Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Papin tytär
Author: Aho, Juhani, 1861-1921
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Papin tytär" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PAPIN TYTÄR

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1920.



I.


Elli oli hänen nimensä.

Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmalle
piille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästä
neljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sitten
katsella alaspäin keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsia
leikitteli, ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasi
käppyrässä. Kupeille ei nähnyt, kun oli toisella puolen porstuan seinä
ja toisella kellarin pääty. Ylemmä ei uskaltanut, vaikka olisi vähän
matkan päässä ollut toinen pii, yhtä paksu kuin neljäs, ja sieltä olisi
jo kellarin katon yli nähnyt. Eikä saanut tässäkään kauan iloita.
Lapsentyttö huomasi ja sieppasi alas ja retuutti pois, eikä kimakka
itku auttanut.

Mutta kun ikä jatkui, ja pääsi tytöstä erilleen, niin piitä
korkeammalle joka päivä. Tuo toinen paksumpi pii oli kahdeksas, ja se
oli kellarin harjan tasalla. Siitä varovasti kellarin katolle,
syrjäsittäin, sydänalassa vähäinen vavistus, että jos äiti näkee ja
huutaa pois. Mutta ei äiti nähnyt eivätkä lapset rappusilla. Ja kun
kerran kellarin katolle pääsi, niin sieltä ei kukaan nähnyt, ja siellä
saattoi olla kuinka kauan tahansa, luisulla katolla lämpimässä
paisteessa.

Ja jopa näkyi maailmaa sinne! Vo-ooi! Ja vaikka minnepäin! Rakennuksen
päitse järvelle päin venheranta kokonaan ja venheet teloiltaan ja
nuottakota. Niityn rannassa mies vielä, joka käesteli Lahnalahdessa,
venheen kokassa pikkuinen tyttö. Tuolla edempänä sitten, toisella
puolen järven, Iinmäen korkeat kukkulat, jonne päivä paistoi ja josta
näkyi taloja ja kellertäviä peltoja.

Pihamaan ja puutarhan yli oli maantielle päin peltoja aina kirkolle
saakka. Maantietä ei näkynyt korkean ruispellon takaa, mutta maantien
kohdan arvasi aidan seipäistä ja nousevasta pölystä ja ajavain päistä.
Olisi tehnyt mieli välistä ihan siitä ilosta hyppiä, että täällä oli
eikä kukaan tiennyt ja saattaisi olla vaikka kuinka kauan, jos vain
saisi. Mutta ei uskaltanut hyppiä ... näkisivät ja ehkä huutaisivat
pois. Parasta oli olla hiljaa, painautua pitkäkseen luisulle katolle
eikä hiiskua mitään ... »niinkuin sirkka seinän raossa»...

Tie keittiöstä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alinomaa
liikkui, mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitä
kellarissakin, ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässä
liikuttelivat, mutta ei niistä kukaan mahtanut aavistaakaan, kuka oli
katolla ... vaikka se siellä mahallaan loikoi ja katseli päädyn
kohdalta alas aivan heidän päälakeensa ja tukan jakaukseen. Äitikin
kulki monet kerrat kellariin, vaan ei hänkään huomannut ... kantoi
milloin niitäkin ja välistä meni tyhjin käsin. Sydäntä kutitti ...
tuskin sai naurunsa pidätetyksi, kun äitiä katseli... Jos olisi hiljaa
uukahtaa tai sammalta tai lastua heittää äidin päälle... Ei, ei,
parasta on olla hiljaa, hiiskumatta ... eivät ehkä milloinkaan löydä,
saa olla täällä koko viikon ... aivan likellä ... eivätkä tiedä, missä
on...

--Elli! huudettiin yht'äkkiä alhaalta. Missä Elli on? Oletteko nähneet,
lapset, Elliä?

Se oli äiti, joka huusi. Elli painautui lujemmin kattoon ja koetti
pidättää nauruaan, joka pyrki tulemaan.--Ei tiedä äiti, missä Elli on
... mutta ei Ellikään sano ... antaa niiden ensin etsiä ... missähän
luulevat olevan...?

--Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliä?

--Ei olla nähty!

--Menkää etsimään jostain ... puutarhasta tai...

Lapset juoksivat etsimään.--Antaa niiden etsiä ... ei Elli huuda.

Äiti odotti kellarin edessä, ja lapset tulivat sanomaan, ettei Elliä
ole puutarhassa. Äiti käski vielä etsiä huoneiden takaa ja pellon
pientarilta tai mistä tahansa. Mutta eivät lapset mistään löytäneet...

Siitä tuli äidin mieli levottomaksi ja hän rupesi toden teolla
huutamaan.

--Elli hoi! huusi hän, ja lapset huusivat mukana. Silloin pääsi Elliltä
naurun tirskahdus, ja hän äänteli alas:--Uu--uu!--mutta ei äiti eivätkä
muutkaan huomanneet, vaikka hän vähän kurkisti kellarin päädyn ylitse.

--Missä sen ääni kuului? ... kuulitteko, lapset?

--Uu piilossa ... uu kellarin katolla ... uu!

Nyt hänet jo huomattiin, ja häneltä pääsi itseltään hillitön nauru. Ja
hän kuvitteli, että muut nauraisivat yhtä paljon...

Mutta äiti vihastui niin, ettei ollut saada ääneen ensiksi...

--Tyttö!--sinä! ... heti paikalla alas! ... nouse heti istumaan! ... et
saa liikahtaakaan!

Ja kun Elli sanoi, että kyllä hän itse osaa tulla tikapuille ja sitten
alas, niin äiti uhkasi antaa vitsaa, jos ei hän kohta jää yhteen
paikkaan ... siihen, missä on, ja pitele käsillään kiinni, niin kauan
kuin joku joutuu ottamaan.

Ja Ellin täytyi odottaa siksi, kunnes renki tuli ja otti hänet
räystäältä syliinsä ja laski maahan.

Vitsaa oli vähällä tulla, mutta torumisiin se kuitenkin jäi tällä
kertaa...

Mitä hän siellä ... kellarin katolla ... ja ilman lupaa?

Hän vain tahtoi nähdä, kun niin paljon maailmaa näkyi ... ja kun oli
niin helppo päästä...

Vai paljon maailmaa! ... jos olisi pudonnut ja taittanut jalkansa, se
olisi ollut maailmaa!... Muistakoon sen, että jos vasta sinne kiipee,
niin...!

--Enkö minä, äiti, enää milloinkaan saa kellarin katolle? ... en minä
putoa...

--Et milloinkaan saa, muista se,--koetti äiti sanoa vihaisesti ja lähti
menemään keittiöön.

--Saanpa minä kuitenkin vielä tikapuille, sanoi Elli itsekseen, mutta
kerjäläislapset kuulivat sen.

--Rouva! huusivat he, se aikoo kiivetä vielä tikapuille...

Mutta nyt äiti vasta oikein vihastui.

--Vai vielä tikapuille ... ei alimmalle piillekään ... ei yhdellä
jalalla ... muista se!

Nyt pääsi Elliltä itku, ja hän meni huoneen taa itkemään. Sieltä meni
puutarhaan ja teki sitä samaa vielä sielläkin... Ei saa enää
milloinkaan nousta kellarin katolle ... ei katsoa rantaan eikä peltoja
pitkin maantien kohtaan, missä ihmisiä ajaa ... eikä olla yksin niin,
ettei kukaan näe.

Minkätähden on kaikki niin surkeata tässä maailmassa?--niin oli hän
kerran kuullut äitinsä huokaavan, ja hänestä sopi hänenkin nyt
huokaista niin. Ja huokaistuaan oli hän mielestään, niinkuin olisi
ollut melkein aikaihminen. Siitä tuli kuin jonkunlainen uhka rintaan.
Ja kyyneletkin kuivuivat siinä puutarhan koivua vasten seistessä ja
tuohen helpeitä irti repiessä.

Aikansa revittyään ja repimiänsä suussaan purtuaan heittäytyi Elli
selälleen nurmikolle ja pani kädet pään alle ristiin. Ja siinä hän
loikoi kauan aikaa suu yhteen nipistettynä ja ajatteli, että nyt kai
eivät korkealta löytäisi, jos tulisivat etsimään ... ei kai tarvinnut
pelätä, että tästä putoisi ... ei kai, pyh!...

Puut humisivat pään päällä, koivun oksat notkistuivat tuulen mukana,
mutta haavassa liikkuivat vain lehdet ja lepattivat alinomaa. Se alkoi
näyttää Ellistä niin somalta, että hän unohti ikävänsä ja uhkansa ja
jäi katselemaan, kuinka koivun oksat notkistuivat ja haavan lehdet
lepattivat ja kuinka kaikki puut hiljaa huojuivat ja humisivat...
Mikähän se oli noissa puissa, joka niin humisi, ja minkätähden lehdet
lepattivat?... Ei tullut vastausta siihen, eikä sitä tarvittukaan...
Mieli livahti muuanne... Onkohan paljon lehtiä puissa ... yksi, kaksi,
kolme, viisi ... kymmenen ... sata ... kymmenen sataa ... tuhatta... Ei
hän enää viitsinyt, paljon näkyi olevan...! Voi, jos hän olisi edes
lintu ... tai olisi hänellä edes yksi siipi, niin lentäisi ylös tästä
puiden tasalle ... ja jos olisi käki, niin kukkuisi, ja kukkuisi koko
päivän ja yön!... Se koivu oli niin korkea, paljon korkeampi kuin talo
... saisi kukkua senkin latvassa, jos olisi siipi, jolla lentäisi...
--Kun olisi aivan yksin, ettei ketään muita koko talossa, niin nousisi
jotenkuten niin korkealle kuin puiden oksat ja kiipeäisi, kiipeäisi ...
oksalta oksalle ... latvaan ... ja pistäisi sieltä päänsä ulos oksien
välitse tuolta ... tältä puolen puun ja katselisi ... olisi hiljaa
hiiskumatta ... eikäpä kukaan tietäisikään, kun tulisivat kotiin. Mutta
ei hän huutaisikaan enää ... ei, vaikka kuinka etsisivät. Ja olisi
yötäkin puussa...

Ja kun oli päässyt se ajatus mieleen, niin ei se tahtonut siitä erota.
Puuhun, korkeaan koivuun, joka ulottui yli katonharjan ... ihan oksien
suojaan ... siellä olisi hauskempi olo kuin kellarin katolla ja millään
katolla. Voi, jos sinne pääsisi! Ja Elli hyppäsi ylös maasta ja juoksi
koivun luo... Paksu se oli ja oksat liian ylhäällä, eivätkä kädet edes
ympärikään ulottuneet... Ei pääse ... ei pääse! Elli kierteli koivua ja
katseli joka haaralta, mutta ei missään oksaa niin alhaalla, että olisi
sille päässyt. Kun olisi kerran alimmalle oksalle päässyt, niin
kyllähän sitten... Mutta sekin oli liian korkealla, eikä ollut kuka
nostaisi.--Ja niin täytyi olla sillä kertaa pääsemättä ja lähteä pois
koko koivun luota...

Mutta yhä sinne halu kuitenkin toi puutarhaan. Joka päivä ja monesti
päivässä kesken muiden leikkien yht'äkkiä johtui koivu mieleen, ja
suoraa päätä piti juosta puutarhaan sen luo. Jos jotenkuten kuitenkin
pääsisi! Mutta eihän sitä! Jos vain alimmalle oksallekaan ... mutta
kovin oli korkealla alinkin oksa...

Pääsemättä olisi mahtanut ainiaksi jäädä, jos ei olisi muutamana
lauantaipäivänä seisonut kirkkomiehen poika puutarhan aidan takana ja
katsellut sieltä aidan yli, kun Elli koetti kiikkulaudan pukin avulla
ulottua alimmalle oksalle. Mutta ylhäällä oli sittenkin oksa, ei
päässyt koettelemaankaan...

--Mitä sinä siinä teet? kysyi poika.

--En mitään.

--Etkö pääse puuhun?

--Pääsisitkös sinne?

--Tuohonko puuhun?--Ja samassa oli poika kiivennyt aidan yli ja tullut
koivun luo.

--Kenenkä sinä olet poika?--Koetapas päästä puuhun, jos pääset!

--Mitä minä siellä? ... eihän tuo ole edes pihlajakaan ... jos olisi
edes marjojakaan...

--Muuten vaan ... koetapas päästä ... etpä pääsekään!

--Pääsen minä vaikka mihin puuhun, jos tahdon.

--Tämänkö pukin päältä hyppäät?

--Enkä hyppää ... mutta jos haet korennon tai muun seipään, niin minä
näytän.

Elli haki korennon keittiön seinämältä.

--Tuoss' on korento!--No?

--Näin vain!--Ja poika asetti korennon puuta vasten alimman oksan
varaan ja kiipesi sitä myöten ylös.

--Kyllä minäkin nyt! huusi Elli alhaalta ja hyppeli
malttamattomuudesta.--Tule alas, että minäkin pääsen!

Ja kun poika oli tullut alas ja Elli punasta hehkuvin poskin seisoi
alimmalla oksalla, huusi hän sieltä maassa seisovalle pojalle:

--Mene nyt pois, poika! Mene heti paikalla, etteivät näe, että minä
olen täällä!

Mutta poika ei mennyt ... jäi avosuin ylös puuhun katsomaan, kun tyttö
oksalta oksalle kiipesi aina ylemmäs latvaan eikä pysähtynyt, ennenkuin
alkoi runko huojua. Mutta siellä se erosikin lähellä latvaa
kaksihaaraiseksi, ja siihen istuutui Elli lehvien peittoon. Melkein hän
hihkaisi sydämessään. Nyt, viimeinkin! ... ja niin hyvässä piilossa!
... ja kuitenkin hän itse näki lehvien välitse joka haaralle ... mutta
tänne ei kukaan, ellei ihan alle tulisi... Tuolla alhaalla pellot ...
ja maantiekin näkyi selvästi... Paljoa korkeammalla kuin talon katto
... voi, voi!... Huojui ja humisi ja lehvät sihisivät korvaan niin
somasti!...

Se oli niin hurmaavan hauskaa, ettei osannut oikein sitä vielä
ajatellakaan. Ja vähän väliä viilsivät suloiset väreet pitkin
selkäpiitä ja poskissa särisi...

Mutta sill'aikaa seisoi poika alhaalla ja katseli yhä ylös.

--Etkö sinä, tyttö, jo tule pois ... mitä sinä siellä teet?--mutta ei
tyttö kuullut.--Minä otan korennon pois, niin et pääsekään!--Mutta ei
Elli sitäkään kuullut.--Jo osasi hän istua niin, ettei olisi tarvinnut
kiinnikään pitää. Mutta piti hän kuitenkin kiinni ja antautui taapäin,
niin pitkälle kuin kädet ulottuivat ja niin, että sinisen taivaan näki
lehtien välitse päänsä päältä ... ja eteenpäin, molemmilla
kainaloillaan kahden puolen puusta pidellen.

Silloin sattui äiti kulkemaan pihamaan poikki ja näki vieraan pojan
puutarhassa.

--Mitä sinä, poika, siellä puutarhassa teet? Mitä sinä katsot?

--Kun on tyttö tuolla koivussa--

--Mikä tyttö...?

--Eikö lie tämän talon tyttö ... se sinne nousi...

Äiti aavisti, että se oli Elli. Ja Ellihän se olikin. Eikä hän kuullut
äidin ensi huutoa eikä toistakaan. Ei ennen kuin äiti tuli ihan alle ja
huusi ylös ja käski hetikohta tulemaan alas. Alas tullessaan repi Elli
hameensa ja siitä oli äiti vielä vihaisempi. Ei hän kuitenkaan ollut
niin vihainen kuin Elli ensin oli luullut.

Mutta hän käski kuitenkin mennä heti kohta vitsaa noutamaan, sillä nyt
täytyy hänen kurittaa ... johan hän viime kerralla siitä varoitti ...
miksi ei Elli totellut? Ja mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy?

Ei Elli ensin virkkanut mitään, mutta kun äiti vaati toisen kerran ja
kysyi itse aluksi, oliko se sitä samaa, jota varten hän kellarin
katolle ... että muka maailmaa näkisi ... vai mitä se oli?--niin sanoi
hän sen sitä olevan. Ja kun Elli oli sen sanonut, innostui hän sanomaan
lisää. Siellä oli niin äärettömän hauskaa ... ei hän putoaisi eikä
repisi hamettaan ... jos saisi edes välistä ... saahan hän kiivetä ...
välistä vain ... ei kuin alimmalle oksalle...

Äiti kielsi, mutta ei vitsaakaan antanut. Olisihan pitänyt, mutta ei
hän ainakaan tällä kertaa voinut. Jo ajoissa olisi äidin mielestä
pitänyt semmoista estää... Kuinka kummasti silmät hänen päässään
paloivat, kun hän pyysi. Ensin tikapuille ja katolle ja nyt puuhun.
Äiti muisti jotain omilta lapsuutensa ajoilta, ja häntä rupesi
todenteolla huolettamaan tuo tyttö. Eikä hän tiennyt, kieltäisikö yhä
vai--.

Hän kielsi, mutta kun hän sen teki, ei tyttö moneen päivään puhunut
sanaakaan eikä syönytkään juuri mitään. Öillä hän sen sijaan haasteli
unissaan, ja äiti kuuli, että hän oli olevinaan puussa tai katolla ja
löi käsiään yhteen ja nauroi... Tai sitten yht'äkkiä purskahti itkuun
ja kuului pyytävän, että pääsisi ... pääsisi! Ja niin kauan itki hän,
että äidin täytyi nousta ylös ja herättää...

--Mitä sinä itket, lapsi?

--Anna minun olla täällä ... anna minun olla ... en minä putoa ... voi,
minkä tähden sinä...?

Tyttö puhui vieläkin unen horroksissa, mutta herkesi, kun heräsi. Ja
useamman kerran yössä sai äiti tehdä samaa.

Mutta aamulla ei hänellä ollut sydäntä kieltää ja pyytämättä hän lupasi
tytön mennä puuhun.

Ja tyttö kiiruhti ulos, kiipesi ylös koivuun ja kukkui siellä ja
kuvitteli olevansa lintu, joka kohta muuttaa muille maille ...
kesämaahan kauas, jonne pilvet pohjatuulella kulkevat ja jossa on
vieläkin korkeampia puita kuin täällä ja jossa kaikki ihmiset asuvat
puissa.

Mutta tuollaisina öinä valvoi äiti kauan eikä osannut päästä selville
siitä, mitä tytölle oikeastaan olisi tehtävä. Kyllähän hän ymmärsi tuon
halun ja eihän se semmoisenaan mitään... Ei hän oikeastaan sitä
kiipeämistä eikä sitä, että jos putoaa ... mutta joka sillä lailla
lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy ... ja
Jumala varjelkoon!--Niin äiti ajatteli, mutta ei hän koskaan tahtonut
ajatella loppuun sitä ajatusta, ja hän lohdutti itseään sillä, että
ehkä hän on kuitenkin väärässä ja ehkä se on turha pelko. Jos vain ei
olisi niin hyvin tiennyt itse.

Mutta sitten ajatteli äiti, että ehkä olisi parasta puhua isälle.
Vaikka suuresti hän epäili, olisiko siitäkään apua. Ei isä semmoisia
tavallisesti ymmärtänyt.--Ja isä käsittikin sen aivan väärältä
kannalta.

--Niin, olen minäkin sitä jo huomannut ja kummastellut, miksi sinä et
kiellä ... niin, ei se sovi, ja tietysti repii hameensa ja muut
vaatteensa ... sinun täytyy kerrassaan kieltää hänet siitä...

--Parempi ehkä, jos sinä...

--Missä hän on? minä sanon heti paikalla...

Äiti huusi Ellin sisään. Se oli hänestä melkein kuin väärin tehty,
mutta ehkä sentään oli parasta, että isä sanoi kerrassaan...

Isä ensin torui hameen repimisestä, ja äiti miltei oli tyytyväinen, kun
näki, ettei Elli ollut juuri millänsäkään. Mutta sitten rupesi isä
tapansa mukaan tekemään pilkkaa hänen kiipeilemisestään ja siitä, kun
oli kuullut hänen käkenä kukkuvan...

--Iso tyttö jo, ja viitsii olla niin lapsellinen ... kaikkihan sinua
vieraatkin katsovat sinne koivuun ja nauravat sinulle...

Äiti näki, että Elli punastui silmäteräänsä myöten, ja ymmärsi, että
isä oli koskenut arkaan paikkaan. Ei hän puhunut mitään eikä puhunut
koko sinä päivänä. Ja yönsä hän makasi hiljaa, vaikka äiti oli
pelännyt, että hän taas alkaisi uneksia. Mutta aamusella hän oli
alakuloinen ja karttoi katsomasta ketään silmiin. Ja niin hän oli
pitkän aikaa, ettei äiti saanut niihin nähdä. Ja kun sitten kerran sai,
näytti hänestä, että tytön katse oli melkein kuin aikaihmisen. Eikä hän
enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.



II.


Äidin olisi usein tehnyt mieli tietää, mitä tytön mielessä liikkui
tähän aikaan. Hän näytti ikäänkuin kasvavan ja vanhentuvan päivä
päivältä ja tulevan yhä totisemmaksi. Isää hän kartteli ja äitiä
melkein yhtä paljon. Ei se ollut kumma, jos isää, joka kerran alkuun
päästyään yhä ahdisteli ja pilkkasi samasta asiasta, mutta olihan äiti
koettanut olla ystävällisempi ja hellempi kuin ennen. Ruokapöytään
muiden kanssa syömään häntä ei varsinkaan tahtonut saada tulemaan. Ja
usein hän oli suorastaan itsepäinen siinä asiassa. Täytyi äidin olla
ankarakin välistä, ennenkuin sai tottelemaan. Ja joskus hän katosi
päivällisen ajaksi kokonaan niin, etteivät auttaneet huudot eivätkä
etsimiset. Vasta monissa miehin etsittyä löytyi tyttö jostain
kummallisesta paikasta metsästä tai pellon pientarelta, jonne oli
nukkunut. Silloin täytyi äidin torua, mutta siitä heidän välinsä yhä
jäykistyi.

Isä ei sitä huomannut, että iloinen tyttö oli muuttunut sulkeutuneeksi.
Välistä vain huomasi hän sen, että tyttö ei tullut pöytään, ja kun oli
pahalla tuulella, torui, mutta hyvällä tuulella ollessaan laski
leikkiä, jonka Elli otti pilkaksi. Varsinkin silloin kiusasi isä, kun
sattui olemaan joku vieras.

--Oletko sinä, Elli, nyt jo monta hametta repinyt tänä päivänä? alkoi
isä taas muutaman kerran.

--En ole repinyt yhtään.

--Etkä ole puussakaan käynyt kukkumassa?

--En.

--Tämä meidän Elli se on linnun sukua ... jos sillä vain olisi
siivet ... mutta ehkä ne vielä kasvavat.

Vieraat nauroivat isän mukana, mutta äiti näki, että tytön kasvojen
piirteet ikäänkuin jähmettyivät.

--Lintuhan se on ... käki ... kukkuu puiden latvoissa, niin että
pitäjällä kysyvät, että onko teillä elättikäki.--Kukkuisit nyt, niin
että vieraatkin kuulisivat.--Annapas leipäkori tänne, Elli!

Mutta Elli ei liikahtanut.

--Elli, anna isälle leipäkori, sanoi äiti.

Mutta Elli tuijotti jäykästi eteensä tyhjälle lautaselle.

--Elli...?~--mitä tämä merkitsee?

--Mene ulos, Elli! käski äiti ja työnsi leipäkorin isälle.

Elli nousi, mutta kaasi noustessaan tuolinsa, niin että se pahasti
rämähti selälleen, eikä äiti ollut varma siitä, tapahtuiko se
vahingossa vai kaasiko hän sen tahallaan. Mutta isä oli niin vihainen,
että tuskin osasi hillitä itseänsä lyömästä nyrkkiä pöytään. Ja pitkän
aikaa hän katseli vihaisin silmin äitiin toiselle puolen pöytää,
ikäänkuin koko tapaus olisi ollut tämän syy. Vieraat olivat hämillään
eivätkä tienneet, kuinka olisivat.

Vieraiden mentyä meni äiti isän kamariin, jossa tämä kulki edestakaisin
lattialla ja poltti vihaisesti piippuaan.

--Ei hän kärsi sitä, että sinä aina häntä pilkkaat ... sinun pitäisi
lakata siitä...

--Hänen täytyy! ... vai semmoinen letukka? ... vai onko tuommoinen
käytös sopiva sinun mielestäsi ... ja vieraiden läsnäollessa?

--Enhän minä sitä sanokaan...

--Niin no! Ja äidin täytyy pitää huolta siitä, ettei hänen lapsensa
osoita röyhkeyttä isälleen! Semmoinen letukka... Ja on kumma, ettei
äiti osaa lapsiaan sen paremmin... Minun täytyy ottaa hänet
huostaani ... hänen kasvatuksensa on laiminlyöty--

--Mutta ei häntä saa sillä tavalla...

--Milläs tavalla?

Ja odottamatta toisen puolustusta meni isä tavallisesti tällaisissa
keskusteluissa jonnekin ulos.

Ja äiti meni toimeenpanemaan isän käskyjä, vaikka hän joka kerta tunsi,
että olisi pitänyt jotenkin toisin.

Jos vain olisi tiennyt, kuinka oli oikeammin, ja ymmärtänyt. Mutta
mistä sen tiesi? Olihan häntä itseään kasvatettu samalla tavalla kuin
hän olisi oikeastaan tahtonut kasvattaa Elliä. Mutta sitäpä hän nyt
epäili, kummin olisi ollut hänen parempi ... niinkö vai aivan toisin.
Ja jos toisin, niin pitäisi hänen mielestään tytön antaa elää ja olla
niinkuin hän halusi, iloita, juosta, kiipeillä ja haaveksia, niinkuin
halutti ja mieli teki. Mutta ehkä olisi kuitenkin parempi tukahduttaa
semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty ... ettei
se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi.--Hän itse ei ollut
milloinkaan saanut luonnolleen valtaa antaa, ei missään suhteessa.
Tuskin oli saanut juostakaan, vielä vähemmin puihin kiipeillä ja olla
lentelevinään. Se oli sopimatonta ja se oli syntiä hänen lasna
ollessaan. Vaikka ei hän milloinkaan ollut saanut siitä vakuutetuksi
itseään. Vaan hänen oli _täytynyt_ silloin ja täytynyt jälkeenpäin. Ei
milloinkaan, mitä itse oli halunnut, aina sitä, mitä muut tahtoivat. Ja
olihan hän tottunut siihen ja elänyt tähän asti. Olisikohan hänen
elämänsä ollut sittenkään parempi, jos olisi saanut omaa mieltään
noudattaa, niinkuin muutamat muut tässä maailmassa?... Mutta _tämä_ oli
ainakin väärä ajatus ja synnillinen. Ei saisi moittia sitä, mikä on
sallittu, eikä kadehtia muita. Kullekin on oma kohtalonsa annettu, ja
kunkin täytyy ristinsä kärsivällisesti kantaa. Sitähän hänen olisi
pitänyt oppia koko elämänsä kaiken, mutta sitäpä hän ei juuri ollut
oppinut. Ei ollut milloinkaan _kaikki_ hänessä tukahdutettu, vaikka hän
oli välistä niin luullut. Ehkei oltu häntä kyllin ankarasti jo
lapsuudesta... Ehkä olikin siinä syy eikä missään muussa...

Näin äiti ajatteli, kun jäi isän ulos mentyä istumaan paikoilleen,
mutta kun hän nousi lähteäkseen Ellin luo, tunsi hän, ettei hän
kuitenkaan osaisi tehdä läheskään niin kuin _oikeastaan_ olisi pitänyt.
Ja oikeastaan hänen olisi pitänyt tehdä niinkuin isä, repiä säälimättä
haaveilemisen ja rajun luonteen ituja, ja jos tyttö sitä luontoaan
näyttäisi, olla ankara ja kurittaa. Mutta hyvähän oli isän, joka ei
tiennyt, kuinka semmoinen koskee. Mutta hän sen tietää ja hän sen
tuntee nyt vielä monien vuosien päästä... Ei, ei hän osaa ... ei
ainakaan nyt vielä ... vaikka oikeastaan olisi pitänyt jo aivan ensi
kerralla olla ankara...

--Sinä teit siinä hyvin pahasti, Elli ... kuinka sinä voit sillä
tavalla?--Mene nyt pyytämään isältä anteeksi.

Elli seisoi selin huoneeseen ja katseli ulos ikkunasta eikä kääntynyt,
kun äiti puhui.

--Ei sinun sovi, Elli, tuolla tavalla olla ja kantaa vihaa mielessäsi
... sinun olisi pitänyt antaa leipäkori isälle, kun isä pyysi ... Ja on
suuri synti olla tottelematon vanhemmilleen... Etkö muista mitä
neljännessä käskyssä sanotaan?...

Äidistä tuntui aivan kuin olisi hän kuullut oman äitinsä puhuvan
silloin, kun hän itse oli Ellin sijassa. Se vain oli eroa, että hänen
äitinsä ääni oli ollut ihan toisenlainen. Mutta hän kuuli kyllä oman
äänensä heikkouden ja ymmärsi sen, ettei ollut kumma, jos ei se
vaikuttanut. Eikä hän itsekään ollut varma siitä, tarkoittiko hän
todella sitä, että Ellin olisi pitänyt mennä anteeksi pyytämään.

--Ja minkä tähden sinä oikeastaan et antanut isälle leipäkoria ja
kaasit tuolin kumoon?...

--Minkä tähden--isä aina--pilkkaa minua? sanoi Elli jyrkkätaitteisella
äänellä.

--Eihän isä pilkkaa ... ja jos pilkkaisikin, niin et sinä kuitenkaan
saa ... ja ehkä se vain olikin leikkiä ... ei lapsi saa olla
tottelematon ... Jumala rankaisee, ja se on suuri synti...

Äiti huomasi, että rupesi tulemaan sitä, mitä jo oli ennen sanonut. Ja
mitä siinä hyvin puhuminen auttoi ... olihan tytöllä ollut syytä
tavallaan, ja äiti muisti taas itsestään, kuinka vähän puheet olivat
silloin vaikuttaneet. Muu oli häneen pantu vaikuttamaan, vitsa, mutta
ei äiti sitä osannut käyttää. Eikä hän tahtonutkaan, ei, vaikkei olisi
mitenkään muuten... Ei, ennen kaikkea muuta kuin sitä, että tyttö ehkä
vielä, kun äiti muistuu mieleen, tuntisi vitsan kivut...

--Sinä saat nyt, Elli, vielä tämän kerran anteeksi, mutta toisen
kerran, jos semmoista sattuu...

Äidin täytyi häpeäkseen tunnustaa, että hän sen sanoi enemmän itse
päästäkseen kunnialla pulasta kuin tyttöä peloittaakseen.

Isä oli tästä lähin vähän aikaa kasvattavinaan, vaati esimerkiksi joka
päivä leipäkorin, mutta unohti sitten koko tytön. Mutta tyttö muuttui
totisemmaksi ja sulkeutuneemmaksi. Ei ollut juuri koskaan iloinen, ei
hänen nähty leikkivän eikä ollut hänellä halua mihinkään ryhtyä. Jos
joskus oli luonto kevenemäisillään ja ilo tulemaisillaan, niin hän
kohta melkein kuin säikähti sitä ja herkesi. Pihasalla ei hän tahtonut
millään viihtyä, ja joka kerta, kun hän jonnekin loittoni, näytti
siltä, kuin hän olisi tahtonut päästä kenenkään näkemättä. Äiti sen
huomasi ja alkoi pitää häntä silmällä. Tyttö meni ensin takapihalle,
poikkesi sieltä huoneiden taitse pellon pientarelle ja hiipi melkein
kumarassa aitovartta myöten rantaan. Siellä pujahti hän nuottakodan
taa ... ja kerran lähti äiti häntä sinne salaa seuraamaan. Nuottakodan
suojasta näki hän, että tyttö oli työntänyt pyöriviltä teloilta venheen
puoleksi veteen ja istuutunut perään. Mela oli hänellä kädessä, ja hän
oli aivan innostunut sillä vettä melomaan. Välistä hän viskasi vettä
korkealle ilmaan ja katseli, kuinka se roiskahti alas järveen. Silloin
hän hymyilikin itsekseen ja odotettuaan, että veden pinta silisi,
heitti hän uudelleen vettä melalla ja hymyili uudelleen. Ja silmässä
oli silloin sama lapsellinen katse, joka siinä ennenkin oli ollut ja
jota äiti oli ruvennut siinä yhä enemmän kaipaamaan...

Äiti hiipi pois, ja pihaan noustessa tuli hänelle vesi silmiin. Hän
olisi voinut suudella lastaan nyt ja puristaa rintaansa vasten
niinkuin ennen hyvin pienenä... Mutta ehkä se on sitä turhaa heikkoutta
taas? ... ja ehkä hän on semmoinen kummallinen ihminen? Ja onkohan
oikein, että hän tuota lastaan niin liiaksi rakastaa?...



III.


Vaikka äiti ei sitä ollenkaan hyväksynyt, että hän aina meni isän
kanssa puhumaan Ellistä, niin ei hän sille kuitenkaan mitään voinut,
että meni. Joka kerta kun hän alkoi ja lopetti puhumisensa, oli hän
sitä mieltä, että olisi parempi olla puhumatta, mutta kuitenkin hän
puhui. Sillä hän ei ollenkaan tiennyt, kuinka tytön kanssa menetellä.
Ei hän osannut saada häntä mitään viitsimään eikä mihinkään ryhtymään,
ja se se häntä huoletti, ja sitä huoltaan piti hänen vasten tahtoaankin
isälle kertoa. Eikähän asia siitä parantunut. Isä heti sanoa tokaisi
jotain tytölle, usein niin, ettei se ollut ollenkaan paikallaan; tyttö
sillä kertaa totteli, jäykästi ja sanaakaan vastaamatta. Mutta äidin
oli aina sen jälkeen hänen kanssaan yhä vaikeampi olla. Tytön
käytöksessä oli aina jotain, joka välistä näytti siltä, että hän
halveksi jotain, ja toisin ajoin taas, niinkuin hänelle joku olisi
tehnyt vääryyttä. Silloin tuli muutamana iltana maata pantua, mutta
vuoteella vielä valvoessa ja miettiessä, äidin mieleen ajatus, että
ehkä olisi tyttö pantava kouluun, ja heti rupesi tuntumaan, että niin
on tehtävä. Selväksi ei syy päässyt mielessä vielä sinä iltana, mutta
siltä vain näytti, että kyllä niin olisi paras. Mutta aamulla herättyä
oli asia niin mahdoton, että hän kummasteli, kuinka se oli tullut
hänelle päähänkään. Päivällä miettiessä sinne tänne oli miten
milloinkin. Mutta toisena iltana hän kuitenkin päätti, että hän
seuraavana aamuna puhuu asiasta isän kanssa...

Kyllä se olisi Ellille kaikista parasta, jos hän pääsisi kotoa pois ...
jotain oppimaan ... ja onhan monin paikoin jo hyvin tavallista, että
tytötkin saavat oppia vähän sitä, mitä pojatkin... Ja kun sitä
ajatteli, niin kyllähän se tyttö, jolla on päätä, saattaa yhtä hyvin
kuin poikakin ... jotka usein ovat huonopäisempiä kuin tytöt... Eikä
äiti luullut Ellillä olevan niinkään huonon pään, vaikka häntä eivät
huvittaneet talouden askareet ... eikähän mitään haittaisi, jos
koetettaisiin...

Äiti kyllä tiesi jo edeltäpäinkin, mitä isä näihin vastaisi, ja tiesi
hän senkin, ettei hän osaisi hänen syitään kumota...

Ellikö kouluun? Mitä varten ei hän saattaisi kotona olla?... Oppii kai
hän lukemaan ja kirjoittamaan sen, minkä naiset tarvitsevat, joiden ei
tarvitse osata oikeinkirjoitustakaan aivan ... kyllä isä sen verran
osaisi opettaa.

--Mutta näethän sinä itse, mimmoinen hän on ... ei hänellä ole halua
mihinkään ryhtyä ... ja minä vain luulen, että jos hän saisi lukea...

--Niin se ei siitä muuttuisi sen kummemmaksi ... minä olen siitä aivan
varma ... minä tunnen naiset paremmin kuin te itse...

Ja sen sanottuaan meni isä taas jonnekin ulos, ja asia jäi.

Mutta muutamana päivänä tuli pappilaan vieraita.

Tietysti se herätti suurta huomiota, kun tuli pappilaan vieraita ... ja
vielä suurempaa, kun ne ajoivat vaunuilla ja kahdella hevosella.

Herra ja rouva istuivat vaunujen perässä ja vastapäätä heitä pieni
tyttö, jolla oli hattu päässä ja hatussa ja käsissä kukkia. Elli sen
näki keittiön rappusten edestä, jossa seisoi ja katseli heidän tuloaan,
kun ajoivat isosta portista pihaan ja seisahtuivat salin rappusten
eteen.

Isä juoksi juoksemalla vastaan, eikä Elli ollut vielä milloinkaan ennen
nähnyt isää niin vikkelänä. Ennätti vaunun porttia jo avaamaan, auttoi
maahan vierasta rouvaa ja suuteli hänen kättään. Sitten halasi herraa,
ja ne nauroivat ja melusivat niin, että Ellin piti vetää esiliinansa
helma suun eteen. Mutta se Elliä eniten kummastutti, että isä kumartui
pienen tytön puoleen ja kysyi niinkuin aikaihmiseltä, kuinka hän voi ja
onko hän matkasta väsynyt, johon tyttö taas vastasi niinkuin
aikaihminen, ettei hän erittäin ole. Samassa tuli äitikin ulos vähän
hämillään olevan näköisenä, ja kun antoi kättä vieraalle rouvalle,
niiasi äiti, vaikka vieras rouva vain päätään taivutti. Mutta sitten
repäisi isä auki porstuan toisenkin oven, levitti kumartaen kumpaakin
kättään ja pyysi vieraita astumaan sisään. Ne menivät, rouva ensin,
sitten tyttö ja sen jälestä herra ja isä yhtaikaa, mutta äiti meni
vasta viimeksi ja tuli kohta takaisin melkein juoksujalassa kiirehtien
kyökkiin.

--Ketä ne oli nuo?

--Se herra on papan vanha tuttu.--Muuta ei äiti joutanut vastaamaan.
Mutta kyytimies oli kuullut kysymyksen ja selitti, että herra kuului
olevan rovastina suuremmassa pitäjässä kuin tämä ja että ne kuuluivat
olevan muutenkin ylhäisiä. Ylhäisiä ne kai ovatkin, koska kannattaa
kulettaa omaa kuskia, vaikka kyydillä ajavat...

Elli katseli hevosten riisumista ja kummallisia valjaita ja vaunuja,
joissa oli pehmeät istuimet kuin sohvat.

Kierteli ne joka puolelta ja kävi seisomassa kummallakin astuimella,
jolloin vaunut vähän hytkähtivät. Elli koetteli enemmänkin hytkytellä,
mutta silloin kuuli hän jonkun kulkevan salin ovessa ja hyppäsi melkein
säikähtäen pois.

Isä taas melkein juoksemalla juoksi ulos ja aivan punaisena hohti, kun
huusi kuskille jotain, että kantaisi herrasväen kapineet huoneeseen.
Sitten keksi hän Ellin ja käski tulla sisään...

--Sukkelaan, Elli, sisään ... mitä sinä täällä seisot ... siellä on
pieni tyttö, sinun täytyy tulla hänen kanssaan olemaan!

ja isä odotti, kunnes Elli tuli saliin.

Vieraat istuivat jo, herra keinutuolissa, rouva sohvassa ja pikku tyttö
sen vieressä eri tuolilla. Äiti tuli myöskin sisään ja istuutui
syrjemmälle salia.

--Tässä on meidän tyttäremme ... Elli, kuinka sinä seisotut ovensuuhun?

Elli meni antamaan kättä vieraille.

--Hyvää päivää, pikku Elli, kuinka sinä voit?... No? etkö sinä
tahdokaan suudella?--Elli oli vetänyt päänsä pois, kun vieras rouva
tahtoi suudella.

--Hän on niin ujo, kun niin harvoin näkee vieraita, selitti äiti
hämillään ja vilkaisi isään, joka jo katsoi häneen tyytymättömän
näköisenä.

--Kuinka vanha sinä olet? kysyi vieras rouva Elliltä.

--En minä tiedä.

--Et sinä niin saa vastata, Elli, neuvoi isä.--Sinun pitää sanoa:
kiitoksia kysymästä, hyvä tantti, minä olen yhdentoista vuoden vanha.

Mutta kun ei Elli ollut sillä lailla ennenkään sanonut, ei hän nytkään.

--Kuinka vanha on herrasväen tyttö? kiiruhti äiti kysymään, hämärästi
peläten jotain.

--Sano nyt, kuinka vanha sinä olet, kultuseni.

--Yhdentoista vuoden vanha, äiti.

--Siis ne ovat yhtä vanhat ... teidän tyttärennehän on myöskin
yhdentoista...?

Äiti kiiruhti taas sanomaan, että kyllä ne siis ovat yhtä vanhat.

--Elli sinä, elä mene sinne syrjään, komensi taas isä ... sinä annat
vieraasi istua aivan yksin etkä mene hänelle näyttämään nukkejasi ja
leikkujasi, vaikka hän on tullut sinua näin pitkän matkan päähän
katsomaan...

--Ei minulla ole nukkeja eikä leikkuja.

--Eikö sinulla ole? Onhan sinulla ennen ollut?

Äiti vastasi Ellin sijasta:

--Eihän Ellillä ole ollut kuin hyvin pienenä ... ei hän ole milloinkaan
pitänyt nukeista.

--Tyyra pitää niistä niin erinomaisen paljon, sanoi vieras rouva ...
hän ei voi tulla toimeen ilman että hänellä on aina joku mukana ...
menepäs, kultaseni, noutamaan se, joka sinulla on vaunuissa ... missä
se on siellä jossain?

--Se on vis à vis-istuimen alla omassa huoneessaan ... se nukkuu nyt,
kun on matkasta väsynyt.

Sekä herra että rouva hymyilivät tyytyväisinä...

--Hänellä on niin erittäin vilkas mielikuvitus siihen katsoen, että hän
on vielä niin nuori ... hän on koko matkan puhunut nukkensa kanssa...
Mene nyt häntä herättämään, kyllä hän nyt jo voi nousta...

Ja rouva hymyili yhä vielä, ja kun tyttö oli mennyt ulos ja isä
käskenyt Ellin mennä mukana, niin ei rouva voinut pidättäytyä, vaan
kertoi vielä uudelleen saman asian, että oli oikein omituista katsoa,
kuinka Tyyra ei hetkeksikään unohtanut nukkeansa ja kuinka hän hoiti
sitä ja puki päälle ja riisui ja käski olla hiljaa, ettei hänen
hoidettavansa heräisi...

--Sinulla on erittäin miellyttävä pieni tyttö, sanoi isä vanhalle
koulutoverilleen.

Tyyra olikin heidän ainoa lapsensa, sanoivat herra ja rouva ... he
eivät voineet olla erillään hänestä hetkeäkään ... ottivat aina hänet
mukaan, jos mihin matkustivat ... mutta heti kohta kotiin tultuaan
täytyi heidän erota hänestä, kun Tyyran taas täytyi lähteä kouluun ...
heillä oli ikävämpi kuin lapsella itsellään.

--Vai niin ... herrasväki on antanut tyttönsä käydä koulua? kysyi äiti.

--Niin, kyllä se on tarpeellista ... me olemme päättäneet antaa
lapsellemme niin täydellisen kasvatuksen kuin vain voimme, eikä hän
kotona enää voi oppia sitä, mitä sivistyneeltä ihmiseltä vaaditaan...

--Kyllä se voi niin olla, sanoi äiti.

--Eikö sinun Ellisi ole vielä koulussa? kysyi vieras herra isältä.

--Ei, ei hän ... ei hän ainakaan vielä ... se on kyllä totta, että olen
minä sitä vähän ajatellut...

--Tyyra on ollut jo kaksi vuotta koulussa, ja kyllä me olemme tulleet
siihen huomioon, että sekä hänen tietonsa erittäinkin että koko hänen
muu kasvatuksensa, niin hyvin henkinen kuin ruumiillinenkin,
esimerkiksi mitä ulkokäytökseenkin tulee, ovat suuresti edistyneet.

--Niin, kyllä kaikesta näkyy, että hän on hyvin kasvatettu, sanoi
isä ... missä koulussa hän on?

--On kyllä totta, että koulukin on paras laatuaan meidän maassamme,
saksalainen tyttökoulu pääkaupungissa...

--Tuleeko siellä kuinka kalliiksi pitää...?

--Kalliiksihan se tulee, sanoi herra, mutta meidän mielestämme on
vanhemman velvollisuus antaa lapselleen kasvatus semmoinen, joka,
niinkuin sanottu, vastaa sen ajan vaatimuksia, jossa eletään, ehkäpä
vielä parempikin. Ja ainakin on se välttämätöntä tytölle, jonka
vaikutusala ja elämän toimi on avioliitto, johon hän kaikki rakentaa.
Siksi on se välttämätöntä, että hän, kun hän joutuu naimisiin--

--No, August, torui hänen rouvansa, nyt sinä taas menet siihen ... on
liian aikaista vielä puhua siitä...

--Elä sano, mamma, ei mikään ole liian aikaista, kun on pidettävä
huolta lapsensa onnesta.

--Niin, niin, kyllä se on totta...

--Niin, mitä aioitte sanoa siitä, kun joutuu naimisiin? kysyi äiti.

--Sitä juuri, että vaimo, joka on saanut hyvän sivistyksen, paljoa
paremmin voi tehdä miehensä ja perheensä onnelliseksi kuin muutoin, sen
olen minä pitkällisenä papintoimeni aikani kyllin usein tullut
huomaamaan ja siksi minä...

--Se on aivan totta, se on aivan totta, sanoi isä melkein hartaasti,
mutta äiti istui vähän aikaa totisena eteensä katsoen ja nousi sitten
ja meni katsomaan, eikö kahvi jo olisi valmista.

Kuppeja toisessa huoneessa tarjottimelle järjestäessään näki hän Ellin
ja vieraan tytön vaunuissa. Vieras tyttö näytteli nukkeaan Ellille,
mutta Elli ei siitä näyttänyt olevan juuri milläänkään ... katseli
melkein kuin oudoksuen vuoroin tyttöön, vuoroin nukkeen.

--Onko sinun nimesi Tyyra? kysyi hän yhtäkkiä.

--Minun nimeni on Tyyra Hedvig.

--Äitisihän kutsui sinua joksikuksi muuksikin ... miksikä se
kutsuikaan?

--Kultuseksiko? niinkö?--Äiti sanoo aina minua niin, kun minä olen hyvä
tyttö.

--Miksikäs se sanoo, jos olet paha?

--En minä ole milloinkaan paha... Tantti sanoo aina koulussa, että minä
olen paras tyttö koko luokalla ... minä olen primus...

--Mikä se on se?

--Etkö sinä tiedä, mikä on primus? ... etkö sinä ole ollut koulussa?

--Enkä ole ollut...

--Voi, voi, sepä on ikävä se ... mennään puutarhaan noutamaan kukkia
Ainille ... onko teillä ruusuja, Aini rakastaa ruusuja...

--Ei meillä ole mitään ruusuja ... saat herneen kukkia, jos tahdot.

--Ei Aini huoli semmoisista...

--Tahdotko sinä istua venheen perässä, niin mennään rantaan...?

--Minä menen kysymään äidiltä ... en minä ennen tule ... pitää aina
kysyä äidiltä ensin...

--En minä sitten lähdekään, jos menet kysymään.

--Miksikä et?

--Siksi vain! En minä virka kenellekään mitään, kun menen vain...

--Hyvä tyttö aina kysyy äidiltään ensin, ennen kuin menee minnekään.

Elli katsoi vähän aikaa ääneti toveriinsa, sitten hän sanoi:

--Sinä olet olevinasi!

--Minäpä menen äidin luo ja otan Ainin mukaan, sanoi toinen
loukkautuneena ja lähti pois.

Sen parempia ystäviä ei tytöistä tullut, vaikka isä niinä päivinä,
jotka vieraat viipyivät talossa, koetti kaikella tavalla saada heitä
olemaan yhdessä. Isän mielestä oli vieras tyttö esikuva hyvin
kasvatetusta lapsesta ja hänen oma tyttönsä huonosti kasvatetusta. Se
tuli joka hetki yhä selvemmin näkyviin. Käytöksessään oli toinen siro
ja miellyttävä, toisesta ei saattanut sanoa, että hän edes
käyttäytyikään ... oli vain, jurrotti, ja tuskin vastasi siihen, mitä
kysyttiin, jota vastoin vierasten lapsi otti osaa puheihin ja oli
valmis aina vastaamaan. Ruokapöydässä se varsinkin tuli näkyviin.
Tuskin tarvitsi muuta tarjoilijaa pöydässä. Tyyra huomasi, jos keneltä,
varsinkin jos isältä tai äidiltä, loppui leipä, ja lennätti sitä
heille, samoin kuin kaikkea muutakin niinkuin voita, juustoa tai lohta.
Isä sitä ihmetteli julkisesti kaikkien kuullen ja käski Ellin ottaa
esimerkkiä.

--Heitä kasvatetaan siellä pensionissa kaikkeen tämmöiseen niin
erittäin hyvin, sanoivat vanhemmat. Ja heidän tyttärensä tuli siitä yhä
kohteliaammaksi, niin että hänen äitinsä viimein täytyi sanoa hänelle,
että hän muistaisi itseäänkin eikä aina vain pitäisi huolta muista.

Muutaman päivän perästä menivät vieraat, ja Ellistä tuntui kappaleen
helpommalta, kun he olivat hyvästinsä heittäneet ja istuutuneet
vaunuihin eikä vieras rouva ollut tahtonutkaan suudella.

Isä hääräsi vaunujen ympärillä, sulki itse vaunujen ovet ja lähti
kulkemaan vaunujen kupeella portille saakka. Ja Elli kuuli hänen
sanovan vieraalle tytölle, että hän toivoi, ettei sillä lie kovin ikävä
ollut, vaikka häneltä puuttuikin sopivata toveria.

Eivät olleet vieraat vielä maantielle ehtineet, kun Elli luikaisi
rantaan, istui venheen perään ja heitti melalla vettä niin korkealle,
että sitä räiskähti melkein korkeammalle kuin nuottakodan katto. Ja
silloin vasta hänestä tuntui oikein siltä, että vieraat olivat menneet.

Portin kiinni pantuaan meni isä kamariinsa, pisti piippuunsa ja käveli
poltellen edestakaisin lattialla. Sitten istuutui hän keinutuoliinsa ja
huusi äidin toisesta huoneesta luokseen.

--Elli täytyy minun mielestäni jo tänä syksynä lähettää kouluun ...
minun mielestäni on se nyt ihan välttämätöntä ... jos hän saa täällä
kotona kaiken ikänsä olla, niin ei hän kuuna päivänä opi ihmisten
tapoja. Näitkö sinä, kuinka hän käyttäytyi vierasten läsnäollessa ...
täytyi miltei hävetä hänen tähtensä, ja saa nähdä, saako häntä enää
muuttumaan. Mutta täytyy koettaa parastaan!

--Mihin kouluun sinä...

--Jos olisi varoja, lähettäisin minä hänet samaan pensioniin, jossa
Tyyra on, mutta nyt se tulisi liian kalliiksi. Mutta minä olen
ajatellut--ja sitä mieltä oli Augustkin--että sopisi panna Elli oman
kaupungin ruotsalaiseen kouluun, jossa opetetaan melkein saman metodin
mukaan kuin pääkaupungissakin. Ja minä olen sitä mieltä, että se on
hyvä metodi.

--Mutta onkohan se niin hyvä?

--Minkä tähden ei olisi?

--Niin, en minä tiedä muuta kuin miltä minusta näyttää. Ei minua oikein
miellyttänyt, en tiedä, onko se koulun syy vai vanhempain, mutta ei
minua oikein miellyttänyt sen Tyyran kasvatus...

--Ei miellyttänyt?--Sepä kumma! Ja minun mielestäni on hän parhaiten
kasvatettuja tyttöjä mitä milloinkaan olen nähnyt! Jos voisin antaa
Ellille samanlaisen kasvatuksen, olisin onnellinen... Sepä ... sepä
minua todellakin kummastuttaa!

Elli ei tahtonut ensin oikein uskoa, että hänet pannaan kouluun, että
saa ajaa pitkän matkan, kulkea höyrylaivalla ja tulla kaupunkiin. Mutta
kun äiti sen varmaksi vakuutti, että niin oli isä päättänyt, niin tyttö
hypähti ilosta lattialla.

--Onko se sinusta niin hauskaa?

--On, on!... Enkös minä saa ajaa pitkää matkaa, paljoa edemmä kuin
sinne, missä maantie menee piiloon ... ja höyrylaivallako kanssa?

--Niin, ja saat nähdä kaupungin.

--Ja saan nähdä kaupungin!--Se kyllä tuntui hauskalta sekin, vaikka hän
ei vielä oikein osannut kuvitella, minkälainen kaupunki olisi. Mutta ei
hän sitä nyt joutanut ajattelemaan.

Hän pyörähti kantapäillään, kiiruhti ulos ja juoksi rantaan venheen
perään. Ja siellä hän taas heitti vettä melalla ilmaan ... korkeammalle
kuin milloinkaan ennen. Ei malttanut kauan olla rannassa. Näki niityllä
metsän reunassa vasikat ja riensi niitä kohti. Likelle tultuaan
hihkaisi niille riemuissaan, leimahutti helmojaan ja löi käsiään
yhteen, niin että elukat säikähtivät pahanpäiväisiksi ja pötkivät
mölisten kymmenelle haaralle.

Yöllä ei tahtonut saada unta silmiin millään lailla. Kaikenlaista tuli
ja meni mielessä yhtä perää. Mutta ei mistään jäänyt vakavata kuvaa.
Kaupunki ei varsinkaan ottanut asettuakseen. Viimein kuitenkin rupesi
tuntumaan, että se oli korkealla mäellä ... niinkuin Iinmäellä ...
jossa oli paljon taloja, jotka päiväpaisteessa pitkän matkan päähän
hohtavat ja ikkunat kimmeltävät... Ja se kuva jäi mieleen niin
varmaksi, ettei aamusella tullut sitä äidiltä tarkemmin kysellyksi.



IV.


Äiti oli kuullut sinä yönä, kun Ellin seuraavana aamuna piti lähteä
kouluun, mitä hän näki unia ja miten hän elämäänsä kaupungissa
kuvitteli. Eikä hän taaskaan tiennyt, olisiko hyvillään vai pahoillaan
siitä, mitä oli kuullut. Tyttö oli haastellut unissaan vähän väliä sinä
yönä ja koko ajan vain kaupungista ja kaupunkiin lähdöstä. Ja
samanlaista haaveilemista se oli kuin ennenkin. Korkeat mäet taas,
paljon maailmaa ja korkeita puita! Ja iloa ja riemua puiden latvoissa
liikkuessa ja kukkuessa!

Nyt hän oli lähtenyt kouluun, oli menossa kaupunkiin ja kohta kai sai
nähdä, minkälainen se oli ... ja oliko se samanlainen kuin se, miksi
hän oli sitä kuvitellut. Äidille tuli yht'äkkiä sääli tyttöään, kun
ajatteli, kuinka hän ehkä kuvittelemisissaan pettyisi. Ja siellä se nyt
kukistuminen alkaa, ajatteli hän. Mutta sitten taas hän ei tiennyt,
kumminko kuitenkin olisi parempi, aikaisinko vai myöhään. Ja sehän se
olikin se hänen ainainen epäilynsä, joka aina tuli.

Mutta lopuksi hän ajatteli, että olkoon, eläköön ja kasvakoon, tottahan
käy niinkuin käy! Minkä maailmanranta kuolettaa, sen kai se kuolettaa
... ja totta kai on kunkin otettava, mikä annetaan.

Ja minkäpä hän nyt taisikaan? Vähät kai hänen kasvatuksensa enää
vaikuttaisi siihen, joka oli muiden käsissä. Ja jospa muut sen
ymmärtävät paremmin, jotka uskaltavat ottaa toisenkin lapset
haltuunsa ... tottapa he ovat silloin varmat.

Ja äiti tunsi yht'äkkiä omituisen uupumuksen koko olennossaan sekä
ruumiissaan että sielussaan... Oli sitä aina välistä ennenkin tuntunut,
mutta nyt se tuntui enemmän kuin milloinkaan ennen. Ilta oli, hämärti,
ja hän istui huoneessaan kädet helmassa ja ajatteli kaikkea tätä ja
katseli ikkunastaan ulos, josta näkyi rauhallisen kolkko syksyn taivas
kuumottavan kellastuvien koivunlehtien välitse...

Silmä seisahtui yhteen kohti katsomaan, sill'aikaa kun ajatukset
vierivät omia teitään.

Omituistahan on se elämäkin, kun sitä ajattelee. Ensin se lapsuus,
jota vain hämärästi muistaa, mutta joka kuitenkin oli välistä niin
kirkasta ja valoisaa. Vaikka olihan ollut katkeruuksia siinäkin ... ja
monessa suhteessapa se oli samanlaista kuin Ellin. Ankaroita olivat sen
ajan vanhemmat, täytyi totella, mitä sanottiin, ja jos ei totellut,
niin kipeästi koski. Harvoin sai mielensä mukaan leikkiäkään,
sunnuntai-iltoina ei ollenkaan, jolloin aina eniten olisi mieli tehnyt,
kun kylän lapset tulivat sitä varten pappilaan. Käsipuolesta tupaan
vietiin, kuumaan tupaan, jossa istui iso joukko ihmisiä veisaamassa ja
isä luki eikä tahtonut milloinkaan heretä. Ikävä oli istua, unetti,
eivätkä silmät tahtoneet mitenkään auki pysyä ... mutta äidin ankara
silmäys pöydän takaa ne pönkitti.--Ja sehän on synti, suuri synti,
sanoi äiti, ja Jumala sen kyllä korkeudestaan näkee, joka ei saarnan
lukua mieleensä paina, vaan antaa aatoksensa maallisissa asioissa
lennellä. Ja siltä se sitten rupesi itsestäkin näyttämään, ja hartaasti
hän koetti kuunnella, vaikka toisin ajoin taas ryöstäytyi mieli muuanne
menemään: hakaan vasikoiden luo, rantaan ja mättäisille niityille,
joilla kuperkeikka sydäntä suloisesti vihloi.

Mutta sitten tulivat ne ajat, jolloin piti pukea päälleen synkeästä
sinisestä hame ja panna tumma huivi kaulaan, kun muilla nuorilla oli
valkoiset karttuunileningit ja kaulassa valkoinen kiilloitettu
kaulustin. Se oli vaikeata aikaa, ja mieli oli kuohua yli reunojensa.
Kun juhannusiltoina alkoivat naapureissa kokot hulmuta, kun soittoa
kuului ja muiden nuorten iloisesti meluavia ääniä ... eikä saanut sinne
mennä! Ei ajattelemistakaan! Äiti huusi huoneeseen, sulki ikkunat ja
käski panna maata.--»Vai tahtoisitteko te olla siellä, missä
pakanajumalain kunniaksi poltetaan ensimmäisten kristittyjen luita(»

Väärin oli tehdä se salaa, ja kuitenkin muisti äiti, kuinka hän monet
kesäyöt vinnillä vuoteellaan loikoi ja luki kirjoja, joita veljet
olivat toimittaneet, mutta »joiden tekijät vielä kuolemansakin jälkeen
syntiä tekivät».--Romaaneja! Olisi ollut kauheata, jos isä ja äiti
olisivat saaneet sen tietää!--Mutta eihän rangaistus luvattomasta
työstä ollut sittenkään tulematta jäänyt. Nehän ne sen kaipauksen
idättivät mieleen, joka aina jotain ikävöi eikä milloinkaan saanut. Ne
kai ne olivat herättäneet vaatimuksia ja toiveita, jotka eivät koskaan
toteutuneet ja joita ei ikinä tahtonut saada kuulumattomiin
karkoitetuksi.

Kyllähän hän oli ollut kaunis mies, kohtelias nuorena ja hyvästä
perheestä, ja siksihän hänestä isä ja äiti pitivät, vaikka hän oli
papiksi vähän liian maailmallisesti mieltynyt. Se oikea, se kumman
kaunis ja kumman jalo, joka oli valoisina kesäöinä vinnillä loikoessa
ja lukiessa mieleen painunut, sen oli pitänyt vähäksi aikaa kadota ja
väistyä pois. Mutta talvellahan kaikki oli tapahtunutkin, ja niin oli
se uutta ja niin oli hommaa siitä paljon, että kesäiset haaveet jäivät.
Jospa eivät olisi milloinkaan enää tulleetkaan!

Ellistä sanoivat kaikki, että hän oli äitinsä ilmeinen kuva. Ei
kuitenkaan kukaan tiennyt, kuinka perin pohjin hänen luontoisensa tyttö
oli. Ja kuinka samanlaiset tuumat ja tunteet, kuta enemmän hän kasvoi!
Yhä selvemmin ne muistuttivat omia entisiä aikoja, ja senpä johdosta
niitä lienee näin nyt tullutkin ajatelleeksi ja näin tarkkaan
muistaneeksi.

Mutta sepä se huoletti ja siitä hän aina oli epätietoinen,
minkälaiseksi tytön elämä maailmassa tulisi ... ja olisiko hyvä, jos
tulisi semmoiseksi yhäkin kuin oli omakin ollut. Jos olisi tiennyt,
oliko sitä toisenlaistakin ja olisiko itsellä saattanut toisin olla,
jos olisi oikein ollut... Ja taas, kuka uskaltaa sanoa, ettei ole
oikein, niinkuin on?...

Yht'äkkiä rupesi omatunto vaivaamaan. Väärinhän on nurkua ja olla
tyytymätön, vaikka vain vähänkin olisi. Ja eikö Hän tiedä kullekin
parhaiten asettaa, joka on kaikki asettanut? Itsessähän saattaa suurin
vika ollakin!... Mitä sitä onkaan välistä ajatuksissaan syntiä
tehnyt!... Ja yhtä suuriahan ne ovat ajatellut kuin tehdytkin
synnit!... Ei, ei ikinä! Väärin se on, väärin on, jos vaikka
mielessäänkin rikkoo sen, jonka on valalla vakuuttanut ja myötä- ja
vastoinkäymisessä pitää luvannut...

Ja äiti unohti kaiken muun paitsi oman huonon tilansa. Tyttärensä
unohti ja huolensa hänestä ja ajatteli vain sitä, mitä hän vastaisi,
jos hänet yht'äkkiä kutsuttaisiin tuomarin eteen ja tilille
vaadittaisiin. Ja sen hän tunsi, ettei hän olisi valmis vastaamaan, ei
ollenkaan vielä. jos ei armon aikaa annettaisi, niin huonosti kävisi.

Äiti etsi hämärässä kiiruusti hyllyltä äitivainajansa postillan ja
alkoi tulen tehtyään sitä selailla.

--*Lue Jumalan sanaa lakkaamatta!»

Niin oli hänelle kotona sanottu, mutta sen neuvon oli hän, paha kyllä,
usein unohtanut ja laiminlyönyt.



V.


Koko ajan, kun kaupunkia kohti kulettiin, pysyi Ellin mielessä se sama
kuva, joka oli sinne unessa painunut. Kuta likemmä laiva kaupunkia
läheni, sitä enemmän rupesi mäkiä näkymään järvien rannoilla ja toiset
kauempana siintivät ja talot ja ahojen reunat iltapäivän paisteessa
hohtivat.

Elli oli monta kertaa aikonut kysyä, mikä niistä oli kaupunki, kun oli
kuullut, että kohta kaupunkiin tullaan, mutta ei hän tullut sitä
tehneeksi.

Isä oli ollut koko matkan hyvällä tuulella ja syöttänyt Ellille
makeisia ja näytellyt kaikkia.

--Nyt näkyy, Elli, kaupunki, sanopas missä kohti se on?

--Tuolla, sanoi Elli ja osoitti edessä kohoavaa komeata mäkeä, jonka
rinteiltä ja harjalta näkyi taloja ja viljapeltoja.

--Ei, ei, sanoi isä, ei sinnepäinkään! ... katsopas, täällähän se on,
mäen juuressa ... näetkös nyt, siinähän se on!

--Hy-yi!--Minkä tähden ne ovat tehneet kaupungin sinne?

--Minnekäs niiden olisi pitänyt se sitten tehdä?

--Tuonne ylös mäelle ... minä olisin tehnyt mäelle...

--Sinä olisit tehnyt mäelle, matki isä ja veti kädellään pitkin Ellin
kasvoja.

Mutta kaupunkiin tulo ei nyt Ellistä tuntunut millekään. Semmoistako se
nyt olikin ... yhtä matalaa kuin kotonakin...

       *       *       *       *       *

Ei isä ollut saanut tyttöään niin hyvin sijoitetuksi kuin olisi
tahtonut. Johtajattaren luo olisi hänen Ellinsä pitänyt päästä asumaan,
mutta siellä olivat kaikki paikat jo täytetyt. Mutta johtajatar,
kohtelias, säännöllinen kaikin puolin ja tavattoman valkohampainen
nainen, oli vakuuttanut, että on aivan yhtä hyvä, jos Elli tulee
asumaan sinne, minne hän pyytää saada ehdottaa. Ja johtajatar ehdotti
erään oppilaitoksen naisopettajista. Se oli sekin yhtä kohtelias, yhtä
säännöllinen ja yhtä valkohampainen kuin johtajatarkin.

Isä oli heihin molempiin erinomaisesti mieltynyt, hän kun rakasti
sulavaa ja kohteliasta puhelua, josta ei maalla saanut koskaan nauttia.
Hän virkisti vanhoja muistoja ylioppilasajoilta ja vakuutti Ellillekin,
että harvoin saa tavata niin perinpohjin sivistyneitä ja eteviä
naishenkilöitä. Elli ei siihen puhunut mitään. Johtajatar ja tuo toinen
nainen olivat taputtaneet häntä poskelle, mutta heidän kätensä olivat
tuntuneet Eilistä niin kylmiltä, että häntä melkein puistatti.

Päivää ennen isän kotiin lähtöä muutti Elli uuden »tätinsä» luo, ja isä
oli kutsuttu päivällisille. Puheltiin taitavasti ja kohteliaasti ja
oltiin yhtä mieltä kaikissa asioissa.

Siitä saatte olla varma, herra pastori, vakuutti neiti ja kohotti
lasinsa, että me koetamme tehdä parastamme ... ja kun hän on
oppijaksonsa päättänyt ja kotiinsa palajaa, toivomme me ... maljanne,
herra pastori! ... että hän täyttää kaikki ne toiveet...

Isä kumarsi ja kilisti.

--Minä olen vakuutettu siitä ja jätän täydellä luottamuksella tyttäreni
teidän huostaanne.

Elli istui pöydässä hänkin, mutta ei hänen käynyt syönti eikä
juonti ... puhua ei onneksi tarvinnut. Kädet kankeina hän istui,
melkein tyhjälle lautaselleen tuijottaen ja itkuaan pidätellen. Tämä
kaikki oli niin ... niin ... tuntui niinkuin ei olisi tahtonut käydä
hengittäminenkään.

Isän kanssa oli Elli käynyt johtajattaren luona ja sill'aikaa kun isä
oli puhellut johtajattaren kansa kahden kesken, oli Elli seisonut
käytävässä yksin. Käytävä oli pitkä ja soikea ja kaikui kuin kellari,
jos vähänkin liikahti tai rykäisi. Ovia siellä täällä kumahtaen aukeili
ja sitten ne vielä kovemmin kumahtivat kiinni. Askeleita kuului
lähenevän ja etenevän, välistä aivan pään päällä, ja kun ne olivat
toisessa päässä käytävää, tuntui Ellistä, että niitä oli koko
kirkkojoukko, jotka sieltä tulivat. Kolme neljä tyttöä niitä vain
olikin, hänen kokoisiaan, jotka hänen ohitsensa juoksivat. Kun he hänet
huomasivat, seisahtuivat ne katsomaan, supisivat jotain toistensa
korviin ja juoksivat sitten nauruaan pidätellen eteenpäin. Elliltä oli
itku päästä, kun tuntui niin surkean turvattomalta tässä yksin
seistessä.

Sama tuntui nyt taas pöydässä istuessa, vaikka kyllä oli isäkin läsnä.
Tuon vieraan neidon koko olento, säännölliset ja vaaleat kasvot,
huolellisesti kammattu tukka ja taitaviin sanoihin sovitettu puhe--
aivan niinkuin olisi kirjaa lukenut--sitten vielä laihat ja pitkät
sormet, se kaikki oli niin ikävää ja kylmää ja kolkkoa, että hirvitti
ajatellessa, kuinka tänne yksin jäisi. Kiiltävän valkoinen pöytäliina,
hopeapäiset veitset ja tarkasti leikatut leipäpalaset, niissäkin oli
jotain, joka kokonaan otti pois rohkeuden ja itseluottamuksen.

Ja illalla maata pannessa, kun isäkin jo oli mennyt, tuli Ellille,
kylmien vieraiden lakanain väliin laskeutuessa, niin surkean ikävä
äitiä, että hän pullahti täyteen itkuun ja veti peitteen korvilleen
saadakseen oikein rauhassa itkeä, ettei kukaan kuulisi. Ennenkuin hän
nukkui, tuntui hänestä itsestäänkin, että hän on semmoinen riepu, jonka
saattaisi repiä kuka tahansa eikä hän taitaisi mitään.

Aamulla noustua oli vähän turvallisempaa, mutta kouluun mentyä uudistui
entinen turvattomuuden tunne. Ei tahtonut osata mitenkään olla, ei
tiennyt, mitä tehdä, ja muut sen näkyivät tietävän kaikki. Ja kun hän
ei osannut, niin toiset tytöt katselivat häntä pitkään ja muutamat
osoittelivat sormillaan. Kaikki oli sitten ihan toisenlaista kuin
kotona, isoa, kylmää ja kulmikasta ja joka paikka niin sileäksi
maalattua. Hajukin pulpeteissa oli omituinen ja vieras.

Kotona asunnossa taas ei tahtonut lähteä ainainen arkuus. Oli yhä pelko
siitä, että liikkuessaan romahuttaa jotain tuolia tai kompastuu
mattoon. Tai pääsee puhuessa joku ääni, joka on liian kova täällä
kuulumaan, ja säännöllinen täti siitä heti häneen katsahtaa.

Maata pannessa ratkesi taas kaikki ikävä, mikä päivän kuluessa oli
sydänalaan kokoontunut, katkeraan itkuun, vielä katkerampaan kuin eilen
illalla. Eikä se nyt helpottanut vähääkään, yhä eneni vain. Ja kun näki
yksinäisen, pienen sängyn, tuli semmoinen työnnähdys sydämestä, että
piti paiskautua pöytää vasten ja painaa nyrkki suun eteen, ett'ei
pääsisi kirkahdus tulemaan. Ja kun se siinä olisi kuitenkin päässyt
ryöstäytymään, piti rientää sänkyyn ja tukehuttaa se tyynyyn.

Siinä suullaan ollessa rupesi tuntumaan siltä, että tähän paikkaan
kuolee, jos ei pääse kotiin, eikä voi elää tätä elämää yli huomisen
päivän. Pitää taas mennä kouluun, kaikki katsovat ... ei osaa olla eikä
tiedä, mihin istua ... asettelevat ja neuvovat, eikä ymmärrä, ja toiset
tytöt katsovat ja nauravat keskenään...

Ja taas tuli työnnähdys sydämestä ja tuntui, että se halkeaa...

Hän lähtee, lähtee nyt heti kohta kotiin takaisin! Hän karkaa täältä ja
kävelee jalan, ja kysyy, missä päin on koti... Mutta ulkona satoi ja
tuuli ja se rupesi peloittamaan. Ja kun silloin rupesi näyttämään,
ettei ehkä uskallakaan lähteä, niin taas työnnähti sydämessä, että koko
ruumiiseen koski...

Mutta hän kirjoittaa äidille kotiin, että äiti tulee tänne ja ottaa
pois ... eikä hän, ennenkuin äiti joutuu, lähde kouluun eikä liiku
minnekään tästä huoneesta eikä syö mitään. Hän on tässä näin ... vaate
päällä ... siihen asti...

Elli itki itsensä nukuksiin ja nukkui vaate päällä aamuun saakka. Ja
yöllä hän näki unta, että oli kotona äidin sängyssä ... sen selän
takana seinän puolella ... pienessä kyttyrässä koko tyttö, pää äidin
tyynyn nurkalla. Ja niin hän näki pitkään sitä unta, että aamulla
herätessä ensin oli kotona olevinaan. Eikä selvittyä tahtonut pitkään
aikaan muistaa, missä oli. Mutta kun silmä sattui ikkunaan, niin näki
tädin kävelevän ulkona aamupuvussa kukkiaan katsellen. Ja siitä muisti
taas kaiken muunkin. Itku oli pulpahtamaisillaan, mutta samassa tuli
pelko, että jos täti tulee ja näkee, että on vaate päällä maannut ja
ehkä on siitä vihainen. Sillä Ellistä tuntui siltä, että se semmoisesta
on vihainen, eikä hän tiennyt, kuinka olisi ollut, jos olisi hänelle
joku vieras ihminen ollut vihainen.

Koulussa oli sinä päivänä vähän parempi, osasi jo neuvomatta istua
paikalleen ja tiesi, milloin pitää nousta ja vastata. Ei tullut
itkukaan, eivätkä ne niin enää katsoneetkaan. Sitten kävivät vielä
kaikki ne tytöt, jotka istuivat samassa huoneessa kuin Elli,
voimistelutunnilla kävelemässä ja Elli sai nähdä kaupunkia.

Niin että, vaikka illalla vieläkin rupesi itku pullahtelemaan, ei se
kuitenkaan pitkälle päässyt. Ja kun väsytti, niin nukkuikin ennen.

Päiviä myöten sitä vähitellen alkoi tottua siihen elämään. Ja kun tuli
työtä ja läksyjä pantiin kotona luettaviksi, niin ei niin joutanut
ikävätäänkään enää ajattelemaan. Ei itku kuitenkaan kaukana ollut, ei
kurkkua alempana. Siellä se vielä monet viikot asusti ja pulpahti aina
vähän väliä esille koulussa ja muualla, välisti yht'äkkiä ja tietämättä
aivan.

Muutamia viikkoja oltuaan rupesi Elli jo kuitenkin vähän ympärilleen
katselemaan ja silloin tällöin tulla hypähti naurukin muutamista
somista asioista, ja itku oli laskeutunut ihan kuiviin. Koulussa oli
muutamia hauskoja tyttöjä, ja niille piti väkisinkin nauraa, kun ne
ilveitään tekivät, silloin kun opettajat eivät olleet näkemänsä.
Niillehän ne ilvehtivätkin juuri ja niitä matkivat. Piti nousta oikein
paikoiltaan välitunneille välistä ja mennä niitä katsomaan. Ihan
osasivat ne sillä äänellä panna kuin opettajat ja olla aivan kuin ne.
Ja kun Elli heitä vähän aikaa katseli, tuntui hänestä, että hänkin
osaisi tehdä samalla lailla. Ja kotona hän matkikin, itsekseen
kamarissaan, mutta koululla ei uskaltanut. Peloitti se, että kaikki
kokoontuisivat ympärille ... ja se se juuri peloitti.

Ja kun mieli sitä mukaa keveni, rupesi Elli ajattelemaan olojaan ja
katselemaan enemmän ympärilleen. Somaahan oli tämä elämä täällä
koulussa ja aivan toisenlaista kuin kotona. Ei sitä olisi semmoiseksi
osannut luulla, ennenkuin näki. Huoneetkaan eivät olleet semmoisia kuin
siellä pappilassa, saleja ja kamareja vain, eikä yhtään pirttiä.
Ruuatkin aivan erilaisia, voita ei saanut joka ateriaksi ja maitoa vain
yhden lasin kerrallaan. Mistähän ne senkään saivat, kun ei näkynyt
lehmiä missään?

Siitä kirjoitti Elli äidilleen ja muista asioista myöskin...

Se lukeminen se oli täällä kaikilla työnä, ja kun ne eivät sitä
tehneet, niin olivat jouten. Kaikki lukivat, aikaihmisetkin, eikä
tätikään paljon muuta tehnyt...

Se hänen oma lukemisensa oli semmoista, että piti joka päivä kotona
oppia määrätty määränsä ulkoa, ja joka ei osannut, sen piti lukea
erikseen uudelleen, ettei mitään unohtuisi. Ennenkuin kaikki osasi
ulkoa, niinkuin katkismuksen, ei saanut liikahtaakaan pöytänsä nurkalta
minnekään. Täti tuli aina vähän päästä luettamaan, ja jos ei osannut,
niin hän sanoi, että täytyy pitää ajatuksensa koossa eikä antaa niiden
muualla kulkea, mutta ei sitä tahtonut kuitenkaan sen paremmin oppia.
Sitten vasta sai mennä ulos pihalle, vaikka se oli hyvin pieni ja
ahdas, ja keskellä oli pyöreä penkki, jossa oli keltaisia ja punaisia
kukkia. Kadulle ei saanut mennä, joka oli leveämpi kuin maantie, mutta
ei ollut ojia, ei portistakaan katsomaan, vaikka olisi sinne vähän
näkynyt huoneiden yli sitä suurta mäkeäkin, jota oli ensin luullut
kaupungiksi. Mutta kaupunki oli hyvin alhaalla...

Joka keskiviikko ja lauantai oli lupa jälkeen puolenpäivän ja täti
lähti kävelemään kadulle ja puistoon ja otti mukaansa. Puistossa oli
nurmikkoa vähäisen, mutta ei saanut kulkea kuin tietä myöten. Täti
käveli aina hyvin hiljaa, että tahtoi väsyttää rinnalla kulkiessa. Ei
saanut juosta eikä hyppiä, vaikka olisi välistä mieli tehnyt, ja piti
astua lyhempiä askelia kuin siellä kotona ja pitää tätiä kainalosta
kiinni... Se oli niin hassua, kun sitä ajatteli.

Lauantaina jälkeen puolenpäivän, kun hyvästi jouti, kirjoitti Elli
näistä äidilleen ja ajatteli viimeistä kirjoittaessaan, että kun äiti
sen lukee, niin eiköhän naura vähäisen, ja mitähän ajatellee.

Mutta äidiltä rupesi tulemaan niin kummallisia kirjeitä. Ei ollenkaan
näkynyt, että se äidistä olisi ollut hassua, minkä Elli oli luullut
olevan. Ja sitten hän käski Ellin olemaan opettajilleen kuuliainen eikä
suinkaan hänen matkia, joskin muut matkivat. Ja jos oli ikävä, niin sen
sai parhaiten karkoitetuksi sillä lailla, että luki Jumalan sanaa, ja
hyvä oli siihen tottua jo pienuudesta pitäen. Piti rukoilla Jumalalta
apua myöskin läksyjen oppimiseen, niin kyllä ne sitten osasi... Sitten
äiti kirjoitti muista asioista väliin ja lopussa taas samaa, mitä
ensin.

Mutta ei Elli sitä kirjettä ymmärtänyt, eikä hän tullut enää
kouluasioista äidilleen kirjoittaneeksi.

Sitä mukaa kuin oli ja asettui elämään, sitä mukaa siihen yhä enemmän
tavastui, ja kun rupesi koulussakin paremmin käymään, niin tottui
niihin suuriin kaikuviin huoneisiinkin ja kulmikkaihin pulpetteihin ja
omituiseen hajuun, mikä joka aamu sisään astuessa lemahti vastaan.
Ikävin oli aamusella herätessä. Mutta ajoittain oli halukin kouluun, ja
se oli silloin, kun tiesi, että opettaja tuo maanpallon luokalle ja
sitä siellä näyttelee. Se oli suuri pyöreä pallo ja siinä koko tämä
maailma, kaikki maat ja vuoret, ja opettaja pyöräytti sitä kädellään ja
sanoi, että niinkuin hän sitä pyörittää, niin pyörii koko maailmakin...
Ja se kävi yhtenä vilinänä ja viilsi niin kummasti rinnassa, kun sitä
katsoi. Hirvitti melkein, kun ajatteli, että koko maailma ... hui! ...
mutta kuitenkin teki mieli katsoa. Ja kun pallo oli luokalla, seisoi
Elli välitunnit sen ääressä, katseli joka taholta ylhäältä ja alhaalta,
pyöritteli sitä lakkaamatta, hiljemmin ja kovemmin, ja unohti kaiken
muun. Kerran vilahti mielessä omituinen ajatus, että pyörittääköhän
Jumalakin oikeata maailmaa näin ja mistähän kohti aina antaa kädellään
vauhtia, kun rupeaa seisahtumaan. Mutta vaikka se oli niin hullu
ajatus, että piti sille itsensäkin naurahtaa, niin tuli ajatus aina
kuitenkin eikä tahtonut lähteä. Mutta kun pallo vietiin muille
luokille, niin oli Ellillä sitä ikävä monta päivää.



VI.


Mikkelin päivänä oli koululla lupa ja oli päätetty tehdä yhteinen
kävelyretki sille suurelle mäelle, joka oli vähän matkaa kaupungista ja
jonka keskelle oli iso torni rakennettu.

Monta päivää ennen puhuttiin koulussa siitä, mitä kukin päällensä
panisi...

--Minä panen mustan hameen ja sinisen merimiehenpuseron...

--Minä sinisen hameen ja vihreän puseron ja kiiltovyön...

--Minä myös ja pienen puukon vyölle...

--Minä otan nahkalaukun vielä, jossa kannan makeisia...

--Mitä makeisia sinä otat? ... minä otan teeleipiä...

Elli ei osannut puuhata mitään, ei erilaisia vaatteita eikä evästä
matkalle. Koko ajan pyöri vain hänen mielessään mäki, jonne oli määrä
mennä ja joka kuului olevan hyvin korkea. Hän ajatteli Iinmäkeä, joka
näkyi kotiin kellarin katolle ja joka oli korkea sekin. Itse ei hän
ollut siellä käynyt, mutta oli kuullut kirkkomiehiltä, jotka sieltä
olivat, että sinne näkyi paljon maailmaa ja monta kirkkoakin kirkkaalla
säällä...

Yöllä hän näki unta, että rupesi kuin kotona kellarin katolta ylös
ilmaan viemään ja vei Iinmäkeä kohti halki ilman. Ja semmoista vauhtia
vei, että vihleksi sydämessä ja ojensi tukan taapäin hulmuamaan, niin
että juuresta oli tiukalla. Ja sivukin vei Iinmäestä. Ja koko Iinmäki
ei näyttänyt korkeammalta kuin kellarin katto koivun latvasta katsoen.
Sinne vei paljoa ylemmitse, pilvien sisään ja yläpuolelle niitä, niin
että tuli pelko mieleen ... ja kun siitä heräsi, oli jo aamu tullut.

Aamulla koulun pihalle tullessa olivat muut tytöt jo siellä ja
lähtemässä. Kaikilla oli niillä kauniit, sievät puvut ja he hyppelivät
toistensa kanssa ja näyttelivät itseään toisilleen. Ellillä oli
tavalliset vaatteensa, kotona tehty harmaa palttoo ja puolisaappaat,
jotka olivat vähän isot. Ei hän ennen ollut sitä niin huomannut, mutta
nyt se vähän vaivasi ja alkoi tehdä alakuloiseksi. Hänestä tuntui taas
turvattomalta ja yksinäiseltä ... eikä hänellä ollut ketään, jonka
kanssa olisi oikein ollut. Ja hänestä näytti, että tytöt silloin
tällöin häneen katsahtivat, vaikka ei kukaan mitään sanonut.

Niin kauan kuin kaupungin läpi kulettiin, vaivasi tämä yhä, mutta
tullin ulkopuolelle tultua haihtui vähitellen ikävä. Alkoi näkyä
peltoja ja niittyjäkin, ja käveltiinkin ihan oikeata maantietä myöten,
jonka oli ojat kahden puolen ja niiden takana aivan tavallista
pisteaitaa niinkuin kotona. Talojenkin ohi kulettiin, ja ne olivat
melkein samanlaisia kuin kirkonkylässä. Erääseen vei aivan semmoinen
kuja kuin lukkariin ja näkyi ihan yhdennäköinen punainen portti. Vähän
matkan päässä oli metsääkin ja metsän rinteessä aho.

Kulkiessa ja katsellessa kasvoi ilo entiselleen ja eneni yhä. Palttoo
painoi päällä, ja Elli riisui sen käsivarrelleen. Muut tytöt juoksivat
edestakaisin sinne tänne, hyppelivät ja tavoittelivat toisiaan kiinni.
Ellin valtasi sama riemu, ja hänestä tuntui, että ne nyt kaikki ovat
hänelle vanhoja tuttuja, vaikka ei hänellä koulussa vielä ollut
yhtäkään, jonka kanssa olisi ollut oikein tuttu...

Tultiin lähelle metsän rantaa, ja joku ehdotti sitä, että kuka ennen
ennättäisi sinne. Kaikki lähtivät juoksemaan, ja Elli oli kaikista
eillimmäisin. Ja hän tuli siitä niin iloiseksi, että tempasi muutamata
tyttöä kädestä ja nauroi ja pyöritti häntä ympäri.

Mutta tyttö suuttui...

--Kummako sen on juosta, jolla on niin pitkät sääret kuin vasikalla?

--Näittekö, kuinka hän harppasi kuin kurki ja palttoo hulmusi
käsivarrella kuin siipi...

--Suoraan hän kyllä osaa, mutta jos ollaan hippasilla ... ota kiinni!

Ja samassa tempasi muuan toinen tyttö palttoon hänen käsivarreltaan ja
alkoi juosta sen kanssa. Elli ei saanut häntä kiinni, eikä hänellä
ollut enää halua juostakaan, kun kaikki seisoivat ja katselivat ja
olivat tytön puolella. Vähän matkaa hän juoksi tytön jälestä, mutta se
teki niin sukkelia mutkia, että oli mahdoton häntä saavuttaa. Aikansa
Ellin edessä hypeltyään heitti tyttö palttoon aidanseipään nenään ja
juoksi itse muiden joukkoon.

Mutta Elliltä oli ilo mennyt. Hän herkesi viimeiseksi ja käveli ääneti.

Oli kuitenkin joukossa tyttö, joka häntä vähitellen läheni, kun
alettiin nousta tietä myöten ylös mäelle. Ensin se kulki hiukan edellä
ja katsahti silloin tällöin jälkeensä vähäisen, mutta ei mitään
virkkanut. Siitä vähitellen sujui rinnalle ja rupesi puhelemaan. Se oli
saman luokan tyttöjä kuin Elli ja kysyi, mitä heillä olikaan huomenna
läksynä ... hän ei itse oikein muistanut... Saksan sanoja oli ja
maantiedettä... Tyttö tarjosi Ellille makeisia laukustaan ja käski
ottaa vielä enemmän ... niin monta kuin vain tahtoi. Tytön nimi oli
Sigrid, ja Elli rupesi pitämään hänestä yhä enemmän, kuta korkeammalle
mäkeä kohottiin...

Vaikka tie kulki korkeata metsää, niin ettei voinut kupeelleen nähdä,
kuinka paljon mäki kohosi, alkoi Ellin sydänalassa yhä enemmän tuntua
tuommoinen kummallinen tunne ... välistä ahdisti sydäntä kokoon ja
toisin vuoroin avarti sitä, niin että piti uudelleen ja aina uudelleen
henkeänsä vetää. Ja silloin olisi tahtonut olla pitkä, niin että olisi
puiden latvojen yli kurkottamaan ylettänyt.

Yht'äkkiä oli siinä torni edessä, keskellä pientä aukkoa, ja se kohosi
paljoa korkeammalle kuin puiden latvat. Ne, jotka olivat edeltä
kulkeneet, ne jo juoksivat parhaillaan ylös torniin, niin että pitkissä
portaissa kumisi. Ja se ylöspäin kiertävä kumina se riipaisi sydämen
pohjasta niin mukaansa, että piti palttoo käsivarrelta maahan nakata ja
kiiruhtaa ylös muiden jälkeen... Ja niin tuntui, että jos ei juokse, ei
saa nähdäkään enää ja että muut sen ennen ottavat ja vievät kaikki...

--Odota, Elli! Elä jätä! huusi toveri jälkeen.

Mutta Ellillä ei ollut aikaa odottaa. Hän jo rappusia harppasi,
ikkunain ohitse riensi, vilkaisi kiireesti niihin ja näki niistä
jotain, joka melkein kuin lennättämällä yhä ylemmä lennätti ja
paisuttamalla paisutti sitä tunnetta, joka oli mäkeä noustessa siellä
syntynyt ja alkanut tuntua.

Ja semmoisella vauhdilla tuli hän ylös torniin, että kaikki, jotka
siellä olivat, hänet huomasivat ja väistyivät hänen tieltään.

Ja heidän välitsensä hän näki semmoista, jota ei ennen ollut vielä
unissaankaan aavistanut ... ja se löi vastaan semmoisella kirkkaudella
ja suuruudella, että hän ihan säikähti sitä ja jäi siihen paikkaan sitä
katsomaan, voimatta hengittääkään. Ja se tuli niin yht'äkkiä ja aukeni
eteen niin suurena ja mahtavana, että sydän vei veret poskilta ja koko
ruumiissa vavahti. Ääretön joukko kimmeltäviä vesiä edessä, ja saaria,
ja salmia, ja kauempana siintäviä vaaroja!

Mutta sitten syöksi sydän ilon tulemaan ja riemun huudahdus pääsi
huulilta ja pääsi monta kertaa. Ja hän hyppi ja löi käsiään yhteen...

--Voi, voi, katsokaa, katsokaa!

Ja hän kuvitteli, että muut tytöt ovat siitä yhtä riemuissaan...

--Tytöt, tytöt!... Vo-oi! Näettekö! Katsokaa ... katsokaa!... Tuonne,
tuonne!...

--Niin, niin, no mitä sitten! sanoi ensimmäinen tyttö, jonka puoleen
hän kääntyi ja tarttui käsivarteen kiinni ja pudisti sitä...

--Eikö se ole, eikö se ole...?

--Mitä se nyt on niin erinomaista ... olen minä sen nähnyt monta kertaa
ennen. Elähän nyt sentään...

Ja tyttö irroitti olkapäitään nykäisten käsivartensa Ellin käden
puristuksesta...

Samassa tuli johtajatar Ellin luo...

--Koetahan vähän hillitä itseäsi ... sinä olet liian raju...

Johtajatar hymyili ja näytti Ellistä vähän pilkalliselta. Tytöt myöskin
hymyilivät ja katsoivat häneen samalla lailla kuin johtajatar.

Ellistä tuntui kuin olisi kylmää vettä hänen niskaansa kaadettu ... ja
hän vetäytyi syrjään.

--Voit sinä katsella, sanoi johtajatar vielä, mutta ei oikein sovi
hyppiä noin...

Ei Ellin tehnyt mieli enää katsella. Häntä hävetti niin, että oli
itkuun purskahtaa heti kohta. Niin kauan pidätti hän sitä kuitenkin,
että ehti laskeutua alas tornin katolta. Katon alla se pääsi tulemaan,
ja alimpaan kerrokseen päästyään heittäytyi hän penkille nurkkaa
vasten, ja siinä tuntui taas se surkea turvattomuuden tunne enemmän
kuin milloinkaan ennen. Hän oli innostunut ja hyppinyt ja käsiään
yhteen lyönyt ... ja muista se oli naurettavaa ... ja luultavasti ne
vieläkin siellä puhuvat siitä ja ehkä joku häntä parhaillaan matkii. Ja
se hävetti häntä niin, että hän olisi heti tahtonut vajota sillan alle
piiloon tai jonnekin pois koko paikasta... Hän hyppäsi ylös ja aikoi
juosta metsään, mutta silloin hän säikähti sitä, että ne kaikki hänet
tornista näkevät ja huutavat hänelle. Sen sijaan hän jäi taas istumaan
tornin sisään entiseen nurkkaansa. Seinään päin hän istui ja siinä oli
rako seinässä, josta näki metsään ja josta tuuli silmiin. Siinä
katsellessa jäähtyi hänen mielensä vähäisen.

Itkun välistä vilahti yht'äkkiä mieleen, mitä hän oli tornista nähnyt,
nyyhkiminen taukosi, ja henkeään pidätellen hän sitä muisteli. Mutta
sitten taas ne pilkalliset katseet ja tyttöjen pidätetty nauru ... ja
itku voitti uudelleen vallan. Väliin taas kuohahti mielessä niinkuin
kotona silloin, kun isä oli pilkannut, ja hän oli ylös hyppäämäisillään
ja torniin rientämäisillään... Ja siellä hän vaatii ne herkeämään,
käskee olemaan vaiti ja kieltää heidät häntä katselemasta ja hänestä
puhumasta...!

Mutta hetkellinen kiukku suli uuteen itkuun, ja sen sijaan alkoi
peloittaa, että jos ne kohta sieltä tulevat ja kuinka hän ... minne hän
sitten...?

Ja yht'äkkiä rupesivatkin ne sieltä tulla romistamaan alas. Säikähtäen
hyppäsi Elli ylös, aikoi juosta jonnekin, mutta ei tiennyt minne, ja
painautui lopuksi yhä tiukemmin nurkkaansa vasten, silmät kiinni ja
nenäliina suun edessä. Kuului, kuinka jalkojen kopina läheni yhä ja
kierti yhä alemmaksi. Ja kun ne olivat pään päällä toisessa
kerroksessa, tuntui aivan, että koko lattia putoo päälle ja rutistaa
alleen. Eikä tahtonut saada huutoa estetyksi tulemasta.

Alasillalle tultuaan juoksivat tytöt ensin ohitse, mutta sitten
luultavasti hänet huomasivat, koska tuntuivat seisahtuvan selän taa.

--Tuossa hän on tuo tyttö ... mitä varten hän siinä on? kuuli Elli
takanaan kuiskattavan. Hän tunsi, että hänen olisi pitänyt nousta pois
tästä, mutta kuitenkin hän jäi siihen liikkumatta paikoilleen. Hän
kuuli, että tytöt alkoivat yhä kovemmin puhella toisilleen hänestä, ja
muuan sanoi: »Katsokaa, katsokaa!--näin!» Ja luultavasti matki hän
häntä, koska tytöt purskahtivat nauramaan...

Mutta silloin kuuli Elli, että joku alkoi heitä torua ja käski heidän
mennä pois. Se oli Sigrid, ja Elli uskalsi kohottaa päätään. Samassa
kuului opettajain askeleita ylhäältä, ja tytöt alkoivat mennä ulos...

--Tule pois, Elli ... elä huoli heistä mitään ... lähde nyt, ennenkuin
opettajat tulevat ... tässä on palttoosi...

Elli nyyhki vielä kauan aikaa alas mennessään, mutta rauhoittui
kuitenkin vähitellen. Koko matkan kotiin saakka he kulkivat yhdessä ja
puhelivat keskenään ... kouluoloista ja minkä lukeminen mistäkin tuntui
vaikeimmalta. Ja söivät Sigridin makeisia... Sigrid osaa soittaa
pianoa, mutta Elli sanoo, ettei hän ole milloinkaan ... eipä paljon
kuullutkaan soitettavan.--Hänen pitää tulla Sigridin luona käymään,
niin saa kuulla... Onko Ellillä veljiä?... Sigridiltä on aivan hänen
ikäisensä veli, ja hän pitää hänestä äärettömän paljon ... eikö Elli
ole häntä nähnyt ... hänellä on ruskea palttoo ja kähärä musta tukka...
Sillä lailla kului matka hauskasti ja nopeasti, ja erotessa käski
Sigrid Ellin käymään hänen luonaan. Ellistä tuntui niin kummallisen
keveältä, että hän Sigridistä erottuaan teki hyppyaskeleita ja
hyrähteli lauluun. Mutta siitä hän säpsähti, että jos joku sen oli
nähnyt, ja muisti taas, miten hänelle oli käynyt tornissa. Maata
pannessa ja sängyn nurkkaan kyyristyessä tuntui aivan, että hän oli
samalla paikalla tornin nurkassa ja että ne sieltä tulla romistivat
alas ... ja rupesi siitä sydän ja koko ruumis vapisemaan ja vapisi,
kunnes hän nukkui.



VII.


Mutta seuraavana päivänä oli koulussa paljoa hauskempi ja helpompi olla
kuin milloinkaan ennen.

Sigrid tuli heti luo ja vei hänet erikseen, ja he istuivat molemmat
yhdessä kaupunkeja kartalta etsimään. Välitunnit he olivat myöskin
yhdessä, eikä Sigrid ollut ollenkaan muiden tyttöjen kanssa. Sitten
saattoi hän Elliä kotiin ja Elli häntä. Päivä päivältä rupesi heistä
tulemaan yhä paremmat ystävät. Ellistä ainakin siltä tuntui, ja hän
kysyi sitä Sigridiltä, ja Sigrid sen nauraen myönsi. Elli sanoi, että
nyt hänellä on paljon hauskempi olla koulussa kuin ennen. Mutta jos
Sigrid yht'äkkiä ei olisikaan enää hänen ystävänsä, niin ei hän sitten
yhtä päivää jaksaisi koulussa olla.

--No, elä sinä semmoisia ... me ollaan aina hyviä ystäviä! sanoi Sigrid
iloisesti ja pyörähytti Elliä vyötäisistä ympäri.

Ja yksissä he olivat paitsi koulussa melkein joka ilta toistensa
kotona, vuorotellen jommankumman, useimmiten kuitenkin Sigridin. Siellä
he lukivat yhdessä läksynsä, kuulustelivat toisiltaan ja toisiaan
neuvoivat. Elli se oikeastaan oli, joka neuvomista tarvitsi, Sigrid
osasi ja ymmärsi kaikki melkein kuin itsestään. Sigrid sai neuvoa eikä
kyllästynyt, vaikkei välistä millään lailla tahtonut saada tajuamaan
muutamia asioita. Ellistä tuntuikin välistä, että hän on niin hirmuisen
yksinkertainen ja melkein typerä esimerkiksi luvunlaskussa, että häntä
oikein hävetti. Ja hän valitti sitä Sigridille ja kysyi, eikö hän
hänenkin mielestään ole hyvin yksinkertainen ja typerä.

--Minun pappa sanoo, ettei kaikilla voi olla taipumusta samaan ja että
toisilla on toiseen ... ja kyllä sitä tottuu. Niin pappa sanoo... Mutta
heitetään nyt ne luvut ja haastellaan...

Siitä Elli aina rauhoittui. Ja kun Sigrid pyysi »haastelemaan» ja kun
kirjat oli pantu kiinni ja vedetty tuolit vähän kauemmaksi pöydästä,
niin silloin oli Ellin vuoro olla etevä, jos Sigrid oli ollut siihen
asti. Kun haasteltiin, niin Elli, kerran alkuun päästyään, kertoi ja
Sigrid häntä kuunteli.

--Kerro nyt taas! Kuinka se olikaan, kun sinä siellä kotona kiipesit
puuhun ja kun sinä katselit alas ... ja kun sitten ajattelit, että jos
olisit lintu...

--Niinhän se oli, mutta johan minä olen siitä kertonut.

--Entäs se, kun tulit kaupunkiin ja kun luulit ... kuinka sinä
luulitkaan, että kaupunki oli?

--Minä luulin, että se oli siellä mäellä, ja niin minä luulen aina
vielä nytkin, kun muistan sitä enkä ensin ajattele...

--Miksi sinä niin mäkiä rakastat?

--En minä tiedä...

--Onko sinun kotisi mäellä?

--Ei se ole mäellä ... se on järven rannalla, ja meillä on nuottakota
ja kaksi venhettä...

--Minkälainen on nuottakota?

--Se on semmoinen ... etkö sinä ole milloinkaan nähnyt?

--En minä ole, mutta kerro nyt...

Elli kertoi mielellään kaikesta, mitä maalla oli ja jota ei Sigrid
ollut nähnyt, ja Sigrid kuunteli yhtä hartaasti kuin Elli kertoi.--

--Voi, kuinka olisi hauska olla siellä maalla ... minä en ole
milloinkaan oikein maalla ollut...

--Tule meille ensi kesänä!

--Kyllä minä tulen ... minä tulen koko kesäksi...

Ja niin se oli päätetty varmaksi asiaksi ja siitä puhuttiin monena
iltana, ja Elli sen aina mielellään puheeksi otti. Eikä hän ollut
milloinkaan niin hyvillään kuin silloin, kun sai Sigridin siitä
innostumaan ja kyselemään ja häntä hartaasti kuuntelemaan. Silloin hän
Sigridistä eniten piti ja häneen oikein luotti.

Mutta toisin ajoin oli Sigrid vallattomalla päällä, ja silloin ei Elli
hänestä hetikään niin paljon pitänyt. Kerrankin he taas juttelivat, ja
Sigrid kuunteli hartaasti...

--Muistatko sinä, kun sinä ensi kerran tulit tänne meille.. ~

--Niin, ja pelkäsin niin, etten millään lailla tahtonut tulla sisään
illalliselle...

--Mikset?

--Siksi, että minä en millään lailla olisi rohjennut ... siellä olisi
ollut sinun isäsikin, ja se on minun mielestäni niin korkea ... enkä
minä vieläkään...

--Etkö vieläkään uskaltaisi tulla sisään?

--En, en vaikka mikä olisi...

Silloin Sigrid hyppäsi ylös ja juoksi oven luo...

--Elli, minä menen sanomaan papalle, että hän tulisi tänne sinua
tervehtimään ... menenkö?

--Mitä sinä ... kuule! ... minä menen heti paikalla pois, jos sinä...

Sigrid kiikkui lukossa ja nauroi...

--Ja minä sanon hänelle sitten, että hän on sinun mielestäsi niin
korkea...

--Sigrid! ... jos sinä vain...!

--Minä olen jo sanonut, minä olen jo sanonut hänelle sen...

Elli purskahti itkemään, ja Sigridin täytyi tarttua häntä käteen ja
heittää ympäri huonetta ja pyörittää siksi, kunnes hänen vielä
itkiessään täytyi ruveta väkisinkin nauramaan.

--Suotta, suotta, suotta!

Mutta silloin ei Sigrid Ellin mielestä ollut ollenkaan se sama Sigrid
kuin muuten. Ei _hän_ ainakaan olisi saattanut sillä lailla Sigridiä
peloitella, vaikka olisi osannutkin.

Ja kun Sigrid tuli semmoiselle päälle, oli hänellä useampana päivänä
peräkkäin halu tehdä samanlaista kiusaa.

Kun oli luettu ja haasteltu, vei Sigrid tavallisesti Ellin saliin,
silloin kun ei ollut kotona ketään muita. Siellä oli piano, ja Sigrid
soitti sitä, ja Elli kuunteli. Elli nojasi pianoon ja katseli Sigridiä
ja välistä hymyili. Hän ihmetteli eikä voinut käsittää, kuinka Sigrid
noin taisi ... sai kaikenlaisia ääniä ... ei katsellut sormiinsa eikä
näyttänyt sitä ajattelevankaan... Itsestään se tuli, kovemmin ja
hiljemmin, välistä poukahtaen ja sitten heti kohta hiljalleen
liritellen. Elli oli oppinut tuntemaan muutamia lauluja, joita Sigrid
useimmin soitti, ja niitä hän aina pyysi soittamaan...

--Soita nyt sitä...

Sigrid soitti ja aloitti sitten toista...

--Mikä se on tuo?

Mutta useinkaan ei Sigrid silloin vastannut, soitti vain ja katseli
Ellin ohitse jonnekin salia pitkin. Elli kysyi jotain muutakin, mutta
toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Ja vasta herettyään kysyi hän:

--Mitä sinä sanoit ... eikö se ollut kaunista?

Ei Elli tiennyt, oliko se ollut kaunista, ei hän ollut sitä kuunnellut
... saattoi kyllä olla ... mutta silloin hänelle aina tahtoi tulla paha
mieli, ja hän oli Sigridin rinnalla mielestään niin kovin vähäpätöinen.

Toisin ajoin tuli iloisia lauluja. Sigrid nyökäytteli päätään pianon
takaa, hymyili Ellille ja soitti niin kummasti, että hypähti Ellin
sydänalassa.

--Se on polkkaa, se on polkkaa ... tanssi nyt, Elli, minä soitan...

--Niin, mitä varten sinä niin sanot, kun tiedät, etten minä kuitenkaan
osaa...

--No, minä opetan...

Ja Sigrid koetti opettaa Elliä asettamaan jalkojansa sen mukaan kuin
hän itse asetti omiaan ja rallatti. Ja Elli koetti myöskin rallattaa ja
asettaa jalkojaan. Mutta ei se häneltä onnistunut, ei hän tahtonut
oppia, eikä Sigridkään viitsinyt sitä kauan. Sen sijaan Sigrid
itsekseen hyppeli ja rallatti ja väikkyi pitkin huonetta.

--No, Elli, mikset sinä tanssi ... tanssi nyt niinkuin minä ... anna
minä vien ... ole sinä daami, minä olen kavaljeeri.

Elli koetti, mutta hän tunsi itsekin, kuinka kömpelösti hän hyppi.

Yht'äkkiä joku soitti eteisessä.

--Soitettiin, soitettiin ... joku tulee, Sigrid...!

Mutta Sigrid ei päästänyt Elliä irti. Pyöritteli ja heitteli ympäri
salia...

--Päästä, Sigrid, päästä irti ... se on sinun isäsi...!

--Ei se tee mitään. Eikä se ole isä ... se on minun veljeni... Niin,
Elli, sinä et ole nähnytkään vielä Arthuria...

Sigrid herkesi pyörittämästä.

--Ei, ei, en minä nyt ... mennään sinun kamariisi...

--Oletko sinä hullu?... Arthur, tule tänne tanssimaan!

--Voi, voi, minkätähden sinä ... en minä... Mutta Arthur tuli sisään,
ja Sigrid veti Elliä kädestä häntä vastaan.

--Tässä on minun veljeni ... ja minun paras ystäväni. Se on Elli... Ei
sinun tarvitse, Elli, niiata ... ei näin isot tytöt enää niiaa...
Yhdenikäisille pojille saa kumartaa päätään niinkuin vanhat ihmiset ...
näin!

Elli oli aivan hämillään. Mutta sittenkin täytyi hänen nauraa väkisin,
kun Sigrid tarttui hänen vyötäisiinsä ja pyöräytti ympäri. Sigridin
velikin hymyili.

Sigrid kiersi kätensä Ellin selän taa ja kääntyi Arthurin puoleen.

--Jahah, Arthur, teepäs tili, mistä sinä tulet?

--Koulustahan minä tulen ... etkö sinä näe, että minulla on kirjat...

--Osasitko läksysi?

--Kas, kas, kuinka sinä olet huolenpitäväinen...

--Tietysti et osannut...

--Minä osaan aina, mutta sinä et milloinkaan...

--Sanopa, Elli, enkö minä osaa ... todista hänelle...

--Osaako hän?

--Osaa.--Ja siitä tuli Elli vähän rohkeammaksi, kun sen sanoi. Mutta ei
hän vielä olisi uskaltanut katsoa Arthuria silmiin.

--Niin, no, nyt sen kuulit...

--Te tietysti olette yhdestä puolin.

Arthur meni salin yli toiseen huoneeseen, ja Elli katsahti hänen
jälkeensä. Hänellä oli kähärä tukka ja semmoinen nuttu kuin suurilla
herroilla. Sen oli Elli jo äsken nähnyt, että hänellä oli kaulustin ja
rusetti ja kellonvitjat. Ja niin hän käveli kuin aikamiehet herrat.

--Eikös se ollut nätti poika, Elli ... mitä?

--En minä tiedä ... minun pitää nyt mennä kotiin...

--Etkö tiedä? Kuinka sinä et sitä tiedä ... etkö sinä nähnyt?

--Kyllä kai hän on...

Mutta silloin purskahti Sigrid hillittömään nauruun...

--Kyllä kai hän, kyllä kai hän on! Ja sen sinä sanot niin kauhean
totisena, että ihan... Kyllä kai hän on! Ei, en minä osaa, mutta sano
nyt vielä ... kuinka sinä sanoitkaan?

--Ei, no, Sigrid, hyvästi nyt, minun pitää nyt mennä.

--Minnekä sinulla on semmoinen hätä ... jäisit vielä tänne.

--Ei minnekään ... mutta kyllä minun täytyy mennä kotiin...

--Miksi sinä olet niin nolo? kysyi Sigrid Elliltä etehisessä.

--Enhän minä ... hyvästi nyt!

Sigridiä jokin hämärästi vaivasi, kun Elli oli mennyt, mutta hän
pudisti sen pois ja meni Arthurille kertomaan, kuinka koomillisesti
Elli oli sanonut: »Kyllä kai hän on».

Ennen maatapanoaan Elli sinä iltana vähän itkeä nyyhkytti. Ei hän
tiennyt itsekään oikein, mistä syystä, mutta hänestä tuntui, että se
oli sentähden, että hänelle tuli yht'äkkiä ikävä kotiin. Mutta sitten
ei hän nyyhkiessään enää vähän ajan päästä sitä asiaa ollenkaan
ajatellutkaan.

Hän muisti, että Sigrid taas oli ollut tuommoinen kummallinen, eikä
hänestä oikein välittänyt... Ja sitten oli hän niiannut ... eikä hän
ymmärtänyt, mitä niin naurettavaa siinä oli ollut, jota hän oli sanonut
Sigridin veljestä ... se ehkä oli ollut tyhmää... Mutta ei hän
kuitenkaan luullut, että hän siitä syystä itki.



VIII.


Elli oli seuraavana aamuna vähän alakuloinen koulussa ja tuli siksi yhä
enemmän, kun kaikki muut olivat melkein kuin hurjia ilosta. Yöllä oli
ollut kylmä, rannat olivat jo jäässä, ja muutamain päiväin perästä
aavistettiin luistinlupaa. Kaikki puhuivat luistelusta ja kaikki
osasivat luistella. Elli oli tuskin nähnytkään luisteltavan. Hän kulki
äänetönnä toisten tyttöjen välissä, kuunteli heidän riemuaan ja
koetteli lukea välitunneilla läksyjään. Sigrid oli eniten kaikista
innostunut ... hyppeli ja löi käsiään yhteen. Ja koetti saada Elliäkin
innostumaan...

--Etkö sinä osaa luistella, Elli ... etkö todellakaan osaa? Mitä?

--En.

--Voi sinua, kaikki muut osaavat!

Ja Sigrid ei pysynyt yhdessä kohti, riensi Ellin luota muuanne, muiden
tyttöjen luo siitä puhumaan.

Ei Ellistä ollut se millekään, kun toisen päivän aamuna sitten
julistettiin koko koululle luistinlupa. Hän vielä kirjojaan
pulpetissaan järjesteli kotiin vietäväksi, kun muut tytöt jo olivat
kaikki rientäneet tiehensä. Ellin ulos tullessa juoksivat jo toiset
kadulla, Sigrid eillimmäisenä.

Joukko koulupoikia, käsissä kullakin luistimet, tulla heilasi häntä
vastaan, ja heidän joukostaan hän tunsi yht'äkkiä Arthurin. Pojat
täyttivät koko katukäytävän, ja Elli koetti painautua huoneen seinää
vasten niin likelle kuin suinkin. Häntä vähän hävetti ja peloitti, eikä
hän tiennyt oikein, mitä se oli. Mutta kun pojat tulivat kohdalle, niin
Sigridin veli tervehti häntä kohteliaasti ja nosti hattuaan. Elli oli
ensin vähällä vastata niiaamalla, mutta samalla muisti, että täytyy
yhdenikäisille kumartaa. Ja siitä hän niin hämmentyi, että puoleksi
niiasi, puoleksi kumarsi. Tästä hän taas säikähti niin, että jalat
hervahtivat, ja tuntui niinkuin ei olisi paikaltaan päässyt.

Hän päätti, ettei hän mene jäälle... Mitä hän siellä, kun ei osaa
luistellakaan?

Mutta sinne hän kuitenkin meni, kun ikkunasta näki, että portin sivu
kulki jäälle päin niitäkin, joilla ei ollut luistimia.

Jäällä jo luisteltiin, mustanaan heilui pikku joukkioita sinne tänne.
Kierä jää kiilsi päivän paisteessa ja ulvahteli salaperäisesti siellä
täällä. Se hirvitti ja veti puoleensa samalla. Ja ennenkuin tiesikään,
juoksi Elli juoksemalla alas rantaan.

Toiset luistelivat, toiset panivat luistimia jalkoihinsa, ja kaikilla
oli kiire, ja kaikki olivat innoissaan, eikä kukaan joutanut Elliä
huomaamaan.

Elli seisahtui rannalle katselemaan. Hän seurasi milloin mitäkin
silmillään ja koetti katsella, kunnes katsottava katosi muiden
joukkoon.

Sigrid luisteli siinä melkein hänen ohitsensa eikä huomannut häntä.
Elli ihastui ja aikoi huutaa hänelle, mutta sitten ei kuitenkaan
huutanut. Ja kun Sigrid vähän ajan päistä taas tuli ja vielä
likemmitse, niin ajatteli Elli, että hän ei huuda ... ei, vaikka mikä
tulisi, koska ei Sigridkään häntä huomaa.

Hän rupesi laskemaan luisua, mutta silmillään hän yhä seurasi Sigridiä.
Siellä se leijaili, koetti kiertää ympyrään, mutta sitten kääntyi
taapäin ja oli kaatua. Silloin luisteli hänen veljensä ohitse, Sigrid
ojensi molemmat kätensä, veli otti kiinni ja auttoi häntä takaperin
luistelemaan. Sitten alkoivat he luistella rinnakkain ja kiersivät
monta ympyrää. Elli tarkasteli heitä koko ajan. Kauniisti ne
luistelivat, veli varsinkin. Hän vaikka heilui ja äkkiä kääntyi,
luisteli milloin taapäin, milloin eteen, milloin pitkän matkaa toisella
jalalla vain, niin näytti Eilistä kuitenkin, että hän ei saattaisi
milloinkaan kaatua.

Tuolla he seisovat nyt ja puhuvat jotain toisilleen.

Sitten yht'äkkiä luistelevat aivan suoraan Elliä kohti ja seisahtuvat
hänen eteensä.

--No, täälllähän sinäkin olet, sanoi Sigrid ja pyörähti luistimillaan
Ellin ympäri. Koetti olla ystävällinen, mutta hänen käytöksensä oli
kuitenkin vähän hätäisen kankeata.

--Voi, voi, kuinka on hauskaa! Minä en sinua ensin huomannutkaan,
ennenkuin Arthur sanoi...

Eilistä näytti kuitenkin, että hän oli huomannut, mutta ei ollut
huomaavinaan.

--Ettekö luistelekaan? kysyi Arthur.

--En minä osaa.

--Kyllä me opettaisimme...

--Niin, Arthur osaa niin mainiosti opettaa ... hän on minuakin
opettanut.

Elli sammalsi jotain semmoista kuin ettei hän nyt tällä kertaa...

Arthur meni noutamaan työntötuolia.

--Minä en sinua ensin huomannutkaan ... missä sinä olet seisonut?

--Tässä minä olen seisonut koko ajan, sanoi Elli vähäinen katkeruuden
värähdys äänessään.

--Arthur sinut huomasi ... hän oli tullut sinua vastaankin äsken.

--Eikö hän sanonut mitään?

--Ei, taikka kyllä hän sanoi ... vaan en minä taida sitä sanoa...

--Kuule, Sigrid, mitä hän sanoi? ... sano nyt, hyvä Sigrid ... sanoiko
hän, että...

--Mitä?

--Ei, ei ... en minä tiedä ... mutta mitä hän sanoi?

Arthur tuli jo vähän matkan päässä tuoleineen. Sigrid teki kierroksen
Ellin ympäri ja sanoi ohi mennessään hänen korvaansa:

--Ei hän muuta mitään sanonut, kuin että sinulla on kauniit silmät...

Elli punastui eikä osannut mitään. Samassa tuli Arthur ja pyysi häntä
istumaan tuoliin.

Elli istui ja häntä alettiin takaa päin työntää. Edessä ja kupeella
luisteli, milloin missäkin, Sigrid ja hymyili hänelle, mutta poistui
vähitellen. Elli vapisi vähän, kun kädellään puristi tuolin kaidetta.
Mutta samalla oli niin sanomattoman suloista. Peloitti hiukan, mutta
samalla oli kuitenkin hauska. Hän kuuli Arthurin takaapäin kysyvän,
pelkääkö hän, johon vastasi, ettei hän pelkää.--Onkos hauska?--On.--
Eikö hän ennen ole ollut työntötuolissa?--Ei ole ennen...--Nyt sen
sijaan sitä kovemmin!--Ja Arthur lykkäsi kovemmin. Mutta Elli ajatteli
sitä, mitä hän oli kuullut Sigridin sanovan, että hänellä on kauniit
silmät ja että Arthur oli sen sanonut. Tuota ajatellessa tuli hän
vapaammaksi ja sai rohkeutta puhella.

Melkein koko päivän Sigrid ja Arthur häntä työntelivät. Ja kun
luistelivat, laski Elli lähitienoilla luisua.



IX.


Illalla oltiin Sigridin luona, ja nyt oli Sigrid taas Ellin mielestä
hyvä ja semmoinen kuin hän olisi toivonut hänen aina olevan. Huomenna
oli sunnuntai, eikä läksyjen luku häirinnyt. Tytöt istuivat Sigridin
kamarissa ja söivät makeisia, joita Sigrid oli ostanut. Ei ketään ollut
kotona. Arthurkin oli käsketty pois, että he saisivat rauhassa puhella.

--Meillä on salaisuuksia! sanoi Sigrid.

Ja niistä piti heidän nyt puhua. Sigrid oli jo jäältä tullessa sanonut,
että hän aikoo puhua hyvin salaisista asioista ... hyvin salaisista.

Mutta ensin asetteli hän Ellin kaulaan omia, kauniita huivejaan ja
kaulustimiaan, käski Ellin istua peilin eteen, purki hänen tukkansa ja
palmikoi sen aivan uudella tavalla...

--Jos sinä, Elli, vain pukisit itsesi oikein, olisit sinä hyvin soma.

--Ole vaiti!--ja Elli teki jotenkin kädellään, niinkuin olisi ollut
siitä vihoissaan, mutta vähän ajan päästä sanoi hän:

--Kuinkas minä pukisin, kun äitini ei anna!

--Niin, mutta olet sinä noinkin, kun tukka on tuolla lailla ... ja saat
sinä vaikka milloin vain tahdot pitää minun huivejani ja kaulustimiani
... minulla on niitä jos kuinka paljon...

Sigrid penkoi ne kaikki laatikosta, jossa olivat hujan hajan...

--Saat ottaa, ota vain, mitä vain tahdot.

Elli oli niin onnellinen, ettei tiennyt, kuinka olla. Koko tämä päivä,
jäällä ensin ja nyt täällä!

Tytöt elivät kaikissa huoneissa niinkuin tahtoivat. Soittivat,
tanssivat, ja Elli ei mielestään enää tanssinut läheskään yhtä
kömpelösti kuin ennen. Hän näki kauniin huivin heiluvan rinnoillaan,
tunsi tukkansa leiskavan takana, ja niin oli kuin se siellä olisi juuri
sillä lailla leiskanut kuin hänelle parhaiten sopi. Eikä hän nyt ehkä
olisi pakoonkaan juossut, jos olisi kuullut soitettavan.

Mutta salaisuuksista tuli puhe vasta myöhemmällä:

--Tiedätkö sinä, Elli, mitä rakkaus on?

--En, mitä se on?

--Etkö todellakaan tiedä?

--Niin, no kyllä minä ehkä hiukan...

--No, sanopas, mitä se on!

--Eikö se ole sama kuin se, jos alkaa jostakin tykätä...

--Niin, niin, mutta onko se tytöstä vai pojasta?

--Eikö se ole kummastakin ... vaan en minä sitä niin tiedä...

--Etkö ole milloinkaan tykännyt kenestäkään pojasta?

--En minä ... oletkos sinä?...

Nyt tuli se suuri salaisuus...

--Olen minä, vaan sinä et saa sanoa kellekään, et kellekään, et
milloinkaan ... lupaatko?

--Lupaan, lupaan...

--Vaan en minä ehkä sano...

--Tunnenko minä sen?

--Et taida tuntea ... et sinä sitä ensimmäistä varmaankaan tunne ...
mutta toisen sinä ehkä tunnet...

--Toisen? Tykkäätkö sinä toisestakin?

--Voi, minä olen tykännyt jo monestakin ... ja niin ovat kaikki muutkin
tytöt ... mutta en minä oikein muista niin kuin siitä yhdestä.--Vaan
minäpä tiedän, kuka sinusta tykkää...

--Minusta ei toki tykkää kukaan eikä tulekaan tykkäämään ... ei
milloinkaan...

--Tykkääpähän ... minä tiedän sen, kun se on sen minulle itselleni
sanonut...

--Sinulle sanonut?

--Taikka ei oikeastaan sanonut ... en minä sano, kuinka olen saanut
tietää, mutta minä vain kuitenkin tiedän...

--Sinä vain minua narraat...

--En narraa ... tuossa on käteni, etten narraa...

--No, kuka se on?

--En, sitä en sano, vaikka kuinka kysyisit ... sinä et saa suuttua,
etten sano ... mutta minä en saa sanoa.

Huomaamatta siirtyi siitä puhe kuitenkin Sigridin veljeen. Sigrid
hänestä ensin mainitsi, kummasteli, missä hän viipyy, kun ei jo tule
kotiin. Ja sitten hän sanoi, että hän niin erinomaisen paljon pitää
veljestään.

Elli sanoi, että mahtaa olla hauska, kun on yhdenikäinen veli. Hänellä
ei ole...

Ikäänkuin vähän leikillään rupesi Sigrid kertomaan, että Arthur oli
vasta ollut rakastunut erääseen tyttöön, mutta ei hän nyt enää ole
ollenkaan. Se tyttö oli ollut tuhma ja hyvin koketti ... kesällä oli
Arthur hänet kokonaan unohtanut...

--Kuka se oli se tyttö? kysyi Elli vähän varovaisesti.

Ei Sigrid tahtonut sitäkään sanoa ... taikka kyllä sentään, kunhan ei
Elli vain kellekään sano...

Ei, ei hän sano...

--Niin, no se oli Iida ... mutta ei Arthur hänestä enää pidä ... ei
vähääkään...

Vähän aikaa he olivat vaiti. Sitten sanoi Elli:

--Minkähän tähden minä niin sitä sinun veljeäsi lienen pelännyt, kun
ensi kerran hänet näin ... hän oli minusta niinkuin joku aikamies
herra...

--Hän onkin jo melkein aikamies ... hänellä on jo partaakin vähän...

Hetken he olivat taas vaiti, ja Sigrid katseli Elliä silmästä silmään
ja vähän hymyili.

--Mitä sinä naurat?...

--Enhän minä naura...

--Vaan katsot minuun noin...

--Minä vain ajattelen erästä asiaa...

--Mitä asiaa?

--Ohoh, en minä sano...

--Sano nyt ... ethän sinä olekaan minun ystävä ... kun sinulla on
salaisuuksia...

--Niin, no, ei tämä olekaan mitään ... minä vain sitä ajattelin, että
me olemme puhuneet sinusta hyvin paljon erään ihmisen kanssa...

--Milloinka olette puhuneet ... kenenkä kanssa?

--Erään ihmisen kanssa.

--Kenen, sano nyt, hyvä Sigrid, kenen...

--No, Arthurin kanssa.

--Vai niin, vai minusta te olette puhuneet ... sitten ei teillä
mahtanut olla paljon puhumista.

--Oli, hyvin paljon.

--Ei ollut ... ei ollenkaan ... ei vähääkään.

Elli koetti olla välinpitämätön, mutta pelkäsi kuitenkin, että hänen
äänensä vapisisi ja että Sigrid sen huomaisi.

--Anna, minä vähän laitan sinun tukkaasi ... Arthur sanoi, että sinulla
on kauniit silmät ja kaunis tukka ... kauniimmat kuin kellään koko
koulussa.

--Voi sinua, elä nyt lörpöttele...

Mutta Sigrid otti ja pyöräytti Elliä, ja Elli tunsi itsensä niin
onnelliseksi, että vesi herahti silmään.


Ei niin kummalta ollut tuntunut vielä milloinkaan ennen kuin sinä
iltana maata pannessa. Unesta ei puhettakaan!... Mutta sitten lisäksi
ne omat ajatukset olivat niin oudot ... ja välistä sihisi poskissa ja
oli paha olla. Mutta toisin vuoroin taas tuli hyvä mieli, niin
äärettömän hyvä...

Niinkö todellakin oli, mitä Sigrid oli sanonut? Kauniit silmät,
kauniimmat kuin kellään muulla tytöllä koko koulussa ... kuin
Sigridilläkään. Niin oli Arthur sanonut ... Arthur!

Miten lie ollutkin, mutta näitä miettiessä syttyi kynttilä, joka jo oli
sammuksissa ... ja siirtyi sängystään muuan peilin eteen ... ja tuli
kaunis huivi kaulaan, pää kääntyili, ja tukka koetti asettua niin kuin
se oli ollut silloin, kun se parhaiten sopi.



X.


Laskettiin mäkeä, ja sitä vauhtia meni, että vihlaisi sydäntä ja piirsi
pitkin koko ruumista, tyttöjen varsinkin. Ne kirkaisivat kimakasti ja
peittivät silmänsä. Pojat ohjasivat keikkoja, olivat polvillaan takana,
huulet yhteen nipistettyinä ja toinen jalka vihaisesti lunta ilmaan
pyryttämässä. Ne olivat panneet toimeen mäkiretken, kutsuneet tyttöjä
ja tulleet kelkkoineen heitä noutamaan k:lo 3 iltapäivällä.

Arthur oli pannut mäkiretken toimeen ja kutsunut Ellin. He olivat jo
hyviä tuttuja, melkein sinuttelivat toisiaan ... se sattui kuitenkin
vielä vain välistä kuin vahingossa, mutta muuten kutsuivat he toisiaan
nimeltä. Eikä Elli enää ollenkaan Arthuria ujostellut. Kyllä häntä oli
hupakko ollut, kun oli silloin ensin aikonut pakoon juosta!...

Reippaasti he kulkivat, vuorotellen kelkkaa vetäen; sillä Ellikin
tahtoi välttämättömästi vetää, vaikkei Arthur olisi antanut.

Kirjavana oli mäki jo laskijoita. Pitkänä mustana jonona nousi niitä
sitä mukaa ylös kuin toiset kiitivät alas. Siitä he molemmat
huomauttivat toisiaan, ja siitä myöskin, ettei yksikään tyttö ollut
tiukimmassa mutkassa kirkaisematta. Poikia siihen oli tiepuoleen
asettunut ja ne kirkuivat mukana matkien. Elli päätti, ettei hän
kirkaise ... ei vaikka kuinka vihlaisisi.

Ei hän kirkaissutkaan, ja pojat huusivat jälkeen: »Sepä tyttö ei
olekaan niinkuin muut tytöt!»

--Eikö ollenkaan peloittanut? kysyi Arthur, kun kelkka jo suilui
tasaisemmalla tiellä.

--Ei, mitäs minä pelkäisin!

Ellin koko olennossa oli semmoinen notkeus ja reippaus, kun hän
kelkasta hyppäsi, että muut tytöt Arthurin mielestä hänen rinnallaan
olivat posliinivauvoja.

--Ei, mitäs minun pitäisi pelätä?--ja Elli katsoi rohkeasti Arthuria
silmiin vastausta odottaen...

--Jos sattuisi kaatumaan...

--Mitäs sitten, nousisi ylös!--Minä vedän nyt vuorostani kelkkaa mäen
päälle!

Elli ja Arthur laskivat mäen toisensa perästä, ja Arthur vakuutti
Sigridille, että kaikki muut tytöt, paitsi Elli, olivat hänestä niin
neitimäisiä, ettei hän suorastaan voinut heitä sietää.

Ja kun he molemmat laskivat, niin kaikki katsoivat ja huusivat: »Noin
sitä pitää!»--ja matkivat vielä pahemmin niitä, jotka kirkuivat.

Kerran he kaatuivat, kelkka meni nurin ja monta kertaa ympäri, mutta
yhtä pian olivat he jaloillaan taas ja nauroivat koko tapahtumalle...

--Mitähän, jos olisi joku muu niin sattunut ... eiköhän olisi...

--Vaan me ei huolita mistään!

--No me ei huolita ... tässä on kaksi semmoista, jotka eivät mistään
huoli!

Tuntui niin omituiselta, että he ovat kaksi semmoista, jotka eivät
mistään huoli.

--No, sinä olet niin iloinen, Elli, että minä en sinua tunnekaan, sanoi
Sigrid hänelle.

--Iloinenko? Iloinenko! Mitäs varten suruinenkaan? Missä sinä lasket?

--Minulla on niin huono kavaljeeri, että aina pelkään kaatumista.

--Minullapa on hyvä!

--Niin, Arthur... Voi, Arthur, tule tänne ja ohjaa minua, ennenkuin tuo
ennättää tuolta tulla.

--Sigrid! anna kun minä ohjaan sinua!

--Sinä kaadat?

--En kaada, saat nähdä, etten kaada ... olen minä kummemmistakin
hyppyreistä... Pois alta!

Ja Elli heittihe polvilleen kelkkaan Sigridin taa ja potkaisi kelkan
mäestä alas liukumaan. Onnellisesti se kävi, ja riemu oli yleinen.
Elliä kaikki ihmettelivät ja kiittelivät. Ja Arthurin mielestä hänen
silmänsä suorastaan säkenöivät. Mitäpä sitten, jos ei ole muuten niin
sievä, jos palttoo istuu vähän liian ylhäällä selässä ja jos on vähän
vapaampi käytöksessään kuin muut ... ja se vapauspa se juuri onkin
hänen suurin etunsa.

--Nyt minä ohjaan sinua, sanoi Elli yhtäkkiä Arthurille. Hän aivan
hehkui innostuksesta ja kuumuudesta.

--Minuako?

--Niin, niin, miksikä ei?... Istu nyt vain ... näytetään noille muille,
että me...

Ja he laskivat, Elli perää pitäen, Arthur istuen kelkassa.

Mutta kun oli tultu takaisin mäen päälle ja Elli ehdotti uudelleen
samaa, ei Arthur suostunut.

Mäkeä noustessa olivat pojat takaapäin alkaneet hokea:

--Sinua tytöt tyyrää!

--Ne ovat kihloissa...

--Se tyttö on siihen aivan hurjasti rakastunut...

--Näittekö, kuinka hänen ruma harmaa sukkansa näkyi, kun hän piti perää
jalallaan?

Arthuria harmittivat kaikki nämä puheet ja varsinkin viimeinen. Hän
tiesi, etteivät pojat häntä jättäisi rauhaan moneen päivään. Mutta
minkä hän sille taisi, kun häntä pyydettiin kelkkaan istumaan!

Ja vähitellen rupesi häntä harmittamaan koko tyttö. Kaikki asiat
rupesivat näyttämään aivan toisilta. Elli oli kömpelö, kehnosti puettu
ja miltei moukkamainen. Tuossa se nyt taas laskee Sigridin kanssa alas
mäkeä, jalka pitkällä, niin että koko sukka näkyy. Kuinka tuo
tuommoinen sopii! Ja läähättäen juoksee mäkeä ylös ... niin ei muista
tytöistä kukaan tehnyt...

Ja uhallakaan ei Arthur enää pyytänyt Elliä kelkkaansa, vaan sen sijaan
muita tyttöjä. Ensiksi käänsi hän kohteliaasti kelkkansa Iidan eteen ja
pyysi häntä kumartaen ja hattuaan nostaen siihen istumaan. Iidalla oli
niin ihmeen sievä valkeareunuksinen talvipuku ja samoin valkea hattu ja
muhvi.


Illalla oli kutsu tulla tanssimaan Sigridin luo kaikkien niiden, jotka
olivat olleet mäkeä laskemassa. Elli valmisteli pukuaan sinne
mennäkseen. Eihän hän ennen ollut tanssiaisissa ollut eikähän hänen
pukunsakaan tainnut aivan tanssiaispuku olla. Mutta Sigrid ja Arthur
olivat niin tuttuja, ja olihan hän heidän kanssaan tanssinut ja mäkeä
laskenut, niin ettei siitä siis niin suurta väliä, jos ei aivan hyvin
osaakaan tanssia ja jos on tavallisessa hameessa. Laulellen laittoi hän
peilin edessä Sigridin antamaa rusettia ja katseli silmiään ja
mäenlaskusta vielä hehkuvia poskiaan.

Katua kulkiessaankin vielä lauloi ja hyppäsi silloin tällöin pienen
hyppyaskeleen.

Jo pitkän matkan päistä hän näki kokonaan valaistut ikkunat. Hän
hiljensi ehdottomasti kulkuaan, sillä tuo kirkas valaistus teki häneen
niin omituisen vaikutuksen.

Se oli hänen mielestään liian juhlallisen näköistä.

Ja rupesi ikäänkuin jokin outo asia peloittamaan.

Kuta likemmä tuli, sitä enemmän katosi varmuus ja halu mennä. Samassa
rupesi tuntumaan, ettei mäkeä laskettaessa ollut kaikki loppupuolella
aivan hyvin. Muistui mieleen, ettei Arthur ollut lopulla tullut
kelkkaansa pyytämään eikä kotiin saattamaan, vaikka oli tullut
noutamaan. Ja kun Elli tuli talon luo ja näki ulkona kadulla ihmisiä,
jotka sinne sisään katselivat--sieltä näkyi kimmeltävä kruunu ja
edestakaisin liikkuvien ihmisten päitä--teki jo mieli kääntyä takaisin.
Mutta kun kuului takana muiden tuttujen tyttöjen ääniä, kiiruhti Elli
sitä nopeammin sisään.

Eteisessä vetivät muut vasta tulleet hansikkaita käsiinsä. Vaan
niitähän ei Ellillä ollutkaan. Eikä hänellä ollut hetikään yhtä komeata
leninkiäkään. Hänellä oli tukka palmikolla, mutta muilla se oli
hajallaan, ja niillä oli tukassa kukkiakin.

Sigrid juoksi eteiseen tervehtimään, ja Elli veti hänet syrjään ja
kysyi, kuinka hän, kun hänellä ei ollut hansikkaita...

--Eikö sinulla ole?

--Ei ... ja kuinkas minä nyt?

--Ei se mitään ... et sinä niitä tarvitse...

--Eikös kaikilla muillakin ole?

--Jaa, en tiedä ... taitaa olla ... vaan ei se mitään...

Mutta ei Sigrid sitä kuitenkaan sanonut niin vakuuttavasti kuin Ellin
mielestä olisi pitänyt sanoa, jos hänen mielestään ei hansikkaita
tarvittu. Ja tiesihän sen siitäkin, mitä Sigrid ajatteli, kun hänellä
itsellään oli hansikkaat ja aivan uudet vielä.

Arthur tuli myöskin tervehtimään, ja Elli huomasi heti kohta, kuinka
toisella lailla hän tervehti kuin aina ennen. Ennen hän hymyili niin
tuttavan tapaisesti, mutta nyt hän kumarti kohteliaasti ja kylmästi
niinkuin joku aikamies herra ja oli aivan vieraan näköinen.

Sigrid vei sekä Ellin että muut tytöt sisään, ja jo ovessa näki Elli,
että muutamilla tytöillä oli valkoinen puku. Hänellä itsellään vain oli
harmaja ja kotona kudottu Sali, jossa ennen oli Sigridin kanssa niin
monta kertaa hämärässä tanssittu, oli nyt kokonaan valaistu ja aivan
toisen näköinen kuin silloin. Lisäksi istuivat siellä vielä eversti ja
everstinna, ja niitä piti mennä lattian yli tervehtimään. Tuntui sinne
mennessä kuin polvinivelet olisivat sulaneet, ja niiaus oli itsestäkin
kauhean tyhmä ja talonpoikamainen.

Näytti sitten vielä siltä kuin olisi eversti syrjäkatseella vilkaissut
hänen hameeseensa. Tytöt sen ainakin tekivät; sen Elli hyvin huomasi.
Ja päästyään tuolien luo seinän viereen koetti hän vetäytyä niin
näkymättömään paikkaan kuin suinkin muiden taa kukkien alle ...
nurkkaan. Ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ettei itku pääsisi
kurkkua ylemmäksi.

Sieltä piilopaikastaan hän sitten tarkasteli muita. Sigrid oli hyvin
iloinen, kulki paikasta paikkaan jokaisen luo ja kysyi Elliltäkin,
miksi hän niin piilossa istuu ... mutta ei pyytänyt kuitenkaan sieltä
pois tulemaan. Sigrid oli erittäin sievästi puettu, ja Elli huomasi,
kuinka hyvin rannerengas sopi hänen kalvoseensa ja kuinka viuhka, jota
ei ollut kenelläkään muulla, heilahti kupeella. Ja hän oli Ellistä
aivan vieraan näköinen, ihan kuin joku toinen ihminen.

--Katsokaa, kuinka hän keikailee, kuuli Elli takanaan muutaman tytön
sanovan toverilleen. Elliä ensin harmitti se, mitä kuuli, sillä ne
tytöt olivat semmoisia, jotka kaikkea kadehtivat. Mutta sana jäi
kuitenkin mieleen ja iti siellä tietämättä. Kunnes illan kuluessa
vähitellen muodostui omaksi mielipiteeksi.

Varsinkin se näytti Ellin mielestä keikailemiselta, että Sigrid jutteli
iloisesti ja kulki käsi kädessä semmoisten tyttöjen kanssa, joista Elli
oli kuullut hänen sanovan, ettei hän voinut heitä sietää ...
esimerkiksi Iidan. Elliä tuo ensin kummastutti, ja sitten hän tuli
siitä surulliseksi.

Ehkä hän tuli vielä surullisemmaksi eräästä toisesta seikasta. Arthur
ei huomannut häntä vähääkään eikä tullut häntä puhuttelemaankaan. Hän
käveli edestakaisin lattialla Iidan ja Sigridin ja muiden tyttöjen
kanssa, jotka olivat kaikki hienosti puetut. Ja kun hän läheni sitä
puolta salia, missä Elli istui, tunsi Elli hänen häneen katsahtaneen
... ja ehkä hän katsoikin, mutta sitten liukui silmä kohta toisaalle,
ja Ellistä näytti, ettei Arthur ollut häntä nähnytkään.

Hienoimmin puettujen tyttöjen kanssa Arthur koko ajan käveli. Ei Elli
sitä itse huomannut sitäkään ... nuo kateelliset tytöt ne senkin
sanoivat, mutta kun Elli oli kuullut sen, pysyi se mielessä ja näyttihe
todeksi. Sigridin äiti meni pianon ääreen ja alkoi soittaa valssia.
Ensimmäiset parit pyörivät jo lattialla, ja ne olivat Arthur ja Iida ja
Sigrid erään lyseolaisen kanssa. Ja heti kohta, kun Elli näki heidän
ottavan ensi askeleensa, ymmärsi hän, ettei hän osaa tanssia.

Mutta hän tarkasteli Arthuria ja Iidaa. Pitääköhän Arthur tuosta
Iidasta? ajatteli Elli, ja vähän aikaa sitä ajateltuaan oli hän varma
siitä. Mutta miksi oli Sigrid sanonut, ettei Arthur voi kärsiä Iidaa?
Ja miksi ei Arthur ollut pyytänyt Iidaa mäkitoverikseen, vaan hänet?...
Kauniisti ne siinä tanssivat ja hän muisti kuulleensa, että Iida oli
paras tanssija kaikista tytöistä ja Arthur pojista. Sittenhän ne
sopivat yhteen, ajatteli hän omituisella katkeruudella ja koetteli
hymyillä pilkallisesti, kyynärpää tuolin selkää vasten.

Ja kun hän sai sen mielialan itseensä, koetti hän kiihoittaa sitä yhä
suuremmaksi ja tulla sille tuulelle, ettei hän välitä mistään. Mutta
kuitenkin piti hänen vähän väliä puristaa silmiään estääkseen vettä
niihin valahtamasta.

Kaikkein vaikeinta oli saada itku silloin estetyksi, kun Arthur kerran
tuli pyytämään häntä tanssiin. Elli sanoi, ettei hän osaa. Arthur
kääntyi pois ja pyysi taas Iidan, jonka eräs toinen juuri heitti. Ja
kyynelten läpi hän hämärästi näki, kuinka ne pyörivät ympäri lattiaa.
Iida hymyili ja piti päätään keikallaan ja Arthur hiukan kumartui
hänelle jotain sanomaan. Arthur oli niin kokonaan toisennäköinen kuin
ennen, eikä Elli voinut käsittää, kuinka he mäkeä laskiessaan olivat
voineet olla niin hyvät tutut. Sitä muistellessaan ei Elli sitten enää
saanut itkuaan hillityksi, vaan hänen täytyi mennä Sigridin huoneeseen
sitä siellä asettamaan. Hän heittihe sängylle poikkipäin, ja siinä
tulla pullahti ulos kaikki, mikä oli sydämen alle kokoontunut: rumat
vaatteet, se, ettei osannut tanssia, Sigrid, joka oli niin kummallinen,
ja Arthur, vaikkei oikein tiennyt, miksi hän ... se kaikki ilketti...

Salista kuului yhä tanssin tahti ja keveitä askelia. Elli pidätti
itkuaan vähän aikaa ja kuunteli sitä, mutta kohta taas syöksähtivät
kyyneleet yhä ankarammin vuotamaan. Hän koetti niitä pidättää ja puri
hammasta siitä harmista, että hän kuitenkin itki. Mutta kun hän oli
kuulevinaan jonkun tulevan, herkesi itku silmänräpäyksessä, ja hän
hyppäsi ylös pöydän eteen jotain tukeakseen.

Sillä kertaa ei kukaan tullut. Mutta tanssi oli lakannut, ja viereinen
huone oli tyttöjä täynnä. Elli kuuli, kuinka ne juttelivat
franseesista.

Kaikki he olivat pyydetyt ensi franseesiin, muutamat toiseenkin.

--Kenen kanssa Arthur tanssii?

--Iidan kanssa.

--Kuinka hän ei tanssi Ellin kanssa ... sehän oli hänen kelkkadaaminsa?

--Ellikö osaisi tanssia franseesia ... hauskapa olisi nähdä, kuinka hän
harppailisi.

--Iida tanssii sitä paremmin.

--Se vain siltä näyttää, kun hänen leninkinsä istuu niin hyvin ja
hänellä on uudet tanssikengät...

Tuo oli erään kateellisen tytön ääni.

--Huomasitteko, kuinka usein Arthur Iidan kanssa tanssi? Hän tanssi
kolme kertaa jo ensi valssissa.

--Kuulkaa, tytöt, eikö se Elli todellakaan osaa tanssia?

--Ei osaa muuta kuin ehkä harakkaa...

Tuo oli tyttöjen mielestä sukkelaa, ja kaikki purskahtivat he sille
nauramaan. Mutta samassa soitettiin franseesiin, ja Elli kuuli, kuinka
kavaljeerit tulivat daamejaan noutamaan ja menivät niiden kanssa
saliin.

Tyttöjen pilkka vaikutti Ellissä uhkaa.

Päättävästi nousi hän ja meni salin ovelle seisomaan. Hän tahtoi
uhallakin näyttää, ettei häntä oltu pyydetty tanssiin, ja hän olisi
suonut, että joku olisi tullut häneltä kysymään ja hän olisi saanut
sanoa, ettei osaa tanssia eikä aio opetellakaan.

Kuinka se oli hänestä hassulta näyttävinään tuo kaikki tanssiminen
tuossa lattialla! Hyppivät ja kulettivat toisiaan ja olivat kauheasti
olevinaan. Sigrid varsinkin siltä näytti. Ellistä näytti, että se
koetti olla niin viehättävä kuin suinkin. Ja kun hän hyppeli Ellin
ohitse ja hymyili hänelle ja nyökäytteli päätään, näytti sekin Ellistä
keikailemiselta eikä hän ollut sitä näkevinään. Ei sitten Sigridkään
häneen enää katsonut.

Mutta vähitellen ja huomaamatta rupesi uhka sulamaan. Musiikki soi
välistä niin surumielisesti, ja parit tanssivat äänettömässä tahdissa,
melkein totisina. Silloin tuntui kuin olisi tehnyt mieli sujuttautua
siihen yhteen joukkoon ja liikkua edestakaisin ja ympäri, niinkuin ne.
Miksi ei hän oikeastaan mennyt valssiin, silloin kun Arthur häntä
pyysi? ... kyllähän hän oli valssiakin tanssinut Sigridin kanssa ja
Sigrid oli sanonut, että kyllähän se menee. Sitä miettiessä ja tanssin
yhä jatkuessa ja vaihdellessa suli mieli yhä surullisemmaksi ja uhka
valui kuiviin. Tuli sydämeen niin omituinen tyhjyyden ahdistus, ja
ennenkuin tiesikään, valutti taas veden silmään, ja yhtenä sekavana
meluna kävi liike salin lattialla. Elli oli tähän saakka seisonut
keskellä ovea ja pitänyt tuolin selustasta kiinni. Nyt hän vetäytyi
pihtipielen juureen, istuutui tuolille ja katseli sieltä yhä saliin.
Eikä hän tahtonut saada silmiään irti tuolta kiiltävältä lattialta ja
noista tanssivista pareista, jotka sitä pitkin liukuivat.

Arthuria seuraamasta hän vähän väliä silmänsä tapasi. Hän tanssi Iidan
kanssa ja johti franseesia. Välistä hän jätti naisensa paikoilleen ja
lähti muita viemään. Elliin tuli silloin jonkinlainen hämärä toivomus,
että ehkä Arthur yht'äkkiä jättää Iidan siihen ja tulee häntä noutamaan
ja sitten he yhdessä tanssivat, mutta Iida saa istua yksin.

Tuo oli puoleksi unelmaa, ja niin tuli tietämättä mieleen ja löytyi
sieltä yht'äkkiä tämmöinenkin kuva... Hän on kauniiksi, valkoiseksi
olennoksi puettu--hänellä on suortuvat hajallaan ja punainen rusetti,
on rannerengas ja pienet silkkikengät;--ei kukaan häntä alussa tästä
piilosta huomaa, ne luulevat kaikki, että hänellä on entinen ruma
pukunsa. Ja siksi ei kukaan tule häntä pyytämään. Mutta sitten tulee
Arthur kuitenkin, ja he lähtevät tanssimaan lattiaa pitkin. Ei ketään
muita ole lattialla, he yksin vain tanssivat. Hän osaa tanssia paremmin
kuin kukaan muu ... ja kaikki katsovat ... ja kauan aikaa he
tanssivat...

Noissa unelmissa ollessa oli franseesi jo päättynyt ja tanssittiin
loppuvalssia. Taas pyörivät Arthur ja Iida yhdessä ja viipyivät
viimeksi lattialla. Ne tanssivat huolettomasti ja vapaasti, puhellen
keskenään. Elli katseli loppuun saakka heidän tanssimistaan, mutta
sitten kun Arthur heitti Iidan ja meni herrain kamariin, hiipi Elli
takaisin Sigridin huoneeseen.

Hän olisi tahtonut olla siellä piilossa koko ajan, niin ettei kukaan
olisi häntä nähnyt eikä hänen tarvinnut ketään nähdä. Tanssikoot muut
siellä, hän piilee täällä. Miksi hän oli tullutkaan tänne? Mutta olihan
hän luullut, että olisi samanlaista kuin aina ennenkin Sigridin luona.
Ja Elli muisteli ja muisti, mitä kaikkea he olivat tuossa pöydän
ääressä puhelleet Arthurista ja muista asioista ja kuinka Sigrid oli
tuon peilin edessä hänen tukkaansa sitonut ja sanonut sitä kauniiksi.

Nyt oli koko huone toisenlainen. Tuo ovi oli silloin kiinni ja sen
edessä Sigridin sänky, joka nyt oli siirretty kaappiin kiinni. Tämäkin
huone oli nyt yhtä vieraan näköinen kuin kaikki muutkin.

Ja Ellille tuli vähitellen vastustamaton halu päästä pois koko tästä
seurasta omaan kamariinsa. Kun vain olisi jotenkuten salaa päässyt,
kenenkään näkemättä. Eihän häntä kukaan kaipaa täällä! Kullakin on
omat--

--Missä on Elli? kuuli hän yht'äkkiä viereisestä huoneesta Sigridin
kysyvän. Ja samassa tuli hän oman huoneensa ovelle ja huomasi Ellin.

--Täälläkö sinä olet? Miksi sinä istut yksin? Oletko saanut teetä tai
mitään muuta?

--En minä tahdokaan.

--Kuule, mikä sinun on, Elli? Sinä melkein itket...

--Ohoh! Ei, kyllä minulla on hyvin hauska.

Elli koetti olla ivallinen, mutta ei voinut itkulta, joka työntihe
ulos. Sigridkin heltyi ja puristi Ellin rintaansa vastaan ja suuteli
häntä.

--Kuule, Elli, sano nyt, mikä sinun on?

--Ei mikään...

--Onko sinun siksi ikävä, kun et voi tanssia?

Elli ei vastannut. Mutta Sigrid juoksi yht'äkkiä pois ja palasi kohta
takaisin, vetäen Arthuria kädestä.

--Ja nyt me tanssimme piiritanssia! Tytöt, piiritanssia!

He ottivat molemmat Ellin keskeensä ja vetivät hänet saliin, jossa pian
muodostui pyörivä ja laulava kehä.

Arthur pyysi Ellin ensiksi piiriin ja muut lauloivat:

    »Ole sinä vain minun armahain,
    sinua minä rakastan».

Elli oli yhtäkkiä ihan huumaantunut. Kaikki unohtui, entiset ikävyydet,
kömpelöt kengät ja huonot vaatteet ja se, ettei osannut tanssia. Tätä
hän osasi, ja Arthur oli häntä pyytänyt tanssiin! Hän pyöri, hyppeli ja
lauloikin, ja tukka heilui ja hameet hulmusi.



XI.


Kun Elli seuraavana aamuna meni kouluun, ei Sigrid vielä ollut siellä.
Muut tytöt seisoivat melkein kaikki ison taulun takana ja tarinoivat,
selkiään uunia vasten lämmitellen.

Elli seisoi sattumalta taulun edessä, johon oli kartta ripustettu, ja
katseli sitä.

Tytöt puhuivat eilisistä tanssiaisista ja arvostelivat lyseolaisia.

--Mutta se Elli, kuinka se oli hassu! sanoi yht'äkkiä muuan tytöistä.

--Niin, sanoi toinen heti, näittekö, mitenkä hän harppaili piirihyppyä
... muutahan hän ei osaakaan...

--Se oli, niinkuin minä jo eilen sanoin: harakkaa.

Elli aikoi mennä, mutta jäi kuitenkin seisomaan. Puhe taulun takana
jatkui samaan suuntaan:

--En minä ymmärrä, kuinka se Sigrid, joka on semmoinen aristokraatti,
voi pitää tuollaisesta talonpoikaistytöstä kuin Elli.

--En minäkään ymmärrä.

--Ei hän enää pidäkään.

--Mistä sinä sen tiedät?

--Tiedänhän minä, kun se itse sen sanoi.

--Mitä hän sanoi?

--Sitä vain, ettei hän välitä juuri ollenkaan enää Ellistä...

--Niin hän sanoi ... kuulin minäkin, kun hän sen Iidalle sanoi.

--Vaan tiedättekö, tytöt, mitä Sigrid vielä sanoi?

--No?

--Että se hullu luulee, että Arthur muka on häneen rakastunut.

--Ei, mutta sehän on aivan...

Huudettiin rukouksiin ja puhe keskeytyi.

Kun Elli kuuli puheet, varsinkin viimeisen, oli kuin olisi jotain
mennyt hänessä lukkoon.

Sigrid, johon hän niin oli luottanut--!

Mutta ei, ei hän sitä voinut ajatellakaan ... parempi olla
ajattelematta.

Hän ei mennyt rukouksiin, vaan jäi luokalle ikkunasta ulos kadulle
katsomaan. Sigrid oli myöhästynyt ja tuli rukouksien alkaessa hänkin
luokalle. Hymyili tullessaan ja aikoi lähestyä Elliä.

Mutta keskilattiassa muutti hän kulkunsa ja hiipi hämillään rukoussalin
ovea kohti.

Elli oli kääntynyt, katsonut tylyn, kylmän katseen, joka oli vähän
välähtänytkin, ja kääntynyt taas takaisin ulos kadulle katsomaan.



XII.


Muutamien vuosien kuluttua lopetti Elli koulunsa ja tuli lopullisesti
kotiin, sinne jäädäkseen eikä enää lähteäkseen. Olisi kyllä halunnut
jatkaa lukujaan, kerran oikein alkuun päästyään, mutta isä sanoi,
etteivät varat kannattaneet. Eikähän »yhden _tytön_» tarvitse kaikkia
maailmoita lukea ... riittäähän sille vähempikin.

Muuten ei isä ollut hänen kouluunsa oikein tyytyväinen...

--Mitä sinä nyt olet siellä oppinut? kysyi hän. Elli ei käsittänyt,
mistä syystä isä niin äreästi kysyi, eikä osannut muuta vastata kuin:

--En minä tiedä.

--Mutta onhan hänellä hyvä todistus ... hän on melkein ensimmäisiä,
huomautti äiti.

Isä ei vastannut siihen mitään. Jos hänellä oli jotain mielessä,
sekaantui se tällä kertaa savuntakaiseen murinaan. Tytön olennossa oli
jo jotain aikaihmistä, niin ettei käynyt oikein toruminenkaan. Joka
vuosi kotiin tultua oli sitä ollut siinä yhä enemmän.

Illalla, kun äiti töistään päästyään laskeutui tilalleen isän viereen,
murahti isä:

--Ei minua oikein miellytä tuo tyttö ... taikka kyllä tyttö, mutta ei
hänen koulunkäyntinsä... Mitä hän on oppinut? Ei mitään! Vaikka kyllä
lupasivat ja vakuuttivat...

--Mitä sinä tarkoitat?

--Sitä, että miksi hän ei tarttunut vanhaa isäänsä kaulaan ja suudellut
häntä, niinkuin hellä tyttö tekee ja pöydässä hän ei ole kohteliaampi
kuin ennenkään. Minä koetin katsoa leipäkoriin, mutta hänkö olisi sitä
huomannut?

--Se voi olla niin näin ensi kerralla ... ei hän nyt huomannut, kun
juuri vasta tuli kotiin.

--Silloinpa hänen juuri olisi pitänytkin ... ja niin kömpelön näköinen
kuin hän vielä on ... saa nähdä, joutuuko hän koskaan edes naimisiin...

--No mutta, hyvä isä, vielähän sitä nyt ennättää...

Isä ei taaskaan siihen virkkanut mitään. Oli kauan aikaa vaiti. Sitten
kääntyi seinään päin, ryki vähän ja nukkui.

Äitikin kääntyi kyljelleen huoaten niin omituisen raskaasti kuin hän
viime aikoina maata pannessaan aina huokasi.

--Kuinka turhia hän ajattelee! sitä äiti huokasi--ja kuinka hänen
mielensä on maallisissa kiinni, vaikka kuolema voi tulla millä hetkellä
hyvänsä ... vaikka tänä yönäkin.

Ja pelko isän kuolemasta tuli aina yhä selvemmin äidin mieleen, kun hän
valoisana kesäyönä siinä edessään näki hänen paljastuneen takaraivonsa,
jota päivä päivältä yhä harvemmat hiushäkkyrät verhosivat. Pelko omasta
kuolemasta myöskin ja samalla koko maailman ja ihmiskunnan häviöstä ja
kadosta. Jos vain olisi valmis, jos olisi kilvoituksensa loppuun
kilvoitellut ja olisi otollinen uuteen elämään...--

Ellikin sen huomasi, että isä oli viime vuotenaan kovasti vanhentunut.
Ikä näytti ikäänkuin odottaneen jotain jyrkkää rajaa, josta yli
päästyään se alkoi tavattomalla vauhdilla liukua alamäkeä. Heti kohta
kun Elli ajoi pihaan ja näki isän rappusilla seisovan, huomasi hän
muutoksen harmaissa hiuksissa. Ja huoneeseen kynnyksen yli astuessaan
oli isä ollut kompastua. Sitten tuntuivat puhe ja kaikenlaiset
kysymykset niin lapsellisilta.

Äidistä ei Elli ymmärtänyt, oliko hän vanhentunut vai ei. Sen huomion
hän kuitenkin teki, että äiti koetti pitää silmällä isän pienimpiäkin
tarpeita. Se pisti nyt siksi silmään, koska äidin puolelta oli aina
ennen ollut isää kohtaan jonkunlaista kankeutta.

Nuo huomiot tulivat uudelleen Ellin mieleen, kun hän istui
makuuhuoneensa ikkunan ääressä ja riisuutui.

Nyt sitä siis on lopullisesti kotona, ajatteli hän sitten.

Ja nyt on siis koulunkäynti loppunut, ajatteli hän sen lisäksi.

Samassa alkoivat muistot siltä ajalta muutamin hyppäyksin rientää
ohitse. Ensi lukukauden muisto antoi yhä vielä nytkin painavan tunteen
ja pudistutti häntä kauan, ennenkuin lähti. Sillä sitä aikaa ei Elli
mielellään tahtonut muistella, vaikka se usein pyrki mieleen tulemaan.
Kovasti hän oli siitä ensin kärsinyt, kun oli huomannut, minkälaista
Sigridin ystävyys oikeastaan oli ollut, jota hän oli ikuiseksi
kuvitellut. Hän oli jäykistynyt ja vaalennut muutamiksi päiviksi niin,
että sen toveritkin huomasivat. Vähitellen oli sitten sulanut, mutta
aivan entiselleen ei kuitenkaan ... sydämen pohjalle jäi routa, joka
usein kylmää huokui. Sigridin kanssa ei ollut mitään puheita eikä
mitään selvityksiä. He liukuivat toisistaan erilleen kuin salaisesta
sopimuksesta. Vähän aikaa näytti Sigridiä jokin vaivaavan ja hän koetti
lähestyä Elliä. Mutta kun se ei onnistunut, hankki hän uusia ystäviä.
Ja muuten hän sitten jo seuraavana kevännä muutti vanhempainsa kanssa
jonnekin Etelä-Suomeen.

Sigridin poismuutto oli Ellille helpotus. Sillä joka kerta kun hän tuli
kouluun ja näki Sigridin, pisti häntä kuitenkin vanha muisto. Varsinkin
silloin, kun Ellistä jonkun ajan kuluttua silloin tällöin alkoi
näyttää, että Sigrid oli sama hyvä tyttö kuin ennenkin.

Seuraavina vuosina innostui Elli lukemaan. Luki koulukirjoja ja oli
niissä ensimmäinen. Mutta enemmän vielä hän luki muita. Ahmi yökaudet
kaikkea, mitä sai käsiinsä, lensi pitkin maailmaa, kulki löytöretkillä
ihmeen ihanissa maissa, ihaili solakoita kullankiiltäviä kuninkaitten
poikia ja kärsi prinsessojen kanssa, jotka rakkaudesta huokailivat
peikkojen luoliin vangittuina. Vasta kun kynttilä oli jalkaansa asti
palanut, täytyi hetkeksi pysähtyä, kunnes pimeä huone taas antoi
mielikuvituksen siiville tilaa, omin päin jatkaakseen huimia
matkustuksia. Huimia ne olivatkin. Kohosi vuori korkea kuin Himalaija,
ja toisessa päässä taivaan rannan yleni toinen samanlainen. Niiden
välisen matkan hän aina osasi, sillä tien oli tähdillä valaissut joku,
joka siellä häntä odotti ja tuli puolitiehen vastaan ja puolitiehen
saattoi. Voi ihanuutta!

Unta se ei ollut tuo eikä myöskään aivan valveillaan olevan ajatusta.
Se oli auki silmin haaveksimista, oli oman mielen runoa, joka
tietämättä tulee, on aikansa ja katoo, vaikka sitä kuinka pidättelisi.

Mutta saivat nuo haaveet muodonkin joskus, asettuivat sanoiksi, joihin
tuli itsestään sointukin, varsinkin juuri noin iltasilla loikoessa ja
kuunnellessa kellon nappaisua seinällä. Mutta yöllä nekin purkautuivat,
eikä aamulla enää muistanut sitä, mikä iltasilla oli kerälle
kokoontunut.

Aamulla sen sijaan oli muut asiat mielessä ja etupäässä koulukirjat ja
koululuvut. Oli tullut uhka siihen, että hän näyttää kaikille niille,
jotka ovat hänestä halveksien puhuneet, näyttää mihin hänkin kelpaa. Ja
niin oli hän ponnistautunut lukemaan ja jo toisena lukukautena hän oli
ensimmäinen luokallaan.

Siinä hän sitten todella innostuikin lukemaan, ja olisi halunnut yhä
enemmän tietää ja oppia. Mutta silloin loppui koulu ja isä vaati
kotiin.

Ennen lähtöään latoi hän kaikki kirjansa vasuun ja päällimmäiseksi hän
pani muutamia kaunokirjallisia teoksia, joita oli itselleen hankkinut.

Tuossa ne nyt olivat hänen huoneessaan. Hän otti päällimmäisen ja
katseli sitä. Se oli Runebergin »Hanna». Hän selaili sitä, mutta ei nyt
tehnyt mieli lukea. Väsytti myöskin ja rupesi tuntumaan kovin
ummehtuneelta pienessä huoneessa. Hän tahtoi avata ikkunan, mutta
huomasi, etteivät talvilasit vielä olleet pois otetut. Tuli sama tunne
kuin kotiin tultua isän ja äidin kanssa istuessa tulokahvia juomassa.
Oli jotain painavaa ja ummehtunutta ilmassa. Tai paremmin jotain
vanhaa. Kaksinkertaisen ikkunan läpi näytti koko maisema matalalta ja
raskaalta ja ryppyiseltä. Kaikki olikin täällä tuota samaa
vanhentunutta. Muistui mieleen vanha ruunakin tullessa, sen silat ja
iänikuiset kääsit, joista revenneen nahan reiistä pisti karvoja ulos.

Mutta isä oli eniten kaikista vanhentunut ... seköhän se tuolla kuorsaa
... tuolla seinän takana.



XIII.


Aamulla nousi Elli varhain ja kävi katsomassa kaikki tutut paikat,
kellarinkatot, nuottakodat ja monet muut... Ja hymyili itsekseen niille
muistoille, joita niihin oli kiinnittynyt.

Päivällisellä oli jälkiruokaa Ellin tulon kunniaksi, ja ennen
ruokalepoaan kyseli isä Elliltä kaikenlaista koulusta. Elli kertoi
muutamia leikillisiä kohtia, ja isä niille nauroi. Nauroi vielä
uudelleenkin ja oli nähtävästi mielissään. Äiti hymähti myös hänkin.

Kun isä meni ruokalevolle, taputti hän Elliä tyytyväisenä päähän. Elli
otti kirjansa ja poistui puutarhaan lukemaan. Oli jo ehtinyt valita
siellä itselleen istumapaikan pihlajan alla. Vähän päästä tuli sinne
äiti.

--Mitä kirjaa sinä luet, Elli?

--Se on Runebergin »Hanna».

--Näytäs ... eikö tämä ole semmoinen romaanikirja! Ei sinun pitäisi
näitä kirjoja lukea.

--Ei tämä ole mikään romaani.

--Vaan eikö siinä kuitenkin ole rakkaudesta?

--Enkö minä sitten saa tätä enää lukea?

--En minä tahtoisi, että sinä lukisit.

--Mitä pahaa siinä on, jos lukee?

--Se on synti...

Elli katsoi äitiin eikä puhunut mitään.

--Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä, eikä sitä ymmärrä moni ihminen ...
mutta sinun äitisi tietää, kun on sen itse kokenut... Ei se kiellolla
parane, ei muuta kuin pahenee, enkä minä tahdo sinua kieltää... Sillä
nuorena tekee siihen mieli... Vaan se on kaikkein pahinta, kun niissä
kirjoissa on maallinen elämä niin kauniiksi kuvattu ... eikä sitä
kuitenkaan ihminen saa, vaikka kaiken ikänsä turhaan halajaa... Mutta
jos sinä Jumalan sanaa tutkisit, niin huomaisit, ettei hän tämän
maailman onnea tarjoa, joka pian haihtuu, vaan iankaikkisen elämän
onnen, joka aina pysyy ... joka sinne kerran pääsisi...

Äiti huokasi syvään, ja kyynel valui pyyhkimättä alas pitkin kalpeata
poskea. Vähän aikaa istui hän vielä, kädet helmaan laskettuina,
niinkuin hänen tapansa oli, ja katsoi eteensä ruohopenkkiin. Oli
ääneti, eikä Ellikään puhunut. Elin mielestä olisi hänen pitänyt
äidilleen jotain virkkaa; mutta ei hänellä ollut mitä sanoisi.

Sitten äiti lähti. Raskaasti hän käveli, hartiat kumarassa ja vähän
kierossa. Niskassa riippui riutuva hieno palmikko, joka päässään
suippeni melkein yhdeksi hiukseksi... Sen oli Elli kuullut, että äiti
nuorena ollessaan oli ollut hyvin kaunis ... oikein kuuluisa siitä. Ja
Ellin tuli nyt yht'äkkiä niin äärettömän sääli äitiä, että hän olisi
juossut hänen jälkeensä ja syleillyt häntä, jos vain olisi kehdannut.
Mutta heidän välinsä oli aina ollut niin kankeaa ja ujoa.

Koko sen päivän oli Elli kuitenkin äidin läheisyydessä ja auttoi häntä
talouden toimissa.

Äiti oli tullut heränneeksi, sen oli Elli jo tätä ennen kotona
käydessään huomannut. Mutta vasta viime vuonna hän oli heittänyt
herraspukunsa ja pukeutunut heränneiden vaatteisiin.

Hän oli viime talvena matkustanut yksinään rengin kanssa vanhalla
ruunalla kauas Pohjanmaalle vanhan heränneen miehen luo, ja muutaman
ajan kuluttua oli se mies itsekin pappilassa käynyt ja viipynyt siellä
yön ja seuraavan päivän. Sitä ennen oli äiti ollut suuressa
sisällisessä tuskassa, mutta kun herännyt mies oli mennyt, oli äiti sen
jälkeen ollut paljoa rauhallisempi.

Rekeen astuessaan olivat heränneen miehen kuulleet hyvästiksi sanovan:

--Sinun vaimollasi on tosi tuska ja tarve iankaikkisen elämän perään
... eläkä häneltä sanan harjoitusta kiellä, vaikka itse oletkin suruton
mies ... ja vaikka sinulla valta talossasi siihen olisikin.

Ei isä sitä kieltänytkään, sillä äiti oli viime aikoina ollut
ihmeellisen nöyrä ja kärsivällinen kaikessa. Hoitanut oli häntä
niinkuin todellisen aviovaimon tulee. ja isä tuumi, että hän vanhenee
ja tarvitsee yhä enemmän hoitoa.

Ja niin tuli sen jälkeen melkein joka sunnuntai-ilta ja välistä
viikollakin äidin luo keittiöön ja keittiökamariin vanhoja vaimoja, ja
muutama hiljainen, alakuloinen mieskin. Ne istuivat allapäin ja lukivat
postillaa ja veisasivat surullisia virsiä.

Isä kun oli ruokalevon maannut ja piippunsa polttanut, kuuli
aukinaisten ovien läpi veisuuta toisesta päästä rakennusta toiseen, ja
hänelle tuli ikävä. Hän käveli huoneesta huoneeseen, seisoskeli
ikkunoiden edessä ja katseli milloin puutarhaan, milloin kartanolle,
milloin lehtikujalle, joka vei pappilasta kirkolle päin. Mutta ei
siellä ollut mitään erinomaista, ei mitään huvittavaa, kaikki oli sitä
yhtä tyyntä pyhäillan surullista sointua.

Isä haukotteli ja kulki keittiökamarin ovelle, jossa äidin vieraiden
lämmittämä ilma paksuna tuoksahti häntä vastaan. Sieltä palasi hän
saliin ja katsahti joka kierroksella Ellin kamariin, jossa tämä istui
ja luki. Viimein isä tuli sisään.

--Äiti se istuu siellä ja veisaa, sanoi isä.

--Niin.

--Mitä kirjaa sinä luet?

--Tämä on Runebergiä.

--Oletko sinä lukenut Tegnériä?... Tegnér on mainio runoniekka. Etkö
sinä ole lukenut »Frithiofs sagaa»?

--En minä vielä ole, vaan on se minulla täällä mukana.

--Minä osasin Tegnérin »Frithiofs sagan» ulkoa ennen nuorena ollessani,
ja muistan minä siitä vielä nytkin monet paikat:

    »Kesä tulee, linnut laulaa, maa ja metsä vihannoi,
    vapahina järvet, virrat merta kohti pauhinoi,
    hehkuposkin niinkuin Freja ruusupensas punertaa,
    ihmispoven täyttää toivo, voima rinnan avartaa».

--Se Runeberg, kyllä minä olen siitä kuullut, että se hyvästi
kirjoittaa, vaan en minä luule, että se Tegnérille vertoja vetää.--
Luepas minulle siitä jotain, jota nyt luet ... mitä se on?

--Tämä on »Hanna».

--Jahah! Hanna, vai niin...

--Äiti ei siitä oikein pidä, että minä tätä luen.--Se tuli melkein
ajattelematta, ja Ellistä tuntui, että kun hän sen sanoi, hän oli
tehnyt jotain epäjaloa.

--Äiti on vähän omituinen, sanoi isä ja puhui niinkuin aikaihmiselle,
mikä tuntui Ellistä hyvin hyvältä.--Olet kai huomannut, että hän on
herännyt. Kuka olisi sitä äidistä luullut! Heti, kun sinä menit
kouluun, alkoi hän miettiä ja istua synkkämielisenä.

--Mikähän siihen on syynä?

--Ei sitä ymmärrä, kuinka se semmoinen tulee ... se tulee moneen
ihmiseen näinä aikoina... Se on sitä sen Paavo Ruotsalaisen oppia, joka
asui Nilsiässä. Hän oli jotenkin raaka ja sivistymätön mies... Vaan lue
nyt ... tai mennään minun kamariini ja luetaan siellä.

Mentiin, ja Elli luki, mutta veisuu kuului sinnekin ja häiritsi. Hän
näki, että se isää vaivasi, ja hän ajatteli panna oven kiinni, mutta ei
tohtinut, kun ei isä sitä pyytänyt.

Elli luki muutamakseen:

    Yksin valvomahan iän, vaivain painosta vanhus
    uupunut on ja nyt päätään kallistain nojatuolin
    pielehen pehmoiseen juur nukkunut.--Maass? edessänsä
    piipusta viel' yhä nous savu puoleks sammunehesta.
    Kaunis on siinä hän nukkuessaan, surutonna ja tyynnä,
    kaunis niin kuin vanha on, kun lumi peittävi hapset,
    huulilt' on puna pois sekä kuihtunut kuivunut poski,
    mut elo pitkän pitkä ja turvaisa, lämmin ja kirkas
    otsaan uurtehiseen kuin ehtoo luo kajastuksen.

Niin Elli luki, ja isä myönsi, nähtävästi liikutettuna, että se oli
kaunista...

--On niinkuin se tapahtuisi tuossa aivan, ihan niinkuin sen näkisi
edessään.

Mutta samaan aikaan vaimot veisasivat, ja aivan selvään kuului
keittiökamarista sanat:

  Mielen', miks' suret maailman pääll'; Kuin on kuitenk' katoova
  tääll'. Jumalaan sinuas turvaa, Hän tietää ja tahtoo sinua auttaa
  kaikess' hädäss' Poikans' kautta.
  ------
  Maailman meno, rikkaus, hekuma Autuuteen ei aut', vaan on katoova;
  Mutta Kristus yksinäns' Autuuden ijäisen meill' ansaits', Hänelle
  kiitos olkoon kaikess' kansass'.

Sillä kertaa sai ovi olla auki. Mutta kun toisen kerran sattui samalla
tavalla, oli ovi itsestään kiinni. Vast'edes käski sitten isä aina
sulkemaan oven, jos se sattui olemaan auki.

Äiti ei puhunut sen enempää Ellille noiden kirjain lukemisesta, mutta
Eilistä tuntui, että hän päivä päivältä joutui äidistä yhä kauemmaksi.
Se vaivasi myös, että hän sen sijaan läheni isää ja että se tapahtui
ikäänkuin äidin kustannuksella.

Usein hän ei olisi tahtonut isälle lukea, varsinkaan ei silloin, kun
äiti veisasi. Mutta isälle, joka oli aivan kokonaan innostunut tähän
lukemiseen, sopi aina kaikkein parhaiten juuri sunnuntai-iltoina.

Kerran sanoi Elli sen isälle. Isän kiivas luonto kuohahti, silmistä
lieskahti tuo omituinen paha ja melkein ilkeä katse, joka häneltä
välistä tuli näkyviin:

--Mene sitten, sanoi hän ja koetti pidättää, mutta se tuli kuitenkin:--
mene sitten sinne akkain kanssa ynisemään!

Isä oli sillä kertaa väsynyt, hänen ruokaleponsa oli tullut häirityksi,
ja kaksi iltaa peräkkäin oli juhannuspyhinä veisuu häntä
hermostuttanut.

Vaikka Elli sen tiesi ja ymmärsi, vaikutti se kuitenkin niin, että hän
väkisinkin väistyi isän seurasta.



XIV.


Siitä pitäen alkoi Ellille tulla ikävät ajat. Yhä ikävämmät kuin ennen.

Kaikista ikävimpiä olivat kesällä pyhäillat. Ei oikeastaan tiennyt,
mitä oli ikävä, mutta ikävä oli kuitenkin. Kirkkoväki oli kaikki
kotiinsa mennyt, kylän nuoret rientäneet leikkipaikoilleen ja
palvelustytöt ja rengit menneet yhteen mukaan. Päivä paistoi
surullisesti koivikkoon lehtien välitse koko illan. Ei osannut tehdä
mieli minnekään, kun ei ollut, mihin mennä, mutta ikävä painoi ja
raukaisi mieltä. Elli istui useimmiten päivällisen jälkeen porstuan
rappusilla ja katseli kirkolle päin tietä pitkin, jonka kahden puolen
kasvoi koivuja, joiden väliin länteen laskeva päivä loi varjoja ja
toisiin kohtiin valopaikkoja. Välistä lepattivat haavan lehdet
puutarhassa, mutta koivujen lehdet eivät liikahtaneetkaan. Isä nukkui
ruokalepoaan, ja äiti istui keittiökamarissa ja luki postillaa.

Elli oli noussut ylös kävelemään ja kulki puutarhaan. Uusi
karttuunihame kahisi kävellessä, ja Elli koetti kävellä niin, ettei se
kahisisi ... miksi, ei hän tiennyt... Puutarhasta pisti hän verkalleen
muutaman marjan suuhunsa ja taittoi kukan, jonka kiinnitti rintaansa.
Sitten hän laskeutui alas rantaan ja jäi katselemaan vasikoita, jotka
seisoivat polviaan myöten vedessä ja huiskuttelivat vuoroin kukin
häntäänsä...

Ihan tyyni järvellä! Toisella puolen salmen karehteli vain
kaislikonrinnassa raukea tuulahdus. Soma olisi soudella tuossa, antaa
venheen kellua itsekseen ja sitä välistä melalla auttaa! Elli meni
nuottakodan luo, jonka kupeella venheet lepäsivät teloillaan ja jonka
saumoissa liikkuva vesi silloin tällöin lokkasi. Nuotta riippui kuivana
nauloillaan, ja västäräkki lennähti jostain nuottakodan sisästä
kuivalle rantasavelle ... keikutteli siinä ruumistaan ja lähti
sirpattaen pitkin rantaa lentämään, seisahtuen vasikkain kohdalle...

Elli työnsi venheen herkästi pyöriviltä teloilta ja antoi sen työnnin
vauhdista valtoineen liukua niin pitkälle kuin sitä halutti. Limakon
reunaan se meni, kääntyi siinä poikkiteloin ja seisahtui. Elli jäi
kokkakaarelle istumaan, airo sylissä, ja katseli alas veteen...

Rannan puolelta venhettä näkyi vielä pohja monen kyynärän päästä, mutta
selän puolella oli jo musta jyrkkäys. Syvenemistään syveni sinne ranta,
ja kun kurkotti venheen alle, huimenti päätä ja tuntui, ikäänkuin olisi
jokin kouristanut sydämen kohdalta ja tahtonut vetää alas veteen ja
luisuttaa pohjaa myöten sitten yhä alemma tummaan syvyyteen...
Toisaalla vähän matkan päässä venheestä kuumotti pohjasta entisen
nuottakodan puitos, jonka jäät olivat särkeneet ja siirtäneet
jyrkkäyksen rintaan. Elli liikautti sinnepäin venhettään. Vettyneet
hirret ammottivat veden läpi päiväpaisteessa, ja nurkka riippui
syväyksen päällä mustaa vettä vasten... Hauki, oli asettunut
jurrottamaan hirttä pitkin, vähän väliä pujakehteli pikkukaloja
pinnemmalla, ja niiden varjot luikahtelivat hirren poikki ja välistä
hauenkin ihan selän päällitse .. . mutta hauki ei liikahtanutkaan...
Ellin silmä kulki pohjaa pitkin, näki limoja, hakoja ja kiviä ja
seurasi puitoksen hirsiä, jotka tarkemmin katsellessa vaipuivat yhä
syvemmälle ja syvemmälle veden alle jyrkkäyksen sisään. Sitten taas
nousi silmä takaisin hirttä myöten, jonka päällä hauki liikkumatonna
yhä viipyi, ja kohosi pinnalle, jossa pikkukalat karkelivat ... mutta
siitä jälleen hirttä myöten jyrkkäyksen rajaan ja mustaan veteen. Päätä
tinki taas huimentamaan ja sydänalaa kouristamaan ... mutta ei se nyt
enää pahalta tuntunut ... hyvältä tuntui ja herkältä koko ruumiissa ...
niinkuin olisi tahtonut kaikki sydänalassa toisistaan irtautua. Kun
olisi vain syvemmälle nähnyt, jyrkkäyksenkin takana pohjaan, ja kuinka
pitkälle sinne oli nuottakodan puitos uppoontunut. Elli liikautti
venhettä airollaan syvemmälle ja koetti tarkasti katsoa ... mutta muuta
ei näkynyt kuin mustaa vettä...

Yht'äkkiä hän säpsähti, ja piti panna käsi silmien eteen. Ei kuin
hetkeksi kuitenkaan! Kuinka ei ollut sitä ennen huomannutkaan!
Sieltähän näkyi koko hirveän korkea taivas, yhtä korkea kuin ylhäällä
tuolla! Se sama tunne huimasi päätä, joka silloin kaupungissa siellä
sillä korkealla mäellä ... mutta ei se nyt päässyt puhkeamaan! Elli
puristautui airoon kiinni ja unohtui katselemaan. Noinko syvää siellä
on? ... noinko korkeaa? Ja venhehän kelluu ihan kuin ilmassa ...
mitenkä se pysyy?... Ja minkähänlaista olisi, jos tuonne putoaisi? Jos
heittäytyisi, hukkuisikohan?... Siellähän on kuin taivas, kuin toinen
taivas! ... jos olisikin siellä oikea taivas?...

Hui! mikä se oli?... Jotain rapsahti venheen laitaan ja läiskähti siitä
veteen. Taivas vavahti koko korkeudessaan ja hämmentyi samassa.

Rannalla nauroi joku. Säikähtäen kääntyi Elli sinne katsomaan ja näki
isän seisovan rannalla ja hänen vieressään kaksi muuta herraa. Ne
olivat aivan tuntemattomia, ja Elli hämmentyi siinä niin, ettei saanut
venhettä maihin. Se kääntyi aina toiselle puolen, kun Elli toiselta
puolen koetti meloa. Isä rupesi puoleksi huutaen neuvomaan, mille
puolelle pitäisi mela panna.

--Ei sille ... no, nyt toiselle ... ei ... pane sitten mela pohjaan ja
työnnä ... no!

--Ehkä minä saan auttaa neitiä, sanoi toinen herroista, otti airon
isommasta venheestä ja kurkotti sillä venheen kokkaa.

--Ei, kyllä minä pääsen ... antakaa olla! Sillä oli valkoinen lakki, ja
se veti vain. Ellin olisi tehnyt mieli häntä airolla kastella.

--Vetäkää vain! kehoitti vielä isä.

Valkolakkinen vetikin, kokasti sitten venheen ja tarjosi Ellille
kätensä. Vaan Elli hyppäsi omin neuvoin maalle ja lähti tervehtimättä
pihaan menemään. Hän ei muusta tiennyt kuin mitä pikimmin päästä pois
jonnekin.

Mutta isä kysyi, tahtoiko hän mennä vieraita tervehtimättä, ja
seisautti ja esitteli hänet herroille. Toinen oli ylioppilas ... joku,
jonka nimeä Elli ei kuullut, toinen oli se apulainen, jota oli koko
viikon jo odotettu.

Ylioppilas tervehti kohteliaasti ja vapaasti, ja Ellistä tuntui,
vaikkei hän silmiään maasta nostanut, että hän hymyili ja katsoi häntä
silmiin. Sen Elli kuitenkin näki, että ylioppilaalla oli ruskeat
vaatteet. Apulaisesta, jolla oli mustat vaatteet ja isot jalat, jäi
Ellin huomioon, että hän tervehti hyvin omituisesti kättään ylöspäin
kivertäen ... ja silmälasit oli sillä myös.

Ylioppilas ei virkkanut mitään.

--Hauska tutustua talon neitiin, sanoi apulainen, ja Elliä ennätti
puistattaa joku hämärä vastenmielisyys, ennenkuin oli saanut kätensä
irti. Käsi oli sitä paitsi pehmeä ja lämmin luhnake kuin kinnas.

Elli lähti hämillään ja sanaakaan puhumatta nousemaan pihaan. Veräjätä
avatessaan huomasi hän kätensä vapisevan ja sydämen tykyttävän niin,
että se korvaan kuului. Ja hän hengitti niin kiivaasti, että pelkäsi
äänen pettävän, jos vastaisi, kun isä huusi hänelle, että hän
valmistaisi teetä, sill'aikaa kun he kävelevät peltoja katselemassa.

--Ja tule sitten meitä kutsumaan ... me menemme kirkolle päin...

Pihaan noustessa risteili harmi mielessä siitä, että isä oli tuonut
vieraat sinne niin yht'äkkiä, ja oma tyhmyys ja saamattomuus harmitti
toisin vuoroin. Tuommoinen oli niin isän näköistä!... Olkoot, ajatteli
hän sitten, minä en välitä heistä enkä mene illalliselle enkä kutsumaan
heitä... Mitähän se ajatteli se ylioppilas, kun minä juoksin ohitse...?
Vaan ajatelkoon mitä tahansa, minulle se on ihan sama!

--Ketä ne on nuo vieraat? kysyi kuitenkin Elli äidiltä keittiössä ...
koetti kysyä huolettomasti, melkein halveksivalla äänellä.

--Se on maisteri, joka tulee apulaiseksi.

--Entäs se toinen?

--En minä tiedä.

Äiti vastasi pitkien väliaikain perästä ja oli tavallista totisempi.
Niin hän oli aina, kun tuli vieraita, mutta puuhasi kuitenkin
lakkaamatta ja teki kaikki tehtävät.

Elli pyysi saada auttaa, mutta äiti vastasi päätään kääntämättä ja
sanoi voivansa itsekin tehdä.

Elli meni kamariinsa ja alkoi siistiä pukuaan. Siinä hän unohti peilin
edessä laittautuessaan sen päätöksensä, ettei mene sisään vieraiden
luo. Tuli uteliaaksi saada nähdä, millaiset kasvot oli ylioppilaalla,
sillä niitä hän ei ollut katsonut. Hän hyräili siinä, palmikoi
tukkaansa ja näki Runebergin »Hannan» pöydällään... Paiskasi sen
puoleksi leikillä kiinni...

Kun hän oli valmis, ajatteli hän, menisikö itse kutsumaan isää ja
vieraita vai lähettäisikö jonkun muun. Ei hän sitä kuitenkaan päättänyt
sinne eikä tänne, vaan lähti itse kävelemään kirkkokujalle päin.

Tulivat jo sieltä kävellen vastaan, ja Elli seisahtui puolitiehen,
nojaten aitaa vasten ruispellon yli katsomaan. Ruis tuoksui hauskasti
ja heilimöi parhaillaan, ja sen sisässä sinerti aina vähän matkan
päässä jokin ruiskukka. Kun tuulahdus tuli, huojahti ruis ja sihisi
hiljaa.

Elli sitä katseli ja taittoi aidan yli muutaman tähkän. Sivusilmään
näkyi yhä likemmäksi lähenevä valkoinen lakki. Ne olivat jo melkein
kohdalla, mutta Elli ei ollut huomaavinaan.

--No, Elli? sanoi isä.

--Niin, ruoka on jo valmis ... herrat ovat hyvät ja käyvät pihaan.

Elli tunsi saavansa itseluottamusta suuret määrät, kun sai sanotuksi
sen aivan huolettomalla äänellä.

Herrat jatkoivat matkaansa. Isä ei jättänyt ylioppilasta. Selitti
kesäkylvöistä ja syyskylvöistä. Mutta maisteri kääntyi heti kohta Ellin
puoleen ja alkoi puhella.

--Onko neiti huvitettu taloudesta? kysyi hän hyvin suurella painolla.

--Niin, kyllä minä olen, sanoi Elli ja katsoi maisteriin syrjästä päin.
Hänessä oli jotain, joka epäilytti ... ikäänkuin olisi ollut vähän
tyhmä.

--Tämä on erittäin kaunis paikka, sanoi maisteri kohta perään.--Eikö
tämä ole kaunis teidänkin mielestänne?

--Kyllä tämä on...

--Niin kaunista kirkon paikkaa en ole usein nähnyt ... kun kirkko on
kauniilla paikalla, jylhien kuusien ympäröimänä ja järven rannalla,
kohoaa sanankuulijankin mieli, ja saarnamies tuntee itsensä ylennetyksi
... eikö totta, neiti?

Maisteri oli jostain syystä Ellin mielestä niin koomillisen näköinen,
että hänen oli vaikea pidättää nauruaan.

--Eikö totta, neiti?...

Maisteri teki pyöreät silmänsä vieläkin pyöreämmiksi. Ja se oli liiaksi
Ellille. Hän tunsi, ettei voisi kauemmin olla nauruun purskahtamatta ja
kiiruhti edeltä pihaan. Maisteri jäi kummastellen odottamaan toisia.
Mutta omaan kamariinsa päästyään ratkesi Elli niin hillittömään
nauruun, että oli siihen menehtyä.

Ruokapöydässä sai Elli vasta oikein tilaisuuden tarkastella vieraiden
ulkomuotoa. Ylioppilasta hän eniten katseli. Maisteria olisi myöskin
katsellut ja vertaillut, mutta maisteri seurasi häntä aina silmillään.
Ei hänessä Ellin mielestä ollutkaan paljon katselemista. Pyöreät
kasvot, punakat ja pulleat posket, tukka pystyssä.

Ylioppilasta sai rauhassa tarkastella. Hän söi ja puheli isän kanssa
eikä katsellut Elliin kuin joskus. Mutta silloin hän loi häneen pitkän
ja tarkan silmäyksen... Mitähän varten lienee niin tehnyt... Sillä oli
vähän kähärä tukka, ruskeat, päivettyneet posket ja valkea hieno otsa.
Silmät olivat siniset. Ja kaulahuivi oli hänellä hyvin luontevasti
solmittu.

Elli tarjosi hänelle mielellään. Kerran hän selitti isälle jotain niin
innokkaasti, että unohti ottaa, vaikka Elli seisoi ja piti vatia.

Ja kun hän sen sitten huomasi, hämmästyi hän ja pyysi anteeksi. Silloin
hän katsoi Elliä silmiin niin avonaisesti ja hymyili niin herttaisesti,
että Ellin tuli yht'äkkiä hyvä olla. Kun Elli sitten taas toisen kerran
tarjosi, sanoi hän kyllä nyt muistavansa. Ja otti vadin laidasta kiinni
ja kannatti itse sitä, niin kauan kuin pani eteensä ruokaa. Elli ei
olisi sitä sallinut, ja heille tuli pieni riita vadista. Mutta Ellistä
tuntui, että he sen kautta tulivat ikäänkuin tutummiksi.

Syötyä menivät herrat isän kamariin, ja kun Elli oli korjannut pöydän,
meni hän saliin istumaan. Jotain tehdäkseen otti hän Runebergin
»Hannan» polvelleen ja oli sitä lukevinaan.

Vähän ajan perästä tuli sinne ylioppilas. Elli oli ajatellut jo
valmiiksi, millä hän puheensa aloittaa, sillä hänen mielestään oli
hänen velvollisuutensa alkaa puhelu.

--Kuinka teitä miellyttää tämä paikka? kysyi hän.

Ylioppilas istuutui ystävällisesti tuolille Ellin viereen.

--Kuinkako miellyttää? Hyvin paljon. Tämä on kauneimpia paikkakuntia
mitä matkoillani olen tavannut. Tekisi mieleni melkein asettua tänne
joksikin aikaa.

--Miksette voisi jäädä tänne?--olikohan se tyhmästi sanottu... Elli
pelkäsi koko ajan, että hän sanoisi jotain typerää. Sopiko todellakaan
pyytää häntä tänne jäämään?

Mutta ylioppilas ainoastaan vähän hymyili.

--Kiitoksia paljon, sanoi hän, mutta sitten en ehtisi matkustaa ympäri
Suomen, niinkuin on matkasuunnitelmani.

--Taitaa olla hyvin hauskaa matkustaa?

--Kyllä se on hauskaa.--Ylioppilas taas hiukan hymyili. Elli tuli siitä
aivan hämilleen... Hän oli arvellut nuo kysymykset hyvin sopiviksi, ja
nyt ne näyttivät hänestä niin kovin tavallisilta, ja hänestä tuntui,
että ne tulivat ikäänkuin pusertamalla ulos. Ja samassa välähti hänelle
päähän, että kuka ties kuinka monennen kerran ylioppilas jo sai vastata
semmoisiin kysymyksiin.

Siitä syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys.

--Mitä kirjaa te luette? Vai »Hannaa»!--Mitä pidätte tästä runoelmasta?

--Minä pidän siitä hyvin paljon.

--Runeberg on minun mielestäni pohjoismaiden etevin runoilija.

--Isä ihailee enemmän Tegnériä.

--Kaikki vanhat tekevät samoin. He eivät ymmärrä sitä tuoresta ja
luonnonraitista, jota Runebergin runoilu uhkuu ... eivät ymmärrä hänen
yksinkertaisia vertauksiaan, hänen isänmaallisia aiheitaan ... sanalla
sanoen...

--Saanko luvan kysyä, mistä herrasväki niin innokkaasti keskustelee?
kysyi maisteri, joka juuri silloin tuli saliin ja istuutui seuraan.

Hänen toverinsa ei häneen katsonutkaan, eikä Ellikään hänelle mitään
virkkanut.

--Sanalla sanoen ... niin, ja vielä eräs kohta, joka todistaa, ettei
häntä ymmärretä. Tuossa on Hanna, jonka Runeberg antaa rakastua yhtenä
ainoana iltana. Sitä sanotaan epäluonnolliseksi, mutta minun mielestäni
se on yksi Runebergin hienoimpia kohtia.

--En minäkään usko, että voi rakastua ja mennä kihloihin samana iltana
kuin tapaa jonkun nuoren miehen.

--Ehkette te...

--Niin, en minä...

--Ehkette te ja ehkei moni muukaan ... mutta siinä on runoilija
kuitenkin osannut oikeaan paikkaan, kun hän on rakkauden antanut
leimahtaa ensi katseen yhteen sattuessa ... hitaammin tai nopeammin ...
yksi päivä tai yksi kuukausi, se on vähäinen asia, kun kerran ensi
silmäyksestä on tuli syttynyt ja alkanut kyteä ... ja että se syttyy
niin, sen on Runeberg ymmärtänyt, ja sille on hänen runottarensa
antanut muodon.

--Luuletko sinä, että Runeberg itse on ollut sillä lailla kihloissa?
kysyi maisteri.

--Millä lailla kihloissa?

--No, että noin samana iltana...

--Mistä minä sen tiedän ... eikä se suinkaan ole tässä pääasia.--Vaan
tämä ei ole ainoa hieno kohta Runebergin teoksissa. Niitä vilisee joka
rivillä.

Hän innostui puhumaan, ylioppilas, Runebergista ja runoudesta
ylipäänsä. Hän nousi seisaalleen ja istuutui jälleen ja puheli Ellille
koko ajan. Maisteri istui ääneti vähän aikaa, teki muutamia kysymyksiä,
jotka Elli piti aivan sopimattomana, ja lähti sitten pois. Ylioppilas
oli Ellin mielestä paljon, paljon etevämpi.

Aivan uutta oli Ellille se, mitä ylioppilas puhui hänelle. Monta
paikkaa oli Ellin mielestä epäselvää. Mutta hän luuli, että hänessä oli
syy, ettei ymmärtänyt. Hän enemmän katseli häntä kuin kuunteli. Hän oli
kaunis. Ei Elli ollut ennen niin kaunista miestä nähnyt. Ja hän antoi
hänen puhua eikä kysynyt, mitä ei ymmärtänyt, ettei häiritsisi. Mutta
tuli hänelle siinä ajatus, että minkähän tähden hän minulle yht'äkkiä
noin puhuu.

Kun ylioppilas oli heittänyt hyvästinsä ja mennyt yliskamariin maata,
kuuli Elli maisterin sanovan isälle:

--Minun ystäväni deklamoi niin mielellään ... ja tyttärenne on harras
kuulija.

Se oli ilkeästi sanottu Ellin mielestä, pahasti, alhaisesti,
panettelevaisesti.

--Minne hän matkustaa? kysyi isä.

--Ei hänen matkallaan taida olla sen enemmän määrää kuin hänen
luvuillaankaan.

--Eikö hän ole vielä mitään tutkintoa suorittanut?

--Ei mitään...

--Ohhoh! Mitä hän aikoo?

--En tiedä ... jotain harrastuksia kai hänellä lienee. Ainakin hän
rakastaa hyvin puhua runouden tiedoistaan varsinkin neitosille. Minä
luulen, että ne ovatkin hänen ainoansa.

Elli nauroi pilkallisesti yksikseen. Hän oli puolestaan ihan varma,
että ylioppilas oli monta vertaa viisaampi kuin kaiken maailman
apulaispapit ja isät. Voi, kuinka hän halveksii tuota maisteria! Noin
puhua toveristaan takanapäin.

Ylioppilas oli hänen mielestään sorrettu olento, ja hän kuvitteli, että
kaikki häntä tuomitsevat ja että hänellä ei ole ketään ystävää. Siksi
hän ehkä puhuikin niin innokkaasti Ellille. Ja Elli ei häntä jätä ...
hän pysyy aina hänen ystävänään.

Tätä Elli ajatteli, kun muiden maata mentyä oli hiipinyt ulos
koivukäytävälle päin kävelemään.

Kesäinen yö nukkui puolihorroksissa hänen ympärillään. Ruis lepäsi
liikkumattomana, tähkät nuokallaan. Naapurin pellolla tuikahti muutamia
kertoja lehmisavun valkea ja sammui. Kirkon kohdalla tuli muuan
yksinäinen matkamies vastaan ja tervehti häntä.

Elli oli ensin ollut vihoissaan niistä puheista, joita oli kuullut. Nyt
se vähitellen suli pois, unohtui, ja surumieli tuli sijaan. Ei hän
juuri mitään ajatellut, katseli sitä kaikkea tuttua edessään, jota niin
monesti ennen oli katsellut ... kirkkoa, kirkonkylän taloja, peltoja ja
maantietä. Oli siinä nyt jotain toisenlaista kuin ennen oli ollut,
mutta ei hän siitä päässyt selville, mikä tuon muutoksen teki.

Kun Elli taas läheni kotia, kuului vielä yliskamarista kävelyä ja
hiljaista hyräilyä. Ikkuna oli auki, ja Elli ikäänkuin vähän vavahti.
Portin narahtaessa taukosi hyräily ja askeleet. Elli ei uskaltanut
katsoa ylös ikkunaan, mutta hänestä tuntui siltä, että sieltä joku
katseli.

Vielä riisuutuessakin läpätti sydän. Hän koetti sitä asettaa ja
vakuuttaa itselleen, ettei hän ollenkaan tiedä syytä siihen.

Käytyään levolle muistui hänelle »Hanna» mieleen. Hän oli sanonut,
ettei ensi iltana voi rakastua... Ei hän sitä vieläkään usko. Mutta
sitä asiaa hän kuitenkin ajatteli siksi, kunnes nukkui.



XV.


Seuraavan aamun ensi ajatus herätessä oli vieraat siellä ylhäällä.

--Ovatko ne jo nousseet? kysyi hän palvelustytöltä.

--Ei ne vielä aivan.

--Joko veit kahvia?

--Jo minä vein yhden kupin ... tässä menee toinen.

Elli toimitti jotain ruokasalissa. Palvelija tuli vähän ajan päästä
takaisin ylhäältä tuoden toisen kupin koskematonna.

--Kuka ei juonut?

--Se, jolla on valkea lakki, se ei ottanut ... vaan maisteri joi
molemmat kupit leivän kanssa.

Ellistä oli ylioppilas hieno jo siitäkin syystä, ettei juonut kahta
kuppia. Maisteri sitä vastoin--kaksi kuppia leivän kanssa!

--Ai, ai, mamseli! tuli tyttö ovelle sanomaan.

--No, mitä nyt?

--Niin, niin ... nyt on sulhasia.

--Ole sinä...!

--Vai ei ... nuori maisteri on tullut, ja mamselille siitä tulee
sulhanen ... sulhanen...

--Maisteristako?... Elähän ole liian varma.

--No, minä olen varma.

Ohoh! ajatteli Elli itsekseen. Niin ne kaikki luulee, mutta siinä ne
suuresti erehtyvät.

Ja laulellen kävi hän järjestelemään huoneita.

Mutta aamu alkoi tuntua pitkältä. Ei ollut enää juuri mitään tekemistä
... ilma oli kaunis, ja herrat yhä viipyivät ylhäällä.

Jotain tehdäkseen lähti Elli puutarhasta kukkia noutamaan, kulki
yliskamarin ikkunan ohitse ja puheli juuri sen kohdalla muutaman
palvelijan kanssa, joka sattumalta tuli ylös rannasta. Katsahti myöskin
sattumalta ylös ikkunaan, mutta kääntyi pian pois, kun huomasi, että
siellä liikuttiin. Meni puutarhaan. Oli jo paremmalla tuulella.
Harmitteli kuitenkin sitä, että herrat aina niin kauan nukkuvat ...
herrat ylipäänsä, ja erittäin nämä.

Elli laitteli jo verannalla vihkoa kukista ja ruohoista, joita oli
pöydälle levittänyt, kun ylhäältä alettiin tulla. Ne olivat ylioppilaan
askelia ... kohta kuului maisterikin tulevan ... ja nyt ne laskeutuivat
rappusia alas. Mutta ylioppilas tuli yksin verantaan. Hän oli maattuaan
niin hauskan ja miellyttävän näköinen, kun juuri oli unen kasvoiltaan
pudistanut.

--Hyvää huomenta!--kuinka olette maannut?

--Kiitos, hyvin!--Kylläpä nyt on kirkas paiste.--Ylioppilas meni
verannan ovelle ja tarkasteli siitä ulkoilmaa. Aurinko häikäisi hänen
silmiään, niin että piti varjostaa kädellä. Siinä oli jotain
miellyttävää siinäkin.

--Eilinen ilta oli niin erinomaisen suloinen, sanoi Elli.

--Niin, minä näin, että olitte vielä ulkona kävelemässä, kun me muut jo
olimme panneet maata.

Ylioppilas tuli ja istuutui melkein Ellin viereen ja lisäsi
leikillisesti:

--Te olitte kai haaveksimassa ... kaikki nuoret tytöt haaveksivat
illalla muiden maata mentyä...

--Se ei ole totta...

--Kyllä se on totta ... tunnustakaa, että tekin olitte ajattelemassa
jotain, jota tahdoitte oikein häiritsemättä ajatella.

--Te aivan erehdytte ... aivan erehdytte...

--En erehdy ... minä en erehdy ollenkaan ... haaveksiminen on teidän
ikäisillenne elinehto.

--Hyi, kuinka te olette paha!

--Se on, että oikeastaan olen erittäin hyvä.

--Ette ole hyvä, vaan te olette itserakas, kun luulette itseänne
hyväksi...

Ja keskustelu kääntyi näin keveäksi, ja ennenkuin kutsuttiin
aamiaiselle, olivat he Ellin mielestä jo vanhat tutut.

Yhtä hauskaa mielialaa kesti vielä aamiaisen jälkeen. Ylimmilleen se
nousi silloin, kun tuotiin lapsi kastettavaksi ja maisteri toimitti
kasteen. Elli ja ylioppilas katselivat oven raosta ja palasivat aina
toiseen huoneeseen nauramaan. Elli oli iloonsa menehtyä, kun ylioppilas
nosti silmiään niinkuin maisteri ylös kattoon, pani kätensä ristiin ja
asetti suutaan samalla lailla. Tuo yhteinen ivailu teki heidät niin
tutuiksi, että Ellistä tuntui oudolta teititellä ylioppilasta.

Toimituksensa tehtyään tuli maisterikin verannalle. Hän oli vähän vielä
taannoista tointaan juhlallisen näköinen.

--Sinä olet vielä arvokas äskeistä kyytiä, sanoi ylioppilas.

--Kuinka niin?

--Niin, niin, minusta vain näyttää, että sinä tunnet yhä vielä
ruumiissasi kastaneesi lapsen.

--Kenellekä te, neiti, valmistatte tuota kukkasvihkoa? kysyi maisteri
Elliltä eikä ollut kuulevinaankaan toveriaan.

--En juuri kenellekään.

--Vai niin, sanoi ylioppilas ja iski silmää, ettekö muista, että
lupasitte antaa sen minulle?

--Niin, se on totta se ... suokaa anteeksi ... ottakaa vain, tuoss' on!

--Saisinko luvan pyytää teitä valmistamaan minullekin sellaisen?

--Ei näistä enää taida tulla.

--Ja sitä paitsi, eihän sovi papille kantaa kukkasvihkoa.

--Neiti saa itse ratkaista... Sopiiko teidän mielestänne?

--En minä tiedä ... vaan jos luulette sopivan, niin tehkää itse, tässä
on kukkia.--Mutta eikö mennä katselemaan puutarhaa ja rantoja?

Ylioppilas ja Elli menivät. Maisteri jäi seisomaan verannalle.

--Te pujahditte läpi oikein naisen vaistolla, sanoi ylioppilas
puutarhan portilla.

--Niin, vaan emme saa olla hänelle niin pahoja.

--Ei se haittaa mitään ... tuskin tuollaiset teologit edes ymmärtävät,
että heistä tehdään pilaa.

--Vaan hänhän on teidän toverinne.

--Ei hän oikeastaan ole minun toverini... Helsingissä olimme kyllä
usein yhdessä, ja nyt minä tapasin hänet viime majatalossa ... hän
pyysi minua tulemaan tänne, ja minä tulin. Mutta emme me ole koskaan
olleet mitään hengenheimolaisia.

--Ettekö olisi muuten tullut?

--En tiedä ... vaan kyllä kai kuitenkin olisin.--Se on hyvä, että
tulitte... Mennään nyt soutelemaan!

Ja hehkuvin silmin hyppeli Elli taapäin ylioppilaan edellä. Sitten hän
juoksi ottamaan aitovarrelta heinikosta airoja.

--Tulkaa te ottamaan mela!

--Tekö siis soudatte ja minä pidän perää!

--Niin, minä soudan, ja pitäkää te perää!

Vaikka puhuttiin näin aivan tavallisia asioita, oli niissä kuitenkin
jotain salaperäistä ja kummallista. Ikäänkuin olisi jotain tarkoitettu,
vaikka ei sanottu. He alkoivat soutaa.

--Tuolla kävelee maisteri puutarhassa ja katselee tänne.

--Mitähän hän ajattelee, kun emme ottaneet häntä mukaan?

Siinäkin oli jotain salaperäistä. Varsinkin siinä: »kun emme ottaneet
häntä mukaan».

Tekivät pienen kierroksen ja palasivat takaisin rantaan.

--Muistatteko, kun eilen kurkotitte minua melalla maalle ... minun
olisi tehnyt mieleni heittää airolla vettä päällenne.

--Miksette heittänyt?

--Nyt minä kyllä heittäisin.

--Miksi te nyt?

--Sillä te ette enää ole niin juhlallinen...

--Enkö ole enää juhlallinen?

--Ette ole ... ette ollenkaan.



XVI.


Iltapäivällä tahtoi isä välttämättömästi näyttää kirkkoa vieraille, ja
niin mentiin sitä katsomaan.

Tapulista on avara näköala, tuli Elli sanoneeksi, kun kirkko oli nähty.

--Sinne minun täytyy mennä! huudahti ylioppilas... Minä en rakasta
mitään niin kuin avaria näköaloja ... tulkaa te minun kanssani!

Elli ei puhunut mitään siitä, rakastiko hän vai ei näköaloja, mutta oli
itsekseen siitä niin innostunut, että vapisi levottomuudesta.

Ylioppilas oli jo ennen häntä ehtinyt sinne ja avannut yhden luukun. Ja
siinä hän seisoi, pitäen luukusta kädellään, ettei tuuli saisi paiskata
sitä kiinni. Ellin täytyi kumartua hänen kainalonsa alitse, ja
seisoessaan siinä hän melkein oli ylioppilaassa kiinni.

Valoa tuntui pimeitä portaita ylös tultua tulvivan nyt sitä enemmän.
Häikäisi silmiä niin, että oli horjahuttaa ylioppilaan syliin. Ja tuli
kummallinen voimattomuus, semmoinen, ettei olisi tehnyt mieli sitä
estää.

Mutta tuuli puhalsi virkeästi, ylioppilas puhui ja innostui puhuessaan:

--Minä rakastan niin äärettömästi suuria, avaroita näköaloja!--Elli
kuuli kaikki, mitä hän sanoi, näki siintävät kukkulat toisen toisensa
takana, tuulessa väräjävät vedet lähellä ja kaukana ... tuossa aivan
alhaalla viheriän kirkkomaan ja sen suuret kuuset. Mutta enemmän hän
tunsi koko ajan, että ylioppilaan toinen käsi oli yhä hänen takanaan,
ja näki hänen toisen kätensä osoittelevan ja sen etusormessa kultaisen
kantasormuksen kimaltelevan ... ja hänen itsensä yhä puhuvan...

--Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea
ponnistaa... Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin ...
rohkeisiin otteluihin ... pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista...
Ja tuo tunne saa muodon siitä halusta, joka pyrkii yli horisontin
kukkuloiden ja yhä kukkuloiden taa... Eikö niin? Eikö teidänkin
mielestänne ole niin?

Niin, niin jotain semmoistahan hänkin tunsi. Vaan ei hän voinut siihen
vastata ... pelkäsi äänensä vapisevan. Mutta hän tunsi, että ylioppilas
lausui hänen sisimmät tunteensa. Vaan vaikka hän sen tunsi ja vaikka
sitä ajatteli ja sen ymmärsi, kulki vieressä ja sekaantui yhteen
toinenkin tunne, se, että hän oli ikäänkuin hänen syliinsä suljettu,
joka hänen takanaan seisoi. Ja kun ylioppilas päätään käänti ja antoi
kätensä liukua pitkin sinistä kaukaisuutta, seurasi silmä sitä, mutta
näki samalla valkoisen lakinkin, hulmuavan sametin ja mustan tukan,
joka oli korvan juuressa kähertynyt ja jota tuuli värisytti.

--Eikö niin ... eikö teilläkin ole samaa tunnetta?

--On ... kyllä minulla on.

--Siis ymmärrätte tuon, kuinka mieli suurissa lennähdyksissä haluaa
kukkulain yli ... aina pitemmälle ... kauas kohti kapenevaa
kaukaisuutta?

--Niin, tai kohota kuin lintu ylös pilviä kohti ja niiden läpikin ja
sieltä alas...

--Se on sama tunne ... te siis ymmärrätte sen ... harva nainen sen
ymmärtää.

Elli uskalsi katsoa häneen ja hakea silmillään kiinni hänen
silmäyksensä. Mutta ne yhä vain ahmivat suurta avaruutta, häneen
kääntymättä. Ja Elli antoi hänen katsella maisemaa edessään. Itse
tarkasteli hän salaa häntä.

Ja kun hän tarkasteli, kasvoi ylioppilas tuossa hänen silmissään,
kasvoi, jalostui ja muuttui miltei ylevämmäksi olennoksi. Oli kuin
olisi tuo raitis pohjatuuli häntä hienonnellut, sorvaillut ja
somistellut.

Molemmat vaipuivat he katselemiseen ja olivat kauan aikaa vaiti. Tuuli
vain yhtämittaa humahteli tapulin rakennuksissa.

--Oletteko huomannut, sanoi sitten Elli, kuinka yht'äkkiä, kun avaroita
näköaloja katselee, ei tee mieli puhua, vaan ikäänkuin väsyy ja vaipuu
äänettömyyteen? Eikä henno lähteä pois ... on vain ja katsoo.

Ylioppilas ei näyttänyt kuuntelevan, mitä Elli sanoi. Mutta Elli tunsi,
että hän olisi voinut sanoa paljon ja selvästi siitä samasta tunteesta
... ja sanoilla, jotka sattuivat ja tarkalleen kuvasivat sitä, mitä hän
tunsi.

Ylioppilas veti pitkän henkäyksen, ojensihe ja vei kätensä ulospäin
avaruutta kohti.

--On se sentään hauskaa ... äärettömän hauskaa!

--Mikä?

--Olla vapaa ylioppilas, vapaa kuin taivahan lintu ... tulla milloin
tahtoo ja taas lähteä, kun haluttaa, eikä mikään sido. Rientää ulos
avaraan maailmaan ... ulos avaraan maailmaan! Eikö niin? Ettekö
ymmärrä, kuinka hauskaa se on?

Elli ei siihen vastannut. Mutta hänestä tuntui, että hän ikäänkuin
heräsi hyvästä unesta. Ja hänen ilonsa ja innostuksensa oli samassa
mennyt. Tapuli luhistui maan tasalle. Kaikki ympärillä pieneni ja
litistyi. Hänestä itsestään tuntui kuin olisi ollut kahle jalassa.

--Eikö jo mennä, sanoi hän raukeasti.

--Niin, mennään vain ... johan olemme tämän nähneetkin... Ja laulellen
alkoi ylioppilas panna luukkuja kiinni.

--Milloin te jo lähdette? kysyi Elli pois kulkiessa. Ei voinut
pidättäytyä sitä kysymästä.

--En tiedä, ehkä jo huomenna ... täytyy käyttää kesää hyväkseen ... se
on lyhyt, kovin lyhyt ... täytyy siis siitä oikein nauttia.

Elli ei puhunut siihen sanaakaan, mutta ylioppilas yhä jatkoi samaan
suuntaan.

--Te ette voi käsittää, kuinka hurmaavaa on matkustaa ja nähdä maailmaa
yhä uusissa muodoissa edessään... Ettekö ole koskaan matkustanut?

--En muuta kuin täältä kaupunkiin.

--Ei se ole mitään sen rinnalla kuin minä ... minä en muuta haluaisi
maailmassa kuin yhä olla rientämässä ... minusta ei voisi olla
onnettomampaa kuin täytyä kaiken ikänsä yksissä paikoin asua.

--Vaan kun täytyy...

--Jokaisen ihmisen pitäisi kuitenkin koettaa edes jonkun kerran
elämässään päästä irtautumaan. Muutoin kaikki mielikuvitus, kaikki
tunteet kuihtuvat ja kutistuvat ja kuolevat.

Kun Elli oli ääneti, vaikeni ylioppilaskin. Ja niin he tulivat mitään
puhumatta pihaan.

Herrat istuivat verannalle totia juomaan.

Elli nouti ompeluksensa, ja hänkin tuli siihen vähän loitommalle
istumaan. Hän kuuli isän ja herrain puhelua, mutta ei itse ottanut
siihen osaa. Ylioppilas ei lähdöstään puhunut, vaan kertoi siihen
sijaan entisistä matkoistaan. Nauroi vähän väliä ja innostui. Elliä ei
mikään naurattanut. Yht'äkkiä hän oli tullut välinpitämättömäksi ja
melkein veltoksi kaikesta. Kaikki oli nyt jotenkuten ikäänkuin värinsä
muuttanut. Tai oikeammin oli entinen harmaa väri tullut takaisin joka
esineeseen. Niissä oli ollutkin semmoinen omituinen loisto näinä
päivinä. Ei hän jaksanut kuulla herrojen puheita. Jätti työnsä
istuimelleen ja meni hitain, raskain askelin kamariinsa ja katseli,
ohimo käden varassa, kauan ulos puutarhaan ja rantaan. Istui siinä
liikkumatta, kuinka kauan lienee istunut.



XVII.


Kun Elli seuraavana aamuna nousi ylös, kohtasi hän ylioppilaan
eteisessä. Hänellä oli jalassaan pitkävartiset saappaat, ja hän
laitteli matkalaukkuaan. Elliä hän tervehti hauskasti ja
tuttavantapaisesti, niinkuin eilenkin aamupäivällä.

Samassa tuli isäkin siihen.

--No, mitäs hommia teillä on ... matkalle lähtevän näköinen?

--Niin, johan on aika lähteä.

--Minne on semmoinen kiire?

--Suureen avaraan maailmaan ... ei ole mitään varmaa määrää ... sinne
menen, minne tie parhaiten vie.

--No, mutta eihän aamiaista syömättä.

--Kiitoksia vain!

Elli ei saanut ruokapöydässä mitään kulutetuksi.

Ylioppilas puheli kaikkien kanssa iloisesti ja huolettomasti. Ja koko
ajan etupäässä siitä, kuinka hauskaa on olla vapaa ja kulkea sinne,
minne halu vetää.

Ellin täytyi kesken syöntinsä nousta ja mennä kamariinsa.

Siellä hän oli niin kauan, kun kuuli isän häntä kyselevän.

--Herra Kalm lähtee ... tule heittämään jäähyväisiä...

Ellin kasvot olivat itkettyneet, ja hän näki, että muut sen huomasivat.
Lieneekö ylioppilaskin sen nähnyt, sillä hän ei uskaltanut katsoa häntä
silmiin.

Lähtevä heitti hyvästinsä, ja Ellistä tuntui, että hän puristi hänen
kättään. Mutta ehkä hän vain niin kuvitteli.

Sitten menivät kaikki ulos. Elli taisteli kauan siitä, menisikö hänkin,
mutta ei kuitenkaan voinut olla menemättä verannalle. Ylioppilas istui
jo rattailla.

--Eikö matka sovi täältä kautta vielä tänä kesänä? kysyi isä.

--Ehkä sopii ... en tiedä varmaan ... vaan on se hyvin mahdollista.

--Jos sopii, niin terve tulemaan meille!

--Kiitos vain!

Hän kohotti lakkiaan, ja hevonen lähti liikkeelle. Jo oli pannut
lakkinsa melkein päähän, kun huomasi Ellin verannan ikkunassa. Kohotti
sitten vielä hänellekin. Hevonen kiskaisi juoksuun. Ylioppilas vähän
horjahti taapäin ja tarttui ohjaksiin. Ja kohta ei erottanut pölystä
muuta kuin valkoisen lakin ja hevosen vilkkuvat kaviot pyörien välitse.
Sitten katosivat nekin tien käänteeseen.

Ja yhteen hämärään lauttaan suli Ellin silmissä ikkuna, vihreä pihamaa,
käytävän koivut ja punainen portti.



XVIII.


Niinä päivinä, kun ylioppilas Kalm oli pappilassa, oli ikäänkuin uusi
tuores nuoruuden puuska olisi puhaltanut koko tuon vanhan talon läpi.
Ja niin oli, kuin olisi taivaskin siltä kohdalta kohonnut tavallistaan
korkeammaksi, ilma raitistunut ja maailman rajat laajenneet.

Mutta kun ylioppilas oli pihasta ajanut ja viimeinen pöly maantiellä
asettunut entisille aloilleen, laskeutui kaikki taas vanhoilleen,
painautui kokoon entistään alemmaksi ja ummehtui tavalliseen ahtaaseen
piiriinsä...

Illalla samana päivänä pakeni Elli koivikkolehtoon, joka kasvoi vähän
matkaa pihasta järven rannalla niemessä.

Pohjatuuli puhalteli hiljalleen tummansinistä selkää pitkin ja huokaili
viileästi ja puhtaasti ruohoissa ja lehvissä. Oli kuin olisi yhä
valkeammaksi huuhdellut koivujen valkeita runkoja, joihin päivä
levollisesti laskevalta taivaalta paistoi. Kaikki oli kiihkotonta ja
välinpitämätöntä, eniten kaikista tuo verkalleen tulevien laineiden
ontonkolea loiskina rantakivillä.

Elli istui kaatuneen puun rungolla lähellä rantaa. Ei jaksanut pitkään
aikaan ajatella mitään eikä jännittää mieltään mihinkään. Oli itkenyt
silmänsä tulehduksiin ja poskensa polttaviksi. Täällä sai tuuli niitä
valtoineen viihdytellä. Tietämättä tahtomatta näki hän vain sinisen
pinnan ja mustanvihreät saaret.

Mutta pohjoistuuli teki tehtävätään ja huuhteli vähitellen hänen
mielialansa ympäristön sointuun. Ja hän heräsi ajattelemaan ja
huomaamaan sitä mukaa kuin tuuli jäähdytteli silmät ja posket. Silmä
alkoi seurata venhettä, joka saaren takaa ilmestyi ja pyrki toista
saarta kohti. Se katosi sen taa, eikä muita venheitä näkynyt. Mutta
muurahaisia kiipeili ylös ja alas sen koivun valkoista pintaa pitkin,
jonka juurella Elli istui. Hän kulki silmällään muutamien mukana, jotka
kuljettivat itseään monta vertaa suurempaa kuormaa. Katseli sitä ja
ajatteli muurahaisten kohtaloa. Tuntui niin omituiselta, että
maailmassa on ihmisiä ja että siellä sitten on tuollaisia olennoita,
joilla on omat hommansa ja omat muista riippumattomat rientonsa. Mitä
vartenhan ne rientävät ja mitä varten puuhaavat? Ja mikähän on
niidenkin tarkoitus? Mitä varten ne ovat olemassa?

Mitä varten hän itse on olemassa?--se kysymys tuli sitten. Mutta se ei
tullut kiihkoisena kysymyksenä, eikä siihen vastausta tarvittu. Ei
tullut pilkalla eikä ivallakaan. Surullisena huokauksena se tällä
kertaa tuli, laimeana arveluna pääsi mielestä.

Mutta yht'äkkiä ja melkein säikähdyttävän pian tunki tunkemalla päälle
koko hänen olentonsa, tuon, joka vasta oli mennyt. Tulvimalla tulvi
vastaan ulkomuoto, puhetapa, pienimmätkin piirteet, hattu, tukka ja
silmät... Missä hän nytkin lienee? Mahtaa ajaa kaukana jossain tien
käänteessä, iloisesti laulellen ja huolettomasti kärryihin nojaten...

Ja matkustaa suurta maailmaa kohti ... suurta maailmaa kohti, jättäen
taaksensa pienen.

Huomaamatta alkoivat siinä kyyneleet vuotaa. Mutta ne eivät päässeet
kuin puoliposkeen...

--Ei tämä kelpaa ... täytyyhän minunkin jotain... Toinen menee ja
toinen jää ... eikähän siinä ole sen enempää!

Ellillä oli ollut risunkappale kädessään. Hän katkaisi sen kahtia,
heitti palaset maahan ja nousi räväkästi ylös.

Nousu tuntui ikäänkuin puolelta päätökseltä. Niinkuin olisi sen tehtyä
ollut jotenkin pakko siihen, että täytyy tyytyä elämään, semmoisena
kuin se nyt kerran on ... itse jäädä ja antaa niiden nurkumatta mennä,
jotka menevät.

Mutta pihaan käydessä oli kuin olisi ollut mielessä jonkinlainen
katumus. Tuntui siltä, kuin olisi heittäytynyt alaspäin liukumaan,
ennenkuin viimeinen pitelevä sormi oli hervonnut.

Hän tuli pihaan. Kyytipoika oli palannut ja riisui hevosta. Isä häneltä
kyseli.

--Veitkö monta väliä?

--Kaksi minä häntä vein.

--Mitäs se tuumaili?

--Ei tuo niin mitään ... lauleli pitkin matkaa.

--Vai niin ... kävelikö törmissä?

--Milloin käveli, milloin retkotti selkä kenossa.

--Vai niin ... antoiko juomarahaa?

--Antoi markan.

--Ähäh!--

Lauleli pitkin matkaa! ajatteli Elli.

Samassa tuli siihen äiti.

--Eikö minulle olisi jotain tekemistä? kysyi Elli.

--Olisi karviaismarjapensaiden siivoilemista puutarhassa, mutta ne
taitaa pistellä kovin...

--Ei se tee mitään!



XIX.


Ja Elli meni puutarhaan ja kuukistui karviaispensaiden kupeelle niitä
puhdistelemaan. Taitteli kuivia varsia ja antoi okaiden revellä
käsiään. Tahallaan ei varonut ja melkein nautti siitä, että pisti. Oli
osaksi suloistakin ajatella tuota, että hän näin painautuu maata
vasten, ei katsokaan taivaalle eikä huoli sen korkeudesta ... rupee
muurahaiseksi. Ja mitä ne silloin liikuttavat häntä taivaan korkeudet
ja avarat maailmat ja ne, jotka siellä rientävät? Rientäkööt! Hän on
luotu sinne, missä on, ja siellähän hänen täytyy olla...

»Ihminen on maan myyrä ja nainen on työjuhta.»--Se oli sanottu jossain
kirjassa, jonka hän joskus oli lukenut. Totta kai se oikein oli, koska
kirjassa niin sanoi?

Ja siis hän penkoo, tahtoo tahallaankin maata vasten painua! Sehän on
hänen--kutsumuksensa!

Siinä oli jo ivaa tuossa, ja se kasvoi, ja sitä keräytyi yhä tiukempaan
sydämen alle. Sitä enemmän raastoi ja repi Elli marjapensaita.

Portti narahti, ja maisteri tuli hiljaa kävellen sinnepäin, missä Elli
kitki. Hän oli tarkastelevinaan lavoja ja kukkasia. Taittoi
herneenpalon ja kuului sitä pureskelevan. Elli kuuli hänen lähenevän.
Näytti siltä, kuin hän olisi tahtonut tulla puhelemaan. Mutta Elliä ei
mikään tällä kertaa niin vähän haluttanut. Mitä heillä olisi toisilleen
puhumista? Ei mitään, ainakaan ei hänellä.

Elli kääntyi niin poispäin kuin mahdollista eikä ollut huomaavinaan
maisterin rykimisiä.

--Neiti on ruvennut maantyöhön ... enkö minä voisi olla missään
suhteessa avullisena?

--Tekö? Mitäs te voisitte?

--Ehkä olisi jotain ... minä rakastan kovasti puutarhatyötä ...
neuvokaa nyt minulle jotain.

--En minä tiedä mitään ... kysykää äidiltä.

--Eikö tuo käy kipeästi käsiin, kun noin revitte varomattomasti?

--Mitäs se kävisi...

--Pidättekö karviaismarjoista?

--En.

--Viinimarjat ovat minustakin parempia.

Siihen ei Ellin mielestä tarvinnut välttämättömästi vastata. Koko
aikana ei hän päätään kääntänyt ja koetti yhä asettua niin, että tuli
selin maisteriin.

--Enkö saa noutaa päivänvarjoa ... aurinko paahtaa teitä niin kovasti.

--Eihän se paahda, kun on kohta laskemaisillaan.

--Laskemaisillaanko? ... eihän se vielä ole hetikään ... katsokaa,
kuinka paljon se on ylhäällä vielä!

Monta kertaa oli ollut pitkänlaisia äänettömyyksiä. Nyt tuli muita
pitempi, ja Elli toivoi maisterin jo lähtevän.

--Näistäkö kukkasista te aina laitatte kukkavihkoja?

--En minä laita mistään.

--Vaan laitoittehan te...

Elli nousi lähteäkseen, kun huomasi, ettei kysymyksistä loppua tullut.
Maisteri tuli vähän aikaa harhailtuaan hänkin pois.

       *       *       *       *       *

Samanlaista tuttavuuden tekoa kesti tästä lähtien melkein joka päivä.
Maisteri tunkeutui Ellin seuraan kohteliaisuuksillaan ja kysymyksillään
ja neuvoillaan. Neuvot koskivat etupäässä niitä kirjoja, joita hän näki
Ellin lukevan.

--Saanko luvan kysyä, mitä kirjaa neiti lukee?

Elli ei vastannut heti, ja maisteri kumartui lukemaan kirjan selkää.

--Walter ... Scott ... »Talis ... maani», _tavaili hän. Walter Scott on
hyvä kirjailija, etenkin nuorisolle ... minä olen lukenut useita hänen
romaanejaan ... tätä en ole lukenut ... onko tämä hyvä?

--En tiedä.

--Mutta mikähän siihen on syynä, että kaikissa romaaneissa ja
kertomuksissa puhutaan niin paljon rakkaudesta ... ja ne päättyvät aina
naimisilla ... saa olla varma siitä, että kun kaksi nuorta esiintyy,
tyttö ja poika, niin ne kohta rakastuvat ja lopulta niistä tulee pari.
Onkohan todellisessakin elämässä sillä tavalla?

Maisteri katsoi syrjästä Elliin ja hymyili toisella silmällään. Elli
nousi taaskin ja muutti johonkin toiseen huoneeseen. Ja kun maisteri
vähän ajan kuluttua käveli jälessä, täytyi Ellin mennä jonnekin ulos
lukemaan. Mutta maisteri ei mitään epäkohteliaisuuksia huomannut, eikä
Ellikään lopulta välittänyt mennä. Istui paikoillaan, luki ja antoi
hänen puhua aikansa. Vastasi, jos viitsi, useimmittain oli vaiti.



XX.


Tuli syksypuoli ja sateiset säät, eikä voinut ulkona elää. Taivas
ruuhotti melkein maata myöten, raukaisi mielen ja masensi kaiken halun
olla ketään vastaan ja sitä kenellekään näyttää.

Isä ja äiti olivat lisäksi vielä erittäin ystävällisiä maisterille, isä
varsinkin. Kiitteli häntä Ellille melkein joka kerta, kun olivat
yhdessä istuneet ja maisteri oli jonnekin poistunut.

--Hän on suorittanut papintutkintonsa erittäin loistavilla
arvosanoilla, sanoi isä. Olisi hänellä ollut päätä lukea filosofian
maisteriksikin ... ja lapsena oli hänen ihanteensa tulla lääkäriksi,
mutta hän valitsi maineettomamman papin uran, kun se oli hänen äitinsä
tahto. Omilla varoillaan hän koulutti itsensä, ja nyt hän lähettää
puolet palkastaan vanhalle äidilleen.

--Kuka sitä on kertonut? kysyi Elli.

--Kukako? Hän itse ... sinä kysyt, niinkuin olisi siinä jotain
epäiltävää, että hän itse on sitä kertonut. Ei mitään! Hän on kunnon
mies, ja minä voin rauhassa antaa kaikki toimet hänen huostaansa.

--Niin, kyllä hän on suurena apuna isälle, sanoi äitikin.

Elli ei tahtonut väitellä. Mutta hän ei saanut itseään siitä
innostumaan, että apulainen oli ruvennut papiksi, vaikka olisi voinut
lukea maisteriksikin. Hän vain ompeli mitään vastaamatta ja kun otti
rihmaa kerältä, katsahti hän ulos ikkunasta jonnekin tyhjään ilmaan ja
ajatteli muita asioita.

Mutta kun isä kerran oli maininnut, että apulainen ylioppilasajallaan
usein oli nälkääkin nähnyt, silloin kohosi Ellinkin pää, ja illallista
syödessä yhdytti hän itsensä yht'äkkiä apulaista tarkastelemasta. Ehkä
on hänessä sentään jotakin omituista ja erinomaisempaa tuon tavallisen
ulkomuodon takana? Mutta jos on, miksei sitä milloinkaan sieltä tule
näkyviin? Miksei hän koskaan puhu mitään erinomaista ... miksi aina
vain sitä samaa, jota kaikki muutkin!

Kerran huomautti hän siitä äidille, ja äitikin sen myönsi, mutta sanoi,
että hänellä saattaa olla paljon yleviäkin mielipiteitä, vaikka hän ei
niistä puhu.

Elli jäi siihen, että saattaa olla, ja oppi vähitellen häntä sietämään,
niin että joskus aloitti lyhyen puhelunkin hänen kanssaan.

Mutta ikävä hänen oli kovasti niinä aikoina. Ja usein hän istui pitkät
illat katsellen ulos puutarhaan, jossa kellastuneita lehtiä karisi, ja
ulos salmelle, jossa rumat säännöttömät laineet sitä pengoskelivat...

Eikä hänkään luultavasti enää tule! Johan kesä on loppuun kulunut eikä
siis hänen matkansa sopinut enää tänne.

Kerran kun Elli taas istui ajatuksissaan, kasvot melkein
ikkunanruudussa kiinni, kuuluivat isän askelet salista. Hän raotti
ovea, ja takana seisoi apulainen valkoisessa huivissa.

--Täällä hän on... Maisteri tahtoisi puhella sinun kanssasi, Elli,
eräästä asiasta... Ole hyvä ja käy vain sisään.

Isä meni ja painoi suojelevalla hymyllä oven puoleksi kiinni.

Elli nousi ylös eikä tiennyt, mitä tehdä. Heti aavisti hän jotain
erinomaista ja aikoi mennä, mutta kumosi samassa sen sillä, että se ei
voi olla mahdollista. Ja niin hän jäi järjestämään kirjoja pöydällään.

Apulainen rykäisi pari kertaa.

--Teidän isänne suostumuksella, alkoi hän vihdoinkin, pyytäisin saada
puhua kanssanne eräästä asiasta, jonka asian ehkä aavistatte ... vai
ettekö?

--En minä tiedä, mitä te tarkoitatte!

--Isällänne ei ole mitään sitä asiaa vastaan ... eikä äidillänne
myöskään ... Minä olen miettinyt ja tullut siihen vakaumukseen, että
te ... eikä kukaan muu... se, jonka Jumala on minulle suonut ... ja jos
te itse...

Elli oli mennyt ikkunan eteen ja seisoi siinä selin maisteriin. Nyt hän
teki liikkeen lähteäkseen pois.

--Elkää menkö, ennenkuin olette vastannut, ettekö voi tulla
kumppanikseni elämän tiellä.

--Elkää kysykö ... en minä ... antakaa minun olla!

--Te ette ehkä vielä ole oppinut minua rakastamaan ... vaan ehkä
kuitenkin saan elää siinä toivossa, että joskus ... kun opimme
tuntemaan...

Elli oli seisonut siinä niin kauhistuksissaan, että oli vähällä ollut
kirkahdus päästä tulemaan. Mutta kurkkua kuristi samalla niinkuin
kouralla.

Puhuessaan hän tunsi apulaisen häntä takaapäin lähenevän, ja hänestä
oli, niinkuin olisi tuo tahtonut tehdä hänelle jotain sanomattoman
pahaa.

--Sallikaa minun kuitenkin toivoa, että edes vuoden päästä ... tai
vaikka kahdenkin...

Ääni oli aivan korvan juuressa, ja samassa tarttui lämmin, hikinen käsi
Ellin oikeaan kalvoseen, jolla kädellä hän puristi tuolin selustinta.

Hän riipaisi sen kiivaasti irti ja kiiruhti ulos saliin ja sieltä
keittiökamariin. Aivan voivuksissa vaipui hän täällä tuolille, ja koko
hänen ruumiinsa vapisi. Mutta kun hän kuuli isän ja apulaisen äänet
isän kamarista ja kun hän oli kuulevinaan, että ne sieltä tulivat,
pakeni hän toista tietä takaisin omaan huoneeseensa.

Ensin ei hän oikein käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän
kaiken muisti, kuinka oli käynyt ja kuinka hän oli ollut, rupesi häntä
harmittamaan hänen oma käytöksensä. Miksi hän oli ollut niin hullu ja
niin tyhmä, ja miksei hän rauhallisesti ja kylmästi sanonut, että se on
mahdotonta ... ettei siitä voi tulla mitään ja että hän suorastaan
kieltää...

Mutta nyt hänen pitää mennä ja sanoa se ... heti kohta! Ja hän nousi
mennäkseen.

Mutta silloin tuli äiti huoneeseen. Elli näki, että hän tuli tästä
asiasta puhumaan.

--Onko maisteri sinulle jotakin puhunut?

--On.

--Mitä sinä vastasit?

--En minä juuri mitään ... minä olin hullu, hassu, mieletön ... vaan
nyt minä menen ja sanon hänelle heti paikalla!

--Kuule, Elli, miksi sinä olet niin kiihkoissasi ... mitä sinä aiot
hänelle sanoa?

--Mitäkö! Minä tietysti sanon, etten voi häntä koskaan rakastaa ... en
koskaan ... ja nyt minä menen!

--Odotahan nyt ... elä mene ... rauhoituhan ensin ja istu tähän
tuolille.

Elli istuutui väkinäisesti ja punoi lakkaamatta nenäliinaa käsissään.

--Mutta miksi sinä et voi häntä rakastaa? sanoi äiti vähän ajan
perästä.

--Siksi, etten voi!

--Mutta ehkä aikaa myöten voit ... eikähän sillä niin kiirettä olekaan.
Jos rukoilisit Jumalaa, että hän sinua opettaisi hänestä pitämään.
Onhan hän hyvä ja kunnollinen mies. Ja mitä sinä sitä paitsi muutakaan?
Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran mennä naimisiin ja saada
turvaa maailmassa.

--Jos menen naimisiin, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.

--Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa
sen, jota oikein rakastaa ... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota
voi sietää.

Elli herkesi punomasta nenäliinaansa, ja kädet vaipuivat
liikkumattomina helmaan. Hänellä ei ollut niin paljon kokemusta kuin
äidillä, mutta hänestä tuntui kuitenkin, kuin äiti olisi ollut oikeassa
... siinä, näet, että tyttö harvoin saa sen, jota oikein rakastaa.

--Ehket sinä vielä päätä sinne etkä tänne ... ehkä mietit vielä...

--Mutta kuinka voi elää naimisissa, jos ei rakasta?

Äiti hymyili surullisesti...

--Saa luvan voida ... ja näkyy sitä vain voivan.

Äiti lähti, ja Elli jäi siihen aivan sekaisin kaikesta.

Vähän päästä raotti isä salin ovea ja tuli sisään. Hän hymyili ja
taputti Elliä päälaelle:

--Elä ole noin onnettoman näköinen ... se ehkä tuli liian odottamatta,
mutta elä ole milläsikään, kyllä se menee ohi ... maisteri sanoi, ettet
hänelle mitään varmaa vastausta antanut, mutta eihän sillä kiirettä
olekaan. Nuorihan sinä oletkin vielä, ja kyllä hän mielellään suostuu
odottamaankin ... niin todellisesti hän sinua rakastaa, lapsukaiseni.

Isä käveli pari kertaa tyytyväisenä lattian yli ja meni sitten saliin
takaisin ja sieltä omaan kamariinsa. Elli tunsi, että nyt hänen olisi
pitänyt sanoa se ja pyytää isää puhumaan maisterille. Mutta hän ei
saanut sanoja suustaan, ennenkuin isä jo oli salissa. Ja niin se jäi
sanomatta sinä päivänä.

Eikä ollut rohkeutta tehdä sitä seuraavinakaan päivinä. Asian ratkaisu
siirtyi yhä kauemmaksi, ja sitä mukaa kävi sanominen yhä vaikeammaksi.



XXI.


Maisterin kanssa täytyi Ellin olla yhdessä niinkuin aina ennenkin, ja
kun maisteri ei enää koskaan pyrkinyt häntä aluksi puhuttelemaan ja kun
hän, jos sattuivat kahden kesken joutumaan, aina lähti pois jonnekin,
niin Elli vähitellen tähän tilaansa tottui. Illalla oli hän kyllä usein
aivan varma siitä, että hän huomenna aamulla sen sanoo, mutta aamun
tultua oli niin valoisaa, että pelkäsi punastuvan ja hämmentyvän, ja
kaikki kävisi silloin niin kankeasti ja ehkä loukkaavastikin. Ja niin
ei hän olisi tahtonut sitä sanoa ... vaan hienosti, varovaisesti ja
lempeästi, mutta samalla varmasti ja päättäväisesti pitäisi sen
tapahtua. Sillä maisteri oli tullut surullisemmaksi ja muuttunut
ikäänkuin hienommaksi. Niin että Ellin tuli häntä välistä melkein kuin
säälikin, kun tapasi hänet istumassa pää käsiin painettuna; ja katse
oli silloin arka ja pelkäävä, miltei nöyräkin, kun hän päänsä nosti.
Eikä Elli olisi mitään niin sydämestään suonut, kuin että hän olisi
tullut onnelliseksi ja tyytyväiseksi--jonkun toisen kanssa.

Eräänä pyhänä oli Elli ehtoollisella, ja maisteri piti rippipuheen.
Elli häntä tarkasteli koko ajan. Oli siinä hänen mielestään jotain
vakavaa ja juhlallistakin, kun hän seisoi musta kauhtana päällä vasten
valkeaa alttariliinaa.

Ja kun hän ehtoollista jakoi, kulki arvokkaasti ja sivulleen katsomatta
miehestä mieheen ja sanoi jakamissanat kullekin rippivieraalle syvällä
rintaäänellä, niin vaimot Ellin kahden puolen ääneensä itkivät, ja
hänelle itselleenkin tietämättään ilmaantui kyynel silmään. Ja sillä
kertaa näytti maisterista kadonneen tuo tavallinen jokapäiväisyys, joka
hänessä Elliä eniten kaikesta vaivasi.

Päivällistä syödessä samana pyhänä tarjosi Elli hänelle yht'äkkiä
leipäkorin. Maisteri katsahti häneen ikäänkuin kummastuen, ja Elli
hämmästyi ja punastui siitä.

Tähän asti hän oli aina koettanut osoittaa niin vähän ystävällisyyttä
ja kohteliaisuutta kuin suinkin.

Isä sen sijaan kantoi melkein käsillään maisteria. Ja nimitteli heitä
toisilleen ja kohteli niinkuin puoleksi kihlatuita. Juotti heillä
sinun-maljankin. Maisteri kutsui sen jälkeen Elliä nimeltä ja Elli
koetti välttää kutsumasta maisteria miksikään.

Talvi tuli, tuli lunta, pakkasta ja helisevä keli. Isä oli ostanut
kauniin hevosen ja mukavan reen ja toimitti maisterin ja Ellin kahden
kesken ajamaan. Elli meni ajamaan, mutta kummasteli joka kerta, kuinka
hän todellakin oli voinut mennä. Mutta niin se aina tapahtui, ettei hän
isän mieltä pahoittamatta ja ikävyyksiä aikaan saamatta olisi voinut
kieltää. He ajoivat hauskaa maantietä, jonka molemmin puolin levisi
sileät hanget ja kohosivat huurteiset koivut. He ajelivat pitkät
matkat, ja silloin oli pakko jotain puhella. Matkan varrella olevien
esineiden ympärillä se kuitenkin vain liikkui, koski taloja, hevosta ja
vastaan tulevia ihmisiä.

Mutta pinnistys ja jäykkyys Ellin puolelta sen johdosta kuitenkin
vähitellen poistui. Ja reen liukuessa eteenpäin ja aisakellon hauskasti
helistessä tuli hetkellinen reippaus mieleen, niin että melkein halusi
jotain ratkaisevaa saadakseen heittäytyä tuohon elämään, joka
luultavasti kuitenkin kerran tulisi elettäväksi ja jota välistä
ikäänkuin odotti saadakseen nähdä, mimmoista se olisi. Tulla yht'äkkiä
rouvaksi, papin rouvaksi, ehkä ruustinnaksikin, sitä hän silloin
tällöin hassuuden vuoksi kuvitteli, ja suukin meni sitä ajatellessa
hymyyn.

Mutta ei maisteri suoraan tästä asiasta koskaan puhunut, välistä vain
kaukaisesti viittaamalla. Eikä kukaan muukaan puhunut. Mutta kaikista
kuitenkin näkyi, että he hänen suhteensa pitivät jotain ikäänkuin
päätettynä asiana. Vastaantulijatkin tervehtiessään hymyilivät
merkitsevästi.

Ja kun tultiin kotiin sellaisilta retkiltä, hymyili isä salaperäisesti
ja kyseli, missä _he_ olivat olleet ja oliko _heillä_ ollut hauska.

Kun Elli tuon otti mitään virkkamatta vastaan, tuntui siltä, että
häneltä päivä päivältä katosi oikeus kieltää, jos häneltä jotain vielä
vaadittaisiin.

Tuollaisina kirkkaina talvi-aamupäivinä, kun sitten noin oli ajelemasta
tultu ja astuttu ruokasaliin, jossa kahvipöytä odotti hauskoine
valkoisine kattimineen ja jossa isä tyytyväisenä keinutuolissaan istuen
piippuaan poltti ja äitikin miltei iloisen näköisenä sukkaa kuteli,
semmoisina hetkinä herahti mieli yht'äkkiä helläksi ja rakastavaiseksi.
Hän tarjosi iloisesti kahvia kaikille ja istuutui huolettomasti pienen
sohvan toiseen nurkkaan, jonka toisessa nurkassa istui maisteri.

Mutta päivällisen jälkeen ja illan alkaessa riutua surulliseksi ja
ikäväksi täytti kalvava suru rinnan. Oli kuin olisi ollut ikäänkuin
kala kierrettynä suureen apajaan, joka hyvin hiljalleen supistui yhä
ahtaammaksi. Olisi pitänyt hypätä yli jostain, mutta kun alkoi etsiä
sitä kohtaa, mistä mennä, ei rajaa näkynyt, eikä tiennyt, mistä
hypätä...


Semmoisina iltapäivinä istui Elli pitkät hetket kamarinsa ikkunassa ja
katseli ulos kylmään ilmaan, jokin kirja lukemattomana polvellaan.
Paljon oli lunta puutarhassa, ja sieltä täältä harrotti vain muutamia
karviaismarjapensaiden ja vatun varsia hangen alta. Venheet oli pantu
kumolleen nuottakodan kupeelle, vahva nietos päällään. Salmella ajaa
kituutteli joku viluinen matkamies. Päivä pilkotteli laskemaisillaan,
ja kylmän keltainen puna jäi siitä vähäksi aikaa etelään, yhä heiketen.
Sitä vastaan kuusien latvat toisella puolen salmen näyttivät mustilta
ja jäätyneiltä. Ylempänä taivaalla harhaili yksinään joku kylmän
haalakka pilvi, jota laskeva päivä vielä valaisi. Semmoisia pilviä
Ellin silmä aina etsi, ja niitä hän katseli, kunnes pimeni.

Eikä hän juuri mitään ajatellut eikä mitään tuntenut. Koko olennon
valtasi herpoontuminen ja välinpitämättömyys kaikesta siitä, mikä oli
ollut ja aikoi tulla. Olisi voinut ottaa vastaan mitä hyvänsä ... kun
ei kuitenkaan elämässä tainnut toinen olla toistaan. parempaa.

Hipumalla hipui mieleen kuitenkin tunne siitä, että jos _hän_ olisi
täällä, tuo, jonka matkat eivät tänne toista kertaa osuneet ja joka
jossain riensi, missä lienee rientänyt, jos hän sattumalta tulisi ja
ilmaantuisi!--niin vaikkei hän välittäisikään sen enempää ... niinkuin
tietysti ei välittänytkään ... mutta kunhan vain saisi nähdä hänet,
niin pelastuisi...

Eräänä sellaisena iltana tuli isä ruokalevoltaan ja kertoi haukotellen
tietävänsä uutisen.

--Minkä uutisen? kysyi Elli edelleen ulos katsellen.

--Sanomissa seisoo, että se ylioppilas Kalm ... joka täällä kävi mennä
kesänä ... että se on matkustanut useammiksi vuosiksi ulkomaille.

Elli ei kysynyt, minne eikä mitä varten? Vapiseva, pidätetty huokaus
pusersi vain rintaa, ja pari kertaa kierrähti kyynel silmässä ja kuivi
siihen. Tuntui, kuin olisi pitänyt äärettömästi itkeä, mutta että
kyyneliä puuttui.

Eikö sitten häntä kukaan ajattele eikä hänestä välitä? Eikö kukaan koko
avarassa maailmassa?

Isä oli kävellä köpästellyt takaisin muihin huoneisiin. Jonkun ajan
kuluttua kuuluivat maisterin askeleet isän huoneessa liikkuvan ja
sieltä lähenevän salin yli Ellin kamarin ovea kohti... Elli ne kuuli ja
tunsi ne eikä noussut ylös. Oli, kuin olisi hän melkein niitä
odottanut...

Muita kun maisteri avasi oven, liikahti mielessä lyhyeksi hetkeksi
ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt,
ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.

Se ajatus katosi kuitenkin samassa kuin tulikin.

Mutta kun tuo asia oli tapahtunut, ilmaantui sama ajatus uudelleen
siinä muodossa, että nyt oli antautuminen tapahtunut. Eikä se ajatus
tahtonut niinkään pian kulua tuntumattomaksi.

Vähän päästä tuli siihen äiti. Maisteri oli mennyt, ja Elli istui yhä
entisellä sijallaan.

--Täällä oli maisteri ... oliko puhetta siitä?

--Oli.

--Uudistiko hän siis kysymyksensä?

--Uudisti...

--Ja mitäs sinä?

--Minä suostuin.

--Vaan rakastatko sinä häntä siis todellakin oikein? kysyi äiti arasti.

--Tehän sanoitte, äiti, kerran, että tytön täytyy tyytyä siihen, jota
voi sietää...

Äiti loi tyttäreensä pitkän tutkivan katseen. Olikohan noissa hänen
sanoissaan jotain ivaa? Äidistä tuntui, että niissä ainakin oli joku
salainen syytös häntä kohtaan. Hän aikoi kysyä, oliko tyttö ottanut nuo
hänen sanansa silloin todeksi, vai suottako hän ne vain nyt kertoi. Ei
hän kuitenkaan saanut mitään kysytyksi.

Mutta ovessa mennessä häntä omatunto löi jostain hämärästä synnistä.
Vaan samassa sanoi toinen ääni, että ehkä niin kuitenkin on parasta,
kuin on. Jos vain olisi tiennyt, mikä oli oikein. Mutta siitähän hän ei
koskaan pääse selville.

Ehkä Elli itse sen sentään parhaiten tietää, mikä hänelle on
onnellisinta. Hän onkin viime aikoina niin muuttunut ... tullut aivan
aikaihmiseksi. Tuo oli äidin viimeinen lohdutus. Vaikka se tuntui hyvin
horjuvalta.

Äidin mentyä jäi Elli yhä edelleen istumaan entiselle sijalleen.

Istui kauan ja katseli eteensä lattiaan...

Mitä hän miettii?--Kuka sen tietää, mitä ihminen silloin miettii, kun
hän kädet helmaan hervonneina ilman mitään määrää eteensä yhteen kohti
tuijottaa. Vaikea on sitä toisen tietää. Ei hän sitä aina itsekään
tiedä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Papin tytär" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home