Title: Minkä mitäkin Tyrolista
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Minkä mitäkin Tyrolista" ***


MINKÄ MITÄKIN TYROLISTA

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1921.



SISÄLLYS:

Polkupyörällä Reinin rantoja
Kuvauksia Sweitsistä:
  Ihannemaa
  Valokuva Sweitsistä
  Ylös alpeille
Minkä mitäkin Tyrolista:
  Tulo Tyroliin
  »Ensi-ilta»
  Tyrolilainen kylä
  Menoja ja tapoja
  Tulva ja sen tuhot
  Kohti korkeuksia
  Korkeudessa
  Työn orjia



POLKUPYÖRÄLLÄ REININ RANTOJA.


Polkupyörä ja Reinin rannat--ne nyt eivät oikeastaan sovi yhteen. Yksi
maailman runollisimpia ja romanttisimpia seutuja ja tuo vihoviimeisten
aikain keksintö, tuo kaikista uusin kulkukapine, jonka rumuudesta ja
epärunollisuudesta on niin paljon puhuttu. Pienen aasin selässä tai
sukkelajalkaisen kimon rattailla, jalkaisin tai korkeintaan laivassa--
siinä ne kulkuneuvot, joita esteettisen matkailijan sopii käyttää...

Mutta siitä huolimatta on polkupyörä kuitenkin hyvin sopiva ja
runollinenkin kulkuneuvo juuri Reinin rannoilla.

Meitä oli kaksi seikkailijaa Suomesta, jotka olimme keskellä talvea,
loppupuolella maaliskuuta, saaneet päähämme lähteä pyöräilemään.
Miehenkorkuiset kinokset estivät kotona satulaan astumasta. Pantiin
pyörät rekeen ja ajettiin asemalle. Oli kirkas pakkasaamu, hanget
kimaltelivat ja huurteisina seisoivat metsät. Tuntui turhalta lähteä
kauniimpia maita hakemaan, tuntui mahdottomalta löytää ihanampaa,
puhtaampaa, ylevämpää ympäristöä kuin on kirkas, paisteinen aamu
maaliskuun Suomessa. Eikä niitä oikeastaan ole löytynytkään.

Mutta siitä huolimatta ovat Reinin rannatkin ihmeen ihanat!

Tietää olevansa Taka-Lapissa, kun lähtee Suomesta etelään keskellä
talvea. Hangossa on meri jäässä niin pitkälle kuin silmä kantaa.
Entinen Amerikkaan aikova ukko pyörähti takaisin Pohjanmaalle, kun
jäätyneen meren näki; me puhkasimme Murtajan saattamina jään, niin että
hileet kahden puolen helisi. Tuskinpa on kaikesta paljosta nähtävästä
huolimatta ulkona Euroopassa, kaikesta suurenmoisesta liikkeestä ja
ihmisvoiman voitollisista ponnistuksista huolimatta, montakaan niin
vaikuttavaa nähtävää kuin nähdä suurten rautaisten laivain, paksua,
vihaista, mustaa savua tupruten, murtautuvan jäiden saartamasta
Suomilinnasta ulos Itämeren aavoille, vapaille ulapoille. Kuva pienen,
kaikilta tahoilta saarretun kansan taistelusta olemassaolonsa,
vapautensa ja itsenäisyytensä puolesta, sillä mitä olisimme, jos meiltä
olisi Hangon väylä tukittu? Sentähdenpä me nyt, ajoipa kaakkonen tai
itä melkein kuinka suuria jääjoukkoja tahansa Hangon kallioita vastaan,
aina niiden läpi tavalla taikka toisella joko murtaumme tai
pujottelemme. Ja pohjoistuuli, tuo kotoinen vihainen viimamme, se on
tässä kuitenkin meidän vapautemme paras ystävä ja apumies, pannen
suuret ulapat imemään saartavia jääjoukkoja pois rannoiltamme ja
murtaen ne palasiksi aaltojen mylläkässä ulompana merellä.

Olisi luullut olevansa napamerillä semmoisina kuin niitä on kuvissa
nähnyt, kun muutamia tuntia kestänyt luja jää oli loppunut ja laiva
kellui sulassa meressä jäämöhkäleiden keskessä. Ja ihana oli näky, kun
viheriä meri lainehti, täynnä valkoisia, auringon valossa heloittelevia
jäälauttoja, jotka samalla olivat kuin hajoitettuja, pakosalle ajettuja
sotajoukkoja, joita laiva ei enää välittänyt väistääkään, vaan
suuntansa kerran otettuaan armottomasti puski selkään ja sivuun,
voitollisesti niiden yli ja ohi rynnäten.

Mutta tullaksemme nyt Reinin rannoille...

Kölniin oli vielä rautatietä ajettava ja sieltä vasta oli varsinainen
pyörämatka aloitettava. Tanskassa olivat tiet märät ja luntakin satoi.
Vihmoi sitä vielä Hampurissa, ja kun meidän Kölnissä vihdoin oli
satulaan hypättävä, niin sielläkin tipahteli taivaalta valkoisia,
kotoisia hiuteita. Mutta se suli kohta ja teki ilman vain viileäksi
ajaa.

Pyörä on mukava ja tarkoitustaan hyvin vastaava sille, joka tahtoo
käydä vähän lähemmin tutustumaan niihin seutuihin, joiden kautta hän
kulkee. Sopiihan sitä junallakin kulkea ja helposti ja mukavastihan nyt
yleensä kuljetaan. Mutta vaikka uudenaikaiset kulkuneuvot ovatkin
helpottaneet matkustamista ja siihen niin monia houkutelleet, on
matkustaminen kuitenkin kadottanut suuren osan viehätystään juuri
niissä seuduissa, joissa on eniten nähtävää. Nykyaikainen
rautatiematkustaja tulee matkoiltaan usein yhtä viisaana takaisin kuin
hän lähtikin. Matkansa pääpaikoista hän tietysti hyötyy, mutta matkan
varrelta ei hänellä juuri ole muita vaikutuksia kuin muutamia hät'hätää
nähtyjä maisemia ja ohi kiitäviä kyliä ja kaupunkeja. Tien varsi
pienine yksityiskohtineen, ihmiset ja elämä eri seuduissa--kaikki se
jää rautatievaunun ikkunasta näkemättä, mutta pääsee täyteen arvoonsa
polkupyörällä kulkiessa.

Oli iltapäivä, kun ulkopuolella Kölnin eteläistä porttia Bonniin vievän
viertotien alkupäässä nousimme pyörillemme. Hetki ei nyt ollut juuri
juhlallinen, mutta hauska se oli. Oli vihdoinkin päästy alkuun, päivä
oli viileä ja kirkas, tuuli myötäinen ja tie mainio. Keinuttuamme
laivassa, täristyämme rautatiellä ja kyllästyneinä suurten kaupunkien
meluun oli meidän sanomattoman suloista istua satulassa, notkahtelevien
vieterien päällä ja hengittää raitista kevätilmaa. Tie kulki leveänä,
pitkänä nauhana etelää kohti, maa oli tasaista ja lakeaa ja vasta
etäämpänä tuolla edessäpäin siinteli seesteisen ilman läpi kukkuloita
ja vuorenselänteitä. Tie kulki peltojen ja vainioiden halki, ja
kaikkialla olivat maamiehet työssä auroineen ja karheineen kevätkylvöjä
tehden. Ei näyttänyt vaikealta tuon pehmoisen, murakan maan penkominen.
Ei sitä ollut routa kuohuttanut, eivät siinä kivet haitanneet. Mutta
siksi se onkin kuin siistin emännän salin lattia, johon hän on parhaat
mattonsa levittänyt. Ei rikkaa, ei roskaa, ei takkuisia ojanreunoja, ei
koukeroisia vakoja, vaan kaikki suorakulmaista, melkein turhantarkkaa,
niinkuin lakaistua, peltotilkut maanlaadun ja kylvön mukaan erivärisiä:
ruskeita, harmaita, viheriäisiä. Eikä metsä missään haittaamassa, ei
kylmää korpea näkyvissäkään, mutta tuolla täällä iltapäivän paisteessa
hohtava kylä tai oikeammin kaupunki, kirkko aina keskellä kylää. Kyläin
takaa kohoaa korkeita savupiippuja, siellä on tehtaita. Juna kiitää
aavikkoa pitkin loitompana ja jättää pitkän palmikon valkoista höyryä
jäljelleen. Ja pelloilta pyrähtää tuon tuostakin kiuru ylös ilmaan ja
visertää niinkuin kotona Suomessa--liekö sitten matkalla sinne vai
aikoneeko täällä pesiä.

Tie Kölnistä Bonniin kulkee kilometrittäin yhtä suorana linjana, mutta
Rein-virta, joka täällä alajuoksussaan on laaja kuin järvenselkä,
mutkittelee sinne tänne, hipaisten tuon tuostakin maantietä. Omituisen
vaikutuksen tekee tuo tuollainen jättiläisvirta, joka yöt päivät
tuhansien, kymmenien tuhansien vuosisatojen kuluessa on siinä juosta
jollotellut aina samaa vauhtia, kiihtymättä, suuttumatta, aina yhtä
auliisti kantaen alaspäin aluksia, mutta aina myöskin yhtä
itsepintaisesti puskien vastaan niitä, jotka ylöspäin pyrkivät.
Huolimatta siitä, että rautatiejunat sen molempia rantoja kiitävät
ikäänkuin halveksien sen pinnalla kulkevaa hidasta liikettä, pitää joki
kuitenkin puolensa, sillä suurin tavaraliike näyttää kuitenkin sitä
pitkin käyvän, nyt niinkuin ennenkin, kun ei rautateitä ollut vielä.
Suuret suunnattomat hinaajalaivat kiskovat ylös ja kiidättävät alas
jättiläisproomuja, ja keveämpiä matkustajalaivoja näkee vähän väliä
tulevan ja menevän. Totisena ja vakavana se antaa maailman rannoillaan
meluta tietäen, että kaikki nuo kaupungit ja kylät ovat sen omia
lapsia, jotka se on synnyttänyt ja jotka vieläkin sen rinnasta ravintoa
imevät.

Ja paljon sillä on lapsia, Reinillä.

Emmehän olleet täyttä kahta tuntia satulassa istuneet, kun parin kolmen
pienemmän kylän läpi ajettuamme, joissa oli katuja ja taloja ja
asukkaita ainakin kahta vertaa enemmän kuin Kajaanissa ja Iisalmessa,
pyyhälsimme Bonniin, kaksi penikulmaa Kölnistä. Meistä suomalaisista,
jotka saamme päiväkausia ajella tullaksemme kaupungista toiseen ja
jotka saamme olla kiitolliset, jos eivät pienten kyläin, jopa
talojenkin välit ole kahta penikulmaa pitempiä, oli ihmeen outoa ja
omituista tuolla tavalla sutkahtaa uuteen kaupunkiin, kun tuskin olimme
vielä entisestäkään oikein erillämme. Mutta eihän se ikävämpääkään
ollut, ja mielihyvällä laskeuduimme alas pyöriltämme niin pian kuin
viertotie oli loppunut ja kivinen kaupungin katu alkanut.

Olisihan ehkä pitänyt yöpyä tuohon vanhaan kuuluisaan
yliopistokaupunkiin, jossa kuninkaittenkin pojat kuuluvat opinnoita
harjoittavan. Mutta päivä oli vielä korkealla ja tuuli oli myötäinen,
voimat vielä verekset ja matkainto ylimmillään. Ja kun oli muutaman
suuren torin varrella olevassa ravintolassa vähän leipää ja makkaraa
haukattu ja makeata olutta haarikan täysi nielaistu--kun oli
Baedeckerin matkaoppaasta saatu tietää, että kaupungissa oli asukkaita
40,000, että siellä oli museo ja kauniita puistoja ynnä muuta sen
semmoista nähtävää, jota toivottiin saatavan jossakin tuonnempanakin
nähdä, niin tehtiin nopea päätös, annettiin matkavietille valta ja
ohjattiin pyörän kokka kaupungin toista tullia kohti.

Tähän päätökseen vaikutti myöskin se, että matkaoppaan mukaan alkavat
juuri Bonnista varsinaiset Reinin rannat, nuo jyrkät kukkulat, joiden
välitse virta pujotteleikse ja joiden rinteillä kuuluisa viini kasvaa.
Bonn itse on juuri tasangon ja vuorimaan rajalla ja ihana, laaja
puistokäytävä johtaa sen eteläisestä tulliportista jokea pitkin
kukkulamaisemaa kohti, joka nyt kohoo aivan tuossa edessämme ja jota
kohti pyörämme ilta-auringon valossa välkähdellen meitä kantavat.

       *       *       *       *       *

Ajaa helistimme siis ulos Bonnin kaupungin tullista, pehmoisesti
notkahteli taas satula, ketju hymisi hiljaa kuin hyvillään ollen, kello
kilahti niinkuin pääsky piipahtaa maata vasten lentäessään ja
matkanteko oli kuin leikin tekoa leveällä, sileällä tiellä. Suomessa ei
jouda juuri maisemia katselemaan, sillä itse ajaminen kapeilla teillä
vaatii siellä ajajan kaiken huomion puoleensa. Täällä istuu pyöräilijä
satulassaan kuin vaunussa, ei tarvitse pelätä ojia eikä rattaan jälkiä,
vaan saa omistaa koko huomionsa maisemalle ja kaikelle, mitä tien
varrella on nähtävänä.

Kaikkia yksityiskohtia ei pyöräilijä kuitenkaan tule tarkastaneeksi.
Taival katkeaa siksi nopeasti, että ainoastaan n.s. kokonaisvaikutus
painuu mieleen. Tahdon siis tässä kuvata, miltä matka Reinin rantoja
pitkin _yleensä_ näyttää ja pysähtyä eri paikkojen kohdalla ainoastaan
silloin, kun pyöräkin pysähtyy.

Olimme siis Bonniin saapuessamme tulleet tasangolta vuoristoon. Rannat
supistuivat yht'äkkiä ja kohosivat kahden puolen virran uomaa korkeina,
jyrkkinä kukkuloina.

Tie, suuri, leveä viertotie noudattaa kaiken aikaa Reinin rantoja.
Joskus se siitä tekee pienen mutkan, mutta heitäikse sitten taas aivan
rantaan, niin että kuuluu veden lirinä rantakivillä. Rautatie kulkee
kaiken aikaa maantien mukana voimatta sekään korkeiden kukkulain takia
loitommaksi poiketa. Yhtä mittaa, miltei joka neljännestunnin kuluttua
kiitää juna ohitse tai puhaltaa vastaan, kuljettaen milloin raskaita
tavaravaunuja, milloin keveitä, keikarimaisia koruvaunuja, joiden
ikkunoissa istuu hienoja herroja ja naisia, hekin omalla tavallaan
maailman kauneutta ihaillen. Ja se, mikä tapahtuu vasemmalla rannalla,
se tapahtuu myöskin oikealla: sielläkin on sama liike, sama määrä junia
kulkemassa. Ja välissä on virta, yhä vuolaampi kuta ylemmä tullaan,
täynnä laivoja, proomuja, venheitä ja siellä täällä jokin hiljalleen
alaspäin köllöttelevä tukkilauttakin, tullen jostakin kaukaisesta
vuoristosta, jossa on metsää. Ehkä Sveitsistä. Ehkä ne on puita Pyhän
Gotthardin rinteiltä, mistä se itsekin on kotoisin. Ne sieltä, me
sinnepäin.

Täällä ei ole metsää, ei mailla, ei halmeilla. Ei muuta kuin puutarhoja
ja viinimaita kukkulain rinteillä.

Ne kukkulat, ne alkoivat yht'äkkiä molemmin puolin virtaa, niin että
niiden väliin ajoi kuin portista sisään. Yhtenä ainoana pitkänä jonona,
josta aina tuon tuostakin kohoaa korkeampia keiloja, jatkuvat ne nyt
jokea pitkin niin kauas kuin silmä kantaa. Mihin suinkin on viljelijä
päässyt kiipeämään ja kuokkineen kiinni tarrautumaan, siinä on
viinitarha, on keppiä kepin vieressä ruskeassa ja paikoin aivan
punaisessa mullassa. Aivan maantien vierestä ne alkavat ja kohoavat
ylimmille huipuille, muodostuen jyrkimmillä paikoilla portaiden
muotoisiksi hyllyiksi, joita on kivimuureilla tuettu vieremästä. Siellä
täällä, missä multainen rinne muuttuu kallioiseksi vuoreksi tai missä
kukkulat varjostavat niin, ettei aurinko pääse paistamaan, lakkaavat
viinitarhat ja sijaan tulee sakeata pensaikkoa tai palsta rehevää
viheriää metsää.

Eivät viherrä vielä viinimaat, ruskeina ja totisina odottavat ne
lämpimämpiä paisteita. Mutta nyt juuri on työn aika, ja kaikkialla
kuukkii tuolla rinteillä työmiehiä penkoen, lapioiden ja köynnösten
runkoja puhdistellen.

Laskeumme rattailtamme eräässä pienessä kaupungissa, joka on rakennettu
sille kapealle alalle, joka on virran ja viinivuorten välissä. Väestö
tässä pienessä kaupungissa, jossa kuitenkin lienee asukkaita noin
parisen tuhatta, on, samoin kuin melkein kaikissa muissakin
samanlaisissa kaupungeissa, viinin viljelijöitä. Jyrkkä polku nousee
kaupungin kadulta ja vie ylös kukkulalle läpi viinitarhain. Oikein
liikuttaa mieltä nähdessä, millä hellällä, äidillisellä huolella
viinitarhuri maataan hoitaa. Kunkin köynnöksen tukena on pienoinen
keppi, johon se on varovasti sidottu. Kepin ympäristö, josta köynnös
mehunsa imee, on kuin kukka-astia, sulin käsin ruopoteltu ja
kouhoteltu--tai se on kuin rakkaan, nukkuvan lapsen vuode, jota hellä
äiti vähän väliä käy katsomassa ja laittamassa. Puhuttelemme vanhaa
äijää, joka parhaillaan keppien ja köynnösten välissä hääriskelee.--
Hänenkö on tämä rinne tässä?--On siinä hänenkin, on muidenkin.--Kuinka
paljon on hänen?--Tästä kepistä tuohon keppiin ja sitten tuosta tuohon
toiseen.--Ei ala totta tosiaan ole iso, onhan pikku mökin potattimaa.
Mutta kun keppiä on kepin vieressä--satoja--ja kustakin kepistä kasvaa
pullo viiniä, joka myötäessä maksaa ainakin markan, niin kannattaahan
se.

Ja sitten ukko murteellaan, josta emme isoja älyä, selittämään, miten
köynnöksiä on hoidettava, ja sitä tehdessään hän lapiolla siirtelee
juurten suojaksi litteitä kiviä, jotka päivä paahtaa lämpimiksi kuin
kiukaan kivet ja jotka siitä sitten yökylmäin aikana huokuvat suloista
löylyä köynnöksien ympärille.

Tekisi mieli maistaa ukon viiniä. Käyhän se päinsä, siellä ja siellä on
hänen talonsa ja eukko on kotona ja jos menemme sinne ja sanomme
terveisiä, niin hyvää antaakin.

Jätämme äijän kaskeensa, laskeumme alas kaupunkiin ja haemme sieltä
käsiimme hänen talonsa. Siellä on emännällä pikku viiniravintolansa,
joita muuten on joka talossa, ja pian seisoo edessämme pullo täynnä
valkoista, helmeilevää viiniä kahden lasin keskessä. Ei se ole
tuollainen tyhmä, paksukaulainen porvarillinen olutpullo, vaan
soikulainen, solakka ja aatelinen kuin se keppi, jonka ympärillä sen
sisällys on kasvanut--on melkein sääli sitä avata, mutta avattuna se
kihauttaa hyvän mielen kyyneleen silmäkulmaan niin pian kuin sillä
huulensa kostuttaa.

Nielaistaan _se_ »keppi» ja nielaistaan toinen ja heitetään hellät
hyvästit emännälle ja terveisiä isännälle.

Hieno harso peittää maiseman, kun taas ollaan hevosten selässä ja
poljetaan eteenpäin. Tuntuu siltä kuin ei enää oltaisi pyörällä
ajamassa, omin voimin polkemassa, vaan kuin istuttaisiin selkäkenossa
mukavassa vaunussa, jota jokin uusi tuntematon voima kiidättää
eteenpäin. Ohi kiitävät rannat, ohi pienet kaupungit ja kylät, joihin
alussa pysähdymme ja painamme nimetkin mieleen, mutta joita lopulta on
mahdoton mielessä pitää ja niihin mahdoton pysähtyä, niitä kun melkein
joka puolen tunnin kuluttua tulee vastaan yhä uusia ja yhä ihanampia.
Suuretkin kaupungit, kuuluisat Koblenssit ja sen semmoiset sivuutetaan.
Mieleen jää vain muisto vilkasliikkeisistä kaduista, karkelevista
lapsista, avaroista toreista, vanhoista kirkoista ja raatihuoneista,--
mutta ennen kaikkea kaupunkien ulkopuolella olevista huviloista, jotka
puutarhainsa keskestä pilkoittavat köynnöksien ympäröimine seinineen ja
parvekkeineen ja joista jokainen olisi kuin paratiisi, jos niihin voisi
rakkahimpineen pysähtyä.

Yhtä viehättäviä olisivat nuo hauskan näköiset matkailijahotellitkin
vuorten rinteillä. Mutta ei ole niihin varaa asettua, ne ovat vain
niitä varten, jotka mukavissa rautatievaunuissa venyvät. Vähävarainen
»omallaan» ajava saa etsiä vaatimattomamman majatalon, tuollaisen
viinituvan, jossa isäntä hoitaa juomapuolta, emäntä keittää kyökissä ja
tytär valmistaa hyllyvät vuoteet kangistuneiden jäsenien
oikomasijoiksi. Kun semmoiseen illalla tullaan, viedään pyörät talliin,
puhdistautaan pölystä, muutetaan kuivaa päälle, istutaan sitten runsaan
ruokapöydän ääreen, maistellaan sitä ainaista viiniä, jutellaan isännän
ja kaikkien muiden vieraiden kanssa myöhään yöhön, eikä muisteta tämän
maailman murheita enemmän kuin entisajan maantieritari, joka oli
lähtenyt liikkeelle, seikkailuretkille, tietämättä minne meni, kunhan
vain meni niin pitkälle kuin tietä riitti.

Niinpä niin, maantieritari! Ne ovat olleet ja menneet, mutta aate elää,
elää ja tulee yhä enemmän elämään meissä nykyajan polkupyöräritareissa,
joita jo nyt vilisee kaikilla teillä ja kujilla, toiset laihoja kuin
Donkkisotit, toiset lihavia kuin Sankkopanssat, mikä minkin näköisen
Rosinanten selässä, useilla omat Dulssineansakin mukanaan.

Liekö se ollut tuota hengen heimolaisuutta, joka teki sen, että me
täällä ryöväriritarien vanhassa maassa, Reinin rannoilla, tunsimme
itsemme kuin kotonamme ja että me erityisellä uteliaisuudella
tarkastelimme heidän vuorten harjanteille rakennettuja linnojaan. Ja
niin pian, kun niitä tuli kohdallemme ensimmäinen muita vähän
säilyneempi, kävimme tekemään tuttavuutta.

Se riippui siellä vuoren rinteellä kuin pääskysen pesä räystäällä.
Jyrkkä tie johti rinnettä ylös. Jätimme hevoset alas tien päähän ja
lähdimme jalkaisin linnaa valloittamaan. Helppo tehtävä se olikin; ei
tarvinnut muuta kuin seurata viittaa, joka osoittamalla osoitti, mistä
olisi paras mennä. Oli se sentään koko vaivalloinen nousu, sillä
pyöräilijöillä ja rakuunoilla on se yhteistä, että käveleminen heitä
kyllästyttää ja väsyttää. Mutta linnaan tulo palkitsi vaivan. Jo
ulkopuolella linnaa olevalta penkereeltä oli näköala mitä viehättävin
pitkin Reiniä ja sen molemmilla puolin olevia pikku kaupunkeja ja
mutkittelevia teitä.

Mutta meidät oli huomattu linnasta, ja kun astuimme porttiholvin alitse
sisään, josta niin monen monet ritarit ennen vanhaan olivat astuneet,
tuli meitä vastaan linnan isäntä, ystävällisesti tervehtien ja avaimet
kädessä helisten, ja kysyi, tahdoimmeko nähdä linnan. Tietysti
tahdoimme--ja hän lähti meitä kuljettamaan. Kuljetti läpi holvien,
kautta katottomien kirkkojen ja salien, näytti meille neitokammiot,
vankilat, tallit, kaivot, jotka kaikki olivat siinä kunnossa, mihin ne
olivat jääneet, kun linna viimeksi valloitettiin, parisen sataa vuotta
takaperin, jonkin yöllisen päällekarkauksen kautta. Tuo nyt ei ollut
sen kummempaa eikä oudompaa kuin muissakaan samanlaisissa
linnanraunioissa, joita on niin monia tuhansia maailmassa ja joita on
Suomessakin muutamia matkailijan tarpeeksi. Mutta oli tässä linnassa
kuitenkin jotakin erikoisempaakin nähtävää.

Kuljemme juuri muutamaa käytävää, kun huomiotamme herättää puoleksi
maan alla oleva suuri suunnaton holvisali, jota isompaa ei ole monta
kirkkoa Suomessa. Koetimme arvailla, mikä tuo oli mahtanut olla:
juhlasaliko, talliko, navettako?--Ei! viinikellari se oli! Vanhan
ryöväriritarin viinikellari! Joivathan ne, osasivat, osasivat ottaa
ryypyn ne pojat, klasin kallistaa--mutta mistä tuli kaikki tuo tavara,
joka moisen holvin täytti?

Vastaukseksi vei meidät nykyinen isäntä--linnan vartija ja vieraiden
opas--linnan korkeimpaan torniin ja käski katsoa ympärillemme. Nuo
kukkulat ja rinteet, jotka tänne näkyivät, kaikki viinimaita jo silloin
niinkuin nytkin, kaikki ne ja vielä toiset rinteet ja kukkulat niiden
takana--kaikki ne olivat linnan herran viinimaita, joita hän
alustalaisillaan viljelytti ja joista neste jättiläistynnyreissä vyöryi
tuonne holvisaliin.

Oli siinä mistä itse ryypyn ottaa, oli siinä mitä vieraalle tarjota!

Ajatus oli kovin lähellä ollakseen syntymättä, toivomus liian
luonnollinen jäädäkseen lausumatta: »ollapa, että olisivat meillekin
tilkkasen säästäneet! Mutta nahkaansa ovat, pakanat, viininsä
viimeiseen tippaan vetäneet!»

Liekö vartija arvannut aivoituksemme, en tiedä--mutta samassa hän
virkkaa:

--Jos korkeasti kunnioitetut herrat tahtovat tyhjentää pullon viiniä...

--Linnanko viiniä?

--Puhdasta viiniä ... linnan vanhassa viinimaassa kasvanutta!

Josko me tahdoimme!

Hän viittaa puolisolleen tuolla alhaalla, jossa hänellä vanhan muurin
kyljessä on asuntonsa, ja ennen pitkää me istumme linnan vanhan tornin
katolla, pullo viiniä edessämme, jolla on se ihmeellinen vaikutus, että
me pian kuvailemme olevamme emme ainoastaan vanhoja maantieritareita,
vaan itse tämän linnan isäntiä, Reinin kreivejä, jotka istuvat tässä
täysin varustetussa linnassaan ja tornin huipulta tähystelevät virtaa
pitkin ja maantietä pitkin, eikö sieltä olisi tulossa joku kurja
räämäsaksa, jolta voisimme korkeat maantieverot kiskoa ... tai jos hän
siitä kieltäytyisi, niin me häntä pullolla päähän ... täältä ylhäältä
... tuonne alas, missä tie mutkittelee, junat viheltää, laivat virtaa
kyntää ja proosallinen maailma menee menojaan, kysymättä yhtä vähän
entisten kuin nykyistenkään runoritarien mieltä, jotka olkoot itse
kiitolliset siitä, että hänen saksalaisen majesteettinsa ja Preussin
kuninkaallisen järjestyksen turvissa saavat matkustaa miten itse
tahtovat, kunhan passi vain on kunnossa ja kun eivät vain toisten
rauhaa häiritse.

1897



KUVAUKSIA SVEITSISTÄ

(1897.)



IHANNEMAA.


Sanotaan, että Jumala antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin
huonoillekin. Uskotaan myöskin, ettei niin huonoa ja rumaa maata, jolla
ei olisi omia etujaan ja erityistä kauneuttaan Luojan lahjana. Sen
mukaan olisivat kaikki maat siis tavallaan yhtä kauniita. Joskaan ei
pohjolalla--sanotaan--ole etelän lämmintä kesää ja hehkuvata aurinkoa,
ei etelällä ole pohjolan puhdasta lumitalvea eikä sen hulmuavia
revontulia. Ei ole pohjolalla etelän hurmaavia kuutamoita, mutta ei
etelällä myöskään meidän valoisia kesäöitämme. J.n.e. Maailman laatija
on siis muka antimiaan jaellessaan menetellyt verrattain
puolueettomasti ja koettanut panna onnen lahjat jotakuinkin tasan.

Maailmata matkustellessaan tulee kuitenkin aika usein ajatelleeksi,
ettei hyvä haltija sentään ole ollut aivan niinkään puolueeton etuja
antaessaan. Hän on kuin onkin suosinut eräitä seutuja tekemällä niistä
ihmisten olinpaikkoja niin ihania, että kaikki muut jäävät niiden
rinnalla varjoon. Niihin lempipaikkoihinsa hän on kuin kokoamalla
koonnut kaikki, mitä on tiennyt, tehdäkseen suosikkiensa olon ja elämän
niin hauskaksi ja mukavaksi kuin mahdollista.

Sveitsi on yksi semmoinen Luojan lempimaa. Se on kuin näyte siitä,
miten tässä maailmassa voi ihmisten olon ja elämän järjestää kaikkien
heidän toiveidensa ja mielihalujensa mukaisesti. Se on kuin niitä
varten, jotka tahtovat yht'aikaa elää etelässä ja pohjolassa, erämaassa
ja kulttuurin keskessä. Sillä joka tahtoo ja voi oleilla ja elellä joko
lyhemmän tai pitemmän aikaa mahdollisimman vaihtelevata ja monipuolista
elämää, mitä tämä matoinen maailma yleensä voi tarjota, hän valitkoon--
ja hän tavallisesti valitseekin--Sveitsin olinpaikakseen.

Johan itse maan asemakin on aivan verrattomasti valittu. Sveitsissä ei
ole Pariisia, mutta ei sieltä Pariisiin kuitenkaan ole kuin muutamien
tuntien matka ja melkein yhtä nopeasti pääsee sieltä Wieniin ja
Berliiniin. Ei se ole Italia, mutta jos haluttaa käydä vierailemassa
Milanossa, Firenzessä, Venetsiassa tai Roomassa, ei tarvitse ottaa
aikaa mukaansa enemmän kuin lähtiessään esim. Kuopiosta Helsinkiin.
Kulkuneuvojensa puolesta se on parhaimman Euroopan keskessä ja saattaa
sieltä pistäytymällä ja niin sanoakseni päiväseltään käväistä sen
kuuluisimpia ja ihanimpia paikkoja katselemassa ja palata seuraavana
päivänä majaansa ylhäällä alpeilla tai hiljaiseen asuntoonsa jonkin
vuorijärven rannalla.

Mutta ei Sveitsissä asuvan tarvitse tehdä semmoisiakaan matkoja
päästäkseen osalliseksi siitä, mitä luonto ja kulttuuri parasta tarjota
taitavat. Hänellä on omassa maassaan omat sivistyksen kehdot semmoiset
kuin Geneve, Zyrich, Bern, Lausanne, Basel, joissa henkiset
harrastukset ovat yhtä vilkkaat ja opinahjot yhtä kuumat kuin missään
muualla Euroopassa. Ja mitä luontoon ja elämään sen helmassa tulee,
niin ei häneltä puutu mitään, mitä siinä suhteessa tarvitsisi lähteä
muualta hakemaan. Laaksoissaan on hänellä paikoitellen ikuinen kesä ja
ikuinen vihreys. Ylhäällä vuorillaan on hänellä loppumaton talvi, ja
voi hän siirtyä toisesta toiseen sitä mukaa kuin mielensä milloinkin
tekee. Etelä ja pohjola erilaisine kauneuksineen ja kasvullisuuksineen
ovat siellä niin lähekkäin, että kun hän soutelee purressaan jollakin
noista monista järvistään, joiden vesi on niin kirkasta kuin Välimeren,
tai istuu jossakin rantalehdossa kukkivien mantelipuiden siimeksessä,
voi hän siitä silmänsä nostamalla nähdä ylempänä vuoren rinteellä
pohjolan kuusimetsän lumikenttien keskessä ja rekien liukuvan rinteitä
pitkin. Ja kun hän astuu junaan ja tekee sillä pienen kierroksen maansa
ympäri, voi hän muutamien tuntien kuluessa siirtyä miltei
troopillisesta helteestä seutuihin, joissa ilma on niin viileä ja
puhdas kuin Lapin tuntureilla. Hän voi samana päivänä soutaa venheellä
ja reellä ajaa, viilettää polkupyörällä ja suksella hiihtää.

       *       *       *       *       *

Oleskelin tuonnottain muutamia päiviä eräässä Sveitsin suosituimmista
seuduista. Paikka oli Genevejärven pohjoispuolella oleva Clarensin
kaupunkikylä, joka on kahden vähän suuremman pikkukaupungin, Veveyn ja
Montreux'n, välillä ja jota toisella puolen rajoittaa Geneven järvi,
toisella korkeat alpit. Se paikka on yksi ihanimpia ja mukavimpia
ihmisten olinpaikkoja. Ilmanala on tällä rannalla järveä niin lauha
kuin Välimeren rannoilla. Korkeat alpit suojaavat sitä kylmiltä
tuulilta, jotka puhaltavat yli. Kapea rantakaistale, jolle kaupungit,
huvilat ja hotellit ovat rakennetut, muistuttaa sekin »Rivieraa».
Kaikkialla kohoo loitompana kahden puolen lahtea ikuisen lumen
peittämät vuoret. Eivätkä ne kuitenkaan Clarensin puolella järveä ole
niin jyrkät ja jylhät, että olisivat asumattomiksi jääneet. Häipyvissä
korkeuksissa, jonne tiet ja polut mutkitellen kohoavat ensin läpi
viinitarhojen, sitten peltojen ja puutarhain ja metsien ja lopulta läpi
alppiniittyjen, näkyy aina kasvullisuuden rajalla, jopa sen
yläpuolellakin ihmisten asumuksia: linnoja ja upeita hotelleja,
maalaiskyliä ja kaikkein ylinnä karjamajoja metsikköjen laidoissa.

Tulin sinne loppupuolella toukokuuta pienelle, somalle
rautatieasemalle, josta lähdin käyskentelemään järven rantaa
noudattelevaa katua.

Se kulki kilometrittäin tasaista, kaareutuvaa rantaa ohi hotellien,
huvilain ja läpi kaupunkien, jotka ovat niin kaitaisia, että niillä on
tämä katu ainoana katunaan, jota myöten kaikki liike, käveleväin ja
ajavain, kulkee. Siellä täällä vähän leveämmässä paikassa erottaa kadun
rannasta jonkin hotellin tontti puistoineen. Toisin paikoin muodostuu
katu pienoiseksi toriksi, minkä laitaan laivat laskevat. Tältä
katutieltä kohoaa aina vähän päässä poikkikatu, useimmiten portaiden
muodossa, ylempänä vuoren rinteellä oleviin taloihin ja katkaisee sen
joskus silta, jonka alitse huimaava vuorivirta hyrskyy, pyörittäen
myllyjä ja pienempiä tehtaita. Tuon tuostakin pyyhkäisee sitä myöten
ohitse keveä sähköraitiovaunu, mutta hiukan ylempänä jyryää junia
vuoren rinteeseen rakennettua rataansa. Tie jatkuu viimein ulos
maaseudulle, järven päähän Rhône-virran niskaan, josta se haarautuu
kahtia, toinen puoli lähtien viljavaa laaksoa myöten, toinen järven
toista rantaa, missä vuoren rinteet ovat jyrkät ja asumattomat.

Pitkin kaikkia rantoja on laitureita, joihin yhtämittaa kulkevat laivat
laskevat järveä kiertäessään. Ne ovat mukavia, leveitä rataslaivoja,
yksinomaan huviretkeilijöitä varten rakennetuita. Niiden alituisena
tehtävänä on viiletellä pitkin Genevejärven pintaa paikasta paikkaan ja
tarjota tilaisuutta vesillä vierimiseen.

Yksi niistä saapuu juuri rantaan. Vihreän vaalea vesi helmeilee kuin
samppanja laivan siipien alla. Ei ole Geneven vesi meikäläistä
arkivettä. Se on juhlavettä, on kuin se ei olisi olemassa
käytännöllistä laivakulkua varten, vaan erittäin tilattua näitä
huvipursia keinuttelemaan. Laivan pohja kuultaa sen läpi, laivasillan
arkut ja paalut näkee pohjaan asti, ja kun rannoilla parveilevat
joutsenet sukeltavat päänsä veteen, näkyy kaulan koukistus veden alla
yhtä hyvin kuin sen päälläkin.

Laiva lähtee kulkemaan rannikkoa pitkin, ottaen yhä uusia matkustajia.
Asetumme kannelle mukaviin sohviin, selkäkenoon niinkuin teatterin
nojatuoliin.

Ja esirippu nousee.

Se on vain koristekappale, kulissinäytelmä, joka esitetään, mutta jonka
kukin saa täyttää ja panna siihen omain mielialainsa sisällön. Kun
laiva on käynyt kaikki pohjoisrannan laivasillat, lähtee se oikaisemaan
yli järven sen toiselle puolelle, ja silloin esiintyy, rannasta
poistuessa, järven päällä oleva vuoristo kaikessa komeudessaan.
Alimpana etualalla järven pinnan tasalla on siinä ensiksikin tuo
rannikko kylineen ja kaupunkeineen sulautuen kuin kirjavaksi päärmeeksi
takana olevan vuoren rinnan liepeeseen. Vuoren rinta on kuin poimuihin
heitetty viheriä verhostin, johon on kirjailuina siroteltu pieniä
kylä- ja talotäpliä, josta nurmirinteet ja metsät ja avopäät kalliot
erottaa vain niiden eri väristä ja josta auringon valoa heijastava
ikkuna, lasiparveke tai sinkkikatto välkkää kuin jalokivi samettityynyn
keskestä. Ylinnä katoo vihreys ja muuttuu harmaan punertavaksi
kallioseinäksi ja sen yläpuolella alkaa lumivaippa.

Ja kun silmä on kerran siihen seisottunut, ei se siitä irtaudu. Unohtuu
äsken ihailemani kirkas vesi, unohtuu kaupungit ja mahtavat
vuorenseinät, en näe mitään muuta, en välitä muuta katsella kuin noita
taivaiden rajalla heloittavia lumihuippuja. Eihän ole mitään niin
ihanaa, niin puhdasta, niin ihanteellista luonnossa kuin luminen
kenttä, hienoinen kimmeltelevä hanki. Kaikki maisemat,
yksitoikkoisimmatkin, rumimmatkin ovat talvisen vaipan alla kauniit.
Mutta monin kerroin kauniimmat ne ovat tuolla korkeuksissa, yhteydessä
_tämän_ maiseman kanssa, joka alkaa täältä tästä järvestä ja päättyy
tuonne. Ilman noita valkeita huippuja tuolla, joita ei aina voi
pilvistä erottaa ja jotka niin näkyvästi, niin suoranaisesti yhdistävät
maan taivaaseen, olisi koko maisema epäonnistunut, typistetty,
keskentekoinen, niinkuin se on mielestäni niissä vuorimaissa, missä ei
ole ikuista lunta. Lumettomat, korkeat vuoret vaikuttavat
rauhattomasti, vaikuttavat niinkuin joku, joka on pyrkinyt päämaaliinsa
eikä ole päässyt sinne, vaan joka kuitenkin röyhkeästi köyristää
selkäänsä. Lumettomat vuoret ovat jättiläisiä, titaaneja, jotka turhaan
koettavat taivasta valloittaa. Lumihuippuinen alppi on kuin autuas,
joka on päässyt, minne on pyrkinyt, ja sieltä ylisistä taivahista
suopein ja sovinnollisin silmin katselee alisihin maaemihin. Jylhyys
katoaa maisemasta, kivisten louhikkojen kovuus lauhtuu ja alppimaisema,
joka niin helposti rupee rintaa ahdistamaan sulkiessaan silmän tien,
käy keveäksi, läpikuultavaksi, viihdyttäväksi, melkein vienoksi
kaikessa suuruudessaan.

Laiva on kulkenut järven yli, on käynyt toisella rannalla olevain
pienten kaupunkien laitureissa. Olen nähnyt sen, kuullut sen, mutta en
ole kuitenkaan nähnyt enkä näe muuta kuin tuon lumihuipuston. Ja vasta
kun laiva palaa järven yli ja pysähtyy Clarensin siltaan hotellini luo,
herään taas todellisuuteen.

Todellisuus on usein ikävä, kun siihen joutuu mieluisten haaveittensa
maailmasta. Mutta mikä siinä lienee, että kaikki, mitä nyt näen, tuntuu
kahta hauskemmalta kuin äsken. Päivällispöydässä istuvat ihmiset,
kaikkein yksitoikkoisimmat ja tavallisimmat kasvot, pintapuoliset
pöytäpuheet, niissä kaikissa on jotakin erikoista, niihin on kuin jokin
salainen iloisuus ja hilpeys kätkettynä. Tietysti se on vain oman
mielentilani luomaa, syynä siihen on se, että katsellessani ja
kuunnellessani noita minulle välinpitämättömiä ihmisiä ja asioita, minä
vain ajattelen sitä näkyä, jonka olen nähnyt. Mutta voi myöskin olla,
että nuo kaikki ihmiset ovat tietäen tai tietämättään saaneet
vaikutusta samasta mistä minä ja että heidän silmänpohjassaan on kuva
alppijärvestä ja lumihuipuista sitä kirkastamassa silloinkin, kun mieli
on muualla.

Ja toden totta!--kun nousemme pöydästä ja vieraista yksi toisensa
perästä astuu ulos verannalle, niin ei ole ainoatakaan, joka ei
kynnyksen yli tultuaan vaistomaisesti loisi silmiään ylös vuorille ja
sitä näkyä, mikä sieltä aukeaa eteen, äänettömällä tervehdyksellä
omistaisi. Ja ääneenkin, hiljaiseen huudahdukseenkin puhkeaa ihastus
joltakulta:

--Katsokaa, kuinka ne hehkuu!

Se on heille jokapäiväinen näky, he ovat sanoneet ja kuulleet sen
usein, kenties joka ilta, mutta silti se ei voi jäädä sanomatta. Minä
näen tuon ensi kerran. Vuoret hehkuvat nyt, paistavat vaalean
punertavilta laskeutuvan auringon loisteessa. Lumet siellä ovat nyt
menettäneet ominaisen valkeutensa ja kokonaan antautuneet sammuvan
auringon viimeisen tulentuikkeen tulkitsijoiksi. Kun valon tuoja on
mailleen mennyt, ojentaa alpin huippu vielä kerran kaulaansa
katsoakseen sen jälkeen, sen muistoa säilyttääkseen ja antaakseen siitä
osan meille, jotka täällä alhaalla pimeässä istumme.

Istun kauan, monet tunnit, lämpimässä yössä vielä sittenkin, kun tuli
alppien huipuilla jo on kokonaan sammunut ja yö kattaa kaiken maan.
Luulee ne yhä vielä näkevänsä odottaen, että ehkä pilvi on ne
sattumalta peittänyt tai että nouseva kuu niitä käy valaisemaan.

Mutta vaikka eivät enää tänään tulekaan esiin, niin tulevathan
huomenna, jolloin sama näytelmä alkaa uudelleen. Ja lapsellinen,
kiitollinen ilo täyttää mielen, ettei vielä huomenna tarvitse lähteä,
vaan että saa vielä viipyä päivän tai pari täällä ihannemaassa, jossa
on niin hyvä ja huoleton olla ja jossa luonto pitää kuin parhaana
vieraanaan ja näyttää joka päivä juhlivan ystäväinsä iloksi.



VALOKUVA SVEITSISTÄ.


Vihreitä köynnöksiä kiemurtelee puutarhasta seiniä pitkin parvekkeen
rautaristikkojen ympärille. Köynnöksien alitse näkyy palanen puutarhan
hiekoitettua käytävää ja sen ulkomuurin ääressä kasvaa rivi käyriä
omenapuita. Omenapuiden latvojen yli sinertää ja vihertää järven vesi.

Se vesi vielä kerran! Tarkastellaan sitä ensin, annetaan sen ilahuttaa
silmää, ei luoda katsetta ylös eikä ympäri ... vielähän ehdimme ...
nautitaan verkalleen ja hätäilemättä, yhdestä ensin ja toisesta sitten
... vuotakoon kauneuden runsaudensarvi hitaasti yli äyräittensä!

Niin se vesi! Taivaskin saa olla ylpeä siihen kuvastuessaan. Se on kuin
sitä varten siinä läikkymässä, sen kuvastimeksi kiilloitettu, niin
läpikuultavaksi huuhdottu sentähden, että sininen korkeus voisi kaikkea
kauneuttaan sen pinnassa ihailla. Taivas sen siihen kokosikin,
valkoisimpana, puhtahimpana lumisateena vuorten huipuille seuloi,
aurinko lumen hyytelöksi sulatti, kylmä tähtivyö hyytelön jäätelöksi
jäähdytti ... jäätelö suli taas laaksoihin liukuessaan, muuttui
vuorivirraksi, kuohui ja vaahtosi, järveen juoksi ja asettui tähän
vuorien väliin loiskumaan. Ja joutsen, joka tuolla tyynellä ulapalla
kelluu, on kuin vaahtopallo, sen vuorivirran suvannosta kotoisin;
valkoinen tiira, joka ilmassa vaakkuu ja päivän valossa välkkyy, on
kuin lumipilven lonka alppien huipuilta irtautunut.

       *       *       *       *       *

Loivana kaarena kiertää järveä sen ranta ja vetää lempeästi puoleensa
hellivän silmän.

Kauniin teki reunuksen taivas kauneutensa kuvastimen ympärille. Teki
tähän kaupungin, teki tuonnemmaksi toisen, rakensi vaikeita huoneita
rivisen, pujotteli ne kuin helmiksi puutarhojen vihreään nauhaan, joka
yhdistää talon taloon, kaupungin toiseensa. Kaksinkertainen on
helminauha, on kolmin- ja nelinkertainenkin huonerivien kohotessa
vuoren rinnettä toistensa takana;--monikirjava se on: vaalea,
valkoinen, vaalean punainen;--monimuotoinen se on: yksityisten
asunnoita, hotelleja, kirkkoja ja vanhoja linnoja sekä alhaalla veden
partaalla että ylhäällä vuoren rinteellä.

Kirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi
keikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla
kaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu
röyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.

Sulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi
muiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat
ihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovat--muiston, jonka voit
loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien
mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.

Sulkeudu silmä, ja avaudu uudelleen ja anna katseesi kohota pois veden
pinnasta yli kauniiden kaupunkien ja ikivihantain puutarhain--kohota
ylös nurmikkorinteitä, joilla karja soinnukkaita kellojaan soittelee ja
joiden notkelmissa alppimajat piileksivät, ja ylös synkän totisia
kuusipuita kasvavia jyrkänteitä--kiipeä kivilouhikoita ja paljaspäitä
veitsiviilokallioita--ja pysähdy tuonne, missä ikuiset lumihuiput
siintävät.

Taivas ja maa siellä toisensa tapaavat, sulavat yhteen ja toisiinsa
sointuvat, ainaisessa viileydessä häitään viettäen ja auringon
verhotessa heidän päänsä ja hartiansa vaippaan, jonka se kutoo
heleimmästä sinihopeastaan ja punaisimmasta purppurastaan ja jonka
reunat se puhtaimmalla kullallaan kirjailee.

Herää mielessä epämääräinen halu sinne tullaksesi, niinkuin ennen lasna
ollessa ikävöit pilven longalle istumaan. Kuta kauemmin sinne katsot,
sitä enemmän unohtuu ympäristö, ja sen ihanuus ja kaiho täyttää rinnan.

Painu mieleeni _valo_kuva korkeuksien maasta. Mahtanen aina sinne
ikävöidä, enkä koskaan sinne ikävöimästä lakata.



YLÖS ALPEILLE.


Vastustamattomalla voimalla vetivät puoleensa alppien lumihuiput.

Miltähän mahtaisi tuo maailma läheltä näyttää, voittaisikohan se vai
kadottaisi? ajattelin. Kun olisi aikaa enemmän, voisihan sinne yrittää!
Kiipeisin niin kauas kuin pääsisin rinteitä myöten, metsäin läpi,
kapuaisin kallioita ja paarustaisin loput lumessa. Kun ei tullut
otetuksi suksia mukaan Suomesta lähtiessä!...

Mutta kun näistä mielihaluistani otin puhuakseni, sain kuulla, etten
lumirajalle tullakseni tarvitsisi käyttää en jalkojani, en suksia enkä
isosti aikaakaan. Sinne pääsee--rautatietä!

Oikeastaan minun kai olisi pitänyt ihastua siitä uutisesta, mutta
kuinka olikaan, otin minä tiedon vastaan jotenkin välinpitämättömästi.
Aippien lumirajalle nouseminen oli minusta aina ollut kuin vertauskuva
pyrkimisestä ihanteita kohti, jossa pyrkimisessä emme voi luottaa
muuhun kuin omiin voimiimme. Kiivetessä jyrkkiä rinteitä, kulkiessa
kaitaisia vuoripolkuja, joiden kahden puolen pyörryttävät kuilut
uhkaavat kuolemalla, täytyy tietää, mihin jalkansa asettaa, ei saa
horjahtaa, ei kupeelleen katsahtaa, ei taakseen silmätä ... ainoa apu,
mikä on tarjona heikkouden hetkinä, on jonkun kokeneen kuljettajan
ojennettu käsi ja hänen varoittava tai kehoittava huutonsa. Se on kuin
kristityn vaellusta kaitaista tietä...

Ja nyt sinne ajetaankin rautatietä, niinkuin mitä muuta maailman leveää
tietä tahansa.

Mutta olkoon menneeksi! ajattelin. Samahan tuo lienee, miten perille
tullaan, kunhan kerran tullaan... Kerrotaanhan miehistä, jotka ovat
tulisissa vaunuissa ajaneet ylemmäksikin...

Kulki siitä Clarensin hotellin oven editse sähköraitiovaunu, heilautin
hattuani, vaunut pysähtyivät, ja hyppäsin sisään.

       *       *       *       *       *

Territet'in pienessä kaupunkikylässä Genevejärven rannalla on
rautatieasema niinkuin muutkin asemat. Siellä istutaan odotussalissa,
ostetaan piletit, punnitaan tavarat ja astutaan vaunuihin. Vaunut ovat
jotakuinkin avonaisten raitiovaunujen kaltaiset, se erotuksena vain,
että lattia on viettävä tien kaltevuuden mukaan. Tie on tavallinen
rautatie kiskoineen, se vain eroa, että kiskot kohoavat vuoren rinnettä
melkein kohtisuoraan ylöspäin. Ja onhan muutakin eroa. Tämä rautatie
tai oikeastaan nostokone ei kulje höyryn voimalla, mutta kyllä veden.

Kun meidän vaunumme täällä alhaalla alkaa nousta ylöspäin, niin näkyy
tuolta korkeudesta radan päästä lähtevän samanlainen alas. Puolivälissä
rataa on vaihde ja sivuuttavat junat toisensa siinä niinkuin ainakin.
Kun toinen on joutunut ylös, niin on toinen alhaalla ja päinvastoin.
Kummankin vaunun alla on säiliö, joka ylhäällä lasketaan vettä täyteen,
samalla kuin alhaalla oleva tyhjennetään. Vesi painaa ylhäällä olevan
alas ja nostaa alhaalla olevan ylös, ja otetaan vettä aina sen mukaan
säiliöön, miten monta matkustajaa on. Painoa pannaan ylhäällä olevaan
vain sen verran, että se hiljaista ja sopivata vauhtia liukuu alaspäin.
Junat yhdistää toisiinsa paksu rautaköysi, joka yläpäässä kiertää
vahvan rullan ympäri. Se on siis jonkinlaista »vinttaamista». Liikkeen
järjestämistä varten sekä myöskin nuoran katkeamisen varalta on
vaunuissa jarrulaitos.

Keksintö on siis hyvin yksinkertainen ja turvallinen, eikä siinä kuulu
koskaan mitään tapaturmia tapahtuneen. Mutta en voi kieltää, ettei
minua ensikertalaisena kuitenkin hiukan peloittanut.

Vähän siinä sentään on aikaa henkeään ajatella katsellessa sitä
omituista näkyä, joka aukenee eteen. Ensin jää tuo pikku kaupunki
huoneineen, kattoineen ja kirkontorneineen jalkojen alle. Sitten
kohotaan jyrkkää vihreää rinnettä toiseen vuoren penkereellä olevaan
kylään, joka sekin jää pian alle; sen jälkeen on metsää, on taas
niittyä ja kukkaiskenttiä, on taas kylä huviloineen, kuljetaan poikki
tien, joka mutkittelee loivissa poimuissa kilometrittäin vuoren
rinnettä--ja yhä avartuu näköala järvelle ja sen rantakaistaleella
olevien kylien ja kaupunkien yli. Pitää katsella sitä, mitä näkee,
ihastus täyttää rinnan, yhä raitistuva ilma avartaa keuhkoja,--ja
samalla ei kuitenkaan lähde mielestä pieni arkuus ja pelko ... kunhan
ei vain laitokset särkyisi ja katkeaisi köydet ja me mennä
huristettaisi myötämäkeä murskaksi sen alle... Se on omituinen sekava
tunne, jolla on oma viehätyksensä.

Tunnustaa täytyy kuitenkin, että pääsee helpotuksen huokaus rinnasta,
kun ollaan viputien päässä ja pysähdytään ensimmäiselle asemalle. Se on
kovin omituinen asema, rakennettu kuin pääskyn pesä räystään reunaan.
Se on kokonaisen pikkukaupungin Glionin asema, jossa on vastassa
hotellien ajopelejä niitä varten, jotka tahtovat tänne pysähtyä. Suuri
osa matkustajista jääkin Glioniin. Me emme kuitenkaan sitä tee, sillä
matka ylös vuoristoon on vasta alulla. Jos ajattelemme vuorta suureksi
kirkoksi, niin olemme saapuneet vasta sen räystäälle, ja kun meidän on
aikomus kiivetä ei ainoastaan harjalle, vaan sen tornin huippuunkin,
niin on vielä suurin osa matkasta edessä.

Odottaessani junan lähtöä »ain' ylös mäkihin» käyn Glionin kaupunkia
katselemaan. Löydän siellä jyrkän kuilunreunaa mutkittelevan kadun
varrelta pienoisen ravintolan, istuudun sen edustalle tehtyyn
lehtimajaan, tilaan viiniä ja iloitsen olemisestani. Se on vasta
»Alppila» se! Eihän olla vielä erittäin ylhäällä, takana tuolla on
vuoren rinnettä vielä kilometrittäin ylöspäin. Mutta jo näkyy tästäkin
maailmaa tarpeeksi, näkyy melkein koko Genevejärvi tyynine pintoineen,
jota laivat kyntävät, mutta näyttävät kyntävän niin hiljaa, että tuskin
liikkuvat; näkyy äskeiset kaupungit, mutta huoneet ovat jo kuin pieniä
mökkösiä; näkyy tuossa aivan edessä syvä laakson halkeama, jonka reunat
ovat viljellyt kaikkialla, missä viljelijä vain on voinut saada
jalansijaa; näkyy laakson toisella puolella viinimaita ja niiden
keskellä kyliä tai linnoja ja edempänä aaltoileva vuoristo yhä yleten,
kunnes viimein kaiken sen takana on lumihuipusto. Se nyt on yksi
maailman ihanimpia ja suurenmoisimpia näköaloja, niin vaikuttava ja
voimakas, että silmä miltei uupuu ja hakee vaistomaisesti jotakin
yksitoikkoisuutta, voidakseen levähtää. Mutta turhaan se sitä hakee;
mihin vain kääntyy, kaikkialla on jotakin, josta sen täytyy väkisinkin
iloita.

       *       *       *       *       *

Mutta asemakello soipi ja minä kiiruhdan junaan. Se on nyt oikea juna
oikeine vetureineen ja vaunuineen. Ja rata on oikea rautatie, se
tietysti erotuksena, että kiskojen välissä on kolmas kisko,
hammaskisko, johon veturin hammaspyörä tarrautuu kiinni ja jytyyttää
junaa ylös.

Vaikkei matka ylös alpeille tuommoisessa ajopelissä olekaan saman
arvoinen kuin jos sen tekisi jalkaisin, niin tekee sen nyt sentään
siinäkin ennemmin kuin on kokonaan tekemättä. Joskaan tässä ei saa sitä
tyydytystä, minkä vastuksien omin voimin voittaminen tuottaa, niin
voihan kuitenkin tuntea tyytyväisyyttä ja oikeutettua ylpeyttä siitä
voitosta, minkä ihmisnero on saavuttanut lähtiessään valloittamaan
luontoa sen vahvimmissa varustuksissa.

Ja kyllä se on ollutkin ankaraa valloitusta tämän vuorilinnan
valloitus. Joka askeleella näkee, miten taistelu on tapahtunut.

Ensin ovat vakoilijat, sopivan ratasuunnan tutkijat, lähteneet
liikkeelle. Ne ovat kierrelleet vuorien rinteitä, mitelleet välimatkoja
kukkulalta toiselle, suunnitelleet siltoja kuilujen yli, joiden
pohjassa äkäinen vuoripuro hampaitaan irvistää, laskeneet nousuja,
lohkoneet ajatuksissaan kallioiden kielekkeitä, joista ei muuten pääse
ohi, ja puskeneet vuoren seinän läpi, josta ei olisi päässyt yli eikä
ympäri. Vihdoin he ovat saapuneet sinne, missä lumi suurimman osan
vuotta peittää nietoksiinsa vuoren ylimmän harjan, ja siellä on tullut
seisaus, ja siitä on täytynyt kääntyä takaisin, keskikesää odottamaan.
Keskikesä tuli, lumi suli ja tiukkia koukeroita tehden saivat he linjan
suunnatuksi sinne, mihin oli tarkoituksensa päästä. Heidän jäljestään
tuli varsinainen sotaväki ja alkoi valloitustyönsä. Osan työstä
suoritti jalkaväki: lapiomiehet, kirvesmiehet, käsin poraajat, ja
tasoittivat tietä minkä voivat. Insinööri-osasto rakensi sillat,
tykistö lohkoi kalliot, puhkoi tunnelit, ja viimein saapui ratsuväki
höyryhevon selässä voittoa täydentämään, kisko kiskolta karkoittaen
voitetun vuorenväen yhä edemmä, yhä ylemmä. Mutta vaikka voitto on
saavutettu, on työ suuri yhä vieläkin sitä ylläpitäessä. Sillä ei ole
antautunut vuoren ukko, ei rakentanut rauhaa, vaan aina uhkaa se
maanvieremällä, vesitulvalla ja lumivyöryllä, ja aina täytyy olla
säännöllinen vartiojoukko valloitettuja asemia puolustamassa.

Tuon tuostakin niitä näkee radan varrella, rotevia, tarmokkaita miehiä
sitä tukemassa ja kuntoon panemassa, poistamassa radalta kaatuneita
puita ja lunta luomassa niiltä paikoin, minne sitä on pyryttänyt.

       *       *       *       *       *

Me lähdimme hiljaa nytkytellen Glionin asemalta liikkeelle. Mitä tuolla
matkalla nyt näin? Ensin siellä oli ollut tuolla alhaalla lämmin,
miltei tukehduttavan kuuma järvenrantalaakso, jossa ihmiset
käyskentelivät keveissä kesäpuvuissaan, jossa kevään tuoksuvia kukkasia
kaduilla myyskenneltiin ja jossa viiniköynnökset rehoittivat rinteillä.
Se oli etelän kesä? Glionissa, johon vipurata päättyi ja josta tämä
hammasrautatie alkoi, oli jo viileämpää, mutta kasvullisuus oli
sielläkin etelämainen ja puut »ulkomaalaisia». Viiniköynnökset eivät
enää viihtyneet, mutta puutarha- ja hedelmäviljelys oli vielä voimassa.
Jonkin neljännestunnin noustua harvenivat ja pienenivät puutarhat ja
etelän puut, siellä täällä vain jonkin talon edustalla oli omena- ja
kirsimarjapuita. Oltiin arviolta noin Keski-Euroopassa. Kuljettiin
hetki, kuljettiin kaksi, niin jopa hetkenä kolmantena--oli tultu
Itämeren yli. Terve Suomi, oi terve Pohjola!--siinähän on koivu, tuossa
petäjä, tässä kuusi! Pohjolan kesä ihanimmassa kukoistuksessaan, oikea
suomalainen lehto, lehdon takana havupuita kasvava vuoren rinne, ja
lehdon ja hongikon välisessä pikku laaksossa kukkiva niitty, jonka
reunaa juna kulkee! Ihan niin kotoista kaikki, että tekisi mieli
huutamaan: »hoi, Matti!» tuolle talonpojalle, joka reppu selässä
astelee radan vieressä kulkevaa polkua johonkin vuorimajaansa.
Sydänmaassa ollaan, asutut maat ovat jääneet jäljellepäin, siellä
täällä vain pilkoittaa jokin karjakartano, joka näyttää autiolta, kun
lehmät eivät vielä näin kesän alussa ole ehtineet tänne ylös.

Suomesta on lyhyt tie Lappiin, ja nyt ollaan Lapissa. Puut ovat
pienenemistään pienenneet, koivut ovat muuttuneet vaivaiskoivuiksi,
kuuset kurjiksi taimiksi, hongikko kanervikoksi. Vihreys on poissa, maa
on ruskeaa ja likaista ja vesiperäistä. Totta tosiaan--siinä on suo,
suon reunassa karuja kallioita ja kallioiden välissä näkyy ensimmäinen
sulamaton, vettä itkevä lumikinos. Kuta ylemmä tullaan, sitä
autiommaksi ja kolkommaksi käy maisema, ja viimein ollaan keskellä
nietoksia. On siis tultu vähän päälle tunnissa läpi koko Euroopan,
Välimeren rannalta--Inariin. On kuin mielikuvituksen siivillä lennetty
ja nähty ja tunnettu kuin lyhennysotteissa kaikki eri vivahdukset,
joita luonto ja ilmanala voi tarjota puolen maapallon puoliskon poikki
kuljettaessa. Ja kun pysähdytään pienelle asemalle hankien keskeen,
niin on vaikea uskoa aistimiensa todistusta siitä, että tämä kaikki ei
kuitenkaan ole unta.

On tultu alppikirkon harjalle ja siihen hetkeksi pysähdytty. Jäljellä
tuolla alhaalla on huimaavan pitkä, jyrkkä kattorinne, joka näyttää
vievän suoraan Geneven järveen,--kaikki epätasaisuudet sulavat yhdeksi
viettäväksi lakeudeksi,--ja edessä on vielä vaikein taival ylös
kirkontorniin, vuoritemppelin näkötorniin.

Kolkko on kulku sinne. Niin pian kuin asemalta lähdetään liikkeelle,
peittävät vuoret näköalan alaspäin. Kaiken maailman kauneus on kadonnut
ja meitä ympäröi aavemainen, synkkä, peloittava vuoriston luonto. Päivä
kyllä paistaa lämpimästi, mutta kohta, kun joudutaan varjoon tai
pistäytään tunneliin, käy värisyttävä kylmyys läpi koko ruumiin.
Tunnelit ovat tehdyt milloin vuoreen, milloin läpi lumikinoksien. Ei
näy muuta kuin lunta ja paljaita, ruskean harmaita, keilamaisia vuorten
huippuja. Luonto on täällä samanlaista kuin se samaan aikaan vuodesta
on valokuvista päättäen--Huippuvuorilla. On sivuutettu Lappi ja
Taka-Lappikin ja ollaan keskellä Jäämerta.

Ja kuitenkin, kuitenkin--ollaan keskellä sivistynyttä maailmaa. Sillä
lumitunnelin puhkaistuaan ja viimeisen ponnistuksen tehtyään pysähtyy
juna hotellin edustalle, joka on ainakin yhtä suuri ja komea kuin
Seurahuoneen talo Helsingissä.

Suurin osa matkustajista rientää hotelliin, mutta minulla ei ole siihen
aikaa. Näen tornin huipun muutamia satoja askelia ylempänä hotellista.
Sinne vie loivaa rinnettä kohoava, paikoitellen lumen peittämä
mutkitteleva polku, ja muutamain minuuttien kuluttua seison
viisituhatta jalkaa meren pintaa ylempänä, vuoren kukkulalla, Rocher de
Naye'n huipulla, keskellä alppimaisemaa, ikuisen lumen ympäröimien
vuorenhuippujen keskellä...

Kerron toiste, miltä näyttää maisema ikuisten lumien--jos sinne joskus
omin voimin nousen.



MINKÄ MITÄKIN TYROLISTA

(1903)



TULO TYROLIIN.


Oli ihana se tunne, mikä valtasi mielen, kun painostavat poutapilvet
taivaanrannalla alkoivat muuttua lumivuoriksi. Kun on kärsinyt
kuumuudesta Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Münchenissä ja silmä saanut
monenkertaisen kyllänsä iänikuisista tasangoista sekä kaupungeissa että
maalla, niin ei ainoastaan huoahda helpotuksesta, mutta huudahtaa
siitä, kun jää ja lumi, ja vielä _etelästä_ päin, vilkuttavat silmää.
Se on sitä suloisempaa, kun on määrä pysähyttää matka jonkin lumivuoren
juurelle ja siellä viettää kesä. Jos ne jo näin kauaksi penikulman
päähän lietsovat viileyttä mieleen ja rauhaa rintaan, niin mitä sitten
mahtavatkaan tehdä lähempänä ja kesän kuumimmillaan ollessa! Siinä
suhteessa--ja monessa muussakin--on kaikki toteutunut yli toiveidenkin,
sillä tätä kirjoittaessa sataa lunta tuolla puoli kilometriä ylempänä
ja täällä laaksossa on viikon päivät ollut lämmintä tuskin kymmentä
astetta.

Mutta missä nyt ollaan?

On suuri valtatie, ikivanha esihistoriallinen ajotie ja nykyaikainen
rautatie sen rinnalla, joka Tonavan haarajoen Innin laaksoa myöten
pyrkii Italiaan niin pitkälle kuin pääsee ja sitten sen loputtua
Brennersolan läpi jatkaa matkaansa vuorien yli. Innlaaksosta, joka kuta
ylemmä tullaan sitä vuolaampana virtaa yhä korkeampien vuorien välissä,
haarautuu pieniä »innejä», sekä laaksoja että jokia, kuin ruotia kalan
selkärangasta. Ne laaksot menevät aina alppien juurelle saakka, ja yhtä
semmoista laaksoa myöten, Tsillerlaaksoa, mekin löysimme tiemme sinne,
missä nyt olimme.

Tänne meidän laaksoomme tuopi oikein rautatie, joka eroaa isolta
valtakuntain väliseltä radalta Jenbachin asemalla, muutama tunti ennen
Insbruckia, Tyrolin pääkaupunkia.

Sitä sievää, siistiä, herttaista, kapearaiteista pikku rautatietä!
Ollapa meillä Suomessa jossakin semmoinen kesäasukkaita varten
rakennettu, esim. rantaradalta jonnekin Porkkalaan--tulee vielä
selviämään, miksi juuri merenrantaa tuli ajatelleeksi. Se on aivan
uusi, avattu liikkeelle muutama vuosi sitten, ja kiiltää puhtauttaan ja
nuoruuttaan. Vaunujen seinät ovat lasista, niin että niistä
kurkistelemattakin näkee ympärilleen, vauhti on hidasta, pysähdykset
pikku asemilla pitkät kuin Porvoon radalla--mutta mikä ero muuten! mikä
ero!--niin että silmä ehtii sulattaa sen, minkä se saa. Kun on
pikajunan ahtaudessa kiitänyt ja keikkunut kuin viimeistä päiväänsä
kohden, tuntuu sanomattoman suloiselta istua tässä vielä hengissä ja
nauttia uudelleen elämästä ja sen antimista. Menköön maailma menojaan,
ja jumalankiitos, että olen päässyt sen jaloista pois!

On ihanaa astua jossakin siellä kotona pois jyskyttävästä höyrypurresta
noutamaan tulleeseen venheeseen ja soudella jotakin pitkää
lahdenpoukamaa kohden niittyisten rantain välissä. On yhtä ihanaa
tämäkin taival. Liekö missään maailmassa paikkaa, joka olisi niin
viehättävä ja rauhoittava kuin tämmöinen viheriä vuorilaakso. Hajalle
pyrkivään ja rikki revittyyn mieleen se vaikuttaa aivan ihmeellisen
rauhoittavasti ja rajoittavasti, ja helposti voipi käsittää, miksi
kaikki maailma tämmöisiin paikkoihin pyrkii. Laakso on kauttaaltaan
niittyä, siellä täällä on siihen jotakin kylvetty, viljaakin. Ruis
siinä parhaallaan hedelmöi, ohra tekee tähkää. Ruolla olevan tai juuri
ikään niitetyn heinän tuoksu, tuon mehevän alppiheinän, joka tuoksuu
vielä voiksi ja juustoksi muuttuneenakin, täyttää ilman. Siellä täällä
on jollakin karummalla paikalla, minne joki on työntänyt hiekkaa tai
sullonut kiviä, lehto, leppä-, tuomi-, pihlaja- tai kirsikkalehto,
toisaalla kasvaa kuusia. Vainioiden keskeltä paistaa vähän väliä
pienoisen sini- tai vihreäkattoisen kirkon valkea torni, sen ympärillä
on hedelmäpuiden piirittämä kylä ruskeine, puisine huoneineen ja tuolla
täällä jokin uudempaan tyyliin rakennettu hotelli.

Metsä on meillä aina niittymaiseman kehys, ja niin on täälläkin. Mutta
kun metsä meillä tavallisesti peittyy puittensa taakse, näkyy se täällä
kaikessa laajuudessaan ja suuruudessaan jyrkän vuoren rinteellä. Missä
rinne on jyrkin, siellä on metsäkin synkin; missä taas loivempi, siellä
on metsän keskessä pieniä peltoja ja niittyjä mökkien ympärillä,
sydänmaan mökkien, jotka näyttävät käyvän yhä vähäisemmiksi ja
köyhemmiksi, kuta ylempänä ovat, kunnes niitä lopulta ei ole niitäkään
enää tuolla, missä erämaa, koskematon kivikorpi alkaa lumen ja
kasvullisuuden rajalla. Sillä _siinä_ se nyt on lumi, viileä silmälle
nähdä, viileä keuhkojen hengittää, jatkona taivaasta, jonka hattaroista
sen tuskin erottaa, jossa se ikäänkuin riippuu kiinni, näkymättömän
voiman avulla ikäänkuin kannattaen tätä laaksoa, joka on sieltä
laskettuna alas ihmisten hetkelliseksi iloksi.

No niin, vaikkei tämä nyt olisikaan taivaallinen puutarha, niin saanen
sitä kuitenkin sanoa »maalliseksi paratiisiksi». Ja siksi minä sitä
tahtoisin kutsua etupäässä sen tähden, että se niin paljon muistuttaa
Pohjoismaita, Suomea.

Ja siinä se on sen suurin viehätys. Sillä--en tiedä, uskallanko sen
tunnustaa--mutta ei ainakaan minua ole mikään ulkomailla matkustellessa
liikuttanut enemmän kuin se, kun kohtaa siellä jotakin kotimaista,
jotakin »omaa», jotakin, joka näöllään, tuoksullaan tai muulla
muistuttaa minua siitä, mitä kotona on. Ja ilostus, hämmästys on
kahdenkertainen, jos tuo tuttu esiintyy jotenkuten kirkastuneena,
jalostuneena semmoiseksi, miksi kotoinen luonto tai kotoiset olot
_voisivat_ kehittyä, jos niitä osattaisiin ihmiskäsin ja ihmisaattein
kirkastaa ja jalostaa.

Mutta juna on pysähtynyt--pysähtynyt siksi, ettei se pääse enää sen
edemmä. Laakso on kapenemistaan kaventunut, vuoren seinät käyneet
jyrkemmiksi, mäen huiput lumisemmiksi, ne ovat kupeelta kiertyneet
eteen ja seisovat seinänä vastassa, muodostaen umpipohjukan. Ollaan
siinä, mihin on pyritty, etsimässämme tyrolilaisessa
vuorilaaksokylässä, Mayrhofenissa.



»ENSI-ILTA».


Vaikka matkailijaliike täällä on ollutkin jo kauan käynnissä, luoden
m.m. lukuisia hotelleja, ei tämä kylä kuitenkaan vielä näy joutuneen
sen turmeluksen alaiseksi, jonka heti huomaa vanhemmissa
turistiseuduissa. Tulija saa rauhassa kantaa kapineensa kantajain ja
ajurien niitä häneltä riistämättä--Italiassa oli ajuri minulta kerran
rouvanikin ryöstää. Ajureja ei täällä muuten voisi ollakaan, sillä ei
ole semmoisia teitä, joita myöten voitaisiin ajaa. Saamme lähteä itse
itsellemme asuntoa etsimään. Sen löydämmekin heti aseman luota.

Ja kun nyt olemme kerran päässeet sille tuulelle, siihen mielentilaan,
että kaikki meitä miellyttää, niin miellytti meitä hotellikin, mikä
tapahtui nyt ensi kerran elämässäni. Se on kyllä kaikenlaisilla
uudenaikaisilla mukavuuksilla varustettu, sähkö sekä -kelloineen
että -valoineen, mutta samalla on siinä oma kansallinen leimansa. Se on
vain hiukan hienommaksi kehittynyt talonpoikaistalo, rakennettu
paikalliseen malliinsa.

Tyrolilaisessa talossa on tilava käytävä, joka jakaa sen kahteen osaan.
Kahden puolen tätä käytävää on toisella puolen asuinhuone eli tupa--
usein savutupa!--ja sen takana keittiö, toisella puolen jonkinlainen
työhuone ja ruokasäiliö, Käytävästä vie raput toiseen kerrokseen, jossa
sielläkin on läpi koko kerroksen samanlainen käytävä, mistä vie ovet
makuuhuoneisiin. Molemmista näistä käytävistä pääsee verannalle eli
parvekkeelle, jommoinen kiertää koko rakennuksen sen kumpaisenkin
kerroksen kohdalla.

Tästä alkuperäisestä talosta on nyt melkein mitään muuta kuin sen
pinta- ja kuutioalaa laajentamalla saatu aivan erinomaisen herttainen
ja hauska vieraskoti. Alikerroksessa on yksi huone tarjoiluhuone eli
vierastupa, jossa ei syödä, mutta nautitaan vain viiniä, olutta t.m.s.
ja johon seudun rahvas kokoontuu iltaansa viettämään, välistä laulamaan
ja tanssimaan. Tämä huone on sisustettu tukevilla pöydillä ja seinää
myöten kulkevilla penkeillä. Sen takana on samalla puolella käytävää
ruokasali, joka on pyhitetty varsinaisia vieraita varten, ja sinne
paikkakuntalaiset eivät tule. Toisella puolen käytävää on jonkinlainen
lukusali eli salonki, jossa on sanomalehtiä, kirjallisuutta ja
kirjoitusneuvoja. Toinen sillä puolen oleva huone on jonkinlainen
varastohuone tai on se sekin muodostettu matkustajain olinpaikaksi.
Yläkerrassa ovat sitten makuuhuoneet. Verannat ovat isonnetut ja
laajennetut vierasten olinsijoiksi, ja on niistä sateelta ja paisteelta
suojaavien räystäitten alta mitä ihanin näköala laaksoon ja vuoristoon.

Kodikkuuden tunnetta lisää vielä suuressa määrin se, että se on talon
oma väki, joka ottaa vastaan vieraat ja niitä hoitaa. Pulska isäntä ja
komea emäntä--en ole missään nähnyt niin pulskia isäntiä ja emäntiä--
tulevat ystävällisesti kättelemään ja riisumaan päällysvaatteita, talon
omat tyttäret--en ole missään nähnyt niin paljon kauniita tyttöjä
yhdessä paikassa kuin täällä--saattavat vieraan huoneeseen ja hänelle
vuoteen valmistavat. Ja ne samat tyttäret toimivat sitten myös
tarjoilijaneiteinä. Ei mitään ikäviä »kyyppareita», ei mitään
liukaskielisiä ja -mielisiä »ovenvartijoita».

Ja kun sitten tullaan alas aterioimaan, niin istuutuvat isännät,
emännät, tyttäret kukin vuoroonsa vieraalle seuraa pitämään, kysymään
kuulumisia ja tarvittavia tietoja antamaan. Ikävä vain, että niiden
saksa on sellaista, etteivät sitä berliiniläisetkään ymmärrä, mutta kun
sanoo »joo! joo!» joka paikkaan, niin ainahan siinä suoriudutaan.

Tämän ravintolan omituisuuksiin kuuluu vielä, että se, samalla kun on
täydellinen ravintola, on myöskin täydellinen talonpoikaistalo, jossa
harjoitetaan maanviljelystä ja karjanhoitoa. Siinä on navetta, josta
kuuluu lehmäin ammuntaa ja kilien kellojen kilinää aamuin ja illoin;
heinää tehdään tuossa verannan edessä niityllä, josta apilaan tuoksu
illan kosteuden kanssa leviää joka huoneeseen; tyttäret hoitavat
kasvipuutarhaansa ja tuovat sieltä vihanneksia pöytään ja ruusuja
pöydälle. Maidot, voit, juustot, jopa hunajakin, jota nautitaan
kahvileivän kanssa ja jota mehiläiset valmistavat alppiniittyjen
lemuavista kukkasista--kaikki ovat kotitekoa. Yksin valaistuskin on
omaa, koko kylän omaa: kosken voima muutettuna alppi-sähkövaloksi.

Täällä on meidän mainio olla.

       *       *       *       *       *

On vilpoinen, kirkas ilta tämä meidän tyrolilainen ensi-iltamme.
Istumme parvekkeella. Tummina kohoovat vaarat ja luovat jyrkkiä
piirteitä taivasta vasten, josta tähdet leimuaa. Vielä helottaa
laskeneen auringon valo lumisilla huipuilla. Alppikoski kohisee, pienet
purot solisee. Ruisrääkkä ääntelee, sammakko kurnuttaa kotoisen
tuntehikkaasti, laulurastas sirauttelee alppien rinteiltä. Tuossa
sihahti iltatuuli ruispellossa. Suljen silmäni ja olen--Suomessa.



TYROLILAINEN KYLÄ.


Olen koettanut etsiä sopivaa vertausta, joka antaisi sattuvan kuvan
tästä Tyrolin kylästä vuorien välissä, mutta en ole voinut keksiä
parempaa kuin sen vanhan, että se on hedelmä kukkaismaljan keskessä.
Vihreässä kivimaljassa vihreä hedelmä. Vertauksen täydentämiseksi voi
vielä lisätä, että tuo malja on asetettu lumen ja jään keskeen
raittiina pysyäkseen.

Puhuakseni maalarien kieltä, niin ovat ne erilaiset »vihreydet», jotka
antavat maisemalle täällä sen luonteen. Laaksomaljan pohja on niityn
vihreää, yhtäällä kukkivan niityn, toisaalla vähän ruskeamman, jonka
yli viikate jo on kulkenut, sekä toisin paikoin jyrkissä neliöissä
olevaa rukiin ja ohran vihreää, maljan laidat ovat kauttaaltaan
kuusimetsän vihreää, johon vain siellä täällä on vedetty suonia tai
lätkätty pilkkuja samasta niityn vihreästä kuin alempana. Maljan
ylimmän reunan muodostavat alppien kiviset, harmaan ruskeat selänteet
ja huiput.

Siinä olisi valmis malli kivikupin »glaseeraukseen», aivan suorastaan
luonnosta otettu. Ja jos te, kotoiset gobeliinien kutojattaret tai muut
taiteellisten tapettien tekijät, haluatte niinikään suoraan luonnosta
löytyvää mallia, niin enpä tiedä, mistä sen saisitte silmälle
suloisemman kuin tuollaisen vihreän, kuusia kasvavan alppiseinän, jos
sen ylälaitaan vielä kuvaatte raiteen sinistä taivasta, valkoisine
poutapilvineen tai lumihuippuineen. Siinä on kaikki värit, mitkä
suomalaisessakin maisemassa, vaikka vähän vaikuttavammin. Ja jos valo
tuolla tavalla »tapioituun» huoneeseen tulisi katosta, niin pitäisi sen
olla asua yhtä viehättävän kuin suomalaisen savupirtin, jonka lattialle
olisi levitetty heiniä ja seinille ripustettu kaisla- ja ruohokerppuja
kuivamaan ja jonka--katto olisi poistettu.

       *       *       *       *       *

Keskellä tätä kylää on pienoinen kirkko, valkeaksi maalattu, ja katto
ja torni vihreiksi. Kirkkoa piirittää yhdeltä puolen vähäinen
hautuumaa, toiselta puolen pappila--papilla on komea bernhardiinikoira,
joka istuu ikkunassa ja isäntänsä kehoituksesta silloin tällöin
haukahtamalla tervehtii liiaksi tungettelevia turisteja--kolmannella
puolella on kansakouluhuone. Koulu on ainakin osaksi kirkollinen, koska
siinä näkyy antavan opetusta pappi ja myöskin eräs nunna eli n.k.
»sisar».

Aivan kirkon läheisyydessä on joukko samanlaisia hotelleiksi
muuttuneita talonpoikaistaloja, joista yhden edellä kuvasimme. Ulompana
on puutarhain ja niittyjen keskessä toisia taloja, joita toisiinsa
yhdistää mitä sievimmät jalkatiet.

Lähdemme muutamata semmoista seuraamaan. Se kulkee parhaillaan
kellastumassa olevaa ruispellon piennarta. Pellon ojassa virtaa
vastaamme huimaavaa vauhtia lähdekirkasta vettä, joka on siihen
johdettu jostakin ylempää alppikoskesta, minkä kumea kohina alinomaa
kuuluu korviimme. Tämä oja, joka kulkee talosta taloon, antaa kylälle
sen erikoisen luonteen. Se on monessa suhteessa sen valtasuoni, sen
voiman ja varallisuuden lähde. Melkein joka talossa on täällä pieni
kotitarvemylly, jota tuo puro pyörittää. Siitä saa liikevoimansa
rautapaja ja ainakin kaksi suurenlaista puusepäntehdasta, joissa
höylät, sorvit ja sirkkelit käyvät sen avulla, ja käyttää se vielä
lauta- ja lankkusahaakin. Nuo laitokset eivät kuitenkaan ole mitään
suurtehtaita, vaan aivan yksinkertaisia kotiliikkeitä, joissa
talonisännät poikineen ja muine väkineen tekevät työtään ja jotka
etupäässä tyydyttävät paikallista tarvetta. Siitä on seurauksena, että
koneet ja muut laitokset ovat mitä yksinkertaisinta lajia. Pyörä, jonka
vesi panee liikkeelle, on läpimitaten pari kolme syltä, puusta tehty ja
käy useinkin taivasalla. Vesi ruiskahtaa siihen kaitaisesta rännistä,
ja kun pyörää tahdotaan pysäyttää, niin siirretään ränni syrjään ja
vesi juoksee ohi; toisessa paikassa voi olla luukku rännin pohjassa,
jota sulkemalla tai avaamalla vesi johdetaan rattaaseen tai siitä pois.

Paitsi näitä laitoksia tarjoo joka talon ohitse hyrskyävä puronen
kaikenlaisia muitakin etuja jokapäiväisessä taloudessa. Siinä pestään
pyykit ja astiat ihan keittiön portaiden edessä, siitä puutarhat
kastellaan, ja olenpa nähnyt sitä kuljetusneuvonakin käytettävän siten,
että laudanpalasia, halkoja, jopa puuastioitakin sitä myöten uitetaan
talosta toiseen. Vaikka vesi yhä uudistuessaan näyttää olevankin
kirkkaampaa ja puhtaampaa kuin Riihimäen lähdevesi, ei se näille
herkkusuille kuitenkaan kelpaa ruoka- ja juomavedeksi. Sitä varten on
erityinen johto, johon sama puro pumppuaa veden suuresta alppikoskesta
ja joka milloin maanalaisia, milloin maanpäällisiä puutorvia myöten
tuopi lirisevän pikkupuron joka talon portaiden eteen.

Mutta ei vesi vain vetenä hyödytä ja palvele kylää ja sen tarpeita.
Tulenkin muodossa se vielä tunkee joka taloon, tulen ja valon,
sähkölaitoksesta saadun. Kylän päässä olevaa pientä sähkölaitosta
hoitaa sitäkin muuan talonpoika muitten töittensä ohella.

       *       *       *       *       *

Kaikki se lorina ja lirinä, se hyrinä ja pyörinä, joka syntyy veden
liikkeestä ja sen liikkeelle panemista laitoksista, tekee varsinkin
vieraaseen hyvin virkistävän vaikutuksen. Se on musiikkia, joka soipi
yöt ja päivät, ei yksitoikkoisesti, vaan aina eri äänilajeissa sen
mukaan, millaiset ovat ilmat ja tuulet, erilailla silloin kun yksi
laitos käy ja toinen seisoo, erilailla silloin, kun vesi hyrskyy
rattaissa tai johdetaan niiden ohitse. Lähempänä ollen kuuluu yksi
sävel, etäämpänä ollen toinen; kun ikkuna on auki, soipi puro niin, kun
se on kiinni, näin; mutta aina sen kuulee ja aina siitä korva iloitsee.

Mutta kaiken yli kuuluu kuitenkin pikkupuron lirinän ja lorinan ohella
suuren kosken kohina.

Tämän kosken muodostaa kolme vuorikoskea, jotka Mayrhofenin kylän
kohdalla ja sen vainioiden keskessä yhtyvät toisiinsa. Nuo kosket ovat
sekä kukin erikseen että toisiinsa yhtyneinä täydellisenä vastakohtana
kylää palvelevalle purolle. Puro on työjuhta, kosket ovat täydellisiä
villihepoja, joita eivät ainakaan täkäläiset ihmisvoimat näy kyenneen
kesyttämään. Jalat suorina ja harja hajallaan karkaavat ne ohitse omia
aikojaan ja omia teitään, ja ihmiset saavat kiittää onneaan, etteivät'
jalkoihin sorru. Tuolta ylhäältä, ikuisten lumien ja ikuisten jäiden
korkeuksista, ovat aurinko ja etelän lämpimät tuulet ne irtauttaneet.
Hurjistuneina hyökkäävät ne alas hypäten yli huimaavien kuilujen,
yhtyvät yhä useammat toisiinsa yhä isommaksi laumaksi, karkaavat
toistensa kilvalla toistensa ohi, puristuvat vähän ennen laaksoon
tuloaan pelkäksi vaahdoksi ja jatkavat sitä vimmaansa ja sitä vauhtiaan
yhtenä ainoana kuohuna kylämme ohitse, pysähtymättä ainoaankaan
suvantoon, huoahtamatta ainoassakaan niemen kainalossa tai
akanvirrassa. Eivät mitkään meikäläiset kosket, ei Pyhäkoski, ei
Imatrakaan ole tehneet minuun niin vihaista, niin hillitöntä vaikutusta
kuin nämä ärjyt. Ehkä se tulee siitäkin, että ne tuskin tuntiakaan
pysyvät ennallaan. Niiden vedenpaljous ja siitä seuraava vauhti ja
vauhdin synnyttämä vilinä ja ulina vaihtelevat voimassa usein monta
kertaa päivässä. Ne tulevat ja menevät kuin tuuliaispäät ja
riippuvatkin suorastaan tuulista ja ilmoista. Yhtenä päivänä tai yönä
sataa siellä tuolla ylhäällä lunta suunnattomat määrät, niin että missä
eilen näkyi paljas kallio tai vihreä nurmirinne, siellä on tänään
kaikki valkoisina kinoksina. Tänään siellä etelätuuli saa aikaan
sateen, joka pehmittää kinokset, ja huomenna paistaa päivä täydeltä
terältään. Mutta sitten on taas yöllä kylmä ja pakkanen, joka vähentää
sulamista. Kaikki se tuntuu aivan välittömästi alppikoskessa, ja niin
ne ovat lakkaamatta ilmojen hermostuttavan vaikutuksen alaisina. Sen
kuulee helposti niiden äänestä ja näkee niiden hyrskystä. Väriäänkin
voipi vesi silloin tuon tuostakin vaihtaa, muuttaen sinivihreän
vaahtonsa keltaisen ruskeaksi.

Eikä vain siitä. Usein näyttää alppikoski villipeto tapojaan paljon
tehokkaammalla tavalla, tulvimalla yli äyräittensä muutamien
tuntikausien kuluessa. Silloin menee sillat, murtuu maat, särkyy
pellot, kaatuu huoneet. Totisiksi käyvät talonpojan kasvot hänen
semmoisista puhuessaan; sillä se on jotakin, jolle hän ei mitään voi.
Ainoa, minkä hän mahtaa, on, että hän laskee kivellä kosken reunat
niinkuin kanavan. Se estää tavallisissa oloissa ainakin rantaäyräiden
vyörymistä, mutta veden nousemista vainioilleen hän ei voi estää. On
oivallettu, että metsä pidättää kosteutta, että sitä siis on
suojeltava, niinkuin hyvin huolellisesti suojellaankin ja vain määrän
mukaan sitä hakataan. Muut varokeinot pitää täälläkin jättää pilvien
pitäjän huoleksi. Ja se tehdään siten, että häntä lepyttääkseen ja
häneltä suojaa anoakseen kerran vuodessa pannaan toimeen kirkollinen
juhlakulkue, joka pappien messutessa ja suitsuttaessa nousee jonkin
matkaa ylös vuorille ja johon kylän asukkaat miehissä ottavat osaa.

       *       *       *       *       *

Tulvat ovat sitä tuhoisammat, kun viljelysmaata, jota ne aina
tullessaan hävittävät, on niin vähän. Kylällämme, jossa asuu noin
puolentoista tuhatta henkeä, on sekä asuttavanaan että viljeltävänään
maa-ala, joka pituudeltaan on vain pari kolme kilometriä ja
leveydeltään noin puoli sen vertaa. Kaikki, mikä ikinä voidaan,
käytetään viljelykseen. Maan suhteen ollaan niin tarkkoja, että sitä ei
raatsita jättää esim. halkopinojenkaan alle, vaan pinotaan halot ja
muut puutavarat m.m. veden päälle, s.o. puron poikki asetetuille
telineille.

Mutta jos maata on vähän, niin sitä paremmin se näkyy kasvavan. Olen
harvoin nähnyt niin hyötyvää ruista--sitä nyt juuri parhaillaan
leikataan--ja niin meheviä niittyjä. Heinä kasvaa ihan silmissä, ja
sitä korjataan alinomaa--luulen että niitystä otetaan ainakin kolme
luokoa vuodessa. Suurin osa vainioista onkin heinänkasvussa ja
ainoastaan siellä täällä näkee vilja- tai perunapellon. Heinän ja
viljan korjuun toimittavat vanhat miehet tai naiset, sillä kaikki
reippaampi miesväki asuu koko kesän alpeilla karjan kanssa. Naisten
huolena on myöskin hoitaa puutarhaa, joka on joka talossa ja jossa
kasvaa etupäässä salaattia, kaalia ja juurikkaita. Hedelmäpuita,
kirsikka-, omena- ja luumupuita on myöskin joka talon ympärillä.

Ja kukkia! Ruusupensas kasvaa miehen korkuiseksi puuksi ja nuokkuu
kaiken kesää raskaitten kukkiensa painon alla. Kukkia on sitäpaitsi
joka verannalla, joka parvekkeella, joka ikkunan ulkolaudalla--ja joka
naisen ja miehen hatussa ja rinnassa juhlapäivinä.

Kukkaismalja!--niin, kukkaismaljahan se on siinäkin suhteessa tämä
tyrolilainen kylä. Kukkaismalja, johon taatto taivahinen yhtenä päivänä
vettä pilvistä valaa, toisena päivää paistattaa; ja jota hän
vuoriseinän avulla suojelee milloin liialta kuumuudelta, milloin liian
kylmiltä tuulilta.



MENOJA JA TAPOJA.


Emme ole kauankaan olleet tässä vuorilaaksossa Mayrhofenin kylässä, kun
eräänä aamuna heräsimme kanuunain paukkeeseen. Pom! ensin yhden kerran
ja sitten: Pom! Pom! Pom!--aina vähäin väliaikain perästä. Kun kello
oli vasta viisi aamulla, niin oli ensimmäinen ajatukseni, että yöllä on
sota syttynyt ja tästä nyt tulee kuuma päivä. Tätä luuloani vahvisti
vielä se, että talon täysikasvuinen poika ikkunasta katsoessani näkyi
täysissä tamineissa pyssy olalla, lippu toisella ja muuten puettuna
tyrolilaiseen metsästäjäunivormuun, rientävän sinnepäin, mistä
laukaukset kuuluivat. Ja muita samanlaisia univormuja riensi tietä
pitkin sekä hänen edellään että jäljessään. Mutta mitä naiset sodassa
tekevät?--sillä niitäkin riensi samaan suuntaan.

Ja yhä lasit tärisi ja kaiku jyrisi vuoresta vuoreen ukkosena. Pom!
Pom! Ja ylhäältä vuoristosta pommitettiin samalla tavalla vastaukseksi
muista kylistä.

Jospa ruutia ja pommeja ja pyssyjä ja univormuja tässä maailmassa aina
käytettäisiin yhtä rauhallisiin tarkoituksiin kuin nämä kunnon
marjahovilaiset niitä käyttivät! Sillä ei kaikki tuo pauke ollut muuta
kuin jumalanpalvelukseen herättämistä. Joka kerta, kun on jokin
suurempi juhla, ajetaan kansa sillä tavalla ylös unestaan sitä
viettämään. Lähellä kirkkoa on niitty, niityn reunassa on kiviaita,
kiviaidan päälle on asetettu kanuunan patruuneja, jotka siinä
laukaistaan pitkän seipään kärkeen sovitetun sytyttimen avulla.

Jos olisi muukalainen matkailija kuinkakin sikeästi vielä tahtonut
nukkua takaisin syntiensä uneen, ylös hänen täytyi ja lähteä katsomaan,
mitä muuta merkillistä tarjosi se tapa, jolla Mayrhofenin tyrolilainen
jumalaansa palvelee.

       *       *       *       *       *

Oli tänään tavallista suurempi juhlallisuus, niin suuri ja harvinainen,
että sitä Mayrhofenin kylän historiassa ei ole kuin kerran tätä ennen
mainittu. Se oli n.k. »primitz»-juhla, joka merkitsee sitä, että tänä
sunnuntaina lukee kylän kirkossa ensimmäisen messunsa nuori munkki,
joka on kotoisin tästä kylästä. Kylä on ylpeä sille näin tapahtuneesta
kunniasta ja on tehnyt kaikki voitavansa viettääkseen päivää
arvokkaasti ja juhliakseen sen sankaria. Jo kansakoululapsilla oli
ollut koko viikon lupa köynnösten ja seppelten sitomista varten, joilla
oli kirkko koristettu ja rakennettu riemuportti kirkon eteen. Jo
lauantaina olivat useimmat talot liputetut, ja kun nuori
fransiskolaismunkki saapui, olivat kyläläiset torvisoittokuntineen
häntä asemalla vastaanottamassa. Illalla paloi värilyhtyjä joka
ikkunassa, joka parvekkeella, ja tuon tuostakin leimahti pimeydessä
bengaalisalamoita. Siellä täällä paloi vaarain huipuilla ja rinteillä
kokkoja. Mutta kaikista liikuttavin ja omituisin oli
serenaadikonsertti, jonka torvisoittokunta pani toimeen. Pappilan
rappusilla, jotka tuovat suoraan kirkkomäelle, istuu nuoren munkin isä,
joka nähtävästi on ollut poikansa kanssa kutsuttuna päivällisille papin
luo. Ukon takana ja ympärillä seisovat kylän vanha pappi--se sama,
jonka koira ikkunasta haukkuu ohikulkevia--ja muutamia muita munkkeja
ja pappeja. Itsellään rovastilla on sikari hampaissa. Portaiden eteen
itse kirkon mäelle on asettunut torvisoittokunta kyläläisten ja
muukalaisten matkailijain ympäröimänä. Soittokunta kaiuttelee
säveleitään, etupäässä iloisia valsseja ja polkkia. Jokaisen numeron
jälkeen huutavat papit portailta: bravo! bravo! ja taputtavat käsiään.
Ja mikseivät taputtaisi! Kyläläiset antavat heille parasta, mitä heillä
on, soittonsa, ja tekevät sen vilpittömästä sydämestä. Kertoohan vanha
eteläranskalainen legendaruno, kuinka hurskas temppujen tekijä,
markkinavoimistelija, kun ei tiennyt eikä osannut madonnalle parempaa
ilouhria omasta puolestaan antaa, levitti mattonsa hänen kuvansa eteen
ja voimisteli siinä, kunnes luuli näkevänsä jumaloitavansa hänelle
hymyilevän ja päätään nyökäyttävän.

       *       *       *       *       *

Mutta nyt on sunnuntai ja nyt mennään kirkkoon. Kaikkialta tulvii
kansaa pientä temppeliä kohti, vuorilta valuen ja laaksoista nousten.
Ne eivät mene sinne tunkeillen ja toistensa kilvalla niinkuin meillä
mikä mistäkin pääsee. Kulkevat järjestetyssä juhlasaattueessa. Kirkon
edessä seisoo kylän kaarti, ampujapataljoona lippuineen ja pyssyineen,
ja muodostaa kujan. Siitä kujasta astuu sisään papisto pyhiä kaluja
kantaen. Heidän päällään kantavat kuoripojat telttakattoa. Pappien
keskessä astuu nuori, ruskeaan sarkavaippaan puettu nuorukainen, jonka
pää on keskeltä kalju. Heidän jäljessään tulee rivi nuoria
valkopukuisia tyttöjä, kaikilla valkeat seppeleet päässä. Sitten
seuraavat »viranomaiset», joista tunnen metsäherran, postimestarin,
asemapäällikön ja santarmin. Nyt kansakoululapset nunnansa opastamina.
Ja lopuksi suuri yleisö, talonpoikainen kansa. Se osa juhlakulkueesta
on vaikuttavin ja komein. Kaikki ovat kansallispuvuissa, naiset
mustissa hameissa ja liiveissä, päässä musta huopahattu, josta riippuu
hienoista vaski- tai hopealangoista tehty töyhtö. Miehillä on
useimmilla polvihousut ja kaikilla paksu lyhyt takki harmaasta sarasta.
Päässä on heillä huopainen lakki höyhentöyhtöineen ja punaisine
kukkineen. Ne ovat kaikki komeata, sitkeää, luisevaa, rotevaa, jäntevää
kansaa--en missään maailmassa ole nähnyt niin komeita vartaloita, niin
terveitä kasvoja, niin paljon luontaista karakteeriä, ellen ota lukuun
merenrantain kalastajia. Kansallispukujen yhtäläisyys tekee
univormumaisen vaikutuksen ja muistuttaa samalla Suomen heränneitä,
joihin muutenkin miesten lyhyet sarkatakit johtavat ajatuksen.

Kun kaikki, jotka ovat mahtuneet kirkkoon, ovat sinne kadonneet ja
loput jääneet pää- ja sivuovien eteen, komentaa tohtori, joka on
Mayrhofenin kaartin päällikkö, kokokäännöksen ja kaarti asettuu kirkon
seinämälle lepoasentoon jumalanpalveluksen ajaksi.

Katolinen jumalanpalvelus on enimmäkseen soittoa ja laulua ja messua,
ja on sitä mieluista kuunnella istuessaan varjostavan vaahteran alla
hautuumaan kivikko-aidan päällä. Urut soivat siellä, koraalit hymisee,
rukoukset veisataan tai messutaan ja kansa vastaa »amenilla» ja muilla,
niinkuin meilläkin. Koululasten osanotto kirkonmenoihin on sangen
miellyttävä piirre. Tuon tuostakin kuulee heidän heikkojen lapsellisten
ääniensä yhtyvän rukoukseen. Epäilemättä on tässäkin yksi niitä
ihmisluonteen hienoon tuntemiseen perustuvia keinoja, joita katolisessa
kirkossa on niin runsaasti ja joilla se niin voimakkaasti sitoo ihmisiä
itseensä. Kun lapset näin pienestä pitäen saavat olla myötävaikuttavina
jumalanpalveluksessa, kasvattaa se heissä tietysti kiintymystä
kirkkoon, ainakin ulkonaisesti. Kirkon kannalta katsottuna on sillä
tietysti paljonkin voitettu.

Koraalien ja messuamisten jälkeen seuraa saarna, jonka pitää eräs nuori
fransiskolaismunkki, joku vihittävän vanhempi toveri. Se on hehkuva,
lämmöllä, voimalla ja sopusointuisilla liikkeillä mainiosti esitetty ja
kuuluu hyvin kirkon ulkopuolellekin. Sen minkä sitä ymmärrän, on se
sitä tavallista jumalansanaa, sitä semmoista, joka jyryää kaikkea ajan
pahuutta ja epäuskoa vastaan, koettaen osoittaa inhimillisten
pyrintöjen, varsinkin tieteiden kykenemättömyyttä ratkaista ihmishengen
suurimpia kysymyksiä. »Ei koskaan ole tyytymättömyys, huolimatta
kaikista keksinnöistä ja elämän mukavuuksista, ollut suurempi kuin
nyt.» Sen saarnan olen kuullut monet kerrat omissa kirkoissamme, ja
olisi sen voinut pitää mikä luterilainen pappi tahansa.

Mutta sitten seurasi päivän merkityksen, nuoren munkin ensimmäisen
julkisen esiintymisen johdosta messun pitäjänä ja sakramentin jakajana
annettu esitys ensin sakramentin merkityksestä ja sitten papin asemasta
ja tehtävästä, esitys, jonka sisältö kyllä entuudeltaankin oli
kirjoista tunnettu, mutta joka vaikutti aivan uudesti, näin
välittömästi, korvaan puhuttuna, sanoin selitettynä. Sakramentti on--
sanoi munkki--enemmän kuin mikään muu omiansa uskoa vahvistamaan ja
ylläpitämään ja antamaan ihmisille voimaa ja luottamusta. Kun Jumalaa
muulloin rukoillaan, niin on Jumalan vallassa kuulla tai olla
kuulematta rukousta. Ehtoollistilaisuudessa sitävastoin on Jumala papin
palvelija, hänen orjansa, joka on lupautunut tekemään kaikki, mitä hän
pyytää. Niin pian kuin pappi tarttuu sakramenttiin ja toimittaa siihen
kuuluvat menot, sitoo hän Jumalan tekemään mitä tahtoo. Hostiaa
käytellessään pappi on Jumalan sijainen, joka hänen valtuuttamanaan
antaa syntien anteeksi antamisen jokaiselle, joka toimituksessa läsnä
olemalla tahtoo siitä tulla osalliseksi. Tätä oppia esittäessään
saarnamies ei sanallakaan koskettanut siihen, missä mielessä, missä
sisällisessä mielentilassa ehtoollinen on nautittava, vaan vaikuttaa
se, ehtoollinen, ehdottomasti, mistään riippumatta. Kun papilla on
tämmöinen valta, tämmöinen avonainen valtakirja, niin--ja lopulta
kääntyi puhuja kuorissa istuvan nuoren papin puoleen, huomauttaen
hänelle tätä hänen merkitystään ja tärkeätä tehtäväänsä ja siitä
seuraavaa vastuunalaisuutta.

Ei koskaan ole minulle selvempänä esiintynyt paavin Pietarin-sijaisuus,
eivät koskaan ole taivaan valtakunnan avaimet, joilla katolinen kirkko
avaa tai sulkee ovet autuaitten asuntoihin, helisseet räikeämmin
korvissani.

Saarnansa päätti munkki polvirukouksella saarnastuolissa, jonka
rukouksen hennot lasten äänet taas toistivat.

Ja sitten seurasi nuoren vastavihityn munkkipapin ensimmäinen julkinen
kirkollinen toimitus, hänen messunsa ja ehtoollisensa. _Hänen_
ehtoollisensa, sillä katolisessa kirkossa nauttii, kuten tunnettu,
pappi itse ehtoollisen ja muut tulevat siitä vain välillisesti,
läsnäolonsa kautta osallisiksi. Merkiksi siitä, milloin pappi nauttii
leivän, ja että kaikki, jotka eivät sitä näekään, kuitenkin tietäisivät
hetken ja silloin tekisivät ristinmerkin, helähtää katolisissa
kirkoissa tavallisesti pieni tiuku, tai soi myöskin kello tornissa. Se
on salaperäisen tunnelmallinen tuo kirkollisen toimituksen huippukohta,
kun kaikkien valmistusten jälkeen, soittojen ja laulujen vaiettua
yht'äkkiä syntyy kuolon hiljaisuus, kun kaikki sekä kirkossa että sen
ulkopuolella lankeavat polvilleen ja nöyrässä alistuvaisuudessa
antautuvat mystillisen tunteen valtaan. Olin kerran läsnä semmoisessa
tilaisuudessa, toistakymmentä vuotta sitten, kun paavi Leo XIII vainaja
viisikymmenvuotisen piispautensa riemujuhlassa nautti ehtoollisen
Pietarin kirkossa, jossa silloin oli läsnä viisikymmentätuhatta
henkilöä. Toimituksen päätyttyä syttyivät Pietarin kirkon jättiläisurut
soimaan ja ihana, mahtava laulu vyöryi alas kupoolien kätköistä.

Niin tapahtui Mayrhofeninkin pienessä kirkossa. Urut soivat, lapset ja
papit lauloivat. Mutta oli tämä meidän kylämme nuoren miehen
ensimmäistä virkatoimitusta juhlistamassa jotakin, jota ei paavin
juhlassa ollut.--Pom! Pom!--ja taas--Pom! Pom!--pamahteli kirkon takana
olevalta niityltä. Olivat korvat mennä umpeen, sydän ja rintakehä
vavahtelivat, pääskyt pakenivat pesistään räystäitten alla, ikkunat
tärähti.

Pataljoona asentoon!--Kunniaa!--komentaa tohtorikapteeni, ja kylän
kaarti tekee kirkon seinämällä kunniaa, sill'aikaa kun muut
ristinmerkkiä.

--Ladatkaa!--Lauk...!--ja kun kanuunan patruunat ovat loppuneet,
pamahtavat pyssyt yhteislaukaukseen ja pahvitulpat pölähtävät savun
kanssa korkealle ilmaan.

Komeata väkeä tuo kotoinen kaarti! Kylän parhaat nuoret miehet, joita
ja joiden univormuja oli ollut hyvä aika ihailla toimituksen kestäessä.
Takki harmaata sarkaa, ulottuen vain ristiselkään ja sopien mainiosti
noihin solakoihin jänteviin vartaloihin. Housut mustat polvihousut.
Sukat valkoiset. Kengät vuorimiehen mukavat, suuret, raudoitettuine
pohjineen. Rintaa peittämässä heleän punaiset, kullalla kirjaillut
liivit ja vatsan päällä leveä, kirjava nahkavyö. Päässä sitten
töyhtöinen lierilakki, kiinnitettynä leuan alle mustalla nauhalla,
Kirkon kunniavartio, paavin paikallinen sveitsiläiskaarti. On
monenlaista menoa ja muotia tässä maailmassa, on senkin seitsemän
seremoniaa. Mutta välipä tällä, kun kukin koettaa parastaan, antaa
Jumalalleen sen, mikä hänen mielestään on Jumalalle tuleva--antaa
hänelle vuoriseinäinsä sataisen kaiun, antaa ilonsa tämä, kun tuo
surunsa, uhraa riemunsa yksi, kun toinen huokauksensa ja
vaikerointinsa. Älkäämme naurako, ettei meitä naurettaisi!

Jumalanpalvelus on kirkossa päättynyt ja kaarti asettuu taas kujaksi
kirkon edustalle. Soittokunta, joka jumalanpalveluksen aikana on ollut
läheisessä ravintolassa, saapuu sekin paikalle marssia soittaen.
Vähitellen alkavat ihmiset tulvia ulos kirkosta samassa järjestyksessä
kuin olivat sinne menneet. Nyt ei olla enää niin totisia ja juhlallisia
kuin äsken kirkkoon mentäessä. Soittokunta asettuu saattueen etunenään
ja viepi iloista marssia kaiuttaen papit, viranomaiset ja muut lähellä
kirkkoa olevan ravintolan edustalle, jonka oven päällä on kirjoitus:
»Willkommen Primitziant!» (»Tervetuloa vastavihitty!») Ravintolan
edustalla soitetaan vielä muuan kappale, kaarti ampuu yhteislaukauksen,
ja nuori pappi menee pappien, viranomaisten, sukulaistensa ja muiden
valittujen kanssa ravintolaan juhla-ateriaa nauttimaan. Muu väki
vetäytyy toiseen vastapäätä olevaan ravintolaan, jossa soittokunta
soittaa, ja kaarti on tilannut itselleen paikan kolmannessa. Pian
kuuluu iloista sorinaa, laulua ja lasien kilinää kaikkialla kirkon
ympäriltä. Ravintolan edustat, parvekkeet ja varjoisat puutarhat ovat
täynnä juhlapukuista ja keveämielistä kansaa, jota eivät maalliset
eivätkä taivaalliset huolet rasita. Näkö on todella ihana ja kauneutta
täynnä tuossa heleän auringon valaistuksessa viheriäin vuorten seinien
välissä, ikilumisten alppien alla.

Illalla riemu vasta oikein remahtaa. Silloin pistää nuoriso tanssiksi
ravintoloissa. Huilut, mandoliinit, sitrat soivat ja ketteräjalkaiset
parit tanssivat sekä uuden- että vanhanaikaisia tansseja. Yksi näistä
viimemainituista muistuttaa kasakkatanssia nivelten notkistamisineen ja
korkealle ilmaan hyppimisineen. Hyppiessään naisensa ympärillä lyö
kavaljeeri yhtämittaa käsillään pohkeihinsa ja istuimiinsa, josta
syntyy rätinä kuin rakettien räiskyessä. Sitten tarttuu hän naiseensa,
pyöräyttää häntä, heittää häntä korkealle ilmaan ja jatkaa taas
tasajalkatanssiaan.

Ja kaikki tuo tapahtuu köyhän munkin kunniaksi, joka nyt lopullisesti
on eronnut maailmasta, joka ei enää voi sen iloihin ottaa osaa, jolla
ei saa olla, ei rahaa, ei tavaraa, ei taloa, ei kotoa, ei ystäviä eikä
--vanhempiakaan. Sillä heistäkin hän nyt parin päivän vierailun jälkeen
eroaa, vetäytyäkseen jonnekin luostariin ja sinne hautautuakseen. On
hän koko ajan vähän alakuloinen ja raukea tuo nuori jäntevän näköinen
mies. Mahtoi pysyä isänsä, tavallisen talonpojan ammatissa, elää
ylhäällä viileässä vuoristossa karjaa paimentaen tai vieraita
kukkulalta kukkulalle opastaen. Ehkä olisi siitä ollut ilo isompi--
ainakin hänelle itselleen.

Kyläläisilleen hän nyt kylläkin ison ilon valmisti, antoi heille
tervetulleen tilaisuuden juhlimiseen, johon he täällä kyllä muutenkin
ovat valmiit.

Niin, jäi mainitsematta, että äskeinen pappi saarnassaan huomautti
näitä mayrhofenilaisia vielä siitäkin, että heille saattaa kerran vielä
olla suuri etu siitä, että heillä on tarvittaessa tämä sukulainen ja
tuttava heidän puolestansa puhumassa. Sillä hänestä tulee ehkä pyhä
mies ja aivan varmaan on hän kerran pääsevä taivaaseen. Ehkä eli näillä
juhlimisilla siis aatetta ja tarkoitusta enemmän kuin ensi näkemältä
näyttikään.



TULVA JA SEN TUHOT.


Eilen oli painostavan kuuma ilma edellisen päivän sateen jälkeen.
Jyrkkien vuorten ympäröimässä kattilalaaksossa ei tehnyt mieli
mihinkään liikkua, istuskella vain varjoisessa lehdossa, niityn alla,
ruispellon pientaren laidassa, alppikosken rannalla, jonka jääkylmistä,
suoraan jäätiköiltä tulevista kuohuista levisi viileä veto läheisimpään
ympäristöön. Lehtikuuset ja muut kuuset antoivat siimestä. Mehiläiset
surisivat kukasta kukkaan, ruista leikattiin, lyhteitä sidottiin ja
pantiin kuhilaalle. Toisaalla tehtiin heinää. Kaikki tyynesti ja
verkalleen, sillä eivät ole viljelykset täällä pienipeltoisessa
vuorikylässä niin laajat, ettei niitä ehtisi hoitaa ilman rasitusta ja
ponnistusta. Katse harhaili pitkin laaksoa, joka milloin avartuu,
milloin kapenee, jakautuen ikäänkuin peräkkäin oleviksi eri huoneiksi,
joiden lattioita peittävät heleän vihreät nurmimatot ja joiden seiniä
verhoavat tummanvihreät metsäiset vuoriseinät. Maisema siinä on kuin
hieno salonki, ja ruskeat ja valkoiset talot, kirkot ja huoneet ovat
kuin huonekaluja salongissa. Ja kattona on heleän sininen taivas ja sen
kannattimina häikäisevän valkoiset lumihuiput.

Onni, tyytyväisyys ja huoleton rauha täyttää luonnon, ja sen sydämen
alla sykkii pidätetty riemu, joka vasta illan viileän tullen
valloilleen remahtaa. Kussa on aurinko laskenut, niin siinä tuhannet
heinäsirkat virittävät kiihkeät virtensä ja sytyttävät kiiltoperhoset
taikalyhtynsä ja käyvät keijuistanssiinsa vainiolla. Ja hotellien
verannoilla soi huiluja ja pillejä, ja kylän nuoriso panee toimeen
katrilleja kaukomatkaisten vierasten viihdyttämiseksi.

Mutta auringon laskun jälkeen on lumihuippujen hartioille ilmaantunut
harmaata huntua, joka on siitä kasvanut, laajentunut, alennut,
kutoutunut tiheäksi koko taivaan yli ulottuvaksi pilveksi, ja myöhemmin
illalla, puoliyön lähetessä huoahtaa luonto, liikahtaa ilma ja
hiljainen sateen suhina oli vuoteelleen vaipuneiden tuutilaulu.

Satoi vielä aamullakin ja on satanut koko tämän päivän. Ja semmoista on
sää ollut useampia päiviä. Yhtenä päivänä painostavan kuuma, toisena
sitä seuraava lämmin sade runsaasti heruvista pilvistä.

On sangen salaperäistä tuommoisena sadepäivänä, kun kaikki se maailma,
joka muulloin vuorten rinteiltä näkyy, kun kaikki se elämä ja vaihtelu,
jota sieltä voipi seurata, on kokonaan kadonnut. Ei tiedä mitään, mitä
yläilmoissa tapahtuu. Ja kuitenkin voi siellä tapahtua monenlaisia
asioita. Silloin kun laaksossa sataa, voi siellä olla kirkas pouta
yläpuolella pilvien, joko lämmin pouta tai kylmä pouta s.o. pakkanen,
riippuen siitä, mistä päin tuulet käyvät. Mutta siellä voi myöskin
sataa vettä ja olla lämmin samalla kuin laaksossakin. Sen tietää siitä,
että silloin alppikosket paisuvat ja niiden viheriän sinertävä vesi
muuttuu likaiseksi.

Niin, tänä aamuna siis satoi. Satoi lämmintä, leppoisata, kohtisuoraa
sadetta. Asuntoni ohitse kuohuu toisella puolen iso, aina vaahtoava
alppikoski, toisella puolella lirittää pienoinen puro, joka saa vetensä
suuresta koskesta ja on johdettu niittyjen, vainioiden ja metsikköjen
halki talosta taloon, kylästä kylään antamaan liikevoimaa myllyille,
pienille tehtaille ja muille laitoksille. Iso koski ei näy ikkunaani
syvästä uomastaan, vaikkakin sen kohina aina kuuluu sisään. Pieni puro
sen sijaan näkyy, ja oli sen vesi nyt ruskean keltaista--todistus
siitä, että yläilmoissa oli vietetty levoton yö, oltu pahalla tuulella.
Ne ovat muuten usein pahalla tuulella nuo vuorten jättiläiset, mutta
yhtä pian ne taas mielensä muuttavat ja illalla voi puro taas olla
kirkas. Mutta tällä kertaa se ei tapahtunut.

Kun istuin ikkunassani ja tuon tuostakin katsahdin ulos, niin sattui
silmääni jotakin vilkkuvaa valkeata puitten lomitse. Joku siellä kosken
rannalla juoksee.--Mutta mitä ne siellä taas juoksevat ja yhä
vilkuttavat? Eikö totta niin se olekin kosken vaahtoa, joka siellä
pärskyy! Se on siis noussut syvästä uomastaan niin korkealle! Kiiruhdan
katsomaan, ja kun tulen Tsillerkosken rannalle, joka on vain
kivenheittämän päässä asunnostani, niin kohtaa minua siellä mahtavan
kamala näky. Tsiller on paisunut ja täydellisesti muuttanut muotonsa.
Sen sinisen vihreä, läpikuultava vesi on, samoin kuin pikku purokin,
ruskean keltaista, paksua kuin uunintekijän kaukalossa. Olen seisonut
tuskin viittä minuuttia rantakivellä, kun vesi jo kastelee jalkojani ja
pakottaa väistymään. Se pauhaa aivan vimmatusti ja vähän väliä kuuluu
kuohujen sisästä kuin kumeita laukauksia, jolloin maa vavahtaa. Ne ovat
veden mukanansa kiidättämät kivet, jotka iskevät toisia kiviä vastaan
ja laskevat kolinkolia alas.

Se on komeaa--minusta!

Mutta rannalla seisoo vanha leskivaimo, emäntämme, jonka talossa
asumme. Hänestä se ei ole komeaa. Hänen kasvoillaan ilmenee huoli,
ilme, joka tyynen talonpoikaisnaisen mielen mittarissa jo merkitsee--
hätää! En sitä vielä silloin siksi käsitä, mutta kyllä kohta. Sillä kun
käymme metsikön läpi vähän matkaa ylöspäin kosken rantaa, on vesi
siellä jo melkein rannan tasalla. Kaksikymmentäviisi vuotta sitten se
oli murtautunut yli juuri siitä paikasta ja hävittänyt puut ja
hävittänyt pellon.

Kun nousen takaisin rannasta, näen väkeä juoksujalassa rientävän kylän
tietä koskelle päin ja kuulen kirkonkellon antavan hätämerkkejä. Kaikki
kiiruhtavat sillalle päin, joka toisessa päässä kylää vie kosken
poikki. Siellä vasta huomaan, että onkin kysymyksessä totisin tosi.
Kulku sillan poikki on jo kielletty, sillä vesi uurtaa maata sen
ranta-arkkujen alta. Silta on puinen riippusilta, jota kannattaa vain
kaksi kivistä kyhättyä arkkua, toinen toisella rannalla.

Sillan yläpuolella uurtaa vesi jo minkä kerkiää rantaäyräitä, ja tuon
tuostakin, yhä enenevällä nopeudella, putoaa siitä kiviä ja soraa,
vieden niiden päältä pala palalta viheriää niittyä. Kivet paukkavat
kuin tulinuijat mennessään pohjaa myöten veden viskeleminä. Siellä on
toisella rannalla talo vain muutamia metriä rannasta. Jos vesi saa
tehdä työtään eikä tule kovempaa maata vastaan, ei ole kestävä kauan,
ennenkuin talo suistuu koskeen. Onneksi on sillä suojanaan muutamia
puita, joiden juuret pidättävät maan vyörymistä, ja vähän päästä
tuleekin vastaan kalliopohja, joka pelastaa sen talon.

Mutta toinen talo sillä puolen, missä seisomme, on enemmän uhattu. Jos
silta menee, repäisee se mennessään maantien, joka on vähän
korkeammalla muuta maata, ja silloin menee ei ainoastaan sillan
alapuolella oleva iso talo, kaksi komeaa isoa taloa--vaan myöskin niitä
vastapäätä sillan yläpuolella oleva sahalaitos.

Jo huojuukin sillan päässä seisova, veden rajaan pystytetty
sähköjohtopylväs, huojuu ja kaatuu, jääden riippumaan lankainsa varaan,
kunnes ne katkaistaan. Aivan viimeisessä hetkessä saadaan kuitenkin
sillan pää estetyksi vyörymästä, kun hevosten ja miesten vetäminä
saapuu suuria kuusia, jotka oksineen päivineen pyöräytetään äyräältä
alas ja rautaketjuilla ja sähköjohtolangoilla kiinnitetään maahan
lyötyihin paaluihin. Puut hiljentävät veden vauhtia ja voimaa lähinnä
rantaa, maan vyöryntä lakkaa ja talot ovat pelastetut. On pelastettu
myöskin sillan korvaan rakennettu madonnan maja, jossa hänen kuvansa
edessä palaa vahakynttilöitä ja jossa pienet vestanneidot uhatuista
taloista ovat näitä uhritulia ylläpitäneet. Leppeältä, ystävälliseltä
näyttää pyhä äiti lapsi sylissään, ja jos hän voisi sitä estää, ei
maailmassa varmaankaan mitään tuhoja tapahtuisi. Ja jos auttaisivat
vahakynttilät ja muut uhrit ja anomukset, joita heikot ja halvat
voimattomat taivaallisten ja maallisten mahtien edessä suitsuttavat
toiveittensa täyttämisen toivossa--!

Kun ei »näytelmä» tällä paikalla enää tarjoo tarpeellista jännitystä,
niin siirtyy katsojain joukko--etupäässä müncheniläisiä, berliiniläisiä
ja wieniläisiä matkailijoita--toiseen paikkaan hiukan alemmaksi.

Mitä ovat näyttämön tragediat siihen verraten, mitä tuossa edessämme
tapahtuu! Musta vuorenseinä taka-alalla taivas maan tasalla, sen katto
ikäänkuin sisään romahtamaisillaan; vettä tulee kuin saavista kaataen.
Keskellä näyttämöä jyryävä koski, joka parhaillaan patoaa kivistä ja
puista saarta keskelle väyläänsä, tukahduttaen oman kulkunsa ja
viskaten kaiken voimansa vastaiselle rannalle, jossa seisoo vasta
rakennettu köyhän miehen talo. Talon ja kosken välissä on puutarha mitä
kauneimmillaan, mitä kukkeimmillaan.

Väylänsä muuttanut koski on yhtäkkiä kääntänyt kaiken vihansa tätä
taloa vastaan. Selkä kyömyssä se aina uudistuvissa hyökkäyksissä
ryntäilee talon rantaa vastaan sekä veden että kivien voimalla ja saa
pian kiveyksen rikotuksi. Maa vyöryy nyt kuin hiekka, lohkeilee
suurissa paakuissa, ja puutarha omenapuineen, ruusuineen,
vihanneksineen, perunamaineen ja äsken siinä kimmeltävine punaisine,
sinisine ja hopeisine lasipalloineen katoaa koskeen.

Vaikuttavimmissa kohdissa ylärivin yleisö, s.o. seudun
talonpoikaisnaiset, nyyhkyttävät ja huoahtelevat. Saksalaiset
herrasväet--müncheniläiset, wieniläiset ja berliiniläiset--
huudahtelevat vain: »kollossal!» »gollossal!» Koettavat kyllä saada
kasvoihinsa säälivän surkuttelevan ilmeen, mutta ihailevat etupäässä
jättiläisen voimaa. Erityisen liikuttava kohtaus on, kun oven edessä
oleva penkki, jossa talon väki illoin istui ylös alpeille katsellen,
vyörähtää veteen. Eikä oikeassa draamassa saa puuttua koomillisiakaan
kohtia: yht'äkkiä puhkee kivijalka ja talon kaikki roskatavara--vanhoja
vaatteita, rikkinäisiä astioita ja sen semmoista--pullahtaa ulos ja
sukeltaa jokeen. Kaikki muut tavarat, yksin ikkunat seiniltäkin, ovat
kannetut pois ja kasatut korkeampaan paikkaan. Mutta kohta romahtaa
alas huoneen alikerran kivinen päätyseinä--ja se ei enää ketään
naurata. Talo on pilalla, sillä vaikka se ei kokonaisuudessaan
sortunutkaan, kun taaskin tuli vastaan kalliopohja, niin on pieninkin,
vähän kovempi tuulen puuska päättävä sen päivät.

Liekö koski nyt katsonut siinä paikassa tehtävänsä päättyneeksi--se
jättää sen rauhaan ja suuntaa voimansa toisaanne, vastaiselle rannalle,
meidän rannallemme.

Lehto, jossa kuuman päivän siimestä pidin, on veden alla. Puut huojuu
ja puut kaatuu, piennarheinä katoo likaisen mudan alle, keltaista
rukiin sänkeä näkyy vielä vähäsen, mutta kohta katoo sekin, kuhilaat
keikahtavat kumoon ja menevät menojaan. Ruokamulta, jota siihen on
viidenkolmatta vuoden kuluessa käsin kannettu kivien päälle, valahtaa
kosken alle kuin liina lattialle. Siinä meni hernemaa, perunamaa,
niittymaa, ja vanha köyhä leski seisoo rannalla huojutellen ruumistaan.
Tuolla köyhältä talo, täällä köyhältä pelto!

Eihän voi luonnon voimia vihata, eihän saa sallimusta vastaan
kiukutella, mutta tuo likainen vesi, tuo raaka voima, joka ei kysy
muuta kuin mistä itse parhaiten yli pääsisi, joka vaatii kaikki
väistymään, kaikki sortumaan ja joka aina--niin _aina_!--käy köyhiin
käsiksi, karkaa aina kurjien niskaan, repii repaleita, raastaa
raukkoja--se _on_ susi sukuansa, se on koira tapojansa.

Mutta ei saa vedenkään väkivalta ikipäivin valtoineen riehua!
Pelastustyö, joka on tähän saakka ollut hajanaista--yksi siellä, toinen
täällä, kukin omaa rantaansa lujittamassa, omia tavaroitaan kantamassa
--keskittyy yht'äkkiä tähän yhteen ainoaan paikkaan. Vanhalla leskellä
on ainoa niittynsä vähän ylempänä sitä peltoa, minkä virta vei. Pitkin
pituuttaan on pellon reuna kivetty, mutta kohta alkavat kivet irtautua
kaivavan ja kaatavan veden voimasta. _Silloin_ kylän parhaat pojat, sen
reippaimmat nuoret miehet rientävät hätään, kaatavat puita paikasta,
joka ei ole uhattu, laahaavat ne veteen, kytkevät ne paaluihin kiinni,
ja voimatonna väistyy taaskin kosken kiukku vastustavien ja suojaavien
oksien tieltä.

Vanhan vaimon niitty on pelastettu, paras osa hänen omaisuudestaan
riistetty hurtan hampaista, juuri kun se oli sen nielemäisillään. Jos
siinä toimettomina seistiin, ei mitään koetettu, ei mitään uskallettu
eikä mihinkään uskottu, niin toivottomalta kuin kaikki näyttikin, niin
siinä meni kaikki köyhältä. Ja jos olisi sama temppu tehty toisellakin
rannalla, muissakin uhatuissa paikoissa, jos ei olisi vitkasteltu ja
epäröity, jos ei olisi johtoa puuttunut, niinkuin sitä aina
hätätilaisuudessa puuttuu--ja jos ennen kaikkea olisi ajoissa
tarkastettu patoja ja rantavalleja eikä luotettu niiden kestävyyteen,
silloin olisi Tsillerjoki luultavasti saanut laulaa soloansa omassa
uomassaan.

Oli kamala se yö, joka pian seurasi tuhon päivää, sillä vasta
iltapuolella oli koski alkanut paisua ja pimeä yllätti. Nyt oli pantu
toimeen täydellinen järjestetty vartioimis- ja tulvan vastustamistyö.
Kylän miehet olivat alinomaa liikkeessä rientäen paikasta toiseen
tukkeamaan aukkoja ja niihin kiviä ja puita kasaamaan. Sillan
molemmissa päissä paloi suuri nuotio ja liikkeessä olevilla miehillä
oli suuret tulisoihdut käsissään, joiden valossa he työtään tekivät.
Yhä kuului kohinata ja pauketta kuin maanalaista ampumista. Suurella
voimalla ja kiiruulla saatiin tuketuksi pienen puron suu, johon kerran
päästyään vesi olisi laskenut alleen toisen alempana olevan kylän.

Mutta joskin saatiin paljon varjelluksi, niin paljon ehti vesi
vahinkoakin tehdä. Tuo nähtiin seuraavana aamuna, kun käytiin tulvan
tuhoja tarkastamassa.

Kaamea on tulipalon jälki, kun harmaa tuhka ja musta hiili peittävät
paikan, missä äsken seisoi täysinäinen talo, katkeroittava on savun
kitkerä katku palaneella tontilla. Mutta vielä kaameampi on
kiviröykkiöksi, hietapenkereeksi ja likalätäköksi muuttunut puutarha,
pelto, niitty, jossa vesi vielä tirskuu jalan alla ja jossa märkä savi
ja veden nylkemät puitten juuret epätoivoisesti toisiaan kouristavat...
Lepäsit tuossa taannoin pehmoisella nurmikolla puitten siimeksessä,
suojassa tuulilta, suojassa helteeltä; istut nyt kovalla kivellä, ja
kuuma aurinko polttaa selkääsi. Lapset siinä pientarella eilen marjoja
poimivat, tänään penkovat kivien lomista kuolleita kaloja--ja ovat yhtä
ihastuneita.

Koko kylän väki ja kaikki sen vieraat--müncheniläiset, wieniläiset,
berliiniläiset--kulkevat vahinkopaikalta toiselle. Nämä eivät puhu
mitään, päätään vain pudistelevat, noista toisista on se yhä
»gollossal!» Ja sitä se kyllä onkin.

Sillä veden vahingot ovat toistaiseksi korvaamattomat. Kymmeniä
tuhansia kysyy uusien rantavallien rakentaminen. Ja ne ovat välttämättä
rakennettavat, sillä muuten voi koko laakso jonakin päivänä pian
muuttua kiviraunioksi. Se rasittaa kyllä pienen yhteiskunnan voimia.
Mutta suurempi on yksityisten tappio. Saha, joka sillan korvassa
aamusta varhain iltaan myöhään surisi ja sähisi, seisoo ja saanee
seisoa kuukausia, sillä vesi vei maan, jota myöten kulkevasta ojasta se
sai liikevoimansa. Sama oja pyöritti puusepäntehdasta vähän alempana.
Yhä alempana oli mylly, jonka ohi kulki herttainen polku vesirännin
kuvetta. Nyt ei ole polkua, ei ole ränniä eikä myllyäkään. Ne menivät
yhdellä pyyhkäisyllä eivätkä tule takaisin. Seisoo vielä sitäkin
alempana suuri vasta rakennettu toinen puusepäntehdas ja monta muuta
pienempää kojetta ja laitosta, kun melkein joka talossa on ratas
jotakin pyörittämässä. Kylän varallisuuden valtasuoni on leikattu
poikki ja kylän ruumis sairastaa veren vähyyttä.

No niin, haavat paranee, apua kerätään ja apua annetaan, jäseniä
ponnistetaan, tehdään työtä kahta kovemmin. Ja semmoistahan on maailman
meno. Mutta en saa minä päähäni mahtumaan, en saa, _miksi_ luonto tällä
tavalla yht'äkkiä syyttä suotta viskaa vihansa vuorilta alas, miksi se
ei pysy tasapainossaan, ja miksi väkevistä väkevin aina--niin _aina_!--
heikoista heikoimpain kimppuun käy. Omituisia ovat ne luonnon »lait»,
joiden mukaan tällä tavalla oikeutta jaetaan. Sokea on oikeuden
jumalatar, liikkuipa tuo sitten taivaassa tai maassa.

Mutta niin mahtava kuin olikin, niin voittamattomalta kuin näyttikin
veden valta, niin hirmuinen ja hävittävä kuin olikin sen ryntäys--ei
tarvittu kuin pieni pienoinen seikka sitä pysäyttämään. Ei muuta kuin
muutaman asteen vaihdos ilman lämpömäärässä.--Juuri kun veden pauhu oli
korkeimmillaan ja kuohut paisuivat ylimmilleen, tapahtui pieni keikaus
ilmakehässä, muutamain asteiden alennus ilmapuntarissa--ja sade
ylhäällä muuttui lumeksi, lumi pysähtyi jäätiköilie ja tarttui
huippuihin kiinni ja tulva lakkasi laaksossa. Ja sitä, parin asteen
vaihdosta pilvien pitäjäin mielentilassa, saavat laaksot ja vainiot,
kylät ja kaupungit kaukana tasangoilla, jonne ei alppeja näy ja jossa
tuskin tiedetään, että näitä vuoria ja näitä virtoja on olemassakaan--
sitä saavat he kiittää siitä, että säilyivät häviöstä.

Ja me matkailijat--me saamme kiittää sitä ihanimmasta näystä, minkä
maailmassa yleensä voi nähdä: tuoreen, vasta sataneen lumen hohteesta
alppien rinteillä. Nekin huiput, jotka näin kesällä ovat lumettomat,
ovat hartioitaan myöten jauhon valkeina. Paikoitellen tuota valkeaa on
seulottu puurajaa alemma, ja jos ehtisimme sinne, ennenkuin lumi sulaa,
niin saisimme keskellä kesää käyskennellä huurteisessa metsässä.

Niin me, vaan ei huvita vanhaa leskeä ylös alpeille katsoa. Hänellä on
muuta tekemistä. On vesi kuitenkin säästänyt pienen palan hänen
potattipeltoaan, muutamia katkenneita penkkejä. Ei ole niille muuta
tehnyt siinä kuin varret maahan kaatanut. Noita katkenneita penkkejään,
noita raajarikkoja invaliidejaan hän nyt hoitaa ja koettaa elämään
pelastaa kantamalla kuohkeata maata varsien päälle. Siinä on nyt hänen
vastainen vaikutusalansa pellon viljelijänä. Ei sano hän enää
jaksavansa veden aukaisemaa väylää uudelleen täyttää. »Tehkööt sen
tulevat polvet.»

Taivaita ei eukko syytä onnettomuudesta, ei käy kohtaloa kiroomaan. Hän
laskee koko vahingon huolettomuuden lukuun, niiden, jotka eivät
aikanaan rantavallia tarkastaneet ja lujittaneet ja jotka eivät ajoissa
ja miehissä apuun rientäneet ja vaarallisia paikkoja vartioineet.



KOHTI KORKEUKSIA.


I

Vaikka tämä laakso, Tsillerlaakso, onkin 630 metriä, siis yli puolen
kilometriä, meren pintaa korkeammalla, eli paljon korkeammalla kuin
korkein vaaran laki Suomessa, on se kuitenkin vain laakso, josta oikea
vuoristo vasta alkaa.

Se päättyy niinkuin jo on kerrottu jyrkkiin metsäisten  vaarain
rinteihin ja niiden yläpuolella oleviin kivihuippuihin, jotka sulkevat
silmältä tien ja rajoittavat sen näköalan. Tuossa seinässä on kuitenkin
halkeamia, joista voi nähdä kauas vuorimaan sisään ja joiden läpi
etäiset lumihuiput ja jäätiköt loistavat. Nuo halkeamat ovat nekin
laaksoja, joita myöten kävelytiet vievät yhä ylemmä ja yhä syvemmä.

Lähdemme muutamata semmoista tietä vaeltamaan jonakin viileänä aamuna.
Kuljettuamme niittyjä pitkin ja kautta pienten kylien ja ohi
yksinäisten talojen, peltojen pientareita ja nurkitse latojen ja
riihien, saavumme kohta tuon jyrkkänä kohoavan vuoriseinän alle ja
olemme samalla myös halkeaman suulla, joka aikain aamuna on tuohon
seinään revennyt. Halkeaman pohjassa kuohuu vuorivirta ja heitäikse
huimaavalla vauhdilla alas tänne isoon laaksoon. Kosken rannat ovat
niin jyrkät ja syvät, ettei tie pääse niitä myöten kulkemaan, vaan
täytyy sen etsiä itselleen ylöspääsyä toisaalta. Mutkitellen metsässä,
kiertäen kalliolohkareita, käyttäen hyväkseen vuoriseinään
muodostuneita hyllyjä, ollen välistä pakotettuna pienen sillan avulla
harppaamaan kosken rannalta toiselle ja sieltä etsimään itselleen
jalansijaa, kiemurtelee se kiemurtelemistaan ylöspäin välistä niin
ahtaassa solassa kuin tavallinen kaupungin katu korkeiden kivimuurien
välissä--se ero vain, että huoneiden seiniä edustavat vuoren rinteet
kohoavat satoja metrejä kymmenien sijasta. Tuossa solassa vallitsee
ainainen kosteus ja viileys, jota sille antaa alhaalta koskesta nouseva
kuohusumu ja ylhäältä vuoren seinää pitkin itkeytyvä vesi. Vanhat tarut
vuoriaan vartioivista peikoista ja hyypiöistä johtuvat ehdottomasti
mieleen tätä kuilua kulkiessa, ja veden pauhu jalkain alla pitää rinnan
hermot alinomaisessa vavistuksessa. Ja kun tien on tuon tuostakin
täytynyt pujahtaa kattona riippuvan kallionkielekkeen alle, jonka
pieninkin järistys vuoren sisässä näyttäisi voivan päällemme pudottaa,
niin ei ole ihme, jos jänne kulkevan kantapäissä pelosta hiukan
ponnistaikse semmoisilla paikoilla. Ja vavahtaa siinä vanhankin
vuorelaisen rinta, kun hän yht'äkkiä, varsinkin jonkin suuremman sateen
jälkeen, huomaa keskellä tietä leiviskäisen kiven, joka on irtautunut
jostakin yläilmoista ja siihen pudonnut. Varsinkin keväällä lumien
lähdön aikana kuuluu kiviä ropisemalla ropisevan alas.

Vihdoin on tämä jyrkkä holvikäytävä päättynyt, ja me astumme niin
sanoaksemme vuorilinnan ensimmäiseen kerrokseen. Vuoren seinät
loittonevat toisistaan ja antavat sijaa pienelle laaksolle, jota sopisi
nimittää linnan etehiseksi. Vaahtoinen vuorikoski on leventynyt ja
muuttunut viliseväksi virraksi, tie kulkee tasaisena sen ahdetta
pitkin, sen rannoilla on niittyjä, jotka kohoavat vähän matkaa
vuorenkin rinnettä, kunnes siellä ylempänä taas alkaa metsäinen rinne
ja sen yläpuolella kohtisuora kallioseinä.

Laaksossa on muutamia talojakin, joista yksi on muodostunut pieneksi
ravintolaksi. Olemme viipyneet tänne kiivetessämme vain tunnin ajan ja
ryyppäämme siinä aamukahvit verannalla. Siihen näkyy äsken kulkemamme
solan yli ja vuoren seinäin välitse jättämämme suuri laakso
kirkkoineen, rautatieasemineen, taloineen ja mutkittelevine jokineen ja
polkuineen. Kiipeäminen on ollut sangen rasittavaa, mutta muutamain
minuuttien lepo uudistaa voimat--mikä on vuoristossa kävelemisen
suurimpia viehätyksiä. Ja kevein askelin jatkamme taas matkaamme. Vähän
aikaa laakson lattiaa kuljettuaan päättyy tie sen peräseinään ja alkaa
taas kohota niinkuin äsken suuresta laaksosta lähdettyämme. Ja taas
täytyy tien ja sen kävijän tehdä totista työtä eteenpäin päästäkseen.
Virta on jälleen muuttunut, ensin koskeksi ja sitten putoukseksi, joka
näyttää syöksyvän alas kuin jostakin reiästä katon rajassa.

Sinne kun tullaan, katon rajaan, ollaan jälleen ahtaan solan suulla,
jossa nousu on lakannut ja jossa tie kulkee kuin käytävässä. Milloin
ovat tämän käytävän seinät niin jyrkät, ettei niihin ole päässyt mikään
puu juurtumaan. Milloin on seinän putous loivempi ja sen pinta
karkeampi, ja silloin se on »tapioitu» metsällä niin komealla--havu- ja
lehtipuilla--ettei Suomen synkimmilläkään saloilla sen komeampia, ja
ruohoilla, sammalilla ja marjanvarsilla niin hyötyisillä kuin Savon
mäkien rehevimmillä rinteillä. Kun se runsaus vain olisi sieltä
saatavissa--mutta ei pääse sinne sirppineen törkyjen tekijä, ei pysy
siellä ketterä alppikarjakaan, ainoastaan kilit ja pukit siellä
kellojaan kilistävät ja määkäsevät tyhmän tervehdyksensä matkamiehelle.

Tämä sola on pitkä ja mutkitteleva ja kaikuu ja kumisee pohjassa
kuohuvan kosken pauhusta. Välistä katoo koski näkymättömiin puiden ja
kallioiden alle, välistä se on tietä kulkevan nähtävissä. Se on melkein
kauttaaltaan valkoista vaahtoa, joka vain joissakuissa suvantopaikoissa
kalliopaasien kupeella muuttuu tyynemmäksi sinisenvihreäksi vedeksi.
Sitä puristetaan, survotaan, heitellään ja hierotaan armottomasti, ja
sitä pahoinpitelyään se ärjyy ja ulvoo. Siellä täällä se saapi toverin
tuskiansa jakamaan, kun huimaavasta korkeudesta syöksee seinää alas
jokin pienempi puronen hukkuen isompansa helmaan.

Sola laajenee ja taas aukeaa laakso eteen ja me olemme alppilinnan
toisessa kerroksessa. Tämä laakso on laajempi ja pitempi kuin äskeinen
ja täynnä asutusta. Se on viimeinen viljelty paikka, ja siinä olevat
talot ovat viimeiset, joissa kaiken vuotta asutaan. Niitä on virran
partaalla--koski on taas muuttunut virraksi--on ylempänä loivilla
niittyisillä rinteillä, on korkealla metsäisten kallionkielekkeiden
päälläkin. Maanviljelystä täällä vain nimeksi harjoitetaan, sillä ilman
viileys ja yhä korkeammaksi käyneiden vuorien pitkät varjot viivyttävät
viljan kypsymistä. Viljelyskelpoiset rinteet ovat sitäpaitsi useimmiten
liian jyrkät hevosella ja auralla kynnettäviksi. Melkein kaikki
viljelyskelpoinen maa on heinän kasvussa ja antaakin kesässä
kolminkertaisen sadon, joista kaksi kootaan latoihin ja kolmas koituu
syksymmällä suoraan lehmien suuhun. Heinäntekoa kestää niin ollen
melkein koko kesän, ja kun työvoimat ovat pienet ja ilmat epävakaiset--
täällä sataa ainakin kolme päivää viikossa--täytyy sitä tehdä tuhrustaa
siihen katsoen.--Jossakin paikassa on vähäinen ruispelto tai perunamaa.
Ei tahdo uskoa silmiään, kun näkee, että tähkä täällä on vielä vihreä,
kun se pari tuntia sitten laaksossa, josta lähdimme, jo kuhilaalla
kellerti. Mutta selityksen tähän antaa lumikinos, joka talvisilta
teloiltaan vielä paistaa tuosta vuoren alta halkeamasta.

Se kinos on talvisen lumivyöryn eli laviinin tähteitä. Vyöry on
uurtanut itselleen väylän vuoreen ja puhdistanut sen puista ja maasta,
niin että paha arpi ammottaa vuoren rinnassa. Mutta vielä
ammottavampia, vielä aivan vereslihalla olevia haavoja on kesäinen sade
saanut aikaan muutamia päiviä sitten.

Jossakin tuolla korkealla on vuoren huippu, jota ei tänne näy. Sen
huipun hartioille on pysähtynyt kulussaan vettä kantava ukkospilvi ja
sinne kaatanut ja kumonnut sisältönsä silmänräpäyksellisessä
purkauksessa. Hirvittävällä voimalla on vesi syössyt alas, repinyt
maata ja repinyt metsää ja yhä leveten syössyt alas laaksoon, ajaen
lumiauran tavoin kaikki tieltään, uurtaen vihdoin paria syltä syvän ja
paria kolmeakymmentä syltä leveän uoman parhaaseen niittyyn, samalla
työntäen kiviä ja soraa yhtä laajalle alueelle. On aivan uskomatonta,
että vesi yhden ainoan pilven purkauksesta voi saada aikaan semmoista
hävitystä ja että kivet, kuutiometrinkin mittaiset, ovat sen käsissä
lennelleet kuin lumipaakut auran tiessä kahden puolen paikkaa, mistä se
on kulkenut. Tämä tällainen hävitys oli tapahtunut kahden puolen erästä
taloa, säästäen kuitenkin sen itsensä. Mutta suuri oli silti vahinko.
Maanomistaja sai vähentää karjaansa parillakymmenellä lehmällä.

Niin, sillä tavalla saattaa täällä »sataa sisään», näissä vuoriston
laaksosalongeissa... Ja kauan kestää, ennenkuin luonto jälkensä
peittää, ennenkuin niitylle ajautunut raaka maa taas alkaa vihertää.

       *       *       *       *       *

Noin tunnin, puolitoista, kestää kävely laakson pohjassa, Kulkiessamme
olemme sivuuttaneet ravintolan toisen perästä, joita aina noin puolen
tunnin päästä ilmaantuu tiepuoleen. Näin matkailijatulvan ylimmillään
ollessa on niissä aina vieraita, tulevia ja meneviä. Kirjava on se
joukko, joka Saksan tasangoilta ja sen suurkaupungeista tänne saapuu
jäseniänsä verryttelemään ja raitista ilmaa hengittämään. On lihavia
pappoja, jotka vettä--ei, olutta--valuen ja niin vähissä vaatteissa
kuin mahdollista puuskuttavat eteenpäin. On vielä lihavampia mammoja,
jotka hameet polviin nostettuina kaikin voimin koettavat voittaa
vastamäkien vaikeuksia. On kokonaisia perheitä, isineen, äiteineen,
lapsineen, tätineen ja setineen. On yksinäisiä naisia, suuremmissa ja
pienemmissä parvissa, kaikilla reput selässä, pitkät alppisauvat
kädessä, jalassa nauloitetut paksupohjaiset vuorikengät. Se on
ystävällistä, herttaisesti tervehtivää, hymyilevää herrasväkeä, ei
juuri erittäin sirotekoista, mutta ylen isoäänistä. Kun semmoinen parvi
pullahtaa ravintolaan ja rymähtää alas sen penkeille ja pöytien ääreen,
sortuu kohisevan koskenkin ääni, enkä luulisi lumivyörynkään paukkeen
kuuluvan silloin, kun kaksi tuollaista matkuetta yhtyy ja alkaa
huomioitaan vaihtaa. Tilataan siinä sitten olutta ja viiniä, huudetaan
juustoa ja makkaraa ja--näköalakortteja! Nekin tuodaan tarjottimilla,
valmiiksi varustettuina postimerkeillä, ja niin saavat kotona olevat
ystävät ja tuttavat tietää ja nähdä, missä mennään, missä syödään ja
missä juodaan. Ja ettei vain epäiltäisi, että kortti on ostettu ja
lähetetty joltakin rautatieasemalta, ja ettei siis olekaan jaksettu
tänne yläkertoihin kiivetä, täytyy nimikirjoitus välttämättä varmentaa
sen ravintolan leimalla, josta kortti on lähetetty. Jonkinlaisen
käsityksen siitä, millainen on tämä matkailijain tulva, saa siitä, että
Mayrhofenin postikonttoriin päivittäin kokoontuu näköalakortteja noin
pari tuhatta kappaletta tähän yhtyvistä eri laaksoista.

Hetken aikaa meluttuaan ja iloittuaan jatkaa joukkue matkaansa, ja me
kiitämme heitä siitä--saadaksemme nyt hetkeksi (s.o. siksi, kunnes taas
toinen roikka ryntää sisään) jälleen antautua virran soittoa
kuuntelemaan ja ihailemaan näköalaa edessämme.

       *       *       *       *       *

Pyydän anteeksi, että yhä vain näköaloista kerron, mutta sitä vartenhan
sitä täällä liikutaan, niistä nauttimassa. Tässä on nyt tämän verannan
edessä piha, jossa kanat nokkivat muruja, joita heille heitetään. Pihan
keskellä on suuri, kivinen allas, johon vuotaa ainainen kirkas
vuorivesi rautaisesta putkesta. Altaan ääressä seisoo emäntä vaatteita
huuhtoen, oikea vuoristolaisnainen, tanakka ja samalla solakka,
käsivarret jänteitä vain. Pihaa rajoittaa talo, puusta rakennettu,
ruskea kuin tervattu venhe. Sen katto on tehty paksuista, käsin
halotuista päreistä, joiden painona on aina metrin matkan päähän riviin
asetettuja kiviä. Katon yli näkyy hiukan korkeammalla vihreällä
kunnaalla oleva valkeaksi rapattu pieni kirkko vihreine torneineen.
Tämän idyllin taustana on tuolla tuonnempana laaksoa sulkeva
kolmentuhannen metrin korkuinen vuori. Vuori on alempana tumman vihreää
metsää, vähän ylempänä heleänvihreää nurmikkoa, siihen sirotettuine
ruskeine latoineen ja karjamajoineen; vieläkin ylempänä on
alasvalunutta ruskeaa kivisoraa, sitten ylinnä harmaata kalliota, joka
päättyy teräviin hammasmaisiin huippuihin. Huippujen välissä
painanteissa lepää ikuinen lumi ja jää: lumi valkoista, jää vihreää; ja
kaikkein korkein huippu on usmapallon peitossa. Kaikki tuo kuvastuu
sitten vaaleansinistä taivasta vasten... Ja ilma on niin kirkas ja
kuulakka, että sieltä kilometrien päästä näkyy puut ja kivet ja purot
ja ylhäällä lumirajan kohdalta erämaasta pieni matkailijamaja.

Voi sentään, miten kauneus, somuus, hauskuus ja suuruus eräissä
paikoissa maanpalloa on kokoontunut yhteen ainoaan paikkaan, yhdeksi
ainoaksi kuvaksi, yhdeksi ainoaksi sopusoinnuksi! On rinnassani luonto
eri ilmiöineen, eri tunnelmineen soittanut monenlaista säveltä,
synnyttänyt satoja sointuja, pannut tuhannet tunnelmat liikkeelle,
alakuloiset, lohdulliset ja lohduttoman epätoivoiset. Mutta harvoin on
rintani riemuinnut niinkuin täällä.

Olen tässä vielä ihmisten ilmoissa, näen heidän hommansa ja
harrastuksensa, mutta olen kuitenkin heistä kaukana, olen noussut
pitkän portaan heistä pois ja elän ajatuksissani vain tuolla ylhäällä
kylmällä viileällä vuorella. Vaikka on vielä etäällä matkan määrä, ei
se enää ole piilossa, ei salassa, ei minkään tietämättömyyden takana.
Minä tiedän sen, näen sen. Se on kyllä »kaukana» ja on »korkealla»,
mutta se ei katoa, ei väisty, se on ja pysyy ja odottaa siellä. Ja
minun täytyy sinne _omin voimineni_ tulla, luottaen ainoastaan omaan
tarmooni. Mitä siellä sitten nähnenkään, mitä sitten lienenkään
saavuttanut--sinne _on_ pyrittävä, sinne on päästävä, vuorilinnan katon
harjalle. Ehkä se on turhaa ponnistusta, palkatonta työtä ainoastaan
haaveksitun ihanteen tavoittelemista...

Niin sanovat aina maailman viisaat ja varovaiset. Mutta tyhmä,
epäkäytännöllinen idealisti tarttuu sauvaansa ja jatkaa matkaansa
korkeuksia kohti.


II.

Taas viepi jyrkkä, mutkitteleva nousu alemmasta laaksosta toiseen,
ylempään. Sola, jonka kautta sinne kuljemme, on jälleen kaitainen ja
puristaa kosken yhdeksi ainoaksi kuohuksi. Mutta eivät kasva enää tämän
solan seinät puita eivätkä rehevää ruohoa niinkuin edellisen. Ne ovat
paljaat ja koleat, ilman verhoja ja uutimia nämä pihtipielet ovessa,
josta nyt tulemme vuorilinnan kolmanteen kerrokseen.

Laakso, joka on edessämme, on vain kesäisin asuttu. Tänne sataa pysyvän
lumen jo lokakuussa, ja saattaa lumi keskellä kesääkin yht'äkkiä
peittää sen nurmikot, sillä me olemmekin jo lähes puolitoista tuhatta
metriä merenpintaa korkeammalla. Me vaellamme nyt kuin rauniossa vanhan
linnan, jonka katto on pudonnut alas. Seinät ovat niinkuin sanottu
vailla melkein kaikkea kasvullisuuden koristusta. Siellä täällä pistää
niiden rakosista ja repeämistä vain esiin jotakin vihreää, kanervaa,
vaivaispetäjää ja vaivaiskuusta. Ja myöskin kukkia, alppiruusuja ja
muita. Mutta alempana, missä kuljemme, on vielä puuta, vaikka pienempää
ja harvempaa kuin äsken jättämässämme mehevämmässä laaksossa.

Kasvullisuus on kokonaan pohjoismainen, aivan pettävän pohjoismainen.
Siinä on koivu, jota harvoin alempana tapaa, siinä petäjä, aivan niin
käyrä kuin koskaan Suomen karuimmalla kivikkokankaalla, siinä
ennenkaikkea leppä virran äyräällä, sama sitkeähenkinen, toinen
toisestaan turvaa hakeva, hauras itsessään, mutta rotuna katkeamaton;
siinä kanervat, sammalet, marjanvarsikot, päivänkakkarat. Ellei olisi
noita kalliorinteitä ja tuota edessämme olevaa lumivuorta, niin olisi
vaikutus niin täydellisesti suomalainen kuin suinkin. Syntyy mielessä
aivan erikoisen omituinen tunnelma, kun tämä yhtäläisyys ja tämä
vastakohta vuorotellen vaikuttavat. Nyt ollaan Suomessa, astutaan puron
vartta, on siinä karjan ura, on Muurikin jälkiä ja merkkiä sekä savessa
että saven päällä--ja yht'äkkiä tie sitten avautuu, levahtaa esiin
outo, ihmeellinen luminen vaara, josta, jos sinne nousisit, näkisit
Italian. Tulen varmaankin sitä näkyä kaipaamaan, kun kerran taas
käyskelen kotoisia metsäpolkuja. Mutta ehkä korvaa siellä tuon
korkeuden huipun näkemisen kotoisen näköalan laajuus ruskeine
erämaineen, välkkyvine vesineen ja etäältä, hyvin etäältä siintävine
vaaroineen. Aivan varmaankin, sillä on tässä suurenmoisuudessa ja
jylhyydessä kuitenkin jotakin ahdistavaa ja painostavaa, kun näköala
aina on rajoitettu ja silmä ainoastaan suurten ponnistusten jälkeen
saapi kaikkein korkeimmasta linnan tornista vapaata horisonttia halata.

Maiseman ja ympäristön pohjoismaisuutta lisää vielä suuressa määrin se
elämä, joka tässä laaksossa vallitsee. Olemme näet nyt tulleet siihen
vyöhykkeeseen, jossa alppikansan pääelinkeinoa, sen karjanhoitoa,
kesäisin harjoitetaan. Olemme kesälaitumien ja karjakartanojen
valtakunnassa, jota lehmät, härät ja kilit, ja niiden paimenet ja
hoitajat hallitsevat ja vallitsevat.

Jos olette käyneet suomalaisessa sydänmaan mökissä, minne isäntä on
ajanut karjansa kesäksi, niin voitte jotakuinkin kuvailla sekä majan
ympäristön että sisustan. Mökin ympärillä on nurmikkoahoja, joilla
karja päiväkaudet haukkaa. Karjassa on ero ja on kelloissakin kotoisiin
verraten. Lehmät ovat isoa, tukevata, jäntevätä rotua, niin miehekästä
ja leveärintaista ja suoraselkäistä, että niitä ensi alussa luulee
kaikkia häriksi. Kun ne saavat nousta ja laskea ja kulkea kuilujen
partaalla, jossa ihmisenkin päätä huimaa, niin ei siinä pitkälle
päästäisi meidän rakkomahoilla ja lenkosäärillä. Kellot!--mikä ilo ja
soitto olisi meidän hiljaisissa metsissämme, jos karjassa olisi kello
ainakin joka toisella elukalla ja jos ne olisivat viritetyt toisiinsa
sointumaan niinkuin täällä. Eikö ole siellä kotona ketään musikaalista
maanviljelijää, joka ottaisi tämän uudistuksen tehdäkseen,
perustaakseen tämän orkesterin itsensä ja naapuriensa iloksi? Ja minä
luulen aivan varmaan, että Laukerit ja Helunat siitä itsekin
iloitseisivat ja siinä ilossaan lypsäisivät parempaa ja mehevämpää
maitoa. Ovathan hevoset musikaalisia, mikseivät sitten lehmät! Kun tuo
soittokunta sitten peräkanaa astelee jyrkkää polkua alas karjamajalle
ja järeät rautakellot ja heleät vasket ja kimeät tiuvut--! ja kun
alppipuron sohina soittaa ainaista pohjasäveltä ja vox humana
paimenpojan suusta joikuu!--niin, sanalla sanoen--säveltäjät, mitä
onkaan taivaiset soittonne tämän maallisen musiikin rinnalla!

       *       *       *       *       *

Mutta karjamaja tuotti minulle pienen pettymyksen. Se oli kyllä kaikin
puolin kotoinen, sama likainen tarha, samat paarmat ja kärpäset, sama
lehmisavu (ei kuitenkaan lastuista, vaan alppiruusun varsista!), samat
matalat ja savuiset kodat ja tuvat ja kamarit--täällä täytyy.
sitäpaitsi olla vielä navettakin, iso navetta koko karjaa varten siltä
varalta, kun kuumimmankin kesäpäivän jälkeisenä yönä voi tuiskuta
puolipolveen ulottuvan lumikinoksen. Mutta se pettymys, se oli siinä,
että täältä puuttui karjakot, puuttui tytöt, »säterijäntat», joista
kaikki vuoristojen runoniekat laulavat ja joiden joikumisen olin
luullut välttämättä pitävän seurata karjan kellojen soiton mukana--ja
niiden sijalla oli miehenroikaleita sekä paimenina ja lypsäjinä että
voin ja juuston valmistajina.

Siinä leikissä, jota karjanhoito täällä on, eivät naisen voimat kyllä
kestäisikään. On raskasta työtä tuo karjan kintereillä seuraaminen ja
sen koossa pitäminen, kun ilmojen mukaan täytyy ajaa se milloin ylemmä,
milloin alemma. On vielä raskaampaa kaikenlainen kantaminen, niinkuin
keittopuiden ja varsinkin maidon, jota ei valmisteta juustoksi joka
karjamailla, vaan viedään niiden kesken muodostuneeseen meijeriin. Kun
matkaa meijeriin voi olla kilometri, kaksikin, niin arvaa sen, mitä
maitotynnyri vastamäessä painaa. Eikä itse juuston valmistuskaan, kun
juustot tavallisesti ovat viidenkymmenenkin kilon painoisia
myllynkiviä, joita on nosteltava ja pyöriteltävä ja lopulta laaksoon
kannettava, ole pikkutyttöjen työtä. Kaikkeen siihen tarvitaan selkää,
koipea ja käsivartta, ja niitä ei puutu »sennereiltä» eikä
»sveitsareilta», joiksi kutsutaan paimenia ja juustomestareita.

Semmoista rotua kuin nämä karjan- ja sikopaimenet (sillä sikoja,
pulskia, suuria sikoja elätetään karjamajoilla juuston kurnaalilla) ei
liene monahtaalla muualla maailmassa. Tämän Tsillerlaakson ja sen
sivulaaksojen rotu on ruskeaveristä, tummatukkaista, hiukan
koukkunenäistä, aivan kuin vanhaa roomalaista tyyppiä, silloin tällöin
myöskin vaaleampaa, sinisilmäistä germaanilaista. Muistelenkin jossakin
lukeneeni, että väestö näissä laaksoissa olisi tähteitä roomalaisesta
rodusta, mikä ei olisikaan ihme, kun roomalaisten vanha tie Germaniaan
kulkee ei kaukana tästä ja sen tien varrella tavataan; vielä
roomalaisia linnanraunioita. Jotakin »klassillista» siinä on tässä
kansassa, ja jos joku kuvanveistäjä haluaisi mallikseen kaikin puolin
sopusuhtaisia ihannemiehiä, niin tulkoon tänne katsomaan, miltä näyttää
senneri, joka sarvista tyyrää äksyä härkää. Mutta samalla on sangen
hullunkurista nähdä tuo jättiläinen kyykyllään lehmän kupeella
tiristämässä sen utareista maitoa läkkilitraan. Vielä hullunkurisempi
on näky, kun hän lypsää kiliä, sääret levällään, kili niiden välissä.

Juuston valmistus tapahtuu--niinkuin tapahtuu, en tiedä oikein miten.
Mutta sen minä ainakin voin kertoa, että maito kaadetaan suureen
kattilaan, joka niinkuin pyykkipata porisee kivistä kyhätyn tulisijan
päällä, josta nouseva savu täyttää kodan ja mustaa kaikki muutkin
huoneet. Lieneekö tämä laitos välttämätön antamaan juustolle jotakin
paikallista makua, en tiedä, mutta niinhän väittävät italialaiset,
ettei viini tule hyvää, ellei rypäleitä jaloin muserreta. Kuka tietää,
mikä juuri juustonkin »käymiselle» otollinen bakteri se sopivalla
hetkellä pudotaikse nokisesta katosta keittoa maustamaan? Mistä sen
tietää, mikä tieteellinen salaisuus piilee vanhassa sananlaskussa:
»lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa»? Ja makeata, mehevää on
tuo juusto, jota muuan sveitsari vei maistamaan kellariinsa, missä sitä
tuhansien markkain edestä seisoi notkuvien hyllyjen päällä. Mene tiedä,
onko se huippuunsa kehittynyt siisteyskään aina sitä viimeistä
viisautta. Se nyt on ainakin varma, että tämä juusto, jota hienompien
hotellien pöydällä kristallikuppien alla tarjoillaan, valmistetaan
keskellä tunkiomaista karjapihaa savupirtissä, jossa roikkuu orsilla
märkiä, hikisiä sukkia, kenkiä ja sanon asiat omilla sanoillaan--
kalsonkeja, ja että se säilytetään märässä, ummehtuneessa kellarissa
tämän savupirtin lattian alla.

Vaikka melkein kaikissa karjamajoissa, joissa pistäysin tai joiden ohi
kuljin, olikin yksinomaan miehinen asutus, niin oli sentään johonkin
sijoittunut juuston valmistaja koko perheensä kanssa, vaimoineen ja
lapsineen. Perin suomalainen sydänmaan mökki semmoinen. Lapset, ei
erittäin puhtaat ja paitasillaan, juoksevat ensin pakoon ja sitten
tulevat uteliaina tulijaa tarkastamaan. Samat kyselyt kuin kotona:
»Mistä kaukaa ollaan? minne mennään?»--samat: »ooho!--vai niin!--no,
elähän!--Kaikkiakin. Ei tässä maailmassa!»--nuo huudahdukset sen
johdosta, kun kuulevat, että Suomi on siellä ja siellä, niin ja niin
monen päivänmatkan päässä. Ei muuten aavistustakaan, missä Suomi on, ja
kummako se, kun ei muuan mies tiennyt missä Sveitsikään.

       *       *       *       *       *

Ollaan siis suhteessa niinkuin toisessakin jotakuinkin erämaassa tässä
vuoriston kolmannessa kerroksessa, ollaan aivan erämaan rajalla, sillä
neljäs kerros tai oikeimmittain vinni on jo kolkointa kivi- ja
jääkorpea. Kuusi pyrkii kyllä pyrkimistään niin ylös kuin mahdollista.
Se on tähän saakka selkä suorana seurannut laakson nousua. Mutta
vähitellen sen on täytynyt polvilleen laskeutua--toiset puulajit ovat
jo aikoja sitten uupuneet--sitten ryömylleen, viimein maata pitkin,
niin että kuusikko on muuttunut matalaksi kuin katajikko, aivan
niinkuin saariston etäisimmillä kallioilla, kunnes ei sekään ole
jaksanut kestää lumen painoa ja kylmiä tuulia ja karun kivikon niukkaa
ravintoa. Ainoastaan kaikenlaiset kanervat ja alppiruusut ja heinät
seuraavat vielä vähän matkaa ja huutavat tätä voittoaan ja sen riemua
mitä heleimpien ja voimakkaimpien värien kymmenillä kielillä. Ei
missään ole punaisen, sinisen ja keltaisen vaikutus niin väkevä kuin
näillä ylimmillä alppiniityillä, joissa ei niitä puut peitä, eivät
varjot tummenna, ja aivan hurmaava on kuva, kun sattuu lumen satamaan
ja alppiruusut pitkäin kanervamaisten varsiensa päässä punertavat
valkealla hangella.

Luonto on ihmeellinen mitä herkullisimpien kuvaelmain järjestäjä--kun
sille päälle sattuu. Sillä kun usein ennen meren ulkosaaristossa
harmaiden kallioiden keskessä soudellessani tai purjehtiessani luulin
jo kaiken vihreyden kadonneen, ilmaantui yht'äkkiä eteen lahti, pieni
poukama, mitä herttaisin ja hilpein niitty, joka oli kuin tuulien ja
myrskyjen ottolapsi, jota he hellivät ja säälivät ja suojelivat ja
kallioiden yli raivotessaan vain pehmeällä kädellä päähän silittivät.
Semmoisessa suojapaikassa voivat kaikki mahdolliset kasvit kyyröttää,
siellä tapaa välistä ulkomailta meren tuomista siemenistä itäneitä
ruohoja ja pensaita, joita mantereella ei koskaan tapaa.

Melkein samanlainen paikka hämmästytti minua yht'äkkiä tielläni eräässä
vuorilinnan viimeiseen kerrokseen vievän porraspolun käänteessä.
Suojassa myrskyiltä, etelään päin avonaisen vuoren rinteen juuressa,
lekotti päivänpaisteessa pieni tasanko, pyhä lehto, johon joku vuoren
hyvä haltija on istuttanut puuta ja pensasta ja niitä siinä hoitanut
viihtymään ja ylenemään. Nurmikko keskellä, jossa siellä täillä
koivuja, leppiä ja kukkivia pihlajia. Nurmikon ympärillä totisia kuusia
ja käyriä honkia, ikihonkia, kasvavia ja kuivaneita. Ilma viileän
raitis, niinkuin kotona tyynenä syyskuun aamuna. Ja yht'äkkiä tiitittää
pakastiainen pään päällä... Sinä metsästystoverini Hikiän harjuilta,
sinä kalastuskumppanini Porkkalan kareilta--sinulle lähetän terveiseni!
Pieni on maailma, vähät ovat välimatkat, sama näkyy olleen tekijä
Tyrolin kuin Suomen, sama mestari merten mikä alppienkin.

Lepäämme tässä, avaamme repun, puraisemme palan, ryyppäämme vettä
purosesta, ja tapaamme toisemme huomenna--pyryssä ja pakkasessa!


III.

Alppilinnan ylin kerros--kuinka kokonaan toisenlainen kuin mikään muu
ennen näkemäni maisema!--kuinka vähän vertauskohtia mihinkään
kotimaiseen, mihinkään pohjoismaiseen! Jos tulee vastaan joku tuttu
tunnelma, niin tuulahtaa se muistona mereltä, ulappain äärimmäisiltä
kallioriutoilta.

Ollaan lähes parin tuhannen metrin korkeudessa. Ilma on niin keveää ja
ohutta, että sitä saa joka henkäisyllä särpäistä keuhkojensa palkeet
pohjaa myöten täyteen saadakseen tarpeeksi voimaa sydämen työhön.

Ei mitään kasvien eikä maan tuoksua! Ei puita, ei kukkia, ei muuta kuin
kiveä ja kalliota niin hyvin ylhäällä seinillä kuin alhaalla sen
lattialla, jossa nyt pieneksi puroksi kuivunut koski juoksee kuin
katuoja. Tie kulkee milloin sen vartta, milloin on pakotettu vuoren
seinään hakattuna kiertämään kuiluja ja halkeamia. Tie on tehty meitä
varten, meitä, jotka huviksemme vaellamme, ihanteellisissa
urheilutarkoituksissa pyrimme korkeuksiin, jonne käytännön miehillä--
karjan paimenilla--ei ole mitään asiaa. Heillä ei ole mitään tekemistä
tässä louhikossa, tässä kivierämaassa. Luonto ja maisema ovat palanneet
alkuaineisiinsa, eikä ole näkyvissä muuta kuin kiviä kivien päällä ja
lunta ja jäätä. Kaikki muu turhuus on karissut ja huuhtoutunut pois
niinkuin noilla meren kareilla.

Lumihuiput ovat nyt aivan lähellä tuossa, vain muutamain satain metrien
päässä ja kurkistavat joka taholta alas, niin lähellä, että voin
selvästi erottaa juovat tuoreessa, vasta sataneessa lumessa, joita
siihen ovat lumipallot alas vyöryessään uurtaneet.

Kallioseinät kahden puolen tätä kalliolaaksoa ovat kokonaan paljaat,
kuolleet ja kylmät. Paikoitellen ne ovat sileäpintaisia, kuin hiotuita,
ja muistuttavat tumman teräksen salaperäistä välkettä.

Vähän väliä syöksähtää vesisuihku korkeudesta, milloin seiniä pitkin,
milloin hypäten alas rännistä; ennenkuin se ehtii alas, on se muuttunut
vaahtosateeksi ja kostuttaa laajan alan kiviraunioita, josta sitten
vähitellen kokoontuu liriseväksi puroksi, minkä päällitse tie astuu
parin kalliopaaden avulla.

Lumikinoksia paistaa valkeina aaveina vuorten halkeamista, ja
jokaisesta niistä lirittää puronen, jaksamatta lyhyen kesän kuluessa
saada alas kaikkea sitä, mitä talvi on kasannut. Nämä kinokset eivät
koskaan kokonansa sula.

Mutta perällä, minne pyrin, laakson umpipohjukassa on vihdoinkin seinä
vastassa, tämän monikerroksisen vuorilinnan viimeisen käytävän pää, ja
se seinä on jääseinä. On mahtava, outo se kuva, joka sitä seinää
koristaa. Ylinnä laakson perällä on terävähuippuisia vaaroja. Nämä
huiput yhdistää toisiinsa hiukan matalampi harjanne. Huippujen
korkeimmat kärjet ovat niin jyrkät ja terävät, ettei niihin mikään lumi
pysähdy, vaan vierii alas kuin tornista katolle. Huippujen pielissä
oleva kattoharjanne sitävastoin on lumen peitossa ja sen kaltevalla
rinteellä lepää ikuinen jäätikkö. Se alkaa ylhäältä, on siellä iso ja
leveä, mutta suippenee alaspäin kuin kolmion kärki, puristuen kahden
puolen olevien, toisiansa lähenevien vuorenseinäin väliin. Ylempänä on
jää lumen peitossa, mutta alempana on sen pinta paljas ja paistaa se
heleältä vihreänsiniseltä.

Pian olemme jäätikön alireunan alla. Se riippuu päällämme kuin
kuohahtaessaan jäätynyt meren aalto, se on kuin Imatra, joka yht'äkkiä
on kohmettunut ja pysähtynyt ja alempana oleva uoma samassa juossut
kuiviin. Sen luulisi kohisevan, sen luulisi syöksähtävän alas, mutta se
ei liikahda, makaa jäykkänä, synkkänä, uhkaavana ja jurona--ja
kuitenkin elää.

Se elää ja hengittää: pienet, jään pinnalla juoksevat purot lirittävät
ja larittavat, sen halkeamissa pihisee ja ritisee. Se kantaa kiviä
selässään, joita sen päälle huipuilta putoilee ja joita se niiden
rinteiltä mukaansa raastaa, se siirtää niitä kupeilta keskelleen, se
tuo niitä alemma ja alemma ja pudottaa ne lopulta alas, muodostaen
eteensä korkean vallituksen. Se yhtenä vuonna peräytyy, toisena astuu
eteenpäin ja murtaa kallioita, siirtää, työntää, pinoo, hajoittaa,
murentaa ja jauhaa--ja vedeksi muuttuneena valuttaa kivijauhon alas
laaksoihin, ensin ylempiin, sitten alempiin, kerros kerrokselta, ja
viimein suurien virtain avulla alas valtameriin.

On se jättiläistyötä, on se peikon paja, on se ikuisten alkuvoimain
taikamylly!

Istahdan jäätikön eteen, sen liikkumattoman aallonharjan alle ja annan
sen leyhyttää viileätä kosteuttaan matkasta paahtuneelle otsalle. Ja
nyt se on vain sitä varten olemassa, nyt on kuin ei olisi sillä muuta
tehtävää milloinkaan ollut, ei enempi kuin merelläkään, joka kuumana
kesäpäivänä viileyttä liehtoi minulle sileällä kalliolla istuessani.

Kalliolla!--mutta sehän on tässäkin allani yhtä sileä kuin siellä, sama
sileys, samat juovat, samat suonet sen kiiltävässä pinnassa! Mistä se
tänne tuli, tuttu kallio Porkkalan kareilta? Mutta jääthän ne sen
sielläkin silitti, kymmeniä tuhansia vuosia sitten esitti luonto siellä
saman näytelmän, jota se nyt tässä juuri parast'aikaa esittää... Kumma
tunne rintaa paisuttaa, huimaavia taipalia tekee mielikuvitus--ja »kuka
voi hillitä miehen aatoksen lennon?» Ettäkö ihan totta koko Suomi oli
silloin niinkuin tuo jäärinne tuossa, ettäkö lohkeili siellä jäävuoria
mereen, niinkuin tuossa on lohkeillut jääpaloja pienoiseen, edessäni
jäätikön reunassa olevaan lammikkoon, joka niitä keinuttaa pinnallaan
kuin joutsenia?

Ja siellä, siellä napapiirin takanakin sen aurinko sulatti ja hävitti
ja pakotti peikon pakenemaan Huippuvuorille, ja perkasi alta ihanan
maan, ihanimman kaikista! Ja täällä se ei _tälle_ jäätikölle mitään
mahda! Ja tämä on ollut täällä silloin, kun sielläkin oli se, ja on yhä
vielä, ja on ehkä vielä sittenkin, kun taas uusi jää peittää sen maan
siellä pohjoisessa, ihanan maan, ihanimman kaikista...

Mitäpähän siinä maailman rannalla mietinkään--taisin tehdä tyhmiä
vertauksia jäästä luonnossa, jäästä ihmisten sydämissä--roudasta heidän
povessaan--taisinpa tulla alakuloiseksikin--aatella ystäviä, omaisia,
jotka missä lienevät, mitä nyt juuri miettinevät--joille mille päivä
maita valaisee, joilta miltä jää maat peittää, veljiltä vierailla
mailla--niin kun katsahdin ylös huippuja kohti tuolla jäätikön takana,
jonne oli aikomus tästä vielä kiivetä ja sieltä Italian luvattuun
maahan silmäni luoda, niin hävinneet ovat huiput. Liekö
jäätikköjättiläinen suuttunut aurinkoon, joka sen selkää lämmitti ja
sydäntä sulatti ja sai sen suonet tykkimään--se on ruvennut ajamaan
sitä luotaan, on henkäissyt kylmän usvan sisuksistaan, kietaissut sen
harmaana harsona ensin yhden huipun hartioille, sitten toisen. Siitä
harso laskeutuu alemma ja leviää harjanteen päälle ja vaakkuu sinne
tänne. Ja kuin kutsun saaneina, merkin ymmärtäneinä kiitelee alempaa
laaksosta vuorien välitse toisia sumupalloja ylös pitämään kokousta
jäätikön katolla. Kohta niitä tulee kaikilta haaroilta, ja ennen pitkää
ovat kaikki huiput näkymättömissä. Jäätikkö näyttää nyt laskeutuvan
suoraan taivaasta, eikä tätä maailmaa ole muuta kuin tuo harmaa,
aaltoileva usvameri jäätikön päällä. Yht'äkkiä katoaa sekin, ja minä
seison keskellä pilveä näkemättä muuta kuin vähän kalliota jalkaini
alla.

Ajattelin, että pilvi haihtuu yhtä pian kuin se oli syntynytkin. Mutta
kun salama samassa välähti ja sen laukaus pääni päällä räjähti ja vettä
syöksyi jäätiköltä alas niinkuin olisi aikonut tuossa tuokiossa
Imatraksi muuttua, niin ymmärsin, että se oli varoitus, jota täytyi
totella. Sillä vuoristo on salavihainen, kiukkuinen, säälimätön peto.
Sireeni se on. Juuri kun se hymyilee, ystävöipi ja näyttää sylinsä
avaavan, ovat sen ikenet irvellään, sen hahmo muuttunut ja se iskee tai
kuristaa: tappaa tulella tai vilulla.

Turvauduin tiehen ja lähdin astumaan ylös matkailijamajaan, jonka
tiesin olevan vähän ylempänä. Täysi myrsky oli puhjennut raivoamaan,
suuret pisarat ja rakeet kimpoilivat kivestä, tuulispäät karkasivat
päälleni milloin edestä milloin takaa, niin että täytyi alinomaa
painautua kallion seinää vastaan säilyäkseen suistumasta rinnettä alas.
Tie oli tehty louhikkoon, josta sitä oli vaikea löytää. Pari kertaa se
vei lumikinoksen yli. En ollut kauan kulkenut, kun vesi muuttui
lumeksi, täydelliseksi pyryksi, niin sakeaksi ettei nähnyt viittaväliä
eteensä. Mutta samassa häämötti huoneen haamu, ja minä seisoin kivestä
rakennetun matkailijamajan edessä ja astuin lunta jaloistani
kopistellen sen lämpimään suojaan.

       *       *       *       *       *

Yövyin siihen monen muun matkailijan kanssa, joita oli tullut ennen
minua ja joita toisia tuli jäljessäni, lumiukkoja ja lumiakkoja, jotkut
heistä kesävaatteissa ja olkihatuissa.

Koko iltapäivän ja yön pyrytti ja ulvoi. Sain nukkua kylmässä
kamarissa, usean asteen pakkasessa, täysissä tamineissa, villaisten
vaippain sisässä.

Puinen sänky ritisi kuin reslareki, ja unissani ajelin minä kotoisia
talvisia taipalia keskellä heinäkuuta.

Aamulla oli paiste ja pouta, kirkas ja talvinen. Hanget kimmelteli,
kiteet loisti. Lumisia, häikäiseviä huippuja niin kauas kuin silmä
kantoi. Tuolla hyvin alhaalla linnan pihassa vihreä laakso kylineen,
teineen ja rautateineen. En pyrkinyt ylemmä korkeuksia kohti; olin
saanut nähdä mitä halusin. Enkähän olisi päässytkään sinne läpi
hankien. Lähdin laskeutumaan alas laaksoon. En samaa tietä, jota olin
tullut, en linnan eri kerroksien kautta, vaan vuoren toista rinnettä,
jyrkkää kuin tikapuut. Nousu oli kestänyt päivän, toista; laskeuminen
meni tunnissa, parissa.

Suloisesti upposi jalka pehmoiseen lumeen alas astuessani. Tammikuu
muuttui maaliskuuksi puolen tunnin kuluessa, lumi vettyi, väheni, ja
toisen puolen tunnin kuluttua oli kesä ja vihreät lehdot ja kukkivat
niityt ja leuto ja lämmin ja kuului jostakin viikatteen hionnan helinä.



KORKEUDESSA.


Ahornspitze eli Ahorninhuippu on liki kolmetuhatta metriä merenpintaa
ylempänä oleva yksinäinen huippu lähellä Mayrhofenia. Se kohoo
Tsillerlaakson pohjasta melkein niin jyrkästi kuin maa voi maasta
kohota ja kasaantua. Sinne tullakseen ei tarvitse päiväkausia kävellä
laaksoja myöten, vaan alkaa nousu kohta omista nurkista. Matka huipulle
kestää kuitenkin seitsemisen tuntia. Ahorn ei ole merkillisimpiä eikä
korkeimpia huippuja Tyrolissa, ja varsinaiset huipputaiteilijat, jotka
hakevat huimaavia korkeuksia yläpuolelta jäätiköiden, sitä halveksivat.
Se on kuitenkin vuoristossa vaeltavien dilettanttien suuri suosikki sen
vuoksi, että vähemmänkin tottunut kiipeilijä voi sen jotakuinkin
helposti valloittaa, tarvitsematta turvautua oppaiden apuun. Samalla se
kuitenkin antaa ainakin aavistuksen siitä, mitä on ylemmille huipuille
nousu ja tarjoo siitä johtuvan tyydytyksen. Sillä vaikkei sen laella
asukaan ikuinen jää, niin viipyvät sen rinteillä kuitenkin kinokset
aina elokuuhun saakka, ja jos sinne tahtoo sitä ennen nousta, saa sitä
tehdessä tuntea jalkainsa alla vuoriston hankiaisenkin narinan jonakin
kylmänä aamuna. Näköala sieltä sanotaan olevan Tyrolin avarimpia ja
suurenmoisimpia, enkä ainakaan minä puolestani sen parempaa kaivannut.

Minulle on Ahornille nousu siitä muistettava, että tein sen yksin--mikä
aina lisää nousun ja vuorella viipymisen juhlatunnetta--ja että sain
siellä uudistaa Rocher du Naye'lla tekemääni ensimmäistä tuttavuutta
lumihuippumaailman näkyjen kanssa. Siellä myös heitin hyvästini, ehkäpä
ainaisen Tyrolille, sillä pian sen jälkeen lähdimme.

       *       *       *       *       *

Laakso, kaikkein kauneinkin, lopulta ahdistaa ja kiusaa, kun ei saa
nähdä päivän nousua eikä sen laskua, ennenkuin tuossa kahden puolen
aina kohoava vuoren seinä sen sallii. Tulee sama ikävä aurinkoa kuin
pohjois-suomalaiselle tulee Etelä-Suomessa valoisia kesäöitä. Useita
viikkoja se oli minua houkutellut, mutta en tullut lähteneeksi
liikkeelle. Mutta lopulta kävi sen vetovoima niin suureksi, että täytyi
sitoani naulapohjakengät jalkaan, heittää reppu selkään ja tarttua
alppisauvaan. Ahornin ainainen näkeminen kiehtoi silmää, imi rintaa,
puristi sydäntä. Se veti puoleensa niinkuin etäisin meren kari vetää
sisäsaaristossa asuvata, jolle ainakin kerta kesässä tulee se pakottava
päivä, että hänen täytyy soutaa sinne noustakseen maihin ja nähdäkseen
kaikkein aavimman meren.

Sattuu kuitenkin usein, että maininki meren karin ympärillä kerta
toisensa perästä estää maallenousun. Ja alppihuippu, pienempikin ja
vähemmänkin vaarallinen ja vaivalloinen, ei ole kiivettävissä kaikilla
ilmoilla. On odotettava, kunnes se itse sen sallii. Uhmailu tuottaa
melkein aina vahingon. Siellä ylhäällä voi yht'äkkiä puhjeta pyry, joka
peittää polun, huippu voi muutamissa minuuteissa kietoutua sateeseen ja
sumuun, niin ettei sieltä mitään näy, ja koko yritys on mennyt hukkaan.
Selkeälläkin ilmalla ja vaikka alhaalla laaksossa on tyven, saattavat
siellä viskelehtiä vihurit, joiden voima ei ole kenenkään
vastustettavissa.

Niin kävi minullekin ensi koetuksella, aikoessani pyrkiä Ahornin
huipulle.

Olin yöpynyt majaan, joka on rakennettu noin tunnin verran vuoren
huippua alemma. Varhain aamulla olin lähtenyt liikkeelle välittämättä
tuulesta, joka koko yön oli raskaasti kuin kotoinen syystuuli
huoahdellut nurkissa ja yhä vain tuntui kiihtyvän. Tie kulki alussa
harjanteiden kuvetta painanteessa, jossa tuuli tuntui vähemmin. Mutta
kun tie nousi ja harjanteet painuivat, silloin alkoi viskellä venettä.
Luotin painolastiini ja ponnistin ylemmä polkua, joka kulki milloin
kovaksi iskeytynyttä kinosta, milloin sulaa maata.

Mutta kuta ylemmäksi pääsin, sitä alemmaksi täytyi painua pään ja sitä
köyrymmäksi nöyrtyä selän. Tuuli siellä piti verrattain vähän melua
itsestään, sillä kun ei ollut puita eikä pensaita, joihin se olisi
voinut säveleitään soittaa. Ei ollut vaatteissanikaan paljon irti
revittävää eikä se sitä koettanutkaan. Sillä oli toinen taktiikka.
Tultuani kokonaan pois selänteiden suojasta se aikoi tehdä tehtävänsä
sen enemmittä mutkitta. Sen tarkoituksena oli nähtävästi sopivan
tilaisuuden tullessa temmata syliinsä koko mies ja heittää koppinsa
alas. Tuuliaispäät siellä ylhäällä ovat tottuneet kiviäkin
liikuttelemaan niinkuin heinätukkoja. Jos se olisi onnistunut, niin
olisin juuri saapuessani sen selänteen päälle, josta alkoi nousu itse
huipulle, lentänyt sen yli ja samaa tietä tuhansia metrejä suin päin
soraisia ja lumisia rinteitä alas aina Tsillerlaaksoon. Minulla oli
kuitenkin hiukan verran enemmän painokiloja kuin tuulella voimakiloja.
Sen huomattuaan se otti vauhtia ylhäältä päin, ryntäsi alas huipun
kuvetta ja nujerti niskasta. Ei ollut yrittämistäkään ylemmä, ja mitäpä
sinne juhlimaan, kun oli tämmöistä vieraan vastaanotto.

Olin tuulen painosta lyykähtänyt huipun juurelle nelinkontin polvilleni
kuin pelästynyt pakana epäjumalansa jalkain juureen. Ahornin jyrkkä
keila seisoi harmaan ruskeana ja synkkänä hiukan ylempänä. Ymmärsin
siinä kaikkien alku-uskontojen synnyn, luonnonvoimien palvelemisen
salaisuus oli minulle selvinnyt vuosituhansien takaisten sukuni
perinnäismuistojen peitosta. Tuntien omien voimieni täydellisimmän
avuttomuuden minua väkevämpien voimien rinnalla valtasi minut
kyyristyvä kunnioitus, pelko ja kammo, jommoista en sillä tavalla
ollut missään tilaisuudessa ennen kokenut. Ymmärsin pelon ja kammon
alku-uskontojen yksinkertaiset opit, jotka vaativat suin päin maahan
heittäytymään suuremman edessä. Samalla oli kuin olisi pitänyt alkaa
hokea jotakin, ei rukousta, vaan lepytysloihtua: »suostuos suuri
jumala, viihtyös vihainen valta...» tai jotakin semmoista.--Kun tulin
järkiini, tahdoin potkia tutkainta vastaan, hivuttautua kuin varkain
istualleni ja jäädä katselemaan ympärilleni, saadakseni viedä edes
jotakin muistoa. Mutta silloin Hän--jumal-jättiläinen tuossa ylempänä
kietaisi hartioilleen pilven. Ja silloin minä lähdin, lähdin taakseni
katsomatta ja kasvoni verhoten.

Kun tulin alas majaan, sanoi tarjoilijaneiti: »Hän on paha tänään.» Se
oli siis heillekin »hän»!--olento, kuinka korkea sitten lienee ollut,
en tullut kysyneeksi, mutta sen olen aina huomannut, että
vuoristolaiset varsinkin jonkin onnettomuuden yhteydessä puhuvat
korkeista huipuista yhtä suurella kunnioituksella kuin Jumalasta ja
paljon suuremmalla kuin paavista.

       *       *       *       *       *

Mutta toisen kerran oli »Hän» paremmalla päällä. Lähdin uudestaan
liikkeelle laaksostani noin kuukauden päästä, varasin tyynen elokuun
päivän, ja sen kaikkein tyynimpänä iltana pääsin kuin pääsinkin Ahornin
korkeimmalle huipulle. Ihan ilman vaivaa ja vavistusta se ei kuitenkaan
tälläkään kertaa käynyt. Vaikka ottikin luokseen ja salli olalleen
istua ja otsaansa silittää antoi kivisfinksi kuitenkin aikaa tuta, kuka
hän oli ja kuka minä kuolevainen.

Olin illan suussa vähän ennen auringon laskua tullut samalle paikalle,
mistä viimeksi olin saanut kääntyä. Kaitainen jyrkkä ura lähti viemään
viistoon ylöspäin keilan kuvetta. Toisella puolen oli melkein
kohtisuora kallioseinä, toisella niin äkkijyrkkä sorainen rinne, että
jalan koskettamat kivet kohta rapisivat alas ja menivät menojaan
syvyyteen. Jos päätä huimasi tai askel petti, alas menit samaa tietä.
Vapisutti nousta, mutta oli myöhäistä kääntyäkin. En oikein tiedä,
kuinka tulin pahimmista paikoista yli ... taisin taas olla nelinkontin,
tehdä lupauksen, että jos tämän kerran hengissä päästät, en toista
kertaa yritä. Sekö lie auttanut, sillä kun taas seisoin jaloillani,
huomasin olevani turvallisessa paikassa, kasaantuneiden
kalliomöhkäleiden välissä, jossa kivet jalkaini alla eivät enää
liukuneet.

En näe tästä vielä mitään siitä, mitä olin tullut katsomaan. Ei tee
mieleni vielä katsellakaan ympärilleni. Minulla ei ole muuta
tietoisuutta kuin se yksi ja ainoa ajatus: kuinka olen pääsevä takaisin
samaa tietä, jota olin tullut, ja jota on oleva monta vertaa vaikeampi
laskeutua kuin oli ollut nousta?... Silloin kohahtaa korvaani kosken
ääni ja sen seasta junan vihellys hyvin heikosti ja hyvin kaukaa. Se
kuuluu kuin suuren näkinkengän sisästä, sikinsokisten kallioiden
aukosta. Kuulohäiriötä seuraa näköhäiriö. Nousen askeleen ylemmä, ja
silloin on kuin olisivat taivaan pilvet yhtyneet ympärilleni kehään ja
katselisivat minua ensin uteliaina ja kummastellen, sitten kuin
hymyillen ja kehoitellen nousemaan ja tulemaan. Ne ovat Tyrolin lumisia
huippuja, jotka vetinen himmentynyt silmä oli vetänyt siihen ihan
eteensä penikulmain päästä, ja jotka se samassa selvinneenä siirtää
oikeihin paikkoihinsa, yhdet ihan lähelle, toiset häivenevään
kaukaisuuteen taivaan rannimmaisille rajoille.

Astuin viimeiset askeleet ja istahdin Ahornin ylimmälle kivelle, jota
ylempänä en ole ollut enkä taida enää omin voimineni tullakaan. Eikä se
taida olla juuri tarpeellistakaan, sillä tuskinpa tästä nähty maisema
enää muuttuisi, vaikka sen saisi nähdä vielä jotakin tuhatta metriä
ylempääkin. Meri on sama meri, katsoipa sitä komentokannelta tai maston
huipusta.

Meri, niin! Siinä on nyt koko Tyrolin vuoristo tai ainakin paras osa
siitä--vuoristo, kaiken meren vastakohta. Ja kuitenkin täytyy sen
vaikutusta kuvatakseen turvautua vertaukseen merestä, niinkuin
antaessaan valtameren aallosta oikeaa käsitystä on sanottava sitä
»korkeaksi kuin vuori». Minusta siis tuntui tässä siltä, kuin minut
olisi valtameren aallon pohjasta heitetty sen harjalle, ja niinkuin
silmäni samalla kantaisi yli lukemattomien toisten aaltojen; niinkuin
tämä aallokko yht'äkkiä olisi hurjimmassa mylläkässään jähmettynyt
jääksi ja sen vaahtopäät hyrskyt muuttuneet lumeksi. Vertaus on
ikivanha, mutta miksi etsisin uusia, kun vanha on hyvä ja kaikin puolin
kuvaava? Siellä on loivia, sileäpintaisia laineita, on jyrkkiä, lyhyviä
ja kesken katkenneita, on korkeita yksinäisiä suippiloita kuin
ristiaallokon nostamia.

On aivan tyven tällä myrskyisellä merellä, on niin tyven, että jos
tässä olisi haapa, ei liikahtaisi sen lehti.

Päätunne on rauhan ja hiljaisuuden tunne. On hiljaista ja sävyisää. Tuo
jähmettynyt ulappa ei pauhaa eikä liiku. Toinen on puhtaimman valon ja
kirkkauden tunne. Ilma on lämmin ja herttainen. Kaikki on punertavan
hienon iltavalaistuksen verhossa. Köyristyneet niskat, pystyt päät
eivät uhkaa. Kun alhaalta laaksosta katsoo huippuihin, on niissä aina
jotakin ylpeätä, tylyä ja kylmää. Kaikkein korkeimmilla on kyllä
tästäkin katsoen sama ryhtinsä, ne ovat leijonia, jotka painavat
alempiansa hiiriksi maahan. Mutta nuo hiukan matalammat ne ovat kuin
kesytettyjä. Ne ovat--vaihtaakseni kuvia niinkuin ne siinä katsoessa
vaihtuvat--kuin talvisen kaupungin kattoja, kirkon tornista katsottuja.
Ne ikäänkuin kutsuvat käyskentelyyn harjojansa pitkin, laskemaan luisua
rinteillään, hyppäämään alppisauvan avulla räystäältä toiselle kapean
sivukadun poikki. Lapsellinen, luottava tunne täyttää rinnan. Unohtaa
olevansa jalopeurain luolassa ja silittää yhden päälakea.

Sillä petoja ne sittenkin ovat. Niillä on jokaisella huipulla,
suuremmalla ja pienemmällä, melkeinpä jokaisella harjulla ja rinteellä,
ainakin joku surma omallatunnollaan, ne aina sitä vaanivat ja ne ovat
valmiita siihen milloin tahansa... Alkaa pimetä, kaukaisuus samenee,
synkät varjot hiipivät mustina täplinä kupeita ylös. Ne ovat hirviöitä,
jotka säälittä nielevät jäätikköjensä kitoihin tai murskaavat
louhujensa leukain välissä innokkaimmat ihailijansa ja uskollisimmatkin
ystävänsä. Lukemattomat ovat ne luonnon palvelijat, joita huiput
heleimmällä loistollaan ovat kaukaa tasangoilta ensin houkutelleet
luokseen, itseään syleilemään, ja sitten säälittä heittäneet alas tai
iskeneet kivellä päähän tai palelluttaneet kuoliaaksi hyisessä
syleilyssä. Tämä jäätynyt meri on siinäkin suhteessa meri, jäämeri,
että jokainen sen huippu on pohjoisnapa pienoiskokoa, joka on vaatinut
ja yhä vaatii etsijäinsä uusia uhreja.

Ne uhrit eivät nekään, yhtä vähän kuin naparetkeilijät, ole
voitonpyyntinsä, vaan aatteidensa, ihanteidensa, ylöspäin-pyrkimisensä
uhreja. Ne, jotka nousevat ylimmille jäätiköille ja kiipeävät ikuisille
lumille, tekevät sen ainoastaan tyydyttääkseen selittämätöntä
tarvettaan nousta ja päästä ja joinakin tämän uskonsa suurina juhlina
nähdä yli sen, mikä arkioloissa heidän näköpiirinsä sulkee. Se on
sielullinen, henkinen tarve, joka useimmat alpeille ajaa, tarve
hengittää suuruutta, tuntea hartautta ja riemua siitä, että on
voimainsa viimeisillä ponnistuksilla saavuttanut jotakin ja voittanut
jotakin, jolla aineellisesti ei ole heille mitään merkitystä. Se on
jonkinlaista uskontoa, sillä uskonnolla on pappinsa, uskonsankarinsa,
teologinsa, jotka sen oppeja tulkitsevat ja selventävät, sillä on
lukemattomat hartaat tunnustajansa ja palvelijansa, jopa
marttyyrinsäkin. Vuortenpalvelijain lahko on levinnyt ympäri maailmaa.
Heillä on Mekkansa, Roomansa, Jerusaleminsa ja monet muut pyhät
paikkansa--tämä Ahornin huippu on vain yksi niitä pienimpiä. Se kerää
ja käyttää suunnattomia summia pyhiinvaellusten järjestämiseksi ja
helpottamiseksi. Lukemattomat »Alpenvereinit», Saksan ja Itävallan
tasankokaupungeissa rakentavat teitä, polkuja ja suojamajoja ja
ylläpitävät niitä, palkkaavat oppaita ja järjestävät ja tarkastavat
niiden toimintaa. Näiden yhdistysten toimesta ilmestyy kirjallisuutta,
matka-oppaita ja karttoja pienimmistäkin poluista, ne julkaisevat
aikakauskirjoja, jopa sanomalehtiäkin, joissa vaihdetaan mielipiteitä,
annetaan opetuksia, tehdään innokasta lähetystyötä, sanalla sanoen
ylläpidetään alinomaista yhteyttä seurakunnan jäsenten kesken.

Niitä saan minäkin kiittää siitä, että minulle tottumattomalle oli tie
tänne saakka tehty niin tasaiseksi kuin suinkin on mahdollista, ja että
tuolla alempana minua odottaa mukava maja, jota ilman olisi täytynyt
yöpyä kivien keskeen, kenties lumihankeenkin, ja jota ilman en ehkä
olisi koskaan tänne tullut.

       *       *       *       *       *

Olisinkohan menettänyt mitään, jos en olisi tänne tullut? Eihän koskaan
tiedä, mitä vailla on ollut eikä, mitä vaille täällä viimein jää. Mutta
kun ilta on kulunut, laskeneen päivän vuorille valama puna sammumistaan
sammunut ja hämäryyden huntu verhonnut lähimmätkin huiput, niin
laskeutuessani alas Ahornilta ymmärrän itseni jotenkuten paremmin kuin
ennen, ja myöskin kaikki ne, joita heidän sydämensä pakko vaatii--edes
jollakin lailla--pois matoisesta maasta, edes joksikin hetkeksi
avaruuksien hiljaisuuteen. Rinnan tunteessa on sanatonta ihastusta jo
ainoastaan siitä, että _on_ täällä, ja kun on lähtenyt, siitä, että _on
ollut_. Se milloin ylentää ja avartaa, milloin masentaa ja herättää
kunnioitusta kaikkeen, mikä on ylempänä ja näyttää olevan parempaa, se
antaa--aiheettomasti ja selittämättömästi--uskoa ja luottamusta omaan
entisyyteen ja omaan tulevaisuuteen, omaan ja muiden. On niinkuin oli
hyvin kauan, kauan sitten, kun kesäisenä lauantai-iltana palasi
vakavain, hyväin ja hartaiden ihmisten kanssa rinnettä alas
iltakirkosta, jossa isä oli selitellyt sanaa niin, että sen lapsikin
ymmärsi. On niinkuin joskus, hyvin harvoin oli ollut, kun oli nähnyt
kaikkein parasta taidetta tai kuullut puhtainta soittoa, suurta
sinfoniaa, joka toistamistaan toistaa: »Kaikk' on vielä veljet
kerran...»

Vuoren huippu on jo takana, ylhäällä, tummana, synkkämielisenä. Se taas
hetkeksi vavahduttaa niinkuin lasta kivikirkko hautuumaan keskellä.
Mutta taivaalla selänteiden synkkien harjujen takana on syttynyt
tähtiä, alppirinteeltä jostakin kilahtaa vuohen kello ja ohitse kulkee
tuulen henkäys: huoahtaen tulee ja huoahtaen menee.



TYÖN ORJIA.


Retki jäätikön reunalle oli antanut kaikkea nautintoa ja tyydytystä.
Ensin voimia ponnistava kävely sinne ylös; ihminen kuin uudistunut ja
ilmojen kylvyssä puhdistunut.

Ylhäällä siellä perillä paisteinen päiväkausi häikäisevässä
kirkkaudessaan uinuvien lumihuippujen juurella, ja jännittävä
myrskyinen yö, ja sitten taas ihana aamu. Matkailijamajassa kaikki
kulttuurin mukavuudet ja hauskuudet; olimme siellä syöneet ja juoneet,
olimme seurustelleet miellyttäväin, iloisten ja tyytyväisten ihmisten
kanssa; oli soitettu ja laulettu, ja tarjoilijatytöt olivat illalla
tanssineet nuorten oppaiden kanssa, pojat jalkaa kattoon heittäen. Yön
olimme nukkuneet mukavilla vieterivuoteilla.

Astelimme nyt siis mitä parhaimmassa mielentilassa alas laaksoon. Lunta
oli kyllä puoli polveen, mutta jos hiukan upotti, vei se askeleen
samalla alaspäin eikä rasittanut. Semmoisissa tilaisuuksissa ja
mielentiloissa ei ihminen tavallisesti ajattele muuta kuin itseään. Hän
on omaa mielihyväänsä täynnä, ja jos hän muistaa muita, niin muistaa
hän heitä vain toivoakseen heitä osallisiksi samaan hauskuuteen--
lisätäkseen siten omaansa. Hän saattaa olla niin heltynyt kaikesta
siitä hyvästä, mitä maailma hänelle tarjoo, että vesi liikutuksesta
silmään kihahtaa. Kyllä on tämä kulttuuri sentään kaikkine
mukavuuksineen...! Onhan suorastaan suurenmoista, että se tahtoo ja
taitaa ojentaa meille auttavan kätensä niin sanoakseni pohjan
pimeimmilläkin perillä, kaikkein kolkoimmissakin, asumattomimmissakin
erämaissa. Kuinka hellää huolta rakas maailma pitääkään meistä
helmalapsistaan!

Erityisellä ihailulla ajattelin varsinkin matkailijamajaa, tuota pientä
hotellia, jossa olimme saaneet suojaa ja jossa meitä oli kohdeltu niin
kodikkaasti kuin ainoastaan Tyrolin majatalojen väet voivat vieraitaan
kohdella. Majatalon miellyttäväisyyttä meidän silmissämme lisäsi vielä
se, että se oli yksinomaan luonnonihailijain iloksi rakennettu sinne
korkeuteensa ja että rakentaminen varmaankin oli tapahtunut suurilla
ponnistuksilla ja kenties uhrauksillakin. Sillä paitsi seinäkiviä oli
kaikki rakennustarpeet täytynyt sinne muualta tuoda--arvattavasti
pienten aasien tai jäntteröiden vuorihevosten selässä--lattiat, katot,
ovet, sitten huonekalut, makuuvaatteet, keittiön tarpeet, ja
ruokatarpeita tuotiin yhä edelleen joka päivä alhaalta laaksoista
kilometrien syvyyksistä. Kun majatalo oli alkanut käydä pieneksi yhä
lisääntyvän matkailijatulvan takia, niin oltiin siihen nyt vielä
rakentamassa yhtä suuri jatko entisen lisäksi. »Jos ensi kesänä
tulette, niinkuin varmaan teette, on täällä oleva jokaiselle
erikoishuone, ja toivon teidän viihtyvän kauemminkin», oli isäntä
sanonut, »ja me rakennamme verannan tähän, tästä on suurenmoinen
näköala, kunhan usvat haihtuvat.» Me tietysti lupasimme tulla, ja me
olimme omasta puolestamme erinomaisen tyytyväisiä kaikkeen ja me olimme
vakuutetut siitä, että kaikki olisivat tyytyväisiä myöskin meihin,
sillä olimmehan mekin puolestamme olleet vaikuttamassa siihen, että
näitä kaikkia tämmöisiä saattoi rakentaa ja ylläpitää tuhansien
iloksi... Näistä puhelimme ja huikkasimme väliin, niinkuin on tapana
vuoristossa, ja kallioiden kaiku vastasi hyväksyvästi huutoihimme.

--Mikä ihmeen elävä tuo on?--ja me pysähdyimme katsomaan alas, valmiina
vastaanottamaan jotakin uutta ja omituista. Sillä vuoristossa saa
välistä nähdä hyvinkin hullunkurisia näkyjä. Siellä tulee sangen usein
risukimppu vaeltaen vuorenrinnettä ikäänkuin omin voimin; kun se saapuu
lähemmä, ei vieläkään näe muuta kuin risukimpun, joka jalatonna
hiljalleen polulla keinahtelee. Vasta kun on päässyt ohi ja katsoo
taakseen, huomaa, että sen alla on sittenkin jalat--aasin jalat. Toisen
kerran tervehtää sinua ihmisäänellä heinäruko, ja sen sisästä kiiluu
silmäpari, mutta ratkaisematta jää, oliko sen alla mies vai nainen.

--Sehän on lautakuorma!

Se oli todellakin lautakuorma, joka hiljaisessa tahdissa huojahdellen
mateli vuoren alta jyrkkää polkua. Alempana tuli toinen ja kolmas
samanlainen. Ne nousivat niin vaivalloisesti ja hitaasti, että tuskin
liikkuivat. Ajattelin, että kuorman alla oli aasi tai kaksikin.

Siinä on kuitenkin vain yksi ainoa mies, ja hänellä on hartiainsa ja
päänsä varassa ainakin puoli tusinaa lautoja. Niin mahtavaa taakkaa
emme olleet vielä ennen nähneet kenenkään kantavan. Kantaja pysähtyy
kohdallemme ja laskee taakkansa hetkeksi kallion kielekkeen päälle,
voidakseen sen siitä sitten kumartumatta ottaa. Hän ja hänen toverinsa
tuolla alempana ovat menossa matkailijamajalle, viemässä lattialautoja
sen lisärakennukseen.

Meni siinä mieleni vähän ymmälle, en osannut sanoa juuri sitä enkä
tätä. »On se melkoinen taakka», virkoin kuitenkin.--»Oo jah!»--Hän ei
läähättänyt, sillä oikein sydämensä pohjaa myöten uupunut ei läähätä,
hengittää vain vaivalloisesti ja matalasti, saamatta keuhkoihinsa
täyteen asti ilmaa. Silmä oli jäykkä ja sen pohja ikäänkuin kuivunut.
Kysyin, paljonko hänelle maksettiin palkkaa tästä työstä. Hän mainitsi
summan, jonka sai kilolta laaksosta kannettuna matkailijamajalle. Se
oli minusta mitättömän pieni. »Mutta miksi täytyy _ihmisten_ kantaa?
Miksi ei käytetä kantojuhtia?» kysyin minä vielä.--»Tie on liian jyrkkä
juhdan nousta.»--»Ihmisen täytyy siis tehdä juhdan työ?»--»Jah,
gewiss.»

Askeleeni eivät enää olleet niin joustavat kuin äsken. Mieli oli
joutunut hiukan pois sopusoinnusta sen ihanan ja suurenmoisen maiseman
kanssa, joka aukeni edessä. Sinne on siis täytynyt kuljettaa kaikki
_ihmisten_ selässä: sänky, jossa olin maannut, matrassi, jonka päällä
olin loikonut, penkit, joilla istunut, pöydät, joiden ääressä syönyt,
ruuat, juomat--olutkin. Kaikki oli sinne kannettu ihmisten selässä
taakkansa alle nääntyvien, lumessa paarustavien, pehmoisessa,
upottavassa, tämmöistä mäkeä...! En ollut tullut sitä eilen
ajatelleeksi.--No niin, se nyt on niin--mitä se minuun kuuluu--ja minä
taisin heilauttaa keppiäni ajaakseni luotani jotakin epämieluista, joka
kuin itsepintainen kärpänen oli alkanut surista ympärilläni. Mutta se
surisi siinä sittenkin.

Oli tultu lumiseudusta vihreäin alppinurmien ja punaisten alppiruusujen
vyöhykkeeseen. Maa täynnä kukkia niinkuin olisi niitä siihen käsin
kaadettu.

Tulee taas vastaan joku. Se on kai ihminen sekin, koska tänne eivät
juhdat pääse. Onkin, vanhahko nainen. Hänellä on selässä teline
semmoinen, joilla rakennuspaikoilla kannetaan tiiliä muurareille. Nämä
on isoja arinatiilejä. Kantaja ei pysähdy, ei väistä, vastaa kyllä
hyvänpäivän toivotukseen, mutta ei nosta silmiään maasta, johon ne
kiinnittää ikäänkuin saadakseen siitä apua nousulleen, koettaen
katseellaankin vetää itseään eteenpäin.

Olin poiminut alppiruusuja tiepuolesta ja aikonut kiinnittää niistä
töyhdön lakkiini, sitaista toisen sauvani päähän. Jäivät sitomatta.

Tuli kolmas kuormankantaja, vanha mies, harmaatukkainen, laiha, sääret
pitkät, jotka astuessa eivät koskaan oijenneet. Hänellä oli selässään
rautakamiini. Poskilla sairaalloinen, sammuva puna.

He kiipesivät viimeisillä voimillaan sinne ylös--»työn orjat». Pitkästä
ajasta, oikeastaan ehkä vasta ensi kerran elämässäni, ymmärsin täysin
tuon sanan sisällön, ymmärsin sen katkeran, kiroavan soinnunkin, millä
sen lausuvat ne, jotka tuntevat sen merkityksen.

Välähti eteeni kauan sitten himmennyt näky oulunsoutajasta, yläpuolella
Pyhän, kiskomassa paltamotaan kuohusta ylös, selkä köyryssä, niska
vääränä, vääränä vielä sittenkin, kun oli saanut venheensä suvantoon ja
heittänyt vetonuoransa rannalle, vääränä lapsuudesta asti--minä silloin
toisen venheen pohjassa olkien päällä selkä kenossa viiletellen ohi.

Katsahdin taakseni ylös kantajien jälkeen. Heitä tuskin enää erottikaan
vuoresta. He olivat painuneet siihen, hävinneet itse harmaina sen
harmaaseen syliin. Mutta ylhäällä erottautui tarkkapiirteisesti
matkailijamaja häikäisevien lumien keskestä, harjallaan liehuva
riemuisa lippu.

Tultiin metsävyöhykkeeseen, suureen ihanaan puistoon vuoren
etelänpuoleisella rinteellä, johon päivä yhä lämpimämmin paistoi.
Mukava, leveä eikä enää niin jyrkkä tie. Alppipuro hypellen kiveltä
kivelle, yhtäsuuntaisesti tien kanssa. Tuolla se kääntyy loikatakseen
polun poikki, ja siellä on myös sileä, houkutteleva nurmikko,
levähtääksemme sopiva... Miksi ajatella muuta kuin omaa hauskuuttaan,
kun on kerran sitä varten liikkeellä. Minulla _on_ oikeus ja minulla
_täytyy olla_ oikeus juhlia ja iloita minkään saamatta sitä häiritä!
Mitä minuun kuuluvat vieraiden maiden köyhät ja uupuneet ja kurjat?
Enhän minä kuitenkaan voi heidän asemaansa parantaa. Ja kai he saavat
työstään riittävän toimeentulonsa, koska sitä harjoittavat. Ja aina
minä alppimatkoillani, kun uupuneita kantajia lepäsi tiepuolessa,
heidät tällä tavalla torjuin... No niin, me istumme siis tähän nurmelle
ja avaamme reppumme ja otamme esiin päivällisemme ja ryyppäämme purosta
vettä ja luomme vielä viimeisen silmäyksen avaruuksien ihanuuteen...

Tiellä on poikkiteloin edessämme jokin pitkä musta esine. Olemme siihen
vähällä kompastua. Se on rautaa. Se on ratakisko, matkalla
uudisrakennukseen kai sekin, kattovasaksi tai semmoiseksi. Vähän matkaa
tiestä hiukan alempana on maassa pitkällään mies, jota emme ensin
olleet huomanneetkaan. Hän makaa hervotonna, kivi pään tukena. Huulilta
pisartelee verta, suun alla on nenäliina ja siinä on punaisia pilkkuja,
mutta hän ei enää jaksa viedä sitä suulleen; veri saa tippua maahan.

Se on siis tuokin, rautainen kattovasa, kannettava sinne ihmisen
selässä kolmentuhannen korkeuteen, kannattamaan kattoa suojaksi
kaikkien, jotka tahtovat siellä, minne ei mikään juhta pääse nousemaan,
nauttia kaikkia kulttuurin mukavuuksia.

Mies ei liikahda, ei näytä meitä näkevän eikä kuulevan. Mutta kuitenkin
hän syyttää minua jostakin, enkä minä yritäkään puolustautua, en edes
itsenikään edessä. Minua hävettää ja minun sydämeeni koskee. En voi
pysähtyä puron viereen nurmikolle, en heittää katseeni ihastunutta
hyvästiä sinivalkoisille huipuille. Silmäkalvon pohjaan on
lähtemättömäksi kaihiksi tarttunut kuva ratakiskon vieressä makaavasta
miehestä, jonka huulilta itkee hänen rasituksensa veri. Vuoristostakin,
yläpuolelta pilvien, jossa kuvailin kaiken olevan oikeutta, sopusointua
ja rauhaa, täytyi minun siis viimeisenä vaikutuksena viedä muistutus
elämän iankaikkisesti sovittamattomista ristiriidoista, toisten
orjuutuksesta toisten iloksi--jotka ristiriidat olivat olemassa jo
silloin, kun pyramiidit tehtiin, joista voisivat puhua kivet kaikissa
kirkoissa ja taiteen temppeleissä ja joita ilman ei näytä saatavan
kohoamaan kaikkein vaatimattominta matkailijamajaakaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Minkä mitäkin Tyrolista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.