Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lastuja I-III
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lastuja I-III" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



LASTUJA I-III

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1920



SISÄLTÖ:

Ensimmäinen kohoelma.

  Uudisasukas
  Kosteikko, kukkula ja saari...
  Mallikelpoinen
  Hääpäivänä
  Kerran konsertissa
  Kotiin
  Maan sydämeen
  Isäntä ja mökkiläinen
  Idän halla
  Kurjalan rannalla
  Alakuloisuuden ylistys
  Vanha valkama
  Vanha laulaja
  Purjeita kuivaamassa
  Surullinen tarina jäniksenpojasta
  Iloinen tarina jäniksestä ja pojasta
  Haltian joululahjat
  Hirvi
  Jumalan luomia
  Pyhitetyt pyydysmetsät
  Jumalan lintu
  Metsämiehen muistelma
  Taikuri
  Kohtaus oikeuden istunnossa
  Näköhäiriö
  Uskollinen
  Viimeinen rakkauteni
  Kaksin
  Nuoruuden unelma

Toinen kokoelma.

  Kevätkylmät
  Joulu
  Kevät ja kesä
  Syysmyrsky
  Kesäinen unelma
  Sasu Punanen
  Aave
  Rakkauden kirje
  Ruokarouva
  Helsinkiin
  Vastamyrkky
  Vanha nuorimies
  Mennyttä kalua
  »Oi, jos oisin virkamies»
  Vanha muisto
  Salaperäinen tarina
  Urotyö
  »Hätääkärsivien hyväksi»
  Taiteilija, joka oli maalannut paljaan naisen
  Hyppäys toiseen maailmaan
  Kotoinen kylyni
  Onnelani

Kolmas kokoelma.

  Isien puu
  Kaukana ja korkealla
  Kevään kevät
  Synkän korven sydämeen
  Syyskuun kesä
  Syksyllä
  Imatralla
  Rautatiejunassa
  Suurin totuus
  Kuvain kumartaja
  Ihmisen pelko
  Pienehkö, pyöreä, pehmeähkö
  Nuori sielu
  Öman onnensa seppä
  Yhdistysten aikakaudella
  Liian suuria miehiä
  Liisan lehmä
  Naimajuttu
  Kujeelan Matti
  »Nyt ne tulee!»
  Viimeinen ponnistus
  Koulumuistoja
  Unholaan
  Hätä
  Kielletty hedelmä
  Ilkityö
  Hula
  Hektor II
  Mullikka
  Verikaste
  Väinämöisen kantele
  Sovintojuhla
  Sydänmaankylän kansakoulu
  Juhannus
  Tuulien käänteissä
  Miten tahtoisin elää ja miten kuolla



ENSIMMÄINEN KOKOELMA


_Puusta asetta vuoleksiessa lennähtelee puusepältä lastuja hänen
työhuoneensa permannolle. Yksi ne lakaisee ovesta ulos, toinen nakkaa
lieteen palamaan, kolmas heittää lapsille leikkikaluiksi.

Tämmöiset kirjaniekan kynäelmät ovat lastuja nekin. Kun ei niitä aina
henno tuleenkaan työntää, niin jättää ne niiden poimittaviksi, jotka
siitä kenties ovat huvitetut.

Nämä »lastuni» tässä tarjotaan sen näköisinä, jommoisiksi ne itsestään,
kirjoituspöydältä pudotessaan, ovat siihen paikkaansa kähertyneet._



UUDISASUKAS.


He palvelivat pappilassa molemmat, toinen renkinä, toinen piikana.
Toinen ajoi hevostaan, toinen liikkui pihasalla. Istuen kumpikin
nurkallaan ruokapöydässä vaihtoivat he joskus pilapuheita keskenään.
Useimmiten he kuitenkin riitelivät. Herrasväki piti heitä pahasopuisina
palvelijoina. »Ne ovat kuin kissa ja koira», oli seisovana
sukkeluutena.

Mutta yöllisillä nuottaretkillä, heinää tehdessä ja leikkuupellolla
panivat he perustuksen tulevalle taloudelle. Kaukaa korvesta katsottiin
mökin paikka lammen rannalta. Siellä oli lehtoa kaskeksi, oli pelloksi
käypää lepikkoa, ja niittyä voi raivata puron varrelle. Jos vain olisi
ollut varaa tuvan tekoon. Mutta palkat olivat pienet, aloittamiseen
olisi tarvittu lehmä ja hevonenkin. Se viivytti yhteen menoa. Mutta
keyristä keyriin sitkistyivät sitkistymistään tulevaisuuden toiveet. Ja
työn loma-ajoilla liikkuivat haaveet laskuissa siitä, kuinka paljon oli
jo säästöjä perimättöminä palkkoina ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin
olisi vähin määrä täysi. Eikä kukaan aavistanut, että vuosien kuluessa
kasvoi rengissä ja piiassa harrastus vapauteen ja palava halu päästä
omillaan elämään. Heillähän oli hyvä ja huoleton olo pappilassa,
kohtuullinen palkka kummallakin, talon vaate ja talon ruoka. Mutta
heidän oma halunsa veti erämaahan.

Kaikki heitä siitä kieltelivät, kun eräänä kesänä ei enää kelvannut
pestiraha kummallekaan.--»Siellä velkaudutte hallan paikalla. Joukko
kasvaa. Ja kerjäläisiä on jo ennestäänkin.»--Mutta he olivat jo viisi
vuotta laskeneet ja tuumineet ja saaneet sen päähänsä. Papin täytyi
panna heidät kuulutuksiin, ja syksyllä he lähtivät palveluksestaan.

Talven asuivat he vielä loisina. Ville salvoi pirttiään ja teki sillä
välin päivätöitä pappilaan. Anni kutoi kankaita ja teki käsitöitä
rouvalle.

Häät vietettiin heille helluntain pyhinä seuraavana vuonna. Ne
pidettiin talon puolesta, ja rovasti itse vihki entiset palvelijansa
pappilan suuressa salissa. Mutta kun pariskunta oli heittänyt
jäähyväisensä ja hän ikkunastaan katseli heidän poistumistaan kujaa
myöten, niin nyökäytti hän päätään ja sanoi: »Antaa nuorten koettaa,
mutta ei sitä piian ja rengin pääomalla korpia kuokita.»

Sillä pääomalla ne on sentään Suomen korvet kuokittu. Ja kuitenkin oli
rovastikin osaltaan oikeassa.

Me pappilan nuoret saatoimme monivuotiset ystävämme heidän uuteen
kotiinsa. Metsäpolkuja kuljettiin kesäinen päivä lehdittyvien lehtojen
keskellä, ja yö tanssittiin uudispirtissä. Sen siltapalkit olivat
sahaamattomat, nurkat vielä epätasaiset ja uudispelto vielä raa'alla
mullalla. Mutta rinteellä viherti jo rukiin laiho nokisten kantojen
välissä, ja ohrakaski oli kuivamassa. Nuori emäntä teki savun aholle ja
lypsi ensi kerran siinä lehmänsä. Me istuimme kivellä Villen kanssa ja
katselimme häntä sinne, missä hän puuhasi ilta-auringon valossa
puettuna vielä uuteen häähameeseensa.

Ville ei epäillyt menestystään uudismökissään. »Jos tässä tervennä
pysytään, eikä pane halla.» Ja ikäänkuin arvaten ajatukseni juoksun,
lisäsi hän: »Kyllähän se on pakkasen pesä tuo notko tuolla. Mutta kun
kyynärpäineen tässä pyörästelee, ajaa korpea ulomma ja aukoo reikiä
auringolle... Se nyt vielä tuntuu kylmältä näin iltasilla, mutta
tulkaahan ensi kesänä katsomaan.»

Minulta ei tullut tuloa ensi kesänä eikä toisenakaan. Täytyy tunnustaa,
että unohdin heidät mielestäni. Kerran kotona käydessäni muistelin
kysyneeni, kuinka he voivat. »Velkaa on pitänyt tehdä», sain
vastaukseksi isältäni. »Ja Annin terveys on ollut huono», lisäsi
äitini.

       *       *       *       *       *

Kului joitakuita vuosia. Olin tullut ylioppilaaksi, hankkinut pyssyn ja
metsäkoiran ja jäänyt syksyksi maalle. Eräänä pilvisenä lokakuun
päivänä samoelen saloja ja joudun metsätielle, joka tuntuu minusta
tutulta. Alkaa sataa tuhuttaa, koira ei viitsi hakea, vaan juoksee
edelläni tietä pitkin. Yht'äkkiä se alkaa murista ja sitten haukkua
eteensä. Sieltä kuuluu hevosen askeleet. Kohta ilmestyy se tien
mutkasta näkyviin valjastettuna aisojen eteen, joiden kärjet viistävät
maata. Luokissa on valkoinen liina ja aisojen päällä ruumiskirstu
poikkiteloin. Perässä kulkee, kuin auran kurjessa kiikkuen, Ville.
Hänellä on täysi työ saada kuorma pysymään tasapainossa. Hän oli kovin
nääntyneen näköinen, kasvot kellastuneet ja silmät laimean värittömät.

Vasta kun olin sanonut nimeni, tunsi hän minut.

--Mutta mikä on tuo kuormanne tuossa?

--Vaimovainajani se on.

--Kuollut?

--Kuoli pois.

Kyselemällä sain selville heidän lyhyen, jo edeltäpäin ennustetun
tarinansa: halla, velkaantuminen, paljon lapsia, vaimo kovin
vaivaantunut, sairastunut, kitunut ja kuollut. Nyt pitäisi saada
hoidetuksi hautaan, vaan tämä tie on kovin kehnoa. Mitenhän kestänevät
laudat kirkolle asti.--»Hevonen, mitä sinä siinä hamuat!»

Sillä oli nälkä silläkin, yhtä huonossa kunnossa kuin hän itsekin,
luita myöten lamassa.

Hän sanoi hyvästi silmiin katsomatta ja lähti ajamaan. Aisain päät
uurtivat hiekkaiseen tiehen kaksi yhdensuuntaista juovaa.

Minä menin toisaanne päin. Saavuin suolle, johon oli yritetty viemäriä
kaivaa, mutta se oli jäänyt kesken. Siitä nousi häämatkan ajoilta tuttu
tie ja vei tuttuun mökkiin.

Aidan takana ynisi laiha lehmä, ja porsas tonki pihamaalla, jonne
veräjä oli jäänyt sulkematta. Keskellä pihamaata oli sänky, ja vainajan
vuode oli heitetty aidalle. Pirtin nurkat olivat ennallaan.
Tummanlikaisen lasin takaa näkyi ikkunanpenkillä kituva kukka
tuohiastiassa.

Oli hän kuitenkin saanut hiukan raivatuksi ympäristöään. Tehtyä peltoa
pisti jo parin tynnyrin alainen lahdelma korven sisään. Ja kuokosta
kenties puoli sen vertaa. Mutta siihen näkyivät voimat loppuneen.
Koivikon oli hän kaatanut ja saanut lepikon pelloksi. Mutta sen takana
tuli vastaan synkkä kuusikko kuin murtumaton muuri. Ja siihen oli
heidän täytynyt seisahtua.

Seisoin pitkän aikaa aution talon pihalla. Tuuli kohahteli korvessa ja
pani pyssyn piipun korvani juuressa soimaan niin surullisesti ja
valittavasti.

Uudisasutuksen ensimmäinen sukupolvi oli tehnyt tehtävänsä, sillä tuo
mies ei enää jaksa jatkaa. Hän on murtunut hänkin, into näytti hänen
silmässään sammuneen, ja hääpäivän aikuinen luottamus itseensä oli
poissa.

Hänen jälkeensä tulee kai tähän toinen eläjä ja ottaa mökin. Hänellä
ehkä on parempi onni. Mutta hänen on myös helpompi alkaa, sillä hän ei
ala koskemattomasta korvesta. Hän asettuu ennen tehtyyn taloon ja hän
kylvää siihen vakoon, jonka toinen jo on valmiiksi kyntänyt. Tästä
tulee kenties vielä varakas, suuri talo, ja aikain kuluessa kasvaa kylä
sen ympärille.

Heitä, joiden pääoma--ainoa mikä heillä oli: heidän oma itsensä--
ensiksi kaivettiin maahan, ei kukaan ajattele. He olivat vain kaksi
tyhjäkätistä, renki ja piika.

Mutta sellaisten pääomalla ne ovat Suomen korvet pelloiksi kuokitut.

Jos he olisivat jääneet pappilaan, toinen kuskiksi ja toinen
sisäpiiaksi, niin olisi heillä itsellään ehkä ollut parempi olla. Mutta
korpi olisi jäänyt koskematta ja edistyksen etuvartijatyö tekemättä.

Näinä aikoina, kun ruis heilimöi ja ohra tekee tähkää pelloillamme,
muistakaamme näitä ensimmäisen uudisasutuksen uhreja.

Emme voi heille muistopatsaita pystyttää, sillä heitä on tuhansia, ja
heidän nimiänsä emme tunne.



KOSTEIKKO, KUKKULA, SAARI...


Kun joskus ummistaa silmänsä muistellakseen mennyttä elämää, niin
kuvastuu eteen pitkä, yksitoikkoinen taival, semmoinen kuin on tie
halki jonkun Pohjanmaan nevan. Edessä on etäinen kapeneva kaukaisuus,
takana sama, ja kahden puolen säännölliset maantienojat sekä niiden
toisella puolen harmaa, harva, viheliäinen petäjikkö. Yhtä tasaista on
virstoittain, penikulmittain, niin kauas kuin näkö kantaa. Ei satu
vaihteeksikaan vuorta silmään, ei kukkulaa eikä sinertävää järveä.

Semmoinen kuin on mieliala tuollaista tietä yksin astuessa, semmoiseksi
jää se usein mennyttä elämää muistellessa. Se on ollut enimmäkseen
arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua, se ei ole ollut
muuta kuin siirtymistä samantapaisesta askareesta samantapaiseen,
niinkuin virstapylväältä toiselle. Ei ole ollut tien varrella
ainoatakaan ilon majaa. Lakoutunut nurmi siellä ojan reunalla vain
osoittaa sijan, mihin joskus olet uuvuksissasi istahtanut.

Välistä sentään kohoo tie kukkulalle Pohjanmaankin aukealla. Ja on
elämässäkin joskus sunnuntaihetkiä, niinkuin on korvessa kosteikko,
niinkuin kukkula alangon keskellä, niinkuin saari suuressa meressä.
Niissä matkamiehen mieli viihtyy mielellään vielä silloinkin, kun on ne
jo aikoja sitten jälelleen jättänyt eikä ole toivoakaan sinne enää
takaisin tulla.

Ne ovat surullisia sellaiset hetket, ja niihin on kaipausta kätketty.
Mutta niitä muistelee mielellään. Ne hienontavat ja puhdistavat, ja ne
herättävät halua sopuun, sointuun ja rauhaan.

       *       *       *       *       *

Siitä ovat jo monet monituiset vuodet vierineet.

Oli syksypuoli kesää keskipaikoilla elokuuta. Olin lähtenyt
jalkamatkalle, tullut pienellä laivalla kirkonkylään ja painautunut
sieltä laitapitäjätä kohti, päin noita kaukaisia mäkikyliä, joilta
vaalenevat ruispellot ja ruskettuneet kasket paistavat penikulmain
päähän. Sinne, noihin sydänmaan vankkoihin taloihin, jonne ei vielä
milloinkaan ole kärryillä ajettu ja joiden laitumilla kontio joka kesä
viheltelee, sinne minua haluni veti. Kirkkomiesten mukana ensin
soudettiin tyyni, pyhäinen ilta, luikittiin pieniä järviä ja kaitaisia
niittyrantaisia jokia, käveltiin koskien varret, astuttiin uusiin
venheisiin ja tultiin illan pimetessä monien kyläkuntien yhteiseen
venhevalkamaan.

Rannalla olevasta talosta alkoi minulle maataival seuraavana aamuna. Ei
ollut määrää matkallani mitään ja tarkoitus vain harhailla saloisia
taipalia, antaa tien vetää, minne tahtoi. Jos sattuu soma talo eteen,
jos polku siihen hauskasti poikkeaa, niin seuraan minä mukana, ja jos
on jo ilta, niin asetun yöksi olemaan.

Olin lähtenyt liikkeelle kyllästyneenä oloihini ja ympäristööni.
Pakenin pois ikäviä ihmisiä ja iankaikkisesti samoja kasvoja
pikkukaupungin kaduilla. Niiden keskessä oli sydän tyhjentynyt
tunteista, joiden juuria nakerti kaukainen kaipaus ja toteutumaton
toivo. Mistä kaipaus ja mitä toivo? Sitä en itsekään tiennyt. Se oli
hämärä ja sanaton. Se kitui vain vanhoissa muistoissa, joiden
kuivuneissa juurissa ei ollut mehua uuden taimen tekoon. Eikä ollut ilo
iso omista ajatuksistakaan. Ne vaakkuivat siipisatoina maan varassa
eikä tullut vereksiä vaikutelmia vastaan, jotka olisivat ne ympäristön
näköpiirin yli nostaneet.

Mutta siinä kun kuljin polkua myöten, joka milloin juoksi lehdon
laitaa, milloin painautui alemmille maille viileihin viidakkoihin ja
joskus vei pitkospuita myöten suon tai notkon poikki, niin tuntui
siltä, kuin olisi minussa solu solultaan alkanut uudistua.
Nakkautuessani kiveltä kivelle vertyivät jäsenet notkeiksi ja ruumis
taipuisaksi. Kuinka minä jo nautin jokaisesta sammaltuneesta kivestä ja
jokaisesta uudesta tien käänteestä, joka milloin aukaisi eteeni
valoisan aurinkoisen ahon, milloin sukelti kuusikon mustaan kitaan!
Kuinka minä jo nautin jokaisesta kääkkyräpetäjästä ja onttokylkisestä
lahokannosta, johon palokärki kapsahti kiinni, päästäen tullessaan
pitkulaisen sointuvan vihellyksensä! Kuivuneista lähteistä kumpuili jo
täyteläisiä tuoreita tunteita, rinta suureni, ja aatokset liikkuivat,
kuin olisi ollut voidetta välissä. Ilma ympärillä oli uusi, ja maan
mehu ja lehtien tuores tuoksu nousi suoniin kuin viinin neste.

Pitkät hetket istuin sitten tiepuolessa sammaleisella mättäällä, selkä
puun nojassa, antaen lehvien sihistä pääni päällä ja honkametsän
loitommalla pitää hiljaista huminataan. Tai nousin tien varrelle
sattuneeseen niittylatoon ja loikoilin sen hyvälle tuoksuvissa
heinissä.

Kesäisen päivän kävelin ypö yksinäni ketään kohtaamatta ja kaipausta
kehenkään tuntematta. Aurinko oli jo alenemassa, kun harvenevan lehdon
sisässä tie leveni, tuli monihaaraisemmaksi ja vei siistille veräjälle,
minkä takana oli pelto ja pellon laidassa pienoinen mökki. Pudotin alas
pari puuta, jotka helähtivät kuivuuttaan, ja pistäysin aukosta
pientareelle. Siitä astuin ojan reunaa pirtin ikkunan peräitse
pihanurmikolle.

Kartanoa piiritti ruispelto, toinen puoli jo kuhilaalla, toinen puoli
vielä leikkaamatta. Leikatun laidassa kuukki mies, selkä koukussa, ja
ojensihe tuon tuostakin kouraustaan lyhteeseen liittämään. Pellon alla
oli lampi, jonne laskeutui tie tallin ja navetan välitse. Huoneiden
harjan yli näkyi järven takaa mäkinen maisema, ja korkeimman kukkulan
laella oli isolta näyttävä talo.

Porstuasta tuli vastaani emäntä maitoastioita kantaen. Toivotin hyvää
iltapäivää ja kysyin, saisiko saattajata toiselle rannalle.

--Saapihan saattajan, sanoi hän ystävällisesti ja kysyi, mistä oltiin
ja minne oli matka.

Minä arvelin, etteiköhän ehtisi yöksi taloon, joka näkyy tuolta.
Onkohan sinne pitkäkin matka? Ei arvaa oikein näitä metsäisiä
taipaleita.

--Eihän niitä äkkinäinen. Honkamäkeenkö? Tulee sinne lammen tuosta
päästä neljänneksen matka.

Hän laski astiat rappusille, kätteli, aukaisi kamarin oven ja kehoitti
astumaan huoneeseen siksi aikaa, kunnes käy huutamassa pikkutytöt
haasta, jossa ovat marjan poiminnassa.

Mutta minä menin pirttiin, jonka ovi oli hiilihangolla pönkitetty auki.
Seinät olivat mustat ja kiiltivät kuin mahonkipuu. Koko lattia oli
heiniä kouhallaan, ja kapea käytävä vain jätetty pöydän ja oven väliin.
Penkillekin oli törkyjä riputettu ja orret ahdettu niitä täyteen.
Heittäysin selälleni pehmoiselle permannolle, solmin kädet pääni alle
ja odotin. Angervot tuoksuivat, ja hajuheinistä levisi väkevä, unettava
lemu. Sirkka siritti uunin kyljessä, ja toinen kilpaili karsinan
puolella pirttiä. Ja kellahtava ilta-aurinko leikkeli ikkunainmukaisia
valopaikkoja ilmassa liikkuvaan tomuun.

Kun olisin saanut tähän jäädä, nukkua pois, herätä hetkeksi, katsella
kattoon näin, suloinen raukeus ruumiissa, nukkua taas ja siirtyä sitten
muille maailmoille. Hajota, huveta, haihtua, tuskaa tuntematta,
kokematta mitään kipua.

Minä joudin mielestäni niin hyvin. Ei näyttänyt olevan mitään tekemistä
siellä, missä olin tähän saakka aikani viettänyt. Eikä yhtään ihmistä,
jota varten olisin elänyt ja joka olisi minua kuoltuani kaivannut.

Tai jos jäisin tähän. Tekeytyisin taloksi ja saisin itselleni
uskolliset ystävät emännästä, isännästä ja heidän pienistä tytöistään,
jotka nyt ovat marjassa. Asuisin täällä heidän kanssaan, metsästelisin,
samoilisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makailisin, maatuisin
tänne, kasvaisin korpeen kiinni. He ehkä kiintyisivät minuun enemmän
kuin muut, tahtoisin olla heidän vertaisensa, tuumia heidän tuumiaan,
katsoa kaikkea heidän kannaltaan ja tulla talonpojaksi.

Ulkoa ikkunan alta kuului emännän tukevat askeleet ja pikkutyttöjen
jalkojen jytinää. Hän kehoitti minua uudelleen kamariin.

--Pyytäisin yöksikin, jos ei olisi vieraalla kiire ja jos eivät olisi
niin vähäiset nämä sijat näin pienissä paikoissa.

Minä tahdoin kuitenkin mennä, ja hän sanoi tytöille, jotka
kurkistelivat porstuan ovelta:

--Alkakaa juosta reputtaa rantaan ja neuvokaa vieras niityn
nurkkauksesta Honkamäen tien päähän.

Oli hän sentään miellyttävä ja ystävällinen, ja olisinhan voinut olla
yötä tässäkin. Mutta kun olin kerran menossa, niin menin. Mies pellolla
oli lohkaissut ison aukon rukiiseen, tasoittanut niemekkeen ja koverti
jo lahdelmaa sen sijalle.

Toinen tytöistä puuhasi jo tappia kiinni, joka oli tehtävä nurmesta.
Pienillä luisilla käsillään nyhtäisi hän arpaheinikkoa kourallisen ja
iski sen peukalollaan reikään. Toinen laittoi airot ja hankavitsat
paikoilleen. Sitten tarttuivat he molemmat kokkaan kiinni ja
ponnistivat pienet ruskeat jalkansa kuperiksi hiekkaan.

--Jospa minä autan.

--Kyllä me itsekin, läähättivät he yhteen ääneen ja saivatkin samassa
venheen veteen helposti pyörivältä telalta.

--Menkää teistä toinen perään, niin minä soudan.

Mutta sitä he eivät sallineet. Minun piti mennä perään, ja he istuivat
molemmat vierekkäin kokkatuhdolle. Perä painui syvemmälle, ja kokka
nousi tyttöjen kanssa ylös.

He soutivat hyvin toimessaan, suu niin vakavasti supussa kuin äidillä,
josta he olivat vain pienennettyjä jäljennöksiä. Lapsesta ei ollut
muuta jälellä kuin pienuus. Toiselta oli huivi irtautunut puuhatessa.
Sitä kiinnittäessään ei hän lakannut soutamasta, vaan kuljetti airoa
toisella kädellään samalla kuin toisen ja hampaittensa avulla kytki
nurkkia solmuun leukansa alle.

--Kumpiko teistä on vanhempi?

--Tuo Mari,--oli vanhempi.

--Mikäs on sinun nimesi?

--Anni.

He osasivat lukea toiseen pääkappaleeseen.--Äiti oli käyttänyt kirkossa
juhannuksena.--Oli heillä kolme lehmää ja hieho ja hevonen.

Sitten ei meillä ollut muuta puhumista. Mutta katsellessani heitä
tuossa tunsin heitä kohtaan melkein isällistä hellyyttä.

Tahdoin auttaa heitä melomalla. Mutta he käsittivät sen kiirehtimiseksi
ja ponnistivat airojensa ponnessa yhä utakammin. Kun minä lakkasin ja
annoin melan viistää vettä, niin herkesivät hekin.

Hiljalleen sillä tavalla livuttiin eteenpäin. Ilta oli tyven, ja
ainoastaan vähäinen viri kävi vielä toisella rannalla. Ruohikkorinnassa
laski siellä kalamies verkkojaan. Kun hän liikautti melaansa, välähti
sen märkä lehti kuin kuvastin aurinkoa vasten. Taivaalla pollotti
korkeaotsaisia elokuun pilvipatsaita, valkeita kuin suuret suunnattomat
purjeet tyvenellä merellä. Kokan edessä oli niittyinen ranta ja
muutamia latoja. Vasemmalla kaskettua metsää ja ahon laidassa palaneita
petäjiä. Oikealla kädellä oli taloja, pellot pirttirakennuksen ja
rannan välissä.

Mikä on tuo talo tuossa?

--Huttula.

Sieltä kuului liikettä ja ääniä. Vasikkakarja ynisi ja juonitteli
niittyveräjän suulla. Loitompana oli uudishuone tekeillä. Mies seisoi
salvoksella ja käytteli kirvestään. Vasta vähän aikaa sen jälkeen, kun
se näkyi puuhun uppoavan, kuului ääni, johon toiselta rannalta saapui
vastaus.

--Riihtäkö siinä rakennetaan?

--Riihtä.

--Eikö ole entistä?

--Niiltä paloi Jaakon päivänä vanha.

Toisen talon rannassa puhua pajatteli lapsilauma, polskaroiden
paitasillaan vedessä. Joka sana kuului selvästi meidän venheeseen.

--Poika hoi, elä survi!--Pääsetkö pois siitä! Tulepas tänne vielä, niin
mätkäytän savella mahaasi!

Tytöt eivät olleet tietävinäänkään. Mutta sitten siellä kuului kuin
käden lätkäys paljaaseen paikkaan, ja silloin eivät he enää voineet
pidättäytyä. Nauru purskahti kummaltakin yht'aikaa ja muuttui
hillittömäksi hihitykseksi, kun herrakin nauroi.

Meistä tuli tutummat tämän jälkeen.--Heinänteko oli heillä jo lopussa.
Olivat hekin olleet haravoimassa. Isä oli tehnyt heille pienet
takkavitsatkin.--Tuo Mari osasi jo lypsää. Vaan oli sitä kerran
Muurikki hotaissut sarvellaan. Äiti joutui hätään.--Ei tok' ollut enää
riepuvauvoja.

Lampi oli lopussa. Venheen keula kahahti kaislikkoon. Ranta oli matala.
Tytöt kietaisivat helmansa polvien väliin ja nousivat veteen saadakseen
kokan kuiville. Ja äitinsä neuvoa noudattaen osoittivat he minulle tien
pään, ressutellen edelläni ladon luo, josta polku alkoi.

Pistin heille viisikolmattapennisen käteen kummallekin, johon he niiata
nytkäyttivät niin, että helmat hepsahtivat maahan. Samassa tuli
»suur'kiitosta!» kuin yhdestä suusta.

Päästyäni puitten suojaan katsahdin jälelleni. Tytöt seisoivat vielä
ladon kupeella, tutkien, tarkastellen ja punniten rahojaan. Näkyivät
vaihtavan niitä, ottavan toisiltaan ja antavan taas takaisin. Sitten
alkoivat he mennä, hyppivät mättäältä mättäälle, olivat lapsia jälleen,
juoksivat kilvan venheelleen ja jäivät iloisesti polskaroiden keräämään
kaisloja ja lummekukkia.

Tie veti ja viehätti. Maa oli vielä alavata järven jatkoa, ja kahden
puolen tietä kasvoi haalea haavikko. Päivä paistoi jo vinosti eikä
kuontunut enää alas tien pohjaan, jossa oli käynyt viileäksi, ja maa
valmistautui huokumaan yöllistä kosteutta. Mutta vähitellen alkoivat
maat kohota. Auringonsäteet laskeutuivat taas puitten latvoista niiden
juurille ja tunkivat pitkälle valkeain koivujen väliin.

Ylempänä katosivat koivut, ja tie toi tuuheaan lepikkoon. Karjan kellot
kalkattivat lähempää ja kauempaa, ja niiden sekaan kilahti joskus
vaskikello laitumella käyvän hevosen kaulasta. Kuului metsän sisästä,
aivan läheltä tietä, tunkeilemista lehvien läpi, ja tuontuostakin
ilmautui sieltä esiin mäkikyläin siistisarvinen lehmä, katsellen minua
iloisesti hämmästyneenä. Sen silmän kiilto oli kirkas ja tuore, karva
puhdas ja liikkeet notkeat kuin tunturin porolla. Suussaan pureksi se
verestä ruohoa, äsken aholta haukattua, ammahti ilmaan ja jatkoi
naksavin nivelin matkaansa taloa kohti, josta päin pitkinä huhauksina
viilteli ilmojen halki karjapiian houkutteleva iltahuuto.

Mäen rinteessä on halme. Aita on isoista, mustista puista. Sen sisään
pistäytyy tie veräjän alitse. Rukiista pyrähtää sirkkunen lentoon. Se
luikkailee pitkissä kaarissa ilman läpi ja seisattuu palaneeseen
honkaan, joka on jätetty yksin keskelle halmetta.

Tulee toinen veräjä vastaan. Istahdan sen sileäksi hankautuneelle
selkäpuulle. Laaja maisema näkyy siihen läpi ihalain ilmojen. Mäkiä
siintää toistensa yli ja toistensa välitse. Korkeimmalta vaaralta palaa
ja hehkuu pirtin ikkuna ilta-auringon valossa, ja väräjävä kilo kimpoo
sieltä penikulmain päästä aina tänne saakka. Kun se on hiljalleen
sammunut, syttyy toinen samaan tuleen. Karjan kellot kuuluvat enää vain
umpinaisesti alhaalta notkosta.

Tuolta äskeisestä mökistä nousee lehmisavun rauhallinen kiemura
kohtisuorana ilmaan. Tytöt ovat saapumaisillaan kotirantaan.

Ahon alta alkaa yht'äkkiä kuulua laulua. Piikatyttö nähtävästi palaa
lehmän hausta. Hän ei näe minua. Hän milloin taittaa mennessään lehvän
lepikosta, milloin poimii marjan mättäältä. Ja laulaa sydämensä
täydestä tunteesta, luullen, ettei häntä kukaan kuule.

Minulle tulee mieli mennä sinne alas hänen luokseen, saavuttaa hänet,
pyytää, että hän minulle neiti nuori

    kantais kaulan helmilöitä,
    rinnan ristiä rakentais,
    panis pääty palmikolle,
    sitois silkillä hiusta.

Mutta minä en liikahdakaan. Hän ehkä

    riistäis ristit rinnaltansa,
    helmet kaulasta karistais,
    menis itkien kotihin,
    kallotellen kartanohon.

Ja hän saa jatkaa matkaansa, poistua ja painua lauluineen lehdon
peittoon.

Hän on kadonnut ja lakannut kuulumasta. Ja minusta tuntuu, kuin en
koskaan ennen olisi kuullut tuota laulua, vaikka se on minulle sadat
kerrat tätä ennen esitetty. Se oli siellä kuin kylässä, mutta täällä se
on kotonaan, syntymäsijoillaan, tuolla järven rannalla, metsän takana,
salon siimeksessä.

Oli kuin olisi punoutunut hienoja lankoja sisässäni, joita sujutteli,
soinnutteli ja kiinnitti kuin kanteleen kieliä joku tuntematon käsi. Ja
sitä mukaa kuin ne virisivät, alkoi syntyä uusia täyteläisiä sointuja.
Se oli ympäristön ja oman olemukseni hiljaista riemua. Se ei päässyt
purkautumaan, mutta se jäi sinne lämmittämään ja lievittämään. Pala
palaltaan sulivat kovettuneen mielen nystyrät, ja maailma oli kaunis,
ihmiskunta hyvä ja minä itse--alakuloisen onnellinen.

Kun kohosin yhä jyrkemmäksi ylenevää tietä ja näin näköalain avartuvan
ympärilläni, tuntui minusta siltä, kuin olisin ollut nousemassa
vanhalle uhrivuorelle, jossa itsestään syttyvät tänä iltana
suitsualttarit luomakunnan kunniaksi ja jossa lauletaan hiljainen hymni
alenevalle auringolle. Hämärän hiipiessä puitten väliin oli kuin
olisivat paikat pyhiksi muuttuneet, ja pieni pyörylä metsän sisässä,
jonka laitaa tiekin kunnioittavasti kiersi, oli kuin salaperäinen
sakaristo.

Jo pisti pellon nurkkaus metsän sisään. Jo oli tuossa riihi ja veräjä.
Halli haukahti pihasta päin. Näkyi pirtin harja ja kaivon vintti
ruispellon yli mäen selältä pilvetöntä taivasta vasten. Lehmisavu kyti
tarhan keskellä. Ohikulkiessani heräsi se hetkeksi ilmiliekkiin. Koko
karja lepäsi levollisena sen ympärillä. Kellokkaan märehtiessä liikahti
kieli sattumalta kellon laitaan ja kalahti kaksi kertaa, toisen kerran
hyvin hiljaa.

Talo näytti vanhalta ja paikoilleen painuneelta. Tuuhea pihlajapensas
kasvoi pirtin perässä. Kaksi vanhaa myllynkiveä oli upotettu
astinlaudaksi molemmin puolin piha-aitaa. Ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä kartanolla. Tallin yläsillan ovi ammotti mustana auki, ja sen
päälle oli naulattu huuhkain. Keskellä pihamaata oli pystyssä
kuivettunut juhannuskoivu ja sen oksalla joku valkoinen vaate. Porstuan
siltapalkit lonkkuivat askeleitteni alla, enkä tiedä, minkä tähden
koetin estää kantapäitäni kopsamasta.

Suuri tupakin oli tyhjä. Istuin hetken aikaa penkillä lämpimässä
hämyssä. Missähän ovatkaan kaikki? Kuuntelin ja kuuntelin, kunnes
hiljaisuus rupesi soimaan korvissani, ja sitten aloin kuunnella sitä.

Viimein tuli joku tuvan ovelle.

--Täällä taitaa olla vieras?

--On täällä muuan.

Hän tuli likemmäksi nähdäkseen tarkemmin, vanha vaimo. Väki oli
niityllä toinen puoli ja toinen leikkuuhalmeella penikulman päässä
metsäsaralla. Ei ollut pihasalla muita kuin hän, vanha emäntä, ja
piikatyttö.

Pyysin illallista ja yösijaa. Hän vei minut pihanpääkamariin, kattoi
pöydän ja kantoi sinne voita, leipää ja maitoa. Noutaessaan ne pois
laittoi hän vuoteen ja toivotti hyvää yötä.

Iso vanhanaikainen seinäkello käveli verkalleen kaappinsa sisässä. Se
näytti mittailevan aikaa huolettomasti, välinpitämättömästi,
kiirehtimättä, niinkuin olisi sitä ollut hänellä yltä kyllin, yli
tarpeenkin.

Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja kahden kaukaisimman kukkulan
välissä kalpeni kalpenemistaan iltaruskon reuna. Talo oli mäen
ylimmällä huipulla, ja joka taholla oli yhtämittainen alankokorpi.
Paikoitellen kohosi jo mustan metsän syvennyksistä, jokien mutkaisista
laaksoista ja järvien painanteista valkoista usmaa. Seisoin ikkunassa
ja katselin, kuinka usmajoet hiljalleen juoksivat usmajärviin, järvet
tulivat tulvilleen ja joet paisuivat yli reunojensa. Kohta oli koko
korpi yhtenä ainoana sumumerenä; pienimmistä kukkuloista syntyi kareja
mereen, ja suurimmat jäivät saariksi sen keskeen. Ehkä ne olivatkin
aikaintakaisina aikoina olleet saaria nuo ja tuo meri ja pellon piennar
ikkunan alla tuossa, mistä penger putosi pohjaa kohti, ehkä oli se
ollut meren ranta, jota vasten aallot olivat tuhannen tuhansia
vuosisatoja vyöryneet. Ja nyt se oli uudistunut kaikki, entisyys oli
noussut haamuna maan sisästä halailemaan vanhoja tuttuja seutuja.

Minusta tuntui, kuin olisin ollut ypö yksinäni maailmassa, josta kaikki
muut olivat kadonneet. Kauaksi oli jäänyt kaikki se, minkä ennen olin
nähnyt, ja kaikki ne, jotka ennen olin tuntenut. Oli kuin olisi kulunut
vuosikymmeniä siitä, kun olin ollut siellä, mistä olin eilen lähtenyt.
Ne, joita olin rakastanut, ne olivat jossain muissa maanosissa,
toisella puolen aavojen usvaisten ulappain. Eikä minulla ollut
entisyyttä muuta kuin tämä tämänpäiväinen metsämatka, se mökki siellä,
ne pienet tytöt, lammen ranta, huone lehdon laidassa ja nousu tänne
mäelle. Eikä nykyisyyttä muuta kuin tämä hiljainen huone ja tuo haamu
hämärätä satumaista valtamerta.

Laskeusin levolle sillä mielialalla, etten ketään kaipaa, en ketään
rakasta, ettei ole ketään, jolle en voisi antaa anteeksi, eikä ketään,
jolta en voisi saada. Olin saavuttanut lopullisen levon, viimeisen
rauhan mieleeni ja sen mukana voiman elää yksinäisyydessäni.

Tahdoin nukkua ja huomenna herätä tuohon uuteen elämään.

Mutta kello kulki yksitoikkoista kulkuaan, ja minä kuulin jok'ainoan
sen askeleen. Ja vuode oli tuores ja puhdas ja vähän kylmä, ja lakanat
ja peite olivat vasta aitan orrelta otetut, ja niissä tuntui vielä
tuoksu hajuheinikkoa, niittyä ja neitseellisyyttä...

Miksei hän hiivi hiljaa luokseni tuolta kesäyön hämärästä ja istuudu
tähän viereeni. Että saisin antaa itseni kokonaan ja kertoa hänelle
kaikki niin, että hän sen tuntisi ja ymmärtäisi yhtä hyvin kuin
minäkin. Sulkisin hänet hellävaroen syliini, kaukaa koskettaen, ilman
himoa ja kiihkoa....

Mutta eihän hän tullut. Sillä ei häntä ole. Hänellä ei ole nimeä
minulle, ei muotoa eikä tarkkoja piirteitä. Ja minä annoin hänen
haamunsakin haihtua, ja hän suli pois, niinkuin illan viimeinen varjo
sulaa sitä ympäröivään yöhön.

Enkä muista siitä yöstä enää muuta kuin että seinällä vastapäätä oli
ikkuna ja hämärä piha ja siellä joku valkoinen vaate.

       *       *       *       *       *

Aamulla ovat tunteet toiset, ja aurinko antaa uudet mielialat. On
kulunut jo vuosia siitä päivästä, illasta ja yöstä. Elämä on ollut
enimmäkseen arkitointen iankaikkisesti yksitoikkoista kiertokulkua.
Mutta silloin tällöin muistuu mieleeni tuo päivä, tuo ilta ja tuo yö.
Silloin elän aina uudelleen kaikki. Ja se on minulle kuin kosteikko
korvessa, niinkuin kukkula ylängön keskellä, niinkuin saari suuressa
meressä.



MALLIKELPOINEN.


Karuilla, kovilla mailla syntyy kullekin puulle omat omituiset
muotonsa. Kullakin katajalla on oma kääkkyryytensä, ja jokainen kallion
reunaan käpristynyt koivu on omalla laillaan rosoinen. Jokaisessa
puussa on omat harvinaisuutensa: kääpänsä, visansa tai pahkansa, joita
toisella ei ole. Mutta kokonaisuudessaan ei niistä yksikään kaluksi
kelpaa.

Tasaisilla, hyötyvillä mailla ovat kaikki puut toinen toistensa
näköiset. Siellä on vaikea erottaa petäjää petäjästä. Sillä ei
yhdelläkään ole mitään, mitä ei toisellakin olisi. Mutta kukin vastaa
lajinsa aatetta yleensä. Semmoisilla mailla kasvavat ne kelpo
sahatukit, ne hyvät ja hyödylliset tarvekalut. Ne ovat niin tukevat ja
lujatekoiset, ja niitä voi käyttää mihin hyvänsä...

Joka kerta, kun kuljen Esplanadia ja vastaani tulee Mauriz Ahlfelt,
joka äskettäin on suorittanut oikeustutkintonsa ja nyt harjoittaa
käytännöllisiä kokeitaan senaatissa, tuntuu minusta, että hän on
perikuva niistä, joita sopii nimittää yhteiskunnan mallikelpoisiksi
tukkipuiksi. Kiireestä kantapäähän näyttää hän olevan tuota tervettä,
pilaantumatonta tekoa, josta mainion mukavasti ja ilman erityistä
vaivaa voi valmistaa työkalun isänmaan tavallisia tarpeita varten.
Hänestä ei saa syntymään mitään erityistä eikä alkuperäistä, sillä aine
määrää ja rajoittaa kuosin.

Mutta halvempikin salvumies piiluaa hänenlaisestaan erittäin
kelvollisen seinähirren, jopa joskus kattoa kannattavan harjavuolenkin.

Samoin kuin tasaisella maalla kasvavan hongan vesalla, joka suurten
puitten juurella seisoo siivona ja kunnioittavana hiljalleen kohottaen
päätään isäinsä tasalle, samoin on hänelläkin kaikki edellytykset
hiljalleen tulla siksi, mikä hänen isänsä on.

       *       *       *       *       *

Hänen isänsä on näet yksi yhteiskunnan pylväitä. Hän on varakas
tuomari, jolla on laaja, hyvätuloinen tuomiokunta. Ja suuri, parhaassa
kunnossa oleva maahovi. Hän on noita vanhan kansan verkkaisia
virkamiehiä, joiden pääominaisuuksia on rauha, tyyneys ja hyvä terveys.
Työllään on hän omaisuutensa ansainnut, mutta ei sillä kiireisellä eikä
ahertavalla, joka nykyaikana hermostuttaa ja kuluttaa ja karistaa
hiukset ennen aikojaan päälaelta. Hän tekee tehtävänsä arvokkaasti ja
loivasti. Pöytäkirjat valmistuvat vasta kuukausien kuluttua käräjien
jälkeen. Mutta kukaan ei pane kiirettä, sillä jokainen ymmärtää, että
hätiköiminen ei sovi tuomarille, jonka täytyy ratkaista kysymyksiä
elämästä ja kuolemasta. Ja hän tuumiikin perusteellisesti ja tyynesti.
Se näyttää olevan hänelle nautintokin, sillä ei koskaan ilmaannu
epäilyksen ryppyä hänen otsalleen, kun hän laajassa kotiviitassaan
istuu työpöytänsä ääressä, polttelee sikaria ja aprikoiden ja arvellen
puhaltaa savun hienona häntänä hyvin pienestä reiästä huuliensa
välitse.

Mielipiteiltään hän on vanhoillinen, kenties hiukan suomalaisuuteen
taipuva. Joskus hän on istunut hallituksen asettamissa komiteoissa, ja
kuvernöörit samoin kuin senaattoritkin asettavat virkamatkansa niin,
että voivat yöpyä hänen vieraanvaraiseen taloonsa. Sittenkun on kuollut
»Helsingfors Dagblad», kannattaa ja tilaa hän »Finlandia», vaikkei ole
varsinaisesti kirkollinen; hän työskentelee näet sunnuntaisinkin ja käy
kirkossa ainoastaan kerran vuodessa, jo ammoisista ajoista määrättynä
rippipyhänä.--Luonnollisesti ei hän voi sietää paikkakunnan lehteä,
joka häntä harmittaa ja hermostuttaa siksi, että siinä liiaksi ja
syyttä suotta moititaan virkamiehiä.

       *       *       *       *       *

Poika on perinyt isänsä kaikki hyvät avut. Hän on voimakas ruumiiltaan
ja flegmaatikko. Järki on hänellä keskinkertainen, mutta hän muistaa
kaiken, minkä kerran oppii. Koulussa hän istui aina keskiluokalla eikä
saanut koskaan korkeinta arvosanaa muissa aineissa kuin käytöksessä.
Mutta ei hänellä myöskään ollut ehtoja milloinkaan. Käsiala oli hänellä
kaunis ja vihot huolellisen puhtaat. Koko kouluajallaan ei hän saanut
ainoatakaan muistutusta. Vifteihin hän kyllä otti osaa, mutta ei
milloinkaan päihtynyt. Vaikka hän kyllä oli hyvä toveri, ei hänellä
kuitenkaan ollut yhtään oikein hyvää ystävää, eikä siis myöskään
vihamiehiä. Häntä kuvaavaa on, ettei hänelle oltu keksitty liikanimeä,
niinkuin kaikille muille tovereille. Joitakuita koetettiin antaa, ja
niistä olisi ollut sopivin »gentlemanni», mutta se on liiaksi kiittävä,
ja sellaisia eivät toverit anna muille kuin johtajilleen. Mutta
ainoastaan yhdessä paikassa oli hänellä johtajan asema: tanssiaisissa.
Niissä hän loisti yli muiden, oli komea poika, aina hyvin puettu ja
taisi hyvin »viedä».

Heti kohta, kun hän tuli ylioppilaaksi, oli hän valmis ylioppilas.
Keltanokkaa ei hänessä näkynyt. Osakuntaan otettaessa--samaan
savo-karjalaiseen, johon isäkin oli kuulunut--menivät vanhat
osakuntalaiset ensiksi hänen kanssaan »heittämään pois haukkumanimet».
Inspehtori jutteli hänen kanssaan kappaleen aikaa, ja siinä tuli
selville, että hän ja Mauritz Ahlfeltin isä olivat olleet vanhat
koulutoverit.

--Mihinkä tiedekuntaan olette aikonut ruveta? kysyi häneltä inspehtori
puhelun lopuksi.

--Olen aikonut juriidiseen tiedekuntaan.

Se oli jo aikoja sitten niin päätetty. Jo pienenä poikana, kun häneltä
talonpojat kysyivät, miksi virkamieheksi se nuori herra aikoo, oli
hänellä vastaus valmis:--»Ensin sihteeriks' ja sitten papaks' ja sitten
senaattoriks'». Muusta ei voinut olla puhettakaan. Ei vähintäkään
epäilystä urasta eikä taistelua kutsumuksesta, niinkuin niin monella
muulla, jotka eivät tiedä, mille alalle antautua.

Jo ensimmäisellä lukukaudella suoritti hän valmistavat kokeet, kävi
luennoilla ja teki muistiinpanoja, s.o. juuri sen, mikä yleensä oli
tapana ja katsottiin kohtuulliseksi.

Yhtä vähän kuin luvut saivat häntä rasittamaan itseään, yhtä vähän hän
kulutti itseään innostumalla yleisistä asioista. Kun toiset toverit
ylioppilaskokouksissa melusivat, huusivat ja kasvot punaisina puivat
nyrkkiä, istui hän kyllä etumaisten joukossa, mutta rauhallisesti
poltellen tai viiksiään sivellen. Samana kevännä, jona hän tuli
ylioppilaaksi, oli suomalaisuus saavuttanut ensimmäisen suuren
voittonsa Nordenskiöldin adressiasiassa, ja Mauritz Ahlfeltissakin
vakaantui kesän ajalla se mielipide, että hän tietysti kuuluu
suomalaiseen puolueeseen. Suomalaisen Nuijan ja radikaalisemman K.P.T:n
väliset riidat saattoivat hänet kuitenkin ymmälle. Hän oli kyllä ollut
läsnä K.P.T:n perustavassa kokouksessa, mutta liittyi sittemmin
moderaatteihin. Kun hänen kotikielensä oli ruotsi ja kun hänellä oli
ruotsinmielisiä sukulaisia Helsingissä eikä hän koskaan ryhtynyt
väittelemään kieliasiasta, oli hän yksi noita harvoja, joille
ruotsinmieliset antavat nimen: »en hygglig fennoman» ja josta
suomenmieliset sanovat, että »sillä on sveesinen naama».

       *       *       *       *       *

Ei voi kuitenkaan sanoa, ettei hän olisi kaikin puolin täyttänyt niitä
velvollisuuksia, joita hänen asemansa suomenmielisenä ylioppilaana
häneltä vaati. Hän kävi säännöllisesti suomalaisessa teatterissa, astui
ensi rivissä suurten miesten haudoille ja esiintyi marsalkkana
isänmaallisissa juhlissa. Suomenmieliset rouvat huomasivat hänet sieltä
pian, ja kun perustettiin Suomalainen Seura, valittiin hänet
huutoäänestyksellä johtokuntaan. Hän oli itseoikeutettu pukutansseihin
--menuetissa varsin ruhtinaallinen--ja yksi noita harvoja, jotka
osasivat tanssia masurkkaa. On hän vielä nytkin seuran hienoimpia
kavaljeereja.

Maaseudulla ollessaan hommasi hän lupa-aikoina useat arpajaiset
suomalaisten koulujen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran rakennuksen
hyväksi sekä pani toimeen kansanjuhlia siihen aikaan, kun ne vielä
olivat muodissa. Kaikissa tileissä kansallisista rahankeräyksistä oli
luettavana: »ylioppilas Mauritz Ahlfeltin kautta» niin ja niin monta
markkaa.

Tuskin voi ajatella huolettomampaa ja turvallisempaa elämää kuin mikä
hänellä oli ylioppilasaikanaan, Ei puutetta, ei mieltä masentavia
velkoja, ei liikaa kiirettä töissä. Hänellä oli olemisen hauskimmat
ehdot: sekä aikaa että rahaa. Rahaa sai hän yhäkin isältään kolmesataa
markkaa kuukaudessa, joka riitti hyvinkin, kun hänellä lisäksi oli
periaatteenaan olla koskaan lainaamatta ja koskaan menemättä takuuseen.
Ja hänen aikansa riitti hänelle juuri siihen, mihin hän sitä tarvitsi.

Aamulla, kun hän noin kello yhdeksän heräsi, oli palvelija jo tuonut
sanomalehden hänen yöpöydälleen, jossa nakutti kultakello,
rippikoululahja hänen isältään. Luettuaan lehden vuoteellaan hän nousi
ylös, peseksi perusteellisesti ja pukeutui verkalleen. Syötyään
aamiaisen ja käytyään luennolla palasi hän takaisin asuntoon ja luki
kello kahteen tai puoli kolmeen, yllään villainen kotiviitta, tehty
isän kotiviitan malliin. Siistittyään pukunsa ja harjattuaan hattunsa
laskeutui hän alas Esplanadille, jossa käyskenteli siksi, kunnes oli
aika mennä syömään päivällistä ylioppilastalolle. Sen päälle pelasi hän
tavallisesti shakkia lukuhuoneessa.

Viidestä seitsemään oli lukutunti kotona, jolloin kirjassa kääntyi pari
kolme lehteä. Ja illalla teatteri tai konsertti tai syksyin ja keväisin
istunto Kappelin edustalla. Tuutinkia seurasi portsioni ja portsionia
kahvit liköörin tai punssin kanssa. Ravintolan ovella erosi hän
tovereistaan ja meni kotiinsa. Laitakaupungilla hän ei koskaan käynyt
muiden kanssa. Hän oli järjestänyt niin, että hänellä oli oma määrätty
päivänsä, jolloin hänen »ystävättärensä» otti hänet vastaan.

       *       *       *       *       *

Niinkuin jo sanoin, on hän suorittanut tutkintonsa ja palvelee
ylimääräisenä senaatissa. Hänen elämänsä tavat eivät ole ollenkaan
muuttuneet. Luentojen sijaan on vain tullut virasto.

Hän tulee vastaani Esplanadilla joka päivä noin kello kolmen tienoissa.
Tahtoisin kuvata hänen ulkomuotonsa, mutta ainoa, minkä voi hänen
kasvoistaan sanoa, on, että ne ovat monen mielestä kauniitkin. Niissä
on tuota »pulskan pojan» kauneutta yleensä, mutta piirteissä ei ole
ainoatakaan vivahdusta, josta voisi sanoa, että ne häntä kuvaavat.
Samoin ei hänen harmaansinisissä silmissään ole yhtään loistetta, joka
näyttäisi kuvastavan jotain omaa hänen sisällään olevaa ajatusta tai
tunnetta. Hänen pukunsa on virheetön ja muodinmukainen, ja hän kantaa
sen hyvin, mutta sen kuosi on räätälin kuosi. Hänen omaa makuaan ei
siinä ilmaannu muuta kuin tämän maun puute. Näkyy, että hän tilatessaan
on antanut määräyksen, että vaatteus on tehtävä samanlaiseksi kuin se
on--kaikilla muillakin. Nutussa ja päällystakissa on tietysti
silkkirinnukset.

Kaikesta päättäen on hän menevä pitkälle maailmassa. Suomalainen puolue
kaipaa miehiä, jotka voivat ulkomuodollaankin edustaa. Meillä on kyllä
originaaleja, on spesialisteja ja etenkin on meillä paljon aatteen
miehiä. Mutta meiltä puuttuu noita »mallikelpoisia», hyvin hoidetuita
ja hyvin harjatuita nuoria miehiä, joita ruotsalaisella puolueella on
joka paikkaan pistää. Sentähden ei tule kulumaan kauan, ennenkuin
Mauritz Ahlfelt on Pohjois-Esplanadikadun käytävältä siirtyvä
»finnspongille».

Hän tulee samaan hyvän viran ja hyvät tulot, joita lisää varakkaan
vaimon perintö. Ajan ollen asetetaan hänet valtiopäivämiesehdokkaaksi
Helsingistä ja ajetaan yksissä voimin läpi jostain maaseutukaupungista.

Mahdollista on, että hänen senaattoriunelmansakin tulevat toteutumaan.
Sillä hän on ruvennut joutoaikoinaan opiskelemaan venäjänkieltä.



HÄÄPÄIVÄNÄ.


Eräällä aviomiehellä on tapana kirjoittaa päiväkirjaa kaikista
vivahduksista, joita hän huomaa tunteissaan. Se on omituinen kokoelma
sydämen salaisuuksia. Tavallisesti hän tekee muistiinpanonsa illalla,
kun kaikki muut talossa ovat menneet levolle ja hän yksin työskentelee
huoneessaan. Sattumalta on tarjoutunut tilaisuus siitä seuraavien
lehtien julkaisemiseen:

6 p:nä marrask. 90.

Minä melkein luulen, että sinua taas rakastan, pitkien aikojen perästä.
Tänään tuolla tanssiaisissa rintani oikein lämpeni ja sydämeni on yhä
vieläkin täyteläisempi kuin tavallisesti. Olisin kovin onnellinen, jos
tietäisin, että tätä kestää tai että ainakin tällaiset mielentilat tuon
tuostakin uudistuvat.

Siitä on nyt juuri viisi vuotta, kun vietimme häämme. Avioliittomme
on jo muodostunut jotenkin tavalliseksi, ja yhdyselämämme on
yksitoikkoista ja ikävää. Me emme ole koskaan sanoneet pahaa sanaa
toisillemme, mutta emme pitkään aikaan hyvääkään. Ei sada, ei myrskyä,
mutta ei repeä aurinkokaan harmaasta pilvestään. Meitä ei erota
erimielisyydet eikä riidat, mutta ei meitä myöskään mikään lähennä
toisiimme, ei lapsetkaan, joita meillä ei ole. Me elämme kodissamme
kuin kaksi tyynessä lammikossa kelluvaa ruuhta, jotka ainoastaan
sattumalta koskettavat toisiaan.

Minä työskentelen täällä kamarissani, silloin kun en ole ulkona, ja
sinä istut omassasi kutoen tai lukien jotain romaania. Vasta vähää
ennen illallista teen tavallisimmasti kävelyn luoksesi ja tapaan sinut
usein haukottelemassa.

Minua vaivaa, että sinulla nähtävästi on ikävä ja että kaipaat seuraa,
mutta enhän minä osaa sinua huvitella. Heittäyn sohvalle toiselle
puolen salia ja koetan miettiä, mitä sanoa. Sinä lakkaat työstäsi,
katsahdat ympärillesi ja ajattelet sinäkin jotain puheen aihetta, mutta
et sinä löydä sitä enemmän kuin minäkään. Me olemme vaiti molemmat ja
kärsimme siitä kumpikin. En voi senkään tähden aloittaa keskustelua,
että minua vaivaa, kun sinä usein koetat olla huvitettu, vaikka et
olekaan. Tuota en minä voi sietää. Ja siinä sinun läheisyydessäsi
haaveksin minä usein sellaista vaimoa, joka voisi minut täydellisesti
ja todellisesti käsittää ja antaa uutta vauhtia ajatuksilleni.

Vaihteen vuoksi tahtoisin joskus unohtaa kaikki omat tuumani ja asettua
sinun kannallesi, puhelemaan sinun asioistasi. Mutta sinun ajatus- ja
vaikutelmapiiristäsi on enää mahdoton saada mitään uutta puristetuksi.
Minä tunnen jo edeltäpäin mielipiteesi, katsantotapasi ja kokemuksesi.
Jos niistä koettaisin olla huvitettu, täytyisi minun taas teeskennellä
vuorostani. Sinussa ei ole minulle mitään herättävää, et voi puhaltaa
mielikuvitustani lentoon, et siivittää ajatuksiani, ja sentähden tunnun
minä sinun seurassasi niin kuivalta ja henkisesti mehuttomalta.

Nähtävästi toivot tuossa istuessasi, että jotain virkkaisin. Mutta sinä
koetat sitä kuitenkin peittää ja asetut miettiväisen näköiseksi,
niinkuin ajattelisit jotain muuta. Siinä teet sinä naisellisen
hienosti. Kun huomaat, ettei puhelusta ole mitään tuleva, niin painut
takaisin työhösi tai kirjaasi. Ja me kuulemme molemmat lampun laulavan,
kellon nakkaisevan, kadulla ajettavan ja odotamme illallista
katkaisemaan kiusallista vaitioloa.

--Ruoka on valmis!

Pöydässä on mieliala vähemmän painava, ja aina sattuu jotain
vähäpätöistä aihetta sananvaihtoon. Mutta minua hermostuttaa usein tuo
aina sama tapa, jolla tarjoat minulle teetä ja jolla pidät kuppia
viedessäsi sitä huulillesi. Säännöllinen kauneutesi ja elottomat
kasvosi vaivaavat minua välistä niin, että minun täytyy välttää sinua
katsomasta. Minä tunnen sinut kiireestä kantapäähän, osaan ulkoa
jokaisen liikkeesi ja jokaisen piirteesi, ja ainoastaan silloin tällöin
saavat ne vereni lämpenemään.

Kun olemme syöneet, alat sinä korjata pois astioita, ja minä käytän
tilaisuutta poistuakseni tänne huoneeseeni. Täällä teen työtä puoli
yöhön ja unohdan sinut kokonaan. Kun tulen makuukammioomme, olet sinä
jo mennyt levolle ja nukut seinään päin.

Tänään oli hääpäivämme. Muistatko, millainen se oli viisi vuotta
sitten? Minä ainakin sen muistan. Se on ollut mielessäni koko päivän,
siitä saakka kun tänään heräsin.

Aamusta alkaen oli meillä molemmilla silloin alituista puuhaa, kullakin
tahollamme. Sinun piti laittaa pukuasi, minun olla huoneita
koristelemassa. Mutta joskus juoksit kamaristasi ohimennen minua
tervehtimään, kavahdit kaulanni, suutelit tai vain katsahdit minuun
kiiruhtaessasi pois. Kasvojesi värähdyksistä ja siitä tavasta, millä
minun kättäni puristit, ymmärsin minä, mitä sinussa liikkui, mitä
ajattelit ja mitä odotit. Se oli minulle uutta tuo, sinussa oli jotain
salaperäisen viehättävää, jotain hunnutettua niinkuin silmäsi
kalvossakin. Sinä näytit olevan levoton, mutta hillitsit itsesi. Minä
en saanut tulla pukemahuoneeseesi--meidän tulevaan makuukamariimme--
joka oven avautuessa näytti olevan kouhollaan silkkiä ja kuohuvia
harsopilviä. Sinä vain kuiskasit, hienosti viitaten siihen, mitä me
yhdessä ajattelimme: 'Odota! Ei vielä!'--ja kätkit kasvosi olkapäähäni.

Olit sitten pukenut hääpuvun yllesi, ja vieraat alkoivat saapua. Ennen
vihkimistä kutsuit minut luoksesi heittämään hyvästiä hääillaksi,
saamaan vakuutusta, että minua rakastat, vaikka et sitä osoita. Sillä
me olimme päättäneet olla vieraiden läsnäollessa hellyyttämme
näyttämättä, ei vaihtaa kädenpuristuksia, ei edes silmäyksiäkään muiden
nähden.

Mikä viehätys tässä meidän salaliitossamme! Mikä sulo osoittaa
tunteitaan, niinkuin salakihloissa olevat, hienon hienoilla, ainoastaan
meidän ymmärtämillämme merkeillä. Ja olla näin juuri vähää ennen kuin
kokonaan omistaisimme toinen toisemme.

Niin, minä rakastin sinua rajattomasti: joka sanaasi, joka silmäystäsi,
pienintä piirrettäsi ja neitseellisen vartalosi notkeutta.

Millä ikävällä, millä kaiholla ja surumielisyydellä olen näitä aikoja
usein muistellut ja vertaillut silloisia tunteitani nykyisiin! Ja etkö
liene samalla lailla sinäkin?

Aavistin äänestäsi, että ajattelit hääpäiväämme, niin kuin minäkin sitä
ajattelin, kun aamiaispöydässä yht'äkkiä kysäisit: »Monesko päivä on
tänään?», kun minä siihen vastasin: »Kuudes päivä marraskuuta», ja kun
sinä ääntäsi venyttäen kertasit: »Kuudes päivä marraskuuta».

Ja jos sitä silloin ajattelit, niin mietit kai samaa koko päivän ja
kenties kammoten kuvittelit ikävää, yksitoikkoista iltaamme.

Ehdotit päivällisillä, että menisimme illalla arpajaisiin, ja me
päätimme mennä sinne »asian vuoksi». Mutta asianko vuoksi pukeuduit
hääpukuusi ja kiinnitit rintaasi samanlaisen ruusun kuin sinulla oli
silloinkin?

Minun tuli sinua niin sanomattoman sääli ja samalla sääli meitä
molempia. Ehkä on syy minussakin? kysyin minä itseltäni. Ja me jo
kadulla mennessämme juttelimme keveämmin. Olimme iloiset ja mielemme
melkein reipas, kun käsikädessä astuimme valaistuun juhlasaliin.
Ihmiset katselivat, ja minä kuulin, että ne sanoivat meitä komeaksi
pariksi.

Minä viikastuin siitä, minun tuli hyvä olla, ja me astuimme varmasti
huoneesta huoneeseen. Vertailin muita naisia sinuun, ja sinä olit
ulkomuodoltasi ja puvultasi hienompi kuin kukaan heistä. Sinäkin näytit
iloiselta ja tyytyväiseltä. Kun musiikki soitti, täytyi meidän nojautua
toisiimme kuullaksemme, mitä sanoimme. Me emme juuri mitään erityistä
sanoneet, mutta äänessäsi oli hellyyttä ja katseessasi väriä.

Ihmiset yhä meitä katselivat ja luulivat varmaankin meitä onnellisiksi.
Ja emmeköhän olleetkin? Me emme virkkaneet toisillemme mitään siitä,
että oli hääpäivämme, mutta me molemmat sen tunsimme ja tiesimme sitä
ajattelevamme. Se oli kuin viiva vedettynä kaiken sen alle, mitä
puhuimme ja teimme.

Minä pyysin sinua tanssiin, ja sinä vastasit: »Kiitos!» Tarkastelimme
tanssivia pareja ja koettelimme arvata, ketkä olivat kihloissa. Se
meitä nyt jostain syystä huvitti. Ja franseesin loputtua menimme me
tarjoiluun niinkuin kaikki muutkin »nuoret». Minä kysyin mitä saisin
tarjota, ja sinä pyysit antamaan, mitä tahdoin. Tilasin kaksi lasia
samppanjaa, ja oli kuin olisimme juoneet ensimmäisen häämaljamme, ja
kilistäessämme saimme tuhkan alta tuikahtamaan kauan sammuksissa olleen
hellän katseen.------

Se ei siis vielä ole kokonaan sammunut. Olemme nyt kotona. Kuulen sinun
liikkuvan tuolla viereisessä huoneessa. Äsken raotit ovea ja kysyit,
enkö kohta tule luoksesi. Odota, minä tulen heti paikalla! Luulen
melkein, että taas sinua rakastan niinkuin ennenkin.



KERRAN KONSERTISSA.


Tulin sisään juuri silloin, kun innostus nuoreen laulajattareen oli
ylimmillään. Valkoisessa puvussaan ja kukkasvihko kädessä hän seisoi
laululavalla somana kuin morsian. Hän oli hiukan eteenpäin nojallaan,
säestäjä oli kumartuneena pianoa vastaan, ja sekä laulajattaren
huulilta että pianosta helähtelivät kasvamistaan kasvavat sävelet.
Ohjelman ensimmäinen osasto läheni loppuaan yhä enenevällä voimalla.

Heleä, pitkä, kirkas ääni laulajattaren keuhkojen pohjasta, soittimista
syvä akordi--ja ääriään myöten täysi konserttisali räiskää yhtenä
taputusten tulipalona.

Laulajatar laskeutuu nopeasti alas ja pujottelee kuin salakka yleisön
läpi, jota on tulvinut aina lavan juureen saakka ja sen ympärille.
Kehenkään katsomatta ja silmäkulmat ja huulet hiukan yhteen
puristettuina suikaisee hän edellään avautuvasta aukosta ohitseni,
kannattaen kukkaskimppua päänsä tasalla. Heti hänen jälessään tulee
säestäjä, totinen, vaalea mies, kasvot syvämieliset ja hiukan synkät.

Tuskin ovat he ehtineet odotushuoneeseensa, niin jo vaativat kiihkeät
hyvähuudot laulajattaren uudelleen esille, ja kaksi kertaa hän tulee ja
menee. Mutta vielä eivät mielenosoitukset lakkaa, ja kolmannen kerran
tulevat he taas yhdessä molemmat. Samassa tuokiossa taas sammuu
taputusten tulipalo ja yleisö jää liikahtamatta odottamaan yli ohjelman
annettavaa laulua.

Hän kuiskaa jotain pianon ääreen istuutuneelle toverilleen ja tämä
vastaa siihen jotain, kääntäen päänsä puoleksi ylöspäin hänen
kasvojansa kohti. Säestäjä selailee hetkisen nuottivihkoa, sitten
näyttää hän löytäneen, mitä tahtoi, ja niin pian kuin hän on soittimia
koskettanut, tuntee yleisö jo laulun.

Hiljainen liikahdus käy rivien läpi. Päät taipuvat toisiinsa jotain
kuiskaamaan.

--Se on se, se on se, kuulen sanottavan takanani.

Sillä julkinen salaisuus on, että he rakastavat toisiaan yhtä paljon
kuin taidettaan, nämä kaksi nuorta. Heidät on aina nähty yhdessä,
yhdessä ovat he opinnoitaan harjoittaneet ja esiintyneet kevään
kuluessa yhä suuremmalla menestyksellä. Tämä on heidän viimeinen
konserttinsa, sillä huomenna he eroavat--niin kerrotaan.

Tarttuen kiinni säestykseen alkaa hän laulaa, ja muistiini painuvat
seuraavat sanat:

    »Niin paljon sua rakastan,
    etten voi kielin kertoella,
    ja kuitenkin mä ainian
    sen tahdon julki lausuella.
    Jokainen kuiske, sananen,
    sun nimes onpi, armahainen.
    Jos poissa oot tai luonani,
    sua ikävöitsen, muistan aina.»

Ei hiiskaustakaan kuulu suuressa salissa. Miltei henkeä vetämättä
seuraa yleisö mukana. Kasvoissa kuvastuu hyväntahtoinen osanotto,
toisissa iloinen hämmästys.

Enkä tiedä miksi, mutta minäkin sulan kokonaan ja kylmät väreet käyvät
ruumiini läpi. Tai miksi en sitä tietäisi! Hän laulaa sydämensä
kyllyydestä, hän puhaltaa kohoilevasta rinnastaan sielunsa koko hellän
kaipauksen, hän panee lauluun kaiken persoonallisuutensa, hän ei
ujostele, huutaa maailmalle sitä, mitä muut tavallisesti salaavat, ja
hän tekee sen melkein tahallisella uhalla ja ylpeydellä. »Minä rakastan
häntä, hän on tuossa, tuossa näette hänet, katsokaa muutkin: hän on
minun!»

    »Ja kuitenkin mä ainian
    sen tahdon julki lausuella.»

Tietenkö vai tietämättään hän sen tehnee! Mutta sulavalla, melkein
hyväilevällä liikkeellä, ikäänkuin syleilläkseen omaansa, käännähtää
hän yht'äkkiä säestäjänsä puoleen, jolla on molemmat kädet kiinni
soittimissa, ja auttaa häntä heittämään auki uuden lehden hänen
nuottivihkostaan. Käsi näyttää sitten epäilevän, mitä tehdä, minne
mennä. Se ehkä tahtoi laskeutua hänen olkapäälleen, sillä:

    »Jos poissa oot tai luonani,
    sua ikävöitsen ainian.»

mutta se asettuu hänen tuolinsa selustimelle ja viipyy siinä koko ajan,
kun hän laulaa laulun toistamiseen.

Se ei ole teatteritemppu. Se on nuoren, rakastavan tytön välitön,
viaton tunteen ilmaus.

Niin harvoin, niin kovin harvoin sallitaan todellisten tunteitten
puhjeta esille. Me niitä ujostelemme, me suljemme ne muiden näkyvistä.
Mutta kun ne joskus katkaisevat kahleensa, niin riennämme mekin, jotka
ne itse aina sidonune, riennämme niitä vastaan kuin vapautettua vankia.

Sentähden ei tahdo tulla loppua yleisön innostuksesta, se tahtoisi
sulkea syliinsä nuo molemmat ja kantaa heitä käsillään. Hän on saanut
vanhain muistot väräjämään vielä kerran ja antanut uutta vauhtia
nuorten toiveille. Ja kun he taas laskeutuvat lavalta ja kiiruhtavat
pois, niin on kättentaputuksissa kuin häähetken onnittelua. Eikä
ainoastaan onnittelua heidän taiteelleen, vaan ehkä enemmän vielä
heidän rakkaudelleen.



KOTIIN.


Ihminen on usein mielentilojensa heiteltävänä. Ne tulevat, nuo hänen
»tuulensa», puhaltaen milloin sieltä, milloin täältä. Ne menevät samaa
tietä, jatkaen matkaansa, ja ainoa, minkä heistä saa selville, on
heidän humunsa. Kenties tottelevat he joitain lakeja, mutta ne lait
ovat vielä yhtä hämärät kuin ilmavirtain. Ainoastaan arveluina ne
tunnetaan, ja niiden tutkijat, sielutieteilijät, panevat ehkä yhtä
paljon omiansa kuin allakantekijät ja Falbit.

Turhaan saat kysellä pohjoismaalaiselta, minkä tähden hän yht'äkkiä
päättää jättää etelän päivänpaisteiset rinteet, miksi hän heittää
Seinen vihreät rannat, Pariisin viehättävät bulevardit ja sen ihanat
ympäristöt. Hän ei osaa sitä selittää, hänelle iski se päähän, hän »sai
halun», hänelle »tuli se tuuli».

Ilman itselleenkään ymmärrettävää syytä alkaa häntä tukehduttaa se
ilma, jonka suloisessa lämpimässä hän oli loikonut kuin latsaroni ja
ollut onnellinen ja tyytyväinen ja päättänyt ikänsä sillä lailla
elellä. Suuren kaupungin elämä, joka on kiihkeimmillään, hienoimmillaan
ja hauskimmillaan, häntä kyllästyttää. Ja vieraan maan vihreän himmeät
metsät, joiden jokaisesta lehvästä tuoksuu unettava hekkumallinen
rauha, alkavat yht'äkkiä kuin etoa sydäntä.

Hänestä tuntuu siltä kuin olisi hän elänyt kauan vedellä ja leivällä,
ja hän kaipaa suolaa. Vaikka hänestä olisi ollutkin kaikki turhuutta,
on hänelle nyt kotoisen lammen loiskina tärkeintä maailmassa. Hänen
täytyy saada sitä kuulla, kuulla käen kukuntaa ja peipposen kiihkotonta
viserrystä. Ja nähdä sihisevän lehdon sisästä sekä viaton,
neitseellinen koivu että totinen, ruskea petäjän runko.

Miksi se on tarpeellista? Siihen ei hän voi vastausta antaa. Hän vain
_tuntee_ ne väreet ruumiissaan eikä voi niitä vastustaa. Ja niinkuin
muuttolintu löytää itsensä siiviltään, niin löytää hänkin odottamattaan
itsensä matkalla kotiaan kohti.

Sama kiihko, mikä hänellä oli kotoa pois, sama se häntä nyt sinne
kiidättää takaisin. On kuin olisi solmu sydämessä, joka ei laukea
ennenkuin oman maan ranta on hänen edessään. Vaunun ikkunasta
vilahtelevat Reinin rannat aamupäivän paisteessa, vihertävät kaukaiset
metsiköt, ja illoilla vilkkaa tulia suurista kaupungeista. Hetkeksi
herää vielä halu jäädä, siellä olisi niin paljon näkemistä ja
oppimista. Mutta se tunne on vain kuin hetkellinen laskeutuminen linnun
lennossa. Seuraavana hetkenä oikiaa mielen mutka, ponnistetaan toiset
puolet ylemmä, ja matkan suunta jää muuttumattomaksi.

Päivät ja yöt kuluvat matkalla omituisessa huumauksessa,
puolihorroksissa. Ainoastaan silloin tällöin liehauttavat epämääräiset
arvelut noita raskaita, sumuisia uutimia, jotka muuttautuessa oloista
toisiin laskeutuvat aivojen ympärille. Onko siellä mitä muuttunut?
Esiintyyköhän isänmaa edukseen? Kestääköhän se vertailu? Tuntuukohan se
kovinkin kolkolta? Lähtiessä oli siellä niin sievää ja somaa, tyyntä,
rauhallista ja puhtoista, välistä melkein mainiotakin. Olikohan vain
siksi niin, ettei ollut muuta nähnyt?

Pohjoisesta käy vastaan kylmä tuuli, ja sanomat tietävät halloista
kotimaassa, ja uusia yhä odotetaan idästä. Ja tulijankin mielentilain
»tuuli» alkaa kammeta pois entisiltä sijoiltaan. Se leyhyttelee
muistoja Meudonin metsistä ja St. Cloud'n kukkuloilta, jonne näkyi
puitten lomasta koko Pariisi valkoisine huoneineen, ruskeine
kattoineen, korkealle kohoavine rakennuksineen ja sopusointuisine
torneineen. Muistuvat mieleen paluumatkat maalta Seineä pitkin pienissä
laivoissa, jotka laskivat toisen siltakaaren alta toisen alle ja joissa
matkustajat juttelivat keskenään iloisesti ja hilpeästi.

Noina tuollaisina hetkinä ja monina muina samanlaisina oli ollut
kotimaa mielestä niin kaukainen ja köyhä. Sekin, minkä oli ennen
luullut voittamattomaksi, sen ihana luonto, näytti voitetulta. Mitä oli
se kaikki tämän täyteläisen ja uhkuvan rinnalla! Heidän maansa on
luonnon suosima, kaikkialle näyttää ripotellun kerros mehukkaampaa
multaa, voimakkaampaa ja tehoisampaa maata, ja kalliotkin ovat
jalompaa, kauniimpaa kiveä. Heidän ympäristönsä ja elämänlaatunsa saa
veret vilkkaampaan liikkeeseen, nerostuttaa rodun ja kohottaa
kaikkialla ymmärryksen ja älyn keskipinnan.

Jota vastoin siellä kotona päivä paistaa vinosti ja kylmästi, maanala
on raaka ja hedelmätön, kasvullisuus vain hiukan vaivaiskoivua
ylempänä, ihmiset raskaita ja uneliaita ja heidän älynsä
keskinkertainen, näköpiiri ahdas.

Kääntyisinkö pois, palaisinko takaisin?

Voinhan kuitenkin käydä katsomassa, jatkammahan nyt matkaani, kun
kerran olen sen alkanut. Onhan nähtävä kotirantakin, vaikka se olisi
kurjalankin ranta.

Koko Suomenlahti on sumussa. Laiva hapuilee suuntaansa, huutelee
alituisesti torvellaan ja haihtuu joskus oikealta tieltään, jonka taas
vain vaivoin löytää. Ensimmäiset kaljupintaiset kalliosaaret kohoavat
vedestä. Ja ensimmäinen tunne niitä nähdessä on pelko joutua karille
kalliin ulkomaisen lastin kanssa.

Vihdoin löytyy väylä, ja yön hiljaisuudessa ohjataan laiva satamaan
kahden kallionkielekkeen välitse, niinkuin varkain hiivittäisiin.
Kaupunki nukkuu, ei näy muita tulia kuin himmeä tuike Seurahuoneen
ikkunasta ja Nikolainkirkon valaistu kellotaulu, jota ei näytä kukaan
tarvitsevan. Ainoastaan muutaman isomman laivan mastot häämöttävät
talojen yli taivasta vasten, ja laivasillassa on siellä täällä vain
jokin halkoproomu kiinni.

Ei ole ensi vaikutus kotimaasta edullinen. »Kappelissa» istuu muutamia
tuttavia--syömässä. Muut ihan entisensä näköisiä, paitsi muuan, jolle
on sitten viimeisen kasvanut parta pitemmäksi. He ovat »fennoja» ja nuo
tuolla toisaalla ovat kai »sveessejä», ja kun kuuntelee puheita, niin
ovat esillä vielä ne vanhat toivottomat pikkuasiat, »Herää Suomet» ja
virkanimitykset. Yhäkö vielä vain samat jauheet samassa myllyssä! Mutta
ehkä on tämä vain satunnainen »tuuli», omatekoinen mielentila, syntynyt
siitä, ettei oikein käsitä olevia oloja.

Huomenna se onkin taas muuttunut. Usma on haihtunut, ja tuo niin
järkevän kirkas pohjolan aurinko paistaa yli kaupungin. Satamassa
kimmeltää virkeä aamulaine, meri hengittää maalle tuoretta suolaansa,
väkeä vilisee torilla, raitiotien kello antaa merkkejä taukoamattomasta
liikkeestä, ja laivain vipukoneet ovat vinkuvassa työssä.

»Kappelin» edustalla puhaltaa suihkulähde. Huonerivi Esplanadin
varrella muistuttaa suurta kaupunkia, ja yleisö vaikuttaa
eurooppalaiselta.

Seisovathan siinä jykevinä ja totisina senaatti ja yliopisto. Samassa
kihermässä kohoavat oma säätytalo ja oma pankki. Niillä on kaikilla
pohjana Suomen kova harmaakivinen kallio, joka ei murene mereen, vaan
ajaa askel askeleeltaan sen aallot yhä kauemmaksi takaisin.

Kaikki on tosin pienoiskokoa, mutta se on omaa ja lujatekoista. Me
pureudumme kuin kanervikko kynsin hampain kiinni maamme kamaraan.
Sille, joka tahtoisi meitä siitä irti kiskoa, jäisi vain helpeet
käteen, mutta juuret piiloutuisivat uutta itua tekemään.

Ja kun sen tietää ja kun näkee taas päänsä päällä tuon rauhallisen,
haaleansinisen taivaan laen, niin silloin ei Suomi tunnu heikolta eikä
sen tila toivottomammalta kuin muunkaan maailman.



MAAN SYDÄMEEN.


Pääkaupunkimme on kyllä kaunis, ja sopiihan meidän ylpeillä, kun
ulkomaalaiset sitä kehuvat ja ovat siihen ohikulkiessaan ihastuneita.
Mielellämme me itsekin siitä sanomme, katsellessamme esplanadimaisemaa,
että se tekee meihin eurooppalaisen vaikutuksen. Tuo palanen
Katajanokan sillalta Uuden Teatterin nurkalle ei ainoastaan muistuta,
vaan todella onkin palanen ulkomaata. Rakennukset ovat yhtä kauniit ja
siistit kuin suurten maailmankaupunkien hienoimmissa osissa,
katurautatiellä on mieltä virkistyttävä liikkeensä, on kauniita, somia
ajokaluja, on katukahviloita isoine ikkunoineen, ja ilma korkeiden
huoneiden välissä helottaa yhtä läpikuultavana ja hurmaavana kuin
konsanaan Pariisissa.

Ihmisvirta kykenee jo sekin kilpailemaan täyteläisimpien kanssa.
Bulevardikävelijäin veltto verkkaisuus on täällä vain suomalaisen
hitautta. Tuolla täällä tapaa jo kasvoja, jotka ovat kulttuurin
hienostamia, ja joskus tulee vastaan nainen, joka kantaa pukuaan
moitteettoman pariisilaisesti. Onhan siinä yleismaailmalliselle
mielelle aihetta iloon ja ylpeilyyn, varsinkin kun korvaa tuon
tuostakin koskettaa vieraan kielen sorahdus ja se johtaa muistoon
suuret »sivistysmaat» sekä lännessä että--idässä.

Mutta välistä tuntuu siellä Helsingissä niin turvattomalta. On
sittenkin niinkuin ei olisi oikein kotonaan, niin kuin olisi ympärillä
enemmän vierasta väkeä kuin omaa sukulaista rotua. Siellä on niinkuin
ulkomaailman suuren meren rannalla, jonka luotettavaisuus on aina
epävarma ja joka rintamaisemansa niin helposti voi muuttaa
näköisekseen.

Ja sentähden sieltä aina tuontuostakin tekee mieli pois, näkemään perin
kotimaisia maisemia, kuulemaan kieltä, joka sorisee omaa metsäpuron
sorinataan, ja katselemaan kasvoja, joissa ei ole ulkolaista
sekoitusta. Tekee mieli maan sydämeen.

Se alkaa melkein kohta, kun Helsingin asemalta lähdettyä ovat lakanneet
rautatievaunuja valaisemasta radan varrella sytytetyt sähkötulet.
Ollaan jo metsässä melkein samalla, synkkä sydänmaa on kahden puolen
tietä, ja puut seisovat jäykkinä ja hiljaisina lumihuntujensa sisässä.
Vielä kilisevät isommilla asemilla kannukset, ja santarmit ylläpitävät
sotakuria. Venäläisiä sotamiehiä pilkistää pysähtyvien junain
huuruisista ikkunoista, ja sieltä sisästä pölähtää oven avautuessa
tupakansavua ja vierasta kansallisuutta. Mutta ne jätetään menemään
Pietariin päin, ja me nousemme suoraan kotiseutuja kohden.

Tuntuu kuin olisi niin hyvässä suojassa keskellä lumista seutua, jota
myöten kulkiessa ei pidetä kiirettä. Sitä katsellessa ja sivuuttaessa
noita metsätorppia, joita ei hangen keskestä erottaisi, ellei
savukiemura kohoisi puitten lomitse kirkkaalle taivaalle, unohtuu
vähitellen se, mikä pitkin vuotta on mieltä painanut. Tuonne ei
ainakaan voi vieras tunkea, ja semmoisissa se säilyi ennenvanhaankin
isonvihan aikoina tulevan sukupolven siemen. Ja kun rantakaupungit
etujensa vuoksi ja olojen pakosta muuttivat mielensä ja kielensä
epäkansallisiksi, kasvoi korven pinnassa noita »suuria» kyntömiehiä,
joiden selkäpiissä oli suomalainen sitkeys ja joiden aura käänti oman
mullan päällepäin.

Asemilla liikkuu maakansaa lapikkaissa ja lammasnahkaturkeissa. Heidän
vaatteensa ovat samaa kuosia kuin heidän vuosisatojen kuluessa
kehittynyt murteensa, joita kumpaakaan ei ole rautatie saanut
muuttumaan. Niinkuin suuren suon pohjavesi kaivautuisi ratapenkereen
alitse, jos sille ei ojia kaivettaisi, niin on kielikin puhkaiseva
väylät kansan ajatuksille, jos sitä koetettaisiin tukkia siinä, missä
on sen luonnollinen kulkupaikka.

Nuo harmaat olennot, ne näyttävät niin rauhallisilta kuin
tervaskannokko syysmyrskyjen raivotessa. Ei heihin pystynyt sekään
kieli, joka heille toi heidän uskontonsa; pystyisikö sitten se, joka
tahtoo heiltä sen viedä.

On täällä sitten tien päässä pikku kaupunki, niinkuin kosteikko korven
keskessä. Ympäristön alkuperäisyys ja omituisuus on kuin yhteen
paikkaan keskittynyt. Sitä piirittää totinen havumetsä, jonka humina
kuuluu joka taloon, ja sinne tuovat joka haaralta viittatiet,
talonpojan itsensä auki ajamat pahimmankin ummen aikana. Alhaalla
jäällä soivat aisakellot, ja hiljaisina iltoina seisattuu yksinäinen
kadullakulkija niitä hellin liikutuksin kuuntelemaan, taas pitkien
aikojen kuluttua.

Kadut täällä ovat kuin kaupungissa, mutta talot ovat kuin huviloita tai
herraskartanoita maalla. Ne ovat ryhmittyneet kirkonkyläksi
tuomiokirkon ympärille, jonka valkoinen torni hohtaa jo kauas tulevan
silmään. Se on ollut tuo Herran huone aikoinaan, entisinä vainovuosina,
vihollisten hevostallinakin, mutta jälet siitä sen seinässä vain
kasvattavat hartautta kansan mielessä.

Kirkon edustalle on pystytetty suuren isänmaan sankarin muistopatsas.
Hän seisoo siinä, tuo pronssitettu mies, harmaakivisellä jalustallaan,
joka on lohkare hänen kotimaansa kalliosta. Rauhallisesti, mutta
jäykästi katsoo hän itää kohti, jonka tuimat tuulet eivät saa hänen
luomiansa laskeutumaan, sillä hän on seisonut päin pahempiinkin
aikoihin--eikä ole väistynyt.

Tornikello soi kuutamoisena yönä kahtatoista, ja uusi vuosi on alkanut.
Täällä maan sydämessä, keskellä hiljaista maisemaa ja viattomuutensa
unessa levähtävää kansaa ei sen soitossa ole pahan aavistuksen
kammottavaa sivusointua. Se on kuin kaiku tämän kansan hyvän omantunnon
äänestä, ja siksi tuntuu sitä kuunnellessa turvalliselta.



ISÄNTÄ JA MÖKKILÄINEN.


Suomelan mökissä, kaukana Saimalammen rannalla, oli surullinen
aamupäivä. Asukasten mieli oli synkeä, ja he istuivat pitkän aikaa
ääneti pirtissään, tuijottaen eteensä, mitään virkkamatta. Olisi ollut
kevättöille lähtö, aurinko paistoi, ja tuvan takana tuoksui koivu
hiirenkorvalla. Pelto oli tuoreella mullalla, hevonen seisoi auroineen
vaon päässä, ja siemensäkki odotti suu auki eloaitan ovella.

Mutta ei tehnyt miesten mieli lähteä kylvöksille, ja emäntä oli
unohtanut laskea lehmänsä laitumelle, niinkuin oli ollut aikomus tänä
aamuna.

Sillä oli tullut isännältä kirkonkylästä sana, joka kertoi:

--Pahalla tuulella on nykyään Venäenniemen pohatta. On uhannut ensi
keyristä lähtien ottaa omaan haltuunsa mökin. »Pois pitää siitä
nykyisten eläjäin. Se Suomalainen on jo liian kauan elellyt meidän
maalla. Hakekoon itselleen uudet asuinsijat.»

Syytä ei ymmärretty tähän mielenmuutokseen. Aina oli eletty hyvissä
väleissä isäntätalon kanssa. Arennit oli maksettu säännöllisesti ja
päivätyöt tehty ajallaan. Ja jatkoksi edellisille puheluille mutisi
mökin mies.

Tässä kun on korpia raadettu, tehty niittyä, perattu peltoa, kuivattu
soita ja rämeitä. Hallan paikka tämä oli, kun tänne isävainajan kanssa
tultiin, ja kituen tässä ensi vuodet elettiin. Ja nyt, kun on paikka
kovennut ja kun alkaa saada viljan vaivoistaan, nyt se aikoo sen ottaa.
Eikä taida tässä toivo auttaa. Sen se on tehnyt muillekin
mökkiläisilleen.

Mutta hänen vaimonsa ei uskonut uhkausta todeksi:

--En uskoisi vielä sittenkään, vaikka sen omin korvin kuulisin. Eikös
ollut sanonut Venäenniemen vanha vaari ukollesi: »Saat, Suomalainen,
Saimaan rannan seudut viljelläksesi, mene sinne, kaada kaski, rakenna
pirtti ja ensimmäiset kymmenen vuotta saat verotta viljellä. Jos sen
ajan umpeen mentyä alat hyötyä, niin tule pääpaikalle päivätöitäsi
tekemään ja maksa neljännekset viljoistasi.» Ja kättä lyödenhän oli
pirtin perälasin alla tämä liitto vahvistettu.

--Ne oli niitä aikojaan ne, ja nyt on toiset; nyt kuuluu kaipaavan
kirjallista kontrahtia, mutta sitä ei ole tehty. Ja jos tahtoo meidät
tästä häätää, niin ei auta itkut eikä valitukset. Laki sillä on
puolellaan, ja jos äityy, niin ei maksa rakennuksistakaan.

Eukko ei ottanut ymmärtääkseen. Hänellä, niinkuin vaimoväellä
tavallisesti, oli omat alkuperäiset käsityksensä laista ja oikeudesta.

--Laki! matki hän. Emmekö me ole yhtä laillisia haltijoita tässä kuin
hänkin? Itsekö hän olisi käynyt tätä korpea kyntämään? Jos ei meitä
olisi ollut, niin minkähän näköinen olisi tämä tienoo tätä nykyä?
Sutten ja karhujen laitumena eikä minään viljeltävänä vainiona. Mitähän
vaivaa hän on nähnyt ottaakseen nyt meiltä töittemme hedelmät?
Hänenköhän hikensä tässä on vuotanut vai meidän?

--Sitä ei kysy se, jolla on valta puolellaan.

Mutta emäntä jatkoi, käsittäen yhä asiat omalla tavallaan:

--Tämä kaikki ei ole muuta kuin talon nuorten miesten yllytystä ja
miniäin kateutta. Elävät siellä pääpaikalla liian ylellisesti. Mutta
minä uskon vanhaan isäntään ja hänen isänsä sanaan.

Ja sen sanottuaan meni hän pirtistä pihalle, aukaisi navetan oven ja
laski karjansa laitumelle. Sen tehtyään palasi hän takaisin pirttiin,
ja kun näki miehensä ja poikansa yhä istuvan allapäin, sanoi hän:

--Ja vaikka nyt mikä tulkoonkin ja vaikka veisikin vieras kerran vielä
talomme, niin ei ole _vielä_ vienyt. Eikä auta istua siinä ja
huokaillen hukata poutaista päivää; menkää askareillenne, miehet, minä
menen omilleni.

Vanha Suomalainen heräsi synkistä mietteistään ja sanoi pojalleen:

--Käy kylvökselle, Tuomas. On sitä kovempaakin koettu, kun karhu kaatoi
karjan ja pakkanen pani viljan. Ehkä muuttaa Luoja vielä miesten
mielet. Minä tulen jälestä siemensäkin kanssa. Kävihän miten kävikään,
kylvöt ovat meidän kylvettävät ... niitti sitten kuka niittikään.

Ja pitkän, helteisen päivän asteli ukko edestakaisin pellollaan, ja
poika siementi jälen aurallaan--niinkuin olivat jo monta monituista
kertaa ennenkin tehneet.



IDÄN HALLA.


Halla tulee tavallisesti pohjoisesta päin, mutta ei kuitenkaan aina.
Joskus kuulee puhuttavan halloista, jotka tulevat idästä.

Eräänä heinäkuun iltana viime kesänä istuimme isännän kanssa
ulkoporstuan penkillä. Hän oli tullut heinäniityltä, laskenut haravan
tikapuita vasten ja näytti olevan huolekas ja totinen.

»Olisihan tämä hyvä paikka muuten», jatkoi hän puhettamme, »parhaita
maita koko pitäjässä niin niittyjen kuin karjanlaitumen ja kalavedenkin
puolesta. Olettehan sen itsekin nähneet, että paikat näyttävät lujilta,
kun pellot ovat järven niemessä ja vettä on etelässä ja lännessä eikä
Pohjoisvuori tuolla päästä pakkasviimoja puhaltamaan. Mutta vaikka tämä
on näöltään näin herttainen ja vaikka tavalliset hallat ajavatkin
ohitse, niin täytyy aina kulkea alituinen hallan pelko rinnassa.»

»Tällä paikalla panee idän halla.»

»Silloin kun et aavistakaan, nousee se piilostaan, huokuu useamman
kerran kesässä kylmän vainioille ja vie vähitellen koko vuoden
elämisen.»

»Siinä on tuossa takalistolla suuri, rajaton korpisuo, joka alkaa
haka-aidan takaa, ja sen se on syy kaikkeen. Sen soppiin ei ole koskaan
päässyt päivä paistamaan, ja sen pohjalla asuu ainainen sulamaton
routa. Eivät auta kuumimmat kesätkään. Niin pian kuin tuuli kääntyy
itään ja yöksi tyyntyy, on aamulla kaikki kuurassa. Eikä sitä tiedä,
milloinka se sieltä alkaa nousta. Se on noussut keväällä arimman oraan
aikana, se on ilmaantunut heilimöidessä ja voinut tulla vielä
silloinkin, kun maitojyvä on hennoimmillaan. Ja niinkuin sanoin, sitä
ei tiedä, milloinka se tulee. Nytkin on tuuli asustanut koko päivän
idässä, ja huomenna saattaa olla mennyttä kaikki. Kun olisi edes siksi
odottanut, että olisi saanut osankaan kuhilaalle.»

»Tähän kun tuli meidän suku tuolta itäpitäjistä soiden poikki ja
sydänmaiden halki, niin nähtiin tämä rehevä järvenranta, siihen
ihastuttiin ja tehtiin tämä talo. Mutta yli järven olisi pitänyt soutaa
ja loitota lännemmäksi meidän niinkuin muidenkin. Mutta se oli oma
tyhmyytemme.»

--Mutta ettekö voisi asettaa suota viljelyksen alaiseksi, kuivata
hallanpesää ja koventaa paikkaa?

»Mikäpä sen pohjattoman lietteen kuivaa ja perkkaa satavuotisen korven.
Siihen ovat liian vähäiset tämän talon varat.»

--Ettekö ole pyytänyt apua hallitukselta?

»Eivät näy hallituksen huolet ulottuvan idän hallain häätämiseen. Suo
on liian suuri, ovat sanoneet valtakunnan viisaat. Siihen menisivät
maan kaikki varat, eikä yhden talon hyöty vastaa niin suuria uhrauksia.
Koettakaahan tulla toimeen, ehkä sitten saatte apua, kun ensin ovat
Pohjan suot peratut, jotka tätä nykyä ovat hallituksen huolena, ja
rukoilkaa Jumalaa, että hän antaisi teille suotuisampien tuulien
puhaltaa.»

--Oletteko rukoilleet Jumalaa?

»Lieneehän tuota sitäkin. Ja välistä pitääkin lomaa. Mutta ei se näy
enää kuulevan nykykansan valituksia. Ei ole sitä kuun käännettä ollut
tänäkään kesänä, ettei olisi itäsuon vilu vikuuttanut milloin mitäkin
toukoa. Ja nyt näkyy aikovan viedä viimeiset. Jos yöksi tyyntyy, niin
on mennyttä viimeinenkin vilja.»

Alakuloisena hän istui siinä, ja hänen surullisten kasvojensa
ulkopiirteet kuvastuivat mustina ja synkkinä idän taivasta vastaan,
jonka kalpealla, kylmällä rannalla piipotti jäykkä, matala kuusimetsä.

En osannut häntä lohduttaa, ja mitä se olisi auttanutkaan, sillä yöksi
lakkasi tuulemasta, itäsuo teki tehtävänsä ja pani sen, mikä kesäisiltä
halloilta oli panematta jäänyt.



KURJALAN RANNALLA.


Matala, liejupohjainen sydänmaan järvi, johon soilta valuu mustat,
mutaiset vedet. Rannoilla kasvaa paksu ruokkoamaton kaislikko niinkuin
suuri siivoton parta ja jättää ainoastaan keskelle silmäkkeen selvempää
vettä.

Sataa tuhuttaa harmaalta, likaiselta syystaivaalta. Luhtaniitty on
metsän reunaan saakka vesillä. Metsä on aukomatonta korpea, kaikki puut
ovat yhtä korkeita, piipottavia, ohdakkeisia kuusia. Metsän
niemekkeessä on lato ja harmaa heinäpieles. Ladon nurkalla kasvaa
yksinäinen, karsittu petäjä, ja sen kyljessä on pyöreäkitainen
telkänpesä.

Kaukaa korven yli häämöttää sateen sisästä harjanne, ja harjanteen
selällä on haamuja talosta, jonka torppa lienee tämä asumus tässä vähän
kuivemmalla ylänteellä, mihin toi minut tuo likainen karjapolku korven
sisästä.

Tuossa ovat talli ja navetta ja aitta ja maan sisään painumaisillaan
oleva pirtti. Katot ovat tuohesta ja turpeesta, ja ikkunassa on toinen
puoli pärettä, reikä rievulla tukittu.

Ruispelto on sängellä, liinamaalla on korvo kumollaan, ja aidalla
riippuu hallan panemia perunanvarsia. Ei näy ketään, missä lienevät
asukkaat, ovi on ulkoapäin pönkitetty.

Vetelä tie vie rantaan, jossa on haiseva liinaliko liejukossa, pesurahi
sääret sojoina ilmassa, vanteeton kiulu ja vanha vene, puolillaan
vettä, jossa uiskentelee ongenvapa ja hiiltynyt tervashalko.

Rannalla liikkuu harmaanpunainen olento: kurja, takkuinen juoksukoira.
Näkee oudon miehen seisomassa veräjän suulla ja säikähtää. Ei haukahda,
vaan loikkii häntä koipien välissä pakoon ja retuuttaa mädännyttä
kalanruumista hampaissaan. Varis on istunut aidan seipäässä, se
kadehtii koiran saalista, lähtee lentää kahnuttamaan jälestä ja päätyy
tuulen kantamana tuohon karsittuun petäjään ladon nurkkauksessa.

Ilta alkaa jo hämärtää, vielä on kierrettävänä järvi, ja taloon tuonne
mäelle on kaksi neljännestä korpea kuljettavana. Vaatteeni ovat
likomärät, kengistä tirskaa ilmivesi, ja käsiä palelee. Rätkii jo
räntää kasvoihin, tuuli ravistelee puoleksi lahonnutta pisteaitaa ja
soittaa surkeasti valittaen pyssyni piipun suuta korvani juuressa.

Tuvan seinämällä tahdon panna tupakan. Taskusta sattuu käteeni palanen
vanhaa sanomalehteä. Päivämäärä on poissa, mutta siinä on alku
uutiseen: »_Surkeat ovat ajat_ tätä nykyä Suomessa. Alakuloisuus
täyttää mielet ja...» Jatkoa ei ole, eikä sitä tarvitakaan.



ALAKULOISUUDEN YLISTYS.


Kaukana täältä yksinäisen metsäjärven rannalla, niemen nenässä, missä
on pienoinen mökki, puoleksi hankeen peitossa--siellä tahtoisin olla.

       *       *       *       *       *

Minulla olisi pienoinen pirtti, jossa yksin elelisin, kissa kehräisi
uunilla, sirkka sirittäisi karsinassa ja surullinen kuu paistaisi
lumikenttiä pitkin ja jäähileet ikkunassa kimmeltäisivät--siellä
tahtoisin olla.

       *       *       *       *       *

En ketään kutsuisi luokseni, jotka minua häiriten menneistä ajoista
muistuttaisivat. Vaan olisi minulla ainoana ystävänä vaskikielinen
kantele, jota uunin pankolla pehmoisessa lämpimässä soittelisin, ja
katselisin, kuinka kuutamon kuva siirtyy siltapalkista toiseen.

       *       *       *       *       *

Ja mitä minä soittelisin? Minä virittäisin vaskeni kielet yksinäisyyden
alakuloisuutta ylistämään, ja minä hyräilisin haikean mielen sanatonta
surua. En raivoisi, en itkisi enkä rintaani repisi--vaan antaisin
kyynelettömän kaihon hellytellen tyynnyttää mainingitkin menneistä
myrskyistä.

       *       *       *       *       *

Ja kun olisin soittanut säveleni loppuun, niin ripustaisin seinälle
soiton ja katselisin synkkänä seisovaa kuusikkoa ja haalean kylmiä
hattaroita ja lumen kimmellystä katoilla. Ja rauha olisi rintani
täyttänyt ja sieluni sulanut haikean hiljaiseen riemuun.



VANHA VALKAMA.


Uusi aika on aina näyttävinään niin ihanalta ja toivotulta, ja sitä
odottaa kuin joutsenta, jonka valkoisia siipiä aurinko kultaa. Mutta se
on kaunis ainoastaan silloin, kun se ei vielä ole tullut. Niin pian
kuin se on lentänyt alas rusopilvistään, liihotellut maahan ja alkanut
siellä valmistaa itselleen asuinsijaa, muuttuu se siksi muinaisajan
likaiseksi linnuksi, joka turmeli kaiken, mihin kosketti.

       *       *       *       *       *

Pitkän Soiselän pohjukkaan oli vuosikymmenien, kenties satojenkin
kuluessa tuonut sydänmaalaisten kirkkotie. Mäkirinteiltä se painautui
notkoihin ja mutkitteli korpien hämärässä, kunnes yht'äkkiä tuli
valoisalle, hiekkaiselle rannalle, missä oli kirkkomiesten yhteinen
venhevalkama.

Varhaisina lauantai-aamuina oli siinä elämää, liikettä, ja iloista
puhelua. Kirjavina ryhminä puuhailivat naiset, vedenrajassa pukujaan
järjestellen, ja miehet istuivat rantapenkereellä tarinoiden ja
piippujaan poltellen, odotellessaan toisia tuleviksi. Ja kun kaikki
saman venheen väki oli kokoontunut, niin päästettiin airot irti
rautaisista kytkyvistään koivun ympäriltä, hankavitsit ja tuhdot
pantiin paikoilleen ja tapit taottiin reikiinsä kiinni. Ja kun nuo
pitkät, solakat tervalaidat olivat kohisten järveen sysätyt, niin
lähdettiin kilvan soutamaan kirkolle päin.

Sama oli liike sunnuntaina palatessa. Mutta viikon varrella oli valkama
autio ja yksinäinen. Vieri vieressään siinä silloin kellottelivat
venheet, kaareutuen lahdelman mukaan puoliympyräksi. Ylös hietaiselle
rannalle ne olivat vedetyt, huolellisesti asetetuille pöyreille
teloilleen, koltat arpaheinää kasvavassa penkereessä kiinni.

Satunnaisesti ohi soutava kalamies niitä melkein kunnioituksella
läheni, eikä pahin ilkiökään olisi uskaltanut tätä vartioimatonta, koko
sen seutukunnan yhteistä tavaraa käydä turmelemaan. Kirkkovenheet
olivat rauhoitettuja niinkuin kirkon omat kalutkin. Ja rauhoitettua oli
rantakin. Ei kukaan repinyt venhevalkaman riippuoksaisia koivuja,
eivätkä hietikon hienoa pintaa rikkoneet muut kuin piipattavat
rantasipit ja rannasta juomaan tuleva metsähiiri.

Täällä tuntui olevan sunnuntai keskellä viikkoakin, ja näytti siltä,
kuin luontokin tätä paikkaa erityisesti olisi suosinut. Auringonsäteet
ikäänkuin hyväillen lämmittivät valkoista rantaa, ja hellällä kädellä
kosketti sitä kirkas laine. Ja kun se loiskahtaen poistui maasta
takaisin, käydäkseen jälelle jääneeseen yhtymään, niin huojuttivat nämä
hiljaa ja varovasti ulompana kasvavaa harvaa ruohikkoa, joka siinä
lakkaamatta kahisi ja päätään nyökytti.

Kesäisillä kalastusretkilläni tänne joskus jouduin, ja kun perehdyin
seutuun, niin nousin maihin itsekseni tupakoimaan ja piipun polttoajan
tekemään seuraa noille venheille, joista jotenkuten tuntui olevan
minulle itsellenikin seuraa.

Semmoinen luonne oli tuolla maisemalla ennen, siinä oli oma vanhan ajan
viehätyksensä ja alkuperäinen runollisuutensa.

Mutta nyt se on muuttunut, ja siellä on nyt aivan toista kuin oli
ennen.

Ne ovat rakentaneet hyöryvenheen Soiselänkin sisävesille, ja se tulee
nyt joka sunnuntai lahden pohjukasta kirkkoväkeä noutamaan. Kirkonkylän
kauppias on tehnyt talon rannalle ja avannut sinne puotinsa. Entisestä
miellyttävästä venhevalkamasta, jota nyt rumasti kutsutaan
»rykirannaksi», ei ole muuta jälellä kuin lahoavat rauniot.

Nimen mukana on muuttunut kaikki muukin. Mikä erotus noiden pitkien,
ikäänkuin luonnon luomien tervattujen kirkkovenheiden ja tuon
siivottoman höyrypurren välillä, josta savua tupruaa ja rasvaa kihoaa
ja josta likainen vesi leviää yli tuon ennen niin puhtaan lahden
pinnan. Miten röyhkeästi ovat koivut juurineen maasta kiskotut, kun
ovat sattuneet sen uuden kärrytien tielle, joka johtaa laiturilta
kauppiaan tavaramakasiiniin! Ja minkä näköinen on nyt tuo hieno
hietikko, josta on paras osa pois vedetty täytteeksi laiturin päähän!
Ja ruohikko! Sitä tuskin onkaan enää, ja se, mikä on, se harrottaa
joinakuina poikkinaisina ruokoina. Halkopinot ovat rehennellen
anastaneet melkein koko arpaheinikkopenkereen, jota kirkkoväki ennen
käytti tilapäisenä ruokapöytänään.

Venheet ne ovat nyt kokonaan unohtuneet. Uusi aika ei enää tarvitse
vanhain apua ja heittää ne armottomasti luotaan. Muutamasta kaikkein
suurimmasta nelilaidasta, joka ennen rehoitti ruhtinattarena muiden
keskessä, ei enää ole jälellä muuta kuin kaaripuitten luuranko, joka on
sekin jo rannan hiekalle hajoamaisillaan. Toiset pienemmät ovat vielä
vähän paremmassa kunnossa, mutta lahoamaan päin ne ovat nekin. Kukaan
ei ole tullut uusia rakentaneeksi eikä paljon vanhojakaan paikanneeksi.
Ei olekaan niitä nähtävästi enää moneen kesään käytetty, sillä ruoho on
ympärillä rikkomaton ja useimman tapin reiästä kasvaa heinätukko. Ne
ovat saaneet väistyä entisiltä teloiltaan keskeltä lahden pohjaa ja
siirtyä kauas metsään ja mikä minnekin pois meluavan maailman jaloista.

Rykiranta ei minua enää miellytä, niinkuin ennen miellytti
venhevalkama. Sen vanhat haltiahenget ovat pois peloitetut, eikä uusia
ole vielä ilmaantunut. Rantasipi piipattaa toisilla rannoilla, eikä
metsähiiri enää uskalla tulla esille.

Työnnän kolmilaitani lainehille ja käännän kaihotta selkäni tuolle
uudelle, käytölliselle aikakaudelle, joka joskus tuntuu niin
kovakouraiselta, sydämettömältä ja arkipäiväiseltä.



VANHA LAULAJA.


Usein tapaa jossain kaukaisessa maanpaikassa jonkun noita koko kansan
suosimia laulajia, jotka aikoinaan muodostivat tuon kuuluisan
mieskuoron. Hän on nyt tavallisesti joku hiljainen, vaatimaton
virkamies, kiinnitettynä kuiviin soinnuttomiin toimiinsa; useimmin ovat
hänen velkansa suuret, palkka pieni ja tulot vähäiset, jotka tuskin
riittävät korkojen maksamiseen ja välttämättömimpien elantotarpeiden
suorittamiseen. Seurapiiri on rajoitettu, ympäristö ikävä. Työnteko on
vain velvollisuuden täyttämistä eikä tuota mitään huvia. Tuomari hän
voi olla hyväkin, toinen voi olla säntillinen kamreeri, asemapäällikkö
tai kolleega pikkukaupungin koulussa. Hän suorittaa tehtävänsä ajallaan
ja tekee tilit määräpäivälleen. Mutta elämässä on kuitenkin jotain
puolinaista, ja usein pyrkii mieli haikeaksi. Hän kaipaa laulua ja
noita vanhoja, hauskoja tovereita, joita tämä laulu yhdisti toisiinsa.

Yksinäisinä hetkinään, kun talvinen iltahämärä tupsuttaa pimeää
huoneeseen, hän alakuloisena ja kaukomielenä hyräilee omaa ääntään,
sitä, jota hän kuorossa ollessaan niin suurella menestyksellä lauloi.

Ne herättävät monenlaisia muistoja nuo hyräilyotteet tutuista
sävelistä. Hän muistaa niin kirkkaasti, kuinka hän ensiksi tuli
ylioppilaslaulajana huomatuksi ja sen jälkeen tuohon valiojoukkoon
otetuksi;--kuinka hän joutui pääkaupungin parhaimpiin seuroihin ja oli
kaikkialla tervetullut vieras;--kuinka hän suurissa, isänmaallista
innostusta kajahtelevissa konserteissa lauloi sooloaan toisten
säestäessä ja sai omistaa itselleen parhaan osan hurmautuneen ja
seisoalleen kohahtavan yleisön suosionosoituksista;--kuinka hän oli
mukana Pietarissa ja Moskovassa, lauloi lempeän ja viehättävän
keisarinnan parvekkeen alla ja ajeli hovin vaunuissa leveää Nevskiä;--
ja kuinka sitten tulivat matkat länteen päin, laulajaiset Tukholmassa
ja Kööpenhaminassa ... päiväpaistetta tyvenillä saaristoulapoilla,
huviretkiä liputetuissa laivoissa, kukkassadetta, kauniita naisia,
helliä silmäyksiä ja lopuksi haikea ero rakkailta rannoilta,
väririkkaiden päivänvarjojen hyvästiä viuhtoessa ja sormisuukkosten
vallattomina kaarina lennellessä yli isonevan juovan laivasillalta
poistuvan laivan kannelle!

Ja mikä kansallinen sankari kotiin tultaessa noilta riemuretkiltä,
joista oli kirjoitettu, että pienen maan maine oli heidän mukanaan
levinnyt sinne, missä meitä tuskin tiedettiin olevaksikaan! Olla yksi
tuon pienen valiojoukon muutamista harvoista, jotka olivat tehneet
isänmaallisen urotyön ja joita kotona olevat ihaillen kadehtivat! Ja
tietää, että oli tenorillaan aivan tuntemattomia sydämiä hellyttänyt!
Ne eivät siellä hänen oudon kielensä sanoja ymmärtäneet, mutta niiden
paljas sointu sai jo niiden sisältöä aavistamaan, se hurmasi
muukalaiset ja herutti silmäkulmasta monen salaisen kyyneleen.

Mutta kenties kaikista unohtumattomimpia olivat sittenkin ne hetket,
kun pienissä kuoroissa eri pöytien ääreen istuutuneina laivan kannella
valoisina, lämpiminä kesäöinä toverien kanssa sulettiin hienoihin,
ihanteellisiin mielialoihin. Haaveksiva silmä noudatteli jälelle
jäävien saarien rantapuita, äänet otettiin puhtaammin kuin koskaan
ennen, ja ajatus oli kiinnitettynä rakkaaseen olentoon, jonka kotona
omisti--tai ainakin kuvitteli omistavansa. Silloin he eivät ajatelleet
yleisöään, ei menestystään, he olivat jokainen taiteilijoita ja
nauttivat ainoastaan taiteestaan. Sellaisten hetkien tunne-elämän
vivahduksia, niitä ei ymmärrä kukaan, joka ei kerran itse ole laulanut
mukana.

Se oli huoletonta, ihanaa aikaa... Mutta nyt se on mennyttä kaikki,
haihtunut unelmaksi ja koko laulukuntakin hajonnut. Paitsi noita
muutamia iloisia muistoja, jotka nekin yksinäisyydessä muuttuvat
surullisiksi, ei siitä ole muuta tähteenä kuin valkoinen, kellastunut
lakki, valokuvataulu seinällä ja sen päällä kuivunut kukan lehti, jonka
aikoinaan rintaan kiinnitti yksi niistä monista, joiden nimetkin jäivät
tietämättä. Hän on kuin vanha arpinen sotavanhus, jota eivät enää
olevaksikaan muista muut kuin ne, jotka ovat ajautuneet yhtä kauas
entisestä elämästä kuin hän itsekin.

Välistä heitä sentään sattuu yhteen kesäisissä juhlissa niin monta,
että saavat kvartetin kokoon. Kuinka he silloin laulavat kuin
pakahtuneen sydämen kyllyydestä! He kertaavat vanhimmat laulunsa ja
läpikäyvät kauneimmat muistonsa. Heidän pikku kuoronsa kasvaa siinä
suureksi ja mahtavaksi, heidän korvansa kuvittelevat sen yhtä
monikertaiseksi kuin se oli entisinäkin aikoina. He kuulevat Olaf
Tryggvessonin ukkosena jymähtelevän sadasta rinnasta ja näkevät aavain
ulappain eteensä aukeavan.

Tieto on levinnyt siitä, että on vanhoja laulajia koolla. Ja ikkunain
alle tai puutarhan pensaiden taakse hiipii varpailleen harras
kuulijajoukko, joka yht'äkkiä täydentää vanhat muistot remahtaen
lämpimiin kättentaputuksiin ja innokkaisiin hyvähuutoihin. Vanhat
laulajat juovat maljansa pohjaan ja laulavat totisen tyytyväisinä
edelleen.



PURJEITA KUIVAAMASSA.


Me istuimme, kaksi nuorta aviomiestä, kesähuvilamme verannalla. Olimme
nukkuneet ruokalepomme ja nautimme nyt kahvia, tupakoiden ja katsellen
järvelle, jossa puhalteli tasainen, mutta täyteläinen etelätuuli, ja
jonka pinta oli väkevän sininen.

--Nyt on hyvä tuuli, sanoi ystäväni, ja minä myönsin olevani samaa
mieltä.

Mutta me itse emme olleet hyvällä tuulella. Me istuimme syrjittäin
toisiimme ja vaikenimme. Katselimmehan vain happamina selän toiselle
puolelle, josta häämötti pienen kaupungin valkoinen rantaravintola, ja
palasimme sieltä tuijottamaan purjevenhettämme, joka keikaili
aallokossa lähellä rantaa ja kiskoskeli levotonna ankkuriköyttään. Se
oli meidän yhteistä omaisuuttamme, me olimme sen yhdessä
rakennuttaneet, itse sen maalanneet ja itse purjeilla varustaneet. Se
oli ollut viime talvemme hupaisin tehtävä, iltakaudet olimme siitä
lasiemme ääressä puhuneet ja koko kevään sen kanssa puuhanneet. Emmekä
nyt koko kesänä ajatelleet muuta kuin sopivia tuulia. Ja sitä me nyt
taaskin ajattelimme.

Mutta samalla ajattelimme myöskin, että me onnettomuudeksemme olimme
naimisissa molemmat, että meillä oli nuoret kauniit rouvat, jotka meitä
»äärettömästi» rakastivat, mutta jotka eivät rakastaneet purttamme.
Joka tilaisuudessa koettivat he häntä halventaa ja alkoivat haukotella,
kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos me emme heti kohta lakanneet,
niin tulivat he pisteliäiksi ja ivallisiksi ja tekivät viittauksia
miesten pienistä passioneista. Me kun emme olleet ymmärtävinämme, niin
he loukkaantuivat ja menivät metsään, kumpikin tahollensa. Me heitä
lepyttämään, mutta silloin syyttivät he meitä siitä, ettemme heistä
välittäneet, että heitä tahallamme laiminlöimme, että meillä oli ikävä
heidän seurassaan, että miksi sitten olimme menneet naimisiin, kun emme
heitä kuitenkaan rakastaneet.

--Mutta elä nyt ole lapsellinen, sydänkäpyseni...

--Elä! Anna minun olla yksin ... mene nyt sitten purjehtimaan ... enhän
minä tahdo sinua estää... Ka, mene nyt, ystäväsi jo on levoton...

--Enhän minä tahdo, jos et sinä...

--Mutta minä _tahdon_, että menet purjehtimaan ... muuten menee taas
hyvä tuuli hukkaan...

--Mutta tule sinä mukaan!

--En! näenhän minä silmistäsi ja kuulen ihan selvään äänestäsi, että
teillä on hauskempi purjehtia kahden ... me teitä vain häiritsemme.

Enkä minä saanut mitenkään vaimoani vakuutetuksi siitä, että voinhan
silti rakastaa häntä, jos rakastan purjehtimistakin. Minun täytyi
vannoa ja suuteloilla selittää, että minä en vähääkään välitä koko
purjehtimisesta. Ainoastaan silloin kai minun _täytyy_ mennä, jos
ystäväni minua välttämättömästi vaatii mukaan.

Ystäväni lienee antanut saman lupauksen kuin minäkin, sillä emme olleet
koko viikolla yhtään kertaa ulkona. Me olimme käyneet joka päivä
marjassa rouviemme kanssa, olimme tehneet kahviretkiä pellon aidan taa,
istuneet huvimajassa ja lukeneet heille ääneen.

He olivat onnellisia, he loistivat tyytyväisyydestä ja he laittoivat
meille makeita ruokia. Mutta me tulimme yhä synkkämielisemmiksi, me
tunsimme itsemme syyttömästi kärsiviksi, meillä oli ikävä, ja sentähden
istuimme nyt alakuloisina ja äänettöminä, sanaakaan vaihtamatta.

Tuuli oli niin mainio ja tasainen, venhe niin viehättävä ja
menonhaluinen. Mutta me emme uskaltaneet ajatellakaan purjehtimista.
Joskus kenties, kaukaisessa tulevaisuudessa, kun meitä ei enää niin
»äärettömästi» rakasteta, me kenties saamme vapautemme takaisin. Tänä
kesänä ei muuten kuin ehkä vain sattuman avulla, salaa, silloin kun he
ovat poissa jossain...

Palvelija kulki ohitsemme, ja minussa oli syntymäisillään raivoisa
päätös tilata konjakkia kahvin mauksi ja juoda itseni juovuksiin ja
sanoa heille totuus. Olisi kai sitä siellä karahvin pohjassa siksi
tähdettä. Mutta silloin kysyi ystäväni äreällä äänellä:

--Missä ovat rouvat?

--Rouvat menivät marjaan ja käskivät sanoa, että kyllä he sieltä pian
tulevat.

--Kuinka pian?

--Ei ne muuta sanoneet kuin että pian.

--Saat korjata pois kahvin.

Ja minäkin jätin nyt aikomukseni vaatia konjakkia. Minä olin luullut,
että he istuivat huvimajassa ja odottivat meitä--lukemaan.

--Et sinä ole kuivattanut purjeita tämänaamuisen sateen jälkeen? arveli
ystäväni yht'äkkiä hiukan epämääräisellä äänellä.

--En ole.

--Onko sinulla kenties mitään erityistä toimitettavaa tänään?

--Ei minulla ole mitään erityistä. Kuinka niin?

--Niin, minä vain muuten ajattelin, että ehkä voisimme samalla tehdä
pienoisen kierroksen järvelle.

Hän oli siis ehdottanut ensiksi. Minä voisin aina sanoa, että kun hän
oli tahtonut minua mukaansa, niin minun täytyi lähteä.

--Sama se jos teemmekin.

--Jos sinua omasta puolestasi huvittaa?

--Kyllä, hyvin mielelläni...

Se veijari. Nyt oli hänenkin pakoretkensä turvattu: hän tulee sanomaan,
että minuakin oli huvittanut.

--Niin no, jos mennään, niin mennään pian...

--Minä olen heti paikalla valmis.

Me vältimme koskettaa kysymystä, jota kuitenkin kumpainenkin
ajattelimme. Mutta sen teki piika, joka näki valmistuksemme: ystäväni
haali taskuunsa useampia laatikkoja tulitikkuja, minun taskuni olivat
paperossipuntteja pullollaan, ja kummallakin oli meillä palttoo
käsivarrella. Hän näet huusi jälkeemme keittiön ovelta:

--Viipyykö herrat kauan vesillä, jos rouvat kysyy?

--Sano rouville, että tänä aamuna on satanut ja että meidän täytyi
mennä purjeita kuivaamaan.

Jos olisimme itseltämme iljenneet, olisimme menneet juoksujalassa
rantaan. Nuolena lensi soutuvenhe teloiltaan vesille, ja yhdellä
työntäisyllä oli se purren kupeella.

Millä nautinnolla minä päästelin auki purjeita, ja mikä suloinen soitto
oli minulle rissain narina! Miten intohimoisesti hän heitti vettä
venheestä ja miten nopeasti hän suki purjenuorat reikiin! Ja meiltä
kummaltakin oli jäädä henki vetämättä siitä ilosta, että nyt vihdoinkin
oli päästy. Minä olin kerran horjahtaa järveen, ja hänen kätensä
vapisi, kun hän sovitti peräsimen vartta paikoilleen.

Jos he nyt vain eivät tulisi kotiin, ennenkuin me olemme rannasta irti!
Mutta jos ne nyt tulisivatkin, niin sanoisimme, ettemme olleet heitä
huomanneet. Ja jos ne huutaisivat pihasta--rantaan ne eivät ehdi tulla,
ennenkuin olemme valmiit--niin puolustautuisimme sillä, että kun aallot
kohisivat kiviä vasten, niin oli mahdoton mitään kuulla...

Mutta ei kukaan tule eikä kukaan huuda. Me saamme purjeet auki ja
ankkurin ylös ja puskemme vapautettuina ulapalle, kokka suoraan
kaupunkia kohti.

Tunnissa olemme siellä ja kahdessa tunnissa takaisin, jos tunnin
viivymme perillä.

Ei kumpikaan sitä ehdota, mutta kun vuorotellen olemme perässä, niin ei
muuta suuntaa toinen eikä toinenkaan.

Sieltä kuuluu rantaravintolasta jo soittoa. Tuolla takana on huvilamme
pienenä ja epämääräisenä.

Purjeet ovat aikoja sitten kuivuneet--jos ne olivat olleetkaan märät,
jota emme lähdön kiireessä joutaneet katsomaan.

Huomaamme yht'äkkiä, että matka on jo yli puolen. Me olemme taas
kerran, pitkien aikojen perästä, nuoria naimattomia miehiä jälleen. Me
olemme unohtaneet rouvamme, haihtuneet huolistamme. Ja arvelematta
laskemme me jo sanattoman sopimuksen mukaan suoraan rantaravintolaa
kohti, käännymme kauniisti sillan sivuun ... ja kuivaamme siellä
purjeitamme seuraavaan aamuun, jolloin päivän koittaessa alamme
paluumatkamme--soutamalla.



SURULLINEN TARINA JÄNIKSENPOJASTA.


--Sinulla on nyt yhtä suuret silmät kuin minullakin, puhui emäjänis
pojalleen ja kepsahti takajaloilleen istumaan, korvat pörhössä ja
etukäpälät lerpallaan.

Poikajänis kepsahti istumaan vastaan, korvat samalla lailla pörhössä ja
etukäpälät samalla lailla lerpallaan.

--Niin, niin, se on totta, sanoi äiti. Minulla on jo kohta toiset
hoidettavana. Sinä saat mennä. Ka, mitä katselet, mene nyt!

Pikku pupu ymmärsi, että leikki oli kaukana ja että äiti tarkoitti
totta sillä, mitä sanoi.

Hän tuli hämilleen, silmän kalvo hämärtyi epämääräiseksi, ja hän
laskeutui hiljaa etujaloilleen, niin että ristiturpa kosketti maata.
Olisi tehnyt mieli hellytellen puukata äitiä kylkeen, lepyttää hänet
kömpelöllä hyppäyksellä ja lyödä kaikki leikiksi. Mutta äiti tekeytyi
yhä ankarammaksi ja pyöristi silmänsä entistään pyöreämmiksi. Ja pupu
luikahti hänen ohitsensa ja kyykki lyhyin potkuin pensaikkoon.

Hänen järkivähänsä sanoi hänelle, että hän nyt on hyljätty ja että hän
kärsii syyttömästi. Hän kulki nureilla mielin suoraan eteenpäin. Hän
tuli karjan polulle, mutta ei seisahtunut katselemaan. Hän kohtasi
lammaskatraan, mutta ei jäänyt sitä töllistelemään. Hän oli
loukkaantunut, ja hän tahtoi sitä osoittaa. Maat tulivat
tuntemattomiksi, hän ei siitä välittänyt. Hän menee näin, menee niin
pitkälle kuin metsää riittää--koska ovat hänet kerran hyljänneet.
Olkoot tuossa ahon pyörylät, olkoot lehdot haapoineen, niityt
hienohelpeisine heinineen ja notkot karvakortteineen. En huoli, en
välitä, kuolen nälkään--sittenpähän korjaavat.

Mutta ilma oli niin kaunis, kesäinen iltapäivä oli niin herttainen ja
lämmin. Ja juuri kun jänis luuli olevansa synkimmän näreikön peitossa,
loppui metsä, ja hän oli niityn reunassa, ladon takana, lähellä pellon
aitaa, ja tuolla oli talo ylempänä.

Hän seisahtui ja kuunteli. Siellä liikuttiin, piika huhusi lehmiä
kotiin, ja niiden kellot kalkattivat jo hänen selkänsä takaa. Ne olivat
tuttuja kelloja, hän oli kuullut ne joka päivä. He olivat kulkeneet
koko kesän yksillä laitumilla.

Samassa oli jänön pieni suru unohtunut. Hän ei ollutkaan ihan yksin. Ja
hän kapsahti kahdelle jalalle, kun kellokas pisti päänsä esiin ja
ammahti pihaan päin. Se se oli, tuttu toveri ... ei nyt enää hätää
mitään.

Hän uskalsi ulos niitylle, hiipi ojan vartta ja teki pienen retken
ladon kupeelle, josta kuitenkin kääntyi takaisin metsän rantaan. Siellä
löysi hän lehtoniemekkeen laidasta tuuhean pikku kuusen, jonka juurelle
paneutui levähtämään.

Hän nukahti siihen mielenliikutuksesta uupuneena, pää olkapäitten
välissä ja korvat supussa selän päällä. Ja vasta iltayöstä hän heräsi.
Hän tunsi kalvavaa nälkää. Mutta hän osasi jo tien niitylle
hienohelpeiseen heinikkoon; sieltä täältä haukkasi hän karvakortteen
latvaa ja sipulsi sen pieneksi. Niitty oli vielä tekemätön, heinikko
korkeaa, ja takajaloilleen nousten näki hän aina kaivon vintin tuolla
talon luona ja tuparakennuksen harjan.

Hän oli syönyt nälkänsä sammuksiin ja lipaissut ojasta vettä
kielellään. Ja ennenkuin oli tullut aamu, oli hän jo tottunut uuteen
elämäänsä, päättänyt jäädä tänne, ja emo oli hänelle enää vain
kaukainen muisto. Hän tarkasti varovasti seudun. Vähitellen kävi hän
itselleen omat säännölliset polkunsa, joita myöten asteli tuumaakaan
syrjään väistymättä. Hänellä oli aidoissa omat kolonsa, hän valitsi
määrätyt ruokapaikkansa ja joi omasta suohaudastaan. Hän tottui siihen,
että tämä kaikki oli hänen omaansa, ne olivat hänen puitaan ja
pensaitaan, hänen oli tämä metsikkö ja tuo niitty latoineen, hänen oli
talokin tuolla loitompana, jossa päivällä liikuttiin ja pajatettiin,
mutta yöllä asetuttiin hiljaa olemaan, siksi aikaa juuri, kun oli hänen
määränsä liikkua.

Kukaan ei häntä häirinnyt. Lapset kävivät kyllä marjassa ja kulkivat
ihan hänen ohitsensa. Mutta kun hän silloin emän neuvoja muistaen
painautui maata vasten, ei karvaakaan värähyttänyt, ei ripseäkään
räväyttänyt, niin ne menivät näkemättä ja painuivat kauemmas hakametsän
peittoon. Niittymies kun ensi kerran viikatettaan hioi, niin säikähti
hän pahanpäiväiseksi, loikkasi kolme laukkaa makuupaikastaan, ja sydän
oli haljeta. Mutta kun ei sekään tullut lähemmäksi, niin rauhoittui
hän, palasi takaisin ja tottui siihenkin. Sitten se alkoi soida yhä
tutummalta ja sekautui hänen jokapäiväisiin unelmiinsa. Hän vähitellen
oppi ulkoa kaikki äänet, ihmisäänet, kellojen kilinän, rattaiden
kolinan, kyntömiehen huudot ja hevosten hirnunnan.

Kesäkauden hän kuppelehti hyvänhajuisessa heinikossa, kehittyi, lihoi
ja tunsi kummaa voimaa jalkajänteissään.

Niitty oli niitetty, päivät lyhenivät, yöt pitenivät, ja tuli rumat
syksyiset ilmat. Metsä rapisi yhtämittaa, lehdet peloittivat
pudotessaan, kahisivat niin oudosti, eikä lehto enää suojannut.
Saloilta kuului pauketta, haukuntaa ja meteliä. Hän ei ymmärtänyt, mitä
se oli, mutta hän aavisti, että se ei ollut hyväksi. Kerran hänen
ohitsensa kulki isoja olentoja, ja niittyä pitkin juosta roihotti
nuuskiva, päristelevä peto. Heillä oli paha mielessä noilla, hän
kuunteli silmät jäykkinä päässä, ja hänen takajalkansa jo ponnistelivat
lähtemään. Mutta hän painautui vielä ja pelastui. Ne menivät sivu
eivätkä tulleet enää toista kertaa.

Eräänä päivänä käy hän kovasti kummiinsa. Hän nuolee käpäliään ja
kupeitaan eikä tunne omia karvojaan. Hän on alkanut valjeta. Mitä se
merkitsee? Mitä hullua tämä on?

Kaikki muu musteni ympärillä ja hän itse vähitellen valkeni. Hänestä
tuntui, ettei hänellä ollut turvaa missään, että hänet keksittiin
pitkien matkojen päästä ja että puut ja pensaikot häntä sormella
osoittelivat. Jos hän vähänkään minne liikahti, oli harakka häntä
nauramassa ja närhi rääkymässä hänen päänsä päällä. Häpeissään haki hän
suojaa sakeimmissa näreiköissä, ei uskaltanut lähteä aukeille paikoille
ja pysyi poutaöinä kokonaan piilossa, nälänkin uhalla. Ja se yhä vain
paheni, hän valkeni valkenemistaan ja oli joutua ihan epätoivoon
itsestään.

Mutta eräänä päivänä, kun hänen, maksoi mitä maksoi, täytyi lähteä
piilostaan ruuan hakuun, odotti häntä iloinen yllätys. Hän oli lentää
selälleen ihmetyksestä. Maa oli valkea ja seudut ihan outoja. Ja kun
hän kääntyi jälelleen katsomaan, niin oli merkkejä lumessa. Hän palasi
takaisin ja meni eteenpäin, ja aina syntyi niitä samanlaisia, mihin hän
vain kulki. Hän puhaltui syrjään, mutta siinä ne olivat taas, kun hän
muuttautui toiseen paikkaan. Tämä oli kovin hupaista ja hullunkurista.
Hänen olisi tehnyt mielensä kohti kurkkuaan nauraa.

Sitä oli joka paikassa tuota valkoista, sitä tippui taivaastakin
käpälille ja nuuskivan nenän päälle. Ja kaikkialla oli samanlaista.
Musta palokin yhtä valkeana kuin ahot ja niityt. Aivan samanlaisina
kuin hän itsekin. Maailma oli muuttunut _hänen_ näköisekseen.

Talven tullen heräsi hänessä uusi virkeys. Hän tunsi välistä
vastustamattoman halun lähteä laukkaamaan suoraan eteenpäin lumikenttiä
pitkin, joita oli kaikkialla. Kaikki häiritsijät olivat aikoja sitten
kadonneet. Ei kuulunut haukuntaa, ei ihmistenkään ääniä talon
ympärillä. Ainoastaan reen jalaksen ritinää ja kaivon vintin narinaa.
Tiainen oli toinen toveri, ja toinen puun kylkeä takova tikka.

Kuutamoöistä teki hän itselleen juhlahetket. Kun hän oli laihohalmeessa
illastanut, niin lähti hän huvittelemaan.

Talo tuolla se häntä erittäinkin viehätti. Hänessä kehittyi hurja himo
mennä niityn aidan luo, ja hän meni. Siellä oli rako aidassa, ja hän
pistäytyi siitä sisään. Seisahtui keskelle peltoa ja arveli. Uskalsi jo
riihelle asti, joka lämpisi. Nuuskiskeli savuista ilmaa, kiersi
ruumenhuoneen taa ja astui epähuomiossa olkikupoon, jonka kahauksesta
säikähti niin, että potkaisi pitkän syrjähypyn lumikinokseen. Sillä
kertaa ei mennyt sen edemmä.

Mutta seuraavana yönä oli hän rohkeampi. Hiipi riihen edustalta tietä
myöten pihaan, jossa seisahtui tuvan ja tallin väliselle solalle.
Kartanolla oli reki ja vesisammio.

Tallissa purra rouskutti hevonen, mutta muuta pelättävää ei näkynyt.

Hän oli nyt nähnyt sen, mitä aina oli uteliaasti halunnut. Ja
tyytyväisenä palasi hän entisiä jälkiään pellon yli ja niityn poikki
takaisin näreikköönsä.

Näin kerran mielensä rohkaistuaan teki hän saman retken joka yö, kun
oli pakkanen ja tahtoi tulla kylmä yhdessä kohden. Hän laukkaili
lämpimikseen ristiin rastiin kaikki lähiseudut, pani välistä iloiseksi
hyppelyksi niityillä ja pelloilla ja temmelteli oman kuvaimensa kanssa
kuutamossa. Hän hallitsi koko ympäristöä, polki itselleen kovat tiet
kinoksiin, kulki ne auki pyryjen jälkeen ja piiritti niillä koko talon.

Sattui sitten kerran, kun hän korvat pörhöllään tepasteli tallin
edustalla, että tuvan mustasta ovesta astui ulos valkea, kamala aave.
Kurahtaen karkasi jänö solan suuhun, kuuli takanaan kiljahdettavan ja
kämmeniä lyötävän yhteen. Oli satanut vitiä, ja lumipilvenä pölysi hän
ennen tehtyä jälkeään aitaa kohti, huimentaen vauhtiaan alamäessä.

Silloin kuului hänen suustaan surkea parahdus, jonka jäinen metsänranta
heikkona kaikuna kertoi, hän tuuskahti turvalleen lumeen, retkahti
siitä selälleen--ja oli kuollut. Takajalka oli tarttunut jälen alla
väijyvään rautaan.

Säikähdyksestä halkesi hänen hauras sydämensä.--

Kuolema tuli niin äkkiä ja odottamatta, ettei se ennättänyt painaa
kauhistustansakaan hänen kasvoilleen.

Hän heitti henkensä kauniina, kuutamoisena yönä, ja huomenna kantoi
talon pikku poika hänet jäätyneenä kurikkana riemuiten kotiinsa.



ILOINEN TARINA JÄNIKSESTÄ JA POJASTA.


--Katsopas tätä! huudahti Pekka ja heitti tuvan ovesta sisään valkean,
jäätyneen jäniksen.

Kaikki tuvassa olijat riensivät Pekan saalista ihailemaan ja häntä
itseään kiittelemään.

--No, jopahan sai saaliin!

--Mistä sinä sen sait!

--Jo sitä on poikaa!

--Sinusta se vasta metsämies tulee!

Olikin se Pekka nyt miestä mielestään. Kaiken talvea oli jänislanka
ollut pellon alla aidan raossa, ja melkein joka päivä oli hän käynyt
pyydystään kokemassa, mutta aina oli se ollut tyhjä. Nyt oli siihen
vihdoinkin käynyt, kun ei sitä enää osannut odottaakaan. Pekan posket
hehkuivat, silmät loistivat ja voitonriemuisena riiputteli hän saalista
takajaloista. Kaikki muut häntä kehuivat, äiti vain ei mitään
virkkanut. Äänetönnä hän vain hämmenteli puuropataa lieden ääressä.
Sitten hän sanoi:

--Pupu parka! Kun toki raatsit pihajäniksen tappaa!

Pekka ei ollut ensin kuulevinaankaan. Äidin säälitteleminen häiritsi
kuitenkin hiukan hänen iloaan, ja hän koetti puolustella itseään sillä,
että sanoi:

--Itsepähän kävi lankaan!

--Vaan kukas sen pani sen langan?

Mutta siitä ei Pekka välittänyt, virkkoi vain:

--Nyt niitä vasta oikein aletaan pannakin lankoja!

Eikä hän nyt koko talvena joutanut muuta tekemään eikä ajattelemaan
kuin jänislankojaan. Päiväkaudet hiihteli hän talon takalistolla, ja
missä vain oli pupu polkua tehnyt aitain alitse laihopeltoihin tai
tepastellut syönnöksillään haapapuiden ympärillä, siihen sitoi Pekka
pyydyksensä ja oppi vähitellen niin taitavasti niitä asettelemaan, että
oli melkein ainainen jänisrokka mökin padassa porisemassa. Hyvin ne
talonväet siitä Pekkaa kehuivat ja kylässäkin häntä kiiteltiin. Mihin
hän vain tuli, sanottiin hänestä:--Tämä Pekka se vasta poikaa on!--Äiti
vain ei koskaan kiitellyt.--Kaulastaanpahan on taas kuristunut.
Kuinkahan kauan lie tuokin kitunut! oli hänen tapanaan surkutella.

Yksi oli kuitenkin Pekalla huoli, se, ettei saanut käymään lankaansa
sitä jänistä, jota mieli olisi kaikista eniten himoinnut. Se oli
pihajänis sekin, joka kaikilla uusilla lumilla laukkaili talon
ympäryksen jälkiä täyteen. Se oli tullut sen entisen pihajäniksen
sijaan, joka oli Pekan ensimmäinen saalis, niinkuin uusi jänis usein
ilmestyy entisen olinpaikoille.

--Antaisit tuon olla pyydystelemättä, sanoi äiti. Se siinä niin somasti
tepastelee.

--Laihoapa tuo tärvelee, virkkoi Pekka vastaan.

Ja hän ponnisti nyt kaikki voimansa juuri tätä jänistä saadakseen.

Mutta kun hän viritti lankana yhteen aidan rakoon, alkoi jänis pitää
polkuaan toisesta. Pekka haki kaikki lankansa metsästä ja sulki joka
raon. Mutta silloin kulki jänis sisään ja ulos veräjästä. Eikä se
näyttänyt mitään pelkäävän. Välistä pistihe, niinkuin se entinenkin
pihajänis, ihan pirtin oven edessä, ikäänkuin ivatakseen Pekan
pyyntihommia.

Mutta nyt oli Pekka huomannut, että se kulkiessaan pihaan ja pihasta
metsään, jossa sillä oli makuupaikkansa jossain mökin takana olevan
korkean vuoren rinteellä, pistäytyi alangon niittyladolla. Se kiersi
aina ladon ihan lähitse nurkkia ja kävi syömässä heinän rippeitä ladon
edestä. Pekka viritti lankansa siihen jälen päälle ja pisti kepakon,
johon vaskilanka oli kiinnitetty, ladon seinän rakoon. Panipa vielä
vähän tuohenkäpryäkin jälen alle, jotta se siihen astuessaan säikähtää
ja lentää suinpäin satimeen.

Varhain seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, lähti Pekka uutta
pyydystään kokemaan. Jo kaukaa näki hän, että saalis oli käynyt
satimeen ja oli vielä elossa. Pekalta pääsi ilon huudahdus, ja hän
ponnisti pitkän potkun suksillaan. Se hyppi ja telmi siellä ja
pölyytteli lunta ympärilleen. Kun se oli käynyt kiinni vain toisesta
takajalastaan ja Pekka pelkäsi sen pääsevän irti, hyppäsi hän lähelle
tultuaan alas suksiltaan ja aikoi käydä sulin käsin saaliiseensa
kiinni. Mutta silloin katkesi lanka irti kepakosta ja Pekan kainaloiden
alitse pääsi jänis pakoon. Ennenkuin Pekka ehti päästä syvästä lumesta
taas suksilleen, oli se jo matkainsa päässä niityllä.

Takajalassa laahustava lanka vaikeutti kuitenkin jänön kulkua, ja
hetken päästä oli Pekka sen kintereillä. Mutta juuri kun hän oli sen
saavuttamaisillaan, lähti se taas menemään. Peräkkäin, jänis vähän
edellä ja Pekka jälessä, kulkivat he niittyä myöten, poikkesivat
pelloille, pistäytyivät vähän metsän reunassakin ja tulivat taas
aukealle. Mutta sitten lähti jänis pyrkimään vuorta kohti ja pääsikin
sinne. Vastamäessä jäi Pekka suksineen yhä enemmän jälelle, ja kun
jänis istua kökötti vuoren harjalla, ponnisteli Pekka vasta
puolimäessä.

Pekkaa alkaa jo uuvuttaa, hiki valuu virtanaan otsalta ja sydän
läähättää niin, että täytyy välistä pysähtyä henkeään vetämään, kun
jalkaakin livettää niin, että on tuon tuostakin silmilleen tuuskahtaa.
Päästyään mäen päälle jaksaa hän tuskin jäsentä liikauttaa.

Mutta uupunut on jäniskin. Se on painautunut kiven kupeeseen ja laskee
aivan lähelle. Vähän toinnuttuaan lähettää Pekka sitä sauvallaan, mutta
sauva menee sivu ja töksähtää hankeen. Siitä pelästyneenä puhaltuu
jänis laukkaan entisiä jälkiään alas vuoren rinnettä.

Ehtimättä ottaa sauvaansakaan syöksee Pekka jälkeen. Siinä hän nyt
viimeinkin luulee sen saavuttavansa alamäessä ja huimaavaa vauhtia
kiitävät he nyt molemmat rinnettä alas.

Mutta keskellä mäkeä on kaatunut puu ja sen latvan alle pujahtaa jänis.
Pekka ei saa suksiaan käännetyksi, vaan lentää rydön yli sen toiselle
puolelle suinpäin lumeen.

Kun hän siitä selviää, seisoo hän polviaan myöten kinoksessa. Toinen
suksi on pystyssä hangessa, toinen on ryöstäytynyt menemään mäen alle.
Jänis istuu toisella puolella kaatunutta puuta ja katselee Pekkaa
surullisin silmin. Sillä on lanka jalassa ja lanka on hangannut sen
verille, niin että hankikin punottaa.

Pekka ei taida sille mitään. Molemmat ovat uuvuksissa. Pekka läähättää
niinkuin olisi sydän rinnasta ryöstäytymässä, ja jäniskin näyttää
huohottavan. Voimatta siinä mitään katselevat he toisiaan.

Hetken päästä tointuu kuitenkin jänis sen verran, että lähtee
hiljalleen kuukkimaan pois ja katoo katajapensaiden taa.

Pekalta pääsee itku, ja kun hän on aikansa itkenyt, kahlaa hän toisen
suksensa avulla alas niitylle toisen suksensa luo ja pääsee viimein,
yhä vetistellen, kotiinsa.

Äiti on juuri tullut kirkosta ja panee Pekan kertomaan, mitä hänelle on
tapahtunut.

--Sitäkö sinä itket, ettet saanut jänistäsi? sanoo äiti. Ja minä kun
luulin sinun itkeväsi sitä, että pupuparka sinun tähtesi nyt siellä
vaivaisena kolmijalkana kulkea remputtaa. Entäs jos olisit _sinä_
jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi?

Muuta ei äiti sanonut, mutta Pekka pillahti yhä katkerampaan itkuun ja
itki nyt sitä, mitä äiti oli sanonut. Itki koko illan ja itki vielä
yölläkin maatessaan vuoteellaan seinään päin kääntyneenä. Niin pian
kuin hän vain muisti jäniksen ja sen verisen jalan ja miten se oli
häntä surullisesti katsellut, alkoivat kyyneleet aina vuotaa. »Entäs
jos olisit _sinä_ jäniksen sijassa ja lanka luutasi kalvaisi.»

Heti kun päivä alkoi valjeta, hiipi Pekka ylös vuoteeltaan ja hiihti
metsään sille paikalle, missä oli kaatunut mäen rinteessä. Siinä löysi
hän helposti jäniksen jäljet, joihin oli verta tippunut. Hän noudatteli
niitä ja tapasi vähän päästä jäniksen makuultaan näreen juuresta. Se ei
yrittänytkään pakoon lähteä, sillä lanka oli tarttunut näreeseen.

Pekka irtautti langan jänön jalasta ja päästi sen menemään. Iloisena
otti se muutamia lyhyviä laukkoja ja kapsahti sitten takajaloilleen
istumaan. Se katseli kuin ihmeissään Pekkaa, vilkutteli korviaan ja
puulautui sitten menemään, töpöhännällään ystävällisesti hyvästiä
vilkuttaen.

Kun Pekka tuli kotiin, ei hänellä ollut muuta saalista kuin katkennut
jänislanka. Mutta ei hän ollut saanut milloinkaan mielestään niin hyvää
saalista. Hänen oli niin herttainen olla ja elää, että ilokyynel
kihahti hänen silmässään.

Sen päivän perästä ei Pekka enää pitänyt jänislankoja, vaan hävitti
muidenkin panemat langat, jos niitä milloin tapasi metsässä.

Se jänis, jonka hän oli päästänyt menemään, koteutui taas pian
tepastelemaan talon ympärillä--ja eikö tuo tepastelle tuolla vielä
nytkin.



HALTIAN JOULULAHJAT.


Lapset olivat joulun aattoiltaa kuluttaakseen menneet mäkeen. He
laskivat alas rantatörmästä ja aina nousivat. Mutta kun alkoi tulla
hämärä, rupesi nouseminen tuntumaan niin kovin raskaalta. Pikku-Heikki,
joka oli nuorin ja jolla sentähden oli huonoin ja raskain kelkka, ei
jaksanut yhteen menoonsa ponnistaa mäkeä ylös. Hänen täytyi istuutua
levähtämään saunan eteen, joka oli puolivälissä pihasta rantaan.

Taas uuvutti häntä niin, että silmiä huikaisi, ja rentonaan heittäytyi
hän kelkkaansa. Mutta kun hän siinä istui tiepuolessa saunan
seinämällä, niin tuli hänen mieleensä ajatus, joista semmoinen pikku
poika ei tiedä, mistä ne aina tulevat:--»Mitenkähän se vanha ruuna
jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa?»

Tuskin oli hän ne sanat saanut mielessään lausutuksi, kun saunan
takaa samassa livahti hänen eteensä tielle pikku haltia, semmoinen
uni-enkeli, joita Heikki usein näki unissaan öillä ja välistä
ilmisissään päivälläkin. Se oli melkein Heikin itsensä näköinen ja
kokoinen, semmoinen, mimmoisena hän oli nähnyt itsensä salin suuressa
kuvastimessa, ja sentähden ei Heikki sitä pelästynytkään, kun se
hänelle virkkoi:

--Ei se jaksaisikaan, jos en minä auttaisi.

--Mitenkä sinä autat?

--Tule mukaani, niin saat nähdä. Istu vain siinä kelkassasi, kyllä minä
vedän.

--Minne sinä menet?

--Menen joululahjoja viemään.

--Annatko minullekin?

--En anna sinulle, kun eilen vanhaa ruunaa piiskalla selkään sivalsit,
vaikka sillä oli täysi vesitynnyri reessä.

--Kenellekäs sitten annat?

--Annan kaikille niille eläimille, joita pahat ihmiset ahdistelevat ja
pahoin pitelevät ja kiusaavat.

---Minkätähden sinä viet minut metsään? kysyi Heikki, kun näki haltian
kääntyvän hakaveräjälle päin. Vaikka ei ollut hankiainen, niin ei
kelkkaa upottanut.

--Vien jäniksille joululahjoja.

--Jäniksillekö joululahjoja? Jopa sinä olet soma...

--Olehan vaiti nyt!

Oli menty vähän matkaa hakaan, niin vihelti haltia hiljaa, ja Heikki
näki valkoisen jäniksen tulla kuukkivan pensaikosta ja kepsahtavan
kahdelle jalalle haltian eteen.

--Iloista joulua sinulle! Tulin sanomaan sinulle, että olen kaatanut
haapoja pihapellon alle, jossa ei kukaan tiedä niitä kaatuneen. Saatat
mennä sinne mistä tahdot, et tarvitse pelätä lankoja, jotka olen
katkonut, etkä koiraakaan, se on pantu koppiinsa. Sano muillekin, että
saavat sieltä mennä jouluruokaa hakemaan.--Kuulehan, elähän mene ...
sano siellä, kun tapaat ne peltopyyt, että menevät vain riihen alle,
jos tahtovat joulujyviä nokkia... Kissa makaa tuvan uunilla joulupyhät.

Iloissaan lähti jänis mennä hippaisemaan ja heitti kuperkeikan
mennessään.

--Meneeköhän ne sinne? kysyi Heikki.

--Käyhän huomenna katsomassa, niin näet.

--Sinäkö ne jänislangat katkot? kysyi Heikki, kun muisti kuulleensa,
että jänikset usein olivat vanhimman veljen pyydyksiä katkoneet.

--Minä ne katkon ja lauon loukut, liisin rihmat, pilaan pyssyt ja
koirat lumoon. Minä niille ruokapaikankin neuvon, ajan lumen
laihopelloilta, panen tuulen haapoja kaatamaan ... kohta olisivat
kaikki hyvät metsäneläimet lopussa, jos en minä niitä aina hoitelisi.

--Vaan äitipä panee ohralyhteet varpusille jouluksi.

--Niin, kun minä panetan. Kun se muissa töissään häärii eikä muista,
piiperrän minä sen korvaan niinkuin varpunen, ja silloin se muistaa.

--Piipersitkö tänäänkin, kun äiti yht'äkkiä sanoi: ai, ei pidä varpusia
unohtaa!

--Silloin juuri seisoin sen korvan takana, vaikk'ette nähneet.

Puhuessaan näin oli haltia juosta hipsutellut keveästi kuin koira
hankea pitkin piennarta myöten pihaan päin. Tallin eteen tultuaan kävi
hän Heikkiä kainaloihin ja hyppyyttää ponnahutti hänet luukusta
ylisille pehmeihin heiniin. Haltia kurkisti alas häkkiin, se oli heiniä
täynnä. Sitten pudottautui hän Heikin kanssa häkin läpi ruunan eteen
ruuheen, joka oli puolillaan vasta pantuja kauroja.

--Mikset sinä syö? kysyi haltia.

Mutta ei ruuna vastannut, seisoi vain allapäin, huuli lerpallaan ja
korvat velttoina.

--Polle! sanoi haltia taas hyväilevällä äänellä ja taputteli ruunaa
kaulalle. Etkö tunne minua, minähän olen se jouluhaltia?

Jo hörähti ruuna vähäisen ja kohotti hiukan päätään.

--Ei maista ruoka, sanoi haltia. Se ei osaa valittaa vaivojaan, mutta
kyllä minä tiedän, mitä se ajattelee. Koko vuoden sen on pitänyt
yksinäisenä hevosena raskaita kuormia kiskoa. Kaupungissakin piti nyt
joulun edellä käydä jouluvaroja noutamassa umpikelillä. Kiire oli ja
kovasti ajettiin, eivätkä nousseet vastamäessäkään reestä, vaikka Polle
pysähtyi odottamaan. Sitten on ollut kerran päivässä halolla, toisen
heinässä, ja aamuin ja illoin on saanut vesitynnyrin jyrkästä törmästä
vetää. Eihän se vielä mitään, kun kuitenkin ruokaa antavat; mutta siitä
on hänen mielensä niin murheellinen, ettei syödä saata, kun eivät
turpaa hyväile, eivät kaulalle taputa, vaan selkään piiskalla
sivaltavat.--Se löi sinua, Polle, eilen tämä poika, mutta tämän päivän
perästä se ei enää milloinkaan lyö. Ethän lyö, Heikki?

--En lyö, vakuutti Heikki, itku kurkussa.

--Ei se lyö eikä anna muidenkaan lyödä, kun suureksi kasvaa; vaan lupaa
olla ystävällinen sekä sinulle että muillekin hevosille ja eläimille.
Tule nyt, Heikki, tänne Pollea taputtamaan.

Jo kohotti Polle yhä enemmän päätään ja korviaan pyöräytti, ja sen
silmistä näkyi, että se alkoi leppyä.

--Vielä ne, Polle, sinulle ilopäivätkin koittaa, puhui haltia yhä
hellemmällä äänellä. Huomenna saat herralta uudet kulkuset länkiisi ja
uudet tiu'ut ja mäkivyöt pislaiheloineen. Kadesilmin sinua kirkonmäellä
muut hevoset katselevat ja niin olet kuin ori ikään. Ja kun talven
kestää jaksanet, niin jo tulee kesä, Polle, kuuletko, tulee kesä!
Laitumelle pääset, kuljet siellä missä tahdot, kahlaat polviasi myöten
heinikossa, porskuttelet järvien rantoja, yöt mehevillä ahomailla
syöskentelet ja päivät viileissä viidakoissa seisoskelet. Kelpaako
elääksesi?

Nyt hörähti ruuna niin, että sieraimet suurina tuprusivat, kyömisti
kaulaansa ja nyhtäisi ison heinävihon häkistä.

--Jokos maistaa! Pidä nyt mielessäsi, niitä olen puhunut, eläkä
murheitasi muistele eläkä huoliasi haudo. Tämä Heikkikin tulee nyt
sinua joka päivä taputtelemaan.

Mielihyvissään näykkäsi ruuna Heikkiä huulillaan, tavoitellen häntä
nuollakseen, pisti turpansa sieraimia myöten kauroihin ja alkoi niitä
purra rouskutella.

--Rouskuttele, ruuna, rouskuttele, kehoitteli haltia. Me lähdemme nyt
ja jätämme sinut rauhaan. Hyvästi, Polle! Hauskaa joulua!

--Ethän sinä sille joululahjoja antanutkaan, sanoi Heikki, kun he
olivat tulleet tallin eteen yläsillan ja luukun kautta ja Heikki taas
istui kelkassaan.

--Enkö antanut--kun hänen mielensä kevensin ja sydämensä sulatin! Nyt
se sitä kesään asti muistelee.

--Muistaakohan sen?

--Hevosella on hyvä muisti. Kun sitä kerta vuodessakin hyvin kohtelet
ja hellästi sille haastelet, niin muistaa se vain sen ja kaikki pahat
päivänsä unohtaa ja raskaimmatkin kuormansa iloisin mielin vetää. Nyt
tiedät, miten se vanha ruuna jaksaa sitä isoa vesitynnyriä kiskoa.--
Hauskaa joulua nyt sinullekin!

--Joko sinä menet?

--Minulla on kova kiire. Pitää mennä vielä navettaan lehmiä
lohduttelemaan, jotka talvikauden kytkyessä kiusaantuvat ... kuuletko,
kuinka ne jo ynyvät, kun tuntevat minun mailla olevan ... ja monet muut
talot ovat käytävät, joissa minua tänä iltana odotetaan, ja paljon on
semmoisia pikku poikia kuin sinä olet, Heikki, joita minun täytyy
tavata! Muista nyt Pollea hyvin kohdella.

--En lyö enää Pollea! huudahti Heikki innoissaan, mutta silloin
nyhtäisi haltia kelkan jukkoa ja antoi jalallaan vauhtia takakaplaihin,
niin että keikka lähti vinhaa vauhtia kiitämään ja kiiti kuin
myötämäkeen. Mutta kun Heikki siitä vauhdista tointui, niin oli keikka
siinä, missä oli ollut silloin, kun haltia sitä ensin vetämään lähti,
ja Heikki istui kelkassa, kaikki muut lapset ympärillään.

--Missä sinä olet ollut, kun me huudettiin? he kysyivät.--Nukuitko
sinä?

--Ei saa enää milloinkaan Pollea lyödä, vastasi Heikki.

--Mitä sinä horiset?

--Vaan pitää kaulaa taputtaa jouluna, toimitti Heikki. Kun minä isoksi
kasvan, niin en anna kenenkään Pollea lyödä.

Toiset lapset Heikille nauramaan, mutta Heikki puhui vain jäniksistä ja
peltopyistä, joille pitää jouluna ruokaa antaa ... tulkootpahan
huomenna katsomaan, niin itse näkevät.

Ja sitä samaa Heikki poika hoki aina tuontuostakin jouluillan kestäessä
eikä huolinut, vaikka toiset hänelle nauroivat ja sanoivat, että ne on
taas niitä Heikin houreita.

Mutta Heikki uskoi niin varmasti siihen, mitä haltia oli hänelle
sanonut, että meni jouluaamuna pellon alle katsomaan, oliko siellä
jänis käynyt haapoja syömässä. Oli se käynyt, ja oli peltopyidenkin
jälkiä riihen edessä. Vielä meni Heikki talliinkin, ja pyöreänä kuin
säkki seisoi Polle pilttuussaan ja katseli ystävällisesti silmillään.
Ja navetassa märehtivät lehmät pitkällään parsissaan, niinkuin ei
heiltä olisi mitään puuttunut.

Mutta kun Heikki palasi joulukirkosta ja näki jonkun aikovan piiskalla
hevostaan sivaltaa, niin huusi hän:

--Elä lyö!--jolloin mies kääntyi jälelleen niin ihmeissään, että jäi
lyönti lyömättä, ja pudotti piiskan kupeelleen rekeen.



HIRVI.


Häikäisevät sähkötulet ikkunoissa, niiden ohitse talvisessa sumussa
mustina varjokuvina kiertävät ihmiset, salamoina leimahtelevat
raitiojohdot; hyrinää ja jyrinää--sitten laulua ja soittoa jossain
suuressa salissa--ja jossain toisessa katosta lattiaan ulottuva vaate,
joka levähtäen avautuu ja sulkeutuu, sen aukossa olennoita, jotka puhuu
ja huutaa ja huitoo--Maria Stuart ja Elisabeth, toinen musta ja toinen
punainen--ja itkua ja riemua--ja kätten rätinää--juna viheltää ja vaunu
nytkyy ja pysähtyy...

Ja nyt ajan minä asemalta kotiin talvista tietä, reen rautainen
saverikko natajaa pakkasessa, hevosen tiuku soi unisesti, tien vieri
nukkuu. Ajattelen vain sitä, mitä näen, tunnen vain sitä, mitä kuulen,
mieli vaipuu ja muistot häipyy.

Olen tullut kotiini, riisunut hevosen, vienyt sen talliin. Seison
rappusilla ja näen, kuinka kuu, joka on noussut, paistaa härmäisten
koivujen läpi ja yli lumikattoisen liiterin. On kuin olisin tullut
jostain hyvin, hyvin kaukaa, tehnyt jotain, joka oli aivan toista kuin
tämä, mutta en tule tehneeksi siitä itselleni sen enempää selkoa.

Lämmin tuoksahtaa huoneesta vastaani, vedän kelloni, se on kolme, panen
maata pehmoiselle vuoteelle kuutamon hämyssä.

Yht'äkkiä vavahtaa vuoteeni, tömähtää taloni perustus, hyppään ylös ja
olen ikkunani edessä.

Keskellä pihamaata, talon ja tallin välillä, seisoo hirvi, toinen puoli
ruumista kuun valossa, toinen varjossa, pää pystyssä, sarvet suurina,
jalka juoksuun lähdössä. Tuprahtaa huurua sieraimista, maa tömähtää, se
puhaltuu laukkaan ja katoaa koivikkoon.



JUMALAN LUOMIA.


Me olemme olleet koko vuoden niin sovinnollisella tuulella. Olemme
auttaneet köyhiä, olemme tehneet hyvää lähimmäisillemme, olemme
nauttineet taiteesta ja kirjallisuudesta. Musiikin mukana olemme
sulaneet helliin tunteihin. Joskus olemme tulleet synkälle, mielelle
lukiessamme ihmiskunnan kärsimyksistä. Muutamat meistä ovat niistä
kirjojakin kirjoittaneet. Olemme puhuneet sorrettujen puolesta, olemme
pauhanneet »raakaa voimaa» vastaan. Se meitä varsinkin on saattanut
siveellisesti kauhistumaan, että olemme olleet näkevinämme sorrossa
hyödytöntä kiusantekoa. Joskin olemme ymmärtäneet sen, että »taistelu
olemassaolon puolesta» pakottaa suden raatelemaan lammasta, niin on
siveellinen tunteemme aina pannut vastalauseensa kettujen menettelyä
vastaan, jotka hanhiparveen päästyään haaskaavat sen viimeistä päätä
myöten ja näyttävät tekevän sitä vain omiksi huvikseen.

Me itse, me emme koskaan tekisi sillä tavalla! Ja niin on meillä ollut
siveellisen periaatteen varustus edessämme, ja sen takaa on meidän
ollut niin mukava pommittaa muita.

Ei tarvitse kuitenkaan muuta kuin talven mennä ja kesän tulla, niin
hiivimme me takaportin kautta kentälle ja meistä on tullut kenties
pahempia petoja kuin on yksikään nelijalkaisista veljistämme. Meistä on
tullut »ihmispetoja.» Perimämme luonto ei näytä karvaisten esi-isiemme
raaoista taipumuksista vielä menettäneen kaikkein raaimpiakaan. Meidän
täytyy tyydyttää herännyttä himoamme: »surmata huviksemme.»

       *       *       *       *       *

Heinäkuun 15 p:nä kutakin vuotta tapahtuu meissä niin täydellinen
muutos, että emme itsekään enää tunne itseämme samoiksi sivistyneiksi,
hienotunteisiksi jumalankuviksi, joiksi itseämme talven kuluessa
kuvittelimme. Me alamme metsästää, vähintäkään selkoa tekemättä siitä
ristiriitaisuudesta, josta voisivat meitä syyttää sorsat, telkät ja
haapanat, jos ne kurjat osaisivat puhua meille ymmärrettävää kieltä.

Meillä on pyssy tuossa seinällä, peuran sarviin ripustettuna. Kun alkaa
surullisesti paistaa 14 päivän ilta-aurinko, niin ajautuu sisäämme outo
hengetär. Meille tulee kuumeentapainen kiire valmistautua kuin johonkin
juhlaan. Otamme aseen seinältä, tarkastamme sitä huolellisesti,
naputamme lukkoja, vedämme ja laskemme hanaa, tähtäilemme kukkoa
pihamaalla, portin pylvästä ja tuuliviiriä riu'un nenässä: hiomme kuin
kissa kynsiämme. Otsa hiessä lataamme patruunia pitkän patterin eteemme
pöydälle. Pukeudumme vihreään metsästystakkiin ja vedämme jalkaamme
metsästystä varten tehdyt saappaat.--Koira on sidottuna sängyn jalkaan.
Se loikoo lattialla, seuraa silmillään jokaista liikettämme, viuhtoo
häntäänsä ja vikisee innosta. Me emme malta kulkea ohitse sitä
taputtamatta: »Musti ... onko se Musti ... voi Musti-miestä...»
Mielemme herahtaa niin hyväksi. Meillä on siinä olento, joka ymmärtää
meidät paremmin kuin oma vaimomme; joka iloitsee ilomme; joka tuntee
samalla tavalla kuin mekin.

Se on sillä hetkellä ainoa ystävämme, hengenheimolaisemme ... me olemme
kuin yhtä rotua. Eikä se kumma olekaan, sillä meitä yhdistää sama
intohimo, into »surmata huviksemme.»

On meillä sentään vielä eräs toinenkin ystävä. Se on toisella
kymmenellä oleva poikamme. Hän on pyytänyt saada tulla mukaan »lintuja
ampumaan.» Hän on ihan haltioissaan. Hän on laittanut venheen
valmiiksi, hän jo odottaa rannassa ja hän käy vähän väliä
kiirehtimässä.

Tukeva illallinen lämmittää suloisesti vatsassa. Nenän alla savuaa
hieno sporttisikari, joita muulloin poltetaan ainoastaan sunnuntaina
päivällisen päälle. Isä istuu perässä, poika on kokassa polvillaan ja
Musti keskellä venhettä.

Kesäinen ilta on huumaavan kaunis. Metsämiehellä on aina silmää
sillekin, ja meloskellessaan ruohikkorantoja pitkin hän viheltelee ja
hyräilee itsekseen. Mutta vielä ei ole aika käsissä. Rauhoitusaika
kestää klo 12:een yöllä. Tuossa tosin ui sorsapoikue kaislikkoniemestä
toiseen. Emä edellä ja pojat perässä. Tyyneen veteen vetäytyy hieno,
puhtoinen viiru, rinnakkain liukuvien lintujen tiessä. Mutta te saatte
mennä rauhassa. Oikea urheilija tunnustaa aina lain pyhyyden. Hän ei
aloita ampumistaan, ennenkuin kello on kaksitoista. Jos hän sen tekisi,
häpeisi hän omantuntonsa edessä. Hän teroittaa sitä perilliselleenkin.
Selittää, että se on _periaatteen_ kannalta väärin. Ainoastaan kurja
sala-ampuja talonpoika sen voi tehdä, mutta ei todellinen gentlemanni,
joka sitä paitsi ei harjoita metsästämistä elinkeinona, ainoastaan--
huvikseen.

Mutta kun odotettu hetki on lyönyt, ei ole enää mikään aate estämässä.
Musti lasketaan maihin, poika asettuu perään ja isä nousee
kokkatuhdolle seisomaan. Hänellä on lasit nenällä, pyssy kainalossa ja
silmäkulmat kireellä.

Jo tekee Musti tiukkoja mutkia niityllä.--»Se on jälillä! Se on
jälillä! Isä!» Pojan ääni värähtää kiihkoa. Ei isänkään käsi ole oikein
vakava. Se vavahtelee hiukan pyssyn ponnessa.

Kuuluu polskaus maan rajassa. Emo poikineen heittäytyy veteen, heinikko
lakoilee. Ja nyt on peto päälläpäin ihmisessä: »Souda, souda!--Ka,
survi, survi!» Ja isä ja poika ovat molemmat kyyryssä työntelemisestä,
venhe hyökkää kohisten eteenpäin, koira on loikannut järveen ja ui
jälestä, häntä liehuen pinnalla.

Räkättäen lentää emo ilmaan, potkaisekse kuin pallo kohtisuoraan ylös.
Samassa paukahtaa laukaus, ja kuperkeikkaa heittää lintu, pudoten
takaisin järveen. Pyssyn suusta nousee vielä savua, ammuttu potkii
verissään, ja laukauksen kaiku räikyy rantoja pitkin.

Kuuluu piipatusta viideltä kuudelta taholta. Näkyy virejä rantaan päin.
Poikue on noussut maalle. Ne ovat piiloittauneet heinikkoon. Isä laskee
sinne koiransa ja poikansa, jolla on mela mukanaan. Peräkkäin he
juoksevat heinikossa. Isä seuraa venheestä heidän liikkeitään. Taas
»elää» Mustin häntä. Hän tekee hyppyjä ylös, paiskaa päänsä mättään
kupeeseen, ja poika lyö vimmatusti airollaan. »Isä, isä! Minä tapoin
sen!»--»Onko se isokin'»--»Näin iso!» Poika kiikuttaa siipiräpylästä
ensimmäistä saalistaan, joka on hienountuvainen, kurja sorsanpoika.

Ja nyt alkaa se, jota minä sanoisin »verisokeudeksi». Moneen kertaan
risteillään lähiseutu, koira ja poika mellastavat maalla, isä ottaa
vastaan ne, jotka koettavat pelastua järveen. Airot, hampaat ja pyssy
tekevät parastaan. Latinki latingin perästä laukeaa. Sota kuuluu järven
laaksosta kaukaisiin mäkikyliin.

Sitä kestää koko yön. Päivä on jo korkealla, kun he alkavat
paluumatkansa.

Vihdoinkin ovat metsämiehet rauhoittuneet. Heidän sopii olla
tyytyväisiä, sillä kaunis on kokoelma tuossa venheen pohjalla. Eräs
harmi sekoittaa kuitenkin iloa. Viimeisestä poikueesta oli jäänyt
saamatta yksi, joka kovin kauan ajatti itseään. Siihen oli kyllä
sattunut yksi laukaus kolmesta. Mutta se oli sittenkin sukellellut
pitkiä matkoja ja kauan ollut kadoksissa.--»Lähdetäänkö ja heitetään?--
Ei heitetä vaikka henki menköön!»--Ja niin oli uudelleen alettu. Oli
tuohustuttu ja suututtu ja kerran kirottukin. Se oli uskaltanut, rähjä,
asettua vastarintaan. Ja siitä se oli ikäänkuin kostettava. Sen
saaminen oli nyt kunnian asia. Isä oli »päättänyt», että hän ei heitä.

Ja ainoastaan koiran kyllästystä ja uupumusta sai haavoitettu
sorsanpoika kiittää siitä, että hän rantapajukon juurien onkalossa
säilyi--yksinään kuolemaan.

       *       *       *       *       *

Niin, me olemme kuin olemmekin petoja. Ja pahempiakin. Sillä saalis on
meille sivuasia. Me metsästämme, s.o. surmaamme surmataksemme. Me
nautimme itse ajosta. Ja kun palaamme kotiimme ja laskeudumme levolle,
niin tunnemme sekä ruumiissa että sielussa tyydytetyn himon rauhan.

Haaveksimme ja kattoon katsellen kertaamme mielessämme kaikki
kohtaukset. Musti haukahtelee hänkin unissaan, ja jalat viputtavat.
Kuinka me ymmärrämme hänen tunteensa! Hän on yhtä viisas kuin ihminen,
yhtä viisas kuin me itsekin.

Metsästys on meille välttämätön virvoitus. Meidän täytyy saada joskus
»palata luonnon kannalle». Muuten ehkä eksyisimme liian pitkälle
alkuperäisestä tarkoituksestamme. Sivistyisimme kovin hienon hienoiksi
kaunosieluiksi.

Eikähän sitä kukaan kielläkään, metsästämistä. Senhän sallii lakikin,
ja se siihen kehoittaakin, määrätessään meille sopivan ajan.

Ampukaamme siis nyt, kun on lupa-aika. Paukuttakaamme niin että vesi
läikkyy lammessa. Ja jos joku tulisi väittämään, että polveudumme
apinoista ja ehkä vähän alempaakin, niin sanokaamme ylevästi hymyillen,
että se on tuo sitä Darwinin oppia. Meidän oppimme opettaa, että me
olemme--Jumalan luomia.

Sillä eläimillä ei ole meidän yhteiskunnallisia taipumuksiamme. Ne
eivät voi nauttia taiteesta eikä kirjallisuudesta. Ne eivät tunne
sääliä kärsiviä kohtaan eivätkä ymmärrä siveellisesti kauhistua
heikompien sorrosta--niinkuin me.



PYHITETYT PYYDYSMETSÄT.


Minulla ei ole omia metsästysmaita, ei pyhitetyitä pyydysmetsiäni,
mutta minä ymmärrän sen viehätyksen, mikä niillä on niille, joilla
ne on.

En ole koskaan kadehtinut niitä, joilla on paljon peltoja, suuria
niittyjä, laajoja tukkimetsiä. Mutta kun kuulen puhuttavan rikkaista
englantilaisista, jotka pidättävät laajat alueet viljelemättöminä,
saadakseen tasankoja pitkin karkuuttaa koirien perässä, jotka kettua
ajavat, tai kun kuulen, että ainoastaan Ranskan presidentillä on oikeus
metsästää Fontainebleaun metsässä--jossa sivumennen sanoen voisi
polkupyörällä seurata koirien haukkua--silloin tahtoisin olla lordi
Salisbury tai presidentti Faure. Eikä minulla olisi mitään sitäkään
vastaan, että voisin yksin omistaa metsästysoikeuden jossain
kokonaisessa pitäjässä Suomessa.

Saahan sitä nyt vielä--jumalankiitos niiden puolesta, jotka eivät voi
hankkia itselleen omia maita--metsästellä jotenkin vapaasti Suomen
saloilla, kun vaan katsoo, etteivät koirat revi hyväin ihmisten
lampaita, mutta ei siinä nyt ole samaa viehätystä kuin saada kulkea
metsissä, joissa ei kellään muulla ole oikeutta kulkea.

Sillä siinä se nyt juuri on omien metsämaiden suurin viehätys.

Miksi niin lienee?

Luulen, että meissä kaikissa metsämiehissä on vielä perittyä esi-isäin
luontoa, jotka eivät rakastaneet miehissä metsällä kulkua, vaan
pistäytyivät salaa koiransa kanssa ulos tuvastaan aamulla varhain, kun
kaikki vielä nukkuivat, ja olivat hyvin tarkkoja ja kateellisia siitä,
ettei kukaan heidän aloilleen tunkeutunut. Ei mikään harmita vanhoja
metsästäjiämme vielä tänäkään päivänä niin kuin toisen koiran haukunta
tai vieraan pyssyn laukaus. Ettei siihen yksistään vaikuta saaliin
himo, kateus siitä, että nyt toinen ampuu riistaa, joka yhtä hyvin
voisi olla minun pussissani, sen tiedän omasta kokemuksestani. Syy on
syvemmällä. Metsästäjän tunnelma siinä häiriytyy, se yksinäisyyden,
salaperäisyyden viehätys, josta lähdemme metsässä nauttimaan. Tässä
minä nyt kävelen yksin erämaassa--ajattelen minä aina yksinäisiä
polkuja astuessani hiljaisella salolla. Ei kukaan tiedä, missä olen,
olen aivan erotettuna muusta maailmasta, kahdenkesken suuren luonnon
kanssa, sen salaisuuksia tutkimassa, sen omituisuuksia ilmi saamassa.
Täällä minun koirani etsii mitään hiiskumatta ... ei näy ... on
jälillä ... kohta kuulen haukunnan...

Se on ihmeen suloinen tunne ... mutta yht'äkkiä ulvahtaa edessäni
toisen koira, paukahtaa toisen pyssy ... tunnelma on häiritty, lumous
on poissa, ja minä kiiruhdan kuin häpeissäni pois.

Mutta jos minulla olisi omat maat, ei minun tarvitsisi sitä tehdä, ei
pelätä tapaavani ketään, joka minua häiritsee metsäisissä
mietteissäni...

Se nyt on alkuperäisin kanta. Mutta kehittyneemmällä metsämiehellä on
toisiakin syitä, jotka saavat hänet omia omituisia metsämaita
haluamaan.

Jos minä erottaisin itselleni jonkun metsäpalstan ja pyhittäisin
itselleni siinä olevan riistan, niin tekisin sen myöskin halusta saada
tuntea, että kaikki nuo metsien vapaat asukkaat ovat kaikessa
vapaudessaan ja siitä tietämättään minun omiani. Kun minä olen
rauhoittanut kaikki linnut ja jänikset ja ketut tuolla alueellani, niin
tiedän minä, että he saavat kiittää _minua_ siitä, että ovat olemassa.
Kun minä kuulen teirien kukertavan, niin ajattelen minä heti, ettet
sinä niin kukertaisi, ellen minä olisi pitänyt huolta siitä, ettei
kukaan salakavala poikanen ole virittänyt ansojaan sinun kesäisille
poluillesi, etteivät koirat ja kissat saaneet syödä sinua suuhunsa
pienenä ollessani, etteivät haukat ja muut pedot, jotka olen
hävittänyt, päässeet kimppuusi, ettei kukaan saa tappaa sinua, kun
tuttavaasi turvaten lennät puun latvaan kultasi luo... Siitä se minulle
kiitosta kukertaa kirkkaana syysaamuna, ja minä tahdon mielelläni
uskoa, että se tekee sen kiitokseksi kaikesta siitä suojasta, jonka
olen sille antanut, että se on tullut havainneeksi juuri _näissä_
metsissä ja _noissa_ puissa olevansa paremmassa turvassa kuin missään
muualla.

Ja kun minä valoisana kesäisenä yönä lähden kävelemään ja kuljeskelen
niittyjen rantoja ja peltojen pientareita ja tapaan pystykorvan
kuukkimassa näreikössä syönnöksillään, niin täyttää rintani viehättävä
tunne siitä, että tuo kaimani saa kaikessa rauhassa kulkea asioitaan,
ei ainoastaan nyt rauhoitusaikana, vaan vielä syksylläkin, vielä koko
talvenkin, ettei _sitä_ jänistä uhkaa lanka aidan nurkkauksessa, että
se saa, jos minä vain tahdon, elää vaikka sadan vuoden vanhaksi, jos se
sitä sattuisi huvittamaan.

Eikä tarvitsisi ketunkaan, metsolan pahantekijän, pelätä rangaistusta
muitten kuin minun käsistäni, ei jättää häntäänsä rautaan, ei menehtyä
myrkkyyn, vaan saisi se huoletonna harjoittaa syntejään siksi, kunnes
minua haluttaa ruveta hänelle oikeutta jakamaan ja minä torven
toitotuksella hänelle tuomionsa julistan ja usutan koirani sitä
täytäntöön panemaan. Minä hoitaisin ja hallitsisin heitä kuin hyvä
Tapio karjaansa, ja karjan tuntisi minut ja minä karjan.

Pitäisin heistä kirjaa, ottaisin tarkan selon, ainakin niin hyvän kuin
olisi mahdollista, siitä, kuinka paljon niitä on kutakin lajia, missä
ne oleskelevat, mitä siellä hommaavat metsien peitossa, millaisilla
mailla parhaiten viihtyvät.

Keväällä minä kävisin metsojeni soitimessa, kiipeisin hiljaa heidän
häähuoneeseensa, kuuntelisin rakastuneen kuherrusta ja ripatusta ja
ottaisin selon, minne kana pesänsä tekee; kesällä kävisin
mustikkamarikkoihin pitkäkseni ja antaisin emon poikineen paradeerata
ohitseni. Tutkisin tarkoin, missä viidassa pyyt asuvat ja viheltäisin
heitä tulemaan ja nauttisin siitä, kun luokseni pyrähtävä pienokainen
turhaan koettaa pää kallellaan katsella, mistä kuului kutsuva piipatus.
Oravat minä kaikki hallillani haukuttaisin, mutta en yhtäkään ampuisi,
en häkkiin sulkisi, vaan kävisin metsän kesyjä aina aamuisin
haastattelemassa niillä mailla, missä tietäisin niiden asustavan ... ja
pian ne oppisivat minulle hyvän-huomenen kurahtamaan.

Mutta jänöistäni minä hellimmän huolen pitäisin, niiden kanssa eläisin
minä ainaisessa tuttavuudessa. Kun vitilumen sataa keväiselle hangelle,
ettei sauva narise eikä suksi mitään hiiskahda pehmoisella valkealla
sametilla, lähtisin minä jälkiä etsimään. Löytäisin ne pian laihopellon
takaa, seuraisin niitä lehdon läpi, niityn poikki, näkisin, missä se on
huvikseen pitkät laukat harpannut, missä takapolviensa varassa istunut
ja kuulostellut, mihin helmen hangelle sorvaissut ... tuolla se nukkuu
mäen rinteessä ja on jo aikoja sitten kulkuni kuullut. Tietää minun
tulevan, tietää, että ohi kuljen, eikä liikahda. Mutta minua huvittaa
hänet herättää... »Lihot liiaksi, jos et jaloittele»... Siinä se on,
pöllähtää pesästään, pysähtyy, katselee korvat pystyssä ja kummastelee,
mitä se tuo ... ja lähtee laiskasti kuukkimaan ylös mäen harjalle,
istahtaa siellä taas selkä suorana ja kuvastuen koko komeudessaan
talvista taivasta vasten. Se miettii: »ei ole sinulla koiria kanssasi»
... ja palaa takaisin...

Sillä tavalla minä karjaani paimentaisin. Mutta auta armias sitä, joka
uskaltaisi tulla elättiäni ahdistelemaan. Häntä minä käräjissä
ryvettelisin ja armotta sakottaisin.

Mutta mitä sinä metsästysmailla, jos et metsästä...

Niin, kai minä nyt sentään hiukan metsästäisinkin...

Menisin myöhäisenä syysaamuna, kun jänis jo valkeana vilkkaa ...
hakisin käsiini vanhimman ja viisaimman jänikseni, joka on osannut
hyvästi yölliset jälkensä sotkea ja joka antaa koirilleni työtä
puoleksi aamurupeamaksi, ennenkuin suvaitsee lähteä liikkeelle, joka ei
jaloissa pyöri, vaan oikoo pitkin korpia ja kankaita--asettuisin
oikealle paikalle kukkulan laelle, siitä kuuntelisin haukun kulkua
alhaalla korvessa, metsäisiä maailmoita katselisin; kun haukku lakkaa,
nauttisin taas rakkieni riemusta, kun saivat ajettavansa uudelleen
eteensä--tuolla se tulee, vilahtelee valkeana puitten välissä, istahtaa
aholle, tulee kohti--siinä sen ampuisin, kaataisin kehoitukseksi
koirilleni--ja ellen osuisi, olisin yhtä iloinen. Jos en osuisi, jos
mieltäni kaivaisi ohi ammuttu laukaus, heittäisin pyssyn olalleni,
ottaisin koirani kiinni ja rangaistukseksi itselleni palaisin kesken
päiväni kotiin,--sillä vasta sitten on mielestäni metsämies nimensä
arvoinen, kun hän kiukuttelematta ja itseään kohtaan mitään äkää
tuntematta voi iloita epäonnistuneesta retkestä yhtä paljon kuin
onnistuneesta ja tyytyy siihen tunteeseen, jonka raikas metsä, heleä
syyspäivä ja ajokoiran ansiokas työ hänessä herättää.

Se olisi ihanteellista metsänkäyntiä se, kun näin maitani hoitaisin
kuin puutarhaa, jonka hedelmiä kasvatan kuin kädestä pitäen, jota en
haaskaa enkä hävitä ja josta vain liiat vesat ja ylimääräiset oksat
kitken ja karsin pois ja jonka hedelmistä vain kypsimmät poimin.

En tiedä, olenko oikein arvannut niiden mielen, joilla on omat
omituiset metsämaat. Mutta semmoinen olisi ainakin mieleni minulla, jos
olisi minulla omat pyhitetyt pyydysmetsäni.



JUMALAN LINTU.


    Oli viisas ja väkevä,
    Tietoniekka, taitoniekka
    Ontovaaran Ollikainen,
    Tuttu aina Turjanmaalla,
    Aina laajassa Lapissa,
    Vielä Vienankin vesillä.
    Oli taitava takoja,
    Aseseppä oivallinen,
    Metsän kuuluisa kävijä:
    Karhun kaatoi kerta lyöden,
    Yhden iskun antamalla
    Tekemällänsä terällä,
    Takomalla tapparalla;
    Linnun oksalta osasi,
    Teeren latvasta lävisti
    Kerta pyssyn kääntämällä
    Tähtäintä tähystämättä,
    Haarainta hapuamatta;
    Loihdittu ol' lyijyluoti,
    Vaskikuula voideltuna
    Nesteillä nimettömillä,
    Salaisilla saippuvilla;--
    Pelto kasvoi kyntämättä
    Kuumimpinakin kesinä,
    Vilja viihtyvi vioitta
    Hallaöidenkin uhalla;--
    Ei ollut sanoin solmivata,
    Ongelmin ei ottajata,
    Papit pisteli pulahan,
    Viisahimmatkin väsytti.
    Vaan oli ylpeä opista,
    Kovin korska tiedoistansa,
    Katsoi ylön kirkon uskon,
    Piti pilkkana pyhimmän:
    Aret töissänsä aherti,
    Sunnuntait kalassa kulki,
    Ristijuhlat riistan haussa,
    Isot pyhät pyssyn kanssa;
    Teki taikoja ripistä,
    Elkehiä öylätistä.

    Kansa kauhistui kovasti,
    Hyvin huoli hurskas kansa,
    Oma vaimonsa valitti,
    Paljon itki puolisonsa:
    Pelkäsi kostoa Jumalan,
    Kirousta kaikkivallan.
    Jo tulevi joulujuhla,
    Pyhin aamuista punotti;
    Yön luki loitsuja kylyssä,
    Haki saunassa sanoja
    Luodeillensa laatimille,
    Valamille vaskillensa.--
    Aikoi ilveksen ajohon,
    Metsäkissan kiertelöhön
    Saarehen merellisehen,
    Sumuisehen saarentohon,
    Tahtoi ennen ennätellä,
    Rienteä ajohon riistan
    Vereksimmällä vidillä,
    Lempehimmillä lumilla;
    Teki saalihin himossa,
    Teki toistenkin uhalla.

    Otti pienen poikasensa,
    Käski keskenkasvuisensa
    Ajajaksi orosensa,
    Vartiaksi virmavarsan.

    Vaimo itki ja valitti,
    Poloitteli puolisonsa:
    »Ellös menkö, miehyeni,
    Ellös ainoa tukeni,
    Jääös juhliksi kotihin,
    Pirttihin suuriksi pyhiksi,
    Luetahan, veisatahan,
    Eli kirkkohon ajamme
    Jumalalle juhlimahan;
    Tottele tosi sanani,
    Usko vaimosi varoitus:
    Näin mä outoja unia,
    Entehiä ilkehiä,
    Korppi silmäsi koverti,
    Sydämesi synkkä lintu.»

    »En ole kuullut ennenkänä,
    Totellut en toistekana,
    En ole uskonut unia,
    Akkaväen entehiä,
    Pidä pyhät piikoinesi,
    Juhli joulu joukkoinesi,
    Vedä virtesi vetelät,
    Laulut äitelät älise
    Kylän akkojen keralla!»

    Jo on varsa valjahissa,
    Sepän rusko rahkehissa,
    Poika istuvi rekehen,
    Itse käy seville seppä.

    Vielä vaimonsa varoitti,
    Huuahteli huolissansa:
    »Jää on huono, virta vahva,
    Railot on selillä suuret,
    Selät suurimmat sulina:
    Uppoat orosinesi,
    Hukuttaut hevosinesi,
    Pienen poikani menetät,
    Rakkahimpani hävität!»

    »Ei huku hyvän hevonen,
    Uppoa rohkean rekonen!
    Ei ota Ahti Ollikaista,
    Veden velho viisahinta!»

    Siitä lähti, ei totellut,
    Ajoi rantahan rajusti,
    Töykeästi törmän alle,
    Iski virkkua vitsalla,
    Löi oritta ohjaksilla.

    Ori laukkahan puhalsi,
    Kiiteli kohona varsa.
    Ulvoi alla Ahdin pelto,
    Kierä kenttä kiljahteli
    Laajan Laatokan selillä,
    Aallokkahan aukehilla.

    Ajoi virstan viiletteli,
    Saaret vierellä vilisi,
    Ajoi toisen tuiskutteli,
    Karit kiiti kupehella;
    Aukeni ääretön ulappa,
    Meren lahti laajasuinen.

    Alkoi hälvetä hämärä,
    Punoitella päivän rusko,
    Keksi saaren kaukahalla,
    Etähällä maan matalan.
    Sinne ohjasi oronsa,
    Kohti käänsi korjasensa.

    Vaan oli lonka luotehella,
    Ulapalla usvapilvi.
    Haihtui suunnasta sumussa,
    Tiensä tuiskussa kaotti;
    Alkoi kuulua kohina,
    Edestähän outo ääni--
    Varsa valjaissa vavahti,
    Hytkähti hyvä hevonen,
    Vesi tirskui kengän tiestä,
    Jää on hyllyi hettehenä,
    Heikko riitta rimpisuona.

    Jo kirosi kiihkeästi,
    Sadatti sanoilla näillä:
    »Nyt on Lempo liikkehellä,
    Iki-Turso ilkitöillä,
    Vetehinen väijymässä--
    Vaan en pelkeä petoa,
    Enkä väisty velhon tieltä,
    Ottakoon piru omansa,
    Vaan et ota Ollikaista!»

    Silloin silmääpi ulomma,
    Kupehelle katsahtavi
    Varsan päitse vainustellen,
    Kysyvi sanoilla näillä,
    Lausui näillä lausehilla:
    »Mi on tuolla musta lintu,
    Karin päässä pitkäkaula?
    On kuin joutsenen näköinen,
    Vaan on kumma karvaltansa,
    --Näetkö mitä, poikueni'»

    Poika ei mitänä nähnyt,
    Älynnyt, ei ymmärtänyt.

    Seppä seisotti hevosen,
    Varsan vaahtosen pysätti.
    Otti pyssynsä perästä,
    Tuliruiskun reestä tempoi,
    Juoksi jäälle hyllyvälle,
    Riitalle ritisevälle:
    »Lienet loihdittu elävä,
    Loihdittu on luotiseni--
    Lienet vastaani varattu,
    Varattu on vaskiseni--
    Lienet käsky kääntymähän,
    Kääntynyt en koskonkana,--
    Lienetkö tuhoksi tuotu,
    Tuli jo oma tuhosi,
    Päättyi päiväsi pikahan!»

    Asetti olalle pyssyn,
    Laski luikun kämmenelle,
    Ampui kohti kummitusta,
    Pamahutti pitkin jäätä,
    Kovin paukahti pahasti,
    Rämähytti räikeästi,
    Kaatoi miehen kaljamalle,
    Sileälle seljällensä,
    Ahti kurkkunsa avasi,
    Lempo leukansa levitti,
    Kuuli korpin kiljaisevan,
    Pahan linnun parkaisevan,
    Rääkäisevän räähkälinnun.
    Tiesi, jo tuhon tulevan,
    Pahan päivän päälle saavan,
    Painui äänen päästämättä,
    Vajosi valittamatta,
    Pyssyinensä, myssyinensä,
    Loihdittuine luotinensa,
    Tietoinensa, taikoinensa;
    Pohjasta porehet nousi,
    Vesikuplat veessä kellui.

    Ei ole virsi vielä kaikki,
    Tyyten loppunut tarina:
    Hepo laukkahan hypähti,
    Varsa nakkasi nelihin,
    Pojan kiidätti kotihin,
    Huutavaisen huonehesen.
    Saattoi surmasta sanoman,
    Kotiväelle viestin kantoi.
    Väki kaikki etsimähän,
    Kaikki joukko juoksemahan
    Yöt ja päivät pääksytysten,
    Vaan ei löydy etsimällä,
    Nouse nuotan potkemalla.
    Toi on hara hauvinluita,
    Antoi ahventa apaja,
    Vaan ei tuonut toivottua,
    Kantanut ei kaivattua.

    Vasta viikon vierittyä,
    Kierittyä kuun ja päivän,
    Meri ristihin repesi,
    Sätehisin suuri selkä,
    Pamahteli pitkin, poikin,
    Luotehesen, lounahasen,
    Itähän, etelähänkin,
    Rantahan on kolmen kirkon,
    Kolmen on pitäjän perille.
    Siitä nosti nuottamiehet,
    Kalamiehet korjaeli,
    Railon rististä tapasi.

    Se oli kosto korskan miehen,
    Tuho ylpeän isännän,
    Kun ei totellut tosia,
    Oikehia uskonunna,
    Ampui joutsenta Jumalan,
    Pyysi saada pyhän linnun.



METSÄMIEHEN MUISTELMA.


Meitä oli viisimiehinen, vakituinen metsästysseurue, jotka pitkin
syksyä emme juuri muuta tehneet kuin ammuimme jäniksiä. Olimme
vuokranneet Sorsasalmen saaret omiksi metsämaiksemme ja kerran syksyssä
teimme sinne suuren retkemme.

Ne olivat alavia, lehtoisia saaria, jonne jänikset kernaasti
kokoontuivat talvella haapoja jyrsimään ja jonne jäivät koko kesäksikin
elämään mainiota elämää mehevillä lehtoniityillä, vereksillä ahoilla ja
laihoisilla pelloilla. Eivät niitä siellä sulan aikana ketut eivätkä
koiratkaan ahdistelleet niinkuin mannermaalla. Rauhassa sikisivät ne
kolme kertaa vuodessa, ja parvittain näkivät nuottamiehet niiden
kesäisinä öinä kuppelehtavan rantamättäiköllä. Mutta kukaan ei
uskaltanut niitä hätyyttää, sillä ainoastaan meillä oli avain tähän
aarreaittaan, me olimme ostaneet metsästysoikeuden kaikkiin saariin,
kuuluttaneet uhkasakon ampumisesta ja »rauhoittaneet» koko seudun.

Viime syksynä olimme taas sinne lähdössä. Pienen höyryvenheen perässä
me istuimme metsästyspuvuissamme, ja koirat, kolme parasta ajajaa,
ojentelivat päitään kokkalaidan yli nuuskien raitista tyyntä syysilmaa.
Kellertävän kirjavat saaret kuumottivat jo etäämpää, ja kangastus
kohotti ne korkealle veden pinnasta. Me olimme äärettömän tyytyväisiä
ja onnellisia, olimme syöneet voimakkaan aamiaisen ennen lähtöämme ja
nautimme nyt hienoista sikareista metsästysjuttuja kertoen. Kokassa oli
olutkoreja päällekkäin ja perämiehen vieressä vasunen silkkipaperiin
kääräistyjä konjakki- ja punssipulloja, joista päättyneen metsästyksen
jälkeen oli aikomus tehdä iloinen illanvietto.

Sydän on tällaisissa tilaisuuksissa herkkä kuin haavan lehti,
vieraimmatkin veljeytyvät ja tuntuvat toisilleen vanhoilta tutuilta.
Tulee melkein jalomieliseksi, olisi valmis sopimaan pois kaikki vanhat
vihat, ei ole katkera ketään kohtaan, on sanalla sanoen sopusoinnussa
itsensä ja maailman kanssa. Ja siihen vaikuttavat melkein yksistään
jänikset ja varmuus siitä, että retki on onnistuva. Riistahan on siellä
niinkuin orrelta otettavana. »Nyt on kello kymmenen, puolen tunnin
kuluttua ollaan maissa, ja minä uskallan lyödä vetoa, että tunnin
päästä on jo ensimmäinen jänis ammuttu.» Ja jokainen kuulee jo haukun
helisevän ja näkee itsensä niityn rannassa hiljaa väijymässä, valmiina
laukaisemaan.

Alkavat jo lähestyä Lehtosaaren rantaniityt ja niiden laiteilta
tuuheata, salaperäistä lehtoa, jonne piiloutuneet jänikset jo kuullevat
tulomme ja jonne koirat niitä jo aavistellen vainuavat.

Olemme astuneet maihin, koko talon väki on rannalla vastassa ja isäntä
vakuuttaa, että saari kuhisee jäniksiä niinkuin muurahaismätäs
muurahaisia.

Ei ole meillä aikaa nousta pihaan, koirat laukkaavat jo pellolla,
yöllisiä jälkiä noudatellen, ja me kiiruhdamme mukaan.

Tuskin olemme ehtineet metsän rantaan, niin räjähtää jo haukunta, jänis
on jaloillaan, ja miehet hajaantuvat kuin akanat tuuleen hakeakseen
kukin parasta väijymäpaikkaa.

Samassa paukahtaa jo ensimmäinen laukaus, sitten heti perässä toinen,
ja raikkaan aamuilman halkaisee iloinen: »All's tot!»

Niin pian kuin yksi otus on kaatunut, on koirilla jo toinen
ajettavanaan. Ja kerran alkuun päästyään käy haukku melkein katkeamatta
koko rupeaman. Harmaita eläviä vilisee joka solalla ja joka aholla, ja
jäliltään haihduttaakseen ne mennä rätkivät vetisiä rantojakin. Joskus
niitä on kaksittainkin koirain edessä, toisen kerran on kullakin oma
ajettavansa, ne juoksevat ristiin rastiin päättöminä ja huumautuneina
koirien kiljunnasta, pyssyjen paukkeesta, miesten huudoista ja omasta
hädästään. Juuri kun luulevat päässeensä piiloon ja ovat painaneet
päänsä näreeseen, on koiralauma kintereillä, ja täytyy taas pelastautua
aukealle. Mutta siellä leimahtaa salama silmiä vasten, hän hyppää
satutettuna ilmaan ja taittaa niskansa alas tullessaan. Savupilvi
pysähtyy tyynessä säässä paikoilleen, tarttuu niityn pensaisiin, ja sen
seasta näkyy ampuja kiikuttavan takajaloista saalistaan, jonka
ympärillä koirat nyt äänettöminä loihuavat. Sill'aikaa on pyssyn pamaus
lähtenyt maailmata kiertämään, on räikynyt pitkin järven rantoja ja
palaa nyt Koivulanmäen rinteeltä moninkertaisena takaisin.

Päivä on jo puolissa, kun koirat vihdoinkin väsähtyvät, ja miehet
kokoontuvat heinäladon eteen saaliitaan teurastamaan. Meillä on niitä
kantokuorma kullakin, ja me loistamme innosta ja kuumuudesta.

--Se oli ryöpäkkätä! Viisitoista jänistä viiteen mieheen vajaassa
neljässä tunnissa!

Me tahdomme jokainen kertoa, missä olimme seisseet, mistä jänikset
olivat juosseet, kuinka olimme silloin ampuneet ohi, ja mikä siihen oli
ollut syynä. Kaikki puhuvat, mutta ei kellään ole aikaa kuulla.

Me asetumme puolikehään saalisryhmän ympärille, ja hautajaismalja
kiertää kädestä käteen.

Puukot sivalletaan esille, hihat kääritään kyynärpäihin, ja teurastus
alkaa. Höyryävät sisälmykset vedetään ulos, sydämet ja maksat heitetään
koirille, jotka uuvuksissaan niitä tuskin maistavat. Ainoastaan veri
niille kelpaa, tarjottuna metsämiehen kuperasta kourasta. Sekin pitää
viedä heidän eteensä, ja lakittuaan jäävät he, veriset kielet suusta
valuen, siihen läähättämään.

Mutta ei tule päähänkään, että vielä lakkaisimme. Vielä näkee ampua
pari tuntia, saaren paras pää on nykäisemättä, ja jos mieli ehtiä
huomenna muuanne, on Lehtosaari tänä iltana saatava puhtaaksi.

--Olisihan hullua keskeyttää, kun kerran olemme alkaneet.

Usutetaan koirat jaloilleen, ja metsästys alkaa uudelleen.

Minua jo hiukan kyllästyttää. Välinpitämättömänä astun pyssyn hihna
olalla rantaa myöten, josta vesi on laskeutunut pois ja jossa ruohokko
kasvaa kuivalla maalla. Hiljaa ja surullisesti lipattavat laineet,
aurinko on mailleen menemäisillään, pää ikäänkuin alakuloisesti
kallellaan. Rantasavikolla näkyy äsken juosseen jäniksen jälkiä. Hän
on, raukka, harppaillut viimeisen henkensä kaupalla, kaapaissut maata
varpaat harrallaan, epätoivoisen pitkin laukoin. Se on kai tuo viimeksi
ammuttu, jonka olin haavoittanut puolentoista sadan askelen päähän ja
jonka koirat ottivat niityllä kiinni. Rääkyi niin pahasti, henki oli
sitkeässä, eivätkä saaneet sitä tapetuksi, ennenkuin minä tulin ja
poljin anturan korolla rikki pään. Toinen silmä puristui ulos, toinen
jäi lasisena tuijottamaan, ja valkoiset etuhampaat irvistivät niin
turvattomina...

Voisi tämä jo riittääkin--

Mutta yht'äkkiä ulvahtavat koirat yht'aikaa kolmesta suusta haukkumaan
ja etenevät niemen kärkeä kohti. Samassa ne lakkaavat, yhtyen heti
kohta taas täyttä kurkkua huutamaan. Haukku on seisahtunut yhteen
paikkaan, ja jänis on nähtävästi juossut piiloon.

Hellät tunteet ovat samassa silmänräpäyksessä haihtuneet. Temmaisten
pyssyn käteeni juoksen minä, risujen kasvoja repiessä, ääntä kohti.
Tasajalassa loikkaan aidan yli ja puhaltaun suinpäin pienelle aholle
niemen nenään.

Muut ovat sinne jo ennen minua ehtineet, ja siellä on täysi sodan pauhu
mustan rankakoon ympärillä. Koirat työntäytyvät puitten väliin niin
pitkälle kuin pääsevät, peräytyen mustina takaisin, ja vinkuvat
intohimoisesti.

Metsästäjät ovat yhtä kiihkoissaan. On halu saada jänis tulemaan ulos
ja pelko, että se karkaa jalkojen välitse tiehensä. Toiset hyppivät
puitten päällä, toiset soittavat torvea, toiset seisovat ympärillä
hanat vireessä.

Mutta jänistä ei näy eikä kuulu. Se on piiloutunut keskelle kokoa
hyvään suojaan ja antaa meidän rähistä.

Me jo alamme tuohtua. Se on saatava ulos millä keinolla hyvänsä. Jos ei
muu auta, niin on koko purettava. Sillä sinne sitä ei saa jättää. Ei
periaatteen kannalta eikä koirienkaan vuoksi.

Rangat ovat raskaita ja nokisia. Hengästymme niitä nostellessamme,
suutumme ja kiroilemmekin. Olemme hänelle vihoissamme siitä, että hän
_uskaltaa_ meitä, viittä miestä, tällä tavalla uhmata.

--Tulisit hyvällä, tultavahan sinun on kuitenkin.

--Hei! Pass på! Täällä on! Tartuitpas!... Se on kiven kolossa, ruoja,
se ei pääse mihinkään! Ammunko tuohon!

--Ei, ei, elä ammu, otetaan elävänä!

Se on pikkuinen sänkipoika, se potkii vähän aikaa sylissä, rauhoittuu
sitten ja vetää korvansa selkää pitkin luimuun.

--Mitä tälle nyt tehdään? Viedäänkö elävänä pihaan?

--Päästetään irti ja ammutaan!

Ehdotus hyväksytään yksimielisin innoin. Asetumme yhteen riviin, pyssyt
ojona.

Yksi kiikuttaa häntä selkäkarvoista maan tasalla ja komentaa:

--Valmiit! Yks ... kaks ... kolme!

Tuntien maata jalkojensa alla pinkaisee jänis kuin nuoli jousesta
metsään päin. Neljästä piipusta kuuluu vain yksi ainoa pamaus, ja kun
savu selviää, on jäniksestä vain riekaleita jälellä. Se ei värähdäkään.

Nyt me emme enää kiroile emmekä ole suutuksissa. Olemme rauhoittuneet
ja tyyntyneet, sillä mehän olimme kuitenkin voittaneet.

Isoäänisesti jutellen kävelemme sotatantereemme kautta saaren toisessa
päässä olevaan taloon, jossa meidät otetaan sankareina vastaan ja jossa
syömme voimakkaan aterian säestäen illan kuluksi metsästysjuttujamme
kahvilla ja konjakilla.



TAIKURI.


Paitsi sitä, että Hirvilahden seppä oli taitava omassa ammatissaan, oli
hän ulkopitäjissäkin tunnettu siitä, että taisi kaikenlaisia tauteja
parantaa. Hän oli eläinlääkäri ja ihmistohtori. Hän paranteli
punatauteja, poltteli kasvaimia pois, kiskoi hampaita ja asetti jäseniä
sijoilleen.

Kaikissa kokeissaan onnistui hän niin hyvin, että häntä alettiin luulla
loitsijaksi. Hän ei sitä kärsinyt, ja kerran päätti hän poistaa sen
luulon yleisöstään. Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä
tänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että »oletteko kuulleet,
kuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'»

Hän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme
parhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla
on pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan. Tulija on
tunnettu mustalainen hevoshuijari Haagert, rosvonsekainen mies, jolla
on yllään pitkäselkäinen, kulunut verkapalttoo.

Seppä katsahtaa häneen ja katsahtaa meihin, mutta ei vastaa
tervehdykseen. Ottaa raudan ahjosta ja alkaa takoa. Mustalainen seisoo
liikkumatonna ja mulkoilee arasti ympärilleen. Kun rauta taas uudelleen
on pistetty hiillokseen, kysyy seppä kuivasti:

--Pääkö sinulta on ruvennut purkautumaan?

Mustalainen alkaa valittaa surkealla, volisevalla äänellä:

--Hammastani kolottaa .... poskea polttaa ja repii ... leukaluu on
tuskassa ja tulessa ... en ole saanut unta silmääni kolmena yönä ...
pää pilaantuu ... kahdeksan sarvea olen kuppuuttanut, kolme kumpaankin
poskeen ja kaksi niskaan ... mutta ei parane ... ei auta ... ei kuin
yltyy yhä hullummin ... turpoo kuin syöttisian leuan alus ... kuolema
tulee, kuolema tulee, tuossa paikassa tulee...

--Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki...

Mutta mustalainen ei nyt jouda välittämään nimensä häväistyksestä.

--Auta, hyvä mies, alkaa hän tuskissaan rukoilla ... voi, hyvä isä, kun
kolottaa!

--Mitenkä minä sinua autan?

--Tee taika ... manoa kipu kiven kolohon...

--Ja ajako mato maan rakohon... Auttaakohan tuossa taika mikään...
Luotatko siihen, että taika auttaa?

--Tiedäthän sen, että taika aina auttaa...

--Onko sinulla, millä maksaa, jos tekisin taian?

--Saat emälampaan palkaksesi ... vai jos vaadit vielä enemmän, niin
sano, mitä tahdot!

Seppä mietti vähän, iski meille silmää ja kysäisi:

--Mitäs hammastasi se sitten kolottaa?

--Oikean puolen takahammasta ... sitä suurinta juurikasta ... voi, voi,
voi!...

--Ole vait' eläkä ulise! Päästähän pois nuo ryysyt...

Mustalainen alkoi aukoa solmuja päälaeltaan, ja silloin paljastui
verinen, kovin pahasti turvonnut poski.

--Anna, kun katsotaan ... käänny tänne päivää vasten, että näen...

Mustalainen asettui voihkaen ja vikisten päivää vasten. Seppä väänti
rautanaulalla auki hänen leukaluunsa.

--Siinähän on madon syömä iso kolo perimmäisessä hampaassa. Onko sitä
ennen pakottanut?

Ja puukkonsa kärellä seppä sitä kolkutteli. Mustalainen seisoi suorana
kuin patsas, silmät jäykkinä päässä. Hän koetti sopertaa jotain, mutta
me emme siitä mitään ymmärtäneet. Hänen kasvoistaan kuitenkin näkyi,
että hän jo toivoi apua, ja hän antoi irvistelemättä sepän askaroida.
suussaan. Me olimme lakanneet liehtomasta ja katsoimme mekin
mustalaisen suuhun sen, minkä yletimme.

--Eikö jo tunnu helpottavan?...

--Vähän helpottaa ... ei enää niin revi kuin taannoin ... vaan kohta se
taas alkaa uudelleen ... voi, hyvä mies, tee kerralla terve...!

--Pitäisikö se nyt heti paikalla parantaa?

--Paranna paikalla, hyvä mies!

--Taitaisi siitä taikomalla kalu tulla ... mutta minulla ei ole täällä
kaikkia niitä taikakaluja... Onko sinulla punonnaista?

--Ei ole punonnaista ... ei ole.

--Mutta se tarvitaan taikaan... Jos ei ole, niin hae tuolta talosta,
pyydä emännältä itseltään ja sano, että seppä lähetti.

Mustalainen ei nähtävästi ymmärtänyt, mitä varten punonnaista
tarvittaisiin, mutta ei hän myöskään uskaltanut kysyä.

--Mitä te aiotte? kysyimme me, kun mustalainen mennä loikki pellon
poikki pihaan.

Mutta seppä ei ruvennut selityksiin. Hän vain sanoi aikovansa parantaa
mustalaisen hammastaudin.

Hetken kuluttua tulla leuhotti mustalainen juoksujalassa takaisin ja
toi kaksi pitkää punonnaissäiettä tullessaan.

--Hae havu metsästä, toinen kuusen, toinen petäjän, komensi taas seppä.

Ja kun mustalainen oli ne tuonut, valitsi hän punonnaisista paremman ja
veti sen kolmeen kertaan havujen läpi.

--Suu selälleen ja silmät kiinni!

Mustalainen totteli, ja seppä laittoi silmukan nuoraan, jonka sitoi
lujasti sairaan takimmaiseen hampaaseen, mutta ei sille puolelle, joka
oli kipeä.

--Ei sille puolelle! huutaa mustalainen.

--Suus kiinni ... se on sama taialle, mille puolelle se tulee.

Seppä kietoi punonnaisen kätensä ympärille, ja me jo odotimme, että hän
kiskaisisi hampaan irti. Mutta hänellä oli omat temppunsa sitä ennen
suoritettavina.

--Kävele minun perässäni! käski hän ja talutti punonnaisen päästä
mustalaista kolme kertaa alasimen ympäri vastapäivään.

Taluttaessaan hän mutisi:

    »Pakene jo paha tauti,
    loittone luun kolotus,
    hammastauti Haakertista!
    Mene mato maan rakohon,
    kiviä kivistämähän,
    puitten juuria puremaan!»

--Joko helpottaa?

--Vielä jomottaa ... vielä vähän jomottaa...

--Piruko sillä on, kun se vielä jomottaa...

--Teen mä taian tehoisamman, teen mä tuostakin paremman... Kävele minun
jälessäni.

Seppä kierrätti nyt kolme kertaa myötäpäivään ja mutisi samat sanat.
Mustalainen seurasi häntä uskollisesti kuin koira, ja hän oli
nähtävästi kokonaan antautunut taikurin vaikutuksen alaiseksi.

--Menkää, pojat, pihalle vähäksi aikaa, taika ei vaikuta, kun on
vieraita miehiä.

Me menimme ulos, mutta pyörähdimme pajan taakse ja seisahduimme seinän
raosta katsomaan, mitä sisällä tapahtuisi.

--Seiso tuossa!--ja seppä asetti hänet alasimen päähän...

--Kumarru!--ja toinen tekee, niinkuin käsketään.

--Kädet selän taa!--me seuraamme henkeä pidätellen näitä merkillisiä
vehkeitä ja näemme, kuinka seppä vetää punonnaisen alasimen reiän läpi
ja sitoo sen siihen niin kireälle, että mustalaisen leuka on alasimessa
kiinni. Sen tehtyään sylkäisee hän mehevän vaahtosyljen keskelle
alasinta, ihan uhrinsa naamaan eteen. Mustalainen ei värähdytäkään
kasvojaan.

Kolme kertaa kiertää tohtori vielä sairaan kanssa alasimen ja hokee yhä
korkealla äänellä:

    »Pakene jo paha tauti,
    loittone luun kolotus,
    hammastauti Haakertista,
    kiviä kivistämähän
    puitten juuria puremaan!»

--eläkö jomottaa?

--Aaoa!... aaoa!...--on mustalaisen ainoa vastaus.

--Vai vielä jomottaa ... piruko sillä on, kun se yhä vielä jomottaa...
Teen mä taian tehoisamman, teen tuotakin kovemman...

Hän hakee rautaromujen seasta viilapenkiltä litteän rautakangen pään ja
työntää sen tuleen. Toisella kädellään hän liehtoo, toisella kääntelee
rautaa. Vähänväliä hän sitä kohentelee, se kuumuu kuumumistaan, tulee
kiehuvaksi, ja siitä kirpoilee kipinöitä.

--Silmät kiinni!

Mustalainen sulkee ne, mutta avaa samassa.

--Silmät kiinni, jos tahdot, että taika vaikuttaa!

Silloin tempaa seppä tulipunaisen raudan ahjosta, tekee sillä ison
kaaren ilmassa, rätisten kuin raketista sinkoilevat kipunat ympäri
pajan seiniä, ja mustalainen näyttää puristavan silmänsä yhä
tiukemmalle.

--Hyi, koiran hammas kipeäks, Haakertin hammas terveeks!

Rauta viedään alasimelle märkään paikkaan, vasara nousee ilmaan ...
sähähtää, paukahtaa kuin pyssy, ja kuuluu kauhea ölähdys...

--Veit sen terveen hampaan ... veit, saatana, sen terveen hampaan!

Mustalainen on seisoallaan, hän hyökkää sepän kimppuun, mutta seppä
pysyy aina toisella puolen alasinta ja uhkaa tulisella raudalla
mustalaisen kasvoja.--Elä tule tai saat suun täyteen sulaa rautaa!

--Mustalainen on pelkuri, ja hänen kostona sulaa kauheihin kirouksiin.
Hän näkee terveen, rikkomattoman hampaansa alasimella punonnaisen
päässä, juuret pystyssä. Suu kuohuu kirkasta verta, ja hän huomaa
parhaaksi, sadatellen ja voivotellen, lähteä käpälämäkeen. Hän on
kaataa meidät mennessään, ja pajan ovelta näemme hänen laukkaavan läpi
sakeimman katajikon ja katoavan metsään.

Mustalaisen hammastauti kuului paranneen, mutta ei sen jälkeen
kuitenkaan kukaan tullut Hirvilahden seppää taikuriksi tahtomaan.



KOHTAUS OIKEUDEN ISTUNNOSSA.


(Samuli Samulinpoika on kanteen alaisena luvattomasta viinanpoltosta.
On todistettu, että takavarikkoon pantu viinapannu on hänen, ja
epäilyksiä on siitäkin, että hän on sillä polttanut. Sitä ei kuitenkaan
ole saatu toteen, ja sentähden päästetään hänet puhdistusvalalle.

Raamattu levähdytetään selälleen pöydän päähän, ja Samuli Samulinpoika
kutsutaan sisään.)


_Tuomari_: Käykää valalle, Samuli Samulinpoika, puhdistamaan itseänne
syytöksestä.

_Samuli Samulinpoika_: (Astuu ovensuusta rohkeasti esiin ja laskee
kaksi sormea kirjalle.)

_Tuomari_: Te ymmärrätte sen suuren painon ja merkityksen, joka valalla
on, Samuli Samulinpoika?

_Samuli Samulinpoika_: Ymmärrän, korkea oikeus.

_Tuomari_: Ja tiedättekö myös, mikä rangaistus teitä odottaa sekä
ajallisesti että iankaikkisesti, jos vannotte väärin?

_Samuli Samulinp._: (päättäväisesti nyökäyttäen päätään ja painaen
sormensa yhä kiinnemmäksi kirjaan): Tiedän, korkea oikeus!

_Tuomari_: Miettikää siis tarkoin kaikki tämä ja sanokaa selvällä ja
kuuluvalla äänellä minun perästäni... »Minä Samuli Samulinpoika.»

_Samuli Samulinp._: Minä Samuli Samulinpoika.

_Tuomari_: »Vannon ja vakuutan.»

_Samuli Samulinp._: (varmasti). Vannon ja vakuutan!

_Tuomari_: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...»

_Samuli Samulinp._: (Hänen katsantonsa on rohkea ja hänen äänensä
voitonvarma. Hän huutaa melkein uhkaavasti): Jumalan ja hänen pyhän
evankeliuminsa kautta!

(Eräs lautamiehistä keskeyttää yht'äkkiä tuomarin, kuiskaa hänelle
jotain korvaan, ja he keskustelevat sopottavalla äänellä).

_Tuomari_: (näyttää olevan kovin hämmästynyt): Samuli Samulinpoika
menee vielä vähäksi aikaa ulos miettimään valanteon tärkeyttä ja
odottaa siellä siksi, kunnes teidät taas kutsutaan sisään... (Hänen
mentyään, lautamiehelle):... Minä en ymmärrä oikein, mitä
herrastuomari tarkoittaa.

_Lautamies_: Herrassyötinki on vielä nuori eikä tunne kansan tapoja
tällä paikkakunnalla. Ette tainnut huomata, että sillä oli molemmat
sormet samalla puolen kirjan taitetta, ja usko on semmoinen, että jos
valaa vannottaessa ei toinen sormi ole toisella ja toinen toisella
puolen kirjan keskitaitetta ... tällä tavalla näin, ikäänkuin pihtinä
sielua pitämässä ... niin ei ole valalla mitään merkitystä, puhuipa
siinä mitä tahansa.

_Tuomari_: Oliko hänellä sitten sormet sillä tavalla?

_Lautamies_: Sehän tässä huomattiin ja tahdottiin ilmoittaa, että se on
kansantapa semmoinen...

_Tuomari_: Käskekää hänet uudelleen esille.

_Lautamies_: Pelti olisi kanssa aukaistava, ennenkuin herrassyötinki
alkaa toimituksen.

_Tuomari_: Samuli Samulinpoika (joka on tullut sisään ja jäänyt
ovensuuhun seisomaan), oletteko nyt tarkoin miettinyt valan merkitystä?

_Samuli Samulinp._: Olen miettinyt, korkea oikeus.

_Tuomari_: Oletteko ajatellut, että teitä odottaa kadotus ja kuolema ja
iankaikkinen helvetti, jos hiuskarvankaan verran totuudesta poikkeatte
ettekä sano, niinkuin on asian oikea laita? Oletteko kaiken tämän
ajatellut ja tyystin tuuminut itsenne ja omantuntonne kansa?

_Samuli Samulinp._: Olen tietenkin, korkea oikeus.

_Tuomari_: Astukaa siis valalle ... ja te, herrastuomari, avatkaa
pelti... (Vihaisella kurahduksella lentää pelti auki, ja Samuli
Samulinpoika säpsähtää)... Pankaa kaksi sormea kirjalle, Samuli
Samulinpoika! Mitä te viivyttelette?

_Samuli Samulinp._: (pyyhkäisee kiireesti leukaansa kädellään ja
asettaa sormensa, niinkuin ne olivat ensi kerrallakin. Mutta silloin
huutaa)

_Tuomari_ (jymisevällä äänellä): Onko tarkoituksenne vannoa väärin,
Samuli Samulinpoika? Mitenkä olette asettanut sormenne? Hajalleen
sormet! Toinen toiselle puolen taitetta!... Ettekö tottelee...
Herrastuomari, menkää ja hajoittakaa hänen sormensa!

_Lautamies_: Ei saa tehdä vääryyttä! Noin ne on valaa tehdessä sormet
pidettävä.--Kyllä se nyt jo on valmis.

_Tuomari_: »Minä Samuli Samulinpoika...»

_Samuli Samulinp._: »Minä ... Sa Sam ... Samuh-linpoika...»

_Tuomari_: »Vannon ja vakuutan» ... sanokaa selvästi joka sana...

_Samuli Samulinp._: »Va...vannon ja vak...huutaa...»

_Tuomari_: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta...»

_Samuli Samulinp._: (tuskin kuuluvasti):--hänen pyhän...keljuminsa
kautta...

_Tuomari_: Elkää nielkö sanojanne ... »että minä en ole polttanut sillä
pannulla, joka...»

_Samuli Samulinp._: (On peräytynyt loitommalle pöydästä ja pitää enää
ainoastaan kurkalta sormiaan kirjan päällä. Läähättää ja vilkuilee
ympärilleen. Ei virka mitään).

_Tuomari_: »Että minä en ole polttanut sillä pannulla, joka...»

_Samuli Samulinp._: Että minä ... että minä ... että minä en ... että
minä kyllä en sillä pannulla... (On peräytynyt yhä enemmän. Riuhtaisee
yht'äkkiä itsensä irti kuin lumouksesta ja hyökkää ovea kohti, huutaen
mennessään): ... kyllä minä sillä pannulla kuitenkin poltin!



NÄKÖHÄIRIÖ.


--Omituinen piirre muutamanlaisissa kaunottarissa ... oletko huomannut
--puhui ystäväni meidän äsken Esplanadia kävellessämme--joka tekee sen,
että minä melkein pelkään heihin likemmältä tutustua.

Menehän kerran katsomaan Korkeasaaren kauriita...

Siellä on niitä kolme, ja niille on aidattu erityinen iso pihatto
saaren keskeen. Tullessasi pölähtävät ne heinäkokonsa äärestä pakoon
toiselle puolelle pihaton ja asettuvat sinne silmät suurina ja sarvet
korkealla sinua katsomaan. Niiden liikkeet ovat hiukan kulmikkaat,
mutta samalla notkeat ja suloiset niinkuin juuri neidoksi
kehittymäisillään olevan tytön. Sinä olet niille outo ja kun
liikahdatkin, niin hytkähtävät ne juoksuun ja menevät jännähytellen
sitä edemmäksi, kuta lähemmäksi sinä tulet. Houkuttelet niitä
nisuleivän palasella luoksesi, niiden tekisi mieli tulla, ne
levittelevät sieraimiaan ja katsoa leimauttelevat noilla suurilla,
ruskean kauniilla silmillään. Siellä etäällä halun ja pelon välillä
häilyessään ja laskiessaan, uskaltavatko vai ei, näyttävät ne niin
älykkäiltä ja ymmärtäväisiltä. Tulet ajatelleeksi, että jos on totta
sielujen vaellus, niin tuolla takana ehkä piilee nuoren neidon sielu,
joka vain leikkii piilosilla kauriin naamarissa ja saattaa milloin
tahansa pudottaa valepukunsa ympäriltään ja esiintyä ihmisenä. Sinä et
ihmettelisi, jos se alkaisi haastaa omaa kieltäsi ja kutsuisi sinua
nimeltäsi ....

Houkuttelet niitä yhä, ne lähestyvät ja päätänsä keikailevasti
kallistellen askel askeleelta antautuvat puheillesi, viivytellen
jalkoteräänsä ilmassa ja sillä tuskin näkyvästi hangen pintaa
kosketellen. Olet niihin ihastunut, ja hienonnat niiden piirteet
ihmisellisiksi.

Ne kesyttyvät, tulevat aivan lähellesi, pistävät hilpeän hienot
turpansa ja kaarevat suuret sieraimensa aitauksen raosta ulos--ja
sinusta tuntuu heitä kosketellessasi, niinkuin hellyttelisit
morsiantasi.

Mutta sitten satut sinä uudelleen katsahtamaan tuon kauneimman kauriin
otsaa ja silmiä ja nenänvartta, ja on kuin kuulisit väärän äänen tai
kun haaveksiessasi satuttaisit itsesi johonkin, jota et ole huomannut.

Otsa on paksu ja luiseva ja liikkumaton, eikä siitä äly kuullakaan
läpi. Silmät ovat kaukana toisistaan, ne ovat ahnaat ja tyhmät ja
niiden ilme on yksinkertainen. Niissä ei ole mitään ominaista
pohjaväriä, ainoastaan pinta välkkyy, mutta välkkyy mitään
kuvastamatta. Nenän varsi on pitkä ja kova... Ne ovat sittenkin
eläimiä, sieluttomia ja järjettömiä--likeltä katsoen.

Hätistät ne menemään, ja siellä edempänä, toisella puolella pihaton,
jossa pää ja muu olento sulavat yhteen, siellä niitä taas huviksesi
katselet.

       *       *       *       *       *

Ja sitten sinä voit kohdata kaunottaren tanssisalissa tai näin ulkona
kadulla. Häntä on sinulle kehuttu, ja sinä olet utelias häneen
tutustumaan ja häntä lähenemään. Sillä tuolta loitommalta hän näyttää
niin viehättävältä, sopusointuisesti liikkuessaan. Ja nuo silmät, nuo
suuret ruskeat gasellinsilmät, ne ovat niin älykkäät ja kirkkaat, ja
välistä on niiden kosteassa katseessa salaperäinen, selittämätön
hurmaus.

Sinulle tulee vastustamaton halu tulla tutuksi, esittelyttää itsesi,
lähetä häntä ja kuulla hänen puhuvan ja sanoillaan noita katseitaan
säestävän.

Mutta kun hän istuu sinua vastapäätä ja alkaa puhua ja sinä tarkastelet
häntä likeltä, päätä ja kasvoja muista erikseen, niin ne sinua
yht'äkkiä omituisesti kylmäisevät. Otsan piirteet ovat kauniit ja
kaarevat, mutta se on kovaa kuin visa eikä näytä tottuneen ajatuksia
ilmaisemaan. Silmät liikkuvat aina samalla lailla ja osoittavat aina
samaa. Eikä niissäkään ole pohjaväriä.

Et tahtoisi antaa sen kuvan kehittyä, mutta se astuu yhä enemmän
esille: kauriin pää ja sen silmät. Jotain pitkää, elotonta ja puisevaa
... yhtäläisyys sitä pettävämpi, kuta kauniimmalta hän ensin näytti.

Näköhäiriö ei kestä kauan. Se voi haihtua heti, kun hän liikahtaa tai
kääntyy sinuun syrjin.

Mutta se voi kuitenkin kestää siksi kauan, että annat hänen mennä etkä
tahdo laskea häntä enää niin likelle. Katso heitä sentään kernaammin
kauempaa, noin aidan takaa toiselle puolelle pihaton, jossa he aina
liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja suovat sinun häiritsemättä
kuvitella heitä mielihaaveittesi hienouden mukaisiksi.

Katso heitä sinne, mutta elä houkuttele luoksesi, jottei näköhäiriösi
uudistuisi.



USKOLLINEN.



I.

Antin oli täytynyt jäädä kaupunkiin kesäksi hoitamaan toisen
parempiosaisen virkaa, sill'aikaa kun tämä oli lomalla. Hän oli
kihloissa, mutta ei voinut mennä naimisiin, ennenkuin saisi varmat
tulot. Tarvittiin ansioluetteloa, ja sitä oli Antti nyt jäänyt
hankkimaan.

Se oli ikävää, vaivaloisenlaista työtä kesäisessä Helsingissä.
Varsinkin tuli tila tukalaksi päivällisen jälkeen. Aamupuoli kului
kutakuinkin virastossa. Mutta klo 3 oli mentävä ruokapaikkaan, jossa
päivä paistoi suoraan sisään, oli kuuma, valkeat epäkodikkaat
päällykset vedettyinä huonekalujen ympärille, kynttiläkruunu harson
sisässä, huonoja öljypainotauluja seinillä, ja jossa ei tuntunut
kodilta eikä ravintolalta. Ja sieltä sitten madella asuntoonsa
Kruunuhakaan, kävellä katuja, joita supisti rakennustelineet, ja
huoneiden ohitse, joiden ikkunat olivat liidutut.

Oli juhannusaattoilta. Muut toverit olivat useimmat kutsutut jonnekin
saaristoon pyhiksi. Mutta Antilla ei ollut tuttavia, ja niin oli hän,
miettiessään minne mennä, tullut asuntoonsa takaisin. Tavallisesti
istui hän näin kotiin tultuaan kyynärpäät pöytää vasten, veteli savuja
ja katseli ikkunasta toiselle puolelle katua, jossa rakennettiin
kivitaloa. Sitten kantoi hän tyynyn sängystä sohvalle, potkaisi pöydän
alle kenkänsä ja nukahti tunnin verran, alun toistakin. Vielä oli
kuitenkin pitkä matka iltaa jälellä. Kuinka saada se kuljetuksi, tuo
aina sama ja yksitoikkoinen taival? Tulivat kalliiksi nekin Kappelit ja
Kaivopuistot ja Hesperiat, eikähän niissä olisi pitänyt istua joka
ilta. Mutta jos hän ei väärin muistanut, oli niissä sittenkin tainnut
tulla istutuksi _melkein_ joka ilta. Lauantai-iltoina siksi, että oli
lauantai-ilta, sunnuntaisin samasta syystä ja muut päivät tavallisesti
jokapäiväisinä poikkeuksina.

Tavalliselta paikalta pöydän takaa näytti maailma tänä päivänä vielä
ikävämmältä kuin ennen. Ei ollut työmaallakaan ketään, lauta-aidan
portti oli suljettu ja »sisäänpääsy kielletty».

Olisipa nyt maalla, siellä Savossa, kaukana kullan kotitalossa! Mikä
ero onnessa! Kuinka toista loikoilla huoletonna riippumatossa,
soudella, purjehtia, uida, kävellä käsikädessä, istua polvella ja
istuttaa polvella, suudella ja hyväillä, milloin muiden silmä vältti.

Miettiessään mitä tehdä, keksi hän kirjoittaa kirjeen. Hän otti esille
paperin ja kynän, asetti ne valmiiksi eteensä ja piirsi ylälaitaan
päivämäärän ja hiukan alemmaksi: »Rakas Miia!» Mutta kun hänellä ei
ollut vielä selvillä, miten aloittaa ja miten jatkaa. Niin päätti hän
ensin nukkua ruumiistaan päivällisen raukeuden.

Kun hän noustuaan asettui uudelleen paperinsa ääreen, jossa äsken
kirjoitetut sanat jo olivat kiiltäviksi kuivuneet, ei hän vieläkään
tuntenut olevansa kirjoitustuulella. Hän pani tupakan, mutta ei
paperossikaan antanut ajatuksia. Ei ollut juuri mitä kirjoittaa.
Jokainen, joka on ollut kolme vuotta kihloissa, niinkuin Antti oli
ollut, hän tietää, että usein tahtoo puuttua aiheita. Vaatisi kuvata
rakkauttaan ja tulkita tunteitaan, mutta ei tahdo löytää uusia sanoja.
Antti oli käyttänyt kaikki kielen käänteet, mitä sitä varten tiesi
suomenkielessä olevan, ja keksinyt joitakin uusiakin: »Miijueni»!
»Miiju[v]eni»! [ilman »veetä», ja jos leikillisesti, niin »veen»
kanssa.]

Hänen täytyi nousta kävelemään edestakaisin lattialla, hän joi vettä,
avasi ikkunan ja nojasi siitä ulos. Niin kauas kuin silmä kantoi katuja
pitkin, olivat ne tyhjät, yhtä tyhjät kuin hänen aivonsakin. Ihmiset
olivat kai kaikki jo menneet maalle. Kello oli seitsemän. Ne ovat nyt
huviretkillä, Korkeasaaressa, Degerössä, Seurasaaressa.

Koettaessaan ponnistaa viimeiset voimansa sai hän pannuksi paperille,
että »nyt on juhannusilta, ja minä istun asunnossani yksin
kirjoittamassa sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä
sinua...», mutta siihen se töksähti, teki kerrassaan typeräksi miehen,
löi lautaksi, niinkuin ennen koulupoikana aineita kirjoittaessa, johon
Antilla ei ollut taipumusta.

Katsellessaan kynsiään kuuli hän kadulta reipasta astuntaa, naurua ja
kiireisen kävelyn lyhytsanaista puhelua. Kaksi somannäköistä
palvelijatarta mennä hiivasi alas rantaan päin. Ne olivat nuo saaneet
vapauden koko yöksi. Olivat panneet parasta ylleen: valkoiset
pitkäripsiset huivit, hameitten vyöhystät ruumista myöten, jotka olivat
solakat ja voimakkaat.

Antti tuli ajatelleeksi, että hän oli kolmen vuoden kuluessa ollut
uskollinen morsiamelleen, kestänyt kuin mies kaikki kiusaukset, joita
silloin tällöin oli ilmaantunut hänen tielleen. Hän oli voimistellut,
ottanut lakanakylpyjä joka aamu ja mennyt juhlista suoraan kotiinsa.

He olivat Miian kanssa sitä mieltä, että Björnson on oikeassa, mutta
Geijerstam väärässä. S.o. Antti oli myöntänyt, kun Miia oli kysynyt.

Tytöt pyörähtivät reippaalla liikkeellä kulman taa, ja katu jäi
entistään autiommaksi. Antin aivot myös.

--Mutta miksi en minä voisi mennä mukaan, kansanjuhlaan, Degeröhön,
johon pääsee laivalla joka tunti ja puolitunti! Tämmöinen erinomainen
ilta! Niellä viikon päivät pölyä, ja kun tilaisuus tarjoutuu päästä
hetkeksi luonnon helmaan, niin silloin minä sulkeudun huoneeseen! Ei se
käy.

Hän venytteli, puhalsi henkeä keuhkoistaan ja koputti rintaansa. Niinpä
tuo tuntui sydänalakin pakahtuneelta paljosta istumisesta.

Siinä oli tosin se este, että tänään oli sovittu kirjeenkirjoituspäivä
ja jos nyt ei suorita tehtäväänsä, niin menee postivuoro ohitse. Miia
kävelee kaksi virstaa postiasemalle, ja kun ei tule mitään, niin se
syyttää kylmyydestä ja herkeää onnettomaksi. Siinä on sitten pitkät
selitykset ja vakuutukset. Mutta onpahan sitten edes ainetta.
Sitäpaitsi ehkä vielä ehtii huviretkeltä tultua raapaista kokoon jonkun
puoli arkkia... Ei sillä ole niin väliä. Eikä sitä aina ole
rakkauskirjeitten kirjoitustuulellakaan. Jos suuttuu, niin suuttukoon.

Jos Antti olisi osannut tutkia itseään, olisi hän tullut merkille
panneeksi, että tämä sama mielentila, melkein aiheeton kärsimättömyys,
oli jo useampia kertoja ennen hänessä ilmaantunut. Jo talvella, kun
morsian oli kaupungissa ja kun yhtämittaa oltiin yhdessä, oli häneen
tullut jonkunlainen kykenemättömyys ja haluttomuus tulkita tunteitaan.
Hän ei saanut ääneensä sitä hellyyttä, jota olisi tahtonut, ja
ainoastaan »suomalaisissa seuroissa», kun morsiamella oli uusi puku tai
kun hän itse oli hiukan lämminnyt ravintolan puolella, voi hän vielä
ihastua niinkuin kihlauksensa ensi aikoina ja saada sydämensä ja
sanansa väräjämään.

Hän pisti nyt aloitetun kirjeen laatikkoon ja lukitsi sen ravakasti;
puki nopeasti ylleen, täytti paperossikotelon, varusti mukaan
tulitikkuja ja juoksi kiiruusti alas rappusista, niinkuin olisi
pelännyt jonkun jättävän. Hänen menoaan takaapäin katsoen olisi voinut
luulla, että hän oli aikeissa tehdä jotakin, joka ei hänen itsensäkään
mielestä ollut oikein luvallista.

Hetken kuluttua seisoo hän Eteläsatamassa lähtevän laivan kupeella ja
katselee huviretkelle menevien laivaannousua. Ajureja, joiden
luokkeihin on sidottu koivun lehviä juhannuksen kunniaksi, ajaa
lakkaamatta torin yli alas rantaan. Ryhmittäin kiiruhtaa
kukkalakkimiehiä ja ruusurintanaisia laivaa kohti, päällystakit
käsivarrella.

Laiva on liputettu kokasta aina maston huippuun saakka, ja kantta
reunustavat tuoreet juhannuskoivut. Anttikin on ostanut kukkastytöltä
kukkaskimpun.

Kaikki ne menevät. Ne kiiruhtavat lautaa myöten laivaan. Antti epäilee
vielä. Mutta juuri, kun sitä aiotaan ottaa pois, hyppää hänkin mukaan.



II.

Mutta miksi istuu Antti nyt niin alakuloisena tien vieressä, kivellä,
vähän matkaa juhlakentältä, josta yhä kuuluu soittoa ja iloista
mellakkata? Miksi hän tahtoo lähteä pois koko huveista, joihin vasta on
tullut, ja odottaa vain laivaa palatakseen takaisin kaupunkiin?

Kun kissa on iskenyt kanalaumaan eikä ole onnistunut, hiipii se nolona
tiehensä, häntä koipien välissä, ja sen mieli käy murheelliseksi.

Antti väitti itseään vastaan, ettei hän ollut mihinkään iskenyt. Mutta
kuitenkin oli hän tullut tänne syrjään murjottamaan, ja synkännäköisenä
kaiveli hän maata keppinsä kärjellä.

Toinen toisensa perästä oli tyttöjä hypellyt laivasta saaren sillalle.
Ne olivat tavattoman vapaita ja keveäjalkaisia ja kirahtelivat helmain
hulmahtaessa. Nuoret miehet olivat vastaanottamassa, tarttuivat
ujostelematta vyötäisiin ja kainaloihin eivätkä välittäneet, jos
pyöräyttivätkin kerran tai kaksi yli määrän, ennenkuin laskivat
menemään. Pitkänä, tien täyteisenä jonona kiiruhdettiin sitten
juoksujalassa juhlakentälle.

Antti käveli verkalleen, vaikka kantapäitä hiukan kutitti, ja antoi
niiden, joiden oli kiire, pyyhkäistä ohitsensa. Hame toisensa perästä
hivahti sivu. Tytöt olivat pakenevinaan poikain tieltä, jotka ajoivat
takaa. Mutta vähän matkan päässä he antautuivat ja käsi kättä
heilutellen saavuttiin kentälle.

Antin tullessa siellä jo kisattiin. Soittajain ympärillä oli tanssi
täydessä käynnissä. Se on vapaata ja vallatonta. Parit puristavat
voimakkaasti toisiaan, askeleet otetaan isot ja hypyt pitkät,
pyörähdykset ovat ravakoita ja liikkeet rohkeita. Huivit ovat
valahtaneet hartioille, hatut niskaan, ja tuolla täällä on sikari kuin
uhalla pistettynä suupieleen.

Siellä on sotilaita, avorintaisia merimiehiä, rotevia saariston
talonpoikia, käsityöläisiä ja joitakuita ylioppilaita. Naiset ovat
puotineitejä, ompelijoita, esplanadilintuja, työväen tyttäriä ja
herrasväen palvelijoita. Antti on nähnyt kadulla nuo tai nämä kasvot,
hän tuntee nimeltäänkin joitakuita. Mutta häntä ei täällä kukaan tunne.
Sillä siitä on jo kauan, kun hän oli »elänyt mukana.»

Mutta ei hänestä kukaan välitäkään. Kaikilla on omat sulhasensa, ja on
niitä poikia, joilla on morsian kummassakin kainalossa. Antilla ei ole
muuta kuin keppinsä, johon hän nojaa, vähän väliä seisahtuessaan
milloin mihinkin ryhmään. Miia on jossain hyvin kaukana. Naiset ovat
täällä hänen mielestään jotenkin somia. Siellä on seassa niin nuoria,
niin solakoita ja tuoreita tyttöjä. että niitä ilokseen silmäilee.
Niiden olennossa on reippautta, huolettomuutta ja jonkunlaista
hiehovasikan vilpitöntä iloa. Heillä on nyt juhannus, heillä on koko yö
omassa hallussaan, herrasväki on maalla, ja he ovat päättäneet kerran
vuodessa riehua meren saaressa, vihreällä kentällä, lehdon sisässä,
kallioiden keskellä.

Mille he nauranevat, mikä heitä huvittanee kavaljeeriensa mitään
merkitsemättömissä sukkeluuksissa, sitä ei Antti käsitä. Mutta hänen
tekisi kuitenkin itsensäkin mieli olla tuollainen tyttöparven suosittu
sankari. Hän tahtoisi osata hänkin tarttua heitä tuolla tavalla
kaulaan, kuiskata noin kutittelevasti korvan juureen, oppia nuo
käsitemput ja saada täksi iltaa käytökseensä tuo puolihävytön varmuus,
joka näkyy riipaisevan piikatytöt niin vastustamattomasti mukaansa.

Hän vaanii kauan, rinnan-alus tiukalla, katse kankeana ja verhottuna ja
kasvot jäykkinä.

Entäs sitten, jos hänkin yhtyisi joukkoon, menisi tanssimaan, täällä,
jossa häntä ei kukaan tunne? Kenelle siitä olisi vahinkoa, jos hän sen
tekisi? Ja kenelle on hyötyä siitä, että hän elää, niinkuin hän nyt
elää? Ei elä, vaan kituu. Tämä on oikeastaan hirmuisen hullua, tai
ainakin lapsellista, tuota nykyajan pelkurimaista idealismia. Niin
juuri--pelkurimaista. Ei uskalleta elää, niinkuin luonto vaatisi.
Ainaista välttelemistä ja varomista. Kun ei kuitenkaan yksi sadasta ole
uskollinen ajatuksissaan. Nuo tuossa, niiden elämä on toista. Ne eivät
tiedä sivistyneiden tyhmistä periaatteista. Ne elävät täyteläistä
elämäänsä, naiset niinkuin miehetkin. Ilmankos ne sitten ovatkin niin
terveitä, reippaita ja iloisia. Ne osaavat viettää juhannustaan ne,
iloita auringon juhlassa.

Ne ovat hänen ajatustensa sanoja nämä, ja silmät seuraavat erästä
verevätä, puhdaspiirteistä tyttöä, joka on avopäin ja huitoo huivillaan
tanssista hehkuvia poskiaan. Hän rohkaisee mielensä ja lähestyy. Hän
kysyy, mitä neidille kuuluu ja sanoo, että ilma on kaunis. Hän koettaa
olla vapaa, mutta kuulee väärän, teeskennellyn väreen äänessään. Tyttö
vastaa hänelle niinkuin vieraalle, melkein kunnioittavasti.

Kun Antti pyytää häntä tanssiin, niin hän suostuu, mutta totisesti,
virallisesti, niinkuin herrasneiti, ilman sitä avonaista antautumista,
jolla Antti oli vast'ikään nähnyt hänen hyppäävän lähestyvää tanssiin
pyytäjää vastaan. Tanssiessa vetää Antti häntä luokseen ja puristaa
hänen kättään, mutta ei saa vastausta. Hän tuntee, etteivät he kulje
oikein, etteivät he vedä yhtä tasaisesti. Kun hän tahtoo saada vauhtia
ja koettaa pyöräyttää, niin joutuvat he pois tahdista, ja heidän täytyy
pysähtyä alkaakseen uudestaan. Lopetettuaan seisovat he vähän aikaa
vierekkäin, puhumattomina.

--Enkö saa luvan tarjota teetä? kysyy Antti vihdoinkin.

--Ei kiitoksia, on ilmankin niin kuuma.

--Kenties haluatte limonadia tai jotain muuta?

--En minä nyt mitään.

--Onko neidillä joku tuttava, jota neiti etsii?

--Tuttavako? kuinka niin?

--Kuinka neiti noin katselee ympärilleen.

--Ei minulla ole mitään erityistä tuttavaa.

--Oletteko aivan yksin täällä?

Siihen ei Antti saanut vastausta.

--Aikooko neiti vielä kauan viipyä täällä?

--En minä ainakaan vielä aio lähteä.

--Ettekö tule kävelemään, siellä on varmaankin hyvin kaunista tuolla
metsässä?

--Ainahan saapi kävellä, minä olen tullut tanssimaan.

--Se taukoo juuri nyt.

Samassa tulee muuan valkoliivinen käsityöläiskeikari ja vie tytön
tanssiin. Heiltä käy se kuin ainakin yhdenvertaisilta. He pyörivät
oikeaan ja vasempaan ja nauravat tyytyväisinä, kun heitä sattumalta
survaistaan yhteen.

Antti seuraa heitä, hän odottaa, että he eroaisivat, mutta kun soitto
lakkaa, tarttuvat he toisia vyötäisiin ja menevät kävelemään.

Kaikki muutkin parit menevät »kävelemään», ja pian kuhisee läheinen
lehto täynnä asukkaita. Joka kallionkieleke elää, ja joka puun juuressa
kuiskutellaan ja nauretaan, hihitetään.

Ja siksi istuu Antti nyt alakuloisena, melkein synkkämielisenä,
kaivelee kepillään maata ja tahtoo lähteä pois.

Hän on kuin olisi hän liikaa täällä, hän tuntee itsensä jotenkuten
epäonnistuneeksi. Hän on melkein kuin mustasukkainen. Maailma on
hänestä niin mitättömän mitätön, elämä maistuu lahonneelle puulle, joka
taas se ei maistu niin millekään.

Häntä hermostuttaa taas alkanut tanssisoitto ja meteli juhlakentällä.
Ne kun pääsevät, niin ne hyppivät kuin vasikat. Se on oikeastaan
kauhean kömpelöä ja raakaa.

Hänelle tulee ikävä Miiaa, ja hän saa vastustamattoman halun kirjoittaa
hänelle hyvin hellästi ja sydämellisesti.

Oliko hän ollut uskoton? Kenties ajatuksissaan. Mutta se, että hän nyt
on valmis lähtemään heti ensimmäisessä laivassa, joka tulee, se
todistaa, että hänessä on miestä kiusauksia voittamaan ja että hänellä
on luja tahto.



III.


Tuskin on hän tullut asuntoonsa, kun hän ottaa laatikosta aloitetun
kirjeen. »Rakas Miia! Nyt on juhannusilta, minä istun yksin kamarissani
ja kirjoitan sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä
sinua»--tästä alkaa jatko ja sujuu nyt helposti--: »_äärettömästi_
rakastan! Et voi kuvitella, kuinka minä sinua ikävöin, kuinka korkein
onneni on sinut kerran omistaa. Miksi et ole täällä, että saisin sen
sinulle suullisesti sanoa, kuiskata sen korvaasi? Miksen saa sulkea
sinua syliini, suudella otsaasi, punaposkiasi, ruusuhuuliasi, hivellä
hipiääsi, kietoa käsivarttani kaulaasi?»

»Ilman sinua minä en ole mitään. Ajattelin tänä iltana huvitella hiukan
ja menin kansanjuhlaan Degeröhön. Palasin sieltä kuitenkin pian,
palasin kaihoisana ja kaipaavana. En minä viihdy sellaisissa seuroissa.
Minä olen ehkä jo liiaksi aristokraatti, sillä minä tunnen melkein
fyysillistä vastenmielisyyttä vielä nytkin ajatellessani, mimmoista
siellä oli ja mitä siellä näin. Ei mikään ole niin epäkaunista, kuin
tuollainen puolivillainen kaupunkiyleisö, kun se mellastaa maalla,
kauniin luonnon helmassa. Tavallista pikemmin korjasinkin sieltä luuni.
Niin pian kuin olin juonut kupillisen teetä, astuin ensimmäiseen
laivaan ja tulin suoraa päätä takaisin kaupunkiin.»

»En kuitenkaan kadu sinne menoani. Sillä paluumatkalla minä sain olla
yksin, häiritsemättä, ja ajatella vain sinua, oma Miiaseni. Jos minä
olisin runoilija, jos minulla olisi maalarin sivellin vallassani,
kuinka voisinkaan antaa sinulle kauniin kertomuksen mielentilastani ja
ihanan kuvauksen ympärillä olevasta luonnosta, jota laivan kannella
istuessani katselin ja ihailin. Laivamme 'Neckenin' kokan edessä kuohui
vesi, kun me ajoimme itäisen saariston läpi. Meri oli tyyni, ja tyyni
oli läheinen metsä. Saaret ja salmet, kuinka ne seisoivat kauniina
juhannusyön kirkkaudessa. Rannoille oli sytytetty kokkotulia, ja sieltä
täältä kuului soittoa ja laulua... Mikä hurmaava hetki! Mutta kuinka
monta vertaa ihanampaa ja hurmaavampaa kaikki olisi ollut, jos sinä,
oma Miiani, olisit ollut vierelläni!»

»Mutta vaikka et faktillisesti ollutkaan läsnä, niin olit kuitenkin
hengessä luonani. Minä ajattelin sinua koko ajan, minä haaveksin omaa
pientä, kaunista kotiamme, jonka me perustamme, sitten kun minä saan
vakinaisen viran. Me elämme vain toisiamme varten, me valikoimme
seuramme, me emme kutsu luoksemme kuin muutamia parhaita tuttaviamme.»

»Rakastathan sinä minua, Miia, niinkuin ennenkin? Minulle välistä tulee
sellaisia kummallisia ajatuksia, että sinä et ehkä rakastakaan minua
niinkuin kihlauksemme ensi aikoina. Olen välistä mustasukkainen koko
maailmalle ja kuvittelen, ettei minusta kukaan välitä, et sinäkään.
Sinä ehkä unohdat minut siellä maalla, jossa teitä on niin paljon
nuoria. Anna anteeksi nämä epäilykseni, joita en muun vuoksi kerrokaan,
vaan ainoastaan siksi, että olen luvannut olla sinulle aina avonainen.
Minä tiedän, että kaikki tämä on vain minun mielikuvitustani, että sinä
et ole edes ajatuksissasikaan minulle uskoton. Tämä kaikki tulee siitä,
että tunnen täällä itseni niin yksinäiseksi, niin mielestäni kaikilta
hyljätyksi. Minulle tekisi niin hyvää saada kuulla, että olen väärässä.
Sano, että minua rakastat, minä tiedän sen, mutta minä pyydän, sano se
minulle, vakuuta moneen kertaan.»

»Oi, kuinka on sentään suloista tietää, että on edes joku, joka
rakastaa ja jota rakastaa, jolle voi kertoa kaikki huolensa, avata
sydämensä, koko sielunsa.»

»Hyvästi nyt, rakas, oma, kulta Miiani! Kirjoita minulle pitkä kirje,
kirjoita kaikki, mitä ajattelet ja tunnet. Joka kirjain kädestäsi, joka
sana huuliltasi on minulle kultaa kalliimpi. Mitä onkaan kulta,
maallinen kulta, sen kullan rinnalla»--(Antti mietti vähän aikaa, miten
jatkaa; mutta samassa sai hän mielestään kauniin ajatuksen ja lisäsi:)
--»jonka me olemme olleet niin onnellisia löytämään toistemme--
sydämissä.»

»Sano terveisiä Tädille ja Sedälle! Tuhat tuhatta tulista suudelmaa
sinun

                                  iäti uskolliselta
                                      Antiltasi.»


»P.S. En hennoisi vielä lopettaa, mutta minun täytyy viedä vielä tämä
kirje junalle tänä yönä. Minä tahdon panna sen rautatien aseman
laatikkoon, jottei se hukkuisi ja sinä turhaan menisit noutamaan
postia. Kun palaan takaisin asuntooni, niin vaivun vuoteelleni, ja
viimeinen ajatukseni, ennenkuin ummistan silmäni, olet oleva sinä.

                                               Sama.»


Ei ollut Miia saanut aikoihin niin hellää, niin rakastavaista kirjettä
Antiltaan. Hän, joka ei muusta tiennyt, ei muuta ajatellut kuin
Anttiaan, hän, jolle ei maailmassa ollut toista miestä niin
täydellistä, niin puhdasta, niin jaloa--sillä hän tunsi hänen
mielipiteensä kaikista asioista--hän oli niin onnellinen saatuaan tämän
uuden todistuksen sulhonsa rakkaudesta, että hän sulkeutui huoneeseensa
ja kirjoitti heti paikalla vastauksen.

Alkuun pani hän: »Rakas, rakas, rakas Anttini!!!» ja hän sanoi vielä
vapisevansa onnesta ja ilosta, että Antti häntä niin rakastaa. Hän oli
moneen kertaan lukenut kirjeen, ja kun hän nukkuu, niin panee hän sen
päänsä alle. Hän oli itkenyt ajatellessaan Anttia, jonka täytyy olla
siellä niin yksin, siellä ikävässä Helsingissä. Voi, voi, jos hänkin
voisi jotain tehdä, että he pian, pian voisivat perustaa oman kodin!
»Kuinka sinä voit, Antti, kuvitella, että minä olisin sinulle uskoton!
En minä ajattele ketään, en minä välitä en kenestäkään muusta kuin
sinusta, yksin sinusta. En minä ota täällä osaa nuorten iloihin,
niinkuin ehkä luulet, kuin hyvin harvoin. Ja jos sinä vain tahdot, niin
voin minä olla seurustelematta kenenkään kanssa, menemättä huviretkille
ja kutsuihin, koska sinäkään et tanssi ja koska et rakasta
kansanjuhlia.--Usein istun minä puutarhassa sen koivun alla, jossa on
nimemme ja jonka siimeksessä me viime kesänä vietimme niin monta
unohtumatonta hetkeä. Minä istun ja ompelen hyräillen niitä lauluja,
joita sinä rakastat. Joskus otan venheen rannasta ja soutelen järvellä.
Kuinka täällä on kaunista! Mutta sinähän olet tullut runoilijaksi.
Monta, monta kertaa luin sinun kauniin kuvauksesi matkastasi Suomen
saaristossa. Minä luin sen papalle ja mammallekin. Ethän pane sitä
pahaksesi. Ne pitävät sinusta niin paljon ja kysyvät aina, mitä sinä
kirjoitat.»

Miia kirjoitti ja kirjoitti, arkin toisensa perästä. Hän oli »niin
onnellinen, niin onnellinen!» Hän oli ollut väärässä epäillessään Antin
tunteita, luullessaan hänen kylmenneen. Hänellä oli melkein paha
omatunto, että oli _voinut_ luulla hänestä niin pahaa, omasta
uskollisesta Antistaan. Ja hän lopetti kirjeensä näin: »Voi, voi,
kuinka minä sinua hirveästi rakastan! Jää hyvästi, rakas, kulta
Anttini! Minä lähetän sinulle miljoonan miljoonaa lentosuudelmaa.

                                      Sinun pikku
                                        Miiasi.»



VIIMEINEN RAKKAUTENI.


Niinkuin tiedätte--kertoi hän--on elämässä omituisia raja-aikoja,
tuollaisia tyyniä seisauksen hetkiä, jolloin ei juuri mitään ajattele
eikä mitään tunne. On tavallisesti päässyt erilleen jostain entisestä,
on esimerkiksi rikkoutunut rakkaussuhde, eikä mitään muuta samanlaista
ole sijaan ilmaantunut. Käyskelee kädet selän takana, henkisesti
joutilaana, ja katselee kylmällä, välinpitämättömällä silmällä maata,
taivasta, tähtiä ja kuuta. Mieli on kirkas kuin veden kalvo, jonka
kuvastinta eivät intohimot hämmennä.

Mutta samalla on se tavallista herkempi vähimmillekin vaikutuksille
ulkoapäin. Ja jos naiset ymmärtäisivät tällaisia hetkiä hyväkseen
käyttää, ei tarvittaisi muuta kuin hellä, hyvin osattu silmäys,
osaaottava liike tai äänenvärähdys, ja alku uuteen suhteeseen olisi
luotu.

Viime kevättalvella lepäsin minä tuollaisessa tilassa. Olin
rauhoittunut syksyllä purkautuneesta kihlauksesta, aivan tyynesti olin
eräänä päivänä järjestänyt hänen kirjeensä yhteen kääröön, sitonut ne
purjelangalla lujasti kiinni ja laskenut ne laatikkooni kolmen neljän
samanlaisen käärön viereen.

Ja silloin osuin minä kohtaamaan hänet, aivan sattumalta.

Muistan hyvin, millainen oli ilma. Oli kirkas, kylmähkö päivä, noin
viiden tienoissa illalla, ja ruokalevon maattuani lähdin minä
tavalliselle kävelylleni ennen istuutumistani työpöytäni ääreen.

Pihamaa oli sula, samaten katukäytävät päivän puolelta. Mutta niin pian
kuin aurinko painui huoneen harjan taa, veti pimento rapakot ja purot
riittaan, ja kengänkannat karahtelivat astuessani.

Laskeusin rantaan, ja jäin seisomaan laivasillalle.

Takanani oli äänetön pikkukaupunki, josta ei kuulunut muuta kuin
tornikellon lyönti ja hetken päästä torninvartian vastaus
rautakolmioon. Ensi kerran kovemmin, toinen lyönti jo heikompi ja
kolmas tuskin enentäen edellisten kaikua, joka kuului tänne saakka
kattojen yli, hiljaisen ilman läpi.

Edessäni olivat suuret selät nukkuen vielä talvilakanainsa alla
sinervän valkeina hankina, ja ainoastaan siellä täällä joukeroittelivat
viittatiet mustina kohojuovina, pistäytyen salmekkeisiin ja hiljaisten
saarien taa.

Astuin alas jäälle ja aloin kulkea nientä kohti, joka oli hiukan matkaa
satamasta. Mielialani oli tuollainen melkein lapsellinen tyytyväisyys,
joka niin usein syntyy yksinäisissä, synkissä metsissä tai ajaessa
talvisia teitä tai soudellessa tyyniä vesiä kesäisenä yönä. Hyräilee
itsekseen, lausuu sanoja, joilla ei ole mitään merkitystä, ja lopuksi
alkavat ajatukset haastella ääneen. Tarttuu puitten oksiin, riipii
lehtiä mennessään ja heittää ne pois. Seisauttaa soutamisensa,
kuuntelee kaikuja, läiskäyttelee turhanpäiten vettä airollaan. Tai
potkii jäälohkareita kenkänsä kärjellä, niinkuin minä nyt tein.

Ja jos sattuu silmään jotain huomattavaa, vaikka kuinkakin
vähäpätöistä, niin seisahtuu sitä katselemaan.

Niemen nenässä oli muutamia purjevenheitä talviteloillaan. Järven
rannalla, puhtaassa petäjikössä ne vielä nukkuivat talviuntaan mikä
kyljellään, mikä kumollaan, mikä tukien varaan nostettuna.

Varsinkin eräs niistä oli niin menevän näköinen. Sen nimenä oli
»Tiira», ja se näytti siihen laskeutuneena kuin lintu siiviltään
liihotellen. Minä tarkastelin joka taholta sen sopusuhtaista runkoa,
kurkistin sisään, kyyristyin silmälläni sihtaamaan emäpuuta pitkin ja
kolkuttelin kynnelläni laitoja, jotka joka paikasta helähtivät tervettä
puuta.

Joka kerta, kun minä tapaan itseni hyräilemästä tai viheltämästä
säveltä:

    Oi jospa tänne läikkyilyänne...
    Oi jospa tänne läikkyilyänne...

tiedän minä, että minussa alkaa herätä joitain uusia aikomuksia.
Huilaukset olivat tällä kertaa tavallista pitemmät, ja vielä kaupunkiin
tultuani olin minä äänessä.

Ei sujunut työ asunnossani illalla. Lähdin uudelleen ulos ja menin
suoraa päätä Seurahuoneelle.

Se oli myytävänä, »Tiira»; niinkuin siitä hämärästi jo muistelin
nähneeni ilmoituksen sanomalehdissä.

--Osta pois, sanoi sen omistaja, oluenpanija Grönvall. Se on juuri se,
jota näyt olleen katsomassa. Minulta se joutaa, kun on poismuutto
paikkakunnalta. Jos kerran purjevenheen tahdot, et voi saada mistään
sen parempaa kulkijaa ja muutenkin hyvää.

Kaikki muutkin herrat olivat samaa mieltä, että »Tiira» oli paras
purjevenhe näillä seuduin.

Kuunnellessani heidän kiitoksiaan muistelin minä nähneenikin sen kerran
viime syksynä vesillä. Se mennä vilisti silloin täyttä laitaista, vähän
matkaa satamasta, tuulen halkaisija pingoittaen sujakkana kokassa ja
isopurje suurena pyrstönä perässä. Se oli maalta nähden kaunis katsoa
viilettäessään valkeana lintuna sinistä vedenpintaa myöten. Luulen,
että silloin lyhyen hetken toivoin sitä omakseni.

Seuraavana aamuna kävin tarkastamassa purjeita, nuoria ja mastoja,
jotka olivat vaunuliiterin yläsillalla hyvässä järjestyksessä, niinkuin
valmis morsiuspuku rikkaan talontyttären aitan orrella.

--Ne on kaikki ihan uudet ja täydessä kunnossa, selitti minulle
Grönvall.

Ja aavistamatta, kuinka oikeaan kohtaan hän osasi, lisäsi hän, ettei
hän olisi ikinä luopunut »Tiirastaan», jos vain olisi voinut sen
mukanaan viedä. Sillä venhe oli aivan uusi, hän oli tilannut sen mennä
kevännä näillä ajoin, mutta se ei ollut joutunut valmiiksi ennen kuin
syksyllä, ja tuskin oli hän sillä purjehtinut parina sunnuntaina.

--Sillä on siis vielä neitseellisyytensä tallella, niin sanoakseni.

--Se on päätetty, sanoin minä, ja luin hänelle rahat kouraan.

--Kauniit kihlakalut, sanoi hän katsellessaan uusia sadan markan
seteleitä. Säälittää niinkuin isää, jolta menee hyvä tyttö miehelään.
Mutta minä toivon, että pitelet häntä hyvästi, niinkuin hän
ansaitseekin.

Ja hän kutsui minut huoneeseen, ja konjakkareissa ja selttereissä
joimme me »Tiiran» maljan emmekä puhuneet muusta kuin purjehduksesta.

       *       *       *       *       *

Joka iltapäivä alkoi minulla nyt olla asiaa niemen nenään. Jäätä myöten
sinne mennessäni näin jo kaukaa »Tiirani» keikottavan teloillaan,
keveänä ja kokettina. Ja saavuttuani luo koettelin minä, olivatko tuet
hyvästi paikoillaan, ja jos oli satanut lunta yöllä, pyyhin sen
huolellisesti pois. Jos ei ollut aikaa mennä luoksi saakka, kävin
kuitenkin laivarannassa, jonne paistoi purteni valkea laita ja sen
punainen pohja.

En kielläkään, että tunteeni ja mielialani olivat melkein samat kuin
jos olisin ollut kihloissa enkä saanut nähdä morsiantani muuta kuin
kerran päivässä. Palatessani hänen luotaan ei ollut halua mennä heti
kohta kotiinkaan, ja niin melkein säännöllisesti poikettiin
Seurahuoneelle. Minun piti saada puhua hänestä jollekulle, joka
käsittäisi tunteeni. Ja niin minä tulin yht'äkkiä hyväksi ystäväksi
erään konttoristin kanssa, jota ennen olin vain ohimennen tervehtinyt,
mutta jolla oli purjevenhe hänelläkin, lähinnä paras minun venheeni
jälkeen. Hän ei sitä kieltänytkään, hän myönsi sen mielellään, ja minä
tarjosin hänelle tuutingeita ja paraina päivinä seksankin. Niinkuin
muut puhuvat morsiamistaan, niin puhuimme me pursistamme.

Eivät olleet jäät vielä lähteneet, kun minä ryhdyin maalaamaan
»Tiiraani». Monet suloisen lämpimät toukokuun päivät kuukin minä sen
ympärillä helteisessä paisteessa, nauttien maalin hajusta, petäjikön
tuoksusta ja pyrähtelevien kesälintujen liverryksistä. Västäräkit
keikkuivat rantakivillä, hypähtelivät kovalla keväisellä jäällä ja
uskalsivat joskus tulla kiikkumaan ihan pääni päälle, halkaisijapuomin
nokkaan.

Vihdoin oli hän valmiiksi siveltynä sekä sisästä että ulkoa.
Viheriänmusta laitamaali välkkyi tuoreeltaan kuin pehmoinen sametti,
sisus oli tammenvärinen ja ympärille oli kuin kaulukseksi vedetty
kullankeltainen raide. Minä loittonin hänen luotaan, katselin kuin
sulhanen uutta vaatteusta, jonka hän on lahjoittanut lemmitylleen.
Mielestäni se sopi hyvin, ja varsinkin olin tyytyväinen siitä, että se
sopi muidenkin mielestä, jotka kutsuin katsomaan.

Taitavasti ja joka puolelta varoen irroitettiin hänet maasta.
Pyöriviltä teloiltaan herkästi liukuen hupsahti hän ensin perälleen,
ajoi edestään ison laineen ja ryyppäsi laidan yli vähän vettä sisäänsä.
Mutta sitten kohosi hän tasapainonsa jälleen ja juoksi joukeana kuin
musta kenokaula joutsen nuoraa myöten luokseni takaisin rantaan.

Ja jo samana päivänä piti hänet pukea purjeisiinsa. Ilosta tuntuivat
rissat kirahtelevan maston nenässä, kun purjenuorat temmaistiin niiden
läpi, ja purjeet hulmusivat tuulessa kuin levottoman hevosen harja.
Voimakkaasti kampeili itseään peräpurje, ja halkaisijan helma lepatti
virkeätä elämän intoa. Ja kun kiinnitin nuoria oikealla kädellä ja
vasemmalla painoin peräsintä alatuuleen, niin antautui hän heti kohta
haltuuni ja puski ulos ankkuripaikasta kuin hyvin neuvottu
rekivetovarsa hänelle osoitetusta pihaveräjästä.

Minä vapisin vähän, niinkuin olisi hän ollut nainen, jonka kanssa ensi
kerran olin kahden kesken. Ja kun hän totteli minua ja kun ei hänellä
näyttänyt olevan muuta tahtoa kuin mikä minulla, niin oli onneni yhä
suurempi.

Se oli sunnuntaipäivä. Laivat olivat äsken tulleet, ja ranta oli
mustanaan käveleviä. Ne näyttivät seuraavan meitä, ja me luovailimme
muutamia kertoja laivasillan edustalla. Se onnistui, kävi sukkelasti,
kauniisti ja taidokkaasti, ja minä nautin siitä voitosta, jonka hän
salli minun heti ensi kerralla saavuttaa. Minä olin ylpeä hänestä, ja
se lisäsi kiintymystäni. Ja eikö totta, ystäväni, että onnen ehtoja
avioliitossa on myöskin tyydytetty itserakkaus?

Leuto, tasainen ja voimakas etelätuuli painoi purjetta, ja ikäänkuin
yhteisen tunteen ilmauksen työntäminä aloimme me oikoa ulapalle,
suikaisten täyttä, kohisevaa vauhtia niemen nenitse, jossa muiden
venheet vielä lepäsivät kuin kateelliset jälellejääneet vanhatpiiat.

Ollessamme kahden kesken järven selällä, kaukana rannasta, astuivat
hänen avunsa yhä enemmän silmiini, ja minä tulin vakuutetuksi siitä,
että minulla oli pursi puhtainta rotua. Purjeet olivat sillä pingallaan
kuin lauta, ja ainoastaan hiukan tuntui peräsimen ponsipuussa kokan
nousu vastatuuleen. Runko viilsi vettä, tekemättä lainetta kupeilleen,
ja sen, minkä se kallistihe, sen se voitti vauhdissa. Minä jo
edeltäpäin kuvittelin niitä hauskoja hetkiä, joita toivoin saavani
viettää hänen seurassaan. Minulla oli halu melkein hyväillä häntä,
osoittaa jotenkin kiitollisuuttani hänelle. Hän oli nähtävästi itsekin
kuvitettu tästä, nautti menosta, laineitten läiskeestä, aaltojen
noususta ja laskusta. Joka kerta, kun kokka puski laineeseen ja vaahto
karkasi kahdelle kupeelle, oli siinä kuin pelonsekainen riemuhuuto, ja
kun purjenuorat natisivat vihurin alla, näytti hän ikäänkuin ääneensä
itseään kehoittavan ja kiihoittavan kiivaampaan menoon.

Ihan kuin itsestään sai kokka suuntansa kaukaista kalliosaarta kohti,
ja kun ensi kerran katsahdin taakseni, oli jo jäänyt etäälle kaupunki
ja kirkon torni ja laivat satamassa.

Kallio kasvaa suuremmaksi, jo näkyvät oksat sen kääkkyräpetäjissä, ja
kuohuva vaahto velloo vuoren alla salakarien ympärillä. Lasken tyyneen,
alapuolelle tuulen, kokka sattuu kallioon, ja koko venhe vavahtaa
hiukan. Kytken hänet siihen kiinni, sitaisten nuoran lähimpään koivuun,
jossa lehti jo on hiirenkorvalla, ja nousen itse jaloittelemaan.

Mutta pian tulee minulle halu häntä uudelleen nähdä niinkuin epäilisin
hänen uskollisuuttaan, niinkuin pelkäisin hänen riuhtaisevan itsensä
irti tai hakkaavan kylkeään kallioon. Ei hän sitä kuitenkaan tee, hän
on siinä siivosti sijoillaan, on vain käännähtänyt vähän, nousee ja
laskee saaren taitse tulevassa mainingissa, peräytyy joskus, lähenee
taas kalliota ja nykäisee sitä kokallaan. Niinkuin leikittelisi yksin
uimasillaan oleva neito, joka ei näytä huomaavan minua, joka katselen
häntä salaa oksien aukosta.

Nyt vasta täältä syrjästä huomaan oikein, kuinka kaunis hän on ja
kuinka sopusointuinen. Todellakin nimensä arvoinen. Puolet vesilintua,
puolet pääskystä. Ruumis pieni ja tanakka, siivet suuret ja voimakkaat.
Ei yhtäkään pilkkua purjeissa; siisti, soma ja puhdas kuin pariisitar.

Tuuli kiihtyy illan suussa, ja pienet vihuripuuskat, kiertäen kahden
puolen saarta, kutittavat häntä kylkiin. Hän hermostuu, käy
levottomaksi, oikkuilee ja kiskoo ankkuriköyttään.

En tahdo kiusata häntä kauemmin. Ja me lähdemme paluumatkalle, laskien
myötähankaan, purjeet höllinä ja nuorat tappeihin kiinnitettyinä. Me
käymme kuin käsikädessä alamäkeä. Huoletonna, rauhallisena ja, miksen
myöntäisi sitä, täydellisesti onnellisena laskeudun minä selkäkenoon,
perälautaa vasten nojaten, peräsimen varsi kainaloon suljettuna, ja
arvaten sen nykäyksistä niinkuin valtasuonen käynnistä »Tiirani»
pienimmätkin tunteen ilmaukset. Ja purjeen ja laidan välissä ovat
siniset, loivat laineet, jotka silloin tällöin vain vaahtoon
pärskähtävät, etäiset rannat taloineen, niittyineen, peltoineen ja
metsineen, ja niiden yläpuolella kaitainen juova sinistä, pilvetöntä
taivasta,

On jo iltamyöhä, kun saavumme satamaan. Tuuli on tyyntynyt, hiljaa
lipatellen hävitään ankkurissa olevien proomujen ohitse ja sivuutetaan
höyrylaivat, joissa jo nukutaan, ja ainoastaan yövartia meitä silmät
pyöreinä töllistelee.

Me olemme molemmat vähän uuvuksissa, mutta siinä uupumuksessa on
omituinen sulonsa. Ikäänkuin huoaten hupsahtaa purje syliini ja
hyväilee laskeutuessaan poskeani. Ja minä vuorostani häntä. Panen sen
hellällä kädellä säännöllisiin poimuihin, sidon manillanuoralla puomiin
kiinni ja levitän peitteeksi vedenpitävän öljyviitan.

Hän jää siihen, ja minä poistun verkalleen torin poikki. Mutta
kadunkulmassa katson minä vielä jälelleni, ja siellä hän lekottaa,
kuvastuen vedenpintaan rauhallisena ja solakkana, mastopuu vähän
taapäin nojaten.


Tätä ensimmäistä häämatkaamme seurasivat monet muut samanlaiset. Ja
yhteistä onneamme kesti koko kesän. Kuta useammin me olimme yhdessä,
sitä paremmin opin tuntemaan hänen tapansa. Hän oli aina tottelevainen,
aina valmis lähtemään, ja hän nähtävästi koetti kaikella tavalla olla
mielikseni. Voi olla melkein tyven ja tuuli sai tuskin vedenpinnan
värähtelemään, mutta jostain hän kokosi ja sai siksi ilmanhenkeä
siipiinsä, ettei kokonaan seisahduttu.

Kuinka monet mielialat me yhdessä elimme! Milloin riemuisia ja
voimakkaita, kun keikkuen ajettiin kaikkien kilpailijaimme ohitse.
Milloin hienoja ja herttaisia, kun tasainen tuuli meitä liikutteli ja
laineet loiskivat hajamielisesti ja kuukin kimmelti. Milloin
hekkumallisia, etelämaisia, kuumina kesäpäivinä, kun aurinko paahtoi,
kun valoa oli purjeitten poimuissa kuin pudistettavaksi asti ja kun me
hievahtamatta lepäsimme keskellä tyventä selkää, odottaen
puolihorroksissa tuulta, joka sinisenä virinä läheni vitkalleen saarien
ja salmien takaa.

Ja joka kerta kun tulin rantaan lähteäkseni tällaisille retkille, toin
minä hänelle jotain uutta, lahjoitin erivärisiä viirejä, uusia aitoja
ja hankoja, milloin korkkipallot suojelemaan hänen sivujaan
hankautumasta, milloin köyden tai ankkurin.

Ja koko sinä kesänä ei minulla ollut huvitusta sen suurempaa kuin aina
olla kahden kesken hänen kanssaan, pitää seuraa hänelle, hoitaa häntä,
käydä sateen jälkeen levittämässä purjeet kuivumaan ja tulla taas
takaisin ne kokoamaan yöksi. Ja koko sinä kesänä ei hänellä ollut
kilpailijaa suosiossani.

       *       *       *       *       *

Mutta sitten tuli syksy ja sateet ja rumat ilmat ja kylmät tuulet.

Ja vähitellen, huomaamattani--se on kyllä surullista sanoa--aloin minä
kyllästyä purjehtimiseen. Olin käynyt ja osasin ulkoa kaikki väylät ja
salmet ja saaret ja maat. Tunsin hänet itsensäkin, jokaisen kaaren
käänteen. Tunsin hänen tapansa kaikissa tuulissa.

Kyllähän hän oli hyvä, kaikki muutkin vakuuttivat, että hän oli
vakavin, luotettavin ja kestävin. Mutta ei ystäväni konttoristikaan
voinut vakuuttaa, että hän enää olisi ollut nopeakulkuisin näillä
vesillä.

Sillä oli kesän kuluessa ilmaantunut uusia pursia, jotka laskivat
»Tiiran» ohi. Minä kyllä koetin kiristää nuoria ja vaihdella
kantolastia, mutta siitä ei ollut apua, ne olivat parempia
purjehtijoita, ne luovivat korkeammalle ja pyyhkäisivät myötätuulessa
ilkkuen ohitse.

Hänen seurastaan katosi vähitellen uutuuden viehätys, hän oli minusta
yksitoikkoinen ja ikävä, ja minä aloin laiminlyödä häntä. Ei tullut
aina heitetyksi pois vettä sateitten jäleltä eikä purjeita kuivatuksi.
Pohjaan kasvoi likakerros, ja purjeet homehtuivat ja harmenivat.

Joskus tuli vielä kuitenkin uudistus eletyissä muistoissa. Se sattui
silloin tällöin noina kirkkaina, syksyisinä päivinä, kun kirjavat
rannat kohosivat kangastaen vedestä ja etäiset salmet kuvastuivat
tyyninä pintoina. Mutta ne olivat surunsekaisia nekin retket ja
alakuloisia, niinkuin olisi meillä kummallakin ollut aavistus
lähenevästä erosta.

Talvi tuli tavallista aikaisemmin. Ja eräänä sateisena lokakuun
lauantaina nostatin minä hänet maalle.

Muistan tuon päivän yhtä selvästi kuin ensimmäisen tutustumisemme. Itse
seisoin viluissani laivasillalla ja katselin, kuinka kaksi rantajätkää
riisui hänen päältään purjeita ja mastoja. Kuinka surkeasti valitti nyt
rissa maston nenässä, kun he armottomasti riuhtaisivat nuoran sen läpi!
Kuinka hän oli nolon ja paljaan näköinen, kun he soutamalla veivät
hänet takaisin niemen nenään!

Tuli häntä sentään hiukan sääli. Ja samassa myös itseäni, sillä
kaikista menneistä muistoista on hänen kanssaan vietetty kesä ehkä
valoisin. Mutta minkäs sille voin, että hän oli menettänyt
viehätyksensä.

Nyt hän on joutunut muiden purjehdittavaksi. Mutta hänen viirinsä olen
kuitenkin säilyttänyt. Se on tuolla samassa laatikossa, siististi
sovitettuna niiden kirjeiden viereen, jotka olen saanut muinaisilta
morsiamiltani. Ja täällä albumissani on hänen valokuvansa heidän
valokuviensa kanssa rinnan.

Niinkuin näette, on siinä vielä useita tyhjiä paikkoja. Ensi vuonna
näillä ajoin on siinä ehkä taas uusi naisen kuva, kenties ei ole muuta
kuin juoksijahevonen, mahdollisesti myöskin kaunis jahtikoira. Voi olla
niinkin, ettei ole mitään ja että »Tiira» oli viimeinen rakkauteni.



KAKSIN.


Avioliittomme on alusta alkaen tähän päivään saakka ollut niin
onnellinen, niin sopusointuinen, etten sen kaukaisimpiakaan ääniä
kuulostamalla saa muistostani esille ainoatakaan häiritsevää
sorahdusta. Me olemme olleet kuin kaksi viulua, jotka aina pysyvät
samassa vireessä. Sen mukaan kuin toinen ylenee tai alenee, ylenee ja
alenee toinenkin.

Mutta niinpä saimmekin kiinni samasta sävelestä heti ensi yrityksellä.
Olimme istuutuneet rekeemme hääpäivämme iltana ja lähdimme ajamaan
uutta kotiamme kohti, joka oli noin neljän tunnin matkan päässä
toisessa pitäjässä. Ja tämä matka se on suloisin muistoni kaikkien
suloisten joukossa. Se oli kuin lyhyt alkusoitto yhdyselämämme pitkään
sävellykseen.

Ero vanhempiesi luota tuntui sinusta alussa tosin hiukan katkeralta.
Muistathan, kuinka viimeisten vieraitten mentyä, jotka olimme rappujen
eteen saattaneet ja lyhtyjen lunta valaistessa nahkasiinsa peitelleet,
me kiiruhdimme vaihtamaan vaatteita kumpikin huoneessamme. Ennenkuin
sinä jouduit valmiiksi, oli hevosemme jo ajanut esiin, ja minä odotin
sinua isäsi huoneessa. Sinä ilmestyit ovelle. Olit heittänyt pois
silkkisen hääpukusi, ja ylläsi oli sinulla totinen matkavaatteus.
Nousin mennäkseni sinua vastaan, mutta sinä juoksit ohitseni ja
heittäysit itkien isäsi syliin. Ja siitä äidin ja sisarten. Et ollut
minua näkevinäsikään, kun hämilläni autoin turkkia hartioillesi, ja
minä tunsin itseni niinkuin johonkin pahaan tekoon syylliseksi. Et
tahtonut päästää irti pieniä sisariasi, jotka avopäin juoksivat vielä
pitkän matkaa reen kupeella, yhä pitäen käsistäsi kiinni, eivätkä
meistä eronneet, ennenkuin tien kavetessa upposivat lumihankeen. Sinä
käännyit jälellesi heille liinaa huiskuttamaan, vaikka oli pimeä
eivätkä sitä muut nähneet kuin minä.

--Hanna, sanoin minä, elä nyt itke ... kuule, koeta nyt rauhoittua...
Ja minä koetin tarttua käteesi, mutta sinä vedit sen pois ja katsoit
yhä itkien kotiisi päin.

Aloin jo tulla onnettomaksi, rupesin kuvittelemaan, että ehkä on
rakkautesi haihtunut, ehken voi antaa sinulle mitään sen sijaan, mitä
olet kadottanut. Sitä vaille, etten minäkin itkenyt.

--Jos tahdot, niin käännytään takaisin...

--Ei, ei, mennään vain.

Koetit rauhoittua. Mutta paikat, joiden ohitse ajoimme, olivat sinulle
niin tutut ja monimuistoiset, ja minä näin, kuinka nyyhkytykset yhä
vielä värähyttelivät koko ruumistasi, kun ajoimme ohitse peltojesi,
veräjiesi, aidannurkkauksiesi, tuulimyllysi, niittylatojesi ja yli
sillan, josta oikealla puolen hämärti kotijärvesi selkä ja sen saaret.

Mutta kun sukulaisimmat seudut ja rakkaimmat muistot kerran olivat
jälellä päin ja kun tien vieri alkoi tulla metsäisemmäksi ja
vieraammaksi, aloit viihtyä, ja nyyhkytyksesi harvenivat. Kun taas
hevosen hiljentäessä vauhtiaan uskalsin ojentaa sinulle käteni, päästit
hansikkaasi ja annoit minulle käsipuuhkasi sisästä lämpimän
tervehdyksen.

--Rakastatko minua, Hanna?

Sinä kuivasit viimeiset kyyneleesi, painoit pääsi olkaani vasten ja
pidit käteni lujasti suljettuna omaasi.

Ja siitä hetkestä alkaen aloit sinä sitten tyytyä minuun. Me tulimme
tasapainoon, me vakiuduimme siihen paikoillemme, lämpisimme, sulimme,
ja mielialamme ikäänkuin taipuivat toisiaan vasten.

Ilma oli kuutamoinen, mutta lauha, sillä hieno pilvikerros peitti
taivaan, josta silloin tällöin tipahteli leppoisata lunta. Joskus
kuitenkin valkeni kuutamo kirkkaaksi poudaksi, toisen vuoron se taas
harsottui. Tie kulki mustan, pimeän kuusikon läpi, hevonen sai kävellä,
ja me aloimme tehdä havaintoja ja niitä vaihdella keskenämme.

--Tuo kulkunen on minusta kuin luotu tällaista yöllistä matkaa varten
pilvisessä kuutamossa, huomautin minä.

--Niin minustakin, lisäsit sinä,--ja minusta tuntuu, niinkuin kaikki
muut äänet täällä häiritsisivät ... tai niinkuin tuo meidän kulkusemme
laulaisi kehtolaulua koko maisemalle ... kuinka erinomaisesti se sopii
tämän ympäristön sointuun ... sen ääni on vain siksi heikko, että se
juuri ei pudota lunta noilta riippuvilta oksilta.

Me vertailimme kulkusen äänen eri vivahduksia, hiljemmin ja kovemmin
ajaessamme alamäkiä, tasaista tietä ja ylämäkiä, joissa se hevosen
käydessä liritteli tuskin kuuluvasti.

Virstapatsas oli tien vieressä ja sen juurella lumireki.

--Katso, kuinka tämä on hauska paikka, sanoit sinä. Mutta kuinka sillä
on hullunkurinen lumihattu! Odota, niin minä nakkaan sen siitä alas.

Sinä puristit lumipaakun ja koetit viskata, mutta et tietysti osunut.
Se tupsahti metsään.

Huivisi joutui leuan alla epäjärjestykseen, sinä annoit minun pitää
hattuasi, päästit huivin pois ja sidoit sen uudelleen. Tuo tarttui niin
mieleeni, sillä sinä olit siinä hommassasi niin äidillinen ja liikkeesi
niin naiselliset,

--Rakastatko minua? kysyin minä.

--Rakastan, rakastan, sanoit sinä niinkuin lasta lohduttaen, ja meiltä
pääsi molemmilta nauru. Mutta sitten sinä hellyit ja käänsit poskesi
suudeltavakseni,

--Voi, voi, kyllä minä sinua rakastan niin äärettömästi ... tiedäthän
sinä sen ... epäiletkö sitä?

--En minä epäile, mutta minä tahdon aina kuulla sinun sitä vakuuttavan.

Ja sitten me taas palasimme luontoon takaisin.

--Kummastako pidät enemmän, tuostako, kun on ihan kirkas kuutamo
niinkuin äsken, vaiko siitä, että on puolipilvessä niinkuin nyt?

--Pilvessä on hempeämpää ja niin pehmoista, ei ole noita jyrkkiä
varjoja metsässä, ja kun putoilee vähän lunta kuutamolla, niin on sama
tunne kuin lapsena ennen, kun laitoimme lakanamajan ja kuuhotimme sen
alla piilossa.

--Niin minustakin, minä aioin juuri sanoa sitä samaa ... kuinka
omituista, että meillä on niin samanlaiset ajatukset!

--Minusta näyttää, että tämä yö ja tämä kuutamo, että ne ovat niinkuin
meitä varten...

--Nuo tienvieruspuut ne ihan varmaan nyt tietävät, että meitä on tässä
kaksi onnellista ... ne kuiskaavat toisilleen, että tuossa ne nyt
ajavat ... etkö luule?

--Niin juuri.

--Kuule, milloin sinä aloit minua oikein rakastaa?

--Silloin kun sinä soitit viulua ja minä säestin. Sinä sanoit, ettei
kukaan ole sinua niin tunteellisesti säestänyt. Entäs sinä?

--Minä heti kohta kun sinut ensi kerran näin ... nuo sinun suuret,
ruskeat, uskolliset silmäsi...

Kyytiä viemästä palaava hollipoika oli saavuttanut meidät ja hän alkoi
kelkassaan ajaen takanamme laulaa. Hän lauloi niinkuin meitä ei olisi
ollutkaan, huviksi itselleen ja iloksi metsän puille:

    »Ja älä sinä kultani silloin tule, kun on hiukan halla,
    sinun jälkesi tunnetahan joka portahalla.»

Ja samassa kun hän oli sen lopettanut ja mauskauttanut suuta
hevoselleen, alkoi hän kohta uuden ja uudella nuotilla:

    »Mitä minä huolin, kun poika olen nuori
        ja maata olen kulkevainen,
    isä multa kuoli ja äidin otti huoli,
        vaan en mä ole surevainen.»

Oli verraton se tapa, jolla hän laulunsa esitti. Virstan virstansa
perästä hän meitä noudatti ajaen sen mukaan kuin mekin, milloin
juosten, milloin käyttäen. Loppumattomasti uhkui hänestä lauluja toinen
toistaan seuraten. Ja hänen mielialansa vaihtelivat. Kun hän oli
vetänyt jotain surullista ja alakuloista kansanlaulun nuottia, näytti
hän siihen kyllästyvän ja heittihe leveään rekiviisuun.

Erään metsätien suussa poikkesi hän maantieltä ja lauloi mennessään:

    »Mene sinä sinne, minä menen tänne,
    meillä on oma temme,
    kumpainenkin oman kullan kotihimme viemme.»

Oli häntä kuin kaipaus, kun hänen äänensä vähitellen lakkasi kuulumasta
metsän peitosta.

Meihin tuli omituinen lapsellinen mielentila. Minusta me emme olleet
ollenkaan niinkuin sulhanen ja morsian, me olimme kuin kaksi
leikkitoveria. Ehkä siihen vaikutti ympäristön talvinen, kylmä puhtaus,
ehkä myöskin se, että pelkäsin sinun rupeavan vanhaa kotiasi
ikävöimään. Minä tahdoin siirtää sinut sieltä niin vähitellen, niin
huomaamattasi, ettet tietäisikään muuttaneesi toisesta elämästä aivan
toiseen. Ja me yhä ajoimme eteenpäin samalla tavalla kuin niin usein
ennenkin kihlauksemme aikana olimme huviksemme retkeilleet kuutamoisina
iltoina.

Metsä rupesi harvenemaan, alkoi tulla taloisia taipalia, ensin
pienoisia mökkejä, sitten suurempia kartanoita. Kaikissa niissä vielä
nukuttiin, sillä oli keskiyö. Oltiin minun pitäjässäni, nämä olivat nyt
minulle tuttuja ja rakkaita paikkoja. Osasin ummessa silmin jokaisen
matkan käänteen ja tien mutkan. Minä näyttelin ja nimittelin niitä
sinulle, minä sanoin, minkä talon halli tuo on, joka tuolta loitompaa
meille haukahtelee. Annoin hevosen puhaltaa täyteen juoksuun, pian tuli
näkyviin kirkko, pitäjän makasiini ja pappila, jonka pihan läpi me
hurahutimme alas jäälle.

Siitä me sitten ajoimme järven yli toiselle rannalle yhteistä kotiamme
kohti.

--Näetkö tuolla, tuolla se on, missä on iso pykälä metsässä taivasta
vasten, vaikka ei vielä näy huoneita. Tällä järvellä me ensi kesänä
yhdessä purjehdimme ... olen sitä niin kauan haaveksinut ja toivonut
... minulla on aivan uusi sievä purjevenhe... Miksi olet noin vaiti?
Sano, mitä sinä nyt ajattelet...

--Sitä minä ajattelen, että olen niin onnellinen kuin vain voin olla...

Ja minä, kuinka olin minäkin onnellinen ja varma siitä, että aina tulen
olemaan! Ja sinä vielä lisäsit onneani sanoessasi:

--Kuinka soma tämä järvi, miten kaunis se mahtaa olla kesällä! Kuinka
hyvin tulen täällä viihtymään!

--Sinun ikkunasi ovat järvelle päin, sinä näet koko maiseman niin kauas
kuin silmä kantaa.

Erotimme jo rannan suuret kuuset, nuottakodan, uimahuoneen, ja kun
hevonen kohosi rantapenkereelle, niin siinä oli talomme ylenevän pellon
perillä.

--Ei näy tuija ikkunoista?

--Ne eivät tiedä odottaa meitä ennen kuin huomenna ... ne nukkuvat
kaikki.

Ja me ajamme, lumen tipahdellessa kuulumattomasti ja haalean kuuvalon
meitä ympäröidessä niinkuin hiipimällä uuteen kotiimme, josta ei kuulu
hiiskahdustakaan. Vanha äitini ei ole kuullut mitään, eivät palvelijat,
ei edes hallikaan. Hevonen vie itsestään nurkan ympäri, me näemme
kukkia ja valkoiset harsouutimet nurkkakamarin ikkunassa ja seisahdumme
rappujen eteen. Emme kiiruhda nousemaan, odotamme jotain kuin
yhteisestä sopimuksesta. On ihan hiljaa. Mutta meistä tuntuu kuin
olisimme kuulevinamme kotihaltiain soittavan ilmassa, takanamme,
katoilla ja joka nurkassa. Ja lumi vain tippuu. Reen saverikko
narahtaa, ja kulkunen kilahtaa, kun hevonen liikauttaa päätään.

Me kuuntelemme tuota katsoen toisiamme silmiin.

--Hanna! sanon minä hiljaa.

Sinä et virka mitään, puristat vain heikosti kättäni, suljet silmäsi ja
nojaat minuun.

Ja tuo lyhyt hetki kotipihamme hiljaisuudessa, se oli elämämme
onnellisin ja autuain. Se oli mielialojemme täydellisintä sulautumista
ja tunteidemme hienointa pianissimosointua.

Sitä kesti vain sen verran aikaa, että ehdimme sen kuulla ja käsittää.
Sillä samassa pudisti hevonen valjaitaan, väki heräsi pirtissä, tulia
ilmaantui ikkunoihin, ja me nousimme reestä.



NUORUUDEN UNELMA.


Jospa tulisivat vielä joskus takaisin ne ihanat ajat, jolloin isänmaan
onni kajasti niin kirkkaana ja toivorikkaana edessämme, jolloin sen
tulevaisuutta ei johtunut mieleenkään epäillä! Ei koskaan sen jälkeen,
ei edes innostuneimmissa ylioppilasjuhlissakaan ollut varmuus kaikesta
niin vankka kuin noina viimeisinä koulupoikavuosina, tuolla
kaukaisessa, pienessä maaseutukaupungissa.

Se oli neitseellisen ihana se niemi, joka luikerti Kallaveden keskeen
ja jonka nenässä me istuimme nuo valoisat keväiset yöt ja haaveksimme
avosilmin viattoman mielen unelmia.

Nukkui koko kaupunki salaperäisen Puijonmäen varjossa, jonka taa
aurinko jo oli laskeutunut, ja rantatalot ja valkoinen kirkontorni
kuvastuivat tyynen Kuopionlahden pintaan. Hiljainen, sileä laine vain
silloin tällöin huokasi kuin nukkuva, joka näkee hyviä unia, näkymätön
lahorastas sirautteli lehdettyvän koivikon sisästä, ja öisten
soutelijain venheistä soi vesiä myöten käsiharmonikan surullinen
tanssisävel.

Emme olleet isänmaastamme muuta nähneet kuin kotiseudun ja tämän pienen
kaupungin ympäristöineen. Mutta me tiesimme, että se oli samanlaista
muuallakin, me kuvittelimme saman taivaan kaikkialle ja kaikkialle nuo
kukkulat, nämä niemet ja nuo uinailevat saaret ja tyynet ulapat. Me
näimme Suomenniemen ulkonevan epämääräisen suuresta itäisestä
mantereesta, kiilautuvan kuin uljaan laivan, kokka eteenpäin,
pyrkimässä läntisiä maita kohti. Se tunki pitkälle merien keskeen,
eteni joka vuosi, ja niinkuin tätä pientä, tätä _Väinölän_ nientä,
syleilivät Kallaveden selät, niin halailivat koko Suomenkin niemen
rantoja nuo suuret Itämeren lahdet.

Tänne olimme me tulleet, auringon ohjaamina itämailta, läpi erämaiden
ja lumisten aavikkojen, olimme valloittaneet itsellemme oman maan ja
sen asuttavaksemme viljelleet!

Me innostuimme, nousimme kukin kivellemme, osoittelimme vesiä ja
mantereita ja puhkesimme maamme mainetta vuorotellen ylistelemään:

    Me kättä voimme ojentaa
    ja vettä, rantaa osoittaa
    ja sanoa: kas tuoss' on se
    maa kallis isäimme.
    ------
    Äänisjärvi, Pohjanlahti,
    Auran rannat, Ruijan suu,
    siin' on, suomalainen, mahti,
    jok' ei oo kenenkään muun,
    tällä maalla sie oot vahti,
    älä ääntäs halveksu!


Noin me lausuilimme. Mutta vielä me siitäkin rajamme laajensimme ja
loimme samalla Suomen tulevaisuuden jättiläisen suureksi.

Suomenmaa on niinkuin Kreikanmaa ennen ja Suomen kansa on toinen
Kreikan kansa! Eikö meillä ole saaristomme niinkuin heillä oli
arkipelaaginsa? Emmekö ole usein voitollisesti taistelleet ylivoimaa
vastaan niinkuin hekin! On meilläkin Thermopylai ja Salamis, ja olemme
mekin pelastaneet länsimaisen sivistyksen!

Heillä oli Homeros, ja meillä on Kalevala! Mutta meidän sankarimme
taistelivat suuremman asian puolesta kuin heidän! Agamemnon, Menelaos
ja Akilles taistelivat ryöstetyn naisen puolesta, mutta Väinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat ryöstetyn Sammon. Nuo
valloittivat kaupungin ja hävittivät sen, nämä vapauttivat valon
Pohjolan kivimäestä. Nuo käyttivät miekkaa, nämä sanan voimaa!

Ja sanan voimalla me kerran vielä mekin maailman valloitamme!

Kreikkalaisten mahtavuus ei ollut ainoastaan heidän sotaisissa
urotöissään, vaan vielä enemmän heidän taiteessaan, heidän
kirjallisuudessaan, heidän henkisessä suuruudessaan!

Ja niissä olisi oleva meidänkin!

Suomenkieli on voimakas ja miehekäs ja kaikumaan kirkas niinkuin
kreikankin kieli! Ja sen avulla me luomme kirjallisuuden, joka on
tunkeva tieltään kaikki muut, me luomme suomalaisen sivistyksen, uuden
uutukaisen kulttuurin, joka on voittava nuo vanhat ja kuluneet. Me
levitämme aatteemme kauas länteen, me läpitungemme kaikki kansat,
meidän katsantotapamme vaikuttavat uskontoihin, ja kielemme perusteella
syntyy uusia kieliä. Vanha maailma on kuihtumaisillaan, se tarvitsee
uudistusta ja puhdistusta, se on kaavoihinsa kangistumaisillaan. Me
suomalaiset, me keksimme uudet muodot ja puhallamme niihin uuden
hengen. Ja sen teemme muinaisuutemme perustuksella, Kalevalan ja
Kantelettaren. Meidän maamme muuttuu yhtymäpaikaksi idän ja lännen
välillä, se rikastuu ja varttuu, kaupunkeja kohoo kaupunkien viereen,
vuorien huipuille rakennetaan palatseja ja niemien neniin pystytetään
kuvapatsaita kansallisille sankareille. Tästä meidän kaupungistamme
syntyy kaiken henkisen elämän keskipiste, sillä täältähän ensin kajahti
Snellmanin herättävä ääni, ja vuosittain täällä pannaan toimeen nuo
»puijolaiset leikit», niinkuin kreikkalaisilla oli ennen
»olympolaiset.»

Ja vaikka me sitten joskus vuosisatain kuluttua kansana loppuun
elettyämme heikontuisimmekin ja sortuisimme voimakkaampien tieltä,
vaikka ajaisivatkin ylitsemme roomalaisten sotavaunut, ja turkkilaisten
puolikuu kohotettaisiin kirkkojemme harjalle, niin olisimmehan
sittenkin olleet se kansa, joka oli maailman maustanut ja jonka
keksimiin kuoseihin valloittajammekin pukeutuivat.

Näin me olimme historiamme käsittäneet, näin me haaveksimme hehkuvin
poskin ja uskoimme mielikuvituksemme varmasti toteutuviksi.

Ja tuota suurta työtä alkamaan, siihen olimme osaltamme mekin kutsutut.
Ja me kasvoimme omissa silmissämme suuriksi sankareiksi, olimme kuin
seisovinamme Ateenan torilla ja heitimme huolettomalla liikkeellä
olemattoman toogan hartioillemme, lähtien ylennetyin mielin palaamaan
takaisin kaupunkiin.

En muista, kuinka kauan kesti tätä hurmausta ja milloin kynät
haaveitten siivistä alkoivat karista. Ne luultavasti nyittiin
yksitellen irti, ja kun ei uusiakaan sijaan kasvanut, niin lienemme
hiljalleen laskeutuneet maan pinnalle.

Isänmaan onni ja sen loistava tulevaisuus ne himmenivät, eikä meistä
kenestäkään tullut suuria sankareja, niinkuin lasna ollessamme olimme
uskoneet.

Mutta nuoruuden unelmat ja lapsuuden usko eivät sentään milloinkaan
kulu kokonaan pois.

On aikoja--ja ne ovat niitä, kun ei enää tunnu olevan mitään muuta
jälellä--jolloin on lohdutus niitä muistella ja jolloin ne tahtoisi
niin mielellään takaisin ... nuo nuoruuden unelmat ja tuon lapsuutensa
uskon.



TOINEN KOKOELMA



KEVÄTKYLMÄT.


Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.

Tosinhan innostuu kesä välistä meillekin tulemaan. Yht'äkkiä, keskellä
kylmiä, itäisiä tuulia ja sumuisia pahasiivoisia säitä avaa taivas
siniset silmänsä, luo talven peitteen päältään, ja paitahihasillaan
hypähtää aurinko vuoteeltaan.

Se alkaa paahtaa kuin etelämailla, haihduttaa jäät keveinä usvina
ilmaan, ja hanget kiiruhtavat kuin pelästyneet hiiret piilopaikkoihinsa
kivien koloihin.

Talven alla ollut nurmikko saa ihastuksesta vihreät verensä poskilleen,
koivu lehahtaa uuteen lehteen, joka hellästi hymyilee totisen petäjikön
kupeella, tuomikko pukeutuu muutamissa päivissä kukkashelyihinsä, ja
koko maisema tuoksuu tuoreutta ja lämminneen maan mehua.

Kaukaa etelämailta on lentänyt muuttolintu ja rakentanut pesänsä puun
haaraan; pääsky piirtelee tyynen taivaan alla, laulurastas sirottelee
järven niemessä säveliään liikkumattomaan yölliseen ilmaan, ja käki
kukkuu kultiaan etäisiltä mäkirinteiltä asuttuihin laaksoihin.

Pellolla on työmies ahkerassa toimessa, ja mieli toivoa täynnä kylvää
hän muhajavaan multaan tulevan sadon siemenen.

Mutta yht'äkkiä, juuri kun kaikki on kelteisimmillään ja
huolettomimmillaan ja kun hyönteiset vaeltelevat vedenpinnalla ja kalat
lyövät leikkiään luhtaisilla rannoilla--silloin käy kylmän viiman veto
läpi koko luonnon. On kuin olisi joku pahanilkinen särkenyt ikkunan
häähuoneesta: raaka ulkoilma alkaa tulvia sisään huuruisena ja
harmaana, tanssivien parien paljaita hartioita puistattaa, ja hääväki
kiiruhtaa väristen sisähuoneisiinsa.

Sillä tuuli on eräänä yönä kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaalle
talvisia pilviä. Aamun kuluessa se on kiihtynyt kylmäksi viimaksi ja
ennen iltaa se on puhaltanut pois sen lämpimän, joka maasta uhkui, joka
hyppeli katoilla ja aidanselillä ja joka huljui lehdon sisässä. Ja se
vie mennessään tuoksun tuomen ympäriltä ja koivun puhkeavista lehdistä.
Ja se tuo sateen mukanaan, vuoroin vettä, vuoroin rakeita ja
lumiräntää, joka huuhtoo maisemasta kaikki heleät värit ja juoksettaa
metsät ja maat yhdeksi ainoaksi harmaanhaaleaksi ikävyydeksi.

Iloinen elinvoimainen luonto käy surulliseksi ja alakuloiseksi niinkuin
toiveissaan pettynyt.

Nurmikko nuutuu kuloksi tuulen sitä nyhtäessä.

Lehti puussa jää keskenkasvuiseksi eikä edisty viikkokausiin.

Marjan kukat panee halla ja karistaa ne maahan.

Lintujen pojat paleltuvat pesiinsä, sill'aikaa kun emo hakee
hyönteisiä, jotka ovat uudelleen kohmettuneet talvellisiin kätköihinsä.

Pääsky värisee ja näkee nälkää, eikä kuku käkikään, vaikka olisi sen
paras kukunta-aika.


Kesä oli innostunut tulemaan. Mutta se oli tullut liian varhain. Nyt se
ei enää jaksa ylläpitää omaa riemuaan.

Sillä täällä on niin kylmä täällä Suomessa, täällä on kylmä kesälläkin.

Ne ovat ne meidän kevätkylmämme, jotka tulevat joka vuosi, mutta joita
emme koskaan ymmärrä odottaa. Ne tulevat aina silloin, kun juuri olemme
talven unohtaneet ja antautuneet kesän valtaan.

Ne jäähdyttävät meiltä elämän innon juuri silloin, kun se on meissä
kuumimmillaan. Ne vilustuttavat henkemme ja katkeroittavat kesäiset
ilomme.

Sillä vaikka me alammekin uudelleen, kun etelän lämmin taas tulvii
ympärillemme, olemme jo ehtineet myöhästyä. Kevätkylmät tosin katoavat,
mutta vastassamme väijyy jo syksyinen halla, joka odottaa käydäkseen
hidastuneen edistyksen kimppuun ja kylmäistäkseen loput keskeytyneen
kesän hedelmistä.

Kevätkylmät ensin ja syksykylmät sitten--niiden väliin ovat paleltuneet
monet parhaat toiveemme ja karisseet maahan rohkeimmat unelmamme.



JOULU.


Pitkässäperjantaissa on jotain alakuloista, harmaata ja ikävää.
Pääsiäinen on jo iloisempi, samalla kuin sitä kuvaa leveys. Helluntai
tekee keveän, kirkkaan vaikutuksen, se on kuin kuultavan puhdasta
lasia, jonka läpi näkee kauas valoisan kesän maailmaan. Juhannus on
hentoinen ja hieno, niin hieno, että pelkää sen käsistään haihtuvan,
niinkuin se haihtuukin, sillä siitä pitäenhän alkavat päivät lyhetä ja
yöt pitenevät.

Mutta joulujuhla on jykevä juhla. Aina kun muistuu mieleeni joulu,
seuraa sitä tunne jostain, joka on tanakkaa ja tukevatekoista.

Olen usein miettinyt, mistä se on tullut tuo tunne ja miksi jykevyys
juuri joulua kuvaa.

Minä luulen sen tulevan ensiksikin siitä, että juuri silloin on pimeää
paksummalta kuin milloinkaan muulloin. Se täyttää ääriään myöten
taivaan koko kupukannen, sen valta voittaa kaikki ja ruhjoo alleen.
Välistä--ja juuri vähää ennen joulua--tuntuu melkein siltä kuin olisi
päähän putoamaisillaan näköpiirin täyteinen, mustamarmorinen hautakivi.

Ja sitten on silloin jo maa rautaisessa roudassa, pakkanen jymähtelee
juhlallisesti, metsät ovat lunta täynnä, ja puut seisovat kankeina,
jäätyneinä ja huurusta turvonneina. Suuret selät, jotka viimeiseen
saakka pyrkivät vapauttaan ylläpitämään, ovat menettäneet
vastustusvoimansa, ja ulvahdeltuaan heittäytyvät ne nyt viimeisine
huokauksineen pitkään talviseen uneensa. Halkeilevat ne vielä silloin
tällöin, mutta se on kuin unissaan huokailemista.

Joulu juhlista jaloin, sanotaan. Ja jalous kuvastui minulle lasna
ollessani aina jonakin suurena, vankkana, leveähartiaisena urhona,
melkein jättiläisen kokoisena miehenä, joka pimeyden kupukantta
hartioillaan kannatti, ettei se aivan kokonaan saanut muserretuksi
maailmaa alleen. Silläkin on osansa joulun jykevyyteen.

Mutta aivan varmaan ovat siihen vaikuttaneet muutamat muistot
lapsuuteni kotoisesta pappilasta.

Laihoilta laitumilta sitä silloin palattiin koulukaupungista isän
täyteläiseen taloon, joka oli kuin tiukkaan ahdettu riihi, lattiasta
lakeen pullollaan lihavuutta ja hyvinvointia. Lattiat täydessä
villamatossa, kupit kukkurana paksua puuroa, ruuat rasvaiset ja
jokapäiväisenä juomana kotitekoista, tiivisvaahtoista olutta.

Joulunaattoiltana astuu sisään takkukarvainen, isovatsainen joulupukki,
kaivaa esiin tukevat tavarakäärönsä ja nakkaa ne kuusen juureen
lattialle, niin että koko huone jymähtää.

Ja jouluaamuna varhain, kun pimeä ei päivää vielä aavistakaan, alkaa
pappilan piha täyttyä kirkkomiehillä, reenjalakset natisevat kuivassa
lumessa, reet ovat leveitä sydänmaan resloja ja hevoset talojen
suurimmat ja voimakkaimmat. Ja sisään työntäytyy vanhan tavan mukaan
mäkikyläläisiä isäntiä suurissa turkeissaan, puuhkalakeissaan,
koirannahkarukkasissaan, ja villavöillä moneen kertaan vyötettyinä. Ja
emännät ovat vieläkin pyöreämpiä ja täyteläisempiä, pysyvät tuskin
tuolin laidalla istumassa särpiessään pulleihin poskiinsa kuumaa kahvia
palleroisista kouristaan.

Se on kaikki tuo jouluun kuuluvaa; en osaa ajatella sitä muuten enkä
toista toisestaan erottaa.

Minä itsekin, minä näen ja tunnen itseni tukevana ja jykevänä eilisiltä
illallisiltani. Minut viedään kirkkoon minutkin. Vedetään ylleni kahdet
villapaidat ja jalkaan kahdet parit jäykkiä uusia sukkia. Äidin suuret
päällyskengät, monet palttoot, kaulahuivi ja kintaat. Suuri hattu
painetaan korvia myöten päähän. Istutetaan rekeen niin kankeana, että
silmä tuskin voi rävähtää. Ja suuriäänisen aisakellon soidessa mustaan,
pimeään metsään ajaa roihuutetaan kirkolle.

Kirkko ei ole entisensä näköinen. Se on kuin suuri valaistu vuori,
jonka harja näyttää köyristyvän korkealle pilviin, ja tornin huippu
katoo sinne yläilmojen synkkyyteen, josta näkymätön kello soi.

Kirkkomäki kuohuu rekiä ja hevosia metsän rajaa myöten, ja vielä niitä
lienee siellä edempänäkin, kukaties kuinka pitkällä petäjikön sisässä.
Ja kirkko on kuoriaan myöten sullottuna, ja lehterit ja käytävät vieri
vieressään kiinni sarkaturkkeja ja lammasnahkakauluksia.

Ulkona on yhä pimeä, ikkunat ihan mustat. Kirkko on nyt kuin rotko
äärettömän paksun vuoren sisässä, omilla tulillaan valaistuna. Sillä
vuorella ei tunnu täältä katsoen olevan rajaa eikä loppua. Se on koko
avaruuden suuruinen.

Lukkari aloittaa virren. Sadat, tuhannet suut tarttuvat säikeeseen
kiinni, ja iso ääni nousee huuruisena soihtuna ylös kattoon. Semmoinen
veisuu--niin jykevä ja kumajava--ei kykene kohoamaan muulloin kuin
jouluna.

Papit tulevat miehissä alttarille. Laajahihaiset messupaidat leveille
hartioille ripustettuina seisovat he tavallista kookkaampina,
arvokkaampina ja totisempina. Ja kumajavaäänisin heistä messuaa:

    »Kunnia olkoon Ju-ummalan korke-uudessa
    ja maassa rauha
    ja ihmisille hyvä ta-ahto!»

Se tulvii täyteläisesti, tyynesti ja juhlallisesti esille, ja
kirkkokansa humahtaa seisoalleen.

Koko kristikunnan perustus tänä päivänä lasketaan, saarnaa sitten
pappi. Se on kestänyt vuosituhansia eikä ole koskaan pettävä. Se on
laaja kuin taivaan kansi, kova kuin kallio, vankka kuin ikivuori.

Sanat painuvat lapsen mieleen. Ja sen kaiken tähden kai hänestä tuntuu,
että joulu on niin jykevä juhla, kaikista juhlista jaloin ja jykevin.



KEVÄT JA KESÄ.


Se on alussaan kuin kahden nuoren rakkaus. Se on kirkasta, viatonta ja
viileää. Se ei hehku eikä pala, se vain valaisee. Se silmäilee
avonaisesti ja vähän veitikkamaisesti, on hellää kuin toivo ja lupaa
tuossa tuokiossa toteuttavansa kaikki. Kunnes yht'äkkiä lyö sadekuuro
harmaantuneelta taivaalta; kunnes kylmä tuuli ajaa veden vaahtoon ja
riuhtoo pensaikossa; kunnes koko maailma näyttää epätoivoiselta ja
tuntuu siltä, kuin olisi kesän sijasta tullut syksy ja kuin olisi
kaikki vain valhetta ja petosta... »Olisit jäänytkin kesämaillesi,
lintuparka, kuka käski sinun tullakaan tänne kuolemaan ... täällä on
vain kyyneliä, surua ja vilun väristystä, ja aurinko hukkuu öiseen
sumuun.»

Mutta ei tahdo suru kuitenkaan surulle tuntua, ei ota mieli oikein
masentuakseen eikä saa sijaa yön synkkyys, sillä ulkona on aina
valoisa. Ja se valo tulee sieltä samasta pohjoisesta, josta talvella
tuli pimeä. Se enenee joka aamu, se lähenee päivä päivältä, se aukoo
peitteitään ja hulmahtaa yht'äkkiä esille kuin piilosilla ollut.

Ja eräänä aamuna on niinkuin olisi rakkaus ilmoitettu, niinkuin olisi
edellisenä yönä yht'äkkiä tunnustus tapahtunut. Järvi on tyven ja
onnellinen, heinä on oraalla, koivu käy hiirenkorvalle, linnut
laulavat, käki kukkuu aamusta iltaan, kiuruja kimpoilee taivaalle joka
pellolta, pellon multa tuoksuu pois kosteutensa, purojen vesikellot
helisevät, karja laukkailee kujia myöten, satakieli soittelee hellästi
niemekkeessä tulvaveden partaalla, vedet värähtelevät--ja luonto
jakelee keväälle kihlojaan.

On lämmintä ja levollista, ei pilveäkään taivaalla, ei tiedä vielä
toimiin ryhtyä, ei tee mieli muuta kuin huudahdella hyvästä mielestä ja
iloita omasta onnestaan. Ei varista, ei palele, ei muuta kuin tuntuu
hyvälle olla ja elää.

Mutta ilmat yhä lämpenevät, aurinko hyväilee ja hellii, avaa joka aamu
sylinsä suuremmaksi, puristaa lujemmin, suutelee tulisemmin ja nostaa
hehkua poskille. Linnut käyvät karkeloihinsa, heittävät keskenään
kuperkeikkaa puun latvasta pensaan juureen, hyttyset herähtävät
hurisemaan, kalat ajelevat toisiaan paisteisilla niittyrannoilla, käki
kukkuu kaksitaitteisesti, ja hurina ja kuiskailu täyttää ilman.
Hurmautuneena levittää lehti siipensä. Maan mehu tunkee koivuihin,
tuomiin ja pihlajoihin, kukkaset imevät sen ahnaasti sisäänsä, harmaa
muta muodostaa niissä heleitä värejä, haiseva hetekin jalostuu
suokanervan hienoksi lemuksi--ja luonto valmistaa häitä luoduilleen.

Ne eivät tiedä vielä tarkoitustaan, ne eivät ymmärrä, mikä tekee heidät
levottomiksi...

Mutta se on heilimo, joka kypsyy, se on kukan jauho, joka valmistuu
kotelossaan, se on toinen sukupolvi, joka pyrkii toisen syliin
heittäytymään. Ja yhä heleämmäksi käy taivaan sini, yhä vihreämmäksi
lehtevän mäen rinne, yhä kirjavammaksi kukkiva niitty, yhä
sinertävämmäksi kaukaisuus ja autereisemmaksi taivaan kupukansi. Ja
autereen takana paisuskelee vaaleanruskeita pilviä. Ne ovat kiihkoisien
ja kuumien näköisiä, niinkuin jättiläisen suuria, puhkeamaisillaan
olevia kukkasia. Ne harhailevat satunnaisten tuulahdusten mukana, ne
hakevat toisiaan nekin, ne yhtyvät ja suurenevat yhtyessään. Ne eivät
saa mitään aikaan, eivät jaksa liikkua, ovat alas putoamaisillaan.
Illalla ne haihtuvat, mutta ovat aamulla taas suuremmat kuin eilen,
pysyen vaivoin tasapainossa.

Tasapaino rikkoutuu. Ilmat läikähtävät vähän ja alkavat hiljaisena
tuulena vuotaa yli reunojensa. Hedelmöivä siemen tupsuttaa jauhojaan
yli metsien, peltojen ja niittyjen. Tuoksuen kulkee kukkien henki yli
maiden ja järvien. Luonto hurisee kuin hääsali. Ilma on lämmin ja
painostava. Käsi puristaa kättä, poski hakee poskea, suu suuta, ja
huuli ojentuu huulta tavoittaman.

Ja salama leimahtaa taivaalla. Maan pinta mustenee ja vaalenee kuin
herkkävärinen neito. Pilvet syöksyvät sylikkäin, ja niiden
hyväilyksistä jyrähtelevät maat ja kajahtelevat kukkulat. Se on
hääsoittoa, se on vihkimävirttä, ja rankka sade pudottaa uutimet
morsiusvuoteen eteen.

Lyhyt, pilvinen yö rauhoittaa ja viillyttää. Luonto nukkuu
hervottomasti, ei liikahda, ei käännähdä, ei hiiskahduksellakaan
ilmoita itsestään.

Aamulla käy sitten raitis, tasainen tuuli. Säännöllisesti nuokkuvat
puiden latvat, pellon vilja taipuu rauhallisesti, laineet loiskivat
hyvässä järjestyksessä, ja luonnon kasvoilla on totinen, kylmähkö ilme.
Sen kihlausajat ovat loppuneet, sen ilon hetket ovat ohitse, se on
häänsä pitänyt, kuherruskuukautensa viettänyt, ja nyt kantaa se
hedelmätään, kehittää siementään ja valmistuu suureen tehtäväänsä, elon
korjuuseen. Kevät on loppunut ja kesä alkanut.



SYYSMYRSKY.


Oli toiset tai kolmannet syysmyrskyt, jommoisia tavallisesti syntyy
tuontuostakin elo- ja syyskuun vaiheilla, kun yöt pitenevät ja
kylmenevät ja ilmat jäähtyvät. Lauhatuulisen kesän jälkeen ilmaantuvat
ne yht'äkkiä riipimään lehtiä puista, kaatamaan kuhilaita ja aumoja ja
repimään tuohikattoja. Vanhoja puita kaatuu silloin sadoittain
suurissa metsissä, joissa räiskää, paukkaa, ulvoo ja humisee.
Pienten metsätorppain asukkaat kutsuvat noita myrskyjä
»maailmankaatomyrskyiksi», ja metsän sisässä tuntuukin siltä, kuin
olisi koko seutu joka hetki valmis keikahtamaan kumolleen. Ja näitä
myrskyjä pelätään pahemmin kuin mitään muita. Puhaltelevat ne tuimat
tuulet talvellakin ja kenties vieläkin voimakkaammin, mutta syksyllä,
kun maa ei vielä ole roudassa ja kun lehvät ottavat vastaan, suistuvat
hongat ja koivut juuriltaan helpommin ja taittuvat äkkiarvaamatta
metsäpolkuja myöten kulkevan niskaan. Aikamiehiäkin vapisuttaa metsän
sisässä, ja lapsia varoitetaan ankarasti pysymään pihasalla.

Metsiä kävellessäni pyssy olalla oli minut tavoittanut tuollainen
jumalan ilma. Se puhalsi pohjoisesta melkein kirkkaalta taivaalta,
siellä täällä vain joitakuita hyvin ylhäällä kiitäviä pilven
hattaroita. Korpi pauhasi ja ryski niin, ettei ollut ajattelemistakaan
kuulla koiran haukuntaa tai linnun lentoa. Haluttomaksi oli mennyt
Hallikin, joka kulki melkein jaloissa edelläni, häntä puoleksi alhaalla
ja nähtävästi hiukan häpeissään, kun tuuli aukeimmilla paikoilla ajoi
sen turkkikarvoja vastasukaan.

Ja yhteisestä päätöksestä me molemmat käännyimme leveimmälle polulle
hakeaksemme suojaa ensimmäisessä talossa tai torpassa.

Sieltä aukeni vähän päästä ruishalme eteemme metsän keskestä. Halmeella
oli leikkuuväkeä. Selin kun olivat meihin ja kun ahertivat sängen
reunassa, eivät huomanneet minua, ennenkuin seisoin ihan vieressä. Ne
keskeyttivät kaikki leikkuunsa ja jäivät meihin tuijottamaan. Toivotin
heille päivää ja pistin kättä vanhimmalle miehelle, joka oli eräs
minulle tuttu sydänmaan isäntä. Sen lisäksi oli siinä kaksi
vaimoihmistä ja renki.

--Kuuluuko sitä mitä? kysyi isäntä ja pisti sirppinsä kuhilaan päähän.

--Ei tuota muuta kuin kovasti tuulee.

--Kylläpä tuuleekin, niin etteivät kuhilaat tahdo pystyssä pysyä. Vaan
viimeisiä nuo nämä olisivatkin.--Herra on lähtenyt metsälle, lisäsi hän
sitten. Mitenkäs se metsä pitää miehinään?

--Ei siitä paljon tahdo olla tällaisella ilmalla. Päänsä kaupalla
siellä kulkee.

Naiset katsahtivat toisiaan silmiin, niinkuin olisi heillä ollut jotain
mielessä, joka oli vasta tapahtunut ja josta oli vasta puhuttu. Mutta
he eivät näyttäneet tahtovan sitä sanoa ja jättivät isännälle
sananvuoron.

--Ei ole tainnut vielä kuulua sinne kirkonkylään se tapaus, joka täällä
tapahtui mennä maanantaina, kun oli näinikään tämmöinen ankara ilma.

--En ole minä ainakaan kuullut. Onko se tehnyt vahingoita?

--Yhden hengen tuo meidän talosta tappoi ... tästä palolta vähän matkaa
tuolla viidan reunassa, missä on tuo poikkinainen koivu...

Katsahdin osoitettuun suuntaan. Satunnainen tuulenpuuska taivutti
siellä luokiksi solakoita koivuja, jotka epätoivoisin liikkein
koettivat vapautua sen käsistä ja pudistelivat raivoisasti lehväisiä
latvojaan. Seisovien keskeen oli siihen kaatunut suuri, vanha koivu,
joka oli vienyt mennessään jonkun verran nuortakin metsää.

--Kuinka hän? kysyin minä.

--Oltiin tässä viime viikolla aloittelemassa tätä halmetta ja
apumiehenä oli meillä summalla leikkaamassa muuan yksinäinen
vaimoihminen. Silloin tuuli niinkuin nytkin.

--Kovemmin toki tuuli, oikaisi eräs piioista.

--Taisipa tuulia kovemminkin, myönsi isäntä. Sillä oli yhdeksännellä
vuodella oleva yksinään saamansa poika, joka oli pyrkinyt äitinsä
mukaan tänne työpaikalle. Se poika tinki aina metsään juoksemaan,
vaikka äiti kielteli, että elä sinä mene sinne metsään, puu saattaa
kaatua päällesi. Vähän väliä se meni sitä aidan yli huutelemaankin.
Hyvä Jumala, hätäili hän siinä eikä malttanut olla, vaan lähti viimein
itse haeskelemaan.

--Poika oli jäänyt puun alle?

--Ei sillä ollut mitään hätää pojalla, käsipuolesta se toi sen tänne
palolle ... se oli vain ollut marjoja aholta poimimassa. Ruvettiin
tässä sitten puoliselle. Liisa lähti noutamaan tuopilla vettä
lähteestä. Tuosta se meni palon poikki tietä myöten ja nousi yli
samasta veräjästä, mistä tekin äsken tulitte. Jos näitte, lähtee siitä
polku notkoon, vesipaikalle. Eihän sitä osattu mitään pahaa aavistaa,
ja minäkin otin ryyppäämistä odottaessani leivän ja rupesin
leikkaamaan. Puukonterää juuri kannikkaan painaessani puhalsi taas
tiukka vihuri, niin että oli viedä hatun päästäni. Ja samassa kaatua
romahti tuolla tuo vanha koivu, joka on aivan lähteen päällä. Se
parkaisi niin pahasti, ettei kuulunut hätähuutoa, eikä tietty mitään,
ennenkuin tuulen vähän tauottua alkoi kuulua surkeaa uikutusta
metsästä. Se oli ollut pojastaan huolissaan, eikä aavistanut, että itse
vähän päästä jäisi kaatuvan puun alle.

--Oliko hän jäänyt puun alle?

--Kun mentiin ääntä kohti, niin siitä löydettiin lähteen reunalta.
Luultavasti oli juurikään kumartunut vettä ottamaan, koskapahan tuoppi
uiskenteli lähteessä.

--Entä hän itse?

--Itsensä sen oli puu rysäyttänyt kyykkysiltä alleen niin pahasti, että
selkä oli mennyt poikki ja toinen sääriluu jalkaterineen kaikkineen
korttelin syvälle maan sisään.

--Hän kuoli kohta?

--Henki siinä vielä oli ja ihminen täydessä tunnossaan koko ajan, kun
koivun tyveä hakattiin päältä pois ... muuten ei sitä olisi saatukaan
siitä irtautetuksi, kun puu painoi selkää. Vasta sitten se pyörtyi, kun
piti jalkaa vetää maasta ylös.

Isäntä kertoi tämän rauhallisella, tyynellä äänellä piippua
sytytellessään. Kun oli saanut tulta taulaan, lisäsi hän:

--Elihän se sitten vielä tiimaa vaille seitsemän vuorokautta, ennenkuin
henki lähti.

--No, mutta eikö hänelle haettu tohtoria?

--Ei tuolle osattu tohtoriakaan, ja minkäpä sille olisi luunvialle,
tohtorikaan tainnut. Koetettiin sille kyllä antaa hokmannia, mutta ei
ollut apua rohdoistakaan.

Tapaus, yksinäisen vaimon kuolema, oli nähtävästi kuitenkin koskenut
isäntäänkin kipeästi, niinkuin näytti, sillä jonkun aikaa mietittyään
ja piippua vedeltyään virkkoi hän:

--Se tuo vain tinkii välistä mieleen tulemaan, ettei tainnut olla
omassa vallassaan senkään kuolema ... vai mitenhän lienee sekin kohta.

Kun ei siihen osattu sen enempää, heitin minä hyvästini, vihelsin
koiraani ja jatkoin matkaani edelleen. Mutta joka kerta, kun korvesta
kuului kaatuvan puun parahdus ja kun tuuli sitten hetkeksi heikkeni,
luulin kuulevani yksinäisen vaimon uikutusta ja näin hänet lähteen
vieressä suullaan, selkä murtuneena ja sääriluu korttelin verran maahan
uponneena. Se sama näky uudistuu aina, kun uudistuvat nämä syysmyrskyt.



KESÄINEN UNELMA.


Alakuloinen toverini kertoi.

Kukapa meistä ei kerran elämässään liene haaveksinut ruvetakseen
talonpojaksi ja mennäkseen naimisiin jonkun talonpoikaistytön kanssa.

Minuun tuli se halu ollessani koulun viimeisellä luokalla. Luvut
rasittivat, tuntui vaikealta jatkaminen ylioppilaaksi asti, ja
vastakohtana viehätti talonpojan elämä sanomattomasti. En tosin
tuntenut siitä muuta kuin sen hauskuudet: hevosenajot, heinänteon,
leikkuun, kalaretket, metsästyksen ja keinumäellä kisailun valoisina
sunnuntaiöinä. Mutta minusta tuntui niin uljaalle antautua kokonaan
kansanmieheksi, pukeutua sarkaan ja pitkävartisiin saappaisiin ja
halveksia herroja. Ja sitten olin minä myöskin rakastunut...

Tutustuimme toisiimme kirkkomatkalla. Minä asuin isäni kotona suuren
järven rannalla ja toisella puolen selän pienoisessa talossa oli Mari
piikana. Järventakalaisten kirkkovenhe kulki meidän ohitsemme, ja
eräänä sunnuntaina liittäysin minäkin seuraan.

Minut istutettiin parhaalle paikalle perämiehen jalkojen juureen, ja
Mari istui alahangoilla soutamassa. Hän näytti vähän ujolta, katsahti
minuun vain syrjäsittäin kulmainsa alta ja seurasi sillä välin oman
aironsa kuohua, sitaisten tuontuostakin huivinsa solmua, joka vähän
väliä pyrki laukeilemaan.

--Heittäisi tuon pois, kun ei tuo ota pysyäkseen, sanoin minä
tuttavuutemme alkajaisiksi.--Hän ei virkkanut siihen mitään, mutta kun
hänen rinnallaan istuva antoi pyynnöstäni aironsa minulle, niin asetuin
minä hänen viereensä soutamaan.

--Ollaankos me tasaväkiset? sanoin minä ja puristin airoani.

--En toki minä pyrikään tasaväkiseksi, vastasi hän,--mutta kiinnitti
kuitenkin soutuaan, jota minä pidin merkkinä siitä, että hän mielellään
soi minulle sijan kupeellaan ja tahtoi olla vertaiseni, mikä oli
minulle kuin kunnianosoitus.

Hän oli vaaleaverinen, liinankarvainen tukka pitkällä palmikolla,
jäntevä käsi räväkästi airon ponnessa ja lipokkaan kanta tanakasti
venheen kaareen ponnistettuna. Paidankaulus oli punakirjainen, nuttu
oli poissa ja polvia peitti suoraraitainen alushame. Päivä paistoi
helakasti hänen voimakkaille hartioilleen, iho oli ruskettunut, silmät
siniset, piirteet hienot ja puhtaat, ja hän tuoksui hajuheinää ja uutta
vaatetta.

Ensin istuttiin loitommalla toisistamme, kumpainenkin laidallamme.
Hetken kuluttua siirryimme likemmä, ja ennenkuin tiesimme kumpainenkaan
kuinka, laskimme jo leikkiä kuin vanhat tutut.

Venheväki kohteli minua kuin vertaistaan ja oli ottanut minut kuin
yhdeksi omistaan, joka oli minulle kuin arvon koroitus. Ja minä
palkitsin sen sillä, että kirkon rannassa ostin markalla vehnäsiä,
jotka siinä sitten lepikossa lähteen reunalla miehissä nautittiin.

Kirkkoaika kuljeskeltiin kumpainenkin tahollamme. Me miehet lepäilimme
rantatöyräällä päiväpaisteessa urkujen soittoa kuunnellen tai
seisoskelimme kiviaidan vieressä keskustellen kesätöistä ja ilmoista
toispaikkaisten isäntäin kanssa. Ne eivät tienneet minua miksikään, ja
kun kysyivät: »Mistäs päin ne on nämä miehet?» vastasin minä kaikkien
puolesta: »Vesien takaa ollaan», ja kun taas kysyivät: »Mistä sieltä?»
niin vastasin minä taas: »Selkäkylästä.»

Tuontuostakin näin minä Marin tyttöjoukosta, ja kun oli menty toistemme
ohi ja minä katsoin taakseni, niin katsoi hänkin. Hän oli soma ja
sievä, ja yhä enemmän aloin minä ajatella häntä. Ajattelin häntä kirkon
penkissäkin ja lähdin vähän päästä hänen jälkeensä, kun saarnan
loputtua näin hänen menevän ulos. Ja kun taas kokoonnuttiin venheen luo
ja alettiin lähtöä laitella, niin sattui kuin itsestään, että me taas
jouduimme vierekkäin samalle tuhdolle soutamaan.

Tyynenä sunnuntai-iltana kuljimme me kiirettä pitämättä kotikylää
kohti. Venheitä parveili edessä ja takana, kirkon ristit katosivat ja
järven rannat kuvastuivat liikkumattoman veden pintaan. Oli muutamassa
niemessä pienoinen talo, ja minä sanoin Marille:

--Onpa siinä sievällä paikalla talo.

--Sievälläpä näkyy olevan.

--Ollapa se meidän...

--Saapihan sitä aatella, vaikkei olekaan pakko päätellä.

--Mikäs estäisi päättelemästäkään?

--Ette siinä herrana eläisi, vaikka olisikin omanne.

--Kukas käskisi herrana elelläkään ... elelisi siivoiksi talonpojiksi
... onhan se kumma nähty ennenkin.

--Eipä taitaisi olla sitä herrastyttöä, joka semmoiseen paikkaan
rouvaksi lähtisi, sanoi perämies, joka istui edessämme ja oli kuullut
keskustelumme.

--Ottaisi semmoisen, joka lähtee.

Eivät ne oikein näyttäneet uskovan minun tuumiani, mutta minä päätin
varmasti mielessäni, että sen _täytyy_ niin tapahtua.

Mari tahtoi kokan puolelta viskainta janoaan sammuttaakseen, ja kun oli
juonut, tarjosi hän sen minullekin.

--Juokaa, hyvän se tekee teillekin!

Se oli suosionosoitus, johon minä vastasin läikäyttämällä pisaran vettä
hänen helmaansa. Ja kun vein viskaimen huulilleni, niin kosti hän
vuorostaan sillä, että nykäisi minua kyynärpäästä ja hulautti vettä
kaulaan ja povelleni. Ja kun minä Leposaaren rannassa, jossa oli kahtia
matka kirkolta kotiin ja jossa käytiin tullen mennen maissa, nakkasin
häntä kuusen kävyllä ja hän heitti hatun päästäni metsään, niin ei
minulla enää ollut epäilystäkään siitä, että hän oli mieltynyt minuun.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana istuin jo ongella ruohokossa hänen talonsa edustalla.
Istuin siinä kauan ja hievahtamatta, katsellen ja kuunnellen liikettä
pihassa ja silloin tällöin vetäisten ahvenen venheeseeni. Näin Marin
menevän veräjälle, pistäytyvän siitä aholle ja korkean kiven päältä
huhuavan lehmiä lypsylle. Ne vastasivat viidakosta ja tulivat metsän
reunasta yksitellen esille. Sitten hän tuli heidän edellään
kesantopellolle, jossa oli tarha, teki savun ja alkoi lypsää.
Kaataessaan maitoa rainnasta hinkkiin hän näytti huomaavan minut ja
seisahtui tyhjä astia kädessään järvelle päin katselemaan. Kuulin hänen
sitten taas lehmäinsä suojassa laulelevan ja haastelevan heille. Mutta
lypsettyään hän kantoi astiat pihaan ja katosi Finne pitkäksi aikaa. Ei
näkynyt talosta enää muuta liikettä kuin että isäntä tallusteli
aittaansa maata ja hetken aikaa sen jälestä emäntä. Lehmätkin
paneutuivat pitkäkseen pellolle, ja savu jouti nousemaan kohtisuorana
ilmaan, josta se sitten taittui ja painautui laajana viuhkana riihen
editse niittynotkoon.

Tulin jo surulliseksi ja aioin lähteä pois, kun ilmaantui Mari
rantatielle, jossa oli puolitiessä rannan ja rakennusten välillä hänen
aittansa. Hän tuli sen sivu, tuli kivilaiturin päähän nuottakodan
kupeelle ja rupesi huuhtomaan jotain vaatetta vedessä. Mutta minua hän
ei ollut huomaavinaan. Enkä ollut minäkään häntä. Kolahutin kuitenkin
melalla venheen laitaan ja sitten rykäisin.

--Iltaa, sanoin minä.

--Iltaa, vastasi hän vähän päätään nostaen. Syöpikös kala onkea?

--Huonostipa syö.

Työnsin venheen nuottakodan eteen ja kysäisin:

--Joko teillä nukutaan?

--Jopa siellä taitaan nukkua, vastasi hän, huljutteli pestävätään,
ojensihe suoraksi ja väänsi veden vaatteesta.

--Onpahan siellä muutamia ahvenia venheen pohjassa!

--Eikö lähdetä ongelle, Mari?--tahdoin minä.

--Ei toki yön selkään ongelle.

--Mutta jos tulen päivällä noutamaan?

--Päivällä ei ole aikaa!

--Saisikos tulla Marin aittaan tupakalle?

--Jos isäntä näkee, niin on vihassa.

--Ei näe, kun hiljaa liikutaan.

--Siellä on sukulaistyttöjä toisessa aitassa, jotka kuulevat....

--Eivätkö ne pian mene pois?

--Eivät ne mene,--ennenkuin ensi lauantaina isännän kanssa kirkolle.

--Sitten tulen minä lauantai-iltana.

--Ei saa tulla sittenkään...

Mutta hän kielsi niin laimeasti, että se oli selvempi kuin suora
suostumus.

--Mitäs se Mari pesee näin myöhään yöllä?

--Kun ei ole toisen orjalla päivällä aikaa.

Hän lähti nousemaan pihaan, ja hyvilläni käänsin minä venheeni kotiin
päin ja meloskelin verkalleen pois.

       *       *       *       *       *

Pitkä oli se viikko ja ikävä. Käyskentelin joutilaana pihalla ja
kujilla, loikoilin pellonpientarilla, koetin ongiskellakin, mutta en
saanut kaloja. »Tekisit jotain», sanoivat veljet. Mutta minä en
viitsinyt vastata enkä puuttunut puheisiin kenenkään kanssa. Minä vain
odotin lauantaita. Vihdoin se tuli ja kului onnellisesti iltaan. Olin
vartioinut rannassa ja nähnyt isännän soutavan ohitse. Ja ettei kukaan
näkisi minua yöllä liikkuvaksi eikä tarkoituksiani aavistaisi, vein
minä venheeni kotirannasta pellon alle lepikon suojaan ja kätkin
hattuni ja nuttuni ruispellon pientarelle heinikkoon.

Panin maata niinkuin muutkin. Olin nukkuvinani ja vaadin veljenikin
vaikenemaan. Kun koko talo jo nukkui ja kun kuulin, että kello salin
seinällä alakerrassa oli lyönyt kaksitoista, kohottausin minä varovasti
vuoteeltani, laskeusin porstuaan, päästin oven säpistä ja
paitahihasillani ja avopäin kuljin minä rohkeasti pihan yli pirtin
nurkan taa. Selkäpiitäni karsi, korvissa humisi, jalat eivät tahtoneet
pitää päällään, mutta pitkällä hyppäyksellä nakkausin minä
tupakkapenkkien poikki ruispellon sisään ojan pohjaan.

Ei kukaan ollut nähnyt minua, ei ketään kuulunut liikkuvaksi, koirakin
oli pihamaalla maaten vain vähäisen avannut silmiään ja painanut ne
taas takaisin umpeen, seuraamatta jälessäni.

Löysin venheeni lepikosta ja vaatteeni ruispellon pientarelta. Ne
tuntuivat kuin tietävän tarkoitukseni, olevan kuin salaliitossa
kanssani. Ja kun minä meloskelin vedenpintaa myöten, jossa pieni
virilaine lipatteli kokan alla, niin kuului se korvaani kuin haastelu
semmoisen suusta, joka ymmärtää ja hyväksyy ja toivottaa onnea.
Yörastas sanoi rannan puista sirahutellessaan: »Mene, mene ... ei ole
hätää mitään ... kaikki nukkuu, kaikki nukkuu ... ei kuule kukaan, ei
kukaan, ei kukaan!» Ja tuolla toisella rannalla nousi jo yöllinen
sumukin suojelevasti eteeni, peitti ruohikot ja rantapuut, kohosi
pirtin harjan tasalle, mutta ei sentään ylettänyt mäen huipulle, josta
pitkä korpikuusi pisti latvansa poutaista taivasta vasten, jotten
eksyisi suunnastani.

Kuului sieltä soutua jostain, en erottanut niistä, mutta ilokseni
tuntui se etenevän toiseen päähän järveä. Ja minä olin kuin pelastettu,
kun vähän päästä uppousin usmapalloon ja ruohokko samassa alkoi kahista
laitoja vasten.

Kokastin venheeni kahden pajupehkon väliin, kätkin aironi läheisen
ladon alle ja aloin niittyaidan vartta hiipiä ylös pihaan.

Taas oli ruispelto vastassani ja oja, joka vei suoraan aitan taa.

Laskeeko hän minut sisään, avaako ovensa, antaako istua vuoteessa
viereen, salliiko suudella, uskooko, että häntä rakastan...

Ei sieltä kuulunut risahdustakaan, ei aitasta eikä pihamaalta päin.
Lehmän kello kalahti; ne olivat tuossa vähän matkan päässä pellolla,
vaikkei niistä usman läpi erottanut muuta kuin haamut.

Otin multapallon pellosta, nakkasin sen seinään ja painoin korvani
saumaan kiinni. Joku siellä jo liikahti. Nakkasin toisen kerran vähän
suuremman pallon. Nyt nousi hän ylös ja meni ovelle. Kiiruhdin sinne
nurkan ympäri ja kuulin hänen oven raosta kuiskaavan:

--Kuka se on?

--Minähän se olen ... laske sisään, Mari!

--Tulittepahan te, vaikka kielsin.

--Sanoinhan minä tulevani...

--Menkää toki pois, jos kuka näkee.

--Anna tulla aittaasi, niin ei näe kukaan.

Työnsin hiljaa ovea kenkäni kärellä, hän ei pidätellyt, ja minä pääsin
sisään.

Siellä oli pilkkopimeä, vesikaton rajasta vain hiukkaisen kajasti
päivä. Hän oli pujahtanut jonnekin aitan perille, kuului kuin olisi hän
hypännyt vuoteeseensa ja vetänyt peitteitä ylleen. Haparoin ääntä
kohti, käsi sattui hänen tukkaansa, ja hän tuntui nauraa
tirskahtelevan, kun minä viimein osuin istumaan hänen vuoteensa
laidalle.

--Mitä varten te nyt tänne tulitte?

Olin niin hengästynyt, etten saanut sanaa sanotuksi. Ja minua yht'äkkiä
ujostutti, en tiennyt, miten olla ja miten sanoa sitä, mitä olin tullut
sanomaan.

Vihdoin sain kysytyksi, oliko isäntä kotona.

Ei hän ollut, oli mennyt kirkolle jo tänä aamuna, ei ollut kotosalla
muita kuin vanha emäntä.

--Entä sitten? kysyi hän peitteensä sisästä vähän ivallisesti, kun en
taaskaan saanut sen enempää selvitetyksi.

En ollut vielä koskaan tätä ennen suudellut ketään naista. Mutta minä
olin sitä jo kauan haaveksinut ja kuvitellut. Hain käsiini hänen päänsä
ja kumarruin häntä kohden. Hän veti peitteen silmilleen, minä koetin
ottaa sen pois; hän kääntyi seinään päin, minä koetin kääntää häntä
takaisin.

--Mari, kuule nyt, Mari!

Sain käteni hänen kaulaansa, vedin hänet luokseni ja suutelin häntä
rajusti ja taitamattomasti huulille, poskille, otsalle ja nenään.

--Elkää nyt, päästäkää jo, antakaa jo olla!

Mutta minä en päästänyt.

--Minä rakastan sinua, Mari, kuule, minä rakastan sinua, kuuletko!

--Narraatte vain minua...

Mutta minä melkein itku kurkussa vakuutin ja vaadin, että hänen
_täytyy_ se uskoa.

--Aikanne rakastatte ja sitten jätätte.

--Et saa sanoa noin, minä otan sinut vaikka paikalla, jos lähdet.

Ei sanonut, lähtisikö vai ei, mutta salli jo suudella itseään vapaasti,
salli minun tarttua molempine käsineni kaulaansa eikä vetänyt pois
omaansakaan pääni alta, jonne sen asetin. Sain paneutua hänen
viereensäkin, sitten kun hän ensiksi oli tiukasti kääräissyt peitteensä
ympärilleen.

Lienenkö minä koskaan ollut niin onnellinen kuin sinä yönä. Lienenkö
koskaan rakastanut niin täydellisesti, niin koko sydämestäni ja niin
puhtaasti kuin tuona viileänä kesäyönä tuossa puolipimeässä aitassa,
jonka hataran katon läpi tuikki vähän päivää sisään, jonka orsilla
riippui hänen pieni vaatevarastonsa, jossa voimakkaat käsivarret
puristivat minua melkein lapsellisella hellyydellä, jossa ainoastaan
suudeltava poski hiukan kuumeni ja jossa viattomia puheitamme säesteli
loitolta kukkuva käki ja rantoja pitkin viheltelevä vikla.

Kun ensimmäinen aamupeipponen pyrähti aitan takaiseen pihlajaan, pyysi
hän minua menemään ja minä tottelin, saatuani luvan tulla toisen kerran
takaisin.

--Ollaanko me sitten hyvät? kysyi hän.

--Ollaan me hyvät.

Hän avasi minulle oven, ojensi kätensä sen raosta, ja onnellisissa
mietteissä meloskelin verkalleen kotiin, jossa kaikki vielä nukkuivat
ja minä häiritsemättä pääsin vuoteelleni. Aurinko nousi silloin juuri
näkyviin, ja ensimmäinen aamutuulen henkäys lepahutti haavan lehtiä
ikkunani alla.

       *       *       *       *       *

Se uudistui useampana yönä. Hän uskoi jo minuun. Me teimme torppia,
ostelimme taloja ja lehmiä ja hevosia ja ajoimme omilla kärryillä
kirkkoon vihille. Yhä kauemmin viivyin minä hänen luonaan, aikaisemmin
tulin ja myöhemmin läksin. Ei pelännyt hän enää isäntäänsä enkä minä
kotiväkeäni. Kävin heillä päivilläkin, istuin isännän kanssa kamarissa,
jonne hän kantoi kahvit, ja hän pistäytyi meillä sunnuntai-iltoina.

Olin päättänyt keskeyttää koulunkäyntini ja sanoa kaikki isälleni, kun
taas tulisi aika lähteä syksyllä kouluun.

       *       *       *       *       *

Mutta hän oli saanut tietää sen toista tietä.

Eräänä aamuna, kun taas päivän valetessa palasin kotiini, istui hän
verannan rappusilla minua odottamassa. Joku oli kai nähnyt minun
liikkuvan öillä ja käynyt kantelemassa.

--Mistä sinä tulet? ärjäisi hän ankaralla äänellä.

--En mistään ... ongelta minä...

--Sinä valehtelet ... olet ollut yöjalassa.

--Kuka sen on sanonut?

--Vieläkö julkeat kieltää! Sinä olet huonoilla jälillä, poika ... mutta
varo itseäsi, jos tahdot säästää nahkaasi! Mitä sinä toissa yönä teit
siellä Rantalan piian aitassa...

--Rantalan piian aitassa?

--Sinut on nähty sieltä lähtevän keskellä yötä... Eikö se ole totta?

--Totta se on... Mutta ei siinä ole sen pahempaa.

Minä seisoin isäni edessä sillä mielellä kuin olisin tahtonut sanoa:
»Lyö, jos haluttaa!»

Isäni oli jalo mies, me emme koskaan olleet sanoneet pahaa sanaa
toisillemme, suora tunnustukseni kai vaikutti häneen, hän pidätti
itseään, vältti minun katsettani ja viittasi minua istumaan viereensä
penkille.

--Minä uskon sinua, kun itse sen vakuutat ... jos et ole puhunut totta,
niin saat tehdä tiliä omantuntosi kanssa.

--Totta minä olen puhunut. Mutta minä aion mennä naimisiin ja erota
koulusta.

Isä loi minuun pitkän, tutkivan katseen:

--Aiot erota koulusta?

--Ja sitten rupean talonpojaksi!

En tiedä, oliko isäni ehkä aikoinaan kokenut samaa vai muutenko hän
vain osasi asettua kannalleni; odotin, että hän nauraisi minulle ja
panisi kaikki pilkaksi, mutta hän otti sen tyynesti ja totisesti ja
alkoi puhua minulle niinkuin asiasta, josta kannatti keskustella.

--Ei kai se ole niin kiireellinen asia, ettei sitä ennen voi lukujaan
lopettaa ... ennättäähän sen vielä sittenkin.

Enhän voinut minäkään sanoa, ettei ennättäisi. Ja sillä lailla se
ikäänkuin sovittiin, että kun olen tullut ylioppilaaksi, niin voihan
asian ottaa uudelleen puheeksi.

Mutta kun se oli tullut näin melkein julkiseksi, niin katosi siitä sen
salamyhkäisyys, ja kun minä aloin tarkemmin ajatella, niin minua hiukan
hävetti. Olin valmistautunut vastarintaan, ja nyt siinä ei ollut sen
enempää. Sitten epäilytti minua vielä se, että isäni ehkä nauraa
itsekseen minun tuumilleni ja pitää niitä lapsekkaina. Miksikäpä hän
muuten olisi kohdellut minua niin suojelevasti.

Maria en saanut sen jälkeen nähdä, hän ei tullut meille käymään, enkä
minäkään rohjennut mennä häntä tapaamaan. Muutaman viikon päästä tuli
sitten kouluun lähtökin.

Ja kun seuraavana kevännä palasin kotiin Helsingistä, päässä
ylioppilaslakki, ei edellisen kesäisistä tuumista enää tullut puhetta.
Eikä minuun enää tehnyt sen syvempää vaikutusta, kun kuulin, että Mari
oli mennyt naimisiin.

       *       *       *       *       *

Mutta ei se kuitenkaan ole koskaan haihtunut mielestäni tuo kesäinen
unelma. Mari ja hänen miehensä asuivat maantien varressa huonemiehinä
pienessä mökissä. Melkein joka kerta, kun ajoin siitä ohitse, näin
hänen kasvonsa matalan ikkunan läpi. Ne näyttivät kalpenevan vuosi
vuodelta. Ja joka kerta juoksi mökin ovesta, jonka porstuana oli
pistekota, maantien veräjälle joukko valkotukkaisia pikkutyttöjä
katsomaan ohi ajavaa. Kuulin heidän elävän köyhyydessä, ja minun tuli
heitä aina sääli notkuvissa kieseissä istuessani. Tuli samalla sääli
itseänikin ja omaa elämääni. Ajattelin usein vieläkin, että jos
»kesäinen unelmani» olisi saanut toteutua ja jos minussa olisi ollut
niiden päätöksien pitäjää, joita Marin kanssa olimme hänen viileässä
aitassaan haaveksineet, olisi minusta ehkä tullut talonpoika ja kunnon
kansalainen, jota vastoin nyt olen--en ole mitään siitä, miksi olisin
tahtonut ja miksi olisi pitänyt.



SASU PUNANEN.


Luonnonlahjat ovat epälukuiset ja sen tähden niistä lieneekin jokainen
saanut oman osansa. Tavallisesti kyllä puhutaan lahjakkaista ja
lahjattomista ihmisistä, mutta se tulee kai siitä, ettei kaikkia
ihmisiä saada nähdä heidän oikeassa ympäristössään. Mutta anna heidän
kunkin päästä omalle alalleen, niin näet, mihin heistä mikin kelpaa.
Luulit häntä aivan mitättömäksi mieheksi ja yht'äkkiä saattaa hän
esiintyä lajinsa täydellisimpänä.

Sasu Punasesta olin aina luullut, ettei hän ole mitään. Lihava, laiska,
unelias, harvapuheinen, ei mitään harrastuksia, ei mitään innostusta.
Hän luki papiksi, apulaispapiksi, olisi voinut sanoa siihen nähden,
miten korkealle hän näytti päämaalinsa asettavan. En löytänyt hänessä
mitään erikoista taipumusta, en ainoatakaan alkuperäistä ajatusta enkä
perittyä intohimoa, josta ainakaan minä olisin mitään tietänyt, vaikka
asuttiin samassa talossa, seinä väliä--ellei lukisi niiksi sitä, että
hän piti nukkumisesta ja että joskus varta vasten meni Kämppiin syömään
pihviä. Mutta muuten ei mitään merkkiä, millä hän olisi osoittanut
olevansa »oma itsensä» eli, niinkuin sitä siihen aikaan olisi sanottu,
kun norjalaiset kirjailijat vielä olivat muodissa: »vaere sig selv».

Ei mitään--ennenkuin hän yht'äkkiä ilmestyi eteeni kaikkine lahjoineen.


--Lähdetään kylpemään, sanoi hän minulle eräänä iltana.

--Enpä minä nyt ... olin aikonut mennä Suomalaiseen Teatteriin.

--Mitä varten teatteriin?

--Siellä on tänään premieeri.

--Ennätät sinä nähdä sen premieerin vastakertanakin ... tule pois, minä
pistouvaan issikankin, jos lähdet.

Oli ensimmäinen rekikeli, minä olen intohimoinen ajurilla-ajaja, ja
niin lähdettiin saunaan ja jätettiin premieeri--toiseen kertaan.

Suomalaiset ovat keksineet saunan, sanotaan--ainoa keksintö muuten,
mikä lienee heidän omansa; samoinkuin samovaarin sanotaan olevan ainoa
koje, minkä venäläiset ovat itse keksineet. Sentähden tämä kansa osaa
kylpeä paremmin kuin mikään muu kansa. Ja sentähden on tämän kansan
keskuudessa myöskin parhaimmat kylpijät, etevimmät löylytaiteilijat.
Mutta en ole niidenkään joukossa vielä tavannut toista sellaista
kylpijää kuin hän, tämä Sasu Punanen. Hän on etevän rotunsa kaikista
etevin, hän on kaikkien saunaniekkain saunaniekka.

--On suuri epäkohta, ettei ole höyrykaappia ja löylysaunaa samassa
yhteydessä, sanoi hän, kun olimme ostaneet piletit--ensimmäinen kerta
muuten, kun kuulin häneltä jotain arvostelua olevista oloista. Onko
Miinan sauna vapaa? huusi hän sitten käytävän perillä.

Miinan sauna oli vapaa, ja sinne astuessamme selitti hän minulle, että
hän ei huoli muista kylvettäjistä ... ennen vaikka odottaa tunnin
vuoroaan.

--Ottaako herrat ammetta vai suihkua saunan päälle?

--Pitäisihän Miinan tietää, että minä otan sekä ammetta että suihkua.

--Ja vastoja kanssa?

--Vastoja kanssa, mutta elkää panko niitä vielä hautumaan.

--Elä pidä kiirettä, neuvoi hän minua, kun näki minun kiireesti sukivan
vaatteita yltäni.--Saunassa pitää riisuutua verkalleen eikä niin, kuin
jos tuossa paikassa olisi puulautuminen päätä suoraa veteen.

Ja hänellä oli kokonainen järjestelmä sitä varten valmiiksi mietittynä.

--Eikä pidä nakata vaatteitaan sekaisin mihin sattuu, mistä niitä
sitten on vaikea pukeutuessa löytää oikealla ajallaan. Minä panen ne
aina siihen järjestykseen, että saan ne taas samassa järjestyksessä
mukavasti ylleni. Et usko, kuinka suloiselta se tuntuu, kun on kerran
saanut kylpeneeksi.

Oli opettavaista nähdä, miten huolellisesti hän tuon tulevan suloisen
tunteensa varalta itse riisuutui. Ensin otti hän palttoon ja sijoitti
sen naulaan; sitten kaulahuivinsa samaan naulaan ja hatun
päällimmäiseksi, sillä pää oli peitettävä, ennenkuin palttoo otettiin
ylle.

--Minkä tähden?

--Sentähden, että tuntuu hyvältä sillä lailla.

--Kuka sinulle on sen neuvonut?

--Itse minä olen sen siksi miettinyt.

Toiseen naulaan tuli nuttu ja liivit ja niiden seuraksi kaulus ja
paita. Housut ja alushousut ripustettiin erikseen kolmanteen naulaan.

Mutta ennenkuin hän niin pitkälle ennätti, istuskeli hän, hieroskeli,
hankaili niskaa, olkapäitä, selkää ja kainalon aluksia, kasvot
omituisessa naurun ja suurimman tuskan välisessä irvistyksessä.

Viimeksi veti hän sitten jaloistaan kengät ja sukat.

--Miina, viekää sukat lämpiämään ... anna sinäkin sukkasi lämpiämään.

Nyt oli hän kokonaan riisuutunut. Mutta ennen saunaan menoaan seisoi
hän vielä kauan aikaa peilin edessä ja tarkasteli itseään siinä joka
taholta. Ja yhtä pyöreää se muuten oli joka taholta.

On toisia ruumiita, jotka esiintyvät parhaassa valossaan vaate päällä,
toisia, jotka pääsevät oikeaan arvoonsa voimistelusalissa. Sasu Punasen
jäsenet ja vartalo olivat sillä tavalla rakennetut, että ne vasta
saunassa näyttivät tulevan oikeaan ympäristöönsä. Jos mieli ymmärtää
miehen kauneutta, piti ne nähdä saunan lauteilta, lämpimän, kostean
löylyn sisästä.

Pienenlainen pää, paksu punainen niska, pitkä lihakas selkä, alkua
ihramahaan, leveät lanteet, pyöreät sääret ja tasapohjaiset jalat, ja
muuten tanakkaa tekoa, iho sitkeää ja vedenpitävää kuin kengäsnahka.

Ennenkuin hän ryhtyi varsinaisesti löylyä ottamaan, tahtoi hän hikoilla
»kuiviltaan», niinkuin hän sanoi.

Hän heittihe selälleen lauteille ja nosti lyhyet, pölkkyiset jalkansa
kattoon kiinni. Mutta katto oli sileä, ja ne luiskahtivat siitä vähän
väliä alas.

--Pitäisi olla pykälät katossa, tuumaili hän.--Sinulla on paljon
parempi, kun on pitemmät sääret. Voisi sen järjestää silläkin tavalla,
että olisi nuora niskan taitse jalkapohjiin... Tämä on saunahetkistä
suloisin tämä, kun näin lepäilee ja alkaa hiljalleen hikoilla... No,
nyt saisi alkaa panna vastoja hautumaan. Kun sinä vastakertana käyt
saunassa, niin elä anna milloinkaan hautoa vastaasi, ennenkuin olet
itse lauteilla ... muuten menee hyvä hukkaan. Se lehvän hyvä haju, se
on paras koko kylvystä.

Vastan saatuaan ropsii hän sillä muutamia kertoja kinttujaan, ikäänkuin
sen terää koetellakseen, ja huutaa sitten päättäväisesti:

--Lyökää löylyä!

Saunapiika lyö löylyä;

--Vieläkö?

--Vielä, vielä!

--Siin' on! ... siin' on!

--Antakaa tulla vain!

--Alkaako tuntua?

--Elä hiidessä, Sasu!...

--Eihän tämä vielä mitään.

--Hellittäkää, hellittäkää!...

Minun täytyy juosta alas, mutta hän sanoo vain rauhallisesti:

--Miina antaa vähän vielä lämmintä.

Kiukaan kivet sähäjävät kuin sata sylkevää kissaa, minusta tuntuu kuin
ne tuossa tuokiossa karkaisivat terävine kynsineen kimppuuni ja
repisivät minut palasiksi. Huutaen ja voivotellen pakenen minä niitä
kyykylläni lattialle, mutta hän komentaa ylhäältä katon rajasta:

--Nyt saa Miina tulla kylvettämään!

Ensin jalkapohjiin, sitten hartioihin ... nyt selkään ... pohkeihin ...
taas takaisin jalkapohjiin ... vielä vähän ... vielä vähän ... ääh! ...
uh! Sillä lailla ... sillä lailla... Hankaa nyt!... Lyö nyt! Kovemmin!
kovemmin! etkö sinä jaksa hutkia!

--Ihanhan te poltatte itsenne ja minut.

--Eihän tämä vielä mitään ... mitenkäs Miina sitten helvetissä!--(Hän
laskee vielä leikkiä, pakana!)--eihän tämä vielä mitään miehen
löylyksi... Miina käypi vielä terästämässä.

Käsikurkalta heittää Miina-parka, silmiään varjellen, vielä kaksi
kipallista uuniin. Kiuas kiljuu, ulisee, siell' on sata uutta kissaa
sähäjämässä, ja parkuen pakenen minä saunakamariin.

--Eihän tätä enää kestä kivetkään halkeamatta, kuulen saunapiian
valittavan.

--No, laitahan sitten suihku reilaan.

Hän on kuin nyljetty hylje siinä, missä hän seisoo jäisen suihkun alla.
Mutta siitä tulee liian hitaasti ja vähän vettä, piian täytyy täyttää
kaksi sankoa, kiivetä lauteille ja valaa ne sieltä hänen niskaansa.

Nyt ovat hänen mielestään enimmät hiet irtauneet ruumiista, ja hän
nousee takaisin lauteille.

--Pesetä sinä itsesi sill'aikaa, kun minä täällä vielä vähän
lämmittelen.

--Eikö voisi avata peltiä?

--Elä helvetissä laske lämmintä pellolle ... jumalan viljaa se on
lämminkin, tiemmä.

--Pestäänkö herran pää?

--Pestään.

--Odotahan vähän, Ville ... menkää, Miina, noutamaan pullo olutta ...
janottaa vähän ... että pääsisi tässä taas vähän hikoilemisen alkuun.

Istuen lauteitten reunalla juo hän yhdellä siemauksella kaksi lasia ja
lahjoittaa loput jalomielisesti saunapiialle.

Sill'aikaa kun minua pestään, loikoo hän siellä liikkumatonna ja
puhaltaa vain silloin tällöin pitkän, mahtavan päristyksen
sieraimistaan. Mitä hän miettineekään, mutta nerolta hän minusta tuntuu
omaan itseeni verraten, jättiläisnerolta kaikkien saunanerojen
joukossa. Jos oli suomalaisilla saunajumala, jos oli heillä
löylynhaltija, jota palvelivat, niin tuommoinen mahtoi hän olla.

--Vai on siellä premieeri tänään Suomalaisessa Teatterissa?--Ja hetken
kuluttua:

--Mutta se se on mainio näytös siinä Minna Canthin »Murtovarkaudessa»
se saunanäytös.

Kun minä olen istuutunut ammeeseen huuhtoutumaan, laskeutuu hän vihdoin
viimeinkin pestäväksi.

On nautinto nähdä hänet pesupenkillä. Hän on nyt niin pehmennyt, että
hän valuu kuin taikina siihen kiinni, niinkuin tahdoton taikina, jota
saunottaja saa leipoa, alustaa ja pyöritellä mielensä mukaisesti. Kuta
kauemmin se häntä pyörittelee, hankailee ja muokkailee, sitä
onnellisemmalta hän näyttää. Kuta kiihkeämmin se häntä saippuaa, höylää
ja hieroo, sitä autuaallisemmiksi käyvät hänen asentonsa.

--Jos Miina vielä vähäisen vetelee paljaalla kädellä selkäpiitä pitkin.

Minä olen jo aikoja sitten saanut lakanani, mennyt saunakamariin,
kuivaillut ja olen jo puoleksi pukeutunutkin, kun alkaa kuulua veden
läiskettä saunasta.

--Mitä ihmettä se siellä vielä?

Siellä on leveä, punainen möhkäle selkää ja olkapäitä ammeessa. Hänet
on pesty, ja hän ottaa parhaillaan puolikylpyä.

--Sata ja viisikymmentä! huokaa saunapiika nääntyneellä äänellä.

Hän saa lakanan hartioilleen, heittäytyy selälleen sänkyyn,
peittelyttää itsensä huolellisesti, tuottaa puoli pulloa olutta,
tyhjentää sen, otattaa tupakat esille palttoonsa taskusta ja vasta
sitten, kun hän on saanut paperossinsa sytytetyksi, huokaa hän, vähän
alakuloisesti:

--Huhhuh! kylläpä tuntuu hyvältä.

       *       *       *       *       *

En malttanut jäädä häntä odottamaan, eikä hän minua kiellellytkään.
Menin Kämppiin. Tunnin kuluttua ilmaantuu hän sinne, posket kiiltävinä
ja pingallaan ja tukka kauniisti jakaukselle kammattuna.

Tyynesti istuutuu hän viereeni, ja ystävällisesti, silmät vähän
laimeina, virkkaa minulle Sasu Punanen:

--Minkä tähden läksit sinä kesken pois saunasta ... minä toki otin
vielä höyrykaappiakin kylvyn päälle.



AAVE.


Kaarlenpäivänä vuonna 1808 oli Haapalan kartanoon Kymijoen rannalle
kokoontunut loistava seura parasta ylimystöä kutsuttuna viettämään
hovin herran, vanhan sotilaan, nimipäivää. Sitä vietettiin ainakin
isoilla pidoilla, mutta tänä vuonna piivat ne tavallista merkillisemmät
ja vieraita edempääkin odotettavissa, sillä ajat olivat epävarmat ja
ihmiset tahtoivat tavata toisiaan ja kuulla uutisia. Suomen joukkoja
oli siirretty itäänpäin, Tukholmasta oli saapunut upseereja
paikkakunnalle, Adlercreutz oli luvannut tulla Kiialasta ja tuoda
mukanaan von Döbelnin.

Vieraita tulikin tien täydeltä. Parhaat hevoset valjastettuina suurten
kojujen ja korkeakorjaisten rekien eteen alkoi heitä heti hämärän
tultua täyttä karkua kiiruhtaa hovin valaistuja ikkunoita kohti.
Saapuneina sinne, jossa keskellä isoa pihaa hulmusi pylvään päässä
tervainen soihtu, pyörähtivät he ylpeästi leveiden rappusien eteen, ja
höyryävät, hirnuvat hevoset sidottiin seinävieriin ja aitovarsiin
kiinni, missä ne sitten alituisesti tiukujaan helistelivät ja
kalistelivat valjaitaan. Kellojen kilinä, hevosten hirnunta ja kuskien
huudot kuuluivat aavojen peltojen yli kauas metsän rannassa oleviin
mökkeihin, joista niistäkin varustauduttiin hovin juhlaa ulkopuolelta
ihailemaan ja hovin herralle hurraata huutamaan. Ja sama meno kuului
toisellekin puolelle vuoksen yksinäisten venäläisten upseerien korviin,
jotka tilapäisissä kasarmeissaan, seuraa ja huvitusta vailla, ikävöiden
suorittivat yksitoikkoista rajapalvelustaan.

Ilma oli tänä iltana leuto ja suvinen, taivaalla raskaita pilviä ja
tuuli idästä, josta se toi mukanaan Kymin virran kohinaa sen syvästä
uomasta, metsän huountaa suoraan vastaiselta rannalta ja yht'äkkiä
silloin tällöin katkonaisen torventoitahduksen.

Jo olivat kaukaisimmatkin vieraat saapuneet, jo olivat ensimmäiset
tarjottavat tarjotut, tanssittu alkuvalssi ja ensimmäinen katrilli ja
vanha klaveri jätetty hetkeksi lepäämään. Tanssin lomassa oli ovi
avattu ulos porstuaan ja tyhjän salin läpi kuului ulkona seisovien
hevosten aisakellojen ja kulkusten kilinää. Ensi jäykkyys oli voitettu,
ja mieliala hilpeni hilpenemistään. Herrain huoneessa oli Adlercreutz
tarttunut lasiinsa kilistääkseen isännän kanssa, ja salin perällä
kamarissa seisoi von Döbeln naisten ympäröimänä ja kertoi heidän
pyynnöstään palveluksestaan Ranskan väessä ja sotaretkistään Intiassa--
kun tiu'ut ja kulkuset yht'äkkiä lakkasivat lirittämästä ja
haastelevien korviin kuului pitkulainen torven puhallus, joka tunki
avonaisten ovien kautta sisähuoneidenkin perille.

Se oli venäläinen iltasoitto.

Hetken verran se vain kesti, ja olihan se monta kertaa ennenkin näillä
seuduilla soinut. Sotilaillekin oli se vanhastaan tuttua säveltä, mutta
kun naiset säpsähtivät ja huudahtivat heikosti, niin katkesi von
Döbelniltä lause kurkkuun, eikä Adlercreutz tahtonut juoda maljaansa
sellaisen fanfaarin puhaltaessa. Syntyi äänettömyys, joka ei tahtonut
ottaa loppuakseen sittenkään, kun kellot ulkona taas alkoivat kilistä.
Kaikki olivat he sen kuulleet, ja kaikkien korvissa soi se vielä
tauottuaankin.

--Sulkekaa ovi siellä! huudahti isäntä; von Döbeln lopetti keskeytyneen
lauseensa, Adlercreutz joi isännän onneksi, ja naiset koettivat taas
olla iloisia. Mutta mieliala ei enää saanut siipiä alleen.

Sillä ajat eivät olleet iloiset, eivät juuri iloisemmat kuin niin monta
kertaa ennen, kun ilmassa liikkui sotahuhuja, jotka sitten aina olivat
toteutuneet ja siirtäneet vieraan vallan rajan yhä likemmäksi oman maan
keskipistettä. Toinen puoli maata oli jo nytkin temmattu irti toisesta
ja Kymin virran valtasuoni enää vain suojeli Suomen sydäntä viimeisen
halvauksen iskulta. Ja nyt puistatti muisto menneestä ja paha aavistus
tulevasta, ja jätti sotilaankin selkäpiin kylmilleen.

Mutta illalliselle mennessä oli kuitenkin Adlercreutzin ryhti ja von
Döbelnin iloisuus saanut mielet entiseen hilpeyteensä. Tanssi ja juomat
olivat sen lisäksi panneet veret vilkkaampaan liikkeeseen, ja
venäläisetkin olivat jo aikoja sitten menneet levolle. Eikähän niistä
sotahuhuistakaan vielä mitään varmaa tiedetty.

Isäntä istui pöydän päässä vieressään Adlercreutz, vastapäätä häntä oli
emännän ja talon tyttären välissä von Döbeln ja pitkin pöydän muita
sivuja nuorempia upseereja sinikeltaisissa univormuissaan, kukin
kaunottarensa kanssa.

Adlercreutz oli pitänyt lyhyen puheen ja esittänyt isännän maljan, joka
juotiin suurista kourantäyteisistä hopeapikareista.

--Te olette tehnyt tehtävänne, olette taistellut ja vuodattanut
vertanne isänmaan multaan. Teidän väkenne kyllä voitettiin, teidät
tungettiin takaisin ja teidän täytyi väistyä ylivoiman edestä. Mutta
oli kuitenkin raja, jonka yli eivät saaneet teitä kulkemaan. Te kun
olitte tullut tämän vanhan kotinne kynnykselle, niin iskitte te siihen
kantapäänne, ponnistitte omista oven pielistänne ja huusitte: »Tähän
saakka eikä edemmä!» Ja vaikka toinen puoli virtaa on vihollisen
vallassa, niin on tämä puoli vielä meidän. Sillä tästä yli te ette
heitä päästänyt. Ja toivokaamme, ettei se ole tapahtuva, niin kauan
kuin teidän kookas vartalonne vielä seisoo isänmaan ja Ruotsin
rajavartijana.

Döbelnin silmät olivat alkaneet säihkyä. Hänen Intian auringosta ja
Ranskan viineistä kuumuneet verensä kiehahtivat, ja kun sotavanhuksen
malja oli juotu, ponnahti hän seisoalleen ja huudahti:

--Saanko sanoa sanan minäkin?

Ja kun se hänelle joka taholta myönnettiin, niin hän alkoi:

--Se ei ole tapahtuva, jos minäkin saan vakaumukseni sanoa! En ikinä
usko sitä mahdolliseksi! Me äsken kyllä kuulimme oudon äänen, joka
näytti meitä hetken verran vavahduttavan. Ja miksei se olisi sitä
tehnyt? Onhan se niin monta kertaa ennenkin aaveena soinut korvissamme.
Mutta olemmeko sitä koskaan todella säikähtäneet? Minä uskon, että
emme, vai kuinka?

--Emme ole! Emme!

--Jos siis emme ole ennen, niin miksikä nytkään!

--Hyvä!

--Ja miksi emme nyt enemmän kuin ennenkään? Siksi, että meidän
isänmaassamme on elinvoima, luja ja rikkomaton kuin luonnonvoima!
Silpokoot sen, heittäkööt käden sinne, toisen tänne, sirottakoot
jäsenemme ympäri kenttiä, ne hakevat toisensa, ne asettuvat itsestään
paikoilleen!

Puhujan innostus tarttui muihinkin, he huusivat: »Hyvä, hyvä!» ja hän
jatkoi hehkuvin poskin:

--Halkaiskoot ne sen kahtia, repäiskööt toisen puolen toisestaan irti,
ne yhtyvät sittenkin ja alkavat aina elämänsä uudelleen!--Maamme on nyt
jaettuna keskeltä kahtia. Mutta sillä vakavalla luottamuksella, sillä
uskolla, joka, vaikka ei muuta uskoisikaan, uskoo kuitenkin isänmaan
yhteyteen ja onneen, tahdon minä juoda isänmaan maljan! Hyvä
herrasväki--!

--Odottakaa hetkinen! huusi vanha soturi toisesta päästä pöytää. Tässä
talossa on aina ollut tapana, että kuninkaan ja isänmaan malja juodaan
vanhasta Kaarle kuninkaan kristallipikarista...

Emäntä viittasi palvelijalle, ja palvelija kiiruhti ottamaan sitä salin
nurkasta, jossa se vanhan tammikaapin päällä seisoi Kaarle XII:n
vartalokuvan edessä.

--Suokaa anteeksi, herra von Döbeln, tämä keskeytys, mutta se on lahja
itse kuninkaalta isävainajalleni.

--Anna tänne se!

Ja von Döbeln oikaisee kätensä sitä ottamaan, ja toisella tarttuu hän
isoon viiniruukkuun, tyhjentääkseen sen sisällön vanhaan pikariin.

Mutta yht'äkkiä hän kalpenee, pudottaa viiniruukun kädestään, laskee
pikarin pöydälle, horjahtaa vähän, painaa kädellään haavoitettuun
otsaansa ja vaipuu sanatonna istuimelleen.

Herrat hypähtävät paikoiltaan ja peräytyvät, naiset huudahtavat kuin
olisivat he nähneet aaveen, ja kaikki tuijottavat he sanattomina
vanhaan pikariin, jossa näkyy suuri, räikeä rako yläreunasta
alareunaan.

Milloin oli haljennut Kaarle kuninkaan lahja, sitä ei kukaan tiennyt.

Mutta isänmaan malja jäi sinä iltana juomatta.

Ja kuukauden perästä kulki vihollinen Kymijoen poikki.



RAKKAUDEN KIRJE.



I.

Olin niin tulisesti rakastunut kuin voi olla ainoastaan koulupoikana
ollessaan. Olin viimeisellä luokalla, ylioppilaskirjoitukset olivat
juuri päättyneet, ja tunteeni olivat nousseet niin korkealle, että jos
olisi ollutkin jonkinlainen lemmen lämpömittari, se ei enää olisi
voinut sen astemäärää osoittaa, ei varjossakaan. Kuumuus oli niin kova,
että vaikka päiväkaudet kuljin kalpeana ja väsyneenä, niin en silti
saanut yölläkään unta silmiini. Minä ähkin ja puhkin, kieriskelin
vuoteellani, peite painoi, ja lakanakin oli liian raskas. Päänalunen
oli tietysti tuhannella sykkyrällä, oljet allani ruumenna, ja sänky
narisi ja valitti vaivojaan.

--Mitä sinä siinä yökaudet peppuroit, ettei saa nukkua, murisi veljeni,
joka oli tuomittu nukkumaan samalla tilalla.

--Enhän minä mitään...

--Vai et mitään?

--Kun on niin vari.

--Eipähän minulla ole vari...

Mutta hän ei ollutkaan rakastunut niinkuin minä eikä tiennyt, kuinka
minä kärsin.

Minä en voinut muuten, minun täytyi avata ikkuna.

Se oli kaupungin rantaan päin, ja naapurin puutarhan ja takapihan yli
näkyi siitä palanen järven lahtea. Ulkona oli valoisa kevätyö, ja
siellä oli niin kaunista, niin kaunista, että minua taas melkein
itketti.

Eihän tämä ollut aivan ensimmäinenkään rakkauteni. Olihan niitä ollut
kolme rakkautta kaikkiaan, yksi siellä maalla ja kaksi täällä koulussa.
Mutta minä olin silloin vielä lapsi, ja ne olivat olleet sellaisia
lapsellisia rakastumisia. Melkein halveksin itseäni ajatellessani,
kuinka naurettava olin ollut siihen aikaan ja kuinka pintapuolisia
tunteen olivat olleet. Nehän olivat perustuneet ainoastaan ulkonaisiin
ominaisuuksiin, kauniisiin silmiin, kiharoihin ja leiskaviin letteihin.
Heidän sisällistä arvoaan--pappilan Helmin, Anna Pettersonin ja
viimeksi Ida Nymaninkin--en ollut vähääkään punninnut. Ja mikä minä
olin silloin ollut? Koulupoika, joka ei voinut kaukaisessakaan
tulevaisuudessa ajatella edes kihloihin menemistä, vielä vähemmin kodin
perustamista.

Mutta nyt olivat olot aivan toiset, nyt seisoin elämäni käännekohdassa,
olin tulemaisillani ylioppilaaksi, ja nyt tuli minun sen mukaisesti
käyttäytyä ja toimiakin. Tunteeni »tuohon naiseen», joka oli minut
valloittanut, eivät olleet hetken hurmausta, vaan ne olivat totiset ja
syvät. Joskin minä ihailin hänen sinisiä, sielukkaita silmiään ja hänen
pitkää, vaaleaa palmikkoaan, niin perustuivat tunteeni oikeastaan
rauhaan hänen otsallaan, arvokkaisuuteen hänen kasvoissaan ja ennen
kaikkea tuohon tasaiseen hellyyteen koko hänen olennossaan. En
ajatellut häntä iloisena morsiamena, vaan vakavana vaimonani, joka
voisi jakaa kanssani kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Ja juuri
se, että hän oli minua _viittä_ vuotta vanhempi, juuri se oli parhaana
todistuksena siitä, ettei tässä enää voinut olla kysymys tavallisesta
lemmen tunteesta. Tämä on kypsyneen miehen totista kiintymistä, tämä on
jo syvälle juurtunutta rakkautta, josta riippuu koko hänen
tulevaisuutensa ja joka määrää hänen elämänsä suunnan ainaiseksi. Jos
hän rakastaa minua, olen pelastettu. Ellei--hyvästi silloin ihanat
unelmani rakkaudesta ja onnesta! Minä olen oleva ikuisesti murrettu
mies. Minä tunnen sen, että jos niin käy, silloin tulen elämään vain
kalpeana haamuna siitä, mikä muuten olisin voinut olla. Te huolettomat,
kokemattomat ystäväni, toverini ja veljeni! Te ette ole vielä tulleet
elämänne tienhaaraan, te ette tiedä ettekä kenties tule koskaan
tietämäänkään, mitä ovat elämän taistelut. Iloitkaa te vain, naurakaa,
lyökää palloa lupapäivinä ja nukkukaa--lapset!

Minä en nimittäin ollut ollenkaan varma siitä, rakastaako _hän_ minua.
Yksi todistus minulla tosin oli, ja se oli jotenkin hyvä: en tiennyt,
että hän ainakaan rakastaisi ketään muutakaan. Hän oli hoitamassa
täällä kaupungissa nuorempia sisariaan ja veljiään, joista yksi oli
minun luokkatoverini ja paras ystäväni, tietysti. Olin heillä joka
päivä, ja hän oli minulle aina niin tasaisesti ystävällinen ja hyvä, ja
joka kerta, kun lähdin heiltä, pyysi hän, etten »unhottaisi pois».
Mutta ei hänen silmissään kuitenkaan näkynyt mitään erikoista tunnetta.
Kenties ei hän aavistanutkaan, että olisin voinut rakastua häneen, kun
hän oli niin monta vuotta minua vanhempi. Se on tietysti
hienotunteisuutta hänen puoleltaan. Ja sentähden täytyy _minun_ ottaa
ensimmäinen ratkaiseva askel, minun täytyy tunnustaa hänelle tunteeni.

Olen jo aikoja sitten päättänyt, että sen on tapahtuminen heti kohta,
kun kirjoitukseni ovat onnellisesti suoritetut. Sitä ennen--se olisi
ollut väärin häntä kohtaan.

Nyt ne ovat ohitse ja ovat onnistuneet. Illalla on tullut siitä
Helsingistä sähkösanoma. Toverini ovat lähteneet lähimpään maataloon
punssipulloineen. Mutta minulla on nyt tärkeämpää tehtävää.

Veljeni nukkuu seinään päin, kääräistyään kaikki peitteet ja lakanat
ympärilleen. Viereisessä kamarissa kuorsaavat toiset. Tornin kello lyö
kaksitoista yöllä. Kaikki on hiljaa. Nyt on tullut otollinen hetki. Nyt
tunnen, että se tulee sujumaan. Tänä yönä se on tehtävä. Ja juhlallisin
tuntein, kasvot jäykkinä, mutta käsi vähän vavisten, avaan minä
laatikkoni. Laatikossa oli lukittu paperilaukku ja laukussa kirjeeni
konsepti. Nyt se on puhtaaksi kirjoitettava--punaiselle paperille
sinisellä musteella--ja huomenna on se oleva hänen käsissään.

--Mitä sinä siellä taas ratuuttelet? ärähtää veljeni unissaan.

Se ei ole mikään tavallinen rakkauden kirje, sillä tämä rakkauskaan ei
ole mitään tavallista rakkautta. Minä en kosi, minä ainoastaan
»ilmoitan hänelle tunteeni».

»Minun täytyy saada sanoa sinulle--kirjoitan minä--mitä sydämeni
tuntee. Jos voisin, niin minä kätkisin ne, kätkisin ainiaaksi, mutta
tunnen, että se ei ole mahdollista. Ehkä kummastut tätä, ehkä
loukkaudut ja suutut; mutta jos voit, niin anna minulle anteeksi, ja
menköön tämä asia meidän salaisuutenamme hautaan.»

Ja tämän esipuheen jälkeen alan minä selittää hänelle tunteitani. Monta
yötä olen tähän työhön menettänyt, mutta sitten siitä on tullutkin
kahdeksan sivun pituinen, pieni novelli. Erittäinkin olen ihastunut
muutamiin paikkoihin, joihin asetan suurimmat toiveeni ja joiden luulen
pitäväni saada hänet lämpenemään, vaikka hän vielä olisikin kylmä.

»Jo silloin, kun viime kesänä olin teidän luonanne siellä maalla,
heräsi minussa se tunne, joka nyt on kasvanut voittamattomaksi. Me
palasimme järveltä veljesi kanssa. Sinä olit rannassa meitä
vastaanottamassa, heilutit meille liinallasi ja huusit hellällä
äänelläsi meitä päivälliselle. Olit avopäin, aurinko valaisi kasvojasi
ja vaaleanpunaista pukuasi. Olit silloin kuin taivaallisesti
kirkastettu--ja se kuva painui siitä hetkestä unhottumattomasti
mieleeni».

----»Ehkä erehdyn--ja voihan ihminen niin helposti erehtyä--mutta
minusta kuitenkin näytti siltä, kuin en minäkään olisi ollut sinulle
aivan yhdentekevä. Kun olimme viinimarjoja syömässä teidän
puutarhassanne, niin sinä kutsuit minua luoksesi parhaaseen
pensaikkoon, taitoit täyteläisimmän tertun ja ojensit sen minulle
pensaan yli. Olisitko tehnyt tämän, ellet olisi minusta vähääkään
välittänyt?»

----»Mutta kaikista ihanimpana esiinnyit sinä edessäni silloin,
muistatko, Fanny, viime talvena, kun sisaresi oli pienen lapsensa
kanssa käymässä täällä luonanne. Sinä otit sen hänen sylistään, pidit
sitä niin hellästi ja taitavasti käsivarrellasi, että mieleeni muistui
Rafaelin kuuluisa madonna.»----

»Sinun soittosi talvi-iltain hämärässä, kun istuit haaveksien pianon
ääressä ja lauloit niitä lauluja, joita tiesit minun rakastavan, en voi
sitä sanoin selittää, millaiset tunteet minussa silloin myllertivät,
vaikka minun täytyikin istua rauhallisena ja kätkeä epätoivoni
riehuvaan rintaani»----

»Mutta nyt sitä en enää voi, minun täytyy saada varmuus. Minä lähden
muutaman kuukauden päästä ulos maailmalle, tiemme eroavat, emme kenties
enää koskaan tapaa toisiamme. Sanon 'kenties', sillä yksi mahdollisuus
vielä on, ettemme iäksi eroaisi. Mutta se mahdollisuus ei ole minun
määrättävissäni, vaan se on sinun. Anna se minulle, jos voit, mutta
ellet voi, niin sano sekin, sano suoraan ja säälimättä. Sillä varmuus,
olkoon se kuinka karvas tahansa, on aina parempi kuin epävarmuus.»

Aamu jo valkeni, kun olin lopettanut puhtaaksikirjoittamisen. Ilman
konseptia kirjoitin siihen vielä näin kuuluvan lisäyksen:

»P.S. Jos sinun hyvin käy maailmassa, jota sydämestäni toivon--sillä
nyt, kun aamu koittaa ja luonto taas yön jälkeen herää uuteen elämään,
tunnen minä, että rakkaudessani ei ole ollenkaan itsekkyyttä--niin
pyydän vain, että vaikka et minua rakastaisikaan, et kuitenkaan
ajattelisi minua katkeruudella etkä minua tuomitsisi. Ehkemme enää
koskaan tapaa toisiamme. Ehkä kohtasimme toisemme eilen viimeisen
kerran, kun sinä tulit samalla hetkellä Hiltusen puotiin kuin minäkin
olin siellä. Mikä omituinen sattuma! Se oli vain pieni kohtaus, johon
et varmaankaan--jos et rakasta minua--pannut sen suurempaa huomiota,
mutta joka painui minun mieleeni ja tulee siellä säilymään niinkuin
nämä muutkin.--Ka, sinä täällä! sanoit sinä ... oletko ostanut jotain?
--Olen! vastasin minä, ja ääneni vapisi.--No, mitä sitten'--Sen saat
sittemmin tietää.--Milloin saan sen tietää?--Kerran!--Nyt voin sen
sanoa: minä olin silloin ostamassa tätä punaista paperia, jolle tämä
kirje on kirjoitettu.--Mutta kylliksi nyt... En tahdo sinua kauemmin
ikävystyttää. Hyvästi!--Iäksikö hyvästi?»

Kirje on valmis, taitan sen huolellisesti kokoon, suljen kuoren ja
kirjoitan siihen: »Neiti Fanny Friberg--käteen.»

Samassa laulaa vastapäätä olevan naapurin kukko ensimmäisen sävelensä
ja kello kirkon tornissa lyö kolme. Vetäisen ikkunan kiinni ja
laskeudun levolle niinkuin kuolemaan tuomittu, joka huomenna viedään
mestauslavalle ja joka juuri on kirjoittanut viimeisen tahtonsa.



II.

Seuraavana aamuna--joka oli sunnuntai--oli taivas pilvessä ja ilma
kostea, vaikkei satanut. Meillä oli murakoita potaattihaudikkaita
aamiaiseksi, kotoa tuotua nuorta piimää ja tuoretta pannurieskaa. Olin
yhä vielä juhlallisella tuulella ja söin synkästi ja koneellisesti.
Mutta veljeni olivat aamuvirkeitä ja rupesivat tekemään kiusaa.

--Sitä se on merkillinen mies tuota ... yökaudet se valvoo ja
kirjoittaa mitähän kirjoittaneekin ... eikö tehne rakkaudenkirjettä,
koskapahan oli ostanut eilen punaista paperia?

--Kuka sinulle on sitä valehdellut?

--Hiltusen puotipoika sanoi.

--Se ei ole totta!

--Sitä Fribergin Fannyako sinä?

--Suus kiinni!

Hoitajamme, vanha perheen palvelija, pitää minun puoltani:

--Syökäähän pois elkääkä tyhjää hupattako.

Siihen se jäi, ja minä lähdin ulos kaupungille, kirje povitaskussa.

Se olisi nyt ollut saatava perille, mutta siinä ilmaantui yht'äkkiä
odottamattomia vaikeuksia. Kaupungin postia ei ollut eikä minulla ollut
ketään, jonka olisin voinut lähettää viemäänkään. Jos vilkuttaisin
issikan ja antaisin sille viisikolmatta penniä ja sanoisin, että vie
tämä kirje neiti Fanny Fribergille? Mutta siitä syntyisi liika suurta
meteliä. Se ajaa koluuttaisi rattaineen niiden portista sisään,
seisauttaisi hevosen rappujen eteen ja kompuroisi keittiöön. Ehkei
olisi Fanny itse saapuvilla, mutta jos olisikin, niin saattaisi hän
kysäistä: »Keneltä on tämä kirje?» Siltä ja siltä, voisi issikka
vastata paukauttaa, niin että kuuluisi kaikkiin huoneisiin. Tai jos ei
kysyisikään, niin saattaisi Fanny mitään pahaa aavistamatta avata
kirjeen kaikkien nähden, ja punainen paperi herättäisi heti kohta
epäluuloa. Se olisi kyllä nerokas tuuma, jos lähettäisin kirjeen eri
kuoressa johonkin postikonttoriin, ja kun ne sen avaisivat siellä, niin
palauttaisivat tänne takaisin, kun olisi postimerkki päällä. Mutta mitä
ne ajattelisivat siitä siinä postikonttorissa? Ja sitä paitsi voisi
kirje hukkua; ja jos tulisikin perille, en tietäisi, milloin se on
tullut.

Ei sitä voi muuten järjestää, kuin että itse pistän sen hänen omaan
käteensä. Mutta ei sekään ollut niin mutkatonta. Mitenkä minä sanoisin
hänelle? Niinkö, että: »Tässä olisi minulta sinulle kirje?» Ei se sovi.
Jos en virkkaisi mitään, ojentaisin sen vain hänelle äänettömällä
liikkeellä ja hyökkäisin ulos? Mutta eikö sekin ehkä olisi naurettavaa?

Yht'äkkiä iskee päähäni nerokas tuuma. Sisareni Hanna ja hän ovat
joskus olleet kirjeenvaihdossa. Minä annan sen hänelle ja sanon, että
se on tullut minulle Hannan kirjeen sisässä jonkun matkustavaisen
mukana ja sitten minä sanon, että nyt täytyy minun mennä.

Mutta kun tulin heille, ei Fanny ollut kotona. Oli mennyt kirkkoon.
Veli oli kyllä kotona, mutta ehdotti, että mentäisiin kävelemään. Ja
minun täytyi kävellä hänen kanssaan koko aamupäivä ja palata kirje
taskussa kotiin päivälliselle.

En saanut asiaani toimitetuksi iltapäivälläkään. Kävelin kyllä heidän
ohitsensa, ja pihalta kuului krokettipallojen pauketta. Mutta lankun
raosta näin, että siellä oli vieraita. Turha olisi yrittääkään, sillä
tietysti ne jäävät sinne koko illaksi.

Kaupunki kiehuu sunnuntaiyleisöä. Suurissa, kaduntäyteisissä laumoissa
vaeltavat koulupojat ja koulutytöt ylös ja alas kaupunkia pitkin,
nauraen ja metelöiden. Minua ne inhottavat kaikki tyynni. Semmoisia
iloisia, pintapuolisia ja kevytmielisiä olentoja, joilla ei ole
aavistustakaan elämän todellisista kärsimyksistä ja tuskin tuleekaan...
Ja yhä ne vain pelaavat krokettia siellä Fribergin pihassa, vaikka jo
hämärtää. Se Fannykin ... mitähän sillä nyt on niin hauskaa
naurettavaa? Ja minun täytyy mennä yksin kotiini. Otan avaimen ovelta,
heittäyn vuoteelleni ja olen onneton.

Seuraavana aamuna alkoivat jo tentit. Mikä kohtalon iva--sanoin minä--
lukea tällaisessa mielentilassa vanhoja vuosilukuja! Mikä ilmeinen
ironia--hymähdän minä katkerasti--ratkaista probleemeja, kun elämän
suurin kysymys odottaa ratkaisuaan!

Eikä tuo otollinen hetkikään näyttänyt koskaan tulevan. Silloin kun
vain suinkin sopi, minä tosin menin hänen luokseen siinä vahvassa
vakaumuksessa, että nyt se tapahtuu. Mutta oli niinkuin olisi varta
vasten niin asetettu, etten koskaan saisi tavata häntä kahden kesken.
Milloin on mikin hänen pikkuveljistään ja sisaristaan saapuvilla, ja
niitä näyttää nyt kihisevän enemmän kuin koskaan ennen hänen
ympärillään. Milloin niitä on toisessa nurkassa, milloin toisessa,
milloin ne kaikki katsoa moljottavat minua vasten silmiä. Voisi se
hyvin hyvästi ajaa ne peräkamariin! Ja sen se kai tekisikin, jos
rakastaisi minua. Mutta rakastaakos se--? Ja jos joskus olisin nopealla
käden käänteellä ennättänytkin suorittaa asiani ja hyökätä sen tehtyä
tieheni, niin en saanut sitä tehdyksi omilta epäilyksiltäni. Monesti
olen jo siirtänyt kirjeen povitaskusta sivutaskuun, monesti siihen jo
tarttunut ja aikonut nakata sen hänen syliinsä. Mutta aina jää pala
nielemättä. Huomenna nielaisen ... mutta kurkkuun se jää huomennakin.

Kului päiviä ja kului viikkoja. Illoilla aina varmuuden vuoksi suljin
kirjeeni lukittuun laatikkooni ja aamulla otin sen sieltä esille. Kuori
alkoi tahraantua ja nurkat vääntyä koirankorville, niin että se lopulta
piti kääriä paksun, harmaan paperin sisään.

Ei käynyt syönti päivällä eikä yöllä nukkuminen. Kuumuus oli kohonnut
vielä korkeammalle. Vuoteesta ei ollut kuin riekaleita jälellä.
Veljenikin oli vaatinut vuode-eroa ja laittanut itselleen oman tilan
sohvan kannelle toiseen huoneeseen.



III.

Lukukausi lähenee loppuaan, tentit ovat kohta kaikki suoritetut. Mutta
tunteeni ovat yhä vielä povitaskussa, ja yhä tykyttää sydän harmaaseen
paperiin--kun yht'äkkiä tulee apu kuin taivaasta suoraan.

Kaupungin naiset ovat varattomien ylioppilaskokelaiden hyväksi panneet
toimeen arpajaiset. Fanny on valittu myömään arpoja, ja eräänä päivänä
--yhtenä kaikkein synkimmistä--kysyy hän minulta, enkö tahtoisi ruveta
hänen kasöörikseen.

Hän siis rakastaa minua! Minä en siis olekaan hänelle enää yhdentekevä!
Ilmankos hän siis on ollutkin niin alakuloinen! Kuinka en ole sitä
ennen huomannut!

»Oi terve pohjola, isäimme onnela!»--laulan minä pukeutuessani ja
riennän hevosella noutamaan häntä hänen asunnostaan.

Hän tulee ovessa vastaan, pannen hansikkaitaan käsiinsä. Yllään on
hänellä vaaleanpunainen puku. Vaaleanpunainen!

--Kas, kas! sanoi hän, frakissa ja vaikeassa kaulahuivissa ...
käännypäs ... se sopii hyvin tuo sinun uusi pukusi.

Saan sulkea hänet melkein syliini auttaessani päällysvaatteita hänen
ylleen.

--Ei tarvitse tulla noutamaan, sanoo hän palvelijalleen. Ja minulle:--
Ole hyvä ja pistä tämä avain taskuusi.

Nyt ei ole enää epäilemistäkään, nyt olen siitä varma! Ja tänä iltana
tulee se tapahtumaan!

Ei koskaan ole hän ollut niin kaunis kuin tänä iltana. Me seisomme
pienellä lavalla ylempänä muita. Hän latelee noita somia valkeita
paperikääröjä lasiselle lautaselle, minä otan vastaan rahat, meidän
yhteinen kauppamme käy hyvin, ihmiset sanovat ostaessaan: »Teidän
onnellanne!» ja meidän arpamme ovat myydyt loppuun ennemmin kuin
kenenkään muun.

Aika kuluu kuin huumauksessa. Franseesi on alkanut, ja me olemme
asettuneet premieerille, kahden hengen istuttavalle pienelle sohvalle.

Ensimmäinen vuoro on jo ohitse enkä ole vielä saanut sitä sanotuksi.
Mutta onhan vielä kolme vuoroa jälellä. Olen ostanut arpoja minäkin ja
lahjoitan ne hänelle. Hän voittaa komean lamppumaton, mutta ei tahdo
sitä ottaa.

--Mutta se on sinun!

--Ei, ei, en minä ota.

Toinen vuoro alkaa. Astun, onneton, hänen helmalleen, ja hän rientää
naisten pukuhuoneeseen sitä laittamaan. Saan istua koko sen väliajan
yksin sohvalla.

--Suo anteeksi, sanoo hän tultuaan, ja me aloitamme kolmannen vuoron.
Ei hän näytä suuttuneelta, Jumalan kiitos, hymyileekin, kun karkelemme
vastakkain. Mutta minä tanssin kuin tulisilla hiilillä, sillä nyt ei
ole kuin yksi väliaika jälellä ja nyt sen täytyy tapahtua. Enkö voisi
ehkä jättää sitä siksi, kun menemme yhdessä kotiin? Ei, se ei ole enää
mahdollista, veli voi tulla mukaan!

Hän istuu tuossa syrjin minuun ja leyhyttelee viuhkallaan kuumuutta
pois poskiltaan. Sekondi on lattialla yhtenä epämääräisenä mylläkkänä.
Tuossa tuokiossa ne ovat lopettaneet ja neljäs ja viimeinen vuoro
alkaa.

Nyt tai ei milloinkaan!... Se on jo rinnassa, se nousee kurkkuun ja
kuristaa sitä kuin rautakouralla, alkaa jo painua alas, mutta silloin
teen minä viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, päätäni huimentaa, enkä
tiedä, mitenkä ... mutta silloin se on jo sanottu!

--Vai niin, sepä hauskaa ... onko sinulla se täällä mukanasi?

Täälläkö? ... on ... ei ... mitä sanon minä ... se on palttooni
taskussa ... minä annan sen, kun mennään...

--No hyvä, ehdinhän sen sittenkin saada. Minä jo luulin, että hän oli
minut aivan unohtanut.

--Galopaad! komennetaan.

Nyt se on tehty, nyt en voi enää peräytyä, nyt on kohtaloni ratkaistu!

Minä laukkaan kuin riivattu. Tunnen tuskin, että hän on kainalossani.

--Vaihdosss! huudetaan, mutta minä en tottele, minä en tahdo päästää
häntä, minä karkaan omineni ohitse. Lattia läikkyy jalkaini alla,
seinät huojuvat kaatuakseen ja lamput heiluvat kuin kirkonkellot.
Vapaat vuorot alkavat, minua johdetaan ja viedään ympäri salia,
kainaloiden alitse ja rivien lomitse, minä käyn, kumartelen, laukkaan
ja pyörin, välistä on hän vierelläni, välistä huomaan olevani yksin
ainoastaan herrojen kanssa. Tuntuu niin kumman vieraalta, en tiedä,
olenko se minä vai onko se joku muu. Mutta minähän sitä olen sittenkin
minä! Mitä? Sanoinko sen hänelle? Niin, niin! Tuolla hän on! Kiertää
tännepäin kädestä käteen!--Kylmä hiki kihoaa koko ruumiistani. Tuntuu
kuin pyörryttäisi.--Promenaad!--Avanssee! Retiree!--Ei, ei! Kaikki on
ehkä menetetty!--minä tunnen sen yht'äkkiä, minä veltostun ja
jäykistyn.

Mutta hän katsoo yht'äkkiä huolestuneesti minuun.

--Voitko pahoin?

--Kuinka niin?

--Olet aivan kalpea.

--Olenko, en tiedä, ei minulla ole mitään.

Tanssi lakkaa samassa. Miksi hän kysyi yht'äkkiä, voinko pahoin? Vien
hänet salin yli ja kumarran juhlallisesti, mutta merkitsevästi;

--Kiitoksia, Fanny, tämä oli minun viimeinen tanssini.

--Kuinka niin?

--Ilman vain ... en aio enää koskaan tanssia.

--Et koskaan?

--En koskaan.

Hän katsoo minuun yhä vähän huolestuneesti. Pyörähdän jo mennäkseni,
mutta yht'äkkiä tunnen käännähtäväni, näen ojentavani hänelle--sen
harmaaseen paperiin käärityn kirjeen. Kuulen sanovani:

--Tässä se onkin ... minä en muistanutkaan ... sisareni kirje ... ja
näen, että hän ottaa sen ja menee naisten huoneeseen.

Lattia, jonka yli minun on mentävä herrain ravintolaan, on kuin rajaton
erämaa, hyvin kaukana tuolla on ovi ja sen edessä pieniä punaisia
naamoja ja jotain valkeata ja mustaa.

Vähän myöhemmin ulkona käytävässä. Olen juonut lasin punssia. Tahdon
_juoda_ tänä iltana! Tahdon tyhjentää pohjaa myöten elämäni katkeran
kalkin. Sillä miksi _minä_, miksi juuri minä olen ikuisesti tuomittu
olemaan onnen hylkylapsi! Mikä kirosi minut unhottamaan siihen sen
harmaan paperin!

--Oletko nähnyt Hermannia?

Se on hänen veljensä ääni, joka kysyy.

--Täällä hän oli juuri vast'ikään, vastaa joku toinen.

--Ka, täällähän sinä oletkin ... kuule, sinullahan on meidän avain?

--Menetkö jo pois?

--En minä ... vaan Fanny sanoi voivansa pahoin ja pyysi itseään
saattamaan ... mutta kyllä minä tulen pian takaisin.

Hyvä kaikki! Hän voi pahoin ja tahtoo _veljensä_ saattamaan.

Olisin ehkä ollut »ikuisesti murrettu mies, vain kalpea haamu siitä,
mikä muuten olisin ollut», ellei _hän_ olisi minua pelastanut. Sillä
seuraavana aamuna sain häneltä oman kirjeeni takaisin ja sen mukana
seuraavat rivit: »Kyllä olet sen itsekin huomaava, kun oikein
ajattelet, että se, minkä olet tehnyt, on hyvin lapsellista.»

_Lapsellista!_ Minunko rakkauteni, minun suuri ja syvä ja miehekäs
rakkauteni--lapsellista? Sillä laillako hän oli kirjeeni käsittänyt?...

Hän säälitti minua.



RUOKAROUVA.


Kai hän oli nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin saanut jäädä
kaupunkiin viettämään kesäänsä kuumissa, pihanperäisissä
vuokrahuoneissaan, kai täytyi hänen koettaa saada ruokavieraita ja
vuokralaisia ainakin sen verran, että edes kesävuokra tulisi
maksetuksi.

Hän oli papin leski. Hänen miehensä oli ollut kirkkoherrana muutamassa
pienessä pitäjässä. Siitä oli jo monta vuotta. He olivat köyhtyneet,
lapset olivat jääneet isästään kesken kouluttamisen, ja viedäkseen
heitä eteenpäin oli äiti viimeisine huone- ja keittiökaluineen
muuttanut Helsiinkiin ansaitakseen jotain vuokralaisten pidolla ja
ruuanlaitolla, joka oli ainoa hyödyllinen elinkeino, minkä hän oli
oppinut.

Eivät olleet suuria ne tulot, jotka tästä toimesta lähtivät. Murusia ne
olivat rikkaiden pöydiltä. Voitto oli vain sitä, mikä ulottuu
kolmannelle kahden hengen padalla keittäen. Suurella tarkkuudella ja
jokaisen palan punnitsemalla hän sai sen verran tähdettä jäämään, että
siitä oli ruuaksi hänelle itselleen ja kahdelle pojalle. Toinen niistä
palveli rautatiellä ja hän maksoi ruokansa, toinen koetti pyrkiä
ylioppilaaksi eikä kyennyt vielä mitään ansaitsemaan. Molemmat asuivat
he tyytymättöminä ja äidilleen yhtämittaa maristen pienessä, ahtaassa
huoneessa pihan puolella, oleskellen aterian lomalla yhteisessä
ruokasalissa, joka oli puoleksi perheen huone, puoleksi ravintola.

Se huone oli kuva sekä entisistä kulta-ajoista että nykyisistä
kullattomista. Parhaat huonekalut olivat vuokralaisten huoneissa,
siellä oli missä vanha mahonkipiironki tai verkapäällyksinen
kirjoituspöytä, missä entisen vieraskamarin suuri toalettipeili tai
toinen tai toinen noista leveistä, suurista sängyistä, jotka
ruhtinaallisina ja arvokkaina olivat täyttäneet rovastin ja ruustinnan
entisen makuukamarin.

Salin kalusto oli nahtävästi kokoonpantu niistä huonekaluista, joita
ennen oli ollut pappilan sekä ruokasalissa että suuressa salongissa.
Keskellä lattiaa oli entinen suuri ja pitkä ruokapöytä, joka täytti
suurimman osan huonetta ja jonka siipiä ei koskaan laskettu alas.
Silloin kun siinä ei ollut ruokia ja astioita, oli sen yli kuitenkin
levitetty valkoinen ruokaliina. Salin eräässä nurkassa oli sohva ja
kaksi nojatuolia, jotka aikoinaan olivat olleet uusia ja sametilla
katettuja, mutta joita nyt aina peitti palttinainen päällys. Sohvan
edessä oli pyöreä pöytä, jossa aina vetelehti Hufvudstadsbladet
ruokavieraitten luettavana. Albumeja, jotka aina koristavat
herrastalojen pöytiä ja joista vieraille niin suurella mielihyvällä
esitellään talon sukulaiset ja tuttavat, niitä ei näkynyt. Pienessä,
vähän likaantuneessa paperikorissa oli kukkas- ja nimikortteja, joita
nähtävästi olivat siihen lähettäneet uskollisimmat ruokavieraat. Se oli
sekalaista seurakuntaa, ympäri maailman kerättyä, enimmäkseen
tuntemattomia, kaiuttomia nimiä. Joukossa oli kuitenkin muuan
valtiopäivämies ja eräs Suomalaisen Teatterin nuoremmista
näyttelijöistä. Sohvan kupeella oli pitkän, aution seinän täytteenä
pöytähylly vanhoine nuottivihkoineen ja muutamine romaaneineen. Sen
päällä oli kömpelö, kipsinen jäljennös jostain Amor-veistoksesta ja sen
kahden puolen pari posliinista maljakkoa. Vastaisella seinämällä oli
vanha piano, joka kai oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin rouva oli
soitellut. Pianon päälle oli ripustettu miesvainajan valokuvasta
suurennettu muotokuva ja molemmin puolin häntä pari öljypainokuvaa,
jotka esittivät tyrolilaisia maisemia vesiputouksineen, myllyineen ja
järvellä soutelevine rakastavaisineen.

Tähän huoneeseen kokoonnuimme me kolmesti päivässä ruualle. Paitsi
varsinaisia vuokralaisia oli siellä ylimääräisiäkin ruokavieraita,
jotka tulivat ja menivät kuin ravintolassa. Ne tuskin tervehtivät
tullessaan ja istuivat pöytään käsiään ristiin panematta. Syötyään he
jäivät odottamaan kahvia ja istua rehahtivat sohvaan tai nojatuoleihin,
joiden vieterit aina surkeasti parahtivat heidän allaan. Se tuntui niin
sydämettömältä tuo, kun ajattelin, missä kunniassa nämä kapineet ennen
olivat olleet. Vallitessaan pappilan suurta salia oli sohva ollut
parhaiden ja arvokkaimpien rouvien kunniasijana. Ne olivat sen uutuutta
ihailleet, silitelleet sen samettipäällystä, kyselleet sen hintaa ja
vasta monen tahtomisen ja kehoittamisen jälkeen uskaltaneet ottaa sen
haltuunsa. Sitä oli varottu kuin silmäterää, lapset eivät saaneet siinä
koskaan istua, ja sentähden oli se säilynytkin tahratonna. Mutta nyt se
oli alttiiksi annettuna tuhkan porolle, siihen oli läikkynyt kahvia, ja
monesta kohden oli sametin nukka kulunut niin, että loimi pisti
näkyviin. Turhaan koetti rouva peittää tätä rakasta huonekaluaan
palttinapäällyksellä. Vierasten varomattomasti liikahdellessa ajautui
se pois ja ratkeili liitoksistaan.

Mutta ne entiset vieraat ne olivatkin olleet harvinaisia
sunnuntaivieraita, jotavastoin nämä olivat jokapäiväisiä arkivieraita.
Ne tulivat ja menivät, useinkin emännälle hyvästiä sanomatta.

Varsinaisetkin vuokralaiset vaihtelivat usein kuukausittain. Sillä
paikka ei ollut edullinen eikä hoitokaan aivan mallikelpoista. Laihaa
lientä ja mehutonta lihaa jollain korvatakseen koetti hän äidillisellä
kohtelulla, perheellisillä neuvoilla ja ystävällisellä puhelulla
ruokapöydässä ylläpitää hyvää tuulta. Hän koetti ottaa osaa
ylioppilaiden tutkintopuuhiin, kysellä toisilta, »oliko paljon väkeä
eilen teatterissa» ja »hyvinkö oli hauska eilisissä tanssiaisissa»
j.n.e. Ja mitä ystävällisimmällä äänellä kysyi hän: »Saako luvan olla
lisää?» Mutta vieraat välittivät vähemmän hymyilyistä ja hyvistä
puheista kuin hyvästä ruuasta. Useinkaan eivät tyytymättömät kasvot
tahtoneet ottaa mitenkään valjetakseen. Ja kun hän tiesi
syyllisyytensä, jota ei voinut mitenkään auttaa, jos mieli vähänkään
päästä omilleen, kun maito yhä harmeni, liha sitkistyi, kahvi kävi
heikommaksi ja jälkiruuaksi tarjottiin vuorokauden vanhoja leivoksia,
joita sai kaksi viidellä pennillä,--silloin hän arkiutui, oli hätäinen
pöydässä, ei uskaltanut katsoa silmiin eikä aina tulla itsekään
saapuville.

Vuokralaiset ja ruokavieraat tekivät silloin pilaa hänen laitoksistaan,
jättivät syömättä, mitä olivat ottaneet eteensä, ja laittoivat
ivallisia terveisiä piikain mukana. Piiat olivat yhdessä liitossa,
vaihtuivat nekin joka kuukausi, valittaen työn paljoutta ja huonoa
ruokaa.

Usein jäi huoneita tyhjäksikin keskellä lukukautta moneksi viikoksi.
Silloin oli hän onneton ja surullinen, ja minä näin, että hän oli
itkenytkin.--Itsellään oli hänellä tosin parempi ja pojilla myös,
joilla nyt oli väljempi ala liikkua. Hän sai maata kunnollisella
vuoteella ja oikeassa huoneessa. Mutta ei hän kuitenkaan tullut
tyytyväiseksi, ennenkuin hänet jälleen työnnettiin pieneen ahtaaseen
kamariin keittiön takana.

Oli se elämää, jossa ei näyttänyt olevan iloista, huoletonta aikaa
milloinkaan. Aamusta varhain liikkeellä iltaan myöhään. Jo kello 6 tai
7 lähti hän torille, josta sitten hiljalleen ja vähän väliä lepäillen
kävi kotiin, suuri kori kainalossa. Palvelustyttöjä hän ei voinut ottaa
mukaan milloinkaan, sillä ne tarvittiin siihen aikaan huoneita
puhdistamassa. Kantaja ja ajuri olisi ollut liian kallis, ja harvoin
raski hän istua raitiotievaunuunkaan.

Mutta välistä pilkisti sentään ilo hänenkin huoneeseensa. Se tapahtui
silloin, kun oli ollut hyvä vuosi, s.o. paljon vuokralaisia ja
ruokatavarain hinnat halvat. Jonakin sunnuntai-iltana tuli kutsuttuina
entisiä kaupungissa sattumalta olevia pitäjäläisiä ja muita tuttavia
rouvan luo kylään. Joukossa oli neitosia, pojat ja muut asumassa olevat
nuoret herrat kelpasivat kavaljeereiksi, ja yht'äkkiä pantiin
ruokasalissa toimeen tanssiaiset. Sen ohessa leikittiin, laulettiin ja
pidettiin helppohintaista perheiloa toiselle puolelle keskiyön.

Ja se oli vain juhlan aatto, sillä oikea juhla oli vasta jonakin
seuraavana päivänä, jolloin jotkut vuokralaisista liittyivät yhteen ja
lahjoittivat rouvalle ja hänen perheelleen vapaapiletit teatteriin tai
konserttiin. Se oli varsinkin rouvalle itselleen suuri tapahtuma. Hän
unohti kaikki huolensa, pukeutui parhaaseensa: vanhanmuotiseen
silkkileninkiinsä, pani sormuksia sormiinsa ja ripusti kaulaansa
miesvainajansa lahjoittaman kultaperäisen kultakellon. Ja liikkeelle
lähdettiin jo melkein tuntia ennen ja oltiin ensimmäisinä paikkoja
ottamassa. Moneksi päiväksi oli sitten kertomista ja muistelemista
siitä, mitä oli nähty ja kuultu.

Mutta näitä juhlallisuuksia sattui harvoin. Useimmat sunnuntait sai hän
olla kotona ja istua yksin, sill'aikaa kun kaikki muut, jopa
palvelijatkin, olivat menneet ulos kaupungille. Poikain piti saada
vähistäkin säästöistä sen verran, että edes sunnuntaisin pääsivät
huvittelemaan. Vaatimalla ne vaativat ja olivat tyytymättömiä ja
kiukkuisia, kun ei äidiltä liiennyt tarpeeksi.

Väliaika, kun päivällinen on korjattu ja illallista ei vielä ole aika
ruveta puuhaamaan, lienee hänestä käynyt hyvinkin pitkäksi. Kaikki
huolet silloin johtuivat mieleen. Hän käyskenteli ruokasalissa, kuului
asettelevan ja koskettelevan kaikkia, huoahti tuontuostakin itsekseen,
raotti lähihuoneiden ovia, ja kun ei luullut kenenkään olevan
kuulemassa, avasi hän pianon, istui sen ääreen ja alkoi sitä arasti
kosketella. Sormet olivat jäykistyneet, sävelet unohtuneet, hän
etsiskeli ja haparoi niitä muistostaan ja sai viimein kiinni jostain
vanhasta laulusta. Ne muistot eivät olleet enää pappilan ajoilta, ne
olivat aikaisempia ja kaukaisempia, ne olivat kaikuja tyttöpäiviltä,
joilta pianokin oli säilynyt ja kulkenut mukana. Toisen toisensa
perästä otti hän esille sellaisia lauluja kuin: »Du gamla, du friska,
du fjällhöga nord» ... tai: »Djupt i hafvet på demantehällen» j.n.e.

Minä olin jäänyt ruokalevolleni viereiseen huoneeseen ja kuuntelin. Hän
ei sitä aavistanutkaan; hän soitti ja laulahtikin väliin heikolla,
särkyneellä äänellä. Hän innostui muistoistaan, väliin tuli iloisia
polkkiakin, hän tuntui sytyttävän kynttilän, kun tuli pimeä, otti
esille nuottejakin ja koetti niiden avulla...

Mutta yht'äkkiä soitettiin eteisen kelloa, säikähtäen hypähti hän ylös,
paiskasi pianon kiinni ja kiiruhti avaamaan. Ja siihen ne saivat taas
pitkiksi ajoiksi jäädä hänen haaveensa menneistä iloista ja hauskuuden
päivistä.



HELSINKIIN.


Jahah! Joo! Kyllähän täällä on hauska, täällä maalla. Sehän _täytyy_
tunnustaa, että täällä on hauskaa.

Niin rauhallista, niin ihmeen rauhallista, ettei kuulu kuin oma
haukotus. Ne tietysti häiritsevät siellä Helsingissä ne ajurien rattaat
ja omnibukset ja veturien vihellykset, se alituinen tulo ja meno, ja
vaikka minne menisi, niin näkee ihmisiä, niitä inhoittavia ihmisiä...

Täällä maalla, täällä ei onneksi kuule muuta kuin jonkun tyhmän lehmän
ammunnan, ja välistä tulee sika porttia rynkyttämään. Eikä täällä soita
ryssät Esplanadissa, täällä laulavat linnut, Suomen laululinnut,--
tyhjille huoneille. Eivätkä laula nekään muulloin kuin aamulla varhain,
jolloin minä nukun.

Ne eivät siis nekään häiritse, täällä ei, jumal'aut', täällä ei
häiritse niin mikään--hiljaisuutta.

Voi, voi, kuinka täällä siis on hauska!

Mikä ihana näköala tuosta ikkunasta! Maantie, niin, maantie, jota ei
kukaan aja. Ja järvi, jota ei kukaan souda, ja niitty ja saaret ja
salmet ja tähdet ja taivas ja kuu ... ja metsää, metsää, metsää--eikä
yhtään ihmistä, ei niin ristin sielua päiväkausiin koko talossa, paitsi
muutamia liinatukkia lapsikakaroita, jotka ovat jätetyt tovereiksi
pienemmilleen ja minulle. Koeta puhella niiden kanssa, niin sysäävät
sormet suuhunsa ja kysyvät: »Hah'» Ja jos jotain kysyt, niin sanovat:
»En mää tierä».

Mutta tietysti on kuitenkin ihanata tämä maaelämä, tämä sisämaan
luonto, tää maa tuhatjärvinen. Se on vain minun syyni, että minua
haukottaa. »Oi, teitä valoisat pohjolan yöt, kun aurinko myötään
päilyy, veen vienossa taivahan kanss» ... jahah, valoisat, kiitän
nöyrimmästi, niin valoisat, ettei saa yökausiin unta silmiinsä ja
sääsket ynisevät korvan juuressa lakkaamatta. Ei sovi moittia.

Muistaakseni olen minä täällä terveyttäni hoitamassa, hermojani
parantamassa, saamassa maitokuuria (tai -kuria)--siitä Jumalan viljasta
ei ainakaan ole puutetta. Saisit sitä vaikka silmivedeksesi. Siihen se
olisikin omansa, mutta olut on luotu juotavaksi.

Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä
joka ilta istumaan, juoda tuutinkinsa ja syödä portsioninsa ja sen
päälle kahvia--liköörin kera.

Ei ole. Mutta täällä on hapanta leipää ja pitkääpiimää ja talkkunaa ja
maitovelliä, on puulusikoita ja torakoita.

Ihana on tämä maaelämä. Ei saa postia kuin kerran viikossa. Ei saa
»Päivälehteään» joka aamu vuoteelleen. Viisi kertaa viikossa on
painoeste.

Täällä sataa melkein aina, taikka on niin kylmä tuuli, että vatsa
vilustuu ja heltyy. Taikka kun ei sitä tee, niin on niin tukehduttavan
kuuma, että kieli tahtoo suuhun sulaa.

Tulkaa siis tänne maalle, tulkaa joka mies nauttimaan luonnon helmassa,
hatarissa pihanpääkamareissa ja vuotavissa venheissä! Tulkaa rämpimään
vetisiä soita ja kapuamaan kivisiä kankaita!

Se on totta, teillä on se viheriä Esplanadi, teillä on viileä
Kaivopuisto ja Else Moser ja avara, vilkas meri. Teillä on Hesperia ja
»Sirkus veden alla» ja Korkeasaari ja Kaisaniemen päivälliset musiikin
kanssa. Mutta mitä se on kaikki--?

Jahah! Vihdoinkin siis posti viikon päästä!

Mitä--? Onko Kappeli jo avattu!? Se uusi, komea, lasiseinäinen Kappeli,
jota minä en saanut nähdäkään!

Totta tosiaan!

»Kappeli avattiin viime sunnuntaina!»

       *       *       *       *       *

--»Lapset, sanokaa emännälle, että herättäisi minut aamulla varhain ...
minulla on hyvin tärkeitä asioita ... _minun täytyy heti paikalla
matkustaa Helsinkiin_.»



VASTAMYRKKY.


Kaasu oli sammutettu ravintolan suuressa salissa, kaikki muut vieraat
olivat poistuneet. Kaksi miestä istui likööripuolikkaan ääressä,
pöydällä oli kahvintähteitä, seltteripulloja ja pari kynttilää, jotka
valaisivat heidän kasvojaan; muu huone oli pimeä, ja etäämpänä seisoi
uninen tarjoilija tyhjennettyä tiskiä vasten nojaten.

Toinen heistä oli vaaleatukkainen ja avokasvoinen, hänen äänensä
helähteli iloisesti ja sointuvasti. Toinen oli mustaihoinen ja
synkkäverinen, silmät paloivat syvällä päässä, ja kiihoitetuin mielin
ja kiristetyin hampain puhui hän kähisevällä äänellä:

»Mitä sinä puhut mustasukkaisuudesta, sinä, joka et ole koskaan muuta
tuntenut kuin sitä kaikkein tavallisinta, kaikkein alkuperäisintä ja
poroporvarillisinta jokamiehen mustasukkaisuutta halveksitun rakkauden
tähden! Se on sitä jokapäiväisintä ja joka-aikaisinta! Mustasukkainen
_yhden_ naisen tähden yhdelle ainoalle miehelle! Mitä se on semmoinen?
Se on lapsenleikkiä! Se on sama kuin ei mitään! Ja se haihtuu
huomenna.»

»Mutta minä puhun siitä, joka palaa iän kaiken niinkuin helvetin viha
ja jonka liekit eivät milloinkaan sammu ja jonka kekäleet joka hetki
uudistuvat.»

»Sillä minä, minä olen mustasukkainen _yleensä_, ja se on minussa
perisynti.»

»Minä kadehdin heitä kaikkia, jotka ovat minua onnellisemmat, kaikkia,
jotka rakastavat ja joita rakastetaan.»

»Vaikken minä tuntisikaan heitä kumpaakaan, enkä tietäisi, ketä he
ovatkaan ... kunhan näen heidän käsi kädessä kadulla kävelevän,
nojaavan toisiinsa, istuvan teatterissa vierekkäin ... minä vihaan
häntä, tuota miestä, niinkuin olisi hän ryöstänyt minulta morsiameni,
viekoitellut minulta minun omani. Ja kuta kauniimpi on tyttö, sitä
katkerampi olen minä, sitä suurempi vääryys on minulle tapahtunut, sitä
mieskohtasempi on loukkaus minua kohtaan. Minä voin joutua raivoihini,
minä puren hammasta, minä puin nyrkkiä. Et sinä sitä ymmärrä, mutta
minä olen mustasukkainen monelle yht'aikaa, kaikille, jotka näen,
joista kuulen puhuttavan, ja niillekin, joista kirjoissa luen. Mutta
jos he tulevat onnettomiksi ja heidän välinsä menee rikki, silloin
_minä_ vasta olen onnellinen.»

»Onnea minä toivotan ainoastaan niille, jotka, jumalan kiitos, mistä
syystä lienevätkään, ovat takertuneet rumiin ja vanhoihin ja vinoihin.
Ne he kernaasti pitäkööt!»

»Mutta elkööt viekö minulta minun nuoriani ja kauniitani ... minä
vihaan, minä kadehdin, minä olen mustasukkainen heille kaikille, minä
tahtoisin rikkoa heidän jokaisen välinsä, panetella heitä toisilleen
... parhaita ystäviänikin! Sinuakin olisin tahtonut ... nyt saat hänet
jo pitää ja pidä herran nimessä, mutta silloin kun sinä siitä kerroit,
kuinka se oli tapahtunut, kuinka olit häntä suudellut ja syleillyt ja
kuinka hän puristi sinua rintaansa vasten ... minä olisin tahtonut
tapella kanssasi. Ja jos muistat, niin koetin minä aina saattaa sinua
naurunalaiseksi hänen silmissään.»

»Elä suutu! Ei se ole sen kummempaa. Se on vain siksi, että minä olen
itse semmoinen saamaton, semmoinen nahjus, hidas, kömpelö, joka en
mihinkään ennätä ja joka en uskalla enkä osaa ja jolla ei ole sitä
oikeaa taitoa naisten kanssa. Ne arkiutuvat minun seurassani ja
kaikkoilevat pois, ne kaikista hienoimmat, somimmat ja sievimmät ... ja
sentähden minä aina joudun sellaisiin _tavallisiin_ suhteisiin, joita
alussa ihannoin ja jotka sitten minua inhoittavat. Ei milloinkaan,
kuuletko sinä pöllö, ei milloinkaan mitään erinomaisempaa runollista
seikkailua, vaikka olen ikäni niitä hakenut ja maita ja mantereita
kiertänyt enkä muuta mitään ajatellut, mutta en koskaan löytänyt...»

»Ja kun en aina jaksa kadehtia ja kun näen, etten mitään voi, en muille
enkä itselleni, ja kun tunnen vanhenevani ja aika valuu käsistäni, niin
voin minä tulla alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä paljon puutu, etten
itke. Ja ainoastaan tästä syystä minä olen pessimisti ja naisten
vihaaja, nauran katkerasti maailman menolle ja tuomitsen oloja ja
ihmisiä.»

»Mutta vielä minä näytän niille kaikille! Vielä minä paranen tästä
taudista! Minä kerran vielä valloitan naisen, joka on kauniimpi,
hienompi, häikäisevämpi ja suurenmoisempi kaikkia muita! Jota kaikki
minulta kadehtivat! Jonka vertaista ei ole missään ja josta kaikki ovat
_minulle_ mustasukkaiset, niinkuin minä nyt olen kaikille muille!»



VANHA NUORIMIES.


Hän oli naimaton mies, yksi noita hyvin puetuita ja huolellisesti
hoidettuja vanhojapoikia, joita vuosikausien, milteipä kymmenienkin
kuluessa näkee samanlaisina uiskentelevan seuraelämän virtapaikoissa ja
jotka eivät koskaan vanhene eivätkä koskaan käy avioliiton pyydyksiin,
vaikka niitä alinomaa heidän eteensä viritetään. Heitä näkee kaikissa
konserteissa, hyvin usein teatterissa, varsinkin väliajoilla, melkein
kaikissa tanssiaisissa ja joka ilta luistinradalla, josta he ovat
nähneet monen ikäluokan nuoria neitosia katoavan, mutta josta he itse
eivät henno luopua.

Kun sattuu paras sitä lajia, on hän hiukan surullisen näköinen, ja
silmissä on raukeaa alakuloisuutta, jota ei kuitenkaan aina voi sanoa
kevytmielisen elämän seuraukseksi, vaan johon syyt näyttävät olevan
henkistä juurta. Otsa on puhdas, piirteet hienot ja suu melkein viaton.
Tukka on harvaa, ei sentään ulkonaisten tai sisäisten myrskyjen
karistamaa, vaan niinkuin olisi murentunut omaa hienouttaan.

Heitä voisi ehkä sattuvimmin verrata leskimiehiin, joilta rakastettu
vaimo on kuollut nuorena ja jotka eivät, häntä muistaen, ole voineet
muihin suhteisiin antautua.

Ja tavallaan he ovatkin leskimiehiä, sillä useimmalla on heillä mieleen
kätkettynä ihanne aikaisemman nuoruutensa ajoilta, jonka he ovat
menettäneet, joka ei kuitenkaan ole unohtunut ja johon he nyt turhaan
hakevat toisintoa. Mutta he hakevat sitä kuitenkin, ja se on onttona
sisältönä heidän elämässään, sillä kuta enemmän he koettavat sitä
saavuttaa, sitä korkeammalle se kohoaa.

Hän selitti kerran syyn siihen, miksi se ei ole hänelle onnistunut.

       *       *       *       *       *

»Minä en voi kehenkään lopullisesti kiintyä,» sanoi hän. »Minä kyllä
kiinnyn ja kiinnyn useinkin, mutta en koskaan pitkäksi aikaa ja niin
perinpohjaisesti, että siitä voisi tulla lopullinen tosi.»

»Kun tulen tanssiaisiin tai yksityisiin seuroihin tai kylpypaikkoihin--
ja minä haen sellaisia tilaisuuksia, joissa naispuolista nuorisoa on
koolla--alan minä katsella ympärilleni, läpikäyn koko seuran
silmilläni, haen sieltä jotakuta, joka voisi minua miellyttää. Olen
tottunut siihen, osaan ensi katseella hylätä ne, joiden kanssa ei maksa
vaivaa jatkaa, ja hyväksyä toiset, jotka voivat käydä päinsä. Näkeehän
sen heidän tavastaan pukeutua, käyttäytyä, istua, kävellä--kenessä on
jotain erikoisempaa tai kenessä ei ole mitään. Nainen on kokoonpantu
yksityiskohdista enemmän kuin mies, ja jos yksikin niistä ei soinnu
muiden kanssa yhteen, häiriytyy kokonaisuus ja karkoittaa luota.»

»Niistä, jotka jäävät, erottelen sitten ensi tutustumisella pois ne,
joiden joku liike, sana, äänenpaino tai kasvojen väre siihen aihetta
antaa. Ne ovat aukkoja nuo, joiden läpi voi syvällekin nähdä. Ja minä
olen onnellinen, jos joku jää jälelle, joka minua tyydyttää.»

»Hänet minä pyydän tanssiin, liityn hänen seuraansa tai muuten häntä
lähenen. Hän on tavallisesti nuori, vasta puhjennut, kernaammin pieni
kuin suuri, sillä minä en rakasta niitä, joihin minun täytyy katsoa
ylös; piirteiden täytyy olla puhtaat, silmäin suuret ja vartalon
virheetön. Pian olemme tutustuneet. Usein olemme jo ensi tanssin aikana
ja sillä väliajalla, jolloin virvokkeita nauttien istumme jossain
etäisemmässä, turvallisessa paikassa, päässeet vilkkaaseen
sananvaihtoon. Minä olen luonnollinen ja toverillinen, johdan
keskustelun alalle, johon hän on perehtynyt ja jossa hän helposti
saattaa lausua pienet mielipiteensä. Hän alkaa puhella itsestään,
sanoo, mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä, mikä hänestä on hauskaa ja
mikä ei. Kohta innostuu hän puhumaan enemmän itsestään, sanoo olevansa
semmoinen ja semmoinen, ja palkkioksi annan minäkin palasen itsestäni.
Ja minä näen, että hänen ilonsa on vilpitön, kun sanon hänelle: 'Niin
juuri, niin olen minäkin sitä ajatellut.'

»Se on ensi läheneminen, sympatiat hipaisevat ohimennen toisiaan, ja
siinä voi välistä olla sanomaton viehätyksensä. Mutta se ei saa kauan
kestää. Jos ei mieli sen lyhyeen loppua, ei se saa pitkälle jatkua. Ja
tuskin on hän ollut minulla kädessäni, kun lasken hänet lentoon
jälleen.»

»Minä jätän hänet ja poistun. En puhuttele häntä sinä iltana kuin
sattumalta, jos hän joutuu läheisyyteeni. Sanon jotain, joka muistuttaa
häntä siitä, mitä olemme puhelleet. Hän tietää silloin, että olen häntä
ajatellut. Ja se häntä miellyttää. Minä päätän sen siitäkin, että hän
muiden kanssa tanssiessaan seuraa minua silmillään. Minä annan
katseittemme silloin tällöin yhtyä, enkä lähesty muita naisia koko
iltana. En häntä, mutta en muitakaan.»

»On niin omituisen viehkeää mennä kotiin tuollaisen illan jälkeen,
kuvitella pitkät matkat eteenpäin ja rakentaa tuulentupia
tulevaisuuteen. Minä annan hänen käyskennellä edessäni, näen hänen
tulevan ja menevän, kuulen häntä kuin kaukaisena kaikuna niiltä
ajoilta, jolloin olin todenteolla rakastunut.»

»En juuri hae häntä seuraavana päivänä, mutta jos sopii, käyn sitä
katua, jossa olen hänet kohdannut joskus ennen, kun emme vielä
tunteneet toisiamme. Minä ilostun, kun näen hänen tulevan. Tekee mieli
tervehtiä häntä ja menen häntä vastaan. En seisahdu, en käänny häntä
puhuttelemaan. Nostan hattua juhlallisesti, ja hän vastaa vähän arasti
ja vieraasti. Mutta siitä minä näen, että hän ei ainakaan ole
välinpitämätön.»

»Tuttavuus jatkuu. Me satumme samaan seuraan, ja minä menen suoraa
päätä häntä puhuttelemaan. Kun ensi jäykkyys on unohtunut, sanon minä:

»--Te näytätte niin kovasti juhlalliselta, kun teitä näkee kadulla.
Vähällä, etten olisi teitä tuntenutkaan.»

»--Entä te itse! huudahtaa hän viattoman avonaisesta.»

»--Mutta kun ensi kerralla tulen teitä vastaan, täytyy teidän tervehtiä
minua tuttavallisemmin.»

»Hän on pannut sen mieleensä, hän tekee sen, tekee sen puoleksi
leikillä, ja siitä seuraa tuttavallisuus, joka taas tavatessamme
muodostuu yhä läheisemmäksi. Minä kysyn, meneekö hän huomenna
luistinradalle. Hän sanoo menevänsä, me olemme siellä yhdessä, minä
käyskelen sähkön valossa ja hän kiertelee luistellen ympärilläni. Hän
poistuu, tulee taas takaisin, minä uskallan huomauttaa hänelle, että
tuo liike oli sulava, tuo kierros kauniisti tehty j.n.e.»

»Eikö hän tule huomeniltana helppotajuiseen konserttiin?»

»Ei hän tiedä ... ehkä tulee.»

»Hän tulee, mukanaan joku tuttava, ja minä pyydän saada istua heidän
pöytäänsä.»

»Ja minä saatan hänet kotiinsa, haaveksin häntä siellä, täytän tyhjät
hetkeni häntä ajattelemalla, annan itseni häntä ihailla ja teen hänestä
pienen kotiperhosen, joka asettuu milloin tuolille, milloin sohvalle,
milloin lentää ikkunaan ja siitä olkapäälleni. Hän ei herätä minussa
muita tunteita kuin vienoa mielihyvää, minä voisin hymyillä hänelle
suojelevasti, kantaa häntä kädelläni kuin lasta.»

»Mutta hän kehittyy, kasvaa suuremmaksi, alkaa vaikuttaa kuin nainen,
pyrkii lähemmä ja saa sydämeni välistä värähtämään. Minä säpsähdän
sitä, että hän ehkä on rakastunut minuun ja minä häneen. Hän tulee
surulliseksi, mutta minua vaivaa vähän, että olen ehkä siihen syypää.
Hän viittaa joskus siihen, että hän ei välitä niistä, joiden kanssa hän
seurustelee, ja minä tapaan itseni sanomasta samaa niistä naisista,
joiden kanssa hän on nähnyt minun seurustelevan silloin, kun en ole
ollut hänen seurassaan.»

»Taas on tullut tanssiaiset. Me olemme melkein koko illan yhdessä.
Minulle on käynyt kaikista liikkeistä ja kaikenlaisista pikkuseikoista
selville, että hän rakastaa minua. Ja hän luulee kai sitä samaa
minusta, koska hän niin luottavasti, niin melkein hervottomasti
antautuu vietäväkseni. Hän on kainalossani, pää miltei lepää
olkapäälläni, ja käsi ottaa lujasti kädestäni kiinni, kun me pyörimme
lattialla. Hän on täydellisesti minun, tuo solakka, valkohartiainen
olento, ja minä tunnen hurmauksen, niinkuin olisivat häämme juuri
vietetyt.»

»Se on kuitenkin vain hetken tunne, se ehkä vielä kerran tai pari
uudistuu, sitä seuraa tyytyväisyys ja--tyydytys.»

»Ja siihen minä tyydynkin enkä jatka sen pitemmälle.»

»Me olemme niin kesyttyneet, niin tottuneet toisiimme--en tiedä, kuinka
se niin pian voi käydä, mutta niin minulle aina käy--ettei meitä vaivaa
vaitiolokaan. Minusta tuntuu kuin olisimme läpikäyneet kaikki rakkauden
eri asteikot ja kuin nyt olisimme tulleet turvallisuuteen toistemme
tunteista. Emme enää pidä puhelua vireillä jotain sanoaksemme, emme
tartu jokapäiväisiin aineisiin syntynyttä äänettömyyttä poistaaksemme.
Ainoastaan joku huomautus silloin toinen tällöin, kun on jotain, joka
meitä huvittaa ja johtuu mieleemme, joku pieni piirre, joka näyttää
kuvaavalta ja jonka jompikumpi meistä on keksinyt. Voimme kuulla
soittoakin, pelkäämättä, että toinen selittäisi sen epäkohteliaaksi.»

»--Saanko saattaa teitä kotiin?»

»--Kiitos.»

»Vien hänet sinne. Otamme ajurin. Ajamme läpi nukkuvan kaupungin. Varon
kädelläni, ettei hän horjahtaisi pois ahtaalta istuimelta.»

»--Hyvä yötä! Kiitoksia nyt--»

»--Kiitoksia itsellenne ... hyvää yötä!»

»Se on kestänyt kuukauden, puolitoista, kenties kaksikin tämä suhde. Se
on tuoksunut kuin keväinen tuomen kukka. Kolmantena se olisi ehkä
karissut. Minusta alkoi ainakin tuntua siltä. Minä tunsin hänet, tunsin
joka värähdyksen ja joka vivahduksen, ja ne alkoivat jo toistua. Ja
sentähden jätin minä hänet, en hakenut hänen seuraansa enkä halunnut
häntä nähdä. Mutta minulle jäi hänestä hieno muisto, joka väreilee
ympärilläni, kunnes sekin vähitellen haihtuu ja kuolee--toisen
samanlaisen tieltä.»



MENNYTTÄ KALUA.



I.

Vietimme viime kesää eräässä Pohjois-Savon maatalossa, ystäväni maalari
ja minä. Talo oli noin puoli peninkulmaa kirkonkylästä, kauniilla
paikalla järven niemessä. Ystäväni oli tullut sinne tekemään
luonnoksia, minä enimmäkseen laiskottelin, viruen jonkin kirjan kanssa
hänen läheisyydessään ja nukkuen tuontuostakin heinikkoon. Me vietimme
onnellista ja huoletonta taiteilijaelämää, tyytyväisinä siitä, että
meillä oli mielestämme niin paljon alkuperäisiä ajatuksia ja että
luulimme omistavamme kykyä niiden esille tuomiseen.

Talon väki oli hauskaa ja hyväluontoista, isäntä puhelias,
pehmeäluontoinen ja vähän kehuskeleva, tytöt sukkelasuisia ja teräviä.
Emäntä oli miellyttävä, rauhallisesti katseleva, hienopiirteinen
savolainen emäntä, joka näkymättömästi liikkui kaikkialla ja oikeastaan
näytti johtavan koko talon menon. Usein saunan jälkeen ja illallisen
syötyä istuimme isossa pirtissä tai pirtin rappusilla koko perhe
iloisesti tarinoiden aina puoleen yöhön.

Mutta sitä paitsi oli talossa vielä henkilö, joka ei koskaan ottanut
osaa yhteiseen seurusteluun ja joka ei näyttänyt kuuluvan varsinaiseen
talonväkeen. Hän oli keski-ikäinen, mustaverinen, pitkä, laiha mies,
silmät syvällä päässä ja iso tukka ainaisessa epäjärjestyksessä.
Rahvaan pöydässä hän kyllä söi ja leikkasi itselleen samaa leipää,
mutta erikseen oli hänellä itseään varten voiastia ja maitokannu. Kun
me istuimme pirtissä, istui hän porstuan rappusilla, ja kun muut
tulivat porstuaan, vetäytyi hän tikapuille, josta piippu hampaissa
tuijotti ulos järvelle melkein liikkumatonna. Melkein aina hän tupakoi,
ja kun oli yhden kopallisen polttanut, tyhjensi hän sen ja pisti uutta
sisään. Muuta hän ei juuri tehnytkään. Emme nähneet häntä mihinkään
käskettävän, ei pellolle eikä metsään. Ongella hän kuitenkin istui
ahkeraan ja näkyi joskus käyvän verkoillakin. Sitä paitsi nouti hän
kaksi kertaa viikossa sanomalehdet kirkonkylän kauppamiehestä, jossa
viipyi tavallisesti koko päivän. Silloin oli hänellä aina hampaissaan
lyhyt, pureksittu sikarinpätkä, josta hän loput poltti piipussaan.
Lehdet luki hän jo tullessaan istuen maantien viereen, josta hänet
joskus kävelyillämme tapasimme lukemiseen vaipuneena.

Alussa hän meitä vältteli ja käänsi pois päänsä, kun sivuutimme
toisemme. Mutta sitten, kun hän oli alkanut tuoda sanomalehtiämme ja
kun me tarjosimme hänelle joka kerta palkkioksi sikarin, alkoi hän
kesyttyä. Sikarit ne näkyivät olevan hänen heikkoutensa, sillä vaikka
hänellä olisi ollut oma piippu vasta täytettynä, pisti hän sen heti
taskuunsa ja sytytti kohta sen päälle sikarin.

Kun sen jälkeen asetuimme pellon pientarelle tai niitylle tai läheiseen
metsään, seurasi hän meitä ensin loitommaita ja läheni sitten
vähitellen niin likelle, että jonkun kiven tai kannon päässä istuen voi
katsella maalaamista. Hän näkyi olevan niin huvitettu taulun
kehittymisestä, että unohti piippunsakin sammumaan. Tarkastelin häntä
salaa ja näin hänen, jännittynyt eloisuus noissa muuten veltostuneissa
piirteissä, silmillään uteliaasti vertailevan toisiinsa itse maisemaa
ja sen kuvaa.

--Oletteko tämän talon miehiä? kysyn häneltä kerran, kun hän oli tullut
aivan meidän taaksemme.

--En, vastaa hän sivumennen ja hajamielisesti.

--Ettehän te ole renkikään?

--Renkikö?... En ole renki.

En voi kysyä sitäkään: »Mikä te sitten olette?» Ja kun hän meitä ei
mitenkään häiritse, annamme hänen olla ja kulkea mukanamme, varsinkin
kun hän itsestään ottaa kantaakseen maalauskapineita.

Hänen harvapuheisuudestaan päätämme, että hän mahtaa olla joku
talonväen sukulainen, joka on jotenkuten päästään hiukan vialla.

Tiedustelemme sitä kerran sopivassa tilaisuudessa isännältä.

--Ei se taida olla juuri päästäänkään vialla eikä ole sukuakaan tähän
taloon. Se on alkujaan herra, mutta ei ole osannut miehuuttaan pitää.
Hänen veljensä, jolla on virka kaupungissa, sen kävi pyytämässä meille
asumaan, ja täällä se on ollut jo puolikymmentä vuotta. Vanha äiti saa
sen elatuksesta maksaa kymmenen markkaa kuussa, jotka tulevat sieltä
suoraan postikonttorin kautta minulle. Itselleen ne sille eivät anna
kuin minkä vähän tupakkarahaksi ja vaatteiksi. Mutta ne juopi se heti
paikalla suuhunsa ja sitten täytyy polttaa nurkantakaisia ja kulkea
talonpoikain vaatteissa. Käsky on kyllä kova, ettei sille saa väkeviä
antaa, eikä sille tarjotakaan muuta kuin kahvia.

--Tiedättekö, mikä hän on ennen ollut?

--Sitä me ei tiedetä, eikä sitä kuulu sen papinkirjassakaan olevan.
Humalassa ollessaan tuo kuuluu vaimoväelle kehuneen, ettei hän aina ole
ollut tämän näköinen, vaan että on liikkunut laajalti maailmaa ja
käynyt suurten valtakuntain pääkaupungit ja että hänestä olisi voinut
tulla mainio mies, jos ei olisi ollut vastahakoisuuksia. Silloin siitä
on vähän vastusta, kun se tulee pahapäisenä kotiin, mutta kun se taas
selviää, niin on noin hiljainen ja vähäpuheinen. Ja sentähden on sitä
haluttu pitää.

--Tekeekö hän mitään?

--Eipä sen töistä muuta kuin minkä kesällä onkii kaloja ja talvella
pyytää langoilla jäniksiä. Välistä tuo pukee tuiskulla turkit ylleen ja
lähtee halkopinolle pilkkomaan itselleen kakluunipuita. Taikka
kassaroipi havuja tallin takana. Tottapa se lienee siitä mielistä
työtä, kun ei sille kukaan ole siihen mitään pakkoa pannut.

Kysyimme, millä lailla hän sitten saa aikansa kulumaan.

--Talvikaudet se kantaa kirjoja lainastosta ja lukee niitä. Ja kun ne
sattuvat loppumaan, niin voipi istua päiväkaudet tuolla lailla pää
nuupallaan ja imeä piippuaan, niinkuin herratkin sen ovat nähneet
tekevän. Ei se puhu mitään eikä tee selkoa tuumistaan, mitä nuo sitten
lienevätkin.

--Toihan tuo ensi vuosina paperia kauppamiehestä ja laitteli
nokikynällä huoneiden, puitten ja ihmisten kuvia, selitti emäntä, joka
oli tullut saapuville.

--Ne on niitä joutilaan töitä mitä lienevät, sanoi siihen isäntä
välinpitämättömästi.

Mutta ystäväni oli tullut uteliaaksi ja kysyi, eikö niitä saisi
nähdäkseen.

--Ei me ole niitä talteen pantu; vaikken tiedä kuitenkaan, mahtaisiko
tyttöjen piilopaikoista löytyä. Niille se oli niitä hyvällä tuulella
ollessaan lahjoitellut ja kehunut tekevänsä satain markkain lahjoja--
tietäähän ne humalaisen puheet.

Emäntä pani kuitenkin tytöt kaivamaan kätköjään, ja sieltä niitä
löytyikin muutamia papereita, joihin jotenkin tottunut käsi oli
mustalla liidulla piirustanut tuvan sisustan ja perälasin alle
kangaspuut kutojineen. Kangaspuitten yli nojautuva nainen oli takaapäin
hyvinkin talon vanhemman tyttären näköinen. Toisessa oli alettu kuvata
hevosta kaivonkapasta juomassa, jota mies painoi jalallaan
kaivonkanteen. Kolmas oli aivan keskentekoinen, mutta näkyi siitä
sentään, että tekijä oli yrittänyt kuvata tarhaa ja lehmiä savulla.

--Mutta hänhän on taiteilija tuo! huudahti ystäväni. Näetkö, kuinka
tyypillinen on tuo tyttö tuossa ... ja katso, miten oikein hevonen on
tehty! Se on aivan valmis luonnos. Nyt minä alan häntä ymmärtää!

Ja meille alkoi selvitä tuo kummallinen mies ja hänen osanottonsa
maalaukseen. Ja nyt minä käsitin tuon katseen, jolla hän seurasi
ystäväni työtä ja vertaili hänen tauluaan luontoon. Minussa heräsi halu
tutustua häneen lähemmin ja saada lisäselkoa hänen elämästään.

Mutta turhaan odotimme häntä seuraavana aamuna luoksemme, vaikka
ystäväni oli aloittanut uuden ison taulun aivan talon rannassa. Hän
palasi ongelta; mutta kun näki meidät, ei laskenutkaan tavalliseen
venhevalkamaan, vaan nousi maihin ulompana niemessä ja kiersi pellon
taitse pihaan. Hän ei tullut koko päivänä luoksemme ja kun sattui
vastaan rappusissa, vältti hän katsoa silmiin ja tuskin vastasi
tervehdykseen. Kuulimme sitten, että tytöt olivat kertoneet hänelle,
että me olimme nähneet hänen piirustuksensa ja että hän heti oli
vaatinut ne takaisin ja luultavasti polttanut ne.

Olisimme kai saaneet mennä talosta niine tietoinemme tuosta
salaperäisestä miehestä, joka kuitenkin yhä enemmän uteliaisuuttamme
kiihoitti, ellei eräs sattuma olisi saanut hänen salaisuuttaan
aukeamaan eteemme.



II.

Juhannusyöksi oli talon taa korkealle keinukankaalle laitettu kokko
vanhasta tervavenheestä, jonka me olimme ostaneet, ja vanhasta
tervatynnyristä, jonka isäntä oli antanut. Kun samalla oli ystäväni
nimipäivä, olimme päättäneet tarjota totia vanhemmille miehille,
nuorelle miesväelle olutta ja naisille limonadia ja makeisia.

Valmistuksia tehdessämme oli outo ystävämme ollut pihasalla ja pysyi
siellä koko päivän, vähemmän arkana ja välttelevänä kuin tavallisesti,
niinkuin meistä näytti. Ja kun yhteisen kylvyn jälkeen lähdimme
miehissä liikkeelle ja hänkin oli saapuvilla, kysyin, eikö hän tahtoisi
tehdä meille seuraa ja tulla juomaan kanssamme lasin totia.

Hän sanoi kiitoksia, nähtävästi hyvinkin mielissään, vaikka vähän
hätäisesti ja epävarmasti, ja tarjoutui kantamaan olutkoria renkipojan
apuna. Kun sitten oli saavuttu perille ja me järjestelimme mäen
rinteellä ison kiven kupeessa juomatavaroitamme, ryhtyi hän nuorten
miesten kanssa kokkoa viimeistelemään. Suuret risutaakat olallaan kulki
hän vähän väliä ohitsemme, heitti kuormansa rysähtäen maahan ja poistui
taas samaa tietä metsään uusia noutamaan.

Mutta heti kun olimme kehoittaneet häntä totia tekemään, liittäytyi hän
nopeasti seuraamme, jossa paitsi meitä molempia istui pienessä kehässä
talon isäntä ja muutamia muita naapurin miehiä.

Hänen kätensä vapisi näkyvästi, kun hän kaatoi vettä lasiin, ja sormet
kouristuivat suonenvedontapaisesti sokerirasiassa, josta hän suurella
vaivalla vihdoinkin sai pari palasta veden sekaan.

Siitä oli nähtävästi kauan, kun hän oli saanut tehdä totia. Me
kilistimme hänen kanssaan ohimennen ja juttelimme edelleen ilmoista ja
viljan kasvuista häntä häiritsemättä. Sillä välin maisteli hän
ahkerasti lasistaan ja veteli kiihkeästi savuja paperossista, jonka hän
poltti aivan pumpuliin saakka, ja sytytti heti kohta käskemättä uuden.
Mutta yht'äkkiä hän kysäisi:

--Eikö kokkoa sytytetäään?

Hän katsoi meitä nyt suoraan silmiin, ja nuo synkät, jäykät piirteet
olivat vähän vilkastuneet. Niissä oli miltei vähän iloakin, ja
kasvoista oli kadonnut niiden tavallinen arkuus. Ja kun olimme
huutaneet pojille, että he panisivat kokon tuleen, niin tarttui hän
lasiinsa ja sanoi aiheettoman juhlallisesti:

--Saanko luvan juoda herrain maljan ... me emme ole vielä tainneet
tulla esitellyiksikään ... nimeni on Forsberg.

Me vastasimme maljaan, ja hän ryyppäsi pitkässä siemauksessa lasinsa
puoleltaan kuiviin.

Nousimme kaikki katsomaan kokon sytyttämistä. Hän neuvoi poikia
sytyttämään sitä joka taholta yht'aikaa.

--Sitten se oikein hulmahtaa! sanoi hän.

Seisottiin kehässä liekkien ympärillä, jotka rätisten kiiruhtivat eri
haaroilta ylöspäin selkärangaksi pystytetyn petäjän latvaa kohti. Sinne
päästyään paukahtivat ne suurella huminalla yhteen ja nuoleksivat
pitkinä kielinä tyyntä ilmaa.

Pikkupojat huusivat hurraata ja heittelivät risuja liekkien
lisäsyötiksi, kun tulen ensimmäinen puuskaus oli ohitse.

Tarkastelin sillä välin Forsbergia, joka seisoi vieressäni ja oli
jäänyt tuleen tuijottamaan. Hän seisoi hajasäärin, kädet
housuntaskuissa, hattu toisella korvalla ja sammunut paperossi
suupielessä. Hänen silmissään oli totinen, tarkkaava ilme, joka
muistutti sitä katsetta, mikä usein on maalareilla, kun he tutkivat
jotain aihetta. Ja yht'äkkiä ojensi hän kätensä, osoitti sillä taivaan
ja tulen rajaa ja sanoi minulle:

--Se on mainio efekti tuo...

--On se, vastasin minä hiukan hämmästyen.

--Tuo taivas tuossa ... katsokaa, kuinka se nyt on tumma ... ja se
ylimeno kirkkaampaan vähän kauempana ... tuon tytön punaiset kasvot ja
sininen esiliina, miten ne loistavat ... se on komeata ... noissa
tuolla taampana voittaa taas taivaan valaistus...

--Niin, sanoin minä, muuta osaamatta, enkä voinut enää pidättäytyä
kysymästä:

--Te olette maalari?

--Olen minä maalannutkin.

--Ettekö sitten enää?

Siihen hän ei mitään vastannut, pysyen yhä samassa asennossa. Silloin
tällöin liikahtivat hänen kasvonsa aiheettomasti, ja minusta näytti
kuin olisi hän vavahdellut itsekseen. Toti alkoi nähtävästi kohota yhä
enemmän hänen päähänsä.

--Nyt yhteinen malja ... juokaa, pojat ja tytöt, olutta ja limonadia
... ja sitten tanssimaan! huusi ystäväni tuonnempana.

Joukko hajautui eri ryhmiin, mitkä keinuivat, mitkä tanssivat. Isännät
siirtyivät laseineen lähemmä kokkoa, ja me vetäysimme kolmisin lasiemme
ääreen, jonne Forsberg tuli kernaasti ja heti kohta, kun häntä siihen
kehoitimme.

--Minä kuulin, että olette maalannut, sanoi ystäväni, kun olimme
saaneet toiset lasimme valmiiksi. Vieraamme ryhtyi siihen koko
sielullaan ja otti suuntäyteisen kulauksen malttamatta sokeriakaan
sulattaa ja kaataen enemmän kuin puoleksi konjakkia.

--En minä ole enää moneen vuoteen..

--Mutta te piirustatte kuitenkin?

Hän ei vastannut siihen, vaan otti uuden kulauksen ja veti tupakkaa
pitkät savut keuhkoihinsa.

--Te olette sama Forsberg, jolta on kaksi taulua Ateneumissa?

--Taitaahan siellä niitä olla kaksi. Mutta ei niistä mitään ... saanko
luvan kysyä, oletteko tutkinut Düsseldorfissa?

--En ole ... minä olen ollut vain Pariisissa.

--Sen näkee teidän luonnoksistanne ... sinnehän ne nyt kaikki tätä
nykyä menevät ... mutta maalattiin sitä ennen Düsseldorfissakin ...
siellä se maalasi Holmbergkin.

--Te tunsitte hänet?

--Miksen olisi tuntenut, kun istuttiin joka ilta samassa kneipissä...
Hän oli nero! huudahti hän, ikäänkuin tuntien tarvetta yht'äkkiä purkaa
kaikki tunteensa--... ette te nykyajan nuoret pariisilaismaalarit vielä
ole osanneet luontoa käsittää sillä tavalla kuin hän ... teissä ei ole
idealismia, teissä ei ole idealismia ... mutta taiteessa täytyy olla
idealismia ... katsokaa tätä kesäyötä...!

--Mutta miksi te ette ole jatkanut? kysyi ystäväni ivan vivahdus
äänessä.

--Minä en puhu itsestäni enkä teistäkään ... puhutaan niistä suurista
mestareista ... mutta mitä merkitsevät yksilöt ... yksilöt kaatuvat,
mutta taide elää ... eläköön taide ... se taide on jotain pyhää ja
jaloa!... Suomen taiteen malja!

Hän tarttui suurella liikkeellä lasiinsa. Veret alkoivat nousta yhä
enemmän hänen päähänsä, hänen silmänsä paloivat ja otsan pinta kävi
sameaksi niinkuin hänen ajatuksensa ja puheensa. Uteliaina me häntä
tarkastelimme.

--Onko teillä vielä tupakkaa?--Kiitoksia!--Antakaa anteeksi! ... mutta
minä olen niin saakelin iloinen, että saan tavata tuttavia ... miksette
ole tutkinut Düsseldorfissa ... mutta minusta tuntuu kuin olisimme
kuitenkin vanhoja tuttavia!... Auch ich bin in Arkadien geboren! ...
niin, niin, mutta mitäpä minusta, minä olen mennyttä kalua!

--Mistä sen niin varmaan tiedätte?--Te olette kovin pessimisti.

--En minä tiedäkään, eikä sitä tiedä muutkaan ... sitä luullaan ja
päätellään ja sanotaan, että se ja se on mennyttä katua ... mutta se
riippuu asianhaaroista ja siitä, kuka onnistuu ... te olette niin
käytännöllisiä nykyaikaan ... mutta sen minä sanon, että minä vielä
näytän ... antakaa minulle huomenna väriä ja kangasta, nuoret miehet...

--Kernaasti!

--Niin, niin, kernaasti ... teillä on hyvä tekniikka ... se on vaikea
se tekniikka, mutta ei siinä ole kaikki... Holmberg sanoi, että minulla
on hyvä väriaisti ... antakaa anteeksi, että minä kehun itseäni ... ei
ne minun tauluni siellä Ateneumissa ole mitään ... roskaa ... mutta on
minulla ollut kauan yksi hyvä ajatus ja kaksikin ... tämmöinen valoisa
kesäyö, jossa palaa tuli, ja nuo väet kokon ympärillä ... ja tulen ja
valoisan yövalaistuksen taistelu ... ymmärrättekö?... Ette te ymmärrä,
enkä minä osaa puhua... Hiiteen kaikki! Maljanne!

Hän näytti katkeroituvan, mutta heltyi uudestaan, kun ystäväni myönsi,
että se todellakin oli hienosti ajateltu. Hänelle tuli vedet silmiin,
ja hän alkoi taas puhella, puoleksi itsekseen.

--Tämä kesäyö, tämä pohjolan ihana kesäyö! Mikä aika, mikä aika! Miksi
ei sitä ole maalattuna? Tuolla on kaislikko ... ja mökki tuolla
toisella puolen järven ... usma hiipii rantoja pitkin... ja kalastaja
ruohikkorinnassa ... karjan kellot kalkattavat ... mutta ei se kuulu
asiaan ... mutta miksei voisi kuulua? ... se taulu pitäisi maalata niin
hyvin, että luulisi kuulevansa karjankellot ja muut äänet ... muut
äänet ... mitenkä sanookaan Topelius kesäyön kirkkaudesta pohjolassa
... »ne ovat maalanneet auringon ja kuun kaikissa asemissa taivaalla»
... taivaalla ... »mutta kesäyön kirkkautta, jossa ei ole varjoja, vaan
valo tulee» ... en minä muista ... ei minulla ole ollut energiaa ...
eikä tekniikkaa...

Hän koetti koota pakenevat ajatuksensa ryyppäämällä, mutta ei
nähtävästi saanut esille sitä, mitä olisi tahtonut sanoa.

--Eih!--No, terve! En minä enää...

--Ei tiedä, ehkä se taas kävisi hyvin, jos koettaisitte?

--Mitäh? Ei se käy... tiedättehän sen ... minä näen sen silmistänne,
että vain sanotte sanoaksenne ... mutta minua ei tarvitse sääliä,
vaikkei minusta ole tullutkaan mitään ... kuuletteko, että minua
inhoittaa ... jos teillä on vielä konjakkia, niin antakaa tänne!

Isäntä oli tullut uutta lasia tekemään ja hän sanoi siihen puoleksi
leikillä:

--Ei sille pidä enää antaa.

Oli ollut omituista katsella, miten erilaiset tunteet ja mielentilat
vaihtelivat entisen maalarin kasvoissa. Heti ensimmäiset kulaukset, tai
oikeastaan jo varma tietokin niiden saamisesta, vapauttivat hänen
mielensä sen tavallisista kahleista. Vähitellen hän sai rohkeutta
puhua, ja hän näytti koettavan saada ulos sen, mitä siellä oli pitkät
ajat kantanut. Kenties kuinka pitkän ajan perästä heräsi hänessä taas
hänen taiteellinen vaistonsa. Se sulatti esille toivoa, ja melkein
vesissä silmin puhui hän noista ajatuksistaan. Hetkisen luotti hän
vielä itseensä, mutta samassa hän sekautui, luottamus katosi ja vaihtui
katkeruudeksi. Ja juuri pahimpana hetkenä tuli isäntä muistuttamaan
nykyisyydestä. Kuin salama iski viha hänen silmistään, ja suu kävi
ilkeisiin kureisiin.

--Mitä te täällä teette? Mene tiehesi! huusi hän hänelle.

--So, so--olen sitä yhtä hyvä kutsuvieras minäkin ... vaan jos nämä
herrat käskee...

--Ei, ei, istukaa vain, mahdutaanhan me tähän kaikkikin.

--Minä sanon teille, isäntä, että on moukkamaista tulla sekaantumaan
meidän keskusteluumme! Mitä asiaa teillä on siihen, juonko minä vai en?

--Ei mitään, ei mitään ... mitäs se nyt Vorsper leikistä suuttuu?

--Se ei ole leikkiä ... sinä olet kavala mies ... sinä vartioit minua
kuin salapoliisi ... kyselet joka kylässä, että onko se käynyt täällä
taas juomassa, ja kerrot kauppamiehessä ja kirkonkylässä ... oletko
sinä minun holhoojani?

--Kukas sen on sanonut ... sanokaapa herrat, oletteko kuulleet, että
minä...

--Sitä sinä kehut ... sinä olet tyhmä ja ahne ... ja raaka mies...

--Tuolla lailla se aina alkaa rakentaa riitaa ... nyt sen näette,
herrat ... se kun vähänkään juopi ... ja herra hän on olevinaan, vaan
renttuherra sinä olet sittenkin.

--Sinä olet moukka ... minä ylenkatson sinua! Minä käännän sinulle
inholla selkäni!

--Kumma, kun sinun ylpeytesi antaa myöten syödä samassa pöydässä!

--Rahan minä maksan ruuastani!

--Sinäkö sen maksat? Muut sinun syöntisi maksavat ... joka pennin,
minkä itse saat, juot suuhusi.

--Sinä et raski juodakaan!

Ja tällä typerällä tavalla jatkui heidän väittelynsä väen kokoontuessa
heidän ympärilleen. Forsberg oli tällä välin taas täyttänyt lasinsa
puhtaalla konjakilla ja ryyppäsi sitä kuiviltaan. Ryyppiessään ja
riidellessään aleni hän alenemistaan samalle kannalle kuin hänen
jokapäiväinen seuransa. Hänestä katosi kaikki muu, ja hänen sanansa ja
liikkeensä muistuttivat tavallista rappiolle joutunutta nurkkakirjuria.

Meitä vaivasi tämä riita, ja me kehoitimme häntä tulemaan pois. Mutta
silloin kääntyi hänen raivonsa meitä kohtaan. Epäonnistuneen kyvyn koko
katkeruudella alkoi hän haukkua ystävääni:

--Hyvähän on teidän, joilla on suhteita ja hyviä ystäviä ja stipendejä,
mutta mitä helvettiä maksaa köyhän miehen lapsen...!--ja sitten hän
unohti sen ja alkoi sadatella maata ja taivasta ja väliin omaa itseään.

--Elkää nyt...

--Antakaa minun olla, pois minun silmistäni, herrat ja narrit!... Minä
olen mennyttä kalua ... mennyttä kalua ... mutta minä kostan, minä
kostan koko maailmalle ... kas tuossa!

Ja hän heitti tyhjän lasinsa kiven kylkeen pirstaleiksi.

Mutta kun hän aikoi antaa muidenkin mennä samaa tietä, tarttuivat
miehet häneen kiinni, ja siitä syntyi käsikähmä. Hän oli aivan
hengästynyt ja uupunut sisällisestä raivostaan, ja kun hän oli saanut
pari sysäystä, kompastui hän ja kaatui pitkälleen sammalikolle.

Hän ei enää päässyt ylös ja vähän aikaa yriteltyään--hän nukkui.

Hän meitä säälitti ja suretti, ja samalla meitä inhoitti talonpoikain
kohtelu, jotka kävivät häntä näykkimässä ja koettivat olla sukkelia
hänen kustannuksellaan.

Vaatteet epäjärjestyksessä--ne vähäiset, mitä hänellä oli--laiha rinta
paljaana, hattu kaukana katajikossa, päälaki hiuksettomana ja suupielet
velttoina kuin kuolleella retkotti hän siinä selällään raskaasti
hengittäen.

Aurinkokin oli noussut, ja juhannuspäivän ensimmäiset säteet sattuivat
vielä lisäksi valaisemaan tätä kurjuutta.

Hänellä oli ollut aikoinaan aatteita ja innostusta hänelläkin, ja
tähteitä niistä olimme nähneet mekin tuossa äsken.

--Aina kun näen tuollaisen sortuneen virkaveljen--sanoi ystäväni
alakuloisesti--tulee minulle sellainen salainen omantunnon pistos, että
kukaties mitä hän olisi tehnyt, jos olot olisivat olleet myötäiset, ja
ehkä hän samoissa oloissa olisi tehnyt paljon enemmän kuin minä itse ja
moni muu. Hänen taulunsa--muistathan, kuinka niitä kerran sinulle
näytin--osoittavat alkuperäistä käsitystä, vaikka ovatkin
virheellisesti tehdyt, ja se kuului hänen hämäristä puheistaankin. Sitä
paitsi muistuu minulle aina Kivi mieleeni...

Me ajoimme poikanulikat pois hänen ympäriltään, ja muukin väki hajosi
siitä kylälle. Sitten otti toverini takkinsa ja levitti sen hänen
päälleen suojaksi aamukylmää vastaan.

--Antakaa hänen nyt nukkua ... huomenna täytyy meidän koettaa ottaa
hänet huostaamme ... kenties saamme hänet vielä jaloilleen.

       *       *       *       *       *

Mutta emme nähneet häntä huomenna emmekä ylihuomennakaan. Vasta
kolmantena päivänä palasi hän taloon ja hiipi huoneitten taitse suoraan
saunaan maata. Yllään ei hänellä ollut muuta kuin paita ja housut.
Lakkinsa ja toverini takin oli hän--saimme sittemmin tietää--vienyt
kirkonkylän salakapakoitsijalle viinan pantiksi.



»OI, JOS OISIN VIRKAMIES».


Istuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä
parasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen
olisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka
oli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja
koettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille
uralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:

»Aivan liioittelematta ... ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin
tuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin
johonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen,
jonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin
etuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä.
Meillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme,
me jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he
ovat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa
muodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo
kätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat
synnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.»

»Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia
aukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen
pojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on
hänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty
valtion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri
kysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, _miksi_ virkamieheksi
hänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole
sen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja
jossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin,
henkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa
vievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut,
niin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu
astelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee,
ja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja
yläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.»

»Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin
päivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän
henkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa
päämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä
totta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin
meistä--joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään.
Hänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset
palkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa
sanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin
pääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä
tehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että
hän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?'--Hänestä!»

»Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä
muillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä
eteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi.
Hän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi
yleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin
mallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin,
jos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä,
äänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon
koneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia
oloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen
järjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta
hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.»

»Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi
häneltä kadehtia.»

»Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä
on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen
tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän
käsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin.
Totisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta
näitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin
ja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa,
tyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan
perheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja
vanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät
ja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja
keskinäiset väärinkäsitykset.»

»Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin
olla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla
päivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti
toivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se
kauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä
tehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen... Mutta pankaa te, pankaa
te toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen
toteuttamaan--_aatteitanne_!»

»Meillä on se ainainen epäilys, ettemme ole mitään toimittaneet, emme
tehneet mitään hyötyä ... ja ettemmekö ehkä olisi voineet enemmän, jos
olisimme oikein koettaneet. Kuta vanhemmaksi elämme, sitä
puutteellisemmalta kaikki meistä näyttää, sitä enemmän tahtoisimme
tehdä ja sitä edemmäksi pyrkiä. Mutta kuta kauemmaksi tulemme, sitä
loitommaksi poistuu meiltä päämaalimme. Meistä ei koskaan mene halu,
vaikka kyky menisikin.»

»Mutta kun hän on ottanut eron virastaan, niin voi hän rauhallisesti ja
tyynesti katsoa elämänsä työtä, sillä hän on jättänyt jälkeläiselleen
paperinsa täydellisessä kunnossa ja tilintarkastus on osoittanut laskut
pennilleen oikeiksi. Ja muuta hän ei ole koskaan haaveksinutkaan.
Sitten on hän saanut lapsensa onnellisesti hoidetuiksi, pojat virkoihin
ja tyttäret hyviin naimisiin. Itse hän nyt nauttii runsasta eläkettä,
nukuskelee, käyskentelee suurissa, mukavissa huoneissaan tai istuskelee
ikkunan ääressä seuraten katupeilistä ihmisten liikettä kadulla. Jos
voisi muitakin huvittaa tämän maailman meno, niinkuin se voi häntä! Kun
on se kotimainen politiikka niin mitätön, niin seuraa hän sitä
tarkemmin ulkomaista. Hän oli jo nuorena miehenä ollessaan suuri
Napoleon I:n ihailija, Bismarckin kuva on hänellä seinällään, ja hän on
varmasti vakuutettu siitä, että rautakansleri vielä kerran ottaa Saksan
ohjakset uudelleen käsiinsä.»

»Kun olisi meillä muillakin paperit järjestyksessä vanhoilla
päivillämme, kun saisimme mekin maailmalta täydellisen tilivapauden--ja
kun voisimme siihen tyytyä, minkä saamme!»

»Kun en olisi mihinkään muuhun pyrkinytkään, kun olisin uskonut, mitä
isävainajani sanoi: että se se on kuitenkin kaikista varminta!»

»Hullu olin, kun en ruvennut virkamieheksi...»

»Jos osaisin kirjoittaa runoja, niin kirjoittaisin runon, joka alkaisi
näin:

    Oi, jos oisin virkamies,
    ja tulot vakavat!
    ------
    ------

»Sillä minusta on ihan väärin, että virkamiesten kunniaksi yleensä ei
milloinkaan runoja kirjoiteta.»



VANHA MUISTO.


Kevätaamu valkeni parhaillaan päiväksi, kun hän ajettuna ulos kadulle
epävakaisesti lähti kulkemaan keskikaupunkia kohden. Hänellä oli hämärä
aavistus siitä, että se oli päivän rusko, joka jo hiukan punaili
huoneiden päätyjä. Hän vihelsi ajuria, mutta ei niitä kuulunut. Unhotti
samassa, minne oli mentävä, ja kulki jonkun kadun poikki, jonka perällä
näki kirkastuvia pilviä. Horjahtaen seinää vasten seisahtui hän
tuijottamaan eteensä, sylkäisi ja jatkoi taas matkaansa. Hän tuli
Punavuorilta päin, näki olutravintolan kyltin ja kolkutti ovelle, mutta
kukaan ei tullut avaamaan. Joutui jollekin uudelle, tekeillä olevalle
kadulle, jonka toisella puolella oli puuhuoneita ja toisella kalliota.
Hänelle tuli halu nähdä merta, ja hän koetti kiivetä kalliolle, mutta
jalka livetti ja toi hänet takaisin hiekkaiselle katukäytävälle.
Uudenkirkon kaksoistorni törötti koko ajan hänen silmissään. Hän tuli
Korkeavuorenkadun alapäähän, mutta ei jaksanut lähteä sitä kiipeämään,
vaan meni Kaivopuistoon päin. Katolisen kirkon kohdalla seisoi ajuri,
joka tarjosi hänelle apuaan. Haukuskellen kulki hän ohitse ja joutui,
miten lienee joutunut, Kaivopuiston valleille.

Hän oli juonut taas monta päivää perätysten. Se oli ainoa ilo, mikä
hänellä enää oli jälellä ja jota hän vielä rakasti. Muut huvitukset ja
harrastukset, ne oli hän jo aikoja sitten jättänyt.

Hän istuutui penkille, kasvot merelle päin. Löysi taskustaan vielä
tupakan tähdettä ja sytytti sen. Kädet olivat likaiset ja pöhöttyneet.
Millaisethan lienevät kasvoni, ajatteli hän ja muisti hämärästi, että
hän ravintolan peilissä oli nähnyt pyöreän möhkäleen, joka oli hänelle
irvistänyt, kun hän irvisti sille. Oli hän ennen ollut komea mies ja
kaikkien naisten lemmikki. Nyt ne olivat ajaneet hänet ulos, kun hän
oli kaatanut viiniä heidän pöytäliinalleen...

Ei se syttynyt, tupakka. Oli katkennut. Uutta etsiessä sattui kello
käteen. Se oli seisahtunut. Hän koetti vetää sitä, mutta ei löytänyt
avainta. jos nakkaisi sen tuonne alas, koettaisi nakata niin, että
putoisi mereen. Mutta mitä varten ... ja mitä varten mereen...?

Meri oli tyven, siellä täällä näkyi purjeita, joita jo nouseva päivä
valaisi. Hän tuijotti sinne tylsästi ja välinpitämättömästi. Aamukylmä
teki hyvää otsalle. Se ei kyennyt vielä selvittämään, mutta se
viihdytti. Päivä alkoi lämmittää selkää. Häntä rupesi nukuttamaan, ja
hän nousi vallituksen syrjään laskeutuakseen nurmikolle pitkäkseen. Hän
tahtoi nukkua yli sen ajan, jolloin vähitellen selvitessä kaikki
omantunnon vaivat kävivät hänen kimppuunsa ja kaikki menetetyn elämän
muistot alkoivat harritella hänen silmissään.

Mutta hän ei saanut unta silmiinsä.

Hänen edessään, Kaivopuiston ympäri kulkevan tien varressa, oli huvila,
joka yht'äkkiä pyrki muistuttamaan jotakin. Se oli kaksikerroksinen, ja
alikerrassa oli suuri parveke. Sen edustalla oli vihreä pihakenttä ja
vähän kukkamaata, jonka keskellä kimalteli pölkyn päässä sininen
lasipallo. Katolla oli viirikeppi. Parin ikkunan edessä uutimet. Päivä
paistoi parvekkeen sisään, ja sieltä voi erottaa huonekaluja.

Epäselvien ja katkonaisten ajatusten itsepuheluna selveni hänelle
muutamia hajanaisia muistoja entisestä elämästä...

Hän oli asunut maalla, samassa perheessä kuin _hän_, yhden kesän
ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Molemmat kotiopettajia, toinen
poikien, toinen tyttöjen. Huvila oli samanlainen saaristohuvila meren
rannalla kuin tuo. Iltasilla muiden maata mentyä käveltiin salaa
metsäpolkuja ja soudeltiin tyynirantaisia vesiä. Tultiin myöhään kotia
ja istuttiin vielä kauan puolipimeällä parvekkeella, sen puisella
sohvalla kaulakkain. Puheltiin kuiskaamalla ja odoteltiin päivän
nousua. Puolipimeässä liekehtivät hänen suuret silmänsä, ja hänen
kasvonsa olivat jäykistyneet hellyydestä. Erottiin vasta aamusilla, kun
päivä valkeni ja aurinko alkoi paistaa sisään. Ei tahdottu hennoa
erota:--»Mene sinä ensin!»--»Ei, mene sinä!» _Hän_ oli voimakkaampi ja
meni. Hän riisui kenkänsä, antoi aukoa niiden nauhat ja hiipi
sukkasillaan ylös toiseen kerrokseen, jossa oli hänen huoneensa. Sieltä
hän, käsipuun yli kumartuneena, heitti vielä lentosuudelman molemmilla
käsillään.

Mutta kerran, kun kaikki olivat kaupungissa poissa ja lapset vain
kotona, juoksi hän ylös taakseen katsomatta ja suudelmaa heittämättä.
Rakkautensa osoitteeksi ja kumotakseen epäilykset (--»Jos minua
rakastat, osoita se...»--»Mutta jos sinä jätät minut?»--»En, en, en
jätä...») oli hän antanut ainoan ja kaikki, mitä hänellä oli...

--Ja minä, konna, minä hylkäsin hänet! huudahti yöllinen kulkija
hypähtäen ylös ja lähtien pois.

Se oli ollut petetyn tytön loppu ja hänen omien onnettomuuksiensa alku.

Juopunut oli selvinnyt pahimmasta humalastaan. Hän lähti itkien ja
aamukylmässä hikotellen kulkemaan kaupunkiin päin. Hän itki kahden
ihmisen pilattua elämää. Ja itki ääneensä, kun kirkastuvalta ulapalta
näki valkeita purjeita paistavan ja merenpinnan hopeisena välkkyvän.



SALAPERÄINEN TARINA.


Salaperäisinä tarinoina elävät pienissä, vanhoissa koulukaupungeissa
kertomukset entisten lukioiden ajoilta. Kun kaupungin vanhemmat herrat
kokoontuvat nuorempien kanssa totilasien ääreen, päätyvät tavallisesti
kaikki kaskut lopulta lukiokaskuihin. Ainevarasto on tyhjentymätön, ja
nopeasti luistavat tunnit yli puoliyön.

Ja kuta loitommaksi puoliyön tuolle puolelle istutaan, sitä
haavemaisemmiksi jutut kasvavat. Nuo univormuihinsa puetut lukiolaiset,
jotka vapunpäivinä ratsastivat kaupungin katuja pitkin valkoisissa
hansikkaissa ja miekka kupeella, ne muuttuvat miltei tarumaisiksi
sankareiksi, joista puhutaan ihaillen ja kunnioittavasti ja joiden
tekoja ei enää tuomita nykyajan oikeus- ja siveyskäsitteiden mukaan.
Urotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun
opettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui
niin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen
sairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin
kaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka. Tai
miten rehtorin vesitynnyri oli pihamaalta kärryineen päivineen nostettu
hänen talonsa katolle. Puhumattakaan semmoisista pienistä tapahtumista
kuin että opettajan kalossit naulattiin lattiaan ja hän niihin
astuessaan kaatui selälleen.

Se, mikä näissä tapahtumissa varsinkin oli jännittävää, oli se, että
opettajat eivät koskaan päässeet syyllisten perille. Koko lukio seisoi
kuin yksi mies, ja kaikki keinot saada tunnustuksia esille olivat
turhat. Kukaan ei tietänyt mitään siitä, minkä kuitenkin kaikki
tiesivät. Koulukuri oli höllä, mutta toverikuri sitä kovempi. Joka sen
rikkoi, hänen oli parasta samalla erota opistostakin.

Joka kerta, kun kaupungin vanhemmat herrat näitä aikoja muistelevat,
johtuvat he lopulta tapaukseen, joka sattui siihen aikaan, kun lukiot
vaikuttivat viimeisiä vuosiaan, mutta jolloin samalla oli niiden
loistoaikakin. Se tapaus oli tuo lukion kellon kuuluisa katoaminen,
joka sai koko paikkakunnan mielet kuohuksiin ja joka yhä vieläkin panee
ne vilkkaasti väräjämään, milloin ja missä siitä vain puhe tulleekin.
Se on jännittävä loppukohtaus siltä suuruudenajalta, joka sitten
päättyi lukioiden lakkauttamiseen ja kouluolojen uudestaan
järjestämiseen.

Siihen aikaan oli kaksikerroksinen lukiorakennus ainoa kivirakennus
koko kaupungissa. Se näkyi melkein yhtä kauas kuin kirkkokin, ja
ylpeinä niitä vertallivatkin toisiinsa lukiolaiset ajaessaan kaupungin
ainoasta tullista sisään lukukausien alussa. He tulivat sinne kuin
omaan valtakuntaansa, tietäen, että kaupunki ilman heitä oli tyhjä ja
ikävä ja että suurin osa sen asukkaista sai toimeentulonsa heistä.

Mutta oli kuitenkin eräs epäkohta, joka mieliä katkeroittavana
perintönä oli kulkenut polvesta polveen. Se epäkohta oli lukion suuri
kello, joka riippui suuren pääoven yläpuolella rautapellistä tehdyn
pienen katoksen alla ja josta kulki nuora kuin syömäkellosta seinän
läpi opettajain huoneeseen. Jokaisen välitunnin jälkeen sitä soittaa
mouruutettiin niin, että sen ruma, kova ääni kuului yli koko kaupungin
ja ulkopuolelle tullinkin kaupunkilaisten pelloille saakka. Lukiolaiset
olivat siihen aikaan aikamiehiä, ja jo kauan oli käynyt heidän
kunnialleen, että heitä soitettiin kokoon kuin koulupoikia. Anomuksia
oli tehty useampiakin, että soittaminen jätettäisiin, mutta turhaan,
sillä opettajain ja lukiolaisten välit olivat vanhastaan kireät. Ja
sitä paitsi oli vasta nimitetty uusi rehtori asettanut päämääräkseen
kukistaa heidän jäykät niskansa. Kelloa soitettiin siis yhä ja
soitettiin sydämen pohjasta, suureksi iloksi alkeiskoululaisille ja
halveksituille kaupungin kisälleille, jotka yöllisissä kahakoissa
tavallisesti saivat selkäänsä ja sentähden aliluokan koko katkeruudella
vihasivat näitä yhteiskunnan haltijoita.

Mutta viimein loppui kuitenkin lukiolaisten kärsivällisyys, ja he
päättivät tässäkin asiassa hankkia itselleen oikeutensa omalla
kädellään, niinkuin olivat hankkineet sen niin monta kertaa ennenkin.

Ja eräänä aamuna, kun rehtori taas tarttui kellon nuoraan soittaakseen,
ei ääntä kuulunutkaan, mutta sen sijaan tuli poikkileikattu nuora
seinän läpi alas hänen silmilleen. Ja kun mentiin miehissä ulos
rappusille, oli katos tyhjä ja kello poissa.

Heti kohta oltiin selvillä siitä, milloin kello oli kadonnut ja kuka
sen oli vienyt. Edellisenä yönä oli se otettu alas paikoiltaan, sillä
eilen oli sillä vielä soitettu, ja olihan seinässä vielä verekset
tikapuitten jäljet. Ja että lukiolaiset olivat työn toimittaneet, siitä
ei ollut epäilystäkään. Tavallinen varas ei olisi viitsinyt nähdä tuota
vaivaa vanhasta kellonromusta.

Lukion kaikki kolme luokkaa tutkittiin moneen kertaan, mutta kukaan ei
tietänyt asiasta mitään. Ylimmän luokan priimus uskalsi vielä luokkansa
puolesta kysyä, mikä oikeuttaa opettajistoa tekemään paljaaseen
epäluuloon perustuvia ja lukiolaisia kaikin puolin loukkaavia
kysymyksiä.

Se siihen oikeuttaa, vastattiin, että edellisenä yönä oli suuri joukko
lukiolaisia nähty kaupungissa liikkeellä, ja palovartia oli kertonut
puoliyön aikana nähneensä mustan ryhmän lukion portilla.

Lukiolaisia ei oltu ennenkään kielletty yöllä liikkumasta, eikä tämä
muutenkaan ollut mikään todistus.

Mitäs oli heillä ollut lukion portilla tekemistä?

Luultavasti olivat ne, jotka siinä seisoivat, seisoneet huvikseen.

Oliko kello silloin vielä ollut paikoillaan?

He eivät todellakaan siinä määrin välittäneet tästä kellosta, että
olisivat menneet keskellä yötä sitä lyhdyn avulla tarkastelemaan.

Mutta mitäs sanottiin siihen, että herra rehtori kohta puoliyön
jälkeen, vielä vuoteellaan valvoessaan, oli kuullut ääniä ja askelia
ikkunansa alla sekä kohta sen jälkeen kolme kalahdusta, jotka olivat
tuntuneet lukion kellon laidasta lähteneiltä?

Vaikkeivät herra rehtorin korvat olisikaan valehdelleet, niin ei
lukiolaisten velvollisuus voine olla tietää, mitä melua hänen ikkunansa
alla mahdollisesti on yöllä satuttu pitämään.

Ja sen enempää selkoa ei saatu. Poliisi pani kaupungin ylösalaisin,
kelloa etsittiin joka talosta ja pihasta, jopa läheisistä metsistäkin,
mutta joka paikasta turhaan.

Mutta rehtori oli suuttunut silmittömäksi ja vannoi verisesti
kostavansa. Kurittomuus oli nyt mennyt yli rajojen, ja tämä oli merkki
siitä kapinallisesta hengestä, jota tähän aikaan liikkui Euroopan
suurissa maissa, missä alamaiset nousivat esimiehiään vastaan.

Ja sitten se oli varkautta, oli valtion varkautta, kirkon ja koulun
yhteisen omaisuuden omin lupinsa ottamista! Jos se jäisi rankaisematta,
niin kuka takaa, ettei jonakuna päivänä tulisi kirkonkellojenkin vuoro!
Ja jos hän ei viikon kuluessa saisi ilmoitusta siitä, kuka oli
syyllinen tai missä kello oli löydettävänä, täytyisi hänen pitää koko
lukio syyllisenä ja ryhtyä toimenpiteisiin, että opisto kokonaan
suljettaisiin.

Tältä kannalta eivät lukiolaiset olleet asiaa ajatelleet. Mutta jos
kello olisi nyt tahdottukin tuoda takaisin, olisi se ollut mahdotonta.
Sillä pimeänä syysyönä oli se otettu alas, kieli oli kääritty
villasukan sisään, rehtorin ikkunan alla se oli kääreestään vapautettu
ja kolme kertaa sillä siinä läpätty, sitten oli saalis kannettu
korennolla rantaan, vedetty siitä kelkassa keskelle suurta selkää,
jonne oli hakattu avanto kierään jäähän, ja sinne oli se juhlallisin
hautausmenoin ja integer vitae'llä upotettu.

Ne, jotka tästä tapauksesta kertovat, ne kertovat sen salaisella
vahingonilolla ja melkein ilkkuvat siitä, ettei syyllisiä ole koskaan
saatu ilmi. He tunsivat sen ja sen, sen ja sen luona asui sekin
lukiolainen, joka ehkä oli ollut upottamisessa osallisena, mutta he
olivat yhteisesti vannoneet, etteivät koskaan eivätkä kenellekään
mitään ilmaise, ei edes sittenkään, kun olivat tulleet pois lukiosta.
Vala oli vannottu keskellä yötä, ulkopuolella tullin, suuren kiven
ympärillä, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Valakiveksi.

Mutta tarinalla oli kuitenkin, vanhain kaupunkilaisten kertoen, synkkä
loppunsa. Ja se loppu, se oli rehtorin kamala kosto. Kun tunnustusta ei
kuulunut eikä kuulunut kelloakaan takaisin tulevaksi, ei hän tosin
lukiotakaan sulkenut, mutta kutsutti kaikki oppilaat eteensä ja
itsellään oli hänellä virkapuku yllään ja suuri kiiltävä ritarimerkki
rinnallaan. Ja hän kokosi kaiken loukatun arvonsa ja kaiken siveellisen
kauhunsa ja manasi Jumalan kirouksen kaikkien niiden niskaan, jotka
tiesivät olevansa tähän tekoon syypäät. Hän kirosi heidät synkästi ja
kiihkeästi, kirosi ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen.

Rehtorin kirous tunki läpi luiden ja ytimien. Ja siitä oli seurauksena
--niin lopettavat vanhat miehet kertomuksensa--ettei yhdestäkään
ylimmän luokan oppilaasta tullut oikeata miestä. Niitä oli
parikymmentä, jotka nähtävästi olivat olleet kellon ryöstöön osallisina
ja joihin rehtorin kirous oli sattunut. Kaikki he joutuivat sekä
aineellisesti että siveellisesti rappiolle. Ja vasta sillä tavalla
saatiin arviolta muka tietoon niiden nimet, jotka olivat olleet
sankareja tuossa synkässä näytelmässä.

Jos joku tahtoisi itse tutkia tämän tarinan todenperäisyyttä, voi hän
mennä siihen kaupunkiin, missä sitä vielä tänäkin päivänä kerrotaan.

Siellä on lähellä kaupunkia niemi, jota sanotaan Kelloniemeksi, ja sen
edustalla järven selkä, jota kutsutaan Kelloseläksi. Ja vanhan
lukiorakennuksen ulkoseinässä on vielä ryöstetyn kellon rautapeltinen
katos ja sen nuoran reikä, jonka avulla tätä kelloa soitettiin. Mutta
toista kelloa ei ole sille sijalle enää koskaan ilmaantunut.



UROTYÖ.


    »Kasvaako maine tanterella vaan,
    jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
    ja eikö aseetonkin toisinaan
    voi miehuutt' osoittaa?»

Muistui mieleeni nuo sanat, kun näin sanomalehdissä lueteltuina ne
päivät, jolloin ylioppilaskirjoitukset ovat suoritettavat. Sen johdosta
tulin taas ajatelleeksi ylioppilaskirjoituksia eräänä kevännä noin
kymmenen vuotta sitten muutamassa pikkukaupungin lyseossa.

Ylioppilaskirjoituksilla oli siihen aikaan suurempi merkitys kuin nyt,
sillä kirjalliset kokeet olivat paljoa tärkeämmät kuin ne nyt kuuluvat
olevan. Niistä riippui enemmän, niitä arvosteltiin ankarammin, ja
suulliset tutkinnot olivat sivuasia. Elleivät kirjoitukset onnistuneet,
oli kokonainen vuosi menetetty. Sattuipa sairaus tai muu pahoinvointi,
ei ollut tilaisuutta opinnäytteen suorittamiseen syksyllä niinkuin nyt.
ja vuoden menettäminen tuntui tuolla iällä siltä kuin olisi koko
elämäkin jo menetetty.

Se, joka on ollut mukana, voi ymmärtää, mikä merkitys oli noilla
neljällä päivällä ja niistä varsinkin kahdella, jolloin suoritettiin
vaikeimmat aineet: latina ja matematiikka. Ja kun tavallisesti hyvä
matematikko oli heikko latinassa ja päinvastoin, niin huippenivat
vähintään kahdeksan vuoden harrastukset yhteen ainoaan päivään, yhteen
ainoaan rupeamaan. Tuntui siltä kuin olisi taisteltava kaksintaistelu
tulevaisuuden kanssa. Taistelu ankara ja tuima kaikkia niitä vartioita
vastaan, jotka seisoivat paratiisin portilla välkkyvät miekat käsissä.

Ne olivat opettajat, jotka olivat voitettavat. Oltuaan vuosikausia
hyviä ystäviä, milteipä tovereitakin, jotka soivat meille kaikkea hyvää
maailmassa, jotka eivät koskaan näyttäneet mitään niin hartaasti
toivovan kuin meidän parastamme, olivat he yht'äkkiä muuttuneet
verivihollisiksemme. Meistä rupesi näyttämään, että ne juuri olivat
esteinä onnemme tiellä. Pieni suvaitsevaisuus heidän puoleltaan, parin
minutin ystävällinen silmäily ulos ikkunasta--ja koko luokka olisi
yhteisin voimin päässyt yliopistoon. Sillä suullisista tutkinnoista
olisi kyllä suoriuduttu, jos ei ennen niin syksyllä.

Mutta mitä he tekivät? He tekivät kaikki voitavansa tätä »yhteistyötä»
estääkseen. Kuultiin heidän varokeinoistaan, joita he yhteisessä
kokouksessaan olivat miettineet. Vahtimestari oli saanut määräyksen
asettaa pulpetit sylen päähän toisistaan. Ulkohuoneeksi määrätystä
luokkasalista suuren salin vieressä oli käsketty kantaa ulos kaikki
huonekalut, jottei niihin voitaisi mitään kätkeä sinä ainoana aikana,
jolloin opettaja ei voinut kulkea oppilaan kintereillä. Jottei voitaisi
juomaan mentäessä kulkea ohitse ja sivumennen heittää jotain toverille,
oli kukin määrätty saamaan pulpetilleen oman vesikarahvin, joita
rehtori oli käynyt pari tusinaa lainaamassa eräästä kauppapuodista.

Mutta jos opettajat valmistautuivat, niin valmistauduttiin sitä mekin.
Meistä oli hullu koko tämä tämmöinen järjestelmä, joka asetti onnen
nojaan taitavimmankin oppilaan arvostelemisen. Se oli arpapeliä, jossa
meille tehtiin mielestämme vääryyttä ja jossa ei omatuntomme estänyt
meitä tekemästä samalla tapaa. Mitä kaikkia nerokkaita tuumia
keksittiinkään! Meilläkin oli istuntomme, joissa syntyi aatteita toinen
toistaan älykkäämpiä. Meillä oli tiedossamme taitavat temput entisiltä
ajoilta, meillä oli käytettävänä vanhoilta tovereilta saadut neuvot ja
heidän saavuttamansa kokemus niiden onnistumisesta. Kuinka
naurettiinkaan niiden vartiain typeryyttä, jotka kuljettivat
sanakirjain kansiin kätkettyjä latinan käännöksiä miehestä mieheen,
jotka kaatoivat itselleen vettä karahviineista, joiden pohjaan oli
gummilla kiinnitetty kolme ratkaistua probleemia sisältävä paperiliuska
ja joiden nenän alla pienistä, kouraan mahtuvista silkkipaperivihkoista
luettiin kaikki tarvittavat matemaattiset kaavat ja yhtälöt, mitkä
vaaran uhatessa hieno kautsukkinauha veti hihan sisään takaisin!

Mutta ne olivat vanhoja nuo, eikä niihin ollut luottamista, sillä
voisihan tapahtua, että sanakirjoja kiellettäisiin lainaamasta,
niinkuin oli kielletty käyttämästä yhteistä juoma-astiaa.

Mutta meillä oli uusia ja parempia. Sirkkelejä, lyijykyniä ja veitsiä
ei varmaankaan osattaisi epäillä, ja niiden varret ja päät voisi tehdä
ontoiksi ja täyttää torveksi kierretyllä paperilla. Ynnä muita
samanlaisia, joita en tahdo siksi mainita, että ne ehkä vieläkin ovat--
ammattisalaisuuksia.

Melkein jokainen epävarmempi oppilas oli käynyt liittoon jonkun
taitavampansa kanssa. Ja voitosta varmoina meistä suurin osa odotti
uusien keksintöjen käytäntöönpanoa. Viimeksi mainittuun aputapaan:
sirkkelin lainaamiseen, oli turvautunut kaksi ystävää--minä kutsun
heitä Anttilaksi ja Manniseksi--jotka ensimmäiseltä luokalta
viimeiselle olivat istuneet »polvi vasten polvea», jotka olivat
päättäneet, maksoi mitä maksoi, tulla ylioppilaiksikin samalla kertaa,
mutta joista toinen, Manninen, pahasti pelkäsi matematiikkaansa.

Opettajat olivat kuitenkin olleet ovelampia kuin mitä olimme
aavistaneetkaan. Tullessamme suureen saliin, jossa pulpetit seisoivat
rivissä kaukana toisistaan, saimme kuulla, ettei minkäänlainen
lainaaminen ole oleva luvallista ja että jos jollakulla ei ole
tarpeellisia työkaluja ympyräin piirustamiseen, saa hän käyttää niitä,
joita on opettajain pöydällä.

Manninen punastui, ja Anttila puri hammasta.

Kun laskettavat esimerkit oli luettu ja kukin alkanut, juhlallisen
hiljaisuuden vallitessa, hakea helpoimpia yhtälöitä ratkaistakseen,
näin minä, että Anttila, joka oli luokan paras laskumies, noin tunnin
kuluttua jo alkoi kirjoittaa vihkoonsa. Hänellä oli siis ainakin kolme
esimerkkiä valmiina, ja kun muutkin aineet olivat häneltä onnistuneet,
voi hän pitää itsensä varmana ylioppilaana.

Mutta Manninen, hän oli tulipunainen, hän katseli arasti ympärilleen ja
pureskeli hermostuneesti kynänsä päätä... Ja aika kului, puolet siitä
oli jo tuhlautunut, ja toinen puoli kai tulisi menemään samaa tietä...

He istuivat sylen päässä toisistaan, ei mitään mahdollisuutta näyttänyt
olevan toverilla toverin pelastamiseen varmasta häviöstä. Opettajista
kulki toinen edestakaisin lattialla ja toinen istui kateederissa
silmälasiensa takaa uhrejaan väsymättömästi vartioiden.

Silloin tapahtui se, mitä minä tahtoisin nimittää urotyöksi ja jonka
vertaista ei ainakaan liene monta koulukepposten sankaritarustossa.

Olen saanut neljä esimerkkiä valmiiksi, olen varma siitä, että ne ovat
oikein ratkaistut, ja leväten laakereillani nojaan minä selkää tuoliini
mukavassa asennossa. Silloin huomaan, että Anttila, joka istuu
edessäni, antaa merkin Manniselle. Tämä vie varovasti kätensä nuttunsa
taskuun ja levittää sen suuta suuremmaksi. Anttila ottaa oikealla
kädellään jotain liivinsä taskusta, kätkee sen kouraansa ja kaataa
vasemmalla vettä lasiinsa. Opettaja on tuskin mennyt ohitse ja toinen
kateederissa sattumalta katsonut kelloaan, kun näen Anttilan tarttuvan
vesilasiin ja vievän sen huulilleen, samalla kuin toinen käsi, joka
riippuu hänen kupeellaan, tekee nopean liikkeen kalvosesta, ja hiukan
suhahtaen lentää valkoinen pieni käärö Mannista kohden sellaisella
taidolla, että se tehtyään pienen kaaren ilmassa pudota tupsahtaa
suoraan hänen taskunsa pohjaan.

Anttila tyhjentää vesilasinsa suurella melulla.

Opettajat ovat samassa taas paikoillaan, mutta teko on tehty, ja
turvallisesti lepää kymmenpennisen ympärille kääritty paperiliuska
onnellisen koulupojan taskussa, josta hänen on helppo ottaa se esille
ja kirjoittaa kolme ratkaistua probleemia vihkoonsa.

Heitto oli onnistunut. Mutta jos se _ei olisi_ onnistunut, jos käärö
olisi kilahtaen pudonnut lattialle, josta opettajat olisivat
kiiruhtaneet sen korjaamaan,--niin, silloin olisi ollut hukassa sekä
autettava että auttaja. Ja hän tiesi sen, tiesi, mikä vaara häntä
uhkasi ja että hän pani alttiiksi kahdeksan vuoden ponnistukset,
kenties koko tulevaisuutensa. Ja kuitenkin hän teki sen!

Kun kirjoitusten loputtua oli kokoonnuttu yhteiseen viftiin, pidettiin
Anttilalle puhe, jonka leikillisenä aiheena oli sanat:

    »Kasvaako maine tanterella vaan,
    jot' uljaan urhon veri kostuttaa,
    ja eikö aseetonkin toisinaan
    voi miehuutt' osoittaa?»



»HÄTÄÄKÄRSIVIEN HYVÄKSI.»


Mauritz Ahlfelt, se »mallikelpoinen», jonka me kaikki tunnemme hänen
virastostaan, jossa hän vielä ylimääräisenä palvelee, mutta on aivan
varma pian pääsevänsä vakinaiseksi; ja Esplanadilta, missä hän salkku
kainalossaan säännöllisesti kävelee kello kahden ja kolmen välillä;
hän, tuo säännöllisten elintapojen ja varman virkamiestulevaisuuden
mies, joka tosin Kämpissä istuu, mutta ei koskaan joudu suuremmalle
viftille--hän ilmoitti tänään aamupäivällä puhelimella
virkatovereilleen, ettei hän voikaan »tulla ylös», ja lisäsi, että
hänellä on kova kohmelo, josta hän parhaillaan selvitteleikse
Alppilassa.

Se hämmästytti heitä kaikkia, sillä heidän muistaakseen ei sellaista
ollut vielä koskaan ennen sattunut. Syy tähän tapaukseen oli kuitenkin
se, että Mauritz Ahlfelt eilen illalla oli ensi kerran esiintynyt
suuren yleisön edessä, pitänyt puheen ja siis tavallaan joutunut
»julkisten miesten» joukkoon.

Heti kohta kun hän, muutamia viikkoja takaperin, oli lukenut lehdistä
ilmoituksen, että ne, jotka tahtovat keskustella keinoista oman maan
hätääkärsivien hyväksi, kokoontukoot sinne ja sinne, sinä ja sinä
päivänä, oli hän päättänyt, että siinä on tilaisuus, josta hänen ei
sovi olla poissa.

Yleensä ei Mauritz Ahlfelt juuri ole välittänyt yksityisten
harrastuksista. Hän on virkamies, eivätkä mitkään puuhat, joilla ei ole
jotain virallista väritystä, häntä innostuta. Kansanopistoaatteellekin
on hän pysynyt yleensä kylmänä, se kun hänen mielestään haiskahtaa
jonkunlaiselta nuorison protestipuuhalta--vaikka asia muuten onkin
hyvä. Sama on hänen suhteensa yhteiskouluasiaankin, vaikka hän ei
periaatteessa olekaan yhteiskasvatuksen vastustaja--mutta kun eräissä
johtavissa piireissä ei katsota tätä liikettä suosiollisin silmin,
niin... j.n.e. Mutta aina on hän kuitenkin antanut voittoja ja ostanut
arpoja sellaisiin hyväätekeviin tarkoituksiin kuin ovat esimerkiksi
»joulubasaarit», »häveliäät köyhät», »naisten työtoimistot» y.m.s. Ne
ovat kaikki virallisesti leimattuja, ja ne ovat ylempäin, hienosti
sivistyneiden kansanluokkain suosiossa, joiden suosiossa tahtoo pysyä
Mauritz Ahlfeltkin.

Mutta eivät mitkään hommat kuitenkaan ole saaneet hänen hyväksymistään
niin täydellisesti kuin ehdotukset toimenpiteisiin ryhtymisestä
uhkaavan nälänhädän poistamiseksi.

Heti kohta, kun hän kuuli siitä puhuttavan, tunsi hän itsessään oireita
itsenäiseen aloitteeseen. Tässä täytyy minunkin astua toimivien miesten
riviin, sanoi hän itselleen. Kun oli huomattu, mitä koko maan ja
erittäinkin pääkaupungin kunnia vaati, niin sitä samaa tuntui hänenkin
kunniansa vaativan. Asia oli sitä paitsi sellainen, että siinä toimi
maan hallituskin, ja hänen oma päällikkönsäkin oli asiaan innostunut.
Sillä oli siis täydellinen virallinen väritys. Ja sen palvelukseen
antauminen oli kuin lisä ansioluetteloon. Kun hän sen joskus tulisi
virkahakemukseensa liittämään, voisi siinä lopuksi seista: »Ollut sitä
paitsi tehokkaasti avullisena toimissa hätääkärsiväin hyväksi.»

Ensi askel tähän suuntaan olisi julkinen esiintyminen asian hyväksi
kuulutetussa kokouksessa.

Tämä kokous oli eilen, ja Mauritz Ahlfelt oli yksi niitä, jotka siinä
pitivät puheen.

Kun eräs kokoonkutsujista oli kiittänyt yleisöä siitä, että se näin
lukuisasti oli tullut saapuville, ja kehoittanut valitsemaan
puheenjohtajaa, oli Mauritz Ahlfelt se, joka ensiksi erotti itsensä
suuresta joukosta ja ehdotti, että eivätköhän kaikki läsnäolijat voisi
yhtyä siihen, että pyydettäisiin herra X:ää--samaa, joka oli kokouksen
avannutkin--johtamaan puhetta; johon yksimielisesti vastattiin: »Hyvä!
hyvä!»

Hän oli koetellut ääntään, koetellut ryhtiään ja tunsi, että ne pitivät
molemmat. Ja hän tunsi, että hän nyt onnistuu pitämään puheensakin,
jota oli jo useampia päiviä valmistellut.

Hän onnistuikin. Olisi luullut, että hän oli vanha puhuja. Puheenparret
olivat niinkuin olisi niitä kuullut satoja kertoja tätä ennen. »Se
asia, joka meidät on tuonut tänne, se on», sanoi hän, »epäilemättä
kaikista tärkeimpiä ja huolettavimpia. Hyinen halla, tuo maamme pahin
vihollinen, on taas viime suvena liikkunut ankarana vieraanamme sekä
pohjan perillä että itäisillä rajamaillamme, joita talven ja kevään
kuluessa uhkaa arveluttava nälänhätä. Totta kyllä on, että kato ei ole
kohdannut koko maata ja että sitä kenties on liioiteltu, mutta sitä
emme kuitenkaan saa poispuhutuksi, että ellei pikaisiin aputoimiin
ryhdytä, emme ole täyttäneet velvollisuuttamme ihmisystävinä ja
kansalaisina. Suomalainen on tottunut kärsimään, hän ei valita,
onnettomuuden kohdatessa hän ei sitä huuda kaiken maailman kuuluville,
ja jos häneltä on halla vienyt hänen peltonsa viljan, sekoittaa hän
pettua leipäänsä. Mutta juuri se on omansa kehoittamaan niitä seutuja,
joille onni on ollut suotuisempi, jakamaan leipänsä niiden kanssa,
joilta se puuttuu. Minä sentähden yhdyn täydellisesti niihin arvoisiin
edellisiin puhujiin, jotka ovat ehdottaneet suurenmoista
hyväntekeväisyysliikettä toimeenpantavaksi. Kun täällä myöskin on
käynyt selville, että tiedot hätääkärsivistä paikkakunnista ja näiden
paikkakuntien puutteen suuruudesta ovat jokseenkin vaillinaiset,
ehdottaisin minäkin, että asetettaisiin komitea hankkimaan tarpeellisia
tietoja näistä seikoista, joka komitea samalla saisi tehtäväkseen
apuvarojen vastaanottamisen, tallentamisen ja jakamisen.»

Hän oli saanut pontta puheeseensa, hän lausui sen hyvin, ja hän oli
ryhdikäs ja ulkomuodoltaan vaikuttava. Hänelle huudettiin »hyvä», ja
kun tuli äänestys, mainittiin hän niiden joukossa, jotka olivat
ehdotusta kannattaneet.

Hän istuutui paikoilleen hiukan huumautuneena, mutta ulkonaisesti
kuitenkin rauhallisena. Ja hän kuuli takanaan kysyttävän, kuka on tuo,
joka niin pontevasti puhui. Hänen nimensä mainittiin, ja joku aivan
tuntematon herra kuului kuiskaavan eräälle naiselle: »Hän on eräs herra
Ahlfelt, joka palvelee senaatissa ylimääräisenä.»

Kokous päättyi, ja yleisö hajosi. Eräs referentti tuli eteisessä
kysymään, kirjoittaako hra Ahlfelt nimensä h:lla vai ilman.

Hänen nimensä siis tulee sanomalehdissäkin mainituksi. Nähtävästi oli
hänen esiintymisensä herättänyt huomiota.

Hän aikoi ensin mennä kotiinsa, mutta vastustamaton halu veti häntä
tänä iltana Kämppiin. Hänen täytyi saada tavata tovereitaan ja puhella
heidän kanssaan.

Ja vähän sen jälkeen istui hän Kämpin alakahvilassa suuren, pyöreän
pöydän ääressä. Ne eivät olleet nuo muut siinä kokouksessa, jossa
keskusteltiin keinoista hätääkärsivien hyväksi. Olivat sen kokonaan
unohtaneet. Mauritz Ahlfelt moitti heitä heidän laimeudestaan ja sanoi,
että se oli suuri vahinko, että olivat jääneet tulematta.

--No, mutta voithan kertoa, mitä siellä päätettiin?

Mauritzin täytyi kertoa, ja hän kertoi, esittäen myöskin otteen omasta
lausunnostaan.

--Eikö se ollut oikein sanottu, vai mitä arvelette?

--Oikeinhan se oli. No, ja mitä päätti kokous?

--Kokous hyväksyi yksimielisesti minun mielipiteeni; se kyllä muuten
tulee huomenna kerrottavaksi sanomalehdissä.

--Se on oikein! Terve sitten!

--Mutta eihän täällä ole mitä suuhun panna! innostui Mauritz Ahlfelt.

Ja siitä kehittyi suuri vifti. Kaikkien ihmeeksi kutsui päivän sankari
pöydän punssia täyteen ja illallisen jälkeen kahvia ja likööriä ja
tarjosi kaikille. Hänestä tuntui siltä kuin tuntuu näyttelijästä, joka
on ensi kerran esiintynyt; niinkuin kirjailijasta, jonka ensi teos on
painosta ilmestynyt. Yhtämittaa kääntyi puhe illan suureen
tapahtumaan. Sinne tuli niitäkin, jotka olivat olleet kokouksessa ja
kuulleet Mauritzin puhuvan. Ne kehuivat puhetta, ja Mauritz aina
kysäisi: »Eikö se ollut oikein puhuttu?»

Kun Ala-Kämppi suljettiin, noustiin Ylä-Kämppiin. Siellä ilmaantui
samppanjaakin pöytään, jostain, kukaan ei oikein tiennyt mistä. Mutta
Mauritz Ahlfeltille pidettiin monet puheet ja hänelle huudettiin
»eläköön». Ilon ylimmillään ollessa pyysi hän saada huomauttaa herroja
eräästä seikasta, joka näyttää tässä kokonaan unohtuneen. Ja hän esitti
maljan--»hätääkärsivien hyväksi».

Se juotiin ja jatkettiin siksi, kunnes piti poistua Ylä-Kämpistäkin,
jonka lasku nousi toista sataan markkaan.

Alppilasta sitten Mauritz Ahlfelt soitti virastoonsa, ettei hän tänään
voi »tulla ylös.»



TAITEILIJA JOKA OLI MAALANNUT PALJAAN NAISEN.


Hän herätti jo ensimmäisellä taulullaan tavallista suurempaa huomiota.
Sekä sanomalehdet että yleisö ottivat sen suosiollisesti ja
suojelevasti vastaan. Taulu kuvasi mökin pirttiä, jonka pöydän päässä
istui vanha ukko verkkoa kutoen ja hänen vieressään penkillä polvillaan
oli pieni tyttö opettelemassa lukemaan. Perä-ikkunasta näkyi talvinen
maisema ja mäntymetsä, ja toisesta paistoi päivä sisään. Lattialla
loikoi kissa nauttien lämpimästä, silmät tiirallaan. Ukon kasvot ja
tytön kellanvaalea tukka olivat erittäin sattuvasti kuvatut, sanottiin.
Tuollaista, noin perin suomalaista ja yksinkertaista maalausta oli
harvoin ennen nähty. Varsinkin olivat suomenmieliset teoksesta
innostuneet. Ensiksi oli taiteilija itse suomenmielinen, ja toiseksi
oli aihe otettu kansanelämästä, jonka kuvaamiseen nyt oli viitottu tie
ja jota tämä nuori maalari oli osoittanut niin peräti hyvin
käsittävänsä. Joka paikassa puhuttiin hänen »Verkkoukostaan», ja siitä
levisi valokuvia joka perheen albumiin.

--Se on kerrassaan mainio tuo teidän »Verkkoukkonne» sai hän kuulla,
mihin vain tuli. Sillä on tavallaan sivistyshistoriallinen merkitys, se
on palanen kansamme kulttuurihistoriaa. Emmekö pian saa nähdä jotain
samanlaista uutta aihetta teidän siveltimestänne? Tuollainen
verkkoukko...

--Ja se, mikä meitä kaikkia on miellyttänyt, se on teidän taiteenne
puhtaus ja viattomuus ... teidän henkilöittenne kasvoissa on
suomalaisen luonteen yksinkertaisuus, ja maisemissanne on juhannusyön
läpikuultava hienous.

Hän oli somanlainen, näppärä poika ja joutui pian seuraelämään
pääkaupungin suomenmielisissä piireissä. Erään ylhäisen virkamiehen,
kamarineuvoksen, tytär rakastui häneen ja hän tyttäreen. He menivät
kihloihin, ja kihlaus mainittiin sanomalehdissä. Vanhemmat, jotka
olivat ymmärtävinään taidetta--kamarineuvos oli taiteilijaseuran
jäsenkin--olivat hyvin ihastuneita tulevaan vävypoikaansa ja hänestä
hiukan itserakkaasti ylpeät. Siitä koitti köyhälle pojalle hauska aika.
Kesäkaudet maalaili hän tulevan appensa maatilalla ja vietti siellä
huoletonta elämää. Arvostelijat olivat näkevinään, että hänen
taiteensa, yhä enemmän syventyessään kansaan, samalla hienoni joka
kerta, kun hän pani jotain näytteille. Kaikki hänen taulunsa
kuvasivatkin sisämaan luontoa ja olivat pieniä ja sieviä, usein
idyllisiäkin. Hän oli osannut antaa yleisölle juuri sitä, mitä se
kaipasi, ja hän sai koko joukon jäljittelijöitä.

Oli kuitenkin eräs taulu, joka ei miellyttänyt esteetikoita eikä
yleisöä. Hän oli maalannut pesurannan, jossa naisia seisoi laiturilla
vaatteita karttuamassa. Siitä murahdettiin sanomalehdissä, sillä erään
pyykkiä pesevän naisen jalat olivat--_hiukan_ liian paljon paljaat.
»Hän on mennyt yläpuolelle polvia juuri sen verran, kuin olisi pitänyt
pysyä niiden alapuolella», muistutti pisteliäästi eräs kirkollinen
lehti. Se ei muuten sanonut ollenkaan tuntevansa tuossa realistisessa
taulussa taiteilijan hienoa, ihanteellista katsantotapaa.

Tuo arvostelu häntä suututti ja sai hänet pitkäksi aikaa pahalle
tuulelle. Hän oli luullut, että tätä hänen mielestään voimakasta taulua
tervehdittäisiin edistysaskeleena hänen taiteessaan. Tuo väkevä, ruskea
ihonväri naisten käsivarsissa, jaloissa ja puoleksi paljaissa
rinnoissa--sitä oli hän erityisellä huolella tutkinut ja pannut koko
kykynsä ihomaalauksen vaikeuksia voittaakseen. Hän halusi laajentaa
alaansa, käydä käsiksi vaikeampiin, totisempiin tehtäviin eikä aina
»uinailla idylleissä», niinkuin hän sitä selitti.

Hän oli juuri samaan aikaan hakenut matkarahaa Pariisiin ja saanut sen.
Mutta oli niitä, jotka suoraan sanoivat olevansa arvelevalla päällä,
tulisiko tämä matka olemaan hänelle hyödyksi.

--Kunhan sinä et siellä menettäisi ihanteellisuuttasi, arveli
kamarineuvos hänelle,--ottaisi liian paljon vaikutusta noista
ranskalaisista realisteista. Sinä et ole koskaan tehnyt etkä
luultavasti tule tekemäänkään mitään niin todellista, mutta samalla
niin ihanteellista kuin tuo sinun »Verkkoukkosi». Minä olen kuullut
niiden, joiden arvosteluun minä panen suuren arvon, lausuvan samaa
pelkoa kuin minäkin tuon »Pesurantasi» johdosta. Toivokaamme, että sinä
saatat nämä epäilyksemme häpeään.

Ottaessaan vastaan valtion matkarahan oli hänellä tunne, että hän sai
sen ikäänkuin sillä ehdolla, että hänelle annettiin samalla anteeksi
tuo hänen _satunnainen_ hairahduksensa.

       *       *       *       *       *

Pariisissa viipyi hän kaksi vuotta. Kaikki kotimaisen taiteen
harrastajat kyselivät uteliaina hänen töistään ulkomailla, ja
sanomalehdissä näkyi tuon tuostakin otsakirjoituksen alla »Suomalaisia
taiteilijoita Pariisissa» tietoja hänestäkin. Milloin työskenteli hän
Cormonin, milloin Julienin, milloin Bonnat'n atelieessa.

Hänellä kuului sitä paitsi olevan tekeillä uusi, suuri maalaus, jonka
aihe oli otettu Kalevalan Aino-tarusta. Hän kirjoitti siitä
morsiamelleen innostuneita kirjeitä, joita luettiin kaikille perheen
tuttaville ja joista nämä toimittivat sanomalehtiinkin otteita. »Ainon
olen kuvannut sillä hetkellä, kun hän heitettyään

    hamehensa haapaselle,
    kenkänsä vesikiville

aikoo antautua uimaan. Kaikki toverini ovat tätä tauluani kehuneet ja
sanoneet, että se tulee olemaan parasta, mitä koskaan olen tehnyt. Aihe
ei ole mikään uusi, mutta luulen käsittäneeni sen aivan omalla
tavallani. Etupäässä olen tahtonut saada esiin tuon myytillisen olennon
täydellisen viattomuuden, hänen neitseellisen puhtautensa. Saavat ne
pitkän nenän, jotka pelkäsivät minun kadottavani täällä oman
katsantotapani. Se on täällä vain vahvistunut.

Olivathan he aina sanoneet, että hänestä _tulee_ jotain suurta! Ja he
levittävät, tämän tulevan suuren miehen tulevat sukulaiset, tietoja
siitä, miten taulu edistyy, kuinka se kohta joutuu näytteille
asetettavakssi.

Sitä odottaessaan viimeisteli taiteilija teostaan eräänä päivänä
ylhäällä Pariisin Montmartressa. Ikkuna oli auki ulos bulevardille,
jossa puut puhkesivat lehteen, ja huone täynnä tuota suloisen pehmoista
Pariisin ilmaa ja valoa. Hän oli melkein juovuksissa tyytyväisyydestä
ja innostuksesta. Hänen matkansa ei ollut hukkaan mennyt. Hän oli
suorittanut vaikeimman koetyön, minkä voi maalarin tehtäväksi asettaa.
Hän oli maalannut alastoman naisen ruumiin. Hän oli saanut esille ihon
kauneimmat, hienoimmat vivahdukset, ja nuo arimmat, sinisimmät
verisuonet ne oikein kuultivat hipiän alta.

Pari toveria istui atelieessa hänen maalatessaan.

--Juuri tuohon ihon käsittelyyn nähden voisit sinä kilpailla minkä
ranskalaisen mestarin kanssa tahansa.

--Se, mikä tuossa sinun Ainossasi minua kuitenkin eniten ihmetyttää,
sanoi hänen ystävistään toinen, on se, että vaikka se on ihan alaston
ja vaikka se on noin realistisesti maalattu eikä ruumis ole mikään
ihanneruumis vanhaan malliin, vaan suomalainen talonpoikaistyttö, niin
se ei tunnu kaipaavan lehvääkään verhokseen. Itsetiedottomuuden
viattomuus, se on verrattomasti kuvattu ei ainoastaan kasvoissa, vaan
koko ruumiissa.

Syntyi kuitenkin pieni väittely katselijain kesken.

--Mutta mitä sinä luulet niiden tulevan tästä kotona sanomaan?

--Kuinka mitä?

--Se haukutaan siellä maan tasalle.

--Ja miksi?

--Siksi, että se on noin ihan ilkialaston...

--No, mutta helvetissä, sehän on juuri hienointa taulussa! Sen
pääajatus!

--Tottahan sen _minä_ käsitän, mutta luuletko, että ne pöllöt siellä
kotona?--Vai mitä arvelee itse maalari?

Maalari ei virkkanut mitään, hän vain tarkasteli loitommalta tauluaan,
vihelteli ja oli tyytyväisen näköinen.

Jo muutamia päiviä ennen kevätnäyttelyn avaamista kertoivat
pääkaupungin sanomalehdet, että uusi taulu on saapunut ja että itse
taiteilijakin näinä päivinä on odotettavissa kotimaahan.

Hän tuli, hänet nähtiin pian Esplanadissa ja Kappelissa täydellisesti
pariisilaistuneena ja uusissa muotivaatteissa. Heidät huomattiin ja
heitä osoiteltiin, kun hän morsiamensa kanssa esiintyi. Tuttavat, jotka
heitä tapasivat, sanoivat jokainen:

--Ja se sinun uusi taulusi, sehän kuuluu olevan jotain erinomaista.
Tulee olemaan todellinen nautinto saada sitä nähdä.

Kun hän oli saanut taulunsa hyvin asetetuksi, vei hän sitä ensiksi
katsomaan morsiamensa ja tämän vanhemmat. Hän tuli heitä kotoa
noutamaan, ja aikomus oli pariisilaiseen tapaan palata sen jälkeen
Villensaunalle syömään aamiaista.

Hän kuljetti heidät suoraa päätä suuren taulunsa eteen.

--Tässä tämä nyt on!--Mitä te siitä arvelette?

Hän näki morsiamensa punastuvan ja tunsi hänen kätensä laukeavan
käsivarrestaan. Rouva pyörähti vihaisella liikkeellä hänen puoleensa.

--Onko tämä taulu sinun maalaamasi?

--On.

Silloin ei ollut rouvalla muuta sanottavaa kuin tuima:--Hyi! Tule pois,
Hanna! Tämä on suorastaan hävytöntä!

Ja hän veti tyttärensä ulos ovesta.

Maalari kiiruhti jälestä ja koetti pidätellä, mutta hän ei saanut heitä
pysähtymään.

--Tämä on häväistys koko perheelle ... jos minä olisin voinut vähääkään
aavistaa ... kuuli hän vihastuneena muristavan alhaalla rappusissa.

Hänen täytyi antaa heidän mennä, ja hän palasi takaisin näyttelyyn.

--Mutta mitä tämä kaikki merkitsee? kysyi hän kamarineuvokselta, joka
hiukan hämillään vetäytyi pois taulun äärestä, jota hän oli ihan
kehyksen ääressä tarkastamassa.

--Kuinka sinä voit panna näytteille tuommoista ... mitä sinä luulet
ihmisten tulevan tästä kaikesta sanomaan?

--Minä vähät välitän siitä, mitä ihmiset sanovat!

--Aiot siis antaa sen seista siinä?

--Tietysti!

--Siinä tapauksessa saat itse vastata seurauksista!

--Niin teenkin!

--Niin no--minun täytyy nyt mennä. Ja kamarineuvos meni samaa tietä.

Hän oli kuin puulla päähän lyöty. Se oli »Pesuranta» ja murina noista
paljaista jaloista, joka nyt tuli takaisin ja jonka hän ulkomailla oli
kokonaan unohtanut.

--Mutta onko siinä sitten mitään loukkaavaa?

Hän kääntyi tarkastamaan tauluaan. Aino seisoi siinä päin katsojaan ja
laskeutui veteen, seisten suorana ja tosin ihan alastomana, mutta
puhtaana, kylmänä ja kiihottomana, hiukan aamukylmässä väristen ja
luoden silmänsä haaveksien ulapalle.

--Voisiko se olla mahdollista, että ne tuosta alastomuudesta olisivat
loukkautuneet? Olisivatko ne todellakin niin alkuperäisellä, niin
poroporvarillisella kannalla?

Hän koetti heitä ymmärtää, mutta kun hän ajatteli, millä tavalla häntä
oli kohdellut hänen morsiamensa, niin peruutti hän päätöksensä mennä
häntä noutamaan ja pyytämään selitystä.--Olkoon, se on hänen asiansa!

Koko sen päivän ja seuraavan yön kuohui hänessä vastustushalu. Vasta
seuraavana aamuna meni hän appelaansa, harmistuneena ja ainoastaan
muutamia tunteja nukuttuaan, ja pyysi saada tavata morsiantaan.

--Hän on sairas mielenliikutuksesta, vastasi äiti, otti hänet
juhlallisesti vastaan salissa ja pyysi saada tehdä hänelle muutamia
kysymyksiä.

--Sano minulle, onko tuo taulu maalattu luonnosta?

--Onneksi löysin pitkän hakemisen jälkeen mallin, joka sopi minulle
erinomaisen hyvin.

--Hän on seisonut noin ikään edessäni?

--Kuinkas muuten!

--Nehän ovat ne mallit siellä Pariisissa...?

--Mitä tarkoitatte?

--Sinä kyllä ymmärrät, mitä tarkoitan...

--No, ja mitä sitten?

--Se oli vain se, jota tahdoin tietää...

--Ettekö todellakaan käsitä taidetta tämän enemmän?

--Jos tuo on taidetta, niin kiitän Jumalaani, etten sitä käsitä...
Hanna parka!

Hän meni toisesta ovesta ulos, ja hänen miehensä tuli toisesta sisään.
Hänellä oli aamulehdet käsissään ja hän heitti ne eteensä pöydälle.

--Oletko lukenut, mitä nämä sanovat sinusta?

--Olen lukenut ... että voidakseni jotain tuollaista kuvata on minun
mielikuvitukseni täytynyt saastuttua Pariisin porttoloissa ... minun on
täytynyt turmella kaikki hienoimmat aistini ... että sellaistako olen
siellä valtion varoilla tutkinut, että se on pornografiaa ...
sikamaista ... että olen askel askelelta mennyt taapäin siitä, kun
»Verkkoukon» maalasin, ja nyt olen auttamattomasti ojassa ... että olen
pilannut hienoimman kotimaisen aiheen... Mutta minä sanon, ettette te
kykene arvostelemaan, mikä on kotimaista ... ja minä sanon, ettei se
minua edes voi suututtaa, että se on niin peräti typerää, niin kaikkea
järkeä vailla, ja se on juuri se, joka on saastaista, eikä minun
mielikuvitukseni.--No, ja sanokaa minulle sitten kerran, mikä teitä
loukkaa minun taulussani!

--Mutta onhan hän ihan alaston...

--Ettekö ole sitten ennen nähneet paljaita ruumiita maalattuina?

--On niitä nähty, on niitä nähty meilläkin, mutta ero on suuri ...
katso mitä taulua tahansa, niin ovat ne kuitenkin osaksi verhotut ...
häveliäs taiteilija vetää aina eteen milloin lehvän, milloin vaatteen
liepeen, mutta siinä sinun maalauksessasi ei ole riepuakaan ... mikä
esti sinut olemasta yhtä häveliäs kuin kaikki muutkin...

Häntä suututti niin, ettei hän enää voinut pidättää itseään, hän
tarttui hattuunsa, nakkasi lehdet lattialle ja huudahti pilkkahymy
huulillaan:

--Ja jos minä olisin ollut häveliäs, niin olisitte te olleet sitä
hävyttömämmät! Jos minä olisin vetänyt lehviä eteen, niin olisitte te
niiden alle kuitenkin tirkistäneet!

--Tarkoitatko sinä minua?

--Te ette ole sen parempi kuin muutkaan.

--Kuinka sinä uskallat! Ulos minun huoneestani!

Oli se ehkä tapahtunut liian pian, arveli hän kadulle tultuaan.

--Mutta parasta se oli, että sain puhua suuni puhtaaksi!

Harhailtuaan hiukan palasi hän asuntoonsa. Siellä oli kirje morsiamelta
ja rukkaset.

»Jos sinä minua todellakin oikein rakastit, et olisi tuottanut
vanhemmilleni ja minulle tätä häpeää. Pitihän sinun tietää--»

Hän puristi kirjeen palloksi kourassaan, ojensi pienen, hoikan
vartensa, niin että se näytti muuttuvan yhdeksi ainoaksi kimmahtavaksi
jänteeksi, puristi nyrkkiä ylös ja huusi:

--Minä vielä näytän tälle tyhmälle maailmalle, minä häikäisen heidät,
minä pakotan heidät pyytämään anteeksi, minä lyön heitä silmille koko
sivistyneen maailman mielipiteellä ... minä muserran heidät.

Ja hän piti sanansa. Hänen kostonsa oli siinä, että hänestä tuli yksi
maansa ensimmäisiä maalareita. Kun ulkomailla joskus puhutaan hänen
kotimaastaan, puhutaan samalla aina hänestäkin.

Ja samalla kaikissa niissä elämäkerroissa, joita hänen muotokuvansa
mukana on ollut ulkomaan suurissa kuvalehdissä, kerrotaan tuo juttu
niistä lehvistä, joita hän »ei ollut vetänyt eteen».



HYPPÄYS TOISEEN MAAILMAAN.


Istuessamme eräänä toukokuun iltana Kappelin edustalla ilmestyi hän,
Matti Kariniemi, yht'äkkiä eteemme. Hän oli keveimmillään, hienossa
hutikassa, löi huolettomasti kättä, niinkuin olisi eilen oltu yhdessä,
röyhelsi leveää rintaansa ja vastasi kummastuneisiin kysymyksiimme,
mistä hän oli tänne noin yht'äkkiä ilmestynyt:

--Nyt lähtee Matti Kariniemi Amerikkaan!

--Vai lähtee taas,--virkoimme me jotenkin välinpitämättömästi.

Sillä parin kolmen vuoden kuluessa oli hän puhunut Amerikkaan
lähdöstään, mutta vaikka se kyllä olisi ollut viisainta, mitä hän olisi
voinut tehdä, ei siitä tähän saakka vielä ollut mitään tullut.

Hän oli kotoisin Pohjanmaalta, alkujaan rikkaan talonpojan ainoa poika.
Tuota kuuluisaa härmäläistä rotua, sukua noille suurille
tappelijasankareille ja maan mainioille maankulkijoille ja kivekkäille.
Synnynnäinen vastenmielisyys säännölliseen työhön, mutta luonnolliset
taipumukset huutamiseen, tappeluun ja käsikähmään, jotka ylioppilaaksi
tultua kuitenkin vähitellen muodostuivat isänmaalliseksi innostukseksi.
Hän tuli Helsinkiin juuri parhaaseen aikaan, kun kieliriita oli
kuumimmillaan, kun isänmaata vielä voitiin palvella hurraamisella ja
suurilla sanoilla. Hänestä tuli punaisista punaisin »koko programmin»
toimeenpanija, ja hän oli aina ensimmäinen huutaja, kun johtajat
ylioppilaskokouksissa heittivät hyvähuudoilla säestettäviä sanoja
vastapuolueen silmille. Ensimmäinen oli hän myöskin istuutumaan
boolipöytään, mutta viimeisiä sen äärestä eroamaan. Eikä hän lakannut
siinä innostumista vielä sittenkään, kun aamu jo koitti ylioppilastalon
juhlasalin ikkunoista. Lasit saatiin kantaa pois ja liinat kääriä
kokoon, mutta hän ja jotkut muut hänen mukanaan istuivat yhä vieläkin
nyrkkiä pöytään lyöden ja tappelua hieroen. Ja siinä asemassaan istui
hän vähin väliajoin ensimmäiset puolikymmentä ylioppilasvuottaan eikä
ehtinyt sen edemmäksi. Hommasi kyllä, mutta ei saanut mitään valmista
totisessa työssä. Ja olisi kai istunut noin kaiken ikänsä, jos eivät
raha-asiat olisi pakottaneet nousemaan ylös.

Sillä perintö oli jo aikoja sitten sulanut käsiin, toverien avuliaisuus
oli pinnistetty viimeisiin saakka, ja kaikenlaisten pikkukassain korot
rupesivat kohoamaan korvien tasalle. Hän alkoi menemistään mennä
alaspäin, haihtui pois entisistä ystävistään, jotka olivat pyörähtäneet
käytännölliseen elämään, silloin kun hän vielä täysissä purjeissa laski
innostuksen myötävirtaa. Hän ajautui laitakaupungin kapakkoihin, alkoi
juoda anniskeluissa rantajätkien kanssa, hurjautui tappelemaan, joutui
osakunnan eteen--huonoissa, kuluneissa vaatteissa--ja karkoitettiin
yliopistosta.

Tapasimme hänet sitten joskus lupa-ajoilla kotikaupungissa, jossa hän
toimitti pientä viikkolehteä. Hän oli ehtinyt riitautua koko
yhteiskuntansa kanssa, sitten kun oli joutunut jokaiselle velkaan.
Hänen ainoat ystävänsä olivat kaupungin piiat, joiden suosikki hän oli,
mihin vain tuli, mutta heidän rakkautensa mukana seurasi muiden naisten
viha ja koko joukko ikäviä juttuja.

Silloin rupesi hän puhumaan lähdöstään Amerikkaan. Hän hylkää tämän
epäkiitollisen isänmaan, hän sylkee silmille näitä kurjia, räyhääviä
rakkeja, hän pyyhkäisee meren yli uuteen maailmaan, ja hän lähtee jo
ensimmäisillä avovesillä! Ja hän otti tämän lähtönsä yhtä
suurenmoiselta innostuksen kannalta kuin kaiken muunkin. Hänellä on
Amerikassa rikkaita sukulaisia, niiden avulla perustetaan sinne
suomalainen sanomalehti, hän tulee sen lehden toimittajaksi, asettuu
ehdokkaaksi ja valituttaa itsensä Yhdysvaltain parlamenttiin! Sillä
Amerikassa ei kysytä, mikä mies minä olen, kunhan olen mies!--Ja pari
kertaa olikin hän vienyt innostuksensa niin pitkälle, että hankki
matkarahat ja saapui ne taskussa Helsinkiin. Mutta ennenkuin laiva oli
lähtenyt, oli hän juonut rahansa, toverit saivat lunastaa hänet irti ja
ostaa hänelle piletin takaisin kotikaupunkiin.

Ei ollut kumma, jos siis uskalsimme yhä vieläkin epäillä, tulisiko
tästä matkasta nytkään sen todempaa. Mutta hän vakuutti tulevan.

--Tulee varmaan! Nyt siitä viimeinkin tulee tosi! Nyt ovat asiat eri
kannalla kuin ennen ja minä itse uusi mies!

Hän tilasi juotavaa, kolkuttaen hopeapääkepillään marmoriseen pöytään,
ja kun ehdimme häntä lähemmin tarkastaa, niin olihan hän tosiaankin
muuttunut edukseen. Puku siisti, kasvot puhdistuneet ja koko olennossa
jotain kajastusta tuosta entisestä, reippaasta ylioppilaasta.

--No, ja milloin lähdet?

--Jo tänä yönä minä lähden! Te ette usko! Mutta tässä on passi ja tässä
siirtolaistiketti yli koko Atlantin!

Hän veti ne kehuen esille isosta nahkalompakosta, josta vielä vilahti
parin satamarkkasenkin reuna.

--No, terve sitten! Ja onnea matkalle!

--Te ette luule, että minusta tulee mies minustakin vielä ... sillä
minä myönnän, että minä olen elänyt sikamaisesti ... mutta te tiedätte,
että minä olen kiivasta miestä, ja nyt olen minä lopullisesti
suuttunut! Maljanne! Vaikka minä nyt olen vähän ryypännytkin, niin ei
se merkitse mitään. Minä olen ollut raitis mies kuusi kuukautta yhtä
vuoroa! Ja kun pääsen pois tästä saakelin Suomesta, niin ei pidä viinan
märkää huulilleni tuleman!--Mutta nyt viftataan vielä viimeinen ilta
yhdessä!--Ja minä tarjoan. Syödään illallinen, ja te saatatte minut
laivaan kello kaksi, kun täällä suljetaan!

Siirryimme siitä sisähuoneisiin ja tilasimme illallisen. Hän joi
niinkuin muutkin, mutta piti sen varansa, ettei pahasti päihtynyt. Hän
sai takaisin tuon vanhan tunnetun innostuksensa ja sitä seuraavat
suuret eleensä ylioppilasajoiltaan, hän piti puheita isänmaalle, ja me
pidimme isänmaan puolesta hänelle. Me lähetimme hänen välityksellään
terveisiä »suureen, vapaaseen länteen», ja hän lupasi hankkia apua
meille, jos olot täällä kotimaassa tulisivat meille liian tukaliksi.

--Sähköttäkää vain minulle, ja minä lähetän omat laivani teitä täältä
noutamaan!

--Kiitos sinulle! Eläköön Matti Kariniemi!

Juodessamme hän heltyi, tuli lyyrilliseksi, itkikin lähtöään, mutta
iloitsi siitä samassa silmänräpäyksessä.

--Voi, hyvät veljet, kun minä olen onnellinen! Antakaa minun syleillä
teitä kaikkia! Te olette ainoat, joita minä tulen kaipaamaan. Te ette
ole minua koskaan liian ankarasti tuominneet, te olette ainoat
ystäväni, ainoat koko ma-aailmassa!

Mutta yht'äkkiä hän, keskellä innostustaan ja avaroita liikkeitään,
näytti muistavan jotakin. Hän kysyi, paljonko on kello, ja kun kuuli,
että se on kaksitoista, hän otti hattunsa ja palttoonsa.

--Minne sinä menet?

--Minun täytyy mennä tapaamaan erästä tuttavaa, joka odottaa minua
hotellissa. Olkaa te vain täällä ... puolen tunnin kuluttua tulen minä
takaisin!

       *       *       *       *       *

Me jäimme häntä odottamaan ja odotimme puolen ja odotimme tunnin. Mutta
ei hän tullut. Kello läheni kahta eikä häntä vieläkään kuulunut. Hän on
luultavasti viivähtänyt ja mennyt suoraa päätä laivalle.

Mutta ei häntä ollut laivallakaan, ei kannella eikä salongissa.

Olisiko mahdollista, että häneltä jäisi tälläkin kertaa matka
tekemättä? Siltä ainakin näytti. Jos olisimme tuon aavistaneet, emme
olisi päästäneet häntä käsistämme. Olisi vaikka kantamalla tuotu mies
laivaan ja pantu menemään.

Laivan kello soitti toisen ja kolmannen kerran. Kiroskelimme
tyhmyyttämme ja olimme hänelle vihaiset hänen itsensä tähden. Kun hän
ei kerran nyt mene, niin ei hän mene enää milloinkaan. Jää iäkseen
tänne ja joutuu lopullisesti turmiolle.

Missä hän nyt on? Nukkuu tietysti jossain... Ja varmaan valehteli hän
puhuessaan tavattavasta tuttavastaan.

Lautakäytävä pudotettiin alas ja luukut suljettiin. Laiva alkoi
vetäytyä ulos laiturista. Nyt on jo myöhäistä, vaikka hän tulisikin.
Mutta mitäs hän tulisi!... Mutta selkäänsä on hän saava, on saava
oikein pohjolaisella mitalla!

Me käännymme jo poistuaksemme.

Mutta silloin alkavat reunimmaiset väkijoukossa kohoilla varpailleen ja
huudahdella:

--Myöhästynyt matkustaja! Myöhästynyt matkustaja! Kapteeni! Kapteeni!

Ja todellakin laski Edlundin nurkalta torin halki täyttä karkua ajuri
meitä kohti. Rattailla näkyi istuvan mies ja nainen, toinen hattuaan
huiskuttaen, toinen huiviaan. Mies oli Matti Kariniemi ja tuo toinen--
eräs hänen vanhoja rakkaitaan.

No niin, siinä se nyt on! Nukkuneet liian pitkään! Emmekö olleet sitä
arvanneet!

Juoksimme häntä vastaan, mutta hän ei joutanut meitä huomaamaan.
Hyppäsi alas rattailta, kaasi pari pikkupoikaa mennessään ja hyökkäsi
suoraa päätä laivasillan reunalle, huitoen käsillään ja huutaen:

--Älkää jättäkö! Älkää jättäkö!

Me kaikki muut huusimme hänen mukanaan ... kaikki ihmiset rannalla
huusivat:

--Kapteeni, kapteeni, odottakaa!

Mutta kapteeni joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hitaasti,
mutta varmasti vetäysi laivan laita ulos laiturista, välimatka oli jo
ainakin kolmen sylen levyinen ja hyrskyi kuin koski, koneen lyödessä
takaisin.

Matti Kariniemi seisoi rannalla ja oli lakannut huitomasta. Hän ei
ymmärtänyt muuta kuin että siinä nyt levenemistään levenee juopa hänen
vanhan ja uuden maailmansa välillä, ja jos hän ei nyt mene, niin isonee
se iäti ylipääsemättömäksi Atlantiksi. Siihen suistuvat hänen hyvät
aikomuksensa, siihen repeävät lupaukset ja vakuutukset, ja hän jää
tähän niinkuin ennenkin. Velkamiehet kuin rakkikoirat niskassa ... minä
päivänä tahansa voidaan pistää velkavankeuteen ... toverit ylenkatsovat
... ja koko maailma nauraa!

Ja luultavasti oli hänessä tallella vielä viimeinen varasto tuota
esi-isiensä kauan kadoksissa ollutta huimuutta, ja luultavasti oli hän
vihdoin viimeinkin joutunut siihen tilaan, että hänen luonnonlakien
pakosta täytyi toteuttaa »koko programminsa» kerran hänenkin, joka oli
vuosikausia vetelehtinyt, puhunut, innostunut ja ilmaan huutanut...

Sillä yht'äkkiä kyyristyi hän kokoon, peräytyi askeleen ja karkasi
mereen kädet laivaa kohden ojoina.

Hänen rakkaansa, joka oli seurannut häntä kintereillä, parkaisi
surkeasti hänen jälkeensä, muut naiset alkoivat huutaa venhettä, ja
laivassa hyökkäsivät kaikki matkustajat samalle puolelle kantta.

--Apua! Apua!--Se hukkuu! Se hukkuu!

Mutta Kariniemi ei ollut hypännyt hukkuakseen. Hän jo pullahti
puoliruumiiseeensa vedestä ylös ja sai samassa kiinni köydensilmukasta,
joka hänelle laivan kannelta nakattiin. Laivan laitaan ponnistaen
kapusi hän sitä myöten peräkannelle, ja viimeisellä välillä auttoivat
häntä laivamiehet niskasta, nostaen kuin märkää koiraa suvannosta.

Rannalla räjähdettiin nauramaan ja sitten hurraamaan ja huutamaan
»eläköön.» Vettä pois päristellessään näytti hän siellä hetkeksi
menevän hämilleen. Mutta sitten hän tointui, juoksi komentokannelle,
kokosi viimeiset äänivaransa ja huutaen yli muun metelin:

--Eläköön isänmaa!--johon me kuorossa vastasimme:

--Eläköön Kariniemi!--katosi hän piipusta pullahtavan savupilven taa.

Ja niin meni kuin menikin Matti Kariniemi Amerikkaan. Ja mies hänestä
tuli kuin tulikin. Viimeisten tietojen mukaan toimittaa hän tätä nykyä
Amerikassa--papin virkaa. Ja minä olen nähnyt sen kotiin palanneen
siirtolaisen, jonka lapsenkin hän on kastanut.



KOTOINEN KYLYNI.


Se vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se
pysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta... Minä
tahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon
vaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän
tien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse.

Enkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään.

Sillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja
nehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne
sitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin
riivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo
silmiäni häikäisi.

Ja kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini
jälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä
alastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja
lapsen riemu riemulle remahti.

Millä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni
hiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle
loukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan
kuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja
mistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja
silloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja
kysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja
selitystä.

Ja minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka
ajettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä
vietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan,
vavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi
sisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti
... tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin
katselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella
taivaalla ... tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja
seinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain
ohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi.

Miehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä
viimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut
kuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni
takaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti
kodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon
lähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita
jäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät.

Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat
peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean
suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren
nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä
ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni
pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.

Se vanha rakas saunani...

Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne
verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.



ONNELANI.


Korkean vaaran päivänpuoleisella rinteellä on se talo, missä minä
elelen. Sen nimi on Onnela, ja minä olen sen vasta löytänyt ja aivan
sattumalta.

Olin kulkenut yksitoikkoista, ikävää ja pölyistä maantietä. Muutamasta
paikasta erkani somannäköinen metsäpolku, ja minä poikkesin sitä
umpimähkään kulkemaan, tietämättä, minne se veisi.

Se kulki soita, kankaita ja korpia. Kerran tuli joki eteen ja toisen
kerran järvi. Toisen poikki kahlasin, toisen yli kuljin venheellä,
jonka löysin rannalta. Eksyinkin minä kerran ja makasin metsässä yötä,
mutta löysin taas tieni ja kuljin ja kuljin.

Eräällä aholla tuli tyttö vastaan. Hän oli kerppuja taittamassa, ja
minä kysyin häneltä: »Mistäs olet?»--»Tuolt' olen Onnelasta», vastasi
hän.--»Onko sinne pitkä matka'»--»Tuoss' on vähän päässä vaaran
rinteellä.»--»Saanko lähteä kanssasi?»--»Tule vain, jos tahdot.»

Hän otti vielä toisen puolen taakastanikin, ja niin menimme me yhdessä
Onnelaan. Hän tunsi joka käänteen tiessä, hän kulki reippaasti ja
varmasti ja osasi ojustaakin. Ahojen poikki, halmeiden halki, läpi
lehtojen ja pitkin iloisia karjan polkuja kuivassa petäjikössä...
Riihen editse, pellonpiennarta, ohi kaivon ja aitan ympäri pihaan...

Hänen isänsä oli rappusilla vastassa.--»Saisiko olla yötä talossa?»--
»Onhan niitä ollut Onnelassa ennenkin», vastasi hän. Hän oli
rauhallinen, tyyni ja vakava mies. Ja hänen emäntänsä oli ystävällinen
ja herttainen, ja lapset olivat sinisilmäisiä, valkotukkaisia ja
viattomia kuin enkelit.

Olin väsynyt matkani vaivoista, matkani, joka oli kestänyt kauan. Tyttö
teki minulle tilan aittaansa, siellä oli hiljaista ja viileää, ja
seinäseppo nakutti seinänraossa. Minä nukuin, niinkuin olisin nukkunut
pois kaikesta menneisyydestäni ja niinkuin olisin saanut herätä uuteen
elämään.

Ja siihen minä heräsinkin. Aamulla oli kirkas kesäpaiste, ja tämä talo
on etelänpuolisella päivänrinteellä. Istahdin rappusille ja katselin
ympärilleni. Siinä on ruohoinen, puhdas pihamaa. Ja vastapäätä on vaara
yhtä korkea kuin tämäkin. Siellä on taloja peltojensa keskessä,
vihertäviä halmeita, lehtoja niiden välissä, ja kaikkialla suitsuaa
kaskia, joista savu nousee suorana ilmaan.

Minusta tuntui tässä niin hyvältä olla, ja minä jäin tänne. Ne antoivat
minulle kamarin asuakseni, jonka seinät ovat valkeiksi piilutut ja
tuomen oksia pistetty rakoihin. Vanha kello kävelee verkalleen seinällä
ja lyö hitaasti ja kumeasti. Ikkunan alla on ruispelto ja pellon
yläpuolella mäki.

Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen
selälle, ja siellä on suuri, huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara
vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa
palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja
leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen
kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu
jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.

Kun laskeudun alas, on joukko jo aamiaisella. Istuskelen heidän
seurassaan, lähden heidän mukanaan heidän töihinsä, käyn
kaskenhakkuussa, lehdeksessä, niityllä, ja haeskelen pikkupoikain apuna
hevosia sydänmaalta. Iltasilla kylvemme yhdessä ja juttelemme, pirtissä
kuivavien piennarheinien päällä lepäillen, tämän maailman menosta ja
ihmisten erilaisista riennoissa. Tai menemme kauniina öinä nuotalle,
soudamme etäisiin selkäsaariin ja vietämme yösydäntä kalasaunoissa,
joiden edessä järven laine loiskii ja takana humisee saaren tuuhea
kuusikko.

Mutta sunnuntaiaamuina soutaa meitä koko kylän väki suurella venheellä
kirkolle, jossa ei minua kukaan tunne ja jossa kirkonmäellä verkalleen
käyskentelen tai istuskelen venheiden luona rantaäyräällä, jonne kuuluu
vain virren veisuu ja urkujen himmeä soitto.

Minä olen tyytyväinen ja onnellinen. Se tyttö, joka toi minut tänne, on
oma ystäväni. Kun muut nukkuvat, hiipii hän luokseni ja käy hellästi
kaulaan; ja kun hän on poissa, ajattelen minä häntä avosilmin uneksien.
Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei
peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista
äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani
niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan
tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon
minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani.



KOLMAS KOKOELMA



ISIEN PUU.


Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka kääkkyräpetäjiä
ja vaivaiskoivua peninkulmittain kasvaa, kohoo kohoamistaan
ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut,
haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään
lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu,
sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Ja kukkulan
korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt
ja päivät hiljaista huminataan koivujen kuningatar, tuuheaoksainen puu,
jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta
tavoittaa.

Se on Haltian pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen
kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimmäiset pälvet
paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina
mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään
harhailtuaan, ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen
kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman
hiljaisuuden vallitessa;--kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui
tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi
aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa.
Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alitse, ulvahti susi suota
pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava
kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltia lehtojaan kasvatellen, tietämättä,
kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo
kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut, ja oravat iloaan
pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltiasta
huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle
kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla,
tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota
hän odotti,--tietämättä, ketä odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän iäisyyttä odottanut, kun tuli
vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi:
hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt,
vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen
katseli Haltia häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä
mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä
ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria
lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

    Koivutar ihana impi,
    metsän hieno haltiatar,
    käy avuksi etsittäissä,
    toveriksi tarvittaissa,
    laita kulta kuontaloihin,
    pane vaski vartaloihin,
    kehreä punainen lanka,
    sinilanka siuahuta,
    vetele jokien poikki,
    lävitse salon sinisen,
    siihen juosta joukkojesi,
    viiletellä viljojesi.--
    Antanet urholle apusi,
    uhrin kannan koivullesi.
    esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki,
kuljetti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, jätti Haltian siihen yksikseen olemaan, mutta
kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne
milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltia, koivunsa oksia soitteli ja
elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita
ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran
lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla
koivun suonissa kihisi ja Haltian päätä elämänhalu huimasi, näki hän
kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan.
Heidän haastelustaan hän kuuli, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen
kaskimaita katselivat, vaikkeivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät
vaiko tästä kauemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltia kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui
kukkumaan kaikki käkensä, ja hymyyn menivät totisten miesten huulet
sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun
alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo
usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla
heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella
Koivuttaren kukkulaa, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana
ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat
konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat.
Haltia seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän
pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he
samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin
pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa
kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan
sortuivat. Haltiaa peloitti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä.
Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden jättivät,
Haltian koivun.--Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat,--
kuuli hän heidän sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän
ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen
luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle
sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltian ja kaskenkaatajain
välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa
metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä he polttivat kaatamansa
kasken komeana uhritulena Haltian puun ympärillä. Mutta ennenkuin
kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä
muutamia ja lauloivat kukin hiljaa hymisten:

    Koivutar korea impi,
    maitten neito mairueni,
    anna meille oiva ohra,
    kaura kaunis kasvattele,
    varjele vilulta vilja,
    pane korret korttumahan,
    sekä varret varttumahan,
    tuhansin neniä nosta,
    saoin haaroja hajota.--
    Kunpa antanet apusi,
    kannan lahjat lehdollesi,
    uhrin puullesi parahan.

Haltia antoi, mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän
tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä
halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjoinen
pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin
siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan--ja se oli hänestä
riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti, ja ajan
ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului
kauas soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä
erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen Haltia,
joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia
ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää
siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu
lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat
kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea
anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan,
ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa
Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää
pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja
paimentorvet vastailivat toisilleen vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois, ja koivun ympärille haudataan.
Mutta koivun Haltia ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy iäti yhtä
nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia
uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee
soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin
puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltian puuta kukaan kaada. Sillä
semmoinen on taru, että jos »isien puu» maahan hakataan tai siitä
oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta
jos sen annetaan seista ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan,
ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä Haltia
sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin
kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he työnsä vaivoista
väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun
heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno
riemu hänen rintansa, ja hymy sydämessä piiloutuu hän puunsa
tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset
tunteensa tulkitsee.



KAUKANA JA KORKEALLA.


Syvälle sisämaahan pistävän merenlahdelman pohjukassa minä synnyin,
siellä lapsuuteni uiskentelin ja iloitsin elämästäni tuuheiden
rantalehtojen suojassa, tuulien tyynessä, kuunnellen kaislikon kahinaa
ja pienten laineiden loiskinaa.

Rannan raidat humisivat pääni päällä, kun pehmoisen mättään kyljessä
emoni siipien alla öitäni vietin. Myrsky välistä raivosi, salamoi
taivas, ja jyrähtelivät synkät pilvet, mutta ihmettelyn mielihyvästä
minä sille piipertelin, pelkoa tuntematta.

Salmen suuhun, jossa aavempi ulappa aukeni, tämä onnellinen maailmani
ulottui; mutta sinne ei emo meitä milloinkaan ohjannut. Kun uuvuimme,
odotti hän meitä ja nosti meidät siipiensä päälle selkäänsä ja maihin
souti, pakoon haukkoja ja metsästäjän vaanivaa silmää.

Mutta katosi minulta emo, ja veljet ja sisaret ennen minua lentoon
joutuen vierivät pois, ja jouduin minä heitä etsiessäni salmen suusta
suurelle ulapalle. Aamu oli kirkas, ja myötäinen oli tuuli. Häämötti
edessäni korkea, kaukainen maa, ja sinne minä pyrkimään. Uin ja uin,
mutta edistynyt ei matkani. Vaan silloin nosti minua sisäinen voima,
siipeni minäkin levitin--ne kantoivat, ilma vihelsi korvissani, ja
ennenkuin ymmärsinkään, olin minä siellä, minne halusin. Mutta se oli
kivinen, karu kallio, ja iso laine heitti minut sen rannalle, jossa
yöni kyyhötin kylmän kiven kyljessä--ja minua pelotti ja paleli.

Mutta huomenna oli meri tyven, ilma lämmin, kallio sileä ja hieno ja
nurmipenger sen vieressä vihreä. Taivas oli korkea ja suuri, ja meren
vesi kirkas ja viileä. Riemu täytti rintani pitkän aallon minua
keinuttaessa, pelko oli poissa, ja saarelta saarelle minä uiskentelin
ja kallioita kalliolle, jyrkkien kiviseinien sivuitse ja nenitse
niemien, joita veden käynti hellällä kädellä hyväili ja vaahtoon vain
omiksi iloikseen hyrskähti.

Unohtuivat entiset iloni, haihtuivat äskeiset suruni, ja ilmassa näin
minä suuria, valkosiipisiä lintuja ja veden pinnalla suurempia, jotka
pyyhkivät ohitseni ja taivaan sineen katosivat. Voimani kasvoivat,
siipeni sakeni, ja minä voin lentää, minne mieleni veti. Tapasin
tuttavia, yhdyin veljiin, sisariini sain, ja suurissa parvissa vietimme
iloisia aikoja maan ja meren vaiheilla.

Mutta yhä meremmäksi mielemme piti, ulos isoimpien aaltojen otteluun.
Uskalsimme sinne, viimeisille kareille, joita aalto ärjyvä kierteli ja
vihasta valkeana kiehui. Takaisin työnsi meidät raskas tuuli, ja
vaahtopalloina heitti meidät meri pois portiltaan. Alakuloisina ja
voimattomina kantauduimme me takaisin vanhaan valkamaamme lahden
pohjukkaan. Sanoivat muutamat, että tänne jäämme, turha on pyrkiä
sinne, mistä ei maata kuulla eikä ole missä siipeänsä lepuuttaa. Mutta
lahti oli nyt niin mutainen ja matala ja tukehduttavan ahdas, ja vetelä
niitty uhkui värisyttävää usvaa eikä aurinkokaan enää lämmittänyt
niinkuin ennen, ja kaisla oli kellastunut, lehdet puista pudonneet.

Ja kuin yhteisestä sopimuksesta me hypähdimme siivillemme, kaikki
tämänkesäiset nuoret, eräänä kuulakkana syksyisenä aamuna, kun aurinko
juuri nousi--kohosimme suoraan korkeuteen, niin ylös, että maa oli kuin
matalamättäinen niitty, mutta meri avara kuin taivas ja taivas itse
rajaton ja ääretön. Emmekä tietä kysyneet, emmekä maasta merkkiä
ottaneet, vaan ojensimme suoraan suvisia maailmoja kohti, jonne halumme
meitä veti.

Ja sinne me nyt kiidämme, kuulemme vain omien siipiemme havinan, ja
viittoinamme ovat päivällä auringon kultainen kimmellys ulapan
laineilla ja yöllä tähdet ja hopeainen kuu. Sinne kiidämme etelän
ihanteisiin maihin, emmekä tiedä, milloin takaisin tulemme. Sillä me
olemme nuoria, jotka emme taaksemme katso, meissä on oma voima, joka
meitä kantaa, ja meidän on matkamme määrä--kaukana ja korkealla!



KEVÄÄN KEVÄT.


Jouluun saakka nousee nousemistaan pimeyden tulva. Valon antaja vaipuu
yhä syvemmälle ja on lopulta kuin hukkuva, jolta vain käsi silloin
tällöin vilahtaa veden pinnan yli.

Kuinka kaikki on siihen aikaan kolkkoa ja toivotonta! Aamujen ja iltain
pitkät pimeät tavoittelevat toisiaan keskipäivälläkin. Kaitainen rako
valoa repeää tunniksi tai pariksi, niinkuin kaukainen railo etäisellä
ulapalla. Mutta kohta sulkeutuu halkeama, puhteet solmivat sormensa
yhteen, ja koko ihmiskunta vaeltaa kuin umpinaisen patalakin alla.

Ilma on raakaa ja raskasta, ja alituinen tunne tukehtumisesta ahdistaa
rintaa. Juhlain aikana tosin virvoittaa vähäksi aikaa hilpeys mieliä.
Mutta se on keinotekoista ja katoaa kohta, kun joulukuusen kynttilät
ovat pohjaan palaneet. Ja kuinka monella on kynttilät? Matalissa
majoissa tuikkaa läpi talven päre pihdissään.

Puuttuu päivä. Ei ole aurinkoa, jonka valo aukaisisi ajatukset
levälleen ja kouhottelisi kutistuksiinsa menneet mielet. Katseet
kulkevat ikkunata kohti ja etsivät avaruutta. Vaan vastassa on
pikimusta muuri, joka ei näytä muuta kuin oman unisen pöytäkynttiläsi
ja pienen huoneesi harmaan haaleat seinät.

Ei tee mieli mihinkään. Ulkona on alituinen tuisku ja pakkanen. Viima
viiltää kuin veitsellä poskeen. Kuiva pyry polttaa suojattomaan
sieraimeen kuin kiehuva poro. Reenjalas on niinkuin tervaan takertunut,
ja suksimies uskaltaessaan ulos hangelle hupsahtaa kuin jauhohinkaloon.
Tietä naapuriin on vain kaitainen polku kinosten välissä ja senkin
tupruttaa joka toinen päivä umpeen.

Ihmisten toiminta on hidasta ja haukottelevaa. Välttämättömimmät työt
tehdään, muut saavat seista. Kelin kireys vaikuttaa mieliinkin. Aivot
tekevät työtä vain puolella ponnellaan, ja mielikuvitus liikkuu
vaivalloisesti niinkuin lapsi isän suurissa saappaissa.

Vai onko kukaan joutunut oikean innostuksen valtaan joulukuussa? Ja
onko tammikuussa toimittu muuta kuin tuhertamalla?

Mutta sitten hiipii hiljalleen huoneeseen helmikuu ja kuljettaa
kintereillään maaliskuun. Et tiedäkään sen tulosta, ennenkuin se siinä
on. Se ilmautuu kuin poutaperhonen ikkunaasi ja lepattelee siipineen
lasia vasten. Kun riennät sitä katsomaan, niin lehahtaa se pois ja
pakenee tervehdystäsi. Mutta se on jättänyt sijallensa jotakin.
Hämmästyen huomaat sinä, että päivä on pitennyt, että etelän taivas
hohtaa ja että aurinko on ylhäällä vielä, vaikka sen entiseensä nähden
olisi pitänyt jo aikoja sitten piiloonsa paeta.

Ja joka päivä tulee hän samalla tavalla takaisin, tämä valon vieno
kyyhkynen, uusi öljypuun oksa nokassaan. Se tietää, että pimeys on
puhkaissut pohjansa, että laskeutumistaan laskeutuu sen tulva ja että
aurinko kohoo yhä korkeammalle kuin saari sumean meren keskestä.

Vaihde tapahtuu niin tasaisesti, ettet taida sen tulohetkeä tarkoilleen
määrätä. Mutta kun päivänä muutamana astut ulos asuntosi eteen, niin
tunnet hangen hienosti hajahtavan ja ilmassa on omituinen, tuores
tuoksu. Lumi sulaa jo seinävierillä, ja räystäs tipahuttaa hienoimmalta
huipultaan tuolloin tällöin vettä pienoisen, välkähtävän pisaran
nuoskeaan lumeen. Hanki helottaa niin valkealle, että silmiä häikäisee
hetkiseksi. Taivas on kohonnut korkeammalle ja pessyt puhtaaksi
sinensä. Hieno harso on kokoontunut idän puolelle aurinkoa ja näyttää
niin lämpimältä kuin kesäinen poutapilvi.

Kuusinen mäki tuolla, ja toisaalla suuren selän kaukainen ranta, ne
hämärtävät kuin autereen takaa.

Soimaan helähtää rinnassasi jokin. On kuin hopeakello kilahtaisi ja
kutsuisi uuteen elämään kaikki uupuneet aavistukset ja herättäisi
toiveet tuulahtelemaan jotain uutta, valoisampaa, avarampaa ja
suurempaa.

Et malta. Suksien selkään heittäyt ja annat niiden liukua loitolle
ihmisten luota. Ei upota enää hanki, ja yöllinen, hieno lumi on vain
voiteena alla. Aitojen ylitse, nietosten poikki, puitten välitse, ja
pitkin loivia rinteitä korkeimman kukkulan laelle!

Niinkuin jäälinna kohoo takanasi pimennon puolella luminen kuusikko. Se
uhkuu kylmyyttä ja jähmettää jäykkyydellään. Se on kätkenyt kohtuunsa
kaikki tammikuun pakkaset eikä laske niitä sieltä, ennenkuin ne
viruttaa pois huhtikuun huuhteleva sade... Mutta tähän, missä seison,
paistaa päivä täydeltä terältä. Ilma on lauhkea ja leuto. Se ei enää
raatele eikä revi rintaa. Se on piehtaroinut puhtaassa hangessa, lämmin
aurinko on sitä lauhduttanut, ja nyt se huljuu hyväillen rinnan
kehyksissä, niinkuin pehmyt vetonen makeasta lähteestä.

Ei kuulu hiiskahdustakaan tänne ylös. Kerran kuusikon sisästä tikan
vihellys ja toisen kerran tiaisen terästiuku. Taikka pudota lupsahtaa
petäjän oksalta lumiharkko hankeen, uppoo sinne, ja painunut oksa
ponnahtaa suoraksi. Alla on laakea, luminen rinne, johon päivä
vuodattaa valoaan täydeltä terältään. Siellä täällä risteilee sitä
sujuva suksenlatu. Se murtaa hangen ja uurtaa sen sileään pintaan
juovan, jonka verekseen reunaan päivän valoisa säde taittuu vieläkin
valoisammaksi.

Alas laaksoon se johtaa. Sieltä näkyy notkelmassa pienoinen kaupunki.
Kirkko keskellä ja kirkon ympärillä kattoja katossa kiinni. Katoilla
piiput, joista nousee savu rauhallisissa kiemuroissa niinkuin kopasta,
joka on unohtunut itsekseen palamaan. Alempana tehdas ja sen rannassa
sinertävä rivi jäälohkareita, äsken avannosta nostetuita. Hiljaista
liikuntaa kaduilla. Ajava maalainen laskemassa jäälle, toinen sieltä
nousemassa. Etäämpänä lumisella ulapalla pieniä, mustia pilkkuja, eri
haaroilla toisistaan. Ne näyttävät sijoillaan seisovan.--Ei kantaudu
tänne risahdustakaan tuolta alhaalta. Ihmisten liikunta siellä käy kuin
silkkisukilla sametin nukkaa myöten.

On seisaus ilmoissa. Päivä ja yö ovat yhtä pitkät. Valo ja pimeys
tasaavat toisensa. Vaaka ei kallistu kummallekaan puolelle. Talvi on
kehittynyt korkeimmilleen. Se on perustuksensa lujittanut syvälle
maahan ja rakentanut valmiiksi pienimmänkin koristeen päädyssään.
Näetkö noita hienon hienoja lumileikkauksia katoilla ja puitten
oksilla? Huippukin on valmis, harjakin täysitekoinen.

Mikä täydellisyys pienimmässäkin piirteessä, mikä puhtaus salaisimmassa
sopessa! Ei rakoa, ei rikkaa. Niinkuin aamupäivällä sunnuntaisin,
jolloin luodut lepäävät ja odottavat, tietämättä mitä. Valo valautuu
maahan, tarkoitustaan tuntematta. Kesäisin se paahtaa puitten juuria,
jouduttaa toukoja, tunkee mehua maahan, multaan, juuriin ja lehtiin, ja
virittää tulen suonissa palamaan. Nyt se vain oleilee omiksi iloikseen,
heijastelee hangella ja peilailee joutilaana pitkissä nietoksissa.
Kuinka rauhalliseksi käy mieli täällä ylhäällä, sinun sauvaa vasten
nojatessasi! Kuinka tuntuvat poistuvan kauas kaikki ilkeys ja
intohimot! Tulisinkin tunne sulaisi täällä ujoksi otsasuudelmaksi.

Mutta lyhytaikainen on luonnon rauhallinen lepohetki tuiman talven ja
kevään välillä. Kevään kevät ei kauan kestä. Se livahtaa sormiesi
välitse kuin kesäinen kirkkoaika. Haihtuu äkkiä niinkuin juhannuksen
aikaisen tuomen tuoksu. Talven täyteläinen lumilinna alkaa luhistua.
Leuto tuuli tiputtelee sen huippujen helat, ja auringon säde puhkoo
säälimättä rakoja seiniin ja sileään siltaan.

Mutta nyt ei ole vielä se aika. Ei ole talvi enää, mutta ei kevätkään.
Nyt on kevään kevät, on juhannuksen juhannus. Ota vaari siitä. Elä anna
sen tuoksun jäädä tuntematta eläkä sen hilpeyden hukkaan haihtua.



SYNKÄN KORVEN SYDÄMEEN.

(Luonnonkuvauksia Raja-Karjalasta.)


Talot ovat harvenemistaan harvenneet, taipaleet tulleet pitemmiksi,
maat karummiksi, ja eräs autio mökki suuren metsäkosken rannalla on
viimeinen asumus Suomen puolella. Istuudumme siihen hetkeksi
levähtämään nakkautuaksemme sitten tuolle paripeninkulmaiselle
sydänmaan taipaleelle, joka vie ensimmäiseen karjalaiseen kylään rajan
takana.

Kosken vasen ranta on jyrkkää vaaran rinnettä, joka kasvaa tuuheata
havu- ja lehtimetsää veden rajaan saakka. Oikea ranta on alavampaa
maata, ja siinä se on tuo autio mökki.

Sen turvekattoinen tupa on jo maahan kukistumaisillaan. Ikkunat ovat
alkujaan olleet luukkuja. Viimeksi on kuitenkin käytetty pieniä
lasiruutuja, vaikka ne nyt ovat rikki useimmat. Rikki on kattokin
kiukaan tapaan tehdyn uunin kohdalta. Lattia on niin hatara ja laho,
että sen raot ja reiät kasvavat heiniä, jotka tunkevat seinän ja
penkinkin väliin. Ne hyötyvät täällä niin hyvin, että horsman varret
pistävät ikkunasta pihalle kukkimaan.

Vähän matkaa tuvasta on sauna. Se on niin pieni, että sitä luulisi
kääpiöiden rakentamaksi. Ennen vanhaan on se kuitenkin ollut
asuinhuoneenakin, kun mäkikyläin asukkaat rakensivat sen itselleen
sateensuojaksi kalastusretkillään. Samankokoinen on navettakin,
pirtistä vähän matkaa pihaan päin. Näitä tuskin näkyy kumpaakaan
heinikon sisästä, joka pihamaassa ja kesannoksi jääneessä pellon
tilkareessa on kasvanut miehen korkuiseksi. Vaikka se on tuo hyötyvä
heinikko aidattomassa ulkometsässä, eivät sitä ole käyneet elukat
sotkemassa. Sillä tänne saakka soiden ja rämeiden taaksi eivät ole
ulottuneet niiden retket. Tänne ei näy, ei kuulu muuta kuin tuo suuri,
jyrkkä sydänmaan koski, joka voisi monet myllyt pyörittää ja panna
käymään monetkin tehtaat, mutta joka nyt yksikseen kohisee äänettömän
ympäristönsä iloksi ja omiksi huvikseen, kenenkään häiritsemättä,
nuoleksii kivisiä rantojaan niinkuin metsäkissa käpäliään.

       *       *       *       *       *

Lähdemme liikkeelle istuttuamme siinä melkein mitään virkkamatta
kuplailevan, mustavetisen suvannon partaalla.

Ja muutaman askeleen otettuamme olemme jo rajalla.

Ei se ainakaan tältä kohdalta ole vielä umpeen mennyt. Se on vasta
aukaistu, on laaja kuin pellon sarka ja näyttää olevan pitkäkin, niin
että on sitä ilo silmäillä.

Astumme sen yli ja olemme tulleet Suomesta Venäjän puolelle. Tähän asti
toi leveä tie, notkoissa oli poikkitelaiset puut, ja purojen yli oli
tehty kantavat sillat. Tästä alkaa kaitainen karjan ura, joka melkein
näkymättömänä luikertaa sakeaan näreikköön ja jonka ainoastaan oppaan
avulla löydämme. Ja kun saavumme ensimmäiselle suolle, vie siitä yli
vain kaksi kaitaista ja hienoa pitkospuuta, jotka jalan alla uppoavat
syvälle ruskeaan suomutaan.

Mutta suon keskessä on saareke, ja siihen me hetkeksi seisahdumme
hiukan kovemmalle maalle.

Semmoinen synkän korven suo!

Ei se vielä tältä kohdalta ole kovin pitkä poikki mennä. Kaitaisena
salmekkeena se on siinä kahden hiekkaharjanteen välissä. Mutta tuolla
etäämpänä näyttää se aukenevan suuriksikin suonseliksi, joista siintää
vain toinen ranta. Leveten ja kaveten ja pitkin ilmoja mennen jatkunee
se kuinka kauas jatkuneekaan--Jäämeren ranteille saakka. Ja vanhan
vesistön pohjaahan se lieneekin, vaikka se aikojen kuluessa on
vähitellen uupunut ja nukkunut ja lakannut lainehtimasta. Ja nukkuessa
on sen silmille sitten kasvanut sammalinen peite, joka yhäkin vielä
paksunemistaan paksunee ja jonka alla sen elämä yhä sikeämpään uneen
vaipuu.

Sentähdenkö tuntunee niin salaperäiseltä tämä seutu? Ja kukapa
lieneekään mitannut sen silmäkkeiden syvyyden ja kuka sen pohjan
koetellut? Kuka tietää, mitä siellä tuon liikkumattoman pinnan alla
piilee ja mitä aarteita kätkee tämä »kuollut meri»! Sillä niin pian
kuin siihen juurtunut petäjä on puuksi pääsemäisillään, horjahuttaa se
sen juuriltaan, heittää kumoon ja nielee sisäänsä, harmaan sammalen
ruskeaan alusveteen. Mutta sammalesta, suokanervasta, marjan varsikosta
ja vaivaiskoivun juurista se tihittyy, kovoo ja valmistaa alaa
viljelykselle. Ja kuka voi sanoa, eikö tämän saarekkeen poikki vielä
maailman aikoina kulje laaja maantie, jonka kahden puolen lainehtii
viljapelto, ja eikö tuolta korven laidasta silloin pilkota talo ja
talosta kuulu ihmisääniä tietä kulkevan korvaan.

Mutta nyt ei sieltä kuulu hiiskahdustakaan, vaikka joka hetki luulisi
voivansa odottaa karhun vihellystä. Ei muuta ääntä kuin tuo hyvin
hiljainen sihinä, joka syntyy askeliemme suovedellä täyttyessä. Eikä
muuta elonmerkkiä kuin tuo hieno suontuoksu, joka näin tyyninä,
lämpiminä iltoina leviää ilmaan suokasvien rohtoisista kukkasista ja
unettaen ja päätä painostaen vetää puoleensa ja raukaisee mieltä.

Suolta kohotaikse tie hiekkaharjulle. Metsä, joka äsken oli vaivaista,
pientä petäjikköä, on samassa muuttunut ikihongikoksi. Ja nyt minä
vasta tiedän, millaista on ikihongikko!

Jos lienee metsillä ennen ollut haltiansa, niin tässä on silloin
ainakin ollut heidän temppelinsä, tässä heidän pyhitetty pilaristonsa.
Se on puhtainta, säännöllisintä hongikkoa, solakkavartista,
tanakkajuurista, sileäkaarnaista, ja, niin pitkälle kuin silmä kantaa,
melkein samanpaksuista. Ei kirves ole niistä vielä ainoatakaan
vikuuttanut, ei ole ollut tukkilaisella tänne asiata, eikä
tervanpolttajakaan ole uskaltanut tänne saakka tunkeutua. Koetat halata
jotakuta noista jättiläisistä: ei ylety sylesi sen ympärille. Katsahdat
latvaan: se on niin korkealla kuin kupukatto kirkon risteyksessä. Ei
tuule täällä alhaalla ollenkaan, mutta ylhäällä humisee aina vähän,
niinkuin humisee korkean kirkon salvoksissa.

Maa on sileää ja tasaista. Valkea peuransammalinen peite kattaa sen
pinnan kuin syksyinen kuura. Siellä täällä on puiden välissä suuri kivi
kuin uhrialttari ja kiven kupeella kukkiva tuomi tai pihlaja pistettynä
siihen varta vasten kuin koristukseksi. Kuinka pitkälle lieneekään tätä
yhtätasaista kangasta, tätä tasalakista hongikkoholvia! Me vain
vaellamme puun rungolta toiselle tätä helppoa, kuivaa tietä, jossa
jalka nousee keveästi ja maa välistä kumahtaa heleästi.

Muutamaan paikkaan on honka kaatunut tien poikki. Istutaan lepäämään
sen selälle. Metsä hajahtaa vähän pihkalle. Iltahyttyset survovat ja
hurisevat päivää vasten, jonka säteet siellä täällä sattuvat
lehtipuuhun ja luovat helakkaa vihreätä ruskeiden runkojen väliin. Joku
pikku lintu pyrähtää lentoon ja sirittää mennessään. Aika tuntuu
kadottavan mittana, taival tätä kangasta pitkin näyttää olleen
äärettömän pitkä, vaikkei se vielä ole täyttä tiimaakaan kestänyt. Ja
kuinka kauan lienee istuttukaan tässä lepäämässä, vaikkei ole vielä
viittä minuuttiakaan mennyt siitä, kun tähän asetuimme. Jos lienee
ollut olemassa Kalevan kankaat: tästä niiden tuntuisi pitävän alkaa. Ja
jos lienee elänyt Tapiolan kansa: ei kai ole kauan siitä, kun se tästä
kulki itäisemmille maailmoilleen pois viljelyksen tieltä.

Ei hennoisi lähteä. Mutta päivän paiste on siirtynyt puitten juurista
puolilatvaan, ja hämy alkaa vuotaa maahan. Lähdemme, samahan tuo onkin,
missä kulkee, luonto on samanlaista kaikkialla. Kangas kun loppuu, niin
alkaa notko, ja kun notko on kuljettu, niin on taas kangas edessä ja
kankaalla uusi ikihongikko.

       *       *       *       *       *

Mutta vähitellen alkaa maa kuitenkin muuttua. Luonto käy
epäsäännölliseksi, suot tekevät lahdelmia, ja metsäinen ranta tunkee
niemiä sen sisään. Ranteet ovat paikoitellen kivikkoisia ja nousevat
kohtisuoriksi, avopäiksi kallioiksi. Kahden mäen välissä on puro, ja
puron varsi kasvaa sekametsää. Maa on täällä mehevöitynyt, ja petäjä on
saanut kilpailijakseen kuusen. Kuta korkeammalle toinen pyrkii, sitä
korkeammalle lähettää toinenkin latvansa. Kuusi rehentelee, kasvattaa
samalla hartioita ja vartta. Petäjä ujuu hoikaksi ja pitkäkaulaiseksi,
sen pää hienonee ja juuret riutuvat. Viimein se ei enää jaksa, vaan
kaatuu suulleen puron poikki. Kuusi on sekin mennä mukana, maa murtuu
sen alla ja juuret longistuvat. Mutta sen kynnet ovat kovat ja sen
henki sitkeässä, ja se pelastuu kaatumasta, vaikka taipuukin vinoksi ja
kasvaa kenokaulaksi. Ei kuitenkaan petäjäkään anna aina perään. Ne
taistelevat molemmat, kunnes lopulta uupuvat ja jäävät verettöminä,
kuorettomina, harmaina haamuina komottamaan vastakkain. Ne eivät lahoa
eivätkä mätäne, seisovat kuin kivipatsaat raunioiden keskellä. Joskus
tulee sitten musta pilvi ryskäen ja karjuen korven lievettä pitkin,
äkkää nämä uppiniskaiset äijät ja ratkaisee heidän riitansa ja kukistaa
vihamiehet toistensa syliin. Siitä syntyy suuri aukko metsään. Mutta
aukkoon alkaa kasvaa pikkumetsää. Viaton, valkea koivu, ujo raita,
hellämielinen haapa ja lapsellisen terhakka näreenpoika sovittavat
siinä sitten ystävällisessä seurustelussa esi-isiensä satavuotisia
vihoja.

       *       *       *       *       *

Tie on mennyt melkein umpeen. Se piilotteleikse lepikkoihin, häviää
heinikkoon, ja paikoitellen on puro nuollut sen melkein näkymättömiin.
Mutta se nousee nousemistaan. Ja noustessaan se levenee, haaroittuu, ja
metsä valkenee. Eikä aikaakaan, kun on metsässä aukko ja aukossa kaski.

Se on vasta hakattu, lastut ovat vielä tuoreet ja lehdet vihreät. Se on
kaadettu ikihongista, korpikuusista ja satain vuosien vanhoista
rosokoivuista. Kannot ovat kuin pajatukkeja, ja yhteen törmänneet
latvat ovat tuskallisesti väännyksissä toisiaan vasten.

On se siis ollut raataja tämänkin korven, tämänkin aarnion asuja? Se ei
enää tunnu tavalliselta mieheltä. Sen on pitänyt olla jättiläinen
uskaltaakseen käydä tätä ikuisen erämaan peikkojoukkoa kukistamaan.
Tekisi mieli melkein uskoa, että se oli itse »vaka vanha Väinämöinen»,
joka

    teetti kirvehen terävän,
    siitä kaatoi kasken suuren,
    mahottoman maan alisti,
    kaikki sorti puut soreat

ja joka tuohon keskelle ainoastaan

    yhen jätti koivahaisen,
    lintujen leposijaksi,
    käkösen kukuntapuuksi.

Mikä huuto, mikä parkuna, mikä räiske ja rätinä siinä on mahtanut olla!
Hirvittää sitä ajatellessakin, samalla kuin tulee sääli syyttömiä
uhreja. Mutta

    eihän nouse osmon ohra,
    ei kasva Kalevan kaura,
    ilman kasken kaatamatta,
    tuon tulella polttamatta.

Kasken takana on ruishalme, kaunis, vihreä kosteikko keskellä mustaa
metsää. Ja rukiin sisästä vilkuttaa ystävällistä silmää sen sininen
kukka.

Mieli käy viehkeäksi katsellessa tätä viljelyksen ensimmäistä
voittomaata. Tuntuu yht'äkkiä niin turvalliselta kuin seisoisi
kotipellon pientarella eikä kaukana ihmisten ilmoilta asumattomassa
erämaassa. Ja rinnasta katoo se arkuus ja ahdistus, joka jo pyrki sitä
täyttelemään noilla suurilla autioilla soilla ja noiden ikuisten
korpien hiljaisuudessa.

       *       *       *       *       *

--Vieläkö on pitkältä kylään? kysyy meistä oppaalta joku.

--Vasta on matka puolessa, kun keskeltä lähdettiin.

Kello on jo kymmenen ja aurinko laskenut. Näkisihän yölläkin kulkea,
mutta emme kuitenkaan ehtisi valvonta-aikana perille.

--Olisi tuolla vähän ylempänä sauna, jos tännekin yövyttäisiin.

Käydään sitä katsomaan. Se on siellä vaaran rinteellä, suuren, tuuhean
kuusen juuressa, pieni, matala huone, vasta tehty, turvekatto, nurkat
epätasaiset, ei muuta aukkoa kuin ovi ja savureikä. Kasken raatajat
ovat sen rakentaneet asumuksekseen niitä aikoja varten, jolloin he
täällä peninkulmain päässä kotikylästään hakkaavat, kyntävät, kylvävät,
leikkaavat ja ovat lehdeksessä. Vasta ne nytkin ovat tästä lähteneet,
sillä tuossa on kerppuja kuivamassa seinämällä ja kiukaan kivet
tuntuvat vielä lämpimiltä.

Päätämme yöpyä tähän ja kannamme kerppuja vuoteeksemme. Illastamme ja
istumme oven edessä »sitä kuusta kuulostellen, jonka juurella asunto».
Se ei hiiskahdakaan, ei kuulu ääntäkään sen mustasta sisuksesta. Eikä
korpikaan tuolla alempana virka mitään. Päivän alla ovat sen muodot
kokonaan kadonneet ja sulaneet ilman kanssa yhteen. Mutta laskevan
auringon ruskoa vasten häämöttää taivaanranta mäkenä mäen takaa, ja
tässä lähempänä seisoo muutamia hakkaamattomia honkia kangistuneine
oksineen.

Mutta kun panemme maata matalan saunan kahiseville lehdille ja sen
musta katto on niin alhaalla, että sitä pitkälläänkin ulottuu kädellään
koskettamaan, niin tuntuu meistä, kuin tämä olisikin meidän tekemämme
tupanen ja niinkuin me itse olisimme tämän erämaan alkuasukkaita ...
eli niinkuin olisimme omia esi-isiämme, jotka asuinsijaa ja
viljelysmaita viikkomääriä turhaan etsittyään sattumalta löysivät tämän
hyötyisän vaaran, tähän asettuivat, tähän kaskensa kaatoivat ja
huhtansa raatoivat ja nyt rauhallisesti maaten odottavat oman viljansa
tuleentumista.



SYYSKUUN KESÄ.


Kun luulin kesän jo loppuun kuluneen ja syksyn tulleen ja talven olevan
jo ovella...

Ja kun kesä tulikin uudelleen, virkosi valekuollut, nousi kuin
sukeltautunut vesilintu tyynellä aallolla kellumaan.

Itä puhalteli pitkiä viimojaan, pohjoinen porotti kolkosti, kylmästi ja
tunteettomasti. Harmaana oli taivas ja märkänä maa. Sadepilvet ajoivat
nelivaljakoilla, ja myrskyn harja hulmusi. Metsät paukkuivat, ja
merillä ärjyivät äkäiset aallot. Ja kuin säikähtynyt lintu pakeni
suvetar eteläisille ilmoilleen.

Mutta lounaasta ja lännen ilmoilta tulivat taas kesäiset tuulahdukset
lempein siivin lentäen ja leijailivat kuin valkoiset perhot kirkkaalla,
korkealla taivaalla. Ei enää pilveäkään sen sinessä, ei hattaraa
kaikkein haihtuvintakaan. Sumut, jotka soista nousevat, laskeutuvat
kimmeltävänä aamukuurana katoille, teille, aitojen selille ja niittyjen
ja peltojen kellahtavalle sängelle, josta aamuaurinko saa sen
ilokyyneliksi sulamaan. Yöt ovat yhtä poutaiset kuin päivät, aamut yhtä
ihanat kuin illat. Yli maailman käy ystävällinen hymyily, luonnossa on
sanomaton hellyys ja sen kasvoilla ainainen kirkkaus, puhtaus ja onni.

Lähtöjuhlaansa viettää kesä, hyvästiään heittää, parhaat lahjansa
jakaa, vaan viipyy viikkokausia, niinkuin suosittu vieras, joka ei
henno ystävistään erota...

Mitkä pyhäiset päivät! Mikä juhlatuuli maissa ja metsissä!

Aivan hiljalleen, näkymättä, hiukkasen silloin, hiukkasen tällöin on
luonto parhaisiinsa paneutunut, joita on kesäkauden kutonut.
Keltaisessa verassa hohtavat pellot, ja niitty on siisti kuin
kaupunkipuutarhan puhtahin nurmikko; kullalle paistavat kuusikon
rinnassa koivut ja haavat; pihlaja on punainen kuin yöllinen soihtu, ja
pieninkin pensas palaa kuin paahtuva rauta; ja rukiin laiho on niin
voimakkaan vihreä kuin silkkinen sametti.

Luonnossa on voimaa ja väkeä, ja viimeiset verensä se poskilleen vetää,
niinkuin kutsuisi kaiken maailman kauneuttaan katsomaan;--vaan samalla
se on herkkä, ja hienoa tunnetta täysi ja omaa kuihtumustaan
aavistelevaa kaihoa.

Linnut lentävät kesän viimeisiin kekkereihin ja ihastuvat emonsa
antimiin. Jo kukertaa teiriparvi kuin keväällä vaarojen rinteillä.
Kurkilauma huutaa korkeudessa ja laskeutuu sieltä suolle, jossa
tullessaan suven suussa päiväsen viivähti. Joutsen valaisee hetkeksi
yksinäisen metsälammen, tai paistaa kuin jättiläisen kokoinen
lummekukka suuren selän etäisimmän lahdelman pohjukassa. Sirkkujen
laulua soi puutarhan puisto, ja ruohikon rinteessä narahtaa sorsa.
Surisee paisteinen aho hyönteisten hyörinää, ja unestaan havahtunut
heinäsirkka vinguttaa kiven kupeella viuluaan, luullen jo talvensa
nukkuneen ja uuden kesän koittaneen. Heinikko on kuiva ja lämmin,
petäjikkö lemuaa pihkaa niinkuin kesän kuumimmillaan ollessa, ja niityn
perkkaajan riotuli kietoo keväiseen autereeseen ahot, notkelmat,
kukkulat ja järvien rannat. Erehtyvät tuomi ja pihlaja uudelleen
kukkimaan, ja uutta marjaa aikoo tehdä mansikan varsi.

Lämmin ilma tulvii tulvimistaan etelän mailta, jonne sen iäksi luulimme
menneen. Taivaan ranta ruskottaa illoin ja aamuin, ja tähti tuikkaa
läpi taivaan tumman sinen, niinkuin ikinä ihanien öiden Italiassa.

Jos olisi minulla nyt mandoliini ja sitä soittaa taitaisin, silkkiseen
nauhaan sen kaulalleni sitaisisin, kietoisin käteni ystäväni ympäri,
astelisin kuusikossa ja sen sypressilehdoksi laulaisin, hiipisin
harjutietä hongikossa ja hongat pinjoiksi haastaisin.

Ja näin minä laulaisin syyskuun kesän kuutamossa kulkiessani:

    Viivy, viimeinen iloni,
    kestäös, kesäni kaunis,
    jääös tänne tuonnemmaksi,
    talven pitkäksi pysähy,
    tääll' on paras ollaksesi,
    armas aikaellaksesi
    suuren Suomen sulona,
    kaiken maani mairehena.
    Täällä sua tarvitahan,
    kaihoisimmin kaivatahan,
    suurimmasta suositahan,
    lämpimimmin lemmitähän.--
    Viivy, viimeinen iloni,
    kestäös, kesäni kaunis!



SYKSYLLÄ.

(Kuvaus Kuopiosta.)


On ikävä, pitkäveteinen, pahasiivoinen ja surullinen syksy. Ei näytä
olevan talven tulosta puhettakaan. Välistä se kyllä on lähestyvinään,
vähän vilahdukselta näytäikse, mutta sitten kohta taas katoaa teille
tietymättömille. Iltasilla joskus sattuu, että vieraisilta kotiinsa
palaavat kaupunkilaiset ihmeekseen keksivät selkeän taivaan ja sieltä
kiiluvat tähdet. Ja vakuuttavat toisilleen, että kyllä nyt yöllä kylmää
ja että huomenna kalahtaa kengän korko routaiseen katuun. Mutta kun he
aamulla heräävät, kuulevat he jo vuoteelleen, kuinka vesi peltisissä
nurkkaränneissä pitää hermostuttavaa korinata, ja kun nousevat
lämpömittaria kurkistamaan, näkevät he pitkiä vesikyyneliä, jotka lasia
myöten alaspäin valuvat. Ulkona sataa, ja poudan ja pakkasen toiveet
ovat taas rauenneet.

Tai jos ei sada, niin ainakin on usvaa ja kosteutta ja pahaa siivoa
kaduilla. Pilvet roikkelehtavat melkein puiden tasalla, ja savu
piipuista painuu alas, että melkein maata viistää. Eikä Puijoakaan näy
kuin puolet. Näyttää siltä, kuin tuo komea, köyryselkäinen kukkula
olisi paneutunut pitkäkseen pitkin maanpintaa kuin kameli ylhäältä päin
tulevan painon pakotuksesta. Harmaata, ahdasta, painavaa ja märkää. Ei
mitään vaihtelua silmälle eikä korvalle mitään kuulemista. Esplanadi
lialla, puut hataroina ja harvoina, ja kun kello tornissa lyö, niin
kuuluu sen ääni niinkuin sukan sisästä. Kuinka tyytymättömän näköisenä
Snellmankin, jonka paljaita kasvoja pitkin valuu ikuinen kosteus.
Siellä täällä nuuskiskelee puitten juuria märkä koira, karvat
limaskaisina ruumista myöten ja häntä roikkelehdellen koipien välissä.
Ja tuolla kulmassa värjöttelevät ajurit, hatunlierit levällään, etsien
varataivasta räystään suojassa, sill'aikaa kun hevoset pää jalkain
välissä seisovat synkkämielisinä ja tuumivat tämän maailman kurjuutta.
Ei ole heillä enää rantaankaan kiirettä, sillä laivat ovat lentäneet
talvisille teloilleen ja vihellykset vaienneet. Vilkas elämä satamassa
on kuollut, ja autioina ammottavat makasiinilaiturien mustat kupeet.
Suuri, kylmä syksyinen laine vain yksin siellä elämöi. Uhkaavana vyöryy
se paalujen väliin, pudistelee keltaista harjaansa ja päristeleikse
vihaisesti.

Eikä tuo tuollainen ilmanala voi olla ihmiseenkään vaikuttamatta.
Matalan taivaan raskaus se häntäkin painaa, litistää ajatukset alleen
ja puristaa tunteet näkymättömiin. Vilkkaus kangistuu ja iloisuus
kyyristyy sydämen syvimpiin sopukkoihin, niinkuin elohopea
talvipakkasella. Vai kohtasitteko yhtään säteilevää silmää ja
kuulitteko ulkona ainoatakaan naurun helähdystä? En ainakaan minä.

Ja jos olisin nähnyt, niin olisin kummastellut. Sillä sellainen on
ihminen vielä. Kun valo hänen huoneestaan puuttuu ja paksut uutimet
peittävät päivän, niin matelee hänen mielensäkin mantereen varassa. Hän
elää horroksissa, liikkuu hitaasti ja värisee omaa tyhjyyttään. Ei voi
ajatella mitään eikä keksiä mitään alkuperäistä. Ja mitenkäpä
voisikaan, kun kahdelta puolen ahdistaa pimeä ja kaksi puhdetta
pihtiensä väliin puristaa.

Ja jos eivät olisi jokapäiväisen elämän huolet häntä herättämässä ja
leivän murheet kylkeen kutittelemassa, niin nukkuisivat kaikki,
kuorsaisivat selällään ja antaisivat maailman mennä menojaan.
Makaisivat kuin karhut konnossaan odottaen taivaankannen kohoamista ja
valoisamman aamun koittoa. Sellaisia eläimiä he olisivat.

Semmoista se oli koko syksyn. Ja sentähden odoteltiin kylmää ilmaa ja
talven tuloa kuin--kesää. Odotettiin, että yht'äkkiä tuuli pohjolaan
kampeaa, puhaltaa napapiirin kylmyyttä sekaan ja karkoittaa pilvet.

Ja niinpä tekikin. Kohotti harmaan esiripun melkein huomaamatta
ylemmäksi, puhdisti ensin sumuvaipan Puijolta, ja taas köyristi vanhus
kyömyisen niskansa, nosti kuin ahven harjaruotonsa pystyyn, ja siinä se
nyt seisoo juhlallisena, synkkänä ja totisena. Puijolta päästyään
ryntäsi sitten puhuri tavallisella tuimuudellaan puhdistustöitään
jatkamaan. Tarttui pilvien liepeisiin, repeli niitä säälimättömästi ja
heitteli palasia edellään menemään. Repaleiden välistä kohta kirkasta
taivasta välähti, aurinkokin sai sananvuoroa, ja pian paistoivat
läheltä ja kaukaa kukkulat ja saaret ja Kallaveden kaukaiset salmet.
Suuret selät tekivät kuitenkin vastarintaa. Levittivät sieraimensa ja
hengittivät uusia usvia entisten sijaan. Harmaata huurua kumpuili ylös
ja alkoi muodostua pilveksi.

Mutta ne, jotka Kallaveden vanhastaan tunsivat, sanoivat, että
viimeisiä henkiään se vetelee. Puhdistaa keuhkonsa ja kuolee. Ja kohta
sillä on jäinen kalvo silmien päällä.

Eivät saaneet huurut kuitenkaan kauan aikaa kokoontuakseen. Yhä
kipakammaksi kiihtyi pohjoinen ja kehittyi siitä vähitellen
vihavoivaksi viimaksi. Tähdet paloivat selkeinä ja leimuten kuin
lumisateen edellä, ja pikkuiseksi aikaa puhaltautuivat revontuletkin
pärskymään.

Mutta kun oli yön puhaltanut, niin tyyntyi siitä aamupuoleen.
Tehtävänsä oli tehnyt pohjolan poika. Ja kaupunkilainen heräsikin
siihen, että kuuli kovaa kolinata kadulta. Hypähti vuoteeltaan ja tunsi
raittiin kylmyyden huoneessaan. Kiiruhti ikkunaan, repäisi auki
uutimen, ja sieltä lävähti hänen silmiinsä hehkuva hohto. Koko
kaakkoinen taivas oli kuin olisi tulen vallassa hulmunnut. Ikkunalasiin
olivat vesipisarat kiinni jäätyneet, ja lämpömittari näytti viiden
pykälän pakkasta.

Hän suki vaatteet ylleen ja kiiruhti ulos. Kengän korko nyt todellakin
kalahti katuun, ja ajurien rattaat pitivät hilpeätä helinää, niinkuin
olisi rata ollut rautaa ja tie teräksestä alla. Savukaan ei enää
levottomasti maata kohden puskenut; valkeana, rauhallisena kiemurana
kumpuili se kirkkaalle taivaalle. Kirkkopuiston koivut näyttivät
täyteläisemmiksi paisuneen, ja hulakehteleva koiraparvi temmelsi sen
laidasta toiseen. Tornin kello löi kirkkaasti ja kuuluvasti. Ja
Snellmanin kasvoista sai taas säteillä jalo puhtaus.

Paino oli ihmisten hartioilta pudonnut. Ne kävelivät kuin uusissa
vaatteissa, ja askel oli notkea ja käynti rivakka. Silmät loistivat
kirkkaina, ja poskipäillä hehkui terveyden puna.

Minä kävelin rantaan, Poikaparvi oli jo luistelemassa, ja jalan alla
kurakehteli hieno jää. Siellä oli huutoa, mellastusta ja iloista
ilvettä. Suuri, syksyinen laine oli kuolemaisillaan. Väsyneenä
loiskahteli se laiturin reunaan, ja pää nyökkäsi kuin torkuksissa. Ei
sillä näyttänyt olevan enää omaa tahtoa ollenkaan eikä tekemistä
mitään. Odotteli vain, että kokonaan tyyntyisi, saadakseen suoraksi
heittäytyä ja kangistua kuolemaan.

Mutta illemmalla vetäytyi taivas taas pilveen. Näytti kuin olisi joku
ilmainen olento hiiviskellyt taivaan kantta pitkin ja kevyellä kädellä
levitellyt hienoja huntuja kerroksen kerrokseltaan auringon eteen. Oli
kuin olisi jotain odottamatonta valmistellut. Mieli kävi jo vähän
tyytymättömäksi, ja ajattelin, että nyt se taas alkaa. Ja otsa rypyssä
minä odottelin vesipisaroita poskilleni. Mutta vettä ei näkynyt. Sen
sijaan leijailee sieltä verkalleen alas jotain valkoista ja hentoa.
Laskeutuu alemmaksi, tulee yhä lähemmä. Minä ojennan käteni, ja
yht'äkkiä ilmaantuu hihalleni pieni, valkoinen pilkku ... sitten vielä
yksi ... kaksi ... kolme ... ja yhä enemmän.

Satoi lunta. Ei tuiskuttanut, vaan seuloa tupsutteli. Ja pehmeästi,
kenenkään kuulematta, levittelihe siinä valkoinen, nuoskea vaippa yli
maan. Ja se vaippa oli niin taipuisa, että panihe jokaisen
epätasaisuuden mukaan. Jäi riippumaan puitten oksille ja huoneiden
räystäille. Ojensihe lankkuja myöten ja tartuskeli ikkunan pieliin.
Asettui pitkin suuria toreja ja leveitä katuja.

Jalkain alla narskahteli niin hauskasti. Yht'äkkiä minä kuulin
kulkuset, ja ohitseni suhahti hevonen ja reki.

ja niin oli surullisesta, ikävästä syksystä tullut hauska ja iloinen
talvi.

       *       *       *       *       *       *

Mutta eihän siitä sittenkään tullut talvi. Toteutumatta jäävät täällä
suuremmatkin toiveet. Alkoi taas vettä sataa. Satoi taivaan täydeltä.
Nielaisi hienon lumen ahnaaseen kitaansa. Roudan sulatti ja lian
kuohutti.

Ja yhä kestää se ikävä, pitkäveteinen ja pahasiivoinen syksy.



IMATRALLA.


Hotellin päitse, joka on rakennettu siihen, missä ahde alkaa olla
viettävä, riennämme rinnettä alas, kunnes kaide tulee vastaan.
Juostessa tuntuu siltä, kuin tahtoisi yht'äkkiä ahmia kaikki, ottaa
yhdellä ainoalla silmän siemauksella koko Imatra.

Vaan vielä ei näy siihen, mihin seisahdumme, käsin kaiteessa kiinni ja
sen yli eteenpäin nojaten, ei näy muuta kuin yläjuoksu koskea. Niska
nielee vettä ahnaaseen kurkkuunsa, mutta vesi vilisee vielä alas
sileänä, mustana pintana. Paikoitellen se vain valkenee ja pärskähtelee
keskivirran kivissä virkeinä vaahtokimppuina ylös. Ne ovat kuin
kipinöitä syttyvästä hiilloksesta. Mutta vasta alempana leimahtaa
Imatra ilmituleen.

Jyrkät raput vievät keskikohdalta koskea alas aivan kuohujen rajaan.
Rappujen päässä on lautainen lava ja sen kaiteen takana tanakka
kääkkyräpetäjä, joka on kouristautunut kallioon kiinni ja ojentaa
oksiaan vaahtojen ylitse. Alas laskeutuessa sitoutuu silmä siihen, ei
kääntele kummallekaan kupeelleen, ei näe muuta kuin sen pienoisen
petäjän ja petäjän takana tuon valkoisen vaahdon.

Mutta niin pian kuin seisomme alhaalla lavalla, ottaa Imatra omakseen.
Pauhina puhaltaa kuin pyry pään päällitse, ja tietämättään tunnustelee
jalka tukea alleen.

Sillä kahden puolen kuohuu kihisten koski, karkaa jalkojen juuritse
huimaavana hehkuna eikä ole enää tervettä paikkaa sen pinnassa.
Kallioiset rannat supistuvat toisiinsa kaitaiseksi väyläksi. Saimaan
selkien suunnaton paino musertaa möyhyksi liiat vetensä niiden välissä.
Ennen rauhalliset laineet, jotka lipatellen retkeilivät saaresta
saareen ja iloisessa karkelossa rinnakkain hyppelivät alas ylempänä
olevista koskien korvista, taistelevat tässä verivihollisina tuiminta
taistelua. Ne ryntäävät kuin hätääntynyt väkijoukko palavasta
teatterista yhden ainoan oven kautta ulos. Aalto ajaa aaltoa, kuohu
karkaa kuohua niskaan. Toinen koettaa toistaan paeta, päästä edelle,
ennättää ohitse. Hän heitäikse pitkäkseen, ojennaikse eteenpäin, ottaa
huohottaen syltä pitkän hyppäyksen ja pyrkii pakoon. Mutta toinen
pakkaa päälle, tunkee irvellä ikenin kintereille. Iskee keihäänsä
keskelle selkää, ja rusahtaen katkeaa keskiruumis. Pääpuoli retkahtaa
taapäin, hypähtää taas ulvahtaen ylös, kimpoo kiljaisten jälelleen ja
suistuu vainoojansa vaahtoavaan syliin. Tämä jo voiton riemusta
köyristäikse käppyrälle, koukistaa selkänsä ja asetaikse uuteen
laukkaan. Mutta silloin saavuttaa hänet sekunnin kuluttua koston kauhea
käsi. Seuraava laine lähetäikse päälle kuin tiikeri takaapäin, tulta
sieraimistaan tuhkaisten. He takertuvat toisiinsa, kierrähtävät kerran
vain ja katoavat kuperkeikassa kuulumattomiin. Sillä heidän päällensä
pudotaikse paksuna paatena koko väylän levyinen vesivuori ja luhistaa
taistelijat tuhannen myöhyksi toisen toista kalliorantaa vastaan.
Päätkin menevät pieniksi pirstaleiksi, aivot roiskavat ylös korkeuteen
kuin veri valtasuonesta ja haihtuvat huippunsa laella hienoksi usvaksi,
jonka ilman henki kiidättää kohtisuorana kohoavan kallion kylkeen.
Pakkanen painaa sen sitten kiveen kiinni siniseksi jääseinäksi, joka
alkaa alhaalta kuohujen rajasta ja ulottuu ylös aina kanervan juureen.
Ja kun taistelu alhaalla on tuiki tuima ja taivas selkeä ja tyven ja
pakkanen ylhäällä pureva, niin asettuu tämä hyökyjen hienoinen henki
aina kuusen kaarnaan, paneutuu pitkin petäjien pintoja ja ripustautuu
koivun ritiseviin rihvoihin heliseväksi hilehistöksi.

Ja yhä vain kestää tuota vaahtoisata voimain ponnistusta, tätä tuimaa
aaltoveljen temmellystä aaltoveljeä vastaan. Kuplia syntyy ja kuplia
kuolee, alituisesti uudistuvat muodot ja vivahdukset vaihtelevat. Mutta
ulvonta on yksi, huuto ja pauhu pakahtumaton, eikä väsähdy vetten
vihainen vimma.

Me seisomme kauan samalla sijalla, kyynärpäillä kaidetta vasten
nojaten. Seisomme turvallisessa tyvenessä, kuin jalopeurain
häkkiristikon takana. Ne kiljuvat sieltä sisästä kiukkuaan, selkäkarvat
sähköä sähisten ja silmät iskien ilkeätä tulta. Mutta me hymyilemme
tyvenesti ja heitämme härnätäksemme paperipalasen leijailemaan alas. Se
liitelee kuin lumihiude hiljaisella säällä ja lähenee kuohuja ja aikoo
antautua. Silloin koskettaa siihen ilman henki ja hiukan kohottaa. Se
ei putoa, se pelastuu, se ui ilmassa yli Imatran! Vaan yht'äkkiä
ojentaa ulottimensa aallon harja, pirahuttaa pisaran paperiin, ja siinä
silmänräpäyksessä painuu se kuin pintaperhonen lohen kitaan.

Kauan kesti, käsi kaidetta vasten nojaten, katsella, ennenkuin silmässä
selvisi kuva kuohujen sekavasta melskeestä. Mutta kuta kauemmin niitä
katselit, sitä useamman kuvan ne kiersivät esille. Ja sitä suuremmiksi
ne sukeutuivat. Sillä Imatra kasvaa katsellessa, se suurenee silmiesi
alla ja kohoo yhä korkeammaksi kuin vuori, kuta enemmän sitä lähenet.

Ja kuta alemmaksi astut sen alajuoksua kohti.

Kalliokuurna kapenee siellä kapenemistaan suvantoa kohti. Siinä, niissä
se syöksee sisuksensa suvantoon, on kaikista kaitaisin kurkku. Ja juuri
siinä on kuohu kiihkein, temmellys tulisin, veden vimma vihaisin ja
ärjy kaikista äkäisin.

Luohan kuitenkin pois siitä silmäsi vielä vähäksi aikaa! Katsahda ensin
ylöspäin pitkin kosken koko pituutta!--

Mistä luulet vuodattavan vetensä Imatran? Taivaastahan sen tulevan
näet, putoavan alas pilvistä suoraan. Sillä yhteen sulavat siellä
kaukana kosken niskan valkoiset vaahtopäät ja vaalean harmaa pilven
perusta. Pilvistä putoava lumi liittää ne vielä likemmäksi toisiaan,
eikä erota enää, mikä on taivasta, mikä vettä.

Ja kuljeta sitten katseesi hyrskyjen huippuja myöten ja anna silmiesi
seurata veden vyörinää myötävirtaan. Kuohut sulavat siellä toisiinsa,
ja huikeimmat huiput vain ylenevät yli muista, niinkuin villinä
karkaavassa valkoisessa hevoslaumassa leiskahtavat menon mylläkässä
hirnujen liinakot harjat ja orivarsojen tuuhea otsatukka. Näin nähden
ei Imatra enää näytä vihaiselta ja vimmastuneelta. Se on kuin leikkiä
löisi ja hurraisi ja huihkaisisi ja valkoliinoja liehuttaisi.

Tuolla tuonnempana niin, mutta kuta alemmaksi silmäsi solutat, sitä
totisemmaksi käy taistelu. Tässä edessäsi on taas ottelu elämästä ja
kuolemasta, ja voitto on vain väkevämmän. Hymy karkaa huulilta, ja
kasvoille kasvaa tuijottava jäykkyys, sillä tuntuu siltä kuin kallion
kieleke joka hetki allasi kahdeksi lentäisi ja sinä sen selässä
syöksyisit suin päin suvannon pohjaan. Hirmumyrskynä huminoi kosken
kuohu, ja jalan alla on jyhme kuin jättien pajassa. Kallio likistää
kahden puolen, ja tuskissaan taittuu vesivuori terävälle harjalle
niinkuin kiila, jota kiihkeästi ajetaan liian ahtaasta aukosta sisään.

       *       *       *       *       *

Olet koettanut katsella kohdallesi koskeen, sen yksityiskohtia
tarkastaa ja päästä sen salaisuuksien perille. Kotvan saat kuitenkin
koetella, ennenkuin silmäsi yhteen kohtaan seisahtuvat, sillä veden
vauhti viepi ne muassaan ja luiskahuttaa aallon harjalta alas
suvantoon. Mutta kun vihdoinkin olet voittanut veden vilinän ja
naulinnut silmäsi samaan sijaan katsomaan ja kun Imatran suuruus ja
salaisuudet ovat kuviksi selviämäisillään, silloin käy koski
kateelliseksi kauneudestaan. Se sitoo tietämättäni silmäsi siihen,
mihin olet tuijottanut, pitää ne hallussaan lumottuina yhteen
pisteeseen eikä tahdo enää antaa takaisin. Ja samalla alkaa se mieltäsi
muuttaa, kokoilee sydänalasi salaisimmat säikeet, käärii ne kätensä
ympärille ja vanuttelee ja vetää. Tuntuu siltä, kuin herpoontuisi
jalkasi ja Imatra sinua hiljalleen imisi itseään kohti. Puut toisella
rannalla näyttävät siirtyvän sijoiltaan, ja vastakkainen kallioseinä
alkaa väistyä vasemmalle. Päätäsi huimaa, ja sinua horjahduttaa hiukan
koskea kohti. Mutta sinä näet vain kuohun keskellä koskea, joka vyöryy
ja velloo ja viekoittaa ... ja tuossa tuokiossa aina muotonsa toiseksi
muuttaa.

Yht'äkkiä ei kuulukaan enää peloittava pauhina eikä näy veden vihainen
vimma. Kuuluu vain hurmaava humina ja vaahto allasi vaihtuu
villavasuksi, joka lasna ollessasi veti vastustamattomalla voimalla
puoleensa, sisäänsä hyppyytti ja peitti sinut päätäsi myöten pöllyäviin
lepereihin.

Jos malttaisi koski kauemmin kiehtoa ja antaisi vaahdon vielä hetkisen
viekoitella, niin ehkä ennen pitkää saisi sinut aalto anastetuksi ja
äkkiä solahtaisit alas liukkaalta kiveltä. Mutta se ei ymmärrä aikaansa
odottaa; tahtoo saada suun käsin saaliikseen. Arvaamatta aikoo se sinut
altapäin ottaa, ojentaa kielen kidastaan ja yrittää nuolaisemalla
temmata tasapainon jalkaisi alta. Mutta silloin korahtaa kylmä vesi
kallion halkeamassa ja pisara pirahtaa siitä poskelle. Lumous on
luotuna yltä, ja jalka jännittyy kallioon kiinni. Ja voimatonna saa
aallon huippu vaipua tavalliseen väyläänsä takaisin. Mutta mennessään
läiskähtää se kuin siiman polveke pitkän piiskan päässä ja sylkäisee
kiihkeästi kuin vimmastunut kissa sihisevän syljen yli koko kosken
toisesta kalliorannasta toiseen.

Edestakaisin mittaili silmämme suvannon suussa Imatran kiitävätä
kulkua, milloin kiiveten pilvien rajalle sen ylimmäisien huippujen
laelle, milloin laskien alas, milloin seisahtuen samaan paikkaan
pitkäksi aikaa.

Mutta lopuksi heittäytyivät nekin uuvuksissaan aaltojen harjoja myöten
suvannon syliin, joka pyöreään kattilaansa kätkee hyrskyvät hyökypäät
ja laittaa niille leposijan hetkeksi.

Ikäänkuin läähättäen laskeutuu laineitten orhilauma siellä kyljelleen,
ja voimattomina retkahtelevat nyt rantoja pitkin nuo äsken niin pystyt
päät. Väsyneinä ojentelevat ne vapisevia jäseniään ja suljuvat
takavirrassa tiedottomina rantakiveltä rantakivelle. Kunnes pyörre ne
tempaa mukaansa ja syöksee Imatran alakuohuista alas Vuokseen, joka
joukeana juovana taas vuorostaan soluttelee Saimaan sinilaineita
Laatokan laajoja vesiä kohti.



RAUTATIEJUNASSA.


Pisti päähän tehdä huvimatka marraskuussa, keskellä synkintä syksyä.
Oli kyllästytty Helsingin kaduilla kävelemiseen ja lähdettiin suotta
aikojaan rautatietä ajamaan. Arveltiin, että syksyiset maisemat ja
niiden synnyttämät omituiset mielialat tarjoisivat hauskuutta ja
vaihtelua.

Oikein nauttiaksemme ympäristöstä ja omasta olemuksestamme istuttiin
toisen luokan mukavalle sohvalle, nostettiin jalat vastakkaiselle
puolelle ja oltiin kuin teatteriaitiossa.

Sananparreksi on tullut maisemien rumuus meidän rautateittemme
varsilla. Tuossa on esimerkiksi Malmin laaja tasanko. Hiljainen,
tuhuttava vesisade harmentaa näköpiirin äärettömän yksitoikkoiseksi ja
mustuttaa huoneiden seinät. Maantie näkyy olevan lialla, ja sitä pitkin
ajava mies ei vaatteittensa värin puolesta eroa ympäristöstään enemmän
kuin varis kyntömullasta.

Ikkuna tulee alavan suon kohdalle. Lehtipuut suopellon pientarella
harrottavat paljain oksineen, sarat erottuvat toisistaan
mustareunaisten ojien kautta, jotka ovat vettä puolillaan. Mennä
surahdetaan kallioseinien halki, jotka näyttävät kosteilta ja
värisyttävän kylmiltä ja antavat junan juostessa läpi ilkeän kaiun
itsestään. Se muistuttaa vankien kahleiden kalinaa. Matalarantainen
järvi, joka on jäätynyt, mutta jää veden vallassa, on hetken aikaa
silmän alla. Tuskin voi erottaa epämääräistä mäkitupaa sen pisimmän
pohjukan perältä. Taikka rasahtaa alla lyhyt rautatiesilta ja vilahtaa
likavetinen virta. Rannalla seisoo pesijänainen, märän näköiset hameet
korkealle käärittyinä ja paljaat pohkeet kylmästä punoittaen. Hän
tuskin päätään nostaa, ei luo katsettakaan tänne ylös, jossa joka päivä
mukavuuden maailma hänen ohitsensa selkäkenossa kiidähtää. Se ei kuulu
häneen.

Mutta kaikki tämä rumuus, ikävyys ja alakuloisuus ei tunnu siltä, miltä
luulisi tuntuvan, kun katsoja istuu toisen luokan vaunussa ja polttelee
hyvänhajuista sikaria. Kun kukin kohta vain hetkisen aikaa kohdalla
viipyy, kun tietää, ettei sinne tarvitse jäädä, vaan saa yhä eteenpäin
rientää, niin näyttää ruma olevan kaunista, ikävä tekee virkistävän
vaikutuksen ja alakuloisuuden sijasta ikäänkuin hartioiden ympärille
kietoutuu turvallinen hyvinvoinnin vaippa.

Ja miltei ilosta hypähtelee mieli, kun veturi pitkällä puhalluksella
ilmoittaa ison aseman tuloa. Punainen ratavahdin asunto, kallion
kielekkeellä seisoen, keikahtaa ohitse. Viereen ilmaantuu sivuratoja.
Niille siirrettyjen tavaravaunujen seinät humahduttavat pimeän eteen ja
samassa taas jälelle jääden viskaavat vaunun valoa täyteen.

Toisessa paikassa odottaa toinen vastaan tuleva veturi ja juna. Siellä
pistää päänsä ikkunasta venäläinen sotamies, ja kuuluu virsselin sävel.
Nainen, joka näyttää kauniilta, pitää puolet kasvoistaan näkyvissä,
toinen puoli on ikkunan pielen peitossa. Tuonnempana vaunussa nukkuu
joku. Sitten seisahtuu juna aseman eteen, jonka sillalla kävelee
edestakaisin odottavaa väkeä. Ja taampana paistaa sen seinä punaisia,
sinisiä, keltaisia ja kaikenkarvaisia ilmoitustauluja iloisen
kirjavana.

Me astumme ulos. Asemasilta on sateesta liukas. Silmä kulkee pitkin sen
reunaa, seuraa vaunujonon kuvetta ja teroittuu kauaksi kapenevaa rataa
myöten pitkän näköpiirin perille, josta jo loistaa oheneva taivaanranta
ja ennustaa edempänä kirkasta poutaa ja syksypäivän raitista
auringonpaistetta.

Viehättävän vaikutuksen tekee asemahuoneen katettu ruokapöytä. Silmä
sipaisee sitä ja sen ruokalajeja kuin keveällä, hellivällä kädellä.
Alkaa viinapöydän tuoreista tarjottavista, kiepsahtaa samovaarin
laelle, laskeikse alas pitkin kahvikuppiriviä kulkemaan, viivähtää
puhdaskasvoisen tarjoilijaneidin olkarusetissa, lehahtaa siitä
hedelmäastiaan, joka kukkivana ja kauniina kohoaa kaikkien keskellä,
ylinnä muita viinirypäleet ja punehtuvat omenat, ja päättää vihdoin
vaihtelevan kulkunsa mustanruskeaan ryhmään toisella puolen pöytää,
jossa hiukan juroina seisovat vieri vieressään kiinni olut- ja
portteripuolikkaat.

Minä tartun yhteen, toverini anastaa toisen, ja saaliinemme istuudumme
me mehevän annoksen ääreen toinen toiselle puolelle pöytää, välillämme
vihertävä kukkakasvi valkoposliinisessa astiassa.

Hetkisen mentyä olemme entisillä sijoillamme, nojaamme entistä
mukavammin veralla verhottuun selustimeen, kuulemme kellon soivan,
konduktöörin pillin piiskahtavan ja veturin viheltää vihlaisevan. Emme
tunne junan liikkeellelähtöä. Asemahuone vain alkaa hiljalleen solua
jälelle päin. Ovi oveltaan siirtyy se taammaksi. Tuossa meni viimeinen
nurkka, ja tuli puutarhan koivuja sijaan. Vauhti enenee. Nyt hujahti
ohitse ensimmäinen sähkölennätinpylväs, nyt toinen. Jo on kohdalla
yhtämittaista metsää. Vaunumme vieterit notkahtelevat vetreästi allamme
ja me niiden mukana.

Mikä lämmin tunne koko ruumiissa! Kuinka herttaisesti se leviää joka
jäseneen! Hohoi sinuas, hauska matkanteko ja nuoren miehen huoleton
elämä! Takana humiseva Helsinki ja matkan määränä--? Kuka estäisi meitä
ajamasta yhtä menoa vaikka Aasian avaroille aroille!

       *       *       *       *       *

Ilma on selvennyt. Taivas kirkastuu ja kylmenee. Mutta päivän
kuljettava kaari on pieni, ja vinosti valuu valo maahan. Ylimmilläänkin
ollen on se ylen alhaalla. Se heittää kimpun punaisenruskeita säteitä
vaunun vastakkaiselle seinälle.

Iltatunteet tulevat tunkemalla. Hiukan viluttaa. Siirryn pois
ikkunasta, josta luulen vetävän. Miksi käy mieli yht'äkkiä
alakuloiseksi? Annan asemien, pienten ja pahaisten, mennä menojaan.
Mitäs niissä olisi näkemistä sille, joka on käynyt ne kymmenet kerrat
tätä ennen...

Huomaan nukahtaneeni, hetkisen olleeni horroksissa. Puistattaa kuin
horkassa.

--Pankaa puita uuniin, konduktööri!

--Ja sytyttäkää lamppu!

Hän tottelee, ja ikkunasta ei voi enää nähdä ulos. Se on muuttunut
mustaksi kuvastimeksi, johon ilmaantuu toverini nuokkuva pää ja hänen
sohvansa selustin ja vaunun seinä. Mutta sen läpi, tuon kuvastavan
seinän läpi, pilkahtaa välistä valo metsätorpasta ja välkkää avaruuden
periltä pieni, tuikkiva tähtönen.

Taas olemme ystäviä, mielialamme ja me. Sillä vaikutus on verraton.
Olemme seisahtuneet asemalle, pienelle, metsäiselle. Vaunu on herennyt
heilumasta, pyörien kolina lakannut. Täällä sisällä on ihan hiljaista.
Viereiseltä sohvalta kuuluu nukkuvan herran hengitys. Hän liikahtaa
hiukan, ja sanomalehti hänen jalkansa alla rasahtaa. Lamppu laulaa
ritisevän kamiinan säestämänä. Ei ulkoakaan kuulu mitään. Ensin
muutamia askeleita, sitten ei niitäkään. Luulisi nukkuneen koko
maailman. Ei ole tulevia ketään eikä meneviä. Asemasillalta näkyy
liikkumatta seisovan asemapäällikön pää ja hänen vieressään toinen pää,
konduktöörin. Jos he jotain puhuvat, niin tehnevät sen kuiskaamalla.
Kello kalahtaa ja päättyy kolmeen läppäykseen. Kuulen, kuinka se
kumajaa, kuulen, kuinka kumajaminen yht'äkkiä katkeaa. Asemanvartija
sulki kädellään äänivirran.

Sitten on sekunti, pari, hiipivän hiljaista äänettömyyttä. Ei
risahdusta, ei Luojan luomaa liikahdusta. Me katsomme toisiamme
silmiin, toverini ja minä.--»Kun sirkka vielä sirittäisi», hän sanoo
puoliääneen.--Kuluu kotvanen, kuluu toinen. Iankaikkisuus tuntuu
kyyristäytyvän yhteen hetkeen. Ja se on kuitenkin vain sydämen
muutamain tykytysten, kahden kolmen hengenvedon ylen vähäinen väliaika.

Sillä taas piiskahtaa pilli, veturi viheltää, ja pieni, niskaan tuntuva
nytkähdys tietää, että juna on jälleen liikkeessä.



SUURIN TOTUUS.


Oppi siitä, että paha on pahalla kostettava ja että on rikosta
rangaistaessa otettava silmä silmästä ja hammas hampaasta, oli
viimeisilleen kehittynyt. Se oli aikoinaan ollut maailman totuus, se
oli julistettu jumalalliseksi ja se oli saanut suuria aikaan. Se oli
luonut järjestystä maailmaan, se oli tahtonut oikeuttakin turvata.
Mutta kun se antoi oikeuden vain voiman avulla ja kun miekka lopulta
ratkaisi riidan, niin ei sota eikä taistelu maan päällä lakannut. Ja
kun voimakkaampi voitti heikompansa, niin ei heikompi koskaan saanut
oikeutta, vaan sai kärsiä, kitua ja vaikeroida. Mutta ei maailma
vaikeroimisista välittänyt.

Silloin nousi heikkojen ja osapuolten joukosta apostoli, joka saarnasi
anteeksiantoa ja rauhaa ja joka korkeimmaksi käskyksi julisti: rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Järjestyksen voimalliset vartiat ja
maailman oikeuden mahtavat ylläpitäjät ristiinnaulitsivat hänet, sillä
heidän nähdäkseen loukkasi hänen oppinsa yhteiskunnan pyhimpiä
oikeuksia: itsepuolustusta ja pahan rankaisemista. Ja he olivat
vakuutetut siitä, että jos kosto annettaisiin Jumalalle, horjuisi
perustuksissaan maailman siveellinen rakennus.

Mutta oppi lähimmäisen rakkaudesta oli hurmaava oppi kaikille heikoille
ja voimattomille. Ja kuta suuremmaksi kasvoi sorrettujen suku, sitä
laajemmalle levisi oppi. Apostoli toisensa perästä sitä julisti, kansa
toisensa perästä sen omisti. Kaksituhatta vuotta sen jälkeen, kun se
ensi kerran julistettiin, ei se vielä ollut käytännössä loppuun
saatettu. Mutta neljä tuhatta vuotta kun on kulunut, omaksutaan se ja
pannaan käytäntöön siinä maassa, joka ulottuu Uralista Atlantin
rantaan.

Se omaksutaan ensin hiljaisuudessa ja yksityisten kesken. Mutta sitten
se kerran omaksutaan julkisesti ja vahvistetaan virallisesti kaikkien
sivistyskansojen yhteisessä uskontokongressissa. Sotajoukot lasketaan
ikuiselle lomalle, aseista taotaan työaseita ja kasarmeista tehdään
uuden uskon temppeleitä. Vanhat lakikirjat poltetaan ja kaikki tuomarit
pannaan viralta, sillä ei ole kuin yksi lakipykälä eikä kuin yksi
tuomari.

Ihmiskunta on riemuissaan, sillä se on vakuutettu siitä, että se
totuus, jonka se nyt on tunnustanut, on ainoa ja suurin ja viimeinen
totuus. Se on iloinen siitä etupäässä sen vuoksi, että se luulee sen
avulla ikuisen onnen saavuttavansa, jota se aina on takaa ajanut. Eikä
se sitä sure, jos ei onni heti paikalla sille tulekaan, sillä se on
tottunut siihen, etteivät ihanteet heti paikalla toteudu.

Sen vuoksi se kehittää sitä oppiaan ja sovittaa sitä itseensä ja
oloihinsa. Se poistaa yksityisen omaisuuden ja jakaa tasan tavarat. Se
kuluttaa kasvatuksen kautta pois itsekkyyden, unohtaa koston ja
voitonhimon, kitkee sydämestään vihan ja kaikki muut intohimot, jotka
yllyttävät toisia vahingoittamaan. Ja se elää verrattain tyytyväisenä
satoja vuosia, ehkäpä tuhansiakin. Maa, jota sitäkin rakkaudella ja
hellyydellä viisaasti viljellään, antaa sille, mitä se tarvitsee. Ja
kun ei ole puutetta, ei ole riitaa. Rauha on maassa ja ihmisillä hyvä
tahto.

Mutta tulee aikoja, jolloin sen uskoa koetellaan. Sitä koetellaan sekä
sisältä että ulkoa. Tulevat katovuodet, jotka vievät puolen sen
viljasta. Kansat, jotka asuvat Uralista Atlantiin, eivät ota niiltä,
jotka asuvat ulkopuolella ja jotka eivät anna ottamatta. Eikä heidän
uskonsa myöskään anna niiden kuolla, joita halla vahingoitti. Se käskee
jakamaan. Mutta annokset ovat pienet, ja koko ihmiskunta kärsii nälkää
ja puutetta, mutta kärsii uskostaan luopumatta. On niitä, jotka
ajattelevat, että parempi olisi toisten kuolla ja toisten elää kuin
kaikkien kitua. Mutta niitä on vähän, ja jos ne sanoisivat, mitä
ajattelevat, ei heitä kuultaisi.--Tulee myöskin vihollinen sieltä,
mistä se aina on tullut--Aasian aroilta. Se vaatii maata ja se vaatii
ravintoa. Se tulee kuin mustalainen turvattomaan taloon, ja sillekin
annetaan, mitä se vaatii. Vero on raskas, mutta maksajat ovat monet, ja
voimat ponnistuvat kaksinkertaisiksi. Tulee uusia ja yhä uusia
vihollisia, ja voimat ponnistuvat kolmin-, nelin-, viisinkertaisiksi.
Lopulta ei ole, mitä jakaa, jos ei osan jakajia vähennetä. Ja
vihollinen vähentää niitä, sillä sen usko ei estä sitä niin tekemästä.
Se tappaa, murhaa, teurastaa kuin lampaita niitä, jotka eivät uskoltaan
voi kättä vastarintaan nostaa. Se tuntuu vaikealta, se on kipeää
kärsiä, mutta niin vaatii kansojen usko, joka käskee rakastamaan
vihollistaankin, ja se usko on pyhä.

Vaan oli siellä mies, joka oli uhrannut kaikki uskonsa eteen ja joka
oli antanut kaikki, mitä hänellä oli. Hän oli antanut peltonsa sadon,
oli antanut majansa asuttavaksi, oli antanut oman työnsä ja perheensä
vaivannäöt. Eikä se, joka häneltä kaikki otti, antanut hänelle mitään
palkkioksi, vaan maksoi hyvän pahalla, sillä sellainen oli _hänen_
uskonsa, jonka _hän_ oli isiltään perinyt.

Oudot mietteet heräsivät miehen rinnassa. Hämärinä muinaistaruina,
joista vain runoniekat joskus lauloivat, hän oli kuullut kerrottavan
ajoista, jolloin ihmisten usko oli aivan toinen, kuin mikä se oli nyt.
Ihmiskunta kuvattiin silloin eläneeksi onnellisena ja tyytyväisenä,
sillä ei _uskaltanut_ sille kukaan mitään pahaa tehdä. Miksei
uskaltanut? Siksi ei uskaltanut--niin sanottiin--että se, joka toista
löi, sai samalla mitalla takaisin; siltä, joka vei hengen joltain,
vietiin hänen oma henkensä rangaistukseksi ja peloitukseksi. Nyt johtaa
ihmisiä rakkaus ja rakkautta sanotaan pyhäksi, silloin johti viha ja
sitäkin sanottiin pyhäksi.

Ihmiskunnan onni on siinä, että se rakastaa--oli hän kuullut iät kaiket
sanottavan. Mutta oliko ihmiskunta nyt sitten onnellinen? Hän naurahti
pilkallisesti ja pudisti päätänsä säälivästi. Ei ainakaan hän ollut,
eikä tiennyt ketään, joka olisi. Eivät olleet onnellisia muut kuin ne,
jotka sortivat häntä ja sortivat kaikkia muitakin, mutta joita vastaan
usko kielsi puolustautumasta. Linnut metsässä, eläimet kedolla ja kalat
vedessä, ne olivat nekin onnellisia, sillä ne ottivat, minkä voivat,
eivätkä välittäneet muista kuin itsestään.

Mutta kun hän näitä mietti--oli miettinyt jo kauan selvyyteen
pääsemättä--kuului surkeata huutoa hänen majansa takaa. Hänen vaimonsa
karkasi sieltä tukka hajallaan sen saman miehen takaa-ajamana, joka oli
anastanut hänen maansa ja tavaransa. Ja nyt se tahtoi anastaa hänen
vaimonsakin, hänen lastensa äidin, tarttui sitä käsivarteen ja aikoi
laahata muassaan.

Mutta silloin täytti kummallinen tunne hänen rintansa, sitä vihlaisi
kuin veitsellä, maailma punertui hänen silmissään, ja lapiolla, joka
oli hänen vieressään, halkaisi hän vihamiehensä pään.

Hän pakeni metsiin, sillä viholliset häntä vainosivat, eikä hänen
kansansa tahtonut antaa suojaa sille, joka oli rikkonut sen käskyn,
mikä oli pyhin heidän uskossaan. Mutta oli niitäkin, jotka kuultuaan
hänen teostaan tekivät samoin kuin hän ja tulivat hänen luokseen. Ne
kokoontuivat kaikki hänen ympärilleen, piilivät päivillä ja liikkuivat
öillä. Liikkuivat sortajain seassa ja levittivät kauhua heidän
keskeensä mitaten samalla mitalla, millä he olivat mitanneet.
Liikkuivat ystävien seassa ja saarnasivat uusia aatteita ja uutta
uskoa: itsepuolustuksen, oman edun, koston, rangaistuksen ja
vapautuksen uskoa, luvaten onnea ihmiskunnalle, jos se heitä seuraisi.

Toiset sitä oppia ihmetellen kuuntelivat, sillä se oli puhuttu kuin
heidän sydämestään.

Mutta toiset sitä kauhistuivat eivätkä tahtoneet hänestä mitään tietää.

Mutta kolmannet koettivat todistaa, että hän oli väärässä, ja he
sanoivat: »Odottakaamme vielä sitä aikaa, jolloin rakkauden voimalla
vihollisemme taivutamme ja jolloin koko maailma meidän oppimme ainoaksi
oikeaksi tunnustaa.»

Mutta hän virkkoi: »Maailma ei koskaan ole yhtä ainoata oppia oikeaksi
tunnustava. Jokainen tunnustaa oikeaksi vain sen, joka sille on
hyödyksi. Niin tekevät vihollisemme, ja niin tehkäämme me! Aseihin!»

Ja hän sai aseihin kansansa nuorimmat ja parhaimmat.

Ja he karkoittivat sortajat maastaan ja ottivat takaisin omansa.

Ja tekivät itselleen uuden uskon pahan pahalla vastustamisesta, joka
usko oli uusi siksi, että se oli niin vanha, ettei sitä kukaan heistä
ollut ennen käytännössä nähnyt, ja jota he sanoivat ainoaksi ja
suurimmaksi totuudeksi siksi, että se oli _heidät_ pahasta päästänyt,--
eivätkä tienneet, että se kerran sekin oli vanheneva ja antava aihetta
uuteen uskoon, joka oli voittava vanhan ja kerran taas vuorostaan
voitettava.



KUVAIN KUMARTAJA.

Kuvauksia ystäväni kuvanveistäjän elämästä.


»Olen löytänyt Jumalani, jota niin kauan olin turhaan etsinyt! Rakkaus
on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon sisältö. Se oli ihana, hurmaava,
mieltä huikaiseva hetki, kun usko rakkauden jumaluuteen niinkuin
ilmestys korkeudesta, niinkuin salama taivaalta valaisi synkistyneen,
uupuneen sieluni...» (Ja sitten seurasi hehkuva kuvaus hänen onnestaan
ja seikkaperäinen selitys, kuinka hän oli sen saavuttanut ja miten
muutos hänessä oli tapahtunut.)

Hän oli tunteellinen, innostunut luonne, niinkuin taiteilijat yleensä.
Kun hän ryhtyi johonkin, ryhtyi hän siihen koko sielullaan. Lapsuutensa
ja ensi nuoruutensa uskon oli hän verrattain kauan säilyttänyt. Mitään
varsinaista uskonnollista elämää ei se ollut, mutta olihan se kuitenkin
se selkäranka, joka tuki häntä. Siitä aatepiiristä oli aihe otettu
hänen ensimmäiseen taiteelliseen kyhäykseensä kuvanveistäjänä. Se oli
kuva tekstiin: »Sallikaat lasten tulla minun tyköni», puuhun leikattu
Vapahtajan kuva, kädet eteenpäin ojennettuina, niinkuin kaikissa
raamatun kuvissa. Äidilleen hän oli sen valmistanut joululahjaksi. Äiti
otti sen riemuiten vastaan ja asetti kirjoituspöydälleen, jalustana
samettikansiin sidottu kuvaraamattu. Hän sitä melkein palveli, toimitti
rukouksensakin sitä silmällä pitäen. Poikakin kertoi usein sitä
ajattelevansa miltei uskonnollisella hartaudella, ja se oli hänelle
kahta rakkaampi siitäkin syystä, että se oli määrännyt hänen elämänsä
suunnan. Kuvan nähtyään salli äiti poikansa estelemättä taipumustaan
seurata.

Hän kävi oppinsa ensin kotona, sitten Saksassa, mutta Pariisiin tultua
haihtuivat lapsuuden usko ja nuoruuden aikana saadut ihanteet, samalla
kuin uudet, taiteelliset teoriat tekivät hänen taiteessaan täydellisen
vallankumouksen. Muutos tapahtui äkkiä ja voimakkaasti. Se tarttui kuin
kuume ajan ilmasta, ja kun hän siitä parani ja palasi ensimmäiseltä
matkaltaan Ranskasta, oli hän valmis kieltäjä. Käsityksen
persoonallisesta Jumalasta hän oli kokonaan repinyt mielestään. Se
vähä, mikä siitä oli jälellä, oli jonkinlaista ylimalkaista maailmaa
johtavaa järkeä, jonkinlaista yhteenlaskettua tulosta kaikista maailmaa
hallitsevista luonnonlaeista.

Kiivautta uhkuvassa kirjeessä hän teki siitä selkoa eräälle
ystävälleen.

»Mikä houkkio, mikä mieletön haaveilija, mikä narrien narri minä olen
ollut! Minun tekisi mieleni häpeästä huutaa, kun ajattelen, että suurin
osa tämän muka valistuneen vuosisadan ihmiskunnasta vaeltaa vielä
raakalaisten kannalla. Pakanoita, kuvain kumartajia te olette, jotka
rakennatte huoneita haltijoillenne ja palkkaatte pappinne niitä
kaitsemaan. Kultavasikoita te itsellenne valatte ja niitä kumarratte,
vaikka luulette kuuntelevanne sen käskyjä, joka korkeudessa jylisee.
Koko katolinen usko kaikkine madonnankuvineen ei ole aatteellisesti
rahtuakaan ylempänä alhaisimman neekerin uskoa, joka panee pyöreän
kiven soikean kiven päähän ja palvelee sitä korkeampana olentona.
Kaikki muu on maailmassa edistynyt, uskonto on vuosituhansien kuluessa
seisonut paikoillaan.

Se, jonka pitäisi olla yliluonnollinen, henkinen ilmestys, pukeutuu
yhä, niinkuin on aina pukeutunut, maallisiin muotoihin. Muunlaisena
sitä emme jaksa käsittää.--Mutta onhan _meidän_ uskontomme katolista
paljon puhdistuneempi?--Kaunis puhdistus!--Meillä on uhrimme:
ehtoollisemme; meillä on taikatemppumme: kasteemme; meillä on kirkkomme
kuvineen meilläkin. Papit ovat palkatuita noitia, jotka maksusta
myöskentelevät autuutta summissa ja vähittäin. Se ja se kirkollinen
toimitus (sairaan viimeinen lohdutuskin) maksaa sen ja sen, niinkuin
noidan antamia amuletteja on erihintaisia. Jumala, joka sellaisilla
menoilla sallii itseään palveltavan, ei ole _minun_ jumalani. Muutakaan
Jamalaa en tunne. Minulla ei siis ole mitään jumalaa. Ja kuitenkin minä
olen varma siitä, että seison paljoa korkeammalla henkisen kehityksen
kannalla kuin kaikki jumaliset. Minulla on ihanne, joka asuu niin
huimaavan korkealla, on niin yliluonnollisen abstraktinen, että sille
on mahdoton mitään maallisia muotoja löytää--paras todistus sen
henkisyydestä. Järki--se on minusta ainoa, joka vivahtaa johonkin
yliluonnolliseen. Sen kanssa seurusteleminen on kuin viileässä
vuoristossa asuskelemista. Sitä ei voida personoida enemmän kuin
avaruuttakaan. Kerran sille koetettiin temppeliä rakentaa, mutta se ei
onnistunut. Se ei todista järjen jumaluutta vastaan, vaan sen puolesta.
Mutta en tahdo sitäkään jumalaksi nimittää. Jumala, s.o. yleinen
käsitys hänestä, on liian aineellisesti persoonallinen, liiaksi
maallisiin muotoihin valettu kelvatakseen sille nimeään lainaamaan.
Eihän ole sitä dilettanttia, joka ei luulisi voivansa jumalaa kuvata,
tai ainakin äitiä ja poikaa. Se on naurettavaa, samalla kuin se on
taiteelle kokonaan vierasta. Taiteen täytyy kyetä ainettaan
hallitsemaan, mutta uskonnollinen taide ei sitä voi, ellei tahdo tehdä,
niinkuin on tehnyt, Jumalastaan inhimillisen mielikuvituksen tuotetta.
Sellaisia olemme tottuneet niin kauan silmäimme edessä pitämään, että
niitä lopulta tietämättämme jumalina palvelemme. Ajatella, että
minäkin! Olenhan sinulle kertonut ensimmäisestä luonnoksestani. Siitä
tuli täydellinen kotijumala. Jos ei äitini muisto--onni hänelle, että
kuoli, ennenkuin sai nähdä muuttuneen poikansa--minua siitä estäisi,
olisin valmis nauruun pakahtumaan.»

Innolla antautui hän »uuden oppinsa» puolesta taistelemaan. Taisteli
sekä sanoin että kirjoituksin, mutta etenkin taiteessaan sitä
toteuttaen. Hän oli täysverinen realisti, sai aikaan paljon innostusta
nuorissa, herätti suuttumusta ja kiukkua,--mutta suuntansa etevimpiä
edustajia hän oli. Oli hänen teoksissaan kuitenkin jotain hakevaa ja
haparoivaa. Aatteet olivat usein mainiot, näki, miten inspiratsioni oli
leimahtanut, mutta samalla taas sammunut. Ei näkynyt sitä kytevää,
lämmittävää tulta, jota tarvitaan, ennenkuin suuri teos jaksaa
valmistua. Ei hän koskaan samaa aihetta käsitellyt. Milloin oli
historiallinen taide hänen ihanteensa, milloin oli kotimainen,
kansallinen taide kaikista korkeinta j.n.e.

Mutta viimeinen aste hänen silloisessa taiteellisessa kehityksessään
oli se, että hän eräänä iltana palatessaan työpajaansa Pariisissa otti
suuren vasaransa ja kukisti maahan salonkiin aikomansa marmorin. Ja
kohta sen jälkeen hän kirjoitti eräälle ystävälleen nuo sanat: »Minä
olen löytänyt Jumalani, rakkaus on jumala, rakkaus on kaiken uskonnon
sisältö.»

       *       *       *       *       *

Ei ollut häntä hänen järkensä uskonto tyydyttänyt. Minne hän sen kanssa
kääntyikin--kirjoitti hän ystävälleen tuossa samassa kirjeessä--kylmän
hengen se huokui hänen eteensä. Oli siinä sisältöä niin kauan kuin
menestyksen päivä paistoi, mutta kun vastoinkäymisten ja pettymysten
hämärä alkoi laskeutua ympärille, tuntui tyhjältä ja kolkolta. Se
muistutti eniten sitä kammon tunnetta, joka syntyy lapsen mielessä, kun
tulee ilta ja yö pitkää taivalta kulkiessa. Sitä pakenee ja pakenee,
mutta se vain sakenee ja sakenee edestä ja takaa. Huutaa apua, vaikka
tietää, ettei sitä huutoa kukaan kuule. Mutta yht'äkkiä johtuu mieleen,
mitä äiti on sanonut: että on Jumala, joka näkee ja suojelee, ja
rauhoitettuna silloin matkaansa jatkaa.

Ei millään mahdilla ollut hän sellaisina eksymyksen hetkinä--joita
synnyttivät ihmisten itsekkyys, maailman kylmyys ja omat pettymykset
niiden suhteen, joiden rakkaudesta oli luullut olevansa kaikista
varmin--saanut rauhoitetuksi itseään sillä, että kun uusi aamu koittaa,
s.o. kun tämä turvattomuuden tunnelma on ohi mennyt, hän taas voi
rauhansa löytää. Sillä liian monta kertaa hän oli pettynyt, siihen
uskoon uudelleen antautuakseen. Ja hän alkoi katsella ja tutkia, millä
nuo elämänsä täyttivät, jotka olivat niin tyytyväisiä, rauhallisia ja
onnellisia.

Sattui hänen silmäänsä silloin eräänä iltana, kun hän kaikkeen
kyllästyneenä palasi kotiinsa bulevardikahvilasta, Uusi Testamentti,
joka aina kulki hänen matkalaukussaan muun rojakan joukossa. Sen oli
siihen pannut äiti, kun hän ensimmäiselle matkalleen lähti, se oli
pieni kirja, joka ei paljoa tilaa ottanut. Jonkunlaista keikailemista
oli se, että hän aina piti sen pöydällään, josta toverit sen huomasivat
ja ihmetellen kyselivät, mitä _hän_ sillä kirjalla tekee?! Nyt avasi
hän sen hajamielisesti ja alkoi sitä haukotellen selailla. Hän luki
sitä sen yön, kuuli suuren Pariisin omituisine yöllisine äänineen
ympärillään humisevan, ja luki lakkaamatta; seuraavana päivänä teki
samaten yhä suuremmalla innolla;--kunnes hän toisen päivän iltana yhä
kasvavassa innostuksessa pitkin kaupunkia harhailtuaan oli
täydellisesti muuttunut. Ja ensi töikseen täytti hän käskyn: »Teidän
pitää luopuman kaikesta ja seuraaman minua»--ja särki kaiken
entisyytensä särkemällä taideteoksen, jota oli vuosikausia valmistanut.

Rakkaus,--se oli se uusi ilmestys, mikä hänelle Kristuksen opista oli
leimahtanut vastaan. Sehän oli kaiken uskonnon sisältö, sinnehän oli
ihmiskunnan kaiken uskonnollisen kehityksen kärki viitannut, siinähän
nyt oli se henkinen, ihanteellinen Jumala, jota hän oli hakenut. Ei
sitä kuvien teolla palvella, ei sitä taide kelvannut toteuttamaan,
taide, joka hänen mielestään oli vain jäännös pakanuudesta, jonka koko
sisältö oli aistillinen. Koko tulisen luontonsa voimalla hän omaksui
sen. Heti paikalla, viivyttelemättä, tahtoi hän sen itsensä suhteen
toteuttaa. »Enkä minä koskaan ole suurempaa helpotusta, täydellisempää
vapautusta tuntenut kuin silloin, kun näin nuo epäjumalani, nuo omien
käsieni tuotteet, pirstaleina edessäni lattialla.»

Rakkauden aatteen toteuttaminen tässä maailmassa, käskyn: »Rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi» kirjaimelleen noudattaminen aikana,
jolloin ehkä enemmän kuin koskaan ennen saarnattiin väkevämmän oikeutta
heikkojen rinnalla, jolloin siitä oli tehty täydellinen teoria ja
juljettu sitä tieteellisesti puolustaa--siinä oli nyt työala, jonka hän
itselleen valitsi. Töillä, esimerkillä tahtoi hän sen toteuttaa.

Hän erosi ystävistään, katosi pitkäksi aikaa sen toveripiirin
näkyvistä, jonka kanssa ennen oli seurustellut. Kuultiin hänen Tolstoin
esimerkkiin innostuneena ruvenneen ruumiillista työtä tekemään;
omaisuutensa hän jakoi köyhille; toimi paljon filantroopisella alalla;
ajoi raittiusasiaa ja esiintyi maallikkosaarnaajanakin.

Menimme häntä kerran kuulemaan. Oli omituista nähdä hänet, tuo ennen
niin hieno maailmanmies, joka aina oli kulkenut viimeisen muodin mukaan
puettuna ja jota kaikki kotimaiset keikarit jäljittelivät, tavallisissa
työläisvaatteissa noiden ihmisten kanssa, joita hän ennen oli nauranut
ja pilkannut. Kaupunkilaistyöväki oli hänen mielestään ollut »sitä
viimeistä plebsiä», varsinkin sen vuoksi, että sillä hänen sanainsa
mukaan »ei ollut haikuakaan taiteellisesta käsityksestä ... se oli sitä
kaikkein poroporvarillisinta» j.n.e. Talonpojalla on toki hitunen
runollista mielikuvitusta, kaupunkien väki on »sitä puhtainta,
paksuinta proosaa», josta oli kerrassaan mahdotonta saada mitään
taiteellista aihetta puserretuksi.

Sellaisille hän nyt puhui taiteesta, sitä tuomiten. Kerrottuaan ensin--
äänellä, joka muistutti pelastusarmeijalaista.--millainen hän oli ollut
ennen, mutta millaiseksi hän Jumalan avulla oli muuttunut, selitti hän
heille, miten pakanallista, miten alhaista ja tuomittavaa taide on. Se
on se taipumus meissä, jota me kutsumme taiteeksi, joka on turmellut
alkuperäisen, kirkkaan kuvamme Jumalasta. Se on se, joka, pyrkien
maallisiin muotoihin pukemaan sitä, mikä on hienointa, pyhintä ja
ylevintä, hävittää meissä sen. Me olemme luodut Jumalan kuviksi, mutta
me teemme Jumalan _omaksi_ kuvaksemme. Kristus ei taiteesta tiennyt, ja
ensimmäiset kristityt sen hylkäsivät. Mutta ihmiset lankesivat takaisin
perisyntiinsä, ja siinä he rypevät vieläkin. Joka kerta kun he Jumalaa
ajattelevat, ajattelevat he häntä heidän itsensä näköisenä ja
semmoiseksi kuvaavat. Mutta Jumalaa ei voi kuvata, ei minkäänmuotoisena
ajatella, sillä Jumala on rakkaus, on ylevä aate. Se tuntuu meistä
hämärältä, meistä, jotka aina olemme tottuneet aatteita muotoina
käsittämään ja näkemään. Mutta hämmennys lakkaa, epäselvyys katoaa,
niin pian kuin alamme tätä aatetta toteuttaa, niin pian kuin alamme
rakkauden töitä tehdä. Silloin me Jumalamme, oikean Jumalamme,
käsitämme korkeana, yliluonnollisena voimana. Sitä Jumalaamme
palvellaksemme emme mitään pappia tarvitse, sillä kaikki olemme sen
yhtä hyvät papit. Kukin välitämme me yhtä hyvin suhdettamme Jumalaan.
Rakkaus kanssaveljiimme, rakkaus suureen kärsivään ihmiskuntaan--siinä
on uskontomme!

Hän puhui tulisesti, koetti kuulijoitansa innostuttaa. Mutta seurakunta
pysyi kylmänä. Nähtävästi harva käsitti hänen aatteensa hienouden.

Haimme hänet esitelmän loputtua seuraamme. Koetimme osoittaa hänelle
heikkouksia hänen opissaan. Koetimme osoittaa, että hän varsinkin
taidetta tuomitessaan oli väärässä. Mutta juuri siinä kohden hän sanoi
vakaumuksensa olevan kaikista varmimman.

--Etkö sinä ole koskaan tuntenut halua taiteellisestikin esittää niitä
uusia aatteita, joihin olet innostunut? kysyi meistä muuan.

--En koskaan. Ja juuri se, että nämä aatteeni eivät tuota ulkonaiseen
muotoon pukeutumista kaipaa, vahvistaa minua siinä, että uskoni on
kirkastunut ja hengistynyt, että se on niin puhdas kuin absoluuttinen
aate vain voi olla. Te ette sitä nyt käsitä, mutta minä toivon, että
teidänkin aikanne on vielä tuleva. Sinusta--ja hän kääntyi tuon
ystävänsä puoleen, jonka kanssa oli ollut kirjeenvaihdossa--sinusta
varsinkin minä toivon, että olet oikealle tielle osautuva.

Hän oli varma vakaumuksessaan, oli mielestään reformaattori, oli
enemmän, oli uskon uudistaja, ei vain puhdistaja, miltei sen luoja.

Olihan taide kadottanut hänessä miehen, josta sille olisi ollut
kunniaa, arvelimme, mutta olihan aatteellinen työ voittanut.
Hyväksyimmehän mekin hänen aatteensa pääpiirteissään, pistihän meitä,
ettemme tunteneet voivamme tehdä niinkuin hän. Olisi ollut niin
turvallista, kun olisi meilläkin ollut jotain pysyvää ja varmaa, johon
olisimme voineet luottaa.

--Loruja ... olkaa huoletta...! Kun puuskaus menee ohi, palaa hänkin
vielä entisten jumalainsa eli oikeammin epäjumalainsa luo.

--Mitenkä niin?

--Hän on ennen kaikkea taiteilija, ja se on saava hänet järkiinsä
jälleen.

Mies, joka noin puhui, oli oikeassa, mutta hän oli suuresti
väärässäkin.


Mutta puhukoon hän taas itse siitä, mitä hänelle tapahtui. Tässä on
hänen viimeinen kirjeensä, päivättynä muutamia viikkoja sitten
Pariisissa ja osoitettu tuolle samalle ystävälle, jolle edellisetkin.
Se on suoran, rehellisen, aina totuutta etsivän miehen tilinteko
ristiriitaisen elämänsä kanssa, joka ei saanut hänelle elämän suurta
kysymystä selvitetyksi. Tulkoon se todistuskappaleena tässä
kokonaisuudessaan julaistuksi. Kirje on näin kuuluva.

»Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka,
vaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista
kysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon
nyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen
ajautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus,
vaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt.
Oikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin
jollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt
liikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt
olet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole
minulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.

»Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin,
ja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä
ainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule
horjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut
maan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti
hajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.

»Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni
ihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni,
oli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään
sitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin
iloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän
sitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa.
Huomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni »yleisöä»,
niinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani
sillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.

»Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin
kirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita'--tiedäthän,
että minulle tuokin nimi joskus annettiin--kuin Vanhan Testamentin.
Ensin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset
iloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut
herätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon
opin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että
olen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden
oppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin
ydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää
uskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain
vaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä
vastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista,
että ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole
mahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole
olentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut,
sanottiin.

»Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa
perästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja
tyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä,
vaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata.--'Anna meille
Jumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.

»Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka
olisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät
eron, ja sen tekivät monet muutkin.

»Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että
he eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa--niinkuin
minä.

»Minäkö?--mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?

»En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä
Pariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut
palaavani. Ystävät, sukulaiset ... tulin sanalla sanoen tänne puoleksi
vastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli
kiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä
kotiin aatteittensa puolesta taistelemaan;--vaikka kyllä kai sittenkin
oli parasta, että katosin.

»Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus
oli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä
tiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He
olivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa.
Niinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista
taidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He
'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien
vapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden
jäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide
kyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja
noudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän
pyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.

»Ja lomahetkinä--kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin--
rupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten
vain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se
kaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa.
Mutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja
suurimpana, kuinka minä _sen_ esittäisin?

»Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten
kuin Mikael Angelon Pietán y.m.

»Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta,
niissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä
paitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna
yhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada
esille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.

»Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani
makasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on
yksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta
olisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin
kärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta
maailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään
riittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain
mielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini
edessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun
luotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset,
sääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena,
kaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani
makasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi
tuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan
hennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen
ainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä
tunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus.
Unet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni
onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.

»Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin
saanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen
esittämiseen, jota olin etsinyt.

»Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa.
Siinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä
työhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne
mieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon,
taipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en
ajatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty
pois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni
suorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä
ilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.

»Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa
katseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle
ilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu:
vartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän
silmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin
niihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin
vaikutti omituisen salaperäisesti.

»En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa
kasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla
tuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen
seurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa
kosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut,
minä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen,
pyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin
sen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan.
Jalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin
mukaiseksi.

»Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua
kammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.

»Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.

»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita
luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka
söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä
teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat
vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani
edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan.--Mainiota!
Etevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden
jumalatar!»

»Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt.
Tunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän
mielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.

»--Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä ...
koko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa...--On niinkuin tuo
silmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa...
--Ei, hyvä ystävä, rakkaus _on_ persoonallinen olento, olet sen tuossa
osoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!»

»Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat
sitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä,
me sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän
mielestään se kauan odotettu »uuden suunnan» suuri taideteos, ja minä
olin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka
löytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla,
kirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja
julkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.

»En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin
suuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä
johtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan
sattuma, että silmäni aukenivat.

»Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään
juutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen,
että hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa
taiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen
tähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi
olla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?

»Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy,
enkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.

»--Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?

»--_Parfaitement, monsieur_! Ei olekaan, hyvä herra, mutta se on
enempi! Pyhimysten kuvat, madonnat ja ristiinnaulitun kuvat ovat
vetovoimansa kadottaneet. Ei kukaan niitä enää kysy. Suuri, hieno,
taiteellisesti sivistynyt ja samalla uskonnollinen yleisö tahtoo uusia
aiheita, uusia muotoja hartaudelleen. Minä myön tavattomasti uutta,
uskonnollista taidetta. Uskonnollinen taide ei ole samaa kuin
kirkollinen. Kirkko on kenties aikansa elänyt, mutta uskonto elpyy
taas. Vanhat kuvat kun eivät tyydytä, tarvitaan uusia palveltavaksi...»

»--ja sitä vartenko te...?»

»--Minä olen varma siitä, että teoksenne on leviävä tuhansin kappalein
... luulen voivani tarjota teille mitä parhaimmat ehdot ... pienen
eläkkeen ... _n'est-ce pas, monsieur? C'est entendu_!»

»Niinkuin salaman kautta, joka pimeältä taivaalta leimahtaa ja
yht'äkkiä paljastaa kuilun, johon eksyksissä kulkeva matkamies on
suistumaisillaan, selveni minulle nyt kaikki...

»Pyhimysten kauppias päästi hämmästyksen huudahduksen, kun luuli minun
aikovan häntä iskeä vasarallani ... hypähti syrjään, tempasi knallinsa,
mutta ei ehtinyt vielä ovesta, kun marmorini, jumalankuvani, jo kaatui
suulleen ja meni pieniksi pirstaleiksi kiviselle lattialle.

»Ja pirstaleina olen minäkin, ainiaksi pirstaleina, enkä koskaan enää
pääse kokoutumaan. Minä houkkio, minä narri, joka olin luullut puhdasta
aatteellista oppia julistaneeni, suurinta totuutta toteuttaneeni,
vieneeni uskontoa ennen näkemätöntä kehitystä kohden, minä, joka olin
mielestäni, en vain uskon puhdistaja, vaan sen uudistaja, jopa sen
luojakin, minä olin tehnyt kuperkeikan ja seisoin samoilla
jalansijoillani, mistä olin lähtenyt--en ollut alhaisinta villiä
parempi, joka asettaa pyöreän kiven soikean päälle ... en ollut
ainoastaan kuvain kumartaja, omien kätteni töiden jumaloija, vaan olin
ollut vähällä tulla jumalankuvain kauppiaaksikin...

»Eikä sillä hyvä: minä suren yhä vieläkin särkynyttä Jumalaani,
murehdin sitä yöt ja päivät, sillä parempaa en tiedä. Eikä sitä tiedä
tämä maailmakaan, joka kulkee ja kulkee ja aina samaan paikkaan saapuu.
Se on yhä se sama pakanallisiin muotoihin sidottu, alttareihinsa kiinni
kytketty, mikä se aina on ollut ja kai aina tulee olemaan, kehäänsä
kiertäen ja omia askeleitaan iankaikkisesti tallaten.

»Sen vuoksi en usko enää mihinkään enkä mitään toivo. Hyvää yötä siis,
vanha ystäväni.»

»J.K. Sanoinko, etten enää mitään usko enkä mitään toivo? Kun tarkemmin
ajattelen, eilisestä mielenliikutuksesta tyyntyneenä, sitä, mitä
minulle nyt on tapahtunut, on sentään julkeata väittää, että jos minä
en ole kyennyt totuutta toteuttamaan, eivät muutkaan kykene. Mistä minä
tiedän, ettei kerran ole tuleva joku toinen, se oikea, joka puhuu
hengessä ja totuudessa ja jonka kengännauhojakaan en ole kelvollinen
päästämään.»



IHMISEN PELKO.


Eläimet elivät maan päällä täydellisessä tietämättömyydessä mistään
heitä itseään korkeammasta olennosta, sillä ihminen ei ollut vielä
luotu eikä kukaan aavistanut, että hänet luotaisiinkaan. Luomakunnalta
puuttui herra, mutta se ei osannut häntä käivatakaan.

Susi tosin siihenkin aikaan haaskasi lammaskarjassa, hauet söivät
särkiä, haukat hätyyttelivät kanoja, ja kettu vainosi vuonia, mutta
haltijakseen ja herrakseen ei kukaan toistaan tunnustanut. Maailmassa
vallitsi pienten, paikallisten kahakoiden ohella rajaton vapaus, eikä
kukaan sen asujamista alistunut kenenkään yksityisen vallan alaiseksi.

Mutta sitten luotiin ihminen, ajettiin alas taivaasta ja asetettiin
kaikkia luotuja vallitsemaan. Hän astui alas korkealle vuorelle ja teki
sinne asumuksensa. Eläimet, jotka hänen ilmestyessään sattuivat olemaan
saapuvilla, luulivat häntä ensin apinaksi, ja todella hän olikin ensi
alussa hyvin apinan näköinen. Sentähden ei kukaan ymmärtänyt häntä sen
enempää pelätä kuin pelkäsi apinaa. Metsäkauris seisoi hänet
keksittyään silmät suurina ja korvat pystyssä, mutta painautui kohta
taas rauhallisena nurmikkoa syömään. Kyyhkyt katselivat pää kallellaan
häntä puiden oksilta, mutta eivät lentäneet tiehensä, ja apina kohteli
häntä kuin vertaistaan, heitti pähkinällä otsaan ja livisti ilkkuen
tiehensä.

Mutta ihminen, joka oli oppinut jumalia pelkäämään, tahtoi, että
eläimet häntä pelkäisivät ja kunnioittaisivat niinkuin hän pelkäsi ja
kunnioitti jumalia. Hän juoksi majaansa ja tempasi sieltä jousensa ja
vasamansa, jotka oli saanut valtikakseen, tähtäsi ja ampui; ampui
kerran, ampui toisen ja ampui kerran kolmannenkin. Kauris kaatui
kuolleena maahan, ja veri purskahti hänen sieraimistaan, kyyhky putosi
oksaltaan, ja pahasti haavoitettuna pakeni apina parkuen tiehensä.
Eivätkä kauriit, linnut ja apinat sen päivän jälkeen uskaltaneet tulla
lähitienoillekaan, vaan loittonivat kauas pois siltä vuorelta, minkä
olivat asuinpaikakseen valinneet.

Kyyhky oli ensimmäinen, joka vei muille vuorille sanan siitä, mitä
Ihmisvuorella tapahtui. Oli lintujen käräjät, hän istuutui pitkän
korpikuusen latvaan ja kertoi kokoontuneille kansalaisilleen, mitä
hänelle äsken oli tapahtunut. Oksalla kuherrellessaan oli häneltä hänen
toverinsa tuuskahtanut kuoliaana maahan, ja kun hän ensin paettuaan
palasi häntä etsimään ja silmäili alas, näki hän kaikkialla raatoja ja
nyletyitä nahkoja. Ja hän arveli, että siellä varmaan raivosi rutto.

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun kuului kumma suhaus
ilmassa, kyyhky levitti siipensä, yritti lentoon, mutta putosi jalat
suorina puun juureen eikä enää hievahtanut.

Rutto! rutto! huusivat nelijalkaiset, ja: rutto! rutto! rääkyivät
linnut,--kun taas suhahti samalla lailla ilmassa ja lammas lyykähti
polvilleen eikä enää noussut. Silloin kaikki kokoontuneet eläimet
hajaantuivat kuin akanat tuuleen, mihin pikimmin kerkesivät.

Kettu kääntyi kuitenkin metsän laidasta uteliaana jälelleen katsomaan.
Mutta silloin näki hän edessään olennon, joka seisoi pystyssä kuin puun
kanto, mutta jonka ruumis oli valkea ja karvaton ja jonka silmissä
paloi outo hehku sellainen, että hän meni kuin hervottomaksi ja
luikerti maha matalana lähimpään pensaikkoon. Hän oli nähnyt ihmisen
kasvoista kasvoihin, mutta ei siitä uskaltanut kenellekään kertoa. Ja
siitä päivästä alkoi hän vavahdella joka kiven ja kannon kohdalla,
kierti ne kauaitse, luuli joka paikassa näkevänsä ihmisen ja alkoi
miettiä keinoja häntä lepyttääkseen.

Eivätkä ehtineet eläimet selvitä ensimmäisestä säikähdyksestään, kun
alkoi uudistumistaan uudistua se, mikä äsken oli tapahtunut. Milloin
kaatui komea hirvi, sydän nuolen lävistämänä, milloin putosi pyy
oksaltaan, milloin oikaisi joutsen kaulansa ja jäi lammen pinnalle
kuoliaana kellumaan. Kauhu, pelko ja vavistus valtasi koko eläinkunnan.
Hänen äänensäkin joskus kuultiin, ja se tunki luihin ja ytimiin
pahemmin kuin suden ulvonta tai vihastuneen kontion kiljahdus. Hänen
nuolensa suhahtelivat yhtämittaa, mutta kukaan ei tiennyt, milloinka ne
tulivat, mistä ja minkä tähden.

Oli niitä, jotka sanoivat, että meitä rangaistaan meidän synteimme
tähden, sillä miksi me elämme riidassa ja eripuraisuudessa ja
raatelemme toinen toistamme. Mutta miksi syyttömät kärsivät syyllisten
tähden? kysyivät toiset. Miksi säilyy haukka, kun kaatuu kyyhkynen,
miksi kuolee lammas, kun susi säästetään? Eikä ollut ketään, joka olisi
voinut näihin kysymyksiin vastausta antaa. Mutta vähitellen oppivat
kaikki käsittämään, että oli ilmaantunut heitä kaikkia korkeampi
olento, jonka vihaa ei kukaan välttänyt, jota ei kukaan voinut paeta,
vaan jota kaikkien täytyi pelätä.

Mutta kettu, joka oli kaikkia muita eläimiä viisaampi, joka oli nähnyt
ihmisen ja joka yöllisillä retkillään hänen majansa ympärillä hiipien
oli hänen tapansa tutkinut, mutta joka ei hänkään ollut koskaan
hengestään varma, oli vihdoinkin luullut saaneensa selville, miten
ihmisen viha olisi lepytettävä. Ja salaisessa kettujen, kissain,
susien, karhujen ja kaikkien muiden petoeläinten yöllisessä kokouksessa
hän esitti heille ehdotuksensa ja sai sen hyväksytyksi: että ihmiselle
viedään lepytysuhriksi ne eläimet, joita hän eniten himoaa: lammas,
lehmä ja hevonen;--jotka vangittiin ja kytkettiin keskiyön aikana
ihmisen asunnon eteen.

Ihminen kun näki vapisevat elukat edessään, niin hänen sydämensä
heltyi, ja kun hän jo oli mielestään tarpeeksi pelätty, niin hän tahtoi
olla rakastettukin. Hän tahtoi, että eläimet rakastaisivat häntä,
niinkuin hänkin rakasti jumalia. Sentähden piti hän heitä hyvänä,
taputti heitä ja antoi heille syödä ja juoda. He olivat siitä hänelle
kiitolliset, ihastuivat ikihyviksi, nuolivat hänen kättään ja olivat
onnelliset, ettei hän heitä heti paikalla teurastanut, niinkuin he
olivat pelänneet.

Ja kun hän päästi heidät irralleen, niin he ylistivät ihmistä
kaikkialla, kertoivat kaikille tovereilleen, kuinka hän oli
jalomielinen ja laupias, ja houkuttelivat heitä taipumaan hänen
valtansa alle. Ne, jotka tottelivat, tulivat hänen luokseen ja
taipuivat hänen ikeensä alle, saivat armon ihmisen edessä, ja niitä
sanoi hän kaikkia »omiksi lampaikseen». Mutta toisia, jotka eivät
ottaneet kääntyäkseen eivätkä ihmisen orjuuden alle alistuakseen, sanoi
hän »susikseen».

Ja niitä vainoo ihminen vieläkin, niitä varten teroittaa hän nuolensa,
jännittää jousensa ja ampuu silloin, kun he sitä kaikista vähimmin
aavistavat. Eikä hän lakkaa, ennenkuin saa ne sukupuuttoon hävitetyksi,
ja siinä ovat kesytetyt eläimet hänelle avullisina.

Usein kiukustuttaa ihmistä kesyttömien eläinten vastarinta. Mutta hän
on kuitenkin tyytyväinen siitä, että hekin häntä pelkäävät, tunnustavat
hänen valtansa ja tietävät, että hän on heitä korkeampi, väkevämpi ja
voimallisempi.



PIENEHKÖ, PYÖREÄ, PEHMEÄHKÖ...

Olette ehkä tulleet huomanneeksi, että meillä virkoihin, tärkeihin
tehtäviin ja yleensä kaikenlaisiin suurempiin luottamustoimiin
kernaasti asetetaan miehiä, jotka eroavat muista erään pienen, hauskan
omituisuuden kautta. Se tavataan melkein jokaisella, joka on
saavuttanut vähänkään huomattavamman yhteiskunnallisen tai valtiollisen
aseman. Ilmiö on niin yleinen, ettei sitä juuri voi sattuman
oikuksikaan sanoa. Olen tehnyt silmämääräisiä tutkimuksia useilta
elämän eri aloilta ja tullut tosiasioita vertaillessani siihen
tulokseen, että vasta sitten, kun kansalainen voi tähän hankkimaansa
tuntomerkkiin viitata, hänellä on mahdollisuus saavuttaa se päämäärä,
mihin hän pyrkii. Saattaahan tosin tapahtua, että notkea selkä, kumarat
hartiat tai erityisesti etevät luonnonlahjatkin voivat tulla
kysymykseen, mutta poikkeuksena se kuitenkin on yleisestä säännöstä
pidettävä. Ja yleinen sääntö on se, että hakijalla, jos hän tahtoo
varmasti tulla huomioon otetuksi, tulee olla rinnan alla tuollainen ...
jonkunlainen ... kuinka sanoisin ... tuo tuollainen pienehkö, pyöreä,
pehmeähkö...

Eräässä pitäjässä oli tuonnoittain kirkkoherran vaali. Ehdokkaita oli
kolme, kaikki yhtä lahjakkaita, ei kukaan toistaan etevämpi. Miesten
kesken oli pitkiä puheita ja tuumailuja siitä, kenelle äänet
annettaisiin. Sanoi sitten eräs arvokas isäntä:--»Huutakaapa, ketä
huudatte, minä huudan Huukperiä!»--»Minkä tähden juuri Huukperiä
huudat?»--»Sentähden, että se on niitä muita kahta hyötyvämmän
näköinen. Sehän tuo jaksanee saarnata, kun on mistä saarnaa. Tynnyri on
minusta parempi kuin tyhjä säkki.» Ja Huukperi sai enimmät äänet, eikä
ole katumista ollutkaan.

Pienessä kaupungissa oli pormestarin vaali. Oli niitä ehdolla jos
jonkinlaisia, pieniä jos suuriakin miehiä. Mutta ei ollut kuin yksi
ainoa pulloposkinen, pyöreävartaloinen, pehmeämuotoinen.--»Sehän tuo
jaksanee oikeutta istua, kun on, minkä päällä istuu», sanottiin, ja hän
sai viran.

Mutta kun muutamaan kuntaan tuli uusi kansakoulunopettaja--hänet
valittiin paperiensa mukaan, miestä itseään näkemättä, niinkuin noissa
vaaleissa valitettavasti vielä usein tapahtuu--niin pudistelivat
johtokunnan ukot päätään ja tuumasivat:--»Eihän tuo ole minkään
näköinen, kovinpa on kuikelo ja laiha.» Eikä heidän mielestään
kansanopetus ollut ollenkaan oikeissa käsissä.

Ja samanlaiset näkökohdat tulevat selvästi näkyviin sellaisissakin
virkanimityksissä, joihin kansa ei pääse suoranaisesti vaikuttamaan.
Sillä »kansan terve järki» on onneksi säilynyt turmeltumattomana niissä
miehissä, joille se on antanut onnensa ohjakset.

Kun ummistan silmäni ja loihdin eteeni rivissä seisomaan kaikki ne
nimismiehet, tuomarit, kruununvoudit ja monet muut, jotka minun on onni
ja kunnia tuntea, niin enpä näe montakaan, joka ei mittaa täyttäisi.
Koulunopettajat, joita Jupiter vihaa, ovat tosin poikkeuksena, mutta se
riippuu erityisistä asianhaaroista eikä riko yleistä sääntöä, jota se
päinvastoin vahvistaa.

Heidän keskuudessaan ei näet, ainakaan yleisemmin, tähän saakka vielä
ole ollut tapana tehdä kumarruskäyntejä korkeitten asianomaisten luona.
Mutta näiden toisten kesken on jo ammoisista ajoista ollut yleisenä se
tapa, että virkaan pyrkivän tulee käydä »näyttäytymässä» tulevan
esimiehensä tykönä. Hakemuskirja puhuu omaa kieltään, hakijan ulkomuoto
omaansa. Ja nyt on usein toinen yhtä kaunopuheinen kuin toinenkin.

Enkä minä ymmärrä, niiksi sitä moititaan, että on, niinkuin on.

Päinvastoin ymmärrän minä erinomaisen hyvin, mistä syistä tuo
»pienehkö, pehmeä, pyöreähkö» on voinut päästä painamaan siinä
vaa'assa, millä miesten pätevyyttä punnitaan.

Kumarrusmatkalla kävijä esiintyy aina frakissa ja valkoisessa, kovaksi
kiilloitetussa avorinnassa. Mutta avorinta esiintyy aina paremmin
edukseen, kun se saa pullottaa vähän ulospäin, ja frakki on silloin
somimmillaan, kun sen reuna ja liivien nappirivi pääsee tekemään
kauniin kaaren eteenpäin. Samalla tekee koko mieskin vakavan, varman ja
tyvenen vaikutuksen, ja hän näyttää sellaiselta, jota eivät kaikki
»ajan tuulet» pääse heiluttelemaan. Ja kun hänen silmissään
tavallisesti on rauhallinen, lempeä ilme ja kun hänen otsallaan asuu
ikuinen totisuus, niin onhan aivan luonnollista, että hänet katsotaan
sopivammaksi kansansa edessä edustamaan valtiota ja yhteiskuntaa kuin
tuo pieni käppyrä tai tämä pitkä hongankolistaja, joista ei voi tietää,
millä oksalla ne milloinkin istuvat ja mitkä tuulet niitä milloinkin
heiluttavat, ja jotka eivät voisi vaatia sitä kuuliaisuutta ja
tyrkyttää sitä asemansa arvoa, minkä voi sellainen, joka on täyteläinen
sekä edestä että takaa. Ei ole sentähden ihme eikä mikään, että tuo tai
tämä korkea esimies, jonka tulee alaistensa kaikista toimista vastata,
ihan kuin itsestään tulee--jos suinkin mahdollista--antaneeksi paikan
sille, josta on takeita, että hän paikkansa täyttää.

Että se useimmiten onkin mahdollista, se on jo nähty. Monet nimitykset
ja ylennykset--kaikkein korkeimmatkin--joita ei muuten voitaisi
ymmärtää, ovat siten selitettävissä. Erehdyksiä on kyllä voinut
tapahtua, ja tapahtuuhan niitä aina. Mutta siitä huolimatta sopisi
minusta nyt tehdä laiksi se, mikä kerran on yleinen tapa, sopisi antaa
asetus, jossa säädettäisiin, että virkanimityksissä, suuremmissa ja
pienemmissä, on--virkamiesten rotu-omituisuuksien yhä edelleen
kehittämiseksi--hakijalta, joka tahtoo tulla huomioon otetuksi,
vaadittava myöskin tuo tuollainen ... jonkinlainen ... kuinka
sanoisinkaan ... pienehkö, pyöreä, pehmeähkö...



»NUORI SIELU».

Kuvaus kansallisen herätyksen keskiajalta.


Hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein
kadehdittavimpia. Sillä hän on täydellinen sopusoinnun ja ihanteitten
mies, ja niitä on harvassa tänä tyytymättömyyden, epäilyksen ja
hermostuneen hajanaisuuden aikakautena. Meidänkin oloihimme nähden,
jotka eivät kuitenkaan hevillä pane mieliä yli laitainsa kuohumaan, hän
on oikeastaan jotenkin harvinainen ilmiö. Sillä johan on meilläkin
tyytymättömyyttä oleviin oloihin, on innostuksen ja auktoriteettiuskon
puutetta; on pettyneitä toiveita, onpa kenties luottamuksen puutetta
omaan tulevaisuuteemmekin. Ne ovat kaikki niitä uuden ajan
tunnusmerkkejä.

Mutta hänellä on vielä lapsuutensa usko ja nuoruutensa isänmaallinen
innostus tallella, eikä se näytä koskaan edes häiriytyneen.

Jo koulussa ollessaan hän uskoi järkähtämättä kaikkeen siihen, mikä oli
»kaunista, hyvää ja totta». Hän ihaili kaikkia klassikoita ja osasi
ulkoa kaikki ne isänmaalliset runoelmat, jotka siihen saakka oli
kirjoitettu.

Ylioppilaaksi tultuaan hän otti kaikki vastaan semmoisena kuin se
hänelle annettiin. Aatteiden antajat olivat, tai ainakin sanoivat
olevansa, ylevän innostuksen miehiä, puhtaiden periaatteiden miehiä, ja
hän ei arvostellut eikä irvistellyt. »Suomen suuret miehet» elivät
vielä ja vaikuttivat ympäristöönsä, vaikka heidän testamenttinsa olikin
jo tehty. Heidän levittämänsä loisto heijasti takaisin niistä, jotka
olivat ottaneet heidän testamenttinsa määräykset toteuttaakseen. Ja
oikeutettuja ja kykeneviä tähän työhön olivat mielestään kaikki
senaikuiset nuoret miehet. Sillä ei kukaan yksityinen henkilö tai
puolueryhmä ollut vielä ottanut urakalle suomalaisuutta eikä isänmaan
asioita. Kukin oli vakuutettu voivansa ja saavansa jotakin uhrata
isänmaan alttarille. Kaikki olivat »nuoria sieluja», ja kaikkien sydän
sykki sille, mikä oli »kaunista, hyvää ja totta.»

Hänkin oli vakuutettu voivansa jotain »uhrata». Hänelläkin oli
leiviskänsä hoidettavanaan. Ja hän hoiti sitä ehkä paremmin kuin moni
muu, sillä hän ei menettänyt mitään omasta itsestään, ei menettänyt
»nuorta sieluaan» eikä isänmaallista innostustaan.

Kuinka monet siihen aikaan puhuivatkaan suurista tarkoituksistaan, ja
kuinka harvat ovat niitä toteuttaneet! Hän ei puhunut omistaan, mutta
silti ei niitä häneltä puuttunut.

Mutta puhukaamme ensin hänen innostuksestaan ja sitten hänen töistään.

Näen hänet vieläkin edessäni tuossa tutussa kehässä, joka niin usein
muodostui ylioppilastalon puhujalavan ympärille. Kuinka hänen silmänsä
säihkyivät, kuinka hänen rintansa kohosi ja keuhkonsa paisuivat
isänmaallisia eläköönhuutoja huudettaessa! Näen hänet laulajien
joukossa milloin haaveksiva ilme kasvoillaan, milloin hehkuva puna
poskillaan. Näen hänet saattokuluissa ja suurten miesten haudoilla,
näen hänet Suomalaisen teatterin permannolla pakahtumaisillaan
ihastuksesta, karhea liinatukka pystyssä, kädet yhtä punaisina kuin
posket.

Monelta tuo tuli sammui ja kylmeni tuo hehku. Häntä se jäi
lämmittämään, ja se lämmitti häntä leipähuolien harmaimpinakin
pakkaspäivinä, aina riittäen niihin vähäisiin tehtäviin, jotka hän oli
ottanut suorittaakseen niinä aikoina, jotka jäivät häneltä yli
varattoman miehen kiireisissä lukupuuhissa.

Koulussa ollessaan hän jo keräsi kansa- ja muinaistieteellisiä esineitä
konventtinsa kustannuksella. Ylioppilaana laajeni ohjelma satuihin ja
sananlaskuihin ja outojen sanojen keräämiseen Kotikielen Seuran lukuun,
paitsi sitä, että hän yliopistossa ollessaan lukukauden aikana oli
ainainen agitaattori, yksi noita n.s. »fennomanian juoksupoikia» sekä
melkein jokapyhäinen luennonpitäjä rautatienvarsipitäjissä Helsingistä
Hämeenlinnaan. Mutta hänen suurin työnsä oli tutkimus kotipitäjänsä
oloista, tuollainen pitäjänkertomus, jossa hän esitti oman
paikkakuntansa 1) muinaistieteelliseltä, 2) historialliselta, 3)
kansatieteelliseltä ja 4) kielelliseltä kannalta katsottuna. Siinä oli
lueteltu jokainen vanha puu ja kivi, jokainen kyläkahakka, kaikki
papit, lukkarit, suntiot ja kirkonkellot vanhoine kirjoituksineen,
jokainen maasta löydetty raha, taltta ja nuolenpää, jokainen kielen
diftongi, kerakkeen koveneminen ja pehmeneminen j.n.e.--ja se oli
tunnollista työtä, johon oli pantu vuosien vaivat ja lomahetkien
innostus. Se saikin kunnian tulla julaistuksi Suomikirjassa, siitä
mainittiin muutamalla kehuvalla sanalla Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran vuosikertomuksessa, ja hän sai vastaanottaa pienen
kirjapalkkionkin.

Millä viattomalla riemulla hän kantoi tuon kirjapakkansa asuntoonsa,
millä hellyydellä hän selaili noita ikävännäköisiä lehtiä, joiden
sisällöstä me muut emme olisi ikipäivinä viitsineet selkoa ottaa. Me
nauroimme hänelle silloin, niinkuin niin usein ennenkin, teimme pilaa
hänestä ja hänen hommistaan, me kaunosielut, jotka jo aikoja sitten--
s.o. pari vuotta ylioppilaana oltuamme, tämä oli kolmas!--olimme
pudistaneet päältämme ylioppilasinnostuksemme ja sen sijaan olimme
saaneet »uusia aatteita» ulkomailta. Me puhuimme ylenkatseellisesti
suomenmielisten ahtaista näköpiireistä, me nimitimme häntä
»pikkusieluksi», joka ei ymmärtänyt Ibseniä eikä ole kuullut
puhuttavankaan Emile Zolasta tai Paul Bourget'sta. Hän ei siitä
loukkautunut, sillä hän ei käsittänyt, ei _voinut_ käsittää todeksi
sitä, mitä puhuimme. Ja hyvä oli, ettei hän sitä käsittänyt, sillä
varmaankin hän olisi tullut onnettomaksi, jos hänelle olisi selvinnyt
se, mistä me olimme varmat, eli että Runeberg oli vanhanaikuinen, että
Topelius ei kelvannut aikamiesten luettavaksi, että Kalevala oli
pitkäveteinen eikä suinkaan mikään maailman ensimmäinen epopea, ettei
kaikki ollut jumalansanaa, mitä Snellman oli sanonut, ja ettei
Yrjö-Koskinen ollut »johtavissa aatteissaan» lausunut
historianfilosofian viimeistä sanaa maailman menosta. Sellainen
mielipiteiden mullistus olisi ollut kova isku hänelle, joka oli
tottunut pitämään maailmankirjallisuuden arvokkaimpana kaikkea, mitä
suomenkielelle käännettiin, josta ylioppilasalbumin ilmestyminen oli
merkkitapaus pohjoismaiden kirjallisuudessa, josta Suomalainen teatteri
oli ensimmäinen taidelaitos Euroopassa, Ida Aalberg ja Oskari Wilho
ensimmäisiä näyttelijäneroja ja Ekmanin Väinämöinen ja Takasen Aino
maailmanmainioita taideteoksia. Mutta se isku ei koskaan häneen osunut,
sillä hän torjui kaikki arvostelut ja epäilykset sillä, että olihan se
suomalaista ja olihan se omaa--»ja tietysti tekin oikeastaan niin
ajattelette, vaikka siinä vain leikkiä laskette». Ja niin hän pysyi ja
niin hänen _täytyi_ pysyä nuoruutensa ihanteille uskollisena. Silloin
hänelle naurettiin, mutta jälkeenpäin olen tavannut niitä, jotka ovat
häntä kadehtineet.

Hän joutui maaseudulle, vähäiseen opettajavirkaan muutamaan
pikkukaupunkiin. Siellä hän tietysti ryhtyi, »astuttuaan ulos elämän
taisteluun, toteuttamaan niitä ihanteita, jotka oli itselleen
nuoruutensa aikana asettanut», niinkuin sitä siihen aikaan
akateemisella juhlapuhekielellä sanottiin. Ulos elämän taisteluun--
Kuopion takana!--toteuttamaan ihanteita--Torniossa!

Mutta hän toteutti omansa, ne, jotka hänellä oli: perusti suomalaisen
seuran, oli ainaisena puhujana ja esitelmänpitäjänä kaikissa
paikkakunnan isänmaallisissa riemu- ja surujuhlissa, puuhasi
onnittelusähkösanomia mainioiden miesten syntymä- ja nimipäiviksi
pääkaupunkiin, juoksi pääkaupungin suomenmielisten asioita, liikutteli
kaikkia keräyslistoja, joita hänelle tietysti tukuittain lähetettiin,
milloin teatterin takaamista, milloin uuden koulun kannattamista,
milloin minkin uuden seuran jäsenluvun kartuttamista varten.--»Ei
sieltä tule mitään, ei sinne maksa vaivaa lähettää», kuultiin
helsinkiläisissä toimikunnissa usein sanottavan.--»Miksei, lähetetään
vain, kyllä hän ainakin itse siihen nimensä merkitsee». He tunsivat
miehensä, ja listat tulivat kuin tulivatkin tunnollisesti takaisin--
ainakin hänen nimellään varustettuina.

Huolet isänmaan asioista ja hänen omista asioistaan--joita oli ehkä
vielä enemmän kuin isänmaan asioita--eivät kuitenkaan voineet olla
jälkeään jättämättä ainakaan hänen ruumiiseensa, joskaan ei sieluunsa.
Hän vanheni, laihtui, kävi kasvoiltaan läpikuultavaksi, itse sitä
huomaamatta. Maaseutupatriootin palkka on tavallisesti unohdus ja
kiittämättömyys. Mitä tunnustusta olisivat pikkukaupungin poroporvarit
voineet hänelle antaa, ja pääkaupungissa oli niin paljon ja
läheisempiä, joita täytyi »tunnustaa». Ei hän kuitenkaan, niinkuin niin
monet muut, tätä kiittämättömyyttä nurkunut; hän ei ollut koskaan
kiitosta hakenut eikä siis huomannut sen puutettakaan. Mutta olen minä
kuitenkin varma siitä, että hänellä oli salainen, hyvin, hyvin salainen
haaveensa kerran maailmassa päästä pääkaupunkiin, ja saattaahan olla
mahdollista, että hän tämän toiveensa toteuttajaksi ajatteli jotakuta
niistä miehistä, joilla oli valta ja virat ja joille hän oli niin monta
palvelusta tehnyt. Ei hän tästäkään suoraan puhunut, ehkei ollut siitä
itsekään selvillä, mutta puolista viittauksista sen kuitenkin huomasi.

Mutta mitä varten teki hänen mielensä pääkaupunkiin? En tarvinne
sanoakaan, että hän oli pyrkinyt sinne päästäkseen ylenemään,
saadakseen suurempia tuloja, tullakseen huomatuksi. Hänen vaikuttimensa
olivat tässä niinkuin kaikessa muussakin n.s. isänmaallisihanteellista
laatua. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän ei ollut käynyt
Helsingissä. Mutta hän oli kuullut siitä puhuttavan. Se oli kasvanut
hänen mielikuvituksessaan vielä suuremmaksi kuin se oli kasvanut
todellisuudessa. Hän ei osannut kuvitella mielessään sen kivikartanoita
ja uusia katuja, mutta se oli suurennut hänen silmissään maan
henkiseksi sydämeksi, suomalaisen sivistyksen kehdoksi, kansallisen
herätyksen ahjoksi, ja miksi kaikeksi hän sitä nimittikään tuon
tunnetun juhlapuhesanaston mukaan. Kun saisi vielä kerran sen nähdä,
joskaan ei sinne asettua, nousta ylioppilastalon rappusia, istua
lukusalin shakkihuoneeseen pehmeälle sohvalle ja selailla sanomalehtiä
--niitäkin oli siellä jo kaksi suomenkielistä jokapäiväistä ja niin
suunnattoman suuria entiseen nähden!--käydä Arkadiassa, nähdä Säätytalo
ja Ateneum, mutta ennen kaikkea Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uusi
talo, ja olla läsnä sen kuukausikokouksissa, joihin hänen käsityksensä
mukaan kaikki ne, jotka ovat suomalaisuuden parhaita, saapuvat
toisiansa tapaamaan. Istua siellä viheriän pöydän ympärillä suurten
miesten seurassa--minä luulen, että hän heltyi kyyneliin sitä kaikkea
kuvitellessaan.

Monta vuotta hän sai sitä autuutta odottaa. Mutta hän pääsi siis sinne
kuitenkin? Pääsi. Hän oli täällä käymässä äskettäin. Hän oli
riistäytynyt irti ja lähtenyt ristiretkelle pyhäin hautain kaupunkiin.
Hänen rakkaimmat toiveensa olivat toteutuneet.

Tapasin hänet Aleksanterin patsaan edustalla, pää melkein selän yli
putoamaisillaan.--»Sinä täällä, vanha veli, milloin olet tullut
kaupunkiin?»

Hänellä oli tuskin aikaa kättä paiskata ja kysymykseeni ei ollenkaan
vastata. Sillä hän oli aivan haltioissaan.--»Mikä ylevä taideteos!
Mikä ihana symbolinen ryhmä!»--ja hän arvosteli sitä samalta
isänmaallis-taiteelliselta kannalta kuin kaikki lehdet ja juhlapuhujat
olivat tehneet. Koetin huomauttaa muutamista virheistä, mutta hänellä
ei ollut aikaa kuunnella.--»Se on kuolematon, kansallinen taideluoma,
se on kansan itsensä pystyttämä, se tulee kautta vuosisatojen
todistamaan ... ja missä arvokkaassa ympäristössä, missä komeassa
kehyksessä se seisoo! Suomen pääkaupunki saa pitää itseänsä onnellisena
omistaessaan...» Ja siitä hän siirtyi ylistelemään tätä pääkaupunkia,
tätä »Suomen ihanata pääkaupunkia», tätä pohjolan kuningatarta. Se oli
antanut hänelle aihetta loppumattomaan ihastukseen niinä päivinä, joina
hän oli juossut sitä tarkastamassa. Hän oli käynyt taidemuseot,
kansatieteelliset museot, Kirjallisuuden Seuran talot, teatterit,
Säätytalot, kaikki. Mutta eniten kaikesta oli hän ihastunut siihen
sisälliseen uudistukseen, joka täällä hänen mielestään oli tapahtunut:
siihen, että täällä jo _melkein_ tuli suomenkielellä toimeen. Melkein
joka paikassa osattiin täällä suomenkieltä, melkein joka puodissa oli
suomenkielinenkin kyltti, ajurit puhuivat melkein kaikki suomea, ja
olipa niitä, jotka eivät ruotsia ollenkaan ymmärtäneet.--»Ja sitten on
niitä, jotka uskovat, ettei Suomen kansalla ole tulevaisuutta!»

Melkein yhdessä henkäyksessä tyhjensi hän näin sydämensä meidän
kävellessämme Senaatintorilta alas Esplanadille. Mutta joka askeleella
oli hänellä aihetta uuteen iloon. _Suomalainen_ kalustokauppa! Suomen
teollisuuskauppa! »Suomi!» ja »Pohjola!» Kirjakauppojen ikkunoissa
_suomalaista_ kirjallisuutta--_korukansissakin_ ... suomalaista
kirjallisuutta korukansissa! ... kuka olisi voinut kymmenen vuotta
takaperin sitä aavistaakaan mahdolliseksi.--»Ja tämäkö on sitten muka
se viikinkiläisyyden pesäpaikka?»--Hän kävi totiseksi, otsa meni
ryppyyn. Niin, niin, vielähän ne ovat vallassa täällä.--»Mutta
kotimainen hallitus on suomenmielinen!» huusi hän riemuiten, niin että
vastaantulijat kääntyivät jälelleen katsomaan, ja hänen kasvonsa
valkenivat:--»Voitto on meidän, suomalaisuuden hegemonia (mikä vanha
tuttu, aivan unhotuksiin joutunut sana ylioppilasajoilta!) on
saavutettu, ja tiedätkö mitä, sentähden minä en voi heitä vihata, minä
_säälin_ heitä, minä säälin heitä koko sydämestäni!»

--Tässä on finspongi, huomautin minä.

--Elähän, vai tässä se on se mainio ... niinpä niin, tässähän se on ...
vai tässä ne kävelevät ja tapaavat toisensa ja ratkaisevat maan ja
kansan asioita.

Hänen teki mieli kävellä finspongilla, hän tahtoi nähdä, miltä »ne»
näyttävät. Jätin hänet siihen, ja me erosimme tavataksemme toisemme
illalla teatterin jälkeen, josta me, muutamat hänen vanhoista koulu- ja
ylioppilastovereistaan, olimme päättäneet viedä hänet Kämppiin pienille
kekkereille.

Hän lähti mielellään Kämppiin, jonka vihkimisestä ilmaisine aterioineen
hän vuosia sitten oli lukenut itämaisesti satumaisen kertomuksen
U.S:sta ja josta hänen mieleensä oli isänmaallisesti liikuttavana
muistona jäänyt se, että ovenvartia osasi kaikkia kieliä--myöskin
suomenkieltä. Ja me näyttelimme hänelle ravintolamme sekä ylä- että
alakerran.

Ne olivat ensimmäiset kekkerit, mitkä hänen kunniakseen koskaan oli
pantu toimeen. Ja se puhe, mikä hänelle pidettiin--enemmän leikillä
kuin todella--oli sekin ensimmäinen laatuaan. Puhuja tunsi hänen
elämäkertansa ja osasi koota kaikki hänen ansionsa yhteen. Kuvattuaan
hänen luonnettaan, hänen hellää sydäntään, hänen hehkuvaa sieluaan,
lopetti hän: »Kun minä nyt juon sinun maljasi, vanha veikko, niin juon
minä omien parhaimpien muistojeni, omien ihanimpien innostusaikojeni
maljan, sen kansallisen herätyksen keskiajan maljan, jolloin ei
tiedetty mitään uuden ajan itsekkyydestä, vaan jolloin vanhat ja nuoret
itseään muistamatta riensivät miehissä pyhää hautaa valloittamaan...»

--Sinä puhut kuin enkeli!

--Ole vait!--Sinä olet, vanha veikko, pysynyt sellaisena kuin meidän
kaikkien olisi pitänyt pysyä.

--Surullisen hahmon ritarina, kuiskasi taas muuan, mutta onneksi eivät
kuulleet sitä juhlapuhuja eikä juhlavieras, jotka lasit kourassa
seisoivat vastakkain, toinen toisessa päässä pöytää.

»Ja sinä voit vielä iloita siitä, mitä näet näyttämöltä ... onnellinen
sinä, joka et ole katsonut kulissien taa etkä nähnyt itsekkyyttä,
vallanhimoa, ammattikateutta, intriigejä ... isänmaallisuus ei ole
ollut sinulle afääriä, sinä et ole itse hyötynyt hoitamastasi
leiviskästä etkä voi uskoa, että muutkaan ovat sitä tehneet ... sinä
olet pysynyt nuorena sielultasi, sinä uskot kaikkea, et epäile mitään,
et arvostele, et irvistele. En sano sinulle: tervetuloa!--sanon vain:
onnea matkalle! sillä sinulle on parempi, että pysyt siellä kaukana,
mistä kaikki niin kauniilta kuvastaa. Maljasi! Eläköön!»

Se oli osaksi ivaa, osaksi totta ja tuli sydämestä. Oli juotukin
melkoisesti. Mutta hän ei käsittänyt ivaa eikä katkeruutta. Hänellä ei
ollut korvaa sellaisille soraäänille. Hän eli oman innostuksensa ja
omien ihanteittensa sopusoinnussa. Ja hän kiitti meitä siitä kunniasta,
jota olimme hänelle osoittaneet. Mutta ennen kaikkea hän kiitti meitä
siitä, että hän meissä oli tavannut vielä saman hengen hehkumassa, joka
meitä kaikkia nuorina ylioppilaina innostutti.

Ja me kun olimme jo pelänneet, että hänen silmänsä olisivat auenneet ja
hän mahdollisesti saanut vahingon sielulleen! Hän oli ja pysyi sinä
samana nuorena sieluna, mikä hän aina oli ollut.

       *       *       *       *       *

Mutta sehän on hyvä, että sellaisia vielä on olemassa! sanotte.

Vaan onko sitten kukaan väittänyt, ettei niin olisi? Sanoinhan jo
alussa, että hän on mielestäni niitä kaikkein onnellisimpia ja kaikkein
kadehdittavimpia.



OMAN ONNENSA SEPPÄ.


Ei ollut maalla eikä kansalla aavistustakaan siitä, että sellainen
puute, sellainen suuri epäkohta olisi ollut olemassa. Se oli jotenkin
rauhallisesti elänyt siinä uskossa, että sillä oli kaikki ne laitokset
ja virkakunnat, joita se onnekseen ja menestyksekseen tarvitsi, että
laitoksien johtajat ja virkojen hoitajat tekivät tehtävänsä, kuten
parhaiten taisivat, ja ettei niitä uusia tarvinnut lisätä--joskin olisi
saanut vanhoja hiukan vähennellä.

Mutta elipä tämän kansan keskuudessa mies, jolla oli uusi aate jo kauan
mielessä kytenyt. Mikä se aate oli, siitä hän ei pitkään aikaan ollut
selville päässyt. Hän haki sitä kuitenkin uupumatta; oli monet vuodet
ollut tällä etsivällä kannalla. Olisihan niitä ollut vanhoja aatteita
kaikenlaisia tässä maassa, vasta puoleksi toteutettuja, joiden
palvelemiseen hänkin olisi voinut elämänsä pyhittää. Mutta hän ei
tahtonut olla palvelija, sillä hän tahtoi olla johtaja. Vaan kun meillä
on johtajia niin paljon, niin on kilpailu heidän välillään kova, ja
sentähden ei ole helppo johtajanpaikkaa löytää ... jos ei odota
vanhojen johtajien väistymistä,--mutta hänellä ei ollut aikaa eikä
halua sitä odottaa. Sentähden piti keksiä oma aate, hakea veres
vaikutusala, etsiä itselleen oma asia ajettavaksi.

Hän siis etsi sitä, ja viimein hän sen löysikin. Löysi sen ulkomaalta,
niinkuin meillä melkein kaikki uudet aatteet ulkomaalta löydetään ja
sieltä tänne tuodaan, sillä omista aatteista me olemme verrattain
köyhät. Mutta siitä me olemme rikkaat, että oloihimme runsaasti voidaan
sovittaa aatteita vieraista maista.

Löydettyään aatteensa--löysikö hän sen nyt Amerikasta vaiko Englannista
vaiko vain vanhasta emämaasta, on yhdentekevä--ryhtyi hän sitä heti
kohta tunnetuksi tekemään. Ensiksi hän kirjoitti asiasta sanomalehtiin
kirjoitussarjan, joka oli hänen nimellään varustettu. Tässä
kirjoitussarjassa esitettiin, miten tuo aate siinä vieraassa maassa oli
toteutettu, mitä hyvää se siellä oli vaikuttanut--se osoitettiin
numeroillakin--ja miten tarpeellista olisi, että se meilläkin
pantaisiin toimeen, meillä, jossa olot, luonnonsuhteet, kansan luonne
y.m.s. ovat niin monessa kohden samanlaiset kuin siellä. »Me olemme
pieni kansa, ja me olemme köyhä kansa, niin sanotaan», kirjoitti hän,
»eikä meillä muka ole varoja tällaisiin uudistuksiin uhrata. Mutta se
on, luvalla sanoen, pintapuolista puhetta. Totta kyllä on, että olemme
köyhiä, mutta senpä vuoksi juuri ei meillä olekaan varaa tuhlata
aikaamme toimettomuuteen. Olisi suorastaan kansallinen tappio, jos
asianomaiset eivät niin pian kuin mahdollista ryhtyisi toimiin» j.n.e.

Asianomaiset, jotka yleensä eivät pane suurta merkitystä siihen, mitä
sanomissa heidän tehtäväkseen tyrkytetään, eivät tietysti kallistaneet
korviaan tällekään uudelle ehdotukselle. He ovat kuin korkeat jumalat,
jotka eivät yksityisten suitsutusuhreista isosti ihastu, vaan vaativat
yleisen mielipiteen suuria hekatombisavuja, ennenkuin lähtevät
pesistään liikkeelle tämän maailman puutteita parantamaan.

Hän tiesi sen, ja hän piti huolta siitä, että savu ei lakkaisi
suitsuamasta, vaan kerran tunkisi sekä suuhun että sieraimiin.

Hän kuului kaikkiin seuroihin ja yhdistyksiin, ja meillä on
kaikenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, joiden toimialaan kuuluvat mitä
kaikenlaisimmat aatteet ja asiat. Kun yksi seura hylkäsi hänen
aatteensa, otti sen toinen ohjelmaansa, ja jos ei olisi ottanut, olisi
hän perustanut oman seuransa, mikä meillä on hyvin tavallista.

Kun sanomalehdet ja yhdistykset olivat asiaa kaikin puolin kannattaneet
ja kun se oli päässyt niiden asiain arvoon, joita »päivänkysymyksiksi»
kutsutaan, täytyi sen tietysti tulla valtiopäivilläkin esille.
Sellaiset asiat kun tulevat valtiopäivillä esille, niin tulevat ne
esille kaikissa säädyissä yht'aikaa. Kahdessa säädyssä se kyllä
tapettiin, mutta kahdesta se joutui valiokuntaan. Hän oli itse
saapuvilla evästäjäisissä ja kuiskaili näkökohtia niille puhujille,
jotka hänen asiaansa puolustivat. Kun asia oli niitä harvoja asioita,
jotka eivät ole puolueasioita, otettiin se valiokunnassa ennen muita
esille ja siitä valmistui mietintökin hyvissä ajoin. Poispantu lippu
ratkaisi valiokunnassa asian siihen suuntaan, että valiokunta kyllä
antoi sille periaatteellisen tunnustuksensa; mutta kun asia valiokunnan
mielestä oli hallinnollista laatua, hylkäsi se sen »luottaen siihen,
että hallitus kyllä aikanansa, jos niin tarpeelliseksi näkee, on pitävä
huolta siitä, että» j.n.e. Säädyt hyväksyivät valiokunnan mietinnön.

Muuta ei hän ollut osannut toivoakaan ja oli hän menestyksestään niin
iloissaan, että piti pienet päivälliset niille, jotka olivat hänen
asiataan puolustaneet.

_Hänen_ asiataan ... se oli vähitellen muuttunut hänen asiakseen, ja se
lausuttiin usein jo julkikin. Samalla oli hänestä vakaantunut se
käsitys, että hän on innokas, harrastava mies, joka ei jätä leväperään
sitä, mihin kerran ryhtyy. Asian vastustajatkin olivat sitä mieltä ja
lukivat sen hänelle ansioksi. Eikä sen tähden kukaan kummastellut, kun
eräänä päivänä luettiin sanomissa uutinen siitä, että se ja se oli
jättänyt Keis. Suom. Senaattiin semmoisen ja semmoisen ehdotuksen siitä
ja siitä.

Yleisen mielipiteen hekatombisavu oli siis tunkenut asianomaisten sekä
suuhun että sieraimiin, ja senaatti päätti--ei kuitenkaan heti, vaan
vasta vuoden, parin päästä--asettaa komitean asiantuntevia miehiä
asiata tutkimaan, valaisemaan ja valmistamaan. Komitean
puheenjohtajaksi tuli tietysti asian alkuunpanija, eikä kauan kestänyt,
ennenkuin komitean ehdotus valmistettiin ja painettiin. Komitean
ehdotus oli näin kuuluva: »Komitea on ottanut j.n.e. ... ja koska
komitea j.n.e. ... ja kun se asia, joka j.n.e. ... on sitä laatua, että
sen toteuttaminen siihen suuntaan, kuin on ehdotettu, näyttää olevan
ajan vaatima, ja siihen nähden, että maamme valtiosäädytkin j.n.e.,
niin saa komitea suurimmassa alamaisuudessa H.K.M:lle ehdottaa, että
H.K.M. armossa suvaitsisi» j.n.e.--lyhyesti sanoen: komitea ehdotti,
että perustettaisiin uusi virka ja että sen viran hoitajalle
määrättäisiin palkka erittäin ja erittäin vuokrarahat.

Senaatti perusti viran ja määräsi palkan ja vuokrarahat erittäin.

Vaan kenpä viran hoitajaksi?

Tietysti asian alkuunpanija, aatteen esittäjä ja sen innokas ajaja.

Tarvitsematta suorittaa niitä näytteitä, jotka määrättiin vastaisten
hakijain varalle, pidettiin hänet itseoikeutettuna olemaan seppänä
siinä pajassa, jonka seinät hän oli rakentanut, jonka alasimen maahan
iskenyt ja jonka palkeisiin hän oli ilman puhaltanut.

Nimitys otettiin mielihyvällä vastaan kaikissa piireissä, lausuttiinpa
vielä, että oli onni, että sellainen kyky oli saatu isänmaalle
pelastetuksi.

Silloin kun virka perustettiin, oli se vain palkkiovirka. Muutamien
vuosien kuluttua anoi viranhoitaja sen koroittamista vakinaiseksi
viraksi sekä samalla hänen päästämistään osalliseksi asianomaiseen
eläkekassaan. Anomukseen suostuttiin. Suostuttiin seuraaviinkin: palkan
koroittamiseen uuden viraston päällikölle, apulaisen hankkimiseen
hänelle hänen yhä lisääntyvissä tehtävissään, painatusavun antamiseen
laitoksen jokavuotisia julkaisuja varten j.n.e. Ja vähäisenä sivuasiana
huomautettakoon vielä, että laitoksen päälliköllä on velvollisuutena
esiintyä juhlatilaisuuksissa nappitakkiin ja kolmikulmalakkiin
puettuna, kuin myöskin kantaa miekkaa vyöllään sekä niitä
ritarimerkkejä, joita hänelle, jos ei jo ole annettu, niin ainakin pian
annetaan.

       *       *       *       *       *

Mutta mikä on nyt tuo aate ja tuo asia, josta maa ja kansa ei ennen
tiennyt, mutta joka on nyt hyviin turviin joutunut?

Luulen olevan jotenkin yhdentekevää tietää, mikä se sellainen aate ja
asia on. Pääasia on, että se _jokin_ on ja että maalla ja kansalla nyt
on laitos, joka pitää siitä _jostain_ huolen, ja että sillä on mies,
joka sitä laitosta johtaa ja joka siitä johdostaan palkkansa kantaa.



YHDISTYSTEN AIKAKAUDELLA.

Kuvaus Helsingin elämästä.


Hän tuli huohottaen huoneeseeni, heittäytyi palttoo yllä sohvalle,
tyhjensi lasin vettä, sanan virkkoi, noin nimesi:

--En jaksa enää, voimani ovat lopussa, olen tehnyt kaikki voitavani,
nyt saavat mennä menojaan, en pane tikkua ristiin, en pukahda, en
päkähdä ... olkoot, eläkööt!

--Mikä miehellä hätänä? Mikset pukahda, et päkähdä, miksi: olkoot,
eläkööt? Sanalla sanoen: mitä on tapahtunut?

--Ne nykyajan inhoittavat olot, ne tämän maailman uudet aatteet, ne
seurat, ne yhdistykset...!

--Rauhoitu, veikkonen, juo vettä vielä lasillinen ja kerro!

Ja hän kertoi:

--Minulla on virka ja tulot ja oma koti ja oma talous ... minulla on
tyttökin tiedossani, minä olen häneen jotakuinkin rakastunut, ja minä
tahtoisin mennä naimisiin.

--Mikset sitten mene?

--Mikset sitten mene! matki hän. Mikset sitten mene? Mutta kuinka minä
voin mennä, kun en tiedä, missä hän on, missä häntä tavata, kuinka
päästä puheilleen hakkailemaan häntä, pitämään häntä lämminnä,
herättämään hänessä vastarakkautta, kosimaan häntä...

--Menisit tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin...

--Tanssiaisiin, teatteriin, iltahuveihin? Niin voi puhua ainoastaan se,
joka ei ole seurannut aikaansa, joka ei tiedä, mitä se vaatii, joka on
elänyt säkissä niinkuin sinä. Suo anteeksi, että minun täytyy tuhkaista
pilkallisesti sieraimiini neuvoillesi. Luuletko sinä, että ajat enää
ovat samat kuin meidän nuorra miessä ollessamme, jolloin oli
tanssiaisia ja ylioppilasiltamia joka viikko, jolloin ihmiset vielä
kävivät teatterissa ja tapasivat siellä toisensa? Luuletko, että nyt
käy päinsä naistuttavia saadakseen vain mennä ja antaa esitellä
itsensä, kumartaa kaunottaren edessä, viedä hänet valssiin, pyytää
hänet franseesiin, saattaa kotiin ja kosaista, sanalla sanoen:
kihlautua ja mennä naimisiin? Ei, veikkonen! Nyt eivät neitoset enää
ilmaannu iltamiin, eivät tule teatteriin! He lukevat, harrastavat,
kuuluvat seuroihin, istuvat yhdistyksissä, ja ainoastaan _siellä_ voi
heitä enää tavata.

--Voithan sinäkin kuulua seuroihin, istua yhdistyksissä...

--Ja niinkuin en minä olisi niissä istunut, niihin kuulunut! Kaikkiin
niihin olen kuulunut, kaikissa niissä olen istunut ... kaikki kokenut,
kaikki kärsinyt--hänen tähtensä, häntä tavatakseni. Mutta hän on
paennut tieltäni, minä en ole koko talvena saanut vaihtaa sanaakaan
hänen kanssaan, sillä minä olen aina tullut myöhään. Kun minä turhaan
olin etsinyt häntä Suomalaisen Seuran tanssi-iltamista, sain minä
vihdoin kuulla, että hänet oli nähty sen raittiusseuran iltamissa,
missä ei tanssita.--Minä kiiruhdan sinne, teen raittiuslupaukseni, juon
teetä ja särvin soodaa, istun illan, istun kaksi, niin jopa iltana
kolmantena saan tietää, ettei hän enää harrasta eikä ole puoleen
kuukauteen harrastanut raittiutta, vaan että hän nyt harrastaa
naisasiaa.

--Ja sinä tietysti harrastamaan naisasiaa!?

--Minä harrastamaan naisasiaa, minä hakemaan häntä Unionista, mutta
minä sinne tultuani kuulemaan, ettei hän ole enää kuukauden päiviin
käynyt sen kokouksissa. Hän on innostunut tieteisiin, hän on päättänyt
kartuttaa tietojaan. Hän on kirjoituttanut itsensä jäseneksi
Filosofiseen Yhdistykseen, ja yks ... kaks ... minä olen samassa
myöskin jäsenenä Filosofisessa Yhdistyksessä ... hän onkin muuttanut
mielensä ja ruvennut Uusfilologiseen Yhdistykseen ... kolme,.. neljä
... ja minäkin olen muuttanut mieleni. Nyt olen hänet
saavuttamaisillani ja minä olen sitä iloisempi, kun tiedän, että
Uusfilologisen Yhdistyksen kokouksia seuraa seksailtama, jossa välistä
pistetään polkaksikin. Myhäellen kävelen minä Kämpin korridorissa ja
odotan, että minut kutsuttaisiin sisään, sitten kun yhdistys on
hyväksynyt minut jäsenekseen. Kutsu viipyy vähän, asiasta on syntynyt
eri mieliä, on väitetty, etten minä ole mikään kielimies. Mutta
enemmistö näyttää olevan puolellani, ja eihän minulla ole kiirettä,
sillä _hän_ ei ole vielä kokoukseen saapunut. Jo tullaan minulle
ilmoittamaan se ilonsanoma, että saan astua sisään. Pysähdyn peilin
eteen, suin tukkani ja olen juuri lukkoon tarttumaisillani, kun näen
hänenkin saapuvan. Vihdoinkin! Voitto on minun! Tyttö on käsissäni!
Olen onnen saavuttanut! Ovenvartia ottaa vastaan hänen vaatteensa
korridorin toisessa päässä, hänkin asettuu peilin eteen pukuaan
järjestämään. En mene sisään vielä, annan hänen mennä ensin. Hän
kääntyy ovenvartian puoleen, kysyy jotain ... minä kuulen sen, ja
maailma mustenee silmissäni! ... kysyy, missä _Alliance Française_
kokoontuu ja menee toisesta ovesta sisään, toisesta minä.--Huhhuh!--
Kahden viikon päästä minä olen jäsen _Alliance Françaisessa_, vaikka en
taida sanaakaan ranskankieltä. Mutta hän taitaa sitä niin, ettei hänen
enää toista kertaa tarvitse käydäkään _Alliance Françaisessa_. Mutta
estetiikka on hänelle outo ala, ja hän on ruvennut käymään Estlanderin
luennoilla yliopistossa. Minä olen jo aikoja sitten kadottanut
ylioppilasoikeuteni, mutta minä haen ne takaisin varakanslerilta ja
saavutan hänet vihdoinkin luentosalissa. Tuo rakas olento istuu siellä
etupenkillä kymmenen muun neitosen kanssa ja tekee ahkerasti
muistiinpanojaan. Laittaun aivan hänen taakseen, hengitän melkein hänen
niskaansa ... ja mimmoiseen niskaan! Oo! Se on niin valkea, niin
kaunis, niin makoinen, niin hieno, ja tukka kähertyy siinä niin
veitikkamaisesti. Mutta hän ei käännäkään päätään, ei ajattele muuta
kuin opinnoitaan, ei aavistakaan, että ihailija istuu hänen takanaan.
Enkähän minä voi esittelyttää itseäni hänelle--yliopiston
luentosalissa. Eihän se käy päinsä vestibyylissäkään. Eikähän hän enää
ilmaannu sinne seuraavalla tunnilla. Minä menetän taas pitkäksi aikaa
hänen jälkensä, saan niistä vähän vihiä, seuraan niitä ja saan
selville, että ne viikko sitten ovat vieneet Suomalais-ugrilaiseen
seuraan, siitä Maantieteelliseen Yhdistykseen ja palanneet sieltä
takaisin; että hän Maantieteellisen Yhdistyksen oli vaihtanut
Matkailijayhdistykseen; että hänet sillä välin on nähty Seemiläisten
seurassa, jossa tohtori Tallqvist piti esitelmän »assyrialaisten
loitsuista», ja toisen kerran aivan varmasti Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran kokouksessa, jossa professori Tudeer piti esitelmän
»Prometheus-taruista» ... mutta minne tulenkin, tulen vasta sitten, kun
hän on jo ehtinyt poistua. Minä tuskastun, minä kiusaannun, mutta minun
ihastukseni vain kasvaa, kun näen, mihin kaikkeen hän ennättää, mitä
kaikkea hänen suuri sielunsa ehtii syleillä, miten nopeasti hän on
ottanut selkoa tiedon kaikista eri aloista.

Ystäväni vaikeni, tuijotti synkästi eteensä ja virkkoi riutuvalla
äänellä:

--Mutta tiedolliset opinnot eivät enää kuulu hänen harrastuksiinsa.
Hänen järkensä on saanut tarpeensa, hänen sydämensäkin vaatii osansa.
Se kaipaa osoittaa hellyyttään, se säälii kärsiviä. Mutta mistä
ihmeestä minä olisin voinut aavistaa, että hän näiden tunteittensa
toimialaksi oli valinnut--Eläinsuojelusyhdistyksen.

--Kai luulit, että hän oli ruvennut jäseneksi Kennelklubiin?

Hän hypähti seisoalleen.

--Sinä pilkkaat minua ... sinulla ei ole sydäntä ... sinä lasket
leikkiä pyhimmistä tunteistani ... mutta minä sanon, että sinä loukkaat
minua, kun loukkaat häntä ... minä en tahdo sinusta enää mitään tietää
... ystävyytemme on lopussa ... minä menen ... hyvästi!

--Minne menet, ystäväni?

--Minä menen Keittokouluun ... en ehtinyt Veistokouluun, mutta
Keittokoulussa hänet tavoitan! Jos en häntä siellä saavuta--menen
hirteen.

--Lue! sanoin minä ja ojensin hänelle päivän sanomalehden.

Ja hän luki siitä vapisevalla äänellä, että hänen ihanteensa eilen oli
suorittanut päästötutkinnon läpikäytyään neiti Olsonin
keittokoulukurssin ja että hänen näytteensä tutkinnossa oli ollut
luumuputinki.

--Sitä putinkia olisi sinun pitänyt olla syömässä, sanoin minä, mutta
kaduin leikintekoani samassa, kun näin, miten hän vaipui kokoon,
ikäänkuin pieneni ja kitistyi suuren palttoonsa sisässä.

--Kaikki on hukassa, sanoi hän heikolla äänellä. Jälkiruokakin on siis
mennyt suuni ohitse ... keittokoulun vuositutkinto oli viimeinen
toivoni.

--Rohkaise mieltäsi. Ehkä tässä keino vielä keksitään.

--Mikäpä keino se voisi olla?

--Hän, tuo sinun ihanteesi, jota rakastat...

--Niin teen, rakastan vieläkin, jumaloin.

--Hän on otus.

--Otus?

--Ja sinä olet metsästäjä, joka ajat otusta.

--Mutta en häntä koskaan saavuta ... en saa koskaan painaa päätäni
hänen rinnoillensa.

--Et saavuta siksi, ettet ole tehnyt niinkuin tekee oikea metsästäjä.
Oikea metsästäjä ei milloinkaan tee niinkuin sinä olet tehnyt.
Ajettuaan otuksen ylös ei hän lähde hänen perässään karkaamaan, vaan
joko odottaa paikoillaan tai lähtee vastuuseen. Tee sinä samoin. Jos
tunnen hänet oikein, on hän alkanut kiertokulkunsa uudelleen. Ehkä hän
nyt parhaillaan huvittelee Suomalaisessa Seurassa. Elä mene häntä
siellä säikyttelemään, vaan mene sinä Keittokouluun. Käyt sitten viikon
päivät veistokoulua, niin tulee hän sinua vastaan
Raittiusyhdistykseensä. Jatkat matkaasi Eläinsuojelusyhdistykseen tai
Kennelklubiin, kumpi enemmän huvittaa, joll'aikaa hän harrastaa naisten
tilan parantamista. Epäilemättä hän sieltä piankin muuttaa majaa ja
saapuu Filosofiseen Yhdistykseen. Sinä et välitä siitä, vaan loittonet
--itse asiassa kuitenkin näin lähenet--ja odotat häntä
Matkailijayhdistyksessä, kunnes kuulet hänen siirtyneen Uusfilologiseen
Yhdistykseen, jolloin sinä kiireen kautta loikkaat Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kuukausikokoukseen tai ajan voittamiseksi
Seemiläiseen yhdistykseen ... ymmärrätkö tarkoitukseni?

--En vähääkään.

--Mutta onhan se aivan selvä, että teidän, saman ympyrän kehää toinen
toisaalta kiertäessänne seurasta seuraan, yhdistyksestä yhdistykseen,
kerran luonnonlain välttämättömyydellä täytyy äjähtää yhteen _jossain_
seurassa tai yhdistyksessä.

--Suokoon Jumala, että äjähtäisimme, sanoi hän, ja minä näin, että
toivon kipinä jo kiilti hänen silmässään, kun hän otti hattunsa, heitti
hyvästinsä ja lähti.

       *       *       *       *       *

Katson velvollisuudekseni ilmoittaa, että ystäväni äskettäin on
löytänyt onnensa Suomalais-ugrilaisesta Seurasta ja että kihlaus
luultavasti piakkoin julaistaan Kansantaloudellisen Yhdistyksen
perhepäivällisillä.



LIIAN SUURIA MIEHIÄ.


Suurten miestemme aika on ohitse, ainakin toistaiseksi. Mutta sen
sijaan on meillä nyt liian suurten miesten aika.

Mitäkö minä ymmärrän liian suurilla miehillä?

Jokaisella meistä lienee joku tuttava, joka kooltaan on suuri ja
liikkeiltään laaja. Kun hän tulee huoneeseen, täytyy hänen kumartua
ovessa ja sittenkin hän usein satuttaa otsansa sen kamanaan. Kun hän
aikoo istuutua, on pelko tuoleja, jotka natisevat ja välistä
särkyvätkin hänen allaan. Jalat ulottuvat istuessa puolilattiaan, ja
kaikki niihin kompastuvat. Niin pian kuin hän niitä liikauttaa,
kolisevat pöydänjalat ja emäntä pelkää lamppuaan, ja kun hän lähtee
pois, lyö hän säännöllisesti päänsä kynttiläkruunuun. Suhteet pienissä,
jokapäiväisissä asunnoissa eivät ole hänen mitallaan tehdyt. Ainoastaan
silloin, kun pitoja pidämme tai muuten levitteleimme, on tuo suuri
sukulaisemme paikallaan.

Suomessa on meillä koko joukko sellaisia liian suuria miehiä. Ne ovat
niitä, joihin verratessa maatamme tämä maa näyttää kovin pieneltä ja
sen olot kovin ahtailta; ovat niitä, joista miltei ihaillen sanomme:
mikä olisikaan hänen tulevaisuutensa ollut, mihin valta-asemaan hän
olisikaan voinut kohota, jos olisi syntynyt jossain suuressa
sivistysmaassa ... sellainen politikko, sellainen valtiollinen nero,
sellainen mainio puhuja--Englannissa olisi hänestä tullut ministeri,
Ranskassa presidentti, missä muussa maassa tahansa hän olisi eduskunnan
etevimpiä miehiä.

Mutta täällä Suomessa, täällä mitättömässä, kaukaisessa Suomessa--ei
mitään sellaista ympäristöä, jossa hän voisi edukseen esiintyä. Ja me
melkein halveksimme itseämme, että meidän täytyy valjastaa rotuhevonen
auran eteen: kytkeä suuri valtiollinen kyky kaikenlaisiin
pikkutehtäviin.

Vaan on hänellä nyt sentään hetkensä hänelläkin, ne »suuret hetkensä»,
jolloin näemme, kuinka suuri hän on, tuo suuri miehemme.

Hän syntyi siihen aikaan, jolloin _ne_ suuret miehemme, joille jo on
patsaitakin pystytetty, parhaillaan vaikuttivat, puhalsivat ilmaa
kansamme keuhkoihin ja sen ahtaita näköpiirejä avartivat. Hänessä on
siis suuruus jo tavallaan syntyperäistä--ainakin puhuu hän itse siitä
ajasta, joka _hänet_ loi. Hän kasvoi ja kehittyi ja sai käsityksensä
maan ja kansan merkityksestä--ja omastaan--»sinä suurena
vuosikymmenenä, jolloin Suomen valtiomuoto uudistettiin ja ovet
avautuivat julkisen elämän avaroihin saleihin», niinkuin hän kerran
eräässä juhlapuheessa virkkoi. Ja hän astui niistä sisään sillä
varmalla vakaumuksella, että hän oli kutsuttu uuden juhlasalin
estraadilla esiintymään.

Eikähän kukaan voinut olla enemmän omansa esiintymään kuin hän oli.
Siihen saakka ei ollut juuri totuttu julkisesti esiintymään eikä
julkista esiintymistä näkemään. Jo paljas esiintyminen semmoisenaan oli
merkkitapahtuma, omansa huomiota herättämään, sitä suurempaa, kun
puhuja oli komea, ääni suuri, ryhti vaikuttava ja aatteet ylevät, jo
ylioppilaskokouksissa hän oli niillä lahjoillaan nuorisoa
innostuttanut. Ja hänen ensimmäisen puheensa jälkeen valtiopäivillä
alkoi heti kuulua kuiskauksia, että siinä on mies, joka olisi kunniaksi
vaikka Englannin parlamentille;--eikä sanota sitä vielä säälien eikä
surkutellen eikä omia oloja ahtaiksi arvaten, vaan ylpeydellä ja
luottamuksella ja salaisella mielihyvällä, että joskaan eivät
parlamenttaariset olomme ole suuren Englannin oloja, ovat ne kuitenkin
parlamenttaarisia oloja, joita varten tarvitaan parlamenttaarisia
kykyjä. Ja siitä päivästä on hän yleisessä mielipiteessä
parlamenttaarinen kyky ja tunnustettu puhuja.

Siitä päivästä on hän myöskin semmoisena esiintynyt ja siinä on hänen
suuruutensa, mutta myöskin liika suuruutensa.

Sillä jokaisilla valtiopäivillä hän kasvoi ja täytti paikkansa yhä
paremmin. Ensin erään pikkukaupungin edusmiehenä, sitten pääkaupungin.
Mutta kuta suuremmaksi hän valtiopäivillä kasvoi, sitä vaikeampi oli
hänen saada itsensä niiden väliajoilla mihinkään sijoitetuksi. Komeat
kuvat tarvitsevat komeita puitteita. Eduskuntakokouksen aikana oli hän
niissä puitteissa, joihin hän sopi ja jotka sopivat hänelle, mutta sen
päätyttyä hän oli kuin taulu, joka harhailee ilman kehystä.

Jos Suomi olisi ollut mikä muu maa tahansa, olisi hänestä tietysti
tehty ministeri. Mutta Suomessa ei tehdä edusmiehistä ministerejä,
harvoinpa senaattorejakaan. Sentähden ei meillä niille
parlamenttaarisille kyvyille, joita tahdomme ansioistaan palkita, ole
annettavana kuin vähäpätöisiä luottamustoimia: pankinvaltuusmiesten,
tarkastajain, revisorien, kontrollöörien ja sen semmoisten virkoja.
Mutta sen vuoksi myöskin sydäntämme kirvelee, kun näemme miehen, joka
on kuin luotu seisomaan, alakuloisena istuvan ahtaassa kansliahuoneessa
tai kuluneen pulpetin takana tai kaikenlaisten pienten asiain ajajana
maita mantereita kiertävän--säälimme roturatsua, joka on työauran eteen
valjastettu.

Hän koettaa kuitenkin parastaan, tahtoo käyttää kaikki lahjansa sen
isänmaan palvelukseen, jonka tietää häneltä odottavan niin paljon--ja
olevan oikeutettukin odottamaan. Jos ei voikaan läpi vuoden
parlamenttaarisena kykynä esiintyä, niin voi kuitenkin esiintyä
puhujana--tunnustettuna puhujana.

Ja siihen on aina tilaisuutta sillä, joka siihen tilaisuutta hakee.

On niin monenlaisia yhdistyksiä, joiden esimieheksi voi tulla ja joiden
vuosi juhlissa voi puheita pitää; on kokouksia, joita voi avata ja
päättää valituin sanoin, jotka pikakirjoituksen avulla sanomalehdissä
sanasta sanaan julkaistaan; on isänmaallisia juhlia, joissa yleisö
kättentaputuksilla ilmaisee suosionsa; on hautajaisia, ja lukemattomat
ja liikuttavat ovat ne puheet, joita hän vuosittain haudoilla pitää; on
päivällisiä ja pikku pyrähdyksiä;--mutta ennen kaikkea on riemujuhlia.

Kansalainen on pysynyt hievahtamatta samassa virassa kymmenen vuotta,
ja päivän merkityksen johdosta panee hän toimeen ystävilleen pienet
kekkerit, joista tulee uutinen sanomalehtiin ja puhujat mainitaan;
sama kansalainen on pysynyt tuolla samalla sijalla kaksikymmentä
vuotta, ja hänen virkaveljensä toimittavat hänelle päivälliset
puheineen Seurahuoneella; viisi vuotta lisää, ja hän viettää
neljännesvuosisata-riemujuhlansa tervehdyslähetystöineen aamupäivällä
ja suurine sähkösanoma-illallisineen iltapäivällä--ja tuo tunnustettu
puhuja pitää puheen, yhden aamulla ja illalla toisen, ja siinä hän luo
katsauksen ei ainoastaan juhlan esineen elämäntyöhön, vaan myöskin koko
maan vaiheisiin noiden viidenkolmatta vuoden kuluessa, vaiheisiin,
»joihin arvoisa vieraamme on niin tehokkaalla tavalla osaa ottanut». Ja
siitä kasvaa vähitellen suuri valtiollinen puhe, joka huomenna on
luettavana kaikissa sanomalehdissä ja täyttää niissä palstan petitiä.
Juhlan esine on pian unhotettu, mutta puhe elää siksi--kunnes toinen
samanlainen sen tieltään työntää.

Eihän siis oikeastaan puutu puitteita eikä tilaisuutta puitteissa
puhua.

Mutta joka kerta, kun minä kuulen tuon tuommoisen suuren miehen noiden
kehystensä keskestä puhuvan, tuntuu minusta kuin hän olisi liian suuri
sittenkin. Ei ole suurilla sanoilla kylläksi kaikupohjaa, ei äänellä
oikeaa kumukoppaa--on niinkuin hän aina esiintyisi Englannin
parlamentissa, puhuisi maan kokoontuneille säädyille, sanoisi
sanottavansa plenum plenorumissa.

Mutta mikseivät ne istu senaatissa, nuo miehet? olen usein itseltäni
kysynyt ja kysynyt muilta.

Siksikö, että ovat liian suuria sinnekin?

On ainakin nähty, että juuri silloin, kun he, kasvot kansaan
kääntyneinä ja kansan kasvot heihin, seisovat puhujalavalla eikä
kenenkään mielestä voi olla muuta kuin yksi ajatus siitä, että
ensimmäinen tyhjäksi jäävä istuin neuvospöydän ääressä on oleva jonkun
heistä, hiipii tuolla heidän selkänsä takana, ohitse Ritarihuoneen ja
sivu Säätytalon, toisia, jotka eivät koskaan ole kehyksissä seisoneet
eivätkä koskaan puheita pitäneet, eivät olleet parlamenttaarisia
kykyjä, vielä vähemmän tunnustettuja puhujia, vaan jotka osaavat
kuiskata, silloin kun tarvitaan, ja vaieta, kun on vaikenemisen aika;
jotka eivät astu toisten varpaille ahtaissa huoneissa, eivätkä pudota
kruunua katosta, vaan sen kohdalla varovasti päänsä kumartavat, joilla
on ne suhteet, mitkä tässä maassa tarvitaan, jotka sanalla sanoen eivät
ole liian suuria, mutta eivät myöskään liian pieniä.



LIISAN LEHMÄ.


Kalle Kettunen kuului tavallaan »sivistyneeseen köyhälistöön». Hän oli
näet läpikäynyt kansakoulun, hänellä oli jotakuinkin hyvä käsiala, ja
hän oli lukenut kaikki kirjat, joita lainakirjastosta oli saatavana.
Sitä paitsi seurasi hän tarkasti kaikkia lehtiä, joita lähiseudulla
tilattiin, vaikkei hänellä itsellään ollutkaan varaa pitää niitä omiin
nimiinsä. Vaatteet olivat hänellä herraskuosia, kaulassa oli
selluloidikaulus ja Roihan kravatti. Hän osasi kumartaa kuin herrat
(kantapäitä yhteen iskien) ja paljastaa leikkotukkansa temmaten siitä
hattunsa suoralla kädellä, niinkuin oli nähnyt kauppiaan konttoristin
tekevän. Sitten poltti hän »rettingin» paperossia, joi mielellään
olutta kievarissa, kun sattui saamaan rahaa irti, ja kirjoitti nimensä
--jota muuten joka paikkaan kirjoitteli--Kaarlo Kettuin.

Rahaa hän sai irti enimmäkseen »viraapelitöillä»: kulki tuolloin
tällöin mittarin mukana, ajoi maantielautamiehenä vallesmannin
kuskipukilla, oli mielellään kaikenlaisessa helpossa laiskan miehen
ammatissa, mutta aivan vastenmielisesti siinä, mikä olisi ollut hänen
varsinainen kutsumuksensa, jossa hän oli hyvinkin taitava, silloin kun
tahtoi. Hän oli näet hyvä suutari, mutta viitsi harvoin muille
suutaroida eikä aina omiksi tarpeikseenkaan.--»Ei kannata käsin
ommella, kun tehtaista saa huokeammalla»--sen hän oli oppinut
kirjoista.

Tämän olen kertonut kuvatakseni, millainen poika oli sillä, joka oli
hänen äitinsä, Liisalla, jolla oli mökkönen toisella puolen salmen,
vastapäätä pappilaa.

Äidit tulevat usein poikiinsa, varsinkin heikot äidit, muodostuvat
heidän mukaisikseen ja omaksuvat heidän aatteensa ja olentonsa. Liisa
ei tullut Kalleensa, sillä hän oli uuttera ja tarkka: kehräsi, kutoi
kankaita, hieroi ja kuppasi, mutta ennen  kaikkea hän hoiti lehmäänsä,
Omenaansa, josta säästi ja möi sen maidon, minkä sai pojaltaan
varjelluksi. Siitä he elivät ja siitä maksoivat huoneen vuokran. Kesät
kulki Omena laitumella sydänmaalla, ruohoisessa mäkikylässä, ja siellä
oli silloin Liisakin. Talvet se söi »pitäjän heiniä». Ne olivat niitä,
joita jäi kirkkomiesten jäleltä kirkon ja tapulin seinustalle. Niin
pian kuin viimeinen reki oli ajanut pois, ilmaantui Liisa haravoineen,
raapi kokoon luokonsa ja sijoitti sen pieneen kelkkahäkkiinsä, jonka
yksin vetää paarusti pahimmallakin pyryllä salmen yli latoonsa. Kalle
oli liian suuri herra ruvetakseen »kenenkään hevoksesi», istui
pitäjäntuvalla, joi vehnäskahvia ja poltti »rettinkiä».

Vaan kerran oli Omenalle käydä hullusti.

Kallella oli jo kauan ollut muiden herramaisuuksiensa ohessa
taskukello, joka oli suurimmaksi osaksi äidin saamilla säästörahoilla
ostettu, vaikka perät kyllä olivat Kallen omaa ansiota. Kello oli tosin
markkinarämä, neljälle kivelle perustettu silinteri, mutta aivan omansa
Kallelle, sillä se kulki sekin omia aikojaan niinkuin sen haltijakin,
silloin kun ei levännyt. Kalle sai kuulla siitä paljon pilkkaa, se oli
muuttunut melkein sananparreksi, esikuvaksi laiskasta kellosta,
niinkuin Kalle oli esikuva laiskasta kellokkaasta. »Miestä myöten
miekka vyöllä, Kallen kello kantajaansa.» Sentähden se oli ollut
kaupoissa jo niin monta kertaa kuin kellomiehiä sattui koolle, mutta
aina jäänyt päällisten puutteessa entiselle omistajalleen. Äiti oli
heikko, elätti häntä itseään isompaa poikaansa kuin pikkulintu käkeä,
mutta kellonkaupparahoja hän ei ikinä sanonut antavansa.--»Vai
semmoiseen turhuuteen minä! ... en ensinkään ... en penniäkään ... en,
vaikka polvillasi rukoilisit.»--»Te lehmällänne pidätte paremman kellon
kuin pojallanne; se ei teitä liikuta, vaikka maailma häntä kuinka
pilkkaisi.»--»Ei liikutakaan!» kivahti Liisa. »Pilkatkoot! Saavat ne
semmoisille vetelyksille nauraakin. Lehmä on itse ansainnut kellonsa,
mutta sinussa ei ole omain housunnappiesi hankkijaa!»

Sellaisia kohtauksia tapahtui usein, ja ne päättyivät tavallisesti
siihen, että Kalle sai kupin sikuritonta kahvia. Mutta kellon
päällisrahoja hän ei saanut.

Vaan siinä teki Liisa tyhmästi, kun vertasi Kallea lehmään ja heidän
molempiin kelloja toisiinsa.

Eräänä päivänä, kun tulin kylästä kotiin, oli koko pappila kuohuksissa.
Kaikki talon joukot, piiat ja herrasväet, ruustinna, nuoret herrat ja
neitoset, olivat kokoontuneet keittiöön, jossa seisoivat kehänä Liisan
ympärillä. Liisa selitti ja puhui, nyyhkytti, pyyhki silmiään
esiliinaansa ja alkoi taas alusta juttunsa sitä mukaa kuin uusia
kuulijoita ilmaantui.

--Lehmä on kirjoitettu ... Omena on pantu ryöstöön ... vallesmanni
laittoi sanan, että jos ei mielisuosiollista maksua väliin tule, niin
ensi lauantaina myydään huutokaupalla. Voi hyvänen aika tokiinsa! Voi
minua onnetonta, kun viimeisen elämiseni vievät!

--Mistä se on sitten kirjoitettu Omena? kysyin.

--No, ka, kun sen Kallen kellovelasta!

Ja sitten seurasi kertomus, jonka pääkohdat olivat seuraavat:

Kallella on ollut monta vuotta kello, joka ei ole mikään kello, vaan
joutava rämä, vaikka kyllä se sille on tarpeeksi hyvä ... mitä se
semmoinen mies kellolla tekee, joka panee maata päivän laskiessa eikä
nouse ylös, ennenkuin aurinko suuta syyhyttää--mutta se ei nyt muka
kelvannut semmoiselle herralle. Piti saada parempi, mukamas. Jos tuon
tiesi, mikä siitä tulee, niin olisi hänelle päällisrahat kaivanut
vaikka silmästään.

--Mitä se Liisa semmoisesta kelvottomasta pojasta ... antaisi hänen
olla ... minä en hänestä olisi tietävinänikään, huomautti joku
joukosta.

Liisa ei suvainnut, että muut hänen poikaansa moittivat silloinkaan,
kun itse häntä eniten sadatteli. Hän vaikeni ja käänsi puheen
toisaalle.

--Jo niitä pitää olla ilkeitä ihmisiä. Ja vielä ovat sukulaisia
olevinaan. Sanoinhan minä jo tytölleni, kun se sen Heikin otti, että
pahankurinen se on. Menepäs ja kirjoituta anoppimuorisi ainoa lehmä!

--Sekö sen on kirjoittanut?

--Sehän se on. Sehän se on viekoitellut Kallen kelloja vaihtamaan.
Viisitoista markkaa määrää väliä, ja sitten tehdään velkavekseli.
Viikon perästä panee jo kuvernööriin eikä tule puhumaan mitään.

--Eikö Kallekaan ole puhunut?

--Eikä ole puhunut ... mitenkä se siitä olisi puhunut, kun on siitä
pitäen ollut mittarin mukana pitäjällä! Ja minkä se Kalle olisi
tainnut, jos olisi puhunutkin. Eihän sillä raukalla ole pennin
syrjääkään. Sama jos tyhjää haraisisi. Kuvernöörissä lyödään kuluja
kuusitoista markkaa viidentoista markan velasta, ja nythän ne vienevät
minulta lehmän. Itse kuuluivat uhanneen tulla huutamaan. Lehmän ne
vievät ... voi minua poloista!

--Mutta eihän Liisan lehmää mitenkä voi myydä Kallen velasta! Ettekö
sanonut, että lehmä on teidän?

--Sanoinhan minä,--mutta eihän se uskonut, kirjoitti vain. Ei kuulu
auttavan, kun se on kaikki ollut olevinaan yhteistä. Vaan jos saisi
todistuksen, että se on minun oma hankkimani ja että siinä ei ole
Kallella osaa mitään, niin saattaisi peruutua. Vaan kuka sen minulle
semmoisen todistuksen antaa? Ei kuulu kelpaavan talonpojan todistus.
Rovasti sen kyllä tietää tämän asian, mutta kun ei sekään nyt ole
kotona ja tän'iltana pitäisi jo paperi olla vallesmannissa.

Liisa taas voivottelemaan, itkemään, me muut Kallea soimaamaan ja
kummastelemaan, mitä varten hän sitä hoitaa luonaan, aikamiestä. Liisa
siitä yhä enemmän itkemään:

--Kun se on niin hyvä ja hellä ... eikä ole milloinkaan pahaa sanaa
sanonut eikä kädellä kolhaissut ... ja hoitaahan tuo Omenatakin, kun
minä olen kylällä kuppaamassa, ja tekee törkyäkin kesällä, vaikkei sitä
ole akkain töille opetettu.

--Lieköpä liioin miestenkään töille? pisti joku piioista.

--Kukapa sitä olisi opettanut, kun kuoli isä, ennenkuin se syntyikään.
Mutta oma lapsi on rakas, en minä häntä osaa soimata. Pois minä lähden
tästä talosta, toiseen taloon itkemään--opettelen tässä kerjäläisenä
kulkemaan.

--Elkäähän menkö, Liisa, tuumitaanhan vielä. Auttaisikohan tuo, jos
minä antaisin todistuksen, että lehmä on Liisan?

--Ettäkö nuori herra ... minkä tähden ei!... kyllähän se kuvernööri
toki teitäkin uskonee ... en tullut sitä ajatelleeksikaan, kun en ole
osannut ajatella muita kuin rovastia.

Hän oli tullut taloon vesissä silmin, surkeana ja masentuneena. Kun hän
lähti, kädessä sinetillä varustettu paperi, jossa kirjoittaja Liisan
pyynnöstä--sillä muuten ei olisi kuulema sitä uskottu--»hengellisellä
valallaan vakuutti», että lehmä ei ole Kallen, vaan hänen äitinsä
Liisan, niin naurahteli hän hyvästä mielestä, ja pieninkin ryppy hänen
kasvoillaan hymähteli.

Hän oli jo saavuttanut vanhan varmuutensa ja terhakkuutensa, joka
kokonaan oli kadonnut, kun lehmä, josta se riippui, oli
katoamaisillaan, ja sanoi mennessään:

--Katsos mokomia, kun aikoivat viedä minulta lehmän. Mutta
malttakoothan!

--Liisan tulee muistaa, että koko syy olisi ollut Kallen ... häntä
teidän pitäisi torua.

--Torutaan, torutaan! sanoi hän mennessään.

Mutta torumatta se taisi jäädä nyt, niinkuin oli jäänyt ennenkin.

       *       *       *       *       *

Muutamien aikain kuluttua, kun taas tapasin Liisan, muistin hänen
lehmäjuttunsa ja kysyin, millä pohjalla se nyt oli.

--Hyvällä pohjalla! sanoi hän kehuen. Pois kiellettiin myönti!
Kuvernööristä tuli epuu, ja minä kysyin vielä kulujanikin.

--Saittekos?

--Sainhan minä!--ja nyt se on vävypoika siitä itse lehmitönnä! lisäsi
hän kuiskaten.



NAIMAJUTTU.

Vanhan puhemiehen kertomus.


Olen tuota ollut monenkinmoisia naimiskauppoja välittämässä ja monet
paidat olen siitä toimesta päälleni pukenut, mutta enpä muista ennen
sellaista liittoa solmineeni kuin tuo viimeinen, sen tehtaan sepän ja
Anna Liisa Tenhuttaren. On niitä joitakuita kuulutuskirjoja tehty ehkä
ilman minunkin apuani, mutta nämä eivät olisi varmaankaan ikipäivänä
toisiinsa yhtyneet, jos en minä olisi ruvennut yhyttäjäksi.

Se seppä on aina ollut hyvin hiljainen ja liikkumaton mies ja hiukan
vähäkuuloinen niinkuin tehtaitten sepät yleensä. Sanoi se siinä
naulavasaran ääressä istuessaan ja kuumaa rautaa alasimella
pyöritellessään joskus naima-asioitakin ajatelleensa, kun näki muiden
seppäin vaimojen tuovan heille putelikahvia ja hän itse sai jäädä
ilman, mutta ei ollut siitä tullut kenellekään puhuneeksi. Eukon se
olisi saanut milloin tahansa, kun tiettiin hänellä olevan rahojakin
takanaan ja muutoinkin oli siivoluontoinen mies eikä vähääkään viinaan
menevä.

--Onhan noita tainnut välistä olla niitäkin tuumia, sain hänet kerran
tunnustamaan, kun johdatin puheen näihin asioihin.

--Minkä tähden et ole sitten totta tehnyt? kysyin minä.

--Eihän tuota ole tullut asiaan asti tuumatuksi.

--Vaan nyt tuumataan! sanoin minä.

--Saaneepahan noita tuumatakin, vaan kukapa minusta enää huolinee.

--Jätätkö asian minun varaani, niin minä hommaan?

--Samapahan tuo lienee, jos jätänkin.

--Tuohon käteen! sanoin minä. Ei ole minulla nyt ennen mietittyä, mutta
kun vartonet viikon, niin minä ensi pyhään mennessä mietin. Saanko
miettiä?

--Mieti häntä!

Kun seuraavana sunnuntaina taas tulin tehtaalle, oli minulla jo morsian
sepälle mietittynä.

--Vai jo on, sanoi hän, mutta ei ruvennut sen enempää kyselemään.

--Onhan minulla ... on se Anna Liisa Tenhutar, joka toissa vuonna oli
valttarilla palveluksessa. Tulit kai sinä sen tuntemaan?

--Lieneehän tuon joskus nähnyt kosken rannalla kävelevän.

--Mitäs arvelet?

--Mahtaisiko tuo huoliakaan?

--Jätätkö asian minun varaani?

--Saanenhan tuon jättää, sanoi seppä, ja silloin se oli asia sitä
myöten valmis.

Tämä oli kesällä heinänteon aikaan. Oli minulla sitten syksymmällä
käyntiä toisella puolen pitäjää, missä Anna Liisalla oli asuinpaikkansa
ja jossa oleskeli sukulaistensa luona itsemiehinään pienessä kamarissa
kankaita kutoen ja käsitöitä tehden.

Ajoin Anna Liisan asuinpaikalle, ja lieneekö siellä arvattu asiani, kun
paikalla käskettiin kamariin ja pantiin pannu tulelle.

Kun oli kahvit ryypätty ja minä pääsin jäämään kahden kesken tytön
kanssa, niin haastoin heti, missä hommissa olin ajamassa.

--Hupatahan pois! sanoi Anna Liisa eikä ollut uskovinaan.

--Totta se on, minkä olen sanonut, ja nyt saat sanoa hetipaikalla
mielesi.

--Ei pidä pilkata köyhän lasta, esteli hän yhä.

--No, se ei ole pilkkaa eikä tyhjää puhetta, kun minä kerran liikkeelle
lähden. Sano vain paikalla, paljonko tahdot kihloja ... totta se on,
sen saat uskoa empimättä.

--Jokohan mahtaisi olla totta.

--Sano, paljonko tahdot kihloja ... tai ota tuosta, minkä haluat.

Ja minä väänsin viidensadan markan setelipakan Anna Liisan eteen pöydän
nurkalle. Hetken vielä houkuteltuani otti Anna Liisa siitä
viisikymmentä markkaa.

--Ota koko satanen! kehoitin minä.

--En ota .... on sitä tässäkin.

--No, kun sillä uskonet...

Ja silloin oli se asia _sitä_ myöten valmis.

--Ja nyt ei muuta kuin alat laittaa vaatteitasi kuntoon, ja kun tulet
ensi tammikuun markkinoille kaupunkiin, niin tulee seppäkin sinne, ja
siellä pannaan kirjan päälle ja ostetaan sormukset.

Anna Liisa tulikin tammikuun markkinoille kaupunkiin, mutta seppää ei
näkynyt, ei kuulunut. Minä tein kuitenkin varalta kuulutuskirjan
valmiiksi, houkuttelin Anna Liisalta puumerkin, ostin hänelle sormukset
sepän nimiin, ja erotessa sovittiin niin, että jos seppä pysyy
puheessaan, niin kuulutetaan pääsiäisen aikaan ja helluntaina vietetään
häät.

--No, minkä tähden et tullutkaan markkinoille morsiantasi näkemään?
kysyin minä sepältä markkinoilta palattuani.

--Eihän tuonne tullut lähdetyksi.

--Aiotko peräytyä puheestasi?

--Mitäpä tuo peräytymisestäkään parannee.

--No, niinpä pane sitten sinäkin puumerkkisi tähän kirjaan,--ja minä
vedin taskusta kuulutuskirjan hänen eteensä.

--Eikö tuo välttäne sillä, jos sinä panet.

--Itsesi se on pantava.

Hän pani puumerkkinsä, ja minä toimitin aikanaan kuulutuskirjat
pappilaan.

Eikä se nahjus mieheksi tullut vielä kuulutuspyhänäkään omaansa
näkemään.

--Miksi et tullut? kysyin taas.

--Uskonhan minä sen sillä, kun sinä olet sen nähnyt.

Mutta vihille sen kuitenkin piti itsensä tulla, ja tulihan se. Ja otti
omansa kuin kanan orrelta. Eikä ole katumoiksi ollutkaan. Häät kun
vietettiin helluntaina, niin jo oli loppiaisen jälkeen ristiäiset, ja
siitä pitäen on tehty seppoja yksi vuoteensa ja välistä saman
vuosiluvun nimiin kaksikin. Mutta ilman minun apuani olisivat jääneet
nekin tekemättä.



KUJEELAN MATTI.


Hän on suurimpia humoristeja laajemmaltakin alalta etsien. Puheissaan
hän on hiljainen, tasainen ja hidas, eikä hän käytökseltäänkään eroa
tavallisista maalaisisännistä. Mutta kuitenkin hän on pitäjänsä
kuuluisin mies, ja hänen kujeistaan on lukemattomia juttuja liikkeellä,
jotka hyvin pian tulevat puheeksi, niin pian kuin vain joku vieras
sattuu niille maille, missä hän asuu.

Varakkaan isän ainoana poikana hän on perinyt useampia maatiloja.
Niistä oli hän haltijaksi päästyään antanut kaikki muut arennille
paitsi yhden, jota hän itse asui.

Mutta mitenkä hän sitä asui?

Ja hänen taloudenhoitonsa on jo yksi niitä puolia hänen elämästään,
joita naapurit eivät lakkaa ihmettelemästä.

Ensiksikin on hänellä se tapa, ettei hän tee minkäänlaisia korjauksia
huoneisiinsa. Ei hän laita kattoa, kun se alkaa vuotaa, eikä pane uutta
siltaa, kun vanha rupee hajoamaan. Mutta kun vesi yhdessä tuvassa tulee
ahdistamaan ylhäältä ja pakkanen pyrkii sisään alhaalta, niin muuttaa
hän toiseen tupaan ja jättää ensimmäisen kylmilleen. Tuota tietysti on
moni mies ihmetellyt, ja moneen kertaan on häneltä kysytty, miksi hän
ei paikkaa kattoaan. Ja yhtä monta kertaa on hän antanut tämän vanhan
klassillisen vastauksen:--»Mikä sinne sateella menee paikkaamaan.»--
»Mutta onhan poutiakin?» Ja taas on hän vastannut niinkuin vanhan
tarinan mies:--»Eihän se poudalla vuodakaan!»

Katot kestävät ikänsä, mutta ei ikää kaikkea. Ja kun ei enää
toisessakaan tuvassa ala kuivana säilyä, niin jättää hän koko talon,
muuttaa toiseen ja alkaa sitä samalla tavalla asua.

Se on tullut toisistakin syistä välttämättömäksi. Sillä samalla tavalla
kuin häneltä tuvat loppuvat, loppuvat häneltä pellotkin. Hän ei näet
milloinkaan ole ottanut maastaan enempää kuin minkä se mielisuosiossa
suostuu antamaan. Kun ei pelto enää näytä rupeavan kernaasti viljaa
kasvamaan, ei hän pane siihen pakkoa, vaan jättää sen kedoksi. Ketona
hän niittää siitä heinää niin kauan kuin se heinää antaa. Mutta kun
niitty alkaa ottaa metsää, sallii hän sen ottaa ja siirtää viikatteensa
toiselle saralle. Ja kun häneltä kysytään, miksi hän metsää kasvattaa
pellolleen, vastaa hän:--»Pitäähän sen metsänkin saada jossain kasvaa,
kun tuo ei enää nykyaikana näy muuallakaan säilyvän.»

Kaksi maata on hän jo tällä tavalla viljellyt ja muutti mennä syksynä
kolmannelle sitä samalla tavalla viljelläkseen.

Yhtä suuren vapauden kuin maalleen ja kartanolleen antaa hän muillekin.
Aitoja hän ei ole pannut muita kuin raja-aidan, jonka hän naapurin
vaatimuksesta oli _pakotettu_ panemaan. Sentähden saapikin karja kulkea
valtoineen, missä se milloinkin tahtoo. Pitkin kesää näkee lehmiä,
hevosia, sikoja ja lampaita sekaisin niityillä, pelloilla ja
pientarilla. Ne kyntävät, leikkaavat ja tekevät heinää kilpaa muun väen
kanssa. Jo kysytään häneltä taas, miksi hän noin:--»Onhan niiden sieltä
itsensä yhtä hyvä ottaa kuin minunkin», vastaa hän.

Sellaisella hoidolla viihtyvät elukat mainiosti. Niistä tulee siivoja
ja lihavia, eivätkä ne, ihmeellistä kyllä, teekään niin suurta vahinkoa
kuin luulisi. Ei ainakaan kukaan ole kuullut, että Matilla milloinkaan
olisi ollut huonoa vuotta tai tullut puutetta karjan rehusta.

Naapureilla on tietysti kaikenlaista muistuttamista Matin huushollia
vastaan. Ne hän kuitenkin lopettaa hyvin lyhyeen. Kerran juoksee toisen
talon akka sanaa tuomaan:--»Hyvä isä tokkii, kun siat syövät auman
sisässä, ettei kuin saparoita vähän vilkkaa!» huutaa hän jo ovessa.
Matti on juuri ruokalevollaan ja vastaa rauhallisesti pitkältään:--
»Menkääpä, akat, viemään niille ryyppäämistä, ettei tarvitsisi kesken
rupeaman tulla pihaan juomista tahtomaan!»

Toisen kerran kysyy, häneltä joku, minkä tähden hän elättää yksiä
sikoja seitsemän kahdeksanvuotisiksi. Syyksi siihen selittää Matti:--
»Mitäpä heistä tappamaankaan, kun ne ovat siivoja sikoja ja kun niitä
sikoja kuitenkin talossa tarvitaan.»

Matti kun on yksinäinen mies eikä ole tullut vielä eukkoa otetuksi eikä
muutakaan apumiestä, niin sattuu välistä tulemaan kolme kiirettä
yht'aikaa.--Pitäisi mennä heinään, pitäisi mennä leikkaamaan ja olisi
asiata kaupunkiinkin, ja kaikki menot olisivat yhtä tärkeitä. Jos
yhteen menee, niin kärsii toinen, ja jos toiseen, niin kärsii kolmas.
Tällaisen pulan selvittää hän aina siten, ettei yksi meno pääse
toistaan moittimaan: hän panee maata ja makaa niin kauan, että menoaika
menee ohi.--»Nytpä niihin ei kerkiä kuhunkaan», sanoo hän sitten
noustuaan ja panee tyytyväisenä tupakan.

Kerran hän oli ottanut jyviä lainaksi pitäjän makasiinista. Kun tuli
maksun aika ja Matti toi velkansa takaisin, moitittiin hänen jyviään
pahasiivoisiksi. Matti sanoi säilyttäneensä ne semmoisinaan
kirkkokortteerinsa aitan hinkalossa, jonne hän ne otettuaan oli
jättänyt, ja pyysi anteeksi, ettei ollut tullut vieneeksi niitä
kotiinsa siivottaviksi.--»No, mutta minkä tähden sinä sitten otit, kun
et tarvinnut» kysyttiin häneltä.--»Kun nuo näkyvät muutkin ottavan»,
arveli Matti.

Ei koskaan ole Matti vielä maksanut verojaan muuten kuin ryöstämällä.
Vasta sitten, kun nimismies tulee taloon ja alkaa kirjoittaa elukoita,
vetää hän rahat pöytään.

Mutta kerran tahtoi hän jatkaa pilaa pitemmällekin ja antoi kuljettaa
lehmänsä kaupunkiin huutokaupalla myytäväksi. Aletaan jo vasarata
heiluttaa, kun Matti saapuu paikalle ja suorittaa velkansa.--»Mikset
ennen tuonut?» kivahtaa vallesmanni. Vaan Matti vastaa:--»Olisihan nämä
rahat olleet ennenkin, vaan kun tulivat hakemaan näitä lehmiä, niin
ajattelin, että antaapa heidän kerran heidänkin käydä kaupunkia
katsomassa, kun ei niitä kuitenkaan olisi itseltä tullut tänne asian
alkaen tuoduksi.»

Tämmöisiä kujeita on hänen elämänsä ollut täynnä, ja joka vuosi hän
keksii jonkun uuden. Nähtävästi ei hän tule toimeen, jos ei hänestä
puhuta.

Kirkon kirjoissa on hänen nimensä Kupeelan Matti eli Matti Kupeinen,
mutta kylän kesken on häntä jo kauan kutsuttu Kujeelan Matiksi eli
Matti Kujeiseksi.



»NYT NE TULEE!»

Pikkukaupungin kuva.


Pieneen kaupunkiin on jo monta päivää odotettu laivoja tuleviksi. Päivä
on paistanut jo viikon ajan varsinkin kuumentanut katot ja seinät ja
saanut pienimmänkin tuulen hengen huokaistessa kadut porona
pölähtämään. Esplanadin koivuissa on aurinko vetänyt vihertävät urvut
koteloistaan esille ja nykkinyt kulon keskestä nurmen oraita sieltä
täältä näkyviin. Kaupungin herroilta on ensimmäinen lämmin päivä kädet
päällysvaatteiden hihoista irroittanut, toisen päivän ovat takit
vapaasti hartioilla heiluneet, mutta kolmantena ne ovat solahtaneet
kokonaan pois, niin että he nyt ovat kuin perhoset koteloistaan
lentäneitä, valmiina kukkasten kimppuun käymään. Neitosten hattuihin on
taas muutamien päivien paisteesta kukat puhjenneet punaisina, sinisinä
ja valkoisina hohtamaan, ja niitten ympärille pian kokoontuukin
perhosten liihoitteleva parvi. Pitkiä kierroksia tehden ne sinne tänne
keikuttelevat, tulevat vastaan, menevät ohitse, mutta viimein seuraan
yhtyvät, pyytäen saada tarjota lasin limonadia »saftin» kanssa. Siinä
he sitten istuvat vesipuodin edessä ja puhelevat kohteliaasti tämän
kevään kuumuudesta ja siitä, että on väri.

Tuo kuumuus se kaikki muutkin ajaa vesipuodille. Uutten uhkain lähtee
sinne virastosta päästyään nauttimaan herra ja samaan aikaan ilmaantuu
kartanonsa portille rouva, kahta pienintä lastaan käsipuolesta
retuuttaen ja muita kolmea edellään ajaen.

--Kyll' on väri, puhaltavat siinä toisilleen herrat, päästyään
vesipuodille.

--On ihan niinkuin keskellä kesää, huokaavat taas toisilleen rouvat ...
ihan kuin keskellä kesää, vaikka vasta ollaan alkupuolella toukokuuta.

--Ja kun eivät jäät vielä ole lähteneet!

--Niin, eivätkä tule laivat!

--Eivät tule ... vaan jos tämmöistä ilmaa vielä kestää muutamia päiviä,
niin sulavat jäät paikoilleen.

--Kun edes sulaisivat, ja kun pian tulisivat laivat!

Mutta eivät sulaneet jäät eivätkä päästäneet laivoja tulemaan. Siellä
ne vain liikkumattomina ja jäykkinä lepäsivät talvellisilla tiloillaan,
tuumien omia tuumiaan ja tukkien tien ihmisten innolta...

--Kaikilla on aikansa ja meillä on kanssa. Ei tästä ole ennenkään tähän
aikaan lähdetty, eikä lähdetä nytkään.

Niin ne arvelivat ja antoivat auringon paistaa.

Ja aurinko teki parastaan, aina päivä päivältä kukon askeleen
korkeammalle kohoten ja uuniaan yhä kuumemmaksi ahtaen. Ponnisteli se
siinä verkkaisata ponnisteluaan ja sai kuin saikin muutaman päivän
perästä jäät rannasta repeämään ja sulamaan virtaiset salmet. Mutta
suuri selkä ei ollut millänsäkään. Lepäsi laveassa sängyssään selällään
kuin suuri jättiläinen, joka ei pienten itikoiden puremista tunnekaan.
ja kuta enemmän sitä tahdottiin herätellä, sitä rauhallisemmin se näkyi
uneensa painuvan. Välistä kyllä näytti pitkän, helteisen päivän perästä
käyvän vähän murheelliseksi, kadotti iloisen, vaalean värinsä ja
musteni, kuin olisi häntä kurkusta kuristettu. Mutta yö oli kylmä, ja
aamulla näki aurinko noustessaan yhtä puhtaan muodon kuin ennenkin. Ja
jättiläisen voitto oli täydellinen ja auringon tappio silminnähtävä,
kun venhe venheen perästä toiselta rannalta läheni ja yhtenä iloisena
helinänä kävi koko rautaisen jään pinta aina rannasta toiseen.

Mutta kun tämä helinä kuului ylös kaupunkiin, niin vimmastui kaupunki
ja noitui noita kirottuja venheitä. Se olisi suonut niiden sinne
uppoavan, sillä niin kauan kuin jäitä kuljettiin, niin kauan ne
tietysti eivät lähteneet. Mutta eivätpä ne sinne uponneet, sillä lujaa
oli jää, hyvästi kesti vielä kengän anturan ponnistella ja hangata
venheen rautaisen pohjan.

Ja niin kului päivä ja kului kokonainen viikkokin. Yhä helakammin
paistoi päivä, ja kevät oli kehkeimmillään... Aivan niinkuin
heinäkuussa lämmön suhteen, sanoivat toisilleen limonaadin juojat,
kukat ja perhoset, herrat ja rouvat. Puhkeava lehti jo hiirenkorvalla
lemahteli, maalin hajua levisi maalattavista seinistä ja lankuista, ja
rannasta, jossa venheitä ja lotjia tervattiin, kuljettivat veltot
etelätuulen huokaukset tuoreen tervan tuoksun katuja pitkin läpi koko
kaupungin ja aukinaisten ovien kautta kaikkialle, yksin kirkkoonkin ja
aina alttarin eteen, jossa parhaillaan juuri korjaustöitä tehtiin.
Kirkkoa sitä muuten sitäkin maalattiin, ja suuri summaton teline oli
tapulin seinää vasten asetettu. Mies siellä luukkuja ja ristejä
kertamaalilla hiveli, ja joka häntä alhaalta katseli, ei muuta nähnyt
kuin rikkinäiset kengänpohjat ja paikatut housujen takapuolet.

Vaan jäät eivät lähteneet eivätkä päästäneet laivoja tulemaan.
Sähkösanoma oli sähkösanoman perästä lennähtänyt lähinnä eteläisemmästä
kaupungista ja ilmoittanut, että yhä uusia laivoja sinne
talviteloiltaan saapui ja että ne tulisivat kaikki, kun vain jäiltä
pääsisivät tulemaan. Toinen toisensa perästä olivat ne koettaneet
väylää murtaa, mutta rauta oli joka kerta rautaa vasten kalahtanut.
Häpeissään oli heistä kukin saanut kilpistyä takaisin ja tarjota
sijansa muille, joille jokaiselle kävi yhtä nolosti. Ja noista
sanomista oli kaupunki raivoissaan, sillä kaikkialta muualta jo
sanomalehdissä luettiin, että laivakulku oli siellä alkanut ja että se
pian oli oleva täydessä voimassaan. Herrat tälle tämmöiselle asiain
menolle kiroilivat ja mutisivat parrassaan, että se oli liikanaista ...
että se oli suorastaan hävytöntä...!

--Mutta mikä siihen on syynä tähän? kyselivät he kiihkeästi toisiltaan.
Mikä tähän on syynä?

--Niin, mikä tähän on syynä? sai kysyjä vastaukseksi toiselta, joka oli
yhtä liikutettu.

--Siihen on tietysti se syynä, ettei tuule, tiesi kuitenkin muuan vanha
kaupunkilainen ilmoittaa.

Ja se selitys nyt yksimielisesti oikeaksi tunnustettiin. Herrat siitä
kaikkialla puhuivat, ja rouvat käyttivät toisaalla aivan samoja
sanoja... Ei tuule! Tietäähän sen, etteivät jäät tuulematta lähde.
Siinähän se on, kun ei tuule. Vaan kun tuulisi! Kun oikein puhaltaisi!

Ja kun nyt oli saatu se puheenaineeksi, niin ei muusta puhuttukaan.
Puhuttiin, tarkastettiin ja punnittiin asia kaikilta kannoilta.
Muistuteltiin ensin, miten oli ollut tuonnoisina vuosina, kun ei ollut
tuullut eikä satanut. Siten oli silloin ollut, etteivät jäät lähteneet
ennenkuin kesäkuussa. Sitten arveltiin, niistä päin olisi paras tuulla,
jos tuulemaan rupeaisi. Pohjoisestako vai etelästä? Epäilemättä
etelästä, sillä sieltä olivat laivat tulossa ja niiden edestähän piti
tuulen puhdistaa tie. Sillä jos pohjoisesta tuulisi, niin työntäisi
jäät suurilta seliltä ahtaisiin salmiin ja sulkisi väylän... Niin,
niin, kyllä oli tavallaan oikea sekin mielipide, mutta toiselta puolen
ei saanut jättää huomioon ottamatta, ettei etelätuuli siellä ahtailla
salmivesillä saisi hetikään sitä vauhtia, minkä pohjoistuuli...
Itätuuli tunnustettiin kuitenkin lopullisesti parhaaksi tuuleksi, sillä
se perkkaisi heti kohta väylän, joka kulki itäisen mantereen puolta.

Kaupungin sanomalehtikin, joka tahtoi tarkasti seurata yleisönsä
mielipiteitä, otti tuulestapuhuakseen. Puhui yhtä totisesti kuin
jostain tärkeästä, valtiollisesta asiasta. Mainitsi ensin tosiasiana
sen seikan, ettei ole tuullut moneen päivään ja että varjossa on ollut
20 astetta lämmintä. Mutta toisessa numerossa lausui lehti jo
toivomuksen siitä, että hyvä olisi, jos tuulisi. Punnittuaan
monipuolisesti eri näkökohdat tuli lehtikin itätuulen puolelle ja
vakuutti, ettei kesä ole idän tuulematta koskaan tullut, »sillä pitää
muistaa, mitä ikivanha suomalainen sananlasku sanoo: idän suvi, idän
talvi, idän ilmat ilkeimmät, josta edellisen osan voimme sovittaa
puheena olevaan tilaisuuteen, nimittäin jäiden lähtöön.»

Ei vain tuuli ottanut näistä toivomuksista totellakseen. Silloin
tällöin kyllä puhalti kuin torkuksista herännyt ja hoiperteli unissaan
vähän aikaa paikasta toiseen, pannen pölyä liikkeelle ja siirrellen
maalin ja tervan hajua paikasta toiseen, mutta laskeusi sitten taas
levolle ja lepäsi pitkät hetket värähtämättä. Päivän helteisestä
paisteesta rupesi jäiden vastarinta kuitenkin vähitellen raukeamaan. Jo
olivat ne kadottaneet iloisen muotonsa, käyneet surullisen
harmahtaviksi, siitä yhä tummemmiksi ja lopulta aivan sinertäviksi.

--No, kohta siinä ei auta mikään!

--Ei se niin vain mene ... viikon päivät kestää vähintäänkin vielä,
ennenkuin painuvat, jos ei rupea tuulemaan.

--Jokohan niin?

--No se on varma. Olen minä siksi vanha mies ... minä olen jo
viisikymmentä vuotta kirjoittanut muistiin jäiden lähdön ja laivain
tulon ja tiedän, että kymmenen vuotta sitten oli niinikään tällaista
tuulematonta ilmaa eivätkä laivat päässeet tulemaan, ennenkuin jäät
tuohon märkänivät paikoilleen. Ja sen minä olen sanonut ja sanon
vieläkin, ettei laivain tulosta vielä viikon päiviin ole puhettakaan.

--Ei vielä viikon päiviin puhettakaan! Sjeh! Olkoot aikansa, tottapahan
lähtevät.

Ja kaikki menivät kotiinsa vesipuodin luota ja päättivät olla
odottamatta. Mutta kotona olivat herrat hermostuneita rouvilleen ja
tarkastelivat otsa rypyssä ruokapöytää. Rouvat taas riitelivät
pienimmistäkin asioista piioilleen ja nämä taas vuorostaan lapsille,
jotka aina olivat jaloissa. Ei huvittanut ihmisiä enää niin joka päivä
käydä limonaadipuodillakaan, ja ne, jotka eivät muuten tahtoneet saada
aikaansa kulumaan, makasivat pitkään aamusella, panivat levolle
iltasilla varhain ja nukkuivat päivällisunta ainakin tuntia kauemmin
kuin muuten oli tavallista.

       *       *       *       *       *

Mutta eräänä päivänä, kun päivällinen juuri oli syöty ja paperossit
hampaissa heittäytty ruokalepoa loikomaan, kun rouvat veivät
hopealusikoita kaappiin ja kun piiat parhaillaan astioita peseksivät,--
niin silloin yht'äkkiä kajahti kautta koko kaupungin kiihkeä huuto:

--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee!

Jo oli samanlainen huuto muutamia kertoja ennenkin kuulunut, sillä
rannassa asusti talven yli pari pienoista »pakettia», jotka siellä
sulan tultua häärivät edestakaisin ja viheltelivät. Ja näiden huutoa
oli ensin luultu suurten laivojen huudoksi ja alettu hypätä rantaan.
Mutta kun erehdys huomattiin, käännyttiin puolitiestä takaisin, oltiin
vihaisia ja päätettiin olla toista kertaa uskomatta.

Mutta nyt kajahti sama huuto kadulta sellaisella vakaumuksen voimalla
ja kuului miltei epätoivon parahdukselta, niinkuin olisi tulipaloa
ilmoitettu, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että suuret laivat ne
siellä nyt tulevat ja että nyt ne siellä vihdoinkin tulevat.

--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! hihkaistiin erään ikkunan alla.

--Tornin maalari sanoi...! huusi jo sama ääni toisen ikkunan luona.

--Mitä sanoi? Mitä sanoi?

--Että nyt ne jo tulevat! huudettiin kolmannen talon kohdalla.

--Mitkä? Mitkä?

--Laivat! Laivat! Suuret laivat! Savu näkyy!

Katosi siitä kysyjäkin ikkunasta, ei joutanut sitä hakaankaan panemaan,
jätti omine valtoineen remppasemaan.

Vaan kummako ikkunain, kun ovetkin jäivät. Auki remahtivat joka talossa
ja olivat saranoiltaan retkahtaa.

--Laivat tulee! Laivat tulee! kirkaisi kimakimmalla äänellä lapsi
isänsä korvaan, ja isä kimposi kuin kumipallo ylös sohvaltaan, johon
juuri oli heittäytynyt ja aikonut sanoa jotakin.

Vaan sanomatta jäi asia, lieneehän kuinkakin tärkeä ollut. Polttamatta
jäi paperossikin, panematta lusikat kaappiin ja pesemättä piialta
astiat. Hattunsa sieppasi herra, keppinsä kaappasi ja hyökkäsi ruumis
eteenpäin kumarassa keittiön kautta suorinta tietä pihalle.

--Elä jätä! huusi hänelle rouva.--Odota, minä tulen kanssa! Kuule!

--Tule sinä lasten kanssa!

--Ne jo menivät! August, kuule, ne jo menivät!

Vaan ei ole Augustilla aikaa kuulla. Tuolla hänen takkinsa hännys jo
portissa vilahtaa, ja sinne hän katoo. Eikä kauan viivy, ennenkuin
rouvakin sinne hupenee, ja pian ovat piiatkin perässä ja talo autiona.
Kanarialintu vain häkissään pyrähtelee ja on herennyt melun tähden
laulamasta.

Kaikki ne, joilla on jalat, ne nyt rantaan rientävät. Ja nekin, joilla
niitä vain vähän vanhuuden varaksi on ja jotka niitä kaikissa muissa
tiloissa hyvin säästäen käyttävät, nekin panevat joka nivelen
liikkeelle ja pukkaavat kepillä vauhtia suuremmaksi, niin että
rautainen pää kadun kivessä kipenöitsee. Eikä ole niin vanhaa herraa
eikä niin lihavaa rouvaa, jonka arvolle ei sopisi tässä tilaisuudessa
pientä juoksuaskelta itselleen varastaa, kadulta käytävälle
siirtyessään ja toisen edelle ehättäessään.

--Nyt ne tulee! Nyt ne tulee! Kohta ne on jo rannassa! käypi yhä
isonevana huutona kautta koko kaupungin, ja ihmisiä pursuaa kuin
muurahaisia pihoista ja porteista kaduille ja kaduilta kuohuvana
koskena alas rantaan ja laivasiltaa kohti.--Elä jätä, elä jätä! Odota!
Voi, kun jättää!... Ja katkerata itkua, joka lapsen juostessa kurkussa
pulpattaa, kun ei vanhempi sisar odota. Ja samassa: »Ai saakeli!»
toiselta puolen katua, jossa kisälliltä jalka katukiveen veträhtää
suuren kengän sisässä. Ikkunasta hän on kadulle hypännyt, puhaltautunut
pöydältä suoranaan ja heittänyt siihen ompeluksensa ja neulansa ja
rautansa. Vaan ei ole hänellä aikaa kauan hipristelemään. Mennä pitää,
ja tulkoon töppönen perässä! Väkijoukko tunkee päälle, ohitse rientää,
ja ottaa voiton, jos ei ennen ennätä. Yhä se lisääntyy, yhä se kasvaa
ja sitä mukaa aina kovemmin kohisee. Hameet humajaa, kengät katuun
karahtaa ja yhä isommaksi käy keskenkasvuisen kansan huuto ja hälinä.
Mutta muutamia neitosia hävettää tämä tämmöinen meno, eivätkä he tohdi
näyttää olevansa uteliaita. Huoneistaan he kyllä hekin ovat suinpäin
ulos hyökänneet, pihoissaan juoksivat vielä, mutta kadulla he
kävelevät, vaikka sydän poukuttaa ja rinnassa hypittää ja hytkyttää ja
jalkajäntereet pidätetystä innosta vapisevat. Niin neitoset, mutta
suurin osa ei muusta välitä kuin siitä, että päästä ja nähdä ja saada
katsella! Muutamat ajurienkin kärryihin hyppäävät, istuvat kolme neljä
sylikkäin ja neliä alas rantaan laskevat. Sillä hätä on ennättäessä
rantaan ennenkuin laivat.

--Montako niitä sieltä tulees? Joko ne ovat missä asti? Kuule! Sano,
tiedätkö?

--En minä jouda ... enkä minä tiedäkään!

--Kuusi kuuluu olevan ... jo huutavat!

--Jo huutavat! Jo huutavat! Joudutaan!

--Ei ole vielä kiirettä! Saaren takana ne vasta...

--Pian ne sieltä saaren takaa! Pian ne sieltä ... kyllä ne sieltä...!

Yhtenä läähätyksenä käypi koko katu, yhä kiihtyy menon vauhti, ja
vinkuen, haukkuen pakenevat joukon jaloista rakkikoirat sivukatujen
suihin ja porttikäytäviin.

--Ei me ehditä! Juostaan, juostaan! Jo on koko ranta täynnä ihmisiä ...
ei me päästä likellekään ... tuossa ne nyt jo... Herrra--!

Siunaus jää juoksun pakossa päättämättä...

Mutta siinä ne nyt laivatkin tulevat. Tulevat saaren takaa torvenaan
toinen toisensa perästä: »Salama», »Impi» ja »Vellamo».

Kolme niitä vain onkin, mutta sama se on, onko kolme vai kuusi, kunhan
vain tulevat. Ja tuossahan ne nyt tulevat! Ihka elävinä! Uusina,
komeina, puhtaina, ihan kuin uusina! Voi hyvänen aika sentään! Katso,
kuinka päivä valaisee kylkiä ja kuinka viirit hulmuavat kokassa ja
perässä. Savu siinä pitkänä, vaaleana suortuvana jää piipuista jälelle
iltapäivän paisteessa. Ja katso, kuinka murtavat veden vaahdoksi
edessään ja jakavat kahden puolen laineensa! Jo huutavat toiseen
kertaan, ensin yksi, sitten toinen ja kohta kaikki kolme yhteen
ääneen...

--Hurraa!--Hurr...rrraa...aa!

Ihmisiä oli jo laivasilta täynnä ennen toista huutoa. Ne työntelivät,
survivat ja ahdistelivat toisiaan ja tahtoivat kaikki olla
reunimmaisina rannalla. Pikkupojat ne kuitenkin kaikista muista voiton
veivät. Aikaihmisten kainalojen alitse tunkivat esille, eikä kukaan
saanut heitä estetyksi. Ne, jotka eivät muuten päässeet, sukelsivat
reisien välitse. Sillä kaikilla heillä oli kiista pollarien luoksi
päästä köyden nenää vastaanottamaan ja sen silmukkaa pollariin
kiinnittämään. Kaikilla heillä oli siihen etuoikeus, ja veriin asti he
olivat valmiit tätä oikeuttaan puolustamaan.

--Mene matkaasi sinä!

--Minä tässä ensiksi olin!

--Elä survi! Minä otan rossin kiinni!

--Mutta minäpä pistän pollarin päähän silmukan ... pääsetkö pois siitä!

--Minä tässä ennen olin kuin kukaan muu!

--Se ei siihen kuulu!

--Elä tappele!

--Siivolla pojat! huusi silloin muuan isomahainen herra, »Salaman»
omistaja.--Pois joka kynsi siitä, vai heitänkö minä teidät järveen!
Pois, pois joka kynsi, vai voitelenko minä kepillä!

Hän tahtoi itse ottaa rossin pään ja kiinnittää silmukan pollariin.
Laiva oli hänen, ja joka kevät oli hänellä tapana se tällä tavalla
toivottaa tervetulleeksi.

--Soh, pojat! Nyt se tulee! Pois tieltä! Elkää työntäkö sieltä takaa!

Maha matalana kuin laukkaavalla hevosella oli sieltä vielä huutonsa
jälkeen vähän aikaa tulla tohkaissut »Salama». Mutta sitten se
yht'äkkiä vauhtiaan hiljensi, kohosi korkeammalle ja läheni
juhlallisesti ja vakavasti laituria. Voimakkaasti se vieläkin vettä
viilti ja näytti suurenevan jättiläisen kokoiseksi sitä mukaa kuin tuli
likemmä. Ei kuulunut hiiskaustakaan rannalta. Tuhannet silmät vain
tuijottivat tulijata vastaan, huomaten sen pienimmänkin liikkeen.
Kokassa ja perässä odottivat laivamiehet, köysikääryt käsissä, valmiina
heittämään, niin pian kuin kapteeni antaa merkin. Komentokannellaan hän
seisoi, kapteeni, piti kiinni toisella kädellään puhumatorven suusta ja
kohotti toisella lakkiaan.

--Terve tulemaan, Fellman! Terve tulemaan! huusi silloin vähän
vavahtavalla äänellä laivanomistaja seistessään siinä odottavassa
asennossa, sääret tanassa, kädet ojona ja keppi hampaitten välissä. Muu
väki päästi taas »hurraan» tulemaan, ja lakit lensivät ilmaan.

--Heittäkää trossi! komensi kapteeni, ja samassa oikenivat
köysikäppyrät suoriksi ilmassa kuin käärmeet, kiitäen kukin pollariaan
kohti. Laivanomistaja sai niistä yhden vasten kasvojaan, ja kun
peräytyi, läiskähti silmukan häntä hänen jalkojensa juureen laivasillan
kiville. Pojat siitä vuorostaan taas uudelleen innostuivat ja
hyökkäsivät rähisten ja toisiaan survien sitä tavoittamaan. Estetyksi
saivatkin veteen putoamasta köyden pään, mutta kepillään heitä kynsille
lyöden tempasi laivanomistaja silmukan heidän käsistään ja vei sen
voitonriemulla pollarin päähän, kaataen köyden pohjukalla pari poikaa
selälleen.

--Bakk! komensi kapteeni, ja laiva pani tuota kiihkeätä, koneensa
syvimpien intohimojen purkauspakkia, joka veden nostaa perän alla
koskena kiehumaan ja tärisyttää runkoa sen pienimpiinkin liitteisiin.
Katsojille on tämä kaikista hauskin kohtaus, sillä laivan tulinen
tärinä panee heissä sisun yhtä mukaa tärisemään, ajaa veren poskipäille
sihisemään ja viiltää kylmästi koko ruumista niinkuin torvella korvan
juureen soitettaisiin.

--Stopp! kuului vielä kerran kapteenin komennus, ja alhaalta veden
rajasta tunki katsojien korviin koneenkäyttäjän vastaus.
Silmänräpäyksessä herkesi kone ponnistelemasta, kuohu perän alla silisi
sihisten, ja köysien avulla vetäytyi laiva hiljalleen laituriin. Siihen
päästyään päristeli se sieraimiaan kuin tiukkaan ajettu hevonen ja
puhalsi sen perästä rinnastaan pitkän, voimallisen huokauksen
helpotuksesta ja itseensätyytyväisyydestä. Ja rannalla seisova
väkijoukko seurasi silmillään sen pienimpiäkin toimia kuin elävän
olennon ja otti täydestä sydämestään osaa hänen kaikkiin tunteisiinsa.

--Se on poika se! kuului ihmettelevä ääni väkijoukosta.

--Aina ensimmäinen jäitä murtamaan!

--Onpas saanut naarmuja kokkaansa... Vaan tämä se ei siitä huoli!

--Suhhuhhuhuu! Kuuletteko, kuinka huokuu!

--Hengästyyhän sitä semmoisen matkan juostuaan! Tohise, tohise! Hyvän
tekee! Henki se on sinussakin!

Ja toiset tätä lemmikkiään kävivät taputtelemaan ja käsillään
hyväilemään. Nousivat kannelle ja hivelivät laitoja ja koettelivat
etusormillaan maalausta. Uusi oli maalaus, mutta tuoss' oli tuoresta
vähän vielä lautojen liitteessä. Kuinka oli sileiksi lukot silitetty ja
kuultaviksi hangattu vaskiset käsipuut. Nimi oli uusilla kirjaimilla
merkittynä joka astiaan, ja perään oli »Salaman» alle tehty delfiini,
joka pitkän vesisäikeen sieraimistaan puhalsi. Sitä kaikkea he
katselivat ja katsellessaan mainitsivat kutakin laivan osaa nimeltään.
Sanoivat: »kokka», ja kun sitten menivät perään, niin sanoivat: »siin'
on perä». »Tyyripähän on siinä», virkettiin peräsimen kohdalla ja
mainittiin erikseen: »pytsit», »luupit», »kumpassit» ja »ankkurit».
Ovien päältä tavailtiin »salonki», »kyökki», »perämies», »hytti» j.n.e.
Kaikkia paikkoja katseltiin ja kaikkia ihailtiin.

Joka laivan luona käytiin, tarkastettiin jokainen ja oltiin kuhunkin
tyytyväisiä. Tämä oli kuin uutta taas, ja samalla jokaiselle vanhastaan
tuttua. Niin oli kuin olisivat hyvät ystävät ulkomaanmatkaltaan
palanneet, uusissa vaatteissa ja ehompina entistään, mutta pääasiassa
kuitenkin samanlaisina.

Mutta laivamiehet lepäsivät reunoja vasten nojallaan ja kuuntelivat,
tyytyväinen ja vähän itserakas hymy huulillaan, joukon puheita. Ja kun
heitä joskus hauskuutti johonkin kysymykseen vastata, niin he
vastasivat kukin haarallaan lyhyillä lauseilla ja aina vähäisten
väliaikain perästä. Niinkuin olisivat lapsia puhutelleet, joiden
uteliaisuutta täytyy tyydyttää. Ja sen tähden antoivat he kansan olla
ja ihailla. Ja kyllä siinä ihailtiinkin ja yhä vain kyseltiin
matkanteosta, oliko ollut jäitä paljon, ja semmoisesta.

--Tämäkö se vain koko ajan jäitä murti?

--Ei tämä ole vielä koskaan ketään edelleen laskenut.

--Vai tämä laskisi ... eihän nyt, että tämä ketään edelleen laskisi...

--Eivätkö muut masinat koettaneetkaan?

--Koetti »Vellamon» kapteeni kerran, pyysi päästäkseen eturintaan, vaan
siihen töksähti kuin seinää vasten...

--Vai että niinkuin seinää vasten...

--Juuri kuin kallion kylkeen...

--Katso, katso!

--Ja sitten te taas rynnistämään...

--Sitten me taas otettiin pakkia ja kolme syltä lohkesi puskullaan...

--Jo se on ollut pässin pusku... Vai niin, että peräytettiin ja sitten
taas muksautettiin...

--Niin on toki menevän näköinen tuo kokka...

--Se on suikea kuin kuikan kaula...

--Paras paatti tämä on näillä vesillä...

--Paraspa toki tavallakin näillä vesillä ja taitaa se saada vertaistaan
hakea muualtakin.

--Kaukaapa saa hakeakin...

--Ja se ei jäiden lähtöä odotakaan, vaan aukoo itse itselleen ja
muille...

--Tokko lienee vielä tämän täällä ollessa muu laiva mikään ennen tätä
tullut rantaan?

--Eikä ole tullutkaan, eikä tule...

Niin siinä juteltiin ja puhuttiin samat asiat moneen kertaan, mutta eri
sanoilla ja uusilla vivahduksilla.

kun toiset ihmettelijät poistuivat, tunki toisia sijaan, ja samat
temput tehtiin uudelleen.

       *       *       *       *       *

Mutta sill'aikaa kun alhaiso laivan ulkopuolisia osia tarkasteli,
olivat kaupungin ylhäisemmät salonkeihin menneet kapteenia ja
laivanomistajaa onnittelemaan. Kaikki tahtoivat olla tuttuja kapteenin
kanssa, ja ne, jotka eivät ennestään olleet, ne antoivat esitellä
itsensä. Kaikki onnittelivat ja tavattoman ystävällisesti hymyilivät,
naiset varsinkin.

--Terve tullut siis vihdoinkin! Terve tullut! Terve tullut!

--Kiitoksia!--Kiitoksia!

--Ja onnea siihen, että taas olitte ensimmäinen, niinkuin aina
ennenkin!

--Elkää minua onnitelko, vaan onnitelkaa laivanomistajaa, jonka laiva
on. Enhän minä ilman laivaa enkä huonommalla laivalla olisi mihinkään
päässyt.

--Niin, todellakin, herra kauppaneuvos! Onnea, onnea!

--Ei, ei, ei suinkaan minua, vaan kapteenia. Hänen on kunnia kaikesta,
hänen on kaikesta kunnia!

--»Salaman» se on oikeastaan kunnia... Olisitte nähneet, kuinka se
jäätä murti ja aukaisi väylää. Suuri oli todellakin hauskuus sitä
komentaa.

--Jaa, jaa, kyllä tämä on niitä ensimmäisen luokan laivoja.

--Mutta kyllä teidän kuitenkin kesti, ennenkuin pääsitte perille. Ennen
me teitä odotimme.

--Ennen oli mahdoton ... jää oli kovaa kuin kallio, ja vaikea oli siinä
nytkin tulla. Mutta lopulta minä kyllästyin odotukseen, ja kun ei
tuullut moneen viikkoon...

--Niin, niin, sehän se on, kun ei tuullut...

--Ei tuullut, ja sentähden minä suutuin ja päätin koettaa.

--Ja se onnistui...

--Onnistui, vaikka jo vähän pelkäsin, etten pääsisi...

--Mutta kapteeni Fellman on tietysti kaikista eillimmäisin?

--Tietysti kapteeni Fellman! Hänhän se aina aloittaa laivakulun ja
saattaa meidät suuren maailman yhteyteen.

--Hänellä tulee tietysti olemaan pysyvä paikka meidän kaupunkimme
laivakulun historiassa, rupesi eräs filosofianmaisteri selittämään
eräälle kansakoulunopettajalle, kun ei päässyt sitä kapteenille
itselleen sanomaan.

Mutta silloin koroitti äänensä laivanomistaja ja huusi yli muun puheen:

--Niin, hyvä herrasväki! huusi hän.--Koska nyt siis saattaa sanoa
laivakulun alkaneen ja kun meidät tänä päivänä ... täällä Lapin
porstuassa ... on taas saatettu suuren maailman yhteyteen ... joka
ei ... joka ei tapahdu kuin yksi kerta vuodessa. Ja kun tämä laiva on
minun, niin pyytäisin minä, että arvoisat herrat ja naiset ... kuka
vain tulee, tuttu tai tuntematon, sillä tässä ei tehdä eroa ... että
olisivat hyvät ja jäisivät tyhjentämään maljan kapteenin ja tämän
retken kunniaksi ... olkaa hyvät ja istukaa ja levätkää hyteissä ja
istukaa tai kävelkää salongeissa ... onhan täällä tilaa ... olkaa
hyvä ... minä menen...

Ja tuiskuna meni hän, sukelsi kuin kärppä alas bufettiin boolia
tilaamaan. Ja sill'aikaa kun sitä laitettiin, hajosivat kaikki tuttavat
alas salonkeja ja hyttejä tarkastamaan.

Rouvat asettuivat sohville istumaan, tavallisesti vastapäätä peiliä, ja
puhuivat suurella innostuksella siitä, että laivakulku on alkanut ja
että siis on päästy suuren maailman yhteyteen. Toiset, joilla oli
kesämatka jonnekin tiedossa, kertoivat sitä toisilleen useampaan
kertaan, että tulevat tässä laivassa matkustamaan ja että he ottavat
sen ja sen hytin ... tai ei kuin sen ja sen. Joka soppi tarkastettiin,
joka hyttiin pilkistettiin ja joka peiliin katsottiin. Ja muutamat
nuoremmat naiset, joiden kesähatut istuivat hyvin, olivat erittäin
iloisia ja hauskoja. Ottivat osaa suurella hellyydellä kaikkiin
keskusteluihin, halailivat ehtimiseen toisiaan vyötäisistä ja
puhuttelivat lakkaamatta toisiaan hellillä nimillä. Mutta oli siellä
muutamia synkänkin näköisiä kasvoja. Tarkkaan nekin joka paikan
kävivät, avasivat joka oven ja katsoivat joka peiliin. Mutta peilit
heidän mielestään rumensivat sekä kasvot että hatun. Ja kun he näkivät
jonkun perhosena hyppivän ja jonkun toisen lintuna laulavan, niin
kohottivat he pilkallisesti olkapäitään, katsoivat toisiaan
merkitsevästi silmiin eivätkä sanoneet ymmärtävänsä, mitä tässä nyt on
niin erinomaista ihailemista.

Vaan herrat tupakoivat ja porisivat ruokasalongissa ja väittelivät
siitä, saattoiko sanoa jäitten vielä Sotkanselästä lähteneen. Se oli
sitä varten tarpeellista, että se nyt piti tulevia aikoja varten
muistiin pantaman.

--Tottahan saattaa sanoa, koska laivat ovat jo tulleet!

--Niin, niin, mutta puoli selkää on vielä jäässä, ja ellei tuule,
niin...

--Mutta sitä ei ole ennenkään otettu lukuun, aina on ymmärretty jäiden
lähdöllä Sotkanselästä sitä, että laivat ovat tulleet...

--Jaa, jaa, mutta ei saa niin mielivaltaisesti ottaa, lasku ei tule
matemaattisesti tarkka.

--Vähät sen matemaattisesta tarkkuudesta!

--Tämä on kuitenkin tavallaan meteorologista observatsionia, ja siinä
tarvitaan...

--Hyvät herrat! kuului samassa laivanomistajan ääni ja kilinä maljan
laitaan.--Hyvät herrat ja arvoisat naiset! Tässä ei tarvita, mutta
tässä tarjotaan! Suokaa anteeksi, että keskeytin! Mutta olkaa hyvät ja
ottakaa klasit! Juodaan malja! Juodaan sen malja, että laivakulun taas
saattaa sanoa alkaneen ja että me täällä Lapin porstuassa ... olemme
tulleet saatetuiksi ... saatetuiksi muun maailman ... suuren maailman
... yhteyteen ... hm ... mikä ei tapahdu kuin yksi kerta ihmis- ... hm
... yksi kerta vuodessa ... minä en ole mikään kaunopuhuja, mutta minä
pyytäisin, että joisimme ... että tyhjentäisimme klasin eli maljan ...
eläköön kapteeni Fellman ... hurraa!

Maijat tyhjennettiin, kapteenin kanssa kilistettiin, ja kolminkertainen
»hurraa» huudettiin.

Kuului se hurraa alhaalta salongista ylös laivasillallekin
ihmisjoukkoon, ja siellä sanottiin, että »hyvinpä ne nyt rupesivat
herrat yhteen ääneen huutamaan».

--Tottapa se heistä sillä lailla paraiten passaa...

--Ne on ne herrat...

--Niin poikia ... no jo ne on koko poikia...

--Kun ottaisivat meidätkin siihen yhteen iloonsa...

--Vaan ottaakos ne...

--Mennään pyrkimään joukkoon, ehdotteli äskeinen kisälli.

--Rahallaanhan sinne päässee.

--Vaan jos ottavat ilman, niin sanotaan, että me huudetaan heidänkin
edestään...

--Ei ne herrat huutamisessa apumiestä tarvitse...

--Jos kohta kaikessa muussa...

--Ei pidä pilkata herroja ... herrain pitää antaa ilojaan pitää
niinkuin muidenkin...

--Taidetaan niitä pitääkin, kun kerran syönnytään ... ei ne yhteen
yöhön jätäkään .. tämä yö menee, ja meneepä vielä toinenkin...

--Tuossa menee neuvoksen konttoristi ... myöhäänpä jouduit...

--Antakaa tietä...

--Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin...

--Suu kiinni, kollo!

Ylpeimmällä tuulellaan kulki sinne neuvoksen konttoristi erään
toverinsa kanssa, molemmat kaupungin ahkerimpia kapakkavieraita. Ja
heidän jälestään tuli suuri joukko muitakin kaupungin nuoria miehiä,
jotka olivat kuulleet, että salongissa boolia juotiin ja että oli heti
kohta sen perästä tuleva toinen.

--Vieläkö siellä on naisia? kyselivät he toisiltaan.

Saatiin tietää, että niitä vielä siellä on, mutta että ne kohta
varmaankin lähtevät.

--No, me odotamme täällä kannella, kunnes lähtevät.

Ehkä olisivat naiset siellä alhaalla enemmänkin aikaa viihtyneet, mutta
heidän omilla herroillaankin näytti olevan halu saada heidät lähtemään.
Hellästi ne sieltä rouvansa ulos taluttivat, hyppäsivät vikkelästi
laivasta alas laiturille ja auttoivat rouviaan lautaa myöten tulemaan.
Vieläpä ajurinkin huutivat, istuttivat heidät tavattomalla huolella
rattaille ja päälle päätteeksi rahankin maksoivat.

--Elähän nyt aivan kauan viivy, varoitti rouva, mielissään tästä
hartaasta ja harvinaisesta kohteliaisuudesta.

--En, en, kultaseni, nuku sinä vain rauhassa, kyllä minä pian tulen ...
vaan ymmärräthän, että minun täytyy jäädä ottamaan osaa kauppaneuvoksen
booliin, kun hän kerran itse...

--Niin, niin, no hyvästi siksi!

--Hyvästi, kultaseni, kyllä minä kohta tulen .... tuskin olet ehtinyt
nukkuakaan, kun jo tulen.

Ja helpotetuin sydämin palasivat herrat laivaan. He miltei hihkaisivat
sydämessään, ja heistä tuntui kuin he olisivat olleet nuoria miehiä
jälleen. Ja kun he muistivat lupauksensa tulla kotiin vielä
valvonta-aikaan, niin he eivät voineet olla ajatuksissaan
huudahtamatta: »hehhei! vai valvonta-aikaan! Ei ennenkuin päivä
koittaa!» Ja yhdellä harppauksella olivat he alhaalla salongissa
meluavan herrajoukon keskessä, jonne jo olivat yhtyneet herrat tuolta
kanneltakin. Ja joka miehen mielessä oli vain yksi ainoa ajatus, että
»nyt on siis laivakulku alkanut!» Josta ajatuksesta taas muodostui yksi
ainoa johtopäätös, että »kun on siis laivakulku alkanut, niin pitää
siis sen kunniaksi juotaman.»

       *       *       *       *       *

Ja sill'aikaa kun salongissa juontia aloitettiin, parveili vielä muuta
väkeä laivasillalla. Toisia jos meni, niin toisia tuli sijaan. Ja vähän
verryteltyään jalkojaan muiden pienempäin laivain luona palasivat taas
sinne »Salaman» luo entisetkin katsojat vielä vähän aikaa sitä
katsomaan. Tyttöväki varsinkin ja ne, jotka eivät olleet ensi hötäkkään
joutuneet, kiertelivät ja katselivat laivoja vielä kauan illallisajan
ohi mentyä. Auringonlaskun ajoissa tuli sinne niitäkin, jotka eivät
olleet tahtoneet uteliaisuuttaan näyttää. Semmoisia arvon miehiä olivat
muun muassa piispa ja kuvernööri. He eivät edes laiturille asti
tulleet, mutta kun tapasivat toisensa rantakadun suussa, niin
seisahtuivat siihen katsomaan, peräänsä keppiä vasten nojaten, ja
ilmoittivat toisilleen, että olivat vain lähteneet iltakävelylleen. Ja
vähän aikaa siinä seistuaan tervehtivät he toisiaan hyvästiksi ja
lähtivät eri haaroille, sanallakaan laivoja tai niiden tuloa
mainitsematta.

Mutta alas sitä samaa katua, joka rantaan saattaa ja jota myöten
väkijoukko oli sellaisella suurella melulla hyökännyt, astui vähää
ennen auringon laskua vielä eräs filosofianlisensiaatti. Hän oli
tieteitä paljon lukenut, eikä hän hyväksynyt muuta kuin tieteitä. Ja
itsensäkieltämisestä hän oli pitänyt »Suomalaisessa Seurassa»
esitelmän, jossa varsinkin puhui pilkallisesti uteliaisuudesta pienissä
kaupungeissa. Siitä hän oli saanut paljon vihamiehiä. Mutta niistä hän
ei ollut milläänkään. Nyt hän kulki alas rantaan ja piti suutaan
pilkallisessa hymyssä. Sillä hän oli ikkunassaan istunut ja kuullut
laivain tulon ja nähnyt koko kaupungin rantaan rientävän. Jo monta
päivää ennen laivojen tuloa hän oli päättänyt, ettei hän hyökkää
rantaan laivoja katsomaan silloin, kun ne tulevat. Eikä hän ollut
hyökännytkään, tuskin oli päätään kirjoistaan nostanut. Ja nyt kun hän
käveli verkalleen rantaan, odotti hän jotain tuttavaa, joka olisi
huohottaen juossut häntä vastaan ja kysynyt jotain laivoista. Ja sille
hän olisi kauhean rauhallisesti, mutta samalla kauhean ivallisesti
sanonut, että hän kyllä oli kuullut laivojen tulevan, mutta että hän,
kun juuri oli piippunsa sytyttänyt ja heittäynyt pitkäkseen, ei
viitsinyt nousta. Niin olisi hän sanonut jollekin tuttavalleen. Mutta
ei ketään tuttavaa tullut vastaan. Ainoastaan tyttöjä tuli rannasta
pyhävaatteissaan, jotka he olivat varta vasten sinne lähtiessään
pukeneet ylleen. Ja kun hän sen näki ja muisti kisällin, jonka oli
nähnyt vastapäätä hänen ikkunataan kadulle hyppäävän, niin kysyi hän
itseltään, missä on tuo kehuttu suomalainen maltillisuus ja eivätkö
ihmiset huomaa, kuinka hassuilta he näyttävät pikkumaisessa
uteliaisuudessaan. Kysyi näin itseltään ja meni kotiinsa.

       *       *       *       *       *

Mutta ilta oli kulunut lopulleen ja päivä jo painunut kaupungin lähellä
olevien kukkuloiden taa. Laivakin oli jo sisuksensa tyhjentänyt, ajanut
veden ja höyryt vatsastaan ja ainoastaan pientä pihinää piti enää
vihoviimeisen lämpimän liike koneen sisässä.

Väkikin laivasillalla oli harvennut muutamaksi kymmeneksi, ja nekin
alkoivat jo väsyä seisomiseensa. Eivät jalat enää oikein kannattaneet.
Nivelet tuntuivat helpponevan, ja yhä tiheämmin tungeskeli leukojen
väliin haikea haukotus.

--Eikö lähdetä kotiin? Johan tämä on nähty...

--Lähdetään vain...

Ja he lähtivät kaksitellen kaupunkiin kohoamaan. Kulkivat verkalleen
kukin kotiaan kohti ja tuumivat kadunkulmassa erotessaan:

--Niin on, niin se on. Laivakulku on siis alkanut ... hm .... no,
hyvästi nyt sitten!

--Jumalan haltuun...

Ja kotiin päästyään panivat he kukin maata. Mutta ennenkuin nukkuivat,
ajattelivat he kaikki kuitenkin kerran vielä uudelleen saman ajatuksen,
että »laivakulku on siis alkanut ... niin on, niin on.»

Ne, jotka aivan rannalla asuivat, kuulivat kuitenkin vielä ikkunata
sulkiessaan laivalta päin sekavaa melua. Alhaalta ruokasalongista se
tuli joka kerta, kun sen ovi aukesi, ja kannelle ilmaantui avopäisiä ja
paitahihasillaan olevia olentoja, sanellen sekavia sanoja. Siellä ei
nukuttu, eikä näytty vielä kohta aiottavankaan käydä levolle.

Mutta laiva jo sentään nukkui eikä näyttänyt olevan tietävinäänkään
siitä melusta, jota sen vatsassa pidettiin. Kellotti rauhallisena
tyynessä rannassa, kuvastuen koko korkeudessaan veden kirkkaaseen
pintaan. Ja vähän ajan perästä lakkasi se pieni pihinäkin
konehuoneessa. Ainoastaan tuolloin tällöin liikahteleva järven vesi
lokkaili laivan ja laiturin välissä.



VIIMEINEN PONNISTUS.


Seisoimme ryhmässä lippumme ympärillä Ylioppilastalon edustalla ja
järjestyimme riveihin Alppilaan lähteäksemme. Valkolakkeja kuohuili tuo
pieni aukea tulvillaan, ja toisia kiiruhti kuin pulppuavia puron kuplia
kaikilta haaroilta suureen vaahtoon yhtyäkseen. Luonto oli keväinen ja
kaunis, katot kimmeltivät auringonpaisteessa, puut tekivät lehteä ja
kaikkien kävelijäin rinnassa helotti tuoreita kukkasia.

Me laulajat olimme kerääntyneet lippumme ympärille, odotellen vielä
muutamia ensimmäisiä bassoja, jotka tavallisesti aina tulevat myöhemmin
kuin muut. Siellä tuli se, tuolla tuo, tuli vanhoja miehiäkin
ylioppilaslakeissa ja ruusut rinnoissa. Kaikki vanhatkin laulajat
tahtoivat vappuna olla mukana, ja kaikkia tervehdittiin hyväksyvillä
hoo!- hoo!- huudoilla ja suljettiin seuraan.

Oltiin jo liikkeelle lähdössä, laulajalippu oli kierretty auki tangon
ympäriltä ja lähtölaulusta sovittu, kun Henrikin puistosta juoksee
kadun yli keppiään heiluttaen Antero. Hänet otettiin vastaan
erityisellä mielihyvällä, sillä hauskempaa toveria ja iloisempaa
laulajaveikkoa tuskin oli toista. Olisihan vappuilo ollutkin vain
puolinainen, ellei Antero olisi ollut mukana. Ilo oli sitä suurempi,
kun ei häntä oltu nähty moneen kuukauteen eikä tiedetty, minne hän oli
kadonnut. Laulajana hän nyt ei juuri ollut etumaisimpia, olihan
tuollaisia äänenkannattajia, joista ei ole väliä muualla kuin
ulkoilmassa. Mutta seuramiehenä, pöytyeen hauskuuttajana oli hänellä
ainainen etusijansa. Kun tuli soololaulujen aika erityisessä huoneessa,
piti hän koko osakunnan iloa yllä iltakauden ja yötäkin kappaleen.
Hänen mehevät, savolaiset rekilaulunsa olivat jo saavuttaneet miltei
klassillisuuden maineen. »Tukkipoikain laulu» lienee niistä kuuluisin;
siihen aikaan laulettiin sitä kaikissa ylioppilasiloissa ja
laulettaneen vieläkin. Hyvin tunnettu oli Antero myöskin savolaisesta
murteestaan, jota hän puhui välistä aivan verrattomalla huumorilla.

--Katohan poikia, kun eivät meinanneet oottookkaan! Mittee työ oisia
siellä Alappilassa iteksenne tehneet? sanoi hän tuolla hänelle
ominaisella äänen ja kasvojen vivahduksella, joka meidän, hänen
ystäväinsä, mielestä teki kaiken, mitä hän virkkoi, niin
hullunkuriseksi.

Nytkin hänelle tietysti naurettiin.

--No, kah, mittee työ tässä ennee seisotta ... alakakee voan lähtee.

Marssi kajahti, ja jono lähti liikkeelle.

--Mistä se on Antero saanut noin kauniin kukan rintaansa kysyi joku
meistä, joiden keskessä hän kulki.

--Yks ryökkynä antoi.

Kaikki kukkasmyyjättäret--samoin kuin bufettineidet--olivat hänelle
»ryökkynöitä», kaikki muut neidit--mamsselleja.

Mutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa
ihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi
kesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja
»posliini»-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja
räätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei
Antero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan. Varsinkin viime
aikoina oli hänen ulkoasunsa ollut hyvinkin ränstynyt, ja ränstynyt hän
oli ollut itsekin. Liian iloinen mies, huoleton asioissa, varaton,
velkoja koulussa ja yliopistossa,--ja tuota tavallista rinnettä hän oli
vuosien kuluessa luisunut niin alas,--aina laitakaupungin
pikkukapakoiden kävijäksi,--että nyt ei enää pitkään aikaan ollut
muusta kysymys kuin panna kaikki voimansa liikkeelle estääkseen itseään
lopullisesti suuta myöten suohon vaipumasta. Päällä hän oli sentään
vielä pysynyt, ei kuitenkaan aivan kokonaan Ylioppilastalolta kadonnut,
etupäässä iloisen, hilpeän ja hyväntahtoisen luontonsa avulla--ja
toverien avulla. Mutta kun hän tuonoittain asuntoaan maksamatta katosi
kaupungista, katsottiin sitä tuollaiseksi hyvin tavalliseksi
pakoretkeksi ja valmistauttiin kukin kohdastaan matkalaskuja
suorittamaan.

Toverien mielihyvä oli nyt sentähden vilpitön, kun hän taas näytti
päässeen kohentumaan. Miten se oli tapahtunut, se saatiin pian tietää,
sillä Antero ei ollut niitä, jotka itseään millään salaperäisyyden
verhoilla ympäröivät.

--Se on nyt siistiä miestä, selitti hän vastaukseksi kysymyksiin ja
katseisiin. On soanna seisovan lainan, maksaa huomenna kassavelat,
tenttieroo tässä kuussa pois tieltä pahimmat lautatuurit ja ensi
lukukauvella alakaa auskultierata.

Puhe tentteeruusta ja auskultteeruusta oli nyt tietysti
kuvaannollisesti ymmärrettävä, mutta johan siinäkin, että hän oli
saanut asiansa sikseenkään järjestetyksi, että voi ruveta sellaisia
_ajattelemaankin_, oli tarpeeksi ilon aihetta tovereille, jotka
tavallisesti niin lämpimästä sydämestä suovat toisilleen hyvää ja ovat
aina valmiit mitä parasta uskomaan ja toivomaan. Ja sehän tiedettiin,
ettei Antero ollut niitä, jotka tutkinnoistaan ja väitöskirjoistaan
puhumalla ja niitä kehumalla koettavat saada luottoaan pysymään.

--Mistä sinä olet lainan saanut? kysyttiin.

--Enpä sano. Mänisiä vielä pahhoo puhumaan.

Pitkin askelin ja kasvot pyylevinä astui Antero laulajain rivissä
lauluun yhtyen ja kepillään tahtia lyöden. Alppilaan tullessaan pisti
hän vielä uudet rillitkin nenälleen, »että näyttäisi oikein
herraspojalta».

Päivä oli kaikille juhlapäivä, mutta Anterolle kaikista enimmän. Olisi
voinut luulla siitä innosta päättäen, millä hän lauloi ja joka näkyi
hänen silmistään ja hänen poskistaan kuvastui, että hän oli vasta
vuoden vanha ylioppilas, ensi kertaa vappua viettämässä. Sydämensä
pohjasta veteli hän, tuo niin tuttu ihanteellinen ilme kasvoillaan,
laulua:

    Jos sydän sulla puhdas on
    ja mieli vakaa, pelvoton j.n.e.

Ja kai oli hänellä, niinkuin on semmoisissa tiloissa niin monella
muulla, se tunne, että olkoon nyt vanha vanhaa, mennyt mennyttä, nyt
aloitetaan elämä uudestaan siitä, mihin se, oikea elämä, viimeksi jäi.
Ja näytti hänellä olevan siihen voimaakin, ainakin aluksi. Kun
punssibooli oli tuotu pöydälle ja maljoja täyteltiin, lauloi Anterokin
mukana:

    Maljanne, veikkoset, täytelkää,
    kun nuoruuden aika on vielä!

mutta kaasi omaan lasiinsa soodaa.

--Etkö juo punssia

--En maista vettä väkevämpöö.

Antero vesipoika! Se oli sitä suurempi voimanosoitus, kun ei
raittiusliike silloin vielä ollut niin edistynyt, että se olisi
pakottanut antamaan arvoa ihmisten vakaumuksille siinä kohden. Muutamat
pitivät Anteron raittiutta yhtenä hänen tavallisista kujeistaan ja
kaatoivat hänelle täyden lasin boolia:

--Terve mieheen, Antero, juo, kun tarjotaan!

Lieneekö hän koskaan ennen ollut juomatta, kun tarjottiin. Mutta nyt
hän kieltäytyi.

--Etkö juo?

--En juo. Oon ollu kaks kuukautta maistamata.

Ei hän todellakaan juonut, vaikka se arasta silmäkulmain värähdyksestä
päättäen näkyi ponnistuksia vaativan. Ehkä hänen tutkintopuheensa
sittenkin olivat sanan mukaan ymmärrettävät...

Olin häntä tähän saakka melkein yhtämittaa tarkastanut, mutta nyt hänet
hetkeksi kadotin näkyvistäni. Laulettiin laulu laulun perästä ja
innostus kohosi sekä laulajissa että yleisössä. Ihana lempilaulun
tenorisoolo sai vaikenemaan mäen rinteillä parveilevan ja kaikilla
parvekkeella istuvan yleisön, eikä sen loputtua kuulunut muuta kuin
yksinäisen linnun liverrys ja kaukaa Malmilta päin tulevan junan
vihellys, kunnes kaikki kädet remahtivat riemuisiin kättentaputuksiin.

Hyvä-huutoja huudettiin, silmät säteilivät, maljat kohotettiin
korkealle ja tyhjennettiin. Mutta Antero ei koskenut boolilasiinsa,
joka yhä seisoi täynnä ja koskematonna hänen edessään.

... Hän tyhjensi sen vasta sitten, kun Maamme-laulu oli laulettu ja
isänmaallinen mieliala kohotti mielet korkeimpaan innostukseen ja
paljasti päät ja laulun johtaja lyhyesti ja voimakkaasti esitti
eläköön-huudon isänmaalle, eläköön-huudon Suomelle--tyhjensi yhdellä
siemauksella, seisovilta jaloiltaan, pohjaan saakka.

--Johan maistoit, Antero!

--Käypkö katteekses ... eikö käy ... koa sitten lissee! vai minä tässä
iliman ... vappuna?

Se oli tietysti meidänkin ajatuksemme, ja me riensimme kilistämään
hänen kanssaan, kaikki samanpöytäläiset.

Harvoinhan vappuna vielä Alppilassa ollessa päihdytään. Isänmaallinen
juhlatuuli sen estää, lippu on myöskin vietävä pois, ja laulajat
menevät sen mukana. Se kuuluu perintötapoihin. Ollaan vähän niinkuin
kuninkaalliset, joista aina sanotaan: kello 12 yöllä vetäytyivät heidän
majesteettinsa sisäsaleihin illalliselle, ja kello 2 puhallettiin
hovitanssiaiset päättyneiksi.

Anterokin seurasi meidän muiden mukana hilpeänä ja iloisena ja ehkä
hiukan nousuhutikassa niinkuin useimmat muutkin. Mentiin
ylioppilastalolle, jossa oli tavanmukaiset juhlapäivälliset.

Ylioppilastalon ilmassa on juhlatiloissa jotain--en tiedä, mistä se
tulee--joka väkisinkin houkuttelee hoilaamaan ja huutamaan.
Sepiselvätkin miehet käyttäytyvät niinkuin olisivat vähän hutikassa. Se
kai tulee siitä, että täällä ollaan kuin kotona, isäntinä talossa, ja
että musiikki soittaa ja sen vuoksi on vaikea huutamatta kuulla
toisiaan.

Mutta on siinä muistojakin, jotka johtuvat mieleen, muistoja niin
monesta hurmaavasta humalasta, jolloin »silm' ei näe kuin taivaan maita
ja sydän juo vain hekkumaa», ja joita tekee mieli uudelleen elää.

Se mieliala meidätkin valtasi. Olimme anastaneet Anteron omaan
pöytäämme, joka oli katettu erääseen sivuhuoneista. Muutkin pöytyeet
olivat koettaneet saada häntä omakseen niinkuin aina hänen parhaimpina
aikoinaankin, aikaisempina ylioppilasvuosinaan, jolloin aina oli
kilpailua siitä, kuka saisi tuon hauskan miehen seuraansa. Mutta meidän
luo hän tuli, tuoden viinakarahvin ja suuren lautasellisen
viinapöytäpötyä tullessaan. Tuon tuostakin siinä huudahdeltiin ja
läimäyteltiin nyrkkejäkin pöytään musiikin tahdissa, ja Antero oli
siihen erityisesti innostunut, hihkaistenkin jo silloin tällöin. Mutta
jos kravatti ja rinnan kukka joutuivat siitä hiukankaan
epäjärjestykseen, minkä hän näki vastapäätä olevasta peilistä, kiiruhti
hän niitä järjestämään ja haki yht'äkkiä kesken päivällisen valkoisen
lakkinsa porstuasta, asettaen sen huolellisesti ja varovasti ikkunalle.

--Sitä täytyy varjella, ettei ryvety... Se on niinkuin se ois se
ens'mäinen ylioppilaslakki, sanoi hän selitykseksi ja tulkitsi sillä
kaikkien meidän muidenkin suhteen lakkeihimme, joita emme enää
tavallisissa oloissamme käyttäneet.

--Maljasi, Antero!

--En minä oluviin kanssa kippistä ... putel' viiniä!

Vastusteluihimme vastasi Antero, että hän tahtoo tarjota, että suuttuu
ja että panee pahakseen (»tykkee pahhoo»), jos ei anneta hänenkin
tarjota. Ja pian oli hän viinaa, olutta ja viiniä sekaisin nauttien
tullut siihen mielentilaan, että alkoi puheita pitää. Hän tahtoo
kiittää meitä, sanoi hän ... tai oikeastaan tahtoo hän juoda toveruuden
maljan. Me olemme aina uskoneet häneen, olemme olleet hänen parhaita
tovereitaan ... ei pahaa sanaa miesten välillä ... toveruus on pyhä ...
huono mieshän minä olen .... renttu semmoinen ja heikkoluontoinen.
Mutta se minua on aina ylläpitänyt, että on niitä, jotka luottavat ...
ja sen saatte nähdä, että kyllä minä tästä vielä ... ja hän tahtoo
juoda toveruuden maljan, sen toveruuden, joka tukee, ylläpitää ja
miestä kainaloista kannattaa.

Malja juotiin ja maljaan vastattiin... Eläköön Antero!

Antero heltyi ja innostui siitä niin, että tilasi uuden pullon viiniä.
--Elä ole hullu! huudettiin.--Mutta tilattu oli tilattu. Ja pian oltiin
sillä asteella, että Anteron rekivirret olivat esille otettavat.

    Vielä niitä honkia humisee tuolla Sa-aavon sydänmailla--
    eikä ne nuoret Karjalan poiat enää ole mitään vailla,

lauloi Antero, ja me yhdyimme loppusäkeeseen, johon kohta yhtyi koko
suuri salikin. Siellä oli jo päivällinen päättynyt ja booli tilattu. Ja
erityinen lähetystö tuli esittämään, että mekin siirtyisimme sinne
yhteiseen iloon.

Ennen pitkää seisoi Antero malja kädessä tuolilla, yhteen siirrettyjen
pöytien keskessä, koko ylioppilaskunnan säestämänä, seisoi siellä
kunnian kukkulalla, jonne toverien suosio vain harvat valitut kohottaa,
mutta josta se ne yhtä usein kukistaakin. Autuaallinen hymy huulilla ja
haaleat silmät onnesta harrallaan laskeutui hän tuolilta, noustakseen
siihen yleisestä vaatimuksesta pian taas takaisin uusia lauluja
esittämään.

Meitä alkoivat ne vähitellen kyllästyttää, ja kun elämäkin oli ruvennut
käymään kovin meluisaksi, lähdimme me pois. Anteroa ei saatu mukaan.
Hänen heikkoutensa oli aina ollut se, ettei voinut keskeyttää. Ja sinne
hän nytkin jäi--niinkuin oli jäänyt muutamia vuosia takaperin entisistä
lukuineen ja tutkintoineen ohi rientäneistä tovereistaan--vielä kerran
elämään ensimmäisten ylioppilasvuosiensa iloisia muistoja.

Kun illemmalla kävelimme Kaivopuistoon, ajoi sinne ohitsemme suuri
seurue valkolakkeja. Ajurin rattaat olivat täynnä miehiä, toiset istuen
kuskin vieressä, toiset astuimilla seisten. Kahden nuorukaisen sylissä
näimme Anteron horjuvana ja tuontuostakin hihkaisten mennessään.

Tapasimme hänet Kaivohuoneen verannalla ylioppilaselämänsä kolmatta
näytöstä esittämässä. Ympärillään oli hänellä joukko nuoria, meille
tuntemattomia ylioppilaita. On aina arveluttavaa, kun vanha civis istuu
keltanokkain kanssa ryyppäämässä. Ja Antero oli nyt joutunut sille
asteelle.

Meillä vanhemmilla kun ei siinä seurassa ollut mitään tekemistä,
kuljimme ohitse, niinkuin me sellaisissa tiloissa olimme usein ennenkin
saaneet tehdä. Kun olimme tulleet vappuelämän ilveilyä katselemaan,
istuuduimme vähän matkan päähän seurasta, joka oli ottanut muutamia
pöytiä haltuunsa.

Siinä laulettiin ja hoilattiin ja rähistiin. Antero istui keskessä
milloin laulaen ja milloin kaskuja kertoen kiitolliselle
kuulijakunnalleen. Samat laulut ja samat kaskut, joita olimme kymmenet
kerrat ennen kuulleet. Mutta tapa olla ja esiintyä oli toinen kuin
meidän seurassamme. Varmasti ja hiukan mahtavastikin puhuen koetti hän
vaikuttaa ympäristöönsä ja joi veljenmaljoja alentuvasti kuin vanha
setä, joka sallii veljensä poikain itseään sinutella. Ja kaikille hän
tarjosi, leikkien pohattaa ylpeästi ja huolettoman näköisesti, kuin
olisi ollut tuhat markkaa joutilaita rahoja taskussa. Punssipullo
toisensa perästä tuli, oli ja meni.

--Nuoriso! kuului hän heille hokevan,--nuorisoa minä rakastan ...
nuoriso on kansa ... pitäkää te aatteen lippua yllä, niinkuin me
aikoinamme olemme pitäneet!

Mutta nuoriso oli laulutuulella, ja Anteron täytyi taas heitä johtaa.
Laulettiin ja ryypättiin, toisia tuli ja toisia meni, mutta vähitellen
alkoi kuulijakunta harveta.

--Elekeehän vielä männä ... minnekkä teillä on semmoinen kiire ...
aikoo tässä muutkin tenttierata! koetti hän meneviä houkutella, mutta
nuorilla ylioppilailla oli vappuna muutakin tekemistä kuin pitää
hänelle seuraa. Lopulta ei siihen jäänyt kuin joitakuita ahnaimpia
tyhjentyvien pullojen pohjatähteitä puristelemaan.

Kun me, tehtyämme pienen kävelyn puistoon, palasimme sieltä takaisin
verannalle, istui Antero vielä vanhalla paikallaan, mutta uudessa
seurassa. Valkolakit olivat poistuneet ja sijaan tullut joitain
epämääräisiä olentoja, joista ei voinut sanoa, olivatko ne
kauppapalvelijoita vaiko kirjaltajoita vaiko joutilaita kyyppareja
vaiko juhlimassa olevia käsityöläisiä. He olivat olutpulloineen
asettuneet saman pöydän nenälle, jonka ääressä Antero istui ja josta
hän nähtävästi oli pyytämättä heidän seuraansa liittynyt. Nämä tekivät
pilaa päihtyneestä ylioppilaasta, pitivät häntä narrinaan ja joivat
hänen tavaroitaan, joita hän rajattomasti tilasi. Aikansa sitä tehtyään
katosivat hekin jättäen Anteron tyhjien pullojensa seuraan.

Menimme häntä houkuttelemaan pois, vaikka vanha kokemus oli tarpeeksi
usein sen turhaksi vaivaksi osoittanut.

--En lähe ... en ensinkään ... nyt sitä vasta ryypätäännii. Vippoo
mulle viis' markkoo.

--Elä huoli juoda enää ... joko sitten olet kaikki rahasi tuhlannut?

--Jokoko? Jo kai oon, koskei oo kuin viiskymmentä penniä... kyyppari
hoi, pullo olutta! Elekee työ minun rahojani surko ... välipä näillä
... ei noita paljon ollukkaan ... männyt on männyttä eikä tule
takaisin.

Oli vivahdus katumusta siinä huokauksessa, päihtyneen katumusta,
silloin kun häntä alkaa uuvuttaa ja hän taistelee unensa kanssa. Hän
tuuskahti eteenpäin ja hänen valkoinen ylioppilaslakkinsa putosi
ryvettyneelle pöydälle, lykäten muutamia laseja lattialle. Oikaistuaan
itsensä käski hän meitä menemään hiiteen ja tarttui olutpulloonsa,
jonka viimeisillä rahoillaan maksoi.

Siihen täytyi meidän hänet jättää, ja siihen hän meistä jäi. Lakki
liassa, hänen viimeinen valkolakkinsa, kravatti niskassa, uusi, vaalea
palttoo ryvettyneenä ja hartioilta alas valahtamassa, ei mitään enää
jälellä tuosta uudistustaan toivovasta miehestä, joka aamupäivällä oli
kaikkine hyvine aikomuksineen liittynyt laulajain jonoon. Aste asteelta
oli hän muutamien tuntien kuluessa pudonnut läpi ylioppilaselämänsä
kaikkien kehityskerrosten, toveripiirinsä sitä mukaa vaihdellessa, ja
nyt hän istui sen alimmassa, istui samalla sijalla, missä viime
aikoinaan oli istunut--täydellisen rappion rajalla.

Mutta siitäkin hänet vielä tänä hänen viimeisten toiveittensa
viimeisenä vappuna karkoitettiin. Jouduttuaan myöhemmin yöllä yhteen
tappelua hakevain merimiesten ja rantajätkäin kanssa, oli heidät ajettu
ulos Kaivohuoneelta, ja kaikki yhdessä he olivat joutuneet poliisin
huostaan.

Eikä häntä näkynyt, ei kuulunut kassakokoukseen seuraavana päivänä.

Tutkintopuuhat jäivät, velat jäivät maksamatta, eikä Antero-raukka enää
koskaan päässyt voimiinsa viimeisen onnistumattoman ponnistuksensa
jälkeen. Äskettäin päätti hän päivänsä tuomarin sihteerinä eräässä
kaukaisessa maaseutupitäjässä.



KOULUMUISTOJA.



I. ENSIMMÄINEN KOULUMATKANI.

Se oli viimeinen yö, minkä isän sängyssä hänen selkänsä takana makasin.
Tunsin siinä valvoessani, kun muut jo nukkuivat sikeintä untaan, että
olen elämäni käännekohdassa ja että huomenna alkaa minulle uusi
ajanjakso elämässäni. Niin tietoisesti ja teoreettisesti kuin
tuollaisia käännekohtia sittemmin olen ajatellut, en ajatellut niitä
silloin. Tunne elämän muutoksesta oli kiinnitetty kaikenlaisiin
pikkuseikkoihin.

Ensimmäinen kouluunlähtö on aivan toisenlainen kuin toinen. Lukukauden
koulussa oltuaan tietää jo, mitä se on, eikä siinä siis ole mitään
uutuuden viehätystä. Ensikertalaisen mieltä sitävastoin kiehtoo ajatus
siitä, mitä kaikkea tuon matkan perillä mahtaneekaan olla salattuna. Ei
sentään sekään niin paljon pitänyt minua valveilla kuin seuraavat
asiat.

Ensiksikin en voinut mielessäni kyllin ihmetellä, että _minä_, tämä
pikku ressu, olin yhdellä harppauksella kohonnut veljiäni ja sisariani
niin ymmärtämättömän ylemmä, että omin päin olin lähdössä kouluun,
tuonne kaukaiseen kaupunkiin, ja sinne jäämään. Nyt isän selän takana,
pää pienellä lasten tyynyllä, huomenna kuka tiesi missä.

Toiseksi pitivät mieltäni vireillä ne uudet vaatteet, jotka illalla
olin nähnyt pantavan tuohon tuolille sängyn päähän.

Jos en olisi pelännyt isän heräävän, olisin kömpinyt ylös koettelemaan,
olivatko ne todellakin siinä. Niiden historian minä osasin ulkoa
ensimmäisestä luvusta alkaen. Jo toissa kesänä olivat kerityt ne
villat, joista tiettiin minulle kouluvaatteet kudottavan. Minä olin
itse ollut mukana lamponavetassa, kun tämä toimitus tapahtui. Koko
seuraava talvi oli niitä sitten kartattu ja mökkiläisten akoilla
kehruutettu. Koko kevään ja kesän paukkuivat kangastuolit äidin ja
palvelustyttöjen kamarissa. Hetki oli juhlallinen, kun sarka tuotiin
tampista. Mutta korkeimmilleen kohosi jännitys, kun räätäli tuli
taloon, otti mitan, otti sen äidin käskystä »kasvun varalta» ja
istuutui pirtin pöydälle. Olin aamusta iltaan katsomassa, miten ensin
tulivat esiin housut oikein henkselinappeineen, miten kääntökauluksinen
takki lakkareineen, joiden luvun itse sain määrätä, ja miten lopuksi
liivit, ensimmäiset iässäni. Siinä oli sarja unhottumattomia hetkiä,
kun kaikkia näitä koeteltiin. Ja siihen tuli lisäksi kenkäin teko,
alushousujen (ensimmäiset nekin!) ompelu, lakki oikein ostolipalla
varustettu. Kaikki olivat joutuneet valmiiksi jo paria viikkoa ennen
kouluun lähtöä, jonka jälkeen ne olivat kadonneet lukitun aitan
orrelle, josta en saanut niitä edes pyhäksikään ylleni.

Mutta nyt ne ovat tuossa tuolini selustimella ja kengät tuolin alla. Ja
huomenna saan niihin pukeutua, ja saan pitää niitä joka päivä!
Kouluunmeno tuntui siltä, kuin olisin johonkin juhlaan valmistautunut,
kuin olisin päässyt »kylään».

En unohda koskaan sitä tunnetta, kun aamulla heräsin siihen, että
isälle tuotiin kahvia. Äiti joi sitä parhaillaan vuoteensa laidalla
istuen. Huomasin, että tarjottimella oli vielä kolmaskin kuppi.
Kenelle? Minulle, _minulle_ se oli! Eikä ollut pieni pikkuruinen lasten
kuppi, vaan noita isoja, jotka aina olivat eri hyllyllään
astiakaapissa, mistä niitä ei otettu esille muulloin kuin silloin, kun
tuli hyvin harvinaisia vieraita. Minua käskettiin ottamaan kaikkia
leipälajeja: korppua ja pehmeätä leipää, piparkakkua, hirvensarvea ja
sokerileipää ... jos en jaksaisi syödä kaikkia yhdellä kertaa, saisin
pistää loput taskuun matkaeväiksi. Ei olisi minua enää ihmetyttänyt,
jos isä piippuun pistäessään olisi minuakin kehoittanut panemaan
tupakan.

Nyt seurasi pukeutuminen uusiin vaatteisiin. Ennenkuin se sentään sai
tapahtua, pesi äiti vielä silmäni ja kampasi pääni. Oli itku herahtaa
meiltä molemmilta, kun äiti sanoi: »Nyt se taitaa viimeisen kerran
kammata». Vaan kyynel kuivui ainakin minulta lähteisiinsä, kun alkoi
pukeutuminen. Kappale kappaleelta otettiin vaatteet tuolilta, missä ne
olivat sirosti käännettyinä, tuoksuen vielä silitysrautaa. Ensin
housut, jotka äiti pani nappiin,--ja tiukat olivat napinlävet, niinkuin
pikilangalla ommellut. Sitten liivit, joiden taskussa ei ollut vielä
kelloa, vaikka vitjat oli, punaisen matkakirstuni avaimen vitjat,
kirstuni, joka on siitä päivästä tähän päivään saakka minua matkoillani
seurannut. Lopuksi tuli nuttu, jonka olisin tahtonut auki jättää, mutta
jonka äiti lukitsi kiinni sen suurilla luunapeilla, joita eivät
silloiset sormivoimani kyenneet auki saamaan--oi, jospa olisivat
vastaisten nuttujeni napit olleet yhtä tukevaa tekoa!

Ja niin on nyt »lyseolainen» valmis; Hän seisoo siinä kuin ritari
haarniskassa, melkein voisi heittäytyä kankeitten varustuksiensa
varaan. Hihat ovat pitkät, niin että tuskin sormenpäitä näkyy, kaulus
kankea, niin että pää vaivoin kääntyy, lakki niin syvällä, että se
melkein korvien varassa lepää. Hän seisoo pihamaalla varhaisena,
kylmänä elokuun aamuna, kun hieno kuura kattaa rappusia ja portaita ja
kattoja, kun usva nousee tyyneltä järveltä ja rantaniitylle leviää, kun
palokärki huutaa petäjikössä tuvan takana ja sillalta kuuluu varhaisen
matkamiehen hevosen kavioiden kopse.

Liiterin edessä ovat jo matkarattaat, täyteen sälytettyinä
eväskirstuja, matkalaukkuja ja hevosen ruokaa. Renki antaa rattaille
vielä viimeisen voitelun. Paksu, koivuinen tanko on työnnetty akselin
alle, ja sitä kannattaa laudanpää, niin että pyörän voi ottaa irti ja
voidella karan, jonka tehtyä se pannaan muutamia kertoja kiertämään,
kunnes maahan laskettuna tupsahtaa pehmeään hiekkaan.

Matti katsahtaa päin ja kysäisee:

--Nytkö sitä viedään kouluun?

--No nyt!

--Miksikä sitä koulitaan?

--Papiksi.

--Eikö ole ikävä kotoa lähteä?

--Lysti toki on.

--Elähän sano, jos vielä itket.

--Itse itket ennen.

Ruuna tuodaan tallista, musta ruuna, kaikkien kotoisten muistojen
valoisa keskus. Se on pyöreä kuin makkara, kauroilla täytetty, tiukka
kuin säkki. Sitä ei »pyöräytetä» aisoihin, se kammetaan niihin
taitavasti kuin kangella vääntäen; nostaa ensin yhden jalkansa sisään,
sitten toisen, ja astuu ainaisen tapansa mukaan aisalle, mutta
suoriutuu siitä kuitenkin, niinkuin on satoja kertoja suoriutunut. Sitä
huolta, millä se valjastetaan! Isä sovittaa toista rahetta renkaaseen.
Matti toista; minä itse pitelen riimua, joka kuitenkin otetaan minulta
ja kiinnitetään paikoilleen silojen oikeanpuoliseen suitsirenkaaseen.

Rappujen eteen ei ole ruunaa minun muistini aikaan ajettu kuin yhden
ainoan kerran: silloin, kun piispa lähti pappilasta. Se, joka aikoo
mukaan, tulkoon siihen, missä ruuna rattaineen seisoo kärryliiterin
edustalla. Siitä se on tottunut lähtemään, ja siitä se osaa.

Mutta ei se lähde, ennenkuin on lähdettävä, tietää tarkoin, milloin sen
aika on tullut. Ei katso taakseen, mutta tuntee, kuinka isä ja minä
kärryihin kiipeämme, kuinka loimi kääritään jalkojen ympärille, kuinka
isä täyttää piippunsa ja raapaisee tulta, vetää rukkaset käteensä ja
ottaa ohjakset. Silloin se nyhtäisee, kallistaa kärryjä sen verran,
että rattaat solahtavat vanhaan jälkeensä--ja niin sitä lähdetään.

Entäpä jäähyväiset? Ne heitetään melkein huolettomasti, ilman
tunteellisuutta, ei siinä huudeta eikä heiluteta, veljet ja sisaret
seisovat portilla, sanovat: »Nyt se menee!», mutta äiti seuraa vielä
mukana, villahuivi hartioilla, silmät hiukan punaisina ja leuka vähän
väristen, kurkottaa vielä viimeisen vehnäkakun palttoon taskuun ja jää
kujan suuhun, missä maantie alkaa, routainen maantie, jossa ratas
kolajaa ja posket siitä niin somasti tutisevat.

Sinne jää koti, sinne äiti--ihme kyllä, ilman suurempaa surua ja
kaipausta. Ei ymmärrä lähtevä, miksi äidin silmät vettyivät. Ei ymmärrä
vielä, mistä lähti ja minne menee.

Kohta tulevat kuitenkin äiti ja koti korvauksensa saamaan. Mutta
selonteko siitä ei kuulu tähän kertomukseen.



II. TULO KOULUKAUPUNKIIN.

Siinä sitä nyt sitten ajaa kolisteltiin isän kanssa routaista tietä. En
muista, milloin ruuna juoksemaan rupesi, mutta siitä olen varma, että
jos se ei ensimmäisessä alamäessä olisi siihen itsestään ryhtynyt, ei
sitä siihen käskettykään olisi. Aikaa oli otettukin taipaleelle yhtä
paljon kuin evästä. Siihen aikaan ei ollut maailmassa puutetta
kummastakaan--mikä ne nyt sitten myöhemmin lienee niin vähiin
kuluttanut? Kaksi päivää oli näet varattu kymmenen penikulman matkaa
varten.

Niin kauan kuin kuljettiin tuttuja seutuja, niitä, joihin maailmani oli
tähän saakka ulottunut, s.o. siltaan saakka, puoli penikulmaa tuolle
puolelle kirkon, oli mielen virkineenä tuumiminen, mitä ne nyt
ajattelevat kaikki ne, jotka näkevät minun kouluun ajavan. Vastaan
tulevien ja tupiensa edessä seisovien tuttujen silmistä en tosin voinut
mitään päättää, mutta siihen nähden, mitä minä itse olisin heidän
sijassaan ajatellut, ajattelivat he aivan varmaan näin: »Tuossa sitä
pappilan Kustia nyt viedään kouluun. Itsepähän on nyt kirkkoherra
viemässä. Ruunallapahan ajavat. Onpahan ne häkkikärryt ja
kakkulasilat.» Ja ennen kaikkea: »Onpas Kustilla kaksinappirivinen
palttoo ja uusi lakki.»

Samalla ei pieninkään esine tutun matkan varrella jäänyt huomaamattani
ja mieleeni painumatta. Jokainen tien käänne, jokainen talo ja talon
huone tiepuolessa, aidat, veräjät, miltei aidanseipäätkin syöpyvät
muistiini. Näen vieläkin, kun tuota matkaa ajattelen, ison pappilan
riihen savureiän ja siitä tupruavan savun; tunnen sieraimissani
kuivavien lyhteiden hajun; näen sian, joka riihen edessä pehkuja
tonkii;--sitten näen kirkon, jonka harjalla oleva tuuliviiri näyttää
etelään, ja muistan ajatelleeni, että sieltähän näet eilen oli tuuli;--
hautausmaan muutamassa koivussa alkavat lehdet jo kellastua; maantien
varressa olevan kauppapuodin ovi on vielä kiinni ja uutimet
ruununvoudin talon ikkunoissa, mutta itse on herra kamreeri jo noussut
ja nuuskii aamuilmaa puutarhassaan.

Noista huomioista, jotka ovat iäksi päiväksi imeytyneet veriini, herään
ruunan jalan kopseeseen, kun se siltaa juoksee. Siitä alkaa minulle
»uusi maailma». Olen sitä jos jonkinlaiseksi kuvitellut, mutta huomaan
ihmeekseni, ettei maailma sillan toisella puolen ole sen kummempaa kuin
toisellakaan,--huomio, jonka sittemmin olen tehnyt monen monta kertaa,
jälkeenpäinkin kaikenlaisten rajain yli siirtyessäni. Se on tavallaan
ensimmäisen mielikuvani häviö.

Olin luullut siellä olevan suuria, maalattuja taloja, korkeita mäkiä,
leveän maantien; mutta talot ovat entisten näköiset, mäet mitättömät ja
maantie kuin maantie. Kirkas aamuvalaistuskin on poissa ja päivä mennyt
harmaaseen pilveen. Sellaista on sitten koko päivä. Sähkölankapylväs
toisensa perästä jää taakse, minun jaksamatta niistä kovin kauan lukua
pitää. Minua alkaa uuvuttaa, kohta ei mieleni mihinkään teroitu, ja
ensi kerran elämässäni minä tunnen omituisen tyhjyyden ja
turvattomuuden tunteen, joka alkaa sormenpäistä ja varpaista, kulkee
selän kautta hartioihin, asettuu nenänpäähän ja löytää viimein,
niinkuin olisi sitä etsinyt, sydämen, johon tuntuu asettuvan väkisin
kuin varpunen pääskysen lämpimään pesään. Se on aivan uusi tunne, ja se
ottaa niin voimakkaasti valtaansa, että minulla koko matkastani oman
pitäjäin rajalta koulukaupunkiin on vain hyvin hämärä muisto. Oltiinhan
sitä yötä, käytiin joka kolmannen peninkulman päässä hevosta
syöttämässä, ja tosinhan tutut eväät ja se kodin tuoksu, joka niistä
levisi, vielä vähän lämmittivät. Mutta sitä mielen pyylevyyttä, joka
oli aamukahvin juotua ollut kotoa lähtiessä, ne eivät saaneet hereille.
Isäkin tuntui niin vieraalta, niin pienentyneeltä, niinkuin omasta
itsestään haihtuneelta. Ei häntä minun mielestäni syöttöpaikoissa
kohdeltu niin kuin olin omassa pitäjässä tottunut näkemään häntä
kohdeltavan. Ei tulla haastattelemaan, ei tuoda pyytämättä kahvia, ei
tarjota ruokaa, ja muutamassa ei tunnetakaan. Ja kaikesta siitä alkoi
minulle selvitä, mitä on vieraalla maalla olo ja mitä on koti-ikävä.

Se tunne juurtui jo, vaikkei vielä päässyt versomaan. Sillä kun oli
päästy sydänmaan taipaleen poikki ja alettiin lähestyä kaupunkia,
olivat nähtävät sentään niin uudet, että ne sen hetkeksi tukahduttivat.
Eikähän se ihme ollutkaan, kun viimeisellä taipaleella oli kuljettava
niin ihmeellisen paikan yli kuin on lossipaikka. Kärryt ja ruunakin
olivat vietävät yli suuren selän. Ruuna näki tämän ihmeen ensi kerran
elämässään niinkuin minäkin. Hän teki tenän, pisti jalkansa seipäiksi,
oikaisi päänsä ja kaulansa ja antoi vetää. Sitä sekä vedettiin että
työnnettiin, lopulta hosuttiinkin, mutta yhtä liikkumattomana seisoi
ruuna laiturilla. Lossimiehillä oli kuitenkin keinonsa, heittivät
vaatteen pään yli, ja kun ruuna luuli häntä pois vietävän ja tallin
kynnyksen yli astutettavan, olikin hänet astutettu proomuun ja sidottu
lujasti tuhtoon kiinni. Hän tointui pian, pörhisti kerran korvansa ja
alkoi sitten syödä. Minä en niin pian tointunut. Minusta oli tämä
hevosen kärryissä purjehtiminen niin satumaista, ettei sen muiston
voiman voittanutta ole matkamuistelmissani ainoatakaan toista enkä
luule tulevankaan. Unohdin minä senkin, että kohtahan saan nähdä
kaupungin.

En ollut koskaan ennen kaupunkia nähnyt. Kertomusten mukaan oli siitä
oma laatimani kuva mielessäni.--Minkälainen on kaupunki? olin kysynyt.
--Se on semmoinen, oli minulle vastattu, että on puotia puodin vieressä
ja taloja talossaan kiinni, katu vain väliä.--Kuvitteluni lähtökohdaksi
olin ottanut kirkonkylän kauppiaan ja hänen talonsa. Sellaisia puoteja
ja taloja olin sijoittanut kahden puolen maantietä niin pitkälle kuin
tietä riitti. Ja kun taas rattaille noustuamme ja ajamaan lähdettyämme
vähitellen alkoi maantien varteen ilmaantua taloa talon viereen, olin
minä varma siitä, että nyt sitä ollaan kaupungissa. Ja siellähän
oltiinkin, siinähän se oli, kun harjun päälle oli noustu. Mutta ei se
sentään mielikuvaani vastannut, kun sen näin. Kun näin katot katoissaan
kiinni, piiput kuin aholla mustat kannot, oli minusta kuin eräs
kaikkein aikaisimman lapsuuteni kuvittelumuistoista olisi tuossa
toteutunut. Joka kerta kun ajoin kotoa pois ja tien varressa olevat
talot vilahtivat jälelle päin, kuvittelin minä, että ne kokoontuivat
sinne, mistä olimme lähteneet, kirkon ympärille. Kun taas palattiin
samaa tietä, purkautuivat talot samassa järjestyksessä takaisin.
Sentähden niitä ei sitten näkynyt kirkon ympärillä, mutta jos olisi
varkain jotain toista tietä kiertänyt kirkolle, olisivat ne ehkä siellä
olleet. Mutta nythän ne olivat tuossa kaiken maailman talot korkean,
valkean kirkon ympärillä!

Se nyt oli tuollainen ajatus yhtä pian haihtunut kuin syntynytkin, ja
kohtahan tulin huomaamaan, että talot pysyivät paikoillaan. Mutta
koulumuistojeni omituisuuksiin tämä kuvittelu kuuluu ja johtuu yhä
vieläkin mieleeni joka kerta, kun ajan maantietä myöten kaupunkiin.

Ajoimme tullista sisään ja melkein läpi kaupungin asuntoomme. Katu
kulki korkealla, niin että huoneet olivat kuin maantienojassa. Oli
silloin ja on vieläkin minulle arvoitus, miksi niin oli, mutta niin on
yhäkin vielä useimmissa pikkukaupungeissa. Pihamaa, johon ajoimme, oli
pellon tapainen, jossa kasvoi kukkia ja potaattia. Vastaan tuli meitä
ottamaan kaksi vanhaa neitiä, joiden huostaan tiesin tulevani
uskotuksi. Sill'aikaa kuin toinen jäi isälle tallia näyttämään, otti
toinen minut haltuunsa ja vei huoneeseen. Kuljettiin ensin pienen
keittiön kautta, tultiin pieneen saliin, jossa oli jonkunlainen
lankkaus--minun tuleva asuntoni, kuulemma--ja kun siihen oli palttooni
riisuttu, niin sitten vietiin pienempään kamariin. Siihen minä
istahdin, töksähdin käskemättä ensimmäiselle tuolille ja olin niin
täydellisesti typertynyt, etten saanut sanaa suustani, en ainoatakaan
ajatusta irralleen. Olin kuin kivettynyt.

En siihen tunnelmaan, jonka vallassa olin, osaa vieläkään täysin selvää
syytä löytää. Luulen, että se kuitenkin oli seuraavista aiheista
kokoonpantu: isä on ulkona, ja minä olen täällä ... niillä on, noilla
molemmilla, silmälasit, joiden yli katsovat, ja pitkät laihat sormet
... niillä ei ole huivia kaulassa eikä palmikkoa niinkuin äidillä, vaan
kaulus niinkuin herroilla ja tukka käärössä pään päällä ... ne puhuvat
ruotsia ja kutsuvat isää »herr pastorn» ... vaikka minä sanoin olevani
Kusti, kutsui tuo, joka äsken oli tässä, mutta joka nyt kalistelee
kuppia toisessa huoneessa, minua Gustafiksi ... ja tähänkö minun pitää
jäädä asumaan, yksin heidän kanssaan, kun isä lähtee pois ... ja tämäkö
nyt on se kaupunki, jonne olen niin halunnut?

Se pengoskelee pääskyn pesässä tuo varpunen. Olen nielaissut sen
höyhenineen päivineen, se raapii ja nokkii ja tekee kipeätä. Jos ei isä
enää tulekaan, kun noin viipyy ... jos en enää milloinkaan täältä
pääse, kun panivat ovenkin kiinni, ja nyt supattelevat toisessa
huoneessa...

Jos en olisi samassa kuullut isäni tulevan toiseen huoneeseen, olisin
pullahtanut kohti kurkkuani huutamaan.

Mutta sen minä olin ennättänyt päättää, että tänne minä en jää, en
vaikka--tappaisivat.



III. ERO ISÄSTÄ.

Mikä se on, joka tekee nuoren koululaisen ensimmäiset koulupäivät niin
ikäviksi ja hänen olonsa niin turvattomaksi? Eiköhän se liene sama
tunne, joka niin raskaasti painaa asevelvollisen sotamiehen mieltä, kun
sinelli ensi kerran hänen hartioilleen heitetään ja hänet riviin
pistetään? Hänestä on, niinkuin hän olisi persoonallisuutensa
menettänyt, muuttunut yksiköstä nollaksi, jolla ei itsellään ole mitään
arvoa. Ei kukaan häntä tunne eikä tunnusta, ei tiedetä, mitä hän on ja
mitä merkitsee.

Mitäs nyt tuollainen pieni koulupoikapahanen sitten merkitsisi?

Mutta on hänellä jo hänelläkin pikku persoonallisuutensa. On hän jo
kotonaan tottunut jotain olemaan ja jotain merkitsemään, varsinkin jos
hän on lapsista vanhin. Hän on huomannut vanhempainsa häntä
tarkoittavat hommat, veljiensä ja sisariensa silmissä hän on nähnyt
kasvavana, kuta enemmän kouluun lähtö läheni, ja kylän lasten
karkeloissa hän oli aina johtaja. Pappilan Kusti on sanalla sanoen
ollut henkilö, joka jo jossain on näkynyt.

Luokalla, monen kymmenen pojan joukossa, ei hän enää ole Kusti eikä
kukaan. Hän on joku epämääräinen Strömmi tahi Bergi, häntä mainitaan
sukunimeltä, johon ei ole tottunut. Minä säpsähdän minulle oudon
sukunimeni kuultuani, se on kuin tynnyri, joka kerran ehkä tulee miehen
toimista täyttymään, niin että sen omakseen tuntee, mutta joka nyt
vielä on tyhjä ja kumiseva.

Seisomme rukoussalissa, jonne meidät on käytävistä ajettu kuin lampaat.
Olemme kaikki uudispojat vielä vieraita toisillemme emmekä ole saaneet
mitään rintamaa muodostetuksi noita luokalle toiseksi vuodeksi jääneitä
vastaan, jotka heti ovat anastaneet päällikkyyden ylitsemme. Ne
käskevät ja komentavat meitä, ja arvelematta me tottelemme. Sillä välin
he eivät ole meitä näkevinäänkään. Olemme mielestämme kuin alempia
olentoja. Opettajat tuolla kateederin ympärillä ovat kaikkien
suuruussuhteiden ulkopuolella. Ne ovat osaksi hirviöitä, joista on jo
kuullut mitä kamalimpia kertomuksia: se pieksää, tuo kuuluu lyövän
korvalle, tämä tukistaa, mikä ärjyy, mikä antaa arestia; osaksi he ovat
samalla kuin puolijumalia, joiden lepyttämistä, mielittelemistä,
imartelemista pikku pää jo miettii, tuntien vaistomaisesti sen
tarpeelliseksi. Isä, joka muutamien muiden isien kanssa seisoo tuolla
ovensuussa, on taas kuin pienentynyt, kokoon kutistunut, on totinen ja
vähän aran näköinen niinkuin eilenkin, kun käytiin rehtorille
ilmoittautumassa. Olimme jo heittäneet hyvästimme koulun portilla, ja
niin pian kuin hän oli rukouksissa ollut, sanoi hän menevänsä asuntoon
valjastamaan ruunaa ja lähtevänsä.

Rukouksen aikana ja rehtorin lausuessa tervetuliaissanoja katoo
hetkeksi arkuus ja pelko. Ihmetyttää, että tuo ankaran näköinen,
tuimakatseinen mies voi niin lempeästi puhua. Ensi kerran kuulen minä
mainituksi isänmaan, jolle meidän on kunniaa tuottaminen siten, että
ahkeroimme itsemme miehiksi ja kunnon kansalaisiksi. Vaikken sitä
silloin käsitäkään, jää se kuitenkin mieleen, ja muistan minä aina
vastaisuudessa, kun käsitys isänmaasta jo on selvinnyt, nuo sanat.

Rukouksen loputtua, kun palataan luokalle, on isä kadonnut. Tunnen
siitä, että nyt olen jätetty tänne oman onneni nojaan, on ainaiseksi
yhdistynyt muistoon siitä omituisesta hajusta, joka on luokkahuoneessa,
missä on uusia, vasta petsatuita pulpetteja. Vielä monien vuosien
päästä, kun satun jolloinkin kouluhuoneeseen astumaan, kouristaa tuo
muisto sydäntäni. Se on muuttunut minulle kuin vertauskuvaksi jostain
surkeasta ja turvattomasta, jostain hyljätyn tunteesta. Paitsi isän
katoamista näkyvistäni vaikuttaa tähän vielä se, mitä luokalla
tapahtuu. »Vanhat pojat» ovat päässeet valtaansa käyttämään. Suurella
melulla ja mahtavuudella ajetaan meidät »uudispojat» pulpetteihimme
kuin parsiin. »Paikoilleen!» huutaa priimus. Joku nuorista ei heti
tottele. Käydään käsiksi, hän saa sysäyksen selkäänsä, ja kun hän
vastustelee, helähtää korvapuusti: vastustus on tukahdutettu
kapalossaan. Minä ainakin istun kuin tuomittu uskaltamatta kupeelleni
katsahtaa. Tavattoman äitelä tunne täyttää rinnan: tunne siitä, että on
oikeudeton ylivoimaa vastaan, että milloin tahansa saattaa joutua
noiden rotevien, voimakkaiden miesten rusikoitavaksi.

Opettajat alkavat toinen toisensa perästä saapua luokalle antamaan
läksyjä huomiseksi. He nimittävät kirjoja, jotka ovat ostettavat, mutta
joiden nimiä en kuule. Jokaisella täytyy välttämättä olla se ja se
kirja. Se sanotaan kuin rangaistuksen uhalla, ja sitten menee hän, ja
sisään tulee toinen, puhuen jostain vielä oudommasta kirjasta. Muuan
uudispoika, jonka rohkeutta en voi käsittää, uskaltaa nousta kysymään,
mikä kirja se oli. Hän saa ankaran käskyn olla vaiti ja kuunnella vasta
tarkemmin.

Mutta eniten kaikesta säikähdyttää minua se, mitä tapahtuu
vierustoverilleni. Hän on pieni, pyöreä palleroinen, tukka aivan
valkoinen, posket punakat ja suu ja silmät asuvat naurussa.
Latinanopettajan luokalta lähtiessä avaa hän pulpettinsa kannen ja
pudottaa, onneton, sen suurella pauhinalla kiinni. Opettaja kääntyy
takaisin ja kysyy vihaisesti, kuka siellä elämöi. Hän tulee toverini
luo, katsoo häntä vähän aikaa ja sanoo sitten hänen pystyä tukkaansa
kouraisten: »Tuhma pässi ... pököpää ... potattinaama.» Kaikki vanhat
pojat rehahtavat nauramaan, ja kun opettaja, tyytyväisenä
sukkeluuteensa, on mennyt, huudetaan pojalle: »Potattinaama,
potattinaama!» ja tullaan häntä survimaan. Mutta minä ajattelen, että
olisihan minullekin voinut tapahtua sama vahinko--ja kukaties jo
huomenna tapahtuukin.

Me olemme saaneet läksymme, ja koskena kuohuen karkaa poikajoukko alas
pihalle. Ei siinä ole tilaisuutta pysähtyä eikä taakseen katsoa.
Vastustamattomasti täytyy vain seurata mukana. Vasta kadulle päästyä
saattaa itse määrätä kulkunsa.

Mutta samassa, kun tunnen olevani vapaa, muistan minä sen, minkä
hetkeksi olin unohtanut, muistan, että isähän on mennyt. Samassa herää
minussa toivo, että ehkä hänet vielä asunnostani tavoitan, kun oikein
riennän. Ei, hän on jo lähtenyt, tuoss' ovat jälet, jotka kääntyvät
tulliportille päin. Katsahdan pihaan. Toinen tädeistä kävellä
tuippailee siellä rappusten edustalla, toinen seisoo jotain toimien
kukkasmaassa. Heidät nähtyäni en minä enää hetkeäkään epäile. En
ymmärrä vieläkään, mistä minä saan sen päättäväisyyden, mutta ei
minulla voi tällä hetkellä enempää kuin koiralla, joka on isännästään
haihtunut, olla puhettakaan muusta kuin yhdestä ainoasta: lähteä isäni
jälkeen. Ja siinä toivossa, että hänet lossipaikalla tavoitan, nakkaan
minä kirjani portista pihaan ja ojennan suoraa katua pitkin ulos
kaupungista.

Juoksen, minkä jaksan, toivoen joka tien käänteessä näkeväni tutut
kärryt. Kiinnitän kulkuani joka kerta, kun tämä toivo pettää. En pane
merkille mitään ympäristöstä, en kiinnitä huomiotani vastaantulijoihin
enkä mihinkään muuhun kuin tarkoitukseni saavuttamiseen. On siinä
tienhaaroja, mutta en hetkeäkään ole epätietoinen siitä, minne minun on
meneminen.

Vasta sitten, kun olen tullut lossipaikalle, tunnen minä seudun,
muistan nähneeni sen kerran ennen. Se kai tuli siitä, että herään
huumauksestani nähdessäni, että olen myöhästynyt.

Minä olen näet myöhästynyt. Isä on jo ehtinyt nousta lossiin, ja tuolla
ne jo puoliselässä laskevat täysissä purjeissa toista rantaa kohden,
valkoinen kaurasäkki paistaen kärryjen takaa, jotka kirkkaassa ilmassa
vettä vasten korkealla komottavat.

Menettelen aivan niinkuin menettelee koira tällaisessa tilaisuudessa:
lähden juoksentelemaan rantoja pitkin ja tulen pienoiseen niemeen,
josta näyttää olevan vähän lyhempi matka menevien luo. Ja siinä minä
huutamaan, ulvomaan niin paljon kuin suinkin ääntä irti saan.

Vaan isä ei minua kuule: airo siellä nousee ja laskee, purje seisoo
pullollaan ja poistuu järkähtämättä, kunnes katoaa ensin saaren suojaan
vähäksi aikaa ja sitten kokonaan niemen taa.

Mutta talosta on kuultu huutoni ja nähty liikkeeni. Isäntä tulee
kyselemään, kuka olen ja mitä parun. Sanon tahtovani mennä isän kanssa
kotiin, vaadin häntä viemään minut yli tai antamaan venhettä.--Taidat
olla, poika, niitä jokasyksyisiä karkulaisia, sanoo hän ja katselee
minua vähän aikaa epäilevin silmin.

Sitten hän valjastaa hevosen, nostaa minut rattaille ja ajaa
kaupunkiin.



UNHOLAAN.


--Työnnä ulos, sanoi hän ja tarttui peräsimeen, samalla tiukoittaen
peräpurjeen nuoraa, niin että venheen kokka kampeutui pois laiturista.
--Hyvä on!--Ja jos nyt tahdot olla niin erinomaisen rakastettava, että
kiinnität halkaisijan nuoraa... Kiitos!--Ja nyt saat tulla tänne niin
likelle minua kuin tahdot--jos vain tahdot.

--Jahka ma järjestän hapseni ensin.

Ne olivat joutuneet melkein hajalleen, hänenkin puuhatessaan purjeiden
nostossa. Kun hän ei muuten saanut palmikkoa mieleisekseen, levähytti
hän sen kokonaan auki päänsä heitolla ja alkoi sitten sitoa sitä
päälaelleen, pieni olkihattu hampaissaan.

--Nyt on skandaali täydellinen ... vaan eipähän se liene ensi kerta.

--Mutta huomenna vasta myrsky nousee, kun tulee tiedoksi, että olemme
menneet kahden kesken merelle purjehtimaan ja sinne yöpyneet.

--Mutta emmekö sentään mene liian pitkälle?

--Jos sinua kaduttaa, niin voimmehan kääntyä jo tuolta salmesta
takaisin niinkuin aina ennenkin.

--Ei, ei, sinun täytyy kerrankin viedä minut ulos aavalle merelle,
niinkuin olet luvannut.

--Vaan jos tyyntyy paluumatkaksi, emmekä pääse illaksi kotiin?

--Niin tyyntyköön sitten!

--Et välitä enää siitä, mitä ihmiset sanovat?

--En välitä! sanoi hän, ja saatuaan hiuksensa paikoilleen painoi hän
päättävästi hatun päähänsä.--Eihän meillä oikeastaan ole heidän
kanssaan mitään tekemistä.

--Mutta heillä on sitä enemmän meidän ... minä olen varma siitä, että
kaikki kiikarit kaupungista, kylpylaitoksesta ja huviloista ovat tällä
hetkellä meihin tähdätyt. Ja kun olemme ulkona salmesta ja heidän
näkyvistään, lähettävät he jonkun luotettavimmistaan pitämään meitä
silmällä tuolta näkötornista.

--Sinä laskettelet .... missä on kiikari?

--Kajuutassa.

He olivat poistuneet rannasta, ja purjevenhe, pieni, katettu kutteri,
kiiti hyvää sivutuulta pois kylpylaitoksen rannasta. Kylpylaitos oli
hiekkarantaisen niemen nenässä, ja loitompana lahden pohjassa oli
petäjäisen harjun rinteellä pienoinen kaupunki, jonka ylitse näkyi
suuri lippu liehumassa näkötornin huipulta.

--Ei, mutta todellakin!

--Näetkö mitä?

--On niinkuin sanoit ... meitä kiikaroidaan. Se punaliinainen rouva
seisoo kylpyhuoneen parvekkeella ... nyt tulee siihen se hänen aina
sinihameinen tyttärensä ja ottaa äidiltä kiikarin ... nyt tulee siihen
muitakin.

--Minä heilutan heille hattuani!

--Ei, mutta se on mainiota ... ne eivät vastaa ... ovat loukkaantuneita
ja menevät pois ... tämä on todellakin verratonta!

--Olisit kuullut, millä pisteliäällä äänellä tuo rouva virkkoi minulle
äsken vastaantullessaan: »Vai niin, _herrasväki_ menee purjehtimaan».
ja jos minä jäin häntä vielä hetkeksi puhuttelemaan, olisi hän syytänyt
neuloja kielensä kärjestä silmilleni.

--Minä tapasin hänen tyttärensä, tuon sinisen, joka on sinuun niin
ihastunut ... hän enää tuskin tervehtii minua. Hän säälitti minua niin,
että olin vähällä pyytää häntä mukaan.

--Minua eivät säälitä ollenkaan ne herrat, jotka saavat turhaan odottaa
sinua tämän illan tanssiaisiin.

--Se on totta ... tänäänhän on suuret tanssiaiset kylpyhuoneella ...
minä olin luvannut pois kaikki franseesini jo aikoja sitten. Nyt se on
lopullisesti lopussa. Jos aiomme maineemme pelastaa, ei meidän auta nyt
muuta kuin kaikkien rauhoittamiseksi julaista kihlauksemme aivan ensi
tilassa.

--Me julkaisemme sen jo tänään ulkona meren selällä tiiroille ja
kalalokeille, kutsumme tuulet todistajiksi ja laineet lemmen airuiksi.

--Sinulla on aina ne aatteesi! Tee, niinkuin tahdot. Mutta juuri sen
vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, sinä komea poika!

--Istu sitten tähän ... minähän tuskin erotan sinua sieltä purjeen
suojasta.

--Minä panen mieluummin pitkäkseni tähän ja nojaan pääni polveesi...

Ja hetken kuluttua:

--Onko se siis aivan totta, mitä olet sanonut, että pidit minusta heti
kohta, kun minut näit?

--On, niinkuin sanoin, että pidin sinusta _jo ennenkuin_ sinut
näinkään.

--Se on minusta sentähden niin merkillistä, että minullakin on sama
tunne.

Se oli pääsävelenä kaikissa heidän keskusteluissaan, se, kuinka he
ikäänkuin olivat aavistaneet kautta koko elämänsä, että he kiertelevät
toistensa ympärillä, että piiri yhä pienenee, ettei tarvitse muuta kuin
että heidän tiensä kerran maailmassa käyvät ristiin, niin he heti
paikalla tuntevat toinen toisensa omikseen.

--Ja kohta kun minä sinut näin,--sanoi hän, joka oli perässä, sille,
joka päätään hänen polveensa nojasi--kohta maihin astuttuani ja
tultuani kylpyhuoneen verannalle olin minä selvillä itsestäni ... ja
minä olin vakuutettu, ettei voisi olla sitä sidettä, jota en olisi
ollut valmis katkaisemaan ottaakseni sinut omakseni.

--Sinä teitkin kaikenlaisia tuhmuuksia jo tuttavuutemme ensi päivästä
alkaen. Aivan omin lupisi anastit sen herran paikan, joka istui
vastapäätä minua yhteisessä ruokapöydässä. Kerran päästyäsi seuraani et
siitä eronnut koko siksi päiväksi, etkä seuraavaksikaan. Vaikea oli
haihduttaa sinua yöksikään luotaan. Laiminlöit kaikki sopivaisuuden
vaatimukset, veit minut pitkille kahdenkeskisille kävelyille, vaadit
minua purjehtimaan ja nousemaan maihin autioille saarille...

--Ja sinä olit kaikkeen siihen suostuvainen, et pannut vastaan puolella
sanalla.

--Minä olin sokea ja tahdoton ... olit minut hypnotisoinut.

Siihen tapaan leikkiään laskien he olivat sujuneet salmesta ulos ja
lähteneet purjehtimaan sisäsaariston läpi ulkosaaristoa kohden.
Sisäjärven luonto muuttui vähitellen meriluonnoksi, maat alenivat, puut
harvenivat ja pienenivät, ja lopulta ei ollut kalliollaan kuin mänty
siellä toinen täällä, pahasti käpristyneenä, huutaen ikäänkuin apua
kaikilta tahoilta, koko olento kuin näännyksissä kauheista
ponnistuksista ilman tuntemattomia vihollisia vastaan. Ylpeä,
suoraselkäinen kuusikin oli taistelussa olemassaolonsa puolesta saanut
muuttua maata matelevaksi katajaksi ja armoa anovana ja nöyrtyneenä
hiipiä rinteitä ylös.

Meri ja sen yhä enemmän aukenevat ulapat oli saanut heidät vaikenemaan.
He istuivat molemmat eteensä katsoen sen omituisen surumielisyyden
valtaamina, jonka synnyttää rauhallinen tuuli, venheen säännöllinen
nousu ja lasku laineiden mukaan ja tuo kaukainen, yhtämittainen kohina,
joka syntyy aallokon murtuessa ulkokareja vastaan.

--Mitä mietit? kysyi hän, joka istui perässä.

--Mietin sitä, että olisi ainakin jonkinmoinen lohdutus käydä kääpiöksi
niinkuin nuo kuuset tuossa saarella, silloin kun se tapahtuu
taistelussa suuren meren kanssa. Mutta kutistua vaivaiskoivuksi
vetelällä suolla kahden tunturin välissä, se olisi surkeaa. Ja kuka
tietää, emmekö mekin kerran saa niin kutistua olojen pakosta ja elämän
huolista.

--Eihän sitä tiedä, miten täytyy, ja onhan minunkin jo täytynyt muiden
mieltä noudattaa, vakaumuksistani tinkiä ja taipua toisten mukaan ...
enhän ole ollut oikein vapaa, oikein riippumaton koskaan ...
päinvastoin ... ja se onkin ehkä vain siksi, että minä tänne vieraaseen
paikkakuntaan päästyäni ja poissa entisistä oloistani olen tahtonut
siitä nyt niin rajattomasti nauttia, olla uhalla kenestäkään
välittämättä.

--Sitä et ole ennen sanonut ... enkä minäkään, vaikka laitani on
sama ... kenties vielä enemmän kuin sinun.

--Terve, toverini, tervetuloa yhteiseen taisteluun ... me ymmärrämme
toisemme päiväpäivältä yhä paremmin! Mutta ei meidän nyt ainakaan vielä
ole tarvis sellaisia ajatella ... ja kauan saavat ajaa meitä takaa,
saavat piirittää nälällä ja vilulla, ennenkuin antaudumme.

Tuuli pullisti purjeita, kallisti purtta, ajoi sitä hyrskyen eteenpäin
viimeisten ulkokarien ohitse ulos aavalle, rannattomalle ulapalle,
missä täyteläinen, voimakas tuuli heitti heidät toisen jykevän aallon
harjalta toiselle.

--Kuinka täällä on vapaata ja suurta! Kuinka kaikki äskeiset
epäilykseni ja aavistuksen tuntuvat tyhjiltä ja lapsellisilta!... Onhan
aivan joutavaa, että niitä edes ajattelee ... tuntuu kuin voisi
halveksia kaikkea, asettua yläpuolelle kaiken...

--Niin se aina tuntuu täällä loitolla, mutta kun taas käännymme maihin,
lähenemme rantoja ja tunnemme maan tuoksun, meidän selkärankamme
ikäänkuin pehmenee, tahtoo veltostua, ja me kietoudumme kuin tuhansiin
pieniin rihmoihin, jotka eivät salli meidän paikalta liikahtaa.

He olivat tulleet jo niin kauas ulos merelle, että oli aika kääntyä. Ja
kun hän oli ohjannut venheensä ylös tuuleen ja saanut sen käännettyään
purjeet taas paikoilleen kiinnitetyksi, virkkoi hän:

--Sen saat kokea, niin pian kuin olemme purjehtineet kaupungin salmesta
sisään ... saat ehkä jo tänä iltana.

--Vaan mikä pakko meidän on sinne palata ... ei ainakaan vielä tänään!

--Tahdotko siis todellakin jäädä yöksi tänne, kahden kesken kanssani?

--Tahdon...

--Me laskemme tuon saaren suojaan, nousemme maihin, teemme tulen,
laitamme illallisen ... ensimmäisen yhteisen ateriamme ... ja palaamme
vasta huomenna.

--Sen me teemme! Voi, voi, sen me teemme!

Hetken kuluttua he olivat saavuttaneet saaren, korkean, kallioisen
saaren, jossa ei kasvanut ainoatakaan puuta, mutta jonka pienessä
satamassa oli täydellinen suoja kaikilta tuulilta. Venhe juoksi rantaan
saakka, aivan kiinni sileäksi hiottuun, matalaan kallioon, he laskivat
purjeensa alas, nousivat maihin ja lähtivät tarkastamaan saarta.

Se oli yksi ainoa suuri raunio, joka toisin paikoin kohosi korkeiksi
jäiden ja laineiden särkemiksi kiviröykkiöiksi, toisin paikoin silisi
hienoksi, tasaiseksi rannaksi. He kiipesivät kivien yli, nousivat
korkeimmille paikoille näköaloja ihailemaan, juoksivat kuin leikkivät
lapset rantoja pitkin ja ottivat paikan haltuunsa kuin omaisuutensa,
kuin jo ammoisista ajoista heitä varten aiotun ja heitä odottamassa
olleen uudismaan. Suloisen väsymyksen vallassa palasivat he takaisin
valkamaan venheensä luo, kantoivat maihin eväänsä, keräsivät veden
tuomia puita nuotioksi, keittivät teensä ja istuivat onnellisina ja
kaiken muun muistamattomina rannalla, jota hiljainen maininki huuhteli.

Ajatus oli lähtenyt yht'aikaa liikkeelle, kulkenut ja kierrellyt samaan
suuntaan ja puhkesi nyt ilmoille heistä molemmista saman innostuksen
ajamana:

--Jos voisimme jäädä tänne ainiaaksi!

--Ja miksemme voisi?

--Mutta kuinka sen voisimme?

--Rakennamme tänne majan, pienen pirtin, vähäisen kesäasunnon!

Kuka oli sen ensiksi ehdottanut, sitä he eivät panneet mieleensä
eivätkä tulleet siitä koskaan selville tapausta jälkeenpäin
muistellessaan.

--Tähän me sen teemme, tälle puhtoiselle rannalle, tulemme tänne joka
kesä kuukaudeksi tai pariksi, irtaudumme kaikesta, unohdamme kaiken...

--Ja kutsumme sen--Unholaksemme!

--Se on mainiota! Jo ensi kesäksi tulemme tänne, emme ota ketään
mukaan, emme ilmaise kenellekään piilopaikkaamme ... olemme kuin
linnut, joilla on pesänsä erämaassa, jotka silloin tällöin nähdään
ihmistenkin asunnoilla, mutta jotka sieltä samassa katoavat kenenkään
tietämättä minne.

He puhelivat siitä yhä nousevalla ihastuksella, antoivat kukin
vapautuneiden ajatustensa liihoitella sen ympärillä niinkuin nuo keveät
kalatiirat, jotka lakkaamatta heidän ylitsensä lentelivät.

--Oletko nyt tyytyväinen, ettemme palanneet kaupunkiin ja että
puoliväkisinkin toin sinut tänne mukaani?

--Olen, olen!

       *       *       *       *       *

Aurinko laski, meri oli tyyntynyt, ja hiljainen kohina kuului vain
hämärästä merestä aaltojen murtuessa kareja vastaan.

--Hyvää yötä sitten! Minä menen nyt kajuttaan nukkumaan.

--Entä minä?

--Sinä saat vartioida aarrettasi tässä lämpöisellä kalliolla, johon
valmistan sinulle tilan.

Ja hän meni venheeseen, katosi kannen alle ja heitti sieltä tyynyn ja
villaiset vaipat rannalle.

--Enkö minäkin saa tulla sinne? Enkö saa?

--Et saa, et vielä.

Hän näki hänen uudelleen katoavan kannen alle, näki hänen sytyttävän
siellä tulen ja vetävän uutimet pienten, avattujen ikkunain eteen,
kuuli hänen riisuutuvan, panevan levolle ja sammuttavan tulen. Ja hän
luuli hänen jo nukkuvan, kun valkoinen, kaunis, kyynärpäähän
paljastettu käsivarsi pisti ulos ikkunasta ja viittasi hänelle:

--Hyvää yötä, armaani!

Toinen painautui pitkälleen veden silittämään kallion lomaan,
kuunnellen vielä kauan meren taukoamatonta, hiljaista kohinaa,
katsellen taivaalla tuikkivia tähtiä ja etäisten majakkain tulia, ja
ajatellen onneaan, jonka hänkin oli viimein voittanut, osaamatta sitä
enää odottaakaan.



HÄTÄ.


    Und hüte deine Zunge wohl,
    Bald ist ein böses Wort gesagt!
    ------
    ------
    Die Stunde kommt, die Stunde kommt,
    Wo du an Gräbern stehst und klagst.

    F. FREILIGRATH.

Luulinhan tätäkin ennen tietäväni, mitä hätä on ja mitä kuoleman kamala
pelko. Olinhan ollut junassa, joka huuti hätäänsä yhteentörmäyksen
pelossa, ja olin huutanut mukana;--olin varman häviön tunne rinnassani
maannut laivan kannen alla, jota myrsky nakkeli kuin kaarnan kuorta
kuohuvien karien keskessä;--olin kokoon kyyristyneenä joka hetki
odottanut, että ukkonen iskisi minuun, niinkuin se juuri oli iskenyt
edessäni olevaan honkaan ja pirstonnut sen;--enkä kuitenkaan
ymmärtänyt, mitä oikea hätä on.

Nyt sen tiedän. Se on kamala, hirvittävä tunne, pahempi kuin ilkein
painajainen. Vapisen vielä joka jäsenessäni siitä äsken herättyäni.

       *       *       *       *       *

Istuin pöytäni ääressä ja kirjoittelin. Työ oli omasta mielestäni
hyvinkin tärkeätä, ja ainakin vaati se sillä hetkellä kaiken huomioni,
niin että minua hermostutti kaikki, mikä minua häiritsi.

Ulkona pihamaalla avonaisen ikkunan alla leikitteli ja telmi pikku
poikani naapurin pojan kanssa. Huusin heille vähän kärsimättömästi,
että olisivat hiljaa. He vaikenivat ja poistuivat huoneiden taa, josta
vain silloin tällöin kuulin heidän helakat äänensä. Sieltä saakka
vaikutti se minuun miellyttävästi, ja minä olin tyytyväinen siihen,
että lapsi kuitenkin oli kuuluvissani. Täytinhän nyt samalla tehtäväni
pitää pienokaista silmällä, minkä olin saanut toimeksi pois
matkustaneelta vaimoltani. Ja minä jatkoin työtäni.

Pian olivat poikaset kuitenkin unohtaneet kieltoni ja olivat siinä taas
kahta vertaa kirkuvampina. Hypähdin ylös jotenkin vihaisesti: »Menkää
tiehenne siitä! Mitä pitää minun tekemän, että sinä kerrankin tottelet,
poika!»

Lapset näyttivät nolatuilta, eivät osanneet paikaltaan liikahtaa, ja
vasta kun minä olin poistunut ikkunasta, kuulin heidän vetäytyvän
nurkan taa. En kuullut enää heidän ääntään enkä huutojaan
loitompaakaan. Hyvä, että viimeinkin herkesivät! En kuitenkaan ollut
niin levollinen kuin koetin olla. Työni touhussa en sitä sentään sen
enempää mieleeni painanut. Hiljaisuus oli ympärilläni täydellinen, ei
mikään minua enää häirinnyt.

Kuinka kauan lienenkään istunut ja kirjoittanut, kun heräsin työni
huumauksesta omituiseen, epämääräiseen tunteeseen, jonka syytä en
osannut selittää. Panin tupakan, heittäysin selkäkenoon, sain ajatuksen
päästä kiinni ja aloin uudelleen kirjoittaa. Lauseen läpiluettuani olin
kuitenkin pakotettu pyyhkimään sen, mitä olin kirjoittanut. Sitä
tehdessäni yht'äkkiä säpsähdin siitä, että kuulin kosken kohisevan. Se
kohisi siinä aina, tuolla notkossa, mutta sen ääneen tottuneena en sitä
pannut huomioon muulloin kuin silloin, kun se sään muutosta ennustellen
kohisi tavallista oudommalla äänellä. Kun se nyt kerran oli huomioni
herättänyt, en saanut sitä korvistani. Muistui mieleeni tarina, joka
oli olemassa tästä koskesta. Kun se tavattomammin äänteli, oli tapana
sanoa: »Nyt Pyhä taas uhriaan huutaa!» Ja useimpana vuotena se oli
saanut, mitä huusi, tavallisesti jonkun lapsen, joka putosi myllyn
ränniin tai lipesi rantakiviltä kuohuihin.

En ollut vielä selvinnyt varmaan tietoisuuteen siitä, mitä ajattelin,
sillä yhtä rintaa kuin kosken kohinaa kuuntelin, kaikui mielessäni
vielä se, mitä olin kirjoittamassa.

Mutta silloin muistui mieleeni poika, ja minua oudostutti, etten ollut
pitkään aikaan hänen ääntään erottanut. Menin ikkunaan, nähdäkseni
oliko hän pihalla. Mutta piha oli autio, ilta-aurinko valaisi
voimakkaasti huoneen keltaista seinää, ja tuuli liikutteli
salaperäisesti haavan lehtiä portin pielessä. Portin pieli oli niin
punainen, että näytti oikein oudolta. Ei ketään näkynyt eikä kuulunut,
ei ainoata västäräkkiäkään, ei pääskystäkään. Siinä oli jotain kolkkoa,
salaperäistä, ammottavaa, miltei ahdistavaa.

En nyt ymmärrä, mistä minussa syntyi tuo tunne, että hänelle oli jotain
tapahtunut; kenties se oli seuraus siitä omantunnon pistoksesta, jonka
tunsin muistaessani, että olin ajanut hänet pois hänen tavalliselta
leikkipaikaltaan. Siitä hetkestä alkoi minussa vain kyteä pelko, että
hän ehkä on jossain vaarassa.

Koetin sitä tyynnytellä oman mielikuvitukseni synnyttämänä, sanoin
itselleni, että jos nyt lähden liikkeelle häntä huutelemaan, niin
tapahtuu se vain hermojeni vuoksi. Samaa olin aina sanonut
vaimollenikin, kun hän oli samalla tavalla levoton kuin minä nyt. Mutta
yhtä vähän kuin vaimoni sitä selitystä totteli, tottelin sitä minäkään.
Tunsin, että jos en nyt heti paikalla saa tietää, missä poika on, ei
työstäni tule mitään. Pelko alkaa palaa, kuta enemmän siihen puhaltaa,
ja tuossa tuokiossa olin minä ulkona.

Rappusilla, raittiissa ilmassa ja päiväpaisteessa, tapahtui kuitenkin
hetkellinen selventyminen. Huomasin olevani avopäin ja
paitahihasillani. Ja niin suuri on tottumuksen voima, että vaikka jo
aloin olla vakuutettu siitä, että pojalle oli jotain tapahtunut,
pukeuduin kuitenkin kävelytakkiini, hain hatun päähäni ja otin mukaani
kepin lähtiessäni häntä etsimään.

Mutta mitä olisi hänelle voinut tapahtua?

Seisoin siinä vähän ymmällä. Rantaan oli häntä kielletty menemästä, ja
tähän saakka hän oli kieltoa totellut. Muita vaaroja täällä ei ollut,
paitsi naapurin hiukan äkäinen härkä, mutta sekin oli tietääkseni
aituuksessa maantien takana. Ja olihan häntä siitäkin vaarasta
varoitettu.

Mutta niin pian kuin koetin rauhoittaa itseäni sillä, ettei hän ollut
voinut joutua kumpaankaan näistä vaaroista, olin minä selvillä siitä,
että jompaankumpaan niistä hänen oli täytynyt joutua. Ja yhä kasvava
kouristus kurkussa kiiruhdan kosken rantaan.

Tie kulki peltojen välitse ja siinä minä korkean rukiin suojassa jo
juoksua tein. Mutta kun tulin avonaisemmalle paikalle, täytyi minun
väkisinkin hiljentää kulkuani tavalliseen kävelyyn. Olin saanut sen
päähänpiston, ettei kukaan saa aavistaa, missä asioissa kuljen. Jos hän
juuri nyt kurkottaa sillalta veteen ja sieltä kepillään jotain onkii,
saattaa hän pelkoni vaikutuksesta pudota, jos liiaksi kiirehdin enkä
hillitse itseäni. Saattoi siinä myöskin olla jotain ujostelua ja
jonkinlaista häpeän pelkoa, että minä aikamies nähtäisiin hätäilemässä
kuin mieletön nainen pelon vuoksi, joka ehkä vain oli omaa
mielikuvitustani. Oli miten oli, mutta tuskaani vain lisäsi se, etten
osannut liikkua niin pian kuin olisi pitänyt.

Tultuani rantapuiston läpi aukinaiselle rantalakeudelle näin myllyn
putouksen kuohun ja sen alapuolella kosken, joka moniksi pieniksi
koskiksi haarautuen virtasi syvinä uomina koivuja ja muita lehtipuita
kasvavien pikku saarien lomitse, jotka olivat kaitaisilla silloilla
toisiinsa yhdistetyt. Samassa näin miehen tulevan myllyn ovesta ja
juoksevan alas sen jyrkkää ajosiltaa. Tuoko hän sanaa tapaturmasta?
Sentähdenkö hän juoksee, että pikku Yrjö on hukkunut? Ei hän enää
juoksekaan. Kävelee verkalleen. En näe mitään erikoisempaa ilmettä
hänen kasvoissaan. Mutta hän on valkoinen ja kalpea kuin aave? Nyt hän
huomaa minut ja tervehtii, mutta kääntyy samassa toiselle polulle, joka
vie hänen asuntoonsa.

Helpotuksen huokaus pääsee rinnastani--samassa kuitenkin kadotakseen.
Entäpä ei poika olekaan mennyt myllylle asti, vaan on pudonnut sen
alapuolella?

Huutaisinko mylläriä luokseni? Kysyisinkö, onko hän nähnyt Yrjöä
rannassa? En saa sitä tehdyksi. En uskalla hankkia tuota varmuutta,
vaikka samalla sitä kiihkeästi haluan, ja ennenkuin olen päättänyt mitä
tehdä, on hän jo kadonnut porstuaansa.

Menen kosken rantaan, kuljen siltojen yli, etsin häntä pienistä
saarista ja niiden rannoilta. En näe häntä missään, vaikka joka hetki
luulen keksiväni hänen kätensä kuohujen keskessä ja hänen pienen
avopäisen ruumiinsa koskea alas vierimässä. Vesi virtailee mustana,
pyörittelee ilkeitä häränsilmiä, kerii vaahtovyyhtiä kivien
suvannoissa,--en koskaan ole luontoa sillä silmällä katsellut eikä
sekään minua. Koski on minusta kamala peto, tuhat jäseninen,
pitkäselkäinen, mulkoileva kummitus kuohut nauravat tuskaani
valkoisessa vaahtoparrassaan, rantapuut koukistelevat oudosti oksiaan,
--ne tietävät kyllä, mitä on tapahtunut, mutta salaavat sen, ne ovat
ottaneet hänet, mutta kätkevät hänet minulta tahallaan.

Ei hetkeksikään johdu mieleeni, että poika ehkä ei ole ollutkaan
täällä. Mutta kun sillat ja saaret juostuani taas tulen sillalle, joka
rannimmaisesta saaresta vie mantereelle, näen myllärin tulemassa
takaisin myllylleen. Menen häntä vastaan.--»Kaunis ilma», sanoo hän.--
»Oletteko nähnyt Yrjöä täällä missään?» kysyn nyt, koettaen hillitä
hengästystäni.--»En ole täällä nähnyt, mutta tuonne ne äsken näkyivät
juoksevan maantielle päin.»

Olen jo niin paneutunut siihen uskoon, että pojan _täytyy_ olla
vaarassa, ettei minulta nyt pääse edes helpotuksen huokaustakaan, vaan
minä päätän seuraavassa silmänräpäyksessä, että _koska_ hän ei ole
hukkunut, niin on hänet _siis_ härkä puskenut kuoliaaksi--ja minä alan
täyttä karkua juosta pihaan päin takaisin. En enää ajattelekaan, että
se voi näyttää hullulta. Ylös pihaan, ohi kartanon ja siitä kujatietä
lehmitarhalle, jonne saavun aivan hengästyksissäni.

Piiat siellä parhaillaan savutulta virittävät ja huhuavat metsään,
josta maantien takaa kuuluu kellojen kalketta ja vastailevien lehmien
ammuntaa.

--Oletteko nähneet Yrjöä?

--Yrjöäkö? Jos ei vain liene ollut tuolla riihen takana muiden poikain
joukossa?

--Minnekä päin ne sieltä menivät?

--Kunhan eivät vain menneet vasikoita hakaniitystä päästämään?

Sinne hän on mennyt! Ei ole enää epäilystäkään siitä!

Sieltäpäin kuuluukin härän mylvinää, se on ehkä juuri seivästänyt hänet
sarviinsa ja iskee häntä nyt parhaillaan kantoon--siihen suureen
tervaskantoon, jonka juureen se on syvän kuopan kaivanut.

Itku kurkussa, vaikeroiden kuin kuoleva, riennän minä läpi metsän, yli
kivien ja kantojen, puhki näreikköjen ja katajapensaiden ääntä kohti.
Tietä en jouda seuraamaan, ennenkuin se muutamassa käänteessään on
edessäni, ja sitä myöten tulee vastaani mylvivä sonni. Olen varma
näkeväni verta ja vaatteiden repaleita hänen sarvissaan, ja hämmästyä
vähän, kun en sitä näekään. Härkä mörähtää minulle, viittaa ohi
mennessään minua toisella sarvellaan, sen silmät leimahtavat ilkeästi
ja salavihaisesti, ja minä olen taas varma siitä, että hän on lapseni
tuhonnut ja jättänyt uhrinsa hengetönnä metsään. Luulen kuulevani
uikutusta ja hiljaista vaikeroimista ja kiiruhdan sitä kohti. Nyt ei
kuulu enää mitään. Nyt on siis henki lähtenyt. En tiedä enää, minne
menen, ja olen hetken päästä auttamattomasti eksynyt. En löydä kantoa,
jota etsin, en tunne tietä, en aitoja enkä ahoja.

Ja epätoivoissani minä alan huutaa hänen nimeään. Samalla syöksevät
kaikki syntini niskaani, näen itseni kaikkine vikoineni ja paheineni,
kaikki pienimmätkin pahatteot tulevat minua syyttelemään tässä
soisessa, mättäisessä petäjikössä, niinkuin niiden sanotaan
tuomiopäivänä tekevän. Mutta kaikkia muita suurimpana seisoo edessäni
se kovuus, jolla äsken olin Yrjöä kohdellut. Hänen kuolemansa on jo
omallatunnollani. Ellen olisi häntä niin tylysti ajanut pihamaalta
leikkimästä, olisi hän siellä vielä nytkin ja kaikki olisi
tapahtumatta. Ja kun minä huudan »Yrjöä!» eloon, huudan samalla kuin
omaa pelastustani.

--Kuka se on, joka siellä huutaa! kuulen yht'äkkiä kimakan lapsenäänen
huutavan aivan lähellä.

Toinnun vähän, saavun taas jollekin tielle, siinä on aita ja veräjä, ja
sitä sulkemassa seisoo sama naapurin poika, joka oli Yrjön kanssa
pihamaalla leikkinyt.

Saan häneltä soperrellen kysytyksi, missä Yrjö on.

--Kotonaan tuo lienee, koska sinne jäi, sanoo hän ja katselee minua
suurilla, hiukan kummastuneilla silmillään.

--Eikö hän ole ... eikö hänelle ole mitään ... eikö härkä ole häntä
puskenut?

--Härkäkö puskenut? Mikä härkä?

--Se teidän äkäinen härkä.

--Mitenkä se olisi puskenut, kun vasta pääsi aituuksesta ja Yrjö jäi
kotiinsa.

--Minnekä jäi?

--Puutarhaan jäi sinne seinäviereen nukkumaan.

Pelkolumoukseni on rikottu, painajainen on poissa. Kun tulen kotiin ja
menen puutarhaan, nukkuu Yrjö todellakin siellä, nukkuu päiväpaisteessa
huoneen seinämällä ruohistossa, keppihevonen vieressään ja sukanvarret
nilkkoihin valuneina. Hän nukkuu niin sikeästi, ettei herää, vaikka
nostan hänet syliini ja kannan sisään vuoteelleen untansa jatkamaan.

Mutta kantaessani ja hänen vuoteensa ääressä seistessäni ei minua olisi
mikään mahti maailmassa saanut uskotelluksi, ettei hän olisi ollut mitä
suurimmassa hengenvaarassa. Tapasin itseni aivan itsetiedottomasti
kiittämästä taivasta siitä, että hän oli kuin ihmeen kautta pelastunut.

Telmiköön hän tästä lähin ikkunani alla niin paljon kuin häntä
haluttaa, hyppiköön vaikka kirjoituspöydälläni, en minä ainakaan toista
kertaa tahdo antaa hänelle tilaisuutta koskeen juosta tai joutua
vihaisten härkäin puskettavaksi.

Sillä tämmöistä hätää ei minussa ole miestä enää toista kertaa
kestämään.



KIELLETTY HEDELMÄ.


Rakas Anna!

Olen saanut kirjeesi ja kiiruhdan siihen vastaamaan. Teen sen sitä
suuremmalla ilolla, kun itse olen kokenut samaa ja luulen voivani
epätoivoiseen kysymykseesi: Mitä on minun tekeminen? vastata: Tee
niinkuin minäkin! Eihän tapaus tosin ole minua kaikin puolin
rauhoittanut, varma kun en ole, ettei mieheni uudelleen ole joutuva
entisille poluilleen. On siitä myöskin mieleeni jäänyt jotain, joka
tekee, että minua välistä haluttaa nauraa koko tälle maailmalle ja sen
menolle. Vaan kun en parempaakaan keinoa tiedä, kerron sinulle siis
neuvoksi--ja huviksi!--omat kokemukseni. Kauan siitä jo onkin, kun
olemme salaisuuksia vaihtaneet. Mutta eivät ne viime aikoina
todellakaan ole olleet sitä laatua, että olisi kannattanut niistä
kertoa.

Tiedät, millaista avioelämämme viime vuosina on ollut. En ole aivan
varma siitä, milloin mieheni tuli minulle uskottomaksi, mutta
luultavasti tapahtui se noin kolme neljä vuotta sen jälkeen, kun olimme
menneet naimisiin. Kun hänen oli toimiensa vuoksi usein pakko olla
matkoilla viikkokausia ja kun hän tuon tuostakin pistäysi Pietarissa ja
Tukholmassa, en sitä alussa huomannut. Nimettömät ja nimelliset ystävät
pitivät kuitenkin huolta, että sain siitä jonkun ajan kuluttua tietää.
Milloin oli hän jonkun salaperäisen kaunottaren kanssa matkustanut
Pietarista Viipuriin ensimmäisessä luokassa, milloin oli hänet nähty
Hangon laivasillalla heittämässä hyvin helliä hyvästejä
tukholmalaiselle tuttavalleen, joka saattoi häntä meren yli ja sitten
palasi takaisin. Tein jotenkin pikaisen lopun näistä tuttavuuksista.
Luulen, ettei mieheni yhtä vähän kuin nuo kaunottaretkaan aivan
helposti unohda sitä ripitystä, minkä saivat toisen kerran Viipurin
asemalla, toisen kerran Hangon voidrittelipinon suojassa, jonne
laillinen vaimo oli kuin pilvistä pudonnut laillisia oikeuksiaan
puolustamaan.

Erehdyin kuitenkin suuresti luullessani, että olin jotain saavuttanut
nöyryyttäessäni miestäni hänen lemmittyjensä edessä. Yhtä vähän
auttoivat nekään uhkaus-, itku- ja pyörtymiskohtaukset, joita kotona
panin toimeen. Sain hänet kyllä katumaan; tunnustamaan ja parannusta
lupaamaan, sillä vaikka hän on niin komea ja uljaan näköinen, on hän
kuitenkin pohjaltaan heikko raukka, niinkuin yleensä kaikki miehet,
jotka vaimojaan pettävät. Mutta ei kestänyt kovinkaan kauan, ennenkuin
hän taas, niinkuin huonosti kasvatettu koira isäntänsä silmän
välttäessä, kavalsi itselleen kielletyn palasen ja livisti sen kanssa
tiehensä.

Olisin säästänyt itseltäni monta mieliharmia, jos olisin alunpitäen
tiennyt, miten sellaisten suhteen on meneteltävä. Pääsin tuon kuitenkin
kerran tietämään ja tulen nyt siihen, mitä oikeastaan tahdon sinulle
kertoa.

Viime kesänä oli mieheni saanut minut suostumaan siihen, että
muutamaksi kuukaudeksi menisimme Hankoon kylpemään. Hän vuokrasi sieltä
minulle komeimman huvilan asuttavakseni ja piti kaikin puolin huolta
mukavuuksistani. Siinä suhteessa, eli mitä tulee ulkonaiseen
huolenpitoon minusta, ei hän koskaan ole minua laiminlyönyt. Se kuuluu
muuten olevan yhteistä kaikille uskottomille miehille. Kai on se
jonkinlaista hyvityksen halua, jonkinlaista pahan omantunnon
rauhoittamista. Minä olin kuitenkin jo siksi kokenut, että tiesin hänen
olevan uusiin suhteisiin antautumaisillaan joka kerta, kun hän alkoi
osoittaa minulle tuollaista erikoisempaa hellyyttä. Enkä nytkään
epäilyksissäni erehtynyt.

Ei kestänyt kauankaan, ennenkuin huomasin, mitä oli tekeillä. Huomioni
koski minuun sitä kipeämmin, kun uusi suhde ei ollut noita tavallisia--
kuinka sanoisin--bufettineitisuhteita, joita vastaan voimme taistella
ylenkatseen aseilla ja joita me korkealta, kirkon siunaamalta
asemaltamme voimme halveksimalla kohdella. Mieheni uusi valittu oli
erään upseerin rouva (sanon häntä rouva Y:ksi), jonka mies oli leirillä
Tsarskojessa. Kaiken päällisiksi oli hän ei ainoastaan vanha
tyttökoulutoverini, vaan myöskin lähimpään seurapiiriimme kuuluva.
Yhdessä olimme puuhanneet lähtöämme Helsingistä, saapuneet tänne
samassa junassa ja huvilamme olivat vieretysten. Söimme samassa
pöydässä kylpyhuoneen ravintolassa, olimme samoilla huviretkillä,
kuuluimme sanalla sanoen samaan »klikkiin». Mieheni oli yhtä paljon
hänen suojelijansa kuin minun. Täytyihän olla kohtelias yksinäiselle,
turvattomalle »leskelle».

Huomaat siis, kuinka viisaasti he olivat asemansa miettineet. Olihan
niin luonnollista ja niin viatonta pitää seuraa »vaimonsa ystävälle»,
tanssia hänen kanssaan, mennä hänen kanssaan purjehdus- ja huviretkille
silloinkin, kun vaimo ei voinut tulla mukaan, juosta yht'äkkiä merta
katsomaan kuutamossa tai merta katsomaan myrskyssä--ja kadota
kallioiden taakse.

Eikä minulla ollut mitään keinoja puolustautua. Ystävättäreni johti
asiat niin taitavasti kuin kokenut ainakin--sillä ei tämä seikkailu
suinkaan ollut hänen ensimmäisiään--että olisin joutunut
naurunalaiseksi hänen edessään, jos olisin hänelle jotain osoittanut.
Miestänikään en voinut samasta syystä ottaa avoinaisesti kurittaakseni.
Hänen olisi ollut helppo ainakin näennäisesti syyttömyyttään puolustaa,
ja minä en tahtonut sanasodassakaan jäädä tappiolle.

Kuljin pää pilvessä aamusta iltaan nähdessäni, kuinka kilpailijani
loisti voitonriemusta. En tiedä, missä määrin hän oli mieheeni
rakastunut, mutta epäilen, että häntä johti yhtä paljon turhamaisuus ja
kiusanteon halu kuin totinen tunne. Sillä me olimme olleet
koulupenkiltä alkaen kilpailijoita ja olimme vuorotellen olleet
voitolla yhteisistä kavaljeereistakin, kunnes minä vihdoin lopullisesti
voitin ja hän vasta myöhemmin löysi luutnanttinsa, johon sai paremman
puutteessa tyytyä. Mieheni sitävastoin näytti olevan aivan tosissaan.
Siitä hermostuneesta tilasta päättäen, missä hän oli yötä päivää, ja
päättäen siitä onnettomasta naamasta, joka hänellä usein oli, piti
rouva Y. häntä nähtävästi kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä.
Omituista kyllä kiukustutti se minua sekin, sillä minusta tuntui kuin
olisi nöyryytykseni siitä käynyt entistään vielä suuremmaksi.

Kun ei sellainen raju luonne kuin minä pääse puhkaisemaan vihaansa,
tulee hän alakuloiseksi, senttimenttaaliksi. En viihtynyt enää
seuroissa, hain yksinäisyyttä, istuin itsekseni meren rannalla ja olin
kyllästynyt koko maailmaan. Mutta maailma ei näkynyt olevan kyllästynyt
minuun. Säälien seurasivat minua rouvat silmillään, tarjosivat minulle
yhtämittaa seuraansa, ja epähienoimmat luulivat hyvittävänsä minua
sillä, että panettelivat minulle rouva Y:tä ja puhuivat hänestä minulle
kaikkea pahaa, mitä tiesivät. Kaikki he minua kiusoittivat ja
inhoittivat.

Mutta oli siellä kuitenkin muuan, joka saavutti mielisuosioni heti
kohta hänet nähtyäni. Hän oli yksinäinen, hienon ja ystävällisen
näköinen venäläinen leskirouva. Tapasin hänet tuon tuostakin tielläni
yksinäisillä metsäpoluilla ja rantakallioilla. Hän tervehti minua,
mutta ei koskaan pysähtynyt puhuttelemaan. Hänen katseessaan oli
kuitenkin hellyyttä, joka meni suoraan sydämeeni, ja välistä näytti
siltä, kuin olisi hänellä ollut sanottavana minulle jotain, jota ei
kuitenkaan rohjennut sanoa. Jäykkiä kun olemme aina silloin, kun meillä
on vereksiä suruja haudottavanamme, en tullut antaneeksi hänelle
minkäänlaista kehoitusta lähestymiseen.

Erään kerran, kun istuin yksikseni puiston yksinäisimmällä penkillä ja
itkin--häpeän sitä tunnustaa--ilmaantui hän kuitenkin yht'äkkiä
luokseni ja kysyi kohteliaasti, saisiko hän tehdä minulle seuraa.

--Olkaa hyvä, vastasin minä.

--Luulin teidänkin menneen tuolle suurelle huviretkelle majakkamaalle,
sanoi hän.

--En siedä merenkäyntiä, sanoin minä--en puhunut totta, sillä syy
poisjäämiseeni oli tietysti toinen.

Hän nähtävästi arvasi sen, sillä hetken aikaa minua omituisesti
katseltuaan tarttui hän käteeni ja virkkoi äänellä, jonka hellä sointu
minut kerralla voitti:

--Te ette ole onnellinen, rouva.

Purskahdin hermostuneeseen itkuun, hän samoin, me heittäysimme toinen
toisemme syliin, ja ennenkuin tiesinkään, olin tunnustanut hänelle
kaikki ja kertonut syyn onnettomuuteeni. Pian oli hänkin heltyneenä
puhunut minulle omat kokemuksensa, jotka olivat melkein samat kuin
minun.

Eivät kuitenkaan aivan samat, sillä hän oli ollut paljoa suurempi
psykologi kuin minä ja tunsi ihmissydämen salaisuudet ja ihmisluonteen
heikkoudet perinpohjin.

--En tosin oikein ymmärrä, sanoi hän, että voitte vielä rakastaa
miestänne, niinkuin näytte tekevän. Minä teidän sijassanne, ollen noin
nuori ja kaunis, hakisin huvini minäkin toisaalta. Mutta onhan se
teidän asianne. Ja jos tahdotte voittaa hänet takaisin ja voitte antaa
hänelle anteeksi hänen heikkoutensa, en tiedä, mikä teitä estäisi sitä
tekemästä.

--Luulen jo kaikki keinot koettaneeni, sanoin minä ja kerroin hänelle
lyhyesti, millä tavalla milloinkin olin koettanut oikeuksiani
puolustaa.

--Ette ole kaikkia koettanut. Tai te kyllä olette kaikkia niitä keinoja
koettanut, joita tällaisissa tiloissa tavallisesti koetetaan, paitsi
sitä yhtä, joka auttaa.

--Mikä se sitten olisi?

Olet varmaankin, Anna hyvä, hämmästyvä yhtä paljon kuin minäkin hänen
»keinonsa» kuultuasi.

--Antakaa hänelle vapaat kädet, sanokaa hänelle, että se teitä
ilahduttaa ja ettette tahdo häntä siitä enää koskaan soimata.

Hyppäät varmaankin yhtä pikaisesti pystyyn kuin minäkin hyppäsin ... ja
huudahdat niinkuin minäkin:

--Mutta mitä ajattelette, rouva? Minäkö antaisin hänelle vapaat kädet--
pettää itseäni!

Vaan tuo omituinen neuvonantaja pysyi rauhallisena ja virkkoi
hymyillen:

--Mutta jos kerran annatte hänelle luvan pettää teitä, niin eihän hän
silloin enää petä teitä.

--Eihän se muuta asiaa ollenkaan. Se tosiasia, että hän on toisen eikä
minun, pysyy kuitenkin samana.

--Vaan ehkei se pysykään samana?...

--Ei, ei, en minä voi.

--Te tietysti teette, niinkuin tahdotte.

--Mutta mitä hyötyä siitä voisi olla?

--Voittehan koettaa, niin näette ... ainakaan ei teillä voi olla mitään
kadotettavana, jos se ei onnistukaan.

Totta kyllä se, ja luultavasti juuri se vaikutti, että rupesin asiata
miettimään ja lopulta päätin--jo samana iltana--saatua neuvoa
noudattaa.

Suhteeni mieheeni oli viime aikoina ollut n.s. sanaton. Emme virkkaneet
toisillemme mitään muuta kuin mikä oli välttämättömintä. Näytti hän sen
tähden jotenkin oudostuneelta, kun huviretkeltä palatessaan tapasi
minut odottamassa häntä katetun teepöydän ääressä. Mutta vielä
suuremmiksi repesivät hänen silmänsä, kun tiedustelin, kuinka huviretki
oli onnistunut, oliko hänellä ollut hauskaa rouva Y:n kanssa ja miksei
hän ollut tuonut häntä tänne teetä juomaan.

Näin salaisen ilon leimahduksen hänen silmissään. Hän luuli nähtävästi,
että heidän suhteensa oli minulle tuntematon. Ja hän oli kylläksi tyhmä
heti paikalla kysyäkseen:

--Jos tahdot, voinhan mennä häntä noutamaan?

--Kenties jätät sen tällä kertaa ... ehkä hän on väsynyt .... mutta
kyllä hän vast'edes milloin tahansa on tervetullut. Minä tiedän, että
olet häneen rakastunut, enkä tahdo estää...

Hän koetti keskeyttää, tietysti vakuuttaakseen niinkuin aina
muulloinkin, että olin väärässä, ettei hän koskaan ollut rakastanut
ketään muuta _niin_ kuin minua j.n.e., mutta minä en antanut hänelle
suunvuoroa:

--... se on minun totinen aikomukseni ... minä annan sinulle vapaat
kädet .... en tahdo siitä sinua enää koskaan soimata ... se päinvastoin
ilahduttaa minua...

Jos hän olisi nerokkaampi mies, yhtä nerokas kuin on kaunis ja
kevytmielinen, olisi hän varmaankin huomannut, missä mielentilassa
olin. Mutta joko hän oli siihen määrin intohimonsa sokaisema, ettei
voinut punnita keinoja sen tyydyttämiseksi, tai oli pahan omantunnon
vaivoista pääseminen hänelle niin suuri helpotus, että hän arvelematta
tarttui ensimmäiseen oljenkorteen--tosiasia vain on, että hän näytti
aikovan _kiittää_ minua saamastaan lahjasta. Estääkseni tuota
hullunkurisuutta toteutumasta minä nousin ja poistuin.

Päästyäni huoneeseeni kaduin jo tekoani, sillä ei tapahtunutkaan sitä,
mitä salaisesti olin toivonut. Hän ei tullutkaan kolkuttamaan ovelleni,
ei tullutkaan tavallista katumustaan tekemään eikä antamaan
vakuutustaan uskollisuudestaan.

Päinvastoin oli minulla ilo kuulla, että hän niinkuin vapautunut
koulupoika oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja jo seuraavana aamuna
varhain mennyt purjehdusretkelle rouva Y:n kanssa.

Siinä se nyt oli koko se mainio keksintö! Nyt ei häntä tietysti enää
mikään pidätä! Ehkä ovat luvan saatuaan nousseet johonkin laivaan ja
laskettelevat nyt parhaillaan ulkomaille?

Menin kuitenkin varmuuden vuoksi, kiikari kainalossani, rannalle
katsomaan, vieläkö karkurien laivaa ulapalta erottaisi.

(Nyt se tuntuu tuo kaikki niin naurettavalta, mutta voit sen kuvitella,
ettei mieleni sillä kertaa medelle maistunut.)

Heti kohta kun olin petäjämetsän laidasta kiikarini merelle päin
ojentanut, näin siellä vähän matkan päässä purjevenheen, jonka tunsin
mieheni purjevenheeksi, täyttä myötätuulta kiitävän kylpylaitoksen
laituria kohti. Näin siinä heidät molemmat, rouva Y:n kokassa, selin
mieheeni, joka oli perässä. He eivät näkyneet vaihtavan sanaakaan
keskenään. Venheen laskettua laituriin lähti rouva Y. taakseen
katsomatta nousemaan maihin. Mieheni ojensi kätensä hänen jälkeensä ja
näytti sanovan jotain, mutta toinen ei ollut tietävinäänkään.

Söimme sinä päivänä päivällisemme kahden kesken mieheni kanssa. Rouva
Y. oli pannut tavaransa kokoon ja minulle hyvästiä heittämättä
matkustanut »Döbelnissä» Tukholmaan.

Turhaan koetin arvata syytä tuohon yht'äkkiseen muutokseen. Mutta se
minulle kuitenkin oli heti kohta selvillä, että olin voittanut.

Mieheni oli muutamia päiviä alakuloinen ja hajamielinen eikä tietysti
antanut mitään selvitystä siitä, mitä heidän välillään oli tapahtunut.
Enkä minäkään mitään kysynyt. Olin tyytyväinen nähdessäni, että hän
käyttäytyi niinkuin olisi hän tahtonut lakaista umpeen jälkensä. Hän
oli minulle tavallista kohteliaampi, jopa helläkin, ei jättänyt minua
seuroissa yksin, veipä minut kerran purjehtimaankin. Mutta Hangossa ei
hän enää näyttänyt viihtyvän, ja kun minä jonkun viikon kuluttua
ehdotin, että matkustaisimme pois, suostui hän siihen mielellään.

Arvaan, että olet yhtä utelias kuin minäkin olin tietämään, mitä tuolla
purjehdusretkellä oli tapahtunut.

Vaikka en saanutkaan siitä oikein rehellisellä tavalla selkoa, täytynee
minun kuitenkin täydellisyyden vuoksi siitäkin kertoa.

Arvoituksen selvitti minulle kirje--jonka salaa luin. Se oli vastaus
rouva Y:ltä johonkin mieheni kirjeeseen, saapui hänen matkoilla
ollessaan ja oli siinä näin kuuluva paikka: »Ja te luulette todellakin,
että minä päivääkään enää olisin voinut viipyä luonanne sen jälkeen,
mitä olitte kertonut! Minäkö vaimonne suostumuksella ... hänen
armostaan? Keneksi te minua oikeastaan luulette?»

Tunsin tämän luettuani, että jos minä olisin ollut rouva Y:n asemassa,
olisin varmaankin tehnyt samalla tavalla kuin hän. Sillä jos
löytyneekin miehiä, jotka vaimonsa suostumuksella ovat hänelle
uskottomia, en luule kuitenkaan olevan naista, joka rakastajansa
vaimolta vastaanottaisi »lupakirjan». Ymmärsin hänet niin hyvin, että
melkein tunsin myötätuntoa häntä kohtaan.

Syvälle oli venäläinen neuvonantajani katsonut naissielun
salaisuuksiin. Varmempaa keinoa miestensä lemmikeistä pääsemiseen ei
ole. Sillä tiedä se, että salaperäisyys se on sellaisten suhteiden
suurin viehätys ja että me naiset kaikista hedelmistä rakastamme eniten
niitä, jotka ovat kielletyt. Jos Herra taivaassa olisi ollut psykologi,
ei hän varmaankaan olisi kieltänyt syömästä omenaa, vaan siihen,
kehoittanut. Ja jos luvaton rakkaus julistettaisiin luvalliseksi, ei se
enää ketään viehättäisi. Ei sitä iloa kuitenkaan niinkään pian
ihmiskunnalta riistettäne.

Mutta, niinkuin jo sanoin, ota sinä oppia tästä, mitä nyt olen sinulle
kertonut, ja kirjoita kohta, kuinka olet onnistunut.

                                       Ystäväsi
                                         Olga.



ILKITYÖ.


Louhuisen vuoren laella, korkean kiven päällä, josta on laaja näköala
alavaan korpeen ja sen ympärillä olevain kukkulain ahoisille rinteille,
makaa vanha Repolainen päivällisuntaan syyskuun auringon lämpimästi
paistaessa. Päivä helottaa tyyneltä taivaalta lämmittäen selkää, päätä
ja kuonoa, joka on käpälien väliin pistettynä. Repo makaa
liikkumatonna, eteensä tuijottaen ja kuunnellen vaistomaisesti kaikkia
epäilyttäviä ääniä, mutta hänen ajatuksensa kulkevat toisia teitä.

Vanha Repolainen on katkeralla mielellä tänä päivänä. Hänelle on
tapahtunut vääryys, jota hän ei voi unohtaa, ja hänen hellimpiä
tunteitaan on loukattu. Hänellä on ollut kotiriita, ja hän on rikkonut
kaikki välinsä perheensä kanssa. Vaan syy ei ollut hänen, vaan se oli
eukon.

Oli se silloin ollut hyvänä ja hevelänä, kun kevättalvella hankiaisten
aikana lempiviikkoja vietettiin ja noita vesakkoahoja tuolla mäkien
rinteillä laukkailtiin; oli kelvannut vielä keväälläkin, kun tarvitsi
apua luolan laajentamiseen. Sinne oli saanut häntä penikkoineen kaiken
kesää ruokkia, kantaa yötä päivää kalaa, lintua, jänistä, hiirtä ja
itse luita järsiä. Eikä sillä hyvä--kuinka monta kertaa lieneekään
saanut panna henkensä alttiiksi kananpaistia niille hankkiessa. Ja mikä
palkaksi kaikesta? Härisi ja riiteli ja yllytti penikoita isäänsä
vastaan ja viimein rupesi vihaamaan ja tappelua tekemään, kun penikat
alkoivat kyetä itse ruokaansa hankkimaan. Tuskinpa olisi enää suvainnut
samassa luolassakaan asumaan, pois olisi kai pitänyt koko seudulta
kaikota.

Eilen ne olivat yhteisestä tuumasta viimeisen vihansa purkaneet. Vanha
Repo oli joutunut koirain ajettavaksi ja hätäpäissään ollut pakotettu
luolaan turvautumaan, kun muuten olisi mäen rinteessä ollut kuoleman
oma. Vaan sen sijaan, että Revotar olisi toisen pelastuksesta iloinnut
ja ollut hyvillään, että metsästäjät ja koirat jäliltä haihtuivat ja
poistuivat, oli käynyt päälle semmoisella vimmalla, etteivät koiratkaan
moisella. Pennutkin oli yllyttänyt isäänsä repimään. Takkiinsa olisivat
kyllä saaneet sekä akka että kakarat, jos olisi tahtonut, mutta kukapa
heidän kanssaan härskäämään, ei siitä elämästä kuitenkaan enää olisi
mihinkään. Pois hän oli sentähden mielisuosiolla lähtenyt ja tehnyt
lopullisen pesäeron--on niitä metsiä muuallakin ja kevään tullen uusia
ystäviä tarjolla, kun vain kerran aholla ulvahtaa.

Kirvelihän se kuitenkin mieltä, varsinkin se, että omat lapset, nuo,
joiden kanssa oli kesäkauden paisteisella rinteellä hiekkakuopassa
telminyt, niskasta kanneksinut...

Silloin kuului jotain, joka keskeytti kaikki hänen tuumansa ja sai
hänet pystyyn kavahtamaan--kuului metsästystorven toitahdus. Mutta yhtä
nopeasti hän painautui takaisin. Silmää liikauttamatta, karvaa
rävähdyttämättä kivettyi hän kuulostamaan ja tuli pian vakuutetuksi
siitä, ettei vaara vielä ollut uhkaava. Oli kuulunut toitahdus tuolta
korven sisästä, eikä se tie, jota metsästäjät nähtävästi seurasivat,
tuonut tännepäin. Välillä oli suota ja pahaa korpea ja tämä
kivikkomäki, tänne ne tuskin tulisivat. Niin olikin, sinne ne yhä
loittonivat, sen hän kuuli toisesta toitahduksesta, joka jo oli paljon
kauempana, ja kun torvi kolmannen kerran törähti, tuli ääni jo toisen
kukkulan juurelta, jonka rinteessä luola oli.

Hännänpää liikahti salamyhkäisesti ... entäpä jos nyt löytävät luolan
ja penikat?

Torvesta päättäen ne ovat niitä eilisiä metsämiehiä, ja niiden koirien
edessä ei repoakka, joka viime talvena oli jalkansa rautaan loukannut,
pitkältäkään pakoon pääse. Olisipa se kepponen!

Mutta vaikka hän näki metsästäjän koirineen rinteellä kävelevän ja
luolan seutuakin nuuskivan, ei haukkua kuulunut, ja hetken kuluttua
katosivat koirat ja miehet metsään. Luolassa ne ovat, ainakin penikat,
eivät uskalla vielä päivän aikaan ulkona maata, vaikkeivät yöllä
nähtävästi ole olleet liikkeessä. Se on viisas ja varova, repomuori ...
ja pieni pettymyksen tunne tunki vanhan Repolaisen mieleen. Eihän hän
nyt juuri olisi sukuaan koirainkaan kitaan toivonut, mutta ei olisi
sentään pieni pöläytys ollut haitaksi.

Yht'äkkiä säpsähti hän ajatusta, joka samassa välähti hänen mieleensä.
Hän muisti omat jälkensä, ne toivat luolan suulta suoraan tänne, eikä
eilisessä kiireessä ollut tullut niitä sotketuksikaan. Kosteassa
metsässä ne varmaankin vielä tuntuvat, joskin ehkä ovat jo kankaalla ja
kivisen mäen rinteessä haihtuneet.

Hän teroitti kuuloaan, vainusi pitkään ja huolellisesti, mutta ei
saanut selkoa siitä, minnepäin metsästäjät ja koirat olivat kadottuaan
kääntyneet.

Silloin rämähti räikeä torvi aivan lähellä mäen alla. Salaman
nopeudella nakkasihe hän alas kiveltä ja kyyristyi muutamiksi
silmänräpäyksiksi sen kupeelle, keskittäen kaikki hermonsa korviin ja
kuonoon... Siellä ne ovat, sieltä tulevat ... ja pitkiä laukkoja
tehden, häntä pystynä seisten, loikkasi hän aukean yli näreikön
suojaan. Vielä kerran hän pysähtyi tietäen vanhastaan, että vaara on
sitä suurempi, kuta pidemmän jälen hän jättää. Mutta päästää koirat
taas liian likelle...

Kuului uikahdus, kuului toinen ... ei ollut aikaa enää enempään
miettimiseen, ja hurjaa vauhtia syöksyi hän alas mäen rinnettä koirain
kintereillä kiljuessa.

Sen ehti hän kuitenkin pakoon lähtiessään ratkaista, ettei hän lähde
entisille jälilleen, mistä koirat olivat tulleet ja minne metsämiehet
varmaankin ovat asettuneet väijymään. Ja toinen tuuma seurasi toista.
Saatuaan pienen välimatkan koirien ja itsensä väliin teki hän nopean
käänteen ja pyyhälti takaisin kukkulalle. Koirat haihtuivat mutkassa,
oikaisivat pitkän matkaa alas korpeen ja vaikenivat. Pian sai heistä
kuitenkin toinen jäljen päästä kiinni, molemmat hyökkäsivät takaisin
kukkulalle ja helisten alkoi nyt haukku vieriskellä vuoren rinteitä
pitkin.

Eihän Repo vielä isosti osannut hätäillä, eikä hän huolinut liioin
vielä voimiaankaan ponnistaa. Haukusta hän kuuli, että koirat jäivät
yhä enemmän jälelle. Kierroksiaan tehden palasi hän pari kertaa
makuupaikoilleen ja sai suuren kiven ympärillä jälkensä sekaisin
punotuksi, vyyhtesi edes takaisin samoilla sijoillaan, kiipesi kivelle,
otti siitä pitkän laukan toiselle kivelle ja kiiti minkä kerkesi
rinnettä alas. Kolmatta kertaa hänen sitä yrittäessään tupsahti
yht'äkkiä närepensas tuleen, ja ilma vingahti hänen korvissaan. Koirat
jättivät ajonsa ja laukkasivat laukausta kohti, josta heti pääsivät
vereksille jälille.

Vanhaa Repoa alkoi jo arveluttaa, välistä kuului takana ei vain koirien
haukunta, vaan niiden läähätyskin. Ponnistaen kaikki voimansa pääsi hän
kuitenkin siksi paljon edelle, että tehtyään polvekkeen toiselle
puolelle mäkeä voi siitä ojentaa minkä käpälistä lähti suoraa päätä
vereksille maille.

Ne olivat pahoja maita koirille: tiheitä näreikköjä, vetisiä soita,
karjan porkkaamia savisia teitä,--ja yhä heikommin kuului haukunta.
Mutta varma pelastuksen paikka oli hänellä tiedossa korven laidassa
oleva kolmas mäki, jossa oli vasta hakattu kaski ja sen ympärillä
palometsä, missä poroisella maalla ei mikään vainu voinut jälkeä
haistaa. Päästyään sinne harppasi hän kaskeen, pujottelihe runkojen ja
rytöjen alitse ja kiipesi viimein puoleksi kaatuneen kuusen maltoon.
Jos koirat häntä kasken sisään seuraisivat, voisi hän salateitä, jotka
oli jäniksien makuuksia nuuskiessaan oppinut tuntemaan, helposti
livistää tiehensä.

Läähätettyään pois pahimman kuumuuden keuhkoistaan alkoi hän kuunnella
koiria. Kaukana ne vielä olivat, mutta tasaisesti ja voitonvarmasti
haukkuen ne yhä lähenivät. Vimmainen viha täytti hänen mielensä sitä
kuunnellessa. Kauan hän ei enää jaksane, vanhat jalat jo tuntuvat
raukeilta ja jäykkenevät. Jäytävä, voimaton kiukku kirvelee rinnassa.
Kaikki tämä on sen ilkiön ja hänen sikiöittensä syy, jotka nyt kaikessa
rauhassa luolassaan piilevät ja ilkkuen siellä koirain haukuntaa
kuuntelevat, tietysti riemuiten häntä uhkaavasta vaarasta. Jos eivät
olisi pakottaneet luolasta lähtemään, ei olisi tullut jälkiäkään
tehdyksi, eivätkä koirat olisi saaneet vihiä. Mutta jos minä tästä
hengissä pääsen ... ja hekkumalla hän ajatteli, kuinka hän silloin sitä
kurkkuun karkaa eikä hellitä, ennenkuin on hampaansa yhteen purrut.

Siinä olivat taas koirat, mutta haihtuivat palaneella metsällä,
niinkuin Repo oli laskenut, ja kiertelivät turhaan kaskea vainuun
pääsemättä. Hetken päästä saapuivat kuitenkin metsästäjät ja koirain
liikkeitä vähän aikaa seurattuaan piirittivät he kasken kolmelta
taholta ja neljäs kiipesi kasken sisään koiria mukaansa huutaen. Töin
tuskin ennätti Repolainen ulos piilostaan sileälle maalle, kun koirat
vielä kerran olivat jälessä ja ajo alkoi entistä hurjempana. Ei ollut
aikaa katsoa, minne meni, ei tilaisuutta suojattuja paikkoja etsiä,
täytyi turvautua tiehen pikemmin päästäkseen. Mutta siinä oli
koirainkin hyvä kaikki voimansa ponnistaa; ne näkivät saaliinsa, eivät
enää haukkuneet, vaan huutivat, kohti kurkkuaan ulisivat. Lika roiski,
vesi sinkoili tieltä kauas metsään, ja Repo luuli jo viimeisen tuhonsa
tulleen.

Koirat olivat jo kiinni saamaisillaan, kun hän viimeiseen temppuunsa
turvautuen yht'äkkiä painautui keskelle tietä koirain eteen, jolloin
nämä, saamatta laukkaansa hiljennetyksi, puhalsivat päällitse
ennättämättä purra, ja kun kääntyivät takaisin, vilahti vainottavan
hännänpää jo katajikossa.

Pitkäksi aikaa ei ajo päässyt keskeytymään, mutta sen verran oli Repo
sentään saanut hengähtää, että pääsi metsän peittoon, sakeaan
näreikköön, joka oli täynnä mutkittelevia karjan uria ja jossa hänen
oli helpompi paeta kuin koirien seurata, niiden kun taas oli täytynyt
ottaa vainu avukseen, ja se viivytti.

Mutta uupunut hän oli, kuolluksiinsa asti hengästynyt, kieli suusta
kankaalle roikkuen, eikä ollut enää pelastumisesta paljoakaan toivoa.

Silloin hän huomasi olevansa tutuilla mailla, luolan läheisyydessä. Maa
kohosi, metsä harveni, siinäpähän oli jo pesän suu ja ruskeaa multaa
heitettynä aholle suuren kannon kupeeseen.

Koirat ovat vielä kerran haihtuneet ja vaienneet. Jos hän nyt pujahtaa
pesän suusta sisään ja kohta ulos toisesta, joka on vähän tuonnempana,
hänen oma tekemänsä varareikä, jota eivät muut tunne, törmäävät koirat
jälestä, luulevat hänen luolaan piiloutuneen, jäävät siihen kaivamaan,
ja silloin hän...

Mutta eukko ja penikat?

Vaan ehkeivät olekaan enää siellä, luultavasti ovat jo muille maille
loitonneet ... mutta jos ovat, niin olkoot...

Vanhan Repolaisen silmä välähti ja hännänpää heilahti kuin kissan. Hän
oli tehnyt päätöksensä. Kohottaen vähän toista takajalkaansa painoi hän
merkin luolan suulle hyvästiksi ja ohjaukseksi koirille ja solahti
sisään.

Kun hän hetken päästä kurkotti kuonoaan salareiästä toisella puolella
ahon, lähellä metsän rantaa, näki hän koirien vimmatusti pesän aukkoa
penkovan. Ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun molemmat koirat
seisoivat päällään kaivamassaan kuopassa, luiskahti hän ulos
piilostaan, hiipi maha matalana metsään ja lähti sen suojaan päästyään
piirtämään kukkulaa kohden, josta koirat olivat hänet ensiksi
tavanneet, mutta jonne ne nyt eivät enää tule häntä seuraamaan. Sillä
luolan läpi juostessaan oli hän saanut selville, ettei repoakka
sikiöineen ollutkaan sitä jättänyt.

Korkean kivensä päältä hän voi nähdä ja kuulla kaikki, mitä pesän luona
tapahtui. Kun metsästäjät olivat saapuneet paikalle ja vähän aikaa
siinä häärineet pesää palavilla seipäillä sorkkien, karkasi repoakka
pesän suusta ulos ja kellistyi selälleen koirien alle. Yksi
metsästäjistä tarttui sitä takajalkoihin ja olkansa yli heilauttaen
paiskasi pään kantoon, nakaten sen sitten hervotonna luotaan. Vanhaa
Repolaista puistatti sitä nähdessä ... noinhan olisi voinut hänenkin
käydä. Koirat härisivät yhä pesän aukossa, ja vähän päästä vedettiin
sieltä ulos yksi penikoista ja lyhyt rääkäisy ilmaisi isälle hänen
henkensä lähdön. Isä syytti mielessään emoa, joka ei ollut sikiöilleen
sen varmempaa suojaa hankkinut. Toisen ja kolmannen penikan kävi
samalla lailla, ja rinnakkain asetettiin ne riviin aholle. Vanha Repo
makasi jäykkänä kivellään saamatta silmiään aholta ja voimatta enää
olla itseään ilkityöstä syyttämättä. Eihän se noin, jos hän ei pesään
mennyt... Heikosti hän koetti puolustautua sillä, että jos eivät olisi
riitaa rakentaneet ... olihan se siis heidän oma syynsä...

Neljäs ja viimeinen penikka sorkittiin esille. Se pääsi irti, lähti
pakoon, oli jo vähällä pelastua, kun toinen koirista saavutti hänet,
iski niskaan ja heitti selkänsä yli korkealle ilmaan, josta pudottuaan
ei lapsi enää jäsentä liikauttanut. Mutta ennen kuolemaansa ehti se
päästää huuliltaan niin surkean parkaisun, että Repolaisesta oli,
niinkuin olisi koko avara metsä siitä vavahtanut.

Silloin irtautui vanhan Revon rinnasta pitkä, valittava, katuva
ulvahdus tyyneen syysilmaan. Mutta samassa hän säikähti omaa ääntään,
ja varomattomuuttaan pelästyen loikkasi hän alas kiveltään ja katosi
metsään häntäänsä koipien välissä viistättäen. Eikä ole vanhaa
Repolaista sen koommin niillä mailla näkynyt.



HULA.


Hänen isästään ei tiedetty varmuudella mitään, mutta tavallinen
maatiaiskoira se ei ollut. Arveltiin kuitenkin, että hän polveutui
muutaman kaupunginherran jäniskoirasta, joka kevättalvella oli nähty
talon ympärillä roihuamassa. Äiti oli puhdasrotuinen, hyväksi tunnettu
orava- ja lintukoira.

Hän oli sepelkaula ja kannusjalka ja kiipeili heti synnyttyään
päällimmäisenä pentuvasussa. Siitä huolimatta aiottiin hänetkin
hukuttaa yhdessä muiden kanssa, jotka muutamana sunnuntaiaamuna
heitettiin hiekkasäkissä liejulammen pohjaan. Mutta taloon sattui
silloin työhön kylän räätäli, jolla oli yksipiippuinen, suusta pantava
haulipyssy ja joka sanoi tahtovansa kasvattaa hänestä jäniskoiran
itselleen.

--Tulleeko tuosta äpärästä? arveli isäntä.

--Sill' on hyvät merkit ... hyvät merkit! kehuskeli räätäli.

--Millään siinä on sen elättäjätä ... hyvä kun itsensä ruokkisi!
kantelivat akat selän takana.

Ja huonolta se näyttikin, sillä räätäli oli harvoin itse ruokkimassa.
Maitoa se ei saanut nähdäkään muuta kuin minkä talon lapset joskus
antoivat omasta osastaan ja minkä hän itse sai kissanpoikain kupista
varastetuksi. Mutta niin pian kuin hän vähänkään kykeni marrimaan, oli
hän näiden molempain, lasten ja kissanpoikain, kiusattavana ja
kasvatettavana. Lapset retuuttivat häntä hoikan mahan alta, kiskoivat
hännästä ja uittivat huvikseen lammessa; kissanpojat yhdessä äitinsä
kanssa läimäyttelivät korville ja syljeksivät silmille. Muu talonväki
häntä potkiskeli ja sadatteli, kun hän alinomaa ja varsinkin juuri yön
aikaan pyrki vähän väliä pihalle, ja kun sinne pääsi, niin vikisi ja
kiljui kohta taas oven takana takaisin pirttiin. Ainoastaan silloin oli
hänen hyvä olla, kun räätäli itse sattui kotiin. Silloin sai hän
leipäpurua ja lämmintä maitoa minkä jaksoi latkia, ja makuusijansa oli
hänellä kamarissa räätälin jalkopohjissa. Mutta siitä oppi hän sille
pahalle tavalle, että kylässä käydessään juoksi suoraa päätä sängylle
kaikkine likajalkoineen. Sillä kertaa sai hän kyllä selkäänsä, niin
että ulina kuului ympäri kylää, mutta huomenna oli rangaistus jo
unohtunut, kun kurittajakin oli poissa.

Hänen isäntänsä olisi kutsunut häntä pappilan koiran mukaan Kastoriksi,
mutta muu maailma risti hänet Hulaksi, ja sille nimelle tottui hän
parhaiten häntäänsä heiluttamaan. Se hänelle parhaiten sopikin. Sillä
hän oli hoikkaruumiinen, pitkäkoipinen ja velttoselkäinen roikale. Se
ynnä ruskea väri, kannukset, turpa ja sileä karva siinä muistuttivat
isän näköä. Äidin perintöä olivat taas pienet silmät, pystykorvat ja
tuuheavillainen häntä.

Vuosikkaana ei hänen lahjoistaan vielä muuta tiedetty, kuin että hän
haukkui erottelematta kaikkea, mitä eteen sattui. Varikset, harakat,
pikkulinnut, siat, vasikat--kaikki hänelle kelpasivat. Järven rannalla
hän ui pitkin kaislikkoja vesilinnun poikueiden jälessä ja saattoi taas
maihin noustuaan lähteä rantasipin perässä laukkaamaan, niin että lika
roiskui metsään.

--Se on kaikkiruokainen tuo sinun koirasi, sanottiin räätälille ivaten.

--Elkäähän hätäilkö, vielä se kerran ihmeessä näyttää. Sille kunhan isä
jumala ikää lisää, niin saattaa sillä kulkea metsällä sekä lintua että
jänistä.

Ja räätälillä olikin vähän aihetta iloonsa, sillä jo samana syksynä
kuultiin Hulan joskus jäniksen jälillä uikuttavan, ja hänet oli tavattu
muiden koirain toverina oravaakin haukkumasta. Kylän puheina kerrottiin
räätälille, että se oli muka kirkolla käydessään pappilan kanojakin
häätyytellyt ja että oman kylän takamailta oli löydetty lampaanvuonan
raato, johon Hulaa epäiltiin syylliseksi. Mutta räätäli kysyi: »Onko
sen ollut näkijätä?»--ja kun ei sitä ollut, niin sanoi hän tiukasti,
että »ei pidä sitten puhua!» Siltä varalta, että sen luonnossa
kuitenkin olisi vähin lampomuksen vikaa, katsoi hän sentään jo ajoissa
tarpeelliseksi ryhtyä varokeinoihin. Hula otettiin kiinni, kytkettiin
lampokarsinan kynnykseen, ja koko katras ajettiin sitten siitä hänen
ylitsensä. Ja varmemmaksi vakuudeksi pusketettiin häntä vielä
pässilläkin.

--Kun olisi kutsua nuo variksetkin nokkimaan, niin herkeäisi se ehkä
niitäkin ajamasta, ivasivat pahanilkiset.

--Antaa sen iloikseen ajaa, vaan ensi kesänä se nähdään! vastasi
räätäli varmana elätistään.

Kun metsästysaika seuraavana kesänä oli käsissä, lähti räätäli
koiraansa koettamaan. Löytyihän sieltä joku jänis, ja johan räätäli
jonkun kerran laukaisikin sen jälkeen. Mutta muutaman puoli kierrosta
ajettuaan haihtui Hula jäliltä ja alkoi haukkua lintua, joka oli
lentänyt sen edestä puuhun.

--Se ei vielä oikein älyä, eikä jäniskoira opikaan, ennenkuin on saanut
olla muiden koirain mukana.

Siihen ilmaantuikin hyvä tilaisuus, kun kaupungin herroja tuli
jäniksenammuntaan, ja räätäli hankki sekä itselleen että koiralleen
luvan tulla mukaan.

Näytti se vähän epäilyttävältä, mutta kun hänen isäntänsä sitä osasi
oikein kehua, niin arvelivat herrat, että saattaahan tuo olla lisänä
etsimässä.

Ja jo varhain aamulla laukata houhotti Hula metsään päin peltoja
pitkin. Aidat ruski hänen yli hypätessään, ja vesakko lakoili siellä,
missä hän mennä hulakehteli. Iloissaan suuresta seurasta hän
haukahtelikin ilman aikojaan.--»Ei sitä tiedä tuota», arvelivat
metsämiehet.

Ja pian sen tavat tulivatkin näkyviin. Kun koirat saivat jäniksen
eteensä näreiköstä ja alkoivat täyttä kurkkua huutaen ajaa sitä,
pelästyi Hula niin, että pakeni häntä koipien välissä ensimmäisen
miehen turviin. Mies kiroili ja hätisteli luotaan ja pui nyrkkiään, ja
kun Hula hädissään turvautui hänen jalkoihinsa, potkaisi hän häntä
anturan kärjellä kinttuun. Hula kiljaisi surkeasti ja haki turvaa
toisen miehen luona, joka toisessa päässä ahoa juuri oli asettautunut
ampuma-asentoon. Koirat kintereillään tuli jänis täyttä karkua metsän
reunasta esille. Hula keksi sen samassa kuin metsämieskin, ja nyt
ymmärsi hänkin, mistä tässä oli kysymys. Suurella ulinalla puhaltautui
hän vastuuseen, mutta samassa oli otuskin jo matkainsa päässä ja sille
tielleen kadonnut. Sitä ei saatu enää ammutuksi, ja se luettiin kaikki
Hulan ansioksi.

Syitä ilmaantui päivän kuluessa muitakin. Sillä kerran alkuun päästyään
pauhasi räätälin koira eillimmäisenä ajamassa muiden löytämiä jäniksiä,
laukkaili ristiin, oikaisi suoraa tietä sinne, missä _luuli_ jäniksen
kulkevan, haukkui takajälkiä ja sotki ajon, niin pian kuin toiset
olivat saaneet sen selville. Lopuksi se vielä sai haavoitetun jäniksen
kiinni ja oli pistänyt siitä parhaat paikat poskeensa, ennenkuin hänet
sen äärestä löydettiin. Selkäänsä hän sai, ja herrat haukkuivat sekä
hänet että hänen isäntänsä pahanpäiväisiksi ja lähettivät heidät
molemmat kesken päivän pihaan.

       *       *       *       *       *

Tästä lähtien ovat Hulan elämänvaiheet lyhyesti kerrotut. Häpeissään
hylkäsi räätäli koiransa ja lähti kohta sen jälestä ulkopitäjiin
työhön. Ennen oli Hula tavallisesti saanut ruokansa siellä, missä
räätäli milloinkin oli ompelemassa. Nyt häntä ei kukaan huolinut
huoneeseensa, ja kun koirat näkivät ihmisten häntä kivittävän ulos
pihasta, niin kyyditsivät he vuorostaan maantielle. Jonkun aikaa
luikuili Hula kotikylänsä takapihoilla, mutta kun ei kohtelu ottanut
parantuakseen, täytyi hänen lähteä muualta elatustaan hakemaan, ja niin
tuli hänestä juoksukoira.

Millä lailla hän sitten lienee talvikauden henkeään elättänyt, mutta
kevään tultua hän ilmaantui kaupunkiin, samaten kuin kaikki muutkin
irtolaiset.

Siellä näytti ensin siltä, kuin olisi onni hänellekin hymyillyt.
Kauppatorilla hän sai kalantähteitä, luita lihakauppiailta ja välistä
lihaakin. Muuan vanha neito, jota hän kerran oli seurannut torilta
kotiin, antoi hänelle keittoakin ja alkoi pitää häntä kuin ottopoikaa.
Hula viihtyi hyvin, ja häntä, joka ei moneen aikaan ollut uskaltanut
ylöspäin kivertyä, alkoi heilahdella niinkuin oikeillakin, kirjoissa
olevilla koirilla. Ei ollut enää pelkoa toisistakaan koirista, sillä
vaikka ne pahasti muristen täyttivät päälle, eivät ne mitään tainneet.
Oli näet ilmaantunut koiraraivo johonkin maanpaikkaan ja kuvernööri
julkaissut asetuksen, että kaikki koirat tässä kaupungissakin ovat
kuonokopalla varustettavat, tai muuten ne tapetaan.

Sentähden Hula liikkui nyt kuin herrana heidän joukossaan eikä
puutteesta ollut puhetta mitään. Kaikki näyttivät olevan hänelle
ystävällisiä, vieläpä pyrkivän hänen suosioonsakin. Niitä oli varsinkin
muuan, joka monta kertaa oli houkutellut häntä luokseen. Jopa se
muutamana päivänä vilkutti leipäpalastakin repaleisesta nuttunsa
hihasta. Hula palkitsi ystävyyden ystävyydellä ja tuli häntäänsä
heiluttaen luo. Mies silitti ja syötti. Mutta yht'äkkiä iski se niskaan
kiinni, sitaisi samassa nuoran kaulaan ja alkoi laahata perässään.

Se oli kaupungin koirantappaja, ja Hula alkoi aavistaa pahaa. Hän
koetti tehdä vastarintaa, iski peränsä katuun ja karusti etukäpälillään
kovasti vastaan. Mutta hänen täytyi seurata mukana, jos ei mieli
kuristua siihen paikkaan. Häntä koipien välissä tuli hän väkinäisesti
kaikkien kaupungin koirien saattamana ahtaille syrjäkaduille ja
ulkopuolelle kaupunkia. Erään suuren, leveän ojan kohdalla yritti hän
vielä viimeisen kerran tehdä vastarintaa eikä ruvennut hyppäämään yli.
Mutta mies ärjyi, potki häntä ja heitti hänet niskasta toiselle
puolelle.

Hula katsahti taakseen. Kaikki saattajat olivat kadonneet, ja hetken
päästä riippui hän hautuumaan takana kuivan petäjän oksassa hengetönnä.

Ja kuoltuaan oli Hulasta enemmän hyötyä ja iloa kuin koskaan eläessään,
sillä koirantappaja kantoi hänestä markan tapporahaa ja tyhjensi työnsä
päälle anniskelussa maljan hänen muistokseen.



HEKTOR II.


Ei ole hän syntynyt--niinkuin oli syntynyt Hulavainaja--tietymättömistä
vanhemmista ja luvattomasta rakkaudesta. Hänen isänsä ja äitinsä olivat
vanhaa, kunniakasta Ruotsin aatelia, ja Suomen Kennelklubin sukukirjaan
ovat heidän nimensä merkityt maansa arvokkaimpien ja ansiokkaimpien
joukkoon.

Ei tarvinnut hänen myöskään syntyä metsään eikä tallin sillan alle,
jonne on saanut syntyä niin moni muu halvempirotuinen penikka. Omassa
sukukartanossaan, jossa olivat eläneet ja kasvaneet hänen äitinsä ja
isoäitinsä, olisi hän saanut nähdä päivän valon, jos olisi ollut
hänellä silmät syntyessään, ja omassa erityisessä puutarhassaan, jota
koirapihaksi kutsuttiin, hän sai astua ensi askeleensa kunniakkaan
elämänsä tiellä.

Sanon »kunniakkaan», sillä kunniakkaaksi se oli aiottu, ja siksihän se
tulikin. Sillä jo pienestä pitäen oli hän määrätty suuriin tehtäviin,
jatkamaan esi-isäinsä mainioita töitä.

Kolme neljä sukupolvea takaperin oli elänyt tämän sukuhaaran kantaisä
Hektor I. Hän oli kuulu kautta laajojen metsästysmaiden. Lukemattomat
olivat ne jänikset, jotka hän oli varmaan kuolemaan ajanut, lukuisat ne
ketut, jotka hän oli hengiltä purrut. Hän oli ollut naimisissa
englantilaisen prinsessan kanssa, ja suku oli heiltä molemmilta perinyt
tuon solakan ja pitkän pään, tuon rauhallisen ja ylevän katsannon,
suoran ja leveän nenän, tukevat jalat ja karvan, joka välkkyi ja
kiilteli kuin hienoin verka. Näistä oli rotu yhä hienostunut ja vainu
tullut melkein sairaalloisen tarkaksi, mutta hienostuessaan oli se
samalla hiukan heikontunut, kadottanut kestävyyttään, joskaan ei
tulisuuttaan, ja käynyt herkkähaukkuiseksi. Olipa perheen viimeisissä
jäsenissä huomattu vanhemmiten taipumuksia haukkua takajälkiäkin ja
etsiä vihollista sieltä, missä sitä ei ollut. Viimeksi syntyneen suvun
päämiehen isä oli sen vuoksi saanut puolisokseen rauhallisen
anglosveitsittären, ja tästä aviosta syntyi nyt hän, jolle annettiin
nimeksi Hektor II, Hektor II sitä varten, että hänen toivottiin taas
mainion esivanhempansa jälkiä virheettömästi juoksevan.

Hektor II pantiin siis hänen nimekseen, ja siitä ilmoitettiin
erityisellä kirjeellä Kennelklubin johtokunnalle, joka merkitsi sen
luetteloonsa.

Ja piankin tuotti hän tälle nimelleen kunniaa.

Ei ollut hän vielä kahden kuukauden vanha, kun hänet vietiin suureen
koiranäyttelyyn Helsinkiin. Kaartin maneesi oli tilaisuutta varten
koristettu lipuilla ja köynnöksillä, ja aamusta iltaan soitti siellä
musiikki. Kaikkein hienoin koiramaailma oli siellä edustettuna. Siellä
oli setterikoiria, pointtereita, villa- ja mäyräkoiria, oli kettu-,
kartano- ja lintukoiria. Mutta suurimmaksi osaksi oli siellä
pääkaupungin aatelisia esplanadikoiria. Olihan joukossa joku
maatiaiskoirakin, oravanhaukkuja tai kartanonvahti, niinkuin niitä aina
pitää olla joitain talonpoikiakin herrain isänmaallisissa juhlissa.

Siellä oli myöskin Hektor II vanhempineen omassa karsinassaan. Tuo
puhdasrotuinen perhe herätti yleistä huomiota, ja sen ympärille
kokoontui aina uteliaita katsojia. Se oli etupäässä Hektorin ansio,
sillä hän telmi niin viehättävästi, haukuskeli niin hauskasti, katseli
niin viisaasti, että oli ilo sitä nähdä, ja oli niin hyvin hoidetun ja
tyytyväisen näköinen kuin voi olla ainoastaan rikkaan lapsi, ja
rikkaiden lapsiahan niitä aina hellitellään enemmän kuin köyhäin.
(Muistakaamme vain, miten Hulavainajaa maailma murjoi; mutta Hula ei
ollutkaan aatelinen rotukoira). Palkintotuomarit tutkivat häntä
tarkalla tuntijan silmällä, nostivat hänet lattialle, antoivat hänen
tehdä kömpelöitä askeliaan vapaudessa, mittailivat hänen muotojaan,
vertailivat häntä toisiin penikkoihin ja tulivat kaikesta tuosta siihen
päätökseen, että hänellä oli kaikki edellytykset tulla mainioksi maansa
palveluksessa. Yksimielisesti hän saikin ensimmäisen penikkapalkinnon,
punainen nauha sidottiin hänen kaulaansa, hänen nimensä tuli
sanomalehtiin, ja suurissa juhlapäivällisissä esitettiin hänen
isäntänsä malja seuraavin sanoin: »Kaikki Suomen koiranystävät ovat
vakuutetut siitä, että te, herra parooni, jolla on niin suuret ansiot
Suomen koirarodun parantamisessa, tulette näitä ansioitanne
kartuttamaan kasvattamalla nyt palkinnon saaneesta canis-suvun
nuorukaisesta miehen, joka on tuottava kunniaa maallemme ja hoitava
emämaasta saamaansa kalleinta perintöään: ruotsalaista koirarotua.
Siinä toivossa tyhjentävät Suomen koiranomistajat ja -ystävät maljan
teidän kunniaksenne.»

Samana yönä, jolloin hänen kunniakseen eläköönhuutoja huudettiin,
nukkui Hektor rauhallista untaan isänsä ja emänsä vieressä isäntänsä
kaupunkiasunnossa. Hän nukkui ja uneksi, ja kuuli unissaan torvien
soittoa ja toverien ulvontaa ja usahti välistä itsekin lyhyeen
haukuntaan. Aamulla hän heräsi ja hänet vietiin rautatieasemalle,
erityiseen vaunuun, jonka hallitus oli suonut hänelle ja hänen
vertaisilleen käytettäväksi tätä huviretkeä varten. Se oli riemukulkua
Hektorille ja hänen vanhemmilleen. Joka asemalla kävi uteliaita ihmisiä
katselemassa sitä, joka oli saanut ensimmäisen penikkapalkinnon
(ensimmäisen Suomessa!), ja kotiasemalta hän ajoi herransa vaunuissa--
ja katosi hetkeksi julkisuuden näyttämöltä.

Alkoi ankara kasvatuksen aika. Se on paljoa ankarampi aateliskoirilla
kuin muilla. Ei hänen sallittu juosta maita ja mantereita ja temmeltää
kaikkialla maailman markkinoilla. Ei hän saanut hulmuta keittiöissä
eikä ruokapöytäin ympärillä. Oman erityisen kasvattajansa hän sai, ja
se oli ankara herra. Siltä hän sai kyllä ruokaa niin paljon kuin
tarvitsi, mutta sai myöskin ruoskaa, jota useinkin tarvitsi. Juuri
silloin, kun luuli olevansa vapaa ja aikoi lähteä maantielle
laukkaamaan kylän koirien perässä, huusi se takaisin, ja jos ei heti
tullut, antoi selkään. Jos ilman aikojaankin pölähytti kanat lentoon
pihamaalta tai antoi lampaille vähän kyytiä navetan edessä, heti
paikalla oli se kintereillä, löi niin, että oli henki lähteä, ja sulki
koirankoppiin moneksi päiväksi. Ja kun se sattui pahalle päälle, niin
heitti puukalikan pitkän matkan päähän ja käski tuomaan sen takaisin ja
paneutumaan pitkäkseen sen eteen kymmeniä kertoja peräkkäin.

Ne olivat vaikeita päiviä, mutta palkintona niistä olivat toiset
päivät, jolloin Hektor vietiin metsään. Kuinka hän laukkasi ja peuhasi,
porhalteli poikki aitojen, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden! Mutta
silloin rasahti jotain pensaikossa, ja harmaa kerä lähti vierimään
maata pitkin. Häneltä pääsi iloinen ulvahdus, ensin yksi, sitten
toinen, ja ennenkuin hän tiesikään, laukkasi hän, kohti kurkkuaan
huutaen, eteenpäin. Kerä katosi, piilottautui pensaisiin, oli kuin maan
alle hävinnyt. Mutta sieraimissa tuntui merkillinen haju, tuoksu, jota
hän ei ollut ennen tuntenut, mutta joka kiihoitti ja veti puoleensa. Se
haihtui, se tuntui uudelleen, hän seurasi sitä. Yht'äkkiä pamahti hänen
takanaan. Häntä huudetaan sinne, hän laukkaa, minkä kerkiää, kaatuu
vesilätäkköön turvalleen, nousee ylös ja laukkaa taas, ja kun hän
saapuu isäntänsä luo, lepää siinä se kerä hänen jalkojensa juuressa. Se
on jänis, joka on ammuttu--Hektorin ensimmäinen jänis. Isäntä taputtaa
häntä, antaa hänen haistella ja purra.

Tämä on juhlapäivä sekä Hektorille että hänen isännälleen.
Nuorukaiselle selviää hänen kutsumuksensa ja hänen tulevaisuutensa
tehtävät, ja hänen hännässään kasvaa suloisia toiveita vastaisista
metsästysretkistä. Päivää vietetään pienellä perhejuhlalla. Hektor saa
kaikkien läsnäollessa jäniksen sisälmykset, hänen urotyöstään kerrotaan
moneen kertaan, hänen kaulaansa pannaan panta, ja hän saa hienosta
rautariimusta tehdyn talutushihnan, merkiksi siitä, että hänet on
siirretty täysikäisten kirjoihin, mutta samalla myöskin sidottu
velvollisuuksiinsa yhteiskuntaa palvelemaan. Hän tuntee sen itsekin
selässään, jaloissaan, hännässään ja koko olennossaan, hän näkee sen
siitä kunnioituksesta, jota kaikki hänelle osoittavat, ja kuulee sen
siitä äänenpainosta, millä häntä puhutellaan. Ja hän päättää, että hän
on heidän luottamuksensa ansaitseva ja tuottava kunniaa sekä suvulleen
että itselleen ja isännälleen.

Ja hän täytti ne toiveet, jotka olivat häneen asetetut, täytti ne niin,
että hän seuraavana syksynä oli valmis koira, joka sai olla mukana
kaikilla metsästysretkillä ja joka aina laskettiin irti, silloin kun
muut koirat pettivät. Sillä hän kelpasi, olipa ilma millainen tahansa
ja maat miten hankalat hyvänsä. Eikä ollut ainoastaan hyvä ajamaan,
vaan myöskin sukkela löytämään. Haukku oli syvä ja voimakas, ajo
tasaista ja tyyntä, ja jos hän sai jäniksen kiinni, ei hän sitä
jättänyt eikä syönyt, vaan paneutui viereen maata ja odotti
metsästäjää. Linnuista hän ei välittänyt. Ei ollut tietävinäänkään
toisten koirain haukunnasta, vaan haki kyllä otuksen käsiinsä, kun nämä
sen kadottivat. Kaikki tämä oli opittu kuin leikkiä lyöden. Kotona hän
oli siisti ja tottelevainen ja sai kunnian muuttaa koirakamarista
isäntänsä pöydän alle nukkumaan. Häntä hoidettiin kuin silmäterää,
hänellä oli eri ruokansa, hänet kutsuttiin vieraita tervehtimään,
herrat silittivät hänen selkäänsä, ja naiset suutelivat hänen korviaan.

Mutta ei ollut Hektorin maine pysähtyvä hänen kotiseutunsa ahtaaseen
piiriin. Ei ollut hän, tämä suurilahjainen aateliskoira, tyytyvä siihen
paikalliseen vaikutukseen, johon hänen esi-isänsä maaseutuaatelit
olivat saaneet tyytyä. Edistynyt aika oli jo avaava laajempia aloja
aatelisillekin kyvyille. Hän oli saava johtavan, tunnustetun aseman
maansa mainioiden koirain joukossa.

Koirarotumme kaikinpuolista kehittymistä harrastavat henkilöt olivat
panneet toimeen ajokoirakilpailun eräällä maatilalla lähellä
pääkaupunkia. Sinne oli kokoontunut kaikki, mitä oli parasta maamme
koiria ja maamme koiranomistajia.

Kun oli syöty aamiainen mitä hienoimpine viineineen ja lausuttu vieraat
tervetulleiksi, lähdettiin metsään torvien soidessa ja iloisten
huutojen kaikuessa. Päivä oli tyyni ja kylmä syksyinen päivä.
Kilpailevat koppelit olivat määrätyt arvalla ulos laskettaviksi.
Palkintotuomarit olivat sekundometreillä varustetut. Useat koirat
olivat jo voimiaan jäniksenajossa koetelleet. En kerro niistä, vaan
annan sanomalehtien, joilla oli omat kirjeenvaihtajansa tilaisuudessa
saapuvilla, todistaa siitä, miten Hektor teki tehtävänsä. Eräs
ruotsalainen lehti kertoi siitä:

»Kello oli 4 iltapäivällä, kun kilpailun eniten odotettu ja mieltä
jännittävin osa oli alkava. Hektor II päästettiin nyt irti. Edellisten
koirain esitykset (prestationer) olivat alkaneet väsyttää, kun heidän
haukkunsa oli hatarata ja katkonaista ja keskeytyi useinkin pitkäksi
aikaa. Ensimmäisen palkinnon saamiseksi säädettyä 90 minuuttia ei
heistä kukaan ajanut. Oli sentähden suorastaan virkistävää, kun Hektor
II, tuo maamme metsämiesten kesken jo suurta mainetta nauttiva nuori
koira, tuotiin palkintotuomarien eteen. Irti päästettynä hän ei
puhaltanutkaan suinpäin metsään niinkuin hänen edelläkävijänsä. Katsoen
isäntäänsä silmiin ja heiluttaen hänelle voimakasta häntäänsä näytti
hän odottavan määräystä. Jokainen voi nähdä, että siinä ei ollut
suomalaisiin piskeihin sekoitettu puolivilli ajokoira, joita meillä on
jo miltei joka miehellä ja jotka, saatuaan kaiken ikänsä kurittomina
laukkailla kuin elukat laitumella, tekevät sekä kotonaan että metsässä
mitä tahtovat ja määräävät metsästäjän matkansuunnan, kun pitäisi olla
päinvastoin. Ei! siinä oli nähtävästi hyvin opetettu ja hyviä
ominaisuuksia perinyt puhtahin rotukoira. Saatuaan odottamansa
kädenviittauksen isännältään otti se pitkän laukan tiepuoleen, hyppäsi
aidan yli ruishalmeeseen, teki siellä muutamia kierroksia--mikä
nautinto nähdä hänen varmoja liikkeitään ja yhä innokkaammaksi käyvää
häntää!--katosi metsään ja päästi samassa haukunnan! Ei hätäilevää,
härisevää, vaan tuollaisen helakan, syvän, rintaäänisen, haukunnan,
joka soi kuin malmikello keskeytymättä--90 minuuttia. Kierroksen
kierroksensa perästä se seurasi otustaan, ajoi sitä mäkien poikki,
niittyjen yli, mitä tiheimmissä vesakoissa, ei kadottanut sitä
aidoissa, ei teiden risteyksissä, seuraten sen jälkiä kuin
viivoittimella vetäen. Kun nuo puolitoista tuntia olivat loppuun
kuluneet, soitettiin ampumalupa niille, joilla oli pyssyt mukanaan, ja
tuskin oli laukaus pamahtanut, kun hän oli ammutun jäniksen ääressä, ja
puraisi sitä pari kertaa, paneutuen sitten tyynesti sen viereen
pitkäkseen.»

Siitä päivästä saakka oli Hektor maansa kuuluisin ajokoira. Hänen
kuvansa tuli »Sporteniin», hänestä puhuttiin aina hyvän ja hienon
rotukoiran esikuvana, ja satumaisia olivat ne summat, joita hänestä
tarjottiin. Mutta häntä ei myöty hinnasta mistään. Hän oli kuin jäsen
isäntänsä perheessä, ja häntä hoidettiin kuin parasta hevosta.

Monet olivat ne metsämiehet, jotka kosivat häntä naaraidensa puolesta.
Mutta hänen isännällään paroonilla oli se periaate, että Hektor II:n
suku ei saa sekoittua. Hän haki hänelle emämaasta avioksi neidin
Ruotsin ruhtinaallista sukua, ja tästä liitosta on syntynyt se
aatelinen koirarotu, jota kutsutaan »hektorilliseksi roduksi» eli
ruotsiksi »den hektorska racen». Se on nyt Suomen paras ajokoirarotu,
ja kaikki sen perheen jäsenet ovat maansa korkeimmissa koiraseuroissa,
s.o. niiden metsästäjäin palveluksessa, joilla on varsinaiset
koiratarhat ja suuret, erityisesti vuokratut metsästysmaat.

Hektor II on jo kuollut. Ensin hän tuli kuuroksi ja sitten sokeaksi.
Mutta ei hänen sittenkään tarvinnut kuolla tavallisen koiran
kuolemalla. Ei häntä hirtetty eikä myöskään kloroformilla nukutettu
ikuiseen uneen. Eräänä yönä tavattiin hänet hengetönnä vuoteellaan,
joka oli paroonin huoneessa sillä seinällä, mitä koristivat kauneimmat
niiden kettujen ja jänisten nahoista, joiden kuolemaan hän oli
myötävaikuttanut. Hänet haudattiin niinkuin kaikki herrain koirat
haudataan: kaivettiin hauta puutarhan kauneimpaan nurkkaan suuren
tammen alle, ja haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu:

_Hektor II:lle.--Jalolle, Uskolliselle, Lahjakkaalle Rotukoiralle Hänen
Sureva Isäntänsä_.



MULLIKKA.


Hänet oli jo monena iltana peräkkäin suljettu lehmitarhasta, koska hän
muka tinki puskusille itseään vanhemman ison härän kanssa ja koska
siitä syntyi alituista häiriötä rauhallisessa karjassa. Kerran oli
kaatunut maitohinkkikin täysineen maahan, ja se pantiin kaikki mullikan
syyksi. Mutta hänen mielestään oli syy yhtä paljon sonnissakin, joka
tahtoi pitää koko karjan, vanhat ja nuoret, omissa nimissään. Ei saanut
mullikka yritellä laitimmaisiakaan hyväilemään, kun sonni, se
virallinen karjan kaitsija, jo rynttäsi aitaa vasten ja olisi ehkä
siihen paikkaan musertanut, jos eivät karjapiiat olisi tulleet
korentoineen erottamaan ja pistäneet veräjäpuita väliin.

Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos
ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia
niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven
oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät
tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten
arvoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään. Alussa hän olikin
iloissaan tästä ylennyksestä ja luuli voivansa liikkua laitumella yhtä
vapaasti kuin vasikkahaassakin. Mutta sitten tulivat kuitenkin kohta
nämä vastoinkäymiset ja kärsimykset, ja kun lisäksi vielä sai koluta
kivikkoisia kankaita ja rämpiä ruokansa vetelien soiden ja rämeiden
takaa...

Ei se kuitenkaan olisi mihinkään kuulunut, eikä hän olisi ehkä
kivuistaankaan välittänyt vaikka sarvia pakotti ja kylki oli hellänä,
jos ei nöyryytys olisi tapahtunut kaikkien nähden, hiehojenkin, joiden
herrana hän vielä viime kesänä oli ollut. Nekään eivät, ne kurjat
pelkurit, enää tahtoneet tunnustaa vertaisekseen, vaan hakivat suuren
sonnin suosiota. Mullikka lähti tarhaa kiertämään, koetellen vielä
viimeisen kerran herättää huomiota. Hän koetteli houkuttelevasti ynyä
lähinnä veräjää makaavalle lehmälle. Kun se vain märehti eikä ollut
tietävinäänkään, hotaisi hän aitaa sarvillaan, noilla lyhyillä,
tukevilla jänttyröillään, ja lonkutteli veräjäpuita, sonnia
härnätäkseen, mutta se ei päätään kääntänyt, ei silmänluonnillakaan
osoittanut häntä huomaavansa, näkyi halveksivan häntä täydellisesti ja
suovan hänelle äänettömän ylenkatseensa. Ja muu karja teki samalla
tavalla.

Silloin ymmärsi mullikka, että se tapahtui yhteisestä tuumasta ja että
hänet lopullisesti oli päätetty asettaa ulkopuolelle aikuisten
yhteiskunnan. Liikahtamatta tuijotti hän vähän aikaa eteensä maahan, ja
niin siinä seistessään hän päätti kostaa ylenkatseen ylenkatseella. Hän
päätti jättää koko tämän karjan, koko tämän seudun ja nämä ahtaat olot
ja hakea uusia ystäviä, uuden isänmaan ja laajemman vaikutusalan. Ehkä
koittaa kerran aika, jolloin häntäkin vielä tarvitaan, ja on niitä
hiehoja muuallakin. Ja hyvästiä heittämättä käänsi hän selkänsä ja
lähti. Vanha härkä, joka syrjäsilmällä kuitenkin oli seurannut hänen
liikkeitään, näki hänen mennä jurrittavan karjakujaa myöten ja katoavan
lepikkoon ja ajatteli, että niinhän hänkin oli saanut tehdä nuorna
miesnä ollessaan.

Mullikka kulki hiljakseen jutuutellen aitovartta pitkin ja saapui kujan
läpi pihaportille, johon pysähtyi. Portti oli uusi ja valkea, telkitty
kuin uhalla hänen eteensä. Sarvia syyhytti, olisi tehnyt mieli nostaa
ylös koko tuo rakennus ja heittää se selkänsä yli kujaan. Mutta jos
tulevat sieltä taas seipäineen, usuttavat koiran kintuille ja
nakkelevat kivellä kylkeen. Parasta on halveksia heitäkin, parasta
kostaa sillä, että tekee muualla pahojaan, niin saavat tulla jälestä
noutamaan.

Mutta olla sen koiran tässä yksinään, tuumi hän mennessään, tulla sen
nyt tässä tiellä terhentelemään, tuohon hän naulaisi sen riihen
seinään, niin ettei karva rävähtäisi. Hän tekisi sen, tekisi sen
varoitukseksi kaikille, jotka häntä vainoovat. Ei siinä tullut koiraa
vastaan, mutta oli riihen kupeella vanha silppuvasu kumollaan. Sille
hän mörähti, seivästi sen sarviinsa, kohotti korkealle ilmaan ja
rusahutti kaksinkerroin ruumenuksen nurkkaan.

Siitä hän sai luottamusta itseensä ja omiin voimiinsa, eikä olisi enää
päätä painanut, vaikka olisi ollut iso härkäkin edessä. Joko hän
kääntyy takaisin? Joko odottaa taas yön tarhaveräjällä ja alkaa kinan
uudelleen? Mutta olkoonhan nyt tällä kertaa sillään, vielähän sen
huomenna tavoittaa.

Hän alkoi mörähdellä mennessään, tahtoi koetella äänivarojaan, jotka
päivä päivältä kasvoivat yhä suuremmiksi. Kun kaiku vastasi järven
takaa, niin olisi saattanut itsekin luulla sitä oikein ison härän
mörinäksi. Kyllähän hän jo _sen_ puolesta olisi kyennyt ottelemaan. Ja
kyllä niskavoimainsakin puolesta. Ne olisivat aina kestäneet, niiden
jännitys ei olisi milloinkaan lauennut, kun vain jalat olisivat
pitäneet. Mutta vielä ne kerran nekin lakkaavat lyykistymästä, vielä ne
seisovat kuin seipäät uudessa pisteaidassa. Ja silloin sitä painetaan!

Hän kyömisti niskaansa, tunsi suonien pullistuvan ja jänteiden
jäykkenevän kuin yhdeksi luuksi sarvista säkeen. Tulla nyt vastaan joku
kiusantekijä, tulla nyt kylän tytöt härnäämään, tulla nyt poikaset
heristämään...

Mutta ei ketään kuulunut tulevaksi, tie oli auki niin pitkälle kuin
sitä näkyi, yö oli hiljainen, kaikki nukkuivat ympärillä, eikä kuulunut
muuta kuin omain kynsien napse savikolla korpitiellä, synkkäin kuusien
keskessä.

Tuossa oli aita, raja-aita, ja sen takaa oli kuuluvinaan jotain. Mikä
se risahteli ja mikä se vilahteli sieltä? Joku seisahtui ja hän
seisahtui kanssa kuulostamaan. Se oli naapurin mullikka, joka
nähtävästi kulki samoilla asioilla kuin hän itsekin. Ne lähenivät
molemmat aitaa, katsoa maurottivat vähän aikaa toisiaan, eivät ääntä
päästäneet kumpainenkaan, mutta ymmärsivät toisensa täydellisesti.

Hän alkoi taas kulkea ja möristä kulkiessaan. Ei hän ollut vielä
selvillä, minne menisi, mutta arveli, että tottahan jonnekin tulen, kun
tätä tietä myöten kulen. Ja kohta alkoikin kuumottaa peltoja puiden
välitse. Kaksi lehmää makasi mökin pellolla, ja nyt hän tunsi ne. Hän
oli niiden kanssa joskus kuljeksinutkin, niillä ei ollut omituista
härkää, vaan näyttivät aina olevan hyvillään hänen seurastaan. Nytkin
ne hänet metsän rinnasta keksittyään ynähtelivät ystävällisesti ja
houkutellen. Mutta mullikka ei heistä välittänyt, ne olivat kaksi
vanhaa tätiä, joiden kanssa pian tuli ikävä olla. Ja pysähtymättä hän
meni edelleen.

Ei, tapella pitää hänen saada, olla puskusilla, voittamalla voittaa
itselleen ystävä, ottaa uhalla joku toisen oma, valloittaa se oman
niskansa väellä!

Ja hän käveli ja mörisi ja ammahtikin jo silloin tällöin lyhyesti ja
päättävästi. Ei malttanut tietä pitkin kulkea, oikaisi lepikkolehdon
läpi toiselta polulta toiselle ja tuli aukealle aholle, jossa jänis
kahdelle jalalle kapsahtaen häntä katseli. Hän viittasi sinne toisella
sarvellaan, mörähti vähän, ja jänis katosi katajikkoon.

Täällä asti hän ei ollut koskaan ennen käynyt, mutta kaikista merkeistä
hän näki, että siellä oli isokarjainen talo edessäpäin. Hän nuuski
maata, nuuski ilmaa ja pisti myötämäessä pieneksi hölkäksikin.

Mutta kun hän oli vähän aikaa hölkännyt, pisti hän täydeksi juoksuksi
ja laski suoraa päätä tarhalle, joka oli suuren talon takana pellolla
ja jossa makasi lehmikarja kuin hänen tuloaan odotellen. Ja
ajattelematta sen enemmän seurauksia hyökkäsi hän avonaisesta veräjästä
ensimmäisen lähinnä seisovan kimppuun.

Se kääntyi päin, koetti puolustautua, mutta pelästyi ja pakeni toisten
luo. Mullikka juoksi perästä, oma härkä tuli hätään, mullikka sysäsi
hänet syrjään, toinen siitä kiivastui, he joutuivat polkemaan
kellokasta, joka makasi savulla, astuivat savuun, josta poro pölähti
ilmaan, karja pelästyi, alkoi ammua, ja talossa vielä valvottiin.

--Vieras härkä puskee Punikkia ja tappelee! huudettiin siellä, ja koko
talon väki ja kaksi isoa koiraa juoksi huutaen ja räyhäten
häiriöntekijää pois hätyyttämään.

Mullikkaa lyötiin sekä selkään että mahaan. Kun toinen koira turvan
edessä terhenteli, tinki toinen kinttuja tavoittelemaan. Härkä puski,
ja lehmät puskivat. Hän aikoi äkäytyä tarhan nurkkaan, mutta silloin
hän sai sekä seipäistä että vitsaksista semmoisen voitelun, että täytyi
lähteä pakoon, mistä parhaiten pääsi, aidan yli, kun ei ollut aikaa
veräjätä katsella, ja laskea täyttä laukkaa tiehensä, kivien ja
kalikoiden suhahdellessa ympärillä.

Kun hän tointui, tapasi hän itsensä petäjikön laidasta
kanervikkokankaalta. Ei ollut täällä vieraalla maaliakaan paremmat olot
kuin kotonakaan. Täälläkin oli koiria ja korennoita niinkuin sielläkin.

Mutta minä en kukistu, mörähti hän. Kyllä minä vielä opetan, mörähti
hän vielä toisen kerran. Ei ole vielä nahkani parkkiin pantu eikä
panna. Vielä seisovat sarveni juurillaan. Ja hän mörähti kolmannen
kerran, neljännen ja viidennenkin, joka kerta yhä pitemmin ja
äkäisemmin. Mutta kuudennella kerralla se katkesi keskeltä ja muuttui
tuimaksi, huutavaksi, kiukkuiseksi ammunnaksi, joka intohimoisena
uhkauksena lähti laaksoja ja kukkuloita vierimään, joka kulki järvien
ja soiden poikki kaukaisiin kyliin ja ilmoitti kaikelle maailmalle
mullikan hillittömän, leppymättömän vihan ... ja saattoi kaikki
syylliset vapisemaan.

Niin ainakin otaksui mullikka itse, ja kun hän näki suuren, mustan
kannon edessään, joka nähtävästi tökötti siinä vain hänen kiusallaan,
niin kyömisti hän niskansa ja hyökkäsi kaikkien kostotuumainsa painolla
sen kimppuun. Se keikahti kumoon, multa pölähti korkealle ilmaan, ja
juuret sinkoilivat kauas ympärille. Ja vielä toisen kerran karkasi
mullikka eteenpäin, iski sarvensa, nuo lyhyet, tukevat jänttyränsä,
syvälle mäkeen ja nakkasi kokonaisen mättään ylös ilmaan, nakkasi
yhden, nakkasi toisen ja kolmannenkin, niin että maa pölisi pilvenä
hänen kupeillaan.

Mutta sitten hän rauhoittui, ei viitsinyt enää, oli vakuutettu siitä,
että oli voittanut ja kiusansa kostanut ... uuvuttikin vähän ... hän
siirtyi vähän syrjään, pudisti mullan selästään ja paneutui pehmoiselle
mättäälle märehtimään.



VERIKASTE.


Kun metsästäjä otti hänet vuosikkaana penikkana haltuunsa, oli Leila
vielä niin puhtoisen ja viattoman näköinen, että olisi tehnyt mieli
syliinsä kaapata ja suudella sitä kuin lasta. Karva oli niin sileä ja
hieno kuin untuva, turpa, tuo pieni, suippea turpa kuin samettiverkaa
ja sieraimet pienellä sulavalla kaarella kuin mitä viehättävimmällä
neitosella. Korvat olivat hempeät kuin silkkivanttuut ja silmänluonti
kummastelevan viaton ja ystävällinen kuin hyvällä ihmisellä. Hampaat
kun tavoittelivat purrakseen, niin unohtuivat hyväilemään. Häntä ei
tiennyt vielä tehtävistään, ei osannut ilmaista eri mielialoja,
niinkuin se täysikäisellä koiralla tekee, milloin pystyyn nousten,
milloin heiluen ja milloin koipien väliin kivertyen, vaan häilähteli
aiheettomasti sinne tänne. Petoeläimen vaistot olivat piilossaan, jos
niitä vielä olikaan. Kun se kanoja ajoi ja haukahti, oli se
leikinlyöntiä eikä vainonhalua; kun lammas kääntyi päin ja polki
jalkaa, pysähtyi hän kummastellen sitä katsomaan ja lakkasi telmimästä,
koska ei toinenkaan enää näkynyt olevan siitä huvitettu. Ja kun
metsästäjä otti hänet mukaansa metsään, laukkasi hän vain
laukkailemisen halusta, näytti nauttivan luonnosta ja raittiista
ilmasta, harjoittaen jäsentensä voimistelua ja iloiten omasta
olemisestaan.

Ne olivat lapsen tapoja ja maitoruokain ja naisten antaman kasvatuksen
hedelmiä. Sillä kun emo jätti, ottivat hänet talon naiset haltuunsa,
veivät karjakartanolle lihomaan ja lempeitä päiviä viettämään,
makuuttivat yöt oman vuoteensa jalkopohjissa, antoivat päivillä
temmeltää lammasten ja vasikkain kanssa ja hellällä kädellä hoitelivat,
juottaen lämmintä maitoa niin paljon kuin halutti. Ei ollut siellä
vanhempia koiria pahoille tavoille opettamassa, ei kissoja tappeluun
kiihoittamassa, ja sentähden pysyi Leila viattomuutensa tilassa lähes
vuoden vanhaksi, jonka ikäisinä monet muut koirat jo kauan sitten ovat
hampaitaan hioneet. Sille tuskin kelpasi muu ruoka kuin maito, ja lihaa
hän ylenkatsoi.

--Tokko tuosta metsäkoiraa tuulleekaan, sylikoiran luonto, arveli
metsästäjä.

--Kunpa ei tulisikaan, toivottelivat talon naiset.


Mutta metsästäjä luotti kuitenkin vielä rotuun, joka oli vanhaa ja
puhdasta ajokoiran rotua, ja hän päätti todenteolla ottaa Leilan
kehittämisen omaan huostaansa. Hän sitoi talutushihnan hänen kaulaansa,
otti mukaansa vanhemman koiran, heitti pyssyn olalleen, ja niin vietiin
Leila metsään, missä tiedettiin jäniksiä olevan. Jo nuuskii vanhempi
koira aamullisia jälkiä aholla, Leila lasketaan irti, osoitetaan
jälille, usutetaan etsimään. Kerran, pari pistää se turpansa maahan,
häntä pyörähtää, mutta kohta palaa se metsästäjän luo ja alkaa hyppiä
häntä vastaan. Toinen koira on kadonnut. Hetken kuluttua kuuluu kimakka
haukunta, Leila pörhistää korviaan ja haukahtaa vastaan, mutta ei
ymmärrä, mitä se on. Jänis kiitää ahon poikki, metsästäjä ampuu, otus
kaatuu, mutta laukausta pelästyen hiipii Leila häntä koipien välissä
pakoon. Metsästäjä ottaa ammutun jäniksen ja heittää sen Leilan eteen.
Leila säikähtää, ulvahtaa hätäyksissään ja kiitää kuin nuoli kotiin,
jossa metsästäjä tapaa hänet sänkynsä alta vapisemasta. Metsästäjä on
vihainen, Leila saa vähän selkäänsä, ja ylenkatsoen silmäilee häntä
vanhempi koira.

Leila saa jäädä kotiin, kun metsästäjä seuraavalla kerralla lähtee
ulos. Naisten on kielletty häntä hyväilemästä, ei kukaan muu kuin
metsästäjä saa hänen kanssaan seurustella. Ei kukaan tiedä, mitä hän
miettii. Hän juoksentelee ympäri pihamaan, kuulostelee portilla, pistää
turpansa maahan ja puhallaikse vähän matkaa eteenpäin. Pysähtyy, palaa
takaisin ja kuulostaa taas. Mäen rinteellä peltojen takana törähtää
torvi, haukku käy, laukauksia kuuluu. Yhä enemmän hän hermostuu,
näyttää ymmärtävän jotain, mutta taas sekaantuvan. Mutta kun hän näkee
metsästäjän tulevan metsänrinnasta esiin, laukkaa hän häntä kohden,
kavahtaa vastaan, pelästyy, tekee kierroksen ja uskaltaa, häntä
salaperäisesti heilahtaen, nyhtäistä takakäpälästä jänistä, joka
metsästäjän olalla rippuu. Sitten hän alkaa, niinkuin olisi jostain
päässyt selville, maha matalana pyyhkiä niittyä pitkin, niinkuin on
koirain tapa tehdä, kun ovat jostain erityisesti mielissään.


Kun metsämies taas jonkun päivän perästä lähtee metsälle, odottaa Leila
jo portilla. Ja ennenkuin hän on metsään ehtinyt, on Leila jo kadonnut
sinne toisen koiran kanssa.

Metsämies seuraa koiriaan, näkee Leilan nenä maassa vyyhteävän
edestakaisin aholla.--»Taitaahan sinulla sentään hiukan lahjoja olla.»
--Leila hyppelee kuin vimmattu näreikössä, yht'äkkiä ulvahtaa hän kuin
olisi häntä kalikalla jalkaan nakattu, jänis karkaa ulos pensaasta,
Leila jälestä, pyssy pamahtaa, ja kuperkeikan heittää jänis korkealla
ilmassa pudoten nurin niskoin Leilan eteen. Vanha koira on rientänyt
luo, tarrautunut jänikseen kiinni, puree sitä, että luut rutisevat ja
karvat pölisevät. Mutta Leila on hänkin iskenyt hampaansa jäniksen
takajalkaan ja riuhtoo sitä kuin raivostunut, häntä jousella,
selkäkarvat pystyssä, ja murajaa.

Mutta metsästäjä erottaa koirat saaliistaan, hänen rintansa kuohuu,
silmänsä säihkyvät--Leilasta tulee siis sittenkin metsäkoira! Hän
asettaa lämpimän ja vielä vavahtelevan jäniksen selälleen maahan,
polvistuu sen takajalkain päälle, vetää välkkyvän metsästyspuukon
tupestaan, avaa vatsan, vetää ulos sisälmykset, maksan ja sydämen ja
heittää ne Leilalle, joka odotellen on ympärillä häärinyt. Leila
vapisee, silmät kiiluvat, kita aukeaa ja sinne, vereytyneeseen
kurkkuun, katoaa yhdellä nielaisulla höyryävä herkkupala.--»Seh, tänne,
Leila, seh, verta juomaan!»--ja metsästäjän kuperasta kourasta särpää
Leila nyt kuumaa leppää, työntäytyy lähemmä, tahtoo enemmän, saa painaa
turpansa vatsan onteloon ... lakkii, laksuttaa ... veripisarat
pärskyvät sen puhtoisille poskille, silmille ... kuono, turpa, viikset
ovat veressä, ja pitkä veripunainen kieli nuoleksii hekkumallisesti
huulia, joilla tähän saakka ainoastaan maito on helmeillyt.

Leila on saanut verikasteensa, hän on päässyt täysikasvuisten koirain
kirjoihin, ryhti on kuin uusi, silmissä on uusi itsetietoinen loisto,
häntä tietää tehtävänsä ja kivertyy kaarelle kuin käyrä miekka.


Leilan ensimmäinen otus ... siinä on!

Mutta talon naisten mielestä on Leilan silmiin tullut jotain outoa ja
epämiellyttävää, petomaista, raakaa, ja he hätistävät hänet pois, kun
hän hyppää heitä vastaan.



VÄINÄMÖISEN KANTELE.


Kun Väinämöinen pois purjehtimaan lähtiessään nakkasi kanteleen
kädestään, parahti se surkeasti kolkoille rantakiville pudotessaan.
Silloin oli syksy, ja kylmä pohjatuuli puhalteli lämpimän kesän
jälkeen, jolloin kantele oli soittajansa sormien alla soinut joka
salolla, laulellut joka lehdossa. Se oli ollut vanhan soiton viimeistä
kilpailua uuden kanssa, joka kaukaisista maista merien yli tunki
sotatorven soittona ja kirkonkellon kuminana Suomen laulun entisille
elonmaille. Ne uudet äänet olivat suuremmat ja voimakkaammat, ja
ihmiskunta unohti metsäpuron lirinän, silloin kun koski kohisi ja meren
ranta pauhasi.

Turhaan soitteli Väinämöinen ja koetti säveliensä viehätyksellä voittaa
vieraalta vallan. Mutta kun ei kukaan häntä enää kuunnellut ja kun
lapsetkin lattialta häntä pilkkasivat, niin jätti hän kiittämättömän
kansansa, astui haahteensa, viritti purjeet ja purjehti pois.

Siihen jäi kantelo syystuulien soiteltavaksi, ja joskus sattui joku
kariseva lehtikin sen kieliä helähyttämään, kunnes talvi satoi lumensa
ja se vihdoinkin hangen alla kokonaan vaikeni niinkuin sirkka, joka
ensi kylmien tultua lakkaa laulamasta ja kohmettuu vain kolohonsa.
Jänikset tekivät nyt teitään sen katolle, ja metsäkana juosta
piiperteli ristiin rastiin hankea myöten, joka kätki alleen purot,
kukkaset, nurmikot ja jäätyneen Suomen soiton, minkä virittäjä itse
harhaili maanpakolaisena idän vierailla mailla.

Talvi oli vuosien pituinen, ja kauan nukkui kantele jäistä untaan
nietoksien peitossa.

Mutta viimein tuli kevätkin, ja lumet sulivat ja vuotivat järviin.
Järvet paisuivat yli reunojensa, ja tulvaveden aalto kohotti kanteleen
harjalleen ja heitti sen kauas rantalehdon suojaan, jossa koivahainen
jo parhaillaan laittoi lehteä ja ensimmäiset kesälinnut lauloivat.

Sieltä löysivät sen sitten mökin lapset marjaretkillään ja alkoivat
uteliaina sen kieliä kosketella. Mutta soittaa he eivät sillä osanneet
eivätkä saaneet siitä säveltä syntymään. Vaan kun he kotiin kulkiessaan
sormillaan suotta sen kieliä näppäilivät, oli heistä iloista nähdä,
kuinka peipposet pyrähtelivät lähemmä, orava kurahti alimmalle oksalle
ja ahon reunaan ilmaantui jänis korvat pystyssä kuuntelemaan niinkuin
vanhaa tuttuaan.

Toivat he sen tupaan, ja siellä oli uunilla vanha vaari, joka tunsi
puisen kopan Väinön vanhaksi kanteleeksi. Hän muisti vielä muinaiset
laulut, asetti kanteleen polvelleen ja soitteli sillä iltojen kuluksi,
lapsilauman kuunnellessa ympärillä.

Ja tytöt oppivat ensiksi ja sitten oppivat pojatkin, ja he veivät sen
kaikkialle karkeloihinsa ja keinumäelle ja tyynille ulapoille lempeinä
kesäiltoina. Riemusaatossa he sitä edellään kuljettivat läpi korpien,
poikki vuorten, kukkulain ja metsäjärvien ihmisten ilmoille asuttuihin
seutuihin. Matkan varrella humisivat kuuset sen sisään omaa huminataan,
haavan lehdet loivat sen kieliin lipatuksensa, purot lirityksensä, ja
aalto loiski siihen loiskinataan. Monenlaisia lauluja sillä soitettiin,
sekä vanhoja että uusia. Mitkä iloitsivat ilojansa, mitkä surujaan
säestelivät. Mutta pohjasävel pysyi aina samana suruvoittoisena
kanteleen soittona, kaikuna etäisiltä saloilta ja muistona
hankienalaisilta ajoilta.

Mutta nyt on kaikki soitto Suomessa vähitellen kanteleen mukaan
viritetty, sen kanssa kumajavat kirkonkellot samassa äänilajissa, ja
sen sointua on uuden ajan sotatorven soitossakin.



SOVINTOJUHLA.

Aleksanteri II:n kuvapatsasta paljastettaessa.


Kova oli ottelu kivien ja kantojen kanssa, kun Suomen suuret miehet
rakensivat pirttiään ja perkkailivat peltojaan synkkään korpeen, suon
rannalle, louhujen ja juurikkain keskeen. Sillä paremmat maat olivat
valtojen hallussa, sekä kukkulat että järvien rannat.

Usein kilpistyi kynsi kalliosta, monesti upposi jalka hyllyvään
hetteeseen ja uupui hirttä vetävä hevonen. Monet kyllästyivät kesken ja
lähtivät sinne, missä multa oli muhajavampaa ja missä palkka oli
varmassa tiedossa.

Mutta korven ukot raatoivat, minkä jaksoivat;--eivät kiirettä pitäneet,
mutta työ edistyi kuitenkin.

--Mitä siellä korvessa pauketaan? kysyivät vallat.

--Uuden pirttinsä perustusta panee suomalainen, vastattiin.

--Turha työ, liika vaiva, palkka pieni...

Vaan eivät ne ne senaikuiset palkan tähden tehneetkään työtä, tekivät
työtä yhteiseksi hyväksi.

Vuosi meni perustuksen panemiseen, toinen nurkkain nostamiseen, kolmas
katon kaartamiseen. Mutta neljäntenä lämpisi jo uusi uuni, lämpisi
sisään, lämmitti seinät, mutta savu kohosi korkeana, paksuna patsaana,
ylös ilmojakin kohti.

--Mikä nousee sauhu tuolta salon sisästä? kysyivät taas vallat.

--Suomalaisen uusi tupa siellä lämpiää, vastattiin.

Ottivatpa oppaan ja kävivät katsomaan.

Kauas paistoi sieltä valkea rakennus kivisen kannokon keskestä. Ja
rakentajat viettivät sen vihkimisjuhlaa, viettivät sitä viulujen
soidessa ja nuorten tanssiessa, sill'aikaa kun vanhat istuivat
hymyhuulin honkaisen pöydän päässä vaivoistaan leväten koivuisten
koristusten alla.

--Teimme pirtin, sanoivat itsetietoisesti ja kohottivat haarikkansa.

--Me teemme toisen ja yhtä komean, kun entinen ahtaaksi käynee!
vastasivat nuoret, toivo silmissä välähtäen.

--Ja me sen lehvillä koristamme niinkuin tämänkin, lisäsivät naiset.

Mutta pitkään aikaan ei käynyt pirtti ahtaaksi. Metsä poistui pihan
ympäriltä, vainiot laajenivat, kaskia kaadettiin, soita kuivattiin, ja
joka vuosi vietettiin yhteinen elojuhla helteisten päivien perästä.

Vanhat vanhenivat, kuolivat pois ja saatettiin yhteisellä surulla
hautaan. Mutta toisia syntyi sijaan, veljesten lauma kasvoi ja kasvoi
veljesten lasten.

Vaan kun kuoli se vanhimmista vanhin, kun uupui ikuiseen uneensa
suomalaisista suurin, joka oli uudistalolle kiinnekirjat hankkinut ja
nostanut korpilaaksot kukkuloiden arvoon, niin sanoi hautajaisten
jälkeen nuorin veljeksistä sille, joka oli veljeksistä vanhin:

--Teen oman tupani ja otan osan korvesta omaan viljelykseen.

--Rakennat riitaa, käyt erimielisyyttä kylvämään.

--Teen omia töitäni, mutta kokoon yhteiseen riiheen.

--Vaan aitan ovat avaimet minun.

--Pankaamme miehiä myöten...

--Isän kuoltua on vanhin poika isäntä.

Ja he riitaantuivat, eivät panneet miehiä myöten eivätkä koonneet
yhteiseen riiheen. Tekivät omaa kassaansa kukin, jakoivat riidalla
maansa, hakivat pesäeron, tulivat toistupaisiksi.

Ei ollut kuin kaitainen pihamaa pirttien välillä, mutta eivät yhden
talon miehet koskaan toisiaan tavanneet, panivat aitoja sarkojensa
väliin, eivät viettäneet yhteisiä elojuhlia, eivät tanssineet samalla
tanhualla, vaan heittelivät toisilleen syytteleviä sanoja kirkkotiellä:

--Ette tunnusta nuorien rientoja!

--Ette anna vanhoille heidän kunniaansa!

--Antakaa meillekin osa perinnöstämme!

--Ei ole teissä sen hoitajia!

Ja he alkoivat kiistellä kannikoista ja tavaroista. Vanha sopu oli
hävinnyt eikä uutta sijaan syntynyt.

Eikä ollut sitä syrjäistä, joka olisi virkkanut sanan sovinnoksi ja
rakentanut vanhan rauhan.

Ja jos joskus olikin, ei ollut sen sanan kuulijoita. Ja jo näytti, kuin
ei olisi olevakaan, ennenkuin halla saapuu sovintojuhlaa pitämään, kun
vallat tulevat viljan jakoon ja vieras ottaa aittojen avaimet.

       *       *       *       *       *

Mutta mikä on se juhla, jota tänään vietetään?

Mitä ovat nuo joukot, joita teiltä ja poluilta tulvii vanhan pirtin
pihamaalle?

Kuka on tuo jaloryhtinen mies, joka totisena seisoo heidän kaikkien
keskessään?

Ja mikä on se käärö, joka on hänellä kädessään? Juhla on sittenkin
sovintojuhla.

Joukossa on vanhoja ja joukossa on nuoria, ja vallatkin ajavat siihen
vaunuillaan.

Ja tuo jaloryhtinen mies, joka kivisen patsaan päässä seisoo heidän
keskellään, se on hän, joka antoi heille heidän kiinnekirjansa...


Pois kina ja kauna veljesten väliltä! Vanhat viulut raikumaan, vanhat
lehvät lemuamaan! Alas aidat, ovet auki, sydämet selkoselälleen!



SYDÄNMAANKYLÄN KANSAKOULU.


Millä lailla saatiin Sydänmaankylään kansakoulu ja millä lailla niitä
on saatu satamäärin muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen?

Kirkonkylässä on se ollut jo useampia vuosia vaikuttamassa. Se on ollut
muun ohessa myöskin keskipisteenä paikkakunnan valistuneimpien miesten
henkisille harrastuksille. Lainakirjasto ja lukusali ovat vetäneet
heitä puoleensa, ja opettajan ovi on aina ollut auki niille, joiden on
tehnyt mieli keskustella maailman menosta ja oman paikkakunnan
pyrinnöistä.


Siellä se on pantu siemen itämään Sydänmaankylän kansakoulunkin
perustamiseksi. Ensin se on tipahtanut muutamain älykkäimpien isäntien
mieleen. Ne ovat vieneet aatteen omalle kylälleen ja alkaneet sitä
varovaisesti ensin tupakkapuheina, sitten kylänkokouksissa istutella
laajemmalle. Se on juurtunut ja tehnyt tainta, eikä aikaakaan, niin on
tullut joka tilaisuudessa pohdittavaksi kysymykseksi kysymys oman
koulun perustamisesta tuonne etäiseen kylään, joka suurten selkäin ja
hankalain matkain takana on niin kaukana muusta maailmasta.

Ja talven ja kevään kuluessa on asia ehtinyt niin pitkälle, että eräänä
kesäkuun sunnuntaina on kirkkokuulutuksella kutsuttu kokous kyläkunnan
suurimpaan savupirttiin, jossa aiotaan lopullisesti päättää koulun
perustamisesta ja Sydänmaan perukan erottamisesta omaksi koulupiiriksi.

Pahainkin taipalien takaa on sinne tullut väkeä kuin lukusille. Miehet
istuvat etupuolella tupaa, naiset karsinassa. Väkeä on porstuassa,
seinämillä ja aitovarsillakin. Hiljainen hyrinä kuuluu kaikkialta, ja
pikkupojat ovat ruvenneet pirtin takana kesantopellolla palloa lyömään.
Kirkonkylän opettaja on kutsuttu kokousta avaamaan ja puhetta
johtamaan. Hän tulee porstuanpohjakamarista, menee väkijoukon keskitse
ja asettuu pitkän pöydän päähän istumaan.

Hän pitää puheen sivistyksestä ja sen tarpeellisuudesta, esittää niitä
etuja, joita kansakoulu voi tuottaa, selittää, mitä varten nyt ollaan
koolla, ja kysyy lopuksi, ollaanko yksimielisiä siitä, että kansakoulu
on Sydänmaankylään perustettava.

--Sitähän tässä on tuumattu ja sinnepäinhän ne mielet tuntuvat olevan
käännyksissä, virkkaa johtavista miehistä muuan.

--Milläs varoilla ne huoneet rakennetaan ja opettaja palkataan? kuului
ääni miesjoukosta.

--Valtio antaa palkanapua, ja loput pitäisi saada kyläkunnasta kokoon,
vastasi puheenjohtaja.

--Minä annan huoneeni, sanoo koulupuuhan varsinainen alkuunpanija.
Tulkoot aluksi tähän minun pirttiini lukemaan. Ja on tässä tilaa
opettajankin asua, kun muut panette osaltanne palkan apua.

Siinä syntyi pieni kilpailu kuin huutokaupassa, jossa miehet toinen
toistaan kiihoittelevat:

--Minä annan häkin heiniä, kun itse hankkinee lehmän!

--Minulta saa kesälaitumen.

--Kun se hänelle kelvannee, niin hakatkoon meidän maalle kasken!

--Eiköhän suostuttaisi siihenkin, että saisi kantaa kapan talosta ja
kaksi parhaasta?

--Ja mökkiläisiltä puolen kappaa kultakin ... vai mitä ne miehet
arvelevat?

--Jaksaneehan tuon puolen kappaa!

--Mistäs pannaan peltomaata? kysyy puheenjohtaja. Pitäisihän olla
sitäkin.

--Onhan niitä kenttiä kuokkia!

--Kyllä kai tuo nyt miehissä yksi pelto kuokittaneen!

Ja kun pieni rahasumma sitten vielä on luvattu jokaiselta itseään
elättävältä hengeltä, niin ovat palkkaehdot sillä lailla päätetyt.
Opettaja kirjoittaa kunkin lupaukset muistiin, ja nyt ei puutu muuta
kuin nimet alle.

Miehet astuvat yksitellen esille panemaan puumerkkinsä yhteiseen
sitoumukseen. Harvat osaavat nimeänsä kirjoittaa, kaikki eivät taida
piirtää puumerkkiäänkään, mutta sen sijaan he panevat »kaksi sormea
kirjan päälle» kuin valaa tehdessään tuomarin pöydän ääressä ja pitävät
niitä siinä sen aikaa, kun opettaja heidän puolestaan kirjoittaa. Se on
juhlallinen toimitus, eikä kuulu hiiskaustakaan syrjäisten suusta
sill'aikaa kun sitä kestää.

Ja ennenkuin he oikein itsekään tiesivät, olivat Sydänmaan kyläläiset
saaneet koulun ja opettajan.

       *       *       *       *       *

Syksyllä alkaa koulu jo vaikutuksensa. Opetusta annetaan tuossa
suuressa savupirtissä. Opettaja asuu porstuanpohjakamarissa ja
talonväki toisessa tuvassa, jonne pitkin päivää kuuluu opettajan ääni
ja lasten luku. Ne ovat tulleet sinne, mitkä isän suurissa saappaissa,
mitkä äidin takissa, mitkä taas uusissa kouluvaatteissaan, ja
välitunneilla, kun ne pullahtavat porstuan ovesta ulos, kuuluu sieltä
ympäri kylää iloinen mellakka ja kimeiden äänien kirkuna.

Mutta ollaan toisaallakin toimessa. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna
kuuluu kylän yhteiseltä takamaalta tavatonta jyskettä ja paukkinaa.
Suuret, lumiset hongat tutajavat, horjuvat ja kaatuvat rytisten maahan.
Ne karsitaan, nostetaan rekiin, ja pitkä jono hirsikuormia ajaa kylää
kohti. Siinä on tasainen kenttä, joka jo syksyllä puhdistettiin puista,
ja siihen kaadetaan hirsikuormat. Joka talo vetää pölkkynsä,
varakkaimmat tuovat niitä kahdella, kolmella hevosella. Ja jo ennen
iltaa on uuden kansakoulurakennuksen hirret saatu kokoon.

Piirustukset ovat jo aikoja sitten vahvistetut, kohta ryhdytään
rakennustyöhön, kevätkausi kalkutetaan neljällä nurkalla, ja koulusalin
seinät nousevat nousemistaan, kunnes ne ennen sulan ja sateiden tuloa
ovat vesikatto päällä. Sunnuntai-iltoina vaeltaa tänne lähiseudun
isäntiä, ja piippujaan imien istuskelee heitä seinämillä ja kynnyksillä
tarkastelemassa saumoja ja salvaimia ja lausumassa niistä arvostelunsa.
Ja hartaimmat pistäytyvät arkinakin katsomaan nikkarin työtä, kun hän
hiessä päin höylää ikkunanpieliä ja valmistaa sisustusta.

Sillä syyslukukauden alussa olisi jo määrä saada lapset omaan
huoneeseen, ja juhannukseen mennessä pitäisi salin ja porstuan olla
siinä kunnossa, että täällä saattaisi pitää kansanjuhlan ja arpajaiset
sisuskalujen ja koulutarpeiden hankkimista varten.

Paikkakunnan lehdessä on jo kauan kulkenut pitkä ilmoitus niistä, jotka
»hyväntahtoisesti ovat suostuneet voittoja vastaanottamaan». Nimien
joukossa ovat kaikki pitäjän herrasnaiset ja arvokkaimmat emännät
omalta kylältä.

Jo talvella he ovat pitäneet ompeluseuroja ja valmistaneet voittoja.
Niitä on pidetty pappilassa, kirkonkylän kansakoululla, ja kerran oli
herrasväkeä pölähtänyt Sydänmaallekin monella hevosella suureen
ompelutalkooseen.

Ja juhannuksena ovat sitten arpajaiset. Suuri kirkkovenhe on laitettu
herroja noutamaan, ja tyynenä, kauniina kesäpäivänä he soutelevat
laulaen ja nauraen suurten selkien yli Sydänmaankylää kohti.
Venhevalkamassa seisoo koko kylän väki vastassa, ja uteliaan
katsojajoukon välitse nousee sieltä pihaan valkopäitä ylioppilaita ja
hattupäitä neitosia. Ovat he tuoneet mukanaan pelimanninkin, joka astuu
edellä »Porilaisten marssia» soitellen.

Koulupihan portilla tungeskelee väkeä lippuja ostellen. Kaikilla ei ole
varaa mennä sisään, mutta he seisovat aidan takana ja katselevat
sieltä. Pitkä riuku on pihan keskellä, puhujalava on koristettu
havuilla ja lippuja liehuu siellä täällä. Rakennuksen seinämällä on
pöytä täynnä kahvikuppeja, ja kylän naiset kantavat suuria pannuja
toisen toisensa perästä. Pöydän ympärillä on alituinen tungos kahvin ja
limonaadin nauttijoista.

Koulusali, suuri ja valoisa, korkeakattoinen huone, jonka kaltaista ei
näillä perukoilla ole ennen nähty, on väkeä tungokseen täynnä.
Peräseinällä ovat siinä voitot. Isäntä on kantanut sinne ruissäkin
selässään, emäntä tuonut vihon pellavia, oppilaat ovat talven kuluessa
valmistaneet kukin voittonsa, muuan seppä takonut kirveen, eräs vanha
mies kutonut verkon, ja valkealle lakanapohjalle on ripustettu
kaikenlaista ostokalua.

Väki huljuu huoneista pihalle ja pihalta huoneisiin. Myydään arpoja. Ne
menevät kuin kuumille kiville. Köyhimmätkin panevat roponsa likoon.
Vasta perustettu lauluseura yhdessä pitäjän herrasväen kanssa laulelee
lavalta, ja väki seisoo ympärillä silmät ja suu selällään.

Mutta juhlapuhe on vielä pitämättä. Lavalle astuu kirkkoherran poika,
nuori ylioppilas, ja kun kaikki väki on kokoontunut hänen ympärilleen,
niin hän alkaa:

»Arvoisat kansalaiset!»--sanoo hän.--»Kun minua tässä tilaisuudessa on
pyydetty lausumaan muutamia sanoja siitä tarkoituksesta, jota varten
olemme tänne kokoontuneet tätä pientä juhlallisuutta viettämään, niin
en tiedä miten kuvaisin sen paremmin kuin sanoessani, että olemme
tulleet tänne valon juhlaa viettämään. Ja valon juhlaa kahdenlaisessa
tarkoituksessa. Kesä on nyt kauneimmillaan, päivä paistaa
korkeimmillaan päämme päällä, linnut laulavat ympärillämme, ja kukat
tuoksuvat lyhytaikaista tuoksuaan. Se on iloinen aika meille pohjolan
asukkaille. Sillä se on se, joka toukomme kypsyttää, joka tuo meille
talvenvaramme. Ei ole sentähden turhan tähden mielemme iloinen ja
hilpeä ja toivoa täynnä. Ja sentähden me ikäänkuin sen auringon
kunniaksi, jonka varaan olemme jättäneet äsken kylvämämme siemenen,
sytytämme kokot palamaan joka kukkulalle ja joka kalliolle.»

»Mutta on tällä tilaisuudella, tällä juhlallamme toinenkin tarkoitus.
Sillä valoakin on toisenlaista, samoin kuin on toisenlaista viljaa,
jota se kypsyttää. Se valo on tiedon valoa. Ja kun se ei tule itsestään
meitä valaisemaan eikä lämmittämään, niin täytyy meidän se hankkimalla
hankkia, tekemällä tehdä. Ja siinä tarkoituksessa me olemme nyt
tännekin tulleet.»

Hän puhuu kansanvalistuksesta, puhuu sen tarkoituksesta, ja sanoo, että
tämäkin huone on sen valon jakamista varten rakennettu, ja jatkaa:

»Ennen vanhaan, hyvin kaukaisina aikoina, oli esi-isillämme tapana
rakentaa talonsa niinkuin linna tarkasti suljettuun neliöön. Nyt niitä
ei sellaisia varustuksia enää tarvita, sillä rauha on tullut maahan.
Mutta jos meillä ei enää ole tällaisia vihollisia, niin on meillä
kuitenkin toisia, joita vastaan meidän tarvitsee yhä taistella ja joita
vastaan olemme taistelumme tässäkin vasta alkaneet. Ne viholliset ovat
tietämättömyys, raakuus, opinpuute ja pimeys. Kauan ovat ne meitä
rasittaneet, kauan on kestänyt se »isonvihan aika», joksi tätä aikaa
tekisi mieleni nimittää.»

»Mutta nyt _on_ alettu senkin vihollisen karkoittamiseksi linnoja
rakentaa ja niistä linnoista sitä vastaan sotia. Kaupungeista ja
kirkonkylistä on pommitus jo kauan kuulunut. Mutta korvet, kaukaiset
sydänmaitten kylät ja takamaat ovat kuitenkin vielä olleet turvattomia.
Mutta nyt alkavat niidenkin asukkaat varustautua taisteluun. Ne
nousevat toinen toistaan innokkaampina linnainsa perustuksia laskemaan,
luomaan maasta vallituksiaan. Melkein kilvalla he käyvät työhön
käsiksi. Salon ukko kaataa hirren hongikostaan, toinen lohkaisee kiven
kalliostaan, kolmas nyhtää sammalen, ja kaikki he tulevat kuormainsa
päällä ajaen sovitulle paikalle, jossa pian lapio heiluu, kirves
vilkkuu ja vasarat nakuttavat. Eikä aikaakaan, niin seisovat seinät
suorina, harja pystyssä, ja kouluhuone on valmis.»

»Sillä tavalla on tämäkin linnoitus saatu kohoamaan tälle kovalle
katajaiselle kankaalle. Tämä sama mäki, jota ennen pidettiin
hedelmättömänä hiekkakumpuna, on nyt muuttunut laajan seudun
sivistyksen keskipisteeksi, kansanvalistuksen kukkulaksi.»

»Nyt ympäröi sitä kesän heleä valo. Mutta muutamain viikkojen kuluttua
pimenevät päivät ja yöt synkkenevät. Silloin tämä talo seisoo tässä
kuin majakka, josta tuikkaa valonsäde niin kauas kuin silmä kantaa. Ja
silloin tämä ei enää ole sydänmaa eikä kaukainen syrjäinen seutu. Tämä
on laajan paikkakunnan henkisten harrastusten ahjo, jossa taotaan ja
josta ammutaan teräviä nuolia Pimentolan väen voittamiseksi.--Eläkööt
sentähden ne, jotka ovat olleet osallisina tämän talon tekemisessä, ja
eläkööt ennen kaikkea Sydänmaankylän henkiset harrastukset ja sen
kansakoulu.»

Siinä on monta, jotka eivät koskaan ennen ole eläköönhuutoa huutaneet.
Nyt he sen huutavat vereksestä, voimakkaasta rinnasta, niin että ilma
tärähtää. Se tulee tahditonna, epäsäännöllisenä ja moninkertaisena,
uudistuu vielä tauottuaankin, ja kun kentällä ovat lopettaneet, alkavat
aidan takana seisovat, ja viimeksi kuuluu kimeitä lasten ääniä
kyläntieltä, jossa he ovat temmeltäneet omia aikojaan, mutta tahtovat
hekin olla mukana yhteisessä innostuksessa.

Ja sillä lailla saatiin Sydänmaankylään oma kansakoulu, ja sillä lailla
on niitä satamäärin saatu muitakin sekä ennen tätä että tämän jälkeen.



JUHANNUS.


Juhannus!--

Mikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea
väritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa,
jonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se
melkein on muodostunut vain aatteeksi, käsitteeksi...

Ja kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vain virvakuva, johon ei
näytä olevan luottamista, joka harvoin pitää, mitä lupaa, eikä täytä
niitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa
joka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä
useammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.

En ainakaan minä muista, milloin juhannus olisi ollut se ihana kesän
juhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen
kukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.

Sillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä,
epäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoiset
palttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut,
kuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon
viettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivännousun! Silloin kun ei sitä
satanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun
pohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia
viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi
kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan
kanssa taistellen synnyttänyt.

Se kylmä, sydämetön, järkevä juhannus ... mistä on se saanut sen
maineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja
ylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme
aina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?

Siksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme
nähdä ja kokea--uskomme ihanteisiimme!

Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin
näkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta
kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin
vyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se _on
olemassa_, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja
meille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran
vielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä
päivänä esiintyy oikeassa valossaan.

Ja sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään,
toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi
toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän _on
nähtävä_ ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä
seisomassa edessämme.

Nekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko
on kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat
vuorilleen muistelemaan _niitä_ ihania aikoja, jolloin länsi oli maata
lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä
kuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt
heille vuoden ihanimman aamuauringon.



TUULIEN KÄÄNTEISSÄ.


Hän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli`
päiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni
ja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta.
Laine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina
yhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina
seurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan
suuria pisaroita.

Hän ikävystyi, hänen aatoksiaan uuvutti, hänen rintaansa raukaisi, ja
hän huokasi hiljaisen toivomuksen, että tuuli kääntyisi länteen, että
sade lakkaisi ja että taivas ja meri muuttaisivat muotonsa.

Luonto kuuli hänen huokauksensa, tuuli totteli hänen toivomustaan, ja
tuli tyven ja ihana aamu. Päivä hajoitti pilvet, karit kiiltelivät sen
paisteessa, saaret suorivat selkänsä ja kasvoivat kuin korkeammiksi.
Puut näyttivät hienommilta, rantaset herttaisemmilta, ja yksitoikkoisen
ranta-aallon kohina heikkeni heikkenemistään. Taivaalla ei enää
ajelehtinut noita hätäisiä, aina samanmuotoisia pilvilaumoja, vaan
siellä seisoskeli ja parveili kuin uusia haaveellisia olentoja, joilla
näytti olevan salaperäiset tuumansa ja jotka kulkivat kuin omia
kulkujaan välittämättä tuulesta, joka oli poissa. Merikin oli
vapautettu ja kohotteli rintaansa tyynenä maininkina, mikä tuolla
kaukana ulapalla kohahteli omia kohinoitaan, ja nosti kangastuksena
korkeuteen etäisiä maita ja kaukaisia kukkuloita ja kirkkojen torneja.

Hän, joka istui majassaan meren saaressa, aavisteli jotain uutta olevan
tulossa, jotain outoa olevan tekeillä, ja hän meni illalla levolle
varmana siitä, että maailma on muuttuva ja että hän huomenna näkee joko
myrskyn raivoavan tai uusien ihanain ilmojen alkavan.

Mutta kun hän aamulla herättyään astui ulos, ei siellä myrskynnyt eikä
ilma ollut ihanakaan. Länsi tuuli tänään niinkuin itä ennen, ei
satanut, mutta ei paistanut päiväkään. Laine loiski kivisellä rannalla,
nousi ja laski aina samalla tavalla kohisten, pilvet pakenivat
tahdottomina taivaalla, ja maisema ja meri olivat arkiasussaan. Mutta
kun hän ajatteli syyn olevan siinä, että tuuli oli kääntynyt länteen,
lausui hän hiljaisen huokauksen, että se vielä kerran kääntyisi, että
länsi lakkaisi ja ilma alkaisi etelästä virrata.

Hänen tahtonsa tapahtuu. Suuria, mustia pilviä alkaa kokoontua auringon
alle. Meri milloin mustenee, milloin lentää maisema kullan kiiltäväksi,
ja uusia ilmiöitä ennustava kohina kuuluu taas kaukaa ulapalta. Samassa
soi outoja ääniä, kaukana salamoi, ja silloin tällöin pamahtaa,
niinkuin kävisi sota tuolla taivaanrannan takana. Pilvet joutuvat
päällekkäin, painiskelevat korkeudessa ja putoavat alas mereen. Aurinko
laskee illalla veriseen ruskoon, laivat hakevat satamaa, ja
myrskylinnut lentävät huutaen ulapalla. Ihastuneena istuu hän saaressa
eteläisimmän niemen kärjessä ja on varma siitä, että se odotettu ja
uusi on yöllä ilmestyvä.

Mutta pilvet kiertelevät kauaitse, ja ukkonen haihtuu ilmaan. Ja
aamulla on kirkas pouta ja vieno eteläinen tuuli, taivas on
yksitoikkoisen sininen ja meri samoin, ja kaikki on entisellään, on
päiviä, viikkoja ja kuukausia.

Mutta kun tuuli on uupunut etelässä, siirtyy se itään, ja kun itä ei
enää jaksa, vaihtuu se länteen ja kiertää ja kulkee, lakkaamatta,
uupumatta, ilman muutosta ja vaihtelua. Tuulet ovat aina samat ja laine
sama, ja maisema ja meri seuraavat niiden mukana.

Hän lakkaa uudistuksia anomasta. Ainoastaan lyhyet hetket, pitkäin
väliaikain perästä, niinä päivinä, jolloin tuuli kääntyy ja uutta ja
outoa näyttää tekeillä olevan, hän toivoo samat toiveensa, sillä ilma
näyttää olevan ennustuksia täynnä, ja taivas ja maa elävät kuin
aavistuksissa. Mutta ennustukset eivät toteudu, ja aavistukset
valhettelevat. Vaan yhtäkaikki ovat ne päivät hänestä ihanat, ja
yhtäkaikki rakastaa hän virittää rinnassaan toiveiden tulen tuikkamaan.
Sillä siinä on hänen elämänsä, ja siinä on hänelle sen sisältö.



MITEN TAHTOISIN ELÄÄ JA MITEN KUOLLA.


Tahtoisin elää, niinkuin elää keväinen talvipäivä, auringon verkalleen
vaeltaessa huurteisen metsän takaa yli kalpean, tyvenen taivaan: kylmä
olisi elämäni ja kirkas, rauhallinen rintani ja raitis, niinkuin
kimmeltävien hankien heijastus.

       *       *       *       *       *

Pilviin peittymättä elämäni aurinko korkeimmilleen kohoaisi ja
synkinkin soppi sydämessäni valkenisi ja mieleni mustinkin varjo
vaihtuisi vaalean sinertäväksi, niinkuin talvisen poutapäivän lumen
varjo, joka sinensä taivaalta lainaa.

       *       *       *       *       *

Tahtoisin kuolla, niinkuin kuolee keväinen talvipäivä auringon loivaa
latuansa illan maille painaessa: seuraisin mukana siitä surua
tuntematta, eikä kuolema minua kammottaisi, sillä minä näkisin kuun
taivaan kannella kirkastuvan.

       *       *       *       *       *

Näkisin kuun takanani kirkastuvan sitä mukaa kuin aurinko edessäni
tummuu, ja toisen valon toiseksi vaihtuvan, enkä tietäisi, milloin
eloni tuli sammui ja milloin kuoloni kytönsä sytytti.

En tietäisi--mutta sen minä tietäisin, että yhtä ihana kuin oli minulle
elämäni päivyen kultainen kimmellys, yhtä ihana olisi minulle kuoloni
kuutamon hopeainen hohto.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lastuja I-III" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home