsa
näkee jokaisessa moitteessa viranomaisia kohtaan moitteen omaa korkeaa
persoonaansa kohtaan. Eikä Pietariin kuulu muu kuin moite ja
tyytymättömyys. Pieninkin aivastus Helsingissä on kanuunanlaukaus
Pietarissa. Niin kauan kuin olemme rauhalliset, saamme olla rauhassa ja
lakiemme ja traditsioniemme suojassa kehittyä, mutta kaikki uusi,
kaikki ryntäileminen on meille mitä turmiollisinta. Tätä eivät nuoret
yltiöpäät joko käsitä tai tahdo käsittää, ja valitettavasti on yhtä
lyhytnäköisiä ja yhtä epäpoliitillisia vanhempiakin miehiä liittynyt
oppositsioniin, jolla muuten ei ole mitään varmaa vaatimusta, mutta
vain kirjoittaa ja puhuu. Toivokaamme, että tämä kiihko pysyy sanoissa
ja seinäin sisäisissä väittelyissä. Ei kuitenkaan ole täysiä takeita
siitä, että näin tulee tapahtumaan. Mutta jos täällä tätä nykyä
ryhdytään epäjärjestyksiin kuinka pieniin tahansa, niin olemme myydyt.
Suokaa, hyvät ystävät, anteeksi, mutta minun täytyy pyytää teiltä
jotain, jota en tekisi, ellei Hartman olisi minua siihen kehoittanut.
Kirjoittakaa, sekä sinä että Olai, Laurille ja varoittakaa häntä. Hän
on, minun täytyy sanoa se suoraan, pahimpia yltiöpäitä. On saatu
selville, että hänen ja hänen asuntotoverinsa Hagmanin luona on kaiken
levottomuuden pesäpaikka. Thure kuuluu hänkin heihin. Heitä olisi
välttämättä kehoitettava pysymään rauhallisina. Hyvä olisi, jos
tytötkin kirjoittaisivat heille, sillä nuoret kuulevat aina mieluummin
toisiansa kuin meitä vanhoja.»

--En ainakaan minä mitään kirjoita, sanoi Naimi.

--En minäkään, säesti Kaarina.

--Pojat kyllä itse parhaiten tietävät, mitä tekevät.

--Se vielä puuttuisi, että me ... ei ikänä!

--»P. S.--Hartman pyytää minua vielä sanomaan, että tulossa oleva
oikeusjuttu oli oikealla ajalla aloitettu. Korkeimmassa paikassa ei
katsota suosiollisin silmin uusia suuntia kirkonkaan alalla, ja on
kuulunut, että tässäkin liikkeessä jo on alettu vainuta jotain
valtiollista. Pidetäänhän salaisia kokouksia metsissä ja taivasalla.
Jos semmoinen puhe kuin Helanderin viime juhannuksena, jossa yliopistoa
syytetään turmeluksen pesäksi ja piispoja jumalankieltäjiksi, tulisi
tunnetuksi ennenkuin sen johdosta on ryhdytty tarpeellisiin toimiin,
niin voisi siitä asianomaiselle tuomiokapitulille olla pahojakin
ikävyyksiä. On sentähden tärkeää, että lain ja järjestyksen valvojat
voivat osoittaa, ettei semmoista suinkaan tapahdu heidän
suostumuksellaan.»

Ei puhuttu hetken aikaan mitään.

--On minusta nyt kuitenkin niin, kuin he näkisivät aaveita keskellä
päivää siellä Helsingissä, sanoi ruustinna.

--Niin on vähän minustakin, sanoi rovasti kävellen edestakaisin.

Kun tytöt illallisen jälkeen olivat vetäytyneet kamariinsa, sanoi
ruustinna rovastille:

--Luuletko, että se todella on Hartmanin syy?

--Eihän tiedä. En vielä oikein uskoisi.--Vaikka kyllähän hänen
mielipiteensä jo kesällä hyvin menivät siihen suuntaan.

       *       *       *       *       *

Mutta Naimi ja Kaarina olivat heti varmat siitä, että oli niinkuin
Lauri oli kirjoittanut. Naimin suu suippeni, ja hänen huulensa
huippenivat, ja hänen silmänsä saivat terävän ilmeen, kun hän virkkoi:

--Jos niin on, niin en tiedä, mitä minun on ajatteleminen.

--Minusta tuntuu kuin en minä tämän jälkeen voisi lukea heitä
sukulaisikseni.

--Ketä?

--Setää ja tätiä tietysti.

--Nyt te vasta, sanoi Hanna. Minun puolestani on se sukulaisuus jo
kauan sitten ollut rikottu, siitä saakka kun setä alkoi yllyttää pappaa
heränneitä vastaan, ja nyt se näkyy, mitä he oikein ovat.

--Mutta miksi ovat ihmiset sellaisia? huudahti Naimi heittäen
vaatteensa menemään.

--Siksi, että ovat jumalattomia.

--Minä näin papan silmistä, sanoi Kaarina,--ettei hän, vaikkei mitään
virkkanutkaan, hyväksynyt tädin kirjettä.

       *       *       *       *       *

Rovasti istui sinä iltana kauan kamarissaan ja mietti, pitäisikö hänen
kirjoittaa siitä, mistä käly oli kehoittanut. Hänen kai täytyi tehdä
se, koska sitä siellä niin tarpeelliseksi katsottiin. Hänen oli yleensä
vaikea ketään nuhdella ja torua, ja tässä asiassa oli se sitä
vaikeampaa, kun Lauri pohjaltaan luultavasti oli oikeassa. Saiman
lakkauttamista ei voinut mitenkään puolustaa, ei edes isänmaan edun
kannalta. Onhan niillä olemassa sensuuri. Ja kuka tietää, mitä
yksityisen vihan ja koston vaikuttimia tuon toimenpiteen alla piilee?
Onhan ymmärrettävää, että se suututtaa ja kiihottaa nuorisoa semmoinen.
Se on loukkaus heidän parhaita ihanteitaan kohtaan. Heitä täytyy
kunnioittaa siitä, etteivät ota loukkausta äänettöminä vastaan.--
»Niinkuin minä otin», tuli hän väkisin sanoneeksi itselleen. Se oli
hänen elämänsä ainainen varjo, ettei oltu aikoinaan tehty mitään
Arwidssonin puolesta. Hän, joka niin paljon uskalsi ja uhrasi, ei
saanut mitään osoitusta myötätuntoisuudesta, vaikka sitä oli paljon
olemassa. Ei sitä hänelle millään tavalla osoitettu. Rovasti koetti
puolustaa itseään nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin sillä, että
hän ei ollut Turussa siihen aikaan, mutta ääni sanoi aina, että siihen
oli muitakin syitä. Hän oli vasta mennyt naimisiin, ja hän odotti
nimitystään dosentiksi. Ja kun eivät muutkaan, mikäli hän tiesi ...
olisivat aloittaneet, kyllä hän olisi liittynyt. Mutta mitä olisi
millään mielenosoituksella voitettu? Olisi silloisissa oloissa ollut
mahdoton löytää sopivaa tapaa, josta ei olisi ollut vaaraa... Nyt oli
nuorilla sama edessä... Tehkööt mitä tekevät, en minä pane lusikkaani
siihen soppaan...

Mutta mitä tekevätkin, se täytyy tietysti kuitenkin tehdä sopivalla
tavalla... Ja _siitä_ hän kyllä voisi heille kirjoittaa.--Ja rovasti
ihastui tästä aatteestaan niin, että pani nopeasti piippunsa syrjään ja
tarttui kynäänsä.

Ensin pieni esipuhe siitä, että ylioppilaan päätehtävä ei ole
politikoiminen, vaan opintojen harjoittaminen. Ei kuitenkaan voi
kieltää, että esiintyy tapahtumia, joihin nähden ylioppilaskin tuntee
tarvetta määrätä kantansa ja joista nuoriso ei voi olla lausumatta
mielipidettään. Se on sen oikeus. Mutta on kuitenkin muistettava, että
oikeus ei päästä velvollisuudesta. Jokaisella akateemisella
kansalaisella on oikeus arvostella esimiehiensä mielipiteitä ja toimia,
mutta hänen velvollisuutensa vaatii samalla, että arvostelu ei tapahdu
sopimattomalla, kaikkein vähimmin millään loukkaavalla tavalla. »Sinun
kirjeesi hengestä näkyy, että teillä on mielessänne joku protesti,
demonstratsioni tai semmoinen. Jättäkää se kuitenkin tekemättä.
Tahtoisin mitä vakavimmin varoittaa semmoisiin ryhtymästä, koska laki
ja hyvä tapa sen kieltävät. On myöskin ja ennen kaikkea muistettava,
ettei vielä ole mitenkään todistettu, että henkilö, jota epäilet, olisi
ollut vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Mutta vaikka olisikin
totta, mitä epäilette, niin olisi vähänkin huomattavampi mielenosoitus
suuri onnettomuus maallemme. Koston kärki mielenosoituksen johdosta
käännettäisiin meille epäsuopealla taholla kokonaan toisaanne, ei
ylemmä eikä alemma kuin itseensä yliopistoon. Siitä voisi olla
arvaamattomia seurauksia myöskin juuri sille asialle, joka teitä ja,
sanon sen peittelemättä, myöskin minua innostuttaa. Jos minä olisin
teidän sijassanne, niin jättäisin kaikki antipatian ilmaukset sikseen
ja suuntaisin sen sijaan sympatiani häntä kohtaan, joka on joutunut
kärsimään, joko adressin tai hänen kunniakseen toimeenpannun
akateemisen juhlan muodossa. Itsestään kohdistuisi Snellmanille annettu
tunnustus moitteeksi noille toisille, keitä sitten lienevätkin.»

»Lopuksi tahtoisin, rakas poikani, laskea sydämellesi vielä yhden
asian. Sinun isäsi on entinen yliopiston opettaja, ja meidän nimellämme
on vanha, hyvä kaiku maassa. Joukko virkamiehiä, kaikkein
korkeimpiakin, professoreita, senaattoreita y.m. on sitä kantanut.
Meidän suvustamme ei kukaan, ellemme ota lukuun setä Jaakkoa, ole sitä
himmentänyt. En tiedä, kuinka minun poikani tulevat sille kunniaa
tuottamaan. Ainakin minä Robertista ja sinusta tahdon toivoa, että
tulette pitämään kilpemme kirkkaana. Tämän kaiken sanon minä sentähden,
että jos sinä jollakulla tavalla liiasta innostuksesta,
ajattelemattomuudesta tai jostain sentapaisesta joutuisit tekemisiin
pedellien ja yliopiston kurinpitokomitean kanssa, sinä et voisi tuottaa
suurempaa surua ja mielipahaa isällesi.»

Rovasti luki kirjeensä läpi ja oli siihen tyytyväinen. Hän oli
lämminnyt, pitänyt kuin pienen puheen vanhaan totuttuun tapaan
nuorisolle. Saattaahan olla, että tämä kaikki nyt on turhaa hälytystä
ja ettei ole aihetta mihinkään pelkoon. Mutta oli hän kuitenkin
hyvillään, että oli tarjoutunut tilaisuus sanoa sana nuorisolle sen
oikeuksista ja velvollisuuksista.



2.


Oli kuutamoinen sunnuntai-ilta. Rovasti ja tytöt, Kaarina ja Naimi,
palasivat kävelyltä, jonka olivat tehneet sillalle postia vastaan. Kun
ei sitä kuulunut, poikkesivat he vielä kirkolle, nousivat sieltä
kokkomäelle, jonka poikki talvitie kulki Korpivaaraan. Nämä kävelyt,
joille rovasti heitä joskus pyysi, olivat tytöille erityisen
viehättäviä ja mieluisia. Isä oli silloin aina tavallistakin
herttaisempi ja puheliaampi, ja pitäen häntä kumpainenkin käsipuolesta
pääsivät he häntä likemmä kuin muulloin. Ukko kertoi heille
muistoistaan, entisistä ystävistään, ylioppilasajoistaan, kuinka oli
haaveiltu, toivottu ja petyttykin. He saivat hänet kertomaan, kuinka
hän oli tutustunut äitiin--ollessaan kotiopettajana hänen hienossa
perheessään Turussa--kuinka olivat tulleet tänne erämaahan, hänen
entiseen kotiseutuunsa, miten oli täällä ensi aikoina eletty--kertoi
kovista halla- ja nälkävuosista, kuinka oli hänkin koettanut kansaa
herättää ja saanutkin lukutaidon sille kannalle, ettei nyt ollut
montakaan ripillä käymätöntä. Mutta paljonhan oli jäänyt aikaan
saamatta, mitä olisi ollut aikaan saatava. Maantien oli hän hommannut,
mutta ei saanut kiitosta siitä ainakaan alussa. Ja koskia oli
perkkauttanut, niin että Kontokoskestakin nyt voi päästä kuka hyvänsä,
kun siihen ennen hukkui joka vuosi monta veneellistä. Ja kertoi rovasti
haaveistaan, jotka eivät olleet toteutuneet, eikä tiedä,
toteutuisivatko milloinkaan: kanavista, joita olisi tännekin saatava.
Nyt rakennetaan Saimaan kanavaa, mutta sitten vasta sen merkitys olisi
oleva täydellinen, kun latvavesistöt täältä ja muualta paikallisten
pienempien kanavain avulla siihen yhdistettäisiin. Se olisi aikaa se,
kun tässäkin Kontokoskessa olisi kanava ja ylempänä myös ja merijahdit
pääsisivät uimaan aina Korpivaaraan ja siitäkin sivu! Saataisiin alas
tervat, talit, mastopuut, ja takaisin tullessa tuotaisiin viljaa
Pietarista, ja voitaisiin perustaa rautatehtaita ja käyttää hyväksi
meidän järviemme malmirikkautta. Uusia elinkeinoja sillä tavalla
synnytettäisiin. Niin, niin, ne on niitä kuutamotuumia, niistäkin voi,
lapsikullat, kuutamossa haaveksia, eikä vain sulhon suloisista
silmistä...

Tytöistä oli erityisen mieluista, että isä kaikesta tästä heille
kertoi, että siten piti heitä kuin vertaisinaan, niinkuin poikia. He
voivat näillä kävelyillä olla hänen kanssaan vapaita ja avonaisia, ja
heitä ilahutti varsinkin se, kun näkivät, kuinka suurta iloa ja
tyydytystä heidän harras kuuntelemisensa tuotti isälle nyt, kun ei
ollut kenen muunkaan kanssa puhella lempiaineistaan... Ja hän oli
palkkioksi siitä heidän kanssaan leikillinen, kertoi kaskuja, teki
pientä pilaa tai heltyi ja taputti heidän poskiaan ja hyväili heidän
käsiään.

--Jaa, jaa, elämällä on surunsa, mutta sillä on ilonsakin. Pääasia on,
että ihminen ainakin joskus koettaa nähdä kaikki kauniissa valossa.
Tällaisena ihanana iltana se joskus onnistuukin.

He olivat tulossa takaisin pappilan pihalle, astellen kuutamoista
koivukujaa, jossa puut seisoivat suurina huurusta kuin kesällä
lehdistä, mutta kuitenkin läpikuultavina kuin kristallikruunut.

--Kylläpä tämä on kaunista! sanoi Kaarina.

--Voi, voi! huokasi Naimi. Täytyykö minun todellakin jättää tämä
kaikki?

--Vesille venosen mieli tervaksiltakin teloilta, neidon nuoren
miehelähän kullaisestakin kodista.

--Ei, ei, minä en tahdo täältä minnekään.

--Etpä suinkaan, vaan annat väkisin viedä itsesi.

--Jos Björn olisi edes pappi, että olisi voinut tulla tänne
apulaiseksi.

--Ei puhuta apulaisista, ei niistä ainakaan meillä ole suurta iloa
ollut, huokasi rovasti.

--Niin, ei, virkkoi Naimi kuin katuen.

Hetken päästä sanoi Kaarina:

--Onkohan Hanna taaskin mennyt Honkaniemeen?

--Hanna-parka, sanoi rovasti.--Tytöt, meidän täytyy päättää yksi asia:
jättää Hanna rauhaan. Minusta mamma vähän liiaksi näyttää hänelle pahaa
mieltään eikä malta olla moittimatta ja pistelemättä. Mutta se yhä vain
vieroittaa häntä meistä muista.

--En minä sitä oikeastaan ollenkaan kummastele, sanoi Kaarina.

--Toivotaan, että se vielä sittenkin menee ohi ja että hän ainakin
joskus voi katsoa maailmaa yhtä valoisin silmin kuin mekin näin--
tämmöisinä ihanina iltoina.

--En minä luule, että hän koskaan luopuu siitä, mistä kerran on
lohdutuksensa löytänyt.

Kaarinan ääni oli värähtänyt. He pysähtyivät pihamaalle. Koko talo
seisoi siinä huurteisten koivujen ympäröimänä.

--Tuskin on maailmassa mitään niin kaunista, niin haaveellisen
yliluonnollista, kuin tämmöinen talvinen näky, sanoi rovasti pysähtyen
portille. Se on kuin aatetta ilman sanoja, sisältöä ilman muotoa, se on
kuin kiteytynyttä musiikkia. Se on vaiti, ja kuitenkin se soipi.

--Miksei sinusta ole tullut runoilijaa, pappa?

--Etkö luule, että minulla kaiken muun ohella on ollut sekin heikkous--
nuoruudessani. Paranin siitä taudista kuitenkin verrattain pian. Mutta
nyt tahdoin vain sanoa, että tässä tämmöisessä illassa, samalla kuin
siinä on jotain sanomattoman ihanaa, on aina aavistusta jostain
surullisesta, jopa jostain uhkaavasta onnettomuudestakin.

--Mistä se tulee?

--Kuka voi selittää mielialojen ja aavistusten tiet? Minä luulen, että
ne lähettää meille Jumala. Ne ovat hänen enkelejänsä, jotka
näkymättömin käsin koskettavat meissä kieliä, joita emme voi itse
soittaa. Suurilla runoilijoillakin on se lahja.

--Minusta tuntuu ihan, kuin olisi jo joulu, ja kohtahan se onkin, sanoi
Naimi.--Pappa, saako Lauri tulla jouluksi kotiin, vaikka onkin niin
pitkä matka? Kun nyt on minun viimeinen jouluni. Ehkä tulee Anterokin,
jos hänet kutsumme. Ja tiedättekö, että minua aavistuttaa, että
Robertkin toimittaa meille sen yllätyksen, että saapuu.

--Sano se mammalle, se tekee hänelle hyvää.

--Mutta missä on mamma, kun ei istukaan papan kamarin ikkunassa meitä
odottamassa?

--Ei, mutta postihan on tullut.

Lentäen riensi Naimi sisään.

Ruustinna istui salissa postilaukku sylissä.

--Mamma, onko minulle kirjettä?

--En tiedä.

--Mitä sinä itket, mamma? Mitä on...?

--Lauri on erotettu yliopistosta.

--Mitä se merkitsee? kysyi rovasti ovessa.

--Lue itse ... ja Robert makaa sairaana Inarin pappilassa.

Ruustinna meni omaan huoneeseensa itkemään. Rovasti otti pöydälle
heitetyn kirjeen ja luki.

Se oli professorilta. Siinä ilmoitettiin, että joukko ylioppilaita oli
pannut toimeen mielenosoituksen häntä vastaan yliopiston eteisessä ja
sitten siirtynyt sieltä luentosaliin hänelle rähisemään ja jalkoja
tömistämään. Seuraavana yönä oli särjetty ikkuna hänen työhuoneestaan,
luultavasti samain toimesta, vaikka ne sen kieltävät ja sysäävät syyn
katupoikain niskoille. Mielenosoittajain joukossa ovat valitettavasti
esiintyneet ensimmäisinä Lauri ja hänen asuntotoverinsa maisteri
Hagman. »Mistä syystä minulle suotiin kunnia tulla tällä tavalla
huomatuksi, siihen ei minulla ole tilaisuutta tällä kertaa puuttua.
Olen tehnyt voitavani rangaistusta lieventääkseni enkä omasta
puolestani olekaan esittänyt mitään edesvastuuvaatimusta, mutta
oikeuden kulkua en ole voinut pysähyttää. Konsistori on tuominnut
syylliset yhden vuoden relegatsioniin yliopistosta.--Ikävintä asiassa
on se, että tapahtumalle on annettu valtiollinen leima, vaikka kaikki
ehkä oli tähdätty minun vähäpätöistä persoonaani vastaan tai oikeammin
minun valtiollisia mielipiteitäni vastaan, joita en koskaan ole
salannut, en varsinkaan ajatustani Snellmanista ja hänen
esiintymisestään. Minua epäiltäneen osallisuudesta Saiman
lakkautukseen, mutta tieto siitä tuli minulle yhtä odottamattomana kuin
muillekin. Asemaa vaikeuttaa ja kiristää mitä arveluttavimmassa
määrässä se, että samassa talossa kuin me asuu eräs venäläinen upseeri
ja että melua ja naukumista pantiin toimeen hänenkin ikkunansa alla.
Sillä hetkellä, jona tätä kirjoitan, ei vielä tiedetä, millainen myrsky
on taivaanrannalta nouseva, mutta näköpiiri on kovin uhkaava ja voipi
puhkeava pilvi millä hetkellä hyvänsä lakaista pois yliopistomme vähän
vapauden, kenties pyyhkäistä Suomen kansankin kansakuntien joukosta.
Siihen asemaan on meidät nyt saattanut tuo Kuopion yllyttäjä, sillä
hänen kylvöänsä se sittenkin on. Jos jotain on pelastettavissa, jos
Suomelle vielä saadaan sen tulevaisuus säilytetyksi, niin saamme
kiittää siitä niitä miehiä, ja ainoastaan niitä, jotka
valtioviisaudellaan tähänkin saakka ovat onnistuneet luotsaamaan meitä
salakarien sivu.»--Lopuksi professori esitti kirjeeseensä toivomuksen,
ettei tämä hyvin valitettava tapahtuma tulisi heidän, sukulaisten ja
vanhain ystäväin, persoonallisia välejä hämmentämään. Siihen toivoon
oli hänellä sitä enemmän syytä kun hän tiesi, että rovasti oli
paheksuva poikansa tekoa yhtä paljon kuin hänkin. »Sinun isällisten
tunteittesi katkeruuden ymmärrän muuten sitä paremmin kun oma
poikanikin, vaikkei aktiivisesti ollutkaan mukana, kuitenkin on
aatteellisesti ottanut osaa siihen, mitä on tapahtunut, ja siis
moraalisesti ollut täydestä sydämestään mukana. Tulen itse hänet
relegeeraamaan lähettämällä hänet ulkomaille viisastumaan.»

Rovasti istui sinä iltana kauan kansliansa keinutuolissa tulta
sytyttämättä kuutamon puolihämärässä. Tytöt olivat hiipineet hiljaa
pois, uskaltamatta mitään virkkaa.



3.


Huone on täynnä tupakansavua. Sen keskellä on pöytä laseineen ja
maljoineen. Pöydän ympärillä seisoo ja istuu nuoria miehiä puhuen,
huutaen ja tuon tuostakin laulahtaen. Kuuluu kaiken keskestä yht'äkkiä
kilinä maljan laitaan ja senjälkeen tuima: _silentium_! Pieni kalpea
mies seisoo kiintein kasvoin pöydän päässä odottaen hiljaisuutta.

--_Silentium_! Thure puhuu! huutaa Lauri, jonka posket hehkuvat ja
silmät palavat. Hänellä on matkapuku yllä ja jalassa pitkävartiset
pieksut.

--Toverit! kuuluu tyyni, mutta samalla väräjävä, läpitunkeva ääni
sanovan.

--Ylös tuolille! vaati joku huoneen perältä, ja samalla työnnetään
Thuren taa tuoli, jolle hän hypähtää.

--Eron hetki on tullut, toverit. Hevoset ovat valjaissa. Sallikaa minun
sentähden sanoa sana, vain muutama sana viimeisiksi hyvästeiksi.
Ottakaa mukaanne, Antero, Lauri ja muut ystävämme, meidän lämpimin
kiitoksemme siitä, mitä olette tehneet yhteisen asiamme hyväksi.
Yhteinen asiamme on ennen kaikkea oppositsionia, meidän nuorten
oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä on vanhaa ja mädännyttä,
meidän nuorten innostuneiden oppositsionia kaikkea sitä vastaan, mikä
on meillä laimeata, uupunutta ja velttoa, meidän rohkeiden protestia
sitä vastaan, mikä on arkaa, pelkurimaista, kurjaa ja matelevaista. Se
on meidän pienen piirimme tuomio kaikesta siitä reaktsionista ja
vapauden sorrosta, joka nyt meillä ja muualla maailmassa rehoittaa...

Kuului hyvä-huutoja.

--.... mikä koko maailmassa on lyönyt kahleisiinsa kansojen ja
yksityisten vapauden. Me olemme protesteeranneet sitä vastaan, mikä on
meitä lähinnä, mutta peitsemme kärki on samalla ollut käännettynä sitä
sanan vapauden sortoa ja sitä vallan väärinkäytöstä vastaan, jota
idässä ja lännessä harjoitetaan. Kansain kallein oikeus, josta kaikki
sen eläminen ja oleminen riippuu, on vapaa kritiikki, sitomaton
sananvapaus. Se on kahlehdittu kaikkialla maailmassa, mutta meillä
enemmän kuin muualla. Muualla kahleet ehkä piankin onnistutaan
katkaista, mutta meidän täytyy toistaiseksi tyytyä siihen, että
kahleitamme vain kalistelemme. Ja sen me olemme tehneet ja tehneet
tavalla, joka kenties on kuulunut niiden muurien ulkopuolellekin, jotka
meitä ympäröivät. Meidän tai oikeastaan teidän--sillä minä en voinut
teille ymmärrettävistä syistä olla mukana muuten kuin hyväksymiselläni
--teidän protestinne muotoa ovat moittineet nekin, jotka muuten ovat
samaa mieltä kanssamme. Mutta jos kerran on sallittu, niinkuin Antero
sattuvasti kurinpitotoimikunnan edessä sanoi, hyväksyvän mielipiteen
osoituksena ja ilmauksena taputtaa käsiään, niin miksei olisi sallittu
paheksuvan arvostelun ilmauksena huutaa myöskin »alas» ja »ulos?» Ette
kohdistaneet niitä henkilöihin...

--Kyllä niihinkin!

--Ette kohdistaneet niitä ainoastaan henkilöihin, vaan koko systeemiin.
Sille te tahdoitte huutaa »alas».

Semmoisena oli manifestatsioni täysin oikea muotonsakin puolesta. On jo
kylliksi kauan ja ilman mitään tulosta pantu vastalauseita
pöytäkirjoihin. Täytyi kerran huutaa niin, että se kuuluu, toimia niin,
että se näkyy!

--Alas meidän pikku tyrannit!

--Alas! Alas!

--Olkoon, että se olikin epäviisasta tällä hetkellä, mutta jos me yhä
ja yhä odotamme sopivata otollista hetkeä, niin milloin sitten tulee
aika? Ei milloinkaan. Aina on niitä, jotka sanovat epäviisaaksi sitä,
mikä tapahtuu juuri sillä hetkellä, kun sen täytyy tapahtua. Jos
Snellman olisi ollut niin »viisas» kuin hänen eräiden mielestä olisi
pitänyt olla, olisimme me nyt »tyhmät», emme mitään tietäisi, emme
mitään tuntisi, eläisimme samassa horrostilassa, missä kansamme on
kaiken ikänsä elänyt. Mutta nyt olemme me heränneet, ja koko kansa on
vielä heräävä. Nuoriso ei voi olla valtioviisas eikä se saakaan sitä
olla. Sen tulee sanoa, _mitä_ se tuntee ja _silloin_, kun se tuntee, ja
sillä on siihen sitä suurempi oikeus, kun se aina on valmis vastaamaan
seurauksista, alistumaan tekojensa konsekvenssien alle, asettamaan oman
tulevaisuutensa muurin aukkoon ja siinä joko voittamaan tai kaatumaan.
Kaiken nuorison tulee niin toimia ja etenkin ylioppilasnuorison, jonka
käteen tulevaisuuden ihanteiden lippu on annettu kaikkina aikoina ja
kaikissa kansoissa. Puhunko sydämistänne, toverit?

--Puhut! jymähti joka taholta,--ja puhu lisää!

--Niinpä voin minä julistaa, karkoitetut toverit, että tämä teidän
tekonne oli myöskin meidän tekomme. Te opetitte etunenässä käyden, että
tässä maassa, jossa meidän pitäisi elää kuin hiiren leijonan häkissä,
mitään hiiskahtamatta, ettei se vain meitä huomaisi ja meitä murskaisi
--te opetitte, että tässä maassa kuitenkin on vielä uskallusta,
rohkeutta, kykyä asettua taistelemaan vakaumuksensa puolesta. Sentähden
seuraa teitä maanpaossanne toverienne myötätuntoisuus, kunnioitus ja
ihailu. Kohottakaamme kymmenkertainen--

Hän ei ehtinyt päättää, kun hänen ympärillään oleva kehä, joka oli vain
pörröisiä päitä, avonaisia huulia, pinnistyneitä poskia ja palavia
silmiä, räjähti hurraahuutoon, minkä kestäessä kaksi--kolme--viisi
miestä lennähti ilmaan matalata kattoa hipoen.

--Se oli sinulta mainiosti puhuttu, Thure! Varsinkin juuri sinulta!
huusi Lauri innoissaan sulkien hänet syliinsä.

--Mitä se Antero sanoo? kuului toisaalta.--Ole vaiti, elä puhu
semmoisia! Sinun ansiosi on suurempi kuin kenenkään. Sinä puhuit niille
häikäilemättä vasten naamaa ... sanoit totuuden sanoja... Ole vaiti!
Maljasi!

Eikä Antero saanut sanotuksi, mitä olisi tahtonut: ettei hän tahtonut
olla mikään sankari eikä mikään marttyyri.

--Lauri, sanoi hän, eikö lähdetä, on jo aika, kello on kohta
kaksitoista, ja meidän täytyy sitä ennen olla ulkona tullista.

Lauri meni maljapöydän luo, horjahti vähän ja tarttui lasiinsa.

--Kiitos, toverit,--ette te hurranneet meille, vaan aatteelle--me
asetimme sen yläpuolelle kaikkea. Minun sydämeni on täysi, enkä minä
osaa sanoa, mitä minä tällä hetkellä tunnen. Eikä minun tarvitsekaan--
te tiedätte sen ilmankin, sillä meidän kaikkien sydämemme sykkii
samassa tahdissa--jaa, minä tahdoin vain sanoa, mitä aina olen sanonut
--mitä merkitsevät indiviidit, kun vain kansat--Suomen kansa on vielä
nuori kansain joukossa--se on pieni ja vähäinen, mutta sillä on oma
tehtävänsä, jonka sallimus on sille antanut--jos se siitä luopuu, jos
se jättää sen täyttämättä...

Hän huomasi joutuneensa pois ladulta, oli unohtanut, mitä oli aikonut
sanoa. Hän seisoi tulipunaisena silmiään räpyttäen ja lasiaan sormien.
Toverit odottivat jatkoa, koettaen pitää kasvojaan suosiollisessa
ilmeessä...

Silloin alkoi kuulua veisuuta toisesta huoneesta, suljetun oven takaa,
jonka edessä Lauri juuri seisoi pöydän päässä.

--Se on, niinkuin tässä juuri sanottiin, nuorison asia, meidän asiamme,
ja me olemme nuoriso! Snellman sanoi eräänä ikimuistettavana hetkenä...

Mutta nyt ei hän muistanut, mitä oli tahtonut sanoa--ja veisuu kuului
yhä voimakkaampana.

--Vait siellä, te ynisevät ämmät! huusi hän oveen päin kääntyen.

--Sitäkö Snellman sanoi? kuului jostain peremmältä huonetta kysymys
kuin yksinpuheluna. Sille hihitettiin jossain samalla taholla.

--Hss ... jatka, Lauri!

Veisuu jatkui voitonvarmana nousten ja laskien pitkissä laineissa
ikäänkuin tahtoen huuhtoa yli tämänkin huoneen.

--Suu kiinni, sanon minä!--ja Lauri potkaisi jalallaan oveen, jolloin
veisuu samassa lakkasi eikä sieltä seinän takaa kuulunut
hiiskahdustakaan. Mutta nyt häiritsi Lauria se, että se oli lakannut ja
hän oli joutunut kokonaan pois aineestaan.

--Herkesivätpäs rääkymästä, varikset...

Mutta hän ei saanut kuin muutaman yhtymään nauruunsa. Monen kasvoilla
oli vaivautunut ilme. Hän yritti vielä viimeisen kerran voittaa seuran
mielialan puolelleen ja päästä itse pois lumouksestaan, koettaen
kääntää kaikki leikiksi ja sanoa huolettomalla äänellä:

--En minä oikeastaan tätä tahtonut sanoa...

--Mitäs sitten? kuului jostain kuiva, puoleksi ivallinen kysymys.

--Ei mitään tämän enempää.

--Maljasi sitten! Eläköön puhuja!

--Eläköön tai kuolkoon!--ja Lauri tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella
ja paiskasi sen palasiksi lattiaan.

Hän tunsi tehneensä fiaskon ja näki, etteivät toverit hyväksyneet hänen
käytöstään. Antero tuli hänen luokseen:

--Ne nyt olisi voinut jättää rauhaan, kun eivät hekään ole meille
mitään häiriötä tehneet.

--Mutta itsehän sinä olet sanonut, että heidän veisuunsa häiritsee
sinua.

--Ehkä olisi meidän jo aika lähteä.

--Minä en lähde, ennenkuin olen juonut itseni sikahumalaan.

Nyt hän sai kannatusta joiltakuilta.--Se oli oikein: Sitä ne
tarvitsivat nuo!--Mutta Antero luuli huomaavansa, ettei tämä tunnustus
Lauria tyydyttänyt. Hän näki hänen yht'äkkiä nousevan ja rientävän
ulos. Jälkeen mennen tapasi hän Laurin seisomassa toisen kamarin
kynnyksellä avatussa ovessa. Sisällä oli kihermä miehiä keskellä
lattiaa olevan pyöreän pöydän ympärillä, yhdellä edessään raamattu.

--Ka, veisatkaa nyt, nyt saatte veisata, nyt en minä enää puhu ...
vaikka yötä päivää, kuinka paljon haluatte...

--Lauri, tule pois, miksi sinä häiritset toisten hartautta?

--Enhän minä häiritse, minähän päinvastoin...

Nuoret miehet siellä sisällä eivät liikahtaneetkaan.

--Jos tahdotte kuulla jumalansanaa, niin astukaa sisään ja sulkekaa
ovi, sanottiin sieltä.

Lauri paiskasi oven sillä vauhdilla kiinni, että se ponnahti takaisin
auki. Yksi heistä nousi ylös ja tuli sitä siivosti sulkemaan.

--Kas siinäkin kaksi totuuden sankaria, kuuli Antero sisältä
sanottavan.

Sitten sulkeutui ovi heränneiden ylioppilaiden huoneeseen, ja säppi
painettiin kiinni.



4.


Antero heräsi siihen, että häntä puistatti ja paleli. Hän huomasi
makaavansa reessä ja hänen vieressään loikoi Lauri, joka myöskin
samassa heräsi nahkasten sisältä.

--Missä me ollaan? kysyi Lauri.

He olivat jossain lumisessa metsässä ja ajaa nytkyttelivät hiljalleen
eteenpäin.

Lauri aikoi nousta kävelemään eräässä mäessä, mutta vaipui takaisin
rekeen. Hänen silmissään säkenöi, ja hänen päätänsä särki.

--Olenko minä kauan nukkunut?

--Kaksi kievariväliä.

--Kun et herättänyt.

--Koetin, mutta et herännyt.

--Millaista oli loppu? En muista siitä mitään.

--Meitä saatettiin ulos Pitkänsillan tullista ja huudettiin: eläköön
totuuden sankarit!

--Minä nukuin jo silloin?

--Etkä, vaan huusit mukana hurraata--itsellesi.

--Hyi saakeli!

Kului pitkä aika, ennenkuin Lauri taas virkkoi:

--Mitä sinä, Antero, tästä kaikesta ajattelet?

--Aioin kysyä sinulta sitä samaa.

--Kauniita totuuden sankareja me ollaan.

--Kuulitko sinä?

--Minkä?

--Sinä siis tulit itsestäsi samaan johtopäätökseen?

--Samaan kuin kuka?

--Pietistit.

--Vai niin.

He tulivat johonkin kievariin, lämmittelivät, sill'aikaa kun hevosta
vaihdettiin, mutta eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Satoi
lumiräntää, ja matkalle taas lähdettyään he koettivat vetäytyä
turkkiensa kauluksien sisään, niin syvälle kuin pääsivät.

--Luuletko, Antero, että se oli mitään muuta kuin peloitusta se puhe,
että me muka olisimme saattaneet isänmaan vaaraan?--kysymys tehtiin
toisessa kievarissa.

--Tietysti voidaan kaikki väärin selittää ja väärin käyttää.

Pitkän ajan kuluttua, kun taas oltiin matkalla, kysyi Lauri veltosti:

--Tekisitkö, jos voisit, tehdyn tekemättömäksi?

--En tiedä.

--Sinähän et oikeastaan tehnytkään mitään ... olit alussa päinvastoin
vastaan.

--Minä nyt kuitenkin sain kuulla sen moitteen, että olin
esiintymiselläni antanut asialle isomman kantavuuden, kuin mikä sillä
alkujaan oli, ja että juuri se oli vaarallisinta, valtiollisesti
vaarallisinta.--Thurehan laajensi sen melkein maailmanhistorialliseksi
tapahtumaksi.

--Thure puhui kuin poika ja omaa isäänsä vastaan.--Mitähän meidän ukko
sanoo? Taitaa siellä syntyä itku ja hammasten kiristys. Mutta sama se!
Jos hän ei salli minun olla kotona tai tekee elämäni siellä
sietämättömäksi, niin lähden minne tahansa--vaikka Oton luo, lisäsi hän
hiukan epävarmalla äänellä.

Eikä hän saanutkaan mieltänsä kauan pysymään tällä uhkakannalla.

--Vai niin, sanoi hän hetken päästä,--että pietistit sanoivat: kauniita
totuuden sankareita! Se olisi nyt voinut jäädä tekemättä se viimeinen--
mennä häiritsemään toisten hartaushetkeä. Mutta kun minä näin, että
niillä oli raamattu edessään--oli niinkuin olisi minulle joku
välähtänyt.

--Niinkuin Saulukselle Damaskon tiellä?

--Elä edes sinä ivaa--

--Enhän minä ivaa.

--Miksi kaiken tässä maailmassa täytyy mennä niin löröksi? Tästä tuli
kaikesta oikeastaan surkea fiasko.

Hän oli toivonut saavansa kuulla Anterolta vastaväitteen, mutta Antero
oli vaiti.

Moneen päivään he eivät puhuneet näistä asioista eivätkä paljon
muistakaan. Mutta ajatukset kulkivat samoja teitä molempain.

--Kuule, Antero, olivatko meidän vaikuttimemme puhtaat?--Minä
tarkoitan: tapahtuiko se yksinomaan epäitsekkäistä vaikuttimista? Eikö
siinä ollut ylpeyden, kunnianhimon, huomionherättämisen ja semmoisen
syrjävaikuttimia?

--Minä alan epäillä, ettei koko asiakaan ole niin suuri kuin miksi sitä
me kuvittelemme.

--Sen täytyy! Sen epäilyksen valtaan emme saa antautua. Jos sen teemme,
olemme hukassa!

Anterokin koetti taas katsoa Laurin silmillä. Ehkä oli tämä epäilys
vain kylmän ja vilun vaikutusta. Sillä kuinka olisi todellakaan voinut
jättää ilmaisematta mieltänsä semmoisesta teosta? Ja mitenkä sen olisi
muulla tavalla voinut tehdä kyllin tehokkaasti?

Oli kirkas paisteinen päivä. He olivat nukkuneet hyvin, hevonen oli
virkku, keli kevyt ja seudut kauniit. He olivat taas saaneet ryhtiä ja
uskallusta itseensä. Helisevin kulkusin he ajoivat erääseen kievariin.
Siellä kysyttiin, ketä ovat, mihin virkaan aikovat, minne matka? Miksi
tulivat pois Helsingistä?--He eivät voineet vastata kaikkeen tai
vastasivat kiertelemällä. Eivät voineet ajatellakaan ruveta selittämään
näille, mitä he rakkaudesta asiaansa olivat tehneet. Mitä tietävät nämä
Saiman työstä, ja mitä liikuttaa heitä sen lakkauttaminen? Tuolle
lihavalle emännälle he eivät olisi olleet muuta kuin akatemiasta pois
potkituita renttuherroja.

Tuossa kievarissa istuessa ja hevosia odottaessa virkkoi Antero:

--Siellä Helsingissä puhuttiin paljon kansasta, mutta minusta tuntui
usein kuin olisi kansa niille uusmaalaisille ollut aivan toista kuin
meille. Kun he puhuvat kansasta, niin puhuvat he siitä kuin jostain
kummallisesta elävästä, jota pitää muille näyttää ja kehua. Kuinka ne
katselivat niitä karjalaisia runoniekkoja! »Katsokaa hänen kenkiään!
Katsokaa hänen käsiään! Mikä mainio tyyppi!»--Lönnrotistakin ne
puhuivat melkein samalla tavalla. Minulle on kansa kuitenkin jotain
paljoa syvempää ja läheisempää. Heillä on tämä asia kuin mikä
muotiasia. Heistä puuttuu ja tulee aina puuttumaan se oikea suomalainen
henki.

Antero jatkoi äänetönnä mietteitään. Ei koskaan ennen ollut hän
tuntenut olevansa niin kokonaan kaikkea pohjaa vailla. Silloinhan se
oli puhjennut, silloin... Turhaan hän oli sitten koettanut saamaansa
sielun vuotoa paikata. Ei hän ollut löytänyt luvuistaan sitä, mitä oli
kadottanut, sitä, mitä haki ... ei uskoa itseensä, ei suuntaa
toiminnalleen. Hän oli luullut löytävänsä vastauksen filosofiastaan,
hänelle oli häämöttänyt viisaan yksinäisen miehen elämä ilman muuta
tarkoitusta kuin toteuttaa eetillisiä aatteitaan omassa itsessään. Hän
tahtoi kehittää hengessään ja ruumiissaan kaikkea sitä hyvää, kaunista,
jaloa ja totta, minkä siemen siihen ehkä oli pantu. Hän tahtoi olla
omien aarteittensa kokeiluesine. Hän tahtoi ennen kaikkea olla
ehdottomasti puhdas, himojensa tyydyttämisestä täysin vapaa, ei jotain
määrättyä tarkoitusta varten, ei oman onnellisuutensa tähden, vaan
ilman mitään sivutarkoitusta. Ja sitä tietä--aarteittensa laajetessa ja
kypsyessä--saavuttamiensa tuloksien perusteella tahtoi hän luoda
siveysopin, uuden ja suuren, hakea sille suomalaisen pohjan, etsiä
Suomen kansan siveyden lähteen semmoisena kuin se oli vuosisatoja
piilossa lirissyt ja puhjennut esiin kahtena lähteensilmänä: ensin
vanhana runojen tietona ja sitten herännäisyytenä. Se oli hänen
renessanssiaatteensa uudessa muodossa, se ei ollut humanismia, vaan sen
jatkoa, uskonpuhdistusta.

Hän ei ollut vielä päässyt kaikesta selville, hän sitä vain etäisesti
aavisti--tunsi enemmän kuin tiesi--mutta itsestään aatteidensa
koe-esineenä oli hän luullut olevansa varma.

Hän oli jo kulkenut ja kuvitellut olevansa enemmän kuin muut, jotka
hänen mielestään eivät voineet eivätkä tahtoneetkaan mistään
kieltäytyä. Kuinka pieni ja vähäpätöinen oli hänen mielestään se asia,
jota he ajoivat ja josta he innostuivat, verrattuna hänen asiaansa!

Ja sitten oli yht'äkkiä kaikki keikahtanut kumoon, yhtenä ainoana yönä
ylösalaisin. Hänen omatekoisensa pyhyyden aita romahti maahan.
Saapuessaan asuntoonsa veisasivat heränneet ylioppilaat seinän takana
hänen isä-vainajansa virttä. Hän itki ja kirosi itseään ja maailmaa.--

Ja seuraavana aamuna, ikäänkuin jotain sovittaakseen, otti hän
kurinpitotoimikunnan edessä tutkinnossa syyn omakseen ja julisti
oikeutta ja totuutta ja vaati ne yli kaiken muun asetettavaksi. Mutta
hän tunsi valehtelevansa ja valehtelevansa tahallaan, itsetietoisesti.
Ja mitä varten näin? Mitä varten ottaa syy päälleen, kun ei asia ollut
sen läheisempi? Oikeuden ja totuudenko puolesta valhetta ja vääryyttä
vastaan? Kun ei se sittenkin olisi ollut kunnianhimoa,
huomionherättämisen halua?

Koko tuo vasta kulunut aika oli kuin jotain pinnistettyä, tehtyä. Siinä
oli alusta loppuun saakka joku väärä sävel... Kun saisi, kun saisi
itsensä kerran oikeaan uomaansa ohjatuksi!

Mitä oli nytkin tulossa? Minne oli hän nytkin menossa? Sisarensa luo--
muka! Eihän--kuin Naimia tapaamaan, häntä näkemään, hänen ääntänsä
kuulemaan. Hurja toivo jostain mahdottomasta, odottamattomasta... Kohta
kun Lauri oli häntä pyytänyt mukaansa heille, oli hän ollut valmis.
Mutta jos hänellä olisi ollut voimaa kuulla ja totella, mitä hänelle
sisältä sanottiin, olisi hän nyt heti hypännyt reestä ja antanut Laurin
mennä yksin...

He olivat yöpyneet viimeiseen majataloon ennen Kuopiota. He lepäsivät
kumpikin vuoteellaan saamatta unta. Lauri kääntelihe ja vääntelihe--
teki tiliä hänkin elämänsä kanssa.

--Kaikki pirut ne nyt päälleni hyökkäävätkin--sinun pitää kuunnella
minua, Antero!

Hän istahti vuoteen laidalle:

--Minä olen kunniaton ja kunnoton ... minä viettelin hänet, ja minä
jätin hänet sinne, enkä minä häntä sen jälkeen tavannut. Kerran
kirjoitin minä hänelle, mutta en saanut vastausta. Kirjoitin tahallani
niin, ettei hän olisikaan voinut vastata. Nyt minä tiedän, miksi minua
rangaistaan.

--Sinun täytyy korjata se, mitä olet rikkonut.

--Kun vaan voisin! Ja minä voin...

Mutta se ei kuulunut hänen omissakaan korvissaan tarpeeksi
vakuuttavalta.

--Se nyt ainakin on hyvä, ettei Anette välitä minusta.

Se se siis oikeastaan sai Laurin tälle tuulelle. Se se siis kaivoi
esiin hänen katumuksensa...

--Mikä sokkelo on ihmissydän! huokasi Antero.

--Mikä sokkelo, mikä sokkelo! toisti Lauri, tietämättä, mitä Antero oli
ajatellut.

Kuopioon tultuaan menivät he kohta Snellmania tapaamaan. Hän tuli heitä
vastaan portillaan, menossa kouluun. Tervehti heitä kylmästi ja sanoi
ärtyisästi:

--Herrat ovat käsittäneet minut kokonaan väärin ja tehneet minulle ja
asialle huonon palveluksen. Minä kiitän minulle lähetetystä
myötätuntoisuusadressista, mutta minä en tahdo olla missään tekemisissä
katurauhattomuuksien ja poikamaisten mielenosoitusten tekijäin kanssa.
Herroilla ei näy olevan aavistusta vapauden ensimmäisistä alkeista.
Vapaus ei ole vallattomuutta. Suokaa anteeksi, hyvät herrat...

Ja hän meni ja jätti heidät siihen seisomaan.

Lauri kirosi, mutta ei saanut siihen oikeata terää.

Mutta Anterosta oli tämä kohtaus kuin vapautus. Oli kuin hän olisi
saanut mieluisensa potkun--ja hyvin ansaitun.



5.


Kun Lauri ja Antero pimeänä iltana ajoivat Kontojärven pappilan
pihalle, näkivät he rovastin paitahihasillaan istuvan selin ikkunaan
takanaan kynttilä, jonka valossa hän luki jotain. Toisella puolen
pöytää istui Naimi eteenpäin kumartuneena ompeluksen yli. Hevosen
pysähtyessä rappujen eteen hypähti Naimi ylös ja koetti kädellään
varjostaen katsoa ulos. Samassa pyörähti hän ympäri, huudahti jotain
saliin ja oli jo tuossa tuokiossa porstuassa ja Laurin sylissä.
Rovastin näki Antero nousevan ja menevän huoneeseensa ja sulkevan oven.

Tyttöjen ilo ja hyvä mieli oli niin hillitön, että ruustinnan täytyi
toruen sanoa:--Tytöt, tytöt, ajatelkaa toki--

--En minä, mamma, osaa mitään ajatella--on niin äärettömän--tervetuloa,
tervetuloa!--Tervetuloa, herra Hagman!

--Hss ... pappa tulee...

Naimi tarttui Anteroa molempiin käsiin, kävi siitä taas Laurin
kimppuun, repäisi auki hänen vyönsä, heitti sen menemään, sysäsi hänet
istumaan ja riipaisi päällyskengät hänen jalastaan, niin että saappaat
seurasivat mukana, ja kuiskasi kiihkeästi hänen korvaansa:

--Minä tahdon vain heti sanoa, heti kohta, että se, minkä teitte, oli
oikein tehty, ja minä olisin tehnyt samoin.

--Ja minä myös, sanoi Kaarina, ääni lämpimästi värähtäen. Tänne, tänne,
pankaa turkkinne tänne!

--Pappa tulee...!

Lauri seisoi sukkasillaan isänsä edessä, joka oli vetänyt ylleen pitkän
virkatakkinsa. Hän tervehti ensin Anteroa, virallisesti ja kylmästi,
eikä ollut ensin huomaavinaankaan Lauria, mutta ojensi sitten kuitenkin
hänellekin kätensä.

--Jahah, vai niin, siinä sitä nyt siis ollaan...

--Niin, tässähän sitä ollaan... Seistiin ja katsottiin...

--Minnekä sinä, Naimi, sait minun kenkäni?

Naimi uskalsi nauraa vain lyhyen naurun, vaikka oli sen pidätyksestä
pakahtumaisillaan.

Musti hyökkäsi samalla sisään ovesta, jonka kyytimies avasi kantaessaan
sisään tavaroita. Koira lensi Laurin rintaa vastaan, nuolaisi hänen
kasvojaan ja pieksi hännällään tuoleja ja pöydän jalkoja, hyppien
toisesta toiseen.

--Mars! Huuti! Ulos siitä!

Rovasti tarttui koiraansa kaulanauhaan ja sai sen suurella vaivalla
kiskaistuksi ensin kamariinsa ja sitten sitä tietä ulos. Hän jäi
itsekin sille tielleen.

--No, nyt on pahin ohi, kuiskasi Naimi. Musti sai sen, mikä oli aiottu
sinulle.

--Naimi ... torui ruustinna.

Mutta Naimi vain nauroi, ja hän oli Anterosta ihanampi kuin koskaan
ennen. Niinkuin lämmin virta puhalsi hänen iloisuutensa ja hyvä
tuulensa läpi jäätyneen mielen.--Heidän tekonsa oli oikea!--ja sillä
hetkellä hän melkein kummasteli, että oli voinut sitä katua ja siitä
itseään moittinut ja muita tuominnut.

Heidät vietiin ylisille, Robertin kamariin, joka oli lämmitetty ja
laitettu kesäiseen kuntoon. Kun he sieltä palasivat, oli illallinen
katettu heitä varten, ja ruustinna ja tytöt istuutuivat heille seuraa
pitämään. Rovastia ei kuulunut. Lauri koetti olla vapaa ja huoleton,
kyseli yhtä ja toista kotiasioista, mutta ei päässyt oikein
luonnolliseen ääneen.

--No, mamma, sanoi hän yht'äkkiä, toru nyt sitten ja toru papankin
puolesta.

Ruustinna koetti tekeytyä niin moittivaksi kuin hänelle oli
mahdollista:

--Niin, kuinka sinä saatoit, Lauri, niin tehdä?

--Minun täytyi, mamma, minun täytyi!

--Täytyi? Kuinka täytyi?

--Minä olisin ollut huono mies, jos en olisi tehnyt sitä, mitä tein.

--Ja että tekin, maisteri Hagman, niin vakavan näköinen .,. teistä
olisin voinut kaikkein viimeksi odottaa, että menette ikkunoita
särkemään.

--Mutta emmehän me ole ikkunoita särkeneet!

--Niin ainakin setä kirjoitti.

--Eihän setä niin, vaan että ainoastaan epäiltiin, oikaisi Kaarina.

--Niin, mutta kumminkin...

--Mamma, oliko ukko hyvin vihainen?

--Et kai sinä voi vaatia, että hän ottaisi sinut avosylinkään vastaan.

--Niinkuin sinä, mamma...

Ruustinna ei ollut kuulevinaankaan.

--Pappa on vanha yliopiston opettaja, ja sinun pitäisi ymmärtää, että
se sentähden koskee häneen kahta kipeämmin, että hänen poikansa...

--Ai-jai, näitä mammaa mainioita piirakoita ja tätä ihanata Savon
piimää!

--Kaarina, tuo lisää! Eikö saa luvan olla vielä, herra Hagman?--Minä
olen aivan samaa mieltä kuin pappa. Paitsi sinun itsesi tähden on se
meille hyvin ikävää pitäjäläistenkin tähden. En tiedä, voimmeko enää
mennä mihinkään ja kutsua ketään...

--Että mamma nyt viitsii sen sillä tavalla ottaa, sanoi Naimi.

--Minä olen varma, että laamannissakin meitä nyt häpeävät. He ovat
varmaan puhuneet, vaikka sinä et sano.

--No usko nyt, etteivät ne ole kerrassa mitään semmoista.

--Ne tahtovat tietysti näyttää hienotuntoisuuttaan sillä, etteivät
sinulle mitään sano, mutta kyllä minä tiedän, että laamanska ajattelee.
Mimmoiset ovatkaan minulla lapset ja mimmoiset hänellä! Kaikki
mallikelpoisia ja onnistuneita! Ja meidän Otto ja nyt Lauri, ja
Robertkin siellä, missä lienee--tuskin elossakaan enää--kuka sen
tietää?

--Mutta hänhän on terve ja on taas lähtenyt matkalle.

--Hän on voinut sairastua uudelleen... Miksi tämä kaikki onnettomuus
nyt yht'äkkiä tulee minun päälleni?--Antakaa anteeksi, herra Hagman,
että minä näin,--mutta tehän ette syö mitään ... olkaa hyvä... Helander
tästä nyt ainakin riemuitsee ja kaikki muut heränneet...

--Mitä syytä on mammalla semmoista uskoa? sanoi Hanna, joka syrjempänä
toisen pöydän ääressä istuen ei ollut tähän saakka mitään puhunut.

--Ehkä eivät, ehkä eivät ... sinä olet niin kauhean arka niistä
heränneistäsi...

--Sillä minä tiedän... Mamman ei pitäisi enää puhua pahaa Helanderista,
kun mamma tietää...

--Ei se nyt se vielä mitään merkitse...

--Mikä niin? kysyi Lauri.

--No, ei muuta kuin että Helander on ollut pyytävinään anteeksi papalta
kesällistä saarnaansa.

--Ohhoo, vai niin? todellakin?

--Ei se ole muuta kuin että hän pelkää tulevia käräjiä ... siinä koko
juttu!

--Kuinka saattaa mamma semmoista!

--Yhtä hyvin kuin sinäkin saatat...

--Elkää nyt taas siitä riidelkö...

Rovasti kuului kävelevän salissa ja puhaltavan kynttilöitä sammuksiin
ja sitten menevän maata. Ruustinna nousi ja meni hänkin. Hanna tyhjensi
pöydän ja katosi. Naimi ja Kaarina jäivät vielä istumaan Laurin ja
Anteron kanssa.

--Elkää olko millännekään, sanoi Naimi, kyllä se menee pian ohitse.
Huomenna on mamma jo tyytyväinen siitä, että olette kotona, ja
ylihuomenna ei luultavasti pappakaan enää viitsi olla pahalla tuulella.

--Välipä sillä...

--Minä luulen, että pappa oikeastaan sydämensä sisimmästä pohjasta
hyväksyy ... ei hän koskaan ole voinut oikein sietää setä Hartmania
eikä kannattaa hänen mielipiteitään. Mutta kertokaa nyt tarkemmin
kaikesta!

Lauri kertoi kaikesta, mitä oli tapahtunut, kertoi varmasti ja
reippaasti, niinkuin ei koskaan olisi epäillyt heidän tekonsa oikeutta,
niinkuin ei olisi muistanut masentunutta mielialaansa matkalla; osasipa
vielä antaa kohtaukselle Snellmanin kanssa sen värityksen kuin olisi
tämä vain ollut vähän kärtyisellä päällä ja huonolla tuulella.

--No niin, sen pituinen se! Milloin ovat hääsi, Naimi?

--Juhannuksena.

--Ja oletko yhä yhtä rakastunut kuin kesällä?

--Semmoisiin kysymyksiin ei vastata.

--Tuleeko sulhasesi tänne jouluksi?

--Toivotaan.

Antero oli hetkeksi unohtanut, että Naimi oli kihloissa. Laurin
kertoessa Helsingin tapahtumista ei hän kuullut eikä nähnyt muuta kuin
Naimin, joka istui vastapäätä häntä, milloin kyynärpäät pöytään
nojaten, milloin kädet niskan takana, silmät eläen, huulet milloin
huudahdukseen avautuen, milloin heittäen jonkun hyväksyvän sanan,
milloin taas vetäytyen moittivaan kureeseen. Itse tietämättään joutui
hän samaan mielentilaan kuin Naimi. Noiden muutamien hetkien kestäessä
hän matkaväsymyksen tuudittamana eli entisen unelmansa uudeksi todeksi.
Hän heräsi siitä kuin unesta, jossa on luullut lentävänsä. Häntä ei
kirvellyt, hänen päätänsä vain hiukan huimasi, ja hän olisi halunnut
nukkua uudelleen.

Kun hän hetken kuluttua lepäsi vuoteessaan yliskamarissa, ei hän enää
niinkuin matkalla katunut, että oli tullut tänne. Hänen lähtönsä
kesällä oli ollut pakoa, ja hurja kauhu oli häntä silloin kintereillä
ajanut. Nytkin hän tunsi että hänen tuli ja hän tahtoi pian poistua,
mutta nyt olisi se rauhallista peräytymistä hyvässä järjestyksessä,
voitettuna, mutta ei masennettuna ja murjottuna.

Hän tahtoo ihailla häntä, jota ennen oli rakastanut, hän tulee sen aina
tekemään, ja hän vie sen tästä taistelusta mukanaan jonain omana
saaliinaan, jota ei kukaan voi häneltä kieltää ja häneltä riistää.
Hänen muistonsa Naimista on oleva hänen muistonsa, sillä ei kenelläkään
ole hänestä sitä kuvaa, mikä hänellä.--Ja näinhän minun ei siis
tarvitsekaan karkoittaa häntä luotani, vaan saan minä aina hänet pitää
ja omistaa!

Mitä tämä on? Mistä tuli minulle tämä rauha ja tyydytys ja tämä uusi
ilmestys? Onko se tässä se elämän salaisuus, jota olen turhaan etsinyt?
Rakastaa, vaikkei olekaan rakastettu? Siinäkö onnen avain? Siinäkö
kaiken viisauden huippu? Mistä tulit sinä minulle, ihana ilmestys,
mistä kerran minullekin? Tulit kuin tietäen, että sinua tarvitaan, kuka
sinut sitten lienee lähettänytkin. Ja että minun piti löytää sinut
täällä, missä minä luulin sinut ainaiseksi kadottaneeni!

Hän tunsi tuon saamansa uuden paisuvan povessaan, suurenevan, nostavan
häntä...

Ikkuna oli ollut pimeä, kun Antero sammutti kynttilän. Vähitellen oli
se valennut ja valkeni yhä. Hän nousi ja näki aamuyön valjun, viimeisen
neljänneksen kuutamon heikosti valaisevan lumisia kattoja ja härmäisiä
koivuja. Tuleeko se tuolta, valkeneeko se ehkä taivasten takaa? Hänen
olisi tehnyt mieli polvistua--ensi kertaa elämässään--polvistua tuon
valoisan aukon eteen, niinkuin tulevaisuutensa taivaan ovella, ei sen
heleän ja häikäisevän ja kesäisen kirkkaan, joksi oli onnea niin usein
ennen kuvitellut, vaan tuon valjun ja viihdyttävän, jommoista hänen
elämänsä tulisi tästä lähtien olemaan ja johon hän nyt tunsi voivansa
nurkumatta tyytyä. Eikä hänen mielensä ollut milloinkaan ollut niin
harras eikä omat huolet niin vähäpätöiset.



6.


Hän on taas matkalla, pitkällään reslassa, joka kaitaista talvitietä
milloin luikertelee huurteisessa metsässä, milloin soluilee soiden
rantoja, milloin oikaisee järvien poikki, kohoaa kannaksille ja painuu
notkoihin. Se on sama tie, jota hän kesällä oli kulkenut Korpivaaraan
ja sieltä takaisin, odotus ja riemu rinnassaan. Silloin hän kulki, nyt
häntä vietiin. Hän oli valmis, ei mihinkään, mitä itse oli halunnut, ei
toteuttamaan sitä, mitä itse oli suunnitellut, vaan valmis vietäväksi,
tahdoton tuuditettavaksi--olkoon että uuteen elämään, sama se vaikka
iäiseen uneen. Mikä ihana aate tuo itämaalaisten »nirvana», mikä syvä
elämän kokemus tuossa: »se on sallittu!» Sillä kuka täällä kohtalonsa
määrää, kuka täällä itse tiensä viittoo? Ruveta ohjaamaan itseänsä
onnensa portille?--olla tarttuvinaan kansansa kohtalon peräsimeen?----
voi meitämme, suuria lapsia! Voi meitä virvatulien takaa-ajajia! Jos on
noilla tuhannen tuhansilla taivaankappaleilla ennen määrätyt ratansa,
niin mitä sitten meillä? Miksi valtaakaan ihmisen mielen hätä ja kauhu,
kun hän luulee eksyneensä ja kiertyy samaan paikkaan takaisin? Siksi,
että hän pyrkii pois. Mutta hänen ei pidä pyrkiä. Kun hän lakkaa
pyrkimästä, lakkaa lumouskin, ja itsestään pääsee hän pois piiristään,
jota kiertää. Kulkea sinun täytyy, ihmisolento, mutta--kuletettuna.

Oli hämärtynyt, näköpiiri pienentynyt, mutta taivas kirkastui ja
tähdettyi ja suureni ja laajeni.

Kerran tätä samaa tietä taivaltaessani luulin minä jo saapuneeni onnen
ihanille rinteille ... en saapunutkaan.

Nyt luulen meneväni kohti päivätöntä pohjolaa----ja tuolla palavatkin
salaperäiset tulet, joiden alkuperää ei kukaan tiedä, mutta jotka ovat
annetut valaisemaan seutuja, jotka aurinko on jättänyt.

Hänet valtasi sanomattoman turvallinen tunne siitä, että oli tullut
tähän päätökseen: »Tulkoon, mitä tulee ... viekööt, johtakoot,
ihmiskohtalojen kutojattaret!» Jos tulisi kuolemakin, pysähdyttäisi
hevoseni, istuutuisi reen laidalle, nostaisi nahkaset ja sanoisi:
»Nouse ja seuraa minua tuonne jäiseen vuoreen, siellä on sinulle vuode
valmistettu lumien untuville ja jääpatja pääsi alle asetettu ja
peitteeksi paksu kinos!»--niin lähtisin minä ... lähtisin! Siinä
makaisin, en eläisi, mutta en myöskään olisi kuollut, sillä minä vielä
muistaisin, muistaisin ja siitä sittenkin eläisin... Muisto, se se
juuri on elämää. Et kuole, jos muistat, et häviä, jos et unohda. Olkoon
se minun elinvoimani.

Naimi oli tahtonut häntä jäämään.--»Teidän täytyy. Te ette saa mennä,
minulle tulee teitä niin ikävä! Teidän kanssanne on niin hauska ja
mukava puhella. Minä en osaa kenenkään kanssa olla niin vapaasti kuin
teidän. Kuulkaa, me laitamme teille vanhan pirtin lukuhuoneeksi emmekä
häiritse teitä, tulemme vain illoin noutamaan teitä kävelemään ja
sieltä tultua istumme ja soitamme kannelta takkavalkean ääressä.--
Jääkää edes niin kauaksi, kunnes Björn tulee.»--Ja minä jäin ja Naimi
oli minulle päivin kuin lintu, joka minulle oksalta visertää, ja öisin
kuin lintu, joka nukkuu minua lähellä, pää siipeen pistettynä, ja jonka
viserrykseen minä tahdon herätä,--kunnes eräänä aamuna lentää pois eikä
muista eikä tule takaisin... Ja eräänä päivänä, kun he istuivat ja
katselivat ulos ikkunasta, ajoi hevonen pihalle. Lintu päästi riemuisan
huudon, riensi ulos, hyppäsi rekeen ja he ajoivat laamanniin päin.

Eikä se enää kirvellyt eikä koskenut. Hän itki sinä yönä hiljaista,
rauhallista itkua, joka puhdisti ja kevensi. Aamulla hän lähti, eikä
häntä nyt enää pidätetty.

Hän oli irti. Irti itsestään ja irti kaikesta. Se, mikä oli ollut, oli
yht'äkkiä kuin tarua, jonka oli kuullut jostain toisesta kerrottavan,
kuin näytelmä, jonka oli nähnyt ja josta oli poistunut, kun esirippu
laski.

--Käydäänkö talossa? kysyi kyytipoika.

He olivat ajaneet johonkin pihaan ja hevonen oli pysähtynyt solalle.

--Mikä talo tämä on?

--Karila.

Talossa nukuttiin jo pirtin puolella, mutta pihan-pääkamarista näkyi
tulta. Antero näki ikkunasta Karilan nuoren isännän istuvan pöydän
ääressä lukemassa.

--No, voi toki! No, johan nyt... Enhän ollut tunteakaan! Käykäähän
toki... Vaan sattuipa somasti! Että vielä sai nähdä maisterin! Kun
kesällä kuulin kulkeneenne ohitse, niin oikeinpa olin monta päivää
raskaalla mielellä.

--Ei sopinut minun silloin.

--Eihän toki, eipä siltä. Ja jos olisitte silloin tullut, niin ehkette
olisikaan tullut nyt... Tuota, mitä minä ... minä en nyt herätä ketään
... keitän itse vieraalle kahvit ... tuossa tuokiossa...

Hän meni ulos, toi sylyksen pieniä tervaspuita, latoi ne takkaan.
Antero oli istuutunut pöydän ääreen. Siinä oli Kalevala ja muutamia
muita kirjoja.

--No, se se vasta kirja on, minkä minulle lahjoititte! puhui Kari tulta
tehdessään. Vielä pitää kiittää maisteria. Jos tarjositte hevosen ja
tuon kirjan, niin hevosen jätin ja kirjan otin.

--Mikä teistä siinä on paras paikka? kysyi Antero.

--Mikäkö paras paikka ... kysy, mikä paras paikka raamatussa! Vaan
kyllä se on tuokin kuun ja päivän päästäminen Pohjolan kivimäestä ...
en tiedä, tyhmä olen, mutta poikia ne olivat siihen aikaan Suomen
pojat! Ollapa täällä vielä niitä miehiä! Se on taas pimenemässä Suomen
päivä.

--On tosiaan, eikä näytä olevan toivoa valkenemisesta.

--Vaan onko todellakin totta, mitä Otto herra tästä kulkiessaan kertoi
kuulleensa, että olisivat sen suomenkielen puolesta puhujan suun
tukkineet?

--Totta se on.

--Voi noita kelvottomia! Enpä olisi uskonut semmoisia murhamiehiä
olevan. Tuo on minusta kuin olisivat elävän olennon tappaneet. Mutta
kerran se päivä sieltä vielä päästetään.

--Teillä on luja usko.

--Se minulla on! sanoi Kari kiiluvin silmin, ja minä olen saanut sen
tästä kirjasta.

Antero ei raatsinut sanoa, että hänen oma uskonsa, jonka oli saanut
tuosta kirjasta, oli alkanut horjua. Hän kertoi kuitenkin, mitä
Helsingissä oli tapahtunut, kuinka nolosti heidän oli käynyt, kuinka
kaikki suomalaiset harrastukset nähtävästi aiottiin tukehduttaa
kapaloonsa, näytti siltä kuin kaikki tulisi menemään menojaan.

--Voi, voi! huokasi Karilainen häntä keskeyttämättä kuunneltuaan,
silmät vain eläen ja kasvot välistä värähdellen.--Vai niin on, vai niin
on, mutta kuulkaapas, maisteri, minä en ole mies enkä mikään, teille
itseäni viisaammalle, neuvoja antamaan, mutta saanko kuitenkin sanoa?

--Sanokaa toki!

--Minä uskon sittenkin, että teitä tässä pimeä pilvi peloittaa enemmän
kuin se kykenee kastelemaan. Hyviksi heinäsäiksi keväinen kuuro. Se
_nyt_ sataa ja jyryää, mutta huomenna on jo pouta. Ne on ne vanhain
ihmisten tuumat vähän niinkuin lahopökkelö tien vieressä, juhlallinen
ja peloittava. Kuljet siinä ja kierrättelet etkä uskalla kirveelläsi
kolhaista, kun pelkäät päähäsi putoavan. Joskus kyllä kosketat, mutta
et milloinkaan voimaisi takaa kumahuta. Vaan jonakuna päivänä, kun ohi
kuljet, niin on kummitus itsestään suulleen suistunut ja siinä makaa
etkä saa ylös, vaikka tahtoisitkin. Ihmettelet, että mitenkä se on
voinut milloinkaan seisoa.

--Mistä te olette tuon viisauden saanut?

--Viisaudenko? Ka, en tiedä, mutta eikös ole niin?

--Niin se ehkä on.

--Sen saatte nähdä! Metsämiehen nenään tuoksuu suvituuli, kun pakkanen
vielä kengän alla narisee. Nämä teidän nuorten miesten uudet tuumat ja
toimet ovat enteitä, ja ne enteet eivät petä. Sen saavat vielä
meidänkin silmämme nähdä, että tämä suomenkieli pääsee semmoiseen
voimaan ja valtaan, ettei toista kieltä kuulukaan. Suomenkielen päivä
on nyt kivimäessä, mutta kyllä se sieltä päästetään! Uskokaa se,
maisteri!

Nuohan olivat niitä aatteita, joita he olivat kirjasissaan lausuneet,
mutta tämän miehen suussa ne kuitenkin tuntuivat uusilta.

--Onhan vähän omituista, että teillä on enemmän uskoa ja luottamusta
kuin minulla, vaikka pitäisi olla päinvastoin.

--Ottakaapa kahvia vielä, kehoitti Kari.

--Se oli mainio se teidän kesällinen runonne, sitä Helsingissä
kaikkialla luettiin ja ihailtiin.

--Vai oli se teistä hyvä, hyrähti Kari.

Kuului hiipivää kävelyä lumessa ikkunan alla, sitten kiireisiä
askeleita rappusissa, ja samassa revähti ovi auki ja turkkia
hartioillaan kantava avopäinen, hajatukkainen, harasilmäinen nainen
huusi sisään:

--Täälläkö sinä taas yökauden niitä lorujasi...

--Täällä on herrasvieraita, Kaisa...

--Olkoonpa mitä tahansa!

Hän pyörähti kiukkuisesti takaisin ja paiskasi oven kiinni jälkeensä.

--Katsohan tuota ... vaan elkää olko millännekään, kun en minäkään ole.
Se on nyt minun ristini tuo. Mutta taitaapa olla parasta, että
vieraskin pääsee levolle.

Kari oli käynyt alakuloiseksi, vaikka koetti sitä peittää. Sanomattoman
säälin tunne valtasi Anteron mielen hänen mentyään. Elää ja haaveilla
ja uskoa ja innostua täällä erämaassa ilman ymmärtävää ystävää ja
lisäksi tuollaisen painon alla! Saada lämpöä ja voimaa ainoastaan oman
sielunsa hankien alaisesta kydöstä! Kuinka syvällä mahtaakaan hengen
tuli palaa tuommoisessa rinnassa? Ja minun henkeni liekki läähättelee
sammuakseen kohta, kun pieninkin henkäys vastaani puhaltaa!
Ihanteitteni ja aatteitteni lippu putoaa herpoontuneesta kädestäni
kohta, kun minun pitäisi se yksin kukkulalle pystyttää. Miksi niin?
Onko se minussa vain tunnelmaa ja touhua, mikä tuommoisissa
järkähtämätöntä varmuutta ja uskoa?

Täältä se, tämmöisistä se Suomen kansan parannus ja uudistus tulee eikä
meistä siellä Helsingissä. Anna heille ase kuinka tylsä tahansa, ja he
saavat sillä aikaan ehkei niin paljon, ehkei niin loistavaa, mutta
hyvää, pysyvää ja ennen kaikkea omaa. Ne ne ovat meidän kulttuurimme
luoneet ja luovat sitä yhäkin. Niinkuin sekin hänen runonsa. Eikä
aavista eikä ymmärrä mitään olevansa, ei tiedä, kuinka läheisessä
yhteydessä hän on suuren maailmanhistoriallisen aatteen kanssa.

Mikä vääryys, mikä huutava vääryys sentään tuommoisia miehiä kohtaan,
etteivät he koskaan tuon pitemmälle pääse ainoastaan nurjien olojen
estäminä! Ei kouluja, ei herättävää lukemista--ei ainoatakaan auttavaa
kättä!

Antero melkein häpesi itseään ja sitä välinpitämättömyyttä, joka oli
hänet vallannut ja jolle hän oli antanut vallan. _Hän_, joka istuu
katetun pöydän ääressä ja saa ahmia tiedon aarteista, hän antaa
kaikenlaisten ulkonaisten ja sisällisten vastoinkäymisten synnyttää
itsessään epäilystä ja velttoutta, hän on valmis kesken katkeamaan, kun
tuo täällä erämaan yksinäisyydessä hehkuu intoa ja henkii uskoa ja
luottamusta! Ja niitä on kukaties kuinka paljon, eikä niistä kukaan
tiedä eikä välitä. Ehkä on aika sittenkin tullut, ehkä todellakin on
hetki lyönyt?

Kuinka hän ilostui minut nähdessään! En koskaan ole nähnyt ihmisen
kasvoissa niin vilpitöntä mielihyvää, en koskaan niin kiitollista
katsetta kenenkään silmissä.

Kuinka usein sentään laiminlyö tehdä hyvää, olla toisille iloksi ja
hyödyksi!

Jos asettuisin tänne, rupeisin häntä palvelemaan tiedoillani, eläisin
samalla hänen elämäänsä ja häntä siitä kohottaisin ja kehittäisin!
Niinkuin heränneet papit opettavat ja oppivat. Onhan tämä minun
oppilaani tavallaan.

Isäni koko elämä oli uhrautumista muiden hyväksi. Ja äitini myös.
Heillä ei ollut mitään muuta ajatusta eikä harrastusta kuin opettaa ja
auttaa niitä, jotka olivat sen tarpeessa.



7.


Karilan nuori isäntä oli jättänyt Anteron, reestä iloisesti hypäten ja
suksensa jalkoihin sysäten. Hän oli saattanut vierastaan yli suuren
selän ja vasta sen toiselta rannalta hänestä eronnut, aikoen
paluumatkalla ampua teiriä urpukoivuja kasvavista saarista.--He olivat
päättäneet usein tavata toisiaan.

Anteron mieli oli keveä, ja miellyttävä puhtauden tunne täytti hänen
rintansa. Aurinko ei lämmittänyt, ainoastaan valaisi, valaisi
ihanteellisen valkeita hankia ja huurteisia metsiä.--Jos aistitonta
aatetta voisi muotoon pukea, niin tämmöisenä kuvana talvisesta päivästä
sen tahtoisin esittää. Ei asu aalloilla Jumalan henki, ei puhu hän
minulle myrskystä eikä Siinain ukkosesta, vaan puhtaista kylmistä
kirkkaista hangista se heijastuu. Silloin on kuin hänet parhaiten
ymmärtäisin, häntä saisin suorimmin silmiin katsoa. Silloin hän valaa
kirkkautta ja suuruutta sieluuni... Aavikoillahan kehittyi Jumalan aate
Israelin lapsillekin.

Onko tämä nyt minun korvessa-vaeltamiseni alku? Onko Ristivuori tuolla
kaukana minun Siinaini? Vai Horebini? Vaiko Golgatani? Olkoon mikä
tahansa, minä kuljen sinne, minne minua viedään.

--Kenen on tuo talo tuossa saaressa?

--Siinä asuu se pappilan Otto-herra, vastasi kyytimies. Ajetaanko
pihaan?

--Ajetaan vaan.

Otto ajoi juuri hirsikuormaa heidän edellään pihaan. Hänellä oli
naapukkalakki päässä, lyhyt valkea turkki yllä, jalassa pitkävartiset
pieksut, hän oli kerrassaan komean näköinen--ja ilme herttainen ja
katse lempeä. Tuoko se on, jota ruustinna suree? Joka muka on perheen
mätämuna ja tuottaa häpeää Martinin nimelle?

Otto vei vieraansa pirttiin. Jaakko setä kutoi pöydän päässä verkkoa.

--Täällä tulee tuttuja, sanoi Otto.

Ukko katsoi silmälasiensa yli.

--Siinäkös sinä sen spektaakkelimaakari nyt olet? Mistä sinä _nyt_
tulet? Sieltäkö, minnekä viimeksi menit? Selkääsi sietäisit, nallikka.
Minä luulin sinun koskeen juosseen ja ravasin rantoja pitkin, kunnes
olin nääntyä. Sitä vaille, etten ruvennut haraamaan,--ajattelin:
kantänka, ei maks' vaivaa. No, istuhan sitten ja ota ryyppy kylmästä
tultua. Tuo lasi, Otto!

--Ei ole talossa useampia kuin se yksi.

--Anna sitten kuppi.

--En minä välitä, sanoi Antero.

--Annettu, mikä tarjottu, sanoi Jaakko setä. Eipä siltä, että olisit
saanutkaan muuta kuin vähän maistaa. Tässä talossa annetaan viinaa kuin
sairaille rohtoja, määrän perästä. Sen verran vain, että henki pysyy
heikossa ruumiissa. Ajatteles, ettei tuo Otto enää maista tippaakaan,
sitten kun laamannin tyttö on sen kieltänyt. Se on jo sen tohvelin
alla, vaikkei tiedä, saako se sen.

--Elä höpise, setä...

--Mutta sano nyt sitten, mistä sinä tulet ja mitä varten kulet?

--Ette siis ole vielä kuulleet, että Lauri ja minä olemme potkaistut
pois yliopistosta.

--Mitä puhut? Sepä hauska juttu.--Otto, jos et sinä nyt tuo pöytään
sitä konjakkiasi, niin--heti tänne, kun on tämmöinen asia!

Oton täytyi tehdä sedälleen mieliksi, ja nauraen meni hän noutamaan
pulloa kamarista. Antero aikoi ruveta kertomaan.

--Ei, ei, elä vielä, odota, tehdään totit ja sitten vasta.

Hämärti jo, ukko teki tulen takkaan, laitettiin lasit, ja nyt sai
Antero kertoa.

--No, niin sitä pitää! Vai niin sanoitte? Sanoitteko todellakin?
Suoraan vasten naamaa istuvalle areopagille! Ja Laurikin? Onpahan siinä
pojassa sittenkin jotain.

--Ei ole, sanoi Otto päättävästi.

--Se nyt on eri asia se, mutta tämä oli nyt sentään hyvin tehty. Katsos
teitä kanaljoita! Se käy niinkuin pitääkin. Alku on hyvä kaikki.
Maljasi nyt taas! Ja ikkunoitakin särettiin? Sehän jo vähän haiskahtaa
niinkuin revolutsionille. Muistitteko laulaa edes marseljeesia?--
Jassoo, Snellman ei hyväksynyt. Niin on aina. Aatteen antajat kieltävät
aina toimijain johtopäätökset.--Ja eikö niin, että teidät muutamat
uhrattiin ja muut luikkivat tiehensä? Tietysti. Siinä tunnen taas
Suomen kansan. Se on, niinkuin pitääkin olla, aivan niinkuin
Arwidssoninkin aikana. Kun toiset taistelee, niin toiset jo rauhaa
hieroo. Kuinka voisikaan olla mitään yhteistunnetta, mitään
solidaarisuutta, vaikka asia olisi kuinkakin yhteinen!

Siitä tuli hauska ilta, ei ollut juomaa niin paljon, että ukko olisi
päihtynyt, tuli vain hyvälle tuulelle. Puhuttiin muustakin, mutta
palattiin aina pääasiaan.

--Se on koston päivä, joka on koittanut, intoili ukko. Se on
ensimmäinen kivi, joka on muurista maahan rapissut. Eläköön vapaus!
Siitä päästä asia on aloitettava! Se jesuiitta Hartman, semmoinen se
oli jo nuorena miehenä ollessaan, kyllä minä sen tunsin. Karkoitelkoot
vaan, pankoot vaan repressalioita toimeen. Se vain yllyttää uusiin
ponnistuksiin. Se vain yllyttää ja kiihoittaa. Ei se mitään, mitä siitä
seuraa. Joutukoon vaan vaaraan yliopisto ja maa! Aina on jotain
vaarassa, kun jotain vastaan hyökätään.--Se oli hyvä sekin, että Saima
lakkautettiin.

--Hyväkö?

--Jos ne eivät olisi sitä tehneet, niin olisi se merkinnyt, että se ei
ole mitään saanut aikaan ja ettei sitä tarvitse pelätä. Nyt tulevat
kaikki ihmiset lukemaan Saiman vanhoja vuosikertoja. Hyvä kaikki!

--Niin, eihän kuitenkaan tiedä...

--Ethän vain katune.

--Kyllä melkein välistä.

--Kas niin, siinä sitä ollaan--se on sitä aitosuomalaista: tehdään
ensin touhahdetaan, pelästytään sitten, kadutaan lopulta ja ehkä
viimein pyydetään anteeksi. Saat nähdä, että niin käy tässäkin ja on jo
ehkä käynytkin.

--Setä alkaa taas saarnata, sanoi Otto haukotellen.

--Mene maata siitä haukottelemasta. Sinä olisit hyvä mies muuten, mutta
aatteista ja politiikasta ja yleisistä asioista sinä et ymmärrä hölyn
pölyä. Täällä on niin helvetin ikävää, kun ei ole puhetoveria.

Kun Otto oli mennyt pois, jatkoi ukko:

--Se on kunnon poika muuten. Raataa kuin talonpoika, mutta herrasmiehen
älyllä. Se meinaa ihan totta saada sen laamannin Inkerin, ja sitä
varten se huoneitakin rakentaa. Se on sille jo kutonut kalvokkaat ja
kaulahuivin, joita se ei jätä yltään kuumassa pirtissäkään. Ne eivät
ole vielä siitä tuumastaan kenellekään puhuneet. Laamanska tulee
tietysti huudahtamaan: _c'est une misalliance! oh, mon Dieu!_--ja
pyörtymään--kun saisi olla näkemässä.--Niillä on suuret suunnitelmat.
Otto aikoo vielä kerran ottaa sekä laamannin että pappilan maat
arennille. Kyllä se siihen pystyy, kun saa toimeliaan akan.

Pirtin läpi oli pari kertaa kulkenut nuorehko nainen, kalpea,
ruskeasilmäinen, katsahtanut Anteroon niinkuin aikoen jotain sanoa,
mutta mennyt sitten samassa pois.

--Kuka tuo on? kysyi Antero.

--Sehän se on se Laurin Heta. Semmoiseen tilaan toimitti mies tytön
eikä ole sen enempää perustanut. Teki tekonsa ja meni ja jätti. Ei ole
sanaakaan kirjoittanut.

--Tietävätkö siitä pappilassa?

--Se on kieltänyt kenellekään puhumasta ... Laurillekin ... kun eivät
he, niin ei hänkään. Se on ylpeä tyttö. Semmmoisia ne on, siinä ne
oikein näkee. Mutta jahka minä saan sen Laurin käsiini..,



8.


Antero istuu isänsä vanhassa yliskamarissa, hänen tuolillaan, hänen
pöytänsä ääressä, jonne tämä vetäytyi lukemaan ja saarnojansa
miettimään. Tässä oli hänkin istunut näin, katsellen ulos ikkunasta,
edessään Ristivaaran jylhä rinne ja kuulakkaa taivasta vasten kuvastuva
harvapuinen harju, jonka takaa aurinko ei päässyt lyhyinä talvipäivinä
kohoamaan. Kahden puolen pöytää oli kirjahylly; täynnä isän vanhoja
kirjoja, kuluneita ja paljon käytetyltä, nahkakantisia, kaikki
yhdenvärisiä, ruskeita. Ne olisivat siitä siirrettävät johonkin, pois
hänen omain kirjainsa tieltä. Hän on jo kerran pari ojentanut kätensä
tyhjentääksensä hyllyn, mutta aina on käsi vaipunut. Hän on käynyt
penkomaan omia kirjojaan, saanut käsiinsä filosofiaa, runoutta, avannut
yhden ja toisen, mutta antanut painua taas takaisin kiinni. Mitä hän
nyt filosofialla, mitä runoudella? Ne tuntuvat niin valheellisilta,
niin tehdyiltä.

Hän ottaa paperinsa esille, selailee vihkojansa ja muistikirjojansa.
Runon alkuja, mietelmiä, luonnoksia esitelmiään Kalevalasta ja
suomenkielestä,--siinä on suunnitelma kirjoitukseen hänen
renessanssiaatteestaan--oli sekin päähänpisto!--kaikki keskenjääneitä,
ja muutamia lehtiä siitä suuresta eepoksesta, jossa hän oli alkanut
kuvausta viimekesäisestä matkastaan ja jo jakanut sen eri lukuihinkin:
Rajavaara--Pappila--Juhannuskokko--Seurat Ristivaaralla--Tulo takaisin
Kontolaan--ja siihen se oli loppunut _se_ runoelma! Lapsellista,
turhanpäiväistä kuvittelua!

Häntä tympäisee sanomattomasti kaikki entinen touhu. Matkan kaikki
epäilykset tulevat takaisiin, kesäinen Kalevala-innostus ja innostus
Snellmanin aatteihin, mutta ennen kaikkea se, mikä oli aiheuttanut
tämän maanpaon--ei,--ei se ollut mitään, täytyi alkaa kaikki alusta,
uusi elämä, uusi työ--mutta mikä elämä, mikä työ?

Hän tuntee ulkonaista painoa ja sisäistä ahdistusta. Hän tahtoisi ulos,
tapaamaan ihmisiä, saamaan sisältöä ja virkistystä. Karoliinalle ei
hänellä ole mitään sanomista, ei ole hänestä mitään seuraa. Hän
tarvitsisi onnellisia, innostuneita ja virkeitä ihmisiä, eikä tuota
surkeutta, joka vaatisi hänen osanottoaan ja sääliään ja apuaan, mutta
jota hän nyt ei jaksa antaa. Olihan sisar totellut miehensä kieltoa ja
lakannut käymästä seuroissa, antanut pakottaa itsensä istumaan kirkossa
ja kuuntelemaan hänen saarnojaan, joissa hän joka pyhä panetteli ja
sätti heränneitä. Ja hän oli antanut pakottaa itsensä siihenkin, että
pani pois pojan. Ja se kaikki on muka hänen velvollisuutensa, hänen
kristillinen velvollisuutensa? Eikä hän tahdo ottaa omalletunnolleen,
että mies mahdollisesti häntä löisi, jos hän ei tottelisi. Mutta nyt
hän sitä kuitenkin suree ja katuu eikä tiedä, tekeekö sittenkään
oikein.

--Tähän minä nyt siis tulen hautautumaan, kuka tietää kuinka pitkäksi
aikaa. Tämähän on kuin munkin kammio, minähän olen kuin vanki.

Hän tahtoo joskus tuntea vapauttaan, ja hän lähtee ulos hiihtämään,
nousee vaaralle, näkee ympärillään rajattomat, rannattomat erämaat ja
hanget. Se on yhä sama vankila, vähän suurempi vain. Hän hiihtää
kurjien majojen ohi, joissa tietää suurimman hädän ja kurjuuden asuvan.
Pitäisi mennä sisään,--mutta hiihtää kuitenkin ohi.

Päiväkausia hän pysyy huoneessaan, ei tiedä illalla, kuinka päivä on
aamusta kulunut.

Karoliina tulee hänelle kahvia tuoden.

--Täällä sinä vain itseksesi istut.

--Täällähän minä... Yhtä asiaa minä tahtoisin sinulta kysyä. Mistä
mahdat sinä saada tuon voiman elää ja olla, niinkuin elät ja olet?
Taikka kyllähän minä tiedän, _mistä_ sen saat, mutta _kuinka_ sen
sieltä saat, sitä minä aina ajattelen, ja sitä minä en ymmärrä.

--Se tulee Jumalalta hänen suuresta armostansa ja rakkaudestansa.

Se oli hänen ja heikäläisten tavallinen kulunut vastaus, sen enempää he
eivät voineet selittää. Mitä se oli ... oliko ollenkaan mitään muuta
kuin kuvittelua tai vain opittu ulkoläksy, puheenparsi? Tuskinpa!

Kerran sai Karoliina hänet lukkarinlesken luo. Siellä oli sama rauha
kuin ennenkin, sama tyytyväisyys ja alistuminen. Hallavuosi oli
vaikuttanut heidänkin elämäänsä, heidänkin täytyi syödä sekaa
voidakseen antaa toisillekin vähistä tuloistaan. He puhuivat siitä,
että kyllä »Jumala auttaa», niinkuin ei olisi ollut epäilystäkään
siitä, että niin on aina tapahtunut ja tulee aina tapahtumaan,--joka
hetki, joka päivä.

--Eikö hän ole milloinkaan eikä missään asiassa ollut teitä auttamatta?

Vastaukseksi hymähtivät he molemmat ja katsahtivat toisiinsa.

--Mikä teitä naurattaa?

--Se vain, että Antero voi sitä edes kysyäkään.

--Minua ei vaan Jumala ole milloinkaan auttanut, sanoi Antero puoleksi
leikillä.

--Onkos Antero sitten milloinkaan pyytänytkään?

Sitä ei hän ollut tehnyt, kun oli varma siitä, ettei kuitenkaan voisi
saada sitä ainoaa, mitä halusi.

Jos edes voisin kieltää hänet! Vapautua hänestä kokonaan. Mutta aina
hän seisoo edessäni, ja aina hän väistyy, kun häntä tarvitsen. Lupaa
kaikkea, mutta ei pidä mitään. Houkuttelee mukaansa matkalle milloin
millekin, mutta ei koskaan opasta perille, ei anna voimaa saavuttaa
päämaalia. Hänen rakkautensa, hänen huolenpitonsa--Jumalan suuri,
käsittämätön rakkaus! Niin todellakin--käsittämätön ja--olematon.

Eräänä päivänä hän tuli hiihtomatkallaan kurjaan torppaan kaukana
metsässä. Vaimo makasi sairaana, kuihtunut mies istui avutonna uunin
pankolla, nälkäinen lapsilauma puri pettua pöydän ääressä. Halla oli
vienyt heidän viljansa, karhu oli kaatanut heidän ainoan lehmänsä. Ei
ollut vaatteita, että olisi päässyt edes kerjuulle. Antero tyhjensi
kukkarostaan heille ruistynnörin hinnan.

--Nyt siis päästään talven yli, virkkoi vaimo vuoteestaan. Sanoinhan
minä, että auttaa se, niinkuin on ennenkin auttanut.

Oli auttanut, mutta miten? Toinen puoli perhettä kuollut, mutta toinen
puoli kuitenkin jäänyt eloon. Oli se kaunista apua ja huolenpitoa! Ja
ne kantavat siitä Hänelle kiitoksensa--suutelevat ruoskaa.

Hiukan omituista sentään, että Jumala lähetti minut ja juuri nyt kuin
oman itseni uhalla vahvistamaan näitä siinä uskossa, että Jumala
kuitenkin aina auttaa.

Mutta jos onkin Jumala, ei sitä kuitenkaan hänellä ole. Sitä, mitä oli
kaivannut, sitä ei hän koskaan ollut saanut. Ei kukaan minua kysy, ei
kukaan minua ikävöi, ei ole minua maailmassa etsitty itseäni varten
eikä sentähden, että minua tarvittaisiin.

Se kaipaus kirveli häntä niin, että hänen sydämeensä koski.

Mutta olenko minä itse ketään etsinyt, ketään kaivannut hänen itsensä
tähden? Enkö ole aina--rakastaessanikin, toivoessanikin--ajatellut omaa
iloani, omaa onneani?

Sikin sokin menivät hänen ajatuksensa, sekaisin temmelsivät hänen
tunteensa.

Tämä pimeys, tämä yksinäisyys, se se minua painaa ja rasittaa, se se on
minut tähän tilaan saattanut. Mutta miksi tulin minä tänne? Mitä oli
minulla täällä tekemistä? Miksen mennyt etelään, jonnekin
päivänpaisteisille rinteille, missä mieli kuuluu keijuvan kesät talvet
kuin pääsky iäti vihreän maan ja iäti sinisen taivaan välissä? Elämään
eikä elävänä hautautumaan? Mitä minua Suomen surut, mitä minua muiden
kärsimykset, kun en kuitenkaan voi ketään auttaa? Kun joulu on ohi,
niin minä lähden!

Mutta ei se päätös häntä päästänyt eikä vapauttanut. Hänelle tuli taas
illalla hätä ja ahdistus, tunne jostain laiminlyödystä tehtävästä,
hukkaan menneestä tilaisuudesta, niinkuin olisi kulkenut jonnekin
harhaan, niin kauas, ettei ehkä jaksaisikaan enää takaisin sinne, mistä
olisi uudelleen alettava. Hän istui, otsa käsiin painautuneena, kuin
erämaassa eksynyt. Ulkona oli pimeä, ja tuiskutuuli huoahteli kylmästi
ullakossa, talikynttilä läähätteli kuin kuoleva viimeisiä henkiä
vedellessään.

Hän ei ollut nukkunut moneen yöhön.

Isän raamattu oli hänen edessään pöydällä. Kuinka se oli siihen tullut?
Kuka oli sen siihen hyllyltä siirtänyt? Hänkö?--tietämättään.

Hän avasi sen koneellisesti, käänsi auki kannen. Siihen oli kirjoitettu
hänen isänsä nimi ja syntymävuosi ja kuolinvuosi ja hänen oma nimensä
ja syntymävuotensa. Alemma oli isän käsialalla kirjoitettu:

»Tämän kirjan olen minä perinyt isältäni ja lukenut ja tutkinut sitä
joka päivä. Minä jätän tämän perintönä pojalleni samalla tavalla
luettavaksi ja tutkittavaksi.»

Kirjassa oli joku merkki, ja hän avasi sen siltä kohdalta. Siinä oli
arkki keltaista paperia, kirjoitettu täyteen pientä hienoa kirjoitusta
hienolla kynällä, isän käsialaa.

»Sinä päivänä, kun ryhdyin saarnavirkaani.»

»Kaikkivaltias Jumala, taivaallinen Isä, valkeuden ja laupeuden alku,
Isä, Poika ja Pyhä Henki! Kurjin syntisistä uskaltaa lähestyä Sinua.
Vahvista minua voimallasi, jotta minä voisin sen tehdä tavalla, joka
olisi Sinulle otollinen ja parhaiten vastaisi minun tarvettani. Jos
syntinen koskaan on tarvinnut Sinun apuasi, niin tarvitsen todella
minä, sillä minä tiedän kyllä, kuinka heikko minä olen, kuinka minä
itserakkauteni, itsekkäisyyteni, tämän hirveän epäjumalan ravinnoksi
tahdon käyttää luvallisinta, hyödyllisintä tekoa. Unohda, laupias
armahtaja, Sinä syntisten ystävä, Herra Jeesus, unohda entiset tuhannet
ja jälleen tuhannet syntini. Vapahda minut niiden hirveästä taakasta ja
niiden häpeällisestä vallasta siten, että Sinä minussa vaikutat elävän
uskon itseesi. Sinä laupeuden ja voiman alku ja loppu, kaikkien hyvien
lahjojen antaja, joka hyvän työn aloittanut olet, päätä se omaksi
kunniaksesi ja köyhän sieluni pelastukseksi. Isä Jumala, auttaja,
armahtaja, joka et tahdo kenenkään syntisen kuolemaa, käännä minut,
käännä myös, jos mahdollista on, kaikki lähimmäiseni! Opeta minua
antamaan itseni kokonaan, itseäni ajattelematta, mitään vaaraa ja
vastusta pelkäämättä, Sinulle ja Sinun pyhälle asiallesi. Sinun on tämä
suuri ja tärkeä tehtävä! Tiedän, että Sinä sen teet, jos me vain
tahdomme antautua Sinun käsiisi. Ota, Herra, minut hoidettavaksesi. Ota
kaikki, mitä sanon omakseni--sieluni, ruumiini, järkeni, tahtoni,
kaikki voimani. Ota ne, puhdista ne, uudista ne, hoida niitä oman
tahtosi mukaan. Jeesuksen tähden unohda, kuinka niitä olen hoitanut ja
näihin asti niitä käyttänyt. Niin, hyvä Jumala, puhdista tarkoitukseni,
tee minut puolueettomaksi oman työni suhteen, etten itseäni pettäisi.
Anna minulle armoa, että koettaisin Sinun avullasi tehdä työtä veljieni
ja sisarieni parantamiseksi. Ohjaa minua niin joka silmänräpäys, että
Sinä voisit omistaa itsellesi kaikki minun sanani, ajatukseni, haluni
ja tekoni ja että ne olisivat Sinulle otolliset. Anna minulle sama
henki, joka hallitsi apostoliasi, kun hän lausui: kaikki voin minä
Kristuksen kautta, joka minut väkeväksi tekee--sanalla sanoen, anna
minulle elävä usko, niin tulen minä armostasi autuaaksi. Pakota minua
tällä rukouksen huokauksella ryhtymään kaikkiin tehtäviini, amen! Minä
tiedän, että sen teet Jeesuksen tähden.»

Myöhemmin oli samaan paperiin kirjoitettu vapisevalla kädellä:

»Tämän kirjoitin minä sen päivän edellisenä yönä, kun minun piti pitää
ensimmäinen saarnani. Aioin silloin ruveta kirjoittamaan päiväkirjaani,
mutta en saanut sitä jatketuksi. Tänään on minulle syntynyt poika ja
minä olen kirjoittanut hänen nimensä isän raamattuun. Hänen tähtensä
olisi minun ehkä pitänyt jatkaa päiväkirjaani, että hän kerran, kun
minusta aika jättää, olisi siitä saanut nähdä, kuinka usein hänen
isänsä on langennut ja synnissä rypenyt, noussut ja taas kaatunut,
mutta vihdoin viimein löytänyt armon ja rauhan Jeesuksessa
Kristuksessa. Mutta ehkä oli parasta, että hän saa itse hakea
itsellensä tien totuuden lähteelle, sillä onhan kaikilla sinne sama
opas, Pyhä Raamattu, jota seuratkoon.»

Taas oli toisessa paikassa horjuvin kirjaimin kalteviin riveihin
kirjoitettu?

»(Jatkoa edelliseen viisi vuotta myöhemmin).»

»On sinun syntymäpäiväsi, pieni Antero poikani. Minä tunnen, että minun
kohta täytyy täältä eritä. Ei ole minulla ehkä montakaan päivää
jälellä! Sinä jäät turvattomaksi maailmaan. Minulla ei ole sinulle
muuta annettavaa kuin Pyhä Kirja. Jos sinulle joskus tulee suuri hätä
ja ahdistus, umpikuja, josta et tiedä, kuinka päästä yli tai ympäri,
niin avaa se ja lue Luukk. 18: 17: »Joka ei ota vastaan Jumalan
valtakuntaa niinkuin lapsi, ei hän ikänä tule siihen sisälle.» Jos
sinua kaikki sinun oma viisautesi tympäisee ja pohjasi pettää tai
tahdot päästä himojesi kahleista ja itsekkäisyytesi orjuudesta, niin
ota siiloin tämä kirja eläkä laske sitä kädestäsi, ennenkuin olet
saanut vastauksen kaikkeen. Nyt en--»

Kynä oli kai pudonnut hänen kädestään. Isän viimeinen ajatus oli ollut
hänen poikansa pelastus.

Anteron sydän vapisi, ja vaivoin hän himmentyvin silmin sai luetuksi,
mitä toiselle puolelle oli kirjoitettu:

»Tämä on papan viimeinen kirjoitus, jonka tästä raamatun sisästä löysin
ja johon sen jätän. Hän kuoli seuraavana päivänä. Hänen edessään oli
hänen raamattunsa, Johanneksen 16 ja 17 luku. Vähän ennen kuolemaansa
sanoi hän minulle: Kasvata Anteroa niin, ettei hän hylkää Jumalaa.»

Antero luki sen vielä uudelleen. Kyyneleet alkoivat valua hänen
poskiaan pitkin.

Viihdyttävä onnellisuuden tunne tulvaili läpi hänen sielunsa. Ahdistus
ja pinnistys oli poissa.--Minä olen löytänyt isän, äidin, itseni ja
elämäni sisällön. Minä olen pelastettu. Nyt se ei karkaa minun
käsistäni, mitä kaiken elämäni olen ajanut takaa.

Kun hän pani maata, oli kuin lämmin pehmoinen käsi olisi hänen päätänsä
kannattanut. »Joka ei ota taivaan valtakuntaa vastaan niinkuin lapsi,
ei hän ikänä tule siihen sisälle.»



9.


Minä en ole enää yksin, mutta ei minulla kuitenkaan ole ketään, jonka
kanssa voisin puhella. Minä tahdon sentähden puhella itseni kanssa.

       *       *       *       *       *

En tiedä, mitä minussa on tapahtunut. Sen vain tunnen, että minussa on
tapahtunut täydellinen muutos. Mieleni on siitä tulvillaan. Se on
tulvillaan onnesta. En tiedä, minne minua viedään, mutta minä olen
valmis umpisilmin seuraamaan, sillä minä olen varma siitä, että olen
oikealla tolalla. Minä näen tulen, joka majakkana edessäni tuikkaa.
Sitä seuraan sivulleni katsomatta.

       *       *       *       *       *

Olen ryhtynyt lukemaan raamattua. Mikä ihana, suurenmoinen kirja! Tähän
saakka ei se ole ollut minulle muuta kuin pinkka paperia paksujen,
ikäväin kansien sisässä. Nyt se on minullekin elämän kirja.

       *       *       *       *       *

Olen lukenut nuo Johanneksen 16-17 luvut? »Mitä te anotte minun
nimeeni, sen minä teen. Jos te rakastatte minua, niin pitäkää minun
käskyni. Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän on antava teille toisen
lohduttajan, että hän kanssanne olisi iankaikkisesti, _Totuuden
Hengen_, jota ei maailma taida ottaa vastaan, sillä ei he näe eikä
tunne häntä, mutta te tunnette hänen, sillä hän pysyy teidän tykönänne,
ja on teissä oleva. En minä jätä teitä orvoiksi, vaan minä tulen teidän
tykönne.»

Ne olivat ne viimeiset sanat, joita isäni oli raamatustaan lukenut. Ne
olivat minun ensimmäiseni samasta kirjasta.

       *       *       *       *       *

Totuuden hengen!--siinä se on kaikki!

Olin hiihtämässä,--kuinka toiselta nyt kaikki näyttää!

Luonnon jylhyys ja erämaan ääretön yksinäisyys ei enää minua kiusaa
eikä paina. Se ympäröi minua rauhallaan ja se erottaa minut
entisyydestäni. Minä äsken sitä sentähden kammoin, että se tuntui
minusta vankilalta, nyt se on minulle vapautukseni maa. Oli varmaankin
Jumalan sallimus, että hän juuri täällä satutti käteeni isäni
kirjoituksen ja avasi eteeni Pyhän Kirjan. Jos sen muualla sain, en
sitä ehkä ymmärtänyt. On niinkuin hän olisi tahtonut sanoa: täällä on
sinun toteutettava elämäsi tehtävä, mikä se sitten lieneekin. Täällä
minä sain avun ja täällä minulle annettiin lohdutus. Täällä on minun
ehkä annettava sitä niille, jotka ovat sen tarpeessa ja joille kykenen
sitä antamaan.

       *       *       *       *       *

Yötä päivää minä luen, eikä tahdo aikani sittenkään riittää.

Taavetin psalmi 107:

»Jotka eksyksissä vaelsivat korvessa autioita polkuja eivätkä löytäneet
asuttua kaupunkia, he isosivat ja janosivat, ja heidän sielunsa
nääntyi.

»Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän pelasti heidät heidän
hädässänsä. Ja hän vei heidät oikealle tielle, niin että he tulivat
asuttuun kaupunkiin. Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden
ja hänen ihmeittensä tähden, joita hän tekee ihmisten lapsia kohtaan,
että hän ravitsee nääntyvän sielun ja täyttää isoavan sielun
hyvyydellänsä.

»Jotka istuvat pimeydessä ja kuoleman varjossa, kahlehdittuina
kurjuuteen ja rautoihin, Sentähden että olivat Jumalan käskyjä vastaan
kovakorvaiset olleet ja ylenkatsoneet ylimmäisen neuvon; hän on
nöyryyttänyt sydämensä onnettomuudella, he lankesivat, eikä kenkään
heitä auttanut. Ja he huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi
heitä heidän hädässänsä ja vei heidät ulos pimeydestä ja särki heidän
siteensä.--Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen
ihmeittensä tähden, jotka hän ihmisten lapsia kohtaan tekee: että hän
särkee vaskiportit ja rikkoo rautaiset salvat.

»Jotka haaksilla meriä matkustavat ja käyvät kauppaa suurilla vesillä,
he näkevät Herran työt ja hänen ihmeensä syvyydessä, kun hän sanoi ja
paisutti myrskytuulen, joka kuohutti aallot. Ja he nousivat taivasta
kohti ja vaipuivat alas syvyyteen epätoivon hädässä ja horjuivat ja
hoipertelivat niinkuin juopuneet eivätkä mitään neuvoa tienneet. Ja he
huusivat Herraa heidän tuskissansa, ja hän auttoi heitä heidän
hädässänsä, ja hän hillitsi myrskyn, niin että aallot asettuivat. Ja he
tulivat iloisiksi, että tyveni, ja hän vei heidät toivottuun satamaan.
--Kiittäkööt he siis Herraa hänen laupeutensa tähden ja hänen
ihmeittensä tähden, joita hän ihmisiä kohtaan tekee.

»Hän teki virrat erämaiksi ja vesilähteet kuivaksi maaksi, ettei
hedelmällinen maa mitään kantanut, heidän pahuutensa tähden, jotka
siinä asuivat. Erämaan teki hän vesilammeksi ja kuivan maan
vesilähteiksi. Ja asetti sinne isoovaiset, ja he rakensivat sinne
kaupungin, jossa he asuivat. Ja kylvivät pellot ja istuttivat
viinipuita, jotka antoivat jokavuotisen hedelmän. Ja hän siunasi heitä,
ja he lisääntyivät suuresti, eikä heidän karjansa vähentynyt. Mutta
itseänsä heitä nöyryytettiin, ja kärsimys ja suru painoi heitä. Hän,
joka vuodattaa ylenkatseen päämiesten päälle ja antaa heidän harhailla
erämaissa, hän koroitti silloin köyhän kurjuudesta ja enensi hänen
sukunsa niinkuin lammaslauman.

»Näitä vanhurskaat näkevät ja iloitsevat, mutta jokainen paha suu pitää
tukittaman. Kuka on taitava ja näitä näkee, hän ymmärtää Herran
moninaisen laupeuden.»

Tuo on kuin riemuhuuto omasta rinnastani!

       *       *       *       *       *

Mikä lohdutus osata rukoilla!

Hän on aina ollut, mutta minulle ei Häntä ole ennen ollut. Nyt on hän
minullekin.

Kaikki tuntuu nyt niin helpolta, vaikka mitä tapahtuisikin. On kuin ei
olisi tällä elämällä valtaa ylitseni ei elämällä eikä kuolemallakaan.

Se tulee kai siitä, ettei ajattele itseään.

Mikä suloinen tunne onkaan tieto siitä, että olen lunastettu, että
Jumalanpoika on ottanut kantaakseen ihmiskunnan syntikuorman.
Vapautettu oman ainaisen ja aina ja joka päivä kokemansa
kykenemättömyyden ja heikkouden painajaisen alta. Ennen ei apua muusta
kuin omista heikoiksi ja riittämättömiksi tuntemistaan voimista.
Kulkemista ja kompastumista,--pyrkimistä ja pysähtymistä,--
sisyfustyötä. Ja nyt ei epäilyn varjoakaan siitä, että lopullinen
päämaali, kuinka kaukainen tahansa, kerran ja varmasti on
saavutettavissa, vaikka tie näyttäisi kuinkakin mahdottomalta. Sillä
minä tiedän, että juuri silloin, kun voimani ovat väsähtämäisillään ja
minä hengästynyt ja kykenemätön jäsentäkään liikauttamaan, että juuri
silloin seisoo auttaja, pelastaja, lunastaja vieressäni. »Uskotko, että
minä voin sinua auttaa?» kysyy hän. Ja _kun_ minä uskon--!

       *       *       *       *       *

Nyt minä vasta tunnen ja ymmärrän oikein rakastavani tätä Suomen
kansaa. Täältä se oli etsittävä ja täällä vain se oli löydettävissä.
Tämä köyhä, karu ja hankien peittämä ja korpien saartama erämaa, Se se
on Suomen kansan luvattu maa, sillä tämä sille annettiin sentähden,
että se oppisi Herraa seuraamaan. Ainoastaan täällä on siitä voinut
tulla se, mitä se on, ja ainoastaan täällä se minusta näyttää olevan
se, mikä se oikein on. Kova on koulusi, Herra, mutta kuuliaisen
kasvatit kansan.

       *       *       *       *       *

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa
kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan
kädessä. Se usko on siinä elävä usko. Se on sen nähnyt ja kokenut
kautta vuosisatojen ja saa nähdä ja kokea sitä joka päivä. Ilman sitä
uskoa ei se olisi voinut pystyssä pysyä ja kestää kovan onnensa
kohtaloita. Usko Korkeimman johtoon ja Hänen apuunsa, se ehkä juuri on
antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maallisenkin
onnensa täyttymistä. Se tietää, että ajan kello on varmasti lyövä sen
vapautuksen tunnin ja että siitä kellosta ei ole veto loppuva. Sen
uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on
ollut melkein yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen
passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa
kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan
vastaan, vaan uuvuttaa ja voittaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden
ajan tullen luhistuvan maahan niinkuin hanki auringon edessä tai
niinkuin aita, joka seisoo, kunnes kaatuu niinkuin Jerikon muurit. Sen
henkinen suola, sen sisäinen visa estää sitä turmeltumasta ja
lahoamasta.

       *       *       *       *       *

Ei keisari, vaan Jumala on koroittanut Suomen kansan kansakuntien
joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä
eivät kansakuntien joukosta keisaritkaan voi pois pyyhkiä.

       *       *       *       *       *

Minä muuten luulen, etteivät valtiollinen vapaus ja itsenäisyys--kuinka
haluttavia semmoisinaan lienevätkin--ole välttämättömiä kansan
kohottamiseksi korkeammalle kulttuuriasteelle. (Huom. kulttuuri
käsitettynä sisäisenä hengen kulttuurina). Kansat, joilla on ollut
valtiollista vapautta ja jotka ovat nauttineet sisällisen ja ulkonaisen
itsenäisyyden kaikkia etuja, eivät eetillisesti suinkaan ole
korkeammalla kuin ne, joilta kaikki tuo puuttuu. Ainakin on
vastoinkäymisten, taistelujen, jopa sorronkin aika ollut välttämätön
aste kansain kehityksessä. Suomen kansan on aina täytynyt suuntautua
sisäänpäin, ja se se on siitä tehnyt sen, mikä se on.

       *       *       *       *       *

Tähänastiset innostukseni ja harrastukseni eivät kyenneet minua
vähimmässäkään määrin siveellisesti parantamaan. Ei edes puhtain
niistä--innostukseni Snellmanin aatteisiin. Mahtaneeko olla niin, ettei
mikään ulkonaisten etujen puolesta taisteleminen, kuinka oikeutettua se
lieneekin, voi sitä tehdä? Poliittinen toiminta, kuinka jaloa ja
epäitsekästä muuten lieneekin, panee aina intohimot liikkeelle ja
ummistaa silmät rakkauden, myötätuntoisuuden ja uhrautumisen
vaatimuksille. Minä harrastin suomalaisuutta kaikesta sydämestäni, koko
sielullani, mutta en tuntenut itseäni ihmisenä paremmaksi kuin
ennenkään. Minä en kyennyt rakastamaan vihamiehiäni, en antamaan
anteeksi niille, jotka minulle väärintekevät. Ja kaikessa tuossa
»pyhässä» innostuksessa olin minä itsekäs, kunnianhimoinen, aistillinen
y.m., tuntematta siitä mitään omantunnon vaivaa tai katumusta ja
tuntematta tarvetta muuttaa elämääni ja sitä parantaa. Ennenkuin minä
voin maailmaa parantaa, täytyy minun parantaa itseni.

       *       *       *       *       *

Ennen vaivasi minua aina sisällinen tyhjyys, kyllästys, jopa
epätoivokin. Etsin tyydytystä maailman menosta, kauneuden ihailusta ja
sen palvelemisesta, etsin sitä filosofiasta, innostuin, riensin,
ahersin. Mutta kuta innostuneempi olin illalla, kuta enemmän hurmasin
itseäni aatteitteni ja tulevien tehtävieni suuruudella, sitä väsyneempi
olin aamulla, sitä suurempi kyllästymiseni itseeni ja muihin, sitä
katkerampi pettymykseni. Ja nyt eivät tahdo minulta päivät riittää,
eivät yöt antaa tarpeeksi aikaa ehtiäkseni eteenpäin sillä tiellä,
jolle olen joutunut. Joka askel vie minua uusiin näköaloihin, joka
oksan alta avautuu minulle uusi taivas ja uusi maa.

       *       *       *       *       *

Joka päivä antaa minulle uuden vastauksen vanhoihin kysymyksiin. Ensi
kerran elämässäni tunnen omistavani luotettavan oppaan, voivani
kysymättä, tiedustelematta antautua hänen johdettavakseen.

Ennen voin minä vihata, inhota, tuomita. Enimmän kaikesta minä ehkä
inhosin Handolinia. Nyt en tunne häntä kohtaan muuta kuin sääliä ja
surkuttelua. Hän, raukka, kehuu hävittävänsä herännäisyyden--
vallesmannin avulla. Kun hän on juonut lukkarinsa kanssa niinkuin
tänäänkin, niin hän kehuu kamarinsa lattiaa kävellen: kyllä minä
näytän! kyllä minä näytän! Minä sanoin hänelle, että hän on oleva
välikappale Herran kädessä hänen valtakuntansa vahvistamiseksi.

       *       *       *       *       *

Heitä, uusi lyhtyni, joka minua johdat ja teitäni valaiset, heitä
kirkas valosi menneisyyteeni, näytä minulle tulta tielläni
tulevaisuuttani kohti! Niinkuin korkealta vuorelta näen minä tallaamani
taipaleen tuolla alhaalla. Missä kaikessa olen harhaillutkaan! Mitä
mutkia tehnytkään! En ollut useinkaan kaukana siitä, missä nyt olen.
Rajavaaralla minua jo kutsuttiin, haihduin pois omain haaveitteni
huviretkille. Tein mutkat monet, kunnes minut käsittämättömän voiman
kädellä heitettiin takaisin.

Totuuttahan taisin kaikkialta ennenkin etsiä, mutta en kuitenkaan
ymmärtänyt etsiä sitä juuri sieltä, mistä se oli löydettävissä.

Rakkautta etsin, mutta sitäkin taas sieltä, missä sitä ei minulle ollut
olemassa.

Elämäntehtävää etsin, tahdoin tulla mainioksi mieheksi, ajattelijaksi,
runoilijaksikin, maailman parantajaksi, ennen kaikkea--tehdä suurtöitä
omien hartiaini voimalla, niittää mainetta ja maailman kunniaa.

Nyt tiedän totuuden, joka aina on ollut. Nyt voin rakastaa
vastarakkautta vaatimatta. Maine ja kunnia eivät minulle mitään
merkitse.

       *       *       *       *       *

Naimi--minä tahdon kirjoittaa sinun nimesi koettaakseni, vapiseeko
käteni vielä,--Naimi--minä tahdon lausua sen ääneen kuullakseni,
värähtääkö ääneni.

Hän oli minulle kaikki, nyt ei hän ole minulle mitään. Minä olen
iloinen siitä, että Herra antoi minulle uuden uskon, joka meidät
erottaa. En voi riistää häntä kokonaan ajatuksistani, mutta minä
ajattelen häntä nyt niinkuin välikappaletta Herran kädessä.

    Ljufva syndiga dröm, som jag drömt i min själ, farväl!
    Sköna boja, hvari jag var smidd som en träl, farväl!

    Och min dröm var om kärlekens glädje och frid all tid!
    Och jag sökte ett bröst att få hvila därvid all tid!

    Gud är kärleken, blott vid hans hjärta är frid all tid!
    Lycklig jag, om jag endast får hvila därvid all tid!

[Suloinen, synnillinen uni, jonka sielussani näin, jää hyvästi! Ihana
kahle, johon olin kahlehdittu, jää hyvästi!--Ja uneni minä näin
rakkauden ilosta ja rauhasta, ainiaan! Ja minä etsin rintaa saadakseni
siinä levätä, ainiaan!--Jumala on rakkaus, ainoastaan hänen sydämellään
on rauha ainiaan! Olen onnellinen, jos vain saan levätä siinä ainiaan!]

       *       *       *       *       *

Minun on mahdoton käsittää,--että runoilija voisi olla ilman uskontoa.
Uskonto on runouden alku ja loppu. Ei mikään runoilija ole saanut
mitään suurta aikaan ilman uskontoa. Kaikki maailman suurimmat
runoteokset seisovat uskonnon pohjalla. Daavidin psalmit, Jeremian
valitusvirret--koko raamattu--Jumalan välittömän tai välillisen
inspiratsionin tuotteita.

       *       *       *       *       *
Kristinusko on tyhjentymätön; kuta syvemmälle sen henkeen tungen, sitä
selvemmin näen sen äärettömyyden. En ymmärrä, kuinka ne ihmiset voivat
tulla toimeen, joilla ei ole mitään uskontoa lohduttamassa heitä heidän
suruissansa.

       *       *       *       *       *

Rukous ja Usko sen voimaan on kuin esimakua tulevasta elämästä.
Mahtanee olla äärettömän suloista kuolla rukous huulillaan: siirrymme
pois aavistamaamme pyhään maahan, joka rukouksessa avaa ovensa meidän
uskovalle, vavahtelevalle mielikuvituksellemme.

       *       *       *       *       *

On hetkiä, jolloin meistä koko ihmiskunta on kurja ja alhainen. Sydän
tuntuu tyhjältä ja sulkeutuu maailmalle. Mihin joutuisimme silloin
ilman uskontoa?

       *       *       *       *       *

Kun ajattelen entisiä ystäviäni, heidän elämäänsä ja harrastuksiansa ja
mihin he henkensä kaiken toiminnan suuntaavat, en voi olla säälien ja
surkutellen ajattelematta, kuinka turhaa ja toisarvoista se on.

       *       *       *       *       *

»Hän on se kivi, joka nurkkakiveksi tullut on. Ja ei yhdessäkään
toisessa ole autuutta; sillä ei myös ole muuta nimeä taivaan alla
ihmiselle annettu, jossa meidän pitää autuaaksi tuleman!» Mikä varmuus,
mikä horjumaton usko!



10.


Ulkomaailma oli Anterolle kuin hävinnyt ja unohtunut. Handolinin hän
tapasi vain ruokapöydässä, puhelikin joskus hänen kanssaan, mutta
niinkuin jollekin, joka oli kuin jossain suuren tyhjyyden toisella
puolen. Karoliina tuli välistä hänen luokseen ylös ja istui sukkaa
kutoen, sill'aikaa kun hän luki ääneen raamattua, niitä paikkoja siitä,
jotka olivat häntä erityisemmin koskettaneet. Mutta eivät hekään juuri
mitään puhuneet, ymmärsivät nyt toisensa ilman. Joskus sanoi
Karoliina:--»Tuo paikka se minuakin niin miellytti.»

Silloin tällöin kävivät he lukkarinlesken ja hänen tyttärensä luona.
Sielläkin luettiin raamattua. Ne pyysivät Anteroa lukemaan, ja hän
luki. Eivät koskaan osoittaneet he huomaavansa, mikä muutos hänessä oli
tapahtunut. Mutta heidän tervehdyksensä ja hyvästinsä oli vieläkin
herttaisempi kuin ennen ja niinkuin hän olisi ollut heihin kuuluva. Se
teki hyvää Anterolle. Hänen oli lepo ja viihdyttävä tunne katsella
Emmaa hänen kangastuoliensa tai rukkinsa ääressä. Emma oli niin
hiljainen ja ujo ja tyyni, mutta kuitenkin varma itsestään. Jos hän ei
olisi ollut niin ujo ja suljettu, olisi Antero tahtonut puhua hänen
kanssaan. Hän oli lukenut raamatun läpi eikä siinä näkynyt olevan
hänelle mitään uutta, mutta yhtäkaikki hän tahtoi sitä kuunnella ja
lakkasi työstään, kun oli tulossa paikka, jota hän ihaili... Jos sillä
ei olisi ollut tuo synkkä ja ruma puku, olisi se ollut ulkonaisestikin
yhtä kaunis kuin kuka muu tyttö tahansa, joita Antero oli nähnyt.

Joskus tuli Anterolle vielä entinen ahdistuksensa, salaperäinen kammo--
että jos ei tämäkään kestä? Mutta hän tarttui taas raamattuun, ja se
vei hänet taas hänen uuteen maailmaansa, ja hän unohti kaiken muun.

Ihmiset olivat kuin varjoja, tämä elämä oli jotain olematonta. Hänelle
tuli silloin tällöin eteen kohtaus entisestä elämästä. Hän kuuli
puhuttavan, näki toimittavan, mutta ne toimivat kuin haamut hänen
ympärillään. Hän näki ihmisiä edessään, joita muisteli ennenkin
nähneensä, mutta ei muistanut missä--hän näki itsensä niiden seurassa,
mutta katseli itseään kuin vierasta.

Kuului kerran tuttu ääni alhaalta, hyvinkin tuttu, mutta kenen? Kenen
ihmeen ääni se oli?

Se oli Laurin, hän tuli sisään parta huurussa, hartiat lumessa, yllään
vain keveät hiihtovaatteet.

--Terve mieheen! Viimeinkin sinut tapasin! Täällä se mies vain
ryyhöttää kuin tarhapöllö lahopökkelössä. Huhhuh!

Hän täytti koko huoneen ulkoilmalla ja ulkomaailmalla. Kun oli
potkaissut jalastaan pieksut, heittäytyi hän Anteron sänkyyn
pitkäkseen. Antero huomasi heti, että hänellä oli jotain erikoista
sydämellään ja niinkuin ei hänen sanatulvansa olisi pursunut oikein
luonnollisista lähteistä.

--Minä tulin hakemaan sinua meille. Siellä on tätä nykyä niin helvetin
kuivaa ja ikävää, ettei siellä enää mitenkään jaksa. Mamma suree minun
tähteni ja Robertin tähden ja Hannan tähden, ja Naimi suree sulhastaan,
sitten kun se meni. Ja Kaarina ei saa kouluansa alkuun ilman apua,
mutta enhän minä--ja isäukko on hermostunut käräjistä, joiden pelkää
tulevan ja joissa hänen silloin täytyy esiintyä tuomiokapitulin
asiamiehenä, mutta ei tiedä, niinkuin tavallista, mille kannalle
asettua--ja muutenkin on kaikki niin päin mäntyyn, että hyi saakeli!
Onko sinulla juotavaa?

Kun hän oli tyhjentänyt kaljakannun, jatkoi hän:

--Mikset sinä ole itsestäsi mitään ilmoittanut? Tule nyt meille, sinun
täytyy tulla meille! Muuten kaikki menee hiiteen. Mitä sinä täällä
oikeastaan sitten toimitat?

Yhä selvemmin huomasi Antero, että Laurilla oli jotain erikoista
sydämellään.

--Mitä nyt sitten oikeastaan on tapahtunut? Mikä se nyt on päin
mäntyyn?

--Kaikki!--Ollaan valmiita innostumaan ja puhumaan ja huutamaan ja
panemaan vastaan, mutta kun kova tulee, niin pötkitään pakoon kuin
jänikset tai sanotaan: enhän minä, enhän minä! Nyt se on meidän syy
kaikki--sinun ja minun ja joidenkuiden muiden--me yllytimme, me teimme
tyhmyyksiä--ylioppilasnuoriso kokonaisuudessaan ei ole muka koskaan
ollut meidän takanamme, ei hyväksynyt, ei ottanut osaa... Vai ei?
Menkööt helvettiin!

--Mitä sinä oikein--?

--No, ka, Thure kirjoittaa, että on käymässä puuha, että osakunnat
kokouksissaan saataisiin tekemään meitä desavueerava päätös ja että
ellei sitä tule, niin on vaara tarjona, että yliopisto suljetaan. Se on
muka aivan varma, että osakunnat hajoitetaan ja asetetaan pedellit ja
määrätään ylioppilaille univormut. Tuoss' on! Lue!

Anteron lukiessa sanoi Lauri:

--Siellä ei ole kuin yksi ainoa oikea mies, Thure! Siinä on poikaa!
Siinä on terästä siinä hennossa varressa.

--Minä aavistan, että tulee käymään niinkuin pelätään, sanoi Antero
laskien kirjeen pöydälle. Sitä ei voida ainoastaan sanoa meidän
syyksemme, vaan se todella onkin sitä; joskaan ei kokonaan, niin
ainakin osaksi.

--Jaa, en tiedä. Olkoon miten tahansa, minä tein, niinkuin parhaiten
tunsin ja ymmärsin--enkä muuten välitä enää mistään! Mutta siitä olen
tyytyväinen, että sain antaa vallesmannille korvatillin ja sanoa: vet
hut!

--Kuinka sinä sillä tavalla voit?

--Olikos hänen pakko minua koko illan pistellä, ja kun minä suutuin ja
pyysin päästä hänen suosiollisesta huomiostaan, niin hän: »Mikä luulet
olevasi, yliopistosta pois potkittu, poliisivalvonnan alainenkin»--
»Sinunko?»--»Minun juuri! Minun pitää antaa joka kuukausi raportti
käytöksestäsi kuvernöörille!»--»Ja minä annan sinulle heti raportin
ainetta--tuoss' on!»--ja silloin minä vedin häntä korvalle ja huusin:
vet hut!--Olimme tietysti kaikki vähän humalassa rekiretkellä ja minä
aika lailla, en muistakaan kaikkea.--Mikset sano mitään?

--Siksi, etten oikein tiedä, mitä sanoa.

--Onko sinulla antaa minulle kuivaa paitaa?

--Tulitko hiihtäen koko matkan?

--Hiihtäen tulin.

--Kävitkö Ottolassa tullessasi?

--En, tulin toiselta puolen selkien. Kuinka niin?

--Ilman vain.

Lauri loi häneen pitkän kysyvän katseen, ja sitten hänen silmänsä
rävähtivät. Hän puuhasi vähän aikaa vaatteidensa kanssa, muuttaen
kuivaa ylleen. Kun hän oli valmis, oli hänen äänensä melkoista
laimeampi ja käytöksensä vähemmin varma.

--Mikä kirja se on, jota luet?

--Raamattu se vain on.

--Vai niin, mitä sinä sitä luet?

--Luenhan vain kerran sitäkin.

Hetken kuluttua Sanoi Lauri:

--Niin, minä tulin todellakin sinua hakemaan. Ruvettaisiin lukemaan
yhdessä. En minä osaa mitään yksin. Tuletko?

--En tiedä, ennenkuin mietin.

--No, mieti sitten. Saanko sill'aikaa vähän levähtää tässä--raukaisee
niin.

Lauri nukkui samassa, kun oli heittäytynyt vuoteelle. Antero lähti
ulos, otti suksensa ja hiihti. Kun hän palasi illan hämyssä, nukkui
Lauri vielä.

Antero kirjoitti päiväkirjaansa: »Pelkäänkö mennä Kontolaan ja tavata
Naimia? En. Jos minun uskoni johonkin kelpaa, niin täytyy sen näyttää
se kelpoisuutensa ei ainoastaan täällä yksinäisessä erakkomajassani,
vaan myöskin maailmassa, ihmisten seassa. Kiusauksenkin edessä. Näen,
että Lauri minua tarvitsee, ja ehkä tarvitsevat minua muutkin. Kenties
on tässä jotain Jumalan tarkoitusta, ja missäpä sitä ei liene.»

Kun Lauri heräsi, oli hän masentunut ja alakuloinen.

--Voi sentään, sanoi hän.--Vai se siitä tuli. On se raskasta kantaa,
jos se oli kokonaan meidän syymme.

Antero istui selin Lauriin hämärän kynttilän ääressä. Toinen puoli
huonetta oli melkein pimeä.

--Kun omat tekonsa tuomitsevat ihmisen, ei hänellä ole mitään mihin
vedota, vaan hänen täytyy tyytyä omantuntonsa tuomioon.

--Kadutko siis?

--Minä olen jo aikoja sitten, ennenkuin tiesinkään seurauksista, ollut
selvillä siitä, että teko oli väärä--ainakin mitä minuun tulee.

--Mutta minä en kadu, en uhallakaan! Sillä eikö tekoa tuomita
vaikuttimien mukaan eikä seurauksien? Emmekö tahtoneet oikeutta
puolustaa ja vääryyttä vastustaa?

Lauri oli noussut ja seisoi Anteron edessä, pää kattoa hipoen.

--Oikeutta puolustaa, mutta väärää oikeutta ja väärällä tavalla.

--Väärällä tavalla,--sitä sinä aina...

Lauri heittäytyi takaisin vuoteeseen. Oltiin vaiti pitkän aikaa.

--Vai sinä tutkit raamatuita? Ja sinulla näkyy olevan koko joukko
muitakin jumalisia kirjoja...

--Ne ovat isävainajani vanhoja kirjoja.

--Ei sinusta vain tulle pappi?

--Entäpä tulisikin.

--Papiksi taitaisi minunkin pitää ruveta.

--Ei se ole asia, josta tarvitsee pilkaten puhua.

--Eipä ei,--suo anteeksi!--Kuule, se Helander on sentään hyvä mies. Hän
on ainoa, joka ei tavalla tai toisella ole pistellyt tai ilkkunut
minua. Kun minä silloin, kun olin lyönyt vallesmannia, palasin päissäni
kotiin ja uuvuin tiepuoleen, hän otti ohi ajaessaan minut rekeensä ja
vei kotiinsa yöksi ja hoiti maata eikä vähimmälläkään tavalla
osoittanut mitään halveksimista. Muistatko, kun me otaksuimme, että hän
se nyt meitä oikein ilkkuu ja meidän vahingostamme riemuitsee.
Oikeastaan se sen juhannussaarna sittenkin oli sangen paikallaan. Minä
alan suvaita sitä miestä. Jos mieli olla oikea pappi, täytyy olla
samalla pietisti--kaikki tai ei mitään. Olen vertaillut hänen
saarnojaan isäukon saarnoihin. Se on paljasta pötyä, mitä ukko puhuu.

Ennenkuin he aamulla astuivat suksilleen, istuivat he alhaalla salissa
lähtökahvia juoden mieli hilpeänä hyvästä säästä, joka lupasi hauskaa
hiihtoretkeä. Silloin tuli virkahuoneeseen vanha nainen, ja Handolin
meni kysymään hänen asiaansa.

--Olisi kuollut kirjoitettava.

--Lapsiko vai aikainen?

--Lapsi.

--Milloin se kuoli?

--Eilen aamulla heti synnyttyään.

--Ehdittiinkö panna hätäkasteeseen?

--Taisihan tuossa vielä henki olla, kun Otto-herra risti.

--Kenen oli lapsi?

--Olipahan muutaman yksinäisen tytön--sen Kontolan pappilan entisen
piika-Hetan.

--Onko isästä tietoa?

--Äitinsä tuon kyllä tietänee, vaan ei ole minulle sanonut.

Lauri oli noussut ja mennyt ylös. Antero kuuli hänen siellä kävelevän
muutamia kiivaita askelia ja heittäytyvän sänkyyn.

Kun hän hetken kuluttua meni ylös kamariinsa, tapasi hän Laurin
itkemässä kasvot seinään päin, koko ruumis vavahdellen.

--Minä en tiennyt, kuinka oli asiat. Nyt tiedän.

--Tiedätkö nyt myöskin, mitä sinun on tekeminen?

--Tiedän.



11.


Oli kirkas talvinen päivä, kun Antero Kokkomäeltä sujutteli suksillaan
sakastin peräitse Kontolan pappilaan. Hän oikaisi haan läpi, siinä
olevasta aukinaisesta veräjästä viepää latua, ja tuli aittojen solaitse
ja huuruisten korkeiden koivujen alaitse pihaan. Pihamaa oli lunta
täynnä. Sinne oli lapioitu teitä, ihmeen somia, kauniita polkuja
aittoihin, liitereihin, tuvan puolelle ja vanhaan pirttiin. Lumi
kaareili kauniisti katoilla ja räystäillä. Koskesta nousi veden sauhu
juuri niin korkealle, että aurinko kuontui paistamaan sen yli. Mikä
rauhan maja, mikä puhtaus, kylmyys--sopusoinnussa hänen mielialansa
kanssa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, talo oli kuin lumottu
linna.

Kun hänen suksensa olivat luistaneet vanhan tuvan eteen, asetti hän ne
sen matalaa räystästä vastaan ja meni porstuaan. Siinä tuli häntä
vastaan Hanna. Hänen silmänsä välähtivät. Minun tulostaniko se noin
ilostui? Olisiko Karoliina hänelle kirjoittanut?

--Käykää toki sisään! Kaikki muut ovat laamannissa Naimin sulhasen
nimipäivillä.

--Onko hän täällä?

--Ei, ne muuten vaan.

--Ehkä saan muuttaa täällä tuvassa kuivaa ylleni.

--Olkaa hyvä, mutta tulkaa sitten ylös.

Muutettuaan vaatteet meni Antero päärakennukseen.

--Mutta minne Lauri jäi?

--Niin, tässä on teille häneltä kirje.

Hanna luki sen ja punastui ja pyyhki kyyneleen silmistään.

--Onko Hedda hyvinkin sairas? Kai hän on, koska Lauri kutsuu minua heti
tulemaan ... voi, voi...

Hanna alkoi heti laittaa lähtöään ja lähetti tuvan puolelle sanan, että
hevonen valjastettaisiin.

Antero jäi yksin huoneisiin harhailemaan. Hän tuli kansliaan ja katseli
siellä ikivanhoja kirkonkirjoja arkiston hyllyllä.--Ne olivat nuo
ainoat jäännökset ihmisistä, jotka olivat täällä eläneet ja kuolleet.
Täällä ne syntyvät, sillä ennenkuin ne tänne joutuvat, ei niitä ole
olemassa. Vasta täällä ne kuolevat, sillä ellei niitä täällä kuolleiksi
merkitä, ovat ne vielä elävien kirjoissa. Täällä heidän syntinsä ja
rikoksensa pysyvät muistossa vielä sittenkin, kun ne jo ovat sovitetut
ja anteeksi annetut. Tuossa oven edessä, jossa on syvä lovi lattiassa,
ovat sukupolvet seisoneet, siihen tulleet ja siitä kääntyneet. Tänne
tulevat ne tärkeimmissä asioissaan, hengellisissä ja maallisissa. Mitä
lohdutusta ja neuvoa saavat? Olisi sentään ihanaa voida olla oikea
pappi...

Helander seisoi pihalla puhellen jotain Hannan kanssa, joka laitteli
rekeä. Hän tuli sisään ja tervehti Anteroa ystävällinen ilme
kasvoillaan. He puhuivat sen semmoista ilmoista ja muista, sill'aikaa
kun Helander selaili kirkonkirjoja ja merkitsi niihin jotain
taskukirjastaan. Tuon tuostakin katsahti hän Anteroon kirjan yli
niinkuin tarkastellen jotain. Mutta kun hän meni, pyysi hän käymään
Honkaniemessä, syntymäsijoja katsomassa. Hän oli nähtävästi hänkin
niinkuin Hannakin jotain kuullut. Antero kiitti ja sanoi tulevansa.

Ruustinna, rovasti, Kaarina ja Naimi ovat ilmaantuneet pihalle reen
ympärille, jonka eteen renki juuri valjastaa hevosta. Hanna tulee
samassa siihen, ja siinä näytään kysyttävän ja epäröitävän. Hanna tekee
päättävän liikkeen ja nousee rekeen. Rovasti kohauttaa olkapäitään ja
kääntyy pois.

Silloin ajaa Lauri pihaan. Hän ei siis ole malttanut odottaa. Vai onko
Hedda ehkä kuollut? Siinä puuhataan vähän aikaa vielä ja sitten
muutetaan Hannan tavarat Laurin rekeen, Lauri ja Hanna puhuvat vielä
jotain ja sitten lähtee Hanna ajamaan. Muut tulevat sisään ja Antero
kuulee Naimin tampuurissa vaatteitaan riisuessa sanovan:

--En minä ikinä olisi uskonut Heddasta semmoista.

--Kyllä minä olen sen tietänyt ja aina itsekseni sanonut, kuuluu
ruustinna sanovan.--Se nyt oli kuitenkin hyvä, että Lauri tuli sieltä
pois. Poika-parka! Mikä pettymys hänelle!

Heidän äänessään ei tuntunut olevan mitään sääliä onnetonta tyttöä
kohtaan. Tuolta kannaltako he ottavatkin asian? Eivätkö ehkä tiedä
kaikkea? Mutta onko nyt kuitenkaan aika sääliä Lauria ja tuomita
ihmistä, joka ehkä on kuolemaisillaan?

--Ka, täällähän on vieraita!

He tulivat kaikki ojennetuin käsin Anteroa vastaan, mutta vaikuttivat
hänestä oudoilta ja vierailta eivätkä ikäänkuin kestäneet sitä
kirkasta valoa, joka heijasti sisään taivaalta ja hangilta. He olivat
yht'äkkiä hänelle kuin jotain toista rotua, ihmisiä, joiden kanssa
hänellä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä. Täällä ne elävät
mukavuudessa ja ylellisyydessä eivätkä pohjaltaan ajattele muuta kuin
itseään ja omiaan--eivät muut kuin Hanna, joka ei enää kuulukaan
heihin.

Eniten tympäisi Anteroa se, että kaikki näyttivät hellittelevän ja
säälivän Lauria, pitävän häntä kuin jonain marttyyrinä. Eikö hän ollut
sanonut heille mitään? Mutta miksei hän ollut sitä tehnyt?

Heti päivällisen jälkeen meni Antero Laurin jälkeen vanhaan tupaan.

--No, ja kuinka on oikein asiat?

--Elä kysykään! En minä tiedä, kuinka tästä selviän.

--Onko siinä mitään muuta mahdollista kuin se yksi ja ainoa?

--Mutta kun sekin on mahdotonta. Hän ei tahtonut minusta mitään tietää,
huusi vaan: »Mene pois, mene pois!»--ensin niin kovasti kuin jaksoi,
sitten pitkän aikaa puoleksi supattaen: »Mene, mene--mene, mene»--

--Hän on nyt sairas ja kuumeessa.

--On siinä vielä muutakin...

--Ne eivät nähtävästi täällä tiedä, että lapsi on sinun.

--En tiedä, mitä he tietävät--en luule, että tietävät. Mutta kun saavat
tietää, niin tulevat panemaan kaikin voimin vastaan, viimeiseen saakka,
eikähän sitä sovi kummastella.

--Kuule, Lauri ... sinun äänessäsi on jotain, niinkuin toivoisit, että
he sen tekevät.

--Anna minun olla rauhassa!

--Suo anteeksi.

--Elähän mene ... elähän nyt suutu ... elä edes sinä jätä minua.
Taivahan tekijä, nyt hän siellä sairastaa ja hourailee ja ehkä kuolee!
Se on minun syyni. En kirjoittanut hänelle, en mennyt hänen luokseen,
mutta enhän tiennyt. Otto oli aikonut kirjoittaa, mutta hän oli
kieltänyt. Lapsi kuoli varmaan hänen suruunsa ja katkeruuteensa. Ja
sill'aikaa minä iloitsin ja nautin ja--palvelin isänmaata! Kaunis
isänmaan puolustaja ja maailman parantaja! Sylje minua silmille,
Antero! Jos olet ystäväni, niin tee se!

--Lauri, nyt sinä liioittelet, teeskentelet.

--Hyvä, hyvä, se on minun syyni, mutta ei se ole vain minun. Jos ne
eivät olisi häntä lähettäneet pois ja minä olisin saanut hänet heti
nähdä, niin ei olisi mitään kaikesta tästä tapahtunut. Sen minä vielä
sanon heille, eikä minun siis ole pakko välittää siitä, mitä he
sanovat.

--Jos sinulla ei ole mikään muu estämässä, kuin mitä ne sanovat ja
ajattelevat, niin ei se todellakaan paljoa merkitse.

--Onhan siinä muutakin, onhan siinä muutakin...

--Ettet rakasta Heddaa?

--Ja että rakastan Anettea.

He eivät puhuneet tästä asiasta eivätkä paljon muustakaan moneen
päivään. Antero aikoi lähteä, mutta melkein rukoilevalla äänellä pyysi
Lauri häntä jäämään.

--Eihän minulla ole täällä mitään tekemistä.

--Jää nyt kuitenkin.

Lauri kulki kuin horroksissa, itsestään erillään. Käveli kirkolle päin
ja sillalle päin, ja hänen nähtiin pysähtelevän ja seisahtelevan.
Silmät seisoivat hänellä päässä kuin pelästyneellä, tukka oli
pörröllään. Antero koetti lähetä häntä, mutta ei päässyt luo.

Muutamain päiväin perästä tuli Hannalta tieto, ettei Heddan henki enää
ollut vaarassa, vaikka hän vielä olikin hyvin heikko.

Silloin se purkautui.

--Millainen minä olen, millainen pahantekijä minä olen! Minä _toivoin_
hänen kuolevan.

Sitten huudahti hän:

--Mistä saan minä apua itseäni vastaan? Mistä saan minä?

--Siitä, mistä minäkin olen saanut--jumalansanasta.

--Jumalansanasta? Mitenkä minä sen siitä saisin?

--Sillä tavalla kuin minäkin ja monet tuhannet ennen minua.

--Mutta millä tavalla sinä olet saanut?

--Tahdotko kuulla?

Ja sinä yönä kertoi Antero Laurille vanhan tuvan hämärässä
viimeaikaiset taistelunsa ja ihmeelliset sisälliset tapaukset
Korpivaarassa--ja kuinka hänelle oli siellä hänen isävainajansa
raamatun avulla kaikki selvinnyt--ja kuinka hänestä oli tullut kokonaan
uusi ihminen. Ja hän otti raamatun esille ja luki sieltä ne paikat,
joista oli saanut lohdutusta ja jotka olivat hänelle uuden maailman
avanneet.

--Tämä kaikki on kirjoitettu niinkuin minulle, ja se on myöskin
kirjoitettu sinulle ja kaikille, jotka eivät omasta voimastansa mitään
mahda, niinkuin ei kukaan mahda.

Lauri ei ollut mitään puhunut. Viimein hän virkkoi:

--Sinä puhut auttajasta, mutta mistä minä tiedän, että hän tahtoo minua
auttaa?

--Hän auttaa jokaista, joka tahtoo tulla autetuksi.

Hetken päästä lisäsi Antero:

--Minä luulen, ettei tässä ole kuin yksi ainoa keino sinulla, enemmän
kuin on ollut minullakaan: lakkaa ajattelemasta itseäsi ja omaa onneasi
ja anna rakkauden lähimmäiseesi ja velvollisuutesi muita kohtaan johtaa
itseäsi kaikessa. Se on ainoa keino, se on kaiken salaisuus, kaiken
avain.

--Sinä sanot sen niin varmasti, niin iskien, mutta kun minä en voi.
Mitenkä minä voin, kun en voi?

--Jumala on sinua auttava.

--Jumala on auttava, matki Lauri taas.

Siihen loppui puhe sillä kertaa. He sammuttivat kynttilän ja panivat
levolle. Lauri kuului heittelehtivän vuoteessaan. Ei Anterokaan saanut
unta. Keskellä yötä hän näki toverinsa nousevan, sytyttävän, istuutuvan
pöydän päähän, istuvan siinä pitkän aikaa pää käsien varassa. Sitten
hän veti raamatun eteensä ja avasi sen. Siitä, mistä se oli auennut,
alkoi hän sitä lukea. Ja kun Antero jonkun aikaa nukuttuaan heräsi,
istui Lauri vielä samalla sijallaan. Kynttilä oli palanut melkein
jalkaansa. Aamu jo sarasti ikkunasta.



12.


Päivät päästänsä--ainoastaan ruoka-ajoiksi muiden seuraan ilmaantuen--
istuivat Antero ja Lauri vanhassa tuvassa kumpikin omassa päässään
pöytää lukien raamattua. Lauri nousee ja menee, viipyy poissa, mutta
tulee sitten taas. Eräänä aamuna hän virkkaa:

--Kyllä se niin on, niin se on. Se on kaikki, mutta muu ei ole mitään.
Uudesta on kaikki aloitettava, uusi perustus elämälle pantava. Se, mikä
ei ole tästä, se on pahasta. Minä tunnen ja aavistan sen, mutta en voi
sitä vielä ymmärtää.

--Ei sitä tarvitsekaan ymmärtää, en minäkään oikeastaan järjelläni
mitään ymmärrä.

--Se selvisi minulle yht'äkkiä sinä yönä, jona sinä nukuit ja minä
valvoin, puhuu Lauri loistavin silmin. Mutta kuinka voi semmoinen
muutos sittenkään niin yht'äkkiä tapahtua?

--Ehkei se tapahtunutkaan niin yht'äkkiä kuin luulet. Ehkä se oli
sinussa niinkuin minussakin valmistunut vuosikausia. Minussa oli aina
semmoinen tyhjyys ja kuin hengen ahdistus.

Lauri miettii.

--Ainakin minä silloin, kun solvasin heitä saarnastuolista, jo kuulin,
niinkuin olisi joku ääni kuiskannut: »Nyt sinä puhut vastoin
vakaumustasi, sinä et oikeastaan ajattele, niinkuin nyt siinä puhut.»
Se ääni tuli samalla myöskin kuin heidän äänettömiltä huuliltaan
alhaalta kirkosta. Minä koetin olla sitä kuulematta ja pauhasin
edelleen, mutta silloin sanoi taas ääni: »Olet sinäkin saarnamies,
petät sen, jolle olet uskollisuutta luvannut.» Silloin minä sekaannuin.
Minä luulin näkeväni hänet kirkon perällä ovensuussa kaukana muiden
takana enkä tiedä vieläkään, vaikka olisi ollutkin, vaikken minä
tiennyt. Ja kun minä nyt ajattelen, niin on se asia minua kaiken aikaa
painanut ja vaivannut. Helsingissä tuli minulle siitä välistä semmoinen
hätä ja ahdistus, että en ollenkaan tiennyt, kuinka ... ja varsinkin
silloin aina, kun kuulin niiden siellä seinän takana veisaavan ja
lukevan... Minun pitäisi kirjoittaa ja kiittää ja pyytää anteeksi,
olisi jo kauan sitten pitänyt tehdä.

--Kyllä he ovat sen jo aikoja sitten anteeksi antaneet.

Laurin silmät säteilivät, hänen poskillaan oli melkein hehkuva puna:

--Jumala, vapahtaja, lunastaja--pelastus, sovitus, iankaikkinen elämä!
Kuinka suurta ja kummallista, melkein päätäni huimaa!

--Niin se tekeekin.

Lauri käveli edestakaisin lattialla, pysähtyi Anteron eteen:--Mutta
olenko minä, oletko sinä--me olemme siis heränneitä? Minä tarkoitan,
sitäkö se on, mitä he ovat, jota mekin olemme?

--Sitä se on, mutta sillä erotuksella vain, että kun me vasta olemme
oppipoikia, tuskin sitäkään, he ovat jo mestareita itsensä tuntemisessa
ja itsensä hillitsemisessä ja omantuntonsa tottelemisessa ja sen
käskyjen toteuttamisessa--ne ovat vanhoja ja viisaita ja kokeneita ne
ukot.

--Mutta meidän täytyy saada tietää lisää, oppia lisää. Minun täytyy
saada puhutella Paavoa ja Helanderia.--Kuule, kuinka on mahdollista,
että minä olen voinut heitä vainota ja panetella? Kuinka olen voinut
semmoisessa pimeydessä elää? Mutta siinähän ne elävät vielä kaikki
muutkin meikäläiset paitsi Hanna, heillä ei ole aavistustakaan,
papalla, mammalla ja tytöillä. Miksemme heti puhu siitä heille? Sano,
luuletko, että hekin tulevat saamaan sen valon, jonka mekin olemme
saaneet?

--Minä luulen, että sen, minkä Jumala nyt on antanut meille, sen hän on
kerran antava kaikille, koko maailmalle. Mutta meidän täytyy vielä
kauan työskennellä itsemme kanssa, ennenkuin kelpaamme työskentelemään
muiden kanssa.

--Niin, niin...

Mutta seuraavana päivänä oli Lauri alakuloinen, epätoivoinen:

--Ei se käy, ei se käy. Ei siinä anteeksiannot ja lunastukset auta, kun
ei itse voi mitään, ei rahtuakaan. Minä olen sama, sama kuin ennen. En
tule koskaan saamaan anteeksi. Kun minä tahdon ajatella Heddaa, niin
minä ajattelen Anettea. Jos pääsen hänestä päivällä, niin tulee hän
eteeni yöllä. Ja se on minulle mieluista, suloista. En ole päässyt
vielä alkuunkaan kieltäymyksen tiellä.

--Ja minä sanon, että se on ainoa alku juuri se.

--Voitko sinä rukoilla?

--Voin.

--Minä en voi.

Hetken päästä huokasi Lauri:

--Hohhoi, minä luulin jo olevani niin likellä, näkeväni sen tuossa
edessäni--voivani jo saattaa kaikki muutkin samasta autuudesta
osallisiksi.

--Luehan koetteeksi tuo paikka, sanoi Antero ja siirsi hänen eteensä
avatun raamatun, Tiituksen kolmannen luvun, ja osoitti sormellaan sen
kolmatta värssyä.

»Mutta sitten, kun Jumalan, meidän Vapahtajamme, hyvyys ja hänen
rakkautensa ihmisiä kohtaan ilmestyi, niin vapahti hän meidät, ei
vanhurskauden töiden tähden, joita me tehneet olimme, vaan hänen
laupeutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja
pyhän hengen uudistuksen kautta, jonka hän meidän päällemme Jeesuksen
Kristuksen, meidän Vapahtajamme, kautta runsaasti vuodattanut on, että
me hänen armonsa kautta vanhurskaiksi tulisimme ja iankaikkisen elämän
perillisiksi toivon jälkeen.»

--Täällä on hyvä paikka parantamisesta, sanoi Antero hetken kuluttua.

--Mikä kirja se on?

--Arndtin »Totinen kristillisyys.» Luenko?

--Lue. Tuntuu niin paljon varmemmalta ja selvemmältä, kun sen kuulee.

Antero luki:

»Ei ole ainoastaan se parannusta, että heitämme hyvästimme törkeille
ulkonaisille synneille ja niistä luovumme, vaan että tutkiskelemme
itseämme ja parannamme sydämemme sisimmän ja käännymme
itserakkaudestamme Jumalan rakkauteen, maailmasta ja kaikista
maallisista haluista hengelliseen ja taivaalliseen elämään, ja pyrimme
uskon kautta osallisiksi Kristuksen ansiosta. Siitä seuraa, että
ihmisen tulee kieltää itsensä, se on: murtaa oma tahtonsa ja aivan
kokonaan antautua Jumalan haltuun, ei rakastaa itseään, vaan pitää
itseään arvottomimpana ja kurjimpana ihmisenä, ylenkatsoa maailma ja
kaikki sen kunnia ja ihanuus, ei pitää minäkään omaa viisauttaan ja
kykyään, vaan turvautua ainoastaan Jumalaan ja vihata omaa elämäänsä,
se on: kuolettaa lihalliset himonsa ja halunsa, ylpeytensä, ahneutensa,
vihansa ja kateutensa, ei miellytellä omaa itseään, vaan pitää omia
tekojaan mitättöminä, ei ylistää itseään mistään, ei lukea itselleen
ansioksi mitään, vaan vihata itseänsä, kuolla maailmasta, se on:
silmien halusta, lihan himosta ja ylpeästä elämästä ja olla maailmalle
ristiinnaulittu. Se on se oikea parannus ja lihan kuolettaminen, jota
paitsi ei kukaan voi olla Kristuksen opetuslapsi: se on se oikea
kääntyminen maailmasta ja meistä itsestämme Jumalan tykö, jota paitsi
ei kukaan voi saada syntien anteeksiantamusta ja autuaaksi tulla.--
Siinä se on.--Tässä on viittaus raamatunlauseeseen, ensimmäisen
Galatalais-epistolan toinen luku kahdeskymmenes...»

Lauri etsi sen ja luki:

--»Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Mutta minä elän, en
silleen minä, vaan Kristus elää minussa...»

He istuivat ja miettivät, syventyivät taas kumpikin omaan kirjaansa.

Kuului askeleita porstuasta, ja ovi avautui. Pää pistäytyi sisään, ja
veitikkamainen ääni kysyi:

--Saako tulla sisään, te viisaat ja vanhat?

--Tulkaa vaan.

Naimi ja Kaarina tulivat sisään, saalit hartioilla ja ompelukset
mukana.

--Mitä te täällä oikein toimitatte--yötä päivää?

--Tällä kertaa me luemme, sanoi Lauri.

--Mitä te luette? Kalevalaako?

--Ei Kalevalaa.

--Snellmanin kirjoituksiako?

--Emme.

--Ette niitäkään, no, mutta mitäs sitten?

--Raamattua.

--Ohoo...

Nyt vasta huomasi Naimi, minkä Kaarina jo heti oli huomannut, että he
olivat totisia ja juhlallisia.

--Häiritsemmekö ehkä?

--Ette suinkaan. Käykää istumaan. Saa tätä muutkin kuulla.

Lauri luki. Antero seurasi ilmeitä tyttöjen kasvoilla. He katsoivat
ensin vähän hämmästyneinä toisiinsa ja sitten heihin, ikäänkuin kysyen:
tahtovatko he tehdä meistä jotain pilaa? Naimi aikoi sanoa jotain,
mutta tarttui sitten työhönsä. Hetken päästä hän lakkasi ompelemasta ja
jäi istumaan kädet helmassa. Kaarina kutoi sukkaa, päätään nostamatta,
kasvoilla teennäinen hymy.

Kun Lauri hetkeksi keskeytti, lehteä kääntäen, sanoi Naimi:

--Ai, minulta unohtui sormustin--ja meni.

--Eikö sinultakin, Kaarina, jotain unohtunut?

--Ei.

--Luenko vielä?

--Niin, lue vaan.--Kaarina koetti tehdä äänensä ystävälliseksi ja
myötätuntoiseksi. Mutta kun luku oli loppunut, nousi hänkin ja meni,
mitään virkkamatta.

Naimi ja ruustinna olivat puhumassa siitä, mitä oli tapahtunut tuvassa.

--Mikä se oli se kirja, jota ne lukivat?

--Minä luulen, että se oli »Arndtin Kristillisyys.»

--Herra Jumala, mutta sehän on niiden heränneiden kirjoja! huudahti
ruustinna.--No, se nyt vielä puuttuisi, että niistäkin tulisi... Onko
se nyt heihinkin tarttunut ... ja vielä tartuttavat teihinkin ... se
nyt vielä puuttuisi...

Seuraavana sunnuntaina istuivat ruustinna ja tytöt lukien salissa, kun
Lauri ja Antero tulivat kirkosta.

--Mitä piditte saarnasta? kysyi ruustinna hiukan pisteliäästi.

--Se oli hyvä saarna niinkuin kaikki Helanderin saarnat, olisitte
saaneet tekin olla sitä kuulemassa.

--Hän kai taaskin parjasi meitä ja ylisti heränneitään taivaaseen.

--Hän puhui armonjärjestyksestä ja käsitteli kysymystä siitä, kuinka
ihminen voi autuaaksi tulla.

Kaarina kohotti vähän päätään kirjastaan. Ruustinna ja Naimi
tuijottivat itsepintaisesti kirjoihinsa, mutta eivät näyttäneet
lukevan.

--Minusta näyttää siltä kuin olisi heränneitten luku yhä lisääntymässä,
tuskin muita enää näkeekään kirkossa, sanoi Antero.

--Niin, valitettavasti, sanoi ruustinna.

Illan hämärässä, kun Antero ja Lauri tulivat tuvastaan, tapasivat he
pihalla Naimin ja Kaarinan.

--Minne olette menossa? kysyi Lauri.

--Laamanniin ... tulkaa tekin mukaan, sinne tulee muitakin vieraita ...
pidetään hauskaa!

--Mitä niin?

--Hauskaa, lauletaan ja soitetaan ja tanssitaan!

--Me menemme Honkaniemeen.

--Paljon hauskuutta!

Naimi pyörähti kantapäillään, mutta sitten hän käännähti kiivaasti ja
huusi mennessään:

--Hyi, kuinka te olette ikäviä, niin, kerrassaan sietämättömiä!



13.


Helander otti heidät ystävällisesti ja tyynesti vastaan, ei näyttänyt
ihastuvan, mutta ei hämmästyvänkään. Ei ollut kasvoilla kysymystä, jota
tulijat olivat odottaneet: »Kuinka tämä on selitettävä?»

--Vieraat käyvät istumaan.

Honkaniemen pappilassa ei ollut herrasväen puolta eikä pirtin puolta,
ainoastaan kaksi tupaa, porstua välissä. Porstuan pohjassa oli kaksi
kamaria. Toisessa tuvassa asuivat palvelijat, toisessa isäntäväki. Se
tupa, johon vieraat vietiin, oli sisustettu kuin tavallinen talonpojan
tupa. Ei mitään sohvia eikä topatuita tuoleja. Takassa paloi
pystyvalkea, ja sen ääressä istui talon emäntä kirjaa lukien.
Tervehdittyään vetäytyi hän kamariin, jonne pirtistä vei ovi. He
asettuivat takan eteen jakkaroille.

Ei päästy puheen alkuun, ennenkuin Lauri pitemmittä valmistuksitta
virkkoi:

--Meidän täytyi tulla teitä kiittämään tänpäiväisestä saarnastanne,
sillä se oli mainio saarna.

Helander hymähti vähän, hiukan väkinäisesti vielä, mutta sanoi sitten
avonaisesti, ikäänkuin tempautuen pois jostain, jolle ei tahtonut antaa
valtaa:

--Täytyy sanoakseni, että tämä tunnustus tulee aivan odottamatta, mutta
että se minua suuresti ilahduttaa.

--Ja sitten täytyy minun pyytää anteeksi vielä toistakin asiaa: että
olen teitä yleensä väärin tuominnut--ja varsinkin mitä sanoin viime
kesänä saarnastuolista.

--No, sehän on ihmeellistä.

Helander oli tullut liikutetuksi, mutta koetti peittää sitä
hämillisellä naurahduksella. Hän räpytti silmiään, niinkuin ne olisivat
olleet kyyneltymässä, ja riensi askaroimaan takkatulen kanssa.

--Silloin suututti minua se, mitä meistä sanoitte, ja minä melkein
vihasin teitä, mutta nyt olen tullut huomaamaan, että te olitte
oikeassa ja me väärässä.

--Samaa tahdon minäkin saada sanotuksi, sanoi Antero.

--Laurissa on mahtanut--minä sanon nyt Lauriksi--

--Niin, sanokaa vaan ... sano vaan.

--Laurissa on mahtanut tapahtua suuri muutos sitten kun viimeksi
tapasimme toisemme.

--Ainakin minä toivoisin niin--

--Niin, mitä siihen minun juhannussaarnaani tulee, niin olen monesti jo
pahoitellut sen muotoa, vaikka pysynkin niissä mielipiteissä, joita
silloin lausuin. Eihän pitäisi ahdistaa eikä ketään tuomita eikä käydä
toisten kimppuun. Minä luulen, että se kaikki monen muun kiusautumisen
ohessa tuli siitäkin, että näin Laurin silloin tanssivan kirkonmäellä.
Minä ajattelin kauhulla, että kun papinpojatkin semmoista esimerkkiä
näyttävät, niin mitä tästä tuleekaan! Mutta ei minun kuitenkaan olisi
pitänyt setä rovastia loukata sillä tavalla kuin se tapahtui. Mutta en
muistanut käskyä: »elkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.»

--Tahdon kiittää vielä siitäkin, ettei minua täällä viime kerralla
tuomittu, vaan kohdeltiin rakkaudella ja suvaitsevaisuudella.

--Tuleepa nyt kiitoksia oikein turkin hihasta! Mutta jos saan sanoa
totuuden, niin oli minulla kyllä suuri halu lukea lakia Laurille, mutta
muistin toki, että jotain samanlaista oli minullekin kerran tapahtunut.
Olin silloin häviölle joutuva, renttuileva ylioppilas. Melkein
samanlaisessa tilassa kuin minä näin Laurin, tapasi minut tiepuolessa
maisteri Hagmanin isä. Hän pysähtyi kohdalleni, katseli minua kauan
maantieltä ja kysyi sitten lempeästi ja hellästi: »Minnekähän
joutuisit, miesparka, jos tuossa tilassa kuolisit?» En saanut mitään
vastatuksi, sillä en ollut asiaa koskaan ajatellut, mutta silloin se
välähti mieleeni, iski kuin salama.

--Mikset tehnyt minulle samaa kysymystä?

--En tehnyt sitä siksi, että olin varma, että olit itse sen tekevä, kun
aika joutuu.

--Meistä täytyy tulla ystäviä, Helander! Neuvo meitä, meidän täytyy
saada sinulta oppia. Tahtoisin saada kuulla enemmän Jumalasta. Osoita
minulle tie hänen tykönsä!

--Tie on helposti neuvottu, mutta vaikeasti kuljettu.

--Niin on, se on totta se.

--Se tie neuvoo lopulta itse parhaiten itsensä, kun vaan kerran
antautuu sitä kulkemaan. Yksi on kuitenkin tarpeellinen, että tahtoo
pyrkiä sille tielle, ja se pyrkimys näkyy Laurillakin olevan.

--Anna minulle kirjojasi. Minulla on semmoinen jano ja sisäinen
tyhjyys, että tuntuu kuin en koskaan saisi sitä sammutetuksi.

--Toivotaan, ettei se jano koskaan sammuisi.

--Mutta kuinka saat itsessäsi toteutetuksi sen, minkä tiedät oikean
olevan.

--Kuinkako saan? Enhän minä saakaan. Enhän minä ole päässyt vielä
mihinkään muuhun tulokseen kuin siihen, että vaivoin saan itsessäni
pidetyksi vireillä tiedon siitä, etten ole oikealla tiellä, etten luule
kulkevani oikeassa silloin, kun kuljen väärässä. Sen täytyy ainakin
minulle vielä riittää. Ja näkyy sen täytyvän riittää niillekin, jotka
ovat minua paljoa edempänä, Paavollekin. Sen miehen luona täytyisi
teidän käydä. Hän on ihmeellinen mies neuvomaan.

--Minä tiedän sen, sanoi Antero.

He joutuivat puhumaan Paavosta ja mitä Antero oli kuullut hänen puhuvan
Ilpolassa ja mitä hänestä oli siellä kerrottu. Ja sitten he puhuivat
omasta heräyksestään ja kuinka epäilykset heissä heidän entisestä
elämästään olivat ensin syntyneet matkalla Helsingistä ja miten he
väärillä keinoilla olivat erehtyneet oikeaa asiaa ajamaan ja kaikki
perustus heidän altaan oli temmattu pois.

--Piti vielä kysymäni, sanoi Antero lopuksi, mihin te tuossa
juhannussaarnassanne perustitte ankaran tuomionne Snellmanista ja hänen
herätystyöstään?

--Minä kiivastun niin helposti ja menen johtopäätöksissäni usein
liiallisuuksiin. Oikeastaan minä tarkoitin sitä, ettei siitä asiasta
saa tehdä mitään kaikkea autuuttavaa asiaa, niinkuin siitä nyt niin
monet tekevät. Kaiken parantamisen ja kohottamisen ja vapauttamisen
täytyy lähteä sisästäpäin. Ennenkuin kansallisen herätyksen aate
voidaan toteuttaa, sen siemen oikeaan maahan kylvää, täytyy hengellisen
herätyksen muokata maa.

--Ensin siis Paavo Ruotsalainen ja sitten vasta Johan Vilhelm Snellman?

--Juuri niin, tai jotain siihen suuntaan.

--Silläkö tavalla! huudahti Antero, niinkuin olisi joku paino pudonnut
hänen hartioiltaan.--Mutta sittenhän ei--ja hän aikoi sanoa, että
sittenhän hän ei oikeastaan ollut jättänytkään entistä aatettaan, ei
tullutkaan kokonaan uskottomaksi entisyydelleen. Joskaan hän ei
suoranaisesti tulisikaan toimimaan sen hyväksi, niin hän sitä kuitenkin
voisi välillisesti edistää.

Helander puhui edelleen:

--Mitä muuten tulee tähän Suomen kansan vapauttamiseen sen
vuosisataisista kahleista ja ikeistä, niin näyttää minusta siltä kuin
olisi Herralla ehkä ollut omat tarkoituksensa siinä, että hän on
pitänyt sitä riippuvaisuuden, köyhyyden ja puutteen puristimessa.

--Niinkuin minuakin, ajatteli Antero.

--Hän on meitä kasvattanut vähän niinkuin Israelin kansaa ennen
muinoin. Herra ennen kaikkea kuritti sitä ja teki siitä pelon ja vihan
koulussa sen, mikä siitä tuli: hänen valittu kansansa, joka viimein
synnytti keskuudestaan maailman vapahtajan. Jos sen selästä olisi ies
ja ruoska kesken otettu ja jos sitä ei uudelleen ja aina uudelleen
olisi korpeen ajettu, ei se luultavasti koskaan olisi kasvanut
kelvolliseksi luvattuun maahan tulemaan. Niin pian kuin sen ohjaksia
vähänkin helpotettiin, napisi se ja teki kapinan. Mekin olemme vähän
niinkuin tällä tavalla tulleet siksi vähäksi, mitä olemme. Mutta meissä
on vielä paljon parannettavaa ja korjattavaa, sekä kussakin itsessämme
että kansassa kokonaisuudessaan. Tätä kansaa kyllä tätä nykyä kehutaan
ja ihannellaan, ylistetään sekä juhlapuheissa että juhlarunoissa, se on
muka lainkuuliaisin, uskonnollisin, rehellisin kansa maailmassa. Mutta
jos tarkastamme kansaa kokonaisuudessaan, jumalansanan ja sen
vaatimusten valossa, niin ei se ole parempi kuin kukaan meistä
yksityisistäkään. Ja meissä ei liene isosti kehumisen varaa. Käymme
tarkastamaan, niin tuskinpa tervettä paikkaa löydämme. Kesken on meillä
vielä koulu ja kesken se on vielä Suomen kansallakin.

--Ei ole teillä hyvää käsitystä meistä ihmisparoista, sanoi Antero
huoaten ja naurahtaen.

Helander innostui, hurmautui omista sanoistaan:

--No, mutta minkä arvoisia me nyt sitten oikein olemme! Kun ajattelee,
mitä mielestään paraskin ihminen, joka ei ole mikään pahantekijä eikä
rosvo eikä ryöväri, vaan kulkee kaikkien rehellisten ihmisten
kirjoissa, yhtenä ainoana hetkenä voi ajatella ja tuntea, mitä
rikoksia, konnamaisuuksia hän voi melkein itsensä tietämättä miettiä--
hän voi ajatuksissaan murhata, varastaa, ahneudesta, haureudesta ja
semmoisista puhumattakaan, jotka hänen sisästään nousevat kuin
rikkaruohot maasta--niin, niin minä kysyn vain, eikö tuommoinen maa
muokkaamista ja ojittamista ja kitkemistä tarvitse, ennenkuin siihen
voidaan ruveta siemeniä kylvämään? Onko semmoisen aika ja oikeus
ajatella hedelmien kokoamista ja niiden suuhunsa pistämistä? Eipä
totisesti.

--Jaa, se on oikein, mitä sanot, että ihminen voi ajatuksissaan tehdä
mitä suurimpia rikoksia, tavoitella mitä kauheinta, sanoi Lauri. Mutta
millä tavalla hän voi siitä päästä?

--Minulla ei ainakaan ole ollut muuta keinoa päästäkseni toteuttamaan
sitä, mitä katson oikeaksi, kuin koettaa heti paikalla,
viivyttelemättä, kun huomaan jotain rikkoneeni, rientää sitä
sovittamaan ja parantamaan. Pahalta on nujerrettava niska kohta, kun se
päätään nostaa, Sen ei saa antaa henkeäkään vetää, se on siihen
paikkaansa kuristettava, tänään jo, sillä huomenna se jo voi olla
myöhäistä. Kun näin tottuu ja pakottaa itsensä parempia impulssejaan
seuraamaan, niin jää niistä jonkinlainen tottumus jälelle. Ehtii
ainakin saada itsessään jotain hyvää aikaan.

--Saanko puhua kanssasi eräästä asiastani? Tahi ei, parempi, etten
puhu, vaan teen. Minun täytyy nyt heti tehdä se! Tuletko, Antero, vai
jäätkö vielä tänne?

Helander oli yhtä vähän hämmästynyt heidän yht'äkkisestä lähdöstään
kuin äsken heidän odottamattomasta tulostaan.

He kulkivat ripein askelin kovaan polkeentunutta talvista tietä.

--Mitä aiot? kysyi Antero.

Eikö liene Lauri kuullut vai eikö liene tahtonut vastata. Naimi ja
Kaarina tulivat heitä vastaan tiellä.

--Oliko teidän hauska laamannissa? kysyi Antero veltosti, vastausta
odottamatta, muun sanomisen puutteessa.

--Ei ollut, vastasi Kaarina.

--Ei nyt ole enää missään hauskaa, sanoi Naimi tyytymättömästi.

--Eikö? Miksi?

--Kun tekin olette niin kummallisia. Mikä teidän oikein on?

--Meidän on se, sanoi Lauri pysähtyen ja jälelleen kääntyen, että
kaikki se, mitä olemme tähän saakka tehneet ja touhunneet ja hommanneet
ja harrastaneet ja ajatelleet ja tunteneet, on ollut erehdystä ja
vääryyttä ja sokeutta ja hulluutta ja pimeyttä ja ... ja jos emme muutu
uusiksi ihmisiksi, niin olemme hukassa.

--Kuinka, kaikki vääryyttä? tiukkasi Naimi.

--Sinä kysyt, mutta et luultavasti kuitenkaan vastauksesta sen enempää
välittäisi.

--Mistä sinä sen tiedät, Lauri? sanoi Kaarina.

--Puhumme siitä joskus toiste.

--Puhutaan nyt heti, mennään teidän tupaanne, me juuri sitä varten
lähdimme teitä vastaan.

--Ei se puhumalla... ja minun täytyy nyt ensin tavata äitiä.

Ruustinna istui yönuttusillaan omassa huoneessaan lukien heikosti
valaisevan, varjostetun kynttilän ääressä, joka jätti katon ja seinät
pimeiksi, mutta sitä enemmän kirkasti valkoisen myssyn ympäröimiä
kasvoja.

--Lauri? Sinäkö?

Hän näytti ilostuvan, loi lasiensa yli häneen ystävällisen katseen,
hakien pimeästä hänen kasvojaan.

--No, missäs olet ollut?--Lauri näki ja ymmärsi, mikä se oli, joka
äitiä ilahutti, mikä se oli, joka sai hänen ääneensä niin hellän
soinnun ja hänen katseeseensa niin ystävällisen ilmeen: se, että hän
oli tullut tänne, hänen luoksensa, sen jälkeen kun ei moneen päivään
ollut hänen kanssaan sanaa vaihtanut, ei antanut vastakaikua hänen
hellyydelleen. Säälin tunne herahti hänen rinnassaan, hän epäröi
hetken, pelästyi heikkouttaan, jos viipyisi, ja syöksi suustaan,
kääntyen samassa menemään:

--Minä tulin vain sanomaan, että Heddan lapsi oli myöskin minun, mutta
että minä--

Hän oli miettinyt sen valmiiksi ja aikonut sanoa: mutta että minä kyllä
aion hänet naida ... mutta ei saanutkaan sitä tehdyksi.

--Lauri!--kuului äidin huoneesta. Siinä ei ollut moitetta eikä
suuttumusta, se oli avuttoman, takaapäin säikähdetyn, satutetun
hätähuuto.--Lauri, kuule!... Lauri kuuli sen vielä toisen kerran pimeän
salin läpi, pimeään porstuaan, jonne oli paennut, ja näki äidin tulevan
kynttilöineen. Hän riensi ulos ja pihan yli tuvan ovelle. Äiti seisoi
nyt porstuan ovessa, kynttilä kädessä, ja kutsui vielä kerran häntä
nimeltään, sulki sitten oven, ja kynttilä kulki huojuen takaisin saliin
ja sieltä rovastin kamariin.

--Mitä tarvitsi minun sillä tavalla? vaikeroi Lauri lattiaa kävellen.
Mitä tarvitsi minun ollenkaan? En minä tiedä, en minä sittenkään tiedä,
mikä tässä on oikein.



14.


Ruustinna ja rovasti istuivat viime aikoina yhä enemmän kahden kesken.
Ei saatu enää aikaan mitään yhteistä keskustelua ateriain jälkeen eikä
niiden aikanakaan. Lauri ja Antero oleskelivat tuvassaan. Hanna oli
vielä Heddaa hoitamassa. Naimi oli enimmäkseen laamannissa. Kaarina
istui yksin tyttöjen huoneessa, silloin kun ei puuhannut taloudessa.

Oli asioita, joista ei kenenkään tehnyt mieli puhua, mutta jotka
kuitenkin olivat kaikkien mielessä.

Melkein joka ilta nähtiin Laurin ja Anteron lähtevän Honkaniemeen ja
viipyvän siellä. Helander saattoi heitä usein portille saakka, jossa
seisottiin ja juteltiin. Toisin illoin pistäytyi Helander heidän
luokseen vanhaan pirttiin, välistä mukanaan joku körttipukuinen
talonpoika.

Laurin tunnustuksesta ei oltu sanaakaan puhuttu. Äiti oli ollut koko
seuraavan päivän sairas. Kun hän parani, oli hän niinkuin ennenkin, ei
vain enää koettanut koettamalla olla niin ystävällinen kuin ennen.
Lauri ei tiennyt, mitä hän siitä ajatteli ja mitä isä. Tytöille he
eivät nähtävästi olleet mitään puhuneet, aikoivat kai pitää kaikki
salassa. Eikä Laurilla enää ollut rohkeutta sanoa sitä, mitä oikeastaan
oli aikonut: että hänen aikomuksensa oli naida Hedda.

Ruustinna ja rovasti istuivat taas kahden kesken ruokasalin ikkunassa
kumpikin keinutuolissaan, jotka olivat asetetut vastapäätä toisiaan,
välillä ompelupöytä. Rovasti tupakoi ja luki vanhoja Saimoja, hänen
takanaan kävi verkkaista tahtiaan vanha Könnin kello.

--Ei tule enää se Saimakaan. Mutta eivätpä tuota enää kaivannekaan muut
kuin minä--ainakaan tässä talossa. Siihen hupeni sekin innostus ja tuli
toinen touhu sijaan. Pian nykyajan nuoret ihanteita vaihtavat. Miten
kauan puhaltanee nyt tämä tuuli.

Ruustinna räpäytti silmiään vähän, mutta ei vastannut.

Tuvan eteen ajoi reslareki. Siitä nousi koirankarvalakkinen mies.

--Eikö se ole taas se Rajalainen? virkkoi ruustinna.

--Ne ovat tuossa univormussaan niin yhdennäköisiä, että niitä on
mahdoton toisistaan tuntea, jos ei kasvoja näe, ja vaikea se on välistä
sittenkin. Ilmekin on kaikilla yhtäläinen. Se sama alkaa jo näkyä
Laurin ja Hagmanin kasvoilla. Se on nyt kai sitä »jumalallista»
kirkastusta.

--En minä sinun sijassasi heitä pilkkaisi, vaan menisin puhumaan heidän
kanssaan, sanoi ruustinna hiukan paheksuen.

--Mitä auttaa puhuminen...

--Jotain nyt kuitenkin pitäisi tehdä. Minusta näyttää, että Kaarinakin
on sairastumassa samaan tautiin.

--Voithan sinä puhua heille.

--Ei minun puhumiseni auta, eikä taida mikään auttaa, toisessa enemmän
kuin toisessakaan.

Mies oli mennyt sisään, ja hetken kuluttua tulivat sieltä ulos Antero,
Lauri ja Rajalainen. Anterolla oli turkki yllään, mutta Lauri tuli
noutamaan omaansa tampuurista.

--Lähdemme muutaman viikon matkalle, sanoi hän tulematta sisään.

Rovasti ei kääntänyt päätään, ruustinna sanoi:

--Vai niin, minne?

--Rajavaaralainen kutsui meidät luokseen, ja ehkä menemme vielä
edemmäkin. Käymme ehkä Paavo Ruotsalaisen luona.

--Vai niin.

--Niin, hyvästi sitten.

He istuivat rekeen ja vaipuivat niin syvälle heiniin, että päät vain
näkyivät laitain yli. Musti seurasi heitä äreästi haukkuen portista
ulos.

Rovasti ei voinut pidättäytyä, vaan virkkoi pilkallisesti:

--Rekryyteiltä puuttuu enää vain univormulakki. Musti nähtävästi jo
pelkää nahkaansa. Tuon tuostakin kuuluu koiria taloloista katoilevan.
Se on halla hyville koirille tämä herännäisyys. Täytyy kai ruveta
pitämään Mustia sisässä öiseen aikaan.

--Kuinka sinä voit, pappa, tuolla lailla? nyyhkytti ruustinna.

--No, kas niin nyt...

--Sen sijaan, että neuvoisit ja ohjaisit Lauria, joka nyt kuitenkin on
vain lapsi...

--Kaunis lapsi!

--Siihen voi olla Heddan syytä yhtä paljon kuin hänenkin.

--On hänen asiansa tulla minulle puhumaan eikä minun hänelle.

--Sinä olet nyt hänelle niin tyly ja kylmä.

--No mutta tiedäthän sinä, että minun on vaikea, aivan mahdoton heidän
kanssaan tuollaisista asioista puhua.

--Sinä sitten kuitenkin lopulta kiivastut, niinkuin Otollekin. Pian
vielä Laurikin lähtee. Olet hänelle, niinkuin ei häntä olisi
olemassakaan. Ja siellä hän nyt meneekin.

Rovasti kiivastui.

--Menköön ja kuta pikemmin sitä parempi! Tämä alkaakin jo olla liikaa.
Minä en todellakaan enää voi sallia, että minun poikani ei ainoastaan
häpäise ystäviäni ja omaisiani, vaan vielä yhtä julkisesti kuin
julkeasti liittyy vihamiehiini, jotka minua salaisesti ja julkisesti
solvaavat ja panettelevat seurakuntani edessä. Hänen pitäisi ymmärtää,
että se on sopimatonta ja epähienoa, jos hänellä on hiukankaan
arvonannon tuntoa.

--Enhän minä sitä suinkaan puolustakaan.

--Niin nyt sanot, mutta et tee mitään saadaksesi häntä sitä
ymmärtämään. Päinvastoin sinä palvelet häntä ja melkein hätiköit hänen
tähtensä, niinkuin hän olisi mikäkin marttyyri ja niinkuin me olisimme
jotenkuten syyllisiä eikä hän, joka kuitenkin...

--Olenhan minä nyt koettanut olla niinkuin sinä tahdoit, en tiedä
sitten, mitä se auttanee. Mutta senhän sinäkin nähnet, että hän kärsii
ja että hänen on vaikea olla--laihtuu ja kuihtuu ja miettii--

--Jaa, jaa, sanoi rovasti kärtyisesti.

Ruustinna ei tahtonut enempää väitellä. Rovasti oli noussut ja meni
huoneeseensa ja aikoi pukeutua lähteäkseen laamannin luo
jokaviikkoiseen peli-iltaansa.--Se oli nyt hänen ainoa huvituksensa,
pappa-paran. Luultavasti ja aivan varmaankin häntä nyt siitä moitittiin
täällä kotonakin eikä vain Helanderissa.--Ja nyt itki ruustinna sitä ja
itki samalla kaikkea muutakin surkeutta. Robertia myös, josta ei ollut
moneen aikaan mitään kuulunut. Hän otti esille hänen viimeisen
kirjeensä, jossa ei ollut mitään hänen terveydestään, mutta sitä
enemmän tuota pinnistettyä, melkein sairaloista innostusta hänen
tehtävänsä muka suuruudesta ja ihanteellisuudesta. Ilta alkoi hämärtyä
ja yhä hän siinä yksin istui ajatellen tämän maailman merkillistä menoa
ja kuinka kaikki oli pian muuttunut. Tuli siihen Kaarina, joka oli
istunut toisessa huoneessa ja kuunnellut.

--Mitä sinä nyt taas itket, mamma? Elä nyt turhia sure.

--Miksen surisi.

--Laurin ja Hagmanin tähden sinun ei ole tarvis surra. He ovat ehkä
onnellisempia kuin kukaan meistä.

--Kun minä nyt edes vähänkään ymmärtäisin, mitä se sitten on kaikki!

--Sinun pitäisi lukea heidän kirjojaan, sanoi Kaarina hetken päästä.

--En minä voi niitä synkkiä kirjoja ottaa edes käteeni, niiden mustat
kannetkin jo peloittavat minua.

--Sinun pitäisi ainakin kuulla heidän puhuvan.

--Mutta eiväthän ne puhu mitään.

--Kyllä Helander puhuu joka sunnuntai.

--Ja minun pitäisi mennä kuulemaan, mitä Helander puhuu! Kuinka hän
haukkuu ja halventaa pappaa! Ei ikimaailmassa.

--Ei hän enää sitä teekään.

--En minä voi mennä sitä miestä kuulemaan, vaikka hän enkelien kielillä
puhuisi. Se on hänen syynsä tämä kaikki.

--Mikä kaikki?

--No tämä kaikki, tiedäthän sinä.

--He etsivät totuutta ja pyrkivät sitä elämässään toteuttamaan, joka
asiassa.

--Mutta sitähän me kaikki muutkin.

--Siinä on se ero, että me tahdomme tehdä sitä omin voimin, mutta he
anovat apua muualta--ja saavatkin.

--Herra Jumala, sinähän puhut aivan samalla äänellä kuin Hannakin.

--Hanna on siitä löytänyt rauhansa ja onnensa, ja minä luulen, että ...
että--Hagman on myöskin.

Kaarinan ääni värähti niin merkillisesti, että ruustinna säpsähti.
Onnensako? Sitäkö se on? Sen puutteessako ne--? Sitäkö ne hakevat?

--Rauhansako? Ja onnensako? Ei ainakaan siltä näytä kuin he olisivat
sen löytäneet.

--Eivät he sitä tästä maailmasta etsikään.

Taas pulpahti itku ruustinnan rinnassa, tällä kertaa säälin ja osanoton
itku. Kaarina-parka, olisiko hänkin onnettomasti rakastunut? Ja kehen?
Ei kai muihin kuin Hagmaniin. Mutta miksei Hagman ole häneen?--Kun hän
oli voittanut itsensä niin, että voi taas ilman liikutusta puhua, sanoi
hän:

--Ehkä sinä sentään toisit minulle jonkun niitä niiden kirjoja, niin
katselisimme niitä yhdessä niin kauan kuin ovat poissa.

Kaarina laski ompeluksensa pöydälle, kääräisi saalin ympärilleen ja
meni pihan yli vanhaan tupaan.



15.


Kaarina oli tuntenut tarvetta puolustaa heitä. Miksi? Vaikkeivät he
hänestä vähääkään välittäneet. Vaikkeivät he hänelle mitään puhuneet,
eivätkä seuraansa kutsuneet, ja pitivät häntä samanlaisena kuin muita.
Mutta kun hän kuuli heitä moitittavan, niin oli hänen aina vaikea olla.

Hän olisi niin mielellään tahtonut kuulla, mitä he puhuvat. Hän olisi
tahtonut sanoa heille, ettei hän ole heitä kohtaan samalla kannalla
kuin muut. Hänestä näytti usein, että Antero katseli häntä surkutellen
ja säälien, niinkuin olisi ajatellut: voi sinuakin!--Vai eikö hän
hänestä ehkä senkään vertaa välitä?

Kerran oli hän istunut Helanderin Marian kanssa samassa penkissä.
Kirkon ovella hän oli sanonut Marialle: »Kyllä me täällä maailmassa
oikeastaan hyvin vähän elämme ja ajattelemme ja teemme niinkuin meidän
oikeastaan pitäisi.» Maria oli katsonut häneen kuin hämmästyen. Mutta
ei hän nähtävästi ollut siitä kenellekään kertonut. Jos ei olisi
tahtonut pahoittaa isän ja äidin mieltä, olisi hän Laurin ja Anteron
kanssa mennyt Honkaniemeen. Mutta kun Hanna tulee, niin hänen kanssaan
hän menee.

Oliko Antero ehkä huomannut, että hän on heidän puolellaan, ja nyt ehkä
halveksii häntä siitä, ettei hän uskalla sitä osoittaa? Mutta olihan
hän nyt puolustanut heitä mamman edessä! Ja nyt tunsi hän olevansa
ikäänkuin lähempänä heitä.

Kuullessaan heidän puhelevan tai lukevan oli hän usein näinikään
tarttunut ovenripaan mennäkseen sisään. Jos olisi saanut istua
ovensuussa tai jossain nurkassa heidän tietämättään ja näkemättään.
Ainoastaan kerran oli hän kangasta luodessaan ollut täällä pitemmän
aikaa, mutta ei ollut paljoakaan kuullut, kun rullat surisivat ja
luomapuut natisivat ja he, ehkä vielä tahallaan, puhuivat hiljaa. Hän
oli noutanut ja tuonut heille kahvia ja istuutunut tuohon Laurin pöydän
päähän.--»Mikä kirja se on, jota sinä luet?» oli hän kysynyt.--»Et
taida sinä tämmöisistä kirjoista välittää.»--»Miksi sinä niin sanot?»
oli Hagman sanonut, vähän moittien. Mutta ei hänkään sitten sanonut,
mikä kirja se oli.

Oli jo melkein pimeä tuvassa. Isosta uunista tulvahti vastaan suloista
lämmintä. Anteron pöydältä karsinaikkunan alta paistoi valkeata
paperia. Kaarina sytytti kynttilän. Pöydällä oli raamattu. Sen sisässä
oli kannen ja viimeisen lehden välissä vihkonen. Kaarina istuutui
tuolille, varovasti ja kunnioittavasti sen kulmalle. Hänen sydäntään
kouristi ja hengitys hänen rinnassaan vapisi. Vihkon kanteen oli
kirjoitettu: »Jatkoa päiväkirjaan.» Kaarina ei voinut sitä sulkea, kun
oli kerran sen avannut. Unohtaen mitä varten oli tullut, hän luki:

       *       *       *       *       *

Yhä enemmän täyttää rauha rintani. Joka päivä antaa Jumala minun tulla
yhä lähemmäksi itseänsä. Tunnen kaikessa hänen persoonallisen
läsnäolonsa. Nyt vasta on minusta kuin hän minua kädestä pitäen
johtaisi. Mistä minä sen tunnen? Minä tunnen sen siitä, että kaikkein
pienimmässäkin kysyn itseltäni: onko oikein niin? Enhän aina saa selvää
vastausta, mutta minä teen niinkuin _luulisin_ Jumalan vastaavan, jos
hän alentuisi luokseni. No niin, sehän on omatunto--se vanha. Mutta kun
se ennen oli kuin syyttäjä, on se nyt kuin ystävä, ankara tosin, mutta
ystävä kuitenkin. Se ei masenna eikä murjo, vaan se auttaa ja ohjaa.

Mutta välistä on niinkuin saisin vastauksen suoraan Jumalalta. Vastaus
tulee niin yht'äkkiä, niin välittömästi ja varmasti, kuin salama
iskisi. »Onko minun luovuttava kaikesta ja seurattava Sinua?»--»On!»--
Eikä pienintä epäilystäkään, ei tinkimistä hiuskarvan vertaa!

En tahtoisi tuomita entisyyttäni, s.o. sen niin sanottuja »hyviä
harrastuksia», en alentaa niiden »jalojen aatteiden» arvoa, jotka minua
ennen elähyttivät. En sitä teekään, enkä ole saanut siihen mitään
käskyä. Mutta en saa minä niitä nostetuksikaan siitä, mihin putosivat.
En ole saanut käskyä enkä kehoitusta siihenkään. Saavat olla minulta
siinä, mihin minulta jäivät. Ehkei ollut niiden syy, vaan minun, etten
niiden avulla päässyt mihinkään tulokseen tehtävistäni, mihinkään
selvyyteen päämäärästäni. Myönnän sentähden kernaasti, että ne voivat
muille olla heidän elämänsä sisältönä ja sen voimana--jopa heidän
persoonalliseen onneensakin.

Mutta niinkuin jo kerran olen kirjoittanut, minulle ne eivät voi antaa
mitään sisällistä tyydytystä.

       *       *       *       *       *

Kuinka äärettömästi voi ihminen erehtyä ihmisestä, jota katsoo
ennakkoluulojensa silmillä, jota kohtaan ei ole suosiollinen siitä
syystä, että hän vastustaa omia aatteitamme, loukkaa mielitekojamme!
Kun viime kesänä näin tuon Helanderin ruokapöydässä äänetönnä ja
ankarana--minäkin melkein vihasin häntä niinkuin Lauri. Hänen saarnansa
juhannuksena oli minusta kaikkein ahtainta, typerintä, ahdasmielisintä.
Nyt kun olen oppinut tuntemaan hänet ja nähnyt, minkä totuuden hän
omistaa, on hän minusta ei ainoastaan papin esikuva, vaan myöskin
ihmisen. Hän on kyllä peloton, itsetietoinen ja ankara eikä haikaile
julistaa totuutta kärsimystenkin uhalla, mutta samalla hän on hyvä,
lempeä ja jalo mies. Minä luulin, että hän vain tuomitsee ja vihaa eikä
rakasta, ja sentähden ei minulla ollut halua mennä hänen luokseen.
Hänen olentonsa pääominaisuus on kuitenkin hellyys ja hyvyys. Mitä
kaikkea hän tekeekään onnettomien hyväksi! Rakkaus kansaan on hänessä
elävä voima eikä puheenparsi. Eikä se ole yleistä, ylimalkaista, vaan
yksityiskohtaista, kohdistunutta jokaiseen ja kehen tahansa.--On suuri
ja huimaava tuo hänen aatteensa, että koko Suomen kansa on ensin
saatava herätetyksi ja sitten vapautetuksi, ja hänen uskonsa, että niin
_on_ tapahtuva, että se _on_ toteutuva. »Menkää kaikkeen maailmaan
j.n.e.» Jotain semmoista lienee ollut apostolien usko tehtäväänsä.
Jotain semmoista suurten reformaattorien. Se ei ole vain hänen
aatteensa, vaan näkyy olevan kaikkien herännäispappien. Minä ymmärrän
hänet varsinkin, kun muistan omaa renessanssiaatettani ja kuinka sen
kävi. Mikä juureton teoria, mikä ilmassa häilyvä haave tämän
todellisuuden rinnalla!

       *       *       *       *       *

Miksi et kestänyt koetustasi, aateparkani? Siksi, että tulit ulkoa, et
sisältä, olit opittua, et elettyä.

Olenko minä saava mitään aikaan tämän uudenkaan asian hyväksi?
Apostoli, profeetta!--minä? Elä kuvittelekaan, mies parka. Seis! Nyt
sinä taas hetken kuvittelit itseäsi »suureksi mieheksi.» Vanhaa
hapatusta. Hyvä, että siltä pään musersit, Samalla kun se sitä nosti.
Muserra vastakin! Pidä aina kengänkorkosi sitä varten varalla!

       *       *       *       *       *

Tuskinpa lienee eikä olekaan kauniimpaa ja ylevämpää tointa, kuin on
papin toimi. Pappi on, silloin kun hän on se, mikä hänen tulee olla,
muinaisajan patriarkan kaltainen, jota hänen seurakuntansa kunnioittaa
niinkuin isää lapset ja talonväki. Hän johtaa heidän pienimpiäkin
askeleitaan elämän tiellä.--Minut valtaa hillitön riemun, onnen ja
tyydytyksen tunne, kun ajattelen, että minäkin kerran voisin täyttää
tämän tehtävän vaikka vain kuinka pienessä piirissä, jossain maan
etäisessä kolkassa, jonne turmelus ei vielä ole juurtunut ja jossa elää
autuutensa asiata harrastava rahvas. En minä ehkä kelpaa herättäjäksi,
--niinkuin Lauri, jolla on tulisella luonnollaan ja tarmollaan siihen
edellytyksiä,--mutta ehkä kuitenkin säilyttäjäksi, ylläpitäjäksi,
vaalijaksi, temppelin vahdiksi. En voi sytyttää, mutta ehkä sentään
voisin hoitaa tulta sammumasta. Mikä ilo ja autuus vuodattaa
kuulijainsa sieluihin iankaikkisuuden, jumalallisuuden taivaallista
innostusta, uskonnon autuaallista rauhaa; kostuttaa kuivaa maata Herran
viinimäessä!

Ja ajatella, että minulla olisi vierelläni, kanssani toinen, jota
elähyttäisi sama harrastus. Joka seuraisi minua erämaahani ja siellä
jakaisi kanssani kaikki virkani vaikeudet ja kantaisi kärsimykset
rakkaudesta minuun ja rakkaudesta siihen asiaan, jota ajan.

Minulla oli se haave--toisessa tarkoituksessa, toista aatetta
ajaakseni--mutta en minä sitä nyt enää kaipaa. Se ei ole minusta enää
välttämätöntä. Kiitän Sinua, Jumalani, että vapahdit minut hänestä--
etkä vain hänestä, vaan halusta häneen ja kaikkeen hänenlaiseensa,
haaveesta tämän unelman toteuttamiseen yleensä. Elä saata minua enää
samaan kiusaukseen, elä anna minun soeta niin, että minä sellaisista
vaikuttimista kuin suomalaisuutta ehkä osaksi harrastin ja joka
harrastus haihtui jo osaksi silloin kun kadotin X:n--harrastaisin vielä
tätäkin. En pyydä Sinulta rakastavaista olentoa ehtona, en oikeutena,
en välttämättömyytenä, mutta jos armosta sen minulle kerran suot, kun
en sitä enää osaa odottaakaan, ikäänkuin pienenä palkkiona, jos ja
sitten kun katsot minun sen ansainneeni, niin kiitän minä Sinua siitä.

       *       *       *       *       *

Kas, nythän voin puhua Jumalalle kuin isälle. Niin isälle ja Isälle!
Elä pahastu, Jumala, että kun minä Sinua ajattelen, oikein läheisesti
ja lämpimästi, niin tulee eteeni isäni kuva, varsinkin hänen korkea
otsansa ja suuret silmänsä. Niin kai ne katoliset ja muut ovat saaneet
itselleen pyhimyksensä. Mutta on tässä ero. Ne tulevat kuvistaan
Jumalaan (jos ollenkaan tulevat), minä tulen Jumalasta kuvaan, mutta
minä en palvele kuvaa.

En muuten oikein ymmärrä, miksi protestanttinen kirkko sellaisella
vihalla ja ylenkatseella tuomitsee katolista selibaattia. Papin, tuon
Jumalan erityiseksi palvelijakseen kutsuman, korkein perikuva on
kuitenkin se, joka ei ole sidottu ei vaimoon, ei lapsiin, ei
perheeseen. Tuosta ihanteesta luopuminen on ehkä pohjaltaan tapahtunut
vain ihmisten heikkouden tähden. Paavalin ihanne se oli. Hän sen
toteutti, Kristus sen toteutti, joskaan ei sitä vaatinut muilta. Monet
pyhät miehet ovat sen toteuttaneet. Sellaisen täytyy voittaa vieteistä
voimakkain, repiä lihan rikkaruoho joko juuriaan myöten tai ainakin
leikata se poikki jokapäiväisen itsensä voittamisen ja itsensä
hillitsemisen veitsellä. Ainoastaan semmoinen voi kyllin kypsyä
tehtäväänsä, suorittaa sen jakamattomalla voimallaan.

       *       *       *       *       *

Rakkauden henkinen puoli ei tarvitse tullakseen tyydytetyksi lihan
tyydytystä. Henkinen rakkaus mahtuu ystävyyden puitteisiin. Ystävyyden
liekki on pyhempi ja suloisempi kuin rakkauden, niinkuin pohjolan
viileä kesäyö on ihanampi kuin etelän hehkuva yö.

Ihminen tuntee aina itsessään ystävän tarvetta, hänen sielunsa
harhailee aina, etsien jotain hengenheimolaista saadakseen hänen
helmaansa vuodattaa sydämensä sanattomat liekit, sen tulkitsemattomat
tunteet.

Minulla ei ole koskaan ollut sellaista ystävää, jota voisin rakastaa ja
samalla ihailla, johon täydellisesti luottaa. Lauri on ystäväni, meillä
on yhteinen asia, mutta luonteemme ovat kuitenkin niin erilaiset. Hän
on muuten niitä, jotka ottavat enemmän kuin antavat. Ehkä tulee se
siitäkin, että hän on minua nuorempi. Helanderia minä ihailen ja
kunnioitan, mutta me emme kuitenkaan ole samassa vireessä.

       *       *       *       *       *

Mahtanee olla ihanaa levätä ystävän rinnoilla. Mahtoi olla ihanaa
Johanneksen levätä Jeesuksen rinnoilla, josta pyhyys valui ja puhdisti
sydämen. Olen levännyt minäkin rukouksessa hänen rinnoillaan.
Yliluonnollinen rauha kietoi minua, ja kyynel puristui silmästäni.
Sellaisina hetkinä huomaamme selvimmin, kuinka äärettömästi paljon
vähäpätöisempi maailma on meille iloineen ja riemuineen verrattuna
taivaalliseen autuuteen--tekisi melkein mieleni kuolla silloin,
saadakseni juoda valon lähteestä.

       *       *       *       *       *

Kerran, eikä niin kauan sitten, luulin minä tulevani runoilijaksi. Se
oli korkeinta, mitä voin ajatella. Se oli kaikkien unelmieni määrä.

Mutta runous on hienoa myrkkyä hengellemme. Se pyrkii viemään pois
todellisuudesta, luomaan valetunteita. Kun on saanut jalon aatteen
paperille, ei sitä enää ole tarve toteuttaa, vaan jättää sen muiden
toteutettavaksi. Ei ole mitään muuta puhdasta runoutta kuin Davidin
Psalmit ja Jeremiaan valitusvirret. Runouden tulee olla hartauden
ilmaus. Aina olen minä mitä suurimmalla innolla ja ihastuksella lukenut
sekä vanhoja että uusia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heidän
teoksessaan ole löytänyt »kristillistä» runoutta. Runous on aina
tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei
koskaan uskon ja hengen elämää. Se elää nyt niinkuin ainakin
pakanallista elämää, hengittää pakanallista ilmaa, tietämättä mitään
hengen elämästä, kääntymisestä, uudestisyntymisestä, uskosta.

En ymmärrä, kuinka minä Kalevalasta olen voinut löytää mitään
eetillistä sisältöä. Kullervo haki sovitusta kuolemasta, ei uudesta
elämästä, kysyi neuvoa miekaltaan eikä ristiltä. Taistelu Väinämöisen
ja Marjatan pojan välillä oli vain taistelua vallasta. Kalevala on
kyllä kaunis, mutta pakanallisesti, ei kristillisesti kaunis.

Mutta eikö voisi ehkä kristillistä runoutta _syntyä_, meilläkin,
niinkuin Palestiinassa. Ja jos minä osaisin ylevään muotoon pukea
kaikki ne suuret ja ihanat tunteet ja aatteet, joita kristinusko on
minussa herättänyt, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Jos voisi,
niinkuin raamattu, esittää Israelin kansan kasvatuksen uskonnolliseksi
kansaksi, esittää Suomen kansan samanlaisen kehityksen, aina suurempaan
henkiseen selvyyteen, eikö olisi sekin kristillistä runoutta? Eikö se
herättäisi ja edistäisi todellisesti kristillistä elämää? Mutta
niinkuin nyt on, niin ei runous, ei paraskaan, sitä tee. Se kietoo
ihmisen valheensa hienoon huntuun ja nukuttaa meitä keinotekoisten
tunteiden uuvuttavaan uneen. Se myrkyttää sisimmän olemuksemme
kuvauksillaan maallisen rakkauden tenhosta, jonka se asettaa ihmisen
korkeimmaksi saavuttamisen pyrinnöksi. Se ei muista korkeinta käskyä
Jumalan laissa: »Sinun pitää rakastaman Herraa sinun Jumalaasi
_kaikesta_ sydämestäsi, _kaikesta_ sielustasi ja _kaikesta_
mielestäsi.»

       *       *       *       *       *

Oi, anna minulle käteeni pyhä lippusi! Tahtoisin kulkea kuin profeetta
tämän kansan keskellä ja kehoittaa ja innostuttaa heitä nostamaan
silmänsä yhteistä taivaallista isänmaatamme kohtaan alhaisesta
maantomusta, jokapäiväisistä pikkuhuolistamme, turhista iloistamme,
maallisista harrastuksistamme ja kurjasta arkielämästämme. Ja kun minä
olen saanut todistaa ihmisille Sinusta, oo Herra, ja julistaa heille
sieluni näyt ja aavistukset, tahdon vaipua jalkaisi juureen ja uskoa
henkeni Sinun haltuusi! Silloin tulevat synkät aavistukset
kirkastumaan, ja taivaallinen rauha on täytetty.

       *       *       *       *       *

Oi Jumalani, varjele sydämeni tämän maailman pahuudelta! Olethan itse
sanonut: haurasta ruokoa en tahdo katkaista ja läähättävätä liekkiä en
tahdo sammuttaa. Ota minun sydämeni ja paina se omaasi vastaan, että
ylevä rauha ja pyhä tuli sitä lämmittäisi! Vapahtajani, ikävöityni,
autuuteni, lankea suuren Isän eteen ja hänen jalkojensa juureen ja
rukoile minun puolestani.

       *       *       *       *       *

Kun Kaarina oli lukenut loppuun vihon, suli hänen sydämensä suloiseen
ihastukseen. Hän tunsi löytäneensä onnensa, jota oli etsinyt. Hän
tunsi, että hänen elämänsä suunta oli ainiaaksi määrätty.

--Minä rakastan häntä, mutta olen oleva onnellinen, vaikkei hän minua
koskaan rakastaisi. Minä seuraan häntä kaukaa, ja jos en voi auttaa
häntä hänen työssään, niin teen minä omalla tahollani, mitä hän
omallaan. Minä tahdon, ja minä voin!

Ja se oli sillä hetkellä niin varmasti ja peruuttamattomasti päätetty,
niin luonnollinen ja selvä asia, että kun hän tuli takaisin
ruokasaliin, jonne oli kudoksensa jättänyt, ja ryhtyi jatkamaan siitä,
mihin oli keskeyttänyt, hänen kätensä ei vavahtanutkaan ja uudet
silmukat liittyivät vanhoihin, niinkuin ei olisi välillä mitään ollut.
Mutta sen hän tunsi, että hänen silmänsä säteilivät ja poskensa
paloivat. Kun ei vaan kukaan saisi sitä nähdä ja jotain huomata.

Kuka mahtoi olla se onnellinen, jota hän oli rakastanut,--se onneton,
joka ei ollut hänestä välittänyt!--Kadehdinko minä tuota, johon hän on
sydämensä kiinnittänyt ja josta hän taas on sen irti temmannut? En.
Mutta minä surkuttelen sitä ihmistä, joka ei ole saanut tai ei ole
tahtonut jakaa hänen kanssaan hänen elämäänsä ja auttaa häntä hänen
suurissa tehtävissään.

Ruustinna tuli sisään.

--Ai, kun minä en muistanutkaan tuoda, mitä aioin.

--Mitä se oli?

--Niitä kirjoja, mutta minä menen heti.

--Anna olla!--Voi, että piti vielä tämäkin skandaali tapahtua!

--Mikä?

--Otto ei tahtonut enää pitää Heddaa, ja Hanna on tuonut hänet tänne--
ei meille,--vaan Helanderiin!

--Ja ne ottivat hänet Helanderiin!

--Sinä sanot sen ihan kuin riemuiten. Ottivat tietysti saadakseen meitä
häväistä.

--Minä olen varma siitä, että he eivät ottaneet sentähden.

--Sinäkin tietysti heitä puolustat.--Mutta kuinka minä voin nyt kertoa
tätä papalle?--Minne sinä menet?

--Minä menen Helanderiin.

--Niin, tietysti, he ovat vieneet meiltä Hannan ja Laurin ja nyt menet
sinäkin.

--Sinunkin pitäisi, mamma, tulla sinne!



16.


Antero, Lauri ja Rajalainen istuvat Ukko-Paavon suuressa tuvassa. Ukko
itse istuu perheensä kanssa ruokapöydässä. Vasta syötyään hän tulee
heitä tervehtimään, mutta puhuttelee vain Rajalaista.

--Mitä sitä ajelet? kysyy hän.

--Lähdin vain näitä nuoria miehiä käyttämään teidän luonanne, sanoi
Rajalainen.

--Vai näitä, mitä miehiä nämä on?

--Tämähän on se Haakmanni-vainaan poika.

--Ka, sehän se onkin.

--Tämä on Kontolan rovastin poika.

--Vai tämä se on? Kun katson tarkemmin, niin sepä kyllä taitaa olla
sekin. Vaan mitä sinä niitä tänne kulettelet?

--Tahtoisivat teitä puhutella.

--Vai että minua puhutella? Eivätkö puhetoveria lähempää löytäneet?

--Taitaisi olla erityistä sanottavaa juuri teille.

--Vaan minäpä en tiedä, mitä erikoista sanottavaa minulla olisi heille,
itseäni viisaammille.--Lehmät siellä nälissään mölisevät, täytyy tästä
lähteä heinään.

Ja sen sanottuaan hän meni ulos ja jäi sille tielleen. Alku ei
näyttänyt lupaavalta. Rajalainen oli valmistanut heitä siihen, että
voisi sattua, ettei Paavo olisi heistä tietävinäänkään, mille tuulelle
sattuisi. Antero oli erityisesti iloinnut tässä matkasta Paavon luo.
Hänestä oli ollut niinkuin ei hänen asiansa olisi oikein valmis, hänen
uusi elämänsä ja tilansa oikein varmistettu, ennenkuin tuo ottaisi
hänet omaksensa. Hän oli kuvitellut, että Paavo rientäisi sulkemaan
hänet syliinsä niinkuin eksyneen lampaan, niinkuin tuhlaajapojan.--»No,
tulitpas sinä Haakmanni-vainaan poika!--siispä on Jumala sinutkin
kutsunut!--Minä näin kyllä heti, että kerran tulisit saamaan
valkeuden.»

--Näinkö tämä nyt kävikin?

--Emme siis mitään saaneet aikaan, lähdetäänkö pois?

--Elkäähän hätäilkö, lohdutteli Rajalainen. Odotetaanhan, kun tulee
kotiin, mitä sitten sanoo.

He saivat odottaa iltaan asti. Paavo ajoi kyllä heiniä pihaan, mutta
lähti sisään tulematta taas uusia hakemaan. Emäntä oli vienyt vieraat
porstuanpohjakamariin. Siinä oli vuode toisella seinällä, penkki
toisella, ikkunan edessä pöytä, nurkassa raamattuhylly.

Paavo tuli sisään ja kysyi, oliko vieraille ruokaa annettu.

--Emme ole tulleet tänne teidän ruokaanne varten, sanoi Lauri nyreästi.

--Ohoh, vai ette ruokaa varten, mutta minun täytyy taas mennä syömään,
syntisen.--Mutta hänen äänessään oli nyt kuitenkin jo ystävällisempi
sointu.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin kamariin ja istahti sänkynsä
laidalle.

--Sinäkö ne toit tänne nämä, vai omasta halustaanko ne tulivat?

--Kyllä näillä oli oma halunsa tulla.

--Onko näillä tosi asia, vai muutenko vain tulivat minua maankuulua
kummaa katsomaan?

--Sopiihan teidän heitä tutkia.

--No, kyllä minä eksamia annan.--Ja kääntyen Laurin puoleen kysyi hän
tiukasti:

--Mistäs kohdasta sinä, vasikka, olet aikonut autuutesi apilasniittyyn
hypätä--siitä varmaan, mistä aita alin?

--En ole vielä mistään hypännyt, ulkopuolella vielä olen.

--No se hyvä, että edes sen tunnustat.

--Mutta minä tahtoisin, että te minulle tien neuvoisitte.

--Vai minä neuvomaan, äsähti Paavo. Luuletko sinä, että minulla on
taivaanvaltakunnan avaimet vyölläni heilumassa? Vai niin helpolla, että
toisen antamilla avaimilla? Eipä vähän!

--Olen elänyt huonosti ja tahtoisin tietää, kuinka minun on elämiseni
parannettava.

--Vai parannettava--sinun? Ei se parannus sinulta itseltäsi milloinkaan
synny. Helvettiin sillä passilla pääset.

Ja jättäen Laurin siihen kääntyi hän Anteron puoleen:

--Entäs tämä toinen? Mikäs sinulla on hätänä? Kenenkäs selässä sinä
tahdot taivaaseen ajaa? Luulet kai jo hyväkin ritari ja rakuuna
olevasi?

Rajalainen oli heitä matkalla neuvonut, ettei heidän pitäisi paheta,
vaikka se kuinkakin tylysti heitä alussa kohtelisi, mutta tämä alkoi jo
olla liikaa. Antero koetti kuitenkin voittaa itsensä ja alkoi
hiljaisesti ja tyynesti kertoa, kuinka heräys oli hänessä tapahtunut
kuin ihmeen kautta, kuinka valkeus oli hänelle välähtänyt, kuinka hän
oli varmasti ja selvästi tuntenut Jumalan häntä kutsuneen, miten ennen
oli turhaan etsinyt sisältöä elämälleen sitä löytämättä, mutta nyt
saanut rauhan tunnossaan ja uuden tarkoituksen toimilleen. Ei koskaan
ollut hän sellaista sisällistä riemua tuntenut ja sellaista voimaa
päästä kaikista kiusauksista--ja sellaista uskallusta pyrkiä yhteyteen
Jumalan kanssa.

Ilme ukon kasvoilla oli vaihdellut. Hän oli koettanut olla ivallinen,
mutta välistä oli hellyys ja niinkuin liikutuskin hänen kasvoillaan
värähtänyt. Kun Antero oli lopettanut, alkoi hän puhua:

--Näyt tehneen itsellesi vapahtajan omasta itsestäsi etkä taida enää
muuta vapahtajaa tarvitakaan. Katselet omaa kuvaasi oman vanhurskautesi
peilissä. Pyrit oman rakentamasi pyhyyden harjalta hyppäämään suoraan
taivaaseen. En tiedä Jumalan tarkoituksia kanssasi, mutta sen tiedän,
että jos ei Jumala jo ole hylännyt sinua ja niine hyvinesi
iankaikkiseen kadotukseen tuominnut, niin täytynee hänen näyttääkseen
sinulle, millainen olet, ja ennenkuin sinusta oikein puhtaan saa,
ryvettää sinut semmoisessa rapakossa, ettet sieltä noustuasi omia
kasvojasi tunne. Vasta sitten kun ne sen näköisinä omiksesi tunnet ja
omistat, ja polvillasi rukoillen ja hädässäsi huutaen pyydät ja anot
itsellesi parempaa puhdistajaa ja häneltä saunan saat, voit alkaa
itsessäsi Jumalan ihmetöitä ihmetellä. Vai tämä tuntee jo itsessään
voimaa päästä kiusauksistaan ja uskallusta ruveta yhteisiin töihin
Jumalan kanssa. Eipä olekaan miehellä vähät luulot itsestään.

--Ehkäpä olette oikeassa, sanoi Antero, kun he olivat hetken aikaa
istuneet äänettöminä.

--Lähdetään sitten, sanoi Lauri ja nousi, ja mennään suoraa päätä
helvettiin; kun meidän kuitenkin täytyy sinne joutua, niin on kai
paras, että mennään paikalla.

Silloin ukko kivahti tuimaksi tekeytyen.

--Kuka sen on sanonut, että sinun täytyy suoraa päätä helvettiin
joutua?

--Tehän sen jotenkin suoraan sanotte, kun ette usko meidän mitään
voivamme!

--Te ette mitään voikaan, mutta jos Jumala tahtoo teissä ihmeen tehdä,
niin hän voi.

--Mistäs minä sen tiedän?

--Ei sitä sinun tarvitsekaan tietää, kunhan Jumala sen tietää.

--Katsokaahan, nuoret miehet, alkoi hän hetken päästä kokonaan
muuttuneella äänellä. Niinkuin kaikki muutkin vasta-alkajat, olette
tekin suuressa erehdyksessä siinä, että omin päinne ja omin voiminne
pyritte Jumalan suuresta vanhurskaudesta osallisiksi tulemaan. Mutta
siitä ei tule mitään muuta kuin kaksi pahaa: joko te luulette olevanne
siitä heti osalliset ja sen päälle rakennatte ja sorrutte sen
pytinkinne kanssa, tai ette pääse paikaltanne päkähtämään ja heitätte
väsyneinä ja voimattomina koko asian. Siinä se on! Yksi teiltä puuttuu
ja sen kanssa kaikki: Kristuksen sisällinen tunto, luottamus hänen
armoonsa. Niin sanoi minulle seppä-vainaja, ja sen sanon minäkin
teille, kun olen sen itsekin todeksi huomannut.

Hän alkoi puhua tästä oppinsa ytimestä ja lempiaineestaan, lämpeni,
innostui, melkein heltyi, ja vähitellen alkoivat Anterosta sanat ja
ajatukset ja sanain käänteetkin kuulua tutuilta: sitä samaahan hän oli
puhunut vuorella viime kesänä, vaikkei Antero silloin ollut niitä
oikein ymmärtänyt.

--Se muistakaa, nuoret miehet, että Herran tie on aina ristin tie.
Sillä tiellä ei tulla suuriksi, vaan pieniksi, ei pyhiksi, vaan
syntisiksi. Täytyy asettuaksenne itsennekin edessä, eikä vain Herran
edessä, kaikkein alimmalle asteelle, eikä vain näin matkan alussa, vaan
aina eteenpäinkin, ja alkaa parannustyönne yhä uudestaan, aivan
juuresta, joka päivä ja aina ja lakkaamatta sisällisesti ikävöiden
Herraa, kun hän kasvonsa teiltä peittää siksi, kunnes päivä jälleen
ruskottaa ja kointähti koittaa.--Kutsutut olette, vaan sekava on vielä
asianne, huudon olette kuulleet ja korvianne pörhistäneet, mutta ette
vielä kuvalle tiedä, mistä ääni tulee, saatikka, että sitä kohti vielä
kulkea osaisitte. Vaan onhan aikaa kuulostaa, onhan aikaa vielä synnin
kanssa painia lyödä, ja kyllä jaksatte, ripeitä olette vielä miehiä,
täytyyhän tuota minunkin jaksaa, vaikka olen mies vanha ja voimaton.
Vaivaiseksi siinä kuitenkin tullaksenne täytyy, kamppailussanne Herran
kanssa, ennenkuin hän siunauksensa antaa, ettekä te hänen käsistään
ehyinä pääse enemmän kuin Jaakoppi Herran kanssa painiessaan.

--Mutta sanohan, keskeytti hän itsensä yht'äkkiä Laurin puoleen
kääntyen,--mitä meinasit sinä, miesparka, kun nousepas saarnastuoliin
ja alapas haukkua ja sadatella herännyttä kansaa?

--En ymmärrä.

--Se oli minunkin syyni, sanoi Antero, minä häntä siihen yllytin.

--Milloinka pisti sitten Herra tuntoosi ja mitenkä?

--Melkein heti paikalla, siinä samassa...

--Elähän, katsohan...

--Muistatteko, Paavo, sanoi Rajalainen, mitä sanoitte, kun lähdettiin
kirkosta: »Saatpa nähdä, niin tuolle Saulukselle vielä Pauluksen päivä
välähtää. Se ottaa sen vielä kovimpaan kuriinsa.»

--Saatoinpa sanoa, en häntä nyt niin tarkkaan muista.

--Kohta hän sen tekikin, rangaistus seurasi minulle siitä melkein heti
kohta. Saanko kertoa, kuinka se tapahtui.

--Kerro, kerro.

Lauri kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Heddan kanssa ja mihin
suhteisiin hän oli joutunut siitä vanhempainsa kanssa. Pitääkö hänen
olla pahoittamatta heidän mieltänsä, vaiko tehdä, niinkuin omatunto
käskee?

--Jos kerran tuntosi mitä käskee, niin mitä siinä on sen enempiä
kysymisiä. Mutta se muista, ettet tee sitä minäkään ansiotyönä, eläkä
luule, ette se sinulle semmoiseksi luetaan. Vai joko meinasit?

--Mutta mitenkä voitte te nähdä niin syvälle jonkun salaisimpiin
ajatuksiin, paremmin kuin hän itsekään? huudahti Lauri.

Paavo hymähti:

--Kysy synninteitä kulkeneelta, mistä se synnin tiet tietää. Minä en
ole sitä synnin säveltä kuullut, joka ei olisi jo kerran omissa
korvissani soinut.

Oli puolessa yö, ennenkuin he erosivat. Paavo puhui, neuvoi, torui ja
lohdutteli. Kun he seuraavana aamuna lähtivät, tuli hän heitä
saattamaan. Hän otti heidät omaan rekeensä ja kertoi heille oman
elämänsä tapahtumia, monista matkoistaan, näkemistään ja kuulemistaan.
Hän heltyi heille puhumaan lempeästi, neuvovasti, isällisesti, toisin
vuoroin vähän leikkiä laskien. Erotessa erään talon kohdalla, jonne
aikoi poiketa, sanoi hän vielä:

--Olette vielä alulla, nuoret miehet, tämä ei ole vielä kuin
ensimmäistä taivalta. Ette ole vielä sen korven reunassakaan, jota
syntiinlangenneen täytyy rämpiä, Kaanaanmaanne on vielä kaukana
vetelien soiden ja eksyttävien erämaiden takana. Sen suon poikki saa
teidät vasta Jumala kuletetuksi, ja hänen sanassaan on teille
tulipatsas yöllä ja valkoinen pilvi päivällä. Häntä kun opitte ja
kysytte, ettekä ihmisiä, niin ehkäpä kaikki teille selviää,--mutta
olkaa niinkuin en minä olisi teille mitään puhunut.

Juuri kun heidän piti erota, ajoi mies vastaan ja pysähdytti hevosensa.
Hän oli heränneen puvussa.

--Ka, lautamies, minnekä ajelet?

--Teidän luoksenne oli asiaa. Mutta minun ei taida ainakaan sen asian
tähden tarvita tämän edemmäksi ajaa.

--Et vain oikeuteen mananne?

--En manaisi, kun ei olisi pakkoa pantu.

--Niistäkö Ristivaaran seuroista?

--Niistäpä mistä, niistä se nyt on vaino alkanut.

Paavo seisoi maantiellä, lautamies häntä vastapäätä, molemmat hevosiaan
ohjista pidellen.

--Ja sinun piti lähteä tämmöistä sanaa tuomaan? Vaan eihän se sinun
syysi. Käännähän hevosesi, niin lähdetään meille.

Ei Paavo kuitenkaan vielä lähtenyt, seisoi yhä siinä toinen jalka
reessä, toinen maassa.

--Mutta mitähän meinaa vielä esivalta, kun yhä tämmöisiin rupee?

--Kuuluu tulleen itseltään keisarilta käsky.

--Kuka sen sanoi?

--Vallesmanni oli sanonut.

--Valehtelee. Kunhan ei olisi vain omain pappien työtä.

Hevonen riipaisi rekeä.

--No, hyvästi sitten. Sanokaan terveisiä Helanderille, että kuitenkin
heittää pois seurain pidon, etteivät saa syyttömät köyhät kärsiä.

Hän oli jo reessä, kun huusi Laurin luokseen ja virkkoi:

--Minä vielä siitä sinun asiastasi, että tee sinä, niinkuin olet
aikonut. Joskin Vapahtaja sovittaa syntimme Jumalan tykönä, niin ovat
synnit kanssaihmisiä kohtaan itsemme sovitettavat. Jos kerran
houkuttelit tytön naimalupauksella, niin nai hänet. Siitä et pääse,
eikä ole tarviskaan. Et siihen minulta lupaa saa, vaikka ehkä toivoit.



17.


Kun Antero ja Lauri, poikettuaan Honkaniemeen, kertoivat käräjistä ja
Paavon terveisistä, sanoi Helander kuohahtaen:

--Vai tulee siis käräjät kuitenkin! Vai tulevat ne kuitenkin! Hyvä on!
--Hän käveli kiivaasti lattiaa.--Olen aivan toista mieltä kuin Paavo.
Ei tässä auta ruveta ilmeisen vääryyden alle alistumaan. Koska valhe
kerran käy totuuden kimppuun, niin ei pidä totuudenkaan valhetta
väistämän. Taistella meidän täytyy! Ei Jumala aja asiaamme, jos emme
sitä itsekin aja. Totuuden täytyy voittaa, ja meidän täytyy siitä
todistaa. Ja me pidämme seuroja niinkuin ennenkin. Eivät
kalajokelaisetkaan pelästyneet, päinvastoin pitivät seuroja itsessään
käräjätuvassakin, sill'aikaa kun toisessa tutkittiin ja tuomittiin, ja
niin teemme mekin!

--Mutta mihinkähän mahtia se seuraväki sopia, joka silloin tänne
kokoontuu, hymähti Rajalainen.

--Olisi nyt pantava alulle se seuratuvan hanke. Ehdittäisiinkö se saada
siihen valmiiksi?

--Puut kyllä olisivat piankin paikalla, kun talkoolla tuotaisiin, mutta
perustusta olisi pahempikin saada sydäntalvella routaiseen maahan.

--Vaan kun pannaan perustus kallioon.

--Onkos tässä kalliopohja, no, sittenhän se menee mainiosti.

--Minä toimitan kivet, otatteko te, Rajalainen, toimittaaksenne hirret?

--Jospa minä otan.

--Ja silloinhan se asia on sitä myöten valmis! riemuitsi Helander.

--Kyllä siitä nyt ehkä tosi tulee, mitä on kauan tuumittu, sanoi
Rajalainen hiljaisesti.

Ihaillen katselivat Antero ja Lauri tuota tyyntä miestä, jonka kasvot
eivät värähtäneetkään, jonka silmä ei sallinut liekehtiä sen
innostuksen tulen, mikä hänen sisässään varmaankin hehkui. Ja heillekin
tuli pakottava halu tehdä jotain, paiskata jotain pöytään asiansa
edestä.

Helanderin rouva tuli sisään ja kuiskasi jotain miehelleen. Helander
kuului sanovan jotain Laurille, joka sitten meni toiseen huoneeseen.

--No, ja kertokaahan sitten, mitä ukko muuten ... kuinka hän otti
teidät vastaan? kysyi Helander Laurin mentyä.

Antero kertoi, kuinka kaikki oli tapahtunut.

--Sanalla sanoen, hän pani siis teidän kristillisyytenne pataluhaksi?

--Niin teki, mutta vaikkei kukaan ole minua vielä niin maan tasalle
masentanut ja masentanut minua kaikkein parhaissa pyrkimyksissäni, mitä
minulla milloinkaan on ollut, niin ei kukaan ole samalla antanut
minulle varmempaa vahvistusta käymään sillä tiellä, jolle olen
joutunut. Minä olin aina luullut itsestäni jotain, tahdoin aina olla
viisas, etevä, hyvä, milloin milläkin tavalla, milloin missäkin
muodossa. Ja nytkin minä olin tässä uudessa tilassani luullut
löytäneeni en ainoastaan oikeaa päämäärää, vaan myöskin oikean tien.
Ukko siirsi päämääräni niin kauas ja korkealle, etten sitä voi edes
mielikuvituksessani nähdä, ja tien hän kokonaan tempasi altani. Se on
minulle usein ennenkin tapahtunut, mutta nyt on kuitenkin käynyt
niinkuin ei koskaan ennen: en ole sittenkään kadottanut haluani pyrkiä
perille, en olekaan joutunut epätoivoon itsestäni. Olen kyllä
nöyrtynyt, mutta en nöyryytetty, olen punnittu ja köykäiseksi löytty,
mutta en nolattu ja masennettu. Minä luotan nyt kuin sokeasti siihen
apuun, jonka lunastus ja vapahdus antavat, ja minä luotan siihen siten,
että saan sen juuri silloin, kun en enää mitään itse jaksa, mutta
ainoastaan silloin.

Lauri tuli takaisin, otsa kalpeana. Hänen silmissään oli tumma, syvä,
päättävä ilme.

--Lähdetäänkö? sanoi hän Anterolle.

Heidän mennessään sanoi Lauri:

--Se oli Hedda, joka oli siellä ja tahtoi minua tavata. Jos joutuisin
avun tarpeeseen, niin autatko minua? Isä ei ehkä enää tahdo minusta
mitään tietää?

--Se on nyt tietty, että autan.

Hän jäi Anterosta kanslian rappujen eteen, tarttui avaimeen, seisoi
siinä hetken ja meni sitten sisään. Antero meni toisesta ovesta.

Rovasti istui kansliassa Kaarinan kanssa, hänelle jotain
kirkonkirjoista sanellen.

--Minä pyytäisin, että pappa kuuluttaisi minut ensi sunnuntaina, kuuli
Antero hänen sanovan.

--Mitä sinä puhut?

--Niin, minä pyytäisin, että tekisitte sen.

--Ja kenen kanssa?

--Heddan.

--Ole nyt hulluttelematta, poika.

--Se on minun totinen aikomukseni.

Ruustinna, Hanna ja Naimi riensivät sinne toisista huoneista.

--Mitä Lauri sanoo? kysyi ruustinna.

--Pyytää panemaan kuulutukseen Heddan kanssa.

--Herra Jumala!--Lauri,--mutta eihän siihen nyt enää ole mitään syytä!

--Eikö olisi ollut sittenkään, vaikka lapsi olisi jäänyt eloon?

--Tule nyt järkiisi, rakas Lauri. Missä sinä olet ollut? Mistä sinä
olet saanut sen päähäsi? Elä nyt, lapsi kulta, tee itseäsi ja meitä
kaikkia onnettomiksi.

--Se on minun velvollisuuteni, omatuntonikin käskee minua, ja minun
täytyy totella.

--Velvollisuutesi? Sellaista tyttöä kohtaan, joka tällä tavalla
palkitsee meidät, hänen hyväntekijänsä, ei sinulla ole mitään
velvollisuutta. On häneltä mitä mustinta kiittämättömyyttä ... jaha,
nyt minä ymmärrän, mitä varten hän on ilmestynyt ja asettunut tänne.

--Hedda ei sitä tahdo, mutta minä tahdon. Pyydän, pappa, ettette häntä
toista kertaa solvaa!

--Hedda on syytön, sanoi Hanna.

--Ja mistä sinä tiedät?

--Lauri tekee oikein, sanoi Hanna. Jos hän tahtoo olla rehellinen mies,
ei hän voi muuten tehdä.

--Niin minustakin, sanoi Kaarina.

--Mutta minä sanon, että hän tekee väärin, ja minusta olet sinä, poika,
jo tarpeeksi häpäissyt perhettäsi ja kotiasi, että voisit meidät
ainakin tästä säästää.

--Paneeko pappa minut ja Heddan kuulutuksiin vai ei?

--En.

--Sitten täytyy minun pyytää Helanderia sitä tekemään.

--Ilman minun suostumustani ei sinua voi kukaan kuulutuksiin panna.
Olet alaikäinen.

--Silloin täytyy minun ilmoittaa rehellinen aikomukseni jollain
toisella tavalla. Heddan maineen tähden tahdon minä, että maailma
tietää, että lapsi oli minun ja että minä en aio häntä hylätä. Mutta
sama se, voin saattaa sen tiedoksi jollain muullakin tavalla. Ei
kuuluttamisella olekaan vielä väliä, ennenkuin olen suorittanut
papintutkinnon.

--Kaunis papinalku!

--Olai, elä nyt,--rukoili ruustinna.

--Mistä olet saanut sen päähänpiston?

--Minä tunnen, että Jumala minua siihen toimeen kutsuu.

--Ohoh, vai itse Jumala? Sinun Jumalasi taitaa puhua Paavo Ruotsalaisen
ja Helanderin suun kautta?

--Isäni suun kautta ei hän ainakaan ole koskaan minulle puhunut.

--Ne ovat tietysti ne, jotka ovat tämän kaiken takana, ne ovat ne,
jotka sinua yhä yllyttävät ja villitsevät!

--Ne eivät minua yllyttäneet eivätkä villinneet, mutta ne ovat minua
ymmärtäneet ja minua jumalansanalla lohduttaneet, jota ei oma isäni ole
milloinkaan tehnyt.

--Ole vaiti!

--Kysyn vain vielä yhtä asiaa. Onko totta, että pappa aikoo esiintyä
käräjissä heränneiden syyttäjänä?

--Minun ei tarvitse tehdä sinulle tiliä aikomuksistani. Ja entäpä jos
heitä syyttäisinkin? Mitä sitten?

--Ei mitään, minä vain kysyn.

Rovasti rupesi sanelemaan jotain kirjoitettavaa. Kaarina purskahti
itkuun, jätti kynänsä pöydälle ja riensi ulos. Ruustinna nyyhkytti
tuolilla oven suussa. Lauri poistui kanslian oven kautta ulos.



18.


--Joko ne lähtivät? kysyi rovasti ruustinnalta, joka istui tavallisella
paikallaan ruokasalin ikkunan ääressä.

--Eivät ne vielä, mutta kohta kai lähtevät.

--Ja minne ne menevät?

--Eivät ne vielä kuulu tietävän. Ehkä menee Hagman sisarensa luo
Korpivaaraan ja Lauri Oton luo, vai mennevätkö ehkä molemmat
Korpivaaraan.

--Ja mitä ne siellä?

--Kuuluvat aikovan lukea ja sitten, kun relegatsioniaika on ohi, mennä
Helsinkiin papintutkintoa suorittamaan.

--Mutta millä varoilla se mies aikoo mennä Helsinkiin?

--Hän saa lainata Anterolta.

--Mistä sillä on lainata?

--Kuuluu saaneen periä enoltaan, joka on kuollut.

--Vai niin.

--Ja milloin julkaisee Lauri kihlauksensa?

--Minä sain hänet lupaamaan, ettei hän sitä tee ennenkuin Naimin häät
ovat olleet. Siitä hienotunteisuudesta saamme ehkä kuitenkin kiittää
enemmän Heddaa kuin Lauria.

Rovasti käveli huoneesta huoneeseen ja pistihe aina tuon tuostakin
ruokasaliin. Hän palasi ja meni taas. Tuskin oli Lauri mennyt, kun
rovasti jo oli katunut kiivauttaan, olisi tahtonut huutaa hänet
takaisin ja puhua sovinnossa. Olkoon mikä on, menköön Herran nimessä
naimisiin kenen kanssa tahtoo! Rovasti ei kammonnut mitään niinkuin
suuttumisia ja kireitä välejä ja sekavia, epäluuloisia suhteita. Mutta
nyt oli ensimmäisen askeleen ottaminen kuitenkin Laurin asia kaiken sen
jälkeen, mitä hän oli sanonut.

--Luuletko, että hän tulee tänne ennenkuin lähtee?

--En luule.

--Sinä puolustat häntä, niinkuin äidit aina puolustavat poikiansa
heidän isiänsä vastaan.

Ruustinna ei vastannut, ja rovasti poistui taas ja tuli taas, kädet
selän takana, hermostuneesti kävellen huoneesta huoneeseen.--Tästä se
nyt vasta häly nousee, puheli hän itsekseen. Saavat nyt kylän ämmät
jauheita juorumyllyynsä. Rovasti ajaa poikansa pois kotoaan sentähden,
että tämä tahtoo ottaa vaimokseen talonpoikaistytön! Rovasti vainoo
heränneitä, vetää heitä käräjiin, vaikka omat lapsensakin ovat
heränneitä! »Tuossa hän menee, semmoinen on tässä pitäjässä pappi!»--ja
osoittavat sormellaan. »Mutta on meillä täällä toki toinenkin pappi,
oikea Herran sankari.»--Helanderin se on työtä tämäkin, siitä ei ole
epäilemistäkään. Se mies pistää kyntensä joka paikkaan, mutta ne kynnet
häneltä vielä katkaistaan, häneltä ja niiltä muiltakin!

Tässä on tarpeeksi kauan siedetty niiden röyhkeyttä ja hävyttömyyttä!
Se on vihdoinkin paljastettava juuriaan myöten. Koska tässä ei saa
mitään hyvällä aikaan, niin on pantava kova kovaa vastaan. Täytyy
käräjissä esiintyä aivan toisella tavalla kuin olin aikonut ...
säälimättä, häikäilemättä, ei mykkänä asiamiehenä, vaan kantajana.
Tulkoon heidän metkunsa ja kirkkoa ja yhteiskuntaa hajoittava
toimintansa kerrankin taas päivänvaloon, kerran tältäkin
paikkakunnalta, jossa siitä on liian kauan vaiettu ja heitä rauhan
tähden suvaittu ja lellitelty. Ei ole enemmän sallittava, että he
tekevät väkivaltaa, rikkovat kirkkolakia, häpäisevät papistoaan ja
osoittavat ilmeistä uppiniskaisuutta ja ylenkatsetta esivaltaa vastaan.
Se on saatava selväksi ainakin sille osalle kansaa, joka ei vielä ole
villitty. Luottamusta heihin on horjutettava, he ovat merkittävät,
leimattavat siksi, mitä oikeastaan ovat: lahkolaisiksi, kirkon ja
valtion vihollisiksi. Olkoot vain lapseni heidän puolellaan,
silloinpahan kaikki näkevät, että asia on minulle kalliimpi kuin
kotirauhani!

Mutta ei rovasti kauankaan jaksanut ylläpitää itsessään tätä kiukkua.
Kun ei ruustinna mitään virkkanut, meni hän kamariinsa ja heittäytyi
keinutuoliinsa.

Eikä hän oikeastaan itsekään uskonut, että herännäisyys saataisiin
käräjänkäynnillä kukistetuksi. Pikemminkin voisi käydä niin, että siitä
se vasta nousisikin oikeaan vimmaansa. Toisella tavalla olisi sitä
ollut vastustettava, mutta mitä niille voi puheilla kuinka kauniilla
tahansa, kun ne eivät tahdo mitään järkipuhetta kuulla? Järki ja oppi
on voimaton heidän kiihoitustaan vastaan. Yksipuolisuus ja
häikäilemättömyys se aina tempaa typerät ja vähän kehittyneet mukaansa.
Mahdotonta on saada aikaan mitään yhteisen ymmärtämisen pohjaa
semmoisten kanssa, jotka vain tuomitsevat toisia ja pitävät itseään
erehtymättöminä. Heidän oppinsa on puhtaasti negatiivista, sen
pääsisältönä on tuo ainainen ikävöiminen ja pyrkiminen ilman
aavistustakaan mistään lopullisesta saavutettavasta päämäärästä ja
mistään eetillisen ihanteen toteuttamisesta.

Mutta kaikesta huolimatta tunsi rovasti joutuneensa yhä ikävämpään ja
kierompaan asemaan heränneitä kohtaan. Ja mitenkä hän oli siihen
joutunut? Kaikki oli lopulta sen Hartmanin syy. Se se on kaiken tämän
takana, tuo hänen edustamansa kummallinen henki, joka ei ymmärrä mitään
eikä suvaitse mitään. Se näkee kaikkialla maailmassa oppositsionia ja
revolutsionia, ja kun ei sitä missä ole, niin täytyy sitä tehdä tai
keksiä. Niinkuin nyt sekin, että sekoitetaan yhteen fennomania ja
pietismi, Snellman ja Ruotsalainen, joita on muka jostain syystä
yhteisesti vastustettava ja vainottava. Se on taas juuri sitä samaa
kuin Arwidssoninkin aikana. Hartman on minun paha henkeni, ei minulla
koskaan ole ollut häntä kohtaan mitään sympatiaa. Ei sovi oikeastaan
ollenkaan ihmetellä, ettei nuoriso voi häntä sietää... Panna minut nyt
tässä joidenkuiden kuviteltujen valtiollisten ja kirkollisten vaarojen
tähden omain pitäjäläisteni pyöveliksi! Sakkoja saan ehkä heille
tuomituksi, mutta siihen se sitten jääkin. Jos olisin totellut omaa
itseäni enkä antanut hänen kirjeittensä huumata itseäni, niin olisin
antanut sellaisen lausunnon tuomiokapituliin, että asia olisi siihen
rauennut. Olisivat sitten saaneet vallesmanni ja Handolin ajaa asiata
omanaan. Nyt saan minä kunnian istua heidän rinnallaan. Kauniissa
valossa tulen minä historian lehdillä esiintymään. Arwidssonin ystävä,
Snellmanin ystävä--minun kotonani sattuneiden tapausten ja täällä
pidettyjen puheiden johdosta tehdään ilmiantoja, jotka osaltaan ehkä
ovat olleet vaikuttamassa Saiman lakkauttamiseen. Sekö on sitä Kontolan
pappilan vanhaa kuuluisata vieraanvaraisuutta? Ja ainoaksi kunniaksi
minun niinelleni ehkä kerran luetaan se, että poikani pani
vastalauseen?--Saas nähdä, mitä hän tulee tekemään näiden käräjienkin
johdosta? Jotain hullutusta hän kai tulee keksimään. Ja tämän mainion
poikani ajoin minä pois kotoani.--Saa nyt Jaakko veli taas partaansa
nauraa--selvänä niinkuin humalassakin siitä maailmalle huutaa.

Mutta kun rovasti huomasi, että hän taas alkoi liukua vastustajainsa
kannalle, koetti hän peräytyä ja lujittaa asemaansa. Hänen täytyi saada
kuulla oma äänensä sitä itselleen sanovan, ja vielä kerran hän palasi
ruustinnan luo.

--Tätä sanotaan vainoksi kirkon puolelta, mutta ei ymmärretä, että
kirkolla ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös velvollisuus suojella
itseään hävittäviä voimia vastaan. Lanko on ehkä sittenkin oikeassa
siinä, että herännäisyyden lopullinen tarkoitus ei voi olla mikään muu
kuin pyrkiä erilleen valtiokirkosta, hajoittaa se tai ainakin jäytää
sen juuria, joka vuosisatoja on seisonut kansan parhaana suojana. Se on
lopputarkoituksiltaan siis kumouksellista laatua. Ja kun he vaativat
minua tässä hengessä esiintymään, täytyy minun tietysti totella,
toimien kuitenkin sillä varovaisuudella ja maltillisuudella kuin
asianhaarat vaativat.--En ole sitä paitsi kirjoittanut muuta kuin
totuuden. Se on heränneiden oma syy eikä minun, jos totuus ei ole
heille edullinen. Olisin voinut kirjoittaa paljon ankaramminkin ja
paljoa paljastavammin, jos tarkoitukseni olisi ollut etsiä riitaa. Se
pitäisi nyt ainakin kaikkien järkevämpien ymmärtää, mutta eihän sitä
voi niille edes sanoa, kun eivät tule tiedustelemaan eivätkä
keskustelemaan.

Ruustinna ymmärsi nämä puheet, niinkuin olisi rovasti suonut, että ne
tulisivat Laurin tietoon. Kun rovasti taas poistui, heitti hän saalin
hartioilleen ja meni pihan yli tupaan.

Antero ja Lauri olivat vielä siellä Hannan ja Kaarinan kanssa. He
olivat jo lähtövalmiina.

--Minä vielä tulin sanomaan, ettei teidän kuitenkaan pitäisi tuomita
niin ankarasti pappaa. Minä luulen, ettei hän itsekään hyväksy käräjiä.

--Mutta jos hän ei niitä hyväksy, niin on se minusta vieläkin
kummallisempaa!

--Mutta hänenhän täytyy virkansa puolesta.

--Ei virka saa pakottaa ketään tekemään vastoin vakaumustaan. Ja jos
pappa olisi tahtonut, olisi hän varmaan voinut estää.

--Se on kaikki setä Hartmanin syy, se se on kaiken tämänkin takana.

--Tämänkö heränneiden vainonkin?

--No, etkö sinä ole sitä tiennyt? Vähänväliä on siitä papalle
kirjoittanut.

--Vai niin, vai niinkö?

--Jäisit nyt kotiin, Lauri--tai menisit nyt ainakin vielä puhumaan
papan kanssa.

--En minä voi.

Kun ruustinna oli mennyt, huudahti Lauri melkein riemuiten:

--Siis on sillä jesuiitalla sormensa tässäkin! Siis on meillä
heikäläiset tässäkin vastassamme! Ja kuinka voisi ollakaan muuten? Minä
olen iloinen, niinkuin olisi kivi pudonnut sydämeltäni. Nythän me
voimme lyödä iskun entisenkin asian puolesta! Meillä on taas sama
vastustaja edessämme. Ehkä herännäisyys ja suomalaisuus sittenkin
kuuluvat yhteen, koska niillä on sama vihollinen. Antero, tekisi taas
mieleni--! Ah, mutta jos meidän tekomme sittenkin oli oikea?

--Ei ollut.

--Ei, ei,--mutta sittenkin! Minulla on taas ilmaa keuhkoissani! Ja
minun tekee mieli saamaan lisää!

He olivat tulleet ulos ja astuneet suksilleen.

--Tytöt, sanoi Lauri vielä,--ei mikään ole maailmassa ihmiselle
ihanampaa kuin tietää, mikä on oikeus ja totuus, ja varustautua
elämäniäkseen taistelemaan niiden vihamiehiä vastaan!

He lähtivät sujuttelemaan suksillaan kirkolle päin. Tytöt seisoivat
äänettöminä pihalla ja katselivat heidän jälkeensä.

--Nyt ne lähtivät, huokasi ruustinna rovastille ikkunansa äärestä.



19.


Kaikkia teitä myöten ajoi ja hiihti herännyttä kansaa Kontolan
kirkolle, parhaalla talvisella kelillä, kirkkaana pakkasaamuna. Kun he
kulkivat pappilan ikkunain alitse, kääntyivät he niihin katsomaan mikä
uteliain ja kysyvin, mikä kummastelevin katsein. Mutta ei ikkunoista
mitään näkynyt. Pappilassa eivät antaneet elonmerkkiä muut kuin Musti,
joka ääni vanhuuttaan käheänä teki työtä sisunsa käskemää: otti vastaan
tulijan toisella portilla ja haukkui sen pihan läpi toiselle.

--Menkäähän kutsumaan sisälle tuo koira, kävi rovasti sanomassa
ruokasalin ovelta.

Hänen äänensä oli hermostuneen vaivautunut. Kun hän tuli takaisin
kansliaan, ajoi sen rappujen eteen Handolin hiukan hutikassa. Rovasti
otti hänet vastaan kylmästi ja virallisesti. Handolin ei sitä
huomannut, avasi käärön, joka hänellä oli kädessään ja alkoi sitä
kehua. Se oli syytöskirja, mainiosti kokoonpantu, mutta eipä se
ollutkaan mikään kontolainen klooppari, joka oli sen sepittänyt, vaan
yksi Helsingin hienoimpia juristeja ja terävimpiä stilistejä, joka oli
sen pappa. Siinä oli varsinkin yksi paikka, jota ei yksikään täkäläinen
olisi ymmärtänyt siihen panna. Se, sanoo, että pietismi ei ole
ainoastaan kirkollisesti, vaan myöskin valtiollisesti vaarallinen
liike. Minä luen--

--Anna olla. Ehdinhän minä sen kuulla oikeudessakin.

--Se tulee aivan varmaan tekemään vaikutuksen tuomariin.--Kyllä niiden
korvat nyt tulevat kuumenemaan. Hyvä mahtaa olla sedänkin syytöskirja.
Me kiedomme ne joka puolelta kuin kalat verkkoon, toinen opista ja
uskosta, toinen elämästä ... niinkuin kalat verkkoon ... äh, kun ne
tulee potkimaan ja päristelemään nuotan perässä!

--Eihän vielä suinkaan voi tietää, minkä päätöksen laamanni tulee
antamaan.

--Eihän se laamanni tulekaan itse istumaan näitä käräjiä, vaan se nuori
varatuomari.

--Eikö laamanni...?

--Ei, ja se on hyvä se.

Se oli rovastille yllätys. Laamanni ei ollut puhunut hänelle mitään
siitä, ettei hän itse tulisi istumaan käräjiä. Eikö hän ehkä tahtonut
puuttua tämmöiseen juttuun?

--Setä pääsee minun hevosessani.

--Minä kävelen mieluummin.

--No, sitten kävelen minäkin, menemme yhdessä.

Rovasti ei olisi halunnut mennä hänen seurassaan käräjäpaikkaan, mutta
ei voinut sitä välttääkään. Handolin lähetti pois hevosensa, mutta
samassa ajoi vallesmanni siihen ja pakotti heidät molemmat nousemaan
rekeensä. Lauri ja Antero olivat hiihtäneet toisesta portista pihaan.
Naimi ja Kaarina näkivät heidät ja riensivät ulos. He pyysivät heitä
sisään, mutta Lauri ei tahtonut tulla.

--Pappa ajoi täältä Handolinin ja vallesmannin kanssa--on hänkin nyt
seurassa.

--Minun on niin kovin sääli pappaa, sanoi Naimi.

--Oma syynsä, sanoi Lauri.

--Et sanoisi, jos tietäisit, kuinka vaikea hänen on ollut tästä
asiasta. Mamma sanoo, ettei pappa ole nukkunut moneen yöhön. Hän ei
tahtoisi olla missään tekemissä noiden tuommoisten kanssa.

--Ei tahtoisi.,. mutta miksi hän sitten on? Miksi hän antautuu
osalliseksi semmoiseen?

--Totta kai hänen täytyy, kun on saanut määräyksen.

--Semmoinen on pappa. Ei koskaan hän ole seurannut sitä, mitä itse
katsoo oikeaksi, vaan antaa aina itseään johtaa sen, mitä muut häneen
tyrkyttävät.

--Tulkaa nyt edes mammaa tervehtimään, pyysi Naimi.

Helander kulki juuri ohi, perässään tien täysi heränneitä miehiä ja
naisia. Lauri ja Antero riensivät heidän jälkeensä.

--Ja pirtti on valmis, niinkuin näimme! sanoi Lauri.

--Kuukaudessa kirkko katto päälle ja uuni lämmitä, sanoi Helander
ylpeästi ja tyytyväisesti. Ja tänä iltana se vihitään.

--Ja mitä nuo arvelevat käräjistä? kysyi Antero.

--On ihmeellistä, kuinka he ottavat tämän asian. Odotin, että he
tekisivät niinkuin minäkin, tuomitsisivat, kauhistuisivat, ettei
maailmassa ole lakia eikä oikeutta, koska tämmöisiä juttuja nostetaan,
koska jumalansanan harjoittamisesta käräjiin vedetään kuin mistä
rikoksesta. He eivät sitä kuitenkaan ollenkaan kummastele, se on heistä
aivan luonnollista, että maailma niin tekee, eikä siltä pidä muuta
odottaakaan. Minä melkein soisin, että he kuohahtaisivat ja latelisivat
kiukkuisia sanoja. Tuo tyyneys minua melkein kammottaa, sillä se on
osoitteena peloittavasta, ylipääsemättömästä syvänteestä heidän ja
herrain välillä. Sen pohjalla on kerros, paksu, paksu kerros
ylenkatsetta, halveksumista, jota siihen muuten on jo vuosisatain
kuluessa kasvatettu. Kun kansa jakautuu kahteen luokkaan, jotka eivät
vähääkään ymmärrä toisiaan, ja kun sitä juopaa vielä tällä tavoin
isonnetaan, niin mikä tästä lopulta tuleekaan? Ne eivät enää kysy,
kuinka tämä on mahdollista, miksi niin on, eikä myöskään, kuinka kaikki
olisi parannettava, ne vain toteavat, että niin on, ja vetäytyvät yhä
enemmän epäluulonsa kuoreen. En tiedä, miten suuri vaikutusvalta
sivistyneellä säädyllä muualla maailmassa lienee kansaan, kuinka
läheiset lienevät heidän suhteensa toisiinsa, mutta jos meillä tätä
menoaan menee, niin en ymmärrä, kuinka meidän sivistynyt sääty koskaan
voi saada kansaa vastaanottamaan sitä hyvää, mitä sillä mahdollisesti
kerran voi olla sille tarjottavana.

--Täytyy syntyä uusi suomalainen sivistynyt sääty, niinkuin Snellmankin
tahtoo, sanoi Lauri.

--Ei riitä, että se on vain suomalainen tai oikeastaan suomenkielinen,
sen täytyy olla myöskin suomenmielinen, s.o. _kansan_mielinen, henkeä
sen sisäisimmästä hengestä, ja ennen kaikkea uskoa sen uskosta, joka
voi ottaa osaa sen sisimpään ja syvimpään sielunelämään.

--Niinkuin te heränneet papit olette.

--En tiedä, mitä me olemme, mutta sen tiedän, että kun kirkon miehet
ovat niin kaukana kansasta, että ovat mukana tämmöisessä, niin silloin
eivät asiat ole niinkuin niiden olla pitäisi. On kyllä muuten
mielipiteeni se, että jos mieli kirkon mitään kansalle olla, sen
keskuudessa mitään vaikuttaa, on herännäisyyden tungettava sen läpi ja
hapatettava se uudestaan, kokonaan uudestaan. Ja minä alan uskoa, että
niin tulee käymäänkin. Yhähän lisääntyy heränneen nuorison joukko. Kuka
olisi voinut aavistaa, että tekin molemmat--en voi oikein vieläkään
uskoa sitä todeksi! Mutta Herralla näkyy olevan keinonsa. Ja nämä
käräjätkin ovat niitä hänen keinojaan. Hän tahtoo nyt taas tälläkin
maan kulmalla, niinkuin muualla jo ennen, näyttää, mikä valtiollinen ja
virkavaltainen laitos meidän kirkkomme on. Tämä juttu selvittää
ihmeesti käsitteitä ja saa arvostelua heräämään kirkon omassakin
piirissä. Tulkoon meille mikä tuomio hyvänsä, asiamme tästä vain
voittaa, ja sentähden minä nyt menen melkein kuin juhlaan.

He olivat tulleet käräjäpaikalle. Laamannin rakennuksesta ei näkynyt
liikettä eikä kuulunut elämää. Se oli siellä huuruisten koivujensa
keskessä ylimyksellisenä ja eristettynä. Oikeutta jaettiin kansalle
takapihalla, pirtin puolella, erityisessä käräjätalossa, joka oli
navettain ja tallien ryhmässä. Siinä oli kaksi tupaa, porstua välillä,
ja porstuan pohjassa kaksi kamaria, joista toinen oli sihteerien
asuttava ja jossa lautamiehet oleskelivat ja toisessa tuomari ja muut
herrat istuntojen väliajalla. Sieltä kuului puhetta ja porinaa. Ohi
kulkiessaan näki Antero rovastin ikkunassa totisena ja ikäänkuin
avutonna.

He menivät rahvaan tupaan. Penkit olivat täynnä miehiä, hiljaisia ja
tyyniä. Heille tehtiin tilaa penkillä perälasin alla. He likistyivät
tukevain sarkapukuisten miesten väliin, ja Antero tunsi olevansa kuin
yksi heistä, kuuluvansa heihin henkisesti ja ruumiillisesti. He olivat
yhtä väkeä. Heidän asiansa on hänen asiansa ja on--aina oleva. Hän
ajattelee niinkuin he, ja hänen sydämensä sykkii heidän kanssaan. Ensi
kerran elämässään ei hän ole yksin. Kaikki näyttävät he olevan valmiina
kaikkeen. Jos heitä mikä uhkaisi, olisivat he aina valmiita.

--Asianomaiset sisään, kuului siltavoudin ääni oven suusta.

Mutta samassa ja ikäänkuin sitä odotettuaan alkoi virsi. Kukaan ei
liikahtanutkaan. Avonaisesta ovesta näki Antero rovastin, vallesmannin
ja muiden herrojen menevän käräjätupaan. Kun yksi värsy oli veisattu,
tuli vallesmanni itse tuvan ovelle ja huusi tiuskaten:

--Asianomaiset sisään!

Mutta ei vieläkään kukaan liikahtanut lähtemään. Vastaukseksi alettiin
vielä toinen värssy ja veisuu tarttui porstuassa ja pihallakin
olijoihin. Vasta sen loputtua alkoivat miehet verkalleen siirtyä
käräjätupaan.



20.


Vastakkain kuin kaksi eri maailmaa ovat käräjätuvassa herrat ja
talonpojat, toiset toisella puolella tuomarin pöytää. Sen takana
istuvat herrat kaikki kuin syyttäjinä, sen edessä talonpojat
vastaajina. Silmissä on herroilla ilkuntaa ja ivaa, ja he osoittelevat
toisilleen sisääntulijoita. Rovasti yksin ei näytä oikein siihen
seuraan kuuluvan, hän on totinen ja vaivautuneen näköinen. Lauri ja
Antero ovat joutuneet heränneen kansan eturiviin, siihen takaapäin
tungettuina, kuin heidän suojakseen, etuvarustukseksi. Handolin ja
vallesmanni vilkuttavat heitä tulemaan ylemmä, mutta he eivät ole siitä
tietävinään.

Tuomari on nuori, vähän itserakkaan näköinen hovioikeuden
auskultantti... Tuonko nyt pitää ratkaista riita semmoinen, kuin mistä
nyt on kysymys? Tuommoisenko parrattoman pojan edessä seisovat nämä
vanhat miehet ja kokeneet kristityt vastaamassa--uskostaan? Mutta ei
Antero huomaa hänessä vähintäkään vaivautumisen merkkiä asemansa
heikkoudesta. Varmasti ja virallisesti ja teeskennellyn mahtavasti
kääntelee hän papereitaan ja itseksensä hymisten lukee ja selailee
niitä.

--Jahah, olisi sopinut tulla sisään heti, kun huudettiin.

--Ei käräjäpaikka ole mikään seuratupa, sen tietänette.

Sadat silmät tutkivat häntä tyynin, väistymättömin katsein.

Kääntyen vallesmannin puoleen saa tuomari häneltä syytöskirjan ja alkaa
tehdä suomeksi selkoa sen sisällöstä. Siinä vaaditaan tapahtuneen
ilmiannon johdosta ja Keisarillisen Suomen Senaatin prokuraattorin
antaman määräyksen nojalla pitäjänapulaista Helanderia edesvastuuseen
siitä, että hän usein saarnoissaan ja puheissaan oli syvästi loukannut
esimiehiään ja virkaveljiään, koettaen halventaa heitä heidän
sanankuulijainsa silmissä, ja että hän myöskin oli pitänyt luvattomia
kokouksia sekä omassa pitäjässään että myöskin ulkopitäjissä.
Talollista Paavo Ruotsalaista syytetään niinikään luvattomien kokousten
pitämisestä ja talollista Ilpolaista samasta asiasta kuin myöskin
siitä, että hän luvattoman kokouksen pitämistä varten oli
väkivaltaisella tavalla särkenyt aidan, mikä siihen nähden, että
väkivaltaisuus oli tapahtunut kirkon alueella ja sen omaisuutta vastaan
sekä seurakunnan kappalaisen nimenomaisesta kiellosta välittämättä ja
siis tahallisella uhalla, oli erittäin raskauttavana asianhaarana
mainittava. Talollista Rajavaaralaista ynnä useita muitakin syytetään
sekä luvattomain kokousten pitämisestä että osanotosta niihin.

--»Näiden syytösten valaisemiseksi»--lukee tuomari vielä, »katsomme
lopuksi pitävämme esiin tuoda, ei ainoastaan sitä eripuraisuutta ja
häiriötä, jota tämä liike Suomen kirkossa on saanut aikaan, ja sitä
hämmennystä, vihaa ja katkeruutta, jota se on synnyttänyt kodeissa ja
perheissä, siis yksityisessä elämässä, vaan myöskin sen vaaran, jota se
tuottaa valtiolle, tahtomalla salaisesti uurtaa esimiesten
auktoriteettia ja hävittää kunnioitusta lakia ja järjestystä kohtaan.
Mihin tämmöinen lopulta viepi, siitä on yhtenä räikeänä esimerkkinä
ennen mainittu tapaus Korpivaaran kirkolla, jossa väkivaltaisesti on
tungettu oman käden oikeutta harjoittamaan yksin kirkon pyhitetyllä
alueellakin. Jos tällainen meno saapi rankaisematta jatkua, niin kuka
takaa, ettei seuraava askel jo ole itse kirkon ovien aukimurtaminen
pietististen erikoiskokousten pitämistä varten.»

Kun kannekirja oli luettu, pyysi Helander saada huomauttaa, että syytös
hänen toimistaan ja esiintymisistään papinviran toimittamisessa ei
kuulunut kihlakunnanoikeudelle, vaan tuomiokapitulille.

--Täällä on tuomiokapitulin määräämä asiamies ja siis jo sekin seikka
osoittaa, että tuomiokapituli katsoo kihlakunnan oikeuden päteväksi
ottamaan tutkittavakseen myöskin kappalaista Helanderia vastaan tehdyn
kanteen.

--Tuomiokapitulin asiamies ei ole ainakaan vielä esiintynyt syyttäjänä,
eikä syytös ole hänen, vaan nimismiehen nimessä tehty. Asiamies on
kyllä täällä saapuvilla, mutta, mikäli minä ymmärrän, ainoastaan siltä
varalta, että oikeus vastoin kaikkea luuloa ottaisi asiani täällä
käsitelläkseen. Missään tapauksessa ei tällä oikeudella ole
tuomiovaltaa minun ylitseni, ainoastaan enintään tutkimisvalta.

Tuomari kääntyi rovastin puoleen:

--Pyydän kysyä herra tohtorilta ja ritarilta, yhtyykö hän nyt luettuun
kanteeseen kappalaista Helanderia vastaan?

Hiukan epävarmalla äänellä ja katsoen päiden yli ulos ikkunasta sanoi
rovasti:

--Korkea-arvoisen tuomiokapitulin minulle lähettämä valtakirja ei
sisällä mitään määräystä syytöksen tekemisestä tuomiokapitulin
puolesta.

--Peräytyykö pappa? kuiskasi Lauri Anterolle.

Herratkin näyttivät hämmästyvän ja kuiskailivat jotain toisilleen.
Vallesmanni meni puhumaan rovastin kanssa, mutta rovasti pudisti vain
päätään.

--Tuomiokapitulin valtuuden nojalla on sen asiamiehellä kuitenkin
oikeus, joskaan ei velvollisuus, yhtyä viralliseen kanteeseen, sanoi
vallesmanni, asettuen paikalleen.

--Pidätän itselleni oikeuden esiintyä sen mukana, mitä tutkimus on
tuova esiin.

Se oli pettymys kantajille. Handolin ja vallesmanni puhuivat jotain
keskenään. Sitten meni vallesmanni tuomarin luo ja sanoi hänelle
jotain.

--Jaa, se on totta, sanoi tuomari, ehkä on syytä lukea se lausunto,
jonka herra tohtori ja ritari on antanut tuomiokapituliin kappalaisen
Helanderin toimista yleensä ja erittäinkin hänen viime juhannuksena
pitämästään saarnasta.

--Onko se siellä? kysyi rovasti säpsähtäen.

--Se on juuri se, johon prokuraattorin määräys kanteen nostamisesta
perustuu, mikäli se koskee kappalaisen Helanderin sopimatonta
esiintymistä hänen esimiehiänsä vastaan. Pyydän, että asiakirja täällä
luettaisiin.

Kun rovastin lausunto oli luettu, pyysi vallesmanni puheenvuoroa.

--Niinkuin näkyy, on kappalainen Helander tehnyt itsensä syypääksi mitä
törkeimpään ei vain lähimmän esimiehensä, vaan myöskin kirkon ja sen
korkeimpain kaitsijain solvaamiseen ja halventamiseen kansan silmissä.
Vaadin häntä muun muassa tämän lausunnon nojalla mitä ankarimpaan
edesvastuuseen ja aion näyttää toteen sen, mitä lausunnossa hänelle
viaksi luetaan, huolimatta siitä, että herra rovasti ei ole katsonut
pitävänsä pysyä syytöksessään.

Herrain päät pöydän takana taas kohosivat.

Tuomari kehoitti nyt asianomaisia ilmoittamaan todistajansa.

--Omasta ja muiden syytettyjen puolesta pyydän saada ehdottaa, sanoi
Helander, ettei kustannusten välttämiseksi mitään todistajia
kuulusteltaisi, koska me emme aio kieltää, että kaikki se, mitä
syytöskirjassa on esitetty on pääasiassa totta. Me myönnämme siis, että
olemme pitäneet hartauskokouksia, yhden semmoisen muun muassa
Ristivaarallakin, Ja sinne päästäksemme kyllä avanneet veräjän, mutta
sen myöskin sulkeneet. Myönnän myöskin, että esimieheni minua vastaan
tekemä ilmianto--

--Ei se ole ilmianto, vaan vaadittu lausunto, oikaisi rovasti.

--Olkoon sitten lausunto--että se on pääasiassa oikea ja saarnani
sisältö yleensä oikein esitetty. Emme siis aio tosiasioita kieltää,
vaan ainoastaan osoittaa, että ne eivät ole mitään rikoksia emmekä me
siis niiden johdosta rangaistukseen syypäät.

--Jaa, kyllä minä kaikessa tapauksessa vaadin todistajia
kuulusteltaviksi, sanoi vallesmanni.

--Silloin täytyy meidänkin ilmoittaa todistajiksi kaksi henkilöä:
maisteri Hagman ja--

--Hän on jäävi, hän on minun lankoni! huusi Handolin.

--Eihän Handolin ole syyttäjä, ei ainakaan hän asiakirjoissa eikä
haasteessa semmoisena esiinny, mikä osa hänellä muuten lieneekin jutun
vireille panossa.

--Kuka oli vastaajan toinen todistaja? kysyi tuomari.

--Pyytäisin myöskin kuulusteltavaksi, jos niin tarpeelliseksi
näyttäytyy, pastorska Handolinia.

--Ei vaimoni ole täällä! huudahti Handolin ja pyörähti päin kuin
satutettuna.

--Kyllä hän on täällä, vastasi Helander tyynesti.

--Kenen kanssa se on tänne tullut?

--Siinä suhteessa en voi tyydyttää herra pastorin uteliaisuutta, mutta
en luule sen muuten vaikuttavan asiaan.

Se herätti naurua molemmin puolin pöytää ja vakavain heränneidenkin
miesten kasvoilla vilahti hetkellinen hymähdys.

Todistajat saivat vannoa valansa ja astua ulos. Sen jälkeen kysyi
tuomari, mitä vastaajilla oli kanteen johdosta sanottavana.

Helander astui ensiksi esiin.

Myönsi todeksi, niinkuin jo oli sanonut, kaikki, mitä häntä vastaan on
kannettu. Ei tahtonut myöskään kieltää, ettei olisi kiivaudessaan
erehtynyt lausumaan sanoja, jotka ehkä ovat voineet tuntua
persoonallisilta loukkauksiltakin. Oli valmis alistumaan sen tuomion
alle, joka häntä saattaa tästä kohdata. Ikävällä mielellä täytyy hänen
kuitenkin valittaa, että esimiehensä ja hän, kaksi seurakunnan
paimenta, tapaavat toisensa näin toinen toisella puolella juttupöytää.
Tahtoo kuitenkin luulla, ettei rovasti Martin omasta puolestaan ollut
tätä vainoa alkuun pannut, vaan että syynä hänen lausunnossaan
ilmaantuneeseen vastenmielisyyteen heränneitä kohtaan oli se, ettei hän
omasta kokemuksestaan tiedä, mitä on ihmisessä hartaamman kristillisen
elämän tarve. Olkoon tämä sanottu vastaukseksi siihen osaan kannetta,
joka perustuu hänen esimiehensä lausuntoon hänen esiintymisestään
sielunpaimenena.

--Mutta yhtä sovinnollisesti en voi vastata siihen osaan kannetta,
jossa syyttäjä tahtoo kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa
missä ikinä sen sopivaksi näen, ja että minun sanankuulijoitani
tahdotaan vetää edesvastuuseen siitä, että he tulevat kuulemaan minua
ja kaikkia muita, jotka parhaan ymmärryksemme mukaan koetamme johtaa
kansaa autuuden tielle. Minua sekä surettaa että kauhistuttaa, että
vallesmanni mikä tahansa saattaa ja saa käräjissä näin kuin mitäkin
pahantekijää ryvetellä miestä semmoistakin kuin Paavo Ruotsalaista,
joka on kaiken elämänsä uhrannut kansan hengelliseen herättämiseen ja
sen johtamiseen autuuden tielle. Kanteessa syytetään minua siitä, että
olen halventamalla esimiehiäni muka esivallankin arvoa alentanut. Mutta
jos mitkään, niin ovat nämä tämmöisessä tarkoituksessa toimeenpannut
käräjät omansa horjuttamaan esivallan arvoa kansan silmissä. Minun
täytyy sanoa totuus, ja minä tahdon sen sanoa niin, että se kuuluu, ei
vain tässä tuvassa, vaan tunkee sen seinien läpi ja poikki synkkien
salojen ja yli kylien ja kaupunkien aina sinne, missä tämän vainon alku
ja juuri on, missä ja kenessä se sitten lieneekin. Ja minä tahdon
sentähden kysyä: Tietääkö syyttäjä, tietävätkö ilmiantajamme ja
vainoojamme ja heidän takanaan olevat esimiehensä, että he ovat
ryhtyneet asiaan, jonka ajaminen ilmaisee mitä kuulumattominta
röyhkeyttä ja laittomuutta? Ruotsin entisten kuningasten myöntämän,
hänen majesteettinsa siunatun keisari Aleksanterin vahvistaman ja
nykyisen armollisen keisarimme papistolle vakuuttaman oikeuden saada
vapaasti opettaa sanankuulijoitansa, joka oikeus monesti on ostettu
verellä ja kyynelillä ja näihin asti horjumatta on ollut voimassa--
tämän oikeuden tahtovat nyt yksi nimismies ja hänen kanssaan meitä
vastaan vehkeilevä palkkapappi jaloillaan tallata! En omassa nimessäni,
vaan koko evankelis-lutherilaisen kirkon nimessä lausun minä omasta ja
kanssasyytettyjeni puolesta jyrkän vastalauseen tätä väkivaltaa vastaan
enkä tahdo pelkurien tavoin kuulua niiden joukkoon, jotka antavat pois
oikeuden, jonka olemme isiltämme perineet. Surkeata on, että
virkamiehet, joiden tulisi edistää jumalanpelkoa kansassa, ovat
kaikista innokkaimmat sitä vastustamaan ja eksyttämään armollista
esivaltaa vainoomaan niitä, jotka eivät tee pahaa kenellekään ja joita
kaikki sortavat. Ei ole mahdollista, että lainlaatija olisi määrännyt
rangaistuksen uskonnollisista seuroista ilman poikkeusta, kun miltei
kaikki kapakkaseurat ovat sallittuja! Enkö saisi minä illalla kotona
puhua samaa, mitä aamulla kirkossa? Enkö saisi minä koota kotiini
ystäviäni jumalansanan harjoittamiseen, kun seurakunnan kirkkoherra
kokoo omansa tanssi- ja juomaseuraan? Jos jostain olisi syytös tehtävä,
niin olisi se siitä, että juhannusjuhlan aikana juhlitaan Bacchusta,
eikä siitä, että hiljaisuudessa Kristusta palvellaan, ketään
häiritsemättä. Mutta emme tahdo syyttää, tahdomme antaa kunkin elää,
kun antavat meidän elää. Kaatukoon tämä kanne siis omaan
mitättömyyteensä ja ruhjokoon se Jumalan vihalla alleen ne, jotka ovat
sen meitä ruhjoaksensa nostaneet!--Eikä minulla ole muuta lisättävänä
kuin että nämä syytteen alaiset sanankuulijani, jotka ovat luovuttaneet
minulle huoneensa ja vastaanottaneet minulta opetusta autuuden tiestä,
vapautettaisiin kaikesta edesvastuusta sekä että ainoastaan minä heidän
pappinansa, jos jotain tuomion sovitusuhria tarvitaan, langetettaisiin
kaikesta vastaamaan, sillä kun Herra uskoi minulle opettajanviran, niin
velvoitti hän minua myöskin tyytymään kaikkeen sekä katkeraan että
suloiseen, joka minua voi tässä virassa kohdata.

Kyyristyneet, ikäänkuin näkymättömän painon alla olleet sarkaiset
hartiat ja selät oikenivat, ja karkeat kädet hipoivat karkeita leukoja
tai siirsivät otsalle valahtanutta tukkaa.

Vallesmanni koetti murtaa sanojen vaikutusta:

--Ne nyt ovat vain sanoja, mahtipontisia puheita, enkä minä tahdo muuta
vastata kuin että laki on selvä, joka kieltää semmoisia kokouksia
pitämästä, ja laki vaatii tuomiota ja sen täytäntöön panoa.

--Onko syytetyllä Helanderilla viimeisen johdosta mitään lisättävää?
kysyi tuomari.

--Ei ole.

--Talollinen Paavo Ruotsalainen, mitä on teillä kanteen johdosta
sanottavana?

Paavo astui askeleen eteenpäin pöytää kohti. Hän näytti kuin
aatoksiinsa nukkuneelta, seisten siinä polvet vähän koukussa, selkä
kumarana, mutta pää pystyssä, vähän taapäin kenollaan. Yht'äkkiä hänen
silmänsä välähtivät ja läpitunkeva, värähtävä ääni täytti koko tuvan,
kun hän virkkoi:

--Jos niin kävisi, että meidät syyttömästi tuomittaisiin, niin tahdomme
lohdutukseksemme muistella Lutheeruksen virttä:

    Rauha heidän pitää meille suoman,
    vaikk' ovat kiukuss' ja hulluna,
    sillä Kristus on meidän voimamm',
    Hän on meitä auttamaan tullunna.

Tuomari odotti hetkisen ja kysyi sitten:

--Onko muuta sanottavaa?

--Ei sen enempää, sanoi Paavo ja vetäytyi takaisin paikalleen, jossa
oli seisonut, vaipuen taas kuin uneen, vanhan miehen samenneet silmät
ilman määrää eteensä tuijottaen. Silloin tällöin tekivät otsarypyt vain
yht'äkkisen liikkeen ylöspäin, niinkuin jonkin heränneen ajatuksen
sisällisestä tempauksesta.

Näytti niinkuin olisivat hänen sanansa vaikuttaneet toisellakin
puolella pöytää. Tuomari käänsi jotain lehteä ja käänsi sen taas
takaisin, ennenkuin virkkoi:

--Talollista Ilpolaista syytetään siitä, että hän on sallinut pitää
luonaan luvatonta kokousta ja että hän väkivaltaisesti on repinyt
kirkon aidan.

Iso mies uusissa sarkavaatteissa astui esiin. Hän oli itsetietoinen,
tuiman näköinen, melkein uhkaava.

--Siitä on syytetty, sanoi hän, odottaen lisää.

--Ilpolaisen toimestako pidettiin kokous Ristivaaralla?

--Minä niitä vieraitani kehoittelin sinne lähtemään, kun eivät papit
saaneet kirkkoa.

--Purkiko Ilpolainen veräjän?

--Purki ja tukkesi sen myös.

--Tiesittekö, että pastori Handolin oli kieltänyt teitä kulkemasta
maansa yli?

--Totta minä sen tiesin, kun itselleni sanoi.

--Ja kuitenkin puritte veräjän?

--Purin ja tukkesin myös. Ja jos on mitä vahinkoa tapahtunut, niin se
korvataan. Mutta kun ei ole vaadittu, niin ei ole osattu tarjotakaan.

--Totta siis kaikki, mitä kannetaan?

--Totta kaikki, mutta valetta kuitenkin alusta loppuun.

--Mikä on valetta? kysyi vallesmanni.

--Koko tämä syytös on tekosyytös. Oikea syytös on vihasta siitä, että
emme ole antaneet tämän juopon pappimme kaikin ajoin elää niinkuin hän
tahtoisi, vaan on ajettu hänet uloskin, kun on tullut taloon humalassa
huutamaan ja räyhäämään, eikä ole kehdattu kirkossa hänen haukkumisiaan
kuunnella, vaan menty miehissä pois, niin että on saanut jäädä tyhjille
penkeille paukuttamaan. Kun on vain voitu niin on muita pappeja
käytetty. Mutta suurin on hänellä viha meitä kohtaan sentähden, että on
häntä nuhdeltu siitä, että elää törkeissä synneissä, suosii vieraita
vaimoja ja pitelee pahasti omaa rouvaansa.

--Korkea oikeus, minä vaadin tätä miestä edesvastuuseen...! huusi
Handolin.

Tuomarikin tulistui ja löi nyrkkiä pöytään:

--Pysykää asiassa elkääkä sekoittako siihen semmoista, joka siihen ei
kuulu. Jos teillä ei ole muuta sanottavana...

--Sanottu, mikä sanottu--ja se saadaan toteen, jos tarvitaan.

--Minä kysyn kunniaani, kähisi Handolin.

--Rauhoittukaa, sanoi tuomari. Sen saatte tehdä, mutta ei nyt.--
Kutsukaa sisään kantajan todistaja.

Handolinin entinen renki Matti, joka nyt oli puettu körttipukuun,
kutsuttiin esille. Hän todisti, että veräjää avattaessa ei ollut mitään
väkivaltaisuutta tapahtunut ja että siitä tavallisesti oli ollutkin
vapaa kulku kenellä tahansa, ennenkuin pastori, vähää ennen kuin
heränneiden piti siitä kulkea, oli käskenyt sen sulkea. Ilpolainen oli
purkanut sen, mutta sulkenut sen myös.

--Oliko veräjä yhtä lujasti ja hyvästi tukettu kuin se oli ennenkin
ollut? kysyi vallesmanni.

--Koommin toki niinkuin lujemminkin, sanoi Matti. Se on hyvä
aidanpanija tämä Ilpolan isäntä.

--Tallasivatko nämä niittyä mennessään?

--Sitä en tiedä, tallasivatko, mutta sen tiedän, että lähti siltä
latoalalta mennä kesänä yhtä paljon heiniä kuin ennenkin, koommin ehkä
enemmänkin.

--Onko todistajalta muuta kysyttävää?

--Ei ole, on saatu selvitys siitä, mistä tahdottiinkin, sanoi
vallesmanni.

--Kysyn kulujani, sanoi Matti mennessään.

Oli vastaajan todistajain vuoro. Antero kutsuttiin esiin. Ilpolainen
tahtoi häneltä kysyttäväksi, näkikö hän, että aita oli väkisin purettu.

--En nähnyt, että kukaan olisi ollut purkamista vastustamassa. Tiedän
myöskin, että sulkeminen tapahtui kiukusta ja kiusanhalusta
tarkoituksella estää kansaa kokoontumasta jumalansanan harjoittamiseen.
Saanko sanoa vielä muutaman sanan?

--Jos se on yhteydessä asian kanssa.

--Luulisin sen sitä olevan.

--Olkaa hyvä.

--Tahdon silloin vain lausua mitä suurimman kummastukseni siitä, että
kannetta tällaista kuin tämä on ollenkaan voitu tehdä. Jos en olisi
sitä omin korvin kuullut ja omin silmin nähnyt, mitä täällä on
tapahtunut, niin tekisi mieleni epäillä, onko tämä todellisuutta. Onko
se todellakin esivalta ja kirkko ja virkakunnat, joiden tehtävänä olen
luullut olevan järjestyksen ylläpidon, hyväin tapain valvomisen ja
rikosten rankaisemisen, ovatko ne todellakin nämä, jotka itseään
Jumalan asettamiksi sanoen esiintyvät tässä syyttämässä parhaita
ystäviään, uskollisimpia liittolaisiaan rauhan, järjestyksen ja
hyveiden ylläpitämisessä ja edistämisessä! Mutta niin näkyy sittenkin
olevan. Esivalta ja kirkko seisovat taas niinkuin niin monta kertaa
ennenkin varustettuina omiansa vastaan. Sokeudessaan he eivät näe ja
typeryydessään he eivät ymmärrä, että tahtoessaan tätä liikettä
tukehduttaa he samalla tukehduttavat sitä, mikä on kansassamme parasta
ja jalointa. Sen sijaan, että Suomen kirkko näin sysää luotaan nämä
ystävänsä, pitäisi sen painaa ne rintaansa vastaan. Iskiessään tätä
liikettä, iskee se samalla omaa itseään, haavoittaa omaa valtimoaan ja
vuodattaa oman verensä kuiviin.

Puhujan ääni nousi nousemistaan, hänen poskensa kiristyivät, hänen
silmiensä ilme keskittyi. Ääni oli kuulunut ulos porstuaan, ovi oli
avautunut, ja sanat tunkivat aina toiseen tupaan.

--Aika on todellakin mädäntyneempi ja lahompi kuin mitä sen pahinkaan
panettelija olisi uskaltanut luulla, mutta en kuitenkaan olisi uskonut,
että sen sisäinen turmelus, kenties sen itsensä tietämättä, olisi
tännekin saakka jo levinnyt. En tiedä, ketä tuomitsisin ankarammin,
niitäkö, jotka täällä tämän kansan keskuudessa eläen eivät ymmärrä,
joilla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä tämä kansa kaipaa
uskonnolliseksi ja muuksi henkiseksi ravinnoksensa, vai niitäkö, jotka
tietävät ja joka päivä näkevät, mitä suurta siunausta herännäisyys jo
ulkonaisestikin on saanut aikaan, mutta kuitenkin tahtovat estää sitä
jatkamasta työtänsä sentähden, että se heille on kuin aina valvova
omatunto, vai niitäkö lopuksi, keitä sitten lienevätkään, jotka
luulevat olevansa kutsutut maan henkisiä virtauksia johtamaan heidän
kaivamiinsa väyliin, mutta jotka sen sijaan, että auttaisivat sitä sen
omille löytämilleen uskon ja autuuden lähteille, koettavat estää sitä
niiden luo pääsemästä.--Minä surkuttelen, minä syvästä sydämestäni
surkuttelen, että tämmöistä tapahtuu, mutta samalla olen minä kuitenkin
iloinen siitä, että tämä vaino on ulottunut tännekin niinkuin
muuannekin maahamme, että tämä juttu on nostettu, että typeryys,
lyhytnäköisyys, virkavaltaisuus, ahdasmielisyys ja suvaitsemattomuus on
täälläkin paljastettu. Koko se suunta, joka nyt on Suomessa vallalla ja
joka ilmenee vainona kaikkea heräämistä ja uudistusta vastaan, ei vain
kirkollisella, vaan valtiollisellakin alalla, käy kuitenkin varmaa
perikatoansa kohti. Ja jos nämä jalot miehet tosiaankin tuomitaan
sakkoon kuinka pieneen tahansa, niin on se vain yksi askel tällä
perikadon tiellä ja samalla vapautuksen, herätyksen ja
uudestasyntymisen tiellä.

Tuomari oli useamman kerran koettanut keskeyttää, mutta Antero ei ollut
häntä näkevinään eikä kuulevinaan.

--Mutta tämähän ei ole mikään todistus, vaan puolustuspuhe?

--Olen vannonut sanovani, minkä tiedän toden olevan, ja sen valani
päälle on minulla oikeus puhua niin hyvin sen, minkä tiedän, kuin
myöskin sen, minkä tunnen toden olevan.

--Oikeuden edessä eivät tunteet tule kysymykseen.

--On valitettavaa, etteivät tule. Mutta minä voinkin lopettaa, koska jo
olen sanonut sanottavani.

--Kutsukaa sisään pastorska Handolin, sanoi tuomari.

Antero astui ulos, ja väkijoukko hänen edessään avautui kuin papille
kirkossa, joka tungospyhänä täyden kuorin kautta astuu saarnastuolista
sakastiin. Asianomaiset oli käsketty ulos siksi aikaa, kun oikeus teki
päätöstään. Joku tarttui häntä käteen ja sanoi: »Kiitos.» Se oli Hanna,
ja hänen takanaan seisoi Kaarina, silmät hehkuen. Lauri löi häntä
olkapäähän.

--Sinä puhuit mainiosti! Näin kyyneleen monessa silmässä. Lautakuntakin
näytti tulevan liikutetuksi, ja minä luulen, että sanasi vaikuttivat
tuomariinkin.

--Kai sen täytyi tulla sanotuksi, koska se tuli sanotuksi.

Karoliina puristi hänen kättään.

--Kuulitko, kuinka ne sanoivat: »Siinäpä puhui isä-vainajansa poika?»

--En, sanoivatko ne todellakin niin?

Hänen rinnassaan pulpahti lämmin, suloinen tunne. Olivatko ne
todellakin verranneet häntä isään--hänen isänsä vanhat ystävät?
Olivatko ne hyväksyneet hänet omaksensa? Ja hän oli siis liittynyt
heihin julkisesti, kaiken maailman edessä, erottamattomasti?

Hänen täytyi saada viillytellä itseään, olla yksin. Hän lähti ulos
tuvasta, käyskenteli hetken aikaa ulkona tiellä.

Kun hän palasi takaisin käräjätuvalle, oli piha väkeä täynnä, ja toisia
tulvi ulos porstuan ovesta. Lauri näki hänen tulevan ja riensi häntä
vastaan:

--Tuomio on langennut, kaikki talonpojat, joiden luona on seuroja
pidetty, tuomittiin sadan ruplan sakkoon kukin.

--Sadan ruplan?

--Paitsi Ilpolainen, joka sai kaksi sataa. Se merkitsee ainakin
joillekuille varain puutteessa vankeutta. Ne, jotka ovat olleet
seuroissa läsnä, saivat siitä viisi ruplaa.

--Helander menettää luultavasti virkansa joksikin aikaa. Hänen asiansa
alistettiin tuomiokapituliin. Isä ei vaatinut vapautusta, vaikka minä
pyysin häntä, kohautti vain olkapäitään.--Tuossa hän tulee!--Pappa,
oletko nyt tyytyväinen?

Rovasti tuli portissa heitä vastaan, mutta ei ollut kuulevinaan, meni
pois kupeelleen katsomatta, allapäin, eteensä tuijottaen, alakuloisena.

Samassa kajahti virsi pihalta:

    Jumala ompi linnamme,
    varustus vahva aivan,
    Hän aseemme on, kilpemme,
    ajalla vaaran, vaivan.
    Turha on oma voimamme,
    ei voi se meitä auttaa,
    mut pimeyden vallat me
    voitamme Herran kautta.
    Sotija verraton
    its' Jeesus Kristus on,
    Hän, Herra Sebaot,
    helvetin joukkiot
    lyö maahan, voiton saattaa.

Paavo seisoi rappusilla, hänen vieressään Helander.

--Rukoilkaamme, kuului Paavon ääni.

Hän lankesi polvilleen, ja kaikki herännyt väki seurasi mukana, missä
sattuivat seisomaan, kasvot kaikki Paavoon päin. Muukin väki,
heränneihin kuulumaton, vaipui kuin väkisin painettuna alas. Jotkut
koettivat kuin uhalla jäädä seisomaan, mutta vaipuivat hekin vähitellen
muiden mukana. Oveen ilmaantui herroja, pyrkien ulos, mutta pääsemättä.
He eivät langenneet polvilleen, mutta päät paljastuivat kuin pakosta.

--Kaikkivaltias Jumala, Sinä vahva linna ja paimen, kaikkein niiden
turva, jotka Sinun luoksesi tulevat ja Sinuun luottavat. Syvyydestä me
huudamme Sinua ahdistuksessamme. Vaiva on taas meidän päällemme tullut,
eikä meillä ole muuta auttajaa kuin Sinä, Herra meidän Jumalamme.
Sinuun me luotamme, sillä ei ketään Sinun kädestäsi reväistä, joka
siihen pyälletty on. Meitä vaivataan meidän pahuutemme tähden, mutta
kuitenkin uskomme me, ettet Sinä salli meitä yli voimiemme kiusattaa.
Tue ja auta meitä, oo Herra, ja lohduta meitä Sinun pyhän sanasi
kautta.

Taas virisi virsi:

    Se sana seisoo vahvana,
    he ei voi sitä kestää,
    kun kanssamme on Jumala,
    ken meiltä voiton estää?
    Jos vaikka henkemme, osamme,
    onnemme hän veisi viekkaasti,
    jää meille kuitenkin
    Jumalan valtakunta.

--Tuon virren kaiku on kuuluva kautta vuosisatojen, kuului sanovan
Helanderin ääni hämärtyvässä illassa, etelään kääntyneen tuulen
kohahtaessa hongikossa huoneiden takana.



21.


Vallesmanni, Handolin, tuomari ja käräjäkirjuri istuivat käräjätuvassa
totia juomassa ja korttia lyömässä.

--Luuletteko, että päätös pitää? kysyi tuomari.

--Se pitää! sanoi vallesmanni. Ja jos muuttuu, niin muuttuu vain
kovempaan päin.

--Et luule laukeavan?

--Ei laukea, asetus on selvä.

--Saa nähdä, mitä Helander saa?

--Jos rovasti olisi tehnyt tehtävänsä, niin olisi virka mennyt, mutta
ilman vuoden virkalomaa ei se nytkään mene.

Kortit läiskyivät taas ... samaan pöytään, jossa valat oli tehty ja
jonka toisessa päässä raamattu ja lakikirjat vielä lepäsivät.

--Nosta, Handolin!--Mitä sinä siinä niin silmät hajallaan istut?--Oli
se nyt vähän nolo juttu sinulle, että päästit eukkosi todistamaan
itseäsi vastaan.--Kuule, kenen kanssa se sinun akkasi oikein kuljeksii,
kun et sinä sen matkoista mitään tiedä? Mikset sano mitään?

--Saatana!

--Se oli sana paikalleen! Sekoita kortit.

Handolin koetti sekoittaa kortteja, mutta hänen kätensä vapisivat.

--Sekoita sinä!--ja hän työnsi kortit vierustoverilleen.

--Ota ryyppy, niin se auttaa.

--Ei auta, nyt ei auta mikään.

--Tuijottaa, niinkuin näkisi kummituksia, Sanoi ääni heidän takanaan,
ja siinä seisoi oven ja pöydän välissä himmeän kynttilän heikossa
valossa Jaakko setä.

--Tuoltahan tulee mies Handolinin sijaan! Astu sisään ja laita lasi!

--Ei kiitos.

--Etkö tee totia?

--En tee enemmän kuin jo olen tehnyt, ei nouse viina minunkaan päähäni,
eikä ole tarviskaan.--Mitä te täällä oikein juhlitte?

--Hyvää päätöstä, sanoi vallesmanni, rähähti nauruun ja ryyppäsi.

--Hyvää päätöstä ja oikeata tuomiota, säesti sihteeri.

--Herrat ovat siis tyytyväisiä päiväänsä?

--Ei käynyt niin hullusti, vaikka olisi voinut käydä paremminkin.
Oikeastaan niiden olisi pitänyt saada vankeutta, ja ehkä vielä
saavatkin... Juttu tulee vielä takaisin kihlakuntaan.

--Mitä sinä, Handolin, sanot siitä atestista, jonka sinä sait
sanankuulijoiltasi? kysyi Jaakko setä.

--Suus' kiinni! kähisi Handolin.

--Elä välitä tuon puheista, Handolin.

Jaakko setä oli astunut lähemmä pöytää ja seisoi siinä kädet housujen
taskuissa, sikarin päätä pureskellen.

--Tämä juttu oli hävyttömin ja tyhmin juttu, mitä milloinkaan on
nostettu. Te voititte nyt, tuomitsitte suuriin sakkoihin köyhät
talonpojat, mutta sitä voittoanne saatte te ikänne katua.

--Maljasi, setä, sinä näyttelet hyvin, kuten tavallisesti.

--En näyttele, vaan puhun täyttä totta tällä kertaa.

--Puhu sitten.--Pata ässä!

--Se nyt on muuten ihan sama, mitä sinä puhut.

--Ja minä sanon vielä kerran, ettei koskaan ole tässä vääräin
tuomioiden maassa sen väärempää ja puolueellisempaa tuomiota
julistettu.

--Puhutko sinä tosissasi vai kujeiletko?

--Minä puhun tosissani tällä kertaa.

--Silloin pyydän minä saada ilmoittaa, että minä tuomitsen lain mukaan.
Moiti siis lakia eläkä minua!

--Sinä tuomitsit määräyksen mukaan.

--Oh, huut!

--Vastoin lautakuntaa, joka olisi tahtonut omantuntonsa mukaan
vapauttaa, tuomitsit sinä lain puustavin turvissa sen mukaan, mitä
tiesit korkeain asianomaisten sinulta odottavan--heidän mieliksensä.

--Vielä kerran: oh, huut!

--Elä luule, että minuun tuolla imponeeraat. Elä yhtään rypistele
kulmiasi eläkä koeta vetää otsaasi juhlalliseksi--silmäsi epävarma
pohja sanoo minulle, ettei omatuntosi ole puhdas.

--En viitsi kanssasi kinata, mutta jos et olisi vanha mies, heittäisin
sinut ulos.

--Olisihan se argumentti sekin--tuomarilta.

--Elkää huoliko!--Istu alas, Jaakko, eläkä rakenna riitaa, tee lasi,
niin tulet hauskemmalle päälle.

--Suomalainen tuomari tuomitsee aina, kuuletko, aina ja striktemang
lain ja oikeuden mukaan. Siitä pitäisi sinullakin vanhana
käräjäkirjurina olla kokemusta.

--Jaha, joo, joo, mutta juuri vanhana käräjäkirjurina sanon minä, että
se on legenda se suomalaisten tuomarien kehuttu laillisuus. Ainoastaan
niissä asioissa, joissa ei tiedetä tultavan kollisioniin korkeampien
valtain kanssa, sitä ehkä noudatetaan. Eikö sinulle nytkin pistetty
valmista lakipykälää kouraasi, tuota iänikuista, vanhentunutta,
toisissa oloissa laadittua, josta et olisi itse mitään tiennyt--etkä
tiennytkään, eilen sen sanoit--mutta nyt sinä tuomitsit sen mukaan
silmää räpäyttämättä--utan att blinka!

Herrat eivät viitsineet kuunnella, koettivat jatkaa peliään. Mutta äijä
ei hellittänyt:

--Suokaa anteeksi, minun aikomukseni ei oikeastaan ollutkaan teitä
haukkua.

--No, sehän jo kuuluu hiukan toiselta. Maljasi siis, tee lasi, kun
tarjotaan!

--Tackar som bjuder. Minun piti oikeastaan teitä kiittää, kiittää
siitä, että taas pitkästä kotvasta sain nähdä inhimillistä ilveilyä
esitettävän oikein jumalallisella hullunkurisuudella. Tuommoinen nuori
parraton nulikka tuomitsemassa uskonasioissa vanhaa uskonsankaria Paavo
Ruotsalaista,--tuommoinen lahjakontti vallesmanni syyttämässä Herran
profeettaa, joka pyhänä ja arkena saarnaa kansalle parannusta,--
tuommoinen renttu juoppo, viinahullu pappi ilmiantamassa omia
pitäjäläisiään siitä, että harjoittavat jumalansanaa, ja tukkimassa
heiltä aidanseipäillä tietä taivaan valtakuntaan! Se oli suurenmoista!
Malja sille.

--No, joko nyt juot? Se on hyvä se, niin herkeät puhumasta roskaa.

--Semmoisen ilon päälle kannattaa todellakin kallistaa lasia.

--Pane pohjaan vaan!

--Saan luvan esittää kaatuneiden maljan. _Vae victis!_ Herrat ovat
hyvät eivätkä anna häiritä itseänsä.

--Emme annakaan.--Ruutua.

--Minä juonkin sen maljan kernaammin itsekseni. Ne ovat sittenkin
komeaa väkeä. Luulen, että taas puen körtit ylleni. Kuinka ne seisoivat
arvokkaina ja varmoina ja halveksivina tuossa--nousivat ja nousivat
sitä mukaa kuin heidän syyttäjänsä alenivat, vaipuivat, vaipuivat...

--Kuule, Jaakko, lopeta jo ja anna meidän pelata rauhassa.

--Viimeinen kohtaus pihalla--mikä suurenmoinen näytelmä! Se olisi ollut
taulu se: hämärtyvä ilta, tumma seinä, musta ovi, sen kehyksessä Paavon
valkoinen pää... En koskaan ole kuullut mitään mahtavampaa kuin tuo
heidän virtensä.

--Se oli nyt kuitenkin heidän viimeinen virtensä, sanoi vallesmanni
ottaen kulauksen lasistaan.

--Tämän jälkeen he eivät tule uskaltamaan...

--Eivätkö tule uskaltamaan? Niinkö sanot, Handolin? Tee hyvin ja tule
kanssani, niin näytän sinulle, mitä he uskaltavat. Parhaillaan vihkivät
he uutta kirkkoaan Honkaniemessä, eikä siellä ole ainoastaan
heränneitä, vaan myöskin suruttomia, ainakin puolet suruttomia. Tulkaa
katsomaan, se olikin oikeastaan asiani...

Kortit lakkasivat läiskämästä.

--Mitä sanot?

--Jahah, tämä alkaa huvittaa herroja?

--Mutta sehän on hävytöntä!

--Siellä kerättiin muuten jo sakkorahojakin ja luvattiin pitää huoli
Helanderista, jos hänet erotettaisiin virasta. Handolin, sinun
lankomiehesi pani sata ruplaa kolehtihattuun.

Handolin lensi kuin ammuttuna seisoalleen.

--Sata ruplaa? Ne on niitä sen eno-vainajan testamenttirahoja--mutta se
ei pidä se testamentti, minä riitelen sen rikki!

--Riitele, riitele.--Arvatkaapa, kuka kantoi kolehtia? Lauri!--Ehkäpä
herratkin ovat hyvät ... ja Jaakko setä ojensi heille hattunsa.

Vallesmanni sysäsi hänet luotaan ja alkoi kuohuksissaan kävellä
edestakaisin lattialla.

--Mutta tämähän on ilmeistä, ilmeistä--kapinaa!

--Juu, kapinaa, revolutsionia.--Ranskassa ne nyt parhaillaan repivät
kirkkoja, meillä niitä rakennetaan--se on sitä meidän vallankumousta
se.

--Kuule, paniko se todellakin sata ruplaa? Sata ruplaa...

--Pani, pani.

--Sata ruplaa?

--Mutta vaimosi pani vain kymmenen, ei sanonut itsellään olevan
enemmän. Mutta lisää sinä!

--Kymmenen ruplaa ... oliko se siellä?

--Siellä ne ovat kaikki paitsi te ja pappilan vanhat ja
laamannilaiset.--Uh semmoisia selkärangattomia raukkoja kuin nekin
kaksi mahtavaa miestä--nyt se laamannikin oikein itsensä paljasti--
olisi istunut itse asian eikä paennut tuommoisen auskultantin selän
taa. Siinä se nyt on piilottamine perustuslakeineen! Jaa, jaa, oikein,
aivan oikein, ne ovat lukkojen takana, kirstun pohjalla,--korkoa
kasvamassa!

--Ole tuossa nyt jaarittelematta...

--Ei tietysti olisi voinut tuomita, ymmärsi, ettei semmoinen voi käydä
päinsä vapaalta tuomarilta, mutta ei tahtonut olla vapauttamassakaan.
Hän on kyllä nuuskinut sen, mikä tuuli puhaltaa yläilmoissa--pyrkii
senaattiin ja kai pian sinne pääseekin. Ne ovat yhtä maata herra
tohtorin ja ritarin kanssa, korttiveikot,--molemmat ilman selkärankaa,
ilman periaatteita, ilman omaa vakaumusta, sitä vanhaa kumartelevaa
byrokratiaa. Mutta nuorisossa on toinen henki. Se Hagman oli sittenkin
poikaa, en olisi ikinä luullut, kun näyttää semmoiselta
kuutamohaaveilijalta. Ja Lauri myös, Lauri myös. Lähti kotoaan eikä
mene takaisin, vaikka kuinka pyytäisivät.

Vallesmanni piti neuvoa tuomarin kanssa.

--Se olisi hajoitettava se seurakokous ... vai olisiko ehkä viisainta
vielä jättää?

--Ehkä on parempi jättää...

Handolin tuli hoippuen Jaakko sedän eteen:

--Kuule, oliko se minun akkani todellakin siellä, vai--?

--Oli, oli.

--Ja paniko kymmenen ruplaa?

--Pani, pani, johan kuulit. Se on häpeä, että sinä annat akkasi sillä
lailla itseäsi uhmata.

--Jaa, mutta saakeli soikoon, minä en anna, minä kiskon hänet kotiin!

--Tee se, näytä, että olet herra omassa talossasi.

--Helvetti, minä kiskon hänet sieltä kuolleena tai elävänä! Hiuksista!

--Tee se!--Semmoinen häväistys sinulle aviomiehenä ja pappina ...
Kaikki sinulle nauravat...

--Saatana, minä näytän!

--Anna hänen olla, elä häntä edes yllytä ... istu alas, Handolin.

--Ei, minä menen ja minä näytän--

Handolin tempasi lakkinsa ja syöksyi ulos. Jaakko setä riensi hänen
jälkeensä.

--Ei sinne, tästähän tie menee. Mitä sinä oikein aiot?

--Se on se hänen veljensä, joka häntä yllyttää--se pahahenki!

--Ethän sinä pysy seisoallasikaan ... missä on hevosesi? Otetaan
hevonen.

--En minä hevosta tarvitse.

He olivat tulleet kirkolle. Handolin edeltä rientäen, mutta yhä enemmän
hengästyen ja vauhtiaan hiljentäen. Kirkon perässä horjahti hän seinää
vasten ja jäi siihen.

--Kuule, sinä et jaksa, käännytään pois.

--Minäkö?--Helvetti sentään.

Hän oli puulautunut liikkeelle, tuikannut samaa vauhtia tien yli ja
joutunut kinokseen, josta Jaakko setä hänet kiskoi ylös toruskellen:

--Vanha juoppo eikä vielä ole oppinut pysymään pystyssä ... katso sinä
minua, minun jalkani eivät milloinkaan petä--eikä petä pääkään!

He kulkivat nyt käsi kädessä.

--Minulla on sydänvika, ja sentähden minä--minä--hengästyn ... se
tietää sen, ja kuitenkin se minua ärsyttää ... toivoisi kuolevan ...
anna, kun vähän puhallan.

--Et sinä jaksa ... käännytään pois.

--Sepä ilme ... kyllä minä taas... Se on minun kiusanhenkeni ... se
minun selkäni takana ... ei puhu mitään, mutta tulee salaa todistamaan
... kymmenen ruplaa ... mistä se on ne saanut?

--Onko se totta, että sinä sitä lyöt?

--Jeevelanamma ... minä lyön, minä raastan sen hiuksista... Mikä se on
tuo ... tuo valkea talo tuolla metsässä?

--Se on se heidän uusi kirkkonsa.

Siinä oli uusi huone Honkaniemen tienhaarassa. Sieltä tulvahti
yht'äkkiä veisuuta aukenevan oven täydeltä.

Handolin riuhtaisihe irti ja riensi sinne.

Jaakko setä pyrki perästä, minkä pääsi. Häntä yht'äkkiä nauratti tämä
kilpajuoksu, nauratti niin, että piti pysähtyä.

Hän tavoitti Handolinin tuvan ovella ripaa haparoimasta. Kun ei hän
sitä löytänyt, potkaisi hän oven auki ja tuuskahti sen kanssa sisään,
vaivoin välttäen kompastumasta korkeaan kynnykseen.

Handolin seisoi hoippuen keskellä tupaa. Lattialle oli asetettu
penkkejä, ja keskellä oli käytävä kuin kirkossa. Tupa oli väkeä täynnä.
Pöydän päässä istuivat Paavo, Helander ja Rajalainen, sen takana Antero
ja pappilaiset. Veisuu ei lakannut, ne tuskin kääntivät päätänsä
Handolinin tullessa. Virsi sai kuin uutta virikettä ja voimaa ja koetti
kuin omalla painollaan masentaa rauhanhäiritsijän. Handolin oli
hengästynyt, huokui raskaasti, teki käsillään älyttömiä liikkeitä,
niinkuin torjuen ympäriltään jotain, joka pyrki päälle.

Virsi lakkasi viimeiseen värssyynsä. Päät pysyivät yhäkin jäykästi pois
käännettyinä. Helander nousi vihdoin ylös ja tuli hänen luokseen ja
kysyi:

--Ketä etsit?

--Missä on Karoliina? Pois, pois...

--Tässä minä olen.

Karoliina oli istunut aivan lähellä penkin päässä, mihin Handolin oli
pysähtynyt. Handolin huitoi yhä käsillään...

--Pois, pois...

Hän äänteli vaivaloisesti, kasvot väännähdellen, silmät päässä
älyttöminä pullahdellen.

--Mennään vaan, sanoi Karoliina ja pujahti nopeasti miehensä ohitse
ovelle. Silloin näytti Handolin heräävän horrostilastaan, vimmastuvan
ja karkaavan vaimonsa jälkeen, joka oli kadonnut pimeään porstuaan. Hän
töyttäsi sen läpi, kompastui ulko-oven kynnykseen ja lensi suin päin
rappuja alas, jääden niiden eteen äänetönnä makaamaan.

Karoliina ja Jaakko setä riensivät häntä nostamaan, mutta hän oli jo
hengetönnä, ohimo terävään kiveen sattuneena.

--Se oli minun syyni, se oli minun syyni, vaikeroi Karoliina.

Jaakko setä riensi, minkä suinkin jaksoi, pappilaan päin. Hän pysähtyi
tuon tuostakin, pudisti päätään ja olkapäitään kuin vilussa, lähti taas
menemään ja sanoi tuon tuostakin: »Nemesis ... nemesis, huhhuh!»

Mutta hän tahtoi kuitenkin olla ensimmäinen viemässä sanaa rovastille,
vallesmannille ja tuomarille, nähdäkseen, miten tieto tapahtumasta
heihin vaikuttaisi.

Rovasti kuljeskeli edestakaisin puolipimeässä talossa. Kun hän tuli
kansliaan, näki hän jonkun seisovan ovensuussa.

--Kuka se on?

--Minä tulin vain ilmoittamaan, että Handolin juuri kuoli ja että ehkä
pitäisi lähettää hevosella ruumista noutamaan.

--Kuoli? Mitenkä? Kuinka?

--En tiedä, tapaturmastako vai halvauksesta ... en tiedä. Vaan se oli
ehkä nemesis...

--Puhutko totta? Mutta sehän on kauheata.

Lauri ja tytöt tulivat samassa ja kertoivat kiireesti ja
hengästyneesti, toistensa suuhun puhuen, mitä oli tapahtunut.

--Elkää puhuko niin kovaa, mamma voi kuulla.

--Onko mamma sairas? kysyi Lauri.

--Kuinka hän voisi muuta olla ... pahasta mielestä.

Jaakko setä riensi käräjätuvalle. Siellä istuivat herrat yhä
korttipöytänsä ääressä.

--Minne jätit pastorin?

--Hyvät herrat, minun täytyy valittaa, että ehkä taas häiritsen, mutta
minun täytyy kuitenkin ilmoittaa, että yhteinen ystävämme Handolin on
jättänyt tämän maallisen ja kokoontunut isiensä tykö. Häntä ei ole enää
olemassa elävitten joukossa. Hän on puhdistanut tämän matoisen maan
tomut jaloistansa ja noussut tulisissa vaunuissa taivaaseen.

--Mitä sinä nyt taas kujeilet? Tämä on nyt todellakin jo liikaa!

--Ei, ihan totta ... nemesis ... huh!

Ja hän otti ryypyn ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

--Joku on hänet tappanut.

--Tappanut ... varmaankin tappanut ... _joku_ niin, tai joku
_toinen_.--

--Siitä täytyy heti pitää poliisitutkinta.

Ukko rähähti nauruun, vähän teennäiseen ja hermostuneeseen...

--... ja saattaa syyllinen lailliseen edesvastuuseen? ... ja pitää
välikäräjät ja haastaa Jumala oikeuteen ... teoistaan vastaamaan?
siitä, että on esiintynyt tuomarina--omassa asiassaan?--Häh?

--Anna olla pilkkaamatta Jumalaa ... eikö sinulle ole mikään pyhää?

--Tuntuuko jo kaamealta? Häh?

Herroilta jäivät kortit ja pullot pöydälle, ja he riensivät pois.

Jaakko setä oli yksin pirtissä. Hän kaasi juomalasin konjakkia täyteen.

--Nemesis ... nemesis ... tänään hän, huomenna sinä--tai minä.
Maljanne! Jassoo, ne jo menivät.--Jos olisi sittenkin oikeamielinen
Jumala? Piru ties.--Tuiskis vaan, ja siihen meni eikä ehtinyt edes
siunatakaan matkalleen lähtiessään. Suoraan terävään kiveen. Ja miksi
juuri siihen, kun oli vieressä pehmeä hanki? Missä hän nyt mahtanee
olla? Jos on jossain, niin tietää sen--missä. Ei saa siellä äijä
tippaakaan, ei niin tippaakaan--iankaikkisuudesta hamaan
iankaikkisuuteen.--Täytyy siis maistaa sen, jonka on vielä aika...--ja
Jaakko setä tyhjensi juomalasillisen konjakkia yhdellä siemauksella
pohjaan.



22.


Taas on kesä Kontolan pappilassa, taas on talo lattiasta kattoon
siistitty ja laitettu, taas ovat kujat ja käytävät puhdistetut rannasta
pihojen perille. Vieraita odotetaan tulevaksi. Ja tulossa on juhla
suurempi kuin mitä milloinkaan on vietetty: häät ja hopeahäät.

Mutta ei ole nyt laittajissa vallinnut entinen ilo, ei täytä juhlatunne
odottajain rintaa, eikä osata uskoa kesän enää tuovan sitä uutta, minkä
ennen.

Ruustinna käyskelee tarkastellen ja katsastellen ja järjestellen, mutta
raskas on askel ja käsi laimea, eikä hymyilyä huulilla. Valkoinen,
viaton pitsipäähine sointuu huonosti surullisiin kasvoihin. Tytöt
auttavat häntä, tekevät, mitä hän määrää, mutta eivät ole heidän
sydämensä mukana, ei ole heillä juhlavalmistuksiin samaa halua ja
innostusta kuin ennen. Hanna ja Kaarina puuhaavat, mutta silloin kun
silmät eivät kysy, miksi tätä kaikkea turhaa, niin ne kummastelevat,
arvostelevat ja moittivat omain kättensäkin työtä.

Ruustinna käyskelee ja puoliääneen ajattelee, niinkuin vanhoilla ja
hiukan hajamielisillä naisilla on tapana...

Tässähän minä kävelin samana päivänä vuosi sitten näin huoneesta
huoneeseen ja kuulostelin ja odottelin poikia ja rakkaita vieraita.
Silloin oli päivä kaunis ja ilma lämmin ja kaikki ovet auki. Nyt on
siellä kolkko pohjatuuli ja pilvinen päivä. Silloin koristi Hanna
yliskamarin rappuja Robertia varten. Nyt makaa Robert siellä sairaana
ja kalpeana ja rykii ja sylkee verta. Kun eivät vieraat edes vielä
tulisi, ennenkuin hän herää. Ei hän jaksanut monta sanaa puhua. Mutta
kotona hän nyt kuitenkin on, Jumalan kiitos! Mutta mitä hän mahtaa
sanoa, kun kerran saa kuulla kaikesta, mitä täällä on tapahtunut? Nyt
hän vielä luulee, että kaikki on niinkuin ennenkin.

Ruustinna lyykähti salin tuoliin, helmassaan liina, jota oli aikonut
pöydälle levittää, eikä jaksanut enää kyyneleitään pidättää...

Kaikki on muuttunut! Mutta mikä se sen on muuttanut? Ei mitään siitä,
mitä on tapahtunut, olisi tarvinnut tapahtua. Kaikki olisi voinut
mennä, niinkuin oli ennenkin mennyt. Nyt on Lauri relegeerattu, nyt on
Robertin terveys murtunut, nyt ovat kaikki lapset pietistejä ja isäänsä
ja äitiänsä vastaan, kaikki hyvät välit ja hyvä ymmärrys ovat häirityt.
Eikä se tule mitenkään paranemaan, vaikka vieraatkin tulevat ja kesä
alkaa. Kuka tietää, mitä vielä voi tapahtua, kun Hartman ja Lauri
tapaavat toisensa? Hartman sanoo jotain, Lauri suuttuu...

Ruustinna oli toivonut, ettei professori ollenkaan tulisi, ja niin oli
hän itsekin ensin ilmoittanut, mutta sitten kuitenkin kirjoittanut
tulevansa. Se vielä puuttuisi, että Snellman tulisi!--

Lönnrot, hän saisi kyllä kernaasti tulla, saisi kernaasti nähdä. Jos
minä oikein tekisin, niin veisin hänet ylisille ja aukaisisin oven ja
sanoisin: tuossa hän makaa, kuumeen hehku poskillaan, uhrinne,
suomenkielen uhri, isänmaan uhri, tuulentupienne marttyyri! Teidän
velvollisuutenne on nyt parantaa hänet siitä kuumeesta, jonka olette
hänen sielussaan sytyttänyt. Tehkää se, herra tohtori, tehkää se, minä
vaadin--minä huudan teiltä äitinä lapseni terveenä takaisin.

Ruustinna voi nähdä siihen, missä istui, rovastin pöytänsä ääressä
kansliahuoneessa. Ei häntä tänä kevännä ole huvittanut kalastuskaan,
niinkuin ennen. Ei hän enää koskaan puhu soistaan eikä viljelyksistään;
ei kävele tyttöjen kanssa, ei pyydä heitä mukaansa, vaan kun joskus
menee ulos, niin menee yksin--Mustin kanssa. Voisi luulla, että hänkin
on herännyt--jos synkkyys ja alakuloisuus on herännäisyyttä. Ja sitä se
on ja sen lisäksi tuomitsemista ja ahdasmielisyyttä. Ennen oli täällä
vain yhdet semmoiset tarkastavat, moittivat silmät, nyt on niitä monet,
monet sekä ovien sisällä että niiden ulkopuolella. Kun edes sanoisivat,
mitä ajattelevat, mitä pitävät pahana ja minkä tähden! Näissä
viattomissa häävalmistuksissakin on jotain heille vastenmielistä,
jotain heidän mielestään sopimatonta, mutta mitä? Kunpa olisivat häät
ohitse! Ja millä ilolla näitä juhlia ensin ajateltiin ja suunniteltiin!
Naimikin, tyttö parka,--näkee usein, että hän on itkenyt. Ja sen näkee,
että hän ikävöi täältä pois; viihtyy laamannissa paremmin kuin kotona.
--»Ovatko tytöt sinulle, Naimi, mitään sanoneet?»--»Ei ne mitään sano,
mutta ovat niin jäykkiä, niinkuin en minä olisi heidän sisarensa.»

Hanna kulki huoneen läpi. Hän pysähtyi ja meni taas. Sitten hän
ilmaantui uudelleen ovelle, kasvoissa ilme, niinkuin olisi päättänyt
sanoa jotain, jota oli kauan pidättänyt.

--Ei siis tarvitse kesämattoja tänne saliin? Ruustinna koetti sanoa
niin huolettomalla ja tyynen ystävällisellä äänellä kuin voi:

--Niin, minä ajattelin, että ehkei panna.

--Mutta onhan täällä ollut ennenkin kesämatot?

--Mutta jos ne nyt kuitenkin tulevat kohta pois otettaviksi.

--Miksi pois?

--Jos pappa ehkä tahtoo, että vieraat saavat tanssia.

--Vai niin.

Nyt hän oli saanut tietää sen, mitä oli näyttänyt jo kauan aikovan
kysyä. Ja olisihan se saanutkin jäädä pois, koko tanssi, jos se olisi
voinut jäädä. Mutta kun Olai tahtoi ja myöskin--Naimin vuoksi. Ei sitä
nyt voinut estää hänen tähtensä. Yhden tähden täytyy tehdä, mitä toisen
tähden ei pitäisi tehdä...

Ovatko ne edes onnellisia tuossa uskossaan Hanna ja Kaarina? Hanna on
aina totinen, usein melkein synkkä. Ainoastaan silloin, kun hän Marian
saattamana palaa Honkaniemestä, hänen kasvonsa ovat kirkkaat. Hän tekee
työtä aamusta iltaan, tekee velvollisuutensa. Eikö olisi häntä
palkittava sillä, ettei hänen tunteitaan loukata? Kun saisi Olain
taivutetuksi. Mutta ei sitä voi hänelle esittääkään, ei hän tahdo siitä
kuulla puhuttavankaan. Se on hänessä kuin mikä kipeä paikka.

Ruustinna nousi ylisille, kuunteli Robertin kamarin ovelta, nukkuuko
hän vielä. Sieltä kuului rykimistä. Hän raotti ovea. Robert valvoi.

--Tule sisään vain, mamma!

--No, kuinka sinä voit?

--Minä voin mainiosti. Kunhan tässä vielä vähän loikoilen, niin nousen
pian ylös.

--Et nousisi, lepäisit nyt oikein perin pohjin.

--Ei minulla ole aikaa pitkiin makuihin. Katsos näitä, mamma, nämä
muistiinpanot ovat kaikki tutkittavat ja järjestettävät, ennenkuin taas
syksyllä lähden uudelle matkalle.

--Robert, sinä et saa noin puhua! Tuskin olet tullut ja tuskin jaksat
istua sängyssä, niin jo ajattelet uusia matkoja.

--Katsohan, mamma, on niin, että elämä pisinkin on lyhyt sille työlle,
jonka se tahtoo suorittaa, silloin kun se tahtoo edes jotain suorittaa.
Ja toisekseen, elämä itsessään ei mitään merkitse sen rinnalla, mikä on
sen työn pieninkin tulos.--Mutta kerro nyt jotain, mitä täällä--kuinka
on täällä kaikki?

--Kyllähän täällä on kaikki hyvin.

--Minua riemastutti se Laurin ja Anteron teko.

--Mikä niin?

--Se, että he asettuivat oppositsioniin Snellmanin tähden.

--Jaa, sitäkö tarkoitat?

--Se oli kerran sanottava--minä nostin nyrkkini ylös ilmaan--ja hankeen
hyppäsin Lapin lumisella salolla, kun sain kirjeen, että olivat
uskaltaneet sillä tavalla protesteerata Saiman lakkauttamista vastaan.
--Eivätkö ne jo ole tulleet? Missä ne ovat?

--Kyllä kai ne kohta tulevat--ne ovat olleet Korpivaarassa--Antero on
siellä pappina.

--Pappina?

--Tai oikeastaan vain väliaikaisena saarnaajana Handolinin jälkeen.

--Onko Handolin kuollut? Siitä ette ole mitään kirjoittaneet. Mutta
aikooko Antero papiksi?

--Aikoo, ja Lauri myös.

--Ja Lauri myös?

Robertia alkoi ryittää. Se kiihtyi kiihtymistään, tärisytti hentoa
ruumista niin, että luuli sen menevän hajalle. Ruustinnan täytyi tukea
häntä olkapäistä.

--Auta armias, kuinka sinä olet laiha!

Kohtauksen ohi mentyä lepäsi Robert taas hehkuvin silmin vuoteessaan.

--On sentään sangen suloista maata nyt tässä sinun pehmoisella
patjallasi, mamma. Oli usein, jos sen nyt suoraan sanon, sangen kolkkoa
maata lumikinoksissa.

--Oletko sinä, onneton, maannut lumikinoksissa?--No nyt minä ymmärrän.

--Ymmärrät yskän--niinkö? laski Robert leikkiään.

--Mutta en minä sittenkään tiedä, mikä vuode on parempi, missä olen
tyytyväisemmin maannut. Katsos, mamma, siellä sain minä jotain, jota
minulla ei koskaan ole ollut--minulla on nyt suuri elämäntehtävä.

Ei sanonut äiti, mutta ajatteli poikaansa katsoessaan:--sinäkin olet
oikeastaan samanlainen herännyt kuin nuo toisetkin ... sinunkin silmäsi
palavat niinkuin heidän.

--Tiedätkö, mamma, mikä minulle tuottaa kaikkein suurinta mielihyvää
tällä hetkellä?--Se, ettei minun nyt enää, niinkuin viime kesänä,
tarvitse hävetä Lönnrotia, vaikka taas makaankin näillä pehmeillä
patjoilla. Hän luuli, minä näin sen viime kesänä, etten minä kestäisi,
mutta minä olen näyttänyt, että kestän.

--Mutta olethan sinä, poika parka, aivan sairas.

--Sairas? Minä? Minä näytän sinulle heti, että olen täysin terve.

--Elä nyt nouse, lepää nyt vielä vähän!

--Ei tarvitse, olen jo ihan tarpeeksi levännyt.

Eikä äiti saanut häntä enää pysymään vuoteessa.

       *       *       *       *       *

Kun he tulivat alas, kuului sieltä väittelevää puhetta, rovastin ja
Laurin äänet.

--Minusta se on synti, sanoi Lauri.

--Ja mikä siinä on syntiä, jos saan luvan kysyä?

--On synti ja häpeä, että pappilassa, jossa pitäisi näyttää hyvää
esimerkkiä kristillisessä elämässä ja kohtuudessa ja
yksinkertaisuudessa, pannaan toimeen--ja vielä tämmöisenä nälkävuonna--
komeita pitoja ylellisin ruuin ja juomin ja tanssein ja hypyin ja
soitoin ja tilataan musikantit kaupungista.

--Sinä et vastaa minulle, mikä siinä on syntiä?

--Papan pitäisi ymmärtää se ilman minulta kysymättä.

Rovasti ei voinut enää hillitä itseään. Hänen kauan pidätetty kiusansa
puhkesi.

--Jaa, siinä se nyt on! Te ette itsekään osaa sanoa, mikä on syntiä
viattomassa ilossa ... ettekä tahdokaan tätä muun vuoksi, kuin että
pääsisitte kaikkialla valtaanne näyttämään ja kaikkea määräämään,--se
ei ole muuta kuin fanaattista vallanhimoa, joka tahtoo valaa kaikki
samaan kaavaansa voidakseen kaikkialla kerskailla voitostaan.

--Pappa!--

--En minä tahdo mitään soittoa ja tanssia, kyllä se saa kernaasti olla
minun puolestani, sanoi valmiina itkuun Naimi.

--Mutta minä tahdon! jyrähti rovasti. Te tahdotte, että kaiken ja
kaikkien tulee tanssia teidän pillinne mukaan. Te ette tyydy siihen,
että olette ystävänne Helanderin kanssa vieroittaneet minut
pitäjästäni, vaan nyt tahdotte kieltää minulta vielä isäntävallan
omassa talossani. Mutta minä sanon, etten minä anna terroriseerata
itseäni toisen enemmän kuin toisenkaan ja että minulla omassa talossani
on vielä valtaa ainakin sen verran, että voin viettää häät
tyttärelleni, niinkuin ikivanha hyvä tapa vaatii. Voitte olla tulematta
kirkkoon, kun minä saarnaan, mutta on minullakin oikeus olla sallimatta
saarnoja, joita en tahdo kuulla.

--Enhän minä ole saarnannut.

--Minä luulen varmaan, että siitä tekstistä tullaan vielä paljonkin
saarnaamaan. Ja kernaasti minun puolestani! Minä tahdon teille hankkia
sen tekstin, jota kaipaatte. Täällä tullaan tanssimaan, jos nuoriso
sitä haluaa, ja huomenna saapuu soittokunta, ja siitä asiasta ei puhuta
sen enempää!

Robert oli tullut sisään.

--Mitä tämä oikeastaan on? Minä en ymmärrä mitään.

--Täällä on paljon, jota sinä luultavasti et tulekaan ymmärtämään.

--Mutta miksi ei saisi tanssia?

--Niin, sano se!

--Jaa, jos te panette tanssit toimeen, niin minä--

--Niin, mitä--?

--Vieraat tulevat! kuului ulkoa pikkupoikain huuto. Ne olivat olleet
puutarhassa aidan päällä seisoen ja seipäistä pidellen vartioimassa ja
hyökkäsivät nyt verannalle ja salin läpi ja sitten ulos.

--Pojat, pojat!

Mutta he lensivät Naimin kanssa suin päin rappusia alas, karkasivat
portille, repäisivät sen auki, hyppäsivät vaunujen taa, toiset
vaunuihin, sitten taas maahan, rinnuksia auki repimään.

Antero, joka oli istunut ruokasalissa, näki Naimin heittäyvän
sulhasensa syliin ja pyörähtävän hänen kanssaan monta kierrosta
pihamaalla.

--Professorikin tulee--sanoi Antero Laurille.

--Silloin me mennään--ja muutenkin.

--Lauri, minä rukoilen sinua, jää, jos vielä vähänkin rakastat äitiäsi,
pyysi ruustinna.

--Jää meidänkin tähtemme, pyysi Kaarina.

--Minä jään, mutta minä tunnen, ettei minun pitäisi sitä tehdä.



23.


Ja taas oli tuliaispöytä katettu Kontolan pappilan ruokasaliin ja taas
kohotti rovasti lasinsa ja alkoi: »Niin, tervetuloa taas»--mutta ei
saanut sanotuksi muuta kuin kerran vielä: »tervetuloa taas
Kontojärvelle!»

Ei päästy oikeaan puheen alkuun. Keskustelu hyppäsi asiasta toiseen.

--Sinä olet, lanko, vähän niinkuin vanhentunut, sanoi professori. Minä
luulen, että olet saanut pari kolme ryppyä lisää otsaasi.

--Eihän Olai ole vanhentunut, riensi professorska sanomaan,--
päinvastoin näyttää hän minusta pirteämmältä kuin ennen.

--Kuuluuko mitään muuta erikoisempaa? kysyi rovasti.

--Uhkaavimmat pilvet ovat onneksi haihtuneet, ei liene ainakaan
lähimmässä tulevaisuudessa mitään pahempaa pelättävänä.

--Sehän on hauskaa kuulla.

Vähän päästä sanoi professori:

--Mutta ilman suuria ponnistuksia ja, ikävä sanoa, ilman suuriakin
uhreja ja myönnytyksiä se ei ole mennyt.

--Eipä tietenkään, eipä tietenkään.

--Ja uusia on tulossa. Hallitusta ja sen valtioviisautta saamme kiittää
siitä, ettei kaikki, kerrassaan kaikki jo ole menetetty.

--Niinpä tietenkin,--mutta rovasti ei jatkanut.

--Kuinka kuvernöörissä jaksettiin? kysyi ruustinna professorskalta,
estääkseen keskustelua katkeamasta.

--Ei ole ilman, että he tuntevat itsensä ikäänkuin vapaammiksi nyt, kun
Saima--

--Jaa, jaa, sen voi ymmärtää. Se oli aina--

Robert ei voinut pidättäytyä, vaan kysyi:

--Tapasiko setä Snellmania?

--En. Mutta kuulin, että hän taas aikoo pyrkiä professoriksi.

--Minä tapasin, sanoi Thure.

--No, mitä hän?

--Hän on lujempi, taipumattomampi ja suurempi kuin koskaan ennen.

Antero ja Lauri istuivat alempana pöydässä, niin syrjässä kuin
mahdollista, äänettöminä, välinpitämättöminä, niinkuin eivät nämä asiat
olisi heitä liikuttaneet.

--Se on siis menetetty, suomalaisuuden asia, kuului rovasti sanovan
professorille.

--Jaa, se on nyt niinkuin sen ottaa. Se, mikä siinä on parasta, tulee
varmaankin elämään, mutta jossain uudessa muodossa. Suomen kansan
oikeutetut tarpeet sen kielenkin suhteen tulevat epäilemättä
huomioonotettaviksi niissä piireissä, joille kaikki alkuunpano meillä
kuuluu. Viranomaiset ja hallitus tietävät kyllä tässäkin asiassa
tehtävänsä.

--Kyllä sitten saadaan odottaa, sanoi Thure Robertille.

--Se nyt on aina varma, puhui professori heille pöydän yli, että
Snellman tapansa kautta on ollut asiansa pahin vihollinen.

--Kun jotain asiaa vastustetaan, niin ollaan aina vastustavinaan tapaa,
heitti Thure isälleen.

--Sen sinä nyt kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että
Snellmanin parhaat ystävätkin eivät ainoastaan paheksu hänen tapaansa,
vaan tuomitsevatkin häntä--yksinpä Castrénkin.

Näkyi ilmeistä ja kuului äänistä, että isä ja poika olivat ennenkin
näissä asioissa törmänneet yhteen.

--Thure on sellainen fennomaani, että se on oikein kauheata, päivitteli
professorska, koettaen tehdä sen leikillä--ajatelkaa, että hän on
saanut päähänsä ruveta suomentamaan »Wilhelm Telliä.»

--Miksi juuri »Wilhelm Telliä»?

--Siksi, sanoi Thure, että se on juuri sitä »huvittavaa ja hyödyllistä
lukemista», jota Suomen kansa tätä nykyä ehkä kaikista kipeimmin
kaipaa--in tyrannos!

--Siinä sen nyt kuulette, nehän ovat aivan hulluja!

--Ja kun me sen vielä näyttelemmekin suomeksi--mitä sanoo täti Selma
siitä? virkkoi Anette.

--No, olkaa nyt toki!

--Jaa, naurakaa vaan, mutta me teemme sen kuitenkin, sanoi Anette
niskaansa päättävästi nakaten.

--No, Robert, onko sinulla jo aineet väitöskirjaasi koossa? kysyi
professori.

--Ei vielä läheskään.

--Ajatelkaa, huokasi ruustinna, että hän aikoo lähteä sinne vielä ensi
talveksikin. Koeta, lanko, saada hänet siitä luopumaan.

--Jaa, jos se minusta riippuisi,--mutta nuoriso rakastaa kulkea omia
teitään tätä nykyä.

Muiden puhuessa istuivat siinä yhä äänettöminä Antero ja Lauri.
Professori ja professorska olivat heitä kyllä tervehtineet, mutta
sanaakaan sanomatta. Eikä heitä yhäkään näyttänyt olevan heille
olemassa.--Anette istui Laurin vieressä.

--Onko totta, Lauri, että aiot papiksi?

--Kuka on sinulle sen sanonut?

--Olen kuullut. Minulla olisi sinulle eräs pyyntö.

--Mikä?

--Että uhraisit tämän kesän kokonaan minua varten.

--Sinua varten? Kuinka?

--Opettaisit minulle aamusta iltaan suomea, niin että täältä
lähdettyäni osaisin sitä sekä puhua että kirjoittaa.

--Mitä varten?

--Tahtoisin auttaa Thurea.

Lauri istui kalpeana, sanoi sitten:

--En tiedä vielä, tulenko jäämään tänne.

Professori kuului sanovan rovastille:

--No, nythän sinä pian pääset niskoittelevasta kappalaisestasi ainakin
vähäksi aikaa.

--Onko tuomio langennut? kysyi Lauri pöydän yli.

Professori katsahti vain vilahdukselta Lauriin ja sanoi, ei
vastaukseksi kysymykseen, vaan rovastin puoleen kääntyen, niinkuin
jatkoksi omille sanoilleen:

--Juuri kun lähdimme, saapui tieto, että hänet on hovioikeudessa
vapautettu virkansa toimituksen ja samalla myöskin palkkansa kantamisen
vaivoista.

--Oh--

--Kuinka pitkäksi aikaa?

--Vuodeksi vain, siis verrattain lievä rangaistus.

Laurin tuoli siirrähti taapäin vihaisella rämäyksellä. Naiset
hypähtivät, kaikkien silmät kääntyivät Lauriin, muiden paitsi rovastin.

--Hän tulee tietysti valittamaan, sanoi rovasti. Kenties senaatti
vapauttaa hänet.

--Tuomio ei luultavasti tule senaatissakaan muuttumaan.

--Ei tietysti, sanoi Lauri jääkylmästi--hänen oli onnistunut voittaa
itsensä--ja siirsi tuolinsa takaisin paikoilleen.

Noustiin pöydästä. Rovasti huokasi helpotuksesta. Skandaali, jota hän
kaiken aikaa oli pelännyt, oli toki vältetty.

--Kuinka oli oikeastaan sen Handolinin kuoleman? kysyi professori.

--Poliisitutkinto ja lääkärin tarkastus osoittivat, että kuoleman syynä
oli ollut sekä aivotärähdys että ehkä myöskin sydänhalvaus. Hän lensi
alas rappusista ja tavattiin hengetönnä niiden edestä.

--Helsingissä on kuitenkin liikkunut itsepintainen huhu, että kuolema
ei olisi ollut niinkään luonnollinen.

--Vaan kuinka?

--Että tuo hänen suinpäin lentämisensä olisi tapahtunut--kuinka
sanoisin--jonkun takaapäin toimivan käden antamasta sysäyksestä.

--Kenen käden?

--Siitä ei tietysti kukaan voi sanoa, mutta eihän pietistisessä
seurassa ollut tietenkään saapuvilla muita kuin pietistejä.

--Jos siinä oli joku käsi mukana, niin oli se Jumalan käsi. Ja se käsi
on kerran saavuttava kaikki parjaajat ja panettelijat.

--Lauri!

--Muuten voin ilmoittaa, että olin siellä minäkin.

--Todellakin, sitä en tiennyt.

--Pyydän anteeksi poikani puolesta--sekä siitä, mitä hän ennen ja mitä
nyt--hänen täytyi tietysti taaskin--semmoista se on--se kuuluu nyt
päiväjärjestykseen--valitettavasti.

Robert näki Laurin ja Anteron lähtevän ja meni heidän jälkeensä. Thure
ja Anette seurasivat mukana. He menivät kirkolle päin.

--Robert, sinä et saa mennä ilman palttoota, sinä vilustut, huusi
ruustinna hänen jälkeensä, mutta Robert ei välittänyt.

--Kuulkaa miehet, mikä teidän on--mikä teitä oikein vaivaa? kysyi
Robert.

--Ei meitä mikään vaivaa.

--Ei suinkaan?--ei suinkaan teistäkin jo ole tullut pietistejä?

--Mitäs sitten, jos olisi?

--Suo anteeksi, mutta sinä pietisti--sinä Lauri? Ja sinä myös, Antero?

--Ajattelisit sinäkin, Robert, kuolematonta sieluasi etkä aina noita--

--Noita, mitä?--Ei, kuulkaa, hyvät ystävät--tuo ei mene minuun--minuun
ei sitä tautia saa tarttumaan.--Ohhoh! Vai niin on asiat. Ja minä kun
aioin kertoa teille kaikkea. Mutta te ette tietysti nyt niistä välitä--
olin sitä oikein levottomuudella odottanut.

--Ne ovat nyt ainakin minulle toisarvoisia, sanoi Antero.

--Niinpä niin, vai niin... Ja tytöt myös?--Niin, Hanna kyllä, mutta
onko Kaarinakin?

--Iloitsisit siitä.

--Kyllä, kyllä--mutta et sinä, Thure, ainakaan?

--Enkä minäkään, sanoi Anette, joka veljensä kanssa käsi kädessä,
innostunut ilme kasvoilla, oli seurannut heitä.

Robert peräytyi Anterosta, oli kuin hän olisi jotain jättänyt,
pudottautunut pois hänestä ja liittynyt toisiin.

--Tuliko tuo kirjoitukseni retkestäni yli Lapin tunturien ja
käynnistäni lappalaiskylässä? kuului hän kysyvän Thurelta.

--Tuli ja luettiin osakunnassa, jossa se herätti suurenmoista
innostusta--joimme maljasi.

Mutta Anette hypähti eteenpäin ja saavutti Anteron ja Laurin.

--Mennään nyt Kokkomäelle! Tulkaa nyt tekin, innostutaan nyt--niinkuin
vuosi sitten ... missä ovat tytöt?--jaa, niin. Mutta ettehän te nyt
_voi_ olla mitään pietistejä, noita synkkiä, alakuloisia--kuulkaa, se
_on_ mahdotonta--te luulette vain niin!--Hän koetti lyödä leikiksi:--ja
jos olisittekin talvella, mutta nyt on kesä--nyt on ilon aika, toivon
aika--te ehditte vielä vanhoilla päivillänne, nyt ollaan nuoria, nyt ei
murjoteta, nyt innostutaan ja rakennetaan pilvilinnoja!--Kas niin!--Ja
Anette pisti kätensä Laurin kainaloon ja veti hänet mukaansa. Leppyen
ja sulaen seurasi Lauri viehättävää olentoa.

Mutta sakastin perässä pysähtyi Antero.

--Minne sinä menet--etkö tule mukaan? kysyi Lauri.

--Minun täytyy ehkä mennä Helanderille kertomaan.--Ja hän erosi heistä
siinä, Laurin seuratessa toisia.

Robert parka! ajatteli Antero. Mitä varten? Miksi hyväksi? Hänen
silmissään hehkuu sairaloinen tuli. Mitä se palaa? Asiaako? Suurta
tarkoitusperääkö? Eikö muuta mitään? Eikö se ole vain kunnianhimoa?
Eikö halua tehdä jotain erinomaista? Eikö ole vain halua tulla
kuuluisaksi, suureksi mieheksi?--Ja sehän se ehkä onkin, joka on ollut
maailman edistyksen tähänastinen liikevoima--sehän se on, jonka
historian parhaatkin pyytävät palkaksi töistään--jälkimaailman kiitosta
ja tunnustusta haaveksivat hurskaimmatkin, epäitsekkäimmätkin.

Mutta eikö ilman sitä mikään työ anna tyydytystä? Kai ei Jumalakaan ole
luottanut siihen, että ihmiset puhtaimmasta asianharrastuksesta hänen
valtakuntaansa maan päällä toteuttaisivat, koska hänen on täytynyt
luoda heille taivas ja iankaikkinen autuus palkaksi siitä vähästä
hyvästä, mitä he täällä maan päällä eläessään ehtivät toimittaa... Jos
hän antaisi valita, jos sanoisi: saat tässä maailmassa sen onnen, jota
haluat, etkä sitten mitään--tai jos sanoisi: et saa täällä mitään,
mutta siellä kaiken... Mutta miks'ei hän sen sijaan iankaikkisen elämän
asemasta antanut ihmisille rakkauden onnea tässä maailmassa? Miksi hän
juuri sen kielsi?

Lähestyessään Honkaniemen tienhaaraa näki Antero Naimin ja hänen
sulhasensa tulevan jälestään. Hän kiiruhti askeliaan, riensi pois.

       *       *       *       *       *

Naimi ja hänen sulhasensa kulkivat äänettöminä, käsi kädessä kyllä,
mutta heidän keskensä oli syntynyt pieni erimielisyys.

--Ja pitäisikö minun siis todella luopua unelmastani, riemustani saada
viedä sinua valssin huimaavassa pyörteessä ympäri lattiaa--ja
ainoastaan siitä syystä, että veljesi on saanut sen päähänpiston, että
se on jotain pahaa--?

--Ei se minulle ole niin suuri asia kuin se näyttää olevan sinulle--
enkä luule, että se oikeastaan on sitä sinullekaan.

--Minulle se on oleva ihanin hetki elämässäni, joka ei koskaan ole
palaava! Se on heissä pinnistettyä, teeskentelyä--

--Ei se ole teeskentelyä.

--Sitten se on fanatismia.

--Minä en tahtoisi, että yksikään minun omistani ajattelisi
katkeruudella sitä päivää, jona minä heidät ainiaaksi jätän.

--Jos he semmoisesta sinua tuomitsevat, on se heissä ahdasmielisyyttä.
Ne, jotka eivät toisten tunteista välitä, niiden tunteista ei tarvitse
muidenkaan välittää.

--Onnettomien ihmisten tunteista täytyy aina välittää.

--He ovat vain olevinaan onnettomia, se on vain naama, joka on onneton,
mutta sydämessään ovat he tyytyväisiä omasta paremmuudestaan ja lyövät
varmaan rintoihinsa siitä mielihyvästä, että ovat parempia kuin me
muut.

--Minä pyytäisin sinua, Björn, ettet puhuisi noin...

--No, ei puhuta sitten--

Miksi tuntui Naimista hänen sulhasensa taas niin vieraalta? Miksi taas
niinkuin joskus ennenkin--niinkuin silloinkin, kun hän puhui niin
välinpitämättömästi suomalaisuudesta. Heillä oli monessa asiassa niin
erilaiset aatteet. Ei se ollut teeskentelyä, kyllä se oli heissä totta,
taistelua, kärsimystä, pyrkimystä johonkin, jota Naimi ei ymmärtänyt,
mutta joka yhä enemmän oli alkanut hänen mieltään kiinnittää. Mutta hän
säikähti samalla tätä tunnettaan, tätä mielentilaansa--ei tahtonut
mitenkään antaa sille valtaa hääpäivänsä aattona. Ja hän painautui
lähemmä sulhastaan, taivuttautui eteenpäin, katsoi häntä silmiin.

--Huomenna olemme siis mies ja vaimo. Ja me lähdemme heti kohta täältä.
Jos tietäisit, kuinka ikävä minun on ollut täällä. Isä, äiti, sisaret,
Lauri--ja kaikki se erimielisyys--minä yhteen aikaan itkin joka ilta,
ennenkuin nukuin, ja ajattelin vain: jos pian tulisi kesä ja sinä
saapuisit!

He näkivät Anteron menevän.

--Mikä mies hän oikeastaan on tuo Hagman? Eikö se ole oikeastaan hän,
joka on Laurinkin villinnyt?

--Villinnyt?

--No niin, tai häneen vaikuttanut--hänet »herättänyt», jos niin tahdot.

--En tiedä, Laurilla on kyllä muutakin syytä miettiä elämäänsä. Minä
pidän paljon Anterosta. Hän on niin yleväaatteinen ja hyvä ja hieno, ja
hänellä on nähtävästi joku suuri suru.

--Hän on tietysti onnettomasti rakastunut, niinkuin semmoiset kömpelöt
ja epäonnistuneet aina ovat.

--En tiedä, voi olla.

--Mutta minä tiedän--ja minä tiedän myöskin keneenkä. Sinuun.

--Minuunko? Mitä sinä puhut!

--Minä huomasin sen jo Helsingissä promotsionissa.

--Minuunko? En minä ole sitä koskaan huomannut. Ei se ole mahdollista.

Mutta Naimi jäi miettimään ja muistelemaan ja vertailemaan. Hänen
puristuksensa sulhasensa käsivarteen vähän laukeni, hänen sitä
huomaamatta. Hän oli aina kummastellut, miksi ei Antero välitä
Kaarinasta, vaikka Kaarina aivan varmaan rakastaa häntä ja he olisivat
sopineet niin hyvin toisilleen.--Mutta olisivatko he sopineet?--Lämmin
säälin ja myötätuntoisuuden tunne pulpahti hänen rinnassaan, ja sen
tunteen vallassa hän puristautui vielä lähemmä sulhastaan.--Olisiko se
mahdollista, että Antero häntä rakastaa?

       *       *       *       *       *

Kun Antero palasi pappilan vanhaan tupaan, tapasi hän Laurin kiihkeästi
kävelemässä edestakaisin lattialla.

--Ei minusta ole mihinkään, ei minun uskoni mitään auta, paastoni
siellä korvessa ei ole minua parantanut. Kiusaaja seurasi minua
sinnekin.--Miksi on hän minulle niin ystävällinen? Miksei hän suutu
minuun, vaikka koetan olla tyly? Miksi minä viivyttelen, miksi annoin
houkutella itseäni julistamasta kaikelle maailmalle, että olen Heddaan
sidottu? Nyt Anettekin sen tietäisi ja kääntäisi minulle selkänsä.--
Minä en voi rakastaa Heddaa, minulla ei ole mitään yhteistä hänen
kanssaan, en koskaan tule minä rakastamaan häntä--minä rakastan
Anettea--mutta minä en saa--minä en saa--en saa--ja miksei Jumala kuule
minun rukouksiani? Miksi hän saattaa minut joka päivä uuteen
kiusaukseen? Emme olisi tulleetkaan tänne--olisimme jääneet
Korpivaaraan!

--Elä syytä Jumalaa--vaan itseäsi.

--Itseänihän minä syytänkin, huokasi Lauri epätoivoisesti.

Hän kuului valvovan koko yön heittelehtien vuoteellaan.

Antero kuuli hänen koettavan rukoilla. Hän rukoili hiljaa, mutta
kiihkeästi:

--Päästä minut pahasta, Herra! Auta minua juurineen repimään hänen
kuvansa sydämestäni. Ilmoita minulle, mitä minun pitää tekemän--anna
minulle voimaa tehdä se, mitä minun pitää--auta minua tunnustamaan
Sinua!



24.


Kohta vihkimisen jälkeen, josta hän ei ole voinut pysyä poissa, on
Antero vetäytynyt vanhaan tupaan. Hän ei ole jaksanut olla siellä
kaikkien niiden vieraiden ihmisten kanssa. Hän tahtoo pois, pois
takaisin Korpivaaraan, niinkuin sairas eläin kiven koloon, joko
kuolemaan taikka paranemaan. Hän on heittäytynyt pitkäkseen penkille,
ollut siinä kuinka kauan lienee. Siihen kuuluu nyt soittoa. Siellä siis
tanssitaan.

Lauri tulee sisään.

--Miksi tulet pois? kysyy Antero.

--En minä jaksanut enää olla siellä. En minä ole koskaan nähnyt kaikkea
niin äärettömän mitättömänä, nurinkurisena, hengetönnä, viheliäisenä ja
valheellisena--ja itseäni ennen muita.

--Niin se on, niin se on. Mutta mitä on meillä oikeastaan kaiken tuon
kanssa tekemistä? Ei se meihin kuulu! Lähdemme täältä. Minä ainakin!

--Mutta mitä varten olemme me täällä?

--Sitä minäkin olen kysynyt?

Hetken päästä sanoi Lauri:

--Niinkuin en muka tietäisi, mitä varten olen täällä. Kyllä minä sen
tiedän.

--Ja tiedänhän minäkin, miksi minä.--Siinä me taas ollaan.

--Siihen toteenko meni paastoamisemme korvessa!

--Minä olen taas kieltänyt Kristukseni, ties kuinka monta kertaa tänä
päivänä! puhkesi Lauri. Olen kieltänyt hänet täydellisemmin,
häpeämättömämmin kuin koskaan ennen, kuin koskaan Pietari. Minä olin
kuin yksi heistä, minä puhuin ja nauroin ja olin niinkuin entinen
Lauri. Ne ensin katselevat vähän ja kuiskailevat ja kummastelevat,
mutta sitten tulevat ne kilistämään, ja niiden silmissä on kuin
tahtoisivat sanoa: »Jahah, no, tervetuloa takaisin, hauska tavata, ei
ole tavattukaan pitkään aikaan». Minä olen heille kuin pahalta
tieltänsä palannut tuhlaajapoika. Minä siellä istun ja puhun ja olen
tyttöjen kanssa--Anetten sulhaspoika--ja minusta se on hauskaa. Minä
istun Anetten kanssa lehtimajassa, ja minä näen, että ne nimittelevät
meitä toisillemme. Jos minä vielä olisin jäänyt, niin kai minä nyt
siellä tanssisinkin--Se olisi ollut kaiken kukka! Nyt ne tanssivat
siellä, kuuletko? Luultavasti Anette odottaa minua, etsii ja katselee
»kavaljeeriansa». Pitääkö mennäkseni? Sano!

Hän puhui katkerasti niinkuin se, joka tahallaan itseään haavoittaa,
kasvot koettaen kipua salata. Yht'äkkiä hypähti hän ylös:

--Minun täytyy tunnustaa Kristus, jonka olen kieltänyt! Minun täytyy,
minun täytyy!

Hänen silmissään hehkui kuumeen tuli:

--Ja minun täytyy pelastaa heidät, jotka eivät hänestä mitään tiedä!

Mutta ei hän vielä näyttänyt olevan varma itsestään, laimentui, uupui,
tuli Anteron luo kuin neuvoa kysyen, koettaen itse vielä rauhoittaa
itseään:

--Sano, mitä on minun tekeminen? Mikä on tässä kaikessa oikein ja mikä
väärin? Eikö ole velvollisuuteni julistaa maailmalle, mitä pidän
totuutena ja mikä on totuus? Saako hiuskarvaakaan poiketa vakaumuksensa
tieltä? Onko lupa katsoa ihmisten mieliin ja heidän muotoonsa, vaikka
olisivatkin minun vanhempiani ja läheisimpiäni? Eikö juuri silloin
velvollisuuteni olekin kahdenkertainen? Eikö ennen kaikkea tule kuulla
Jumalaa enemmän kuin ihmisiä?

--Ei taida maailma ehkä kuitenkaan tällä tavalla parata.

--Minun täytyy, minun täytyy, koko totuus täytyy minun itsestäni
julistaa!

--Onkohan hetki siihen nyt sopiva?

--Olkoon tai ei, mutta nyt sen pitää tapahtua! Jos en sitä nyt tee,
niin ei se tule koskaan tehdyksi. Jos minä nyt annan perään, niin olen
pettänyt, kurjan pelkurimaisesti pettänyt Hänen asiansa. Hän vaatii
sitä minulta, minä tunnen sen.

--Lähdetään vähän kävelemään.

He lähtivät ulos, kulkivat ohitse lehtimajan, joka taas oli pihalle
pystytetty.

--Lauri, minne sinä menet? Tule tänne vähän! huusi Anetten sulava ääni
sen sisästä, ja yläpuoli notkeata vaaleapukuista vartaloa kumartui
oksien välistä taapäin nojaten.

--Minä tulen kohta.

Hän riensi melkein juoksuaskelin pois, hyppäsi pihasta päästyä
tiepuoleen aitaa vasten ja jäi siihen.

--Voi kiusausta, voi kiusaa ja piinaa! Sano, Jumalani, pitääkö minun
jotain tehdä? Ja mitä? Ajaako myyjät ulos temppelistä ... vaiko itse
mennä? Sano, Antero!

--Enhän minä tiedä.

--Tuolla tulee heränneitä ... mennään, minä en ole kyllin arvokas heitä
tapaamaan,

Hän meni metsään, Antero seurasi häntä. He istuivat kaatuneelle puulle,
toinen toiseen päähän. Lauri tuijotti maahan. Sitten hän nousi ja lähti
kiireesti takaisin pappilaan. Kun he taas tulivat vanhaan tupaan,
istuivat siellä Hanna ja Kaarina, väsyneinä ja avuttomina.

--Mitä te täällä olette? kysyi Lauri.

--Meidän on niin vaikea siellä olla.

--Nyt minä menen! kuohahti Lauri.

--Minne sinä menet! Odota, me tulemme myös.

Tytöt palasivat hääpuolelle.

Lauri lähti heidän kanssaan, mutta meni puutarhaan, istuutui pihlajan
alle nurmipenkille lähelle verantaa ja sen suojaan, josta ei kukaan
voinut häntä nähdä. Ehkä istun minä tässä nyt viimeistä kertaa. Jos nyt
tapahtuu se, minkä täytyy tapahtua, niin on minun lähteminen, enkä minä
voi enää koskaan tänne palata...--Häntä huikaisee ikävä ja kouristaa
turvattomuuden tunne. Ovathan ne kuitenkin »omia», tarkoittavathan ne
ehkä sittenkin hyvää, niin paljon kuin ymmärtävät...--Mutta eikö tämä
tunne taas ole minulle viritetty ansa? Enkö hae minä puolustusta
heikkoudelleni, estettä, etten ottaisi askelta, joka minun pitää? Minä
tahdon nauttia tämän kotoni etuja, minä en henno itseni tähden uhrata
kaikkea uskoni ja vakaumukseni alttarille? Nyt se kiusaaja taas siinä
muodossa nostaa päätään saadakseen minut solmimaan rauhan maailman
kanssa.

Kuului kosketuksia klaveriin sisältä salista. Mitä se oli? Sehän ei
ollut tanssin säveltä, sehän oli virttä. Mutta kuka siellä nyt virttä
soittaa?

Hän hypähti ylös ja riensi verannalle. Sali oli tyhjä. Muissa huoneissa
lepäilivät vieraat tanssin jälkeen. Kaarina istui klaverin ääressä.
Tahtooko hän rohkaista minua? Hän tahtoo antaa minulle merkin.

Mutta samassa rämähti porstuasta, jonne soittokunta oli sijoitettu,
tanssin sävel. Kaarina hypähti säikähtäen ylös ja syöksyi kalpeana
Lauria vastaan verannan ovessa ja siitä itkuun purskahtaen ulos.
Kaikista muista ovista tuli herroja saliin naistensa kanssa, valmiina
taas alkamaan tanssia. Lauri juoksi Kaarinan jälkeen ja saavutti hänet
puutarhassa.

--Ne keskeyttivät sinut, ne eivät tahtoneet antaa sinun virttä soittaa?

--Ei ne ehkä tahallaan ... ne eivät ehkä huomanneet ... eivät kuulleet!

--Kuinka eivät olisi kuulleet? Kyllä ne kuulivat!

Lauri syöksyi takaisin. Salin lattialla oli tanssi täydessä käynnissä.
Se oli katrilli, johon ottivat osaa vanhatkin, rovasti vieden
laamannitarta, laamanni ruustinnaa.

Lauri seisoo keskellä lattiaa ja huutaa:

--Lakatkaa, onnettomat, lakatkaa! Tämä on kauheaa! Tämä on surkeaa!

Soitto lakkasi, parit pysähtyivät ja jäivät sanattomina seisomaan.
Kaikista ovista tunki väkeä sisään.

--Lauri, mitä tämä on? Oletko sinä hullu? sanoi Robert.

--En, minä en ole hullu, vaikka ehkä siltä näytän.

--Mene nyt siivosti pois ja anna meidän olla rauhassa. Mitä sinä oikein
aiot?

--Minä en voi enää antaa teidän rauhassa mennä suoraan kadotukseen. Te
menette sinne ja viette koko maailman muassanne.

--Lauri hyvä, tule nyt järkiisi.

--Miksi ei Kaarinan annettu soittaa virttänsä? Miksi hänet tuolla
soitolla keskeytettiin? Miksi Jumalan sanaa sillä tavalla häväistiin?

--Soittiko Kaarina, en minä ainakaan mitään kuullut?

--Se tapahtui erehdyksestä, riensi Anette.

Rovasti oli ensin seisonut kuin tyrmetyksissään, osaamatta sitä tai
tätä. Nyt hän astui Laurin luo, koettaen pysyä tyynenä.

--Mitä ilveilyä tämä on?--Vieraat ovat hyvät ja antavat anteeksi.--Mene
nyt pois heti ja anna tanssia niiden, jotka tahtovat.--Soittakaa
siellä! Eihän ole käsketty lopettaa.

Soittajat puhalsivat kiireissään pari epäsointuvaa, korvia särkevää
säveltä.

--Ei, pappa, ei...! huusi Naimi.

--Vaietkaa, vaietkaa! huusi yht'äkkiä Hanna.--Puhu, Lauri, sano kaikki!
Sinä teet oikein!

--Antakaa morsiamen tanssia! huudettiin.

--Ei, ei, minä en tahdo enää tanssia ... en koskaan enää!

--Et koskaan? Etkö koskaan enää! Sinä ymmärrät minut, Naimi, sinä
hyväksyt minut! Sano vielä kerran se! Sano isällesi, äidillesi,
sulhasellesi, näille kaikille!

Mutta silloin pääsi Naimilta itku, ja hän juoksi pois. Itku tarttui
muutamiin muihinkin naisiin. Lauri näytti hätkähtävän, mutta voitti
itsensä ja ojentautuen täyteen pituuteensa huusi taas:

--Rauhoittukaa siellä, enhän minä mitään, kuulkaa minua hetkinen vain,
antakaa, minun sanoa vain pari sanaa!

--Sinun ei tarvitse mitään sanoa.

--Sinä olet käyttäytynyt niinkuin ... niinkuin...

--Mene pois!

--Tottele isääsi! huusi Robert käyden häntä takin rintaan.

Lauri työnsi hänet luotaan.

--Minulla on jotain sanomista, ja minun täytyy saada se sanoa!

--Etkö kuullut? Minä käsken sinut menemään ... heti paikalla!

--Minä menen, isä, menen, enkä enää tule, mutta vasta sitten, kun olen
sanonut sen, mitä minun pitää sanomani. Minä en tahdo tuomita ketään,
sillä tuomio on Herran, mutta minä tahdon sanoa, että te ette tunne
Häntä ja että se on kauheata, että te ette tahdo Häntä tunnustaa,
vaikka Hän on teidän kuolemattomat sielunne verellänsä ja kuolemallansa
lunastanut. Siinä seisotte te, haudan partaalla horjuvat vanhuksetkin,
siinä elämänne vasta alkaneet nuorukaiset ja neitoset, seisotte kuin
tulivuoren partaalla joka voi puhjeta millä hetkellä tahansa ja
nielaista teidät avattuun helvetin kitaansa, jossa on oleva itku ja
hammasten kiristys. Teidän elämänne on Herralle kauhistus, se on
Hänelle kauhistus. Se on surkeaa, se on surkeaa?--Herätkää tänä
päivänä, joka voi olla teidän viimeisenne, kenen tahansa, sillä emmehän
tiedä... Heittäkää pois,--minä rukoilen,--syntinne ja kevytmieliset
soittonne ja huvinne ja tanssinne...

Hänen edessään seisoi ivallisia, vihastuneen näköisiä, onnettoman ja
valittavan näköisiä kasvoja ... hän tunsi hämmentyvänsä, ei saavansa
esille sitä, mitä tarkoitti... Rovasti oli mennyt pois, jotkut olivat
seuranneet häntä, ja professori koetti vetää toisia mukanaan ulos.
Ruustinna oli vaipunut tuoliin, Naimi heittäytynyt hänen syliinsä.

--Tulkaa pois kaikki! huusi professori saliin.

--Lopeta jo, Lauri, näethän, että kyllästytät, sanoi Robert ja meni
ovelle.

--Näen, minä näen, että ihmiset eivät tahdo nyt enemmän kuin ovat
koskaan tahtoneet kuulla synneistänsä puhuttavan.

Robert pyörähti takaisin ja heitti hänen silmilleen:

--Oletko sinä itse sitten synnitön?

Lauri säpsähti.

--Minäkö? Synnitönkö? En, hyvä veli, minä olen suurempi syntinen kuin
kukaan. Niin, ja minä tahdonkin sen tunnustaa!

--Ei tässä kukaan sinun synnintunnustuksiasi kaipaa.

--Kuulkaa! huusi Lauri nyt niin, että se tunki kaikkiin huoneisiin ja
veti sieltä taas uteliaita saliin.--Kuulkaa, mitä sanon! Minä olen
tehnyt suuren synnin, minä olen vietellyt viattoman tytön, mutta minä
tahdon sen sovittaa, minä tahdon mennä naimisiin Heddan kanssa.

--Herra Jumala, onko hän hullu?

--Sillä meillä on ollut lapsi...

--Herra Jumala...!

Kehä hajosi, kaikki vetäytyivät pois salista, toiset nauraen, toiset
kuin kauhuissaan käsiään ylös nostaen.

Anette oli seisonut melkein hänen edessään, suurin, kysyvin,
kummastelevin silmin häneen tuijottaen. Lauri oli tehnyt tunnustuksensa
silmät hänen silmissään. Nyt hän näki tytön kalpenevan, jäykistyvän,
horjahtavan pois.

Ruustinna nyyhkytti ääneensä tuolissaan.

--Anna minulle anteeksi, äiti, mutta minun täytyi se sanoa.

Mutta ruustinna itki niin, että olkapäät vavahtelivat.

Lauri lähti pois, verannan ovesta puutarhaan. Verannalla olevat
väistyivät hänen tieltään. Robert seurasi veljensä perässä.

--Mitä sinä nyt tällä skandaalilla voitit?

--Omantuntoni rauhan voitin.

--Ja mitä sinun yksityisasiasi näihin kaikkiin kuuluvat?

--Minun täytyi tehdä se ... juuri se... Robert kohautti olkapäitään ja
käänsi hänelle selkänsä. Hetken päästä nähtiin Laurin, Hannan ja
Kaarinan häntä avopäin saattaessa, menevän kirkolle päin.

       *       *       *       *       *

Vieraat alkoivat heti tehdä lähtöä. Laamannitar oli siitä, mitä oli
tapahtunut, niin ihmeissään, niin ymmällä, se oli hänelle jotain niin
mahdotonta ... kuulumatonta... Hän tapasi professorin rappusilla.

--Sanokaa, mitä tämä on? Voiko sellaista yleensä tapahtua? Enkö ole
ehkä nähnyt unta? Onko se mahdollista?

--Teidän armonne, tätä nykyä on kaikki mahdollista, niinkuin näette.

--En voi ... en voi muuta kuin ihmetellä ja ihmetellä.

--Minä en ihmettele ollenkaan. On tultu siihen, mihin piti tultaman.
Kun hedelmät ovat kypsyneet, niin ne putoavat--päähän.

--Mennään, tytöt. Me menemme niin huomiota herättämättä kuin suinkin.
Eihän täällä näykään ketään talonväkeä... _Pauvre Selma!_

Rovasti koetteli kiellellä herroja vielä jäämään, mutta ei saanut sitä
tehdyksi tarpeeksi tarmokkaasti.

--Poisko? Mitä varten? Eihän nyt toki.--Suokaa nyt anteeksi, hyvät
ystävät...

--No, ei se mitään ... onhan nyt jo muutenkin aika...

--Mutta eihän nyt kesken kaiken ... ei suinkaan ... nyt olisi tässä
vasta oikein aloitettu.

--Jaa, kyllä, mutta ehkä me nyt sentään...

--Pankaa nyt tupakka ... maistakaahan ... täyttäkää lasinne, hyvät
herrat... Elkäämme välittäkö...

Mutta samalla hän antoi toisen toisensa perästä ottaa häntä kädestä ja
tapasi hetken kuluttua itsensä kahden kesken Hartmanin kanssa. Kaikki
vieraat olivat menneet.

--Siinä nyt ollaan. Siinä se nyt on.--

--Mikä on?

--Kaiken tulos.

--Tulosko? Niin, tulos--tulos mistä? mitä sanoitkaan?

Rovasti järjesteli pöytäänsä, puhalteli sikarin poroja maahan, siirsi
laseja vapisevin käsin--nähtävästi itsekään tietämättä mitä teki.

--Tulos fennomaniasta ja pietismistä.--

--Siitäkö? sanoi rovasti epäillen. Minusta näyttää kuin olisi tämä
tulos jostain muustakin,--siitä, mitä me olemme, me vanhat,
laiminlyöneet, ehkäpä rikkoneetkin.

--Me? Minäkö?

--Ehket sinä, mutta kyllä kuitenkin minä.

Professori kohautti olkapäitään.

--Sinä olet tietysti nytkin valmis pyytämään anteeksi, silloin kun
pitäisi rangaista. Semmoisella isällä täytyy tietysti olla semmoinen
poika. Mutta etkö nyt vihdoin sinäkin ymmärrä...?

--Suo anteeksi, mutta en minä nyt jaksa ... minun täytyy mennä
katsomaan, kuinka Selma...

       *       *       *       *       *

Naimi tuli isäänsä vastaan autiossa salissa.

--Naimi parka, että tämän nyt täytyi näin käydä...

Rovastin leuka vapisi. Naimi näki, että hän vain suurin ponnistuksin
sai pidätetyksi kyyneleensä.

--Pappa rakas, elä nyt sitä minun tähteni pane sydämellesi ... eihän
minulla ole mitään hätää, ei mitään hätää...

--Etkö ole minulle vihainen...?

--No, enhän toki, enhän toki ... pappa, rakas pappa...

Naimi kävi isäänsä kiihkeästi kaulaan ja suuteli häntä poskille ja
otsaan.

--No, no, hyvä, hyvä...

Rovasti meni ruustinnan luo. Naimi riensi ulos. Porstuassa tuli häntä
vastaan Antero heittämään hyvästiä.

--En tahtoisi, että syyttäisitte minua siitä, mitä täällä on
tapahtunut...

Naimi ei vastannut. Antero ei saanut selville, mitä hän ajatteli.

--Lauri ei tehnyt oikein, minä koetin häntä siitä estää, mutta en
voinut... Saanko jättää tämän pienen muiston?

Hän pisti Naimin käteen paperin.

--Mikä se on?

--Eläkää onnellisena ... elkääkä ... elkääkä unohtako Jumalaa...

Hän lähti kiirehtien pois.

Naimi avasi paperin ja luki sen samassa:

    _Sua muistan, sua kiitän._

    Sua muistan kaunokaista
    suven armahan ajalla,
    kun ei öillä sammu päivä,
    muistan käen kukkuessa,
    pikku linnun livertäissä,
    laaksoloissa lehtevissä--
    muistan kuin aikaa mennyttä onnen.

    Sua kiitän syksysäällä
    rajutuulten raivotessa,
    lehtein puista lentäessä,
    kiitän, koska kuutamolla
    kuvauupi taivo kirkas
    järven jäisen iljanteissa--
    kiitän kuin tekoa hyvää.

    Sua muistan ajoin kaikin,
    päivän puoleen pyrkiessä
    sekä mailleen laskiessa,
    muistan onnen' antajana,
    muistan täällä, muistan tuolla
    tähtitarhan tuolla puolla.

Naimi teki liikkeen lähteäkseen hänen jälkeensä, kuin selitystä
saadaksensa--kun näki sulhasensa tulevan--ja pisti kiireesti paperin
taskuunsa.



25.


Antero askartelee yliskamarissa, isänsä entisessä, joka nyt on hänen.
Hän pueskelee, puhdistelee papin kauhtanaansa, koettelee kaulaansa
valkeaa huivia--Emman kutomaa, ompelemaa ja silittämää.

--Minä olen siis pappi, minä olen siis määrätty tänne? Ja tänäänkö ovat
siis häämme?

Alhaalta kuuluu yliskamariin hiljaista, alituista haastelun hyminää,
ovien käyntiä ja pehmoisten askelien töminää.

Mutta ei toimea Antero pukemaan kauhtanata ylleen, ei saa sidotuksi
kaulusta kaulaansa. Hän seisoo vain ikkunassa ja katselee jäälle, josta
häävieraita reki toisensa perästä ajaa ylös törmästä pihaan. Toisia
ajaa Ilpolaan ja kaikkiin muihinkin kirkonkylän taloihin, kutsutuita ja
kutsumattomia,--tahtovat tietysti olla kaikki, jotka vain voivat,
joskaan ei häissä Haakmanni vainaan pojan, niin kuitenkin seuroissa
Ilpolan suurissa pirteissä niiden jälkeen.

Nyt siinä vihdoin ajaa Helander pihaan, pitkän reslan perässä,
selkäkenossa, turkinkaulus kuurassa, silmät tyytyväisinä tähystellen
ylös ikkunoihin, suu muhoillen. Hänen vieressään istuu harmaan saalin
sisässä joku nainen, Maria kai.--Täytyy joutua...

Toisessa reessä tulee Lauri Heddansa kanssa.

He istuvat nyt niin varmoina, tiukkoina, tyytyväisinä--nuo molemmat ja
kaikki muut heränneet, niinkuin tahtoisivat osoittaa: tässä me nyt
tulemme--olemme voittaneet, maailma on meidän, maailma--ja taivas! Ja
nythän onkin koko Kontojärvi ja Korpivaara ja lähipitäjät heränneitä.
On todella ihme, kuinka se niin pian on mennyt, kerran alkuun päästyään
... huimaavaa vauhtia se meni käräjäin ja Handolinin kuoleman jälkeen.
Ei syyttä istu Helander selkäkenossa--eikä Lauri, hänen auttajansa ja
taistelutoverinsa. Toinen toisena pyhänä saarnaa, kappalainen ja
rovastin apulainen, usein molemmat samana, ja viikolla pitäjätään
kulkevat, herätysseuroja pitäen. Ja minä täällä? Onhan ollut siunausta
työllämme. Ja tietysti on meidän syytä siitä iloita, tietysti...

Anterolle tuli kiire pukeutua. Nythän he tulivat, heitähän vain
odotettiin. Vieraat ovat jo kauan istuneet siellä penkeillä pitkin
seiniä, isännät hänen kamarissaan ja toisessa kamarissa ja naiset
salissa ja keittiökamarissa. Tuon tuostakin on virsi veisattu.
Karoliina heitä kestittää. On se nyt hauskaa hänelle. On hän sen onnen
ansainnut.

Kai on jo Emmakin tullut kotoaan, pikku mökistään ... täytyy joutua.
Mutta taas takertuu hän ajatuksiinsa ja unohtuu niihin.

Se on nyt _meidän_ pappilamme tämä, meidän kolmen, Karoliinan, Emman ja
minun, niinkuin oli sitä haaveiltu. Se on nyt taas Haakmannin pappila.
Nyt on täällä taas Haakmanni pappina. He odottavat tästä samaa kotia
itselleen kuin isänkin aikana. Tämä on heränneille heidän suurimman ja
rakkaimman aatteensa voitto. Ja olkoon se kernaasti heille suotu. Ei
ihme, että heidän kasvonsa muhoilevat minua vastaan ja että heidän
silmistään loistaa tyytyväisyys ja tyydytys. Tuon tuostakin he sanovat
melkein samoilla sanoilla: »On se nyt somasti, että on poika pappansa
sijalla.»

Antero on kääntynyt pois ikkunasta, mennyt sinne taas takaisin,
häärinyt huoneessaan, siirtänyt kirjoja pöydällään, pannut ne taas
takaisin, mutta ei päässyt vielä pukeutumisen alkuun.

Niin, niin, sehän on niinkuin sen pitääkin... Mutta mitä minun taas
pitikään...? Ka, eihän minulla ole vielä kaulustakaan kaulassani ...
olihan se jo, miksi minä otin sen pois? Missä se on? Ka, kädessäni...
Emman ompelema ja silittämä...

Hän istui niin kauniisti ja tyynesti kangaspuittensa ääressä aina, kun
tulin, ja kutoi niin uskollisesti ja rauhallisesti ja onnellisen
näköisenä. Hän on tosikristitty, ei taistelujen kautta kääntynyt, vaan
syntynyt kristityksi. Ei ole koskaan mitään toivonut, ei koskaan
mistään pettynyt. Kaikki sanovat: »Et olisi koskaan voinut parempaa
toveria saada». Ne sanovat aina »toveria». Niille on rakkaus vain
toveruutta, ystävyyttä. Ja niinhän sen tietysti tulee ollakin, kun se
on sitä oikeaa, sitä viileää sisarellisuutta, äidillisyyttä. Emmehän
saakaan elää toisiamme varten, emme itsemme tähden, vaan muiden... Me
olemme Emman kanssa niin yhtä mieltä, ettei meillä ole juuri paljon
mitään puhumista. Emme ainakaan puhu, jos ehkä olisikin.

Ei koskaan hän ole minulle mistään tyytymätön, ei kertaakaan hän ole
näyttänyt pienintäkään pettymystä, vaikken kuukausimääriin hänelle
kirjoittanut Helsingistä ja vaikken täällä moneen päivään käynyt häntä
tervehtimässä.

Hänessä on sitä, mitä minussa ei ole, ja sentähden tulemme niin hyvin
sopimaan toisillemme. Hän tulee pitämään minua siinä, missä minä tahdon
pysyä. Naimin kanssa olisin tietysti joutunut takaisin maailmaan,
kytkeytynyt sen kahleisiin... Mitä hän mahtoi ajatella minun
kirjeestäni, jonka hänelle heikkona hetkenä annoin? En ole hänestä
senjälkeen sanaakaan kuullut--enkä tahtonutkaan kuulla.

Voineeko olla toista ihmistä maailmassa niin epäitsekästä, niin
uskollista, niin uhrautuvaa kuin tuo Emma? Se on kai se, jota hänessä
rakastan. Kuinka hän vastasi Karoliinalle, kun Karoliina kysyi, silloin
kun minä menin Naimin häihin: »Miksi on Antero niin alakuloinen?» Hän
vastasi ihmeellisesti, vaikka minua silloin jo rakasti:--»Minun on niin
sääli sitä Anteroa, ettei hän saanut Naimia.»--Ja hän hoiti minua
sitten kuin sairasta, kun sieltä palasin. Hoitiko? En tiedä kuinka,
sillä enhän minä oikeastaan ollut sairas--ja kuitenkin tuntui minusta
siltä, kuin olisin ollut sairas ja niinkuin hän olisi minua hoitanut.
Niinkuin olisi joka kerta tavatessamme tahtonut sanoa: »No, elä nyt
enää ole surullinen, enhän sille mitään voi, mutta minä olisin sen niin
kernaasti sinulle suonut.» Ehkä minä juuri sentähden aloinkin häntä
rakastaa... Sillä hän on jalo ihminen, jaloin, mitä tunnen,
syntymästään jalo, ja joka ei ole mitään pahaa nähnyt eikä mitään pahaa
tehnyt.

Antero lämpeni, heltyi, tahtoi muistella kaikkea hyvää, mitä oli ollut,
voidakseen mennä vihille niin täysin sydämin kuin hän tahtoi sinne
mennä.

--»Pidätkö minusta ollenkaan, Emma?» oli hän kysynyt häneltä istuutuen
hänen viereensä kangaspuiden penkille.--»Pidänhän minä--toki
paljonkin»,--oli hän vastannut, tyynesti ja luonnollisesti, ainoastaan
hiukan punastuen, ojentautuessaan niisien yli loimirihmaa sitomaan.

Ja kuitenkin olin minä--en ymmärrä enää miksi--samalla toivonut, että
hän olisi vastannut kieltävästi, että olisi ainakin pyytänyt
miettimisen aikaa. Toivoinko sitä todella? Toivoin, toivoin, kaduinkin
jo, rukoilin yöllä, että hän olisi muuttanut mielensä, että olisi
aamulla tavatessamme sanonut: »Elä nyt pahastu, mutta minä luulen,
ettet sinä tule onnelliseksi minun kanssani.»--Mutta kun minä kysyin:
»Uskotko, että tulemme onnellisiksi?» niin sanoi:--»Uskon, jos sinä
kerran uskot.»--Ja niin hän sanoo aina. Aina myöntäen, aina kaikuna
säestäen, mutta ei koskaan mitään omaa tunnetta tulkiten, ei koskaan
itseänsä antaen. Jos minä olisin sanonut, ettemme ehkä tulekaan
onnellisiksi, olisi hän ehkä sanonut samaa.

Mutta se nyt oli vain silloin se epäilys, nyt se on ohi, on jo kauan
ollut. Ja hän tahtoi kuvitella kaikki parhain päin. Juuri tätä hän on
toivonut, juuri tähän pyrkinyt. Sopivampaa toveria elämänsä tiellä hän
ei koskaan eikä mistään olisi voinut saada siinä elämäntehtävässä, joka
häntä nyt odottaa, joka hänellä nyt on edessään. Jumala kyllä tiesi,
mitä hän minulle antoi. Niin, se on Jumala, joka on minut juuri näille
perille tuonut, juuri näin minulle asettanut, näin järjestänyt, näin
ohjannut.

--Niin, mutta nyt täytyy minun mennä. Mitä ne ajattelevat, kun ei kuulu
sulhasta vihille! No, kas nyt tulevat jo noutamaan.

Hän avasi oven pimeälle ullakolle, kun kuuli avainta haparoitavan.
Helander ja Lauri tulivat sisään.

--Hei, hei, täällähän se sulhanen vain ... nauroivat he häntä vastaan.

--Käykää sisään, käykää sisään, tervetuloa, mitäs kuuluu?

--Hyvää vain, hyvää vain.

He ovat hyvällä päällä, virkeällä mielellä, molemmat papillisessa
puvussa, ja Anterokin rientää nyt vetämään kauhtanan ylleen. Puhuvat
puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Helander pysähtyy silmälasejaan
pyyhkien heidän eteensä.

--Siinä ne nyt seisovat--pappeina molemmat ... kukas olisi uskonut?

--Ettäkö meistä pappeja tulisi?

--Sitäkin, sekin on minusta yhä vain vielä ihmettä--mutta että se tämä
meidän asiamme on mennyt semmoisella voimalla ja väellä, kuin se on
mennyt! Kun minä ajoin ylös tuosta törmästä enkä mennytkään Ilpolaan,
niinkuin ennen ... se nyt oli sittenkin tämä talo, joka oli se pirun
pääkortteeri, jossa hän oikein elämöi! Herra puhdisti tämän kuin omalla
kädellään. Tuolla yhdellä ainoalla teollaan hän vaikutti kansan
käännyttämiseksi enemmän kuin me saarnoillamme kymmeninä vuosina
olisimme voineet. Se on minusta kuin joku ihan suoranainen maailman
menoon puuttuminen... Niin, se on vaikuttanut vihollisiinkin ... minä
olen sen usein huomannut... Niin, niin, kun näen _tämän_ talon täynnä
meidän väkeämme, niin on se minusta kouraan tuntuva todistus siitä,
että oikeus sittenkin maan perii.--No niin, minä puhun siitä kohta
pitemmältä, kunhan ensin saan sinut vihityksi.

--Aiotko puhua ... elä huoli...

Helander löi Anteroa olalle.

--Ja minä sanon, että minä en siihen kysy sinulta lupaa. Ja nyt sinä
panet kauluksen pian kaulaasi ja tulet alas.

--Jaa, niin...

--Sinähän olet jo hajamielinen kuin mikä vanha rovasti, vaikka et ole
vielä kuin virkaatekevä kappalainen.

--No, ja kuinka te siellä Kontolassa? kysyi Antero.

--Siinähän menee, sanoi Lauri.

--Poika saarnaa, ukko hoitaa kansliaa.

Oli kuin olisi ollut joku alakuloisuuden ilme Laurin kasvoilla.

--Eivät tulleet Hanna ja Kaarina? kysyi Antero heidän lähtiessään alas.

--Jaa, niin, sanoi Lauri ovessa. Olivat juuri rekeen nousemassa, kun
tuli tieto, että Naimin mies on kuollut.

Kun se sanottiin, oli Antero jo kaitaisissa rappusissa laskeutumassa
alas. Lauri ja Helander tunkivat häntä edellään. Hänen jalkansa olivat
yht'äkkiä pettää hänet, ja hänen täytyi puristaa käsipuusta estääkseen
itseään putoamasta.

Naimin mies on kuollut...

Hän seisoo kamarissaan. Hänen ympärillään noustaan ylös. Hän näkee
ikkunasta lumisen pihan ja aitovarsilla hevosia rekineen. Hänelle
sanotaan jotain, hän sanoo itse jotain ja nauraa--vaiko itkee?

Hän näkee näyn:--ovi aukee. Emma tulee, viittaa häntä tulemaan
porstuaan, vetää syrjään, sanoo: »Naimin mieshän on kuollut--mehän emme
nyt siis voi mennä naimisiin.»

Kuka minua jostain tarkastaa? Kuka seivästää minuun tutkivan silmän?--
Hän näkee Laurin katsovan häntä porstuasta.

Häntä lyödään reippaasti olkapäälle.

--No, lähdepäs sitten vihille, morsian siellä jo valmiina odottaa,--
Helander se yhä leikkiä laskee.

--Elä vain unohda sormustasi ... tokko sitä sinulla onkaan?

Sille hyrähdetään, hymähdetään.

Hän seisoo salissa, edessään Helander, välillä vihkimätuoli, vieressään
Emma liikkumatonna, palmikko suorana selässä. Ovista työntyy väkeä
sisään, toisesta harmaita, toisesta sinisiä--hitaasti, tuskin
huomattavasti täyttäen siltaa, piirittäen, puristaen häntä...

--»Rakkaat ystävät, teidän pitää tässä visusti tietämän, että Jumala
itse on aviokäskyn säätänyt--ja rakastaman häntä, niinkuin Kristus
seurakuntaansa rakasti ja antoi itsensä kuolemaan hänen edestänsä.--
Miehen pitää itseänsä vaimoa kohtaan käyttämän niinkuin sen, jonka
pitää saaman yhdenkaltaisen perimisen Jumalan valtakunnassa hänen
kanssansa.--Miehen ja vaimon pitää keskenänsä toinen toistansa
rakastaman ja vielä enemmän kuin isää ja äitiä--sillä raamattu sanoo,
että miehen pitää luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu
oleman.»

Hän kuulee vain katkonaisesti, mitä Helander lukee. Sanat lyövät häntä
vastaan kuin kuohut koskessa korkean kiven ympärillä, jonka päällä hän
seisoo, ja kohoamistaan kohoavat tulvatyrskyt.

Yhä täyteläisemmin, yhä voimakkaammin tulvivat Helanderin sanat, hän on
laskenut alas kirjansa, lukee ulkoa, panee sanoihinsa sieluansa ja
sydäntänsä, on liikutettu. Antero huomaa sen, näkee kaikki, samalla kun
mieli vaeltaa omia teitään. Hän näkee ja huomaa kaikki, mitä ympärillä
tapahtuu; sininen huivi on vähän värjännyt kaulaa;--sen äiti katsoo
heitä onnen ja itkun kanssa taistelevin kasvoin;--Karoliina on
liikutettu, mutta onnellinen... Ja tämä on totta, tämä on
todellisuutta--hän tuntee sormuksen sormessaan ja puristaa sitä
toisella sormellaan niin, että tekee kipeää.

Hän ponnistaa kaikki voimansa seurataksensa vihkimälukua, hän tahtoo
kuulla joka sanan, hän ei tahdo mitään muuta ajatella, hän tahtoo
heittäytyä niiden kuohuihin ... niistä pelastusta saadakseen.

--»Sentähden on tarpeellista, että he molemmin puolin rukoilevat
Jumalalta senkaltaista puolisoa, jonka kanssa he eläisivät sovinnossa,
rakkaudessa ja Jumalan pelvossa--niin heidän avioliittonsa pitää oleman
onnellisen ja autuaallisen, jota me myös yhteisesti tälle pariskunnalle
sydämestämme toivotamme. Amen.»

Mutta siitä huolimatta, kaikista ponnistuksista huolimatta kuulee hän
sisästään: Naimin mies on kuollut ... Naimin mies on kuollut... Ja hän
oli sitä kerran toivonut, hän oli sitä monta kertaa toivonut.

Nyt se tulee, nyt se on sanottava, nyt ne sanat kohta nousevat hänen
eteensä... Hänen täytyy rientää niitä vastaan, vapaaehtoisesti--ja
ennenkuin kysymys tehdäänkään, on hänellä siihen jo vastaus valmis.

--»Minä kysyn sinulta, Antero Hagman, pyhän kolminaisuuden nimeen ja
Jumalan seurakunnan läsnäollessa, tahdotko sinä ottaa tämän Emelia
Laukkasen aviovaimoksesi ja rakastaa häntä myötä- ja
vastoinkäymisessä?»

--Tahdon! hän melkein huutaa; siinä on uhkaa, kiukkua, epätoivon
viimeistä yritystä pelastaumaan ... hän sitä itsekin säpsähtää ja
huomaa kummastusta muidenkin kasvoilla. Laurin ja hänen silmänsä
sattuvat yhteen, ja hän luulee näkevänsä, että ystävä käsittää ja
ymmärtää kaikki.

Kun hän on sen sanonut, kun se on päätetty, ratkaistu, hän uupuneena
kuin nukkuu pois eikä ajattele eikä tunne mitään. Ja niinkuin ylhäältä
maan päältä alas hautaan saneltuina kuulee hän:--»Oo Abrahamin Jumala,
Iisakin Jumala ja Jaakopin Jumala, vuodata pyhä henkesi näiden sinun
palvelijaisi sydämiin ja täytä heitä kaikkinaisella hengellisellä
siunauksella, että he niin eläisivät aviosäädyssä, johon ovat itsensä
antaneet, etteivät he millään saastaisuudella sinua vihoittaisi, joka
aviokäskyn säätänyt olet, vaan siinä kunniallisesti ja hyvästi
eläisivät sinulle kunniaksi ja ylistykseksi ja itsellensä
iankaikkiseksi autuudeksi, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.
Amen.»

       *       *       *       *       *

Hän on taas ullakolla kamarissaan. Hänet on vallannut hillitön
epätoivo, pohjaton tuska. Hän ei _ole_ parantunut, hän ei ole
muuttunut. Hän olisi voinut tehdä sen:--jättää, pettää, purkaa, ellei
siihen olisi ollut ulkonaista estettä... Ainoastaan pelko esti hänet
sitä tekemästä. Jos ei häntä olisi sysätty ovesta sisään, olisi hän
kääntynyt takaisin, juossut pois, hypännyt rekeen...

--Herra antakoon minulle anteeksi, Herra armahtakoon minua syntistä,
Herra vahvistakoon minua minun kurjuudessani! Mimmoinen minä yhä olen!

Alhaalla veisataan--isä-vainajan virttä--hänen kunniaksensa--tänä hänen
suurena kunniapäivänään.

Yht'äkkiä kimpoaa hänessä esiin kapinan, vihan, kiukun tunne.

--Miksi panit sinä minut tämmöiselle koetukselle? Miksi juuri nyt?
Miksi juuri nyt lennätit sinä minulle tiedon siitä? Miksi kiusaat minua
yli voimieni? Mikä on tarkoitus tällä kaikella? Mikä on tarkoitus? Mikä
tarkoitus?

Hän kysyy sitä itseltään kerran toisensa perästä, herkeämättä, ensin
uhalla niinkuin nuijalla suljettuun oveen iskien, sitten kolkuttaen
kuin pimeästä yöstä sisään pyrkivä matkamies, sitten vähitellen kuin
lapsi, joka on jäänyt ulos ja ripaan ylettämättä seisoo oven takana ja
kenenkään kuulematta toistamistaan toistaa: avaa, avaa!

Se on yht'äkkiä avautunut, se on selkoselällään, se on tapahtunut hänen
tietämättään, hänen huomaamattaan...

Se oli tarkoitus, että minä tarvitsin vielä tämänkin. Herra ei ole
minua hyljännyt. Luulin olevani jo perillä, mutta minun taipaleeni ei
ollut vielä alullakaan. Minä seison vasta sen suon laidassa, josta
oikea retkeni erämaan yli on alkava. Sen hän näytti. Se oli tarkoitus.

Hän lankesi polvilleen ja kiitti ja rukoili. Hän kiitti valaistuksesta,
jonka oli saanut, rukoili voimaa, jota hänellä ei ollut. Ja tunsi ensi
kerran elämässään seisovansa kuin kasvot vasten kasvoja Herransa
kanssa.

Ei koskaan, ei kaukaisimpana aavistuksenakaan ole hänen vaimonsa saava
tietää, millä mielellä hän oli seisonut vihillä hänen vieressään! Hän
lupasi ja tunsi voivansa vannoa vielä kerran ei vain ihmisten, vaan
Jumalansa edessä, että hän tulee olemaan Emmalle, mitä oli luvannut
hänelle olevansa.

Hän oli ollut polvillaan hämärtyvässä huoneessa, kun joku raotti ovea
ja painoi sen kiinni, ja hiipi alas ja kuiskasi toiselle, mitä oli
nähnyt, toinen kuiskasi toiselle ja hän kaikille.

Kun Antero tuli alas, kiilsivät naisten silmät kosteina häntä vastaan,
ja miehet katsoivat häntä kuin kunnioittaen ja ihaillen.

--Olet taistellut taistelusi ... minä arvaan, minkä, kuiskasi hänelle
Lauri.

--Niin, vastasi Antero.

--Saman kuin minäkin?

--Sinäkö?

--Niin, minäkin.



26.


Havuinen metsä tuoksahteli jo sulalle, niinkuin aavistuksena keväästä,
joka oli vielä kaukana muilla mailla. Aurinkonsa oli etelä jo
lähettänyt, mutta tuuliansa ei. Päivä paistoi ja lämmitti, pohjoinen
huokui kylmää ja jäätä. Leppoisa lämmin voi hetkeksi keskipäivällä
istahtaa etelän puolelle huoneitten seiniä tai ahon paisteiseen
kulmakkeeseen, mutta haihtui illan tullen pois kuin hangelle tehty
sammuva tuli. Lumi jo oli puista pudonnut, mutta katot olivat vielä
sitä kukkurallaan. Nietos oli päivällä nuoskea, mutta hangen kamara
karahti kovana jo ennen auringon laskua, ja yli selkien kuului kavion
raksutus tyyninä toukokuun pakkasaamuina. Joskin maantie oli keskeltä
vähän vaipunut, näyttivät nietokset kahden puolen tietä vain sitä
korkeammilta. Ei ollut vielä vähääkään laskenut talvisen
lumenpaisumuksen pinta.

Antero ja Helander astelivat Honkaniemestä Kontolan kirkolle päin.

--Mutta onko se mahdollista, mitä sanoit? kysyi Antero.

--Varmana siitä pappilassa ainakin kerrottiin. Thure Hartman sen sanan
toi.

--Etteikö saisi suomeksi enää painattaa muita kuin uskonnollisia ja
taloudellisia kirjoja? Kumma, että enää niitäkään!

--Kai tulee vielä uskonnonkin vuoro, jos tätä menoaan menee.

Hetken kuluttua sanoi Helander:

--Minusta tuntuu siltä kuin alkaisin nyt katsoa Snellmania ja hänen
työtään toisilla silmillä kuin ennen. Hänen herätyksensä ja meidän
kulkee ehkä sittenkin yhteen. Meillä ei ole ainoastaan yhteinen
vihollinen vastustettavanamme, vaan myöskin yhteiset edut
valvottavinamme.

--Niin alkaa minustakin näyttää, sanoi Antero.

He lähestyivät kirkkoa, ja Anteron silmät sattuivat Kokkomäkeen. Sen
lumisella laella kohosi musta palamatta jäänyt kokkoriuku. Se oli
luultavasti sama, joka oli jäänyt siihen seisomaan sinä
ikimuistettavana juhannusyönä. Sen jälkeen ei siinä liene kokkoa
poltettu--kukapa olisikaan. Kuinka se oli kaukana se aika! Kuinka
toisenlaiset ovat nyt harrastuksemme! Mitä on jälellä siitä, mikä
meissä silloin ylinnä kuohui?--Hetkellinen kaiho tuota entistä valtasi
hänen mielensä. Miten olikaan innostuttu! Mitä kaikkea olikaan
suunniteltu!--ja miksi oikeastaan sitä kaikkea sitten niin turhaksi
tuomittu?

--Miten sinä nyt muuten siellä menestyt uudessa toimessasi? kysyi
Helander,--isäsi entisessä pappilassa, nuoren emäntäsi kanssa?

--Siinähän menee.

--Emmasi kai hommaa kuin paras pappilan rouva?

--Näkyyhän ne siellä Karoliinan kanssa parastaan koettavan köyhäin ja
kärsiväistenkin kanssa.

--Työtä mahtaa olla sinullakin yksinäisenä pappina niin suuressa
seurakunnassa--arvaahan sen varsinkin tämmöisenä nälkä- ja
kuolinvuonna.

--Onhan sitä, välistä melkein näännyksiin asti, sairaiden kanssa
varsinkin. Kun toisen luota tuovat kotiin, niin ovat jo toiset
odottamassa.

Hän huomasi sanoneensa sen kuin nurkumalla, niinkuin valittamalla
vähän--mutta oikaisi samalla mielentilansa ja vei sen siihen uomaan,
jota se jo kauan oli kulkenut varmasti, tyynesti, horjumatta. Ei siinä
ollut mitään nurkumista, ei, päinvastoin oli kaikki niinkuin pitikin
olla. Olihan hänellä ollut aivan erityinen viehätys joka päivä
uudelleen ja aina uudelleen suin päin syöstä niihin tehtäviin, joihin
hän oli joutunut. Ei ollut nyt aikaa antautua turhia tunteita
hautomaan, ei omiaan ajattelemaan, ei edes omaa autuuttaan, eikä
kapalovauvana keinumaan kaikenlaisten sisäisten liikutusten kätten
päällä--toisten enemmän kuin toistenkaan. Oli ollut aivan erityinen
sisäinen tyydytys tietää, ettei kukaan tiennyt siitä työstä, mitä hän
nyt teki, ja ettei hän nyt sitä kaivannutkaan, ei kiitosta, ei
tunnustusta--ei edes omalta itseltään. Sillä ei hän nyt enää tuntunut
tarvitsevan eikä kaipaavan edes suoritetun työn näkyvien tulostenkaan
suomaa palkintoa. Saiko hän jotain aikaan vai eikö mitään--sekin oli
hänelle yhdentekevää. Kunhan vain oli toimessa ja teki, mitä voi... Hän
oli huomannut vihdoinkin voivansa antaa Herran käteen kaikki, antautua
hänen pienimmäksi, halvimmaksi, nöyrimmäksi palvelijakseen, asettua
hänen käskettäväkseen kuin sotamies päällikön--ilman omaa tahtoa, ilman
omia pyyteitään, valmiina kaikkeen täydellä luottamuksella. Entäpä hän
unohtuisikin iäksi päiväksi erämaahan ... entäpä hautautuisikin hankien
taa ... kenties jonkun sieltä suuresta maailmasta tulevan satunnaisen
matkamiehen silmään kerran kuitenkin vihertäisi pälvi viljelysmaata,
jota hänkin osaltaan oli ollut avaamassa, pieni kulttuurikeskus hänen
pappilansa ympärillä.

--Se minun renessanssiaatteeni--

--Mitä sanoit?

--En mitään--ilman vain--

Sillä eihän Helander olisi sitä kuitenkaan käsittänyt, eihän hän ollut
siitä hänelle koskaan puhunut, eikä ollut nytkään tarvis. Robert oli
sen silloin ymmärtänyt--hän paremmin kuin kukaan muista. »Aina se tuon
tuostakin edessäni kangastelee täällä Lapin tuutereilla ajellessani--se
sinun haaveesi»--oli hän kerran kirjoittanut.

       *       *       *       *       *

He olivat kiertäneet sakastin peräitse kirkkomäelle. Kelloluukut olivat
auki. Tapulin edustalla oli tie havutettu pappilaan päin.

--Taisteliko Robert kauan kuoleman kanssa? kysyi Antero.

--Kaksi viikkoa sitten hän tuli kotiin. Täytyi kantaa reestä, kun ei
enää jaksanut omin voimin nousta. Näytti ensin vähän virkistyvän, mutta
sitten otti Herra omansa.

--Millä mielellä hän kuoli?

--Hanna oli koettanut puhua hänelle Jumalasta, mutta hän ei ollut
siihen mitään vastannut. Hän oli vapaa-ajattelija, filosofi, ja taisi
semmoisena kuoliakin. Eihän voi mitään tietää, mutta ei hän ainakaan
sairautensa aikana näyttänyt olevan levoton muusta kuin siitä, voisiko
kukaan järjestää hänen papereitaan, vai tulisiko kaikki menemään
hukkaan. Ne ne häntä vain huvittivat.

--Niissä lienee paljon arvokastakin?

--En tiedä, voi olla--merkinnevätkö ne semmoiset ansiot sitten mitään
siellä?

--Ehkei siellä ansioita kysytäkään. Ehkä kysytään siellä vain sitä
henkeä, missä me toimimme: vilpitöntä, kaikesta itsekkäisyydestä
vapaata hyvää harrastustamme.

Onko hän siis todellakin poissa, tuo entinen ystävä? Hänen
hautajaisiinsako siis mennään? Häntäkö varten havutettua viimeistä
tietään, tätä samaa tietä, jota edestakaisin astuttaessa kesäisinä
iltoina ja öinä oli oltu niin täynnä innostusta, uskoa ja tulevaisuuden
toivoa--Robert enemmän kuin me muut? Hän ei ollut koskaan mitään esteitä
nähnyt, ei tahtonut mistään vastuksista tietää. Hänellä oli kaikki,
mitä minulta puuttui: hän oli tyyni, varma, selväpäinen,
perinpohjainen, tietoinen tarkoituksistaan, hänen intonsa ei palanut
tappuratulena, ei haihtunut ilmaan, vaan kyti ja lämmitti sisäänpäin.
Mutta nyt se oli kuitenkin polttanut hänetkin poroksi.--Miten oli hän
mahtanut minua arvostella? Ei hän silloin sanonut muute kuin: »Sinäkin,
Antero», kummastellen, pettyneellä äänellä, peräytyi hänen viereltään
ja meni Thuren ja Anetten luo heiltä osanottoa ja ymmärtämystä saamaan.
Tässä juuri erosivat tiemme. Ehkä piti hän minua asiamme pettäjänä--ja
ehkä minä sitä olinkin. En saanut hänelle kantaani koskaan oikein
selitetyksi. Ei tullut siihen Naimin häissä enää tilaisuutta, sen
jälkeen kun se häiriö tapahtui. Ja olisivatko selityksenikään häneen
mitään vaikuttaneet.

--Kuinka mahtanee ruustinna jaksaa kantaa tämän?

--Kyyneleet vain kuuluvat valuvan aamusta iltaan. Vähän väliä oli hän
mennyt kylmälle ullakolle häntä katselemaan. Eilen kuuluu hän pyytäneen
Hannalta »Hunajan pisaroita» ja lukeneen niitä koko yön.

--Entä rovasti?

--Hän tuli meille eilen--ensi kerran. Oli niin liikutettu, että tuskin
sai ääneen. Pyysi minua, jos sitä voisin, unohtamaan kaiken katkeruuden
ja kysyi, enkö tahtoisi, huolimatta kaikesta, mitä meidän välillämme on
ollut, tehdä hänelle sitä palvelusta, että siunaisin hänen poikansa
haudan. Itse hän ei jaksaisi sitä tehdä. Sanoin, että tietysti tekisin
sen mielelläni, mutta minähän olin nyt senaatin juuri langenneen
tuomion nojalla erotettu virkani toimittamisesta eikä minulla siis ole
oikeutta puuttua minkäänlaisiin papillisiin tehtäviin. Ukko jäi kädet
kupeella riippuen ja pää painuksissa siihen avutonna istumaan.--»Siinä
sitä nyt ollaan, siinä sitä nyt ollaan. Minä unohdin sen». Sitten
oikaisihe hän: »Mutta minä otan itse kaiken edesvastuun päälleni, minä
teen sen, erottakoot minut sitten, jos tahtovat--ja--voivat.» Me
erosimme pyytäen molemmat toisiltamme anteeksi. Hän on heikko mies,
mutta pohjaltaan suora ja jalo mies--suora suruton, niinkuin Paavo
hänestä sanoo.--Otonkin kanssa on hän nyt sopinut. Kun häät ovat
olleet, niin saa Otto vuokralle pappilan maat ja laamannin talon myös.
Tiedät kai, että laamanni on nimitetty senaattoriksi.

He tulivat pappilaan. Siellä oli kuusimaja samalla sijalla, missä aina
ennen juhlina ja juhannuksina oli ollut koivumaja. Kirstu oli jo
kannettu majasta rekeen, ja saattoväki valmistui lähtemään.

Rovasti tuli pyytämään Anteroa kantajaksi. Hän oli paljon vanhentunut
siitä, kun Antero oli hänet viimeksi nähnyt. Hän astui kepin varassa,
ja hänen hartiansa olivat kumartuneet. Siinä ne olivat muutkin. Siinä
oli Naimi, kokonaan suruharson peitossa, äitiään Laurin kanssa
käsipuolesta tukien. Siinä Hanna ja Kaarina, huivit päässä ja suorissa
takeissa kuin talonpoikaistytöt, palmikko suorana ... he nyökäyttivät
hänelle päätä niinkuin haamut jostain kaukaa toisesta maailmasta. He
pitelivät kumpikin kädestä pikkuveljeään, jotka uteliain, vähän
ihmettelevin silmin katselivat, mitä ympärillä tapahtui. Nämäkö ne ovat
ne huolettomat ja iloiset entiset Martinit, joiden kanssa oli vietetty
ne innostuksen ja ilon viikot--milloin? Joskus hyvin kauan sitten.

Laamannilaiset seisoivat vähän tuonnempana omassa ryhmässään, tyyninä,
arvokkaina, kylminä, jotenkuten kuin vielä ylemmällä pinnalla kuin
ennen. Nämä asiat eivät näyttäneet heitä paljon liikuttavan.

Toisaalla seisoivat myöskin omassa ryhmässään Lönnrot ja Thure Hartman.
Thure nyökäytti Anterolle päätään vähän vieraasti ja niinkuin
välinpitämättömästi, niinkuin he eivät olisi yhteen kuuluneet.

Otto ja Ingrid puuhailivat vielä kirstun ääressä, Otto vielä viimeisiä
nauloja kirstuun napauttaen, Ingrid sen laitaharsoja järjestellen.
Heidän kasvoissaan ei ollut mitään surun ilmettä, he näyttivät
tyytyväisiltä ja onnellisilta, eivätkä koettaneet sitä peittääkään.

Kellot alkoivat soida kirkolla, ja ruumissaatto lähti liikkeelle.
Antero joutui kulkemaan Kaarinan kanssa ja pyysi häntä kertomaan
Robertin viimeisistä hetkistä.--Viimeiseen asti hän ajatteli vain
tutkimuksiaan. Hän selaili ja järjesteli niitä vielä aamulla, kun
illalla kuoli. Oli joidenkuiden mielestä niin surkeaa, että hän vain
semmoisia asioita ajatteli, mutta minusta oli se niin liikuttavaa ja
kaunista, sillä hän ei ajatellut sitä itsensä tähden, vaan olisi
tahtonut saada elää ainakin vähän aikaa vielä sentähden, että olisi
saanut muistiinpanonsa edes jonkinlaiseenkaan järjestykseen.
Tuontuostakin hän sanoi: »Kun tietäisin, onko näissä mitään, mutta kun
täällä ei ole ketään, jolta voisin saada sen tietää.» Me lähetimme
silloin kiireen kautta noutamaan Lönnrotia. Odottaessaan kysyi hän
yhtämittaa: »Eikö häntä jo kuulu?» Kun setä tuli ja katseli niitä
papereita ja sanoi, että niissä on paljon uutta, aivan uusia aatteita
ja aineita kielentutkimukselle, niin sanoi Robert: »Nyt voin minä
kuolla rauhassa.»--Hanna sanoi kerran: »Et ajattelisi noita
tuommosia.»--»Mitäs minun sitten pitäisi ajatella?» kysyi Robert
kummastuen.--»Ajattelisit kuolematonta sieluasi.»--Robert sanoi: »Minä
elän ainoastaan, jos minun työni elää.» Mamma itki: »Voi, voi, että
sinun täytyy näin nuorena kuolla.»--Siihen hän taas sanoi: »Enhän minä
kuolekaan, jos ei minun työni kuole.» Kun hän jo houraili, niin huusi
hän moneen kertaan:--»Aatteet elävät, aatteet elävät!--iankaikkisesti--
iankaikkisesti.»--Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Kyllä hän tosin
sittenkin jotain puhui, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet, mutta
setä Lönnrot sanoi, että se oli lapinkieltä.

Kun he hetken aikaa olivat kulkeneet vaiti, virkkoi Kaarina taas:

--Minulle hän ennen kuolemaansa antoi sen neuvon, pani melkein sen
pakon, että minun välttämättä pitää perustaa koulu, ja me olemme
päättäneet Hannan kanssa ruveta pitämään sitä täällä tai ehkä
Kuopiossa, jonne minä muutenkin olen aikonut lähteä hoitamaan
pikkupoikia.

Kaarina oli muuttunut eduksensa, hän oli itsetietoisempi ja varmempi,
ja hänen katseensa oli rauhallinen ja kirkas.

--Robert lähetti teillekin terveisiä. »Sano Hagmannille», sanoi hän,
»että ihmisen tulee ajatella kansaansa ja ihmiskuntaa enemmän kuin omaa
itseään, olkoonpa sitten vaikka omaa autuuttaankin. Heränneissä on se
suuri vika, että ne hautovat vain niitä omia haavojaan, joita itse
itseensä iskevät, saadakseen niitä sitten hoitaa.»

Anteroa se vähän säpsähdytti, olihan hän sitä samaa itsekin usein
ajatellut.

--Hän ei ehkä tuntenut meitä oikein, sanoi hän kuitenkin.

--Niin, ei kai.

--Mutta saattoi hän silti olla jossain suhteessa oikeassa, hyvinkin
oikeassa, lisäsi hän hetken kuluttua.

Lähestyttiin kirkkoa. Kellot soivat harvaan ja hitaasti, seisoen kauan
kannallaan luukkujen läpi sinertävää taivasta vasten ja siitä sitten
heilahtaen alas ja taas kohoten kannalleen takaisin. Tultiin tapulin
edustalle, laskettiin arkku maahan reestä. Helander ja lukkari
seisoivat ovessa. Niin pian kuin virren ensimmäinen värssy oli
veisattu, kannettiin ruumis kellojen soidessa tapulin holvin läpi ja
hautuumaalle luotua käytävää myöten suurten kuusien alle joen äyräälle,
tyyneen suojaiseen paikkaan.

Helander alkoi siunata ruumista.

Toisella puolen haudan seisoi Naimi, nyt paljain päin, heitettyään
hunnun silmiltään. Hän seisoi kuusen alla, kalpeiden kasvojen taustana
hautausväen musta pohja. Mitä mahtaa hän ajatella, ketä surra? Mikä on
tarkoitus sillä ja mikä seuraus siitä, että hänen onnensa oli ollut
niin lyhyt? Mihin Jumala häntä aikoo? Mitä hän on tehnyt, että se
hänelle tapahtui, tuolle iloiselle, hyvälle, elämänhaluiselle, joka ei
kenellekään, ei ainakaan tahallaan ollut mitään pahaa tehnyt? Miksi oli
hänen hääilonsa häiritty? Miksi oli hän orpolapsi povellaan määrätty
ajamaan takaisin tänne samaa tietä, jota oli vapautettuna sulhonsa
rinnalla rientänyt uuteen maailmaan, uuteen elämään?--Ja miksi on
meille muillekin käynyt, niinkuin on käynyt? Laurille, minulle ja
Robertille tuossa. Hän putosi kuolleena latvasta maahan, me siipeen
satutettuina keväisiltä oksiltamme visertämästä--emme enää koskaan
lentoon pääse, eikä yhteinen emo meitä poikasiaan enää kokoon huuda.
Mekö hylkäsimme hänet, emomme, vai hänkö ei meitä tarvinnut, koska
hänestä jäimme? Ei ainakaan Robert emoansa hylännyt.

Helander oli lukenut haudan, multa alkoi kolahdella kirstun kanteen, ja
multauskellot soivat. Liikuttiin vähän, tultiin muuttaneeksi paikkaa.
Otto loi hautaa umpeen renkien ja pikkupoikien kanssa. Antero siirtyi
taammaksi muista, joutui seisomaan Lönnrotin viereen.

--Se oli surma nuoren miehen, kuolo kaunihin urohon, sanoi Lönnrot
hiljaisella äänellä. Hänen kylmästä vähän kohmettuneet kasvonsa
liikahtivat jäykästi. Sitten näytti hän hymyllä koettavan voittaa
liikutustaan.

Odotettiinko jotain? Johan oli hauta täytetty ja kumpu havuilla
katettu.

Silloin kuului ääni sanovan: »Hyvät ystävät!»--ja avopäin seisoi Thure
kummun juurella.

--Ennenkuin eroamme tästä paikasta, jossa olemme harmaan maan poveen
kätkeneet ja kylmän kinoksen alle jättäneet meille rakkaan vainajan,
pyydän minä eräiden hänen toveriensa ja hengenheimolaistensa puolesta
lausua muutamia jäähyväissanoja. Meidän sydämemme täyttää tällä
hetkellä syvä suru, mutta samalla on meissä vaikuttamassa tunne, että
me emme saa antautua sen valtaan. Hän on kyllä meiltä ryöstetty, emme
enää koskaan saa katsoa hänen syviin, hänen uskoa, intoa ja
vilpittömyyttä loistaviin silmiinsä, emme enää tuntea hänen lujaa
kädenpuristustansa. Kova kuolema ei kuitenkaan ole voinut häntä meiltä
kokonaan viedä. Hänen muistonsa on meille jäänyt. Hänen kanssansa ei
meiltä ole mennyt se, mikä meille hänessä oli kallisarvoisinta: hänen
uskonsa ja innostuksensa. Se ei ollut sitä hetken hehkua, joka sammuu
samassa kuin se syttyy. Se oli maanalaista tulta, joka palaa hankienkin
alla. Me näimme sen liekkiin leimahtavan eräänä ihanana kesäisenä yönä,
ei kaukana täältä, tuolla mäellä, missä juhannustulien ääressä kuulimme
sanoja, jotka sytyttivät kaikkein meidän mielemme, mutta ei kuitenkaan
kenenkään mieltä niinkuin hänen. Hänessä ei se leimahtanut sammuaksensa
niinkuin niin monessa muussa, se muuttui hänen povessaan voimaksi
kestämään pohjolan kylmintäkin talvea.

--Mitä hän sitten teki, mitä sai hän aikaan? Ei ole tässä paikka käydä
tekemään selkoa hänen työnsä tuloksista. Meille riittää vain
muistuttaa, mitä hän _tahtoi_ saada aikaan ja _millä tavalla_ hän sai
aikaan sen, minkä sai. Sanottakoon vain, että hänen suuri aatteensa oli
se, että hän tahtoi tieteellisessäkin työssään olla _suomalainen_. Hän
asetti tieteensä esineeksi suomalaisen isänmaansa, suomalaisen
kansansa, tahtoi tutkia sen kieltä, sen historiaa, löytää ne tiet,
joita myöten hänen kansansa oma salojen siimeksessä kulkenut kulttuuri
oli vaeltanut, kaivaa esiin muun muassa ne murteiden aarteet, joita se
oli erämaihin kätkenyt, etsiä niitä sanojen jälkiä, jotka olivat sen
hengen polkuihin painuneet.

--Mutta eivät ole hänen työnsä tulokset, miksi ne sitten
osoittautunevatkin, meille häntä suremaan jääneille tällä hetkellä
kuitenkaan suurin lohdutuksen antaja. Meille on tärkeintä se tapa,
millä hän työnsä suoritti. Kaikki hän jätti, varman tulevaisuuden ennen
viitotulla uralla, kaikki hän uhrasi, ei sokeasti ja sattumalta, vaan
varmasti tietäen, mitä teki. Kun hän täältä viimeisen kerran lähti
sille retkelle, joka nyt on päättynyt tähän tämän kuusen alle, niin hän
jo oli selvillä siitä, ettei hänen uransa tulisi olemaan pitkä.--
»Olkoon, että sorrun, mutta onhan sortumisestani oleva hyötyä. Eläisin
ehkä joitakuita vuosia kauemmin, jos en lähtisi, mutta en olisi saanut
mitään aikaan. Elämän pituus ei ole _elettyjen_ hetkien, vaan
_työskenneltyjen_ hetkien mukaan mitattava.» Ja niin hän kaikista
kielloista huolimatta lähti, painui ennen käymättömiin korpiin, hiihti
yli ennen hiihtämättömien hankien.

--Se on tämä, joka on hänessä suurta ja sankarillista, ja siinä on
hänen merkityksensä meille. Kuka tietääkään, kuinka monta velttoa
jännettä hänen esimerkkinsä tulevaisuudessa on jännittävä.

--Mutta kuinka onkin, kuinka koetammekin lohduttaa itseämme, on
mielemme kuitenkin tällä hetkellä ylen apea. Surua hänen
ennenaikaisesta poismenostansa suurentaa se, että hänen kohtalonsa
näyttää olevan pienoiskuva koko Suomen kansan kohtalosta, hänen
elämäntarunsa sitä samaa tarua, mitä historia meille sorretusta
Suomesta tietää kertoa. Meidän kehityksessämme on aina ollut jotain
keskeytynyttä, pysähtynyttä, tyrehtynyttä. Me kyliä nousemme, yritämme,
teemme lähtöä ja pääsemme taipaleellekin jonkun matkaa, meidät
murretaan, meiltä tukitaan tie--väkivallalla. Takatalvi seisoo aina
uhaten jokaisen kevään oireen, jokaisen kesän lupauksen edessä niin
hyvin hengen viljelysmailla kuin aineellisen viljelyksen vainioilla.
Nytkin on kolkko kylmä jäätänyt parhaat toiveemme. Jos tahtoisimme ja
voisimmekin jotain suomeksi kirjoittaa, niin emme sitä enää saisi
tehdä. Onneksi hänelle, joka tämän kummun alla lepää, ettei hänen
tarvinnut nähdä sitä aikaa, joka nyt on alkanut. Hänen haaveitaan ei
ollut ainoastaan suomalaisessa kansallisessa maaperässä työskentelevä
tiede, vaan myöskin suomenkielin esitetty tiede. Hän oli päättänyt
tehdä sen, mikä kaikkein rohkeimmillekin on vielä hullutus,
mahdottomuus: kirjoittaa suomenkielellä sen tieteellisen tutkimuksen,
jota hän valmisti. Hän ei olisi voinut sitä nyt tehdä. Kansaltamme on
riistetty yksi sen ihanimpia toiveita: unelma suomenkielen
kehittämisestä sivistyskieleksi. On ryöstetty yksi sen kalleimpia
vapauksia, on viety sen henkisen kehityksen elinehto. Jaksaako se
parempia päiviä varten ylläpitää itseään sillä henkisellä
petäjäleivällä, johon sen nyt täytyy turvautua? Epäilemättä!
Varmaankin! Parempi aika on kerran koittava, mutta milloin? Emme sitä
tiedä. Vapaus on kuollut, kuollut muuallakin maailmassa eikä vain
meillä. Muualla on se tapettu, vereen tukahdutettu, meillä vain--
vankilaan teljetty.

Mutta hän oikaisihe, ja ääni sai voimaa, joka melkein uhkasi ja kajahti
takaisin kirkon seinästä.

--Yhden kuitenkin tiedämme, sen, että ainoa keino voiton ja vapautuksen
kuinka pienen tahansa saavuttamiseksi on, jos niin tarvitaan, uhrata
elämämmekin asian hyväksi--viimeiseen hengenvetoon saakka työskennellen
panna _kaikki_ alttiiksi päämäärämme saavuttamiseksi. Jos suomalainen
mies koko sielunsa sisimmästä antautuu työhön isänmaan ja kansan ja sen
kielen ja kirjallisuuden ja sivistyksen hyväksi, niin on tämä työ
kerran hedelmiä kantava. Kun on eläessään luja luottamus ja kuollessaan
varma horjumaton usko siihen, että aika kerran on tuleva, niin se _on_
tuleva.

--Rakas veljemme tuossa on antanut meille sen uskon ja opettanut meitä
elämänsä esimerkillä tekemään niin, että voitto kerran on oleva meidän.
Lepää rauhassa, uupunut! Mutta elköön esimerkkisi suoko meille rauhaa,
elköön henkesi hetkeksikään lakatko humisemasta meille kevään lupausta,
humisemasta sitä silloinkin, kun niinkuin nyt takatalven nietokset
vielä korkeina ympärillämme kohoavat.

Antero oli Thuren puhuessa yhä enemmän kiintynyt häntä katselemaan.

Thure seisoi siinä hentona, mutta jäntevänä, vastakohtana noille
kaikille raskaille ja kömpelöille ihmisille hänen ympärillään. Hänen
äänensä ei ollut voimakas, mutta soinnukas ja sisäistä lämpöä ja
liikutusta väreilevä. Siinä oli samalla lujuutta ja tuimuutta.

Antero tempautui mukaan. Häntä vastaan tuulahti muistoja
ylioppilasajoilta, jotain kauan sitten häneltä loppuun kuluneen ajan
ilmaa. Noinhan sitä silloinkin puhuttiin, tuohon samaan tapaan, mutta
henki oli nyt toinen, totisempi, syvempi, oleellisempi... Hänessä
herahti kuin kaiho, että hän on, että hänen täytyy olla siitä niin
kaukana. Mutta täytyykö hänen? Miksi hänen täytyy?

Kun hän puheen loputtua katsahti ympärilleen, oli hän haudan partaalla
seisovain kasvoilla huomaavinaan ilmeen, jota niissä äsken ei ollut.
Heidän ilmeensä oli kuin valjennut, kyyneleet olivat kuivuneet, päät
kohonneet. He katselivat puhujaa kuin kysyen ja ihmetellen ja samalla
niinkuin olisivat _tahtoneet_ uskoa, pyytäneet tulla yhä enemmän
lohdutetuiksi ja vakuutetuiksi. Pikkupojat seisoivat suurin, avonaisin
silmin.

Kun puhe loppui, ojensi rovasti Thurelle kätensä ja puristi sitä ja
näytti sanovan, vaikka huulet vain liikahtivat: »Kiitos.»

Thure oli vetäytynyt vähän taapäin ja joutunut ruustinnan viereen.
Ruustinna pisti kätensä hänen kainaloonsa, ikäänkuin häneltä tukea ja
turvaa ja lohdutusta hakien. Hänenkin kyyneleensä olivat kuivuneet ja
hänen silmissään oli kuin ihmettelevä kysymys: »Niinkö, onko todellakin
niini! Semmoinenko oli Robert?»

Naimi ja Kaarina seisoivat käsi kädessä vastapäätä Anteroa toisella
puolen haudan. Yht'äkkiä sattuivat heidän molempain katseensa häneen,
niissä oli kuin jotain kehoitusta, rohkaisua--heille itselleen vaiko
hänelle?

Seisottiin äänettöminä vielä vähän aikaa havukummun ympärillä. Otto ja
Ingrid järjestivät taas hautaa, laitellen havuja limikkäin.

Kuusessa heidän päänsä päällä visersi yht'äkkiä, lintu ...
kesälintuko?... Ei, talvitianen se vain oli, lintu, joka ei hae
lämpimiä maita kylmimpinäkään talvina, joka ennen putoo jäätyneenä
maahan kuin muuanne maastaan lähtee ... ja joka visertelee huurteisessa
koivussa yhtä iloisesti kuin keväisessä lehdossa.

       *       *       *       *       *

Alettiin hajaantua haudalta. Antero, Lauri ja Thure joutuivat kulkemaan
Lönnrotin kanssa samassa seurassa kirkon portilta pappilaan.

--Ne olivat oikeita sanoja, mitä maisteri sanoi, virkkoi Lönnrot
Thurelle. Olisi tehnyt hyvää itselleen Snellmanille olla niitä
kuulemassa. Kirjoittelee mies vähän alakuloisesti, mutta kyllä kai
siitä pian taas hammas hampaaseen kirahtaa. Niin kauan kuin on teissä
nuorissa tämä henki, niin ei ole Suomella hätäpäivää.

Hän kääntyi sitten erityisesti Anteron ja Laurin puoleen, jotka
astuivat takana:

--Olisi minulla häneltä teille vähän terveisiäkin. »Sano niille
nuorille miehille, kun heidät luultavasti siellä tapaat, etteivät saa
antaa hallan henkeänsä panna. Herjetkäät kulkemasta alla päin ja
muistakaat, että jokaisen velvollisuus on tehdä voitavansa yhteiskunnan
palveluksessa. Suomen papiston parhaimpien suuri historiallinen tehtävä
on ollut se, että he eivät sanankuulijoilleen ole ainoastaan avanneet
tietä taivaan valtakuntaan, vaan osanneet johtaa heitä hiukan heidän
maalliseenkin menestykseensä. En voi muuta ymmärtää, kuin että
pietistinen pappi, varsinkin semmoinen, jolla on kerran ollut muutakin
aatteellista herätystä ja harrastusta kuin uskonnollista, rakkaudesta
kansaan on välttämättä joutuva huolehtimaan ja johtamaan myöskin sen
sekä yhteiskunnallista että aineellista kehittymistä. Se on puhuttu
sana, johon nyt toistaiseksi täytyy turvautua suomalaisen kansan
valistamiseksi. Kansa ymmärtää yleensäkin puhetta paremmin kuin
kirjoitusta. Meidän asiassamme ei kukaan voi saada enemmän aikaan kuin
pappi. Sano se niille nuorille miehille, joista kerran niin paljon
odotin ja joista en vieläkään ole toivoani heittänyt.»--Niinpä niin, ja
siihen tahtoisin minä omasta puolestani lisätä, että kyllä sitä saisi
vielä kirjoitellakin.

--Mutta mihinkä nyt enää kirjoitetaan?

--Kirjoitetaan sanomiin ja ränttäytetään kirjoja.

--Mistäpä nyt enää voi kirjoittaa?

--Siitä, mistä sallitaan. Vaikkei päästäisikään ulkolaitumille, minne
mieli tekee, niin tepastellaan haka-aituuksessa. Ei lopu aine yhteisen
kansan tiedoin ja taidoin parantamiseksi ja kartuttamiseksi. On siinä
asiata jauhaa vaikka sadaksi vuodeksi, ehkenpä kauemmaksikin.--Hän
hymähti, silmäkulmasta pilkisti pieni veitikka esiin:--te uskonnosta,
kun siitä osaatte, minä, siitä osaamaton, muusta huoneenhallituksen
menosta.

He eivät hekään voineet olla hymähtämättä mukana. Se oli niin selvää,
mutkatonta ja yksinkertaista--heistä yht'äkkiä niinkuin hänestäkin. Oli
niinkuin olisi joku pulma samassa selvinnyt, ristiriita ratkaistu. Se
oli niinkuin sinetti siihen, mitä Antero viime aikoina usein ja
haudalle tullessa viimeksi oli tämänkin tehtävän suhteen tuntenut ja
miettinyt.

--Se on tämä Suomen kansan kulku aina ollut semmoista sydäntalvella
taivaltamista. Tulee usein tuisku semmoinen, ettei auta, täytyy säätä
pitää missä erämaan majassa sattuu. Täytyy välistä päiväkausia säätä
pitää. Mutta kun vähänkin pyry lomaa antaa, niin jo lähtee liikkeelle,
ja missä ei pääse hevosella, siinä suksella hiihtää. Täällä on täytynyt
itsemme tottua joka päivä uutta uraa aukaisemaan.

--Antero! huudahti Lauri yht'äkkiä entisten innostustensa äänellä.--
Meidän täytyy näistä asioista pitää pitkät tuumat!

Oli tultu pappilan pihalle. Siinä odotti Anteroa mies, sairaan luo
hakija, joka oli tullut noutamaan häntä täältä saakka, kun ei tavannut
kotoaan Korpivaarasta. Antero lupasi lähteä, pistäytyi vain vähän
sisään lämmittelemään.

Rovastin mieli oli kaikesta liikutuksesta niin herkistynyt, että hän
silmät vesille kihahtaen hyvästiä heittäessään laski kätensä Anteron
olkapäille:

--Elä nyt, veli hyvä, sinäkään minua enää niistä käräjistä tuomitse, ei
meillä enää ole mitään kaunaa Helanderin eikä Laurinkaan kanssa.--Hän
voitti itsensä ja pudisti hänen kättään reippaasti ja voimakkaasti:--
käy nyt usein täällä, kun vain sopii; olisi niin paljon tuumimista,
monesta asiasta.--Kuulehan,--hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta samalla
oli hän kuin vähän hämillään, katsahti ympärilleen, ettei olisi muita
kuulemassa, eikä siinä ollutkaan muita kuin Lauri,--maltahan, vielä
eräs asia--kun ne nyt uskovat teitä kaikessa eivätkä minua juuri
missään ja kun on kohta koko pitäjä pietististä--mutta vähät siitä,
kunhan jotakuta uskovat--niin että puhukaa nyt joskus--sanoisitte nyt
joskus jonkin ystävällisen sanan niiden minun--suoparkainikin
puolesta...

Antero ja Lauri naurahtivat, ja kun rovasti sen näki, pulpahti hänen
vanhan leikillisyytensä ja veitikkamaisuutensa lopulta estämättä esiin:

--Jaa, jaa, naurakaa te vain, mutta jos pietismi saisi kansan
herätetyksi ymmärtämään soittensa arvoa, niin silloin, niin silloin--
voisi ehkä minustakin tulla pietisti.

Antero tunsi niin mielellään suovansa ukolle ilon tästä pilasta.

Kun hän oli jo rekeen istumassa, tuli Kaarina ulos ja pisti hänen
käteensä käärön:

--Tässä olisi vielä vähän viemisiä Emmalle...

Hän pyörähti pois, mutta palasi takaisin:

--Minä tahdoin vielä kiittää teitä...

--Mistä?

--Kaikesta.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kevät ja takatalvi" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home