Title: Iltalampun ääressä II - Uusia kertomuksia
Author: Aina, 1856-1928
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Iltalampun ääressä II - Uusia kertomuksia" ***


ILTALAMPUN ÄÄRESSÄ II

Uusia kertomuksia


Kirj.

Aina [Edith Forssman]


Suomentanut Teuvo Pakkala


Söderström ja Kumpp., Helsinki, 1895.



SISÄLLYS:

Koti
Muistoruno
Rakkaudesta
Vanha Maija
Taistelu olemassa olosta
Isoäidin tanssikengät
Liikalainen
Tulevaisuuden eteen



KOTI.

Joulukertomus.


    _Tervehtii jo meitä
    Joulu armainen._ --

-- Pyydän anteeksi, hyvä rouva, minä en huomannut teitä heti tässä
tungoksessa, -- tohtori kumarsi ja ojensi nuorelle professorin rouvalle
kätensä tervehdykseksi. -- Täällä junalla on todella sellainen tungos,
kun kaikki ihmiset sulloutuvat matkalle aivan kuin hullut ja ihan kuin
koko pitkänä vuonna ei olisi muuta sopivaa matkustuspäivää kuin
joulukuun kahdeskymmenesneljäs päivä.

-- Te laskette leikkiä, tohtori Nord. Onhan luonnollista, että kaikki
haluavat kotia joululle.

-- Joilla nimittäin on koti, rouvani. Minä en satu olemaan niitä
valituita.

-- Noo, minkävuoksi sitten olette meidän kanssamme täällä tungoksessa
tänään? -- nuori rouva kysyi ja katsoi tohtoriin lapsellisilla,
kirkkailla silmillään.

-- Virkavelvollisuus vaatii, hyvä rouva. Minun pitää mennä tarkastamaan
ruumista, kun nimittäin muuan vanha juoppo ukontynkä on tavattu
hengettömänä hiekkakuopassa eivätkä asianomaiset ole voineet ymmärtää
kuoleman syytä.

-- Uh, niin inhoittavaa!

-- Niin, anteeksi suoravaisuuteni, tiedättehän entuudestaan, että olen
materialisti, joka otan elämän ja olot siltä kannalta. Mutta teillä
varmaan on miellyttävämpi matkan päämaali; minne on matka, jos saan
kysyä, lasten ja kukkasten kera?

-- Me matkustamme kotia äitini luo, joululle lapsuuteni kotiin. Ja kun
mieheni ei joutanut aikaisemmin lähtemään, niin lykkäytyi matkamme
täksi päiväksi. Asemalta on vielä pitkä taival Koivuniemeen, joksi
rakasta kotitaloani sanotaan, vaan hevoset ovat meitä vastassa, niin
että kaikessa tapauksessa pääsemme perille joulukuusen sytytykselle!

Hänen äänensä soi ihastusta ja silmistä ääretön, vaan salattu riemu
loisti.

Tohtori oli istahtanut vaunun sohvan päädylle ja loi terävillä
silmillään tarkastavan katseen vastapäätä istuvan rouvan raikkaalle,
heleälle ja nuorekkaalle muodolle.

-- Katsokaas! -- professorin rouva sanoi, joka samassa kääntyi
katsomaan ikkunasta, -- Tuollainen sankka lumisade. Maa pukeutuu
juhlapukuun, ja kautta koko maan siunataan erinomaista rekikeliä.
Pehmoinen, puhdas lumi on joulun runoutta, huurteisissa metsissä,
joissa talvitaivaan tähdet kimaltelevat lumikiteissä, niissä on
tunnelmaa; reki liukuu liukkailla teillä niinkuin satumaassa ja
kulkusten helinä illan hiljaisuudessa on kuin kaukaista laulua
jouluilosta tuhansissa kaukaisissa kodeissa Suomen syrjäisillä
seuduilla.

Tohtori katsoi häneen hymyillen:

-- Tehän runoilette, hyvä rouva!

-- En ensinkään, minä vain kerron, miltä tuntuu matkustaa kotia. Sitten
naimisiin tultuani en ole ollut joulua äitini luona -- kaikki muistoni
ovat kouluajoilta, kun tultiin kotia juhlille. On ollut aina mitä
estettä milloinkin joulumatkalle, etupäässä pienten lastemme hoito,
vaan kaiken aikaa olen ikävöinyt sinne, hyvänen aika miten olen
kaihonnut! -- Hän puristi kätensä yhteen ja katseli ohikiitäviä
seutuja: -- Minusta tuntuu, että juna menee niin hitaasti. -- Hän
hymyili ja nyökytti päätään professorille, joka istui sohvalla toisella
puolen vaunua ja huvitteli vanhinta lastansa -- vaaleaveristä,
viisivuotiasta poikaa -- näyttämällä ja selittämällä kuvia muutamasta
joululehdestä.

-- Miehenikin ikävöipi maalle -- sanoi nuori rouva hyväilevällä
äänellä. -- Hän tarvitsee lepoa ankaran työnsä jälkeen, ja siellä
kotonani onkin niin suloisen rauhallista. Te hymyilette minulle, herra
tohtori. Teistä on innostukseni naurettavaa ja käsittämätöntä, sen näen
ivallisesta katseestanne, vaan suokaa anteeksi, minä en tänään voi
ajatella enkä puhella muusta kuin yhdestä ainoasta asiasta!

-- Enhän minä naura, rouvaseni, minä vain istun ihmetellen tuota
kummallista koti-ikävää; olisi todella hauska voida tutkia sitä
pienempiä osiansa myöten.

-- Eikö teillä ole koskaan ollut kotia?

-- Sanokaamme sitä suojapaikaksi, hyvä rouva, mitä eläimellinen
olentoni on pitänyt olinpaikkanansa.

-- Koditon, oh Jumalani! -- hän otti kiihkoisesti syliinsä
kaksivuotiaan lapsensa, joka nojaili hänen syliään vasten, ja puristi
lapsen rinnoilleen, -- minä säälin teitä, herra tohtori, teiltä on
puuttunut paras, mitä maailmassa on! Nähkääs, hän, jolla on ollut hyvä
koti -- joutukoonpa sitte mihin maailman kolkkaan tahansa -- on aina
sydämessään säilyttävä tämän kodin muiston, hän aina ikävöipi sinne
takaisin ja läpi elämän surujen ja ilojen, vastusten ja pettyneiden
toiveitten -- vielä läpi epätoivon synkän yön kodin muisto loistaa kuin
tähti, kun jo kaikki muu on pimentynyt.

-- Nyt te taas haaveilette, hyvä rouva!

-- En lainkaan, se on puhdasta totta, minähän itse tiedän minkä
arvoinen sellainen koti on; sen ympärillä kiertävät puhtaimmat,
kauniimmat muistoni, muistot äidin vaalinnasta, isänrakkaudesta,
siskoelämästä ja lapsuuden riemuista. Minkä aurinko on kukalle, on hyvä
koti pienelle ihmistaimelle, joka ainoastaan kodin turvissa ja
vaikutuksen alaisena voi kehittyä siksi, mikä sen tarkoituksena on.

-- Teidän ajatuksenne mukaan ei siis koditon ole täysin normaali?

-- Niin pitkälle en mene -- vastasi rouva nauraen -- minä tahdoin
ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret
kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä edellytyksiä
-- esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan menettänyt kalliita
etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää elämän taistelua, jos
saa takaisin silläkään.

-- Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään
koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota
tarkoitatte -- kodin? -- tohtori kysyi pilkallisesti.

-- Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti
rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä
ihmiseenkin -- rouva vastasi yksinkertaisesti.

Tohtori kumarsi:

-- Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle,
rouva hyvä?

-- Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se
herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan
itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte
mielellänne tyhjentää sen pohjaan -- hän sanoi iloisesti. -- Jaloimmat,
puhtaimmat tunteet ovat sanassa _koti_. Koti kasvattaa isänmaan
rakkauden -- ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän
taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen
kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja -- se kuvastaa meille
ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.

Tohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: -- Minulla on elämän
periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää
mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin
arvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään kolkkaa
maanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa yhtäkään
veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin annan
samalla mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte,
rouvaseni -- kysykää ruumismadoilta sitä asiaa -- maasta olet sinä
tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.

Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän ei
olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen
professori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä
lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli
hiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä
koettaen päästä katselemaan ulos ikkunasta: -- Äiti! -- Rouva vavahti
kuullessaan lapsen äänen: -- Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on
hevosia?

-- Emme ole poikaseni, se ei ole meidän asema, ja nuo hevoset eivät ole
isoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jotka
myöskin ovat lähettäneet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita.

-- Äiti, kerro millaista on siellä perillä, vaan ensin hevosista.

-- Mutta kultaseni, sinähän tiedät hevosista enemmän kuin minä.

-- Niin niin, vaan kerro kuitenkin!

-- No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin näemme
Anderssonin, isoäidin luotetun ajajan, joka seisoo siinä ja hymyilee ja
ojentaa kätensä ottaen syliinsä pikku Gärdan, ja tavaramakasiinin luona
hirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja
Kipunalla kaunis vaaleankellertävä kihartava harja.

-- Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on Gärdan, se on niin lauhkea ja
sopii tytölle!

-- Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja
kauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt
ovat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä,
joka olet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson
hyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä
niin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, luimistavat korvansa ja
syöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire.

-- Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen
kylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien
kynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille,
pienoiseni ja -- kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla,
me olemme kotona!

-- Ja sitte äiti, entäs sitte -- pienokainen oli käärinyt pulleat
kätösensä äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin
silmiinsä.

-- Sitte, lapseni -- äiti loi poikaan haaveilevan katseen -- sinä näet,
John, tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja
kynnyksellä seisoo isoäiti itse, avosylin tervehtien meitä
tervetulleiksi!

-- Ja entäs joulukuusi, äiti?

-- Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen
latvassa tähti -- Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon
kynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme
sisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:

    Tervehtii jo meitä
    Joulu armainen --

-- Vielä kerro, vielä, vielä -- --

-- Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa
ja astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan.
Gärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja
annat kättä joulupukille.

-- John ei koskaan pelkää!

Äiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: -- Se onkin kiltti pukki, hän tuo
lahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka
istuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä
äänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on
niin kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan
haju -- siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin
hiljaista. Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa »rauhaa maahan» luonnon
uinuessa.

-- Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö
Anderssonia. Hyvästi herra tohtori -- rouva kääntyi ja ojensi hänelle
kätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde -- jääkää
hyvästi!

Tohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen
omituisesti: -- Kiitoksia kertomastanne kauniita -- satuja!

Rouva pudisti päätään: -- Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä
kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin
todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan aina
se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla varma.

Tohtori hymyili epäilevästi: -- Pieniä asioita pienille lapsille!

-- Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi -- eivät
ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni
olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on
vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana
koti on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.

Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti: --
Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha
oppimaan sitä läksyä -- hän sanoi surunvoittoisesti.

-- Vaan kuule, John -- tohtori otti pojan syliinsä -- en minä näe
yhtään ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona,
ajatteleppas jos isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei
olekaan muistanut, että nyt on jouluilta?

Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein
rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:

-- Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.

-- Hiljaa, hiljaa poikaseni -- äiti pani kätensä pienen rupattajan
suulle.

-- Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen
huulilta -- tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin
sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä
muisti, huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!

-- Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan -- John oli heti valmis sovintoon.

-- Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi »tyhmälle sedällekin» -- tohtori
vastasi hymyillen -- minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia --
hyvästi!

Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen
puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä
niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä
tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän
väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen
pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja
kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään -- tuo lämmin
perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita
säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut
ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein
asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä
tuo suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli
luonnollisesti kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin
-- -- Hänen huulensa liikkuivat hiljaa: -- Minä tiedän, että olen hullu
-- hän mutisi -- vaan minä kadehdin heidän -- kotiaan!

       *       *       *       *       *

Juna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä
peittyi hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan
lumipeitteistä maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten
kiitäessä mielihalulla.

Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja
maanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana
kuin taivaan tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen
vieressään ja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen
muita huomata tuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä saada
herättää nukkuvat lapset riemuhuudolla: -- Nyt ollaan kotona!

Se hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen,
John sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: -- John
näkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.

-- Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti -- ah, äiti, äiti! --
nuori rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen
syliinsä -- voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia.

-- Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin -- sanoi
professori ystävällisesti -- minun kukkani oli liian syvään juurtunut
lapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän lapsemme
oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä, sillä
jalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni sydänkäpyseni,
ei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi --

-- Ja sekö kaikki on kodin ansiota?

-- Niin minulla on täysi syy otaksua.

-- Ehkä hyvästä tyttärestä tulee aina hyvä vaimo -- isoäiti veti
rakkaasti nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset syöksyivät
joulukuusen luo, joka loisti täydessä kirkkaudessaan ja näytti heille
riemuitsevan ja aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut.

-- Onko sinulla joulupukkikin, mummo? -- kysyi John.

-- Onpa vain, siitä saat olla varma, poikaseni -- ja sinä minun
kultakipeneeni -- iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua
teille! Tulkaa tänne joulukynttiläin valoon, tyttäreni, minun pitää
katsella sinua oikein tarkoin. Jumalan kiitos, sinähän olet aivan
niinkuin ennenkin.

-- Ja sinä myöskin, äiti kulta.

-- En ole aivan ennallaan, minulla on enemmän hopeahiuksia ja ryppyjä.

-- Ne kuluttaa ja silittää pois lapsenlapset; et voi uskoa, miten
mieheni ja minä -- lapsista puhumattakaan olemme olleet iloissamme
tästä joulumatkasta, että saamme viettää joulua täällä sinun kanssasi
levossa ja rauhassa. On niin sanomattoman hauskaa olla kaikkien
rakkaittensa kanssa koolla vanhassa kodissa, jonka sinä, äitiseni, olet
tehnyt niin kalliiksi ja mieluisaksi lapsillesi. Kiitos siitä, Jumala
sinua siunatkoon! -- Nuori rouva syvästi liikutettuna suuteli äitinsä
käsiä, vaan vanhus silitti hyväilevästä hänen päätänsä: -- Elä kiitä
minua -- sanoi hän hiljaa -- hyvä koti on Jumalan lahja, paras, mitä
voimme maan päällä saavuttaa paitsi lupausta asunnoista tuolla
ylhäällä. Siellä, rakkaani, vasta siellä olemme kotona!



MUISTORUNO.


Vanhoja muistellessa esiintyy aina selvänä monien muiden kuvain
joukossa vanhan karjakon pitkä luiseva vartalo, leveä rokonarpinen
muoto ja rehelliset silmät. Kauniiksi ei häntä voinut sanoa, vaan perin
rehellinen näkönsä todisti, mikä hän oli -- uskotun palvelijan tyyppi
vanhoilta hyviltä ajoilta.

Meidän päivinämme on harvassa sellaisia ihmisiä, sen vaikuttaa jo ajan
henki, mikä kaikkiin elämän oloihin on painanut levottomuuden leiman;
nyt ei ole enää aikaa kauvan viipyä yhdessä kohdin, levoton ihmismieli
haluaa vaihtelua ja taas vaihtelua ja niin muutetaan paikkoja
lakkaamatta, jota tekevät niin ylhäisemmät kuin alhaisemmatkin.

Vanha karjakko palveli samassa herrastalossa »koko aikansa», eikä hän
koskaan ajatellutkaan muuttaa toiseen taloon. Hän oli emännän luotetuin
tuki suuren maatilan talouden hoidossa, oikein kansan sanaan »uskottu
henkilö», vaan tämän suosion takia oli hänellä paljon vihollisia
tovereissaan, jotka eivät voineet häntä suvaita sen luottamuksen takia,
jota osoitettiin hänelle. Hän kärsi kuitenkin tyyneesti tämän
kiusallisuuden eikä koskaan muitten palvelijain takia väistynyt
velvollisuuksien tieltä.

Karjaa rakasti hän kuin äiti lapsiaan, hoiti niitä yöt kaiket -- kun
niin oli tarve -- niin tunnollisesti ettei vertaa. Rakkautensa niihin
saikin hänet tekemään pientä, viatonta petosta -- mutta se olikin
ainoa tekonsa sitä laatua. Hän näet sulloi jauhomitan täyteen
jauhonjakopäivinä. Siitä oli aina alituista kiistaa karjakon ja
rehumiehen välillä, joka karjakon mielestä sorti navettakarjaa hevosten
hyväksi, ja valituksia tehtiin molemmin puolin niin usein, että
molemmat lopulta joutuivat isäntäväen pilan ja naurun alaisiksi; sillä
vaikka karjakko muuten oli hiljainen ja sävyisä nainen, niin oli hän,
kun karjasta oli kysymys, tanakka puolestaan.

Muuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan unohdeta
runsaita osia, joita hän jakoi lapsijoukolle, joka keräysi padan
ympärille hänen juoksuttaessa juustoa, ja sitä kärsivällisyyttä, jota
hän osoitti kertoessaan iltakaudet satuja kuunteleville pienokaisille.

Talvi-iltain mieluisimpia huveja oli nimittäin, iltasta odottaessa ja
Nukku-Matin ahdistaessa, mennä piikain kamariin ja siellä karjakon
korkealla sängyllä istuessa kuulla hänen kansanmurteellaan kertovan
vanhoja ja moneen kertaan kerrotuita, vaan aina uutuuden viehätyksellä
kuultuja satuja, rukin vinhasti suristessa ja hienon langan
muodostuessa hänen vikkelissä sormissaan.

Vaan vasta omalla alallaan liikkuessa oli karjakko täydessä
arvokkuudessaan, silloin kuin hän oli suuressa, raittiissa
maitokamarissa, jota hän piti erinomaisessa järjestyksessä ja
mallikelpoisen puhtaana. Tunsi todella nautintoa katsellessa kirkkaan
puhtaaksi pestyjä hyllyjä, joissa oli pitkät rivit lumivalkoisia
maitopyttyjä, maukkaita, kuivamaan pantuja juustoja ja suuria pyttyjä,
joissa oli kullankeltaista pappilan voita. Täällä hallitsi karjakko
kuin kuningatar epäämättömällä vallalla ja arvolla, ja itse oli aina
antamassa joka tipan maitoa, mikä tarvittiin talouteen, jotta ei kukaan
pääsisi tekemään epäjärjestystä siellä. Hän olikin ylpeä saadessaan
katsojille näytellä aarteitaan ja varustaa herrasväen pöytä herkuilla,
jotka olivat hänen hallussaan ja joita tarjoiltiin aina kaikinpuolin
maukkaasti laitettuna.

Vaikka nykyaikaiset meijerit joka päivä parannettuine koneineen ovat
maitotalouden saaneet toiselle kannalle, niin muistelee kuitenkin
kaipauksella entisen ajan hauskoja maitokamareita, joissa valmistettiin
kaikki talon omiksi tarpeiksi, niin ettei ollut koskaan puutetta
voista, hyvästä kermasta ja verrattomasta viilistä.

Minä tosiaan uskon, että tuo kunnioitettava vanha karjakko kääntyisi
haudassaan, jos näkisi, miten meidän päivinämme hoidetaan karjaa ja
miten aamulla joka ikinen maitotippa kulettaa koluutetaan
kylänmeijeriin, jollei sellaista laitosta ole itse talossa. Eukko
varmaan sanoisi niinkuin moni muukin:

-- Talonpoika kokoaa rahaa, vaan työmies ei saa voimaa
kurnaali-maidosta.

Kun sunnuntaina iltapäivällä sattui menemään maitokamarin ohi, niin
kuului sieltä tavallisesti yksitoikkoista, hiljaista muminaa. Kun
katsahti sisään, niin näki karjakon puhtaan palttinaisen verhon takana
istuvan lukemassa saarnaa vanhasta paksusta postillasta, joka oli hänen
oma kallisarvoinen omaisuutensa ja jolla arkipäivinä oli sijansa
hyllyllä kevätjuustojen yläpuolella.

Hän ei ollut niitä, joka kristillisyyttään piteli esillä kuin
kaupankalua, vaan koko hänen elämänsä oli vaellusta Jumalan tahdon
jälkeen uskollisessa velvollisuuksien täyttämisessä, ja minä olen
varma, että hän luki postillaa yhtä paljon henkensä virkistämiseksi
kuin täyttääkseen pyhäpäivän velvollisuutta.

Joka aamu, kun hän tuli navettaan -- varsinaiselle työkentälleen --
rukoili hän nöyrästi Jumalan siunausta itselleen ja karjalle, joiden
menestys oli hänelle sydämenasiana, ja siunausta olikin hänen työssään.
Hänellä »onnistui» karja, sanottiin, vaan itse tiesi hän parhaiten,
mistä onni tuli.

Karjakko oli tullut pappilaan nuorena, reippaana tyttösenä, oli
kuluttanut parhaat nuoruutensa voimat työhön isäntäväkensä hyödyksi,
joiden kunnioituksen ja ystävällisyyden hän oli saavuttanut, ja joita
kohtaan hän itse tunsi mitä lämpimintä mieltymystä. Nyt oli hän jo
aikoja sitten jättänyt parhaan ikänsä, ja kun kunnioitetun perheenisän
kuoleman takia pesä hajoitettiin, jossa hänelläkin, palvelijalla, oli
ollut kotinsa, niin ei hän enää vanhoilla päivillään tahtonut palvella
vieraita, vaan päätti pankkiin sijoitetuilla säästöillään rakentaa
itselleen oman tuvan vanhain päiväinsä varaksi.

Tuumasta toimeen! Tupa tuli valmiiksi, valkaistuine uunineen ja
perunakellarineen tuvan sillan alla, oikein sellainen pieni ihannetupa
hänen mielestään, ja sitte rakennettiin siihen vielä pieni pyhäkamari
eteiseen, jossa vanhan karjakon hyvin säilyneet ja kirjavat
karttuuni- ja villavaatteet, peitteet, silkkihuivit ja vahvaompeleiset
pieksut olivat järjestettyinä kaikessa kauneudessaan ja edullisemmassa
valossa kuin pappilan ullakon pimeässä sopukassa, jossa niitä lapset
olivat katselleet suureksi huvikseen.

Hänellä oli siis pieni, rauhaisa soppi vanhoina päivinään, vaan lepo ja
vapautensa eivät liene koskaan haihduttaneet entisten aikain kaipausta,
pappilaa hän ei unohuttanut koskaan ja suurin ilonsa oli saada
vieraakseen matalaan majaansa entisen isäntäväkensä. Silloin pani hän
mielellään pannun tulelle, ja nuoret halulla söivät hänen herkkuisia
pannukakkujaan, vaikka jo aikoja sitten olivatkin vieraantuneet hänen
saduilleen.

Nyt on jo monia vuosia sitte vanha karjakko levännyt hiljaisessa
hautuumaassa ja vaatimattomassa hautamerkissä on vanhan isäntäväkensä
panettamat sanat: -- Sinä hyvä ja uskollinen palvelija, vähässä olet
ollut uskollinen, mene Herran iloon.

Kunnia ja kiitos hyvälle, rehelliselle palvelijalle ja rauha hänen
muistolleen.



RAKKAUDESTA.


-- Sinä näytät niin rasittuneelta, Hilja, lepää nyt vähän, minä olen
levoton terveytesi takia!

-- Ei ole hätää, hyvä täti.

Hiljan äänessä oli rohkea sointu ja hän kohotti melkein kärsimättömällä
liikkeellä mustatukkaisen tytönpäänsä kirjoitustyöstä, jonka ääressä
oli ollut kumarruksissa useita tuntia.

-- Sinulla varmaan on taas ylimääräistä työtä. Minä en ymmärrä mitä
sellainen merkitsee, kun sinulla kuitenkin on hyvä virka ja siitä
sellaiset tulot.

Hiljan poskille punat nousivat, ja kiivas vastaus oli tulossa huulilla,
vaan hän pakotti itsensä vaikenemaan ja pisti kynän päättävästi taas
musteastiaan, jolloin kapteenin rouva Lind otti avainkimppunsa ja meni
ruokasaliin järjestämään teepöytää.

Hiljan kynä ratisi taas kiireesti paperilla sivun loppuun, vaan sitte
ojentausi hän tuolissaan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään.
Kapteenin rouva oli oikeassa, Hilja todellakin oli uupuneen ja
rasittuneen näköinen, ja silmissä -- jotka olivat suuret ja siniset --
oli raukea tuijottava katse. Veltto ilme ilmestyi vaaleanpunasille
huulille, kun hän hetkeksi antautui lepäämään, vaan heti hän taas
karkoitti rivakasti uneliaisuuden ja tarttui työhön uudelleen.

Kello ruokasalissa löi heleällä äänellä kahdeksaa, teekeittiö kirisi
iloisesti ja ovella seisoi pieni, kaunisvarsinen kapteenin rouva: --
Tule nyt, tyttöseni, tee odottaa, ja herra Grönblad myöskin.

Tällä nimellä tuntui olevan tenhoisa vaikutus Hiljaan, hän työnsi heti
paperit syrjään, silmäsi pikimmältään kuvastimeen sohvan päällä ja
riensi sitte kodikkaaseen, valoisaan ruokasaliin.

-- Hyvää iltaa, Knuut! -- Hyvää iltaa, Hilja! -- Heidän silmänsä
kohtasivat toisiaan ymmärretyllä katseella. Heti istuttiin pöytään ja
iloisen emännän ja hänen kahden asuntovieraansa keskustelu sujui
vilkkaasti.

Kapteenin rouva Lind oli vanhan meriurhon lapseton leski. Hän oli
varakas, niin että taloudellisessa suhteessa oli riippumaton mistään,
vaan reipas luonteensa ja taipumuksensa iloiseen seuraan -- varsinkin
nuorison seuraan -- saattoi hänet aina ottamaan hyvin varustettuun
pöytäänsä ja äidilliseen hoitoonsa vähintään kaksi asuntovierasta
kerrallaan.

Neiti Hilja Ojanen ja ylioppilas Knuut Grönblad olivat asuneet hänen
luonaan enemmän kuin neljä vuotta ja sen vuoksi pidettiin heitä kuin
perheeseen kuuluvina -- johon kuului, paitse itse kapteenin rouvaa,
myös pikku Titti, vaaleankeltainen villakoira, yhtä pullakka ja pyöreä
kuin sen emäntäkin. Rouva Lind vakuutti joka päivä, että Hilja oli
hänelle kuin oma lapsi ja että Grönblad oli kiltein poika hänen
asuntovieraistaan, ja kun Hilja eräänä päivänä suurimpana salaisuutena
uskoi eukolle, että Knuut ja hän ovat salakihloissa, niin he olivat
kapteenin rouvan mielestä -- »niin sievä pari» ja hän antoi heille
hellän sydämensä siunauksen.

Siitä oli jo kolme vuotta, ja tuon tuostakin eukko vilkutti
tuttavallisesti Hiljalle silmää, kun olivat kahden kesken, ja kysyi,
»milloin he julkaisevat kihlauksensa», vaan toinen aina vastasi vähän
punastuen, että Knuut oli vielä ainoastaan ylioppilas ja lukee
lääkäriksi, joka kestää niin kauan; he eivät olleet aikoneet julkaista
kihlaustaan ennenkuin Knuut pääsee kandidaatiksi.

Kapteenin rouva oli avomielinen ja hänellä oli suuri vastenmielisyys
kaikkea salaperäisyyttä vastaan ja pitkälliset kihlaukset varsinkin
olivat hänelle mielenkiusaksi. Vaan nuorten asiain kanssa hänellä ei
ollut oikeastaan mitään tekemistä, sen vuoksi täytyi hänen malttaa
mielensä, niin vaikeata kuin olikin olla ääneti ja ilmaisematta
salaisuus kamreerin rouvalle, joka asui toisessa kerroksessa ja oli
hänen uskottunsa. Kolme vuotta oli rouva Lindistä pitkä aika, vaan
Hiljasta menivät ne kuin uni; onnellisena ei lue päiviä, ja nämä kolme
vuotta olivat olleet iloisinta aikaa hänen elämässään.

Yleensä puhuen ei Hiljan elämässä juuri koskaan ollut ylenmäärin ollut
iloa tahi päiväpaistetta. Hiljan vanhempien koti oli köyhä ja ihan
varatonna joutui hän vanhempiensa kuoltua parinkymmenen vuotiaana
maailmaan ansaitsemaan leipänsä, miten parhaiten taisi.

Onneksi oli hänellä hyvä käsiala ja oli nopea kirjoittamaan, joten
hänen onnistui aluksi hankkia kirjoitustyötä; sittemmin kävi hän
kirjanpitokurssin ja vihdoin saikin paikan muutamassa konttorissa.
Palkka oli hyvä ja iltapuhteet olivat vapaata aikaa. Tämä
riippumattomuus tuntui kyllä onnelliselta, vaikkakin hän -- niinkuin
moni muukin -- tunsi, että koko olonsa riippui hänen omasta
terveydestään ja työkyvystään, vaan Hiljan elämällä, kun hän
asuntovieraana muutti toisesta vieraasta kodista toiseen, oli
selittämätön autiuuden leima. Kaikkialla tunsi hän itsensä vieraaksi,
erittäinkin kun hän oli umpimielinen ja pysyi vieraana tuntemattomille.
Vasta kun hän oleusi rouva Lindin luo, tunsi hän mitä kodikkuus on.
Työssä ja yksinäisyydessä oli kulunut hänen nuoruutensa, tuo toivehikas
aika, jolle itsekukin asettaa tuhansia mahdollisuuksia seisoessaan sen
kynnyksellä, tuo aika, jolloin aavistellen katsoo tulevaisuutta. Hilja
oli täyttänyt kaksikymmentä kahdeksan vuotta muuttaessaan rouva Lindin
luo.

Hän muisti selvästi sen päivän, eikä se varmaankaan koskaan unohtuisi
häneltä, sillä silloin näki hän ensikerran Knuutin. Tämä oli solakka,
kalpea, vähän etukumarainen, silmänsä olivat kauniit, siniset ja
käytöksensä vähän kömpelö, talonpoikaisylioppilas kun oli.

Hilja tunsi heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ehkä sen vuoksi, että
Knuut oli ujo ja seuraa karttava niinkuin hän itsekin, ja pian alkoi
Knuutin persoonallisuus vaikuttaa häneen tietämättään. Hilja rupesi
pilollaan opettamaan hänelle kaikkia pieniä sääntöjä sievää käytöstapaa
varten seurassa ja oli hyvin rohkea tuon itseään ujomman rinnalla.

Pian hän myöskin huomasi, että ujossa ylioppilaassa piili tavattoman
runsaat lahjat; rahvaan lapsi, yksinkertaisissa oloissa kasvanut, vaan
oli ominneuvoinsa hankkinut itselleen kaikenlaatuista kirjallisuutta,
jota ei ollut ainoastaan lukenut, vaan muodostanut mielipiteitä
luetusta. Hän oli ajatellut ja miettinyt enemmän kuin useat hänen
ikäisensä nuoret miehet, jotka ovat sivistyneistä kodeista, ja hänen ja
Hiljan kesken kehittyi pitkät keskustelut päivällispöydässä ajan
kysymyksistä ja uudemmasta kirjallisuudesta.

Nuori Grönblad, joka tähän saakka oli pysytellyt enimmäkseen
kamarissaan ja hyvin harvoin noudattanut rouva Lindin ystävällistä
kutsua »pistäytymään sisälle ja puhelemaan jonkun hetken
iltapuhteiksi», rupesi vähitellen kaiken joutoaikansa oleskelemaan
naisten luona, missä ilta kului vilkkaassa keskustelussa tahi hyvää
kirjaa lukiessa.

Niin tuttavuus jatkui ja Hilja huomasi, että elämänsä ei aina ollut
katoava varjoon, vaan vielä voi se tulla valoisaksikin. Varhaisin
nuoruus oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ollut vanha, vielä sydän
sykki lämpöisesti ja veri virtasi kiivaasti -- ei, hän ei ollut vanha,
vaan vielä tarpeeksi nuori ja jäntevä voidakseen sepittää onnensa, ja
tuhannet äänet sydämmessä soivat elämän sulon ylistystä!

Kun vuosi oli kulunut, niin oli tämä ilo vähällä saada äkillisen lopun.
Knuut Grönblad alkoi näyttää huolestuneelta ja surulliselta, aivan kuin
auttamaton asia olisi häntä vaivannut. Vihdoin hän Hiljalle eräänä
päivänä, kun olivat yhdessä kävelemässä, uskoi huolensa. Hänellä oli
rahahuolia. Tähän saakka oli hän tullut toimeen ansaitsemalla
kotiopettajana kesäaikoina ja silloin tällöin saanut isältään kotoa --
vaan nyt oli talo myyty velasta, hänen täytyi keskeyttää lukunsa tahi
ottaa laina voidakseen elää kaupungissa, vaan kenen puoleen hän
kääntyisi, hänellähän ei ollut sellaisia tuttavia.

Hilja kuunteli tyyneesti loppuun, kulki sitte kauan ääneti ja
miettiväisenä, vaan lausui vihdoin vähän epäillen: -- Minulla on vähän
rahoja pankissa, joita olen palkastani säästänyt; ne ovat siellä nyt
käyttämättöminä, ottakaa ne ja maksakaa niistä minulle sama korko,
minkä pankki maksaa. Eihän tämä siis ole minun puolestani erityisempää
jalomielisyyttä, ottakaa vain ne -- lisäsi hän suostutellen -- minähän
saan tehdä niitten kanssa, mitä haluan, sillä ne ovat omaa ansiotani,
eikä teidän tarvitse hankkia takuita niille.

Ylioppilas katsoi häneen pitkistään ennenkuin purkautui innokkaasti
ylistämään hänen suurta jalomielisyyttään, hyväsydämisyyttään, vaan
loppupäätös oli se, että hänen oli mahdoton vastaan ottaa sellaista
uhrausta. Hänen tutkinto-uransa oli pitkä ja ennenkuin voisi maksaa
velkansa, olisi Hilja ehkä uupunut odottamaan. Hän tarkoitti totta,
kukaan ei olisi voinut epäillä siitä tahi syyttää häntä, että hän
kevytmielisesti tarttui hyvään tarjoukseen saadakseen tarvittavat
rahat. Hilja itse ne todella työnsi hänelle ja niin »syntyi kaupat»,
kuten Hilja ammattimaisesti lausui. Hilja nosti pankista puolet
talletuksella olevia rahojaan ja teki Knuutin velallisekseen.
Seuraavana vuonna meni toinen puoli ja tulvivalla kiitollisuudella
vannoi ylioppilas hänelle ikuiset valat, jos Hilja vain tahtoisi tulla
hänen omakseen, sillä Hilja oli hänen mielestään paras ihminen
maailmassa, oikea ihanneihminen.

Hilja luonnollisesti ei ottanut hänen liioiteltuja lauseitaan niin
sananmukaisesti, hän ei ollut niin hurmaantunut ja oli -- neljä vuotta
vanhempi. Vaan olihan Knuutin ihastus niin houkuttelevaa uskottamaan
Hiljalle, että hän on joksikin merkitykseksi toiselle, hänkin, joka
niin kanan oli tuntenut olevansa yksin, ja niin järki ei kauemmin
voinut puoltaan pitää. He kihlautuivat.

Hiljan hurmaantunut sydän sykki lämpöisesti, hän ei rakastanut häntä
kiihkoisesti ja intohimoisesti, niinkuin rakastetaan nuoruuden vuosina,
vaan kypsyneen naisen syvällisellä, tyyneellä mieltymyksellä, joka
tunne vaatii niin vähän, se kuin alttiisti uhraa kaikki.

Nyt oli Hiljalla elämässään jotakin, jonka vuoksi elää. Päivät
päätynään ajatteli hän Knuutiaan ja öisin uneksi hänestä. Säästörahat
eivät enää menneet pankkiin, Knuut tarvitsi ne kaikkityyni, jopa ajan
ollen menot lisääntyivät niin, että Hilja rupesi ottamaan ylimääräisiä
kotitöitä, minkä teki puoleksi salaa. Knuutin täytyi nyt tutkimustensa
vuoksi usein olla poissa iltasin, niin Hiljanhan sopi hyvästi silloin
työskennellä -- Knuutin ei tarvinnut aavistaakaan, että hän uurasti ja
ponnisteli hänen tähtensä, sillä se juuri oli Hiljasta suloista, että
sai hiljaisuudessa tasoittaa Knuutin tietä hänen korkeaan päämaaliinsa.
Niin, Knuutista oli tuleva erinomainen lääkäri, muotilääkäri, jonka
luona kaikki juoksevat, varsinkin naiset. Olisikohan hän
mustasukkainen? Eikö mitä -- Hilja naurahti -- ei, ei, ei koskaan,
hän oli Knuutista yhtä varma kuin itsestään. Ja vilkkaassa
mielikuvituksessaan loi hän sulhasestaan mitä ihanteellisimpia kuvia,
niinkuin jokainen rakastunut nainen tekee. Knuut oli hänen nuori
sankarinsa eikä hän huomannut hänessä koskaan pieniäkään heikkouksia,
eikä hänestä ollut mitään syytä moittia sitä, että Knuut nyt niin
helposti voi ottaa hänen säästörahojaan, kun alku kerran oli tehty;
hänestä oli niin luonnollista, että Knuut oli nyt ottavan sijalla,
tulevaisuudessa oli Hiljan mielestä asemat yhtä helposti vaihdetut.

Nuori lääketieteen oppilas oli todella hyvin lahjakas ja teki työtä
kunnioitusta herättävästi, vaan ei ollut niin ihanneltava, kuin
morsiamensa häntä piti, ja hänestä iloinen toveriseura oli joskus
mieluisampi kuin kahdenolo Hiljan kanssa -- mistä Knuut ei juuri
todenteolla välittänyt. Ihminen on ihminen ja yksilöllisen vapautensa
hävittäminenhän olisi luonnotonta. Kun Hiljalle siitä oli iloa, että
sai lainata hänelle rahaa, niin mitäpä hän miehekkään ylpeytensä takia
kieltäisi häneltä tätä iloa, ja kyllähän hän tilaisuuden tultua maksaa
Hiljalle kaikki oikein korkoa korolle. Knuut ajatteli vähän väliä näin
rauhoittaakseen itseään, vaan joka vuosi tuntui hänestä että
tulevaisuus eteni etenemistään sen sijaan kuin sen olisi pitänyt
lähetä. Mitä varten ajattelikin tulevaisuutta, kun nykyisyydessä oli
niin hauska elää. Hänellä sitäpaitsi ei ollut aikaa uneksimisiin. Hilja
uneksi sen sijaan heidän molempain edestä, kun hän istui iltasin lampun
ääressä ja neuloi kauniita nimikirjaimia pöytäliinoihin ja
servietteihin, joita hän oli hiljaisuudessa vähitellen hankkinut
varustuksekseen.

Seuraavana kesänä tarjosi Knuutille muuan hänen rikas toverinsa vapaan
matkan Ruotsiin ja Norjaan, ja hän matkusti keveällä sydämellä ja
huvitteli huoletta. Hilja kulki kaupungin pölyisiä katuja ja joka päivä
laski, paljonko hän voisi ensi syyslukukaudeksi säästää Knuutille;
paljo se maksoi opin hankkiminen, vaan sittepä oppi onkin tuottava
pääoma, kun on oppivuotensa jaksanut.

       *       *       *       *       *

Muutamana elokuun päivänä tuli rouva Lind läähättäen Hiljaa vastaan
etehisessä, kun Hilja tuli kotia.

-- Minulla on sinulle uutinen kerrottavana -- huusi eukko hyvänen
innokkaana -- suuri uutinen, sen saat uskoa. Me saamme uuden
asuntovieraan syyskuun alussa, veljeni nuori tytär Sortavalasta tulee
tänne. Muistathan sinä, olenhan puhunut veljestäni, joka on
kruununvoutina siellä? Tyttö on ainoastaan seitsemäntoistavuotias,
oikea lapsi ja tulee tänne veistokurssiin ja Jumala tiesi mitä kaikkia
opintoja varten. Luonnollisesti hän tulee vanhan tätinsä luo asumaan,
joka ei ole nähnyt häntä kuin piennäpahaisna; minä muutan yhden
lepotuolin sänkykamariin, niin se on sillä hyvä, sillä Esteri on yhtä
kiltti ja vaatimaton kuin isänsä oli nuorena, siitä olen varma.

Rouva hengitti jo helpommin saatuaan ilmoitetuksi uutisensa, ja Hilja
koetti ottaa niin ystävällisesti kuin suinkin osaa hänen iloonsa ja
rouvan kanssa suunnitella, miten kaikki järjestettäisiin, jotta uudella
tulokkaalla olisi hauska ja mukava.

Syyskuun tultua, joka tavallisesti tuo mukanaan elämää ja liikettä
pääkaupunkiin ja kouluihin tulvivan nuorison, saapui rouva Lindinkin
vieras, ujo, nuori tyttö, ruskeasilmäinen impi, jolla hampaat olivat
kimaltelevan kirkkaat ja poskissa pienet sievät kuopat kun hän veti
suutaan puoleksi ujoon puoleksi veitikkamaiseen nauruun.

Hilja otti hänet heti sisarelliseen huostaansa, rouva Lindillä oli
hänelle joka päivä uusia lempinimiä, ja vanha Titti unohutti ärtyisen
mielensä, kun Esteri hyväili häntä pehmoisella kädellä, sanalla sanoen
nuoresta tytöstä tuli pian koko talon kultasilmä. Hänen tarvitsi vain
panna päänsä kallelleen ja katsoa herttaisesti, niin hän sai kaikki
toiveensa täytetyiksi. Onnen myyrä.

Hilja katseli joskus surullisena, vaan kadehtimatta nuorta tyttöä, joka
oli kuin perhonen, minkä elämää eivät surut olleet vielä varjostaneet.
Hän oli rikkaitten vanhempain ainoa, jumaloitu lapsi, jolle koko
maailma hymyili, ja sen vuoksi itsekin aina iloinen kuin auringon säde.
Iloisuudellaan, avonaisuudellaan ja nuoruuden sulollaan viehätti hän
kaikkia, joiden seurassa oli. --

Esteri herätti uutta elämää rouva Lindin piirissä, jossa viime aikoina
se oli alkanut olla hiljaista, ja kun Knuut tuli kotia matkaltaan, niin
hänkin -- joka muuten ei ollut mikään naisseuran mies -- mielellään
puheli tahi laski leikkiä nuoren tytön kanssa, joka niin helposti
punastui ja nauroi niin lapsellisen viehättävästi.

Oli oikein hauska syksy heillä ollut, arveli Hilja ja piti sitä Esterin
ansiona, ja Knuut vapautui usein iltasin töistään mennäkseen heidän
kanssaan huveihin, sillä Esterin piti luonnollisesti saada huvitella
jonkun verran ja nähdä vähän maailmaa ympärillään, Hilja turvanaan, kun
tätinsä ei liikkunut missään iltasin.

Jouluksi meni Esteri kotia, vaan tuli taas takaisin uudeksi vuodeksi,
hän viihtyi niin hyvästi erinomaisen tätinsä luona, sanoi hän; kaikki
olivat hänelle täällä niin hyviä, jopa vanha Tittikin, joka muuten oli
taipuisa murisemaan vieraille.

Hilja väsymättä korjaili Esterin hameenhelmuksia ja piti huolta hänen
hansikkaistaan, ja maisteri -- Esteri sanoi jo maisteriksi, kun
Grönblad juuri suoritteli tutkintojaan -- jopa maisterikin tuhlaili
kallista aikaansa valmistaen Esteriä noihin ikäviin oppitunteihin,
joita Esterin välttämättä piti äitinsä tahdon mukaan ottaa.

Nämä opinnot olivat todella Esterin ainoa loukkauskivi tässä
maailmassa, sillä tuo sievä pää oli hiukan kovanlainen, johon hän ei
saanut pystymään oppia yhtävähän kuin hän voi estää poskiaan
punastumasta aina, kun Knuut katsahti häneen. Ja Knuutin katse
harhailikin usein »lapsen» sievällä muodolla, samalla kun hän puoleksi
tietämättään alkoi huomata, että Hilja näytti vähän vanhentuneelta.

Hiljasta taas hänen Knuutinsa alkoi kehittyä siksi, minkä hän
mielessään oli hänestä kuvaillut tulevankin. Hänestä oli tullut
leveäharteinen, pystypäinen, näytti terveeltä ja voimakkaalta ja pienet
mustat viikset somistivat häntä erinomaisesti. Sitä paitse oli hän,
ennen niin arkaileva ja nyt iloinen ja seurasta huvitettu; käytöksensä
oli vapaata ja hän hymyili kohteliaasti, jolloin näkyivät tasaiset
valkeat hampaansa -- ainoat, mikä oli enää sukuperintöä hänellä. Hilja
sanoi usein piloillaan, että Knuutin hymy oli oikein ammattihymyä, jota
hän harjoittelee vastaista tarvetta varten.

Hiljasta oli mieluista nähdä Knuut vilkkaalla ja puheliaalla tuulella,
silloin vasta hänen mielestään Knuutin lahjakkaisuus tuli täysin
näkyviin, vaan kun Knuut laski leikkiä Esterin kanssa, niin oli Hilja
joskus hyvin surullinen, kun tunsi olevansa heidän rinnallaan niin
vanha, kuin olisi kuulunut jo eri sukupolveen. Esterille ei oltu
koskaan uskottu Hiljan ja Knuutin välisiä suhteita, eikä hän ollut
mikään sieluntuntija, harvoin huomasi asioita pintaa syvemmälle ja otti
ihmiset heidän sanainsa ja näkönsä mukaan. Keväällähän he aikoivat
julkaista kihlauksensa, kun Knuut oli saanut tutkintonsa, joita varten
hän teki työtä »aivan hurjasti» -- niinkuin itse sanoi -- ainoa keino
osoittaakseen Hiljalle kiitollisuuttaan oli se, että hän oli ahkera.
Vaan niin kovin ankarasti hän ei työskennellyt kuitenkaan, koskapahan
joka päivä jouti hukkaamaan tunnin tai pari Esterin kanssa
Esplanaatikadulla. Hilja, joka ei koskaan valinnut kävelyajakseen
puolispäivän tunteja, niin kuin muotiin kuului, mutta oli konttorista
ruokatunneille tullessaan pakotettu kulkemaan Esplanaatin läpi, näki
heidät usein kävelemässä iloisina ja ylhäisinä väen tungoksessa ja
innokkaasti keskustellen, niin etteivät havanneet Hiljaa, joka
huomaamattomana tuli näkyviin ja taas katosi ihmisjoukkoon. He
näyttivät Hiljasta niin vierailta kuleksiessaan hitaasti
päivänpaisteisella kadulla. Ja aina tämä uudistuva näky viilsi
ehdottomasti hänen sydäntään. Ei ollut niinkuin olisi pitänyt olla;
hänen olisi pitänyt olla Esterin sijalla siinä kävelemässä ja vielä
käsikädessä Knuutin kanssa, niin että koko maailma olisi saanut nähdä,
että he kaksi kuuluivat toisilleen. Vaan kun hän ajatteli itseään
iloisessa, loistavassa joukossa vanhassa palttoossaan, joka ompeleista
oli jo vaalennut, ja huokeassa hatussaan, niin täytyi hänen tunnustaa,
että Ester ihkauudessa muodinmukaisessa kevätpuvussa sopi joukkoon
paremmin ja tuotti Knuutille suurempaa kunniaa. Ehkäpä Knuut olisikin
häpeillyt hänen puutteellisen ulkonäön vuoksi, ajatteli Hilja
katkeralla mielellä -- hän ei voinut ostaa mitään uutta kevätpukua,
sillä Knuut tarvitsi palttoon, ja herrain vaatteet ovat niin äärettömän
kalliita.

Noo, samapa se! Onhan vielä tohtorinnalla varaa pukeutua niin, että
hänen miehensä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeillä hänen seuraansa.

Minkä vuoksi hänen silmiinsä tuli kyyneliä, ja minkä vuoksi tunsi
sydämessään ahdistusta tulevaisuutta ajatellessaan? Hän ei itsekään
sitä tiennyt, hän tiesi vain sen, että hän ei enää voinut koskaan
tulevaisuutta ajatella tuskaa tuntematta siitä, että tulevaisuus
peittyi häneltä pilveen ja varjoihin.

Hilja raukka, hän ei tahtonut itselleen myöntää, että epäluulon siemen
hänen tahtomattaan oli istuutunut hänen sydämeensä, missä se nyt iti
ja kasvoi. Ja tietämättään oli hänen mielensä päivät päästään
jännityksessä huomioita tehdessään, mikä sai hänen poskensa kalpeiksi
ja poisti unen hänen kosteista silmistään, kun hän illalla laski päänsä
patjoille.

Niin kului tuskallisia viikkoja, kunnes muutamana toukokuun kirkkaana
päivänä Knuut tuli kotia ja päivällispöydässä hyvin välinpitämättömästi
kertoi, että »nyt hän on maisteri».

Hiljasta tuntui, että sydämensä lakkasi sykkimästä. Nyt vihdoin olivat
he siis perillä, niin kauan odotetussa ja ikävöidyssä päämaalissa; vaan
että Knuut ilmaisi tämän suuren ja tärkeän uutisen niin arkipäiväisellä
tavalla pöydässä iloitsematta siitä ensiksi hänen kanssaan kahden
kesken, sitä hänen ei ollut helppo anteeksi antaa Knuutille.
Hiljallehan oli tämä tutkinto melkein kuin koko elämän onni, sen eteen
oli hän uhrannut kaikki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ottavat
sydämenasiat aivan toisella tavoin kuin naiset, ajatteli hän
katkerasti, kohottaessaan niinkuin muutkin lasinsa ja juodessaan
Knuutin onneksi rouva Lindin karviaismarjaviiniä, jota aina ilmestyi
silmänräpäyksessä satunnaisina juhlatilaisuuksina.

-- Onneksesi, Knuut! -- sanoi Hilja vapisevin huulin.

-- Kiitos! -- vastasi hän katsomatta Hiljaa.

Illalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison
tanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva
Vesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli
odottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen
toiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin
pimeä ja surullinen -- silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut
tuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta. Hilja
oli nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä tiennyt,
että hän oli tullut sitte takaisin.

-- Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? -- kysyi hän ja lisäsi puolittain
epäileväisesti -- minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista
juuri tänä iltana!

Knuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien
toverien kanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan
luo.

-- Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää,
jolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? -- sanoi hän vienosti ja
ojensi hänelle kätensä.

-- Luonnollisesti minä muistan -- sanoi Knuut katsellen kadulle ja
hänen silmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme.

-- Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut -- jatkoi
Hilja -- se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan
kaukainen tähti taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme,
tulevaisuus on ihan jalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna
sormuksia, sano? -- Hiljan ääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja
katseensa oli kiinnitetty Knuutin jäykästi kokoonnipistettyihin
huuliin. Oli kuin Knuutin ajatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa
ja Hilja nyt kysymyksillään pakoittanut ne takaisin.

-- Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin -- vastasi hän.

Hilja tuijotti häneen hetkisen kädet suonenvetoisesti puristettuina
rintaan, sitte syöksähti esiin tuo kysymys, joka niin kauan oli
poltellut hänen haavoitettua sydäntään: -- Knuut, Knuut, sinä et enää
minua rakasta, minä näen, että välimme on loppunut?

Knuut huudahti kiihkeästi: -- Minä en koskaan ole ajatellut rikkoa
sanaani, Hilja, sen vannon.

-- Minä ymmärrän, sinä olet kylmennyt -- Hilja taivutti päätään aivan
kuin musertavan iskun kohdatessa.

-- Niin, valheeseen perustuessa olisi tulevaisuutemme huonolla
perustuksella -- sanoi Knuut vähän kärsimättömästi -- tunteilleen ei
voi, näet, mitään, vaan rehellisenä miehenä pidän lupaukseni!

Hilja hymyili surullisesti: -- Kiitos siitä -- minä nyt vapautan sinut
lupauksestasi; rakas Knuut, minä olen liian vaativa enkä tahdo perustaa
avioliittoani muuhun kuin molemmin puoliseen rakkauteen. Kiitos
entisistä hauskoista hetkistä, Knuut, minä olin hyvin onnellinen
silloin, vaikka kaikki oli ainoastaan unelmaa.

Yksinäinen suuri kyynel vieri hiljalleen kalpeaa poskea pitkin, jota
Hilja ei pyyhkinyt pois. Knuut katseli sitä ja yhtäkkiä sulasi tuo
kyynel hänen sydämensä ympärille kylmettyneen kuoren; muistaen
tulvehtivan hellyyden, jota tämä nainen oli monet vuodet hänelle
osoittanut, tarttui hän Hiljan molempiin käsiin ja suuteli niitä
kiihkoisesti ja purkautui tuskissaan ja katumuksissaan intohimoisiin
sanoihin.

Hilja seisoi liikkumatta ja antoi tämän myrskyn raivota ylitsensä, vaan
kuta enemmän Knuut puhui lämmeten ja kiihottaen tunteitaan kunnes
kauniissa silmissä loisti kyyneleitä, sitä kivettyneemmäksi tunsi Hilja
itsensä. Lopuksi hän ei voinut muuta kuin veti pois kätensä ja viittasi
Knuutia menemään: -- Jo riittää, Knuut, minä olen väsynyt -- sanoi hän
heikosti. -- Sinun ei tarvitse puolustaa syyttömäksi itseäsi mistään,
jota et ole tehnyt. Sinä et ole ollut uskoton minulle, sillä nyt näen,
että se mitä minä pidin rakkautena olikin vaan kiitollisuutta. Elä puhu
»minun hukatuista rahoistani», nehän voit vastaisuudessa maksaa, vaan
kuule, Knuut, -- hän tarttui lujasti Knuutin käsivarteen -- minä en voi
suvaita, että maksat velkasi minulle millään muulla kuin omilla
ansaitsemillasi rahoilla, ei millään muulla, muista se.

Hänen mieleensä oli äkkiä syöksähtänyt ajatus, että olisi ääretöntä
ivaa, jos Knuut maksaisi hänen uhraukset -- rikkaan vaimon häälahjalla.
Välistä ehtii silmänräpäyksessä seurata pitkän ajatussarjan.

-- Hyvästi, Knuut, nyt sinun täytyy mennä!

Kun ovi sulkeutui Knuutin jälkeen, piiloittihe Hilja akkunaverhojen taa
ja katseli Knuuttia, kun hän meni alaspäin katua, astuen reippaasti ja
notkeasti. Ah, hän ei ollut erehtynyt, hän tunsi, että Knuut meni
keventyneellä sydämellä, kun vaikea hetki oli ohi.

Hilja painoi sormensa polttaville silmilleen ja ajatteli miten
hartaasti hän vielä kerran olisi tahtonut pyyhkiä syrjään hänen
kiharaisen tukkansa ja suudella kaunista, korkeaa otsaa. Hiljan
rakkaudessa oli melkein äidillistä hellyyttä -- vaan nyt oli kaikki
ohi, ja hän oli taas yksin, niin yksin ei hän elämässään ollut vielä
koskaan tuntenut olevansa.

Tuolla kirjoituspöydällä oli suuri pino kirjoitustöitä odottamassa,
vaan eihän nyt enää ollut mitään, minkä eteen työskennellä, ainoastaan
omasta itsestään huoli, kaikki hänen uhrauksensa oli ollut turhaa.

Vaan oliko se todellakin ollut niin arvotonta? Hän jäi sitä hetkeksi
miettimään.

Jos Knuutista tulee, niin kuin hän oli hänestä toivonut, etevä, kyvykäs
lääkäri, niin olihan siitä ihmiskunnalle sama hyöty, vaikka hän ei
saisikaan olla osakkaana Knuutin menestykseen. Pitkien vuosien aikana
hiljaisessa, uskollisessa kieltäymyksessä oli hänen rakkaudestaan
puhdistunut itsekkäisyyden kuona, ja tuona hetkenä, kun hän seisoi
yksinänsä ja pettyneenä, puhkesi sen kaunein kukka. Kuumia kyyneliä
vieri silmistä lieventäen ahdistetun sydämen tuskaa ja kun hän illalla
pani maata, nukkui hän pitkistä ajoista rauhallisesti kuin lapsi.

Hän heräsi, kun Esteri muutamia tunteja myöhemmin tuli kotiin. Pieni
olento hiipi varovasti varpaillaan ja pelkäsi kovasti, että jos hän
häiritsee Hiljaa ja herättää hänet, niin että Hiljan kävi häntä
sääliksi. Esteri näytti niin kauniilta, kun hän kuvastimen edessä
suki tuuheaa tukkaansa. Hilja ehdottomasti sivellytti kädellään
leikkotukkaansa. Knuut ei kärsinyt lyhyttä tukkaa naisella, vaan Hilja
oli leikkauttanut tukkansa, että sen laittelemisessa ei aamuilla
kuluisi aika.

Hänellä ei ollut niinkuin »lapsella» aikaa pukeutua ja kuleksia
puolille päivin pitseillä ja silkkinauhoilla koristetussa aamunutussa,
vaan eipä hän näyttänytkään sitte niin hienohipeäiseltä ja hoidetulta
kuin Esteri, jolla oli verrattoman kaunis iho, helmikirkkaat hampaat ja
ruusunpunaiset sormenpäät.

Hilja huokasi ja käänsi päänsä pois.

-- Oh, oletko hereilläsi, Hilja -- sanoi Esteri -- minä paha tyttö kun
olin asettanut lampun niin, että valottaa sinua suoraan silmiin, anna
anteeksi!

-- Ei haittaa ollenkaan, hyvä ystävä, oliko sinulla hauska?

-- Ihmeen hauska, saanko istua vähän aikaa sänkysi laidalle ja kertoa
ennenkuin menen tädin luo?

Hilja ei voinut sitä estellä, kukaan ei voinut kieltää, mitä tuo
purppurahuuli pyysi, ja kun hän hyvää yötä toivottaen kääri kätensä
Hiljan kaulaan, puristi Hilja häntä rintaansa vasten. Jumalan kiitos,
Hiljan sydämessä ei ollut mitään katkeruutta parempiosaisia kohtaan.

Pian sen jälkeen kun Esteri lukukauden lopussa oli lähtenyt
pääkaupungista kotia, katosi myöskin maisteri Grönblad, ja viikkoa
myöhemmin sai kapteenin rouva lipun, jossa heidän yhteen kiedottujen
nimiensä alla oli merkitsevä sana »kihloissa».

Eukko ihan hämmästyi: -- No, mutta, Hilja -- huudahti hän -- mitä tämä
merkitsee, sinunhan piti saada hänet?

-- Ei, täti hyvä, meidän kihlauksemme oli vain unelma -- sanoi Hilja
matalalla äänellä -- nyt se on todellisuus -- ja kun rouva Lind
kirjoitti onnentoivotuskirjeen »veljelleni kruununvoudille», niin
kirjoitti Hilja Esterille nämä rivit:

»Ole onnellinen, pieni ystävä, ja hyvin hyvä hänelle».

-- Eikös ole omituinen lause -- sanoi »lapsi», joka morsianten
tavallisella välinpitämättömyydellä entisiä ystäviään kohtaan näytti
kirjeen sulhaselleen -- hyvä sinulle, Knuut. Olenko minä sitte ilkeä
noita, koska hänen pitää kehottaa minua rupeamaan kiltiksi? -- Knuut
näytti vähän hämmästyneeltä eikä hän nähtävästi tahtonut osata vastata
mitään.

-- Näet, rakkaani, Hilja on erinomaisen hyvä nainen -- alkoi hän.

-- Niin, niin, minä sen tiedän, että hän on hyvyyden jumalatar --
vastasi Esteri nenäkkäästi -- vaan eikö hän sinustakin ole väliin
turhan tarkka vanhan kotiopettajattaren tapaan? Äiti sanoo, että vanhat
tytöt muuttuvat aina enemmän tahi vähemmän omituisiksi, ja sitte --
eikö sinustakin, Knuut, hänellä ole niin samakka iho?

Esteri kohotti hienohipeäiset kasvonsa niin viekottelevasti Knuutin
nähtäväksi, että Knuutin täytyi myöntää ja vakuuttaa todeksi sanansa
vähintään puolella kymmenellä suukkosella maailman hienoimmalle
»sametti ruusuhipeälle».

Vaan pääkaupungissa kulki Hilja uuvuttavia katuja. Hän teki työtä yhtä
ahkerasti kuin ennenkin, vaan ei kuitenkaan itseään varten. Kun itse on
saanut kokea kovuutta, niin aukeavat silmät näkemään muidenkin surua ja
hätää. Hän piti arvokkuudella päänsä pystyssä eikä kukaan, joka hänet
tapasi, voinut huomata, että myrsky aivan äskettäin oli tuhonnut hänen
maallisen onnensa. Ja tämä ulkonainen tyyneys ei ollut ainoastaan
näennäistä, hän todellakin tunsi itsensä voimakkaaksi ja olevansa
varustettu elämän taisteluun, saattamaan sen hyvään loppuun.

Hänen itsekkäisyydestä vapaa rakkautensa antoi hänelle voimia, tämä
rakkaus, joka kärsii kaikki ja kestää kaikki, sillä se on jumalallista
alkuperää.



VANHA MAIJA.


Yleensä minä varsin vähän tiedän vanhasta Maijasta. Kun minä hänet
näin, oli hän ryppyinen eukko, jonka ääni vapisi; hänen entisyydestään
tiedän ainoastaan, että hän henkisessä suhteessa oli nuoruudesta pitäen
ollut heikko -- sitä suurempi kirous sille, joka sellaisen raukan
saattoi turmioon ja jätti sitte hänet yksin elämäntaisteluun nimettömän
lapsen kanssa. Vanhan Maijan elämä oli nähtävästi läpeensä nöyryytystä,
viheliäisyyttä ja taistelua leivän eteen, ja tehtävänään oli ollut
huonoimmat työt taloissa -- sillä parempaan hän ei pystynyt. Niin
kuluivat vuodet.

Poika kasvoi, sai leipänsä vieraissa ihmisissä kahdeksan vuoden
vanhasta ja oli nyt miehenä koonnut varoja rakentaakseen oman tuvan,
suojan itselleen ja lukuisalle perheelleen. Siellä oli myöskin
isoäidille sopiva soppi ja särvintä myöskin, milloin sitä talonväelle
oli -- leivän sai hän köyhäinhoidolta.

Ja niin alkoivat vanhan Maijan huolet taas uudelleen, vaan toisessa
muodossa -- huoli lapsenlapsista ja niiden hoidosta, kun miniä kulki
töillä taloissa. Lapsia oli paljo ja kätkyen piti keinua alinomaa;
vanhat käsivarret mielivät väliin uupumaan nuorinta poikaa kannellessa
ja korvat väsyä lasten kirkumisista ahtaassa tuvassa, vaan isoäidillä
ei ollut mihin muualle mennä. Päivät päästään peuhtoivat lapset hänen
ympärillään ja öisin sai hän kaksi tahi kolme toverikseen kapeaan
seinäsänkyynsä. Puute oli makuusijoista ja niukalta oli ruokaakin --
maitoa ei riittänyt useinkaan kuin pienimmän velliksi -- ja isoäiti
tuli aina viimeiseksi jaetuille aterioille, hän oli miniän mielestä
liika laukku reessä.

Vanhan Maijan ilonhetket olivat siis tässä maailmassa aniharvat, vaan
jolla vähän on muistettavaa, niin hän uskollisesti haravoipi joka
murun, kokoaa jonkun valoisamman pisteen ympärille kaiken rakkauden,
kaikki ajatuksensa -- niin vanha Maijakin.

Hänellä oli suuri muisto nuoruutensa ajoilta, alentumisensa tila, jota
hän säilytti kuin arvokkainta aarrettaan, ja ken vähän osoitti
ystävyyttä lapselliselle eukolle, hän sai vähällä kuulla kertomuksen
vanhan Maijan ylpeydestä.

Se oli siihen aikaan nimittäin kun Iisakki raukka tuli maailmaan, ja
Maija itki päivät kaiket ja ihmiset katselivat häneen syrjäkareisesti
hänen häpeänsä vuoksi. Hän tiesi ennen olleensa vähäpätönen ja
halpanen, vaan nyt häntä halveksittiin, mitään oikeutta ei hänelle
tahdottu myöntää, kun hän oli käyttäytynyt niin huonosti. Poika piti
kuitenkin viedä ristille ja äidin piti mennä rovastin luo
kirkoteltavaksi, sillä kuuluihan hän kaikessa tapauksessa seurakuntaan.
Hän luuli, ettei hän koskaan jaksaisi kävellä pitkää matkaa kirkolle,
sillä jalkansa horjuivat, niin pelkäsi hän sitä tuomiota, jonka rovasti
oli antava hänelle suurelle syntiselle, joka oli tehnyt niin pahoin
Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Pääsi hän kuin pääsikin perille, ja hyvissä
ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua. Rovasti oli sakastissa ja lukkari
käski hänen tulla sinne. Vavisten kuin rikoksentekijä astui Maija
sakastiin eikä uskaltanut nostaa katsettaan suureen ja arvoisaan
sielunpaimeneeseen, joka ikkunan luona seisoi vakavana papillisessa
komeudessaan.

Lukkari esitti Maijan asian ja vetäytyi sitte syrjään, vaan rovasti
astui esiin ja alkoi heti yksinkertaisen toimituksen. Maija kuuli
sanat, vaan ei käsittänyt tarkoitusta, hyvä Jumala, mikä kurja olento
hän oli!

-- Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle
ijankaikkisen rauhan -- lausui rovasti täyteläisellä äänellään. Maija
uskalsi vähän kohottaa päätään, ja rovasti rupesi hänelle nyt puhumaan
vakavasti ja lempeästi; mitä rovasti oli sanonut, siitä hän ei enään
muistanut muuta kuin: Nouse ylös eläkä enää syntiä tee -- ja rovasti
ojensi hänelle kätensä. Niin, rovasti itse, joka oli niin ylevä ja
arvokas, hän ei pitänyt itseään liian hyvänä antaakseen kättä syntiin
langenneelle raukalle, kaikki muut hyleksivät häntä, vaan ei rovasti,
jonka suusta hän oli odottanut ankarimman tuomionsa -- se oli niin
suuremmoista, niin käsittämätöntä, että Maijan sydän täyttyi.

Sellaista sunnuntaita hän ei ollut ennen elänyt, ja vaikka hän ei
ymmärtänytkään kaunista saarnaa, niin oli hänelle kuitenkin
virkistykseksi tietää, että tuo tuolla saarnatuolissa oli rovasti, ja
rovasti oli hänestä sillä kertaa Herran enkeli, joka oli lähetetty
suoraan taivaasta lohduttamaan ja ojentamaan häntä. Ja hän oli
oikeassa, sillä mikäs muu oikea sielunpaimen itse asiassa on kuin juuri
Jumalan sanansaattaja, ja kun hän on kutsumuksensa oikein käsittänyt,
niin voi hän apostolin kanssa sanoa: Me olemme kaikki lähettiläitä
Kristuksen sijassa.

Tuosta sunnuntaista oli kulunut jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta,
kurjuuden kovia vuosia, jotka olivat saattaneet ryppyisiksi Maijan
ennen pyöreät posket ja harmaiksi hänen hiuksensa; paljon oli haihtunut
vanhuksen mielestä, vaan rovastin ihmisystävällinen käytös oli
muistossa, lakastumatonna kuin ikuisuuden kukka.

Tylsistynyt katse sai eloa, ja ääni kirkastui, kun hän siitä kertoi,
tuo käden antaminen ei ollut koskaan kadottanut merkitystään
elähyttävänä tekona, se olija pysyi hänen köyhän elämänsä ainoana
suurena muistona.

Vanha Maija on nyt kuollut, väsyneenä vuosistaan ja vaivoistaan laski
hän päänsä lepoon, ja lapsi ja lapsenlapset jakoivat hänen vähät
tavaransa mielihyvällä; kukaan ei surrut isoäidin tyhjäksijättämää
sijaa, sillä lasten muisti on lyhyt ja miniä oli hyvillään kun tuvassa
oli nyt enemmän tilaa; se oli vanha luonnon laki -- ikäkulu jouti pois
jättääkseen tilaa nuorelle elämälle. Ei ole ristiä ei patsasta
hiljaisella haudalla, jossa vanhan Maijan tomu odottaa ylösnousemisen
aamua, vaan me uskomme, että Kristuksen armolla on hänen sielunsa
löytänyt alkulähteensä ja autuaitten parissa saanut nähdä hänet, joka
täällä alhaalla seurasi Mestarinsa esimerkkiä rakkaudessa langennutta
kohtaan. Me uskomme, että uskollinen sielunpaimen on kohdannut eksyneen
lampaansa ijankaikkisessa autuudessa ja että, jos valittujen onnea voi
lisätä, kiitollisuuden huokaus vapautetun huulilta on kalliimpia helmiä
hänen kruunussaan.

-- Kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä pienimmistä, sen olette
tehneet myös minulle.



TAISTELU OLEMASSA OLOSTA.


Vastarakennettu koulutalo paistoi kirkkaana petäjämetsää vasten. Seutu
oli erämaan näköistä niinkuin koko U----niemen pitäjäkin, joka oli
kaukana valtateistä. Se oli noita köyhiä seutuja, joita Suomessa on
niin paljo, joissa halla joka vuosi panee maanmiehen kylvökset. Vaan
kaikesta huolimatta maanmies asuu niissä kiintyneenä turpeeseensa
synnynnäisellä uperuudella.

Koulu oli saatu töintuskin valmiiksi syyslukukauden alkuun, niin että
uusi opettajatar neiti Paulina Vinter pääsi sinne asumaan. Seinähirret
olivat vielä tuoreet ja sammal varauksissa haisi ummehtuneelta, vaan
sitä ei ajatellut tuo tiedon nuori kylväjätär, joka ensimmäisenä tuli
levittämään »valoa kansalle» U----niemen erämaissa. Hän tuli niin
toivehikkaana kuin voi olla ainoastaan elämän keväällä, ja valmiina
taisteluun olemassa olosta, sillä nyt oli menneet vaivat kestetty ja
tulevaisuus oli viitotettuna ja selvänä hänen edessään.

Oma koti, josta ei tarvinnut maksaa vuokraa, ja palkkaa kuusisataa
markkaa puhdasta rahaa. -- Paulinastakin oli melkein niinkuin
U----niemen ukoistakin se suuremmoista, nyt kykeni hän huoletta elämään
sokean isoäidin ja pienen siskonsa Mian kanssa. Heillä ei ollut
maailmassa ketään muuta, johon turvata ja olivat odottaneet sitä päivää
kuin parahinta, jolloin heidän seminarilaisensa saisi opettajapaikan.

Nyt olivat he vihdoin pitkän ja vaivaloisen matkan tultuaan täällä ja
vaikkakin näytti erämaalta seutu, vaikka seinät olivat kosteat ja uunit
savusivat, niin oli heistä kaikista kolmesta tämä yksinkertainen
koulurakennus kuin maailman upein palatsi.

Paulina oli innoissaan saadakseen alkaa uuden vaikutuksensa ja
uutterasti teki hän työtä pienten raakalaisten ja usein taitamattomien
oppilastensa kanssa, hänestä oli syksyinen päivä niin lyhyt pitkine
puhteineenkin, ja koulutyön lopetettuaan kirjoitti hän päiväkirjojaan
ja tarkasti vihkoja niin omantunnonmukaisesti kuin kukaan.

Hän teki työtä niinkuin monetkin ennen häntä ja niinkuin monet nuoret
miehet ja naiset näinäkin päivinä Suomen syrjäisissä seuduissa,
hiljaisesti, tarmokkaasti ja kärsivällisesti. Hän toivoi ja pani koko
nuoren sydämensä rakkauden työhönsä, joka tarkoitti totuuden ja tiedon
kultaisen siemenen kylvämistä lasten mieleen ja niin vaihtui
huomaamatta syksy talveksi ja talvi kevääksi -- ja päättyi Paulinan
ensimmäinen opettajavuosi. Paljon kokemusta, katkeraa ja suloista, oli
se hänelle antanut, ja rohkeana, niinkuin ennenkin oli hän taas uutta
lukuvuotta alkamassa.

Niin kului aika ja ajan kuluessa sai nuori opettajatar kokea, mitä
sadat ovat hänen sijallaan kokeneet. Hän sai kokea kylmää
välinpitämättömyyttä, hyyteistä epäluuloa toiveissaan; hänen
lämpimimmät harrastuksensa otettiin vastaan nurjamielisesti, hänen
parhaimpia tarkoituksiaan pidettiin paljaana itsekkäisyytenä. Pitkin
aikoja taistellessa yritteli puuttumaan rohkeus ja luottamus siihen
määrin, että hän arveli, jotta U----niemi olisi ollut onnellisempi
ilman häntä, vaan sitte tuli taas aikoja, jolloin auringon säteitä
tunki pilvien ravoista ja yksi tai toinen taimi kohosi karusta maasta.

Ei ilmestynyt sitä runsasta satoa, jonka hän nuoruuden unelmissa oli
kuvaillut nousevaksi ja saavansa korjata, vaan ainoastaan muutamia
vaaleita kukkasia ja puolinaisia hedelmiä, mutta hän oli jo oppinut
tyytymään vähään ja vaatimaan vähän siitä mitä antoi. Jollei
ensimmäisen ihastuksen liekit nousseetkaan enään pilviin, niin
leimusivat ne hänessä leppoisemmin melkein kuin pyhä tuli, sillä
taisteluissa ja vaivoissa oli hänessä kasvanut rakkaus työhön.

Niin hänelle viimein koitti ilon päivä, jolloin sai laskea koulusta
ensimäiset oppilaat, nuo pienet taimet, jotka hänen hoidossaan olivat
puhkaisseet lehtensä, pienokaiset, jotka vakavassa työssä ja hilpeissä
leikeissä olivat lapsen lämpöisellä myötätuntoisuudella kiintyneet
opettajaansa. Ja kun uusia oppilaita nyt tulvasi kouluun, niin
kohtasivat he, opettaja ja oppilaat, toisiaan toisella mielellä, he
alkoivat ymmärtää toisiaan.

Ja niinkuin lasten sydämissä erämaa muuttui vähitellen kaiken hyvän
kylvymaaksi, oli metsäkin kansakoulun ympärillä saanut väistyä
viljelijän vaivojen edestä.

Nuoria koivuja ja pihlajia oli kasvamassa kartanon laiteilla ja ikkunan
alle oli Paulina laittanut herne- ja papukylvöjä sekä kukkaispenkkejä,
joista tuoksu nousi ja aaltoili ikkunasta sisään isoäidin ihastukseksi,
joka istui kärsivällisesti keinutuolissa odottaen aikaa, jolloin hänen
näkönsä kirkastuisi ijankaikkisessa valossa.

Vaan kyökissä puuhasi pieni Mia ja lauleli kuin leivo iloisena. Hän
opetti koulussa laulua ja ensimäinen luokka oli hänen hoidossaan. Joka
vuosi perehtyi hän yhä enemmän koulun elämään ja työhön ja sisar oli
iloissaan saada kasvattaa tämä nuori voima samaan tehtävään, jonka hän
itsekin oli valinnut ja huolellisesti säästi hän joka pennin sen ajan
varalle, »kun Mia menee seminariin». Mikään ei hänestä ollut raskasta
uhrata tuolle rakkaalle työlle, vaan hän ei koskaan mitannut eikä
laskenut sitä, minkä hän antoi, olihan satoja tovereita, jotka olivat
auliita tekemään niinkuin hänkin; hän oli vain ylpeä siitä, että
nöyryydessä sai olla »muuan rivissä». Oli niin suloista saada panna
kaikki voimansa työhön, niin kauan kun voimia vielä oli. Vaan ajan
kuluessa uupumus alkoi hiipiä nuoren opettajattaren voimia painamaan.
Hän koetti pudistaa sen pois, hän sanoi itseään hempoiseksi ja moitti
ankarasti heikkouttaan, vaan pitkän taistelun perästä piti Paulinan
antaa jälkeen ja tunnustaa, ettei hän ollut enään terve ja niin
voimakas kuin ennen.

Paitse huolta koulusta oli muitakin seikkoja. Vanha isoäiti joutui
sairaaksi pitkäksi aikaa ja hänen hoitonsa kysyi aikaa ja terveyttä.
Minkä Paulinassa oli tarmoa, se tuli käytetyksi kaikki tarkalleen ja
kun isoäiti pitkien kärsimysten perästä oli kuollut, tunsi Paulina
velvollisuudekseen itseään kohtaan kysyä jonkun pääkaupungissa olevan
taitavan lääkärin neuvoa terveydestään, ennenkuin alkaa uuden
lukukauden. Matka oli tosin kallis eikä hän ollut tottunut ajattelemaan
itseään, vaan asiaa ei voinut enään välttää.

Niin lähti hän pitkälle matkalle levottomana ja huolien alaisena. Ujona
ja peloissaan hän astui eräänä päivänä muutaman tunnetun lääkärin luo.

Tuo kuuluisa mies oli hyvin ystävällinen häntä kohtaan, antoi hänen
kertoa elämäkertansa, jota kuunteli myötätuntoisuudella ja tästä
kertomuksesta voi hän paremmin kuin pitkistä selityksistä päättää, mikä
nuoren opettajattaren vaivana oli. Hän tutki sitte kauan ja tarkkaan ja
loppupäätös oli, että opettajatar tarvitsi täyttä lepoa ja valikoitua
ruokaa ja että parasta olisi hänen oleskella jossakin yksityisessä
sairaskodissa ja saada huolellista lääkärinhoitoa.

Eikö hän millään muulla tavoin voisi saada terveyttään takaisin?
Paulinan kirkkaat silmät olivat rukoilevasti kiinnitettynä lääkäriin,
jonka määräykset olivat hänelle ihan mahdottomia noudattaa. Lääkäri
katsoi ystävällisesti häneen: Kun hienot koneiston osat ovat paljosta
käyttämisestä kuluneet, niin pitää kone seisauttaa joksikin aikaa,
jotta saadaan panna siihen uudet osat -- sanoi hän. Niin ei varsin voi
tehdä ihmisruumiin kanssa, ei voi laittaa esim. uusia hermoja, vaan voi
vahvistaa entisiä ja lisätä verta -- ymmärrättehän?

Paulina hymyili: Minä ymmärrän, että jos en voi noudattaa
määräyksiänne, niin en voi saada voimia palautumaan.

Lääkäri nyökäytti päätään, hän ei voinut kieltää häntä työnteosta, vaan
kirjoitti vahvistavia lääkkeitä, ja niin erosivat he. Masentuneena
laskeusi nuori opettajatar portaita komeassa käytävässä, hän oli
alakuloinen vaan kuitenkin nuoressa mielessä välkähteli pieni toivon
säde kotimatkalla.

Lääkäri seisoi kauan aikaa ikkunassa ja seurasi katseellaan tuota
nuorta vierasta, joka meni ihmistungoksessa kadulla. Hän katsoi
surullisesti, hän tiesi että tuon nuoren naisen tuomio oli kirjoitettu
-- joko kuolema tahi parantumaton tylsyys, joista edellinen oli
edullisin ja jälkimäiseen verrattuna onni. Hänen taudilleen ei ole
parannuskeinoa, vaan huolellisella hoidolla olisi voinut siirtää
ratkaisevan hetken tuonnemmaksi tahi lieventää kauheutta. Hänen täytyi,
asiain näin ollen, antaa hänen mitään aavistamatta mennä välttämätöntä
kohtaloaan kohden, hänellä ei ollut rohkeutta sanoa hänelle totuus
kokonaisuudessaan ja kaikessa kauheudessaan, ja niin oli epäilemättä
paras sairaalle itselleenkin.

Huoaten raskaasti ajatteli lääkäri, että tuokin nuori nainen oli muuan
niitä satoja, jotka ovat kuluttaneet voimansa maan raivaamisessa tiedon
kylvöille samalla kun ovat taistelleet oman ja omaistensa olemassaolon
puolesta, jotka ovat kylmettyneet kylmissä, uhoisissa kouluhuoneissa ja
katkeroittuneet koulujohtokuntain nurjuuden ja kylmäkiskoisen kohtelun
takia. Monet monituiset nuorukaiset, joilla oli painunut rinta ja
hehkuva puna poskilla, monet opettajattaret, joilla on ollut hermosto
pilalla ja sisällisiä kipuja, ovat hakeneet hänen apuaan. Koko
sydämensä hellällä myötätuntoisuudella, jota hän tunsi kaikkia kärsiviä
kohtaan, ajatteli hän noita korven raivaajia, jotka erämaissa usein ypö
yksikseen, ilman sivistynyttä seuraa ja hyvän kirjallisuuden ja muun
henkisen nautinnon puutteessa, iloisina uhraavat terveytensä ja
elämänvoimansa kansanvalistukselle, jolle ovat antautuneet nuoruuden
lämpöisellä innolla. Hän ajatteli heitä kaikkia, tuttuja ja
tuntemattomia, ja kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole koskaan
ottaneet ajatellakseen tuota uskollista -- monasti kiittämätöntä --
työtä, jota tehdään hiljaisuudessa, lausui hän hiljaisen, syvän,
kunnioittavan kiitoksen.

       *       *       *       *       *

Paulina Marttila on taas alottanut koulun, jolle omistaa kaiken
aikansa, kaikki ajatuksensa ja kaikki voimansa. Hän tuntee olevansa
nuori ja elinvoimainen silloin, kun hiipivä tauti ei muistuta olemassa
oloaan, ja miksi hän ei tekisi työtä viimeiseen hetkeen saakka...

    Jos velvollisuutehen sorrunkin,
    Sep' ois ihanaa!
    Se päänalus lämpimin, pehmoisin,
    Se yön unelma.

Kun tuon rohkean opettajattaren voimat ovat katkenneet ja kesän
kukkaset samoin kuin talven luminietokset peittävät hänen yksinäisen
hautansa, niin itävät ehkä ne tiedon siemenet, joita hän kylvi ja
U----niemen kansakoulussa kasvaa laiho Herran kunniaksi. Mikä
rakkaudessa tehdään, sen Jumalan rakkaus aina siunaa.



ISOÄIDIN TANSSIKENGÄT.


Niin soma kenkä, ja tässä on toinen -- nepä ovat kummannäköiset, kuka
noita on voinut pitää? -- Nuori tyttö, joka oli kumarruksissaan vanhan
rautakiskoisen kirstun yli, sai sieltä käsiinsä valkoiset
atlassikengät, jotka olivat koristeltu hyvin somasti.

-- Kenenkähän ne tosiaan ovat olleet -- sanoi sisar -- ota ne tänne
kaikessa tapauksessa, Enni, niitä voidaan käyttää ehkä kuvannossa; ja
nyt meillä on kaikki mitä tarvitsemme! -- Hän katseli tyytyväisenä
vaatekasaa käsivarrellaan; silkkihameita, vanhoja hännystakkeja,
suunnattoman suuria hattuja j.n.e., kaikki tuolta suuresta kirstusta.

-- Nyt menemme alas, Enni, täällä vintissä ei näe näiden väriä oikein.
-- Ja pian kapsivat kepeät askeleet portaita ja suoraan isoäidin
kamariin, joka oli liitonjäsenten salainen kokouspaikka. Liittokunnalla
oli tarkoituksena hämmästyttää isää hänen syntymäpäivänään kuvannoilla
ja elävillä kuvilla.

-- Mummo, mummo, katsokaa mitä olemme löytäneet! -- Tytöt innoissaan
levittelivät aarteensa, kääntelivät ja muovailivat niitä tuhannellakin
tavalla; viimeksi otti Enni kengät: -- Katsohan mummo tuommoisia
kummallisia pieniä kenkiä, ne olivat kirstun pohjalla.

-- Lapset, ne ovat minun kenkäni, vanhat tanssikenkäni, jotka minulla
oli, ollessani seitsentoista vuotiaana ja ensi kerran aikuisten
parissa, muutamissa suurissa sukulaishäissä. Anna ne minulle, Enni. --
Isoäiti tempasi ne käsiinsä ja melkein hyväillen pujotteli kuihtuneet
sormensa kellastuneen silkin alle. -- Vanhat rakkaat kengät -- sanoi
hän -- ne herättävät koko pitkän sarjan muistoja eloon.

-- Vai niin! -- Enni painoi poskensa isoäidin tuolin selkään ja katsoi
rakkaita, kalpeita kasvoja, joissa nyt oli heikko punastus --
seitsentoista vuotias, siitä on, mummo, kauan kun sinä olit niin nuori?

-- On lapseni, viisikymmentä yhdeksän vuotta, se on pitkä aika.

-- Ja sinulla on ollut niin pienet jalat?

-- Niin sanottiin silloin -- hymyili vanhus veitikkamaisesti -- vaan
tuskinpa sinullakaan on suuremmat, koetahan.

Nuori tyttö istui pikkutuolille isoäidin vierelle ja koetteli noita
kummallisia kenkiä oikein vakavalla todella. Omituista, ne olivat ihan
parahiksi, niinkuin tehty tuohon pieneen pehmoiseen jalkaan, joka aivan
vapaasti liikkui paksun silkkivaatteen sisässä. Nuo vanhat kengät
olivat vielä sievät ja niiden muodossa oli jotakin kokettia, mikä
kiinnitti tytön huomion: -- Minä pidän näistä hän sanoi lopuksi.

-- Piti niistä isoisäsikin lapseni -- isoäiti hymyili taas -- isoisä
piti paljo näistä kengistä, luulenpa että nämä kaikkein ensiksi
kiinnittivät hänen katseensa minuun.

-- Ah isoisä! -- Niin, Enni, niihin aikoihin ei pyöritty tanssissa
niinkuin nyt, kulettiin vain hyvin sievästi varpaillaan ja leninkiä
kannatettiin sivuilta -- kaikkihan näkivät silloin miten jalkojaan
liikuttaa, tanssiko huonosti vai hyvästi. -- Ennin mieli kiintyi,
hänellä oli satoja kysymyksiä kielellä, vaan samassa tuli äiti ja
kaikki serkut, Juhani ja Eeva ja Sofia ja Otto, ja ruvettiin
neuvottelemaan, mikä usein keskeytyi naurunrähäkkään, jota koetettiin
sihittämällä hillitä, vaan mikä vain antoi uutta aihetta.

Vaan mitä oli Enni esittävä taulukuvana? Oli jo tehty monia esityksiä,
vaan hän ei voinut päättää. Äiti sanoi sitte lopuksi: Minäpä tiedän,
mikä isää huvittaa ehkä enin kuin mikään muu. Ennistä tehdään mummon
valokuva, mummo tässä kukikkaassa silkkihameessa, tukkaan vain vähän
puuteria, että se näyttää vaaleammalta sillä mummollahan oli hyvin
vaalea tukka?

-- Niin oli, ja Enni panee minun tanssikenkäni ja helminauhan, jossa on
punatimanttilukko, niin on kuva valmis -- sanoi vanhus.

-- Isän mielestä on Enni enemmän kuin me muut mummon näköinen, sanoi
Elise, »kaunotar», joksi Juhani serkku aina leikillään sanoi häntä.

Mummo katsoi tutkivasti nuorta tyttöä. -- Isä on ehkä oikeassa, vaan
minkä näköinen olin seitsentoista vuotiaana, sen voitte nähdä pienestä
kuvasta, joka on isoisän metaljongissa. -- Sen mukaan on Enni
laiteltava -- sanoi Elise päättävästi -- vaan nyt meidän itsekunkin
pitää ryhtyä työhön osaltaan. Sinä Juhani laitat kehyksen, se ei
suinkaan ole suuri vaatimus tulevalle arkkitehdille?

Kaunottaren hyväksyvä silmäys on oleva työn palkka -- lausui
parantumaton Juhani.

-- Joutavia! -- Ei sanaakaan leikkiä enään -- lausui Elise
mahtavimmalla käskyäänellä. -- Otto, sinä menet laittamaan itsellesi
peruukin, ymmärrätkö?

-- Ymmärrän herra kapteeni!

-- Peruukin, mikä hänestä sitte on tuleva? kysyi isoäiti.

-- Aksel Oxenstjerna, jota isä niin ihailee. --

-- Vaan jos Otto kuvaisi isoisää?

-- Voi niin, isoisää -- huudahtivat kaikki samalla kertaa -- siitä
tulee mainio taulu. -- Kun muut kuvat on näytelty, niin sitte näytetään
perhekuvia, isoäiti ja isoisä, se on mainiota!

-- Mummo se aina huomaa parhaite -- huudahti Elise ja painoi poskilleen
mummon ryppyiset kädet, sekä suuteli niitä.

Kaikki vakuuttivat, että tulee hauskaa ja mainiota. Enni vain oli
vaiti, sillä Otto serkun katse tapaili niinkuin usein teki, hänen
katsettaan omituisella tavalla, joka ajoi Ennin poskille punat. --
Oivallista! -- sanoi Ottokin. -- No kaikki on hyvin! -- sanoi Elise.
Nyt oli siis kaikki selvillä eikä saanut viivytellä valmistusten
kanssa, sillä huomenna jo oli tuo suuri päivä. Nuoret erosivat siis ja
äiti lähti taloustoimiinsa; kiltti äiti, joka satojen huoliensakin
lomissa ehti iloitsemaan lastensa kanssa, varsinkin kun oli
kysymyksessä hämmästyttää isä.

Enni jäi isoäidin kamariin viimeksi ja istui pienellä tuolilla mummon
jalkain juuressa riisuen jalastaan nuo vanhat kengät. -- Tässä sinulle
nämä, mummo!

-- Kiitos -- vanhus piteli niitä hetken käsissään. -- Voi kun olin
onnellinen, kun minulla nämä oli ensi kerran -- sanoi hän -- tuokoot ne
onnea sinullekin, lapseni -- tule ottamaan ne huomenna; minä pidän ne
täällä siihen saakka ja annan niiden kertoa muutaman vanhan
kertomuksen.

Enni meni, ja isoäiti pani kengät vierekkää ikkunalle, jossa ne
näyttivät niin nuorekkaan reippailta ja aivan kuin olisivat sanoneet:
-- katsele nyt meitä sydämmesi halulla, kyllä ansaitsee. -- Vanhus
hymyili, hän näki niin selvästi kauas nuoruuden aikoihin, näki itsensä
nuorena, sirona tyttönä, jolla oli vaalea tukka ylöskammattuna, ja
ruusukasta silkkiä lenninki pönkkähameella; punatimanttilukkoinen
helminauha kaulassa ja jalassa silkkisukat ja ihkauudet kengät, jotka
olivat hienon hienot, valkoista atlassia hopeakoruompeleilla.

Hän oli niin mieltynyt niihin, ei elämässään hänestä ollut mitään niin
kaunista ollut, jonka lisäksi nämä kengät olivat niin kepeät, että
tuntui kuin jalassa ei olisi ollut mitään. Hänen oli pitänyt tanssia
salissa kuvastimen edessä vähää ennenkuin he menivät. -- Ensi kertaa
oli hän matkassa vanhempiensa kanssa; oli suuret perhejuhlat,
sukulaishäät joissa ei muita vieraita ihmisiä ollut kuin sulhasen veli,
muuan nuori upseeri jolla oli kaunis sinikeltainen univormu, ja hän oli
uljain mies minkä oli nähnyt.

Oivallisen! puolisen jälkeen tanssittiin ja nuori upseeri tuli
kumartamaan hänelle pyytäen tanssiin, joka oli menuetti, ja hän oli
yhtä ylpeä kuin olisi kuningas tarjonnut hänelle käden. Paljoa ei
puheltu, sillä piti tarkoin pitää huolta askeleista ja että
kumarruksensa teki kohteliaasti, vaan joka kerta kun hän katsoi ylös,
niin näki hän kauniin soturin katseen, ja hänen sydämensä löi kiivaasti
tuon katseen vaikutuksesta.

Monet tanssit he sitte yhdessä tanssivat, vaan miten ollakaan, niin
muutamassa tanssissa lähti jalasta pieni atlassikenkä. Tietysti neiti
punastui ja kalpeni tuosta kauheasta tapauksesta, vaan uljas upseeri
lankesi polvilleen, suuteli kenkää -- maailman pienintä ja sievintä
kenkää, sanoi hän -- ja pisti sen hyvin nopsasti neidin jalkaan, ennen
kuin kukaan osasi edes aavistaakaan, mitä oli tapahtunut. Sitä hetkeä
eivät he milloinkaan unohuttaneet.

Kyynel vierähti isoäidin silmästä. Hän otti toisen kengän ja tutki sitä
tarkoin. Ei se ollut tämä vaan tuo toinen! Kas siihen oli miehen
käsialalla kirjoitettu valkoiselle säämiskänahkaiselle sisäpohjalle:
»Sinä pieni naistohveli hallitset usein suurta maailmaa -- mitä sitten
pientä maailmaa: miehen sydäntä».

Hän kumartui ja suuteli hellästi pientä hopealankakiehkuraa; siihen
juuri oli tuon uljaan upseerinkin huulet painaneet suudelman, tuon
rakastetun, josta sitten tuli hänen puolisonsa ja elämän kumppaninsa,
jonka kanssa vietti onnellisia vuosia, joskin elämän polku kulki väliin
synkkiä laaksojakin myöten. Paljon olivat he kokeneet yhdessä -- oli
muistoja »taistelujemme, voittojemme päiviltä», tuolta ajalta, kun
isoisä meni sotaan ja isoäiti istui kotona, nuorena puolisona ja
äitinä.

Paljon, niin paljon olivat he kokeneet, valoa ja varjoa vaihteli, vaan
aina oli valopuoli voitolla, sillä se tuli rakkauden ijäisesti
raikkaasta lähteestä.

Vanhuus oli jo aikoja sitte tavannut ja uupuneena elämään oli isoisä
mennyt lepoon, vaan täällä istui isoäiti yksinään -- eihän tosin
yksinään sillä hänen ympärillään oli hellästi rakastavia lapsia ja
lastenlapsia, vaan kuitenkin muistoissaan yksin, joista ei kukaan
voinut olla osallinen hänen kanssaan.

-- Rakkaat, rakkaat pienet kengät -- hän hiveli niitä hiljaa kädellään,
kiitos kertomuksestanne, nyt tulee teidän kuiskia minulle vähän
tulevaisuuttakin. Meidän vanhain elämässä on parasta se, kun saamme
elää lasten ja lastenlasten elämässä uudelleen oman elämämme. -- Pienet
kengät, tuokaa onnea pienelle Ennilleni, joka on minun elämäni illan
kirkkain säde.

       *       *       *       *       *

Juhlapäivä oli käsissä. Aamulla herätettiin isä laululla ja lahjaksi
hän sai kauniin nojatuolin. Sehän oli jotakin erinomaista ja
odottamatonta, sanoi päivän sankari, jolla ei ollut vihiäkään muista
puuhista. Huviteltiin -- isän kunniaksi -- laulaen ja leikkien niin
että juhla juhlalle tuntui. Tuli sitte ilta ja pimeä. Nuoret katosivat
toinen toisensa jälkeen ja salissa, jossa nuoret olivat remunneet,
syntyi odottamatta hiljaisuus. Ruvettiin jotakin odottamaan,
maalaistavan mukaan oli nimittäin sukulaisia ja tuttavia kokoontunut
onnittelemaan isäntää, ja kaikki -- paitse päivän sankari -- alkoivat
aavistaa että »jotakin oli tekeillä». Vaan »kulissien välissä», joina
oli tyttöjen huone ja ruokasali, missä esitysten piti tapahtua, oli
rauhaton ja kiire elämä. Kaikki huusivat ja puhelivat toisistaan
maskeraadipukujen, värilyhtyjen, töyhtöhattujen, taulukehyksien ja
paperikoristusten kirjavassa sekamelskassa.

-- Kuule, Elise, olenko minä nyt keskiajan ritarin näköinen, mitä? --
Sitä ei ole niin helppo sanoa!

-- Enni, missä on Maria Antoinetten kaulanauha? -- Juhani, sinä, elä
polta hänen ylhäisyytensä peruukkia.

-- Sofia, sinä olet niin pelottavan juhlallisen näköinen! -- Sellaista
kuului lakkaamatta näyttämön takana ja väliin naurun rähäkkää, ja
kaiken yli kuului Elisen ääni, milloin varoittavana, milloin uhkaavana,
milloin nauravana, hän oli kaiken ilon sielu. Sillä välin laittoi renki
Kalle, nuorten herrain määräysten mukaan, näyttämökoristeita ja sitä
hän teki suu auki ja ihmetellen: -- Kun herrasväki oli aivan kuin
komentjantteja!

Vihdoin rupesi sekavuus selviämään, ensimmäinen kuvanto järjesteltiin
Elisen ankaran komennon mukaan:

-- Vähän oikealle, sillä tavoin -- Juhani, sinä näytät paremmalta kun
olet sivuttain, hattu kallelleen, jotta töyhtö näkyy oikein, nyt on
kaikki hyvin, nyt saa esirippu nousta. -- Kuvanto oli hyvin onnistunut,
kaikki yleensä olivat onnistuneita, sanoi suosiollinen yleisö salissa,
ja isä istuen uudessa nojatuolissaan, kunniapaikalla, taputti käsiään
kaikin voimin ja huusi: »hyvä, hyvä», niin että seinät raikui. Hänelle
oli hyvin kiitollista näytellä, sillä hän piti suuressa arvossa
kaikkea, niin historiallisia kuin laatukuvia, ja piti yhtä paljo
molemmista.

Ennen viime kuvantoa oli pitkä väliaika; tarjoiltiin teetä ja miesten
kesken lausuttiin arvosteluja, varsin viattomia, vaan sulettujen ovien
takana laitettiin molempia perhekuvia mitä suurimmalla huolella.

Elise oli pukenut Ennin aivan metaljongissa olevan kuvan mukaan, ei
oltu unohdettu yhtä hiuskiehkuraakaan; silkkilenninki oli laitettu
nelikulmaisesti avonaiseksi rinnasta, ja Ennin kaulassa oli
rubinilukkoinen helminauha. Hän oli todella oikein hurmaava, tuo pieni
ilmiö menneiltä ajoilta, kun hän pienissä korkeakantaisissa kengissä
astua kipitti ruokasaliin. Vaan kuka se oli, joka tuli häntä vastaan?
Ei Otto serkku, ei, vaan sittekin oli se Otto, vaikka häntä ei tahtonut
tuntea sinikeltaisessa univormussa, miekka vyöllä ja kaikki niin kuin
olla piti; Enni tunsi ainoastaan kauniit silmät, niissä näki hän taas
omituisen katseen, kun Otto otti hänen kädestään kiini ja vei hänet
näyttämölle sekä sanoi: Pieni rakas isoäiti, sinä olet niin sievä ja
noin pienen pienet jalat!

-- Elävä kuvaelma ilman kehyksiä -- kuiskasi Juhani heidän takanaan ja
nyökytti päätään Eliselle, sitte huusi hän reippaasti: -- Joutukaa nyt
kehyksiin te kuvat menneiltä ajoilta! -- He tottelivat leikillistä
kehotusta, vaan Oton silmät olivat vastahakoiset kauan aikaa, ne
tahtoivat aina vain kääntyä kaunista puoliskoaan kohden eikä yleisöön.

-- Olkaa valmiina, esirippu ylös.

Katselijat vaikenivat eikä taputettu käsiä, ei huudettu suositusta --
jokainen käänsi katseensa noista kultaisten kehysten sisällä olevista
kuvista vanhaan rouvaan, joka nyt istui isän nojatuolissa kädet
ristissä ja kyyneleet silmissä, ja oli aivan kuin kukaan ei olisi
uskaltanut häiritä hetken juhlallisuutta, kun vanhus katseli omaa
nuoruuttaan elävinä kuvina esiin loihdittuna.

Vanhuksen ympärille oli poikansa kietonut hellästi kätensä, ja lapset
ja lasten lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, silloin kuvat
irtausivat kehyksistään; nuori isoisä tarttui nuoren isoäidin käteen ja
vei hänet vanhuksen luo, ja silloin puhkesi riemumyrsky, iloinen,
myrskyävä onnentoivotusjyminä kauniille kuvannolle ja sydämmellisiä
kiitoksia satoi kaikilta tahoilta; vaan koko ajan oli Enni
kumarruksissaan isoäidin nojatuolin yli ja näytti siltä kuin hän ei
olisi vielä oikein päässyt todellisuuteen.

-- Pieni tyttöseni -- sanoi isä sydämellisesti ja kääri kätensä hänen
vartalonsa ympäri -- te olitte säästäneet parhaan viimeiseksi. Kaikki
oli kaunista ja hauskaa vaan isoäidin kuva oli kuitenkin minulle
mieluisin. -- Hänellä tuli kyyneleet silmiin, hän veti tytön luokseen
ja suuteli hänen avonaista otsaansa hellästi: -- minä olen aina
sanonut, että Enni muistuttaa isoäitiä, vaan en olisi uskonut, että hän
on niin tuon kuvan näköinen, joka on isoäidistä seitsemäntoista
vuotiaana.

-- Hän oli aivan kuin oikea kuva -- sanoi muuan vanha setä, ja Enni,
luullen olevan kohteliasta, niiasi hänelle kiitokseksi.

-- Jumalan kiitos, ettei hän ole kuva -- kuiskasi Otto isoäidin korvaan
-- vaan eloisa, viehättävä tyttö, niin kuin sinä olit, isoäiti, kun
isoisä kosi sinua ja sai -- myöntävän vastauksen -- hän onnellinen.

Isoäiti hymyili. -- Tee sinä samoin, Ottokulta -- sanoi isoäiti
hymyillen veitikkamaisesti -- jota hymyä Enni ei ollut perinyt, vaan
oli jäänyt isoäidin omaiseksi. Nuorten ilo oli rajaton sinä iltana ja
isoäiti oli jo aikoja sitte vetäytynyt huoneeseensa, kun viimeiset
vieraat sydämellisiä kiitoksia lausuen olivat menneet.

Varhain seuraavana aamuna -- isoäiti oli aina varhain hereillään --
hiipi pieni valkopukuinen olento kamariin ja polvistui hänen sänkynsä
ääreen: -- Mummo, mummo, minä olen niin onnellinen -- kuiskasi Enni --
minä, minä -- me tulimme kihloihin eilen, Otto ja minä! Kaikki on kuin
kaunista unta, ja minä en ole uskaltanut nukkua koko yönä peläten
herääväni. -- Pieni hupakko ja kuitenkin -- isoäiti nousi vuoteessaan
ja painoi kauniin pään rintaansa vasten -- ah, lapseni, lapsikultani,
onnellisinta maailmassa on rakastaa ja olla rakastettu eikä mikään
unelma ole kauniimpi kuin tämä todellisuus. Jumalalle olkoon kiitos
tästä siunatusta lahjasta, joka muuttaa itse pimeyden valkeudeksi ja
köyhyyden rikkaudeksi. --- Nyt olet, pieni Ennini, saanut kokea, mitä
minä tunsin sinä päivänä, jolloin minulla ensi kertaa oli pienet
rakkaat, valkoiset kenkäni. -- Niin, rakas mummo, kuulehan -- eilen
kuvannon jälkeen unohtui minulla ne kengät jalkaani ja ne minulla oli
koko illan -- ja onni tuli.



LIIKALAINEN.


Tohtori Lindfältin koti oli pääkaupungin komeimpia, täynnä kauniita
huonekaluja, kalliita taideteoksia ja kaikkea sitä komeutta, jota
rikkaus ja hienostunut aisti ajaa kokoon.

Rouva Alice Lindfält noudatti jokaista muodin oikkua niin puvussa kuin
kodin kaunistamisessa, sillä hänen mukanaan oli rikkaus taloon tullut
ja hänen hienosti sivistynyt, esteettinen miehensä kanteli häntä
käsissään, sanottiin heidän seurustelupiirissään, joka oli laaja.

Heidän luonaan tapasi henkilöitä melkeinpä kaikista
yhteiskuntapiireistä, aristokraateista, yhteiskuntakermaväestä alkaen.
Siellä näki tunnetuimmat ja etevimmät soittotaiteilijat sekä
taidemaalareita, näyttelijöitä, paitse tavallista, yksinkertaista
väkeä, jotka eivät mitenkään erityisesti olleet mainehikkaita, vaan
kaikki viihtyivät hyvin, jonka vaikutti emännän viehättävä iloisuus ja
hyvä käytös; sekä isännän henkinen etevyys.

Kun talvi iltoina kokoonnuttiin valoisaan ja kukkain tuoksua lemuavaan
asuntoon, jossa talon rouva leijaili ympäriinsä kuin tenhotar
taikavalossa, jota purppuranväriset lamput levittivät ympäriinsä, niin
unohtui pyry ja pakkanen ulkona, ja myrskyn vingunta nietoksisilla
kaduilla suli täällä sävelten sointuun avonaisesta flyygelistä, jonka
ääreen istui toinen taiteilija toisen siitä noustua.

-- Täältä ei puutu mitään, hauskuus voidaan saada aivan täydelliseksi
-- niin oli tässä kodissa lausuttu jo monet kerrat. Varsin oli
hyvä olla tohtorinnan punaisessa huoneessa, jota hän nimitti
»uinailusopekseen». Siellä puhelu sujui erinomaisen hyvin istuttaessa
kaminin ympärillä, ja oli niin kodikasta ja hauskaa spriikeittiössä
kiehuvan kahven hajun levitessä ympäriinsä hyasinttein tuoksun seassa.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että mitään ei puuttunut tästä
viehättävästä kodista, mutta olipa muuan pieni, ujo maalaisrouva, joka
muutamana iltana oli niin rohkea, että uskalsi lausua täällä
kaivattavan -- lapsenlurittelua.

Rouva parka! Semmoista suunnatonta tulee lausumaan! Vaan hänhän olikin
maalta ja päälle päätteeksi papin rouva. Sitä säkissä on, mitä säkkiin
pannaan, minkä hänessäkin miehensä vanhantestamentin aikuisia aatteita.

Emäntä itse hymyili säälivästi, kun kerrottiin hänelle mitä rouva oli
sanonut. Serkkunsa Anna, raukka, ei ymmärtänyt paremmin, hän itse
vietti enimmän aikansa lastenkamarissa eikä tiennyt siitä, mitä on elää
-- elää täydellisesti ja rikkaasti -- niinkuin hän, rouva Alice. Ei
ollut mitään huvia, jossa hän ei olisi ollut ensimmäisenä, ei ollut
sitä muotiurheilua, jota hän ei olisi kiihkoisella innolla
harjoittanut. Tädit pudistivat päätä ja sanoivat, että hän on
ylimielinen ja koketti, vaan nuorten mielestä hän oli kadehdittava, ja
hänen pukunsa olivat ihastuttavia. Hänen miehensä taas piti häntä
naisten ihanteena, eikä mikään voinut kukistaa häntä siltä sijalta,
joka hänellä oli miehensä sydämessä; he olivat niin tyytyväisiä
toisiinsa kuin mahdollista, ja yleensä pidettiin heitä onnellisimpana
pariskuntana maailmassa. Heillä oli varoja rakennuttaa huvila
italialaista mallia, joka sai seistä tyhjänä ja vuokraamattomana, kun
rouva Alicella pisti päähän ruveta kaipaamaan jonku kylpylaitoksen
kesäelämää. Joskus matkustivat he ulkomaille ja kuluttivat muutamia
kuukausia Roomassa tahi maailman pääkaupungissa Pariisissa tahi
muualla; mikäs heitä esti mistään. Tohtori Lindfält oli antautunut
kirjallisiin toimiin, ja hänen vaimoaan ei pidättänyt kotona --
niinkuin lappalaisnaista sadussa taikavoima -- lapsen kapalovyönauha.

Hän oli usein tyttönä lausunut: -- Kun minä menen naimisiin, niin en
tahdo lapsia, ne ovat kaikkein proosallisinta ja epäsointuisinta
avioliitossa. He olivat olleet naimisissa kuusi vuotta ja näytti siltä
kuin rouvan toivo olisi toteutunutkin. Ja heidän onnensa näytti
täydelliseltä, ei kukaan kaivannut papin rouvan naurettavaa
»lapsenlurittelua», vaan aika toi sen mukanaan.

Se ei ollut mikään ilahduttava asia. Rouva Lindfält oli kärsimätön jo
ajatellessaan sitä, niin että hän useampia kuukausia ennen katkeroitti
koko ympäristönsä elämän ja sai kärsivällisen Robertinsa melkein
vihaamaan tuota viatonta, joka oli syynä tähän perheelliseen
ikävyyteen.

Nuori rouva, joka muuten kaikissa satunnaisissakin sairauksissa oli
hyvin kärsimätön, piti nykyistä tilaansa kovana kohtalona, mitä
mustimpana vääryytenä, joka antoi hänelle aihetta olemaan kiukkuinen
kaikille ihmisille. Kaikilta puolin siis tätä tapausta -- pienen
kansalaisen ilmaantumista -- jota useimmissa kodeissa ilolla odotetaan,
täällä tervehdittiin kylmyydellä ja tyytymättömyydellä.

       *       *       *       *       *

Salamoi ja jyrisi, kuurosadetta ja rakeita, oikea merkillinen
myrskyilma oli sinä päivänä, kun tuo pieni kansalainen, joka ei ollut
tervetullut, tuli maailmaan; itse luontokin näytti uhkaavalla tavalla
ottavan hänet vastaan, ja pilvet itkivät, että vesi virtana valui,
itkivät hänen syntymistään.

Pieni raukka, kukaan ei hellin mielin katsonut häntä. Äiti käänsi
päänsä pois -- lapsihan hänelle oli tuottanut ne kärsimykset ja tuskat,
joita hänellä juuri oli ollut ja joista hän oli nyt niin väsynyt, että
tuntui siltä, ettei enään koskaan tule terveeksi eikä pääse voimiinsa
-- mitä elämä sitte on!

Tohtori taas, joka oli tullut häirityksi tyyneessä henkisessä
elämässään, loi puoleksi suuttuneen, puoleksi välinpitämättömän
katseen tuohon rauhanhäiritsijään, kun se ensikerran hänelle
esitettiin. Jos olisi ollut edes poika, vaan tytöntynkä... Hän muuten
piti kaikkia pieniä ihmislapsia alhaisempina eläimiä, nämä kun ensi
silmänräpäyksessä syntymisen jälkeen itse voivat pitää huolen
itsestään. Olisi melkein luullut, että äskensyntynyt jonku salaisen
vaiston kautta oli huomannut, miten vastenmielisesti hänet oli otettu
vastaan ja sen vuoksi niin vähän kuin mahdollista muistutti olemassa
olostaan. Hän oli mitä hiljaisin kapalolapsi, nukkui enimmäkseen ja kun
oli hereillään, niin oli ääneti, katseli ympärilleen suurilla sinisillä
silmillään, jotka olivat hyvin kysyvännäköiset. Luonnollisesti hänen
ristijäisiään ei pidetty mitenkään juhlallisemmin, vaan hyvin
hiljaisesti ja yksinkertaisesti. Ne isälle ja äidille eivät merkinneet
muuta kuin, että pieni Margy nyt ei ollut maailmassa nimetönnä.

Hän sai imettäjän, oikein muhkean, jolla oli mnsliinilakki ja
pitsireunavyöliina, ja joka oli niin luotettava että tohtorinna,
terveeksi tultuaan, voi huoleti palautua entisiin elämäntapoihinsa.
Lapsenkamari oli kaukana koridorin päässä, sieltä lapsen huuto ei
voinut kuulua sänkykamariin, vielä vähemmin Margyn hiljainen kirinä
ruuan puutteessa, kun imettäjä istui pitkään herkullisessa
ruokapöydässä tahi puheli jonkun »pulskan pojan» kanssa kyökissä,

Kun oli muutamia kuukausia kulunut ja pieni pullukka alkoi selvitä
unisesta olostaan, niin makaili hän tuntikausia ja katseli pieniä
käsiään tahi ruusunpunaisia varpaitaan, jotka niin mielellään pyrkivät
pois kapalosta. Jo seuraavalla kehitysasteella istui hän pystössä
korivaunussaan, hypistellen gummirengasta, jota kuletteli hapuilevin
sormin suuhunsa. Syrjäinen kamari oli koko hänen maailmansa, hän ei
tiennyt, että oli komeat huoneet ja niissä seuraelämä kulki entisiä
raiteitaan ja keskiytyi rakastettavan emännän ympärille. Siellä oli
kaikki niin entistään, että kerrassaan unohutettiin pieni vieras, joka
oli tullut myrskyilmalla. Kukaan ei siitä kysellyt paitse vanha
Kaarinatäti, tohtorinnan isän sisar, jolla oli vähät varat ja sentähden
tohtori kutsui häntä usein taloonsa. Hän oli »hyvin ikävä», vaan oli
velvollisuus osoittaa hänelle vieraanvaraisuutta, sanoi tohtorinna.

Kaarina täti pistäysi aina talossa käydessään katsomassa tuota »pientä
riikalaista», joksi hän mielellään kutsui tuota uutta perheenjäsentä,
mutta hän piti omina tietoinaan huomionsa lapsenkamarista, sillä hän
tiesi varmaan, etteivät ne tiedot miellyttäisi isäntäväkeä eikä
vieraita. Hänellä oli myöskin tapana auringon paistaessa ystävällisesti
ehdottaa imettäjälle, joka edelleen hoiti tyttöä, että veisi lapsen
auringonpaisteeseen, sillä hän luotti suuresti siihen, että aurinko
tuottaisi terveyttä ja väriä noille pienille ihmisolennoille samoinkuin
kukkasillekin, ja jos neiti Tilda, joka oli mahtava, sattui olemaan
sillä tuulella, niin sai Margy päällensä kävelykapan, jonka hihat
olivat ahtaat ja parisilaisen päähineen, joka varjosti nuot uteliaat
lapsensilmät. Ja he kulkivat komeimpia katuja; sillä pääasia oli että
nähtiin, ja sentähden piti kaiken olla muodikasta ja hienoa,
viihtyminen ja mukavuus saivat jäädä toiselle sialle.

Kun Margy kasvoi siksi että pystyi tassuttamaan omilla pienillä
jaloillaan, niin talutettiin häntä kädestä jonnekin puistoon, jossa hän
sai leikkiä hiekkakäytävällä, samalla kun hoitaja virkkasi pitsiä
omiksi varustuksikseen, sillä hänellä nyt oli varmat toiveet saada
viettää häänsä vuoden tai parin kuluttua.

Margy istuskeli niin tyytyväisenä kaivellen hiekkaa vanhalla
puulusikalla ja pisti silloin tällöin suunsa täyteen, jotta narskui
uusien kirkkaiden hampaiden välissä. Joskus tuli myöskin sulhanen
puhelemaan Tildan kanssa, jolloin pieni »liikalainen» jäi kokonaan
katsomatta ja vyöryi ja hoiperteli tietä ja oli joutua polkupyörällä
ajajain ja muiden kävelijäin jalkoihin, jotka kiireissään eivät
huomanneet tuollaista pientä kääryä. Rohkea se oli tuo, pieni viaton
olento, eikä ensinkään ujo. Hän ojensi pienen kätensä kenelle hyvänsä
ja katseli niin luottavaisesti jokaista vierasta, ettei kukaan voinut
olla katsahtamatta häneen ystävällisesti. Hän oli herttasin pieni
tyllerö maailmassa ja niin luottavainen, kuin voi ainoastaan tuolla
suloisella ijällä olla, jolloin sydän vielä ei aavista, että synti ja
pahuus asustavat maan päällä.

Eräänä päivänä kulki hieno, erinomaisen hyvinpuettu herra pitkin
puistokäytävää; hän käveli kädet selän takana, hieno kävelykeppi
kädessä ja tähysteli pilviä, niin ettei huomannut pientä tyttöstä, joka
istui tiepuolessa. Tyttö äännähti kun kulkijan jalka sattui häneen.
Herra oli tohtori Lindfält, tytön oma isä. Hän oli kulkenut vaipuneena
miettimään kirjoitusta huomispäivän lehteen Ibsenin uusimmasta
teoksesta. Hän säikähtyi lapsen äännähtämisestä ja kun huomasi
kaatuneen lapsen potkivan pienillä jaloillaan. Hän nosti tytön ylös,
joka voimakkaasti ponnisteli päästäkseen jaloilleen jälleen. Tohtori
pudisti ruohonsirpaleet hänen pitkistä keltaisista kiharoistaan ja
asetti tottumattomasti tuon sopimattoman päähineen suoraan:

-- Sinähän olet kiltti, kun et ruvennut itkemään -- sanoi hän --
kenenkään tyttö sinäkin mahtanet olla?

Lapsi seisoi pieni likainen sormi suussa ja katseli lakkaamatta
pelastajaansa, mutta äkkiä kirkastui hänen kasvonsa ja suu sopersi
aivan selvään: -- isä! --

Tohtori säpsähti ja katseli tarkempaan likinäköisillä silmillään
tyttöstä; nyt hän sen tunsi, sehän oli pieni »liikalainen» kotoa, mutta
miten oli hän yksinään, eksyksissä? Hän katseli ympärilleen kaikille
puolin, mutta hoitajaa ei näkynyt missään: -- Missä on Tilda? -- hän
tunsi itsensä nyt ainakin yhtä avuttomaksi kuin Margy äsken, mutta
lapsi pelasti hänet tästä ojentaen sormellaan lähimmäiseen pensasaitaan
ja huudahti: -- Tuolla!

Tohtori tarttui heti hänen käteensä, huolimatta että pienet sormet
tahrasivat hänen hienot vaaleat hansikkaansa, ja astui päättävästi
osoitettuun suuntaan, josta hän tapasikin neiti Tildan istumassa ja
virkkaamassa, huomaamatta isäntäänsä ennenkuin tämä ärjäsi hänelle.

Tietysti oli hoitajalla tuhannetkin selitykset, mutta tohtori ei ollut
nyt sillä tuulella, että olisi niitä kuunnellut, vaan varoitti häntä
tästä lähtein vartioimaan paremmin tyttöstä; senjälkeen aikoi hän
mennä, mutta kääntyi vielä, joko siitä syystä, ettei Tildan vihainen
muoto ennustanut hyvää Margy paralle tai ehkä siitä syystä, että tytön
rukoileva katse oli vaikuttanut isään, ja tohtori Lindfält otti pientä
tyttöään kädestä ja mutisi: Onhan kohta päivällisaika, ja minä menen
suoraan kotiin, niin voin sentähden ottaa lapsen mukaani.

-- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että hänellä on lapsi -- mutisi
vihastunut palvelija niin kovaa, että isäntä kuuli selvään sanat ja ne
antoivat hänelle paljon ajattelemisen aihetta, kun hän kulki tietään
koettaen astua Margyn askelien mukaan.

Kuinka usein olikaan tuo pienokainen jätetty yksikseen niinkuin tänään
ja ollut lukemattomille onnettomuuksille alttiina kenenkään sitä
aavistamatta. Hän katsoi tuohon hentoon olentoon vieressään, kuinka
turvaton on tuollainen pieni kääry, kun ei suojaava käsi ole sen
liikkeitä turvaamassa. Häntä suututti epäluotettava palvelija, jota he
olivat niin uskoneet, missä oli hänen velvollisuudentuntonsa -- huusi
hänen sisässään ääni kovasti, mutta samassa kaikuivat hänen korviinsa
nuot pilkalla lausutut sanat: -- Muistaako hän nyt vihdoinkin, että
hänellä on lapsi -- ja kovasti häveten täytyi hänen tunnustaa, että
vanhempien laiminlyöminen oli ollut huonona esimerkkinä lapsen
hoitajalle.

-- Isä -- kuiskasi rukoileva ääni -- isä, Margy ei jaksa. --
Pienokaisparka -- hän nosti pienokaisen käsivarrelleen ja pujotteli
syrjäkatuja kotiinsa, vähän häpeissään, että hänet nähtiin näin
tavattomassa toimessa.

Vaimolleen ei hän maininnut sanaakaan tästä seikkaillusta, suurimmaksi
osaksi siitä syystä, ettei Tilda saisi lisää nuhteita; hän oli tullut
melkoisesti lievemmäksi häntä kohtaan huomattuaan oman syyllisyytensä.

Seuraavana päivänä meni Margy taas ulos hoitajansa kanssa ja vielä
muinakin päivinä, eikä tohtori käynyt katsomassa täytettiinkö hänen
käskynsä; näytti aivan siltä kuin hän olisi välittänyt pienestä
tyttösestään yhtä vähän kuin ennenkin, mutta kun hän istui
kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena johonkin miellyttävään
taidearvosteluun tai nerokkaaseen kirjoitukseen, jotka olivat
saattaneet hänen nimensä kuuluisaksi, niin ajatukset kiitivät joskus
aivan äkkiä taaksepäin kirkkaaseen puolipäivähetkeen, jolloin hän
käveli kotiapäin kullankiharapää rinnoillaan ja pienet pehmeät kätöset
luottavasti kiedottuna kaulansa ympäri, ja monet kerrat unohtui hän
kuuntelemaan lapsen äänensorinaa eteisestä.

Vähitellen hän alkoi varttoa milloin Margy lähtisi ulos, saadakseen
puoliavoimesta ovesta nähdä, miten häntä eteisessä puettiin, ja
toisinaan hän tuli uloskin, leikki lapsen kanssa ja kysyi Tildalta
tytön vointia j.n.e. sekä miksi hänen piti kulkea noin kummallisessa
lakissa, mutta kun kuuli, että se oli aivan muodikasta ja että
tohtorinna itse oli sen tilannut, niin hän meni aivan hiljaa takaisin
kamariinsa. Muutamia päiviä sen jälkeen ilmestyi hän kuitenkin aivan
äkkiarvaamatta Margyn kamariin mukanaan pussillinen appelsiinejä
Margylle -- ne ovat niin terveellisiä -- vakuutti hän; senjälkeen tuli
hänelle tavaksi pistäytyä tänne väliin ilman makeisiakin, vaan oli aina
yhtä tervetullut ja tervehdittiin samalla ihastuksella.

Tilda oli kerrassaan kummastuksissaan tästä, mutta kun hän eräänä
päivänä näki tohtorin polvillaan nurkassa »kilttinä vanhana heppana»
(kuten Margy selitti) niin ei hänen hämmästyksellään enää ollut rajoja.

Alice rouva, joka oli ollut Pietarissa ostamassa itselleen uudet
turkit, kummastui suuresti nähdessään kotiintultuaan Margyn olevan
korkealla lasten tuolilla päivällispöydässä ja isänsä tarjoilevan. Isä
näytti jotensakin tottuneelta lapsenhoitoon.

-- Näetkös, Alice, minusta tuntui tyhjältä mentyäsi ja minun täytyi
saada itselleni pöytätoveri pienestä tyttösestämme -- sanoi hän melkein
kuin puolustuksekseen.

Rouva pudisti päätään tyytymättömän näköisenä: -- Minä en ole koskaan
voinut kärsiä lapsia pöydässä, ne syövät kuin pienet porsaat.

-- Oh, meidän pieni Margymme käyttäytyy jo kuin ymmärtäväinen neiti --
vakuutti tohtori, joka oli päättänyt kaikin tavoin koettaa estää pienen
naapurinsa joutumista takaisin kamariinsa.

Hänen vaimonsa, joka ensikerran kuuli miehensä sanovan vastaan, koetti
kaikin tavoin näyttää tyytyväiseltä, vakuutettuna siitä, että Robert
nyt kuten ennenkin täyttäisi hänen toivomuksensa. Kuitenkin pysyi
tohtori päätöksessään ja tämän jupakan aikana sai talon pieni tytär yhä
varmemman aseman isänsä vieressä, johon hän turvautui koko pienen
yksinäisen sydämensä lämpimällä myötätuntoisuudella. Hänhän oli
janonnut hellyyttä kuin kukka auringonvaloa, ja nyt säihkyi onni hänen
iloisilla kasvoillaan päivät päästään. Äiti katseli väliin ihmetellen
isää ja tytärtä, jotka iloisina lurittelivat keskenään ja näyttivät
niin hyvin viihtyvän yhdessä, hän tunsi sydämessään silloin omituisen
tuskallista yksinäisyydentunnetta ja hän vakuutti kärtyisesti, että --
Robert oli aivan liiaksi kiintynyt lapseen.

-- Miksikäs ei hän olisi kiintynyt kauniiseen tyttäreensä -- arveli
Kaarinatäti, joka oli käymässä siellä -- etkö näe kuinka kirkkaat
silmät Margyllä on ja tuollainen kaunis valkoinen kiharatukka, ja
muuten on hän kiltein olento, minkä koskaan olen nähnyt.

-- Minusta on Margy aina ruma -- sanoi Alice rouva äreästi -- hänen
silmänsä ovat liian pyöreät ja kehumaasi valkotukkaa pidän minä
ehdottomasti pellavaperuukkina. Sano vain mitä sanot, vaan minua
tuskastuttaa nähdä kun Robert pilaa tytön ja tahtoo, että koko talon
pitää taipua tytön mukaan, pian kai minun punainen kamarinikin muuttuu
lapsenkamariksi.

-- Ai ai, Alice, tuo vivahtaa mustasukkaisuuteen, vastasi täti
hymyillen -- sinä olet tottunut olemaan kieltämättä ensimmäinen
kodissasi ja vallitsemaan miehesi sydäntä, nyt pelkäät kilpailijaa,
vaan älä ole huolissasi, kyllä hän rakastaa sinua yhtäpaljon kuin
ennenkin, vaikka hän koettaa korvata sen, mitä te molemmat olette
laiminlyöneet pienen »riikalaisen» suhteen.

-- Niin, no se on sellaista ruikusta, sanoi tohtorinna tehden ylpeän
liikkeen päällään, vaan hänellä oli kyynelet silmissä, ja Kaarina, joka
kaikessa hiljaisuudessaan oli tarkka silmäinen, käydessään joka päivä
talossa huomasi, miten rouva Alice levottomin silmin katseli miehensä
ja lapsensa keskinäistä suhdetta.

Tapahtuipa kerran niinkin, että rouva eräänä päivänä puolispöydässä
kumartui Margyyn solmetakseen serviettiä hänelle; --- Enkö minä saa
auttaa lasta, Robert?

-- Aivan kernaasti, hyvä ystävä, vaan minä luulen, että Margy on
tottunut minuun. -- Ja niin olikin. Aina kuin äiti rupesi auttelemaan
häntä, niin tyttö meni isän luo ja painoi päänsä hänen rintaansa
vasten; isässä oli hänen turvansa eikä hän muuta tahtonut.

Tohtori siveli hiljaa hänen kiharansa otsalta, nosti hänet syliinsä.

-- Sinä näytät niin tuntehikkaalta, Robert -- Alicerouva koetti tehdä
ivaa, vaan itku oli kurkussa. Minä en tahdo houkutella Margya luotasi,
sillä minä näen selvään, että sinä olet mustasukkainen hänestä.

Tohtori ei vastannut mitään, vaan tarttui äänettömänä sanomalehteensä,
sillä hän aavisti, että tässä katkeruuden purkauksessa piili kauvan
uinailevan äidinrakkauden heräämisen merkki, ja hän tunsi, että kun
tämä tunne on herännyt vaimonsa sydämessä, niin hän ihailisi sitte
häntä enemmän kuin koskaan.

Tyytyväisenä ja toivehikkaana meni hän sinä iltana lapsenkamariin,
sillä Margy oli tottunut siihen, ettei hän nukkunut illoilla ennenkuin
isä tuli sanomaan hyvääyötä ja oli kuullut hänen iltarukouksensa.

Margy istui jo vuoteessaan kädet ristissä ja kun tohtori tuli, niin hän
rukoili vanhan yksinkertaisen rukouksen, joka tuhansien lasten huulilta
on kohonnut korkeuteen:

    Mä nostan silmäni taivaaseen
    Ja sormeni ristiin liitän,
    O Herra, ystävä lapsien
    Mä armostas sua kiitää.

Tohtorikin oli pannut kätensä ristiin niinkuin Margy oli häntä
opettanut ja tuo maailmanmies, jolle rukous aikoja sitte oli ollut
vierasta kieltä, kuunteli nyt hartaasti pienen tyttönsä lurittavaa
ääntään.

-- Hyvää yötä Margy, hyvää yötä rakkaani -- Tohtori kumartui
suutelemaan tyttöä otsalle -- mutta miten olet niin kuuma? Tilda, onko
hänellä kuume, minusta Margy on ollut vähän nolo koko päivän? Oletko
kipeä, pikku ystäväni?

-- Pikkusen väsynyt.

-- Noo, nuku sitte ja lepää pienokaiseni, ja herää aamulla virkeänä --
hän silitti hellästi tytön punasta poskea ja meni, vaan kun tyttö oli
nukkunut, niin tohtori tuli takaisin ja kuunteli levottomana hänen
heikkoa ryintää, joka teki hänen unensa rauhattomaksi. Tilda vakuutti
että se oli vain tavallista katarria, ja hänhän ymmärsi tämmöiset
asiat. Mutta kuitenkaan tohtori ei voinut olla hiipimättä vielä
yölläkin lapsenkamarin oven taa kuuntelemaan. Unissaankin tunsi hän
useat kerrat jonkunmoista tuskaa ja kun vihdoin aamupuoleen joku äkkiä
avasi oven, niin hän hypähti säikähtyneenä ylös: -- Mikä on, Tilda? --
Margy on kipeänä -- kuiskasi hoitaja -- hänen kurkkunsa korisee ja
vinkuu niin kummallisesti. -- Silmänräpäyksessä oli tohtori pukeutunut
ja riensi lapsen luo; joka makasi vuoteellaan posket kuumeen punaisina
ja kovain yskänkohtauksien aikana kuului kurkusta omituinen hinkuva
ääni: -- Mitähän se mahtaa olla, se kuulustaa niin kauhealta?

-- Valtioneuvoksen pieni poika, jota minä hoidin Margya ennen, kuoli
kuristustautiin, ja hänellä myös vinkui kurkku tuolla tavoin -- sanoi
Tilda vavisten.

-- Pitää heti mennä hakemaan professoria, käykää sanomassa siitä
kyökissä -- tohtori vaipui polvilleen Margyn vuoteen ääreen. Vaimonsa
nukkui vielä, ja tohtori ajatteli, että hänet pitäisi herättää, vaan
jalkansa olivat kuin lamauksissa, ettei hän päässyt lapsen vuoteen
äärestä.

Kun professori tuli, niin hän vakuutti todeksi sen mitä oli pelätty,
Margy oli saanut kursitustaudin, tuon salaa hiipivän lasten vihollisen,
eikä tohtori voinut kieltää, että tila oli vaarallinen.

Alice rouvakin oli herännyt oudoksuen vilkasta liikettä talossa näin
varhain aamulla, ja hän soitti saadakseen tietää, mitä oli tapahtunut.
Tohtori meni hänen luo, ja miehensä näöstä voi rouva jo päättää, että
Margylle oli tapahtunut jotain.

-- Onko tyttö kipeä vai -- ehkä kuollut?

-- Kipeä on, vaan ei, Jumalan kiitos, kuollut, ja missä on elämää,
siinä on myöskin toivoa -- vastasi tohtori.

-- Kuka on nyt hänen luonaan?

-- Kaarinatäti, joka tuli heti alas, kun kuuli tavattoman varhain
puhetta Margyn kamarista; niinkuin tiedät, on tädin makuuhuone juuri
Margyn kamarin päällä. Pieni Margy raukka, hänellä on vähänväliä
ankaroita tuskia, että sydäntä särkee nähdä; jos sinun on vaikea nähdä,
niin voit olla varma, että täti kyllä hoitaa häntä hellästi, ja Tilda
on myöskin aulis.

Nuori rouva kääntyi vastaamatta sanaakaan, vaan ennenkö tohtori ehti
sairashuoneeseen, niin rouvakin oli siellä, ja sanaa lausumatta nousi
Kaarinatäti ja jätti äidille paikkansa lapsen ääressä.

Kolme päivää kesti kamala taistelu, jonka aikana oli silloin tällöin
joku lieveämpi hetki. Tohtori oli aivan suunniltaan ja epätoivoissaan,
jotta hän oli aivan sopimaton sairaanhoitajaksi, vaan sitä
väsymättömämpi oli hänen vaimonsa. Tuskin minuutiksikaan hän lähti
sairasvuoteen luota ja hän tarkoin täytti professorin määräykset pienen
sairaan hoidossa. Hän ei näyttänyt ajattelevan itseään ollenkaan, ei
muistanut ruokaa eikä unta, herkeämättä tarkasti pienimpiäkin muutoksia
taudin kulussa ja aivan kuin vaistomaisesti näytti hän ymmärtävän, mikä
oli milloinkin hyvä lapsen tuskien huojentamiseksi. Äiti tiesi selvään,
että pienen Margyn katse, kun se oli tajullaan, etsi isää tahi
Kaarinatätiä eikä koskaan ikävöinyt häntä.

Tohtori näki miten sanomaton tuska tunti tunnilta ilmeni aina selvemmin
vaimonsa kauniilla muodolla, jolla tähän asti ei ollut näkynyt surua
eikä kärsimyksiä, ja miten hänen kyynelettömät silmänsä ilmaisivat
tuskaa, jota sanoilla ei kyennyt lausumaan.

Professori oli kolmannen päivän illalla sanonut taudin tekevän
käänteen. Isä ja äiti olivat äänettöminä istuneet vuoteen ääressä ja
katselleet pientä, rakasta muotoa, joka vähitellen aivan kuin jäykistyi
samalla kuin sinisenkuultava kalpeus levisi sille. Hengitys korisi ja
näytti olevan vaivaloista ja melkein särkynyt katse ei ollut pitkiin
aikoihin kiintynyt kenenkään. Äiti nousi yhtäkkiä ja meni allapäin
huoneesta; tohtori katseli hetken hänen jälkeensä ja seurasi sitten
häntä. Hän sai kauan etsiä vaimoaan ja löysi lopuksi hänet punasessa
huoneessa, jossa ennen näytti niin hauskalle, vaan nyt tuntui kylmälle
ja synkälle. Rouva makasi lattialla ja koko ruumiinsa vapisi.

-- Rakas Alice, jaetaan suru, onhan se meille yhteinen -- ei vastausta
-- itke minulle, niin on helpompi. -- Tohtori istui sohvaan ja koetti
nostaa vaimonsa päätä ja kun hän siinä katsoi hänen silmiinsä, niin ne
olivat kuivat.

-- Robert, puhutaan helvetin tuskista, minä tunnen niitä -- sanoi rouva
vapisevin huulin -- sinä olet rakastanut lasta, sinä olet ymmärtänyt
voittaa hänen rakkautensa, kun vielä oli siihen tilaisuus -- minä sen
laiminlöin -- nyt on myöhäistä. Jumala ottaa hänet pois ja se on
oikeutettu rangaistus äidille, joka ei ollut lapsen arvoinen -- hän
kätki taas kasvonsa; hiljaisessa huoneessa kuului äkkiä kiireelliset
askeleet; tultiin kutsumaan sairashuoneeseen ja vanhemmat riensivät
sinne käsikädessä nähdäkseen lapsensa viimeisen särkyneen katseen, vaan
vuoteen ääressä istui uskollinen Kaarinatäti ja hymyili lempeästi.

-- Pieni Margymme nukkuu nyt tyyneesti -- sanoi hän -- hengensalpaus on
poissa ja taudin käänne on kestetty.

-- Alice, Alice, rakkaamme parantuu! -- huudahti tohtori riemuissaan --
Jumala, jonka olemme unhottaneet onnemme päivinä on kuitenkin antanut
armonsa paistaa meille surumme hetkenä ja pelastanut lapsemme -- hänen
vaimonsa ei vastannut, vaan polvistui vuoteen ääreen painaen otsansa
lapsen kuihtunutta kättä vasten, ja ilokyyneleet virtasivat hänen
kalpeita poskiaan pitkin.

-- Minä olen niin kiitollinen Robert siitä, että Margy saa elää --
kuiskasi hän vihdoin -- sano minulle vain, mitä tulee minun tehdä
voittaakseni lapsen sydämen?

-- Sinun tulee rakastaa häntä -- sanoi tohtori hiljaa.

-- Ah Robert, minä olen jo kauan häntä rakastanut!

Aamulla heräsi Margy eikä hänellä ollut tuskia, ja katse oli kirkas.
Äiti polvistui taas sängyn viereen, isä seisoi jalkapäässä ja
Kaarinatäti istui vanhalla paikallaan päänpohjukassa. Lapsen katse
liikkui hitaasti ja vakavasti toisesta toiseen, lopuksi pysähtyi äitiin
ja aivan kuin äidin kalpeilla kasvoilla rukoileva ilme olisi
koskettanut jotakin näkymätöntä, tähän asti äänetöntä kieltä lapsen
sydämessä, ojensi hän kätensä äitiä kohden ja sanoi hiljaa: -- Äiti,
ota Margy syliisi!

Eikä äitiä tarvinnut kahta kertaa pyytää, äänettömällä hellyydellä
painoi hän tyttärensä sydämelleen ja suuteli kiihkoisesti lapsen
kasvoja.

Isä katseli hellästi heitä ja Kaarinatäti sanoi hiljaa: Jumalalle
kiitos, nyt on pieni »liikalainen» tervetullut uuteen elämään, jonka
hän tänä päivänä alkaa.



TULEVAISUUDEN ETEEN.


I.

Paikkakunnalle oli tuleva uusi kansakoulun opettajatar, edellinen
kun oli hakenut ja saanut paikan syntymäseudullaan; onneksi oli
hakijoita tusinoittain, niin että ei ollut niistä puutetta, arveli
kunnallislautakunnan esimies, turpea, suuriääninen rusthollari, joka
virallisella äänellä johti puhetta kunnan kokouksissa. Hän oli vanhan
sukupolven miehiä, joka viimeiseen saakka oli vastustanut kansakoulun
perustamista kuntaan. Ja sitten kun koulu päätettiin perustaa, niin
»rikas Isolainen», joksi häntä yleisesti kutsuttiin, vastusti
johdonmukaisesti kaikkia, mikä kouluun kuului. Niinpä hän aina oli
sotakannalla opettajaa ja opettajatarta vastaan, eikä ollut ainoatakaan
tilaisuutta, jossa Isolainen ei olisi pannut jyrkkää vastalausettaan
kunnankokouksissa näiden esityksiä vastaan.

Entinen opettajatar, neiti Frisk, oli monta kertaa itkenyt ja viettänyt
unettomia öitä, sillä hän oli heikko, rasittunut ja hermostunut olento.
Opettaja, herra Rautio, oli aivan toista. Hänen voimakkaassa
luonteessaan oli jotakin teräskovaa. Hän oli rikkaan talollisen poika,
hyvin kasvatettu ja lapsuudesta saakka karaistunut, yksinkertaisiin
elämäntapoihin tottunut. Hänessä ei ollut maailmanmiehen hienoutta,
vaan kun näki hänen jättiläismäisen vartalonsa, niin ajatteli
ehdottomasti nuorta, hyötyisää petäjää, joka on tunkenut juurensa
syvälle kankaan kamaraan, kohottaa rohkeasti latvansa korkeuteen
valmiina vastustamaan talvimyrskkyjen ryntäyksiä. Hänen muotonsa ei
ollut kaunis, vaan siinä rautainen luonne kuvastihe; vaalea sakea tukka
valui leveälle otsalle, jossa oli ajattelijan piirteitä. Silmissä oli
terävä, viisas katse, joka oli myös sopuisan ja hyväntahtoisen
näköinen, ja koko miehen olossa oli jotakin tyyntä ja luottamusta
herättävää.

Oppilaansa häntä melkein jumaloivat, vaan kunnan vanhoilliset eivät
hänestä pitäneet. Heistä tuolla ahkeralla opettajalla oli niin paljo
uusia ajatuksia, uusia puuhia, ja heistä kaikki uusi oli hylättävää. He
olivat haudanneet monet monituiset Raution tekemät ehdotukset. Paljon
katkeruutta ja penseyttä hän oli osakseen saanut, ja kokenut että se
tie, jonka hän oli valinnut, oli okainen. Vaan hän oli vielä nuori ja
hänen rohkeutensa oli murtumaton. Hänen luonteessaan oli joku määrä
hitaisuutta, josta voi päättää, että sitte kun nuoruuden innostus on
laimentunut, niin miehuuden voima oli täydentävä työn. Mikään
haaveellinen mielijohde ei ollut häntä saattanut opintielle, vaan
sisäinen, lämmin rakkaudentunne siihen kansaan, jonka riveistä hän itse
oli. Sen vuoksi eivät ivallisimmatkaan vastustukset voineet häiritä
hänen tyyneyttään. Hän tiesi työlääksi saada murretuksi vanhaa, isiltä
perittyä katsantokantaa, jollei vain ollut varma uuden paremmuudesta.
Mitä suurimmalla tunnollisuudella hän koetti välttää kaikkia
törmäyksiä, mitkä olisivat voineet vahingoittaa sitä suurta asiaa,
jolle hän oli omistanut kaikki voimansa. Neiti Frisk ei voinut
käsittää, miten Rautio voi olla niin tyyni vastustajiaan kohtaan. Hän
itse tulistui ja remahti liekkeihin vähimmästäkin hyökkäyksestä, joka
tehtiin rakasta koulua vastaan -- hänen keppihevosensa, jonka hän
tietämättään vei taisteluun sekä sopivassa että sopimattomassa
tilaisuudessa.

Herra Rautio antoi virkatoverilleen täyden kunnioituksen hänen tiukan
ja kiivaan harrastuksensa takia, vaikka se useasti tuottikin heille
kaikenlaisia ikävyyksiä eikä suinkaan parantanut sitä asiaa, jota neiti
Frisk niin kiihkoisesti puolusti. Kaipuun tunteilla oli Rautio
kuitenkin sanonut hänelle hyvästit. Neiti Frisk oli kaikissa
tapauksissa ollut rehellinen ja uskollinen toveri, ja kuka sen tiesi,
millainen hänen jälkeläisensä on.

Olot Honkalassa olivat hyvin riitaiset. Pitäjä oli jakautunut
puolueihin, toinen koulun puolesta, toinen sitä vastaan; oli
puolueettomia, velttoon välinpitämättömyyteen vaipuneita, jotka
mieluummin antoivat maailman elää, miten halusi.

Muutamat herrasmiehet -- nuoremmat tilanomistajat -- esiintyivät
tosin koulun puolustajina, missä se tuli kysymykseen, vaan
koulunjohtokunnassa istui vain talonpoikia, ja vanhat, rikkaat
maanviljelijät eivät välittäneet sen vertaa kansanvalistuksesta, jotta
olisivat halunneet kiertävää opettajaakaan alamaistensa lapsille,
piintyneitä kun olivat vanhaan ennakkoluuloon, että koulu kasvattaa
rahvaan lapsista herroja ja neitejä.

Niin olivat asiat Honkalassa, joka oli hyvästi toimeentuleva pitäjä
sisämaassa, mistä oli useampien tuntien matka lähimmälle
rautatienasemalle ja höyrylaivaliikettä tunnettiin ainoastaan nimeksi.
Rovasti oli vanha ja sängyn omana halvauksen alainen; apulaisenaan oli
vasta papiksi päässyt nuori, ujo mies, joka koetti perehtyä oloonsa.
Kappalainen oli ratkaisevasti vanhoillisten puolella ja näytti
katselevan karsaasti Rautiota, jolla oli niin valtava vaikutus
oppilaisiinsa.

Opettaja sitävastoin esiintyi hyvin maltillisesti papistoa koskevissa
kysymyksissä, kun hän jo lapsuudestaan oli oppinut kunnioittamaan
pappeja. Hänen kotiseudullaan olikin onneksi ollut sielunpaimen, joka
innokkaasti edisti seurakuntansa edistystä maallisissakin asioissa.
Hänen kanssaan oli Rautiolla ollut monet kerrat pitkät keskustelut
koulukysymyksistä, ja tuon nuoren miehen hiljaisena tulevaisuuden
toiveena oli saada kerran opettajana vaikuttaa kotiseudullaan.
Toistaiseksi koetti hän nyt vaikuttaa vointinsa mukaan nykyisen
paikkansa hyödyksi ja tyyneesti murtaa ennakkoluulojen sulkuja siellä.

Seisoessaan höyläpenkkinsä ääressä -- hän näet oli hyvin kätevä --
sahaamassa tai höyläämässä, ja siinä pienien, ohkaisten höylälastujen
sihistessä hänen ympärilleen, ajatuksensa kiitivät lapsuutensa kotiin
Kalliossa, jossa äiti asui ja oli hyötyisän ja varakkaan Rautjärven
tilan isäntänä ja emäntänä. Tila oli kulkenut perintönä isältä pojalle
jo monet polvet. Kaikki olivat he olleet rehellisiä, toimekkaita
talonpoikia, jotka viisaasti viljelivät maatansa. Heille oli uskottu
erityisiä pitäjän luottamusvirkoja, joita olivat huolellisesti ja
kelvollisesti hoitaneet. Kaarlo oli ensimmäinen, joka rikkoi vanhat
tavat antautumalla lukutielle. Tämä tapahtui osaksi pojan omasta jo
varhain syntyneestä lukuhalusta, osaksi isänsä kehoituksesta, jolla ei
ollut koskaan mitään taipumusta ollut maanviljelykseen, ja oli heikko
ja kivuloinen.

Tuollaisena mietiskelevänä, itseensä sulkeutuneena luonteena, joka
olojen pakosta ei ole voinut päästä selville kutsumuksestaan tahi
antautua siihen mihin olisi ollut lahjoja, isänsä oli elänyt elämäänsä
itseensä tyytymättömänä ja olentona, jota ympäristönsä ei ymmärtänyt.
Haluttomasti oli hän ottanut vastaan isäin tilan ja työskentelikin
siinä kymmenkunta vuotta tunnollisesti, mutta ilman harrastusta.
Silloin ratkesi äkkiä tuon tuskin nelikymmenvuotiaan miehen terveys.
Kolotustauti muutti hänet elinpäivikseen avuttomaksi rammaksi. Hän ei
enää voinut taloa hoitaa, mikä tästälähtien siirtyi hänen vaimolleen,
joka oli toimelias, tarmokas ja tarkkaälyinen nainen. Hänen hoidollaan
tilan tulot kohosivat pian kahtavertaa suuremmiksi.

Raihnainen, vuoteen omana oleva mies käytti aikansa kirjojen ja
sanomalehtien lukemiseen. Kun hänellä oli selvä arvostelukyky ja terävä
ymmärrys, niin selvisi hänelle pian, ettei hän maanviljelijänä koskaan
ole ollut oikealla paikallaan. Sitä oli myöhäistä surra nyt, kun hän
makasi tuossa saamattomana ja riutuneena. Mutta hän tunsi, että
henkisen valon saanti lievensi ruumiin kärsimyksiä ja sen vuoksi hän
oli erittäin mielissään kun ystävällinen kirkkoherra lupasi hankkia
hänelle hyvää lukemista.

Tähän aikaan hänessä syntyi luja päätös, että ainoan poikansa Kaarlon,
joka nähtävästi oli häneltä perinyt lukuhalun, tulee saada tyydyttää
halunsa, ja äiti, joka syvästi ihaili miehensä henkistä etevyyttä,
oli kaikessa samaa mieltä hänen kanssaan. Ja niin se tuli Kaarlo
koulu-uralle.

Äiti ehkä hiljaisesti toivoi saavansa jonakin päivänä nähdä poikansa
saarnatuolissa -- mikä on talonpoikaisnaisen korkein toivo pojasta,
joka on etevä lukemaan. Mutta sitä mukaa kuin Kaarlo kasvoi, kävi aina
selvemmäksi, ettei hänellä ollut mitään papiksi kutsumusta; ja sitä
enemmän ilmaisi hän palavan halunsa päästä seminariin, jolla toteutti
isänsä hartaimman toiveen.

-- Hänestä tulee se, mikä minusta ei tullut -- ajatteli sairas, ja koko
hänen raihnaisen olentonsa läpi kävi syvä sisäinen liikutus -- hän on
tekevä tien valoisaksi monille, jotka kuten hänen isänsäkin, ovat
hapuilleet sumussa pääsemättä selville elämäntyöstään. Oppi ei paina
paljon, mutta minä tiedän että kaikki, mitä olen toimittanut täällä
maailmassa, olisi tullut kahta vertaa paremmin tehdyksi, jos olisin
tietänyt vähän enemmän.

Tämän ja paljo muuta oli isä hiljaisina hetkinä sairashuoneessa uskonut
Kaarlolle. Ja hänestä tuntui sitte, että hän nyt mielellään tahtoisi
kuolla, kun hän kuitenkin voisi kuin uudestaan elää pojassa, joka
valaistun tietonsa avulla seisoi niin paljon häntä korkeammalla ja sen
vuoksi voi tehdä hyötyä niin paljoa enemmän.

Jo parisen vuotta oli tuo kärsinyt mies maannut maan povessa, ja hänen
toimelias leskensä hoiti edelleen tilaa, joka nykyään kuului hänelle
ja pojalle yhteisesti. Kaarlon ei niinmuodoin tarvinnut katkaista
luku-uraansa, mille hän niin innokkaasti oli antautunut.

Hänen pienessä, yksinkertaisessa kodissaan Honkalassa suuri kirjasto,
sanomalehtien ja aikakauskirjain peittämä pöytä todisti hänen
tutkimishaluaan. Toinen huone oli hänen käsityöhuoneensa, jossa hän
seisoi, usein ajatuksiinsa vaipuneena, samalla antaen höylän liikkua
kunnes koko lattia oli täynnä lastuja, suureksi mieliharmiksi vanhalle
Katrinalle, hänen palvelijalleen, joka oli luonteeltaan itse
säännöllisyys. Muutoin Katrina ihaili sanomattomasti nuorta isäntäänsä,
jonka hän oli nähnyt kasvavasta lapsesta; hän piti häntä kerrassaan
säädyllisen nuorenmiehen esikuvana, jota vanhus ylpeänä usein vakuutti
muille. Kaarlon vastustajakaan, Isola, ei voinut, vaikka mielellään
olisi halunnut, panna tätä arvostelua vastaan.


II.

Honkalan koulutalo oli jotensakin yksinäinen. Se muistutti melkein
uutisasuntoa, se kun oli rakennettu keskelle kuusikkoa, mikä tätä
tarkoitusta varten oli raivattu. Tänne sen johtavat henkilöt tuhansien
kiistojen jälkeen onnistuivat sijoittamaan. Näytti siltä kun ei olisi
pantu vähintäkään huomiota sen asemaan siinä suhteessa oliko se vai ei
sopivalla paikalla koulussakävijöille. Paremminkin tuntui se olevan
rakennettu tänne, jotta se olisi -- niin syrjässä kuin suinkin ja
poissa näkyvistä. Vaikka tämä salainen ajatus olisikin piillyt
pohjalla, niin se ei toteutunut, sillä lasten koulunkäynti-into todisti
kyllin, että nouseva polvi oli toista mieltä tiedon suhteen kuin
vanhempi kansa, ja myöskin aina yhä useammat isät ja äidit katselivat
Honkalaa suopeammin, kun heidän lapsensa kertoivat heille innolla ja
ihastuksella koulusta ja opettajastaan.

Tuo suuri punaseksimaalattu rakennus valkeine ikkunalautoineen näytti
somalle kuusiston tummaa pohjaa vasten. Sen ympäristössä oli kuitenkin
vähän synkkää, varsinkin sille, joka tuli viljavalta tasangolta, missä
oli lakeuksia ja lehtoja.

Oli elokuun viimeisiä päiviä. Taivas oli jo aamusta ollut harmaiden
pilvien peitossa ja jälkeenpuolisten alkoi tiheästi sataa tuhuuttaa
raskaista pilvistä. Rautio seisoi ja nikarteli omassa työhuoneessaan
ikkuna auki, josta näkyi suuri tasainen pihamaa. Siitä hän poikain
avulla oli raivannut kivet ja kannot. Ulompana näkyi metsä, jonka
rantaa tie kiemurteli. Se näytti vielä näin kesäaikana, kun se oli
ruohistunut, uudelta raiviotieltä. Opettajan silmä kiiti pikaisesti
sinne, kun pienen kallion ohi ajoi kärryt. Kaksi henkeä istui
vaapperoissa kärryissä -- naishenkilö gummisadetakissa ajajan vieressä
epämukavalla etuistuimella. Raution katse tarkistui tulijoihin. Pari
päivää sitte oli asemalta tuotu huonekaluja uudelle opettajattarelle.
Tuo tulija oli kai siis opettajatar neiti Vinter itse.

Kärryt rymistivät edelleen läpi portin ja ympäri ruohokentän, mihin
opettaja oli istuttanut kauniita pensikkoja, aivan porrasten eteen
saakka. Rautio vetäytyi ikkunasta syrjempään ja katseli uutimien takaa.

Kyyditsijä tiukensi ohjaksia ja hevonen seisahtui. Hevosparka oli aivan
märkänä sateesta ja korvat luupollaan. Kyytimies harmaassa takissa
kyyristi päänsä olkapäiden väliin, kun sadevesi lakkaamatta valui takin
kauluksen alle. Nainen piti yllään vaaleata sateensuojaa, jonka
liepeestä nopahteli kirkkaita pisaria. Sadetakin päähineen hän oli
vetänyt ylös, niin ettei Rautio voinut nähdä hänen kasvojansa, ja hänen
kärryistä laskeuttua näki vain, että hän oli pieni, siro ja
vilkasliikkeinen olento.

Rouva Andersson -- mies oli ammatiltaan rakennusmestari, ja vaimo oli
tarkka arvostaan -- ilmausi tassuttavin askelin pihalle. Hän asui
kyökissä opettajattaren puolella ja oli hoitanut neiti Friskin
taloutta. Hänen punasilla kasvoillaan oli lempeä ja kirkas ilme. Hän
niijaili myötäänsä ja toivotti matkustajaa tervetulleeksi. Hän koetti
olla kohtelias ja makea kuin sokeri toivossa, että saa jäädä uuden
opettajattaren luo. Hyvin toimekkaana esiintyi hän ottaessaan vastaan
matkakapineita, joita kyytimies anteli hänelle -- hienotekoisen,
maalatun matkakirstun, kapsäkin, pari kaunista koria ja kirjaillun
matkavaipan. Kaikki näyttivät hienoilta ja muodikkailta, aivan
toisenlaisilta kuin neiti Friskin matkakapineet.

Rautio tarkasteli uteliaana tuota pientä näpsää olentoa, joka alimmalta
portaalta komensi sekä rouvaa että poikaa. Vihdoin oli kaikki kannettu
sisään. Vieras viittasi ajajan luokseen ja luki kyytirahat hänen
kouraansa. Varmaankin sai kyytimies tavallista enemmän, sillä lakki
kohosi ylös, ja tylsähkö kasvojen ilme kirkastui. -- Kiitos kun ajoit
niin kiltisti ja hyvästi -- kuuli Rautio uutimien takana raikkaan,
sointuisan tyttömäisen äänen. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tuo
nuori nainen kadonnut oman ovensa taakse. Rautio veti ikkunan kiinni ja
tarttui taas höyläänsä, mutta tasoittaessaan ja silittäessään
laudanpalasta hänen ajatuksensa liikkuivat yhä tulokkaassa tuolla
toisella puolen. Minkä näköinen hän oikeastaan on ja minkähänlainen
hänestä mahtanee tulla työtoveri? mietiskeli hän. Hänen tähänastinen
käsityksensä kansakoulunopettajattarista yleensä rajoittui siihen, mitä
hän oli oppinut heitä tuntemaan ollessaan yhdessä ainoastaan jonku
aniharvan kanssa, joita oli sattunut tapaamaan. Ja niistä useimmat
tuntuivat olevan ymmärtäväisiä, päättäväisiä naisia, kansakoulun
hartaita ystäviä, muutamat vähän hermostuneita -- esimerkiksi neiti
Frisk -- kaikki enämmän tai vähemmän itsenäisiä, tottuneita kulkemaan
omaa tietänsä ja useimmiten vähän pikaisia käytöksessään »luomisen
herroja» kohtaan. Hän muisti samassa erään pienen tapauksen pappilan
verannassa, kun pastori Ståhle -- nuori apulainen -- kohteliaasti
riensi neiti Friskin luo päällysvaatetta auttamaan hänelle, vaan
neiti Frisk karkoitti hänet sanomalla karskisti: »Kiitos, minä
autan kernaimmin itse itseäni». Tämäkin seikka hänestä todisti
seminaarilaisten vahvaa itsenäisyystunnetta ja hän ajatteli kuinka
luonnolliselta hänestä oli tuntunut seurustella toverillisesti neiti
Friskin ja naapuripitäjän opettajattaren kanssa, jonka leikkotukka ja
silmälasit aina muistuttivat hänelle luokkatoveria koulussa. Oikeastaan
kuitenkin yhteiset harrastukset olivat saattaneet heidät yhteen ja
tehnyt heidän seuransa teeskentelemättömäksi. Muutoin ei hän juuri
paljon ymmärtänyt, miten oli seurusteltava naisten kanssa, sillä
hänelle ei ollut monesti sattunut tilaisuutta siihen muiden
sivistyneiden naisten kanssa kuin opettajattarien. Pappilassa, missä
hän oli suosittu vieras, oli ainoastaan vanha ystävällinen rovastinna
-- hänen monet tyttärensä olivat naimisissa ja lentäneet pesästään jo
aikoja sitten.

Huoneessa alkoi hämärtää. Rautio istui kirjoituspöytänsä ääreen
kirjoittaakseen vielä kirjeen. Mutta hänen täytyi pian sytyttää lamppu.
Ja laskiessaan uudinta näki hän kummastuksekseen Katrinan kartanolla
vilkkaasti keskustelevan rouva Anderssonnin kanssa.

Näiden kahden välillä jonkummoinen kylmyys vallitsi. Katrina oli
järkähtämättä kaikkia naimisia vastaan, ja erittäinkin Anderssonska,
joka usein oli tohvelin alla, kun hänen rakennusmestarinsa tuli kotia
pikku liehkassa, oli Katrinalla malkana silmässä. Naisella pitäisi olla
sen verran ylpeyttä, ettei sallisi sellaisen miesrääpiskön tulla
tyrkkimään itseään, arveli hän. Katrina halveksi äärettömästi myöskin
vastustajansa järjestyksen pitoa ja milloin vain voi, niin sanoi häntä
mielellään »akan hutilukseksi», koko semmoista rouvaa.

Ihmeellistä siis ei ollut, jos opettaja kummastuikin noiden kahden
eukon tuttavallisuutta tänä iltana. Vaan hän ymmärsi pian asian. Hyvä
Katrina, niin tyly kuin olikin naapuriaan kohtaan, ei voinut aina
kuitenkaan vastustaa naisellista uteliaisuuttaan. Hän liikkui harvoin
muuanne kuin kirkkoon, vaan sitävastoin rouva Andersson oli oikea
juorulaukku, joka kokosi kaikki kylän uutiset. Katrina olisi ennemmin
purrut kielensäkin kuin tunnustanut uteliaisuutensa ja vaikka aina oli
vastahakoinen rouvalle, niin hän kuitenkin houkuttausi aina joskus
kuuntelemaan rouva Anderssonnin kertomuksia, joita sitte pala palalta
kertoi isännälleen, kun tämä oli sillä tuulella, että rupesi puheisiin.

Myöskin tänä iltana teki eukko itselleen asiaa sisälle
saadakseen puhella, ja luonnollisesti kaikki tiedonantonsa olivat
opettajattaresta. Anderssonska, joka aina löpisi suuntäydeltä, tiesi jo
enemmän tuosta nuoresta neidestä kuin hänen oma äitinsä koskaan voi
tietää, vakuutti Katrina. -- Uh, ettei edes hävetäkään tuolla tavoin
udella heti ensi päivänä! Neiti Vinter tulee suoraan Helsingistä, missä
hänellä on koti sukulaisten luona. Hän on hieno kuin prinsessa, aivan
toista kuin neiti Frisk, jolla ei ollut kelvollista riepuakaan päälle
pannakseen. Ja kuinka iloinen hän sitten on, ihan kuin leivonen, oli
Anderssonska kertonut. Heti oli neiti puhunut Anderssonskalle
taloudenhoidosta ja sanonut, että hän ei ymmärrä siitä enemmän kuin
taivaan lintunen -- kyllä hän onkin todella hieno neiti, sen
Anderssonska olisi voinut vaikka valalleen ottaa. Niin puheli Katrina,
kunnes hänen nuori herransa nousi ruokapöydästä ryhtyäkseen uudelleen
kirjoitukseensa. Kun hän tuntia myöhemmin reippaalla kynänvedolla oli
pistänyt nimensä kirjeen alle, niin nousi hän mennäkseen nukkumaan. Oli
hiljaista koko talossa, mutta sadepisarat putoilivat yhä ja yötuuli
huhahteli nurkissa. Avara eteinen eroitti molemmat koulusalit; tänne
ripustivat lapset päällysvaatteensa ja sen leveitä portaita joka päivä,
lukukauden aikana, iloinen lapsiliuta riensi leikkikentälle. Rautio
muisti että yksi eteisen ikkuna oli ollut auki päivällä ja kun alkoi
tuulla, niin meni hän sulkemaan sen. Palatessaan hän kuuli kepeitä
askelia tyhjässä koulusalissa toisella puolen ja seuraavassa
silmänräpäyksessä kaikui italialaisen laulun iloiset, riemuitsevat
sävelet myöhäisen illan hiljaisuudessa. -- »In questa sera tutta
stellata», -- liritti tuo leikkivä ääni sisällä -- »Dal verde monte
pieno di fior» -- Vieraan kielen hyväilevä sointu kaikui omituisesti
Raution korvissa.

»Iloinen kuin leivonen» oli Anderssonska sanonut. Niin hän näkyi
todella olevankin, tuo nuori vieras. Neiti Friskin laiha, hermostunut
varjo ei siis enää kulekaan täällä, samapa se. Mutta käsittiköhän tämä
vieras laululintunen myöskin työnsä painon ja syvän vakavuuden. Siihen
ei leikkimällä pääse -- eikä kasvateta kansanlapsia italialaisilla
venhelauluilla.


III.

Seuraavana aamuna oli auvertava kirkas ilma. Rautio, joka aina nousi
varhain ylös, oli mennyt uimaan läheiselle järvelle. Sinne kulki tie
läpi metsän, kapea mutkitteleva, havunneulainen polku, molemmin puolin
oli naavaisia kuusia, joiden välitse näkyi sammaleinen maa. Tämä oli
opettajan lempipaikkoja. Hänestä oli mieluista tuo hiljaisuus puiden
alla, joiden lehvät muodostivat katoksen polun ylitse. Kun metsä sitten
harveni, niin lepäsi tuo pieni lampi täällä tummana ja hiljaisena, ja
surunvoittoinen väre levisi sen ylitse, mikä on omituista maamme
tuhansille pienille, kätkössä oleville sisäjärville.

Hänen oma kotiseutunsa oli vesirikas, ja kentiesi juuri se tekikin
tämän paikan mieluisaksi. Tämä olikin melkein ainoa kaunis paikka
jotakuinkin autiossa ja rumassa Honkalassa. Kun hän raittiin aamukylvyn
virkistämänä palasi kotiansa, niin näki hän keskellä pihaa naisolennon
räpyttelevien ja kujertavien kyyhkysien ympäröimänä.

Se oli uusi opettajatar, joka huvittelihe Raution kesykeillä, joiden
antoi noukkia herneitä käsistään. Hän nauroi kuin lapsi joka kerta kun
kyyhkyset innossaan nokallaan koskettivat hänen hienoa ihoaan, ja koko
hänen olennossaan, kun hän seisoi tuossa aamun kirkkaassa valossa,
kuvastui jotain lapsellista, suloista ja viehättävää.

Hänellä oli lyhyt ruskea tukka, ruskeat silmät ja pyöreässä leuvassa
oli pieni kolo, joka antoi veitikkamaisen ilmeen hänen muodolleen. Hän
oli puettu yksinkertaiseen mustaan villaleninkiin, jossa edullisesti
esiintyi hänen nuortea, hieno vartalonsa.

Opettaja, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä oli huomannut tämän ja
kaikki pienimmätkin seikat, vaikka hän kuitenkin vasta jälestäpäin ne
muisti, jolloin ihmetteli, että ne niin selvästi olivat painuneet hänen
mieleensä, pysähtyi hetkiseksi esitelläkseen itsensä, -- minkä piti
velvollisuutenaan. Hän teki sen aivan lyhyesti, mutta tunsi samassa,
ettei hänen kumarruksensa ollut koskaan ollut kömpelömpi eikä hänen
äänensä jäykempi kuin tuon nuoren naisen kiinnittäessä kirkkaan
katseensa kylmän tarkkaavasti häneen.

Tuon naisen käytös tuntui Rautiosta sitävastoin luontevalta, vieläpä
hiukan huolettomaltakin, kun hän ojensi kätensä ja sanoi nimensä
soinnukkaalla äänellään, mikä eilispäiväseltä vielä kaikui Raution
korvissa. Opettajatar teki muutamia huomautuksia seudusta ja kauniista
aamusta ja ryhtyi sitten uudelleen puuhaamaan kyyhkysien kanssa,
jolloin tuo kylmä ilme hänen elävillä kasvoillaan vaihtui lempeäksi
hymyksi.

Rautio seisoi hetken hänen vieressään lausumatta sanaakaan, kumarsi
sitten ja meni omalle puolelleen ajatellen kömpelöä käytöstään.

Jälkeenpuolisten meni Anderssonska kylään ja tilasi hevosen
opettajattarelle, joka aikoi käydä pappilassa. Rautio näki hänen ajavan
veräjästä, ja kun kärryt olivat kadonneet harjanteen taakse, niin
hänestä tuntui hetken aikaa, että koko kartano oli aivan autio. Hän ei
voinut ymmärtää tätä tunnetta, sillä hänhän oli vielä eilen ollut yksin
haltijana täällä, siitä asti kun hän oli palannut kesälomalta kotia,
eikä hän ollut tuntenut mitään tällaista tyhjyyttä. Kaikessa
tapauksessa tuntui hiljaiselta sen vuoksi, kun ei nyt kuullut tuota
iloista, raikasta ääntä, jonka soinnukasta hyräilyä oli kuullut koko
päivän huoneessa toisella puolella -- kun neiti Vinter oli, kuten itse
sanoi, koettanut huoneen kaikua. Opettaja oli jälkeenpuolisten hiljaa
mutissut tuota »alituista laulantoa», mutta nyt hän sitä kaipasi. Hän
koetti saada selville sen vaikutuksen, minkä uusi opettajatar oli
häneen tehnyt, mutta hän ei sitä voinut. Hän tunsi jonkunmoista
tyytymättömyyttä, kai siitä syystä, että hän nyt ollessaan ensikerran
hienosti kasvatetun nuoren naisen edessä, joka oli aivan eri piiristä,
niin kaukana siitä, missä hän oli kasvanut, ja hän näki oman ulkonaisen
ihmisensä uudessa muodossa, näki kaikki nuo pienet kulmikkaisuudet ja
puutteet tavoissaan, joita harvoin voi karsia muutoin kuin
huolellisella kasvatuksella aina lapsuudesta asti.

Hän ei hävennyt sukuperäänsä eikä myöskään ollut taipuvainen nurkumaan
kohtaloaan, ettei ollut saanut kasvaa toisissa olosuhteissa, vaan
hänestä tuntui, puoleksi tietämättä, pahalle ja oli samalla kertaa
vihassa huomatessaan itserakkauden juurien niin syvästi juurtuneen
itseensä.

Pitkä kävelylläolo metsässä illalla tasoitti kuitenkin täydellisesti
hänen mielialansa; ihminen, jolla on suuri päämaali, minkä eteen alati
työskentelee, harvoin antaa pikkuseikkain itseänsä kauan huvittaa tai
suututtaa. Tietysti voi jonkun asian puolesta intoilla mielettömästi;
mutta kuitenkin on jokainen pyrintö, johon koko tahtonsa tarmolla
antautuu, terästykseksi pahan voimaa vastaan, kohotukseksi ainakin
siveellisessä suhteessa.

Neiti Vinter ei tullut illaksikaan kotia, hänet oli ystävällinen
rovastinna pyytänyt jäämään yöksi; hän aina niin äidillisesti otti
vastaan kaikki nuoret, etenkin jos he olivat yksinäisiä ja
ystävällisyyden tarpeessa. Rautio näki neitiä vasta huomenna kirkossa.
Neiti istui rovastinnan vieressä. Hän istui pää rohkeasti pystyssä, ja
soma huopahattu lisäsi tuota rohkeaa ryhtiä.

Kappalainen, pastori Virolin, saarnasi. Hän oli huonolahjainen puhuja,
mutta kuitenkin itsepintaisesti puhui valmistamatta, josta oli
seurauksena, että hänen saarnansa olivat tavallisesti samain sanain
kertomista tai tuttujen raamatunlauseiden latelemista. Opettaja, joka
oli tottunut katselemaan kunnioituksella sekä kirkkoa, että pappeja,
kävi ahkerasti jumalanpalveluksissa, ja kun pastori Virolin aina
esiintyi hänen vastustajanansa melkein kaikilla aloilla, niin oli
Rautio vasite päättänyt häntä kohtaan osoittaa niin suurta
myötätuntoisuutta kuin mahdollista, jonka vuoksi hän ei ollut poissa
kirkosta, kun kappalainen saarnasi, niin vähän kuin hän muutoin pitikin
hänen saarnoistaan.

Tänään tuntui hänen saarnansa hänestä kuitenkin jokapäiväisemmälle kuin
koskaan ennen. Pastori muistutti sitäpaitsi erityisellä painolla
maailmallisen opin turhuutta, joka ainoastaan viettelee ihmisiä syntiin
ja hullutuksiin ja vie heidät pois ainoalta oikealta tieltä.

Yksi ja toinen seurakuntalaisista heitti syrjäsilmäyksiä opettajan
penkkiin; harvat tunsivat vielä uutta opettajatarta, mutta Rautio kun
katsoi sinne, niin huomasi hän, että tämä ikäänkuin uhkamielisenä
kohotti päätään ja ylpeästi katseli ympärilleen. Hän on vielä nuori ja
vieras paikkakunnalla, ajatteli opettaja, hän ei tunne kaikkia niitä
riitaisuuksia, joita täällä on; täällä ei voita ylvästelevällä muodolla
-- tuskiinpa sävyisyydellä ja kärsivällisyydelläkään.

Kirkkotarhassa jumalanpalveluksen jälkeen viittasi rovastinna
ystävällisesti Raution luokseen. -- Minä en voi saada nuorta neitiämme
kääntymään kanssani pappilaan, sanoi tuo ystävällinen nainen. -- Hän
sanoo tahtovansa valmistautua huomispäivän lukuja varten; tehän menette
metsän läpi kuten tavallista, rakas Rautio, pitäkää nyt huoli neiti
Vinteristä, ettei hän eksy.

Opettaja kumarsi.

-- Tulkaa nyt pian käymään pappilassa, kehotti hän ystävällisesti ja
nousi sitten kärryihin, nyökäytti jäähyväisiksi noille kahdelle
nuorelle, jotka pian tomuiselta maantieltä riensivät viileään,
varjokkaaseen metsään. Täällä oli hiljaista ja tyyntä, ainoastaan
heikosti kantausi tieltä kärryjen jyrinä heidän kuuluviin;
katajapensaat raappivat neulasilla oksillaan heitä ja ilma tuoksui
pihkalle kuumassa puolipäivän auringon paahteessa ja kukkivat kanervat
punottivat kauniina metsässä. Neiti Vinter kumartui ja poimi muutamia.

»Kanervallakin on kauneutensa, ja elämänsä on erämaallakin», sanoi hän.

Rautio katsoi äkkiä ylös ja kohtasi tuon vilkkaan ja tunteellisen
katseen hänen kirkkaissa silmissään, ja samalla tunsi hän irtautuneensa
pakosta, mikä heti oli tarttunut häneen, kun hän joutui kahden kesken
tuon nuoren tytön kanssa -- hän muuttui aivan avomieliseksi ja
puheliaaksi.

-- Tämä taitaa olla kummallinen paikka, tämä Honkala, sanoi Elli Vinter
nauraen. -- Rovastinna on kertonut minulle yhtä ja toista teidän
riidoistanne.

-- Vai niin!

-- Niin, ja tänäänhän sanottiin julkisesti saarnatuolista mitä olimme,
eikö totta?

-- Kylläkai se oli tarkoituksena, sanoi Rautio hymyillen, minä olen
kuitenkin, paha kyllä karaistu tuollaisia nuolia vastaan.

-- Se oli suoraan sanoen hävytöntä! huudahti opettajatar säihkyvin
silmin. -- Silläkö tavoin sitä koetetaan hankkia kansakoululle ja sen
työmiehille kansan kunnioitusta ja luottamusta. Tuo samanen pappismies
olikin muutoin mitä saarnaan tulee oikea änkkääjä. Minä istuin koko
ajan ja olin vihoissani hänen määkivälle äänelleen, se oli juuri tuota
oikeata vanhaa saarnanuottia.

-- Sitte ei neidellä ollut paljon hyötyä kirkossakäynnistään, pelkään
minä?

-- Luuletteko sitte tosiaan, että tuollainen kaunopuheliaisuus on
kellekään ihmiselle rakennukseksi?

-- Kyllä akat pitävät paljon pastori Virolinista.

-- Pyh, sellaisista hurskaista sieluista en minä anna äyriäkään, he
eivät mene kirkkoon kunnioittaakseen Jumalaa, vaan kallella päin
huokailemaan papin edessä!

Raution täytyi nauraa, siinä oli jotain niin vastustamattoman
leikillistä tuossa jyrkässä lausunnossa, ja opettajattaren avomielisyys
sai Raution ihan tuttavalliseksi hänen seurassaan.

-- Minä en mene enää koskaan kuulemaan tuota Viroliniä, hän oli liian
tuskastuttava, selitti opettajatar ja työnsi säälimättömästi tieltään
kuivettuneen kuusen oksan hienolla kenkänsä kärjellä.

Rautio kävi äkkiä vakavaksi. -- Pastori Virolinilla on kuitenkin
ihmisenä monta hyvää puolta, sanoi hän, ja minä tiedän, että hän on
myöskin tunnollinen sielunpaimen. --

-- Eikö hän ole teidän vastustajanne? On harvinaisen jalomielistä, että
vastustaja puolustaa vastustajaansa!

-- Me taistelemme asian puolesta, emmekä henkilöitä vastaan, vastasi
hän. Sitäpaitsi pitää aina niin paljon kuin mahdollista katsella
asiaakin vastustajan näkökannalta. Pastori on hyväätarkoittava
vaikkakin hiukan ahdasmielinen kristitty ja pelkää kaikkea, mikä voi
harhateille johtaa sen lauman, jonka hän on saanut kaitseakseen, ja
harhaan vieviksi hän etupäässä lukee maailmalliset tiedot. Onko siis
ihmeellistä, jos hän vastustaakin meitä, joita tietysti syystä voi
nimittää sen tiedon lipunkantajiksi kansan seassa.

-- Mutta eivätkö useimmat papit ole kansansivistämistä vastaan? -- niin
minä uskoisin.

-- Ei läheskään, neiti, minä olen puhunut monen valistuneen
pappismiehen kanssa ja heissä huomannut lämmintä, elävää harrastusta
kansanvalistusasiaan. Se perustus, millä totisen kansansivistyksen
pitää levätä, onkin oikea. Me opetamme lapsia, jotta heidän
silmäyksensä laajenisi näkemään isänmaataan oman tuvan kynnystä
ulommaksi, me koetamme herättää heissä rakkautta siihen, rakkautta,
mikä ilmenee uskollisessa velvollisuutensa täyttämisessä sillä
paikalla, mihin Jumala on asettanut hänet. Ja ulkopuolella omaa maata
avautuu näköaloja suureen avaraan maailmaan, täynnä Jumalan ihmetöitä,
joiden tunteminen tuottaa iloa. Historia näyttää heille kaikessa jälkiä
kaikkivaltiaan teistä ja tuomioista, hänen lahjomattomasta oikeudesta
ja kostavasta rangaistuksesta; luonnontieteet taas hänen valtaansa
aineen ylitse, hänen viisauttaan pienimmänkin madon ja ruohonkorren
ihmeellisessä rakennossa -- tällaisen tiedonhan pitäisi juuri
hyödyttää. Mutta voi sitä opettajaa, joka ei, avatessaan oppilaansa
silmiä huomaamaan luomisen töitä, salli hänen löytää Luojaa. --

Neiti Vinter tähysteli hämmästyneenä opettajaa, jonka äänessä helähti
teräs, ja tuo näennäisesti kulmikas olento näytti kuin kasvanneen.
Neiti Vinter ei ollut uskonut, että tuo talonpoika olisi ollut niin
hyvä puhuja ja hänen lämmin, puhdas innostuksensa tuntui hänestä oman
penseytensä nuhtelemiselle.

-- Tässä olemme jo koulun edessä, kaikui nyt Raution syvä ääni, me
olemme kirkolta tänne asti kulkeneet melkein yhtä suoraan, linnun
tietä. On oikaistu paljo!

-- On todellakin -- opettajatar nyökäytti hyvästiksi ystävällisesti
vaan ojentamatta kättä hänelle, ja kiiruhti ylös rappusia. Tumma
verivirta syöksyi hetkiseksi nuoren miehen auringon paahtamille
kasvoille; hän tunsi kuin neulanpistoksen tuossa huomaamattomuudessa,
jota neiti osoitti hyvästiä jättäessään. Neiti Frisk oli tosin usein
eronnut hänestä ainoastaan toverillisesti nyökäyttäen, ja Rautiosta
tuntui se silloin aivan luonnolliselta, mutta kuitenkin tuntui toiselta
uuden opettajattaren nyökäys; tälle hienolle nuorelle naiselle oli hän
ainoastaan pelkkä talonpoika, henkilö, jonka tähden ei ensinkään
tarvinnut olla orjuutettu. Voi, kun hän ymmärtää hyvin, paljoa paremmin
kuin neiti koskaan voisi aavistaakaan! ajatteli Rautio astuessaan
huoneeseensa huulet yhteenpurtuina. Myöhemmin häpesi hän kuitenkin
tunteitaan, jotka olivat hänen mielestään »talonpoikaisturhamaisuutta».
Neiti Vinterihän oli ihan oikeassa, arveli Rautio ajatellen itsestään,
että hän on jäykkä ja kömpelö, eikä kuulunut siihen piiriin, mistä
neiti Vinter oli kotoisin, eikä luultavasti milloinkaan parhaalla
tahdollaankaan voisi olla hieno seuramies.

Tämä oli lopputulos hänen hiljaisista mietteistään tänä
sunnuntainjälkeenpuolisena. Mutta eteisen toisella puolen istui uusi
opettajatar innokkaasti kirjoittaen kirjeitä kuvatakseen sukulaisilleen
ja ystävilleen tuloansa Honkalaan ja uuden kotinsa ensi vaikutusta.
Viimeinen kirje oli vanhalle rakkaalle asuintoverille internaatista,
Tekla Vikille, joka kaikessa oli Ellin täydellinen vastakohta, mutta
josta kuitenkin tuli hänen läheisin ystävänsä koko seminariajaksi. Nyt
oli Tekla saanut paikan pohjoisessa ja nuo kaksi toverusta olivat
päättäneet jatkaa yhteyttä toistensa kanssa vilkkaan kirjevaihdon
avulla.

»Täällä on jotakuinkin hauska huoneustoon y.m. nähden», kirjoitti neiti
Vinter, »minä lähetän sinulle pienen pohjapiirroksen, niin saat
selvemmän käsityksen, miten minä olen sen järjestänyt. Naapurini,
kansakoulunopettajan kanssa luulen sopivani aika hyvin. Hän tuntuu
olevan kansakoulunharrastaja kiireestä kantapäähän; on vahinko,
rakkahin Tekla, että sinä ja minä emme voi vaihtaa paikkoja, sillä sinä
olisit herra Rautiosta löytänyt todellisen henkiheimolaisesi, kun minä
sitävastoin olen kerrassaan liian välinpitämätön oikein arvostelemaan
niin ylevää luonnetta. Mielessäni kuvittelen minä aivan selvään, kuinka
te olisitte keskustelleet mieliaineistanne, ja minä olen ihan varma,
että ihanin yksimielisyys olisi ruvennut vallitsemaan teidän välillänne
täällä taisteluhaluisessa Honkalassa.»


IV.

Nuori opettajatar avasi ikkunansa saadakseen raitista aamuilmaa.
Syyskuu oli jo kulunut lopulleen, mutta ilma oli vielä leuto ja kirkas,
ja auringon säteet kimaltelivat ensimmäisten yökylmästen kirjailemilla
puiden lehdillä.

Takapihalla vallitsi hilpeä elämä; siellä oli vanha Katrina lyhyessä
hameessa, puolikengissä ja sinisissä sukissa ja sirotteli murusia
opettajan lukuisille siipieläimille, jotka kaakottaen ja kiikaten
olivat keräytyneet hänen ympärilleen, samalla kuin lumivalkoinen
kyyhkynen noukki herneitä eukon ryppyisestä kädestä. Lihava
kellankirjava kissa katseli kiihkeällä halulla tätä ruokkimista
korkealta paikaltaan portinpylvään nenässä, ja pörrökarvainen koira,
jonka ainoana kaunistuksena oli vilkkaat silmät, venytteli tyytyväisenä
oven edessä.

Rautio mahtoi olla suuri eläinten ystävä, ajatteli opettajatar, kun hän
on koonnut tuollaisen eläinkokoelman ympärilleen; kyyhkyset olivat
kyllä kauniita ja oli hupaista nähdä ne noin kesyinä, kissoja
sitävastoin hän ei ollut koskaan voinut kärsiä, ja jos hän valitsisi
itselleen koiran, niin olisi sen ulkonäköön pantava ainakin jonkun
verran huomiota. Mitä taas kanoihin tuli, niin olivat ne kerrassaan
sietämättömiä kiikaamisineen, kun herättivät hänet säännöllisesti joka
aamu vähintäin kaksi tuntia liian aikasin.

Siitä oli kuitenkin ollut se hyöty, että neiti Elli oli ehtinyt ennen
aamiaista käydä vähän kävelemässä joka virkisti ja toi hyvän ruokahalun
ja antoi voimaa kouluajaksi. Työ kävi nyt säännöllistä menoaan, ja hän
oli tähän jo jotakuinkin oleutunut, vaikka hän tietysti oli hieman
tottumaton alussa, kun hän oli ensimmäistä lukukautta opettajattarena.

Anderssonska hoiti jotakuinkin säännöllisesti hänen mielestään pientä
taloutta, ja jos hänen ruuanlaitossaan olikin paljon paranemisen sijaa,
niin Elli oli tästä jotensakin välinpitämätön. Hän ei välittänyt siitä,
mitä söi, ja piti taloudellisia toimia kovin arkipäiväisinä.
Hupaisampaa oli järjestellä tuo pieni koti niin somaksi kuin
mahdollista, ja tähän Ellillä olikin lahjoja. Hän pienillä kapineilla
teki kerrassaan urotöitä. Hänen huonekalustonsa oli yksinkertainen,
mutta aistikas; sohvan takana pienessä kamarissa oli hänellä
italialainen kalastajapoika kipsistä -- puuttui ainoastaan muutamia
viheriöitä kasveja, jotta tuo kaunis kuva oikein esiintyisi. Ikkunain
välissä kiikkui kapea antiikkinen kuvastin tummissa kehyksissä.
Kauniita valokuviaan hän ei vielä ollut saanut ripustetuksi, sillä
vaikka Anderssonska oli pitkältä ja leveältä puhunut että »Andersson on
niin taitava tällaisessa», niin ei neiti Vinter vielä tähän asti ollut
onnistunut saamaan häntä ryhtymään tähän työhön.

Pöydällä sohvan edessä oli albumi ja hyvin nidottuja kirjoja ja
etaseeri oli täynnä koreita pikkuesineitä, mitkä antoivat huoneelle
soman näön. Makuuhuoneessa oli mukava kirjoituspöytä päätyikkunan
edessä ja toisen ikkunan edessä pieni soma neulomapöytä, missä Ellin
oli tapana istua kauniine käsitöineen ja katsella leikkikentälle.
Aistikkaasti asetettuja kukkaiskortteja ja vihkoja -- muistoja
ystäviltä ja tovereilta -- ja korko-ompeleinen peite pienellä
ruokapöydällä vieressä osoitti hänen järjestysaistiaan. Niin, hän ei
pitänyt rumasta ja yksinkertaisesta, ja siinä hän oli todellakin hiukan
liiallinen, mutta tärkeä seikkahan olikin saada koti niin
miellyttäväksi kuin mahdollista asuessa autiolla seudulla.

Vielä hiukan raitista ilmaa ja ikkuna vedettiin kiinni. Elli oli
edellisenä päivänä ollut rovastinnan luona -- lapsilla oli ollut lupa
huoneiden siivoamisen tähden -- ja oli jäänyt muutamia vihkoja
korjaamatta, joka työ oli nyt tehtävä ennen koulutunnin alkua ja piti
siis jättää aamukävelylle meno sikseen; sen sijaan päätti hän
jälkeenpuolisten tehdä oikein perinpohjaisen kävelyretken metsään,
sillä näytti tulevan kaunis päivä. Eteisessä kaikui jo ensimmäiset
askelet, siellä oli kaksi pientä puhdistajaa tämän viikon ajaksi,
joiden piti aina saapua tuntia ennen tovereitaan lakaisemaan koulusalia
ja talvella sytyttämään tulet uuneihin. Hänen täytyi avata ovensa ja
nyökäyttää hyvää huomenta noille pienille myyrille, jotka olivat niin
toimessa ja touhussa. Pian saapui oppilas toisensa jälkeen, koulu
alkoi, ja työ sujui vilkkaasti, kunnes päivällistunti tuli.

Kun Elli kiiruulla oli syönyt Anderssonskan perunasallaattia ja paksua
mannaryynivelliä, niin hän laittausi heti kävelyretkelleen. Hän ei
ollut koskaan pitänyt pitkistä laahustimista, niin ettei hänen nytkään
tarvinnut kohottaa helmojaan, mutta kävelykengät olivat nyt tarpeesen
ja hattu hyväsesti otsalla ja pieni juurivasu käsivarrellaan lähti hän
hyräellen matkaan.

Ilma oli tänään omituisen keveä ja miellyttävän raikas, kuten
tavallisesti syyskuussa, ja sinertävä usva kietoi pehmoisen vaipan taa
etäisemmät seudut. Elli kulki kaitasta polkua, mikä meni alas
lammenrannalle, mutta hän poikkesi sitte pian oikealle metsään, jossa
hänen kepeät jalkansa jättivät tuskin huomattavia jälkiä pehmoiseen,
kosteaan sudensammaleesen. Hän käveli ja lauleli edelleen ja tunsi
sydämensä niin keveäksi; oli kumminkin somaa olla noin vain kaikessa
oma herransa. Voi lähteä ja tulla oman mielensä mukaan, ei kukaan
pyytänyt häntä tulemaan pian takaisin eikä ihmetellyt, että hän viipyi
kauan poissa; tässä vapauden ja riippumattomuuden tunteessa oli
kuitenkin jotain yksinäistä, mietti tuo nuori tyttö. Jos nyt
esimerkiksi jotain tapahtuisi hänelle, kun hän kuleksi täällä metsässä
yksin, niin ei ollut ketään kotona, joka levottomuuden pakottamana
kiiruhtaisi etsimään ja auttamaan häntä. Mutta mitään ei tietenkään
voinut tapahtua; Honkala oli tyynein, rauhallisin kolkka maailmassa, ei
voinut toivoa mitään mielikuvituksellista ryövärihistoriaa eikä mitään
romantillista seikkailua jonkun äärettömän kauniin muukalaisen kanssa
tapahtuvaksi. Hänen serkkunsa olivat usein pilkanneet kuinka hauskaksi
hänelle tulisi asua saman katon alla nuoren naimattoman miehen kanssa,
jolla oli samat harrastukset kuin hänellä itselläänkin; Ellin täytyi
hymyillä tälle ajatukselle. Ah, jospa he näkisivät herra Raution
kotikutoisessa takissa, jonka kylän paras räätäli oli tehnyt, ja
rumassa vanhassa hatussa. Kyllähän hän on nuori mies, vaan aivan
mahdotonta oli Ellille asettaa Rautio samaan luokkaan niiden nuorten
herrain kanssa, jotka liehakoivat hänen ympärillään pääkaupungissa.
Siellä hän tunsi sydämensä tykyttävän kovemmin, kun huomasi jonku
silmäin seuraavan itseään, vaan eipäs täällä, vaikka oli varma, että
Raution huomio oli kiinnitettynä häneen. Elli ei tuntenut itsessään
vähintäkään halua tekeytymään miellyttäväksi.

Rautio hymyili usein tälle hänen välinpitämättömyydelleen,
minkä sisimmän syyn hän niin hyvin ymmärsi -- hymyili hieman
surunvoittoisesti.

Ajatuksiinsa kiintyneenä oli Elli painautunut yhä kauemmaksi metsään;
hän ei nähnyt noita kapeita juovia taivaalla päänsä päällä eikä
edessäänkään, sillä hän kulki ja kaiveli kivien ja kantojen välistä
erivärisiä jäkäliä ja sammalia, joista hän aikoi valmistaa kehyksen
äitivainajansa valokuvaan. Jokainen pieni kaunis sammaltukko kohosi
koriin hänen käsivarrellaan, ja niin kulkeusi hän yhä edemmäksi, kunnes
hän äkkiä huomasi seisovansa keskellä rimpeä ja tunsi maan vaipuvan
jalkainsa alla. Hän hypähti pienelle mättäälle, mikä antoi hänelle
tilapäistä tukea, ja jalat tiukasti yhteenpuserrettuina katsoi Elli
tästä ympärilleen.

Rimpi oli heteikköä, jossa siellä täällä lahonut puunrunko limaisen
sammalen peittämänä pisti esiin liejuisesta pohjasta, ja muuten se oli
yltä yleensä sakean, lakastuneen ja kellastuneen saran peitossa. Tämä
rimpiaavikko, joita usein yhtäkkiä tapaa metsässä, näytti synkälle ja
ikävälle, ja nuori tyttö katseli hyvin epäilevänä matkaa mättäältä
kiinteälle maalle. Ei ollut ensinkään miellyttävää tuntea vielä maan
hyllyvän allaan. Onneksi löysi hän vanhan puunjuurakon, mikä
kummallisissa koukeroissa kurottautui häntä kohden; hän asetti
varpaansa kärjen tuolle heikolle tuelle, mikä heilui ja vaipui joka
askeleella, syöksyi nopsasti eteenpäin ja pääsi metsänreunaan.

Hän ei ollut tuntenut pelkoa eikä levottomuutta, mutta kun hän nyt
katseli taaksensa ja huomasi, kuinka mutainen musta vesi täytti hänen
kepeiden askeltensa jäljet, niin pääsi häneltä helpotuksen huokaus,
että oli toki onnellisesti yli tullut.

Samassa ratisivat kuivat oksat nopeiden askelten alla ja metsän
puolelta lähestyi herra Rautio kuin tuulen puuska, uskollisen,
takkuisen Rulle koiransa seuraamana, jonka punainen kieli lerppui
pitkällä suusta.

-- No, Jumalan kiitos, täällähän te olettekin aivan terveenä, huudahti
hän ja veti syvään henkeä.

-- Oliko teillä sitte syytä epäillä sitä?

-- Oli tietysti, kun minä sattumalta kuulin Anderssonskalta, että neiti
oli yksinään lähtenyt poimimaan sammalia, niin ajattelin heti, että
annatte houkutella itsenne tuolle pettävälle rimmelle, missä mättäät
ovat mitä rehevimmän sammalen peitossa, ja minä tiedän, mitä se on,
sillä olen kerran itse ollut tarttumaisillani rimpeen, josta pääsin
vasta ponnistettuani kaikin voimin. Sinä sen kyllä muistat, vanha
Rulle, joka koko ajan seisoit rannalla ja ulvoit valittavasti. -- Hän
silitti ystävällisesti eläimen pörröistä päätä. Löytyi siis kuitenkin
joku, joka oli ajatellut Elliä levottomuudella tänään ja tahtonut
rientää hänelle avuksi.

-- No, koska olette niin läheltä koskettanut totuutta, niin täytyy
minun myöntää, että olen todellakin kokenut pienen samallaisen
seikkailun, selitti opettajatar nauraen ja kuvasi sitten lyhyesti,
miten kaikki on tapahtunut. -- Silloin oli minulla mitä kutsutaan
aavistukseksi, arveli Rautio, minun täytyi välttämättä lähteä tänne
katsomaan.

-- Sehän oli ystävällistä.

Rautio ei vastannut. Kun Elli siinä nyt seisoi lyhyessä hameessa ja
vasu käsivarrelle, niin näytti hän aivan sankarittarelta sadussa:
»Lapset metsässä»; opettaja olisi tahtonut sanoa, että Elli hänen
silmissään oli pieni keijukaistyttö, jonka tähden pitäisi olla
peloissaan ja pitää vaaria, etenkin täällä, missä hän oli yksinään,
kaukana omaisistaan, vaan hän oli vaiti kuitenkin.

Elli oli sillävälin alkanut kulkea kotiapäin ja Rautio seurasi häntä,

-- Minä kulin juuri ajatellen, kuinka kummallista on olla niin
riippumaton toisista, kuin minä nyt olen, sanoi hän, ei kukaan pidätä
minua eikä kysy kun tulen taikka menen.

-- Mutta onhan teillä sukulaisia?

-- Tosin on minulla täti, jonka luona olen asunut ainoastaan
loma-aikoina, ja muutamia iloisia serkkuja, mutta minä tarkoitan, ettei
ole täällä; ne siellä pääkaupungissa eivät huoli siitä, mitä minulla
pistää päähän yksinäisyydessä.

-- Niin, mutta ajatelkaas, jos olisitte vaipunut hetteesen?

-- Aivan kuin Ingrid Andersenin sadussa. Oh, tytöt olisivat pitäneet
sitä hyvin tragillisena kuolemana, vastasi hän suruttomasti.

Lapsiparka, hän oli todellakin yksin, ajatteli Rautio, ja taas silitti
ajatuksiin vaipuneena Rullen päätä.

-- Tuohan on oikea loistonäyte koirasta, tuo teidän Rullenne, herra
Rautio.

-- Minä ymmärrän, mitä neiti tarkoittaa, niin, Rulle paralla ei ole
mitään ulkonaista kauneutta, vaan uskollinen sydän.

-- Jos minä joskus rupeisin pitämään koirasta, niin pitäisi se olla
kaunis ja hyvää rotua.

-- Niin, minä luulen, ettei Rullessa olekaan mitään rotua, sanoi
opettaja hymyillen, enkä minä ole sitä juuri valinnutkaan oman tahtoni
mukaan, pikemmin voisin sanoa, että Rulle on valinnut minut.

-- Miten niin?

-- Minä löysin sen pienenä pentuna puolikuoliaaksi polettuna N:n
kaudulta ja näin sen vaivan, että otin kotiini hoitaakseni sitä hieman.
Siitä saakka on se ollut eroamaton minusta, etenkin lukukauden ajalla;
minä en ole viitsinyt viedä sitä mukanani kotia kesälomalle
koiravaunuissa, sillä se tekee kerrassaan onnettomaksi vapautta
rakastavan Rulle parkani.

-- Kiitollisuus tietysti jossain määrin somentaa elukkaa minun
silmissäni, hymyili hän.

He kulkivat edelleen ja tuo nuori tyttö oli tavattoman puhelias,
kentiesi sentähden, että hän oli saanut olla vaiti tarpeeksi kauvan
yksin ollessaan. Vähitellen joutuivat he koulukysymyksen piirin. Rautio
tuli eloisaksi, mutta hillitsi itsensä kysyen äkkiä: -- Tämä ei
kentiesi miellytä teitä?

-- Miellyttäähän sen pitäisi, vastasi hän, mutta tavallaan olette
oikeassa, minä en ole innostunut kouluasiasta niinkuin te!

-- Miksikä sitte olette antautunut koulun palvelukseen, anteeksi, mutta
tämä kysymys on jo kauvan asunut mielessäni?

-- Niin, no minun nyt oli ryhdyttävä johonkin, sanoi hän
välinpitämättömästi. Vanhempani kuolivat, kun minä vielä olin lapsi, ja
holhojani -- vanha koulumies -- tahtoi välttämättä nähdä minut
opettajattarena; no, minä olin vaikutuksen alainen ja tein hänelle
mieliksi, mutta koska minulla oli vapaus valita, niin halusin minä
mieluummin opettaa kansan lapsia. Minä olin hieman ihmisystävällinen,
nähkääs, niinkuin useimmat nuoruudessaan. Pieni pääomani riitti
hädintuskin minulle seminarissa, missä minä koetin painautua
kouluaatteesen ja antaa toverien innostuttaa itseäni, jotka ihan
hehkuivat suuren asian puolesta, mutta minä jäin kuin jäinkin
haaleaksi. Minulla on hyvä tahto täyttää opettajatarvelvollisuuksiani,
ja minä pidän kilteistä tyttösistäni -- mutta siinä onkin kaikki. --
Hän huokasi keveästi.

Rautio ajatteli, että tuo huokaus tarkoitti loma-aikoja pääkaupungissa,
koko hänen entistä elämäänsä siellä iloisten serkkujen seassa;
tuollainen pieni kaunis perhonen sopikin paremmin liipoittelemaan
seuraelämän paisteessa kuin kaivautumaan kansakoulunopettajattarena
maalaismaahan. -- Kunhan teille vain ei tulisi sietämättömän ikävä
täällä? sanoi hän ehdottomasti.

-- Oh ei, sitä en luule, minulla on niin onnellinen luonne, että
viihdyn kaikkialla, minne kohtalo minut heittää. Minulla on jo ollut
niin monta kotia, ja voihan sitä loma-aikoina matkustella ja koota
vereksiä vaikuttimia. Katsokaas, kuinka kaunista, harmaata jäkälää
tuossa!

Elli poimi innokkaasti ja opettaja auttoi häntä auliisti, niin että tuo
pieni vasu oli kukkurallaan, kun he hämärtäessä tulivat takaisin
koulutalolle.


V.

Seuraavana jälkeenpuolisena istui neiti Vinter portailla
sammalvasuineen sitomassa kehyksiä. Rautio tuli juuri kylältä, missä
hän oli ollut katsomassa muuatta sairasta oppilastaan, ja pysähtyi nyt
neiti Vinterin luo.

-- Luuletteko neiti, että tuosta tulee kestävä? kysyi hän.

Elli piti ylhäällä pientä köynnöstä ja tarkasteli sitä tutkivin
katsein. -- Ettekö luule?

-- Minä vain ajattelin, että teräslankaa kappale sitä tukisi, vastasi
hän, minulla on sitä kotona, haluatteko koettaa? ja odottamatta
vastausta oli hän poissa sekä melkein yhtä pian takaisin
teräslankoineen, minkä hän tuotapikaa hyvin kätevästi muodosti
soikeaksi ja niin suureksi renkaaksi kuin Elli määräsi.

-- Kiitosta paljo, tämän päälle on tosiaankin hyvä sitoa -- te olette
käytännöllinen, herra Rautio!

-- Äitini on hyvin kätevä ja tarkkasilmäinen näkemään, miten mikin on
tehtävä. Ehkä olen perinyt jotain hänen kätevyydestään, vastasi hän.
Rautio tunsi, että nyt pitäisi hänen poistua, eihän hänellä tässä enää
ollut mitään tekemistä, mutta kuitenkin viipyi hän paikallaan, niin
vieläpä istuikin portaille opettajatarta vastapäätä ja katseli kuin
lumottuna, kuinka nuot hienot sormet pujottivat harmaan jäkälän mitä
somimmaksi seppeleeksi.

-- Siitäpä tulee kaunis -- Rautio ei voinut pidättää ihmetystään.

-- Niin, luulen tosiaankin siitä tulevan kerrassaan hyvän, kun nyt vain
tuo siunattu Andersson joskuskaan tulisi vehkeineen, että voisin saada
ripustetuksi nämät sekä kaikki kauniit valokuvani, ja kotini vihdoinkin
järjestykseen.

-- Jos sallitte, niin olen minä erittäin mielelläni avuksenne tässä
suhteessa, liitti Rautio innokkaasti, minulla on sekä nauloja että
vasara.

-- Ellei siitä vain tule liiaksi vaivaa, niin olisin todella teille
kiitollinen; kas niin, nyt on työni valmis, onko teillä ehkä aikaa
auttaa minua jo tänään?

-- Kyllä minulla on! -- Hän riensi nopeasti pois noutamaan työkalujansa
ja astui sitten sykyttävin sydämin opettajattaren kynnyksen yli. Kuinka
monta kertaa hän olikaan täällä ollut ennen ja keskustellut neiti
Friskin kanssa koulu-asioista. Hänellä oli vielä tuoreessa muistossa
sorvatut puutuolit, joilla aina oli taipumuksena tipauttaa
istuja lattialle, vaappera pöytä, missä hänellä oli tarpeelliset
kirjoituskojeensa, ja punaseksi maalattu piironki, minkä Anderssonska
oli lainannut hänelle. Neiti Frisk oli kelpo tyttö ja hyvä opettajatar,
mutta häneltä puuttui tykkänään kykyä järjestää mukavasti; hänen
luonaan tuntui aina jossain määrin kylmälle ja autiolle, aivan
kuin kestikievarissa. Nyt oli Rautio melkein valmis peräytymään
hämmästyksestä, niin hienolta, somalta ja kodikkaanlämpöiseltä tuntui
tuo pieni huone nyt.

-- Miten sievää täällä on! huudahti hän ehdottomasti.

-- Onko teistäkin, no se on hyvä; te olette ensimmäinen vieras, mikä on
astunut kynnykseni yli, mutta katsokaahan nyt tänne, eikö tämä uusi
kehys näytä hyvältä täällä nurkassa?

-- Aivan erinomaiselta, ehkä saan heti käyttää vasaraani?

-- Kiitos, jos tahdotte, se on äitini valokuva, otettu
öljymaalauksesta, mikä on tädillä. Hän kuoli keuhkotautiin.

-- Sen voi aavistaa, hän näyttää niin kärsivältä. Rautio katseli
kunnioituksella noita hienoja riutuneita kasvoja.

-- Tänne pitkälle seinälle ajattelin asettaa tämän suuren valokuvan
Edelfeltin taulusta »Merellä» ja sen molemmin puolin nämät
Munsterhjelmin ja Lindholmin tauluista. Tämän pienen akvarellin on
serkkuni maalannut, tässä ovat hänen alkukirjaimensa V. M.: Viktor
Mellgren -- hän on taiteilijan alku, nähkääs, me taidamme ripustaa sen
toisten alapuolelle -- niin, näin tulee hyvä.

Opettaja ei tiennyt miksi, mutta hän ei pitänyt akvarellista, se oli
aivan liian räikeä.

-- Vielä tämä pieni muistomerkki, Thorvaldsenin enkelit, niin on minun
koko tauluvarastoni asetettu ja te ansainneet suuren kiitoksen, herra
Rautio. Ei, mutta katsokaas, kuinka hauskalle ne näyttävät, kaikki
minun rakkaat, vanhat ystäväni -- ja hän löi kädet yhteen ihastuneena
kuin lapsi. -- Olisipa minulla vain muutamia kauniita, viheriöitä
kasveja pohjaksi kalastajapojalleni, niin silloin olisi kaikki hyvin.

Rautio katseli tarkkaavasti tuota luonnollista veistosta. Niin, seinä
oli tosiaankin liian vaalea. -- Miltähän mahtaisi näyttää pari
pyramiidin muotoista katajaa tuolta nurkasta? tuumi hän -- täällä
löytyy muutamia aika muhkeita aivan lähellä.

-- Se oli erinomainen ajatus! huudahti Elli vilkkaasti; tehän olette
kerrassaan erinomainen keksimään, ei, ei, älkää menkö vielä, jatkoi
hän, kun Rautio kokoili työkalujaan ja aikoi sanoa jäähyväisiä,
Anderssonska aikoo tarjota meille kupin teetä, tämä on ihan ensimmäinen
kerta elämässäni, kun olen emäntänä.

Rautio kumarsi; hän viipyi hyvin mielellään ja alkoi Ellin
kehoituksesta selailla albumia ja katsella kortteja, joita oli pienet
somat korit täynnä. Näin monta muistoa ystäviltä ja tuttavilta hänellä
oli, ja albumi oli aivan täynnä valokuvia, enimmäkseen nuoria naisia ja
hienoja nuoria herroja, ihan varmaan hänen entinen seurapiirinsä, missä
hänestä epäilemättä oli pidetty ja häntä ihailtu.

Hän katsoi äkisti tuohon pieneen siroon olentoon, joka puuhaili
teepöydän ääressä, noin somaa nuorta emäntää katselee mielellään. --
Nyt on tee valmista, helisi samassa hänen äänensä. Tässä istuivat he
toisiaan vastapäätä pienen pyöreän pöydän ääressä, ja lakkaamatta
täytyi Raution seurata noita pieniä, pyöreitä käsiä, jotka taittoivat
leipää ja panivat sokeria kuppeihin; jokainen liikunto oli täynnä
naisellista suloa, sitä ei voinut kieltää, ja koko ajan puheli hän
lakkaamatta. Raution oli mahdoton muistaa jälestäpäin, mitä Elli
kertoi, mutta puheensa kaikui kuitenkin pehmoisena kuin linnun liverrys
hänen korvissaan.

Kun hän sitten illalla istui yksinäisessä kamarissaan, niin oli tämä
pieni taulu hänen edessään kuin miellyttävä uni, ja häntä vaivasi
äkisti selittämätön yksinäisyyden tunne. Vanha »Mippa», keltainen
kissa, istui kyllä tapansa mukaan kehräten kirjoituspöydällä hänen
edessään, ja Rulle oli kyyristynyt hänen jalkoihinsa, mutta tämä seura
ei tänä iltana tahtonut häntä tyydyttää.

Miettivänä katseli hän ympärilleen, huone oli puhdas ja järjestyksessä
ja täysinäinen kirjakaappi todisti hänen harrastustaan, vaan ei mikään
sievä korukalu, ei mikään hieno pikkuesine antanut huoneelle
minkäänlaista taiteellista leimaa. Tähän asti ei hän ollut huomannut
tätä puutetta tai havainnut että mitään puuttui; nyt oli toisin, nyt
ymmärsi hän samalla, että tämän salaperäisen jonkun, mikä tuotti
kodille suurinta viehätystä, täytyi olla syntyisin hienontunut aisti,
mikä oli kentiesi peritty sivistyneiltä esi-isiltä ja sitähän ei siis
hän, talonpoikaissukuinen, koskaan voisi saada. Hän ajatteli
lapsuutensakotia, suuria, valoisia, siististi paperoittuja huoneita
maalattuine kaappeineen ja korkeine sänkyineen, kaikki oli niin
säännöllistä ja hyvin säilynyttä, mutta kaunista se ei ollut, nyt vasta
tiesi hän, mitä siitä puuttui -- kauneusaistia. Oli kuin runouden
leveä, kultainen joki äkkiä olisi levittänyt hohtoisan pintansa hänen
eteensä huikastakseen hetkiseksi hänen silmänsä ja sitten antaakseen
todellisuuden hänen ympärillään näkyä entistä alastomampana.

Huone oli pimeä ennenkuin Rautio tuli sytyttäneeksi lampun, hänellä ei
ollut muuten tapana noin uneksia hukkaan aikaansa; nyt tunsikin hän
itsensä jotakuinkin tyytymättömäksi. Hän oli sitäpaitsi nyreissään ja
ilman mitään todellista syytä. Hän tempasi kasan sinikantisia vihkoja
pöydältä; silloin sattui hänen silmäyksensä rikkonaisella sinetillä
varustettuun kirjeeseen. Se oli tullut postilaukussa samana päivänä, ja
suuret selvät kirjaimet päällekirjoituksessa olivat äidin vahvan,
hieman raskaan käden piirtämät. Hän otti kuoren ja katseli kauan sitä,
sitten vei hän sen kunnioituksella huulilleen; samalla kuin kirkas
kyynel hänen miehekkäistä silmistään vieri paperille. Siinä oli hänen
mielestään jotain selittämättömän liikuttavaa noissa lapsellisen
suurissa kirjaimissa, sillä ne antoivat hänelle joka kerta, kun hän ne
näki, uuden todisteen hänen äitinsä suuresta rakkaudesta ainoaan
lapseensa. Kuinka paljon vaivaa olikaan ollut työn jäykentämillä
sormilla opetella kirjoitustaidon salaisuutta, mutta kuinka
kärsivällisesti ja kestävästi oli tuo hyvä eukko kuitenkin istunut
kirjoitustaulun ääressä ja piirustellut ja piirustellut, kunnes koko
kirjainarmeija oli marssinut hänen muistoonsa, samalla kun käsi
hitaasti muodosteli niitä kivikynällä. Hän ei ollut voinut sietää
ajatusta, että vieraan pitäisi kirjoittaa hänen puolestaan pojalleen,
sitten kun isä, joka aina oli välittänyt kirjevaihtoa heidän
välillään, oli poissa. Ja sentähden oli hän tarmolla ryhtynyt tuohon
suureen työhön pojan johdolla, kun tämä oli kotona loma-aikana.
Luonteenlujuutta ja päättäväisyyttä ei häneltä siis puuttunut. Nyt
kirjoitti hän ihan täysin luettavaa, vaikkakin hieman omituista
käsialaa, ja oli tämän lisäksi hyvin huvitettu pistelemään ajatuksiaan
paperille. Mitä rakastava äiti voipikaan, kun on kysymys hänen
lapsestaan, ajatteli Rautio, ja syvän kiitollisuuden tunne täytti tänä
hetkenä hänen sydämensä, karkoittaen pakosalle kaikki levottomat ja
tyytymättömät ajatukset. Yöllä uneksi hän sitävastoin lakkaamatta
kauniista katajista, jotka hän seuraavana päivänä hakkaisi ja asettaisi
neiti Vinterin kamariin.


VI.

Lukukausi oli kulunut säännöllistä menoaan pimeiden syyskuukausien
ajat, ja joulu oli ovella. Rautiolla ja opettajattarella oli ollut
monta pitkää keskustelua joulujuhlan johdosta lapsille. Koulun
johtokunta ei juuri sanottavasti välittänyt tästä, ja vasta sitte, kun
opettaja hiljaisella tavallaan kauan oli valmistellut sitä, uhrattiin
pieni summa, joka hädin tuskin riitti pääkaupungissa ilmestyvän ja
erityisesti kansakoulun oppilaille aijotun joululehden tilaukseen ja
kynttilöiden ostoon; muusta saisivat opettajat itse pitää huolen, »jos
välttämättömästi tahtoivat tehdä koulusta leikkituvan», kuten Isolan
rusthollari sanoi.

Hänellä ei ollut itsellään lapsia, ja häntä eivät uskaltaneet muut ukot
vastustaa, vaikka olivat vähän taipusampia ajatellessaan jotakin pientä
Kallea tai Lottaa, joka siellä kotona jo viikkokausia oli iloinnut
jouluhuvin toivossa. Joka vuosi oli Rautio taistellut jotenkin samoilla
tuloksilla; useimmiten oli juhla ollut vain kahvikesti, minkä hän itse
kustansi ja jolloin lapset saivat leikkiä ja temmeltää muutamia tunteja
koulun salissa. Hän ei koskaan ollut antanut vastustuksen masentaa
harrastustaan saada lapsille hauskuutusta, ei silloinkaan kuin neiti
Frisk arkana luopui taistelusta; nyt sitävastoin oli hänellä uudessa
opettajattaressa reipas liittolainen, valmis auttamaan neuvoilla ja
teoilla. Aina hyväntahtoinen rovastinna oli luvannut leipoa vehnäpullia
koko joukolle, opettaja ja neiti Vinter ottivat huolehtiakseen kahvin
muine tarpeineen, sekä makeiset joulukuuseen.

Aina tuon suuren juhlapäivän aamuhetkestä asti oltiin innokkaasti
puuhassa koulusaleissa; toisessa kohosi kuusi, jättiläispuu, minkä
Rautio ja hänen oppilaansa olivat kaataneet pappilan metsästä ja sitten
riemusaatossa kotiin tuoneet. Nyt oli kuusi koristettava oikein
kauniiksi ja tässä osoittautui opettajatar kerrassaan mestariksi.
Kirjavasta silkkipaperista valmisteli hän mitä somimpia koristeita.
Raution mielestä hän oli kerrassaan ihmeteltävä.

Toiseen koulusaliin taas oli kahvipöytä katettava, minkä neiti Vinter
Katrinan avulla sai tehtäväkseen, samalla kun opettaja asetti
kynttilöitä ovenpieluksiin ja ikkunoihin tilapäisiin kynttiläjalkoihin.

Vihdoin oli kaikki järjestyksessä; näytti niin juhlalliselta, että
Katrinakin, joka harvoin hämmästyi mitään, tunnusti, nähdessään
kimaltavan joulukuusen, ettei hän koskaan ollut nähnyt mitään niin
kaunista.

Nyt alkoivat vieraatkin saapua, ensiksi rovastinna, vasullinen
talviomenia mukanaan ja pastori Ståhle seurassaan; molemmat tahtoivat
mielellään katsella lasten iloa ja Rautio oli sitäpaitsi myöskin
pyytänyt pastoria avaamaan juhlan lyhyellä joulurukouksella.

Apulainen Ståhle oli pitkä, hyvin hoikka herra, näytti paljoa
nuoremmalta kuin hän itse asiassa oli, sentähden että osasi sopivissa
ja sopimattomissa tilaisuuksissa muuttaa väriään; hänen ihonsa oli
heleä kuin seitsentoista vuotiaan immen. Kun häntä ujostutti, niin
tahtoivat myöskin sanat takertua kurkkuun ja hänen täytyi olla hyvin
varuillaan, erittäinkin neiti Vinterin läsnä ollessa, sillä tällä oli
vastustamaton halu ajaa ruskopilviä apulaisen poskille ja iloita salaa
hänen hämmingilleen.

Apulainen oli hyvä ja tunnollinen nuori mies, joka ei rakastanut
vanhanaikaisia epätapoja. Hänellä oli tavattoman kaunis messuääni,
ja yleensä voi toivoa, että hänestä tulee hyvä pappi. Kaikissa
koulukysymyksissä oli hän ehdottomasti opettajan puolella, vaikka hän
vielä oli liian vieras Honkalassa ja myöskin liian arka uskaltaakseen
esiintyä aivan päättävästi.

Kello oli juuri neljä, lapset tulvivat iloa välkkyvin silmin sisään,
pastori nousi kateederille ja puhui muutamia yksinkertaisia sanoja
heille, minkä jälkeen Rautio voimakkaalla bassoäänellään alkoi
jouluvirren, ja lapset säestivät sitä, jotta sali kajahteli.

Toisena numerona ohjelmassa oli kahvin tarjoilu, jolloin oli hauska
katsella, miten nopsaan rovastinnan pyylevät pullat katosivat loistavan
valkoisten hampaiden taakse, ja tämän jälkeen seurasi tanssi kuusen
ympärillä ja vuoroon leikkejä, missä Rautio oli väsymätön johtaja.
»Meill' on nyt paikka kullakin», »Jänö istui maassa», »Kas mylläri
salvan aukaisee» y.m. lauleltiin yhä uudelleen, ei kenenkään ääni
sortunut ja väsymystä ei joutanut ajattelemaan; se oli verraton
joulujuhla. Keskellä nuorten joukkoa kohosi kuin korkea petäjä nuoressa
metsässä Raution kookas vartalo. Hän oli keskuspylväs, minkä ympärille
kokoontui tuo pieni kansa, jonka ajatukset ja mielialan hän niin hyvin
ymmärsi ja joka myöskin niin luottavaisena näkyi liittäytyvän häneen.

Kun ilta vihdoin oli käsissä ja lähdön piti tapahtua, kokosi hän kaikki
lapset ympärilleen ja puhui heille joulun merkityksestä, samalla kuin
pyysi heitä ajattelemaan, mikä verraton lahja Jesuksen syntymisen
kautta on annettu ihmiskunnalle ja kuinka jokaisen sydämensä pohjasta
pitäisi iloita jouluilmoituksesta ja riemuiten yhtyä enkelien
ylistysvirteen: Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha,
ihmisille hyvä tahto. -- Ja hänen puhuessa levisi hiljainen vakavuus
nuorille kasvoille ja monet silmät, jotka olivat kiintyneinä
opettajaan, olivat kostuneet.

Rovastinna ja pastori riensivät sanomaan jäähyväisiä, sydämellisesti
kiittäen hauskasta illasta, ja lapset lähtivät pois niiaten ja
kumartaen opettajalle ja opettajattarelle. Tuli hiljaisuus suuressa
salissa, kynttilät olivat jo loppuun palaneet, ja ainoastaan
joulupuussa lieskasi vielä muutamia sammuvia tulia. Rautio oli
saattanut viimeisiä pieniä vieraitaan eteiseen ja nähnyt heidän
kaikkien hiljaa ja sovussa lähtevän; hän oli aina ankara järjestyksen
suhteen, ja, niin hyvä kuin hän olikin, tiesi jokainen oppilas, ettei
käynyt päinsä hutiloida hänen kanssaan tällaisissa asioissa. Kun hän
palasi sisään, seisoi Elli Vinter ajatuksiinsa vaipuneena paljastetun
joulukuusen vieressä. -- Juhlammehan oli oikein onnistunut ja hupainen.
-- Rautio lähestyi iloisena tuota nuorta tyttöä.

-- Niin oli, vastasi hän hajamielisenä.

-- Lapset olivat niin ihastuneita, ei mikään ilo ole puhtaampaa ja
korkeampaa kuin heidän ja etenkin ilmenee se paraiten joulujuhlassa!

-- Luuletteko sitte lasten käsittävän joulun varsinaista ilonainetta?

-- Monesti ehkä paremmin kuin täysikasvuiset, vastasi hän.

-- Kentiesi, jo silloin kadehdin minä heitä niinkuin kadehdin teitäkin,
herra Rautio, kun seisoitte tuossa keskellä lapsiliutaa ja ilmoititte
joulun iloisen sanoman heille.

Rautio katsoi kummastuneena häneen: -- Luulen, etten ymmärrä neitiä
nyt?

-- Minä tarkoitan, että sellainen vahva vakuutus, minkä tunsin olevan
teidän sanojenne pohjana tänään, tuntui minusta hyvin kadehtivalta,
vastasi hän. -- Kun minä vielä olin pieni tyttönen, niin äitini kertoi
minulle tuon vanhan jouluhistorian Betlehemistä, ja minä otin sen
vastaan lapsentavoin ja kätkin sen myöskin muistooni, mutta siitä on jo
monet vuodet, ja aika ja olosuhteet ovat himmentäneet tämän muiston;
minä olen kuin juureton taimi, minä harhailen ympäri henkisten
virtauksien aavikkoja ja etsin turhaan tukea. Toisinaan laskeutuu se
tunne aivan vaivaavana päälleni uskontototunneilla koulussa, minä
pelkään, että hyvä tahtoni ei ole kylliksi heille, sentähden kadehdin
minä teitä tuon yksinkertaisen lapsenuskon tähden. --

-- Jos te olette etsivä henki, niin silloin, neiti, on raamatussa sana
vasite teitä varten, sanoi Rautio hiljaa; se kuuluu: »Jokainen, joka
etsii, hän löytää.»

Neiti Vinter seisoi kauvan hiljaa, sitten sanoi hän hieman karskisti:
-- Enhän minä ole köyhempi kuin tuhannet muutkaan, hyvää yötä, herra
Rautio.

-- Hyvää yötä, vastasi hän! Itsekseen ajatteli Rautio, kuinka vähän
toisten köyhyys tai rikkaus henkisessä suhteessa parantaa sielua, joka
kaipailee valoa! Kristus yksin on maailman valkeus ja johtaa ihmiset
siihen, mutta sitä ei ymmärtänyt tämä nuori olento vielä.

Seuraavana päivänä kulkivat he yhdessä rautatienasemalle ja matkustivat
myöskin junalla muutamia aseman väliä yhdessä. Rautio ei voinut olla
ajattelematta edellisen illan keskustelua, mutta Elli oli iloinen ja
vilkas kuten tavallisesti.

-- Te olette onnellinen, kun saatte viettää juhlanne maalla, sanoi hän,
kun he lähenivät sitä asemaa, missä Raution oli astuttava junasta. Ei
ole juuri mistään kotoisin viettää joulua kaupungissa.

-- Minä ajattelen kuitenkin, että neiti huomaisi joulumme kotona
Rautjärvellä puutteelliseksi, vastasi hän hymyillen, kotinihan on,
kuten tiedätte, talonpoikaistalo, ja siellä on juhlanvietto enimmäkseen
hyviä kestiä ja vapaus mennä kirkkoon joka jumalanpalvelukseen. Minulle
ovat kuitenkin kaikki nuot vanhat tavat ja tottumukset erityisiä
juhlia, sillä niissä heijastuu lapsuudenmuistot. Minä en voi koskaan
unohtaa iloani, jota tunsin paksusta kolmihaaraisesta talikynttilästä,
minkä äitini joka jouluksi kastoi minulle, joululahjoista minä en
tiennytkään. Mutta suurin iloni oli saada seurata mukana joulusaarnaan,
minne isäni herätti koko talonväen neljän aikaan aamulla, jotta emme
myöhäistyisi kirkosta. Yleensä eivät vanhempani pitäneet mistään
juoksusta »jaloimpana juhlana», kuten sitä kutsuttiin, he olivat hyvin
vakavia, etenkin vanha isoäiti, joka oli lähemmäs yhdeksättäkymmentä,
ja piti suurimpana nautintonaan lukea ja tutkia Jumalan sanaa.

-- Ettekö te pienenä poikana väsynyt ja kyllästynyt siihen?

-- En, omituista kyllä, mutta ehkä se tuli siitä, etteivät vanhempani
koskaan pakottaneet minua kirjaan; sitäpaitsi lienen minä ollut
hiljainen, umpimielinen lapsi, josta oli hauska kuunnella noiden
vanhojen selityksiä raamatusta.

-- Siis voi teidän uskonnollisesta vakuutuksestanne puhuttaessa puhua
auktoriteettiuskosta, sanoi neiti Vinter hieman ivalla.

-- Ei, vastasi Rautio vakavasti. -- Kun tulin vanhemmaksi, niin tuli
minullekin aika, jolloin oli kysymys uskoako -- vaiko ei uskoa --
suurimpiin uskontotuuksiin nähden. Ei kukaan ajatteleva ihminen voi,
minun luullakseni, välttää jonkun kerran joutumasta epäilemään itseään,
taivasta ja helvettiä, mutta sitten riippuu kaikki siitä, jääpikö hän
edelleen pimeyteen vai antaako Jumalan armon paistaa itsensä aivan
kirkkaaksi.

-- Se kuulustaa niin vakuuttavalta, sanoi neiti miettien.

Rautio katsoi ystävällisesti ja luottavasti häneen: -- Me vain emme saa
olla Herraa vastaan, sanoi hän hiljaa.

Junan vihellys kuului ja kulku hiljeni, Rautio tarttui matkalaukkuunsa
ja ojensi sydämellisesti kätensä neiti Vinterille: »Hyvästi neiti, ja
iloista joulua!»

-- Kiitos, samoin -- hän hymyili ystävällisesti, mutta jo Raution
mennessä vaunun ikkunan ohitse, jonka vieressä hän istui, oli hän
kiintynyt lukemiseensa.

Kentiesi oli neiti Vinter ylipäänsä hyvin tyytyväinen päästessään
hänestä, Raution sydämeen pisti vähän tätä ajatellessa, sitä
aprikoimaan hän ei kuitenkaan joutanut, sillä tuossa seisoi jo vanha
Taavetti sieltä kotoa ja Rusko uuden reen edessä. Hän löi
harmaahapsiselle, uskolliselle palvelijalle voimakkaasti kättä,
heilautti laukun reenpohjalle ja tarttui ohjaksiin. Rusko kääntyi
ympäri ja kohosi pystöön ylpeästi kaikkien ympärillä olevien ihmeeksi,
sitten paneusi se rivakkaan juoksuun. -- »Muhkea poikaseni», nyökäytti
nuori isäntä ja kietoi pehmeän, lämpöisen vällyn ympärilleen; kaikki
lapsuuden muistot tulvivat vilkkaasti hänen mieleensä, ja kevein
sydämin ja vakavalla kädellä ohjasi hän tulista juoksijaansa
talvi-illan hämyssä kotia kohden.


VII.

Rautio palasi kouluun uusilla, raittiilla voimilla. Hän kertoi neiti
Vinterille, kuinka hänen kotiseudullaan oli taaskin perustettu kaksi
uutta kansakoulua ja kuinka ajatus kansanopiston perustamisesta oli
melkein jokaisessa vallalla; ei säästettäisi uhrauksia eikä vaivoja sen
toteuttamiseksi mitä pikimmin, ja kansakoulunopettajat koko
ympäristöllä valmistivat innokkaasti oppilaitansa tähän.

-- Kun saisi olla mukana siellä! hän joskus huudahti. Täällä Honkalassa
tuntee usein itsensä kuin vangiksi, sidotuksi käsistä ja jaloista.
Kuitenkin on minun innokkain ponnistukseni oleva saada aikaan täällä
toinen koulu; kyllä minä tiedän, että suuret vaikeudet kohtaavat tätä
ehdotusta, mutta minä olen kuitenkin kauan valmistellut asiaa.
Kerranhan kuitenkin täytyy täällä uuden ajan voimakkaan tuulen lakaista
ennakkoluulojen vastustuksen, kovertaahan pisarakin kiven, ja
kärsivällisyydellä voitamme kaikki.

-- Minä luulen todellakin tuon viimeksimainitun olevan mielilauseenne,
herra Rautio, sanoi opettajatar hymyillen.

-- Minä olen aina ollut hellittämätön, vastasi hän; lapsuuteni aikana
tahdoin kerran kaivaa padon puroon, mikä virtasi puutarhamme vieritse.
Kaksitoista kertaa vieri maa, mutta kolmannellatoista kerralla se
pysyi.

Elli nauroi. -- Se oli sitä suomalaista itsepintaisuutta.

-- Niin, äitini oli kyllä siitä tunnettu. -- Rautio hymyili myöskin. --
Hän väitti, että minä ehdottomasti löisin pääni seinään ja oikein
aikalailla, ennenkuin luopuisin aikeestani, mutta elämäntyöni suhteen
tunnen minä, että ennemmin saataisiin repiä minut kappaleiksikin kuin
vakuutetuksi, että olen harrastanut jotakin väärää.

-- Näyttää siltä, ettette säikähdä taistelua uuden koulun puolesta.

-- En ollenkaan, onhan vastustajillekin päivän selvä asia, että yksi
koulu kunnassa, jossa on asukkaita useampia tuhansia, ei riitä,
varsinkin kun se on sijoitettu toiseen päähän pitäjää. Useat isät ja
äidit ovat minulle valittaneet tätä seikkaa ja puhuneet lastensa
lukuhalusta, vaan eihän voi vaatia, että oppilaat kulkisivat monia
penikulmia kouluun. Isola tietysti on niin kuin tavallisestikin pahin
vastustajani, vaan hänellä on jalka kipeä eikä ehkä pääse liikkeelle
siihen, kun on kokous asiasta.

-- Pienet syyt, suuret seuraukset.

-- Niin, siltä näyttää.

He opettajattaren luona istuen puhelivat vilkkaasti kirkkaan keväisen
päivän puhteella; nyt näet tapahtui usein niin, että neiti Vinter kysyi
Rautiolta jotakin neuvoa tahi pyysi apua ja tavallisesti pidätti hänet
sitte istumaan ja puhelemaan. Hän oli huomannut, että »tuosta
talonpojasta», niinkuin oli kirjoittanut serkuilleen, oli hauskaa
seuraa.

Rautio puolestaan otti äärettömän mielellään vastaan hänen kutsunsa ja
keskustelun sujuessa aivan keveästi ja liukkaasti heidän välillään,
katseli hän huvikseen, kun opettajatar teki milloin mitäkin hienoa
käsityötä, missä hän oli erittäin taitava, tai katseli hän tuota nuorta
työntekijää itseään, jolla oli sievä muoto, kauniit silmäluomet, suora
nenä ja mehevät huulet. Koko hänen olennossaan tukasta lähtien oli
jotain uljasta ja rohkeaa; hän oli aina hyvin yksinkertaisesti puettu
eikä Rautio ymmärtänytkään vähintäkään naisvaatetuksesta, mutta sen
hän tiesi, että mitä Elli Vinterillä oli päällä, se oli aina jotain
hienoa ja maukasta, mikä aivan erityisellä tavalla hyväili hänen
näköhermojaan.

Hänelle, yksinkertaiselle miehelle, joka oli kasvanut jokapäiväisissä,
ihan tavallisissa olosuhteissa, oli tämä nuori tyttö äkkiä kuin hänen
tielleen sattunut ilmestys tuntemattomasta maailmasta, minne hän oli
saanut luoda ainoastaan pikaisen katseen.

Hänestä tuntui, ettei talvi koskaan ollut niin nopeasti rientänyt
matkaansa, ettei aurinko koskaan palannut niin aikaisin tuoden mukanaan
valoa ja toiveita, kuin tänä vuonna, ja läpi hänen vakavan elämäntiensä
puhkesi nyt joka päivä joku uusi kultainen säije. Koskaan ei ollut
työnsä ollut hänestä rakkaampaa; joka aamu, kun hän nousi, tunsi hän
läpitsensä virtaavan selittämättömän elämän virkeyttä, hän oli
onnellinen, mutta tietämättä ja kysymättä itseltään, minkätähden hän
oli.

Eräänä edeltäpuolisena, välitunnin ajalla, tuli opettajatar Raution
luo, kun tämä katseli poikain leikkiä. --- Nyt olen minäkin saanut
tuntea vanhoillaolijain vääryyttä meitä kouluväkeä kohtaan, sanoi hän
pilkallisesti. Voitteko ajatella, ne ovat aivan äkkiarvaamatta eräässä
tilapäisessä kuntakokouksessa päättäneet pidättää sen rahasumman, mikä
koulunjohtokunnan päätöksen mukaan tulee opettajattarelle täällä
Honkalassa korvaukseksi heinistä, olista y.m. Minä en välittäisi noista
muutamista markoista, ilman niitäkin voin kyllä elää, mutta heidän
kavala menettelynsä suututtaa minua; luonnollisesti en minä saa
palkkaani luonnossakaan, ukot sitävastoin ovat päässeet yhdestä
menopuolesta ja se, nähkääs, on asian ydin.

-- Ovatko he todellakin rohjenneet sellaista? -- Opettaja kävi
tummanpunaseksi ja suonet hänen ohimoillaan alkoivat paisua -- meidän
täytyy heti ryhtyä toimeen saattaaksemme heitä edesvastaukseen!

-- Otatteko asian niin vakavasti?

-- Niin, niin teen; joka kysymyksessä olen minä järkähtämättömästi
oikeuden puolella, ja tässä on epäilemättä laittomuus, josta meidän on
otettava selvä, sanoi hän pontevasti. Koko kouluajalla hän ei voinut
saada ajatuksiaan tästä irralleen, ja kuta enemmän hän mietti, sitä
katkerammaksi tunsi hän käyvänsä, Jos se olisi koskenut häntä itseään,
niin olisi hän luultavasti ottanut asian tyyneemmästi, mutta että he
tahtoivat riistää opettajattarelta, turvattomalta naiselta, osan hänen
pienestä ja hyvinansaitusta palkastaan, se sai liikkeelle hänen
tunteensa »heikompien puolustukseksi». Heti kun tunnit olivat
loppuneet, riensi hän erään lähellä asuvan koulujohtokunnan jäsenen
luo, ja tältä sai taitavasti asetettujen kysymysten kautta selvän
tiedon siitä myyräntyöstä, jonka olivat tehneet neiti Vinterille, sekä
myöskin varmuuden siitä, että se kokous, missä kysymys oli nostettu,
oli ollut laiton. Tässä oli siis heti yksi koukku mihin voi tarttua.

Palattuaan retkeltään koputti hän opettajattaren puolelle, kertoakseen
hänelle uutisensa: -- Kun heitä nyt on varoitettu, arveli hän, niin
saatte luultavasti jonain päivänä luoksenne ukot monilla
anteeksipyynnöillä ja selityksillä, mutta minä neuvoisin olemaan
suostumatta mihinkään välipuheisiin heidän kanssaan. Annetaan kaiken
mennä laillista tietään. Meidän oikeutemme on varustautua kaikilla
luvallisilla keinoilla vääryyden hyökkäyksiä vastaan.

Rautio ennusti totta, neiti Vinterin luo todellakin tuli useita
talonpoikia, mutta hän oli varuillansa; he huomasivat nyt menetelleensä
kerrassaan ajattelemattomasti, ja olisivat mielellään myöntyneet
korvaamaan parhaansa mukaan. Nyt oli se kuitenkin liian myöhäistä,
ja Raution ryhtymisellä asiaan, tämä pieni sotku päättyi pian
opettajattaren eduksi.

Isola, joka oli yrityksen päänä, suuttui aivan sydämettömästi, ja
varmaa oli, että Rautio asiaan ryhtymisensä kautta oli yllyttänyt sekä
hänen että muiden vastustajainsa nurjaa mieltä. Neiti Vinter taas oli
saanut nähdä, että opettajan tyyneen pinnan alla oli tulta, mistä
hänellä tähän asti oli ollut vain heikko aavistus. Muutamia ystäviä oli
tuo pieni jupakka kuitenkin saattanut koululle ja opettajille, oltiin
suuttuneita vääryyden teosta, mikä kiihotti lämpimämmin suosimaan
vainottua asiaa.

-- »Elämä on taistelua», arveli nuori opettajatar nauraen. -- Jokaisen
pienen uuden kahakan jälkeen tunnen itseni vain innokkaammaksi
taisteluun.

-- Niin, jos vain onnistuisimme pysymään tyyneinä ja maltillisina,
muussa tapauksessa saamme ainoastaan tuskaa ja katumusta, ja minun
käsitykseni mukaan vaikuttavat tällaiset riidat aina haitallisesti
koulun työhön. Missä kaksi puoluetta seisoo toisiaan vastassa ja
valmiina vähimmästäkin syystä hyökkäämään toistensa kimppuun, niin ei
ole menestystä, eikä koskaan Jumalan siunausta ole riidassa ja
eripuraisuudessa. Taistelua pahaa vastaan maailmassa aina on käytävä,
jos mieli raittiin henkisen elämän kasvaa ja antaa todisteita olemassa
olostaan, mutta tällä taistelulla on aivan erityinen merkitys.

Opettajatar vastaamatta katseli Rautiota, joka seisoi ikkunassa ja
silmäili metsään päin. Opettajatar tunsi, että Raution katse ylettyi
korkeammalle ja tunki syvemmälle kuin hänen, ja tietämättään heräsi
hänessä hiljaisen kunnioituksentunne tuota yksinkertaista talonpoikaa
kohtaan.

-- Minä saan monta hyödyllistä opetusta teiltä, herra Rautio, sanoi hän
ja pani kätensä helmaansa -- te ette opeta ainoastaan poikianne!

-- En, minä pelkään koulumestaria tarttuneen minuun, niin että esiinnyn
sellaisena muulloinkin kuin tunneilla, sanoi hän hymyillen.

-- Sitä en tarkoittanut -- Elli katsoi yhä tarkkaavaisesti häneen --
sellaiseen ihmiseen kuin minä, joka aina on elänyt piireissä, missä ei
koskaan suosita mitään vakavia ajatuksia, tuskimpa mitään muitakaan
haluja kuin syödä, juoda tai huvitella, täytyy vaikuttaa herättävästi
jo tuon jyrkän vastakohdan, mikä ilmenee sellaisen ihmisen kanssa
seurustellessa, joka on omistanut koko elämänsä suuren maalin
saavuttamiseksi. Jos jotain hyvää tarttuu minun keveään mieleeni, niin
ihan varmaan on minun kiittäminen teitä siitä!

Rautio kääntyi äkkiä ympäri ja katsoi häneen; oliko todellakin
mahdollista, että hän oli voinut vaikuttaa häneen? Ilon tunne virtasi
äkkiä hänen mieleensä ja sydämensä tykytti rajusti.

-- Elämän kuluessa tapaavat toisensa ihmiset, joilla ei ennen ole ollut
aavistustakaan toistensa olemassa olosta ja etsimättä toisiaan,
huomaamatta koskettavat kahden kohtalonpyörän hammasrattaat toisiaan,
sitä ei tunne eikä ymmärrä, mutta vaikutukset kuitenkin kerran tulevat
ilmi, lausui Rautio.

-- Vaivaa ja vastusta on kosketus minuun tuottanut teille etenkin nyt
äsken, sanoi Elli iloisesti, minä luulen, ettei minun varovainen
serkkuni, Viktor, olisi pannut alttiiksi itseään ikävyyksille, vaikka
siitä olisi etuakin ollut minulle.

Rautio kumarsi; tuon tuntemattoman nimen mainitseminen vaikutti aina
kummallisen jäähdyttävästi häneen; hän myöskin samalla muisti tekemättä
jääneet työt ja sanoi äkkiä jäähyväiset. Mutta kun hän sitten istui
kirjoituspöytänsä ääressä, niin hän ei voinut työskennellä eikä
ajatellakaan, sillä viereisestä koulusalista helisi lakkaamatta iloinen
tyttöääni raikkaana ja lumoavana hänen puolelleen: Im questa luna tutta
stellata -- kun Elli oli oikein iloinen ja keveällä mielellä, niin
lauloi hän aina tuota laulua.

Ja vaikka hän olisi tahtonut tukkia korvansa, niin olisi hän kuitenkin
kuullut nuot riemuitsevat sävelet hänen kauniilta punaisilta
huuliltaan, ja vieläpä silmäin kiinni ollessa näki hän aina uudelleen
tuon pienen solakan olennon pystyine päineen ja vilkkaine ruskeine
silmineen, joiden syvyydessä ihan varmaan oli kätkettynä elämän onni --
ketä varten?


VIII.

Kunnanhuoneen suuri sali oli täpötäynnä, aurinko paahtoi sisään
seitsemästä suuresta ikkunasta ja ukot pyyhkivät tavan takaa hikeä
otsaltaan punasella pumpulinenäliinalla. Kokouksen puheenjohtaja,
nuori, jotensakin lihava talollinen, esitteli reippaasti käsiteltävät
kysymykset; muutoin ei ollut ketään muita herrasmiehiä saapuvilla kuin
pastori Ståhle ja koulunopettaja, mutta perällä ikkunan luona istui
neiti Vinter ja puheenjohtajan vilkas, nuori rouva, joka vilkkaalla
innolla seurasi kaikkia miehensä toimia.

Keskusteltiin ehdotuksesta, mikä koski pappilan navetankaton korjausta,
tutkittiin valiokunnan lausuntoa ja lykättiin kysymys ajanmukaisemmasta
köyhäinhoidosta »ensikokoukseen». Keskustelu vei aikaa, talonpojat
tekivät miettien vastaväitteitään, etenkin rahakysymyksissä, ja Isola,
lautakunnan puheenjohtaja, istui kipeine jalkoineen leveänä ja
pöyhkeänä pöydän päässä, valmina puolustamaan oikeuttansa jokaista
vastaan, joka tahtoi tehdä vastarintaa hänelle. Tuli yhä kuumempi,
neiti Vinter katsoi virkaveljeensä; tänään nimittäin oli ratkaistava
hänen uuden koulunsa oleminen taikka olemattomuus. Hän istui tyyneen
näköisenä, mutta tarkkaavainen tutkija voi kuitenkin nähdä, että hän
mielenkiinolla odotti, mitä oli tuleva. Vihdoin otettiin esille
koulukysymys. Puheenjohtaja alusti sen muutamilla hyvin valituilla
sanoilla koulun hyödystä ja välttämättömyydestä y.m. osoittaen oman
kantansa asiassa.

Nyt nousi Rautio ja puhui täyteläisellä, syvällä äänellä.

Hän tunsi, sanoi hän, tarkoin kaikki ne riidat, mitkä ensimmäisellä
koululla täällä on ollut kestettävänä olemassa olonsa puolesta; se oli
jotain niin uutta siihen aikaan, ja ollaan tavallisesti arkoja uudelle,
koska se ei aina tuo mukanaan hyvää. Muinoin ei myöskään ollut tapana,
että rahvaan lapsille opetettiin mitään muuta tietoja kuin
kristinoppia; polvi polvelta oli eletty ja kuoltu ymmärtämättä ja
kaipaamatta mitään enempää oppia, kuitenkin löytyi poikkeuksia jo
silloinkin. Yksi ja toinen valpas sielu käänsi kyllä halukkaasti
silmäyksensä tiedon kukkulaa kohti, mutta hänellä ei ollut mitään
keinoa sen saavuttamiseksi. Silloin tuli uusi aika ja toi pelastuksen
sanoman näille etsiville sieluille, ja samassa oli kuin raitis
elämäntuulahdus olisi koskettanut nuorisoa nousevaa, kansaa kasvaa.
Kaikkialla alettiin pyrkiä valoa kohden, kaikkialla kaikui huuto: Valoa
kansalle!

Siellä täällä kouluhuone kohosi kooten saleihinsa näitä kansan, tietoa
janoovia lapsia, jotta ne täällä hellästi ja viisaasti opastettaisiin
tiedon rikkaille lähteille. Tämä kaikki oli kuitenkin kerrassaan uutta
vanhoille, jotka olivat kasvaneet toisen ajan hengessä ja perineet sen
ajatukset ja katsantotavat. He pelkäsivät näitä uusia aatteita, he
olivat peloissaan, että koulu erottaisi lapset vanhemmistaan ja että
lapset ylpeinä opistaan alkaisivat halveksia isää ja äitiä.

Oli aivan luonnollista, että he noin ajattelivat ja noin luulivat;
koulunystävät ymmärsivät heitä hyvin ja menettelivät sentähden
sävyisästi ja ystävällisesti saadakseen heidät vähitellen vakuutetuiksi
asiansa oikeudesta, siitä että tieto on suurempi rikkaus kuin kaikki
maailman kulta ja hopea.

-- Minä tiedän, että on ottanut kovalle, sanoi hän, sillä olenhan minä
itsekin vanhaa talonpoikaissukua ja voin siis paremmin kuin moni
herrasmies ymmärtää, mitä koulukysymys merkitsi talonpojalle, mutta
minä tiedän myöskin, että hänen vastustuksensa vähitellen heltiää, kun
hänelle käy selville kaikki, mitä koulu antaa nousevalle polvelle.

-- Täällä Honkalassa on vastustus ollut sitkeää kyllä. Me tiedämme sen
kaikki, että kunnan johtavien henkilöiden ja meidän opettajain kesken
on vallinnut suhde, mikä on kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Minä puolestani olen syvästi tuntenut sen painon, minä olen odottanut
ja toivonut, että tämä vastustus vihdoin voitettaisiin, toivonut
myöskin, että meidän hiljainen, uskollinen työmme pitäjän lapsien
keskuudessa vaikuttaisi sopua puolueiden kesken. Aina jonkun
todistuksen olen tästä saanutkin, monta isää ja äitiä on nimittäin
juuri lapsiensa takia tullut koulun ystäväksi ja -- minä sanon sen
vapaasti ja iloiten -- myöskin antanut opettajalle tunnustuksensa. He
ovat huomanneet opetuksen hedelmät ja edut, joita nuoriso on saanut, ja
alituisesti lisääntyvä oppilasmäärä todistaa voimakkaasti, mitä nouseva
polvi itse tuntee tästä kysymyksestä, Näistä ja muista tarkoin
harkituista syistä vaadin minä nyt sentähden kiivaasti toisen
kansakoulun perustamista kuntaan.

Rautio oli puhunut ja istui alas, samalla kuin innostuksen tuli, mikä
oli elähdyttänyt häntä koko ajan, vielä loisti hänen voimakkaista
kasvoistaan.

Yksityisiä ääniä kuului osaksi puolesta, osaksi vastaan: olihan se
kyllä tosi, että lapsilla kylän toisesta päästä oli liian pitkä matka
kouluun, sanottiin.

Toiset taas huomauttivat, että kiertokoulut tuottavat saman hyödyn
paljon pienemmillä kustannuksilla. Isola antoi pörröisen lakkinsa solua
edestakaisin peukaloittensa välissä, hän tiesi kyllä, että kunhan hän
vain pudottaa sanansa vaa'alle, niin kaikki liittyvät häneen kuin yksi
mies, ja kun hän vihdoin nousi, niin jokainen tunsi, että nyt rippui
koulun kohtalo hiuskarvasta.

-- Täällä on nyt puhuttu paljon jos koreastikin, sanoi tuo mahtava mies
ja katsahti tarkoituksella opettajaan, minulla ei ole sellaisia sanoja
oppimattomalla kielelläni, sillä minä en koskaan ole juonut siitä
tiedon lähteestä, josta koulunopettaja puhui. -- Kuului
hyväksymisiä ja virnisteltiin kämmenien suojassa!

-- Minä vain tiedän, että se lyö kirveensä kiveen, joka väittää, että
koulu ei tee lapsista ylpeitä. Vai eikö se ole ylpeyttä, kun jokainen
torpanpenikka, joka on käynyt koulua, pitää itsensä lian hyvänä
palvelemaan piikana ja kun pojat ynseilevät käydä auran jälessä
kunniallisena renkinä. Isä, isoisä ja ne, jotka elivät ennen meitä,
elivät rauhassa tässä pitäjässä, he hoitivat oman työnsä, ja rengit ja
piiat hoitivat omansa, mutta kukaan ei huolestuttanut heitä kouluilla
eikä opinpuheilla, se oli hyvää aikaa! -- Isola katseli mahtavasti
ympärilleen aivan kuin tullakseen vakuutukseen oliko kenelläkään
väittää vastaan, mutta mitään syytä levottomuuteen ei näkynyt. -- Minä
en ole huomannut mitään erityistä, mitä koulu olisi täällä toiminut.
Kyllä meillä on ulostekoja tarpeeksi muutoinkin, sentähden äänestän
minä, että kysymys uudesta koulusta hyljättäisiin.

-- Niin, niin, niin -- pauhasi myöntymysmyrsky hänen ympärillään.
Rautio nousi äkisti: Minä rohkenin todellakin toivoa, että rusthollari
olisi tullut toisiin ajatuksiin, sanoi hän jotakuinkin kiivaasti.

-- Mies pysyy aina sanassaan, luulen minä!

-- Niin, mutta mies voi myöskin järjellisten syiden nojalla tulla
vakuutetuksi, että hän on ollut väärässä.

-- Ei, nähkääs, minä olen itsepintainen kuin synti, ja samoin
opettajakin, ja kun me tulemme yhteen, niin tartumme toisiamme
parrasta, he, he, he! -- Uusi myöntymysmyrsky. Rautio kiihtyi, Isola
antoi uudelleen vastauksia puheeseen, ja muutaman minuutin kuluttua
olivat nuot kaksi tasaväkistä vastustajaa »vetämässä tukkanuottaa»
kuten sanotaan.

Vanha puolusti asemaansa varmalla paremmuudella, mikä oli äärettömän
suututtava, mutta Rautio hehkuvalla kaunopuheliaisuudella, joka
vaikutti innostavasti hänen puoluelaisiinsa; puheenjohtaja herra
Timgren, ei irrottanut katsettaan hänestä, vieläpä pastori Ståhlekin
nousi rohkeasti ylös, ja Elli Vinterin posket punottivat kuin purppura.

Kun taistelevat vihdoinkin vaikenivat, kuului siellä täällä hajanaisia
ääniä ukkojen joukosta: Minä olen samaa mieltä kuin Isola. -- Niin,
niin, kyllä Isola on oikeassa, meillä on jo yksi koulu liikaa, liitti
toinen ivallisesti.

-- Minun lapsiani ei opeteta herrastelemaan, arveli kolmas.

-- Maailmallinen viisaus voi kyllä olla hyvä, mutta se estää tietoa
ainoasta välttämättömästä, sanoi kirkkoväärti hurskaasti. Paavali
sanoo: Elkää antako itseänne kääntää monilla ja vierailla opeilla.

-- Apostoli Paavali oli oppinut mies, niin siihen määrään viisas, että
me luistelijat kentiesi teemme viisaimmin jättäessämme hänen sanainsa
selityksen ja sovelluttamisen papeille ja kirjanoppineille, sanoi
Rautio suuttuneena.

Kirkkoväärti istuutui ja heitti julmia silmäyksiä tuohon rohkeaan
nuoreen opettajaan.

Nyt alkoi kuitenkin äänestys, ja usean äänen enemmistöllä raukeni
ehdotus uudesta koulusta. Isola ja puoluelaisensa voivat tuskin salata
riemuaan; Rautio taas oli käynyt kalpeaksi; hän nousi ylös ja pyysi
vielä kerran puheenvuoroa.

-- Se ehdotus, jota minä pitkät ajat olen lämpimästi ajanut, on nyt
juuri hyljätty, alkoi hän vähän väräjävällä äänellä. Olisi minusta
paha, jos jossain suhteessa minun persoonani on vaikuttanut tämän
tappion. Aivan alusta pitäen ovat asianomaiset täällä Honkalassa
kohdelleet minua epäsuopeasti ja vastaanottaneet kaikki, mitä minä
kunnan omaksi eduksi olen tahtonut toimittaa, epäillen ja
nurjamielisinä. Isät ovat esimerkiksi kieltäneet poikkiansa yhtymästä
siihen raittiusyhdistykseen, jonka perustin, vaikka jokaisen järkevän
isän pitäisi päinvastoin kehottaa poikaansa ottamaan tämä askel;
sanalla sanoen, huolimatta kaikesta rakkaudesta koulua ja oppilaitani
kohtaan, kaikesta myötätuntoisuudesta heidän tulevaisuutensa puolesta,
näen minä, että en voi mitään toimittaa, en mitään vaikuttaa. Minä
aijon sentähden johtokunnalta pyytää eroani siinä toivossa, että joku
toinen minun paikallani paremmin onnistuu sovittamaan kunnan vanhimmat
kouluharrastuksen kanssa. Meitä on lukuisa joukko; kun joku väistyy,
niin on sille heti seuraaja, mikä yhtä rohkeasti tarttuu työhön
käsiksi, pääasia on, eitä työ ei koskaan lepää, vaan lakkaamatta
edistyy ja -- niin tapahtuukin. Rakkaus on rakentanut kansakoulun, ja
sellainen peruste antaa laitokselle tukea ikuisiksi ajoiksi.

Pystypäisenä astui Rautio takaisin. Kokous päättyi nyt, ja
mutistiin kovasti vastustajien joukossa, jotka olivat kokoontuneet
tiheään ryhmään. Herra Timgren taas, sekä pastori ja muutamia
ystävällismielisiä talonpoikia oli kokoontunut opettajan ympärille ja
kehoittivat innokkaasti häntä luopumaan päätöksestään, mutta Rautio
seisoi hiljaa ja huulet lujasti yhteen puristettuina; näki, että hän
oli katkeralla mielellä ja tuskin taipuvainen heidän pyyntöönsä. Hän
riensi myöskin niin pian kuin mahdollista sanomaan jäähyväisiä ja
poistui nopein askelin.

Kun neiti Vinter jälkeen puolisten palasi pappilasta, missä hän
rovastinnan ja apulaisen kanssa oli perusteellisesti keskustellut
aamupäivän tapauksista, niin hän kohtasi opettajan pienellä oikotiellä
metsässä. Hän käveli hitaasti alla päin. Neiti Vinter tunsi sydämensä
lyövän osaaottavaisuudesta. Kun he lähestyivät toisiaan, niin ojensi
hän opettajalle sentähden heti kätensä ja sanoi sydämellisesti: --
Minulla on niin paha mieli teidän puolestanne, herra Rautio, teillä on
ollut kuuma päivä.

Hän katsoi ylös, ja Elli kummastui tyyneyttä, joka hänen kasvoillaan
kuvastui, ainoastaan hetkisen ajan niissä oli ilme, jota hän ei oikein
ymmärtänyt: Kiitän teitä sydämellisestä myötätuntoisuudesta, sanoi hän.

Opettajatar hymyli: -- Ne sietämättömät ukot, minä olisin niin
mielelläni antanut tuolle mahtavalle Isolalle napsauksen leveälle
nenälleen; mutta teitä minä onnittelen niin loistavasta puolustuksesta
asianne hyväksi.

Rautio laski taas päänsä ja kulki hiljaa edelleen opettajattaren
vieressä.

-- Minä olen ollut niin pahoillani, aloitti Elli taas vilkkaalla
tavallaan, että teidän auttavaisuutenne minua kohtaan tuossa viime
palkkakysymyksessä varmaankin suuressa määrin on vaikuttanut teidän
tappioonne tänään. Teidän vihollisenne tahtoivat kostaa.

-- Älkää olko millännekään siitä, neiti, tosinhan oli ikävä, että
kouluehdotusta ei hyväksytty, mutta -- se tulee kyllä toiste esille; ei
tämä häviö, vaan muu seikka on tänään syvästi nöyryyttänyt minua!

Elli katsoi kysyvästi häneen.

-- Se, etten kyennyt voittamaan itseäni, vastasi hän hiljaa. Olen
kuleksinut täällä metsässä ja taipunut yhä syvemmälle totuuden terävän
tuomion alle. Ajatelkaa, antaa vihastumisen sillä tavalla eksyttää
itsensä, ajatelkaa, mikä osoitus noille miehille sen voiman
vähäisyydestä, joka sivistyksellä on luonnon alhaisuutta vastaan, jota
juuri kasvatuksen pitäisi hillitä. Niin paljon kuin pyrinkin pääsemään
kiivaan luonteeni hallitsijaksi, saan minä vain yhä useammin tuta, että
ponnistukseni on turhaa. Täytyy tosin tehdä joka päivä sama työ itseään
varten läpi elämän, sen tiedän, mutta kuitenkin voi sellainen hetki
kuin se, minkä tänään olen elänyt, saattaa ihmisen kerrassaan
toivottomuuteen!

Elli katsoi häntä hämmästyneenä. Olikohan siinä tosiaan kaikki, mitä
Rautio tunsi aamupäivän taistelun jälkeen, ainoastaan katumus muutamien
vihasien sanojen takia, jotka Ellin mielestä olivat aivan paikallaan;
ei hituakaan näkynyt palloilemista pettymyksen ja toivonsa raukenemisen
takia, vaikka tuo toivo oli kajastanut kirkkaana hänelle koko vuoden.

-- Te olette haaveilija, herra Rautio! sanoi hän ehdottomasti.

Hän pudisti päätään: -- Minussa oleva paha ei ainakaan ole mitään
haaveilua, vaan surullinen todellisuus, vastasi hän.

-- Noo, sitten olette sellainen ihminen, jolla on mitä arin omatunto,
sanoi hän, jos samanlainen vastoinkäyminen olisi kohdannut minua, niin
olisin riehunut kuin raivotar!

-- Omanarvontunteen säilyessä?

Elli nauroi sydämellisesti: -- Teillä pitäisi olla minun omatuntoni,
herra Rautio, mutta palatakseni aineeseeni; te olette siis täydellä
todella päättänyt erota?

-- Niin, minä luulen siten menetteleväni oikeimmin, vastasi hän
huoaten, pitää aina koettaa välttää riitaa ja kiistaa, missä vain voi.

-- Oh, eihän ole teidän syynne nämät riidat, arveli opettajatar,
vanhoilliset olisivat ihan varmaan samoilla epäluuloilla kohdelleet
ketä hyvänsä, joka ryhtyi opettajan toimeen täällä Honkalassa.

-- Kentiesi minä kuitenkin olen osoittanut liian suurta intoa ja liian
vähän malttia; ei voi olla tarpeeksi varovainen, kun on kysymyksessä
uuden maa-alan valloittaminen koululle. Kaikessa tapauksessa käy
minulle vaikeaksi jättää Honkala; kun on taistellut tuuma tuumalta
päästäkseen eteenpäin, niin tulee paikka rakkaaksi.

-- Niin, näettäkös, ehkä te kuitenkin lopuksi hyväksytte minun
mielilauseeni: elämä on taistelua!

Hänen täytyi hymyillä Ellin hilpeydelle ja lämmin osanotto, mikä
säteili noissa kauniissa ruskeissa silmissä, karkoitti myöskin
kerrassaan hänen alakuloisuutensa; kun he saapuivat kotiin, niin oli
hänen mielestään kuin kaikki pilvet, mitkä äsken pimensivät hänen
taivaansa, kerrassaan olisivat häipyneet.


IX.

Mainingit tuon kunnanhuoneella olleen myrskyisen kokouksen jäleltä
tuntuivat vielä. Muutamia päiviä myöhemmin saapui näet Raution luo
muutamia koulujohtokunnan jäseniä, jotka pyysivät, ettei hän kuitenkaan
niin äkkiä jättäisi aikomaansa erohakemusta; he myönsivät, että oli
vähän kiivastuttu ja esittivät jonkunmoisen anteeksipyynnön. Rautio
pysyi tyyneenä, hän tiesi nimittäin, ettei mikään heissä herännyt
myötätuntoisuus hänen persoonansa ollut syynä siihen, että he pyysivät
häntä jäämään, vaan aivan erityinen vaikutin, mikä oli alkujaan
itsestään ukko Isolasta. Tällä oli nimittäin sisarenpoika, joka vastoin
enon kieltoa oli mennyt seminaariin; hän pääsi nyt jonku vuoden päästä
sieltä ja tuo viekas rusthollari oli jo aikaa sitten valinnut hänet
Raution seuraajaksi Honkalaan; mistä oli kaksinkertainen hyöty,
ensiksikin että sisarenpoika heti saisi tuottavan paikan ja varman
aseman, ja toiseksi johtavat henkilöt hänestä virkamiehen, jota voisi
taivuttaa halunsa ja tahtonsa mukaan.

Kaikki tämä oli opettajalle selvillä ja lähetyskunnan uudistettuun
pyyntöön vastasi hän, että hän miettii asiaa, ennen kuin antaa
vastauksensa.

Kauan hän sitte mietti sitä; hetkellinen suuttumus ei ollut saattanut
häntä puhumaan erostaan; päinvastoin oli hän jo aikaisemmin itsekseen
ajatellut tätä, mutta, kuten hän äsken oli sanonut neiti Vinterille,
oli hän kaikessa tapauksessa taipuisa jäämään Honkalaan ainakin yhdeksi
vuodeksi -- kauemminhan ei haluttukaan hänen viipyvän. Vuosi,
ainoastaan yksi ainoa lyhyt vuosi, kun hän sen ajatuksen sai selväksi,
niin tunsi hän samassa niiden siteiden voiman, jotka pitivät häntä
täällä ihmeellisellä tenhovoimallaan, jonka alkua hän ei ymmärtänyt. Ja
ukkosten toivo toteutui, jotka olivat sydämestään tyytyväisiä, että
niin helposti olivat päässeet toiveittensa perille. Pääsyy oli
kuitenkin ehkä siinä, että Rautio syvästi kärsi siitä, että oli
loukannut Isolaa, miestä, joka oli siksi vanha, että olisi voinut olla
hänen isänsä, ja vaikka hän ei persoonallisesti, vaan lähettiläiden
kautta oli lausunut toivomuksensa, että opettaja jäisi paikoilleen,
niin tahtoi tämä kuitenkin taipuvaisuudellaan tässä asiassa osoittaa
katuvansa sitä kiivastusta, mihin hän oli tehnyt itsensä syylliseksi.

Tuo raju tuulispää tyyntyi täten vähitellen täydellisesti, kaikki
riidat loppuivat, ja vieläpä itse Isolakin pudisti kirkkomäellä
opettajan kättä aivan kuin vasta saavutetun sovinnon merkiksi taikka,
kuten Rautio sen käsitti, »ilosta, että pääsee hänestä.»

Kevät oli sillä väliin kulunut pitkälle, mäet kuulsivat jo hieman
vihertäville, puiden urvut pullottivat ruskeina, ja vuokot kohottivat
siniset silmänsä huikaisevassa auringon valossa.

-- Emmeköhän panisi toimeen yhteisen retken kaikkien lasten kanssa
toukokuun ensi päivänä? Rautio ehdotti eräänä päivänä, kun hän
tavallisuuden mukaan oli keskustelemassa opettajattaren luona. Minun
mielestäni ovat lapset olleet niin ahkeria koko lukukauden, että
huvittelu nyt voisi olla tarpeen.

-- Niin minunkin mielestäni, sanoi neiti Vinter, mutta te, joka olette
enemmän kotiutunut seudulla, valitsette juhlapaikan.

-- Hyvin mielelläni, minä olen jo ajatellut kaunista kenttää tuolla
metsässä lammen toisella puolen, joka on varsin sopiva leikkipaikaksi
ja rannalla voisi keittää kahvia.

-- Siellä tulee hauska!

Lapset ottivat ehdotuksen tietysti myrskyisellä myöntymyksellä vastaan,
ja kun toukokuun ensi päivä tuli ja taivas oli selkeä ja aurinko
paistoi kirkkaasti, niin sykki moni lapsensydän riemusta ajatellessa
huvimatkaa. Kello kymmenen oli koulupihalla iloa ja eloisuutta, kun
siellä seisoi nyt seitsemänkymmentä lasta, poikia ja tyttöjä,
asetettuina riviin, ja vilkkaasti puhellen, mutta aivan
mallikelpoisessa järjestyksessä lähti joukko opettajan ja
opettajattaren jälessä metsää kohden.

Vahvimmat pojat ja suurimmat tytöt kantoivat kahta suurta, kirkasta
kahvipannua ja aika suuria koria täynnä vehnäsiä; tarvittiinhan sitä
melkko paljo muonaa sellaiselle ruuanhaluiselle nuorelle joukolle.
Puolen tunnin kävelyn jälkeen oltiin perillä, valitulla juhlapaikalla;
kaikki korit ja pannut kannettiin rantaan, missä opettajatar muutamien
valittujen apulaisten kanssa ryhtyi kahvinkeittoon, samalla kuin
opettaja järjesti leikkejä toisille ja johti heitä.

Pian kajahteli iloiset huudot ja naururemahdukset kauas ympäristöön,
leikittiin »haukkaa ja kyyhkystä» ja juostiin »leskisillä» ja
tanssittiin piiritanssia toisella mäenrinteellä, ja sillä aikaa nousi
savu kahvitulista auvertaen lauhkeaan kevätilmaan. Pannut porisivat ja
kiehuivat niin somasti, ja kun väsyttiin leikkiin ja tahdottiin
hengähtää hetkinen, niin oli kahvikin valmiiksi laitettu.

Palavissaan ja punottaen istuutui nuori opettajatar kivelle vähän
ylemmäs lapsista ja katseli ilolla, kuinka heille kestitys maistui.
Rautio tuli ja heittäysi maahan hänen jalkojensa juureen.

-- Oli mainio ajatus tämä retki, sanoi Elli, lapset näyttävät niin
ilosilta ja tyytyväisiltä; minä luulen varmaan, että heillä on ollut
äärettömän hauska, etenkin kun heidän opettajansa on itse johtanut
leikkiä? Ettekö te ole aivan väsynyt, herra Rautio?

-- En vähintäkään, mutta kuinka on teidän laitanne, neiti, ei ole
hauska seisoa ja paahtua nuotion ääressä?

-- Oo, tytöt olivat myöskin niin huomaavia ja auttavia, että minulla ei
ollut mitään vaivaa, sanoi Elli, mutta katsokaahan nyt kaunista taulua
edessämme!

Rautio seurasi hänen ojennetun kätensä suuntaa. Siellä tasaisella
mäenrinteellä istui hajallisissa ryhmissä koko lapsiliuta iloisesti
soristen; useat pojista olivat heittäneet takit päältään palavissaan,
ja heidän valkoiset paidan hihansa ja tyttöjen koreat huivit näyttivät
niin sievältä tummaa kuusikkoa vasten. Mäen alla oli lampi, jonka
pinnalla kevättuuli ajeli väreitä. Sen ympärillä oli lehtipuita, jotka
neitsyeellisesti kietoutuivat vaaleanviheriään vaippaansa.

-- Tämä on ihanaa! kuiskasi Rautio ja veti syvään henkeänsä. Kaikkialla
ilmassa heidän ympärillään näytti lepäävän täydellisyys ja voipumus,
mikä herätti halun sulkeutua itseensä; Rautio pani kätensä päänsä alle
ja seurasi pääskysten lentoa tuonne äärettömään, siniseen korkeuteen,
korkealle heidän päänsä päälle, sitten käänsi hän hitaasti katseensa
vieressään olevan nuoren tytön ihanille, raikkaille kasvoille. Hän
tunsi itsensä niin sanomattoman onnelliseksi, sydämensä niin
ihmeellisen keveäksi aivan kuin vapautetuksi, hän olisi tahtonut
ojentaa kätensä ja syleillä koko maailmaa suuressa, hiljaisessa
ihastuksessaan.

Koko ympäristössä ei myöskään ollut mitään mikä häiritsi hänen
mielialaansa; lasten iloinen sorina kuului hieman hiljemmin tänne ylös
ja linnun liverrys metsässä muistutti että oli kevät -- valon ja
toiveiden lupauksista rikas aika.

Opettajatar istui hiljaisena, vaan hänen kirkkaissa silmissään ei ollut
mitään merkkiä haaveilun suloisesta unelmasta; hän kyllä tunsi kevään
ihastusta, vaan ei mikään tunne hänessä antanut vastinetta sen
hienoille soinnuille, hänen vilkas mielensä eli koko ajan
todellisuudessa, ja tuo kaunis silmäys seurasi lakkaamatta lapsiliutaa
heidän edessään.

Niin voivat sydämet sykkiä toisiaan lähellä ja kuitenkin oikeastaan
kaukana erillään, mutta sitä Rautio ei tiennyt, sillä tänä hetkenä oli
kaikki hänestä kaunista ja täysin sopusointuista.

Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret taas leikin touhussa ja
opettaja myös. Tuo suloinen hetki oli häneltä ohitse, mutta hän tiesi,
ettei hän koskaan voisi sitä unhoittaa, että hän kätkisi tämän
kevätjuhlan metsässä suloisimpien muistojensa joukkoon.

Kun aurinko hitaasti alkoi laskeutua länteen, niin lähdettiin
paluumatkalle, ja jotakuinkin väsyneinä tanssista ja leikistä.
Koulupihalla erosivat lapset ujoilla kiitoksilla ja yksimielisellä
vakuutuksella, että kaikki olivat viettäneet hauskan toukokuun
ensimmäisen päivän. Seuraavana päivänä ryhtyivät taas sekä opettajat
että oppilaat raittiin voimin työhönsä, täytyihän nytkin olla uuttera,
sillä tutkinto lähestyi kiirein askelin. Tuskin kaksi viikkoa sen
jälkeen piti koulun laskea nuot pienet linnut lentämään vapauteensa,
kesälomalle.

Rautiosta tuntui, että viime päivät olivat häipyneet kuin uni. Hänellä
oli paljon työtä, mutta kaikki kävi niin helposti, tutkintokin meni
kerrassaan oivallisesti. Pojat olivat aina tähän asti vieneet voiton
tytöiltä, mutta tänä vuonna suoriutuivatkin tytöt loistavasti. Neiti
Frisk, joka itse oli kärsinyt tutkintokuumetta, oli tavallisesti
myöskin tartuttanut jotain omasta hermostuneesta pelostaan
oppilaisiinsa; Elli Vinter sitävastoin ei tiennyt mitä ujostelu
olikaan, hän seisoi iloisena rintaman edessä »kuin kenraali», sanoivat
ukot, ja naisien mielestä oli hän »niin vaalea ja iloinen». Iloisella
luonteellaan ja vilkkaalla esitystavallaan oli hän valloittanut koko
pitäjän väkirynnäköllä.

-- Ansaitsematon voitto, arveli hän itse.

-- Oh, sanoi Rautio, teillä on kyky voittaa kaikkien sydämet.

Elli hymyili, -- Niin, mutta ajatelkaa, että Isolakin tuli tutkinnossa
laulun jälkeen ja löi minua olalle: »Olemmepa saaneet kerrassaan oivan
kouluneiden, kun voi laulaa sekä koko- että puolinuotit», sanoi hän.

Seuraavana aamuna matkusti Rautio; opettajatar oli luvannut viipyä
viikon rovastinnan luona. -- Hyvästi neiti, eikö meillä olo ollut hyvä
lukukausi ja ihana kevät? sanoi opettaja hyvästellessään.

-- Te siis olette jo unhottanut kaikki vastoinkäymisenne? kysyi hän.

-- Tuntuu aivan siltä, vastasi hän hymyillen. Neiti on iloisella
luonteellaan valaissut koko koulutalon ja minun huoleni myöskin, siitä
täytyy minun saada teitä kiittää. -- Hän otti Elliä kädestä hellästi ja
piti sitä hetken omassaan, samalla kun hänen katseensa etsi Ellin
katsetta.

-- Toivotan hauskaa kesää! sanoi Elli.

-- Niin, ja hauskaa jälleennäkemistä! vastasi Rautio antaen samalla
käden hiljaa pudota. Reippaasti keikautti hän itsensä kärryihin --
hyvästi, hyvästi! -- Hän heilutti hattuaan ja Elli liehutti nenäliinaa
-- niin erosivat he.

Rautio ei voinut selittää sitä mielen tilaa, mikä viime aikoina oli
vallannut hänet, ainoastaan sen tiesi hän, ettei koskaan ollut
tuntenut itseään niin rohkeaksi kuin nyt. Kaikki tuntui hänestä
hauskalle kotimatkalla, kärryntärinä asemalle mennessä ja matka
rautatievaunuissa, jotka olivat täynnä koululapsia, ja sitten matka
kotiapäin valoisana kesäiltana lemmikillään Ruskolla keveissä kärryissä
ja takaistuimella vanha Taavetti, joka kerroskeli asioita kotiseudulta.

Miten rauhaisalle ja ystävälliselle näytti kartano tuolla mäellä. Sydän
tykytti aina kovemmin, kun hän ajoi tuota tuttua tietä vanhojen
jalavien alla, jotka seisoivat molemmin puolin tietä. Keltaiseksi
maalatun rakennuksen alapuolella leveni puutarha hedelmäpuineen ja
marjapensaineen aina äidin vaatteenvalkasupaikalle puron reunalla,
jossa keväällä aina oli oivaa palttinaa pitkän pitkiä kaistaleita,
toisella puolen taloa olivat kedot, niityt ja pellot täydessä kunnossa.
Täällä ei ollut suuremmoista luonto eikä ihania näköalat, vaan näytti
hauskalle joka lisäsi talon varakkaalta ja komealta näyttävää ulkoasua,
mikä teki vastustamattoman hyvän vaikutuksen. Oras pelloissa näytti
viheriälle ja lupaavalle, ohkanen vaalea sumu nousi puron-uomasta
kaukana niityillä, ja metsästä tuli raitis koivun tuoksu, kuin
ensimmäisenä tervehdyksenä kotiin tulevalle. Hän ajoi veräjän läpi ja
aina porrasten eteen. Täällä seisoi äiti ja nyökkäsi hyvää iltaa
hänelle. Hän oli isokasvuinen kuten piikansakin ja lihavahko,
tavattoman komea, leveäharteinen nainen, aikaisten huolten rypistämät
kasvot, älykkäät silmät, jotain hilpeää koko olennossaan.

Ensi tervehdyksessä äidin ja pojan välillä näkyi kansantavan mukaan,
ainoastaan hyvin vähän sitä hellyyttä, jota molemmilla oli toisiaan
kohtaan, mutta heille oli luonnollista näin hallita tunteitaan.
Kuitenkin voi, niin tyyni kuin äiti olikin, huomata että hän oli täynnä
iloa nähdessään taas poikansa, ja jokainen pikkuesine talossa todisti
jollain tavoin, kuinka kaikki oli valmistettu hänen palaamakseen.

-- Tule nyt sisään haukkaamaan kipene, sinä taidatkin olla nälissäsi
matkan jälkeen, sanoi äiti, ja sisällä eteiskamarissa oli kaikki pojan
mieliruuat pöydällä, hienoaleipää, tuoretta voita ja viiliä sekä
vaahtoavaa kotiteko-olutta paksussa, kirkkaaksi hangatussa
tinatuopissa, jota isä ja isoisä olivat käyttäneet. Rautio vei
mielihyvällä tuon vanhanaikuisen kannun huulilleen ja joi aika
siemauksia: -- Kiitos äiti, tällaista juomaa ei saa koskaan maistaa
muualla kuin kotona, sanoi hän.

-- Niin, Liisa teki sitä juuri eilen, vastasi äiti, enkä minä käskenyt
hänen säästämään maltaita.

Huone suuren salin takana oli aina siitä asti, kuin hän tuli
täysikasvuiseksi, ollut hänen; se oli nyt uudestaan maalattu ja
kirjavat matot, jotka äiti itse oli kutonut, olivat ristissä
kikavalkoisella lattialla. Rautjärven emäntä teki aina parastaan
saadakseen lattiat valkeiksi; suuressa kyökissäkin loisti lattia
puhtaana kuin vierashuoneessa. Hän oli ankara järjestyksen ihminen,
jonka vuoksi palvelija, joka ei mukautunut tähän, oli harvoin kauan
talossa.

Rautio avasi makuuhuoneensa ikkunan ja silmäili uinuvaa luontoa; oli
niin hiljaista ja tyyntä kaikkialla tänä vilpoisena kevätyönä, aivan
kuin koti olisi pyytänyt poikaansa lepäämään häiritsemättä helmassaan.

-- On suuri siunaus, että on hyvä koti, ajatteli tuo nuori mies, ja
hänen kostea katseensa etsi hiljaisella kiitollisuudella taivaanlakea
päänsä päällä.

Aikaisin seuraavana aamuna oli hän jo ylhäällä ja liikkeellä; hänellä
oli niin paljon uutta katseltavaa, niin monta tervehdittävää ja niin
monen kanssa puhuttava. Kalustohuoneessa teki vanha Taavetti
puuastioita talon tarpeiksi, sinne piti Raution mennä kiittelemään
tuota vanhaa, vaan vielä vikkelää tekijää. Kaksi nuorempaa renkiä meni
pellolle työhevosten kanssa; toinen hevospari oli ostettu sitten kun
opettaja viimeksi oli kotonaan. Hevoset näyttivät vahvoilta ja
komeilta, ja tuolla karjapiiat tulivat kiiltävine maitosaaveineen
matkalla meijeriin puron varrelle.

Hänellä oli vielä hyvästi aikaa ennen aamiaista kiertääkseen pienen
mutkan ja katsellakseen kasvuja. Aamuilma tuulahteli raittiina ja
elähdyttävänä hänen ympärillään, tuolla kyntivät jo miehet täydessä
touhussa ruskeaa maata, joka näytti niin voimakkaalle ja myöhkeälle.
Hanhet kulkivat niin ylevinä allikkoon aamukylvylle, pääskyset
lentelivät vilkkaasti edestakaisin etsien ruokaa; kaikkialla näkyi
päivän valpastunut elämä heränneen ja tuntui raittiilta täällä luonnon
helmassa. Punaseksi maalattujen riihien ohitse, joista hän lapsena niin
usein oli kuullut varstain tahdikkaan äänen, hän kulki lehtoon, jossa
vaaleanviheriät koivut välkkyivät valkeine runkoineen. Se oli sievä
pieni luonnonpuisto, jossa tie kiemurteli viheliäisen katoksen alla ja
aukeni ylhäällä mäellä, missä aurinko paistoi kirkkaana uutisasunnon
yli. Siinä työ lepäsi tänään, soma salvos oli keskitekoisena puiden
seassa. Se oli äidin tuleva pieni pakopaikka, josta hän joulunaikana
oli puhunut, että rakennuttaisi sen keväällä; on aina hyvä olla
valmiina vastaisen varalle, arveli hän. -- Minä en ole enää nuori, oli
hän sanonut, minä voin väsyä maanviljelykseen, silloin muutan minä
pieneen uuteen tupaan, ja sinä saat ottaa talon ja hankkia tänne nuoren
reippaan emännän.

Kun hän nyt täällä ylhäällä muisti nämät sanat, niin värähytti se hänen
mieltään -- nuoren emännän -- hänen täytyi painaa käsi sydämelle! Oli
ainoastaan yksi kuva -- nyt tunsi hän sen selvästi, -- jonka hän voi
asettaa yhteyteen vaimokäsitteen kanssa. Hän nojautui uuden rakennuksen
nurkkaa vasten, pani kädet ristiin rinnalleen ja vaipui tulevaisuuden
unelmiin, jollaisia jokainen nuori mies on uneksinut ainakin jonkun
kerran elämässään, samalla kun varhainen päivä levitti välkkyilevää
valoaan ympäröivän seudun yli. Onnellinen uneksija!


X.

Syksy oli tullut, ja Rautio oli palannut Honkalaan muutamia päiviä
ennen lukukauden alkua. Neiti Vinter oli täällä jo ennen häntä aivan
entisellään, »terve kuin omenankukka», sanoi vanha Katrina, joka nyt
alkoi kohdella nuorta neitiä erityisellä hyväntahtoisuudella. Oli
kaunis aamu, ja kaikki luonnossa näytti vielä aivan kesäiseltä. Rautio
oli karsimassa nuorta, koulunpiirin sisällä olevaa metsää ja heitti
tätä tehdessään tavantakaa syrjäsilmäyksiä kouluhuoneen avonaiseen
ikkunaan, missä Elli Vinter istui ikkunalaudalla ja hyräili työssään.
Rautio näki hänet ainoastaan sivulta, sillä hän istui puolittain
poiskääntyneenä hänestä, mutta aamuaurinko kimalteli kuin kulta hänen
lyhyessä ruskeassa tukassaan ja hyväili kaunista niskaa; hän näytti
Rautiosta taululle, minkä kehyksenä oli ikkunan puitteet, koristettuina
runsailla konvolvulusköynnöksillä, jotka pyrkivät aina kattoon saakka.
Äkkiä näki Rautio hänen säpsähtävän ja kuuli iloisen huudahduksen;
kolme askelta ikkunasta seisoi äkkiä nuori mies somassa matkapuvussa ja
lauloi kädet ojennettuina tuota nuorta tyttöä kohden: »Sua tervehdin,
sua tervehdin!»

-- Oh Viktor, kaikui Ellin iloinen ääni, hyi, kuinka sinä säikäytit
minua, kun tulet tuolla tavoin aivan kuin pilvistä pudoten, ajatteles,
jos minä olisin pyörtynyt!

-- Ei mitään vaaraa, urhoollinen serkkuni, saanko tulla sisään?

-- Tietysti, mutta et ikkunan kautta, sillä silloin pitää Anderssonska
sinua ryövärinä; tämä nyt oli kuitenkin kerrassaan ihastuttava
hämmästys!

Raikkaat nuorukaisäänet tunkeutuivat selvänä Raution korviin; hän
seisoi siinä melkein kivettyneenä; mikä tuuli oli nyt näin
odottamatta ajanut tuon serkun näyttämölle? Hänellä oli aina ollut
vastenmielisyyttä tuota tuntematonta nuorta miestä kohtaan, mutta ei
ollut voinut selittää tätä salaperäistä suhdetta. Nyt tiesi hän
yht'äkkiä syyn, hän oli mustasukkainen! Yhä edellen viipyi hän työssään
-- mitäpähän oli hänellä muutakaan tehtävää -- mutta kirveen iskuissa
ei ollut mitään tarmoa; koko ajan kuunteli hän tietämättään ääniä ja
katse kiiti sinne, missä hän tiesi kahden serkun nyt hilpeinä
iloitsevan yhdessä.

Tuolla tuli Anderssonska läähättäen rappuja ylös ja riensi Katrinan
luo, joka huuhtoi perunoita kaivon luona; tietysti tahtoi hän
tuoretta kahvi-kermaa ja kentiesi pari kananpoikaakin päivälliseksi
odottamattomalle vieraalle. Vähän aikaa myöhemmin tuli Elli serkkunsa
kanssa kartanolle; hänellä oli päässä kukikas pitsihattu, kaunein
naispäähine, mitä Rautio voi mielessään kuvitella. Elli puheli ja
viittoi innokkaasti. Äkkiä huomasi hän opettajan, ja molemmat tulivat
reippaasti hänen luo.

-- Tässä saan esitellä teille serkkuni, insinöörin, sanoi hän, hän on
virkamatkalla ja oli niin ystävällinen, että ohikulkiessaan pistäysi
katsomaan minua täällä yksinäisyydessäni. Nyt aion näyttää hänelle
ympäristöä sillä aikaa kuin Anderssonska laittaa päivällistä.

Elli nyökäytti päätään, Rautio kumarsi kankeasti vieraalle; tuo
hienosti puettu nuori herra katseli silmälasiensa läpi jotensakin
hävyttömästi hänen yksinkertaista palttinatakkiaan ja karkeatekoista
olkihattuaan. Kun he sitten kääntyivät ympäri kulkeakseen edemmäs, niin
opettaja aivan selvään tunsi, kuinka vieras huolettomasti olkapäitään
kohauttaen surkutteli serkkuaan, jolla oli näin hauskaa seuraa.

Rautiossa kihisi ja kuohui, mustasukkaisuus liittyi
talonpoikaisylpeyteen, jota oli hänellä veressä, hän ei tahtonut antaa
nöyryyttää itseään; onko rehellinen työmies yksinkertaisen pukunsa
tähden huonompi kuin pääkaupungin keikari, jonka veltot piirteet
selvästi ilmaisevat huonoja tapoja? Hän syöksyi näiden myrskyisäin
ajatustensa valtaamana niin rajusti mäntyjen kimppuun, jotta oksat
sinkoilivat hänen ympärillään. Auringonpaisteessa tuli viimein hänelle
niin kuuma, että hän heitti kirveen olalleen ja meni sisään.

Katrina hyvin innoissaan puheli hänelle. Ajatelkaa, sanoi hän,
millainen vetelys tuo Anderssonska on, ei voinkipenettä ole heillä
talossa pöytään tuolle hienolle vieraalle herralle. Minä olen juuri
kirnunnut ja minä ajattelin: minä vien nokareen voita neidin tähden,
ellei herralla ole mitään sitä vastaan, ja sitten on meillä kerrassaan
muhkea kermajuusto?

-- Tee kuin tahdot, Katrina, se on minulle yhden tekevä. Rautio veti
oven kiinni niin synkän näköisenä, että muori aivan hämmästyneenä
katsoi hänen jälkeensä, mutta sisällä istuutui Rautio kuin hämmähäkki
tähystämään ja odotti kunnes nuori pari nauraen ja puhellen palasi
metsästä. Elli juoksi kyökkiin ja palasi heti kourallinen herneitä
mukanaan, jotka hän anteliaasti jakoi aina nälkäiselle kyyhkysparvelle.
Eikös tämä ole mukavaa? huusi hän serkulleen, joka seisoi portailla.

-- Mainiota! -- huudahti tämä taputtaen kovasti käsiään, niin että nuot
räpyttelevät linnut karkoittuivat pakosalle.

-- Hyi, kun niin taitamattomasti menettelet -- Elli teki tyytymättömän
liikkeen. Sinä unohdit, ettet ollut nyt teatterissa!

-- Anteeksi, mutta kuva oli täydellinen, vakuutti hän innokkaasti;
sitten menivät he molemmat hymyillen käsikädessä huoneeseen.

Rautio nousi, hänelle tuli äkkiä melkein vastustamaton halu kerrassaan
antaa valta taisteleville tunteilleen, jotka rajusti liikkuivat
hänessä; huone kävi hänelle tukalaksi, ja hattu syvälle painettuna
riensi hän ulos Rullen seuraamana, joka kuin ihmetellen katseli
isäntänsä tavattomaan kiihtyneisiin kasvoihin.

Kiivas kävely lammenrannalle teki hänelle hyvää; sinne tultuansa
heittäytyi hän muutamain tuuheiden leppien alle ja pyyhkäsi lakin
päästään, jotta ilma vapaasti sai vilvoittaa hänen kuumaa otsaansa.
Kauan viipyi hän täällä Rulle jalkainsa juuressa, ja häntä ympäröivä
hiljaisuus palautti myöskin tyyneyden hänen mieleensä, samalla syvä
häpeäntunne siitä, että oli noin vähäisen syyn takia joutunut pois
tasapainostaan, täytti hänen sielunsa tuskalla. Kun hän muutamia tuntia
myöhemmin palasi kotia, niin ei hänen tyyneestä muodostaan olisi kukaan
voinut päättää, että kapina vastikään oli häirinnyt hänen rauhaansa.
Kartano näytti niin rauhalliselta ja hiljaiselta, vieras »myrskylintu»,
joksi Rautiolla olisi ollut syytä häntä kutsua, oli poissa, ja Elli
istui yksin kiikkulaudalla ikkunan alla käsitöineen.

-- Siinäpä tulette vihdoinkin, herra Rautio, huusi Elli hänelle, minä
olen etsinyt teitä kaikkialta pyytääkseni teitä syömään päivällistä
yhdessä serkkuni ja minun kanssa, mutta te olitte kadoksissa.

-- Minä tein kerrassaan perinpohjaisen kävelyretken, sanoi hän,
teistähän oli ihastuttavaa, kun saitte sukulaisen vieraaksi.

Elli hymyili. Niin serkkuni Viktor on aika iloinen kujeilija, mutta
tavallisesti me enimmäkseen kiistelemme, vaikka me nyt tänään
odottamattoman tapaamisen tähden pidimme aselepoa, sanoi Elli
iloisesti. Minä en voi kärsiä hänen keikaritapojaan, minua oikein
inhottaa nähdä miehen noin tarkoin seuraavan kaikkia muoteja.

Rautio katsoi hämmästyneenä häneen.

-- Viktorilla on aina tapana kertoa minulle hentuistaan, jatkoi hän,
hän väittää, että kaikki tytöt ovat ihastuneet häneen, mutta minä
sanoin hänelle viimeksi tänään, että ei kukaan muu kuin hupsu rakastu
tuollaiseen narriin. Nyt on lankani lopussa, ettekö mene sisään, herra
Rautio, saamaan jotain päivälliseksi?

-- Niin, tuntuuhan nyt ruoka maistuvan, vastasi hän omituisella
äänenpainolla; hänestä tuntui äkkiä kuin taakka, mikä tähän asti oli
painanut häntä, olisi nostettu, ja kevein askelin riensi hän sisään.
Seuraavana yönä ei hän voinut nukkua, oli kuin kuume hänessä, ja kun
hän seuraavana päivänä istui opettajattaren kanssa kiikkulaudalla, niin
oli hän niin kummallisen näköinen, että Elli ihmetellen katseli häntä.

-- Teitä vaivaa joku, herra Rautio, sanoi hän ja purasi langan säikeen
pienillä valkoisilla hampaillaan, oletteko kipeä?

Rautio loi katseensa alas hetkeksi ja kohotti sen sitten aivan kuin
olisi tehnyt järkähtämättömän päätöksen -- Neiti Vinter, hänen äänensä
kaikui eriskummallisen kovalle ja karkealle. -- Neiti Vinter, minä
rakastan teitä, minä en voi kuleksia täällä kauemmin päivästä päivään
saamatta puhua ajatukseni, tahdotteko tulla vaimokseni?

Hän tunsi, ettei mikään rakkauden tunnustus romaaneissa eikä
todellisuudessa voinut olla tuollainen, vaan hän ei kuolemakseenkaan
olisi voinut pukea tunteitaan muihin sanoihin.

Elli katsoi ylös, ja hänen katseessaan kuvastui niin pohjaton, niin
sanomaton kummastus, että siinä ei ollut sijaa millekään muulle. Sitten
alkoi hän äkkiä nauraa, nauraa niin hillitsemättömästi, että työ putosi
hänen käsistään ja kirkkaat kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään.
Rautio säpsähti; mitä tahansa hän oli odottanutkin häneltä vastaukseksi
kosintaansa, niin ei hän koskaan ollut kuvaillut, että hän kohtelisi
tällä tavoin; hän tuijotti melkein säikähtyneenä häneen ja kysyi
soinnuttomasti: -- Miten on minun tämä käsitettävä?

-- Ah, sehän on niin naurettavaa! huudahti hän ja pyyhki kyyneleet
silmistään.

Se pisti Raution sydämeen: Onko todellakin jotain naurettavaa siinä,
että mies avonaisesti tunnustaa naiselle rakkautensa? kysyi hän hiljaa.

-- Ei, ei, ei yleensä, hän tukahdutti vaivoin uuden naurun
purkauksensa.

-- Vai niin, ei yleensä, toisti Rautio, siis ainoastaan kun on kysymys
minusta? -- Niin minä tunnen itsekin, kuinka hirveän kömpelölle
rakkauden tunnustukseni mahtoi tuntua, mutta minä uskon, että kun sydän
on liian täysi, niin ei löydy sanoja ilmaisemaan tunteitaan.

-- Minä en tiedä, oli vaan jotain niin uskomatonta, niin aavistamatonta
ja lystillistä siinä ajatuksessa, että te olette kuleksinut täällä
rakastuneena minuun, minä en tahdo voida käsittää sitä!

-- Pitääkö minun sitten ehkä uudistaa sanani, jotta neiti oikein voisi
ymmärtää, mitä minä tarkoitan? sanoi Rautio, ja hänen äänensä sointu
kuului niin vakavalle, että Elli äkkiä tuli hieman hämilleen.

-- Ei, ei! vastasi hän äkkiä.

-- Tahdotteko ajatella, mitä olen sanonut? -- hänen äänensä värähteli
tukahdutetusta liikutuksesta, ja äkkiä, aivan kuin sulut, mitkä kauan
olivat pidättäneet virtaa, olisivat särkyneet, tarttui hän
intohimoisesti hänen käsiinsä ja kuiskasi: Jos sinä tietäisit, kuinka
kallis sinä olet minulle. Minä olen rakastanut sinua ensi hetkestä,
kuin näin sinut!

-- Siitä ei minulla ole ollut mitään aavistustakaan, vastasi tuo nuori
tyttö vähän kiivaasti ja veti kätensä pois. Oli miten tahansa, niin
minua surettaa, että tämä keskustelu on tapahtunut meidän välillämme,
koska -- koska minä en voi vastata teidän tunteitanne. Anteeksi, mutta
nyt minä menen, ei ole hyödyksi jatkaa tätä hyvin ikävää yhdessäoloa.

Hän nousi ylös, kokosi työkalunsa ja meni. Se oli hirveä silmänräpäys
Rautiolle!

Tajutonna, kuin olisi häntä kova isku kohdannut, istui hän liikkumatta
samalla paikalla, kuinka kauan ei hän tiennyt itse; kun hän taas tuli
tuntoihinsa ja koneentapaisesti nousi mennäkseen sisään, niin näki
hän veräjän luona miehen hevosineen kärryineen. Se oli eräs
talonpoika, joka tuli tuomaan kuivia puita, joita oli ostettu koulun
käsityötarpeiksi. Opettaja meni hänen kanssaan katsomaan lautoja ja
auttoi sitten saamaan ne katon alle. Kun ilta tuli, niin hän istui
kauan kirjoituspöytänsä ääressä pää raskaasti käteen nojaten, sitten
sytytti hän lamppunsa ja otti esiin postipaperia ja kynän.

»Te kummastutte varmaankin näistä riveistä, neiti Vinter», kirjoitti
hän vahvalla, selvällä käsialallaan, »minä pyydän kuitenkin teitä
olemaan vakuutettuna siitä, että minä en suinkaan aijo uudistaa, mitä
minä aikaisemmin tänään olen lausunut, en myöskään tahdo teitä kiusata
enkä vaivata. Syy, miksi kirjoitan on se, että minä täten helpommin
voin vakuuttaa teille, että minun luja päätökseni on kaikessa, mikä
minusta riippuu, säilyttää suhdetta välillämme sellaisena kuin se tähän
asti on ollut, ja että rehellinen toiveeni on saada palvella teitä
kaikessa, missä voin ja kykenen. Jos sanani tänään ovat solvaisseet tai
loukanneet teitä, niin pyydän minä sydämestäni anteeksi ja toivon, että
aika haihduttaa ne teidän muistostanne. Vasta nyt tyyneen harkinnan
hetkenä huomaan minä itsekin, että oli rohkeaa pyytää teidän kättänne;
löytyy muuri meidän välillämme, yhteiskuntasuhteiden, säätyrajoituksen
muuri, jonka yli te ette tahdo nousta, ja sentähden oli kerrassaan
uhkarohkeaa koettaa sitä rikkoa.»

Hän pani kirjeen kiinni ja pisti sen erään kirjan sisään, jonka hän
juuri ennen oli lainannut Elliltä ja lukenut, sekä antoi Katrinan vielä
samana iltana viedä sen opettajattarelle. Kauan senjälkeen istui hän
hiljaa paikallaan kirjoituspöytänsä ääressä ajatuksiinsa vaipuneena;
hän tunsi nyt selvästi, että nyt hän oli kuin kääntänyt uuden lehden
elämänkirjassaan, että nuoruuden aika valoisine toiveineen tästä
päivästä oli ohi, ja että hän oli melkoista vanhempi.

Ja täten olivat siis nuot kultaiset säikeet hänen elämänsä
kertomuksestaan äkkiä kaikki yhdellä kertaa katkenneet.


XI.

Aika kului tasaista kulkuaan ja tunnit koulussa menivät säännöllistä
menoaan; työ oli Raution ilo, ja hän siunasi sitä nyt enemmän kuin
koskaan ennen, kun ajatuksensa tarvitsivat tasaista toimintaa, jotta ei
eksyisi unelmoimaan, mikä ei sopinut hänen luonteelleen eikä hänen
elämänsuuntaansa. Hän ei ollut mikään toimeton luonne, jonka sydämen
suru, katkerakaan, voisi tehdä toimettomaksi; päinvastoin ryhtyi hän
nyt innokkaammin kuin ennen opetukseen ja jakoi opetusta myöskin koulun
ulkopuolella kooten ympärilleen vapaahetkinä poikia, lukeakseen jotain
hyödyllistä heille, sitten keskustellakseen luetun johdosta ja siten
kehittääkseen heidän ajatus- ja arvostelukykyään.

Hän pelkäsi tosin, että myöskin tässä saisi kokea vanhojen vastustusta,
mutta nämät näkyivät nyt väsyneen riitelemiseen; sen sijaan sai hän
sisälliseksi ilokseen nyt tunnustustakin niiltä, joilta hän vähimmin
oli sitä odottanut. Yhdellä hänen itsepintaisimmista vastustajistaan
oli poika, joka oli koko seudun tunnettu ilkimys, kerrassaan
rosvonalku, jolle raa'in omavaltaisuus oli kuin jokapäiväinen leipä.
Poika oli rikkaiden vanhempien ainoa lapsi ja oli kaikessa saanut
seurata omia halujaan, joten ei ollut ihmettelemistäkään niitä
hedelmiä, joita sellainen veltto kasvatus kantoi. Alussa katseli
isäkin sormiensa läpi pojan vehkeitä, olipa vielä ylpeäkin hänen
reippaudestaan ja rohkeudestaan, viat kyllä karisevat vuosien mukana?
arveli hän.

Niin ei kuitenkaan käynyt, pojan käytös tuli pian kuuluksi kylällä ja
tuotti häpeää tuolle talonpoikaisylpeälle isälle. Juuri tämä mies oli
nyt kuitenkin opettajan vastustajista innokkaimpia; missä hän voi,
koetti hän tehdä vastoin Raution pyrintöjä ja kohteli häntä röyhkeästi
ja ylpeästi. Hän pani pojan kouluun, ei vakuutettuna koulun
kasvattavasta vaikutuksesta, vaan pikemmin rangaistakseen opettajaa
panemalla hänen niskoilleen pahantapaisen lapsen, jota hän itse ei enää
kyennyt hillitsemään, sekä todistaakseen ettei koulunkäynti enemmän
kuin mikään mukaan pystynyt parantamaan häntä.

Rautio huomasi asian hyvin arveluttavaksi. Lautamies Vikström oli
pitäjän etevimpiä ja vaikuttavimpia isäntiä, oli vaikeaa rohkeasti
kieltäytyä ottamasta poikaa; oma sydämensä kehotti häntä myöskin
vastaanottamaan tuon pahankurisen lapsen, jotta hän kärsivällisyydellä
ja rohkeudella koettaisi jalostuttaa tuota pientä »villisorsaparkaa»,
mutta toiselta puolen tuntui opettajasta kuin rikokselle muita
oppilaita kohtaan, että heidän keskuuteensa tuotiin ilkiö, joka
kentiesi esimerkillään turmelisi koko hengen koulussa. Hän neuvotteli
koulujohtokunnan kanssa, kaikki tunsivat pojan paheet, mutta kukaan ei
tahtonut loukata arvossa pidettyä lautamiestä.

Vihdoin tarkan harkitsemisen jälkeen päätti Rautio koetteeksi ottaa
vastaan uuden oppilaan, minkä tarkan vartioimisen hän teki itselleen
kalliiksi velvollisuudeksi. Tulos tästä kaikesta oli vastoin kaikkea
luuloa mitä parahin.

Millä keinoin opettaja onnistui herättämään pojan kunnian tunteen oli
ja jäi arvoitukseksi kaikille, jotka eivät innokkaan nuoren opettajan
tavoin olleet ottaneet tehtäväkseen tutkia poikaluonteen juovikasta
liitosta. Siinä kylliksi, Anton Vikströmistä tuli ajan ollen koulun
siivoin oppilas, joka oli jo opettajaansa lujasti kiintynyt.

Tämä pojan täydellinen muuttuminen tuntui isästä alussa ihan
uskottomalta, niin ettei hän siihen luottanut, mutta kun aika kului
edelleen, niin huomasi lautamies, että se ainakin oli totta. Hän oli
jäykkä mies, jonka oli vaikea luopua juurtuneesta vakuutuksesta, mutta
hänen luonteensa oli kuitenkin pohjaltaan rehellinen ja oli jalokin;
viipyi kauan, ennenkuin hän voi tunnustaa vääryytensä, jota hän oli
tehnyt opettajaa kohtaan, mutta kun hän sen kerran huomasi, niin vaati
myöskin hänen oikeudentuntonsa, että hän tekisi tämän anteeksipyynnön
ja niin sitten tuo ylpeä suurtalollinen -- muuan noita vapaan
maanviljelijän muhkeita perikuvia -- meni eräänä päivänä Raution luo
ja lausui muutamin yksinkertaisin sanoin kiitollisuutensa sekä
katumuksensa. Se oli suuri tunnustus, suurempi kuin opettaja koskaan
oli voinut odottaakaan, ja sovinnollisella avomielisyydellä ojensi
Rautio entiselle vastustajalleen kätensä. Tästä hetkestä, sen tiesi
hän, oli lautamies Vikström koulun ystävä. Monet kerrat sitten istuivat
he kahden, vakaasti keskustellen ja samalla kuin Rautio kunnioituksella
kuunteli, kun isäntä vapaasti jutteli mielipiteistään, peritystä
vanhoilisuudestaan, niin antoi hän tyyneellä, helpostikäsitettävällä
tavalla toiselle selvän kuvan uusista ihmisystävällisistä aatteista,
joilla monessa tapauksessa oli kasvattava merkitys. Kumpainenkin oppi
paremmin arvostelemaan ja ymmärtämään toisiaan ja Rautio sai
tietämättään lautamiehestä ihailijan ja ystävän elinajakseen, samalla
kun hän puolestaan antoi tälle koko kunnioituksensa. Tämä suhde samoin,
kuin hänen työskentelynsä nuorten kesken, vaikutti hyvittävästi hänen
mieleen.

Jos Elli Vinter luuli Rautiossa näkevänsä vastaamattoman tai
väärinymmärretyn rakkauden ihmishaamussa, niin pettyi hän ihan
täydellisesti. Hänen ei myöskään tarvinnut pelätä niiden tunteiden
uudistumista, jotka Rautio kerran oli ilmaissut hänelle, mitä hyvänsä
Rautio ajattelikin, niin näytti se olevan kuin haudattuna syvälle hänen
rintaansa ja koko hänen käytöksessä neiti Vinteriä kohtaan oli sama
hyväntahtoisuus kuin ennenkin. Vaikka hän ei enää etsinyt hänen
seuraansa, niin ei hän sitä karttanutkaan, ja ainoastaan omalla
tarkkanäköisyydellään ja hienotunteisuudellaan Elli voi aavistaa, että
löytyi juopa heidän välillään, mikä laajeni päivä päivältä.

Syyskuu oli tavattoman lauhkea tänä syksynä, oli kiduttavan kuiva ja
tukalan painava ilma, ja vanhat ennustivat kauhistuttavaa loppua.

-- Tulee varmaan ukkonen, arveli nuori opettajatar eräänä lauvantaina,
kun Rautio ja hän yhdessä katselivat poikien voimistelunäytteitä,
minulla on sellainen kauhu ukkosesta, että tulen aivan kipeäksi!

-- Näyttää hieman uhkaavalle, vastasi Rautio ja katseli tutkien noita
omituisia pilvimuodostuksia läntisellä taivaalla. Helle ja pitkällinen
kuivuus hyvin usein päättyvät luonnon mylläkällä, mutta toivokaamme,
että purkaus ei tule kovin raju.

Sunnuntai valkeni raskaana ja harmaan pilvisenä. Rautio oli aikonut
kirkkoon, mutta Katrina makasi kuumeessa, eikä hän tahtonut jättää
eukkoa yksin kotiin. Anderssonska taas oli jo edellisenä päivänä
lähtenyt naapurikylään sukulaisiinsa ja odotettiin takaisin vasta
sunnuntai-iltana.

Ellin piti ensi kerran olla kyökissä taloudenhoitajana ja kaikkena, ja
hänestä olikin hauskaa saada yksinään puuhata. Puuhatessaan päivällistä
ei hän muistanut ensinkään uhkaavaa ilmaa, joka aikaiseen aamulla oli
häntä pelottanut, mutta kun hän oli syönyt ja korjannut pois
päivällistarpeet sekä ajatteli lähteä pienelle kävelyretkelle metsään
haihduttaakseen kyökinhöyryä pienestä hienosta nenästään, niin
säikähtyi hän nähdessään uhkaavan näköisen taivaan ja kääntyi aivan
raskaalla mielin takaisin huoneeseensa.

Hän otti kirjan ja koetti lukea, mutta ajatukset eivät tahtoneet
seurata sanoja; sitäpaitsi tuli aikaisin hämärä huoneeseen ja hänen
päätänsä alkoi särkeä. Hän ei ollut pelkuri; tänään valtasi kuitenkin
yksinäisyyden tunne aivan ehdottomasti hänet, ja hän nyt kaipasi
Anderssonskan raskaita askeleita kyökissä, jotka muutoin usein
vaivasivat häntä. Vähitellen sulivat kirjaimet yhteen epäselväksi
vilinäksi. Hänen täytyi panna pois kirja, ja meni istumaan ikkunan
ääreen. Ulkona näytti synkälle, pilvet olivat kasaantuneet röykkiöihin
päälletysten, ja niiden reunat olivat kuparin värisissä juovissa. Äkkiä
jakaantuivat ne kuin taikavoimalla, salama valaisi taivaanlaen, ja heti
tämän jälkeen tärisi talo ukkosen jyrinästä.

Elli ponnahti ylös. Nyt oli pahin kaikista, ukonilma, ja hän oli yksin
kotona! Muutamia minuttia myöhemmin välähti uusi salama vielä ja jyrisi
kovemmin, sen jälkeen yhä uusia. Elli väänteli käsiään, tuntui kuin
ilma huoneessa olisi tukehduttamaisillaan hänet, ja puolipyörryksissä
syöksyi hän koulusaliin ja sysäsi auki ikkunan, mutta samassa
silmänräpäyksessä tuli raju tuulispää, viskasi ikkunan hänen käsistään
ja heitti sen seinää vastaan, niin että lasisirpaleet helisten
sattuivat kivijalkaan maahan pudotessaan.

Silloin kuului nopeita askelia eteisestä, ovi aukeni ja Rautio seisoi
kynnyksellä: -- Mitä on täällä tapahtunut? Hänen kysymyksensä jäi
vastauksetta, Elli oli nojautunut ikkunapieltä vasten ja painanut kädet
silmilleen, mutta yhdellä silmäyksellä käsitti Rautio asian, otti
lujasti kiinni rikkoutuneesta ikkunasta ja sulki sen. Samassa
purppuralle ja kullalle kimalteleva salama kirkkaasti valaisi huoneen
ja ukkosen jyminä, mahtavampi ja majesteetillisempi edellisiä, kajahti
läpi suuren tyhjän koulusalin.

-- Auttakaa, auttakaa! huusi Elli epätoivoisena ja tarttui
suonenvetoisesti kiinni Raution kädestä; senjälkeen nojasi hän, täynnä
kauhua, päänsä hänen rintaansa vasten.

Tänä hetkenä ei hänessä ollut hiukkaakaan oikeaa tajuntaa, pelko oli
täydellisesti riistänyt häneltä tavallisen rohkeuden, ja vavisten
painautui hän Rautioon; tietäen sen vain, että siinä oli inhimillinen
olento, jonka luona hän voi löytää pakopaikan.

Ja Rautio seisoikin tässä raivoavassa myrskyssä kuin korkea honka,
jonka suojassa pieni lintunen turvattuna voi piilottaa päänsä siipensä
alle; ystävällisesti tukien pani hän kätensä hänen ympärilleen ja
kuiskasi rauhoittaen hänen korvaansa, kun suojattinsa vapisten ja
rukoillen turvaa, lepäsi hänen sydämellään. Että tämä sydän hehkui nyt
lämpöisempänä hänelle kuin ennen, se ei vaikuttanut mitään asiaan; tänä
hetkenä oli Elli hänelle yhteiskäsite kaikesta heikosta ja
turvattomasta maan päällä, joita vahvemman oikeus ja velvollisuus on
suojella ja hoitaa.

Tuli hämärämpi huoneessa, ukkonen jymisi vähitellen yhä kauempana, ja
rajuilma oli purkanut väkivaltansa. Rautio katsoi alas tuon nuoren
tytön tavattoman kalpeihin kasvoihin, jotka olivat häntä niin lähellä,
että jokainen henkäys kevyesti kosketti hänen poskeaan, se oli
kummallinen asema, ja tuhannet risteilevät tunteet liikkuivat yht'aikaa
hänessä; sitten otti hän hiljaa hänen kätensä ja sanoi: -- Nyt, neiti
Elli, on rajuilma ohi, sade on rauhallista tuolla ulkona, ja varmaan
tulee tyyni yö. Minä sytytän lampun teille, niin tulee valoisa tuolla
sisällä, olettehan levollisempi nyt, eikö niin?

Hän ei vastannut, mutta ei myöskään vastustanut, kun Rautio
ystävällisesti vei hänet pieneen kamariin ja pani hänet mukavasti
nojalleen sohvan nurkkaan. Pian paloi lamppu pöydällä, Rautio laski
uutimet ja teki kaikki niin hauskaksi kuin mahdollista.

Samassa ratisi kyökin avain lukossa ja Anderssonska syöksyi
lääpästyksissään ja sateesta aivan likomärkänä sisään: Jumala armahda,
sellainen ilma! huudahti hän tapansa mukaan hartaasti, minä olin juuri
kotimatkalla, ja keskellä pimeää metsää alkoi ukkonen jymistä
ympärilläni. Minä luulin kerrassaan, ett tuomiopasuunat soivat, ja
korvat meni kerrassa lummeeseen minulta, sitten alkoi sataa, minulla ei
ole kuivaa räpälettä päälläni, ja kun minä näin valkean täältä
koululta, niin ajattelin langeta polvilleni ja ylistää luojaani, että
vihdoinkin olin kotona sievän, oman ryökkynäni luona -- -- --

Anderssonska teki sievän niiauksen sohvaan päin, missä Elli vielä istui
liikkumatonna, mutta hänen sunnuntaihameensa helmasta valui samassa
kerrassaan pieni lampi sadevettä hänen ympärilleen.

-- On todellakin ollut kamala ilta, sanoi opettaja, mutta nyt on kaikki
vaara tietysti ohi, ja sade putoilee siunausta tuottavana kuivalle
maalle. Hakekaa nyt itsellenne kuivat vaateet ja keittäkää vähä
lämmintä teetä, se tekee sekä neidille että teille hyvää, luulen minä.

Hän heitti vielä yhden silmäyksen Elliin, joka oli nojannut päänsä
sohvanreunaa vasten ja sulkenut silmänsä, hän näytti väsyneeltä, mutta
tyyneeltä; senjälkeen riensi hän pois katsomaan Katrinaa, joka oli
maannut hyvin rajuilman ajan ja oli nyt melkoista parempi. Tänään oli
hän todellisuudessa käynyt samariittikurssin osoittaessaan laupeuttaan
lähimmäisiään kohtaan.

Oli jo myöhäinen, Rautio meni huoneeseensa ja avasi ikkunan; ulkona
sateli yhä hiljaa ja tyyneesti, mutta raikas tuuli kuljetti kuitenkin
hitaasti pilviä ja kaukaa lännestä pilkoitti ehtotähti sinisellä
taivaalla. Tähti, se vei ajatukset talven pakkasöihin ja välkkyvään
taivaaseen! Niin, kesää olikin kestänyt kauan tänä vuonna, tuo vasta
kestetty rajuilma teki varmaankin käänteen uuteen vuodenaikaan ja
raikas ilma tuntui ennustavan, että syksy oli tullut, syksy
myrskyineen, pimeineen hävittämään kaikki koristukset luonnosta.

Ennen oli Rautio aina iloinnut ajatellessaan tulevia työpäiviä, nyt
tänä hetkenä, kun hän seisoi ja katseli tuonne yksinäiseen tähteen,
niin näytti tulevaisuus niin viehkeän harmaalle ja valjulle hänen
edessään. Minkätähden tuli tämä nyt niin äkkiä? Olihan hän jo kestänyt
suuret taistelunsa, taistelun sydäntään vastaan, ja opettanut
tyytymättömän mielensä etsimään onnea ei rakkauden armaudessa, vaan
uutterassa työssä ja uskollisessa velvollisuuksiensa täyttämisessä,
sillä eihän täällä eletä vain itseään, vaan suurta päämäärää varten --
palvellakseen Jumalaa veljissään.

Tuo käytännöllinen mies, tuo innokas työntekijä, joka aina näki niin
selväksi tiensä eikä koskaan tuhlannut aikaa tyhjiin haaveiluihin,
antautui tänä iltahetkenä ehdottomasti tunteiden haltuun, yksin
sentähden, että yksi muisto lakkaamatta vainosi häntä, muisto siitä
hetkestä, kun hento tyttönen kuin vapiseva linnunpoika etsi suojaa
hänen rinnoillaan ja kun hänellä oli oikeus suojella häntä. Hän tunsi
vielä niin elävästi hänen hätäisien hengenvetojensa keveän hengähdyksen
hyväilevän poskiaan ja näki noiden rakkaiden kalpeiden kasvojen
luottavaisina hiipivän luokseen. Aina valpas järki torui tosin ja
kutsui häntä hulluksi, mutta oli kuitenkin niin suloista saada
kerrassaan vaipua tähän unimaailmaan, hän ei voinut sitä vastustaa. --
Ainoastaan nämät muutamat lyhyet silmänräpäykset lausui hänessä
rukoileva ääni; sitten, sitten tahdon taas rohkeasti ottaa elämäntyöni
enkä enää koskaan uneksia.


XII.

Rautio oli tavallisuuden mukaan viettänyt joululomaa kotonaan, vaan ei
palannut heti sen jälkeen kouluun. Hänen äitinsä oli nimittäin sattunut
loukkaamaan jalkansa ja oli määrätty pysymään yhdessä kohden; sairaus
palvelijoiden joukossa oli sitäpaitse vähentänyt työvoimia, ja teki
nuoren isännän läsnäolon aivan välttämättömäksi. Onneksi oli hän saanut
vanhemman, sattumalta virasta vapaan toverinsa olemaan sijallansa, ja
vanha Katrina oli uskollisesti paikallaan.

Eukon ja nuoren opettajattaren välillä oli tällä aikaa syntynyt hyvin
hyvä suhde, etenkin kun Anderssonskan täytyi ottaa eronsa
palveluksesta, kun odottamatta tuli heillä muutto toiseen seutuun;
täytyihän vaimon seurata miestään elämässä ja kuolemassa, huvissa ja
hädässä, vakuutti Anderssonska hartaasti, samalla kun pitkältä ja
leveältä vakuutteli kaipauksella jättävänsä »kalliin ryökkinänsä.» Elli
otti kuitenkin eron hyvin tyyneesti, Katrina oli jo kauan sitten
avannut hänen silmänsä Anderssonskan pienille juonille ja yrityksille,
hänen teeskennelty ja ryömivä olentonsa ei sitäpaitsi koskaan ollut
miellyttänyt nuorta emäntää.

Katrinan neuvosta otti hän nyt keskenkasvuisen koulutytön, joka oli
ihastunut päästessään neiden »passaajaksi», ja hyvällä tahdolla sekä
Ellin että hänen pienen palvelijansa puolelta, sekä eukko Katrinan
viisaiden neuvojen avulla, sujui taloudenhoito pian hyvästi. Nuori
opettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt
taloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut,
mitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana,
arveli hän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään
kuvaili hän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa
tyttöjen käsityötunneilla koulussa.

Vasta huhtikuun lopulla palasi Rautio; hän tahtoi, pitkän poissa olonsa
jälkeen vielä kerran nähdä poikiaan kokoontuneina ympärilleen ja pitää
erotutkinnon heidän kansaan.

Elli istui kangastuolissaan, kun hän ajoi kartanoon, eikä Elli tiennyt,
mistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi äkkiä tykyttää aivan
rajusti, samalla kun sukkula pysähtyi kädessä ja hän innoissaan
kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta matkustajan. Ehdottomasti
lensi Raution katse nyt kuten usein ennenkin opettajattaren ikkunaan,
ja kun Rautio näki hänet siellä, niin nosti hän lakkiaan ja tervehti
ystävällisesti, mutta Elli vetäytyi syvästi punastuen takaisin, hieman
vihoissaan uteliaisuudestaan. Olihan hän nähnyt Raution niin monta
kertaa ennen, jotta hänen pitäisi muistaa, miltä hän näytti!

Seuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin
sattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan
päinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti
vahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta
työstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta
elämää. Nyt oli äiti parantunut, palvelijat myöskin jo kauan sitten
terveinä, ja kesäksi mietti hän ulkomaanmatkaa käydäkseen suuressa
norjalaisessa koulukokouksessa; täytyi oppia ja koota uusia näköaloja,
ainoastaan siten voi ihmisen oma toimeliaisuus tulla hyödyttäväksi. --
Hän kertoi tämän kaiken tyyneellä, ystävällisellä tavallaan, kyseli
myöskin koulusuhteista viime lukukauden aikana ynnä muusta, ja hänen
tavassaan ei ilmestynyt mitään kankeutta. Sitä, mikä kerran oli ollut,
ei voinut enää kaivaa ylös, se oli kadonnut kuin menneen talven lumi.

Elli puolestaan ei sitävastoin voinut tuntea itseään vapaaksi Raution
läsnä ollessa, hän moitti itseään siitä, mutta sittekin tunsi hän että
Raution olo täällä nyt kiihoitti hänen hermojansa. Hän ei laulanut enää
koskaan, eikä hän myöskään mennyt enää kävelemään peläten, että
joutuisi hänen kanssaan kahden kesken, mutta ikkunastaan seurasi hän
usein salaa hänen reippaita, notkeita liikkeitään poikain
voimisteluharjoituksissa tai johtaessa heidän leikkejään.

Hän näytti tässä toimessaan Ellin mielestä niin tyytyväiseltä,
iloiselta, ja mieheltä, joka toivehikkaana ja tyyneesti katseli
tulevaisuuteen. Ajattelikohan hän enää koskaan, mitä oli tapahtunut
heidän välillään, tuumi Elli, ajattelikoon häntä? Ei tuntunut siltä, ja
tämä ajatus painoi päivä päivältä yhä syvemmälle hänen sydämeensä
pienen pistävän okaan.

Näin kuluivat kevätpäivät nopeaan kuin uni, ja lukukauden loppu
tärkeine tutkintopäivineen oli käsissä. Kevät oli tavattoman joutunut
tänä vuonna, niin että oli runsaasti vihantaa ja kukkia. Lapset olivat
sentähden koristaneet koulusalit paraalla tavalla, ja etenkin olivat
pojat innokkaita puolestaan myöskin tällätavoin kunnioittamaan
rakastettua, nyt eroavaa opettajaansa. Suurimman ilon valmistivat he
kuitenkin hänelle reippailla, hyvin mietityillä vastauksillaan
tutkinnossa, mikä todisti, että hänen työnsä heidän keskuudessaan ei
ollut hedelmätön. Kun hän vihdoin, kun tutkinto oli loppunut, nousi
kateederille ja lausui muutamia sydämellisiä erosanoja, niin näkyi
kyyneleitä useain nuorten silmissä, ja myöskin vanhemmat tulivat
liikutetuiksi.

-- Aikoessani jättää paikan, missä olen kuusi vuotta työskennellyt,
sanoi Rautio syvällä, selvällä äänellään, tunnen halun lausumaan
muutamia sanoja jäähyväisiksi koululle ja Honkalan kunnalle. Ensiksi
kiitos teille, nykyiset ja entiset oppilaani, siitä lämmöstä, millä
olette kohdelleet opettajaanne aina koulun alusta, kiitos siitä
nöyryydestä, millä te aina olette täyttäneet toivoni ja mikä on tehnyt
työni kepeäksi ja, kuten varmasti toivon, myöskin hedelmää tuottavaksi.
Kun olen seisonut keskellä teidän piiriänne ja nähnyt kaikkein katseet
suunnatuiksi itseeni, niin silloin olen tuntenut itseni iloiseksi,
mutta samalla olen myöskin huomannut opettajakutsumuksen tärkeyden ja
vastuunalaisuuden ollessani asetettuna nuorten esikuvaksi ja
ohjaajaksi.

-- Jumala, joka tutkii ihmisten sydämet, Hän on myöskin nähnyt minun
sydämeeni, on nähnyt sen ilon, mikä minulla on ollut kutsumuksestani,
mutta myöskin sen pelon, mitä usein olen tuntenut ajatellessani omaa
puutteellisuuttani sen käyttämisessä. Tahto on ollut hyvä -- minä
luulen että te rakkaat pojat, olette tunteneet sen -- silloinkin kun
voimat joskus eivät ole riittäneet, mutta vaikka minä en ole voinutkaan
viedä teitä kauemmas kuin tiedon etutarhoihin, niin olen minä työhön
teidän hyväksenne kuitenkin pannut koko sieluni, minä olen lahjoittanut
teille rakkauteni -- Jumala tietää sen, ja enempää ei voi antaa!

-- Toiseksi tahdon minä kiittää niitä vanhempia ja holhoojia, jotka
ovat lähettäneet lapsensa luokseni, sekä niitä kuntalaisia, jotka ovat
osoittaneet koululle hyväntahtoisuutta, minä kiitän heitä sydämestäni
siitä luottamuksesta, mitä ovat osoittaneet minulle, luottamuksesta,
joka on välttämätön pitämään opettajaa paikallaan ja virkistämään häntä
vastuunalaisessa, vaikkakin iloa tuottavassa työssään.

Lopuksi täytyy minun myöskin, sisällisen kehoituksen pakottamana,
uudistaa vastustajilleni täällä Honkalassa, niille, jotka ehkä
huolimatta kaikista minun sovintokokeistani vieläkin ovat vihoissaan
minulle ja iloitsevat lähdöstäni paikkakunnalta, että minä puolestani
en koskaan ole tahtonut heille muuta kuin hyvää, samalla pyydän heitä
unohtamaan ja antamaan anteeksi kaikki kiivastumiset heitä vastaan.
Muistooni, erotessani täältä, en kätke mitään katkeraa. Te olette
taistelleet minua vastaan, joka olen koettanut raivata alaa sille, mitä
uusi aika tarjoaa kansalle -- tiedolle ja valistukselle, ja nähkääs,
minä väistyn, mutta työ ei pysähdy; se sujuu yhä edelleen siinä asuvan
oman salaperäisen voimansa pakottamana. Valo ei voi sammua, Jumala itse
on sen sytyttänyt maailmaan! Hän on antanut luvan ihmiselle Hänen
lakiansa nöyrästi kunnioittaen tutkia ja miettiä, ja missä koulu
perustaa työnsä ainoalle oikealle perusteelle, siellä on Herran
siunaus suojaava opettajan kylvön, niin että se kerran kantaa kultaisen
sadon. --

Tuli hetken hiljaisuus täysinäisessä salissa, kun Raution miehekäs ääni
oli laannut kaikumasta; senjälkeen tunkeutuivat kaikki sekä oppilaat
että vanhemmat hänen ympärilleen puristaakseen hänen käsiään ja
kyynelsilmin lausuakseen kiitoksensa, jopa itse Isolakin astui esiin ja
arveli että vihdoin viimeinkin olivat he ymmärtäneet, että opettaja
tarkoitti heidän hyväänsä kaikessa tapauksessa.

Tämän viime hetkellä tehdyn tunnustuksen Rautio käsitti hyvin, kun hän
tunsi itsepintaisen Isolan sydämen toivon hänen poistumisestaan ja
uuden opettajan saamisesta. Syvemmin liikutti häntä, kun lautamies
Vikström kostein silmin lausui: Olisipa vain opettaja täällä viipynyt
vuoden vielä, niin olisin minä kyllä ollut miestä siihen, että uusi
koulu olisi tullut perustetuksi.

-- Kiitos siitä, lautamies, sanoi Rautio sydämellisesti, mutta jos
olette minun ystäväni ja koulukysymyksen puoltaja, niin asettukaa
riviin hyvän asian puolesta täällä Honkalassa, silloin tunnen minä,
ettei tuttavuutemme ole ollut turha.

-- Kas tässä käteni, että pidän sanani!

Molemmat pudistivat lujasti toistensa käsiä ja Rautio tiesi, että hän
Honkalassa oli saanut uuden koulun liittolaisen, jolla oli sekä valtaa
että hyvää tahtoa taistella sen puolesta. Lautamiehessä oli täällä
mies, joka pysyi sanassaan.

Kaikkein viimeisenä tuli nuori opettajatar mutta ei hilpeänä niinkuin
ennen, vaan kyynelet kirkkaissa, ruskeissa silmissä. -- Sallikaa
minunkin kiittää teitä tänään, sanoi hän väräjävällä äänellä, ei
ainoastaan siitä, mitä olette täällä vaikuttanut, vaan siitä, mitä te
olette tehnyt minulle erittäin, sillä teidän tulee tietää, että minä
olen velassa teille. Kun tulin tänne, niin otin työni keveästi, otin
sen ilman mitään varsinaista vakavuutta; minä en tuntenut sen painoa
enkä ryhtynyt koko sielullani opetukseen, sanalla sanoen, minä en
nähnyt päämäärää, mihin jokaisen totisen kansakoulun ystävän ja
opettajan on pyrittävä. Te, herra Rautio, olette osoittanut minulle
sen, te olette lämpimällä innostuksellanne karkoittanut minun
penseyteni ja avannut silmäni, jotta minä nyt näen tien selvänä
edessäni. Että minä olen oppinut rakastamaan työtä työn merkityksen
vuoksi, se on teidän vaikutustanne!

-- Tieto tästä on seuraava minua kirkkaana muistona, vastasi Rautio
sydämellisesti ja puristi kovasti hänen ojennettua kättänsä, me toverit
koulun palveluksessa muodostamme yli koko maailman kansainvälisen
liiton ja meillä on molemminpuolinen velvollisuus keskenämme tukea ja
virkistää toisiamme työssä, mutta puhuessa jokaisesta erikseen, olemme
ainoastaan pieni hammas suuressa koneistossa, joiden täytyy pitää huoli
itsestään, että tekevät hyvin tehtävänsä, jokainoa paikallaan, niin
että kokonaisuus saa vaikuttaa häiritsemättömässä sopusoinnussa. Jumala
auttakoon meitä aina muistamaan pyhän velvollisuutemme!

-- Amen, kuiskasi nuori tyttö syvästi ja totisena.

Seuraavana aamuna piti Raution matkustaa. Elli oli tavattoman
hermostunut; hän ei ollut nukkunut koko yönä ja ryhtyi nyt rohkeudetta
työhön. Raapittiin ovea; tietysti oli se Rulle, joka tuli sisään
tervehtimään, kuten sillä oli ollut tapana koko talven; heistä olikin
tullut niin hyvät, uskolliset ystävykset, hänestä ja koirasta, isännän
poissa ollessa, eikä koskaan enää ajatellut Elli, että Rulle on ruma.
Rakas Rulle parka, sinä uskollisin ystävä, nyt tulit sinä viime kerran;
hän kumartui alas ja nojasi hienon poskensa koiran karheaa turkkia
vasten, ja samassa astui opettaja sisään sanomaan jäähyväisiä. Elli
katsoi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mutta näytti tyyneeltä
ja päättäväiseltä. -- Hyvästi neiti Vinter, sanoi hän, ja ääni kaikui
vähän kovana, -- onnea! monen talven lumi saattaa pudota ennenkuin
tiemme taas sattuvat yhteen.

Ellillä ei ollut yhtään sanaa vastaukseksi, hän ojensi vain kätensä,
mutta hänen elävissä silmissään kuvastui kuin anteeksipyyntö.

Raution silmissä muuttui kaikki kirkkaammaksi. Kohdelkoon elämä
kepeästi teitä, sanoi hän hiljaa, Jumala olkoon kanssanne! Hän kumarsi,
kutsui Rullen ja meni.

Nyt oli hän poissa, ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja muutamien
minuuttien kuluttua tunkeutui rattaiden ratina pihan hiekassa Ellin
kuuluviin, mutta yhä edelleen seisoi hän huulet yhteen puristettuina
siinä, mihin Rautio oli hänet jättänyt, ja vasta sitten kun kaikki
kolina ulkona oli tauonnut ja hänen ympärillään oli mitä syvin
hiljaisuus, peitti hän kasvot käsiinsä ja kuiskasi äänettömästi: Se on
vain kuvittelua, se ei voi olla todellisuutta, -- että minä...

Selittäköön se, joka voi, tytönsydämen arvoituksen!


XIII.

Elokuun aurinko virtaili kirkkaana ylitse seudun, jonka läpi juna juuri
kulki. Melkein tyhjässä kolmannen luokan vaunussa istui nainen ikkunan
luona kiintyneenä lukemaan jotain aikakauskirjaa; vaalea sadetakki
kietoutui notkeana hänen hienon vartalonsa ympärille, vaaleanharmaa
lakki peitti lyhyeksi leikatun tukan, ja niin hän itse kuin
matkakapineensakin olivat hienon ja soman näköisiä.

Juna vihelsi, lähestyttiin asemaa ja konduktöörin yksitoikkoinen »K.,
viisi minuuttia» kuului vaunuissa, kun hän nopeasti kulki läpi
tavallista kiertoaan. Muuan vanha herra eräässä nurkassa hypähti
säikähtyneenä pystyyn sanomalehtensä äärestä, kaksi eukkoa kamiinin
vieressä nuokkui vielä syvempään. Juna pysähtyi, ja nuori mies
kesäpalttoossa ja ylioppilaslakissa astui sisään, ja heitettyään
pikaisen katseen vähäväkiseen vaunuun, nosti matkalaukkunsa
ovenpielessä olevalle hyllylle sekä istui vastapäätä tuota nuorta
naista.

Nainen oli hetkeksi nostanut katseensa aikakauskirjastaan; sitten
näytti hän vielä syvemmin vaipuvan siihen, ja samalla kun hän äkkiä
veti hatunreunan otsalleen niin näytti hän ikäänkuin tahtovan piiloutua
aikakauskirjan lehtien taa.

Ilma vaunuissa oli tukala, kun ulkona oli lämmin. Ylioppilaalla oli
halu avata ikkuna, ja kääntyen naiseen hän kohteliaasti kysyi:
Sallitteko?

Elli Vinter mutisi puoliääneen: kyllä, mutta samassa lensi
aikakauskirja, johon raitis tuulenhenkäys puhalsi ulkoa, hänen
kädestään, ja hän huomasi olevansa entisen virkaveljensä Kaarlo Raution
kanssa.

Silmänräpäyksen tuntui kuin hämmästys olisi saattanut Rautionkin
tolkultaan, mutta sitten kumarsi hän hänelle ystävällisesti: Tämähän
oli hauskaa. Kuinka neiti voi?

-- Kiitos, oikein hyvin, entä te itse?

-- Kerrassaan mainiosti! Oletteko vielä Honkalassa?

-- Olen, vielä tämän vuoden, sitten olen ajatellut etsiä paikkaa
jossain pääkaupungin kansakoulussa.

-- Vai niin, no kuinka elellään nyt siellä hyvässä Honkalassa?

Rautio istui taas vastapäätä neiti Vinteriä ja tyyneellä katseellaan
tutkisteli noita tuttuja tyttökasvoja, joilta kaksi välillä ollutta
vuotta ei ollut riistänyt mitään niiden heleästä terveydestä.

-- Oh, minä luulen Honkalan olevan jotensakin entisellään, vastasi
Elli, joka ehdottomasti punastui hänen tutkivasta katseestaan,
ainoastaan rovasti kuoli jo viime vuonna ja rovastinna on muuttanut
Hagaan, pienelle leskentilalleen, kuten hän sitä kutsuu.

-- Silloinkai pääsee Virolin kirkkoherraksi? kysyi Rautio.

-- Ei, omituista kyllä, on seurakunta yksimielisesti kutsunut pastori
Ståhlen neljänneksi vaalisaarnaajaksi.

-- Vai niin, silloin koittaa varmaankin uusi aika sielläkin?

-- Niin luulen minäkin; pastori Ståhle on nykyään suurella innolla
ryhtynyt kouluasiaan ja hänellä on innokkaana auttajana lautamies
Vikström.

-- Sepä on hauskaa, onko tuo kelpo Ståhle ehkä jo naimisissa?

-- Ei, ei edes kihloissakaan, vastasi Elli ja punastui uudelleen;
Rautio ei voinut tietää, että hän, Elli itse, kauan oli ollut pastorin
hellimpien tunteiden esineenä, vaikka tämä oli saanut turhaan
huokailla.

-- Ja vanha Isola, miten hän jaksaa? kysyi Rautio taas.

-- Niin, kyllä hän istuu yhtä mahtavana kuin ennenkin kuntakokouksissa,
sanoi Elli hymyillen, mutta sukulaisuussuhteet uuden opettajan kanssa
ovat saaneet hänen melkoisesti tasaantumaan; rähistään tosin vieläkin
kuten ennenkin muutamista koulukysymyksistä, mutta »elämä on
taistelua», te muistattekai vanhan mielilauseeni? Kuollut tyyneys
yksinään jättää kaikki paikoilleen.

Rautio hymyili. Elli oli entisensä, kun hän puhui ja innostui, aivan
sama kuin ennenkin.

-- Mitä opettajaan, herra Karlssoniin tulee, jatkoi hän, niin hän on
rauhallisia, jotka mielipiteissään enemmän kuin puheillaan ja teoillaan
vaikuttavat kansakouluasian hyväksi; muutoin kuleksii hän nyt
naimisajatuksissa ja viettää häänsä syksyllä rovastinnan tyttären
kanssa, joka on ollut rovastinnan luona nämät vuodet. Nyt luulen
kertoneeni jotakuinkin tarkkaan henkilöistä ja asioista
Honkalassa; korvaukseksi saatte te kertoa minulle jotain vanhasta
Katrina-ystävästäni.

-- Kiitos kysymästänne, eukko on jotensakin vöyre, vastasi hän, hän
hoitaa myöskin kotona kanakartanoa, ja on kerrassaan hauska katsella
häntä valtakunnassaan höyhenisten suosikkiensa ympäröimänä, jotka
kaikki tuntevat erityisen nimensä.

-- Ja äitinne, onko hän vielä reipas?

-- On, Jumalan kiitos! Vaikka hän on kuudenkymmenen viiden vuoden, niin
hänellä ei ole mitään vanhuuden vaivoja ja hän on vielä ohjaksissa,
kuten ennenkin. Minulla on ollut koululupaa nämät kaksi vuotta, olen
lueskellut, lisäsi hän matalammalla äänellä.

-- Ah, sanoi Elli, minä aijon heti onnitella teitä lyyrystä ja
valkolakista, onko nyt teidän vakaa päätöksenne jättää meidät?

-- Ei koskaan! huudahti hän lämpimästi, -- kansakoulunopettajan
kutsumus on minulle liian kallis, ja Jumalan avulla en koskaan petä
lippuani; mutta minä en luule, että tämä kahden vuoden luku on ollut
ilman hedelmiä elämäntyölleni; minä olen myöskin matkustellut ja
tutkinut kouluoloja muissa maissa, ikä on oppia ei elää!

Elli nyökäytti myöntäen.

-- Kotona, jatkoi Rautio, olemme äitini ja minä luovuttaneet maata
uudelle kansakoululle, sekä rakentamisessa avustaneet sitä; sinne tulen
syksystä opettajaksi, mutta ensi vuonna saamme kylässämme vihkiä kauan
puuhatun kansanopiston. Nuoriso on valmistettu siihen ja on ilolla
astuva sen oppisaleihin, ja me vanhemmat, jotka kärsivällisyydellä ja
luottamuksella olemme sitä auttaneet, me tervehdimme tätä uuden ajan
merkkiä sydämellisellä kiitollisuudella. Minun käsitykseni teidän
mielilauseestanne toteutuu myöskin meillä, lisäsi hän hieman hymyillen,
jokainen uusi valon pylväs seisookin aina kuin vastauksena pimeyden
voimaa vastaan, jota vastaan meidän on taisteleminen koko elämämme!

Hän katsoi ikkunasta kauas etäisyyteen, aivan kuin hän katsellaan olisi
tahtonut syleillä koko kallista synnyinmaataan, jonka tulevaisuuden
hyväksi hän työskenteli, ja katsellessaan tuli hänen silmiinsä valoisa,
kaunis ilme, mikä melkein kirkasti nuot miehekkäät kasvot.

Elli kääntyi pois ja katkera hymy pujahti hänen huulilleen. Niin, kyllä
mies voi täyttää elämänsä toimeliaisuudella, niin että ei ole mitään
tilaa kaipaukselle eikä ikävälle, ehkä ei myöskään millekään vanhalle
muistolle, joka kuitenkin kerran on saattanut sydämen sykkimään niin
rajusti. Toisin on naisten! Hänellä tuntui olevan itku tulossa, ja
väkisten teki kyyneliä. Ei, ne täytyi saada salatuksi, onhan vasta
niiden varalle monta hetkeä.

Juna vihelsi taas asemalla, Rautio nousi. -- Pitiköhän heidän jo erota?
Ei, ei vielä; hän otti vain esille kirjan matkalaukustaan ja istui
lukemaan -- peläten häiritsevänsä Elliä jatkamalla puhetta, kun tämä
äkkiä oli herennyt äänettömäksi ja käynyt alakuloiseksi. Elli tarttui
taas aikakauskirjaansa, ei lukeakseen, vaan jotta sen suojasta sai
katsella miestä tuossa vastapäätä, »tuota talonpoikaa», josta eroamisen
tähden hänen sydämensä nyt vapisi. Täytyihän hänen saada selville,
oliko hän entisensä.

Luonnollisesti oli hän vanhentunut, iho oli saanut vahvemman ruskean
värivivahduksen, ja parta oli pitempi ja tiheämpi, hänen leveällä
otsallaan näkyi myöskin jo joku hieno ryppy; ei voinut häntä sanoa
juuri kauniiksi mieheksi, mutta silmissä oli harvinaisen viisas ja
ajatteleva ilme ja koko tuossa suuressa olennossa oli kuten ennenkin
jotain miehekästä ja voimakasta, joka synnytti luottamusta ja
kunnioitusta, tahtoa ja luonteenlujuutta oli hänessä sormen neniin
asti. Mutta kuinka tyyneenä hän tuossa istui, eikö hän sitten ensinkään
aavistanut, että sydän aivan hänen vieressään sykki rakkautta ja
kaihoa? Miten voi hän kahden vuoden perästä olla noin tyyni
tavatessaan! Tuli uusi tuulen puuska ulkoa ja ravisti Ellin
aikakauskirjan lehtiä.

-- Kentiesi tuulee kuitenkin liiaksi? sanoi Rautio nousten sulkemaan
ikkunaa; Ellin katse sattui Raution kirjaan, jonka tämä oli pannut
sohvalle, ja kummallinen, selittämätön riemun tunne valtasi Ellin
sydämen: Rautio oli pitänyt kirjaa ylösalaisin! Siis hän ei kuitenkaan
ollut mikään kivikuva.

Keveästi ja sanaakaan sanomatta pani Elli pienen hienon kätensä hänen
kätensä päälle ikkunan pielessä; sillä vähäisellä liikkeellä oli
kerrassaan kummallinen voima, sillä se pakotti heti Raution polvilleen
Ellin eteen. Vapisevin huulin kuiskasi hän: Elli, Elli sano minulle,
että se ei ole unelmaa!

Nukkukaa nyt suloisesti te hyvät eukot siellä; ja yksinäinen,
vanhanuorimies paina pitkä, punainen nenäsi oikein syvään
sanomalehteesi, ja sinä, kunnianarvoisa konduktööri, viivy
kierroksellasi tällä kertaa, -- kaksi sydäntä, jotka ovat löytäneet
toisensa pysyäkseen ainiaaksi eroittamattomina, eivät tarvitse mitään
todistajia!

Ja Rautio sai vastauksen kysymykseensä; se ei ollut mikään unelma,
vaan todellinen onni, että hän muutamia minuttia myöhemmin istui
matkatoverinsa vieressä ja kertoi hänelle, ettei hän koskaan ollut
lakannut rakastamasta, että Elli oli ollut ja pysyikin hänen
naisellisena ihanteenaan.

Kuinka paljon heillä oli sanottavaa toisilleen; Miten onnelliselta
tuntui tulevaisuus. Pieni uutisasunto kummulla koivikossa, josta Rautio
kertoi, aivan kuin kutsui Elliä, joka tunsi, että hän, koditon, siellä
löytää rauhaisan turvallisen sataman ja hän ylisti äärettömästi Herraa,
että hän nyt oli oppinut rakastamaan ja palvelemaan.

-- Sinä et usko, sanoi Elli katsoen innokkaasti sulhaseensa, miten
minusta on tullut oikein talouden ihminen, minä osaan sekä leipoa että
tehdä kaljaa, kehrätä ja kutoa, sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni
äitisi edessä!

-- Niin, työ ei pilaa ketään, minä vaan pelkään, että äitini liian
mielellään haluaa ottaa kaikki vaivat ja huolet sinun hartioiltasi,
lapseni, sanoi Rautio hymyillen; hän pitää sinua kerrassaan oikeana
»Peukaloliisana»; minä näen jo kuinka hän panee suuren vahvan kätensä
sinun pääsi päälle ja hymyilee onnellisena, kun hän on saanut noin
lapsekkaan pienen tyttären.

-- Oh, minä olen jotensakin vahva, vastusti Elli ja nosti kuten
ennenkin rohkeasti päätään.

-- Pieni, mutta reipas, niin, sinä olet oikeassa, mutta katso, nyt
olemme asemalla, minne minun täytyy pysähtyä. Tuolla seisoo jo vanha
Taavetti kärryineen; sinä tulet mukaan, ei mitään vastaväitteitä.
Lukukausihan alkaa vasta viiden päivän perästä, ja ennen sitä täytyy
sinun saada nähdä se vanha talo, missä minä olen syntynyt ja kasvanut,
äitini, Katrinan ja -- tulevan kotisi. Jumalan kiitos, eilen, kun kulin
tätä tietä, niin olin köyhä, tänään minä olen rikas kuin kuningas.
Tule, tule, rakkaani, ja anna minun näyttää sinulle se maanpalsta,
missä me Jumalan avulla ja Hänen siunauksellaan aijomme elää ja
työskennellä lähimmäistemme hyväksi. Tästä päivästä tulet minulle
kumppaniksi taistelussa valon puolesta ja yhdessä toteutamme sinun
tunnussanasi »elämä on taistelua», niin kuin minä olen sen käsittänyt.
Ei taistelua maallisilla aseilla ja voimalla, vaan hengen mahtavalla
voimalla, mikä Jumalaan turvaten tuottaa rauhan epäsovun, ja
sopusoinnun hajanaisuuden sijaan, mikäli se voi tapahtua täällä maassa,
joka on täynnä puutteita, sillä täällä jää kuitenkin jaloinkin
elämäntyö vain puolinaiseksi, ainoastaan lupaukseksi, mikä toteutuu
ijankaikkisuudessa, missä elämä vasta saavuttaa täydellisyytensä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Iltalampun ääressä II - Uusia kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.