Title: Murtavia voimia
Author: Alkio, Santeri, 1862-1930
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Murtavia voimia" ***


MURTAVIA VOIMIA

KUVAUKSIA KATOVUODEN 1867 AJOILTA


Santeri Alkio


Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1896



Katovuosina

UUPUNEITTEN UHRIEN MUISTOLLE

omistaa nämä rivit

nöyrimmällä kunnioituksella

Tekijä



_Tämä teos liittyy jatkona »PUUKKOJUNKKARIT»-teokseen, ollen kuitenkin
siitä riippumaton, itsenäinen teos._



I


Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt
vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan
lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle
Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta
tai likeisistä taloista.

Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta
aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan
äärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin
anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen
katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko
näytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat
kadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat,
pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti.
Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän,
pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät
latvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot
hapsiansa.

»Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivat
kirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat
määrät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi
parvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu
koetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin
omantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi.

Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen
ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan
sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky
synnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi
kirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon
lumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille.

Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin
hiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli
ollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt
ainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui
tässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia.
Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi
hän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä,
äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan
pauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat
hänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan
vanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien
ja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi.
Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut
*teidän* synneistänne, nyt hän puhui *meidän* synneistämme. Puhe ei enää
ollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää
rukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut:
tavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä
lähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija...

Seurakunta itki.

Kun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä
rukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon.

Kaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän
sykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle:

»Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!»

Lumituiskun välissä pilkisti voimaton, kuultava auringonsäde kirkkoon.
Mutta ikäänkuin se olisi rikollisin keinoin päässyt irti, riehahti
myrsky heti uudella voimalla. Räiskyen, niin että kuului kirkkoon asti,
repesi hautuumaan vanhimmasta, suurimmasta halavasta toinen haara.

       *       *       *       *       *

Kun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä.
Vanhat ravistivat pelästyneen näköisinä paitansa ja sanoivat: »Tuo
ennustaa pahaa ... suurta kuolovuotta.» Mutta yksi sanoi:

»Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan
haaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä
seisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan.»

Siinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää.

       *       *       *       *       *

Sakaristossa tuli olla pitäjän kokous. Kirkonmenon päätyttyä alkoi sinne
kokoutua miehiä. Paitsi isäntiä, jotka sujottelivat seisomaan oven
puolelle, istui tuoleilla muutamia herrasmiehiä. Likinnä pöytää, nojaten
siihen kyynärpäätään, istui suuressa susiturkissaan nimismies Grönberg
ja kappaleen matkaa hänestä toisella tuolilla kapteeni Stolt, pienen
talon omistaja pitäjässä, hänkin susiturkissa. Nurkassa hämärän
puolella, ikäänkuin itseänsä piilotellen kyyhötti »Kaleniuksen herra»,
huononlaisissa pukimissa ja nähtävästi viluissaan. Eräässä välissä näkyi
tämä kuiskutellen puhuttelevan kapteeni Stoltia, joka muutamalla sanalla
vastasi ja käänsi sitten selkänsä.

Rovasti, vähäinen, ystävällisen näköinen ukko, aloitti kokouksen.
Ensimmäinen kysymys oli, otetaanko pitäjään läänin karjakko opettamaan
voin valmistusta. Miehet eivät nähtävästi oikein tajunneet mistä oli
kysymys. »Mikä karjakko?» »Ettäkö sellainen, joka opettaisi voita
tekemään?»

Vakava tuuli, jolla miehet olivat olleet, hälveni hiukan, kun ruvettiin
laskemaan leikkiä siitä, että voin tekemistäkin nyt alkaisivat herrat
opettaa. Varpulan Valeella tiesivät toissa vuonna olleen pari viikkoa
sellaisen, punatanttuisen, lihavan rouvan »opettamassa» emäntää
kirnuamaan veivikirnulla ja kylän pojat olivat sen »frouvan» ristineet
»voi-piruksi».

»Pysyköön pois täältä sellaiset.»

»Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne
aikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian
omaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.»

Tämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät
useammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen
vihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että »Lempoako tuossa kiljuu,
miehinen mies jos olet!»

Mies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso
koirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa
perintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja
vaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin,
jaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, -- tunsi
kuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei
vielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla.

Tarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin
yksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla.

Sitten seurasi kysymys: »Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia
pitäjään?»

Vallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli
esitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden
Mikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen
huomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän
näköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua
tuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo
olikin noussut ja alkoi puhua:

»Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että
sellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen
Kaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea
saada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton
ehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti.
Salapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli,
että hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko
kunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan
kassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa
tänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa
sellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on
niin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin
kanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän
pitäjän viinakaupasta.»

Taas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki
sopivaksi huomauttaa:

»Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.»

»Se on paljon rahaa», kertasi Kalenius ja kakisti kurkkuaan
jatkaaksensa. Mutta aivan odottamatta kuului ääni miesjoukosta:

»Paljonko Kalenius saa kun soittaa täällä suutansa?»

Kaleniuksen suu jäi auki ja sana sanomatta. Muiden suut vetäysivät
hymyyn ja katseet kääntyivät sinne, mistä ääni kuului. Siikalahden Mikko
pani huulen hammasten väliin ja suuntasi katseensa muiden mukaan
mutisten itsekseen jotain, josta sai kuitenkin selville vain viimeisen
sanan:

»Sarvikuono!»

Mies, joka näin oli saanut huomion puoleensa vedetyksi, seisoikin hyvin
näkyvillä, miesten eturivissä. Kooltaan hän oli suuri ja karkeatekoinen,
vanhemmanpuoleinen. Siikalahden Mikko varmaankin tarkoitti sarvikuonosta
puhuessaan miehen nenää, sillä se oli suuri. Pörröinen tukka oli
valahtanut silmille, joilla hän pisteliäästi nauraen häikäilemättä
katseli Kaleniusta, odotellen vastausta.

Kalenius oli niin epäröivä, kun huomasi kuinka huvittavan vaikutuksen
häntä tarkoittava pilkka oli mieliin tehnyt, että häneltä lopuksi ei
tullut muuta vastausta kuin:

»No sitä ei ole Hautalan Jannen moisen miehen asia kuulustella.»

»Eipä olekaan», myönsi Hautalan Janne suu hymyssä ja sylki
sakaristonlattialle, »mutta kun sinä tässä niin koreita puheita pidät,
niin arvelin, että kun et sinä siihen kuitenkaan palkatta ryhdy, niin
olispa sopiva tietää, paljonko sellaisesta on tuloa.»

»Pidä sinä vähän soukempaa suuta!» ärjäisi kapteeni Stolt. »Aina sinä
tahdot täällä komentaa niinkuin sinulla olisi koko pitäjän sananvalta.
Kirkkoherran asiana on pitää järjestystä kokouksessa. Ei tämä asia
tarvitse sen pitempää selvitystä eikä keskusteluja, se päätetään vain,
että patruuna Kilströmin hakemukseen suostutaan.»

»Ei sitä niin vaan päätetä, on täällä muillakin sananvaltaa, tiedänmä»,
keskeytti kirkonvartija Perälä, joka oli äsken tullut kirkosta ja
paraiksi ehti kuulemaan Stoltin käskevää puhetta. Perälä oli vanha,
pieni, körttipukuun puettu talonpoika, joka puheissaan ja liikkeissään
osoitti suurta itsetietoisuutta. Stolt ei ottanut keskeytystä mihinkään
huomioon, vaan jatkoi;

»Ei sellaisia rahasummia sovi näin köyhinä aikoina tyhmän itsekkäästi
tuuleen heittää. Herra rovasti kirjoittaa vaan päätöksen.»

»Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi
kirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan... Eihän ole vielä ollut
puhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi», ihmetteli
Varpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen
näköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen
näkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä. Mitään vastausta ei
kuulunut, mutta Siikalahden Mikko näytti olevan useimpain katseiden
tähtäystauluna. Oli alkanut syntyä melua, joka yhä kasvoi. Kuulosti
siltä, että miehiä oli puolella jos toisellakin. Kirkkoherran
hienopiirteiset kasvot elivät ja poskille oli noussut punaa. Hän
katsahti tuon tuostakin nimismies Grönbergiin, joka omituisesti
välinpitämättömän näköisenä kuunteli jupakkaa, mikä paisumistaan paisui
yhä suuriäänisemmäksi. Vanha pappi oli puheenjohtajana tottunut siihen,
että antoi miesten hetkisen oikein mielinmäärin sohista, niin että he
saivat puhkunsa siinä ulos ajetuksi; vasta sen jälkeen saattoi toivoa
rauhallisen päätöksen tekoa. Nytkin hän, noudattaen samaa tapaa, vasta
kotvasen kuluttua alkoi vaatia järjestystä, mutta hänen äänensä sammui,
kuulumatta yleisessä melussa.

Vihdoin työntäysi Hautalan Janne esiin pöydän ääreen, riitelemisestä jo
hikisenä. Hän koetti puhua, mutta melun tähden ei sitä kukaan kuullut.
Luonto jo alkoi nousta. Hän hypähti tasajalassa ja karjaisi niin että
sakariston honkaiset seinät kumahtelivat.

»Olkaa hiljaa!»

Ja miehet todellakin alensivat ääntänsä siksi, että hyvin kuuli, mitä
Kalenius ja Stolt tuolla joukolleen syöttivät. Janne veti paperin esiin
taskustaan, laski sen papin eteen ja virkkoi:

»Kun meidän kylällä on käynyt huhu, että se kapakka pitäisi laitettaman
tämän kestikievarin, Siikalahden Mikon taloon, niin pitivät meidän kylän
miehet eilen illalla kokouksen ja antoivat minulle valtakirjan, jonka
perusteella minun pitää heidän puolestansa vastustaa kapakkaa.
Arveltiin, että kun nyt kerran on viinanpoltto-oikeus otettu pois
talonpojilta kruunulle, niin pitäköön herrat viinansa. Se on
huonompaakin ja hinta niin kallis, että jos varsinainen kapakka
laitetaan, niin näin kovina aikoina se vie kaikki rahat pitäjästä.
Ollaan nyt kerrankin miehiä eikä anneta aina noiden vetää meitä nenästä.
Tuo vaivainen kahdensadan markan syötti on niin mitätön, että pitää olla
hyvin vähän älyä sillä, joka siihen todenteolla tarttuu. Niin ne
arvelivat meidän kylässä ja tässä on minun valtakirjani. Muuten
huomautan vielä, että tämä kestikievari ei kelpaakaan saamaan
kapakanpito-oikeuksia, kun sitä jo viime talvena sakotettiin
luvattomasta viinan myynnistä.»

Olisi kelvannut katsoa Siikalahden Mikkoa ja nähdä, miten myrkyllisesti
hän silmäili Hautalaista.

»Kyllähän se täällä tiettään ilman sun sanomattasikin, murehdi sinä vain
omia sakkojasi!» vinkaisi Siikalahden Mikko. »Ei siinä sen valtakirjassa
monta nimeä ole.»

»No tottapa sun nimes edes on?» kuului joukosta. Syntyi naurunrähäkkä.

»Ja kysymyshän nyt onkin vain siitä, otetaanko se pitäjään vai ei. Sehän
on Kilströmin patruunan vallassa panna sitte puoti täällä mihin itse
tahtoo», muistutti Siikalahden Mikko.

»Sepä se juuri onkin pitäjäläisten vallassa määrätä. Ja kun anomusta
tehdessä pitäjän kokoukselle olisi pitänyt selittää, mihin se kapakka
aiotaan ja kuka sitä pitämään, niin jos ei täällä ole näistä seikoista
mitään tietoa, niin eihän tässä ole muuta tehtävää kuin mytätä koko
hakemus, joka sellaisena, vaillinaisena on laiton», selitti Varpulainen.

»Ja jos ei sitä asiaa mytätä, niin minä valitan siitä vaikka keisariin
asti!» vakuutti Hautalan Janne.

Se oli lujaa puhetta. Meteli paisui uudestaan. Ylt'yleensä alkoi kuulua
ääniä, että koska herrat ovat kerran viinan valmistusoikeuden vieneet,
niin pitäkööt viinansa, ei tässä kuitenkaan viinan janoon kuolla. Muuan
harmaahapsinen vanhus, puvusta päättäen heränneisiin kuuluva, jonka
heikkoa ääntä kirkkoherra sai yleisön kuulemaan, pyysi Jumalan nimen
tähden, ettei viinapuotia otettaisi pitäjään nyt kun kerran on päästy
vähemmälle siitä kirouksesta, jota viina on tällekin paikkakunnalle
tuottanut. Hän viittasi edessä olevaan varmaan katovuoden uhkaan, kun
tavallisena ohrankylvön aikana vielä kyynärän paksuinen hanki peittää
pellot. Sanoi, että nyt ei ole aika ajatella huvituksia viinan ääressä,
nyt tulee tosikädessä kysymys siitä, mistä saadaan leipää. Ukko puhui
vanhan kansanmiehen kaunopuheliasta, mutta samalla vakuuttavaa kieltä,
huomauttaen vielä, miten Jumalan viha etsiskelee nyt syntistä kansaa,
kun olemme niin kauas hänen tieltänsä eronneet, ja kehoitti
yksimielisesti hylkäämään kerrassaan koko viinan villitsevän
nauttimisenkin, eikä ainoastaan tätä kavalaa esitystä, joka ei ollut
hänen mielestään muuta kuin perkeleen paula...

Mutta Stolt ei jaksanut kuulla loppuun. Hän keskeytti ukon sanoen, ettei
tässä kylmässä sakaristossa nyt viitsitä kuunnella tunninpituisia
körttisaarnoja, ja selitti vieläkin huomauttavansa, että juuri köyhän
ajan vuoksi olisi patruuna Kilströmin ehdotukseen suostuttava, sillä
vaivaiskassa kyllä tulee tarvitsemaan varoja. Ehdotti, että
koetettaisiin kunnan vaatimus koroittaa 400 markkaan. »Otetaan siltä
niin paljon kuin saadaan, mutta millään ehdolla emme hylkää sellaista
rahan tuloa.» Hän aikoi jo istua, mutta kiukultaan ei saattanutkaan olla
jatkamatta: »Te kyllä olette aina osanneet tehdä kollomaisia ja tyhmiä
päätöksiä, mutta koettakaa nyt kerrankin sitä välttää, jos teissä
vähänkin on älyä jälellä.»

Kaikki tiesivät, että Stolt oli Kilströmin patruunan sukulainen.

Stoltin perässä innostuen alkoi Kalenius loukostaan puhua ääntänsä
korottaen. Hän pohjautui siihen, että tämän asian vastustajat aikovat
salapoltolla ja salakapakoimisella hyötyä, koska niin mielettömästi
hylkäävät pitäjälle edullisen tarjouksen, j. n. e.

Mutta nyt tuli joukko levottomaksi. Useita pörrötukkaisia miehiä,
Hautalan Janne etunenässä, alkoi lähestyä Kaleniusta nyrkit puuskassa
ja syytäen suustansa arvoisan herran silmille sellaisen ansioluettelon,
että moni linnassa oleva lurjus olisi tuntenut itsensä enkeliksi hra
Kaleniuksen rinnalla. Stoltille oli suureksi eduksi, että hän oli näiden
miesten kanssa kirkon sakaristossa, eikä missään vähemmän
kunnioitettavassa paikassa. Välinpitämättömätkin, ne, jotka olivat
kokoukseen saapuneet aikeissa myöntyä ottamaan pitäjään kapakka ja ensin
naureskelleet vastustajain kiukulle, asettuivat nyt yhtenä miehenä
vastustajain joukkoon. Kalenius oli koskettanut liian arkaa kohtaa
syyttäessään lainrikkomisesta näitä miehiä.

Kirkkoherran täytyi pyytää nimismiestä rauhoittamaan kokousta.

»Hiljaa!»

Se räjähti kuin ukkonen ja miehet hillitsivät paikalla pauhunsa,
kääntäen katseensa nimismieheen, mahtaneeko tuo jotain muutakin sanoa.
Itse mieskin oli kyllä näkemisen arvoinen: kolmikyynäräinen, ryhtevä,
iältään noin 35:n tienoissa.

»Mitä tässä rupeette riitelemään, ei tämä ole mikään markkinapaikka»,
jatkoi hän maltillisella, kiihkottomalla tavallaan.

Aivan niin, ajattelivat Stolt ja Kalenius ikäänkuin pelastuneina
uhkaavasta vaarasta silmäillen nimismiestä nyt ystävällisesti; sillä
tavallisissa oloissa olivat nimismiehen välit Stoltin ja Kaleniuksen
kanssa huonot ja riitaiset. Ukot taas miettivät: noiden sudenruokain syy
se oli, kuka käski ruveta haukkumaan, kuka jo! Se oli ensi hetken
vaikutus. Mutta Grönberg jatkoi:

»Jos tahdotte minua kuulla, pitäjän miehet, niin älkää koskaan ottako ja
puolustako kapakkaa pitäjäänne, ei julkista, ei salaista. Te itse
tiedätte, että murhat ja tappelut tämän vuoden kuluessa, kun ei viinaa
enää ole ollut niin helposti saatavissa, ovat silminnähtävästi
vähentyneet, ja olot yöllisiin aikoihin tulleet rauhallisemmiksi. Minun
tehtäväni on pitää täällä järjestystä, ja sitä miestä, joka uskaltaa
ottaa kartanoonsa kapakan, pidän minä yleisen järjestyksen ja hyvien
tapojen rikkojana. Ja sen te tiedätte kyllä, että jota minä pidän
sellaisena, sen miehen elämästä on leikki kaukana niin kauan kuin ei hän
tyydy olemaan ihmisten lailla.»

Kun Grönberg oli lopettanut, kuului yleistä hyväksymisen murinaa ja
muutamat jo ilmaisivat äänekkäämminkin mielihyväänsä.

»No samaa minä olen sanonut.»

»Kas sillä lailla sitä reirumiehet puhuvat, mutta mitä nuo tuolla...»

»Kapakkaa ei oteta!»

»Kun viinaa tarvitaan, niin kyllä sitä kaupungistakin saadaan!»

»Siikalahden kitupiikinkö sitä sitten pitäisi kaikki sellaiset
tulolähteet ja koijarin konstit itselleen saada?»

»Kaleniuksen herralle pitäisi nyt jo laittaa ruoti, ettei sen tarvitsisi
aina rahan ja palkan edestä olla kaikkien juonia ajamassa.»

»Olis toinen paikka, niin ottaisin sun säärihis! ja...» kuiskutti muuan
hammasta purren ja irvistellen Kaleniuksen edessä.

»Se nahka kyllä sen parkin tarvitsisi», hymyili vieressä seisova.

Kalenius ei ollut mikään hätäpoika. Hän nousi uhkaavana ja kysyi
nimismieheen kääntyen:

»Kuinka täällä on oikeus nimismiehen läsnä ollessa tuolla tavalla
uhkailla ihmisiä?»

»Pidä suus kiinni!» ärähti Grönberg hiljaa, mutta sen kuitenkin suureksi
riemukseen jotkut kuulivat.

Hyvin jo näki minkälaiseksi päätös tulisi. Kirkkoherra, joka asiassa ei
vielä ollut lausunut juuri mitään, olihan vaan antanut ukkojen
kiistellä, otti hänkin lopuksi lausuakseen ajatuksensa; Ja hän kiitti
kuntalaisia siitä, että olivat niinkin yksimielisiä kapakkaa
vastustaessaan, ja toivoi, ettei äänestys tulisi kysymykseen. Ilman
äänestystä päätös tehtiinkin ja vastalauseensa ilmoitti ainoastaan
Stolt.

Sakariston ovi oksensi ulos miehet. Kirkkopihassa selitti Hautalainen
isoäänisesti muutamassa ryhmässä miehille, miten koko tuo kapakan touhu
oli lähtenyt Siikalahden Mikosta, joka halusi laillistuttaa
viinakauppansa, kun ei salakapakoiminen enää oikein vedellyt. Mikko
sattui siinä menemään ohitse. Ei vilaukseltakaan hän katsonut
Hautalaiseen, mutta hampaat rauskuivat kuin suoloja purren. Toinen
jatkoi juttuaan, välittämättä siitä, vaikka Mikko kuulikin. Kuulkoon!
Kernaastihan Janne sen soi, oikeastaan hän sitä tarkoittikin.

Myrsky oli jo asettunut. Sakaristossa äsken näytti siltä, kuin ukot
olisivat hetkeksi unhoittaneet sen tuskallisen, kamaloita aavistuksia
herättävän tunnelman, joka heitä oli rasittanut jo pari viikkoa ja mikä
äsken kirkossa, Kaikkivallan silmäin alla, suli nöyräksi, avuttoman
rukoukseksi. Paino palasi nyt uudelleen sydämille. Kokouksessa
riehahtaneet intohimot ja niiden synnyttämät kiihkon vireet pakenivat
kasvoilta täällä ulkona kuin siivillä sivuen. Jälelle jäi miehiä, joiden
otsilla häämöitti synkeän huolen mustanpuhuvat merkit ja silmät
surullisina tuijottelivat kohti kylmää, harmaata, talvista taivaslakea.
Puheluistakin miltei kokonaan katosivat rajuuden ilmeet, äänet sortuivat
nöyriksi ja vaatimattomiksi. Sillä ilma oli todellakin hirveän kylmä ja
lumikinokset paksut tämän aikaisiksi, jolloin tavallisissa oloissa
maamies jo kylvi peltoonsa kevättoukojensa siemenet.



II.


Nimismies Grönberg oli ollut pitäjässä vasta toista vuotta. Mutta
jäntevyydellä, pelkäämättömällä rohkeudella ja ennen kaikkea
järkähtämättömällä rehellisyydellään oli hän saanut oloissa suuren
muutoksen aikaan. Varkaudet, rosvoukset ja tappelut olivat käyneet jo
harvinaisemmiksi entiseen verraten. Tämän huomion tehtyään järjestystä
rakastavat ihmiset uskalsivat jo nostaa paitansa, ilmaista puhtaampia,
siveellisempiä katsantotapojaan ja avustaa nimismiestä mikäli
mahdollista, sillä luottamus esivallan voimaan alkoi elpyä.

Grönberg oli heti ensi syksynä sattunut eräässä huutokaupassa saamaan
pienen maatilan kirkonkylässä. Siinä oli tavallinen, talonpoikaismalliin
rakennettu kartano, missä hän asui.

Nyt hän asteli kirkosta kotiinsa, Hautalan Jannen kanssa vierekkäin,
vilkkaasti haastellen. Kun oli saavuttu Grönbergin kamariin, pyysi hän
Janneakin ottamaan pois turkin päältään ja istumaan. Piiput saatiin
palamaan ja Grönberg aloitti keskustelun:

»No ketä te arvelette niiden kauppias Klitsin jyväin varkaaksi?»

»Hm», pani Janne ja painoi kynnellään piipusta kuohuvaa poroa. »Se on
tapahtunut kummallisen viekkaasti. Varastaa kylän keskellä olevasta
makasiinista 30 tynnyriä jyviä, -- sen on täytynyt tapahtua saakurin
sukkelasti.»

Grönberg myönsi sen.

»Tässä muutamia vuosia takaperin», jatkoi Hautalainen, »varastettiin
kerran aivan samalla tavalla Savilahden aitasta sianlihat, useampia
vartaallisia leipiä, kaikki jauhot ja vielä viiden tynnyrin paikoille
rukiita.»

»Tuliko selville, kuka varasti?»

»E--he--hei», nauroi Janne, »täällä kun oli silloin vielä sen
Lindblomi-parka nimismiehenä.»

»Oliko mitään aavistusta siitä, mihin ne tavarat joutuivat, kuka ne
sai?»

»Kyllä!... Saatiinhan se jotenkin selville urkituksi, että ne, samoin
kuin monet muutkin tavarat, Vennu Karissa tasailtiin. Ketä jakamassa
oli, sitä ei niin tarkkaan kukaan tiedä. Mutta se Saviojan äijä kuoli
sitten samaan aikaan, eikä kukaan asiaan kuuluva uskaltanut ryhtyä
toimittamaan epäluulon-alaisia syytteeseen. Se jäi siihen.»

»Luuletteko, että ne voisi saada vielä todistetuksi?»

»Ettäkö te alkaisitte...?»

»Tietysti!»

»Kyllä minä luulen, jos vaan ne todistajat saisi todistamaan. -- Ja
kuinka lie, eikö useimmat niistä ole todistamaan kelpaamattomia.»

»Siitä otetaan selvä. Mutta missä luulisitte jaetun nämä Klitsin jyvät?»

Janne kopisti piipusta tuhkan kouraansa, heitti suuhunsa ja sanoi
vähäisen odotuksen perästä:

»Minä pahoin luulen, että Karin Vennulla on siitäkin asiasta varmat
tiedot.»

»Niin minäkin luulen!» huudahti Grönberg ja nousi kävelemään.

»Se Vennu on osannut hyvin säilyttää nahkansa», lisäsi Janne, »sitä kun
ei ole varkauksista minun tietääkseni edes tositeolla koskaan oikeudessa
syytetty. Ja siitä murhastakin se pääsi viime syksynä irti oltuaan vain
kaksi vuotta tunnustuksella.»

Nimismies käveli miettivän näköisenä lattialla.

»Minä olen koko talven pitänyt häntä hyvin tarkoin silmällä», alkoi hän
harmin ilme kasvoilla sanoa, »mutta minä en ole saanut häntä kiinni
sellaisista teoista, että olisin voinut hänet _kytkeä_. Vasta äskettäin
minulle kerrottiin siitäkin tavasta, jota Vennu useain toisten kanssa on
edellisinä vuosina harjoittanut, siitä nimittäin, että he uhkauksilla
salaa ovat pakoittaneet ihmisiä antamaan heille lahjoja, milloin
mitäkin. Tiedättekö te siitä mitään?»

»Kyllä siitä aina puhuttu on.»

»Niin, tekin olette kuullut ettekä kuitenkaan ole koskaan minulle
siitäkään mitään puhunut.»

»Kun ei ole johtunut puheeksi.»

»Niin, mutta semmoiset *pitäisi* johtua puheeksi. Sillä ymmärrättehän
sen, etten minä, vasta äsken pitäjään tulleena, voi millään tavalla
päästä rikollisten jälille, ellei minulle kerrota, ilmoiteta ja sillä
tavalla minua auteta. Sillä sen minä voin teille vakuuttaa, että minä
en todellakaan pelkää Vennua enkä tusinaakaan hänen kaltaisiansa, kun
minä vaan saan selvät syyt käydä kimppuun.»

Kun hän nyt paitahihasillaan, silmät innostuksesta säihkyen seisoi
Jannen edessä, niin saattoi todella uskoa täydellisesti hänen
vakuutuksensa.

Jannekin nousi seisomaan ja hänenkin silmissään alkoi säihkyä. Kymärä
hartioissa oli tosin jo käynyt hyvin huomattavaksi, sillä selkä oli
alkanut koukistua. Mutta hän näytti sittenkin mieheltä, jolla on voimaa.

»Jos niin on kuin sanotte», virkkoi hän, »niin teillä on todellakin
oikeus syyttää minua jonkun verran. Mutta pelkuruuden tähden en ole
ollut puhumatta, en Jumal'auta! -- sillä minä en ole ikänä Vennua,
enempää kuin ketään muutakaan ihmistä pelännyt. Mutta minä olen, niin
kuin tiedätte, saanut elämässäni herroista sen kokemuksen, että
talonpojan ei sovi niihin luottaa. Olen elämässäni käynyt niiden kanssa
monta käräjäjuttua ja enimmäkseen tapannut, vaikka asiani olisi ollut
kuinkakin oikea. Lindblomin syyllisyyden törkeisiin virkavirheisiin ja
petoksiin näytin, mutta silloinkin minulle annettiin sakkoja. No niitä
en harmitellut, sillä Lindblom menetti kuitenkin virkansa. Samasta
asiasta koitui minulle käräjäjuttu tuomarin kanssa, joka syytti minua
oikeuden solvaamisesta. Sakkoa sain taas, vaikka minä en ollut sanonut
muuta kuin että sellainen oikeus, joka viitsii tuomita sakkoihin siitä,
että olin sanonut Lindblomia lurjukseksi ja näyttänyt sen toteen,
sellainen oikeus on suurin vääryys. Ja siihen useita muita juttuja
lisäksi. Minä olen, parhaillani ollessani, esiintynyt täällä varasten ja
tappelijain syyttäjänä, olen koettanut saada järjestystä silloinkin, kun
nimismies ei uskaltanut hengellänsä hiiskahtaa järjestyksen puolesta.
Mutta minä alan tulla vanhaksi, minun käsivarressani ei ole enää
nuoruuden tarmoa, että voisin itseni puolustuksessa siihen täysin
luottaa. Minä olen halunnut saada levätä minäkin, kun olen huomannut,
ettei yksi mies voi aivankaan huomattavasti maailmaa ylösalaisin
kääntää. Siitä vähästä, mitä olen ollut teidän kanssanne tekemisissä ja
mitä olen tullut teitä tuntemaan, olen kyllä huomannut, että te olette
kymmenen kertaa rehellisempi ja miehuullisempi kuin nuo muut, joita olen
tuntenut. Ja sentähden olen minä luottanut teihin enemmän kuin kehenkään
muuhun herrasmieheen elämässäni. Mutta kun en ole teitä likemmin
tuntenut, en ole voinut luottaa pohjattomasti, sillä minä olen vanha ja
epäluuloinen».

Nimismies kuunteli ja katseli mieltyneenä vanhaa miestä ja sanoi
hymyillen:

»Toivon, että opitte minuun luottamaan.»

»Niin minäkin toivon, oikein sydämestäni. Mutta sanokaapa totuus, eikö
teillä ollut tänne tullessanne huonoja ennakkotietoja minusta, eikö
minua ollut teille kuvernöörin virastossa kuvattu
riitelijä-lurjukseksi?»

Grönberg myönsi sen.

»Kas sitä, minä sen arvasin. Te olette katselleet minua karsain silmin
aina viime kuukausiin.»

Sekin täytyi toisen myöntää.

»Niin! Mutta nyt te jo minuun kuitenkin luullakseni vähän luotattekin?»

»Paljonkin.»

»Herroilla kuvernöörin virastossa oli siis minusta teille eväitä.»

»Sen minä olen jo heille selvittänyt.»

»Vai niin. Ne tuskin sitä uskovat. Minä olen muuten kuullut, että kaikki
talonpojat, jotka vain ovat maalaisvirkamiesten kanssa riidoissa, ovat
virastossa hyvin huonossa maineessa.»

»Jaa ... melkeinpä...»

»Niin se on, kyllä minä sen tiedän. Ja syynkin siihen minä tiedän.
Meidän talonpoikain asioita herroja vastaan eivät ota ajaakseen muut
kuin sellaiset nurkkasihteerit, kaiken arvonsa ja luottamuksensa
menettäneet siat. Ne tulevat huonosti ajetuiksi. Meidän omaa kieltämme
ei siellä ymmärretä, eikä kuunnella. Jo asiamiehemme huono maine
vaikuttaa sen, että asiamme aina saa pitää menetettynä, kun ne vähänkin
mutkistuvat. Suurten lurjusten maine meidän joukostamme leviää kauimmas,
ja herrat päättävät, että me olemme kaikin sellaisia. He eivät tunne
eivätkä tahdo tuntea meitä likemmin.»

Tuli hetkiseksi äänettömyys, sillä Janne pani piippuun. Grönberg oli
tarkan huomaavaisesti kuunnellut.

»Kyllä siinä on paljon totta.»

»Siinä täytyy olla. Ja minä olen varma siitä, että jos esimerkiksi
meillä olisi ollut teidän kaltaisenne nimismies jo 10--20 vuotta
takaperin, niin täällä olisivat olot perin toisella kannalla. Sillä
huonot tavat eivät sitten olisi päässeet kasvamaan, kun vallattomia,
hurjia luonteita olisi väkevällä lainkouralla pidetty aisoissa ja
opetettu ihmisten tavoille.»

Siihen suuntaan jatkui keskustelu. Monta vuotta jälkeenpäin, kun
Grönberg ihastuneena puhui Hautalan Jannesta eräälle ystävälleen,
tunnusti hän, että juuri tuona sunnuntai-iltana Janne avasi hänen
silmänsä ja järkensä ymmärtämään kansaa sekä pääasiallisesti määritteli
sen suunnan, mitä hän sitten useina vuosina kulki, ollessaan kansan
keskuudessa siihen aikaan merkitsevimpänä virkamiehenä.

Keskustelu kääntyi sittemmin takaisin Klitsin jyväin varkausjuttuun.
Tähän eivät he kuitenkaan voineet aivan paljon valoa saada. Mutta Janne
tiesi ja luuli olevan todistettavissa niin paljon kaikenlaisia pienempiä
ja isompiakin rikoksia Vennun syntiluettelossa, että Grönberg päätti
vangita Vennun. Yhteisen neuvottelun perästä katsottiin kuitenkin
parhaaksi antaa sen hiljaisuudessa lykkäytyä muutamia viikkoja, jos
sattuisi ilmaantumaan jotain varmemmin todistavia asianhaaroja.

Alkoi jo hiukan hämärtää. Janne hankkiusi pois lähtemään.

Vähäinen, laihankalpea mies tuli sisään, tervehti ja seisahti ovipieleen
lakki kourassa. Hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän huomasi
Hautalan Jannen täällä istumassa. Katse seisahtui nimismieheen, ja
melkein heti, kun oli oven peräänsä kiinni saanut, hän virkahti:

»Vallesmanni oli kutsunut minua tänne?»

»Jassoo. Te olette Esa Karhu?»

»Niin.»

»Istukaa.»

»En oikein joudakaan.»

Hautalan Janne lähti. Esa siirteli levottomasti jalkojaan ikäänkuin
kiirehtien nimismiestä asiaansa selittämään, sillä häntä ei todellakaan
näyttänyt huvittavan olla täällä.

»Onko se Esa aivan jyrkkä siinä päätöksessä, ettette tule minulle
voudiksi?» kysyi nimismies.

Esa ei vastannut kohta. Ikäänkuin pakottamalla näytti hän saavan itsensä
sanomaan:

»En minä taida tulla.»

Grönberg lähti otsanahkaansa rypistellen kävelemään lattialla.

Esan kalvakoille poskille nousi punaa. Levottomista ruumiinliikkeistä
päättäen oli hänelle olo täällä hyvin tuskallista.

»Minun taitaa pitää mennä», äänsi hän ja kääntyi lähteäkseen.

»Älä mene vielä. Tuota, jos minä maksaisin sinulle 150 markkaa, etkö
sittenkään tulisi?»

Mies tuumi vähän aikaa.

»En minä tule», sanoi ja lisäsi omituisesti naurahtaen: »Minä en sovi
rengiksi.»

»Miksi ei, kun palkka on hyvä? Nyt on raha lujassa.»

»Minä tiedän sen, mutta ei sittenkään?»

»Minä en muuten niin paljoa välittäisi», jatkoi nimismies
kärsimättömästi, »mutta tuo, mikä minulla on, on sellainen vetelys, eikä
niitä tahdo kunnollisia olla. Sinua olen kuullut kiitettävän.»

»Ei kestä kehua», keskeytti Esa ja sieraimet hiukan laajenivat.

»No no, ei niin kuumasti.»

»Minä vaan en kärsi kehuja.»

»Etkö? Mutta jos panen palkaksi sinulle vielä vähän ohramaata, etkö tule
sittenkään?»

Esa loi tutkivan katseen nimismieheen ikäänkuin saadakseen selville,
oliko tämän puheessa ehkä jotain ivaa. Luultavasti ei hän siinä sitä
huomannut, koska jotenkin rauhallisesti vastasi:

»Se nyt on sillä lailla, että minä olen ollut kerran vankeudessa. Ja
minä sain siellä päähäni sen, että jos vaan joku keino elämiseen auttaa,
niin minä en koskaan enää menetä vapauttani. Ja minulla on sellainen
luonto, että meille voisi tulla riitoja ja...»

Siihen se jäi. Lopun siitä, mitä hän aikoi sanoa, voi kyllä arvata
jokainen, ken vähänkin ennestään tunsi Karhun Esaa.

Nimismies käveli kärsimättömän näköisenä edestakaisin lattialla.

»Hyvästi», sanoi Esa ja lähti. Eikä häntä enää estetty. Tultua ulos
välkkyi miehen silmissä jonkinlainen uhkamielisyyden tuli. Mutta kun
siellä kylmä vihuri heti ovessa vinkuen puhalsi vastaan, laskeusi
silmäin päälle ikäänkuin sumua ja rinnasta kohosi syvä huokaus samalla
kuin mies napitti pientä takkiansa. Hän oli kyllä hyvä puuseppä, mutta
työt olivat nyt huvenneet arveluttavan harvinaisiksi. Kenties loppuvat
kokonaan?... Tästä *täytyy* nyt tulla katovuosi, jos sitä tulee
milloinkaan... Millä sitten elävät vaimo ja lapset? Nimismies oli kauan
pyytänyt häntä isäntärengiksi ja nyt viime viikolla oli se ajatus häntä
kovasti kiinnittänyt. Toiselta puolen taisteli vapaudentunne jyrkästi
sitä vastaan, toiselta puolen taas perheen elämisen kysymys ikäänkuin
väkipakolla tuntui vaativan panemaan kaulansa ikeenalaiseksi. Tuossa kun
käveli nimismiehen pihan poikki, juoksi yht'äkkiä mieleen muuan ikävä
kohtaus vankeus-ajoilta. Tunnelmat, jotka vankeusmuistot Esassa aina
synnyttivät, olivat aivan kuin vereen syöpyneet. Tälläkin hetkellä
niiden vaikutus heti näyttäysi olevan valtaavampi kuin tukalalta
näyttävän tulevaisuuden pelko... Jaloissa ei ollut rautoja! Ikäänkuin
vakuuttautuakseen siitä otti Esa pari kolme hyppyaskelta. Sydäntä
väräytti omituisesti innostava ajatus, joka valtavuudellaan pani hänet
mutisemaan, eloisain silmäin tulisesti hehkuessa.

»En ikänä mene rengiksi!... vaikka ennen nälkään näännyttäisiin.»

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä liikkui nimismiehen luona vilkkaasti ihmisiä kaikenlaisissa
asioissa. Kävi toisia, jotka tahtoivat jättää velkakirjoja
uloshaettaviksi. Niitä Grönberg melkein järjestänsä kehoitti heittämään
hakupuuhansa tuonnemmaksi ja onnistuikin muutamiin nähden. Toisia kävi
myös sellaisia, joiden omaisuutta jo oli takavarikkoon kirjoitettu tahi
huutokauppakin jo kuulutettu, kyselemässä nimismiehen neuvoja, eikö
millään tavalla voisi heidän huonoa asiaansa parantaa. Ja vaikka ne
useallakin olivatkin parantamattomalla jalalla, menivät he kuitenkin
paremmalla mielellä kotiin kuin olivat tänne tullessaan, sillä heitä
ikäänkuin omissa silmissäänkin rohkaisi ja varmisti nimismiehen
kohtelias käytös. Muuan lautamies kävi tuomassa melkein hyödyttömiä
tietojaan Klitsin jyväin varkausjutussa. Mutta Grönbergiä nämä tiedot
kuitenkin miellyttivät paljonkin, sillä hän huomasi miehen panneen
huolta ja vaivaa asian selvillesaamiseksi.

Grönbergin tultua pitäjään oli nimismiehen konttori nähtävästi tullut
paikaksi, jota kelpo ihmiset lähenivät luottamuksella, mutta rikolliset
ja syyn alaiset kauhulla.

Noin k:lo 7:n ajoissa aikoi Grönberg heittäytyä pitkäkseen sohvalle
siinä toivossa, että vieraitten käynti täksi päiväksi olisi loppunut.
Mutta samassa alkoi eteisestä kuulua vitkallista astuntaa. Huonoon
turkkiin puettuna astui pitkä mies sisään.

»Jassoo, Kuivasen Ella!» virkahti Grönberg katsahdettuaan ovensuuhun,
missä mies koetti silittää pörröistä tukkaansa pysymään pystyssä olevan
turkin kaluksen alla. Mies ryähti näyttääksensä miehuulliselta.
Saatuaan kynttilät kuntoon pisti nimismies kädet housujen taskuihin,
astui suu juhlallisessa kierteessä Ellan eteen ja virkkoi:

»Vai niin, siinäkö se Ella nyt on. Kuulut äsken aikalailla taas
juopotelleenkin?»

»No ... ei niin kovin... Vaikka kyllähän sitä nyt aina vähin tulee
ryypättyäkin.»

»Niinpä niin. Sun velkojasi näyttävät rupeavan hätyyttelemään sinua.»

»Joo ... ne ovat nyt niin nälkäisiä kaikki, joilla vähänkin on toiselta
saatavaa. Mutta ei nyt, herra vallesmanni, auta velkojen kanssa mitään,
kun on näin kova aika. Maamies ei saa rahaa mistään. Ne vähät, mitä
jostain saakin, menevät syömiseen.»

»Ja juomiseen.»

»Noo ... en minä paljoa omallani juo ... väliin tulee ryypätyksi muiden
omaa, oikein siitäkin harmista kun on näin köyhät ajat.»

»Siitäkö harmista olet akkaasikin lyönyt taas?»

»Koska?»

»Itsepähän Ella sen paraiten tietää.»

Ella näytti joutuvan vähän hämille, että mitä tuohon sanoisi,
kieltäisikö vai myöntäisi?

»Voi herra vallesmanni», alkoi hän vihdoin sanoa, »se on sellainen akka,
että jos teillä olisi sellainen, niin löisitte tekin ihan varmaan. Se
juo enemmän kuin minä... Jos mulla olisikin ihmistenmoinen emäntä, niin
ei mun asiani olisi näin.»

Ella huitasi pitkiä hiuksia otsaltaan ja näkyi otaksuvan, että hän oli
kerrassaan lumonnut nimismiehen. Tämä taas käveli pitkine piippuineen
lattialla ja alkoi jutella:

»Minä kutsutin sinut tänne sitä varten, että antaisin sinulle
selkäsaunan, kun et sinä lakkaa kurittamasta sitä akkaasi. Olen sinulle
siitä jo niin monta kertaa puhunut ja varoittanut, etkä sinä näy ottavan
puheesta vaaria niin... Riisu nyt turkki ja takki päältäsi.»

Ella soperteli jotain, josta ei oikein saanut selvää, mitä se oli.
Hädissään näkyi olevan, mutta ei siltä ryhtynyt riisuutumaan. Grönberg
kun huomasi tuon, jatkoi äskeiseen nuottiin:

»Etkö sinä usko, mitä minä sanon? Tunteehan Ella minua niin paljon,
etten minä tällaisissa asioissa aivan usein turhia jaarittele. Ota nyt
vaan ja riisu, ettei minun tarvitse suuttua.»

»Antakaa nyt anteeksi, herra vallesmanni, tämä kerta.»

»Mitä joutavia ruikuttaa, täysi mies! Kun kerran olet tätä tahtonut,
etkä ole ennen tyytynyt, niin ota pois selkäsauna. Sittenpähän paremmin
osaat arvata, kuinka kovaa se akan selkä kestää.»

Tätä sanoessaan nimismies asetti kolme tuolia rinnakkain, otti
kasakanpampun seinältä ja kävi Ellan eteen, joka nyt vastahakoisesti
riisuutui.

»Pane tuohon pitkällesi!»

Luultavasti oli Ella, jolla oli siksikin väättyri luonto, jo ennenkin
kokenut tämän tulikoetuksen, muuten ei voisi mitenkään käsittää, miten
hän niin vikkelästi suoriutui suulleen makaamaan noille tuoleille koko
loistavassa pituudessaan.

Ja silloin alkoi leikki. Nimismiehen pamppu lauloi tuttua nuottiaan.
Ella rupesi valittamaan:

»Armahtakaa, herra vallesmanni kulta!»

»Olkoon sitten, samoin kuin sinäkin akkaasi armahdat, ettet sitä yhtä
myötään lyö.» Nimismies sytytti piippunsa ja alkoi taas käydä
edestakaisin lattialla puhellen, Ellan yhä maatessa pitkällään
tuoleilla:

»Se nyt on vähän ihme, ettet sinä jo, vaikka sulla on ikääkin jo enempi
kuin minulla, osaa ruveta elämään ihmisittäin. Koetapas nyt ajatella,
eikö se olisi mukavampaa sinullekin, että saattaisit katsoa muita
ihmisiä silmiin kuin rehellinen mies, eikä tarvitsisi koskaan ottaa
selkääsi minun pampustani, joka luultavasti käy kipeästi kun niin
huudat.»

Ella ruikutti jotain myöntymykseksi ... »mutta kun sitä on niin hullu
luonto...»

»Sepä se, hullu luonto tarvitsee sekä opetusta että kuritusta. Käytkö
ahkerasti kirkossa?»

Ella sanoi, että eipä siellä tahdo usein tulla käydyksi.

»Hm, minun täytyy siitäkin antaa sulle selkään, että muistaisit useammin
käydä siellä opetusta kuulemassa ... rakkari!»

Ja sitten alkoi pamppu taas tanssia selän päällä. Tällä tavalla
jatkettiin aina pienten väliaikain perästä siksi, kunnes Ella oli saanut
erityisen erän vielä siitäkin, ettei antaisi lapsillensa pahaa
esimerkkiä, ettei joisi, ei menisi yöllä ajolle, ja vielä viimeiseksi
siitä, että kun ei Ellakaan armahda vaimoansa, niin nimismieskään ei aio
Ellaa armahtaa.

Kyllä Ellan selkä nyt oli niin pehmeä, ettei tahtonut takkia kestää.
Mutta ulos hän sentään riennätti minkä ennätti, kun kerran luvan sai.



III.


Saman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli
Siikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä
olevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja
näytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti
hän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen
kunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä.

»Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!» kuului Stoltin ääni, myöskin
tyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen
muotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu
punaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla
lohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla.

Mikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella
suhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko
oli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat
huulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut
neulansilmän läpitse.

Ja olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän
kokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein
varmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä
ja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan
liikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä
selvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi
Stolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin
vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan,
hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla
kertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se,
että hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä
siitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri *siksi* vihattiin, kuten hän
uskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada
viinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi
tullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle
vieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli
Stoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina
olivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan.
Mikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi
vaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli
paljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia
puolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään.

»Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?» Siitä päätti
Mikko ottaa selvän.

»Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!... Piruko minut saattoikin esittelemään
juuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!... Jos olisi ollut vaan
oikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius
ja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!»

Niin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen
ja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä
myöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että
lupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi
mennyt.

Kovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä
pilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa
lohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja
sekavia kostontuumia.

Mutta yhä suuremmaksi kasvoi hänessä sen ohessa uteliaisuus oluttehtaan
suhteen. Hän ei ollut ennen koskaan johtunut sitä ajattelemaan. Ennen
kuin lähti kirkonkylästä, päätti hän ajaa Stolttilaan vielä samana
päivänä saamaan asiasta tarkempaa selvää.

Nyt sieltä palatessa oli hänellä siihen kuuluvat asiat selvänä. Hän ja
Stolt yhdessä rakentavat oluttehtaan. Molemmat olivat asiaan niin
innostuneita, että jos olisivat aavistaneet talvea riittävän vielä 3
viikkoa, olisivat heti ruvenneet hirsiä ajattamaan. Mutta kun he
pelkäsivät, ettei se enää monta päivää kestä, päättivät lykätä sen
tulevaan talveen -- ja olla siihen asti kellekään sanaakaan asiasta
hiiskumatta.

Tänään olivat Siikalahden Mikko ja kapteeni Stolt tulleet mainioiksi
ystäviksi, vaikka ennen useinkin olivat riidoissa olleet. Mutta yhteinen
puuha, joka kumpaisellekin näytti olevan niin edullinen ja jossa he
molemmat toisiaan välttämättömästi tarvitsivat, sysäsi syrjään kaikki
vanhat riidat. Kapteeni ei kyllä olisi Mikkoa milloinkaan kutsunut
puuhaan osalliseksi, jos hänellä olisi ollut itsellään varoja. Mutta kun
varain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen
käyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta.

Mikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt
yksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6
kilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia,
naurahteli hän tuontuostakin. Hän ajatteli, että tuo ylpeä -- »ja köyhä»
sanoi hän aina ääneen -- kapteeni ei olisi milloinkaan häntä tullut
kehoittamaan yhtiöön, jollei juuri siksi, että hänen luottonsa
kaupungissa oli jo huono, ja täällä taas ei monella muulla olisi
riittämään asti varoja. Hätätilassa oli herra hänet armoihinsa ottanut,
epäilemättä aikoen sitten, kun alkuun päästään, karkoittaa hänet pois
yhtiöstä, kun on saanut petkuttaa. Hän nauroi.

»Petkuta vaan jos saat!... petkuta jo.»

Se oli Mikolla jo aivan selvillä, että hän käyttää Stolttia »asian
ymmärtävänä» neuvonantajana ainoastaan niin kauan kuin tarvitsee.
Nauroi taas ajatellessaan:

»Ruveta nyt ottamaan voitto-osakkaaksi miestä, joka ei kykene panemaan
penniäkään liikkeeseen!»

Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuo liike tulee olemaan
sellaista, jossa pitää hoitaa kirjanpitoa, -- eikä hän osaa kirjoittaa.
Se oli vaikea pulma. Kun hän sitä oikein moneenkertaan mietti, tuli hän
täysin selville siitä, että juuri siinä kapteeni voisi häntä oikein
petkuttaakin... Mutta hänpä opettelee kirjoittamaan ja laskemaan.
Klitsin Kastori se varmaan mielelläänkin opettaa. Nyt on joutilasta
aikaa, kun ei ole enää metsäajoja eikä sovi maatöihin mennä. Tämä uusi
tuuma, oppia kirjoittamaan ja laskemaan, häntä taas innosti niin että
huulet oikein rupesivat huhuilemaan.

Hänet havautti miellyttävistä tunnelmistaan »Hallin-Janne»-laulu, jota
ainakin pari miestä kuullosti rääkyvän tuolia metsän varjossa. Mikkoa
puistatti, mihin osaltansa vaikutti kylmäntunne, osaltaan tulossa oleva
kohtaus. Hän ei voinut siinä erehtyä: toisen noista äänistä täytyi
lähteä Karin Vennun vanhasta, rämisevästä kurkusta. Mikko mietti: jos
ajan kovasti heidän vastaan tullessaan, ei se auta, Vennu kun kuitenkin
tahtoo seisahtumaan; jollen seisahdu, on se vastaisuudessa edessä. Hän
päätti ajaa hiljakseen näyttämättä mitään pelkoa.

Rääkynä läheni yhä mutkaisella metsätiellä. Kun ne vihdoin tavoittivat
Mikon ja ajoivat ohitse, niin tämä melkein pidätti hevosensa ja ajoi
niin kauas hankeen, että koko tie jäi huutajain käytettäväksi.

»Tpruu!... mitä helvettiä se kestikievari metsään ajaa ja ... tpruu!»

Vennu nousi reestä, johon toinen, Mikolle tuntematon mies jäi istumaan.
Molemmat olivat päissänsä. Vennulla oli päällään komea supiturkki, minkä
kauluksen alta harmahtava paksu tukka pisti esiin ja teki miehen
ulkomuodon omituisesti kunnianarvoisen näköiseksi. Kun hänen käytöksensä
samalla oli niin raju, herätti ensi näkeminen omituisia, ristiriitaisia
mielikuvia.

Mikko huusi vastaan kirkkaalla äänellään ja tutunomaisesti hymyillen:

»Annan tietä herroille.»

»Herroille!» Vennu oli ehtinyt jo Mikon ääreen.

»Tule pois!» käski Vennun toveri.

»Pidä sinä suus, iso roisto! Ota ryyppy kestikievari.» Vennu tarjosi
Mikolle pulloa, otettuaan ensin itse ryypyn.

»Sinä olet sellainen hienohousu!» muistutti Vennu Mikon ryypätessä ja
silmistä välkkyi Vennun kaikkein kurillisin ilme.

Mikko koetti naureskella ja hyväksi tehdä.

»Saakurin kitupiikki!» Vennu tempasi kauluksesta hangelle Mikon, joka
ähri ja mutisi.

»Pirujako sinä, kun sitä Kuivasen Ellaretaletta hätyyttelet?» tutki
Vennu.

»Enhän minä ole sitä...»

»Älä kieräile! Ootko sinä pannut sen velkakirjat hakemukseen?»

»Een!»

»Etkö? Äläkä vaan panekaan, taikka!»

Vennu otti taaskin kaulukseen.

»En minä ole ajatellutkaan», vakuutti Mikko.

»Tiedä seh!»

»Niin mikä?»

»Seh!»

Vennun käsi kohosi taas uhkaavasti ja toveri nauroi niin että metsä
kajahteli.

»Naapuries kanssa koirailet, sika!»

Mikko ei enää tiennyt mitkä sanat olisivat oikein sopivia tässä
käytettäväksi, joten katsoi parhaaksi olla vaiti.

»Onko sulla jyviä?»

Olihan Mikolla niitä, se täytyi tunnustaa. Vennu saa panna renkinsä
huomenna hakemaan kolme tynnyriä, sovittiin.

»Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!»

Mikko hymyili luottavasti ja sanoi:

»Kyllähän te aina maksatte.»

»En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!»

Vennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin
ilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli
kadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa. Samassa kuitenkin
Vennun huomio kääntyi Mikon pulkkaan.

»Vaihdetaan rekeä!» sanoi hän äkkiä satunnaisesta mielijohteesta,
»minun tekee niin mieleni sun rekeäsi. Tuolla roisiolla olisi sun
mukavampi kyytiä tehdä.»

Vennulla oli rikkinäinen, kurja lohna-roisio. Kun Mikko yritti tehdä
vaihtoa leikiksi, oli hän vähällä saada selkäsaunan. Ykskaks päästettiin
hevoset ja vaihdettiin rekiä. Jo oli Vennu lähtemässä tiehensä, kun
pulkasta vielä huusi:

»Pane huomenna mun renkini mukaan 5 pulloa olutta harjakkaisiksi!»

Mikko lupasi empimättä, päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen
Vennusta. Ja kun hän nyt pääsi rekeen, antoi hän hevoselle suitsenperiä
ja ajoi niinkuin paholaista pakoon. Hänen korvissansa soi vielä ison
aikaa Vennun ja tämän kumppalin lähtönauru, johon kuusen latvassa
krakottavan harakan tirskuna lisäsi omituista väritystä.

Mikko meni kotiin tuimalla tuulella. Renki tuli riisumaan hevosta, ja
hän itse meni tupaan. Siellä hänen sisarensa, Eliina, noin 30-ikäinen
nainen, ihmeellisesti veljensä näköinen ja puettuna heränneitten pukuun,
istui pöydän luona raamattua lukemassa. Muuan hollimies erään kyläläisen
kanssa pelasi tammea ovi-ikkunan luona penkillä. Toisen hollimiehen
kuorsaus kuului ovisängystä. Takassa kytelehti pieni valkea ja siinä
lapset, 8-vuotias Mikku, ja 5-vuotias Liisa, jotain innokkaasti
askarehtivat. Kissa kierteli takkakiven ympäri hiipivin askelin,
tähdäten katseitaan takalle ja päästäen tuon tuostakin vihlovan
mau'unnan.

Isännän tupaan astuessa ei kukaan muu katsahtanutkaan häneen kuin
kissa.

»Maa-u!» sanoi se ja astui muutamia askeleita Mikon perästä, kun tämä
astui peräloukkoon päin.

»Pirujako tuo kissa raakuu», älähti Mikko ottaessaan turkkia päältänsä.
Sitte hän pani piippuun ja kysyi lapsia silmäillen:

»Mitä siinä takassa nyt turhaan puita poltetaan? ... ja mitä ne kakarat
tuhrivat?»

Mikku selitti:

»Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.»

»Se räpyttää jo siipiänsä», selitti Liisu.

»Mitä piruja?» Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki
siinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä
kauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja,
ihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu
ojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja
aikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä
kylmettyneenä, -- sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla
vauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi
penkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja
pistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin,
silmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan
raamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä
sinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle.

Mikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka
saaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin
nurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen
tuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen.

Lapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta
sitten.

Tupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski
istumaan.

»Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä
Jumala tarkoittaneekaan», alkoi vaimo valittaa.

Ei kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti
sängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta:

»Onko teidän Miina kotona?»

»Pysy siellä!» ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi
puolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn.

Vieras oli erään Siikalahden maalla olevan mäkitupalaisen Tuomi-Kustaan
vaimo.

»Mitä sillä Annalla on nyt asiaa?» kysyi Mikko vihdoin. Mutta ennen kuin
Anna ehti vastaamaankaan, lisäsi hän:

»Sano sille Kustaalle, että hänen pitää nyt pian pitää huolta sen velan
maksusta.»

»Mutta eikö se ollut puhe, että saa työllä maksaa?» kysyi vaimo
nähtävästi hiukan pelästyneenä.

»Ei siitä mitään eri puhetta ollut... Eikä nyt kannata työväkeä
pitääkään tänä kesänä.»

»Mutta milläs köyhä maksaa, jos ei kukaan työtä anna?»

Sen sanoi Anna itkunvoittoisella äänellä, eikä isäntä vastannut siihen
mitään. Vähän ajan kuluttua lähti hän pois. Ulos tultua pillahti itku.
Oikeastaan oli hän tullut aikeessa pyytää vastaiseksi työllä
maksettavaksi puoli tynnyriä rukiita. Mutta nyt ei voinut olla siitä
puhettakaan. Päästyään tiehaaraan seisahti hän hetkiseksi ja itki.

»Hyvä Jumala, kun ei tule kesää ollenkaan!»

Jo hämärsi. Taivaalla pilkottivat kirkkaina tähdet. Tuulenhenki kävi
pohjoisesta. Lyijyraskaana painoi Annan sydän kun hän hiljaa, syvissä
ajatuksissa asteli mäelle, kotoansa kohti.



IV.


Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä
talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat
näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi.
Sen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla
partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan
mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan,
kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia
mieliväreillään.

Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan
tulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä
tosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit
»palavuudesta sulavat». Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa!

Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he
täällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat
eläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa
ruhtinaalliselta!

Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei
nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä
sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen
jäähtyvän.

Mutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi
sinisiä vesipilviä.

Kyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä
valoisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja
kujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua,
jotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä
huomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo
niin, että äänet värähtelivät...

Aamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän
niin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan
alas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti
lämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa.

Muutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena
vuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi,
joka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti
yhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään
raajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta.
Ruhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä
myötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi
valaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin
piilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen
kirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja
tuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja
kulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin.

Viikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja
silloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet
ikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu
täytti ilman.

On kesä.

Ja nyt eivät ihmiset enää olleet laiskoina. Pienet pikkaraiset
poikanaskalitkin häärivät peltotöissä, toiset karjanpaimenessa, karjan,
joka horjuvana ja nälkiintyneenä oli vihdoinkin päässyt laitumille
tuorehtimaan ja nyt iloiten aamusilla mylvi kellojen helistessä.
Liejuiset pellot muuttuivat auringon, auran ja äkeitten vaikutuksesta
kuohkeiksi, mureiksi ja multaisiksi. Rukiin oras kasvoi silmissä sekin.

Kellä ohransiementä oli muille antaa, se sai siitä nyt hintaa.
Luottosuhteet olivat jo edellisinä vuosina niin huonontuneet, että
heikkovaraisempain oli vaikea saada enää velaksi. Ne, jotka ilman
nylkyvoittoja lainasivat siementä, antoivat mieluimmin sellaisille,
joilta ilman uloshakua toivoivat saavansa takaisin. Sitävastoin ne,
jotka halusivat korkeampia voittoja, saivat lainailla niille, joilla
tarve oli suurin, velkakirjoilla, joissa oli *hyvin varmat* takaukset.

Ihanat kesäiset ilmat virkistivät mieliä kuitenkin siihen määrään, että
jokainen, toivoa täynnä, tahtoi saada siementä millä hinnalla hyvänsä.
Tuntui kyllä tuskalliselta myöntää nylkijälle kaksinkertaisia hintoja,
mutta jättää peltoa kylvämättä oli vielä tukalampaa.

Siikalahden Mikolla oli viljaa. Kyllä hänkin sai muutamia kuormia
lainata tänä aikana, mutta ne olivat verrattain harvoja, sillä hän osasi
pitää hintaa. Eikä Mikko sitä harmitellut vaikka hänen viljansa säästyi,
sillä hän aavisti olevan tulossa ajan, jolloin vilja maksaa. Sitä
seikkaa hän yksistään piti silmällä. Toisten tarve ei häntä liikuttanut.

Siikalahden kylässä oli enimmäkseen toimeentulevia talollisia, ja nekin,
jotka siellä näihin saakka olivat muiden apuja tarvinneet, olivat
koettaneet karttaa joutumista Siikalahden Mikon asioihin. Tästä johtui,
että kun Mikolla ei ollut mitään »asioita» kyläläistensä kanssa, elivät
he hänestä ja hän heistä jotenkin täydellisesti erossa ja alituisessa
riidassa, joka johtui siitä, että Mikko ei koskaan suostunut mihinkään,
mikä ei tuottanut hänelle yksityistä etua.

Sen lisäksi pidettiin häntä pikku varkaana, joka ei tietänyt mitään
metsänrajoista, takamailla vei toisten siltapuita j. n. e. Näistä syistä
ei hänen ja kylänmiesten välillä ollut mitään yhteistä. Mikko eli
yksikseen omaa elämäänsä, jos lukee pois kylän kauppiaan Mikko Klitsin,
jonka kanssa Siikalahti jonkun verran piti seuraa.

Siikalahden Mikko muuten nähtävästi rakasti yksinäisyyttä. Usein hän
sunnuntaipäivätkin juoksenteli metsissä kirves kainalokoukussa. Ja
silloin aina kokoutui joku karahkakimppu jonnekin oman luhtaladon alle
taikka taas seiväskasa. Siihen aikaan oli vielä metsiä kyllä. Siksipä
kyläläiset, kun tunsivat Mikon hommat ja tapasivat noita kätköjä, eivät
häntä edesvastuuseen vaatineet, kiroilivat ja nauroivat vain miehen
turhanpäiväistä ahneutta, haukkuivat, pistelivät ja pilkkasivat vasten
silmiä, kun siksi tuli ja niin sopi. Mutta sen lisäksi epäiltiin Mikon
noilla kulkuretkillään sunnuntaisin takamailla tekevän kaikenlaista
muutakin pikkupahaa, aukovan reikiä muiden viljelyksiin, että laitumella
olevat elukat niihin esteettömästä pääsisivät, kaatelevan halkopinoja,
y. m. Joku kerta oli häntä sellaisesta tavattu, ja siksipä hän saikin
sitten kantaa syyn kaikista sellaisista kolttosista.

Mikko ei ollut vanha mies. Hänen vaikutuksensa ei ollut vielä ehtinyt
mihinkään ulottua. Erittäin vaaralliseksikaan ei häntä missään suhteessa
katsottu. Itsekseen, yksikseen hän eleli omaa elämäänsä, nautti ja
riemuitsi omista mielikuvituksistaan, ei etsinyt tuttavuutta eikä
myöskään tarjonnut. Ei häntä harmittanut sekään, että hän tiesi
kyläläisten häntä halveksivan, sillä hän otaksui sen vain kateudesta ja
vihasta lähteväksi, kun hänellä oli vähin varoja. Eikä se siltä kannalta
katsottuna ollut hänen mielestään mikään paha.

Hautalan Jannea hän vihasi syvemmin kuin muita siksi, että tämän pilkka
koski häneen aina kipeämmin kuin muiden. Ei hän oikein itsekään
tajunnut, miksi niin oli. Ehkäpä siksi, että hän oli aina tuntenut
itsensä niin varjottomaksi ja voimattomaksi Jannen suhteen, sekin kun
oli omavarainen mies, väkevä, pelkäämätön, hyväsuinen ja -- ennen
kaikkea: kun Janne oli päässyt kuntalaisten suhteen sellaiseen
luottamusasemaan.

Eräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko
takamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa;
Hänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä
harventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä
minkälainen tulikin. Hänen suunsa vetäysi nauruun, silmistä pilkisti
esiin iloinen tunnelma, kun hän aitauksesta tuli jälleen metsänpuolelle.
Siinä ruokailivat juuri Varpulan Valeen lehmät. Yhtäkkiä Mikko pyörähti,
katseli vakoilevasti tarkastellen, ympärilleen. Ei nähnyt muita silmiä
kuin lehmäin, jotka mulkoilevina ja totisina katselivat häntä. Mikkoa
ilettivät nuo katseet. Miksi niissä olikin niin tyhmän vakava ilme? Hän
irroitti kuitenkin kohta itsensä tuosta omituisesta, ikäänkuin
kantelevasta lumouksesta, astui vikkelästi takaisin aidan luokse,
tempasi veräjän selkiselälleen ja rupesi ajamaan karjaa ruisvainioon,
uhitellen kirvesvarrellaan. Mutta lehmätpä alkoivat juoksennella
kaikkialle, sinne tänne paeten, ei vaan sisään avatusta reiästä. Mikko
ponnisteli ja riehui niiden kimpussa hikeen asti. Mutta yhtäkkiä kiintyi
huomioon, että kellurin kello pauhasi hänen mielestään aivan hirveästi.
Pelästyneenä katseli hän vakoilevasti ympärilleen, eikö paimenta jo näy
jossain pensaassa? Saatuaan heikon, puolinaisen varmuuden siitä, ettei
ketään ihmistä ollut likitienoilla, juoksi hän hiipien ja keveästi kuin
kärppä tiheimpään pensaikkoon. Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki
suorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään,
ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan.

Ehdittyään metsästä aukean reunaan, jonka keskessä kylä oli, istahti hän
kovasti hikoillen kivelle. Siitä näki kylän kaikki talot. Hänen oma
punainen kartanonsa oli uhkeimpia, mutta ei parempi kuin Varpulan ja
Hautalan. Märkäsen kartano oli paljon ala-arvoisempi. Se oli niin
näkyvällä paikalla, että talvella ajettu hirsikasa portin ulkopuolella
näkyi sekin. Mikon ajatukset kiintyivät erikoisella tavalla tähän. Sillä
hänen vaimonsa oli Märkäsen tytär. Vanha Antti hoiti itse taloutta,
joten siellä oli vielä perintöä toivossa Mikollakin, jolla oli useita
lapsia. Sitäpaitsi oli Mikko kiinnittänyt huomionsa Märkäsen toiseen
tyttäreen Annikkaan ja ruvennut jo hautomaan päässään ajatusta, ettei
olisi hullumpaa, jos hän saisikin periä koko Märkäsen rahoineen,
tavaroineen, tyttärineen. Hän ei ollut ennen kiirehtinyt asiaansa
ilmaisemaan Märkäsessä. Mutta nyt hiljakkoin oli korvaan saapunut
huhuja, että Hautalan Matti, Jannen poika, oikein tositeolla olisi
ruvennut lähentelemään Annikkaa. Huhu oli häneen tehnyt kiusallisen
vaikutuksen. Matti oli nuori ja pulska. Hän taas... Noo, hän käsitti,
ettei hän ollut kaikkein miellyttävimpiä. Ja tytöt usein katsovat
enemmän mieheen kuin hänen rikkauksiinsa, »niin tyhmää kun se onkin»,
arveli Mikko puoliääneen.

Sitäpaitsi, ajatteli hän, jos minä saisin Annikan, olisi aivan turhaa
ruveta kartanoa siinä korjailemaan ja siihen rahoja tuhlaamaan...
Kyllähän tuo niille vanhoille kelpaa niin kauan kuin elävätkin.

Siinä istuessa rupesi häntä Hautalan Matista ja Annikasta liikkuva huhu
yhä enämpi kiusaamaan. Sellaisissa tapauksissa supistuivat hänen pienet
silmänsä melkein umpeen ja terävä nenä näytti vielä terävämmältä. Mutta
kun mietiskely loppui, aukenivat silmät, niiden pohjalta loisti tarmokas
päättäväisyys, ja pienen ruumiin jokainen hermo näytti ehdottoman
johdonmukaisesti asettuvan tämän tahdon nöyräksi ja vilpittömäksi
palvelijaksi.

Niin kävi nytkin. Hän jätti rivakasti paikkansa ja alkoi vainion poikki
oikaista suoraan Märkästä kohti.



V.


Märkäsen Antti, jonka kartanoa Siikalahden Mikko äsken tuolta metsän
reunasta tarkasteli, oli vanha mies. Ensimmäisestä naimisestaan oli
hänellä ollut yksi tytär, joka oli ollut emäntänä Siikalahden Mikolla,
mutta kuollut toista vuotta takaperin. Antti-ukko oli ollut toisissa
naimisissa jo 20 vuotta ja tuloksena tästäkin oli ollut vain yksi,
Annikka-niminen tytär, joka nyt parhaassa naimisijässä oli ja eli isän
ja äidin kanssa kotona, kiinnittäen itseensä niinkin vakavan miehen kuin
Siikalahden Mikon huomiota. Kuten äskeisestä tiedetään, oli talossa
varoja.

Ukkoa vaivasi sulkutauti, joka oli kestänyt ja kiduttanut häntä noin 15
vuotta. Usein kun selkä kastui rukoilemisesta, tahi jalat märissä ojissa
jäähtyivät, joutui äijä sängyn omaksi.

Tätä nykyä oli hän taasen maannut useita päiviä. Kamari, missä hän
sairasteli, oli pienoinen putka siinä tuvan perässä. Loukossa oli
tiilikakluuni, seinissä hyvin vanhat sinikuvaiset tapetit. Niissä oli
lukemattomia repeämiä ja reikiä, aivan kuin vääristyneitä, itkeviä
suita, jotka aikansa rääyttyään olivat vihdoin väsyneinä jääneet
itsestään väliäpitämättömän väärään.

Tämän huoneen samoin kuin tuvankin sisustus oli hyvin vanhaa, isiltä
perittyä romua. Antti oli tarkka mies, samoin kuin molemmat emännätkin
olivat tarkkoja olleet, niin ettei rahoja turhiin tuhlattu. Kamarissa
oli huono järjestys, epämiellyttävä haju ja vahvasti likaa. Kyllä
Annikka toisinaan tahtoi sitä tuulettaa ja siistiä. Mutta kun vanhat
sitä pitivät niin pahana, eivätkä viihtyneet siellä, ennen kuin
järjestys oli taas ennallaan, niin tyttökin kävi välinpitämättömäksi.

Vaikka ulkona oli lämmin ilma, makasi isäntä kuitenkin raskaitten,
loimivillaisten vällyjen alle peitettynä. Mutta kun se ajanpitkään alkoi
tulla liian rasittavaksi, kohosi hän toisinaan istumaan sängynlaidalle.
Siinä tuli näkyviin pieni, kuihtunut ukko, jonka verhona oli tukeva,
siniseksi värjätty paita. Tukka oli pitkä ja paksuissa vanukkeissa ja
valui kasvoille, kun hän yski sitkeää, katkeamatonta yskäänsä. Yskä oli
lohkeevaa, se sai matkaan joukon keltaista limaa. Hiki juoksi pitkin
ryppyisiä poskia. Vanhalle miehelle näytti kuumuus tuottaneen suurta
tuskaa.

Emäntä, hyvinvoipa muori, tuli kamariin.

»Hyvä ihminen, kun sinä jäähdytät itsesi! Mitä hyvää niistä voiteista
sitten on, kun... Muorihan käski sinun makaamaan vuorokauden vällyjen
alla. Kun tuolla tavalla itsensä jäähdyttää, niin mitä sitä sitten
ostetaankaan voiteita.»

Tarkoitus oli emännällä hyvä, vaikka hän oli tottunut käyttämään
puhetapaa, jota äkkinäinen saattoi käsittää tarkoitukseltaan
pahemmaksikin.

»Oli niin kovin kuuma ja otti hengen kiinni», kuului vaarin ääni kuin
sängynalta, vällyistä, joiden alle hän uudestaan emännän sisään astuessa
kierähti.

»Vai on nyt lämmintä! Kylläpä väliin on kylmä. Pysy vain siellä.» Hän
tuppasi tarkoin vällyt ympärille.

Kaksi parmaa hurrasi tummissa ikkunaruuduissa ja niiden ympärillä
lukematon parvi kärpäsiä piti hauskaa hiottavassa kuumuudessa.

»Se käy niin raskaaksi, kun täällä vällyjen alla täytyy olla silloin kun
ryittää», valitti ukko.

»Johan se käy, mutta ei suinkaan sitä kylmässä ole kenenkään kivut
parantuneet.»

Emäntä leikkasi pöydällä olevasta suuresta, palvatusta lehmänreidestä
vuolun suuhunsa.

»Noita parmojakin!» Hän rupesi niitä takaa ajamaan.

»Tuota...» kuului sängystä.

»Häh?»

»Minä olen ajatellut, että mitähän se olisi, jos käytäisiin tohtorin
parissa kaupungissa?»

Emäntä oikein säikähti.

»Ketä tohtorit ovat parantaneet?»... Hyppysissä oleva parmakin pääsi
tuossa häiriössä tiehensä. »Pahusta kun pääsi...»

»Ajattelin, että», jatkoi sairas, »kun tuota nyt on meillä omaisuutta
siksi, niin sopisi nyt kerran koettaa. Mahtaisiko tohtori sentään koko
maailmaa viedä?»

»No ei suinkaan sitä sen puolesta tarvitsisi koettamatta olla, mitä se
maksaa! Kyllähän se aina jaksettaisiin, mutta kun ne tohtorien lääkkeet
monellekin ihmiselle ovat vain jouduttaneet kuolemaa. Älä nyt siitä vain
Annikalle puhu, sinne se kohta rupeaa touhuamaan.»

»Minä vain meinaan», jatkoi sairas omia mietelmiään, »että jäähän sitä
nyt perittävääkin siksi että sais tuota nyt jotain minunkin terveyteeni
uhrata... En minä ole saanut keneltäkään mitään periä.»

Mutta nyt emäntä suuttui, niinkuin ainakin, kun äijä ilkeyksissään
rupesi tuollaisia puhumaan, ja sen sai äijä kohta kuulla. Kahakka
saatiin kuitenkin onnelliseen loppupäätökseen sillä, että päätettiin
odottaa vielä pari päivää ja jos ei mitään muutosta tapahdu, niin sitten
lähdetään kaupunkiin lääkärin puheille.

Silloin näki emäntä ikkunasta, että Siikalahden Mikko tuli pihassa. Hän
lähti tupaan.

Mikko tervehti hyvää päivää.

»Jumal' antakoon. Mitä teille päin kuuluu?»

Eipä sitä nyt mitään erittäin kuulunut. Mikko kopisteli piippuaan ja
latasi uudestaan.

»Missä vaari on? Onko taas makuulle joutunut, vai?»

Kuului joutuneen. Oli ollut ojalla ja siellä kastellut jalkansa ja
tullut yhtäkkiä niin ettei tiedä mihin panna.

»Vai niin. Huonoksi se on käynyt vaari. Saa nähdä kuinka kauan
kestänee.»

»Huono on. Tässä ehtoolla sitä koetti hieroakin Liisamuori ja antoi
jotain lääkettä sisään, mitä lie ollut, ja käski sitten kuumassa
makaamaan, mutta en tiedä auttaako se.»

»Kylläpähän siinä koettaa saa.»

»Saa siinä, joka sille kohdalle joutuu. Tohtorin pariin se nyt vaitelee,
mutta kun en tiedä, olisko hänestä apua?»

»Tohtorin pariin!» kiljaisi Mikko, ikäänkuin olisi pudonnut avantoon.

»Niin.» Emäntä katsoi ihmeissään, ikäänkuin kysyen, että mitä siinä nyt
niin kovin kummaa oli.

»Ketä tohtorit ovat parantaneet?» päivitteli Mikko. »Tappoivat ne
setävainajankin. Sinne nyt ei ainakaan pidä mennä. Saisihan tuossa nyt
vielä elää tuo ukko meillä nuoremmilla neuvonantajana... Vai, mä
vieläkin sanon, vai tohtorilla nyt itseänsä tapattamaan.»

Emäntä kuunteli ensin oudostellen, mutta sitten jo täydellisesti
käsittäen vävyn kiihkeätä rakkauden osoitusta. Ja se vaikutti häneen
ihan päinvastoin kuin Mikko oli tarkoittanut.

»Kaupunkiinpa lähdetäänkin huomenna», ajatteli muori itsekseen ja tunsi
ukkonsa nyt olevan paljon likempänä sydäntään kuin äsken.

Mikko taas luuli, että hän oli sen ukon paikan valloittanut, ja lähti
kamariin päin innokkaasti ja tolkussaan haastaen:

»Ei ... kyllä ennen vaikka mitä koetetaan ja vaikka mistä apua haetaan
kuin tohtorin pariin mennään.»

»Kipeänäkö täällä ollaan?» kyseli hän kun kamariin pääsi.

»Kipeänä ollaan.»

»Minä tässä muorille sanoin että: vai tohtorilla sitä nyt *tapattamaan*
samoin kuin setävainajan tappoivat.»

»Tappoivat? Kuka tappoi?»

»Tohtori, mikä lie ollut.»

»Kuinka se sen tappoi?»

»Noo, Jumalako hänen ties. Mutta kohta kuoli, kun sai niitä voiteita.»

Vaari käännähti, veti pois peiton päältään ja voihkaisi:

»Niin ... ajattelin vain, että sais tuota nyt edes koettaa, sittenpä
senkin tietäisi. Eikähän se nyt mahtaisi niin kalliiksikaan tulla.»

»Kyllähän se *muutaman markan* aina maksaakin, mutta mitähän siitä, --
pääasia on vain, että se menee turhaan. Sanoin tässä muorille, että
saisittepa te nyt vielä olla ja elää meillä nuoremmilla
neuvonantajana... Kylläpä sitä kuolemaan vastakin ehtii.»

Mikko katseli vaarin silmiin, että ymmärtäneekö äijä edes, kuinka hyvänä
häntä pidetään. Sairas huokasi eikä puhunut mitään.

»Kuinka vanha te nyt olette?» kyseli vävypoika osaaottavasti.

»Jopahan sitä jo on ikää. Tuhat kahdeksansataa on vuosiluku.»

»Jopa. Kun niin vanhaksi lullaan, niin.»

»Joutais jo kyllä kuolla.»

Mikko ikäänkuin säpsähti:

»Mitäs joutavia!» sanoi.

Puhe ei tahtonut enää sujua. Mikko rupesi ilman ajattelematta uudestaan
matkimaan:

»Ei, kyllä se niin on, ettei tohtorin pariin pidä mennä.»

Sairas oihkasi ja kirkaisi:

»Ei sinun siihen mitään tule, omaa se on mun tavaraani!»

Mikko oikein siunasi ja sanoi, ettei hän sitä ollut tarkoittanut.

»Sitä sinä kuitenkin tarkoitit», väitti sairas.

»Kuinka te sellaisia saatatte sanoa!» hän oikein heltyneenä äänsi,
ikäänkuin aikeessa vaatia kituliasta äijää tilinteolle puheistansa.

»Vaikka minä olen itse omaisuuteni koonnut, en minä saisi siitä
penniäkään kuluttaa, kun tarvitsen.»

Mikko alkoi kadottaa malttinsa.

»Minulla oli tänne tullessani oikein erinomaista voidetta tiedossani»,
sanoi, »jolla on parantunut moni, mutta ei nyt tohdi enää sanoakaan, kun
se oli sellaista, joka ei maksa mitään. Luulisitte pian, että minä sitä
sen tähden neuvon, ettei tohtorin tykö mentäisi... En minä sano!... Kun
sen kerta välttämättä nyt *pitää paljon maksaa*, niin pankaa nyt
menemään (Mikon tuntui vatsasta suoraan kielelle juoksevan hapanta
katkeruutta), pankaa vaikka viimeinen penninne!»

Mikon laihoille poskille nousi puna. Vaari alkoi jo peräytyä ja sanoi
maltillisemmin:

»Kyllähän niitä sellaisia omatekoisia lääkkeitä on jo koetettu.»

Mutta Mikko oli päässyt suuttumisen vauhtiin ja sitä ei sopinut niin
vaan heittää.

»Piru vieköön», hän puhui ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin
sairaalle, »kun haukutaan silmät, korvat täyteen.»

»No älä nyt siitä niin pitkää puhetta pidä», keskeytti sairas. Mutta
Mikko ei ottanut kuulevaan korvaansa, jatkoihan vaan:

»Eikä teillä nyt niin mahdottomat rikkaudet ole, ettei niiden ääriä
tiettä!»

»Älä nyt... En minä viitsi kuulla.»

Mikko oli hetkisen vaiti ja näkyi kiinteästi taistelevan jonkun
ajatuksen kanssa. Se puhkesi jo:

»Maksakaa pois se kaksituhatta markkaa, jonka te lupasitte
Annaliisa-vainajalle. Minä olen lasteni holhooja ja mun täytyisi sekin
vaatia, jos tässä ruvetaan oikein kovalle panemaan.»

Emäntä tuli kamariin silmät suurina, kun oli jo oven taakse kuullut,
mistä täällä oli kysymys.

»Mitä puhut? Ettäkö ruveta sulle maksamaan perinnöitä etukäteen?»

Mikko ei kestänyt emännän katsetta. Näkyi rupeavan jo itsekin katumaan.
Lattiata katsellen sanoi:

»Niin, kun täällä ruvetaan haukkumaan, niin tulin sanoneeksi. Ja mun
täytyy pitää lain puolesta lasteni etua silmällä.»

»Häpee, kuule, isoo kolo otsaasi, kun kehtaatkaan tuollaisia puhua,
vaikka tiedät jo sellaisen summan saaneesi.»

»Niin mutta lain puolesta. Vaari on jo vanha, eikä voi enää tarkoin
pitää silmällä, milloin velkakirjat vanhenevat, eikä sitä, millä tavalla
velallisten ja takausmiesten varallisuusolot muuttuvat. Nyt jo ovat
näinä vuosina hävinneet sellaisetkin, joita ei olisi uskonutkaan. Taas
näyttää tulevan huono vuosi, ja saatte sen nähdä, että ennen kuin ollaan
tulevan talven yli, niin moni mies on »myyty».

Vanhat olivat ruvenneet kuuntelemaan tarkkaavasti, sillä Mikko puhui nyt
asiasta, joka pani heidät ajattelemaan. Tämä huomasi riemuiten voittonsa
ja jatkoi:

»Minä oikein poikkesinkin tänne sitä varten, että puhuttaisiin
muutamista vaarin velkakirjoista, mitä niille olisi tehtävä. Nyt pitää
jokaisen, kellä vaan on saatavia, ruveta katsomaan perään, jos aikoo
vähänkin saada pidetyksi omaansa.»

Vanhat tarkkasivat hyvin huomaavaisesti, ja ukon kasvoista näytti, kuin
häntä olisi jonkinlainen laiminlyömisen tuska alkanut ahdistaa.

»Jumala armahtakoon», pääsi vaarilta, »tuleekohan nytkin köyhä vuosi?»

Mutta emäntä virkkoi katsellen miestään nuhtelevasti:

»Minä olen monta kertaa sanonut tuolle, että hän on liiaksi huolimaton
ja helppo uskomaan niitä. Pitäisi oikein ottaa Kalenius laskemaan
velkakirjoja ja katsomaan. Niissä on hyvin monta minunkin tietääkseni,
joista ei ole korkoakaan maksettu maailman aikaan. Niiltä pitäisi vaatia
edes velkakirjat koroista.»

»Saispa kyllä», myönsi vaari.

»Velkakirjat koroista!» matki Mikko pilkallinen hymy huulilla. »Se on
sama, jos antaisi niille anteeksi koko velan. Joka ei minulle maksa
korkoja vuoden päästä, sen minä haen ulos, olkoon kuka hyvänsä.»

Molemmat vanhukset tunsivat joutuvansa hiukan orjalliseen asemaan
eivätkä puhuneet mitään. He eivät koskaan saattaneet ajatellakaan tehdä
niin kuin Mikko sanoi, mutta niin paljon rahaihmisiä he olivat, että
myönsivät sydämessään Mikon ajatuksen järkeväksi, vaikka heistä
tuntuikin tuskalliselta ruveta sitä noudattamaan.

Mikko huomasi hyvillä mielin, että voitto oli hänen. Saadakseen
asialleen kaiken mahdollisen varmuuden, ennenkuin pääasiaan kävi kiinni,
sanoi hän vielä:

»Tällaisina aikoina ovat luotettavimpina pidetyt velalliset
epäluotettavimpia.»

»Kuinka niin?»

»Velaksi uskotaan nyt ainoastaan luotettavimpina pidettyjen miesten
takauksia vastaan, joten ne joutuvat takaamaan enemmän kuin niiden
omaisuus vastaa. Sitten kun ne joutuvat takauksia maksamaan, on niin
mukava keino päästä niistä, kun antaa talonsa pojalle ja rupeaa itse
»leipämajuriksi».[1] Mikko nauroi. »Vuoden kuluttua on Kuivasen Ella
varmempi mies kuin Hautalan Janne.»

[1] Tarkoittaa pöytäeläkettä.

»Mitä sanot?»

»Älä nyt taas!...»

»Selvä asia. Hautalainen tahtoo auttaa kaikkia, saadaanpa nähdä
jaksaako.»

»Mutta hänellä ei ole kuitenkaan velkoja kuin se mitä meille on. Ja
Hautalan talo on hyvä», sanoi vaari.

»Paljonko sitä on velkaa teille?»

»Viisisataa markkaa.»

»Kuinkas paljon hän on takaamassa teille?»

Vanhukset katsoivat toisiinsa neuvottomina: kumpainenkaan ei tietänyt.
Arveltiin olevan ehkä tuhannen markan tienoille.

»Hm. Siitä pääsee ylöspäin.»

»Häh?»

»Sanon vaan, että siitä pääsee ylöspäin. Hautalainen on *hyvänapuinen*
mies.» Mikko taas naurahti. Hän otaksui nyt saavansa vanhukset
vastustukseen kykenemättömiksi, joten katsoi parhaaksi käydä suoraan
asiaansa.

»Niin. Minä ajattelin, että kun vaari on vanha, eikä luultavasti
tahtoisi sekautua mihinkään rettelöihin Hautalaisen, vanhan naapurinsa
kanssa, niin ajattelin ehdottaa, että siirtäisitte minulle Hautalaisen
oman velkakirjan, sekä ne, joissa hän on takaamassa, niin minä pitäisin
huolta siitä, että jos siinä rupeaa hullusti käymään, minä pitäisin
aikanansa varani.»

Mutta Mikko nuolaisi liian aikaisin, sillä heti kun ehdotus oli
sanottu, sai vanhusten katse omituisen varmuuden.

»Ei sitä tehdä», virkahti emäntä.

»Ei -- ei, en minä anna niitä», vakuutti ukko.

»Miksi ei?»

»Kyllä ne itse pidetään», sanoi emäntä.

»No, mutta enhän minäkään niitä hakemukseen pane, ennenkuin jos
tarpeelliseksi tulee.»

»Joo... Mutta teillä kuuluu olevan pahat välit.»

»Pahat?» Teillä taas taitaa olla liiankin hyvät?»

Emäntä katsahti Mikkoon ja näki tämän silmien kummallisesti kiiltävän.

»Liiankin hyvät... Mitä sinä sillä tarkoitat?»

»Tarkoitin mitä tarkoitin.»

»Jotain erinomaista sinä sillä tarkoitit.»

»Noo...» Mikon posket vavahtelivat, »teillähän on vävy tulossa
Hautalasta?» Hän lävisti katseellaan emäntää suu teeskennellyssä
hymyssä.

»Sitä nyt ei vielä tiedä», nauroi emäntä. Mutta kysymys tuntui häntä
huvittavan.

»Eiköpähän vaan? Minkä vuoksi te ette sitten anna minun haltuuni niitä
velkakirjoja?»

»Ei niitä anneta», vanhukset taas melkein yhtaikaa sanoivat.

Mikon silmät iskivät.

»Niin niin, te tietysti annatte lisää, jos Janne sattuu tarvitsemaan
muutamia tuhansia.»

»No sinulta ei siihen ainakaan lupaa kysyttäisi», tiuskaisi emäntä.

»Eipä tiedä?»

»Sen tietää ihan puhtaasti! Mitä tekemistä sulla on meidän asiain
kanssa? Pidä sinä vaan huoli omistasi.»

»Minä *pidän*, siitä ei ole pelkoa. Eikä sitäkään tiedä, vaikka minulla
olisi jotain tekemistä teidänkin asiain kanssa.»

Muori, jolla muuten kyllä oli suuta, kun suuttui, tunsi omituisesti
pelkäävänsä nyt, kun ei talossa ollut ketään miesväkeä saatavilla.
Kiukun ja pelon sekainen tunne pakoitti hänet itkuun pillahtamaan ja
kysymään:

»Mitä sinä oikein meidän kanssa meinaat?»

»Sitä, että annatte minulle ne Hautalan velkakirjat ettekä anna Annikkaa
Matille, -- on sille, Annikalle, parempiakin.»

»Ettäkö...?»

Samassa avasi Annikka kamarin oven ja pisti päänsä sisään. Mikko sävähti
omituisesti, meni punaiseksi ja suu naurun tapaiseen. Nähtyään äitinsä
kyyneltelevän luuli Annikka isänsä tulleen entistä kipeämmäksi, astui
vuoteen ääreen ja kysyi sitä. Äiti selitti, ettei niin ollut laita.
Tyttö silmäili kummastellen ympärilleen ja aavistaen jotain hän,
katsahdettuaan Mikon silmiin, joissa paloi intohimoinen kiilto, kysyi:

»Mitä äiti itkee?»

Kukaan ei siihen vastanut. Mikosta yhtäkkiä alkoi näyttää, että se tapa,
jolla hän oli valmistanut vanhuksia aikeisiinsa suostumaan, tuskin
saattoi edullisesti vaikuttaa tuohon 19-vuotiaaseen tyttöön, joka eli
vielä kokonaan toisenlaista sielunelämää kuin he, raha-ihmiset. Hän ei
voinut katsoa Annikan suuriin, kysyviin silmiin. Hän kyllä koetti sitä,
yritti ajaa omiin silmiinsä hymyilevää ilmettä ja huulillensa
ystävällistä, makeata hyväntahtoisuutta. Mutta kun äänettömyyttä yhä
jatkui, alkoi ilma tuntua niin raskaalta, että hän lähti pois.

Hyvästi sanoessaan väritti hän ääneensä mitä ystävällisimmän,
rakastettavimman soinnun, hymyili Annikalle ja poistui.

Mutta ulos tultuaan hän viheltää vinkaisi, aivan kuin puhaltaakseen ulos
ikävän, kiukkua synnyttävän tunnelman. Hän ajatteli aivan sitä Annikan
katsetta. Ja se sapetti; eihän kukaan ihminen saata sellaista sietää!



VI.


Mikon mentyä huoahtivat vanhukset helpotuksesta. Äiti rupesi selittämään
ihmettelevälle tytölle, mitä täällä oli tapahtunut ja miten hän jo
kauhistuksissaan oli ajatellut, että kun ei ole ketään miehiäkään kotona
niin ... se Mikko voi tehdä mitä hyvänsä, ryöstää paperit arkusta
j. n. e.

»Sillä on luullakseni aikomus saada sinut emännäkseen», virkahti äiti
naurahtaen.

»Minut! Minutko?» Annikan silmät kuvastivat verratonta inhoa.

»Kaa, älä nyt noin!» nauroi äiti, ja sairas isä yhtyi samaan, sillä
tyttö osoitti asian mahdottomuutta ja inhoaan kaikenlaisilla eleillä.

Äiti lähti jo tupaan, Annikka jäi vielä kamariin. Hän mietti hetkisen
nähtävästi ollen jostain kahden vaiheilla. Mutta vihdoin hän kavahti
vuoteen laidalla istuvan isänsä kaulaan ja virkahti:

»Isä rakas, antakaa minun haltuuni ne Hautalan velkakirjat.»

»Mitä sinä niillä?»

»Minä ne vaan ottaisin.»

»Käske äitis tänne.»

Emäntä tuli, sai kuulla asian. Kummissaan kysyi hän, miksi Annikka
niitä tahtoi.

»Minä ne vaan säilyttäisin.»

Vanhukset olivat vähän hämillään. Äiti sanoi:

»Onko teillä sitten jo oikein varmat aikomukset Matin kanssa?»

»Eei olekaan, mutta...»

»Minä vain arvelen että, kuka sen tietää, tuleeko siitä mitään, sitä on
nuoruudessa niin monta tuulta, niin että...»

Ukko jatkoi siihen kituliaalla äänellä:

»Niin, ja jos sillä Hautalaisella on kovin paljon takausvelkoja niin...
Ei sinulla nyt ole vielä mitään kiirettä miehen ottoon.»

»Voi teitä!» huudahti Annikka, »eihän siitä nyt tarvitse mitään puhua,
eikä se tähän mitään koske, mutta...»

Tyttö rupesi kyyneltelemään.

»Mitä?» kysyi äiti.

»Niin, minä vaan arvelen, että jos isä kuolee ja ne joutuvat tuon Mikon
haltuun, niin se ne kohta panee hakemukseen. Ja olispa se hävytöntä näin
omakyläläisten kesken. Mutta kun minä saisin ne tallentaakseni, niin
eivät ne milloinkaan joutuisi Mikon käsiin.»

Ukko katsoi muorin silmiin:

»Annetaan vaan, samahan tuo on, ovatko ne Annikan vai meidän takana.»
Hän avasi arkun, otti sieltä laatikon, joka oli täynnä papereita. Vaari
sai sen verran tolkkua kirjoituksesta, että kun laatikko nostettiin
hänen viereensä sängyn laidalle, hän vaivaloisesti etsittyään löysi
oikeat paperit ja antoi ne Annikalle. Tämä lähti ne saatuansa viemään
niitä arkkuunsa.

»Olisi sitä pitänyt varoittaa, ettei se nyt vain niitä vielä anna sille
Matille», tuumaili vaari.

»Sopii sitä varoittaa, mutta eihän nyt niitä rupea antamaan.»

»Kuka ne nuoret takaa ja tietää mitä ne tekevät.» Ukko näkyi olevan
vähän levoton velkakirjain kohtalosta. Muorin huomio kiintyi meteliin,
joka kuului pihasta. Ikkunasta katsottuaan virkahti hän kiihoittuneena:

»No Tanelimäen Samu siellä nyt jo koniansa laskee pihanurmikkoa
järsimään!» ja alkoi rynnätä ulos. Hänen mennessään ukko vielä perään
muistutti:

»Puhu nyt sinä sille Annikalle, ettei...» Mutta silloin emäntä jo
lennätti porstuassa.

Pihaan todellakin oli ajanut mainittu Tanelimäen Samu, pitäjän laiskin
mies ja kuuluisin kerjäläinen, vaimoineen ja lapsilaumoineen. Aikomus
oli nähtävästi laskea hevonen syömään kauniille pihanurmikolle.

Kerjäläisiä tähän aikaan kyllä kulki niin vahvasti, että niitä oli
useita joka päivää kohti, ja niiden näkemiseen ja sietämiseen oli jo
siksi totuttu, että useatkaan eivät niille sanoneet pahaa sanaa. Mutta
Tanelimäen Samu, joka tätä elinkeinoa oli harjoittanut ammattinaan jo
elämänikänsä ja oli siinä niin vaurastunut, että nyt jo oli monta vuotta
hevosella kierrellyt, oli suulaan akkansa ja rupisten lastensa vuoksi
saanut erityisistä syistä kaikki omapitäjäläiset vihollisikseen. Sen
vuoksi hän enimmäkseen kiertelikin ulkopitäjissä, kautta Suomen. Nyt
lienevät ahtaaksi käyneet olot ajaneet perheen kotikulmille.

Kuin vihuri tuli Märkäsen emäntä tuvasta huutaen ja käsiään huitoen
ulos, kun Samun pojat ja tyttäret jo kilvan tupaa kohti riensivät
rääsyjänsä pyristellen, äidin vielä viimeisiä kuormasta nostellessa ja
Samun päästäessä valjaista voikkoa luuskaansa.

»Älkää, älkää tulko!» emäntä huuti huitoen käsillään ja estäen lapsia
tupaan menemästä. Sitten vanhemmille:

»Ette saa riisua siihen konianne, ei vaikka!... Kumma ettei teillä ole
edes sen vertaa häpyä, kun kehtaisitte ihmisten pihanurmikotkin
konillanne järsittää, muutamat... Nuo kakaratkin näkyvät taas olevan
niin ruvissakin että, Jumalako sen tietää, mitä kapia teissä
lieneekään... (Siikalahden Eliinalle, joka samassa tuli kylänkepin
kanssa pihaan) Katso nyt, hyvä ihminen! Ei saa mennä, poika, tupaan,
kyllä minä tuon teille ruokaa pihalle, eipä nyt ole kylmä.»

»Älkää hyvä emäntä olko niin ynsiä», pyyteli puhevuoron saatuaan Samu,
pikkuruinen ja nöyrä mieskääpykkä, joka muuten nähtävästi oli varustettu
monipuolisella ammattiinsa kuuluvalla kokemuksella.

»Niin, ja turski!» liitti perään akka, isompi ja väkevämpi miestänsä.
»Kyllä sitä rikastenkin kumminkin aina täytyy köyhempiänsä kärsiä».
Sitten molemmat puolisot vuorotellen ja yht'aikaa:

»Ei suinkaan mekään aivan maantiellä eletä. -- Niin ja elää meidänkin
täytyy. -- Niin ja ihmisiä mekin olemme, yhtä kalliisti lunastettuja
kuin tekin, vaikka ei Jumala olekaan meille maallista tavaraa siunannut.
-- Joo, joo, mutta onpa sitten tavara tallelle pantu taivaassa, missä ei
koi syö eikä ruoste raiskaa.»

»Eikä varkaat kaiva eikä varasta», täytti Siikalahden Eliina naurahtaen.

»Niin -- in!» todisti akka ja takoi nyrkkiä pivoonsa. »Älä sinä ilvehdi,
sinä, et sinä ole parempi kuin muutkaan! Jumala on antanut sun elää jo
niin vanhaksi, että sun iälläs mulla oli jo kolme lasta!»

Märkäsen emäntä purskahti hillitsemättömästi nauramaan käsiä yhteen
lyöden:

»Voi hyvät ihmiset, tuota suuta!»

Eliina punotti hämillään ja sanatonna.

Yhä totisempi sanasota siitä syntyi, jonka seurauksena oli, että Samu
joukkoinensa alkoi puuhata poislähtöä. Emäntä haki tuvasta
leivänpalasia, jotka pani erään pienen tytön helmaan. Toisenlaisissa
oloissa olisi Samun akka ne viskannut antajalle vasten naamaa, nyt ne
varmaan olivat tarpeeseen, kun ei niin käynyt.

Annikka tuli takapuolilta, luhdistaan, kun Samu joukkoineen jo oli pois
menossa.

»Kumma kun te viitsitte tuollaisen melun nostaa», hän äitiään nuhteli.

»Tuollaisen melun! Ole nyt vaiti. Kyllähän sinä antaisit pihan
kaikenmaailman kerjäläisten valliksi. Mutta ei se sovi, kun yritetään
pihaa saada pysymään viheriänä. -- Tuon kylänkepin toi Siikalahden
Eliina ja sanoi, että illalla on kokous Rauhalassa. Menetkö sinä sen
juoksuttamaan Hautalaan.»

»Menen.»

»Tule pian. Lehmätkin tuossa paikassa tulevat ja miehetkin. Minä menen
jo tekemään valkeata takkaan.»

Tultuaan portin taakse korjasi Annikka huivia päässänsä, suoristi
hameensa laskoksia, kasteli hiukan huivin nurkkaa ja pyyhkäisi sillä
poskipäitään.

Ja totta puhuen: hän olikin kaunis. Paljain jaloin hän ripeästi käveli
Hautalaan päin, sinisen harmaat silmät jostain aavistuksesta loistivat
ja hipiää värjäsi soma ahavan synnyttämä ruso; sopusuhtainen, jo
kypsynyt vartalo liikehti notkeasti ja varmasti.

Hautalan pihassa poika Matti teki seipäitä.

»Äikkistuikkis!» kuuli hän kuiskauksen takanansa.

»Vanha kulta»,[1] jatkoi Matti arvelematta, katsoi taaksensa ja löysi
Annikan siinä nauramassa.

[1] Sanansutkaukset eräästä kansantanssi-laulusta »Äikkistuikkis vanha
kulta, mulla on jo uusi».

»Keskimmäinen», penäsi Annikka.

»Kultako?»

Molemmat nauroivat. Matti istahti tolpalle ja katseli salaamattomalla
ihastuksella Annikkaa, joka isollavarpaallaan piirteli kuvioita pihan
hiekkaan ja kulmiensa alta tähysteli hymyillen Mattia. Ison ajan he
siinä kinailivat. Vihdoin tyttö äkkäsi jo kauan olleensa.

»Mene viemään kylänkeppiä, laiska!» virkkoi tyttö ankaran totisena.
»Siinä kun vaan istut ja laiskottelet. Kun isäs tulee, saat selkääs...
Huhui! Nyt tulee äitis!» Annikka, kuultuaan tuvan oven käyvän, lähti
tarhan kautta vilkaisemaan kotiin päin, mennessään vehkeillen ja
tuontuostakin olkansa ylitse taakseen katsoen. Matti huusi, kielteli
menemästä, ja kun ei tyttö seisahtunut, jäi siihen kylänkeppi kädessä
ikävöiden tähtäilemään tarha-aidan taakse, miten Annikka vielä viimeisen
nurkan takana mennessään vehkeili, kunnes sinne katosi.

Samassa jo seisoi Hautalan emäntä kuuhoillen portailla. Hän oli pieni,
noin viidenkymmenen ikäinen, kalpeaverinen vaimo. Nyt, samoin kuin
melkein aina, hänellä oli valkea liina sidottuna pään ympäri, otsasta
niskaan. Tuossa asussa teki hän semmoisen surullisen viehkeän, puoleensa
vetävän vaikutuksen, että melkeinpä vieraankin teki mieli sanoa äidiksi.
Vaalean sinisissä silmissä, jotka hän nyt kysyvinä kiinnitti poikaansa,
oli tavallisesti omituisen haaveellinen loiste.

»Kuka se oli?»

Matti vieläkin haaveksien ja piippuaan poltellen nojaili tarha-aitaa ja
vastasi välinpitämättömästi:

»Ei paljo kukaan.»

Äiti kumartui ottamaan jotain luudanvartta liiterin alta.

»Sepä kummallinen otus oli sitten.»

»Märkäsen Annikka se oli.»

»Mitä asiaa sillä oli?»

»Kylänkeppiä toi.»

Äiti nähtävästi oli aikeessa jatkaa vielä, sillä hän näytti uteliaalta,
mutta samassa alkoi kuulua rattaiden ryske portin ulkopuolelta ja se
saattoi hänet toisiin ajatuksiin. Lähtien itse tupaan sanoi hän Matille:

»Isäsi tulee, mene työhösi.»

Matti kiirehti seivästukille.

Samassa ajoi isäntä pihaan aidaskuormineen. Hänen tyypilliset
ulkopuoliset omituisuutensa ilmenivät nyt hyvin selvinä: ruumis pitkä,
tanakka, jyryselkäinen, otsa keskinkertainen, kasvot teräväpiirteiset,
parrattomat, silmissä tuikea katse. Päällä oli siniseksi värjätty
aivinainen pusurimekko ja jaloissa omatekoiset pieksut, joiden ruojusten
alle housun lahkeet olivat sidotut. Isännän silmä äkkäsi kohta
kylänkepin, mutta kuitenkin hän jostain mielijohteesta kysyi
ensimäisenä:

»Mitä tuo Märkäsen Annikka täällä teki?»

»Toi kylänkepin.»

»Hm ... mitä se tahtoo?»

»Kokoukseen tietysti.»

»Mistä asiasta?»

»En minä kysynyt.»

Kysellessään päästeli isäntä hevosta valjaista.

»No mitä sitä keppiä täällä makuutetaan? Mene viemään.»

»Juuri se tuotiin», sanoi Matti ja lähti viemään keppiä Kannostoon.

Saatuaan hevosen valjaista juotti isäntä sen kaivolla, sitoi ohjaksista
kiinni rattaisiin ja meni tupaan.

Emäntä tarjosi ruokaa, mutta hän sanoi jaksavansa odottaa siksi kun
muukin väki tulee.

»Alkaako ruis metsävainiossa näyttää paremmalta?» kyseli emäntä.

»Eei, mitenkäs se, kun oraat ovat lähteneet ja mistä niitä uusia tulee.
Joku pirulainen oli taas pannut rinninkin seposelälleen.»

»Eikö ollut eläimiä?»

»Ei.»

Ja sitten he molemmat valittivat, miten ilkeitä ja hävyttömiä ovat
paimenet, joiden syyksi asian uskoivat. Mutta kohta isäntä käänsi puheen
toisaalle:

»Kuule, tiedätkö sinä, kulkeeko se Matti tuolla Märkäsen tyttärellä?»

Emäntä vähän säpsähti, sillä isäntä ei tavallisesti sekautunut
tuollaisiin kysymyksiin, -- mutta samalla leimahti iloisempi ilme
silmissä, kun vastasi:

»Olen minä siitä kuullut, ja kylläpä se vähän siltä näyttääkin.»

»Siitä ei tule mitään niin kauan kuin minä elän!»

Emäntä ei ollut tuota ensinkään odottanut. Hämmästyneenä kysyi hän:

»Miksi ei?»

»Siihen on monta syytä.»

»No mitä?» Emäntä asettui, nähtävästi yhä enemmän hämmästyneenä, kädet
lanteilla kuuntelemaan.

»Ensiksikin minun poikani ei saa ikänä tulla Siikalahden Mikolle
langoksi.»

»Mitä ... eiväthän he mitkään langot siltä olisi enää, kun Siikalahden
emäntä on kuollut?

»Vaikka. Mutta sinä tiedät, että minulla on velkaa Märkäselle. Minä en,
Jumal'auta...»

»Älä vanno!»

»Mä sanon: minä en _Jumal' auta_ voi sitä nyt maksaa vuosikausiin, sillä
nytkin tulee katovuosi kenties sellainen, jota ei ole nähtykään.»

Äänessä, millä se lausutiin, oli niin paljon katkeruutta, että emäntä ei
heti uskaltanut vastata mitään.

»Jumala sen tietää», huokasi hän vihdoin.

»Jumala? Kyllä sen jo tietää talonpoikakin, että nyt katovuosi tulee.»

»Se on Jumalan, Kaikkivaltiaan neuvossa vielä, joka voi kääntää pahan
hyväksi, pelon...»

»Koska sinä olet nähnyt Jumalan kasvattavan rukiita sellaisesta maasta,
missä ei ole oraita, ja sellaisena suvena, joka alkaa juhannuksena?»

Emäntä vain huokasi, sillä hän ei vastaväitteillään tahtonut kiihdyttää
tulisen miehen kiukkua.

»Ja siihen nähden», jatkoi isäntä, »Siikalahden Mikko ei saa ikänä saada
aihetta ilkkua ja pistellä minulle siitä, että minä olen köyhinä vuosina
pelastunut häviöstä sillä, että poikani on naimisissa Märkäsen tyttären
kanssa ja ett'ei Antti _säälin_ ja _lankouden_ vuoksi viitsi minua
hätyyttää. Minä tahdon olla vapaa sellaisesta säälimisestä.»

»Ajattelehan nyt vähän...»

»Mitä? Minä menen kunnialla häviöön, jos minun täytyy häviöön mennä.
Sillä koko pitäjä tietää, etteivät minun velkani ole minun omia
velkojani, vaan takauksista syntyneitä.»

Emäntä ei enää vastustanut, sillä hän ymmärsi, että hänen miehensä
katkeramielisyyteen oli tänään joku erikoinen syy, ja se nyt sattumalta
kohdistui tietoon Matin naimispuuhista. Kun äiti ei siinä nähnyt mitään
pahaa eikä vastustettavaa, jäi hän vaan toivomaan, että asiasta tulisi
tosi. Ja toden hän siitä kyllä ymmärsi tulevan, jos Matti tahtoi. Ainoa,
mitä oli pelättävissä, oli isän ja Matin riitaantuminen. Kun isäntä meni
purkamaan aidaskuormaansa, valtasivat monenlaiset tuskastuttavat
ajatukset emännän, sillä katovuoden uhka, josta hänen miehensä juuri oli
hänellekin maininnut, tuli noiden muiden kanssa yhdessä painamaan mieltä
kuin vuori. Kesken puuhailuaan astiain kera istahti hän ikäänkuin
hervahtuneena penkille ja huokasi:

»Jumala koettelee meitä.»

Ja siitä hän nousi melkein kohta, pistäysi kamariin, lankesi polvillensa
vuodetta vasten ja rupesi rukoilemaan.



VII.


Se innostus, joka valtasi ihmiset juhannuksen aikaan ihanain, lämpimäin
kesäilmain vuoksi ja sai toivomaan, että ilmain tavaton lämpöisyys
korvaisi keväimen puutteen, alkoi saada lauhduttavia vaikutuksia jo
heinäkuun alussa, sillä ilmat jäähtyivät.

Eräänä päivänä heinäkuulla istui Hautalan väki pöydässä illallista
syöden. Ilma oli pilvinen ja harmaan näköinen, sen lisäksi tuuli.
Mieliala syöjissä näytti olevan tavallista painostavampi, sillä
ainoastaan harvoja sanoja vaihdettiin, pääsemättä ollenkaan vauhtiin.

Pöydästä nousi ensimmäisenä talon nuorempi poika, kaksitoistavuotias
Antti, kävi ottamassa kivitaulun naulastaan ja rupesi siihen
riipustelemaan. Isä sai tästä aihetta sanoa:

»Pane pois se taulu.» Ja äiti, joka näytti tätä muistutusta aavistaneen,
jatkoi perään, ikäänkuin tehden asiaa sovinnollisemmaksi:

»Kuinka se Antti sen nyt taas ottikin siihen.»

»No niin kauan minä vain, kun te syötte», intti poika, aikoen kuitenkin
heti seuraavan käskyn kuultuaan, panna taulun pois.

»Niin kauan», matki isä.

»Antakaa pojan opetella kirjoittamaan», virkkoi Matti.

»Mitähän hyötyä suliakin siitä opistasi on? Ei se ainakaan elätä?»

»Eipä taida tappaakaan.»

»Hm.»

Isä oli vähän aikaa vaiti.

»Kyllä se hyvä on kun osaa», sanoi Tuomi-Kustaa, joka oli päivätyössä
talossa. Poika jatkoi yhä piirtelemistään, koska ei isä näkynyt
ankaraksi käyvän.

»Oon se, että osaa hyvin vehkeillä ja juonitella,» pilkkasi isäntä.

»Eiköhän teidän mielestänne sitten kirjoittamisen taidolla voi tehdä
muuta kun vehkeillä ja juonitella?» kysyi Matti.

»Minähän olen sen sulle sanonut sata kertaa, että minä en ole koskaan
nähnyt kirjoittamisen taidolla tehtävän muuta kuin vehkeiltävän ja
juoniteltavan!» ärjäisi isäntä, ja jatkoi vielä perään: »Mitä sinäkin ja
Varpulan Valee nyt teette taidollanne, kun ei teillä ole tilaisuutta
vehkeilyyn ja juonitteluun, mitä jo?»

»Noo, ei sitä nyt vielä tiedä, vaikka joskus elämässä tarvitsisi.»

»Ei ikänä rehellinen talonpoika tarvitse sellaisia konsteja, sen minä
sanon kovaakin! Ettepä te, enempää toinen kuin toinenkaan, saa tolkkua
edes oikeuden protokollasta.»

»Kyllä niistä muuten selvä saadaan, mutta kun ne ovat ruotsia.»

»Sepä se!»

»On niitä nyt muitakin kirjoituksia, joista sopii ja tarvitsee saada
tolkku.»

»Mitä kirjoituksia? Ei mihinkään suomalainen kirjoitus kelpaa. Etkö
muista, kun me Metsä-torpparin kanssa yritimme viime käräjissä
kiinnittää sitä Valeen tekemään kontrahtia, niin tuomari määräsi
Kaleniuksella teettämään uuden kontrahdin ruotsinkielellä? Ei kelvannut
edes se, kun se oli talonpojan tekemä ja suomenkielinen. Mutta minä
sanoin heti tuomarille, että sellainen mies kun Kalenius ei kelpaa
tekemään mulle mitään, että jos sen välttämättä pitää olla herrain
tekemä, niin saa sen sitten kohta tehdä vähän paremmat. -- Oli vähällä
antaa mulle siitäkin sakkoa», hymyili hän.

»Kuule lempoa!» ihmetteli Tuomi-Kustaa.

»No sellaista se on aina. Sen tähden ne kaikki kirjoitukset ruotsiksi
vaativat että herrat saisivat pitää kaikki kirjoitusvehkeet ominaan.
Kyllä ne siksi poikia ovat etujansa valvomaan ja kaikki yksistä puolin,
että älä mene niiden kanssa marjailemaan! -- Poika, pane pois se taulu,
minä sanon.»

»Antaa kirjoittaa, osaahan se sitten edes nimensä», puolusti Kustaa.

»Hiiteen koko touhu! Joka osaa kirjottaa, on jo niin kuin herrain
sukua.»

Poika vei pahoilla mielin pois taulun, johon vanhemman veljen
alkuopastusten perästä oli jo alkanut kirjaimia syntyä. Isäntä
nähtävästi oli tuimalla tuulella, kun hän laskien kädet ikkunalaudalle
jäi katselemaan ulos pilviin ja kuuntelemaan nurkissa vinkuvaa tuulta.
Toiset lähtivät heti syötyään ulos työmailleen. Niin tavatonta kuin se
olikin, jäi isäntä nyt toisten jälkeen pitemmäksi aikaa tupaan. Mieliala
tuossa pilviin katsellessa ja tuulen vihellystä kuullessa näkyi yhä
synkkenevän. Kun hän otti kätensä pois ikkunalaudalta ja oikaisihe
penkille pitkäkseen laskien syvän raskaan huokauksen rinnastaan,
katsahti takan luona puuhaileva emäntä häneen arasti ja kummasteleva
ilme silmissä. Samalla tuli hänelle kiirettä asiaa kamariin. Mutta
siellä hän seisahti keskilattialle, pyyhki esiliinan kulmalla silmistään
esiin tunkevat kyyneleet ja huokasi tuskasta värisevällä äänellä:

»Jumalani, jumalani, armahda meitä!» Sitten kohta hän levottomasti
pyörähti askareilleen, ajatuksissaan yhä kertoen rukoustaan. Häntä niin
tuskallisesti ahdisti kaksi asiaa: ensiksi se, että hän luki miehensä
kasvoista, kun se selällään, piippu suussa ja kädet pään alla makasi
penkillä, paatumuksen ja vihan ilmeen, toiseksi, että hän ymmärsi tuon
ilmeen syyksi katovuoden pelon, joka kaikista merkeistä päättäen oli
odotettavissa. Ja hän rukoili askaroidessaan, että Jumala ottaisi pois
katovuoden uhan ja poistaisi samalla hänen mieheltänsä paatumuksen syyn.
Mutta hänen ajatuksensa olivat niin hajalla ja sydän katovuoden pelon
tuottamaa tuskaa täynnä, että mitä enemmän hän puuhaillessaan rukoili,
koettaen kiinnittää ajatuksiaan lohdutuksen toivoihin, sitä enemmän
tuska vaan kasvoi. Hän toivoi, että hänen miehensä menisi pois, väen
luokse, jotta hän saisi tilaisuutta rauhassa polvistua ja ääneensä
huutaa. Mutta isäntä makasi hievahtamatta, ja kasvojen ilme muuttui yhä
synkemmäksi.

Hautalaisen piippu oli sammunut, mutta hän ei ajatellut sitä. Silmät
olivat auki ja tuijottivat eteenpäin, ne eivät kuitenkaan näyttäneet
katsovan mitään erittäin. Joku tuulen puuska viskasi ikkunaruutuun
muutamia sadepisaroita, jotka rapisivat kuin rakeet. Silloin liikahtivat
hänen silmänsä aivan kuin kysyen, olivatko ne rakeita. Ja vaikka ne
eivät niitä olleetkaan, tunsi hän kasvojensa pinnalla hyvin elävästi,
miltä tuntuu, kun rakeet heinäkuulla poskia pieksävät...

Sen lisäksi, että sydämen pohjalla makasi lyijynraskaana katovuoden
uhka, kokoontui sinne kaikenlaista muutakin lisäämään painoa, joka
johtui pääasiasta.

Hän oli aikansa mieheksi ottanut paljon osaa yhteisiin pitäjän asioihin,
oli nauttinut ja nautti yhä vielä pitäjäläistensä luottamusta.
Lautamiehenäkin oli ollut, mutta oli kerran oikeuden edessä solvannut
entistä nimismiestä Lindblomia siksi pahoin, että siitä syntyneen
kanteen johdosta poukahti laudalta. Ei siitä Lindblomikaan tosin paljoa
hyötynyt, sillä Hautalainen nosti häntä vastaan kanteen useista
virkavirheistä. Juttu monien mutkain perästä päättyi siihen, että
Lindblom menetti virkansa. Kapteeni Stoltin y. m. herrain kanssa oli
Hautalainen käräjöinyt, useinkin joutuen tappiolle riitajutuissa,
saaden sakkoja, mutta voittaen pitäjäläisten luottamusta yhä
suuremmassa määrässä. Sillä yleisen mielipiteen mukaan oikeusistuimet
ratkaisivat herrain ja talonpoikain välisiä riitoja kovin
puolueellisesti, aina edellisten eduksi.

Hautalan Janne ylpeili riitajutuistaan, tappioistaan melkein enemmän
kuin voitoistaan. Kokemukset olivat tehneet hänet muuten siksi
itsekkääksi, että hän asioissa, joihin koski, tahtoi aina sanoa
ratkaisevan sanansa.

Kun katovuodet, joita nyt oli useampia peräkkäin saatu, olivat alkaneet
viedä kansan tilaa huimalla vauhdilla rappiota kohti, katkeroitti se
aivan erikoisella tavalla Jannen mieltä. Hänen ihanteensa oli
itsenäinen, muista riippumaton talollinen, jonka ei tarvitsisi olla
muiden kuin Jumalan ja keisarin alamainen. Samalla kuin köyhyys
lisääntyi, hävisi tuo itsenäisyys. Jollain, itselleen vielä aivan
selittämättömällä tavalla, tunsi hän sellaista jo oman itsensä suhteen.
Jotain oli hänessä ikäänkuin kulunut heikommaksi, jonka nyt tunsi
horjuvan, niin vähän kuin hän sitä vielä itselleen tunnustikin. Nuo,
joiden varsinaisena ammattina näkyi olevan rikastuminen ja jotka siihen
tarkoitukseen käyttivät muitakin keinoja, ei vain rehellistä
maanviljelystä ja siinä etupäässä kelpo rukiin kasvatusta, ne nyt ilman
ehtoja näyttivät tulevan miehiksi, joilla oli paljon sanottavaa muiden,
oikeain tavallisten, rehellisten talonpoikain asioissa. Häntä iletti se
mateleva nöyrämielisyys, jota hän oli talollisissa toisessa toisensa
jälkeen alkanut huomata.

Itse oli hän aikaisemman verrattain ison velkataakan alta kohottautunut
omavaraiseen asemaan. Mutta näinä viime kuluneina vuosina oli hän,
nähtävästi usein huomioon ottamatta ollenkaan tilaa, mihin hän sen
kautta joutui, -- mennyt auttamaan, takaamaan ja tukemaan hyvin monia
tuttaviaan. Kyllä hän usein takaukseen mentyään katui jälestäpäin. Mutta
melkein aina kun sellainen oli kysymyksessä jonkun hyvän tuttavan
suhteen, myöntyi miltei empimättä jokseenkin yksinomaisesti vain sen
tähden, että hän ei tahtonut millään kurilla nähdä ketään edessään
sellaisen asian vuoksi masentuneena ja nöyrtyneenä. Hän tunsi itse
sellaista halveksimista niitä vastaan, jotka rahojen korot tahtoivat
»pennin päälle», että hän ehdottomasti tahtoi menetellä siten, ettei
vaan kukaan häntä kohtaan sellaista tuntisi.

Muita sen vuoksi olivat takavuosina ensinnä omat säästöt menneet
takausvelkain maksuksi, sitten oli jo täytynyt muuttaa muita sellaisia
omiin nimiin.

Kaikki nuo seikat johtuivat nyt tuossa maatessa mieleen.
Takaussitoumukset, toinen toisensa jälkeen, alkoivat yhä varmemmin
näyttää omilta veloilta. Ja vaikka hän koetti pitää pystyssä vanhaa
horjumatonta kurssia, että »kyllä Hautalainen aina asiansa vastaa», --
niin mielikuvitus tuntui kuitenkin niin horjuvalta, että karsi
selkäpiitä. Vaikka olisi miten koettanut, ei enää voinut tuntea itseänsä
niin varmaksi kuin ennen. Ja hänestä näytti kuin koko se ryhmä, jota
vastaan hän oli elämässään sotinut, tuo penninnylkijäjoukko ja herrat,
joilla kumpaisillakin näytti olevan niin luja pohja jalkainsa alla,
olisivat olleet yhteissä liitossa masentamassa ja hävittämässä
itsenäistä talonpoikaa...

Emäntä olisi hänen huomaamattaan saattanut aivan hyvin polvistua
peräsängyn kulmassa penkkiä vasten, niinkuin hän usein yksin ollessaan
teki, sillä isäntä ei ollut ensinkään huomannut sitä, että hän oli ollut
tuvasta pitemmän aikaa poissa, ullakolla. Tullessaan sieltä alas tapasi
emäntä eteisessä Valkolan Juhon, joka oli tupaan menossa. Vieraan tulo
emäntää ilahutti siinä toivossa, että nyt syntyy tuvassa ainakin
keskustelua, joka voi johtaa isännän mielen vähemmin huolenalaisiin
asioihin. Sillä mikään ei ollut hänestä niin raskasta kuin se, että
hänen miehensä synkeänä mietti ja tuijotteli.

Valkolan Juhon astuessa tupaan havahti Hautalainen, nousi ylös, kutsui
vieraan istumaan penkille ja toi tupakkalaatikon.

Valkolainen oli pitkä, hoikka nuorehko mies, talollinen toisesta päästä
pitäjää. Muutamat piirteet kasvoilla kuvailivat pohjaltaan iloista ja
reipasta luonnetta. Tavallisissa oloissa hän alkoi puhua jo heti kun
ovesta tupaan astui ja sitä sitten riitti. Mutta nyt oli hän
harvasanainen. Hautalainen huomasi sen, joten se hiukan iloisempi ilme,
joka oli hänen kasvoillaan väreillyt Valkolaisen sisään astuessa,
hävisi. Eikä keskustelu tahtonut päästä alkuun, vaikka se yleensä
heidän välillään luisti tavallisissa oloissa, sillä he olivat hyviä
ystäviä. Hautalainen rupesi kohta aavistamaan, että Juhon asia tällä
kertaa koski jotain velkajuttua.

Niinpä se olikin. Klitsi oli vaatinut maksamaan sen 50 ruplan suuruisen
velkakirjan, missä Hautalainen ja Varpulan Valee olivat takaamassa. Juho
oli lähtenyt sitä varten, että jos saisi mukaansa takausmiehet, niin
mentäisiin yhdessä puhumaan Klitsille, että eikö se nyt odottaisi
syksyyn.

»Syksyyn», hymähti Hautalainen raskaasti. Valkolainen ymmärsi
tarkoituksen.

»Niin kyllähän nyt ei ole vuodentuloista suuria toiveita, mutta...»,
sanoi hän ontelolla äänellä.

»Mitä mutta?» Janne katsoi Juhoa puoleksi säälivä, puoleksi pilkallinen
ilme silmissä.

Vaikka Juhoa oli hypoteekkilainan hanke niin innostanut, tunsi hän nyt
kuitenkin, kun piti kertoa Hautalaiselle, että hän on päättänyt sitä
hankkia, olevansa hyvin epävarma ja hämillään. Sillä hän tunsi Jannen
ajatukset siitä hommasta jo edeltäpäin. Ja kun hän vihdoin oli saanut
Jannelle selvitetyksi puuhansa, oli Jannen suu leveässä pilkkahymyssä ja
otsa ankaroissa rypyissä.

Seurasi vähän aikaa äänettömyyttä, kunnes Janne, katsellen ulos
ikkunasta, johon taas pirskui muutamia kylmiä sadepisaroita kuin
rakeita, virkahti:

»No sitten ei sinun tarvitse kauan odottaa vasaramarkkinoita. Herrat
joutuvat hyvästi sellaisissa asioissa.» Tämä lausuttiin katkeralla
äänellä, johon taas epäilemättä vaikutti ulkoilman synnyttämä tunnelma,
että luonto oli liittynyt yhteen liittoon kansan painajaisten kanssa.

Juho puolusteli hypoteekkilainan hyviä puolia ja sen edullisia ehtoja
heikonpuolisesti, sillä hän tunsi, ettei mikään maailmassa saisi tuota
miestä muuttamaan mielipidettään, silloin kun oli tuolla tuulella.

Se asia jäi siihen. Janne rupesi Klitsiä kiroilemaan ja noitumaan, että
kun sellaistakin miestä tässä vielä pitäisi pokkuroida. Mutta suostui
kuitenkin lähtemään Juhon mukana Varpulaan ja vaikkapa Klitsiinkin,
koska ei tuntunut olevan työn halua eikä muutakaan erinomaista
tekemistä.

Varpula oli toisessa päässä kylää. Ehdittyään pihaan kuulivat he tuvasta
kovaa melskettä ja rähinää. Samassapa jo ovesta poukahtikin rappusille
suinpäin juopunut mies, jonka he tunsivat heti kuleksivaksi kelloseppä
Ahlströmiksi. Valee, joka miehen oli heittänyt, seisoi punoittavana ja
kiukusta hehkuvana eteisen ovella.

»Niinpä täällä heitellään miehiä kuin tallukkaita», virkahti Hautalainen
ja jäi rappusten eteen katselemaan Ahlströmiä, josko tuo nousisi.

»Mene tiehesi, lurjus!» ärjyi Valee.

Ahlström alkoi sovitella jäseniään ylös nousua varten ja näkyi olevan
oikein aika juovuksissa. Nenästä vuosi verta, ja silmät, jotka
juopumuksesta veristivät, olivat kummallisesti pakarallansa, kun hän
tajuttomasti, ikäänkuin apua pyytäen, neljälle ulottimelle päästyään
tuijotti Hautalaiseen ja Valkolaiseen.

Miehet lähtivät tupaan. Emäntä tuli ovessa vastaan.

»Eihän sen kovin huonosti käynyt?» kyseli hän säälien juopunutta
katsellen.

»Kävi miten kävi, tuollaisen», arveli isäntä.

»Noo.» Emäntä katsoi häntä moittivasti. »Herra auttakoon, kun sen
nenästä juoksee veri!»

Miehet menivät tupaan. Ahlström kyllä näkyi huomaavan, mitä tapahtui,
sillä heti kun miehet olivat menneet, laski hän tuiman kirouksen. Emäntä
meni, ja vaikka inhoten, auttoi juopuneen ylös, talutti ja kehoitti
menemään. Ja kelloseppä meni kiroillen, hoiperrellen ja hammasta purren.

Tuvassa olivat talon rengit ja piiat jo koolla, työstä kotiutuneina.
Siellä nauroivat kaikki muut, paitsi yksi, paksusäärinen ja
möllähuulinen piikatyttö, joka itkeä nikotti oviloukossa ja toraili
toisia vastaan, jotka kaikin näkyivät hänelle puhuvan.

Isäntä vei vieraansa kamariin. Täällä näytti olevan sisustus
uudenaikaisempi kuin useitten naapurien kamareissa, sekä järjestys
somempi ja siistimpi. Talo muuten olikin kylän parhaimpia. Nykyiset
omistajat olivat siihen muuttaneet 7--8 vuotta takaperin Korvenloukolta,
missä ennen omistivat pienen Laitalan talon. Mutta kun emännän
perintöjen avulla kävi mahdolliseksi ostaa suurempi talo, myytiin
Laitala ja muutettiin Varpulaan, joka saatiin huutokaupassa edullisella
hinnalla. Rahoja oli vielä jäänyt kokolailla jälelle, joten talous
hyvin hoidettuna pysyi varmalla kannalla, vaikka huono aika rasittikin.

Vieraitten utelemisten johdosta kertoi Valee äskeisen kahakan syyn. He
olivat olleet hyviä ystäviä Ahlströmin kanssa, sillä miehellä oli hyvä
järki ja paljon tietoja ja hänen oli tapana käydä täällä lukemassa
»Turun Sanomia». Kirjoissa ei sillä ollut mitään sorkkia, maine oli
kaikin puolin puhdas. Selvällä päällä ollessa hauska, puoleensa vetävä
mies. Mutta juovuksissa ei sitä viitsi kärsiä kukaan, kaikkein vähimmin
hän, Valee. Noo, nyt oli tullut aika mettona, mennyt kaulailemaan tuota
Tiina-tönkälettä ja niakalehtamaan, ja sitten ruvennut tahtomaan
emännältä kahvia itselleen ja Tiinalle. Tuli viimein hänen ääreensä,
puhui niin lehmältäisiä ja aina väliin niakalehti Tiinalle niin, että
hänen luontonsa jo alkoi kuohua. Ei hän olisi kuitenkaan viitsinyt
kimppuun käydä, mutta tuo piika tomppeli rupesi samaan juoneen ja alkoi
emännältä kahvilaitoksia urputtaa, niin hän huomasi jo, että niillä on
jotain yhteisiä vehkeitä ja että se repale on saanut ymmärtämätöntä
tyttöä narrata. Se kävi jo niin aatamille että ... antoi kellosepälle
vähän loikaa.

Toisten mielestä se oli ihan oikein. Valee otti pullon kaapista ja
kaatoi ryypyn mieheen. Se oli luultavasti vielä kotitekoista perää,
sillä varakkaammat sitä olivat varustaneet siksi, että riitti monen
vuoden tarpeeksi.

Valkolaisen asian otti Valee verrattain paljon keveämmältä kannalta
kuin Hautalainen, minkä ehkä vaikutti se, että hän yleensä ei ollut
paljoa sekaantuneena takaussitoumuksiin, ja se, että hän oli
varakkaampi. Valee oli jo ennen kuullut Valkolaisen aikomuksesta hankkia
hypoteekkilaina. Tätä asiaa katseli hän ihan toisilla silmillä kuin
Hautalainen, ja heillä oli siitä ollut usein kovasanainen kiista. Se
alkoi nytkin heti. Mutta niin jyrkästi kuin Hautalainen vastustikin
Valeen valoisempia käsityksiä asiassa, huomasi selvään hänen nyt
helpommasta puhetavastaan, että ajatustenvaihto oli keventänyt painoa
hänen sydämeltään ja että Valeen vakuuttava, tulevaisuuteen luottava
mieliala ei ollut häneen vaikuttamatta.

He lähtivät Klitsiin.



VIII.


Kauppias Mikkel Klitsi oli omituinen mies, sukkela mies tahi naurettava
mies, aina sen mukaan, miten kukin erilaisia luonnon ominaisuuksia
arvostelee. Hän oli omassa pitäjässä syntynyt, saanut kirjoituksen ja
laskennon opetusta eräältä papin apulaiselta. Oli ollut erään
vaasalaisen kirkolla olevassa puodissa puotimiehenä parisen vuotta. Kun
silloin täytti laillisen iän ja sai käteensä parintuhannen ruplan
suuruisen kotiperinnön, perusti itse liikkeen. Puodissa seisoi hän ensi
aikoina itse, mutta kyllästyi siihen vihdoin, kun ei tahtonut oikein
olla aikaa ryypätä ja hauskaa pitää, johon hän hyvien tulojen kera oli
totutellut. Vaimo koetti auttaa puodissa, mutta kun oli tottumaton ja
aika muutenkin meni kotitouhuissa, ei siitä tahtonut tulla mitään.

Mutta sittenpä keksittiinkin puotiapulaiseksi Kustaa Kastori, kaikin
puolin sopiva mies. Tämä muuten oli vaan tavallinen työmies,
neljänkymmenen ikäinen, kovin laiska ja juonikas tekemään juuri mitään
muuta kuin kummastuttamaan ihmisiä merkillisellä luvunlaskutaidollaan.
Jotkut pitävät Kustaata hupsunakin, kenpäties vain siksi, että hän oli
niin erinomaisen suulas, -- sillä pohjalaiset eivät koskaan pidä
suulasta miestä oikein viisaana. Mutta luvunlasku, se oli Kustaan
intohimo, hän laski tiellä käydessään, tupien raheilla istuessaan ja
loikoessaan, jopa väliin nukkuessaankin. Asetti alituiseen uusia, oikein
»hirmuisia» kysymyksiä ja ratkaisi niitä ääneen laskien.

Tämän miehen sai Klitsi puotimiehekseen. Kylläpä Kastorilla olikin
siihen oivat ominaisuudet, jahka laskee vaan pois hänen synnillisen
makeisten halunsa. Klitsin puodille oli Siikalahden kylästä noin kaksi
kilometriä. Kauppapuoti oli pieni putka, varustettu ainoastaan
välttämättömillä kaupantekotamineilla. Tänään oli ollut oiva liike.
Kastori oli saanut tyhjentää suureen saaviinsa koko joukon voipyttyjä,
antaa niistä pumpulilankoja, toiselle tamperelaisia pukukankaita,
kolmannelle ja neljännelle venäläisiä mattojauhoja j. n. e.

Liikkeen johdosta oli kauppias itse hyvällä tuulella. Hän oli ruvennut
»rommittelemaan» ja ryypännyt aamupäivän kuluessa jo useita laseja. Ilma
oli ollut lämmin. Hänen mitättömän pieni nenänsä tihkui vesiherneitä,
kun hän vanhanaikaisessa soututuolissaan kiikkui ja lojui puotikamarin
lattialla ja jostain »viisusta» uskollisella hartaudella lauloi,
kimakalla, honottelevalla äänellään:

      »Sä olet hellin iloni,
      Mun rakastettu neitoni,
      Sua helleydellä ainiaan,
      Rakastan hamaan kuolemaan.

Miehellä ei ollut korvaa rahtuakaan, sen lisäksi hän honotteli. Kun hän
nyt huusi koko voimallaan, olisi jääkarhunkin ollut vaikeata olla
nauramatta, puodista oli siihen asti kuulunut kovaääninen puhelu, mutta
se taukosi heti hiljaiseen supattelemiseen, kun kauppias alkoi laulaa.
Ne kuuntelivat siellä pystyssä korvin, tirskuivat ja nauroivat
vatsojansa pidellen.

Klitsillä oli pitkä paltto yllä, -- se oli muuten aina, kun hän
ryypiskeli.

Kuultuansa puheitten puodissa taukoavan meni hän, otti hyvän
rommiryypyn, avasi puodin oven ja tuijotteli sinne omituinen hymy
huulilla. Ihmiset puodissa koettivat asettua totisiksi, niin vaikeata
kuin se olikin.

»Kauppa käy kuin siimaa», honotteli hän aikansa tuijoteltuaan puotiin ja
nauroi silmiä siristäen.

»Laulanko mä teille?» kysyi hän.

»Laulakaa! -- Antaa tulla vaan.»

»Ei saa laulaa», kielsi Kastori, hyvin tietäen, ettei hänen kieltonsa
siinä mitään merkitse.

»Laulan mä, Kustaa, oikein korean laulun!»

Hän jätti oven auki, veti soututuolinsa likemmäksi ovea ja alkoi pää
kallellaan vetää:

      »Maan ja taivahaan,
      Mä aina unhotaan.
      Sua ajattelen ainaa
      Kun sä illoin
      Aamuin loistat niin,
      Sä olet rukouksenii.»

Puodissa-olijat poistuivat oven kohdalta koikkaellen naurunsa käsissä,
paitsi muuan kuuro ukko, joka ei laulua erottanut, vaan suuttuneena
katseli puotimiestä ja noita ihmisiä, joiden luuli hänelle nauravan.
Viimein tämä leikki loppui siihen, että Kastori kävi vetämässä kamarin
oven kiinni. Ei tullut kauppias sitä enää avaamaan, vaan kiljui sitä
hartaammin.

Muiden mentyä ilmestyi puotiin rojuluinen mies. Tämä oli torppari
metsäloukoilta, nimikin oli Erämaan Heikki. Ei ollut mies puhelias,
Kastori sai kauan asioita udella. Jauhoja viimein alkoi kysellä. Kun
Kastori selitti, että naula maksoi 20 penniä, tuijotteli mies hetkisen
Kastorin silmiin ja näkyi sitten herkiävän välinpitämättömäksi koko
asiasta. Kastori jo alkoi tuskastua. Mutta päästiin vihdoinkin siksi
tolkulle, että Heikki veti taskustaan esiin hopeakuorisen Londonin
kellon ja kyseli, paljonko saisi jauhoja velaksi tätä panttia vastaan.
Kastori tutki kellon. Se oli siihen aikaan vähintään 20 markan arvoinen.
Kastori tarjosi leiviskän jauhoja. Mies katseli tuijotellen, oikeinko
tuo todella? Silmäkulmiin vetäysi jotain naurunkierrettä ja -- hän pisti
kellon taskuunsa.

»Tuleeko kauppa?» kyseli Kastori tolkussaan.

»Mikä kauppa?»

»No, tämä jauhojen ja...?»

Mies hymähti.

»Eihän se mikään kauppa ole -- ilmanhan multa kellon veisit.»

»Ei tuollaisilla ole tähän aikaan suurta arvoa.»

»Eikä mun joukkoni kauan elä jauholeiviskällä. Syödään männynparkkia ja
jäkälöitä.» Mies meni pitemmittä puheitta pois. Kastori katseli hänen
peräänsä. Ei hän ollut koskaan syönyt männyn parkkia. Mutta jostain
syystä johtui hän ajattelemaan, että tuollainen mies voi niillä tulla
toimeen kokolailla ... se kun lie niihin tottunut. Niin aivan tuhma ei
se mies ainakaan ole kuin näyttää, ajatteli Kastori vielä illalla samaan
aikaan, kun Siikalahden Mikko astui puotiin.

»No mitä se isäntä nyt ostaa?» rupesi Kastori kyselemään. Mikko kaiveli
piippuaan kessun poroista tyhjäksi ja tahtoi »Rettingin kasakoita nyt
aluksi piippuun». Kastorin silmät sirahtivat kurillisesti ja ajatuksissa
vilahti: tuo vanha kitupiikki! Mutta hän toi juhlallisesti
tupakkalaatikon tiskille:

»Tass' onkin nyt vaabenoita», sanoi. »Saamari, kyllä ne ovat äijää!»

»Vaapenoita?» epäili Mikko hypistellen karkeita parikunnan kartuusia
laatikossa. »Jopas valehtelet!»

»Valehtelet? Jumal'auta, katsos, etkö sä loittoposki nyt sen vertaa
ymmärrä, vaikka olet kestikievari ja niin rikas kun Hooperkin äijä
(Siikalahden Mikkoa huvitti ja nauratti) että jota parempia kartuusit
ovat, sitä suuremmiksi ne leikataan. Kuulepas, pruunin painekin on aina
sitä parempaa, mitä suurempia hakoja ja lastuja. Se paine, oikein hyvä
paine, jota värjärit viljelevät, on oikein suuria lastuja. Mutta ei
täällä siitä ämmät huolisi, niille täytyy tuoda huonompia, hienoa
puutua... Sellaista se on, mies.»

Siikalahden Mikko ja Kastori näkyivät olevan hyviä tuttuja. Sillä aikaa
kuin Kastori pruunin paineella todisti Parikunnan kartuusit »Rettingin
kasakoiksi», puhdisti Siikalahden Mikko tarkoin rautanaulalla piippunsa
sisustan, jonka jälkeen sen jälleen täytti saman naulan avulla niin
täyteen kuin ikänä mahtui ja vielä kukkuraakin pani. Sytytti ja imi
hidaskulkuista savua posket lontossa ja pitäen piipun koppaa
nenäpystössä ylöspäin, kun tupakat tahtoivat kuohua ja varista.
Kastorilla oli omat hommansa. Hän takoi kauppapöydällä rikki väskynän
siemenen kuoria sokeripuukon kamaralla ja keräsi siemenet yhteen kasaan.
Kun kasa oli valmis, pyyhkäisi hän sen tiskiltä käteensä ja heitti
suuhunsa. Siinä niitä paputellessa silmät kiiluvina miellyttävästä
nautinnosta hän tuskin huomasikaan Siikalahden Mikkoa, joka yhä
peukalonsa kynnellä tukki kuohuvia, palavia tupakoita piipussa pysymään
ja alkoi miettiä, että pitäisipä tämä polttaa loppuun, että saa vielä
täyttää piippunsa... Mikon piippu oli suuri visakollo.

»Mitä sä nyt paputat?» kysyi Mikko, joka ensin torkosi yksityisistä
mietteistään ja kiinnitti huomionsa Kastorin hommiin.

»Mä--m mä--m... Mä syön kiv... kivisisällyksen siem... siemeniä.»

Huomaamattaan nielaisi Kastori koko herkun ja rupesi sitten hengessänsä
noitumaan Siikalahden Mikkoa, joka hänet niin suloisesta nautinnosta
sotki.

»Kaikkia sinä syöt», tuumi Mikko pilkallinen hymy huulilla.

»Niin, niin tämä poika suimii, en minä ole niin kranttu. Minä olen
syönyt kaikkea muuta hyvää eläessäni ainakin kerta kyllikseni, paitsi
keitetyn maidon kuorta. Mutta syötkö viidessä minuutissa naulan
rusinoita? Syötkö? Minä maksan, jos syöt, mutta jos et saa kaikkia
syödyksi, pitää sun ne maksaa kaksinkertaisesti. Panetko vetoa? Syötkö?»

Mikon mielihalut heräsivät.

»Seitsemässä minuutissa minä syön!» vinkaisi hän innokkaasti omalla
tavallaan, joka tällaisessa tapauksessa sai vielä kummemman värityksen.

»Ei, mutta viidessä kun syöt, niin tuossa on käsi!»

Ei siitä lopultakaan tällä kertaa totta tullut, sillä Mikko päätti
itseksensä ensin asiantuntijoilta kuulustella, onko kukaan voinut syödä
naulan rusinoita viidessä minuutissa, ja jos niin on laita kyllä hänkin
sitten uskaltaisi ryhtyä vetoon.

Mikko veti nyt povestaan pienen mytyn sokeritoppapaperia.

»Jahah! Joko alkaa tulla kirjoitusta?»

»Mikäs siinä on», sanoi Mikko nauraen. »Minä vaan tulin sulle
näyttämään, minkälaisia nämä kirjaimet nyt ovat.» Hän levitti
likaantuneen, ryppyisen paperin pöydälle.

Kastori nauroi:

»Mikä tuo on?»

»K se on, tiedänmä.»

»Ei, poikaparka, kirjoittamaan niin opita, kuin sinä luulit», sanoi
Kastori suurennellen.

»Noo, perhana, et sinäkään siihen päivässä ole oppinut. Mutta kyllä minä
sen sulle sanon, että tulevana talvena minä jo kirjoitan.»

»Niinkö hyvin kuin minäkin?»

»Jos ei nyt niinkään, niin ainakin vähän huonommin. -- Mutta katsele nyt
sieltä tiskin alta mulle taas jotain paperia.»

Kastori kumartui kaivamaan paperikasasta huonoimpia ja toimitti:

»Kyllä sinä saat siinä tinaa syödä, ennenkuin sinä niin hyvin kirjoitat
kuin minä. Mutta saathan sinä nyt aina jonkinlaisia variksenjalkoja.
Hyvähän sekin on, ja piisaa aina sellainenkin taito paljaalle
talonpojalle.»

Kääntyi se puhe vihdoin oikeihin kauppa-asioihinkin. Mikko tahtoi ostaa
karvaista nahkaa yhden silaintamppivärkin. Mutta kun sellainen sopiva
pala viimein saatiin leikatuksi, syntyi sen hinnasta kina. Mikko tahtoi
Kastorin saada ihan väkisin helpottamaan vielä 5 penniä, kiroili ja
noitui, ettei hän ollut tämän maanpiirin päällä vielä koskaan kuullut
puhuttavankaan niin kalliista nahasta. Jo kolme kertaa hän viskasi
nahkapalan tiskille ja kehui kymmentä vertaa ennemmin ajavansa
vitsatampilla kuin tuollaisesta kilvusta maksavansa viisikolmatta
penniä.

»Ota nyt pois se kaksikymmentä penniä... Saamari, ota muilta sitten
enemmän, ei mulla ole muuta rahaakaan joukossani.»

Kastori huitoi käsillään, huusi ja pauhasi kuin ukkonen:

»Voi se vieköön tuollaisen, tuollaisen ... mä sanon oikein vanhan tutun
vuoksi: _tuollaisen nälkäsilmän_!»

Mikon oli mieleen, kun häntä noin ylenmäärin kehuttiin.

»Nälkäsilmä...! itse olet, olet jo ... no myy pois kahdellakymmenellä
pennillä.»

»En vaikka ... nylje minut ennen!»

»Minä menen siltä porvarilta itseltään kysymään.»

Kastori raivosi ja haukkui kitupiikiksi; se oli Mikolle mieleen. Viimein
otti Kastori salvumiehenkynänsä ja rupesi laskemaan nahkapalan
sisäänostohintaa.

»Hmm ... hmm ... kaks'koggon kolm on kuus ... nol'koggon noll' on nol'
... yks'koggon yks' on ... hmm ... hm... No ota se kahdella kym...»

»Tuota», keskeytti Mikko tarkastellen nahkapalasta, »en huomannutkaan,
kun tuolla oli noin paha haava... Sepä oli. En minä annakaan enää kuin
15 penniä, myö jos tahdot.»

Sanaa sanomatta sieppasi Kastori nahkapalan ja viskasi nurkkaan.

Nyt näyttiin todella oltavan suutuksissa kahden puolen. Mikko alkoi
kävellä kamariin päin. Mutta siinä hän pyörähti ja kysyi:

»Niin tuota, ettäkö sinä osaat laskea senkin, kuinka monta ohranjyvää
menee tynnyriin?»

»Hojaa!»

»Valehtelet.»

»Valheeksi sitä on moni muukin paksupää sanonut.»

Kastori alkoi sentään jo leppyä.

»Olen minä senkin laskenut, kuinka monta kertaa on kello knakahtanut
sitten maailman luomisen, ja senkin, kuinka monta kaisanruplaa pitäisi
panna päällekkäin torniksi, joka ulottuisi maasta kuuhun. Tässä onkin
laskut. Tässä on se kaisanruplarätinki ja tässä...»

Innoissaan levitteli Kustaa ihmettelevän Mikon eteen kauppapöydälle
suuria lankakimpun käärepapereita, jotka olivat täynnä numeroita. Kun
hän ilmoitti summan, mikä pitäisi olla kaisanruplia, ennenkuin torni
ulottuisi maasta kuuhun, jäi Mikon suu selälleen ja silmät tuijottelivat
ajattelevan näköisinä paperiin.

»Kun olisi ihmisellä niin paljon rahaa», huokasi hän.

Kastori purskahti nauramaan:

»Sepä tässä janottaa, mutta ei suuret särpimet!»

Mikko alkoi kehua, että on sillä Kustaalla ihmeteltävän terävä järki, ja
aikoi mennä kamariin. Kustaa haki äskeisen nahkapalan nurkasta ja sanoi:

»No, ota nyt tuo nahkapala sillä viidellätoista pennillä. Ei se ole kuin
puoli hintaa, mutta olkoon.»

Mikko antoi viisitoista penniä, pisti nahkapalan taskuunsa ja valittaen
ruikuttavalla äänellä, kuinka se Kastori taitaa ihmisiltä nylkeä
viimeisenkin pennin, meni hän kamariin.

Klitsi nukkui, oli jo kauan nukkunut soututuolissaan, lauluviisu kädessä
ja pitkävartinen piippu hampaissa. Mikko kävi tyrkkimään ja
retuuttamaan, kunnes kauppamies heräsi.

»Nukuttaako?» Mikko kyseli ja kävi istumaan.

»Näkyy nukuttavan», homisi Klitsi tyytymättömän näköisenä. Selvisi
kuitenkin vihdoin täydelle tolkulleen. Viinat näyttivät jo haihtuneen
päästä.

»Tässä aamulla tuli tuon Ahlströmin kanssa vähän ryypättyä», rupesi
Klitsi kohmeloisena ja haukotellen selittämään.

»Se vaan ryyppää ja rikastuu, silloin kun muut köyhtyvät», pisteli
Siikalahti.

»Itse rikastut. Et malta edes ryypätä.»

»Ei kannata muiden niin kuin porvarien.»

»Jaa, kunpa tässä saiskin myydä viinaa niin kuin kestikievarit, niin...»

Siikalahden silmät pienenivät, kun hän katsoi Klitsiin.

»Mitä se puhe on?»

»Sitä...» nauroi Klitsi viisastelevan näköisenä, tietysti tarkoittaen
Siikalahden salakapakoimista, joka oli yleisenä puheenaineena. Mutta
Klitsin nauru loppui heti tuhman näköiseen hätimiseen, kun Siikalahden
Mikko sanoi:

»Noo, kyllä se hokmannin kauppa kannattaa, kun sitä niin runsaasti myö
kuin sinä myyt.»

Mutta he jättivät pian koko tuon jutun ja Klitsi rupesi panettelemaan
nimismiehen hävyttömyyttä, kun ei salli edes lääkkeitä myydä, viinasta
ei puhettakaan, vaikka kyllä moneen kipeään tarpeeseen olisi hyvä sitä
saada omasta kylästä. Siikalahden Mikko oli liian viisas yhtyäkseen
samaan virteen, sillä hän tunsi Klitsin mieheksi, joka heti laittaisi
hänen puheensa kiertämään kylille, niin hyviä ystäviä kuin he olivatkin.

Vihdoin otti Siikalahden Mikko puheeksi jauhokaupan, jota hän harjoitti,
samoin kuin Klitsikin, ja rupesi puhumaan siihen suuntaan, että jauhojen
hintaa pitäisi ruveta nostamaan. Mieluista se olisi ollut toisellekin.
Mutta kun se, joka paikkakunnalla hinnat määräsi, oli kirkonkylän
kauppias, täytyi Klitsin harmitellen edelleen pitää vanhoja hintoja,
jollei tahtonut kokonansa ostajiansa menettää. Siikalahden Mikko
sitävastoin, joka möi paljon velaksi, ilmoitti aikovansa hintoja nostaa,
sielussaan salaisesti riemuiten siitä, että Klitsi oli ostajainsa
suhteen siksi riippuvassa asemassa, ettei tämän sopinut sitä tehdä.
Hänelle, Siikalahden Mikolle, oli sama, saiko jauhonsa myydyksi nyt vai
syksyllä. Ja syksyllä vilja maksaa, ajatteli hän.

»Olkoon myömättä syksyyn», jatkoi hän ääneen.

Klitsin sydäntä kirveli ajatellessa, että tuo voisi jauhoistaan saada
niin paljon paremman voiton kuin hän. Oli taas aikeessa ruveta
pistelemään, mutta kun Siikalahti samalla ikkunasta katsoessaan ilmoitti
Hautalan Jannen, Varpulaisen ja Valkolaisen tulevan tännepäin, joutui
Klitsi tuon ilmoituksen johdosta vähän epäjärjestykseen. Hän virkahti
ikäänkuin Siikalahdelta kysyen:

»Tulevatkohan maksamaan tuon Valkolaisen velkaa, tuota?»

Sitä ei toinen sanonut tietävänsä.

Klitsi oli hädissään siksi, kun ei tietänyt, ovatko ne hänelle
vihoissaan vai mitä ne ajattelevat nuo Varpulainen ja Hautalainen,
joiden ystävä hän ei ollut, mutta joiden vihollinenkaan ei hän olisi
tahtonut olla.

Miehet olivat jo tulleet puotiin. Klitsi avasi kamarin oven ja kutsui
sisään. Siikalahden Mikko siirtyi istumaan kamarin pimeimpään nurkkaan.

»Nytpä vasta miehiä tulee», toimitti Klitsi mielissään. »Käykää istumaan
ja pankaa piippuun. (Nostaen laatikon pöytään). »Täällä on kasakoita.»

»Mitä varten ne miehet nyt ovat kulussa?» kyseli Klitsi ymmällä siitä,
mitä oikein sanoisi.

»Sinäpä meitä tässä juoksutat», ilmoitti Valee.

»Minäkö?» Klitsi hymyili hämillään, ikäänkuin julkiseen kehumiseen
vastaten.

Hautalainen kaivoi piipustaan tuhat suuhunsa ja virkkoi suoralla
tavallaan:

»Sano asias, Valkolainen.»

Ja Valkolainen sanoi. Oli lähdetty katsomaan, eikö sen porvarin sopisi
sitä velkaa nyt odottaa syksyyn asti, ei suinkaan sillä nyt ole niin
kovaa rahan tarvetta. Kyllähän porvarilla aina rahaa on. Ja on sitä
hänellä, Valkolaisellakin, syksyllä, jahka tässä nyt vaan ehtii asiat
oikein järjestää.

»Kyllä minä tarvitsen nyt ... pitää jauhojakin ostaa, ja kun ne
rukiitkin varastettiin.»

»No et sinä sillä paljoa jauhoja osta», sanoi Valee. »Mistä tämä
Juhokaan nyt rahoja ottaa, eikä ole tässä muillakaan käsillä. Et sinä
sitä kuitenkaan hakemukseen saa panna.»

»Nyt saattaa vielä Jumala antaa vuottakin», kuului loukosta, missä
Siikalahden Mikko oli tähän asti ollut melkein huomaamattomana. Jokaisen
kasvot kääntyivät sinne päin, nähtävästi ensi silmänräpäyksessä
aprikoiden, oliko tuo pirullista ivaa, vaiko vain naivisti,
ajattelemattomasi lausuttu. Hautalaisen silmistä kuitenkin heti näki,
että hän käsitti tarkoituksen edellisellä tavalla. Valkolainen ikäänkuin
innostuneena lausui:

»Niin tuota, voihan sitä nyt vielä tulla, jos syksy tulee kaunis. Siksi
toiseksi, minä olen ryhtynyt hommiin saada sitä hypoteekkilainaa ja aion
sillä maksaa velkani.»

»Soo!» huudahti Klitsi.

»Se on hyvää lainaa, se», kuului Siikalahden Mikon nurkasta.

Myrkyllisen ivallisesti katsoi Hautalainen taas sinne päin. Mutta Mikko
ei mitään huomannut. Hän tunnusteli nyt kuitenkin sopivalla tavalla
päässeensä osalliseksi keskusteluihin ja aikoi säilyttää paikkansa.

»Saat sinä odottaa syksyyn», virkahti Valee, joka tahtoi nyt jo saada
asian loppuun. Siikalahden Mikko samalla rykäisi, kakasi kurkkuansa ja
pani piippuunsa »porvarin kasakoita».

Klitsin silmistä näki, ettei hän aikonut myöntyä, sillä hän sai yhtäkkiä
hyvin patruunamaiset käsitykset itsestään, kun johtui ajattelemaan sitä,
että häntä nuo tuollaisetkin mahtimiehet pyytelivät niin ... antaa
pyydellä! Kopeitapa ne kyllä ovat nuo... Antaa pyydellä!

Tuo ajatus lennätti hänet vauhdilla tupaan, mistä hän toi ihan uudet
saappaat, joita ylen pitkistä varsista ylhäällä kädessään kiikutteli
kuin laukkuryssä halvalla ostettua, hyvää ketunnahkaa.

»Katsokaa miehet, eikö siinä ole hyvät saappaat?» virkkoi hän, silmät
loistavina niitä yhä kiikuttaen ylös alas.

»Siinäpä on saappaat kerrassa!»

»Ne nyt ovatkin oikein porvarin saappaat.»

»Mitähän tuollaiset maksavat?» tutki Valkolan Juho.

»Rahaa ne maksavat», sanoi Klitsi äänellä, jonka piti ilmaista
Valkolaiselle ajatuksen että: mitähän sinäkin kyselet! Mutta siinä hän
samassa potki vanhat saappaat jaloistaan ja pisti uudet tilalle. Tahtoi
oikein saada tiedoksi, mille ne näyttävät. Varret ulottuivat reiden
pohjaan. Alkoi sitten kävellä lattialla edestakaisin.

»On niissä naruakin», ärähti Hautalainen, joka ei saappaista ollut ennen
puhunut mitään. Silloin jo oli toisten hiukan vaikea pidättää nauruansa.

»Nyt se onkin vähän hantesmannin näköinen», kehui Siikalahti, ja Valee
kyseli:

»Mihinkä porvari aikoo nyt näin kesällä noissa saappaissa lähteä?»

Klitsi selitti:

»Kirkkoon ja ... kaupunkiin ja... Täytyy olla vähän ihmistenmoiset
kengät, kun sellaisiin menee ja pitää herrainkin kanssa siellä tuttuna
olla ja hotellis kulkea, niin... Tässä hiljakkoin teetin housutkin
trikoosta...»

»Mennään miehet pois!» ärähti Hautalainen ja nousi.

»Mihinkäs nyt on kiirettä, mä haen ne housutkin nähtäväksi. Se onkin
sellaista kangasta, ettei sitä maanakkain kynsistä lähde.»

Hautalainen kuitenkin meni jo puotiin, ja Varpulainenkin nousi
lähteäkseen. Sanoihan kuitenkin vielä:

»No pidä nyt se Juhon velka syksyyn asti, kyllähän sitten lunastetaan.»

»En minä pidä.» Klitsi näytti yhtäkkiä joutuneen pahalle tuulelle.

»Meinaatko panna hakemukseen?»

»Mikäs siinä auttaa, jollei... Ota ja maksa sinä se.»

»Noo, mistä ne rahat nyt temmataan.»

Jatkamatta enää keskustelua lähti Valee pois. Valkolainen jäi
viimeiseksi nähtävästi kahden vaiheilla, puhuisiko vielä, vai jättäisikö
sikseen. Luonto alkoi jo vähän nousta, sillä koko mies muutenkin
inhotti, ja hän tarttui avaimeen lähteäkseen sanaa sanomatta. Mutta
Klitsi, joka jostain syystä oli hyvin tyytymättömällä tuulella,
muistutti:

»Maksatko sinä sen vai?...»

Valkolainen peräytyi päätä raapien.

»Kuule, sinun pitää odottaa sitä syksyyn ... saatpa odottaa
helpostikin. Älä nyt ole niin hävytön, kun ollaan vanhoja hyviä tuttuja,
ja muutenkin...»

»Mitäs varten mun *pitää*? Hoo! Komiain seuraa sinäkin pidät etkä jaksa
velkojasi maksaa... Saaturi!»

Siikalahden Mikon ääni rupesi kuulumaan loukosta:

»Minä olen aikonut tulla sinulle puhumaan, minäkin, että koettaisit
saada maksetuksi minullekin sen välin. Tahtoo tässä rahan tarpeita olla
niin että... Koeta nyt saada se tulevalla viikolla maksetuksi, Juho.»

Se lausuttiin mitä ystävällisimmällä äänellä.

»Noo, rupea sinäkin», virkahti Valkolainen tuskallisena.

Siikalahti nousi kismitellen. Ja panematta vähääkään huomiota
Valkolaisen huomautukseen, lähti puotiin.

»Et sinä odota sitten yhtään?» kysyi Valkolainen Klitsiltä, kun toinen
oli mennyt.

»En minä... No, tuota, jos haet molemmilla hevosillasi kuorman jauhoja
Vaasasta, niin olkoon menneeksi ... kun vanhoja tuttujakin ollaan ja
monta kertaa yhdessä ryypätty.»

»Ilmaiseksiko?»

Valkolaisen kasvoilla oli kummasteleva ilme, vaikka tuo ehdotus ei
ollutkaan ihan odottamaton.

»Niin, no tutun vuoksi, ja katso, kun pitää täällä jauhoja antaa velaksi
niin paljon ja jumalan maksun päälle, niin ei suinkaan munkaan tavarani
riitä koko maailmaa täyttämään. Pirut varastivat ne rukiitkin. Kun ei
sellaisetkaan kuin sinä jaksa maksaa, niin... Perhana, ilmaiseksiko mun
pitäis hyvää tehdä?»

Klitsi kävellä lynttysi lattialla, katsellen ikäänkuin ainakin vääryyttä
kärsivä.

Valkolainen mietti. Häntä nyt peloitti enemmän Siikalahden Mikko kuin
tämä. Kovin inhotti vaatimus, jonka Klitsi oli tehnyt, mutta hän tunsi
myöskin, että tässä täytyi johonkin myöntyä, jollei mielinyt saada
ikävyyksiä takausmiehille.

»Koska pitäis lähteä?» kysyi hän alakuloisena.

Klitsi sanoi, että kyllä hän siitä ilmoittaisi, ja jatkoi perään:

»Vai on sulla Siikalahden Mikollekin tekemistä... Onko paljonki?»

Valkolaista muutenkin jo veti tuskan hikeen. Vastaamatta ollenkaan
Klitsin viime kysymykseen sanoi hän:

»No, minun täytyy tulla hakemaan ne jauhokuormat, vaikka ... kyllä se
on, kuule, liian paljon.»

»Maksa pois sitten, jos on paljon, kyllä minä rahalla hakijoita saan.»

»Olkoon sovittu, minä menen. Mutta ei puhuta siitä kellekään mitään.»

»Mitäs siitä... Ja jos niinkuin jauhojakin tarvitset, niin kyllä me
niiden kauppoihin sovimme... No hyvästi, hyvästi.»

Kun Valkolainen meni puodin läpi, näki hän Siikalahden Mikon siellä
ryömällään makaamassa kauppapöydällä ja aikoi, sanaa virkkaamatta, mennä
ulos. Mutta juuri kun hän tarttui oven säppiin, äänsi Siikalahti,
ainoastaan hiukan päätänsä kääntäen:

»Muista nyt, Juho, että tuot tulevalla viikolla.»

»En suinkaan minä nyt rahaksi voi muuttua, etkä sinä niin ole sen
tarpeessa... Se nyt on hävytöntä tuollainen, kun pyritään oikein
hätyyttämään... Minä varmaan tiedän, että rahan tarvetta ei sulla ole.»

»Noo», naurahti Mikko lyhyeen ja ystävällisesti, »se on minun asiani.
Koeta nyt saada tulevalla viikolla. -- Mutta perhana, kun sinä Kustaa
otat paljon!... Myy pois nuo rautanaulat kahdellakymmenellä pennillä,
kun ei mulla ole yhtään muuta rahaa joukossakaan». Hän tempasi tosissaan
rahataskunsa ja kaasi sen sisällön kauppapöydälle.

Valkolainen meni ulos, sillä hän huomasi, että tuo mies ei tänään kuule
hänen puhettansa. Tovereilleen kertoi, että Klitsi oli luvannut odottaa
syksyyn asti, mutta jätti ilmoittamatta, millä ehdolla. Mutta kahta
tuskallisemmin ahdisti häntä, että Siikalahden Mikkokin oli saatavaansa
vaatinut, jossa oli siinäkin Hautalainen takaamassa. Velka oli noin 200
markkaa, se nosti sydämeen tuskan.

Kun ne nyt rupeavat noin yksi ja toinen ahdistelemaan, niin ...
jumalaties, eikö talo ole myytynä jo ennen kuin hypoteekkilaina
ehtiikään...

Miehet kulkivat puhelematta, miettien. Vihdoin äännähti Hautalainen:

»Kyllä se on koiramaista, kun pitää olla tuollaisten asioissa.»

»Mistä saisin rahoja?» ajatteli Valkolainen. Hän otaksui, ettei
Hautalainen tiennyt tuon 200 markan velkakirjan olevan Siikalahdella,
koska tämä oli sen hiljakkoin siirron kautta saanut joltain toiselta.

»On se», sanoi Valee melkein yhtä synkästi vastaten Hautalaisen
äskeiseen huomautukseen.

»Eikö sinulla ole rahoja käsillä, että maksaisit sen pois?» kysyi
Hautalainen.

»Olisihan minulla sen verran, mutta nyt on niin vaikea saada rahoja
käsille, ettei tahtoisi oikein sopia...»

Se jäi sillä kertaa siihen. Mutta kotinsa portilla erotessa toisista
sanoi hän:

»Kyllä minä sentään koetan saada sen velkakirjan sieltä lunastetuksi.
Klitsi muuten voisi sen siirtää tuolle kestikievarille, eikä siinä
silloin ainakaan auttaisi muu kuin maksaminen, kun tekin olette
takaamassa.» Hän naurahti Hautalaiselle. Tämä mielistyi.

»No jos se vain sopii, niin tee se», hän sanoi, »ettei tarvitsisi vielä
senkin vietävän kanssa joutua sellaisiin tekemisiin.»

Valkolaisen kasvoille nousi taasen kylmä hien puuska. Kun hän erosi
toisista ja yksin asteli kotiinsa päin, oli hänen mielensä raskas ja
pimeä kuin syksyinen yö. Siinä mielessä oli ennen ollut raikasta
elämänhalua ja tarmokasta miehuuttakin. Koski niin kipeästi, niin
perinpohjin masentavasti, kun nyt piti seisoa aivan tukiseivästen
varassa; jos ne alkavat pettää, kaatuu hän. Jos yksikin velkooja pääsee
ryöstön kautta hakemaan, seuraavat toiset heti kintereillä. Ja
Siikalahden Mikko alkaa, -- sen hän kyllä tiesi.

»Mistä saada rahoja?»

Ilma oli kostea ja kylmä. Viheriäisinä, keskenkasvuisina lainehtivat
vainiot. Taivaalla liikkui rumannäköisiä pilviä. Suomen heinäkuun yön
hymyileville kasvoille oli vetäytynyt tumma suruharso. Tiellä liikkuvat
ihmiset puhelivat hiljaa. Myöhästynyt rääkkä jostain pellosta rääkäisi,
senkin ääni itkuiselta tuntui, aivan kuin olisi valittanut sitä, ettei
hänen oikeata lauluaikaansa ole tänä suvena ollut ensinkään.



IX.


Ihmiset luulivat, että Grönberg oli jo kokonaan unohtanut, että
Klitsiltä oli keväällä varastettu 30 tynnyriä rukiita. Takanapäin
iskettiin silmää ja kuiskattiin hiljaa. Ja kun Karin Vennu nähtiin
liikkeellä, katsottiin häntä joko pyhällä kunnioituksella taikka
salaisella kauhulla, -- tietysti jokainen aina sillä tavalla, miten
kukin oman luonteensa valossa Vennun elämäntapoja arvosteli. Vennu
liikkui jokaisen mielestä taas vapaammin ja rehvempänä kuin viime
talvena. Talossa oli hyvin usein yövieraita, joita ihmiset
säännöllisesti pitivät karkulaisina, olivatpa ne sitten keitä tahansa.
Niin ikään oli siellä taas aivan julkisesti alkanut ahkerasti oleksia
miehiä, jotka sen ajan, kun Vennu istui linnassa, olivat olleet hiljaa
kuin myyrät. Tavallisesti siellä ryypättiin ja pelattiin korttia.
Toisinaan lähdettiin ajolle, kierrettiin syrjäisillä metsäloukoilla
lihavimmissa taloissa, pantiin hurjalla »pilalla» isäntäin housut
tutisemaan ja emännät kattamaan pöytänsä talon parhailla ruokavaroilla,
joista vieraat usein veivät mukaansa sianlihaköntin, palvatun
häränpakaran tahi muuta.

Kuivasen Ella, joka tässä takavuosina oli ollut joksikin aikaa muille
tuntemattomasta syystä ulos potkittuna Vennun joukosta, oli taas saanut
armon. Ella piti nyt kiini paikastansa ja seurasi Vennua kuin uskollinen
koira, vaikka joutuikin toisinaan tämän pisteliään pilkan ja tuntuvain
potkujen esineeksi. Mutta hyvä suhde Vennun kanssa paransi huomattavasti
Ellan taloudellista tilaa. Velkojat, joita oli monta ja jotka olivat jo
viime talvena olleet vähällä antaa Ellalle elinkeinoksi
päivämies-ammatin, olivat nyt hiljaa kuin hiiret. Lapsilla nähtiin
tuontuostakin parempia paloja kädessä.

Aivan yleiseksi levisivät kuiskeet näistä asioista heinäkuulla.

Tietääkö nimismies?

Kyllä, yhtä ja toista oli hänelle käyty juttelemassa. Kyllähän ne nyt
eivät olleet vielä varsin suuria nuo rikokset entiseen verraten, mutta
kun Vennu joukkoineen vauhtiin pääsee, kun tulevat pimeät syysyöt,
niin...

Oikein todenteolla moni pelkäsi.

Kuiskausta jatkettiin: Kuinka mahtaakaan olla Grönbergin rohkeuden ja
pelottomuuden laita? Kyllähän hän oli kytkenyt, rangaissut ja selvää
tehnyt, mitä muihin rikollisiin tulee, mutta...

Ei Vennun kimppuun sentään hirviä pikkuisista asioista kukaan käydä.

Nimismiehen arvo laskeusi muutamia asteita. Hänen nähtiin ahkeraan
liikkuvan pitäjällä, olevan umpimielisempi kuin ennen, toimittavan
ulosmittaukset ja muut toimituksensa säännöllisesti, vangitsevan
muutamia pienempiä rikollisia, mutta pääpesä pysyi koskematonna.

Kesä oli kylmä. Kasvullisuus oli niin myöhästynyt, että ukot odottivat
jo varmaa katovuotta. Mäkituvissa oli nälkä. Monen mökin savupiippu oli
jo lakannut savuamasta ja asukkaat lähteneet pussi selässä kiertämään
maata leipäpalaansa kerjäten. Kun yöt heinäkuulla alkoivat pimetä,
valvottiin monessakin talossa yksi henkilö erältä aitan tienoilla, pyssy
ladattuna.

Kun kaikkeen tähän totuttiin, vakaantui se ajatus, että Vennua oli
mahdoton vangita, kun ei kukaan tiennyt häntä syyttää mistään
erikoisesta. Silloin kouristi monenkin sydäntä tuska, toivottiin, että
hän tekisi jotain, josta hänet voisi vangita.

»Merkillinen mies!» sanottiin, »jokainen syyttää häntä kaikesta, eikä
kukaan tiedä todenteolla, mihin hän oikeastaan on syyllinen.»

Näihin aikoihin oli nimismies pitkissä kahdenkeskisissä keskusteluissa
muutamain kanssa, jotka nykyään elivät kerjäämällä, mutta joista ainakin
pari oli ennen hankkinut elinvaroja paljon rohkeammalla tavalla ja
saanut sen johdosta linnassakin istua. Sattumalta tuli kerran hänen
korviinsa, miten Saarikosken mylläri kuului kertoneen, että Kuivasen
Ella oli ollut jauhattamassa koko kaksi tynnyriä rukiita. Hän kutsutti
myllärin luoksensa. Mylläri ei ollut ennen ollut missään tekemisissä
Grönbergin kanssa, ja kun tämä nyt vaati häneltä tiliä siitä, ketä
kaikkia viimeisten neljän viikon kuluessa oli ollut myllyllä, ei
mylläri kuolemaksensa muistanut kuin Varpulan Valeen, kirkkoherran,
y. m., joilla hän arvasi olevan kyllä myllyttämistä. Ei hän sanonut
muistavansa, oliko Ella ollut myllyllä sitten kuin viime talvena.
Mylläri oli toimelias mies, varustettu erinomaisilla juttelu-lahjoilla.

Nimismiehen palvelijat, joita huvitti aina olla korvat höröllään, kun
joku kauan viipyi nimismiehen luona, kuulivat sinä iltana myllärin
leikkisän suun parkuvan hyvinkin vakavalla tavalla. Isäntärenki sanoi
suu hymyssä:

»Niin se on, Mylly-Masa-parka, ei sitä tässä meidän talossa autakaan
ketun juonet.»

»Mitähän se meidän herra mahtanee ajaa takaa tähän aikaan», arvaili
ajopoika.

Kun mylläri myöhään lähti, ei hän ollut näkevinään vanhaa tuttuansa,
isäntärenkiä, vaikka tämä seisoi pihassa. Pää alhaalla ja omituisen
arkana hän käveli nopeasti pois koko kartanolta.

Seuraavana aamuna sai isäntärenki käskyn valjastaa hevosen ja lähteä
itse kyytiin. Poika pantiin sanomaan Isolan lautamiehelle, että tämä
olisi kotona, kun nimismies pitäjälle mennessään tulee ottamaan hänet
mukaansa.

Mutta aivan samassa kuin renki toi laitumelta hevosta, ajoi pihaan Karin
Vennu.

Grönberg katsoi ikkunasta eikä tahtonut silmiänsä uskoa. Hetkiseksi
valtasi hänet omituinen, levoton, epäröivä mieliala. Ja kun Vennu tuli
sisään meluavin askelin, kovaäänisesti huutaen hyvää päivää ja tarjoten
kättä, tunsi Grönberg yhä tuota hermostumista, joka oli sitä
kiusallisempi, kun hän hyvin harvoin sellaista tunsi. Epäilemättä oli
tämän herkän mielialan syytä tai ansiota, että hän huomasi Vennun
istuessaan ryähtävän ja vetävän samassa henkeä aivan kuin olisi aikonut
sanoa jotain, joka ei ollut hänelle oikein helppoa. Grönberg otti
huomioon, että Vennu on asiastansa (mikä se sitten lieneekin) epävarma.
Kohta Vennu kuitenkin aivan mitään edeltäpäin käypiä valmistuksia sanoi:

»Te kuulutte tekevän minun syykseni sitä Klitsin jyväin varkautta.»

Grönberg ei katsonutkaan Vennuun, ei vastannut mitään tämän kysymykseen,
tuijotteli vaan ulos ikkunasta omituinen, tarkkaava ilme kasvoissa. Hän
oli taas pannut merkille, ettei Vennu nauranut, vaan sen sijaan vetäisi
henkeä ikäänkuin rintaa olisi ahdistanut. Vennu tuntui olevan
hermostunut ja samalla epävarma. Kun ei nimismies puhunut sanaakaan, ei
edes katsonut häneen, uudisti Vennu:

»Onko se totta?»

Silloin käänsi Grönberg läpitunkevan katseensa häneen ja virkkoi aivan
tavallisella äänellä:

»On.»

Nyt Vennun silmissä vilahti jotain niin selvästi juoruavaa kuin joskus
näkee lapsen silmissä, joka on tavattu pahanteosta silloin kun hän sitä
kaikkein vähimmän aavistaa. Grönberg oli juuri tuota ilmettä vainunnut
ja se teki häneen niin valtavan vaikutuksen, että sydän rupesi rajusti
sykkimään.

»Mutta se on valhe!» huudahti Vennu.

Grönberg oli alkanut jo saavuttaa täydellisen levollisuutensa. Nyt hän
siirsi tuolinsa likemmäksi Vennua ja alkoi kiusallisella
itsepintaisuudella katsella tämän silmiin sanaakaan ääntämättä, kädet
ristissä rinnalla.

Vennu joutui aivan raivoon tuosta merkillisestä katselemisesta. Hän
hypähti ylös ja alkoi syytää suustansa sellaisella vauhdilla tyhjäksi
tekeviä asianhaaroja, että pieni huone täyttyi melusta. Kun hän siihen
väsyi ja istui uudestaan matkien jotain vakuutusta, kysyi Grönberg
äkkiä:

»Mutta sanokaa nyt, *oletteko te syyllinen*?»

»Syyllinen!?» huudahti Vennu aivan rajattomasti hämmästyneenä. Hänhän
juuri oli pitänyt pitkän esitelmän syyttömyydestään. Jotenkin
tenhottomasti hän vastasi:

»En minä ole syyllinen, sitähän minä nyt olen tässä sanonut.»

»Sen minä olisin tietänyt ilman teidän tänne tulemattakin. Miksi te
oikeastaan tulitte tänne? Sanomaanko sitä, että te ette ole syyllinen?»

Vennu puri hampaita.

»Niin tietysti.»

Grönberg naurahti ja astui ihan Vennun eteen. Pistäen kädet syvälle
housujen taskuihin sanoi hän erinomaisen painokkaasti:

»*Te olette syyllinen*.»

Silmänräpäyksen näkyi Vennun silmissä tuo omituinen, hätivä ilme.

»Kuka sitä on sanonut?» kysyi hän.

»Minä.»

Vennu nousi seisomaan. Rajulla sisällisellä ponnistuksella näytti hän
voineen nyt hetkiseksi karkoittaa itsestään masentavan ryhdittömyyden,
joka häntä kiusasi.

»Minä en ole koskaan pelännyt yhtä miestä!» hän huudahti, rytkäytti
samalla isoa ruumistaan ja tahallaan kosketti suurta tuppeaan, joka
vyössä heilui vatsan päällä. Silloin Grönberg, paljon nopeammin kuin
Vennu osasi aavistaakaan, hyppäsi ylös, tempasi hänet kauluksesta pitkin
pituuttaan lattialle ja veti tupesta pois puukon, jonka heitti nurkkaan.
Vennu alkoi karjua lattiassa. Grönberg ei halunnutkaan pitää häntä
siinä, vaan nousi, antoi Vennunkin vapaasti nousta, otti
kaapinlaatikosta revolverin ja käsiraudat.

Hän oli jo valmiina, kun Vennu nousi hurjasti meluten.

»Tänne kädet!» Grönberg näytti käsirautoja.

»Ei koskaan suosiolla!» Vennu astahti askeleen pari takaperin.

Silloin otti Grönberg ensinnä Vennun oikean käden ja pisti sen
käsirautain väliin, sitten vasemman.

Kun Vennu jälestäpäin tätä vangitsemistaan ihmetteli ja kertoi, ei hän
koskaan voinut selittää, miten se oikeastaan tapahtui. Hän tunsi
itsessään niin kummallista pelkuruutta ja ala-antavaisuutta, aivan kuin
hän olisi ollut vain pahankurinen lapsi, jonka kuitenkin täytyy taipua.

Renki sai käskyn valjastaa hevosen.

Vennu sai sillä aikaa istua ja hänellä oli siinä tilaisuus katsella, kun
Grönberg pitkin, painavin askelin mittaili pienen kamarin lattiata
mitään puhumatta. Vennu yritti tuontuostakin jollain raa'alla tavalla
ilmaista, että hänellä vielä oli jälellä luontoa, itseluottamusta ja
voimaa. Mutta häneen vaikutti hyvin harmillisesti, kun ei Grönberg
puhunut mitään, ei edes ärjynyt ... että olisi edes jotenkin saanut
tietää, mitä se hänestä ajatteli. Grönbergin jokaisessa piirteessä oli
nyt sellainen vakavuus, varmuus ja itseluottamus, että Vennu
vaistomaisesti alkoi käsittää, että hänen loistoaikansa oli mennyt,
auttamattomasti mennyt, ettei sitä kykenisi enää millään kurilla eikä
voimalla palauttamaan. Hänen rintaansa alkoi ahdistaa. Pihti puristi
melkein liiaksi, semminkin toista käsirannetta. Grönberg hänen
silmissään kasvoi yhä. Vennua puistatti oudosti, vaistomaisesti käsitti
hän, että tuo mies, joka vaivatta oli hänet kytkenyt, edusti jotain
hänelle tuntematonta tulevaisuuden voimaa.

Kun lautamies tuli, lähdettiin. Kolmisin istuivat he nimismiehen
kaksi-istuimisiin kieseihin ja ajoivat vanginkulettajalle päin.
Renkipoika sai viedä Vennun hevosen kotiin.

Kun ihmiset näkivät Vennun istuvan nimismiehen vieressä raudat käsissä,
nostivat miehet Grönbergille lakkiansa nöyremmin ja naiset niiasivat
syvempään. Lautamies takaistuimellaan hymyili ja iski silmää melkein
jokaiselle. Ja kun kuorma oli mennyt ohitse, jäivät useat vielä tielle
seisomaan ja perään katsomaan. Sitten temmattiin sääret kainaloon ja
juostiin levittämään kyliin tietoa, että Karin Vennu on pantu kiinni.
Mistä syystä, sitä ei kukaan tietänyt, mutta tilaa arvailemiseen oli
yllinkyllin.



X.


Samana päivänä, josta edellä kerrottiin, makasi Kuivasen Ella selällään
sängyssä ja imi piippuaan niin vahvasti, että koko tupa oli harmaana.
Kelloseppä Ahlström korjaili pöydällä hajallaan olevaa repeteeriä, jonka
Ella oli juovuksissa viime viikolla viskannut nurkkaan. Muutamia lapsia
melusi lattialla leikkien. Emäntä-Sanna kyhösti tulisijan ääressä mustan
kahvipannun kera, yrittäen saada tuoreita puita palamaan ja mässäten
niitä. Epäjärjestys oli kaikkialla oikein ihmeteltävä, mutta nälkää ja
puutetta ei näyttänyt olevan, sillä pöydän nurkalla, penkillä ja
hyllyllä oli kaikenlaisia vateja ja kippoja sisältäen puuron ja vellin
jätteitä.

Ella potkaisi saapaskohjaleella sängyn jalkapäähän ja virkahti:

»Entä olis se ollut, Ahlströmi, vähän sopivaa, kun ei se Eeva olisi
ollut niin mieliteoillansa. Nyt ei tarvitsisi muuta kun paratiisissa
mammuskella ja rusinoita ja fiikunoita popsia. Ja kun ei se ollut kuin
omena, jonka se Eeva otti ... sellaista muikeata raatoa! Olisi jättänyt
ne puunoksille iankaikkiseksi.»

»Joo», sanoi kelloseppä partaansa nauraen, »ette tekään tarvitsisi tätä
vanhaa repeteeriä korjuuttaa ja maksaa siitä minulle korkopalkkoja näin
köyhänä aikana. Ei silloin kelloja tarvittaisi, kun ei olisi mitään työn
kiirettä.»

»Nii-in. Paljonko meinaat ottaa siitä?»

»Noo, ruplan ... ja mitä siinä nyt on työtäkin.»

»Pane s--noille!... ja jätä sitten koko kello siihen ihan niin kuin se
nyt on, taikka...»

Saappaiden kojahtelemisista sängyn laitaan kuulosti, että Ella oli
nousemisen puuhissa. Kelloseppä katsahti sinne vähän vauhkasti.

»Olkoon sitten, jos niin tahdotte. Mutta totta puhuen, yhden markan se
maksaa, jos se korjataan.»

»Viisi kopekkaakin on liikaa tällaisena aikana», muistutti emäntä takan
äärestä.

»Hääh?» kuului sängystä, missä Ella nyt istui, jalat roikkumassa alas,
»mitä se ämmä? Pidä sinä suus kiinni, märkä rynsy!» Sitten kellosepälle:
»Joo no, kyllähän se taito maksaa. Saamari, kun osais ihminen tehdä edes
hameenlykkyjä ämmille, mutta kun ei taida muuta kuin tuota oikoista
varsityötä, ja se on niin jumalattoman raskasta.»

Ahlström huomasi, että vihuri oli ohitse, ja virkkoi:

»Niin se on: kun moukka tulee pois ihmisen sisästä, niin se maksaa
rahaa; palkat nousevat.»

»Mutta se on vähän ihmeellistä, Ahlströmi, ettet sinäkään ole rikastunut
paremmin, kun sinä tulet aina niin huonosti toimeen, vaikka olet
jotenkin näsäviisi mies.»

Ahlström nousi ylös kismittelemään ja käsiänsä levittäen virkkoi
suurella vakuutuksella:

»Ei sivistyneet ja tällaiset herrat koskaan rikastu, ne vaan rahoillansa
nauttivat elämästä.»

Ella nauroi hörötteli ja rupesi sitten tuikeanlaisesti kyselemään
emännältä:

»P--ko sinä siellä sen kahvin kanssa tuhrit, kun ei siitä tule valmista
ikänä?»

Samassa hän pudotti itsensä jaloilleen lattiaan, nähtävästi uhkaavissa
aikeissa, mutta pidätti puuhansa, kun huomasi tuvan oviloukossa Varpulan
piika-Tiinan kylänkepin kanssa.

»Kaa!» huudahti, »kun täällä on ihmisiäkin eikä tuo sano.»

*Tuo* oli tavallisesti emäntä. »Kylänkeppiäkö se Tiina on tuonut?» Hän
kävi ottamassa sen tytöltä.

»Katsos, kellomestari, kylänkeppiä», rupesi Ella kehumaan ja
näyttelemään. »Ei niitä vaan sellaisia joka puussa kasvaa, se on niin
kuin Jumalan luoma.»

Toinen ei katsonutkaan, rupesi kellonratasta harjatessa vain
irvistelemään:

»Kaikista ne moukat komeilevat.»

Ella katseli nolona vuoroin keppiä, vuoroin Ahlströmiä.

»On sulla juutaksella suuta», sanoi, »jos mä viitsin, niin leivottelen
tuolla selkäs niin pehmoiseksi että...»

Emäntä oli nyt kahvipuuhissaan ehtinyt niin pitkälle, että kaatoi sitä
kuppeihin ja Ella siirtyi nauttivan näköisenä lähemmäksi istumaan.

»Tule, Ahlströmi, ottamaan kahvia. Peijakas, kun olisi viinatilkka
sekaan... Kuule, kaada nyt emäntä tuolle Tiinallekin, tottapa sieltä
pannusta tulee.»

Emäntä mutisi jotain itsekseen ja kaadettuaan ensin itselleen kupin ja
vadin täyteen hyllykaapin kulmalle, hyypötteli pannun takanporoon.

»Kaada nyt, kaa!» kun ei emäntä totellut.

Ahlström istui juomaan hänkin.

»Kaataisko emäntä kupin tälle, jos tämä olis *talollisten tyttäriä*?»
kysyi. Ella iski silmää pöydän yli, että kyllä hän ymmärtää, missä
mennään.

»Sun ei tule tutkia, eikä mun tunnustaa!» kuului emännän puolelta.

»Ei minua tarvitse kahvitella», selitti Tiina hämillään siitä, että
hänelle niin harvinaista kunniaa ajateltiinkaan.

»Mitä emäntä?» juuritti Ahlström.

Huonosilmäisen akan kasvoilta ei voinut juuri mitään mielenilmettä
huomata. Ei hän mitään sanonutkaan. Jos tuon kanssa riitaan rupeaa, niin
jättää pian kellon hajallisena pöydälle talonväen ihmeteltäväksi.
Ahlström jatkoi:

»Kuulkaa, kaatakaa nyt se kuppi tuolle Tiinalle, minä maksan siitä viisi
penniä.»

»Voi juutina kumminkin», ähkyi Tiina hämillään.

Nyt emäntä mutisi jotain, että saa sitä kyllä rahattakin, kun se siksi
tulee, ja aikoi kaataa Tiinalle omaan tyhjään kuppiinsa.

»Ei», esti Ahlström, »teidän pitää ensinnä pestä kupit, näissä on
poroja.»

Emäntä jo suuttui:

»Ei suinkaan sitä nyt niin kovin herroiksi.»

»Herroiksi?... herroiksi?» nauroi Ahlström. »Kylläpähän sitä osataankin
herroiksi!»

»Sakoista ne rahat maksetaan.»

»Syökää itse sakkoja, koetteeksi.»

Mutta nyt emäntä siunasi ja sanoi, että vallesmanni on pihalla. Tuiskuna
hän riensi syytämään kahvikuppia kaappiin, kelloseppä ryhtyi työhönsä,
ja Ella seisoi tukka pystyssä, tolkutonna kysymysmerkin näköisenä
keskilattialla, kun nimismies tuli sisään. Grönberg sanoi hyvän päivän.
Ellalta ei tullut siihen vastattua muuta kuin katsellen sivuillensa:

»Täällä on sellainen siivo, ettei tahdo kulkemaan päästä.»

Aivan kuin hän olisi tahtonut saada nimismiehen huomion kiinnitetyksi
akkaväen puuhiin. Huolimatta siitä sanoi Grönberg.

»Oletpa kotona. Pane vaatetta päällesi ja lähde minun mukaani.»

»Mihin nyt?»

»Sinne meille vaan.»

»Mitä nimismiehellä nyt...?»

»No no, sittenpähän näet.»

Ella rupesi etsimään nurkista ja ryysyläjistä vaatteitansa. Suuren
penkoamisen perästä hän löysikin vihdoin takin puuloukosta halkojen
alta. Seisoessaan ja odottaessaan Ellaa katseli Grönberg ympärilleen ja
virkahti aivan kuin sivumennen:

»Talossa ei ole puutetta.»

»Ostettiin rukiita tässä...» sanoi Ella.

»Keneltä isäntä sai ostaa rukiita?»

»Tältä kestikievarilta ostettiin, ja...»

Ella oli nyt valmis, joten lähdettiin.

Tultuaan kotiin antoi Grönberg Ellan seista kamarin ovipielessä, heitti
itse takin pois päältänsä, otti esiin pienen muistiinpanokirjan
pöytälaatikosta, selaili ja tutki sitä hetkisen. Siellä oli m. m.
tällainen Ellaa koskeva muistiinpano:

»Helmikuun 12 p:nä sai Kuivasen Ella Mikko Siikalahdelta jauhomaton
velaksi Karin Vennun takauksella.»

Mitään muuta selvää ei ollut saatu Ellan viljan ostoista. Yleisesti
kuitenkin tiedettiin, että viime vuosi oli ollut hänelle jo melkein
täydellinen katovuosi.

Grönberg astui Ellan ääreen ja kysyi:

»Mistä sinä olet tänä talvena saanut viljaa?»

»Kaupungista on haettu ja...»

»Vai kaupungista!»

»Niin ja tältä Klitsiltä ja ... ja Siikalahden kestikievarilta.»

»Sinä sanoit ostaneesi *rukiita* kestikievarilta?»

»Niin tuota ... en minä nyt muista, oliko ne jauhoja vai rukiita,
kun...»

»Ella, sinä tiedät, etten minä kärsi *valhetta*. Kerro nyt lyhyeen ja
selvästi, *kutka* ovat olleet *osallisia* Klitsin jyväin varkaudessa?»

»Klitsin jyväin varkaudessa?» kysyi Ella niin ihmettelevällä ja
varmalla äänellä, että Grönberg tunsi hiukan pettyneensä. »Sitä en minä
tosiaankaan tiedä», jatkoi hän.

»Etkö tosiaankaan tiedä mitään?»

»En mitään», vakuutti Ella niin varmalla äänellä, että joku toinen kuin
Grönberg olisi uskonut. Mutta nyt oli siitä se seuraus, että Ella sai
vasten leukojaan niin kovalla kädellä, että lensi pää edellä ovea
vasten, joka poukahti auki. Ella jäi hievahtamatta makaamaan kynnykselle
poikki teloin. Aivan rauhallisena meni Grönberg istumaan ja alkoi
piippua polttaa ja mietiskellen katsella ulos ikkunasta. Mutta kun Ellan
makuu alkoi tuntua liian pitkälliseltä, meni hän ja potkaisi tätä
selkään karjaisten:

»Ylös, lurjus!»

Ella päästi heikon äänen.

»Laita paikalla pystyyn itsesi, taikka...»

Ella alkoi todellakin vääntää itseänsä pystyyn.

»Heitä tuo takki päältäsi.»

Ovi pantiin lukkoon. Ellassa vapisi joka nikama.

»Sinä tiedät, Ella, mikä sinua odottaa, ellet nyt kerro kaikkea, minkä
tiedät tuosta jyväin varkaudesta.»

Ella istua rojahti raskaasti tuoliin, oli hetken vaiti, laski otsan
käsiinsä ja huokasi äänellä, joka ilmaisi sanomatonta tuskaa ja
sortumista.

Grönberg huomasi, että ollaan hyvällä alulla.

»Pane piippuun, Ella, tässä on tupakkaa», kehoitti hän. »Äsken annoin
minä Karin Vennulle kihlat ja vein hänet vanginkulettajalle häitä
odottamaan.»

Ella nosti päätänsä:

»*Onko Vennu pantu kiinni*?»

»On.»

Tuskissaan pani Ella piippuun, saadakseen siitä jotain helpotusta.

Sitten hän sanoi aivan hiljaa:

»Kun ihminen on oikein häjy ja oikein köyhä, niin se joutuu tekemään
kaikenlaista.»

Nimismies kohteli erittäin ystävällisesti ja suurella osanotolla Ellaa,
joka vastustelematta nyt kertoi, miten heitä oli ollut seitsenmiehinen
joukko, jotka olivat eräänä yönä tyhjentäneet Klitsin jyvälaarit. Tuuma
oli lähtenyt »Vennuperkeleestä», kuten Ella häntä nyt nimitti. Vennun
kaksi renkiä oli ollut kahdella hevosella mukana. Itse ei Vennu ollut
mukana enempää nyt kuin koskaan muulloinkaan. Kolme varkaista oli ollut
toisesta pitäjästä, ne kaksi muuta olivat talollisia täältä omasta
pitäjästä, ja Ella luetteli kaikki. Vasta tunnustuksensa tehtyään
huomasi hän kysyä, oliko Vennu tunnustanut.

Ei ollut tunnustanut.

»Se tappaa minut, kun irti pääsee», valitti Ella.

Nimismies koetti lohduttaa, että hän kyllä pitää siitä huolen, ettei
Vennu niin aivan heti irti pääsekään. Mutta se ei Ellaa paljoakaan
rauhoittanut, sillä hän pelkäsi, ettei Vennun päälle voida sitovasti
todistaa mitään, ja siksi hän Jumalan nimessä rukoili, ettei nimismies
antaisi ilmi sitä, että hän on tunnustanut. Ella oli suuressa
sieluntuskassa, valitti ja vaikeroitsi sitäkin, että oli sellainen
raukka, kun ilmoitti. --

Illalla kokoutui ihmisiä kautta pitäjän vanginkulettajan luo vankeja
katsomaan, sillä kaikki Ellan ilmoittamat miehet oli tuotu sinne, paitsi
Vennun toista renkiä, joka jo pari viikkoa takaperin oli paikkakunnalta
kadonnut, sekä noita toisesta pitäjästä olleita varkaita, joiden
kiinnipanosta oli sen pitäjän nimismiehelle erityinen ilmoitus
lähetetty.

Tutut olivat vanhan tavan mukaan tuoneet vangeille viinaa. Toiset olivat
jo päissään, kun nimismies viimeistä tuoden saapui taloon. Siellä oli
kansaa tungokseen asti ja suuri melu. Vangit, ja etupäässä Vennu, olivat
saaneet takaisin luontonsa, kun ensi hämmästys oli ohitse.

Meteli lakkasi, kun nimismies astui tupaan. Mutta kun vanginkulettaja
alkoi lukita jalkarautoja viimeksi tuodun nilkkoihin, alkoi Vennu
kirota. Hän tahtoi vielä kerran näyttää olevansa mies, joka ei pelkää.
Toiset yhtyivät samaan melskeeseen, sekä sitä säestämään tervehtimään
tulleet tuttavat.

»Hiljaa!»

Se räjähti varmasti samalla kuin jalka paukahti lattiaan.

»Ei yhden miehen käskyllä!» huusi Vennu, ja hampaitten takaa kuului
toisten kirouksia. Joutilaat katsojat vetäytyivät peloissaan ovipuoleen.

Mutta nyt näki Grönbergin hehkuvista poskista, että hän oli suuttunut,
kun hän astui Vennun ääreen ja antoi hänelle vasten leukoja puustin
julmalla nyrkillään. Vennu hoipertui penkkiä vasten, ja naamasta alkoi
vuotaa veri. Vennu kirosi ja sanoi, että vaikka paikalle tappaisit,
niin sittenkään ei hän itke, ja että kun hänen kätensä olisivat vapaat,
niin saataisiin koettaa...

»Mutta vielä ne kerran ovat vapaat!» Toiset murisivat ja helistelivät
kahleitansa.

Silloin veti Grönberg Vennun pitkäkseen lattialle ja alkoi antaa
kasakanpampulla poikki selän sellaisella vauhdilla, että Vennu lopulta
rupesi parkumaan ja pyytämään armoa.

Ja armo annettiin.

Silloin oli huoneessa niin hiljaista, ettei pienintäkään rautain
heläystä kuulunut. Kaikkien, ja etupäässä vankien kasvoilla oli kauhun
ilme. Vennu makasi lattiassa yhä suullansa ja ähki vaikerrellen hiljaa.

»Ulos tuvasta kaikki tänne kuulumattomat!» käski nimismies. Ja käskyä
noudatettiin paikalla.

Kun Grönberg sattumalta läheni Ellaa, älähti tämä:

»En minä ole rähissyt ... herra vallesmanni!»

»Se on sen parempi itsellesi», sanoi Grönberg ja silmäili vuorotellen
vankeja, jotka tuskin uskalsivat hengittää.

»Ja muistakaa te», sanoi hän, »että jos te synnytätte pienintäkään
rähinää taikka levottomuutta talossa, niin huomenna, kun minä tulen
tänne, teen sylttyä joka ainoan selkänahasta, roistot!»

»Korjaa sinä lurjus itsesi sieltä lattialta!» ärjäisi hän Vennulle,
»taikka tahdotko saada lisää?»

Vennu väänsi itsensä nelin ryömin ja pyysi päästä sänkyyn. Se hänelle
myönnettiin.

Lukittuaan vangit seinään lähti Grönberg pois.

Matkalla eivät lautamies ja hän puhuneet toisilleen montakaan sanaa.
Ilta oli jo alkanut hämärtää, ja joitakuita tähtiä näkyi taivaalla.

»Mahtaneeko tulla halla tänä yönä?» virkkoi Grönberg taivasta katsellen.

»Kyllä on sellaiset merkit», sanoi lautamies ja huokasi.

»Saa nähdä, mitä me tänä syksynä korjaamme, kun tuo ruiskin vasta
hedelmöi.»

»Sen Jumala yksin tietää.»

Halla olikin sinä yönä.



XI.


Kesä oli kulunut. Oli syyskuun 4:s päivä. Vainiot viheriöitsivät vielä.
Aurinkoa, joka oljen muuttaa kullan keltaiseksi ja jyvän kypsyttää, ei
näkynyt. Tuuli, joka oli useampia päiviä peräkkäin huokunut pohjoisesta
kuin vallaton poika, oli nyt päässyt omiin valtoihinsa, riehui, pauhasi
ja vihelteli. Ilta lähestyi. Taivaslaki puhdistui pilvistä ja loisteli
läpikuultavan kirkkaana. Tuuli, ikäänkuin se olisi tahtonutkin saada
vain pilvet pyyhityksi pois leveäin siipiensä tieltä, laskeutui
väsyneenä levolle.

Oli hyvin kylmä. Sen lisäksi ilma oli kirkas ja keveä. Sen möyhyn ja
pauhinan jälkeen, johon korva useampina päivinä peräkkäin oli tottunut,
tuntui kaikkialla niin äärettömän hiljaiselta, että yksin tähkäpäätkin
näyttivät jotain kuuntelevan. Jos ilta olisi ollut lämmin ja ihana,
olisi sanottu, että luonto uinailee ja haaveksii suloisessa rauhassa,
-- ihanata! Mutta käänsipä nyt silmänsä mihin tahansa, ihmisiin,
puunlehtiin tai tähkäpäihin, -- kaikki ne olivat mykkinä kauhusta.
Silloin tällöin, kylmän viiman nuoleksiessa puunlehtiä, ne värisivät,
sivellessä tähkäpäitä ne hulmehtivat niin että koko pellon yli kävi
laine, josta syntynyt vieno, salaperäinen ääni muistutti hätähuutoa.

Liikkeellä olevat ihmiset näyttivät ennen kaikkea väsyneiltä, sillä
useat eivät olleet ollenkaan nukkuneet pariin vuorokauteen.

Noin kello 1 tienoissa yöllä seisoi Hautalainen vainiosarkansa aitaa
vasten nojallaan. Huulet tiukasti yhteen puristettuina, ilman piippua,
silmät tuijottaen tuonne hämäryyteen katoavan sarkansa etäisintä nurkkaa
kohti. Siellä täällä peltojen pientareilla näkyi liikkuvia hämäriä
varjoja; kuivat kiinteät yskähtelemiset, joita silloin tällöin kuului,
ilmaisivat, että ne olivat miehiä. Kirkkaalla taivaslaella pilkisteli
joukko tähtiä. Oli niin hiljaista ja ilma niin herkkä kulettamaan
kaikua, että nuo liikkeellä olevain miesten yskimiset kuuluivat
tavattoman kauas. Erään tuollaisen yskähdyksen kuultuaan viereiseltä
saralta kohotti Hautalainen päätänsä sinnepäin. Ja niinpä hän näki
siellä Rauhalan ukon pään piippoilevan, luulipa erottavansa sen
hopeanharmaan hiuksien värinkin. Ikäänkuin tuo huomio olisi nostattanut
jotain innostavaa taikka lohduttavaa tunnelmaa Hautalaisessa, ryähti
hänkin ja otti muutaman askeleen mennäkseen Rauhalan äijän luokse.
Kuitenkin hän kohta katui tuumaansa, seisahtui, iski piippuun, kyykähti
maahan ja koetteli ruohoa: se oli kosteata ja hyvin kylmää. Sitten otti
hän käteensä kourallisen tähkäpäitä. Nekin olivat kylmiä, tuntuivat
kuivemmilta kuin ruoho, ja siksi kaiketi niistä, kun hetkisen piti
kädessään, oli virtaavinaan lämpöä, aivan kuin pienistä elävistä.

Rauhalan äijän ryähteleminen käänsi Hautalaisen huomion nyt uudestaan
sinnepäin, mistä se kuului. Äijä tulla lynttysi pellon pientaretta
pitkin. Tällä välin oli sumu alkanut tiivistyä, ja lyhyessä hetkessä se
sulki näköpiirin hyvin ahtaisiin rajoihin. Sumu siveli kasvoille
omituiselta tuntuvaa kylmää lietettä, joka tuntui puolittain rasvalta ja
puolittain lumelta. Pieni, vanha Rauhalan ukko saapui Hautalaisen
luokse, kädet syvällä housujen taskuissa, selkä oli vuosien ja työn
painon alla koukistunut.

»Onpa vaarikin liikkeellä», Hautalainen sanoi katsellen toisaalle.
Vastaamatta tähän virkkoi äijä:

»Tämä yö vie kaikki.»

Ääni värähti niin oudosti, että Hautalainen ehdottomasti katsahti kylän
vanhimpaan isäntään.

»Jollei nouse tuulta», vastasi hän.

»Ei nyt nouse tuulta, saat nähdä.» Äijä jatkoi hiljakseen matkaansa ja
puhui sieltä:

»Tänä vuotena kuolevat ihmiset nälkään.»

Hautalainen alkoi seurata äijää, tietämättä itsekään miksi. Tuo vanhus
oli enimmäkseen kotonaan, ei käynyt usein kylässä, oli varoissa ja
parjasi aina niitä, joilla oli velkaa, eikä yleensä löytänyt muissa
ihmisissä paljoa hyvää. Mitään ystävällisiä naapurussuhteita ei heillä
keskenään ollut. Tuntien äijän luonnetta edellytti Hautalainen, että
tämä pilkoillaan lausui viimeisen huomautuksen. Hänen luontonsa
kuohahti, ja vähän ajan kuluttua hän virkahti:

»Niin, kyllä se koskee rikkaaseen jos köyhäänkin.»

»Koskee se», myönsi äijä.

»Sellaisella kuin teillä ei ole hätää.»

Äijä seisahti aidan viereen, nojautui siihen sillä tavalla, että
Hautalainen, joka nyt oli vieressä, näki hänen kasvonsa.

»Ei ole... Pitäiskö olla?»

»Enhän minä sitä...»

»Minä tulin isännäksi vuonna 1820 ja aloin melkein kahdella tyhjällä
kädellä, niinkuin kyllä olet kuullut ja tiedät. Jos olisit silloin ollut
minun housuissani niinä ensi aikoina, niin et Jumal'auta kadehtisikaan
sitä, että mulla nyt on puuttumatta leipää.»

Hautalainen hiukan säpsähti, sillä äijän äänessä oli jokin harvinaisempi
sävy, joka melkein pani hänet häpeämään äskeisiä ajatuksiaan.

»Ei minun tavarani ole koottu lurjun keinoilla ja kurilla, sellaisilla
kuin tuo Siikalahden Mikko kokoaa -- kumma, ettei Jumalan käsi sitä
rankaise.» Hän katsoi yksinkertaisen ja kysyvän näköisenä Hautalaiseen,
joka yhä enemmän joutui hämilleen. Saamatta mitään vastausta jatkoi
ukko:

»Minä olen nuorempana, kun oli kovia katovuosia, syönyt paljasta pettua
monta vuotta, säästääkseni siemeniä ja karttaakseni velkaantumista ...
niin että jos minä tänä vuotena syön puhdasta leipää, niin... Vaan mitäs
siitä, maailma huononee aina vain.»

»Eipähän se näy paranevankaan.»

Äijä katseli valkeain, pitkäin silmäripsien alta:

»Sinä olet niin paljon nuorempi kuin minä», sanoi hän, »että mä
kelpaisin melkein isäksesi, niin sen tähden sanon sulle, että sinä olet
liiaksi hyväluontoinen, sinä olet sekaantunut paljon takauksiin, Janne.»

Hautalainen tunsi, että kylmyys ja vilu, jota hän oli yhä enemmän
alkanut tuntea, nyt yhtäkkiä muuttui hiottavaksi kuumuudeksi, ja omissa
silmissään hän rupesi näyttämään kovin poikamaiselta ja aralta.

»Se on totta», myönsi hän, »mutta kun minua maailmassa on autettu ja
taattu, silloin kun minä olen tarvinnut, niin minä olen pitänyt
velvollisuutenani auttaa myöskin muita.»

»Hm», murahti äijä.

»Paha se kyllä on, ja minä olen uudestaan sen tähden velkaantunutkin.»

Kaikki tämä, mitä hän lausui, kuului kovin nöyryyttävältä.

»Hm, sillä on myöskin väli, minkälaisia miehiä sopii mennä takaamaan.»
Äijä lähti sen enempää sanomatta astumaan aidanviertä kotiin päin,
kunnes tultuaan rinnin kohdalle, mistä astui ulos vainiosta maantielle,
virkkoi itsekseen, mutta niin kovaa, että Hautalainen, joka vielä seisoi
paikallaan, kyllä sen kuuli:

»Kaikki nyt otetaan tänä yönä.»

Ja hän silmäili taivaslakea kohti, missä tähdet kirkkaasti loistivat ja
vilkuttivat.

Kauan seisoi Hautalainen paikallaan vielä ja syrjäinen olisi saattanut
luulla hänen nukkuvan. Se olisi ollut kuitenkin suuri erehdys. Sillä
hänen sielunsa valvoi luoden eläviä ja kammottavia kuvia edessä
olevasta elämästä. Tuskallinen aavistus siitä, että hän
ajattelemattomuudessaan oli menettänyt oman ja koko perheensä
toimeentulonehdot uskaltamalla takauksiin enemmästä kuin hän itse,
joutumatta perikatoon, saattoi vastata, oli nyt paisunut täydeksi
varmuudeksi. Hän oli aina ennen tuudittanut levotonta omaatuntoaan sillä
vakuutuksella, että tarvitsevaa lähimmäistä on velvollisuus auttaa.
Mutta mitä se auttaminen nyt oli hyödyttänyt? Korkeintaan lykännyt
muutamain vararikkoa jonkun aikaa eteenpäin, mutta samalla valmistanut
hänen ja hänen perheensä turmiota. Jos hän voisikin pitää talonsa,
joutuisi hän kuitenkin sellaiseen velkaan, että hänen luottonsa olisi
mennyt... Hän kyykähti maahan koettelemaan ruohoa. Harvinainen,
huokauksen tapainen huudahdus »Hyvä Jumala!» pääsi hänen suustansa,
sillä ruoho oli jo kankeata ja koperossa. Sitten tempasi hän kouraansa
tähkiä; nekin olivat jo paljon kylmempiä ja hänen mielestään
elottomampia kuin äsken. Ja aamuun oli vielä monta tuntia. Sillä aikaa
ehtii halla jo puristaa mehun itse oljestakin!

Sanaakaan sanomatta nousi hän raskaasti ja väsyneesti aidan ylitse
maantielle, joka siinä oli hyvin korkealla. Halla, joksi sumu nyt oli
alkanut muodostua, oli jo laskeutunut niin alas, että sen ylitse näki
kirkasta taivasta vasten kylän tummat rakennukset. Mutta sitä vastoin
itse hallakerros oli niin paksu ja sakea, että kun Hautalainen käveli
kotiin päin, tunsi hän olevansa kuin keskellä lumipyryä.

Kun hän oli ehtinyt kylään, oli halla jo siellä muutamin paikoin
hälvennyt. Muutamain talojen ikkunoista pilkisteli tulenvalo ja sieltä
täältä kuului jalkain kapsetta ja rykimistä, ilmoittaen, että koko kylä
oli valveilla.

Juuri kun Hautalainen astui portailleen, äkkäsi hän emäntänsä nurkan
takaa kiirehtivän tupaa kohti. Jo etäämmältä luuli vaimo huomaavansa
miehen synkeän katseen tahi ainakin hän sitä aavisti.

»Ei *kaikki* ole mennyttä vielä», sanoi vaimo ehdittyään miehensä
rinnalle. Ääni tosin vapisi, mutta siinä oli sittenkin jotain niin
varmaa, että mies oudostellen ja kysyväisesti katsahti häneen.

»Jumala elää vielä», jatkoi emäntä. Ikäänkuin pettyneenä jossain
toivossaan murahti mies hylkäävästi.

Nuoret nukkuivat tuvassa säestäen toistensa raskasta, levollista
hengitystä. Isäntä meni istumaan pöytäpenkille ja emäntä pistäysi
kamariin.

»Jumala», ajatteli mies. Taikka oikeastaan ei hän sitä ajatellut, se
vain soi hänen korvissaan ikäänkuin kaiku.

Hän istuutui raskaasti pääty-ikkunan eteen penkille laskien kyynärpäänsä
ikkunalle ja tuijotteli ulos harmaaseen yöhön. Auringonnousun aika
läheni, ensimmäinen heikko, kuultava sarastus valaisi hallasumua, joka
yhä paksuni ja paksuni lähestyessään maata.

Viime vuorokausien alinomainen tuskallinen jännitys, levoton ahdistus
ja kauhistavimmat olettamiset olivat väsyttäneet Hautalaisen siksi, että
hänen tajunsa nyt ikäänkuin nukkui, vaikka silmät olivat auki.
Jonkinlainen välinpitämätön yhtäkaikkisuuden tunnelma kääräisi hetkeksi
levoittavien siipiensä suojaan kärsivän sielun.

Tieltä, joka meni pääty-ikkunan ohitse, kuului taas raskas astunta ja
yskiminen. Se havautti Jannen katsomaan. Varpulan Valee siellä tuli
vainiolta pitkä riihitakki yllään.

Yhtäkkiä tapasi Janne itsensä ajatuksissaan matkimassa äskeistä vaimonsa
lausetta: »Jumala elää vielä.» Ja samassa kun hän sen keksi, johtui
mieleen ajatus: »Mitähän se siellä kamarissa mahtaa tehdä? Jokohan meni
nukkumaan?» Tuo luulottelu sai miehen luonteen hiukan kuohumaan: kun
saattaakin mennä makaamaan ja nukkumaan tällaisena yönä!... Vihaisena
lähti hän kamariin aikoen herättää vaimon ja pitää tälle nuhdesaarnan.

Mutta avatessaan kamarinoven näki hän emännän kokoon köyristyneenä
polvillaan vuodetta vasten ääneen rukoilemassa. Hän rukoili aivan omalla
vienolla, meluttomalla tavallaan, joka nyt vaikutti mieheen niin
pehmittävästi kuin jotain yliluonnollisen pyhää ja hillitsevää olisi
ollut tässä huoneessa. -- -- »Sinä rakas, kaikkivaltias Jumala, jolla on
valta ja voima taivaassa ja maan päällä ja jota ilman ei meitä
olisikaan!... Sinä etsiskelet kansaa, sinä annat toisinaan askeleesi
lihavuudesta tiukkua, mutta me emme sinua kiitä. Sinä rankaiset meitä
nälällä ja kalliilla ajalla, että me nöyrtyisimme. Opeta Herra meitä
ajattelemaan, ettei meidän suurin onnemme saa olla lihavasti katetussa
pöydässä, vaan että me sen löytäisimme Sinussa, Sinun iankaikkisessa
rakkaudessasi. Mutta älä anna meidän synnissä nukkua, älä rankaise meitä
hirmuisimmalla vitsallasi, älä käännä kasvojasi pois meistä, Herra...»

Janne oli hiljaa istunut tuolille. Nyt häneltä pääsi väkivaltainen
hyrskäys, joka puistatti jykeviä hartioita ja pani leuan vavahtelemaan.
Ja niin kuin jotkut salaiset voimat olisivat häntä temmanneet
liikkeelle, lankesi hän kömpelösti erästä tuolia vasten polvilleen ja
rupesi itkemään.



XII.


Kun aurinko aamulla nousi, karkoitti se tähdet ja sulki niiden ilkeästi
uhittelevat silmät. Mutta se tuli myöhään, -- maassa oli ehkä puoli
tuumaa paksulta härmää, ojat ja vesilammikot tukevassa jäässä. Tähkäpäät
lepäsivät, sirot päät rintaa vasten kallistuneina, ja harmaatakkinen
mörkö istui hartioilla, raskaana kuin kivi, tunnotonna kuin kuolema,
kylmin kourin kuristaen voitetuista viimeistäkin elonmehua. Aurinko
näytti hämmästyneeltä, sen katse samealta. Mutta kohta se alkoi kohota
korkeammalle, tulla likemmäksi. Harmaat möröt tähkäpäiden niskassa
hellittivät kynsiään, silmäsivät oudostellen ylös tuota
verivihollistaan. Möröt nyykistivät uhrejaan viimeisen kerran,
laskeusivat sitten olkea pitkin hyvässä järjestyksessä maahan, ikäänkuin
ilkkuen paetessaan ja pitäen ilkeätä lotisevaa sähinää. Tähkäpäiden
köyristynyt pikkuniska suoristui painon paettua luonnolliseen
kuolinasemaan. Kuinka väsyneiltä, kuinka laihtuneilta ne näyttivät!
Pitkin rutistunutta runkoa juoksi vain paksu tuskanhiki.

Pilviä nousi. Kylki kylkeä vastaan asettuivat ne auringon eteen aivan
kuin lämmittelemään.

Maassa oli jälleen kylmä, hyvin kylmä. Ihmiset hykertelivät käsiänsä,
vilusta ja tuskasta väristen, loivat rukoilevia silmäyksiä taivaanliettä
kohti, -- koska se aukeaisi, jotta lämpö pääsisi virtaamaan heillekin
asti? Mutta pilvet peittivät aurinkoa katkeamatta iltapäivään. Ja hiki
kylmettyi uudestaan kiinni kuolleitten tähkäpäiden harmenneisiin
hiuksiin ja rypistyneeseen, mehuttomaan runkoon.

       *       *       *       *       *

Kylän seppä, jonka mökki ja paja olivat siellä mäellä, missä mökkejä
muitakin oli likemmäksi paria kymmentä, oli valvonut hänkin mökin
penkillä ihan koko yön, mutta nukkui nyt aamulla raukeana ja väsyneenä.
Vaimo, jolla yön kulku oli ollut samanlainen, oli ajanut lapset ulos
meluamasta, hiipi itse hiljaa askareissaan, sillä miehen uni häntä
jollain tavalla lohdutti... Tottapa jokin lohdullinen ajatus lie mieleen
johtunut, kun on rauhaa ja lepoa saanut, ajatteli vaimo, ja koetti sen
avulla karkoittaa synkeitä ajatuksia. Joku lapsista, joita oli neljä,
kuului tulevan meluten tupaan kohti. Äiti riensi ulos vastaan, ettei
mies heräisi.

»Äiti! onkos meidän ohraa pannut halla?» kysyi kuusivuotias Iikka, kun
äiti tuli ulos. »Herkko sanoo, että senkin on pannut.»

»On, lapsi.»

Poika meni hyvin alakuloisen näköiseksi. »Mutta kun se on samanlaista
kuin eilenkin, ja siinä on tähkät ja jyvät», väitti hän.

»Ei niissä jyvissä ole enää suurusta.»

Sitä ei Iikka käsittänyt. Oikeastaan koski asia häneen pääasiallisesti
vain sen vuoksi, että hän oli siitä väitellyt vanhemman veljen kanssa ja
tunsi nyt äidin todistuksesta tappiolle joutuneensa.

»Äiti, äiti, täällä on jäätä!» kuului viisivuotisen tytön heleä
riemullinen ääni ojan reunalta, kujan sivusta.

»Mene katsomaan, Herkko, ettei Sanna putoa ojaan», käski äiti vanhinta
poikaa, joka hääri navetan luona. Itse hän kiiruhti tupaan, sillä
kujalta tuli polkua pitkin Siikalahden Mikko, rautakappale kädessä. Hän
herätti miehensä ilmoittaen, että Siikalahden isäntä tuolla tulee pajaan
ja jos makaamasta löytää, niin alkaa pistopuheitaan heitellä.

»Pistelköön», sanoi seppä ummistaen silmiään, jotka eivät kuitenkaan
enää näkyneet ummessa pysyvän.

Mikko tuli tupaan.

»Huomenta.»

»Jumal' antakoon», vastasi vaimo.

»Makaamallako täällä nyt vaan tästä puoleen aiotaan?»

Seppä nousi piippuun panemaan ja sanoi:

»Eipä tässä nyt muutakaan sen sopivampaa, vai toitko sinä työtä?»

»Tuosta pitäisi saada aitanoveen esirauta, mahtaako siitä tulla?»

Mikko katseli ruostunutta raudankappaletta kädessään.

»Mikä siinä olisi... Jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.»

»Löyhä?»

»Niin, mä sanon, että jos ei tule luja, niin ainakin löyhä.»

»Miksei tästä luja tulisi, vahvaa hyvää rautaa kun on, häh?»

Seppää huvitti kiusata tarkkaa miestä.

»Saattaahan siitä tulla lujakin.»

»No ja saattaako tulla löyhäkin?»

Sepän teki mieli nauraa, vaikka ei ollutkaan naurutuulella. Hän otti
vanhan rekiraudan kappaleen Mikolta, ja vastaukseksi tämän viime
kysymykseen virkkoi:

»Saattaa kyllä, ruostunuthan se on ja noin ohut jo ... se palaa ja
muuta.» Seppä tiesi ennestään ja näki nytkin Mikon silmistä, että jos
tämän pitäisi ostaa uutta rautaa tuon vanhan rojun sijaan, särkisi se
kitsasta sydäntä.

»Olisiko sinulla vahvempaa rautaa?» kysyi Mikko yhä katsellen ja
koputellen rautakappaletta. Seppä pelästyi jo, sillä hän tunsi
kokemuksesta, että Mikon mielestä kaikki rauta tuli sepälle ihan ilman.

»Ei ole nyt minullakaan, tehdään se vaan tuosta. Tällaisina vuosina ovat
varkaat vähävoimaisia.»

»Hm.» Mikko ajatteli, että hän katselee pajan loukosta, eikö sieltä
löydy.

»Nyt on ollut Jumalalta kova yö», sanoi sepän eukko.

Siikalahti oikaisi pientä ruumistaan, ryähti ja sanoi mitä korkeimmalla
äänellä:

»Hjoo! Jumala on rangaissut, kun komeus on niin paisunut. Kyllä nyt
köyhän elää kostaa. Tänä talvena maksaa ruistynnyri ainakin
neljäkymmentä markkaa.» Tämän ajatuksen sanottuaan hän kääntyi sepän
puoleen ikäänkuin kysyen »vai eikö maksa?» Ja jos seppä alkaisi vaataan
väittää, niin hän huutaisi vielä kimeämmällä äänellä »maksaa varmasti,
senpä saat nähdä!» Sen ohessa hän nauraisi samassa niin että ...
ottakoon seppä sitten miksi tahansa, mitä hän siitä välittää... Mutta
rukiit vaan maksavat ensi talvena neljäkymmentä markkaa tynnyri.

Seppä rypisti otsaansa ja lähti sanaa sanomatta ulos. Vaimokaan ei enää
jatkanut puhetta. Mikko lähti sepän jälestä ja niin sitä mentiin pajaan.

Aurinko oli hetkisen näkynyt tavallisella paikallaan kykenemättä
kuitenkaan vielä sulattamaan paksua härmää, joka ikäänkuin liimattuna
oli tarttunut seinähirsiinkin. Nyt se jo puikkelehti pilvien takana ja
näytti sinne aikovan kadota.

Vähitellen kokoutui pajaan ja pajan edustalle joukko kylän miehiä
ikäänkuin nyt olisi ollut joutilas vapaapäivä, jolloin ei kenelläkään
ole mitään tekemistä. Siinä oli kylästä isäntämiehiä ja mäeltä mökin
miehiä. Viime yö oli painanut jokaisen kasvoille leimansa. Ja kun siinä
juteltiin hallan tekemästä tuhosta, ilmeni vaikutus toisissa
uhkamielisenä kiukkuna, toisissa jo murtavana epätoivona.

Keskustelut olivat ensinnä harvasanaisia mielenilmauksia tapahtuneesta
tuhosta. Leikkipuheet ja väittelyt, jotka aina kesäilloilla, kun
miesjoukot pajan eteen keräysivät toisiansa tapaamaan ja siinä kapua
lyömään, piiloilivat nyt kätköissään uskaltamatta pilkistää
silmäkulmastakaan esiin.

Paja oli matalalla, kivisellä mäellä, missä mökkejä, pieniä ja
vaatimattomia, toiset ränstyneitä, toiset parempikuntoisia, seisoi sikin
sokin, aivan sen mukaan miten kiviltä milloinkin oli sijaa saanut. Outo
olisi tuota kivikkoa varmaankin pitänyt paljon epämukavampana
mökinpaikkana kuin kovaa kalliota. Mutta kun siihen monta miespolvea
takaperin ensimmäisiä mökkejä istutettiin, jolloin niitä sai asettaa
ilman vuokraa, niin miehet, joiden luonteessa oli paljon katajan sukua,
alkoivat särkeä ja vääntää kiviä kasoihin ja löysivät sieltä kuohkeata
maata, joka hyvinä vuosina antoi perunoita perheen tarpeeksi asti.
Kivistä kasattiin mahtavat kiviaidat monimutkaisten perunamaatilkkujen
ympärille, ja mitkä eivät niihin enää soveltuneet, ne kerättiin
valtaisiksi röykkiöiksi, jotka niinkuin mitkäkin vuoripeikon hautakummut
näkyivät kauas, tuonne alas talolliskylään asti. Ne maksoivat monta
hikipisaraa nuo perunamaat. Ja kuka joutuikin niitä nyt isänniltä
uudestaan vuokraamaan, kyllä niille osattiin panna arvoa.

Sitkeähenkisiä, monikoukkuisia, iankaikkisen vanhoja katajoita kasvoi
koskemattomissa kivienväleissä, taikka eivät oikeastaan kasvaneet, vaan
elivät kituvaa vanhuuttaan. Joku vaivaisen näköinen pihlajakin yritti
elämään sovinnossa katajain kanssa, mutta niiden sammaltunut parkki
kertoi jo lukemattomista ikävuosista, jokainen muisti nuo parinsylen
pituiset pihlajat nähneensä siinä ihan samanlaisina hänen muistamansa
ajan. Mutta mökkiläisillä oli jotain henkistä yhteyttä niidenkin kanssa,
sillä niitä eivät edes lapset kuoliaaksi rääkänneet, eivätkä niiden
oksia pilalle asti repineet. Niitä kohdeltiin kuin omakyläläisiä
ainakin, väliin paremmin, väliin huonommin, aina tutunomaisesti, mutta
ei koskaan hävyttömästi.

Näköala pajan luota ulottui yli mäen, halki sen alla leviävän laajan
lakeuden, jonka keskellä talollisten asumukset näyttivät niin varmoilta
ja leiväkkäiltä siellä sulassa pellossa, ympärillä merenä aaltoilevat
viljavainiot.

Niin muulloin. Mutta nyt ei tuo varma, »leiväkäs tunnelma» ottanut
noustakseen miesten rinnoissa, jotka pajan seinustaa vasten nojailivat,
tahi sen edustalla olevilla kivillä istuskelivat. Vaikkapa vainio
viljamereltä näyttikin eikä sen vihertävä väri vielä ollut eilisestä
sanottavassa määrässä muuttunut, muodosti kumminkin varma tieto siitä,
että viime öinen halla oli vienyt vainiosta *kaiken mehun*, tunnelman
samanlaiseksi kuin se joskus muodostuu yksikseen istuessa hautausmaassa
hämärän tullen ja silmäin harhaillessa ilman kuluttamain hautapatsaitten
seassa, joiden epäsäännölliset rivit ulottuvat hämärän rajoittaman
rajapiirin etäisimpään viivaan. Miehet, jotka näköalaa katselivat,
joiden silmäin alla siinä kivet ja kiviaidat koreilivat valkeassa
härmässä ja omain perunamaiden äsken vielä elinvoimaiset perunanvarret
alkoivat paljastua härmästä mustuvina, mätänevinä tynkinä, -- eivät
olleet mitään sankareita, eikä varsinaisia urhoja. Mutta heidän
rypistyneet otsansa, tuijottelevat silmänsä kertoivat, että he täysin
tajusivat mitä oli tulossa.

Se ei siltä saanut heitä hätäänsä huutamaan ja sieluistaan nousevaa
tuskaa äänekkäästi valittamaan. Keskustelussa, joka kyllä
synkkäpiirteisenä liikkui juuri samaisen asian ympärillä, ei kukaan
maininnut *omasta* kohtalostaan, omasta persoonallisesta tuskastaan,
vaan yleisestä, kaikkia kansalaisia uhkaavasta tukalasta ajasta.
Jokainen näytti haluavan ihan viimeiseen asti salata omat leipähuolensa,
tahtovan itse kantaa oman taakkansa. Sellaisenaan tuo huolen ilme heidän
kasvoillaan näytti niin ihmeen yhtäläiseltä noiden katajain kanssa,
jotka sitkeästi »elivät vanhuuttaan» melkein mullattomissa kivien
koloissa, että heitä molempia, miehiä ja katajoita, saattoi pitää
toistensa heimolaisina.

Pitkin tietä tuli mäen takaa toisesta kylästä päin nopeasti,
sipsuttamalla astuen pieni ontuva ukko, pussia selässään kantaen.

»Herra armahda ja auta», alkoi ukon ääni jo vähästä matkasta kuulua,
»millä nyt meinaatte elää, miesparat? Koko kylässä ei ole jyviä muilla
kun Siikalahden Mikillä ja Märkäsen vaarilla, ja Varpulan Valeella on
vähäsen.»

Hölmö-Tuppu istahti kivelle, suu itkuntapaisessa, mutta samalla
hullunkurisesti toisia naurattavassa väärässä. Muutamat suut olivat jo
vetäytyneet hymyyn. Hetkisen vaiti oltuaan, jatkoi Hölmö ikäänkuin se
olisi aivan tuossa hänen mieleensä pistänyt.

»Siikalahden Mikillä on jumalattoman paljon jyviä ... kyllä sen nyt
kelpaa... Tuppu on hyvä tuttu Mikin kanssa...»

»Hääh?» kysyi Siikalahden Mikko ja astui ulos pajasta, kun kuuli
nimeänsä mainittavan.

Hölmö hypähti pelästyneen näköisenä.

»Juutina!... no en minä mitään pahaa ole puhunut, eikä sovikaan puhua
sellaisen köyhän kerjäläisen, joka höpisee... Mä vaan sanoin, jotta
teillä on jyviä, muilla on jos sattuu.»

»Mitä sinä mun jyvistäni?»

»Ei, ei, älkää suuttuko... Mutta kun nuo miehet tuos vain niin laiskana,
kädet kahden puolen seisoivat, niin mä ajattelin, jotta pitää niille
jotain höpistä ... kun sen komian nimen tahtoo saada aina kantaa, jos ei
aina puhu. Kuinkahan ne joutavatkin niin laiskana olla nuo miehet. Millä
nyt aiotte elää?»

»No, entä sinä itse?» kysyi joku.

»Kyyllä, kyllä Jumala Tupusta aina huolen pitää, aina Tuppu on puhtaan
leivän syönyt, aina jo. Ei Tupulla ole akkaa eikä kakaroita, kyllä
yksinäinen aina elää. Mutta mitä varten sinäkin, Maijan Sameli, otit
akan, kun sinä olet niin heikkopuinen työmies?» Hän puhui tämän eräälle
nuorelle miehelle, joka seisoi nojallaan aitaa vasten. Tuppu jatkoi:
»Minä kyllä sanoin sulle, että kun hallavuosia tulee, niin kohta on akka
ja lapset kopukkatuvas. Mutta sinä et uskonut. Nyt oot jo niin laiha
kuin loukun läpi vedetty... Et sinä elä tämän vuoden yli, parasta on,
että rupeat ajattelemaan paremman asian päälle, miesparka...»

Miesten täytyi ruveta naureskelemaan, niin surullisen totta kuin se
olikin tuon Hölmön juttu, jota hän yhä jatkoi poskiansa taputtaen:

»Tupulla on aina ollut punaiset posket!» Mutta sitten, ikäänkuin
leikinlasku olisi ruvennut vaivaamaan hänen omaatuntoansa, hän yhtäkkiä
taas muutti muotoa.

»Herra Jumala tätä yötä!»

Siikalahden Mikko, jolle jo alkoi tulla kotohuolet, vei sepän syrjään ja
kysyi rautaa tarkoittaen:

»No mitä se nyt maksaa?»

»Parikymmentä penniä.»

»Minä panen muistiin siihen sinun entiseen...»

»Siihenkö velkaan? Mitä siihen näin pienistä, parempi kun antaisit vähän
leipää.»

»Noo ... sopisihan se siihen vanhaankin.»

»Joo, mutta et sinä tuon tähden köyhdy... Ei sitä tahdo nyt riittää
velkain maksuihin vähääkään, hyvä mies.»

Siikalahti mutisi jotain epäselvää.

»Häh?» kysyi seppä.

»Tuota ... pane nyt sitten mukulat hakemaan ... mutta en minä anna kuin
yhden leivän, kyllä se tuollaisesta työstä riittää.»

»Saat kyllä antaa kaksikin, teillä on leivät niin pieniä.»

»Ei ne ole pienempiä kuin muuallakaan... Mitä ne pienempiä olisivat?»

»On ne.»

»Ei olekaan, älä valehtele.»

»Olkoon nyt mitä hyvänsä, mutta saat sinä antaa kaksi, et sinä sillä
köyhdy.»

»Kyllä sitä pian köyhtyy, jos jokaiselle antaa mitä kukin tahtoo.»

Kumpainenkin jäi äänettömäksi ja nolostuneen näköisenä miettimään.
Huomio samalla kiintyi takaisin Tuppuun, joka yhä jaksatti miehille.

»-- -- -- Tulee nälkävuosi, ihmisiä kuolee nälkään, rikkaitakin, ja
Tuppu pääsee hautajaisiin ryynipuuropataa sekoittamaan.»

Tuppu huomasi, että Siikalahden Mikko katsoi häneen.

»Kuulkaa isäntä!» Hän meni Mikon ääreen kuiskuttamaan: »Märkäsen
Antti-vaari on kipeänä, ja kun se kuolee, niin kyllä minä tulen sitten
puuropataa sekoittamaan ... minä jo sanoin emännälle, mutta sanokaa
tekin vielä, niin että jos ei Tuppua rupea kuulumaan, niin kyllä mä
sitten itse tulen.»

Siikalahden Mikko päästi oikein sydämellisen naurun, joka vaikutti sen,
että toisten miesten suut menivät melkein entistä totisemmiksi. Mutta
Mikko oli jostakin syystä saanut taasen kiinni kerskailuhalustaan, joka
usein ilmeni luonnottomana iloisuutena, silloin kun toisilla oli huolta
ja sydämen ahdistusta. Kun nikkari Esa samassa tuli mökiltänsä polkua
pitkin käyden ja aikoi pysähtymättä jatkaa matkaansa, huusi Mikko
iloisella, nauravalla äänellä:

»Mihinkä nikkarilla on kiire? Mitä nyt kuuluu?»

»Ei mitään.»

»Hoo! No ei suinkaan nyt taida kovin kiireitä nikkarintöitäkään olla?»

Esa, joka ei juuri mielellään ollut tehnyt Mikolle töitä, otti tuon
pistelemiseksi ja keskeytti, ennenkuin Mikko ehti jatkaa:

»No olisko se sinulle sitten niin helvetin hauskaa, jos ei mulla olisi
työtä?»

Nyt miesjoukko melkein yhteen ääneen nauraa hörähti, pilkallisesti
katsellen Siikalahden isäntää.

Tumma puna nousi Esan poskille, kun hän tuota sanoen säkenöivin katsein
mittaili Mikkoa. Mutta tämä ei hätäillyt.

»Mitäs mun nyt niin mieleenikään», virkahti hän kaksimielisesti.

»Mitä sitten tarkoitat? Minä olen köyhä, mutta sulta en ainakaan ikänä
kerjää, sen jumal'auta saat uskoa, jos tahdot!»

Ja ikäänkuin Esan puheet olisivat nostaneet uhkaa ja itseluottamusta
toisissakin karkoittui heidän silmistään vähitellen tuo alakuloisuuteen
vivahtava, synkkämielinen ilme, ja sijaan tuli toinen, jyrkkä ja
uhallinen.

Mutta Mikolle tuli kotikiire. »No pane sitten mukulat hakemaan, saat ne
kaksi», sanoi hän sepälle ja, lähti oikaisemaan yli mäen, välttääksensä
yhteistä matkaa Esan kanssa.

»Perkeleen kitupiikki!» virkahti Esa Mikon mentyä, sylkäisi mustan
tupakansylen ja lähti omaa tietänsä. Mikon poistuttua alkoivat muutkin
häntä panetella ja noitua tavalla, joka ilmaisi mökkiläisten yleistä
vihaa häntä kohtaan. Mutta kun useilla oli hänelle pikkuisia,
menneentalvellisia syömävelkoja, niin se lie pitänyt heidän kielensä
Mikon läsnäollessa aisoissa.

Tuppu oli istunut hiljaa kuin myyrä loppukohtauksen ajan. Mutta nyt hän
otti pussin selkäänsä ja itsekseen puhellen: »Ei maar, en minä jouda
tässä loritella. Vaikka Tuppu on hullu, ei se ole laiska, ja laiskan ei
pidä leipäänsä syömän», lähti hänkin pois.

Kylästä rupesi tulemaan karjalaumoja. Elukat kulkivat vastahakoisesti
paimenten edellä, seisahtivat tuontuostakin, kohottivat turpaansa ylös
ja päästivät haikean, tyytymättömän mölinän. Härkä ja sonnimullikat,
ikäänkuin ihmetellen lehmäin laulutuulta, katselivat niitä oudostellen
ja lonisivat yhteen ääneen. Paimenet juoksivat kengittä elukoita omilta
teiltään kostaen, meluten, kiljuen ja piiskaten. Lammaslaumat saivat
vapaasti hajota mäkiin, mutta siellä vuonat vilusta väristen virittivät
valituksiaan omalla nuotillaan ottaen osaa yhteiseen kuoroon. Emät ne
nutustivat ahkerasti lyhyttä ruohontynkää, möngelsivät sitä suussaan
aivan kuin mauttomuuden tähden olisi tehnyt mieli sylkäistä pois.

Ja ihmiset kaikkialla kävelivät joutilaina kuin pyhänä, kasvoilla vain
ei ollut tuota pyhäistä, levollista, nauttivaa ilmettä. Pilvinen taivas,
surullinen maa, kuoleman käsiin kesken joutunut luonto, ne nostattivat
sumupilviä ihmisten otsille ja saivat aikaan raskaita kyynelsateita.



XIII.


Nimismies Grönberg ei ollut nukkunut viime yönä silmäntäyttä. Vasta
aamulla 7 tienoissa oikaisi hän itsensä vuoteelle aikeessa hiukan
nukahtaa, ennenkuin lähtisi pitäjälle toimituksiin, joita tälle päivälle
oli satuttu määräämään useampia.

Hän kuuli raollaan olevasta ovesta, että keittiössä joku kyseli häntä,
mutta piika selitti hänen juurikään menneen levolle, »kun oli koko yön
valvonut ja kävellyt ulkona», ja käski vieraan istua odottamaan. Mutta
kun häntä ei unettanutkaan, nousi hän ja meni keittiöön katsomaan.
Siellä istui Karhun Esa.

Mentiin kamariin.

»Mitä asiaa olisi?»

Esa seisoi ovipielessä, huulet jo liikkuivat, mutta kuitenkin piti yskiä
pari kertaa ennenkuin sieltä tuli sanoja.

»Niin ... minä olen tuumannut että ... jos vallesmanni vielä tarvitsisi
renkiä, niin minä nyt tulisin.»

Kaikki tuo tuli niin harvakseen kuin Esan olisi täytynyt pakottaa ulos
jokainen sana aivan erikoisilla ponnistuksilla. Grönberg katseli häntä
vakavasti, ja Esalle näytti olevan tuskallista seisoa siinä. Hän koetti
edes rykiä karaistakseen itseänsä.

»Vai niin», virkkoi Grönberg hetkellisen vaitiolon perästä, »kyllä
minulla jo on renki pestattuna, mutta...»

»No ei sitten...» Esa jo liikahti lähteäksensä.

»Älä nyt mene, istu.»

Esa ei kuitenkaan istunut, mutta paikalleen hän jäi.

»Mitä sinä tahtoisit palkkaa?»

»Mutta jos teillä on renki pestattuna, niin... En minä toisen eteen.»

»En minä sitä tarkoittanutkaan, mutta sille toiselle olisi toinenkin
paikka.»

»Saisko se sen?»

»Kyllä.»

»No sitten. Mitä nimismies itse nyt katsoisi kohtuulliseksi palkaksi?»

Esa kysyi tuota niin arasti, että se melkein kuulosti huokaukselta.

»Hjaa... Kesällä lupasin muistaakseni sataviisikymmentä. Mutta nyt on
toinen aika.»

»Minä en niin paljoa pyydäkään.»

Grönberg katseli nyt hiukan kummissansa Esaa.

»Täytyy mennä melkein puolet alaspäin», sanoi hän arasti.

»Seitsemänkymmentä viisi markkaako?»

»Jaa ... sinne päin.»

Oltiin vaiti. Esa pyöritteli lakkia kädessänsä.

»Tuota», alkoi hän, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. »Tuota ...
minä olen ajatellut ... että kun teillä varmaan tullaan tänäkin talvena
syömään petutonta leipää, niin ... tuota ... enkö minä saisi ainakin
joskus leipäosaani kotiin lapsilleni... (Tässä syntyi pitempi
äänettömyys, sillä Esa nieleskeli ja Grönberg kuunteli henkeä
vetämättä.) Minä itse söisin sitten täällä kotoani tuotua sekaleipää,
sillä...»

Esan ääni sortui, hän pyyhkäisi lakinperällä nopeasti poskille vierivät
kyyneleet.

»Onko sinulla monta lasta?» kysyi Grönberg hiljaa.

»Kaksi.»

»Joko olette syöneet sekaleipää?»

»Ei, mutta kyllä se nyt näyttää siltä, että talven päälle täytyy.»

»Niin», sanoi Grönberg vastaten Esan äskeiseen kysymykseen, »kyllä saat
sen leivän suhteen tehdä miten itse tahdot.»

»Kiitoksia.»

Oltiin hiljaa. Esa hankkiusi pois, mutta tahtoi vielä selittää:

»Minulla on sellainen, kummallinen luonto, että ... pian minä suutun ja
pian itken.»

Nimismies antoi Esalle vähän pestirahaa, jonka saatuaan tämä poistui.
Jäätyään yksin katseli hän ikkunapielestä vielä Esan perään, raskas ilme
valvoneissa, veristävissä silmissään.

Vähän myöhemmin saapui lautamies, jonka oli määrä lähteä nimismiehen
mukaan pitäjälle, ja pian istuttiin rattailla.

Kuura peitti vielä maata yltyleensä aivan kuin lumikerros. Kerjäläisiä
oli kyllä viime vuosina kiertänyt täälläkin huomattavammassa määrässä,
mutta kun he nyt maantiellä niitä useampiakin sivuuttivat, koski niiden
näkeminen Grönbergiin vielä erikoisemmalla tavalla kuin muulloin. Säälin
tunne oli syvempi ja velvoittavampi. Sitäpaitsi ulosmittaus ja
ryöstötoimitukset nyt painoivat raskaasti mieltä. Kauhean viimeöisen
tuhon vuoksi ovat ihmisten mielet muutenkin murheen ja epätoivon
murtamina. Lain ja oikeuden nimessä on hänen velvollisuutensa vierittää
vielä raskaat lisäpainot monenkin perheen sydämille... Miksi olivatkaan
toimitukset sattuneet nyt juuri tälle päivälle?...

Synkeänä, kapinoiden velvollisuuksiansa vastaan ajoi hän kumppanilleen
sanaakaan puhumatta. Mutta tämäpä katkaisi äänettömyyden:

»Kuinka monta toimitusta herra nimismiehellä on tänä päivänä?»

Viisihän niitä oli, kolme ulosmittausta ja kaksi huutokauppaa.

»Sinne Siikalahden kyläänkö nyt ensimmäisenä ajetaan?»

»Sinne.»

Puhe ei tahtonut sujua. Vähän ajan kuluttua Grönberg itsestään alkoi:

»Meidän *täytyy* luultavasti toimittaa paljon ulosmittauksia tänä
talvena.»

Lautamies ravisti päätään:

»Kyllä, arvattavasti hyvin paljon, ihmiset kun alkavat jo syksystä olla
niin kovin ahtaalla ja ... tämä yö teki nyt lopun, niin että ... mikä
siinä oikein tulleekaan neuvoksi.»

Grönberg johtui kysymään:

»Onko lautamies paljon takauksissa kiinni?»

»Onpahan niihin tullut mentyä.»

Äänestä kuuli kyllä, että asian ajatteleminenkin tuskastutti.

Ajettiin Kuivasen pihaan. Likitienoilla oli Siikalahden Mikko jo
odotellut ja yhtyi nyt joukkoon tupaan mennessä.

Kun tultiin sisään, puki emäntä paraillaan rikkinäisiä kenkiä lapsen
jalkoihin, piika ajoi pieniä, ruuppaisia perunoita vatiin. Nimismiehen
tervehdykseen ei kukaan mitään vastannut. Kaikkialla, lattialla ja
penkeillä, oli niin paljon yhtä ja toista, aina perunakuokasta ja
hevosloimesta kahvikuppeihin ja silkkihuiviin asti, ettei tahtonut jalka
jakautua. Kun ei emäntä käskenyt istumaan, heitti piika perunavatinsa
pöydälle, kävi sysäämässä penkiltä vaatteita ja kamaa kokoon, pyyhkäisi
siten paljastunutta rahia rievulla ja käski istumaan.

Mutta kenelläkään ei ollut siihen aikaa eikä halua. Nimismies alkoi
selittää emännälle, että hänellä olisi täällä ulosmittaus Siikalahden
saatavista, jotka kolmen eri velkakirjan mukaan tekevät yhteensä 156
markkaa korkoineen, ja kysyi, eikö emännällä ole rahaa maksaa niitä.

Emäntä laskeusi käsiensä päälle pöydälle ja rupesi itkemään. Hän itki
niin haikeasti, niin katkerasti, että lapset, toinen toisensa jälkeen
rupesivat tekemään samaa. Grönberg kyllä tunsi, miten huonossa maineessa
talon emäntäkin oli, isännästä puhumattakaan, joka nyt istui linnassa,
mutta sittenkin katsellessa noita turvattomia, syyttömiä lapsia,
tietäessä, että talo kokonaisuudessaan kaikkine tavaroineen nyt pian
olisi pantava vasaran nenään velkojain tyydyttämiseksi, jotka ilman
epäilystä rientävät kaikki saatavansa perimään »kun kauhut ovat
linnassa», valtasi hänet syvä säälintunne. Astuen emännän luokse koetti
hän tätä lohduttaa sillä, ettei *tämä asia* nyt niin suuri ole, että
sitä niin kovasti tarvitsisi surra, ettei hän kirjoita talon kaikkia
lehmiäkään, ei molempia hevosia, vaan koettaa menetellä niin
sopivaisuuden mukaan kuin suinkin mahdollista.

Lapset pelkäsivät Grönbergiä ja huusivat yhä kovemmin.

Emäntä alkoi itkunsa seasta puhua. Hän sanoi kyllä tietävänsä sen, että
hänellä joukkoinensa on maantie edessä ennen pitkää. Syytti Ellaa ja
sanoi, että se on Karin Vennun joukossa juonut omansa ja hänen
perintönsä. Kyllä heillä omaisuutta on ollut, eikä tässä syyttä köyhiä
olla. Aikaa sitten oli hän ennustanut tällaista loppua. Jumalan käsi oli
nyt pudonnut päälle hirmuisena ja rankaisevana. Mutta minkä tähden
Jumala rankaisee syyttömiä lapsiraukkoja? -- sitä ei hän ymmärtänyt.

Siikalahden Mikon oli alussa, kun emäntä itkemään rupesi, tehnyt mieli
ruveta selvittämään tälle, että olisi ollut mukavampi jo ennen murehtia,
että tässä onkin eletty aivan niinkuin viimeistä päivää ja että kyllä
emäntä on ollut aivan samanlainen kuin isäntäkin. Mutta kun ei Sanna
sanallakaan syyttänyt häntä, ei muita, Ellan selkään vaan syyt sysäsi,
kun sen itku oli niin katkeraa ja nähtävästi pulppusi ulos murtuneesta
sydämestä, ei Mikkokaan puhunut pahaa sanaa.

Hiljaisina, surullisen mielialan vallitessa, toimittivat he
kirjoituksen, merkiten kolme lehmää -- neljäs jätettiin taloon -- ja
toisen hevosen nimismiehen kirjoihin. Se käytiin vielä emännälle
ilmoittamassa ja lähdettiin pois.

Nyt ajettiin mökkiläismäelle. Siellä oli myytävä Tuomi Kustaan lehmä
Siikalahden Mikon saatavasta. Mikko käveli nimismiehen rattaitten
vieressä ja kertoi, että ei hän olisi tältä Kustaalta hakenutkaan
saatavaansa, mutta kun se oli häntä niin hävyttömästi haukkunut erään
kerran tässä kesällä, kun hän, siitä »vain kauniisti muistutti». Hän
suuttui ja pani hakemukseen.

Jos Mikko olisi osannut aavistaa, että se hymy, joka oli nimismiehen
huulilla, tulkitsi halveksimista ja ylenkatsetta, ei hän varmaankaan
olisi juttuansa ja syitänsä niin seikkaperäisesti kertonut. Mutta hän
luuli hymyn merkitsevän vallan toista ja siinä innossa hän, kun päästiin
Kustaan mökin kohdalle, sanoi:

»Ei niiden sellaisten köyhäin ja työväen sovi antaa silmille lentää,
niitä pitää vähän nöyryyttää ja opettaa niin että... No, kyllä ne saavat
tänä vuotena nenäänsä, saavat jo!»

Nimismies pysäytti hevosensa kujalle ja antoi lautamiehen sitoa sen
kiinni vieressä olevaan aitaan. Siitä he kävelivät soukkaa käymäpolkua
Tuomi-Kustaan mökille, jonka luona kivillä istuskeli jo muutamia
ihmisiä.

Grönberg meni tupaan. Esiriputtomassa sängyssä makasi nuorenpuoleinen
vaimo ja itki. Köyhyys irvisti joka nurkasta.

Vaimo oli nuori, eikä ruma. Puna nousi hänen poskilleen, kun nimismies
astui sisään. Hämillään suunnitti äiti katseensa äsken syntyneeseen
pienokaiseen, joka makasi hänen vieressään. Tuolilla sängyn luona istui
Karhun Esan Liisa, reipas, hyvännäköinen eukko, ruumistansa huojutellen,
ja suhditti kahta vanhempaa lasta, jotka taistellen jonkun mitättömän
kapineen omistus-oikeudesta kinailivat pöydän luona. Muuten tuvassa
oikeastaan ei ollut paljon mitään.

Nimismiestä liikutti.

»Teillä on pieni lapsi, -- äsken syntynyt?» kysyi hän.

Niin oli, neljän vuorokauden vanha, ja hän, äiti, oli niin heikko, ettei
ollut kyennyt nousemaan.

Missä mies oli? -- Eiköhän se siellä ulkona? juuri hän tässä oli...
Vaimo silmäili ikkunoihin päin, ja Esan Liisa, joka näytti hyvin
tomeralta ja toimelliselta, nousi ilmoittaen, että hän menee sitä
katsomaan. Mutta ovella seisahti, kääntyi nimismiehen puoleen, niiasi
nöyrästi ja kuiskasi punastuen jotain. Grönberg ei kuullut, minkä vuoksi
hän kumartui likemmäksi ja kuuli mitä tämä kuiskutti. Sen johdosta
nimismies hiukan nyökäytti päätänsä ja lähti ulos.

Tuo samainen nikkari-Esan vaimo talutti navetasta punakirjavan
sarvipäälehmän. Muutamia huutajia kerääntyi sen ympärille
tarkastelemaan.

»Laihapa se olikin!... ei ole antanut ruokaa sitten kun kirjoitettiin»,
kuului Siikalahden Mikon tuttu ääni. Ja toimessaan läheni hän lehmää
tarkastelemaan ja tutkimaan.

»No, mitä tarjotaan tuosta koutikosta sitten?» kysyy nimismies.

»Koutikosta kylläkin!» naureskelee Siikalahden Mikko. »Pahus, kun olet
laihduttanut ja piinannut tuota elukkaa sitten kun se kirjoitettiin»,
sanoi hän navetan seinustaa vasten nojailevalle miehelle, joka siis oli
lehmän omistaja, Tuomi-Kustaa. Kustaan otsalla väreili ensinnä
jonkunlainen kuohahtanut ilme, mutta kohta se muuttui ivalliseksi.

»Olisitko tuota sinäkään lihottanut?» arveli.

Mutta Mikko ei enää kuullut, sillä hän oli takertunut lehmää huutamaan.
Ja Esan Liisa, joka piteli lehmää kytkyestä, lisäili aina markan Mikon
markan päälle, oli tomeran näköinen ja toimitteli rehevää. Se näkyi
nostattavan Mikon aatamia.

»Karhun Esan Liisapa se näkyy aikovan saada lehmän», sanelivat akat. Ja
kun alettiin mennä yli 15 markasta, silloin jo näki, että Siikalahden
Mikko ei ajatellut ystävällisiä ajatuksia Esan Liisasta. Kun hän lisäsi
16:nnen markkansa, ilmeni hänen suupieleensä ahneuden piirre hyvin
selvänä. Liisan oli 17:s.

Kun ruvettiin menemään yli 20:n, alkoi Liisa nähtävästi hätäillä,
hapuillen ja epävarmana käänsi hän katseensa tuonne kivelle, missä
parin muun naisen kera istui Märkäsen Annikka. Mutta sittenpä hän kohta
reipastuikin.

»Olkoon viisikolmatta!»

»Kolmas kerta.» Nimismies löi puupalikalla kytkyen kantaan.

»Ei», väitti Siikalahden Mikko, »vallesmanni löi kesken. Minä olisin
vielä lisännyt. Pitää ottaa ylös.»

Grönberg käänsi hänelle selkänsä ja Liisa veti lehmää navettaan.

»Liisa sai lehmän», sanoivat.

Mutta kun Liisa tuli navetasta, pyyhiskeli hän silmiänsä. Liisan käy
sääliksi viedä toisilta ainoata lehmää, arvelivat.

»Sinnekö jätät? Etkö viekään kotiisi?» kyselivät.

Mutta Liisa meni navetan taakse, ja sinne Märkäsen Annikkakin meni. Ja
kun Liisa tuli takaisin, vei hän rahat nimismiehen käteen. Ympärillä
seisovista muutamat olivat peränneet siksi tarkoin, että kuiskeena pian
levisi tieto, että Liisa olikin lehmän huutanut Märkäsen Annikalle, joka
sen nyt maksoi ja jätti Kustaalle. Syykin ymmärrettiin. Kustaan akka oli
ollut Märkäsessä piikana monta vuotta ja Annikalla oli sen kanssa hyvät
välit. Kun siinä sitten Annikkaa ruvettiin peräilemään, että mihin se
meni, oli hän jo tiehensä juossut. Mutta kun hidasluontoinen Kustaa ehti
asian oikean laidan käsittää, käveli hän sanaa sanomatta navetan
vieressä olevaan heinäsuojaan, toi sieltä sylillisen nevaheiniä ja vei
kirjukan eteen. Posket vavahtelivat liikutuksesta, kun lähti tupaan
tapauksesta akalle kertomaan.

Mutta Siikalahden Mikko paneskeli ja hyhkyi itsekseen, väänsi
kiukkuisesti mälliä poskessaan ja läheni vielä nimismiestä, joka oli
lähdössä.

»Tuleeko se saatavani nyt täyteen tuosta?»

»Ja jos jäisit paria, kolmea markkaa vaille?»

»Kyllä sitä tarvitsisi omansa saada tällaisina aikoina... Onpa siellä
heiniäkin, joita olisi sopinut Ja olisin minä vielä lisännyt sen
lehmänkin hintaan.»

»Voi sinua, voi sinua», äänsi nimismies ja lähti kävelemään poispäin.
Ihmiset olivat jo hajonneet. Mikko sieltä kaikkein viimeisenä poistui
katkerat ajatukset mielessä. Tällaiset pienet vastoinkäymiset ja toisten
halveksimiset häntä eivät masentaneet, ne kiukuttivat. Hän tunsi nyt
ihmisiä vihaavansa oikein todenteolla. Synkeästi katsellen saapui hän
tielle samassa kuin lautamies juoksi takaisin hakemaan ruoskaa, joka oli
unohtunut siihen, missä hevonen oli ollut kiinni.

»Onko vielä muita huutokauppoja tänään?» kysyi Mikko.

»On. Etkö sitten ole kuullut, että Kariniemen Matin talokin tänään
myödään? Lähde huutamaan.»

»Ohoo! Vai niin!» Mikko oikein vilkkaasti huudahti, ja mieli näkyi
paremmaksi menevän. Hän aikoi sanoa sille lautamiehelle vielä, että
niitä taitaa tulla oikein runsaasti myytäväksi taloja tänä talvena,
mutta ei enää ehtinyt, kun tämä juoksi pois.

»Vai jo se meni Kariniemikin vieraalle», pakisi hän itsekseen. Ja vähän
ajan kuluttua, ihastuneena lyöden reiteensä:

»Ai saakeli! Siinä saa taas Hautalan Jannekin housuillensa!»

Nyt oli jo katse muuttunut iloisemmaksi. Kaivaen piipusta tuhkat
poskeensa älähti hän vielä:

»Saapa nähdä, kuinka Jannen käy tänä talvena.»

Hymyilystä näki, miten Mikko otaksui sen käyvän, ja vielä paremmin
siitä, että hän alkoi suurilla pieksuillaan yhä lujemmin mossautella.
Kun Mikolla nyt oli jotain niin innostavaa mielessä, paineli hän
jalkojaan lujemmin maahan. Hänestä tuntui, että niin varmalla pohjalla
oleva mies saisi painaa hiukan enemmänkin... Sylki ja alkoi viheltää.



XIV.


Yleisen hädän ja puutteen kasvaessa oli kunnan jo ollut pakko
loppukesällä perustaa muutamiin kyläkuntiin yleisiä ruokalaitoksia,
missä kunnan varoista keitettiin velliä ja leivottiin leipiä, joita
ilmaiseksi jaettiin suurimmassa hädässä oleville, oman kunnan köyhille.
Jäkälöitä kerättiin ahkerasti, missä niitä vain suinkin saatiin. Petäjiä
kaikkialla kuorittiin leipäaineiksi.

Tuli syksy ja aikainen talvi. Perunoita oli saatu muutamin paikoin
kohtalaisesti hyvin. Mutta kun viljavarat jo edellisinä vuosina olivat
monilta talollisiltakin typi tarkkaan huvenneet, täytyi perunoita jo
syksystä ruveta käyttämään leipäaineiksi, joten saattoi jo edeltäpäin
arvata, että viimeisetkin mukulat olisivat jo syötynä, ennenkuin
päästään puoli-talveenkaan. Meren rannikoilla keksittiin sarain juuret
oivallisiksi leipäaineiksi. Kun ne kuivattiin ja jauhettiin, saatiin
niistä imelän makuisia jauhoja. Monien penikulmien päästä matkustettiin
rannikolle, missä jäätiköllä päivittäin oli kuin markkinat. Laajoista
avannoista harattiin rautahaaruilla juuret ylös. Ja kun kuorma saatiin
kotiin ja uunissa kuivattiin, jyrsivät lapset juuria aivan kuin
makeisia, riemuiten niiden »herkullisesta mausta.»

Keittolaitoksia, joita alettiin nimittää *kopukoiksi*, täytyi talven
tultua yhä lisätä. Lukuisat köyhät perheet joutuivat kohtuullisen
ravinnon puutteessa, usein isän taikka äidin kuoleman johdosta, siihen
tilaan, etteivät kyenneet enää itse lämmitystarpeitakaan hankkimaan,
joten heitä täytyi sijoittaa asumaan keittotaloihin. Kun se tapa kerran
tuli alkuun, siirtyivät sinne monet vanhukset väsyneinä, monet vanhemmat
lapsineen sairaina, ja niiden lisäksi laiskurit, joilla vielä olisi
ollut käytettävänä ansaitsemiseen kunnan tarjoamia aputyökeinoja, mutta
ei ollut halua niihin ryhtyä, koska heillä oli tietona, että
»vaivaisapua pitää saada ilmaiseksi». Sillä tavalla muodostuivat nämä
»kopukat» taudin pesiksi, joissa nälkätauti ja poltetauti alkoivat aivan
erikoisella tavalla raivota. Kun velliä, samoin kuin leipääkin täytyi jo
syksystä alkaen kaikenlaisilla apuaineilla jatkaa, ja kun
asiantuntemattomina apuaineitten sopivaisuutta terveydellisessä
suhteessa ei osattu huomioon ottaa, oli siinä tietysti ensimmäinen syy
sairauteen. Senlisäksi siivottomuus aiheutti kopukkahuoneisiin
myrkyllisen ilman. Jauhoja riitti vähän velliin, vielä vähemmän leipään.
Köyhäin kesken levisi juoruja, että keittolaitosten hoitajat käyttävät
tilaisuutta hyväkseen ja syövät väkineen itsekin pitäjän viljaa.
Köyhillä kehruutettiin, kudotettiin, teetettiin astioita, kauhoja,
lusikoita, rekiä y. m., joista hoitokomitean jäsenet antoivat maksuksi
leipiä, jauhoja ja joskus rahaakin. Palkkio sellaisista valmisteista
oli pieni. Ja kun joku sai mielestänsä kovin mitättömän vähän, syytti
hän komitean jäseniä hävyttömyydestä, petoksesta, köyhäin omaisuuden
varastamisesta. Semmoiset seikat ja juorut synnyttivät myrkyllistä
katkeramielisyyttä. Jos joku hoitokomitean vähemmin onnistunut jäsen
olisikin ollut sellaiseen pienemmässä määrässä syyllinen, olivat
parjaukset monin kerroin kuitenkin liioiteltuja; sen lisäksi saivat
syyttömät kärsiä syyllisten tähden. Varmaa on, että useimmat siinä
toimessa olevat uhratessaan aikaansa, varojansa ja voimiansa yleisen
hädän lievittämiseksi osoittivat alttiutta, jolle osanotto yhteisiin
harrastuksiin parempina aikoina tuskin voi *rakkaudessa* vertoja vetää.
Sillä varkaudesta, kavaltamisesta, vieläpä köyhäin keitosten
myrkyttämisestäkin epäillyissä täytyi olla velvollisuudentuntoa ja
rakkautta, kun he sillä tavoin syytettyinä yhä saattoivat ponnistella
syyttäjäin hädän lievittämiseksi.

Pitäjän omat viljavarat loppuivat alkutalvesta. Kruunulta oli pyydetty
ja saatu jo velaksi, lahjaksikin, mutta ne hupenivat jokaisen mielestä
ihmeteltävän nopeasti. Yhä vaan tarvittiin uusia. Kruununkin viljat
uhkasivat loppua. Kaupungin kauppiaitten viljavarat loppuivat. Pietarin
viljamakasiineista erotti rahdin ajoihin tottumatonta pohjalaista
melkein voittamaton matka. Kyllä senkin matkan muutamat voittivat, mutta
se vilja maksoi rahaa!

Näin ollen täytyi kopukoissa keitosten ja leivosten huonontua.
Yleisissä töissä, joista huomattavin oli hautuumaan kaivu, täytyi
palkkojen, joita jauhoilla maksettiin, yhä pienentyä.

Monilukuisia talollisia joutui vararikkoon ja mierontielle. Kaikki
luotto kerrassaan hävisi.

Kuolevaisuusprosentti nousi nousemistaan. Sunnuntaisin haudattiin 20--30
ruumista pitäjässä, jonka väkiluku nousi 4--5 tuhanteen. Moni tuntematon
mieronkulkija, entinen upea talollinen, köyhän mökkiläisen kanssa sai
hautauksen sellaisessa joukossa usein kenenkään tietämättä kuka hän on.

Vaikka kuulutuksella kirkoissa oli kielletty köyhiä lähtemästä kerjuulle
toisiin pitäjiin, täytyi kiellon pakostakin jäädä kuolleeksi
kirjaimeksi. Mitä välittivät nälkäiset ihmiset, jos saivatkin
vankikyydin! Saihan silloin edes yöpaikoissa leipää. Niinpä virtailikin
niitä ristiin rastiin Etelä-Pohjanmaan suomalaisissa pitäjissä, useimmat
tullen sisämaasta päin, missä puute oli vielä suurempi ja tuntuvampi.
Niitä olisi saanut pitäjän voimalla kyyditä, jos kaikkia olisi tahdottu
kotipaikoilleen palauttaa.

Inhimilliset tunteet ja käsitteet muuttuivat ihmeteltävässä määrässä.
Toinen nälkäinen saattoi katsella toisen kuolemaa heltymättä. Omaa
kuolemaansa harva ajatteli ollenkaan sillä tavalla kuin tavallisissa
oloissa. Sitä ei aina pidetty edes helpotuksena ja pelastuksena
kärsimyksistä, enemmän vaan kuin jonain tavallisena talon muuttona, jota
ei edeltäpäin viitsinyt sen enempää ajatella. Rajaton yhtäkaikkisuus ja
välinpitämättömyys oli tullut aivan yleiseksi. Inhimillinen olemus,
ihminen ajattelevana olentona, näytti ikäänkuin vähitellen haihtuvan,
häviävän ja katoavan ruumiista jo ennen kuin kuolema tuli ja korjasi
pois.

Oli maaliskuu. Siikalahden Mikko oli taas palaamassa Stoltin luota,
jossa hän viime aikoina oli alkanut yhä ahkerammin käydä. Nyt oli
oluttehtaan hirsiä jo ruvettu ajamaan Siikalahden pellolle jokirannalle,
mihin se aiottiin rakentaa, joten puuha nyt oli joutunut julkiseksi.

Mikon luottamus omiin voimiinsa oli tämän vuoden kuluessa paljon
kasvanut. Se seikka häntä aina hiljaisesti harmitti, ettei häntä valittu
vaivaishoitokomiteaan. Näyttääksensä kykyänsä siihen arvosteli hän usein
komitean jäsenten toimenpiteitä, puhui paljon enemmän ja ystävällisemmin
köyhäin kanssa kuin ennen. Hän saavuttikin tarkoituksensa: köyhät
rupesivat pitämään Mikkoa miehenä, jolla olisi kykyä ja halua vaikuttaa
parhaimmalla tavalla hoitokomiteassa. Esteenä hänen valitsemiselleen oli
vain se, etteivät nuo, jotka olivat aina kaikessa tottuneet olemaan
päältäpäsmäreinä, vaikuttaneet Mikon vaalin hyväksi.

Hän itse ajatteli todellakin samaa. Se sapetti häntä kovin, että miehet,
joilla tuskin enää oli mitään *omaa*, saivat olla sellaisissa
kunniatoimissa. Mutta samalla hän jonkinlaisella vaistomaisella
tyydytyksellä tunsi olevansa tulevaisuuden mies.

Stoltin ja Mikon suhde oli muuttunut Mikolle varsin mieluisaksi, hän
kun oli jo pari kertaa tämän talven kuluessa joutunut lainaamaan
Stoltille rahaa. Hän ei enää liiaksi kumarrellut Stoltia, vaan kohteli
jonkinlaisella yhdenarvoisuuden tunteella.

Stolt kuului vaivaisapukomiteaan. Tänään oli Mikko hänelle siitä
pistellyt, ihmetellyt, että mihin ne jauhot joutuvat, kun niitä niin
niukasti köyhillekin annetaan, ja sanonut suoraan, että yleisesti
luullaan, että komitean jäsenet itsekin niistä puuronsa keittävät, --
vaikka ei kapteenia epäillä, oli hän selittänyt. Kapteeni kyllä tiesi,
että häntä muiden muassa epäillään, ja suuttui. Mikko selitti, ettei hän
sillä puheellaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta hän puhui sitä mitä
oli kuullut köyhäin puhuvan heidänkin kylällä; kylän kopukka oli
Hautalassa, josta ne raukat aina tulivat heille nälissään valittamaan.

Kiivaita sanoja vaihdettiin ja erottiin. Mikkoa kovin huvitti, että oli
saanut »sitä herraakin pureskella», kuten hän itse kotiin päin
ajellessaan mielihyvissään itsekseen virkkoi. Hän laski siinä, että
jollei tämä olisi toivonut juuri hänen, Siikalahden Mikon, avulla
pääsevänsä omistamaan puolta oluttehdasta, niin varmaan se olisi
kimppuun käynyt ja ulos ajanut. Mielissään vihelteli hän hiljaa.

Matka jatkui. Yhä pyörivät ajatukset saman asian ympärillä. Vihoissaan
hän kerran oikein ääneen ihmetteli sitä, että jotkut pöllöpäät saattavat
vielä uskoa sitäkin, että ne hoitomiehet eivät ollenkaan ottaisi pitäjän
jauhoja, vaikka ei kenenkään silmä heitä vartioimassa ole. Hän ei
kumminkaan usko! Veroitetaan ja kannetaan sitten vain niiltä, joilla on,
niin että kohta tässä saa viedä ruistynnyrin joka viikko.

Valtaavat lumituiskut olivat nujuttaneet tielle korkeita, paksuja
lumikinoksia, tie oli melkein tukossa. Mikon täytyi ajaa hiljakseen,
joten hänellä oli kylliksi aikaa miettiä, suuttua asiasta toisensa
perään, Tie kulki metsän läpi. Mahtava kuusikko teki juhlallisen,
unettavan vaikutuksen Mikkoon. Kun hevonen käveli, alkoi Mikko torkkua.

Hän säpsähti, kun hevonen äkkiä hypähti tien viereen ja rupesi
kuorsaamaan. Päästyään tolkulle äkkäsi hän tienvieressä kinoksessa
ihmisen suullaan makaamassa. Mikko räiskäytti ohjaksilla hevosta ja ajoi
edelleen. Mutta kohta muutaman sylen päässä hän kuitenkin jälleen
pidätti ja katsoi taaksensa. Rääsyinen miespuolinen olento se siinä
kinoksessa yhä makasi hievahtamatta. Mikko antoi hevosen seisoa, nousi
reestä, laski koiraturkkinsa kauluksen alas ja näytti miettivän. Siinä
tuli hän huomanneeksi, että on hyvin kylmä. Matkaa likimpiin
ihmisasuntoihin oli pari vanhaa virstaa.

Hän näytti hyvin epävarmalta, mitä tässä oikein tekisi, kun istui
takaisin rekeen. Ikäänkuin puoliksi kieltäen, puoliksi käskien äänsi hän
hevoselle:

»Soo...»

Hevonen lähti. Mutta samassa pistäysi tien mutkasta näköpiiriin joukko
kerjäläisiä. Silmänräpäyksessä teki Mikko toisen päätöksen, käänsi
hevosensa takaisin ja ajoi kinoksessa makaavan luokse. Hevonen korskui,
pelkäsi, eikä tahtonut pidättyä seisomaan, kun isäntä nousi reestä ja
rupesi kääntelemään kinoksessa makaavaa. Se oli vanha mies, kovin
heikoissa vaatteissa. Sauva oli vielä kädessä. Suusta oli tullut hiukan
verta, mikä oli jo ehtinyt melkein jääksi kylmettyä.

Mitä tehdä? Henki oli varmaan lähtenyt jo useita tunteja sitten. Jollei
olisi tuossa ollut noita eläviä kerjäläisiä, olisi Mikko jättänyt
siihen, mutta nyt ei tahtonut iletä.

Kerjäläiset ehtivät paikalle.

»Onko se kuollut?» kysyi joku, jolla itsellä ei näyttänyt olevan pitkiä
aikoja jälellä.

»Kuollutpa näkyy olevan, pitäneekö viedä kirkolle?» Mikko päätä kynsien
arveli. Pari poikasta potki kuollutta äijää sääriin.

»Kuollut se on», sanoivat. Vaimo, jolla oli kelkka, istui siihen
lepäämään eikä tullut edes katsomaan. Tapaus ei näkynyt häneen ollenkaan
koskevan.

»Mistä lie tuokin?» arveli mies.

Kukaan ei sanonut siihen mitään. Mies lähti taivaltamaan, sitten pojat,
ja vihdoin vaimo, muutama syli väliä aina jokaisella.

»Olisitte saaneet pitää tätä hevosta niin kauan, että minä saisin sen
rekeen», huusi Mikko perään. Kukaan ei aluksi kääntänyt päätänsäkään.
Mutta sitten suurempi poika palasi ja kysyi: »Olisiko teillä leipää?»

Mikosta tuntui tuo kysymys juuri tällä hetkellä, ja sillä äänellä
lausuttuna kuin poika sen sanoi, niin kummallisesti vaikuttavan tuolla
sisässä, että hän sanaa sanomatta kaivoi reen pohjalta hevosen
apeleivän. Silmänräpäyksessä nousi pojan luisille poskille punaa,
silmistä iski intohimoinen välähdys, kun hän hyökkäsi kiinni leipään,
jonka Mikko aikoi taittaa. Tämä ei osannut olla varuillaan. Poika sai
leivän, pisti sen nuttunsa alle ja lähti juoksemaan. Mikko kirosi,
huusi, mutta poika juoksi vaan. Äiti, jonka ohitse poika ensin pääsi,
ymmärsi puuhassa olevan jotain tavatonta ja huusi:

»Pekka! Saitko sinä leipää?»

Pekka ei vastannut mitään, juoksi vaan. Mutta huuto herätti toisten
huomiota.

»Hääh? Leipää!» huusivat isä ja veli ja rupesivat tavoittelemaan Pekkaa.
Tämä poikkesi vähän ajetulle talvitielle metsään, pienempi veli ja isä
perässä. Äiti heitti kelkan siihen, alkoi yrittää jälessä huutaen
äänellä, jonka synnyttämiä tunnelmia ei osaa selittää, jollei ole sitä
itse kuullut.

»Pekka! Anna leipää äi...»

Siihen hän kaatui suulleen. Ja mitä hän sitten huusi, sitä ei Mikko
kuullut. Mutta jos hänellä tässä olisi ollut toinen leipä, olisi hän sen
vienyt vaimolle. Metsästä kuului hajanaisia huutoja. Kuulosti siltä,
että siellä jo oltiin käsikähmässä... Äiti! oli noussut istumaan
kinokselle ja nojasi leukaa käteen, aivan kuin olisi ollut alla tuoksuva
mätäs ja päällä paahtanut juhannus-aurinko sen sijaan että nyt porotti
pohjolan pakkanen.

Mikko sai vedetyksi ruumiin rekeensä. Hevonen pelkäsi ja pyrki
laukkaamaan.

Siikalahden isäntä oli harvinaisessa sieluntilassa. Kaikki mitä tässä
oli tapahtunut, ruumiin korjaaminen ja leivän antaminen, olivat kokonaan
hänen periaatteitaan ja tapojaan vastaan. Tuntui kuin jokin hyväilevä
liikutus ja tyydytystä tuottava mieliala olisi sittenkin pyrkinyt häntä
syleilemään. Sisässä taistelivat mielipiteiltään vastakkaiset henget, ja
niistä tuo vasituinen, joka siellä ainaisesti sai ylivallan pitää,
tuntui nyt joutuvan alakynteen.

Mikko oli siksi ymmällä, ettei voinut itselleen selittää, oliko hän nyt
tehnyt tuhmasti vaiko viisaasti, vaikka mies yksinomaan sitä vaan
mietiskeli. Hevonen oli lakannut pelkäämästä. Se juoksi hiljaista
hölkkäjuoksua. Jähmettyneen, tuntemattoman vanhuksen ruumis makasi
reenpohjassa kuin kivi. Kasvot olivat jääneet hiukan näkyviin, eikä
ajaja saanut niistä silmiään pois käännetyksi. Mikko ei nyt viheltänyt,
ei nauranut, silmissä vain oli vakava, totinen, kauhusta puhuva ilme.
Viimein hän peitti nuo kasvot loimella, käski hevosen juoksemaan
nopeammasti ja huokasi.

Metsä loppui. Tuolta näkyi kirkko, tässä välillä matala maakumpu, jota
yhdellä taholla erotti kylästä matala metsikkö. Kummulla liikkui
ihmisiä, sieltä kuului ääniä, rautakankien ja kuokkain kalsketta, kivien
vetäjäin pitkäveteisiä huutoja.

Siellä myllerrettiin kiviseen mäkeen uutta hautausmaata.



XV.


Mikko pidätti hevosensa. Muuan mies istui tien vieressä nojaten päätä
käsiin, kyynärpäitä polviin. Kun hevonen seisahtui aivan viereen, nosti
mies väsyneesti päätänsä.

»Ka, suutariko se onkin ... en ollut tunteakaan», sanoi Mikko.

»Niinpä on.» Suutari näytti niin väsyneeltä, ettei olisi uskonut hänen
kykenevän omin voimin ylös nousemaan.

»Kuka täällä on tänäpäivänä teettäjänä?» kysyi Mikko.

»Varpulan Valee.»

Mikko katseli mäkeen, mistä rautakankien ja kuokkain vaitoinen, voimaton
kalahteleminen kuului. Mies taas silmäili reessä makaavaa ruumista,
mutta, ei näyttänyt mitään uteliaisuuden merkkiä. Kysäisi kuitenkin
vihdoin:

»Onko tuo kuollut?»

Mikko selitti, että se on kuollut ja hän oli löytänyt sen
lumikinoksesta, eikä tuntenut, kuka se oli. Suutari nojasi jälleen pään
käsiin ja kiinnitti katseensa maahan.

Mikon mielestä tehtiin työtä äärettömän laiskasti. Useimmat
istuskelivat, toiset muodon vuoksi silloin tällöin kalkauttivat asetta.
Ne taas, jotka kivirekiä vetivät, -- enimmäkseen naisia, -- pidättivät
joka askeleella, kaatuilivat ja kompuroivat toistensa jaloissa. Mikko
ajatteli: »Laiskoja syötetään tyhjän päälle», ja johtui siitä
kyselemään, että missä Valee on, kun ei työmaalla näy? Suutari tiesi
tämän menneen kylässä käymään. Mikon ajatus jatkui: »Luottamusmiehiä
ollaan ja pitkin kyliä vaan kuletaan piiputellen ja loritellen...»

»Paljonko jauhoja te nyt saatte päivässä?»

»Puolen naulaa.»

»No elääkö sillä?»

»Niinkuin näkyy... Elää sitä tällä lailla.» Mies ei edes silmiään
nostanut.

»Ja saatiinhan hiljakkoin kruunultakin taas mattoja, kuinka paljon niitä
saatiinkaan?»

»Kuuluupa saadun.»

Toisiakin miehiä jo saapui paikalle. Ne olivat vähän voimakkaampia ja
siksi vilkkaampia kuin suutari. Hän kun oli tottunut elämänsä hyvää
syömään, meni huonolla ravinnolla heikommaksi kuin ne, jotka kaiken
aikansa olivat tottuneet vähällä ja huonolla ravinnolla tulemaan
toimeen. Otettuaan selvän siitä, että reessä makaava mies oli kuollut,
vieras kerjäläinen, ja yhden osoittaessa sitä kohtaan huomattavampaa
sääliä ja surkuttelua kuin muut, rupesivat toiset kuuntelemaan suutarin
ja Mikon keskustelua. Ja Mikko kertoi, miten hän oli äsken kapteeni
Stoltillekin sanonut suoraan vasten naamaa, että sekin oli teettänyt
omia töitänsä pitäjän ja kruunun jauhoilla. »Kruunun jauhot pitäisi
antaa köyhille *ilman*, ei niiden edestä tarvitsisi *köyhäin* työtä
tehdä... Eipä niiden edestä näy rikkaatkaan tekevän mitään.» Viimeisen
huomautuksensa johdosta Mikko hymähti. Salaperäisenä ja tutkivana kulki
katse höröllä korvin kuuntelevain miesten silmistä vakoillen,
ymmärtävätkö nuo. Ja ne ymmärsivät. Suurella, leveällä äänellä ja
liikkeellä muuan sepän näköinen mies kohta virkkoi:

»No minä olen sanonut näille, kun niitä jauhoja niin nätisti
punnitaankin ja kun nyt on taas ollut puhetta siitä, että jauhomäärä
vielä vähennetään, niin minä olen sanonut näille, että mihinkä
helvettiin ne jauhot joutuvat, kun hiljan oli maaherraltakin saatu
kymmenen mattoa.»

»Kymmenen? Enempihän niitä saatiin!» muistutti Mikko.

»Kymmenen niitä oli», tiesi joku.

»Mistä sinä tiedät? Oletko sinä ollut niitä katselemassa?» kyseli seppä
ikäänkuin aikeessa päälle käydä.

»Niin meinaatteko sitten, että ne kopukkaan isännät niitä omalla
väellään syöttävät?» kysyi muuan vaatimattoman näköisenä.

»Kuka sitä nyt sellaisia epäilisi», selitti Mikko ja katsoi kierosti
seppään.

»Minä olenkin sanonut, että se on kumma, kun ei sitä Siikalahden
kestikievaria panna hoitomieheksi, sen ei tarvitsisi hiviöidä köyhäin
osaa, kun on itsellä kyllä, ja kun on ainakin reiru ja rehti mies...
Annas nyt, veli, yksi tupakkapiipullinen.» Seppä meni piippuansa kaivaen
Mikon ääreen, joka veti esiin massinsa.

Yhä useampia miehiä oli kokoutunut tielle, missä oli vilkas juttu ja
möyhinä käymässä. Mikko huomasi pistäneensä tulta tappuroihin, ja se
miellytti, vaikka samalla nousikin pelko, että nuo hänen syyksensä
rupeavat selittämään nostettua huhua. Antaen tupakkakukkaronsa kiertää
miehestä mieheen ja saaden siten näiden myötätuntoisuuden puolellensa
virkkoi hän vielä hyvin totisena:

»Ei teillä näy täällä tarkka peräänkatsanto olevan.»

»Ei suinkaan ne viitsi täällä olla, kylässä ne juoksevat kaiket päivät.»

»Noo, ei sitä sellaisella palkalla kannata teidänkään paljoa tehdä. --
Mutta, kyllä minun nyt täytyy mennä.» Hän istui rekeen ja tarttui
suitsiin.

»Älkää nyt vaan niin sanoko, että minä teille olen kertonut sellaisia
epäluuloja, että hoitomiehet jauhoja itselleen ottavat. En suinkaan minä
tiedä mitään, enkä uskokaan, *en yhtään*, että he sitä tekevät, mutta
tuli sanotuksi, mitä on kuullut.»

Monella suulla huudettiin, että mitä se isäntä nyt turhia, eihän tässä
olla mitään kielilakkareita, hui hai! Onhan niitä sellaisia juttuja
tässä jokainen kuullut... Oonhan toki!

»Niin, ja teidän parastanne minä sillä tarkoitan.»

»Senhän nyt jokainen älyää ja ymmärtää!» huusi muuan innostunut ämmä.

Mikko nykäisi hevosta suitsista ja lähtiessään huusi hartaasti:

»Jumalan haltuun!»

»Jumalan haltuun, Jumalan haltuun, isäntä!»

Tuomi-Kustaa istui laihtuneen varjon kaltaisena taampana ja nauroi
toisten kehuessa Siikalahden Mikkoa, joka useimpain mielestä nyt
yhtäkkiä oli muuttunut pitäjän rehellisimmäksi mieheksi.

Melu yhä paisui. Voimiakin näytti nyt jostain salaperäisestä lähteestä
virtailevan semminkin akoille. Siikalahden isäntä oli onnistunut
virittämään tulta jo ennestään kyteviin tappuroihin. Monet olivat
ennenkin uskoneet ja pelänneet, että hoitomiehet elävät vaivaisten
osilla. Nyt se oli varma. Heillä oli jokaisella vatsassa kurraava nälkä,
kotona perhe tahi joukko omaisia, joiden henki riippui niistä
armopaloista, mitkä kunta kykeni yhteisvaroista liiostamaan. Heillä oli
vilu, heitä väsytti. Kuitenkin piti olla pakkasessa, tehdä työtä,
»työllä ja väellä, talollisten maatessa, ansaita keisarinkin
lahjoittamia jauhoja!» kuului yleisenä katkerana sävelenä.

Varpulaisen tullessa kylästä oikotietä ei kukaan ollut työssä, kaikki
melusivat ja pauhasivat yhdessä joukossa. Valeen huomatessaan
hajaantuivat useimmat ja ryhtyivät työhön. Se oli ennestään tuttu tapa.
Melkein aina kun työnkatsastaja oli poissa, oltiin laiskana. Mutta eihän
siitä paljoa välitetty.

Kun Valee ehti paikalle, jäivät muutamat miehet istumaan ja jotkut,
joilla tupakkaa oli, tupakoimaan. Valee ei mennyt heidän luoksensa eikä
aluksi pannut mitään huomiota heidän käytökseensä. Sen sijaan meni
auttamaan ja neuvomaan erästä ryhmää, jossa muutamat yrittivät
isonlaista kiveä reelle. Kun se oli saatu, ei vetävä akkaliuta tahtonut
saada kuormaa liikkeelle. Aiottiin vähentääkin sitä, mutta Valee kielsi
ja huusi noille istuskeleville miehille:

»Tulkaa vetämään kuormaa ... seppäkin, väkevä mies!»

»Ei ole kiirettä!» vastasi seppä. Valee otti sen tavalliseksi
leikkipuheeksi eikä välittänyt siitä sen enempää. Mutta hänen kasvojensa
ilme oli tavallista huolestuneempi, mikä johtui siitä, että oli
kirkon-vartijalta äsken kuullut, että jauho-annokset täytyy huomisesta
alkaen vähentää. Valee itse silmin näki, miten työläisraukat heikkonivat
päivä päivältä. Ja puolella jauhonaulalla, mitäpä sillä pysyisikään
kunnossa ihminen, jonka ainoana ravintoa tuottavana ruoka-aineena se on
ja johon osallisina sitten vielä useallakin olivat lapset, vaikkapa ne
hoitoloista saivatkin keitosta.

Mutta nyt jo Valee uudelleen katsoi miehiin, jotka istuivat ja
tupakoivat. Kiukkuisemmin huusi hän:

»Tulkaa vetämään tuota kuormaa, te sieltä! Ei teillä ole parempi oikeus
laiskotella tässä kuin muillakaan.»

»Vedä itse!» kuuli hän kuiskattavan ikäänkuin tarkoituksella, ettei se
kuuluisi hänelle. Ja samalla siellä jotkut ilvehtien naurahtivat, eikä
kukaan liikkunut paikaltaan. Silmäkulmiansa rypistäen kiinnitti hän
huomionsa sinne.

»Ettäkö vedä itse, vai mitä?»

Ei kukaan vastannut. Naiset rupesivat sohisten suoristamaan vetoköyttä
ja saivat nyt kuorman liikkeelle. Valee astui istujain luokse.

»Kuka niin sanoi, että vedä itse?»

Ei kukaan puhu mitään.

»Lähtekää työhön paikalla!»

Pari miestä alkoi vitkaan nouseskella, mutta seppä, nojaten leukaa
käsiin ja kyynärpäitä polviin, kysyi:

»Onko aikomus taas vähentää jauhoannoksia?»

Valee vähän ällistyi.

»Mistä sinä sen tiedät?» kysyi.

»Tiettäänpähän.»

Miehet näkivät Valeen kasvojen ilmeestä, että se oli totta. Joku
virkahti äänellä, joka kihisi vihasta:

»Kyllä sitä aina tiettään.»

»Vaivaishoitokunnan on, hyvät miehet, pakko tehdä se, taikka muuten
loppuisivat varat ennen kevättä. Parempi on tulla toimeen vähällä kuin
tyhjällä.»

»Mutta mihin helvettiin ne jauhot joutuvat, kun siinä kopukkavellissä ei
ole kuin hyppysellinen padallisessa ja...»

»No se ei ole sun asiasi tutkia eikä mun selvittää. Vai luuleeko seppä
ehkä, että minä niitä jauhoja syön?»

»Jonkun niitä täytyy syödä, kun ovat aina lopussa, vaikka kuinka usein
uusia saataisiin, ja kun ei niitä köyhät saa...»

Valeen poskille nousi tumma puna, ja toiset miehet alkoivat jo peläten
paeta edemmäksi. Mutta seppä seisoi vihasta puhkuen paikallaan eikä
väistänyt rahtuakaan Valeen tulisia silmäyksiä.

»Kyllä se on nyt parasta», sanoi Valee, »että hillitset hiukan suutasi
ja menet työhösi. Sinun omatuntosi tietää kyllä, että *minä* en
vaivaisten jauhoja syö, sillä minä en niitä tarvitse...»

»No sen minä helvetin hyvin tiedän, ettet sinä niitä tarvitse, mutta
siihenkö ne rikkaat tyytyvät mitä he tarvitsevat...»

»Tuki suus!»

»En minä sinua pelkää!»

Valee alkoi hapuilla kankea.

»Anna kangen olla!» kuului murrokselta, ja useita miehiä riensi paikalle
seppää puolustamaan.

Pääasiallinen sisältö nyt syntyneessä melussa oli kiroileminen.

Valee huohotti kovasti, sillä hänen oli vaikea saada kuohunutta
luontoansa asettumaan. Se onnistui kuitenkin, jopa siihen määrään, että
jo saattoi taas maltillisesti puhua:

»Vai on teillä kapinavehkeet!»

»Jauhomäärää ei saa vähentää.»

»Te ymmärrätte sen, ettei se ole yksin minun eikä teidän päätettävissä.
Teillä näyttää olleen yhteinen sopimus, arvatenkin antaa minulle
selkään?» Hän nauroi niin että kajahteli. »Ettekö te hyvät miehet,
käsitä, että jos minä olisin yhtä hullu kuin te, niin minä tuolla
kangella voisin ruhjoa teidät mäsäksi ihan joka ainoan sorkan!» Hän
astui ryhmittyneen miesjoukon eteen, jolloin useimmat jo alkoivat
peräytyä. Nähtävästi he alkoivat käsittää, että se todellakin olisi
hyvin mahdollista.

»Joka ei paikalla mene työhön, niin jumalauta! -- minä näytän, että minä
saan tottelemaan.»

Useimmat alkoivat hajota sanaa sanomatta.

»Minä en sinua pelkää!» vakuutti seppä uudelleen.

Silloin Valee otti hänen kauluksestaan ja huitaisi ruoskana lumihankeen,
mihin seppä upposi melkein näkymättömiin.

»Kuka myöskään ei mene?»

Jokainen meni. Ryhdyttiin työhön niin hiljaa, ettei kukaan puhunut
mitään. Valee peräili seppää, joka vitkalleen nousi ylös, puisteli lumia
itsestään ja istui jälleen kivelle. Kun hän jonkun ajan kuluttua meni
sinne, löysi hän tämän itkemästä.

»No, mitä nyt?» kysyi Valee.

»Minä vaan tässä, että köyhyys ei ole mikään ilo. Jos mulla olisi
sellainen ruoka kuin sinulla, niin et sinä minua heittelisi.»

»Parasta on nyt sitten lähteä työhön.»

Seppä nousi ja puoliksi rukoilijan äänellä valitti:

»Kuule, mutta jos minulta vähennetään jauhomäärää vielä puolesta
naulasta, niin minä en voi elää.» Entistä kuuluisaa painimiestä ja
tappelijaa kovin harmitti, kun oli niin voimattomaksi joutunut. Valee
selitti, että jauhoannoksia ei suinkaan vähennettäisi, jollei siihen
olisi välttämätön pakko.

»Minä vaivainen olen sitten tottunut vielä niin isoruokaiseksi...
Tuollaiset kärpät kuin tuo räätäli tulisivat kyllä toimeen puolta
vähemmällä.»

Näin puhellen meni seppä toisten joukkoon ja rupesi työhön, s. o.
seisoskelemaan kankensa varassa ja komentamaan toisia.

Työtä tehtiin nyt niinkuin tavallisesti, mutta hyvin äänetönnä. Valee
käsitti, että joukossa oli todella syntynyt epäluuloa hoitomiehiä
vastaan ja että ne epäluulot hautuivat ja juurtuivat sydämissä. Kun
katseli työntekijäin voimattomia liikkeitä, kuihtuneita kasvoja ja
epätoivoisia, loistottomia silmiä, käsitti, että heillä ei enää ollut
kykyä täysitajuisesti harkita asemaansa.

Valeeta yhä enemmän tuskastutti äänettömyys ja harvasanaisuus. Se
pakotti hänet yhä enemmän syventymään, ajattelemaan niiden asemaa,
joiden puolesta jauhonaulasta ja vastaisuudessa kenties neljänneksestä
oli pakko tehdä päivä työtä ja elää sillä. Yhä enemmän alkoi hänen
rintaansa ahdistaa.

Tuossakin eräs äiti, hänen nuoruuden tuttavansa, oli vetämisen puuhassa
ja pysyi tuskin jaloillaan. Valee johtui ajattelemaan, että sillä oli
kotona kolme lasta ja mies, joka oli täällä loukannut jalkansa eikä sen
vuoksi voinut nousta vuoteesta. Ja kun hänen silmänsä kiintyivät
syrjästä tarkastamaan naisen muinoin vereviä ja ilmeikkäitä kasvoja,
kasvoja, joissa nyt oli jo melkein kalman väri, kun hän samalla käsitti,
että se jauhotukko, jonka hän täältä vie päivittäin, tulee jaetuksi
myöskin lasten kanssa, jotka kyllä saavat hoitotalosta velliosansa, --
niin hänen rinnastaan nousi kurkkuun niin paksu pala, että täytyi lähteä
hetkiseksi kävelemään, jotta saisi sen laskeutumaan.

Valee ei ollut sillä tavalla kuin nyt tullut ennen ajatelleeksi näiden
ihmisten kohtaloa. Hän kyllä oli säälinyt ja uhrannut aikaa ja vaivaa
heidän puutteensa poistamiseksi. Mutta sen tehtyään oli hän tuntenut
sydämessään hyvin täytetyn velvollisuuden tuottamaa rauhaisaa
tyydytystä. Nyt oli aivan toisin. Kuin siivillä pakeni tyydytys yhä
etäämmälle, jättäen sijaan tuskallisen, selittämättömän halun katsoa
jokaisen sydämeen tuossa joukossa, saadakseen selville millä tavalla,
millä tunteella he kantoivat kovan kohtalonsa taakkaa. Milloin kiintyi
hänen huomionsa perheen isään, joka ennen oli elänyt hyvissä varoissa,
puutteesta tietämätönnä, ja nyt, estääkseen elämän lankaa katkeamasta,
huonoissa, repaleisissa vaatteissa, jalkain palellessa rikkinäisissä
kengissä, koetti viimeisillä voimillaan vääntää *kiviä*, ansaitakseen
illalla puolen naulaa jauhoja. Puolikasvuisia tyttöjä, joiden poskien
hän muisti raikkaasti punottaneen vielä joku kuukausi sitten, mutta
joissa nyt oli taivaan pilven kuultava väri, oli joukossa monta, ja
niiden kasvoille oli nälkä painanut ikäihmisen elämästä välittämättömän
kokemuksen leiman. Huomio kääntyi äänettömään poikaseen, joka voimatonna
kieriskeli toisten jaloissa, yritti itkemään, mutta muuttikin sen
kiroilemiseksi; kiroili ja parkui siksi kun voimat riittivät ja
rauhoittui sitten kuin vanhus. Harmaapäitä vanhuksiakin oli. Ne kyllä
olivat muihin verrattuina eniten tavallisensa näköisiä, sillä heihin ei
nälkä vaikuttanut samanlaista muutosta kuin nuoriin. Mutta sittenkin
tuntui Valeesta, että he voivat elämänlankaansa vain hiukan jatkaa
tuolla ponnistelullaan, se kuitenkin tulee katkeamaan ennenkuin päästään
uutisrukiiseen.

»Kuinka rakas elämä sentään on», hän huoahti, sovittaen omaa
elämänrakkauttaan niihin, jotka tuossa maksoivat viimeisistä päivistään
kallista vuokraa, koettaen kuoleman tuloa lahjoa, yrittää viimeistä
ponnistusta.

Tuolla muuan entinen hurja »häjy», Koipi-Siukku, joka tuskin jaksoi
pystyssä pysyä kankensa varassa, ansaitsi hänkin ruokaansa. Paljon oli
sekin mies eläessään nähnyt. Noin 10--15 vuotta takaperin ei ollut sitä
kekkeriä, sitä tappelua, missä ei Siukku ollut mukana. Oli se osannut
varastaa, jumalaties' eikö murhiakin tehdä. Murtunut, masentunut oli
Siukku nyt. Oli niissä monessa muussakin ollut miestä aikoinaan, ja nyt
ne pelkäsivät hänen, yhden miehen kovaa sanaa! Toisissa oloissa se olisi
saattanut itsekkäisyyden ja mieltymyksen tunteita herättää, nyt se
herätti tuskallista ahdistusta. Valee ei muistanut milloinkaan olleensa
sillä tavalla raskasmielinen kuin tänään.

Äskeinen kahakka oli istuttanut hänen mieleensä ajatuksen, että ne
epäilevät häntä ja muita hoitokunnan jäseniä yhteisen viljan
varkaudesta. Se painoi kuin lyijy. Ne eivät uskoisi selityksiä, vaikka
heille enkeli puhuisi. Hän oli tähän asti niin hyvällä ja alttiilla
mielellä tehnyt hoitokunnan jäsenenä mitä ikänä oli voinut, siinä
uskossa, että puutteenalaiset kuitenkin tuntevat kiitollisuutta
rehellisiä auttajiaan kohtaan. Ne pitävätkin roistoina, kuka tietää,
mitä kaikkea ajattelevatkaan! Tuossa tilassa voivat ihmiset ajatella
siitä, jota he pitävät sortajanaan, kuinka hävytöntä ja rumaa hyvänsä!

Hänen teki mielensä puhua, selittää... Mutta jokainen ajatus ja sana
näytti niin tehottomalta, että mitä enemmän sitä mietti, sitä
kammottavammaksi noiden ihmisten epäluulo hänen mielikuvituksessaan
kasvoi.

»Ja ennenkuin päästään edes kevääseen!» ajatteli hän, »niin mitä kaikkea
tapahtuneekaan.» Hänestä tosiaankin näytti ihan luonnottomalta vaatia
noilta työtä siitä, mitä niille annetaan. Jos hän saisi määrätä, ei hän
vaatisi sitä...

»Mutta sitten ne kerjäisivät työn puutteessa, vastus olisi paljon
suurempi ja niiden kärsimykset tuskin sen vähäisemmät», muisti hän ennen
väittäneensä, kun joku muu oli ehdottanut sitä, mitä hän nyt ajatteli...

Alkoi tuiskuttaa lunta. Päiväkin oli jo jälkipuoleen kulunut.

»Saatte lähteä pois», sanoi Valee työläisille. Hän tunsi jotain
miellyttävää sen johdosta, että lumituiskun tähden saattoi lyhentää
niiden työpäivää. Käskyä ei tarvinnut uusia. Työkentän vieressä oli
vanha lato, johon työkapineet korjattiin. Lähdettiin kylään, missä
kirkonvartijan talossa jaettiin päiväpalkat. Edellisillä kerroilla kun
Valee oli ollut työnjohtajana, oli hän matkan uudelta hautausmaalta
kylään kulkenut parvessa, haastellen muiden kanssa. Nyt hän käveli
edellä yksin, joukko tuli perässä, sekin pitäen tavallista hiljaisempaa
melua.

Kirkonvartija oli vanhahko, kuivakiskoinen mies. Hän oli pihalla Valeen
tullessa.

»Kuuleppas», sanoi hän jo ennen kuin Valee ehti ääreenkään, »meidän
täytyy vähentää jauhoannokset jo tänäpäivänä.»

»Todellako?» Valee oikein säpsähti. Mutta sitten hän alkoi panna
jyrkästi vastaan ja kertoi mitä siellä tänäpäivänä oli tapahtunut.
Kirkonvartija nauroi. Hän oli kyllä monesti saanut sellaista kokea,
mutta hän antoi *selkään*, sanoi hän. Ne vihasivat häntä, mutta viis
siitä. Tässä täytyy pitää järjestystä ja kuria, muutenhan ne söisivät
kyllä yhtenä päivänä suuhunsa koko jauhovarat. Hän oli jo niin monesti
käynyt kuvernööriltäkin apua pyytämässä ja tiesi kuinka lujassa se oli,
että oli oppinut hänkin lujassa pitämään. Valee pani kovan kovaa
vastaan, väitti, ettei kirkonvartijalla ole oikeutta yksin päättää
jauhomäärän vähentämisestä, siinä pitää ensinnä olla hoitokunnan kokous.

Vanha mies suuttui.

»Se on minun asiani, minä vastaan siitä!» huudahti hän ja löi nyrkkiä
polveensa. »Kyllähän minä antaisin vaikka viisi naulaa joka ikiselle
sorkalle päivässä, *jos vaan olisi* mistä antaa. Mutta kun minulta
niitä kuitenkin vaatii koko pitäjä, niin minun pitäisi muuttua
jauhoiksi, minun pitäisi antaa jokaiselle *paljon*, ei kukaan tyytyisi
vähään! Pitäjän miehet joka kokouksessa härnäävät, että paljon menee,
paljon menee! Minä annan kaikille liian avokätisesti muka, -- eivätkä
tahdo enää myöntää mitään. Kuvernööri haukkuu silmät täyteen, että niin
ja niin paljon olette jo saaneet, auttakaa itseänne, ei täältä enää
riitä mitään... Ketä tässä sitten kuuntelee? En suinkaan minä niitä
omaksi hyväkseni säästä. Ja on sitä mullakin sydäntä ollut, olen minäkin
itkenyt köyhäin surkeutta, mutta itku ei tässä auta, tässä täytyy tehdä
jotain. Viljan saaminen käy yhä vaikeammaksi, kohta ei sitä saa rahalla,
ei ilman. Sentähden täytyy *säästää*... Valittakaa sitten, vaikka
valittaisitte keisariin. Kernaasti tämän virkani annan jollekin, joka on
auliimpi antamaan.»

Hän otti arkusta aitan avaimet ja lähti noutamaan jauhovakkaa tupaan,
sillä työläiset olivat jo sinne kokoontuneet. Valee jäi masentuneena
istumaan.

Kun kirkonvartija sai vakan tuvan pöydälle, otti hän luotipuntarin ja
rupesi punnitsemaan.

»Nyt täytyy jauhomäärää taas vähentää. Tänä iltana annetaan 12 luotia
henkeen.» Samalla hän jo tarjosi yhtä valmiiksi punnittua annosta.
Joukossa syntyi valitusta ja kuhinaa, jotkut alkoivat kiroilla.

»Suu kiinni, taikka saatte tyytyä kahdeksaan luotiin!»

Möyhinä vähän hiljeni.

»Joka ei tahdo tyytyä tähän, saa tyytyä olemaan ilman.»

Nuo harvat lauseet, jotka tuo vanha, kuivan ja kovan näköinen mies
puhui joukolle, saivat sen ihmeellisesti asettumaan ja nurkumatta
tyytymään osaansa. Sillä hän puhui järkähtämättömällä varmuudella, niin
ettei yhdestäkään sanasta jäänyt vähintäkään epäilystä, että se oli
leikillä lausuttu.

Vielä jaettiin kullekin olkileipä, jossa oli hiukan suurustakin, mutta
siinä liikutellessa ne melkein käsiin hajosivat. Muutamia
pitkämatkaisempia jäi taloon yöksi, toisia meni muihin naapureihin,
toiset taas koteihinsa. Valee oli katsellut ihmetellen sitä kylmyyttä,
jota kirkonvartija osoitti, sekä myöskin sitä, että murina niin hälveni
ja kätkeytyi sydämiin. Ja kun he astuivat takaisin kamariin, ei Valee
saattanut olla puolileikillään huomauttamatta:

»Mutta kyllä teillä on kova luonto.»

Vähään aikaan ei kirkonvartija vastannut mitään, panihan vain kessuja
piippuunsa. Sitten hän huokasi ja sanoi:

»Minä olen havainnut sen, ettei tässä itkulla pitkälle päästä...
Saattanut se on luontokin kovettua.» Sitten hän jäi synkeänä katselemaan
pitkin piipunvartta, silmät melkein ummessa.

Painostava mieliala, joka kumpaakin rasitti, ei poistunut koko
yhdessäolon aikana. Mutta kun Valee jätteli hyvästi, virkkoi
kirkonvartija:

»Sinäkin vanhenet... Vanhana katsellaan monta asiaa toisilla silmillä
kuin nuorena.» Äänessä oli omituinen, hellyydeltä vivahtava väre, joka
sai Valeen katsahtamaan silmänurkkaa kohti, eikö siellä edes kyyneltä
näy?

Ja puristettuaan kovasti vanhan, kovan miehen kättä lähti Valee
kirkonkylän hoitotaloon, missä hänen hevosensa oli.

Oli jo puolihämärä. Kun hän meni rekeänsä vetämään ladosta, takoi siellä
renki paraillaan kiinni ruumiskirstun kantta.

»Kuka siellä on?»

»En tiedä. Joku kulkiain, jonka Siikalahden kestikievari oli löytänyt
taipaleelta... Kaikille sitä pitääkin tässä arkkuja vielä laittaa, mutta
rovasti oli määrännyt.»

»Pienihän se on ollutkin... Tyttökö vai poika?»

Renki veti suutansa salaperäiseen nauruun ja virkkoi kerskaavalla
äänellä:

»Minä katkaisin kirveellä sen koivet, kun ei muuten mahtunut.»

Julmuutta sellaista, mikä ilmeni rengin kerskauksessa, ei Valee ollut
ennen kuullut. Hän jäi pitkäksi, aikaa äänetönnä tuijottamaan poikaan.
Ensimmäinen tajuttava käsite, joka hänessä heräsi, oli se, että hänen
teki mielensä antaa sille hyvästi selkään. Sanaakaan sanomatta otti hän
rekensä pihalle.

»Se olikin vanha äijä ... sääret kuin piipunvarret. Kerran vain kopautin
kirvespohjalla, niin poikki menivät että helähti», kertoi renki perään.

»Jollet sinä nyt pidä leukojasi kiinni, poika, niin minä annan sulle
sellaisen selällisen, että opit edes hiukan ihmisten tapoja, senkin
roisto!»

Poika tukki suunsa kuin myyrä. Hänen mielestänsä oli varsin
kummallista, ettei Varpulan isäntä edes nauranut hänen
miehuullisuudelleen... Ei vain puoletkaan uskaltaisi ruumiin kanssa elää
niinkuin hän, sen hän vissiin tiesi! Ja siksipä isäntä pitikin niin
hyvästi, kun hän oli niin säälimätön ja pelkäämätön käsittelemään
ruumiita, joita kopukasta sai korjata joka päivä...

»Tuollainen mies, vieläpä kun mies!» mutisi hän ja pui nyrkkiä Valeen
perään kun tämä lähti.

Kirstun oli hän nyt saanut valmiiksi. Kopauttaen vielä vasaralla arkun
kanteen alkoi hän viheltää ja läksi pois, jättäen ruumiin siihen
sunnuntaita odottamaan.

Kotiin päästyään piti Valee emäntänsä kanssa pitkän neuvottelun, joka
päättyi siihen, että he päättivät leipoa yhden leipomuksen vähemmän
pettusekaisia leipiä kuin hoitotaloissa tavallisesti näihin aikoihin
leivottiin, ja antaa sen jaettavaksi hautuumaan työväelle.

Kun se päätös oli tehty, suuteli Santra Valeeta. Se tapahtui pitkästä
ajasta, sillä sellainen ei ollut kansan kesken tavallista. Mutta onni,
että saattoi todella jotain tehdä lähimmäistensä huutavan kurjuuden
lieventämiseksi, vaikutti niin hellyttävästä sydämessä, että Valee sulki
vaimon syliinsä ja purki tälle tämänpäiväisten ristiriitaisten
tunteitten tuottaman tuskan kärsimykset ja huolet.



XVI.


Nimismies Grönberg oli joutunut tarttuvaan poltetautiin sairasvuoteelle.
Kun siihen vielä liittyi luuvalo, joka ei mitenkään näyttänyt aikovan
hellittää, päätti hän lääkärin kanssa neuvoteltuaan antaa viedä itsensä
kaupunkiin hoidettavaksi. Sijaiseksi määrättiin hänelle muuan Stenfors;
mikä lie ollut miehiään, ei tietty, koska entisyys oli tuntematon.

Stenforsista ja Kaleniuksesta tuli heti oivalliset ystävykset. Heidät
tavattiin melkein aina yksissä, milloin missäkin toimissa, useimmiten
ryyppykomannoissa. Stenfors oli tuskin ollut viikon pitäjässä, kun jo
tiedettiin, että hän oli suuri juoppo. Kun hän sitäpaitsi seurusteli
Kaleniuksen kanssa, ruvettiin pelkäämään pahempaakin.

Näihin aikoihin oli jo totuttu vähempiäkin rikosasioita ilmoittamaan
Grönbergille, joka ilmoituksen saatuaan aina ryhtyi toimenpiteisiin ja
toimitti syylliset rangaistukseen. Sitä paitsi oli Grönberg tehokkaasti
ottanut osaa työhön yleisen hädän lievittämiseksi.

Tähän aikaan täytyi nimismiehen toimittaa ryöstöhuutokauppoja joka
päivä. Riitajutut vastapuolten välillä niissä sukeusivat usein niin
sekaviksi, että nimismiehellä piti olla kärsivällisyyttä niitä
selvitellessä. Grönbergin kärsivällisyys oli usein aivan ihmeteltävä.
Jos joku hätääntynyt velallinen onnistui saamaan kuvernööriltä kiellon
jo kuulutetun huutokaupan pitämistä vastaan, piti Grönberg sellaisen
määräyksen aina pyhänä.

Luonnollisista syistä voivat nimismiehen tulot sellaisena aikana nousta
hyvin suuriksi. Mutta Grönberg alensi vapaaehtoisesti tulojaan siten,
että monessa tapauksessa, kun köyhän mökkiläisen ainoa lehmä joutui
velasta vasaran alle ja huutajain puutteessa lyötiin muutamalla
markalla, hän itse huusi lehmän ja lahjoitti takaisin omistajalle.

Senpä vuoksi ihmiset olivat alkaneetkin häntä puolittain jumaloida.

Kun Stenfors tuli virkaan, alkoi häntä kovin harmittaa nuo kuvernööriltä
usein hankitut ryöstönkieltokirjat. Se ensiksikin tuotti nimismiehelle
enempi vaivaa ja joskus saattoi tulojakin vähentää. Hänen mielestään
kuvernööri teki tuhmasti noita kieltoja antaessaan. Pian levisi huhuja,
että hän oli vasten kieltoja toimittanut ryöstöjä. Mutta kun
asianomaiset usein olivat niin köyhiä, etteivät voineet valittaa eikä
asiamiestä palkata -- ja mennä suusanasin puhumaan kuvernöörille, sekään
taas ei vaivaansa maksanut, -- jäivät ne valittamatta. Menestys, viina
ja Kalenius lisäsivät rohkeutta, ja muutamain viikkojen kuluttua oli
Stenfors pitäjässä suuri herra.

Nimismiehelle oli ihmisillä näihin aikoihin paljon asiaa. Tavaksi
tullut tottumus ilmoittaa nimismiehelle pienempiäkin varkauksia jatkui
Stenforsinkin aikana. Hän oli ollut pitäjässä tuskin kolmea viikkoa, kun
toiset valittivat hänen suurta huolimattomuuttaan sellaisten asiain
suhteen, toiset väittivät, että se lähti pelkuruudesta. Summa oli se,
että Grönbergin parantumista ja palaamista odotettiin huolella ja
ikävällä.

       *       *       *       *       *

Valkolan Juhon hypoteekkilainan yritys oli mennyt jostain syystä
myttyyn. Hän kyllä alkoi puuhata uudelleen, mutta se venyi niin
pitkälle, että hätäiset velkojat eivät enää jaksaneet odottaa, vaan
alkoivat kilvan hakea saataviaan.

Juho yritti ponnistella miehen tavalla, sai korjatuksi asioitansa niin
että vielä pysyi pystyssä. Nyt oli kuitenkin taas yksi velkakirja
hakuteillä ja takavarikkoon kirjoitettuna kaikki talon elukat. Juho oli
kuitenkin saanut kuvernööriltä peruutuksen huutokaupan pitämistä
vastaan.

Tätä kuvernöörin paperia oli hän nyt ollut viemässä Stenforsille, mutta
ei ollut päässyt edes puheille. Hän lähti kotiin, arvellen, että antaisi
kiellon silloin kun tullaan huutokauppaa pitämään.

Matkalla kirkolle tuli vastaan Hautalan Janne. Juho selitti millä
asioilla hän oli kulkenut. Stenfors oli vielä maannut, mutta oli piian
lähettänyt sanomaan hänelle, ettei hän ota tänään vastaan, että jos on
jotain asiaa, niin sopii silloin toimittaa kun hän tulee pitämään
huutokauppaa. Renki Esa oli Juholle kertonut, että Stenfors oli koko yön
ollut matkassa Kaleniuksen ja Kujanpään lautamiehen kanssa. Aamulla oli
lautamies ne tuonut kotiin ja varmaankin olivat molemmat herrat hyvästi
kohmelossa. Esa oli ennustanut, että kyllä siitä elämästä tulee aika
perjantai, kun itse nimismies nyt kuitenkin pikapuoliin tulee kotiin.

»No ... ja sinäkö toit takaisin asiapaperisi sieltä, vaikka niitä
viemään olit mennyt?» keskeytti Janne, kun Juho alkoi niin pitkälle
jaaritella.

»Niin, kun en päässyt puheille.»

»Älä lempoja jaarittele! Anna tänne se paperi, niin vien, kun menen
sinne.»

Juho kaivoi paperin esiin ja oli mielissään kuin olisi lehmän saanut.

»Vaivaa teillä nyt siitä on.»

»Vaivaa», matki Hautalainen synkästi. »Sellaisista vaivoista minä
välitän viis, Juho-parka. Mutta tässä alkaa todellakin näyttää siltä,
että minä itsekin näiden samojen paperien tähden olen ennen pitkää myyty
mies. Minä elän nyt jo aivan toisten armoilla. Ihmettelen vaan, miksi
eivät ne jo hae ulos minunkin velkojani. Noo, ne tekevät sen ennen
kevättä, ja silloin... Hyvästi nyt.» Hautalainen oli tässäkin velassa
takausmiehenä.

Hän lähti ajamaan. Juhon mielestä näytti Janne nyt paljon
maltillisemmalta ja kärsivällisemmältä kuin muulloin. Juho itse oli
taistelujensa keskellä saavuttanut sellaisen välinpitämättömyyden
asteen, että nytkin, kun hän vaan sai tuon paperin käsistään pois,
tuntui hetkisen siltä kuin kaikki olisi taas ollut hyvällä kannalla. Kun
Hautalainen mainitsi »näistä papereista» aavistaen niiden vuoksi
joutuvansa hänkin häviölle, iski Juhon mieleen kuin salama se kerta,
jolloin he olivat olleet yhdessä pyytämässä Klitsin Mikolta
maksunlykkäystä. Hautalainen oli sanonut: »Kyllä se on koiramaista, kun
pitää olla tuollaisten asioissa». Silloin oli häntä vetänyt oikein
kylmäksi, kun tiesi, ettei Hautalainen aavistanutkaan tuon velkakirjan
olevan Siikalahden kestikievarilla. Juho oli aikonut maksaa sen vaikka
verellänsä.

Tässä se nyt oli. Kumma ja ihme, ettei Hautalainen raivostunut!

Mutta sitten Juho oli taas melkein levollinen. »Hyvä oli, ettei
kiukutellut!» hän jupisi, ja sellainen hämärä välinpitämättömyyden tunne
valtasi kokonaan.

Hautalainen tapasi Esan nimismiehen pihassa.

»Täällä se Esa nyt on», sanoi Hautalainen jotain sanoakseen, pannessaan
hevosta kiinni.

»Täällä.» Esan meni jotain vanhoja asioita mieleen, ja hänen silmissään
välähti terävä, kysyvä ilme, kun hän katsahti Janneen. Jannella näytti
olevan jotain mielessä, sillä saatuaan hevoselleen heiniä eteen meni hän
totisena Esan ääreen, otti tämän käden kömpelösti ja sanoi hämillään:
»Päivää».

»Päivää.» Esa katseli yhä terävämmin.

»Et suinkaan sinä enää vihaa minua niistä vanhoista?» kysyi Janne
pannen suutansa hymyyn. Esa pääsi kuin jostain tuskasta, sillä hän oli
epäillyt toisen alkavan siitä, että hänestä oli tullut *nimismiehen
renki*... Sitä ei hän kärsisi! Mutta nyt hän iloisesti ja avomielisesti
nauraen vastasi:

»Siitäkö, että te minua hätyytitte siitä hevos-ajosta ja annoitte
minulle selkään niissä Valeen häissä?»

»Niin niistä. Minun on monesti tehnyt mieleni puhua sinulle...»

»Mitä vanhoista ... minä kyllä ansaitsin sellaista. Olisitte tekin, kun
olitte isän kaukaisia sukulaisia, saanut sentään jollain muullakin
tavalla vähän enemmän opettaa ja neuvoa, kun näitte, ettei minua
neuvonut kukaan...»

»Olisitkohan sinä ottanut siitä vaarin?» epäili Janne.

»Kenties! En minä sentään ollut hullu enkä varas... Se oli väärin, että
te siitä minut toimititte linnaan. Olisitte ennen panneet sinne vaikka
joka tappelusta.» Esan mieli näytti synkistyvän. Vakavana ja melkein
nöyrän tapaisena vastasi Janne:

»Sinä puhut totta, et sinä ole varas ollut ikänä. Minun omatuntoni oli
siitä ensi aikoina monesti kipeä, ja sentähden minun on tehnyt aina
mieleni pyytää sinulta anteeksi.»

»Se oli se hevos-ajo, niinkuin se on vieläkin, niin kovin yleinen tapa.»

»Sepä se! Oikein ollessa enin osa nuoria miehiä joutuisi sellaisesta
linnaan.»

»Niin minäkin aina arvelin, ja siksi se pisti niin vihakseni.» Esan
kalpeat posket punoittivat hiukan. »Kun minua siitä rangaistiin vielä
*varkauden* nimellä.»

Janne hapuili uudestaan Esan kättä. »No unohda pois ja anna anteeksi. Se
ei sinun mainettasi enää pilaa, sillä kaikki tietävät, että ne ovat
olleet nuoruuden erehdyksiä, ja pitävät sinua rehellisenä, kunnon
miehenä.»

Esa katsoi Hautalaisen silmäin läpi, olisiko siinä jotain vilppiä.

»Minä en juuri kehumisia kärsi», virkkoi hän hymyillen, »mutta te olette
pitänyt minua *huononakin* miehenä ja minä olen melkein näihin asti
ollut siinä luulossa, että vieläkin pidätte...» Hän lopetti siihen.
Janne otti tupakkatamineet taskustaan.

»Olet erehtynyt... Mutta pannaan piippuun tästä ja unohdetaan ne vanhat.
Liekö se herra jo noussut?»

Esa katsoi ikkunaan.

»Tuskinpa.»

»Onko se taas ollut juomingissa?»

»Aamuyöllä ne tulivat Kujanpäästä Kaleniuksen kanssa. Siellä se makaa
Kaleniuskin.»

»No eikö Grönberg jo pian parane ja pääse tulemaan kotiin?»

Esa selitti, että Grönberg oli jo viime viikolla ollut parempi, kun hän
oli sen luona käynyt, mutta eipä sitä vielä ollut kuulunut takaisin. Hän
odotteli kuitenkin jo joka päivä.

»Minä menen ne herättämään, ei mulla ole aikaa täällä odotella», sanoi
Janne ja lähti sisään.

Herra Stenfors oli palvelijainkin silmissä menettänyt siksi arvonsa,
ettei piikakaan sanallakaan estänyt Hautalaista sisään astumasta
nimismiehen huoneeseen. Kalenius lojui vuoteessa, mutta Stenfors oli jo
noussut ylös ja pesi kasvojaan.

»Ei tänne saa vielä tulla!» huusi hän Hautalaiselle, kun tämä meni
sisään.

Janne sanoi, ettei hänellä ole aikaa enää odottaa. Otti paperin
taskustaan, levitti sen pöydälle selittäen:

»Se Valkolan Juho kun ei ollut saanut teitä tavata, pyysi, että minä,
kun tänne päin satuin tulemaan, toisin tämän ilmoituksen, että
kuvernööri on estänyt vielä pitämästä ryöstöhuutokauppaa sen Juhon
talossa.»

Stenfors ei puhunut mitään, mutta Kalenius kohotti turvonnutta,
kohmeloista naamaansa sängystä ja käheällä äänellä virkkoi:

»Te olettekin sopiva ja nopsajalkainen juoksuttamaan tuommoisia
papereita.»

»Niin olenkin.»

»Teille on varmaan hyvin mieleistä, kun teille *uskotaan* sellaisia
asioita?» sanoi Stenfors mennen pöydän luokse ja pyhkäisten Jannen
siihen paneman paperin, ikäänkuin huomaamattaan, lattiaan.

»Tämä on ollut lautamiehenäkin», muistutti Kalenius.

»Soo'o!» huudahti Stenfors ilvehtien.

Hautalainen painoi jo lakin harmaitten hiuksiensa päälle ja aikoi lähteä
sanaakaan vastaamatta korkean kruunun käskynhaltijan huoneesta. Mutta
Stenfors huomautti vielä:

»Lattiaanko *sinä* aina heität paperit näin tällaisissa paikoissa?»

Hautalainen otti lakin jälleen päästänsä, kääntyi takaisin ja sanoi
äänellä joka vapisi:

»Minä olen nähnyt jo ennenkin ihmisiä ja ollut asioissa sellaistenkin
kanssa, joita sanotaan herroiksi, ja olen minä tapellutkin niiden
kanssa, mutta en minä ole ikänä vielä nähnyt, että kaksi nuorta miestä
viitsii rakkikoirana haukkua puolivälissä seitsemääkymmentä olevaa
äijää.»

»Sitä näkee kaikkea ... mutta pidä nyt suus kiinni...»

»Niin sitä näkyy näkevän. Niitä näkyy näkevän sellaisiakin, jotka juovat
ja repalehtavat niillä rahoilla, jotka kiskotaan nälkään kuolevalta
kansalta. Eikös sekin ole vähän naurettavaa?»

»Mitä ... mitä sillä tarkoitat?»

Hautalainen oikaisi selkäänsä:

»Kysy omaltatunnoltasi! Ja sen minä sanon sinulle, että jos et paikalla
ota tuota paperia ylös tuolta lattiasta, niin minulla on vielä voimia
pakottaa sinut siihen. Ja jollei muu auta, niin on minulla kyllä
hevosia, että minä pääsen kysymään kuvernööriltä kummanko meistä pitää
se ottaa ylös.»

Pieni, hintelä Stenfors näytti alkavan pelätä, otti paperin ylös ja
selitti vielä, ettei hän ollut sitä heittänyt, vaan Hautalainen.

»Älä kersku hevosillasi, pian nekin myydään, ja sinä saat mennä
kopukkaan», pisti väliin Kalenius.

»Niinpä kyllä, sen asian tiedän minä itse paremmin kuin sinä...»

»No mitä sitten pitää niin leveää suuta!»

»Sen minä vaan sinulle, Kalenius, tahdon sanoa, että kun minä alan
syytinkiäni syömään kopukan pöydässä, niin minä syön sen puhtaalla
omallatunnolla, minä uskallan vielä silloinkin nostaa ylös harmaan pääni
ja katsella ihmisiä silmiin, sillä minä en ole konna niinkuin sinä.»

»Konna?»

»Pitääkö ruveta toteen näyttämään? Jos vaan tahdot, niin minä nyt
ensiksi annan sinulle haaston väärien velkakirjojen teosta, onpa
nimismies paikalla. Sinä taas saat haastaa minua mistä vaan ikinä luulet
syytä olevan.»

Kalenius nousi raivoissaan kiroten sängyn laidalle.

»So, so, so!» suhditti Stenfors, joka harmaana kuunteli.

»Kun et vaan tänne tule», muistutti Hautalainen katsellen Kaleniuksen
raivoa.

»Ruvetaanko painiskelemaan?» jatkoi Hautalainen. Kalenius kirosi yhä
antamatta mitään vastausta.

»Minun täytyy nyt lähteä vaivaishoitokokoukseen. Minä olen kuullut, että
kuvernööri on velvoittanut nimismiehiäkin heille sopivalla tavalla
auttamaan vaivaishoitokuntia. Liekö perääkään siinä? Onhan sitä
nimismiehellä täällä muutenkin niin paljon toimia *kaiket yötkin*, että
eikö olisi parasta pyytää apulaista? Karin Vennukin valittiin kerran
vaivaishoitokuntaan, niin se oli sanonut että: »piru joutakoon huolia
köyhistä!» Hyvästi nyt. Te saatte kyllä ottaa onkeenne sen minun
äskeisen ilmiantoni Kaleniusta vastaan, jos tahdotte, kyllä minä puheeni
vastaan.»

Janne lähti. Kun hän ajoi kirkonkylän läpi pappilaa kohti, heitettiin
erään kauppiaan makasiinista tielle tyhjä jauhomatonkuori. Hevonen
pelästyi ja hypähti syrjään. Ovella oli vartonut jo 6--7 kerjäläistä,
jotka heti kilvan ryntäsivät matonkuoren kimppuun, raastivat ja repivät
sitä toisiltaan, lyyhistyivät vihdoin kaikin suulleen sen päälle
nuoleksimaan siitä jauhontomuja ja muutamia jauhonkokkareita, mitkä
siihen olivat jääneet. He anastivat haltuunsa tien koko leveydeltään,
kierivät ja tappelivat ottaen kukin osansa kynsin ja hampain. Niinitukot
menivät jauhojen lisänä vatsoihin ja kiistelijäin silmistä hehkui
mielettömän intohimoinen, raaka, kammottava palo. Hautalainen pääsi
vasta sitten menemään, kun niinimatto oli palasiksi revittynä ja kukin
meni kappalettaan nuoleksien tiehensä.



XVII.


Vaivaishoitokomitea oli pulassa. Rahastot olivat tyhjänä, jauhovarastot
hupenivat arveluttavassa määrässä, eikä osattu edes aavistaa, mistä
niitä saataisiin lisätyksi. Pitäjänkokouksissa rajuimmat haukkuivat
hoitomiehiä silmät, korvat täyteen, kun nämä muka niin huolimattomasti
asioita hoitivat. Kruunulta oli saatu pieniä apuja, mutta ne eivät
riittäneet mihinkään.

Kun hoitokomitea nyt taas oli kokoutunut miettimään keinoa, millä
pulasta selvittäisiin, ei kenelläkään ollut lähimmän hädän poistamiseksi
muuta keinoa kuin lähteä vieläkin pyytämään edes muutamia jauhokuleja
kuvernööriltä. Kirkonvartija, joka useat kerrat talven kuluessa oli jo
käynyt kuvernöörin luona ja muutamilla kerroilla saanutkin hetkeksi
tuntuvaa apua, kieltäysi jyrkästi enää menemästä. Hän oli mielestänsä
lypsänyt viimeiseen tippaan eikä luullut enää mitään lähtevän. Eivät
muutkaan osanneet muuhun vedota kuin kuvernöörin velvollisuuteen; --
oliko tämän hallussa varoja, sitä ei edes kysytty.

Se oli tuskallinen kokous.

Hoitokomiteassa kyllä oli pitäjän pontevimpia miehiä, mutta sittenkin
tahtoi epäilys ja väsymys toisinaan saada heissä vallan. Juorut heidän
petollisuudestaan kasvoivat rinnan puutteen, nälän ja tautien kanssa.
Toisinaan levisi tuulesta temmatuita juttuja, miten kruunulta oli saatu
köyhiä varten milloin jauhomattoja, jotka hoitomiehet olivat pitäneet
itse, milloin taas ne eivät olleet ehtineet pitäjäänkään, vaan olivat jo
ennen hävinneet korkeampain viranomaisten hyväksi. Tämän johdosta
vallitsi katkeramielisyys hoitomiesten ja hoidokasten välillä tehden
muutenkin tuskia ja kärsimystä tuottavan elämän vielä tukalammaksi.

On kyllä totta, että kun yleiset luottosuhteet olivat joutuneet sille
kannalle, että vain aivan harvoin toinen saattoi luottaa toisen sanaan,
ja kun jokaisen talollisenkin oli pakko pitää yksin huolta itsestään ja
asioistaan, aika repi niin rikki kaikki vanhat käsitteet, että
veljeyden, ystävyyden ja tuttavuuden siteet eivät monessakaan
tapauksessa merkinneet enää mitään. Rehellisestä miehestä saattoi tulla
ja monesti tulikin varas ja valehtelija, eikä sellainen muutos läheskään
aina ihmetyttänyt ystävää. Näistä seikoista johtui, että vihaa, riitaa
ja haukkumista ei arvosteltu sillä tavalla kuin muulloin. Tunteet elivät
pinnalla aivan samoin kuin henki, jonka nälkiintynyt, kuihtunut ruumis
elimistöineen oli ajanut sieraimiin. Sen poispuhaltaminen ei liikuttanut
juuri ketään. Elettiin kuollaksensa, riiputtiin kiinni elämässä vain
vaiston avulla, joka toisissa saattoi olla vähän voimakkaampi, useissa
täydellisesti masentunut.

Tästä voi käsittää, miten hoitomiehet ollenkaan voivat täyttää raskasta
tehtäväänsä näiden panettelujen alaisena. Kärsimys ja kärsimysten
näkeminen karkaisi heidän luonteitaan, kasvattaen toimeensa samassa
suhteessa kuin tehtävän vaikeus kasvoi.

*Täytyi* tehdä jotain muuta kuin loukkautua, jotain muuta kuin sääliä ja
itkeä, täytyi taistella.

Kun kirkonvartija kieltäysi lähtemästä kuvernöörin luokse »kerjäämään»,
oltiin vähän pulassa, ketä sinne lähettää. Hautalan Janne kyllä olisi
lähetetty, mutta tämä arveli, että kun hänellä on joidenkin asiain
vuoksi kuvernöörin luona vähän huono maine, taitaisi olla parasta
lähettää sinne mies, jolle ei kuvernöörillä olisi mitään vanhoja
kalavelkoja. Varpulan Valee ei ollut kyllin hyvä puheniekka, että olisi
voinut asiain todellisen laidan saada selvitetyksi sillä tavalla, että
apua lähtisi ahtaastakin. Vanha kirkkoherra ilmoitti, että hän olisi
valmis lähtemään, mutta heikon terveytensä vuoksi ei uskaltaisi näin
tukkuteillä ja kylmillä ilmoilla niin pitkälle matkalle, -- joka este
myönnettiin täysin oikeutetuksi.

»No, minä menen sittenkin», ilmoitti Hautalainen, »tulkoon Valee
toiseksi. Totta hänestä nyt kaksi kuormaa saa. Ehkäpä se on
kuvernöörikin jo unohtanut ne vanhat käräjäasiat.»

Mieltymyksellä tyydyttiin siihen. Pappi lupasi vielä kirjoittaa kirjeen
mukaan, jossa hän puolestaan selittää asiaintilaa. Valee ei ollut
kokouksessa, mutta hänen alttiutensa tunnettiin, tiedettiin, että hän
lähtee.

Ja seuraavana päivänä olivat he matkalla. Monesti teki mieli taipaleella
ottaa rekeen uupuvia kerjäläisiä ja kulettaa niitä ihmisten ilmoille.
Mutta niitä oli niin paljon, että muutamien auttaminen näytti turhalta.
Sen lisäksi olisi se saattanut synnyttää, toisissa vain kateutta.
Eräässä kohden ei Valee kuitenkaan voinut mennä muutaman vaimon ohitse.
Tämä veti kelkassa noin kahden vuoden vanhaa lasta, mutta oli niin
uupunut, että seisahti lepäämään aina muutaman askeleen ponnisteltuaan.
Valee pidätti hevosta.

»Mistä te olette?»

Vaimo veti henkeään ja vastasi ponnistellen:

»Lehtimäeltä.»

»Haluttaisiko tulla rekeen tuonne ensimmäiseen kylään asti?»

»Voi Jumala!»

Se oli ainoa, mitä vaimo sanoi sumun tapaisen hymyilyn kohotessa silmiin
ja huulille, kun hän liikkui Varpulaisen matkarinnin ääreen. Mutta
Valeen täytyi auttaa lapsi kelkasta, itse vaimo tuskalla pääsi rinniin.
Kelkka sidottiin reen perään. Kun vaimo tunsi, että reki liikkui ja hän
sen mukana, lapsi sylissä, valtasi hänet kummallisen suloinen voipumus
ja silmät painuivat kiinni. Valee katseli hänen kasvoihinsa. Yhtäkkiä
vaimon ruumista puistatti, ja samalla hän raotti silmiään kääntäen ne
Valeeta kohti ja äänsi kamalan tuskallisella sävyllä:

»Leipää!»

Se näytti nyt aivan kuin siinä hetkessä taas uudelleen muistuneen hänen
mieleensä. Valeeta liikutti niin että hän heti otti eväsvakkansa ja teki
vaimolle voileivän. Ja kun tämä huomasi Valeen puuhan meni hänen suunsa
hymyntapaiseen ja huulilta kuului iloinen huokaus:

»Voi Jumala!»

Valee katseli syrjästä, miten vaimo nautti voileivästä. Usean erän hän
jo sieppasi leipään koko suulla, mutta aina samassa näkyi katuvan,
pienensi suupalaa ja maiskutteli sitä suussaan taistellen samalla
intohimoista halua vastaan nieleksiä kaikki kerrassaan.

Lapsi oli luisunut vaimon sylistä sivulle heinäin päälle, eikä hän
näyttänyt sitä huomaavankaan. Valee myöskään ei siihen ollut
varsinaisesti huomiotansa kiinnittänyt, oli otaksunut sen vain nukkuvan
rääsyjensä sisässä, kun se ei ääntänsä ilmaissut. Mutta jostain syystä,
ehkä siksi, että sen pieni jalka oli pistäytynyt ulos rääsyistä ja
siihen saattoi hyvinkin ottaa kylmä, lapsi kiinnitti nyt Valeen
huomiota.

»Kuinka on tuon lapsen laita?» Vaimo oli juuri nielaissut viimeisen
leipäpalasen ja nuoleksi sormiaan saadakseen talteen jok'ikisen hivenen.
Valeen huomautuksen johdosta hän ensin säpsähti, epäilemättä siksi,
ettei lapsi ollut saanut palastakaan herkusta. Mutta luotuansa silmänsä
myttyyn, joka oli rauhassa, sanoi hän levollisesti:

»Se nukkuu.»

»Peittäkää sen jalkaa, ettei kylmety. Tuossa on loimi.»

Vaimon voimat olivat jossain määrin palanneet. Hän ryhtyi korjaamaan
lasta syliinsä.

Miksi se oli niin omituisesti kankea?

Kiireesti paljasti äiti sen kasvot. Lapsi oli kuollut.

Äiti päästi muutamia tuskallisesti valittavia ääniä ja suuteli kuolleen
lapsen sinisiä huulia ja vaalenneita, kalpeita poskia. Mutta sitä ei
kestänyt kauan, sillä kohta perässä hän vähän kummalliselta näyttävällä
riemulla alkoi kiittää Jumalaa siitä, että hän oli korjannut lapsen pois
kärsimyksistä ja vaivoista. Valeen mielestä näytti siltä, että äiti
riemuitsi oikeastaan *omasta* pelastuksestaan, kun oli vapautunut
lapsesta. Ja siksi se herätti hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Eikä
käsitys suinkaan siitä parantunut, kun vaimo äskeiseen verraten
hyvinvoinnin hymy huulilla huokasi, häneen katsoen:

»Kun sais vielä voileipää.»

Lapsi oli jo silloin heitettynä itsekseen heinäin päälle. Valee ei ollut
toivomusta kuulevinaan.

Mutta ei ollut taas pitkä aika kulunut, kun vaimo tempasi lapsen
syliinsä, itki, suuteli, puristi sen kangistunutta ruumista rintaansa
vasten ja osoitti sellaista äidin surua, että Valeen jo melkein
kyyneleet nousivat silmiin.

Valee jätti vaimon ensimmäisen talon portille.

Matka jatkui. Kaikkialla, mihin silmänsä käänsi, näki ainakin jotain
jälkiä puutteesta; mihin korvansa lainasi, puhuttiin nälästä, hädästä,
häviöstä, kuolemasta. Ei missään tavannut tuota repäisevää rehevyyttä,
itsekkyydelle vivahtavaa itseluottoista pontevuutta, josta pohjalaiset
ovat niin kuuluisiksi tulleet.

Kun he seuraavana aamuna saapuivat Vaasaan ja aikoivat ajaa kortteeriin
kauppias --n pihaan, oli portin edessä valtava, satoihin nouseva lauma
kerjäläisiä, jotka siinä melusivat ja rähisivät aivan toisella tavalla
kuin maalla, epäilemättä siksi, että olivat täällä saaneet syödä
vatsansa täyteen ja saaneet siten uusia voimia. Syyn tähän patoutumiseen
huomasivat miehet heti. Portin toinen puolisko oli kiinni. Siellä
sisällä kauppias itse renkinsä kanssa jakoi jokaiselle kerjäläiselle
neljänneksen tuoretta leipää ja muutamia silakoita. Kauppias oli
päättänyt toistaiseksi yhtenä päivänä viikossa jakaa kaikille
kaupungissa silloin oleville kerjäläisille tällaiset ruoka-annokset.

Kun matkamiehet olivat saaneet hevosensa lasketuiksi, kiirehtivät he
heti tapaamaan kuvernööriä hänen yksityisasuntoonsa. Kun he siellä
eteisessä vartoivat vakavina ja totisina, näki kyllä, että molempain
sydämet hiukan pamppailivat ja että siellä tunteet varmaankin
vaihettelivat toivon ja pelon välillä.

Vihdoin tuli kuvernööri heitä eteiseen puhuttelemaan. Katse oli synkkä,
ankara, hyvin vähän toivoa herättävä siinä asiassa, jota varten miehet
olivat tulleet. Nähtävästi tarkoittaen katseillaan tunkeutua miesten
sisimpään sieluun, kysyi hän ikäänkuin sivumennen:

»Mistä te olette?»

Molemmat selittivät sen melkein yhtaikaa.

»Mitä asiaa?»

Hautalainen ryki ja perkasi kurkkuaan, ääni oli hiukan epävarma, kun hän
rupesi selittämään matkan syytä. Kuvernööri oli nähtävästi hermostunut.
Hän katseli tuimasti Jannea koko ajan, kun tämä puhui, ja katse ilmaisi
jotain epäilystä siitä, että tämä valehteli.

Suoraan vastaamatta Jannen avunpyyntiin alkoi hän tutkia ja kysellä,
millä tavalla ja missä määrin hätäaputöitä oli tehty, oliko paljon
muualta päin tulvailleita kerjäläisiä ollut liikkeellä ja elätetty,
oliko oman pitäjän ihmisiä lähtenyt muualle kerjuulle, saatiinko vielä
kylältä edes pettuaineksia n. k. olkia, petäjänkuoria j. n. e. Kun
molemmat vuorotellen olivat niistä seikoista selvää tehneet, kysäisi
kuvernööri nyt vasta, keitä he olivat.

»Hautala», matki hän kuultuansa Jannen nimen ja kiinnitti terävän
katseensa epäilevän näköisenä mieheen.

»Sama mies, jolla oli käräjäasia tuomari --n kanssa?»

»Sama.»

Kuvernööri kohautti olkapäitään:

»Sinä olet laittanut muidenkin virkamiesten kanssa kaikenlaisia
rettelöitä?»

Jannen poskille, joita peitti harmaa, karkea parran sänki, nousi punaa:

»Minä tiedän sen, että minua pidetään rettelöitsijänä, mutta minä
kuitenkin itse tiedän, että olen aina koettanut seisoa oikeuden ja
totuuden puolella.»

Kuvernööri veti suutansa hymyyn:

»Tietysti!» Palaten samalla edelliseen puheenaineeseen jatkoi hän:

»Luuletteko te siellä maalla, että minulla on täällä loppumattomat
jauhovarastot? Ettekö te käsitä, kuinka avara Vaasan lääni on, johon
minun pitää koettaa kaikkialle saada ulottumaan ne pienet viljamäärät,
mitkä minun käytettävänäni ovat. Te olette sinne jo saaneet useampia
eriä. Muuallekin täytyy riittää. Teidän täytyy tulla tavalla tai
toisella nyt jo ominenne toimeen. Minä en voi, minulla ei ole nyt antaa
teille mitään.»

Ääni oli ankara, ja eleet osoittivat hermostumista. Hautalainen oli jo
vapautunut ujoudesta ja arkuudesta. Hän sanoi:

»Sitten meillä on ainoa keino antaa elatusta vain niille, jotka vielä
ovat niin voimissa, että heidän elämisensä kevääseen voi olla varma, --
niitä ei ole monta, -- ja sen sijaan jättää ilman kaikki ne, jotka
nälissään nyt jo horjuvat elämän ja kuoleman välillä. Muuten kuolee
köyhäväki sukupuuttoon.»

»Älkää sillä lailla puhuko!» huudahti kuvernööri hämmästyneenä.

»Se on kuitenkin ainoa keino. Herra kuvernööri ymmärtää sen siitäkin,
ettemme me tuhlaa, kun viikkokauteen ei enää ole hautuumaan
työväellekään annettu kuin 8 luotia jauhoja hengelle päivässä.»

»Kahdeksan luotia!»

»Niin. Ja herra kuvernööri tietää itse, -- täällähän tuomiot on annettu,
että suurin osa meidän talollisista on joutunut ryöstön alaisiksi, niin
että monet niistä elävät nyt köyhäinhoidon kustannuksella nekin. Pitäjän
kassa on tehnyt velkaa jo niin paljon, että kutkaan yksityiset eivät
enää uskalla uskoa kunnalle velkaa, kun ei tiedä oikein, kuka siitä
vastaa ja maksaa. Jollei kruunukaan voi auttaa, niin me emme käsitä enää
muuta keinoa kuin jättää asia Jumalan haltuun ja ruveta kukin odottamaan
kuolemaa.»

»Onhan siellä yksityisiä rikkaita, joilla vielä on viljavaroja, kuten
olen kuullut?»

»Niin on, mutta ne ovat rahan panttina.»

Kuvernööri käveli hetkisen lattialla kädet selän takana ja mietti.
Vihdoin hän puhkesi kiivaasti sanomaan:

»Teissä maalaisissa on päässyt valtaan yleisesti väärä käsitys kruunun
auttamiskyvystä. Te luulette, että kruunulla on aivan loppumattomat
varat. Te juoksette täällä yhtä mittaa, aivan kuin ei teillä todellakaan
olisi enää yhtään mitään muuta keinoa tulla toimeen. Minä sanon teille,
että uskon kyllä teillä olevan hätää ja puutetta, mutta teidän täytyy
oppia tulemaan toimeen ilman kruunun apua, *teidän täytyy*. Minä tässä
en voi jauhoiksi muuttua, ja kruunun avun täytyy riittää koko Suomelle.»

Hautalan Jannen rinta kohoili raskaasti, ja hän odotti maltitonna
sananvuoroa.

»Kyllä se on, hyvä herra, aivan varmaa, että me emme olisi lähteneet
tänne *kerjuulle*, jos ei siihen tosi tarve pakottanut.»

Kuvernööri katsahti ehdottomasti miestä, sillä äänessä oli aivan
erikoinen sävy.

»Me emme huuda omaa hätäämme, emmekä pyydä apua itsellemme, vaikka
siihenkin olisi syytä -- kenties. Mutta vaikka meillä onkin teidän
korvissanne huono maine, vaikka uskottekin meitä paatuneiksi konniksi,
joitten elämällä ei ole muuta tarkoitusta kuin tapella ja varastaa, niin
nyt on kumminkin asianlaita sellainen, että me emme saata nähdä ihmisten
ympärillämme kaatuvan nälkään koettamatta viimeistäkin keinoa, auttaa,
pelastaa. Meikäläiselle on kerjääminen viimeinen keino, se on tosiaankin
*viimeinen*. Jollei minulla olisi kyllin syytä pelätä, että minä itse
muutamain viikkojen kuluttua jyrsin olkileipää jossain kopukan nurkassa,
en minä enää kerjäisi tässä, vaan koettaisin saada velaksi omalla
vastuullani, täyttääkseni sen velvollisuuden, minkä hoitokunta, ne
harvat, jotka siellä enää jaksavat yhteisestä hädästä välittää, ovat
minulle uskoneet. Mutta minä en uskalla enää pyytää ketään luottamaan
minuun. Kolme vuotta takaperin olin minä kyllä velaton mies. Velkoihin
en ole joutunut omien syömisieni tähden, sillä meillä ei tuhlata. Minä
en tätä sano kerskatakseni, vaan minä sanon sen siksi, että te
huomaisitte, ettemme ole suotta aikojamme lähteneet tänne. -- Me emme
mene ilman jauhoja.»

Kuvernööri katseli ihmetellen edessään seisovaa vanhusta, joka
puhuessaan oli hänen silmissään kasvanut päätänsä pitemmäksi ja
lopetettuaan katseli häntä järkähtämätön, mutta samalla surunvoittoinen
ilme silmissä. Hautalaisen puhe, ryhti ja katseet herättivät kuvernöörin
sielussa varmaankin uuden tunnelman, myötätuntoisuuden puuskan. Hän
astui Jannen eteen ja tempasi tämän käden omaansa.

»Te saatte jauhoja», virkkoi hän liikutettuna puristaen kovasti Jannen
kättä.

Valee, joka heltyneenä syrjästä katseli, näki kumpaisenkin miehen
poskille vierivän muutamia suuria kyyneleitä.

Kuvernööri omaksui jälleen pian sotilasmaisen ryhtinsä ja käveltyään
pari kertaa edestakaisin pienen eteisen lattialla seisahti hän Valeen
eteen ja virkkoi:

»Te olette nuori mies ja tulette elämään aikoina, jolloin meistä
vanhoista on tuskin himmeä muisto jälellä. Mutta minä sanon teille ja
kaikille nuorille neuvoksi: jos te peritte tämän toverinne ominaisuuksia
ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin *Suomen kansa ei sorru
koskaan, vaikka sillä oliskin nälkä*.»

Sitten hän käski miesten istua. Itse hän meni kirjoittamaan
varastonhoitajalle määräyksen antaa miehille kuusi mattoa jauhoja.



XVIII.


Kevättalvella kuoli Märkäsen Antti. Suhde Märkäseläisten ja Siikalahden
Mikon välillä oli käynyt yhä sietämättömämmäksi, kun Mikon puuhat
sekautua talon sisällisiin asioihin eivät mitenkään ottaneet
onnistuaksensa. Velkakirjojen tarkastuksesta sai yhä edelleen pitää
huolta pitäjän iäkäs kanttori, joka kaikissa asioissa, milloin
kirjoitusmiestä tarvittiin, oli aina ollut Märkäsen Antin
luottamusmiehenä, vaikkapa ukko Semeniuksen kirjoitustaito olikin vähän
noin ja näin, vaillinainen. Mutta Antti-vainaja piti ukko Semeniuksesta
siksi, että tämä piti suunsa kiinni kaikesta, joten Siikalahden Mikko,
jolla olisi ollut polttava halu saada niistä selvää, ei saanut tietää
yhtään mitään. Sen lisäksi olivat Mikon kosimispuuhat Annikan suhteen
menneet myttyyn, jopa oli hän kerran näissä asioissa liikkuessaan eräänä
yönä joutunut Annikan ja Hautalan Matin naurun esineeksikin. Mikko näet
lähti yökenkään kotoansa salaa, kenenkään tietämättä. Kopisteli ja pääsi
Märkäsen Annikan luttiin -- missä ennestään jo oli Hautalan Matti. Mikko
oli luullut, ettei siellä arkiyönä ketään olisi, ja hölmistyi, kun
huomasi erehtyneensä. Koetti mies sitten keksiä yölliselle retkelleen
mitä kummallisimpia selityksiä. Matti pukitti ja piinasi häntä. Ja
sydämessään kiroten »tuollaiset» ihan siihen ikävimpään paikkaan, mistä
ihmiset tietävät puhua, pötkötteli Mikko kotiinsa ja vihasi koko
Märkäsen sukua enemmän kuin koskaan ennen. Kun luonto ei ollut
varustanut häntä kuitenkaan läheskään niin monipuolisilla lahjoilla
kostoa ja keinottelua varten, johon hänen halunsa olisi palanut, jäivät
kostoharrastuksetkin tässä samoin kuin monissa muissakin suhteissa
»uskollisiksi yrityksiksi», paljaiksi ilmauksiksi hänen erinomaisista
haluistaan ja harrastuksistansa. Näille »haluille ja harrastuksille» oli
usein naurettu ennen ja yleisesti pidetty Mikkoa pilkan alaisena. Mutta
nykyinen aika oli hänen »haluilleen ja harrastuksilleen» niin sopiva,
että Mikko meni eteenpäin. Ja kun ei nyt yleensä paljon muutenkaan
naurettu ollenkaan, sitä vähemmin saatettiin Mikolle ja hänen toimilleen
nauraa.

Mutta nyt oli vanha Märkäs-Antti kuollut. Se ei oikeastaan ollut varsin
suuri tapaus; joku saattoi sanoa, että »pois sitä täytyy täältä niin
rikkaan kuin köyhänkin», mutta siinäkään ei ilmennyt mitään erikoisen
syvää tunnetta eikä kaipausta.

Mutta Märkäsessä oli velkakirjoja; kaikki ihmiset puhuivat siitä, että
niitä oli paljon ja että ne ennen saivat maata hyvin rauhassa
arkunlaatikossa, jos vaan velallinen katsoi silloin tällöin itsellensä
sopivan ajan ja kävi juttuamassa Märkäsen äijän kanssa ja sanomassa,
että »se on niin kovin hyvä, kun ei te hätyytä... Kun Jumala antaisi
tässä munkin vähän vauhtiin päästä, niin kyllä minä maksan kaikella
kunnialla.» Silloin äijä aina sanoi:

»Noo, jopa ... jopahan sitä on velan kanssa tekemistä.» Ja sitten
ruvettiin puhumaan muista asioista. Kun velallinen oli mennyt, sanoi
emäntä tavallisesti:

»Sinä olet sellainen ... kun et edes yhtään tahdo ... ei suinkaan ne
ikänä maksa.»

»Noo, kyllähän maksaa kun jaksaa, mitä sinä siinä turhia. Kukahan tässä
nyt ihmisiltä väkipakolla.»

Ja kun muori sitten vielä kinasi jotain ja vaari vastaili, jätettiin
asia siihen. Velkakirjat saivat maata arkunpohjalla, ja ihmiset tiesivät
sen.

Mutta nyt oli Siikalahden Mikolla jotain sanomista näihin asioihin, ja
ihmiset tiesivät senkin. Velalliset vapisivat.

Toimitusmieheksi vaati Mikko kivenkovaan Stenforsia otettavaksi, mutta
emäntä sanoi, että hän ei ota tähän kaikkia veden tuomia, että Semenius
se on ennenkin tässä talossa kirjoitusmiehenä ollut, se tuntee asiat ja
kirjat entisestään, että se oli isäntä-vainajan kanssa hyvä tuttu, ja
päälle päätteeksi isäntä itse oli määrännyt, että Semenius pitää ottaa
kalunkirjoitusta pitämään ja Varpulan Valee toiseksi. Mikko pani
jyrkästi Valeeta vastaan -- onhan niitä nyt muitakin... Muori nauroi:

»Ketä muita? Mikä Valeen on?»

Mikko ei osannut sitä oikein selittää, mikä Valeen on, mutta intti yhä
vastaan ehdotellen yhtä ja toista. Emäntä kuitenkin pysyi
järkähtämättömänä. Toimitusmiehiksi kutsuttiin kanttori Semenius ja
Varpulan Valee.

Kalunkirjoituspäivänä kokoutuivat velalliset (ne nimittäin, joilla
veloistansa oli huolta) alakuloisen ja nöyrän näköisinä istuskelemaan
Märkäsen tuvan penkille. Siikalahden Mikko oli hyvällä tuulella koko
päivän, laski leikkiäkin kun siksi tuli, tarjosi usein Märkäs-vainajan
kessupönttöä penkillä istuville miehille ja nauroi, että »kun on
kerrankin saatu äijän kessut käsiin, niin nöyryytetään nyt oikein
miehissä ... se vainaja oli niin jumalattoman saita kessuistansa.»

Ja velalliset panivat piippuun, naurahtelivat herttaisesti Mikon
sukkeluuksille ja ajattelivat: ehkäpä sitä sentään hyvä Jumala suo, että
ihminen pääsee tässä vielä kulkemaan... Ne ihmiset kanssa taitavat niin
paljon valehdella tuosta kestikievarista... »Nämä ovatkin oikein hyvin
prässätyitä tupakkia, eikö ole sitte?»

»Oon, oikein makoisia.»

Mikko nauroi ja sanoi:

»En minä ainakaan osaa sellaisia tehdä, ei vaikka!... Kyllä minä monta
kertaa yrittänyt olen, mutta ei vaan lähde mitään. Eikä niitä tahdo
kukaan tähän aikaan saada... Jaa, mutta se vaarivainajan tupakkahuhmari,
tuliko se jo kirjaan, kanttori?»

Kanttori ei kuullut.

»Kuuliko kanttori?»

»Hääh?»

»Niin että», ja Mikko kertoi uudelleen kysymyksensä.

Kanttori nyysäsi nenäänsä:

»Eikö tuo lie tullut... Ja olipa tuo yksi vanha tupakkihuhmari
vaikka...»

»Ei maar! Se oli hyvä, siinä on rautavyö päällä. Kyllä se ottaa pitää,
-- jollei tämä muori anna sitä päältä jaon. Antakaa pois *äiti*-muori,
mitä te sillä teette?»

»Noo, jos kovin mieles tekee, niin ota.»

Mikko lippasi kepeästi kanttorin selän taakse:

»Kanttori, pyhitään nyt pois se huhmari sieltä, me tässä muorin kanssa
jo siitä sovimme.»

Kanttori oli kiivas mies, semminkin kun häntä toimissaan häirittiin.

»Mene tiehes siitä! Kun tulet sotkemaan... Pidä huhmaris, kun olet
kerran saanut.»

Muille oli vähän vaikeata pidättää nauruansa.

Kun tavarat oli saatu kirjaan pannuksi, siirryttiin kamariin ottamaan
selvää pesän papereista. Tilaisuudessa oli isän puolelta valvomassa
Annikan etuja joku setä, joka ei koko päivänä puhunut mitään eikä
herättänyt esiintymisellään varsinaista huomiota muuten kuin siten, että
usein istuvillaan nukkui piippunsa sammuksiin.

»Saa nähdä», virkkoi Mikko, kun kanttori otti ensimmäiset paperit
käsiinsä, »eikö niissä ole paljon vanhentuneita». Ja kuiskaten, ettei
emäntä, joka ristissäkäsin istui arkun vieressä ja oli hiukan
huonokuuloinen, kuulisi: »Se vainaja oli niin huolimaton niiden kanssa».

»Mitä sanot?» kysyi emäntä epäillen, kun näki Mikon kuiskuttavan.

»Kanttorille vain tässä, joutavia.»

»No mitä sitä niin salaisia... Saattaahan sitä puhua niin että ihmiset
kuulevat.»

Jokaisen velkakirjan suhteen oli Mikolla jotain sanomista. Mitä hän
ihmetteli, että sekin oli vielä maksamatta, mitä taas kummasteli, että
vai on silläkin tänne velkaa, eikä ole näkynyt vaan täällä koko päivänä.
Mahtaneeko edes omistaa? Ketähän siinä on todistajina? Muutamia
pienempiä oli vanhentuneita, ja niiden suhteen sai hän aihetta useaan
kertaan -- joka erä kuitenkin eri muodossa -- hiljaa huomauttaa
toimitusmiehille, että »jos se vainaja olisi vielä elänyt jonkun vuoden,
niin tuon arkun olisi papereineen saanut polttaa, eikä siinä olisi
tullut yhtään vahinkoa». Joten siis oli suuri hyvä työ, että Jumala
korjasi äijän pois.

Velkakirjat loppuivat.

»Taisivat olla kaikki?» kysyi kanttori.

»Kaikki», myönsi emäntä.

»Kaikki? E--hei toki!» huudahti Mikko.

»Kaikki ne ovat, ei minulla ainakaan muuta ole», vakuutti emäntä.

»No älkää nyt piruja... Laittakaa paikalla esiin tänne ne velkakirjat!»

»Mitkä velkakirjat?»

Samassa tuli Annikka sisään papereita kädessä.

»Mitä Mikki nyt huutaa? Joko on hätää, että tässä varastetaan?» ja vei
papereita kanttorille.

»Mitäs ne paperit ovat? Mikä paperien ja velkakirjain hoitaja sinä
olet? Onko siinä Hautalaisen velkakirjat?» kyseli Mikko ja astui
likemmäksi pöytää. Kanttori ilmoitti, että siinä on niitä. Mikon
sapettunut mieli keksi yhtäkkiä sopivaksi sanottavaksi:

»Ei ne ole siinä kaikki!»

»Pidä nyt Siikalahti vähän suutas», suhditti kanttori.

»Mitä varten?»

»Sitä varten, että näyttäisit vähän ihmiseltä», sanoi Valee.

»Sepä nyt kumma on, kun selvästi näkee, että velkakirjat ovat hujan
hajan, taitaa osalta olla renkien ja piikainkin hallussa, ja sittenkään
ei saisi ottaa selvää se, jonka asiaan tulee! Viisi minä omasta
puolestani, mutta lasteni.»

»Pure huulees, nälkäsilmä!» tiuskaisi Annikka, »sinä pidät kaikkia
ihmisiä varkaina, niin tottapa sinä olet itse sellainen.»

»Vastaatko puhees? -- Mutta mitä varten sinä niitä velkakirjoja kätket?»

»Sun ei tule tutkia eikä mun tunnustaa! Kun ne siinä nyt ovat joka
ikinen lappu, niin mitä sinä sitten vielä tahdot meiltä?» Annikka rupesi
itkemään. Äiti ja miehet alkoivat suhdittaa, mutta Mikko jatkoi
jutellen, että se on ollut aina tavallista, että tässä talossa on
lennetty hänen silmillensä, mutta kyllä hän siitä vielä lopun tekee.

Ilmoitettiin, että Hautalaisen velkakirjat tekevät toista tuhatta
markkaa, paitsi takauksia.

»Millähän sekin mies komeilee?» Sitä ei Mikko millään tavalla voinut
hillitä itseään sanomasta.

Siihen ei sanonut kukaan mitään. Vähäisen äänettömyyden perästä Mikko
taas ilmoitti:

»Minä vaadin perinnön jaon toimitettavaksi kohta.» Tuo vaatimus herätti
vakavan, vilkkaan keskustelun: talo ja irtaimisto menisivät perin
halvasta tähän aikaan, jollei perillisten välissä sovittaisi kauppoihin.
Mikko oli järkähtämätön. Mitä enemmän naiset vaativat jaon lykkäämistä
syksyyn, sitä jyrkemmin Mikko vaati sitä toimitettavaksi kohta. Ja
muutamista sanoista alkoi Valee aavistaa, että Mikolla oli syynä
vaatimukseensa ei ainoastaan saada hänelle tulevat velkakirjat oitis
haltuunsa, saadakseen »pitää niistä huolta», vaan sekin, että hän toivoi
voivansa saada Märkäsen talon polkuhinnalla nyt koska emäntä ja tytär
eivät varmaankaan uskaltaisi hintaa kovin ylös kohottaa. Valee silmäili
halveksien setää, jolla ei ollut mitään sanottavaa. Mikko luultavasti
ajatteli sedästä samaa kuin Valeekin, koskapahan lausui:

»Tämä setä sopiikin panna Annikan holhoojaksi, tämä siihen on kaikista
sopivin.»

Setä alkoi väännellä itseään, ikäänkuin aikeessa sanoa jotain, mutta
sanomatta se jäi.

»Mahtaneeko tuo tarvita muuta holhoojaa», virkahti kanttori hymyillen,
»koskapa sillä näyttää, sormista päättäen, jo olevan laillinen
holhooja.»

Mikko katsoi niihin sormiin.

»Kaa... En minä ole tiennytkään ... että tässä suoverin saa!»

Tytöllä oli pari hopeaista sormusta sormessa. Valeekin vasta nyt ne
huomasi ja setä loukostaan pani:

»Jassoo!»

Mikko näytti olevan nolona, ja se huvitti useita muita.

»No ilmankos!» hän vähäsen vaitiolon perästä äänsi. Toisten huomio
teroittui:

»Mitä?»

»Niin ... minä vaan ajattelen...» hän sanoi. Ja hän todella ajatteli
paljon, koko iltapäivän, sanoen tuon tuostakin jotain umpikuljuista,
jonka piti olla ilkeätä. Illalla hän sanoi Annikalle kahden kesken, että
hän kyllä ymmärtää, että Hautalan Matti on kihlat ostanut Märkäsen
rahoilla ja että niistä olisi yksi osa hänelle kuuluvaa, mutta ei hän
nyt välitä, ja että jos hän joskus kihloja ostelee, niin hän koettaa
saada ne irti omilla rahoillansa, ettei kenelläkään olisi mitään
jälkipuheita... Hän yrittää »Jumalan avulla» eteenpäin maailmassa.

Kun hän oli sen saanut sanotuksi Annikalle ulkona, tuli hän jälleen
hyvälle tuulelle ja meni vihellellen kamariin. Sillä hän ymmärsi
saaneensa pureksia Annikkaa oikein sydämeen asti. Sillä aikaa oli emäntä
kamarissa selittänyt toimitusmiehille syyn, miksi vainaja oli antanut
Hautalaisen velkakirjat tytön haltuun, että ei niitä ollut aikomus
salata.

Toimitusmiesten ja muiden ihmisten illalla poistuttua jäivät äiti ja
tytär suureen tuskaan. He käsittivät, että Mikko voisi nyt saada talon
polkuhinnasta, kun ei kenties Mattikaan voisi tulla hänen kanssaan
kilpailemaan siksi, että hänen täytyi kuitenkin pitää kiinni Hautalan
talosta, koska isäntä sairasti ja ennen pitkää kuolisi. Jos joku saisi
talon, vaatisi Mikko varmaankin kohta rahat, ja kenelläpä niitä tähän
aikaan oli.

Mattia odotettiin. Mutta kun ei sitä illallakaan alkanut kuulua, lähti
Annikka Hautalaan -- ensi kerran sen jälkeen kun Matti oli hänelle
kihlat tuonut.



XIX.


Kuumetauti oli vienyt Hautalan Jannenkin vuoteelle. Hän oli jo maannut
viikonpäivät eikä parantumisesta ollut mitään tietoa. Toisinaan
houraili, toisinaan taas oli tajuissaan.

Varjontapaisena liikkui emäntä kestäen ihmeteltävällä voimalla suuret
huolensa monipuolisten velvollisuuksiensa täyttämisessä hyöriessään.
Pihatuvassa oli köyhäin keittola vielä. Keväämmällä oli se muuttunut
sairaalan tapaiseksi, sillä yhä useampia nälän ja taudin runtelemia
ihmisiä tunkeusi sinne etsimään ravintoa ja hoitoa. Pihatupaan eivät
enää läheskään kaikki mahtuneet. Useampia täytyi sijoittaa omaan
asuintupaan, missä penkillä ja lattialla olkipahnoilla ihmisiä makasi ja
valitteli kaiket päivät. Kyläläiset olivat alkaneet kammota ja karttaa
taloa, missä lavantauti kuoleman uskollisena liittolaisena joka viikko
kaatoi useampia uhreja. Oli oikein ihmeteltävää, millä voimalla talon
väki säilyi joutumasta taudin käsiin. Huonoimmat sairaat olivat
sijoitetut pihatupaan. Monet monituiset kerrat päivän mittaan siellä
kävi emäntä, aamusta varhain iltaan myöhään koettaen harrastuksellaan
ja huolenpidollaan lievittää onnettomain kärsimyksiä. Kun isäntä
sairastui lisääntyi hänen työnsä kaksinkertaiseksi. Mutta eivät
sittenkään voimat pettäneet. Hautalaisella, joka ei koskaan ennen ollut
sairauden tähden maannut, oli nyt tilaisuutta ja aikaa miettimiseen,
mikäli kuume oli matalampi toisin vuoroin ja järki tolillaan pysyi.

Katkerimmat tuskat hänelle tuotti se, että hänen velkansa olivat
takauksista yht'äkkiä kasvaneet noin neljään tuhanteen markkaan. Nyt
vielä oli olemassa takauksia, joista muutamien ainakin saattoi
edellyttää tulevan hänen maksettavaksensa. Maatessaan sairasvuoteella
odotti hän ryöstömiestä joka päivä, sillä hänestä näytti niin
luonnolliselta, että nyt juuri niiden olisi aika tulla, kun hän on
sairaana, kuolemankielissä, eikä kykene asioitansa korjaamaan. Kun ilta
tuli illan perästä, ilman että ryöstömiehiä tuli, joutui hän
jonkinlaiseen välinpitämättömyyden ja yhtäkaikkisuuden tilaan. Mutta sen
sijaan muut samaan jaksoon kuuluvat asianhaarat kiinnittivät hänen
huomiotaan ja ajatuksiaan, jotka kuumeen kiihdyttäminä toisinaan
saavuttivat rajuuden huipun.

Kun joku vieras kävi häntä katsomassa ja puhui sen ohessa siitä, että
tämä kärsimys ihmisillä nyt on Jumalan lähettämä synnin rangaistus, tuli
hän aina katkeralle mielelle. Hänen oma vaimonsa ei enää pitkään aikaan
ollut puhunut siitä. Sen johdosta tunsi Janne aina tuollaisen Jumalasta
puhuvan vieraan pois mentyä suurta helpotusta, kun emäntä hiljaisella,
hyväilevällä tavallaan laski kätensä hänen kuumalle otsalleen ja mitään
puhumatta katseli häntä noilla silmillään, joiden kummallisen tyyneyden
syytä Janne rauhallisempina hetkinään monesti ihmetteli. Ja mitä enemmän
hän katseli vaimonsa katkeamatonta kestävyyttä, tuota meluamatonta,
hänelle aivan käsittämätöntä jumalisuutta ja Jumalaan luottamista, sitä
useammin hän tahtoi vaimonsa viipymään vuoteensa vieressä ja komensi
piian tahi pojat juoksemaan hänen asioitansa.

Hetkinä, jolloin synkeä ajankuva oikein täydessä karvassaan astui hänen
sairaan mielikuvituksensa eteen, voi hän vielä raivostua. Jumalan
rangaistuksena ei hän voinut nälkää pitää, koska se ei kohdannut muita
kuin köyhiä. Täälläkin rahamiehet rikastuivat, Siikalahden Mikon
mahtavuus oli yhä nousemassa ja tomppelimaisen Klitsin merkitys kasvoi
samoin. Sitäpaitsi sellaisilla rentuilla kuin Kaleniuksella ja
Stenforsilla oli mainiot raha-ajat. Kaleniuksellakin nyt oli oikein
herrasvaatteet yllä, kun hän oli saanut olla Stenforsin kätyrinä.
Sitävastoin ihmiset, joiden syntikuorma oli pieni edellisiin
verrattuina, saivat kärsiä niin hirveästi. Eikä mikään inhimillinen
keino näyttänyt pelastavan kansaa, ei edes se että hänkin joskus
kuumehoureessa heittäysi vuoteen viereen polvilleen ja rukoili huutaen
ja velvoittaen kaikkivaltiasta rientämään apuun. Sellaisissa tapauksissa
saattoi raaka intohimo hänet yhtäkkiä temmata käsiinsä. Silloin mies
hurjistuneena riehui, pauhasi, kirosi, tietämättä itsekään mitä kirosi
ja ketä.

Kun joku sattui tätä melua kuulemaan ja emäntä osui silloin olemaan
ulkona tahi pihatuvassa, juostiin sitä hänelle sanomaan.

Ja kamariin riensi juoksujalassa tämä nainen, jonka silmissä oli niin
vakava, rauhoittava ilme ja joka ei koskaan hätien melunnut eikä
malttiansa menettänyt. Vaieten tarttui hän lattialla hourivan miehen
käsipuoleen ja kuiskasi:

»Lähde sänkyyn.»

Aivan kuin hänet olisi rikoksesta tavattu antoi Janne vastustelematta
viedä itsensä vuoteelle, tuijotti hetkisen sekavin katsein vaimonsa
silmiin ja huoahti raskaasti.

Kerran tällaisessa tapauksessa hapuili Janne käteensä vaimonsa käden ja
puristi sitä lujasti, virkahtaen:

»Rukoile minun kanssani!»

       *       *       *       *       *

Kun Hautalaiselle kerrottiin, että Märkäsessä on kalukirjoitus, sanoi
hän:

»Pian on meillä sitten ryöstömiehet.»

Emäntä näki, että sairaalla oli sydämellä jotain, jonka hän olisi
nähtävästi tahtonut ulos purkaa. Naisen omituisella vaistolla aavisti
hän, että se mahdollisesti koskisi Mattia ja Märkäsen Annikkaa, joiden
kihlautumisesta ei hänelle ollut mitään ilmoitettu, mutta jota vastaan
hän usein oli ilmaissut jyrkän mielipiteensä. Emäntä pistäysi tupaan.
Aivan pian sen jälkeen ilmestyi isän sängyn viereen tuolille istumaan
Matti. Isä oli ollut hiukan unessa. Matti katseli siinä vanhuksen
kalvistuneita, kuihtuneita kasvoja ja tunsi raskaan palan nousevan
rintaansa ja silmiinsä pari kuumaa kyyneltä. Akkunalla oli voilautasen
vieressä kappale mustaa pettusekaista leipää, -- sellaista, jota talossa
syötiin ja jota parempaa ei sairas millään tavalla ollut suostunut
syömään, »koskapa kuitenkin niin moni muu sairas ei voinut sen parempaa
saada.»

Isä avasi silmänsä.

»Matti!»

»Mitä?»

Isä ei jatkanut, katseli vain poikaansa. Matti äänsi viimein hiljaa:

»Isä.»

»Mitä?»

Matti rupesi nyt selittämään, että hän vastoin isän tahtoa oli kihlannut
Märkäsen Annikan ja pyysi, ettei isä olisi vihainen, sillä isä kyllä
ymmärtää, että itseänsä varten sitä kukin ottaa vaimon eikä...

Isä piti silmänsä ummessa ja poskille nousi heikkoa punaa. Matti näki,
että ilmoitus oli vanhuksen sielussa vaikuttanut hyvin valtavia
tunteita. Hyviä vaiko pahoja? Sitä ei poika tiennyt, mutta aavisti ne
jälkimmäisiksi. Matissa oli suuri määrä isänsä itsepäisyyttä ja
järkähtämätöntä tahtoa. Häntä oli vaivannut se, että hänen piti isänsä
tietämättä kihlata Annikka. Nyt hän kuitenkin tunsi päässeensä tuosta
painostuksesta, kun oli saanut asian isänsä tietoon. Että se isälle oli
vastenmielistä, se ei häneen läheskään sillä tavalla koskenut, sillä
hän piti oman mielipiteensä asiassa korkeimpana lakina. Kun ei isä
pitkään aikaan puhunut mitään, lähti Matti tupaan. Mutta jonkun hetken
kuluttua kutsutti isä poikansa uudestaan kamariin.

Ja nyt sai Matti kuulla, ettei isällä tyttöä vastaan ollut mitään. Syy,
minkä vuoksi hän ei olisi tahtonut antaa poikansa mennä naimisiin
Märkäsen tyttären kanssa, oli se, että hänellä oli sinne velkoja ja
ihmiset tulisivat sanomaan, että hän on häviöstä pelastunut poikansa
naimisen kautta. Sellaista ei hän voisi ikänä suvaita. Hän voi kunnialla
hävitä omaisuutensa, mutta ei kärsiä sellaista häväistystä, että hän on
poikansa naittamisella häviöstä pelastunut. Vaan nyt ovat asiat
muuttuneet. Hän on turpeen alla jo silloin, kun Matti menee naimisiin.
Jos ihmiset odottavat saataviaan siksi kun hän on poissa, tekevät ne sen
hyvyydestä häntä kohtaan. Sitä hän toivoisi kuitenkin, että Matti
ottaisi kotitalonsa, koska se varmaan on parempi kuin Märkäsen, ja
pitäisi huolen siitä, että äiti saisi riittävän eläkkeen, -- semminkin
kun talo sen vielä hänen laskujensa mukaan kannattaa.

Matti ei ollut pitkään aikaan puhellut isänsä kanssa mistään asiasta
pitemmältä. Senpä vuoksi häntä kovin kummastutti se muutos, mikä isässä
oli tapahtunut. Vanha jyrkkyys, jonka kiusallisuutta poika usein oli
saanut tuntea ja sen alle taipua, oli poissa. Isä puhui nyt hellästi,
melkein niinkuin äiti!

Matti lähti kamarista luvattuaan täyttää isän toivomukset ja useaan
erään vakuuttaen, että äidillä ei tule puutetta olemaan, niin kauan kuin
hän elää.

Päästyään ulos ajatteli hän yhä isää ja hänessä tapahtunutta muutosta.
Ensin se hänessä synnytti omituisen, surunvoittoisen tunnelman. Mutta se
kirkastui yhä, kun hän joutui ajattelemaan, että isän näytti nyt olevan
niin helppo olla. Kun Matti vähän ajan kuluttua huomasi äidinkin
kasvoilla iloisemman ilmeen, tämän tullessa kamarista, tunsi hän
vähitellen surumielisyyden haihtuvan ja jonkinlainen onnellisuuden
raikas tunnelma ailahti rinnassa.

Sinä iltana oli Matilla paljon puuhaa vaivaistuvassa. Sillä tuntien
äsken saavuttamaansa tyydytystä pistäysi hän sinne vaistomaisesti
haluten jakaa siitä muillekin. Siellä vallitseva kurjuus koski nyt aivan
erikoisella tavalla häneen. Yhtäkkiä sai hän päähänsä toimittaa siellä
perinpohjaista puhdistusta ja siivoa. Ruvetessaan puuhaan huomasi hän
vasta kuinka äärettömän suuri ja vastuksellinen työ äidillä oli ollut,
joka melkein yksin oli tähän saakka saanut täällä siivonkin toimittaa.
Hän komensi tuvasta apulaisikseen siellä rähisevät pojat ja muutamia
naisia, jotka vielä kykenivät jonkun verran auttamaan. Tässä toimessaan
oli hän niin innostuneena, ettei huomannutkaan, miten myöhäiseksi ilta
jo joutui. Kesken puuhailunsa tultiin häntä noutamaan pihalle. Siellä
odotti Annikka. Jossain nurkantakana selitti tyttö, mitä heillä
tänäpäivänä oli tapahtunut ja näytti surumieliseltä ja lamautuneelta.
Mutta Matti sanoi varmalla itseluottamuksella, ettei tässä nyt enää
tarvitse Siikalahden Mikkoa pelätä, ja kehoitti Annikkaa menemään
tupaan siksi kunnes hän päättää työnsä. Mutta Annikka meni Matin kanssa
pihatupaan ja ryhtyi auttamaan.

Sairaat vaivaiset katselivat loistavin, kiitollisin silmin noita kahta,
jotka nuoruutta ja elonvoimaa uhkuen, keskellä lämpimintä kuherrusaikaa
hikipäissään puuhasivat heidän tuskainsa ja kärsimystensä
lievittämiseksi.

       *       *       *       *       *

Mikon puuhista Märkäsen talon suhteen levisi kylille pian huhuja. Siitä
puhuttiin jo ikään kuin se olisi ollut Mikon oma, ja naiset ehtivät
pelkäämään, että miten se leskiparka tulee saamaan eläkkeensä, ei
ainakaan muuten kuin riitelemällä.

Mutta toiseltakin puolen oltiin puuhassa. Eräänä päivänä meni Varpulan
Valee Hautalaan ja sanoi Matille:

»Sinun pitää huutaa se Märkäsen talo.»

Matti selitti, että hän tuskin voisi pitää kahta taloa siksi kuin ajat
paranevat. Ja kun hänen pitää valita Märkäsen ja Hautalan välillä, ottaa
hän Hautalan mieluummin. Isä oli luvannut, että jollei hänelle
kuolemaakaan tule, niin tulevana syksynä hän kuitenkin antaa talonsa
Matille. Jos hän huutaisi Märkäsen nyt, niin millä hän sen maksaisi, kun
Mikko kuitenkin tahtoisi heti rahaosuutensa.

Mutta sitten erään kerran tavatessaan Matin Rauhalan äijäkin sanoi,
ettei pitäisi päästää kovin halvalla Märkäsen taloa kestikievarille. Ja
ennen kuin erosi, sanoi, että jos rahasta hätä tulisi, niin tulla heille
puhumaan.

Matti vähän innostui asiaan semminkin, kun Siikalahden Mikko kuului
pitävän aivan varmana, ettei hän kykenisi ollenkaan kilpailemaan.
Varakasten isäntäin luotto kohotti hänessä myöskin luottamusta omaan
itseensä. Neuvoteltuaan vielä isän kanssa päätti hän esiintyä Mikon
kilpailijana.

Kun taloa ruvettiin myymään, tarjosi Mikko silmää räväyttämättä kaksi
tuhatta markkaa talosta. Kun Matti siihen lisäsi sata markkaa, ymmärsi
Mikko, että Matti vain nostaa hiukan taloa hänelle, mutta kyllä hän
siihen asti uskaltaa kuin Mattikin. Mutta kun ruvettiin menemään yli
neljäntuhannen, rupesivat Mikon silmäkulmat menemään solmuun ja ääni
alkoi käydä vielä kimakammaksi. Hän ajatteli, että voi se tyhjätaskukin
tehdä rahamiehelle kiusaa näin huutokaupoissa.

Kun ruvettiin menemään yli viiden tuhannen, katsoi Mikko jo vähän
pitempään Mattia, käsitti aivan yhtäkkiä tämän kasvojen vakavasta
ilmeestä, että Matti *aikoo saada talon*. Raivoisa, kostonhimoinen
tunnelma leimahti Mikossa nyt ilmiliekkiin. »Sinä saat maksaa talon
kalliisti!» päätti hän itsekseen ja hymyili jo edeltäkäsin äärettömästi
nauttien siitä, että hän tulee saamaan Märkäsen talosta niin hyvät osat.
»Ja rahat pitää olla minulle heti paikalla.»

»Sata!»

Ihmiset ällistyivät sellaista rohkeutta, kun kauan aikaa jo oli menty
ylös kymmenin ja viisin markoin.

»Viisi!» lisäsi Matti, vakava ilme silmissä, kasvot hiessä.

»Mitä sitä sillälailla... Sata!»

»Viisi!»

Mikko riemuitsi. Oltiin jo toista tuhatta yli siitä, minkä hän
harmittelematta olisi saattanut talosta maksaa.

Antaa suoverin nyt maksaa! Opetetaan sitä!

Oltiin 5 950 markassa. Mikko ajatteli: Matti on nuori, ylpeä,
ajattelematon. Jos minä uskallan vielä neljäkymmentä, panee Matti viisi
ja *luulee*, että minä panen kuuteen tuhanteen...

Mikko luki hyvin selvästi:

»Viisituhatta, yhdeksänsataa yhdeksänkymmentä!»

Nyt maksoi vaivan silmäillä Mikkoa, kun tämä katsoi Mattiin...

»Saa olla», sanoi Matti, ja suu meni hiukan hymyyn.

Mikko vaaleni, hän ei näkynyt oikein haluavan tajuta, mitä Matti
tarkoitti.

»No lisää, lisää! Kuka nyt vähälle väsyy.»

»Ei penniäkään.»

Ihmiset alkoivat jo tajuta, jännitys löyhtyi, ja jotkut sanoivat:

»No sille talolle tuli hintaa.»

Mikolle tuli asiaa lähteä käymään kotona. Sitä paremmin oli tilaisuutta
toisilla ihmetellä, miten taitavasti Matti oli Mikon kengittänyt.

Mikko ei saattanut olla kauan kotonakaan. Tultuaan takaisin ei hän
kyennyt salaamaan sitä, että hänen oli harmi. Huutoihin ei hän puhunut
enää mitään. Ei aikaakaan, kuiskasi hän Matin kahteen kynteen.

»Saat sen talon sillä, minkä sinä viimeksi lupasit», sanoi. Matti rupesi
nauramaan:

»Pidä nyt, kun niin mielesi teki.»

Mikko kynsi päätänsä.

»Minä rikon.»

»No siitä ei tule mitään, sen saat uskoa! Älä uraja, mies kun mies.»

Matti löi Mikkoa hartioille kämmenellään ja lähti pois tämän jutuista.

Mutta Mikko ei saanut sitä päästänsä lähtemään, että hän ottamalla talon
hyvästä hinnasta oli joutunut vasten tarkoitustaan runsaalla mitalla
lisäämään kälynsä myötäjäisrahoja. Se se häntä eniten harmitti, sillä
talo, vaikka olikin kallishintainen katsoen katovuoden kurssiin, oli
kuitenkin tavallisissa oloissa hintaansa vastaava.

Vasta sitten huomasi hän yhden lisäseikan: Matti voi nyt ottaa varsin
hyvin isänsä talon, antaa isällensä eläkkeen, maksaa velat ja päästä
omavaraiseksi mieheksi.

Mikko kirosi siinä huoneitten takapuolella. Kun joku tuli samalla sinne
ja kysyi, mikä nyt niin kiroiluttaa, selitti Mikko:

»No kun olin vähällä kompastua ja kaatua tuohon liekoon...»



XX.


Sinä iltana tuli Mikko harmistuneena kotiin. Hän kiersi jokirannan
kautta, missä oluttehtaan rakennusta varten valtava hirsikasa odotti
kevättä, jolloin aiottiin ruveta rakentamaan. Viime aikoina oli
kuvittelu uuden tehtaan kannattavaisuudesta saanut usein hänen huulensa
hymisten viheltelemään. Ei onnistunut sekään nyt. Muuten ei hän olisi
niin paljoa talonkaupasta harmitellut, mutta kun voitto hyvästä
hinnasta, joka hänen mielestään oli kaksinkertainen nykyiseen kurssiin
nähden, tuo voitto tulee Hautalan Jannen pojan hyväksi, jota hän vihasi
aivan yhtä paljon kuin isääkin, harmitti se häntä. Miksi hän olikin niin
hullu, että lisäsi vielä sen viimeisen erän! Selvältä näytti hänestä
nyt, että toiveet Hautalan Jannen joutumisesta vararikkoon olivat
tuuleen haihtuneet. Ja hän kun jo usein oli kuvitellut itseänsä senkin
talon omistajaksi!

Kotiin saavuttuaan tapasi hän siellä Stenforsin ja Kaleniuksen
ryypiskelemisen puuhissa. Renkipoika valjasti pihassa hevosta herroille,
joita piti kyytiin lähteä. Isäntä meni kamariin ottamaan selvää, mihin
ne herrat menevät.

»Karin loukolle!» selitti Kalenius, joka tällä kertaa oli ainoastaan
hiukan päissään ja muutenkin Mikon mielestä käyttäytyi omituisesti.
Stenfors, joka päissään ollessa aina oli hiljainen ja omituinen, ei
puhunut mitään. Kun isäntä aikoi mennä tupaan, sanoi Kalenius:

»Antaa sen pojan vain tulla kyytiin.»

Miksikähän pojan? rupesi Mikko miettimään ja tuli lopulta siihen
päätökseen, että hän menee itse. Turkit päällä meni hän kamariin
ilmoittamaan, että hevonen on valmiina.

»No itsekö sinä tulet kyytiin?» kysyi Kalenius.

»Niin... Enkö minä kelpaa?»

Kaleniuksen naama meni vähän synkäksi, mutta hän ei puhunut mitään.
Pihalle mennessä selitti isännälle, että *hän* suorittaa juomingit, kun
takaisin palataan.

Mitähän asioita niillä nyt on? mietiskeli Mikko itsekseen ja yhtäkkiä
hän muisti, että Pikku-Karin kartano oli palanut alkuviikosta. Samaan
ajatuksenjuoksuun kysyi hän:

»Oliko se Karin kartano vakuutettu?»

»Oli ... oli se ... kyllä se oli», selitti Kalenius.

Mutta Mikon mielestä oli Kaleniuksen puhetavassa jotain arkaa ja
epävarmaa. Mitähän?

Jotain pisti mieleen. Mikko päätti sen johdosta olla koko matkan
sanaakaan hiiskumatta, mutta sen sijaan pitää silmät ja korvat auki.

Nimismies rötkötti sivuittain reessä ja näytti nukkuvan. Kalenius, jolla
tavallisesti oli hauskoja kaskuja jaariteltavaksi matkojen varrella,
oli vaiti kuin myyrä.

Oli jo hyvinkin hämärä, kun tultiin palaneen kartanon pihaan. Stenfors
jäi istumaan rekeen, Kalenius meni palaneille raunioille katselemaan.
Kierreltyään siellä hetkisen tuli hän takaisin ja sanoi Stenforsille:

»No tulehan katsomaan... Niinkuin näet, ne ovat palaneet kaikki.»

Ei Stenfors viitsinyt nousta, sanoi vain, että näkeehän hän tuon.

»Ja Siikalahtikin näkee, että kaikki se on palanut?» kysyi Kalenius.

Näkihän Mikko.

Lähdettiin pois. Herrat sai Mikko kyyditä nimismiehen taloon, missä
Kalenius todellakin maksoi kaikki laskut.

Kun Mikko oli poistunut, ryhtyi Kalenius kirjoittamaan
palotarkastuspöytäkirjaa, missä selitettiin, että Karin talon
rakennukset olivat palaneet pohjia myöten. Stenfors kirjoitti alle
todistuksensa paperia ollenkaan lukematta, sillä häntä niin kovin
unetti. Kun Kalenius tuli kotiinsa, makasi hän pöydällä paperiensa
päällä kauan aikaa ja mietti. Paperi hänen edessään sisälsi
palotarkastuskertomuksen *Vennu Karin* rakennuksista, jotka olivat
vakuutettuina Maalaisten paloapuyhtiössä 2 000 markasta, mutta
todellisuudessa olikin palanut *Ville Karin* rakennukset, joita ei oltu
vakuutettu missään. Varovaisuuden vuoksi, jos Stenfors kaikista
juovuttamisvarokeinoista huolimatta sattuisi lukemaan
tarkastuspöytäkirjan ennen kuin kirjoittaisi nimensä alle, oli Kalenius
ristinimen sijaan pannut vain alkukirjaimen. Tarpeeton varokeino, sillä
Stenfors ei sitä lukenut. Nyt Kalenius tasaisella kädellä täytti
puolinaisen nimen, kirjoitti pyynnön, että Vennu Karin palorahat
hetimittäin lähetettäisiin hänelle ja sulki paperit kuoreen.

Työ oli tehty. Mutta syviin mietteisiin se pani Kaleniuksen. Vaikka jo
kerran ennen hänelle tällainen yritys oli hyvin onnistunut, oli sielussa
kuitenkin jotain epäilyksen tapaista. Muusta ei pelkoa, mutta mikä
onnettomuus johdattikin tuon Mikon kyytiin. Jos se rupeaisi urkkimaan
Karin Villeltä jotain palorahoista? Hiiteen koko Mikko! Rauhottui hän
kuitenkin lopulta ja luotti hyvään onneensa. Seuraavana aamuna pani hän
kirjeen postiin.

Saman asian vuoksi valvoi Siikalahden Mikko koko yön, uni kun ei tullut
silmään. Toisinaan oli hänen kovin kuuma, toisinaan ihan kylmä ja
viluttava ollakseen. Aamun vaaletessa pisti hän hevosen puihin ja lähti
ajamaan Karin loukolle. Ohi mennessään pistäysi saunaan, missä Ville
asui. Siellä oli nälkää ja kurjuutta siksi, että Mikkoakin oikein
säälitti. Ville vaikerteli tulipalo-onnettomuuttaan.

»Ei suinkaan sinun rakennuksesi ollut vakuutettu?» kysyi Mikko siinä
muun puheen välissä.

Eipä se ollut. Kyllä Kalenius oli usein houkutellut, mutta ei ollut
tullut siihen ryhdytyksi.

»Sepä oli vahinko!»

»Niin kovin surkea vahinko, että...»

Mikko kiirehti pois, ajoi kotiin, tuumaili yhä sitä samaa asiaa, teki
päätöksensä, istui uudelleen rekeen ja ajoi Kaleniuksen kortteeriin.
Astuessaan Kaleniuksen kamariin, väreili hänen huulillaan tuo varma,
päättävä ahneuden piirre kaikkivoittavana, aivan kuin siihen valettuna.

Nähtyään Mikon astuvan sisään joutui Kalenius sellaisen
hermostumiskohtauksen alaiseksi, että hänen täytyi änkätä, kun yritti
puhumaan. Eikä Mikoltakaan oikein sujunut.

Yhtäkkiä rupesi Mikko nauramaan ja katsoi Kaleniuksen silmiin.

»Mitä nyt?»

»Ei mitään!» Mikko nauroi yhä.

»Mitä sinä naurat?»

»Tahtoisitko tietää?»

»Mutta mitä pirua sinä tarkoitat?»

Mikko muuttui totiseksi kuin muuri, vetäisi henkeä ja kysäisi:

»Onko teillä Stenforsin kanssa siinä eilisessä yhteiset vehkeet?»

Kalenius vaaleni:

»Missä eilisessä?»

»Noo», Mikko taas nauroi, »älä kiertele yhtään, minä kyllä tiedän, että
sinä *taas* meinaat petkuttaa Paloapuyhtiötä».

»Taas?» äänsi Kalenius vaistomaisesti. Tuskalliset ajatukset näkyivät
sekaisin kiitävän ja myllertävän hänen aivoissaan, sen kyllä silmistä
näki.

»Katsos ... minun *omatuntoni* ei antanut mukiin ennen kuin...»

»Älä *sinä* puhu omastatunnosta!» huudahti Kalenius. »Mutta nyt minä
alan käsittää: sinä luulet, että minä aikoisin ottaa Paloapuyhtiöltä
vakuutusmaksun vakuuttamattomista rakennuksista.»

»No niin.»

»Pyh! Sinä itse olet sellainen roisto.»

»Hauku vaan, mutta kyllä minä asiasta selvän otan. Minä saatan nyt käydä
Stenforsin puheilla.»

»Sieltä sinä potkun saat.»

»Sama se. Paraiten potkii se, joka viimeiseksi potkii.» Mikko nousi jo
lähteäkseen.

»Et taida luullakaan, että minä tiedän senkin, sinun entisen
petkutuksesi?»

Kalenius raivostui niin että ajoi Mikon ulos, mutta ennenkuin tämä ehti
pihasta lähtemään huusi hänet vielä sisään. Ja Mikko meni. Sillä välin
oli Kalenius muuttunut. Hän kutsui Mikon istumaan pöydän ääreen, asettui
itse vastapäätä. Hetkisen vaiti oltuaan alkoi hän sanoa:

»Kuule Mikko, enkö minä ole tehnyt sinulle monta palvelusta?»

»Noo ... palkan sinä olet niistä saanut.»

»Niin, mutta monta sellaista palvelusta, jota moni muu ei olisi tehnyt
palkankaan edestä.»

Mikko nauroi vingahti:

»Kun olet tehnyt, niin oma asiasi! Kyllä olet saanut hyvän palkankin.»

»No noh, mutta ota nyt huomioosi, että jos sinä ilmaiset tämän, on
minulla yhtä ja toista sinun päällesi ilmoitettavaa, joka ei tule
sovitetuksi muualla kuin linnassa ja raippavitsoilla.»

Mikko pelästyi niin että kieli alkoi sammaltaa, kun hän koettaen
ryhtiänsä säilyttää vastasi:

»Et sinä voi minun päälleni mitään todistaa.»

»Parempihan se sinulle niin olisi, mutta älä anna turhien luulojen
pettää itseäsi. Ajattele kuka minä olen.»

Voitonriemuinen ilme ilmestyi Kaleniuksen koko olentoon. Koputtaen
etusormellaan varoittavasti pöydän laitaan jatkoi hän:

»Näet nyt, Mikko, että sellaisten miesten kuin meidän on parasta olla
sekaantumatta toistemme asioihin.»

Levottomuus, joka väreili Mikon jokaisessa kasvojen eleessä, huvitti
Kaleniusta, joka yhä varmistui.

»Lähdetkö sinä kertomaan asiasta Stenforsille?» piinasi Kalenius.

Mikko oli nähtävästi aivan sekaisin.

»Jos annat edes sata markkaa mulle, sitten kun saat rahat...»

Kalenius purskahti kaikuvaan nauruun.

»Sittenkö sinun omatuntosi olisi vaiti, kuule, sinun *omatuntosi*, joka
sinut ajoi tänne?»

Mikon suu vetäysi vaistomaisesti noloon hymyyn ja sitten rupesi hän
lähtemään pois sanoen:

»No, puhutaan hänestä toiste.»

»Ei sanaakaan enää ikänä! Kuulitko? Nyt paikalla se päätetään, menetkö
sinä linnaan ja otat raippavitsoja 40 paria tuonne kapeaan selkääsi?»

»Ja teetkö sinä samoin?» hymyili Mikko.

Kalenius meni Mikon eteen ja kuiskutti silmät säteillen:

»Nuo paperit ovat vielä minun hallussani. Minä voin ne asiaksi tullen
polttaa sen sijaan että lähettäisin ne Helsinkiin. Stenfors oli päissään
eikä hän muista koko eilistä puuhaa. Ymmärrätkö sinä, Siikalahden Mikko?
Ja jos sinua huvittaisi ottaa selvää siitä toisesta jutusta, niin...»

»Niin mitä?»

»Luuletko sinä, että minulle on kovin vaikeata kadota tältä
paikkakunnalta?»

Vähän ajan päästä Mikko oikaisi kömpelösti kätensä ja virkkoi:

»No sovitaan pois.»

»Sitähän minäkin! Onko sulla rahoja mukanasi, että antaisit minulle
kymmenkunta markkaa, olis vähän tarpeita.»

»Lainaksiko?»

»Kuinka itseäsi paraiten huvittaa ... sopiihan panna Jumalan maksun
päälle.»

Mikko empi.

»Anna pois vaan! Sulla oli lurjun keinot mielessä, kun tänne tulit, eikä
satakaan markkaa olisi sinulle liian paljon siitä, etten laita sinulle
raippavitsoja.»

Ennenkuin Mikko lähti antoi hän kymmenen markkaa. Ovessa mennessään hän
vielä, ainakin jo kymmenennen kerran nöyrällä, sovittavalla tavalla
muistutti Kaleniukselle:

»No ollaan nyt sitten taas niinkuin ennenkin.»

Kalenius katsoi ikkunasta hänen jälkeensä, hykerteli käsiään ja nauroi
mielihyvissään.

       *       *       *       *       *

Päivällä haetti Kalenius eräällä ämmällä viinaa jostain salakapakasta ja
saatuaan pullon poveensa lähti nimismiehelle.

Stenfors siellä oli pahalla tuulella. Hän oli päivän kuluessa joutunut
tarkastelemaan papereitansa ja löytänyt sieltä useita laiminlyötyjä,
unhotettuja asiapapereita. Niiden lisäksi muistui mieleen yhtä ja
toista, joka kiireellisten huvittelemisten vuoksi oli lykkäytynyt
päivästä toiseen. Sinä päivänä ei kukaan päässyt hänen puheillensa.

Mutta kun Kalenius tuli jälkeen puolisen, otti Stenfors hänet vastaan
kuin enkelin. Kaleniushan oli asianymmärtäjä, jolle saattoi purkaa
virkatehtäväinsä yliluonnollisen paljouden ja raskaat vaivat. Ystävä
tiesi hyvän, helpottavan keinon:

»Pannaan plöröksi -- ja huolet hevosille.»

Stenfors ensin vastusteli ja nauroi, kun toinen pullonkin povestaan
pisti jonnekin nurkkaan. Mutta miten siinä vaikeroitiin virkamiehen
tuskia ja Kalenius laski yhä hullunkurisempaa ilvettä, niin jo
höyrysivät plörökupit ja elämä alkoi Stenforsistakin tuntua »vähän
ihmistenmoiselta.»

Kun pullo oli juotuna, sai kylän ämmä noutaa uutta. Niin sitä ryypättiin
ja juotiin, kunnes Kalenius nukkui Grönbergin hienonpuoleiselle
salonkisohvalle, Stenforsin vielä jaksaessa istua ja rallattaa pöydän
päällä kuojullaan.

Silloin koputettiin ovelle.

Stenfors ähkyi ja karjui jotain siihen tapaan, ettei saa tulla sisään.

Sieltä tuli suuri mies paksussa turkissa.

Stenfors ei hyvin kyennyt enää tuoliltaan nousemaan. Mutta kun
vastatullut heitti pois turkin päältänsä, lakkasi Stenfors mörisemästä
ja karjumasta. Juopumuksesta veltostuneille kasvoille nousi pelon ja
hämmingin tapainen ilme ja suu sopersi hyväksi-tekevän näköisenä:

»Anteeksi.»

Tulija oli Grönberg. Lävistäen tulisin katsein virkaveljeänsä, joka
pöydästä pidellen pysytteli seisomassa, otti hän kynttilän ja kävi
katsomassa, kuka se siellä sohvalla makaa. Kalenius rötkötti siinä,
luultavasti autuaallisissa unelmissa. Sanaakaan sanomatta herroille kävi
Grönberg kutsumassa rengit. Näiden tultua sanoi hän:

»Viekää nuo sinne renkituvan oviloukkoon makaamaan ja pankaa hevosloimi
alle, etteivät lattiata tahri.»

Esa tarttui Kaleniuksen kaulukseen kuin jyväsäkin suuhun. Ja kun ei
poika jaksanut oikein hyvästi kantaa sääristä, veti Esa herra Kaleniusta
nahkanaan yli pihan, ylös renkituvan rappusia ja laski koreasti
makaamaan oviloukkoon, mihin Kalenius jäi möristen kuorsaamaan. Sitten
palasivat he sisään, ottivat kainaloista Stenforsia, joka potki, raivosi
ja vastusteli, mutta seurasi kuitenkin renkien vetäessä ja kantaessa,
kaupungin mestarin tekemillä, siihen aikaan muodissa olevilla lihavilla
saappaan kärjillään kyntäen lumiseen pihaan syviä, mutkaisia vakoja.
»Siat!» äänsi Grönberg, kun oli saanut herrat pois huoneestaan, ja
silmäili nenä kurtussa ympärilleen. Kutsui piian sisään, pani siivoamaan
huonetta ja meni itse siksi aikaa keittiöön.



XXI.


Oli päästy huhtikuuhun. Aurinko valoi ihanaa lämpöä tuiman talven
jäykkään selkään, joka alkoi nöyrästi notkistua ja sulaa. Kinokset
ohenivat ja rappeutuivat päivä päivältä. Ilma huokui keväistä suloutta
ihmisten mielestä auliimmin kuin koskaan ennen. Uusi elämäntoivo heräsi.
Kuolemaa ei enää pilkattu. Luonnon hymy oli kuin leipää.

Kotiin tultuansa oli Grönberg kyllä kuullut, että Hautalan Janne
sairasti, mutta monet virkavelvollisuudet ja puuhat olivat häntä
estäneet käymästä tervehtimässä ystäväänsä. Eräänä päivänä hän sen
kuitenkin otti vasiten tehdäkseen. Nähtyään, kuinka laiha ja kuihtunut
tuo äsken vielä voimakas mies nyt oli, hämmästyi hän. Oikeinhan Jannen
kasvoilla olikin jo kalman väri, ja nimismies tuli sanoneeksi sen
huomionsa.

»Ette ole itsekään vahvistunut tänä vuonna», hymyili Janne. Ja
tosiaankin oli myöskin Grönberg heikko entiseen verraten.

Janne jaksoi tänään tavallista paremmin. Hänestä oli iloista, että
Grönberg *alentui* tullakseen häntä katsomaan. Juteltiin yhtä ja toista.
Grönberg kertoi, miten kelvottomasti Stenfors oli hoitanut hänen
virkaansa; paperit olivat epäjärjestyksessä, useita pieniä varkauksia
oli viime aikoina tehty eikä Stenfors ollut pannut niiden vuoksi kortta
ristiin. Mutta sitä hän ihmetteli, ettei kassassa ollut vaillinkia
ainakaan muuta, kuin ehkä joku kymmenmarkkanen. Janne puolestaan kertoi,
miten ne Kaleniuksen kanssa olivat juopotelleet, niin että ei suinkaan
siitä aikaa muuhun riittänytkään.

»Se on sillä tavalla, herra nimismies», jatkoi Janne, »että se, joka
aikoo kansan saada tottelemaan lakia ja noudattamaan järjestystä, sen
pitää olla siivo mies. Kun nimismiehet juovat ja repalehtavat ja tekevät
itse lainrikoksia, niin miten ne sitten uskaltaisivat muita sellaisista
syyttää?

Täällä on ollut oikein miespolvien ajat kelvottomia nimismiehiä, jotka
ovat näyttäneet huonoa esimerkkiä kansalle. Mikä kumma sitten on, jos
tavat ovat niin rappiolle menneet. Te olette minun aikani ensimmäinen
nimismies, joka käsitätte asianne oikein. Enkä minä sano sitä
kehuakseni, vaan siksi, että se on totta.»

Grönberg kyllä oli mies, joka ei kehumisista välittänyt. Mutta kun hän
sai ne juuri *tuolta* mieheltä, jonka herrainviha oli koko läänissä
tunnettu, hiveli sentään hyväilevä tunne hänen sydäntänsä.

»Minulle taitaa tässä tulla kuolemakin», jatkoi Janne ääni vapisten, »ja
olen ajatellut, että pitäisi järjestää asiansa ennen lähtöä ... ne ovat
vähän sekaisin joutuneet näinä vuosina.» Sairas pyyhki paidanhihalla
hikeä otsastansa. »Minulla on ollut aikomus antaa tämä talo pojalleni
Matille... Ajattelin kyllä pitää sitä itse vielä jonkun vuoden, kun olen
näinä viime aikoina velkaantunutkin, että olisin saanut niitä vähän
lyhenemään, mutta kaikkivaltiaan neuvoissa näyttää olevan toisin
päätetty... Ei tässä paljon perittävää ole, ne ovat nämä vuodet olleet
sellaisia, että...»

Tässä ääni sortui ja kätensä takapuolella poisti vanhus nopeasti
kyynelet silmistänsä. Grönberg oli kunnioittavasti vaiti.

»Toissapäivänä kuoli täällä meidän kopukassa Rantaniemen Juho», jatkoi
sairas vähän ajan kuluttua.

»Rantaniemen Juho?» ihmetteli Grönberg.

»Niin. Kolme, neljä vuotta takaperin oli sekin velaton mies. Takausten
tähden on nyt mennyt kaikki, samoin kuin monen muunkin. Me olimme
yhdenikäiset hänen kanssansa. Kun Juho tuli tänne ruokaa pyytämään, niin
... me itkimme molemmat... Enkä minä ole nähnyt kenenkään haukkaavan
pettua sellaisella halulla kuin Juhon. Miesparka oli varmaankin ollut
ilman ruokaa monta päivää ja taistellut kunniantuntonsa kanssa...»

Grönbergin silmään sattui musta pettuleivän kappale, joka oli pöydällä.
Ihmetellen kysyi hän:

»Tätäkö tekin syötte?»

»Sitä. Siihen asti kun se Juho tänne tuli, syötiin meillä vähän parempaa
leipää, mutta sitten ruvettiin itsellekin leipomaan samanlaista kuin
vaivaisillekin. Mun omatuntoni ei enää antanut myöten syödä parempaa,
ja totta puhuen ei olisi varojakaan. Ei sitä haluta syömisen päälle
juuri tehdä velkaa kovin paljoa, kun ei tiedä, kuka ne lopultakin saa
maksaa.»

Liikutettuna oli Grönberg vähällä kysyä, eikö hän saisi toimittaa
tulemaan yhtä mattoa jauhoja, mutta hillitsi innostustaan, koska pelkäsi
tarjouksella loukkaavansa Jannea. Viimeksimainittu jatkoi kertomustaan:

»Minä elän nyt aivan armopalasta, sillä velkojani ovat minua
hätyyttämättä osaksi ystävyydestä, osaksi taas sen vuoksi kun tietävät,
että poikani Matti ottaa talon ja kykenee maksamaan velat, kun saa
rikkaan vaimon.» Hän hymähti katkerasti. »Ja nyt minä pyytäisin, että
nimismies tekisi niin hyvin ja tulisi tänne jonakuna päivänä
kirjoittamaan meidän välille kauppakirjat.»

Sen Grönberg lupasi. Kun tämä vihdoin lähti pois, tuntui Jannesta olonsa
ihmeellisen keveältä, sillä nyt hän oli saanut päätetyksi talonsa
jättämisen pojalle. Luopuminen isännyydestä oli hänen luontoiselleen
miehelle uhri.

Porstuassa tapasi emäntä vielä nimismiehen ja sanoi itkien, ettei isäntä
suostu sairaanakaan syömään puhdasta leipää. Hän toissapäivänä leipoi
aivan sitä varten viisi rukiista kyrsää, mutta ukko ei niihin käsin
koske. Nyt hän pyytäisi, että nimismies puhuisi isännälle, kun ei se
muiden puheesta mitään huoli.

Grönberg palasi selittämään, että Hautalaisen puolelta on liian
yksipuolista kovapäisyyttä kieltäytyä sairaanakin syömästä puhdasta
leipää yksistään sen vuoksi, ettei kopukoissakaan muuta ole. Mutta Janne
oli jyrkkä. Puolileikissä hän sen lisäksi selitti, että Siikalahden
Mikko on jo kauan pitänyt tulessa sitä huhua, että heillä syödään
pitäjän jauhoista leivottua leipää ... »vaikka tuskin se meidän muori
sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin olis.» Nyt kun syödään
samanlaista leipää kuin kopukassakin, ei sillä Mikollakaan liene aivan
paljoa muistuttamisen syytä.

Nimismies lähti talosta sydän ja pää raskaita tunteita täynnä. Hän näki
pihassa muutamia vaivaisia varjon tapaisina horjuvan ja kotimatkalla
tienvarsilla tapasi puutteen ja kärsimysten leiman jos jossain muodossa
painuneena jokaiseen, kenen vaan kohtasi.

Kun hän tuli kotiin ja istui tavallisen hyvin valmistettuun
päivällispöytään, ei ruoka ensinkään maittanut; jokainen maukas pala
tuntui olevan aivan kuin varastettu taikka saatu jollain epälaillisella
tavalla.

Hän alkoi ymmärtää Hautalan Jannea. Mutta tuo ymmärtäminen tuotti kipeää
tuskaa. Ainakin vielä tunsi Grönberg itsensä kykenemättömäksi Jannen
tavalla hankkimaan itsellensä tunnonrauhaa, sillä pettuleipä tuottaisi
hänelle varmaan kuoleman eikä hän tahtoisi kuolla vielä...

Melkein koskemattomina sai piika korjata ruoat, kun hän sairaan
näköisenä ja sortuneena siirtyi huoneeseensa.

»Tuskin se meidän muori sentään varkaisiin menisi, vaikka nälkäkin
olis», se pani Hautalan emännän sydämen rajusti sykkimään. Hän pakeni
tuvan yliselle, missä suuren tuskan vallassa vaipui polvilleen. Rukous
alkoi hänen suustaan vuotaa katkonaisin sanoin. Särkyneestä sydämestä
purkausi Jumalan eteen äänekäs tunnustus, että noihin viiteen kyrsään
hän oli ottanut jauhot pitäjän jauhotynnyristä, kun itsellä oli niin
vähän... Hän oli aikonut maksaa heti kun saadaan jauhoja... Mutta nyt
hän pelkäsi, ettei niitä enää koskaan saadakaan hänen eläessään, sillä
hän tunsi itsensä niin kummallisesti väsyneeksi, sydänalaa ja päätä
viilteli ikään kuin kuoleman kuristava koura. Pitäisikö hänen vielä
varkaana astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen... Ei hän ollut
koskaan ennen tullut asiaa siltä kannalta ajatelleeksi, sillä
takaisinmaksamisen mahdollisuus näytti aina niin varmalta. Miksi se nyt
niin mahdottomalta näytti, hän ei käsittänyt itsekään, eikä sitä edes
ajatella voinut, sillä tuska vyöryi ylitse kuin aalto ja peitti
näkymättömiin.

»Varas», äänsi hän, kun katkonainen rukous oli loppunut, tuijotellen
elottomilla, tylsistyneillä silmillään pimeään nurkkaan. Silloin tällöin
paineli hän sydänalaansa käsillään ikään kuin poistaakseen sieltä jotain
tuskaa tuottavaa kipua. Mutta sekin tapahtui ikäänkuin vaistomaisesti,
ohimennen; *sielussaan* ei hän näyttänyt enää näitä kärsimyksiä
tuntevan.

Moneen päivään ei hän ollut enää hetkeksikään saanut käännetyksi pois
ajatuksiaan jauhotynnyristä, jonka niukat varat hupenivat ja tekivät
loppua, vaikka hän joka päivä niitä yhä säästäväisemmin käytti. Hän
arvasi, ettei hänen miehensä tiedä niiden olevan niin lopussa, eikä hän
tahtonut voida mitenkään mennä kuolevaa vaivaamaan sellaisilla
maallisilla asioilla, se kun tuottaisi sille tuskaa ja ajattelemisen
vaivaa. Poikain ja piian huomasi hän päivä päivältä käyvän
synkkämielisemmiksi ja hän ymmärsi, että ne äänettöminä valittamatta
kärsivät nälkää...

Uuteen suurukseen oli vielä monta kuukautta.

Hän ei enää rukoillut, huulet olivat lakanneet liikkumasta. Ristitetyt
kädet helmassa istui hän vaatekasassa, ajatukset nähtävästi pysähtyneinä
tuijotellen yhä tuonne pimeään nurkkaan. Miten syvillä kuopilla posket
olivat ja miten keltainen niiden väri!

Joku kuului tulevan rappusissa. Kuulihan emäntä sen, mutta tajuntaan ei
se pystynyt. Ja vaikka silmät olivat auki, ei hän näyttänyt ensinkään
huomaavan sitä, kun Matti tuli, seisahti hänen eteensä ja alkoi
puistella olkapäistä...

Aurinko pilkisteli sisään pienistä räystäsikkunoista sen verran, että
vintissä oli valoisa. Katsellessaan hetkisen äitinsä tuijottaviin
silmiin, joista älyn ilmeet näyttivät hetkiseksi poistuneen, rupesi
poika vapisemaan. Vapisevin käsin nosti hän äidin kainaloista ylös,
sulki syliinsä ja kamalan tuskan värittämällä äänellä kuiskasi:

»Äiti ... mikä äidin on? Onko äidillä nälkä?» -- --

Äiti toipui vihdoin ja alkoi selittää pojalle, joka yhä piteli häntä
sylissään, ettei hänellä ole enää jauhoja, mistä keittää huomenna, kun
tänään panee viimeiset velliin ... eikä hän tiedä ollenkaan, mistä
hänelle uskottaisiin velaksi, kun on ennestään niin paljon velkoja...

»Isälle leivottuihin kyrsiin minä varastin jauhot... Minua nyt Jumala
rankaisee, etten saa enää mistään jauhoja.»

Matti ymmärsi, että äidin hermot pitkällisen rasituksen ja jännityksen
tähden olivat siksi riutuneet, että hän ensisijassa tarvitsi lepoa.
Mutta että myöskin äidin olisi *nälkä*, se hänelle nyt vasta ensikerran
oli juolahtanut mieleen ja samalla uneksivasta tilastaan herättänyt
eloon lämpimän rakkauden henkäyksen tuota kalpeata, kärsivää hyväähenkeä
kohtaan. Hän suuteli äidin ohuita huulia ja kalvenneita poskia -- mitä
hän ei ollut tehnyt sen jälkeen kun äidin sylissä paitaressuna uinaili.

Matti vei äidin alas ja pakotti hänet puoliväkisin sänkyyn lepäämään.
Itse lähti hän oitis kirkonkylän kauppiaaseen ja toi sieltä kotiin
jauhomaton. Sillä aikaa oli äiti jo noussut ylös. Kun Matti meni häneltä
kysymään jauhopuodin avainta, säpsähti hän, kuka tietää miksi. Mutta kun
Matti selitti, että hän on tuonut jauhomaton, pääsi äidiltä huudahdus:

»Jauhomaton!»

Nopeasti etsi hän avaimen ja riensi avaamaan ovea. Kun Matti selästään
laski maton lattialle, kiersi äiti kätensä hänen kaulansa ympäri, mutta
ei saanut mitään sanotuksi.

Matin poistuttua puodista maksoi emäntä ensimmäisenä pitäjän
jauhotynnyriin sieltä ottamansa lainan. Otti sitten isää varten leivotut
leivät, vei ne tupaan, paloitteli, jakeli omalle väelleen ja kaikille
vaivaisille palan kullekin. Itse meni hän viemään palaset pihatupaan.

Se oli iloinen ilta Hautalan kopukassa. Mutta hetken kuluttua joutui
emäntä uudestaan äkillisen kuumepuuskan käsiin. Koko talo näytti kohta
olevan mullin mallin.

Vanha isäntä, jota nyt ei ehditty käydä monestikaan illan kuluessa
katsomassa, ei siitä kuitenkaan nurkunut. Tuontuostakin pyyhki hän
kyyneleen silmästään, koputti tuvasta jonkun luoksensa ja kyseli:

»Kuinka äiti voi?»

Äiti alkoi heti odottaa kuolemaa. Hänestä oli nyt niin hyvä olla, kun
tunsi olevansa kaikesta sovinnossa Jumalan kanssa. Pari viikkoa kesti
riutunut ruumis, sitten jäi Janne leskeksi.



XXII.


Tällä kertaa putosi kevät kuin suoraan taivaasta. Kaksivuotisen talven
hyinen selkä köyristyi, pehmisi, suli ja hävisi. Kevätär avasi ihanat
silmänsä ja niiden ihmeteltävä loiste sai toivottomuuteen vaipuneet
sydämet uudelleen sykkimään rakkaudesta elämään. Se henki hurmaavaa
tuoksuansa ja täytti sillä ilman. Suomen *maankin* sydän alkoi sykkiä.
Aivan kuin kevätär olisikin odottanut tuota elonmerkkiä se heti avasi
hempeän ruusuilla täytetyn sylinsä ja pehmeillä, näkymättömillä
kätösillään kylveli jokaiseen maamme kolkkaan väririkkauden, joka näytti
meistä verrattomalta. Hengellänsä hehkutti se suloisen hien pelloillansa
hyöriväin miesten ja naisten laihtuneille, kalpeille poskille ja vetäisi
samalla niihin elontoivosta hehkuvan, rusottavan värin.

Vedet aukenivat. Merien helmasta sukeutuivat liputetut laivat jauho- ja
siemenlastineen rannoillemme ja etelätuuli kantoi pehmoisessa selässään
viestit niistä syvälle sydänmaihin. Siellä kyllä ei osattu käsiä
taputtaa eikä ilolippuja vetää tankoihin, mutta kyllä ilosta itkeä
osattiin. Kuormastoina siirtyivät jauhoja siemensäkit rannikolta
sydänmaille kulkien monipoimuisilla maanteillä vakavina, monimutkaisina
jonoina kuin onnesta taistelevan miehen varma tulevaisuus. Sydänmailla
jauhokulit samaapäätä muutettiin leiviksi. Kiusatut ihmiset saivat syödä
ja kehuivat kasvot ilosta loistaen, etteivät olleet koskaan ennen
elämässään saaneet niin hyvää leipää. Uudelleen alkoi kuulua kateissa
ollut lasten iloinen remakka; paimentorven salojen kaikuja muistuttava
sävel rupesi saamaan tavallisen, oikean luonteensa. Silloin hento
kevätär äkkinäisestä paljosta puuhasta uupuneena vetäysi lepoon ja jätti
sijansa kesälle, joka kevättären puuhatessa oli itsensä monipuolisesti
valmistanut suureen kutsumukseensa ja astui nyt esiin hyvin
valmistuneena iloisin kasvoin.

Kohta keväimen tultua nälkä ja taudit hellittivät ja ihmiset valtasi
kuumeentapainen toimeliaisuus. Jos olivatkin voimat työntekoon heikot,
niin sitä suurempi oli into. Ikäänkuin kestetyitä kärsimyksiä
korvatakseen ja koettelemusten kiirastulessa karaistua, yhä uudelleen
heräävää luottamusta, tuota Saarijärven Paavon horjumatonta
isänmaanrakkautta palkitakseen työnsi isänmaa povestaan sellaisen
kasvullisuuden, jota ei ollut nähty miesmuistiin.

Siikalahden Mikolle oli säästynyt viljaa. Mutta kaikista merkeistä hän
nyt ymmärsi ja päätti, että hinta tulisi ensi syksynä halpenemaan.
Harvat omapitäjäläiset hänen puoleensa edes siementen tarpeessa
kääntyivät.

Mutta eräänä päivänä sai hän mieluisat kaupat. Viisi vierasta miestä,
varustettuina takausvelkakirjoilla, joiden kelvollisuuden nimismies oli
todistanut, lainasi häneltä 20 tynnyriä rukiita eikä tinkinyt hintaa. Ne
olivat niin siivoja miehiä, että Mikko vielä kahden viikon kuluttua otti
erikoisesti puheeksi, kuinka ne olivat tarkkoja, etteivät edes viimeistä
mittaa tahtoneet kukkurassa, -- »vaikka kyllä minä sen kukkurassa
mittasin», selitti hän. Mutta sitten joku alkoi peloitella Mikkoa, että
häntä oli petkutettu. Mikko tuli epäluuloiseksi siihen määrään, että
lähti kuulustelemaan miesten kotipaikoille. Siellä ei ollut ikänä
kuultukaan sennimisistä miehistä.

Kun hän viikon päivät kuulusteli, saamatta vähintäkään vihiä jyväin
lainaajain kotiperästä, ymmärsi hän, että kauppa oli ollutkin
epäedullinen, eikä sen erän perästä siitä mieluisasti puhunut.

Sitä innokkaammin hän nyt oluttehdasta rakensi jokirannalle, omalle
sarallensa, oli umpimielinen, mutta ei murheellinen. Ihmiset ymmärsivät,
että hän toivoi uudesta puuhastaan paljon.

Hautalan Jannen haudan päällä alkoi jo ruoho viheriöidä tuon halavan
alla, josta viimekeväinen myrsky repäisi toisen haaran. Siellä lepäsi
Janne, siellä myöskin hänen lempeä, kärsivällinen »hyvä-henkensä». Kun
viimeksimainitun kirstun kansi laskettiin kiinni ja sinne kätkettiin
kuolleen hymyilevä suu, tuntui monesta kuin muutamia herttaisia
auringonsäteitä olisi samalla kertaa kätketty haudan synkkään pimeyteen.

Halavan lehdet kuiskailivat hiljaa ja tuuliviiri multaushuoneen katolla
oli vaiti. Päivän toisensa jälkeen sai luonto rauhassa uinailla
hautuumaan hiljaisella kentällä ja pehmoisella varmuudella syliinsä
kätkeä viime kuukausien aikana avatut lukemattomat haudat. Se oli
melutonta, kunnioittavaa surujuhlaa. Ohikulkijan sielun valtasi syvä,
surumielinen tunnelma, jonka vaikutuksesta moni pää paljastui ja
rinnasta nousi kumiseva huokaus, mikä sanoja selvemmin ilmaisi, että
kärsimyksen koulussa oli opittu jotakin. Jälelle jääneet, ne jotka
huokailivat, vaistomaisesti tunsivat ihmeen kautta pelastuneensa
taistelutantereelta, missä Suomen kansa lapsesta vanhukseen asti oli
taistellut *kansan olemassaolon puolesta* ankaran taistelun.

Kuka tuttava seisahtuikin Hautalan Jannen haudalle, kyllä hän siinä
rintaansa sai selittämättömän, vakavan tunteen. Tuossa miehessä oli
ollut jotain erikoista. Hänen luonteensa ja käytöksensä ei suinkaan
liene monelle ollut rakastettu. Mutta sittenkin häntä kaivattiin,
rakastavalla kunnioituksella muistettiin. »_Jos te peritte tämän
toverinne ominaisuuksia ja jätätte ne taas perintönä lapsillenne, niin
Suomen kansa ei sorru koskaan, vaikka sillä olisikin nälkä_.» Tuon
kuvernöörin lähettämän tervehdyksen oli Varpulan Valee uskollisesti
saattanut kuntalaistensa tietoon. Viimeiseksi kertoi hän sen Jannen
hautajaisissa. Siihen nuoret ja vanhat yhteen suuhun hymisivät, että se
oli ihan niinkuin maaherra oli sanonut. Sellaisia lauseita usein pannaan
suurten miesten hautapatsaisiin. Jannen haudalla seisoi valkoinen
puuristi, mihin mustilla, kömpelöillä kirjaimilla oli maalattu hänen ja
hänen vaimonsa nimet, syntymä- ja kuolinpäiväin määrät sekä yksi pitkä
virrenvärssy. Silloin kyllä haudallakävijät muistivat ja kertasivat
noita kuvernöörin sanoja. Nyt ne ovat jo unohtuneet. Puuristi Jannen
haudalta on hävinnyt, muisto hänestä on hälvennyt, sekaantunut
katovuoden uhrien lukemattomaan epämääräiseen joukkoon.

Kesä hallitsi voimallisesti aikansa. Ja kun sen tuli jättää sijansa
syksylle, notkuivat tähkäpäät raskaan viljan painamina maahan asti.

Silloin laskettiin sirpit. Riemuitsevin sydämin ja iloisin katsein
riensi ken kynnelle kykeni leikkaamaan lyhteisiin luonnon runsaita
antimia. Kateissa ollut hymyily palasi takaisin leikkimään
harmaa-päävanhuksen samoin kuin nuoruutensa keväimessä elelevän
nuorukaisenkin huulille. Suloisen syysillan ihanassa hämärässä kajahteli
taasen nuorison raikas laulu. Mutta se oli entisestään hiukan muuttunut.
Siitä oli poissa tuo puukon ja malmarin herättämän innostuksen uhma.
Neitonen liverteli ilmoille kaihon rakkaudenkaipuunsa ja nuorukainen
vastasi siihen joskus vakavin, joskus leikillisin sanoin, mutta aina
kiertelemättä tunnustaen tahtovansa rakastaa. Kolkko kärsimyksen aika
oli hetkiseksi kuolettanut inhimilliset tunteet; ne heräsivät taas eloon
kyntämään vanhoja ja kuitenkin aina yhä uudistuvia uriaan.

Eräänä paahteisena elokuun päivänä astelivat Varpulan Valee ja Hautalan
Matti -- joka jo oli tuonut emännäksi taloonsa Märkäsen Annikan --
rinnakkain, sirpit olalla vainiolle päin. Iloinen oli miesten katse ja
keskustellessa helähtelivät äänet niinkuin helähtelee eheän, varman
talonpojan ääni silloin kun hän tuntee ettei tarvitse kumartaa muita
kuin Jumalaa.

»Katsos», huomautti Valee, »Siikalahden Mikko se häärii nytkin tuolla
oluttehtaan kentällä.»

»Usein näkyy kapteenikin siellä käyvän. Minä vaan ihmettelen sitä, ettei
niille jo ole tullut suurempaa riitaa.»

»Miksi niin?» nauroi Valee.

»Noo ... kumpikin haluaa, mikäli mahdollista, toistansa petkuttaa.»

»Hm. Minä pahoin pelkään, että siitä Stoltista tehdään kunnan esimies.»

»Stoltistako?»

»Niin, ne ovat niin kummallisia ja monihyväisiä ne pitäjän miehet.»

»Jos isä eläis, niin kyllä se varmaankin jyryn nostaisi siitä puuhasta.
Mutta eiväthän ne nyt niin hulluja ole pitäjäläiset; eihän tuo osaa edes
kunnolla suomea puhua.»

»Niitä on paljon, jotka häntä siihen pitävät ainoana kykenevänä, kun ei
kirkkoherra suostu rupeamaan.»

»Eikös siinä pidä olla kirjurikin?» muisteli Matti, joka ainoastaan
hämärästi tunsi uuden kunnallisasetuksen pääpiirteitä. Valee selitti,
että kyllä kirjurikin tarvitaan ja että tämä samalla tulisi olemaan
n. s. kunnallislautakunnan esimies. Valee kuului komiteaan, joka oli
asetettu tekemään ehdotusta uuden kunnallishallinnon järjestämiseksi.
Kuultuaan, mitä kaikkea kunnallislautakunnan esimieheltä vaaditaan,
sanoi Matti tavallisella avomielisyydellään:

»Mutta tehän siihen virkaan olisitte kaikista sopivin.»

Valee selitti, ettei hän luule siihen kykenevänsä, vaikka olivathan ne
siellä komiteassakin jo muutamat sitä hänelle suottailleet.

Jatkaen innokkaasti keskustelua saapuivat miehet sarkojensa kohdalle ja
hyppäsivät juuri pellolle, kun ohitse ajoi Grönberg. Hän pidätti
hevostaan ja tervehti. Miehet astuivat takaisin maantielle, ja Valee
alkoi kysellä, mitä käräjiltä kuuluu. Grönberg alkoi selittää. Tuo
muutamia vuosia sitten tehty murha alkoi tulla Vennun syyksi varmasti,
mutta hänen osallisuuttaan jyväin varkauteen näytti olevan hyvin vaikea
todistaa. Ella sitä vastoin ja ne toiset olivat jo selvästi syyllisiksi
todistetut; tuomiota ei ollut heillekään vielä annettu ennenkuin
Vennunkin suhteen päästään johonkin varmuuteen. Muita juttuja oli ollut:
muutamia salapoltto-, tappelu- ja varkaus-juttuja.

Grönberg näytti iloiselta. Ja kun hän sitten loi huomionsa vainiolle,
mistä leikkuuväen iloinen hälinä kuului, herätti hänessä erityistä
huomiota muuan Varpulan saralla oleva mies, joka oli paidankin päältään
heittänyt kuhilaalle ja verhona vain housut jaloissa leikkasi hurjalla
kiireellä pitäen äänekästä suukopua.

»Kuka se on?» kysyi hän.

»Kastori. Sen teki niin mieli leikkaamaan, sanoi tulevansa puodissa
aivan kipeäksi, jollei pääse mukaan. Siellä on Klitsi itsekin.»

»Vai niin. Mikäpä ihme se onkaan, että ruisvainio nyt ihmisiä puoleensa
vetää. Mutta tuosta »laitoksesta», sanoi Grönberg viitaten
oluttehtaalle, »me saamme vielä monta harmia.»

»Onkohan niin?»

»Varmasti. Mutta jos eletään, niin koetetaan mitä voidaan panna sen
vaikutuksia vastaan.»

Grönberg antoi hevosen jo lähteä.

Hän kääntyi taaksepäin ja huudahti viitaten Esaan, joka istui
takaistuimella:

»No vielä yksi uutinen! Tästä Esasta tulee uusi jahtivouti.» Esa
naurahti, ja miehet molemmin vakuuttivat, ettei siihen virkaan sen
sopivampaa miestä olisikaan..

»Katsokaas, -- mitä se Siikalahden Mikko siellä huutaa?» huomautti
Matti. Havaittiin, että Mikko karkoitti kiljuen ja kivillä heitellen
muutamia kerjäläislapsia, joita oli hänen peltonsa pientareelle
istahtanut ja jotka siinä perkasivat tähkäpäistä jyviä suuhunsa ja
riipivät kuminoita.

»Mikolla on omat murheensa», naurahdettiin.

»Mutta onko se Kalenius todellakin kadonnut paikkakunnalta», kysyi Valee
vielä.

Oli. Nimismies kertoi lyhyesti, että hän oli saanut pyynnön maalaisten
paloapuyhtiöltä ottaa hiukan selvää Kaleniuksen asiamiestoimesta. Eikä
se turhaa ollutkaan. Mies oli nostanut kahden eri kartanon palorahat,
jotka eivät olleet palaneet. Mistä lie vihiä saanut siitä, että perillä
ollaan, kun osasi niin paraiksi karata. »Mutta on siinä asiassa
sekaantuneina hiukan muitakin, vaan -- suu poikki miehet! Hyvästi.» Hän
loi kieron silmäyksen Siikalahden Mikkoon, joka kappaleen matkan päässä
juuri nousi maantielle.

Vilkkaasti juoksi Grönbergin hepo pitkin pölyävää, tasaista tietä.
Pelloillaan töissä olevat ihmiset tervehtelivät, miehet järjestään
nostelivat lakkia. Esallekin päitä nyökytettiin ja »päivää» huudettiin.
Grönbergin mieli oli raikas. Hän näki, tunsi noissa tervehdyksissä
piiriläistensä ystävällisen, rehellisen tunnustuksen, tiesi, että nuo
miehet eivät nöyryyden ja imartelun halusta lakittele häntä, vaan siksi,
että ne pitävät hänestä. Tuo tunnustus oli täällä vaikea saavuttaa,
siksi oli se myöskin kallisarvoinen. Sitäpaitsi oli hänen mielensä
iloinen käräjätapahtumista. Vennulla on ainakin kaksitoistavuotinen
vankeus edessä. Käräjäjutun kestäessä oli hän vasta oikein tullut
tuntemaan, mikä vaikutus sillä miehellä oli ympäristöönsä. Se vaikutus
oli nyt lakkautettu. Katovuoden kärsimykset olivat kansaa nöyryyttäneet
muuten, kuumeentapainen tuska oli ikäänkuin sen verta puhdistanut. Sen
uusia, hyviä aikomuksia, näki joka askeleella...

Hän piti onnenansa saada olla juuri täällä, näiden ihmisten seurassa,
sillä tulevaisuus näytti nyt niin valoisalta: pelto antoi runsaasti
ruokaa kansalle, hän tunsi ymmärtävänsä kansaa ja kansa häntä.

He haastelivat vilkkaasti Esan kanssa. Esastakin oli kadonnut entinen
omituinen ärtyisyys ja umpimielisyys, hän saattoi jo nauraa, jopa
leikkiäkin laskea. Mies luultavasti katseli tulevaisuuteen hänkin.

Kotia lähetessä jäi Esa vainiolle ja poikkesi nimismiehen leikkuuväen
luokse. Pientaretta pitkin astuessaan näki hän jo etäältä, että hänen
vaimonsakin siellä oli leikkuuväen joukossa. Tuolla, vähän erillään
muista, olivat hänen lapsensa, seitsenvuotias tyttö ja kolmivuotias
poika. Ne tietysti peräilivät isän tuloa, koska sen huomasivat ja
vastaan juoksivat. Esa istui pellon pientareelle, otti pienen pojan
syliinsä. Sillä oli isän terävät silmät ja nerokas suu. Tytöllä taas oli
äidin hiukan hoilaavat silmät.

Esa ei puhunut mitään. Lapset kumpikin vuorostaan isälle kertoivat ja
tarinoivat lapsellisia juttujaan. Aivan kuin salaa pisti hän pojalle
suukkosen. Tuuli huojutti hiukan tähkäpäitä, jotka hiljaista, kuiskaavaa
ääntä pitäen koskettelivat ja tapailivat isän selkää ja käsivarsia,
samalla kuin tämä, nähtävästi kaunisten mielikuvien vallassa,
rauhallisen tyynenä katseli lapsiansa ja kuiskaili heille tuontuostakin
hellän, hyväilevän sanan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Murtavia voimia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.