Title: Tienhaarassa
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tienhaarassa" ***


Tienhaarassa


Ensimmäisen kerran julkaissut
Raittiuden Ystävät 1908.



TIENHAARASSA.



Henkilöt:


Vilho Tuulos, pappi, 35-vuotias.
Aaro Koski, entinen lukiolainen, 30-vuotias.


Näyttämö: huone Tuuloksen kodissa. Tuulos ja Koski tulevat sisään.
Jälkimäinen on kalpea ja synkän näköinen, vaatteet kuluneet ja likaiset.


_Tuulos_: Käykää sisään -- olkaa hyvä! Tässä tuoli, istukaa, niin saamme
vähän puhella ja samalla lämmittää jähmettyneitä jäseniämme. Ulkona
onkin niin ankara sää. (Riisuu päällysvaatteensa Kosken yhä seisoessa.)
-- Istukaa, istukaa!

_Koski_: (uhmailen) Miksikä minä istuisin?

_Tuulos_: Tiedän teidän olevan väsyksissä. Te tarvitsette lepoa.

_Koski_: Lepoahan juuri etsin. Miksi ette sitä suonut minulle!

_Tuulos_: Nuori mies, synnin työt eivät meille koskaan lepoa tuota, ei
ajassa eikä ijankaikkisuudessa.

_Koski_: Mitä te minusta oikein tahdotte? Mikä profeetta te oikein
olette? Ja miksi pitää teidän aina minun tielleni joutuman?

_Tuulos_: Mitäkö teistä tahdon? -- Ihmistä! Kuka minä olen? -- Ystävä.
Ja kuka minut tiellenne tuo? -- Jumala.

_Koski_: Luoja! Älkää minulle niitä syöttäkö.

_Tuulos_: Jumala on todistajani.

_Koski_: Senkö vuoksi pidätte velvollisuutenanne puhua Jumalasta, että
olette pappi? -- Tiedätkö, pappi, että minun Jumalani on jo aikoja
sitten kuollut -- jos sitä koskaan on ollut olemassakaan -- ja uutta ei
synny enään, ei! Ja ihmisenä olen minä elämäni elänyt aina juhlasalista
loka viemäriin saakka, ja nyt on jälellä ainoastaan haaska, jonka äsken
tahdoin mereen haudata, mutta jonka te onnettomuudekseni estitte.

_Tuulos_: En minä, vaan Jumala, joka aina on ollut ja joka aina tulee
olemaan. -- Ystävä, olen teidät vain kolme kertaa elämässäni tavannut,
mutta joka kerta on minulla ollut selvänä, että te sydämenne syvyydessä
vielä säilytätte Jumalan kuvan.

-- -- Muistatteko ensi kertaa? -- Kaksi päihtynyttä miestä kulki
Kaarikatua pitkin. Sadatuksia ja rivoja sanoja tulvaili heidän
huuliltaan. Nuori tyttö riensi kadun poikki. Ennenkuin hän oli ehtinyt
väistää päihtyneitä, oli jo toinen heistä iskenyt häneen kyntensä.
Parahdus ja tukahtunut avunhuuto kuului, jonka perästä miehet alkoivat
raastaa saalistaan läheiseen solaan. Näin tämän tapahtuman etäämmältä ja
riensin tyttö paran avuksi, minkä ennätin. Mutta solalle päästyäni näin
hämmästyksekseni molemmat miehet keskenään kamppailemassa, ja toinen
heistä huusi vapisevalle tytölle: «pakene, tyttö, niin paljon kuin
jalkasi ennättävät!« --.

_Koski_: (on kuunnellut kädet silmillä.) Minä en voinut muuta, sillä
tytöllä oli sisareni silmät ja sisareni -- nimi.

_Tuulos_: Elikö sisarenne silloin vielä?

_Koski_: Ei, hän oli jo aikoja sitten kuollut.

_Tuulos_: Toisen kerran tapasin teidät Parviaisen myymälän edustalla.
Olin juuri jättänyt myymälän ja kulkenut hetkisen, kun huomasin
kadottaneeni lompakkoni. Tapasin teidät -- niinkuin jo sanoin --
myymälän edustalla ja kysyin, olitteko te sen löytänyt. -- »En», kuului
varma vastauksenne. »Olen teidät jo kerran ennen tavannut. Minä uskon
teitä», vastasin minä ja aijoin poistua. Silloin näin uudelleen sen,
mikä jo ensi kertaa tavatessamme kiinnitti huomiotani teihin -- valon
kipunan keskellä pimeyttä -- Te sanoitte: »Älkää uskoko, tässä on
lompakkonne. Antakaa minulle markka, en ole syönyt kahteen päivään». --

_Koski_: En voinut teidän luottamustanne pettää.

_Tuulos_: Se oli Jumalan kuvan välähdys sielussanne.

_Koski_: (itkee.) Älkää puhuko niin. Minä olen niin kurja -- kurja.

_Tuulos_: Äsken johdatti Jumala askeleeni meren rannalle. Siellä tapasin
teidät kolmannen kerran.

_Koski_: Se oli elämäni yhdennellätoista hetkellä.

_Tuulos_: Toivokaamme, että se oli elämänne ensimäisellä hetkellä, sillä
tuon murtavan syvyyden, joka uhkasi teidät niellä, olette välttänyt, ja
sen partaalta on nyt nouseva uusi ihminen, joka ottaa ensimäiset vakavat
askeleensa elämässä.

_Koski_: Minä en voi, minulla ei ole voimia. --

_Tuulos_: Jumalan avulla te voitte.

_Koski_: Mutta minä en usko Jumalaan, minä en voi!

_Tuulos_: Usko onkin Jumalan armolahja, joka teillekin annetaan.

_Koski_: (katsoo pitkään Tuulosta.) Te olette merkillinen ihminen Juuri
niin puhui äitinikin.

_Tuulos_: (Iloisesti hämmästyen). Vieläkö häntä muistelette?

_Koski_: Joskus -- niinkuin kaukaista ääntä.

_Tuulos_: Entä isäänne?

_Koski_: (Naurahtaa.) Häneltä minulla on kaksi muistoa, viinipikari ja
hengetön Jumalani.

_Tuulos_: Mies parka!

_Koski_: Sanokaas muuta! -- Mutta pääsee niillä edes helvettiin.

_Tuulos_: Älkää puhuko niin. Me olemme itse edesvastuunalaiset
töistämme.

_Koski_: Niinhän sitä saarnataan. Mutta minä sanon teille, että on sitä
syytä sysissä, jos on sepissäkin.

_Tuulos_: Puhukaa minulle jotakin äidistänne.

_Koski_: Hänestä raukasta ei ole paljon puhumista. Kärsi ja kuoli, siinä
kaikki. Ja sama on hänen poikansa edessä.

_Tuulos_: Minä uskon, että te vielä tulette onnelliseksi mailmassa.
Siitä joka ei kokonaan ole ihmisyyttään menettänyt, on aina toivoa. --
Tuottaisiko teille paljon tuskia, jos menneisyydestänne minulle vähän
kertoisitte? Minusta tuntuu kun näkymätön side yhdistäisi meidät.

_Koski_: (Katsoo Tuulosta ihmetellen.) Kuinka hyvä te olette, niin hyvä,
että se tällaisesta hunsvotista tuntuu uskomattomalta. -- Vaikka ette
minusta saakaan sellaista, kuin toivotte, niin voinhan kuitenkin kertoa
teille vähän elämästäni, kun kerran viitsitte kuunnella. Selviäähän
teille edes se, etten minä aina ole tällainen renttu ollut.

_Tuulos_: Kertokaa!

_Koski_: No niin. Se on vaan palanen juomarin elämää, ei muuta. --

Isäni oli maaseutukaupungissa kauppiaana. Kotiamme pidettiin
mallikelpoisena niinkuin isäänikin taattuna liikemiehenä. Vieraita kävi
meillä paljon. Silloin oli isä aina hyvällä päällä sekä ystävällinen
kaikille. Ruokia ja juomia ei suinkaan puuttunut, ja vaikka isä ei itse
liikoja maistellut, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan vieraitaan
siihen kehoittaa. Perheen keskuudessa hän taasen oli liiankin
harvapuheinen ja säännöllinen. Lapset pelkäsivät häntä ja palvelijat
nimittivät häntä aina keskinäisissä puheissaan tyranniksi. Äiti esiintyi
aina hiljaisena ja vaatimattomana sekä pidoissa että arkielämässä. Ei
häntä paljon huomattukaan, sillä isän valtikka ulottui kodin
pimeimpäänkin soppeen. Lapset vain huolestuneina huomasivat, miten äidin
posket kalpenivat vuosi vuodelta.

Niin sitä sitten elettiin. Muistan erään juhla-illan, joka samalla
sattui olemaan minun neljästoista syntymäpäivä. Oli tavallisuuden mukaan
vieraita ja isä oli hyvällä tuulella. Muistaen minun merkkipäiväni piti
hän puheen ja pani viinipikarin käteen. Kilistettiin ja onniteltiin
minua perheen tulevaa tukea ja liikkeen jatkajaa. Olin kyllä ennenkin
maistellut kodissa tarjotuita juomia, vaikkei näin huomattavalla
tavalla. Sinä iltana olin ensi kerran humalassa, ja seuraavana aamuna
sain isältä selkäsaunan.

Siitä lähin alkoi toinen ääni kellossa soida. En enää saanut isän nähden
tarttua viinipikariin, mutta sen sijaan tartuin siihen sitä useammin
isän näkemättä. Äiti kyllä näki ja tiesi, mutta peläten isän ankaruutta
hän salasi kaikki ja koetti hiljaisuudessa vaikuttaa herättämällä
minussa uskonnollisia tunteita. Se tavallaan ensin onnistuikin. -- Niin
kului pari vuotta. Silloin isä matkusti kauppamatkoille ulkomaille. Kun
hän sieltä palasi, oli hänessä tapahtunut muutos, sanoivat hänen saaneen
herätyksen. Kotioloissa tuo herätys ilmeni siinä, että vieraita kävi
harvemmin ja väkijuomia tarjottiin vähemmän kuin ennen, mutta sen sijaan
alettiin pitää säännöllisiä aamu- ja iltasaarnoja. Rangaistuksen uhalla
oli jokaisen perheenjäsenen niissä oltava läsnä.

Herätysaikaan kuului myöskin entistä säännöllisempi kotijärjestys.
Minuutilleen piti jokaisen olla ruokahuoneessa odottamassa isää
aterioimiseen määrättyinä hetkinä. Ken ei ollut läsnä, kun hän tuli, jäi
ilman ateriaa. Yhdeksän jälkeen illalla ei kukaan saanut luvatta talosta
poistua ja samaan kellon lyömään piti jokaisen kylässä olijan laittautua
kotiin. Peläten tämän järjestyksen rikkomista, salpasi isä aina illalla
poikansa huoneen oven ulkoapäin, unhottaen, että ikkunaakin saattoi
hätätilassa ovena käyttää.

En tiedä mitä tämä herätysaika toisiin vaikutti, mutta minusta ainakin
tuli täysi pakana, ja hukkaan menivät äiti paran hiljaiset neuvot.
Raskaalta tämä taisi hänestä tuntua, sillä hän joutui viimein vuoteen
omaksi ja kuoli. Sen jälkeen tuli koti entistä ahtaammaksi. Ainoana
ilona oli enää pikku sisko, mutta hänkin oli niin hento ja heikko, että
pelkäsi hänen joka tuulahduksella sammuvan.

_Tuulos_: Ystävä parka, kuinka minä säälin teitä.

_Koski_: Ehkä olisi minustakin tullut roistoa parempi, jos edes pikku
sisko olisi saanut elää, mutta hänkin jätti minut. (Painaa kädet
silmilleen.)

_Tuulos_: Entä isänne?

_Koski_: Minä karkasin kotoa ja isäni kirosi minut. Mutta käteeni
painamansa viinapikari jäi siihen, ja sitä olen minä ammentanut vuodet
pitkät. -- Noin kolme vuotta karkaamiseni jälkeen kuulin, että isäni oli
kuollut ja määrännyt omaisuutensa armeliaisuuslaitoksiin. -- Pikku
siskolle oli hän määrännyt eläkkeen, mutta sitä ei hän kauan tarvinnut.

_Tuulos_: Kun ajattelen, mitä kaikkea te olette saanut kokea, niin
tunnen sydämeni tuskasta kouristuvan. Mutta minä arvelen kuitenkin, että
ei niin pimeätä yötä, jossa ei joku valonkipuna olisi sinkoillut, eikä
niin kurjaa ihmiselämää, jota ei joku onnensäde olisi valaissut. Ettekö
näe sielunne silmäin edessä jotain sellaista valonhetkeä?

_Koski_: Olisi kai minullakin, jos vaan tohtisin niitä muistella.

_Tuulos_: Miksikä ette?

_Koski_: Tuntisin vain syvemmin kurjuuteni, ja täytyisi taas saada
viinaa mistä hinnasta hyvänsä.

_Tuulos_: Hennoisitteko todella upottaa viinan huumaukseen puhtaimmat,
rakkaimmat muistonne? Silloin ette niille arvoa anna. Ei, muistelkaa,
ajatelkaa niin usein kuin voitte rakkaitanne, äitiänne ja siskoanne,
muistelkaa pienintäkin tapausta, minkä elitte heidän kanssansa. Mikä
teitä silloin lämmitti, se lämmittää vieläkin.

_Koski_: (Tuuloksen puhuessa on hänen päänsä painunut alas, mutta hetken
kuluttua nostaa hän sen ylös ja lämmin hohde näkyy silmissä.) -- -- On
minulla vielä muisto äidiltä. (Vetää povestaan likaisen paperikäärön,
avaa sen ja ottaa esille pienen, kellahtaneen nenäliinan.) -- Tämä
tässä, se on ainoa, mikä minulla on jälellä, muut olen juonut.

_Tuulos_: Ja mitä tämä kertoo?

_Koski_: Se voisi teille kertoa paljon, enempi kuin minä voinkaan. --
Olin tullut myöhään yöllä kotiin -- ikkunasta, niinkuin tavallisesti --
ja heittäytynyt vuoteelleni. Kuulin silloin oveani raotettavan ja
ummistin silmäni. Äiti tuli hiljaa luokseni ja luullen minun nukkuvan
polvistui hän vuoteeni ääreen. Sydäntäni kouristi ja tuntui, kuin en
voisi hengittää. Aioin heittäytyä hänen kaulaansa ja rukoilla häneltä
anteeksi, mutta jäseneni olivat kuin kangistuneet. Silmäni pysyivät
ummessa, ja minä makasin ikäänkuin tiedotonna. Kun viimein sain silmäni
auki oli äiti poissa. -- Vuoteeni vierestä löysin tämän kyynelistä
märkänä. Silloin vannoin, ettei äitini koskaan enään tarvitsisi minun
tähteni öitänsä valvoa. -- Olenko valani pitänyt, sen voitte itse
päättää. -- Nenäliinan olen kuitenkin säilyttänyt uskollisesti, ja se on
ainoa kappele, mikä minulla vielä on isän kodista. --

_Tuulos_: Voitteko te luottaa minuun?

_Koski_: Te kohtelette minua niinkuin ihmistä, ettekä niinkuin roistoa
ja kulkuria, ja senvuoksi luotan teihin.

_Tuulos_: Kiitos sanoistanne! Silloin myös uskotte, kun sanon teille:
minä olen vakuutettu, että äitinne rukoukset eivät ole hukkaan menneet.
-- Sanokaa, ettekö itse toivoisi niiden toteutuvan?

_Koski_: Olenhan sitä toivonut, mutta minkä sille voi, kun kerta on
juomariksi ruvennut.

_Tuulos_: Te heitätte viinan. Ette nauti pisaraakaan enään tuota
myrkkyjuomaa.

_Koski_: Te ette tunne viinan voimaa, ja senvuoksi on teidän hyvä puhua.
Jos tietäisitte, kuinka monta kertaa olen päättänyt, etten ikinä enää
pulloon koske, mutta yhtä monta kertaa minä olen nuo päätökset rikkonut
niinkuin valanikin, josta äsken puhuin. -- Ja sitä paitsi en minä voi
enää elää ilman viinaa.

_Tuulos_: Te voitte. Monta on viinaan kuollut, mutta ei kukaan ole vielä
viinan puutteesta menehtynyt. -- Ettekö ole koskaan etsinyt apua
taisteluissanne?

_Koski_: Mistä?

_Tuulos_: Ylhäältä. Häneltä, joka kaikkien oikea isä on, yksin
juomarinkin.

_Koski_: Ei sitä sieltä ole saatavissa. Ei ylhäälle voi pyrkiä se, jota
vaan vetää alaspäin.

_Tuulos_: Löytyy keino, joka estää teitä vajoamasta.

_Koski_: Mikä se olisi?

_Tuulos_: Rukous.

_Koski_: Sitä en tunne.

_Tuulos_: Teidän täytyy se tuntea. Teidän täytyy rukoilla voimia
Jumalalta. Hän yksin auttaa teitä.

_Koski_: Ei sellaiset temput minua auta. Ne ovat lapsia varten.

_Tuulos_: Mies, jos teidän äitinne muisto on kallis, niin rukoilkaa
Jumalaa, joka oli hänenkin ainoana lohdutuksena. Rukoilkaa, rukoilkaa,
vaikka ette uskoisikaan, rukoilkaa siksi, kunnes uskon valo koittaa
sielussanne, ja se koittaa viimein, se on varma, niinkuin Jumalan olemus
on varma ja luja.

_Koski_: (Epäröiden.) Minustako, juomarista ja valapatosta tulisi vielä
ihminen? Minä olen niin kurja.

_Tuulos_: Ette kurjempi kuin tuhlaajapoika. Ja hänestä raamattu kertoo:
»Kun hän vielä kaukana oli isän huoneesta, näki hänen isänsä hänet,
juoksi häntä vastaan, syleili ja suuteli häntä».

_Koski_: Ja antoi hänelle uuden puvun, sormuksen käteen ja uudet kengät.
Äitini kertoi tuon vertauksen minulle lapsena ollessani, ja minä pidin
niin paljon siitä.

_Tuulos_: Se on Vapahtajan oma ilmoitus meille syntisille. -- --
(Viereisessä huoneessa soi telefooni.) Odottakaa, minua kutsutaan
telefooniin. -- (Menee viereiseen huoneeseen ja puhuu telefooniin.) --
Halloh! -- 524 -- Kyllä se olen minä. Vai niin, vai niin, sepä ikävää!
-- Oliko se Ratakatu 5? Kyllä tulen. -- Neljännes-tunnin kuluttua. --
Hyvästi! (kuuluu loppumerkki, tulee sisään) -- Minut kutsuttiin sairaan
luo. Mutta te jäätte tänne. Minun kotini on tästä lähin oleva teidänkin
kotinne siksi kunnes rehellisellä työllä voitte sellaisen itsellenne
hankkia. -- Älkää epäilkö jäädä tänne. Aluksi autatte minua. Minä
tarvitsen apua sekä yhdessä että toisessa työssä, ja te olette siihen
juuri sopiva. Minä asun täällä äitini kanssa, ja hän on oleva teidänkin
äitinne, olkaa varma siitä. -- --

(Puuhaa lähtöänsä ja puhuu samalla iloisesti.)

-- -- -- Kas niin, nyt olen valmis. Jumalan haltuun nyt, ystävä hyvä! --
Viereisessä huoneessani on vuode, jossa voitte levätä. Tai jos tahdotte
lukea, on siellä ja myöskin täällä kirjallisuutta. -- Pistäydyn äidin
luona ilmoittamassa, että minulla on vieras, joka tarvitsee kelpo
aterian. Parin tunnin kuluttua olen taasen luonanne. -- Terve näkemiin!

(Poistuu.)

_Koski_: (Itsekseen.) Tämä on kuin unta, josta ei tiedä olisiko paras
herätä, vaiko yhä vaan uneksia. -- (Katselee ympärilleen.) -- Täällä
tuntuu olo niin turvalliselta. Löytäneeköhän synti ollenkaan tähän
majaan tietänsä? -- (Suoristaa itseänsä.) -- Uusi puku, sormus käteen ja
uudet kengät -- vanhoilla ei enää astuta sitä polkua, mikä tästä
huoneesta johtaa. -- (Lyyhistyy.) -- Mutta jäsenet tuntuvat niin
kankeilta, lihakset niin veltoilta. Sinä olet jo lahoa puuta, Koski.
Lieneekö sinussa enää miestä pukeutua uuteen pukuun? Ja pysyykö se sinun
päälläsi, vai soluuko pois samaa tietä. -- -- Olet niin kauvan loassa
rypenyt, että se on ennättänyt kovettua ympärillesi. Pääsetkö siitä, vai
onko jo sielu imenyt itsensä täyteen sen saastaa? -- -- -- Mitä sinä
tuumit, Koski? Jäätkö tänne, vai -- -- -- -- -- -- -- Olet jo niin
tottunut huonoon ilmaan, että sitä kaipaat. -- (Nousee levotonna.) --
Kahden tunnin kuluessa ennättää jo pitkälle, -- -- ei hän sitten enää
löydä. -- -- -- Mutta kuinka sinä voit ainoan hyväntekijäsi pettää,
Koski? -- Pettääkö! -- -- -- -- -- En -- -- minä vain säästän hänet
pettymykseltä -- säästän, sen teen, säästän! -- -- -- -- -- (Etsii
lakkiaan. Kiiruhtaa ulkoovea kohti, avaa sen, mutta jää siihen
seisomaan.) -- -- Hyvästi -- hyvästi kaikki! -- -- -- -- -- (Vie äkkiä
kätensä povelleen.) Missä on nenäliina? -- -- (Huomaa nenäliinan
pöydällä ja palaa sitä ottamaan.) -- -- -- Sitä en jätä. -- -- Miten hän
taas sanoikaan? (Hitaasti.) «Olen vakuutettu, että äitinne rukoukset
eivät ole -- -- hukkaan -- menneet«. -- -- -- -- -- -- -- Äiti -- äiti!

(Sortuu tuolille pöydän ääreen ja painaa itkien kasvonsa nenäliinaan.)

_(Esirippu alas.)_





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tienhaarassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.