Title: Papin rouva
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Papin rouva" ***


PAPIN ROUVA

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1920.



Tässä teoksessa tavattavat päähenkilöt ovat jo esiintyneet »Papin
tyttäressä.»


Motto: »Älkää hänt' unelmass' edes nähkö,
             ettei hänen silmäns'
       iskisi teihin, ja katse,
             jok' ei mene mielestä koskaan,
       hiljaa vaivaavaks okahaks näin
             jäis sydämeenne.»

      (Johannan sanat Hannalle Runebergin »Hannassa»)



I.


Viheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannalla
pitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät sen
valkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki iso
valtaväylä etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitse
suuret matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin oli
päivän matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisella
puolella pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Jos
joskus oli joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niin
noudettiin tai vietiin se venheellä, jolla soudettiin väylälle.
Pappilan lahti jäi sentähden syrjään suuren maailman valtatieltä ja sen
ihmisvirralta. Ainoastaan joku harva hajamielinen matkustaja saattoi
silloin tällöin sattumalta ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistä
peränpitäjältä, kantta pitkin kävellessään:--»Mikä on tuo punainen talo
tuolla kaukana'»--»Se kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisen
virkatalo.» Jos hän oli elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelle
ehkä tulla ohimenevä ajatus:--»Se näyttää niin rauhalliselta tuo
paikka ... siellä olisi ehkä onnellista asua.»

Ja jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näytti
siinä pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus.

Suuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa ja
pientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotka
tuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivat
pehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki, jonka
harja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensa
niittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi tai
valkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harva
ruohikko jyrkkäyksen rintaan.

Pappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennus
kallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama ja
hiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä oli
rivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista yksi
valkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan silmään.

Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähän
ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikka
mättäästään.

Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka
tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuo
pienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine portaineen,
vaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisilla
teloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuo
kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse
rakennus--se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa.

Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä
surumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui
siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää
alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho.
Laineen loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, ehkä myöskin haavanlehden
lepatus tai päivän heijastus ikkunoihin, joiden takana ei näkynyt
liikettä eikä kuulunut lapsilauman iloista mellakkaa; eikä sitä
kuulunut pihamaalla, ei pientarilla eikä rantahiekalla. Ainoastaan
silloin tällöin avautui joku ovi, narahti puutarhan portti, ammahti
lehmä tai ynähti vasikka, kuului soutua järvellä tai askeleita
puutarhan hiekassa. Sillä välin saattoi olla niin äänetöntä, niin
liikkumatonta ja kuollutta, että arka sorsa uskalsi uittaa poikueensa
venerantaan ja käki lentää kukkumaan puutarhan aidan seipääseen.

Talon nimi oli Tyynelä.

       *       *       *       *       *

Oli iltapäivä keskikesällä, alkupuolella heinäkuuta.

Muutamia päiviä sitten oli pastori Aarnio saanut kirjeen vanhalta
ylioppilastoveriltaan Olavi Kalmilta, joka oli ilmoittanut saapuvansa
laivalla tänään ja tulevansa hänen luokseen kesäänsä viettämään. Sen
johdosta oli hän lähtenyt venheellä laivaa vastuuseen.

Elli, hänen vaimonsa, oli jäänyt kotiin järjestämään taloa siihen
kuntoon, kuin harvinaisen vieraan saapuminen vaati.

Koko päivän oli hän puuhannut siinä toimessaan, puhdistellut
huonekaluja, järjestellyt kirjoja salin pöydällä, muutellut hiukan
kuvia albumissaan, laitellut uutimia uusiin poimuihin, pyyhkinyt tomun
kukkain lehdiltä ja asettanut verestä vihreää vaaseihin. Sitten oli hän
siistinyt oman pukunsa, viivähtänyt hetken aikaa peilin edessä ja
katsellut siinä kasvojaan ja vartaloaan.

Pitkään aikaan ei hän ollut sitä tehnyt. Siitä oli kauan, kun hänellä
siitä oli ollut mitään hauskuutta. Ja hiukan uteliaasti hän nyt
silmäili vähän vaaleata muotoaan ja solakkaa, vielä neitseellisen
jäntevää vartaloaan. Moneen vuoteen ei hän ollut muistanut sitä, mitä
hänestä joskus oli sanottu, että hän oli miellyttävä, melkein
kauniskin. Ketä varten? Miksi hyväksi? Miehensä vuoksi ei hän muistanut
itseään häihinsäkään koristelleensa. Muut ne olivat sen tehneet. Siitä
oli muuten viisi vuotta, viisi pitkää vuotta.

Ja nyt hän yht'äkkiä oli taittanut kukan ja kiinnittänyt sen rintaansa.
Ja peräytyen peilin luota muutti hän sitä pari kertaa, ennenkuin se
hänen mielestään oikein tuli paikalleen.

Tämänpäiväinen puuha oli tuntunut hänestä hauskalta. Tavallisesti ei se
häntä huvittanut, hän teki sen virallisesti ja koneellisesti. Teki vain
kaikkein välttämättömimmän.

Mutta nyt hän meni puutarhaan ja keräsi siellä kukkaskimpun. Ruohoja ja
kukkia valikoidessaan tuli hän selville sen aatteesta. Vaatimaton ja
yksinkertainen sen tulisi olla, niin ettei sitä ensi silmäyksellä
huomattaisi. Mutta hieno väriltään niinkuin metsäkukka, johon kun
sattuu silmä, se sitä kauan tutkii. Hitaasti ja huolellisesti kokosi
hän siihen enimmäkseen heiniä ja taittoi sitten ruispellosta aidan
ylitse heilimöivän tähkän. Hän tarvitsi siihen sinistä ja oli jo
ottamassa lemmenkukkaa, mutta hylkäsi sen ja sijoitti ruiskukan sen
sijalle. Mutta mistä saisi hän siihen tuoksun? Hän otti muutamia
reseedoja ja pisti ne heinien väliin piiloon.

Saatuaan kukat mielensä mukaan toisiinsa sointumaan vei hän ne
yliskamariin, joka varta vasten oli laitettu vieraan asuttavaksi. Hän
oli kannattanut sinne keinutuolin ja uuden pöydän ja vienyt
vaatevarastostaan sinne parhaat ja uusimmat vuodetarpeet. Ikkunan eteen
oli ripustettu hänen omat kutomansa, ennen käyttämättömät uutimet,
pöytä oli katettu valkoisella liinalla, ikkunaan tuotu eläviä kukkia
salista, hankittu uudet naulapuut ja kirjahylly. Vuoteen taa seinälle
oli ripustettu suuri ryijy ja tuomen oksia pistelty seinän rakoihin.

Mihin paikkaan panisi hän kukkasvihkonsa? Ei keskelle pöytää, ei niin
näkyvälle paikalle. Johonkin kulmaan, josta se olisi _löydettävä_.
Uunin reunan kupera oli kaikista sopivin paikka, ja siihen hän sen
jätti. Nyt vasta hän huomasi, että siinä olivat hänen pukunsa värit:
harmaa ja sininen.

Tuleekohan hän täällä viihtymään? ajatteli hän katsoessaan ulos
ikkunasta peltojen ja järvien yli.

Hänhän oli minun ensimmäinen oikea rakkauteni ja ensimmäinen suuri
pettymykseni. Ja nyt hän tulee tänne ja on täällä jo tänä iltana!

Säikähtäen omia ajatuksiaan kiiruhti hän alas vinniltä. Mutta
nähdessään huoneet aivan uudessa kunnossa täytyi hänen nyt myöntää
itselleen, mitä varten hän näin oli ollut puuhassa koko päivän. Hänen
täytyi tunnustaa, että hän ainakin tahtoi tehdä erityisesti edullisen
vaikutuksen. Niin, ja olihan hän täältä kaukaa seurannut hänen retkiään
sanomalehtien avulla. Milloin hän oli suorittanut tutkinnon, milloin
esiintynyt puhujana isänmaallisissa juhlissa, saanut yliopistolta
matkarahan ja matkustanut ulkomaille. Hän oli pannut mieleensä hänen
osoitteensakin Pariisissa. Siellä hän oli ollut kauan kadoksissa,
kunnes taas tänä kevännä hänen nimensä oli niiden joukossa, jotka
olivat palanneet kotimaahansa. Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu,
hänellä oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli
oli kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen
äänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut
välinpitämättömästi sanotuksi: »Vai niin, tuleeko hän tänne...», kun
hänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen.

Kaikki oli laitettu valmiiksi, ei ollut enää mitään toimittamista,
vasta parin tunnin kuluttua tulee laiva, ja yht'äkkiä ei hän tiennyt,
mihin hän sitä ennen ryhtyisi.

Mutta onhan hänellä tuo tavallinen jokapäiväinen retkensä tähän aikaan
vuorokaudesta. Kuinka monta kertaa hän onkaan sen tehnyt! Rakennuksen
päädyn ympäri, jonne mennessä portti narahti joka kerta niin aivan
samalla tavalla. Siitä sitten hiekoitettua käytävää kukka- ja
hernepenkkien välitse toiselle portille, joka oli ruispellon halki
kulkevan piennartien päässä. Laimea tuuli puhalteli lauhkeasti
järveltä, siellä oli tummat metsäiset saaret ja niemet ja niiden takana
kaukana sininen, häämöttävä manner. Muutaman saaren päästä kiilsi
valkoinen, kolmikulmainen merimerkki, jonka ohitse laiva kulki. Ja
tässä kohosi ruispelto kahden puolen tien. Hän peittyi melkein päätään
myöten sen suojaan, ja tätä tietä laskeutuessaan tunsi hän itsensä aina
niin rauhalliseksi ja turvalliseksi, niinkuin se olisi vienyt hänen
omaan erityiseen maailmaansa, jossa kukaan ei kyennyt häntä
häiritsemään. Sillä pihasta katsoen ei kukaan voinut nähdä häntä tänne.
Hänen miehensä huoneen ja keittiön ikkunat antoivat kaikki pihalle
päin. Eikä tänne rantaan juuri koskaan ollut kenelläkään asiaa. Koko
tämä puoli oli ikäänkuin hänen omaansa, hänelle itselleen pyhitettyä.

Kaksi veräjäpuuta hän pudotti alas ja pistäytyi niitylle. Leveämpi
polku vei siitä suoraan rantaan. Hänen oma, kapea polkunsa poikkesi
vasemmalle ja vei lehdon läpi nuottakodalle niemen nenään. Siinä oli
pykälä kalliossa, ja siihen hän istuutui, selkänsä takana koivu ja
edessään aava ulappa.

Tästä oli hän jo monena kesänä kenenkään tietämättä katsonut ulos
maailmaan. Ja maailmaan katsomisekseen kutsui hän laivain ohikulun
katsomista tuolla kaukana, josta hän tyynellä säällä kuuli niiden
koneen tykytyksen ja näki niiden vilahdukselta siirtyvän toisen niemen
suojasta toisen taa. Se oli ainoa yhteys, mikä hänellä oli ulkomaailman
kanssa, sen suuren ja salaperäisen, jota hän pienestä tytöstä saakka
oli haaveksinut, josta hän kirjoissa oli lukenut ja jossa hän uskoi
ihmisten elävän rikasta, täyteläistä ja onnellista elämää.

Ja vielä sittenkin, kun laiva oli mennyt ohitse, jäi hän siihen
iltaansa lyhentämään. Hän odotti laineita, jotka pitkän aikaa sen
jälkeen, kun viimeinen savun kiemura oli haihtunut ilmaan, vyöryivät
sieltä verkalleen, huojahduttivat ruohistoa ja valkeana vaahtona
kohisten murtuivat rantakiville hänen jalkojensa juureen.

Aivan sattumalta oli hän tullut tämän paikan keksineeksi eräänä iltana
rantoja pitkin harhaillessaan. Toisen kerran tuli hän uteliaisuudesta,
lapsellisesti siitä hauskuutettuna, sitten se muuttui tavaksi ja
lopulta melkein jokapäiväiseksi tarpeeksi. Yksinäisyydessään hän
pyhitti paikan omille haaveiluilleen.

Ja täällä hän oli elänyt sekä onnellisimmat että onnettomimmat
hetkensä. Onnellisimmat siksi, ettei kukaan häntä häirinnyt ja että hän
sai olla yksin. Onnettomimmat, sillä täällä voi tuo sama yksinäisyys
kaikista enimmän häntä painaa. Täällä hän oli kaivannut kaikki
suurimmat kaipuunsa, täällä kaikista haikeimmin halunnut ystävää,
toveria ja rakkautta.

Nähdessään laivain aina noin salaperäisesti kulkevan ohitsensa,
kehittyi hänelle taikauskoiseksi varmuudeksi usko siihen, että elämä ei
voi ikäänsä kaikkeaan samalla tavalla jatkua ja että laineet kerran
tuolta tuovat hänelle edes jonkunlaisen toiveiden täytännön mukanaan.
Hän ei osannut ajatella, mitä se olisi ja vielä vähemmin kuka. Jotain
erikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sieltä tullut milloinkaan
mitään eikä ketään.

Ja yht'äkkiä täytti se epäilys hänen mielensä nytkin. Eihän kirje ollut
ihan varma. »Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin
tule, niin olen päättänyt viettää kesäni toisaalla.» Tietysti hän _ei
tule_! Ja paljas mahdollisuus tuosta sai hänet tavalliselle mielelleen.
Hän vaipui siihen samaan surumieliseen mietiskelyynsä, joka hänet aina
valtasi tällä paikalla. Tämä kesä tulee siis kai kulumaan niinkuin
olivat kuluneet kaikki entisetkin, ilman mitään vaihdosta. Elämä jatkuu
vanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ikävä talvi.

Aurinko kallistui hiljalleen länteen, sen valo tuli kylmemmäksi ja
alakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemistään, ja pienet lyhyet
laineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla.

Monta kertaa oli hän tällä samalla sijalla tehnyt tilin elämästään,
muistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei hän sitä ollut
koskaan kenellekään puhunut, oli se pukeutunut ikäänkuin sanoiksi hänen
mielessään, Hän olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla, jos
olisi ollut joku, joka olisi tahtonut sitä ymmärtäen kuunnella. Mutta
vaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi hän sen mielellään ja
omaksi helpotuksekseen--itselleen. Ympäristö sitä ainakin tuntui
kuuntelevan ja siihen osaakin ottavan.

       *       *       *       *       *

Kuinka kirkkaasti muisti hän tuon sunnuntai-illan isänsä kotona ennen,
kun hän istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen
veden pintaa, mihin kuvastui koko äärettömän korkea taivaan kupukansi!
Silloin seisoivat yht'äkkiä rannalla isä ja tuo nuori ylioppilas,
valkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku kupeella
riippumassa. Ne nauroivat hämmästyneelle tytölle, joka häpeissään
kiiruhti edeltäpäin pihaan muistamatta tervehtiäkään vastatulleita.
Heillä oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja kun he saivat
hänet rantaportilla kiinni ja isä heidät esitteli, niin oli apulaisen
käsi pehmeä ja vastenmielisen lämmin. Se toinen hymyili ystävällisesti
ja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisillä silmillään.

Ja pian he sitten perehtyivät toisiinsa, jo samana iltana puheli se
niin tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etevän näköinen. Miten
kauniita, uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta,
niinkuin olisi niitä kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he
tekivät kiusaa apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mitään
käsittänyt. Hän oli heistä naurettava ja vähän tyhmä. He soutelivat
järvellä, kävivät kirkon tornissa ja ihailivat avaraa näköalaa.
Ylioppilas oli juossut edeltäpäin ja avannut luukun. Hän seisoi siinä
niin solakkana ja miehekkäänä, pitäen luukun ovesta kiinni. Täytyi
kumartua hänen kainalonsa alitse ja seisoa kuin hänen syleilyksessään.
Apulainen seisoi alhaalla kirkonmäellä, ja ylioppilas huusi, iskien
Ellille silmää: »Kuinka sinä olet litteän näköinen siellä!» Valkolakin
sametti hulmusi kovassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, hän oli hän
oli niin kaunis ja reipas. Hän puhui, innostui ja osoitteli kädellään
kauas eteläisiin maisemiin, »jonne aatos aina pyrkii.» Hän näytti
tahtovan siinä paikassa sinne lentää, ja Elli kuvitteli, että he
lentävät yhdessä.

Mutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu
seisomaan verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli
nielaista tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan
takaisin...! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän
kohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn.

Kuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka
rinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole
koskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat
hänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon
järven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti
yltäkylläisimmän onnettomuutensa.

Kun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin
kosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut
käsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään
keskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä
luultavasti oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: »Onhan se hyvä ja
kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä
naimisiin ja saada turvaa maailmassa.»--»Jos menen, niin menen jonkun
kanssa, jota oikein rakastan.»--»Sinä, tyttö parka, et tiedä, että
maailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein rakastaa. Usein
saa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.»--»Mutta kuinka voi elää
naimisissa, jos ei rakasta?»--Äiti hymyili surullisesti:--»Saa luvan
voida ja näkyy sitä voivan.»

Ja näkyyhän sitä voineen.

Ajatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotena--vai lieneekö niitä ollut
kuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksi--ei hän voinut
ymmärtää, kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet
melkein mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran
perästä tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja
hermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja
herjennyt jo muutostakin odottamasta.

Siihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään
nykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne
kuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä
nytkään tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi
vakuuttamalla vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että
venhe tulee tyhjänä takaisin. Tietysti. Ja parasta kai se olisikin.

       *       *       *       *       *

Hän aikoi nousta. Mutta silloin kahahti ruohikko niin tutusti, ja
samassa puhaltautui leveä laine pitkin rantaa ja kostutti kivet lähellä
hänen jalkojaan. Laiva oli mennyt ohitse hänen huomaamattaan, sillä
päivä paistoi vasten silmiä juuri lahtea pitkin ja esti näkemästä
ulapalle.

Hetken kuluttua kuului soutua ja puhetta tuulen päältä. Hän siirtyi
vähän ja näki siellä venheen tulemassa. Hänen miehensä istui perässä.
Kokassa souti renki. Ja keskellä venhettä oli joku kolmas.

--Se on kai mieheni vieras, koetti hän ajatella rauhallisesti ja
välinpitämättömästi. Mutta sydän tykytti korvaan kuuluvasti, käsi
vapisi hänen huivia sitoessaan, ja poskia poltti. Ja hän kiiruhti
edeltäpäin pihaan, ennenkuin ne ennättäisivät rantaan ja huomasivat
hänet.

Kun hän sitten vilahdukselta katsahti kamarinsa ikkunasta rantaan , oli
venhe juuri laskemassa maihin, ja se, joka oli istunut keskellä
venhettä, oli noussut seisomaan.



II.


Elli kuuli heidän tulevan puutarhan kautta pihaan, nousevan verannalle
ja menevän pastorin huoneeseen. Hän kuuli vieraan käynnin, joka oli
tuntuvinaan tutulta. Hän kuuli hänen kauniin, selvän äänensä miehensä
hiukan epäsointuisen äänen rinnalla. Itse hän oli mennyt ruokasaliin ja
asetteli koneentapaisesti serviettejä lautasten viereen. Salin
avonaisten ovien läpi erotti hän joka sanan, samalla kuin palvelijat
yhtämittaa kalistelivat keittiössä astioitaan.

--No, kas niin, nyt tulta ja tupakkaa päälle! Poltatko sinä piippua vai
paperossia?

--Kiitoksia, annahan olla ... minä sytytän mieluummin paperossin.--Vai
niin, vai tämä se nyt on sinun pappilasi?

--Tämähän se on ... eikös tämä näytä mukavalta paikalta?

--Näyttää tämä hyvinkin hauskalta ja rauhalliselta...

--Tuossa on pirtti ja nuo tuolla vastapäätä ovat talli- ja
liiterirakennukset. Siinä on ruoka-aittakin yhdessä jaksossa ja aitan
päädyssä on kellari. Se on hyvä kellari, pysyy jäät syksyyn asti.
Navetta on tuolla takana, mistä näkyy koivujen yli kaivon vintti. Se on
aivan uusi kivinavetta, minun aikanani rakennettu...

--Jahah, vai sinun aikanasi.

--Sai siinä pitäjän kanssa painiskella, ennenkuin rupesivat tekemään,
mutta ikuinen kalu siitä sitten tulikin. Tämä pytinki pitäisi saada
kanssa uusi, se on vanha ja matalalla kivijalalla, mutta siinähän tuo
vielä menee, On minulla sentään tiukka tuuma saada uusi katto, uudet
vuorilaudat ja multimukset. Maansa puolesta on tämä paikka tavallisen
hyvässä kunnossa...

--Onko sinulla suurikin maanviljelys?

--Ei ole suuren suuri, tavallisen pienen puustellin viljelykset ...
saattaa tässä hyvinä heinävuosina elättää kaksi hevosta ja
toistakymmentä lehmää ... myön minä voita...

--Ja sinä olet kovasti innostunut maanviljelykseen?

--Itse minä olen aina mukana kun vain virkatoimiltani joudan. Ne ovat
paljonlaiset, kun ei ole kuin kaksi pappia näin suuressa
seurakunnassa...

--No, mutta perheesi? Onko se suurikin?

--Ei meitä ole talonväkeä kuin kaksi henkeä, vaimoni ja minä.

--Niin todellakin ... vaimosi, missä hän on?

--Ka niin, missäs se eukko onkaan? Mennään tänne saliin ... ota vain
tupakkasi mukaan, ei se mitään.

Elli kuulee heidän tulevan saliin. Vieras tuntuu menevän ikkunan luo ja
sanoo: »Kas, kuinka tästä on kaunis näköala järvelle.» Pastori
selittää, että tuolta yliskamarin ikkunasta on vieläkin kauniimpi, ja
samassa hän tulee ruokasalin ovelle. Ellin tekisi mieli paeta
keittiöön, mutta hän jää kuitenkin kalistelemaan veitsilaatikkoa.

--Täällähän sinä oletkin ... tule nyt sisään, niin saan esitellä...

Hän on tullut sisään, on mennyt vieraan luo ja tervehtinyt häntä. Hän
kuulee vieraan sanovan:

--Hauska uudistaa vanhaa tuttavuutta ... mehän olemme jo kerran
ennenkin tavanneet toisemme.

--Terve tulemaan tänne... Niin, minä luulen...

--Kuinka kauan siitä onkaan, kun sinä silloin kävit vaimoni vanhassa
kodissa? On kai siitä jo yli puolenkymmenen vuoden, sanoi pastori.
Muistatko sinä, Elli?

--Kyllähän siitä jo on... Tehkää hyvin ja istukaa...

--Ja ajatelkaas, rouva, etten minä tiennyt teidän olevankaan
naimisissa, ennenkuin miehenne kertoi siitä nyt tänne tullessamme ...
minä luulen, etten olisi teitä enää tuntenutkaan...

--Te olitte silloin niin vähän aikaa meillä.

--Sinä olitkin, Elli, silloin juuri koulusta päässyt.

--Niin, ja sitten ei ole satuttu tapaamaankaan, kun minä olen
matkustellut ulkomailla ja oleskellut suurimman osan aikaani
Helsingissä. Täällä maan sydämessä päin en ole käynyt sitten
ensimmäisten ylioppilasvuosieni.

--Onhan se luonnollista sitten...

--Olen kuitenkin aina halunnut päästä edes joksikin kesäksi maalle.
Tämä näyttää niin erittäin viehättävältä paikalta. Kun soudimme
laivalta tänne, sanoin juuri miehellenne, että tuntuu siltä, kuin
voisin täällä kaiken ikäni asua. Olen oikein iloinen, että tulin
valinneeksi tämän paikan...

--Sehän oli hauska, että tulitte ... täällä maalla ei meille usein
tapahdukaan se ilo, että saamme vastaanottaa vieraita.

Pastori oli mennyt kamariinsa, jonne oli tullut joku asiamies. He
jäivät kahden kesken saliin, Elli ja vieras.

Hän oli istuutunut nojatuoliin ja Elli toiselle puolelle pöytää sohvan
päähän tuolille.

--Kuinka onkaan ... vieläkö isänne elää? ... hän oli niin herttainen ja
ystävällinen vanha ukko.

--Ei hän enää elä ... hän kuoli kaksi vuotta sitten.

--Vai on hän kuollut! Me ehdimme puhella hänen kanssaan kaiken maailman
asioista, ja hän oli hyvin utelias kuulemaan vanhoista tovereistaan,
joista muutamat olivat olleet minun opettajiani.

--Niin, hän puhui usein teistä teidän mentyänne ja odotti teitä
palaavaksikin, niinkuin hän muisteli teidän luvanneen.

--Olikin minulla se aikomus, mutta muistaakseni eivät matkani enää
soveltuneet ... minä matkustin Kajaaniin ja sieltä tervavenheessä
Ouluun.

--Se kai oli hyvin hauska matka?

--Ettekö ole sieltä kautta koskaan kulkenut?

--En ole.

--Se matka teidän kerran pitäisi tehdä ... en ole missään maailmassa
tavannut niin omituista luontoa...

Hän alkoi kertoa tästä matkastaan, ja Elli huomasi, että hän koetti
venyttää sitä pysyäkseen jossain puheenaineessa. Hän tunsi, että hänen
itsensäkin olisi pitänyt keksiä jotain, mutta hän ei voinut mitään. Hän
oli mielestään ihan typertynyt, vailla ainoatakaan ajatusta. Tuli
pitkänlainen äänettömyys, joka ainoastaan hetkeksi keskeytyi siten,
että vieras uudelleen huomautti kauniista näköalasta järvelle päin ja
Elli sanoi siihen jotain myöntävää. Vieras jo turvautui albumiin ja
alkoi sitä selailla, kun pastori tuli heitä pelastamaan.

--Kuules nyt, Elli, sinä kai olet keittänyt meille ruokaa?

--Se on heti paikalla valmis.

Elli käytti tilaisuutta poistuakseen. Hänen täytyi päästä hengähtämään.
Hänen piti päästä hetkeksi pois hänen näkyviltään ja kuuluviltaan. Hän
kiiruhti aittaan ja kellariin noutamaan illallistarpeita. Hän kuuli
lukkojen vingahtelevan, saranat narisivat, hän kuori kerman
maitopytystä ja otti voita astiaan. Sulki taas oven ja kulki pihan
poikki takaisin keittiöön. Näki herrain siirtyneen salista pastorin
kamariin, mutta ei uskaltanut katsoa ylös; kuuli helmojensa humisevan
omituisen vieraasti ja pelkäsi niihin sotkeutuvansa. Sitten tapasi hän
itsensä puutarhasta nostamasta laseja taimilavan päältä ja keräämästä
rediisejä. Ne hän virutti vedessä, leikkasi kaalit pois ja asetteli
hedelmät tarjottimelle. Ja koko ajan tuota kaikkea tehdessään istui hän
samalla salissa, näki itsensä siinä harvasanaisena ja saamattomana. Ja
minkälaisen vaikutuksen hän oli tehnyt vieraaseen? Tietysti hän oli
tuntunut kauhean typerältä ja vähäpätöiseltä. Eihän hän ollut
uskaltanut häntä katsoa kasvoihinkaan. Eikä hän oikeastaan muistanut
hänestä muuta, kuin että vaatteet olivat oudonlaista uutta kuosia:
suljettu sininen lyhyt takki ja leveät harmaat mustaraitaiset housut.
Kädet hän myöskin oli nähnyt, kun ne ojentuivat ottamaan pöydältä
albumia: ne olivat pienet ja hienot ja mansetit valkoiset ja puhtaat.
Mutta joka sana kaikui hänen korvissaan ja soi jok'ainoa äänen väre,
tuon tutun, sointuvan äänen. Ponnistaen kaikki voimansa sai hän
kuitenkin itsensä sen verran rauhoitetuksi, että voi mennä miehensä
kamariin ja sanoa virallisella emännän äänellä:

--Herrat ovat hyvät ja tulevat illalliselle.

Kutsuttu kiitti häntä ystävällisesti ja melkein tutunomaisesti, ja kun
oli istuttu pöytään, oli Elli yht'äkkiä mielestään vapaampi ja
varmempi. Hänellä oli nyt sitä paitsi tekemistä pitäessään huolta
emännän velvollisuuksista. Herrat jatkoivat alussa keskusteluaan
vanhoista koulumuistoistaan ja kertoivat niiltä ajoilta kaikenlaisia
juttuja. Elli otti niihin osaa ainoastaan siten, että joskus naurahti
muiden mukana. Hänellä oli nyt tilaisuutta ja rohkeutta tarkastaa
vierastaan istuessaan häntä vastapäätä. Kaunis ja miellyttävä hän oli
niinkuin ennenkin, piirteet yhtä hienot ja nuo silmät melkein vielä
suuremmat kuin ennen. Tukka oli sama, musta ja hiukan kähertynyt. Mutta
hän näytti tyynemmältä, heikontuneelta ja kenties hiukan kuluneelta ja
surumieliseltäkin noin vilahdukselta, kun ei puhunut. Hän ei nauranut
ääneensä, vaan ainoastaan otsallaan ja silmillään. Kaikki hänen
liikkeensä olivat varmat ja tarkat ja hän söi sujuvasti ja
säännöllisesti. Elli ei voinut olla vertailematta heitä toisiinsa noita
kahta. Ne olivat täydellisiä vastakohtia toisilleen. Hänen miehensä
pyöreäkasvoinen, punaposkinen, vaaleatukkainen ja lihava, näytti
hänestä tavallista kömpelömmältä ja sivistymättömältä. Hänen paksut
kesakoiset kätensä, hänen tapansa syödä, puhua ja nauraa pisti nyt
silmään vielä enemmän kuin ennen. Hän muisti niin selvään syyn siihen,
miksi he silloin ennen vanhaan olivat tehneet hänestä pilaa ja niin
pian yhdessä liittoutuneet häntä vastaan. Muutamista katseista ja äänen
vivahduksista luuli hän nytkin huomaavansa vieraassa salattua ivaa, ja
hänestä tuntui, kuin ei innostus vanhoihin muistoihin olisi ollut
ollenkaan niin todellista, kuin miltä se näytti. Aivan varmaan luuli
hän huomaavansa, että vierasta vaivasi, kun pastori söi veitsellä ja
pisti sen suoraan suusta voiastiaan. Ja luuliko hän ehkä vain niin,
mutta siltä hänestä näytti, että vieras illallisen kuluessa yhä enemmän
kääntyi puhumaan hänelle kuin hänen miehelleen. Yhä pitempään hän sitä
paitsi alkoi häntä tarkastella, katsoi häneen pitkät katseet, ensin
hajamielisesti ja sitten tarkemmin ikäänkuin tutustuakseen ja niinkuin
olisi hakenut mielestään esille joitain vanhoja muistoja.

Teetä juodessa muistui pastorille mieleen, että hänellä oli valokuva
kaikista samanluokkalaisista, otettu sinä kevännä, jolloin he tulivat
ylioppilaiksi. Hän haki sen käsiinsä, ja siinä ne olivat molemmat,
Mikko Aarnio jo silloin hyväntahtoisen näköisenä nuorukaispallerona,
Olavi Kalm sitä vastoin hyvin hintelona, pitkänä ja tyytymättömänä. He
nauroivat toisilleen, ja Kalm kertoi keveästi ja luonnollisesti sekä
samalla hiukan ivaten itseään, että hän, silloin kun valokuva otettiin,
oli ollut onnettomasti rakastunut. Tahallaan hän oli vielä
synkistyttänyt kasvonsa ja koettanut saada ne niin traagillisiksi kuin
suinkin. Tuon jutun hän kertoi Ellin puoleen kääntyneenä ja sai
hänetkin nauramaan mukanaan:

--Niin, niin, huokasi hän sitten, kyllä te sille nyt nauratte, mutta ei
se silloin ollut leikin asia, se oli minun ensimmäinen suuri suruni
maailmassa.

--Ja onko niitä sitten ollut useampiakin? uskalsi Elli kysyä, punastuen
omaa rohkeuttaan.

--Niin, suuria surujako!--naurahti Olavi vastaukseksi.

--Et sinä ainakaan vielä ole tainnut todenteolla kehenkään tarttua?
keskeytti pastori.

--En ole, minä olen onnellisesti välttänyt kaikki avioliiton uhkaavat
salakarit.

--Mutta ole sinä varuillasi, täällä on paljon kauniita tyttöjä meidän
pitäjässä, pappilassa varsinkin.

--Erään minä heistä tunnen, tuli laivalla yhtä matkaa kanssani.

--Olisiko se ehkä ollut Liina? kysyi Elli.

--Liina se oli, selitti pastori, jäi niin surkeasti katsomaan laivan
kannelta, kun tämä Olavi nousi laivasta.

He nousivat pöydästä, ja illallinen loppui hilpeään mielentilaan.
Kädenlyönti, jolla Olavi kiitti Elliä, oli varma ja miehekäs--niinkuin
hän itsekin.

Kun ilta oli tyyni ja lämmin, mentiin puutarhaan istumaan. Elli heitti
liinan hartioilleen--hänellä oli oma kutomansa sininen liina, joka niin
sopusointuisesti kääriytyi hänen olkapäittensä ympärille--herrat
ottivat hattunsa ja keppinsä ja sytyttivät sikarinsa. Hän oli nyt
kokonaan vapautunut, ja ensimmäistä hermostumista oli seurannut
yht'äkkinen, sanomaton tyytyväisyys. He istuutuivat kiikkulaudalle,
keinuivat hiljalleen, mitään puhumatta, kaikki katsellen järvelle ja
herrat verkalleen puhallellen savuja sikareistaan.

--Tämä näköala muistuttaa vähän teidän entistä kotianne, rouva.

Elli säpsähti iloisesti hämmästyen, sillä hän oli ajatellut juuri
samaa.

--Niin, kyllä se taitaa vähän muistuttaa.

--Ettekö ole sitä ennen huomannut ... tämä puutarha ensinkin, sitten
tuo pelto puutarhan ja rannan välissä, joka muistaakseni kasvoi ruista
sekin ... ja koko ranta muutenkin ... tämä on vain hiukan pienempää ja
sievempää. Minä rakastan niin kovasti tällaisia pappiloita, niissä on
niin erityinen muista herrastaloista eroava luonteensa, jonkunlainen
merkillinen rauha, jota on vaikea määritellä, mutta joka tuntuu minulle
kuitenkin aivan heti, kun astun portista sisään ... tai ehkä se tulee
vain siitä, että on lapsuutensa ja nuoruutensa niissä viettänyt.

--Tehän olette papin poika?

--Olen. Ja kun minä vain suinkin voin, poikkean minä matkoillani
pappiloihin niinkuin silloinkin, kun tulin teidän isänne luo aivan
tuntematonna.

--Mutta ette te niissä kauan viihdy, ainakin siitä päättäen, että
teillä silloin oli niin kova kiire meiltä pois.

--Viivyinhän siellä pari kolme päivää.

--Ettepähän kuin vähän toista.

--Emmekös me käyneet yhdessä soutelemassa, ja kun isänne tuli
näyttämään kirkkoa, niin kohosimme ylös kellotapuliin katsomaan
näköalaa? Muistatteko?

Josko Elli muisti!

--Te sanoitte niin äärettömästi rakastavanne suuria näköaloja.

--Niin minä teen vielä nytkin. Jos vain suinkin voin, valitsen
itselleni asunnot niin, että ikkunasta voi nähdä kauas.

--Sitten meidän täytyy viedä sinut meidän karjakartanolle, josta näkyy
kolmen pitäjän kirkot ja vesiä ja metsiä monen peninkulman laajuudelle,
sanoi pastori, joka koko ajan oli istunut äänetönnä nytkytellen
keskellä kiikkulautaa, mikä painui syvälle hänen allaan.

--Sinne tahdon mielelläni.--Nyt muistan vielä, että teillä oli silloin
luettavananne Runebergin »Hanna», jonka johdosta me johduimme
väittelemään rakkaudesta. Te ette sanonut uskovanne, että se voi syttyä
noin yht'äkkiä ensi katseen yhteen sattuessa. Minä taas väitin, että
tuo kohta on yksi Runebergin hienoimpia.

Oli niin omituista kuulla hänen puhuvan näistä muistoista, jotka olivat
Ellin salaisuuksia ja joista hän ei ollut kenenkään kanssa puhunut,
vaan säilyttänyt ne jätteinä elämänsä onnellisimmista hetkistä. Tälle
toiselle ne nähtävästi olivat aivan sattumalta mieleen johtuneita,
niinkuin joiltain kaukaisilta lapsuuden ajoilta, eikä niissä
arvatenkaan ollut hänelle sen suurempaa merkitystä.

Mutta pastorilla oli omat muistonsa hänelläkin.

--Ei puolta vuotta sen jälkeen menimme me kihloihin Ellin kanssa, hän
sanoa töksähdytti.

Olavi ei virkkanut siihen mitään. Ehkei asia ansainnut hänen mielestään
jatkamista, mutta Elli oli hänelle kiitollinen, ettei hän ruvennut sen
enemmän kyselemään. Vaistomaisesti hän veti liinan vähän kireämmästi
hartioilleen.

--Teidän on ehkä kylmä, kenties menemme sisään.

--Ei, ei ollenkaan.

Mutta kun pastori arveli, että vieras ehkä on matkasta väsynyt, niin he
nousivat ja lähtivät huoneeseen.

--Sinulle on valmistettu yliskamari, jossa saat elää ihan valtoinesi,
teitpä sitten työtä tai nukkumista, mitä vain haluttaa. Eläkä sinä
huoli, jos täällä aamusilla liikutaankin, vedä vain unia niin pitkään
kuin haluttaa. On kai siellä, Elli, kaikki, mitä tarvitaan?

--On, minä lähetän vain palvelijan tuomaan juomavettä.

--Kiitoksia vain, kyllä minä tulen hyvin toimeen.

--Hyvää yötä.

--Hyvää yötä.

Pastori oli heidän seisoessaan porstuassa ottanut rouvaansa
vyötäisistä, josta tämä heikosti koetti irtaantua. Olavi oli jo
ennenkin huomannut, että hän--luultavasti ujoudesta--koetti välttää
miehensä lähestymistä.

Yliskamari, jonka ikkuna oli pohjoiseen ja jonka sisusta iltarusko
vielä valaisi, teki Olaviin miellyttävän vaikutuksen, ja hän tunsi heti
kohta, että hän tulisi täällä hyvästi viihtymään. Hän riisuutui
verkalleen ja tarkasteli samalla huonettaan. Valkoiseksi piiluttuine
seinineen, joiden rakoihin oli pistetty tuomen ja pihlajan oksia ja
kukkia, oli se kuin kesäinen lehtimaja. Oli jonkunlaista hienoa,
salaista hyväilyä noissa ikkunaverhoissa ja niiden poimuissa, jonka
niihin oli jättänyt arka käsi niitä varovasti ja huolellisesti
laitellessaan. Ja hänet valtasi tässä tuo sama tunne, joka hänessä oli
herännyt jo rantaa lähestyessään järveltä päin. Ei hän oikeastaan niin
selvään ymmärtänyt, mitä se oli, eikä hän sitä sen pidemmälle
ajatellut, se leyhähti vain ohimenevänä mielialana ja vaihtui samalla
mielihyväksi siitä, että hän varmaankin tulee täällä kotiutumaan ja
tekemään täällä hyvin työtä. Ei mikään häiritse täällä hänen lukujaan,
hän istuu mukavasti tuossa keinutuolissa, hän kirjoittaa ja nauttii
olemassaolostaan niinkuin ennen aikaan isän kotona. Ja kun väsyy
työhön, niin laskeutuu hän tuonne alas, jossa hänellä on seuraa sen
verran kuin hän sitä levokseen tarvitsee. Näistä alkuperäisistä
maalaisihmisistä saattaa taas olla hauskuutensa pitkästä ajasta.

Hän huomasi kukkasvihon uunin reunalta, otti sen käteensä ja tarkasteli
sitä. Hieno se on, värit taitavasti järjestetyt, ja hän asetti sen
pöydälle eteensä. Ei, mutta se on todellakin hieno.

Hajamielisesti katseli hän maisemaa ja päästeli sitä tehdessään auki
kauluksensa ja kravattinsa.

Tuo Mikko se on entisensä näköinen. Tuuhistunut hän tietysti on
lihavassa maaperässään, mutta muuten pääpiirteiltään sama. Samat
viattomat, vähän yksinkertaiset silmät ja samat vaaleat kulmakarvat,
otsa niin luja ja sileä kuin kiilloitettu kivi eikä alkuakaan
ryppyihin... Rouvaa hän ei oikeastaan vielä ollut sen tarkemmin
huomannut, eikä sen ulkomuoto vielä ollut oikein painunut hänen
mieleensä. Mutta nyt hän yht'äkkiä muisti hänen silmänsä ja näki ne
tuontuostakin itseensä kiinnitetyiksi toiselta puolen pöydän. Ne olivat
suuret ja siniset ja haaveksivaiset. Ja vähitellen aukeni siitä koko
olento hänen eteensä, hän tuli esille eri asennoissaan: hän tarjosi
teetä vähän pelonalaisesti, heitti liinan sulavasti hartioilleen, kulki
edellä puutarhaan ja istui kiikkulaudalla lähellä häntä, katsoen
eteensä suoraan järvelle. Vartalo oli hänellä hyvin säilynyt ja
säännöllinen, vaikka kenties vähän raskas ja veltto. Ei hän ainakaan
ole tavalliseen papin rouvan malliin, ajatteli hän, niinkuin hänen
tapansa oli punnita mielessään kaikkia niitä naisia, jotka sattuivat
hänen tielleen. Hän on paljon kaunistunut siitä, kun hänet viimeksi
näin. Ja yht'äkkiä hän näki itsensä istumassa rattailla vanhan pappilan
rappujen edessä. Verannan ikkunassa oli kalpeat jäykistyneet kasvot,
jotka tuijottivat hänen jälkeensä. Ja nyt hän muisti, että tuo kuva oli
seurannut häntä jonkun aikaa hänen rattailla istuessaan ja että hän oli
joutessaan mietiskellyt, oliko tyttö ehkä jo ehtinyt häneen rakastua.

On se vähän omituista, että se tuo Mikko sai noin sievän tytön. Mutta
se on kai se vanha tarina apulaisesta ja pappilan neidestä... Kuului
liikettä alhaalta. Jahah, herrasväki asettuu levolle, sanoi hän
itsekseen hymähtäen.

Hän huomasi olevansa väsynyt ja laittautui nousemaan vuoteeseensa.

Samassa tuli piikatyttö vesikarahvin kanssa. Se oli soma,
vaaleatukkainen, pyöreämuotoinen ja korkearintainen tanakka tyttö.

--Kiitoksia, sanoi hän. Mikä on teidän nimenne?

--Anni minä olen.

--Olisiko Anni hyvä ja ottaisi tämän takkini ja tomuttaisi sitä
huomenaamuna.

--Rouva käski kysyä, mihin aikaan herralle saa tuoda kahvia.

--Sanokaa rouvalle, että minä kyllä itse tulen alas juomaan kahvia.
Kuinka pitkään täällä muuten nukutaan?

--Nousee se rouva jo varemminkin, mutta pastori makaa seitsemään ja
kahdeksaankin.

--Vai makaa pastori kahdeksaankin.--Hyvää yötä, Anni!

       *       *       *       *       *

Elli ei vielä voinut mennä levolle. Hänen miehensä olisi tahtonut häntä
tulemaan, mutta hän sanoi täytyvänsä mennä järjestämään jotain
ruokasalissa.

--Anna nyt sen olla, kyllähän ne piiatkin.

Mutta hän kiiruhti ulos. Hän tunsi tarvetta olla yksin, eikä hän nyt
millään muotoa olisi voinut mennä maata, ennenkuin hänen miehensä olisi
nukkunut.

Hän hiipi puutarhaan ja sieltä omaan rantaansa. Ja hän istuutui
kivelleen tyynen veden partaalla. Maisema, joka lepäsi
kesäyön-unelmissaan, silmillä hieno verho kesäistä auerta, oli nyt
niin onnellinen ja tyytyväinen. Nyt olisi hän voinut katsella sitä
kuinka kauan tahansa, nyt ei hän enää pelännyt, että se tuo hänelle
muistoja pettyneistä toiveista tai herättää kaipausta milloinkaan
toteutumattomista, niinkuin niin monta kertaa ennen, kun hänen itku
kurkussa ja sydän pakahtumaisillaan täytyi yht'äkkiä paeta pois tässä
istumasta. Kuinka hän nyt rakasti tätä hiljaista piilopaikkaansa,
kuinka se nyt tuntui ikuiselta, uskolliselta ystävältä tämä hänen
ympäristönsä!

Kaukaisista salmista tuolta jostain kuului yöllisen kalamiehen soutua,
ja hinaajalaiva hurisi kuin suuri hyönteinen etäisten saarien takana.
Maan puolella kalkattivat yösyötössä kulkevan karjan kellot.

Kauan istui hän tässä, katseli ja kuunteli, arasti välttäen
ajattelemasta mitään ja mistään itselleen selkoa tekemästä. Hänelle oli
kylläksi siinä, että jokapäiväiseen yksitoikkoisuuteen oli tullut
vaihdos ja että edessä oli jotain uutta ja että se ehkä jonkunkaan
aikaa kestäisi. Tulkoonpahan sitten taas mitä tulee.

Se tunne rinnassaan palasi hän pihaan ruispellon piennarta myöten ja
hiipi varpaillaan makuuhuoneeseensa, jossa hänen miehensä jo onneksi
oli nukkunut eikä kuullut hänen tuloaan. Hän itse valvoi vielä kauan
vuoteellaan, silmät suurina katsellen aamuruskosta valkenevaa
pohjoisikkunaa. Vieras oli jo varmaankin aikoja sitten mennyt levolle
tuolla ylhäällä, koska sieltä ei enää kuulunut mitään liikettä.



III.


Hyvin nukkuneena heräsi Olavi seuraavana aamuna, hauska ja miellyttävä
tunne ruumiissaan. Oli niin rauhallista ajatella, että tässä nyt on
niinkuin entisessä vanhassa kodissaan. Tiesi saavansa virua taas
monesta ajasta mielensä mukaan, aamiainen odottaa alhaalla ja kahvi
pidetään uunin kolpperossa lämminnä. Kun laskeutuu tuonne alas, niin
otetaan siellä vastaan ystävällisesti hymyillen. Hän oli saanut
raha-asiansa järjestetyksi niin hyvin, että voi panna pari vuotta kauan
haluttuun mielityöhönsä: esteettisen väitöskirjan valmistamiseen. Nyt
hän saa järjestää kaikki kokoamansa ainekset ja ruveta luomaan jotakin
omintakeista. Tuntui aivan, kuin olisivat hänen aivonsa kauan seisseen
ratsun tavoin tahtoneet ryöstäytyä täyttä karkuaan menemään. Ei ollut
elämä hänelle hänen ensimmäisenä ylioppilaskesänäänkään näyttänyt niin
valoisalta kuin nyt.

Hän hyppäsi ylös vuoteestaan, sysäsi ikkunan auki eikä huolinut
kiinnittää sitä hakaankaan. Aurinko oli jo korkealla, järvi rasvatyven,
ruispelto aivan liikkumatonna, oksat riippuivat hiljaisina, ja pääskyt
vain suikkelehtivat sirahdutellen tallin luukusta ulos ja sisään.
Jonkun talonpojan hevonen pudisteli portin takana tiukujaan--aivan
niinkuin kotonakin ennen.

Hän peseytyi ja pukeutui ja pani ohimennen huomioonsa, että
pyyhinliinat olivat puhtaat ja tukevat ja nurkkiin oli ommeltu rouvan
nimikirjaimet punaisella.

Suuren ulkovinnin läpi, jossa lakanain alla mahtoi riippua talonväen
vaatevarasto, laskeutui hän alikertaan. Kahvipöytä oli valmistettu
verannalle, otettu esille nähtävästi uusimmat kupit, ja keskellä niitä
oli kukkasvihko laitettu samaan henkeen kuin se siellä ylhäällä. Mutta
tässä oli jotain auki puhkeavaa, helakampaa, iloisempaa ja vähemmän
arkaa. Hän tarkasti sitä, kun rouva ilmaantui salin oveen ja toivotti
hyvää huomenta.

--Hyvää huomenta, rouva!

He kättelivät. Ellillä oli pumpulihame ja edessä vaalea esiliina, jonka
rintapuoli oli neulalla kiinnitetty poven kohdalle. Hän oli
miellyttävä. Piirteet olivat pehmoiset, melkein vienot, ja ainoastaan
silmien nurkassa oli jotain kovempaa niinkuin kauan vuotaneiden
kyyneleiden jäleltä.

--Kuinka olette nukkunut? kysyi hän.

--Kiitoksia, erittäin hyvin. En ole vuosikausiin nukkunut niin
mainiosti.

Hän meni ovelle, ja pitäen toisella kädellään pihtipielestä nojasi hän
ulos ulkoilmaan. Aurinko häikäisi silmiä niin, että hänen täytyi
toisella kädellään varjostaa kulmiaan.

--Kylläpä nyt on kirkas paiste!

Elli järjesteli kahvipöytää ja katseli häntä tuohon, missä hän nyt niin
elävästi muistutti itseään silloin ennen aikaan samassa asennossa,
tuona aamuna Ellin isän kotona. Ja samat olivat hänen sanansakin:
»Kylläpä nyt on kirkas paiste!» Tukka oli vähän harvennut päälaelta ja
puku hienompi ja muodikkaampi. Silloin hänellä oli ollut pitkävartiset
saappaat ja kirjava paidan kaulus. Nyt olivat kengät keveät
vaatekengät, kaulus kiilloitettu ja siihen sidottu heleänsininen, pitkä
kravatti.

--Kuinka kaunis tällainen aamu on, sanoi Olavi kääntyen Elliin, ja
kuinka toisenlaiseksi kaikki näyttää muuttuneen eilisestään. Ei luulisi
koko taloa enää samaksi, mikä se oli eilen.

--Kuinka niin?

--Siinä oli eilen illalla jotain surullista ja alakuloista, ja nyt
siitä ei näy jälkeäkään. Se on kai tämä valaistus...

--Tai on se teidän oma mielialanne, joka sen tekee.

--Totta kyllä on, että eilen olin väsynyt.

Hän katsahti Elliin uteliaalla kummastuksella, niinkuin ei olisi
tuollaista huomautusta odottanut. Samassa tuli hänenkin mieleensä kuva
entisiltä ajoilta, ja hän kysyi leikillisellä vivahduksella:

--Vieläkö te haaveksitte kauniina kesäiltoina niinkuin ennen?

--Eihän se enää ole luvallista, vastasi Elli naurahtaen, mutta punastui
hiukan muistaessaan eilistä iltaa.--Saako olla kahvia?

Rappujen edessä hiekalla oli maannut suuri koira, joka nyt selvittelihe
kääröstään ja tuli venytellen vierasta tunnustelemaan. Sitten töykkäsi
se häntä turvallaan polveen ja heilautti vähän häntäänsä.

--Usko! Anna kättä vieraalle, ystäväni! Kas, että hän antaa ... minä en
ole koskaan ennen saanut häntä suostumaan vieraisiin.

Usko sai sokeria ja antoi silitellä itseään.

Pastori ilmaantui samassa toiselta puolen pihaa, paitahihasillaan,
lyhytvartiset, saveutuneet saappaat jalassa ja luuhkalakki päässä. Hän
kutsui Olavia mukaansa uimaan.

--Toimitapa, Elli, meille puhtaat uimalakanat! huusi hän, ja saatuaan
omansa kääräisi hän sen olkapäittensä ympärille ja alkoi kävellä
köllytellä edellä rantaan.

--Ja saippuata! muisti hän mennessään. Juoksuttakaa tytöt saippuata!

Hän oli ollut pellolla kyntömiesten luona, ja hiki tippui pitkin poskia
ja punertavaa parran sänkeä.

--Minä menen aina suoraan sängystä järveen, haasteli hän heidän pellon
piennarta kulkiessaan. Tavallisessa menossa uin jo tähän aikaan
päivästä toisen kerran. Olen jo syönyt aamiaisenikin. Aioin tulla sinua
ottamaan jo kello seitsemän, mutta vaimoni kielsi ja tahtoi antaa sinun
nukkua... Katsohan, kun tuossa jo ruis alkaa heilimöidä... Tästä pitää
jo ensi viikon alussa panna rengit pientaria niittämään... Sinulla
on vielä vanhat akateemiset tapasi, että valvot myöhään ja nukut
pitkään ... oletko sinä kalamies?

--Kyllähän minä kalastelenkin, kun sattuu.

--Täällä on hyvät kalavedet. Minä en paljon jouda, menee aikaa muissa
hommissa, mutta on meillä täydet pyydykset... Elli se välistä pitää
huvikseen verkkoja järvessä ja joskus onkiikin hyvällä ilmalla.

Oli tultu rantaveräjälle, ja hän pudotti kaikki puut alas, viitsimättä
kumartua tunkemaan niiden välitse. Ja sitten hän heittihe pehmeässä
pyöreässä juoksussa penkereeltä alas uimahuoneelle.

Uimahuone on lämmin, ja järvelle päin avatusta ovesta tulvii auringon
valo häikäisten sisään. Seinät tuoksuvat viileää puhdasta puuta, siinä
on veden tuoreutta ja pihkaisen mäntymetsän kiihoittavaa kuivuutta
sekaisin, ja melkein hekkumallisella tunteella koskettaa jalka
päivänpaisteesta kuumuneita lattialautoja. Verkalleen ja tahallaan
viivytellen tuota nautintoa, jota tuottaa hitainen riisuutuminen,
päästeli Olavi vaatekappaleen toisensa perästä ja asetti ne
huolellisesti penkille. Hänen vaatteuksensa oli erityisen aistikasta
kuosia, yksinkertaista leikkeeltään, tekotavaltaan ja muodoltaan, mutta
hienoa, tukevaa ja tarkoituksenmukaista englantilaista ainetta.
Liinavaatteetkin olivat kuin hänen mitallaan tehdyt ja puhtaat ja
pilkuttoman valkeat, niinkuin hän olisi ajatellut sitä mahdollisuutta,
että tarpeen tullessa täytyisi voida niissäkin esiintyä. Takin, liivit
ja kauluksen pois pantua oli hän yhtä hienosti puettuna ilman niitä
kuin niissäkin.

Pastori oli suurella vaivalla saanut saappaat jalastaan ja seisoi
keskellä lattiaa leveät lahkeet lyhyissä, harmaissa sukanvarsissa.
Housut olivat putoamaisillaan paksuilta lanteilta ja henkselit
kierossa. Toisen henkselit herättivät hänen huomiotaan.

--Näytäpäs ... käännypäs ... minkälaiset sinulla on mäkivyöt ... ka,
tuommoisten rissain kanssa ... mistä sinä olet ne saanut?

--Ne ovat Pariisista ... uusinta patenttia.

--Elähän, nepä ovat helkkarin mukavat ... se juoksee, näenmä, tuo
nuora noissa rissoissa sitä mukaan kuin kumartuu ... kumarrupas vielä
vähän ... minunkin pitäisi saada tämmöiset, minulta kun napit tinkivät
alituisesti raksahtelemaan ... paljonko nämä maksavat?

--Kymmenen frangia muistaakseni.

--Onpa niillä hintaa ... onpa vähän hävyttömänlaisesti hintaa ... mutta
kun ne on patentit ... eiköhän nuo jonkun ajan perästä huojistune?...
Sielläkö ne on tehty nämä housutkin!

--Siellä.

--Onkohan tuo oikein lujatekoista tuo vaate?... Mitä kangasta se on?

--Cheviot'ta.

--Vai niin, vai seviota ... maksaakohan tuota kyynärä paljon?

--Koko puku maksoi sata viisikymmentä frangia.

--Vaan onpahan tuosta vähän ommel ratkennut ... pitää sanoa eukolle,
että pistää kiinni ... käytkö sinä villapaidassa kesälläkin?

--Tämä on niin hienoa, silkinsekaista villaa, ettei se kuumenna.

--Hienoapa on ... on se minullakin villapaita talvella, mutta heitin
pois silloin kun talvikontinkin, kun tahtoo vähän liiaksi hiottaa
lihavaa miestä.

He valmistautuivat heittäytymään veteen, joka oli kirkasta ja puhdasta
ja jonka läpi kuulti hieno, kova hiekkapohja. Pastori joutui ensiksi
valmiiksi. Viimeksi riisui hän silmälasinsa uimahuoneen ikkunalle ja
sukeltautui kuin hylje veteen, puhkuen ja päristen mielihyvästä ja
tyytyväisyydestä.

--Huhhuh! kun tämä tuntuu hyvältä hikiseen ruumiiseen. Nakkaapa se
saippua sieltä ikkunalta!--ja intohimoisen nopeilla liikkeillä hankasi
hän pyöreät, punaiset kasvonsa valkeaan vaahtoon, syöksi päänsä
umpisukkeloon, saippuoi itsensä vielä kerran, huuhtelihe taas ja jäi
sitten liikkumatonna kellumaan veden päälle selälleen.

Olavi seisoi vielä ovella ja paahteli solakoita, sopusointuisia
jäseniään auringon paisteessa. Sitten nakkautui hän yht'äkkiä notkealla
heitolla veteen ja ui kauan aikaa umpisokkelossa, ruumis paistaen veden
läpi. Rauhallisesti kuin vesilintu pudisti hän sitten veden tukastaan,
ja teki sanaakaan sanomatta liukkaasti ja keveästi pitkän kierroksen
selemmälle.

--Olet sinä lihonut sitten, kun viimeksi tapasimme, sanoi Olavi, kun he
olivat nousseet järvestä ja kääriytyneet lakanoihin.

--Jokohan vähän olisin.

--Ja yhtä hyvä terveys nyt kuin ennenkin, kun selvisit pahimmasta
kohmelostasi saatuasi vähän löylyä niskaasi, tai menit, kun oli yö
valvottu, suoraan Kaisaniemestä Råberghin luennolle.

--Kävin minä toki sillä välin kotonakin silmäni pesemässä. Vaan sinä
olet laihtunut.

--Kaikkihan laihtuvat ulkomailla.

--Hyvinkö sinä muuten siellä viihdyit? ... mikäpäs siinä iloisessa
maailmankaupungissa, tietäähän sen, jos olit entistä poikaa.

--Mitenkä niin entistä poikaa?

--Ei mitään, ilman minä vain leikillä ... joko opit kielen miten?

--Ymmärrän minä kaikki ja puhunkin tavallisesti.

--Sinä otit tunteja?

--Otin tunteja, ja sitä paitsi oli minulla jokapäiväistä harjoitusta.

--Asuitko perheessä?

--Asuin omassani.

--Että mitenkä?

--Omassa perheessäni...

--Oliko sinulla tyttö itsepäällesi? kysyi pastori iskien silmää
lasiensa yli ja naurahtaen viekkaasti.

--Se on tietty se ... niinkuin kaikilla muillakin.

--Se on sitä elämäänsä se...

--Mitäs pahaa siinä on?

--On siinä toki ... vai niin, vai niin ... no tuota ... se oli näet
semmoinen grisetti.

--Mimmoinen grisetti?

--Eikös niitä sanota ... mitenkä niitä ... elikkä mitä koketteja ne
on ... niitäpä niitä kameelidaameja!

--Se oli tavallinen ompelijatar ... muistele vain vähän omia
ylioppilasaikojasi!

--Mitäs niistä vanhoista nuoruuden hullutuksista ... menisit sinäkin
naimisiin, se se on kuitenkin kaikista parasta, kun on oma eukko.

--Siltäkö tuntuu?

--Ei se siitään elämä somene, avioelämästä.

--Vaan somiapa ne olivat nekin ajat, kun asuttiin yhdessä
Vladimirinkadun varrella ja kuljettiin Esplanaadissa iltaisin--vai
mitä?

--Anna niiden olla muistelematta, eläkä viitsi niistä kenellekään puhua
täällä maalla, jos satuttaisiin nuorten miesten seuraankin.

--Mitäpä minä toki niistä, olenkos minä ennenkään puhunut?

--Etpä et, eipä sillä, eipä sillä ... vai niin, vai oli sinulla oikein
oma nimikkosi siellä ... oliko tuo nuori ja kaunis? ... eipähän
ilman...

--Olihan se sievä tyttö, niinkuin kaikki pariisittaret.

--Kaikkihan ne niitä kehuu...

Hän katseli, silmät vähän uteliaisuudesta vilkkuen, toveriaan, joka
rauhallisesti sitoi peilin edessä kravattiaan eikä malttanut, ääni
vähän epävarmasti värähtäen, olla kysymättä:

--Onko se totta, kun ne sanovat, että siellä naineet miehetkin elävät
niinkuin meillä poikamiehet?

--Puhtaastiko?

--Eihän, vaan päinvastoin.

--Totta se on.

--Monivaimoisuudessa niinkuin turkkilaiset?

--Ei ollenkaan niinkuin turkkilaiset, sillä nainen Pariisissa on yhtä
vapaa kuin mieskin.

--Hyväksytkö sinä ... se on toki epäsiveellistä se vapaa rakkaus.

--Se on sitä myöten, mitä epäsiveellisyydellä ymmärretään ... kaikkihan
on verrannollista ... maassa maan tavalla.

--Ei sitä voi puolustaa.

--Eihän sitä tarvitsekaan puolustaa, mutta ei saa myöskään ahdistaa.

--Täytyy sitä ahdistaa.

Olavi hymähti itsekseen muistaessaan noita aikoja, jolloin he ystävänsä
kanssa olivat viettäneet ensimmäisiä iloisia ylioppilasaikojaan
Helsingissä. Mutta hän oli kuitenkin puhuvinaan totisesti:

--Myönnä sinä kuitenkin, että tämä nykyinen maailmanjärjestys on varsin
mukava nuorille miehille, jotka ovat estetyt rakentamasta aikaisia
avioliittoja. Ja ajattele, mikä vaihtelevaisuus ... yhden hylkää ja
»ottaa uuden taas», niinkuin piirihyppylaulussa lauletaan.

--Ovatko ne sitten niin vain otettavissa? Mitenkä se sitten käy ...
millä lailla sinä siihen tutustuit?

--Tapasin erään tuttavani luona ... ja siitä sitä sitten jatkettiin
tuttavuutta ... kutsuttiin teattereihin ... tehtiin huviretkiä.

--Niinkuin ainakin oikeassakin menossa ... ja se oli hupaista elämää?

Pastori näytti siltä, kuin olisi halunnut kuulla lisää, enemmän
yksityiskohtia, mutta Olavi sanoi kuivasti:

--Tietysti oli hupaista,--ja otti lakkinsa.

--Entäs sitten, kun erottiin?

--Sitten heitettiin hellät hyvästit ja erottiin.

Pastori pani housujaan nappiin.

--Ei se ole kuitenkaan sen veroista, sano mitä sanot, kuin oikea
avioliitto.

--Sinä olet tyytyväinen tilaasi?

--En ole vielä päivääkään katunut, puhui hän puoleksi itseään kehuen.
Mainiosti se minulta onnistuikin eikä minun siinä tarvinnut kauan
kierrellä, ennenkuin osasin oikeaan. Heti kohta, kun olin tullut
apulaiseksi vanhan ukon luo, aloin pitää tyttöä kuumana, ja kun sain
tämän paikan, niin vietettiin häät ja muutettiin kohta tänne. Muutamat
ne saavat kauankin katsella sopivata, eikä ole sanottu, että sittenkään
saavat sen, joka tuntuisi mieleiseltä. Minä kun näin hänet, niin sanoin
itselleni jo samana iltana--muistatko, kun silloin tultiin sinne yhtä
matkaan--sanoin, että tuossa se nyt on, enkä lähde edempää katselemaan,
niinkuin sitten kävikin ... helposti ja ihan itsestään ... luulin minä
ennen, että siinä olisi hankalammatkin mutkat. Olihan se kyllä alussa
vähän estelevinään, vaan vaikka se ei sitä tunnusta, niin luulen, että
hänkin jo ensi illasta...

--Etkö tule jo? sanoi Olavi uimahuoneen sillalta.

--Tulen minä ... odotahan vain vähäisen, kunnes saan kengät jalkaan.--
Se on hyvä eukko, jatkoi hän yhä, kevennellen sydäntään, heidän pihaan
noustessaan. Hiljainen ja tasaluontoinen. Ei meillä ole ollut mitään
vastahakoisuuksia, ei aineellisia eikä muitakaan.

Olaville tuli hetkellinen halu muistuttaa ystäväänsä siitä, kuinka he
hänen nykyisen rouvansa kanssa olivat yhdessä hänelle nauraneet ja
häntä hiukan pilkkailleet. Ei tyttö ainakaan silloin ollut vielä
ihastunut. Mutta sitä tämä kunnon mies ei nähtävästi ollut
huomannutkaan tai ainakin sen kokonaan unohtanut.

Hän oli taittanut ruiskukan tiepuolesta antaakseen sen Ellille, joka
oli tullut heitä vastaan puutarhan portille.

Saattaahan olla, että he ovat hyvinkin onnellisia, että he mainiosti
sopivat toisilleen ja että rouvakin ihailee miestään yhtä paljon kuin
tämä häntä.

Ja hän nakkasi kukkansa pois, ja kun Elli leikillisesti toruen sanoi:

--Ei ole minun syyni, että ruoka jäähtyy,--vastasi hän epämääräisesti
hymyillen:

--Ei minunkaan, vaan miehenne, joka on minulle kertonut teidän
onnestanne.

Elli naurahti vähän väkinäisesti, punastui ja meni edellä pihaan.



IV.


Aamiaisen syötyä piti pastorin lähteä pappilaan, sillä oli lauantai.
Hän pukeutui, ajoi partansa, paneutui mustaan takkiinsa ja valkoiseen
huiviin ja oli yht'äkkiä muuttunut arvokkaammaksi ja ikäänkuin vähän
viisaamman näköiseksikin. Hänelle ajettiin hevonen rappusten eteen ja
hän nousi rattaille rengin pitäessä ohjaksia.

--Viivytkö siellä iltaan asti? kysyi Elli verannalta, jossa hän istui
ja ompeli.

--Kyllä minä luultavasti viivyn.

--Me tulemme ehkä sinua vastaan, vai kuinka, herra Kalm?

--Niin, kyllä minä mielelläni.

--Saatte nähdä näitä seutujakin.

Pastorin mentyä katosi Elli jonnekin sisähuoneisiin, ja Olavi meni
kamariinsa.

Hän tahtoi nyt ryhtyä työhönsä, ja ensi töikseen hän purki
kirja-arkkunsa ja lateli siitä eteensä kirjavarastonsa. Siinä olivat
hänen lempirunoilijansa, norjalaiset ja venäläiset, mutta enimmäkseen
oli hänellä kuitenkin nyt mukanaan ranskalaisia, uudenaikaisia teoksia
yksinkertaisissa, aistikkaissa keltakansissaan.

Hänelle sattui käteen Tolstoin Anna Karenina. Siellä täällä sivujen
laidoissa näkyi hänen tekemiään muistiinpanoja, huuto- ja
kysymysmerkkejä. Kun hän ensiksi tutustui teokseen, oli hän tehnyt nuo
huomautukset hienoimpiin paikkoihin ja lähettänyt kirjan morsiamelleen,
sillä hän oli silloin kihloissa. Tyttö oli myöskin tehnyt omat
muistiinpanonsa. Hän oli alleviivannut sellaiset kohdat kuin: »Minun
rakas ystäväni», »Rakkauteni kestää kaikki koetukset...» »Hän oli
nuori, kaunis mies». Se oli tuntunut vähän äitelältä ja ollut yhtenä
alkusyynä hänen tunteittensa laimenemiseen. Mutta parastaanhan se
raukka koetti hänkin. Niin, niin,--ja hän heitti kirjan pöydälle muiden
joukkoon.

Eräästä kolosta kirjain välissä otti hän esille käärön vanhoja
kirjeitä. Niissä oli sittemmin keskeytynyt kirjeenvaihto parin neitosen
kanssa, joihin hän oli tutustunut matkoillaan ensimmäisenä
ylioppilaskesänään. Kirjeet olivat kujeita täynnä, niissä muisteltiin
kävely- ja veneretkiä ja alla piillyt tunne kävi esille ainoastaan
kirjeeseen liitetyistä kukkasista, jotka olivat kauan sitten jo
kuihtuneet.

Oli siinä samassa käärössä totisempikin kirjeenvaihto.

Usein hän oli sen aikonut polttaa, mutta kun siinä olivat hänen
onnellisimmat ja katkerimmat muistonsa, kuljetti hän sitä aina
mukanaan. Ja miksikäpä olisi hän ne hävittänytkään nuo asiakirjat oman
itsensä ja tärkeimmän kehityskautensa tuntemiseen! Kuinka sitä oli
kauan kierrelty toinen toisensa ympärillä, kuinka uskottu ja epäilty,
erottu ja taas yhdytty! Oli sitten oltu salakihloissa kaksi vuotta,
vedetty yhtäänne ja kiskottu toisaanne, kunnes kaikki oli katkennut.
Toinen jäi elämään kaukaisessa maaseudussa, toinen riensi taas
maailmalle.

Siitä ajasta, joka nyt seurasi, oli jäännöksiä, jotka eivät herättäneet
kaihoakaan, mutta jotka kuitenkin saivat seurata mukana: pari helyä
erään helsinkiläisen naisen naamiopuvusta, revennyt hansikas,
juhlamerkkejä ja joukko nimikortteja, muun muassa eräältä
taiteilijattarelta, joka nimensä alle oli kirjoittanut mielilauseensa:
»Rein das Herz, hoch der Sinn, rastlos das Streben». Oli se sitä narrin
peliään sekin! »Se, joka ripustaa avujen kyltin rintaansa, se niitä
harvoin omistaa muuna kuin kauppatavarana», oli Olavi kirjoittanut
nimikortin takapuolelle.

Mutta iloisimpia ja valoisimpia muistoja herättivät muutamat
ranskalaiset kirjeet, joiden hienosta paperista vielä tuoksui puhtainta
Pariisia. Ne olivat tuoreita muistoja, ja se liitto oli ollutkin kuin
sointuva valssi. Viikko oli työtä tehty, sunnuntaipäivät yhdessä
huviteltu ja tehty retkiä Meudonin ja Fontainebleaun metsiin. Kun olisi
voinut jäädäkin sinne! Mutta rahat loppuivat, täytyi lähteä kotiin!...
Niin no, parasta kai oli, että se oli loppunut, niinkuin oli loppunut.
Ja hän kääräisi kaikki nuo kirjeensä ja muistonsa kokoon, lukitsi
kirstunsa ja sysäsi sen nurkkaan.

Se surumielisyys, joka tuosta syntyi, antoi vauhtia hänen
ajatuksilleen, ja hän rupesi miettimään työtänsä. Täytyihän sitä alkaa
tehdä totta tästä elämästäänkin, jota oli monet vuodet niin joutavaan
tuhlannut. Ei häntä ainakaan nyt mikään muu huvittanut. Ja kun hänellä
vielä oli kesken eräs ranskalainen teos, johon hänen täytyi tutustua,
ennenkuin voi aineeseensa ryhtyä, alkoi hän selailla sitä siitä kohden,
mihin se oli laivasta noustessa keskeytynyt.

Mutta kirja ei kelvannut antamaan hänen ajatuksilleen sitä suuntaa,
minkä hän itse olisi tahtonut niille antaa. Siinä oli hehkuva kuvaus
kahden hengen kesänvietosta maalaishuvilassa. Molemmat he olivat
pujahtaneet maailmaa pakoon viettämään lyhyen kesänsä toistensa kanssa.
Kävelyjä, soutoretkiä ja pitkiä hämyhetkiä huvilan puutarhassa! Se oli
salattava suhde, jota he jo vuosien kuluessa olivat tällä tavalla
ylläpitäneet... Jospa olisi sellainen idylli täälläkin mahdollinen,
ajatteli hän laskien kirjansa pöydälle ja sytyttäen paperossin. Ja hän
haaveksi sen itselleen oman mielensä ja omain taipumustensa
mukaiseksi... »Tälläinen rauhallinen paikka, jossa he molemmat--hän ja
joku toinen--elelisivät aivan erillään muista kukin toimissaan, tuon
tuostakin tavaten ja mennen soutelemaan tai kävelemään ... se kestäisi
niin kauan kuin kestäisi, ei mitään muita siteitä eikä velvollisuuksia
kuin rakkauden...»

Ylisille tuovissa rappusissa kuului askelia, jotka tuntuivat olevan
rouvan. Hän liikkui perempänä vaatteiden välissä, järjesteli jotain ja
laitteli, mutta ei tullut näkyviin... »Hän siellä vain käyskelisi, minä
tässä näin istuskelisin, hän tulisi tänne sitten...»

Mutta kun Elli meni oven ohi, päätään kääntämättä, niinkuin ei olisi
ollut tietävinäänkään, että hän oli täällä, haihtuivat nämä haaveet, ja
hiukan harmissaan pudisti hän ne pois, kun taas alkoivat tulla.

Hän istui ylhäällä lukien aina siihen saakka kun hänet kutsuttiin
päivälliselle.

Aterialla ei ollut muita kuin he kahden. Suhde oli vähän jäykkä ja
vieras. He koettivat peittää sitä sillä, että puhelivat yhtämittaa ja
kävivät asiasta toiseen. Puhuttiin maalaiselämästä ja sen hauskuudesta
yleisin puheenparsin, verrattiin sitä kaupungin elämään ynnä muuta
siihen suuntaan.

Ja syötyä he taas erosivat.

Mutta illemmalla tuli Olavi alas ja kysyi, eikö mentäisi kävelemään.

He lähtivät kävelemään maantietä myöten kirkolle päin. Pistäytyen
pienestä portista tulivat he lehmitarhalle, jossa parhaillaan oltiin
lypsyllä. Ilta oli lämmin, surviaiset hyppelivät ilmassa, sittiäiset
kaiveskelivat maantien mullassa ja pyrähtivät siitä sitten lentämään.

--Nyt on kaunis ilta, sanoi Olavi puheen aluksi.

--Erinomaisen kaunis! vastasi Elli, iloisena, että oli päästy puheen
alkuun. Ei ole ollut koko kesänä näin lämmintä ja tyyntä.

--Minne viepi tuo metsätie?

--Se vie erääseen mökkiin vähän matkaa metsän sisässä.

--Se näyttää hyvin hauskalta, niinkuin olisi siellä kauniita paikkoja
taampana.

--Mistä te sen arvaatte? Niin onkin! Se jatkuu sitten sydänmaan halki
ja menee meidän karjakartanolle Koivumäellä. Se näkyy tältä maantieltä,
kun menemme vähän matkaa vielä.

--Onko sinne pitkältäkin tuonne kartanolle?

--On sinne liki peninkulma.

--Sinne pitäisi meidän todellakin kerran mennä.

--Niin, voimmehan mennä, milloin teille vain soveltuu.

--Te kai tunnette hyvinkin kaikki nämä seudut?

--Kyllä minä tässä ympäristössä tunnen melkein joka kiven ja kannon.

--Yksinkö te täällä harhailette?

--Yksinpä minä enimmäkseen.

--Te kai viihdytte hyvin täällä, jos kerran luontoa rakastatte?

--Enhän juuri tiedä ... milloin paremmin, milloin huonommin. Kyllähän
sitä joskus liikkuisi ulompanakin.

--Oletteko käynyt Helsingissä?

--En koskaan.

--Ettekö koskaan! Teidän pitäisi tulla sinne kerran.

--Kuinkapa sitä tulisi ... on niin vaikea päästä, eikä minulla ole
siellä ketään tuttuja... Vaan kyllä minun välistä tekisi kovasti
mieleni, varsinkin talvella. Ne talvet ne ovat täällä maalla kauhean
pitkät.

--Niin ne taitavat olla ... olen usein ajatellut, kuinka ihmiset
ollenkaan saavat ne kulumaan. Onko täällä edes mitään seuraelämää?

--Ei juuri muulloin kuin joulun aikana.

--Te kai luette?

--Sehän se onkin melkein ainoa ajanviettoni.

--Mitä kirjailijoita te olette lukenut?

--Olen minä lukenut kaikenlaista ... mutta viime aikoina enimmäkseen
norjalaisia ja ruotsalaisia.

--Mitä pidätte niistä?

--Kyllä minä niistä, varsinkin Jonas Liestä. Ensin tuntuivat ne minusta
niin kovin kummallisilta, minä olin aivan sekaisin heidän
mielipiteistään enkä oikein ymmärtänyt mitä ajatella.

--Heillä on omat ihanteensa ja omat katsantotapansa.

--Olisi välistä tehnyt mieli väittää vastaan. Mutta ei ole täällä juuri
ketään, kenen kanssa keskustelisi. Eivät ne täällä juuri niistä välitä.
Ei voi puhua mistään oikeasta asiasta, vaikka kuinka haluttaisi.

He kulkivat toinen toisella puolen tietä ja katselivat suoraan eteensä.

--Onhan aina hauskempi, jos on joku, jonka kanssa voi ajatuksiaan
vaihtaa. Silloin tulee paljoa paremmin selville siitä, mikä on oikeaa
ja mikä väärää.

--Niin se kyllä on. Joskus tuntuu siltä kuin kaikki olisi, niinkuin
olla pitää, mutta sitten taas näyttää, kuin kaikki olisi ihan hullua.

--Kyllä se on tuo hyvin luonnollista, ja minä sen hyvinkin ymmärrän.
Mutta vähitellen olen minä tullut siihen, ettei saa olla mitään
periaatteita, vaan otan kaikki asiat, niinkuin ne tulevat minua
vastaan.

--Helppohan teidän on, joka aina saatte liikkua ja aina ottaa vastaan
jotain uutta. Mutta me, joiden täytyy tyytyä aina yhdessä kohden
olemaan, me haluaisimme jotain erityistä, josta voisimme pitää kiinni.

Hän on miettinyt tuo, ajatteli Olavi. Se oli itsenäinen ajatus. Ja
hänessä on jotain. Hän siirtyi keskemmälle tietä, vähän likemmäksi
Elliä. Sen kasvot näyttivät nyt syvemmiltä kuin ennen ja silmät
suuremmilta. Ja Olavi tuli melkein hyvälle tuulelle. Hän oli siis
kuitenkin ollut oikeassa. Ne eivät soinnu yhteen nämä kaksi. Tuollaiset
puheet ovat aina varma merkki siitä. Hänen miehensä ei tietysti käsitä
häntä eikä voi tyydyttää häntä.

Etäämpänä tien pohjassa valaisi aurinko puita ahon laidassa mäen päällä
ja valkeapäinen punainen virstanpatsas heloitti illan paisteessa. Siitä
oli laaja näköala kaikille tahoille. Takaapäin näkyivät Tyynelän katot
ja pellot ja lehmisavu sekä suuret järvenselät. Edessäpäin laski
maantie laaksoon, jossa oli kirkko ja pappila ja toisella puolen
kirkonkylän alangon maantie nousemassa toisen mäen harjalle. He
pysähtyivät siihen, istuutuivat virstapylvään juureen maantieojan taa
kivelle ja katselivat hetken aikaa silmäinsä alla olevia seutuja, joita
Elli osoitteli, näytteli ja nimeltään nimitteli.

Alkoi palata kirkkomiehiä iltakirkosta. Jotkut tulivat hevosella,
toiset jalkaisin. Mäkeä ylös noustessaan eivät heistä useatkaan
tiepuolessa istuvia huomanneet. Pienillä rattailla istui muuan nuori
nainen pienen kirkassilmäisen tyttönsä kanssa. Kun Elli sanoi heille
hyvää iltaa, pysähyttivät he hevosensa. Nainen oli kaunis ja
puhdaskasvoinen, piirteet sivistyneet ja hienot. Hän vastasi iloisesti
tervehdykseen ja katseli ujostelematta ympärilleen.

--Iltakirkostakos Johanna tulee?

--Niinhän me tulemme.

--Oletteko meille menossa?

--Sinnehän me aioimme yöksi. Tässähän olisi tämä teidän hevonenkin ...
eikö rouva tunne?

--Onko se meidän...--Kas kuinka se on lihonut!

--Pastori laittoi sanan viikolla, että tarvittaisiin hevosia
peltotöihin. Se on taas niin ylpeä, ettei tahdo saada hallituksi...
Eikö rouva tahdo ajaa, niin me nousemme kävelemään?

--Menkää te vain edeltä, me odotamme tässä pastoria ... tämä on yksi
vieras maisteri Helsingistä ... joko siellä loppui iltakirkko?

--Kyllä se jo loppui, mutta pastori jäi vielä rippikirjoitusta
pitämään...

--No, mitäs muuta kuuluu Koivumäelle?... Kuinka isäntä jaksaa

--Kiitoksia vain ... hyvästihän siellä on ... sai se Matti jäädä sinne
kotimieheksi ... eikös rouva tule pian sinne käymään? ... me on jo
sinne teitä joka viikko odotettu.

--Kyllä me ehkä nyt pian tulemmekin.

--Se oli meidän karjakartanolta, selitti Elli, kun Johanna oli lähtenyt
ajamaan. Se on tuolla korkealla mäellä, minne äsken kääntyi tie lähellä
pappilaa. Näettekö, se näkyykin nyt tästä, jos katsotte tuonne, nyt
juuri heloittaa pirtin ikkuna ... ettekö näe?

--Nyt näen... Hän oli hyvin miellyttävän näköinen.

--Niin hän onkin ... hänellä on pieni romaaninsa ja senkin tähden pidän
minä hänestä. Hänen isänsä, joka on varakkaan talon omistaja, hylkäsi
hänet, kun hän meni naimisiin köyhän renkimiehen kanssa. Kun tuo mies
oli palvellut meillä useampia vuosia, niin annoimme hänelle mökin
paikan metsäsarallamme, ja siellä he ovat tehneet työtä niin, että nyt
tulevat varsin hyvin toimeen. Heidän elämänsä on minusta oikein
mallielämää. Joka kesä oleskelen heidän luonaan jonkun viikon ja nautin
siitä, että on ainakin kaksi onnellista maailmassa. He kehuvat minulle
vuorotellen toisiaan, ja minä olen siinä suhteessa heidän molempain
uskottunsa.

--Sitä on siis kansankin kesken tuollaista rakkautta?

--Siellähän sitä vasta onkin. He rakastavat toisiaan vieläkin niin,
että ikävöivät aivan surrakseen, jos tapahtuu, että miehen talviseen
aikaan täytyy liikkua työansioilla.

--Se, minkä luulen tekevän, että kansanlapset useinkin tulevat niin
hyvin toimeen avioliitossaan, on kai, että mies ja nainen ovat
perehtyneet toinen toisensa alaan, että he ovat huvitetut toistensa
toimista ja voivat askareissaan niin hyvin toisensa ymmärtää ja
täydentää. Juuri siihenhän nykyaika naisemansipatsioneineen ynnä
muineen pyrkii.

Elli oli taittanut oksan ja ruopi sillä sammalta kiven päältä.

--Se on kyllä totta, sanoi hän puoleksi itsekseen. Sitä en ole tullut
ennen ajatelleeksi.

--Mutta ettekö ole huomannut, kuinka vähän meidän säätymme miehet ovat
huvitetut naisten tehtävistä ja päinvastoin? Siitä ei voi syntyä mitään
likempää suhdetta eikä mitään varsinaista yhteiselämää. Eikä ole kumma,
jos ennen pitkää niin monessa avioliitossa syntyykin kyllästys ja
ikävystyminen.

--Niin, kyllä kai se on siinäkin.

--Vaan etupäässä vaikuttanee kuitenkin onneen tai onnettomuuteen
avioliitoissa se, miten puolisojen luonteet sopivat toisiinsa: jos ne
ovat n.s. yhtä maata, niin löytävät he aina yhtymätilaisuuksia, vaikka
ulkonaiset harrastukset olisivatkin erilaiset.

Hän näkyi ymmärtävän tuo ... ja Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli
puhua hänelle itsestään. Hän hakkasi vähän hermostuneesti vitsalla
kenkänsä kärkeä ... kaunis jalka muuten ja nilkasta virheetön, ajatteli
Olavi sitä katsellessaan.

Mutta hevosen korvat nousivat esille mäen törmästä maantien ja taivaan
rajasta, sitten tuli pää ja koko hevonen, vetäen pastoria mäkeä ylös.
Hän ei huomannut heitä, ja Elli ajatteli hänen antaa ajaa ohitse. Mutta
yht'äkkiä hän muuttui, pudisti lehdet ja poimimansa heinät helmastaan
ja nousi ylös.

--Iltaa, sanoi hän.

--Kah, täälläkö te? ... minä jo aloin teitä tähystellä ... tuletteko
rattaille?

--Menettekö, rouva?

--En minä, minä mieluummin kävelen.

--Minä kävelen myös.

--No, ja mitäs kuului pappilaan?

--Siellä kyseltiin meidän vieraasta ja kutsuttiin huomenna tulemaan
päivällisille.

--Oltiin tietysti hirmuisen uteliaita, sanoi Elli.

--Liina lähetti terveisiäkin.

--Kiitoksia vain.

--Hän näkyy olevan sinusta kovasti huvitettu.

--Todellakin?

--Kuinkas olet muuten saanut päiväsi kulumaan?

--Hyvinhän se on mennyt.

--Herra Kalm on koko ajan istunut kamarissaan lukemassa.

--Ettekö siis tule ajamaan?

--Emme; aja sinä vain edeltä, me kävelemme.

Pastori nykäisi hevostaan ja lähti ajamaan. Elli ja Olavi kulkivat
paluumatkalla melkein äänettöminä. Pitemmillä aukeilla näkivät he
pastorin ajavan edellään. Ellistä tuntui hän nyt vielä vieraammalta
kuin ennen. Niinkuin olisi ollut joku outo kulkija, jonka kanssa
hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä mitään yhteistä. Se tunne kävi
hänelle vielä selvemmäksi kuin ennen, sillä nyt oli hän ymmärtävinään
syynkin siihen. Eihän heillä ollut mitään yhteistä, ei minkäänlaista
mielipiteiden vaihtoa, eivätkähän luonteetkaan olleet samanlaiset. Hän
oli useinkin miettinyt ja hakenut jotain syytä nurjuuteensa, joka
monestikin oli tuntunut hänestä väärältä. Nyt oli hän melkein iloinen
siitä, että oli sen löytänyt, ja kaikki tuli sen johdosta kuin
luvallisemmaksi.



V.


Pappilan nuoret istuivat sunnuntaiaamuna verannalla ja katselivat
huvikseen pihan läpi astelevia kirkkomiehiä. Heitä oli rovastin kaksi
tytärtä, joista toinen, Liina, oli vähän yli kahdenkymmenen ja kävi
jatko-opistoa. Hän oli valmis helsinkiläinen ja pukujensa, käytöksensä
ja mielipiteittensä vuoksi pitäjän kaikkein muiden naisten esikuva ja
johtaja. Ja herroista valtasi hän aina parhaat omalle osalleen jättäen
muille tähteet. Toinen tytöistä oli vähän yli viidentoista ja kävi
vasta lähikaupungin tyttökoulua. Nuoria herroja ei ollut kuin yksi. Hän
valmistui hiljalleen maisteriksi, ja häneen oli rakastunut tuomarin
neiti, joka kävi pappilassa joka sunnuntai ja usein viikollakin. Yhtä
uuttera vieras oli kansakoulunopettaja Tavelakin, joka oli rakastunut
vanhimpaan tyttäreen, mutta jota tämä, yhtä vähän kuin muutkaan, tuskin
huomasikaan. Hän istui vaatimattomana ja äänetönnä, sill'aikaa kun muut
puhuivat.

Vieraan herran yht'äkkinen tulo paikkakunnalle, jossa harvoin näkyi
muita kesävieraita kuin oman pitäjän nuoria, oli herättänyt erityistä
huomiota.

Neiti Liina, joka oli palannut kaupungista samalla laivalla kuin hän,
kertoi, että hra Kalm oli hienosti puettu herra, mustatukkainen, somat
pienet viikset, ja kiikari kupeella riippumassa. He olivat jo
Helsingissä kerran tavanneet toisensa ja tulleet esitellyiksi, nyt oli
hän tullut puhelemaan laivassa ja kauan aikaa he olivat keskustelleet
kaikenlaisista asioista kävellessään edestakaisin peräkannella. Oli hän
puhunut ulkomaanmatkoistaankin, kertonut Eiffeltornista, bulevardeista
ja ranskalaisten naisten erinomaisesta pukeutumistaidosta. Hymyily oli
hänellä hyvin kaunis ja miellyttävä, ja hän sanoi jäävänsä tänne koko
kesäksi. Kun pastori tuli häntä venheellään noutamaan keskeltä selkää,
oli hän hypännyt laivasta alas niin notkeasti kuin merimies.

--Hän on vanha voimistelija, sanoi nuori herra avonaisen ikkunan läpi
ruokasalista, jossa hän, vast'ikään ylös noustuaan, söi aamiaista
yksinään ja joi kahvia, jota oli häntä varten pari tuntia pidetty
uuninkolpperossa lämpimänä.

--Tunnetko sinä hänet, Kaarlo?

--Tunnen.

--Mikset ole sitä ennen sanonut?

--Tahdoin kuulla sinun häntä ensin ylistelevän ... nähtävästi olet sinä
jo häneen aivan ihastunut...

--Ihastunut! Pitääkö aina olla ihastunut, jos lausuu jostain herrasta
mielipiteensä? Tehän sitä paitsi itse pyysitte kertomaan, millainen hän
on. Ja tiedän minä sitä paitsi, että hän on ollut kaksi kertaa
kihloissakin.

--Ei kaksi kolmannetta!

--Ole vait siellä!

Nuori herra oli jo lopettanut aamiaisensa ja tuli paperossia poltellen
muiden joukkoon. Rovastikin, pienikasvuinen, hyväntahtoinen ja viisaan
näköinen vanhus, pistäytyi sinne hetkeksi ja hymähti nuorten puheille.
Ruustinna kävi hänkin katsomassa, eikö kirkkovieraita jo alkaisi näkyä
portin taa ajavaksi.

Ja yht'äkkiä kuuluikin tuttujen rattaiden ritinää kirkkoon vievältä
lehtikujalta. Pastorin ajopelit samassa seisahtuivat portin taa.

--Juokse, Liina, avaamaan!

--Juokse itse!

Nuori herra lähtikin menemään, mutta samassa näkyi Olavi hyppäävän
maahan ja avaavan portin.

Sill'aikaa kun pastori ajoi hevosen tallin eteen, tulivat Elli ja Olavi
sisään. Kun oli esitelty ja tervehditty, pyydettiin vieraat astumaan
huoneeseen. Naiset menivät saliin, herrat poikkesivat eteisestä
rovastin kamariin.

--Olipa hauska sinuakin tavata ... aiotko viipyä täällä koko kesän?
sanoi Kaarlo tarjotessaan tupakan.

--En tiedä varmaan, miksi nyt tässä näyttäytyy...

--Sinä aiot lueksia?

--Niinhän olisi aikomukseni...

Sytyttäessään paperossia ja viedessään tulitikkua uunin eteen katsahti
Olavi ohimennen saliin. Liina oli tarttunut Elliä vyötäisiin ja
pyöräytti häntä pari kertaa ympäri huudahtaen:

--Ei mutta, kuinka sievä sinä olet!

Jo aamulla kotoa lähdettäessä oli Olavinkin silmiin pistänyt, että
rouva oli ottanut ylleen uuden vaalean kesähameen, kiinnittänyt kukkia
hattuunsa ja sitonut siihen uuden hienon harson.

--Liina, Liina! Ihanhan sinä saat minut pyörtymään! kuuli hän Ellin
nauravan.

--... minulla on täällä väitöskirja tekeillä ja hyvä olisi, jos saisin
tänä kesänä osankaan valmiiksi.

--Sinä tulit keväällä ulkomailta?

--Kesäkuussa sieltä palasin...

--Hän on minun mieheni vanha koulutoveri, kuuli hän taas Ellin salissa
vastailevan neiti Liinan kysymyksiin. On hän kerran ennenkin käynyt
meillä, minun kotonani nimittäin... Niin, tehän kuuluitte tulleen
samalla laivalla... Miksei, hauskaahan se on, kun saa lisäseuraa ....
kernaasti hän minun puolestani saa tulla tänne...

--Tästä kulkee vanha kirkkotie läpi pihan, selitti Kaarlo, kun Olavi
kääntyi katsomaan ikkunasta ulos kartanolle.

Samassa tuli pastori sisään, otti kamman taskustaan ja alkoi sukia
tukkaansa.

--Tässä se vasta pappila on ... puustelli ja huoneet parhaita
Suomessa, puhui hän ja alkoi siivota piippua, joita oli kymmenkunta
suurempia ja pienempiä erityisellä hyllyllä. Saatuaan sen reilaan meni
hän kansliahuoneeseen tervehtimään kirkonpalvelijoita, jotka istuivat
seinämillä ja joivat kahvia.

Olavi ehdotti, että mentäisiin verannalle, ja he istuutuivat Kaarlon
kanssa sinne tupakoimaan. Siitä oli laaja näköala yli tasaisten
peltojen, joiden takana kulki maantie edempänä olevan mäntymäen
rinnettä laskeutuen. Pihamaa oli avara vihreä neliö, jonka toisella
sivulla oli tukevia aittarakennuksia ja iso-ovinen kärryliiteri,
toisella puolen huvimetsikkö haapoineen, koivuineen ja marjapensaineen.
Pihan läpi kulkeva oikotie vei verannan rappujen ja kansliahuoneen oven
editse suurelle ajoportille, josta jatkui kirkolle saakka tuuhea
koivikkokäytävä, minkä rippikoululapset monta vuosikymmentä sitten
olivat siihen istuttaneet.

Olavi ja Kaarlo olivat osakuntalaisia ja vanhoja tuttuja Helsingin
ajoilta, vaikka Olavi olikin muutamia ylioppilasvuosia vanhempi. Niissä
piireissä, jotka harrastivat kirjallisuutta ja kansallisia rientoja,
oli Olavilla ollut jonkunlaisen arvostelija-johtajan asema, ja vaikka
hän ei itse mitään luonut--yhtä vähän kuin muutkaan--määräsi hän
kuitenkin sen hengen ja mielipiteiden suunnan, mikä milloinkin oli
vallalla. Ensi ylioppilasvuosina oli Snellman ollut kaikkien ihanne,
sitten norjalaiset kirjailijat, Georg Brandes ja Strindberg, myöhemmin
venäläiset ja lopuksi ranskalaiset. Arvostelu olevista oloista ja
ihmisistä oli aina ankara, mutta kun ei ryhdytty juuri minkäänlaisiin
toimenpiteisiin tai mullistushommiin, vaikutti se takaisin
arvostelijoihinsa niin, että heistä tuli ainoastaan blaseerattuja,
teräväpäisiä epäilijöitä. Lueksien hiljalleen ja valmistuen johonkin,
oikein tietämättä mihin, pysyttelivät varakkaammat Esplanaadin
kantajoukkona; varattomammat taas velkojen ja vekselien ristiaallokossa
taistellen joko joutuivat haaksirikkoon tai vähitellen ajautuivat pois
näkyvistä jollekin pienelle virkakarille.

--No, ja kuinka sinä viihdyt täällä? Mitenkä oikein tulit tänne
tulleeksi?

--En tiedä oikein itsekään, kuinka se pisti päähäni. Tulin ensin
kaupunkiin ja siellä muistin vanhan koulutoverini Mikko Aarnion.
Kirjoitin ja kysyin, enkö saisi tulla hänen pappilaansa. Ajattelin,
että täällä olisi mukava oleksia, ja siltä kyllä näyttääkin ... luulen
tulevani täällä hyvästi viihtymään. Tuo rouva näyttää muuten
miellyttävältä ihmiseltä.

--Ei hän ole hulluimpia.

--Hänessä on jotain erityisen hienoa ja salaperäistä, jotain hillittyä
surumielisyyttä ... luuletko, että ne ovat onnelliset, hän ja hänen
miehensä?

--Semmoinen mies kuin pastori on aina onnellinen, mutta mitä rouvaan
tulee, niin en tiedä, mitä erityistä syytä hänellä olisi olla asemaansa
ihastunut...

--Siltä minustakin näytti jo heti ensi iltana, etteivät »nuo kaksi»
juuri ole luodut toisiaan varten. En ole koskaan huomannut, että hän
katsoisi miestään silmiin tai häntä ensiksi puhuttelisi.

--Seurassa voi hän välistä olla hyvinkin vilkas ja vapaa, mutta kun
mies tulee sisään, niin vaikenee ja jäykistyy hän kohta niin, että sen
vieraatkin ovat huomanneet. Puhutaan muuten, en tiedä, lieneekö sitten
totta, että hän otti hänet vain jonkun ottaakseen.

--Niinpä niin, sanoi Olavi pitkäveteisesti, vähän ajatuksissaan. Vai
niin, vai todellakin! lisäsi hän sitten vilkkaammin ikäänkuin selviten
johtopäätöksissään.

Heidän istuessaan olivat papit ja kirkonpalvelijat tehneet lähtöä
kirkkoon ja menivät sinne jalkaisin pitkässä jonossa kulkien keskellä
koivukäytävää.

--Menemmekö mekin ehdotti Olavi. Olisi hauska katsella kirkkoväkeä.

Samassa tulivat naisetkin verannalle, ja lähdettiin yhdessä.

       *       *       *       *       *

Koivukäytävä vei kirkkomäelle saakka. Hevosia oli sidottu aitovarsille
ja kirkon seinämille. Kirkon ovien edustalla seisoskeli joitakuita
kirkkomiehiä, jotka eivät olleet viitsineet mennä sisään ja jotka nyt
paikoiltaan hievahtamatta katselivat pappilasta päin tulevaa
herrasväkeä. Avonaisen kirkon ikkunan läpi näkyi alttari, josta kuului
pastorin ääni, parhaillaan rippisaarnaa pitämässä. Suntion korkea otsa
paistoi sakastin ikkunasta. Tapulin luukut olivat suljetut muut paitsi
keskimmäinen, jonka aukossa suurin kello riippui kuin torkkuva, leväten
äskeisistä vaivoistaan.

Kun oltiin menossa tapulin holvin alaitse kirkkomaalle, keksi neiti
Liina, että mentäisiin ylös katsomaan näköalaa ja kelloja. Elli vähän
esteli, mutta kun Olavi kehoitti tulemaan, niin tuli hän heti.

Rappuset olivat pimeät ja kahden puolen niitä ammotti syviä, mustia
kuiluja. Mutta ylhäällä löi vastaan heleä valo, niin että silmiä
huikaisi. Ylös tultua hypittiin penkeille, huudahdeltiin näköalalle
sekä yhdeltä että toiselta puolen ja alettiin puuhailla kellojen
kimpussa. Tavailtiin hämäriä valukirjaimia ja koeteltiin saada selkoa
vuosiluvuista. Sitten tahdottiin saada suuren kellon kieltä hiljalleen
laitaan kalahtamaan. Naiset istuivat jokainen vuorostaan hihnan
mutkaan, jota joku herroista toisesta päästä kannatti. Mutta eivät he
sittenkään saaneet kellon paksua alahuulta nousemaan tarpeeksi ylös.

Elli oli eronnut muiden seurasta. Hän seisoi ja nojasi luukkuun
katsellen alas tyyneen maisemaan.

Olihan tämä nyt taas melkein samanlaista kuin _silloin_, kauan sitten.
Hän muisti taas nuo sanat: »On sentään hauskaa rientää ulos avaraan
maailmaan!» Mutta nyt oli hän kuitenkin tullut takaisin, hänen äänensä
kuului aivan likeltä tuossa takana. »Mitäs, jos hän olisi tullut tänne
minun tähteni, minua ajatellen!» Ehkei hän itsekään tiennyt oikeata
syytä tuloonsa. »Ehkä ovat minun ainaiset ajatukseni ja toivotukseni
häneen vaikuttaneet hänen sitä tietämättä». Olihan hän siitä jotain
jossakin lukenut, että sielut sillä tavalla vaikuttavat toisiinsa
pitkien välimatkain päästä... Ja hän nukahdutti itsensä hetkeksi tähän
uneen. Se oli kuin salainen huumaus, josta hän ei tahtonut selvitä. Hän
tahtoi vain uskoa, että hän on onnellinen ja että kaikki entinen on
pois elettyä. Hän halusi nousta nyt niin ylös, vapautua kaikesta niin,
ettei hän enää koskaan voisi tulla siihen takaisin. Joskus ennenkin oli
hän joutunut tämän tunteen valtaan: silloin kun oli lukenut jotain
jaloa ja suurta, joka antoi hänelle uusia ajatuksia, vapautti ja ylensi
hänet, tyydytti ja antoi ihastuneelle mielelle miettimistä.

Hänet herätettiin miellyttävästi tästä miellyttävästä unesta. Olavi
kutsui häntä koettamaan, eikö hän istumalla hihnan silmukkaan
onnistuisi paremmin kuin muut. Hän vastusteli ensin, mutta kun Olavi
vaati, niin täytyi hänen nauraen suostua. Mutta ei hänkään jaksanut
painaa perille saakka. Silloin lisäsi Olavi kädellään painoa vielä
vähän ja kaikkien säikähdykseksi ja nauruksi nykäisi kieli kelloa ja
sai aikaan heikon kalahduksen.

--Elkää, elkää! sanoi kellonsoittaja, joka koko ajan oli seisonut
vieressä ja hymyillen katsellut pappilan herrasväen leikkiä. Kun
sakastista samassa annettiin merkki yhteensoittoon, alkoi hän
keskimmäisen, suurimman kellon hihnassa kiikkua. Tapuli huojui,
puitokset natisivat, ja kun tuo miehen reiden paksuinen rautakieli ensi
kerran ulvahdutti malmia, pakenivat naiset korviaan pidellen alas
maahan.

Pappilasta lähtiessä oli Liina jo ottanut Olavin haltuunsa. Tornissa
hän koko ajan koetti pitää huomiota itsessään ja nyt hän taas alas
tultua riensi hänen kupeelleen.

--Herra Kalm, tulkaa tänne lukemaan näitä hullunkurisia
hautakirjoituksia!--Ja he lähtivät kulkemaan hautarististä toiseen ja
niitä tavailemaan.

--Minä menen kirkkoon, sanoi Elli, vähän aikaa heitä seurattuaan.

--Ehkä mekin menemme, sanoi Olavi.

--Ja me myös, lisäsi neiti Liina vähän kuivasti.

Naiset menivät silloin kaikki naisten ovesta sisään, herrat kiersivät
kirkon ympäri sakastiin.

Ei ollut Elli pitkään aikaan käynyt kirkossa. Tavallisesti hän jäi
kotiin, otti jonkun kirjan mukaansa, työnsi pienen venheensä vesille ja
meloskeli jonkun läheisen saaren rannalle lukemaan, haaveksimaan ja
lintuja kuuntelemaan. Siellä tunsi hän olevansa Jumalaa yhtä likellä
kuin kirkossakin ... niinkuin tuo suuri salaperäinen olento vasta
täällä olisi oikein ollut olemassa ja niinkuin se täällä olisi ollut
aivan häntä varten. Näin hän ainakin rakasti kuvitella mielessään...

Nyt hän kuitenkin tunsi mielellään menevänsä kirkkoonkin. Kun oli
jotain erityistä ajattelemista, oli niin turvallista istua penkin
pohjassa tuntemattomien ihmisten keskessä ja antaa urkujen soiton tai
yksitoikkoisen saarnan nuotin aikana ajatusten mennä omia menojaan.

Vanha rovasti saarnasi. Ennen aikaan oli Elli paljonkin pitänyt hänen
saarnoistaan. Sillä melkein kohta sen jälkeen, kun he häänsä
vietettyään olivat tulleet tänne, oli heistä, rovastista ja hänestä,
tullut hyvät ystävät. Pian oli tuo hienotunteinen, ystävällinen
ihmistuntija huomannut, että Elli ei ollut onnellinen. Talvisina
sunnuntai-iltoina jäi Elli usein pappilaan, kun hänen miehensä matkusti
pitäjälle sairaan luo tai kinkerille. Ja kun riutuva, kylmä rusko
heikosti punasi keinutuolissa soutelevan vanhuksen leppeitä kasvoja ja
kirjahyllyä hänen päänsä päällä, ja kun Elli pöydän ääressä istuen
sormiensa välissä kierteli paperiliuskoja tai hajamielisesti leikitteli
kynän varrella tai lakkatangolla, puhui nuori rouva vanhalle rovastille
kuin vertaiselleen peitetyin, puolinaisin sanoin kaikki surunsa ja
kaipuunsa. Rovasti lohdutteli häntä kautta rantain ja hänen alakuloinen
maailmankatsomuksensa sopi muutenkin niin hyvästi Ellin omaan.
Rovastikin tuli esimerkkiä mielipiteilleen ottaessaan kertoneeksi
omasta itsestään--ettei hänkään ollut onnellinen ... että kukapa sitä
lieneekään tässä maailmassa ... kullakin on ristinsä, pettymyksensä ja
vaivansa. Se on vaikea sellainen, se on kaikista vaikein, sydän nousee
usein sotaan ... tahtoo vaatia osansa eikä tyydy siihen, mikä sille on
annettu ... mutta hän, jolla on lahjat takanaan, hän kai myöskin
tietää, kenelle hän niitä jakaa ja kuinka paljon kullekin.

Se lohdutti Elliä, se tyynnytti ja vaivutti häntä joka kerta, kun hän
noin kuuli puhuttavan. »Onhan niitä siis ollut muitakin enkä ainoastaan
minä...»

Rovastikin näki mielellään läheisyydessään tuon suurisilmäisen, totisen
ja älykkään nuoren naisen, jonka kanssa hän sai puhua asioista, jotka
häntä huvittivat, joka tuossa ikkunaa vasten istuessaan vaikutti niin
sopusointuisesti ja jonka ujo, valkea kaulus niin vienosti pisti esiin
mustan leningin alta. Saarnoissaankin hän jatkoi näitä puhelujaan,
kääntyi kuin hänen puoleensa, haki hänet joukosta ja puhui ikäänkuin
hänelle erityisesti. Seuroissa ja pitopaikoissa istuutui hän ennen
pitkää pastorin rouvan viereen, voi laskea leikkiäkin hänen kanssaan ja
ulotti leikillisen kohteliaisuutensa niinkin pitkälle, että auttoi
turkkia hänen ylleen, ja jos oli pappilasta lähtö, peitteli häntä
rekeenkin.

Tämä herttainen väli loppui kuitenkin rumasti ja typerästi. Oli kuultu
--kuka oli kuullut, sitä ei voitu sanoa, mutta Ellinkin korviin se
tuli--että ruustinna kerran Ellin pihasta lähdettyä olisi sanonut
miehelleen: »Mitä sinä, vanha ukko, hääräät sen Aarnion rouvan kanssa
niinkuin nuori poika ... voisi luulla, että olet rakastunut».--»Oletko
sinä hullu!»--Lieneekö ollut totta, mutta yht'äkkiä muuttui rovasti
suljetummaksi, jäykemmäksi ja virallisemmaksi. Ja Elli huomasi, että
hän melkein vältteli tulla siihen huoneeseen, missä Elli sattui
olemaan, silloin kun ruustinna oli läsnä. Siitä se sitten väli kylmeni
ja ystävyys jäähtyi.

Vähän aikaa koetti hän nyt kyllä taas kuunnella rovastin saarnaa, mutta
sen sisältökin oli jo vanhaa tuttua ja hiukan heikkoa. Mielikuvitus
pääsi sen sijaan kulkemaan ja lähti kulkemaan omia teitään. Ja kun se
Elliltä kerran pääsi liikkeelle lähtemään, ei sen määrää rajoittanut
mikään. Kaikki, mitä olisi toivonut, näytti mahdolliselta. Kaikki
toiveet tuntuivat niin helposti toteutuvilta, ja kuta mahdottomampiin
ne menivät, sitä suurempi nautinto oli niitä seurata.

Hän istui niin, että näki kuorin ja avonaisen sakastin oven. Olavi ja
hra Kaarlo näyttäytyivät kynnyksellä, tarkastelivat sieltä hetken aikaa
kirkkoa ja sitten taas katosivat. Hän odotti heitä uudelleen esille
tulevaksi, mutta ei heitä enää näkynyt.

Ja vähitellen liukui häneltä unohduksiin, missä hän oli ja ketä oli
hänen ympärillään. Katse ohjattuna yli huivitettujen ja hatuttomien
päiden, tuijottaen ohi lukkarin penkin vastapäätä olevaan ikkunaan,
jonka takaa näkyi vähän koivun latvaa ja palanen sinistä taivasta,
liiteli hän ajatuksissaan entisiin tyttöaikoihin, jolloin hän vielä oli
vapaa ja irtonainen. Väki on kirkossa, ja toisia nukkuu päiväpaisteessa
pihamaalla. Ne eivät kuule hänen poistumistaan, Mustikaan ei mitään
aavista rappujen edessä loikoessaan, kun hän kotoansa salaa hiipii
järven rannalle niemeen nuottakodan kupeelle. Ja kun hän huivi
silmillään lepää veden rajassa kalliollaan, kuulee hän airon loisketta
ulapalta. Hän ei nouse, hän ajattelee, että se on kalamies. Soutu
lähenee, lakkaa hetkeksi ja taas alkaa. Se tulee tänne päin, siellä on
ihan varmaan joku, joka kuuntelee ja katselee. Ruohikko kahahtaa,
venheen kokka kolahtaa maahan. Sehän on hän! Se kutsuu hänet
venheeseen... »Tule, niinkuin olet...» hän nostaa hänet maasta ja
suutelee otsalle...--»Mistä sinä tiesit, että minä sinua rakastan?»--
»Näinhän sinun katseistasi, silloin kun lähdit.»--»Ja tulit minua
noutamaan?»--»Tulin, sillä minä olen ajatellut sinua aina ja joka yö
nähnyt sinut unessani.»--»Minnekä me menemme?»--»Mennään täältä
pois ... nyt on myötätuuli ja helppo viiletellä ulapoita pitkin.»--»On
siis totta, että rakastat minua?»--»Totta se on!»--»Ja että aina
rakastat?»

»Aina! Tule jo, ei kukaan tiedä sinua kaivata ... sinä menit suuren
selän rannalle uimaan ... luulevat sinun hukkuneen ... 'kiistasit
kivelle uida'... Nosta liinasi purjeeksi!»... Ja se pullistuu, vene
kiitää laineen harjalta toiselle, hän hymyilee, ja lakin sametti
hulmuaa tuulessa ... ja venheen palko kevenee, kohoaa, purje suurenee
ja täyttyy ... laineet kuohuvat venheen alla, vaahto ei ulotu sen
pohjaankaan enää. Se on kuin ilmapallo! Kotiranta on tuolla kaukana, ei
näy enää kuin vähän vain valkoista uimahuonetta, punaista päärakennusta
... viheriäisiä peltoja.--»Me mennään maiden ja merien taa ... huomenna
ollaan siellä .. siellä on minulla maja vuoren rinteellä...»

Papin »amen» herätti hänet, hän oli taas kirkossa ja painautui muiden
mukana rukoukseen...

Hetken päästä huomasi hän olevansa porstuassa, laskeutumassa rappuja
alas, tuomarin neiti käsipuolessaan. Herrat odottivat heitä siinä, ja
kun Olavi keksi hänet, teki hän pienen tervehdyksen päällään ja
kepillään.

--Minä näin teidät siellä niin totisena istumassa, sanoi hän sitten
hymähtäen.

--Näin minäkin teidät, sanoi Elli.

Pappilaan palatessa jäivät he muista vähän jälemmä. Neiti Liina kulki
vähän aikaa heidän kupeellaan, mutta kun Olavi koko ajan puhui Ellille,
liittyi hän muiden kanssa menemään edeltä, jättäen Olavin ja Ellin
hiljalleen kävelemään suurten koivujen siimeksessä.



VI.


Heti kohta päivällisen syötyä piti pastorin lähteä sairaan luo kauas
laitapitäjälle, josta hän ei voinut joutua kotiin, ennenkuin yöllä tai
maanantaiaamuna varhain. Hänen hyvästiä heittäessään oli Olavi
huomaavinaan, että pastori olisi tahtonut suudella rouvaansa, mutta
tämä esti sen jäykistämällä kätensä ja katsomalla hänestä pois. Pastori
ei sitä näyttänyt sen enemmän sydämelleen panevan, sillä kun hän tuli
Olavin kättä puristamaan, sanoi hän leikillisesti:

--Pidä sinä nyt, veli, huolta tuosta minun muijastani ja aja hänet
koreasti kotiinsa.

--Kuinka pastori uskaltaa antaa rouvansa sellaisen Helsingin herran
haltuun? pistihe neiti Liina sanomaan.

--Jo se toki uskaltaa, kun tietää, että omaa ukkoaanpa se kuitenkin
aina ikävöipi. Vai mitenkä, Elli?

--Ei mitenkään, menehän nyt vain, vastasi Elli koettaen nauraa muiden
mukana.

Ja koko herrasväen kurillaan nenäliinoja heiluttaessa ajoi pastori
tyytyväisenä ulos pihasta. Hän oli ollut sukkela mielestään, laskenut
taas leikkiä vähän ja istui nyt tyytyväisesti myhähdellen rattaillaan.
Erityisesti oli hän tällä kertaa hyvillään siitä, että hänen rouvallaan
oli seuraa ja että sen ei tarvinnut yksin ajaa kotiin. Sillä hämärästi
oli hän viime aikoina alkanut tuntea, että Tyynelässä ehkä oli liian
yksitoikkoista--silloin kun hän itse oli poissa--ja että Elli muutenkin
oli käynyt niin harvapuheiseksi ja alakuloiseksi. Viime syksynä se oli
ruvennut huolestuttamaan häntä niin, että hän oli mennyt kysymään
ruustinnalta neuvoa. Ruustinna oli neuvonut ottamaan jonkun
seuraneidin, mutta kun hän siitä puhui Ellille, vastasi tämä
kärsimättömästi, ettei tarvitse.--Oli hänellä toinenkin huoli, joka
hänen mieltään joskus painoi. Tapahtui usein pitäjällä liikkuessa, että
eukot tekivät hänelle kysymyksen, johon hän ei voinut vastata muuten
kuin kieltävästi. Syytä hän siihen usein mietiskeli, mutta turhaan. Ne
olivat kai asioita, joiden ratkaiseminen ei kuulu inhimillisen järjen
piiriin. Sanotaan, että se on suvussa, ajatteli hän. Meitä oli tosin
viisi veljeä ja kuusi sisarta, mutta Elli oli ainoa lapsi. Hän oli
syntynyt vanhempainsa jo ollessa iäkkäitä. Kyllä kai Jumala siis
tietänee aikansa lahjojensa jakamiseen. Ja se se häntä lohdutti joka
kerta, kun nämä mietteet tapasivat tulemaan.

       *       *       *       *       *

Elli ja Olavi viipyivät koko illan pappilassa ja pääsivät vasta
illallisen jälkeen lähtemään. Koko päivän seisonut hevonen puhalsi
alkutaipaleesta virkeään juoksuun, ja täyttä ravia ajettiin kirkon ja
kirkonkylän ohitse tasaista tietä myöten, jonka kahden puolen olevat
viljapellot tuoksuivat iltakastetta ja heilimöivää ruista. Metsän
rantaan ehdittyään hiljensi hevonen kulkuaan ja taukosi vähitellen
käymään mäkitörmässä, josta leyhähti vastaan miellyttävä päivän esille
paahtama lämmin.

Elli istui etuistuimella, Olavi tasapainon vuoksi takana ajamassa.
Ajettaessa oli Elli miettinyt, mitä hänen olisi virkkaminen, ja kysäisi
nyt, oliko ollut hauska pappilassa. Tuttavallisesti nojasi Olavi
selkänojan yli eteenpäin, ja Elli vuorostaan taivutti itseään vähän
taapäin.

--Vaihteen vuoksi oli taas aika hupaista katsella tuollaista tukevaa
taloa ja sen säännöllistä komentoa, sanoi Olavi. On niin omituista
nähdä, kuinka ne tällaiset sunnuntait vanhoissa maalaispappiloissa
muodostuvat niin peräti samanlaisiksi pienimpiin piirteisiinsä saakka.
Ensiksi se vieraiden kahvittelu ennen kirkkoon menoa, sitten kirkossa
olo tai kirkkomaalla kävely, vähän juhlallinen päivällinen hyvine
ruokineen, tulee posti, jota jokainen lukee omassa nurkassaan, laskeva
aurinko, joka paistaa vinosti ja vähän surullisesti pihakoivujen läpi,
rovasti nukkuu ruokaleponsa, joll'aikaa nuoriso vetäytyy puutarhaan
leikkimään, rovasti herää, ja tehdään kävelyretki johonkin
näköalapaikkaan--aivan niinkuin nytkin.

Ellin muistot sunnuntai-illoista vanhoissa pappiloissa eivät juuri
olleet noin iloisia, niissä oli hänelle ollut yksinäisyyttä,
alakuloisuutta ja ikävyyttä sekä kotona ennen että varsinkin
jälkeenpäin Tyynelän painostavassa hiljaisuudessa, mutta tämä valoisa
ja eloisa päivä oli pyyhkäissyt pois kaikki entisyyden muistot ja
hyväntahtoisen hyväksyvästi hymyillen kysyi hän taas:

--Mitäs te pidätte niistä ihmisistä?

--Kaarlon kanssa olemme vanhoja tuttuja, ja kyllä minua ukkokin
miellytti.

--Hän rakastaa nuorisoa ja oleskelee kernaasti heidän seurassaan.
Huomasitteko, kuinka hartaasti hän kuunteli teitä ... te kerroittekin
niin elävästi ja kuvaavasti.--Entä Liina, mitä te hänestä pidätte?

--Onhan hän ... mutta te ette ole hänen ihailijoitaan?

--Kuinka niin? Mistä te sen tiedätte?

--En niin mistään erityisesti ... niin vain minusta tuntuu.

--Kylläpä teillä on tarkka silmä ... alkaa oikein peloittaa ... täytyy
ruveta olemaan varuillaan.

--Se on huono tapa salata jotain, sillä silloin juuri minä otankin
selon.

--Ette te saa minusta selkoa, jos oikein tahdon.

--Miksi te sitten tahtoisitte?

--Enhän minä tahdo, minä vain sanon, ettette saisi, jos tahtoisin.

--Elkää tahtokokaan, sanoi Olavi leikillisen hyväilevästi, ja kysyi
hetken kuluttua:

--Tuo herra Tavela, joka koko päivän seurasi mukanamme, hän on
kansakoulunopettaja?

--Niin hän on.

--Hän näytti erittäin hartaalta ja harrastavalta mieheltä.

--Minä pidän hänestä paljon ... hän on erittäin valistunut ja
vaatimaton.

--Eikö hän ole rakastunut neiti Liinaan?

--Senkin te huomasitte?

--Se oli jotenkin helppo huomata ... tuleeko siitä muuten mitään?

--Tuskinpa tulee.

--No ja miksei? Kertokaas siitä vähän!

--Vaan eikö ole väärin kertoa toisten salaisuuksia?

--Ei se ole ollenkaan väärin, jos _minulle_ kerrotte.

--Teille? Miksei olisi väärin teille kertoa!

--Siksi, että asia huvittaa minua vain ihmistuntemisen kannalta.

--Onpa sekin puolustus! nauroi Elli. Mutta mitä sanoisitte siihen, jos
joku kertoisi teidän asioistanne--ihmistuntemisen kannalta?

--Niin saisi mielellään kertoa ... kerron minä niistä itsekin.

--Ei se muuten ole mikään niin suuri salaisuus ... Liina ei huoli
hänestä.

--Ja miksei huoli? Kai liian halpa hänelle!

--Niin kai lienee.

Hevonen oli päässyt mäen päälle ja lähtenyt juoksemaan ensin vähän
tasaista maata, sitten alamäkeä, joka vei pienen virran poikki
menevälle sillalle. Sen yli tultua pysähtyi se taas astumaan, jolloin
Olavi jatkoi:

--Neiti Liina kai toivoo ja odottaa jotain parempaa?

--Kerran hän sanoi minulle, että jos hän ottaa jonkun, niin pitää sen
vähintään olla tohtori...

--Maisteritkaan eivät riittäisi?

--Ehkä sentään maisteri riittäisi,--jos sattuisi oikein hyvä.

He nauroivat sille.

--Liina on kuitenkin siinä onnellisessa asemassa, sanoi sitten Elli ja
koetti tehdä äänensä hyvin välinpitämättömäksi, että hän voi odottaa ja
valita ... hänellä on pian oma toimeentulonsa, ja hän saa ottaa lukuun
muitakin syitä kuin niitä, jotka usein ... minä tarkoitan, ettei hänen
tarvitse, niinkuin niin monen muun...

Hän keskeytti ... se tuli vähän liian aiheettomasti ... sammalsi eikä
löytänyt sanoja. Mutta Olavi tarttui kiinni hänen ajatusjuoksuunsa ja
jatkoi.

--Niin, se on kyllä totta sekin ... rakkaus saa useinkin olla
kuokkavieraana häissä, kun kutsuttujen penkillä istuu kaikenlaisia
muita näkökohtia ... niinkuin esimerkiksi vanhempain tahto,
välttämättömyys tulla turvatuksi ja muut semmoiset...

--Mutta eikö se ole väärin ... eikö se ole surkeata? innostui yht'äkkiä
Elli.

--Kuinka väärin se on, se näkyy siitäkin, että sellainen aina kostaa
itsensä.

--Miten niin?

--Siten, että tuollaisille perustuksille rakennetut avioliitot aina
lopulta kuitenkin sortuvat tavalla tai toisella. Onnellisin ratkaisu on
minusta se, mikä kuitenkin hyvin harvoin tapahtuu, että ne, jotka eivät
sovi yhteen, ne eroavat.

--Kuinka? Eroavatko?

--Miksei. Kyllä sellaista ainakin joskus tapahtuu.

--Niin, mutta kuinka se voisi olla mahdollista?

--Te kai kovasti hämmästytte kuullessanne tällaisia mielipiteitä?

--Ei, no, mitäs minä, mutta tehän vain laskette leikkiä.

--En minä laske leikkiä ... se on aivan tosi vakaumukseni ... elleivät
luonteet sovi yhteen ja ellei rakkautta ole olemassa, niin en voi
käsittää, kuinka yhdyselämä ilman suuria kärsimyksiä on mahdollinen...

--Täytyy silloin kärsiä.

--Kernaasti minun puolestani, jos asianomaiset niin haluavat.

Hetken vaiti oltuaan ja sitten ohjaksia nykäistyään virkkoi Olavi:

--Näin teidän albumissanne eilen rouva Sigrid Hammarin valokuvan.

--Hän on minun vanha koulutoverini ... tunnetteko hänet?

--Kyllä hiukan.

--Missä hän nyt on?

--Hän lienee viime kevännä matkustanut ulkomaille. Ette ole kuullut
hänestä mitään?

--En ole ollut missään yhteydessä hänen kanssaan, sen jälkeen kun
erosin koulusta. Ainoastaan kihlauskorttinsa hän lähetti minulle noin
neljä vuotta sitten, ja minä vastasin siihen kukkaskortilla. Mihin hän
on matkustanut?

--Luultavasti Kööpenhaminaan. Hän muistui nyt mieleeni siksi, että hän
on eronnut miehestään.

--Herra Jumala, onko hän eronnut miehestään! Milloinka se on
tapahtunut?

Hän käännähti kiivaasti niinkuin takaa satutettuna ja kävi kädellään
kiinni istuimen selustimeen.

--Viime talvena siitä alkoi kuulua huhuja, ja nyt keväällä hän jätti
miehensä.

--Ja minkä tähden, mistä syystä?

--En ole kuullut muuta syytä sanottavan, kuin että hän ei voinut sietää
miestään ... mutta onhan sitä tarpeeksi siinäkin.

--Ei mutta Sigrid Hammar! Eronnut miehestään?

--Olisikos teistä ollut parempi, jos he ikänsä olisivat viettäneet
epäsopuista elämää ... kiusaantuneet itse ja toinen toistaan
kiusanneet?

--En minä ymmärrä ... en tiedä, mutta se tuntuu niin kovin
kummalliselta.

Hän oli aivan hämmennyksissään ja ensimmäisen mielenliikutuksen jälkeen
tunki väkisinkin kyynel silmään.

Hän vaikeni, kääntyi syrjin Olaviin ja katseli jäykästi metsään päin.

--Ne nyt ovat muuten asioita, joissa ei syrjäinen voi lausua mitään
varmaa hyväksymistä eikä hylkäystä, jatkoi Olavi rauhallisesti, vähän
viihdyttävällä äänellä, ja nykäisi hevosen juoksuun, jolloin Elli
horjahti hiukan taapäin ja otti nenäliinansa esille. Jokainen saakoon
järjestää asiansa omain taipumustensa mukaisesti... Tottumus voi ehkä
useinkin tasoittaa suuretkin epäkohdat ... tässä, niinkuin niin monessa
muussakin. Vaikka onhan taas niinkin, että sekin ehkä enemmän
tuiskuttaa umpeen kuin todella tasoittaa...

Ja kun Elli käänsi kysyvät, hätääntyneet silmänsä häneen...

--Tarkoitan sitä, että kun lumi sulaa, niin tulevat epätasaisuudet taas
esille.

--Mikä sen lumen sitten sulattaisi?

--Mikä milloinkin sen saattaa tehdä. En tiedä, onko se totta, mutta
niin minä kuulin kerrottavan, että rouva Hammarin tekoon lienee
vaikuttanut sekin, että hänessä oli syntynyt tunteita toista kohtaan.

--Kuka se oli?

--Se oli muuan nuori lääkäri, joka pelasti hänen lapsensa hengen.

--Entä lapsi? Mihin se on joutunut?

--Sen sai hän viedä mukanaan.

Tuo yht'äkkinen tieto oli vaikuttanut Elliin niin, että hän teki
kysymyksensä hermostuneesti, melkein kiivaasti, niinkuin olisi tahtonut
ajaa luotaan jotain, joka tunki hänen päälleen:

--Entä se mies?

--Hän matkusti mukana.

--Hän siis rakasti häntä?

--Kyllä kai.

Se oli kuin helpotus, vapautus. Sillä nyt tuntui hänestä siltä, kuin ei
hänen olisi tarvinnut hyväksyä sitä, niinkuin olisi voinut moittia ja
vähän tuomitakin. Jos se nuori mies kerran rakasti häntä? Jos hän tiesi
sen? Ja hänhän tiesi sen! Eikö siinä jo olisi ollut korvausta kaikista
kärsimyksistä, eikö silloin olisi voinut kestää mitä tahansa! Kun oli
se varmuus, tarvitsisiko enää muuta mitään!

Mutta ei hän uskaltanut aloittaa puhelua uudelleen eikä väittää
vastaan. Hän tuolla takana puhui niin levollisesti ja varmasti. Se oli
hänestä aivan luonnollinen asia.

Ja yht'äkkiä pyysi hän kohteliaasti Elliä pitämään suitsia sill'aikaa
kun hän sytyttää tupakan. Olisi tehnyt mieli kääntyä häntä katsomaan ja
hävetti vähän, että oli itkenyt. Paperossilaatikon lukko napsahti, hän
rapisteli tulitikkulaatikkoa, raapaisi tulta ja nakkasi sitten
tulitikun edellepäin tielle hevosen viereen.

--No, mitäs te nyt niin kävitte miettimään, tapahtuuhan sellaista
useinkin ... teidän täytyy antaa anteeksi minulle, jos olen mielenne
pahoittanut, sanoi hän sitten lohdutellen ja otti ohjakset.

--Onhan sellaisesta kuullut puhuttavan, mutta se tuntuu kuitenkin niin
kovin oudolta, kun se koskee tuttavia.

He olivat tulleet sille mäelle, jossa he eilen illalla olivat istuneet.

--Tässähän me eilen istuimme, sanoi Olavi ja pysähdytti hevosensa.

Aurinko oli laskenut ja maisema vetäytynyt autereisen harson taa.
Etelän puolella sulivat järvet ja maat sinisenharmaiksi, pohjoisessa
valaisi iltarusko vielä etäisempiä vesiä. Havumetsä oikealla puolen
tietä huokui pihkaista lämmintä ja koivikko vasemmalla toi siihen vähän
viileätä tuoreutta. Yöllinen, yksikseen harhaileva tuulen henkäys kulki
maantien yli ja nukkui ensimmäisen lehtipuun lehdistöön ahon reunassa.
Laulurastas värähytteli ilmaa alempana tummassa viidakossa. Olavi oli
kääntynyt jälelleen päin katsomaan, ja Elli seurasi mukana. Kun Olavi
taas kääntyi takaisin, sattuivat he ohimennen katsomaan toisiaan
silmiin. Ja yht'äkkiä tulvahti lämmin, äärettömän onnellinen ja hellä
tunne läpi Ellin koko olennon. Sanaakaan sanomatta nykäisi Olavi vähän
päästä suitsia, ja he painuivat kärryjen pehmoisesti notkahdellessa
Tyynelää kohden.

Kun he saapuivat sinne, ei siellä kuulunut hiiskahdustakaan.
Tarhaveräjä oli auki ja karja jo lähtenyt yöllisille laitumilleen. Talo
oli autio ja ovet suljettuina. Elli meni kolkuttamaan renkiaitan
ovelle, mutta ei saanut vastausta.

--Ne ovat varmaankin menneet kylälle tanssiin, rengit niinkuin
piiatkin, sanoi hän vähän hämillään naurahtaen. Kuinkas nyt sitten--?

--Ei se mitään tee, minä kyllä saan hevosen riisutuksi, kun te vain
pääsette sisään.

--Ajatelkaa, jos he olisivat vieneet avaimetkin mukanaan...

--Sitten kai täytyisi meidänkin lähteä tansseihin.

--Eipä tarvitsekaan ... täällä onkin verannan avain seinän raossa.

Olavi oli alkanut päästellä valjaita.

--Antakaa minäkin autan.

--Ei, ei, elkää vaivatko itseänne, saan minä tämän itsekin.

Mutta Elli tahtoi välttämättä olla apuna.

--Minä olen vanha hevosmies, sanoi hän.

Ja yhdessä päästelivät he kumpainenkin puoleltaan auki tapit, remmit,
soljet ja vyöt ja kannattivat kumpainenkin aisastaan kärryjä.

Kun hevonen oli kaikista valjaista vapaa, tuli Elli portille saakka
mukana neuvomaan haan veräjää.

--Se on ensimmäinen tienhaara tarhalta vasemmalle...

--Hyvä, kyllä minä jo löydän.

Hän talutti sen sinne lepikon sisään, löysi aidan nurkkauksen ja
veräjän, ja suitset suusta otettuaan antoi hän hevosen hypätä hakaan.
Kuulostaen ja sitten kimakasti hirnahtaen lähti se hakemaan
tovereitaan, joiden vaskikellot kilkattivat alempana notkossa.

Pihaan palatessa muistui hänelle mieleen vanha mielihalunsa, joka
hänellä koulupoikana ollessaan oli ollut. Hän olisi tahtonut ruveta
maanviljelijäksi, ostaa talon ja mennä pian naimisiin. Naapurissa oli
reipas, punakka, pitkäpalmikkoinen neiti, hänen ikäisensä, jonka hän
oli valinnut emännäkseen. Ja nyt tuli nähdessä tätä yön hiljaisuudessa
lepäävää taloa, sen aittoja, kaivon vinttiä ja navettaa, tallia,
peltoja ja pientä rakennusta sama halu takaisin. Puuhata tässä, jättää
kaikki muut ja jäädä tänne iäksi päiväksi...

Elli oli työntänyt kärryt liiterin eteen ja koetti kaikin voimin saada
niitä kynnyksen yli, mutta ne palasivat aina takaisin. Ravakasti
tarttui Olavi takaapäin aisan kärkiin ja ajoi yhdellä sysäyksellä sekä
kärryt että Ellin edellään liiteriin.

--Kaksi on voimakkaampi kuin yksi, sanoi hän.

Elli oli aivan hengästynyt. Hattu oli pudonnut nurmelle, ja tukka oli
joutunut epäjärjestykseen. Rinta kohoili ja posket punottivat. Hän otti
hattunsa maasta ja tuulahdutteli sillä itseään niin kauan, kuin Olavi
selvitteli valjaita nauloihin ja lukkosi liiterin ovea.

Hitaasti menivät he sisään. Olavi pyysi saadakseen lasin vettä. Elli
nouti keittiöstä kauhallisen ja kaatoi siitä toisenkin lasillisen, kun
ensimmäinen oli tyhjä.

--Saako luvan olla vielä?

--Ei kiitos.

Antaessaan lasia takaisin tarkasteli Olavi juomanlaskijaansa. Sen oli
silmä kuin verhossa ja sininen suoni alaluomen alla paisuksissa.

Elli tyhjensi lasillisen hänkin vähän vapisevalla kädellä.

--Se on erittäin raikasta vettä, sanoi Olavi.

--Meillä on mainio lähde pellon alla, vastasi Elli.

Muuta he eivät keksineet sanoa. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:

--Niin, hyvää yötä sitten!

--Hyvä yötä.

Hitaasti astui Olavi ylös vinnille. Hitaasti hän riisuutuikin jättäen
vaatekappaleen sinne, toisen tänne. Hän tapasi itsensä kuulemasta
liikettä ja askelia tuolla alhaalla. Ikkuna avautui, ovi kävi, kuului
meneviä askelia ja taas tulevia. Hänkin avasi ikkunassa ja heittäytyi
vuoteelleen puoleksi riisuutuneena.

Yht'äkkiä kuului järveltä harmonikan soittoa tanssitahdissa ja sitten
miesten ja naisten ääniä. Palvelijat ne kai palasivat yöllisistä
iloistaan...

... »Mitä se rouva oli niin hämillään äsken. Tuleekohan se sen härkä
mieheksi kotiin jo yön kuluessa.»--Hän nousi ylös, näki työnsä pöydällä
ja alkoi selailla sitä. Ei saanut kuitenkaan ajatuksiaan siihen
kiintymään. »Mutta huomenna minä aloitan enkä anna minkään häiritä
itseäni». Häntä harmitti jokin. Hän nakkasi viimeiset vaatteet luotaan
ja iski päänsä syvälle tyynyyn.

       *       *       *       *       *

Vasta aamupuoleen yötä oli Elli saanut unta silmiinsä. Hänet oli
vallannut hermostus, jota hän muuten ei tuntenut. Tavallisesti ei hänen
miehensä kotiintulo keskellä yötäkään häntä häirinnyt. Niin pian kuin
kolkutus verannan ovelle oli lakannut ja joku palvelijoista päästänyt
pastorin sisään, nukkui Elli. Nytkin olisi hän tahtonut nukkua. Mutta
pakottaessaan silmiään umpeen ja ajatuksiaan yhteen kohtaan hän vain
valpastui. Hän kuuli palvelijain tulevan pihaan ja menevän aittaansa,
kuuli taas hiljaisuuden tultua kylän koirain haukkuvan kaukana toisella
pnolen järven.

Ja samalla päivän tapahtumat risteilivät hänen aivoissaan
epäsäännöllisessä kiertokulussa, antaen tietä toisilleen ja hypäten
toistensa yli, survien toisiaan ja puikahtaen taas odottamatta
takaisin...

... Oliko ehkä epäkohteliasta, että _minä_ sanoin hyvää yötä ensiksi
Hän saattoi luulla, etten tahtonut istua hänen kanssaan kahden kesken.
Kenties olisi hän vielä halunnut istua ja poltella... Ihmeellistä,
millaisista asioista me tulimme puhuneeksi. Mutta hänen kanssaan tuntuu
niin helpolta puhua mistä tahansa, hän sanoo kaikki niin luonnollisesti
ja avonaisesti... Hän näki, etten tahtonut suudella miestäni. Minä
huomasin sen hänen katseestaan. Mitä hän mahtoi siitä ajatella Hän
sanoi, ettei ole väärin, vaikka _hänelle_ sanookin, mitä ei tahdo
muille sanoa. Kuinka olikaan keskustelu liukunut sille alalle? Ja se
Sigrid!... Se antoi Ellille pitkäksi aikaa ajattelemista... Oli se
sittenkin väärin, kovasti väärin. Mutta luuliko hän todellakin
pahoittaneensa mieleni, koska sanoi: »Teidän täytyy antaa minulle
anteeksi.» Hänelle tuli mieleen hänen sanojaan muitakin: »Tässähän me
eilen istuimme»... »Kaksi on aina voimakkaampi kuin yksi.» Ei hän enää
tänään ollut niin juhlallinen kuin eilen ... ei hän pidä sellaisista
kuin Liina...

Elli oli mennyt unen horroksiin, kun kärryjen kolina herätti hänet. Se
oli kai pastori, koska ei koira haukkunut. Porttia avattiin, ja hevonen
pudistelihe kartanolla. Elli kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan.
Hetken päästä tuli pastori sisään. Hän tuli vuoteen luo kuulostamaan.
Kun sieltä kuului tasainen hengitys, heittäysi hän maata ja nukkui
samassa. Elli ei enää saanut kiinni äskeisistä ajatuksistaan ja nukkui
hänkin tiukasti peitteeseensä kääriytyneenä ja ikäänkuin vuoteensa
laitaa vasten turvaa hakien.



VII.


Jo varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hänen miehensä oli herännyt,
hiipi Elli ulos makuuhuoneestaan. Hän antautui puuhaamaan taloudessaan
ja puutarhassa ja asettui sitten verannalle odottamaan ompeluksineen.
Mutta kun yliskamarin ovi kävi ja sieltä kuului alas tulevia askeleita,
vetäytyi hän pois. Vasta sitten kun hän oli nähnyt Olavin menevän
uimaan ja nousevan sieltä pyyhinliina käsivarrellaan takaisin pihaan ja
seisahtuvan rappujen eteen koiraa hyväilemään, teki hän pihan poikki
asiaa aittaan. Olavi tervehti häntä tyynesti, tutusti, melkein
sydämellisesti.

--Te olette ollut varhain liikkeellä, sanoi hän.

--Ja te olette nukkunut tavattoman kauan, herra Kalm.

Hän on herttainen, ajatteli Olavi hänen jälkeensä katsoessaan. Ellin
silmäyksessä ja äänessä oli jotain viehätyshaluun vivahtavaa. Siinä
liikkeessä, millä hän väänti aitan suurta avainta, oli samalla
pehmeyttä ja voimaa. Mistä hän oli saanut sen käsityksen, että rouva
oli alakuloinen ja surunvoittoinen? Ja mikä siinä oli, joka muistutti
jostain toisesta?

Aamiaisen aikana koetti hän saada sitä selville, aivan
itsetiedottomasti. Ja kun Elli kerran meni astiakaapilleen ja otti
sieltä jotain, pää pöytään kääntyneenä, selvisi se hänelle. Sehän oli
se sama tyttö, jota hän eilen illalla haasta tullessaan oli ajatellut.
Se liike oli heillä molemmilla yhteinen. On omituista, ajatteli hän,
kuinka tuollaiset kaukaiset, kadonneiksi luullut muistot tietämättä
tulevat esiin.

Mutta nyt ei hän tahtonut muuta ajatella kuin työtään. Ja hän pakotti
pakottamalla itsensä asettumaan yliskamariinsa ja toden teolla
tarttumaan kirjoihinsa kiinni. Olikin niin suloista istua viileässä
huoneessa, verkalleen keinuen, yllään keveät kesävaatteet ja jaloissa
leppoisat vaatekengät. Päivälliskahvin lähetti rouva hänelle tänne
ylös, ja kun hän oli kuullut hänen kehuvan tuota kylmää, kirkasta
lähdevettä, seurasi sitä aina lasillinen tarjottimella. Usein seurasi
siinä tuores kukkaskimppukin mukana. Olavi ei niistä koskaan kiittänyt;
ei koskettanut sitä sanallakaan, mutta palkitsi kuitenkin
kohteliaisuuden kohteliaisuudella siten, että hän päivälliselle
mennessään taittoi niistä oksan tai lehvän ja kiinnitti sen rintaansa.

Hän luki, kirjoitti ja ajatteli. Mutta silloin kun ei häntä kirja enää
viehättänyt tai kun kynä ja ajatus eivät ottaneet juostakseen,
heittäytyi hän lepäämään selkäkenoon, poltteli, katseli ulos ikkunasta
yli peltojen ja rantapuiden toiselle puolelle lahden, jossa oli talo ja
talon takana mäkirinne, samalla kuunnellen, miten alhaalla liikuttiin.

Rappujen kautta kuului kuin torven läpi tänne ylös kaikki, mitä siellä
puhuttiin ja tehtiin. Hän kuuli pastorin kamarissaan ryiskelevän,
kolistelevan porstuassa ja istuutuvan nariseville verannan rappusille,
josta hän antoi määräyksiä kartanolla käyskenteleville rengeilleen.

Silloin tällöin tuli joku asiamies, joskus kastettiin lapsi tai
vihittiin pariskunta.

Rouvalla ja herralla ei tuntunut olevan toisilleen paljon puhumista.
Olavi tiesi heidän istuvan verannalla, mutta kuitenkaan ei kuulunut
pitkään aikaan mitään sananvaihtoa. Jos se joskus tapahtui, päättyi se
kysymykseen ja lyhyeen yksitoikkoisella, kuivahkolla äänellä annettuun
vastaukseen.

Sitä hän ei kuitenkaan ollut huomannut, että sopu olisi ollut huono.
Ainakin näytti mies olevan tilaansa tyytyväinen. Kaikki hänen
vaatimuksensa elämältä näyttivät olevan täytetyt. Usein otti hän heidän
aamuisilla uimaretkillään puheeksi samat asiat kuin ensimmäisenäkin
aamuna. Tahtoi kuulla hauskoja juttuja Pariisin elämästä, väitti niitä
vastaan, joutui kehumaan vaimoaan ja kehoitti aina lopuksi ystäväänsä
avioliittoa rakentamaan.

--Ottaisit sen rovastin Liinan, sanoi hän kerrankin. Sehän on semmoinen
lukenut nainen, joka sopisi sinulle mainiosti.

--Luuletko, että hän lähtisi minulle?

--Jo toki mielelläänkin lähtisi. Eihän se muuta olekaan kuin miestä
vailla.

--Mutta kun se on semmoinen pystynenä, leikkotukka ja liian terhakka...

--Minkäslainen se sinulle sitten pitäisi olla?

--Hiljainen, vaatimaton, hieno, samalla kuitenkin lujaluontoinen ja
itsenäinen.

--Ota sitten semmoinen, kunhan vain otat ... saahan niitä semmoisiakin
... minullakin on semmoinen ... eikös ole?

Ja siitä se sitten alkoi hänen oman rouvansa avujen ylistys, joka
jatkui ja kerrattiin uudelleen aamiaispöydässä Ellin itsensäkin
läsnäollessa. Elli punastui, joutui hämilleen, ja se vaivasi häntä
silminnähtävästi, vaikka hänellä ei näyttänyt olevan kylläksi voimaa
sitä osoittaakseen.

Onhan se totta, ajatteli Olavi tultuaan taas huoneeseensa, että hän
jotakuinkin vastaa sitä ihannetta, jonka välistä olen itselleni
ajatellut, s.o. hänessä olisi ehkä alkuaineet sopivaan muodosteluun,
jos hän olisi kasvanut toisissa oloissa.

Mutta aikapa nyt ihanteita ajatella ja niiden muodostelemista! Oli hän
harjoittanut sitä tarpeeksi monta kertaa onnistumatta, kerran siihen
kyllästyäkseen. Eikä hän nyt voinut käsittää sitä aikaansa, jolloin hän
oli ajautunut seikkailusta seikkailuun, uhrannut niihin kaiken aikansa
ja menettänyt niihin voimiansa. Kuinka toista onkaan nyt, kun ne siteet
ovat lauenneet. Hän ei olisi tahtonut takaisin ainoatakaan entisistä
suhteistaan, eikä hän mielestään voinut verrata mitään tämän
säännöllisen, kiihottoman elämänsä tasapainoon. Eikä _täällä_ ainakaan
näyttänyt olevan mitään, joka saisi hänet siitä pois ja josta voisi
uusiakaan verkkoja kutoutua. Ja hän venyttelihe itsetyytyväisesti
hymähtäen.

Tottahan kyllä on--ajatteli hän kuitenkin, kun samat asiat toisen
kerran johtuivat hänen mieleensä--että kaikissa naisissa sentään aina
olen tavannut jotain uutta ja opettavaa. Tavallisinkin suhde kehittää.
Mutta kyllä niihin kuluukin joku määrä sielua ja hermostoa ja aikaa,
kuinka viattomia olkootkin. Kuta platoonisempi rakkaus on, sitä
hivuttavampi tauti se on. Työnteko on ainoa intohimo, joka tekee
jauhoja, joskin kivet kuluvat. Ja yhtä paljon kuin hän ennen oli
kuluttanut aikaa »joutaviin», yhtä paljon tahtoi hän sitä nyt ottaa
tositoimella takaisin. Minulla on aina ollut, enkä tiedä, mistä se on
tullut, se käsitys, että kaikessa täytyy olla naisia mukana, jos mieli
onnistua. Typeryyttä! Turhaa hellämielisyyttä! Järjen puhdas tyydytys
on niin toista kuin tunteiden. Se on niinkuin sateen virvoitusta
kuivaan palaneeseen maahan pitkien poutain perästä. Se kirkastuttaa
näköpiirin, raitistuttaa koko olennon. Tai se on niinkuin heleä
talvinen taivaanranta, jonka läpi voi erottaa tähdet miljoonain
peninkulmain päähän. Mielialojen auer ei silloin sulje näköaloja eikä
estä näkemästä esineitä niiden oikeissa, tarkkaan määritellyissä
muodoissa.

Mutta tämän kylmän katsomuksensa näkölaseja näin laitellessaan omiin
silmiinsä sopiviksi sai hän niihin useinkin varjokuvan kasvoista ja
vartalosta, jotka hän melkein aina verannan läpi kulkiessaan näki sen
ikkunaa vasten. Se oli hieno liikkumaton linja, joka ei muuttanut
muotoaan, ennenkuin hän jonkun sanan sanomalla antoi sille eloa. Mutta
se painui hänen mieleensä, hän tapasi itsensä sitä ajattelemasta, hän
olisi voinut piirtää sen yhtä varmalla kädellä kuin entisajan
freskomaalari kiinnitti seinälle madonnansa ihanteelliset piirteet. Sen
väri oli yhtä hillitty ja arka. Se näytti kehyksessään tahtovan elää
omaa sisäistä elämäänsä. Sen mietteitä ja tunteita ei tuntunut voivan
tulkita muuten kuin aavistamalla... »Olisi sentään hauska tietää,
millaisen vaikutuksen olen häneen tehnyt; olen ehkä ollut hiukan
epäkohtelias ... olen häntä ehkä liiaksi laiminlyönyt näinä viime
päivinä...»

Elliin oli tullut työinto häneenkin. Hän jätti kudoksensa ja
ompeluksensa, meni puutarhaansa, alkoi siellä raataa marjapensaikossa
ja päätti kitkeä sen perin pohjin.

Ja kun hän eräänä päivänä, hihat ylös käärittyinä ja leveä olkihattu
päätä suojaamassa, puuhasi työnsä ääressä, kuuli hän portin saranan
narahtavan, näki Olavin tulevan puutarhaan ja istuutuvan
kiikkulaudalle.

--Täälläkö te olettekin, alkoi Olavi puhella. Tehän olette täydessä
työssä ... oletteko jo kauan ollut täällä?

--Olenhan aamiaisesta saakka.

--Huvittaako teitä puutarhan hoito?

--Tämä on suurin nautintoni kesällä ... talvella on niin ikävä, kun on
lunta monen kyynärän paksulta ... tuolta järveltä kun tuulee, niin
nietostaa tähän seinää vasten melkein ikkunain tasalle.

--Siinähän onkin lumen hautoma sija.

--Mutta kesällä se taas tuo järvi suojelee ... päivä kun paistaa ja
järvi lämmittää, niin säilyvät tässä kukkaset useinkin melkein siksi,
kunnes syksy sataa lumensa. Minä oikein ikävöin aina kesää saadakseni
tämän vaikutusalani taas takaisin.

--Mutta siinä näkyykin joka paikassa teidän käsialaanne.

--Jossainhan sen pitänee minunkin käsialani näkyä.

--Kuinka niin

--Niin noin yleensä vain.--Hän ei tiennyt oikein itsekään, mitä hän oli
tarkoittanut, löysi kuitenkin selityksen ja lisäsi:--Mitäs meidän
naisten toimista ... mehän emme kykene mihinkään oikeaan.

--Olisiko teillä sitten puolestanne halua johonkin erityiseen?

--Minullako? En minä puhu itsestäni erityisesti, yleensä vain meistä
naisista.

Olavi katseli häntä tuohon, missä hän polvillaan maassa haki
rikkaruohoja kukkastaimien välistä ja varovasti noukki niitä sieltä
pois, eikä tullut vastanneeksi. Vähän aikaa vaiti oltuaan sanoi Elli:

--Mieheni moittii minua siitä, etten pidä tarpeeksi huolta
hyödyllisistä kyökkikasveista, vaan viljelen ainoastaan kukkasia eli
_ruohoja_, niinkuin hän sanoo. Siitäkin sen nyt näette, mitä sanoin.

Olavi oli ottanut esille paperossilaatikkonsa, joka oli hienoa hopeata,
hän keikutti sitä vähän aikaa kahden sormen päässä ja sanoi sitten kun
oli saanut tulen hienon, hyvälle tuoksuvan paperossin päähän:

--Tiedättekö, mistä tuo teidän taipumuksenne tulee?

--En.

--Teissä on varmaankin joku määrä taiteilijaluonnetta kätkettynä.

--Mistä te sen päätätte?

--Siitä, ettette tee sitä, mitä teette, käytännöllisessä
tarkoituksessa, vaan ainoastaan sen itsensä vuoksi. Te rakastatte
kukkien hoitoa kukkien vuoksi, nähdäksenne niiden kasvavan silmienne
edessä.

Se oli kohteliaisuus, jonka hän muisti sanoneensa joskus ennenkin,
kenties useammankin kuin yhden kerran. Ja hän oli tehnyt sen huomion,
että kaikki naiset mielellään omaksuivat.

--Kyllä se on totta, että se siinä on minua enin kaikesta
viehättänyt... Mitä pidätte näistä?

Hän näytti hänelle kimpun kieloja.

--Ne ovat mielikukkiani.

--Niin minunkin.

Olavi siirtyi hänen viereensä ja kumartui tarkastelemaan hänen
kukkiaan.

--Nämä ovat erittäin viehättäviä.

--Ovat ne.

--Tämä on varsin soma ja aistikkaasti järjestetty tämä teidän
»vaikutusalanne», mutta yksi pieni muistutus olisi minulla kuitenkin...

--Mikä sitten?

--Miksi olette istuttanut noin paljon noita syreenejä tuonne
alalaitaan?

--Ettekö rakasta niitä?

--Minusta ne ovat niin kovin tavallisia.

--Niinhän minustakin ... mutta ne ovat oikeastaan mieheni tahdosta
siinä ... hän niitä ihailee.

--Sehän on kauniisti teiltä, että tahdotte tehdä hänelle mieliksi.--
Mutta ettekö salli minun auttaa teitä jotenkin ... neuvokaa minulle
joku penkki, jota saisin ruveta kitkemään.

--Ei toki, eihän teillä ole siihen _aikaa_. Te kun istutte niin
ahkeraan päiväkaudet työnne ääressä, niin teille tekee varmaankin
parempaa, jos vain poltatte rauhassa paperossianne ja kiikkulaudalla
keinuen lepuutatte aivojanne.

--Päinvastoin minulle tekee hyvää, jos saan vähän liikettä.

--Mitä te niin uutteraan kirjoitattekaan, jos saan olla utelias? Se on
varmaankin niin oppinutta, etten minä käsittäisi, vaikka
selittäisittekin?

--Ei suinkaan ... aineeni on hyvinkin helppotajuinen, minä kirjoitan
naisista.

--Naisista?

--»Nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa».

--Ovatko ne hauskoja ne ranskalaiset naiset?

--Ovathan ne.

--Hyvin puetuita?

--Erittäin hyvin.

--Saako sen sitten lukea sen kirjanne, kun se valmistuu?

--Kyllä varmaan ... minä lähetän sen teille, sitten kun se on painettu.

Hän ei ryhtynytkään puutarhatyöhön, niinkuin Elli oli toivonut, vaan
meni paperossinsa pohjaan poltettuaan taas takaisin työhönsä.
Mahtaisiko hän lähettää minulle kirjansa? ajatteli Elli hänen mentyään.
Ja mitähän se mahtaa sisältää? Pastori oli kertonut, että hänellä oli
ollut »morsian» Pariisissa, mutta että hän oli hänet jättänyt.
Kevytmielinen ja häilyväinen hän taisi olla. Mutta ei Elli sentään
tuntunut voivan häntä siitä tuomita. Hän tahtoi jättää toisten ihmisten
asiat heidän omiksi asioikseen. Itsepähän he parhaiten tietävät, mitä
tekevät. Ja hän jäi siihen auringon laskuun saakka polvilleen maata
penkomaan, antaen ajatustensa samalla aikaa kulkea omia epämääräisiä
kulkujaan.

Mutta kun Olavi seuraavana päivänä samalla aikaa laskeutui puutarhaan,
viipyi hän siellä jo kauemmin.

Hän sanoi välttämättä tarvitsevansa liikettä, ja hän pyysi saada olla
avullisena vettä kantamassa ja käytäviä puhdistamassa. Elli oli
estelevinään, mutta suostui kuitenkin mielihyvällä ottamaan hänet
auttajakseen.

Se oli Olaville mukavaa tointa ajatustyön lomahetkinä. Milloin hän
kantoi vettä kaivosta Annin kanssa, milloin ruiskutti sitä kukka- ja
taimilavoihin, milloin pitkävartisella lapiolla katkoi käytävistä
rikkaruohon juuria. Ja vähitellen innostui hän työhönsä niin, että hän
heti aamulla noustuaan meni tarkastamaan, miten taimet yön kuluessa
olivat edistyneet, ja usein hän vielä illallisen jälkeenkin ehdotti
Ellille, että he menisivät puutarhatyöhönsä.

Hän kutsui sitä leikillä heidän »yhteistyökseen». Ellille oli siinä
sanomaton viehätys, jota hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, että oli
joku, joka noin otti osaa hänen harrastuksiinsa ja viihtyi olemaan
hänen seurassaan. Useinkin keskustelivat he pitkät hetket
kaikenlaisista, joutuivat puhelemaan varsinkin taiteesta ja
kirjallisuudesta. Ei hän ollut paljoa lukenut, mutta Olavi huomasi,
että hän käsitti hyvin, ymmärsi heti kaikenlaiset pienet vivahdukset ja
osasi kuunnella niin, että se innoitti puhumaan. Olavi oli siitä
mielissään ja innostui kertomaan. Melkein aina oli hän se, joka puhui,
mutta välistä hän otti hyväksyvästi vastaan senkin, mitä Ellillä oli
sanomista. Silloin oli Ellistä, kuin hän olisi ollut ymmärtävämpi ja
viisaampi kuin ennen.

Näissä toimissa ja puheissa oli Ellille vielä se viehätys, että pastori
tavallisesti jäi ulkopuolelle niitä, aivan niinkuin ennen aikaan, kun
he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Ellin kotona. He olivat kuin
salaliitossa keskenään ja häntä vastaan. Näkyi välistä sanoista ja
käytöksestä, että hän, kun pastori sattui olemaan läsnä, kääntyi
kohteliaisuudesta hänenkin puoleensa, antoi hänen puhua vähän aikaa,
mutta palasi taas hetken kuluttua siihen, mistä he äsken olivat Ellin
kanssa keskustelleet. Kun he sitten eivät näyttäneet lopettavankaan,
poistui pastori omiin askareihinsa, tai jos oli ilta, meni ennen muita
levolleenkin, jättäen heidät jutteluihinsa joko puutarhaan tai
verannalle.

Silloin tällöin teki Olavi hienoa ivaa pastorista, tämän sitä
huomaamatta, mutta kuitenkin niin, että Elli sen ymmärsi ja naurahteli
itsekseen vähän poispäin kääntyneenä. Kerrankin, kun he olivat
parhaillaan kukkia kastelemassa, sattui pastori tulemaan puutarhaan.
Leveällä äänellään sanoi hän seisten kädet puuskassa:

--En minä vain viitsisi nähdä tuota vaivaa noin turhan tähden ...
veisitte toki nuo ruiskunne ennemmin tupakkamaahan tallin taa ... mitä
hyötyä niistä on noista teidän kukkasviljelyksistänne!

--Me olemme taiteilijaluonteita, sinun vaimosi ja minä ... me emme aina
ajattele hyötyä, vaan rakastamme kauneutta kauneuden itsensä vuoksi,
sanoi Olavi vastaten leikkipuheella leikkipuheeseen, mutta samalla
iskien silmää Ellille, niinkuin olisi tahtonut sanoa: »Me kyllä
ymmärrämme toisemme».

Ja sellaisia pieniä iloja valmisti hän Ellille useita näiden päivien
kuluessa.



VIII.


Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Olavia jo kyllästyttää puutarhan
hoito. Hän sai taas työstään kiinni, uppoutui siihen kokonaan ja
unhotti kaiken muun. Oli sitä paitsi alkanut sataa ja tuulia. Se esti
olemasta ulkona, eivätkä kukatkaan tarvinneet kastelemista.

Elli oli taas istuutunut tavalliselle paikalleen verannan ikkunan alle
ompelemaan. Olavi laskeutui sinne harvemmin kuin ennen, oli silloinkin
hajamielinen ja harvasanainen ja meni kohta jo takaisin työhönsä.
Pastori enimmäkseen nukkui, ja silloin kun ei nukkunut, hän haukotteli.

Sadetta kesti monta päivää perätysten. Ilma oli syksyistä ja kylmää.
Näköpiiri pappilan ympärillä oli pienentynyt, järventakaisia saaria
tuskin erottikaan, ja metsän ja talon välissä oli ainainen harmaa
verho. Märät olennot juosta rääppivät keittiöstä pirttiin ja pirtistä
keittiöön, ja pihamaa oli vesilätäköillä.

Eräänä iltapäivänä sateen lomalla otti Elli kuitenkin työaseensa ja
meni puutarhaan. Hän kuuli Olavinkin tulevan alas, mutta puutarhaan hän
ei tullut. Hän oli ottanut päällystakkinsa ja keppinsä ja näkyi menevän
maantielle päin.

Puutarhatyössä ei ollut nyt enää entistä viehätystä. Siellä oli niin
kolkkoa ja likaista. Pastori tuli haukotellen sinne ja istuutui
keinulaudalle.

Vasta jonkun ajan kuluttua sai Elli rohkeutta kysyäkseen oliko Olli
mennyt kävelemään.

--Sanoi menevänsä kirkonkylään asti.

--Mitä hän sinne meni?

--Kuului olevan kirje postiin vietävänä.

--Eikö sitä olisi voinut lähettää?

--Itse sanoi tahtovansa mennä.

Se oli varmaankin kirje, jonka osoitetta hän ei tahtonut muille
näyttää. Voihan olla, että hän oli kihloissakin? Tietysti hän olikin.
Mitäpä se muutakaan olisi ollut... Ja hän koetti taas sanoa, että eihän
siihen kellä ollut mitään asiaa, jos niin olikin...

Olavia ei kuulunut kotiin tulevaksi. Hän oli luultavasti jäänyt yöksi
pappilaan, ja Elli sai syödä ikävän yksitoikkoisen illallisen kahden
kesken pastorin kanssa.

Yötä vasten kiihtyi yhä enemmän tuulemaan ja satamaan. Puut huojuivat
raskaasti, tuuli painoi ikkunoihin kuin niitä särkeäkseen, ja vettä
valoi lattioita pitkin. Oli aivan kuin elämä taas olisi vajonnut
vanhaan väyläänsä, matalain rumain rantojensa väliin.

Ellille muistui mieleen niin selvästi hänen ensi yönsä täällä, jolloin
hän luuli olevansa koko maailman hylky ja jolloin hän epätoivoissaan ja
häpeissään oli melkein toivonut kuolemaa itselleen.

Silloin oli ollut talvi. Vietettyään häänsä olivat he lähteneet ajamaan
aamupimeässä ehtiäkseen päivässä perille. Hän istui reessä
matkaturkkiin käärittynä, riippuen äitinsä kaulassa, joka kumartui
hänen ylitsensä viimeisiä hyvästejä heittäen. Molemmat he itkivät
ääneen, eikä erosta tahtonut tulla mitään. Viimein riuhtaisi hevonen,
ja he lähtivät ajamaan. Vielä kerran jäljelleen kääntyessään hän näki
vieressään miehensä. Kun se edes olisi antanut hänen rauhassa itkeä
itkettävänsä! Mutta hän pyrki lohduttamaan, kietoi suojelevasti kätensä
hänen selkänsä taa ja koetti viihdyttää. Eikä Elli päässyt mihinkään,
hänen täytyi kuunnella. Päivä sitten vähitellen valkeni. Se oli
tuollainen päivä, jolloin aurinko ei pääse esille huuruisen pakkasen
takaa, jolloin kaikki on raakaa, väritöntä ja harmaata. He ajoivat
virstoittain hiljaista, natisevaa menoa. Elli tuijotti sivulleen, jossa
hitaasti vilisi jälellepäin kurjaa männikköä ja matalaa lumeen
peittynyttä aitaa. Kun pastori oli aikansa häntä puhutellut, saamatta
sanaa vastaukseksi, kääntyi hän juttelemaan kyytimiehen kanssa. Ne
haastoivat halki kaikki pitäjän asiat. Syöttöpaikoissa tulivat emännät
Elliä tervehtimään, puhuivat omista lapsistaan ja Ellin. Kohtahan niitä
hänkin kai tulee saamaan. Elli oli menehtyä häpeäänsä.--Sitten pimeni
ilta pimenemistään. Pastori oli nukkunut rekeen, suu auki, pää Ellin
puoleen retkottaen. He ajoivat maantieltä oikotielle synkkään metsään.
Nietokset näyttivät tulevan yhä suuremmiksi, ja puut olivat painuneet
luokiksi tien poikki. Oli hän ennen aikaan hiukan toisenlaiseksi
haaveillut häämatkaansa. Hän oli mielikuvituksessaan nähnyt kesäisen
luonnon, päivänpaisteessa kimmelteleviä selkiä, suuren avaran
laivankannen ja valkeita, komeita pukuja vilkkailla laivarannoilla.
Alkoi tuikkaa tulia metsän sisästä, häämötti huoneita, ajettiin
portista pihaan. Hän kuuli sanottavan, että oltiin perillä. Kahden
korkeaksi luodun lumivallin välitse ajettua pysähdyttiin verannan
eteen. Pastori hyppäsi ylös, auttoi häntä reestä, vei hänet sisään,
päästeli pois turkit ja palttoot, suuteli ja sanoi: »Tervetullut uuteen
kotiin!» Mutta kun hän tuli tähän huoneeseensa, jossa oli kaksi
vuodetta vierekkäin, ja näki ikkunanruudut ulkopuolelta lunta
puolillaan, tuntui hänestä kuin hän olisi ollut elävältä haudattu. Taas
hän tahtoi tulla häntä hellyttelemään, mutta itkien heittäytyi hän
vaate päällä vuoteelleen ja vaati häntä menemään tiehensä. Mutta hän ei
mennyt. Ja silloin tuli hänelle ensi kerran kuin unennäkönä ilmestys,
joka sitten usein uudistui. Hän luuli näkevänsä Olavin, joka tuli häntä
vapauttamaan, joka vaati hänet omakseen ja joka lähti viemään häntä
pois täältä kaukaisiin ihaniin maaiilmoihin. Se kasvoi varmaksi
toivoksi, hän uskoi siihen kuin annettuun lupaukseen, hän odotti...
Mutta hän oli nähtävästi odottanut turhaan. Hän oli tullut, mutta ei
nähtävästi hänestä välittänyt. Hän menee niinkuin on tullutkin...



IX.


Sadepäivinä oli Olavilta sujunut työ hyvin. Kun vesi yhtämittaa rapisi
ulkovinnin kattoon, antoi se hänelle kuuntelemista, silloin kun ajatus
tarvitsi lepoa. Hän oli saanut pitkän ajatussarjan päätetyksi, ja
useita uusia näkökohtia oli tullut entisten lisäksi.

Kun aurinko sitten eräänä iltapäivänä alkoi hajoitella pilviä, niin
tunsi hän kuitenkin tarvitsevansa jotain vaihtelua ja laskeutui
tyytyväisenä alas verannalle.

Elli istui siellä yhä ommellen. Pastori makasi vielä ruokalepoaan ja
kuorsasi huoneessaan, jonne ovi oli auki. Elli kävi sulkemaan sen ja
palasi sitten takaisin entiselle sijalleen. Hän näytti totiselta ja
vähän vieraalta... Miten itsepintaisesti, melkein uhkamielisesti hänen
kätensä liikkui kalvosesta! Suun ympärillä oli tuo kärsivä ja vähän
katkera piirre, jonka Olavi siinä välistä ennenkin oli huomannut...
Hänelle tuli yht'äkkiä sääli häntä, halu pudistaa pois tuo
surumielisyys ja tempaista hänet mukaansa. Hän oli jo huomannut, että
hän voi sen tehdä. Useinkin, kun hän vain puhutteli häntä, kääntyi
hänen puoleensa, hän ihastui ja ikäänkuin valkeni.

Olavi oli mennyt ulos ilmaa tarkastamaan. Elli istui, niinkuin ei häntä
olisi ollut olemassakaan, niinkuin ei olisi häntä huomannutkaan.

Olavi tuli takaisin ja seisahtui verannan ovelle.

--Ettekö tule soutelemaan? kysyi hän.

--Mutta nythän sataa.

--Se lakkaa heti kohta. Toinen puoli taivasta on jo poudassa. Tulkaa
katsomaan!

Elli muuttui silmänräpäyksessä. Hän nousi kiireesti, heitti työnsä
tuolille ja juoksi ulos kartanolle säätä katsomaan. Viimeiset
pilvenrepaleet heittelivät haihtuessaan vielä viimeisiä pisaroitaan.
Järvellä oli jo syntynyt leveitä tyyniä juovia, ja sen pintaa pitkin
kulki saarien lomitse ja niemien päitse laaja valokimppu, joka samassa
otti koko maailman haltuunsa. Se oli kuin ilon huudahdus Ellin omasta
rinnasta, ja hänen olisi tehnyt mieli hypähtää ja lyödä käsiään yhteen.

--No? sanoi Olavi, joka seisoi hänen vieressään puutarhan aitaa vasten
ja katseli häntä.

--Soutelemaanko! Mennään vain, jos teitä haluttaa!

--Eikö oteta onkia mukaan?

--Niin, mutta todellakin!

Ja voimatta pidättää itseään pyörähti hän kantapäillään ja juoksi
keittiön kautta sisään valmistuakseen lähtemään.

Ja kun he, toinen vapoja kantaen ja toinen airoja, puoleksi
juoksujalassa laskeutuivat rantaan, niin tuntui Ellistä, kuin he
olisivat olleet vanhoja lapsuuden tuttuja, joiden oikeastaan olisi
pitänyt sinutella toisiaan.

--Menkää te heittämään vettä venheestä ja hakemaan riippakiveä jostain,
niin minä sill'aikaa kaivan onkimatoja tästä saunan kupeelta.

--Ei, antakaa minunkin tulla kaivamaan! Saanko?

--Kaivakaa veikkonen!

Saunan märkä seinä höyrysi lämpimän ilta-auringon paisteessa, lastukko
oli murakkaa, ja onkimadot melkein uiskentelivat maanpinnalla.

--Tuoss? on ... ja tuossa taas ... hyi!

--Hyikö? Minusta ne pikkupoikana olivat niin maukkaita, että olisi
tehnyt mieli suuhuni pistää.

--Ush teitä! Ehkä kuitenkin suostutte siihen, että jätämme nämä
kaloille ja itse syömme kalat.

--Kernaasti minun puolestani, kuinka vain itse tahdotte!

--No, jo näitä nyt onkin.

He työnsivät Ellin pienen venheen vesille. Olavi aikoi Ellin antaa
mennä perään, mutta hän ei suostunut, hän tahtoi istua airoille.

--Miksen saa minä soutaa?

--Se on niin ruman näköistä, kun nainen pitää perää ja mies istuu
airoissa.

--Mutta neuvokaa sitten, mihin meidän on meneminen.

--Mennäänkö tuonne tuon saaren rannalle?

--Saako siellä?

--On sieltä ennen saanut.

Elli veteli pitkästi, voimakkaasti ja kauniisti.

--Tehän soudatte kuin vanha merimies...

--Tottahan nyt toki soutaa osannen, kun välistä vietän päiväkaudet
vesillä.

--Yksinkö?

--Melkein aina yksin.

--Ettekö pelkää tuulen vievän?

Kerran se oli ollut viedä hänet, kertoi hän. Nousi yht'äkkiä
ukkospilvi, kun hän sattui keskelle selkää. Hän taisteli voimainsa
takaa, mutta ei päässyt paikaltaan. Ja hänen täytyi kääntää
myötätuuleen, antaa venheen mennä menojaan, ajautua muutamalle saarelle
ja siellä kalasaunassa odottaa puoli päivää.

--Eikö miehenne ollut levoton?

--Ei hän sitä saanut tietääkään ... minä kun välistä olen päiväkauden
vesillä.

--Eikö hän tule mukaanne kalastamaan?

--Minä olen mieluummin yksin.

--Ehkä sitten laskette minut maihin?

--Eihän toki ... mitä te ajattelette!

--Te olette mieluummin yksin...

--Mutta ettehän te ole minun mieheni!

Ja sellaista leikkiä laskien saapuivat he ruohokkoniemeen ja pudottivat
kiviriipan. Elli sitoi kokan pitimiksi kaislasolmun tulloon. Sitten
alkoivat he selvitellä onkiaan. Järvi oli nyt kokonaan tyyntynyt,
ainoastaan hiljainen maininki kävi vielä monipäiväisen tuulen jäleltä
ja leikutteli vähän keveää venhettä. Siellä täällä tuonnempana näkyi
muitakin onkimiehiä.

--Nyt koetetaan, kumpi meistä on parempi kalamies.

--Minä tietysti!--ja samassa vetäisi Elli kalan venheeseensä.

--Särki! Se on kovin moukkamainen kala, semmoinen tuiki tavallinen,
poroporvarillinen.

--Mitkäs ne sitten ovat niitä aateliskaloja?

--Ahvenet tietysti!

--Ja kiisket?

--Miksei kiisketkin ... sellaiset itsenäiset, jotka aina ovat
vastarannalla ... mutta erittäinkin salakat--katsokaa, katsokaa ... ne
tuntee heti ... siin'on ... ja siinä taas!

Ja hän sujahutti salakan toisensa perästä venheen pohjaan, niin että
siima lauloi.

--Ne ovat toki toista kuin tuo teidän särkenne ... kas taas! ... ne
ovat tulisia ja intohimoisia ... ettekö luule, että kaloillakin on
tunteita?

--Voi olla, vastasi Elli nauraen.

--Minä olen varma, että heillä on ... mikseivät ne voisi nekin vihata
ja rakastaa.

--Sappi se ainakin on särjelläkin.

--Tehän osaatte olla leikillinenkin.

--Miksen sitten osaisi?

--En tiedä, mutta siltä minusta ainakin tuntui, kun ensi kerran teidät
näin ... te olitte silloin niin kauhean totinen.

--Samaa luulin minäkin teistä. Minä melkein pelkäsin teitä.

--Pelkäättekö vieläkin?

--Pelkään minä vähän vielä nytkin...

--Mutta mistä syystä?

--Kun te istutte siellä ylhäällä niinkuin tänään, eilen ja
toissapäivänä ja tulette vain pikimmältään alas ja olette niin kovin
miettiväisen ja viisaan näköinen, niin minua aivan hirvittää. Ja kun te
silloin katsotte, niin tuntuu siltä, kuin tahtoisitte tunkea läpi
luiden ja ytimien.

--En tiedä siitä itse mitään.

--Mutta tunnustakaa, että te arvostelette ihmisiä niin, että ne teidän
mielestänne ovat kovasti typeriä, ja ajattelette, että mitähän tuokin
puhuu, kun se ei kuitenkaan mitään ymmärrä.

--Nyt te aivan erehdytte ... ainakin mitä teihin itseenne tulee,
erehdytte perin pohjin ... minun kun päinvastoin on useinkin tehnyt
mieli sanoa, että on ihmeellistä, kuinka te käsitätte monet asiat aivan
samalla tavalla kuin minäkin.

--Ja sitten minä olen varma, että te sanotte paljon niinkuin nytkin ...
vain kohteliaisuudesta.

--Mutta siitä huolimatta sanon taas minä, että minua miellyttää tuo
teidän suorapuheisuutenne.

--Vetäkää, vetäkää! Kohonne on veden alla!

Olavi nosti järvestä suuren komean ahvenen, joka oli niellyt ongen
syvälle kitasiinsa.

--Tämähän on hauskaa! innostui hän saatuaan taas uuden ahvenen. Meidän
täytyy tulla usein tänne.

--Jos te ette vain kyllästy siihen yhtä pian kuin puutarhan hoitoonkin?

--Minäkö olisin kyllästynyt puutarhan hoitoon, joka jok'ainoa ilta olen
katsonut ikkunastani, eikö jo lakkaisi satamasta.

--Niinkö?

Ellillä oli koko ajan ollut mielessä kysymys, jota hän ei kuitenkaan
ollut uskaltanut tehdä ennen kuin nyt, jolloin Olavi onkeaan
heittäessään oli varomattomasti satuttanut sen Ellin ongen siimaan ja
josta irtipäästyään se tarttui hänen esiliinaansa.

--Oliko teillä hauska pappilassa toissa iltana? Tuoss' on nyt
onkenne ... elkää sitä enää kolmatta kertaa tartuttako?

--Eihän mitään erittäin ... mutta kun tuli ilta ja alkoi sataa
armottomasti, niin päätin jäädä yöksi.

--Olisihan sen kirjeenne voinut lähettää jonkun toisen mukana.

--Minun olisi kuitenkin täytynyt mennä noutamaan rahakirjettäni, joka
oli maannut postissa jo useita päiviä.

Ellin olisi tehnyt mieli kiittää häntä siitä tiedonannosta. Hänen oli
nyt taas niin hauska ja hyvä olla, hän oli niin iloinen, ettei olisi
malttanut istua ja onkia tässä yhdessä kohden, vaan soudella, meloa tai
mennä maihin tuonne saaren rannalle heittelemään kiviä tyyntä vettä
pitkin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt ajatella niitä toivomuksiaan, kun
venheen kokka yht'äkkiä kohosi ylös ja kaisla katkesi tullosta ...
sitten painui kokka taas alas, jolloin perä keikahti ylös, airot
kieriskelivät venheen pohjalla ja onget joutuivat epäjärjestykseen.

--Mitä ihmettä! huudahti Olavi ja pudotti vapansa järveen tarttuessaan
molemmilla käsillään venheen laitoihin. Elli ei voinut pidättää
nauruaan ja Olavi nauroi mukana, kun oli huomannut, että laineet olivat
äsken ohi menneen höyrylaivan laineita. Salaperäisinä ja sileinä olivat
ne vaeltaneet yli tyynen selän ja jatkoivat matkaansa nuoleksien
mennessään niemien neniä ja saarien kivisiä rantoja.

--Ne menevät tuonne meidän rantaamme saakka.

--Kuuletteko, kuinka hauskasti ne kohisevat mennessään!

--Se on aina kesäaikoina minulle jokapäiväistä musiikkia. Ne tulevat
tuonne nuottakodan alle saakka, ja minä menen melkein joka ilta niitä
sinne vastaanottamaan. Teistä se varmaankin on hyvin sentimentaalista.

--Minä olen itsekin sentimentaalinen.

--Oletteko?... Minusta on niin hauskaa, kun ne vyöryvät sieltä aivan
hiljaa ja sitten yht'äkkiä murtuvat rantakiville ... kuuletteko, nyt ne
ovat jo siellä.

Kun kala ei enää tuntunut huolivan onkea, muuttautuivat he toiseen
paikkaan. Syöntiaika oli kuitenkin jo ohitse ja kalastus päätettiin
jättää sikseen. Olavi ehdotti, että he sen sijaan tekisivät pienen
kierroksen järvellä. Elli nosti taas airot tulloihin ja alkoi soutaa.

--Elkää soutako, antakaa minä melon, eihän meillä ole mihinkä kiirettä.

Päivä jo oli laskemaisillaan, ei läikähtänyt enää lainettakaan järven
pinnalla, pienet virit vain siellä täällä osoittivat, missä muikut
pistelivät. Äänet kuuluivat kirkkaasti pitkien matkojen päästä sateen
puhdistaman ilman läpi. Vasikat ynisivät erään rantatalon rannassa,
keskellä selkää souti venhe, sen hangat lauloivat, ja joskus välähti
melan kärki keltaisen päivänsäteen heijastusta. Korkealla ilmassa lensi
kaakottava kuikka pitkiä poutia luvaten.

Elli oli heittäytynyt kokkakaarta vasten nojaamaan ja tuijotti
olkihattunsa reunojen alaitse vettä pitkin peränpitäjän pään ohitse.
Olavi oli vaipunut katselemaan maisemaa edessään ja harhaillut siitä
vähitellen yhä loitommalle omiin mietteisiinsä. Hän meloskeli
koneellisesti. Hän näytti siltä, kuin olisi kuljeskellut hyvin kaukana
täältä, ja hiukan alakuloiselta. Mahtoiko hänellä olla suruja joitain
tai katkeria vanhoja muistoja. Olisi tehnyt mieli herättää hänet
mietteistään ja lohduttaa. Hän meloi huomaamattaan aivan väärälle
suunnalle, pois kotoapäin. Mutta Elli ei tahtonut häiritä häntä ... jos
meloo, niin melokoon ... meloisikin tuonne laivareitille ja sieltä yhä
eteenpäin ... eikä milloinkaan palattaisi takaisin.

Kauan aikaa lipui venhe näin veden pintaa myöten.

--Tämä on verratonta, sanoi Olavi vihdoinkin ja laski melan polvelleen.
Olen minä nähnyt paljonkin, olen nauttinut monestakin maisemasta, mutta
ei minussa kuitenkaan koskaan ole syntynyt sitä mielialaa, joka
tällaisena iltana syntyy. Pienenä poikanakin se otti minut välistä niin
täydellisesti valtaansa, että siitä suorastaan kärsin. Olisin ollut
valmis itkemään, tietämättä oikein miksi...

--Olen minäkin tuntenut samaa.

--Olen sittemmin usein ajatellut ja koettanut saada siitä selkoa ... ja
minä luulen sen tulevan siitä, että tässä yksitoikkoisessa
ympäristössä, jossa ei ole juuri muuta eloa kuin se, minkä aurinko
antaa, ja joka sen pois mentyä jää sitä kaipaamaan, juuri sentähden
tulee onnen kaipauskin niin hillittömästi esille. Ja tällainen
hiljainen ympäristö kai vaikuttaa siihenkin, ettei mikään estä tuota
kaipausta kaikin voimin kehittymästä ... se kasvaa kuin varjo yössä, ja
kun tietää, että onni on niin lyhytaikainen kuin tämmöinen kesäinen yö,
niin tuntuu se samalla mahdottomalta saavuttaa.

--Niin juuri se on ... kuinka onnellinen te sentään olette, kun voitte
noin pukea sanoihin sen, mitä tunnette.

--Jos osaisin, mutta enhän minäkään osaa sanoa sitä niin selvästi, kuin
tahtoisin. Jos olisin syntynyt säveltäjäksi tai runoniekaksi, niin ehkä
sen sitten voisin. Ne ovat onnellisia ne, joiden ei tarvitse kätkeä
mitään itseensä, jotka tulkitsemalla tunteensa voivat vapautua niistä
ja käydä taas vastaanottamaan uusia.

Hän lämpeni ja heltyi, ja kun hän näki, että Elli ymmärsi hänet, antoi
hän mielialalleen vallan, liioitteli sitä ehkä vähän, mutta tunsi
kuitenkin ehkä totisemmin ja selvemmin kuin pitkään aikaan.

--Aina muistuu minulle tällaisena iltana mieleen Runebergin »Svanen».
Tunnettehan sen?

--Tunnen hyvinkin.

--Siinä on mielestäni tällaisen kesäillan aate tulkittu pääpiirteissään
hienommin ja sattuvammin kuin kenties missään muussa, mitä siitä on
kirjoitettu. Muutamilla sanoilla on kuvattu kaikki: maisema, ilma, ne
tunteet ja toiveet, joita se herättää.

Ja hän hyräili siitä kuin itselleen seuraavan säkeen:

    Om nordens skönhet var hans sång,
    hur klar dess himmel är,
    hur dagen glömmer natten lång
    att gå till hvila där.

--Ja sitten tämä, jatkoi Elli, hänkin hyräillen:

    Hur skuggan där är djup och rik
    inunder björk och al,
    hur guldbestrålad hvarje vik
    och hvarje bölja sval.

--Mutta erittäinkin tämä, tarttui Olavi ja lausui:

    Hur ljuft, oändligt ljuft det är
    att ega där en vän--

Erittäinkin tämä viimeinen: ystävästä. Ei tulisia tunteita, ei riehuvaa
rakkautta, ei mitään aistillista ja intohimoista, ainoastaan tuo viileä
sydämellinen, kaukomielinen säe:

    Hur ljuft, oändligt ljuft det är,
    att ega där en vän,
    hur troheten är hemfödd där,
    och längtar dit igen.

    [Suloa Suomen laulu soi,
    sen ilmain ilontaa,
    yökaudet kuinka päivän koi
    unensa unhottaa.

    Kuin varjot siell' on runsahat
    all' leppäin, koivujen;
    kuin salmet kullan-soiluvat,
    ja vesi vilpoinen.

    Siell' ystäväinen kellä on,
    kuink' iki-ihanaa;
    kuink' onpi unhottumaton
    se uskollisten maa.]

siinä on tällaisen illan ja tällaisen luonnon suuri salaisuus
kätkettynä--ystävyydessä.

--Uskotteko sellaiseen ystävyyteen? kysyi Elli hetken kuluttua.

--Välistä on tehnyt mieleni uskoa, että se on ainoa, joka lienee jonkin
arvoinen, ainoa, joka jää jälelle, kun kaikki muu haihtuu ja katoaa. Se
on rakkauden synnyttäjä ja rakkauden perillinen. Kun rakkaus kuolee,
niin jää ystävyys elämään.

Niinhän Ellikin. Hänkin uskoi sen, uskoi niinkuin oman kauan
haparoimansa ja haaveksimansa elämän mahdollisuuden. Ja uskoi, että
Olavikin uskoi, niinkuin hän puhui.

Elli oli hänen puhellessaan varovasti tarttunut airoihin ja alkanut
hiljalleen soutaa kotirantaa kohti.

--Ei, mutta antakaa nyt minäkin soudan.--Elli ei vastustellut, ja he
vaihtoivat paikkoja siirtyen toistensa ohitse kapeassa venheessä.

Ja kun he sitten tulivat rantaan ja Elli sinä iltana käyskenteli
aitoissaan, valmisteli illallista ja istui itsekseen muiden maata
mentyä verannallaan, niin kulki hän kuin uudessa maailmassa, johon hän
aivan tietämättään oli joutunut, jossa hän liikkui kuin viileiden,
autereensinisten verhojen välissä, jotka liehtoivat ystävyyttä ja
onnea. Hän uskoi nyt niihin molempiin, hän luotti itseensä ja
muihinkin, eikä hänen miehensäkään tuntunut hänestä niin
vastenmieliseltä kuin ennen... Sehän oli siis mahdollista ja
saavutettavissa! Ja se oli tullut sieltä, mistä hän sitä aina oli
odottanut. Hänen toiveensa eivät siis olleetkaan turhat eikä hänen
elämänsä vielä loppuun eletty. Sillä voisihan sen toteuttaa ja voisi
niin helposti. Eihän siinä olisi mitään moitittavaa eikä kellään olisi
oikeutta tuomita. Saanenhan minä _ystävänä_ rakastaa ketä tahdon ... ja
saahan se olla _hän_... Hän kaipaa sitä myöskin, se on ainoa, johon hän
uskoo. Hän näytti niin alakuloiselta, mahtaako hänellä olla suuria
suruja, ehkä on joku hänet pettänyt ja hyljännyt, eikä hänellä ehkä ole
ketään, joka häntä lohduttaisi...



X.


Sunnuntaipäivä oli taas tyven, paisteinen ja hiljainen. Tyynelästä
olivat menneet kirkolle kaikki muut paitsi Elli, Olavi ja Anni.
Kirkkoajan juhlallisuus levisi tännekin, eikä moneen tuntiin kuulunut
hiiskahdustakaan kartanolta. Ei muuta kuin hevosen kellon kalahdus
haasta, jossa se veräjän suulla seisten piti pyhäänsä sekin ja tuon
tuostakin pudisti kärpäsiä luotaan. Olavi oli ollut yöllä nuottamiesten
mukana järvellä ja nukkui nyt. Elli lepäsi puutarhassa suuren pihlajan
siimeksessä ja luki.

Hän oli nyt täydellisesti tyytyväinen ja onnellinen. Hän oli päässyt
selville tunteestaan, hän tunnusti sen itselleen. Se ei häntä
vaivannut, sillä hän ei siinä nähnyt muuta kuin hellyyttä ja osanottoa,
ja hän kutsui sitä ystävyydeksi. Eikä hän halunnut sitä miksikään
muuksi muuttaakaan. Hän olisi mielestään ollut valmis tyytymään kuinka
vähäiseen vastarakkauteen tahansa. Jos olisi saanut tavata häntä edes
kerran päivässä, tai viikossa, tai vuodessakaan. Ei hän vaatinut mitään
itselleen, ei sitäkään, että _hän_ sen tietäisi. Se häntä jo tyydytti,
että oli olemassa joku, jota voi ja sai pitää ihanteenaan, joka oli
niin täydellinen ja jonka kanssa hän _olisi voinut_ olla onnellinen.

Ei hän kaivannut häntä nyt alas tulevaksikaan, ei ikävöinyt, vaikka hän
olisi viipynyt kuinka kauan tahansa kamarissaan. Kunhan vain tiesi
hänen olevan siellä eikä kiirehtivän lähtemään pois. Ehkei hän
kiirehtisikään, ehkä viipyisi koko kesän ja syksyn ja kenties
talvenkin, sillä olihan hän sanonut, että hänen olonsa Helsingissä ei
ole hänen töittensä tähden välttämätön.

Hän kuuli Olavin tulevan alas ja käyskentelevän kartanolla. Hän tuli
puutarhaan ja nojasi aitaa vasten, katsellen järvelle ja hyräillen
jotain itsekseen. Kun hän ei huomannut Elliä, antoi Elli hänen olla, ei
mennyt hänen luokseen, vaan katseli ja ihaili häntä piilopaikastaan.
Kuinka hänen vartalonsa oli miehekäs, hänen piirteensä älykkäät ja
kuinka hänen ajatuksensa mahtoivat olla hienot. Ei saa häiritä häntä,
antaa hänen rauhassa mennä kirjoittamaan.

Anni kulki siitä ohitse rantaan päin.

--Ovatko kaikki menneet kirkkoon? kysyi Olavi.

--Rouva on kotona.

--Missä hän on?

--En tiedä, minne olisi pistäytynyt.

Elli istui rävähtämättä, ja Olavi meni verkalleen takaisin kamariinsa.

Ei hän tahtonut kuvitella sitä mahdolliseksi, että Olavikin häntä
rakastaisi. Mutta heittäytyen selälleen maahan, kädet ristissä pään
alla ja pään päällä pihlajan tuuhea lehvistö, antoi hän niiden
haaveiden kuitenkin ikäänkuin suotta, ikäänkuin leikillä liehakoida
ympärillään. Voihan sitä ajatella, haaveilla, uskotella itselleen.

Pappilan rannassa oli järventakaisten venhevalkama. Uimahuoneen viereen
hiekalle kokoontui sinne lauantai- ja sunnuntaiaamuina kirkkovenheitä
kymmenittäin.

Väki alkoi vähitellen palata kirkosta. Ne tulivat peräkanaa, miehet ja
naiset eri ryhmissä, asettuivat rantapenkereelle, avasivat
eväskonttinsa ja alkoivat syödä, toisiaan odotellen. Naiset heittivät
pois nuttunsa, miehet takkinsa, istuutuivat paitahihasillaan airoilleen
ja lähtivät valkoisina ryhminä soutaa nuokuttelemaan siintäviä salmia
kohden.

Elli oli laskeutunut muutaman tutun emännän kanssa rantaveräjälle.
Olavikin ilmestyi siihen venheiden lähtöä katsomaan.

--Ettekös te lähdekään? kysyi Elli eräältä ryhmältä, joka vielä
virkaili rannalla.

--Mehän odotamme pastoria.

--Tuleeko hän teidän mukaanne?

--Meillähän on huomenna kesäkinkerit.

Elli oli aivan unohtanut sen. Nythän ne näet alkavat ja niitä kestää
useampia viikkoja. Hänen miehensä tulee siis olemaan poissa ja he
Olavin kanssa kahden kesken? Hän säpsähti sitä uutista, ei tiennyt
oikein, millä lailla hän ottaisi sen vastaan. Mutta kun hän tunsi, että
hän siitä sittenkin oli hyvillään, tuli hänelle halu olla ystävällinen
miehelleen. Hän kiiruhti laittamaan hänen matkalaukkuaan ja tiedusteli
häneltä päivällistä syötäessä, missä kylissä kinkereitä pidettäisiin.
He saattoivat hänet sitten Olavin kanssa rantaan, ja Elli vastasi
nenäliinallaan, kun pastori mennessään heilutti omaansa.

--Vai niin, että hän viipyy koko viikon poissa, sanoi Olavi heidän
pihaan astuessaan.

--Niin, nyt saatte te niin kauan tyytyä minun seuraani.

--Ja te minun.

--Minä kyllä aina ... mutta te tulette varmaankin ikävystymään niin,
että piankin lähdette pois.

--Kyllä minä pysyn täällä, niin kauan kuin vain te pidätte.

--Jos ei muuta estettä olisi, niin saisitte minusta nähden olla täällä
vaikka koko talvenkin.

--Saisinko...

Vähän illemmalla, kun Elli istui kamarinsa ikkunassa tyynelle järvelle
katsellen, tuli Olavi sinne seisahtuen kynnykselle.

--Saako tänne tulla ... tänne teidän kaikkein pyhimpäänne?

--Tulkaa vain, olkaa hyvä ... istukaa tähän keinutuoliin.

He istuivat vastakkain toinen toiselle puolen pientä pöytää. Olavi ei
ollut ennen käynyt tässä huoneessa. Elli seurasi uteliaasti hänen
silmäyksiään, kun hän tarkasteli kattoa ja seiniä, joilla riippui
muutamia öljypainotauluja, ja näki hienon ivahymyn vivahduksen hänen
huulillaan, kun hän keksi siunaavan Vapahtajan kuvan vuoteiden
yläpuolella. Elliä hävetti se, häntä vaivasivat nuo vierekkäin asetetut
vuoteetkin, ja hänen olisi tehnyt mieli jotenkuten puolustautua.

--Eikö teitä nyt peloita nukkua täällä yksin, kun miehenne on poissa?
kysyi Olavi.

Elli sanoi, että hän oli tottunut siihen, että hän tavallisesti
nukkuikin yliskamarissa, silloinkin, kun hänen miehensä on kotona.

--Ja minäkö olen nyt vallannut teidän kamarinne?

--Eihän se mitään ... kyllähän meillä aina on tilaa.

--Tämähän on tämä huone aivan minun huoneeni alla.

--Niinpä melkein.

--Eikö teitä häiritse, kun minä useinkin niin myöhään valvon ja liikun
tuolla ylhäällä?

--Ei toki ollenkaan ... minä kuulen kyllä, niin kauan kuin valvon,
milloin te istutte, kävelette tai keinutte, ja minä luulen tuntevani
teidän liikkeistänne, milloin teiltä sujuu työ hyvin.

--Mistä te sen?

--Ettekös te viheltele, kun olette oikein tyytyväinen?

--Kuuluuko se tänne?

--Kuuluu se kaikki, varsinkin kun molemmat ikkunat ovat auki.

Kävi askelia verannalla, ja samassa juoksi piika ilmoittamaan, että
tulee vieraita. Elli nousi mennäkseen saliin, mutta kynnyksellä tuli
häntä vastaan jo neiti Liina ja hänen jälessään hänen veljensä, herra
Tavela ja tuomarin neiti.

--Otetaanko vieraita vastaan? kysyi neiti Liina. Tulemmeko ehkä
sopimattomasti?

Elli ja hän tervehtivät toisiaan tavattoman hellästi ja herttaisesti,
mutta nähtävästi kuitenkin vähän teeskennellen iloaan kumpainenkin.

--Olkaa hyvä ja käykää vain sisään kaikki ... vai menisimmekö ulos
verannalle?

--Mennään verannalle!

Kun oli asetuttu istumaan, kääntyi neiti Liina Olavin puoleen ja kysyi:

--Tekö täällä nyt olette isäntänä?

--Herra Kalm se nyt on isäntänä, niin kauan kuin mieheni on poissa,
kiiruhti Elli sanomaan. Teidän velvollisuutenne, herra Kalm, on nyt
huvittaa herroja ja erittäinkin naisia ... minä annan teille täyden
isäntävallan talossani niin kauaksi.

--Mutta jos minä en annakaan sitä sitten enää takaisin, leikitsi Olavi
muiden nauraessa ja meni noutamaan herroille tupakkaa.

--Me odotimme teitä, herra Kalm, tänä aamuna kirkolle, kun ette ollut
siellä viime sunnuntainakaan, mutta te nähtävästi viihdytte täällä niin
hyvin, ettei teitä enää muualla saa nähdäkään.

--Se on minun hauskan talonväkeni ansio, että viihdyn niin hyvin.
Minulla on niin ystävällinen ja herttainen emäntä...

--Nyt te teette pilkkaa meistä, herra Kalm. Elkää uskoko häntä, hän
istuu enimmäkseen vain ylhäällä kamarissaan ja huvittelee itse
parhaiten itseään.

--Eipähän, mehän hoidamme puutarhaa, kalastamme, soutelemme,
kävelemme...

--Niinhän pastori kertoi ... hän sanoi olevansa oikein mielissään, kun
sinulla, Elli, on seuraa eikä hänen tarvitse pelätä, että sinun on
häntä liiaksi ikävä.

Elli poistui toimittamaan tarjottavaa vieraille. Häntä vähän vaivasi,
että Olavi niin keveästi kertoi heidän elämästään. Eikö niissä hänelle
ollut sen enemmän merkitystä? Ja sitten häntä harmitti Liina, joka
nähtävästi tahallaan teki kärjen joka sanaansa. Sitä ei hän koskaan
ollut voinut hänessä kärsiä, se oli niin sydämetöntä ja kylmää.

Kun hän palasi takaisin, olivat muut menneet puutarhaan paitsi Olavi ja
Liina, jotka olivat jääneet istumaan verannalle. Liina oli jo ehtinyt
ottaa esille Helsingin asiat, joista hän aina mielellään keskusteli,
teatterit, konsertit, sanomalehtipolemiikit y.m. Ja he olivat molemmat
jo innostuneet niihin niin, että tuskin huomasivat Elliä, kun hän oli
tullut takaisin. Hän istui heistä vähän matkan päähän verannan
penkille, kuulosti heitä hetkisen, koetti muutamalla sanalla yhtyä
keskusteluun, mutta ei saanut siinä pysyvää jalansijaa, kun kaikki
asiat olivat hänelle outoja. Hän oli mielestään liikaa ja vetäytyi
hetken ääneti oltuaan pois, mennen puutarhaan muita etsimään.

Kun hän taas palasi ilmoittamaan, että puutarhassa olisi teepöytä
katettu, kiitti Olavi sivumennen, ja he jatkoivat keskusteluaan. Heitä
ei alkanut kuulua tulevaksi, ja Elli lähetti heille teen verannalle.

Kun he sitten vihdoinkin lopettivat ja lähtivät muita etsimään,
löysivät he Tavelan ja Ellin rantaveräjältä, jossa he seisoivat
jotenkin ikävystyneen näköisinä.

--Missä muut ovat? kysyi neiti Liina.

--Nuoret menivät soutelemaan, vastasi Elli.

--Ai, herra Kalm, eikö mekin mennä? huudahti neiti Liina. Onhan siellä
vielä venhe, saammeko ottaa sen, Elli?

--Olkaa hyvä.

--Entä rouva Elli ja herra Tavela ... te tulette tietysti myöskin
mukaan?

Tavela olisi nähtävästi mennyt mielellään mukaan, mutta Elli ei
suostunut. He istuvat täällä rannalla ja odottavat.

Neiti Liina oli Olavin mielestä pirteä tyttö, sillä oli jotenkin
hauskoja käänteitä puheissaan, se kärsi itselleen puhuttavan jotenkin
vapaasti ja piti väittelyissä jotenkin rivakasti puoliaan. Olavi oli
sentähden hetkellisesti kuvitettu hänen seurastaan, kun sai tilaisuuden
taas pitkästä ajasta päästää itseään vähän valloilleen. Elli oli kyllä
hienompi ja syvempi ja arvokkaampi, mutta kenties vähän liian totinen
ja raskas.

Elli tunsi sen itsekin vaistomaisesti. Hän näki heidän menevän rantaan
ja laittelevan hänen venhettään reilaan, he työnsivät sen vesille, ja
Olavi auttoi Liinaa kädestä, vei hänet sillä lailla perään saakka ja
käyttäytyi keikarimaisemmin kuin Ellin mielestä olisi ollut
välttämätöntä.

Kun he olivat päässeet vähän matkaa ulos rannasta, kuuli hän Liinan
ehdottavan, että he laulaisivat. Ja he aloittivat siellä dueton.
Istuessa veräjän selällä alkoi maalle jääneiden mieli katkeroitumistaan
katkeroitua, vaikka he molemmat koettivat puhella keveästi ja
välinpitämättömästi. Elli koetti turhaan torjua kaikenlaisia epäilyksiä
luotaan. Olivathan ne nuo vanhoja tuttuja, olivat tavanneet toisensa
ennen, olivat tulleet tänne samalla laivalla. Kerranhan hän kuitenkin
saa kuulla sen, että Olavi on kihloissa. Mutta ei hän kuitenkaan olisi
suonut häntä Liinalle.

Ja vain se mahdollisuus pisti häntä yht'äkkiä niin, että hänen täytyi
jättää heidät sinne laulelemaan ja soutelemaan ja poistua pihaan.
Tavelalle hän sanoi syyksi sen, että hänen täytyi mennä laittamaan
illallista.

Rannasta vihdoin ylös tultuaan rupesivat vieraat iloisesti melakoiden
vannetta heittämään. Elli ei mennyt mukaan, vaikka Olavi tuli häntä
kutsumaankin. Siellä tuntui kyllä olevan hauska ilman häntäkin.

Kun vieraat illallisen syötyään olivat menneet pois ja Olavi ja Elli
tulivat heitä saattamasta, sanoi Elli:

--Teillä oli hauska tänään?

--Olihan meillä.

--Sehän oli hyvä, että ne tulivat, muuten olisi tämä sunnuntai-ilta
ehkä tullut teille hyvinkin pitkäksi.

Ääni ilmaisi hänen mielialansa. Se oli katkera ja särmikäs. Ja kun
Olavi vähän hämmästyen katsahti häneen, oli suun ympärillä se piirre,
joka ilmaisee kateutta.

Olisiko niin? Voisiko se olla mahdollista? Jotain semmoista oli hän
vähän alkanut aavistaa.

Hän yht'äkkiä herkistyi ja lämpeni, hänen tuli sääli häntä, hänen olisi
tehnyt mieli tarttua häntä olkapäihin, pudistaa hänestä pois kaikki
sellaiset luulot ja vakuuttaa...

Mutta mitä hän olisi vakuuttanut? Sitäkö, ettei hän suinkaan ollut
rakastunut neiti Liinaan? Eihän hän ollutkaan ... mutta miten hän
voisi...?

Hänelle tuli sanomaton halu olla iloinen. Hän koetti puhua Ellille
kaikenlaista hupaista kotiin mennessä, mutta ei saanut häntä sulamaan.
Maata mennessä heitti hän hänelle hyvästin tavallista sydämellisemmin
ja koetti saada hänet vaihtamaan syvää silmäystä. Mutta Elli ei
nostanut silmiään ja tuskin vastasi.



XI.


Voisiko se olla mahdollista? kysyi hän vielä uudelleen itseltään.

Ja miksei voisi? vastasi hän mielihyvällä.

Kun tarkemmin ajatteli, niin osoittivathan sitä monet merkit. Useat
kerrat oli hän viitannut siihen, että hänen elämänsä oli ikävää ja
ilotonta. Nähtävästi hän ei viihtynyt siinä asemassa, johon oli
joutunut. Ja mahdollistahan se olikin. Eihän niiden välillä ollut
vähintäkään henkistä yhteyttä, eivät ne ymmärtäneet toisiaan eivätkä
luonteetkaan käyneet limikkäin.

Olihan sentähden hyvinkin ymmärrettävää, että hänen tunteensa pyrkivät
pois, toisaalle, ja että hän oli hiukan mustasukkainenkin. Rouva parka,
sanoi Olavi hyväntahtoisen säälivästi, melkein niinkuin opettaja, joka
on huomannut oppilaansa itseensä rakastuneeksi.

Mutta yht'äkkiä leimahti hänen mieleensä ajatus, joka sai hänet pystyyn
hypähtämään.

Jos Elli minua rakastaa, niin voihan olla, että hän on rakastanut minua
siitä pitäen, kun me viime kerran tapasimme toisemme kuusi vuotta
sitten! Mutta jos niin on, niin on se todellakin suurta, on
traagillista! Miten hän on mahtanut kärsiä! Miten onneton hän on
mahtanut olla! Ja hän näki taas nuo kalpeat kasvot verannan lasin
takana ... ne olivat nuo samat kasvot ja niissä se sama ilme, jotka hän
oli nähnyt äsken vierellään maantiellä ja jotka olivat jääneet
rantaveräjälle, kun he menivät Liinan kanssa soutelemaan.

Hän oli tässä ehkä likellä syvempää elämän tragediaa kuin mitä hän oli
osannut ajatellakaan. Eiväthän ne ole verisiä tällaiset draamat, mutta
kuinka ne mahtavat kuihduttaa ja imeä pois elämän ytimen. Se, joka
kärsii, eihän hän voi ottaa ainoatakaan askelta eteenpäin, hänen täytyy
jäädä tyytymättömyytensä hivuttavaa tautia sairastamaan ja litistyä
velvollisuudentuntonsa painon alle. Ja tuo äänetön kärsimys se tässä on
niin suurta, sanoi Olavi itsekseen. Tulisten etelämaalaisten naisten
tunteiden purkauksissa oli hänen mielestään aina ollut jotain mahtavaa
ja vaikuttavaa. Tavallisinkin revolverinäytelmä oli häntä viehättänyt.
Mutta kuinka toista sentään tämä! Ei sitä helpotusta, jonka tunteiden
purkaus tuottaa, ei sitä hoivaa, että saisi maailmalle huutaa sydämensä
kyllyyden. Ei muuta kuin ikänsä istua ja koettaa kätkeä rakkauttaan,
ehkä itseltäänkin.

Tätä kaikkea kuvitellessaan tuli Olavi hellämieliseksi ja ajatteli
sitä, mitä hän muuten hyvin harvoin tuli ajatelleeksi: kuinka ihminen
sentään saattaa olla sydämetön ja kevytmielinen ja kuinka hän
tietämättään voi antaa aihetta toisen ihmisen kärsimyksiin.

Kuta enemmän hän yön hämärtyessä ja hiljaisuuden ympärillään vallitessa
ajatteli tätä kaikkea, sitä mahdollisemmilta rupesivat Ellin tunteet
häntä kohtaan näyttämään. Ja sitä mukaa kasvoi Elli hänen silmissään,
kasvoi jonkunlaiseksi salaperäiseksi olennoksi, marttyyriksi, joka
kärsii syvästi ja kärsii syyttömästi.

Mutta kun hän aamulla heräsi ja alkoi taas uudelleen läpikäydä, mitä
eilen oli ollut hänen mielessään, näytti se kaikki hänestä
mielikuvitukselta. Ehkä hän oli eilen kokonaan erehtynyt; eihän hänellä
ollut mitään todistusta, jota ei olisi voinut toisinkin selittää.
Eilinen katkeruus, voihan se olla tavallista satutetun itserakkauden
nyrpeyttä.

Mutta samalla hän kuitenkin koetti saada kaikki siksi, miksi eilen oli
luullut sen huomanneensa. Kuta vähemmän todenmukaiselta se näytti, sitä
enemmän tahtoi hän sen semmoiseksi kuvitella.

Epävarmana laskeutui hän alas. Tästä lähin tulisi hänen kuitenkin panna
kaikki pienimmätkin seikat tarkasti huomioonsa.

Elli ei ollut verannalla, jossa he tavallisesti aina tapasivat
toisensa. Eikä häntä näkynyt muuallakaan. Turhaan haki Olavi häntä
puutarhastakin, ja aamiainen oli laitettu yhdelle hengelle.

--Eikö rouva ole kotona? kysyi hän vihdoinkin.

--Rouva meni jo aamulla varhain heinäniitylle.

Se tuli vähän odottamatta ja niinkuin olisi siinä ollut jotain
tarkoitusta. Miksi hän oli mennyt yksin? Olihan ollut puhetta siitä,
että kun tulee jokin kaunis luokopäivä, mennään yhdessä heinää
tekemään.

Ikäänkuin vähän pettyneenä söi hän aamiaisensa. Yksin siinä istuessaan
tuli hän ensi kerran tarkastaneeksi ruokasalia. Se näytti nyt yht'äkkiä
niin surkean ja epätoivoisen näköiseltä, oli kuin leima talonväen
elämästä. Niihin oli noihin värittömiin ja vähän likautuneihin seiniin
ja noihin kuluneihin huonekaluihin painunut koko heidän avioelämänsä
ikävyys ja yksitoikkoisuus. Tässä he syövät kumpikin nurkallaan,
tuijottavat lautaseensa, eikä kummallakaan ole mitään virkkamista
toisilleen. Joskus vain kuuluu: »Saanko leipää» tai: »Voi loppuu»
t.m.s.

Olavi koetti asettua työhönsä, mutta ajatus pyrki pois aineestaan.
Äskeinen kuva mielessään heidän elämästään hän ei voinut mitenkään
käsittää, kuinka tuo Elli oikeastaan ollenkaan saattoi tulla toimeen ja
kuinka hän ei siihen paikkaansa menehtynyt täällä, jos hän kerran
kaipasi ja haaveksi jotain parempaa. Eihän hänellä ole minkäänlaista,
ei etäisintäkään mahdollisuutta saavuttaa, mitä toivoo, eikä edes niitä
toiveitaan unohtaa. Ei seuraa, ei viihdytystä, ei uusia vaikutelmia,
jotka haihduttaisivat sitä sumua, mikä alinomaa seisoo ympärillä.

Jonkun aikaa istuttuaan ja keinuttuaan oli Olavi taas alhaalla. Hän
kysyi tietä heinäniitylle, otti hattunsa ja lähti sinne.

Niitty oli järven lahdelmassa vähän matkaa talosta. Tie kulki haan
läpi. Hänen aitaa lähetessään kuului sen takaa hiottavan viikatteen
helinää, pian niitä yhtyi kaksikin samaan tahtiin, ja puitten lomitse
alkoi jo vilkkua valkopaitaisia niittymiehiä. Miehet niittivät, naiset
kulkivat jälessä kouhotellen. Niityn ranteet kasvoivat kaunista
solakkaa haavikkoa, metsän laidassa oli lato, jonka kupeelle oli tehty
tuli, mistä savu nousi kohtisuorana patsaana heleään, tyyneen
aamuilmaan. Niityltä tuoksahti tulijaa vastaan tuores, niitetty heinä.

Hänelle tuli yht'äkkiä ilo mieleen, yksi noita tunteen puuskahduksia,
joista ei tiedä, mistä ja mitä varten ne tulevat. Ja notkeasti ponnahti
hän aidan yli ja hyppeli ojien poikki. Häntä hurmasi halu heittäytyä
johonkin uuteen seikkailuun, hakea jotain, jota ei ollut ennen kokenut.
Ja mikä häntä siitä estäisi, mikä häntä sitoisi, miksei hän sitä
tekisi? Entisyydestään hän oli selvillä, tulevaisuudesta hän ei
välittänyt. Ja muutamissa silmänräpäyksissä menivät hänen ajatuksensa
niin pitkälle, että hän rupesi puolustaumaan itsensä edessä. Tunteilla,
sanoi hän, ei ole muita lakeja kuin omansa ... ne eivät huoli muista
esteistä kuin niistä, joita eivät voi voittaa!

Elli oli heittäytynyt kuivien tuoksuvien heinien päälle pitkäkseen
latoon. Hän oli tullut tänne varhain aamulla, keittänyt kahvia joukolle
ja haravoinut. Hän oli tarttunut työhön melkein epätoivoisella innolla,
sillä hän tahtoi saada ajatuksensa haihdutetuiksi, saada kaikki äänet
sisässään vaikenemaan. Kaiken sen, mikä hänessä oli alkanut viime
aikoina herätä, tahtoi hän taas nukuttaa ... nukuttaa ikuiseen uneen.
Mutta pian alkoi häntä työ väsyttää, ja hänen levätessään kädet pään
alla ristissä, edesään ovesta näkyvä tyyni järvi ja uhkea niitty
reippaine työmiehineen, tuli häneen taas voimakas halu vielä toivoa ...
edes vähän aikaa vielä. Silmät puoliummessa antoi hän taas haaveittensa
entiseen tapaansa lentää ja liihotella edessään, ja hän katseli niitä,
niinkuin olisi katsellut kauniita poutaperhosia. Ehkä hän eilen oli
ollut väärässä, ehkei se mitään merkinnyt. Itsehän hän oli kehoittanut
häntä pitämään vieraille seuraa. Ja ikäänkuin koetuskeinoksi, ikäänkuin
taiaksi asetti hän, että jos hän tulee tänne minua katsomaan, jos hän
hakee minut käsiinsä...

--Herra tulee! huudahti yht'äkkiä joku naisista niityllä.

Elli luuli, että se oli pastori. Mutta samassa hän näki Olavin astuvan
latoa kohti. Hän hypähti ylös ja riemastui niin, että oli vähällä
juosta vastaan. Tukka heinän vallassa ja vaatteet täynnä kukkain korsia
hän jäi ladon edustalle odottamaan ja pudisteleimaan. Hän oli avopäin,
yllään väljä, lyhythihainen mekko ja jalassa lipokkaat. Hän huitoi
huivilla helmojaan peittääkseen hämmennystään.

--Löysinpähän minä teidät!

--Oo, herra Kalm? Kuinka te olette tänne osannut?

--Minun kun tuli teitä ikävä. Mutta mitä te täällä oikeastaan
toimitatte?

--Teen heinää, niinkuin näette.

--Ladossako sitä tehdäänkin?

--Jo minä olen haravoinutkin ja keittänyt kahvia ja aioin taas juuri
lähteä, kun te tulitte.

--Ja noin te vain teette huviretkiä, ettekä virka minulle mitään.

Ellin mieliala oli jo kokonaan muuttunut. Eilisestä saakka jäytäneet
mietteet olivat kuin pois puhalletut, ja hän virkkoi vähän
veitikkamaisesti:

--Kuinkas olisin virkkanut, kun en voinut tietää, tekikö teidän
mielenne tulla mukaan.

--Antakaa minäkin rupean heinäntekoon!

--Siin' on harava!

--Ei, minä tahdon viikatteen.

--Oikeinko viikatteen ... osaatteko sitten muka niittää?

--Mitäs en minä osaisi!

Hän sieppasi joutilaan viikatteen ladon nurkasta ja alkoi niittää. Se
sujui hyvästi. Pitkinä palkareina kaatui heinä ja kokoontui molemmille
puolille kauniisiin laisteihin.

--Ottakaa vain haravanne ja alkakaa kouhotella! komensi hän Elliä.

Elli alkoi kulkea jälestä ja siirteli haravan kärjellä märkiä heiniä
erilleen toisistaan.

Muu heinäväki kokoontui heidän ympärilleen katsomaan ja kehumaan.

--Sehän käypi herrasväeltä kuin vanhoilta mestareilta.

--Nyt ne on jokaisella niittytoverinsa, nauroi muuan piioista, rouva
kun äsken valittikin, ettei hänellä ole edelläniittäjätä.

Olavi innostui niittämään. Hän heitti pois takkinsa ja liehui
paitahihasillaan koko rupeaman. Elli ehdotti, että he menisivät
päivälliseksi pihaan, mutta Olavi tahtoi, että he jäisivät syömään
niitylle muiden kanssa. Ja he söivät yhdessä kehässä suuresta perheen
padasta ja loikoivat ruokaleponsa ladon siimeksessä.

Iltapäivällä pantiin heinät ruolle, ja kuivat ruot kannettiin latoon.
Olavi ja Elli kantoivat samoilla sapilailla. Kun he kilpaa ladolta
ruolle juosten olivat sysänneet sapilaansa heinäin alle, tarttuivat he
toisiaan käsiin ja painoivat niiden varaan heittäytyen heiniä
tiukemmalle. Olavin valtasi poikamainen vallattomuus, hän teki pitkiä
hyppyjä sapilaansa varassa ja heitteli kuperkeikkoja ladon heinissä.
Hän nauroi, telmi ja sai pian Ellinkin mukaansa.

--Kerranpahan näkee meidän rouvankin nauravan, sanoivat piiat
keskenään.

Hän viskeli heiniä toverinsa päälle, hänen silmänsä säihkyivät, posket
hohtivat ja rinta kohoili.

--Teille sopisi paljoa paremmin olla noin iloinen, kuin nyt olette,
sanoi Olavi, kun he olivat istuutuneet levähtämään.

--Teille myös!

--Sentähden täytyy teidän aina tästälähin olla hyvällä tuulella ...
eikä koskaan olla niinkuin olitte eilen.

--Kuinkas minä sitten olin eilen?

--Olitte niin happamen näköinen ettekä tullut heittämään vannettakaan.

--Minun kun piti olla teetä laittamassa.

--Oliko se ainoa syy?

--Ja sitten minä ajattelin, että teillä olisi yhtä hauska ilman
minuakin.

--Teidän täytyy pyhästi luvata, ettette enää milloinkaan sellaisia
tyhmyyksiä ajattele.

--No hyvä, minä lupaan.

--Tuohon käteen

--Tuohon käteen!

Se oli lämmin, luja käsi. Olavin olisi sitä myöten tehnyt mieli kohota
hänen aaltoileville rinnoilleen, valkealle kaulalle, josta ylimmäinen
nappi oli auennut, huulille ja poskille, jotka hehkuivat ja joihin
häntä vetivät nuo suuret, vähän kosteat, häntä alituisesti seuraavat
siniset silmät.

Myöhään illalla, vasta auringon laskun jälkeen, palasivat he venheellä
kotiin. Olavi istui perässä, ja Elli oli asettunut kokkatuhdolle
käppyrään soutajien selän taa. Matka vei ympäri pitkän niemen, jonka
ruohikkorinteitä he hiljalleen soutelivat. Olavi puheli renkien kanssa,
Elli oli omissa mietteissään, oli vähän väsynyt, mutta onnellinen, niin
onnellinen, ettei tahtonut mitään muuta ajatella, ei eteensä eikä
taakseen. Ja niissä ajatuksissaan noukki hän hauenkukan kokan edestä,
tarttui lumpeeseen tai taittoi kaislan mennessään viistättäen niitä
pitkät matkat venheen kupeella.

Kun lähestyttiin kotirantaa, näytti siellä kaikki, uimahuone, venheet,
sauna ja nuottakota, niin omituisen myhäilevältä, kuin olisi niiden
sisään lukittu jotain hyvin kallista ja salaperäistä. Ja kun hän muiden
edellä nousi ruispellon piennarta pihaan, tuntui tähkäin kahina
kuiskailulta, ja pihaportti narahti toisella äänellä kuin ennen. Hänen
olisi tehnyt mieli tarttua johonkin ja puristaa jotain rintaansa
vasten. Ja kun Usko hyppäsi pihamaalla häntä vastaan, tarttui hän sitä
etukäpäliin ja kaulaan ja pyörähti sen kanssa monta kertaa ympäri.



XII.


Elli oli muuttanut ruokapöydän ikävästä ruokasalista hauskalle
valoisalle verannalle, ja sen ääressä tuli heille tavaksi istua vielä
kauan senkin jälkeen, kun ruuat olivat pois korjatut ja väki lakannut
liikkumasta ja kesäinen luonto hetkeksi silmänsä ummistanut.
Tavallisesti asetti Elli aina astian täynnä tuoreita kukkasia keskelle
pöytää ja istui sen ääressä ompeluksineen, sill'aikaa kun Olavi
poltteli, käyskenteli edestakaisin lattialla, katseli ulos ikkunasta,
puheli, kertoi ja tuon tuostakin istahti toiselle puolelle pöytää
vastapäätä Elliä.

Heille oli vähitellen ilmautunut yhä enemmän puhelemista.
Tavallisimmatkin pikkuasiat huvittivat, sillä niistä tuli aina esille,
että he rakastivat samaa, olivat samaa mieltä ja olivat juuri olleet
sitä samaa sanomassa, minkä toinen oli ehtinyt sanoa.

Alussa enimmäkseen Olavi puhui. Elli vain kuunteli, kasvot onnellisina
ja huulilla hyväksyvä hymyily. Ainoastaan joskus hän väitti vastaan,
kun Olavi lausui jonkin oudomman ajatuksen, jota hän ei heti osannut
sulattaa, mutta väisti pian ja oli taipuvainen omaksumaan kaikki, mitä
kuuli. Kaikenlaiset uudenaikaiset mielipiteet, joita hän kirjoista oli
lukenut ja jotka olivat tuntuneet hänestä niin »hirveiltä», soivat
Olavin suussa luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. Hän kertoi Olaville
avonaisesti, että hän ennen aikaan, luettuaan Ibsenin »Noran», oli
tuominnut häntä siitä, että hän jätti lapsensa, mutta että kun Olavi
nyt selitti, ettei muuten ollut mahdollista ja että Noralla oli
velvollisuuksia itseäänkin kohtaan, se alkoi tuntua Ellistäkin
välttämättömältä.

Useat niistä »totuuksista», joita Olavi lausui, tarttuivat melkein
sanasta sanaan hänen mieleensä ja soivat siinä yhtämittaa. »Naisten
oikeus määrätä elämästään ja hakea itse vaikutusalansa täytyy tietysti
olla yhtä suuri kuin miestenkin»----»Ne vanhemmat, jotka eivät ole
tytöilleen antaneet siihen samaa tilaisuutta kuin pojilleenkin, ovat
ankarasti moitittavat».

----»Minä pidän suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton
laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus».

Kirkon oppia, pappeja ja raamatun totuuksia hän arvosteli ja puhui koko
ajan, niinkuin olisi Ellikin jo aikoja sitten ollut samaa mieltä.
Tottahan oli, että hän oli kaikkia noita asioita usein itsekseen
ajatellut, mutta kaikkialla näyttivät aitaukset niin korkeilta, ettei
hän itsekseen uskaltanut ruveta niiden yli nousemaan. Mutta nyt tuntui
niin suloiselta, kun voimakas käsi auttoi häntä toiselle puolelle,
jossa kaikki oli kuin kotoisampaa ja valoisampaa.

--Voi, voi, mitä te puhutte! sanoi hän usein, mutta kun Olavi kysyi:

--Eikö se sitten ole totta? niin ei Elli voinut olla myöntämättä:

--Ehkä se sitten on.

Ja Olavi oli mielissään ja nautti siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli
Elliin. Sentähden viihtyi hän yhä paremmin hänen seurassaan ja antautui
vastustelematta sen miellyttävän tunteen valtaan, joka syntyy, kun
tietää olevansa ihailtu ja rakastettu. Ja hän tuli yhä enemmän
vakuutetuksi siitä, että Elli rakastaa häntä. Monet merkit sanoissa,
silmäyksissä ja käytöksessä sen hänelle ilmaisivat. Hän unohti
päätöksensä olla mistään muusta välittämättä kuin työstään eikä enää
pitänyt kiinni teoriastaan »järjen puhtaasta tyydytyksestä». Häntä
huvitti nähdä, mihin tällainen suhde, joka oli hänelle aivan uutta ja
erityistä, kehittyisi. Eihän siitä hänelle voisi syntyä mitään
suurempaa häiriötä tai vastusta. Eihän se häntä mitenkään sitoisi, kun
hän ei antaisi sen kärjistyä. Hehän voisivat lähetä toisiaan kuin kädet
selän taakse vapaaehtoisesti sidottuina, kumartua toisiaan vasten, ei
puristaa rintaa rintaa vasten, mutta kuitenkin suudella toisiaan--
kurkalta.

Ja sen mielentilansa hiljaa kantaessa joutui hän pian puhumaan
itsestään ja esittämään pääpiirteet elämästään.

Alussa antoi hän siitä vain kylmiä ulkopiirteitä, kertoi
perheoloistaan, äidistään, sisaristaan, huolettomasta lapsuudestaan,
iloisista ensi ylioppilasvuosista, Helsingin elämästä ja
ulkomaanmatkastaan. Mutta sitten hän tuli vähitellen puhumaan
rakastumisistaan ja kihlauksistaan, jotka olivat puretut. Hän puhui
niistä mietelmäin muodossa ja otti vain kuin selvittääkseen esimerkkejä
omasta itsestään.

--Usein kuulee sanottavan, sanoi hän eräänä iltana, että rakkaus on
kaikkein hellintä ja hienointa, mitä maailmassa on, että se jalostuttaa
ihmistä ja saattaa kaikki hyvät voimat meissä liikkeelle...

--Eikös se sitten niin tee?

--Jos se niin tekisi, niin täytyisi sen kai vaikuttaa takaisinpäinkin,
jättää jotain jälkeä itsestään, kun se on kadonnut. Mutta minä luulen,
ettei ainakaan tässä kohden pidä paikkaansa sananlasku, että työ
tekijäänsä kiittää.

--Minä en oikein ymmärrä.

--Ettekö? Mutta minä tiedän sen omasta kokemuksestani ja jos sallitte,
niin otan esimerkin itsestäni.

--Ottakaa ... on niin hauskaa kuulla teidän puhuvan itsestänne.

Olavi kertoi, kuinka hän oli vähitellen alkanut kyllästyä ja kuinka hän
sitten viimein oli rikkonut suhteensa vähintäkään sääliä tuntematta,
vaikka näki toisen sydäntä särkevän surun ja epätoivon. Kuta enemmän
toinen itki, kuta surkeampana hän esiintyi ja samalla koetti panna
kaikki viehätysvoimansa liikkeelle ja vedota hänen hellyyteensä, sitä
kylmemmäksi tuli toinen.

--Minä välistä melkein toivoin, että hän kuolisi, että hänelle
tapahtuisi jokin onnettomuus, päästäkseni siitä säälin tunteesta, joka
minua vaivasi. Minä tietysti kohta taas kauhistuin tätä ääretöntä
itsekkyyttäni ja minä halveksin itseäni, mutta minä en voinut sille
mitään. Kaikki paremmat tunteeni olivat kuin kuolluksissa.

Kun Elli ei vastannut mitään, sanoi Olavi:

--Te varmaankin tekin kauhistutte tällaista ... tuomitsette ehkä...

--En, sanoi Elli verkalleen asettaen sanansa, minä ymmärrän sen--aivan
hyvin--omasta kokemuksestani.

Olavi katsoi ulos ikkunasta, Elli ompeli, ja vähään aikaan he eivät
virkkaneet mitään. Olavi jo vähän katui tunnustustaan. Mutta sitten
kysyi Elli arasti:

--Rakastaako hän teitä vieläkin?

--En tiedä, minä en ole häntä tavannut moneen vuoteen, sen jälkeen kuin
lopullisesti erosimme.

--Mutta ehkä taas entiset tunteenne havahtuisivat, jos hänet
kohtaisitte?

--En luule, meissä oli niin paljon erilaista sekä luonteissa että
katsantotavoissa, etten uskoisi niiden koskaan soveltuvan yhteen.

--Eihän se sitten olisi mahdollista, uusi yhtyminen.

--Eihän olisikaan. Mutta olkoon se kuinka ymmärrettävää tahansa, se
siitä kuitenkin jää, että on tuottanut toiselle tuskaa ja kärsimyksiä,
ja sellainen ei jää koskaan rankaisematta. Minä olen saanut osani
minäkin.

Hän puhui--itseään kuitenkin vähän säälien ja ikäänkuin omaa tilaansa
hellytellen--ettei hän senjälkeen ole oikeata tunnetta löytänyt, ei
itsestään eikä muista.

--Se on tullut kuin kostoksi se, että minä vähitellen olen tullut
siihen uskoon, ettei oikeata epäitsekästä, suurta tunnetta olekaan ...
ehkä olen väärässä, mutta siltä minusta vain tuntuu.

--Minä luulen, että olette väärässä.

--Kuinka niin?

--Niin, minä vain luulen, että olette väärässä sekä itsenne suhteen
että muiden ... ja tuomitsette itseänne liiaksi.

--Olisihan lohdutus, jos niin olisi ja jos muut olisivat parempia kuin
minä.

Kuinka avonainen hän on, kuinka suoraan hän tunnustaa vikansa! Olisiko
sitä kukaan muu tehnyt? Kaikkihan ne, hän, Ellikin, koettavat peittää
ja salata omia vikojaan, esiintyä aina paremmassa valossa. Sentähden
hän ei olisi voinut häntä tuomita, vaikka hän olisikin tehnyt väärin.
Hän näyttää niin alakuloiselta ja kärsivältä ... on ehkä tullut tänne
huoliaan pakoon. Hän tarvitsee uskottua, semmoista, jolle saa huolensa
puhua. Ja Ellille tuli halu häntä vaalia, lohduttaa ja hoitaa ...
silittää hänen otsaansa ja tukkaansa ... suudella hänen silmiään.

--Ette tekään ole niin paha kuin itse luulette, sanoi hän hellästi.
Ette saa panna sitä niin sydämellenne ... onhan se mennyttä, eihän
sille enää mitään voi.

Eihän hän oikeastaan ollut enää pitkään aikaan tuota asiaa muistanut.
Sen jälkeen oli jo paljon muutakin samanlaista tapahtunut, hän oli jo
aikoja sitten rauhoittanut omantuntonsa. Mutta kun hän näki, millä
osanotolla Elli häntä kuunteli, niin hänen teki mieli kertoa, ja
kertoessaan hän sai katuvan mielentilansa takaisin sen verran, että hän
vähän itsekin uskoi, mitä puhui.

Olivathan ne vanhoja oireita tällaiset, olihan hän samalla tavalla
tehnyt selkoa menneisyydestään kaikkien muidenkin uusien suhteiden
alkaessa, ja olihan se aina samalla tavalla vaikuttanut. Häntä se
välistä tympäisi, varsinkin aamulla herätessä ja muistellessa, mitä
illalla oli puhuttu. »Se on sitä samaa iankaikkista!»

Mutta kun taas oli tullut ilta ja kun he taas istuivat verannalla
kahden kesken, niin he palasivat samaan aineeseensa, hän teki uusia
syytöksiä itseään vastaan ja antoi Ellin puolustaa hänen tekojaan. Elli
puolusti ja koetti osoittaa hänelle, että hän antoi niiden liiaksi
painaa mieltään.

--Te olette ehkä ensimmäinen, joka ei ole minua tuominnut ja joka on
minua oikein ymmärtänyt, sanoi Olavi.

--Enhän minä muuta tiedä, sanoi Elli onnellisena, mutta minä ajattelen,
että te hyvässä tarkoituksessa teitte sen, minkä teitte ... olisittehan
te kuitenkin tulleet onnettomiksi molemmat, kun ette _te_ kerran häntä
rakastanut ... ja eiväthän siis ainakaan vaikuttimenne olleet huonot...

--Sehän se on ainoa, joka on minua lohduttanut.

Olavi heltyi, hän antoi vielä kerran anteeksi itselleen, ja kun hän
niitä aikoja oikein ajatteli, niin olihan hän kärsinyt kenties yhtä
paljon kuin tuo toinenkin.

Elli osasi hänen mielestään asettua niin hyvästi hänen kannalleen, ja
siitä hän nousi hänen silmissään. Miten hän oli mahtanut kärsiä sen
tunteensa alla! Ja minä kun en ole sitä aavistanutkaan, en tiennyt
siitä mitään kaikkina noina pitkinä vuosina. Mutta enköhän sentään ole?
Ja hän kysyi itseltään, eikö hänestä välistä ollut tuntunut, niinkuin
joku aavemainen olento olisi häntä seurannut, kulkenut mykkänä ja
kuulumattomana hänen edellään, ja eikö hän ollut silloin tällöin nähnyt
noita kalpeita, itkettyneitä kasvoja ikkunan ruudun takana. Eihän sen
tarvinnut olla mahdotonta, onhan niitä, jotka väittävät tuollaisia
tiedottomia vaikutuksia olevan olemassa.

Ja hellällä, tutunomaisella, hyväilevällä äänellä sanoi hän Ellille:

--Mutta tässä minä vain kaiken aikaa puhun itsestäni ... kertokaa tekin
jotain itsestänne!

--Mitäs minä ... eihän minulla ole mitään.

Yön taas hämärtyessä, kun ei oikein erottanut toinen toisensa
kasvonpiirteitä eikä Elli enää nähnyt ommellakaan, sai Olavi hänet
kuitenkin vähitellen puhumaan. Hän johti puheen heidän yhteisiin
muistoihinsa: hänen vierailuunsa Ellin kotona ja lähtöönsä sieltä. Ja
hän sai selville, että Elli muisti kaikki hänen sanansa ja tekonsa,
että hänellä oli ollut ikävä hänen mentyään ja ettei hän ymmärtänyt,
kuinka hän sen jälkeen oli tullut menneeksi naimisiin. Sitten hän
kertoi, kuinka he melkein väkisin olivat saaneet riuhtaista hänet äidin
kaulasta, kuinka sitten oli ajettu talvisena harmaana päivänä
virstoittain ja penikulmittain ja hän vain tuijotti sivulleen, jossa
vitkalleen vaelsi jäljellepäin lumeen peittynyttä aitaa ja matalaa
havumetsää. Ilta pimeni, poikettiin synkkään metsään, nietokset
näyttivät yhä kasvavan, ja puut notkistuivat tien poikki lumen
painosta. Tultiin tänne, nietokset vain yhä nousivat, lunta oli
lapioitu seinien ympärille, ja kun tultiin sisään, oli ikkunan ruutu
puolitiehen lumessa. Hän oli silloin tuntenut itsensä kuin elävältä
haudatuksi. Vaikeahan siihen oli ollut tottua, mutta siinähän tuo
sitten oli mennyt.

Olavi kuunteli häntä utelias, tarkkaava piirre kasvoillaan, lisäsi itse
sen, minkä kertoja näytti jättävän pois, ja luuli ymmärtävänsä oikean
syyn kaikkiin noihin hänen kuvaamiinsa mielentiloihin.

Elli kertoi vielä talvisesta elämästään täällä maalla. Aamulla se vielä
menetteli, kun päivää vähän näkyi ja ihmisiä liikkui tästä läpi pihan.
Mutta sitten tulivat ne pitkät illat, jolloin ei kuulu muuta kuin
kellon nappaisu ruokasalin seinältä ja ulkona silloin tällöin kaivon
vintin narina. Panisi maata, mutta eihän aina saa untakaan, varsinkaan
kuutamoiltoina, kun kalpea valo kiertelee huoneita ja siirtyy ikkunasta
ikkunaan jäähileitä kimmellyttäen. Silloin hän usein muiden maata
mentyä hiipii ulos, ottaa suksensa ja lähtee hiihtelemään alas jäälle.
Vastaantulevat satunnaiset yölliset matkustajat herähtävät
horroksistaan reen perässä, katsovat harralla silmin outoa haamua
eivätkä pitkään aikaan saa sanaa suustaan, ennenkuin ovat jo pitkän
matkaa ohitse. Mutta Elli hiihtää ja hiihtää, vitilumi lähtee edellä
juoksemaan, hän kiertää niemen nenitse, nousee metsään, liukuilee
heinäteitä ja läpi avattujen veräjien eikä palaja kotiin, ennenkuin on
aivan väsynyt. Hän on innostunut kertoessaan ja punastuu vähän omaa
innostustaan.

--Jotakinhan sitä tulee tehneeksi täällä yksinäisyydessään, kun ei ole
muutakaan. Te varmaankin ajattelette, että se on kovin lapsellista ja
naurettavaa.

--Miksi niin ... ei suinkaan ... päinvastoin ... kertokaa nyt vieläkin
jotain...

--Eihän nyt ... olen teille jo muutenkin puhunut liian paljon itsestäni
... ei se ole ollenkaan hauskaa ... ehkä teitä jo väsyttää.

--Väsyttääkös teitä, kun minä kerron itsestäni?

--Teidän on aivan toista ... mutta en minä vielä kenellekään ole voinut
puhua niin avonaisesti kuin teille.

Ja taas kertomaan. Eihän sentään pidä luulla, että elämä aina on niin
surullista ja toivotonta hänellekään. Kesät ovat hauskemmat, hän saa
hoitaa puutarhaansa, kalastaa ja kulkea väen mukana töissä. Ja kesän
aikana, sanoi hän, tulee useinkin niin valoisia, keveitä, iloisia
ajatuksia, ettei itseään tunne. Kun hän joutohetkinään istuu tuolla
pikkuniemen kärjessä nuottakodan kupeella, katselee laivoja ja ottaa
niiden laineita vastaan, niin on häneen siellä kuin kasvamalla kasvanut
usko siihen, että sieltä tulee jotain erikoista ... jotain, joka ...
joku, joka ... jonkinlainen pelastaja ... »En minä tiedä oikein
mitä ... ne ovat sellaisia mielikuvituksia, sellaisia avosilmäisen
unia ... (hän sekautuu vähän, mutta pelastuu siitä ja jatkaa:) ... minä
tarkoitan ... mitä minä sanon, minä kuvittelen, että joku hyvä kapteeni
keksisi minut siitä kiikarillaan, laskisi laivansa rantaan, kutsuisi
minut huvimatkalle ja veisi minut Helsinkiin tai jonnekin sinne
päin...»

Hän nauroi, pani pois Olavin paperossikotelon, jota hän oli sormiellut,
aukoillut ja taas sulkenut ja tarttui työhönsä.

--Saanko sakseni?--Kiitos!

Sitä seurasi äänettömyys, jolloin Elli leikkasi vaatetta ja Olavi
ryyppäsi teetä lasista, jonka Elli oli hänelle illallisen loputtua
vielä täyttänyt.

--Mutta sieltä ei ole vielä tullut sellaista kapteenia? kysyi Olavi
merkitsevästi.

Elli väisti taitavasti ja sai esille keveän luonnollisen naurahduksen:

--Eihän ne ... niillä on kaikilla ne vanhastaan viitoitetut väylänsä,
joita ne purjehtivat.


Ne olivat ihania nämä illat ja yöt, jolloin he istuivat näin puhellen
ja varovasti toisilleen aukoellen elämäänsä, Ellille varsinkin, sillä
hän oli niin onnellinen, ettei hän enää mitään toivonut, ei edes tullut
enää ajatelleeksi, että se kerran loppuu. Eikä Olavikaan tehnyt
itselleen selkoa siitä, seuraisiko tästä mitään, vai tähänkö tämä
päättyisi. Hän nautti vain siitä, että sai puhua, että häntä hartaasti
kuunneltiin ja että hän Ellin joka sanasta sai vahvistusta siihen, että
hän oli häntä rakastanut ja yhä rakasti.

Aamurusko useinkin valaisi jo keveitä kesäpilviä, ennenkuin he
huomasivat ajan olevan käsissä mennä levolle.

--Katsokaa taaskin, kuinka hienoa on tuo punertava pilven reuna.

--Ei mutta todellakin ... vielä ihanampi kuin eilen.

--Jos ihmiselämäkin aina noin ihanoituisi ... toisena aamuna
kauniimmaksi kuin toisena.

--On niitä aikoja välistä, jolloin se sen tekeekin.

--Ja kun ei ajattele, mitä sitten tulee, niin...

Vaikka auringon yläkulma jo kiilui puiden lävitse, eivät he sittenkään
olisi hennoneet erota. Menivät ulos, kävivät puutarhan aidan luo ja
katselivat siihen nojautuen järvelle päin, jossa saaret olivat kuin
kohonneet korkeammiksi, haaveellisiksi...

--Mutta nyt meidän täytyy mennä, sanoi Elli, paljonko kello jo on?

--Kohta kaksi.

--Kuinka aika kuluu! Huomenna täytyy olla järkevämpi.

Mutta yhtä kauan he istuivat huomennakin.



XIII.


Elli oli tullut avonaiseksi ja iloiseksi. Muutamissa päivissä hän oli
kuin kehittynyt nuoremmaksi ja noussut kuin nuuduksistaan. Jäykkyys ja
entinen arkuus olivat kadonneet ja oli tullut liikkeitä ja äänen
vivahduksia, jotka eivät olleet pitkään aikaan olleet käytännössä.
Hänen olisi tehnyt mieli laulahdella ja iloita lintujen kanssa, jotka
hänen herätessään visertivät kuin _hänelle_ serenaadejaan pitäen.

Hän ei oikein muista, mikä päivä viikosta tämä on. Perjantai se sentään
taitaa olla: maanantainahan he olivat niityllä, tiistaina he istuivat
ja puhuivat verannalla siitä ja siitä, keskiviikkona istuivat he
samalla lailla ja eilen illalla niinikään. Sunnuntai näytti olevan niin
kaukana, että se melkein kuului menneisyyteen. Nykyaika, elämä, alkoi
maanantaista!

    Riemu, autuus osas olkoon,
    luonnon laps sä kaunoinen
    ------
    Riemu, autuus osas olkoon
    luonnon laps sä kaunoinen--laulahteli hän pukeutuessaan.

Oli siitä aikaa, kun hän oli laulanut näin.

--Ostaako rouva marjoja? tuli piika kysymään.

--Mitä marjoja ne ovat?

--Mansikoita!

--Ostetaan, ostetaan ... mitatkaa jauhoja kukkura kuppi!

Laskeutuessaan rantaan uimaan hän oli niin hyvällä mielellä, että hänen
käyntinsä tuntui hänestä itsestäänkin keveältä ja reippaalta. Hän
hypähteli, hyräili yhä ja heitteli uimalakanaansa olkapäältä toiselle.
Ja alkoi tulla tuollaisia hullunkurisia, tyttömäisiä ajatuksia...

Olenkohan minä kaunis? ajatteli hän avatessaan vaatteitaan
uimahuoneessa. Jos tietäisin, pukevatko nämä vaatteet minua? Jos
tekisin uuden puvun ja kysyisin herra Kalmilta neuvoa!... Hän katseli
käsivarsiaan, tutkisteli, olisivatko ne kauniit, jos saisivat olla
näkyvissä ... täyteläiset ne olivat ja valkoiset.--Kuinka täällä on
puhdasta ja lämmintä, kuinka onnelliselta näyttää tuo tyven veden
pinta! Kuinka autuaallista on elämä! Kuinka maailma välistä voi olla
ihana!... Hän hajoitti tukkansa, nakkasi sen eteenpäin ja antoi levitä
avonaiselle rinnalleen. Kerran hän oli aikonut leikata hiuksensa,
tyhmää se olisi ollut, se tuo Olavi ei kärsi leikkotukka-naisia. Ja nyt
hän heitti taas sen taapäin sulavalla päänliikkeellä, jonka hän oli
tekevinään kuin jonkun nähden, sitaisi sen juuresta nauhalla ja
kietaisi kaikki päälaelleen. Pienessä peilissä, joka riippui
ikkunapielessä, hän tarkasteli silmiään, joissa oli toinen loisto kuin
tavallisesti ... suuremmat, mehevämmät ja tummemmat.

Verkalleen hän laskeutui veteen, antaen auringon paahtaa jäseniään.
Usko oli juossut hänen jäljessään rantaan, työntänyt auki uimahuoneen
oven ja tullut portaiden päähän vikisemään ja häntäänsä heiluttamaan.
Elli alkoi houkutella sitä luokseen veteen. Koiran teki mieli, se
katseli käpäliään, yritti lähteä uimaan, mutta ei saanut päätetyksi.
Elli taittoi hauenkukan, vilkutti sitä ja heitti sen olkansa yli kauas
jyrkkäyksen taa. Silloin otti Usko pitkän laukan, räiskäytti vettä
korkealle ilmaan ja Ellin silmille ja alkoi uida hänen ympärillään,
tuuhealla hännällään huitoen. Elli kirkaisi, juoksi portaita myöten
ylös uimahuoneeseen, paiskasi oven kiinni ja nauroi katketakseen oven
raosta koiralle, joka pyrki sekin sisään. Mutta Usko sai uida rantaan,
jossa se pudistelihe ja alkoi laukkailla edes takaisin hiekkaa pitkin,
kunnes viimein istuutui uimahuoneen sillan päähän kiltisti emäntäänsä
odottamaan.

Kun Elli nousi rannasta pihaan, tuli Olavi puolitiessä vastaan. Ellillä
oli tukka hajallaan, yhdestä paikasta vain vähän sitaistuna sinisellä
nauhalla. He menivät toistensa ohitse, Elli nauruaan pidätellen. Mutta
sitten Olavi kääntyi jälelleen ja kysyi:

--Olikos vesi kylmää, kun niin huusitte?

--Ei ollut.

Elli painoi päänsä rintaansa vasten ja meni juosten pihaan. Häntä olisi
niin kovasti naurattanut, vaikkei hän oikein tietänyt, mikä häntä
nauratti.

Ei ollut Olavi työtuulella tänäänkään vielä, uimasta tultuaan. Ei olisi
viitsinyt panna tikkua ristiin. Hänen mielestään pitäisi heidän keksiä
jotain erikoisen hauskaa ... lähteä jonnekin ulos, kun oli niin kaunis
ilma. Ehtiihän sitten taas lukea ja kirjoittaa, kun tulee sadepäiviä.

Ja pian oli päätetty, että he lähtevät pappilaan ja tekevät sen
retkensä jalkaisin.

--Mutta jaksatteko te kävellä?

--Josko minä jaksan kävellä!

He söivät nopeasti aamiaisen ja menivät kukin laittautumaan
matkakuntoon. Hetken kuluttua oli Elli jo valmis ja odotti verannalla
vierastaan. Hän oli pukeutunut keveään, lyhythihaiseen, kaulasta
avonaiseen mekkoon, päässä pikku lakki, puukko vyöllä ja jalassa
lipokkaat. Tukka oli melkein yhtä hajallaan kuin uimasta tultua. Hän
oli vähän levoton siitä, miten hän vaikuttaisi, mutta kun Olavi tuli
alas ja näki hänet, luuli Elli huomaavansa hänen silmistään, että puku
oli hänen mieleensä.

--Lähdetäänkö sitten?

--Lähdetään!

Ja juoksemalla juoksi Elli alas rappusista. Usko loikoi siinä jo
tavallisella paikallaan päivänpaisteessa.--»Usko se! Usko se! tule
mukaan, Usko!»--Ja iloissaan, kun kerrankin sai luvan seurata mukana,
hypähteli se pystyyn ja alkoi taas laukkailla edestakaisin pihamaata
pitkin.

--Ai, mutta meillä ei ole matkasauvoja! huudahti Elli.

--Me taitamme ne tiepuolesta mennessämme.

Ilma oli lämmin ja puhdas, koivut kahden puolen tietä levittivät
lehtiensä tuoksua, ja maantien multa oli vielä vähän kostea
varjopaikoista yöllisen pikkusateen jälestä.

Haan veräjän takana seisoivat Tyynelän hevoset, katselivat aidan yli,
lepäsivät ruokalepoaan ja huiskuttivat kärpäsiä. Kun he näkivät tuttuja
tulevia, nostivat he päänsä veräjän selälle ja aukoilivat silmiään
ikäänkuin luokseen kutsuen.

--Mennään pikku Pulmua katsomaan! ihastui Elli.

Se seisoi siinä emänsä ja vanhan ruunan välissä, pisti turpansa aidan
raosta ja tavoitteli huuliensa väliin kätösiä, jotka koettivat niitä
taputella.

--Katsokaa, kuinka se on hieno ... herranen aika ... niinkuin
silkkisamettia!

--Soko ... soko ... soko...

Elli antoi sille sokeria, jota oli sitä varten ottanut mukaansa. Se
otti sen pienten huuliensa väliin, veti turpansa pois, maisteli vähän,
purra narskutteli muutamia kertoja päätään nyökytellen ja tahtoi kohta
taas uutta. Elli häntä syötteli ja suositteli ja aikahevoset seurasivat
sitä suojelevin silmäyksin itse siihen osallisiksi pyrkimättä.

--Ei nyt enää ... ei makeata mahan täydeltä ... hyvästi Pulmu!

Mutta hänellä oli yhä halu jotain keksiä, ryhtyä johonkin.

--Entä keppimme? Meidän täytyy saada jostain kepit!

--Antakaa minulle puukkonne, niin minä leikkaan tuolta pihlajan.

Elli koetti vetää veistä tupesta, mutta ei saanut sitä irtautumaan.
Olavi tuli avuksi ja he vetivät yhdessä.

--Ai, ai, enhän vain leikannut?

--Ette leikannut ... te, joka olette aina niin varovainen.

--Minäkö varovainen? puhui Olavi maantien ojan takaa pihlajata
katkaistessaan ... joka olen aina tehnyt niin paljon tyhmyyksiä
maailmassa.

--Leikannut monta haavaa?

--Ja haavoittanut sekä itseäni että muita. Mutta te vasta varovainen
olette ... ette koskaan ole tehnyt mitään tyhmyyksiä.

--En leikannut mitään haavoja, toisin sanoen.

--Olisitteko sitten tahtonut?

--Enhän.

--Siinä on nyt keppinne ja tässä veitsenne ... mistä olette saanut niin
kauniin veitsen?

--Tahdotteko sen? Te saatte sen mielellänne!

--Enhän toki...

--Ottakaa vain ... teidän täytyy ... muistoksi minulta.

Elli irroitti tupen vyöltään ja kiinnitti sen Olavin nutun nappiin.

--Kiitoksia vain ... mutta nythän te olette aseeton.

--Sitä suurempi syy on minulla toivoa, että te puolustatte minua.

--Keitä vastaan?

--Niin, keitäs vastaan te täällä todellakin minua puolustaisitte!...
No, onhan aina lehmiä, härkiä, sikoja ja--ja pahoja kieliä.

--Pahoja kieliä!

--Jotka jo kuuluvat pitävän suurta huolta siitä, että minä mieheni
poissa ollessa asun nuoren herran kanssa saman katon alla.

--Kummankohan meistä pitäisi muuttaa majaa! On ne ihmiset hassuja!

Ja näin he reippaasti kävellen ja keveästi jutellen kulkivat toinen
toista kärryn jälkeä, sill'aikaa kun Usko juoksi edellä tuon tuostakin
hypähdellen metsään ja sieltä takaisin.

Tultuansa sille mäelle, jossa he tätä tietä ensi kerran kulkiessaan
olivat istuneet, seisahtuivat he vähäksi aikaa lepäämään ja näköalaa
katsomaan.

--Oletteko käynyt Puijolla? kysyi Elli.

--Olen useinkin. Kuinka niin?

--Ilman vain, minulle muistuu aina tällä paikalla mieleeni, mitä
minulle tapahtui, kun ensi kerran nousin sinne. Ja hän kertoi, kuinka
hän nähdessään tuon avaran näköalan oli yht'äkkiä siitä niin
huumautunut, että oli alkanut hyppiä, teuhata ja käsiään yhteen
taputtaa. Ne olivat katsoneet häntä hulluksi sekä opettajat että
toverit, toiset toruneet, toiset nauraneet ja pilkanneet. Sigrid oli
ainoa, joka ei nauranut ja joka tuli häntä lohduttamaan, kun hän
itki...

--Mutta kas, minähän olen unhottanut näyttää teille ... katsokaa!--ja
hän veti esille kirjeen taskustaan, pitäen osoitekirjoitusta Olavin
silmien edessä.

--Rouva Sigrid Hammar! Mitä ihmettä? kirjoitatteko _te hänelle_?

--Miksi en _minä_ kirjoittaisi _hänelle_?

--Mutta _mistä_ te hänelle kirjoitatte?

--Kirjoitan hänelle vanhoista yhteisistä muistoistamme ... kirjoitan
vähän teistäkin...

--Mitä te minusta ... saanko lukea?

--Ette saa...

--Mutta milloin olette mielipiteenne hänestä muuttanut? Tehän
tuomitsitte häntä niin.

--Tuomitsinko? En tiedä. Mutta minun teki niin mieleni kirjoittaa
jollekulle jotain itsestäni ja samalla saada tietää, kuinka hänen
on ... onko hän onnellinen vai onneton.

--Minua ilahuttaa suuresti se, mitä olette tehnyt.

--Ilahuttaako?

--Ilahuttaa siksi, että näen, kuinka vapaamielinen ja valistunut te
todella olette: olette koko merkillinen papin rouva!

--Tunnetteko te hänen veljensä?

--Tunnen hyvinkin.

--Mitä hänestä on tullut?

--Hän on tätä nykyä Helsingin hienoimpia keikareita, yksi noita, joita
näkee joka päivä tavanmukaisella esplanaditunnilla kulkevan Edlundin
nurkalta Uudenteatterin kohdalle ... aina muodinmukaisissa vaatteissa
... hän on jonain ylimääräisenä senaatissa.

Hän oli ollut Ellin ensimmäinen rakkaus ja hänen ensimmäinen suuri
pettymyksensä, kertoi hän, sillä Sigridin veli ei hänestä välittänyt.
Sen hän oli huomannut eräissä lasten tanssiaisissa. Ja siitä hän oli
ollut niin onneton .... niin onneton, että toivoi kuolemaa ... oli
itkenyt niin, että oli luullut näkönsä menevän ... ja ollut niin
mustasukkainen, niin kateudesta raivostunut, että välistä pelkäsi
siihen paikkaan menehtyvänsä ... ja kun se tyttö, se kilpailija oli
vielä hänen vierustoverinsa koulussa... Oo! kuinka hän häntä vihasi ja
vihasi koko maailmaa!

Olavi käveli Ellin rinnalla uteliain, hämmästynein ja samalla vähän
iloisin silmin katsellen häntä, jonka kasvoilla hän ei koskaan ollut
nähnyt sellaista hehkua eikä äänessä sellaista painoa. Hänen olisi
yht'äkkiä tehnyt mieli tarttua häntä tuohon käteen, joka teki niin
kiihkeän, miltei intohimoisen liikkeen, vetäistä hänet luokseen ja
painaa suudelma hänen avonaiselle kaulalleen. Mitenkä hän sen ottaisi
vastaan? suuttuisiko hän? juoksisiko tiehensä? Viime päivinä Elli oli
alkanut häntä yhä enemmän miellyttää, alkanut hänen itsensä huomaamatta
mennä kuin hänen veriinsä: joka liike, kasvonpiirre, sana ... häntä
miellytti hänen murteensakin kansanomaisine käänteineen.

Kivikkoisena mäkenä laskeutui maantie alas notkoon, jossa oli joki ja
joen poikki silta. Jo kauas näkyi sieltä vatsallaan loikovia poikasia,
jotka tuon tuostakin sivalsivat kimmeltävän kalan ylös sillalle. Elli
ja Olavi seisattivat kaiteen varaan katsomaan onkimista.

Vanhojen painuneiden arkkujen välissä juosta jollotteli musta soilta
tuleva mutavesi hiljaisissa syvämietteisen näköisissä häränsilmissä,
joiden ympärillä veden pinnalla uiskenteli laumoittain virkeäliikkeisiä
salakoita. Joka kerta kun onki heitettiin veteen, tuikkasivat ne
toistensa kilvalla sitä tavoittaakseen.

--Mistäs nämä pojat ovat?

--Tuolta ollaan virran rannalta mökistä.

Poikia oli siinä kolme ongella varustettua. He olivat niin totisessa
hommassa, että tuskin malttoivat katastaa. Apunaan heillä oli pieni
paitaressu ja liinatukka, joka keräsi kalat sillalta kuivamasta suureen
tuohiseen sitä mukaa kuin toiset vetelivät niitä ylös.

--Kenenkäs poika sinä olet? kysyi Olavi.

--Jutti Hätiten ja Heta Liita Kiitkiten.

--Vai niin, no onkos isäsi kotona?

--Heinättä on.

--Mutta minkä tähden et sinä ongi?

--Kun ei oo onkee.

--Onkisitkos, jos olisi?

Poika oli juuri korjaamassa astiaansa uutta salakkaa, joka oli korkeana
kaarena lentänyt ilmaan ja sieltä pudonnut sillalle.

--Oon minä välittä Villen ongella onkinna.

--Tässä on sinulle viisi penniä, niin saat ostaa itsellesi omituisen
ongen.

Poika ei tiennyt, mihin sen pistäisi, käänteli ja katseli sitä vähän
aikaa, mutta kun uusi salakka taas tärähti siltaan, paiskasi hän rahan
suuhunsa ja lähti juosten noutamaan saalistaan.

Olavi meni jälestä, ja Elli kuuli heidän juttelevan sillan päässä.

--Kyllähän sinun pitäisi saada onki nyt heti paikalla ... eiköhän
noilla pojilla olisi siimaa sinullekin antaa?

--Oit? niillä, voan kun n'ei anna.

--Antaa ne, kun me oikein koreesti pyydetään.

Hän sai ongen ja siiman ja yhdessä he menivät pojan kanssa sillan
korvasta pajukosta vapaa taittamaan.

Kun kaikki oli kunnossa, kiipesi Olavi Heikin kanssa aidan yli virran
äyräälle. Hän pani madonkin onkeen, neuvoi, minne viskata, ja poika
aivan hehkui haltioissaan kädet ojona ja jalat tanassa.

--Jo nykii, jo nykii! puheli Olavi hänen takanaan. Vedä, vedä!--ja
samassa vetäisi poika ahvenen maihin.

--Sillä lailla! Me sitä Heikin kanssa vasta oikeita kalamiehiä ollaan
... me ei ongitakaan salakoita ja särjensinttejä.

--Pthyi! sylkäisi Heikki urhoollisesti lieroon ja heitti taas ongen
järveen. Heti kohta alkoi viedä kohoa.

--Nosta, nosta!--Vapa notkistui, Heikki nosti, kala jutusi tullessaan,
mutta tulihan kumminkin.

--Semmoisia ... kun on kuin pikku porsas!

Jo siirtyivät siihen muutkin pojat onkineen. Elli seisoi sillalla
kaiteen takana ja katseli hymysuin kalamiehiä. Olavi näytti olevan yhtä
innoissaan kuin pojatkin. Hän keräsi heidän kalansa, jotka välistä
lensivät kauas heinikkoon, seurasi heidän onkivapojensa liikkeitä,
huudahteli ja riemastui yhtä paljon kuin hekin joka kerta, kun joku
suurempi ahven potki siiman päässä. Poikia naurattivat hänen sanansa ja
sukkeluutensa, he tulivat pian tuttavallisiksi ja vastailivat
ujostelematta. Tuollainen kylän lasten kanssa ilakoiminen oli aina
ollut Ellin suurimpia huvituksia, ja kesällä hän aina keräsi heitä
joitakuita Tyynelään heidän kanssaan onkiakseen ja marjassa
kulkeakseen. Että Olavikin noin rakasti lapsia, sitä ei hän olisi
uskonut, ja hänen oli vaikea estää liikutuksen kyyneliä silmiinsä
tulemasta katsellessaan ryhmää tuossa rannalla.

--Joko te alatte kiirehtiä? Olavi kysyi.

--En ollenkaan ... onkikaa te vain!

--Tulkaa tekin ongelle!

--Minä katselen mieluummin täältä, sanoi Elli.

He vitkailivat siinä niin kauan, että päivä jo oli puolisissa, kun
tulivat pappilaan. Koivukäytävää tullessaan he huomasivat, että pöytä
oli katettu ulkoverannalle ja että herrasväki parhaillaan oli
päivällisellä.

--Ikävä kyllä he ovat kotona, sanoi Olavi.

--Meidän täytyy asettaa niin, että päästään pois heti päivällisen
jälkeen ... minunkaan ei nyt tekisi mieleni siellä kauan viipyä.

--Mutta miksi me sitten sinne menemme? Voimmehan poiketa saamaan ruokaa
jostain talonpoikaistalosta.

--Kyllä meidän nyt sentään täytyy mennä ... he ovat jo meidät
huomanneet.

Heidät otettiin vastaan suurella riemulla ja heille valmistettiin heti
paikalla sija pöydässä toinen toisensa vieressä. Heitä kohdeltiin
molempia kuin yhteisesti, heille sanottiin, »te tyyneläiset», ja kun he
vastasivat tai kertoivat jotain, tekivät he sen kumpainenkin toinen
toisensa puolesta.

--Ai, täällä on kirje hra Kalmille, huudahti neiti Liina ja juoksi sitä
noutamaan. Katsokaa, se on naisen käsialaa, sanoi hän sen tuodessaan ja
vilahdutti kirjeen kuorta Ellin silmäin alaitse.

Mutta Olavi tarkasteli rauhallisesti päällekirjoitusta eikä sanonut
voivansa aavistaa, keneltä se voisi olla. Hän avasi, luki ja selitti
sitten, että joukko hänen tuttaviaan herroja ja naisia Helsingistä on
matkailijaretkellä ja aikoo pohjoisesta päin palatessaan kulkea tästä
kautta. He kysyvät, eikö hän tahtoisi liittyä heidän seuraansa, niin
mentäisiin yhdessä Punkaharjulle ja Imatralle.

--Milloinka ne tulevat? kysyttiin.

--Noin viikon tai parin perästä.

--Ja aiotteko mennä? kysyi Elli arasti.

--En tiedä ... tuskinpa ... en ole sitä ollenkaan ajatellut ... mutta
minä luulen, etten vielä lähde.

Elli katseli häneen ikäänkuin sanoakseen: »Niin, elkää menkö!» Olavi
luuli ymmärtävänsä hänen ajatuksensa ja lisäsi:

--Eihän se sitä paitsi sovi minun alkuperäiseen ohjelmaanikaan.

Päivällisen jälkeen otti Liina Ellin vyötäisistä ja vei hänet
puutarhaan, jossa hän heti alkoi tutkia häntä.

--Teillä on varmaankin hyvin hauska siellä Tyynelässä, koska kuulutte
siellä tekevän heinää, onkivan ja kalastelevan.

--Olimmehan me kyllä kerran ongella ja toisen kerran niitylläkin.

--Hän on kovasti miellyttävä ... eikö totta? Vai eikö hän sinusta ole?

--Onhan hän.

--Meneekö miehesi vielä ensi viikollakin kinkerille?

--En minä varmaan tiedä... vaan eiköhän hän ehkä mene.

--Meidän pitäisi panna pian toimeen joku huviretki ... mennä johonkin
saareen kaikki pitäjän nuoret.

--Niin, kyllä se olisi kovasti hauskaa, sanoi Elli.

--Et sinä oikein ole siihen innostunut ... teillä on ehkä paljoa
hauskempi siellä Tyynelässä.

--Ei, kyllä minä hyvin mielelläni.

--Entäs herra Kalm?

--Senhän sinä voit kysyä häneltä itseltään.

--Kuule, Elli, tiedätkö onko hän kihloissa?

--Hänkö? Mistäs minä sen tietäisin.

--On hän ainakin ollut.

--Kyllä hän on tainnut olla.

--Onko hän siitä sinulle mitään kertonut?

--Ei hän minulle ole ... vaan miehelleni.

Elli oli painautunut syvälle viinimarjapensaaseen terttua taittamaan.
Samassa tulivat sinne Olavi ja herra Kaarlo.

--Tuletteko noutamaan pois rouva Elliänne, herra Kalm? huusi neiti
Liina.

--Niin, eiköhän olisi jo aika lähteä.

--Mutta mihin teillä on niin kova kiire ... olkaa meillä yötä.

--Ei, kyllä meidän nyt täytyy mennä.

Liina näytti vähän ivalliselta, ja Olavi huomasi, että hän heitti
pikaisen merkitsevän silmäyksen veljeensä, joka veti huultaan hymyyn.
Kun he heittivät hyvästiään, sanoi Liina taas, Ellin pukua
tarkastellen, peitetyn pisteliäästi:

--Sinulla on niin vähän vaatteita, Elli ... etkö tahdo tätä minun
shaaliani hartioillesi?

--Ei kiitoksia ... kyllä minä tarkenen ilmankin.

Alkutaipaleesta ei puhelu tahtonut oikein sujua. Pappilaisten
kohtelussa oli ollut jotain, joka heitä kumpaakin vähän häiritsi.

Vasta kun he olivat tulleet takaisin sillalle ja istuutuneet
kaidepenkille, uskalsi Elli tehdä sen kysymyksen, joka hänellä yhäkin
oli mielessä ja joka ei lakannut häntä vaivaavasta, ennenkuin hän vielä
kerran sai sen tehdyksi.

--Ettekö sitten todellakaan mene niiden matkailijain mukana, kun ne
tulevat?

--En mene ... he tuskin tulevatkaan ... minä kirjoitin heille
kirjekortilla, ettei heidän ainakaan sen vuoksi tarvitse tulla, että
liittyisin heidän seuraansa.

Kun päivä vielä oli korkealla ja kun kotiin ei ollut kiirettä,
poikkesivat he sillan korvassa olevaan mökkiin ja istuivat siellä
mökinväen kanssa jutellen pitkän aikaa. Ja lähdettyään taas liikkeelle
kävelivät he kiiruhtamatta, istuskellen ja lepäillen vähän väliä
tiepuolessa ja kuunnellen ilman laulua sähkölankapylväissä.

--Te ette soita? kysyi yht'äkkiä Olavi.

--En ole saanut siihenkään tilaisuutta yhtä vähän kuin niin moneen
muuhunkaan, vaikka olisin niin halunnut. Minusta on monta kertaa
tuntunut siltä, että jos olisin osannut soittaa, olisin ollut paljoa
onnellisempi ja säästynyt monesta suuresta surusta.

--Onko teillä sitten ollut paljon suuria suruja?

Ellin olisi yht'äkkiä tehnyt mieli sanoa kaikki, avata koko sydämensä,
ei muuta kuin sanoa vain ja sitten juosta tiehensä. Hän virkkoi vain:

--Kelläpä niitä ei liene ollut, milloin suurempia milloin pienempiä.

--Kyllähän niistä taitaa jokainen saada osansa ... ennemmin tai
myöhemmin.

--Oletteko _te_ ollut elämässänne onneton?

--Sanokaa, mitä luulette?

--Mistäs minä sen tietäisin.

--Olen kai minäkin. Mutta mistä ihmeestä me nyt tulimme tähän aineeseen
... keskellä tällaista ihanaa iltaa ja myhäilevää maisemaa.

--Se onkin aivan hullua! sanoi Elli, ja he nousivat taas kävelemään.

--Paras onni maailmassa, sanoi Olavi, on olla onneaan ajattelematta.
Meidän pohjoismaalaisten vika on se, että me pyrimme yhtä paljon
mittailemaan sekä onnemme korkeutta että onnettomuutemme syvyyttä ...
määrittelemme, millaista sen pitäisi olla ja ei olla ... ja kun sen
sitten kerran sattumalta saavutamme, niin ei se tunnu millekään
toiveihimme verrattuna. Etelämaalaiset ne ampuvat sen kuin lennosta,
kun se sattuu heidän kohdalleen, nauttivat siitä päivittäin,
välittömästi...

--Niin se on ... se on aivan totta se ... niin tahdon minäkin tästä
lähin aina tehdä! sanoi Elli vakuuttavasti.

He tulivat taas sille mäelle, missä oli virstapylväs. Sähkölanka lauloi
taas niin, että se kuului maantielle saakka.

--Kylläpä se nyt on levoton, sanoi Olavi. Se merkitsee varmaankin
äkkinäistä sään muutosta tuo.

--Voi, voi, kunhan ei taas tulisi sateita ja rumia ilmoja.

Kun he tulivat Tyynelään, oli verannan ovi suljettu, ja Elli meni
kyökin kautta avaamaan. Palatessa oli hänellä liina hartioillaan ja hän
näytti vähän hämmentyneeltä.

--Mieheni on tullut kotiin, sanoi hän vain.

--Vai niin ... onko hän täällä kamarissaan?

--Ei, hän kuuluu jo menneen levolle.

He eivät olleet kumpainenkaan tulleet ajatelleeksi sitä mahdollisuutta.
Se vaikutti heihin epämiellyttävästi ja häiriten. He olivat näinä
päivinä aivan unohtaneet, että häntä oli olemassakaan. Sanaakaan
sanomatta, muistamatta edes toivottaa hyvää yötä lähti Olavi nousemaan
ylikertaan.

Elli jäi vielä vähäksi aikaa askaroimaan verannalle. Pastori oli siinä
syönyt iltasen, jonka tähteet olivat vielä pois korjaamatta, ja
heittänyt hattunsa ja matkalaukkunsa tuolille, josta ne olivat
pudonneet lattialle. Elli ei voinut niihin kajota, hän kutsui piian
niitä korjaamaan ja käski tehdä itselleen tilan salin sohvalle. Mutta
kun pastori ei ollut vielä nukkunut ja kuuli liikuttavan, pisti hän
päänsä oven raosta ja huusi Ellin luokseen makuuhuoneeseen.



XIV.


Kaikkina noina iltoina, kun he istuivat ja puhelivat Ellin kanssa
verannalla, oli Olavi aina noussut ylös huoneeseensa omituinen itseensä
tyytyväinen tunne rinnassaan. Olihan Elli hänen ... eihän hänen olisi
tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä ja ottaa. Oli ollut kokonaista
kuusi vuotta ja tulisi aina olemaan.

Ottaisinko? kysyi hän. Hän mietti kauan ja vastasi sitten: en.

Ei, ei hän ainakaan tahtonut pitää kiirettä, ja hänelle oli kylläksi
tieto voittonsa mahdollisuudesta.

Rakastanko häntä? kysyi hän sitten ja vastasi: en tarpeeksi ... tai
oikeammin: kyllä tarpeeksi ollakseni hänen ulkonaista rauhaansa
häiritsemättä.

Ja se oli hänestä niin jalomielistä, että hän ajatteli sitä ihaillen
itseään. Hän olisi tahtonut, että kaikki ne, jotka tavallisesti olivat
sanoneet häntä kylmäksi, itsekkääksi ja tunteettomaksi, olisivat
voineet nyt nähdä hänet.

Mutta kun hän nyt kuuli, että pastori oli tullut kotiin, ja kuuli hänen
huutavan Elliä luokseen ja Ellin menevän hänen huoneeseensa, niin hän
alkoi näyttää omissa silmissään naurettavalta.

Häntä alkoi hermostuttaa ja harmittaa koko tämä suhde.

Tuon tuostakin hän oli heidän pappilasta kävellessään miettinyt neiti
Liinan ja hänen veljensä käytöstä heitä kohtaan. Eikä hän nyt voinut
päästä siitä, että oli jotain erityistä merkitystä heidän
viittauksissaan ja muutamissa vivahduksissa heidän kasvoillaan. Se
katse, jonka Liina vaihtoi veljensä kanssa pappilan puutarhassa, ja
omituinen vähän ivallinen hymyily tämän huulilla tulivat yhtämittaa
hänen eteensä.

Tietysti ne voisivat keksiä mitä hyvänsä ja vaikkapa kurillaankin panna
liikkeelle jos jonkinlaisia juttuja! Ja tietysti he veisivät ne
mukanaan Helsinkiin. Hän jo kuvitteli, kuinka hänet siellä
vastaanotettaisiin, kun kaikki toverit taas olisivat koolla ja
kohtaisivat hänet Esplanaadilla.--»Vai niin, vai sinä olet hakkaillut
nuoria papin rouvia siellä kesälaitumillasi!--No, ja millä
menestyksellä?--Elä helvetissä, senkö se on sen meidän yhteisen
ystävämme Mikko Aarnion rouvaa hakkaillut!»--Ja se, mikä häntä eniten
harmitti, oli, että hän luuli näkevänsä heidän kasvoistaan, ettei
valloitus, puolustajasta päättäen, heidän mielestään ollut erikoisemman
vaikea ja kunniakas.

Ja oliko se ollenkaan mikään valloitus? Sitä hän ei ollut ennen
epäillyt, mutta alkoi sitä epäillä nyt. Minkä nojalla hän oikeastaan
oli luullut voivansa päättää tuon varmuutensa valloituksestaan? Mitä
takeita hänellä oli siihen, ettei hän kokonaan ollut erehtynyt? Eikö se
vain ollut hänen omia kuvittelujaan, että Elli oli ollut häneen
rakastunut kaikki nämä kuusi vuotta? Eikö hän ole ollut lyhytnäköinen
ja lapsellinen sepittäessään koko tuon tragedian hänen kärsimyksistään?

Hän luuli ymmärtävänsä, mitä ne oikeastaan ovat tuollaiset suhteet,
johon hän oli joutumaisillaan. Saattaahan olla, ettei Elli ole niin
onnellinen kuin tahtoisi olevansa ja että hän luulee kaipaavansa tuota
»jotain parempaa», jota kaikki naineet naiset, varsinkin lapsettomat,
kaipaavat. Mutta siinä onnettomuudessa on huvinsakin, on aina pieni
uutuutensa, varsinkin kun saapi valoisina kesäöinä puhua siitä jonkun
kanssa, joka viitsii kuunnella. Ja mikä tyydytys itserakkaudelle saada
seuralaisekseen joku, joka on vähän erikoisempi, kun muut saavat tyytyä
kansakoulunopettajiin! Mutta sitä edemmä meneminen, valtavan tunteen
tunnustaminen ja sen vietäväksi antautuminen--se ei tietysti voisi
tulla kysymykseenkään!

Minä tahtoisin nähdä, sanoi hän itselleen ja hymähti ivallisesti, mikä
kauhistus ja siveellinen loukkautumus »kuvastuisi hänen kasvoillaan»,
jos minä tahtoisin kehittää suhdetta edemmäksi, odottaisin jotain tai
vaatisin jotain. »Mutta mitä _ajattelette_ minusta!» Tai sitten sitä
vanhaa ruikutusta: hänhän ei ole vapaa, hänenhän täytyisi pettää,
valehdella, teeskennellä, hän ei voisi katsoa rehellisiä ihmisiä
silmiin j.n.e.

Ja kuta enemmän hän ajatteli asemataan, sitä naurettavammalta se
hänestä alkoi näyttää. Mitä kaikkea olikaan puhuttu näinä päivinä,
vaivuttu kaikenlaisiin helliin tunnelmiin, istuttu yöt pitkät kahden
kesken ja katseltu maisemia ja auringon laskuja ja nousuja--miehen
poissa ollessa. Ja sitten tulee mies kotiin, tulee se kaiken kiusan syy
ja kaiken onnettomuuden alku, kutsuu luokseen ja saa, arvattavasti
suudelman vahingon palkkioksi.

Minä olen narri! yksi maailman kaikkein suurimpia narreja!--ja hän
paiskautui vuoteeseensa.

Mutta vaikka hän koetti, ei hän kuitenkaan voinut pidättyä väijyen
kuuntelemasta pienintäkin risahdusta alikerrasta. Hän näki hänet
tämänpäiväisessä somassa puvussaan ja hänelle tuli hurja halu ryöstää
hänet itselleen, ottaa omakseen hänet, joka oikeastaan oli _hänen_
omaisuutensa. Silloin tällöin hän oli sieltä erottavinaan puhelua,
milloin pastorin, milloin Ellin. Hän jo nousi ylös vuoteestaan, hiipi
ovensa luo, avasi sen ja koetti kuunnella vieläkin tarkemmin.

Mutta silloin hän suuttui itseensä.

Olenko minä aivan hullu? Mitä minä ajattelen! Olenko kadottanut
järkeni?

Vai olenko ehkä mustasukkainen? Kenelle? Mikolleko?

Tämä oli hänestä jo liiaksi naurettavaa... Hänkö, joka ... hänkö
mustasukkainen sellaiselle...?

Hän naurahti ylenkatseellisesti, kirosi hermojaan ja nakkasihe taas
vuoteeseensa.

Mutta hän ei sittenkään saanut unta silmiinsä eikä Elliä pois
mielestään. Ne kuvat, jotka yhtämittaa syntyivät ja vaihtelivat hänen
mielessään, olivat kuin yöllisiä itikoita, jotka aina ovat korvan
kuuluvilla, mutta joita ei koskaan saa oikein käsiinsä eikä luotaan
karkoitetuiksi. Jos yksi loittonee, kuuluu toinen jo lähenevän. Yö oli
jo kulunut yli puolen, huone alkoi valkenemistaan valjeta ja hän loikoi
yhä käsivarsi pään alla ja silmät kattoon tuijottaen.

Vähitellen alkoi hänestä kuitenkin näyttää siltä kuin hänen äskeiset
päätelmänsä Ellin tunteista sentään olisivat olleet väärät. Se ei ehkä
sittenkään ollut tavallista naisen turhamaisuutta ... kuka tietää,
mihin saakka sen tunteet jo ovat kehittyneet, ja voihan olla, että hän
jo aikoja sitten on elänyt hänestä erillään. Hän rakastaa _minua_, ja
mahdotontahan olisi, että hän voisi minut pettää. Ja hän alkoi
kuvitella, että Elli on hiipinyt pois huoneesta, mennyt ulos ja
nojautunut puutarhan aitaa vasten, josta hän nyt katselee ulos järvelle
ja odottaa, että minä hänet siellä näkisin. Hänen naisellinen vaistonsa
on sanova sen hänelle... Hän oli jo melkein kuulevinaan liikettä ulkoa,
hän pidättelihe kauan eikä olisi tahtonut nousta katsomaan. Mutta hän
nousi kuitenkin, sanoen syyksi itselleen sen, että hänen täytyy sulkea
ikkuna, josta tulee aamukylmää sisään. Päivä jo sarasti, järveltä
nouseva usva oli vetäytynyt pitkänä häntänä niitylle ja pelloille ja
vaippui metsän rinteessä puiden yli. Mutta pihamaalla ei näkynyt
ketään.

       *       *       *       *       *

Aamulla hän heräsi siihen, että kuuli narinaa rappusissa, ja pastori
astui oven täydeltä huoneeseen.

--Hei vain! huudahti tämä iloisesti ja asettui kädet puuskassa keskelle
lattiaa. Täällä se mies vain vielä venyy, ja päivä jo kuluu pitkän
kuusen latvassa.

--Huomenta, huomenta! sanoi Olavi hieroen unta silmistään. Mitäs kuuluu
pitäjälle?

--Eipähän mitään erikoista! Oletko sinä edes uinutkaan, kun en minä ole
ollut komentamassa.

--Olenhan aina välistä.

--Välistä?--Sukkiasiko haikailet? Siin' ovat!

Olavi oli noussut istumaan ja työntänyt jalkansa ulos vuoteesta. Hän
haukottelihe, venyttelihe ja pudisti pois väsymystään.

--Joko kinkerit ovat loppuneet? kysyi hän.

--Vielähän niitä on toinenkin viikko minun osakseni.

Hän istuutui Olavin keinutuoliin, sytytti paperossin pöydältä ja alkoi
laverrella asioistaan.

Olavi peseytyi, pukeutui ja tarkasteli sillä välin ystäväänsä. Tämä oli
niin täydellisesti tyytyväisen ja rauhallisen näköinen, kuin Olavin
mielestä voi olla ainoastaan onnellinen aviomies, joka on matkalta
palattuaan tavannut talonsa täydessä kunnossa ja hellän vaimonsa
vastassaan veräjällä.

He menivät yhdessä alas ja tapasivat Ellin aamiaispöydässä odottamassa.
Rouva oli Olavin mielestä yhtä tyytyväinen kuin herrakin. Olavi koetti
etsiä hämmennystä hänen kasvoissaan, jotain pahan tuulen merkkiä siitä,
että mies oli tullut kotiin, mutta hän näytti olevan niinkuin ei olisi
mitään muutosta tapahtunut. Melkein oli hän kuin olisi ollut iloisempi
ja vapaampi ja jotenkuten kuin turvallisempi. Tavallisesti hän ei ennen
ollut koskaan kääntynyt miehensä puoleen ja jos sanoi jotain, sanoi hän
sen syrjittäin. Nyt hän kertoi pastorille heidän heinänteostaan, puhui
pappilaisten käynnistä heillä ja heidän käynnistään pappilassa, josta
pastori taas sai aihetta puhua Liinasta ja ehdotella häntä Olaville.
Ellikin otti siihen leikkiin osaa.

Se oli Olavin mielestä kaikista selvin todistus, että hänen eiliset
päätelmänsä sittenkin olivat oikeat, ja hänen yöllinen mielentilansa
palasi takaisin. Hän tekeytyi jäykäksi ja juhlalliseksi, mietti jotain
pistosanaa, jotain purevaa ja pilkallista. Hänen olisi tehnyt mieli
sanoa jotain raakaa ja loukkaavaa. Mutta kun ei siihen ilmaantunut
tilaisuutta, oli hän vaiti, pyysi anteeksi ja nousi ennen muita
aamiaispöydästä.

Hän ei ole mustasukkainen, sillä hän ei vähääkään hänestä välitä,
uskotteli hän itselleen. Hän on vain harmistunut siitä, että oli
kuluttanut kokonaisen viikon turhanpäiväisesti ja jättänyt työnsä
keskeneräisenä lepäämään. Ja hän vakuutti itselleen olevansa melkein
iloinen siitä, että hän näin pian oli saanut luoduksi päältään tunteen,
joka ehkä olisi voinut tulla hänelle hankalaksikin.

Hän kuuli, että pastori tuolla alhaalla oli kovassa hommassa lähteä
heinäniitylle ja että hän kutsui Elliäkin mukaansa kahvineuvojen
kanssa.

--Herra Kalm! huudettiin yht'äkkiä hänen ikkunansa alla. Ettekö tekin
tule heinään?

--Kiitos, mutta ei minulla nyt ole aikaa.

--Ehkä tulette ainakin päivälliskahvia juomaan ... se on aivan likellä
tuossa rantapellon alla.

--En tiedä ... minä tuskin ehdin.

--Tulkaa nyt vain!

Mutta hän oli päättänyt olla menemättä. Itsepintaisesti hän istui
pöytänsä ääressä lukien, kirjoittaen ja polttaen paperosseja toisen
toisensa perästä. Mutta kerä sydänalassa ei ottanut sulaakseen.

Jonkun tunnin parin kuluttua hän näki Ellin tulevan takaisin niityltä,
kiipeävän aidan yli, kulkevan pellon piennarta ja katoavan tallin taa.
Hän kuuli hänen laulahtavan kartanolla ja verannalla, nähtävästi
huomiota herättääkseen. Hetken päästä kuului hän nousevan vinnille ja
siellä jotain askaroivan. Olavi ei liikahtanut istuimeltaan eikä ollut
hänen läsnäoloaan huomaavinaankaan, vaikka ovi oli auki ja vaikka Elli
viivyttelikin odotellen.

Päivällispöydässäkin onnistui hänen säilyttää jäykkyytensä ja kylmä
kohteliaisuutensa. Häntä huvitti olla kertaakaan Ellin puoleen
kääntymättä ja häneen katsomatta. Hän näki, että se vaikutti ja että
Elli kävi siitä ensin äänettömäksi ja sitten surulliseksi. Ja kun hän
taas heti päivällisen jälkeen nousi ja meni pois, näki hän, että Elli
loi häneen pitkän kysyvän katseen.

Elli istui verannalla ommellen, kun Olavi auringon laskiessa tuli alas
ja meni pastorin kamariin. Siellä kuului hän pyytävän pyssyä lainaksi
ja sanoi aikovansa mennä yöksi lintuja ampumaan.

--Ota veikkonen velikulta!

Vähän päästä hän tuli ulos täysissä metsämiehen tamineissa.

--Menettekö metsälle? kysyi Elli.

--Menen.

--En tiennyt teidän olevan metsämies.

--Olenhan minä vähän sitä ja tätä.

--Mutta ettekö tahdo syödä illallista, ennenkuin lähdette?

--Ei kiitoksia.

--Vaan jos minä panen teille evästä mukaan?

--Elkää vaivatko itseänne ... saanhan jostain talosta järven rannalta,
jos jotain tarvitsen.

Ja hän meni vieraasti ja virallisesti hattuaan kohottaen.

Elli jäi katsomaan hänen jälkeensä. Mikä häntä vaivasi? Hän oli ollut
niin omituisen jäykkä ja juhlallinen koko päivän. Melkein kuin jostain
loukkaantunut. Ei hän tule niitylle, kun pyydän tulemaan, vaivoin
vastaa, kun häntä puhuttelen, tuskin on näkevinäänkään. Mutta millä
tavalla olisin voinut häntä suututtaa?

Hän arveli, otaksui, luuli yht'äkkiä käsittävänsä sen. Mutta eihän hän
silloin olisi ollut _minulle_ tyytymätön. Pitäisihän hänen tietää,
ettei se ole _minun_ syyni. Ehkei se olekaan mitään, ehkä vain turhia
kuvittelen.

Hänen olisi tehnyt mieli mennä Olavin jälestä rantaan, mutta ei
uskaltanut. Sen sijaan hän siirtyi verannalta puutarhaan ja istuutui
kiikkulaudalle ompelemaan. Siitä näki hän Olavin soutelevan tyyntä
lahden pintaa pitkin ja sitten katoavan saarien suojaan.



XV.


Sunnuntaiaamuna kysyi pastori Elliltä, eikö hän lähde kirkkoon. Elli
vastasi, ettei häntä haluta.

--Miksei? Minä ajattelin, että olisi menty ripille.

--Ripille? kysyi Elli ivan ja ylenkatseen sekainen vivahdus äänessään.
Ehdotus tuntui hänestä niin epäonnistuneelta ja päivä niin huonosti
valitulta kuin suinkin. Aavistiko mies ehkä hänen ajatuksensa, kun hän
virkkoi arasti ja vähän hämillään:

--Niin, miksemme voisi mennä ripille...

--Miksemme voisi mennä, sanoi Elli ääntään hiukan matkivasti venyttäen.
Sitten hän lisäsi, nousten aamiaispöydästä ja alkaen koota astioita:
Mene jos tahdot ... minä en nyt kuitenkaan tunne mitään erityistä
kutsumusta.

--Kuinkas minä yksinäni?

--Mikset voisi yhtä hyvin yksinäni?

--Ei se sovi ... ihmiset sitä kovin kummastelisivat.

--Minun tietääkseni on ripillä käyminen kunkin yksityinen asia, johon
kenelläkään ei ole syytä sekaantua, sanoi Elli ja meni keittiöön.
Pastori, joka tunsi hänen aika-aikaiset pahat tuulensa ja tahtoi niitä
aina väistää, antoi hänen olla.

Oli alkanut tulla seläntakaisia kirkkovenheitä pappilan rantaan, ja
tavallisuuden mukaan poikkesivat arvokkaammat emännät keittiöön rouvan
puheille levähtämään ennenkuin lähtivät kulkemaan maataivalta kirkolle.

Elli kuuli heiltä, että Olavi oli ollut pyhää vasten yöllä järven
takana kylän kentällä nuorten kanssa tanssimassa. Aamun valjetessa
kuului sitten lähteneen sydänmaalle päin pyssy olallaan.

Kun pastori oli valmis lähtemään, kysyi hän vielä kerran kamarinsa
ovelta:

--Et siis tulee?

Miksei hän oikeastaan voisi mennä. Mitä hän täälläkään tekee yksinään
koko pitkän päivän. Mutta ripille? Nuo puoleksi pakolliset
ripilläkäynnit olivat aina olleet hänelle vastenmieliset. Hänestä
tuntui sitä paitsi, ettei Olavi sitä hyväksyisi, että hän pilkallisesti
hymähtäen sanoisi: käyttekö _te_ ripillä? Mutta jos hän ei menisi,
kuinka se taas selitettäisiin? Pappilassa ollaan niin valmiit kaikkia
selittämään.

--Minä tulen, sanoi hän.

Ei koskaan ollut elämä kuitenkaan tuntunut hänestä niin äitelältä kuin
tänään, kun hän yksi-istuimisissa kärryissä yhdessä miehensä kanssa
ajoi ulos pihalta. Hän tuskin mahtui kaitaiselle istuimelle leveän
vierustoverinsa kupeelle, joka käytti tilaisuutta kietoakseen vasemman
käsivartensa hänen vyötäisensä ympärille, kun oikealla hoiti ohjaksia.
Kun edes olisi päässyt noista hyväilyistä, tuosta ruumiillisesta
koskettamisesta! Monet kerrat hän oli vannonut tekevänsä siitä lopun ja
monet pitkät yöt itkenyt vuoteensa äärimmäiseen nurkkaan paenneena, kun
häneltä oli puuttunut tahdonlujuutta ajaakseen päätöksiään perille.

Sehän on sinun velvollisuutesi, oli hänen äitinsä hänelle sanonut, kun
hän sille itkien valitti, sinähän olet siihen sitoutunut, olet antanut
sanasi etkä voi ottaa sitä takaisin.

Eikä se viime aikoina ollut tuntunutkaan niin raskaalta kuin alussa.
Kun Olavi nyt oli tullut, kun voi häntä ajatella ja mielessään
kuvitella yöllä niinkuin päivälläkin ja kun tiesi saavansa olla hänen
seurassaan, sai hän sen kaiken, mikä häntä muuten vaivasi, helpommin
unohtumaan. Mutta nyt tuntui taas siltä kuin hän olisi ollut kokonaan
poissa, kuin hän olisi ollut häneen suuttunut eikä hänestä koskaan
tulisi vähääkään välittämään. Elämä tuntui sentähden taas entistään
turvattomammalta ja tyhjemmältä.

He tulivat ajaessaan samoille paikoille, missä olivat Olavin kanssa
kävelleet ja ajelleet ja jotka alkoivat muodostua hänelle
jonkinlaisiksi muistopaikoiksi: tulivat tuolle mäelle, jossa olivat jo
niin monta kertaa istuneet virstapatsaan luona, sillalle, jossa hän oli
poikain kanssa onkinut ja jossa taaskin olivat kalastamassa samat
pojat, jotka toissa päivänäkin. Eihän siitä ollut kulunut kuin yksi
ainoa päivä, mutta se oli kuitenkin kaikki jo kuin jotain kaukaista
menneisyyttä.

Ja kun hän tuli pappilaan, oli kaikessa se vanha, vuosikausien vanha
väritys. Se ei ollut ollenkaan se sama pappila, jossa hän ensimmäisenä
sunnuntaina Olavin tulon jälkeen oli ollut. Hän itse oli nyt puettu
mustaan, kun pappilan nuorilla ja muilla vierailla oli valkeimmat
kesävaatteensa. Hän istui salissa vanhain vakavain rouvain kanssa,
jotka eivät osanneet keksiä mitä sanoa, ja heidän mukanaan hänen täytyi
mennä varhain alkavaan rippisaarnaan, kun nuoret jäivät verannalle
heidän jälkeensä katselemaan. Hän melkein olisi toivonut, että joku
olisi kysynyt häneltä, minne Olavi oli jäänyt, ja että neiti Liina taas
tekisi viittauksiaan. Se olisi hänestä ollut kuin merkki siitä, että he
luulivat Olavin hänestä vähän välittävän, että he olivat huomanneet
jotain hänessäkin. Mutta kukaan ei puhunut hänestä sanaakaan.

Koko pitkän kirkkoajan sai hän istua kuumassa, sipulille ja hielle
haisevassa täyteen ahdetussa kirkossa. Rippisaarna oli pitkä ja
väsyttävä, katkismussaarnasta, jonka hänen miehensä suoritti, ei
tahtonut loppua tullakaan ja puolipäiväsaarnan kestäessä hän oli siihen
paikkaansa menehtyä.

Hän koetti haihduttaa aikaa ajattelemalla kaikkia niitä hetkiä, jotka
hän oli ollut yhdessä Olavin kanssa, ja muistella niitä puheita, joita
heillä oli ollut. Hän painautui penkkiin, sulki silmänsä ja kuvaili
eteensä hänen ulkomuotonsa, liikkeensä, äänen vivahduksensa ja
katseensa. Mutta miksi oli heidän välinsä sitten eilen niin yht'äkkiä
muuttunut? Hän näki sen nyt vielä selvemmin kuin eilen, mutta ei voinut
enää mitenkään saada vakuutetuksi itseään, ettei se mitään merkinnyt ja
ettei se ollut tahallista ja aiottua. Mitäs hän minusta välittäisi!
Olenhan ollut mieletön sitä toivoessanikaan mahdolliseksi. Ja sitä ei
hän enää voinut salata itseltään, että hän sentään joskus oli sitä
toivonut, välistä ehkä vähän luullutkin: silloin kun hän esimerkiksi
puhui itsestään, tai kun hän tuli sinne niitylle häntä noutamaan, tai
kun istui verannalla pöydän takana ja katsoi häneen, tai aina kun
puristi hänen kättään hyvää yötä sanoessaan.

Mutta nyt ne merkit eivät hänen mielestään enää mitään merkinneet. Hän
istui taas tässä entisessä elämässään, entisessä ympäristössään
etäämpänä kuin koskaan ennen kaivatusta onnestaan. Pastorikin tuli aina
sakastista ja istuutui hänen viereensä, kun kirkkotoimituksilta jouti,
ja tarjosi hänelle virsikirjansa, josta hänen olisi pitänyt veisata.

Onkohan kukaan ihminen tässä maailmassa niin onneton kuin minä? kysyi
hän itseltään moneen kertaan. Ja mistä syystä? Mitä minä olen tehnyt
tämän kohtaloni ansaitakseei? Kun hän ei sitä muualta löytänyt, koetti
hän hakea sitä itsestään. Ehkä hän oli itse rikkonut jotain tämän
kaiken ansaitakseen, sillä eihän syyttömiä kuriteta eikä kiduteta. Kun
vain olisi tiennyt, mitä se oli, ja saanut sovittaa sen! Hänelle
muistui mieleen äitinsä puheet. Hän oli aina aavistanut, ettei Elli
tulisi onnelliseksi. »Meidän suvussa on aina ollut sellainen pyrkiminen
muuhun kuin siihen, mikä meille on annettu», oli hän kerran sanonut.
Eikä hän itsekään näyttänyt elämäänsä tyytyväiseltä. Hän ei rakastanut
isävainajaa niinkuin olisi tahtonut. Mutta miksi kuitenkin hän oli se,
joka kaikin voimin tahtoi naittaa minut? Eihän minulla olisi ollut
kiire! Olisinhan voinut henkeni elättää tavalla tai toisella. Ja kuka
tietää, enkö minäkin maailmaa kulkiessani olisi voinut omaa onneani
tavata?

Miksen minä noussut niitä vastaan? Miksen tehnyt sitä, minkä tunsin
oikeaksi, miksi annoin taivuttaa itseni? Mutta minä olen aina ollut
nahjus, saamaton, tahdoton, toisten kuletettava! Siitähän se oli
seurauksena kaikki tämä sisällinen kurjuus. Sehän se oli, joka nyt
rankaisihe. Sehän se oli se »synti pyhää henkeä vastaan», josta pappi
parhaillaan puhui. Ja se oli sovittamaton, sillä eihän tehtyä enää
voisi saada tekemättömäksi.

Mutta miksei voisi? Miksi minä istun tässä näin vain maailman tähden,
ihmisten vuoksi? Miksen riuhtaise itseäni irti ja juokse tieheni?

Mutta kun hän kehittää tätä päätöstä mielessään, ilmaantuvat papit
samassa alttarille ehtoollista jakamaan, lukkari aloittaa virren: »Oo
Jumalan karitsa», hänen miehensä tarjoaa hänelle käsivartensa ja viepi
hänet alttarille hajaantuvan väkijoukon keskitse. Hän tuntee
polvistuvansa miehensä viereen, pappi pistää öylätin hänen suuhunsa ja
sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen ruumis kätkeköön sinun
ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen», toinen pappi kallistaa
viiniä hänen huulilleen ja sanoo: »Meidän Herran Jeesuksen Kristuksen
veri kätkeköön sinun ruumiis ja sielus iankaikkiseen elämään, ammen».
He sanovat sen kuin hautaa lukien, niinkuin tarkoittaisivat: »Maasta
olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman». Hän ei voi
enää pidättäytyä, kaikki on niin toivotonta, niin surkeaa, hän
purskahtaa kyyneliin, itkee alttarin reunaa vasten ja itkee vielä
penkissäänkin, johon hänen miehensä taluttaa hänet, liikutettuna
hänkin. Mutta Ellistä on niinkuin hän toisen kerran olisi astunut
vihkituoliin ja niinkuin hän vielä kerran olisi pettänyt periaatteensa
ja myynyt itsensä. Mutta hän on niin voivuksissa, ettei voi muuta kuin
itkeä.

Vihdoin viimeinkin päättyvät kirkonmenot. Kun olisi edes päässyt suoraa
päätä kotiin! Mutta täytyihän vielä mennä päivällisille pappilaan.
Näytti siltä kuin ne olisivat erityisemmän uteliaasti tarkastelleet
hänen itkettyneitä kasvojaan ja koettaneet arvata hänen ajatuksiaan--
Liina varsinkin--ja niinkuin todella olisivatkin arvanneet syyn hänen
surumielisyyteensä ja siitä keskenään puhelleet, koska aina syntyi
äänettömyyttä ja puhe nähtävästi siirtyi toisaanne, kun hän liittyi
heidän seuraansa.

Mutta pääsihän hän sieltäkin ja kuuli ilokseen, että kun hänen miehensä
taas menee pitäjälle, hän saa ajaa yksin kotiin.

Kuta enemmän hän ajaessaan läheni kotiaan, sitä enemmän alkoi hänen
sydämensä kevetä. Ehkei hänen sentään ollutkaan niin suurta syytä
valittaa onnettomuuttaan? Ehkä Olavi jo on tullut kotiin, odottaa
häntä, on kenties lähtenyt häntä vastaan maantielle ja asettuu hänen
viereensä tähän rattaille. Olisi voinut tulla sillalle saakka,--mutta
ei häntä siellä sentään näkynyt. Mutta tuonne virstapatsaan luo mäelle
hän olisi hyvinkin voinut tulla--vaan ei häntä ollut sielläkään. Tien
kääntyessä hän ehkä vielä ilmaantuu? Ei sielläkään. Eikä haan veräjällä
eikä tarhalla. Hän ehkä lepää, on tullut vasta kotiin, on ollut
väsyksissä ja nukahtanut.

Vaan ei hän uskaltanut kysyä sitä rengiltä, joka tuli hevosta ottamaan.
Hän meni sisään, mutta ei näkynyt missään hänen vaatteitaan, ja
pyssykin oli poissa. Mutta olihan hän voinut viedä ne mukanaan omaan
huoneeseensa, jonka ovi oli kiinni.

Jos hän menisi rantaan, siellä saisi hän sen parhaiten tietää. Hän meni
sinne kiertäen syrjäteitä, sillä hän oli jotenkuten saanut päähänsä,
että palvelijatkin arvasivat hänen mielentilansa ja tunteensa ja
seurasivat häntä väijyen. Siellä hän vasta sai varmuuden. Venhe, jolla
Olavi oli eilen lähtenyt vesille, ei ollut vielä rannassa.

Hän ei siis vieläkään ollut palannut? Mutta missä hän voi viipyä näin
kauan? Kunhan hänelle ei vain olisi mitään tapahtunut! Jokin tapaturma?
Sattuuhan niitä niin usein .. herra Jumala, eihän se vain liene
mahdollista!

Mutta ihmettä, kuinka se tuntui omituiselta: yht'äkkiä hän sitä melkein
kuin olisi toivonut. Jos hän olisi vahingoittunut jotenkin helposti ja
sairastuisi ... ja minä saisin häntä hoitaa...

Hän laitatti illallisen, katatti pöydän verannalle, laski palvelijat
vapaiksi, lupasi heidät kylälle ja istui itse kamarinsa ikkunaan
odottamaan. Hän odotti yhtä levottomasti kuin silloin ensi iltana, ja
hänessä syntyi sama epämääräinen, perusteeton pelko, ettei hän ehkä
tulekaan. Hän väsyi katselemaan järvelle, jossa ei näkynyt ketään ja
jossa auringon laskettua usva peitti näköalan, ja heittäytyi salin
sohvalle pitkäkseen. Ehkä kaikki tämä aika, jota hän oli luullut
todellisuudeksi, olikin vain kuvittelua. Oliko hän ollenkaan ollut
täällä? Eivätkö ne olleet pitkää unennäköä kaikki nämä viikot?

Hän oli niin uupunut, ettei saanut ajatuksiaan kootuksi, ei jaksanut
enää odottaa ja vaipui unen horroksiin. Lieneekö nukkunut kauankin, kun
kuuli kolkutusta rannasta, meni ikkunaan ja näki hetken kuluttua Olavin
nousevan pihaan pyssy olallaan.



XVI.


Olavin metsästysretki ei ollut oikein onnistunut. Hän ei voinut panna
siihen tarmoaan eikä se häntä nyt ollenkaan huvittanut. Mistä hän sen
oikeastaan oli saanutkaan päähänsä? Ajettuaan takaa muutamia
telkkäpoikueita, jotka sukeltelivat hänen edellään ja sitten
hajaantuivat ympäri selkiä, hän jätti ampumisen sikseen ja nousi
maihin, kuultuaan viulun soittoa muutaman rantatalon takaa mäeltä.

Sinne oli kokoontunut kylän nuorisoa kiikkumaan ja tanssimaan. Hän
koetti liittyä heidän seuraansa ja puhella tyttöjen kanssa, mutta ne
ujostelivat ja vetäytyivät toistensa taa. Hän kehoitti viuluniekkaa
jatkamaan soittoaan, joka hänen ilmestyessään oli keskeytynyt, mutta
kun hän itse yritti tanssia, lakkasivat kaikki muut ja pysähtyivät
tarkastelemaan, »kuinka herra tanssii.» Hän oli mielestään
epäonnistunut, tuli pahalle tuulelle ja vetäytyi puhelemaan muutamain
isäntämiesten kanssa, jotka istuivat veräjän päällä tupakoiden.

Heiltä hän sai kuulla, että talon takana olevassa metsälammessa pitäisi
olla suuri sorsapoikue. Hän meni aamun koitteessa sinne, mutta ei
saanut ammutuksi kuin pienen tavin. Suota myöten rämpi hän toiselle
lammelle, jossa pitkän väijymisen jälkeen sai tapetuksi pienten
poikainsa ympärillä häärivän telkän. Väsyksissä, nälissään ja
suuttuneena itseensä hän palasi venheelleen. Eikä hän edes ollut
saanut ajatuksistaan ajetuksi sitä, mitä oli tahtonut haihduttaa. Elli
koko ajan ikäänkuin kihisi hänen verissään, soi hänen korvissaan,
paneutui hänen soutunsa tahtiin ja hänen askeliensa liikkeisiin.

Talosta, johon hän poikkesi ruokaa saamaan, oli isäntäväki mennyt
kirkolle, ja pitkän odotuksen jälkeen hän ei saanut syödäkseen muuta
kuin leipää, suolakalaa ja piimää. Syötyään heittäysi hän uupuneena
pirtin lattialle heinille ja nukkui siinä siihen saakka, kunnes väki
tuli kirkosta kotiin. Emäntä kertoi käyneensä aamusella Tyynelässä
rouvan puheilla, olivat olleet kirkossakin molemmat, pastori ja
pastorinna, ja olipa satuttu samaan ehtoollispöytäänkin.

Vai oli Elli ollut ripillä? Yhdessä miehensä kanssa?

Tämähän alkaa olla jo liikuttavaa, sehän on jo täydellinen perheidylli!
Mutta tappio ei toden totta ole suuri! Varsinkin kun voittopuolelle saa
panna uuden sielutieteellisen kokemuksen entisten lisäksi.

Mutta kuta enemmän hän selkää soutaessaan läheni pappilan rantaa, sitä
vähemmän alkoi hän voida katsoa asiata sielutieteellisen kokemuksen
kannalta. Häntä kirveli yhä se, että hän kuitenkin oli voinut niin
täydellisesti erehtyä. Hänellä oli mielestään täysi oikeus kohottaa
olkapäitään ja halveksia. Jotain tyydytystä saadakseen täytyi hänen
jotenkuten saada osoittaa ylenkatsettaan, iskeä tai raapaista niin,
että se tuntuisi, antaa hänen tietää, mitä hän ajattelee, ja haihduttaa
hänestä kaikki mahdolliset luulot ja kuvittelut. Ehkä olisi parasta
panna tavaransa kokoon ja jättää heidät nauttimaan toistensa seurasta.
Sillä siellä kai jo taas nukutaan laskettujen uutimien takana.

Mutta kun hän kääntyi huoneen nurkan ympäri pihaan, näki hän Ellin
istumassa verannan alimmalla rappusella, poski käden varassa,
tuijottamassa eteensä pihaa pitkin.

--Hyvää iltaa, rouva! sanoi hän vähän teeskennellyn kohteliaasti.

Elli nousi ylös ja tuli häntä vastaan.

--Minä kun luulin teidän jo sille tiellenne uupuneenkin!

--Kuinka niin?

--Kuvittelin jo aivan, että teille oli tapahtunut jokin onnettomuus.

--Sehän on ikävä, jos olen saattanut teitä _turhanpäiten_ levottomaksi.

--Turhanpäitenkö? Onhan päinvastoin hauska, että pelkoni on ollut
turha. Mutta te olette varmaankin aivan väsynyt ja nälistynyt ...
antakaa minulle nämä ja istukaa nyt heti paikalla illalliselle.

Elli otti hänen hattunsa ja pyssynsä huolimatta hänen estelyistään ja
vei ne eteisen naulaan.

--Ettehän vain ole odottanut minua illalliselle? kysyi Olavi.

--Olenhan toki! Miksen olisi? Olkaa hyvä!--No, ja kertokaa nyt, kuinka
metsästysretkenne on onnistunut.

Olavi vastasi lyhyesti, että olihan se tavallisesti.

--Sitten on teillä varmaankin ollut hauska retki. Minä kuulin eräältä
emännältä, että olitte mennyt jollekin metsälammelle ... sellaisistahan
niitä aina taitaa olla helpompi löytää lintuja.

--Onhan niitä helppo löytää, kun niitä vain on.

--Aivan yksinkö te eilen souditte sinne ... minä aivan unohdin, että
olisihan joku renkipojista joutanut tulla mukaan.

--Kiitoksia vain, mutta se ei olisi ollut tarpeellista.

Ellin osanotto tuntui hänestä tehdyltä. Hän vastasi niin lyhyesti ja
yksikantaan kuin suinkin voi näyttämättä tahallisesti epäkohteliaalta.

--Saako luvan olla teetä?

--Ei kiitoksia!--mutta kun Elli oli jo valmistanut lasin ja ojensi sen
hänelle, ei hän voinut olla sitä ottamatta.

--Entäs miehenne? kysäisi hän yht'äkkiä. Eikö hän tulekaan
illalliselle?

--Hänkö? Hänhän on pitäjällä.

Olavi ei voinut enää pidättäytyä. Liikutellen hermostuneella kädellä
lusikkaa lasissa sanoi hän:

--Ja teidän täytyy siis elää leskenä ja kestää eron katkeruutta taas
koko viikko?

Mitä oikeastaan hyödytti pistellä näin ... parasta kun ei ole mistään
tietävinään ja menee tiehensä, jos ei voi olla täällä. Mutta kun Elli
ei vastannut, niin se taas suututti häntä ja hän jatkoi:

--Se kai ei ole niinkään helppoa?

--Eikö ole helppoa?

--Niin, minä vain ajattelen, ettei mahda olla.

Elli oli vähän aikaa vaiti vetäytyneenä teekeittiön taa, josta laski
vettä kannuun. Asettaen sen paikoilleen sanoi hän sitten ääni vähän
värähtäen:

--Sanokaa minulle, miksi olette niin pilkallinen ... oletteko suuttunut
jostain ... olenko tehnyt jotain, joka...?

--Ette suinkaan!... Kuinka voitte sellaista otaksuakaan!... Pyydän
anteeksi, jos olen tietämättäni antanut aihetta sellaiseen luuloon.

--Mutta teidän äänessänne on kuitenkin jotain, joka...

--Joka mitä?

--Jotain, joka ... en minä tiedä ... mutta en minä nyt enää ymmärrä
teitä ollenkaan...

Viivytellen vastaustaan, miettien sitä ja löytäen mielestään purevan,
sanoi hän tekeytyen rauhalliseksi:

--Ehkä olettekin oikeassa ... minä ylipäänsä luulen, ettemme oikein
ymmärrä toisiamme.

Se näytti sattuvan...

--Niinkö? Mutta olettehan niin usein sanonut päin vastoin?

--Alussa, kun kaksi ihmistä tapaa toisensa, tapahtuu usein, että he,
pintapuolisesti oppien toisiaan tuntemaan, luulevat olevansa samaa
mieltä ja heidän katsantotapansa näyttävät sopivan yhteen, mutta sitten
ilmaantuu useinkin jotain, joka yht'äkkiä osoittaa, että he ovat
toistensa suhteen erehtyneet.

--Te olette siis erehtynyt minun suhteeni--?

--Ja te ehkä myöskin minun?

--Enhän minä tiedä sitä tehneeni ... tehän sen sanoitte?

--Ehkä onkin sitten syy vain minussa ... ja minussahan se onkin...

--Mitenkä teissä?

--Siten vain, että minä en ole ymmärtänyt teitä niin hyvin kuin te ehkä
minua. Ja koska olen sitä erityisistä syistä tänään tullut
ajatelleeksi, niin voinhan sen sanoakin ... tai oikeastaan on vain eräs
anteeksipyyntö, jonka katson velvollisuudekseni tehdä.

--Hyvänen aika! Mitä te tarkoitatte?

--Tarkoitan sitä, että varmaankin olette tuntenut itsenne syvästi
loukatuksi, vaikkette ole sitä osoittanut, kun olen niin ajattelematta
ja teidän mielestänne ehkä kevytmielisestikin puhunut asioista, joiden
kuuleminen on saattanut olla teille hyvinkin vastenmielistä. Mutta se
ei ole tullut siitä, etten olisi tahtonut antaa arvoa teidän
vakaumuksillenne, vaan etten ole niitä tuntenut tai oikeammin luullut
teillä niitä olevan.

--Mutta minä en ollenkaan ymmärrä ... ettehän ole milloinkaan ettekä
mitenkään minua loukannut.

--Enkö? No, sittenhän on kaikki hyvin.

--Mutta mitenkä te luulette sen tehneenne? ... minkä johdosta olette
voinut tulla sellaiseen käsitykseen?

--Jos olen erehtynyt ja luullut väärin, niin onhan tarpeetonta sitä
selittää.

--Selittäkää nyt kuitenkin ... sanokaa nyt, minä pyydän.

--En ole tiennyt, että olisitte uskonnollinen.

--Mutta mitenkä te ... mistä te nyt sitten olette saanut sen, että
olisin?

--Olettehan ollut ripillä tänään?

--Olenhan... Sitäkö te? Ja sitäkö te pidätte niin suurena merkkinä
minun uskonnollisuudestani, että...

--Eikö se sitten ole tarpeeksi suuri?

--Mutta eihän se ... enhän minä ... hyvänen aika...!

--Minä olen tietysti päättänyt vain itseni mukaan ... _minä_ jos
menisin ripille, olisi se merkki siitä.

--Niinhän sen pitäisi olla, vaikkei aina ole.

--Mutta suokaa anteeksi, jos minä sitten käsitän teitä vieläkin
vähemmän.

--Yhtä vähän kuin minä itsekään ... (ja tuntien vastustamattoman halun
selittää ja puhdistautua, sanoi hän:) ... en tiedä muuta kuin että kun
mieheni tänä aamuna pyysi, niin minä menin hänen pyynnöstään.

--Ja hänen tahtonsa on tietysti teidän lakinne! sanoi Olavi kiivastuen.

Hän oli noussut ylös ja käveli edestakaisin verannan lattiaa. Elli
seurasi häntä arasti silmillään ja melkein rukoileva värähdys äänessään
hän sanoi:

--Eihän ollenkaan siinä merkityksessä ... miksi te selitätte kaikki
niin väärin ... pitäisihän teidän kuitenkin tietää...

--Mitä niin?

--Ei mitään...--mutta kun hänestä Olavi näytti loukkaantuvan, jatkoi
hän:--sitä vain, että ettekö tiedä, että voihan olla kaikenlaisia
syitä, jotka melkein kuin pakottavat ... joista ei voi irtaantua, kun
niihin kerran on takertunut.

--Ja joista ei tee mielikään irtautua ... onhan se aivan luonnollista
ja niin peräti inhimillistä ... sitä sanotaan suureksi, jopa jaloksikin
... kaikki runoilijat ovat sitä ylistelleet ... ja minä kyllä osaan
minäkin antaa arvoa sydämen ja tunteiden vaikuttimille... Kun kerran
rakastatte miestänne ja tahdotte olla hänen kanssaan onnellinen--

--Ja te luulette todellakin! huudahti Elli.

Olavi oli hermostunut, se oli niin kauan kuohunut hänen sisässään, koko
eilisen ja tämän päivää hän oli ajatellut sitä sanoakseen...

--Enhän minä _luule_ mitään! En puhu muusta kuin mitä olen omin korvini
kuullut ja omin silmini nähnyt.

--Ja mitä te olette kuullut ja nähnyt?

Olavi kohotti kulmiaan ja teki epämääräisen ylenkatseellisen liikkeen
olkapäillään:

--Ei mitään muuta kuin mikä on, niinkuin olla pitääkin.

Mutta Elli näki hänen ivansa ja luuli jo aavistavansa, mitä hän
tarkoitti. Hän muisti, mitä he ensimmäisenä sunnuntai-iltana pappilasta
palatessaan olivat puhuneet, hän ymmärsi nyt selvemmin kuin koskaan,
että se oli se, joka häntä vuosikaudet oli vaivannut, kalvanut ja
hävettänyt ... ei koskaan hän ollut uskaltanut nousta sitä vastaan, hän
oli kaikkien edessä teeskennellyt ja valehdellut ... mutta hän ei
mitenkään enää voinut kestää, että Olavikin luulisi sitä hänestä...
Sana oli niin monta kertaa ollut putoamaisillaan hänen huuliltaan, se
täytyi saada sanotuksi, seurasipa siitä, mitä seurasikaan ... ja
ikäänkuin torjuen jotain syytöstä luotaan, ikäänkuin luoden
vuosikausien taakan hartioiltaan, huudahti hän kiivaasti, itkunsa
kanssa taistellen:

--Mutta se ei ole niin ... se ei ole totta ... minä _en_ ole
onnellinen, minä _en_ rakasta häntä enkä ole koskaan rakastanut!

Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän hämmästyi
rohkeuttaan, kauhistui itseään, katui, häpesi ja heittäytyen pöytää
vasten purskahti hän hillittömään, hermostuneeseen itkuun.

Olavi häpesi samassa epähienouttaan, iva ja katkeruus sulivat kuin vaha
valkeassa, hän heltyi, katui, tahtoi sovittaa kaikki millä hinnalla
hyvänsä ja tarttuen Elliä käsivarteen hän koetti nostaa hänet ylös
istualleen:

--Elkää nyt! kuulkaahan ... elkäähän itkekö niin ... rauhoittukaa
nyt ... enkö voi teitä mitenkään lohduttaa?

Ellin koko ruumis värähti, kun hän tunsi Olavin häntä koskettavan.
Mutta hänen täytyi saada itkeä, tyhjentää pakahtumaisillaan oleva
mielensä, siihen paikkaan menehtyä...

Olavi istuutui hänen viereensä, kumartui häntä lähelle, vakuutti, ettei
hän ollut mitään pahaa tarkoittanut, että Elli oli käsittänyt hänet
väärin.

--Te halveksitte minua ... ja te olette oikeassa ... minä olen kurja
olento, heikko, raukka...

--Enhän minä ... minä päinvastoin...

--Te saattekin halveksia minua ... minä ansaitsen sen ... voi, voi,
minä olen onnettomin ihminen maailmassa.

--Antakaa minulle anteeksi ... ettekö voi sitä tehdä ... enhän olisi
loukannut teitä niin, jos en teitä rakastaisi...

Ja hän oli vakuutettu siitä, että hän nyt todella rakastikin häntä. Hän
tahtoi vetää hänet luokseen, pyyhkiä pois hänen kyyneleensä.

Mutta Elli kääntyi pois, nousi ylös ja meni verannan kulmaan, jossa hän
katsoen ulos ikkunasta vähitellen rauhoittui, tyyntyi, herkesi
nyyhkyttämästä ja kuivasi kyyneliään... Hän näki siinä tuon tutun
pihamaansa, tuvan rappuset, joissa valkea kissa kyyhötti liikkumatonna,
porstuan oven, jonka toinen puolisko oli auki, tuvan ikkunan ja sen
läpi toisen ikkunan, aitan ja tuvan välitse ruispellon, tarhan ja
kaivon vintin ... ja kaikki oli hänestä niin vierasta, niinkuin hän ei
olisi sitä tuntenut ja ymmärtänyt ja niinkuin kaikki olisi ollut niin
kummallisen kaukaista ja epämääräistä...

Onko se mahdollistaa ... oliko hän kuullut oikein ... oliko _hän_
sanonut häntä rakastavansa ... onko hän vielä siellä?...

Siellähän hän on, oli ottanut häntä olkapäistä, tahtonut lohduttaa
häntä ... ja oliko hän sanonut rakastavansa?

Olavi istui ja odotti. Hän olisi tahtonut virkkaa jotain, mutta ei
tiennyt miten aloittaa ja kuinka sovittaa sanansa.

Hetken kuluttua kääntyi Elli häneen päin, pyyhki hiukset otsaltaan,
katsoi häneen silmät suurina kyyneleistä, tarttui hänen käteensä,
puristi sitä kauan ja sanoi surullisesti hymyillen:

--Hyvää yötä nyt sitten!--ja meni sisään.

Olavi olisi tahtonut mennä hänen jälkeensä, sulkea hänet syliinsä...
Mutta hän ei uskaltanut edes pyytää häntä jäämään vielä vähäksi aikaa.



XVII.


Kun Olavi turhaan odotti Elliä takaisin tulevaksi verannalle, otti hän
hattunsa ja lähti maantielle päin kävelemään. Pitkän matkaa hän astui
kiivaasti voimatta mitään ajatella ja mistään tehdä selkoa itselleen.
Tultuaan muutamaan tienhaaraan poikkesi hän maantieltä ja jatkoi
matkaansa tuntematonta metsäpolkua, joka vei ensin koivikon läpi,
sitten laskeutui alankoon, nousi niityn päitse kankaalle ja päättyi
veräjään ahon aidan takana, jonka liepeessä oli pieni mökki. Hän aikoi
nousta aidan yli, mutta jäikin sen selälle istumaan. Vasta siinä hän
sai alempana olevan metsän yli katsellessaan ja yörastaan laulua
kuunnellessaan selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Olihan se tullut niin äkkiä ja sellaisella voimalla, ettei hän
vieläkään oikein ymmärtänyt, kuinka se oli käynyt. Ei hän koskaan ennen
ollut tuntenut sellaista tunnetta. Se erosi niin kokonaan siitä, mitä
hän tähän saakka oli kokenut ja mistä hän jo aikoja sitten oli saanut
tarpeensa. Tässä oli jotain muodotonta ja salaperäistä niinkuin tuossa
kesäyössä, joka häntä ympäröi. Oli kuin kulkisi hän jossain kielletyssä
satujen lumotussa puutarhassa, missä väijyvä vartia voi piillä joka
kiven ja kannon takana, mutta jossa kuitenkin saa liikkua vapaasti ja
häiritsemättä. Sydäntä ahdistaa joka askeleella, mutta ei kuitenkaan
malta kääntyä takaisin. Ja miksi pitäisi kääntyä? Eikö hänellä ole
siihen yhtä paljon oikeutta kuin muillakin? _Hänhän_ se on, joka
rakastaa, ja _häntähän_ rakastetaan... Hän muisti eilisen ja
tämänpäiväisen mielentilansa eikä voinut enää käsittää, kuinka oli niin
voinut sen valtaan joutua. Mistä hän oli saanut ne epäilyksensä? Kuka
sanoi, että niissä oli ollenkaan mitään perää? Mutta jos olisi
ollutkin, mitä se kuuluu tähän? Yhtä hyvin voisi hän syyttää minua
entisyydestäni ... yhtä hyvin voisin minä hyljätä jonkun, joka
tuskissaan juoksee luokseni ja tunnustaa, että hänet on väkisin viety.
Hänelle muistui mieleen Ellin viittaukset häämatkastaan ja tulostaan
uuteen kotiinsa. Mitä hän oli mahtanut kärsiä, miten itkeä ja surra--
minua samalla ajatellessaan. Eikä hän taaskaan voinut käsittää, miten
hän ei jo ennen ollut tullut siitä selville ja miten hän vielä aivan
äsken oli voinut epäillä hänen tunteittensa todellisuutta. Millä
voimalla, millä hillittömällä intohimolla ne olivatkaan purkautuneet
hänen rinnastaan! Ja kun ajattelee, että hän on vuosikausien kuluessa
koettanut kasvattaa ja pakottaa itseään niitä kätkemään... Ja Olavi
näki taas edessään hänen pinnistetyt kasvonsa, näki hänet
nyyhkyttämässä pöytää vasten, näki hänen itkettyneen katseensa, ja
olisi vielä kerran tahtonut vetää hänet luokseen ja lohduttaa häntä.

Samalla hän tuli ajattelemaan itseään, punnitsemaan omia entisiä
tunteitaan ja vertailemaan niitä toisiinsa. Ne olivat niin vaaleita ja
värittömiä näihin verraten, niissä ei ollut koskaan ollut tarpeeksi
syvyyttä, ja siksi ne olivatkin aina niin nopeasti haihtuneet. Mutta
olisiko hän nyt vihdoinkin löytänyt sen todellisen, sen suuren ja
epäitsekkään, sen n.s. aatteellisen tunteen, jota hän kaiken elämänsä
oli hakenut? Hän luuli niin... Mitäkö tästä seuraisi? Kuinkako tämä
tulisi päättymään? Mutta eihän siitä tarvitsisi seurata mitään, eihän
sen tarvitsisi mihinkään johtaa. Olihan Elli voinut säilyttää sen, se
oli ollut hänen ihanteensa vuosikausia... »Enkö minä sitten voisi
säilyttää sitä samalla tavalla?» Ja yht'äkkiä sopi se hänen mielestään
niin hyvin sisällöksi siihen ihanteelliseen aivotyön elämään, jonka
ulkopiirteet hän, muuhun kaikkeen kyllästyneenä, oli tänne tullessaan
eteensä piirtänyt. Miksi ei hän kuitenkaan ollut tuntenut täydellistä
tyydytystä työssään? Siksi, että häneltä oli puuttunut sen hengetär.
Mutta nyt hän oli sen tavannut.

Haaveellinen kesäyö antoi vahvistusta sille mielialalle, johon hän oli
joutunut. Ei koskaan hän ollut luullut voivansa tuntea niin puhtaasti
ja niin kirkkaasti... Kuinka kaukana hän olikaan nyt tovereistaan,
heidän katsantotavoistaan ja entisestä itsestäänkin!

Kuinka maailma sentään oli läpikuultavan hieno, kuinka luonto oli
ihana!

Aamu jo valkeni, kun hän lähti palaamaan Tyynelään. Sitä lähetessään
hän tapasi itsensä ajattelemasta, että ehkä tämä kaikki sentään onkin
vain unelmaa ja hän huomenna jo tuntee ja selittää kaikki toisin. Mutta
entä sitten, jos se olisikin unelmaa! Mikä ei ole unelmaa?
Oikeastaanhan sitä on kaikki se, mikä on yläpuolella tavallisuutta. Ja
kestäähän se niin kauan kuin kestää ... ei ainakaan ole tarvis siitä
ennen aikojaan ja tahallaan herättää itseään.

Kun hän tuli verannalle ja siitä porstuaan, näki hän, että Elli oli
heittäytynyt salin sohvalle ja nukkunut siihen. Jos hän menisi ja
suutelisi hänet hereille? Mutta hänestä oli hienompaa antaa hänen olla
... nukkua rauhassa... Ja sukkasillaan hän hiipi hiljaa ja varovasti
ylös vinnille.

Mutta kun hän aamulla heräsi, oli hänen ensimmäinen tunteensa jo pieni
epäilys. Hän olisi kuin toivonut, ettei se vielä olisi tapahtunut, mikä
oli tapahtunut eilen. Entä jos Elli ei vastaisikaan sitä, mitä hän oli
kuvitellut? Hän oli niin usein saanut sen kokea, että hän pelkäsi
nytkin käyvän, niinkuin oli käynyt ennenkin. Hän muisti, kuinka hän
nähtyään morsiamensa sen eron perästä, mikä oli seurannut ensimmäistä
tunteen purkausta, oli joutunut aivan kokonaan hämmennyksiinsä. Se ei
ollut ollenkaan se ihanne-impi, joksi hän erilläänolo-ajallaan oli
häntä kuvitellut. Oli silloin melkein tehnyt mieli juosta pois,
livistää tiehensä. Mutta tyttö oli kiitänyt häntä vastaan, heittäytynyt
hänen syliinsä, ja hänen oli täytynyt sulkea hänet siihen, vaikka rinta
oli aivan rauhallinen ja sydän kylmä. Nytkin näytti kaikki niin
järkevältä aamuvalossa, niin vähän salaperäiseltä ja suurelta. Olenko
minä taaskin antanut satunnaisen mielialan vaikuttaa? Mutta hän tahtoi
kuitenkin saada vakuutusta tunteelleen, hän viivytteli nousuaan,
houkutteli esille eilisiä kuvia ja saikin ne sen verran palaamaan, että
hän uskoen ainakin hyvään tahtoonsa laskeutui alas.

Ja ilokseen hän näki, ettei vaikutus ollut se, jota hän oli pelännyt.
Kun hän tuli verannalle, ei Elli ollutkaan siinä odottamassa, niinkuin
Olavi oli luullut. Hän näki hänet täysissä talouden toimissa tuvan
rappusilla, tulossa tuvasta viilipyttyjä kantaen. Kuinka kauniissa
kaaressa notkui hänen ruumiinsa, kun hän kohotti kannettavaansa päänsä
tasalle ja mitään huomaamatta kulki pihan poikki keittiöön! Noin juuri
piti hänen ollakin, noin ulkonaisesti rauhallinen, vaikka hänen
mielensä varmaankin on levoton.

Ja toinen yhtä miellyttävä piirre, kun hän sitten salin kautta tuli
verannalle ja he siellä tapasivat toisensa. Ei kaukaisinta
viittaustakaan siihen, mitä eilen oli tapahtunut ... kenties sentään
jokin vähäinen silmän alaluomen värähdyksessä.

Vasta sitten, kun Olavi oli mennyt hänen jälessään puutarhaan,
tarttunut häntä siellä käteen ja uudelleen vakuuttanut samaa mitä
eilenkin, sanoi Elli:

--Onko se sitten todellakin totta?

--On se totta, sanoi Olavi niin hellällä, syvällä ja vakuuttavalla
äänellä, että Elli ei voinut sitä enää epäillä.

Mielenliikutuksesta uupuneena hän oli eilen illalla nukkunut melkein
heti kohta, kun oli heittäytynyt pitkäkseen. Ja aamulla se oli
hänestäkin ensi alussa ollut mahdotonta. Se olisi ollut liian
onnellista, jos se olisi ollut totta. Hänkö, joka niin kauan ja niin
toivottomasti oli sitä toivonut, mutta jonka vallattomimmatkaan unelmat
eivät olleet menneet niin pitkälle ... joka tuskin oli tullut
ajatelleeksikaan sitä, että Olavi häntä rakastaisi, vaan jonka kaikki
vaatimukset elämältä olivat pysähtyneet siihen, että vain saisi olla
hänen seurassaan, kuulla häntä ja nähdä häntä ja silloin tällöin vain
_kuvitella_, että Olavin tunteet ovat samat kuin hänenkin--hänkö nyt
yht'äkkiä ja juuri silloin kun kaikki näytti olevan lopussa, saisi
kuulla sen hänen omasta suustaan! Mutta niinhän se oli, ja nyt vakuutti
hän taas sitä samaa... Mitä syytä olisi hänellä sanoa niin, jos hän ei
niin ajattelisi ja tuntisi?... Mutta hänen teki mielensä kuulla se
vielä kerran...

--Mutta jos te vain niin luulette? ... jos te erehdytte itsenne
suhteen?

--En, en ... minä en erehdy ... minä olen vain erehtynyt siinä, että
niin kauan olen sitä pidättänyt, niin kauan ollut ymmärtämättä itseäni
ja teitä ... te ette saa enää epäillä minua ... ettehän?

--En...--ja hän ojensi hänelle kätensä vakuudeksi siitä, että hän
uskoi.

--Ja annatteko anteeksi, että eilen pahoitin mielenne?

--Elkää nyt sitä enää ajatelko!

Siinä istuessaan kiikkulaudalla ja Elliä katsellessaan oli Olavi
piankin voittanut ensimmäisen hetkellisen heikkoutensa ja antautui nyt
mielihyvällä sen tunteensa valtaan, joka pitkästä ajasta oli hänelle
niin uusi ja entisestään niin erilainen. Kuinka hän rakasti sitä, että
Elli käyttäytyi niin arasti ja samalla niin arvokkaasti! Hän oli
poistunut vähäksi aikaa, jättäen Olavin yksin. Mutta sitten hän tuli
takaisin, levitti valkoisen, kaikkein hienoimman pöytäliinansa
kiikkulaudan eteen asetetulle pöydälle ja toi siihen hänen
aamukahvinsa. Kuinka se oli kodikasta ja kuinka se samalla oli kuin
jonkinlainen salaperäinen, harvinainen juhla! Ja Elli ei tehnyt häneen
sitä vaikutusta kuin hän olisi ollut morsian, hän oli kuin hänen
vaimonsa, hänestä tuntui kuin he jo olisivat häänsä viettäneet ja kuin
he jo nauttisivat yhdyselämänsä rauhasta. Aamukin oli tuollainen tyyni
puolipilvinen kesäaamu, jolloin taivas selviää hiljalleen, varovasti ja
ilman tuulta. Näkymättömästi, tuntumattomasti hienonevat pilvet,
kohoavat pois ja haihtuvat korkeuteen niinkuin ne olisivat vain maan
tuoksua. Ennenkuin auringon terä näkyy ja alkaa kuumentaa, näkyy jo sen
luoma varjo. Ja kun se sitten alkaa paistaa, jää järvi kuitenkin
tyyneksi ja lehvät liikkumattomiksi. Taivas ja maa ikäänkuin ihailevat
toisiaan, katselevat toinen toisensa kuvaa silmissään. Pilvet ovat
liikkumattomia ja jäävät valkeina marmoripatsaina taivaalle seisomaan,
muotojaan muuttamatta.

--Ollaanko siis onnelliset? sanoo Olavi jatkoksi puheilleen ja
ajatuksilleen, ja hakien vastausta, joka olisi sopinut hänen
mielentilaansa kuvaamaan, luulee hän sen löytäneensäkin ... yhtä
onnelliset kuin nuo kaksi riippuoksaista koivua tuolla pientarella,
jotka eivät näytä toisistaan tietävän, mutta jotka kuitenkin
kaipaisivat toisiaan, jos eivät saisi seisoa vierekkäin.

--Ollaan, sanoo Elli ... minä ainakin olen niin ... niin, etten voi
sitä sanoa.

--Sanokaa kuitenkin...

--En voi.

--Ja minä kun jo luulin, ettette minusta välittäisikään.

--Minäkö? Voi, voi! ... jos tietäisitte, mitä kaikkea olen teistä
aikain kuluessa haaveksinut.

--Teidän pitää siitä kertoa.

--Mutta sittenhän minun pitäisi kertoa teille uudelleen koko elämäni.

--Niin teidän pitääkin.

--Mutta mitä te oikeastaan minusta ajattelette ... eikö tämä kaikki
kuitenkin ole teidän mielestänne kovasti väärin.

--Pitäisihän teidän jo siksi tuntea minut, että tiedätte, mitä
ajattelen.

--Mutta jos te sanotte sen vain minua rauhoittaaksenne?

--En suinkaan ... sillä minä en tiedä, mistä teitä rauhoittaisin ja
minkä tähden. Siksikö, että olette antanut tunteittenne puhua? Mutta
kerranhan niidenkin täytyy saada puhua ja kerran niidenkin päästä
oikeuksiinsa.

Tekihän niin hyvää kuulla hänen sitä sanovan, ja saihan hän itse
vakuutusta siihen, mitä oli ajatellut. Hän oli kysynyt itseltään--sekä
ennen että nyt--tekisikö hän siinä väärin, jos tekisi niinkuin nyt oli
tapahtunut. Mutta hänestä näytti, ettei hän tehnyt. Olkoon, että hän on
kerran lupauksensa antanut--jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin--
mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se
olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa
eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja
olla rakastettu? Ja jos hänestä eivät ole olleet vääriä hänen
tähänastiset tunteensa, miksi ne nyt sitten olisivat? Eihän oikeastaan
ole mitään muutosta tapahtunut. Ei muuta, kuin että Olavi tietää sen ja
että hän itse tietää sen myöskin. Olihan ollut turha se pelko, jota hän
joskus oli tuntenut tätä mahdollisuutta ajatellessaan. Onhan heidän
suhteensa vast'edeskin oleva samaa ystävyyttä, jota se on ollut
tähänkin saakka ja josta se ei saa muuksi muuttua. Niinhän sen käsittää
Olavikin ... hän käyttäytyy niin hienosti, niin arasti ja kohtelee
häntä niin kunnioittavasti ... juuri niinkuin ainoastaan sellaisen
täydellisen gentlemannin tuleekin ... kuinka hän on onnellinen! kuinka
hän on onnellinen!



XVIII.


Ne olivat taaskin ihania päiviä, ihania iltoja ja öitä, samanlaisia
kuin viime viikollakin, mutta kuitenkin niin toisenlaisia. He
käyskentelivät maantiellä, soutelivat järvellä, istuskelivat
rantakivillä, puutarhan kiikkulaudalla, verannalla ja Ellin kamarissa.
Ei käynyt ketään koko viikolla, väki oli töissään, talo melkein autio
paitsi heitä molempia, paitsi päiväpaistetta, lämmintä ja valoa, joka
täytti pihamaan ja huljui huoneissa ulos ja sisään avonaisten ovien ja
ikkunan kautta. Ja missä he olivatkaan, puhuivat he toisilleen, kuinka
onnellisia he olivat, kuinka he ajattelivat ja tunsivat samalla lailla
ja kuinka ne tunteet olivat toisenlaisia kuin kaikki ne, mitä he ennen
olivat kokeneet ... ja tokkohan kukaan maailmassa rakastaa niin
hienosti ja samalla niin suuresti ja syvästi! Eihän se tavallisissa
oloissa ja tavallisille ihmisille voikaan olla mahdollista. Mutta
heillä, heillähän on siihen aivan erityiset edellytykset. Ja yhä
uudelleen luulivat he ne löytävänsä toisen pitkästä, monivuotisesta,
hiljaisesta uskollisuudesta ja toisen turhasta hapuilemisesta ja
ihanteensa etsimisestä. Yhtä kummaa kuin oli, että toinen täällä istuu,
odottaa ja luottaa, yhtä omituista oli, että toinen maailmaa
harhailtuaan ja turhaan etsittyään jotain rauhallista paikkaa, on tänne
saapunut ja täältä sen löytänyt. Oliko se sattuma? Kenties oli, mutta
Olavi vakuutti, että kun hän laivan kannelta katseli Tyynelän lahtea,
hän oli varma siitä, että tuossa se nyt on se satama, jota hän on
etsinyt ja jonne hän silloin samassa olisi päättänyt tulla, jos ei
olisikaan ennen sitä päättänyt.

--Ne olivat kai ne minun ainaiset toivotukseni, jotka teitä tänne
vetivät, sanoi Elli.

Ja nyt hän uskalsi kertoa hänelle, kuinka hän nuottakotansa kupeella
oli _häntä_, juuri häntä odottanut. _Siinä_ hän ei ollut koskaan
kaikkea toivoaan kadottanut.

--Ja _sieltähän_ te sitten tulittekin. Kuinka minä sitä pelästyin
ensin, ja kuinka olin hämilläni ja kömpelö sinä ensi iltana!

--Ja minusta te jo silloin olitte niin miellyttävä ... minä valvoin
kauan teitä ajatellen... Mutta sanokaa, eikö se ollut teidän panemanne
se kukkasvihko minun huoneeseen?

--Minunhan se oli ... minua niin peloitti, että te sen huomaisitte.

Ja kun he kerran näin olivat päässeet näihin yhteisiin muistoihinsa,
tuli niitä mieleen toinen toistaan liikuttavampia ja viehättävämpiä. Ja
mikä nautinto niitä ottaa esille ja saada niistä aina uutta
vahvistusta!

Mitä oli Elli ajatellut Olavista, silloin kun he ensimmäisenä
sunnuntaina palasivat pappilasta ja hän oli ollut niin liikutettu
siitä, mitä kuuli Sigridistä?--Hän oli ajatellut, että jos tietäisitte,
kuinka arkaan paikkaan te kosketitte ja kuinka minä kuitenkin
mielelläni kuuntelin, että te häntä puolustitte...

Entä mitä Olavi Ellistä, kun hän tarjosi juomavettä ja kun he eivät
kumpainenkaan saaneet sanaa sanotuksi?--»Se oli ehkä silloin, kun minä
ensi kerran ja melkein tietämättäni tunsin, että voisin alkaa teitä
rakastaa.»

--»Mutta entä kun olimme siellä kellotapulissa? ... te ette
aavistanutkaan, kuinka minä olin onnellinen, kun te tulitte pyytämään,
että istuisin siihen silmukkaan.»--»Mutta kirkkoaikana minä kuitenkin
koetin sakastin ovelta katsella, mihin te olitte istuutunut.»--»Jospa
tietäisitte, mitä kaikkea minä sinä sunnuntaina siellä kirkonpenkissä
haaveksin?»--»Kertokaa se!»--Ja Elli kertoi sen. Ja kertoi sitten
kaikesta muustakin: ikävästään, kun Olavi ei viikolla näyttänyt
viihtyvän hänen seurassaan puutarhassa; ilostaan, kun hän tuli
noutamaan häntä ongelle; onnestaan, kun hän Olavin puheista päätti,
että hän kaipasi ystävää ja ehkä sallisi hänen olla tuona kaivattuna;
onnettomuudestaan, kun luuli, että Olavi ehkä välittikin enemmän
Liinasta kuin hänestä; riemustaan, kun oli vakuutettu erehtyneensä
nähdessään, että Olavi tuli niityltä häntä noutamaan.

Mutta voi, kuinka hän oli ollut onneton lauantaina ja sunnuntaina! ...
ja se kauhea aika rippikirkossa ... ja kun Olavi ei ollut vielä
illallakaan kotona ... kuinka hän oli kärsinyt luullessaan, että kaikki
ehkä oli jo lopussa!

--Teidän täytyy antaa minulle anteeksi kaikki kärsimykset, joita olen
teille tuottanut ... teidän täytyy se ... minä en saa rauhaa, ennenkuin
tiedän sen...

--Eihän se ole mitään enää ... sehän on jo mennyttä ... en minä sitä
enää muistakaan... Mutta sitä minä en todellakaan voi käsittää, kuinka
elämäni olisi voinut olla sitten enää mahdollista, jos kuitenkin
olisimme sillä lailla eronneet.

--Unohtakaa se kaikki.

--Nyt sen voinkin unohtaa ... enkä ajattele edes sitäkään, että tämä
tietysti ei voi kauan kestää.

--Mutta miksei voisi?

--Teidänhän on kuitenkin pian meneminen.

--Mutta jos menenkin, niin voinhan tulla takaisin, ja jos en silloin
voi jäädä teille, haen asuntoni jostain muualta läheisyydestä. Minun
kun ei ole pitkään aikaan välttämätöntä olla Helsingissä, voin aivan
hyvin asettua tänne lukemaan ja työtä tekemään.

--Olisiko se mahdollista! Ja sitten ei tulisikaan enää niitä syysiltoja
ja pitkiä talvisia puhteita! Mutta vaikka menisittekin, olisin
sittenkin onnellinen, kun vain tietäisin, että saan nähdä teidät edes
kerrankaan vuodessa ... vaikka poistuttekin talveksi, niin lupaatteko
kuitenkin käydä minua kesällä katsomassa?

--Lupaan.

Ja niin he päivä päivältä tyhjensivät toisilleen varastonsa kaikkia
niitä muistoja, jotka heille olivat olleet yhteisiä. Elli antautui
siihen niinkuin soutaja, joka kokkaan selälleen heittäytyen antautuu
verkalleen vuotavaan virtaan, joka viepi ja viepi ohi niittyisten
lempeitten rantojen, eikä silmä näe muuta kuin korkean kaartuvan
taivaan. Olihan hän tätä tällaista elämää joskus kuvitellut
mahdolliseksi, oli silloin tällöin loihtinut toiveensa
toteutuneiksikin. Ja nyt hänestä näytti, että se ja se, mitä hän oli
kuvitellut, oli sitä, mitä hän nyt sai todellisuudessa elää. Kaikki ne
entiset toiveet ja kuvittelut, sanoi hän, ne olivat aikain kuluessa
muuttuneet kuin kuiviksi kukkasiksi, jotka hän huolellisesti oli
kätkenyt elämänsä kirjan lehtien väliin, uskomatta, että ne koskaan
tulisivat esille otettaviksi. Ja nyt ne ikäänkuin itsestään olivat
alkaneet uudelleen vihannoida ja uudelleen tuoksua!

Ja _hänellekö_ oli kaikki tämä tapahtunut, hänellekö, joka jo oli
pitänyt itsensä elävältä haudattuna! Se oli nyt niin huimaavan korkeata
ja valoisaa, mikä ennen oli ollut ammottavan syvää ja pimeätä! Se oli
kuin se hänen vanha taivaansa, jota hän kotona ollessaan oli hakenut
kotirantansa tyynestä kuvastuksesta, joka oli häntä hirvittänyt ja
vetänyt puoleensa, jota hän oli silloinkin ollut katselemassa, kun
Olavi oli heille saapunut, joka silloin oli vavahtanut koko
korkeudessaan ja hämmentynyt samassa, mutta joka nyt taas oli
kirkastunut eikä ehkä milloinkaan enää tulisi tummenemaan.



XIX.


Olavi kuunteli häntä ja antoi hänen puhua pitkät hetket hennomatta
häntä keskeyttää. Elli oli hänelle siinä kuin uusi ilmiö sekä itseensä
että hänen mielestään kaikkiin muihinkin naisiin verrattuna. Hän antoi
itsensä niin täydellisesti, niin mitään säästämättä ja salaamatta.

Hän oli siinä niin erilainen kuin kaikki ne muut naiset, jotka Olavi
tätä ennen oli tuntenut ja jotka olivat avanneet hänelle sydämensä ja
sielunsa sulkeakseen ne taas samassa. Elli ei näyttänyt tahtovan mitään
salata, ei mihinkään verhoutua, ei estää mitään itsestään kuvastumasta.

Ja Olavia se alussa miellytti sanomattomasti. Se oli kuin satasärmäinen
kuvastin, jossa hän näki itsensä tuhatkertaisesti monistettuna.

Mutta sitten se alkoi vähitellen tuntua yksitoikkoiselta, välistä
melkein kyllästyttääkin.

Hän olisi kyllä tahtonut antaa kuvan kuvasta, palkita tunteen tunteella
ja luottamuksen luottamuksella. Mutta hänellä ei ollut juuri mitään
lisättävää siihen, mitä oli jo ennen itsestään kertonut, ei mitään
sellaista, jota olisi voinut Ellille kertoa. Sillä kaikkiahan hän ei
olisi voinut, Elli ei olisi ymmärtänyt ja olisi käsittänyt hänet
väärin. Ja sitten oli hänen rakkautensa niin uusi ja niin pinnalla
vielä, kun pohjalla oli elämä, jonka muodostamisessa Ellillä ei ollut
mitään osaa.

Hänen olisi kuitenkin tehnyt mielensä osoittaa niitä tunteitaan, joita
hänellä oli. Hän huomasi useinkin enemmän katselevansa kuin
kuuntelevansa. Hän seurasi Ellin liikkeitä, hiveli silmillään hänen
muotojaan. Hänestä oli hänen otsansa niin puhdas, silmäkulma niin
salaperäinen, posken ja tukan raja niin houkutteleva, olkapää niin
pyöreä, rinta niin täyteläinen ja tiukka, ja jalka, joka Ellin
ommellessa oli toisen jalan päälle nostettuna, niin kaunismuotoinen
ylhäältä alas. Hänen olisi sentähden tehnyt mieli hyväillä häntä, vetää
hänet luokseen, sulkea syliinsä ja suudella.

Mutta kun hän eräänä iltana heidän erotessaan tahtoi tehdä sen, väisti
Elli.

--Ei, ei, sanoi hän.

--Mutta miksei?

--Jos te kerran kadutte ja kyllästytte minuun, niin se olisi minusta
niin väärin.

Elli odotti, että hän sanoisi ei koskaan kyllästyvänsä eikä koskaan
katuvansa. Mutta sen sijaan sanoi Olavi nähtävästi vähän
loukkaantuneena:

--Niinkuin tahdotte...--ja meni ylös.

Miksei hän siihen suostunut? Mitä pahaa siinä olisi ollut?--Eikä hän
saanut torjutuksi ajatusta, että se oli vielä vanhaa ennakkoluuloa,
jota hän ei olisi odottanut Elliltä ja jota ei olisi pitänyt olla
heidän suhteessaan, joka hänen mielestään oikeutti kaikkeen.

Ja samalla tuli hänelle halu saada kuulla enemmän hänen suhteestaan
mieheensä. Elli ei ollut kertonut muusta kuin omista tunteistaan ja
huolellisesti välttänyt mainita miehensä nimeäkään. Millaista oli
heidän yhdyselämänsä ollut? Mihin määrin sitä oli ollut olemassa ja
miksi se tulisi tästä lähin muodostumaan? Olihan Elli sanonut, ettei
hän rakasta häntä eikä ole koskaan rakastanut. Mutta kuinka se silloin
ollenkaan oli ollut mahdollista? Se oli kuitenkin ollut ja ehkä tulisi
olemaan vastedeskin samalla lailla. Jos Elli olisi sitä edes
valittanut, kysynyt häneltä neuvoa...

Mutta kun Olavi seuraavana aamuna koetti saada puheen siihen, väisti
Elli ja väisti nähtävästi tahallaan.

Olavi koetti vakuuttaa itseään, että se tapahtui hienotuntoisuudesta
häntä kohtaan, hän koetti vielä kerran istuttaa mieleensä, etteihän se
kaikki tuo häneen kuulukaan ja että heidän suhteensa on asetettava
yläpuolelle sitä kaikkea. Mutta yhä vaikeampi oli hänen päästä siihen
mielentilaansa, jonka hän niin voimakkaasti oli tuntenut tuona yönä
aholla istuessaan. Eikö se ollut vain satunnainen puuskaus, joka oli
ollut seurauksena Ellin odottamattomasta tunteitten purkauksesta? Eikö
se ollut vain ylenihanteellinen teoria, joka, jos se koetettaisiin
toteuttaa, veisi ennenaikaiseen eroon? Voihan sen ehkä ajatella
pysyväksikin, mutta silloin täytyisi kieltäymyksen olla
molemminpuolinen. Ja sitä se ei ainakaan ole, ennenkuin Elli on
rikkonut vanhat välinsä kokonaan. Mutta voiko hän sen tehdä? Ja
tunteeko hän edes kaipausta sitä tekemään?

Kyllähän minä sen käsitän, ajatteli hän itsekseen, että hänen asemansa
on surkea ja traagillinen ja ettei minulla ole oikeutta häntä siitä
moittia. Ehkei hän muuta voi ... ja ihan varmaan ei hän voikaan muuta.
Mutta kuitenkin ... jos minä olisin hänen asemassaan, en voisi löytää
lohdutusta mistään muusta, kuin että heittäytyisin kokonaan hänen
haltuunsa, jota rakastan, hakisin hänen luonaan puhdistusta ja
unhotusta. Mutta jos Elli ei sillä lailla tunne, silloin ei hänen
elämänsä nähtävästi olekaan hänelle niin vastenmielistä kuin olen
kuvitellut.

Mutta ajatus, että Elli olisi siihen määrin jo tottunut sitä sietämään,
ei antanut rauhaa Olaville. Parhaimmalla tahdollaankaan hän ei päässyt
pois näistä mietteistään, jotka tulivat joka yö yhä kiinteämpinä häntä
ahdistamaan.

Ja vaikkei pastori ollut kotona, alkoi hänen läsnäolonsa kuitenkin
tuntua joka paikassa. Kaikkialla oli merkkejä hänestä, joka täällä
oikeastaan oli haltija ja isäntä. Missä oli hänen hattunsa, mistä pisti
näkyviin joku muu vaatekappale; hänen tavaroitaan riippui Ellin kamarin
seinällä, siellä oli vuoteen vieressä hänen tohvelinsa. Ja tuon
tuostakin tulee joku asiamies häntä kysymään. Elli vastaa, että hän on
pitäjällä. »Milloinkahan tuo tuolta tullee?» »Kyllä hän kai tulee
perjantai-iltana tai viimeistään lauantaiaamuna».

Tuli perjantai ja tuli perjantai-ilta. Hän voisi tulla milloin hyvänsä,
olla tuossa tuokiossa kotonaan. Ja jos hän tietäisi, mitä täällä on
tapahtunut? Jos hän alkaisi sitä aavistaa? Hän voisi karkoittaa minut
pois talostaan, ajaa ulos, ja hänellähän tietysti olisi oikeus
puolellaan jo se mahdollisuus, että hän _voisi_ joutua tällaiseen
asemaan _pastorin_ suhteen, jota hän aina oli pitänyt pilkkanaan, sai
aikaan epämiellyttävän häiriötilan hänen koko olennossaan.

Ellikin näytti ajattelevan sitä samaa. Hän oli levoton eikä nähtävästi
päässyt illallisen jälkeen oikeaan mielentilaansa.

--Mitä te ajattelette? kysyi hän Olavilta äänettömyyttä rikkoakseen.

--En mitään erityistä ... kuinka niin? Entä te?

Ellillä oli kuitenkin ehdotus, joka Olavin mielestä tuli erittäin
sopivasti ja johon hän heti ihastui.

--Minä ajattelen vain, että jos huomenna varhain tekisimme sen, mitä
olemme niin kauan aikoneet ... menisimme meidän karjakartanollemme.
Tahdotteko?

--Mielelläni!

Jos pastori tulisikin yön aikana kotiin, ei hän kuitenkaan lauantaina
voisi lähteä heidän mukaansa, ja he saisivat tehdä retkensä kahden...



XX.


Elli oli pukeutunut savolaistytöksi. Hänellä oli suora pumpulihame
synkänsinisestä, punaraitaisesta vaatteesta, lyhyt nuttu, pää paljas,
niskassa valkoinen huivi ja huivin alla riippumassa hänen pitkä,
keltainen palmikkonsa. Tämän pukunsa hän oli miettinyt ja valmistanut
tätä huviretkeä varten, jota hän jo kauan oli ajatellut.

Kädessä pienoinen nyytti, jossa hänellä oli vähän virvokkeita matkaa
varten, odotti hän keskellä pihamaata Olavia tulevaksi. Olavi tuli
verannalle, astui alas rappusia ja näytti jäävän häntä odottamaan.

--No, ettekö tule jo, herra Kalm?

--Ka, tekö siinä olette! Enhän teitä tuntenutkaan! Mutta sehän sopii
vallan mainiosti!--ja piikatyttöjen keittiön rappusilla nauraessa
erehdykselle he lähtivät menemään.

--Miellyttääkö tämä puku teitä? kysyi Elli, kun he olivat tulleet ulos
portista.

--Sanomattomasti.

Ja se häntä todella miellyttikin. Sehän oli hänen vanha ihanteensa
ilmielävänä, se reipas maalaisneiti, jonka kanssa hänen piti perustaa
talo ja antautua maanviljelijäksi. Se oli hänen ehkä puhtain ja
ihanteellisia muistonsa niistä monista naismuistoista, jotka vähän
itsekukin olivat häneen jälkiänsä jättäneet. Elli miellytti tuossa
puvussaan häntä vielä siksikin, ettei hän nyt, hänen vierellään
maantietä astuessaan, muistuttanut entisestä itsestään juuri ollenkaan,
ei asemastaan eikä tavallisesta ympäristöstään. Hän oli nyt enemmän ja
suoranaisemmin Olavin oma, ja vähitellen katosi Olavista se hermostus
ja paha tuuli, joka häntä oli alkanut häiritä. Ellikin näytti tuntevan
vaikutuksen siitä, että he poistuivat pappilasta. Kun he tarhan takana
kääntyivät sille metsätielle, joka vei karjakartanolle, huudahti hän
iloisesti nyyttiään heilauttaen ja ottaen hyppyaskeleen Olavin edelle:

--Nyt meidän pitää olla iloisia kuin taivaan linnut!

--Niin pitääkin! sanoi Olavi, kiiruhtaen hänen jälkeensä.

--Ja te ette saa ajatella mitään niistä entisistä ikävyyksistä, joista
olen teille puhunut! Minusta tuntuu nyt siltä, kuin ei niitä olisi
koskaan ollutkaan ... niinkuin aina olisin tätä tietä kävellyt ja
tulisin vastakin kävelemään!

--Mutta tämä alkaakin lupaavasti ... katsokaa noita koivuja, kuinka ne
ovat solakoita ja valkoisia ja puhtaita ... tämä on kuin pyhä lehto,
temppelin etehistö ... tuolla taampana on tuo jylhä hongikko, ja se on
itse kirkkoholvi...

--Se on minun koivikkoni ja minun hongikkoni ... ja minä en ole niistä
kummastakaan antanut oksaakaan taittaa.

--Teitä saattaa siis sanoa tämän temppelin papittareksi.

--Sanokaa vain ... ja minä nyt vienkin teidät täällä minne minua
haluttaa ... te ette kohta osaisi täältä mihinkään, jos en olisi teitä
ohjaamassa.

--Viekää te vain, minne teitä haluttaa ... viekää vaikka siihen
»kaikkein pyhimpään».

--Sinne ei ole lupa kenenkään kuolevaisen mennä.

--Eikö kenenkään?

--Ei kenenkään ... mutta temppelin harjalle me voimme kuitenkin
kiivetä, ja sinne minä lupaan viedä teidät.

--Missä se on?

--Se on täällä edessäpäin.

Ja reippaasti kävellen ja iloisesti jutellen he painuivat yhä
syvemmälle tuuheaan metsään, mikä joka askeleella näytti tulkitsevan
heidän tunteitaan ja ottavan osaa heidän mielialoihinsa.

Siinä oli ensiksikin se koivikko, ja sen lehvistöstä tippuivat vielä
viimeiset yökastekyyneleet mustikan varsilla peitettyyn maahan, mutta
sisässä peippo säesti peippoa ja runkoja kultaili heleä, hohtava päivä.
Siellä täällä oli kukkiva pihlaja jonkin korkean kiven kyljessä ja
toisessa paikassa hienoinen haapa, joka ei ollut saanut yksinään
vauhtia ja ryhtiä rungolleen ja joka kuin olemisensa lupaa anoen
alituisesti lehtiään lepatteli.

He tulivat hongikkoon, kuivalle, tasaiselle kanervakankaalle, jossa he
tunsivat kuin pienenevänsä, jossa mieli kävi melkein hartaaksi ja sai
heidät hetken aikaa äänettöminä vaeltamaan, honganlatvojen kohinaa
kuunnellen.

Hongikko vaihtui kuusikoksi. Siinä vallitsi salaperäinen varjoisa
hämäryys, jonka sisästä kuului metsäpuron lirinää ja siihen sointuvaa
hyttysten hyrinää. Kuusikkoa seurasi hyötyvä, kaskesta kohonnut
leppälehto, kotoinen ja herttainen, jonka sisässä kasvoi mehevä heinä
ja alalaidassa kuului laitumellaan kulkevan Tyynelän karjan kelloja.
Lepikko loppui jyrkästi ja ilman rajaa, ja heille aukeni aho eteen,
jonka Olavi tunsi samaksi, mihin hän sunnuntai-iltana kävellessään oli
joutunut.

--Mutta minähän olen ollut täällä kerran ennenkin, sanoi hän ja kertoi,
heidän halmeen aitaa vasten nojatessaan, mitä hän tässä oli ajatellut.

Elli pani sen mieleensä ... tässä olisi siis yksi paikka lisäksi, johon
hänelle jäisi muisto Olavista ja johon hän voisi tulla häntä
ajattelemaan ... ei kaipaillen, ei epäillen enää, vaan rauhallisesti ja
toivoisasti.

He nousivat aidan yli ja tulivat ahon toisessa laidassa olevalle
mökille. Siellä ei ollut ketään kotona, seinävieressä oli kerppuja
kuivamassa, ja ovi oli ulkopuolelta telkitty. He painoivat kumpainenkin
kasvonsa pieneen ikkunan ruutuun, poski melkein poskessa kiinni. Tupa
oli autio, pankolla pata kumollaan, pöydällä tyhjä tuoppi, ja aurinko
paistoi heleästi mustalle lattialle.

--Heinässäkö he lienevät, sanoi Elli.

--Ketä tässä asuu?

--Eräs vanha kalamies vaimoineen.

He puhuivat melkein kuiskaamalla ja katsoivat yhä ikkunasta sisään.

--Mennäänkö taas? sanoi Elli ja vetäytyi pois.

--Mennään vain.--Minnepäin?

--Ei sinne ... sieltähän me tulimme ... tästä veräjästä.

Olavi olisi tahtonut auttaa Elliä, ottaa häntä vastaan, varata
kainalosta, nostaa ... mutta hän ehti vain vähän kannattaa
kyynärpäästä, Ellin hypätessä maahan veräjän selältä.

Mökiltä vei tie harvaa petäjikköä jyrkkänä polkuna ylös sille
hiekkaiselle selänteelle, joka järveltä tullessa näkyi kohoavan
Tyynelän takana. Siitä näkyi toisella puolen Tyynelä lahtineen,
toisella avara metsäinen maisema, joka katkeamattomana, tummanruskeana
alankona ulottui mäkikyliin saakka.

--Tuolla se on, sanoi Elli, tuo kukkulajono, johon päivä niin helakasti
paistaa. Meidän karjakartanomme on vähän alapuolella tuota korkeinta
yppylää.

--Nyt näen ... tuo uusi valkea huone.

--Se on heidän uusi riihirakennuksensa.

--Onko se puu vai mikä tuolla kukkulalla?

--Se on ikivanha, suunnattoman suuri tuuhea koivu. Sen juuresta on
näköala, joka ... saattepahan sitten nähdä...

--Sekö se on teidän temppelinharjanne?

--Se se on! Mutta sinne on vielä matkaa ... koko tuo metsäinen
taival ... ja koko tuo rinne kiivettävänä.

Harjua vähän aikaa kulettuaan painuvat he tien mukana korpeen, jonka
laidassa on pieni pyöreä lampi. Sen rannat ovat hyllyvää hetettä, vesi
on mustaa, ja sen pohjaa ei ole kukaan mitannut, ja ainoa asukas siinä
on mustaselkäinen, kyrmyniskainen ahven.

--Tuommoiseen lampeen minä tahtoisin upottaa itseni, jos kerran tekisi
mieleni maailmasta kadota kenenkään tietämättä...

--Hyi, elkää sellaista puhuko...

--Sillä se olisi oikea loppu elämälle, joka niin usein ei ole muuta
kuin vaivalloista rämpimistä tuommoisella suolla kuin tuo, mikä tästä
lähtee ja jatkuu petäjä petäjältä niin pitkälle kuin silmä kantaa...

--Ja oletteko tekin sellaista tuntenut, te, joka minun mielestäni
olette oikein onnen lempilapsi?

--Luuletteko, että minulla on juhla aina minullakaan...

--Mennään pois eikä ajatella nyt sellaista, sanoi Elli ja veti häntä
käsipuolesta tulemaan. Ette te todella ajattelekaan, te vain minua
suotta peloittelette.

Suottahan se oli, mutta häntä huvitti nähdä Elli liikutettuna.

Suon poikki päästyä maat taas kovenivat, ilostuivat ja virkistyivät, ja
tie, joka vaivalloisesti oli kulkenut lahonneita pitkospuita myöten,
alkoi taas hauskasti ja kuin omiksi huvikseen heitelläitä milloin
millekin puolelle pienen puron pohjaa, jonka kesä oli kuivannut melkein
vedettömäksi.

Ilmestyi suokytöjä, joiden savu täytti koko metsän tuoksullaan. Tuli
niittymaita, joissa toisissa oli jo heinä tehty, toisissa paksu angerva
ja tuuhea saraheinä vielä hurotti altain täyteisenä ja pyrki niiden
raoistakin ulos.

--Eikö istuta tähän ladon kynnykselle? ehdotti Olavi.

--Istutaan vain, matka alkaakin olla jo puolessa.

Lato oli heiniä puolillaan, tuoreita, hyvänhajuisia, vasta korjatuita.
Olavi heittäytyi pitkälleen ja katseli Elliä, joka keskellä ladon ovea
oli kuin kuva kehykseen sovitettuna. Hänen vartalonsa ulkopiirteet
haihtuivat hiukan mustanviheriään kuusimetsätaustaan, mutta kun hän oli
riisunut huivinsa päästään, erottuivat hänen kasvonsa ja keltainen
tukkansa siitä kuin kullattuina. Hän oli siinä niin kiihkoton, niin
puhdasaatteinen, vähän haaveileva. Mutta Olavi olisi kuitenkin niin
haikeasti halunnut kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kietoa
toisen hänen kaulaansa, vetää tuon pään povelleen, painaa hänet
viereensä rinnalleen, suudella tulisimmalla suutelollaan hänen
otsaansa, poskiaan ja huuliaan ... täällä yksinäisessä metsäladossa,
kaiken maailman kuulumattomissa...

Elli katsahti taakseen. Hän näki, että Olavi lepäsi kädet pään alla
heinissä, joihin hänen vartalonsa oli vain vähäisen vaipunut ja joissa
hän näytti olevan kuin aalloilla, jalka sulavasti koukussa ja polvesta
pienenä kaarena... Hattu varjosti hänen kasvojaan, hänen silmänsä
paloivat sen alla mustina, eikä niiden katse väistynyt. Elli katsahti
pois, ylös kattoon, ulos niitylle, kääntyi taas takaisin ja taas pois
eikä uskaltanut enää käydä kolmatta kertaa vastuuseen. Nuo silmät
olivat monta kertaa ennenkin seuranneet häntä samalla lailla venheen
perästä heidän soudellessaan, pöydän takaa heidän verannalla
istuessaan, mutta eivät koskaan niin läpitunkevasti, niin melkein
herpaisevasti.

Hän tuli vähän levottomaksi, olisi tahtonut pois, mutta ei uskaltanut
liikahtaa. Hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta jäi kuuntelemaan
äänettömyyttä, joka yht'äkkiä kuin humisi hänen ympärillään, mutta
josta hän samalla erotti kaikki pienimmätkin äänet: peipposen
sirahduksen metsän rinteessä, heinäsirkan kitinän niityllä, leivon
viserryksen taivaalla jossain ja ladosta heinäkorren kahauksen.

Hän hämmentyi. Eikä hän tiennyt, halusiko hän, että Olavi levittäisi
hänelle sylinsä ja pyytäisi häntä siihen heittäytymään, vai pelkäsikö,
että hän sen tekisi, vai olisiko hän pyytänyt häntä jättämään sen
tekemättä, niinkuin silloin, kun hän sitä yritti, jota hän koko sen
yötä oli sekä katunut että hyväksynyt, jota hän oli odottanut
seuraavana iltana uudistuvaksi ja taas ollut tyytyväinen, ettei se
ollut uudistunut.

Ei, ei! Niinhän sen kuitenkin pitää olla, niin hän oli sitä aina
ajatellut ja ainoastaan niin oli oikein! Ja temmaten itsensä irti
tunteittensa ja omien aatoksiensa hetkellisestä lumouksesta, asettaen
itsensä siihen tasapainoon, joka oli kuin hänen onnensa ehto ja se
varustus, jonka takaa hän tunsi voivansa vastustaa koko maailman
tuomiota ja jossa hänen omatuntonsakaan ei vielä ollut tullut häntä
ahdistamaan, sanoi hän ojentautuen suoraksi ja sitaisten huivin
päähänsä:

--Joko olette tarpeeksi levännyt?

--Entä te?

--Minä jo olen.

--Mennäänkö sitten taas?

Pian sai Olavikin takaisin vähäksi aikaa häiriytyneen rauhansa.

Mitäs siitä, parastahan oli näin!

Ja kun hän näki Ellin kulkevan edellään kukkivaa ojanreunaa pitkin ja
sitten veräjän yli noustuaan siihen nojaten häntä odottavan ja
leikillään tarjoovan hänelle kätensä avuksi, hellä, syvä ja luottava
ilme niissä suurissa, aina vähän surullisissa silmissä, niin hän käsitti
kuin yht'äkkisenä ilmauksena, että jos heidän suhteensa olisi siitä,
mitä se nyt oli muuttunut toisenlaiseksi, se olisi samalla ollut
pilattu ja menettänyt sen hienon lemunsa, jota hän siinä oikeastaan
rakasti. Ei, ei, sanoi hänkin itselleen; mutta lisäsi kuitenkin kuin
tietämättään: en ainakaan minä tahdo tätä edemmä jatkaa, niinkuin en
ole sitä oikeastaan aloittanutkaan.

Ja sillä hän ikäänkuin siirsi sen edesvastuun tunteen hartioiltaan,
joka välistä hiipi niiden päälle laskeutumaan, kun hänelle tuli
mieleen, mitä tästä ehkä sittenkin seuraisi. Hänhän ei ollut
aloittanut ... jos Elli ei olisi tullut häntä niin paljon vastuuseen,
ei hän olisi koskaan lähtenyt liikkeelle... Hän oli näinä päivinä
kuullessaan Ellin puhuvan tunteistaan tullut yhä enemmän vakuutetuksi
niiden voimasta ja syvyydestä ja valtavuudesta. Vaikka ne eivät olleet
päässeetkään purkaumaan, vaikka ne ilmenivät vain sanoissa,
kasvonpiirteissä ja katseissa, niin ne kuitenkin ja ehkä juuri
sentähden, että niiden juuret olivat niin syvällä, häntä melkein
peloittivat. Hänen omat tunteensa, se kiintymys, mikä hänessä oli
syntynyt, olivat niihin verraten niin heikot. Hän tiesi sen siitäkin,
että hänen välistä täytyi ajatella, millä tavalla hän ne ilmaisisi ja
saisi esille. Kun hän sanoi: »Onko totta, että te rakastatte minua»
niin kuinka heikolta se kuului siihen verraten, miten Elli vastasi: »On
se totta».

Jos hän kyllästyisi, jos hänen täytyisi mennä ... ja kerran kai se,
ja ehkä piankin, tulisi tapahtumaan ... miten se tulisi Elliin
vaikuttamaan, millä epätoivolla hän heräisi unelmastaan! ... Ei, ei,
edemmä se _ei saa_ mennä, hänen täytyy hillitä itsensä, pitää
varansa ... säilyttää itselleen jokin tie avoinna, olla itseään
kokonaan sitomatta...

Mutta kyllähän minäkin rakastan, rakastan ehkä paremmin ja syvemmin
kuin koskaan ennen!... Tuolla hän kulkee niin arvokkaana, suorana ja
vakavana, ajattelee tietysti vain minua, on päässyt pois surkeasta
jokapäiväisyydestään, saanut uutta rohkeutta elääksensä niin, kuin oli
niin monesti sanonut sitä toivoneensa...

Ja noudattaen sen mielentilansa puuskahdusta, joka hänessä oli
syntynyt, tahtoen osoittaa, sanoa jotain, kiirehti hän askeleitaan
häntä saavuttaakseen ja sanoi hänen rinnalle tultuaan:

--Eikö teistä ole kovasti omituista, että me näin kahden vain vaellamme
... emme kaipaa muuta enmmekä tarvitse muuta, tiedämme vain sen, mitä
tiedämme.

--On se, on se niin, että minä en ymmärrä, kuinka tämä kaikki...

Ellin kasvot eivät mitään ilmaisseet eikä hänen äänensäkään, mutta
Olavi näki, että hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä ja että hän
kumartui tiepuoleen kukkasta noukkimaan niitä salatakseen.



XXI.


Pian oli metsätaival päättynyt, ja kun tie oli kulkenut metsäjoen
poikki, jonka yli vei kaitainen karjasilta, kävi se nousemistaan
nousemaan. Tuli taloja, joiden pihan läpi he kulkivat. Väki oli
kaikkialla heinässä, pienet lapset vain pihasalla, josta he kerrankin
kuulivat heleän äänen jälkeensä huutavan: »Tuolla menee Tyynelän rouva
ja yks' vieras herra!»

Näköala avartui sitä mukaa kuin he nousivat. Joka aholla, johon he
metsikön läpi kuljettuaan tulivat, kääntyivät he jälelleen katsomaan.

--Aina kun tätä tietä kuljen, ja minä kuljen tätä monta kertaa kesässä,
nautin minä tästä noususta sanomattomasti. Ja nyt teidän kanssa nautin
siitä enemmän kuin koskaan ennen ... kun näen maailman noin jäävän
jälelleni tuonne alas, yhä pienenevän ja näköalan samalla etenevän ja
avartuvan.

Ja kuta ylemmä he tulivat, sitä onnellisemmaksi hän näytti tulevan.
Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä loisti, ja Olavi tuskin voi
seurata häntä hänen nopeasti ja uupumatta astuessaan. Mutta hänetkin
sai innostumaan se halu päästä pian perille, joka aina syntyy, kun
tietää lähenevänsä jotain huippupaikkaa.

--Tässä on tienhaara, sanoi Elli. Mennäänkö ensin taloon, vai
noustaanko ensin »temppelin harjalle?» Matka on melkein yhtä pitkä.

--Ensin »temppelin harjalle!»

He kulkivat sakeassa lehdossa, nousivat pitkän aikaa polkua, josta
eivät voineet nähdä mitään ympärilleen. Metsä oli kuitenkin kuin
kirkastettu, kuin valoa tulvillaan, jota tuli sinne joka taholta. Jo
välähteli etäisiä vesiä ja siintäviä kaukaisuuksia puitten välitse
milloin oikealla milloin vasemmalla. Olisi tehnyt mieli jouduttautua
pikemmin, jättää mutkitteleva polku, juosta suoraan eteenpäin tai
nousta varpailleen ja ponnahtaa ylös puiden latvain yli näkemään:

Mutta samassa oli siinä jo aukea paikka edessä, laaja näköala lävähti
kolmelta puolen esiin, ja Olavi aikoi pysähtyä sitä katsomaan.

--Ei, ei ... tulkaa tänne ... tänne teidän pitää tulla!

Siinähän se oli jo se suuri tuuhea vanha koivu, keskellä aukeaa,
sileätä nurmikenttää.

--Tässä! huudahti Elli, Olavia puun alla odottaen.

--Ei, mutta todellakin!

--Tässä on nyt se »temppelin harja!»

--Ei mutta todellakin! uudisti taas Olavi ja antoi katseensa halata
näköpiiriä kaikille tahoille.

Se oli kaikilta tahoilta vapaa. Kukkula oli kuin suuri suunnaton
kivimöhkäle keskellä lakeaa tasankoa, yhtäällä avarat vedet, joiden
takaa häämötti sinertäviä vaaroja, toisaalla matala manner metsineen,
taloineen, peltoineen, ahoineen ja siellä täällä parhaillaan palavine
kaskineen. Tuoll' oli kirkko ja kirkonkylä, vähän toisaalla Tyynelä ja
laaja metsäinen laakso välissä, josta he olivat tulleet. Ja se kaikki
näkyi tänne heleimmän auringon valossa, joka yhdeltä puolen
kimallutteli vesien pintaa, toisella toi pienimmätkin esineet pitkien
matkojen päästä näkyviin.

Se kaikki näkyi tänne suuren varjoisan koivun alle, joka oli ylin
huippu peninkulmien alalla, oli kuin kaiken keskipiste, oli kuin pyhä
puu luonnon uhrivuorella. Hän innostui sitä silloin kuvaamaan, hän
osoitti toista puolta ja osoitti toista, sanoi, ettei luonto ollut
häneen koskaan niin valtavasti vaikuttanut, ettei hän sitä koskaan
ollut niin hyvin ymmärtänyt ja ettei mikään ollut milloinkaan niin
likeisesti liittynyt hänen mielialoihinsa ja tunteisiinsa ja niin niitä
tulkinnut.

Elli oli istuutunut, ja Olavi istuutui hänen viereensä. Ensi innostusta
seurasi viehkeä kaihomieli, se omituinen tunne, joka saa hymyn ja
kyyneleet samalla esille eikä tiedä, kummalleko se etusijan antaisi.

--Jos voisi täällä aina elää ... jos ei milloinkaan tarvitsisi
laskeutua täältä tuonne matoiseen maailmaan...

--Ja viihtyisittekö te täällä todellakin? kysyi Elli säteilevin silmin.
Ettekö tahtoisi milloinkaan pois?

--Minusta tuntuu, että en ... minä olen jo ehtinyt nähdä, mitä se
kaikki oikeastaan on, ja se ei ole minulle mitään siihen verraten, mitä
täällä on... Entä te?

--Minäkö? sanoi Elli hymyillen. Minusta on niinkuin olisin siellä,
mihin en koskaan ole uskaltanut toivoa tulevani ... niinkuin olisin
onneni kukkulalla.

--Ja eikö teistäkin ole, niinkuin on minusta, että vasta täällä voisi
oikein rakastaa ... enemmän, suuremmin ja täyteläisemmin ... niinkuin
te vasta täällä olisitte täydellisesti minun ja minä teidän?

--Ja teidän ei tee mieli pois ... te ette tahdo minua vielä aivan kohta
jättää?

Hän oli vakuutettu siitä, että hän ei tahtonut, ja sen vakaumuksensa
voimalla hän sanoi:

--En, en ... elkää sitä ajatelko ... te epäilette minua, mutta te ette
saa ... minä en ole niin itsekäs kuin te ehkä luulette...

--En minä luule... uskokaa minua! sanoi Elli ja ojensi kätensä.

Olavi silloin veti hänet luokseen, tarttui hänen olkapäähänsä ja painoi
hänet syrjittäin rintaansa vasten. Ja Elli ... voimatta hillitä
liikutustaan, tuntien olevansa kaikista muista erillään, täällä
ylhäällä, kaukana maailmasta ... olkoot, ajatelkoot ... miksei hän
saisi kerran, kerran vain! ... ja nopeasti, kiihkoisesti hän levitti
käsivartensa, sulki hänet syliinsä, antoi hänen suudella ja suuteli
häntä otsaan, silmille, huulille ja poskille... Maailma oli niin
kaukana, oli kuin sitä ei olisi ollutkaan ... tuossa oli vain tuo
koivun lehtevä katto, sen läpi häämötti sininen taivas, ja viileä,
hivelevä tuulen henkäys tuntui hyväilevän hänen poskiaan...

Hän siitä kuin heräsi, mutta hän ei tahtonut päästää häntä vielä ... ja
vielä kerran puristi hän häntä vuosikausia hillityn rakkautensa
kootuilla voimilla rintaansa vasten...

Kuului pienten lasten ääniä rinteeltä. Hän tointui, hellitti,
irroittautui ja loittoni. Olavi tarttui hänen käteensä, tahtoi vielä
vetää hänet puoleensa.

--Ei, ei, sanoi hän ja nousi ylös. Elkää enää!

Ja hetken kuluttua, sidottuaan huivin päähänsä:

--Se oli ensimmäinen kerta ja viimeinen...

--Minkä tähden? sanoi Olavi melkein rukoilevasti.

--Sentähden, että sen täytyy niin olla, on parasta niin.

Ja hilliten mielensä kuohun sanoi hän nousten ylös ja koettaen
hymyillä:

--No, tulkaa nyt ... mennään nyt takaisin maailmaan ... tuletteko?

--Elkää vielä menkö! ... jääkää vielä vähäksi aikaa...

--Ei nyt enää. Emme saa olla heikkoja ... minä en tahdo ... mutta elkää
silti loukkaantuko minuun ... ettehän?

--Enhän minä ... mutta minä en kuitenkaan ymmärrä, minkä tähden...

--Enhän minäkään ymmärrä ... minä vain tunnen sen, että meidän täytyy
unohtaa se. Ja jos te rakastatte minua, niin elkää sitä enää uudistako
... elkäämme puhuko siitä ... meidän pitää olla, niinkuin olemme olleet
tähänkin saakka.



XXII.


Talossa otettiin heidät avosylin vastaan. Ihastuneena vei Johanna
vieraansa pihanpääkamariin, kiiruhti panemaan kahvia tulelle ja
laittamaan ruokaa ja pistäytyi taas hetkisen poissa oltuaan vieraidensa
luo.

Hän sanoi heitä monta viikkoa turhaan odottaneensa, oli jo menneellä
viikolla sanonut miehelleen, että kyllä se rouva nyt ensi pyhän seutuna
ilmaantuu. Mutta kun ei alkanut näkyä, niin oli jo arvellut, että
taisipa tämä kesä jäädäkin käymättä. Ei oltu nyt osattu aavistaakaan
... ja mistä se herrasväki lienee pihaan pistäytynytkään, kun en
nähnyt, vaikka olin tässä aivan pihasalla?

Elli kertoi, että hän oli käyttänyt vierastaan Koivumäen näköalaa
katsomassa.

--Eipähän se rouva ole sitä paikkaansa vielä unohtanut ... muistaa se
siellä käydä ja käyttää muitakin--»temppelin harjallaan».

--Eikö hän teistä ole miellyttävä ihminen? kysyi Elli, kun Johanna taas
oli mennyt askareilleen.

--Onhan hän, vastasi Olavi hajamielisesti.

--Ennen minä melkein kadehdin hänen onneaan ja hänen elämänsä
sopusointua. Hänellä oli minusta juuri kaikkea sitä, mitä minulta
puuttui ja mitä minä kaipasin. Hän ja hänen miehensä näyttivät niin
täydellisesti täydentävän toisensa ... ymmärtävän toisensa ... ja
kaikin puolin olevan malli-ihmisiä avioliitossaan.

--Ja nyt ette enää heitä kadehdi?

--Enhän nyt enää ... minä olen mielestäni nyt yhtä onnellinen kuin
hekin.

--Ettekö näe mitään erotusta heidän suhteessaan ja meidän

--Enhän näe ... olemmehan nyt yhtä onnelliset ja tyytyväiset kuin
hekin ... ainakin minä olen... entä te?

--Olenhan sitten minäkin...

--Ettehän ole ... sanokaa, miksette ... oletteko jostain minulle
tyytymätön?

--En suinkaan.

--Elkää olkokaan, sanoi Elli ja ojensi hänelle pöydän yli kätensä.--
Vietetään nyt täällä oikein hauska ja iloinen päivä ... niinkuin
olisimme jossain ulkomailla, jossain aivan tuntemattomassa seudussa ...
niinkuin siinä kaukaisessa vedentakaisessa huvilassa, jonne minä aina
kuvittelin, että te minut halki ilmojen lennättäisitte.

Olavi ei osannut siihen oikein mitään vastata, tuijotti vain häntä
hajamielisesti silmiin.

Hän oli kuin huumaantuneena, kuin omasta itsestään haihduksissa. Ellin
yht'äkkinen, odottamattoman raivokas tunteiden purkaus, joka oli tullut
kuin äkkimyrsky hänen ylitsensä, oli kuin herpaissut hänen voimansa,
sekoittanut hänen käsitteensä niin, että hän vasta taloon tullessaan
pääsi tekemään itselleen selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Oliko se
todellakin ollut se entinen, hiljainen, tyyni, arka olento, joka oli
häntä sellaisella raivolla rintaansa vasten puristanut? Oliko tuo, joka
nyt taas niin rauhallisena keskusteli emännän kanssa ja innostui hänen
asioistaan, se sama, joka äsken silmät hehkuvina ja kaikki jäsenet
mielenliikutuksesta vavisten oli suudellut häntä niin tulisesti ja
intohimoisen hurjasti? Ja hänelläkö taas oli ollut voimaa vaatia, että
se olisi viimeinen kerta?

Luuliko hän todellakin, että hän voisi sen toteuttaa? Olavi puolestaan
tunsi, ettei _hän_ voisi ja että hänen _kaikki_ päätöksensä ja
lupauksensa olivat kuin pois puhalletut. Ja mikseivät olisi olleet!
Miksei hän saisi rakastaa, niinkuin hän itse tahtoo ja niinkuin Ellikin
oikeastaan tahtoo? Ensimmäinen ja viimeinen kerta! Mitä ne merkitsevät
tuollaiset vaatimukset? Hän ei tahtonut tietää mistään puolinaisista
tunteista!... Hän tahtoi omistaa hänet kokonaan! Ainoastaan siten voisi
heidän suhteensa jäädä pysyväiseksi ... ja ensi tilassa tahtoi hän
saada sen Ellille sanotuksi. Saada sen sanotuksi sydämensä tulisimmin
sanoin ... saada vastata siihen syleilyyn, johon hän ei äsken ollut
ennättänyt ... niin pian se oli tullut ja mennyt.

Mutta siihen ei näyttänyt koko päivänä ilmestyvän tilaisuutta. Elli
näytti kokonaan unohtaneen, että heidän suhteessaan oli mitään muutosta
tapahtunut. Ei näyttänyt ollenkaan käsittävän, mihin mielentilaan hän
oli hänet saattanut. Koko sielullaan hän antautui vain nauttimaan ja
iloitsemaan ympäristöstään ja näytti otaksuvan, että Olavikin niin
teki... Oliko se luontoa vai teeskentelyä? Oliko se viattomuutta vai
mietittyä? Hän oli ihastunut talon lapsiin, joita hän kanneskeli,
joiden kanssa hän leikitteli ja puheli lampaista, lehmistä ja
vasikoista. Talon pieni pirtti oli hänen mielestään kaikkien asuntojen
ihanne. Eikö tämä ole herttainen? kysyi hän, tämä suloinen pihamaa ja
tuo kuivanut juhannuskoivu sen keskellä, jota he eivät ole hennoneet
viedä siitä pois? Katsokaa noita pääskyjä tuossa räystään alla ...
heillä on jo pojat! Katsokaa nyt!

Olisihan Olavikin ollut yhtä mielissään kaikesta tuosta... Mutta nyt
oli se kuitenkin hänestä vähän lapsellista, ja hän olisi mieluummin
nähnyt, että he niin pian kuin suinkin olisivat päässeet kahden kesken
ja että Elli olisi ehdottanut, että he menisivät kävelemään jonnekin.
Päivällisen syötyä, jonka emäntä oli kattanut parhaalla, mitä ehti
saada laitetuksi: siinä oli verestä rieskaa, viiliä, marjamaitoa ja
tuoretta kalaa, olisi siihen ollut sopiva tilaisuus. Mutta Elli kuului
yhä vain juttelevan Johannan kanssa pirtissä, jossa tämä soudatteli
nuorinta lastaan nukuksiin, sill'aikaa kun Olavi istui rappusilla ja
poltteli ja odotteli häntä. Eivätkä he sittenkään eronneet toisistaan,
kun lapsi oli saatu nukutetuksi, menivät maitokamariin, rupesivat
katselemaan aittoja.

Olavi nousi ja sanoi menevänsä lepäämään jonnekin, hän menee ehkä
tuonne pellon pientarelle nurmikolle, sanoi hän. ja siellä hän odotti
Elliä tulevaksi, seisoi kauan aitaa vasten ja näki, että Elli hänet
kyllä huomasi, ja päätti, että hän ei ollut voinut olla ymmärtämättä
hänen viittaustaan. Mutta hän ei tullut hänen jälkeensä. Ja Olavi
päätti taas, että hän ei ehkä tullut tahallaan. Hän käveli hetken aikaa
rinteitä pitkin, istuskeli siellä yksinään ja palasi tyytymättömänä
pihaan.

Elli oli täydessä hommassa lehmitarhalla, jossa emäntä lypsi ja hän
ripsui.

--Tulkaa tänne! huusi hän. Missä te olette niin kauan viipynyt?

--Olen ollut vähän kävelemässä, vastasi Olavi kuivasti, seisoi vähän
aikaa aidan takana ja meni sitten pihaan. Hän koetti taistella mielensä
murtumista vastaan, hän koetti vakuuttaa ja rauhoittaa itseään, mutta
sitä huonommalla menestyksellä, kuta enemmän hän koetti.

Isäntä saapui niityltä kotiin. Hän oli älykkään ja hienotunteisen
näköinen talonpoika, ja jos Olavi olisi ollut oikeassa mielentilassaan,
olisi hänen ollut ilo hänen kanssaan keskustella ilmoista, vuodentulon
toiveista, pitäjän riennoista ja muista maan asioista, mitkä erittäin
näyttivät huvittavan isäntää, joka luki sanomalehtiä. Mutta nyt tahtoi
puheenlanka tuon tuostakin katketa. Hän ei voinut ajatella muuta kuin
Elliä, katseli häntä tarhalle, kuuli hänen äänensä sieltä ja näki
yhtämittaa kohtauksen tuolla mäellä, tuntien hänen syleilynsä ja hänen
rintansa ja jäsentensä värähdykset.

Jos hän olisi nähnyt pienintäkään merkkiä siitä, että Elli tunsi
samalla lailla kuin hän ... jos hänen silmistään olisi voinut lukea
viittauksenkaan niihin samoihin tunteisiin, mitkä hänessä kuohuivat ...
mutta hän tuli tarhalta täyttä, vaahtoavaa raintaa kantaen ja istuutui
sitten isännän viereen tuvan portaille ja sai pian eleille ne puheet,
joita Olavi ei ollut voinut ylläpitää.

Se kyllä sopi Ellille, se puki häntä, hän oli täällä somempi ja
sopusointuisempi kuin koskaan ennen, mutta juuri sentähden...

Hetken aikaa istuttuaan arveli isäntä, että hänen ehkä pitäisi mennä
laskemaan verkkoja lähilampeen, että jos hyvinkin saisi tuoretta kalaa
vieraille aamiaiseksi.

--Minä tulen mukaan, sanoi Olavi. Hänen täytyi saada jäähdytellä,
haihduttaa ajatuksiaan, koettaa saada mielentilaansa vaihtumaan ja
veriään asettumaan.

Aurinko oli jo laskemaisillaan, kun he sieltä palasivat takaisin
pihaan. Elli oli sill'aikaa kylpenyt ja istui tyynenä, puhtoisena ja
onnellisena rappusilla odotellen. Kylvettyään tuli Olavikin siihen
vastapäätä istumaan.

Hän oli jo jotenkin rauhoittunut ja hänen hermostuksensa vaihtui
vähitellen helläksi tunteellisuudeksi.

Illallisen jälkeen palasivat he siihen takaisin. Kun Elli, muiden
poissa ollessa, salaa ja sivumennen puristi hänen kättään, kysyi hän:

--Eihän se ollut niin todella tarkoitettua?

--Mikä niin?

--Se, mitä sanoitte, että sen täytyy olla ensimmäinen ja viimeinen
kerta...

--Oli se...

Mutta äänestä oli Olavi kuulevinaan, ettei se ollut niin vaarallista,
niin aivan toden todella tarkoitettua.

Ja hän oli jo mielestään turhanpäiten itseään kiusannut. Tulisihan
vielä tilaisuus, saisihan ehkä kohtakin sanoa sen, mitä tahtoi.

Aurinko oli jo laskenut. Näköala tuvan rappusilta, melkein sama kuin
mäeltä, sinne kun häämöttivät samat metsät ja samat järvet, vaikka
kirkko, pappila ja Tyynelä jäivätkin harjanteen taa piiloon, kietoutui
kesäiseen utuisuuteensa. Ruislintu, kehrääjä ja muut yölliset eläjät
tulivat vähitellen esille päivä-äänien vaietessa. Aittansa edustalla
istui talon renki paitahihasillaan ja viillytteli itseään saunan
jäleltä. Emännän, isännän ja Ellin verkkainen vuoropuhelu soveltui niin
hyvin tähän kaikkeen, Olavi kuunteli sitä nyt mielellään ja otti siihen
osaakin.

Tuli aika mennä levolle. Renki kulki pihan poikki ja kiipesi tallin
ylisille. Emäntä ilmoitti, että vieraille oli tehty tila toiselle
toiseen aittaan ja vetäytyi vähän päästä lastensa luo pirttiin. Kohta
katosi sinne isäntäkin.

Mutta kun Elli ja Olavi jäivät kahden kesken, eivät he oikein tienneet,
kuinka käyttäytyä. Ei ollut mitään virkkamista eikä kumpainenkaan
tahtonut ensiksi ehdottaa levolle menoa. Aitat olivat samassa
rakennuksessa, ovet vierekkäin, seinä vain väliä, ja heidän olisi
pitänyt mennä sinne samaa tietä.

Elli teki asiaa pihanpäähän, siinä toivossa, että Olavi menisi ensin.
Mutta kun hän tuli sieltä takaisin, istui Olavi vielä rappusilla.

--Hyvää yötä, sanoi Elli loitolta, hänen luokseen menemättä, kääntyi
aittapolulle, pistäytyi aittaansa ja väänsi sen sisäpuolelta lukkoon.

Vähän päästä meni Olavikin aittaansa.

Mutta mitä merkitsi tuo yht'äkkinen kaukainen hyvästi? Miksei Elli
tullut hänen luokseen?

Aittaan tultuaan luuli hän sen ymmärtävänsä, mutta se vain lisäsi hänen
pahaa tuultaan. Hän näki, ettei aittoja erottanut toisistaan kuin hieno
väliseinä eikä sekään ulottunut kattoon saakka. Yläsilta oli harva ja
hatara ja nähtävästi yhteinen molemmille aitoille. Vähimmätkin
risahdukset kuuluivat aitasta toiseen. Elli kuului riisuutuvan
varovasti, asettavan kenkänsä hyvin hiljaa lattialle, ottavan pari
askelta sukkasillaan, hiipivän sänkyyn ja vetävän peitettä päälleen.

Miksei hän virkkanut mitään? Miksei sanonut hyvää yötä vielä kerran?
Olivathan he pappilassa useinkin heittäneet viimeiset hyvästinsä vielä
kumpikin ikkunastaan.

Eikähän nyt olisi kukaan nähnyt, ei kukaan kuullut ... ei olisi
tarvinnut ketään pelätä ... Eikä kenties koskaan enää ilmaantuisi
tällaista tilaisuutta...

Hän ei siis _tahtonut_, se oli nyt ainakin selvä.

Mutta se olisi voinut tapahtua yhteisestä sopimuksesta ... ilman hänen
erityisiä varokeinojaan. Se oli kuin epäluottamus Olavia kohtaan, jota
hän mielestään ei ollut ansainnut.

Olkoon vain sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta! Hän näyttää
tietävän, mitä tahtoo. Tähän asti, mutta ei edemmä, toisin sanoen. Koko
hänen tämänpäiväinen käytöksensä sitä osoittaa.

Mutta nyt tiedän minäkin, mitä tahdon! Joko--taikka! Elli oli
valinnut... Hän myös!--vaikkei hän vielä ollutkaan oikein selvillä
siitä, mitä hän oli valinnut...

Jos Elli olisi hiiskahtanutkaan... Mutta hetken kuluttua katosi sekin
toivo, kun seinän takaa alkoi kuulua tasaista tyyntä hengitystä.

Olavi heittelihe vuoteellaan levottomasti ja nukkui vasta aamupuolella
yötä.



XXIII.


Elli nojasi piha-aitaa vasten ja odotteli Olavia tulevaksi aitasta.
Hänen oli niin hyvä olla, luonto oli niin raitis, ilmassa oli
sunnuntaituoksua, ja lepopäivän rauha oli jo aamusta varhain
laskeutunut sekä taloon että maisemaan. Lapset seisoivat, aidan raon
läpi katsellen sen varjossa lepäävää pikkukarjaa, puhtaina ja
pyhäpukuisina, tyttöjen hiukset punottuina pienille tiukoille
palmikoille ja pikkupoikain tukka jaettuna huolelliselle jakaukselle.
Rengillä, joka istui joutilaana tuvan rappusilla, loisti uudet
kellonperät verkaliivin päällä, isäntä luki puoliääneen lehteä pirtin
ikkunan alla, ja emäntä, joka äsken oli lopettanut lypsynsä, oli
muuttanut uudet vaatteet ylleen. Ja kun Elli katsahti ulos maisemaan,
ei hän siellä nyt nähnyt ainoatakaan kaskisavua, joita eilen oli
kohoillut joka taholta lähellä ja kaukana. Eilisen päivän hiottava
lämminkin oli poissa, ja viileä tuulenhenki oli haihduttanut autereen
ilmasta.

Hän oli herännyt varhain ja käyskennellyt metsässä. Sieltä hän oli
kohonnut Koivumäelle ja istunut pitkän aikaa eilisellä paikalla.

Oli ollut niin kummallista eilen... Ei hän ollut sellaista koskaan
ennen tuntenut ... se oli tullut aivan yhtä odottamatta kuin viime
sunnuntaina tuolla kotona.

Eilen hän oli koettanut haihduttaa sitä mielestään, olla sitä
ajattelematta... Kumpi olisi ollut oikeammin tehty, työntääkö hänet
luotaan vaiko niin kuin oli käynyt? Mutta mitä hän siitä nyt miettii?
Eikähän se häntä vaivannutkaan. Ja tottahan Olavi oli käsittänyt hänet
oikein.

Mutta hän ei ollut eilen näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hän oli ollut
niin hajamielinen ja suljettu. Ei hän tainnut olla huvitettu talonväen
seurasta eikä täällä viihtyä. Ja hän katseli välistä niin oudosti,
hänen silmissään oli kiilto ja hänen katseissaan ilme, joka Elliä
vaivasi ja häiritsi. Niin ei saa olla, hän ei saa niin ajatella, se
olisi meidän molempain onnettomuus, meidän rakkautemme loppu.

Illalla varsinkin oli tuntunut siltä, kuin ei heidän suhteensa olisi
ollut niin kirkas ja sekoittamaton kuin ennen. Se oli kuin samennut.
Miksi hän oli ollut niin heikko eilen .... ja voisiko syy olla siinä?

Mutta tänään sen pitää selvitä entiselleen. Olavi hänet kyllä tulee
käsittämään ja ymmärtämään hänen asemansa. Olihan hän puhunut niin
paljon heidän suhteensa ihanteellisuudesta, ja tahtoohan hänkin sen
pysyttää semmoisena, jommoisena se heidän välillään oli mahdollinen ...
niinkuin ne kaksi riippuoksaista koivua siellä Tyynelän
pellonpientarella.

Ehkä hänen arkuutensa eilen illalla oli ollutkin turha ja hänen
pelkonsa hänen oman mielikuvituksensa tuote. Olisi hänen pitänyt
heittää hänelle hellempi hyvästi. Kuinka hän olikaan voinut niin
käyttäytyä? Mutta hän pyytää sen häneltä anteeksi tänään! Heidän
välillään ei saa olla mitään kangertavaa väärinkäsitystä...

Ja kaikissa näissä mietteissään kulkien tuli hän taas siihen: kuinka
minä häntä rakastan, kuinka olen onnellinen! Kuinka nyt on toista kuin
viime sunnuntaina: silloin kuin maan alla, haudassa, ikuisena orjana.
Ja nyt...!

Elli oli itse taas niin hyvällä mielellä, ettei ensin huomannut Olavin
pahaa tuulta, kun tämä tuli aitastaan. Iloisesti hän meni häntä
vastaan, ojensi hänelle poimimansa marjatertun ja tarttui hellästi
hänen käteensä. Mutta aamiaisen syötyään istuutui Olavi tikapuille, kun
Elli istui tuvan rappusille, ja hänen kasvojensa piirteet näyttivät
niin jäykiltä ja vierailta.

Täytyi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken, ja Elli ehdotti, että
he menisivät kävelemään.

--Jos teitä nimittäin haluttaa?

--Kyllä minä mielelläni. Mutta kun hän lisäsi: »mihin päin sitten
menemme?» oli hänen äänessään sellainen sointu, ettei Elli voinutkaan
aloittaa puhetta siitä, mistä oli aikonut. He kulkivat äänettöminä
jonkun aikaa, vaihtoivat sitten jonkun välinpitämättömän sanan ja
vaikenivat taas. Elli ehdotti, että he menisivät mäelle. Mutta siellä
ei keskustelu sujunut sen paremmin. He istuivat vähän aikaa ja
katselivat näköalaa, sanoivat siitä sanasen, mutta ilman eilistä
innostusta. Tuuli humisi koivun lehvistössä voimakkaasti ja ilman
eilistä salaperäisyyttä, tuo eilinen haaveellinen lempeän lämmin
maisema näytti nyt niin järkevältä, ja he eivät päässeet lähellekään
sitä mielentilaa, joka heidät eilen oli vallannut. Kummallakin olisi
ollut jotain sanottavaa sydämellään, mutta he odottivat toisiaan ja
laskeutuivat hetken kuluttua taas taloon.

Sieltä he eivät voineet irtautua ennen kuin päivällisen syötyään.
Emäntä tahtoi välttämättä laittaa sen heille parhaan taitonsa mukaan,
se viipyi ja viipyi. Ellistä näytti, että Olavi yhä enemmän ikävystyi
ja kiusaantui, ja siitä hän kiusaantui itsekin. Turhaan hän koetti
häntä lepyttää, istuutumalla hänen luokseen, keksimällä puheen ainetta.
Olavi vastasi kohteliaasti, mutta ilman sitä sydämellisyyttä ja
hellyyttä, jolla hän aina ennen oli häntä puhutellut. Hänestä näytti
olevan hauskempaa lukea sanomalehtiä, hän tutki ne lävitse, luki
ilmoituksetkin. Elli harhaili pirtissä, pihanpääkamarissa, kuunteli
hajamielisesti emäntää ja meni lopulta aittaansa, jossa ei voinut estää
itkua tulemasta... Miksi tämä nyt on tämmöistä ... näinkö oli päättyvä
tämä matka, josta hän oli toivonut niin suurta iloa?

Mutta matkalla kotiin se ehkä sentään selviää. Hän toivoi sitä ...
mutta sittenhän taas ollaan kotona, tuolla alhaalla, tuolla kaikkien
muiden maailmassa, vaan ei hänen ja heidän... Ja oli taas, niinkuin
olisi kaikki siinä samassa ollut mennyttä.

Kun vihdoin oli päästy liikkeelle, tuli emäntä saattamaan ja seurasi
heitä melkein puolimatkaan. He kävelivät Ellin kanssa yhdessä, ja Olavi
kulki heidän edellään välistä niin pitkän matkaa, ettei hän ollut
näkyvissäkään.

Mutta kun Johanna vihdoinkin oli heistä eronnut ja kääntynyt kotiinsa
ja Olavi ei sittenkään muuttunut ystävällisemmäksi, ei Elli enää voinut
sitä kestää.

--Kuulkaa, eikö istuta vähän, pyysi hän.

--Istutaan vain ... uuvuttaako teitä?

--Ei, mutta minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.

He istuivat tien viereen kaatuneelle puunrungolle ja itku kurkussa,
puun kaarnaa irti repien, kysyi Elli, mikä häntä vaivasi ... miksi hän
oli niin...?

--Mitä tarkoitatte?

--Elkää olko noin, pyysi Elli hellästi ja siirtyi häntä lähemmä ...
minä oikein pyytämällä pyydän teitä ... sanokaa, mistä olette minuun
noin loukkaantunut ... miksi ette enää välitä minusta vähääkään?

--Enhän minä ... mutta te itse olette sekä tänään että eilen ollut niin
omituinen, etten tiedä, mitä ajatella...

--Sanokaa, millä lailla olen ollut ... mikä teitä minussa vaivaa?

--Kai olette ollut niinkuin pitääkin ... ja syy on ehkä vain minussa,
etten osaa asettua teidän kannallenne ... mutta minä sanon suoraan,
etten sitä voi...

--Mutta miten tahtoisitte, että olisin ollut?

--Te ette luota minuun, ja se minua loukkaa.

--Etten minä teihin luottaisi!

--Jos luottaisitte, ette olisi eilen välttänyt minua koko päivän ...
ettekä eronnut, niinkuin erositte illalla.

--Enhän tiedä itsekään oikein, miksi minä niin olin ja miksi illalla
niin kävi ... voihan se teistä näyttää hyvinkin kummalliselta ... mutta
en minä silloin osannut muuten ... ja teidän täytyy antaa se minulle
anteeksi.

--Te pelkäsitte minua? sanoi Olavi.

Elli kääntelihe levottomana, aukoi ja tiukoitti nyyttinsä solmua ja
sanoi sitten:

--Enhän ainoastaan teitä ... voihan olla, että pelkäsin itseänikin ...
meidän kummankin heikkouttamme...

Siinäkö oli ollut syy hänen käytökseensä eilen! Olavi tunsi heti
lauhtuvansa, ja kääntyen hänen puoleensa hän sanoi hellällä,
värähtelevällä äänellä:

--Mutta hyvä, rakas Elli, mitä siinä olisi pelkäämistä ... miksi te
sanotte sitä heikkoudeksi, joka on tunteittemme luonnollisia ilmaus...?

--Ei se ole ... se ei saa olla meidän tunteittemme ilmaus...

--Mutta miksi ei? Sanokaa, ettekö tekin sydämessänne tunnusta, että me
emme _voi_ karttaa toisiamme noin ... emmekä teeskennellä kylmyyttä
silloin, kun rakastamme toisiamme niin ... sanokaa!

Hän tarttui hänen käteensä, kumartui hänen luokseen, aikoi kietoa
käsivartensa hänen vyötäisiinsä.

--Ei, ei! pyysi Elli taas ja koetti irtautua.--Elkää, minä pyydän!

--Mutta miksei? Sanokaa miksei?

--Siksi, etten minä saa ... etten minä saa, vaikka tahtoisinkin.

--Mutta tehän rakastatte minua ... tehän olette sanonut sen tekevänne!

--Ja juuri siksi, että teitä niin rakastan, minä tahtoisin, ettei minun
tarvitsisi tuntea, että kukaan voi minua siitä syyttää.

--Mutta kuka teitä syyttäisi?

--Kaikki, koko maailma...

--Ja te välitätte maailmasta ... siitä, mitä se sanoo!

--Enhän ainoastaan maailmasta ... mutta itsestänikin ... yhtä paljon
minä itsenikin tähden ... meidän suhteemme olisi minusta niin
ihanteellinen, niin hieno, jos se voisi jäädä entiselleen ... ja minä
olen luullut, että tekin ajattelette samalla lailla.

--Mutta minä en voi sietää ... minä en voi kärsiä, että te, samalla
kuin työnnätte minut luotanne, olette toisen oma ja että minun
täytyy...! huudahti Olavi ja hypähti seisoalleen.

--Enhän minä ole kenenkään toisen niinkuin teidän!

--Ettekö todellakaan?

--Enhän ole ollut kaikkina näinä vuosina, kun olen teitä odottanut,
kenenkään niinkuin teidän ... teidän hengessäni ja tunteissani...

--Vai niinkö?

--Miksi te sanotte niin pilkallisesti: vai niinkö? Jos tietäisitte, mitä
olette ollut minulle ja kuinka lähellä, ette sanoisi noin ... jos
tietäisitte kaikki tilaisuudet, milloin olette ollut minun luonani
tuskaani lievittämässä ja häpeään haihduttamassa ... kuinka ensi
illasta saakka olen teitä avukseni huutanut ... teille pyhittänyt
henkeni, sieluni ja tunteeni, jotka eivät koskaan ole olleet eivätkä
tule olemaankaan kenenkään muun kuin teidän omanne ... sillä niihin ei
kenelläkään muulla ole ollut sitä oikeutta kuin teillä ... ja teille
minä olen ne säilyttänyt puhtaina ja koskemattomina... Eikö niillä ole
teille mitään merkitystä ... ettekö anna niille mitään arvoa?

--Annanhan, mutta jos te minua niin rakastatte, miksette tahdo sitä
osoittaa minulle, niinkuin ainoastaan rakkaus oikeuttaa osoittamaan? Ja
miksi te ajattelette, että meidän suhteemme siitä tulisi kadottamaan
puhtautensa ja hienoutensa?

--Miksikö?--Niin miksikö!--hän vähän hämmentyi.--Ettekö sitä ymmärrä.
Mutta onhan minulla lupauksia, jotka minua sitovat ... jotka olen
antanut ja joita en voi rikkoa, jos en tahdo kaikkea rikkoa. Vai
voinko?

--Ette tietysti voi.

--Niitä on niitä onnellisia, jotka voivat mennä ja jättää kaikki ...
mutta minun täytyy jäädä tänne ... ja kuinka ajattelette, että voisin
jäädä tänne ... näihin oloihin, näiden ihmisten keskeen ... syömään
hänen leipäänsä, tietäen, että jos hän, jos he sen tietäisivät, he
voisivat sanoa minulle vasten silmiä ... nyt on minulla ainakin vielä
puhdas omatuntoni ... sillä siitä, millä lailla minä teitä rakastan, ei
heillä ole mitään oikeutta minua tuomita ... ja sen verran katson
minäkin oikeudekseni saada onnestani nauttia... Ymmärrättekö minut nyt?

--Luulenhan ymmärtävän.

--Sehän on vain sentähden ... eikä minkään muun ... sanokaa, että sen
hyväksytte...

--Niin, kyllähän ... voihan olla, niinkuin te sen sanotte.

Ja hänen järkensä, hänen oikeudentuntonsa sanoi hänelle, että Elli oli
omalta kannaltaan oikeassa. Hän ei voinut väittää vastaan, hän käsitti,
ettei hän voinut mitään vaatia, sillä hän tiesi, ettei hän voisi mitään
tarjota sen sijaan, mitä hän ottaisi. Ja hänen täytyi tunnustaa Ellin
vaikuttimet hienommiksi ja puhtaammiksi kuin omansa. Ja koko hänen
elämänsä tragedia taas häntä liikutti. Mutta samalla hän käsitti, ettei
hän voisi rakastaa häntä niinkuin oli luullut voivansa ja niinkuin Elli
tahtoi. Koko hänen olentonsa kuohui, hän tuskin voi hillitä itseään
tempaamasta häntä väkisin luokseen. Vielä uudelleen olisi hänen tehnyt
mieli vakuuttaa häntä, saada hänet uskomaan, että kahdenlaista
rakkautta ei voi olla, että Ellin mielipiteet ovat ennakkoluuloja ja
hänen ihanteellisuutensa pinnistettyä ... että ei voi tehdä sellaista
erotusta ... että ajatuskin jo on rikos ja että hän jo on ollut
miehelleen uskoton. Mutta samalla hän tunsi kuitenkin niiden syittensä
voimattomuuden ... ne soivat hänen korvissaan viettelijän sanoilta,
niin kauan kuin hän ei ollut valmis alistumaan kaikkien niiden
seurauksien alle ... ja sitä hän taas ei tahtonut. Ja Elli ei
nähtävästi ollut niitä naisia, joita voisi voittaa salaisesti
hiipimällä luo, puhaltamalla tulta tuhkaan. Hän tunsi heikkoutensa ja
oli sitä vastaan varuillaan. Ja hän oli puhunut sellaisella sisällisen
vakaumuksen innostuksella, se vakaumus oli tulos vuosikausien
hiljaisesta työstä oman itsensä kanssa, ettei sitä voisi saada
muuttumaan. Tietysti aikaa voittaen, mutta maksaisiko se taas vaivaa
sekään?

--Mennäänkö? sanoi hän ja nousi lähteäkseen.

He kulkivat metsätietä, samaa, jota olivat eilen tulleet. Ja kun he
eivät pitkään aikaan mitään virkkaneet, oli Ellillä aikaa mietteisiin.
Hän näki, ettei hän ollut saanut häntä vakuutetuksi, niinkuin olisi
tahtonut. Olavi näytti yhäkin tyytymättömältä, ja hän vastasi hänen
katseeseensa kylmällä epäilevällä silmäyksellä. Ja Elli aavisti
hämärästi, mitä hänessä liikkui... Hänen suostumuksensa ei ollut
vapaaehtoinen. _Hän_ ei olisi ylläpitänyt entistä suhdetta, jos se
olisi ollut hänen vallassaan. Olavi ei rakasta minua samalla lailla
kuin minä häntä. Eikö hän tahdo minua ymmärtää vai eikö sellainen
olekaan mahdollista? Ovatko minun ihanteeni sitten vain haaveita? Eikö
niitä voikaan toteuttaa? Eikö ystävyys voi olla rakkaudessa ylinnä?

Hän ei saanut vastausta kysymyksiinsä, eikä hänen tehnyt mieli niistä
uudelleen puhua Olaville. Hän ei tahtonut kuulla hänen laimeasti
myöntävän sitä, mistä hän sydämessään ehkä oli toista mieltä.

Oliko hän pettynyt hänen suhteensa? Eikö hän ollutkaan sellainen, joksi
hän oli häntä kuvitellut. »Ette tietysti voi», oli hän sanonut. Mutta
miksen minäkin voisi niinkuin Sigridkin? Se nuori mies, se lääkäri, oli
seurannut häntä. Mutta Olavi ei ehkä sitä tekisi ... hän ei minua niin
paljon rakasta. Mutta ainoastaan siinä tapauksessa voisi se olla
mahdollista. Hän ei tahdo, että minä rikkoisin, ja kuitenkin hän
tahtoo...

Hän tunsi kuin pettymyksen pistoksen rinnassaan. Oli kuin olisi se
loisto, joka oli Olavin päätä ympäröinyt, siitä hälvennyt.

Mutta sitten nousivat hänen tunteensa noita ajatuksia vastaan. Ei ole
niin. Minä en saa ajatella hänestä mitään alhaista.

Ja hän olisi jo itse tahtonut olla väärässä, että Olavi vain olisi
voinut olla oikeassa.



XXIV.


Kun he kulkien kukin omissa aatoksissaan nousivat metsäpolulta
Tyynelään vievälle kärrytielle, näkivät he pastorin tulevan vastaansa.
Hänkin huomasi heidät samassa, tarttui hattuunsa ja heilutti sitä
heille tervetuliaisiksi.

He olivat hänet kokonaan unohtaneet. Elli oli ajatellut, että he kotiin
tultuaan taas ehkä istuvat verannalla, puhelevat niinkuin ennenkin ja
selviävät entiselleen. Olavikin ajatteli samaa ja toivoi hänkin omalta
kannaltaan.

Sentähden oli pastorin ilmestyminen Ellille kuin kylmä tuulahdus, joka
vilusti häntä selkäpiihin saakka. Ja Olavi tuskin voi pakottaa itseään
nostamaan hattuaan vastaukseksi hänen tervehdyksellensä.

Ilosta loistaen tuli pastori heitä kohti ja huusi jo kaukaa:

--Hyvää päivää! Jopahan sieltä viimeinkin tulette ... minä olen tässä
odotellut pitkin iltaa ja olin jo lähdössä vastuuseen ... ajattelin,
että kävelen niin kauan kuin kohtaan, ja jos eivät tule tiellä vastaan,
niin astelen karjakartanolle saakka. No, mitäs kuuluu ja mitenkä olette
jaksaneet?

Ja tervehdittyään asettui hän heidän väliinsä kävelemään jääden hetken
päästä yksin keskelle maantietä, kun Olavi ja Elli vetäytyivät toinen
toiselle puolen tietä.

--Sinun kinkerisi ovat jo lopussa? kysyi Olavi.

--Ovatpa jo, Jumalan kiitos! Olisihan niitä vielä tavallisessa menossa
ollut yksi viikko, mutta me sovimme rovastin kanssa, että kun minulla
on harvinainen vieras ja kun kesätyötkin kiirehtivät, niin jätetään
syksyyn.

Ja huomaamatta heidän mielentilaansa alkoi hän tavallisuuden mukaan
kertoa omista asioistaan.

Hän oli viime viikolla ollut aivan pitäjän laidassa, sen pahimmalla
perukalla, saanut ajaa selkähevosella, rämpiä soita ja korpia. Mutta
nyt hän oli tyytyväinen, että ne retket olivat lopussa ja että hän sai
asettua kotiinsa kerrankin oikein vierastansa huvittamaan. Heidän pitää
kalastaa, metsästää, käydä vieraisilla.

--Olisittepas vielä vähän odottaneet, niin olisi menty yhdessä
karjakartanollekin.

Hän ei sanonut sitä mitenkään moittien, sillä äänellä vain, kuin olisi
ollut itsestään selvä, että vasta _hänen_ kanssaan heillä olisi ollut
hauska retkellään.

Hän ei saanut vastausta, mutta ei sitä kaivannutkaan.

--Tänä iltana pidetään meillä pienet kekkerit, sanoi hän. Minä
ajattelin jo kutsua vieraitakin, mutta jätin, kun en tiennyt,
tulisitteko ... mutta totit meidän täytyy kuitenkin juoda ja
välttämättä syödä pieni juhla-illallinen.

--Miksi juuri tänä iltana? kysyi Olavi.

--Sinä et tiedä, Olavi, mutta Elli sen kyllä muistaa. Nythän on sen
päivän vuosipäivä, kun minä ensi kerran tulin Ellin kotiin, ja olithan
siinä sinäkin mukana, Olavi. Se on minusta melkein niinkuin olisi se
hääpäivämme.

--Olihan se merkkipäivä! sanoi Olavi. Mutta hän ei nyt kuitenkaan
tuntenut olevansa totituulella. Ja pihaan tultua hän nousi
huoneeseensa.

Mutta pastori tuli kohta vaatimaan häntä alas puutarhaan, johon hän
kiikkulaudan eteen oli katattanut juomapöydän.

Hän oli juhlatuulella, sanoi hän, tuntui siltä kuin olisi ollut
vuosikausia poissa kotoaan. Ja hän sanoi tahtovansa uudistaa vanhoja
muistojaan, istua taas pitkästä ajasta vanhan toverinsa kanssa.

--Olitpa sinä kuitenkin kunnon mies, kun tulit tänne meidän luo, puhui
hän lasia laittaessaan. Eläkä sinä kiirehtii pois ... voithan olla
täällä niin kauan kuin haluttaa ... meille sinä aina olet hupina,
vaimolleni ja minulle, jos vain itse viihtynet.

--Ethän vain aikone puhetta pitää! sanoi Olavi väkinäisesti naurahtaen.

--Mitäpä niistä pitkistä puheista ... ei muuta kuin terveyttä vain ...
maljasi, sinä vanha veikko!

Hän oli niin sydämellisellä tuulella, että vesi kiehahti hänen
silmäkulmaansa jo ensimmäistä kulahdusta ottaessa. Olavista oli asema
oikeastaan sanomattoman koomillinen, mutta hän ei kuitenkaan parhaalla
tahdollaankaan voinut pakottaa pois myötätuntoisuutta, jota toisen
odottamaton, perustelematon hellätuntoisuus hänessä herätti. Usein se
oli sekä koulussa että yliopistossa puhjennut näin aika ajoittain ja
yhtä aiheettomasti. Hän olisi silloin tahtonut juottaa ja kestitä
kaikkia ystäviään, hän olisi tahtonut käydä kaikkia kaulaan, ja hän oli
äärettömän onnellinen, kun hän vähänkään aikaa sai pitää sanan vuoron
yksinään ja muut keskeyttämättä kuuntelemaan. Sille naurettiin,
jälestäpäin häntä siitä pilkattiin, mutta hänen hyvälle sydämelleen
annettiin se arvo, mikä sille oli tuleva, ja se oli syynä siihen, että
häntä siedettiin toveriseuroissa, joihin hän ei muuten olisi voinut
kuulua.

Hän lämpeni yhä enemmän, hän katseli Olavia pöydän yli lempeästi
silmiin ja sanoi, että hän aivan näkyvästi oli lihonnut täällä maalla,
saanut uutta eloa ja tuoreutta kasvoilleen.

Olavi vastaili yksikantaan, ei voinut katsoa häntä silmiin, tunsi
olevansa vähän hämillään ja sytytti paperossin toisensa perästä
viskaten ne aina puolipalaneina luotaan. Hän vähän häpesi itseään,
hänen alkoi olla kiusallista ottaa noin vastaan hänen ystävyytensä, ja
hän toivoi vain, että joku kolmas olisi tullut heitä keskeyttämään.

Mutta vaikka pastori useampia kertoja huusi Elliä tulemaan, ei tämä
näyttäytynyt.

Hänen asemansa kävi hänelle melkein sietämättömäksi, kun pastori
tapansa mukaan alkoi puhua avioliitostaan. Hän taaskin ylisteli
vaimoaan, puhui hänet parhaaksi ihmiseksi maailmassa. Näkyi kaikesta,
että hän, entinen talonpojan poika, oli ylpeä voitostaan, että papin
tyttären omistaminen oli ollut hänelle hänen elämänsä ihannepäämaali.
Kaikesta varmuudestaan, erehtymättömyydestään ja itserakkaudestaan
huolimatta asetti hän vaimonsa kuitenkin yläpuolelle itseään, piti
häntä itseään viisaampana ja sivistyneempänä. Mutta vaikkei hän näkynyt
aavistavankaan, mikä osa vanhempien tahdolla ja olojen pakotuksella oli
ollut, kävi hänen puheistaan kuitenkin Olavin salaiseksi mielihyväksi
selville, että hänellä oli salaisia epäilyksiä siitä, ettei Elli ehkä
sentään ollut niin onnellinen kuin hän olisi toivonut. Hän valitti
sitä, että ainoa pilkku heidän onnessaan oli se, ettei heillä ollut
perillisiä...

--Eikö ole tietoakaan?

--Ei ole vielä tähän asti ollut.

Ja hän luuli, että Elli siitä syystä välistä oli niin alakuloinen, että
olisi voinut luulla häntä onnettomaksikin.

--Mutta jos vaimosi sinua rakastaa, niin eihän sillä onnettomuudella
ole niin suurta merkitystä?

--Rakastaahan se ... kyllähän minä tiedän, että se rakastaa ... mutta
ymmärräthän sen, että sille saattaa käydä elämä ikäväksikin, kun minun
täytyy talvisin olla kuukausmääriä pitäjällä. Nyt toki on ollut toista
tänä kesänä, kun sinä sentään olet ollut seurana. Mutta välistä minä
olen pelännyt, että hän tulisi synkkämieliseksi, kun ei puhu
päiväkausiin sanaakaan...

--Ei hän nyt ainakaan ole ollut synkkämielinen ... päinvastoin minä
olen saanut sen käsityksen, että hän on enemmän iloluontoinen.

--Onko se puhunut sinulle minusta mitään?

--Mitäs hän olisi minulle siitä?

--Ei mitään erittäin ... mutta minä vain ajattelin, olisiko sattunut
sanomaan jotain itsestään, kun olette keskustelleet... No, mutta terve
nyt ... pannaan nyt toiselle jalalle.

--Ei kiitoksia ... en minä enää.

--Tee nyt pois vain ... istutaan nyt tässä, kun kerran on päästy
alkuun ... mutta missä se Elli on?

Hän sai Ellin nyt vihdoinkin tulemaan, istutti hänet heidän keskelleen
kiikkulaudalle, teki hänelle miedon todin ja kun kuuli, että Olavi ja
Elli teitittelivät toisiaan, sanoi hän:

--Heittäkää jo toki pois nuo haukkumanimet ... vanhat tuttavat ja
viikkokausia haukkuvat toisiaan.

Heidän täytyi juoda veljenmalja. Sitten kietoi hän kätensä Ellin selän
taa, poltti toisella sikariaan ja puhkesi taas tunteisiinsa:

--Oikein minulla oli ikävä siellä pitäjällä viimeiseltä ... alussa se
aina menettelee, mutta lopulta tuli niin kova kaipuu, että lähdin yötä
myöten ajamaan ... mutta kun tulin kotiin, niin olitte juuri
lähteneet...

Elli koetti vetäytyä hänestä erilleen.

--Elähän nyt ... kas, kas, kuinka se ujostelee vierasta ... ei sinun
tarvitse ujostella tätä Olavia ... me olemme niin vanhat tutut ja me
olemme tässä juuri puhuneet sinusta ja minusta ... olisi se sentään
kovin mukavaa, jos sinullakin, Olavi, olisi pikku vaimosi niinkuin
minullakin ja me tässä näin parittain istuskelisimme kesäisen illan
helmassa...

--Sinähän tulet aivan runolliseksi...

--Onhan sitä ehkä minussakin hiukan verran sitä vikaa ... mutta sen
minä sanon sinulle, Olavi, että _kun_ sinä kerran menet naimisiin,
niin tuo sinä se rouvasi tänne ... tule meille koko kesäksi niinkuin
nytkin ... voisittehan te asua minun kamarissani ja me pitäisimme teitä
niin hyvänä, että ... eikö totta, Elli?

Johtaakseen keskustelun toiseen suuntaan kysyi Elli:

--Olivatko kotona pappilassa?

--Olivat ... mutta nythän olen aivan unohtanut ... minullahan on
sinulle kirje.

Hän haki sitä taskuistaan, huomasi muuttaneensa takkia ja meni sitä
noutamaan.

Kun hän oli ehtinyt ulos puutarhan portista, kääntyi Elli rukoilevasti
Olavin puoleen, tarttui hänen käteensä.

--Ettehän ole minuun suuttunut? Ettekö?

--Mitäs minä olisin...

--Mutta te ette rakasta minua niinkuin ennen

--Rakastanhan ... mutta minä toivoisin...

--Mitä ... sanokaa...

Hän viivytteli. Pastori kuului jo tulevan.

--Voi, voi, sanokaa nyt!

--Voisitte te sentään säästää minua hänen hellyyksiltään ... vaikkei se
teitä itseänne vaivaisikaan, niin pyytäisin teitä kuitenkin tekemään
sen minun tähteni.

--Kuinka te voitte sitä epäillä ... pitäisihän teidän tietää, että
tahdon tehdä kaikki, mitä voin...

--Mutta te ette kuitenkaan luule voivanne tehdä _kaikkea_!

Elli ei ehtinyt vastata, sillä pastori tuli samassa takaisin kirjettä
tuoden. Se oli niiltä Olavin helsinkiläisiltä tuttavilta, jotka olivat
olleet koko kesän jalkamatkalla ja nyt ilmoittivat kuitenkin
päättäneensä, että he kulkevat tätä kautta, saapuvat ensi
maanantaiaamuna kirkonkylään ja sitten jonkun päivän levättyään
jatkavat matkaansa laivalla etelään. Ja vaatimalla he yhäkin vaativat,
että Olavi tulisi heidän mukaansa.

Ellistä näytti, että hän kertoi sen aivan rauhallisella mielellä,
melkeinpä mielihyvällä.

--Sinä tietysti vastaat, että he saavat mennä menojaan, sanoi pastori.

--En tiedä vielä.

--Mutta minä sanon, että sinä et mene ... vastahan tässä juuri
tulit ... ja joko nyt pois? Siitä ei tule mitään!

--Olenhan ollut täällä jo toista kuukautta.

--Ei niistä puhettakaan ... tyhjennä lasisi ja pane kolmannelle
jalalle! Vai pois? Me kutsumme ne turistit tänne, pidetään täällä
kestejä, tehdään huviretkiä ja annetaan sitten meneväin mennä
menojaan... Sano sinäkin, Elli, sille, että sen täytyy jäädä!

--Sanoisinhan, jos vain tietäisin, että voin jotain vaikuttaa.

--Voit sinä ... mutta sinun täytyy sanoa vakuuttavammin... Olavi voi
muuten ajatella, että sinulle on samantekevä, meneekö hän vai jää.

--Mutta eihän hän ole vielä todella aikonutkaan.

--No, no ... se on hyvä se ... nyt mennään syömään, koska kuuluu jo
illallinenkin olevan valmis.

Illallisen aikana tuli pastori ryypyn otettuaan ja olutta juodessaan
yhä puheliaammaksi ja hellemmäksi. Hän koetti sanoa sukkeluuksia ja
nauroi niille vedet silmissä. Mutta Elli oli joka hetki vähällä
purskahtaa itkuun. Hänen olisi tehnyt mieli itkeä sekä harmista että
häpeästä. Kuinka hän häntä nyt vihasi! Kuinka hän oli hänen mielestään
raaka, typerä ja kömpelö! Tuollako oli häneen kaikki oikeudet? Tuonko
tähden hän asetti alttiiksi Olavin rakkauden ja tuotako varten hän
tahtoi olla hienotunteinen? Voi, jos olisi uskaltanut rikkoa kaikki ...
puhua suunsa puhtaaksi ... särkeä kaikki yhdellä ainoalla sanalla
säpäleiksi!

Ja omasta onnettomuudestaankin hän olisi tahtonut itkeä. Jos tietäisi
edes, mitä Olavi ajattelee. Hänestä ei saa mitään selkoa, hän näyttää
niin kylmän ivalliselta--minuakin kohtaan.

--Eikö mennä vähän kävelemään ... tahi ehkä vähän soutelemaan, kun
järvi on niin tyven? ehdotti pastori illallisen jälkeen.

--En minä nyt, sanoi Olavi.

--Etkös tule Ellikään?

--En.

--No mennään sitten nukkumaan koko komppania.

Hän otti Elliä vyötäisistä ja sanoi hyvää yötä niinkuin heidän
kumpaisenkin puolesta. Eikä Elli osannut irroittaa itseään, ennenkuin
Olavi jo oli kääntänyt selkänsä ja alkanut nopein askelin kohota
vinnille. Hän näki, että Olavin kasvot olivat vähän kalvenneet, että
hän puri poskensa yhteen niin, että ne hetkeksi kuin luutuivat, ja että
hän, jääkylmästi kumartaen ja heittäen häneen ylenkatseellisen katseen,
käänsi hänelle selkänsä.

Vasta sitten riuhtaisihe hän irti ja tiuskaisi miehelleen:

--Anna minun olla!

--No, no ... etkö tule kohta nukkumaan?

--En! huusi Elli silmät säihkyen. Mene sinä tiehesi ja anna minun olla
rauhassa!

--Ka, ka ... mikäs nyt?

--Sinä olet kömpelin, tyhmin, sivistymättömin mies maailmassa!

Pastori seisoi siinä silmät selällään, koetti lyödä leikiksi, mutta kun
hän näki, että Elli oli tosissaan, ja tiesi, ettei silloin auttanut
ruveta keskustelemaan, meni hän kiltisti kamariinsa.

Ja Elli vaipui verannan rappusille purskahtaen kauan pidätettyyn
itkuunsa.

Hän ylenkatsoo minua ... hän halveksii minua! vaikeroi hän kasvot
käsiin kätkettyinä. Minä näin sen hänen silmistään, hänen pilkallisesta
hymyilystään. Ja hän on oikeassa! Minä olen halveksittava! Minä
rakastan toista ja suostun kuitenkin olemaan toisen...

Mutta minä _en_ suostu! Minä en voi kestää tätä kauemmin!... Minä
tahdon sanoa hänelle, että hän luulee väärin ... että hän saa tehdä
minulle kaikki, mitä tahtoo, kunhan vain rakastaa minua eikä minua
jätä!

Ja ajattelematta sen enempää, mitä hän aikoi tehdä, hyppäsi hän ylös,
juoksi vinnin rappujen juureen ja juoksi niitä ylös, mennäkseen hänen
huoneeseensa, heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa.

Mutta ovi oli kiinni, se oli niin armottomasti, niin kylmentävästi
kiinni... Hän ei tahdo minusta enää mitään tietää!... Eikä Elli
uskaltanut edes kolkuttaa.

Hän tointui, selvisi huumauksestaan, pelästyi itseään, sieppasi orrelta
jotain käsivarrelleen ja juoksi alas kuin takaa ajettuna.



XXV.


--Ei! huudahti Olavi ylös tultuaan ja repäisi rinnastaan kukkavihkon,
jonka Elli oli matkalla poiminut ja antanut hänelle. Tämä on jo liian
naurettavaa! ... ja nyt on tämä lopussa.

Ja hän vetäisi esille matka-arkkunsa ja alkoi heitellä siihen
ylös-alaisin vaatteitaan ja kirjojaan, mitä vain käteen sattui.

Tämä täytyy kerralla katkaista! jatkoi hän. Ja huomenna minä matkustan
tieheni!

Tällainen suhde! Kulkea tässä kuutamosankarina hymyilyn palkasta,
haaveksia hienoa rakkautta, kiipeillä ihanteitten korkeuksiin, vaipua
tummapohjaisiin tunnelmiin ... ei kiitoksia! Minä olen jo liian vanha
ollakseni koulupoikatrubaduurina, huokaillakseni hellämielisiä
ruikutuksia maaseutukaunottarien ikkunain alla. Minulla on toden totta
muutakin tekemistä! Ja mikä minut on nyt taas saattanut näihin
suhteisiin, joita en eläessäni ole voinut sietää? Enkö minä ikinä
viisastu? Olenko se iänikuinen rakkauden narri?

»Mennään sitten maata koko komppania!» Menkää jumalan nimessä ja
nukkukaa, veikkoset, niin, että seinät helisee! Ottakaa siunaukseni,
lisääntykää ja täyttäkää maa!

Hän naurahti onton ivallisesti, nakkeli tavaroitaan ja naurahti
uudelleen sitä hullunkurista näytelmää, joka hänelle tänä iltana oli
esitetty. Ja sillä tullaan häntä tietysti vastedeskin huvittelemaan.

Mutta sitten oli hänestä kuitenkin liikaa tämä kiukku. Kaikki oli niin
liian narrimaista, ettei siitä olisi kannattanut edes suuttua. Ei toden
totta maksa vaivaa sen tähden rauhaansa rikkoa, särkeä mielensä malttia
ja kirjainsa kansia.

Itselleen hänen pitäisi ennemminkin nauraa. Hänkö tässä toteuttamaan
platoonisen rakkauden periaatteita? Hänkö sitä oli täydellä todella
ajatellut mahdolliseksi? Mutta kuinka hän oli siihen määrin voinut
järkensä menettää? Kuinka siihen määrin pettää entisyytensä? Olivatpa
ne vaatimuksia, joita hänelle oli asetettu onnen ehdoiksi! Minun
pitäisi kai pitää kaikki hyvänäni ja olla tyytyväinen, jos saan edes
hänen sormenpäitään suudella!

Mutta hänen omatuntonsa sanoi hänelle kuitenkin samassa, että hän nyt
tuomitsee väärin. Elli on siitä itsekin onneton, hän kärsii siitä, eikä
se tapahdu hänen tahdostaan.

Se alkoi häntä tyynnyttää, hän herkesi heittelemästä kapineitaan,
laitteli papereitaan, jotka olivat joutuneet epäjärjestykseen, ja
istuutui keinutuoliinsa rauhallisesti miettimään asemaa.

Olkoon kuitenkin miten on, päätti hän hetken kuluttua, minun asemani
_on_ täällä mahdoton. Minä en voi jäädä tänne, siitä ei syntyisi muuta
kuin ikävyyksiä itselleni ja hänelle. Ja hänelle varsinkin! Hänen
tähtensä juuri täytyykin minun peräytyä!

Hän ihan ilostui, kun sai sen uuden näkökohdan eteensä. Hän sitä
kehitti ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, että hän tekisi väärin
_Elliä_ kohtaan, jos viipyisi kauemmin. Eihän se muuta kuin siirtäisi
eroa ja samalla tekisi sen yhä vaikeammaksi. Eikö olisi suorastaan hyvä
työ, jos hän menisi nyt kohta?

Ja jo huomenna varhain päätti hän lähteä tapaamaan helsinkiläisiä
tuttaviaan.

Aamulla ei hänen päätöksensa ollut horjunut. Mutta oli se kuitenkin
vähän noloa, kun hän ylös noustuaan melkein kuin hiipimällä hiipi pois
talosta. Nähdessään Ellin menevän rantaan pistihe hän ulos pihasta ja
ilmoitti ainoastaan palvelustytölle lähtönsä. Oli hänellä epämääräinen
tunne rinnassaan siitä, ettei hän menetellyt niin kuin oikeastaan olisi
pitänyt. Oliko hänellä kuitenkaan oikeutta yht'äkkiä itse ratkaista
kaikki, katkaista yhdellä ainoalla iskulla ne siteet, joita he molemmat
olivat olleet punomassa? Mutta miksei? Kun hän kuitenkin oli varma
siitä, että hänen tunteensa olivat kokonaan kylmenneet, niin kokonaan,
ettei hän enää tuntunut voivan kaukaisimmittainkaan käsittää, mitenkä
ne ollenkaan olivat voineet syntyä ja mitenkä hän siihen määrin oli
voinut niiden valtaan antautua!

Olisi hän niin mielellään tahtonut vakuuttaa itselleen, että Ellinkin
oli samalla lailla. Mutta se ei onnistunut. Elli oli pannut koko
elämänsä tähän rakkauteen ... sen Olavi tiesi, ja hän oli nähnyt siitä
niin monta todistusta. Eikä hän voinut estää itseään kuvittelemasta,
miten tämä yht'äkkinen ero häneen tulisi vaikuttamaan. Hän saa kuulla,
että olen mennyt kirkolle, ja samassa hän tietysti aavistaa kaikki. Ja
se uudistuu tietysti, tuo viimesunnuntainen surkeus, josta hän niin
elävästi oli kertonut.

Mutta samalla, kun Olavi taas tunsi heltyvänsä ja kun hänen omatuntonsa
häntä vaivasi, se suututti häntä ja paadutti. Kiukkuisesti tiuskaisi
hän itselleen maantietä myöten kiivakasti kävellessään: »Mutta mitä
minulla on hänen kanssaan tekemistä? Mitä hän tahtoo minusta? Täytyyhän
hänen käsittää, että meidän suhteemme on mahdoton! Enhän voi hänen
kanssaan Amerikkaankaan paeta!»

Vaan eihän hän mitään sellaista vaatisikaan, hän kai sanoisi. Ei hän
muuta kuin pyytäisi, etten vielä menisi, jos häntä vähänkään rakastan.
Mutta kun minä en rakasta! Vaan voinko minä sanoa sen niin
kovakätisesti? Ja minkä ajatuksen hän minusta saa, jos tänään vakuutan
päinvastaista kuin eilen... Minä en anna mitään selitystä, eikä hänellä
ole oikeutta minulta mitään vaatia. Kunhan kerran olen poissa, niin
voinhan jotain keksiä ja kirjoittaa... Kirjeessä se käy niin paljoa
helpommin.

Mutta on tämä kuitenkin ikävä juttu. Vaan mitä minä voin, enhän voi
teeskennellä, kun kaikki minua kyllästyttää... Oli kuitenkin ikuinen
onni, etten saanut tahtoani läpi. On minulla sentään onni vielä
toverinani, ainainen hauska ystäväni...

--Mies hoi, ota rattaillesi! huusi hän muutamalle hevosmiehelle, joka
oli ajanut hänen ohitsensa. Ja pian oli hän kirkonkylän majatalossa.

Siellä ne olivat, hänen tuttavansa, kolme herraa ja kolme naista,
iloisinta, hienointa helsinkiä, somissa, aistikkaissa
matkailijapuvuissa. Jo kaukaa he hänelle huiskuttivat hattuja ja
liinoja, huusivat ja hurrasivat. Se oli kuin tuulahdus vapaasta,
suuresta maailmasta, ja empimättä hän lensi sen avattuun syliin.

Ei otettu kuuleviin korviinkaan, ettei hän tulisi mukaan. Mitä hän
täällä ... sydänmaassa ... koko kesää...? Ihastunutko johonkuhun
sinisilmään? Eihän vain? Ehkä tosiaankin...--Oo, Oo!--Vai ei
kuitenkaan? No, hyvä sitten!--»Panet siis pillisi pussiin, ja tänä
iltana lähdetään ... eihän tämä seutu näytä miltään erikoisen
hauskalta ... me emme ainakaan viitsi viipyä täällä kauempaa.»

Hänet oli helppo saada houkutelluksi. Ja kysymyksien ja vastauksien
sadellessa ja naurun niitä yhtämittaa keskeyttäessä päätettiin
yhteisäänestyksellä, että Olavi Kalm syötyään heidän kanssaan aamiaisen
ottaa talosta hevosen, ajaa takaisin pappilaan, laittaa kapineensa
kuntoon ja hellät hyvästit otettuaan rouvalta, koska siellä kuuluu
olevan nuori, sievä rouva, soudattaa itsensä Tyynelästä laivaan, kun
toiset astuvat siihen kirkon rannasta. Ja sitten sitä mennään, yksi
hauska mies lisää ennenkin iloisessa seurassa!

--Mutta elkää vain peruuttako, herra Kalm! huusi vielä yksi neitosista
hänen jälkeensä, kun hän ajoi ulos pihasta.

--En, en!

--Saammeko olla aivan varmat, että tulette?

--Saatte olla!

Se oli pieni ketterä tyttö, eloisa kuin orava, ja keikkui koko matkan
hänen silmissään, niin että hän vasta Tyynelän kattojen näkyessä taas
muisti, minne hän oikeastaan ajoi.

Mutta nyt tuli hänelle oikein kiire saada kaikki suoritetuksi niin
pian kuin mahdollista. Ja ennen kaikkea, sanoi hän, ei mitään
hellämielisyyttä ja peräytymistä.



XXVI.


Kun Elli sai palvelijalta kuulla, että Olavi oli mennyt kirkonkylään,
hänelle siitä mitään virkkamatta, luuli hän jo aavistavansa kaiken.
Mutta hän ei sitä vieläkään tahtonut uskoa. Hän ei _voi_ niin tehdä,
hän ei voi olla niin sydämetön. Mutta sitten tuli tyttö vähän päästä
vinniltä ja kertoi, että herra varmaankin on poislähdössä, koska on jo
heitellyt kapineitaan matka-arkkuunsa. Ja kun Elli näki ne siinä kuin
vihaisella kädellä viskeltyinä sinne tänne kirstun pohjaan, niin hänen
jo täytyi uskoa. Hän luuli nyt tietävänsä syynkin siihen. Eilen illalla
heidän erotessaan hän sen oli päättänyt ... hän ei tahdo viipyä
hetkeäkään enää ... hän halveksii ja ylenkatsoo.

Ja taaskin Elli syytti siitä vain itseään. Eihän hän, Olavi, joka oli
niin arka ja hienotuntoinen, voinut sitä sietää, jos hän kerran
luuli... Hän, jolla oli niin korkeat käsitykset rakkaudesta ja joka oli
sanonut, että ainoastaan rakkaus oikeuttaa... Mutta hän ei saa jäädä
siihen luuloon, hänen täytyy tietää se! Ja vielä viimeisenä
pelastuksenaan hän tarttui siihen toivoon, että kunhan hän saa puhua
hänen kanssaan, saa sanoa kaikki, luvata, mitä hän tahtoo, hän ehkä
vielä jää ... ja se ei ehkä vielä ole lopullisesti lopussa.

Pitkän rupeaman harhaili hän sinne tänne huoneissa, verannalla,
pihamaalla, puutarhassa, taas huoneissa ja taas verannalla. Ja joka
hetki hän luuli kuulevansa hänen tulevan maantiellä.

Hetkellisenä toivon salamana leimahti hänen mielessään, että hänhän on
voinut mennä noutamaan noita tuttaviaan ja että hän tuopi ne tänne.
Mutta se sammui samassa. Mitäs varten hän oli ajanut tavaroitaan
kokoon? Ja olisihan hän siinä tapauksessa ilmoittanut siitä...

Hän istui taas verannalla, oli jotain tekevinään, mutta ilman mitään
selkoa siitä, mitä teki...

Silloin hän kuuli kiivasta ajoa portin takaa, sinne seisahtui hevonen
ja rattaat. Olavi hypähti rattailta maahan, eikä hänellä ollut ketään
muita mukanaan.

Elli aikoi jäädä siihen, missä oli, ottaa hänet rauhallisesti vastaan,
mutta kun Olavi juoksi pihamaan poikki, pakeni hän saliin ja sieltä
omaan huoneeseensa.

Ja sinne hän kuuli, nyrkillä sydäntään painaen, kuinka Olavi aikoi
ensin mennä ylös, mutta poikkesi sitten pastorin luo, joka häntä huusi
kamaristaan.--»No», sanoi pastori, »mitäs miehelle kuuluu?»--»Ei juuri
muuta kuin että minun täytyy pyytää sinulta kyytiä laivalle.»--»Kyytiä
laivalle? Aiotko sitten todellakin lähteä»--»Niin, kyllä asia nyt on
niin päin kääntynyt.»--»Elähän, ja jo tänä iltana...»

Enempää ei Elli kuullut, sillä pastori ja Olavi poistuivat porstuaan,
ja Olavi kuului nousevan ylös kamariinsa. Hän alkoi siellä kävellä
edestakaisin lattiaa Ellin pään päällä, ja joka askel tuntui kuin
sattuvan hänen päälakeensa, kuin takovan hänen aivojaan. Nyt hän
liikautti kirstuaan, veti sitä lattiaa pitkin, pudotti sen pohjaan
jotain raskasta. Nyt hän oli vähän aikaa hiljaa ja sitten hän alkoi
viheltää.

Ja eikö hän aio tulla minulle mitään sanomaan, eikö tule edes itse
ilmoittamaan lähdöstään?

Joku tuli. Se olikin vain pastori.

--Kuulehan, Elli, sanoi hän huolestuneesti, melkein kuin jotain
onnettomuutta valittaen,--kun se kuitenkin on päättänyt mennä ... eikä
sitä näy voivan mikään pidättää ... pitää kai laittaa sitten
päivällinen valmiiksi laivan tuloon.

Mutta Elli ei liikahtanut paikaltaan, istui ikkunansa ääressä ja
tuijotti järvelle.

Vihdoin hän kuuli hänen tulevan alas, kävelevän porstuassa ja
verannalla, ja luuli hänen häntä etsivän. Hän nousi ja meni saliin.
Vaan Olavi hakikin joitain vaatteitaan porstuan naulasta. Mutta Elli
meni kuitenkin häntä vastaan.

--Te matkustatte tänään? sanoi hän eikä ymmärtänyt, kuinka hän
kuitenkin sai estetyksi äänensä särkymästä.

--Niin, olenhan päättänyt...

--Ettekö tule takaisin?

--Tuskin tulen, ainakaan tänä kesänä.

--Teille tuli kiire lähtö?

--Niin, toverini vaativat välttämättä.

--Onhan hauskempi matkustaa seurassa.

Elli oli mennyt verannalle ja laskeutunut alimmalle portaalle, seisoen
oven aukossa syrjittäin. Olavi oli löytänyt eteisestä sen, mitä hän
sieltä etsi, ja aikoi taas mennä ylös. Mutta sitten hänkin meni
verannalle. Ja vaikka hän oli päättänyt välttää kaikkia selityksiä,
tuli hänelle nyt kuitenkin halu niitä antaa, koska Elli ei niitä
vaatinut eikä kysynyt syytä hänen lähtöönsä.

--Te ehkä kummastelette äkillistä lähtöäni...

--Enhän sitä kummastele ... tottahan teillä on siihen syynne.

--Eihän minulla ole muuta mitään ... mutta uskokaa, että näin on
parasta meille molemmille ... sekä teille että minulle...

--Tehkää sitten vain niinkuin teille on parasta...

--Niin, ja teille myös...

--Ja minulle myös.

Elli seisoi siinä liikkumatonna kuin patsas, kasvot jäykkinä ja vartalo
suorana, näytti kuin ei olisi silmiäänkään räpäyttänyt, ja ääni tuli
jostain kuin ulkopuolelta häntä. Olavin valtasi yht'äkkinen katumus,
kaikki entiset tunteet tulvahtivat takaisin hänen rintaansa. Hän ei voi
sitä tehdä, hän ei voi jättää... Mutta silloin raukesi samassa myöskin
Ellin keinotekoinen pinnistys, hän astui alas rappusilta ja katosi alas
pihalle. Olavi otti askeleen seuratakseen häntä. Mutta silloin hän näki
pastorin tulevan pirtin puolelta... Ja mitä siitä tulisi, jos hän taas
peräytyisi ... hän oli luvannut tovereilleen ... ei, ei, kyllä hänen
täytyy mennä ... ja hän nousi takaisin lähtöään laittamaan, iloissaan
siitä, että kaikki kuitenkin oli käynyt helpommin kuin mitä hän oli
osannut toivoakaan.

Eikä enää ilmaantunut tilaisuutta uuteen yhtymiseen ennen kuin
päivällistä syödessä. Se oli myöhästynyt, ja täytyi kiiruhtaa
ehtiäkseen ajoissa laivan tuloon. Elli istui toisessa päässä pöytää,
Olavi ja pastori toisessa. Hän koetti saada häneltä silmäyksen
vastaukseksi, selitykseksi, lohdutukseksi. Mutta Olavin katse ei
hetkeksikään pysähtynyt yhteen paikkaan, näytti kuin olisi joka
taholla, minne hän sen loi, ollut jotain, jota samassa täytyi välttää.
Katuiko hän, vaivasiko häntä paha omatunto? ja samalla hän oli Ellistä
siinä niin vieras, niin kaukainen, niinkuin hän ei enää olisi ollut
täällä, niinkuin ei olisi koskaan ollutkaan. Koko ympäristössä,
kaikessa, mitä Elli näki ja kuuli, oli jotain epätodellista,
suhdatonta, muodotonta ... huone ikäänkuin isoni, pöytä kuin venyi ja
piteni, ja Olavi ja pastori kuin loittonivat jonnekin, ja niiden äänet
kaikuivat luonnottomilta. Kunhan hän ei pyörtyisi, kunhan ei tuoli
kaatuisi ja seinät hajoaisi. Ja hän ei voinut enää muuta ajatella kuin
koettaa koota kaikki voimansa, ettei mitään häiriötä syntyisi.

Sitten hän näki heidän nousevan pöydästä, ja hän nousi itsekin. Olavi
heitti serviettinsä tuolille, tuli hänen luokseen, sanoi jotain, sanoi:
»Jääkää hyvästi nyt ja kiitoksia kaikesta», ja ojensi hänelle kätensä.
Puristiko se hänen kättään? Vai hänkö puristi Olavin kättä? Ja olivatko
hänen kasvonsa surulliset, vai niinkö hän vain luuli ja ihmetteli,
etteivät olleet? Oliko hän vastannut mitään vai eikö? Mutta sitten taas
Olavi meni ja Elli jäi korjaamaan astioita. Hän käski tytön panna
sokeriastian kaappiin kärpästen käsistä ja viedä voilautasen kellariin.

--Nyt me menemme, Elli, sanoi pastori salin ovelta, joudu pian, jos
aiot mukaan.

Oliko hän sitä aikonut? Eikö hän äsken puutarhassa turhaan häntä
odottaessaan ollut päättänyt, ettei hän mene saattamaan? Hän on
pettänyt minut, se on kurjasti tehty, hän on pitänyt minua
leikkikalunaan, minä en tahdo nähdä häntä enää ... eikähän se ollut
hän, joka pyysi tulemaan.

Mutta kun hänelle selvisi, että Olavi todella menee, ettei saa nähdä
häntä enää ... onko hän edes jättänyt hyvästiään? ... rantaan mennessä
saavat he ehkä vielä vaihtaa jonkun sanan ja hän lupaa ehkä tulla kohta
takaisin,--niin kiiruhti hän heidän jälkeensä.

Herrat odottivat verannan edustalla. He kulkivat kolmisin rantaan,
Olavi kantaen päällystakkiaan ja sateenvarjoa ja kulkien hiukan edellä.
Venheeseen noustessa tarjoo hän Ellille kätensä, ja Elli ottaa sen
vastaan. Sitten kehoittaa hän häntä istuutumaan, ettei kaatuisi, kun
kokka irroitetaan maasta. Mutta kun Elli ei tule totelleeksi, typertyy
hän venheen liikahtaessa tuhdolle, loukkaa kyynärpäätään ja saa vaivoin
kyyneleensä pidätetyksi.



XXVII.


Olavi istui perässä, pastori hänen kirstullaan alahangoilla ja Elli
keskellä venhettä.

Tuuli oli kylmänlainen pohjatuuli, taivas kirkas ja järven selkä
tummansininen. Saarien rantakoivut notkistuivat ohi kulkiessa,
puistelivat tuimasti latvojaan, ja kaikki tämä muistutti Elliä niin
elävästi siitä illasta monta vuotta sitten, jolloin Olavi oli mennyt ja
hän paennut koivulehtoon itkemään, kun pohjatuuli puhalteli. Sekö
sitten nytkin jäisi viimeiseksi muistoksi hänestä? Ja uudelleen tulisi
alkamaan sama elämä, joka silloin oli alkanut? Eikä saanut edes uhkaa
mielessään syntymään, eikä heräämään etäisintäkään toivoa. Jos saisi
edes kuolla pois, jos venhe kaatuisi tähän selälle ja he kaikki
hukkuisivat ... tai hän vain hukkuisi ja muut pelastuisivat... Mutta
sitten tuli toivomus, joka samassa kuitenkin kauhistutti häntä niin,
että häntä pudistutti kuin horkassa... Hän oli kuin tietämättään
ajatellut, että jos _pastori hukkuisi_ ja hän Olavin kanssa pelastuisi.
Mutta mitä minä ajattelen? huudahti hän itselleen. Vieläkö sekin kaiken
muun lisäksi, että minä saatan sellaista toivoa? Ja paetakseen itseään
hän pakottautui kuuntelemaan, mitä ne puhuivat tuolla hänen takanaan.

Ne keskustelivat tyynesti ja rauhallisesti ja tuntuivat yht'äkkiä
tulleen erittäin hyviksi ystäviksi. Mistä se nyt oli tullut tuo
hellyyden puuskaus Olavin puolelta? Olavi puhui niin suurella innolla,
kuin asia olisi ollut hänen omansa, että pastorin pitäisi hakea
isompaan ja parempaan paikkaan, lähemmä muuta maailmaa, jonnekin
rautatien varteen. Silloin tällöin voisivat he sitten pistäytyä
Helsinkiin, ja Elli rouvalle se varmaankin olisi paljoa hauskempi.

--Mitäs sinä, Elli, arvelet? Pitäisikö meidän hakea pois täältä? kysyi
pastori kääntyen taakseen.

--En tiedä, sanoi Elli.

--Sinä istut siellä niin piilossa ... nouse tänne minun viereeni, on
tässä sijaa kirstun kannella meille molemmille.

--Istuhan vain ... kyllä minun on hyvä täälläkin.

Sen enempää hänestä välittämättä jatkoivat he taas jutteluaan. Pastori
oli nähtävästi innoissaan saadessaan hänet kerrankin noin häiritsemättä
ja kokonaan haltuunsa. Eikä hän lakannut päivittelemästä, että kun sinä
kuitenkin nyt menet ... enhän minä sitä ollenkaan osannut ajatella ...
vaan minä en laske sinua laivaan, ennenkuin lupaat ainakin jo ensi
kesänä tulevasi takaisin. Elli säpsähti. Lupaisiko hän? Ei luvannut, ei
sanonut voivansa ainakaan vielä sitä määrätä ... »tämmöinen lentävä
lintu kuin minä ei koskaan tiedä, minne hän milloinkin...»--»Eihän
sitä, eihän sitä», myönteli pastori, »vaan olisi se kuitenkin soma, jos
tulisit».

He tulivat väylälle, mutta laivaa ei vielä näkynyt. Laskettiin maihin
pienen kivikkosaaren niemeen ja alettiin odottaa. Elli istui muista
vähän loitommalle, tyyneen puolelle, missä sileä takalaine aina tuon
tuostakin rantaa nuolaisi, ja ainaisiksi ajoiksi painui tässä hänen
mieleensä, muistoksi kaikista hänen pettyneistä toiveistaan, aava
ulappa, valkea merimerkki, joka paistoi huikaisevan kaukana siintävien
selkien perällä, ja etäiset maanselät hienosti kaareutuvina viivoina.
Sillä sinnehän ne hänen kanssaan tulevat katoamaan myötätuulen vieminä.

Olavi ja pastori istuivat venheen luona ja puhuivat metsästyksestä.--
»Kun et olisi niin kiirettä pitänyt», sanoi pastori, »niin olisi tultu
pian jäniksiä ampumaan tänne näihin saariin.» Ja sitten hän tuntui
päivittelevän, että kun ei tullut otetuksi mukaan edes kahvineuvoja ...
olisi tässä näytty ennätettävän vielä pannukin kiehauttaa ja juoda
erokahvit.

Mutta taas tuli Ellille halu vielä vähän aikaa olla hänen seurassaan.
Hän nousi, katkaisi muutaman kukan nurmikoita ja istuutui heidän
luokseen. Ja nyt näytti Olavikin ystävällisemmältä, kääntyi hänen
puoleensa ja katseli häntä, niinkuin näytti, lempeästi ja surullisesti,
niinkuin olisi katunut, tahtonut lohduttaa, sanoa jotain, joka oli
hänen sydämellään.

--Saanko tuon kukan? kysyi hän ja ojensi kätensä.

--Mitäpä te sillä,--mutta antoihan Elli sen kuitenkin.

Pastori oli poistunut vähän matkan päähän laivaa tähystämään. Silloin
Olavi sanoi:

--Elkää olko niin surullinen ... antakaa minulle anteeksi, minä pyydän.

--Mutta miksi te menette?--Olavi ei ennättänyt vastata, kun pastori
huusi:

--Nyt se tulee!

He kääntyivät katsomaan ja näkivät laivan, joka juuri ilmaantui niemen
takaa. Sitten sanoi Olavi, ennenkuin pastori ehti tulla:

--Unohtakaa minut, minä en ansaitse, että minua muistelette.

Ja hän tunsi sen sillä hetkellä, hän oli omasta mielestäänkin
menetellyt niin väärin, ettei hän ansainnut. Mutta Ellistä se oli vain
uusi todistus siitä, että Olavi ei häntä rakastanut.

Se, mikä sitten tapahtui, oli taas kuin unennäköä, sellaista, joka ei
haihdu herätessä, vaan jää niinkuin jotkut kamalat lapsuuden
painajaiset elämän ajaksi mieleen.

He soutavat väylälle, pastori heiluttaa hattuaan ja laiva, joka yhä
lähenee ja suurenee lähetessään, viheltää vastaukseksi. Ellistä tuntuu,
että se ilkkuu hänelle ja että piipusta nouseva savu liehuu kuin
riemuissaan jostakin.

Kannella tuolla ylhäällä seisoo laivan käsipuita vasten nojaten joukko
naisia ja herroja. Olavi on noussut seisomaan, hän heiluttaa heille
hattuaan, hänen silmänsä säteilevät, ja hän näyttää kuin tähtäävän
jotakuta.

--Päivää, herra Kalm! huutaa heleä naisen ääni. Tulittepahan te!

--Miksen olisi tullut, kun lupasin, vastaa Olavi.

Laiva on kohdalla, sieltä heitetään nuora ja kiinnitetään kokkaan,
samassa kun venhe liukuu laivaan kiinni. Elli näkee nostettavan tavarat
laivaan, siinä on huutoa ja melua, laivasta kiirehditään ja sama heleä
naisääni huutaa taas:

--Antakaa tänne sateenvarjonne ja palttoonne, herra Kalm!

Ja Olavi kiipee ylös ehtimättä heittää hyvästiäkään. Samassa nakataan
nuora irti, venhe sysätään ulos laivasta, kone alkaa käydä ja laivan
sivusta ruiskahtaa likaista kuumaa rasvavettä venheeseen, jonka
propellista pursuava virta työntää armottomasti jälellepäin.

Venhe kääntyy niin, että Elli voi katsoa jälelleen. Hän näkee Olavin
peräkannella, suuren iloisen ja nauravan seuran ympäröimänä. Ja taas
siellä keikkui se neiti ensimmäisenä hänen edessään. Laiva poistuu
poistumistaan, Olavi ei katsahdakaan tänne, hän kai jo on kokonaan
unhottanut. Mutta yht'äkkiä hän astuu esiin, nostaa hattuaan ja tempaa
sitten nenäliinansa. Muutkin sieltä huiskuttavat, ne vieraat, se
neitikin liikuttelee päivävarjoaan. Pastori huiskuttaa vastaan.

--Huiskuta sinäkin, Elli! Etkö näe, kun ne kaikki huiskuttavat.

Elli ei kuitenkaan saa kuin pari kertaa kättään nostetuksi ja
lasketuksi. Hänestä näyttää, että niistä muutamat tuolla ovat ottaneet
kiikarinsa ja että ne häntä tähystelevät. Hänen täytyy kääntää pois
päänsä laivasta, hän ei kärsi nähdä sen poistuvan, ja samassa kääntyy
venhekin kotiin päin, Tyynelän lahtea kohden.

       *       *       *       *       *

Kun he olivat vähän matkaa soutaneet ääneti, sanoi pastori yht'äkkiä:

--Kylläpä minä nyt alan ymmärtää, minkä tähden sillä oli semmoinen
kiire. Näitkö sinä sen neitosen, joka otti vastaan Olavin tavarat?

--En.

--Etkö nähnyt ... se, jolla oli se pieni punainen hattu ... sepä oli
vasta vähän nätti tyttö ... kylläpä vain se taisi olla syynä koko
lähtöön... Katsopas poikaa, kun ei siitä virkkanut mitään... Mutta yksi
se jäi kuin reen sisälle ruikuttamaan. Eivätpähän onnistuneet sen
pappilan Liinan puuhat vielä tänäkään kesänä, vaikka koetin minä olla
puhemiehenä ... puheskeli pastori meloessaan venheen perässä.

--Vai koetti se pastori olla rovastin röökinän puhemiehenä, naurahti
renki kokkatuhdolta.

--Koetinpa koetin, mutta eihän se silloin auta, kun on toinen jo
kierroksessa.

Ellin täytyi äänetönnä, jäykistyneenä kuunnella heidän puhettaan ja
ponnistaa kaikki voimansa estääkseen itseään itkuun purskahtamasta.

       *       *       *       *       *

Illalla tapasi Elli itsensä nuottakodan luota pitkältään, otsa vasten
kylmää kalliota.

Hän oli vielä kerran tehnyt tilin elämästään ja katsellut vielä
viimeisen kerran ulos maailmaansa, joka oli menetetty, suljettu, ja
kaikki toiveet haihtuneet. Iäti tulevat laivat kulkemaan tästä ohi,
aina laineet loiskimaan hänelle kolkkoa toivottomuutta ja elämän
onttoutta. Ja ajatellessaan sitä ja nähdessään auringon kimalluksen
veden pinnalla purskahti hän viimeinkin kyyneliin ja itki niin, että
kivi kostui. Hän aikoi riuhtaista itsensä irti, tunsi ylpeytensä
kuiskuttavan korvaansa, että hänen täytyisi nousta ja kukistaa
tunteensa. Mutta hän ei tahtonut sitä kuunnella ... mitä se merkitsee,
jos hän on nöyrtynyt, jos hänet on petetty ja hyljätty... Eihän se ole
mitään sen rinnalla, ettei taas ole ketään, jota saisi rakastaa ja joka
hänestä välittäisi.

Ei hän enää syyttänyt itseäänkään niinkuin eilen. Olihan hän silloin
ajatellut, että kaikki olisi voinut muuttua, jos hänen ennakkoluulonsa
eivät olisi olleet tiellä, jos hän olisi tarttunut elämänsä ohjiin ja
yhdellä iskulla ratkaissut kaikki. Mutta eihän hän ollut saanut siihen
tilaisuutta ja eihän sekään enää olisi auttanut. Sillä eihän se hänestä
välittänyt ja rakastihan se ehkä toista. »En mitään minä ole hänelle,
hän inhoo, ylenkatsoo, nauraa minua ja kertoo minusta jollekin taas,
niinkuin minulle kertoi muista.»

Mutta ei hän kuitenkaan voinut tuomita Olavia siitä.

Ei vihata häntä, ei katkeruudella ajatella eikä lakata häntä
rakastamasta. Vaan aina tulee hän häntä mielessään pitämään, aina
antamaan haavan vuotaa, kunnes veri on kuiviin juossut.

Hän nousi ylös, kuivasi kyyneleensä ja nousi pihaan. Ruis alkoi jo
kellastua ja oli mennyt lakoon paikoitellen. Metsä ja talo seisoivat
mustina ja syksyisinä kajastavaa pohjoista taivaanrantaa vasten. Alkaa
taas syksy, tulee se talvi...

Hän tuli verannalle ja meni siitä ylisille. Siellä hän keräsi kaikki,
mitä oli Olavista jälellä ja muistutti hänestä: muutamia paperipalasia,
puoleksi tyhjennetyn paperossilaatikon ja tulitikkukotelon, jota hän
oli käyttänyt. Hän aikoi ne heittää uuniin, mutta kätki ne sitten ja
pisti mukaansa. Hän tahtoi nyt säilyttää kaikki, haki käsiinsä kirjeen,
jonka Olavi oli lähettänyt hänen miehelleen, ja otti talteensa vavan,
jolla Olavi oli onkinut.

Puutarhasta hän löysi kiikkulaudalta kepin, joka Olavilla aina oli
ollut kädessään, kun he siinä istuivat, ja jolla hän piirteli kuvioita
käytävän hiekkaan. Tuon viirun oli hän vetänyt silloin, tuon taas
silloin.

Oli jo melkein pimeä, ensimmäiset syystähdet tuikkivat jo kelmeästi
taivaalla. Ikkuna rasahti saranoillaan ja hän säpsähti, niin että oli
parkaista.

--Oletko sinä siellä, Elli ... mikset tule jo nukkumaan?

Hänen miehensä seisoi haukotellen ikkunassa ja oli jo riisuutunut.

Hänenkö luokseen! Hänenkö kanssaan taas vanhaa elämää aloittamaan
Miksei mieluummin lopettaa kerralla kaikkea, pelastua, paeta, juosta
vaikka järveen...?

Mutta hän tunsi, että hänen voimansa tälläkin kertaa hänet pettävät. Ja
kun pastori yhä seisoi ikkunassa odotellen ja uudisti kehoituksensa,
nousi hän ja meni runneltuna, uupuneena ja melkein tiedotonna, horjuvin
askelin huoneeseen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Papin rouva" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.