Title: Koti - eli perhesuruja ja -iloja
Author: Bremer, Fredrika, 1801-1865
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Koti - eli perhesuruja ja -iloja" ***


KOTI

ELI

PERHESURUJA JA -ILOJA


Kirjoitti
Fredrika Bremer


Suomensi
A--a [Alma Suppanen]


Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1900.



ENSIMMÄINEN OSASTO.



Aamuriita ja iltakina.


«Maammoseni, eipä minun maksa vaivaa lukea sinulle, kun taukoamatta
haukottelet ja alituiseen katselet ympärillesi oikealle ja vasemmalle!»
lausui vähäsen loukkaantuneena laamanni Frank, pannen pois Jeremy
Benthamin kirjoittaman esitelmän ja nousi.

«Ukkoseni, anna anteeksi! mutta -- nuo oivalliset asiat ovat vähäsen
vaikeat sulattaa, ja minä ajattelin ... kuuleppas Brigitta!...» ja rouva
Elise Frank viittasi luoksensa vanhan palvelijan ja puhutteli häntä
hiljaa.

Sillä aikaa käveli laamanni, kaunis, voimakas, noin neljänkymmenen
vuotias mies edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän seisattui miettiväisenä
seinän eteen ja huudahti kun rouva ja palvelija olivat lopettaneet
keskustelunsa: »Katsoppas kultaseni, jos teetämme tähän oven -- sehän
käy päinsä varsin helposti, sillä tässä on vaan ohut väliseinä -- niin
pääsemme makuuhuoneesemme menemään kulkematta ensin vierashuoneen ja
lastenkamarin lävitse; -- sehän olisi mainiota!»

Vähäsen huolestuneena Elise vastasi: «Mutta mihin sohva sitten
pantaisiin?»

«Sohvako? Voimmehan siirtää sohvan syrjään. Sille jää tilaa yllin
kyllin!»

«Ystäväni, silloinhan käy ovesta vaarallista vetoa, jos joku siinä
nurkassa istuu!»

»Oh! aina arkailua ja vaikeuksia! Eikö sinun mielestäsi olisi erittäin
edullista saada tähän ovi?»

«Ei! suoraan sanoen, minun mielestäni on parempi näin!»

«Niin, sellaisia naiset ovat aina. He eivät tahdo koskea mihinkään,
eivät tehdä mitään, eivätkä muuttaa mitään saadakseen olon paremmaksi ja
mukavammaksi; kaikki on niin hyvää, niin oivallista semmoisenaan, kunnes
muutos on tehty; silloin he kerrassaan huomaavat sen tulleen paremmaksi;
silloin he huutavat: Ah, kas nythän se on mainiota! Naiset kuuluvat
tietysti vanhoilliseen puolueesen!»

«Ja herrat edistyspuolueesen, ainakin milloin on kysymys rakentamisesta
ja hääräämisestä!»

Tarkoitus oli lausua sanat leikillisesti, mutta »häärääminen» sana
sekotti niihin jotakin karvasta, joka saattoi laamannin äänen vähän
teräväksi hänen vastatessaan pistosanaan herroista: «Niin he kyllä eivät
karta vähästä vaivaa, kun sillä saavat paljon voittoa. Mutta -- emmekö
vihdoinkin saa aamiaista tänään? Onhan kello jo neljänneksen kymmenettä
ja vielä seitsemän minuttia lisäksikin. On vallan kauheata, Liisaseni,
ettet milloinkaan voi totuttaa piikojasi säännöllisyyteen. Ei ole mitään
kiusallisempaa kuin se, että odottaessa kuluu aika hukkaan, ei mitään
hyödyttömämpää, ei mitään sietämättömämpää eikä mitään joka olisi
helpommin autettavissa, jos vaan sitä vakavasti tahdottaisiin. Elämä on
todellakin liian lyhyt, jotta siitä puolet odottamiseen tuhlattaisiin.
Neljänneksen yli yhdeksästä ja vielä sen lisäksi kymmenen minuttia! Ja
lapset, -- eivätkö nekään vielä ole pukeutuneet? Herran tähden,
Elise-kulta»...

«Minä menen katsomaan!» Elise lausui ja läksi kiireesti ulos.

Oli sunnuntai. Kesäkuun aurinko paistoi suureen, hauskaan huoneesen
valaisten lumivalkeata damasti-pöytäliinaa, jonka kulmat hienoina
laskoksina riippuivat alas soikealta pöydältä, jossa kahvikalut uhkeina
komeilivat. Alakuloisen näköisenä lähestyi laamanni aamiaispöytää; mutta
hänen katseensa kirkastui erään henkilön sisään astuessa, josta nuoret
naiset heti olisivat sanoneet: «kauhean ruma!» mutta ajatteleva
piirteidentuntija olisi häntä uteliaasti tarkastellut. Hän oli pitkä,
tavattoman laiha ja kävi vähäsen vasemmalle kumarassa; hän oli
tummaihoinen ja muutoin jaloja kasvojenpiirteitä rumensi
tyytymättömyyden ilme, jonka vaan silloin tällöin harvinaisen kaunis
hymy karkoitti. Suurien, ruskeiden, kummallisten silmien yläpuolella
kaareutuva otsa vetäytyi usein syviin ryppyihin ja sen päällä kohosi
tiheän metsän lailla mustanruskea tukka, jonka sakeissa kiemuroissa
olisi saattanut sanoa tuhanten oikkujen ja vastaväitteiden asustavan. Ne
näyttivät myöskin hiiviskelevän hänen kasvojensa syvissä rypyissä,
joista ei ainoakaan osoittanut velttoutta, eikä ollut merkitystä vailla.
Niiden terävät kulmat, yhtä vähän kuin sanojen ja äänen tuimuus eivät
kuitenkaan voineet salata sitä sydämmen suurta jaloutta, joka ikäänkuin
painoi leimansa assessori Jeremias Munterin koko olentoon. Ja
vaikuttaahan mehukin, että vihreät lehdet puhkeavat könttyrän tammen
jäykkiin, paljaihin oksiin.

«Hyvää päivää veikkoseni!» huudahti laamanni sydämmellisesti tulijalle,
ojentaen hänelle kätensä, «mitäs kuuluu?»

«Pahaa vaan!» vastasi tuo harmittelija, «ja kuinka voisi toisin
ollakaan? Mimmoinen ilma meillä onkaan? Kylmää kuin tammikuussa! Ja
mimmoisia ovat ihmiset tässä maailmassa? On vallan synti ja häpeä! Olen
ollut tänään niin äkeissäni että... Oletko lukenut ... sanomista sinuun
tähdättyä kiukkuista kirjoitusta?»

«En! Minä en lue sitä lehteä, mutta olen kuullut puhuttavan
kirjoituksesta. Siinähän vastustetaan kirjoitustani läänin
köyhäinhoidosta?»

«Niin. tahi oikeammin ei! Sillä kummallista on, että siinä ei puhuta
asiasta juuri mitään, se on vaan sinuun tähdätty -- siinä on mitä
alhaisimpia syytteitä, halpamaisimpia herjauksia!»

«Niin olen kuullut enkä sen vuoksi huoli lukea sitä.»

«Oletko kuullut ken on sen kirjoittaja?»

«En, enkä tahdo sitä tietääkään!»

«Mutta se sinun tulee tietää, sillä on tärkeätä tuntea vihollisensa.
Herra N. se on. Tahtoisin syöttää kolme oksennusjauhetta sille miehelle,
niin tottapa saisi tuntea miltä oma sappensa maistuu!»

«Mitä? N--kö, joka asuu tässä viistoon meitä vastapäätä ja joka
vastikään on saanut kotiin lapsensa Kapista? -- tuon äidittömän pikku
raukan!»

«Hän juuri! Mutta sinun pitää lukea kirjoitus, ellei muun vuoksi, niin
saadaksesi parempaa makua kahvillesi. Kas tässä! minä toin sen mukaani.
Olen saanut kuulla, että se tänään lähetettäisiin rouvallesi. Niin,
niin, onhan niitä siivoja poikia maailmassa. Mutta missä on rouva
tänään? Ah, siinäpä hän onkin! Hyvää huomenta Mylady Elise! Miten
viehättävä näin huomeneksella! Mutta miten kalpea! Oi, oi, oi! Se ei
kelpaa! Turhaanko minä sitten aina sanon ja saarnaan? Liikettä, raitista
ilmaa, muuten ei auta mikään apu maailmassa. Mutta ken uskoo saarnaamme?
Ei, hyvästi nyt, hyvä herrasväki! Missä on nuuskarasiani? Sanomienko
alla? Kirotut lehdet, kaiken ne kätkevätkin. Ei pysy edes
nuuskarasiakaan rauhassa. Hyvästi Elise rouva, hyvästi Frank! Ei, mutta
katsokaapa miten hän istuu siinä lukemassa herjauksia itsestänsä,
ikäänkuin ne eivät ensinkään koskisi häneen. Nyt hän nauraa vielä päälle
päätteeksi -- maistukoon aamiaisenne, hyvät ystäväni!»

«Maistakaapa sitä meidän kanssamme!» pyysi Elise ystävällisesti. «Meillä
on vallan tuoretta kotileipää tarjottavana tänään.»

«Ei, kiitoksia vaan! Minä en pidä tuommoisesta kotitekoisesta. Se ei
milloinkaan kelpaa, vaikka sitä aina kehutaan. Kotileipää, kotikaljaa,
kotitekoista, kaikkea vielä. Sehän kai kuuluu niin mainiolta! Mutta se
ei kelpaa niin mihinkään!»

«Koettakaa kuitenkin eiköhän se kelpaa tänään! Tässä meillä nyt on
matami Folette pöydällä. Pitäähän teidän kuitenkin saada häneltä
kuppinen.»

»Mitä, he? Mitä lajia? Mikä kirottu matami se on, jonka pitää antaa
minulle kuppi? En ole milloinkaan kärsinyt ämmiä, ja jos he liiatenkin
kiipeävät kahvipöydälle...»

«Pyöreä kahvipannu tuossa on matami Folette. Ettekö voi sitä kärsiä?»

«Minkätähden sillä on semmoinen nimi? Mitä tyhmyyksiä se on?»

«Sehän on lasten keksintö. Sen niminen kunnon leskirouva, jolle eräänä
päivänä tarjosin kahvia, huudahti lempijuomaansa nähdessään: «kun näen
kahvipannun, luulen näkeväni Jumalan»! Lapset kuulivat sen, ja sen
perästä oli heidän mielestänsä tämä pannu matami Foletten näköinen ja
sitä ruvettiinkin siitä hetkestä hänen mukaansa nimittämään. Lapset
pitävätkin siitä erittäin, se kun joka pyhäaamu antaa heille kahvia.»

«Minkätähden pitää lasten saada kahvia? Eivätkö he voi ilmankin laihtua?
Pitääkö heitäkin polttaa ennen aikojaan? Tuo Petreahan on ilmankin
kaitaluinen. Minä en ole milloinkaan pitänyt hänestä ja jos hänestä
vielä lisäksi tulee kahvimummo, niin...»

«Mutta hyvä Munter, te ette ole tänään hyvällä tuulella!»

«Hyvälläkö tuulella? Ei, Elise rouva, en ole hyvällä tuulella. Minä en
tiedä paljoa tässä maailmassa, josta olisi syytä olla hyvällä tuulella.
Kas tuossa, tuolinne on repinyt reiän nuttuni liepeeseen! Onko se
kaunista? Sehän on myöskin kotitekoista. Ei, nyt tahdon mennä, jos
ovenne -- ovatko nekin kotitekoisia -- päästävät minun menemään.»

«Etkö tahdo tulla meille takaisin päivälliselle?»

«En, kiitos. Minua on pyydetty muualle, jopa tähän taloon.»

«Hovimarsalkka V--n leskirouvan luokseko?»

«Ei, hitto vieköön! Sitä ämmää en voi kärsiä. Hän ripittää minua alati!
Minua ripittää? Minun tekisi mieleni ripittää häntä, minun! Ja hänen
siunattu rakkikoiransa sitten, Pyrrhus eli Pirre, mikä lie, senhän
tahtoisin tappaa! Ja sitten se rouva on niin laiha! Minä en voi kärsiä
laihaa väkeä, kaikista vähemmin laihoja ämmiä!»

«Ettekö? No, tiedättekö mitä huhu kertoo teistä ja vanhasta, köyhästä
neiti Raskista?»

«Se inhoittava muija! No mitä pahaa hoetaan minusta ja vanhasta Raskin
neidistä?»

«Sitä, että taannoin tapasitte hänet rappusissanne, kun hän oli
menemässä yläkertaan huoneesensa ja seisoi siinä huoaten pitkien
rappujen vuoksi ja valittaen rintaansa. Pahat ihmiset kertovat teidän
silloin mitä kohteliaimmin tarjonneen hänelle käsivartenne ja
huolellisesti saattaneen hänet ihan ylös asti ja sanotaanpa ettette
jättäneet häntä ennen kuin hänen ovensa edessä sekä että sitten
lähetitte hänelle naulan rintasokuria ja...»

«Ja sen ehkä luulitte minun tehneen ainoastaan hänen tähtensä? Ei,
kiitoksia; vaan sen tein sentähden, ettei tuo vanha luuranko kaatuisi
minun rappusissani ja kuolisi siihen, niin että minun sitten olisi pakko
kiivetä hänen inhottavan ruumiinsa ylitse. En minkään muun tähden tässä
maailmassa haalinut häntä ylös. Jaha, niin juuri se oli. Minä syön
tänään päivällistä neiti Berndesin luona. Hän on kuitenkin ymmärtäväinen
ihminen ja hänen pikku Laura neitosensa on sangen suloinen. Kas niin,
Herran nimessä, nythän on koko lapsiliuta täällä! Nöyrin palvelijanne
Charlotte sisko! Vai niin, pikku neiti Eeva! Hänhän ei pelkää «rumaa
ukkoa» hän; -- Jumala siunatkoon häntä! Tästä saat karamellin! Entäs
tipsukka sitten, hänhän on vallan enkelin kalt... joko hän irvistelee
minulle? Silloin pitää minun mennä pois, sillä minä en kärsi lasten
itkua. Hyi sentään! Kuuluu sekin kodin suloisuuteen luulen ma; on ehkä
kotisäveleitä? Kotileipää, kotitekoista, kotisäveleitä ... huh!»

Assessori läksi käpälämäkeen; laamanni nauroi ja tipsukka vaikeni
nähdessään rinkilän, jonka reiästä Henrik veikon kaunis silmä häntä
katseli. Lapset kokoontuivat hyppien kahvipöydän ympärille.

«Kas niin, kas niin, pikku enkeliseni, pysykää nyt vähän alallanne.
Odota Petreaseni, kärsivällisyys on hyvä mauste. Eevaseni, älä noin
hätiköi. Näetkö äidin tekevän sillä tavoin? Katsoppas kuinka äiti
tekee.» Niin neuvoi heitä äiti hellästi vanhimman tyttärensä,
ymmärtäväisen Louisen auttaessa häntä pitämään huolta toisista lapsista.
Isä käveli tyytyväisenä ympäri, taputteli lapsiansa päähän ja veti heitä
hiljaa tukasta.

«Minun olisi pitänyt leikata teiltä kaikilta tukka eilen», lausui hän.
«Eevallakin on semmoinen tukka, että tuskin sen alta näkee hänen
kasvojaan; annappas isälle suukkonen, typykkäni! Huomisaamuna leikkaan
sinulta tukan!»

«Ja minulta myöskin, ja minulta myöskin, isä!» huusivat toiset.

«Niin, niin, minä ajan sen teiltä kaikilta!» isä vastasi. Kaikki
nauroivat, mutta «tipsukka» kätki peloissaan keltakiharaisen päänsä
äidin rinnoille. Isä kohotti sitä hiljaa ja suuteli pienokaistaan
ensiksi, sitten äitiä.

«Pane nyt sokuria isän kuppiin», lausui hän; «katsoppas, hän ojentaa
sinulle kuppinsa!» Tipsukka hymyili, pani sokuria kuppiin ja matami
Folette alkoi iloista kiertomatkaansa.

Jätämme nyt siihen matami Foletten, kotileivän, perheaamiaisen ja
aamuauringon ja siirrymme iltalampun ääreen, jonka valossa Elise
kirjoittaa:


      Cecilialle!

Minun tulee kuvata sinulle pienokaisjoukkoni, joka vastikään, syötyään
illallisen on mennyt levolle, matkustanut höyhensaarille. Oi, jospa
saisin oikein hyvän kuvan -- tarkoitan maalatun kuvan -- Henrikistäni,
esikoisestani, kesälapsestani, joksi myöskin sanon häntä, sillä hän
syntyi Juhannuspäivänä, elämäni ja onneni aamuhetkenä! Mutta ainoastaan
Correggion sivellin voisi kuvata noita hurmaavan kauniita, lempeitä
sinisilmiä, noita kultakiharoita, tuota sulosuuta, noita täydelleen
viattomia, kauniita kasvoja. Hyvyyttä ja iloisuutta ilmenee koko hänen
olemuksessansa, hänen eloisuuttansa ilmaisevat hiukan kömpelöillä
liikkeillään kädet ja jalat, jotka harvoin pysyvät hiljaa.
Yksitoistavuotias poikani on, ikävä kyllä, hänen isänsä sanojen mukaan
liiankin vallaton. Mutta vallattomuuden ohessa on hänessä syvämielistä,
levotonta tunteellisuutta, joka usein saa minut hänen tulevaisuudestansa
huolehtimaan. Jumala suojelkoon lemmikkiäni, kesälastani, ainoata
poikaani! Oi, miten häntä rakastan! Ernst varoittaa minua usein
puolueellisesta rakkaudesta siihen lapseen. Ja sen vuoksi tahdonkin
jättää kuvan N:o 1 ja siirtyä kuvaan


N:o 2.

Katsos pikku Viisua, vanhinta tytärtämme, äsken kymmenen vuoden ikään
päässyttä. Näet hänessä pienen vakavan, vaaleaverisen tytöntypykän, joka
ei ole kaunis, mutta jonka pyöreistä, hauskoista kasvoista toivon vielä
voivani karkoittaa niissä piileskelevän juromaisuuden. Hän on tavattoman
ahkera, hiljainen ja säännöllinen; hän on kiltti nuoremmille
siskoilleen, mutta jonkun verran taipuvainen heitä nuhtelemaan ja
erittäin arka vanhimman siskon arvostaan, jonka tähden pienokaiset ovat
antaneetkin hänelle nimen «teidän majesteettinne», tahi «oikeusneuvos».
Pikku Louise näyttää minusta olevan niitä, jotka hiljaa ja vakavasti
sekä sen vuoksi onnellisina vaeltavat tämän elämän läpi.


N:o 3.

Sanotaan pikku Eevastani, että hän tulee hyvin äitinsä näköiseksi.
Toivon hänestä tulevan uuden minäni oikeana loistokappaleena. Nyt näet
hänen olevan pienen pehmoisen, pyöreän olennon, joka pyörii sulavasti
sinne tänne leikkien ja nauraen, olevan oikullisen näköisen, ennemmin
ruman kuin kauniin, kasvot kauniin lempeän tummansinisen silmäparin
valaisemana. Herkkä suruun, herkkä iloon, lämminsydämminen, hyväilevä,
konvehtia rakastava, ja iloissaan vieraiden tulosta ja saadessaan
kauniita vaatteita, nukkeja ja leikkejä rakastava on pikku Eeva; hän on
sisaruksien, palvelijain ja koko kodin lemmikki, veikkonsa paras ystävä
ja leikkikumppani.


N:o 4.

N:rot 3 ja 4 eivät oikein siedä toisiaan. Leonore raukka on pienenä
ollut kovin kivulloinen, ja se seikka -- luulen -- enemmän kuin luonto
on syypää siihen, että hänellä on epätasainen ja kiivas luonne ja että
hän vähän kadehtii onnellisempia siskojansa. Tunteen syvyyttä ei häneltä
puutu, mutta ymmärrys on hidas ja hänen on tavattoman vaikea oppia,
olkoonpa mitä hyvänsä. Ei liikkeiden sulavuuden rahtuakaan, päinvastoin.
Hänen hammassadon rumentamasta suustansa kuulee usein tuon hauskan
lauseen «anna minun olla rauhassa!» Tuskin hänestä milloinkaan tulee
muuta kuin ruma. Mutta hyväksi ja onnelliseksi toivon hänen Jumalan
avulla tulevan. «Sinä pikku armas rumattareni!» sanon hänelle välistä
hellästi syleillen häntä. Tahdon jo edeltäpäin saada hänen tyytymään
kohtaloonsa.


N:o 5.

Mimmoiseksi kohtalo on määrännyt Petrean nenän? Se on nykyään hänessä
kummallisin kohta. Ellei se olisi niin suuri, niin hän olisi kaunis
lapsi. Me toivomme kuitenkin hänen kasvavan niin, että se tulee
suhteelliseksi. Hän on eloisa pieni tyttö, taipumusta hänellä on miltei
kaikkeen, niin hyvään kuin pahaan; utelias, levoton hän on ylenmäärin ja
hänellä on vaarallinen halu päästä huomatuksi ja saavuttaa mieltymystä.
Hänen toimeliaisuutensa ilmenee sangen hävittävänä. Hyvä hän on ja antaa
yhtä mielellään kuin elääkin. Kun on minkälainen kuje tahansa
kysymyksessä, niin hän liittyy mielellään Henrikiin ja Eevaan, milloin
he armosta ottavat hänet mukaansa ja kun nuo kolme kuiskailevat yhdessä,
niin voipi olla varma siitä, että joku kepponen on tekeillä. Hänessä on
jo niin paljon levottomuutta, että minä pelkään hänen elämänsä tulevan
rauhattomaksi. Mutta hänen pitää aikaisin oppia kääntymään sen puoleen,
joka voi kääntää rauhattomuuden rauhaksi.


N:o 6.

Ja nyt tahdon puhua talon lellilapsesta, nuorimmasta, kauniimmasta,
niinsanotusta «Tipsukasta», hänestä joka joka päivä valkoisilla
kätösillään panee sokurin isän ja äidin kuppeihin, -- kahvi ei muuten
maistuisi, -- hänestä, jonka pientä vuodetta ei vielä ole muutettu hänen
vanhempiensa huoneesta, hänestä, joka aina aamusin hiipii heidän
vuoteesensa, laskee kultakiharaisen päähyensä isänsä käsivarrelle ja
nukkuu siihen uudestaan. Jospa voisit nähdä kaksivuotisen Gabrielleni
suurine, vakavine, ruskeine silmineen, hienoine, hieman kalpeine mutta
sanomattoman suloisine kasvoineen ja viehättävine suloliikkeineen, niin
ihastuisit häneen kuten kaikki muutkin, sinä lellittelisit häntä kuten
me kaikki -- sitä meidän on vaikea olla tekemättä. Hän on pieni
hiljainen lapsi, mutta ihan toisenlainen kuin vanhin sisko.
Silmiinpistävänä ominaisuutena hänessä on kauneudenaisti; hänelle on
kaikki ruma ja epämiellyttävä tavattoman vastenmielistä ja hän mieltyy
erinomaisesti kaikkeen kauniisen. Mitä suloisin ylhäinen kasvojen ja
käytöksen ilme ovat syynä siihen, että siskot leikillä sanovat häntä
«pikku neidiksi», »pikku prinsessaksi». Henrik on oikein rakastunut
pikku siskoonsa, suutelee alinomaa hänen pikku kätösiään, ja kaikesta
sydämmestänsä rakastaa Tipsukkakin häntä. Muita hän vähä väliä kohtelee
sangen epäsuosiollisesti ja hyvä ystävämme assessori sanoo häntä milloin
«pikku armoksi», milloin «pikku epäarmoksi», muuten hänellä on montakin
nimeä Gabriellelle. Soisin hänen kerran ansaitsevan nimen
»rakastettavan»!

Rauha kaikille pienokaisilleni! Ei ole heistä ainoatakaan, johon ei
olisi kätketty oman hyveen ja kunnollisuuden alkua, ja samalla myöskin
vaarallisen pahan tavan siementä, joka voipi turmella Jumalan kauniin
kylvön. Kunhan meidän, heidän isänsä ja minun, hyvin onnistuisi hoitaa
niitä kalliita taivaan suomia vesoja! Mutta ah, lasten kasvatus ei ole
mikään helppo asia ja monet lukemani kirjat lasten kasvatuksesta ovat
ainoastaan vähäksi hyödyksi, lieneekö syy sitten minussa vai niissä. Ah,
usein en tiedä parempaa neuvoa kuin sulkea lapsi syliini ja katkerasti
itkeä hänen tähtensä tahi ilosta suudella sitä; ja luulen huomanneeni
sen vaikuttavan sangen paljon.

Koetan torua niin vähän kuin mahdollista; tiedän miten helposti sillä
tavalla karkoitetaan lapsuuden rohkeamielisyys ja viattomat ilot, ja
uskon ylipäänsä että jos vaan lakkaamatta kehitämme hyvyyttä,
lämmitämme, elvytämme ja valistamme, niin katoaa vähitellen pahe
itsestään.

Minä laulan paljon pienoisilleni; he ovat kasvatetut laulujen kaikuessa.
Tahdoin varhain ikäänkuin uittaa heidän sielujansa soitannon
sulosoinnuissa. Moni heistä, etenkin esikoiseni ja Eeva, ovatkin oikeita
soitonkiihkoilijoita, ja aina illan hämärtäessä he kokoontuvat
ympärilleni, jolloin minun täytyy laulaa heille pianon säestyksellä,
tahi antaa heidän itsensä laulaa pienet laulunsa säestäessäni heitä
pianolla. Henrikkini palkintona on, jos hän on ollut koko päivän oikein
tottelevainen, että illalla laulan hänen vuoteensa vieressä kunnes hän
nukkuu. Hän sanoo silloin näkevänsä niin kauniita unia. Usein myöskin
silloin juttelemme ja minä iloitsen erinomaisesti hänen puhtaasta,
vilkkaasta sielustansa. Rakentaessansa tulevaisuuden tuulentupia hän
aina sanoo: »Ja kun tulen suureksi ja olen valmistunut virkamieheksi ja
minulla on oma taloni, silloin, äiti, pitää sinun muuttaa minun luokseni
ja minulla on niin monta palvelijaa sinua palvelemaan ja sinä saat niin,
niin paljon kukkia ja kaikkea mitä vaan haluat, että elät juuri kuin
kuningatar; mutta iltaisin sinun pitää istua luonani ja laulaa minulle
kunnes nukun -- teethän sen?» Hänen sitten nukuttuaan tuulentupiin ja
lauluihin voin usein pitkät hetket istua siinä hänen vuoteensa ääressä
ja sydämmeni vallan paisuu ilosta ja ylpeydestä enkelini tähden. Ernst
väittää minun lellittelevän häntä; oi, ehkä teen niin; mutta varmaa on,
että vakavasti koetan olla sitä tekemättä. Muuten voin sanoa kaikista
pienokaisistani kuten eräs tuttavistani sanoi omistansa: he ovat
«parahiksi hyviä», s. o. he eivät ole kyllin hyviä taivasta varten.

Olen yksinäni tänä iltana; Ernst on maaherran luona; tänään on
syntymäpäiväni, mutta minä en ole sanonut sitä kenellekään, syystä että
mielelläni vietän hiljaisia kestejä omine ajatuksineni.

Miten tällä hetkellä kuluneet vuodet vierivätkään takaisin silmieni
eteen; on kuin olisin jälleen lapsuuteni kodissa, hyvässä, iloisessa,
armaassa kodissa. On kuin olisin taasen rinnallasi, ainoa, rakas
siskoni, kauniissa komeassa niittyjen ja kylien ympäröimässä talossa; me
katselisimme seuduille korkeista ikkunista ja iloitsisimme, että aurinko
paistaa mataloihin majoihin yhtä herttaisesti kuin suuriin saleihimme;
meistä olisi kaikki hyvin.

Elämä hymyili meille silloin, Cecilia, ja niin suruttomasti! Miten me
itkimme «les voeux téméraires»[1]ille ja »Feodorille ja Marialle»! Siinä
meidän surumme. Elämämme oli laulua, tanssia ja leikkiä iloisten
naapurien kanssa; sivistyneempien kanssa me ihailimme soitantoa ja
kirjallisuutta. Me luulimme olevamme hurskaita kun rakastimme niitä,
jotka rakastivat meitä ja me jakelimme yltäkylläisyydestämme
tarvitseville ympärillämme. Ystävyyden kaipuu oli meissä kiihkoisa,
ystävyyden hyväksi me aioimme kuolla; mutta rakkaudelle muka olimme
kiven kovat. Miten me teimme pilaa rakastajoistamme ja miten meidän oli
hauska esiintyä ankarina romaanisankarittarina! Miten me olimme
säälimättömät, ja -- miten rakastajamme helposti siitä lohtuivat! Niin
tuli Ernst Frank meille vieraaksi. Huhu taitavasta ja voimakkaasta
miehestä kulki hänen edellään ja käänsi silmämme häneen, sillä miten
onkaan, semmoista naiset miehissä rakastavat. Muistatko miten hän
kiinnitti puoleensa kaikki ajatuksemme, miten hänen jalo muotonsa,
voimakas, varma ryhtinsä, hänen vilpitön ja vakava, mutta aina kohtelias
käytöksensä ja puhetapansa ensin miellytti meitä ja sitten valtasi
meidät. Olisi voinut sanoa, että hän sekä siveellisesti että
ruumiillisesti oli lujalla pohjalla. Hänen syvä surupukunsa, miehekkään
tuskan hiljainen ilme, joka välistä näkyi hänen silmissään, oli sekin
osaltaan omiansa herättämään huomiotamme. Kuitenkin oli hän sinun
mielestäsi liian ankaran näköinen ja minä menetin pian hänen
läheisyydessään tavallisen rohkeuteni. Kun hänen tummat, vakavat
silmänsä olivat luodut minuun, oli niillä puoleksi lumoava puoleksi
masentava voima. Tunsin silloin itseni onnelliseksi, mutta olin
kuitenkin samalla tuskaantunut; liikkeeni olivat kankeat, käteni
kylmenivät ja tekivät kaikki toimitettavansa päin mäntyyn, enkä minä
koskaan ollut puheessani typerämpi kuin silloin kuin huomasin hänen
kuuntelevan. Liisa täti kerran antoi minulle seuraavan neuvon: «pikku
ystäväni, paina mieleesi mitä nyt sanon sinulle; jos joku mies pitää
sinua typeränä, niin se ei hänen mielestänsä mitään haittaa, mutta jos
hän luulee sinun pitävän häntä typeränä, -- silloin olet ainiaaksi
menettänyt hänen suosionsa». Olkoon nyt viimemainitun laita miten
tahansa -- olin kuullut erään terävän nuoren miehen sanovan sen
vaikuttavan itseensä kuin suolan rakeet heitettyinä tuleen -- mutta
varmaa on, että ensinmainitutkin sanat puhuivat totta, sillä typeryyteni
ei ensinkään Ernstin mielestä halventanut minua, ja miten sanomattoman
miellyttävä hän olikaan ollessansa lempeä ja ystävällinen! Päivä
päivältä suureni hänen valtansa ylitseni; olin ikäänkuin aina hänen
valvontansa alaisena! Kun hänen silmänsä säihkyivät ystävällisesti, kävi
ikäänkuin kevättuulahdus läpi sydämmeni; kun hänen katseensa synkistyi,
vaikenin minäkin ujona ja säikähtyneenä. Minusta tuntui välistä -- ja
minusta tuntuu vieläkin -- että jos hän minuun katsahtaisi ankarasti
noilla kirkkailla, eriskummallisen läpitunkevilla silmillään, niin
lakkaisi sydämmeni vallan sykkimästä. Enkä kuitenkin ole selvillä
rakastinko häntä. Niin, tuskinpa luulen sitä tehneeni. Kun hän oli
poissa, hengitin niin vapaasti ja keveästi, mutta hänen henkensä olisin
pelastanut omani kaupalla. Monessa asiassa olimme erimielisiä. Hän ei
ollut mieltynyt soitantoon, jota minä puolestani kiihkoisasti rakastin,
ja luettavasta olimme tykkänään erimieltä. Hän haukotteli lukiessani
lempirunojani, jopa välistä nauroikin, ja silloin minä olin vähällä
purskahtaa itkuun; minä vuorostani haukottelin hänen hyödyllisille,
opettavaisille kirjoilleen, jotka minun mielestäni olivat ikävämmät kuin
tohdin tunnustaakaan. Sitä ihannemaailmaa, jossa ajatukseni niin
mielellään liikkuivat, sitä hän piti vähäarvoisena ja kouraan tuntuva
todellisuus, jota hän elämästä etsi, se ei minua miellyttänyt. Kuitenkin
oli montakin kohtaa, joissa sielumme tapasivat toisiansa -- etenkin
siveellisyyskysymykset -- ja silloin oli meillä kummallakin siitä yhtä
paljon huvia. Siihen aikaan sinun, Cecilia, täytyi jättää minut; meidän
kohtalomme muuttui, mutta sydämmemme pysyivät ennallaan.

[1] Uhkarohkeat toivomukset tai pettävät lupaukset.

Eräänä päivänä oli kodissani paljon vieraita. Iltapäivällä heitin
sulka-rengasta Emil serkkuni kanssa, josta niin paljon pidimme ja joka
sen niin hyvin ansaitsi. En tiedä miten tapahtui, mutta Ernst vaihtoi
paikkaa hänen kanssansa ja joutui vastaheittäjäkseni. Hän näytti
tavattoman iloisalta ja minäkin tunsin olevani vapaampi kuin
tavallisesti hänen seurassansa. Hän heitti oivallisesti ja varmasti
liitelevän renkaan, mutta joka kerran vähän liian kauas taakseni, niin
että minun täytyi peräytyä pari askelta saadakseni sen. Niin minut
karkoitettiin huomaamattani iloista leikkiä laskien pitkän huonejonon
lävitse, kunnes olimme kaukana muusta seurasta ja kahdenkesken. Silloin
lopetti Ernst äkkiä leikin ja muuttui vakavaksi. Aavistin pahaa ja
olisin mielelläni juossut kauas, kauas pois, mutta olin ikään kuin
halvaantunut. Silloin puhutteli Ernst minua niin herttaisesti, niin
vakavasti ja sanomattoman hellästi, että hän veti puoleensa sydämmeni ja
minä tartuin, vaikka vavisten, hänen ojennettuun käteensä ja melkein
tietämättäni suostuin hänen rinnallansa vaeltamaan elon tietä. Olin
silloin vastikään täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Armaat vanhempani
hyväksyivät tyttärensä valinnan ja liiton niin yleisesti arvossa pidetyn
ja kunnioitetun miehen kanssa -- jonka sitä paitsi arveltiin vielä
kerran onnistuvan päästä valtion virkojen korkeimmille kukkuloille, --
ja Ernst, jonka luonteenmukaista on kaikessa pyrkiä joutuisasti
eteenpäin, sai aikaan sen, että kohta sen perästä vietettiin häämme.

Moni sukulaisistani oli kuitenkin sitä mieltä, että minä tämän liiton
kautta vaivuin vähän alemmaksi. Sitä mieltä en minä ollut, --
päinvastoin. Minä olin ylhäistä sukua, minulla oli ylhäisiä sukulaisia,
olin kasvatettu loistavassa seurapiirissä, ylellisyydessä ja
suruttomuudessa ja minulle oli opetettu kaikki pintapuolinen
seurustelukyky. Hän oli mies, joka oli itse raivannut elämänsä tien ja
rehellisesti ponnistaen voimiansa ja luopuen monesta nautinnosta
kohottanut isäinsä kodin sen rappiotilasta sekä turvannut äitinsä ja
siskojensa tulevaisuuden. Hän oli itsetietoinen, selväjärkinen ja hyvä
mies, -- niin, *hyvä*, sen käsitin yhä selvemmin, mitä syvemmälle pääsin
välistä vähäsen katkeran kuoren lävitse tunkeutumaan hänen olemuksensa
ytimeen, -- tunsin olevani kovin pieni ja mitätön hänen rinnallansa.

Ensimmäisen aviovuoteni elimme vanhempiemme luona, he vaativat sen
Ernstiltä ja jos vaan olisin tuntenut olevani vähän enemmän hänen
vertaisensa ja ollut varmempi siitä että voin olla hänelle mieliksi,
niin ei olisi mitään puuttunut onnestani. Kaikki miltei kantaneet minua
käsillään, ja ehkä juuri senvuoksi Ernst esiintyi verraten jäykkänä.
Minä olin hellien vanhempieni lellilapsi, olin ajattelematon ja arka, ja
olen vieläkin. Sinä aikana Ernstin vaikutuksesta elämän tosi ihanuus ja
vakavuus yhä enemmän selveni minulle. Avioliitto ja koti, isänmaa ja
maailma niin ikään koittivat silmissäni, ja niiden suhde ja pyhä tärkeys
selvisi minulle. Ernst oli opettajanani. Katsahdin ylös häneen
rakkaudella, johon sekaantui vähäsen pelkoakin.

Kuinka monta suunnitelmaa niinä kesäpäivinä tehtiinkään, suunnitelmaa,
joiden toteutumista haaveellinen mieleni hartaasti toivoi. Niistä oli
jalkamatka Ruotsin länsipuolella olevaan maahan yksi Ernstini
lempituumia. Hänen äitinsä -- jonka muistoksi pikku Petrea on saanut
vähän kummallisen nimen -- oli norjalainen, ja rakas muisto hänestä oli
ikäänkuin kietonut yhteen ne tunturit ja laaksot, joista hän niin paljo
oli kertonut pojalleen kuin jostakin ihmeen kauniista satumaailmasta. Ne
muistot ovat haavemaailman kaltaisia Ernstin sielussa, niihin hän
syventyy halutessaan virkistystä ja virkistyttäessään tulevaisuutensa
toiveita. «Ensi vuonna matkustamme!» huudahti Ernst silloin ja me
suunnittelimme kartalla matkamme, jopa olin minä jo selvillä mimmoisen
puvun teettäisin itselleni kun hänen kumppaninansa kävisin «meren
ympäröimässä Norjassa». Ah! minulle tulivat kohta toisenlaiset matkat!

Samana vuonna juuri esikoiseni näki päivän valon, ja kaunis poikani
anasti rakkauteni ja ajatukseni niin, että Ernst oli vähällä tulla siitä
kateelliseksi. Kuinka usein hiivinkään öisin katselemaan häntä, kun hän
nukkui. Hän oli vilkas, levoton lapsi; minä sen vuoksi erityisesti
nautin nähdessäni hänen siinä uinailevan; ja miten ihmeen ihana hän oli
nukkuessaan! Kaiket yöt olisin voinut viettää kumarruksissa hänen
kätkyensä ylitse. Niin pitkälle, Cecilia, olin siis päässyt romaanin
suhteen, jolla nuoruudessamme ravitsimme sieluamme ja sydäntämme. Mutta
koitti toiset ajat. Ensiksi suuri muutos vanhempieni
varallisuussuhteessa, joka niin paljon vaikutti meidän oloihimme, sitten
minulle monta pientä vaivaa loppumattomiin asti, huolia, sairautta!
Olisin menehtynyt sekä ruumiillisesti että henkisesti, ellei Ernst olisi
ollut niin lujaluontoinen. Hänen luonteensa mukaista oli vastustaa
virtaa ja hänelle oli tavallaan mieleistä taistella sitä vastaan ja
voittaa vastoinkäymiset. Vuosi vuodelta hän otti yhä enemmän työtä
niskoillensa ja hänen onnistui vähitellen, mitä suurimmalla ahkeruudella
saada talonsa jälleen jotensakin hyvinvoivaksi. Ja miten äärettömän
hyvästi, miten hellästi hän tuki minua niinä hetkinä, jolloin ilman
häntä tunsin itseni kovin onnettomaksi! Miten monta yötä hän onkaan
valvonut minun tähteni, miten usein hän onkaan sylissään tuudittanut
uneen itkevää lastansa! Ja jokainen lapsi, joka tuli lisäämään hänen
työtänsä, hänen huolenpitoansa, otettiin aina iloisesti vastaan Jumalan
armolahjana, ja sen tulo oli kodille juhla. Kuinka paljon onkaan hänen
voimansa ja luottamuksensa vahvistanut minun voimiani! Kun pikku
Gabrielle syntyi, olin aivan kuolemaisillani ja luja uskoni on, että
ilman Ernstin hoitoa olisi hauta minut korjannut monien pienokaisteni
luota. Siinä suuren heikkouden tilassa, joka sitten seurasi ja jota
kesti monta kuukautta, kosketti jalkani ani harvoin lattiata, sillä
Ernst kantoi minut minne vaan halusin. Hän oli vallan uupumaton ja
hyvyyttä ja kärsivällisyyttä hän osoitti loppumatta sairaalle
puolisolleen. Enkö sitten terveenä pyhittäisi elämääni hänelle? Ah,
kyllä! senhän tahdon, sen tahdon. Jospa vaan kykyni olisi yhtä vahva
kuin tahtoni! Tiedäpäs Cecilia mikä usein tuottaa minulle huolia: en ole
mikään hyvä säästäjä eikä minulla ole taipumusta niihin huolenpitoihin,
joista kodin varallisuus niin paljon riippuu, enkä niitä muistakaan.
Etenkin on huoli jokapäiväisestä ruuasta minulle vastenmielinen; minulla
on itselläni huono ruokahalu ja minusta tuntuu raskaalta iltasin mennä
levolle ja aamulla herätä ajatukset kohdistuneina ruokiin. Kaikki tuo
vaikuttaa sen, että miehelläni ei ole sitä kodin mukavuutta, jota
hänellä oikeastaan olisi syytä vaatia. Tähän asti on kivulloisuuteni,
lastenhoito ynnä varattomuutemme olleet minulle hyväksyttävänä
puolustuksena; nyt ne eivät enää kelpaa, kun olen terve jälleen ja
suurempi varallisuuskin sallii enemmän apulaisia talossamme. Niin
koetankin vakavasti täyttää tehtäväni; mutta voi! -- miten hauskaa on,
kun pikku Louise kasvaa niin suureksi, että voin laskea osan
taloustaakasta hänen hartioilleen! Kuvittelen lasteni kantavan sen
erityisen viehkeästi.

Täytän tänään kolmekymmentäkaksi vuotta ja minusta tuntuu kuin astuisin
uuteen elämän jaksoon; nuoruuteni on takanani; astun nyt keski-ikään ja
tunnen sangen hyvin mitä sillä ja miehelläni on oikeus vaatia minulta.
Syntyköön minussa uusi ja voimakkaampi ihminen! Jumala auttakoon minua
ja osoittakoon Ernst lempeyttä horjuvalle puolisolleen! Ernstillä
pitäisi olla vilkkaampi vaimo. Hermoheikkouteni tekee minut ärtyiseksi
ja vaikuttaa, että tunnen itseni helposti häirityksi. Hänen toimekas
luonteensa häiritsee minua usein vallan tavattomasti. Minä voin esim.
joutua vallan tuskalliseksi nähdessäni hänen terävästi katselevan
seinään tahi jotakin muuta esinettä; kuvittelen mielessäni silloin heti
oven siitä aukenevan, tahi jonkun muun muutoksen tapahtuvan ja minä olen
niin kovasti levon tarpeessa.

Kodissamme tapahtuu kohta muutos, josta olen vähäsen levoton. Meille
tulee pienokaistemme kotiopettajaksi eräs filosofian kandidaatti Jakob
Jacobi. Kesäaikana hänen tulee ottaa huostaansa huimapää poikani ja
opettaa hänen sisarillensa kirjoitusta, piirustusta ja laskentoa;
syksyllä hänen pitää viedä esikoiseni äidin kodista suureen
kasvatuslaitokseen. Minä pelkään tätä uutta perheenjäsentä; hänestä voi
tulla pahakin rauhanhäiritsijä, ellei hän ole sopiva. Kuitenkin, jos hän
on hyvä ja kunnollinen, niin hän on minun puolestani sydämmellisesti
tervetullut, avuksi etenkin ikävässä kirjoituksen opetuksessa
ijankaikkisine: «Henrik istu hiljaa!» -- «Pidä kunnolla kynää,
Viisuseni!» -- «Katso kaavakirjaan Leonore!» -- «Muista pilkut ja
viivat, Eeva!» -- «Petreaseni, älä tuhri kirjaimiasi nenälläsi!» Sitä
paitsi alkaa esikoiseni piankin halveksia latinan kieliopin
taitamattomuuttani ja Ernstiä pahoittaa yhä enemmän hänen
vallattomuutensa. Hän rupeaa lukemaan Jacobin johdolla maaherra
Stjernhökin pojan Niilo Gabrielin kanssa, joka on erittäin vakava ja
harvinaisen hyvä poika, jonka toivon suuresti voivan vaikuttaa hyvää
Henrikkiini.

Kandidaatin on mieheni ystävä, kunnon piispa B. lämpimästi suosittanut
meille. Ja kuitenkin kuuluvat hänen urhotyönsä yliopistossa olevan
kaikkea muuta paitsi kiitettävää laatua. Hän on saanut periä sievän
summan kolmelta vanhalta tädiltä, jotka olivat hänen kasvattaneet ja
myöskin hyvin lellitelleet, mutta hyväluuloisuutensa kautta hän on
lyhyessä ajassa hävittänyt kaikki. Ylipäänsä hän on ollut käytökseltään
huikentelevainen. Piispa B. ei sitä salaa, mutta sanoo pitävänsä paljon
hänestä, kiittää hänen hyvää sydäntänsä, hänen mainiota
opettaja-kykyänsä ja pyytää meitä kohtelemaan häntä niin kuin omaa
poikaamme konsanaan. Saapi sitten nähdä ansaitseeko hän niin
sydämmellistä kohtelua. Minä kyllä tunnustan äidin rakkauden hänen
suhteensa vielä kokonaan uinailevan.

Se vieras ei minua kuitenkaan niin pelota kuin toinen vierailu, joka
kohta uhkaa minua. Olet kyllä kuullut puhuttavan everstinrouva S:stä,
ihanasta Emiliestä, mieheni «entisestä lemmitystä»; siksi häntä sanon
pieneksi kostoksi kaikesta siitä levottomuudesta, jonka hänen oivalliset
ominaisuutensa -- jotka käyvät vallan päinvastaiseen suuntaan kuin minun
-- ovat saattaneet minulle. Hän on jo monta vuotta ollut leskenä, on
kauan elänyt ulkomailla ja aikoo nyt kotimaahan palatessaan käydä
luonamme. Ernst on aina ollut hänen ystävänsä, vaikka kerran saikin
häneltä rukkaset. Se on jalo ominaisuus Ernstilläni -- eikä suinkaan
harvinainen hänen sukupuolessansa -- ettei kielto saattanut häntä
kylmäksi rukkasten antajaa kohtaan. Päinvastoin hän aina lausuu ilmi
mieltymyksensä Emiliehen, eikä ole lopettanut kirjeenvaihtoansa hänen
kanssansa; eikä minulla, joka saan lukea kaikki heidän kirjeensä, ole
syytä sanoa muuta kuin tunnustaa hänen olevan harvinaisen älykkään ja
terävän naisen. Mutta siitä huolimatta olisin mieluummin ollut lähemmin
tutustumatta häneen, sillä minusta mieheni «entisellä lemmityllä» tuntuu
piilevän jotakin kylmää sydämmessä ja pelkään, ettei omani milloinkaan
lämpene häntä kohtaan.

Kello lyö kymmenen. Vasta kello 12 aikana Ernstini palaa. Jätän sinut
nyt Cecilia ryht.... ilmaisenko sinulle salaisuuteni? Tiedäthän että
suurin huvini ennen aina oli jonkun hyvän romaanin lukeminen; mutta sen
huvin olen saanut jättää vallan sikseen, sillä jos kerran olen saanut
mieltäkiinnittävän romaanin käsiini, on minun kovin vaikea jättää sitä
ennen kuin olen joutunut sen viimeiseen sivuun; mutta se ei sovi
minulle; ja kun rouva Staëlin Corinnan vuoksi kaksi päivällistä, iso
pesu ja sen seitsemän pikku tointa menivät männikköön ja kotirauhani oli
joutua haaksirikkoon, päätin jättää kaiken romaaninlukemisen sikseen,
ainakin toistaiseksi. Mutta niin suuri on minulla jonkunlaisen
kirjallisen nautinnon tarve, että, kun en enää lue romaaneja, olen
ruvennut -- itse semmoista kirjoittamaan. Niin, Cecilia! Nuoruuden
taipumukset eivät jätä minua keskellä jokapäiväisen elämän toimia ja
proosallisia huolenpitoja; ja samat kukat, jotka elämäni aamuhetkinä
tuoksuivat niin ihanasti, ne pyrkivät muistissani uudestaan kukkimaan ja
kiertymään virkistäväksi seppeleeksi vanhenevaan päähäni. Iloiset
päivät, jotka vietin kanssasi, ajatusten vaihto, hauskat kepposet, --
sillä siltä ne tuntuvat minusta nyt, enemmän kuin silloin, -- jotka
saivat nuoruutemme niin ihanaksi, niin iloiseksi ja reippaaksi, ne minä
tahdon kuvata paperille, ennenkuin ne vuosien kuluessa haihtuvat
muististani. Se työskentely huvittaa ja vahvistaa minua ja kun
väsymyksestä ja ikävästä rasittuneena saan päiväni iltaan ja
heikkohermoisuudesta hammastani rupeaa pakottamaan, niin ei mikään sitä
niin haihduta kuin pienen romaanini kirjoittaminen. Juuri tänä iltana se
vaivaa minua tavallista enemmän, niin että tahdon käyttää vaaratonta
rauhoitusainettani. Ei kuitenkaan Ernst saa nähdä minun valvovan, olen
luvannut hänelle sen. Hyvää yötä, Cecilia kulta!»

Tahdomme pistää tähän pienen kuvailun kirjoittajasta, Henrikin, Louisen,
Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen äidistä.

Hän ei ollut kaunotar, mutta luonto oli antanut hänelle jalon vartalon,
joka vieläkin oli hieno ja hoikka kuin nuoren immen. Kasvonpiirteet
olivat säännöttömät, mutta suu sievä ja suloinen, huulet kauniit,
vaalean punaiset, hipiä valkoinen ja vaaleansiniset silmät lempeät ja
ystävälliset. Hän oli erittäin suloliikkeinen, hänen kätensä olivat
kauniit -- joka naisille on tärkeätä -- eikä hän niitä turhaan
näytellyt, ja se seikka kaunistaa naista vielä enemmän. Hän pukeutui
aistikkaasti, melkein aina vaaleaan, joka ynnä heikko ruusun tuoksu,
jota hän rakasti ja aina käytti, saattoi hänen olemukseensa jotakin
viehkeätä ja miellyttävää. Häntä miltei voisi verrata kuutamoon. Hän
liikkui hiljaa ja hänen äänensä oli sointuvan suloinen, mikä
Shakespearen mukaan on naisten oivallinen ominaisuus. Tahtoisimme nähdä
hänet levähtämässä pehmeällä sohvalla, kukkiaan hoitamassa tahi
hyväilemässä lastaan, mutta tuskin voisimme kuvailla häntä häärimässä
suuressa taloudessa toimineen ja palvelijoineen ja lisäksi monen lapsen
kasvattajana. Ja kuitenkin oli rakkaus ja velvollisuuden tunto saattanut
hänet toimimaan uralla, joka oli hänen luonteensa taipumuksille vallan
vastakkainen; mutta aikaa myöten oli monikin niistä huolenpidoista
tullut hänelle todellakin rakkaaksi. Kaikki, joka koski lapsia, koski
läheisesti hänen sydäntänsä; kodissa vallitsi järjestys, rauha ja
sulous. Liinavaatekaapin sisällys oli hänelle kallis; lumivalkea
pöytäliina riemastutti hänen sydäntänsä. Harmaita liinavaatteita, pölyä
ja kärpäsiä hän vihasi -- niin paljon kuin hän voi vihata. Ja nyt
edelleen kertomuksessamme.

Jätimme äsken Elisen käsikirjoituksensa luo, se kiinnittikin hänen
huomionsa siihen määrin, että hän ei kuullut kellon lyövän kahtatoista.
Hän vallan säikähti kuullessaan miehensä tulevan. Helppo olisi Elisen
ollut heittää käsikirjoitus laatikkoon ja ruveta riisumaan; hän olikin
vähällä tehdä niin, mutta malttoi äkkiä mielensä. «En ole vielä
milloinkaan salannut tekojani Ernstiltä» -- ajatteli hän -- «enkä aio
ruveta sitä tänään tekemään», ja hän istui liikkumatta kirjoittamassa,
kunnes hänen puolisonsa astui huoneesen.

«Mitä? vieläkö valveilla ja kirjoittamassa?» lausui hän tyytymättömän
näköisenä. «Niinkö pidät lupauksiasi, Elise?»

«Suo anteeksi Ernst! Minä vallan unohduin tähän.»

»Ja mistä syystä? Mitä sinä kirjoitat? Ei, annapas minun katsoa! Mitä!
luulenpa sen olevan romaanin! Mitä hyötyä siitä on?»

«Hyötyäkö? Ah! se huvittaa minua.»

«Huvituksillakin pitää olla järkeä ja tarkoitusta eikä minua ensinkään
huvita, että sinä valvot yöt ja turmelet silmäsi kurjan romaanin tähden.
Olisipa meillä nyt takassa valkea, niin polttaisin koko lorun!»

«Paljoa parempi olisi, jos menisit maata ja kiltisti lukisit
iltarukouksesi, kuin toimittaisit semmoisen rovion. Oliko sinulla
hauskaa maaherran luona?»

«Tahdot sotkea asian! Katso minuun, Elise; olet kalpea, valtasuonesi
tykyttää! Lukea iltarukoukseniko? Minun tekisi mieleni lukea sinulle
lakia, minun juuri. Onko järjellistä ja ymmärtäväistä valvoa noin, tulla
kalpeaksi ja uupuneen näköiseksi sen vuoksi, että kirjoitat jotakin,
joka ei kelpaa mihinkään? Oikeinpa suutun, että voit olla niin hupakko
ja lapsellinen. Mitä hyödyttää matkustaa kylpylaitoksiin, kysyä neuvoa
lääkäreiltä idästä ja lännestä, puuhata ja ahkeroida terveyden
säilyttämiseksi tai takaisin voittamiseksi, kun teet kaiken voitavasi
turmellaksesi sen!»

«Ernst, älä ole noin totinen! Älä katsele minuun noin ankarasti tänä
iltana, Ernst; ei tänä iltana!»

«Niin», lausui laamanni äkkiä leppyneenä, «siitä syystä että tänä
päivänä kolmekymmentäkaksi vuotta sitten synnyit maailmaan, luulet
itselläsi olevan oikeuden olla oikein lapsellinen.»

«Anna sen sitten mennä lapsellisuuden laskuun!» lausui hymyillen Elise,
vaikka kyynel kimelsi silmänurkassa.

«Anna mennä, anna mennä! Niin kyllä luulen, kaiken pitää mennä
umpimähkään, kunnes menee päin mäntyyn! Minun tekisi mieleni sitoa
tukkuun kaiken maailman romaanit ja romaaninkirjoittajat ja sitten
hävittää ne. Ennen ei maailma tule järkeväksi etkä sinäkään. Muuten on
hyvä, että tapasin sinut hereillä, sillä muuten olisin herättänyt sinut,
ainoastaan näyttääkseni sinulle, ettet voi salata minulta mitään, et
edes sitä, kuinka vanhaksi tulet. Tästä saat nyt rangaistuksen häijystä
salaamisaikeestasi.»

«Ah! Walter Scottin romaanit! Ja vieläpä korupainoksena! Kiitos! Kiitos,
hyvä, paras Ernst kulta! Mutta sinäpä oivallinen lainsäätäjä, sinä!
Yllytät siihen mitä juuri moitit.»

»Lupaa minulle ainoastaan olla yöllä lukematta tahi kirjoittamatta
romaaneja! Muistele miten monelle terveytesi on kallis. Luuletko minun
niin suuttuneen, ellet olisi minulle niin rakas? Etkö sitä käsitä? Parin
vuoden perästä, Elise, kun lapset ovat kasvaneet suuremmiksi ja sinä
olet vahvistunut, huvitellaan kesällä oikein runsain määrin ja tehdään
tuo ennen aiottu Norjan matka. Sinun pitää saada hengittää raitista
tunturi-ilmaa, nähdä ihanat laaksot ja meri -- se tekee sinulle enemmän
hyvää kuin kaiken maailman kylpymatkat! Mutta tule nyt, mennään
katsomaan lapsia; emmehän me herätä heitä; minulla on sitä paitsi
vapaaherrattaren antamia konvehteja kunkin päänaluselle pantavaksi.
Tuossa on sinulle renettiomena!»

Puolisot menivät lastenkamariin, jossa vanha, uskollinen suomalainen
palvelija Pirkko makasi lohikäärmeen tavoin vartioiden aarteitaan.
Lapset nukkuivat kuin -- lapset. Laamanni silitti pojan kaunista
kähäräpäätä ja kutakin pientä tyttöstään hän suuteli rusoposkelle.
Sitten vanhemmat menivät jälleen huoneesensa. Elise meni nukkumaan;
hänen miehensä istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, mutta siten että
samalla oli hänelle valonvarjostimena. Hänen kynänsä hiljainen
rapiseminen ikäänkuin tuuditti Eliseä uneen; kellon lyödessä kaksi hän
heräsi ja silloin hänen miehensä vielä kirjoitti. Harvat soivat
itselleen niin vähän lepoa kuin Ernst Frank.



Kandidaatti.


Oli hämärä. Lapset leikkivät salissa «käydä ja kääntyä» ja juoksivat
iloisesti joka nurkassa, kun äkkiä portin eteen seisattuvat kyytikärrit
vaikuttivat iloiseen lapsijoukkoon kuin kylmä vesisuihku
mehiläisparveen. Lapsiparven emo, pieni viisas Louise, asettui kiireesti
ikkunaan ja hänen ympärillään kurkoitti neljä muuta pientä päätä,
läähättäen, hikisinä, uteliaina ja sysien toisiansa syrjään innoissaan
saada nähdä tulijaa. Eräs herra hyppäsi keveästi kärryistä, lapset eivät
voineet nähdä oliko hän vanha vai nuori, mutta he näkivät laamannin
kiireesti astuvan ulos portista, puristavan tulijan kättä ja vievän
hänet sisälle. Pienenlainen, kapea matka-arkku kannettiin sitten sisään.
Silloin läksi parvi uudestaan lentoon ja laskeutui äidin luokse kaikin
äänilajein kuiskauksesta kovaan huutoon ilmoittamaan hänelle
«kotiopettajan» nyt varmaankin saapuneen. Elise, jolla oli vieraita,
rauhoitti lapset sanoen: «niin, niin» ja «vai niin» ja katsellen heihin
ystävällisin, hillitsevin katsein. Viisu malttoi pian mielensä ja näkyi
huomaavan unohtaneensa arvokkaisuutensa; hän istahti kuten isot ainakin
hiljaa ja sävyisesti vanhojen läheisyyteen. Toiset lapset sykertyivät
nurkkaan kuiskailemaan ja tuumiskelemaan, ja Petrean nenän nähtiin usein
uteliaasti tirkistävän esiin pienestä joukosta.

Laamanni oli lähettänyt sanan rouvalleen odotetun vieraan tulosta ja
tiedon että tämä tulee heti tervehtimään talon emäntää, kun vaan ensin
on muuttanut vaatteita. Toinen lähetti tuli heti sen perästä pyytämään
käherrysrautaa kandidaatille.

«Tuopa siunatun pitkä pukeutuminen!» arveli Elise monta kertaa sinä
runsaana tunnin odotusaikana ja tunnustaa täytyy, että hänenkin nenänsä
yhtä kertaa useammin kääntyi samaan suuntaan kuin Petreankin.

Vihdoin kuului kahden herran astuntaa salin lattialla ja vierashuoneen
ovesta astui sisään hauskan ja iloisen näköinen, noin kahdenkymmenen
ikäinen nuori mies, jonka sopusuhtaiseen pyylevähköön vartaloon liittyi
sievän muotoinen säärivarsi ja sirokenkäinen jalka, ja jonka tukka oli
käherretty ihan viimeisen muodin mukaan. Siinä oli kandidaatti. Hän
silmäili ensin jalkaansa, sitten talon emäntää ja lähestyi häntä sulavan
varmasti, näyttäen siinä erittäin valkoisen hammasrivin. Eau de Portugal
hajuveden tuoksua levisi huoneesen. Laamanni, joka seurasi häntä ja
jonka yksinkertainen käytös ja ryhti oli uuden vieraan esiintymistavan
suurena vastakohtana, esitti: «kandidaatti Jacobi!» Lausuttiin muutamia
epäselviä kohteliaisuuksia ja sitten painettiin puuta. Lapset tulivat
esille tervehtimään. Henrik katseli iloisesti ja tuttavallisesti tulevaa
opettajaansa; Viisu kumarsi hyvin juhlallisesti ja astui pitkän askeleen
taaksepäin, kun kandidaatti enemmittä mutkitta aikoi suudella häntä.
Petrea pani nenänsä pystyyn ja katseli häntä uteliaasti ja nenäkkään
näköisenä. Kandidaatti otti ystävällisesti selvää kaikista, puristi
heitä kädestä, uteli kaikkien nimiä, katsahti sitten peiliin ja
järjesteli kiharoitansa.

«Mimmoisen olemme saaneetkaan?» arveli Elise salaa peläten. «Onhan hän
keikari, oikea keikari! Kuinka voikaan piispa B. valita hänet
opettajaksi lapsiraukoilleni. Hän enemmän muistelee itseään ja katselee
peilistä kuvaansa kuin välittää heistä. Tuo komea koruneula on
väärennetyistä jalokivistä. Hän nauraa näyttääksensä meille valkoiset
hampaansa. Oikea keikari! Ehkä narrikin! Nyt hän taasen katselee
peiliin!»

Elisen katse etsi miehensä silmiä, mutta ne näkyivät häntä karttavan.
Niissä ilmeni vähäsen tyytymättömyyttä ja epätietoisuutta. Kandidaatti
ei sitä vastoin ollut ensinkään hämillään, vaan istui vapaasti
nojatuolissa ja tarkasteli tutkivaisesti kolmea naista, jotka
silminnähtävästi olivat perheen vieraita. Vanhin heistä, joka ahkeraan
kutoi sukkaa, oli ijältään vähän viidennellä kymmenennellä ja näytti
olevan erittäin tyyni, selvä ja hyväluontoinen. Laamanni Frank
keskusteli paljon hänen kanssansa. Molemmat toiset eivät näyttäneet
vielä ehtineen kahteenkymmenenteen ikävuoteensa. Kandidaatti oppi heissä
tuntemaan neiti Evelina Berndesin ja hänen kasvattityttärensä Kaarinan
ja Lauran. Lauralla oli aina joku lapsista polvellaan, ja kandidaatti
katseli häntä ahkeraan ja mielihyvällä. Sievoisen näyn muodostikin Laura
pieni kaunis Gabrielle polvellaan, edellinen koristaen jälkimäistä
kukilla, rannerenkailla, kaula vitjoilla ja muulla, millä itse oli
koristettu. Keskustelu muuttui pian yleiseksi ja erittäin sujuvaksi. Se
oli kandidaatin ansio, hän kun kertoi niin sujuvasti ja hauskasti
muutamista yliopiston mainioista opettajista, josta hän juuri oli
tullut. Elisen mainitessa erästä kuuluisaa miestä, jota hän toivoisi
saavansa nähdä, mainitsi kandidaatti vastikään piirustaneensa hänen
kuvansa ja riensi Elisen pyynnöstä heti noutamaan sen. Hän palasi laukku
kainalossa ja se sisälsi paljo piirustuksia ja maalauksia, joukon
muotokuvia ja maisemia, kaikki hänen tekemiänsä. Ne osoittivat tekijällä
olevan taitoa ja olivat seuralle suureksi huviksi. Monen muotokuvan
alkukuva siinä tunnettiin, tunnettiinpa niiden joukosta kandidaatti
itsekin. Lapset vallan, riemuitsivat ja tunkeilivat innoissaan pöydän
ympärille. Kandidaatti nosti heidät syliinsä ja näkyi hyvin tahtovan
huvitella heitä. Niinpä lapset melkein unohtivat, että kandidaatti oli
heille vallan uusi tuttava; ainoastaan Louise pysyi vähän jäykän
arvokkaana ja «Tipsukka» osoitti hänelle vielä sangen paljon
epäsuosiota. Erittäin olivat lapset mieltyneet erääseen kuvaan, joka
kuvasi naista polvistuneena ruusupensaan luona poimimassa siitä kukkia,
ensin kuitenkin laskettuaan vieressä olevalle haudalle lyyrynsä.

«Oi, miten hän on suloinen, miten ihmeen kaunis!» Petrea ei voinut
kääntää silmiään siitä, jota kandidaattikin näkyi isänylpeydellä
katselevan, se kun oli hänen pienen kokoelmansa kaunistus.

Tavallisesti lapsiparvi iltasin meni nukkumaan kello kahdeksan, joka
seikka kerran saattoi iltavirkun Petrean lausumaan, että «yö on
kuitenkin pahin, mitä Jumala on luonut». Palkaksi siitä keksinnöstä
Viisu loi häneen nuhtelevan katseen ja sanoi: «ei saa puhua sillä
tavoin!» Mutta tämän merkkipäivän kunniaksi lapset saivat luvan syödä
illallisensa vanhempien seurassa ja valvoa yhtä kauan kuin muutkin.

Tämä lupaus, kandidaatti, maalaukset, kaikki oli vallan omiansa kovasti
elvyttämään lasten elinvoimia. Rohkenipa Petrea pöydässä keitettyä kanaa
syödessä ehdottaa kandidaatille, että vetämällä rintakoukkua arpoisivat
naisen ruusupensaan luona, jolloin hän -- jos onni olisi hänen
puolellaan -- korvaukseksi piirustaisi kandidaatille taulun, joka
kuvaisi jonkinmoista temppeliä. Viisua näytti ehdotus vallan hävettävän
ja hän pudisti moittien pientä viisasta päätään siskolleen. Äiti
vakavasti vastusti Petrean ehdotusta. Petrea rukka punastui ja näkyi
hieman häpeävän, kun äiti häntä nuhtelevasti katseli, mutta toinnuttuaan
ensi hämmästyksestä, oli kandidaatti kyllin hyväluontoinen iloisesti
suostumaan ehdotukseen ja innokkaasti väittämään, että asian piti mennä
menojaan. Hän mittasi silminnähtävän tarkasti sormen-sijan pituuden ja
kun hän oli «lukenut kolmeen», piti vedettämän! Äiti toivoi salaa hänen
asettavan niin että itse voittaisi. Mutta ei! huippulasta, pääpuoli jäi
kun jäikin Petrealle, joka vallan huudahti ilosta. Illallisen jälkeen
vanhemmat kovasti vastustivat vedon maksamista, mutta kandidaatti piti
puoliaan niin iloisesti ja innokkaasti, että -- asia jäi sikseen ja
Petrea, onnellisin kuolevaisten joukossa, sai omanaan viedä pois
ruusupensaan luona polvistuvan, mutta hän sai sitäpaitsi äidillisen
varoituksen, joka seoitti monta kyyneltä hänen ilonsa maljaan.
Kandidaatti oli kuitenkin ystävällisyydellään lapsia kohtaan erittäin
miellyttänyt vanhempia.

«Ken tietää», sanoi Elise miehelleen, «ehkä hänestä vielä tulee oikein
hyvä. Kyllähän hänelläkin on vikansa, mutta kai hänellä on hyvätkin
puolensa. Hänen silmissänsä ja äänessänsä on jotain erittäin
miellyttävää. Mutta tuosta peiliin katsomisesta meidän todellakin täytyy
vieroittaa häntä.»

«Minä luotan ystävääni B:hen», vastasi laamanni. «Kyllä hänelläkin on
arvonsa. Tuon turhamaisuuden ja keikarimaisuuden me kyllä aikaa myöten
saamme häviämään. Kyllä hänestä vielä tulee oiva mies! Elise kulta, ole
sinä vaan ystävällinen hänelle ja laita niin, että hän tuntee olevansa
meillä kuin kotonaan.»

Lapset makuukamarissaan arvostelivat myöskin kandidaattia.

«Minusta hän on paljon kauniimpi kuin isä!» lausui pikku Petrea.

«Minusta», lausui nuhtelevasti Viisu, «ei kukaan voi olla isää
täydellisempi!»

«Tietysti ei, paitsi äiti!» huudahti Eeva vuoteeltaan.

«Ah!» lausui Petrea, «minä pidän hänestä niin paljon; hän on antanut
minulle tuon kauniin taulun! Tiedättekö minkä panen sille nimeksi? Ruusu
on hänen nimensä ja minä kerron teille hänestä pitkän sadun! Oli
kerran...»

Kaikki siskot höristivät korviaan, sillä Petrea osasi kertoa hauskempia
ja parempia juttuja kuin kukaan heistä. He sanoivat sen vuoksi keskenään
Petrean olevan erittäin taitavan, mutta Viisu pelkäsi kovasti Petrean
saavan vihiä siitä, jonkatähden hän nytkin osoittamatta vähintäkään
ihastusta kuunteli Petrean kertomusta, joka kuitenkin oli kyllin
jännittävä pysyttääksensä pientä kuulijakuntaa valveilla puoliyöhön
asti.

«Kuinka nyt käynee minun hillovarastoni?» arveli Elise itsekseen,
nähdessään sitä paljoutta, jota kasattiin kandidaatin lautaselle. Mutta
kun hän illalla näki pikku Gabriellen tuttavallisesti ja vapaasti
repivän kandidaattia kiharoista, kun hän näki hänen ottavan osaa lasten
leikkeihin, siten antaen niille enemmän arvoa, kun hän näki hänen,
varustettuna suurella paperitötteröllä, jonka nimitti «sakottajaksi»,
hosuvan niitä lapsia, jotka laskivat väärin, sillä herättäen mitä
suurinta innostusta ja riemua, silloin hän ajatteli: «syököön hän hilloa
niin paljon kuin suinkin jaksaa; kyllä minä pidän huolen siitä, ettei
sitä milloinkaan puutu.»

Jos kandidaatin osakkeet nousivat yhdellä taholla, niin joutuipa hän
toisaalla yhä huonompiin kirjoihin. Pirkko, jonka hallussa oli osa talon
ruokavaroista, alkoi näyttää sekä suuttuneelta että huolestuneelta. Pari
päivää hän oli mitään virkkamatta, mutta eräänä iltana hän lausui
rouvalle pienen pystynenän sieramet leveinä:

«Armollinen rouva, teidän täytyy vast'edes antaa keittäjälle
kahdenkertainen annos kahvijauhoja, sillä on mahdoton tulla vähemmällä
toimeen, jos edelleen käy samalla tavoin. Hän, maisteri, juo koko pienen
kannullisen aamusilla. En ikänäni ole nähnyt semmoista kahvinsärpijää!»

Seuraavana iltana uusi onnettomuuden sanoma. Vihaisen näköisenä, silmät
säkenöiden Pirkko valitti:

«Hän ei ole yksistään kahvinsärpijä, vaan myöskin vasikka ja
korpunpureksija. Mitäpä sanotte, armollinen rouva? Eilen täytin
vehnäskorin ja tänään se on melkein tyhjä; ainoastaan kolme korppua ja
muutamia muruja jälellä! Ja entä kerma-astia -- niin, se on jok'ikisenä
aamuna tyhjä?»

«No, hyvä Pirkko, onhan hyvä, että hänelle maistuu!» vastasi Elise
välttäen ja rauhoittavasti.

«No, Herra varjelkoon! Nyt on hän vielä lisäksi sokurihiiri!» valitti
vanha Pirkko parin päivän kuluttua. «Hän varmaankin panee vähintään
parikymmentä murua kuppiin, muutenhan hän ei niin pian saisi
sokuriastiaa tyhjäksi. Minun täytyy taasen, armollinen rouva, pyytää
sokuriarkun avaimet, täyttääkseni jälleen sokuriastian. Jumala antakoon
kaiken riittää!»

Pirkon oli lupa sanoa paljon, sillä hän oli jo vanha siinä talossa, hän
oli hoitanut Eliseä lapsena ja rakkaudesta häneen seurannut häntä hänen
jättäessään isän kodin, ja sitä paitsi hän oli lapsille verraton
hoitaja; mutta kun noita valituksia alituisesti uudistui, niin Elise
viimein sanoi hänelle vakavasti:

«Pirkko hyvä, anna hänen syödä ja juoda mielensä mukaan, moittimatta
sitä. Käyttäköön hän päivässä vaikka koko naulan kahvia ja sokuria, jos
hän -- kuten toivon -- on lapsille hyvä ystävä ja opettaja!»

Sangen nyrpeänä vanha Pirkko poistui mumisten itsekseen:

«No, no, kyllä vanha Pirkko voi olla vaitikin, niin, sen hän voi; no, no
... saammepa nähdä mihin kaikki tämä päättyy ... sokuria ja vehnästä hän
kyllä osaa syödä..., mutta suolainen silakka ei kelpaa!.... No, no!»

Sillä aikaa vietti kandidaatti päivänsä huoletta ja aavistamatta mitä
pilviä kokoontui hänen päällensä ja tietämättä mitään kahvinsärpijän,
vasikan, korpunpureksijan ja sokurihiiren nimityksistä: ja päivä
päivältä huomattiin yhä selvemmin miten Elisen toivomukset toteutuivat.
Kandidaatti osoittihe yhä enemmän rakastettavaksi ja lahjakkaaksi
opettajaksi. Lapset kiintyivät pian läheisesti häneen. He tottelivat ja
kunnioittivat häntä, mutta se ei kuitenkaan estänyt heitä väliaikoina
tekemästä hänelle jos jommoisiakin viattomia kepposia. Petrea etenkin
siinä osoitti erinomaista kekseliäisyyttä ja kandidaatti oli liian
hyväsydämminen ja liiaksi huvitettukin niistä kieltäytyäksensä olemasta
heidän kekseliäisyytensä pilkkatauluna.

Perheen aikaihmiset söivät aamiaisensa kello 11 ja silloin oli
pienokaisilla mainio tilaisuus kepposten keksintään ja niiden
harjoittamiseen. Kandidaatti piti paljon munista ja kun hän luuli
löytävänsä niitä pullean ruokaliinansa alta sekä kiireesti pisti kätensä
sinne, oli siellä usein lankakeriä, palloja tahi muuta vaikeasti
sulavaa. Silloin kuului tavallisesti ovesta iloista naurua, ja
lapsiryhmä, jota hän teeskennellen suuttumusta, pommitteli tekomunilla,
vetäytyi joutuisasti piiloon riemusta huutaen, Usein, kun hän vanhan
ruotsalaisen tavan mukaan, otti ruokaryypyn, hän sai viinan asemasta
suunsa täyteen kirkasta vettä ja kylläpä pienet raittiuden ystävät
silloin aina pysyttelivät kyllin lähellä nauttiaksensa aikaansaamastaan
pettymyksestä, mutta kyllin kaukana saadakseen niskaansa sitä
vesisuihkua, joka lasin pohjasta lensi heitä kohti, ja silloin vasta oli
ilo ylimmillään. Ihmetellä täytyy miten usein noita hämmästyttämisiä
tapahtui ja miten usein kandidaatti niistä hämmästyi. Mutta hän eli
liian paljo mietteissään (filosofiankandidaatin mietteitä, muka!)
ollaksensa varoillaan pienten vekkulien kepposilta. Eräänä päivänä...

-- sivumennen tahdomme mainita, että vaikka kandidaatti ulkonaisesti
kävikin sangen huolellisesti puettuna, oli hänen vaatevarastonsa itse
asiassa sangen huonossa kunnossa. -- Eipä siis kummaa jos kandidaatin
hattu, ulkopuolelta hyvästi harjattuna ja siivottuna, oli varustettu
sangen risaisella vuorilla.

Eräänä päivänä oli kandidaatti asettanut hattunsa pöydälle vierashuoneen
nurkkaan, ja hänen vilkkaasti jutellessaan sohvan luona, kokoontuivat
Henrik, Eva ja Petrea sangen arveluttavan salaperäisinä vapauden
vertauskuvan ympäri. Ei kukaan heitä kuitenkaan huomannut, mutta kun
kandidaatti mennessään eteisen oven luona aikoi panna hatun päähänsä,
syntyikin sen sisässä oikea vallankumous; joukko tinasotamiehiä, kiviä,
tikkuja ja herra tiesi mitä kaikkia tulla romahti äkkiä hänen päällensä;
niin, jopa pienoinen nokipoika putosi nenäkkäästi ihan ratsastamaan
hänen nenällensä, eikä mitään voi verrata lasten tavattomaan riemuun,
kun he näkivät miten kandidaatti hämmästyi, miten hän oli hullunkurisen
näköinen ja pudisti päätään heidän epäkohteliaalle tempulleen. Eipä siis
kummaa että lapset hellästi rakastivat opettajaansa.

Mutta pikku Viisu, joka yhä enemmän rupesi lukemaan itseään «isojen»
joukkoon, ja oli ani harvoin mukana salaliitoissa kandidaattia vastaan,
pudisti päätään sisarustensa kujeille. Hän haki viheriäisiä
silkkitilkkuja kätköistänsä (Viisu oli kuin syntynyt kokoilijaksi), otti
salaa kandidaatin hatun, äiti hiukkasen auttoi, ja siten Viisukin
puolestansa salaa iloitsi, salavihkaa nauroi nähdessänsä kandidaatin
hämmästystä huomatessaan hatussa ihka uuden vuorin.

«Pikku Viisumme on oikein kunnon pikku tyttö!» lausui laamanni
tyytyväisesti rouvalleen, joka uskoi hänelle Viisun salajuonen. Isä ja
äiti sanoivat häntä usein «meidän pikku kunnon Viisuksi».

Tuskin oli kolmea viikkoa kulunut kandidaatin tulosta Frankin perheesen,
kun Elisen teki mieli antaa hänelle uusi arvonimi, nimittäin
«mestariväittäjän». Kandidaatti alkoi todellakin näyttää erityistä
väittelytaitoa, alkaen ihmisen vapaasta tahdosta munien
keittämissääntöihin, jopa niiden syömiseen asti. Elise kirjoitti siitä
Cecilia siskolleen seuraavasti:

«Mutta niin kohtelias ja miellyttävä kuin kandidaatti enimmiten onkin,
yhtä ikävä ja itsepäinen hän välistä on keskusteluissa, ja kun ei
kenkään meidän talossamme voi vetää vertoja hänelle viisastelemisissa,
niin on vaara lähellä että hän pian luulee olevansa joku metafyysillinen
nero, jota en ensinkään luule hänen olevan, etenkin kun hänen taitonsa
enemmän ilmenee repimisessä kuin pystyttämisessä, sotkemisessa kuin
selvittämisessä. Ernst ei suosi metafyysillisiä hiusten halkaisemia, ja
kun kandidaatti rupeaa saattamaan selvimmät ja varmimmat («mikä on
selvää ja varmaa?» kysyisi kandidaatti) asiat epäilyksenalaisiksi, tulee
hän maltittomaksi, kohottaa olkapäitänsä, menee kirjoituspöytänsä ääreen
ja jättää minun jatkamaan taistelua, johon en kuolemaksenikaan voi olla
ryhtymättä. Mutta hetkisen siinä urheasti puolustauduttuani kandidaatti
vallan masentaa minut oppineilla termeillä ja lauseilla; minä silloin
pakenen ja jätän hänen voittajana sotatantereelle, oikeana maitre du
champs de bataillena. Hän luulee silloin saaneensa minut vakuutetuksi,
jota hänen ei kuitenkaan ole onnistunut, ja ellei onni hanki minulle
liittolaista, niin tulee hän kerrassaan liian itserakkaaksi. Kaikissa
tapauksissa olen sangen utelias kuulemaan sitä järjestelmää, jonka hän
on luvannut rakentaa minulle tänä iltana ja jonka mukaan kaikki tässä
maailmassa tulee hyväksi ja johdonmukaiseksi. Semmoiset aineet ovat aina
miellyttäneet minua ja muistuttavat sitä aikaa jolloin me molemmat, sinä
Cecilia ja minä, kahden perhosen tapaan lensimme ympäri, kiikkuen
kukkien terillä ja kerroimme sulosia mielikuvituksia elämän ja oleiden
alkuperästä. Minä puolestani olen sittemmin ne unohtanut. Ajatteles,
ehkä nuoruutemme mytologia uudistuu kandidaatin järjestelmässä.»

Siinä lapsilauman tulo keskeytti Elisen työn.

«Saammeko lainata Gabriellen? Äiti, saammeko lainata Gabriellen?»
kysyivät he rukoillen.

«Gabrielle, tahdotko tulla leikkimään meidän kanssamme? Kyllä,
tahdothan!»

Petrea näytti houkuttimeksi pienen piparkakkusydämmen ja se vaikutti
niin tehokkaasti «Tipsukan» sydämmeen, että hän heti suostui
lainautumaan siskojen käytettäväksi.

«Enkelini, mutta teidän pitää tarkasti varoa ettette häntä loukkaa!»
sanoi äiti, «Louiseseni ota sinä hänet hoitoosi ja katso, ettei mitään
pahaa hänelle tapahdu.»

«Kyllä, kyllä», vakuutti Louise juhlallisen näköisenä. Riemuitseva
lapsijoukko vei pois lainatun aarteensa ja heti oli leikki täydessä
vauhdissa.

Elise tarttui työhönsä ja kandidaatti istahti arvokkaasti hänen eteensä
tutustuttaaksensa häntä järjestelmänsä ongelmiin. Hän oli jo pari kertaa
ryäissyt ja avasi juuri suunsa lausuaksensa sananparren, kun kimakka
haukunta ja samassa huuto «kaikkein nöyrin palvelijanne!» kuului ovelta
ja siinä kumarsi ryhdikkään arvokkaasti eräs henkilö, pieni koira
käsivarrella, ja hänen kunniaksensa tahdomme tässä alottaa uuden luvun.



Hovimarsalkanrouva.


Missäpä ei ole ylimystä «la haute volèeta»? Yli taivaan sotajoukkojen
lentelevät Kerubim ja Serafim ja maan kanatarhojen yli nostavat hanhet
siipensä korkealle yli muun pienen siipikarjan. Semmoinen on
maailmanjärjestys. Hovimarsalkanrouva Gunilla W. kuului kieltämättä
oivan pienen X kaupungin korkeimpaan «haute volèe'hen», jossa olemme
tutustuneet laamanni Frankin perheesen. Hän oli maaherra Stjernhökin
sisar ja asui saman talon ensi kerroksessa, jossa Frankin perheellä oli
toinen ja Evelina Berndesillä alin. Hovimarsalkanrouva oli elänyt
nuoruutensa ajan hovissa ja siellä viettänyt monta päivää hovisääntöjen
sielua rasittavassa pakossa ja monta yötä ompelemassa niitä pukuja,
joiden oli määrä maailmalta salata kuinka köyhä Gunilla neiti oli,
milloinkaan valittamatta päivän tahi yön raskautta, pakkoa tahi
köyhyyttä. Syynä siihen oli se, että hänessä epäkauniin kuoren alla
piili luja ja nöyrä sielu. Eräällä vanhalla tädillä oli tapana saarnata
hänelle: «syö, niin lihot, jos lihot tulet sieväksi, jos olet sievä niin
joudut naimisiin»! Neiti Gunilla ei milloinkaan syönyt paljon eikä
koskaan palaakaan tavallista enempää sen neuvon jälkeen; hän ei lihonut
eikä kaunistunut, mutta hänen oivallisen luonteensa vuoksi kaikki häntä
rakastivat, etenkin eräs nuori, rikas kamariherra, joka puolestansa
hyvien ominaisuuksiensa ja kelpo sydämmensä tähden voitti hänen
rakkautensa ja niin tuli neiti Gunilla rouvaksi. Hänen tuttava- ja
ystäväpiirissään häntä tavallisesti sanottiin «Gunilla rouvaksi», jota
nimitystä mekin puolestamme rohkenemme käyttää.

Jonkun aikaa häittensä jälkeen joutui hänen puolisonsa erään
vilustumisen johdosta erittäin kivuloiseksi. Kolmekymmentä vuotta eli
Gunilla rouva erillään maailman pauhinasta uskollisena ja hellänä
sairaanhoitajana, ja minkä kärsi, minkä kesti, sen hän kesti kuten
ennenkin hiljaisuudessa. Moneen vuoteen hänen miehensä ei sietänyt
valoa, silloin hän oppi kutomaan sukkaa pimeässä. Siten hän kutoi suuren
sohvamaton vierashuoneesensa. «Siihen mattoon» -- sanoi hän kerran
sattumalta puhuessansa itsestänsä -- »olen kutonut monta kyyneltä.»
Eräänä niistä monista eri taudin kohdista, joita ilmaantui taudissa, oli
että sairas muka oli putoamaisillaan pohjattomaan, ammottavaan
syvyyteen. Ainoastaan pitäessään vaimoaan kädestä hän tunsi olevansa
turvassa. Niin istui vaimo puolisonsa vuoteen ääressä kuukausi
kuukaudelta. Viimein aukeni hauta ja potilas vaipui siihen rauhassa,
uskoen saavuttavansa vastaisen autuuden rannan, kiittäen puolisoansa
siitä ilosta, jota oli saanut nauttia maailman sairaalassa. Kun puoliso
oli poissa, oli Gunilla rouva mielestään vallan hyödytön maailmassa,
samallainen kuin vanha almanakka, mutta nytkin kohosi hänen sielunsa
kuorman alta ja hän järjesti elämänsä tyynesti ja varmasti. Aikaa myöten
hän muuttui iloisemmaksi ja luonnon antama luonteen omituisuus, joka oli
häiritsemättä saanut kehittyä yksinäisyydessä, esiintyi virkeänä
tuulahduksena seuraelämässä, johon hän palasi, ensiksi päätöksen mukaan
ja sitten seuran puutteesta. «Herra ohjaa kaikki parhain päin!» Se lause
oli ja pysyi hänen sielunsa lujana ankkuripohjana. Mutta se ei yksistään
tuonut rauhaa hänen sielulleen eikä yksistään lempeyttä, joka sai hänen
äänensä väreilemään siten luoden todellista suloutta hänen vanhoille
rumanlaisille kasvoillensa. Siihen oli vielä muutakin syynä. Samaten
kuin mailleen menevä aurinko säteillään suo maisemalle kauneimman
värityksen, samaten valaisee rakastetun pyhä muisto jälkeen jääneen
olemuksen. Gunilla rouvalla oli semmoinen muisto elämän sulostuttajana.
Hän ei itse sitä ymmärtänyt, mutta kuoltua haihtui puolison pitkien
kärsimysten kuva yhä enemmän ja sijaan astui hänen kärsimysten ja
kärsivällisyyden jalostuttama haamunsa yhä kirkkaammassa valossa. Se
säteili hänen sieluunsa ja hänen sielunsa seestyi siitä. Harvoin hän
mainitsi miehensä nimeä, mutta milloin hän sen teki silloin levisi
ikäänkuin kevään tuulahdus hänen kasvoillensa ja hänen äänensä värähti.
Hän kokoili ympärilleen sivistyneitä ihmisiä, joiden onnea hän tahtoi
enentää, ja missä puolisoilla vasta perustetussa kodissa oli vaikea
toimeentulo ja tulevaisuuden huolia, missä köyhä nuorukainen oli avun
tarpeessa ja velkaantumisen vaarassa, siellä oli Gunilla rouva heti
esillä auttajana, vaikka enimmiten piillen toisten takana. Oli
hänelläkin vikansa, jotka saamme nähdä vastedes. Piirrämme tähän
pikimmältään hänen kuvansa luonnollisessa koossa, oikein ins
lebensgrösse. Ikä viiden ja kuudenkymmen välillä; vartalo pitkä, jäykkä,
sopusuhteinen, eikä liian laiha -- asessori Munteriin verraten, voisi
häntä sanoa lihavaksi, -- kasvot kellertävän kalpeat; nenä leukaa
lähentelevä, suu sisäänpäin painunut, silmät harmaat ja pienet, otsa
puhdas, sievien harmaiden kiharain saartama, kädet vieläkin kauniit,
peukalo ja etusormen pää pitelivät tavallisesti hyppysellistä nuuskaa,
miellyttävän matkan päässä nenästä, sillaikaa kuin hovimarsalkan rouva
itse, nojaten kyynäspäällään sohvaan tahi nojatuolin käsinojaan, piti
pieniä esitelmiä tahi jakeli neuvojaan, sillä yksi hänen pieniä
heikkouksiansa oli, että hän luuli tietävänsä kaikki. Pitkän
erakkoelämänsä aikana hän oli tottunut ihan laiminlyömään pukunsa
siisteyden ja hänen oli sittemmin vaikea päästä siitä
huolimattomuudesta. Sentähden hänen silkkipukunsa, joista reikä pilkisti
esiin kyynäspäistä, ja kauluksensa olivatkin parsitut sekä pitsimyssyn
nauhat nuuskapilkkuiset, oikeana surunaiheena kauneutta rakastavalle
Eliselle. Mutta kaikesta tuosta huolimatta oli Gunilla rouvalla
ylevyyttä, joka herätti kunnioitusta ja hän muodosti arvonsa,
rikkautensa ja ylhäisyytensä kautta «la haute volée«, ja hänellä oli
huolimatta risaisista puvuista ja nuuskaisista nauhoista sangen paljon
vaikutusvaltaa kaupungin seurapiireissä. Hän oli vähäisen sukua Elisen
kanssa, piti hänestä hyvin paljon ja opetti hänelle vähä väliä
lastenkasvatusta. Hovimarsalkanrouvalla ei ollut milloinkaan ollut
lapsia, jonka kaiken tähden muutamat väittivät Elisen kumartelevan «la
haute voléelle«, etenkin postimestarin rouva Bask ja tukkukauppiaan
rouva Suur lukivat sen hänelle suureksi viaksi. Gunilla rouvan äänessä,
olemuksessa ja liikkeissä oli jotakin sangen vaikuttavaa. Hän kumarsi
säännönmukaisesti ja syvään ja me palaamme nyt hänen Elisen
vierashuoneesen tulemiseensa. Elise nousi kiireesti ja esitteli hänelle
Jacobin. Jacobi vallan huudahti iloisesta hämmästyksestä, lähestyi
vilkkaasti hovimarsalkanrouvaa, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä
kunnioittavasti, lausuen olevansa onnellinen saadessaan jälleen nähdä
häntä.

Hovimarsalkanrouva siristi pieniä harmaita silmiään ja huudahti «No, kas
vaan! Oh, hyvänen aika! No, sehän oli hauskaa! He, he, he, he!«

«Kuinka?» kysyi Elise kummastuneena. «Herra Jacobi tunnetteko.... Täti,
tunnetteko herra Jakobin?»

Kandidaatti näkyi aikovan selittää tuttavuutensa, mutta hiukkasen
punastuen ja rypistäen kulmiaan Gunilla rouva ehkäisi kaikki selitykset
sanoen äkkiä: «olemme ennen asuneet samassa talossa», ja pyysi että he
vaan jatkaisivat hänen keskeyttämäänsä keskustelua «joka näytti niin
tärkeältä», vielä lisäten «ellen häiritse», ja tutkivasti luoden
katseensa Eliseen ja kandidaattiin.

«Ette suinkaan!»

Kandidaatti tarvitsi vaan pienoisen viittauksen joutuaksensa suinpäin
takaisin järjestelmäänsä. Hovimarsalkanrouva otti laukustaan tukun
vanhoja kultanauhoja ja rupesi purkamaan niitä. Kandidaatti rykäisi ja
oli valmis aloittamaan.



Monadeja ja nomaadeja.


«Jokainen ole«, alkoi kandidaatti, «on perusjuureltaan ja alkuaineeltaan
yksinkertainen yksilöllisyys, sielu .... sanalla sanoen monaadi.»

«Mi... mikä?» kysyi hovimarsalkanrouva katsahtaen ylös.

«Monaadi eli yksinkertainen yksilöllisyys», jatkoi kandidaatti.
«Monaadeille on yhteistä alkuaineen samanlaisuus, mutta kuitenkin ne
ovat oleellisesti sangen erilaiset ominaisuutensa, suuruutensa ja
voimansa puolesta. On olemassa kansamonaadeja, ihmismonaadeja,
eläinmonaadeja, kasvimonaadeja, sanalla sanoen monaadit täyttävät
maailman ja muodostavat maailman....»

«Mutta hyväinen aika, minä en ymmärrä kaikesta tästä sanaakaan!»
huudahti hovimarsalkanrouva tyytymättömänä. «Mitä on tuo kaikki? Mitä
ovat monaadit ... täyttävät maailman? En minä näe mitään monaadeja!»

«Näettehän kuitenkin minut, teidän armonne! ja te itse, olettehan tekin
monaadi.»

«Olenko minä monaadi?»

«Tietysti, teidän armonne, yhtä hyvin kuin jokainen elävä
luontokappale...»

«Mutta minä sanon teille, ystäväiseni, etten ole mikään monaadi enkä
luontokappale, vaan ihminen, tosin syntinen ihminen, mutta jonka
Herramme kuitenkin on luonut kuvaksensa ja samanlaiseksi kuin hän
itsekin.»

«Tietysti, tietysti! Minä oletankin päämonaadin, josta kaikki muut
monaadit johtuvat.»

«Mitä kuulenkaan? Onko Herra Jumalakin monaadi?»

«Häntä voi kuvata semmoiseksi -- säilyttääksemme yksilöllisyyden
nimeltäänkin. Oletan muuten että monaadit ovat alusta asti varustetut
itsenäisellä voimalla, jonka mukaan ne suvaitsevat muuttua
ruumiillisiksi olennoiksi, s. o. ruveta ruumiilliseksi, elää, vaikuttaa
jopa kuollakin s. o. muuttaa asunnosta eli ruumiista toiseen pää- eli
ylimonaadiin suoranaisetta vaikutuksetta. Monaadit ovat alituisesti
liikkeellä, ne vaeltavat lakkaamatta, ryhmittyvät ja järjestyvät kunkin
ominaisen voiman ja laadun mukaan. Jos katselemme maailmaa siltä
kannalta, niin se asettuu mitä selvimmin ja oivallisimmin silmiemme
eteen. Kaikissa elämän oloissa näemme ylimonaadin kokoavan ympärilleen
välikappaleina ja jäseninä kaikki vähäpätöisemmät monaadit. Siten
muodostuvat kansat, valtiot, tieteet, taiteet, niin luopi jokainen
ihminen maailmansa ja vallitsee sitä kukin voimansa mukaan. Sillä ei
vapaa tahto, kuten ihminen tavallisesti uskoo, vaan hänessä asuva
monaadi se se määrää mitä hän osaa, miksi hän on tuleva ja....»

«Sitä minä en usko», keskeytti hovimarsalkanrouva jyrkästi, «sillä jos
sieluni eli monaadini tahi miksi sitä tahtonette nimittää, olisi
johtanut minua mielensä mukaan, niin se olisi houkutellut minua sangen
paljoon pahaan; ja jos Herra ei olisi kurittanut sitä ja armostaan
kohoittanut sitä hyvään niin -- olkaa hyvä, jättäkää puuvillatuppuni
rauhaan -- niin olisi nomaadisieluni joutunut harhatielle, tietäkää se.»

«Mutta Jumala varjelkoon minua, teidän armonne! enhän minä kiellä,
päinvastoin, minähän juuri oletan ylimonaadin vaikutusta ja että juuri
sen vaikutus teidän monaadiinne saa aikaan sen että...»

«Ja minä», keskeytti hovimarsalkanrouva kiivaasti, «minä väitän, ettemme
toimita mitään kunnollista jos te perustatte nomaadihallituksen Herramme
hallituksen sijaan. Mitä hyötyä on minulla teidän nomaadeistanne?«

«Monaadeista!» oikaisi kandidaatti.

«Jos teidän monaadinne», jatkoi hovimarsalkanrouva kiihkoisasti, »ovat
vaikka kuinkakin liikkeellä ja vaikka ryhmittyisivät kuinka sievästi,
mitä ne auttavat minua hädän ja kiusauksen hetkinä? Paljon viisaammin ja
paremmin on jos sanon ja uskon, että Herra ohjaaja vallitsee meitä
viisautensa ja armonsa mukaan kuin jos uskoisin nomaadijoukon...«

«Monaadeja, monaadeja!» huusi kandidaatti.

«Monaadeja tahi nomaadeja!« vastasi siihen Gunilla rouva tiuskien,
«sehän voipi olla juuri samaa! Antakaa puuvillojeni olla, minä tarvitsen
ne itse. Olkoot teidän nomaadinne kuinkakin mainiot ja mahtavat,
hallitkoot ne, eläkööt ja kuolkoot mielensä mukaan, ei maailma tule
niistä rahtuistakaan kunnollisemmaksi eikä sen menoa ole yhtään
hauskempi katsella. Ja minkä tähden siinä sitten käy niin pahasti? Niin,
juuri sen tähden, että te, hyvät herraseni, kaikki uskotte olevanne
tuommoisia mahtavia monaadeja ja luotatte niin lujasti omaan voimaanne
ettekä tahdo tietää että jok'ainoa teistä on vaivainen syntinen, jonka
pitäisi rukoilla Herraa hallitsemaan nomaadisieluraukkojanne, niin että
ne siitä hiukkasen viisastuisivat. Mutta juuri tuommoisia
nomaadiaatteita on meidän kiittäminen kaikesta kumouksenhalusta,
kaikista kapinoista ja särjetyistä ikkunoista. Jos olisitte hiukkasen
vähemmän nomaadeja ja rahtusenkaan enemmän järkeviä ihmisiä niin
elettäisiin paremmassa rauhassa tässä maailmassa!»

Kandidaatti oli vallan ällistynyt. Hän ei milloinkaan ennen ollut
kuullut semmoista todistelemista. Hän katsoa töllisteli
hovimarsalkanrouvaa suu ammollaan ja kun sitten Pyrrhus
hallitsijattarensa vihan ärsyttämänä haukkuen hypähti pöydälle
tavoitellen kandidaatin nenää, niin ei Elise enää voinut pidättää
iloisuutta, joka oli ikäänkuin kokoontunut häneen kiistan kestäessä;
kandidaatti teki hänelle siinä seuraa, mutta vapaaherratar oli vieläkin
tuimannäköinen. Sitten jatkoi kandidaatti rohkeasti:

»Mutta varjelkoon minua! Teidän armonne, ette suvaitse ensinkään
käsittää minua! Mehän puhumme vaan eräästä maailman katsantotavasta,
joka voisi tyydyttävästi selittää sen ilmiöitä. Monadologia oikein
ymmärrettynä ei ensinkään vastusta kristinuskon käsitteitä, sen heti
tahdon todistaa. Objektiivinen ilmestys osoittaa meille juuri
subjektiivis-objektiivisen ja objektiivis-subjektiivisen, joka...«

»Ah! Lorua!» sanoi hovimarsalkanrouva keikauttaen niskaansa. «Kyllä minä
tiedän minkä tiedän. Nomaadit kyllä saavat mielellään olla minulta
rauhassa, mutta minä sanon ihmistä ihmiseksi, ja kissaa sanon kissaksi
ja kukkoa kukoksi, ja Herra Jumala on minusta Jumala eikä mikään
nomaadi!»

«Monaadi, monaadi!» huusi kandidaatti naurunsekaisen epätoivoisesti. «Ja
mitä siihen nimitykseen tulee, niin tottapahan filosofia kuten kaikki
muutkin tieteet saanevat käyttää erityisiä sanoja niillä
määritelläksensä erityisiä käsitteitä!»

Jo vähän aikaa oli näkynyt sangen epäiltäviä liikkeitä salin ja
vierashuoneen välisessä ovessa: nyt ne lähestyivät. Lapsijoukko oli
tulossa kandidaatin takana ja he viittasivat sieltä rukoilevasti
äidille, ettei hän suinkaan olisi mitään huomaavinaan. Petrea ja Eeva
siinä varpaillaan lähestyivät etunenässä kantaen yhdessä suurta lyijyllä
täytettyä viisinaulaista ompelutyynyä. Kandidaatti sattui silloin
seisoalleen ja hänen juuri innokkaasti koettaessaan puolustaa filosofian
oikeuksia sukelsi lyijytyyny äkkiarvaamatta hänen toiseen
frakintaskuunsa. Kandidaatti äkkiä keikahti taaksepäin ja frakki
vetäytyi vallan vinoon. Hänen suupielensäkin näkyivät kovasti värisevän
ja hieman sammaltaen hän jatkoi todisteluaan. Pienet veitikat olivat
odottaneet hyvästi suunnitellun miinansa saavan aikaan kelpo räjähdyksen
ja peräytyivät sen vuoksi joutuisasti, mutta kummallista! Kandidaatti
seisoi siinä ihan rauhallisena eikä näyttänyt ensinkään huomaavan mitä
tapahtui hänen frakkinsa liepeissä. Sitä vastoin hän osoitti erinomaista
naurunhalua, niin että hän kiireesti rupesi kertomaan pienen kaskun,
joka soi hänelle tilaisuutta tyydyttämään sitä. Ja lieneekö
hovimarsalkanrouvan nomaadit tahi oventakainen nomaadijoukko, joka juuri
oli ahdistellut hänen taskujaan, saattanut hänet pois järjestelmästänsä,
varmaa vaan on ettei hän kertaakaan -- sinä iltana -- enää ryhtynyt
siihen, vaan näkyi erittäin halukkaasti tahtovan huvittaa Gunilla
rouvaa, joka myöskin onnistui, ja niin lempeä ja kohtelias oli
kandidaatti hänelle että Elise jo rupesi arvelemaan eiköhän kuitenkin
vanhan rouvan todistelemistapa ollut paras ja onnistunein.

Lapset väijyksissä tarkastelivat kaikkia kandidaatin liikkeitä. »Kun hän
rupeaa kävelemään -- silloin hän kyllä tuntee lyijytyynyn! Hän menee
tuomaan kirjan! Nyt hän tulee! oh!« Kandidaatin piti todellakin tuoda
kirja huoneestansa ja oikein stooalaisen tyynesti, frakki kurjan vinossa
hän astui ällistyneen lapsiliudan keskitse ulos eteisen ovesta.

Hänen palatessansa oli frakki suorana; lyijypalanen oli silminnähtävästi
poissa. Lasten hämmästys nousi korkeimmilleen eikä arveluista ollut
loppua tulla. Viisu arveli olevan reiän kandidaatin frakintaskussa ja
tyynyn sen lävitse pudonneen rappusiin. Pikku Petrea, joka oli kepposen
alkuunpanija, oli sangen huolissaan lyijypatjasen kohtalosta.

Ei hetkeksikään juolahtanut viatonten lapsikultain mieleen, että
kandidaatti osaisi niin teeskennellä että muuttaisi itselleen aiotun
hämmästyksen hämmästykseksi heille.

«Miten ja milloin te tutustuitte hovimarsalkanrouva V:hn?« kysyi Elise
rouvan lähdettyä.

Kandidaatti vastasi: «Pari vuotta sitten lukiessani ***ssa, vuokrasin
pienen ullakkokamarin samasta talosta, jossa hovimarsalkanrouva silloin
asui. Kun olin erittäin vähissä varoissa, tuotin päivälliseni
ruokapaikasta, josta saatiin halvimmasta hinnasta; mutta se oli sitten
myöskin niin huonoa, että tavallisesti jäi miltei maistamatta ja minun
oli pakko kävelemällä raittiissa ilmassa haihduttaa nälkääni. Siten olin
elänyt jonkun ajan ja sillä aikaa laihtunut melkoisesti, kun
hovimarsalkanrouva V., jota en ensinkään tuntenut, taloutensa hoitajan
kautta ehdotti minulle toimittavansa ruokani samasta hinnasta kuin mitä
ruokapaikkaan maksoin. Kummastuneena ja sangen tyytyväisenä minä kiitin
ja suostuin tarjoukseen. Pian huomasin, että hovimarsalkanrouva sillä
tavalla tahtoi tulla näkymättömäksi hyväntekijäkseni, niin ettei minun
tarvitsisi kiittää häntä siitä; ja siitä päivästä alkaen elin ihan
ylellisesti. Hänen hyväntahtoinen huolenpitonsa ei loppunut siihen.
Erittäin kylmänä talvena, jolloin kävin kaduilla ohuessa takissa,
lähetettiin minulle äkkiarvaamatta lämmin turkki; -- mistä? siitä en
pitkään aikaan saanut vihiä; mutta viimein johtivat jäljet sattumalta --
vapaaherrattareen. Mutta sainko kiittää häntä kaikesta siitä? En! Hän
vallan suuttui ja tiuski kovasti, tahtoessani ilmaista kiitollisuuden
tunnetta, joka silloin paloi sydämmessäni, ja jota aina vastedeskin
tunnen hänen hyvyytensä vuoksi.»

Kandidaatille nousi kyyneleet silmiin ja Elisen ja hänen puolisonsa
silmät säihkyivät ilosta kuullessaan Jacobin kertomusta.

«Siinä on«, sanoi laamanni, «uusi todistus siitä jalouden runsaudesta,
jota on olemassa, vaikka pintapuolisesti katsahtaessa voisi epäillä.
Paha tavallisesti esiintyy pauhinalla; sen vuoksi se kaikuukin niin
monelta taholta, sen vuoksi sitä ovatkin sanomalehdet täynnänsä ja sitä
kaikuu seuraelämässä, mutta hyvyys vaeltaa mieluimmin -- kuten
päivänpaiste -- hiljaa läpi maailman.«



Ikäviä uutisia.


Pieni «ottelu» -- siksi nimitti Gunilla rouva pientä kiistaa -- joka oli
syntynyt hänen ja kandidaatin välillä monaadeista ja nomaadeista, ei
näkynyt olleen epämieluisa kummallekaan, vaan päinvastoin näytti
herättävän heissä halun saada enemmän samaa laatua; ja kun Elise, joka
ei mielellään istunut iltasin kahden kesken kandidaatin kanssa, usein
pyysi Gunilla rouvaa juomaan teetä heidän kanssansa, niin ei kestänyt
kauan, ennenkuin vanha rouva ja kandidaatti olivat täydessä väittelyn
touhussa. Jos sitten assessori sattui joukkoon, niin syntyi siitä vallan
kauhea mellakka. Kandidaatti huusi ja hyppi välistä ikäänkuin vallan
poissa suunniltaan, mutta toisten huudot estivät hänen ääntänsä
kuulumasta, sillä hänellä ei ollut yhtään äänivaroja, ja vaikka
hovimarsalkan rouva ja assessori aina keskenään olivat erimielisiä, niin
he liittyivät yhteen Jacobia vastaan vaikka hän usein oli oikeassa ja
sitä paitse kärsi tappionsa mitä herttaisimmalla mielellä. Kentiesi hän
kuitenkin viimein -- niin hän ainakin itse väitti -- olisi menettänyt
sekä äänensä että rohkeutensa epätasaisessa taistelussa, ellei hän äkkiä
olisi kadonnut taistelukentältä. Kandidaatti vallan hävisi pienestä
iltaseurasta. «Missäpä kandidaattimme piileskelee?» kysyi Gunilla rouva
välistä, «tahtoisin mielelläni tietää lieneekö hänen monaadinsa eli
nomaadinsa ryöstäneet ja vieneet hänen nomaadien maahan. He, he, he,
he!»

Kandidaattimme oli niitä henkilöitä, jotka helposti saavat koko joukon
keveitä ystäviä. Hänen iloinen, sopuisa luonteensa, hänen taipumuksensa
ja mainio seurustelutaitonsa saattoivat hänet suosituksi mielivieraaksi
etenkin pienenlaisissa seuroissa. Niin hän oli täällä kuin ennen
yliopistossakin joutunut huononlaiseen iloisten veitikoiden seuraan,
jossa huviteltiin jos jollain tavoin ja jossa kandidaatin
seurusteluavuille ja iloisuudelle annettiin mitä suurinta arvoa.
Kandidaatti joutui, osaksi hyväluontoisuudesta, osaksi
kevytmielisyydestä mukaan muutamiin kujeihin, jotka parin klubin jäsenen
vaikutuksesta muuttuivat yhä sopimattomammiksi; ja kandidaattimme tuli
ennenkuin aavistikaan keskelle huvin humua, joka vaikutti hänen
raha-asioihinsa sangen epäterveellisesti, saattoi hänet myöhään yöllä
kotiin ja myöhään aamulla ylös, jota paitsi hänen päätään pakotti ja hän
oli haluton kaikkeen työhön.

Ei ollut hyvistä ystävistä puutetta, jotka pian kertoivat laamannille
kaikki hurjuudet. Hän suuttui, Elise tuli oikein surulliseksi; hän oli
alkanut vilpittömästi pitää Jacobista ja toivoi paljo hyvää hänen
suhteestaan lapsiin.

«Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä!» murisi laamanni. «Siitä minä,
hitto vieköön, pian teen lopun. Kauniita juttuja, totta tosiaan! Minä
kyllä sanon hänelle, minä, että ellei hän ... mutta, kultaseni, olet
sinäkin syynä siihen. Olisit huomaavaisempi häntä kohtaan, olet niin
jäykkä ja vieras hänelle! Ja mitä kotihuvia hänellä on täällä iltasin?
Nuo alituiset kiistat hovimarsalkanrouvan ja Munterin kanssa eivät voine
niinkään huvittaa häntä, etenkin kun he aina huutavat niin, ettei hänen
äänensä ensinkään tule kuuluviin. Tuhat kertaa parempi olisi sille
nuorelle miehelle, jos antaisit hänen lukea sinulle ääneen -- vaikkapa
romaaneja tahi mikä vaan sinua haluttaa! -- Kehittäisit hänen
soitannollista taipumustansa -- sehän huvittaisi sinua itseäsikin -- ja
lomahetkinä puhuisit hänen kanssansa järkevistä asioista, sen sijaan
että kiistelet asioista, joita et itse eikä hänkään käsitä. Jos olisit
alusta pitäen tehnyt sillä tavoin, niin hänestä ei varmaankaan olisi
tullut semmoista juopottelijaa kuin hän nyt on. Nyt tässä täytyy pitää
nuhdesaarnoja, jotta hyvät tavat säilyisi talossa. Minä en kärsi
semmoista elämää. Ja huomispäivänä hän saa kuulla minulta sen! Kyllä
minä läksytän herran niin, että hän sen muistaa toistaiseksi!»

«Oi!» rukoili Elise, «älä ole liian ankara, Ernst? Jacobi on
luonteeltaan hyvä, jos puhut hänen kanssansa ystävällisesti ja
vakavasti, niin, olen varma siitä, se vaikuttaa paraiten.»

Laamanni ei vastannut mitään, käveli vaan sangen huonolla tuulella
puhisten edes takaisin lattialla.

«Haluatteko uutisia naapuristanne herjauskynäilijästä?» huudahti
assessori Munter tuimannäköisenä astuessaan sisään. «Hän on sairas,
kuolemansairas, hän sairastaa ankarata keuhkotautia; hän ei koskaan enää
kirjoita häväistyskirjoituksia!»

«Kuka hoitaa hänen pikku tyttöään?» kysyi Elise. «Minä näen hänen
välistä villikissan tavoin juoksevan portissa ja kadulla.»

«Niin, hänellähän on mainio hoito!» ärjyi assessori. «Siellä on eräs
ihminen talossa -- ihmiseksi sitä sanotaan, vaikka häntä pitäisi sanoa
elukaksi tahi mieluummin piruksi -- joka muka hoitaa sairaan taloutta,
mutta varastaa häneltä ja turmelee hänen lapsensa. Mitäpä tästä sanotte:
hän ja hänen kaksi pitkää poikaretkalettansa huvittelevat
peloittelemalla tytöntynkkää pukeutuen jos joksikin hirviöksi ja
kummittelevat hänelle hämärässä. Ei olisi kummaa jos lapsi semmoisesta
joutuisi mielenvikaan.»

«Ne konnat!» huudahti laamanni hehkuen vihasta ja inhosta. «Oi Jumalani
miten paljon on tapainturmelusta ja rikoksia, joihin lain koura ei
milloinkaan voi ulettua! Ja isä, lapsen isä, kärsiikö hän että hänen
lastansa niin pidellään?»

«Hän on tykkänään sen matami hirviön vallassa. Sitä paitsi hän on
nykyään vuoteen omana ja tuskin tietää mitä talossa tapahtuu.»

«Ja jos hän kuolee -- onko silloin ketään, joka ottaisi tytön omakseen?
Onko hänellä yhtään sukulaista, yhtään ystävää?»

«Ei ketään maailmassa! Minä olen tarkasti tiedustellut sitä asiaa.
Metsän lintunen on paremmassa turvassa kuin se lapsi. Sitä paitsi siellä
vallitsee köyhyys ja vähät varatkin kyllä tuo hoitajapeto hävittää.»

«Mitä on tehtävä?» kysäsi laamanni oikein tuskastuneena. «Tiedätkö sinä
Munter mitään neuvoa siihen?»

«En mitään tätä nykyä. Nyt täytyy kaiken mennä menojaan. En neuvo
kenenkään nyt sekaantumaan siihen, sillä sairas on matamin vallassa,
jonka taasen perkele villitsee, ja tytön tahtoo isä koko päivän pitää
luonaan ja antaa hänen harjoittaa kaikenlaista vallattomuutta. Mutta
semmoista helvettiä ei voi kestää kauan. Ehkä hän jo kuukauden perästä
on kuollut ja se -- joka huomaa kaatuvan varpusen, armahtaa varmaankin
orpoa lapsiraukkaa! Nyt ei kukaan voi pelastaa häntä noiden hirviöiden
kynsistä. Hyvää yötä nyt! Minun täytyi käydä kertomassa tätä teille,
syystä että sydäntäni kirveli ja kun minulla nyt kerran on tuo mainio
taipumus sälyttää kuorma toisten niskoille helpoittaakseni omaani.
Hyvästi!»

Laamanni oli sinä iltana sangen häiriytynyt. Äsken kuulemansa kertomus
vaivasi hänen mieltänsä. »On ollut sallimuksen oikku, että herra N--n ja
minun tieni niin usein ovat kohdanneet toisiaan. Hän on todellakin
taitava mies, mutta hän on huono siveelliseltä kannalta katsoen. Sen
vuoksi olenkin parissa tilaisuudessa vastustanut hänen pyrintöjään
virkauralla ja siten hänen onneansa. Luonnollista on, että hänestä tuli
vihamieheni, vaikken minä ole siitä välittänyt. Mutta nyt minä tahtoisin
... oi miten kurjana hän makaa siinä, onneton! Ja lapsi, poloinen
lapsiraukka! Ström! onko kandidaatti kotona? Eikö? Ja kello käy jo
yhtätoista! Hitto vieköön! Huomenna hän saa kuulla, mistä hän on
kotoisin!»



Urhotöitä.


Kun laamanni seuraavana aamuna veti ylös rullauutimen, paistoi aurinko
mahtavana, säteilevänä, äänetönnä huoneesen ja valaisi sen häikäisevän
kirkkaaksi. Sen säteet ikäänkuin tunkeutuivat suoraan laamannin
sydämmeen.

«Elise kulta!» sanoi hän vaimonsa herättyä, «minulla on tänään paljon
työtä. -- Ehkä on parasta, että *sinä* puhut Jacobin kanssa ja varoitat
häntä. Naiset vaikuttavat usein paremmin semmoisissa tapauksissa miehiin
kuin miehet. Sitä paitsi -- mitä voi taivuttaa, sitä ei saa taittaa, ja
-- sanalla sanoen, minä luulen sinun toimittavan sen asian paraiten.
Tänään on niin kaunis ilma! Etkö voisi mennä kävelyretkelle lasten
kanssa. Ja matkalla sinulla olisi mainio tilaisuus pitää nuhdesaarnasi.
Ellei se auta niin ryhdyn minä ... mutta minä mielelläni olisin
suuttumatta häneen. On kyllä muutenkin asioita mihin suuttua!»

Laamanni ei ollut ainoa, jota aurinko sinä aamuna houkutteli
kävelyretkelle Kandidaatti oli muutamana päivänä aikaisemmin luvannut
lapsille jonakin oikein kauniina päivänä viedä heitä erääseen hakaan,
jossa kasvoi paljon pähkinäpuita ja niistä voisi poimia pähkinöitä
oikein kosolta. Lapset muistavat erinomaisen hyvästi semmoiset lupaukset
ja pienien Frankien mielestä ei voinut olla kauniimpaa eikä sopivampaa
päivää semmoista retkeä varten kuin juuri alkanut päivä, ja kun he
huomasivat että kandidaatti ja vanhemmat olivat samaa mielipidettä, oli
ilo ylimmillään. Pirkko ei voinut ensinkään hillitä Eevaa ja Petreaa;
hänen pukiessaan heitä he hyppivät hänen käsissänsä.

He lähtivät heti päivällisen jälestä ja Henrik ja Viisu kävelivät ensi
rivissä, toisessa kulkivat Eeva ja Leonore Petrea keskellään, kullakin
pieni vasu tahi rove käsivarrella ja siinä kaakkupalanen evääksi.
Lapsijoukon jälestä tuli äiti ja hänen vieressänsä kandidaatti vetäen
pieniä vaunuja, joissa Gabrielle istui totisesti katsellen ympärilleen
kauneilla ruskeilla silmillään.

«Pikku Afrika», -- siksi sanoivat lapset pientä mustasilmäistä Kapista
tullutta naapuriaan -- seisoi kotinsa portilla, pienten Frankien
sipsuttaessa ohitse. Petrea rupesi kiireesti juoksemaan, hänet kun
valtasi vastustamaton halu tutustua pikku Afrikaan, ja hän tarjosi tälle
niiaten kaakkupalasen vasustansa. Pikku villi sieppasi ahneesti kaakun,
näytti valkoisia hampaitansa ja livisti portista pihalle piiloon; mutta
Elise otti Petreaa kädestä ja piti sitä omassansa vähäsen
tyynnyttääkseen hänen riemahtelevia elinvoimiaan.

Päästyään kaupungin ulkopuolelle saivat lapset juosta aivan vapaasti ja
he käyttäytyivät silloin yhtä kömpelösti kuin pienet vasikat ensi kerran
päästyään vihannalle niitylle. Tunnustaa täytyy, että pikku Viisukin
rupesi vallattomaksi ja hyppeli ojan yli juuri leveimmältä kohdalta, ja
taputteli käsiään ja huutamalla pelotteli laiskoja variksia. Kuitenkin
hän pian hylkäsi semmoiset ilon ilmaukset tyytyen järkevämpään huviin,
ja missä vaan jäykkäniskainen kärsämäkukka kasvoi läheisyydessä, tahi
punarintainen orjantappuramarja loisti metsän reunasta, ne hän heti
huolellisesti poimi ja säilytti esiliinassaan talon tarpeeksi. Henrik
juoksi aika ajoin vaunujen luokse suutelemaan «tipsukkaa» ja antamaan
hänelle pienimmät kukat, mitkä vaan löysi. Petrea vähän väliä heitti
kuperkeikan, mutta nousi aina yhtä sukkelaan ja jatkoi uljaasti
hyppyjään ja juoksuaan. Kandidaatti, hänkin eloninnossaan rupesi
laulamaan, johon lapset pian yhtyivät kukin äänensä mukaan marssien
laulun tahdissa. Elise nautti kauniista ilmasta ja yleisestä ilosta eikä
tahtonut eikä hennonnut häiritä sitä ikävillä nuhteilla. Ne lykättiin
toistaiseksi.

«Ei, mutta katsokaa! katsokaa tänne, katsokaa tänne, siskot, Henrik,
katsokaa tänne!» pikku Petrea huudahti, huitoen käsillään ja vallan
haltioissaan ihastuksesta pistäen nenäänsä korkean komean ristikkoportin
rakoihin, josta voi nähdä puistoon, jonka puut ja pensaat olivat
vanhanaikuisesti leikatut ja joka muutenkin oli jos jollakin lailla
koristettu. Kohta monta pientä päätä uteliaasti kurkisti ristikon
lomista. Lapset luulivat vallan näkevänsä paratiisin. Pian näkyi siinä
kandidaattikin, tosin ei Kerubimina estävä miekka kädessä, vaan hyvänä
enkelinä, avaamassa paratiisin porttia ihastuneille lapsille. Sen
äkkiarvaamattoman ilon olivat Elise ja kandidaatti hankkineet heille
pyytämällä lupaa leskikreivitär S:ltä saada matkallaan pähkinähakaan
kulkea hänen puistonsa kautta.

Sielläpä vasta oli ihmettelemisen ja kysymyksen aihetta. Elise ja
kandidaatti eivät joutaneet vastaamaan kaikkiin kyselyihin. Milloin
lasten sydäntä liikutti pieni, kömpelö lemmenjumala, joka itki kuivuneen
suihkulähteen reunalla. --

«Minkä tähden hän itkee?»

«Arvatenkin vedenpuutteen tähden!» vastasi kandidaatti hymyillen.
Milloin kiinalainen temppeli lumosi heidän katseensa ja sen sisässä he
luulivat kaiken maailman aarteiden piilevän, mutta siellä olikin vaan --
muutamia kanoja; milloin heitä kummastuttivat pyramiidin muotoisiksi
leikatut puut -- he eivät milloinkaan olleet nähneet mitään niin
kaunista, niin ihmeellistä! Mutta ihmeellisin heitä vielä odotti.
Saavuttiin erääseen puiston pimeään osaan. Synkkämielisiä, katkonaisia,
mutta samalla sointuvia ääniä kuului ikäänkuin alituisen hiljaisen
vedenloiskeen säestäminä. Lapset astuivat verkemmin ja painautuivat
lähekkäimmäksi toisiansa kiihkeästi odottaen ja hiukan pelokkaan
uteliaina. Vedenloiskeen ääni kuului yhä lähemmältä. Kuusikko oli tiheää
ja synkkää heidän ympärillään. Mutta vihdoin se aukeni oikealle päin ja
tuuheiden puiden ja vihannoivien kasvien ympäröimänä näkyi siinä luolan
aukko, jonka taustasta näkyi suuri, valkoinen patsas, kuvaten ihmistä,
jolla oli vanha partainen pää, kumara selkä ja pukinjalka. Hän puhalsi
huilua ja todellakin olisi voinut luulla noiden kummallisten äänten
lähtevän siitä. Pienet suihkut pulppusivat siellä täällä esiin
kallioseinästä yhtyen valkopatsaan jalkojen juuressa olevaan säiliöön,
josta hän haaveksien näkyi katselevan kuvaansa ja päänsä päällä olevaa
köynnöskasvien koristamaa kivikattoa.

«Metsänjumala Pan se on», selitti kandidaatti; mutta hänen muita
kertomuksiansa ja muinaiskreikkalaisten uskosta tuohon luonnonhaltiaan
ei kukaan malttanut kuunnella paitsi pikku Viisu, joka pudisti pientä
viisasta päätään siitä että kreikkalaiset voivat olla niin epäviisaat ja
uskoa «tuommoiseen jumalaan», ja Elise, joka muinais-ajasta etsi sitä
uskoa luonnon jumaluuden elämään, joka meidänkin aikanamme on olemassa
vaikka todellisempana ja -- kuten luulemme -- jalommassa merkityksessä.
Näky oli vaikuttanut valtavasti kaikkiin katselijoihin, niin suuriin
kuin pieniin, mutta pikku Petrean aivoihin se vaikutti hurmaavasti,
miltei huumaavasti. Metsänjumala soittoineen, puoleksi inhimillisine
puoleksi eläimellisine muotoineen, vaikka olikin ainoastaan kipsistä,
oli hänen mielikuvituksessaan elävä olento, yhtä todellinen kuin
ihmeellinen, ja pysyi semmoisena, selittipä kandidaatti sitä sitten
vaikka kuinka epäselvän mielikuvituksen luomukseksi, jolla ei ollut eloa
eikä todellisuutta. Hän ei voinut nähdä, ei ajatella muuta kuin
metsänjumalaa; uuden ihmemaailman aavistus koitti suloisen
värisyttävästi hänen pikku sielussaan.

Sill'aikaa vei kandidaatti Elisen polkua myöten, joka kiemurteli leppien
ja koivujen välitse kalliolle, jonka sisässä oli tuo ihmeluola. Siellä
ylhäällä oli päivänpaisteista ja iloista ja pienellä viheriäisellä
kummulla loisti marja- ja hedelmäkorit mitä houkuttelevimmin auringon
valossa. Kandidaatti -- joka niin mielellään aina ilahutti ja huvitti
muita -- oli hankkinut Eliselle ja lapsille tämän äkkiarvaamattoman
ilon. Ja tuskin oli milloinkaan odottamaton ilo ollut tervetulleempi ja
hauskempi. Lasten huvitteleminen on sitäpaitsi mitä kiitollisin asia
maailmassa, ja äidin suosion saa aina kaupantekiäisiksi.

Vihannalle rinteelle ruusupensaiden, Elisen lempikukkien, suojaan
kandidaatti levitti viittansa istuinpaikaksi hänelle ja tipsukalle, joka
nostettiin alas vaunuistaan; häneltä riisuttiin vihreä silkkihattu, niin
että kultakutrit vallan loistivat auringonpaisteessa. Kandidaatti
valitsi hänelle ja äidille muutamia kauniita hedelmiä, istahti sitten
ruohoon Gabriellen viereen, jutteli hänen kanssansa, ajoi ruusunoksalla
pois hyttyset Elisen käsistä ja tipsukan päästä toisten lasten muutaman
askeleen päässä hypellessä ja nauttiessa vapaudestaan ja
karviaismarjoista lapsuuden koko suurella voimalla. Puut suhisivat
länsituulen hengähdyksestä ja tuohon hiljaiseen suhinaan sekaantuivat
metsänjumalan soinnukkaat huokaukset ja veden salaperäinen lirinä. Hetki
oli ihana ja vaikutti suloisesti Elisen sieluun. Aurinko, ruusujen,
tuoksu, metsän, veden ja haltian soitto, kaunis maisema heidän
ympärillänsä ja onnelliset lapset herättivät äkkiä hänen rinnassansa
tuon sydämmen kevään, jolloin kaikki tunteet, kaikki ajatukset ovat
ihanien kukkien kaltaiset ja jolloin elämä tuntuu niin kevyeltä, niin
suloiselta. Hän tunsi sinä hetkenä ystävyyttä nuorta miestä kohtaan,
joka oli ne herättänyt eloon ja jonka hellä sydän kuvastui hänen
silmissään, milloin katsellessansa sinitaivasta milloin lempeätä
sinisilmäistä Eliseä, ja silloin niissä oli hartaan ystävyyden ja
jonkinmoisen puhtaan ikävöimisen ilme, jommoista Elise ei milloinkaan
ennen ollut huomannut Jacobin silmissä. Elise älysi nyt olevan sopivan
hetken lausua varoittavat sanansa; hän tunsi nyt voivansa puhua hänelle
avomielisesti ja hellästi sisaren tavoin ja tiesi myöskin totuuden
kaikuvan hänen huuliltansa loukkaamatta ja pahoittamatta. Mutta tuskin
hän oli päässyt alkuunkaan ja saanut lausutuksi ensimmäiset sanat
hellällä vaikka vähäsen vapisevalla äänellä ennenkuin lapsijoukon
levottomat liikkeet hänet keskeyttivät; he etsivät jotakin pensaiden
välistä, juoksivat puiden taakse ja nimi: «Petrea! Petrea!» kaikui
kysyväisesti ja kehoittavasti sisarusten huulilta. Levottomasti äiti
katsahti ympärillensä ja kandidaatti hypähti ylös katsomaan mikä oli
hätänä. Oli ihan tavallista että Petrea välistä vähäsen erosi muista
lapsista ja kulki omissa mietteissään: sen vuoksi he eivät erittäin
huomanneet sitä, että hän ei alusta ollut mukana hedelmäkestissä. Elisen
ja kandidaatin valtasi heidän omat ajatuksensa. Sisarukset arvelivat:
«kyllä hän kohta tulee!» mutta kun aika kului, rupesivat he etsimään
häntä. Kandidaatti tuli heille avuksi, ja Elise myöskin. Palattiin
metsänjumalan luolaan, huudettiin ja etsittiin; kaikki turhaan. Petrea
ei ollut missään tavattavissa ja pian hakijain levottomuus muuttui
oikeaksi tuskaksi.

Menkäämme nyt omin neuvoin etsimään Petreaa. Ikäänkuin metsänjumalan ja
sen soiton lumoamana oli tyttö palannut luolaan ollessaan puolimatkassa
vuorenhuipulle. Luolan ihmemaailma hurmasi hänet ja äkkiä hänet valtasi
vastustamaton halu kertoa isälleen ja Pirkolle nähneensä --
metsänjumalan. Päätös ja teko ovat yhtä vielä enemmän lapsella kuin
naisella. Olla sisaruksista ensimmäinen joka kertoisi isälle tärkeän
uutisen: «isä minä olen nähnyt metsänjumalan!» oli kiusaus, joka Petrean
kunnianhimon ja kertomahalun oli liian vaikea kestää. Hän oli kuullut
puhuttavan, että aikomus oli levähtää tuolla ylhäällä ja Petrea, jolla
oli yhtä heikko paikantunto kuin vahva mielikuvitus, ei hetkeäkään
epäillyt ehtivänsä kotiin ja sieltä takaisin ennenkuin hänen
poissaolonsa huomattaisiin. Muuten, totta puhuen hän sangen vähän mietti
sitä asiaa; sykkivin sydämmin, huulillaan sanat: «Ah, isä, me olemme
nähneet metsänjumalan» hän läksi juoksemaan mikäli jaloista pääsi tietä
myöten, joka oli kotitielle vallan vastakkainen ja samalla vei hänet
kauemmaksi luolasta. Petrea ei vielä tietänyt olevan monta tietä
maailmassa. Pian hänen täytyi seisahtaa levähtämään. Oli erittäin
kaunista hänen ympärillään; suloisia tuoksuja levisi kukista, linnut
livertelivät, taivas oli sininen ja täällä missä ei yksikään
rakkaudenjumala eikä kiinalaisten temppeli hurmannut hänen mieltänsä,
hävisi Paninkin kuva hetkeksi hänen sielustansa ja sen sijaan astui
ajatus eli oikeammin tunne, pyhä ja ihana, jommoisen äiti aikaisin oli
herättänyt lasten sieluissa. Petrea huomasi olevansa yksin, mutta
samassa hän huomasi, ettei hän kuitenkaan ollut yksin; ilman suloudessa,
luonnon ihanuudessa hän tunsi hyvän Hengen läsnäoloa, sen hengen, jota
äiti oli opettanut häntä sanomaan Isäksi. Ja tuntiessansa Hänen
hyvyyttänsä ja hoitoansa, joka ei milloinkaan ollut hänelle niin selvää
kuin sinä hetkenä, täytti Petrean sydämmen niin suloinen tunne, että se
oli vallan sulaa rakkauteen ja autuaallisuuteen. Hän vaipui alas
ruohostoon ja luuli jo olevansa matkalla taivaasen. Mutta oi! tie sinne
ei ole mikään helppo; ja tuommoiset ihanat taivaanaavistukset ne
viipyvät vaan niin lyhyen ajan niin pienissä kuin suurissakin
ihmissieluissa. Pieni tien poikki hyppivä oravanpoikanen se nyt riisti
Petrean alas matkaltaan taivaasen. Heti oli Petrea sitä takaa-ajamassa.
Semmoisen otuksen kiinnisaaminen ja kotiintuominen, sepä vasta on
ihmeellinen teon huippu. «Mitähän siskot sanonevat! Mitähän koko
kaupunki sanonee! Ehkä se vielä tulee sanomalehteen! Ehkä kuningaskin
vielä saa sen tietää!» Petrea joutui ihan pois suunniltansa
innostuksesta ja kunnianhimosta ja ajoi oravaa takaa kantojen ja
pensaiden ympäri. Hän repi rikki hameensa, loukkasi käsiään ja
jalkojaan, joutavaa! hän ei sitä tuntenut, etenkin kun hän -- oi
suurinta onnea! -- kaatui, mutta samassa piti vapisevissa käsissään
oravanpoikasta. Petrea vallan ääneen kirkasi ilosta ja huusi äitiään ja
siskojaan, jotka -- eivät voineet kuulla häntä. «Oi sinä pikku
sydänkäpynen!» jatkoi Petrea ja tahtoi suudella pientä vankiaan.
«Sydänkäpy» silloin purasi Petrean leukaa, niin että hän rupesi
huutamaan kummastuksesta ja tuskasta, mutta ei kuitenkaan laskenut
oravanpoikasta, vaikka veri tihkui sen puremasta haavasta. Jälleen
Petrea juoksi eteenpäin, kovasti ihmetellen, ettei suurta
ristikkoporttia jo näkynyt, josta hän tiesi täytyvänsä mennä päästäkseen
kotiin. Ihmetellen juostessansa ja pidellessään levotonta vankiaan hän
näki erään herran lähestyvän. Ei juolahtanut Petrealle mieleenkään, että
hän voisi olla muu kuin hänen isänsä ja vallan haltioissaan ilosta hän
huudahti: «isä, isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!» Sangen
kummastuneena «isän» nimityksestä katsahti nuori herra ylös lukemastaan
kirjasta, katseli Petreaa, hymyili ja vastasi: «Ei pikku tyttöseni, hän
on mennyt tuonnepäin», osoittaen tietä josta Petrea oli tullut. «Ei, ei,
hän ei olekaan se!» huudahti Petrea pelokkaasti ja kääntyi joutuisasti
takaisin, äkkiä aavistaen olevansa väärällä tolalla. Hän hylkäsi
kotiinmenotuumansa ja tahtoi nyt vaan jälleen etsiä heitä, jotka hän
niin ajattelemattomasti oli jättänyt. Hän juoksi takaisin samaa tietä
kuin oli tullutkin, mutta se haarautui kahteen ja hän valitsi väärän
tien, tuli jylhään seutuun ja huomasi nyt vallan eksyneensä tietämättä
enää minne joutui. Hän heittäytyi epätoivoissaan ruohoon ja puhkesi
itkemään. Unohtaen kaiken kunnianhimon hän päästi oravan karkuun ja
antautui epätoivon valtaan. Nyt hän muisteli äitinsä surua ja
levottomuutta ja itki heitä ja omia pahoja tekojansa. Mutta lohdulliset
ajatukset pian karkoittivat epätoivoiset. Petrea pyyhkäsi silmiänsä
leninkiinsä (nenäliinansa hän oli pudottanut) ja katsahtaessaan ylös hän
huomasi muutamia mainioita vaapukoita, jotka kasvoivat lähellä olevan
kallioseinän rakoloissa.

Vaapukoita! äidin lempimarjoja! ja tuossa tuokiossa näemme pikku
Petreamme kiipeävän kaikin voimin jyrkkää kalliota ylös ryöstääkseen
kauniin hedelmän. Marjaterttu kädessään hän tahtoi langeta äidin jalkain
juureen ja rukoilla: «anna minulle anteeksi!» Niin ajatteli Petrea
koettaessaan kynsin hampain taittaa vaapukanoksia, ja uutta rohkeutta ja
voimaa syntyi hänen rintaansa. Ja -- jos hän kiipesi vähäsen
korkeammalle -- eiköhän silloin pääsisi selville missä hän oli, näkisi
äidin, isän, sisarukset, koko maailman? Tietysti! Sepä oiva aate!
Vaapukkakimppu toisessa kädessä hän pääsi toisen avulla ylöspäin! Mutta
oi! Liukkaalla paikalla lipesi toinen jalka, sitten toinen; vasen käsi
ei jaksanut kannattaa ruumiin painoa, oikea ei tahtonut uhrata
vaapukkakimppua. Hetkisen tuskaa ja voimainponnistusta ja -- Petrea
kieri kalliota alas risu- ja nokkoskasaan, johon -- toistaiseksi
tahdomme jättää hänet ja palata Elisen luokse.

Ei voi selittää mikä tuska valtasi äidin hänen toista tuntia kandidaatin
ja Henrikin seurassa etsittyään ja huudettuaan Petreaa häntä löytämättä.

Viisu hoiti muita lapsia Panin luolan läheisyydessä. Puistossa oli
useita lammikoita. Mahdollista oli että hän olisi pudonnut johonkin
niistä. Se ajatus kauhistutti Eliseä ja pelko palata kotiin miehensä
luokse yksi lapsi vähemmin kuin mennessä -- yksi miehensä lemmikeistä
kuolleena hänen huolimattomuutensa tähden -- syöksi kuolontuskan hänen
sydämmeensä. Mieluummin hän tahtoi kuolla! Kalman kalpeana hän
lakkaamatta kulki etsien aika ajoin melkein tuskasta maahan
vaipumaisillaan. Turhaan kandidaatti häntä rukoili pysymään paikoillaan
ja luottamaan häneen, joka kyllä vielä löytäisi Petrean -- turhaan!
Elise ei häntä kuunnellut, levähtämättä hän etsi lastaan. Kandidaatti ei
tahtonut kauaksi aikaa jättää häntä yksiksen, vaan palasi usein hänen
luoksensa sillä välin kuin Henrik huusi ja tähysteli puiston toisella
puolella.

Vasta heidän kaksi tuntia turhaan etsittyään kadonnutta, samassa kuin
kandidaatti uudestaan oli tullut epätoivoisen äidin luokse, sattuivat he
yhtaikaa katsahtamaan samaan esineesen. Siinähän oli -- Petrea! Hän
makasi risukasassa kallion juurella; veripilkkuja näkyi kasvoissa ja
vaatteissa ja kauhea kaulakoristus kimelsi auringonpaisteessa hänen
kaulassansa. Keltaisenkirjava käärme oli kiertynyt hänelle kaulaan.
Petrea makasi liikkumatonna ja näytti nukkuvan. Heikko kauhistuksen
huuto kuului äidin suusta. Hän tahtoi syöstä esiin, mutta kandidaatti
sen esti.

«Jumalan tähden!» hän rukoili kalpeana ja kiihkeänä, «pysykää hiljaa!
ehkei vielä ole mitään tapahtunut, mutta se on kyykäärme, metsiemme
myrkyllisin käärme! Varomaton kosketus ja sekä te että lapsenne olette
hukassa! Ei, te ette saa, teillä ei ole oikeutta! henkenne on liian
kallis -- -- minun sitä vastoin ... luvatkaa minulle pysyvänne hiljaa
ja.....

Elise oli vallan pois suunniltansa. «Pois, pois!» sanoi hän koettaen
heikoilla käsillään sysätä kandidaatin syrjään. Hän tahtoi astua
eteenpäin, mutta jalat eivät häntä enää kannattaneet. Hän horjui ja
vaipui maahan.

Samassa silmänräpäyksessä oli Jacobi Petrean luona, ja yhtä rohkeasti
kuin taitavastikin hän tarttui käärmeen niskaan ja nakkasi sen kauas
pois. Siitä kosketuksesta Petrea heräsi, ojentelihe, avasi siniset
silmänsä ja lausui katsellen ympärilleen:

«Oi ... oi ... isä! minä olen nähnyt metsänjumalan!»

«Jumala siunatkoon sinua metsänjumaloinesi!» huudahti kandidaatti
iloissaan siitä selvästä elon ja terveyden merkistä, sulki lapsen
syliinsä ja kantoi äidin luokse. Mutta äiti ei nähnyt eikä kuullut enää
mitään. Hän makasi maassa pyörtyneenä. Vasta Henrikin suutelot ja
kyyneleet herättivät hänet eloon. Kauan aikaa hän tuskastuneesti ja
sekavasti katseli ympärilleen.

«Onko hän kuollut?» kuiskasi hän.

«Ei, ei, hän elää ja on vahingoittumaton!» huudahti Jacobi ollen
polvillaan Elisen vieressä, ja polvillaan hänen vieressään oli pikku
Petreakin, vaapukkaterttu kädessään ääneen nyyhkien.

«Anna anteeksi! oi äiti, anna anteeksi!»

Nyt vasta kaikki selveni äidille; hän nousi kiireesti ja sanomattomasta
ilosta kirkaisten hän sulki pelastetun lapsen syliinsä. «Jumalan
kiitos!» huudahti hän sitten kohottaen kätensä taivasta kohti. Äänettä
hän ojensi sen Jacobille, katsellen häntä kyyneleisin silmin, mutta se
katse ilmaisi kiitollisuutta, jommoista ei sanoin voida selittää.

«Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» lausui Jacobikin syvästi liikutettuna
painaen Elisen käsiä huulillensa ja vasten rintaansa. Hänkin tunsi
olevansa sanomattoman onnellinen.

Kiireesti he sitten poistuivat kyykäärmeen vaaralliselta alalta, kun
ensin Jacobi ja Henrik olivat luopuneet arvattavasti turhasta tuumastaan
etsiä ja tappaa myrkyllinen, vaikka viaton elävä.

Panin luolan päällä istui pikku Viisu koettaen lohduttaa siskojaan ja
itki katkerasti heidän kanssansa siskoa, jota he eivät milloinkaan enää
luulleet saavansa nähdä. Sitä suuremmaksi ja äänekkäämmäksi tuli ilo kun
saivat nähdä hänen lähestyvän kandidaatin käsivarrella. Ja pian heidän
hyväilevät kätensä kiertyivät hänelle kaulaan saatuansa äidiltä kuulla
miten hän oli pelastanut heidän siskonsa hengenvaarasta. Petreaa he
katselivat kummastellen ja uteliaasti, hänelle kuin heidän mielestään
oli tapahtunut jotakin ennen vallan kuulumatonta. Petrea puolestansa
vuodatti niin katkeria kyyneleitä ajattelemattomuutensa ja äidille ja
sisaruksille saattamansa surun tähden, että Elisen jo täytyi lohduttaa
ja rohkaista hänen mieltänsä. Putoamisestansa risukasaan Petrea ei
tietänyt kertoa muuta kuin että hänen päätään huimasi, eikä hän voinut
nousta, vaan nukkui siihen ja näki unta metsänjumalasta.

Sillä välin oli jo tullut myöhä eikä enää voitu ajatellakaan
pähkinänpoimintaa. Niin äidin kuin Petreankin tähden oli pakko rientää
kotiin. Toiset lapset arvattavasti olisivat paljon enemmän surreet
onnistumatonta huviretkeä, ellei heillä olisi ollut vallan kiusallinen
vastustamaton halu saada kotona kertoa päivän ihmeellisistä tapauksista.
Kotimatkaa kohtasi uudet vastukset; Petrea, joka oli ylen väsynyt ja oli
sitäpaitsi pudotessansa loukannut itseään melkoisesti, ei voinut astua;
päätettiin sen vuoksi vetää häntä pienissä vaunuissa ja kandidaatti
puolestaan kantaisi Gabriellea. Mutta kun tipsukka huomasi ettei
kandidaatilla ollutkaan hansikkaita kädessä ei hän sallinut hänen kantaa
eipä edes koskeakaan itseensä, vaan päästi mitä surkeimpia hätähuutoja,
kun Jacobi nauraen nosti »pikku mummon«, joksi hän häntä sanoi,
käsivarrelleen, vähääkään välittämättä pienokaisen vastustuksista. Mitä
äidin ja kandidaatin sanat eivät voineet, sen vaikuttivat viimein Henrik
veikon kuperkeikat ja hyväilyt. Tipsukkaa ne huvittivat; kyyneleet
kuivivat puolitiessä poskien pieniin kuoppiin, joita siihen houkutteli
mitä suloisin nauru. Petrea -- joka suru- ja katumuskohtauksen ohimentyä
rupesi pitämään itseään ja seikkailujaan erittäin intressanttina --
istui vaunuissa hyvin olevinaan sisarusten ympäröimänä, jotka eivät
voineet kylliksi kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan; kilvan he
koettivat lykätä pientä ajopeliä. Ja kandidaatti, hän veti Petreaa tuota
vilkasta lörpöttelijää, hän kantoi tipsukkaa, joka pian nukkui nojaten
hänen olkapäähänsä, hän lauloi kauniita lauluja ja kertoi pieniä juttuja
huvittaaksensa Elisea, joka kauan vielä oli vallan kalpea uhanneen
vaaran ja kestämänsä hädän johdosta.

Vihdoin saavuttiin kotiin; siellä kaikki kilvan koettivat kertoa päivän
tapahtumia; Pirkko vuodatti kyyneleitä «pikku enkelimäisen Petrea
neitisensä» tähden ja laamanni syleili sydämmellisesti Jacobia. Kun
Petrean mustelmat ja naarmut olivat pestyt Riian-palsamilla, käski äiti
vielä lisäksi lohduttaaksensa lapsia epäonnistuneesta
pähkinänpoiminnasta paistaa illalliseksi pannukakkuja ja vispilöidä
kiisseliä kermasta ja vaapukkahillosta. Lapset tanssivat ilosta pöydän
ympärillä ja Petrea, joka onnettomuuksiensa tähden sai siitä veljenosan,
arveli taivaassa varmasti aina syötävän semmoista kiisseliä ja ehdotti
sille nimeksi «taivaanmanna». Se ehdotus hyväksyttiin yleisesti ja
«taivaanmanna» tuli siitä päivästä tutuksi ja suosituksi jälkiruuaksi
Frankilassa.

Isän sylissä itki Petrea vielä katkeria kyyneleitä sen lempeän nuhteen
johdosta, jonka isä hänelle lausui, ja nukkui sitten makeasti hänen
syliinsä.

Ja kandidaatille aiottu nuhdesaarna?

«Jääkää kotiin täksi illaksi!» lausui Elise hänelle katsoen häneen
ystävällisesti ja rukoilevasti.

Kandidaatti jäi.



Tyrskyjä.


«Jääkää kotiin illaksi» pyysi Elise seuraavana päivänä ja sitten
edelleen monta päivää. Kandidaatti jäi. Hän ei milloinkaan ollut nähnyt
Elisen olevan niin ystävällisen, jopa oikein herttaisen häntä kohtaan,
eikä milloinkaan niin huomaavaisen kuin nyt; ja tämmöinen huomaavaisuus
ja ystävällisyys naisen puolelta, naisen, joka tavallisissa oloissa on
kohtelias ja välinpitämätön miehiä kohtaan, hiveli kandidaatin
turhamaisuutta samalla kuin se osasi hänen hellään sydämmeensä. Pian
hävisi kaikki «nuhdesaarnojen» ja moitteen syyt, sillä kandidaatti
hylkäsi kerrassaan juomaveikkonsa ja heidän seuransa. Ei kukaan puhunut
moittivammin heistä kuin kandidaatti. Hän oli niin innokkaasti samaa
mieltä Elisen kanssa, että juominkien vaahtoava haihtuva samppanja on
ainoastaan hetken hurmaus, joka jättää jälkeensä tyhjyyttä ja
velttoutta. »Kerran, jopa parikin», arveli kandidaatti «voivat semmoiset
juomingit olla vahingoittamatta jopa virkistäviäkin; mutta yhä uudistuen
-- oh herran tähden! ne vaikuttavat sangen epäedullisesti, jopa
epäsiveellisesti!» Ja pikku Viisu, joka kuuli kaiken tämän, arveli sen
olevan sangen viisaasti puhutun. Eipä kukaan nyt näkynyt paremmin
viihtyvän kotona kuin kandidaatti. Kotona viihtyy niin hyvin, arveli
kandidaatti kun elämä on säännöllistä ja »on niin todellisen
terveellistä ja raitista elämää» niissä toimissa ja viattomissa
huveissa, jotka muodostavat kodin hiljaisen elämän.

Mutta sillä välin ilmestyi kandidaatin terveesen elämään kipeäkin kohta.
Kiitollisuus oli ensiksi lämmittänyt Elisen sydämmen Jacobin hyväksi,
mutta sitten edellinen rupesi siksi paljon pitämään hänestä hänen
herttaisuutensa tähden, niin että hän huomasi miehensä toiveiden hänen
käytöksensä suhteen olevan erinomaisen helpot täyttää ja pian hänen
seurustelunsa Jacobin kanssa sulostutti hänen oman elämänsäkin. He
olivat monessakin asiassa yksimieliset etenkin soitosta ja
kirjallisuudesta, jota kumpikin rakasti ja kandidaatin nuorekas into
tuotti jalompaa eloa ja viehätystä heidän yhteisille huvituksilleen.
Keskustelut menettivät kaiken kiistan muodon ja olivat miellyttävänä ja
kehittävänä ajatustenvaihtona. Kandidaatti ei lainkaan tahtonut olla
oikeassa; häntä päinvastoin tavallaan ilahdutti, kun hän voi olla
Eliselle myöntyväinen. Jacobi tunsi kirjat paremmin kuin Elise,
viimemainittu tunsi paremmin elämän -- kirjojen äidin -- kuin hän ja
kulki sen vuoksi hänen vieressään kuin vanhempi, ohjaava ystävä.
Kandidaatti tunsi olevansa onnellinen viehättävän rouvan vaikutuksen ja
lempeän ohjauksen alaisena ja kiintyi häneen yhä enemmän. Mutta niin
vieno ja suloinen oli tuo suhde, että hän ei ensinkään aavistanut sen
vaaroja. Häntä miellytti kun Elise kohteli häntä kuin lasta ainakin ja
laski sen vuoksi luonnoltaan lapsekkaan mielensä aivan valloilleen.
Elisen lempeät nuhteet olivat jonkinlaisena nautintona hänen
sydämmellensä; hänen teki mielensä hairahtua ainoastaan ansaitaksensa
niitä; hän olisi tahtonut niitä kuunnellessaan suudella Elisen hametta,
tahi valkoista kaunista kätöstä ja hänestä oli tuskallisen suloista, kun
hän ei kuitenkaan tohtinut sitä tehdä. Kun Elise lähestyi ja hän kuuli
hänen keveät askeleensa, kun hän tunsi ruusuntuoksun, joka aina seurasi
häntä, lämpeni hänen sydämmensä sanomattomasti, ja mikä eniten kiinnitti
Jacobia Eliseen oli viimemainitun kärsimykset. Kun hermotaudit tahi
taloudelliset huolet lannistivat Elisen mielen, kun hän kärsivällisesti
kesti miehensä usein tylyä käytöstä, silloin kandidaatin sydän vallan
suli hellyydestä, ja hän teki kaiken voitavansa huvittaaksensa ja
virkistääksensä häntä; hänen pienimmätkin toiveensa hän koetti täyttää
ennenkuin ne olivat lausututkaan. Elise ei voinut olla semmoiselle aivan
tunnoton ja ehkä hänen turhamaisuuttansakin kutkutteli, kun hän näki
nuoren miehen olevan vallassansa, kenties hän vapaaehtoisesti tekeytyi
sokeaksi tunteidensa laadusta, voidakseen olla häiritsemättä suhdetta,
joka sulostutti hänen elämänsä. «Hän rakastaa *lapsia ja heidän
äitiänsä*» lausui hän itseksensä. «Hän on heidän ja minun ystäväni.
Olkoon aina niin!» Ja varmaa on, etteivät lapset milloinkaan olleet
tottelevaisemmat, oppivaisemmat eivätkä onnellisemmat kuin Jacobin
osoittaessa yhä onnistuneempaa taitoa heitä opettaessaan ja ohjatessaan.

Kova kohtalo, joka nostaa vaarallisia, kuohuvia hyrskyjä lähellä sitä
rantaa, jonne laiva pyrkii, ja joka häiritsevästi tunkeutuu ystävysten
ja puolisoiden väliin rikkoen heidän välinsä juuri kun se on ainiaaksi
vakaumaisillaan, sama kohtalo soi sen, että Jacobi yhä enemmän tuossa
kodissa kehitti ja näytti hyviä puoliaan samaan aikaan kuin laamanni
samassa määrin näytteli epämiellyttäviä. Laamanni Frank oli niitä
ihmisiä, joka oli sitä paremmalla ja iloisemmalla tuulella mitä enemmän
työtä ja puuhaa hänellä oli. Ja juuri siihen aikaan oli pysähdys
tapahtunut eräässä läänin edistyspyrinnössä, joka oli yksi laamannin
lempiaatteita ja johon oli syynä joukko pieniä esteitä, joita hän kyllä
mielellään olisi tahtonut hajoittaa, mutta ei voinut. Sen vuoksi hän
olikin erittäin huonolla tuulella. Hän oli kodissaan usein erittäin
vaativainen ja ärtyisä, etenkin rouvansa kanssa ja joutui sen kautta
hyvinkin huonoon valoon hyvänluontoisen ja iloisen Jacobin rinnalla.
Laamanni tunsi sen itse, oli siitä närkästynyt itseensä ja närkästynyt
vaimoonsakin, joka yhä vähemmän näytti välittävän hänen
torahtelemisistansa, vaan ahkeraan huvittelihe laulamalla Jacobin
kanssa. Ja nuo lauluharjoitukset, joita laamanni itse oli ehdottanut, ne
alkoivat hänestä jo voittaa kodissa liian suurta alaa. Jopa hänen
mielestänsä riidat ja toratkin olivat miellyttävämmät kuulla. Muuten hän
oli juuri sillä miellyttävällä tuulella, jonka vallitessa kaikki on
harmillista, jopa sekin, joka yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttua
suloksi ja sopusoinnuksi.

Toinen keino, innokkaasti ehdotettu lukeminen muuttui nyt laamannin
toiseksi kiusanhengeksi. Juuri siihen aikaan hän olisi tahtonut vähän
enemmän rouvansa seuraa, olisi toivonut hänen vähän enemmän ottavan osaa
hänen puuhiinsa ja vastoinkäymisiinsä. Mutta kun hän tuli
seurusteluhuoneesen, niin siellä luettiin ääneen -- ellei soitettu -- ja
kun hänen tultuaan lukeminen keskeytettiin, niin hän huomasi selvään
läsnäolijoissa jonkinlaista neuvottomuutta eikä puhelukaan tahtonut
luistaa. Kun, laamanni silloin kehoittaen lausui: «jatkakaa, jatkakaa!»
ja sitten jatkettiin, niin hän ei ollut ensinkään tyytyväinen, meni
omalle puolelleen tahi kulki tuulispään tavoin edestakaisin lattialla.

Juuri samainen kohtalo, josta äsken mainitsimme, sovitti niin, että
eräänä iltana astuessaan edestakaisin huonon tuulen vallassa laamanni
sai pienen kirjelipun. Sen nähdessään hän huudahti iloisesta
hämmästyksestä. Luettuaan sen hän lausui vilkkaasti:

«Kah, sepä hauskaa! Elise, everstinrouva S., Emelie on täällä! Hän on
saapunut tänä iltana. Minun täytyy heti rientää hänen luoksensa; Elise
kulta, etkö tule mukaan? Sehän olisi kohteliasta!»

«Ei, ei, nyt on jo niin myöhä!... ja luulenpa satavankin! Etkö voi mennä
yksin tänä iltana?... Huomenna aamupuolella minä...»

«No, hyvä on!» lausui laamanni keskeyttäen ja vähäsen nyrpeissään
kiellosta, ja riensi pois.

Hän palasi vasta myöhemmällä käynnistänsä ja oli erittäin hilpeällä
mielellä.

«Hän on tavattoman miellyttävä nainen!» lausui hän. «Elise kulta, sinua
varmaankin erittäin huvittaisi häneen lähemmin tutustuminen!»

«Oi, sitä tuskin luulen!» arveli Elise itsekseen.

«Hän puhuu tähän kaupunkiin muuttamisesta», jatkoi laamanni, «ja minä
toivon voivamme taivuttaa hänen tekemään niin!»

«Oi, sitä minä en tahdo toivoa!» ajatteli Elise.

«Tehkäämme kaikki voitavamme saattaaksemme hänen olonsa täällä niin
miellyttäväksi kuin mahdollista. Olen pyytänyt häntä huomiseksi
päivälliselle...»

«Huomiseksi?» huudahti Elise puoleksi pelästyneenä.

«Niin, huomiseksi!» lausui laamanni hieman mahtipontisesti. «Minä
kerroin hänelle, että sinulla on aikomus huomenna aamupuolella käydä
häntä tervehtimässä; mutta hän tahtoo välttämättä ensiksi käydä sinun
luonasi. Huomisesta päivällisestä ei sinun tarvitse huolehtia; Emelie ei
odota mitään erinomaista tilapäisistä päivällispidoista, -- voivathan ne
kuitenkin olla yhtä hyvät kuin muutkin, jos tahdomme nähdä vähänkään
vaivaa niiden tähden. Soisin Emelien usein käyvän meillä ihan
yksinkertaisesti.»

Sydän täynnä selittämättömiä ja sangen vastenmielisiä tunteita meni
Elise levolle sinä iltana, miettien mitä ruokia voisi saada huomispäivän
päivälliseksi ja näki sitten unta, että hänen miehensä «entinen
lemmitty» lemmen liekeillä sytytti koko talon ilmituleen ja saattoi
perheen kodittomaksi.



Tilapäiset päivällispidot.


Te perheenemännät, jotka tiedätte mitä *paisti* merkitsee, jotka
tunnette mitä vaikeuksia välistä kasaantuu etenkin tilapäisissä
pidoissa, jotka tiedätte, että vaikka kuinka tahtoisitte koettaa
kekseliäisyyttänne -- kekseliäisyyttä tarvitaan jokaiseen äkkipäiseen
tekoon -- niin ette kuitenkaan aina voi toimittaa kananpoikasia tahi
pyitä täyttämään tärkeätä vatia ennen jälkiruokaa; te perheenemännät,
jotka ruokamietteissä ja -tuskissa olette viettäneet monta pitkää
aamupuolta rohkenematta rukoilla Jumalalta apua, vaikka tahtoisittekin,
te kyllä otatte osaa Elisen hätään, kun hän tärkeänä
päivällispitopäivänä näki kellon lähestyvän kahtatoista voimatta
vieläkään keksiä mitään paistia. Voisi huomauttaa, että tilapäisiin
päivällisiin ei tarvita paistia. Me myönnämme sen yleensä, mutta
kiellämme sen näiksi pidoiksi, joiden järjestelyä me todistukseksi
helposti voisimme luetella, ellemme luulisi meitä muutenkin uskottavan.
Sitäpaitsi laamanni oli erittäin suuri paistin ja ylipäänsä kaikkien
liharuokien ystävä, joka seikka vielä tarkemmin selittää Elisen tukalan
tilan. Päälle päätteeksi hänellä sinä päivänä oli palvelijain puute ja
laamanni oli lisäksi omille asioillensa lähettänyt miespalvelijansa,
joka tavattomissa tilaisuuksissa aina oli Elisen paras apulainen.
Keittäjä oli kauhean sekavapäinen; lapset olivat kuohuksissa, Eeva ja
Leonora olivat riidelleet, Petrea leikannut reiän uuteen pukuunsa,
Henrik rikkoi karahvin ja kuusi lasia ja tipsukka huusi ja itki ihan
syyttä. Kello kävi kahtatoista eikä paistia vaan saatu tulelle. Elise
oli melkein epätoivoissaan paistin, keittäjän, päivällisen, lasten ja
koko maailman tähden, kun ovi aukeni, kimakka, iloinen «nöyrin
palvelijanne!» kuului aukosta ja hovimarsalkanrouva -- enkeliltä hän
Elisen mielestä näytti -- astui huoneesen mitä herttaisimmin hymyillen
ja otti suunnattomasta käsilaukusta kananpoikasen toisensa perästä,
laski ne pöydälle niiaten joka kerran katsahtaessaan Eliseen. Sitten hän
nauroi sydämmellisesti. Ihastuneena syleili Elise ensin vanhaa rouvaa ja
sitten kananpoikasia, jotka hän kiireesti vei keittiöön; kohta hän
palasi ja kertoi sekä huolensa että kiitollisuutensa ystävälleen
hädässä. Tämä osaaottavasti, vähän liikutettuna ja ystävällisesti
neuvoi:

»No, no, sepä nyt. Hyvänen aika pikku ystäväni, ei pidä olla niin
pahoillaan. Semmoinen kyllä menee ohitse; kaiketikin se menee ohitse!
Kuulepas; minä opetan pienokaiselle jotakin: milloin hätä suurin,
silloin apu lähinnä. Jaha, muista se. Niin, minä näin ne kananpoikaset
eräällä kuormalla astuessani torin halki ja kun tiesin miten asiain
laita oli täällä, niin riensin ostamaan ne ja pistämään viittani alle;
ja sitten astuin niin joutuisaan että vallan hengästyin kiireessäni. He,
he, he, he! Kas niin, nyt menen tieheni, sillä pitäähän pikku rouvan
pukeutua ja minun myöskin! Hyvästi nyt Liisaseni. Joutukoon päivällinen
ja vesaset ajoissa valmiiksi! He, he, he, he!»

Gunilla rouva läksi, päivällisaika tuli, sen kanssa vieraat ynnä
laamanni, joka koko aamupäivän oli ollut virkatoimissa.

Everstinrouva oli ylen komea, kaunis ja ylhäisen näköinen, oli erittäin
kohtelias ja miellyttävä, mutta vasten tahtoansa oli Elise sangen jäykkä
ja harvapuheinen puolisonsa «entisen lemmityn» rinnalla. Sitäpaitsi
tuskallinen hajamielisyys vaivasi häntä. «Kunhan vaan kananpoikaset
ehtisivät oikein paistua» oli pääsemättömänä ajatuksena hänen
sielussansa, ja se ikäänkuin takertui kiinni paaviin, P. Pietarin
kirkkoon, Torvaldseniin, Pastaan ja kaikkeen mistä keskusteltiin.
Päivällisaika tuli, mutta päivällinen viipyi. Laamanniin, joka vaati
muilta samanlaista kiusallista säännöllisyyttä kuin hän itse aina
osoitti, tuli jo «päivälliskuume», joksi Elise sitä nimitti ja hän
silmäili maltittomasti milloin ruokasalin ovea, milloin rouvaansa, jonka
tila ei suinkaan ollut kadehdittava. Elise koetti näyttää tyyneltä ja
kuiskasi usein jotakin pikku Louiselle korvaan, joka kuiskaus aina antoi
tytölle aihetta toimeliaasti juoksemaan saamaansa asiaa toimittamaan.
Hänen keskustelunsa, se joka kuului ja se, jota ei kuultu, oli sinä
hetkenä jotenkin seuraavan tapainen:

«Tavattoman hauskaa oppia tuntemaan! -- -- -- (oi miten ruoka viipyy
sietämättömästi!) Sehän mahtoi olla erinomaisesti mieltä kiinnittävää!
(Soisin Ernstin syttyvän ilmi tuleen «entisen lemmittynsä» edessä, jotta
unohtaisi koko päivällisen.) Vai niin! No sepä oli kummallista.
(Tottapahan, Herran nimeen, kananpoikaset nyt jo lienevät paistuneet.)
Espanja raukka! (No, Jumalan kiitos, vihdoin viimeinkin ruokaa! Jospa
nyt vaan kananpoikaset olisi....»)

Ja nyt sananen päivällisistä! Päivällinen! sana, jota kuullen kaikki
kasvot kirkastuvat, kaikki mielet hilpenevät! Elise rupesi juuri
ihailemaan everstinrouvan seurustelutaitoa, joka niin vilkkaasti johti
puhelua ja toivoi sen kääntävän huomion pois onnistumattomista
ruokalajeista. Laamanni oli kohtelias ja miellyttävä isäntä ja
päivällinen oli ylipäänsä hänen mielihetkiään, jolloin hän olisi
tahtonut jakaa muillekin hyvää ruokahaluaan, hilpeyttänsä ja hyvää
ruokaansa. Nimittäin jos se oli hyvää! Muussa tapauksessa kyllä mielikin
siitä muuttui. Elise huomasi aterian kestäessä muutaman pilvenhattaran
synkistyttävän hänen otsaansa. Mutta hän näytti itsekin tahtovan
haihduttaa ne, ja kaikki kävi jotenkin hyvin, kunnes kananpoikaset
tuotiin pöytään. Kun laamanni (joka mielellään tahtoi seurata vanhaa
tapaa) ryhtyi niiden leikkaamiseen, niin ne silminnähtävästi näyttivät
tahtovan vastustaa hänen yritystään. Eliseen hän pöydän yli tähtäsi
katseen, joka rouvan sydämmeen tuntui vallan puukoniskulta. Ensimmäisen
tuskan haihduttua Elise vähäsen närkästyi tuon nuhtelevan katseen
liiasta ankaruudesta ja koetti karaista mieltänsä kestämään
onnettomuutta, johon ei ensinkään ollut syypää. Hän tuli äkkiä erittäin
vilkkaaksi ja puheliaaksi eikä kertaakaan katsahtanut mieheensä, joka
istui siinä ääneti ja tuiman näköisenä «leikkuuveitsi paistissa, otsa
hiessä». Mutta hän hengitti syvään helpoituksesta, kun päivällinen
vihdoin oli päättynyt. Hän halusi saada sanoa puolisolleen lepyttävän
sanan, mutta laamanni oli kuuro ja sokea muille paitsi everstinrouvalle.
Vilkas mieltäkiinnittävä keskustelu syntyi heidän välillään, joka
erittäin olisi huvittanut Eliseä. Hänen olisikin ollut aivan helppo
ottaa siihen osaa, ellei hänen mieltänsä olisi ruvennut yhä enemmän
painostamaan, kun hän luuli huomaavansa puolisonsa käytöksessä häntä
kohtaan jotakin kylmää ja halveksivaa. Hän tuli yhä harvapuheisemmaksi
ja kalpeammaksi. Kaikki kokoontuivat loistavan Emelien ympärille.
Lapsetkin olivat ikäänkuin lumotut. Henrik tarjosi hänelle kauniin
kukan, jonka oli houkutellut itselleen Louiselta. Petrea oli vallan
innostunut isänsä «entiseen lemmittyyn», istahti jakkaralle hänen
jalkainsa juureen ja suuteli häntä kädelle milloin suinkin sai siihen
tilaisuutta. Everstinrouva miltei yksinomaan kääntyi entisen ihailijansa
puoleen antaen kauniiden silmiensä ja hurmaavan hymynsä säteiden
uudestaan lumota häntä.

«Tämäpä hauskaa!» ajatteli Elise pakottaen esille pyrkivän kyyneleen
painumaan takaisin, «mutta minä koetan olla hyvällä päällä!»

Kandidaatti huomasi tuon surun ilmeen, äkkiä hän erosi everstinrouvan
taikapiiristä, johon hänkin oli joutunut muiden kera, istahti tipsukka
polvellaan Elisen läheisyyteen ja rupesi kertomaan satua, joka oli
aiottu miellyttämään sekä lasta että äitiä. Pian hänellä oli kaikki
pienokaiset ympärillään; Petreakin hylkäsi uuden «lemmittynsä»
kuullakseen kandidaatin kummallista kertomusta; jopa se Eliseäkin niin
miellytti, että hän hetkeksi unohti kaiken muun. Sitäpä juuri
kandidaatti oli tarkoittanutkin, mutta laamanni ei siitä pitänyt. Hän
lähestyi heitä silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mikä niin veti hänen
rouvansa huomion puoleensa ja lausui sitten puoliääneen rouvalleen:

«Minä en käsitä, miten sinua tuommoiset mahdottomuudet voivat huvittaa.
En myöskään tiedä mitä hyötyä on tuommoisen syöttämisestä lapsille!»

Vihdoin nousi everstinrouva ja lausui hyvästiä jättäessänsä Eliselle
vallan tulvinaan kohteliaisuuksia ja korulauseita, joihin Elisen täytyi
vastata parhaan taitonsa mukaan. Laamanni, joka oli luvannut näyttää
everstinrouvalle erään kaupungin mainioista laitoksista, seurasi häntä.
Muut vieraat läksivät sitten vähän ajan kuluttua. Vanhemmat lapset
seurasivat kandidaattia kouluhuoneesen piirustustunnille; nuoremmat
saivat luvan leikkiä. Petrea pyysi «lainata» Gabriellen, joka ei voinut
vastustaa, nähdessään piparikakun, vaan tuli ja sai palkakseen siitä
pienen murusen. Elise meni omaan huoneesensa.

Elise raukka! Hän ei tohtinut sinä hetkenä tarkastaa sydäntänsä; hänen
täytyi saada olla ajattelematta, hänen täytyi kerrassaan saada unohtaa
itseänsä ja ne häiritsevät kokemukset, jotka sinä päivänä olivat
kasaantuneet rikkomaan hänen sielunsa rauhaa. Hänellä sattui olemaan
tunti joutoaikaa, tunti häiritsemätöntä rauhaa, ja hän kiiruhti
käsikirjoituksensa luokse, työskennelläksensä aatemaailmassa, jonka kynä
hänen mielensä mukaan loihtisi esiin, unohtaaksensa maailman
pikkumaisuutta, sanalla sanoen: jalomman todellisuuden hyväksi
unohtaaksensa halvemman. Tuskan tunne, jota elämän pienet vastukset
hänelle tuottivat, puhkesi mitä ihanimmin ilmi hänen kuvatessansa
olemuksen suloisuutta ynnä sopusointuisaa elämää, jota hän kaikesta
sydämmestänsä rakasti. Hän kirjoitti kirjoittamistansa innostunein
sanoin ja sydän oli lämmin, silmät kyyneleiset, elämä selkeni ja hetket
vierivät. Tunti kului, vielä puolikin lisäksi. Laamannin teeaika tuli.
Hän tahtoi mielellään siihen aikaan kotiin palatessaan tavata
puolisoansa arkihuoneessa teepöydän luona lasten ympäröimänä. Elise
erittäin harvoin laiminlöi siellä olonsa, ja nyt herätti hänet äkkiä
kellon seitsemänlyönti kirjoitus-innostansa. Hän pani pois kynän ja
aikoi nousta, kun samassa laamanni astui sisään.

Kova tyytymättömyyden ilme levisi hänen kasvoillensa nähdessänsä
rouvansa kirjoittaneen. Hän astui Elisen luo ja lausui tylysti: «annoit
meille huonon päivällisen tänään, Elise; -- mutta kun
romaaninkirjoittaminen niin vie aikaasi, niin ei suinkaan ole
kummallista että laiminlyöt perhevelvollisuutesi. Mutta niistä sinä
varmaankin välität yhtä vähän kuin minun toivomusteni noudattamisesta.»

Elisen olisi ollut helppo puolustautua ja saada kaikki likimain hyväksi
jälleen, mutta laamannin ankara ääni ja tylyn ivallinen kasvojen ilme
loukkasivat syvästi hänen arkaa mieltänsä. Vähän ylpeästi ja
närkästyneenä hän vastasi: «sinun pitää olla kärsivällinen, Ernst; en
ole tottunut niin perin juurin luopumaan kaikista viattomista
nautinnoista! Kasvatukseni, entinen asemani eivät valmistaneet minua
siihen.»

Tämä vastaus koski laamanniin kuin miekan pisto. Entistä tylymmin ja
kovemmin hän vastasi: «sinun olisi pitänyt miettiä sitä asiaa ennen kuin
lupauduit omakseni, ennen kuin alennuit näin halpaan ja vaivaloiseen
elämään. Nyt on liika myöhäistä. Nyt tahdon...» Hän vaikeni äkkiä, sillä
hän tunsi myrskyn nousevan sisässänsä, myrskyn, jonka puhkeamista hän
itsekin pelkäsi. Hän astui ovelle, avasi sen ja lausui rauhallisemmin,
mutta jääkylmällä äänellä tylysti katsoen Eliseen: «tahdoin sanoa
sinulle, että olen ostanut pääsylippuja huomispäivän soittajaisiin, jos
sinua haluttaa tulla mukaan. Toivoin löytäväni sinut teepöydän äärestä,
mutta huomaan, ettet sitä ole vielä ajatellutkaan, -- tuolla sisällä on
autiota ja kolkkoa ikäänkuin rutto olisi käynyt talossa, -- ei, älä
vaivaa itseäsi, minä juon teeni klubissa.» Laamanni paiskasi oven kiinni
ja meni.

Elise istahti -- hän ei todellakaan jaksanut seisoa -- ja kätki kasvonsa
vapiseviin käsiinsä.

«Hyvä Jumala. Näinkö pitkälle siis on päästy? Ernst, Ernst! Mimmoisia
sanoja, mimmoinen katse! Ja minä poloinen, mitä olenkaan sanonut!»

Semmoisia katkonaisia epäselviä ajatuksia liikkui Elisen mielessä ja
kyynelet valuivat alas pitkin hänen poskiansa.

«Sanoja, sanoja, sanoja!» sanoo Hamlet halveksivasti. Mutta Jumala
varjelkoon meitä sanojen hävittävästä voimasta! On olemassa sanoja,
jotka erottavat sydämmiä enemmän kuin terävät miekat, on sanoja, joiden
kärkien pisto tuntuu sydämmessä koko elämän ajan.

Elise itki kauan ja katkerasti, koko hänen sielunsa oli ikäänkuin
kapinassa.

Kovan koettelemuksen hetkinä lähestyvät taistelevaa ihmistä niin pahat
kuin hyvätkin ajatukset. Ne ympäröivät Elisen ja puhuttelivat häntä
seuraavasti.


Pahat.

«Muista kieltäymyksiäsi, muista omia ansioitasi. Muista kaikkia
kärsimiäsi pieniä vääryyksiä, muista mitä katkeria hetkiä puolisosi
tylyys on tuottanut sinulle. Minkä tähden sinun pitäisi nöyrästi ryömiä
tomussa? Ei, nouse poljettu, nouse! nouse loukattu puoliso! Muista omaa
arvoasi, oikeuksiasi. Älä anna sortaa itseäsi. Osoita luonteen lujuutta!
Maksa samalla mitalla omat kärsimyksesi. Osaat sinäkin kiusata,
rangaista. Karkaise hermosi ja muutu tylyksi sinäkin! Käytä voimaasi ja
nauti koston suloisuutta.»


Hyvät.

«Muistele puutteitasi muistele vikojasi. Muistele kaikkea
kärsivällisyyttä, kaikkea saamaasi hyvyyttä ja hellyyttä. Muistele monia
suloisia hetkiä. Muistele puolisosi ansioita, hänen kauniita, jaloja
ominaisuuksiansa. Muistele myöskin elämää, miten lyhyt se on, kuinka
paljon katkeruutta se välttämättömästi tuo mukanaan, kuinka sitä paljon
voi välttää tahi helposti tehdä tyhjäksi ja muistele rakkauden kaikkea
kohottavaa voimaa. Pelkää itsekkäisyyden kahleita. Vapaudu niistä
uudella lemmenuhrilla ja puhdista kodin taivas. Taivaanrannalta nouseva
pilvenhattara voipi kasvaa tuhoavaksi ukkospilveksi, mutta se voipi myös
jäljettömiin häipyä ilmaan. Puhalla, oi, puhalla se hajalleen rakkauden
mahtavalla hengellä!»

Pitkän elämän onni riippuu usein siitä kummanko puoleen noista
näkymättömistä neuvonantajista ihminen kallistaa korvansa; siitä riippuu
avataanko ihmisille täällä maan päällä taivaan vai helvetin portit.
Elise kuunteli hyviä neuvonantajia. Hän puheli kauan aikaa niiden
kanssa, ja mitä enemmän puhtaita muistoja hän antoi niiden johtaa
mieleensä, sitä kirkkaammaksi muuttui hänen sielunsa. Rakkauden tuli
syttyi hänessä ja sen valosta hän monin puolin selvään älysi niiden
vaikutuksen. Hän älysi nyt mitä hänen tuli tehdä romaanillaan; hänen
sydämmensä vallan lämpeni niiden selviämisestä. Hän älysi myöskin, että
se oli oleva hänen viimeisensä, ja ettei hänen miehensä enää milloinkaan
semmoisesta syystä tarvinnut kaivata häntä teepöydässä eikä milloinkaan
enää mennä juomaan teetänsä klubiin.

Mutta Ernstin piti vielä kerran sopia hänen romaaninsa, -- tuon
pahantekijän kanssa. Ja Elise aikoi pitää everstinrouvalle päivälliset,
jotka haihduttaisivat tilapäisten päivällisten kaikki onnettomuudet ja
-- -- --, ja «kunhan vaan Ernst pian tulisi kotiin! Minä koetan
haihduttaa hänen tyytymättömyytensä, minä teen hänen mielensä jälleen
hyväksi».

Oli lasten kylpypäivä, ja sanoma, että kylpy oli valmis, keskeytti
Elisen yksinäisyyden. Hän käski Pirkon alottamaan pesemisen ja
ehdittyään vähän rauhoittua ja ruusuvedellä hautoa pois kyynelten jäljet
hän meni itse alas kylpyhuoneesen.

«Jumalalle kiitos vedestä»! oli Elisen ajatus katsellessansa näkyä, joka
kohtasi hänen silmiänsä tullessaan sinne. Pehmeät, kiiltävät lasten
ruumiit kirkkaassa, haaleassa vedessä, takkavalkea, valo ja valkoiset
lakanat, lasten loiskiminen ja riemuitseminen, he kun hyvin viihtyivät
vedessä, heidän viaton leikkinsä kylpyammeen vaarattomassa lammessa,
jossa ei tarvinnut pelätä myrskyisiä aaltoja, jopa Pirkon tyytyväiset
kasvot valkoisen myssyn alla, hänen iloinen häärinänsä ja alituinen
puheensa, «mitä herttaisimmasta alabasterikädestä, alabasterijalasta, --
liljarinnasta j. n. e.» sillaikaa kun hän peitti liljarintaa,
alabasterikättä saippuavaahdolla, joka tuskin oli niitä valkoisempaa,
tahi sitten käärieli heitä sileään lakanaan, josta vaan pieni, vilkas,
puhtoinen pää pilkisti esiin ja leikkien virkkoi: «säi säi»; kaikki tuo
kokonaisuudessansa muodosti eloisan ja viehättävän kuvan.

Elise ei kuitenkaan voinut täydelleen nauttia siitä. Hän muisti mitä oli
tapahtunut, hartaasti toivoen sovintoa miehensä kanssa, ja pelkäsi että
hän viipyisi kauan poissa, ja että hän olisi liian tyytymätön heti
leppyäksensä. Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä. Kuitenkin hänen
täytyi hymyillä kun Gabrielle laskettiin yksin veteen ja vallan
suunniltansa pelästyksestä huusi: «minä hukun, minä hukun»!
Rohkaistaksensa häntä piteli äiti häntä valkoisissa käsissänsä,
«tipsukka» nauroi ja temmelsi niiden turvissa kuin kala vedessä.

Sateena alkoi äkkiä putoella kukkia äidin ja lapsen päälle ja Gabrielle
huusi kovasti ihastuksissaan ja ojensi pienet kätensä tavoittaaksensa
noita leukoijia, ruusuja ja neilikoita. Elise kääntyi kummastuneena
katsomaan heittäjää ja kummastus muuttui mitä suloisimmaksi iloksi kun
hänen otsaansa koskettivat Ernstin huulet.

«Ah, sinäkö»! huudahti Elise, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja
silitteli häntä poskille.

«Kyllä minä kovasti kastun», arveli laamanni hymyillen. Hän ei
kuitenkaan siitä välittänyt, kumartuipa vielä pikku tipsukkaakin
suutelemaan ja salli tämän lapsen roiskuttaa vettä hänen päällensä.

«Jumalan kiitos! kaikki on hyvin jälleen! Ehkä on parasta etten
milloinkaan enää puhu tuosta ikävästä jutusta»! arveli Elise
valmistautuessaan menemään vierashuoneesen, minne hänen miehensä jo oli
mennyt.

Laamanni oli juodessansa huonoa teetä klubissa jutellut näkymättömien
henkien kanssa jotenkin samaan tapaan (vähän vaan vaihdellen) kuin Elise
hänen poissa ollessaan. Seurauksena oli käynti kylpyhuoneessa,
kukkaissade (Eliselle tuomastansa kukkavihosta) ja sovintosuudelma, joka
poisti varomattomien, loukkaavien sanojen katkeruuden. Hän tunsi nyt
varsin selvään, että kaikki jälleen oli hyvin, että Elisen lempeä ja
myöntyväinen luonne ei vaatinut mitään lisää. Mutta ehkä hän juuri
sentähden tuli yhä tyytymättömämmäksi itseensä. Elisen punaiset,
itkettyneet silmät koskivat häneen, etenkin kun ne niin ystävällisesti
katselivat häntä. Hän tunsi väärinkäyttäneensä sitä valtaa, jonka
asianhaarat olivat antaneet hänelle puolisoonsa, hän tunsi olleensa kova
häntä kohtaan. Sentähden hänellä ei ollut rauhaa, sentähden oli hänen
tarvis lausua sana -- sana, joka vastahakoisesti luistaa miesten
huulilta, mutta jonka lausumista pelkäämään Ernst Frank oli liian
miehekäs. Ja kun Elise astui sisään, niin hän ojensi hänelle kätensä ja
lausui sillä hellyydellä, joka aina ilmasihe hänen vakavuudessansa:

«Anna minulle anteeksi Elise! Minä olen tänään ollut kova, jopa ilkeä
sinua kohtaan«!

»Oi! anna sinäkin minulle anteeksi, Ernst!» vastasi Elise syvästi
liikutettuna tarttuen ojennettuun käteen ja painoi sitä vasten
rintaansa, «ja» -- -- hiiteen kaikki maailman rauhanhäiritsijät!
Semmoinen astui juuri sisään erottaen mitä juuri oli hellästi
yhdistymässä. Lähetti toi everstinrouvalta kirjeen ja kirjan laamannille
sekä kaksi pientä pulloa erinomaisen hienoa hajuvettä «Eau de rose»
Eliselle, «jonka tiedän», hän kirjoitti «kovin pitävän siitä tuoksusta».
Laamanni punastui kirjettä lukiessaan ja pisti sen taskuunsa näyttämättä
sitä Eliselle.

«Erittäin kohtelias ja miellyttävä henkilö!» lausui hän; «minä vastaan
siihen heti»!

»Ernst»! lausui Elise, «emmekö pyytäisi häntä huomenna päivällisille.
Minä olen miettinyt muutamia hyviä ruokia, joiden toivon onnistuvan.
Voimmehan sitten yhdessä mennä soittajaisiin ja hän sitten syödä
illallista meidän seurassamme».

«No sepä oivallinen tuuma. Siitä kiitän sinua Eliseni»! lausui laamanni
erittäin tyytyväisenä.

«Niin jos vaan ei everstinrouvaa olisi ollut, jospa ei olisi
kandidaattia ollut ja jospa ei *jossia* olisi ollut, niin olisi kaikki
ollut hyvällä tolalla. Mutta nyt oli toisin, eikä


«Yksi pääsky kesää tee».

Liian monta erilaista ainesta oli kokoontunut Frankin perheesen, jotta
kirkas päivänpaisteinen katse olisi voinut ne heti selvittää. Eivät
puolisotkaan olleet selvillä keskinäisistä suhteistaan. Laamannin oli
todellakin lumonnut «entinen lemmittynsä», ja kaunis Emelie teki kaiken
voitavansa uudestaan kahlehtiaksensa entisen ihailijansa. Laamanni Frank
oli siihen asti pysynyt kylmänä ja ylpeästi torjunut pienimmänkin
imartelun, mutta sitä hienoa, huomaamatonta ylistystapaa, jota lahjakas
Emelie käytti etevästi teeskennellen tietämättömyyttä saadaksensa
häneltä neuvoja ja opetusta, sitä hän ei voinut vastustaa. «Erittäin
miellyttävä ja lahjakas nainen»! ajatteli hän yhä innostuneemmin
hänestä, vaikka harvoin sitä lausui. Luonnollista oli myös, että samassa
määrin kuin häntä Emelie miellytti, samassa määrin hän huomasi Elisensä
vähäpätöiseksi, etenkin kun hän Emeliessä huomasi mitä usein oli
kaivannut Elisessä, mieltymystä hänen toimiinsa kansalaisena ja yleensä
muutamiin kunnallisiin aineihin, jotka erityisesti miellyttivät häntä.

Elise puolestansa ei myöskään ollut selvillä eikä rauhallinen; häntä
vaivasi miehensä ja Emelien välinen suhde ja hän ikäänkuin mieltyi
Jacobin rakkauteen, samalla kun sen välistä osoittama into rupesi häntä
huolestuttamaan. Siskollensa Cecilialle samaan aikaan kirjoittama kirje
ilmaisi hänen mielenlaatunsa.

«En ole pitkään aikaan kirjoittanut sinulle Cecilia; en oikein tiedä
mistä syystä, en oikein tiedä kuinka on oma laitani, kuinka
ympäristönikään! Kaikki on levotonta, epäselvää! Soisin sen selvenevän!
Tiedäpäs, hän on hyvin kaunis, tuo Ernstin «entinen lemmitty», hyvin
loistava. Luulenpa olevani mustasukkainen hänelle. Eilen olin suurissa
illallispidoissa ensi kerran moneen vuoteen. Olin pukeutunut hyvin
huolellisesti; minulla oli kukkia hiuksissani; tahdoin miellyttää
Ernstiä. Olin varsin tyytyväinen itseeni lähtiessäni. Ernst ei voinut
tulla ennenkuin myöhemmin. Everstinrouva S. oli jo ennen minua saapunut.
Hän oli kaunis ja erinomaisen komeasti puettu. Minut asetettiin hänen
viereensä. Meidän edessämme oli suuri pystypeili, katsahdin siihen
salavihkaa ja näin siinä edessäni -- haamun entisestä itsestäni.
Ajattelin ensiksi: «tuo on harhakuva»! ja vilkasin siihen uudestaan,
mutta taasen ja säälimättömästi se uudestaan näytti minulle kalpean
haamun ihanan, kukoistavan Emelien rinnalla. «Se on ohi», ajattelin
silloin, «nuoruuteni, kukoistukseni on auttamatta mennyttä! Kunhan vaan
puolisoni ja lapseni rakastaisivat minua. Silloin voin ikävöimättä olla
kauneutta ja nuoruutta vailla». Mutta minun täytyi jälleen vilaista
peiliin haamua, ja minä muutuin vallan alakuloiseksi sen tähden. Emelie
vilkasi myöskin peiliin ja vertaili meitä mutta silminnähtävästi
toisilla tunteilla kuin minä. Sitten saapui Ernst. Minä huomasin
hänenkin vertailevan meitä. Hän oli sinä iltana erittäin huomaavainen
Emelietä kohtaan. Tunsin itseni sairaaksi; ikävissäni halusin saada
nojata päätäni häneen, -- mutta hän ei lähestynyt minua. Ehkä hän luuli
minun olevan huonolla tuulella; -- ehkä näytinkin siltä? Oi, läksin
kotiin ennen illallista; hän jäi. Yksin ajaessani kotiin tärisevissä
vuokravaunuissa valtasi minut surullinen tunne, jota en voi selittää.
Vaunut tärisyttivät sieluuni katkeria ajatuksia -- oikein ne minua
peloittivat. Portissa otti Jacobi minut vastaan. Hän oli odottanut minua
ja tahtoi lausua minulle ilonsanoja pienokaisistani; hän näkyi
aavistaneen tunteitani sinä iltana; mielihedelmieni, joita hän oli
hankkinut, piti muka virkistää minua katkerien ajatusteni jälkeen; hänen
ystävyytensä; hänen rakkautensa virkistivät minua. Suloista on huomata
olevansa rakastettu.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Jokaisella likemmällä yhteydellä, jokaisella uudella lähemmällä
tuttavuudella on vaaransa ja kiusauksensa; suloisin ja jaloinkin suhde
voi kallistua vaarallisille puolille. Oi, kuinka se on autettava? Kuinka
voi vapauttaa hajoittamatta? Kuinka «poistaa myrkkyä tylsistyttämättä
kärkeä?» Oi, Cecilia, tällä hetkellä olisi minulle ystävä tarpeen,
tarvitsisin sinut, jotta voisin tulla luoksesi saamaan valoa ja voimaa
voittaakseni oman heikkouteni, vastustaakseni levottomuutta herättäviä
asianhaaroja. Olen tyytymätön itseeni. Olen tyytymätön ... oi, hän, hän
yksin voisi vielä tehdä kaikki hyväksi jos vaan tahtoisi!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Oi Cecilia! Tämä on synkkä hetki elämässäni Ennustaako se päivää tahi --
yötä? Katseeni on himmeä; -- en enää näe vaellettavaani tietä. Kuitenkin
... menen sen luokse, joka voipi sanoa: «Tulkoon valkeus».

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --



Päivän loppu.


Ilta tuli, kynttilät sytytettiin ja vieraat saapuivat. Oli suuremmoinen
itsensä kieltäytyvä herttaisuus Elisen käytöksessä sinä iltana. Hän oli
miltei sydämmellisen ystävällinen everstinrouvaa kohtaan, piti huolta
kaikkien mukavuudesta, soitti pianoa lasten tanssiin ja oli ainoastaan
palvellaksensa muita. Kaunis Emelie sitä vastoin ajatteli ainoastaan
itseänsä, oli entistä vilkkaampi ja loistavampi ja kokosi kuten
tavallisesti kaikki herrat ympärillensä. Keskustelu siinä ryhmässä oli
sangen vilkas. Siinä oli hypätty valtiotaidosta kirjallisuuteen ja
viimein pysähdytty hetkeksi teaatteriin, kun Emelie yhtä vilkkaasti kuin
sattuvasti kuvaili Scribe-Melesvillen näytelmätehdasta. «Muuten», lausui
hän, «on viisasta ja älykästä että näyttämöllä aina esirippu laskee, kun
ovat ehtineet viedä sankarin ja sankarittaren vihille. Romaanikin tekee
niin, sekin viisaasti; jos siinä mentäisiin pitemmälle, niin ei kukaan
jaksaisi sitä lukea.»

«Kuinka niin?» kysyi laamanni muuttuen äkkiä vakavaksi.

«Sentähden», vastasi Emelie, «että tuon kultaisen hetken tuolla puolla
sammuvat elämän turhat toiveet ja sen todellisuus astuu esille koko
painossaan ja alastomuudessaan. Katselkaa nuorta paria heidän
yhdistymisensä aamuhetkenä. Miten lämmin on rakkaus, miten se täyttää ja
kaunistaa kaikki, miten se hehkuu, miten se puhuu katsein, sanoin ja
viehättävin toimin, miten koko elämä sen loisteessa muuttuu runoudeksi.
«Sinä, sinä!» on nuorikoiden ainoana ajatuksena. Mutta tarkastakaa samaa
avioparia muutamaa vuotta myöhemmin! Minä, minä, ja minun mukavuuteni!
semmoinen ääni on silloin kellossa. Ihailevasta, kaikki antavasta
rakastajasta on tullut vaativa aviomies, joka vaatii palvelemista ja
kuuliaisuutta. Ja hellästä kaikkiuhraavasta morsiamesta on tullut
kömpelön lihava perheenemäntä, jonka mielipuheena on taloudenvaivat,
retusyltty ja kelvottomat piiat. Ja mimmoiset asiat ovat nyt
joutohetkien keskusteluaineina. No, hyvänen aika, ystäväiseni, joko voi
taas on lopussa? Annoinhan taannoin rahaa voin ostoon. Sinun tulee pitää
huolta siitä, että keittäjä menettelee säästäväisemmin voin kanssa! Minä
en kärsi semmoista tuhlausta talossani! Tahdotko vielä jotakin?

«Kyllä, ystäväni! Minä ja lapset tarvitsemme uudet päällysvaatteet.
Pikku Paavon nuttu on vallan kulunut ja pikku Pekka on kasvanut niin,
että hänen nuttunsa on liian ahdas. Ei minunkaan turkkini voi kestää
ijankaiken.»

«Sitten kiittäkööt onneansa, jos ei synny ikävää, mitätöntä riitaa
tuommoisista mieltä ylentävistä ilmoituksista ja jos ainoastaan
viattomat haukotukset kodin sopivassa rauhassa täyttävät sen paikan,
josta suutelot ovat paenneet. Kotikivut, ärtyisyys ja muut vaikeudet
nakertavat avioelämän onnea samoin kuin mato syöpi kukkaa, ne
synnyttävät mielenkatkeruutta, tylyyttä ja vaikka puolisot kuolemaansa
asti säännöllisesti puhuttelevat toisiansa kultaseksensa, niin
ajattelevat he useasti salaa «sinä ikävä olento». Tuo on muuten perin
luonnollista ja avioliitto siinä vaan seuraa kaiken maallisen
olemassaolon ikuisia luonnonlakeja. Kaikki elämän muodot kätkevät
sisässänsä hajoamista ja mätänemistä ja myrkyllinen Loviatar jyrsii
maailmanpuunkin juuria.»

Muutamat kuulijoista, niiden joukossa kandidaatti, nauroivat ääneen
everstinrouvan kuvauksille. Mutta laamanni ei kertaakaan vetänyt suutaan
hymyyn, vaan vastasi everstinrouvan lopetettua niin vakavasti, että iva
vallan katosi rouvan huulilta.

«Jos niin olisi, Emelie, niin olisi elämä ala-arvoinen
loistokohdissaankin. Oikein nimitettynä voisi sitä sanoa harhatoiveeksi.
Mutta semmoinen se ei ole ja te olette kuvailleet avioliittoa
halvimmassa eikä jaloimmassa muodossaan. En kiellä että vaikeuksia
silläkin alalla kohtaa, kuten elämässä kaikkialla; mutta minä olen
varma, että ne pitää ja voidaan voittaa ja että se tapahtuukin milloin
puolisot tuovat mukanaan kotiinsa oikean mielialan. Ja silloin --
tulkoon puutteita, huolia, häiritseviä ja katkeriakin hetkiä, ne kyllä
kestetään; rakkauden ja uskollisuuden siteet ne lujentuvat niiden
vaikutuksesta ja niistä välittämättä. Olette puhuneet hajoamisesta ja
kuolemasta, Emelie, elämän murhenäytelmän loppuna. Olette unohtanut --
ylösnousemisen, uudistumisen -- josta muinais-skandinaavilainen Vala
laulaa. Avioelämässä, kuten kaikessa elämässä on semmoista -- niin
jatkuvaa ylösnousemista, se kun on perustettu ijankaikkisuutta varten.
Ja jokainen ohimennyt vaara, jokainen kärsitty tuska muuttuu silloin
siunaukseksi kodille, puolisoille, jotka vaan ovat syventyneet toisiinsa
ja hellemmin yhdistyneet.»

Laamanni oli puhunut tavattoman lämpimästi, jopa vähän liikutetuin
mielin; hänen eloisa katseensa etsi ja kohtasikin Eliseä. Elise oli
huomaamatta lähestynyt keskustelevia; tuskan kalvamana hän oli
kuunnellut Emelien katkeraa ivaa -- hän tunsi siinä olevan osaksi
tottakin. Mutta laamannin puheesta hän huomasi tämän tuntevan totuuden
sen oikeassa muodossa, hänen sydämmensä sykki vapaammin ja
voimakkaammin; ja äkkiä hänen sielunsa ikäänkuin selveni. Pää pystyssä
hellin ja luottavaisin katsein hän katseli häntä unohtaen itsensä,
ahneesti kuunnellen joka sanaa hänen huuliltansa. Sinä hetkenä heidän
katseensa kohtasivat toisensa. Se katse ilmaisi paljon. Ilon puna kohosi
Elisen kasvoille, ja hän tuli siitä kauniimmaksi. Lempeä iloisuus, joka
nyt äkkiä häntä elähytti sekä hänen kaunis vartalonsa, suloliikkeensä ja
hänen puhdas otsansa tekivät hänet kaunista everstinrouvaa paljoa
viehättävämmäksi. Laamannin katseet seurasivat häntä usein hänen
herttaisesti ja kohteliaasti puhellessaan vieraiden kanssa, tahi kun
hän, Gabrielle käsivarrella otti osaa lasten tanssiin, johon Evelinan
kasvattityttäret soittivat nelikätisesti.

Äkkiä laamanni tunsi olevansa jotenkin kylmä «entisen lemmittynsä»
vieressä, eikä häntä juuri lämmittänyt terävä ääni, jolla kaunis rouva
kielsi pientä hyväilevää Petreaa niin «tunkeilemasta».

«Pikku Louisemme vielä aikaa myöten oppii tanssimaan sangen sievästi!»
huomautti laamanni rouvalleen, mielihyvällä katsellessaan tyttärensä
pieniä tanssin vaatimia kumarruksia ja käännähdyksiä
kahdentoistavuotiaan Gabriel Stjernhökin juhlallisen vakavasti ja
ritarillisen kohteliaasti häntä tanssittaessa ja lomissa hänen kanssaan
keskustellessa.

Sillaikaa selitteli hovimarsalkanrouva everstinrouvalle ranskalaisten
luonteita ja tapoja; everstinrouva, jonka kasvoihin aviokysymyksen
perästä oli ilmennyt jonkinlainen katkera piirre, osoitti tuimanlaisesti
parempia tietojaan asiasta, vaan häntä ojensi mahtipontisesti edellinen,
joka -- ei milloinkaan ollut käynyt Ranskassa.

Kandidaatti katseli taukoamatta hurmaantunein silmin Eliseä, joka näytti
sinä iltana vallan lumonneen hänet.

«Hyh häpeä sille, joka ottaa kaikki konvehdit itselleen!» nuhteli Louise
erästä pientä Stjernhökiä, palleroista vakavaa poikaa, joka yhtä
stooalaisen tyynesti piti hyvänään nuhteet kuin konvehditkin. Viisu
katsahti häneen kovin moittivasti ja ylenkatseellisesti ja antoi omasta
konvehtiosastaan eräälle pienelle tytölle, joka valitti jääneensä vallan
ilman.

Illallinen oli valmis. Emelie, jonka silmistä näkyi tavattoman säkenöivä
loiste, näytti kaikin mokomin tahtovan saavuttaa takaisin sitä
mieltymystä, jonka aavisti olevansa kadottamaisillaan ja hänen sukkela
ja vilkas keskustelunsa vaikutti vallan sähkön tavoin seuraan. Jacobi
oli tavattoman iloisella tuulella ja joi toisen lasin viiniä toisensa
perästä, jutteli ja nauroi kovin ääneen sekä loi vähä väliä Eliseen
katseita, jotka liiankin selvästi ilmaisivat hänen tunteitaan. Ne
katseet eivät olleet ensimmäiset laatuaan, joita everstinrouvan tarkka
silmä oli huomaunut.

«Tuo nuori mies tuossa», lausui hän hiljaa laamannille katsellen
Jacobia, «näyttää olevan sangen sivistynyt -- hän on todellakin erittäin
miellyttävä ja lahjakas, -- onko hän läheistäkin sukua Eliselle?»

«Ei!» laamanni vastasi katsahtaen häneen vähäsen kummastuneena, «mutta
hän on jo kolme kuukautta ollut perheemme jäsenenä.»

«Vai niin!» everstinrouva sanoi merkitsevästi ja totisesti, «minä luulin
... mutta yleensä» lisäsi hän silminnähtävän huolimattomasti, -- «on
Elise todellakin niin ystävällinen ja herttainen, että mahtaa olla
vaikea sille, joka aina on hänen seurassansa, olla häntä lempimättä».

Laamanni tunsi käärmeen piston, ja lausui, luoden kauniisen naapuriinsa
katseen, jossa välähti jaloa paheksimista: «Te olette oikeassa, Emelie!
Enkä minä tunne ainoatakaan naista, joka paremmin ansaitsisi
kunnioitusta ja rakkautta kuin hän!»

Everstinrouva puri huultansa ja kalpeni, mutta enemmän hän olisi
kalvennut, jos olisi ymmärtänyt sitä tunnetta, jonka sanoillaan oli
herättänyt entisen ihailijansa rinnassa. Laamanni inhosi kaikkea
siveellistä halpamaisuutta ja missä semmoista ilmeni, siellä eivät
mikään neron- eikä luonnonlahjat voineet niitä peitellä. Hän ymmärsi
Emelien tarkoituksen ja halveksi häntä siitä; hän muuttui sinä hetkenä
rumaksi hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänen rauhaansa häiritty. Hän
katseli Jacobia ja huomasi hänen katseitansa ja tunteitansa; hän katseli
Eliseä ja huomasi hänessä levottomuutta, huomasi hänen karttavan
miehensä katsetta.

Kauhea, tukehuttava tunne puristi hänen sydäntänsä. Salataksensa
tunteitansa hän muuttui vilkkaaksi ja äänekkääksi, mutta hänen
sanoissansa oli jotakin vihamielistä ja jyrkän ivallista, joiden kärkeä
kuitenkin yleinen hilpeys esti useimpia huomaamasta. Assessori Munter ei
ollut milloinkaan ennen ollut niin hyvällä tuulella, niin hauskan
hävytön ihmisille ja koko maailmalle. Hovimarsalkanrouva ja hän huusivat
vallan hurjistuneina toisillensa. Täydessä taistelun touhussa noustiin
pöydästä ja palattiin vierashuoneesen.

«Soittoa! Taivaan tähden, soittoa» huudahti assessori epätoivoisesti, ja
everstinrouva ynnä Elise riensivät pianon luokse. Oli suloista
huutavien, karkeiden äänien jälkeen saada kuulla Blanginin soinnukkaita
notturnoja, Italian sinitaivaan loihtimia säveleitä, jotka saattavat
sielun aavistamaan sen kesäöitä, kukkaketoja, rakkautta, laulua ja
kaikkea sanomatonta viehätystä. "Un eterna constanza in amor!" olivat
laulun monta kertaa toistetut loppusanat.

»Un eterna constanza in amor»! toisti kandidaatti hiljaa ja innokkaasti
kädet kiihkeästi puristettuina sydämmelle seuratessaan Eliseä ikkunan
luokse, jonne tämä meni taittamaan ruusun, jonka tahtoi lahjoittaa
everstinrouvalle; Elisen käden koskettaessa ruusua, kosketti Jacobin
huulet hänen kättänsä.

Emelie lauloi vielä laulun, joka elävästi kiinnitti seuran huomion.
Mutta laamanni seisoi ääneti ja kolkkona. Sinä iltana lausutut sanat
olivat herättäneet hänen uinahtaneen huomionsa ja katsahtaessaan Eliseen
ja Jacobiin hän tunsi lattian horjuvan allansa. Hän huomasi mitä
tapahtui ikkunan luona ja hän hengitti syvään. Myrsky kohosi hänen
rinnassaan. Kääntäessänsä pois katseensa kohtasi hänet katse, joka
tutkivasti, läpitunkevasti oli luotu häneen. Se oli assessorin.
Semmoinen silmäys joltakin muulta sinä hetkenä olisi ollut vallan
myrkkyä laamannin mielentilalle, mutta Jeremias Munterin vaikutti
päinvastoin. Nähtyään hänen kohta sen perästä kirjoittavan jotakin
pienelle paperipalaselle laamanni meni hänen luoksensa ja luki hänen
olkansa takaa seuraavat sanat:

«Sinä näet raiskan veljesi silmässä, mutta et malkaa omassasi.»

«Onko tuo minulle aiottu»? kysyi laamanni matalalla liikutetulla
äänellä.

«On!» kuului vastaus samaan tapaan.

Laamanni otti kirjoitetun paperin ja kätki sen povellensa.

Hän muuttui hiljaiseksi ja kalpeaksi ja alkoi tarkasti tutkia itseänsä.

Seura teki lähtöä. Laamanni oli luvannut saattaa everstinrouvan kotiin,
mutta seisoi nyt mykkänä ja kylmänä kuin jääpylväs «entisen lemmittynsä»
vieressä, joka iloisesti laski leikkiä muutaman herran kanssa sillaikaa
kuin palvelija veti hänelle päällyskengät jalkaan. Hovimarsalkanrouva ja
asessori riitelivät viimeiseen asti. Sillä välin meni Elise äkkiä
Jacobin luokse, joka seisoi vähän syrjässä ja sanoi hänelle puoliääneen:
«minä tahdon puhutella teitä ja odotan vierashuoneessa, kun kaikki ovat
lähteneet!» Jacobi kumarsi; polttava kuumuus hehkui hänen
poskipäissänsä. Laamanni loi läpitunkevan silmäyksen sinnepäin ja siveli
kädellään kalpeita kasvojaan.

«Minä mielelläni», huusi Gunilla rouva terävästi ja lyhyen, «minä
mielelläni näen luonani tuttaviani ja minulle on mieleen, jos he
tahtovat nähdä minut. Herra Jumalani, vaikkeivät aina olekaan niin
hauskoja. Hyvänen aika, pitäähän olla kärsivällisyyttä toisiansa kohtaan
tässä maailmassa! eihän aina saa yksinomaan vaatia muilta kaikkea.
Jumala varjelkoon. Täytyyhän minun tyytyä ihmisiin ja maailmaan
semmoisenaan kun Herramme on sen luonut. En pidä siitä että aina
moititaan ja sadatellaan ja nauraa virnistellään ja irvistellään
kaikelle huutaen: 'minä en huoli siitä! ja minä en huoli siitä!' ja,
'minä en tahdo sitä semmoisena!' ja 'se on hullua' ja 'se on
sietämätöntä', ja 'se on ikävä', ja 'se on tyhmää'. Juuri kuin minä
yksin olisin siedettävä ja hauska ja sukkela! Ei, parempaa komentoa,
olen oppinut. Minulla ei suinkaan ole nerokkaisuutta, oppia ja avuja
niin kuin pitää olla nykyaikana, mutta minä olen oppinut mukautumaan
oleviin oloihin.»

Yhtaikaa tuon ripityksen kanssa ja koettaen saada ääntänsä kuulumaan
huusi assessori: «Ja onko teillä rahtustakaan huvitusta tuosta
siunatusta seuraelämästänne? Ei, sitä teillä ei ole! Mitä on seuraelämä
muuta kuin pyrkimystä olla mukana maailmassa, huomataksensa sen
sietämättömäksi; toivomusta tulla pyydetyksi pitoihin! loukkautumista ja
pahaa mieltä, ellei pyydetä, ja jos pyydetään, valitusta ikävästä ja
sitten valituksensa todeksi näyttämistä. Niin annetaan kutsut suurelle
joukolle ja toivotetaan heidät sitten hiiden kattilaan, -- ja kaikki tuo
ahkeroiminen vaan sen vuoksi, että tulisi köyhemmäksi,
tyytymättömämmäksi, sairaloisemmaksi, sanalla sanoen voittaakseen perin
väärän jalansijan onnellisuuden suhteen.... Kas niin, Herran nimeen!
Hyvästi, hyvästi, hyvästi. Kun naiset alkavat sanoa toisilleen hyvästi,
niin he eivät milloinkaan osaa lopettaa!»

«Ei ole totuuden rahtustakaan siinä mitä sanotte!» kuului
hovimarsalkanrouvan viimeiset iloisesti nauraen lausutut jäähyväiset
assessorille, samassa kuin hän kandidaatin saattamana läksi ulos ovesta.
Laamanni oli juuri ennen mennyt. Elise jäi yksin ja meni
vierashuoneesen.

Äkkiä hän kuuli takanansa askeleita. Ajatellen: «Jacobi»! hän kääntyi ja
näki edessänsä -- puolisonsa. Laamannin kasvot osoittivat semmoista
kiihkoa ja liikutusta, että Elise siitä vallan pelästyi. Kiihkeästi
laamanni kiersi kätensä hänen ympärilleen ja näytti vallan tahtovan
lävistää hänet katseellaan.

«Ernst -- Ernst rauhoitu!» kuiskasi Elise syvästi liikutettuna hänen
sieluntilastansa, jonka syyn hän kyllä aavisti. Laamanni otti hänen
kätensä ja laski sen otsallensa. Se oli kylmän hikinen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Menkäämme kandidaatin luokse.

Viini, rakkaus ja kiihkeä odotus olivat niin kiihoittaneet nuoren miehen
mielikuvituksen, että hän tuskin tiesi mitä teki, kävelikö vaiko lensi
ja monta kertaa hän astuessaan rappusia alas oli vähällä kaataa
hovimarsalkanrouvan, joka hyvänluontoisesti, mutta vähän
kummastuksissaan huudahti:

«Hyvänen aika! Varjelkoon meitä! En käsitä kuinka minä astun tahi te
astutte tänään! Minun mielestäni me alinomaa ... kas niin, nyt käy
taasen päin mäntyyn!... Ei, kiitoksia, nenäni tahdon säilyttää, vaikka
se onkin vinossa. Luulenpa astuvani vakavammin yksin; minä pidän kiinni
käsipuista...»

«Tuhat kertaa anteeksi!» huudahti kandidaatti, painaen Gunilla rouvan
käsivartta lujemmin omaansa. «Kaikki on minun vikani. Mutta nyt kyllä
mennään vakavasti ja oivallisesti. Olin äsken vähäsen päästä pyörällä!»

«Päästäkö pyörällä? Varjelkoon, semmoista tulee varoa niin sydämmen kuin
ymmärryksen puolesta; semmoista pitää varoa; muuten voipi käydä vielä
hullummin kuin -- -- -- nyt taasen alkaa meille käydä. He, he, he, he!
Mutta kuulkaa ystäväni» -- lausui Gunilla rouva äkkiä totisesti -- «minä
opetan hänelle jotakin, ja se on että...»

«Armollisin armonne, antakaa anteeksi!» keskeytti kandidaatti, «mutta
minä luulen -- -- -- minä olen pahan voipa; minä ... katsokaa nyt olemme
perillä! antakaa anteeksi!» Ja kandidaatti syöksi takaisin ylös
rappusia.

Frankin eteisessä hän vähäisen hengähti. Salaperäinen keskustelu Elisen
kanssa ja sen yhteydessä olevat toiveet täyttivät hänen sielunsa sekä
ilolla että levottomuudella. Hän ei kyennyt selvään miettimään asiaa ja
astui sykkivin sydämmin huoneesen, jossa Elise odotti häntä.

Nähdessään hänet edessänsä niin valkoisena ja ihanana lampun lumoavassa
valossa, hän vallan hurmautui ja aikoi heittäytyä hänen jalkojensa
juureen, mutta Elise peräytyi kiireesti ja arvokkaasti lausuen hänelle
vapisevalla mutta vakavalla äänellä:

«Jacobi, kuulkaa minua!»

«Kuunnellako teitä!» huudahti Jacobi kiihkoisasti, «oi, jospa ikuisesti
saisin kuunnella teitä! oi, jospa...!»

«Hiljaa!» keskeytti häntä Elise ankaruudella, joka oli hänelle
tavatonta. «Ei sanaakaan enää siihen suuntaan, tahi keskustelumme on
loppunut ja me ainiaaksi eroomme!»

«Jumalani!» huudahti Jacobi, «mikä on...»

«Rukoilen teitä, kuulkaa minua!» jatkoi Elise. «Jacobi, sanokaa minulle
-- olenko antanut teille aihetta halveksimaan itseäni?»

Jacobi säpsähti. «Millainen kysymys?!» sanoi hän, sammaltaen ja
kalveten.

«Ja kuitenkin», jatkoi Elise liikutettuna, «minun täytyy kysyä!
Tän'iltainen käytöksenne on antanut minulle syytä siihen? Voitteko
uskoa, Jacobi, että minä, puoliso, monen lapsen äiti, voin hyväksyä
niitä tunteita, joita te tänä iltana niin ajattelemattomasti ja
peittelemättä olette ilmaisseet? Voitteko uskoa, että minä siitä
tuntisin muuta kuin mitä suurinta mielipahaa ja surua? Niin, Jacobi,
minä pelkään teidän kovasti erehtyneen, -- ja jos itse jollakin
varomattomalla käytöksellä olen antanut aihetta siihen, niin -- antakoon
Jumala minulle sen anteeksi! Te olette rangaissut minua siitä,
rangaissut minua siitä ystävyydestä, jota olen tuntenut teitä kohtaan ja
jota olen osoittanut teille -- ja jos nyt rikon suhteen, jonka olisin
toivonut elämääni sulostuttamaan, niin on syy teidän. Vielä kerran
samanlaisia katseita ja sanoja kuin tänä iltana ja minun on pakko
erottaa teidät kodistani!»

Häpeän ja suuttumuksen puna sävähti Jacobin poskille. «Tosiaankaan,
tosiaankaan!» lausui hän, «en ole ansainnut semmoista ankaruutta!»

«Oi, tutkikaa itseänne, Jacobi, ja te tuomitsette itseänne ankarammin
kuin minä. Te sanotte rakastavanne minua, Jacobi, ettekö pelkää
kevytmielisesti häiritä rauhaani ja onneani. Ehkä nyt jo myrkylliset
kielet ovat minua panettelemassa. Olen tänä iltana nähnyt katseita
itseeni ja teihin luotavan, katseita, jotka eivät suinkaan olleet
lempeitä; ja puolisoni sielussa on herännyt tunteita ja aatteita, joita
ei milloinkaan olisi pitänyt saattaa eloon. Te olette häirinnyt sen
kodin rauhaa, jossa teidät on vastaanotettu ystävyydellä ja
luottamuksella. Mutta minä tiedän», jatkoi Elise lempeämmin, «te ette
ole tarkoittanut pahaa. Ei mikään paha tarkoitus ole ohjannut tekojanne;
ainoastaan ajattelemattomuus on houkutellut teitä kevytmielisesti
leikittelemään pyhimpien suhteiden kanssa. Te ette vielä ole vakavasti
muistellut elämäänne, velvollisuuksianne ja asemaanne tässä perheessä.»

Jacobi nojasi päätään käteensä, syvä liikutus valtasi hänen sielunsa.

«Ja vakavuus!» -- jatkoi Elise lämpimästi ja sydämmellisesti --
«vakavuus! Ei se ole miehen arvoista! Jacobi! Lapseni pelastaja! Nuori
ystäväni! En olisi voinut puhua teille näin ellen uskoisi teitä
paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, ellen toivoisi saavani teistä ainaista
ystävää, ystävää itselleni ja Ernstilleni; oi Jacobi, kuulkaa
rukoukseni. Te olette joutunut ihmisten pariin, jotka tahtovat olla
ystäviänne. Antakaa heidän rakastaa teitä, antakaa heidän kunnioittaa
teitä, älkääkä muuttako suruksi sitä sydämmellistä hyväntahtoisuutta
kuin me olemme kumpikin tunteneet teitä kohtaan. Karkoittakaa,
voittakaa, riistäkää ainiaaksi sydämmestänne tuo mieletön tunne, jonka
tänä hetkenä luulette asuvan sydämmessänne minua kohtaan, rakastakaa
minua sisarenanne, äitinänne -- niin», -- jatkoi Elise puoleksi
säpsähtäen lausumastaan sanasta, mutta aavistaen -- «ehkä vielä kerran
sanotte minua äidiksi. Ja jos tahdotte osoittaa minulle rakkautta ja
uskollisuutta, niinkuin olette sen minulle sanonut, niin otan
tarjouksenne vastaan, Jacobi, -- pojalleni. Oi Jacobi! Jos tahdotte
ansaita siunaukseni, ikuisen kiitollisuuteni, niin olkaa poikani,
Henrikin uskollinen ystävä ja hyvä opettaja. Nuorison opettajalahjanne
eivät ole tavallista laatua, teillä on hyvä sydän ja ymmärryksenne
kykenee mitä jaloimpaan sivistykseen, tie on teille avoinna pyrkiäksenne
kaikkeen, joka tekee ihmisen kunnioitettavaksi ja rakastettavaksi -- oi,
älkää kääntykö siitä pois, Jacobi, -- kääntykää vakavasti sitä
vaeltamaan.»

«Älkää sanoko enää mitään!» huudahti Jacobi. «Oi, minä näen sen kaiken!
Elise, enkeli, antakaa minulle anteeksi! Kaikki, kaikki tahdon tehdä,
kerran ansaitakseni kunnioitustanne, ystävyyttänne. Te olette tunkenut
sydämmeeni, te olette muuttanut sen, -- minä aion muuttua paremmaksi
ihmiseksi. Mutta sanokaa, että annatte minulle anteeksi, että vielä
voitte, että vielä tahdotte olla ystäväni!»

Jacobi oli liikutuksen vallassa heittäytynyt polvilleen; Elisekin oli
syvästi liikutettu; kyyneleet valuivat hänen silmistänsä, kun hän ojensi
Jacobille kätensä ja kumartui hänen ylitsensä sydämmensä pohjasta
lausuen sanat: «ystävänne, ystävänne ainiaaksi!»

Hiljaa säihkyvin silmin kohosivat molemmat, mutta ehdoton vavistus
puistutti kumpaakin kun he näkivät -- laamannin seisovan huoneessa. Hän
oli kalpea ja ankarannäköinen.

Jacobi nousi ja astui päättävästi hänen luoksensa. «Laamanni Frank!»
sanoi hän lujasti mutta samalla nöyrästi, «tässä näette edessänne...»

«Vaiti Jacobi!» keskeytti Elise äkkiä, «teidän ei tarvitse punastua
polvistumistanne eikä tässä tarvita mitään selitystä. Eikö niin Ernst?»
jatkoi hän viattomuuden koko rohkeudella, «ethän sinä tarvitse mitään
selitystä? Uskothan minua kun sanon että Jacobi nyt paremmin kuin
koskaan ennen ansaitsee ystävyyttäsi. Liitto on rakennettu meidän kolmen
kesken ja luottaen Jumalaan uskon, ettei mikään myrkyllinen kieli voi
sitä hajoittaa. Uskothan minua, Ernst?»

Laamanni ojensi hänelle kätensä vastaten ainoastaan «uskon! Ellen sitä
tekisi, niin...» hän teki kauheksivan liikkeen. Hän oli hetkisen
äänettä, katseli vaimoaan ja lausui sitten rauhallisemmin: «Minulla on
sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvää yötä, herra Jacobi.»

Jacobi kumarsi, astui muutaman askeleen, mutta palasi jälleen: «Laamanni
Frank», lausui hän äänellä, joka ilmaisi hänen liikutetut tunteensa,
«antakaa minulle kätenne! minä tahdon ansaita ystävyytenne.» Ojennettua
kättä puristettiin lujasti ja voimakkaasti ja Jacobi poistui kiireesti.

«Elise, tule tänne!» lausui laamanni kiihkeästi, talutti rouvansa
sohvalle ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen -- «puhu minulle!
Sano, onko jollakin tavoin käytökseni viime aikoina vieroittanut
sydämmesi minusta?»

Elise oli vaiti ja painoi päänsä miehensä rintaa vasten.

«Oi, Ernst!» lausui hän viimein tuskaisesti huoaten, «en ole minäkään
ollut tyytyväinen itseeni. Mutta oi!» -- jatkoi hän vilkkaammin -- «kun
näin nojaan sinuun, kun kuulen sydämmesi sykintää ja tunnen ja tiedän
miten on laita sen sisässä, oi Ernst, silloin tunnen miten sinua
rakastan ja miten luotan sinuun. Silloin moitin itseäni, että olen ollut
niin heikko, niin kiittämätön, niin arka, silloin ... oi Ernst, rakasta
minua! Katsele minua aina niinkuin nyt! Silloin elämä selvenee minulle,
silloin saan voimia voittamaan kaikki, jopa oman heikkoutenikin. Silloin
tunnen, että ainoastaan pilvi, utukuva, vaan ei mikään todellisuus ole
astunut välillemme. Ja nyt, nythän se jo on poissa! Nyt voisin avata
sinulle sydämmeni sisimmän sopukan, kertoa sinulle kaikki
heikkouteni...»

«Vaiti, vaiti siitä nyt!« lausui laamanni kirkkaasti ja hellästi
katsellen häntä ja laski kätensä Elisen suulle, »Minussa on ollut
enemmän vikaa kuin sinussa, mutta minä olen herännyt. Älä itke, Elise!
Anna minun suudella pois kyynelesi. Eikö sinusta tunnu niinkuin minusta
että kaikki vielä muuttuu hyväksi? Emmekö usko ijankaikkista armoa ja
emmekö luota toisiimme? Antakaamme toisillemme anteeksi, unohtakaamme
kaikki ja vallitkoon rauha välillämme. Vastaisuudessa, kun tämän ajan
hairahdus on haihtunut mielestämme, voimme puhua siitä ja kummastella,
että se on voinut tunkeutua välillemme. Nythän on välimme selvä,
näemmehän nyt kumpikin mitä tietä meidän on vaeltaminen? Vikamme ovat
meille varoittajina. Minkä tähden elämme maailmassa ellei
jalostuaksemme? Katso minuun Elise! Onko kaikki unohtunut? Voitko olla
rauhassa minun suhteeni?»

«Voin ja olen huoletta. Ei ole enää pilven varjoakaan välillämme?»

«Niin olemme yhtä! Jumalan nimeen, vaeltakaamme siis yhtenä elämän läpi!
Mitä hän on yhdistänyt, sitä ei pidä ihmisten, ei sattumusten eikä
minkään maailmassa erottaa!«

Yö tuli, mutta puolisoiden rinnassa oli valkeus.

Riidan vaossa kasvaa tavallisesti ohdakkeita ja orjantappuroita, mutta
voipi siinä myöskin kasvaa viljaa taivaan latoja varten.


Jacobi.

Tultuansa huoneesensa löysi Jacobi kirjeen pöydältä sänkynsä vieressä.
Hän tunsi laamannin käsialan ja avasi sen kiireesti. Sangen
suurenarvoinen pankinseteli putosi siitä ja kirjeestä luki Jacobi
seuraavat sanat:

»Olette joutunut velkaan Jacobi, semmoisille henkilöille, joiden kanssa
soisin teidän, itsenne tähden, olevan niin vähän tekemisissä kuin
suinkin. Tätä seuraa joku määrä varoja, jotka voinevat tyydyttää
kohtuullisia vaatimuksia. Ottakaa ne vastaan isälliseltä ystävältänne,
jonka harras toivo on pysyä yhä semmoisena ja joka ilolla käyttää täten
tilaisuutta osoittaaksensa kiitollisuuttaan lastensa ystävälle ja
opettajalle. Lapseni hengen pelastajalle jään sittenkin ainiaaksi
velkaa; mutta -- jos tahdotte jotakin, Jacobi, jos tarvitsette, haluatte
mitä, niin -- älkää silloin kääntykö muiden puoleen kuin

      ystävänne
      E. Frankin.»

«Hän! hänkin!» huudahti Jacobi syvästi liikutettuna luettuaan kirjeen.
«Oi miten he ovat hyvät, jalot ja rakastettavat!... Ja minä?... Mutta
minä tahdon saavuttaa heidän kunnioituksensa! Tästä päivästä olen uusi
ihminen!»

Hän painoi kirjeen vasten rintaansa, katseli sitä ääneti ja päätti
vakavasti jalostua kirkasta tähtitaivasta varten.



Aika kuluu.


Elämällä on ponnahdus- ja kukoistushetkensä, mieleenjohdatuksen kirkkaat
hetket, jolloin ihmistaiteilija (elämän luoja) aavistaa ja lausuu mitä
on puhtainta, kauneinta ja jumalallista. Jos kaikki tässä elämässä olisi
siten valmista, olisi uhri tehty, työ valmis ja voitto semmoisena
hetkenä saavutettu, silloin ei olisi elämä vaikeata. Mutta vaikeaa on
pitkien vuosien kuluessa pitää vireillä mielijohteen sytyttämää puhdasta
liekkiä, myrskyn pauhatessa ja hetkien vihmasateen yhä tihkuessa hiljaa
ja yksitoikkoisesti samankaltaisten öiden ja päivien yhtäläisesti
vaihtuessa. Siihen tarvitaan korkeudesta voimaa, alituista
mielikuvituksen lähteiden pulppuamista niin suurille kuin pienille,
kaikelle maailman työväelle. Ernstin ja Elisen onni oli että älysivät ja
osasivat käyttää sitä hyväksensä. Sentähden heidän yhä paremmin onnistui
voittaa luonnonvikaansa, sentähden he yhä enemmän lähestyivät toisiansa,
pienin askelin, jotka ovat niin huomaamattomat, mutta kuitenkin niin
suloisesti ja lujasti kietovat yhteen ihmissydämmet ja -elämän, niin
että ne voisi yhteisellä nimellä sanoa: _huomaavaisuudeksi toistensa
mielipiteitä kohtaan, ja mieltymykseksi toistensa mielitekoihin_.

Tämän uudestaan syntyneen hellyyden, tämän vahvistetun, puhtaan
rakkauden kautta sai Elisekin käytöksen varmuutta Jacobin suhteen. Ei
ainoakaan heikkous voittanut hänen sydäntänsä, ei silloinkaan kun hän
näki tuskan kuvastuvan nuorukaisen kasvoissa; hän pysyi lujana
silloinkin, kun kuuli Jacobin terveyden kärsivän ja pyysi ainoastaan
miestänsä määräämään hänen ja Henrikin lähtöpäivän aikaisemmaksi. Se oli
laamanninkin tahdon mukaista. Hyvänä enkelinä, samalla lujana ja
lempeänä Ernst siinä seisoi puolisonsa rinnalla -- ei siis ihmettä, että
Elise hänen tukemana voittoisasti kulki velvollisuuden tietä! Ei
myöskään ollut kummaa kun nähtiin laamannin levollinen käytös ja
aviopuolisoiden hellä väli, että kavala panettelu, jota jo oli alkanut
kuulua heistä, pian häipyi ja kuoli samaten kuin liekki sammuu hapen
puutteesta.

Laamannin «entisestä lemmitystä», jota Elise niin pelkäsi, voimme
kertoa, että hän niin loukkautui ja vilustui siitä jäisestä kylmyydestä,
jota hän yhä enemmän huomasi entisen ihailijansa käytöksessä, että hän
äkkiä läksi kaupungista ja luopui aikomuksestansa muuttaa sinne. «Siellä
oli liian yksitoikkoista ja typerää!» sanoi hän haukotellen laamannille,
joka puolestaan neuvoi häntä palaamaan Ranskaan tahi Italiaan. «On toden
totta pohjoisen kotimaamme laita semmoinen», lisäsi hän, «että meidän
etupäässä täytyy ammentaa omista varoistamme, kodeistamme ja
sydämmistämme kaikki sen mikä voipi antaa elämällemme intoa ja
nautintoa.»

«Kyllä hän kuitenkin on hyvin kaunis ja miellyttävä!» lausui Elise
ystävällisesti muistellen everstinrouvaa hänen lähdettyään. Laamanni ei
milloinkaan vastannut siihen. Hän ei milloinkaan enää puhunut entisestä
lemmitystään.

Päivät kuluivat. Laamannilla oli enemmän kuin yllin kyllin työtä. Elise
seurasi paljon pikku tyttöjensä kehitystä, kandidaatti lueskeli ahkeraan
Henrikin kanssa ja hoiti sitä paitsi omiakin lukujansa.

Lapset kasvoivat kuin parsa kesäkuussa ja heidän isänsä siitä iloitsi.
«Viisu vielä kasvaa kaikkien meidän ohitsemme!» ennusti hän usein ja
Eevan soittaessa «Marlbrough s'en va't en guerre», heräsi hänen
soitannollisuutensa ja hänen isänsä sanoi: «Miten tyttönen nyt jo
soittaa tunteellisesti! Eikö niin Elise?» Illat, jolloin perheen kaikki
jäsenet kokoontuivat yhteen seuraan, muuttuivat yhä keveämmiksi ja
hauskemmiksi. Usein leikittiin ja tanssittiinkin.

Lapset! Kuinka tavatonta eloisuutta ja millaista huolta he tuottavatkaan
kodille. Todellakaan eivät kaikki heidän aikaansaamansa puuhat rusoita
yhtä kirkkaasti kuin heidän poskensa. Elise sai usein kokea sen
pienokaisistansa, jotka olivat monastikin kaikkea muuta paitsi «hyviä».
«Älä tee muille mitä et tahdo heidän tekevän sinulle! Pitää ajatella
vähän sitä mitä tekee! Maltti on hyvä mauste! Ethän näe isän eikä äidin
niin tekevän! Katso minua! Tee niinkuin minä!» Nuo pysyväiset lauseet,
joita on käytetty kaikkina aikoina aina siitä asti kuin «Aatami kynti ja
Eeva kehräsi» aina näihin päiviin asti yhä kulumatta, ne elävät vielä
maailman loppuun asti, samaten kuin vakuutukset lapsille heitä
rangaistaessa tahi kun he saavat läksynsä takaisin: «Sehän on omaksi
paraaksesi; sinä vielä kerran kiität minua siitä»; ja kun lapset
harvoin, tuskin milloinkaan ovat ottaneet uskoaksensa tuota yleistä,
patriarkallista kotiruokaa, jota jaettiin tässä, niinkuin muissakin
kunniallisissa kodeissa, niin eivät neuvot aina vaikuttaneet toivottuun
suuntaan. Kenties Elise välistä oli liiaksikin levoton lastensa yhä
uudistuvien vikojen tähden. Kenties hän piti vanhempien tosirakkauden
näkymätöntä, kirkasta ja mahtavaa vaikutusta pieniin ihmisvesoihin liian
vähäpätöisenä. Totta on että hän useinkin oli huolissaan heidän
tähtensä, ja tytärten kehitys ja tulevaisuus saattoi hänen sielulleen
monta levotonta tuskanhetkeä.

Eräänä päivänä kun huolet tavallista enemmän häntä painoivat, tunsi
Elise tarvitsevansa saada keskustella asiasta kokeneen naisystävän
kanssa.

«Ernst!» hän lausui laamannille tämän juuri aikoessa mennä ulos, «minä
pistäydyn hetkeksi Eveliinan luokse, mutta olen kyllä silloin kotona kun
palaat.»

«Älä välitä siitä, kultaseni; viivy sinä vaan niin kauvan kuin tahdot,
minä kyllä tulen etsimään sinua. Anna minulle kätesi niin menemme
yhdessä ja minä oikein näen minne joudut ja mistä saan etsiä sinua.»



Pieni kasvatus- ja kahviseura.


Elisen saapuessa Eveliinan luokse juoksi Pyrrhus haukkuen ja häntäänsä
heiluttaen häntä vastaan. Gunilla rouva oli siellä ja kilpaili emännän
kanssa ystäväänsä tervetulleeksi toivottaessaan.

«No, hyväinen aika, tämäpä hauskaa!» huudahti Gunilla rouva
sydämmellisesti syleillen Eliseä. «No, kuinka pikku rouva jaksaa? Vähän
kalpea, vähän apeamielinen ja alakuloinen, luulemma? Kaikessa
salaisuudessa voin kertoa, että kohta saamme mitä oivallisinta kahvia,
ja se on juuri omiaan tekemään pikku Elisen mielen iloisemmaksi.»

Evelina tarttui Elisen käteen ja katsoi hellästi ja osaaottavasti häntä
levollisilla älykkäillä silmillään. Pyrrhus sysäsi kuonollaan hänen
jalkaansa herättääksensä hänkin huomiota ja istahti sitten
takajaloilleen ja vinkui osoittaaksensa osanottavaisuuttansa. Elise
nauroi ja hyväili vuoroin pientä elukkaa.

Eveliinan katseesen, joka ystävällisesti ilmaisi: «Mitenkä nyt on asiain
laita?» vastasi Elise:

«Oi antakaa minun istua täällä ja jutella hetkinen kanssanne, niin
muuttuu kaikki jälleen hyväksi. Täällä on niin rauhallista ja suloista.
En tiedä miten menetellet, Evelina, mutta minun mielestäni ilma sinun
huoneessasi on kirkkaampi kuin muualla; kun tulen sinun luoksesi, tuntuu
ikäänkuin tulisin rauhan temppeliin.»

«Niin minustakin!» lisäsi Gunilla rouva sydämmellisesti.

Evelina hymyili kiitollisesti. «Niin, Jumalan kiitos, täällä on rauhaa!»
sanoi hän vettynein silmin.

«Ja pikku rouvan luona kait ihmisvesaset nostavat pölyä sekä huoneesen
että mieleenkin? Eikö niin?» kysyi Gunilla rouva veitikkamaisesti. «No,
no», lisäsi hän lohduttaen, «kaikella on aikansa ja kaikki pölykin
laskee aikanaan. Kärsivällisyyttä vaan!»

«Niin, niin, opettakaa minulle kärsivällisyyttä, täti!» lausui Elise.
«Minä tulin juuri tänne oppiakseni vähän viisautta. Minä tarvitsen sitä
niin paljon. Mutta missä ovat tyttäresi tänään, Evelina?»

«Poissa, erään ystävän luona pienissä kekkereissä, joista he jo kauan
ovat iloinneet. Ja minä puolestani odotan sitten heidän kertomuksistansa
saavani niistä runsaan osani.»

«Oi, opeta minulle, Evelina, miten saisin tyttäreni niin säädyllisiksi,
niin hyviksi ja onnellisiksi kuin sinun Kaarinasi ja Laurasi. Tunnustan
että juuri tytärteni sivistys minua usein huolestuttaa ja juuri tänään
tavallista enemmän on painanut sydäntäni. Epäilen kasvattamis-,
sivistyttämis- ja kehittämistaitoani.»

«Oi sivistystä, sivistystä!» huudahti Gunilla rouva äkeissään. «Alinomaa
nykyään huudetaan sivistystä; eihän nykyään saa milloinkaan kuulla
muusta kuin sivistyksestä, sivistyksestä. En minä milloinkaan
nuoruudessani kuullut puhuttavan ja huudettavan sivistyksestä ja,
Jumalan kiitos, tulihan meistä sittenkin ihmisiä. Tunnustan, että kun
ensin ruvettiin pitämään puheita sivistyksestä, niin se oli jos mikään
jonninjoutavaa. Niin, se oli minun mielipiteeni. Mutta nyt alan jo
tottua siihen, sillä kun keskisääty le tiers ètat kohosi ja rupesi
pitämään niin suurta melua ja luulotteli olevansa jotakin erinomaista
sivistyksensä vuoksi, on koko maailma ruvennut huutamaan sivistäkää,
sivistäkää. Niin, jopa nykyään huudetaan sitäkin, että pitää toimittaa
sivistystä palvelijoille! Rukoilen Jumalaa vapauttamaan itseni elämästä
siihen aikaan kuin piiat tulevat sivistyneiksi. Sillä silloin varmaankin
minä saisin palvella heitä eivätkä he minua. Niin, niin! Siihen suuntaan
kaikki menee suurin askelin, sen vakuutan teille. Nyt he jo lukevat
Fritiofin satua ja Aksel ja Valpuria, ja pianpa saamme kuulla heidän
puhuvan «naisesta» ja »miehestä» ja «miehistä» ja «naisista» sekä
luuloittelevan itsensä heikoiksi «köynnöksiksi», jotka kuihtuvat ellei
näitä «tueta», ja «uhreiksi, orjiksi», ynnä paljon muuta sangen
liikuttavaa. Siten heistä tulee vallan, kelpaamattomia lattiain tahi
patain pesijöitä. Niin, silloinpa täällä on kaunista kaikkine
sivistyksineen! Sepä on hulluutta tuo sivistyskiihko! Sehän on kauheata!
Se on suorastaan kaiken perikato!» Mitä kauemmin Gunilla rouva puhui
siitä aineesta, sitä enemmän hän kiivastui.

Elisen ja Evelinan täytyi herttaisesti nauraa ja he selittivät, että kun
he kuuluivat «le tiers ètat'iin» niin oli heidän velvollisuutensa
puolustaa sivistystä, niin, jopa piikainkin sivistystä.

«Äh!» sanoi hovimarsalkanrouva maltittomasti, «te saatatte
sivistyksinenne kaikki niin monimutkaiseksi ja sekaiseksi ja lasten
päähän te sullotte niin paljon tietoja, etteivät he kaikkena
elinaikanaan ehdi selvittää sitä sivistysvyyhteä. Minun nuoruudessani
opittiin «kieltä», joksi ranskankieltä silloin sanottiin -- kylliksi
voidaksemme ruotsintaa jonkun lauselman, piirustusta siksi hyvin, että
voimme omin neuvoin piirustaa mallia, ja soittoa voidaksemme tarpeen
tullessa soittaa tanssikappaleita; ei opittu niinkuin nyt lörpöttelemään
kaiken maailman asioita, mutta opittiin ajattelemaan, ja jos ei
osattukaan niin paljon viisautta ja sukkeluuksia kuin nykyään, niin
kukin toki osasi hoitaa omaansa ja jättää maailma «rauhaan».

«Mutta, hyvä ja armollinen rouva», intti Evelina, «sivistyksen --
oikeassa karvassaan -- jommoista nykyään tahdotaan, tarkoituksena juuri
on opettaa meitä arvostelemaan maailmaa niin kuin itseämme, niin että
paremmin käsittäisimme kutsumuksemme ja antaisimme arvoa muiden
tiedoille, sekä tulisimme kunnollisiksi kansalaisiksi ja olisimme
oloihimme tyytyväiset.»

«Niin, niin!» vastusti Gunilla rouva, «tuo kaikki voipi kyllä olla hyvä,
mutta...» mutta nyt tuotiin kahvi sisälle rinkilöineen piparkakkuineen,
ja se teki huomattavan käänteen keskusteluun, jonka luonne sen kautta
muuttui iloisemmaksi. Gunilla rouva antoi Eliselle leikillisen vakavasti
monta hyvää neuvoa lastenkasvatuksessa. Hän haetti ja suositteli erästä
hyvin vanhaa «orbis pictus» nimistä kirjaa, jota hän itse oli nuorena
lukenut ja joka alkoi: «tule tänne nuorukainen! opi viisautta minulta!»
Siitä näki selvästi kuinka sielu oli «muodostettu ja minkä näköinen se
oli». Sielu oli nimittäin pannukakun näköinen, pyöreä ja litteä, kaikki
viisi aistia säntilleen numeroituna. Gunilla rouva vakuutti Eliselle,
että tuon kuvan katsominen varmaankin suuressa määrin «kehittäisi ja
sivistyttäisi» hänen lastensa sieluja. Gunilla rouva ehdotti vielä, että
Elise käyttäisi samaa kasvatustapaa, jota niin onnellisesti oli käytetty
hänen isällensä ja tämän veljelle koulua käydessään. Silloin kammattiin
poikien tukka joka lauantai tiheällä kammalla, annettiin heille
selkäsauna ja luoti englanninsuoloja mieheen; siten karkoitettiin heistä
paholainen. Lisäksi oli päivälliseksi leipää ja keitettyä olutta, jossa
oli kokkare, ja sitä ruokaa sanottiin «grammatikaksi». Siitä piti
poikien saada voimia tulevan viikon opinnonponnistuksiin.

Jutun herättämän naurun aikana saapui laamanni ja hän ilostui hauskasta
mielialasta. Hyvillään hän katseli rouvaansa ja istahti tyytyväisesti
hänen viereensä haluten viettää hauskan hetken naisten seurassa. Gunilla
rouva alkoi heti selitellä hänelle orbis pietuksessa kuvattua sielua, ja
Elise pyysi häntä uudestaan kertomaan poikain puhdistuksesta. Laamanni
nauroi sydämmensä pohjasta kummallekin ja ohjasi koko ajaksi keskustelun
kasvatuksen kivikkomaalle. Yleisesti myönnettiin sääntöjen ja
opetustapojen puute, jonka tähden kasvatus ei voinutkaan antaa
toivottuja hedelmiä.

Evelina piti kasvattajan omaa sivistystä erittäin tärkeänä. Hän väitti
että mikäli opettajassa itsessään on hyvyyttä, viisautta ja
kunnollisuutta, sikäli hänen onnistuu kasvattaa lapsetkin samallaisiksi.

Kaikki läsnäolevat poikkeuksetta myönsivät vilkkaasti hänen sanansa
tosiksi ja Elise tunsi vallan virkistyneensä ja vahvistuneensa niistä
sanoista, jotka ihan selvästi olivat hänelle ikäänkuin tienviittana
suureen päämäärään pyrkiessään. Elise suuntasi sitten äkkiä puheen
Evelinan omaan elämään ja kehitykseen. Tunnettu oli että hän oli
raivannut itselleen vähemmän tavallisen ja sangen itsenäisen tien elämän
läpi, ja Elisen teki hartaasti mieli kuulla millä tavalla hän oli
saavuttanut sen käsitteiden selvyyden ja raittiin tyyneyden, joka
kuvastui koko hänen olemuksestansa. Evelina punastui ja tahtoi ohjata
puheen itsestänsä -- josta hän kaikista vähimmin puhui, arvatenkin siitä
syystä, että hän tahtoi huomaamatta kulkea elämänsä läpi, -- mutta kun
laamanni niin vakavan herttaisesti yhtyi Elisen ja vapaaherrattaren
pyyntöön, että Evelina kertoisi heille jotakin elämästänsä, niin hän
suostui ystävällisesti ja huomautti ainoastaan, ettei siinä ollut mitään
merkillistä. Hetkisen mietittyään hän aloitti etupäässä puhuen Eliselle,
ja Gunilla rouva ahkeraan säesti hänen sanojaan omilla huomautuksillaan.
Me kirjoitamme tähän hänen kertomuksensa ja nimitämme sen


Evelinan historiaksi.

«Oletko milloinkaan kaunista soittoa kuullessasi tuntenut harrasta
halua, sanomatonta ikävöimistä saada omassa sielussasi ja omassa
elämässäsi kokea sopusointua, semmoista kuin kuulet sävelissä, niin olet
oivaltanut mikä on ollut sieluni tuska ja -- pelastus. Olin vielä pieni
lapsi, kun ensi kerran tuo ikävöiminen minut valtasi, minun sitä
ymmärtämättä. Oli pienet soittajaiset kotonani vanhempieni luona. Siellä
oli koossa neljä etevää taiteilijaa, jotka soittivat harppua, pianota,
torvea ja klarinettia. Kun eräässä kohdassa säveleet yhtyivät
sanomattoman suloiseksi mutta samalla iloiseksi sopusoinnuksi, joutui
lapsensieluni niin kummallisesti haltioihinsa, ja niin alakuloiseksi,
että purskahdin itkuun. Oi, niiden kyynelten sisällyksen opin sittemmin
niin hyvin tuntemaan, niitä on monta ja paljon katkerampia sittemmin
vuotanut elämäni kirjavalle kankaalle.

Miksihän vertaisin nuoruuden elämääni. Se on samanlainen kuin niin moni
muukin perhe-elämä -- epäselvä, epämääräinen, sanalla sanoen samea.
Naisen nuoruudenelämä on pilvisen syystaivaan kaltainen harmaine,
muodottomine pilvimöhkäleineen, siinä on epämääräisiä ominaisuuksia,
muodottomia varjoja ja epäselviä valokohtia, jotka niin tuntuvassa
määrässä erottavat tuhertajan työn oikean mestarin teoksesta.

Kotiperheeni kuului keskisäätyyn ja me olimme erittäin tyytyväiset että
kuuluimme siihen; ja kun elimme koroillamme emmekä olleet mistään
valtion virkamiesluokasta, sanoimme itseämme itsetietoisesti --
herrasväeksi. Me kohtelimme yhteiskunnan «la haute voléeta» melkein
ylhäisen välinpitämättömästi s. o. sanoin, välistä käytöksellämmekin,
mutta kaikessa hiljaisuudessa meidän ylpeyttämme erittäin kutkutti
kaikki mikä niistä yläilmoista koski meitä ja salainen toivo tulla
korotetuksi aatelissäätyyn hämärteli silloin tällöin perheessämme --
niiden tärkeiden palvelusten vuoksi, joita isäni voisi tehdä isänmaan
hyväksi, jos joutuisi aatelissäätyyn -- ja nuorten «mamsselien»
sydämmissä kyti harras halu kutsuttaa «ryökynöiksi». Sen pitemmälle nuo
toiveet eivät kuitenkaan ikinä päässeet.

Perheen tyttärille opetettiin, että tämän maailman komeus ja loiste oli
ainoastaan turhuutta, ettei mikään muu paitsi siveys ja kunnollisuus
ollut ponnistamisen ja ahkeroimisen arvoista. Kuitenkin sattui niin,
että heidän vilkkaimmat mielihalunsa ja ahkeroimisensa, heidän
sydämmensä elävimmät toiveensa kuitenkin kohdistuivat rikkauteen,
ylhäisyyteen ja kaikenlaiseen maalliseen onneen. Tyttärille opetettiin,
että Jumalan tahtoa on yksistään toteltava; kuitenkin heitä kaikessa
ohjasi ihmispelko. Heille opetettiin että kauneus oli tyhjää ja
mitätöntä, kuitenkin he usein kodissaankin saivat tuskastuneina kokea,
etteivät olleet kaunottaria. Heille opetettiin tieteen alkeita ja
kaunotaidettakin, mutta kun ei tietysti ollut tarkoitus tehdä heistä
oppineita naisia, tahi taiteilijoita eikä heidän sen vuoksi sopinut
oppia mitään kunnollisesti, niin kävi siten, että he monessa kohden
vaativat itselleen oppineen nimeä omaamatta mitään sen ytimestä,
vahvistavasta voimasta ja puhtaista kunnioitusta ansaitsevista
totuuksista. Ennen kaikkea he oppivat yhä enemmän aikojen kuluessa
pitämään avioliittoa ainoana elämän päämääränä ja sen johdosta (ei
kuitenkaan selvästi sanomalla, mutta salaperäisestä, selittämättömästä
vaikutuksesta) myöskin miesten suosiota suurimpana onnenaan, samalla
kuin he kielsivät, että niin ajattelivat.

Meitä oli kolme sisarusta. Lapsina meitä opetettiin paljon rakastamaan
toisiamme, mutta kasvattajiemme puolueellisuuden tähden sekä kiitosten
ja moitteiden, palkintojen ja rangaistusten vuoksi, jotka saattoivat
itsessään vähäpätöset asiat liian tärkeiksi, syntyi jo varhain kateutta
ja katkeruutta meidän sisarusten kesken. Vanhemman siskoni ja minun
sanottiin paljon rakastavan toisiamme, jopa kerrottiin ettemme voisi
elää ilman toisiamme; meitä mainittiin hellien siskojen esikuvaksi, ja
vähitellen me uskoimme sen todeksi, kun alinomaa saimme kuulla niin
vakuutettavan. Meitä verrattiin kotimme parihevosiin ja ikäänkuin
harjoittamalla totuimme joka päivä päivällisen jälkeen istumaan sohvaan
isäukkomme kummallekin puolelle, jolloin hän meitä hyväili ja nimitti
parihevosiksensa. Todellisuudessa emme suinkaan vetäneet samaa köyttä.
Sisareni oli lahjakkaampi kuin minä ja saavutti paremmin ihmisten
suosiota. En ole milloinkaan ketään niin kadehtinut kuin häntä, kunnes
myöhempinä aikoina ja muuttuneissa oloissa opin vilpittömästi häntä
rakastamaan ja iloitsemaan hänen etuoikeuksistaan.

Emme olleet kovin rikkaita ja katselimme sen vuoksi filosofisen
säälivästi niitä, jotka olivat meitä rikkaampia ja elivät ylellisemmin,
omistivat kauniimmat ajopelit ja pukeutuivat komeammin kuin me.
«Semmoista hulluutta! Semmoista surkeata turhamaisuutta!» sanoimme.
«Ihmisraukat, joilla ei ole sen enempää ymmärrystä!» Me emme
aavistaneetkaan, että filosofiamme oli vähän sukua kettu repolaiselle ja
pihlajanmarjoille.

Jos siten ylenkatsoimme mahtavien paremmuutta, niin vähäksyimme vielä
enemmän kansan huvituksia. (Meidänhän piti olla kylliksi itsellemme.
Niinpä niin!) Ja jos joku näytelmäkappale oli voittanut yleisön suosion
ja sitä ahkeraan käytiin katsomassa, niin pidimme kunnianamme että
voimme välinpitämättömästi sanoa: emme ole sitä «vielä nähneet». Ja kun
kansanhuvit houkuttelivat yleisön Eagaan tahi Eläintarhaan, niin oli
varma, että meidän vaunumme -- jos ne olivat liikkeellä -- suuntasivat
matkansa Sabbatsbergiin tahi johonkin toiseen, sillä kertaa autioon
paikkaan. Ja me kiitimme filosofiaamme. Kuitenkaan emme milloinkaan
sydämmissämme iloinneet siitä.

Tyttäret joutuivat seuraelämään. Vanhempien toivo oli, että heitä
ihailtaisiin ja tanssitettaisiin; tyttäret toivoivat sitä yhtä
hartaasti, mutta -- he eivät olleet kaunottaria, ja he olivat sangen
vaatimattomasti puetut. Vanhempien luona kävi vähänlaisesti vieraita ja
-- tyttäret saivat istua tanssiaisissa ja jäivät illallispidoissa miltei
huomaamatta. Kuitenkin elää retostettiin sillä tavoin vuosi vuodelta
muiden mukana.

Tyttäret pääsivät pian «kypsyneesen ikään». Vanhemmat toivoivat
silminnähtävästi heidän joutuvan naimisiin. Tyttäret toivoivat samaa,
joka oli luonnollista, etenkin sen tähden, etteivät he olleet onnellisia
kodissaan. Ja tunnustaa täytyy, että he itse sangen vähän puolestansa
sulostuttivat kotielämäänsä. He olivat oikulliset, vaativaiset ja
tyytymättömät. Ei kukaan heistä ollut oikein selvillä siitä, mitä heidän
tuli tehdä tahi mitä he itse tahtoivat. He haparoivat ikäänkuin sumussa.

On varsin tavallista kuulla naimattomien naisten sanovan, että he
tyytyvät asemaansa ja etteivät he halua mennä naimisiin. Siinä on
enemmän totuutta kuin yleensä luullaan, varsinkin kun nuoruuden vilkkaat
tunteet ovat hieman asettuneet. Sen olen minä kokenut, ja huomannut sen
kaikkialla missä nainen tavalla tahi toisella on hankkinut itselleen
itsenäisen vaikutusalan, tahi hauskassa kodissa nauttinut sitä vapautta,
sitä elämän puhdasta onnea, jota tosi ystävyys ja sivistys tuottavat.

Tuttavistani eräs nuori neiti joutui, kuten syystä sanottiin
«suurenmoisiin naimisiin», vaikka rakkaudella siinä oli pieni osa. Joku
onnitteli häntä lämpimästi hänen menestyksensä johdosta, ja siihen tämä
vastasi hyvin tyynesti: «niin, niin, voihan olla hyvä päästä omillensa».
Naurettiin tuolle jotenkin niukalle arvostelulle siitä, mitä yleisesti
sanottiin suureksi onneksi. Mutta hänen yksinkertaiset sanansa
sisälsivät kuitenkin paljon yleisesti tunnustettua totuutta. Tuota
«omillensa pääsemistä» niin julkisessa elämässä kuin omassa
vaikutuspiirissään jokainen ihminen juuri välttämättömästi tarvitsee
voidaksensa kehittää omaa luonnettansa, saavuttaa omintakeisuutta, ja
herättää omaa ynnä muiden kunnioitusta. Nunnallakin on oma kammionsa,
jossa voipi rauhassa valmistautua sitä taivasta varten, joka hänelle
yksistään on oleva oikeana kotina; mutta vapaassa yhdyselämässä ei
naimattomalla naisella välistä ole edes luostarikammion suuruistakaan
nurkkaa, jota voisi sanoa omaksensa, ja hän vaeltaa pilvenhattaran
tavoin elämän läpi, saavuttamatta mistään lujaa jalansijaa. Siitä syntyy
usein nuo avioliitot -- nuo oikeat hädän lapset -- joihin ei milloinkaan
olisi pitänyt ryhtyä, tahi tuo harras ikävöiminen haudan hiljaiseen
kammioon, joka täyttää niin monen mielen.

Mutta sen ei tarvitse eikä se saakaan olla niin; semmoinen tulee yhä
harvinaisemmaksi meidän aikoinamme, jolloin yhteiskunta yhä
monipuolisemmin sivistyy, jolloin, tarkastellessa suurta leivänkannikkaa
etsivää ihmisjoukkoa ja lukuisia turvattomia, hyljätyitä lapsia, joita
on kaikkialla maailmassa, liian yksipuolinen käsitys naisen
tarkoituksesta yhä enemmän häviää ja vapaammat vaikutusalat hänelle
aukenevat.

Mutta palaan omaan kertomukseeni myötä- ja vastoinkäymisistäni. Vielä
täytyy minun kertoa siitä eräs puoli. Kun joku nuorista
naistuttavistamme meni naimisiin jonkun kanssa, joka oli häntä köyhempi
tahi ehkä häntä alhaisempi, oli hän meidän mielestämme erittäin
ymmärtäväinen ja kunnioitusta herättävä. Mutta jos meihin nähden
samoissa oloissa oleva mies halusi saada meidän vertaistemme kodista
puolison, niin me pidimme sitä armosta sangen uskaliaana ja kohtelimme
tuota uskalikkoa sen mukaan. Me tavoittelimme salaa rikkaampia ja
ylhäisempiä miehiä, jotka taasen vuorostansa tähystelivät meitä
ylhäisempiä ja rikkaampia. Tuota tavoittelemista käyttivät yleisesti
suuren maailman herrat ja naiset, vaikka se, joka olisi ollut kyllin
viaton tunnustaakseen sitä, olisi joutunut perin huonoihin kirjoihin
niin tavoittelevien kuin tavoittelemattomien luona.

Sillaikaa minä kehityin ihmiseksi, ja elinvoimaisena heräsin tuntemaan
valhe-elämäni, käsittämään noita lamauttavia ristiriitoja joiden
vallassa elin, ja silloin heräsi minussa mitä kiihkein halu vapautua
niiden sorrosta. En ollut vielä oikein selvillä siitä, minne ja mitä
levoton sieluni todellakin halusi, mutta usein, katsellessani jaloja
taideteoksia, tuntui sieluni hämärä arvoitus vähän selvenevän. Kun
katselin muinaista Vestan neitsyen kuvapatsasta, joka seisoi niin
tyynenä, vakavana ja kuitenkin niin lempeän näköisenä, niin
rauhallisena, puhtaana ja itseensä sulkeutuneena, silloin aavistin
hänessä hehkuneen sen elämän, jota minä niin itsestäni kuin
ympäristöstänikin kaipasin ja etsin; -- ja minä vuodatin surun ja
kaipauksen kyyneleitä.

Kauan nuo kotoni kierot olosuhteet, joita kaikkia en ole tässä
maininnutkaan, minua rasittivat, kun minun oli pakko elää niiden
alaisina omassa kodissani. Niiden vaikutuksesta jouduin vanhetessani
semmoiseen suhteesen maailmaan, joka oli erittäin vaarallista minun
kaltaiselleni luonteelle.

Olemme kuulleet kerrottavan Husgafvel perheen tyttäristä, jotka
vanhentuivat haukotellen rukkinsa ja kangaspuittensa ääressä. Mutta
mieluummin he vanhentuivat siten, tuhat kertaa mieluummin sallivat
tukkansa harmaantua rohdintukon ja takan ääressä kuin tekokukkia
kiharoissaan olisivat vanhentuneet tanssisalin penkeillä tahi
illallispitojen humussa, väkinäisesti hymyillen maailmalle, joka ei enää
hymyillyt heille. Niin kävi minunkin.

On lempeitä, vaatimattomia olentoja, jotka nöyrästi taipuen oloihin,
joita eivät voi murtaa, nurisematta vuosi vuodelta liikkuvat seuraelämän
piireissä tuntematta muuta tarvista kunhan vaan saavat siellä täyttää
jonkun paikan, kaunistaa tahi rumentaa jotakin seinää. Rauha olkoon
noille kärsivällisille seuraelämän uhreille! On myöskin olemassa
hilpeitä, raittiita, aina nuorekkaita luonteita, jotka vanhuudessaankin
ja kaikissa elämän eri aloissa levittävät iloa ja eloa seuroihin, joissa
liikkuvat. He ovat omiansa seuraelämään ja ovat sen siunauksena. On
monta -- ja hyvä on että niin on -- monta eri ihmisluonnetta. Minun
luonteeni ei ollut iloinen, sukkela eikä myöskään kärsivällinen ja
vaatimaton. Senvuoksi rupesin inhoamaan seuraelämää, joka yhä enemmän
synnytti minussa kammottavaa ikävyyttä; mutta kodissa tuntemani
tyytymättömyys ja ikävä pakottivat minun kuitenkin ottamaan osaa siihen.
Minä olin työntekijä, jonka piti salata työintonsa ja kaivaa leiviskänsä
maahan. Niin vaativat tottumuksen ja säädyllisyyden lait siinä
seurapiirissä, johon kuuluin.

Kukkanen suo tuoksuansa ihmiselle nautinnoksi ja elättää hyönteisen
mehullansa; kastepisara suo elinvoimaa lehtiselle, jolle se putoaa. Minä
olin niissä oloissa, joissa olin siihen asti elänyt, mitättömämpi kuin
kukkanen, hyödyttömämpi kuin kastepisara, minä, terve ihminen, jolla oli
kuolematon sielu! Mutta ajoissa heräsin tajuamaan tilaani. Sanoin
«ajoissa», sillä kyllä tulee aika, jolloin se olisi ollut liian
myöhäistä. Koittaa aika, jolloin monien, pitkien vuosien painostamana
ihmissielu ikäänkuin vaipuu maahan ja ihmiseltä loppuu voimat kohota
siitä loasta, johon hän on vaipunut.

Tunsin halpenevani; tunsin selvästi miten viettäessäni tuota toimetonta,
elotonta elämää päivä päivältä uusia rikkaruohoja iti sieluni
kesantopellolla. Uteliaisuus, juorunhalu, pahuus ja panettelunhalu ynnä
enenevä luonteen epätasaisuus alkoivat täyttää sieluni, ja luonto oli
kylvänyt siihen liiaksi paljon vaikuttamisvoimaa, että se kaikessa
viattomuudessaan olisi välinpitämättömästi puolinukuksissa siten
viettänyt päivänsä loppuun. Ah! kun elää ilman tarkoitusperää, kun
ikäänkuin seisoo käytännöllisen elämän ulkopuolella, joka suo tointa ja
voimaa sisälliselle ihmiselle, kun ei mikään jalo pyrkimys, ei mikään
suloinen ystävyys, ei mikään jokapäiväisen elämän viehätys vaikuta --
ainakaan yksityisseikkoihin katsoen -- elämän iloa, silloin levottomuus
taukoamatta riehuu ihmissydämmessä turmellen terveyden, hyvän mielen,
hyvyyden, jopa omantunnon rauhankin ja loihtii esiin kaikki hornan
aaveet. Samalla tavalla syöpi ruoste teräslevyä ja muuttaa sen kirkkaan
pinnan täyteen sekavia kuvioita.

Luin kerran eräästä kirjasta seuraavat monipuolisen aattelijan
Steffensin lausumat sanat: «Kellä ei ole mitään tointa, johon voisi
antautua uskollisella innolla, ken ei rakasta sitä tointa niinkuin
itseään ja kaikkia ihmisiä, hän ei ole löytänyt sitä vakavaa pohjaa,
jonka perustuksella kristinusko kantaa hedelmiä. Semmoinen toimi
muodostuu rauhantemppeliksi, johon Vapahtaja vaivanhetkenä vuodattaa
siunauksensa; semmoinen toimi yhdistää meitä kaikkiin muihin ihmisiin,
niin että voimme ottaa osaa heidän tunteihinsa, ja silloin kaikki työmme
voipi tulla hyödyksi heidän eduillensa; se opettaa meitä oikein
punnitsemaan omaa typeryyttämme ja muiden arvoa ja se on oikean
kristillisyyden todellinen, hiljainen, hedelmää kantava perustus.»

Ne sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Valo syttyi sieluuni ja minä
älysin nyt mitä tahdoin, mitä minun tuli tehdä. Tarkkaan punnittuani
kaikki, puhuttelin vanhempiani ja avasin heille sydämmeni. He
kummastuivat, vastustivat ja pyysivät minua tarkemmin miettimään
päätöstäni. Olin edeltäpäin arvannut sen, mutta kun lujasti ja nöyrästi
uudistin pyyntöni, kummastelin heidän hyvyyttään.

Rakastin paljon lapsia ja tuumani oli perustaa oma pieni koti ja ryhtyä
työhön tahi hankkia itselleni toimi, joka vähitellen tekisi minulle
mahdolliseksi ottaa luokseni lapsen tahi pari kasvattaakseni ja
elättääkseni heitä sekä pitääkseni huolta heistä kuten omistani. Tiesin
kyllä että minulta puuttui montakin niistä avuista, joita hyvällä
lastenkasvattajalla tulee olla. Mutta toivoin toimeliaisuuden
virkistävän kylvyn tavoin uudestaan synnyttävän minut. Hyvän tahtoni ja
rakkauteni luulin auttavan itseäni, niin että voisin olla lapsilleni
hyvänä ohjaajana. Ja kun minusta ei voinut tulla puolisoa, piti minun
kuitenkin saada tuntea äidinonnea ja siunausta.»

«Mutta miksikä et voinut? Miksikä et tahtonut?» keskeytti Elise
innokkaasti.

Evelina hymyili vastatessaan: «kylläpä huomaa sinulla olleen varan
valita ihailijoittesi joukosta; sinä et voi kuvitellakaan semmoista
mahdollisuutta, ettei olisi edes valitsemisen varaa. Mutta niin oli
kuitenkin minun laitani. Niin, älä näytä niin kummastuneelta, älä katso
minuun ikäänkuin olisin kavaltaja! -- tosiasia on kuitenkin, Elise
kulta, ettei minulla milloinkaan ollut tilaisuutta antaa kosijalle
myöntävää eikä kieltävää vastausta. Sisarteni laita, jotka olivat
sievemmät ja miellyttävämmät, oli toisin.

Mutta minä palaan siihen hetkeen, jolloin katkaisin kotisiteeni ja
suuntasin elämäni toiselle tolalle. En kuitenkaan tehnyt sitä väkisin
enkä epäsovussa, vaan niiden siunaamana, jotka olivat minulle elämän
antaneet, ja siitä lahjasta silloin ensi kerran siunasin heitä.

Liikutettuina sieluni tilasta ja hartaasta aikomuksestani päättivät
vanhempani -- Jumala palkitkoon heitä! -- pyytämään oman kodin
perustamiseen käyttää saman rahasumman, jonka olivat määränneet
myötäjäisikseni, jos olisin joutunut naimisiin; niin heille ynnä
siskoilleni oli todellinen huvi sovittaa kaikki minulle mitä parhaimmin
ja hauskimmin, ja jättäessäni lapsuuteni kodin ikävästä vilpittömästi
itkin. Kuitenkin olin siksi selvillä luonteestani ja mielentilastani,
etten tarvinnut epäillä tekojani.

Eräänä huhtikuun päivänä siis -- täytin silloin juuri kolmekymmentä
vuotta -- muutin omaisteni saattamana uuteen, pieneen, sievään kotiini.
Kaksi pientä orpotyttöä, jotka eivät olleet aivan varattomia, seurasi
minua pienoiseen pesääni. He tulivat minun lapsikseni, minä heidän
äidiksensä.

En milloinkaan unohda sitä aamua, jona ensi kerran heräsin omassa
kodissani. Luulen vieläkin näkeväni miten päivä valkeni huoneessa, miten
kaikki esineet vähitellen esiintyivät mielestäni tavattoman selvästi.
Läheisestä kirkosta kuului aamuveisun suloisen vakavat säveleet, jotka
taivuttavat sielun sopusointuisen rauhalliseksi. Nousin aikaisin, olihan
minulla koti ja lapsia, joiden hyväksi ahkeroida. Ilon- ja juhlantunne
täytti sieluni; suloinen liikutus valtasi minut kuin virkistävä
kevättuulahdus. Ulkonakin hengitti kevät. Näin lumen sulavan räystäistä
ja putoavan kiiltävinä pisaroina; en milloinkaan ennen ollut huomannut
niiden valopisteen olevan niin häikäisevän kirkkaan. Näin varpusten
istuvan savupiippujen reunalla ja viserrellen tervehtivän aamuaurinkoa.
Näin ihmisten hauskassa hommassa hoitavan askareitansa, näin maitomuijan
ajavan talosta taloon, ja minusta hän oli iloisempi kuin kukaan muu
maitomuija ja maito entistä valkoisempaa ja voimakkaampaa. Minusta
tuntui kuin katselisin maailmaa ensi kerran. Mielestäni olin itsekin
toisenlainen katsellessani kuvaani peilistä; silmäni olivat muka tulleet
suuremmiksi, koko olentoni kauniimmaksi ja arvokkaamman näköiseksi.
Viereisessä huoneessa heräsivät lapset, nuo pienet kuolemattomat
olennot, joita minun oli ohjaaminen ijankaikkiseen elämään. Niin, se
aamu oli ihana! Siinä sarasti maailma, oma sisällinen maailmani ja minä
sain arvoa omissakin silmissäni.

Tuo toimelias, rauhallinen elämä sopi minulle täydelleen. Siitä hetkestä
muuttui mieleni yhä sopusointuisammaksi ja onnellisemmaksi. Päivä oli
usein vaivaloinen, mutta sitä suloisempi oli illan rauha ja
hyödyllisesti vietetyn päivän muisto vaikutti lohduttavasti sieluuni.
Lapset kyllä tuottivat minulle huolia ja vaivaa, mutta saattoivat
myöskin eloa sydämmeen ja elämään. Myötä- ja vastoinkäymisessä tulivat
he minulle yhä rakkaammiksi ja kalliimmiksi. En usko omien lasten olevan
äidilleen rakkaampia kuin Kaarinani ja Laurani olivat minulle. Uusissa
oloissa muutuin myöskin vanhemmilleni nöyremmäksi tyttäreksi ja entistä
hellemmäksi siskoksi ja minä voin siitä lähtein paljon paremmin
ilahuttaa vanhempiani heidän vanhuutensa päivinä, kuin jos olisin jäänyt
toimettomaksi liikahenkilöksi heidän luokseen. Silloin vasta osasin
oikein käyttää hyväkseni kasvatustani ja tietojani. Aina ollessani
toimessa ja varma elämäntarkoitus mielessä haihtui vähitellen
turhamaisuus ja epätotuus sielustani. Ja saavuttamani tiedot,
tunnustamani totuus muuttuivat hedelmää kantaviksi sydämmessä ja
teoissa, sen perästä kuin niin sanoakseni olin juurtunut elämään.»

Evelina vaikeni. Kaikki olivat mielenkiinnolla kuunnelleet hänen
kertomustansa, vaan ei kukaan niin hartaasti kuin laamanni. Uusi ala
elämästä oli auennut hänen eteensä ja hänen miehekkäät kasvonsa
osoittivat mitä todellisinta osanottoa. Häntä vaivasi tuommoisen ahtaan
maailman kuvaus, niin painostavana ja epäselvänä. Ja heti hänen
ajatuksensa olivat täydessä työssä avatakseen sillä alalla ovet ja
ikkunat, ja vapauttaaksensa tuon sorretun, epävapaan elämän.

«Niin, niin!» sanoi Gunilla rouva huoahtaen, «kyllä on jokaisella raskas
taakkansa kannettavana elämän taipaleella. Mutta jos vaellamme
kurituksessa ja Herran nuhteessa, niin saapi kyllä jokainen aikanansa
palkkansa. Herramme kyllä auttaa meitä kaikkia!» Ja Gunilla rouva veti
suuren hyppysellisen nuuskaa sieramiinsa.

«Älä unohda Orbis Pictusta!» hän huudahti Eliselle kun tämä meni kotiin
miehensä kanssa. «Älä unohda antaa vekarain sivistyä katselemalla sielun
muotoa! He, he, he, he!»



Orpo.


Päivä lähestyi iltaansa. Ernst ja Elise istuivat vierashuoneensa
ikkunassa; hellä mielipiteitten vaihto, johon kumpikin innokkaasti otti
osaa, oli lähentänyt puolisot toisiinsa ja saattanut heille
elämänrauhan. Nyt he hetkeksi vaikenivat; mutta aavistus, joka
sointuisen sulosäveleen kaltaisina väreili heidän mielessänsä ennustaen
heille yhä suurempaa onnea, saattoi heidän silmänsä säihkymään. Sillä
aikaa alkoi hämärä levittää vaippaansa kaikkialle; hiljainen sade
huuhtoi ikkunanruutuja. Salista kuului kandidaatin sointuva ääni, kun
hän kertoi lapsille satuja, joita vähä väliä lasten kysymykset ja
huudahdukset keskeyttivät. Kotirauhan tunne valtasi perheenisän
sydämmen; hän otti hellästi vaimonsa käden omiinsa ja katsahti iloisesti
hänen lempeihin kasvoihinsa, ja he leikillisesti tuumivat kodissa
tehtäviä pieniä muutoksia. Kesken kaikkea levisi pilvi laamannin
kasvoille ja kyyneleet kohosivat hänelle silmiin.

«Mikä sinun on, Ernst», kysyi hänen puolisonsa hellän levottomasti
pyyhkäisten ne pois kädellään.

«Ei mitään muuta», vastasi laamanni, «kuin että me mielestäni olemme
niin onnelliset; minä näen sinut siinä, kuulen lasteni iloiset äänet
tuolta ja silloin minun täytyy muistella lapsiraukkaa, joka turmeltuu
tuossa kurjassa kodissa kadun toisella puolella.»

«Niin!» huokasi Elise, «Jumala auttakoon kaikkia onnettomia pienokaisia
maan päällä.»

Ehdottomasti katsahtivat molemmat puheenalaisen kodin ikkunaan. Jokin
liikkui ikkunassa; nainen astui ikkunalaudalle; tumma lapsenpää kurkisti
esiin hänen jaloissansa, mutta potkaistiin tieltä ja suuri valkoinen
lakana putosi äkkiä eteen, peittäen kaikki mikä oli sisäpuolella.

«Hän on kuollut!» huudahtivat puolisot yhtaikaa ja katsahtivat
toisiinsa.

Laamanni lähetti sinne heti kuulustelemaan miten asianlaita oli. Lähetti
kertoi palattuaan herra N:n kuolleen pari tuntia sitten.

Kynttilä sytytettiin lakanan sisäpuolella ja siellä näkyi askaroitavan
ahkeraan. Laamanni astuskeli silminnähtävästi liikutettuna edestakaisin
lattialla. «Lapsi raukka! Pikku tyttö raukka! Mitäpä hänestä tullee?
Lapsi raukka!» lausui hän kerta toisensa perästä. Elise luki miehensä
sielusta hänen ajatuksensa. Jo kauan aikaa hän oli, huomattuaan hänen
sydämmensä toivomuksen, totuttautunut ajattelemaan seikkaa, jonka
lausuminen nyt kumminkin näytti olevan vaikeata. Viimein hän tukahuttaen
huokauksen lausui:

«Ernst! pata, joka kiehuu kuutta pienoista suuta varten, ehkä voipi
kiehua seitsemällekin!»

«Luuletko!» huudahti laamanni iloisesti säihkyvin silmin. Hän syleili
hellästi vaimoaan, istahti hänen viereensä ja kysyi: «Mutta oletko
koetellut voimiasi! Sinun osaksesi tulee raskain osa tästä
perheenlisäyksestä. Kuitenkin, jos luulet itselläsi olevan uskallusta
siihen -- niin täyttäisit sydämmeni hartaan toiveen!»

«Ernst, voimani ovat vähäiset», vastasi Elise pusertaen rikki kyyneleen,
«eikä kukaan tunne sitä paremmin kuin sinä; mutta tahtoni kyllä on
harras; -- minä koetan parastani, -- ja sinä tuet minua!»

«Niin! koettakaamme molemmat!» huudahti laamanni iloisesti nousten
seisoalleen. «Kiitos Elise! Kiitos kultaseni!» hän jatkoi hellästi
suudellen häntä kädelle, «menenkö heti noutamaan tänne lapsen? Mutta
ehkä hän pelkää seurata minua!»

«Tulenko mukaasi hänen luoksensa?»

«Sinäkö! Mutta tuleehan jo pimeä ja sataa!»

«Voimmehan ottaa sateenvarjon. Sitäpaitsi panen sadetakin ylleni ja olen
heti valmis!»

Elise meni panemaan yllensä ja laamanni auttoi hänen päällensä sadetakin
ja päällyskengät hänen jalkaansa ja piti huolta hänestä jos jollakin
hellällä tavalla. Elisen ja Pirkon järjestettyä yhtä ja toista läksivät
puolisot kotoa lasten äärettömän uteliaina ja kummastuneina kokoontuessa
heitä katselemaan.

Kuljettuaan sateessa ja tuulessa kadun poikki ja hapuiltuaan pimeitä
rappusia ylös, saapuivat puolisot viimein herra N:n ovelle. Se oli
raollaan, heikko sammumaisillaan oleva tuli näkyi sisältä, heittäen
epämääräistä valonheijastusta huoneessa oleviin esineihin. Ei
ainoatakaan elävää olentoa näkynyt huoneessa, joka oli niin autio, että
olisi luullut siinä rosvojen käyneen ryöstämässä. Hylättynä makasi
vainaja vuoteellaan eikä sen vieressä näkynyt mitään semmoista, joka
olisi helpoittanut kuolevan viimeistä kamppausta. Vaate peitti vainajan
kasvot. Laamanni astui ruumiin luokse, kohotti vaatetta, katseli ääneti
hetkisen vainajan kangistuneita piirteitä, koetteli valtasuonta ja
peitti jälleen hiljaa kasvot. Kääntyessään Elisen puoleen oli tämä
sangen kalpea.

«Missä on lapsi?» kysyi Elise hätäisesti. He katselivat tarkastellen
ympärillensä. Musta ihmisen muotoinen varjo näkyi liikahtavan nurkassa.
Siellä oli pikku orpo; hän istui siinä yölinnun tavoin painautuneena
seinää kohti. Elise lähestyi ja tahtoi ottaa lapsen syliinsä, kun äkkiä
pieni käsivarsi kohosi tähdäten hurjan lyönnin Eliseen. Elise peräytyi
säikähtyneenä; mutta heti sen perästä hän lähestyi uudestaan hellästi
puhutellen villiä lasta. Tämä nosti jälleen uhkaavasti käsivartensa,
mutta voimakkaat miehen kädet tarttuivat äkkiä niihin ja luja, vakava
katse kohtasi häntä niin, että hän vapisi sen vaikutuksesta, tunsi
itsensä voitetuksi ja alistui voimallisemman valtaan. Laamanni nosti
hänet ylös ja asetti hänet polvellensa. Lapsen koko ruumis värisi.

«Älä pelkää meitä!» lausui Elise hyväillen; «me olemme sinun hyvät
ystäväsi. Tahdotko seurata meitä kotiin pikku lasteni luokse tänä
iltana, niin saat maitoa ja vehnästä heidän kanssansa ja saat sitten
nukkua pienessä sängyssä, jossa on ruusunpunainen peite.»

Valkoinen maito, ruusunpunainen peite ja Elisen lempeä ääni ja käytös
näkyivät vaikuttavan rauhoittavasti lapseen.

«Kyllä minä tulisin mukanasi», hän vastasi, «mutta mitä isä sanoo
herättyään?»

«Hän kyllä on tyytyväinen!» vakuutti Elise käärien lapsen lämpöiseen
saaliin.

Samassa kuului heikkoa melua rappusista. Pikku Saara huudahti hiljaa ja
rupesi uudestaan värisemään. Herra N:n taloudenhoitaja astui sisään
kahden nuoren pojan seuraamana; laamanni ilmoitti hänelle päätöksensä
pitää huolta Saarasta ynnä hänen isänsä jättämästä omaisuudesta.
Viimeisiä sanoja kuullessansa rupesi muija äänekkäästi kiroilemaan ja
meluamaan, niin että laamannin oli pakko rangaistuksen uhalla häntä
vaientaa. Hän lähetti sitten toisen pojista hakemaan talon isäntää ja
sovittuaan hänen kanssansa varokeinoista vainajan mahdollisen jälkeensä
jättämän omaisuuden säilyttämiseksi, hän nosti pikku Saaran
käsivarrelleen, kääri hänet hyvästi päällysnuttuunsa ja läksi vaimonsa
kanssa pois.

Sillaikaa vallitsi pikku Frankien joukossa mitä suurin uteliaisuus.
Elise oli mennessään kertonut heille ehkä palatessaan tuovansa heille
pienen sisaren. Eikä voi kuvailla minkä mullistuksen ne sanat saivat
aikaan lapsijoukossa ja mitkä arvelut ja aavistukset sen johdosta
pyörivät lasten päässä. Kandidaatti ei voinut vastata heidän
kysymyksiinsä eikä tyydyttää heidän uteliaisuuttansa, mutta
tyynnyttääksensä joukon kiihkeätä mielentilaa hän antoi lasten hyppiä
harakkata huoneiden lävitse asettuen itse «harakkaparven» etunenään.
Oikea harakkaparvi ei olisi joutuisemmin kiiruhtanut lentoon kuin äsken
mainittu lapsijoukko, kun salin ovi aukeni ja laamanni rouvineen astui
sisään. Petrea näytti äärettömän uteliaalta, kun laamanni avasi väljän
päällysviittansa ja hiljaa laski siitä alas jotakin, jota Petrea aluksi
kauhistui ja luuli nokikolariksi, mutta joka lähemmin tarkastellessa
olikin kovin hento ja laiha yhdeksänvuotias mustatukkainen, tummaihoinen
ja tavattoman suuri- ja mustasilmäinen tyttönen, joka melkein
ällistyneenä hänen ympärilleen kokoontuneita uhkaavasti katseli
valkoisia liinaharjaisia pienokaisia.

«Tuossa teille on uusi sisko!» lausui isä lähennellen lapsia toisiinsa.
«Saara! siinä ovat siskosi! Rakastakaa toisianne ja olkaa kiltit
yhdessä!»

Lapset katselivat kummastuneina toinen toisiansa; mutta Henrik ja Louise
tarttuivat suojelevasti pienen vieraan tulokkaan käteen ja kohta kaikki
kilvan sanoivat häntä tervetulleeksi.

Lasten illallispöytä katettiin. Sytytettiin lisää kynttilöitä. Seura oli
erittäin hilpeällä mielellä. Uhrattiin tervetuliaisantimia
vastatulleelle. Louise toi kaksi toista vuotta vanhaa konvehtipalasta
ynnä pienen rasian, jossa niitä saattoi edelleen säilyttää.

Henrik lahjoitti Saaralle punaisen vaskitorven sekä opetti häntä
uutterasti puhaltamaan sitä.

Eeva lahjoitti nukkensa, Josefinen, jolla oli uusi punainen harsopuku.

Leonore sytytti punavihreän vaharullansa tummasilmäisen Saaran eteen.

Petrea ... ah! Petreakin tahtoi niin sydämmestänsä antaa jotakin. Hän
etsi kaikki kätkönsä; mutta oi; niissä oli ainoastaan rikkinäisten
lelujen tähteitä. Tässä kädetön nukki, tuossa jalkapuoli pöytä, tässä
kaksi sokuriporsaan puoliskoa, tuossa päätön ja hännätön koira! Kaikki
Petrean lelut olivat omistajansa monenmoisten kokeiden vaikutuksesta
joutuneet katoavaisuuden alaisiksi, jopa piparkakkusydänkin, jota hän
tavallisesti näytteli Gabriellelle houkutellaksensa hänet luoksensa, oli
juuri samana päivänä ahneuden onnettomana hetkenä luiskahtanut alas
Petrean kurkusta. Petrealla ei toden totta ollut mitään, joka olisi
voinut käydä kunnollisesta lahjasta Hän käsitti sen itse huoaten; hänen
sydäntänsä kirveli, ja jo rupesivat kyyneleet vierimään pitkin hänen
nenäänsä, kun äkkinäinen mieleenjuolahdus häntä lohdutti. Nainen
ruusupensaan luona! Se aarre hänellä vielä oli; se riippui vielä
vahingoittumatonna lasin takana kehyksissä sinisestä nauhasolmusta hänen
sänkynsä yläpuolella. Ainoastaan silmänräpäyksen Petrea epäröitsi;
tuossa tuokiossa hän oli kiivennyt pieneen vuoteesensa ja irroittanut
taulun seinästä. Sitten hän riensi säihkyvin silmin, hehkuvin poskin
toisten luokse lahjoittamaan kalleimman tavaransa ja juhlallisesti
selittämään, että Saara on nyt ruusupensaan luona polvistuvan naisen
omistaja.

«Pikku Afrikka», näytti sangen vähän välittävän pienten europpalaisten
uhreista. Hän kyllä otti ne vastaan, mutta pani ne heti syrjään sen
enempää niihin katsomatta, ja se seikka antoi Louiselle aihetta
tarjoutumaan niiden säilyttäjäksi.

Kesken kaikkia noita pikku tapahtumia astui assessori sisään ja katseli
urkkivasti ympärillensä, näytti valkoisia hampaitansa ja mumisi
itsekseen: «niin, aivan oikein. Tiesinhän minä sen!» «No», lausui hän
sitten ääneen ja toruen sydämmellisesti pudisti ystäviensä käsiä,
«huomaanpa teillä mielestänne olevan liian vähän omia kakaroita talossa,
koska vielä haalitte tänne muidenkin. Kuinka monta aiotte vielä koota
tänne? Tuleeko huomenna taas uusi? Ettekö tulleet toimeen ennen kuin
saitte tyttöjä ummelleen puolitusinaa? Ja mitä tässä vielä tullee? Kohta
ei pääse kulkemaankaan tässä talossa vaan vesain tähden? Voipi luulla
teillä olevan niin paljo kultaa ja rikkauksia liikaa, että teidän
välttämättömästi täytyy mättää niitä muillekin. No onnea vaan! Lykkyä
tykö!»

Laamanni ja hänen rouvansa vaan hymyilivät vastaukseksi ystävänsä
torumiselle ja pyysivät häntä jäämään heille illalliselle. Mutta aikaa
hän ei sanonut itsellään olevan, vaan läksi pois ensin poimittuaan
suuria päärynöitä taskuistaan ja pantuaan ne ruokaliinojen alle lasten
lautasille. Kullakin liinalla oli oma merkkinsä ja Saaran ruokaliinaan
oli solmittu kullankarvainen nauha. Päärynän alta hänen lautaseltaan
löydettiin suurenarvoinen seteliraha. Se oli assessorin lahja orvolle,
mutta ei antaja milloinkaan tunnustanut sitä antimeksensa. Se oli hänen
tapansa.

Kun äiti otti Saaraa kädestä viedäksensä hänet nukkumaan, oli Petrea
sanomattomasti iloissaan nähdessään Saaran kaikista lahjoistansa ottavan
mukaansa ainoastaan ruusupensaan luona olevan naisen, jota hän näkyi
mielihyvällä katselevan. Hauskassa makuuhuoneessa valtasi Saaran kova
suru. Harvinaisen runsaat kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän
huusi ääneen isäänsä. Elise piti häntä hiljaa sylissänsä ja antoi hänen
itkeä loppuun. Hiljaa hän riisui hänet sitten ja kantaessansa uupuneen
lapsen vuoteelle oli hänellä ilo tuntea miten Saara hellästi kiersi
kätensä hänen kaulaansa. Petrean antama taulu ripustettiin Saaran
vuoteen ylle. Lumivalkealla tilalla vaan «pikku Afrikka» ei voinut saada
lepoa eikä rauhaa. Hänen tummat silmänsä katselivat urkkivina ympäri
huonetta ja kädet puristivat suonenvedontapaisesti Elisen valkeata
leninkiä: «Älä mene pois!» lapsi kuiskasi, «he tulevat muuten minua
tappamaan!» Silloin otti Elise lapsen kätöset omiinsa ja saneli hänelle
yksinkertaisen, hurskaan lapsenrukouksen, saman kuin oli opettanut
omillekin pienokaisillensa. Saara toisti sanat, ja vaikka hän tekikin
sen niin koneentapaisesti, hän rauhoittui siitä kuitenkin vähäsen; mutta
kun hän vielä vähä väliä kovasti vavahteli ja yhä edelleen piti kiinni
Elisen puvusta, istahti Elise hiljaa hänen viereensä. Toiset pienokaiset
huusivat hänelle: «äiti, laula meille laulu kyyhkysestä! Oi, laula se!»
Ja äiti lauloi suloisella hiljaisella äänellään pienen laulun, jonka
itse oli sepittänyt lapsillensa.

      Tuoll' istuu oksalla kyyhkynen
      niin puhtoinen,
      rukoukset hän kuulee lapsoisen
      lailla Kristuksen.

      Valkosiivet hän riemuin kohottaa,
      ylös käy hänen tie,
      rukoukset lasten kun ilmoille saa,
      isän luo hän ne vie.

      Luo lasten hän palajaa jällehen
      ja mukanaan
      isän siunauksen hän ylhäisen
      tuo lapsille maan.

      Siis lapset pienoiset rukoilkaa vaan,
      kyllä varmasti
      valkokyyhky taivahan oksaltaan
      heitä kuulevi.

Laulun kestäessä laskihe rauhan kyyhkynen lapsen sieluun. Ystävällisiä
kuvia leijaili Saaran mielikuvitelmissa. Nainen ruusupensaan luona ja
Elise muuttuivat samoiksi henkilöiksi, ruusut tuoksuivat suloisesti ja
pitkien mustien ripsien yhä enemmän lähestyessä poskia tuntui Saarasta
kuin valkoinen, suloisesti laulava lintu hyväillen ja rauhoittaen olisi
levittänyt siipensä hänen ylitsensä. Vähitellen aukeni pikkuinen käsi ja
laski irti leningin, itkettyneet silmät sulkeutuivat ja levon rauha
levitti vaippansa orvon yli.

Elise nousi hiljaa ja meni toisten lasten vuoteitten luokse. Laulu
«Kyyhky oksalla» oli nukuttanut heidätkin, ja painettuaan äidin
suudelman kunkin poskelle ja puhuttuaan Pirkolle vastatulleesta ja
saatuaan lapsirakkaalta kunnon eukolta vakuuttavat lupaukset heidän
hyvästä hoidostaan, riensi Elise puolisonsa luokse.

Innokkaasti laamanni kuunteli mitä Elise kertoi Saarasta. Tämä uusi
perheenjäsen, tämä huolien lisä näytti ikäänkuin laajentaneen ja
elvyttäneen hänen sieluansa. Hänen silmänsä säihkyivät hellästä
liikutuksesta, kun hän keskusteli Elisen kanssa lasten tulevaisuudesta.
Evelinan kertomus, joka vielä oli hänellä ja Elisellä tuoreessa
muistissa, näkyi vaikuttaneen häneen, kiihoittaneen häntä kodillensa ja
lapsillensa luomaan ihan toisen elämänkuvan.

«Meidän ei tule kasvattaa lapsiamme oman itsemme vaan heidän itsensä
tähden!» hän lausui lämpimästi. «Heidän onneaan meidän tulee etsiä. Me
kyllä vielä keksimme mikä on niin yhdelle kuin toisellekin lapselle
hyödyksi; koettakaamme vaan voittaa ja säilyttää heidän täydellinen
luottamuksensa. Ja jos luonteeni karkeus ja kovuus vieroittaisi heidät
minusta, niin auta sinä minua, Elise; anna heidän salaiset huolensa ja
toiveensa saapua tietooni kauttasi.»

«Niin, minnekä muuten menisin?» vastasi Elise hellästi. «Sinä olet
tukeni, paras voimani tässä elämässä. Miten heikko olisinkaan ilman
sinua.»

«Ja ilman sinua, Elise, olisi voimani muuttunut kovuudeksi. Luonto antoi
minulle vallanhimoisen mielen. Minulla on ollut ja on vieläkin paljon
vaivaa sen kukistamisessa. Mutta Jumalan avulla se vielä onnistuu.
Eliseni! Koettakaamme tulla yhä paremmiksi! Lasten tähden, saattaaksemme
heidät onnellisiksi, koettakaamme jalostuttaa itseämme!»

«Niin, sitä tahtokaamme Ernst! Saattakoon kodinrauha aikaiseen
rauhanhengen kotiutumaan heidän rintaansa.»

«Me kyllä teemme heidät onnellisiksi!» jatkoi isä yhä lämpimämmin.
«Jumalan avulla ei kukaan ole heistä vaeltava epäonnistuneena tahi
sielunsa puolesta raajarikkoisena elämänsä läpi. Pikku tyttöseni! Teistä
ei saa, tulla kypsymättömiä ihmisiä! Eivät mitkään harhatoiveet saa
soaista teidän silmiänne elämän tosi rikkauden suhteen. Te ette
milloinkaan saa isota jaloutta, jota en voi teille hankkia. Ah! onhan
elämä kyllin rikas, ruokkiaksensa kaikkia taivaan lintuja, eikä
kenenkään tarvitse olla osattomana tässä maailmassa. Te, viattomat
olennot, ette saa jäädä ilman voimaa ja elämäniloa; teidän pitää saada
tuntea tosi elämää, joka suo siunausta joka päivälle, tarkoitusta
jokaiselle toimelle, se on tuottava teille rauhaa ja omintakeisuutta
surussa ja ilossa, elämässä ja kuolemassa!»

Kuunnellessansa niitä sanoja Elise tunsi ikäänkuin raittiin tuulahduksen
täyttävän sielunsa. Ei mikään enää tuntunut hänestä vaikealta. Keveiksi
muuttuivat, kaikki elämän vaikeudet ihanan tarkoitusperän tähden. Ja
ajatellessaan sitä miehekästä, palavaa sydäntä, joka niin lämpimästi
sykki hänen ja lasten hyväksi, tunsi Elise ylpeästi iloiten, että hän
voi *katsoa ylös* mieheensä ja samalla hän tunsi jalon nöyryyden tunteen
ikäänkuin hiipien täyttävän sydämmensä. Hän kumartui, ja suuteli
miehensä kättä hellästi.

Laamanni ei pitänyt siitä, sillä tosi miehekkäänä ja voimakkaana miehenä
hän kuten muutkin hänen kaltaisensa mieluummin itse ihaili naista kuin
-- ainakin ulkonaisesti -- oli heidän ihailtavanaan. Sen tähden hän
hieman tyytymättömästi veti pois kätensä.

«Minkä tähden en saa suudella kättäsi», Elise kysyi, «jos se minua
huvittaa?»

«Sen tähden että se ei minua huvita, etkä saa toiste tehdä niin!»

«No no, ukkoseni, ei sinun tarvitse niin ankarasti kieltää sitä minulta.
Ehkei se milloinkaan enää minua huvitakaan.»

«Sitä parempi!»

«Ehkei. Mutta menkäämme nyt levolle.»



TOINEN OSASTO.



Uusi koti.


«Hyvästi, oi lapsuuteni koti! Hyvästi seinät, te ensimmäisten kyynelteni
ja hymyilyni todistajat, te kuin näitte askeleeni ja harha-askeleeni
elämän liukkaalla tiellä, te jotka olitte läsnä kun ensi kertaa sain
maistella kauralientä sekä opetella aakkosia. Hyvästi sinä nurkka, johon
minut niin monasti pantiin seisomaan, kun läksyt eivät tahtoneet luistaa
ja sinä kärpänen ja leppäkerttu, te elävät, kiittämättömimmät kaikista,
joita koetin kesyttää. Hyvästi te lattiat, jotka minua kannatitte
leikkiessäni ja riidellessäni rakkaiden siskojeni kanssa, te
seinäpaperit, joita olen repinyt rikki etsiessäni luultuja aarteita
takaanne, te todistajat taisteluihini karahvien ja lasien kanssa,
olleiden taistelujen todistajat, te kaikenlaisten urotöitteni näkijät --
jätän teidät hellästi hyvästi ja lähden toisaalle uusiin seikkailuihin.»

Petrea Frank se näin puhui, suuremmoisilla liikkeillä surullisen
lystillisesti jättäen sen kodin hyvästi, josta juuri koko perhe oli
muuttamassa.

Oli sateinen päivä huhtikuun keskipaikoilla. Musta silkkiviitta, jota
sanottiin «hovisaarnaajaksi» (Frankin koko perheen yhteisesti käyttämä)
ja suuri punainen sateenvarjo «perhekatto» (sekin yhteinen) näkyivät
sinä päivänä alinomaa kulkevan edestakaisin X kaupungin kaduilla.
Kaupungin asukkaat voivat jotakuinkin arvata niiden tarkoituksen
nähdessään pitkän vaaleatukkaisen, sinisilmäisen palvelustytön ja
tummaverisen, toimekkaan miespalvelijan niiden alla kantavan rasioita,
vasuja, kääröjä y. m. Hämärän lähestyessä nähtiin assessori Munterin
pitkä, laiha vartalo kannattamassa perhekattoa Petrea Frankin seurassa.
Petrealla näkyi olevan jotakin viittansa alla, hän nauroi ja jutteli ja
molemmat näyttivät olevan sangen tyytyväiset toisiinsa. Ikävä kyllä ei
tuota tyytyväisyyttä kestänyt kauan. Kodin rappusissa Petrea sattui
astumaan kenkänsä nauhaan, kompastui, kaatui, ja suuri konvehtipussi
tuli silloin näkyviin hovisaarnaajan suojasta ja mantelirenkaita,
karamelleja ynnä sokurihyyteisiä hedelmiä alkoi kieriä kaikkialle minkä
ennätti. Kesken tapahtuman aikaansaamaa säikähdystä ja sekasortoa oli
Petrean sangen vaikea olla ääneen nauramatta nähdessään assessorin
ällistymisen ja hyppyjä, joilla koetti estää konvehtejä kiireen kaupassa
kierimästä rappusia alas katuojaan. Siinä assessorin antimet juhlan
kunniaksi menivät menojaan.

«Niin, ellei noita naisia olisi olemassa, niin voisi toimittaa jotakin
tässä maailmassa. Mutta kun päästää heitä auttamaan niin silloin käy
kaikki päin mäntyyn. 'Antakaa vain minun tehdä, antakaa minun
toimittaa!' sanovat. Ja niin he auttavat ja toimittavat että ... onko
milloinkaan nähty niin kurjaa? Kompastua ja kaatua kenkänsä nauhaan.
Mutta naisilla ei milloinkaan ole järjestystä missään. Ja semmoiset
saavat hallita valtakuntiakin! Hallita valtakuntia!!! Minä en vaadi
heiltä muuta, kuin että hallitsisivat jalkojansa ja sitoisivat
kunnollisesti kenkänsä nauhat. Mutta kuningattaresta alkaen apumuijaan
ei ole ainoatakaan naista, joka osaisi sitoa kenkänsä nauhoja niin että
solmu kestäisi.»

Se oli Jeremias Munterin letkaus naisille, kun hän astui huoneesen ja
katsoi kuinka paljon oli pelastunut konvehdeista tuossa suuressa
haaksirikossa. Petrean pahoittelemiset ja anteeksipyynnöt eivät ottaneet
onnistuaksensa haihduttamaan ukon vihaa. Tosi kyllä, että onneton
naurunhalu oli vallannut Petrean ja saattoi katumuksen ja todellisen
mielipahan sangen epäiltäväksi. Ne olivat kuitenkin todellisia. Kun Eeva
saapui ja rukoili liikuttavasti assessorilta: «Kas niin, setä kulta!
Petrea raukka on niin pahoillaan ja hän on sitäpaitsi sangen pahasti
loukannut polvensa!» lausui assessori melkoisen muuttuneella äänellä:

«Vai niin, onko hän? Niin, miksipä pitääkin olla niin kömpelö, että
kompastuu ja lipeää niin että...»

«Konvehtejahan aina voipi saada sijaan!»

«Voipiko? Kasvaako niitä puissa? Häh? Pitääkö tuhlata rahojansa
konvehteihin nähdäksensä niiden vierivän pitkin katua? Kaunista
säästäväisyyttä! Totta tosiaan!»

«Lausukaa Petrealle ystävällinen sana!»

«Ystävällinenkö sana? Minä sanon hänelle, että olkoon hyvä oppikoon
toiste sitomaan kenkänsä nauhat. No! Nyt lähden ostamaan lisää
konvehteja. Mutta ainoastaan sinun tähtesi pikku Eeva neitiseni. Niin,
niin, sanon! Nyt *tahdon* mennä; minä kyllä osaan tanssia mukana, kun...
Mutta miten sataa! Lainaa minulle perhekatto! Voisinhan tarvita tuon
viitankin; tuo se sievästi tänne. No, mitä siinä on töllistelemistä?
Häh? Ettäkö väki minua katselee? Kernaasti minusta, jos heitä vaan
huvittaa. Antakaa heidän nauraa minulle, en minä siitä pahennu. Terveys
ja mukavuus ennen kaikkea ja toinen vaate voipi olla yhtä hyvä kuin
toinenkin!»

Nauraen heittivät nuoret tytöt assessorin hartioille hovisaarnaajan,
joka ei yltänyt hänelle polviinkaan ja siten ukko läksi pitkin askelin.

Perhe muutti sinä päivänä uuteen taloon. Laamanni Frank oli lunastanut
sen ynnä pienen puutarhan omaksi ja rouvansa elinajaksi ja kaksi vuotta
oli siinä nyt puuhattu, muurattu ja uudistettu ja muutoksia tehty;
suljettu muutamia ovia, avattu toisia, kunnes hän oli saanut kaikki
tahtonsa mukaiseksi mukavaksi ja tarkoitustaan vastaavaksi. Hänen
rouvansa oli luottaen jättänyt kaikki hänen määrättäväksensä, iloisena
siitä että pääsi -- joka kuitenkin vaivoin onnistui -- kuulemasta
muurarein ja puuseppien melua, ryömimästä lastuissa, telineiden alla,
muurisavikaukaloiden välitse y. m. Seinäpaperit ynnä muut koristukset
oli laamanni sitä vastoin jättänyt hänen ja tytärten valittaviksi.

Nyt hän astui niin tyytyväisenä rouvansa rinnalla toisesta kerroksesta
toiseen, toisesta huoneesta toiseen iloiten mukavasta, tilavasta ja
hauskasta «pesästä», mutta kuitenkin melkein eninten Elisen suuresta
tyytyväisyydestä hänen toimiinsa. Tällä kertaa rouva ei päässytkään
tarkastamatta koko taloa kellareista alkaen aina vinnille,
mankeloimishuoneesen ja halkoliitereihin saakka.

Emme huoli väsyttää lukijaa koko sillä matkalla, vaan tutustutamme hänet
ainoastaan muutamiin perheen kokoontumishuoneihin. Astukaamme siis
ainoastaan salin ja pienemmän vierashuoneen lävitse; ne olivat kauniit
ja ihan tavalliset huoneet; mutta se huone, jonka laamanni erityisellä
rakkaudella ja huolenpidolla oli sisustanut, joka oli aiottu perheen
kokoontumispaikaksi ja joka ansaitsee tarkempaa tutustumista, oli niin
sanottu kirjasto. Se oli pitkulainen hyvin valoisa huone, jonka kolme
ikkunaa olivat suurelle torille päin. Louise siitä erittäin iloitsi; --
«voihan toripäivinä ikkunoista nähdä mitä siellä oli kaupan taloutta
varten»; -- vastapäätä oli kirkko, ynnä kaunis tuuhea hautausmaa, ja se
näköala oli Elisen mielestä erittäin kaunis. Huoneen vastakkainen seinä
oli tykkänään kirjahyllyjen peittämä, joka hylly muodosti eri osaston
sisältäen eri maiden kirjallisuutta. Välipaikkoihin muodostetuissa
komeroissa oli yksinkertaisilla, mutta aistikkailla pylväillä etevien
miesten pystykuvia, semmoisten, jotka tekojensa kautta olivat
saavuttaneet mainetta, ja laamanni huomautti heidän seisovan siinä, ei
sen tähden että he *erottaisivat* vaan sen tähden että he *yhdistivät*
maailman kansat. Laamannin kirjasto oli todellakin valittu; sen
kokoominen oli ollut yksi hänen elämänsä nautintoja ja vieläkin sen
lisääminen tuotti hänelle iloa. Nyt se oli ensi kerran järjestettynä
yhteen paikkaan, ja hän iloitsi siitä aarteesta sekä kehoitti tyttäriään
vapaasti käyttämään sitä hyväksensä sillä nimenomaisella ehdolla että:
«asettaisivat joka kirjan takaisin oikealle paikalleen». Louise
nimitettiin heti kirjastonhoitajaksi ja Petrea hänen apulaisekseen. Äiti
ja tyttäret erittäin iloitsivat siitä huoneesta ja neuvottelivat miten
kukin valitsisi sijansa, minne asetettaisiin ompelupöydät, kukkapöytä,
lintuhäkki ja muut kalut, ja katso, kaikelle oli erinomaisen sopiva
paikka. Huoneen toisella lyhyellä seinällä oli viheriä sohva ja sieltä
hallitsisi äiti valtakuntaansa, vastaiselle seinälle sopi piano, harppu
-- Saaran lempisoitin -- ja kitara, jota Eeva näppäytteli laulaen:
«mamma mia»!

Hauska, odottamaton näky kohtasi Elisen silmää, kun laamanni pienen
paperioven kautta kirjastosta vei hänet pienenlaiseen kamariin -- jonka
ikkunat olivat samanne päin kuin kirjastonkin -- joka oli yksinomaan
määrätty hänen omaksensa. Liikutettuna äiti siinä huomasi huonekalujen
aistikkaan päällyksen tytärtensä työksi. Hänen kirjoituspöytänsä oli
ikkunan luona; pari kaunista taulua ja muutama oikea posliininen
ryhmäkuva kaunisti huonetta; Elise huomasi kiitollisella ilolla kaikki
pienet mielitekonsa ja toiveensa tässä täytetyiksi puolisonsa ja
lastensa toimesta.

Toinen pieni paperiovi huoneen toisella puolella vei Elisen
makuuhuoneesen ja laamanni huomautti miten hiljaa ovet aukenivat ja
miten helposti hän voi sulkeuntua huoneesensa kummalta puolen tahansa,
milloin tahtoi olla ihan rauhassa ja yksiksensä.

Tämän huoneen jälkeen ei mikään Eliseä enemmän ilahuttanut kuin
kylpylaitos, jonka laamanni oli laittanut erittäin mukavaksi ja
miellyttäväksi. Ja hän väänteli innostuneesti kiiltäviä hanoja
näyttääksensä miten «tuosta tulee lämmintä vettä ja tuosta kylmää -- ei
*tuostahan* tulee kylmää ja *tästä* lämmintä». -- Tämän laitoksen
mukavuus tekisi lauantai-juhlan, jota siinä talossa pidettiin tavallaan
yhtä pyhänä kuin sunnuntaita, kahtavertaa miellyttävämmäksi. Viereisessä
huoneessa, joka oli määrätty pukeutumishuoneeksi kylvön jälkeen, oli
vanhalla, puhtaalla Pirkolla pysyvä tyyssijansa. Siinä tuli hänen ynnä
suuren liinakaapin hiljalleen vanhentua yhdessä; siinä naksutteli hänen
kellonsa, siinä kehräsi hänen kissansa, siellä kukkivat hänen
kurjenpolvensa ja palsamiininsa, raamattu ja virsikirja välillänsä.

Tytärten kolme valoisata, hauskaa huonetta oli yläkerrassa ja ne olivat
somasti vaikka yksinkertaisesti sisustetut.

«Täällä he viihtyvät hyvin!» lausui isä loistavin silmin katsellen
ympärilleen. «Etkö sinäkin luule niin, Elise? Saattakaamme koti heille
niin miellyttäväksi, ett'eivät halua siitä luopua, paitsi tärkeistä ja
pätevistä syistä. Ei mikään kodin rauhattomuus ja tyytymättömyys sen
oloihin saa karkoittaa heitä lapsuutensa kodista. Täällähän he voivat
viihtyä ja olla rauhassa ja itsekseen milloin haluavat. Se on siunattu
asia, semmoisia miettimis-ja rauhoittumishetkiä tarvitsee jokainen
ihminen, nuoret tytöt yhtä hyvin kuin muutkin.»

Äiti myönsi sen sydämmensä pohjasta.

Mutta äiti oli kuitenkin vähän hajamielinen, sillä hänellä oli tärkeätä
sanottavaa vanhimmalle tyttärelleen, ja kun Louise samassa tuli sisään,
syntyi heidän välillään vilkas neuvottelu, josta laamanni kuuli
seuraavat sanat:

«...ja pannukakkuja lopuksi! Ja, tyttöseni, pidä huolta siitä, että
kuusi tulee jauhokkaaksi ja tukevaksi, jonkalaisesta tiedät Henrikin
pitävän.»

«Emmekö voisi laittaa kermavaahtoa vaapukkahillon kera pannukakkujen
kanssa?»

«Varsin hyvin! Jacobi varmaan panee hyvinkin paljon arvoa siihen!»

Louise punastui hieman ja laamanni pyysi nauraen, että saataisiin
maallisempaakin ruokaa illalliseksi kuin «taivaan mannaa», ja sitä
luvattiinkin.

Alhaalla salissa pudisteli assessori äkeissään perhekattoa.

«Kurjin katto koko kristikunnassa!... Ei suojele sateelta eikä
tuulelta!... Ja painava kuin Noan arkki! ja...» Mutta siinä
pudistellessaan ja toruessaan hän kuuli ulkoa melua, huutoa,
tervetulotoivotuksia jos jonkinmoisilla äänillä. Silloin hän heitti
hovisaarnaajan hujanhajan perhekatolle ja riensi pitkin askelin harpaten
ulos eteiseen pudistamaan kättä talon pojan ja ystävän kanssa, jotka
juuri palasivat yliopistosta.

Surkutteluja ja tervetulohuutoja kaikui sekaisin.

«Miten olette märät, kalpeat ja viluiset!»

«Ah, meilläpä on ollut mitä mainioin sadepuuska!» lausui Henrik
puistutellen ja sivulta päin vilaisten Jacobiin, joka siinä märissä
vaatteissaan näytti sangen nolatulta ja aristelevalta. «Tämmöinen ilma
on juuri omiaan minulle! Sateesta ja tuulesta muuttuu niin -- en tiedä
oikein mimmoiseksi. Tiedätkö sinä, mon cher?»

«Mäsäksi, vallan mäsäksi!» vastasi Jacobi väristen ja surkeasti, «miksi
muuksi voipi tulla, aivan rikki täristävillä, mitä kurjimmilla rattailla
tuulessa ja rankkasateessa, niin että vallan sulaa. Uh, uh, u-u-uh!»

Henrik nauroi sydämmellisesti kurjannäköiselle matkakumppanillensa ja
lausui:

«Oh, minun mielestäni tämmöinen ilma on omiansa karaisemaan ihmistä.
Ylpeä, mieltä ylentävä tunne valtaa sielun istuessa siinä pää pystyssä,
tyynenä, elementtien riehuessa, etenkin kun siitä korkeudestansa
katselee muita kuolonalaisia, jotka väristen rientävät eteenpäin
sateenvarjojen suojassa. Silloin ihminen istuu kyytikärryillänsä kuin
valtaistuimella; -- niin, jopa hieman kuvittelee olevansa filosofi.
Tästä johtuu eräs seikka mieleeni. Luulin näkeväni kulkiessamme
kaupungin lävitse erään filosofin astua tepastelevan puettuna naisen
kaapuun. Mutta kuinka nyt kaikki voitte rakkaat siskokullat? Miten pitkä
aika siitä kuin viimeksi teidät näin!» Ja hän pudisti hellästi heidän
käsiään kylmillä, märillä käsillään.

Tämä kohtaus, joka tapahtui iltahämärässä, keskeytyi äkkiä siten, että
neitoset vakavasti kehoittivat tulijoita menemään huoneihinsa muuttamaan
vaatteita. Jacobia ei tosiaankaan tarvinnut kiirehtää, ja Louisen
mielestä Henrikin filosofia oli sillä hetkellä huononlaisesti harkittu.
Hän oli jo pitänyt huolta siitä, että loimoava takkavalkea lämmitti
herrain huonetta heidän astuessaan sisään.

Sillaikaa kokoontuivat naiset kirjastoon; kynttilät sytytettiin, pöydät
järjestettiin, laamanni auttoi kaikkia ja oli erittäin tyytyväinen, kun
hänen apuaan tarvittiin kaikkea järjestettäessä. Assessori katseli
ihastuneena miten Eeva asetti hänen tuomansa konvehdit pienille
lautasille. Petrea ei saanut niitä edes katsellakaan, vielä vähemmin
koskea niihin.

«No, hyvänen aika, tyttökullat, miten täällä on hauskaa!» huudahti
laamanni ihastuneena, nähdessään kirjastonsa siinä asussa kuin se
tavallisissa oloissa oli oleva. «Istutko hyvin tuossa sohvassa, Elise?
Saanko tuoda sinulle jakkaran jalkojesi alle? Ei, ystäväni, jää
paikoillesi! Minkähän tähden sitten olisi miehiä olemassa?»

Kandidaatti, nykyään (totta kai) maisteri Jacobi ei enää näyttänyt
samalta mieheltä kuin äsken matkapuvussa, kun hän tuntia myöhemmin
sievästi muuttuneena astui sisään nuoren ystävänsä seurassa naisten
luokse. Hänkin vallan loisti tyytyväisyydestä katsellessa sitä iloista
näkyä, joka sieltä kohtasi hänen silmiänsä.

Tarkasteltiin sitten lähemmin toinen toisiansa. Henrikin huomattiin
melkoisesti laihtuneen ja käyneen kalpeammaksi. Henrikin mielestä se oli
hänen ahkeruutensa tunnustus. Jacobikin tahtoi että hänen ahkeruutensa
tunnustettaisiin, mutta tunnustus kiellettiin häneltä yksimielisesti
hänen kukoistavaisuutensa tähden. Hän kyllä vakuutti päivettymisen sen
syyksi; mutta se ei auttanut. Salaa itseksensä Louise arveli Jacobin
melkoisesti muuttuneen, tulleen miehekkäämmäksi, yksinkertaisemmaksi ja
voimakkaammaksi käytökseltään; hän oli muuttunut vähän enemmän hänen
isänsä kaltaiseksi. Louise piti vielä isäänsä miehen esikuvana ja
ihanteena.

Pikku Gabrielle punastui korviansa myöten ja puoleksi piiloutui äitinsä
taakse, kun velimies puhutteli häntä seuraavaan tapaan:

«Kaikkein armollisin prinsessa Turandotte! Kuinka, teidän korkeutenne,
jaksatte? Onko teidän ylhäisyydellänne joku arvoitus tarjona, jolla
saattaisitte kurjan ymmärryksemme ymmälle?»

Pieni «korkeutensa» näytti olevan sangen hämillään ja tahtoi vetää pois
pientä kätöstä, jota velimies hellästi suutelemistaan suuteli. Gabrielle
vallan ujosteli pitkää ylioppilasta.

Henrik puhutteli erikseen jokaista siskoansa, mutta «pikku Afrikan»
kanssa keskustelu supistui jotenkin lyhyeksi ja kylmäksi. Sitten hän
pysähtyi äitinsä viereen, piteli häntä kädestä ja otti osaa yleiseen
vilkkaasen keskusteluun.

Eeva tarjosi konvehtia.

«Mutta mikä nyt on hätänä?» huudahti äkkiä Henrik. «Minkä tähden siskot
kaikki hylkäävät meidät ja siirtyvät tuohon neuvottelemaan,
vakavannäköisinä kuin oikeusneuvokset? Onko isänmaa vaarassa? Enkö minä
pääse mukaan isänmaata pelastamaan? Kunhan vaan ensin saisimme syödä
illallisemme rauhassa!» jatkoi hän itsekseen samalla tavalla kuin
teaatterissakin puhutaan syrjään.

Niin, juuri illallisesta olikin kysymys. Se se juuri olikin vaarassa,
pannukakut eivät ottaneet onnistuaksensa. Jacobi ja Henrik tarjoutuivat
auttamaan asian, eikä Louise voinut estää heitä ryntäämästä alas
keittiöön, nuorten neitosten suureksi huviksi ja keittäjän
hullunkuriseksi epätoivoksi, ei mikään pidättää heitä naurettavasti
ryhtymästä keittäjän virkaan, kunnes Louisen viimein vakavasti täytyi
lopettaa kujeet, nauru ja palaneiden pannukakkujen tuleen kieriminen ja
itse ottaa toimi tehtäväkseen. Uusi tahdaspanos tehtiin hänen
johdollansa; hän tarttui itse pannukakkulastaan ja katso! nyt pannukakut
onnistuivat mainiosti. Jacobi pyysi saada yhden niistä hänen *omasta*
kädestään työnsä palkaksi, saikin sen armosta ja nielasi kuuman lahjansa
niin suurella ihastuksella, että se varmaankin olisi pahanpäiväisesti
polttanut hänen sisustaansa, ellei (jota me puolestamme pidämme
todennäköisenä) toisenlainen kuumuus, eräs hyvin tuttu henkinen tuli,
olisi ollut aineelliselle kuumuudelle tehokkaana vastapainona, siten
tehden edellisen vaarattomaksi. Emmeköhän tässä varsin viattomasti ole
seoittaneet homeopaattista annosta? Kun semmoisesta ei milloinkaan koidu
rasvaista ravintoa, niin lähdemme keittiöstä siirtyäksemme perheen
mukana illallispöytään, jossa äidin herkulliset vaaleankellertävät ja
Henrikin jauhokkaat pannukakut huomattiin moitteettomiksi ja
taivaanmannaakin nautittiin mitä suurimmalla ruokahalulla.

Sen perästä juotiin matkamiesten malja ja laulettiin pieni iloinen
Petrean sepittämä laulu. Isä oikein iloitsi Petreastansa, joka
innostuneena kaikin voimin lauloi mukana, vaikkei yhtä sulavalla äänellä
kuin muut. Se ei kuitenkaan yhtään loukannut isän epäsoitannollista
korvaa.

«Hän huutaa enemmän kuin kaikki muut yhteensä!» lausui hän tyytyväisenä
puolisolleen, joka puolestansa ei ollut yhtä tyytyväinen Petrean
soitannollisiin lahjoihin.

Vaikka kullakin omalla tahollansa oli ollut työläs ja uuvuttava päivä,
alkoivat kuitenkin nuoret heti illallisen jälkeen ikäänkuin luonnonlain
vaatimuksesta liikkua tanssin tahdissa.

Jacobi tanssi Saaran kanssa vallan hurmaantuneena hänen kauneudestansa.

«Meidän pienestä, kunnon Viisustamme» oli sukeutunut vähän
tanakanlainen, vaikka somavartaloinen kahdeksantoistavuotias,
vaaleaverinen neitonen, joka erosi toisista tanssissa kauniiden
askeltensa, suloliikkeittensä ja ehkä vähäsen liiallisen vakavuutensa
kautta. Ehkä kuitenkin katseltiin mieluimmin Eevaa, sillä hän nautti
todellakin sydämmensä pohjasta tanssin viehätyksestä. Gabrielle lensi
kultaiset kiharat liehuen keveästi kuin perhonen ympäri salia. Mutta
kenpä ei olisi sinä iltana ollut innokkaasti tanssimassa? Se muuttui --
suurimmaksi osaksi esikoisen elämänhalun kautta -- oikeaksi kiihkoksi.
Jopa assessori johti Eevan parina kaikkein kummastukseksi mitä
mutkallisimpaan polskaan ihan tanssisankarin tottuneella taidolla.

Vasta puoliyön aikana lakattiin tanssimasta. Mutta ennen kuin erottiin,
pyysi laamanni Elisen kehoituksesta puolisonsa laulamaan pienen tutun
laulun: «Ensi ilta uudessa kodissa». Hän lauloi sen yksinkertaisella
henkevällä tavallaan ja siinä ilmenevän ilon- ja rauhantunne elähytti
kaikki läsnäolijat. Laamanninkin vakavat silmät säihkyivät suloisesta
liikutuksesta. Lempeys ikäänkuin kirkasti perheen, siten kaunistaen
kaikkien kasvot. Sillä laululle kuten auringolle on annettu voima
levittää kirkastavaa valoansa kaikille luoduille ja suoda niille ainakin
hetkellistä kauneutta. Samalla tavalla «kehrääjämummo» ja «ukko tien
reunalla» pääsivät laulun kautta kauneuden valtakuntaan, samoin kuin he
evankeliumin kautta pääsevät osallisiksi taivaan autuuteen.

«Hyvää yötä» toivottaessa suostuttiin kokoontumaan puutarhaan seuraavana
aamuna aamiaisen jälkeen, katsomaan mitä siitä oli tehtävä.

Isä seurasi tyttäriään heidän huoneesensa. Hän halusi vielä kerran nähdä
«mimmoista heidän oli». Ja hän kyseli siellä kerta toisensa perästä:

«Oletteko tyytyväiset, tyttöseni, onko kaikki teille mieleen? Jos
tahdotte jotakin toisin, jos haluatte mitään, niin puhukaa suunne
puhtaiksi!»

Kun tyttäret silloin kiitollisina ja hellästi ympäröivät häntä
ilmoittaen tyytyväisyyttänsä, niin ei ollut koko maailmassa
onnellisempaa ihmistä kuin laamanni Frank.

Äiti puolestansa oli vienyt «esikoisensa» mukanaan pieneen
erikoiskamariinsa. Eiväthän he vielä olleet saaneet vaihtaa ainoatakaan
sanaa kahden kesken. Kuinka paljon hän nyt kyseli pojaltaan kaikenlaista
häntä koskevaa, niin suurta kuin mitätöntäkin, ja miten mielellään ja
avomielisesti poika avasi hänelle sydämmensä! Sitten he puhuivat perheen
asioista, uuden talon ostosta, velasta, johon sen takia oli jouduttu ja
keinoista millä vähitellen saisi sen suoritetuksi, «suuren
säästäväisyyden» tarpeellisuudesta kaikessa. Ja sitten he puhuivat talon
tyttäristä.

«Louise on oivallinen!» lausui Henrik, «mutta hänen hipiänsä on tullut
vähäsen harmahtavaksi. Eikö hänen pitäisi käyttää jotakin sopivaa
pesuvettä? Hän kyllä olisi paljon kauniimpi, jos iho olisi terveemmän
näköinen. Ja sitten hän muistuttaa vähäsen tuomiokirkkoa. Tänä iltana,
kun Jacobi lausui hänelle pienen kohteliaisuuden, niin olisit vaan
nähnyt sitä juhlallista katsetta! Tiedätkö, äiti, minä luulen siskojeni
istuvan liiaksi. Semmoisesta tulee tuomiokirkoksi. Meidän täytyy hankkia
heille, enemmän liikettä, jotakin iloista liikettä ja huvitusta. Ja
Eeva! Miten hän on tullut sieväksi, ja miten hän näyttää hyvältä ja
iloiselta. Oikeinpa tuntuu ilolta katsella häntä, voin oikein rakastua
häneen! Mutta mitä kummaa on tehtävä Petrean nenälle? Sehän kasvaa niin
suureksi ja pitkäksi, etten tiedä sille mitään pysäyttämiskeinoa! Se on
kuitenkin vahinko, sillä hän on niin erinomaisen lystikäs ja
hyvänluontoinen. Ja Leonore! Miten hän on sairaannäköinen ja välistä
ikäänkuin pahoillaan. Meidän täytyy koettaa saada häntä iloisemmaksi!»

«Niin, koettakaamme. Kunhan hän tulee vallan terveeksi jälleen, niin se
kyllä käy päinsä. No, entä pikku Gabrielle-tipsukka, mitä hänestä
sanot?»

«Oh, hänhän on hurmaavan suloinen, etenkin milloin hänessä näkyy tuo
ylhäinen piirre, on hän mitä suloisin pikku olento!»

«Ja Saara?»

«Niin -- hän on kaunis -- hyvin kaunis, luulemma, ja kuitenkin hänessä
on -- ainakin minun mielestäni -- jotakin rumaa. Hän ei ole ensinkään
siskojeni kaltainen; hänessä on jotakin kylmää, melkeinpä
vastenmielistä.»

«Niin», lausui äiti huoaten, «hänessä on välistä jotakin kummallista,
etenkin nyt viime aikoina. Minä pelkään erään henkilön saaneen liian
suuren ja epäedullisen vaikutusvallan häneen. Mutta Saara on
runsaslahjainen ja todellakin miellyttävä nuori nainen, josta voisi
tulla paljonkin hyvää, jos ... jos... Hän meitä kyllä välistä huolettaa,
sillä me pidämme hänestä kuin omista lapsistamme. Vallan tavaton
taipumus hänellä on soitantoon; -- saathan kohta kuulla! Niin, hänessä
on paljon oivallista ja rakastettavaa. Saat nähdä sen nyt, kun viivyt
luonamme kauemman aikaa.»

«Niin, Jumalan kiitos! toivottavasti saan nyt olla muutaman kuukauden
rauhassa kotonani.»

Puhe kääntyi sitten pojan tulevaisuuteen. Laamanni toivoi Henrikin
antautuvan vuoriopin alalle; Henrik olikin jo ruvennut sitä lukemaan,
mutta oli samalla ruvennut tuntemaan yhä innokkaampaa halua erääsen
toiseen suuntaan, joka jo oli saanut mielet perheessä kuohuksiin. Äiti
pyysi vaan «esikoistansa» tarkkaan ja vakavasti tutkimaan itseään,
ennenkuin hylkäisi uran, jota isä suositteli ja jonka Henrik yksissä
neuvoin hänen kanssansa oli valinnut. Kaikki se, minkä nuorukaisen sydän
katsoo ihanimmaksi, puhdas innostus hyveen ja isänmaan hyväksi, palava
halu elää niiden eteen, sen kaiken omisti hänen sydämmensä mitä
runsaimmassa määrin. Mutta oman toimeentulon tuumaan liittyi myöskin
ajatus yhteisestä hyödystä ja oman onnensa hän aina katsoo likeisesti
perheensä onneen yhdistetyksi. Ne ajatukset ja tunteet hän paljasti sinä
tuttavallisena, ihanana hetkenä peittelemättä ja avomielisesti
äidilleen, onnelliselle äidilleen, jonka sydän sykki ilosta ja
rohkeimmista toiveista «esikoisensa», «sydänkäpysensä», «kesälapsensa»
hyväksi.

«Ja kun olen raivannut itselleni uran», jatkoi Henrik, iloisesti
suudellen äitiään kädelle, «ja saanut oman kodin, silloin, äiti, pitää
sinun tulla luokseni ja jäädä luokseni, eikö niin?»

«Ja mitäpä isäsi siitä sanoisi?» kysyi äiti yhtä iloisesti.

«Oh, onhan hänellä kaikki siskoni hoitamassa hänen talouttansa, ja...»

«Aiotteko istua täällä koko yön valvomassa?» kuului ääni ovesta kysyvän.

Laamanni seisoi siinä.

Äiti ja poika säpsähtivät ikäänkuin heidät olisi saatu verekseltään
kiinni jostakin salajuonesta. Se ilmoitettiin kuitenkin heti
laamannille, joka selitti siitä syntyvän niin kauhean käräjäjutun, että
oli parasta olla siitä milloinkaan puhumatta.

Äiti ja poika nauroivat sekä toivottivat toisilleen hyvää yötä. Mutta
kun Henrik nosti äitinsä käden huulilleen, joutui hän vallan
haltioihinsa:

«Hyvänen aika, miten valkoinen se on! Ja miten pieni sormi! Ei, miten on
mahdollista tuommoinen pienoinen sormi!»

Ja naurettavalla hartaudella hän suuteli kauniin käden sakarisormea.

«Huomaanpa että minun on pakko ryöstää sinut, saadakseni sinut mukaani!»
lausui laamanni iloisesti, nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet pois.

Mutta äidin ajatukset olivat yhä esikoisensa, kauniin, lahjakkaan
poikansa luona. Palavasti hän rukoili «täyttymistä» kaikkien
rauhallisesti nukkuessa ensi yötänsä uudessa kodissa.



Seuraava päivä.


Miten mahtoi tuntua perheen hyvältä seuraavana aamuna kokoontua mainion
aamiaispöydän ympäri kauniisen, tilavaan ruokasaliin! Mutta vähät siitä,
olivatko sali ja aamiainen mainiot ja oliko siinä tämän maailman
ylellisyyttä, jos ydin siitä olisi puuttunut, ellei olisi ollut hartaita
mieliä ja ystävällisiä katseita luomassa saliin valoa ja saattamassa
aamiaista maukkaaksi! Mutta ei mitään puuttunut Frankilasta sinä aamuna,
ei edes aurinko! Se kurkisti ystävällisesti sisään valaisemaan
herttaista näytelmää.

Henrik piti puheen matami Folettelle, osoittaen hänelle kunnioitusta ja
rakkautta sekä iloansa nähdessään hänen säilyneen yhtä pulleana.

Louise kaatoi Eevan avustamana kuppeihin kahvia ja teetä, levitti voita
paahdetulle leivälle y. m. ja piti tarkkaa huolta siitä, että jokainen
sai mitä mieluimmin tahtoi. Sokuririnkelikori asetettiin vähä väliä
Jacobin lähelle.

«Miten tämä on suloista!» huudahti Henrik hykettäen käsiään ja ilosilmin
katsellen isää, äitiä ja siskoja; «tämähän on kuin paratiisissa! Mitä
käskette, teidän majesteettinne? Nöyrin palvelijanne! Kahvia jos saan
valita! Oiva matami Folette!»

«Syötyämme,» lausui äiti, «on minulla jotakin teille arvuutettavaa.»

«Jotakin arvuutettavaa! Mitä se lienee? Ah, sano heti, äiti kulta, mikä
on arvoituksen nimenä?»

«Naiminen!»

«Naiminenko?! Sangen hauska uutinen! En saa palaakaan enää niellyksi
ennenkuin perinpohjin tiedän uutisen! Jacobi, kunnon veikko! Riittääkö
minullekin jokunen noista rinkilöistä? Naiminenko? Tunnenko minä
asianomaiset?»

«Varsin hyvin.»

«Eihän se vaan liene kunnon setä Munter? Minusta hän on näyttänyt
ikäänkuin vähäsen kummalliselta ja helläsydämmiseltä.»

«Ei, ei! Hän ei varmaankaan aio naida.»

«Hänhän on jo niin kauhean vanha!» huudahti Eeva.

«Vanhako?!» kysyi laamanni. «Hän on luullakseni hiukkasen
viidennelläkymmenellä. Niin kauhean vanhaksi et siis toki saa häntä,
Eevaseni. Mutta tosi kyllä, hän on aina ollut vanhannäköinen.»

«Arvatkaa paremmin!» kehoitti äiti.

«Minä tiedän sen, minä tiedän!» huudahti Petrea punastuen.

»Se on Laura, Evelina-tädin Laura!»

«Ah, nyt selkenee asia minullekin!» huudahti Henrik, «ja sulhanen on
majuri Arvi G***! Eikö niin?»

«Niin juuri! Laura pääsee hyviin naimisiin. Majuri G*** on sangen
sivistynyt ja kunnon mies ja vielä sen lisäksi varakaskin. Hän lienee
pyytänyt Evelinaa Kaarinan kanssa muuttamaan kauniille tilallensa
Akselholmaan ja pitämään hänen ja Lauran kotia omanaan. Eevaseni, tarjoa
liikkiötä Henrikille. Mitä tahdot Gabrielle enkelini? Lisääkö korppua?
Sinäpä olet oikein hyvä! Leonore, etkö tahdo voileipää, lapseni? Etkö!»

«No, toivonpa,» huudahti Henrik, «että meidät kutsutaan häihin.
Evelina-täti, joka on niin ymmärtäväinen, ymmärtänee toki pyytää meitä.
Armollisin Viisu-sisko, ovatko nämä korput -- sangen ravitsevat ja
kunnioitettavat korput -- ovatko ne leivotut ennen vedenpaisumista vai
sen jälkeen?»

«Jälkeen», vastasi Louise vähän loukkaantuneena, mutta kuitenkin
hymyillen.

«Kumarrun maahan asti, ja pyydän teidän majesteetiltanne anteeksi.
(Ääneen syrjään: mutta kyllä niissä kuitenkin on arkin tahi muun
kaappilaitoksen makua). Mutta mitä ihmettä, Petreaseni, minkälainen
aamiainen sinulla on? Sisko kulta! Tuommoinen ruuan ja juoman ylellisyys
ei ensinkään käy päinsä. Rukoilen sinua, älä syö niin paljon, sillä
siitä sairastut!»

Petrea, jolla oli kummalliset päähänpistot eli «puuskat», niinkuin
Louise niitä nimitti, oli joku aika sitten saanut päähänsä aamiaiseksi
syödä ainoastaan palasen leipää ja juoda lasillisen vettä? Sen
kohtuullisuuden johdosta Henrik nyt laski leikkiä ja Petrea vastasi
hänelle samaan suuntaan. Louise puolestaan katsoi asiaa surkeammalta
kannalta ja sanoi sen -- kuten monen muunkin Petrean päähänpiston --
olevan hieman sukua hulluudelle. Ja hulluus! sehän oli Louisesta kauhein
kaikesta kauheasta; Louisesta, joka oli niin järkevä!

«Nyt ette todellakaan saa jutella kauemmin!» huudahti laamanni,
nähdessään että suut liikkuivat ainoastaan puhellen, «sillä minun täytyy
poistua ja olisin kuitenkin niin mielelläni sitä ennen mennyt kanssanne
puutarhaan!«

Kaikki nousivat pöydästä ja he läksivät puutarhaan paitsi Leonore, joka
ei ollut oikein terve ja «tipsukka», jota ei laskettu ulos kun oli
märkää.

Puutarha oli kummallisen näköinen, eikä siinä kaikki suinkaan ollut niin
kuin luonnon mukaan olla piti. Sillä vaikka se oli vallan viljelemätön
ja huhtikuun lumi peitti maan ja sen ainoan koristuksen, muutaman
matalan hedelmäpuun oksat, niin riippui niissä kuitenkin -- vallan
vastoin luonnonlakeja -- runsain määrin hedelmiä. Mitä kauneimmat
renettiomenat ja appelsiinit riippuivat oksista ja loistivat
päivänpaisteessa. Nytpä kuului huudahtuksia jos jonkinlaisia ja vaikka
sekä Jacobi että Henrik vakuuttivat, etteivät voineet selittää semmoista
luonnotonta luonnonilmiötä, niin he eivät kuitenkaan voineet muista
torjua epäluuloa, että he olivat osallisina tuohon loitsimiseen, vaikka
kyllä koettivat näyttää syyttömyytensä toteen. Kuitenkin oltiin siinä
suhteessa yksimieliset, että hyvät hengettäret eivätkä pahat siinä
olivat pitäneet peliänsä, ja hedelmät poimittiin pelotta ja pantiin
koreihin. Hengettäriä ylistettiin sekä suorasanaisesti että runomitalla,
eikä milloinkaan ennen ole vietetty hauskempaa hedelmänkorjuuta.
Laamannin oli vaikea saada kuulijaa ehdotellessaan tuohon syreenikujaa,
tuohon hyötymansikkamaita, lehti- ja huvimajaa. Kovin häntä harmitti
tilan puute. »Jospa saisi tuon puretuksi!» hän lausui keppinsä ponnella
koputtaen korkeata punaista lauta-aitaa, joka toisella puolella oli
puutarhan rajana. »Katsos tähän, Elise! Kurkistapas tästä raosta; näetkö
tuon mainion tontin tuossa, joka yltää joelle asti. Aatteles, mikä
mainio huvipaikka siitä tulisi, jos se viljeltäisiin ja siihen puita
istutettaisiin! Siitähän syntyisi oikea aarre kaupungille, joka nykyään
on läheisen kunnollisen kävelypaikan puutteessa. Ja nyt se on tuossa
autiona ja käyttämättömänä, siinä kun ei käy muita kuin muutamia lehmiä
laitumella, ainoastaan sen vuoksi, että sen omistaja ei älyä käyttää
sitä hyväksensä ja sen vuoksi, ettei kunnon kaupunkimme »isillä» ole
kyllin päättäväisyyttä, yhteishenkeä -- public spirit'iä -- että
voisivat määrätä siihen varoja ja lunastaa sen yhteiseksi hyödyksi.
Jospa olisin kyllin varakas ostaakseni sen -- niin pianpa se tulisi
toisennäköiseksi ja siinä kulkisi ihmisiä eikä elukoita, ja tämän aidan
kaadattaisin heti ja yhdistäisin tämän puutarhan suurempaan alaan.
Siitäpä vasta tulisi istutusmaa!»

»Eikö tähän sopisi mehiläispesiä erittäin hyvin? Onhan tämä aita juuri
auringon puolella»; ehdotti »kunnon Viisumme».

»Siinä olet todellakin oikeassa, Louise!» huudahti isä iloisesti. »Sehän
oli oivallinen tuuma. Tässä on tosiaankin mainio paikka mehiläispesille.
Jo huomispäivänä aion kuulustella mistä semmoisia on saatavana. Pari
kolme meidän ainakin pitäisi onnistua saada ja niin pian kuin
mahdollista, että mehiläiset pääsisivät imemään hunajaa heti omenan- ja
kirsikankukkien puhjetessa. Sitten me yhdessä menemme katselemaan, miten
mehiläiset tekevät työtä, opimme niiltä viisautta ja katselemme miten ne
kokoovat meille hunajaa. Siitä tulee oikein hauska! Eikö sinunkin
mielestäsi, Elise?»

Elise iloitsi puutarhasta ja mehiläisistä. Ilolla hän niitä hoitaisi.
Puutarharuusuja hän istuttaisi sinne niin aikaisin kuin mahdollista.
Taimilavoja olisi myöskin sinne saatava. Eeva aikoi todenperään antautua
puutarhuriksi.

Sillä kertaa oli kuitenkin retiisien ja ruusujen tuleva kasvupaikka
jätettävä sikseen, sillä siellä oli vielä erittäin märkää ja ikävää.
Gabriellen silmät suurenivat, kun hän näki miten paljo hedelmiä oli
puutarhasta poimittu. Mutta »pikku prinsessa Turandotten» mielestä ei
arvoitus kuitenkaan ollut niin vaikea ja selittämätön kuin Henrik tahtoi
hänelle uskotella.

Aamupuoli kului uutta kotia järjestäessä ja kuntoon pannessa. Saara
yksin ei ottanut siihen osaa. Hänellä oli soittotunti; eräs etevä, nuori
taiteilija nimeltä Schwartz näet opetti häntä soittamaan harppua ja
Saara viipyi koko aamupäivän soittimensa luona, jota hän intohimoisesti
rakasti. Petrea oli sillä aikaa luvannut toimittaa hänen
kamarineitsyensä virkaa ja asettaa hänen tavaransa ja vaatteensa
paikoilleen. Henrik oli kovin iloinen siskojen huoneessa ja
katsellessaan tahi ottaessansa osaa heidän järjestämispuuhiinsa hän
nauroi niin, että oli vähällä tulla kipeäksi. Heidän tilkkumyttynsä,
vanhat hattunsa, päällysnuttunsa, leninkinsä y. m., jotka muka olivat
niin tärkeät, olivat kummallisena vastakohtana hänen
ylioppilasmaailmallensa, jossa tilkku, jopa nuppineulakin oli
harvinainen. Ja vakavuus, millä siskot pitelivät niitä kaikkia sekä
pilapuheet ja leikillisyys, jotka höystivät tuota vakavuutta, olivat
Henrikin mielestä vallan hullunkurisen naurettavia. Ei mikään huvittanut
häntä enemmän kuin Louise tavaroineen sekä se kunnioitus, jota hän
puoleksi leikillä, puoleksi todella vaati niille. Mutta jyrkästi
kieltäytyi Henrik tunnustamasta itseään hänen sukulaisekseen, jos vaan
kerrankin näkisi hänet käärittynä erääsen vaaleanvihreään saaliin, joka
oli saanut nimekseen «pinaatti», tahi haljakan harmaasen hameesen, jota
sanottiin «kauraliemeksi». Ei kellään sisarista ollut niin paljon
tavaroita kuin Louisella, eikä kukaan pidellyt niitä paremmin, sillä
Louisella oli suuressa määrin sitä ominaisuutta, jota tahtoisimme
nimittää «kokoomistaipumukseksi». Hänen rasiansa ja myttynsä aivankuin
pullistuivat hyllyillä, mihin niitä aseteltiin ja kierivät vähä väliä
alas hänen päällensä. Louise sanoi Henrikiä siihen syypääksi ja tosi on,
että tämän silmistä pilkisti esiin veitikka, kun hän auttoi häntä
uudestaan asettamaan ne paikoilleen. Omassa perheessään oli Louise
tunnettu rakkaudestaan kaikkeen vanhaan, ja mitä kuluneemmaksi leninki
muuttui, sitä «ylhäisemmän näköinen» se oli ja mitä useamman kerran
saali oli pesty, sitä «kashemiren» näköisemmäksi se tuli. Tämä mieltymys
vanhaan ulottui välistä leivoksiin, rinkilöihin, jälkiruokiin j. n. e.,
jonka johdosta, kun joku ikänsä puolesta epämääräinen ruoka oli
nautittavana, Henrik usein sai tilaisuuden kysyä, oliko se valmistettu
«vedenpaisumuksen edellä vai jälestä». Lisättäköön tähän vielä pari
piirrettä, niin tiedämme selvästi mimmoinen Louise oli.

*Puhdas* oli hänen sydämmensä ja tahtonsa, ja hän oli totuuttarakastava
ja ankaransiveellinen, vaikka melkein liian nuhteleva ja välistä liian
vähän sääliväinen hairahtuneita lähimmäisiänsä kohtaan. Hänellä oli
paljon isänsä ymmärrystä ja älyä, mutta suhteellisesti paljoa vähemmän
hänen tietojansa ja kokemustansa; ja tuon kaiken tähden hän
kahdeksantoista vuotiaana luulikin olevansa oikea ihmistuntija. Hänen
sielussaan vallitsi tyyni arvokkaisuus, joka kuvastui koko hänen
ulkomuodostansa; olematta yhtään kaunis hän kuitenkin miellytti kaikkia
ja herätti varmaa luottamusta, sillä tyyni katseensa ilmaisi niin paljon
ymmärrystä ja koko hänen olemuksensa selvyyttä ja arvokkaisuutta.
Jonkinmoinen leikillisyyden piirre vaikutti sen, että juhlallinen
kasvojen ilme ja arvokas katse hänen sinisilmistään välistä voi sulautua
herttaiseen nauruun, ja nauraessa Louise tavattomasti muistutti
miellyttävää äitiään, jonka kauniin suun ja valkoiset hampaat hän oli
saanut periä. Uuttera hän oli kuin muurahainen ja erittäin auttavainen
todella apua tarvitseville, mutta tuskin armahtavaisempi kuin La
Fontainen muurahainen ajattelemattomia heinäsirkkoja ja heikäläisiä
kohtaan. Louisella oli kolme mielitekoa, melkeinpä intohimoa, (vaikkei
hän milloinkaan myöntänyt olevansa intoilija) ensimmäinen oli
koruompelu, toinen saarnojen lukeminen ja kolmas pasiansin pano etenkin
postiljoonin. Neljäskin alkoi jo jonkun aikaa sitte liittyä edellisten
kumppaniksi, ja se oli kotilääkintä, mainioiden kotilääkkeiden
keksiminen ja määrääminen; niin, jopa hän oli itse keittänyt yhdeksästä
karvaasta yrtistä erään nesteen, joka, niinkuin Henrik vakuutti, oli
erinomaisen tehokas lähettämään ihmisiä toiseen maailmaan. Louisea tuo
ei ensinkään häirinnyt; yleensä häntä ei juuri mikään häirinnyt. Tosin
hän piti «vanhurskautta» suuressa arvossa ja koetti myöskin pyrkiä
siihen, mutta sen jälkeen hän piti paljon korkeasta arvosta ja
rikkaudesta, jotka hänen mielestänsä oikeuden mukaan kuuluivat hänelle.
Hänellä oli vielä se mainio ominaisuus, ettei hän milloinkaan ryhtynyt
mihinkään, jota hän ei osannut hyvästi toimittaa, mutta samalla hän
erinomaisen lujasti luotti omaan taitoonsa, ja samaa mieltä oli muukin
perhe, vaikka he välistä koettivat sitä hieman masentaa. Kaikissa
tapauksissa oli Louise monessa kohdin perheen neuvonantaja ja turva ja
oikea *taloudenhoitajanero*. Vanhemmat sanoivat jonkinmoisella
tyytyväisyydellä (isä salaisella ylpeydellä) puhuessaan hänestä «vanhin
tyttäremme». Siskot taasen vähäsen veitikkamaisesti «vanhin siskomme»,
välistä ainoastaan «vanhin meistä». Ja «vanhin meistä» osasikin
mainiosti pitää huolta arvostansa ijän ja esikoisuutensa puolesta.
Sitäpaitsi hänellä oli suuret ajatukset «naisen arvosta». Louisella oli
albumi, johon kaikki hänen ystävänsä kirjoittivat omia ja muiden
aatteita. Oli oikein ihmeellistä miten paljon hyviä neuvoja se kirja
sisälsi.

       *       *       *       *       *

Pelkäämme lukijan jo hieman väsyneen kuullessaan aina toistettavan nimiä
Saara, Louise, Eeva, Leonore, Petrea, Gabrielle ja olemme vähäsen
pahoillamme siitä, sillä meidän täytyy taasen nähdä heitä tässä, koko
sarja, emmekä voi Louisen yhteydessä olla esittämättä vielä kerran
Saaraa, Eevaa, Leonorea, Petreaa, Gabriellea. Mutta vaihteen vuoksi
ositelkaamme heidät vähän sikin sokin. Astu siis esiin


Petrea.

Kaikki olemme vähäsen sukua kaaokselle; mutta Petrea oli paljon.
Hetkellinen selvyys ja pitkä ajatusten sekasorto vaihtelivat hänessä.
Louise ja Petrea olivat äärettömän erilaiset. Jos Louise tarvitsi kuusi
hyllyä, jopa enemmänkin tavaroitansa varten, niin tarvitsi Petrea tuskin
puoltakaan koko vaatevarastoansa varten. Se oli näet aina niin «niukka
ja laiha», että oli oikein «surkeata» arveli Louise, joka usein
auttavaisesti otti osaa sen uudistamisessa. Petrea repi rikki, hukkasi
ja lahjoitti pois ihan erotuksetta ja oli siskosarjassa tunnettu
huonojen raha-asioittensa tähden. Petrealla ei ollut ensinkään
«kokoomistaipumusta». Sitävastoin hänellä todellakin oli -- vaikka
Louise ei tahtonut sitä myöntää -- jonkinmoinen taideaisti. Aina hän
puuhasi jotakin teosta, joko soitannollista, rakennustaiteellista tahi
runollista. Mutta kaikki hänen teoksensa olivat suurimmaksi osaksi --
saisi melkein sanoa -- sekasotkua. Kahdentoista vuotiaana Petrea
kirjoitti ensimmäisen romaaninsa: Annette ja Belis lempivät toisiansa,
heidän lempensä sai kärsiä monta vastoinkäymistä; kuitenkin he lopulta
saivat toisensa, asettuivat asumaan viehättävään ruusupensaiden
ympäröimään mökkiin ja saivat ensimmäisenä vuotena kahdeksan lasta, jota
todellakin voi sanoa lupaavaksi aluksi. Seuraavana vuonna hän aloitti
murhenäytelmän, jolle aikoi panna nimeksi «Kustaa Adolf ja Ebba Brahe»,
ja joka alkoi seuraavilla erään Delagardie-nimisen henkilön lausumilla
sanoilla:

      «Germanian rannoilta palasi
      hän rantoja rakkaita katsomaan,
      pois sodan vaaroista halasi
      hän nähdäksensä isänmaan.
      Banér! Mi murheesi, kun kyyneleesi vuotaa?
      Enk's ystäväs lie, vaiko hulluna toivon ma suotta!»

Lieneekö syy ollut siinä, ettei minkään paperin leveys riittänyt
säkeitten yhä lisääntyvälle pituudelle, tahi lieneekö joku estänyt
kappaleenjatkumista, varmaa vaan on, että siihen se pian jäi. Ei
toinenkaan leikilliseen suuntaan kirjoitettu runo, joka oli aiottu
kilpailemaan rouva Lenngrenin viehättävän runottaren kanssa, joutunut
alkusäkeitä pitemmäksi. Se alkoi seuraavasti:

      «Oli kreivin linna Elfvakolastie,
      ja oli Ruotsissa se linna;
      Stjernebergen tytär ainut Melanie
      kukoisti siellä yksin kaunihinna.»

Paraikaa Petrea sepitti runoa, jonka nimi suurilla kirjaimilla
kirjoitettuna oli «Maailman Luominen». «Maailman Luomisen» alku oli


      «Kaaos.

      Pimeys synkkä varjoihinsa kätki
      ijäti maailman;
      odotti turhaan rientäväinen hetki
      pimeyden loppuvan.
      Tää maa min inehmot nyt täyttää
      oli tyhjää vaan.
      Ja kauniit tähtitaivahamme näyttää
      ei saaneet valoaan,
      Vaan hän on aina ollut
      ja hän se aina jää...»

Sen valon kipinän välähdettyä pysähtyi «Maailman Luominen» sen tuomion
alaisena, ettei Petrea sitä milloinkaan vapauttaisi kaaoksestansa.
Petrealla oli ylipäänsä suuri taipumus ryhtyä suuriin yrityksiin, ja
aina epäonnistua. Epäonnistuminen koski häneen joka kerta syvästi ja
katkerasti, mutta kukistamaton rohkeus pulppusi lähteensuonen tavoin
aina hänessä, kohotti hänet epäonnistumisen masennuksista ja kehoitti
häntä uudestaan koettamaan onneansa. Veri nousi hänelle päähän ja kuohui
siinä puoliaatoksina, mielikuvituksina ja haaveiluina; hänen sielunsa ja
luonteensa olivat täynnä levottomuutta. Milloin hän oli rajattoman
iloinen ja vallaton, milloin taas ihan syyttä yhtä rajattomasti onneton!
Petrea raukalla ei ollut minkäänlaista arvokkaisuutta. Rumasti hän
astui, rumasti hän seisoi, rumasti hän kumarsi, rumasti hän istui,
rumasti hän pukeutui ja saattoi sen kautta usein pahaa mieltä äidilleen,
joka oli hyvin herkkä kaikelle semmoiselle. Ja se tuotti Petrealle
suurta tuskaa, hän kun oli niin lämminsydämminen ja suorastaan
jumaloitsi äitiään. Saaraakin Petrea syvästi rakasti ja ihaili, mutta
hänen hellyyden ilmaisutapansa olivat enimmäkseen niin kömpelöt, että ne
useimmiten tuntuivat rakkauden esineestä pikemmin vastenmielisiltä kuin
miellyttäviltä. Tieto siitä katkeroitti osaksi Petrean elämää, mutta se
johti häntä vähitellen semmoiseen rakkauteen, joka ei punnitse käytöksen
arvokkaisuutta ja joka ei milloinkaan jää herättämättä vastakaikua.
Välistä Petrea selvään tajusi olemuksensa kaaoksen, mutta välistä hän
myöskin aavisti kaiken vielä kerran tasautuvan ja itse silloin
kehittyvänsä tavallisuutta ylemmäksi. Silloin hänen oli tapana puoliksi
leikillä puoliksi totta tarkoittaen lausua siskoille: «Saatte nähdä että
kyllä minä vielä kohoan!» Mimmoiseksi tuo kohoaminen muodostuisi, sitä
ei kukaan käsittänyt, Petrea itse vähimmin. Hän loi silmänsä moneen
ihanneaurinkoon ja milloin toinen, milloin toinen veti hänet puoleensa.
Louise halveksi sangen suuresti Petrean ennustuksia, mutta pikku
Gabrielle uskoi niihin. Häntä sitäpaitsi siskon kaikki vehkeet
erinomaisesti huvittivat, ja Petrea uhrasi hänelle kaikki kauneimmat
kultapaperitemppelinsä, omatekoiset taulunsa kuvattuine paimenneitoineen
ja alttareineen ja tyyneessä vedessä uiskentelevat autuudensaarensa,
jonka lahdelmiin purjehtivat pienoiset pähkinänkuoriset silkkipurjeiset
laivat tuoden lastineen sokusuurimoita. Niitä saaria muodostaessaan ja
niihin istuttaessaan kummallisia kukkia ja koreita hedelmäpuita, oli
Petrea sydämmessään ensikertaa aavistanut autuutta. Petrean ulkomuodon
voi sanoa kuvastavan hänen sielunsa tilaa, sillä se oli sangen
vaihteleva. Oli silläkin «puuskansa», täälläkin välistä valonvälkähdys
tunkeutui kaaoksen lävitse. Kun hipiä oli epäkirkas, nenä punoittava ja
paisunut, hän oli oikein ruma, mutta vilpoisempina hetkinä ja punan
rajoittuessa yksistään poskiin hän voi olla oikein sieväkin. Ja väliin
välähti -- ruminakin hetkinä -- hänen silmistänsä katse, hänen
kasvoistansa ilme, joka saattoi Henrikin huudahtamaan: «No kummaa! Onhan
Petrea kauniskin!»

Sekasortoisessa sielussa on väittelemishalu synnynnäinen. Se on eri
luonteiden ristiriitaisuus. Ei ollut ainoatakaan ainetta, josta ei
Petrealla ollut omat arvelunsa, eikä mitään, josta hän ei olisi tahtonut
päästä selville; senvuoksi hän keskusteli ja väitteli kenen kanssa vaan
sattui seuraan, selvitteli eli oikeammin sotki politiikkaa,
kirjallisuutta, ihmisen vapaata tahtoa, taidetta ja Jumala tiesi mitä
kaikkea; äidin lempeälle, hiljaiselle sielulle se oli hyvin
vastenmielistä ja se saattoi Petrean muun säädyttömyyden ohella --
etenkin palvelemisintonsa tähden -- usein naurunalaiseksi, joka muka on
niin suuri vika maailmassa, mutta joka enkelien tuomioistuimen edessä
merkitsee niin sanomattoman vähän tahi ei mitään.


Leonore.

Huolimatta äidin syleilystä ja sanoista «sinä pikku armas, sinä pikku
runotar kulta!» oli Leonore kuitenkin vähitellen tuskaantuneena
huomannut olevansa ruman ja kaikkea viehättäväisyyttä ja miellyttäviä
avuja vailla. Hän ei voinut olla huomaamatta kuinka vähän hänellä oli
kykyä viehättää ja miellyttää muita; hän huomasi varsin hyvin miten
perheen ystävät ja tuttavat syrjäyttivät hänet toisten, parempiosaisten
siskojen hyväksi. Se, ynnä kivuloisuutensa, tyytymättömyys olemukseensa
katkeroitti hänen elämänsä ja teki hänet ynseäksi ihmisille. Hän oli
taipuvainen ottamaan kaikki raskaalta ja vaivaloiselta kannalta. Hän
joutui hyvin helposti kiistaan siskojen kanssa ja kiivas luontonsa johti
hänet riitoihin, jotka usein olivat hyvinkin katkerat. Senvuoksi Leonore
tunsi olevansa hyvin onneton. Mutta ei! Ei kukaan kärsi turhaan, vaikka
välistä siltä näyttääkin. Tuska on kuin aura, joka muokkaa
viljelyskuntoon sielun pellon. Sen jälkeen ylhäällä asuva kylvää
taivaallista siementä syviin vakoihin. Leonoren sielussakin se jo oli
itämässä, vaikkapa vielä mullan peitossa. Hän ei itse sitä aavistanut,
mutta hänen elämänkokemuksensa ynnä kodin henki olivat jo herättäneet
kauneuden hänen sielussansa eloon. Hän muuttui syvämieliseksi ja
tuntehikkaaksi ja vikojensa tunteminen vaikutti hänessä suurta
vaatimattomuutta ja puhdasta nöyryyttä, avuja, joita ei mikään voita
yksityisessä elämässä. Jos satut semmoisen henkilön läheisyyteen, niin
tuntuu sinusta kuin siirtyisit auringon paahteesta vilvoittavaan
siimekseen; suloinen, virkistävä tunne leviää sieluusi, joka silloin
ikäänkuin rauhoittuu ja lepää.

Siihen aikaan kuin Leonore tässä esiintyy eteemme hän oli juuri
parantunut punarokosta; mutta taudin seurauksena oli alituinen ja vaikea
päänkipu, joka pakoitti hänet miltei lakkaamatta pysymään huoneessansa.
Vaikka vanhemmat ja siskot usein kävivät häntä siellä katsomassa, siitä
tuskin oli mitään iloa, sillä Leonore ei vielä osannut lempeydellä ja
sydämmellisellä ystävällisyydellä saattaa hauskuutta ja viihtymistä
ympärilleen! Mutta Leonore raukka! Kun näen sinun istuvan kivistävä
pääsi kätesi nojassa, vaipuneena suruisiin mietteihin, tuntuu minusta
kuin tahtoisin painaa pääsi rintaani vasten ja lohduttaen kuiskata
sinulle ennustuksen, -- kuitenkin jääköön se toistaiseksi! Jätämme sinut
nyt ja palaamme toiste hiljaiseen kamariisi. Ja sinä kodin ilo ja
koristus, astu esiin kaunis


Eeva!

«Ruusumme, kaunottaremme», niin sanottiin Eevaa kotona. Eevalla on monta
vertaistansa tässä maailmassa, eikä siinä ole mitään pahaa. Hän on
viehättävää lajia. He ovat niin suloiset katsella nuo kukoistavat nuoret
impyet, hymyhuulineen ja hyvyyttä ynnä elämäniloa säihkyvine ihanine
silmineen. Kaikki suovat heille hyvää ja hyvää hekin puolestansa
toivottavat kaikille. Kaikki elämän hyvyys vuotaa heille ikäänkuin
itsestään. Heillä on elämässä myötätuuli. Niin oli Eevallakin. Hänen
heikkoutensakin, miellyttämishalunsa, joka helposti yltyi liian suureksi
ja oli vaarallinen hänelle itselleen, esiintyi hänen kodissaan ja
tuttaviensa seurassa ainoastaan suloutena, joka saattoi kaikkien jos
mahdollista vielä enemmän rakastamaan häntä. Eeva, vaikkei ollutkaan
mikään varsinainen kaunotar, oli kuitenkin kukoistavan kaunis. Hänen
silmänsä eivät olleet erittäin suuret, mutta erinomaisen
kaunismuotoiset, väri tummansininen, ripset pitkät ja mustat ja katse
kaino, mutta samalla elävä ja herttainen. Silkinhieno, kastanjanruskea
tukka aaltoili kohtalaisen leveän kreikkalaismuotoisen otsan yllä. Hipiä
oli valkoinen, hieno ja kirkas, suu ynnä hampaat moitteettoman kauniit.
Senlisäksi oli Eevalla äitinsä kaunis vartalo ja keveät, sulavat
liikkeet. Mainio terveys, kadehdittava hyväluontoisuus, luonnoltaan
sopusuhtainen sielu vaikutti koko hänen olemukseensa rauhoittavasti.
Mitä ikinä Eeva teki, niin sen hän teki hyvin ja miellyttävästi, mitä
ikinä hän puki yllensä, se häntä sievisti ja hänen kodissansa oli tapana
sanoa että: «pankoon Eeva vaikka mustan kissan päähänsä, niin sekin
häntä pukee».

Louise ja Eva olivat ymmärryksensä ja taitojensa puolesta, jonkinmoisen
toveruuden takia niin kotona kuin kylässä tähän asti olleet «les
inséparables», eroittamattomat. Mutta vähitellen alkoi Eeva, kuitenkaan
eroamatta Louisesta, vähitellen ikäänkuin salaisen voiman pakoittamana
lähestyä Leonorea. Louise kaikkine tavaroineen oli ihan yllin kyllin
itsellensä, ja Leonore oli niin yksinään, niin suruinen! Eevan hellä
sydän kääntyi osanottavasti hänen puoleensa.

Mutta näyttää siltä, että Gabrielle hiukkasen olisi loukkaantunut, kun
hänet on niin syrjäytetty, ja meidän täytyy kiireesti ryhtyä kuvailemaan


«pikku neitiä».

«Pikku neidillemme» ei ollut mieleen, että hänet niin kauaksi
unohdettiin. Gabrielle oli todellakin hemmoiteltu lellilapsi ja hän
toimitti usein kotona «la pluie et le beau temps» -- sadekuuron ja
kauniin sään --. Häntä oli suojeltava kylmältä, tuulelta, sateelta ja
kaikelta ikävältä. Arka ja lellitelty hän oli; oli nirso ruualle ja
häntä kiitettiin ja ylistettiin ikäänkuin hän olisi toimittanut jotakin
erinomaisen kauniisti, milloin hän oli armosta suvainnut nauttia
päivälliseksi kupillisen lihalientä tai kananpoikasen siiven. Itse hän
vielä on kuin kananpoikanen emän siipien suojassa; kuitenkin hän välistä
hiipi sieltä esiin koettamaan omia siipiään. Silloin hän on suloinen ja
lystikäs, sepittää arvoituksia etenkin äidin ja Petrean arvattaviksi.
Häntä pahoittaa suuresti, jos häntä kohdellaan kuin lasta, eikä hänelle
mitään sen pahempaa voi tapahtua, kuin että vanhemmat siskot sanovat:
«mene ulos hetkiseksi pikku Gabrielle!» voidakseen sitten uskoa
toisillensa tärkeät salaisuutensa tahi lukea yhdessä jotakin liikuttavaa
rakkausromaania. Paljon hän pitää jumaloimisesta ja lellittelemisestä,
ja assessori on joutunut kokonaan hänen epäsuosioonsa, hän kun sanoo
häntä «neiti juonikkaaksi» sekä keksii hänelle muitakin, yhtä
epäkauniita nimiä. Oppiminen ja opettaminen ei ole hänen mieleistänsä.
Hän rakastaa jonkunmoista «dolce far nienteä» ja hänen heikon
terveytensä vuoksi se hänelle suodaankin. Tanssiin hän riemulla ottaa
osaa ja tanssissa hän on hurmaava. Petrean vastakohtana häntä
kauhistuttaa kaikki suuret yritykset ja erotukseksi Louisesta häntä
vakavasti peloittaa kaikki saarnat, olkoot ne sitten painetuita tahi
suusanallisia. Auringossa, lämpöisissä tuulahduksissa, kukissa ja
etenkin rakkaissa ja rakastettavissa ihmisissä ilmenee hänestä
jumalanpalvelukseen kehoittava Luojan laupeus. Hänellä on kummallinen
kuoleman pelko eikä hän tahdo kuulla siitä puhuttavan, eikä yleensä
mistään synkästä ja surullisesta. Ja onneksi Gabriellelle on hellässä
vanhempainrakkaudessa sangen paljon yhtäläisyyttä juhannusauringon
kanssa, joka valaisee yöt ja päivät.

Kääntyessämme kultakiharaisesta Gabriellesta Saaran puoleen -- «tuon
Afrikan», joksi asessori häntä nimitti, -- siirrymme ikäänkuin
päivänvalosta yön pimeyteen, sillä Saara oli kotona ikäänkuin kaunis,
mutta salaperäinen arvoitus, kuin tähtikirkas talviyö, samalla
viehättävä ja synkkä. Meille hän kuitenkin on selvä, sillä meillä, on
hänen sielunsa avaimet ja me voimme tarkastella sitä seuraavista
kirjoitelmista, jotka ovat otetut


Saaran päiväkirjasta.

Luimme ääneen Macbethia eilen illalla, kaikki kauhistuivat lady
Macbethia. Minä olin vaiti, sillä minua hän miellytti. Siinä naisessa
oli tarmoa!

Elämä? Mitä on eläminen? Kun myrsky kulkee läpi avaruuksien vahvoilla,
vapailla siivillään, laulaa se minulle laulun, jolla on vastakaikua
omassa sielussani. Kun ukkonen jyrisee ja sen tulet välähtävät, silloin
aavistan mikä on elämä, voima. Mutta tämä sävyisä jokapäiväisyys --
pienet ansiot, pienet virheet, pienet surut, pienet ilot ja pienet
pyrkimykset -- se kuristaa, se puristaa henkeni. Oi! sinä valtava
liekki, joka yön yksinäisyydessä minua kalvat, mitä tahdot? On
silmänräpäyksiä, jolloin valaiset, mutta ijankaikkisuuksia, jolloin
minua kidutat ja poltat.

       *       *       *       *       *

*He* viihtyvät hyvästi tässä ahtaassa piirissä. Heitä miellyttävät
tuhannet pienet asiat; he jaksavat nähdä vaivaa hankkiaksensa toinen
toisellensa pieniä nautinnoita. Se on hyvä heille! Minut veistettiin
toisenlaisesta puusta. Minkätähden pitää minun totella? Minkätähden
pitää minun hillitä luonnettani ja tahtoani ollakseni muille mieliksi?
Miksi? Oi, vapaus, vapaus!

       *       *       *       *       *

Olen saanut Volneyn «rauniot» S:ltä. Minä kätken sen näiltä hurskailta,
turhanaroilta ihmisiltä; mutta yöllä, ensi yönä kun he ovat ummistaneet
silmänsä uneen, aion valvoa ja lukea sitä. Vaskipiirros sen alussa
miellyttää minua kummallisesti. Laivanhylky siinä näkyy myrskyisten
laineiden heittelemänä; kuu katoaa mustien pilvien taakse; rannalla
temppelin raunioiden keskellä istuu mahomettilainen -- kaunis
synkännäköinen olento katsellen, ulapalle. Minä katselen sinne myöskin;
miellyttävä väristys valtaa minut. Parempi, ihanampi on suurenmoinen
raunio, kuin pieni, tyhjä onni!

       *       *       *       *       *

Minä pidän siitä kirjasta. Se puhuu suoraan mitä kauan on kytenyt
minussa. Se valaisee kirkkaasti himmeät, hämärät aavistukseni. Ah!
Mimmoinen päivä valkeneekaan minulle! Häikäisevä valo, joka karkoittaa
kaikki epäselvät turhat toivot, -- mutta silmäni ovat kylliksi vahvat
kestämään sitä. Katketkoon ennakkoluulojen verkko, reväistäköön rikki
soveliaisuuden kurjat siteet, kaatukoot vangitsevat tukeet! Oma voimani
riittäköön minulle!

       *       *       *       *       *

Minkätähden minut luotiin naiseksi? Jos olisin mies, olisivat elämä ja
teko helpot ja selvät! Naisena täytyy minun taipua voidakseni vapautua.
Kurja vallanalaisuus! Kurja naisen kohtalo!

       *       *       *       *       *

En rakasta S:ää, mutta hän vaikuttaa minuun. Minua miellyttää hänen
katseensa synkkä voima, huolimaton, luja tahto, joka ei taivu muiden
kuin minun tahdostani. Ja kun hän pitää harppua käsissään, kun hän
mahtavalla voimalla pakoittaa sitä ilmaisemaan kaikki mitä sydän on
uneksinut ja toivonut ja vieläkin uneksii, silloin hän soittelee
sydämmeni kieliä, silloin tunnustan hänet mestarikseni.

       *       *       *       *       *

Mutta hallita minua, sitä hän ei milloinkaan voi. Siksi hänen henkensä
ei ole kyllin mahtava. Hänestä ei milloinkaan voi tulla muuta kuin
keino, jonka avulla pääsen tarkoitukseni perille. En aiokaan pettää
häntä siinä suhteessa. Olen liian ylpeä teeskennelläkseni. Kyllä tiedän
ketä voisin lempiä. Tunnen kyllä sen miehen, joka voisi olla minulle
tarkoitukseni päämääränä.

       *       *       *       *       *

Luonto ei aikonut minua tähän ahtaasen piiriin tälle maailman kapealle
polulle. S. osoittaa minulle toisen tien, joka houkuttelee mieltäni.
Tunnen olevani luotu sitä varten.

Olen tarkastellut kuvaani peilistä. Se, samaten kuin ihmisten katseetkin
ilmoittavat minulle, että olen kaunotar. Vartaloni on luja ja uhkea, se
sopii kasvojeni ilmeelle. En voi epäillä sitä, mitä S. vakuuttaa.
Ulkomuotoni ynnä luonnonlahjani ja taitoni takaavat minulle loistavan
tulevaisuuden.

       *       *       *       *       *

Mitä hyödyttävät kaikki turhat toiveet -- pois kaikki harhaluulot! --
minä olen korkeammalla kannalla kuin kaikki nuo ympärilläni, jotka
kuitenkin muka ovat oikeutetut mestaroimaan vikojani. He ehkä salaisesti
ylvästelevät minuun nähden, siksi että ovat laupeudesta ottaneet minut
luoksensa. Armeliaisuudesta otettu heidän omaksi lapseksensa!
Nöyrryyttävä ajatus!

Ja kuitenkin ovat he hyvät minulle, oikein hellät kuin enkelit. Soisin
heidän olevan sitä vähemmän.

       *       *       *       *       *

Toisen kerran elämässäni olen nähnyt samanlaista kummallista unta. Olin
olevinani huoneessani, näin suurten mustien pilvien syöksyvän esiin
taivaalla pääni päällä taivaanrantaa kohti ja ilmassa kuului hirvittävää
jyrinää.

«Pelastaudu, Saara!» kuului siskojeni äänet, «tule meidän kanssamme!»
Mutta minä tunsin kaikissa jäsenissäni tuota kummallista raukeutta, jota
aina unia nähdessä tuntuu juuri kun tahtoo rientäen liikkua. Myrsky
tempasi huoneeni ikkunat auki ja kova uteliaisuus pakoitti minua
katselemaan ulos. Aurinko oli vastapäätä, kelmeänä, vetisenä,
säteetönnä, mutta ilma näytti kaikkialla palavan; tulen liekit
kiemurtelivat kaikkialla. Edessäni seisoi korkea haapa, sen lehdet
kahisivat vavisten ja tulenkipunoita sinkoili siitä kaikkianne. Sen
oksalla istui suuri musta lintu. Se katseli minua tulisilla silmillään
ja lauloi elottomasti ja kumeasti myrskyn vinkuessa ja liekkien
sähistessä yltympäri. Kuulin kasvatusäitini ja siskojeni pelonalaisesti
huutavan minua yhä kauempaa; mutta minä kumarruin ulos ikkunasta
kuuntelemaan mitä tuo musta lintu lauloi minulle niin kummallisella
äänellä. En ollenkaan enään pelännyt. Silloin heräsin; mutta se uni
minua miellyttää.

       *       *       *       *       *

Tuo musta lintu laulaa minulle valveillakin ollessani. Kasvatusäitini on
itkenyt tänään minun tähteni. Se pahoittaa minua, mutta -- parasta on
että menen. He eivät rakasta minua täällä, he eivät voi sitä tehdä. He
eivät tarvitse minua, enkä minäkään enää heitä. Parasta on että eroamme.

       *       *       *       *       *

Niin Saara. Jos vielä vilaukselta silmäilemme Henrikin, Saaran, Louisen,
Eevan, Leonoren, Petrean ja Gabriellen vanhempia, niin tapaamme heidät
jotensakin entisellään, paitsi että Elise tykkänään näkyi olevan
voimakkaampi ja terveempi kuin ennen. Laamannin voimakkaihin kasvoihin
oli ilmestynyt enemmän ryppyjä, mutta olivat ne myöskin tulleet
lempeämmän näköiseksi. Erään pienen, mutta anteeksi annettavan
heikkouden huomattiin voittavan hänessä yhä enemmän jalansijaa. Hän oli
vallan ihastunut tyttäriinsä. Jumala siunatkoon hellää isää!



Esine.


Nyt on vielä kerrottava kuinka Frankin perhe koetti kotiutua uuteen
kotiinsa. Henrikin ja Jacobin tultua kotiin muodostui kotielämä siellä
huomattavan iloiseksi. Henrik toteutti innokkaasti päätöstänsä iloisella
tavalla jaloitella siskojansa ja Jacobi oli siinä kaikin voimin hänen
apunansa. Tehtiin pitkiä jalkamatkoja, mutta Henrikin suureksi
mielipahaksi onnistui heidän aniharvoin saada Louise mukaansa sillä
tavalla jaloittelemaan, (jota hän Henrikin mielestä kuitenkin niin
erinomaisen hyvin olisi tarvinnut). Louisella oli aina «niin kauhean
paljon tekemistä kotona». Saara ei välittänyt muusta kuin harpustansa ja
laulustansa, Leonore ei ollut terve ja Gabriellelle oli enimmäkseen joko
liian viileätä tai likaista, milloin kävi liian kova tuuli, milloin hän
taasen ei ollut kävelytuulella. Eeva sitä vastoin oli aina «tuulella» ja
Petrea aina valmis lähtemään mimmoisellekin retkelle tahansa. Henrikkiä
silloin erittäin ilahutti, kun sai tarjota kätensä siskoillensa, etenkin
milloin he olivat hienosti ja aistikkaasti puettuina. Klo 7 illalla
kokoontuivat kaikki perheen jäsenet kirjastoon, jonne teepöytä oli
katettu ja jonka ääressä Louise toimitti emännän virkaa. Semmoiset illat
olivat erittäin hauskat, etenkin silloin, kun perhe oli yksikseen.
Teenjuonnin ja illallisen välillä soitettiin, juteltiin tahi luettiin
ääneen. Illallisen jälkeen nuoret enimmäkseen tanssivat ja siinä Louise
«jaloitteli» erittäin sulavasti. Välistä he näyttelivät kuva-arvoituksia
tahi leikkivät. Henrik ja Petrea keksivät aina uusia ja hupaisia
kujeita. Laamannin suurin ilo oli nähdä kaikki lapsensa ympärillään,
etenkin illoin, ja onnellisina. Hänen työhuoneensa oli kirjaston
vieressä, ja sen ovi oli aina iltasin avoinna, ja joko hän kirjoitti
tahi luki siellä, niin hän kuitenkin täydellisesti tiesi mitä seurassa
tapahtui. Väliin hän tuli heidän pariinsa, puuttui puheesen tahi otti
osaa leikkeihin; välistä hän istahti vihreään sohvaan Elisen viereen
katselemaan tanssia ja iloitsi tyttäriensä onnesta, jopa oli mukana
tanssimassakin kun tyttöset oikein innokkaasti pyysivät häntä tulemaan
mukaan.

Jacobi oli nuorten mielestä tullut vähän hajamieliseksi ja välistä vähän
kummalliseksikin; hän huokasi usein ja häntä näytti enemmän haluttavan
keskustelu naisten kanssa kuin arvoitukset ja muut iloiset kujeet.
Henrik ja Petrea olivat keskenään selvillä siitä, että noiden
huokauksien ja tuon hajamielisyyden syynä oli joku «esine»; mutta
kaukaan aikaan, s. o. kolmeen tahi neljään päivään he eivät voineet
keksiä mikä tahi kuka tuo esine oli.

«Eihän se voi olla äiti», lausui Petrea, «sillä onhan hän naimisissa
oleva rouva ja sitäpaitsi vanhempi, vaikka hän kyllä on sivistyneempi
kuin kukaan meistä ja vaikka maisteri Jacobi niin mielellään puhelee
hänen kanssaan, äiti kohtelee häntä juuri kuin hän olisi hänen oma
poikansa. Tiedäppäs Henrik, minä luulin Saaran olevan esineen. Jacobi
katselee häntä niin kauheasti. Tai ehkä se onkin Eeva, sillä hän on aina
niin iloinen hänen seurassansa, ja minä kuulin hänen eilen sanovan
Munter sedälle, että Eeva on tavattoman miellyttävä. Mutta eikö ole
vähäsen sopimatonta, jos hän noin vaan syrjäyttää «vanhimman meistä»?»

Henrikkiä kovasti huvitti Petrean arvelut ja epätietoisuus. Itsellään
hänellä kyllä oli omat arvelunsa «esineestä». Ja vähitellen alkoi
myöskin selvempi aavistus vallata Petrean, se että oikea esine kuitenkin
mahtoi olla «vanhin siskomme». Sen arvelun mukaan, joka kiireesti levisi
siskojen kesken, sanottiin Louisea leikillä sen jälkeen «esineeksi».
«Esine» itse näytti sangen vähän huomaavan niitä arveluita, joiden
esineeksi hän oli joutunut. Hän siihen aikaan juuri oli panemassa
kangasta kuteille ja oli Henrikin kauhuksi päättänyt kudonta-aikana
käyttää «kauraliemen» loppuun. Louise oikein kiihkoisen mielellään aina
tahtoi kuluttaa loppuun vanhoja vaatteitaan --, ja kun kangas oli vaikea
panna kuteille, luoda ja saada kuntoon, oli «tuomiokirkkokatseet» yhtä
päätä nähtävissä, joka kaikki puvun lisäksi vaikutti sen, että Louise
oli sangen vähän ihastuttava. Mutta asia pysyi ennallaan, Jacobi katseli
paljon Saaraa, laski leikkiä Eevan kanssa ja jäi istumaan Louisen
viereen, ikäänkuin viihtyisi ainoastaan hänen luonaan. Turhaan Petrea
nosti hänelle kaikenlaisia kiistakysymyksiä saadakseen hänen ottelun
aikana vähäsen unohtamaan «esineen». Jacobia ne eivät huvittaneet ja
selvään huomasi maisterin olevan paljoa vähemmän mieltyneen kiistoihin
kuin muinoin kandidaatin, ja hän vaan nauroi, kun vapaaherratar joskus
rupesi puhumaan «Monaadeista ja Nomaadeista». Jacobilla oli siihen
aikaan lempiaine, josta hän aina puhui, ja se oli «Hänen Ylhäisyytensä
O***»! Hän ei voinut kylliksi ylistää «Hänen Ylhäisyytensä» erinomaisen
jaloa luonnetta, hyvyyttä, älykkäisyyttä, kunnioitusta herättävää ryhtiä
ja ylevää ulkomuotoa, monta kertaa hän yhä uudestaan kuvaili hänen
leveätä jalomuotoista otsaansa, läpitunkevaa katsettaan ja hänen
kauniita ylimyskäsiään. Jacobi oli pari vuotta ollut «Hänen
Ylhäisyytensä» sihteerinä ja oli saanut lupaan isäntänsä puoltolauseita,
kun tulevaisuudessa oli viransaanti kysymyksessä.

Sitäpaitsi oli «Hänen Ylhäisyytensä» osoittanut Jacobille paljon
hyvyyttä, hankkinut hänelle tilaisuutta laajentaa tietojansa, ottanut
hänet mukaansa ulkomaille, itse opettanut hänelle ranskankieltä, sanalla
sanoen «Hänen Ylhäisyytensä O***» oli mitä erinomaisin ylhäisyys, oikea
ylimmän ylhäisyyden perikuva; Jacobi rakasti häntä kaikesta
sydämmestänsä, kertoi pieniä kaskuja «Hänen Ylhäisyytensä» O***:sta ja
pieniä pilajuttuja, joita oli kuullut «Hänen Ylhäisyytensä» O***:lta
j. n. e.

Louise enemmän kuin kukaan muu perheen jäsenistä oli huvitettu
kuuntelemaan muiden puheita ja senvuoksi hän enemmän kuin muut saikin
kuulla «Hänen Ylhäisyydestänsä»; mutta ei ainoastansa hänestä, sillä
Jacobilla oli aina jotakin kerrottavaa Louiselle, aina jotakin hänen
kanssansa neuvoteltavaa. Ja jos Louise vaan joutui kankaaltansa, niin
voi Jacobi ihan varmasti saada häneltä osakseen mitä sydämmellisintä
osanottoa ja paraita neuvoja niin moraalisissa asioissa kuin
taloudellisissa toimissa, vaatteiden, tulevaisuudentuumien y. m.
suhteen. Jacobi puolestaan myöskin antoi Louiselle hyviä neuvoja --
joita kuitenkin hyvin harvoin noudatettiin -- postiljoonipasianssia
asetellessa, piirusti hänelle koruompelukaavoja ja luki ääneen,
kuitenkin mieluummin romaaneja kuin saarnoja.

Mutta kauan hän ei saanut istua rauhassa «esineensä» ääressä. Sillä pian
asettui sen toiselle sivulle eräs henkilö, jota, syystä että hänen
suurin merkillisyytensä oli kaupungin lähellä oleva suuri maatila,
tahdomme nimittää ainoastaan *Tilanomistajaksi*.

Tilanomistaja näytti tahtovan siirryttää kandidaatin -- nimittäkäämme
häntä edelleenkin niin, sillä olemmehan kuitenkin tässä matoisessa
maailmassa jollakin tavoin kandidaatin tapaiset -- siltä paikalta, jonka
tämä näkyi tahtovan pidättää itsellensä. Tilanomistaja omisti, paitsi
suurta maatilaansa sangen rotevan ruumiin, pulleat, terveennäköiset
posket, suuret harmaat silmät, merkilliset elottomuudestansa, pienen
punahuulisen suun, joka mieluummin pureskeli kuin puheli, ja vetäytyi
tyhjänpäiväiseen naurunhohotukseen. Hän rupesi ahdistelemaan «Louise
serkkua» -- hän oli nimittäin kaukaista sukua laamannille --
kaikenlaisilla puheilla, joita tahdomme yhdistää nimellä



Kummallisia kysymyksiä.


«Pidättekö, Louise serkku kalasta, esim. lahnasta?» kysyi tilanomistaja
eräänä iltana istahtaessansa Louisen viereen, joka ahkerasti
värilangoilla ompeli maisemaa. Katsahtamatta ylös tämä vastasi perin
tyynesti:

«Ky-yllä! Lahna on hyvin hyvä kala!»

«Ah, punaisen viinikastikkeen kanssa vallan mainio; Tilallani
Östanvikissa on mainiot kalavedet. Siellä on suuria lahnanjölliä!
Kalastan niitä itse.»

«Ken on tuo suuri kala?» kysyi Jacobi Henrikiltä tyytymättömästi
nyrpistäen nenäänsä. «Ja mitä häneen kuuluu pitääkö Louise siskosi
lahnasta?»

«Siksi, että hänen muka silloin pitäisi pitää niiden kalastajastakin,
mon cher? Sangen arvokas ja vankka poika, tuo serkkuni Östanvikin Tuure.
Neuvon sinua hieroutumaan hänen tuttavuuteensa. Vai niin, Gabrielleseni,
vai niin, teidän korkeutenne, «mikäkö se on, joka?... Niin, mikä se on?
Se arvoitus minulta varmaankin vie kaiken järjen. Äiti kulta tule
tuhmalle pojallesi avuksi!»

«Ei, ei! Äiti tietää sen jo! Äiti et saa sanoa!» huudahti Gabrielle
peloissaan.

«Minkä kuninkaan te, maisteri, pidätte suurimmassa arvossa kaikista
kuninkaistamme?» kyseli toistamiseen Petrea, jolla sinä iltana oli
jonkinmoinen kyselynpuuska.

«Kaarle kolmannentoista!» vastasi kandidaatti kuunnellen mitä Louise
vastasi tilanomistajan kysymykseen.

«Pidättekö, Louise serkku, lintupaistista?» kysyi tilanomistaja.

«Kyllä vallan! Etenkin pikkulinnuista», vastasi Louise.

«No, sehän oli hauskaa!» lausui tilanomistaja. «Maatilallani
Östanvikissa on erittäin paljon pikkulintuja. Lähden usein ulos pyssyni
kanssa ja ammun niitä itse päivällisekseni. Piff paff! Kaksi laukausta
ja heti on koko vati täynnä.»

Petrea, jolta ei kukaan kysynyt: «serkku, pidätkö lintupaistista», ja
joka tahtoi houkutella kandidaatin huomiota puoleensa välittämättä hänen
hajamielisyydestänsä, kysyi uudestaan: «luuletteko maisteri ihmisten
ennen vedenpaisumusta olleen paljoa pahempia kuin nykyisten?»

«Oh, paljon, paljon parempia!» vastasi kandidaatti.

«Louise serkku, pidättekö jänispaistista?» kysyi tilanomistaja.

«Maisteri, pidättekö jänispaistista?» kuiskasi Petrea veitikkamaisesti
Jacobille.

«Hyvä, Petrea!» kuiskasi veikko hänelle.

«Pidättekö, Louise serkku kylmistä ruuista?» kysyi tilanomistaja
Louiselta taluttaessansa hänet illallispöytään.

«Pidätkö tilanomistajista?» kuiskasi Henrik Louiselle heidän
palatessansa ruokasalista.

Louise vastasi -- juuri samalla tavalla kuin tuomiokirkkokin olisi
vastannut; hän näytti hyvin totiselta ja oli vaiti.

Petrea oli illallisen jälkeen ihan valloillaan eikä jättänyt ketään
rauhaan, joka mahdollisesti osasi vastata hänen kysymyksiinsä. «Onko
järki kylliksi ihmiselle? Mikä on siveyden peruste? Mikä on ilmestyksen
oikea tarkoitus? Minkätähden on valtiossa kaikki aina niin nurin?
Minkätähden on olemassa köyhiä ja rikkaita» y. m.

«Petrea kulta!» sanoi Louise, «mihin hyödyttää tuommoinen kyseleminen?»

Oli oikea kysymysilta. Eivät ne edes loppuneet, kun erottiin levolle
menemään.

«Eikö sinun mielestäsi, Elise», sanoi laamanni rouvalleen heidän
jäätyään kahdenkesken, «meidän pikku Petreamme tule oikein
vastenmieliseksi alituisilla kysymyksillään ja keskusteluillaan. Hän ei
jätä ketään rauhaan ja hän on välistä tuiki levoton ja häärivä. Hän
vielä tekee itsensä naurunalaiseksi, jos hän jatkaa samalla tavalla.»

«Niin, *jos* hän jatkaa. Mutta minä luulen hänen muuttuvan. Olen jonkun
aikaa paljon tarkastellut Petreaa, ja tiedäppäs, minä luulen siinä
nuoressa tytössä piilevän jotakin tavatonta.»

«Niin, niin, tavallinen hän ei suinkaan ole. Tuo elävyys ja nuo
alituiset pidot ja kujeet, joita hän panee toimeen...»

«Niin, eivätkö ne juuri osoita selvää taipumusta taiteeseen? Ja entä
hänen suuri tiedonhalunsa! Joka aamu hän nousee kello kolmen ja neljän
välillä kirjoittamaan, lukemaan tahi kirjoittelemaan teoksiansa. Se ei
todellakaan ole tavallista! Ja entä tuo haparoiminen, tuo kyselyn ja
väittelyn into -- eiköhän se liene jonkunlaista henkistä nälkää? Oi,
semmoista isoomista, jota niin moni nainen henkisen ravinnon puutteesta
saa kärsiä koko elinaikansa! Semmoisesta sielun tyhjyydestä syntyy
levottomuutta, ikävöimistä ja lukemattomia vikoja!»

«Taidat olla oikeassa, Elise», lausui laamanni, »eikä minkäänmoinen
elämä ole surkuteltavampaa, ei ainakaan vanhemmaksi päästyä. Mutta
Petreamme kohtalo ei saa tulla semmoiseksi. Se pitää meidän estää. Minkä
sinä luulet hänelle nyt olevan hyödyksi?»

«Minä luulen vakavan lukujen jatkamisen auttavan häntä saamaan sieluunsa
järjestystä. Hän on jätetty liian paljon oman onnensa nojaan hajanaisine
luonnonlahjoineen, intoineen ja tietojensa lisäämishaluineen. Minä
puolestani olen itse liian taitamaton johtamaan ja opettamaan häntä;
sinulla ei ole siihen aikaa! Hänellä ei ole täällä ketään, joka oikealla
tavalla voisi ottaa hänen epäselvän sielunsa johtoonsa. Minua hän
välistä oikein säälittää, sillä hänen siskonsa eivät ensinkään käsitä
tuota hänen sisällistä työtänsä ja minä tunnustan sen itseänikin välistä
tuskastuttavan. Soisin voivani paremmin olla hänelle siinä apuna. Petrea
tarvitsee pohjaa, jolla seisoisi, eikä hänellä semmoista ole. Hänen
ajatuksensa ovat ilman perustusta. Siitä on tuo haparoiminen syntynyt;
hän on juurettoman kukan kaltainen, jota ajelehtivat tuulet ja meren
aallot.»

«Hän kyllä vielä kerran juurtuu, hän kyllä löytää perustuksensa, niin
totta kuin sitä on maailmassa olemassa!» vakuutti laamanni vakavasti ja
säihkyvin silmin, lyöden niin lujaa kädellään lakikirjaan, että se
romahti lattiaan. «Ajatelkaamme tätä, miettikäämme siihen apua, Elise»,
hän jatkoi. «Petrea on vielä liian nuori, voidaksemme arvostella hänen
taipumuksiansa. Mutta jos hänellä on taipumusta lukuihin, niin ei hänen
tarvitse isota, niin kauan kuin minä elän ja voin hankkia leipää
omaisilleni. Tunnethan ystäväni, kunnon piispa B--n! Ehkä voimme aluksi
uskoa Petreamme hänen johtoonsa, noin vuoden tahi parin kuluttua ...
onhan hän vielä lapsi vaan. Mutta emmekö sinun mielestäsi voisi sopia
Jacobin kanssa ja pyytää häntä vähäsen lukemaan ja keskustelemaan hänen
kanssansa... Mutta, kuinka on Jacobin laita? Luulenpa hänen virittävän
koukkujaan Louiselle?»

«Niinpä niin! Eipä ole niin ilmankaan. Ja serkkumme sitten, Östanvikin
Tuure, etkö ole huomannut?»

«Kyllä luulin huomaavani jotakin tänä iltana. Mitä hiton tyhmiä
kysymyksiä hän siinä lateli? «Pidättekö, serkku siitä?» ja «pidättekö,
serkku, siitä?» Minä puolestani en ensinkään pidä siitä, minä. Eihän
Louise ole täysikasvuinenkaan vielä ja jo tullaan kysymään häneltä:
pidättekö, serkku? No, tuohan ei voi mitään merkitä, ainakin se olisi
minusta parasta. Vahinko kuitenkin, ettei Tuure serkkumme ole vähän
ihmismäisempi, sillä hän omistaa niin kauniin, suuren tilan, ja vielä
niin lähellä meitä!»

«Niin vahinko! Sillä semmoisenaan minä varmasti uskon, että Louisen on
mahdoton pitää hänestä.»

«Ethän toki luulle hänen rakastavan Jacobia.»

«Totta puhuen, luulen minä siinä olevan vähän perää.»

«No, se olisi sangen ikävää ja epäviisasta. Minä kyllä rakastan Jacobia,
mutta eihän hänellä ole mitään eikä hän vielä olekaan mitään!»

«Mutta, ystäväni, hän voi saada ja hänestä voipi tulla. Minä tunnustan,
Ernst kulta, että luulen hänen paraiten kaikista tuttavistamme sopivan
Louiselle mieheksi, ja minä puolestani sanoisin häntä mielelläni
pojakseni.»

«Sanoisitko, Elise? No, silloinhan minäkin saanen valmistua tekemään
samoin. Sinulla on ollut suurin vaiva ja enin työ lasten
kasvattamisessa, siis sinulla tulee olla enemmän sananvaltaakin heidän
asioissansa.»

«Ernst, miten sinä olet hyvä!»

«Sano kohtuullinen, Elise; en enemmän kuin kohtuullinen. Sitäpaitsi
luulen, että mielipiteemme ja ajatuksemme hyvinkin vähän eroavat. Minä
myönnän, että Louise minusta on suuri aarre, enkä tunne ketään, jolle
oikein sydämmestäni soisin hänet. Mutta jos Jacobi voittaa hänen
sydämmensä, niin tunnen, etten henno vastustaa heidän liittoansa, vaikka
se minua huolestuttaisi hänen epävarman tulevaisuutensa tähden. Minä
todellakin rakastan Jacobia, meidän on häntä suuresti kiittäminen
Henrikin suhteen. Hänen oivallinen sydämmensä, rehellisyytensä ja hyvät
ominaisuutensa kyllä tekevät hänestä yhtä hyvän kansalaisen kuin
aviopuolison ja perheenisän, ja muutenkin hän on siivompia ihmisiä,
joiden kanssa saa kaiket päivät oleskella. Mutta, Jumala varjelkoon!
puhunhan juuri kuin toivoisin tuota naimiskauppaa, jota en suinkaan tee.
Tahtoisin mieluimmin pitää tyttäreni kotona niin kauan kuin he viihtyvät
ja elävät onnellisina luonani. Mutta kun tyttäret ovat kasvaneet
suuriksi, niin ei voi enää olla heistä varma. Hiiteen kaikki kosijat ja
kysyjät! Täällähän voisimme elää kuin taivaassa kaikki yhdessä,
saatuamme kaikki näin hyvästi kuntoon. Muutamia pieniä parannuksia vielä
voisi tehdä, mutta ehtiihän ne vielä kun joutuu. Olen ajatellut, että
tähän voisimme helposti saada vaatesuojan lisää. Katsoppas tälle
puolelle muuriin, eikö sinunkin mielestäsi olisi mukavaa, että tuosta
avauttaisimme ... hyvänen aika! joko nukut, kultaseni?»



Eräät pidot.


Siihen aikaan rupesivat talon tyttäret paljon näkemään unia
tulipaloista, eikä puuttunut unien selityksiä, viittauksia, pieniä
pilantekoja ja salaisia kuiskauksia sisarusten kesken. Ei kukaan nähnyt
elävämpiä unia kuin Petrea, eikä kukaan niitä ahkerammin selittänyt.
Gabrielle, joka viattomuudessansa ei nähnyt mitään unia, ihmetteli mitä
merkitsivät kaikki nuo kummalliset puheet tulipaloista, eikä hän paljoa
saanut siitä urkituksikaan, sillä aina kun hän tahtoi olla mukana
salaisuuksia selvitellessä, sanottiin hänelle: «mene vähäisen pois
Gabrielleni».

Eräänä iltana istuivat Saara, Louise, Eeva ja Petrea yhdessä pienen
pöydän ympärillä keskustellen jostakin, muka erittäin tärkeästä asiasta.
Gabrielle tuli silloin sinne ja tahtoi saada pienen paikan itselleen ja
kirjalleen, mutta se oli mahdotonta; ei ollut ensinkään tilaa
pienokaiselle, tipsukalle. Melkein samassa tulivat, Henrik ja Jacobi
alas yläkerrasta. He etsivät heti itselleen paikkaa nuorten neitosten
parista ja katso, pöydän luona oli mainiosti tilaa heille kummallekin.
Gabrielle pisti silloin esiin pienen pääkkösensä Louisen ja Petrean
väliltä ja pyysi siskojen selittämään seuraavan arvoituksen:

«Mikä on se paikka, johon hyvästi kuusi sopii istumaan, mutta jossa ei
ole sijaa viidelle?»

Siskot nauroivat. Louise suuteli pientä älykästä saarnaajaa ja Petrea
nousi pöydästä jättäen siskot, herrat ja Henrikin kanssa aloittamansa
valtiollisen keskustelun ja istahti syrjään Gabriellen kanssa sekä
rupesi kertomaan hänelle «Thiodolfin matkoista», jotka enemmän kuin
mitkään muut olivat «pikku neidon» lempikertomuksia.

«Mutta asiasta toiseen!» huudahti Henrik, «eikö juuri ylihuomenna ole
nuo häät, joihin meidän omien laskujemme mukaan pitäisi olla kutsutut?
Evelina tädillä on todellakin paljon vähemmän älyä kuin luulin, kun hän
ei ole...»

«Evelina täti on nyt tässä, jos mahdollista puolustamassa älyänsä»,
kuului ystävällinen ääni, ja Evelina täti seisoi kaikkien kummastukseksi
ja iloksi keskellä huonetta.

Tervehdittyään ja kyseltyään kaikkien vointia toimitti Evelina
silminnähtävällä mielihyvällä sydämmellisesti kutsun -- ei häihin
niinkuin Henrik oli odottanut, mutta tuliaispitoihin. Lauran vihkiäiset
pidettäisiin ihan hiljakseen kotona hänen kasvatusäitinsä luona
ainoastaan muutamien sukulaisten läsnäollessa. Mutta sulhasen äiti,
noita iloisia ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka melkoisesti uhraavat
maailmalle, mutta joita maailma kuitenkin niin vähän kiittää, jotka
mikäli mahdollista tahtovat huvittaa ja kestittää kaikkia ja joita
ihmiset kiitollisuuden osoitteeksi mielellään vähäsen panettelevat,
pyylevä, herttainen sotaneuvoksenrouva tahtoi välttämättä jollakin
sydämmellisellä ja hauskalla tavalla viettää ainoan rakkaan poikansa
naimista ja antaa koko seudun tuntea vähän sitä iloa, joka täytti äidin
sydämmen. Kahdeksan päivää piti tuliaiskestien kestää ja Akselholman
suurten siipirakennusten huoneet olivat kaikki valmiina ottamaan vastaan
seudun ylhäisöä. Sulhasen ja morsiamen oli määrä kummankin puolestaan
pyytää sinne ystäviään ja tuttaviaan, ja morsiamen ynnä hänen tulevan
anoppinsa puolesta, jolta viimemainitulta Evelinalla oli mukanaan
kirjallinen kutsu, oli Evelina nyt tullut pyytämään Frankin perheen --
koko perheen, Jacobi siihen luettuna -- kunnioittamaan juhlaa
läsnäolollaan.

Nimenomaan pyydettiin *kaikkien* tytärten tulemaan mukaan. Oli luotettu
jokaisen yksityisen apuun. Petrea, jolla oli näyttelijän taipumusta,
toivottiin mukaan näytelmäkappaleesen, toiset tarvittiin pukutansseihin
ja kuvaelmiin; Gabrielle tarvittiin enkeliksi ja tietysti toivottiin
kaikkien siinä samalla voivan huvitella hyvästi. Pyydettiin ja
toivottiin että Frankin perhe tulisi Akselholmaan koko ajaksi, jopa
kauemmaksikin -- siellä oli heille kaikki valmiina. He osaltaan olivat
suureksi hauskuudeksi muille ja rouva toivoo voivansa tehdä siellä olon
hauskaksi kaikille vieraillensa.

Ei Fox, Pitt, Thiers, Lafitte, Platen, Anckarsvärd eikä kukaan maailman
kaunopuhujista ollut koskaan pitänyt puheita, joita olisi otettu vastaan
sydämmellisemmin ja suuremmalla riemastuksella kuin tätä Evelina tädin
pientä sanomaa.

Henrik lankesi polvilleen oivallisen kaunopuheisen tädin eteen. Eeva
taputteli käsiään ja syleili häntä. Petrea huudahti riemastuksen
puuskasta ja kaatoi hypähtäessänsä pystyyn ompelupöydän Louisen syliin.
Jacobikin hypähti, vapautti Louisen ompelupöydästä ja pyysi hänet
ensimmäisten tanssiaisten ensimmäiseen anglääsiin.

Laamannin puolestansa täytyi jäädä kotiin siitä ilosta, mutta hän
iloitsi sydämmestänsä, että hänen lapsensa saivat huvitella. «Työtä»!
Laamanni Frankilla oli harvoin aikaa muuhun kuin työhön. Kuitenkin aikoi
hän asettaa niin, että hän ainakin voi saattaa omaisiansa Akselholmaan,
mutta hänen piti palata jo seuraavana päivänä. Elise esteli ottamasta
mukaan useampaa kuin kaksi, korkeintaan kolme tyttäristään, mutta
Evelina pyysi häntä ottamaan *kaikki*; siihen yhtyi laamannikin, joka
mielellään soi *kaikkien* saavan huvitella. «Ehk'ei», hän lausui,
«heille milloinkaan enää satu semmoista huvittelemisen tilaisuutta!» Ja
harvinaista on todellakin, että rukoillaan äitiä ottamaan mukaansa
kaikki kuusi tytärtänsä. Eläkööt semmoiset neuvoksenrouvat! Mutta
tunnustaa täytyy, että Frankin perheen tyttäret olivat yleisesti
rakastetut ystävällisyytensä ja herttaisuutensa vuoksi, puhumattakaan
muista hyvistä ominaisuuksista. Elisen täytyi luvata ottaa heidät kaikki
mukaansa, Saaran, Louisen, Eevan, Leon ... ei! sepä tosi, Leonore ei
voinut tulla mukaan. Leonore raukan täytyi jäädä kotiin kivuloisuutensa
vuoksi ja kohta sekä Eva että Petrea kilvan tahtoivat jäädä kotiin hänen
luoksensa. Leonore selitti tylysti ja välinpitämättömästi, ettei
kenenkään tarvinnut jäädä hänen tähtensä; hän ei tarvinnut kenenkään
apua; hän tahtoi mieluimmin olla ihan yksin; kaikki sisaret saisivat
kyllä hänen puolestansa lähteä! Hän kyllä voi elää ilmankin heitä.
Leonore raukka oli taudin vaikutuksesta ikäänkuin nurin käännetty ja
pysyi aina itseksensä; hän kätki kauniimman luonteensa pahan tuulen
nostamiin pilviin ja ne jäähdyttivät sen lämmön ja ystävällisyyden,
jonka toiset tahtoivat osoittaa hänelle.

Nyt joutui nuoriso toimeliaaksi. Sillä paljon oli ostettavaa, ommeltavaa
ja järjestettävää, jotta tyttäret voisivat kunnialla ja sievästi esiytyä
hääjuhlissa. Nytpä tuli pukujen, kukkien, nauhojen, kaulakoristeiden,
hansikkain y. m. tarkastuksia! Siinä neuvoteltiin ja mietittiin mitä
uutta oli ostettavaa; siinä laskettiin kuinka paljon kukin tavara
maksaa, jotta armaan isäukon pyytämättä antamat rahat riittäisivät.
Louise oli kaikille vallan verraton siinä pulassa. Hän tiesi neuvoa
kaikkeen. Louise oli yleensä vallan väsymätön puodeissa kävijä ja
pelkäämätön tinkijä. Hän ei milloinkaan empinyt revittämään alas kaikki
puodin vaatetukset milloin tahtoi kyynärän verran vaatetta ja hän kävi
vaikkapa kahdessatoista paikassa saadakseen nauhanpätkän helpommasta
tahi parempaa lajia, sillä Louise pani suuren arvon tavaran
«paremmuuteen». Louise olikin kuulu niin omasta kuin koko perheen
mielestä taidostaan tehdä «onnistuneita kopsauksia», joka merkitsi samaa
kuin tehdä hyvät kaupat eli saada joku tavara tavattoman helposta. Mutta
siitä huolimatta kunnioitettiin Louisea suuresti kaupungin
kauppapuodeissa ja häntä palveltiin ahkerasti ja kunnioittavasti, kun
sitävastoin pikku Petrea, joka ei milloinkaan tinkinyt ja aina osti mitä
ensiksi hänen eteensä työnnettiin, -- nimittäin jos hän kävi yksin
puodeissa -- ei ensinkään saanut kohteliaisuutta osakseen, vaan aina sai
sekä huonoa että kallista tavaraa. Tosi on, että Petreaa niin vähän kuin
mahdollista näkyi puodeissa, kun sitävastoin Louise, jolla oli työläs
kunniavirka olla kaikkien ystäviensä ja tuttaviensa ostajana, tunsi
puotien varastot melkein yhtä hyvin kuin omien kaappiensa sisällyksen.

Sovittiin että suurissa tanssiaisissa samana päivänä kuin perhe saapui
Akselholmaan Saaran, Louisen ja Eevan piti esiintyä samanlaisissa
puvuissa, valkoisissa musliinileningeissä, ja niiden koristuksena
vaaleanpunaiset vyöt liehuvine nauhasolmuineen, ja kiharoissa
samanvärisiä ruusuja. Petrea oli innoissaan siitä tuumasta eikä
ensinkään epäillyt, että heitä sanottaisiin kolmeksi sulottareksi; itse
puolestansa hän olisi mielellään suonut, että häntä olisi sanottu
Venukseksi, mutta sitä ei, ikävä kyllä, sopinut toivoakaan. Hän tutki
kasvojansa kaikista peileistä -- olisivat ne olleet sievät, arveli hän,
jos vaan voisi saada tuon nenän vähän toisenlaiseksi! Jotakin
vaaleansinistä piti Petrean saada tanssiaispuvukseen. Pikku neiti oli
ihastunut ruusunpunaiseen harsoleninkiin, jonka äiti ompeli hänelle.
Kaikki olivat innostunein mielin pukupuuhassa.



Selkkauksia.


Sataa vihmoi ulkona ja salaisella kauhulla näki Jacobi Louisen
«hovisaarnaajan» koristamana -- joka päinvastoin rumensi häntä
tavattomasti -- olevan valmiin lähtemään perhekaton suojassa Eevan
seurassa ulos «onnistuneille kopsauksille». Saaralla oli soittotuntinsa
Schwartzin kanssa, mutta hän oli luvannut Petrealle iltapuolella lähteä
yhdessä hänkin «onnistuneille kopsauksille».

«No, Henrik! Luulenpa että meidänkin pitäisi, mennä hyviä kauppoja
tekemään», lausui Jacobi nuorelle ystävälleen, «minä tarvitsen uudet
hansikkaat ja...»

«Ja ehkä voisimme tavata siskot puodeissa», lisäsi Henrik
veitikkamaisesti.

«Niinpä juuri», myönsi Jacobi nauraen. «Mutta Henrik, etkö voisi kieltää
siskoasi käyttämästä tuota kauheata mustaa kaapua! Minä vakuutan, ettei
hän sievä ensinkään ole ... niin hän ei todellakaan ole sievä siinä.»

«Etkö luule minun vakuuttaneen sitä hänelle! Minä olen saarnannut
«hovisaarnaajaa» vastaan, niin että sen pitäisi jo aikoja sitten olla
pannaan julistettu. Minä olen selittänyt, etten tahdo astua
«hovisaarnaajan» rinnalla, mutta ei mikään auta. Se on niin päässyt
armollisen vanhimpamme armoihin, että usko minua veikkoseni -- me saamme
kyllä kärsiä sitä kaiken elinaikamme. Ja mitäpä siitä sanot? Minä luulen
melkein, että serkkumme, Östanvikin Tuure, pitää siitä.»

«No, siitä möhkäleestä varsin helposti huomaa, että hänellä on kurjan
huono maku, oikea hottentotti-maku!»

«Siinä suhteessako, että hän rakastaa Louisea?»

«Hm!»

Päivällisaikana palasivat kauppaatekevät neitoset kotiin kauppaatekevien
herrojen seurassa, jotka hyvin rauhallisesti astuivat «hovisaarnaajan»
rinnalla. Louise oli voitonriemuinen. Ei hän milloinkaan ennen ollut
tehnyt onnistuneempia kopsauksia.

«Katsokaa siskot tätä musliinia yhdestä pankkoriksistä kyynärältä! Eikö
sillä ole hurmaava väri? Minä tingin kaksitoista killinkiä. Ja näetkö
näitä nauhoja, joita viimein sain kahdestakymmenestäneljästä killingistä
kyynärän, -- he pyysivät kolmeakymmentä, -- eivätkö ne ole kauniita?
Eivätkö ne sovi oivallisesti? Eikö se ollut hyvä kauppa? Oletteko ennen
nähneet tahi kuulleet sen vertaista? Jos, Saara, käyt samoissa paikoissa
kuin minä, niin saat kaikkea samasta hinnasta. Minä sovin siitä kolmessa
eri paikassa, Bergvallin ja Åströmin puodeissa sekä kukista rouva
Florean luona.»

Saara kiitti, mutta sanoi muuttaneensa mielipidettä. Hän ei tahtonut
samanlaista pukua kuin Louise ja Eeva, vaan toista, josta -- josta hän
piti enemmän.

Sisaret kummastelivat ja pahoittelivat Saaran mielen muutosta; Louise
oikein siitä loukkaantui. «Olimmehan jo niin varmasti sopineet asiasta!
Kuinka nyt kävisi kolmen sulottaren?»

Saara vastasi, että ken hyvänsä tulkoon kolmanneksi. Hänellä puolestaan
ei ollut sitä kunniaa.

Sisarten mielestä Saara oli sangen epäsuloinen.

Eeva juoksi Leonoren luokse näyttämään ostoksiaan.

«Katsoppas tätä ruusua, Leonore! Eikö se ole suloinen? Ihan kuin ihka
elävä! Ja katsoppas näitä nauhoja...»

«Niin ... niin...» sanoi Leonore alakuloisesti, synkästi katsellen Eevan
koristuksia, mutta äkkiä hän sysäsi ne niin kiivaasti luotansa, että ne
putosivat lattialle, ja purskahti itkuun. Eeva vallan ällistyi; kirja
oli pudonnut hänen kauniille ruusullensa ja musertanut sen.
Silmänräpäyksen vuotivat Eevan kyyneleet ruusulle, mutta sitten siskon
päälle.

«Minkätähden teit niin, Leonore? Oi, sinä varmaankin olet kovin sairas!
Tahi oletko suuttunut minuun?»

«En, Eeva, en! Anna minulle anteeksi ja -- -- jätä minut!»

«Minkätähden? Oi, älä itke, älä ole pahoillasi! Minä olin ajattelematon,
kun tulin ja ... mutta minä viisi koko kemuista, minä en lähdekään; minä
jään kotiin sinun luoksesi; sano ainoastaan että pidät minusta ja että
soisit minun jäävän. Sano vaan, sano!»

«Ei, ei!» vastusti Leonore kiivaasti kääntyen pois hellästä
lohduttajasta, «en minä tahdo sitä! Te vaan kiusaatte minua puhumalla
kotiinjäämisestänne. Ette saa jäädä minun tähteni! Minä kyllä tiedän
olevani semmoinen, ettei kukaan sitä mielellään tekisi. Minähän en ole
hyvä enkä iloinen. Mene sinä iloisten seuraan, Eeva, ja ole heidän
parissansa. Jätä minut; anna minun olla rauhassa; siinä kaikki mitä
pyydän.»

Itkien, runneltu ruusu kädessään läksi Eeva pois.

Saara oli iltapuolella mennessään kaupungille Petrean kanssa erittäin
katkeramielinen. Hän meni muka ainoastaan Petrean tähden; itse
puolestaan hän varsin hyvin olisi voinut jäädä kotiin. Hän ei aikonut
ostaa mitään, eihän hänellä ollut millä ostaa. Hän ei aikonut tulla
mukaan kemuihin, hänellä ei olisi siellä hauskaa. Ei mikään maailmassa
ollut hauskaa, kun ei milloinkaan saanut mitään «mielensä mukaiseksi».

Petrea oli aivan ällistynyt tuosta äkkinäisestä muutoksesta ja koetti
kaikin tavoin päästä selville sen syistä.

«Mutta minkä tähden», hän kysyi kyynelsilmin, «minkä tähden et tahdo
olla meidän kanssamme?»

«Sen tähden, etten tahdo olla mukana», vastasi Saara kiivaasti, «kun en
voi esiintyä kunniakseni ja omalla tavallani. En tahdo häipyä
tavallisten ja keskinkertaisten joukkoon. Minä tahdon olla erinomainen
ja muista eroava. Luonteeni on semmoinen. Niukasti en voi enkä tahdo
elää, en kerrassaan. Ennemmin olla elämättä.»

«Oi!» huudahti Petrea nyt vasta käsittäen mikä Saaraa vaivasi. Hänen
silmänsä vallan säihkyivät ilosta sanoessansa: «oi, eikö muuta! Saara
kulta, tässä; ota kaikki mitä minulla on! Ota, rukoilen sinua! Etkö
luule minua ilahuttavan tuhat kertaa enemmän nähdä sinut komeana ja
iloisena, kuin jos pukisin ylleni maailman koreimmat vaatteet! Ota,
armas Saara kulta! Rukoilen sinua polvillani, ota! Katsos, silloinhan
riittää, voithan silloin ostaa mitä haluat ja olla tyytyväinen ja tulla
kanssamme; -- muutoin ei ole koko kemuista mihinkään!»

«Ah, Petrea! Ja entä sinä?»

«Oi, minä laitan kuntoon vanhan harsoleninkini; katsos, minä pidätän
vaan itselleni vähäisen rahoja sen nauhoja varten. Sillä tavalla se
kyllä kelpaa ja samapa se minkä näköinen minä olen. Ole sinä vaan
tyytyväinen, Saara, ja tee niin kuin pyydän.»

«Mutta voinko? En, Petrea, se koskee minuun! Sekin vähä on sinun
kaikkesi!... Eikä se sittenkään riitä...!»

«Oi, kyllä, anna sen riittää, anna. Voimmehan käydä Louisen neuvomissa
puodeissa, joista saa kaikkea helpolla. En voi milloinkaan iloita, ellet
ota vastaan tarjoustani. Kas niin, nyt olet oma, rakas Saara kultani!
Kiitos, kiitos! Oi, nyt tuntuu sydän oikein keveältä. Nyt pääsen tuosta
ikävästä pukuhuolesta. Se on mielestäni oikein suuri voitto.»

Lintu oksalla ei ole keveämpimielinen kuin Petrea käydessänsä Saaran
seurassa ostoksilla. Saara sitävastoin ei ollut niin iloinen kuin hän,
mutta sen sijaan ystävällisempi Petrealle kuin milloinkaan ennen.
Petrean nauhojenoston kävi niin, että astuessaan piparkakkumyymälän ohi
hän näki pienen nokipojan halukkaasti katselevan muutamia
purppuranpunaisia omenia. Hän ei voinut vastustaa haluaan, vaan osti ne
ja lahjoitti pojalle ja tunsi saaneensa runsaan palkinnon nähdessänsä
pojan iloisesti hymyilevän ja hänen hampaittensa loistavan kun hän
hautasi ne mehevään hedelmään. Petreankin suu siinä vettyi ja sitten hän
vielä näki kojussa niin kauniita päärynöitä -- äidin lempihedelmiä -- ja
niin mainioita appelsiinejä -- nehän vasta ilahuttaisivat Leonorea! --
Seuraus oli, että Petrean laukku täyttyi hedelmillä, ja nauhat -- ne
jäivät rahan puutteessa ostamatta. «Mutta onhan Louisella niin paljon
vanhoja nauhoja!» ajatteli Petrea lohduttaen sillä itseään, «hän kyllä
lainaa minulle niitä.» Petrea ajatteli samalla tavalla kuin kaikki
muutkin huonot säästäjät.

Saaran ja Petrean palattua ostoksiltaan, huomasi Louise piankin, että
Saaran ostokset olivat nousseet paljon yli hänen varojensa ja että ne
sitä paitsi vielä olivat semmoista lajia, jota Louise syystä kyllä sanoi
sopimattomaksi Saaran kaltaiselle nuorelle neidolle. Hän katseli
sanaakaan virkkamatta valkoista silkkivaatetta, sinistä utuharsoa
tunikkaa varten ja hiusten koristeeksi hankittuja kauniita keltaruusuja
ja valkoisia astereita y. m. kaunista, jota kaikkea Saara vähän
turhamaisuudensekaisella ylpeydellä levitti nähtäväksi.

«Mitä sinä olet ostanut, Petrea?» kysyi Louise, «näytäppäs sinäkin
ostoksesi!»

Petrea vastasi punastuen ettei hän -- «vielä ollut ostanut mitään.»

Myöhemmällä tuli Petrea Louisen luokse ja pyysi vähän ujostellen saada
lainata häneltä muutamia silkkinauhoja.

«Petreaseni», vastasi Louise tyytymättömänä, «minä tarvitsen itse
nauhani, ja olethan sinä yhtä hyvin kuin me kaikki muutkin saanut rahaa
ostaaksesi mitä tarvitset.»

Petrea oli vaiti ja nieli kyyneleitään.

«En luullut, Louise», lausui Saara kiivaasti, «sinua niin itaraksi, että
kieltäisit Petrealta muutamia vanhoja nauhanpätkiä, joita, niinkuin
varmasti tiedän, et itse tarvitse.»

«Ja minä, Saara», vastasi Louise samalla äänellä, «en luullut sinun
voivan niin hyväksesi käyttää Petrean anteliaisuutta ja rakkautta, että
riistäisit häneltä pienen osansa tyydyttääksesi omaa turhamaisuuttasi.
Minun mielestäni se sitäpaitsi on sangen moitittavaa, kun sen kautta
syntyy menoja, jotka nousevat vanhempiemme varoja suuremmiksi.»

«Saara ei ole minulta mitään pyytänyt!» huusi Petrea innokkaasti. «Minä
sen tahdoin niin, minähän pakoitin hänen ottamaan...»

«Sitäpaitsi», jatkoi Louise ankarasti ja vakavasti, «saan sanoa, ettei
Saaran valitsema puku näytä minusta soveliaalta eikä siveältä. Olen
melkein varma siitä että Schwartz se tässä on viekoitellut sinua
hylkäämään ensimmäisen ehdotuksemme, joka oli niin hyvä ja hauska; ja
minä sanon sinulle, Saara kulta, etten sinun sijassasi sallisi semmoisen
ihmisen niin suuresti vaikuttavan itseeni; eikä tämä ole ainoa kohta,
jossa sinä minun mielestäni hänen seurassansa et ole semmoinen kuin
sinun pitäisi ja kuin sinunkaltaisen naisen arvolle sopii ja niinkuin
soisin *minun siskoni* olevan. Olen sangen pahoillani, että minun täytyy
se sanoa.»

«Oh, sinä olet todellakin liian hyvä!» vastasi Saara pilkanhymy
huulillaan ylpeästi keikauttaen niskaansa taaksepäin; «mutta älä sure
suotta, Louise, sillä minä vakuutan sangen vähän välittäväni siitä, mikä
on sinulle mieleen, mikä ei.»

«Sitä pahempi, Saara, jos niin vähän välität niistä, jotka ovat
todellisia ystäviäsi. Sitäpaitsi minä en ole ainoa, joka en hyväksy
suhdettasi Schwartziin; Eevakin...»

«Niin, Saara!» keskeytti Eeva punastuen, «minä tunnustan, ettet minun
mielestäni ole häntä kohtaan ensinkään semmoinen kuin sopii...»

«Siskot!» huudahti Saara kiivaasti ja ylpeästi «te ette osaa arvostella
mikä minulle sopii, mikä ei. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta
mestaroida käytöstäni enkä minä aio kärsiä että...»

«Minun mielipiteeni on», huusi Petrea kiihkeästi, «että kun äiti ei
mitään sano Saaralle, niin ei ole kellään muullakaan oikeutta...»

«Vaiti, Petrea kulta! Sinä olet ymmärtämätön ja sokea Saaran...»

Tuona kiistan ja eripuraisuuden hetkenä, kun kaikki sisaret tahtoivat
puhua yhtaikaa kiivauden ja moitteen kieltä, kuului syvä ja valittava
huokaus, joka sai kaikki kerrassaan vaikenemaan ja heti katsahtamaan
pienelle työkamarin ovelle. Äiti seisoi siinä kädet puserrettuina rintaa
vasten, kalpeana, kasvoissa surullinen ilme, joka omantunnon vaivan
tavoin tunkeusi tytärten sydämmiin. Kun kaikki vaikenivat, niin hän
astui hitaasti heidän luoksensa ja lausui liikutetulla äänellä:

«Tyttö kullat! Minkä tähden, oi, minkä tähden tämmöistä riitaa? Ei! Ei
mitään selityksiä nyt: Syy on, vääryys on jommallakummalla puolella,
ehkä on syy useammankin teistä. Mutta miksi tuommoista katkeruutta,
tuota rajatonta katkeruutta ja vihamielisyyttä? Oi! te ette tiedä mitä
teette. Ette käsitä mimmoisen helvetin sisaret voivat luoda toisilleen
semmoisen mielialan vallitessa; ette käsitä miten kauhean pahoja tapoja
tuommoinen kiukku ja katkeruus voivat kylvää heidän välilleen, miten
sisarukset sen kautta voivat muuttua toistensa kiduttajiksi ja
katkeroittaa toistensa elämän. Ja kuitenkin voisi kaikki olla toisin!
Siskoista voipi toinen olla toisensa hyvä enkeli ja koti taivaan
kaltainen. Olen nähnyt monenlaisia perheitä; suurempaa eroitusta ei
löydy maan päällä! Oi! muistakaa että joka päivä, joka hetki te
kehitätte omaa tulevaisuuttanne! Muistakaa että jotka sulostutatte ja
kaunistatte tahi katkeroitatte toinen toisenne ämäleä sen mukaan kuin
nyt käyttäydytte. Lapsi kultani! muistakaa että vallassanne on
saatatteko vanhempanne, kotinne ja itsenne hyvin onnellisiksi vai kovin
onnettomiksi!»

Tyttäret vaikenivat sen syvän tunteellisuuden vaikutuksesta, joka
kajasti äidin sanoista, hänen kalpeista kasvoistaan ja kyyneleisistä
silmistänsä. He tunsivat syvästi hänen sanojensa totuuden. Ääneen itkien
juoksi Petrea ulos, Saara läksi hiljaa hänen perässänsä. Eeva hiipi
hyväillen äidin luokse, mutta Louise sanoi:

«Minä en ole tehnyt muuta kuin sanonut Saaralle totuuden. Ei ole minun
syyni, jos totuus ei häntä miellytä.»

«Oi, Louise!» äiti vastasi, «niin sanotaan aina maailmassa, ja kuitenkin
vallitsee niin paljon eripuraisuutta ja vihaa heidän välillänsä, jotka
sanovat niin. Sokea luottamus omaan erehtymättömyyteensä, kovat,
vaativaiset nuhteet ne ne ärryttävät mielen ja saattavat totuudenkin
hedelmää kantamattomiksi. Totuus itsessään on niin puhdas ja ihana,
minkätähden siis tarvitsee verhota se väärään pukuun? Minä tiedän, että
sinä kyllä harrastat ainoastaan sitä mikä on oikeata ja hyvää,
tyttöseni; ken oikein pyrkii hyvän perille, hän valitsee myöskin keinot
päästäkseen pyrintöjensä perille.»

«Pitääkö minun sitten teeskennellä? Pitääkö minun salata ajatuksiani ja
vaieta nähdessäni semmoista joka on väärin. Voihan se olla maailman
viisautta, mutta kristillisesti oikein se ei ainakaan ole.»

»Muutu mieleltäsi kristityksi, lapseni, niin keksit helposti keinon
menetelläksesi oikein oikeudenmukaisella ja tehokkaalla tavalla. Oikein
puhdas, oikein harras mieli ei milloinkaan loukkaa toista, ei edes
vähäpätöisissäkään asioissa. Ei tarvitse vaieta, kun on velvollisuus
lausua mielipiteensä, mutta...»

«C'est le ton, qui fait la chaoson! Sävel se laulun muodostaa! Eikö
niin? He, he, he, he!» keskeytti äkisti hovimarsalkanrouva, joka
huomaamatta oli tullut sisään nuhteiden aikana ja siten lopetti ne.
Melkein samassa tuli assessorikin ja Gunilla rouva ja hän joutuivat heti
keskusteluun, vaikkeivät kuten tavallisesti riitaan. Gunilla rouva
valitti hänelle pulaansa Pyrhuksesta; hän oli oikein huolissansa
pienestä elukasta, jolla jo jonkun aikaa oli ollut jalka kipeänä ja joka
alati sitä nuoleskeli; mutta sittenkin, ja vaikka kyllä oli koetettu
sille lääkkeitäkin, se ennemmin paheni kuin parani. Gunilla rouva ei
tietänyt mitä tehdä pienelle lemmikillensä. Assessori tarjoutui
ystävällisesti hoitamaan sitä kotonaan. Hän sanoi onnistuneensa paremmin
parantaessansa koiria kuin ihmisiä, ja sitäpaitsi olivat koirat paljon
hauskemmat ja siivommat potilaat. Gunilla rouva kiitti ja oli
erinomaisen mielissään tarjouksesta. Seuraavana aamuna hän lupasi
lähettää Pyrhuksen assessorille.

Kokoonnuttiin teelle ja hovimarsalkanrouva huomasi pian, että jokin asia
oli perheessä nurin. Hän lausui Eliselle: «Kuuleppas Eliseseni! Minä
tiedän, että kohta tulee juhlia, pitoja ja tanssiaisia tuolla -- chose!
samapa se, mikä sen nimi lieneekään. Ja kaikkien näiden nuorten pitää
myöskin olla mukana loistamassa muka! Jos nyt olette pulassa puvuista ja
kustannuksista; jos minä vaan voin olla apuna, niin ilmoita suoraan.
Herra Jumala, sen kyllä jokainen ymmärtää; -- nuoret neitoset! --
Tarvitaan nauhasolmu siellä, toinen täällä, tarvitaan milloin yhtä,
milloin toista, hyvänen aika! Sehän on vallan luonnollista. Tuon kaiken
tunnen minä perin pohjin. No, sanoppas nyt...»

Elise kiitti sydämmestänsä Gunilla rouvaa, mutta ei tahtonut käyttää
hyväkseen hänen ystävällistä tarjoustansa. Tytärten piti ajoissa oppia
asettamaan suu säkkiä myöten.

Gunilla rouva vastasi: «Niin, niin! Mutta minä opetan sinulle ystävä
kulta, ettei ole poikkeuksetonta sääntöä; ja jos tarvitaan jotakin
pientä niin -- muistakaa minua.»

Gunilla rouva oli muuten erinomaisen hyväluontoinen sinä päivänä, ihan
kuin se, joka tietää tehneensä lähimmäisensä onnelliseksi. Assessorin
oli mahdotonta saada häntä riitaantumaan kanssansa. Rouva iloitsi maalle
muutosta, jonka piti kohta tapahtua, keväästä ja vihannoivasta
luonnosta. Assessori ei ensinkään iloinnut. Semmoisesta kauheasta
keväästä ei ollut iloitsemisen syytä. Ihan mahdotonta oli muka elää
semmoisessa ilmanalassa, ja varmaan olikin Jumalan tahto, ettei enää
elettäisikään, koska hän toimitti semmoisia keväitä. Voiko ehkä istuttaa
perunoita jäähän? Kuinka muuten saataisiin perunoita sinä vuonna? Ja
ellei saada perunoita, niin kuollaan nälkään, joka silloin ehkä onkin
elon lorun paras loppu.

Gunilla rouva puolestaan ei ollut niin millänsäkään semmoisesta
kohtalosta. Hän kyllä tahtoi mielellään elää. Jumala kyllä pitäisi
huolen siitä, että saataisiin perunoita. Sydämmellisen osanottavaisesti
hän katseli nuorten levottomia ja huolestuneita kasvoja.

«Pikku Eevaseni, kun tulet niin vanhaksi kuin minä», hän lausui,
hellästi taputtaen hänen valkoista niskaansa, «niin et muista enää
mitään siitä, joka nyt on niin huolestuttavaa.»

«Ah, jospa jo olisin kuudenkymmenen vuotias!» huudahti Eeva hymyillen
vaikka kyyneleet kimelsi silmässä.

«Ehdit siihen, ehdit vielä siihen! he, he, he!» lohdutti Gunilla rouva.
«Hyvänen aika, sinne pääsee pikemmin kuin luuleekaan. Mutta ole nyt
iloinen ja hyvällä mielellä? Huvittele hyvästi tuolla -- chose, mikä sen
nimi olikaan? Ja tule sitten kertomaan minulle mimmoista siellä oli. Tee
se hyvästi, niin saan minäkin osani sen komeudesta, vaikken pääse
mukaan. Syynä siihen on tuo kadehdittu kuudenkymmenen ikä, Eevaseni. He,
he, he, he!»

Aurinko laski selkeästi ja loistavan kauniina. Gunilla rouva astui
ikkunan luokse ja niiasi auringolle, joka myöskin tervehdykseksi lähetti
häntä valaisemaan kimeltävän säteen kirkkopuiston puiden välitse.

«Näyttääpä siltä kuin saisimme kauniin ilman huomiseksikin!» lausui
Gunilla rouva itsekseen, hymyili lempeästi ja näytti onnelliselta.

Nuoruus ja vanhuus asetetaan vastakkain kuvaamaan elonpäivän iloa ja
surua. Mutta eikö ole päivän jokaisella tunnilla oma ikänsä, oma
nuoruutensa, oma, uusi, viehättävä elämänsä, jos vaan oikein koetetaan
mukaantua sen luonteesen? Kyllä vanhus, joka on koonnut puhtaita
muistoja elämänsä iltakumppaniksi, on useimmiten nuoria onnellisempi,
jotka sydän levottomasti sykkien seisovat matkansa alkupaikassa. Eivät
mitkään intohimot samenna kahvikuppia, ei mikään levoton pyrkimys
häiritse hämärän hauskaa juttuamista; kaikki elämän pienet mukavuudet
käytetään huolellisesti hyväkseen ja luottavaisemmin kuin milloinkaan
heitetään kaikki huolenpito Herralle. Vanhukset ovat oppineet tuntemaan
hänet.



Kaikki selviää.


«On varmaankin liian paljon karvaita manteleita tässä mantelimaidossa!
Se ei ole minusta ensinkään makeata tänään», lausui Elise laskien pois
lasinsa ja huokasi -- vaikkei mantelimaidolle.

«Ole iloinen meille, äiti kulta», kuiskasi Eeva hellästi äidillensä; «me
olemme kaikki jälleen hyvät.» Äiti näki sen hänen kauniisti säteilevistä
silmistänsä, luki sen Louisen lempeästä katseesta kun tämä kääntyi
pöydästä, jossa istui auttamassa Saaraa tunikan ompeluksessa,
katselemaan äitiä. Elise nyykäytti iloisesti heille päätään ja joi
heidän terveydekseen mantelimaitonsa loppuun, joka nyt äkkiä näkyi
muuttuneen ihan makeaksi; niin tyytyväiseltä näytti äiti pannessansa
pois lasinsa.

«Maammoseni!» lausui Gabrielle, «meidän täytyy luultavasti pitää vähäsen
huolta Petrea raukan puvusta. Muuten hän ei varmaankaan tule
näyttökuntoiseksi.»

Mutta Louise otti mitään virkkamatta Petrean vanhan harsoleningin,
valvoi yli puolen yön ja uudisti sen omilla nauhoillaan ja pitseillään,
niin että se tuli entistänsä sievemmäksi. Petrea siitä hyvästä suuteli
hänen toimeliaita käsiään. Eeva ... salaamme hänen hommansa myöhemmäksi.
Mutta tunnetko, -- kyllä -- kyllä sinä tunnet -- ne haltiat, jotka
sielujen asunnossa loihtivat esiin kevään, saavat kukat puhkeamaan ja
ilman suloiseksi ja puhtaaksi, tunnethan sinä ne, nuo pienet, keveät,
hiljaiset, vaatimattomat, melkein näkymättömät, mutta kuitenkin niin
mahtavat olennot, sanalla sanoen -- ystävällisyyden hengettäret maan
päällä!

Heidän elämöityään omalla tavallaan Frankin perheessä, emme enää tiedä
mitään olevan estämässä sen jäseniä lähtemästä huviretkellensä; mutta
olihan siinä sentään vielä tosiaankin


Petrean nenä!

Se oli suuri, kuten monta kertaa jo on mainittu ja lisäksi vähäsen
paksunlainen. Petrealla oli suuri halu muodostaa sitä vähän
toisenlaiseksi, etenkin tuleviin juhliin.

«Mitä olet tehnyt nenällesi? Mikä nenääsi vaivaa? Kuinka on nenäsi
laita?» kaikui monesta suusta Petreaa vastaan, kun hän lähtöpäivän
edellisenä aamuna tuli aamiaiselle.

Puoleksi nauraen, puoleksi itkien Petrea kertoi mitä viatonta keinoa hän
oli yöllä käyttänyt muuttaaksensa sen muotoa, mutta tuloksena oli vaan
tulipunainen viiva ja nenän melkoinen paisuminen.

Äiti rupesi heti hautomaan sitä kauraliemellä. «Älä itke tyttöseni»,
äiti lausui lohduttaen, «nenäsi vaan siitä rupeaa enemmän punottamaan.»

«Oi!» Petrea huudahti, «kyllä minä kuitenkin olen kovin onneton, kun
olen saanut tuommoisen nenän! Mitä semmoisella tekeekään tässä
maailmassa? Pitäisi mennä luostariin!»

«Parempi on», lausui äiti, «tehdä niin kuin eräs tuttavistani, jolla oli
kovin suuri nenä, niin, vielä suurempi kuin sinulla.»

«No, kuinka hän teki?»

«Hän saattoi itsensä niin rakastetuksi, että ihmiset pitivät hänen
nenästänsäkin. Hänen ystävänsä väittivät, ettei mikään ollut heille
rakkaampaa kuin nähdä hänen nenänsä esiintyvän ovessa, eivätkä he
mistään hinnasta olisi tahtoneet olla sitä näkemättä.»

Petrea nauroi ja lausui vallan rohkaistuna: «Oi, jos minunkin nenästäni
niin pidettäisiin, niin minäkin leppyisin.»

«Sinun pitää koettaa kasvaa semmoiseksi!» vastasi lempeä, hyvä äiti
leikillisesti mutta tarkoittavasti.



Matkapäivä.


Kaikki olivat vilkkaassa liikkeessä lähtöpäivän aamuna. Assessori
lähetti Eevalle suuren kauniin kukkakimpun, jonka tämä heti tasasi
siskojensa kanssa. Laamannilla oli «toimeliaisuuden puuska»; hän asetti
itse rouvansa ja tyttärensä vaatteet matka-arkkuun, sekä väitti, ettei
kukaan osannut tehdä sitä paremmin kuin hän ja ettei kukaan voinut saada
enempää vaatteita mahtumaan kuin hän. Jälkimmäiseen väitteesen
myönnyttiin kernaasti, mutta sullomisen kelvollisuuteen nähden oli kyllä
vastaväitteitä tarjona. Naiset väittivät hänen «rytistävän» heidän
leninkejänsä. Laamanni vakuutti, ettei «siitä ollut pelkoa» ja että
kaikki kyllä oli «hyvästi pantu»; hän seisoi siinä paidanhihasillaan,
innostuneena ja hikisenä matka-arkku toisella puolella, liinavaatteet
toisella, torui hiukkasen jokaisesta vaatekappaleesta, joka hänelle
tuotiin, mutta huusi heti jälleen: «Tytöt, onko teillä vielä, täällä on
sijaa vielä enemmälle. Tuokaa tänne vaan! Kas niin! Tuo tuossa, ja tuo
ja tuo ja ... no hitto vieköön! eikö teidän vaatteistanne milloinkaan
loppua tule? Annappas tänne tyttöseni! Anna olla, typykkäiseni; kyllä
minä asetan ne hyvästi! Mitä lajia? Rytistynytkö? No, voihan sen
rytistää sileäksi jälleen! Eikös ole silitysrautoja olemassa? Eikö niitä
voi käyttää? Kuinka? Kas niin tyttöseni! Vieläkö teillä on lisää? Tänne
mahtuu vieläkin.»

Piti lähteä kohta päivällisen jälkeen, jotta hyvissä ajoin ehdittäisiin
illaksi tanssiaisiin Akselholmaan, joka oli kahden peninkulman päässä.
Jo ennen päivällistä olivat kaikki matka-arkut täynnä ja mielet iloiset,
etenkin laamannin, joka oli niin tyytyväinen aamutyöhönsä, että melkein
tartutti sitä hyvää mieltään niihinkin, jotka eivät ennen olleet siihen
oikein tyytyväisiä. Petrea söi ainoastaan ohuen vaahtokermalla täytetyn
lehikäisen päivälliseksi, ollaksensa sitä keveämpi illan tanssissa.

«Kaikin mokomin, ystäväni», pyysi laamanni, «olkaa valmiina ummelleen
kello puoli neljä; silloin tulevat vaunut. Älkää antako meidän odottaa
teitä!»

Ummelleen kello puoli neljä kävi laamanni huutamassa rouvansa ja
tyttäriensä ovien takana: «Äiti! -- tytöt! Jo on aika lähteä! Kello on
lyönyt puoli neljä! Vaunut ovat rappusten edessä!»

«Heti! kohta»! kuului vastaus kaikilta tahoilta. Laamannia epäilytti.
Hän tiesi kokemuksesta mitä tuo «heti» merkitsi. Säännöllisyyden kuume
jo kuohui hänen suonissansa ja pitkin askelin hän astui edestakaisin
salissa puhuen itseksensä: «on vallan kauheata, etteivät he milloinkaan
voi olla ajoissa valmiit! Mutta minä en aijo suuttua. Vaikka he
kiusaavatkin minua, niin en aijo turmella heidän huviansa. Mutta
pitkämielisyyttä siihen tarvitaan; jopa enemmän kuin Jobilla oli.»

Siinä muristessaan hän kuuli puolisonsa äänen kirjastosta vakavasti
lausuvan: «tulkaa nyt tytöt! Herran tähden älkää antako isän odottaa.
Tiedättehän kuinka se häntä kiusaa...!»

«Mutta eihän hän sanonut mitään toispäivänäkään», kuului Petrean ääni,
«ja silloin hän kuitenkin sai niin kauan odottaa meitä. Minä en tiedä,
minne olen pannut hansikkaani!»

«Juuri sen vuoksi ei pidä antaa hänen odottaa meitä minuuttiakaan
tänään!» vastasi äiti, «eikä milloinkaan toistekaan, jos minä vaan voin
sitä estää. Jos ette nyt ole valmiit, niin lähden luotanne.» Äiti riensi
pois, kaikki tyttäret iloisesti hyppien hänen perässänsä. Laamanni
huomasi tyytyväisenä, että rakkaudella on tehokkaampi voima kuin
pelonalaisuudella. Kohta istuivat kaikki vaunuissa. Annetaan niiden
vieriä eteenpäin ja menkäämme katsomaan



Leonorea.


Leonore istui yksiksensä. Hän nojasi pakottavaa päätään käsiinsä. Hän
oli hillinnyt tunteitansa voidaksensa ystävällisesti vastata äidin ja
siskojen jäähyväis-suudelmiin; hän oli nähnyt, miten he olivat
koettaneet salata ilonsa, etenkin oli puoleksi salattu veitikkamainen
iloisuus äidin ja Eevan silmissä koskenut häneen kipeästi. Hän oli
kuullut heidän iloiset äänensä rappusissa ja sitten vaunujen vierinnän.
Nyt olivat he poissa, nyt oli kaikki niin hiljaista ja yksinäistä ja nyt
vierivät suuret kyynelkarpalot alas Leonoren poskia myöten. Hän tunsi
olevansa niin hyljätty, niin luonnon lapsipuoli, niin yksinään
maailmassa. Silloin aukeni ovi hiljaa, hymyilevät kasvot kurkistivat
sisälle, keveä, viehättävä olento juoksi hänen luoksensa, suuteli häntä,
nauroi ja katseli veitikkamaisen hellästi hänen kummastuneihin
kasvoihinsa.

«Eeva!» huudahti Leonore, tuskin uskoen silmiänsä. «Eeva, sinäkö se
olet? Kuinka?... Mistä sinä tulet? Etkö olekaan lähtenyt toisten
kanssa?»

«En, kuten näet! Minä olen täällä ja aijon jäädä tänne», vastasi Eeva
iloisesti, syleili siskoaan ja näytti onnelliselta.

«Mutta miksi? Mitä tämä merkitsee?»

«Se merkitsee, että minä mieluummin olen sinun luonasi kuin muualla.
Minä annan viisi Akselholmalle ja kaikelle sen komeudelle!»

«Oi, miksi olet tehnyt niin? Sitä en minä olisi suonut.»

«Katsos, minä tiesin sen; ja juuri sen vuoksi pukeuduin matkavaatteihini
kuten muutkin ja jätin sinun hyvästi heidän mukanansa. Tahdoin pettää
sinut, katsos. Oletko suutuksissasi minuun siitä? Nyt täytyy sinun
kuitenkin tyytyä minuun! Sillä nyt et enää voi päästä minusta. Katseles
minua nyt vähän iloisemmin Leonore!»

«Sitä en voi, Eeva, sillä sinä olet riistänyt itseltäsi suuren huvin
minun tähteni ja minä tiedän sen sinun mielestäsi olevan ikävää. Minä
tunnen, etten ole ensinkään hauska enkä iloinen ja ettet voi pitää
minusta ja ettei sinulla ole minusta mitään huvia; sentähden minua ei
ollenkaan ilahuta sinun uhrautumisesi. Sinä sovit paraiten iloisten ja
onnellisten pariin; oi, jospa olisit lähtenyt toisten kanssa.»

«Älä puhu noin, ellet tahdo nähdä minun itkevän! Oi, sinä et tiedä miten
pelkkä tuuma jättää kaikki nuo juhlallisuudet ja jäädä tänne sinun
luoksesi on tuntunut minusta hyvältä monta päivää. Ja minä jäin kotiin
juuri sen tähden, että rakastan sinua, Leonore; niin, siksi että minusta
tuntuu kuin voisin pitää sinusta enemmän kuin muista, -- niin pudista
sinä vaan päätäsi! -- Asia on sittenkin semmoinen. Semmoiselle ei voi
mitään, siskoseni.»

«Oi! minkä tähden sinä pitäisit minusta? Minussahan on niin vähän
rakastettavaa. Eihän kukaan muukaan minua rakasta, enhän minä ole
kenellekään iloksi. Minä joutaisin hyvästi kuolemaan. Oi! usein minusta
tuntuu niin hyvältä jos saisin kuolla!»

«Kuinka sinä voit puhua niin, Leonore? Se on kovin väärin. Tahtoisitko
saattaa isälle ja äidille semmoista suurta surua?»

«Oi, sinä ja siskot, te kyllä pian minut unohtaisitte. Äiti ei pidä
minusta niinkuin hän pitää teistä toisista; ei isäkään. Ottil R. sanoi
minulle pari päivää sitten, että yleisesti kerrottiin, ettei isä eikä
äiti minusta välittäisi.»

«Hyi! silloin oli Ottil paha ja puhui valhetta. Minä olen varma siitä,
että vanhempamme rakastavat meitä kaikkia yhtä paljon. Oletko koskaan
huomannut eroitusta heidän käytöksessään meitä kohtaan?»

«Sitä he eivät ehdoin tahdoin tee! Siksi he ovat liian hyvät ja
täydelliset. Mutta etkö luule minun huomaavan erilaista ilmettä isän
silmissä, kun hän katselee minua tahi Louisea ja sinua? Etkö luule minun
tuntevan miten kylmä, miten pakollinen on välistä se yksi suudelma,
jonka äiti minulle antaa niiden kahden, kolmen jopa useammankin
rinnalla, jotka sinä ja Gabrielle saatte? Mutta en minä valita
puutteellisuutta; minä käsitän varsin hyvin, ettei asian laita voi olla
toisin. Luonto on tehnyt minut niin vastenmieliseksi, että on mahdotonta
rakastaa minua. Oi, onnellinen on se, joka on sievän ja miellyttävän
näköinen! Hän saavuttaa ihmisten suosion missä vaan näyttäytyy. Hänelle
on helppo olla suloinen ja rakastettava. Mutta vaikeata, kovin vaikeata
se on semmoiselle, joka on niin kauneuden lapsipuoli kuin minä olen...»

«Mutta Leonore kulta, minä vakuutan, että nyt arvostelet itseäsi väärin!
Vartalosi esimerkiksi on oikein pulska; ja silmäsi -- niissä on jotakin
niin hienoa, samalla kertaa lempeätä ja vakavata. Tukkasi on
silkintapaista ja kauniin ruskean väristä; se kaunistaisi sinua enemmän
jos se olisi vähän huolellisemmin järjestetty; -- mutta odota! kunhan
ensin paranet, niin minä otan tukkasi hoitooni ja silloin saat nähdä...»

«Ja suuni ulettuu korviin asti, ja nenäni on niin litteä ja pitkä --
kuinka ne parannat?»

«Suusiko? No niin, onhan se vähäsen liian suuri, mutta hampaasi ovat
tasaiset -- ja voivat varmaankin muuttua hyvin valkoisiksi, vähän
paremmalla hoidolla. Ja nenäsi -- -- annappas minun nähdä! -- niin, jos
se olisi vähäsen kaareva, niin se olisi sangen hyvä sekin. Ja näytäppäs!
Luulenpa todellakin sen rupeavan kohoamaan! Niin todellakin! näen
selvästi pienen kaaren alkua. Ja tiedäppäs: kun se on kasvanut ja sinä
olet tullut terveemmäksi ja tietysti ihosi on muuttunut selkeämmäksi,
niin luulen sinun olevan oikein kauniin.»

«Oi, sitä en milloinkaan voi uskoa!» lausui Leonore huoaten samalla kuin
toivon hymy kirkasti hänen kasvojansa.

«Ja vaikket tulisikaan hyvin kauniiksi, niin voit varmaankin tulla
erinomaisen miellyttävän näköiseksi. Sinussa on todellakin jotakin
erityistä, -- ja minä kuulin juuri pari päivää sitten isän huomauttavan
äidille siitä.»

«Sanoiko hän todellakin niin?» Leonoren kasvot kirkastuivat yhä enemmän.

«Sanoi kyllä! Oi Leonore, mikä on kauneus? Kauneuskin kerran tulee
rumaksi ja kätketään mustaan maan poveen ja muuttuu mullaksi; ja
kukoistuksessaankin ollessaan se ei kuitenkaan riitä tekemään meitä
rakastetuiksi ja onnellisiksi. Oikeata arvoa sillä ei ole.»

Ei milloinkaan kauniimmat huulet olleet alentaneet kauneuden voimaa.
Leonore katseli Eevaa ja huokasi. Eeva jatkoi:

«Ei Leonore! Älä välitä kauneudesta äläkä halua kauniiksi. Voihan se
välistä kyllä olla hauskaa, mutta tarpeellista se ei suinkaan ole, jotta
voisi tulla rakastetuksi ja onnelliseksi. Olen varma siitä, että vaikket
tulisi hituistakaan kauniimmaksi, niin voisit sittenkin, jos vaan
tahtoisit, omalla tavallasi tulla yhtä rakastetuksi kuin maailman
kaunein nainen.»

«Oi! jospa vaan omaiseni minua rakastaisivat! Kuinka jumalallista olisi
olla rakastettuna omassa kodissansa!»

«Mutta senhän voit ja sinua vielä kyllä rakastetaan, Leonore kulta, jos
vaan itse tahdot! Oi, jospa aina olisit semmoinen kuin olet välistä! Ja
sinä oletkin semmoinen yhä useammin ja minä pidän sinusta yhä enemmän ja
rakastan sinua niin paljon.»

«Oi Eevaseni!» vastasi Leonore syvästi liikutettuna, hiljaa nojaten
siskoonsa, «minä olen hyvin vähän ansainnut tätä sinulta. Mutta minä
tulen toisenlaiseksi tämän jälkeen. Minä tulen semmoiseksi kuin sinä
tahdot minut, minä koetan tulla hyväksi ja rakastettavaksi.»

«Ja silloin sinä tulet niin kauniiksi ja rakastetuksi ja niin
onnelliseksi, että on oikein iloista nähdä. Mutta nyt sinun pitää tulla
Louisen ja minun huoneeseni. Siellä jokin sinua odottaa ja sinä
tarvitset ilmanvaihdostakin. Tule, tule!»

«Oi, kuinka hauskaa!» huudahti Leonore astuessansa Eevan huoneesen. Eikä
tosiaankaan voitu kuvailla mitään miellyttävämpää, kuin tuo pieni
rauhansopukka koristettuna rakkauden viattomalla mielistelyllä. Elävien
kukkien sulotuoksu täytti ilman ja aurinko valaisi ystävällisesti sohvan
luona olevaa pöytää, jossa kaunis hedelmäkori houkuttelevasti loisti
sievien ja somasti järjestettyjen pikkulahjojen keskeltä. Huone
kokonaisuudessaan saattoi mieleen suloisen rauhan kuvan.

«Täällä, Leonoreseni», huudahti Eeva, «pitää sinun asua tällä ajalla.
Sinulle tekee hyvää jättää vähäksi aikaa oma huoneesi. Ja katsos, tässä
ovat kaikkien uhrit sinulle. Tämä pieni goottilaistyylinen pronssikirkko
on Jacobin lahjoittama; katsos, se on lamppu, valo tulee kirkon
ikkunoista. Eikö se ole kaunis! Illalla me sytytetään se. Ja nämä
hedelmät, katsos noita kauniita rypäleitä! Ne ovat Henrik ja Petrea
yksissä tuumin salaa hankkineet. Kuvat ovat isältä ja Louise on ommellut
sinulle tohvelit, ja pikku neiti, hän --.»

Leonore löi käsiänsä yhteen: «onko mahdollista että kaikki ovat noin
paljon muistelleet minua? Miten te olette hyvät, oi, kerrassaan liian
hyvät!»

«Ei, älä itke Leonore kulta! Sinä et saa itkeä, sinun pitää olla
iloinen. Katsos, me rakastamme sinua kaikki niin sydämmestämme! Mutta
paras on kestityksestä vielä jäljellä. Katsoppas tätä Miss Edgeworthin
kirjoittamaa uutta romaania. Sen on äiti antanut, jotta lukisimme sen
yhdessä. Minä luen ääneen sinulle puoliyöhön asti, jos vaan tahdot.
Pienen herkullisen illallisen on Louise laittanut meille ja sen saamme
tänne ylös. Juhlitaan mekin omalla tavallamme. Ota sinä nyt toinen
noista suurista viinirypäletertuista; minä otan toisen. Kuninkaan malja!
Tämä on hurmaavaa!»

Molempien sisarusten «juhliessa» viattomassa kestissänsä tahdomme katsoa
miten käy



Akselholman suurissa kesteissä.


Ei ole jokaisissa tanssiaisissa yhtä kadehdittavan keveää eikä
kursailematonta käytöstä kuin eräissä, jotka toimitti kunnon ... pingin
porvaristo. Siellä nähtiin leipurinrouvan ja sokurileipurinrouvan
tanssivan valssia yhdessä, mutta päinvastaiseen suuntaan, ja siihen
sanoivat toiset: «ei se tee mitään, kunhan se vaan menee!» Ei, semmoista
viatonta iloa tavataan sangen harvoin, vähimmin «Innocencissa», jonka
itsekin voin todistaa. Siellä kuten muuallakin suurissa tanssiaisissa
tekee soveliaisuuden eli convenancin salakarinen saaristo liikkumisen
mahdottomaksi ilman tuhansia syitä, säädyllisyyksiä,
arveluttavaisuuksia, nuhteettomuuksia ja mitä kaikkia syyksiä, -suuksia
ja -muuksia, jotka yhteenlaskettuina muodostavat melkoisen määrän
vaikeuksia. Akselholman suuret tanssiaiset eivät nekään olleet
vaatimattomat, ja sen vuoksi niissä oli huomattava jäykkyyttä ja
vaikeuksia. Eräs niistä oli se, että nuoret herrat pitivät itseänsä
liian vanhoina tahi -- jonakin muuna tanssiaksensa, ja seurauksena siitä
oli, että moni tanssinhaluisista nuorista neitosista jäi tanssittamatta,
kun he herrojen uhkaavien kakkuloiden takia eivät rohjenneet tanssia
toistensa kanssa. Kuitenkin näyttää kaikki hyvin iloiselta. Suuri
tanssisali on komeasti valaistu ja lukuisa seura on sinne kokoontunut.
Odotetaan juuri tanssin alkamista. Herrat seisovat suurena joukkona
keskellä lattiata ja sieltä he suoraan tahi kaarissa hajoavat neitosten
piiriin. Kuten kukkaset penkeissään istuvat useimmat heistä huoneen
seinämiä pitkin olevilla penkeillä, siveinä ja ujoina; toiset jotka
tietävät olevansa keveät kuin keijukaiset, liitelevät perhosten tavoin
edes takaisin huoneessa. Kaikki ovat iloisen näköiset, kaikki juttelevat
niin vilkkaasti keskenään kuin molemminpuolinen hyväntahtoisuus, kauneus
ja tieto siitä, että siten voidaan esiintyä miellyttävämmässä muodossa,
ynnä odotettu huvi suinkin sallivat. Soitto alkaa, nuoret sydämmet
sykkivät levottomasti, on tanssiin pyynnin aika ja herrat sysivät vähä
väliä palvelijoita, jotka yhä vaan tarjoilevat nuorten neitosten
halveksimaa teetä. Täällä nähdään nuorten neitosten muutamien herrojen
ympäröiminä tutkivan viuhkan norsunluuhun kirjoitettuja tanssilupauksia.
He vilkkaasti kieltävät kiihkeiltä pyytäjiltä kolmannen, neljännen,
viidennen, kuudennen jopa kahdennentoistakin tanssin, mutta
suosiollisesti he lupaavat kolmannentoista tanssin, josta luultavasti ei
tule mitään. Sillä aikaa toiset ihan heidän lähellänsä äänettä ja
hätyyttämättä odottavat ensimäistä tanssiin pyyntöä voidaksensa siihen
mielihyvin kiitollisesti suostua. «Hätyytettyjen» ja pyydettyjen
joukossa näemme Saaran ja Louisenkin. Heidän kanssaan kilpailevat kolme
Aftonstjernan neitiä: Isabella, Stella ja Aurora, jotka alituiseen
pysytteleivät kreivitär Solenstrålen nojatuolin läheisyydessä salin
perällä suuren pystypeilin edessä. Rauhassa odottelevien joukosta
löydämme Petrean, joka kuitenkin sinä iltana, tukka koristettuna
skotlantilaisilla helmillä ja viattomuuden ja hyvyyden ilme nuorissa
kasvoissa, oli tavallista sievempi. Hänen sydämmensä sykki
sanomattomasta halusta tulla pyydetyksi tanssiin hänkin. «Oi», hän
huokasi nähdessään kahden erittäin komeannäköisen herran -- veljesten B.
-- tähystellen nenälasin lävitse astuvan neitosten rivin editse. Heidän
silmäyksensä sattuivat hetkiseksi Petreaan, sitten kuiskasi toinen
jotakin naapurillensa, kumpikin hymyili ja astui ohitse. Petrean valtasi
nöyryytyksen tunne. Hän ei tiennyt miksi. «Nyt», Petrea toivoi
nähdessänsä luutnantti S--n kiireesti lähestyvän. Mutta luutnantti S.
pyysikin neiti T--n. Petrea jäi istumaan. Soitettiin hauskaa
anglees-tanssia. Petrean jalat liikkuivat tanssihalusta soiton mukaan.
«Oi!» hän ajatteli, «jos minä olisin mies, niin pyytäisin Petrean!»
Angleesi vieri Petrean nenän ohitse.

«Missä on Eeva?» kysyi Jeremias Munter kiivaasti ja tyytymättömällä
äänellä Louiselta angleesin ja valssin väliajalla.

«Hän jäi kotiin Leonoren luokse. Hän tahtoi välttämättömästi.»

«Niin tyhmästi! Minkä tähden sitten tulinkaan tänne?»

«Niin, sitä minä en todellakaan voi sanoa!» vastasi Louise hymyillen.

«Ettekö?» tiuski assessori, «no sitten minä sen teille sanon, Louise
sisko. Niin, minä tulin tänne vartavasten katsomaan Eevan tanssia; juuri
sen tähden tulin, sen tähden enkä minkään muun. Mitä typeriä juonia oli
antaa hänen jäädä kotiin? Te muut olisitte kaikki tyyni saaneet jäädä
kotiin ennemmin kuin Eeva. Te itse, siskoseni niihin luettuna. Tuo
Petreakin! Mitä hänellä on täällä tekemistä. Hän on aina ollut minulle
loukkauskivenä, mutta nyt en enää kärsi häntä ollenkaan, kun hänellä ei
ollut järkeä jäädä kotiin Eevan sijasta; ja tuo pieni oikkupussi, joka
tuossa tanssii aikamiesten kanssa ikäänkuin olisi jo oikea ihminen! Eikö
hän olisi voinut saada sokuripalaa ja jäädä kotiin, sen sijaan että nyt
ajelehtii täällä? Te olette ikävät ja tuhmat kaikki tyyni ja tämmöiset
juhlapidot ovat kauheinta mitä tunnen!»

Nauraen tuolle mielenpurkaukselle liiteli Louise, pois valssissa Jacobin
kanssa ja kreivitär Solenstråle -- tanssiaisten aurinko -- lausui heidän
liidellessänsä hänen nojatuolinsa ohitse: «charmant, charmant!».

Tämän keveäliikkeisen sopusuhtaisen parin edellä kierteli toinen pari
varsin hillittömästi, vetäen puoleensa kaikkien katseet; Saara ja
intohimoinen Schwartz ne siinä tanssivat. Saaran todellakin hurmaava
kauneus, hänen pukunsa, ylpeä ryhtinsä ja säihkyvät silmänsä herättivät
kummastusta ja ihailua, ja kaikkialla missä hän liiteli ohitse kuului
katselijain huulilta «ah!» joka ilmaisi heidän ihailunsa tunteita.
Katsellessansa häntä Petrea vallan unohti vielä istuvansa. Petrea ei
mielestänsä ollut milloinkaan ennen nähnyt mitään niin hurmaavaa kuin
oli Saara valssin pyörteissä. Mutta kreivitär Solenstråle
nojatuolissansa ei sanonut sanaakaan siitä parista; jopa luulivat muut
huomaavansa moittivan piirteen hänen suupielissänsä. Aftonstjernat
liitelivät eteenpäin sangen arvokkaasti.

Valssin loputtua tuli Elise Saaran luokse; «tyttö kultani!» hän lausui
ystävällisesti mutta vakavasti, «sinä et saa tanssia sillä tavalla.
Rintasi ei siedä sitä. Miten sinun on lämmin. Oikeinhan hehkut!»

«Sehän on minun ilmanalaani!» vastasi Saara hymyillen; «siitä minä voin
mainiosti!».

«Istu seuraavan tanssin aikana, minä pyydän sinua! On todellakin
vaarallista noin kuumeta.»

«Ensi tanssinko? Mahdotonta! Minä olen luvannut sen eversti H...lle.»

«Älä ainakaan tanssi seuraavaa valssia, ja jos tahdot olla minulle
mieleen, niin älä ainakaan tanssi sitä Schwartzin kanssa. Hän tanssii
niin hurjasti eikä semmoinen ole terveellistä; sitä paitsi se ei ole
sopivaa eikä kaunistakaan.»

«Juuri hänen kanssansa minä mielelläni tanssin valssia!» vastasi Saara
uhkamielisesti ja ylpeästi mennessään pois. Loukattuna ja tyytymättömänä
palasi äiti paikalleen.

Kreivitär Solenstråle kiitteli Eliselle hänen lapsiansa. «He ovat
todellakin tanssiaisten koristuksena», hän sanoi, «charmant». Ja nuori
poika, niin sivistynyt nuorimies, niin kaunis ja «comme il faut».
Charmant! Mainiot tanssiaiset, vallan charmant'it.»

Isabella Aftonstjerna loi suloisia silmäyksiä kauniisen Henrikiin.

«Mitä hassutusta onkaan tuo tanssi!» torui asessori Munter väsyneen ja
ärtyneen näköisenä istahtaessansa Eveliinan viereen. «Ei, katsokaapa
kuinka he hytkyvät, hyppivät ja rasittavat itseään, ikäänkuin eivät
vähemmällä laihtuisi! No sinä taivaan taatto! Miten se näyttää
vaivaloiselta ja miten se on rumaa. Mahtaako se huvittaa heitä?
Muutamille se näyttää olevan päivätyö, toiset taas hyppivät
vimmastuneina ja osa taas ikään kuin ilvehtii. Ei, minä menen tieheni,
sillä tästä tulen ihan hulluksi ja synkkämieliseksi, jos kauemmin
katselen tätä erityisen suurta hulluutta.»

«Te ette ajattele niin, jos Eeva Frank olisi mukana tanssimassa!»
vastasi Evelina tarkoittavasti hymyillen.

«Eeva!» vastasi asessori ja lempeä ilme levisi hänen kasvoillensa ja
hänen silmänsä säihkyivät. «Eeva!, no, sen uskon. Nähdä hänen tanssivan
on sama kuin nähdä sopusointuisuus ihka elävänä. Ah! minun mieltäni
virkistää jo hänen pelkkä näkemisensä, hänen käyntinsä ja pienin
liikkeensä; ja kun vielä tiedän, ettei tämä sointuisuus, tämä kauneus
ole teeskentelyä eikä ulkonaista, vaan sielun tosi kuvastus!... Minä
voin oikein hyvin hänen läheisyydessänsä ja minulle nousee oikein halu
kiittää häntä herättämästänsä tunteesta. Hän on todellakin
hyväntekijäni! Minä vakuutan teille, että se tunne oikein lepyttää minua
ihmisiä kohtaan ja saattaa minun tyytymään kohtalooni. En voi selittää
kuinka suloista se on, kun muuten alinomaa täytyy ärtyä ja suuttua
noihin «niinsanottuihin Herramme taideteoksiin.»

«Mutta hyvä ystäväni, minkätähden teette niin? Enimmät ihmiset ovat
kuitenkin...»

«Ah! Älkää nyt olko mikään ange de clemence, pitkämielisyyden enkeli,
voidaksenne esiintyä jalompana kuin minä, sillä silloin täytyy minun
olla harmissani teistäkin! Ja te olette kuitenkin yksi niitä, joita
paraiten siedän. Minkäkötähden minun täytyy olla harmissani? Tyhmä
kysymys! Minkä vuoksi ovat ihmiset tyhmät ja ikävät ja vieläpä
pöyhkeilevät typeryydestänsä? Ja minkätähden olen itse tuommoinen ärri
purri, pahempi kuin kukaan muu, ja miksi olen saanut kaksi häijyä
silmää, huomatakseni niillä ainoastaan kaikki maailman vaillinaisuudet
ja nurinpuolisuudet. Minun laitani voipi olla tuommoinen. Kun juolahtaa
mieleen noin vaan ilman järjestystä ja kristillisiä tapoja tulla
tupsahtaa maailmaan, kun ei kätkyensä ääressä näe isää eikä äitiä, ei
kuule, ei näe eikä opi rahtuakaan semmoista, joka olisi rahtusenkaan
opettavaista, niin ei ole alottanut elämäänsä varsin hauskasti. Ja kun
sitten vielä on saanut nimen *Munter*![1] Oi taivaan taatto, *Munter*!
Jos minua olisi sanottu Blaniukseksi tahi Skarniukseksi, tahi
Brummeriukseksi tahi Grubleriukseksi tahi Rabarberiukseksi, niin olisi
siinä kuitenkin ollut jotakin perää; mutta Munter! Sanokaa, eikö
semmoisesta todellaki voi tulla synkkämieliseksi ja ärtyiseksi koko
ijäksensä? Ja kun sitten vielä syntyy maailmaan nuhaisena, jota aina
jatkuu, niin ettei voi katsoa taivasta kohti aivastamatta, onko se
teidän mielestänne hauskaa ja mieltä ylentävää? No, entä sitten!
Käytyäni sitten koulun läpi, nieltyäni kirjain pölyä, ja suoritettuani
anatomian kurssin, niin että olen päässyt niin pitkälle, että oikein
vihaan tointani ja olen rakastunut kauneuteen, niin luonnon kuin
taiteen, sittenkin pitäisi minun kiittää onneani, jos voin ansaita
leipäni alinomaan katselemalla ja hoitelemalla kaiken maailman rumuutta
ja kurjuutta ja joka päivä käsitellä keltatautia, punatautia ja
keuhkotautia! Sentähden en voikaan milloinkaan olla muuta kuin ärtyisä
henkilö. Niin, ellei olisi kedon liljoja ja taivaan tähtösiä ja niiden
yli joku, jonka -- täytyy olla suuremmoinen! -- ja ellei olisi
ihmislasten joukossa tuota ihmisruusua Eevaa, ihanaa, suloista Eevaa!
niin...» Asessori vaikeni, kyyneleitä nousi hänelle silmiin, mutta
niiden ilme muuttui äkkiä, kun hän näki kokonaista viisi neitosta --
tanssittiin «vapaata valintaa» -- ja niiden joukossa nuo kolme lumoavaa
neitosta Aftonstjerna veitikkamaisesti tanssiaskelin lähestyvän
itseänsä. Hän loi heihin mitä tylyimmän katseen, nousi kiireesti ja
juoksi tiehensä.

[1] Hauska on ruotsiksi munter.

Saara tanssi toisen valssin Schwartzin kanssa ja vielä hurjemmin kuin
ensimmäisen. Elise kääntyi pois, kovasti paheksuen, mutta Petrean sydän
sykki salaisesti halusta saada tanssia niin hurjasti, ja hän seurasi
heidän liikkeitään säihkyvin silmin. «Oi!» ajatteli hän, «jospa saisi
lentää elämän läpi ilon hurmaavassa huumeessa!»

Se oli jo illan kuudes tanssi. Petrea istui yhä. Hän tunsi nenänsä
punettuvan ja paisuvan. «Kas niin!» hän arveli, «hyvästi kaikki tanssin
toiveet! Nyt tulen rumaksi, eikä kukaan edes välitä katsellakaan minua.»
Samassa hän huomasi äidin katselevan häntä hieman nuhtelevasti. Petrea
tunsi siitä ikäänkuin piston sydämmessänsä, mutta silloin nousikin
samainen sydän vastustamaan semmoisia masentavia tunteita, jotka olivat
hänet valtaamaisillaan. «Tämä on ikävää», hän ajatteli, «mutta eihän
sitä voi auttaa, enkä minä ole syynä siihen. Tottapa tämäkin loppuu
joskus. Ja kun ei kukaan tahdo huvitella minua, niin olkoon menneeksi!
minä tahdon itse huvitella.»

Tuskin oli Petrea päättänyt niin, ennenkuin hän tunsi itsensä vallan
virkistyneeksi siitä, ja riippumattomuuden ja vapauden tunteen lähde
rupesi kuohumaan hänen mielessänsä. Hän tunsi kykenevänsä vaikkapa
ottamaan alas kynttiläkruunut katosta, jopa hän tekisi sen, ennemmin
kuin istuisi ihan hiljaa katselemassa miten muut elämänhaluiset nuoret
hyppivät tanssin säveleiden mukaan. Eräs vanha herra nousi samassa
teekuppi kädessä penkiltä vastapäätä Petreaa. Palvelusinnon «puuska»
valtasi Petrean, hän syöksi auttamaan vanhusta asettamaan pois kuppinsa.
Tämä peräytyi hämillään ja piti kieltävästi kiinni kupista, jonka Petrea
tahtoi ottaa häneltä mitä kohteliaammin lausuen: «Saanko minä!» Herra
hieman kumarsi, Petrea vähäsen niiasi heidän taistellessaan kupista,
kunnes kursailematon ohi tanssiva pari tuuppasi kursailevaa paria,
jolloin läikähdys ilmaisi Petrealle, ettei teekuppi ollutkaan -- kuten
hän arveli -- tyhjä. Hämillään ja säikähdyksissään hän laski irti
teekupin ja jätti vanhan herran teensä jäännöksen kanssa etsimään
rauhallisempaa paikkaa. Itse hän joutui -- hän tuskin itsekään tiesi
miten -- kiireesti istumaan erään vanhanpuoleisen rouvan viereen, joka
näytti hyvin lempeältä ja ystävällisesti auttoi Petreaa pyyhkimään pois
teeveden läikät. Petrea jo tunsi olevansa ikäänkuin vanha tuttava tälle
oivalliselle vanhahkolle rouvalle, kysyi häneltä mitä hän arveli
Svedenborgista ja rupesi selvittelemään hänelle omia mielipiteitään
henkien manaamisesta, aaveista j. n. e. Rouva töllisteli Petreaa,
luullen häntä vähän mielenvikaiseksi ja riensi muuanne istumaan. Hänen
jättämällensä paikalle istahti raskaasti eräs lihava keski-ikäinen
sotaherra huoahtaen ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: «Ho ho, Jumalan
kiitos! tässähän saan istua rauhassa!» Mutta ei! Hän ei ollut istunut
siinä neljää minuuttia, ennenkuin Petrea häntä ahdisti, kehoittaen häntä
ilmoittamaan valtiolliset mielipiteensä ja yhtymään Petrean kanssa
toivomaan pikaista sotaa Venäjää vastaan. Everstiluutnantti Uh*** oli
vähän välinpitämätön Petrean sotaisille tuumille, mutta tunsi
arvattavasti kuitenkin asemansa vähän kiusalliseksi, sillä puhisten pari
kertaa puh huh! hän nousi ja jätti Petrean yksin sotaisine ajatuksineen.
Petreakin nousi suuremman yksimielisyyden ja mieltymyksen tarpeessa.

«Herran tähden. Petrea kulta, pysy paikallasi!» kuiskasi hänelle Louise,
joka tapasi hänet seikkailemassa. Petrea oli nyt huomannut erään nuoren
neidin, jolla oli yhtä vähän tanssionnea kuin hänelläkin, mutta joka
silminnähtävästi osasi paljoa huonommin kantaa vastoinkäymisensä ja
näytti olevan ihan valmis itkemään ikävästä ja odotuksesta. Petrean
luonteenmukaista oli jakaa muille kaikkia mitä hänellä itsellään oli,
usein unohtaen että se oli hyvinkin vastenmielistä muille. Nyt hän tunsi
omaavansa jommoisenkin määrän rohkeutta ja tahtoi senvuoksi jakaa siitä
vähäsen kovan onnensa kumppanille. Sentähden hän istahti tämän viereen.
«En tunne täällä ketään, ja minulla on niin kauhean ikävä!» kuului
avomielinen sydämmenpurkaus, jonka Petrea sai siinä kuulla, ja se tunki
suoraan hänen säälivään sydämmeensä. Petrea luetteli onnettomalle
nuorelle neidolle kaikki tuttavansa seurassa ja ryhtyi sitten,
poistaaksensa vallitsevan mielen painon, rakentamaan tuulentupia kertoen
suuremmoisista tulevaisuudentuumistaan. Hän koetti taivuttaa uutta
tuttavaansa kunniasanallansa lupautumaan yhdessä hänen kanssansa
panemaan toimeen seuranäytäntöjä, jotka osaltaan paljon vaikuttaisivat
seuraelämän hauskuuteen. Sitten he vielä yhdessä perustaisivat opiston,
missä opetettaisiin nuoria naisia laupeudensisariksi ja sitten he
tekisivät pyhäinvaellusmatkan Jerusalemiin, vielä he yhdessä
kirjoittaisivat romaaneja ja seuraavana päivänä eli oikeammin yönä he
nousisivat ummelleen kello puoli kaksi ja kiipeisivät yhdessä korkealle
vuorelle katselemaan auringonnousua. Petrea lopetti sen ja monet muutkin
ehdotuksensa esittämällä veljenmaljan uudelle tuttavallensa. Mutta oi!
Ei Petrean rohkea mieli, eivätkä suuremmoiset tuumat, ei seurateaatteri
eikä pyhiinvaellusmatkakaan Jerusalemiin, eikä edes sinutteluesitys
voineet elähyttää istuvaa nyreännäköistä nuorta neitosta. Petrea huomasi
selvästi, että tanssiinpyyntö vaikuttaisi paremmin kuin kaikki hänen
ehdotuksensa ja syvästi huoahtaen siitä, ettei hän ollut mies eikä siis
voinut suoda hänelle sitä iloa, hän nousi ja jätti siihen turhan
vaivansa esineen. Hänen katseensa etsivät uutta esinettä ja sattuivat
kreivitär Solenstråleen. Kreivitär vallan hurmasi Petrean, jonka äkkiä
valtasi mitä kiihkein halu tutustua häneen, tulla huomatuksi, sanalla
sanoen jollakin tavalla lähestyä tanssiaisten aurinkoa. Petreasta tuntui
kuin hän saisi hänestä itsekin jonkinmoista loistetta. Mutta millä
tavoin se voisi tapahtua? Jos kreivitär pudottaisi nenäliinansa tahi
viuhkansa, silloinhan hän voisi syöstä esiin, ottaa sen ylös ja jättää
sen takaisin lausuen jonkun runomittaisen kohteliaisuuden (Petrea näet
jo edeltäkäsin sepitti sen, ja siinä oli mainittu jotakin auringosta).
Varmaankin se sangen paljon ja iloisesti kummastuttaisi kreivitärtä ja
olisi edelleen tutustumisen aiheena, ja kenties ... mutta oi! hän ei
pudottanut nenäliinaansa eikä viuhkaansa, eikä Petrealle näkynyt
koituvan minkäänlaista tilaisuutta koreilla runollansa. Kuitenkin
salainen voima veti hänet yhä lähemmäksi ja lähemmäksi salin
kuningatarta, samalla tavoin kuin kiertotähdet pyrkivät aurinkoa kohti.
Aftonstjernat seisoivat tuikkien hänen ympärillänsä; taivuttaen
valkoisia, helmillä koristettuja niskojansa kuullaksensa hänen
leikillisiä huomautuksiansa. Sillä välin he hymyillen vastailivat
kohteliaiden ja komeiden herrojen mielistelyihin ja tanssiin pyyntöihin.
Se oli komeata ja kaunista, ja Petrea huokasi halusta päästä «la haute
voléen» seuraan. Samassa tuli Jacobi hengästyneenä, riensi hänen
luoksensa ja pyysi häntä seuraavaan katrilliin. Iloisena kiitti Petrea,
mutta sävähtäen tulipunaiseksi liikutuksesta saadessaan jakaa onneansa
hän lausui heti sen perästä:

«Saanko vastaanottaa pyyntönne toisen hyväksi. Tehkää minulle ilo ja
pyytäkää tuo nuori neiti, joka istuu tuolla ikkunan luona -- meidän,
vasemmalla puolellamme...»

«Mutta minkä tähden? Miksi ette tahdo...»

«Minä rukoilen teiltä sitä! Minua huvittaisi enemmän nähdä hänen
tanssivan kuin itse tanssia.»

Jacobi vielä pari kertaa ystävällisesti uudisti pyyntönsä, mutta teki
sitten niin kuin Petrea pyysi.

Petrean sydän oikein suloisesti lämpeni, kun hän näki minkä vaikutuksen
pyyntö teki hänen uuteen ystäväänsä. Mutta kohtalo ja kandidaatti
näkyivät päättäneen, että Petrean piti tanssia katrilli ja niin he
yhdessä esittelivät hänelle loistavapukuisen nuoren upseerin, joka
komeili tummilla silmillään ja mustalla tukallaan, tummilla, tuuheilla
viiksillään ja uljaalla koollaan sekä näytti hyvin tuimalta. Petrealla
ei ollut mitään syytä eikä hän tohtinutkaan kieltäytyä tanssista.
Mielestänsä hän ei milloinkaan olisi voinut saada kunniallisempaa
korvausta istumisestansa ja hän huomasi sitten parin minuutin kuluttua
seisovansa ihan kreivitär Solenstrålen nojatuolin vieressä, tanssimassa
samaa katrillia kuin «illan tähdet» Aftonstjernat, kandidaatti
vastatanssijana. Petrea tunsi aivan kohoavansa ja olisi tuntenut itsensä
oikein autuaalliseksi, ellei hänen levoton henkensä olisi lakkaamatta
yllyttänyt hänen haluaan päästä tuon ihanan, komean rouvan huomion
alaiseksi, etenkin nyt kun hän seisoi häntä niin lähellä. Hänen
leningilleen tai jalalleen polkeminen olisi kyllä ollut läheinen keino,
josta olisi saanut aihetta moniin kauneihin anteeksipyyntöihin, mutta se
ei itse asiassa olisi ollut kohteliasta eikä kaunista, vaan olisi
osoittanut kömpelyyttä. Jos hän jostakin syystä olisi kaatunut hänen
jalkojensa juureen, ja siten hänen nostamana saanut kiittää häntä
sievällä runolla, jossa puhuttiin auringosta, niin olisi se tosin ollut
parempi, mutta -- nyt oli Petrean vuoro tanssia. Oliko Petrea niin
istumisesta hermostunut (jos semmoista sanaa sopii käyttää), ettei hän
voinut oikein hallita jäseniään, tahi oliko se tarmon puutteesta niukan
päivällisen vaikutuksesta, tahi oliko siihen syynä hänen tavallinen
hajamielisyytensä -- varmaa vaan on, että ensi luovittelussa hän
erehdyksestä meni vastatanssijansa vasemmalle puolelle ja tuli siten
suoraa häntä kohti; Jacobi syrjäytyi, mutta Petrea oli ehtinyt korjata
erehdyksensä, ja kun kandidaatti jälleen siirtyi vasemmalle, niin oli
Petrea jo siellä, ja siinä hypellessä hän niin hautasi nenänsä Jacobin
liiveihin ja takertui hänen jalkoihinsa, että kun Jacobi vallan
epätoivoisesti koetti päästä hänen ohitsensa, he molemmat kaatuivat
lattialle kesken katrillia. Kyynelsilmin noustessansa Petrea huomasi
edessänsä molemmat nuoret veljekset B***, jotka silmälaseinsa lävitse
häntä tähystelivät ja olivat vallan pakahtumaisillaan nauruun. Salainen
vilkaisu vakuutti Petrealle, että äitinsä ei ollut häntä nähnyt, ja
toinen, että kreivitär Solenstråle nyt oli hänet *huomannut* ja hymyili
viuhkansa takaa. Edellinen varmuus tyynnytti hänen mieltänsä jälkimäisen
suhteen ja hän vakuutti hartaasti sydämmestänsä pahoillaan olevalle
Jacobille, ettei hän ollut loukannut itseänsä, ettei se tehnyt mitään ja
ettei kandidaatti ollut siihen syypää j. n. e., loi sitten tyynen
katseen yhä vielä nauraviin herroihin ja tanssi rohkeasti paikalleen.
Mutta hänen tanssittajansa käytös ja äkkiä muuttunut esiintyminen
vaikutti kummallisesti Petreaan. Vakavalla katseella hän näet pakoitti
veljekset B*** vaikenemaan sopimattomasta naurustaan ja rupesi nyt
puheliaaksi, kohteliaaksi ja iloiseksi, hän joka siihen asti oli ollut
niin harvapuheinen ja ainoastaan «niin» ja «ei» sanoilla vastannut
Petrean kaikkiin puheyrityksiin. Hän koetti kaikilla tavoin haihduttaa
Petreasta ikävän sattuman muiston, menipä niinkin pitkälle, että pyysi
häntä kumppanikseen illallisen jälkeen tanssittavaan angleesiin. Petrea
älysi hänen hyväntahtoisuutensa, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja
hänen sydämmensä sykki ilosta siitä, että hän voi katrillin loputtua
juosta äitinsä luokse kertomaan: «Äiti, minut on pyydetty tanssimaan
angleesia illallisen jälkeen! Mutta pikku «kaaos» ei milloinkaan saanut
säilyttää samaa tunnetta eikä ajatusta rauhassa. Heti syöksi siihen niin
monta muuta aatosta, että ensimäinen vallan haihtui. Niin tapahtui
nytkin. Petrean ensi tunnelma nuoren luutnantti Y--n ystävällisyydestä
oli: «Miten hän on hyvä!» Toinen oli: «Ehkä hän pikkusen minusta pitää!»
Ja siinä tuokiossa syöksi hänen päähänsä tulvanaan hakkailemis- ja
kosimiskuvitteluja ja ne saivat Petrean aivot vallan ymmälle. Sillä
eihän hän tahtonut joutua naimisiin, eihän toki! Mutta olisipa kuitenkin
hurmaavaa saada kosija ja joutua «esineeksi» kuten Saara ja Louise. Ehkä
oli nuori luutnantti Y*** läheistä sukua kreivitär Solenstrålen kanssa,
ja «kreivitär Solenstrålen veljenpoika kosii Petrea Frankia» -- voi
taivaan taatto miten kauniilta se kuuluisi! Mikä ylennys! Voihan
vähempikin päätä huimata. Petrean elinvoimat vallan kuohuivat yli
äyräittensä niistä mielikuvitteluista ja äkkiä hän muuttui oikeaksi
koketiksi, joka jos jollakin tavalla koetti pauloihinsa kietoa
esineensä, ja siinä oli, sillä kertaa valkoisella kätösellä -- joka oli
vilkkaassa liikkeessä -- käsien kauneuskin kun on oikullinen, hyvinkin
tärkeä osa. Petrean pakinoiminen ja ilahteleva vilkkaus saattoi usein
äidin lornettinsa lävitse levottomasti tähystelemään sinnepäin, äiti oli
näet vähäsen lyhytnäköinen ja sitäpaitsi Louise loi Petreaan katseita,
jotka varmaankin olisivat vaikuttaneet jäähdytysjauheen tavoin, ellei
Petrea olisi ollut liian huumaantunut niitä huomataksensa. Läheisyydessä
istuvien huomion ja hymyilyt käsitti Petrea hyväksymiseksi, mutta
erehtyi siinä, sillä heitä vaan huvitti tuo pieni mielistelevä, sangen
vaaraton pikku neitonen. Luutnantti Y**tä kuitenkin todella huvitti
Petrean vilkkaus, hän jatkoi katrillin loputtua keskustelua ja saattoi
hänet erääsen sivuhuoneesen, joka seikka yhä vahvisti Petrean luuloa,
että hän oli muka valloittanut hänen sydämmensä. Samassa huoneessa
lauloi Isabella Aftonstjerna harpun säestämänä pienen ranskalaisen
romanssin, jonka kaikki värssyt loppuivat sanoihin:

      «Hommage à la plus belle,
      Honneur au plus vaillant.»[1]

[1]   Ihailua kauneimman osaksi,
      Kunnioitusta urheimmalle.

Maailma hurmasi Petrean; laulu siirsi hänet ritarikauden ihanaan aikaan.
Luutnantti Y** oli hänestä ritarillisuuden esikuva ja vastapäätä oleva
peili näytti hänelle hänen omat kasvonsa ja nenänsä niin edullisessa
valossa, että hän, nähdessään siitä ilosta säihkyvät silmänsä, piti
itseänsä melkeinpä kaunottarena. Kaunis ruusupensas kukki ikkunassa;
Petrea taittoi ruusun ja antoi sen luutnantti Y**lle lausuen:

      «Honneur au plus vaillant!»

Petreasta tuo sattui erittäin sukkelasti ja parhaasen aikaan ja hän
odotti salaa, että hänen ritarinsa laskisi hänen jalkainsa juureen
myrtinoksan, jota hän leikkien piteli ja siihen lisäisi sangen
sopivasti:

      «Hommage à la plus belle!»

«Kiitän nöyrimmästi!» lausui luutnantti Y**, onnettomuutta ennustavalla
välinpitämättömyydellä ottaen ruusun; mutta kohtalo pelasti Petrean
turhaan odottamasta sitä kohteliaisuutta, jonka hän oli määrännyt
itselleen, sillä äkkiä syntyi levotonta liikettä tanssisalissa ja kuului
huutoa: «hän pyörtyy!... Herra Jumala!... Saara!...»

Myrtinoksa, ritari, valloitus, kaikki hävisi äkkiä kerrassaan Petrean
mielestä ja huudahtaen pelosta hän syöksi luutnantti Y**n ohitse
tanssisaliin, samassa kuin Saara pyörtyneenä kannettiin sieltä pois.
Kiivas tanssi oli pyörryttänyt Saaran. Mutta kun hänet oli kannettu
hiljaiseen viileään huoneesen, ja häntä kostutettu kylmällä vedellä ja
hajuvedellä, niin hän pian virkosi ja valitti ainoastaan päänkivistystä.
Sitä kipua Saara hyvin usein sairasti, joten se oli hyvin tavallista ja
lakkasi aina pian, jos hän vaan sai siihen eräitä lääkkeitä.

«Rohtoni!» hän pyysi heikolla äänellä.

«Missä, missä ne ovat?» kysyi Petrea valmiina juoksemaan vaikka Kiinaan
asti.

«Pienessä lippaassa. Meidän huoneessamme!»

Nuolen nopeudella riensi Petrea pihan yli itäiseen siipirakennukseen.
Hän etsi huoneesta, jonne heidän tavaransa olivat tuotu. Mutta lipasta
siellä ei ollut. Varmaankin se oli jäänyt vaunuihin. Missä olivat
vaunut. Ne olivat vaunuliiterissä lukon takana. Mistä saada avain?
Suurta vaivaa sai Petrea nähdä ennenkuin hän pääsi sinne ja ennenkuin
hän lyhty kädessä oli etsinyt vaunujen joka komeron ja löytänyt
hakemansa lippaan. Mutta suuri oli hänen ilonsakin, kun hän
hengästyneenä ja riemuiten, tärkeä rohtopullo kädessänsä riensi Saaran
luokse. Palkinnoksi Petrea sai ylen tärkeän toimen: tiputtaa siitä 60
tippaa Saaralle. Mutta tuskin oli Saara nielaissut niitä, ennenkuin hän
kiivaasti huudahti: «Sinä tapat minut, Petrea! olet antanut minulle
myrkkyä; ihan varmaan Louisen nestettä!»

Niin olikin. Petrea oli ottanut väärän pullon. Suuri hämmästys!

«Sinä olet aina niin kömpelö, Petrea!» huudahti Saara suuttuneena; «sinä
kyllä voisit kuten sadun aasi musertaa ystäväsi pään karkoittaessasi
siitä kärpäsen!»

Nuo olivat kovia sanoja Petrea raukalle, joka jo oli vähällä juosta pois
korjaamaan erehdystänsä.

Erehdyksen tuottama mielipaha nosti hänelle kyyneleet silmiin ja ajoi
veren päähän. Hänen nenänsä rupesi kovin vuotamaan.

Louise, kovin nyreissään Saaran tylyydestä Petreaa kohtaan ja vähän
siitäkin, että hän oli sanonut hänen rohtonestettänsä «myrkyksi» loi
häneen arvokkaan ja moittivan katseen ja rupesi mitä hellimmin hoitamaan
itkevää, verta vuotavaa siskoaan. Vihan väkijuomako vai Louisen nestekö
haihdutti Saaran päänkivistyksen -- Louise uskoi viimeistä ihan varmasti
-- varmaa vaan oli, että Saara äkkiä parani, nousi ja palasi seuraan
lausumatta ainoatakaan lohdutuksen sanaa Petrealle. Petrea ei voinut
mennä illalliselle ja Louise jäi hellästi hänen luoksensa. Heille
tuotiin ruokaa sinne. Evelina täti, Laura ja Kaarina, jopa
sotaneuvoksenrouvakin kävi tuomassa heille kaikenlaisia herkkuja. Heidän
ystävällisyydestänsä Petrea pian tyyntyi ja virkistyi. Pitihän hänen
tanssia angleesi illallisen perästä «le plus vaillantin» kanssa,
niinkuin hän sanoi luutnantti Y**tä, joka oli tykkänään valloittanut
Petrean tosin aivan varustamattoman sydämmen.

Angleessi oli jo alkanut, kun siskot yhdessä astuivat saliin.
Kandidaatti tuli heille innokkaasti ja levottomasti vastaan. Hän oli
pyytänyt Louisen siihen tanssiin ja seisoi kohta hänen rinnallaan
tiheässä rivissä. Petrea odotti «le plus vaillantin» syöksevän hänen
luoksensa ja tarttuvan hänen käteensä, mutta katsahtaessaan
tanssisalissa ympärilleen hän näki hänet -- ei syöksevän hänen
luoksensa, vaan -- tanssivan Saaran kanssa -- Saaran, joka oli entistään
kauniimpi ja häikäisevän loistava. Petrean uskottomalle ritarilleen
lahjoittama ruusu ja hänen toivomansa myrtinoksa olivat nyt Saaran
rinnassa. «Le plus vaillantin» silmät olivat lakkaamatta luodut «la plus
belleen», sillä siksi sanottiin kohta Saaraa yksimielisesti.
Aftonstjernojen loiste himmeni yön kuluessa heidän tanssista
kuumennuttuaan, mutta Saaran tähti loisti sitä kirkkaammin. Hänet
esitettiin kreivitär Solenstrålelle, joka kiitteli häntä ylenpalttisesti
sekä sanoi hänen olevan «la reine du bal!» -- tanssiaisten kuningattaren
-- josta Aftonstjernat tulivat hyvin nyrpeiksi.

«Saakeli soikoon! miten hän on kaunis!» huudahti vanha herra, joka
aikaisemmin oli taistellut Petrean kanssa teekupistansa, ja joka nyt
huomaamattaan polki häntä jalalle tunkiessaan etemmäksi paremmin
nähdäksensä «la reine du balin».

Hyljättynä, nöyryytettynä, hiljaa ja poljettuna vetäytyi Petrea takaisin
toiseen huoneesen. Illan tapahtumat virtailivat takaisin hänen sieluunsa
ja näyttäytyivät hänelle sangen muuttuneessa valossa. Peili, joka vähän
aikaisemmin oli mielistellyt häntä luulolla, että häntä voisi sanoa «la
plus belleksi» näytti nyt hänelle punaisen paisuneen möhkäleen ja se
möhkäle oli -- hänen kasvonsa. Petrea muisteli käytöstänsä luutnantti
Y**n seurassa ja oli nyt mielestänsä mitä naurettavin ja onnettomin
ihmisistä. Hän oli sinä hetkenä ihan kyllästynyt itseensä. Ellei pienet
pidot olisi olleet hankkeessa, mieluinen hämmästys, jota Petrea jo kauan
oli valmistellut Saaralle ja joka parin päivän perästä tulisi ilmi,
niin... Mutta nyt juolahti se hänen mieleensä ja oli, kuin
auringonpaiste synkkien pilvien lomitse olisi valaissut Petrean sielussa
vallitsevan yön. Ja tieto että voi ilahuttaa sitä, joka sinä iltana oli
tehnyt hänelle niin pahaa, saattoi hänen mielensä lempeäksi ja
tyytyväiseksi.

Illallisen jälkeen avattiin tanssisalin viereisen salin ulkoparvekkeen
ovet, jotta huoneet, jotka tulien ja ihmisjoukkojen vaikutuksesta olivat
käyneet rasittavan lämpimiksi, vähäsen vilvakoituivat. Kaksi henkilöä --
herra ja nainen -- astui ulos parvekkeelle. Naisella oli kevyt,
valkoinen huivi heitettynä hartioille; tähdet valaisivat tummaa tukkaa;
tähtein tavoin säteilivät mustat silmät, jotka tulisesti katselivat
vapaasen avaruuteen.

Kevätyön puolihämärä oli verhonnut luonnon harmaalla salaperäisellä
tenhohunnullansa, puolittain peittäen, puolittain ilmaisten kauneutta,
jommoista aavistus ja salaperäisyys vaan enensivät. Suurta,
mieltäylentävää aavistusta elämän suloudesta lauloi tuulahdus, joka
hiljaa suhisten liikkui puiden latvoissa, tuikki tähdissä ja verkalleen
eteni avaruuteen.

«Oi! elämä, elämä!» huudahti nainen levittäen kätensä kohti avaruutta
ikäänkuin tahtoen sitä syleillä.

«Tenhotar!» vastasi mies tarttuen hänen käteensä, «elämäni on sinun!»

Nainen ei vetänyt pois kättään, mutta katseli häntä ylpeästi ja vastasi:
«viekää minut pois elämän vapaasen hyörinään ja käteni on oleva teidän!
Mutta muistakaa, vapaa tahdon olla, vapaa kuin tuulenhenki, joka nyt
suutelee otsaanne ja huojuttaa puiden latvoja tuolla kaukana! Vapautta,
valtaa, kunniaa minä rakastan! Viekää minut siihen, auttakaa minua
saavuttamaan sitä ja kiitollisuuteni kyllä vakuuttaa teille rakkauteni,
kiinnittää minut teihin lujemmilla siteillä kuin tuo ennakkoluulojen
muoto, johon tahdon alistua ainoastaan heidän tähtensä, jotka muuten
itkisivät minua ja joita en tahdo surettaa enemmän kuin mitä on
välttämätöntä. *Vapaus* on oleva liittomme perustus ja tunnussana.»

«Ihana nainen!» vastasi mies, «joka olet kohonnut yli heikkouden
teeskentelyn, kohonnut yli ennakkoluulojen hämäryyden. Minä ihailen ja
tottelen sinua! Ainoastaan semmoisen naisen tahtoon voi minun tahtoni
alistua! Kaunis oppilaani, olet mestarini! No niin, yhdistäköön sitten
meidät papin sanat! Minun käteni vie sinut sille loistavalle
valtaistuimelle, minkä kauneutesi ja nerosi ansaitsevat. Tahdon
ainoastaan kohottaa sinut sinne, sitten vaipuakseni jalkojesi juureen,
alamaisimpana orjanasi.»

Mies polvistui hänen eteensä. Nainen kumartui hänen puoleensa ja
kosketti huulillaan keveästi hänen otsaansa. Mies kiersi kätensä hänen
vyötäisillensä pitäen häntä siten tuokion kumarruksissa. Ylvästelevä
pilkkahymy leikki naisen sitä huomaamatta hänen huulillaan.

«Anna minun mennä, Herman! Joku tulee!» pyysi nainen. Hän ei heti
totellut ja kun nainen väkisin kohotti ylpeätä päätänsä, säihkyivät
mustat silmät vihasta.

He menivät sisään, toinen pari astui parvekkeelle.

*Mies*. «Odota, anna minun paremmin kääriä viittani ympärillesi. Tuuli
on viileä!»

*Nainen*. «Oi! miten suloiselta tuntuu, kun se niin lämpimästi kääriytyy
ympärillemme. Näetkös miten seisomme tässä taivaan ja maan välillä
erillämme koko muusta maailmasta?»

*Mies*. «Sitä en näe, näen vaan kauniin maailmani sylissäni. Sinä olet
minun omani, Laura! Laura, sano minulle oletko onnellinen?»

*Nainen*. «Oh, en!»

*Mies*. «Kuinka?»

*Nainen*. «Ah! en, en ole onnellinen, sillä olen vallan autuaallinen!
Minusta tuntuu siltä kuin en milloinkaan voisi ansaita tämmöistä
autuutta, en voi käsittää, että se todellakin on tullut osakseni! Oi,
Arvid, saan elää sinun kanssasi, äitini, siskoni, kaiken sen ympäröimänä
mitä enimmin rakastan. Oi, kun saan ainiaan, ainiaan olla omasi!»

*Mies*. «Sano ikuisesti, Laurani! Liittomme kestää koko elämämme ja
vielä haudan tuollakin puolen. Täällä kuten taivaassakin, koko
ijankaikkisuudessa olen sinun ja sinä minun!»

*Nainen*. «Hiljaa, Arvid! kuulen äitini äänen, hän kutsuu minua.
Menkäämme hänen luoksensa.»

He menevät sisään, uusi pari astuu parvekkeelle.

*Mies*. «Pidättekö, Louise serkku, iltailmasta? Louise serkku, olette
vähän romantillinen, luulemma. Pidättekö, Louise serkku, tähdistä?
Minäkin rakastan tähtiä! Muistan runoilijan sanat:

      ... «vaiti kuin Egyptin papit,
      käyvät...»

Katsokaa, Louise serkku, tuolle puolen, länteen päin, siellä on
Östanvik. Jos, Louise serkku, olisitte huvitettu käväisemisestä siellä,
niin minä pyytäisin saada viedä teidät sinne uusissa landoovaunuissaoi.
Louise serkku, luulen varmasti, että pitäisitte Östanvikista. Persikat
kukkivat paraikaa kasvihuoneissa; se on oikein kaunista katsella.»

Syvä huokaus kuuluu.

*Nainen*. «Ken huokaa noin?»

*Eräs ääni*. «Eräs, joka on köyhä ja ensi kertaa kadehtii rikasta.»

*Mies*. «*Vai rikasta?* rikas, hyvänen aika, rikas en juuri ole. Mutta
tulen toimeen, Jumalan kiitos! tulen toimeen! Voin kunniallisesti
elättää itseni ja perheeni; kylvän 200 tynnyriä viljaa, ja mitä arvelee
Louise serkku ... mutta missä on Louise serkkuni?»

*Ääni*. «Hänestä varmaankin tuntui tuulevan kylmästi Östanvikin
puolelta.»

Herrat astuvat samassa sisään, kun eräs nainen astuu ulos parvekkeelle.

Hän on yksin. Illan pettymykset painavat hänen sydäntänsä ja ne tuntuvat
olevan sitä nöyryyttävämmät, kun ovat halpaa laatua. Pari kuumaa
kyyneltä vierii kiireesti ja ääneti hänen poskiltansa. Illan tuuli
suutelee ne lempeästi. Hän katsahtaa taivasta kohti; ei milloinkaan se
ole näyttänyt hänestä niin korkealta ja suuremmoiselta. Hänen sielunsa
kohoaa, kohoaa katsetta korkeammaksi, tunkeutuu ihmissydänten mahtavan
tutkijan luokse ja Hän antaa hänen aavistaa, että sydän rakkautensa
kautta kerran vielä unohtaa maailman kaikki vastoinkäymiset tahi alistuu
niihin.

       *       *       *       *       *

Päivät kuluivat iloisesti Akselholman yhtämittaisissa huvituksissa.
Petrea kirjoitti kotona olevalle siskollensa pitkiä kirjeitä, niin
suorasanaisia kuin runomittaisiakin ja kertoi kaikki mitä siellä
tapahtui. Omat vastoinkäymisensä -- ne lisääntyivät päivä päivältä --
hän kertoi niin hullunkurisella tavalla, että se, mikä ennen oli ollut
hänelle kiusana, nyt tuli ilonaiheeksi sekä hänelle että hänen
perheellensä. Isältänsä hän eräänä päivänä sai pienen kirjeen, johon oli
kirjoitettu seuraavasti:

      «Hyvä lapseni.

Kirjeesi, tyttö kultaseni, huvittavat minua ja siskojasi kaikesta
sydämmestä; minua, ei yksistään niissä olevien hauskojen kertomusten
tähden, vaan etenkin sen tavan vuoksi, jolla käsität sen mikä ei ole
hauskaa. Pysy semmoisena, lapseni ja -- sydämmeni iloitsee sitä
ajatellessani -- sinä olet edistyvä viisauden ja onnellisuuden tiellä.
Silloin sinä ilolla tunnustat todeksi siunatun tosiasian, jota
kaikkialla historiassa vakuutetaan, ettei ole mitään pahaa, jota ei voi
tehdä hyvän välikappaleeksi. Niin voivat omat vikammekin olla meille
kohottimena pyrkiessämme eteenpäin parannuksen tiellä. Sano
sydämmelliset terveiseni siskoillesi heidän ja

      sinun

      hellältä isältäsi.

Petrea suuteli näitä rivejä vuodattaen kiitollisuuden kyyneleitä. Hän
kantoi ne monta päivää povessansa, hän säilytti ne läpi koko elinaikansa
kalleina ohjeina voidaksensa onnellisesti kestää elämän monensuuntaiset
tuulahdukset.

Louiselle tyrkytettiin hyvin usein leikillä Tuure serkkua ja Tuure
serkulle tarjottiin Louise serkkua. Tuure serkulle oli Louise serkun
tarjoominen hyvin mieleistä, hänestä oli mieleistä kuulla että Östanvik
oli emännän tarpeessa ja että hän itse tarvitsi hienon rouvan, että
Louise Frank oli yksi paikkakunnan ymmärtäväisimpiä ja sivistyneimpiä
neitoja ja sitä paitsi «niin kunnioitetusta perheestä»! Tilanomistaja jo
puoleksi otti vastaan onnentoivotuksia kihlauksensa johdosta. Mitä hänen
mielitiettynsä arveli asiasta oli vaikeampi tietää. Louise oli tosin
aina kohtelias «Tuure serkulle», mutta tuo samainen kohteliaisuus
ilmaisi kuitenkin ennemmin välinpitämättömyyttä kuin ystävällisyyttä, ja
monen mielestä hän kummastuttavan, väsymättömästi aina kieltäytyi
suostumasta Tuure serkun yhtä väsymättömään pyyntöön ajaa Östanviikin
uusissa landoovaunuissa «minun raudikkoni» vetämänä, joita kaikkia
neljää ajetaan yksillä ohjaksilla. Moni väitti hienon, herttaisen
Jacobin olevan paljoa lähempänä Louisen sydäntä kuin rikkaan
tilanomistajan. Mutta Jacobiakin Louise kohteli niin tasaisesti, niin
tyynesti ja mutkattomasti, ettei kukaan tullut siitä hullua
viisaammaksi. Kaikki eivät tietäneet yhtä hyvin kuin me, että Louisen
mielestä oli naisen arvolle kuuluva osoittautua niin täydellisesti
välinpitämättömäksi miesten kohteliaisuuksille tai lemmenkuiskeille,
doux propos'illa, kunnes he ovat kokonaan puhuneet asiansa ja
ilmoittaneet tunteensa. Louise halveksi mielistelemishalua siihen
määrin, että hän pelkäsi kaikkea, joka siihen vähäkään vivahti. Louisen
nuoret ystävät laskivat leikkiä hänen ankarista mielipiteistään ja
ennustivat hänen jäävän vanhaksi piiaksi.

«Ja vaikkapa jäisinkin!» vastasi Louise tyynesti.

Eräänä päivänä kerrottiin hänelle erään herran lausuneen: «minä en nouse
seisomaan nuoren neidon edessä, joka ei ole vähäsen veikistelevä.»

Hyvin arvokkaasti Louise vastasi: «Hän istukoon!»

Louisen mielipiteet «naisen arvosta», hänen vakavat ja varmat
periaatteensa ynnä hänen tapansa ilmaista niitä huvittivat hänen nuoria
ystäviänsä, samalla kun ne herättivät heissä todellista kunnioitusta
häntä kohtaan, ja olivat monen väittelyn ja keskustelun aiheena. Niissä
Louise aina pelkäämättä, vaikkei aina liiallisuuksiin menemättä,
puolusti oikeutta. Nämä väittelyt, jotka alkoivat leikillä, päättyivät
kuitenkin toisin.

Eräs nuori, hieman keikaileva rouva loukkautui eräänä päivänä siitä
ankaruudesta, jolla Louise tuomitsi sukupuolensa mielistelyhalua,
etenkin naimisissa olevien, ja lausui ajattelemattomasti ja
kostonhaluisesti sanan, joka herätti Louisessa sekä kummastusta että
vihaa. Sitä seurasi selvitys ja sen seurauksena oli täydellinen epäsopu
Louisen ja nuoren rouvan välillä; sitä paitsi Louisen mielentila muuttui
kokonaan, jota hän kyllä, vaikka turhaan koetti salata. Hän oli ollut
siellä olon ensi päivinä tavattoman iloinen ja vilkas, nyt hän muuttui
hiljaiseksi, miettiväiseksi ja usein hajamieliseksikin, ja moni luuli
huomaavansa, ettei hän enää ollut yhtä ystävällinen kandidaatille kuin
siihen asti, vaan vähän enemmän kuunteli tilanomistajan kysymyksiä,
vaikka yhä vieläkin kieltäytyi käväsemästä Östanvikissä!

Äsken mainitun selvityksen tahi oikeammin välin-sotkemisen jälkeisen
päivän iltana oli Elise parvekkeella vilkkaasti keskustellen Jacobin
kanssa. «Ja jos», lausui Jacobi, «jos koetan voittaa hänen sydämmensä --
-- ei, sanokaa minulle, katselevatko hänen vanhempansa, katsooko hänen
äitinsä sitä suopein silmin? Oi, lausukaa peittelemättä mielipiteenne
tästä asiasta! Elämäni onni riippuu siitä!»

«Suostumukseni ja siunaukseni teillä on Jacobi!» vastasi Elise; «sanon
teille mitä olen lausunut miehellenikin, että mielelläni sanoisin teitä
-- pojakseni!»

«Oi!» huudahti Jacobi syvän liikutuksen valtaamana langeten polvilleen
ja suudellen Elisen kättä. «Oi, todistakoon koko elämäni
kiitollisuuttani ja rakkauttani...!»

Samassa silmänräpäyksessä Louise lähestyi parvekkeen ovea etsien
äitiään; hän näki Jacobin liikkeen, kuuli hänen sanansa. Äkkiä hän
peräytyi ikäänkuin käärmeen puremana.

Siitä hetkestä oli suuri muutos hänessä varsin huomattava. Hiljaa,
salaperäisenä ja kovin kalpeana hän liikkui kuten unissakävijä
Akselholman iloisissa, hilpeissä seuroissa, ja mielellään hän suostui
levottoman äitinsä ehdotukseen, että he lyhentäisivät siellä oloaikansa.
Jacobi, joka oli yhtä kummastunut kuin pahoillaankin Louisen
äkkiarvaamattomasta tylyydestä häntä kohtaan, alkoi jo luulla paikkaa
loihdituksi ja halusi hartaammin kuin kukaan muu päästä pois.



Kotimatka.


Minkätähden oli Jacobilla ja Henrikillä niin paljon neuvottelemista
keskenään ennen lähtöä Akselholmasta, jopa aikaisemminkin siellä olon
aikana? Petrea oli kauhean utelias, mutta ei voinut päästä salaisuuden
perille. Joku salajuoni se näytti olevan, ja se koski perhettä, se oli
varmaa se.

Henrikillä ja hänen ystävällään oli kauan ollut mielessä pienet
perhepidot, ja nyt oli otollinen tilaisuus yhdistää siihen pieni
äkkiarvaamaton ilo. Sievänlaisen ja hyvän ravintolan Akselholman ja
kaupungin välillä piti tulla tapahtumapaikaksi. Siellä oli määrä
kotimatkalla seisahtua sen tekosyyn nojalla, että toinen vaunuista oli
joutunut hieman epäkuntoon ja tarvitsi pientä korjausta; kehoitettaisiin
naisia astumaan sisään, jossa kaikki oli ennakolta valmistettu. Molemmat
ystävykset olivat paljon iloinneet tästä pienestä juonesta. Hankkiakseen
Louiselle hänen lempiherkkuaan -- jäätelöä -- oli Jacobi nähnyt sangen
suurta vaivaa ja sitäpaitsi tyhjentänyt jo ennestäänkin laihan
kukkaronsa. Matkalla Akselholmaan olivat perheenjäsenet jakautuneet
siten, että Louise ynnä Petrea istuivat pienissä niin sanotuissa
medevivaunuissa -- laamannin omissa ajopeleissä -- joita Jacobi ajoi,
Henrikin vieressä. Äiti oli toisten tytärtensä kanssa vuokratuissa
umpivaunuissa; laamanni oli itse heillä ajajana; Paluumatkalla
noudatettiin samaa järjestystä sillä erotuksella vaan, että Jacobin piti
ajaa suuria vaunuja ja Henrikin pieniä. Ei äiti eivätkä nuoret
herratkaan tahtoneet uskoa ohjaksia «vähemmän varmoihin käsiin» kuten he
itse asianmukaisesti ja vaatimattomasti ilmoittivat, kun tie oli kovin
mäkistä ja sitäpaitsi sateiden runtelema. Kuitenkin juonitteli Jacobi
niin, että hän sai vastoin sopimusta nuorten neitosten ja Henrik äitinsä
ajopelin ohjattavakseen. Mutta vähänpä kandidaatilla oli siitä iloa,
sillä «esine» ei ollut enää samanlainen kuin menomatkalla. Silloin hän
oli tavallista iloisempi, nautti sydämmensä pohjasta leivosten
liverryksistä, vainioiden vihannuudesta, lehmien ja mökkien
katselemisesta ja kaikesta mikä vaan silmiin sattui sekä huomautti
niistä Jacobille, joka yhtä päätä oli kääntyneenä vaunuihin päin --
Henrik varoitti häntä vakavasti tykkänään kangistumasta semmoiseen
takaperoiseen asentoon -- ja silloin he sinisilmillänsä hellästi
katselivat toinen toistansa. Nyt oli kaikki toisin. «Esine» ei huomannut
ympärillään olevia esineitä. Hän istui nojautuen taaksepäin, harso
silmillä, ja tuomiokirkkoakin paljon totisempana, sillä se toki puhuu
torninsa kielillä, mutta Louisen kieli oli vallan mykkä, eikä
Petreankaan kieli, joka yhtämittaa läpätti, voinut sitä elähyttää.
Jacobin katse etsi turhaan Louisen katsetta. Hän karttoi sitä ja
kandidaatti siitä vallan tuskaantui.

Kärsittyään vaunujen pahaa tärisemistä he pääsivät onnellisesti
ravintolaan; ei! ei kuitenkaan ihan onnellisesti, sillä jokin kohta
umpivaunujen pyöristä oli vähäsen vioittunut. Se «ei ollut vaarallista,
ei suinkaan!» mutta se oli välttämättä korjattava ennenkuin voitiin
jatkaa matkaa. Henrik pyysi äitiänsä ja siskojansa sillä aikaa menemään
ravintolaan, jonka isäntä ja emäntä samassa näkyivät portissa ja
kumartaen ja niiaten pyysivät matkustavaisia astumaan sisälle. Isäntä
tuli itse avaamaan vaununovet. Elise ällistyi ja huudahti
kummastuksesta; -- olihan isäntä laamannin ihka elävä kuva! Ja emäntä --
mitä suloisin pikku ravintolan emäntä -- olihan hän ihkasen elävänä
hänen tyttärensä Eeva. Kaikki matkustavat tyttäret hämmästyivät myöskin,
huudahtivat ihmetellen ja sanoivat isännän ja emännän tuntevansa
isäksensä ja siskoksensa. Mutta ei isäntä eikä emäntä semmoisesta
joutuneet hämille; he tiesivät varsin hyvin ketkä he olivat ja tiesivät
myöskin käyttäytyä niinkuin heidän asemaansa sopi. He saattoivat vieraat
kohteliaasti ja pyytäen anteeksi paikan yksinkertaisuutta, pariin
suureen kauniisen huoneesen, ja siellä ryhtyi isäntä uutterasti
järjestyspuuhiin vähä väliä huutaen viinuria ja naispalvelijaa. Vihdoin
saapui viinuri, sininen esiliina edessänsä. Uusi hämmästys! Olihan hän
kandidaatin elävä muotokuva! Sitten tuli neitsyt. Uusi kummasteleminen!
Kauniimpaa tyttöä ja enemmän Henrikin näköistä tuskin voisi
ajatellakaan. Mutta kömpelösti hän käyttäytyi ja oli alinomaa kompastua
milloin mihinkin. Isäntä nuhteli häntä vakavasti kömpelyydestänsä ja
torui viinuria, josta molemmat rupesivat itkemään -- siltä ainakin
näytti -- ja ajoi heidät ovelle käskien heidän heti paikalla tuomaan
virvokkeita. Isäntä, muuttuen iloiselle tuulelle ja kohteliaaksi, avasi
omakätisesti pari samppanjapulloa, kaatoi laseihin ja kilisteli
vieraiden kanssa. Heidän siinä mitä hilpeimmällä tuulella virkistettyään
itseään kaikenlaisilla herkuilla ilmoittautui eräs, joka sanoi olevansa
«Noan pojanpoika» ja pyysi saada näyttää kaikenlaisia harvinaisia eläviä
ynnä muita «schene rariteten», jotka ennen muinoin olivat olleet arkissa
mukana. «Noan pojanpoika» kutsuttiin sisään ja ovesta näkyivät kasvot,
jotka suurta harmaata partaa lukuunottamatta ihmeellisesti olivat
Jeremias Munterin näköiset. Toiseen huoneesen oli sijoitettu hänen
eläin- ja taidekokoelmansa. Seura siirtyi sinne, ja siellä näytettiin
monta kummallisen näköistä eläintä ja suuri joukko taideteoksia y. m.
esityksiä, joiden selvitykseksi «Noan pojanpoika» piti joka esineesen
sopivia puheita, jotka olivat yhtä lystikkäät ja purevat (ihan
yhdenvertaisia on kuitenkin mahdotonta) kuin Jafetin, tuossa
kummallisessa ja hullunkurisessa «Noan arkki» nimisessä kirjassa. Noan
kaksi muutakin pojanpoikaa, jotka eivät ensinkään olleet perheen
tuttavien näköisiä, olivat tuota kaikkea näytellessä avulliset ja
näytäntö loppui siihen, että «Noan pojanpoika» lahjoitti jokaiselle
pienen muiston «arkin» sisällyksestä, ja se tapahtui niin säädyllisesti,
että jokainen sai juuri semmoista, mikä häntä erittäin miellytti. Louise
sai sitä paitsi erään merkillisen saarnan, jonka ukko Noa aikoinaan oli
lukenut ensimmäisenä sunnuntaina arkissa ollessaan. Mutta kansilehdellä
oli runo, joka silminnähtävästi oli paljoa myöhemmältä ajalta. Louise ei
kuitenkaan heti lukenut sitä, vaan kätki sen sävähtäen vallan
punaiseksi. Kekkerit kokonaisuudessaan olisivat olleet yhtä hauskat kuin
iloisetkin, jos «esine» -- yksi pitojen tärkeimmistä syistä -- olisi
voinut vähänkin niistä nauttia. Vaikka Louise todellakin koetti hillitä
itseänsä näyttääksensä iloiselta ja ottaaksensa osaa muiden iloon, hän
muuttui hetki hetkeltä yhä alakuloisemmaksi; ja kun viimein jäätelöt
tarjottiin, kun valeviinuri, hellyydestä säteilevin silmin kehoitti
häntä ottamaan vaniljajäätelöä, niin hän voi sitä ainoastaan maistella
ja laski sen sitten pöydälle, läksi kiireesti ulos ja purskahti
hermostuneesen itkuun. Tämä oli Louisessa jotakin niin tavatonta, että
syntyi yleinen säikähdys. Isäntä, emäntä, piika, viinuri, Noan
pojanpoika, kaikki kokonaan ällistyivät ja unohtivat osansa
näyttelemisen, ja kaikki pitojen mielikuvitus ja todellisuus oli
lopussa. Tosin Louise rauhoittui hetken perästä, pyysi anteeksi ja sanoi
syyksi «rinnanahdistusta»; tosin koettivat Elise ja Eeva ja etenkin
Petrea Jacobin ja Henrikin tähden leikinlaskulla houkutella esiin
entistä iloisuutta, mutta sepä ei tahtonut palata eikä mikään enää
tahtonut onnistua. Kaikki, etenkin Jacobi, olivat allapäin ja niin
ruvettiin puhumaan kotimatkasta. Silloin kuului kovaa kavioiden kapsetta
ja melua ravintolan ulkopuolelta ja näkyviin tulivat komeat landoovaunut
neljän tulisen raudikon vetämänä sekä seisahtuivat rappusten eteen.
Tilanomistaja se oli, joka tietämättä Frankin perheen muutetusta
lähtöajasta Akselholmasta, nyt aikoi sinne takaisin lyhyen poissaolon
jälkeen; hän seisahtui ravintolaan ainoastaan puhalluttamaan vähäsen
hevosiaan ja itse puolestansa juomaan lasillisen kuuluisaa olutta.
Siellä odottamatta tapaamansa seura vaikutti muutoksen hänen ensi
aikoessaan. Hän päätti sen sijaan seurata perhettä kaupunkiin ja pyysi
innokkaasti «tätiä» ja «serkkuja» ajamaan hänen landoossaan. He
«varmaankin mieltyisivät siihen», se kulki niin erinomaisen tasaisesti,
se oli niin «mukava», siinä voi varsin hyvin nukkua, jopa
huonoimmillakin teillä j. n. e. Elise, jota vuokravaunujen säälimätön
tärinä oli kovasti vaivannut, oli taipuisa suostumaan pyyntöön, ja kun
samassa rupesi satamaan ja laamanni puolestansa sen vuoksi mieluummin
ajoi vaunuissa kuin kieseissä, joissa oli tullut sinne Eevan kanssa,
niin sovittiin piankin asiasta. Elisen parin tyttärensä kanssa piti
matkustaa landoossa, joka muutettiin umpivaunuiksi; laamannin ynnä muun
seuran piti jakautua toisiin vaunuihin. Kun piti astuttaman vaunuihin,
oli Jacobi ajanut omat pienet vaununsa vallan tilanomistajan komeiden
ajopelien viereen. Tilanomistaja katsoi monta kertaa nyrpein silmin
olivatko pienet vaunut millään tavalla liiallisella läheisyydellään
saastuttaneet hänen upeita vaunujaan. Jacobin sydän sykki rajusti kun
Louise astui ulos rappusille. Tilanomistaja seisoi niiden vieressä
ojentaen hänelle kättään, Jacobi toisella puolella, tarjoten omansa
viedäksensä hänet entiselle paikallensa. Louise näytti raukealta ja
astui hitaasti eteenpäin. Silmänräpäyksen hän näytti epäröivän, mutta
sitten hän, silmät maahan luotuina ojensi kätensä tilanomistajalle, joka
voitonriemuisasti nosti hänet vaunuihin äitinsä viereen ja astui itse
sinne jälestä. Seuraavassa silmänräpäyksessä landoo pyöri pois
tanssivien raudikkojen vetämänä. Jacobi laski käden sydämmellensä,
tukehuttava tunne riisti häneltä hengityksen ja kyyneleet nousivat
hänelle silmiin, kun hän katseli poisvieriviä vaunuja. Tuskallisista
mietteistänsä herätti hänet Petrean ääni, joka leikillisesti ilmoitti
hänen saavan «kadehdittavan toimen» ajaa häntä ynnä assessoria
medevivaunuissa. Ääneti istui Jacobi entiselle paikalleen; hänen
sydämmensä oli täynnä levottomuutta ja tahallaan hän jättäytyi niin
kauas toisten jälkeen, ettei hänen tarvinnut nähdä vähintäkään vilausta
tilanomistajan vaunuista.

Tuskin olivat medevivaunut uudestaan alkaneet rakentaa tuttavuutta
maantien kuoppien kanssa, ennenkuin kovasta sysäyksestä toinen etupyörä
meni pirstaleiksi ja kandidaatti, assessori ja Petrea hujan hajan
tekivät aimo kuperkeikan lokaan. Mutta kiireesti kaikki kolme olivat
jaloillaan jälleen. Petrea nauroi; assessori torui ja kiroili. Jacobi,
nähtyään kaikki elävät olennot eheinä ja vahingoittumattomina, otti
vahingon tyyneltä kannalta sekä mietti vain miten se olisi autettavissa.
Lyhyen neuvottelun perästä rankkasateessa päätettiin, että Jacobi jäisi
vaunujen luokse, kunnes saataisiin väkeä, joka voisi olla hänelle apuna;
Petrean ynnä assessorin oli määrä jalkaisin jatkaa matkaansa kaupunkiin
ja sieltä heti lähettää Jacobille apumiehiä. Eräs työmies, joka samassa
tuli astuen, lupasi heti lähettää apua ja Petrea sekä assessori Munter,
joka ei ollut ensinkään hauskalla tuulella, alkoivat kävelyään sateessa
ja liassa. Mutta sen kestäessä tuli Petrea yhä iloisemmaksi ja
onnellisemmaksi. Ensiksi oli hänelle tapahtunut seikkailu; toiseksi hän
ei milloinkaan ennen ollut käynyt ulkona semmoisessa ilmassa;
kolmanneksi hän tunsi mielensä niin keveäksi ja vapaaksi kuin vaan
harvoin; sillä kun hänen mielestänsä kohtalo itse oli saattanut hänen
vaatteensa kelpaamattomiksi -- kohtalo, jonka voimaa ei kukaan
inhimillinen olento voi vastustaa -- niin hän mielin määrin asteli
vesilätäköissä, tunsi riemulla sateen kastelevan vaatteensa läpimäriksi
ja näki sen huuhtovan pois värin hatusta ja saalista; hän nosti nenänsä
korkealle voidaksensa oikein nauttia mainiosta sateesta. Petrea siinä
kohden oli samaa mieltä kuin veljensä ja hieman ylvästellen hän
mielestänsä myöskin oli vähän Diogeneen tapainen; ja kun Petrealla oli
hyvin paljon taipumuksia äärimmäiseen liioitteluun, niin hän hyvin
mielellään olisi ollut Diogenes, kun hän ei voinut -- ja sen hän itse
käsitti -- olla Aleksander. Sinä hetkenä hän todellakin tunsi, että
elääkseen onnellisena, hän tarvitsisi hyvin vähän ulkonaisia
mukavuuksia. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja rikkaaksi olevissa
oloissansa; häntä *sinuttelivat* sadepisarat, tuuli, pensaat ja ruoho,
jopa koko luonto; täällä hänen ei tarvinnut peljätä pettymyksiä ja
nöyryytyksiä, jotka usein häntä kohtasivat seuraelämässä, -- jos harakat
hänelle nauroivat, niin hän nauroi niille takaisin. «Eläköön vapaus!»
Kaikista niistä tunteista tuli Petrea niin hillittömän vallattomalle
tuulelle, että hän siten tartutti onnettomuuden kumppaniinsakin --
onnen, niinkuin sana kuului Petrean sanakirjassa. Mutta silloin tuli
kauhea tuulispää, jonka seuraamat karkeat rakeet rupesivat
*sinuttelemaan* Petrean nenää tavalla, joka saattoi hänet ällistymään
jopa vähäsen pahastumaankin. Assessori katseli etsien ympärilleen, eikö
mistään löytyisi turvapaikkaa, ja ihastuksissaan siitä, että hän oli
vähällä hävitä teille tietymättömille tuulen kulettamana, Petrea häntä
seurasi kapeaa polkua metsään, josta sakea savupatsas myrskyn ajamana
tuprusi heitä vastaan, ikäänkuin ilmoittaakseen, että he sieltä,
jostakin vieraanvaraisesta mökistä saisivat turvapaikan myrskyn raivoa
vastaan. Heidän kulkiessaan sitä etsimässä oli Petrean mielikuvitus
vielä enemmän valloillaan kuin riehuva myrsky; se näytti hänelle
rosvolinnoja, viisaita erakoita, kätketyitä aarteita y. m. m. komeutta,
johon tuo savu häntä muka oli johtamassa. Mutta oi! ne olivat kaikki
savun rakentamia tuulentupia, sillä savu nousikin vaan mustasta
sysihaudasta, ja sen pohjaan kätkettyihin aarteihin ei Petrealla ollut
vähintäkään halua lähemmin tutustua. Pieni suippokattoinen miilumaja oli
sysihaudan läheisyydessä. Assessori avasi sen lukitsemattoman oven. Ei
erakkoa eikä rosvoa asustanut siellä; maja oli tyhjä, mutta tiivis ja
puhdas ja erittäin halukkaasti assessori käytti sitä hyväkseen ja
istahti sen ainoalle penkille. Petrea huokasi. Mikä kurja muutos hänen
komeille tuulentuvillensa! Maisema majan edessä ei vetänyt hänen
huomiotansa puoleensa, mutta näkyi sitä enemmän kiinnittävän assessorin.
Oltiin tiheässä metsässä; siellä oli jylhää yksinäisyyttä, mutta luonto
oli yleviä tunteita herättävä. Majan edusta kyllä oli raivattu, mutta
yltympäri oli ryhmittäin kuusia ja honkia, jotka eivät taipuneet vaikka
myrsky riehui niiden latvoissa. Muutamat kyllä olivat kaatuneet, mutta
ijän kaatamina; ruohoa ja kukkia kasvoi maassa, jonka nuo metsän
vanhukset olivat kaatuessaan repineet irti mahtavilla juurillaan.
Erotettuina muista muodosti kaksi puuta eri ryhmän; ne olivat kaksi
korkeata petäjää. Toinen oli kuivunut ja näytti lahoavan juuresta, mutta
toinen, nuori ja vihanta ja vahva oli niin kietonut oksansa sen ympäri,
että se kuitenkin sen varalla pysyi pystyssä, kuivuneet oksat
käsivarsien tavoin kiertyneinä vihreiden ympäri; niin se seisoi toisen
helmassa kaatumatta, vaikka myrsky sitä ravisteli. Nuori puu tuki ja
suojeli vanhaa. Assessorin eloisat katseet olivat kauan luotuina
molempiin puihin; hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, hänelle
ominainen, surumielinen hymy näkyi hänen huulillansa ja lempeät tunteet
näkyivät täyttävän hänen sielunsa. Hän kertoi Petrealle eräästä
muinaisesta kansasta, joka asusti korvessa, hän kertoi Essealaisten
puhtaasta yhteiskunnasta (kristikunnan aamuvartiosta) ja hänen sanansa
kuuluivat näin:

«Pyhitystarve pakoitti miehiä ja naisia pois suurten kaupunkien
hyörinästä ja he läksivät korpeen, voidaksensa häiritsemättä viettää
puhdasta ja täydellistä elämää. Siellä he rakensivat itselleen majoja,
muodostivat yhteiskunnan, jossa oli lakina jumalanpelko ja työ. Siellä
ei nautittu maallista hyvää nautinnon tähden, vaan ainoastaan jalompaan,
korkeampaan elämään pyrkimisen keinona. Puhtautta he etsivät, niin
sielun kuin ruumiin; tyyneys ja vakavuus olivat heidän olemuksensa
tuntomerkkinä. Auringon noustessa he kokoontuivat rukoilemaan ja
lauluilla ylistämään korkeinta olentoa. Seitsemäntoista tuntia
vuorokaudesta oli määrätty työhön, lukuihin ja mietteihin. Vähäset
olivat heidän tarpeensa; sen vuoksi olikin heidän helppo elää. Heidän
keskustelunsa olivat jalot ja koskivat heidän lahkonsa syvämielistä
oppia. He uskoivat ijankaikkiseen Jumalaan, jonka olemus oli valoa ja
puhtautta; häntä he koettivat lähestyä puhtain sydämmin ja puhtailla
töillä, karttamalla maailman himoja, nöyrästi miettimällä ja koettaen
käsittää viisaan luojan tekoja. He uskoivat saavuttavansa rauhanasunnon
elämän erämaanvaelluksen tuolla puolla, jossa leikkien lirisivät
kirkkaat lähteet ja suhisivat vienot tuuloset, jossa oli kevään ja
rauhan koti; -- sinne he toivoivat elämän päättyessä pääsevänsä
rauhansatamaan.»

Ei ole ihmiselämässä valonsäteiden puutetta. Monenmoisiin suuntiin ne
tunkeutuvat sen sumuisen ilmapiirin lävitse taittuen siinä. Mutta
ihminen ei joka hetkenä ole niiden vaikutukselle yhtä altis. Assessorin
sanat vaikuttivat sinä hetkenä selittämättömästi Petrean sydämmeen.
Hänet valtasi sanomattoman suloinen tunne ja hän vuodatti kyyneleitä
kuullessansa kerrottavan semmoisesta elämästä ja pyhyyden ja eheyden
pyrkimisestä. Hän luuli siinä tuntevansa oman kutsumuksensa, oman
elämänsä uran, sen tien, jolla kaikki maailman pikkumaisuudet, kaikki
turhamaisuus ja epäselvyys haihtuisi hänen sielustansa, sen tien, jota
vaeltaessansa hän saavuttaisi rauhan ja valon. Sitä ajatellessansa, tahi
oikeammin niiden tunteiden vallitessa hänen sydämmessänsä, hän
kyynelissään katseli Jeremiasta, joka istui siinä kasvoilla tunteellinen
ilme, ja tähysteli kauniilla, suurilla silmillään miettiväisesti
metsäistä luontoa. Äkkiä ei Petrea hänessä enää nähnyt assessori
Munterin, vaan viisaan jalosydämmisen oppineen erakon. Hän halusi
langeta hänen jalkainsa juureen ja anoa hänen siunaustansa, hän tahtoi
ehdotella hänelle, että hän ainiaaksi jäisi asumaan hänen kanssansa
tämän majan yksinäisyyteen; hän, erakko, opettaisi hänelle viisautta ja
Petrea puolestansa hoitelisi häntä tyttären, palvelijan tavoin ja
nousisi rukoilemaan hänen kanssansa auringon noustessa sekä eläisi
kaikessa niinkuin essealaiset. Niin he kuolisivat maailmalle ja
eläisivät ainoastaan taivasta varten. Liikutettujen tunteidensa ja
jonkinlaisen sanomattoman toivomuksen vallassa antautui Petrea hetken
huumaukseen ja melkein kyyneleiden tukahuttamana vaipui Jeremiaan syliin
ja lausui sammaltaen epäselvät toivomuksensa.

Kunnon assessori ei olisi sen enempää ällistynyt jos myllynkivi olisi
pudonnut kaulaansa. Hän oli ajatuksiinsa vaipuneena vallan unohtanut,
että Petreaa oli olemassakaan, kun tämä niin äkkiarvaamattomalla tavalla
muistutti häntä läsnäolostansa. Hän oli kuitenkin mies helposti
oivaltamaan nuoren tytön liikutuksen ja tarkoituksen, ja sen vuoksi
näkyikin hänen silmissään vakava katse, vaikka mitä hyväluontoisin iva
leikki suupielissä, kun hän koetti rauhoittaa Petrean yli äyräittensä
kuohuvia tunteita. Sitten hän kauniisti puhui siitä mikä rauhoittaa ja
pyhittää elämän, asukoon ihminen erämaan matalassa majassa tahi
ihmishyörinässä, puhui sanoja, joita Petrea ei milloinkaan unohtanut ja
jotka usein aikojen kuluttua kirkkaiden valonsäteiden tavoin tunkivat
hänen sielunsa kaaoksen lävitse.

Sillä aikaa oli rajuilma tauonnut ja assessori hankkiutui paluumatkalle,
sillä Petrea ei sitä ajatellut, vaan olisi hyvin mielellään suonut
olevansa pakoitettu yötelemään synkässä metsässä. Kuitenkin hymyili
hänelle ajatus saada kotona kertoa seikkailujaan, jotka ennenkuin he
olivat ehtineet metsästä vielä lisääntyivät, sillä kohtalo soi hänelle
onnen assessorin avulla auttaa jaloilleen erään vanhan mummon, joka oli
kaatunut risukimppunsa alle, sekä saada kantaa sanotun kimpun mummon
kotiin ja siellä tehdä hänelle tulta. Vielä lisäksi hän oli
tilaisuudessa vapauttamaan kaksi varpusta, jotka muuan poika oli saanut
kiinni, ja viimeksi hän sai vapauttaa itse assessorin eräästä
orjantappurapensaasta, joka väkisin näkyi tahtovan pitää häntä vankina,
niin että ukko itse jo siitä kovasti suuttui. Petrean kädet tulivat
verisiksi vapautuspuuhasta, mutta sitä iloisemmaksi hän siitä itse tuli.

Heidän metsästä päästyänsä oli sade tykkänään tauonnut. Tuuli oli
tyyntynyt ja päivän laskiessa kirkastunut taivas levitti maisemaan
omituisen kaunista valoa; silloin kirkastui Jeremias Munterinkin muoto
ja hän kuunteli pikku lintusten viserrystä sekä sanoi: «tämä on
kaunista!» ja hän katseli ruohonkorsissa kimelteleviä kastepisaroita,
näki taivaan niistä kuvastavan, hymyili ja sanoi: «tuohan on puhdasta!»
Vastaan tuleville pienille lapsille Petrea antoi kaikki herkkusäästönsä
Akselholman pidoista, olisipa mielellään antanut vaatteitansakin, ellei
olisi pelännyt äitiä ja Louisea. Petrea olisi uljuudessansa toivonut
matkaa pitemmäksi kuin se sillä kertaa tuli hänen osaksensa. Hän saapui
kotiin mielestänsä liian aikaisin, mutta samaa mieltä ei ollut assessori
eivätkä myöskään ennen kotiin saapuneet, jotka jo olivat alkaneet tulla
sangen levottomiksi pitkästä viipymisestä. Kuitenkin olivat assessori ja
Petrea tulleet sangen hyviksi ystäviksi vaelluksellansa. Petreaa
kiitettiin urhollisuudestansa ja innoissansa Henrik saneli:

      Kun Ksenofon, niin ylös moni ei voi koittaa
      ei seppelt' oppineen ja sankarin voi moni voittaa.

Ja kaikki nauroivat.



Kotona jälleen.


«Kylä hyvä, koti paras!» lausui Elise sydämmensä pohjasta, päästyään
jälleen kotiinsa ja puolisonsa luokse. Nuoret eivät sitä myöskään
kieltäneet palattuaan hauskaan arkielämäänsä. Muistot ja kertomukset
viime päivien tapahtumista olivat samalla omiansa elvyttämään kotirauhan
tunnetta. Toivottiin Louisen nyt muuttuvan entiselleen, tulevan
iloiseksi jälleen ja tyytyvän rauhalliseen kotitoimeensa. Mutta Louise
pysyi yhä muuttuneena. Kalvava kipu näytti riuduttavan häntä, hän
laihtui silminnähtävästi; hänen hilpeä mielensä oli kadonnut ja usein
olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Turhaan kyselivät vanhemmat ja
siskot hellän levottomina syytä hänen tilaansa; hän ei tahtonut
ilmoittaa sitä kenellekään. Hän ei voinut kieltää tuskan juurien olevan
sydämmessä, mutta oli lujasti päättänyt salata ne kaikilta. Jacobikin
rupesi jo kalpenemaan, sillä hän suri syvästi Louisen muuttunutta
mielialaa, ja hänen käytöksensä etenkin häntä kohtaan johdatti hänelle
mieleen, että ehkä oli tietämättänsä loukannut häntä tahi oli jollakin
tavalla syypää hänen tyytymättömyyteensä; Hän ei ollut milloinkaan
selvemmin kuin nyt tuntenut kuinka suuresti hän piti Louisea arvossa ja
sydämmestänsä häntä rakasti. Tuo kireä viili ynnä Jacobin yritykset
saada heidän keskinäinen suhteensa ystävällisemmäksi sai aikaan monta
pientä kohtausta, joista tässä kerromme muutamia.


Ensimmäinen kohtaus.

Louise istuu ikkunan luona kehykseen pingoitettua koruompelua ommellen.
Jacobi istahtaa vastapäätä häntä.

*Jacobi* (huokaillen). Oi, Louise neiti!

Louise katselee paimentyttöön, on ääneti ja jatkaa ompeluaan.

*Jacobi*. Sitte jonkun ajan on minun mielestäni kaikki niin ikävätä ja
raskasta.

Louise vaikenee ja ompelee.

*Jacobi*. Ja te voisitte niin helposti vaikuttaa, että maailma tuntuisi
toisenlaiselta! Oi! Louise neiti! hyvä sana vaan, ystävällinen katse!...
eikö teillä ole ainoatakaan ystävällistä katsetta sille, joka mielellään
antaisi kaikki nähdäksensä teidät onnellisena? (Syrjään). Hän punastuu,
hän näyttää liikutetulta, hän avaa suunsa; ah! mitä hän sanoo minulle.

*Louise*. Yks, kaks, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän, kahdeksan,
yhdeksän, -- kymmenen pistosta nenään. Kaava on vähäsen epäselvä.

*Jacobi*. Te ette tahdo kuunnella minua, ette käsitä minua. Te leikitte
tuskani kanssa! Oi Louise!

*Louise*. Minä tarvitsen vähäsen enemmän lankaa, olen unohtanut sen ylös
huoneeseni.

Hän menee.


Toinen kohtaus.

Perhe on kokoontunut kirjastoon; tee on vastikään juotu. Louise asettaa
Petrean ja Gabrielien innokkaista pyynnöistä pienelle pöydälle korttia
ennustaaksensa siskoilleen heidän kohtaloansa. Kandidaatti istahtaa
hänen viereensä ja näkyi päättävän ruveta iloiseksi. Mutta «esine»
näyttää enemmän tuomiokirkon näköiseltä kuin konsanaan. Tilanomistaja
astuu sisään, kumartaa, turistaa nenäänsä ja suutelee «armollista tätiä»
kädelle.

*Tilanomistaja*. Kovin kylmää tänä iltana! Pelkäänpä että tulee halla
yöllä.

*Elise*. On oikein ikävä kevät! Olemme vastikään lukeneet todellakin
surkean kertomuksen pohjoisten maakuntien nälänhädästä. Tosiaankin
surkuteltavat ovat nuo katovuodet!

*Tilanomistaja*. Niin, niin! nälänhätä tuolla pohjoisessa. Ei,
puhukaamme jostakin muusta, tuo on niin ikävää. Olen peitättänyt
herneeni oljilla. Panetteko Louise serkku mielellänne pasianssia?
Minustakin se on hyvin hauskaa. Se on niin tyynnyttävää. Tilallani
Östanvikissä on minulla pienen pienet pasianssikortit! -- -- ihan
varmaan, Louise serkku, pitäisitte niistä paljon!

Tilanomistaja istahtaa «esineen» toiselle puolelle. Kandidaattia rupeaa
kummallisesti puistattamaan.

*Louise*. Tämä ei ole mikään pasianssi, vaan pieni loitsu, minkä avulla
saa tietää tulevan kohtalonsa. Povaanko Tuure serkullekin?

*Tilanomistaja*. Oi, kyllä! Povatkaa minulle vähäsen; mutta ei mitään
ikävätä. Kun kuulen jotakin ikävää illalla, niin näen aina yöllä pahoja
unia. Povatkaa minulle kauniisti pieni vaimo; -- vaimo, sievä ja
rakastettava kuin Louise serkku.

*Kandidaatti* luoden tilanomistajaan silmäyksen, jouduttaaksensa häntä
siten kiireen kaupalla takaisin Östanvikiin. -- En tiedä rakastaako
Louise neiti imartelua.

*Tilanomistaja* (joka ei ole näkevinään kuulevinaan kilpakosiatansa).
Pidättekö, Louise serkku sinisestä?

*Louise*. Sinisestäkö? Sininen on sangen kaunis väri. Mutta minusta on
viheriäinen ehkä kauniimpi.

*Tilanomistaja*. No, sepä oikein hauskaa. Sehän sopiikin erinomaisen
hyvin. Östanvikissä on vierashuoneen huonekaluston päällys sinistä --
kaunista vaaleansinistä silkkiä. Mutta makuukammarissa on viheriäistä
merinoa. Luulen varmaankin, Louise serkku, teidän...

Kandidaatti rykäsee ikäänkuin olisi läkähtyä -- ja juoksee ulos. Louise
katselee hänen jälkeensä, huokaa ja näkee sitten kortista niin paljon
onnettomuuksia Tuure serkulle, että tämä vallan säikähtyy. «Herneet
hallanpanemia»! -- «tulipalo vierashuoneessa» -- ja viimeksi --
«rukkaset». Tilanomistaja selittää kuitenkin nauraen, ettei hän aiokaan
ottaa vastaan semmoisia. Sisaret hymyilevät ja kuiskailevat keskenään.


Kolmas kohtaus.

Perhe on koolla illallisen perästä. Assessori kysäsee:

Mikä on katkerin tuska?

*Jacobi*. Rakkaus, joka ei saa vastarakkautta.

*Petrea*. Kun ei tiedä miten käyttäytyä.

*Eeva*. Kun on tehnyt jollekin jota rakastaa auttamattoman pahanteon.

*Äiti*. Minä olen samaa mieltä Eevan kanssa. Minun mielestäni ei mikään
voi olla raskaampaa.

*Louise*. Kyllä, on vielä jotakin tuskallisempaa, nimittäin kun menettää
uskonsa ja luottamuksensa niihin joita rakastaa, kun ei enää voi
täydellisesti kunnioittaa ... kun epäilee...

Louisen huulet vapisevat eivätkä voi lausua sanottavaansa loppuun; hän
kalpenee, nousee äkisti ja rientää ulos. Yleinen hämmästys.

*Isä*. Mikä Louisea vaivaa? Elise, meidän täytyy ottaa selvää siitä mikä
hänen on. Hänen pitää sanoa se. En voi kauemmin nähdä häntä semmoisena
ja minä menen paikalla puhumaan hänen kanssansa, ellet sinä mieluummin
itse tahdo sitä tehdä. Mutta et saa jättää häntä ennenkuin hän on
puhunut suunsa puhtaaksi. Kauheinta mitä tiedän ovat salaisuudet ja
hermokohtaukset.

*Äiti*. Minä menen heti hänen luoksensa. Minua aavistuttaa... Ernst
kulta! Jos viivyn kauemman aikaa, niin anna toisten mennä nukkumaan.
Silloin tapaan sinutkin yksin.

Menee.


Neljäs kohtaus.

Äiti ja Tytär.

Tytär makaa polvillaan kasvot käsien nojassa. Äiti menee hiljaa hänen
luoksensa ja sulkee hänet syliinsä.

*Äiti*. Louise! Lapsi kultani! Mikä sinun on? Tämmöisenä en ole
milloinkaan nähnyt sinua. Sinun tulee tunnustaa mikä painaa sydäntäsi,
sinun täytyy!

*Louise*. En voi sitä tehdä, en saata.

*Äiti*. Sinun pitää ja sinä voit tehdä sen. Tahdotko tehdä meidät kaikki
onnettomiksi jatkamalla niin kuin tähän asti? Oi, Louise! älä anna
väärän häpeän, väärän hienotuntoisuuden tässä kohden eksyttää itseäsi.
Sano minulle rikotko kalliin lupauksen, pyhän velvollisuuden
ilmoittamalla minulle mikä mieltäsi painaa?

*Louise*. Ei mitään lupausta, ei mitään pyhää velvollisuutta ja
kuitenkin ... kuitenkin...

*Äiti*. No, Herran nimessä, puhu, puhu lapseni! Varmaankin joku
perusteeton epäluulo on syypää sinun muuttumiseesi viime aikoina. Ne
sanat, joilla jätit meidät tänä iltana .... mitä ne merkitsivät? Sinä
itket! Louise pyydän, rukoilen sinua, jos rakastat minua niin älä salaa
enää mitään minulta. Ken niistä joita rakastat on se, johon et enää voi
uskoa, jota et enää kunnioita? Vastaa minulle! Äitisikö se on?

*Louise*. Äitini, äitini! Oi, kun noin katselet minua niin tuntuu
tuskalliselta, mutta kuitenkin turvalliselta! Oi, Jumalani! Voihan
kaikki olla erehdystä, kurjaa panettelua ja minä... No niin, kuule
sitten salaisuus, joka on kalvanut sydäntäni ja jota olen pitänyt
velvollisuutenani salata. Mutta anna anteeksi, äitini, jos tuotan
sinulle tuskaa! Anna minulle anteeksi jos sanani häiritsevät rauhaasi;
anna minulle anteeksi jos epäillessäni ja heikkoudessani olen tuominnut
sinua väärin; anna minulle anteeksi ja poista ne tuskat, jotka
myrkyttävät elämääni. Oi, katsos äitini, minun ja siskojeni ylpeys oli,
että tiesimme sinut niin tahrattomaksi, niin puhtaaksi kuin enkelin!
Minä ylpeilin siitä, että olit semmoinen ja että sinä olit minun
äitini!... Ja nyt...

*Äiti*. Ja nyt, Louise?

*Louise*. Ja nyt on minulle kuiskattu että ... oi, minä en voi lausua
niitä sanoja!

*Äiti*. Lausu ne! Minä pyydän, minä vaadin sinua lausumaan ne. Me
seisomme molemmat Jumalan tuomion edessä.

*Louise*. On tahdottu uskotella minulle ettei -- äitinikään ollut
moitteeton; että hän ja...

*Äiti*. Jatka, Louise.

*Louise*. Että hän ja Jacobi ovat lempineet toinen toistansa; että pahat
kielet ovat olleet oikeassa moittiessaan heitä ja että vieläkin... Minä
halveksin sitä panettelua; minä halveksin sen kertojaa. Minä koetin
karkoittaa ajatukset rikoksellisina sielustani. Silloin tapahtui eräänä
päivänä, että etsiessäni sinua, äiti, näin Jacobin polvillaan sinun
edessäsi ja kuulin hänen puhuvan rakkaudestansa!... Nyt tiedät kaikki,
äiti.

*Äiti*. Ja mitä sinä tuosta kaikesta arvelet?

*Louise*. Oh, en tiedä mitä uskoa. Mutta siitä hetkestä on sieluni rauha
kadonnut ja minä olen uskonut ettei se milloinkaan enää sinne palaisi,
ettei epäilykseni milloinkaan haihtuisi, kun en luullut voivani ilmaista
niitä kellekään.

*Äiti*. Anna rauhan palata sydämmeesi, lapseni! Hyvä Jumala! miten
onneton olisinkaan tällä hetkellä, ellei omatuntoni olisi puhdas! Mutta,
Jumalan kiitos, lapseni, äidilläsi ei ole semmoista rikosta kaduttavana
ja Jacobi ansaitsee kaiken kunnioituksesi ja rakkautesi. Tahdon
yksinkertaisesti kertoa sinulle totuuden, sen, joka on tehnyt sinut niin
levottomaksi. Kerran -- silloin kuin Jacobi ensi kertaa tuli taloomme --
heräsi hänen nuoressa, kokemattomassa sydämmessänsä lämpimämmät tunteet
minua kohtaan -- tunteet, jotka osaksi herättivät vastakaikua minun
sydämmessäni. Mutta, lapseni, ei sinun pidä tuomita minua tunteesta,
jonka isäsi on lempeästi antanut anteeksi. Siunattuna hetkenä me
avasimme toisillemme sydämmemme ja hänen rakkautensa, hänen voimansa ja
lempeytensä antoivat minulle voimaa voittamaan heikkouteni. Jacobikin,
huomautettuna hairahduksestansa, rupesi sitä vastustamaan ja voitti
tunteensa. Me erosimme silloin ja molemminpuolinen toivomuksemme oli,
ettemme tapaisi toisiamme muutamaan vuoteen. Kuitenkin olimme jättäneet
Henrikin hänen huostaansa ja Jacobi tuli hänelle luotettavaksi ystäväksi
ja opettajaksi. Kun kolme vuotta myöhemmin jälleen tapasin Jacobin,
ojensin hänelle sisaren tavoin käteni ja hän -- niin tyttökultani,
erehdyn suuresti jos hän ei jo silloin ruvennut rakastamaan minua -- --
-- äitinään. Mutta se, joka silloin sai alkunsa, on sittemmin
toteutunut; -- *poikanani* sinä näit hänen polvistuvan eteeni kiittämään
minua siitä, että hyväksyin hänen rakkautensa tyttäreeni, Louiseeni --
joka puolestansa on siitä manannut esiin aaveen peloittamaan häntä
itseään ja meitä kaikkia.

Äiti lopetti puheensa leikillisen tyynesti, joka tapa ehkä enemmän kuin
selityksen yksinkertaisuus täytti onnellisella luottamuksella tyttären
sydämmen. Hän painoi kätensä vasten rintaansa ja katseli kiitollisesti
taivasta kohti.

«Jos epäilyksen rahtunenkaan vielä kytee sydämmessäsi, lapseni», jatkoi
äiti, «niin puhu asiasta isäsi kanssa, puhu Jacobin kanssa; he
todistavat sanani. Mutta minä huomaan, ettei sinun tarvitse sitä tehdä.
Lapseni, rauha on palannut sydämmeesi!»

«Niin, Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!» huudahti Louise vaipuen
polvilleen äidin eteen, syleili häntä ja suutelemistansa suuteli hänen
käsiään ja vaatteitaan. «Oi, että jälleen saan katsahtaa ylös sinuun,
äitini! Voitko antaa minulle anteeksi, että olen ollut niin kurjan
heikko ja herkkäluuloinen? En milloinkaan, en milloinkaan anna itselleni
sitä anteeksi!»

Louise oli vallan pois suunniltaan; koko hänen ruumiinsa vapisi eikä hän
milloinkaan ennen ollut osoittanut semmoista mielenliikutusta. Äidin
täytyi käyttää lääkkeitä sekä sielulle että ruumiille -- helliä sanoja
ja rauhoittavia tippoja -- tyynnyttääksensä hänen liikutettua mieltään.

Äiti pakoitti hänen menemään levolle ja istahti sitten hänen vuoteensa
viereen, tarttui hänen käteensä ja alkoi haihduttaaksensa äskeisen
kohtauksen vaikutuksia, hienosti tutkia hänen mieltänsä kandidaatin ja
tilanomistajan suhteen kosijoina. Mutta Louisen valtasi sillä hetkellä
ainoastaan yksi ajatus: epäilyksensä onnellinen päättyminen ja
kiitollisuus siitä. Nähdessään hänen vähäsen rauhoittuneen äiti lausui
syleillen häntä:

«Nuku nyt hyvästi tyttökultani! Minun täytyy jättää sinut erään tähden,
joka tuskastuneena odottaa minua, nimittäin isäsi. Hän on ollut kovin
levoton tähtesi, mutta minä voin rauhoittaa häntä suoraan kertomalla
kaikki mitä täällä olemme puhuneet. Muuten pitää minun lisätä, ettet ole
sanonut mitään, joka voisi tehdä meidät levottomiksi. Että minua on
paneteltu ja että jotkut minua vieläkin panettelevat, se on hänelle yhtä
tuttua kuin minullekin. Hän on auttanut minua kantamaan sitä tyynesti.
Hän on niin tosiylevä, niin kunnon mies. Oi Louise, suuri siunaus on,
kun miehen ja vaimon, vanhempien ja lasten välillä vallitsee täydellinen
luottamus! On niin ihanaa ja suloista rakkaudessa uskoa toisilleen
kaikki!»


Viides kohtaus.

*Puutarhassa*. On aamu. Leivoset livertelevät, narsissit tuoksuvat,
tuomenlehdet suhisevat aamutuulosen henkäyksistä, kirsikankukkaset
aukenevat mehiläisille, jotka suristen lentävät niiden helmaan. Aurinko
paistaa kaikille lapsillensa. Louise kävelee keskikäytävällä ukko Noan
saarna kädessään, mutta hänen silmänsä ovat luodut kirjassa olevaan
kohtaan, «jolla ei ole vähintäkään tekemistä ukko Noan kanssa».
Kandidaatti lähestyy vastaiselta taholta synkännäköisenä, musta orvokki
kädessään.

Astuskelevat, tulevat vastatusten ja tervehtivät ääneti.

*Jacobi*. Saanko puhutella teitä hetkisen? En aio pitkäksi aikaa
häiritä.

Louise nyökkää ääneti ja punastuu.

*Jacobi*. Lähden täältä tunnin perästä, mutta minun täytyy pyytää teitä
vastaamaan erääsen kysymykseen ennenkuin -- jätän teidät hyvästi.

*Louise*. Matkustatteko? Minne? Miksi?

*Jacobi*. Minnekö -- on minulle yhdentekevää kunhan vaan pääsen täältä
pois! Minkä vuoksi? Siksi etten kestä yhä jatkuvaa tylyyttä erään
henkilön puolelta, joka -- joka on minulle niin kallis, jonka luulin
ennen tunteneen ystävyyttä minua kohtaan. Viimeisenä neljänätoista
päivänä olette kohdellut minua tavalla, joka on katkeroittanut elämäni.
Ja minkätähden olette niin tehnyt? Olenko ollut siksi onneton, että olen
loukannut teitä, tahi herättänyt tyytymättömyyttänne? Mutta miksi
kieltäydytte minulle selittämästä sitä? Onko oikein tuomita ketään
kuulematta? Ja päällepäätteeksi ystävää, lapsuuden aikaista ystävää!
Onko oikein -- antakaa anteeksi Louise -- onko kristillistä olla niin
kova, niin järkähtämätön! -- Eikö ole ainoatakaan lempeyden ja
sovinnollisuuden sanaa niissä saarnoissa, joita niin mielellänne luette?

Jacobin puhe ilmasi kiivautta, melkein ankaraa vakavuutta, jommoista
harvoin huomattiin hänen lempeässä, iloisessa olemuksessaan. Syvästi
liikutettuna Louise vastasi hänelle:

«Olen ollut kovin väärässä ja olen kohdellut teitä kovin väärin. Mutta
minut oli eksytetty -- vastedes ehkä voin sanoa teille millä tavoin.
Eilisillasta saakka tiedän kuinka minua on petetty, kuinka olin
pettynyt; -- nyt, Jumalan kiitos! nyt tiedän, ettei tästä ole moitittava
ketään muuta paitsi minua itseäni. Minussa on paljon, paljon moitittavaa
itsessäni, myöskin salaperäisyydestäni omaisiani ja teitä kohtaan!
Antakaa minulle anteeksi, hyvä Jacobi», hän jatkoi melkein nöyrästi
ojentaen hänelle kätensä, «antakaa anteeksi! Minä olen tehnyt teille
pahaa» -- Louise ei enää pidättänyt kyyneleitänsä -- «mutta uskokaa
minua, kun sanon ettei minunkaan ole ollut hyvä olla!»

«Kiitos Louise, kiitos!» huudahti Jacobi tarttuen hänen käteensä
suudellen sitä ja painaen sen rintaansa vasten. «Oi, miten tuo hyvyys
tekee minut onnelliseksi! Nyt voin jälleen hengittää! Nyt voin
nöyremmällä mielellä jättää teidät!»

«Minkä tähden teidän pitää matkustaa pois?» kysyi Louise puoleksi
pahoilla mielin.

«Sen tähden», vastasi Jacobi, «etten tahdo nähdä sitä kihlausta, joka
täällä kyllä piakkoin tapahtuu ja siksi että viime viikkojen tapahtumain
johdosta olen vakuutettu siitä, ettette sydämmessänne kanna
minkäänlaisia helliä tunteita minua kohtaan!»

«Jos niin olisi», vastasi Louise samalla äänellä kuin ennen, «niin en
olisi ollut niin kauan pahoillani!»

«Mitä?» huudahti Jacobi iloisesti, «oi, Louise, mitä sanoja! Mitä
uskaliaita toiveita ne voisivatkaan herättää minussa! Saanko ilmaista ne
teille, saanko sanoa mitä välistä olen ajatellut ja luullut ja mitä
nytkin ajattelen?»

Louise vaikeni ja Jacobi jatkoi:

«Olen luullut, että halpa, varaton Jacobi voisi tarjota teille paremman
kohtalon kuin Östanvikin rikas naapurinne; olen toivonut että lempeni,
koko elämäni uskollinen rakkaus voisi tehdä teidät onnelliseksi; että
pienikin määrä maallista hyvyyttä olisi teille kylliksi, kun sitä
tarjoaa mies, joka syvästi tuntee arvonne eikä pyydä mitään parempaa
kuin jalostua teidän kauttanne. Oi, jospa tämä armas käsi tahtoisi
johtaa minut läpi elämän, miten selkeäksi se silloin tulisikaan minulle!
En silloin pelkäisi sen vastoinkäymisiä enkä kiusauksia! Miten
koettaisinkaan olla kiitollinen semmoisesta kaitselmuksen laupeudesta?
Oi, Louise! niin olen ajatellut, toivonut ja uneksinut! Oi, sano!
olivatko ne unta vaan? Eivätkö unennäköni voi muuttua todellisuudeksi?»

Louise ei vetänyt pois kättänsä, katsoi vaan puhujaan erinomaisen
lempeästi.

«Yksi ainoa sananen vaan!» rukoili Jacobi, «yksi sananen vaan! Saanko
sanoa teitä omakseni, Louise? Louise -- minun?»

«Puhutelkaa vanhempiani!» vastasi Louise punastuen kääntäen päänsä
toisaalle.

«Minun Louiseni!» huudahti Jacobi sulkien hänet syliinsä hurmaantuneena
hellyydestä ja rakkaudesta; mutta Louise lykkäsi hänet hiljaa luotansa
lausuen:

«Muistakaa vanhempiani! Ilman heidän suostumustansa en lupaa mitään.
Heidän vastauksensa on minun määrääjäni.»

«Rientäkäämme yhdessä heidän luoksensa, Louiseni, anomaan heidän
siunaustansa!»

«Menkää yksinänne, Jacobi!» sanoi Louise, «en ole nyt oikein tyyni, enkä
kyllin vahva -- odotan teitä tänne takaisin!»

Tällä viidennellä kohtauksella on mielestämme tämä pieni näytelmä
onnellisesti päättynyt emmekä siis koske sen enempää sen luonnolliseen
kehitykseen.

Lemmen siivillä lentäessään Louisen vanhempien luokse törmäsi
kandidaatti porttikäytävässä kovasti erästä henkilöä vastaan, joka tuli
rientäen vastaiselta taholta. Molemmat yhteentörmääjät säikähtyivät ja
peräytyivät pari askelta ja kandidaatti ja tilanhaltija tuijottivat
kummastuneina toisiinsa.

«Anteeksi!» lausui kandidaatti pyrkien ohitse. Mutta tilanhaltija
pidätti häntä ja kysyi innokkaasti ja itsetyytyväisesti hymyillen:

«Kuulkaa ystäväiseni! Voitteko sanoa minulle onko Louise serkkuni
puutarhassa? Tulen juuri hänen vanhempiensa luota ja tahtoisin nyt
puhutella häntä. Voisitteko ilmoittaa minulle missä hän on?»

«E-en tiedä!» huudahti kandidaatti irtautuen hänestä ja riensi salainen
pelko sydämmessä ylös Louisen vanhempien luokse.

Sillaikaa oli tilanomistaja vilahdukselta nähnyt «Louise serkun»
puutarhassa ja riensi hänen luoksensa.

Ei ollut mitään uppo-outoa Louiselle, kun kaikkien valmistuskysymysten
perästä: «pidättekö Louise serkku kalasta? pidättekö, serkku, linnusta?»
y. m. tilanomistaja ryhtyi pääkysymykseen: «pidättekö, Louise serkku,
minusta?» Tosin vähän enemmän kautta rantain se kuului; mutta vastaus
oli kunnioituksen ja ystävyyden verhoon puettu vakava «en!»

Kandidaatti puolestansa puhui täyden sydämmensä kieltä tunnustaessansa
Louisen vanhemmille rakkautensa ja toiveensa. Tosin Jacobilla ei silloin
vielä ollut virkaa puhumattakaan omaisuudesta, mutta hänellä oli paljon
toiveita ja keskellä niitä oli aurinkona ja tukena hänen ylhäisyytensä
O***! Laamanni ei luottanut semmoiseen tukeen, Elise ei rakastanut
pitkää kihlausaikaa, mutta kumpikin rakasti Jacobia, kumpikin tahtoi
ennen muuta lapsellensa tosi onnea ja menestystä. Ja niin tapahtui, että
monen neuvottelun perästä, kuin Louisea ensin oli tutkittu ja vanhemmat
olivat huomanneet hänen todellakin toivovan samaa kuin Jacobikin --
huomanneet, että Louise luuli tulevansa onnelliseksi hänen kanssansa.
Jacobi sai heidän juhlallisen suostumuksensa kihlaukseensa, hänen ensin
kuitenkin mitä innokkaimmin vastustettuaan kihlauksen
lykkäämisehdotuksia. Siten oli hän kihloissa Louisensa kanssa saman
päivän iltapuolella, jolloin aamuaurinko oli ollut heidän välinsä
selvityksen todistajana. Jacobi oli sanomattoman onnellinen; Louise
tyyni mutta lempeä. Henrikin mielestä «hänen majesteettinsa oli melkein
liian armollisen näköinen». Ehkä hänen miettiväisyytensä johtui
siitäkin, että hän jo mietti Jacobin liinavaatteiden lisäämistä ja
kuntoonsaattamista; hän jo mielessään pani kuteille hienon
palttinakankaan. Louise oli todellakin kernaasti suostunut kihlaukseen
Jacobin kanssa, etupäässä -- kuten hän tunnusti Eeva siskolleen --
voidakseen paremmin hoitaa hänen asioitansa. Hyvä lukijani, ja jos olet
kandidaatti, hyvä kandidaattini, suo anteeksi vanhimmalle siskollemme,
että hän noin vähän «armosta» antoi suostumuksen. Me voimme vakuuttaa,
että kandidaatti ei siitä pahene. Niin Jacobi ainakin itse näkyi
uskovan, ja hänen ilonsa, hänen hellyytensä näkyi olevan vallan omansa
karkoittamaan tuomiokirkkomaisuuden Louisen käytöksestä. Tämä seikka
ynnä sisarusten vilpitön ilo Louisen kihlauksesta Jacobin kanssa, josta
näkyi miten hellästi he häntä rakastivat, silittivät rypyt laamannin
otsasta ja saattoivat Elisen sydämmen sykkimään suloisimmasta
mielihyvästä. Etenkin Henrik lausui ääneen ja vilkkaasti ilonsa siitä,
että hän sai rakastetun ystävänsä ja opettajansa langoksensa, oikeaksi
veljeksensä.

«Ja kuuleppas nyt lankoseni!» hän lausui arvokkaasti vilkaisten
Louiseen, «ota vaari isännyydestäsi, veikkoseni, äläkä laske akkavaltaa
taloosi. Kun nait kuningattaren, niin tulet kuninkaaksi, ymmärräthän! ja
sinun pitää olla arka majesteetinarvostasi. Ja kun muijasi on
tuomiokirkon näköinen, niin ole sinä kuin viimeinen tuomio ja jyrise sen
mukaan!... sinä naurat! Sinun ei todellakaan pidä ottaa veljellisiä
neuvojani noin kevyeltä kannalta, vaan paina ne mieleesi, ja... Mutta
hyvät ystävät, eikö meidän pitäisi saada pienoinen booli? Eikö pitäisi,
äitiseni? Tottahan. Minulla on kunnia itse seoittaa se. Eikö meidän
pitäisi juoda heidän majesteettiensa maljat. Boolin minä seoitan kuin
.... sokuria ja pomeransia. Boolia! Boolia!»

Niin sanoen Henrik kädet ojennettuina ryntäsi salin ovelle, se aukeni
samassa ja Henrik syleili hovimarsalkanrouvaa.

«No hyvänen aika! No totta tosiaan!» huudahti tämä, «no hyväinen aika!
No he, he, he, he! Mitä täällä on tapahtunut? Eihän hän toki,
ystäväiseni, luullut saavansa eukkoa syliinsä! He, he, he, he!»

Kunnioittavasti ja herttaisesti pyysi Henrik anteeksi; kertoi
innostuksensa syyn ja vastakihlatut esiteltiin Gunilla rouvalle. Gunilla
rouva ensin vähäsen ällistyi ja tuli sitten liikutetuksi. Kyynelsilmin
hän ensiksi syleili Eliseä, sitten Louisea ja Jacobiakin. «Jumala
siunatkoon teitä!» hän lausui hellästi ja sydämmellisesti. Sitten hän
kalpeana ja ääneti istahti sohvaan ja hänen omat surulliset muistonsa
näyttivät puhuvan hänelle siitä suruisasta raskaasta päivästä, joka
usein seuraa kihlauksen valoisata aamua. Siinäkö oli syy, vai voiko hän
muuten pahoin, mutta hän tuli yhä kalpeammaksi. Gabrielle juoksi tuomaan
hänelle lasillisen vettä ja törmäsi avatessansa oven äkkiarvaamatta
yhteen assessorin kanssa, joka samassa astui sisään. Hiljaa huudahtaen
hän pelastui odottamattomasta yhteentörmäyksestä. Assessori katsahti
hyvin kummastuneena häneen ja aikoi juuri antaa hänelle jonkun uuden
nimen, mutta oli samassa kaikkien nuorten ympäröimänä.

«Kas niin, kas niin!» hän lausui, «mikä nyt on hätänä? Minkätähden
ahdistatte minua noin? Enkö saa olla rauhassa? En tahdo tanssia, Henrik
herraseni! Älä huuda puhki korviani, Petrea neiti! Mitä kummia?
Kihloissa? Mitä? Kuka? «Meidän vanhin siskomme!» Herranen aika, antakaa
minun istahtaa ja pistää vähäsen nuuskaa! «Vanhimpamme kihloissa; --
sehän on kauheata!.... Ui, ui!.... Sehän on liiankin kamalaa! Ui, ui,
ui! Huh!.... se oli oikein ilettävää! Hu ... u... u... uh!»

Assessori puhki ja tuhri nuuskaa hyvän aikaa ja perhe, joka tunsi hänen
tapansa, nauroi herttaisesti, paitse Louise, joka punastui ja oli
vähällä pahastua hänen päivittelemisestänsä, etenkin «ilettävä» sanasta.
Vihdoin pisti assessori nuuskarasiansa taskuunsa, nousi ja lausui:

«Täytyy kai mukaantua siihen, joka ei enää ole autettavissa. Mikä on
kirjoitettu, se on kirjoitettu. Ja kun on kirjoitettu, että tämän
siunatun, parantumattoman ihmis-suvun pitää lisääntymän, niin -- Herran
nimessä olkoon onneksi! Onnea ja siunausta, rakkaat ihmislapset!» Ja
sitten hän sydämmellisesti pudisti Jacobin ja Louisen käsiä ja Louise
vastasi hänen kädenpuristukseensa vaikkei ollutkaan tyytyväinen hänen
onnentoivotuksensa muotoon.

«En kuuna päivänä», lausui Henrik «ole kuullut niin surkeita,
onnentoivotuksia. Hovimarsalkanrouva ja setä varmaankin ovat
alakuloisella tuulella tänään. Mutta nyt ukko istahtaa hänen viereensä
ja silloin on meillä toivo pian nähdä heidän panevan vireille pienen,
kunnon riidan.»

Mutta ei! Ei riitaa syntynytkään sinä iltana assessorin ja Gunilla
rouvan välillä. Assessorilla oli uutinen kerrottavana hänelle ja sen
sanat olivat vähällä takertua ukolla kurkkuun ja nostivat kyyneleet
vanhalle rouvalle silmiin. «Pyrrhus oli kuollut!»

«Se oli aivan virkeä eilen», kertoi assessori, «ja nuoleskeli kättäni
kun jätin sen yöksi. Tänään se halukkaasti joi aamukahvinsa ja paneutui
sen perästä maata tyynyllensä; -- kävin sitä katsomassa ennen kuin
läksin ulos. Kun tulin kotiin päivällisille ja juuri iloitsin siitä,
että saisin syödä yhdessä pikku kumppanini kanssa, se makasikin
kuolleena tyynyllänsä!» Paljon ja kauan Gunilla rouva ja assessori
puhuivat pienestä yhteisestä suosikistansa, ja tulivat siten varsin
hyviksi ystäviksi.

Jeremias Munter oli muuten sinä iltana tavallista moittivammalla
tuulella. Synkästi hän katseli vastakihlatuita.

«Niin», hän lausui ikäänkuin itsekseen, -- «jospa vaan voisi luottaa
itseensä, jospa vaan tarkasti tuntisi itsensä, niin voisi myöskin syystä
toivoa tekevänsä toisen onnelliseksi ja itse samalla tulla onnelliseksi
hänen kanssansa!»

«Sen verranhan toki jokainen tuntenee itseänsä, että voipi olla varma
siitä, ennenkuin vapaaehtoisesti yhdistää kohtalonsa toiseen!» lausui
Louise sangen lujalla luottamuksella.

«Sen verran, sen verran!» toisti assessori kiivaasti. «Mitä vielä! Ken
tietää sen verran? Ette ainakaan te, siskoseni, sen voin teille
vakuuttaa. Oi!» hän jatkoi sitten katkeran alakuloisesti, «ihminen voi
kauheasti pettää itseänsä elämässä. Onko olemassa ketään, joka -- jos
hän vaan tuntee itsensä -- ei ole tarvinnut katua ystävällensä,
rakkaudellensa, paremmalle tiedollensa osoittamaansa uskottomuutta. Oman
voiton pyynti, ihmisen kurja itsekkäisyys! Missä on se soppi, jonne ne
eivät hiivi? Kurja, pieni minä, eikö se aina tunkeudu esiin? Eikö
itsekkäät syrjäajatukset, sivutarkoitukset, muka hyvätteot...?»

«Ettekö sitten tunne ainoatakaan hyvettä, mitään puhdasta jaloutta ja
kuntoa, jota voisitte ihailla?» kysyi Henrik, «eikö historia näytä
meille...»

«Historiako?» huusi asessori, «älä puhu siitä, älä vetoa siihen! Ei, jos
minä voisin uskoa johonkin hyveesen niin se olisi semmoiseen, josta
historia ei mitään tiedä, josta se ei voi saada selvää. Se piilee
ainoastaan niissä, joilla ei ole ollut mitään osaa näyteltävänä elämän
näyttämöllä ja jotka eivät siis ole saaneet vastaanottaa kätten
taputuksia. Heissä mahdollisesti voipi olla jotakin täysin puhdasta,
täysin kaunista ja pyhää. Oi! tahdon uskoa sen, vaikka -- en löydä sitä
itsestäni! Olen tutkinut oman sieluni enkä voi löytää sieltä mitään --
puhdasta. Mutta voihan sitä olla muissa; tahdon ainakin uskoa sen.
Sydämmeni voi heltyä ajatellessani, että täydellisen puhdasta ja
epäitsekästä hyvettä voisi olla olemassa. Herra jumala, miten ihmeen
ihanaa! Ja olkoon tämä sielu missä hyvänsä maailmassa, palatsissa tahi
mökissä, puettuna kultavaatteesen tai ryysyihin, mies tahi vaimo, joka
vältellen maailman ylistystä ja peläten oman sydämmensä kattelevia ääniä
rehellisesti täyttää velvollisuutensa, olkoot ne vaikka kuinka raskaat
ja huomiota herättämättömät tahansa, joka huomaamattomassa sopukassansa
tekee työtä ja rukoilee, sitä henkilöä minä ihailen ja rakastan, asetan
korkealle yli kaiken maailman Cesarien ja Ciceroiden.»

Laamanni oli sitä kuullessansa hypähtänyt ylös ja lähestynyt
keskustelevia. Hän laski hiljaa kätensä puolisonsa olalle, hän katseli
lapsiansa; hänen silmänsä säihkyivät.

«Aikamme» -- jatkoi Jeremias Munter hänelle tavattomalla innostuksella
-- «meidän aikakautemme tuskin käsittää paljoa tämmöisestä suuruudesta.
Se kiittää julkisesti itseänsä ja ansaitsee juuri sen tähden niin vähän
kiitosta. Kaikki ihmiset tahtovat olla erinomaisia ja mainioita, tahi
ainakin näyttää siltä. Jokainen astuu esiin ja huutaa ääneen: «*Minä*,
*minä*!» Ei nainenkaan enää älyä huomaamattoman tilansa jaloutta; hänkin
tahtoo toitottaa maailman kuuluviin «minäänsä!» Tuskin kukaan enää
tahtoo sydämmestänsä lausua sinä. Ja kuitenkin -- siinä sinässä, jonka
tähden ihminen unohtaa itsekkään minänsä, siinä on hänen puhtain ja
paras onnensa. Tosin voi näyttää suurelta, tosin voi olla hurmaavaa --
vaikka silmänräpäykseksikin vaan -- saada nimensä kaiken maailman
kuuluviin; mutta kun muinaisina aikoina miljoonat ihmiset miljoonien
perästä yhtyivät rakentamaan temppeliä Korkeimmalle olennolle ja sitten
vaipuivat unhotuksiin, nimetönnä antaaksensa Hänen nimensä, Hänen
kunniansa näkyä -- tottahan se oli suurempaa, tottapa siinä oli
ihmisystävällisyyttä!»

«Te puhutte kuin itse kuningas Salomo, setä Munter!» huudahti Petrea
ihastuksissaan. «Teidän pitäisi todellakin ruveta kirjailijaksi, teidän
pitäisi kirjoittaa kirja...»

«Kirjoittaako? Minkä tähden? Antaakseni yllykettä ihmisen kurjalle
turhamaisuudelle? Kirjoittaako -- sitä vielä!»

«Jokaisella ajalla on oma temppelinrakentamistapansa!» huomautti Henrik
silmissään kaunis ilme.

«Ei!» jatkoi assessori silminnähtävällä inholla. «Ei, en tahdo
kirjoittaa, mutta minä tahtoisin -- elää! Olen välistä uneksinut, että
voisin elää!...» Hän vaikeni; eriskummallinen liikutus kuvastui hänen
kasvoissaan, hän nousi, tarttui kirjaan ja katsoi siihen, sitä
lukematta. Hetken perästä hän hiipi hiljaa ulos.

Perheenjäsenet keskustelivat sinä iltana erittäin vilkkaasti ja tuon
leikillisen vakavuuden tuloksena oli, että he yhdessä vetäisivät
kortensa temppelirakennukseen, siinä merkityksessä kuin assessori oli
sitä kuvannut ja ylistellyt, kukin omilla aseillaan ja voimiensa mukaan.

Laamanni astui edestakaisin huoneessa, otti harvoin osaa keskusteluun,
kuunteli vaan ja hymyili usein hyväksyen. Näytti siltä kuin Jeremias
Munterin sanat olisivat herättäneet hänessä jonkinlaisen alakuloisen
mielialan. Muutamia lämpimiä sanoja hän lausui ystävänsä ylistykseksi.

«Puhtaampaa ihmissielua ei ole!» hän sanoi, «ja hän on sen kautta
vaikuttanut sangen paljon hyvää minuun. Moni ihminen harrastaa hyvää ja
tekee sitä myöskin, mutta harvalla on siihen määrin puhdas luonto,
täydellisesti jalo tarkoitusperä kuin hänellä!...»

«Oi! jospa voisi saattaa häntä vähän onnellisemmaksi, vähän
tyytyväisemmäksi elämään!» lausui Eeva.

«Ehkä ottaisit sinä sen tehtävän?» kuiskasi hänelle Petrea
veitikkamaisesti.

Suudelma, melkein liian kuuluva, käänsi nyt kaikkien katseet
kandidaattiin ja Louiseen, joka siitä uhkarohkeasta teosta loi häneen
sangen epäarmollisen ja ankaran katseen. Henrik vakuutti kandidaatin
siitä vallan masentuneen.

Erottuaan illalla -- kandidaatti pyysi ja sai -- «armosta» pienen
suukkosen anteeksiannon ja sovinnon merkiksi tuon suuren jälkeen --
etsivät yhteisen keskustelun tarpeesta Elise ja Louise toinen toisensa,
ja äidin yksityisessä huoneessa alkoi seuraava keskustelu:

«Tyttökultani!» sanoi äiti, «mistä tuli noin äkkiä Jacobin kosiminen? En
milloinkaan olisi voinut luulla sen niin pian tapahtuvan. Olen vieläkin
vallan ällistynyt siitä, että nyt olet kihloissa!»

«Niin olen minäkin!» vastasi Louise, «tuskin itsekään käsitän, että niin
on käynyt. Jacobi tuli aamulla vastaani puutarhassa. Hän oli
suruissansa, oli pahoillansa ja tahtoi matkustaa pois, siksi että hän
luuli minun kohta menevän kihloihin Tuure serkun kanssa. Silloin pyysin
häneltä anteeksi entistä tylyyttäni ja annoin hänen huomata miten
laitani oli. Siiloin hän puhui minulle tunteistansa ja toiveistansa niin
kauniisti ja erinomaisen hellästi, ja silloin -- niin, en oikein tiedä
miten kävi, mutta hän sanoi minua Louiseksensa, ja minä pyysin häntä
menemään puhumaan vanhempieni kanssa!»

«Ja samaan aikaan lähettivät vanhempasi tyttärellensä toisen kosijan
saamaan häneltä joko myöntävän tahi kieltävän vastauksen. Tuure serkku
raukka! Hän näkyi niin varmasti toivovan myöntävää. Mutta tiedätkö,
Louise, että todellakin viime aikoina olen luullut Östanvikin ja sen
komeuksien hiukan houkutelleen sinua! Ja nyt -- etkö todellakaan kadu ja
kaipaa sitä runsautta ja maallista menestystä, jotka olet täten
hylännyt?»

«Kaipaanko? En, en nyt enää! Ja kuitenkin valehtelisin jos kieltäisin
sen olleen minulle kiusauksena. Mutta juuri sentähden en milloinkaan
tahtonut nähdä Östanvikiä, kun tiesin miten väärin olisi ollut antaa sen
vaikuttaa päätökseeni, kun en milloinkaan voisi pitää Tuure serkun
kaltaisesta ihmisestä ja kun sitäpaitsi olen pitänyt niin paljo
Jacobista jo monta vuotta. Kerran oli kuitenkin kiusaus hyvin lähellä.
Se oli silloin kun kiikuin Tuure serkun pehmeissä landoovaunuissa
matkalla tänne Akselholmasta. Silloin minä ajattelin, että olisi hauska
olla semmoisten vaunujen omistajana ja kulkea noin mukavasti ja komeasti
elämänsä loppuun asti. Mutta sinä hetkenä olin onneton; elämä oli
kadottanut parhaan arvonsa -- usko niihin joita enimmin rakastin oli
myrkytetty, -- oh! minussa riehui niin kauheita epäilyksiä kaikkeen
maailman hyveesen ja silloin minusta hetkisen tuntui kuin olisi parasta
nukkua koko elämänsä ja siihen soveltui erinomaisesti landoovaunujen
pehmeä huojuminen. Mutta nyt -- oi! nyt on, Jumalan kiitos, tuo raskas
unennäkö kadonnut; nyt on elämä minulle jälleen selvä ja minä näen
kuljettavani tien. Nyt en välitä landoovaunuista enemmän kuin
työntökärryistä. Niin, vaikka koko elämäni tulisi ahkeroivaksi
työpäiväksi, niin kiitän siitä kuitenkin hartaasti Jumalaa.
Työskenteleminen niiden hyväksi, joita innokkaasti kunnioittaa ja
rakastaa, on iloa, enkä minä pyydä mitään muuta kuin vastedes saada
toimia ja elää vanhempieni, sisaruksieni ja sen hyväksi, joka tänään on
Jumalan edessä tullut puolisokseni!»

«Jumala kyllä siunaa sinua, hyvä, puhdassydämminen tyttöseni!» lausui
äiti syleillen häntä ja ilon ja rakkauden kyyneleet vuotivat sinä
iltana.



Toinenkin kosiminen.


Varhain seuraavana aamuna lähetettiin Eevalle kaunis kimppu ihania
sammalruusuja, joiden välistä pilkisti esiin kirje. Eeva avasi sen ja
luki seuraavaa:

«Olen uneksinut että voisin elää, -- elää täydellisempää ja kauniimpaa
elämää kuin mikään romaani milloinkaan on osannut kuvailla. Pikku Eeva
neitoseni, jota niin usein olen kantanut sylissäni, -- hyvä nuori immyt,
jota tahtoisin koko elämäni kantaa sylissäni, sinun täytyy kuulla mitä
olen uneksinut, mitä vieläkin välistä uneksin!

Minä uneksin olevani kallio, rosoinen, ruma ja hedelmätön. Mutta sydän
sykki kallion sisässä, vangittu sydän. Se sykki itsensä veriseksi
vankilansa muuria vastaan, sillä se ikävöi ulos auringonpaisteesen,
mutta ei jaksanut murtaa kahleitansa. Se itki kallion kovuutta, itki
sitä, että kallio on hänen elämänsä vankilana. Silloin tuli nuori immyt,
valkea, hellä enkeli tuli astuen metsästä ja laski kalliolle lämpöisen,
liljanvalkoisen kätösensä ja kosketti sitä puhtailla huulillansa
kuiskaten vapauttavan loitsusanan. Silloin aukeni kivikuori ja sydän,
tuo vangittu sydänraukka näki päivän valon! Nuori tyttönen meni sisään
sydämmenkammioon ja sanoi sitä kodiksensa. Silloin kasvoi äkkiä tuosta
autuaasta sydämmestä ihania ruusuja, jotka tuoksuivat vapauttajalle ja
sydämmen kammio paisui hänelle korkeaksi temppeliksi; sen paljaat seinät
koristautuivat hänelle tuoreilla lehtilöillä ja jalokivet säihkyivät
auringonsäteissä niiden lomitse. Minä heräsin autuudentunteesta, joka
oli liian suuri tässä elämässä kannettavaksi, minä heräsin, oi! poissa
olivat ruusut, poissa ihana, immyt, mutta minä olin niinkuin ennenkin
jäykkä, ruma, iloton kallio. Mutta, nuori neitonen! katso, ei ole
milloinkaan sitten se ajatus jättänyt minua, että ne ruusut, jotka näin
unissani olisivat kätkettyinä minussa, että ne vielä voisivat kukkia,
voisivat ilahuttaa ja tehdä onnelliseksi; minusta tuntuu että tämä
ahdas, nureksiva rinta voisi laajeta hellästä koskettelusta, että sieltä
löytyisi jalokiviä, jotka kirkkaasti säteilisivät sille, joka
houkuttelisi ne päivän valoon... Nuori, hellä neitonen! Tahdotko,
tohditko koettaa? Etkö tahdo laskea lämpöistä kätöstäsi kalliolle. Etkö
tahdo lempeästi hengittää siihen. Oi! todellakin, todellakin se
pehmenisi sinun käsissäsi, se kasvattaisi sinulle ruusuja, se
muodostuisi sinulle temppeliksi, missä kiitosvirret kaikuisivat, se
olisi täynnä rakkautta!...

Minä tiedän olevani vanha, ennenaikainen vanhus; tiedän olevani ruma,
ikävä, vastenmielinen, ehkä naurettavakin, mutta -- en luule luonnon
tahtoneen minua semmoiseksi. Olen vaeltanut elämäni niin sanomattoman
yksin. Ei isä, ei äiti eivätkä sisarukset ole seuranneet minua elon
tiellä; ei auringonpaiste ole valaissut lapsuuttani eikä nuoruuttani;
taistellen vaikeuksien kanssa vaelsin yksin elämäni tietä. Kerran
turvauduin ystävään -- hän työnsi minut pois -- niin kasvoi kallio
sydämmeni ympäri, niin muuttui olemukseni kovaksi, rumaksi ja
rosoiseksi. Pitääkö se aina jäädä semmoiseksi? Eikö minun elämäni
milloinkaan puhkea kukoistukseen maan päällä? Eikö mikään tuulahdus
taivaasta loihdi ruusujani eloon?

Pelkäätkö ärtyisää luontoani? Oi, sinä et ole huomannut miten ainoa
katse vaan, sana huuliltasi karkoittaa kaikki pilvet otsaltani. Ei
senvuoksi että olet kaunis, vaan sentähden että olet puhdas ja hyvä.
Tahdotko opettaa minuakin hyväksi? Sinulta mielelläni oppisin. Sinulta
tahtoisin oppia rakastamaan ihmisiä ja nähdä maailmassa enemmän hyvää
kuin tähän asti olen nähnyt. Sinulle tahtoisin elää, vaikk'en
maailmalle. Olkoon maailma minusta mitään tietämättä ennenkuin risti
haudallani kertoo: «tässä lepää...»

Oi, suloista on elää salassa maailman myrkyttäviltä katseilta,
myrkyttäviltä, olkoot ne sitten moittivia tahi kiittäviä; suloista on
pysyä sen huomiosta saastumatonna! Mutta vielä ihanampaa on kuitenkin
olla *yhden* lempimänä, omistaa lempeä ja rehellinen ystävä, joka on oma
puoliso! Suloista on saada hänen puhtaasta sielustansa tarkastaa omaansa
kuin kirkkaasta peilistä, nähdä siitä jokainen oman sielunsa pilkku ja
siten puhdistautua suuren koetuksen päivää varten!

Mutta puhunhan minä vaan itsestäni ja onnestani! Oi, minua itsekästä,
minua pahaa itsekästä olentoa! Voinko saattaa sinutkin onnelliseksi,
Eeva? Eikö ole uhkarohkeata minun pyytää... Oi, Eeva, rakastan sinua
sanomattomasti! Lasken itsekkään minäni sinun käteesi; -- tee sille mitä
tahdot! Se on kuitenkin aina oleva

      Sinun!»

Tämä kirje teki Eevan surulliseksi ja levottomaksi. Hän olisi niin
mielellään tahtonut sanoa «tahdon» ja saattaa ihmisen, niin hyvän
ihmisen onnelliseksi, mutta niin monta ääntä hänen sielussansa huusi
«ei!»

Hän kysyi vanhemmiltansa ja siskoiltansa neuvoa. «Hän on niin hyvä, niin
oivallinen!» hän sanoi, «ah, jospa voisin oikein rakastaa häntä! Mutta
sitä en voi. Ja sitten hän on kovin vanha! Eikä minulla ole ensinkään
halua mennä naimisiin; minä olen niin onnellinen kodissani!»

«Älä sitten jätä sitä!» huusivat vanhemmat ja siskot yksimielisesti.
Isän, oikein pisti vihaksi tuo kosinta; äidinkin mielestä oli vallan
mahdotonta, että hänen kukoistavasta Eevastansa ja Jeremias Munterista
tulisi pari. Ei ainoakaan ääni puhunut assessorin puolesta paitsi pikku
Petrean ja salainen huokaus Eevan omassa sydämmessä. Kaikkein
neuvottelujen seurauksena oli seuraava vastaus, jonka Eeva kyynelsilmin
kirjoitti kosijalleen:

      «Paras, hellä ystäväni!

Oi, älkää suuttuko minuun, mutta minä en voi tulla teille siksi kuin
haluatte. En varmaan milloinkaan mene naimisiin; olen siksi liian
onnellinen kodissani. Oi, varmaankin se on itsekästä, pelkään mä, mutta
en voi sille mitään. Antakaa minulle anteeksi! Pidän teistä kuitenkin
niin paljon ja sydämmellisesti enkä milloinkaan rauhoitu, ellette
vast'edes kuten tähänkin asti rakasta

      pikku Eevaanne.»

Oli ilta kun Eevalle lähetettiin kaunis ja kallisarvoinen ompelulipas
ynnä seuraavat rivit:

«Niin, niin! Voin kyllä arvata että rosoinen kallio oli vastenmielinen.
Hän ei tahtonut uskaltaa laskea hienoista kätöstänsä siihen, pikku Eva
neiti; hän ei välittänyt hengittää lämpöisesti ruusuraukoilleni. Jääkööt
ne siis hautaansa. Nyt matkustan pois enkä näe häntä jälleen ehkä
vuosikausiin. Mutta tulimmaista; koska hän antaa minulle rukkaset, niin
saa hän itse lippaan sijaan! Ostin sen -- morsiamelleni, Eevalleni! Nyt
pitää Eevan kuitenkin saaman se ja käyttää sitä minun tähteni. Hän voi
lähettää sen takaisin kun lakkaan olemasta hänen

      uskollinen ja harras ystävänsä.»

«Eihän hän vaan katune?» kysyi laamanni levottomasti puolisoltaan, kun
näki Eevan katkerasti itkevän ompelulipas sylissään. «Mutta ei auta!
Hänkö menisi naimisiin, ja vieläpä Munterin kanssa?! Eevahan on vasta
lapsi. Mutta niin on tässä maailmassa; kun on saanut tyttärensä
jotenkuten kasvatetuiksi ja säädyllisiksi: kun juuri alkaa saada oikein
iloa heistä, silloin pitää antaa heidät luotansa ja antaa heidän
matkustaa vaikka Kiinaan, jos kosija on kiinalainen. Se on sietämätöntä!
En soisi pahimmalle vihamiehellenikään semmoista ristiä kuin
naimaikäiset tyttäret ovat. Eikö tuossa Schwartzkin rupea asettelemaan
koukkujaan Saaralle? Herra Jumala vieläkö nyt joudumme tekemisiin uuden
kosijan kanssa?»



Vieläkin yksi.


Laamanni oli tietämättänsä lausunut toden sanan. Schwartz oli todellakin
virittänyt yhä ahtaampia ansoja Saaran ympäri, ja tahtoessaan muka olla
vapaana hänen vallastansa muuttui Saara päivä päivältä yhä
levottomammaksi ja arkaluontoisemmaksi. Äiti oli levoton hänen
suhteestansa Schwartziin eikä enää tahtonut jättää heitä kahdenkesken
soittotunneilla, ja tuo vahtiminen ärrytti Saaran ylpeyttä. Saamansa
vakavat vaikka lempeät varotukset hän otti vastaan kovin maltittomasti
ja halveksivasti. Ainoastaan laamannille Saara ei näyttänyt olemuksensa
synkkää puolta; hänen katseensa ja läsnäolonsa näytti tavallaan
hallitsevan häntä; ehkä myöskin juuri hän koko perheestä rakastikin
häntä enemmän kuin kukaan muu, Petreaa lukuunottamatta.

Eräänä iltana istui Saara ääneti kirjaston ikkunassa, nojaten kauniin
päänsä käteensä. Petrea istui jakkaralla hänen jalkainsa juuressa;
hänkin oli vaiti, mutta katseli välistä Saaraa hellästi Ja levottomasti.
Ajatuksiinsa vaipuneena melkeinpä synkästi katsahti Saarakin välistä
häneen. «Petrea», hän äkkiä lausui, «mitäpä sanoisit jos kohta
odottamatta läksisin luotasi suureen maailmaan enkä milloinkaan enää
palaisi?»

«Mitäkö minä sanoisin?» vastasi Petrea purskahtaen itkuun, «ah, minä en
sanoisi sanaakaan, vaan paneutuisin kuolemaan surusta!»

«Rakastatko todellakin minua niin paljon, Petrea?»

«Rakastanko sinua? Oi Saara! jos matkustat pois, niin ota minut mukaasi,
piiaksi, kamarineitsyeksi! Kaikki tahtoisin tehdä hyväksesi.»

«Petrea kulta! Rakasta Saaraa, mutta älä seuraa häntä!» kuiskasi Saara
kiertäen käsivartensa Petrean kaulaan ja suudellen hänen itkusilmiään.

«Minun mielestäni on kauhean raukasevaa tänä iltana!» lausui Henrik
nyrpeästi. «Eihän tässä saa pientäkään seuraa koolle, ei rahtuistakaan
soittoa eikä laulua, ei keskustelun alkuakaan! Tuntuu ilmassa kuin olisi
maanjäristys tulossa. Luulenpa tuon siunatun Afrikan valmistaman meille
rajuilmaa. Petrea itkee kuin Trollbättan. Jo tuossa astuvat ihmiset
parittain, istahtavat nurkkiin, supattavat ja kuiskailevat ja suutelevat
hurskaista vanhemmistani alkaen ymmärtämättömiin siskoihini asti!
Kuningas ja kuningatar istahtavat umpimähkään minne sattuu niin elävien
olennoiden kuin muidenkin esineiden päälle. Olivatpa he tottamaar
istahtamaisillaan päälleni tuolle sohvalle. Mutta minä toimitin «tout
d'un coup», yhdellä iskulla täydellisen mullistuksen!... Kihloissa
olevat ihmiset ovat kauhean ikävät! Eivätkö ole Gabrielle? He eivät näe
eivätkä kuule, enkä minä luule heidän osaavan puhuakaan, paitsi
keskenään.»

Myöhään yöhön paloi tuli Saaran huoneessa. Hänen päiväkirjansa piti
hänet kauan valveilla. Hän kirjoitti siihen hätäisesti epävakavalla
kädellä:

«Siis huomenna! Huomenna on kaikki lausuttu ja minä -- sidottu.»

»Minä tiedän että se vaikuttaa tuskin mitään, mutta kuitenkin sitä
pelkään. Oi, sinua ennakkoluulojen ja muodollisuuden voimaa!»

«Kyllä tiedän ketä voisin rakastaa!... Hänen silmissänsä on puhtautta,
voimakasta puhtautta, joka voittaa minut. Mutta millä silmillä hän
katselisi minua jos näkisi...?»

«Minun täytyy mennä! Sitäpaitsi minulla ei ole valitsemisen varaa! S. on
saanut minut verkkoihinsa -- häneltä lainaamani kulta sitoo minut --
toistaiseksi! Sillä minä en tahdo että he siitä tietäisivät -- ja
halveksisivat minua. Minä tiedän että he uhraisivat kaiken omaisuutensa
vapauttaaksensa minut; mutta minä en tahdo olla niin halpa!»

«Ja mitäpä minä puhun vapauttamisesta? Siihenhän minä juuri menenkin; --
vapauden ja kunnian elämään! Vaan lyhyen hetkisen minä kumarrun ikeen
alle, ainoastaan voidakseni sitä ylpeämmin kohota. Ei ole nyt aikaa
vapisemiseen ja epäröimiseen; pois kaikki kyyneleet! Ja sinä Volney!
vahva, uljas ajattelija, auta minua! Opeta minulle, jos kaikki muu
horjuu, rauhallisesti lepäämään omassa voimassani!»

Saara vaihtoi nyt kynän kirjaan ja sydänyö tuli ennenkuin hän sen sulki
ja nousi tyynenä ja kylmänä ja meni etsimään unen lepoa.

       *       *       *       *       *

Maanjäristys, josta Henrik oli puhunut, tuli todellakin seuraavana
päivänä. Sen ensimmäinen aihe oli kirje laamannille Schwartzilta, joka
siinä pyysi Saaraa omaksensa. Hän lausui siinä, että hänen ainoa
omaisuutensa oli taiteensa, mutta sanoi myöskin olevansa varma siitä,
ettei hänen vaimonsa tarvitsisi kärsiä mitään puutetta. Hän aikoi nyt
lähteä kiertämään ympäri Europpaa konserttimatkalle ja hänen
toivomuksensa oli saada mukaansa Saara, jonka suostumuksesta ja
rakkaudesta hän sanoi olevansa varma. Laamanni kyllä hyväksyi miehissä
jonkinmoista itseensäluottamista, mutta Schwartzin kirje hengähti
semmoista vallatonta varmuutta ja taiteilija-itserakkautta, että
laamannia oikein inhotti. Sitäpaitsi häntä loukkasi vaatelias tapa,
jolla Schwartz puhui hänestä, jota laamanni rakasti kuin omaa tytärtänsä
ja jo pelkkä ajatus, että hänet yhdistettäisiin Schwartzin kaltaiseen
mieheen

tuntui hänestä inhottavalta. Hän oli melkein varma siitä, että Saara ei
rakastanut Schwartzia ja hän odotti malttamattomasti saadaksensa kieltää
hänen vaatimuksensa sekä samalla sulkea häneltä talonsa oven.

Elise oli täydellisesti samaa mieltä kuin miehensäkin, mutta ei ollut
yhtä varma kuin hän Saaran tunteista. Saara kutsuttiin vanhempien
luokse. Laamanni antoi hänelle Schwartzin kirjeen ja odotti levottomasti
hänen lausuntoansa siitä. Saara kalpeni silmänräpäykseksi siitä
vakavasta, läpitunkeavasta katseesta, jonka laamanni loi häneen, mutta
selitti suostuvansa Schwartzin tarjoukseen. Kummastusta ja suuttumusta
kuvastui laamannin kasvoille. Hetkisen vaitolon jälkeen lausui äiti:

«Oi Saara! Oletko miettinyt tätä? Onko Schwartz sinun mielestäsi mies,
joka olisi omansa saattamaan vaimonsa onnelliseksi?»

«Minut», vastasi Saara, «minut hän voi tehdä onnelliseksi toiveitteni
mukaan.»

«Et milloinkaan -- et milloinkaan voi hänen kanssansa saavuttaa kodin
onnea!»

«Hän rakastaa minua ja voi tuottaa minulle autuutta, jommoista en täällä
saa maistaa. Aikaisin kadotin isän ja äidin ja siinä kodissa, joka
armeliaisuudesta avautui minulle, kaikki yhä enemmän kylmenevät
minulle!»

«Oi, älä usko sitä, Saara! Mutta, jos niin olisikin -- eikö sinussakin
ole vähän syytä siihen? Tahdotko todellakin panna kahta rikkaa ristiin
tullaksesi rakastetuksi; tahdotko millään tavalla tukehuttaa ja
vastustaa sitä, joka tekee sinut vähemmän rakastettavaksi?»

«Jos minua ei rakasteta vikoineni, niin voin olla ilman muiden
rakkautta. Luonto lahjoitti minulle intoisat tunteet ja taipumukset: en
voi hillitä niitä.»

«Et tahdo, Saara!»

«En voi, ja olkoonpa niin! en tahdo alistua siihen kukistamiseen ja
kesyttämiseen, joka on tehty naisen kohtaloksi. Minkätähden niin
tekisin? Minussa on voimia kylliksi raivatakseni oman tieni; tahdon elää
raitista, riippumatonta elämää: valoisata taiteilijan elämää tahdon elää
vapaana kotielämän kahleista ja pikkumaisesta säälistä. Vapaa tahdon
olla kaikesta nykyisestä vartioimisesta, epäluuloista, vakoilemisista,
vapaa muiden tyytymättömyydestä ja moitteista, jotka nyt seuraavat
askeleitani aina ollen kintereilläni. Tämä kohtelu, äitini, se on, joka
on jouduttanut päätökseni.»

Kovin liikutettuna Saaran äänestä ja sanoista vastasi äiti vapisevalla
äänellä:

«Jos olen rikkonut sinua vastaan, Saara -- ja voinhan olla rikkonut,
niin tiedän sen, etten ole toiminut oikullisesti enkä hellyyden
puutteesta sinua kohtaan... Olen neuvonut ja varoittanut paraimman
vakuutukseni mukaan. Olen hartaasti katsonut ja tahtonut parastasi.
Kerran sen paremmin vielä käsität kuin nyt[1]; ehkä vielä huomaat, että
olisi ollut hyvä jos olisit nöyremmin kallistanut korvaasi äidillisille
neuvoilleni; ... ehkä vielä kadutkin, että moitteilla ja katkeruudella
palkitset sitä rakkautta, jota olen tuntenut ja yhä vieläkin tunnen
sinua kohtaan!»

[1] Kaikki äidit sanovat niin; mutta eivät kaikki, ja aniharvat samalla
oikeudella kuin Elise.

«Anna minun mennä!» lausui Saara lempeämmällä äänellä -- «me emme sovi
elämään yhdessä! Minä katkeroitan elämäsi, äitini, etkä sinä -- et tee,
ehket voi tehdä minun eloani onnelliseksi. Anna minun mennä sen kanssa,
joka tahtoo ja voi avata luonteeni voimalle, lahjoilleni vapaamman
vaikutusalan, kuin muutoin tulisi osakseni.»

«Oi Saara! luuletko sillä tavalla voittavasi paremman onnen kuin kodin
piirissä, uskollisien ystävien hellyydessä, onnellinen kotielämä voi
sinulle antaa...?»

«Oletko sitten itse niin onnellinen, äitini?» keskeytti hänet Saara
ivallisesti hymyillen ja läpitunkevasti katsellen äitiä, «tässä piirissä
ja kotielämässä, jota niin ylistät, toistaen mitä jo on sanottu maailman
alusta asti? Nuo alituiset askareet, joissa olet kuluttanut parhaat
päiväsi, nuo pikkumaiset jokapäiväiset huolenpidot, jotka eivät
ensinkään sovellu luonteellesi -- ovatko ne niin suloiset, niin onnea
tuottavat? Eikö sinun ole täytynyt hylätä monta kaunista mielitekoa ja
taipumusta, niinkuin kirjallisuuden viljeleminen ja soitanto, elämän
kaikki kauniimpi puoli elääksesi, antautuaksesi tuohon kätkettyyn ja
unohdettuun, ja siinä silkkiäismadon tavoin kehrätäksesi omaa hautaasi
siitä langasta, jonka toiset saavat keriä? Oman tahtosi alistat alati
toisen tahdolle, viattomat nautintosi uhraat joka päivä miehesi tahi
muiden nautintojen hyväksi; -- tekevätkö kaikki nuo uhraukset sinun
onnelliseksi, äitini?»

Laamanni nousi kiivaasti, mittasi pari kertaa lattian ja seisahtui
viimein Saaran eteen, nojaten selkäänsä uuniin ja kuunteli tarkasti
vaimonsa vastausta.

«Kyllä, Saara, minä olen onnellinen!» hän vastasi tavattoman varmasti,
«kyllä, minä olen onnellinen! Jos olen uhrannut mitään, niin olen
myöskin runsaasti palkittu; ja jos on hetkiä, jolloin olen tuntenut
kaipausta, niin on ollut sen sijaan ja verrattomasti paljon enemmän,
joina olen tuntenut voittaneeni paljon. Sillä minä olen voittanut. Olen
tullut -- paremmaksi sen puolison kautta, jonka Jumala on minulle
antanut, lasteni kautta, velvollisuuksieni kautta, siitä myötä- ja
vastoinkäymisestä, jota olen saanut kokea puolisoni rinnalla; niin
Saara, ennen kaikkea hänen kauttansa, hänen rakkautensa, hänen
kunnollisuutensa kautta olen jalostunut ja tunnen itseni päivä päivältä
onnellisemmaksi. Rakkaus, Saara, rakkaus muuttaa uhraukset nautinnoksi,
tekee kieltäymykset suloisiksi! Minä kiitän Jumalaa kohtalostani ja
soisin vaan ansaitsevani sen paremmin!»

«Olkoon niin!» vastasi Saara ylpeästi; «kullakin on oma piirinsä. Mutta
kotkan lujalle luonteelle ei sovellu kyyhkysen tyhjä onni!»

«Saara!» huudahti laamanni kovin tyytymättömällä äänellä.

Voimatta enää hillitä liikutustansa äiti läksi äkkiä ulos huoneesta
painaen nenäliinansa silmillensä.

«Häpeä toki Saara, tuo ylvästeleminen menee tosiaankin liian pitkälle!»
lausui laamanni ankaran vakavasti ja katseli häntä moittivasti.

Saara vapisi sen katseen vaikutuksesta niinkuin kerran ennenkin. Eräs
lapsuuden muisto heräsi hänessä; hän loi katseensa maahan ja polttava
puna peitti hänen kasvonsa.

«Olet unohtanut mikä on sopivaa!» jatkoi laamanni tyynemmin, «ja
lapsellisessa uhkarohkeudessasi näyttänyt kuinka kaukana olet
oivallisuudesta ja arvosta, jota et käsitä ja jota et milloinkaan
tuommoisena saavuta. Oma arvostelukykysi vielä kovasti moittii sinua
äskeisestä kohtauksesta ja johdattaa -- sen pitää johdattaa sinut äitisi
jalkain juureen! Nyt tahdon ainoastaan, että kuulet ymmärryksesi ääntä
ja mietit mitä aijot tehdä. Kuinka on mahdollista, ettet huomaa omaa
johdonmukaisuuden puutettasi? Intoilet kotielämää vastaan ja avioelämän
velvollisuuksia vastaan samalla kuin itsepintaisesti tahdot alistua
niihin, vieläpä miehen kanssa, joka varmaan tekee avioelämän siteet
todellisiksi kahleiksi!»

«Hän ei vangitse minua niillä!» vastasi Saara, «hän on luvannut,
vannonut minulle sen. Minä en ole hänelle vaimona alamainen, minä
esiinnyn taiteilijana hänen rinnallansa siinä ihanassa ja kunniakkaassa
maailmassa, jonka hän avaa minulle.»

«Loruja! Hulluutta! Mielettömyyttä! Kuinka sinä voit olla niin
houkkamainen että uskot semmoisia luulotteluja? Yhteiskunta antaa
miehellesi vallan ylitsesi, eikä hän jätä sitä väärinkäyttämättä, sen
voin sinulle vakuuttaa, mikäli tunnen hänen luonteensa ja mikäli nyt
opin tuntemaan sinun luonteesi. Eikä kukaan nainen pääse rankaisematta
semmoisesta suhteesta, etenkin asiain näin ollen. Saara! sinä et rakasta
sitä miestä, jonka omaksi tahdot; -- mahdotonta on että voisit häntä
rakastaa! Ei mikään tosi kunnioitus, ei mikään puhdas rakkaus yhdistä
sinua häneen!»

«Hän rakastaa minua!» vastasi Saara vapisevin huulin; -- «minä ihailen
hänen taiteilijaneroansa, hänen voimaansa; -- hän tahtoo viedä minut
ulos riippumattomuuteen ja kunniaan! Ei ole syy minun, että naisen osa
maailmassa on tullut niin ahtaaksi, niin kurjaksi, että hänen täytyy
antautua kahlehdittavaksi voidaksensa päästä vapaaksi.»

«Siis ainoastaan keino? Mitä pyhintä on maailmassa se on siis vaan
keino, ja mihin? Halpaan epämääräisen onnen etsintään, jota sanot
kunniaksi, vapaudeksi. Onneton, petetty Saara! Kuinka olet niin
eksytetty, niin hairahtunut oikealta tieltä? Onko mahdollista että yhtä
heikon ja pintapuolisen kuin vaateliaan ajattelijan kirjoittama kurja
kirja olisi niin voinut viekoitella sinut harhateille.» Ja laamanni veti
Volneyn «Rauniot» taskustaan ja heitti sen pöydälle.

Saara säpsähti ja punastui.

«Ah» hän lausui, «jälleen minua ympäröivän vakoilemisen tuloksia!»

«Ei mitään semmoista!» laamanni vastasi tyynesti.. «Käväsin tänään
huoneessasi; olit unohtanut kirjan pöydällesi, minä otin sen puhuakseni
sitten kanssasi siitä ja estääkseni Petrean nuoret silmät johdotta
eksymästä sen harhasokkeloihin.»

«Ajateltakoon kirjan vaikutuksesta miten tahansa», vastasi Saara, «minun
mielestäni «heikko» nimitys kaikista vähimmin sopii sen kirjoittajalle.»

«Kun olet seurannut hänen neuvojansa, Saara, kun olet sen laivanhylyn
kaltainen, jota laineiden siinä kerrotaan ajelehtivan, silloin voit
arvostella perämiehen voimaa ja tietoja. Kypsyneempi, johdonmukaisempi
ajatuskyky opettaa sinulle kuinka vähän hän tuntee elämän kulkuväylää,
sen syvyyttä, sen kareja ja oikeata kompassia.»

«Ah!» vastasi Saara, «nuo myrskyt, nuo vaarat, jopa itse haaksirikkokin
tuntuu minusta paremmalta kuin tyyni, tuuleton vesi, joka muodostaa
kodin kiitetyn sataman. Puhut haavekuvista, isäni! Oi! sano minulle eikö
kotielämän kiitetty onni ole ennen muuta haavekuva? Kun sali on
siivottu, niin ei kukaan näe harjaa eikä pölypyyhettä, jotka siellä
vähää ennen hallitsivat, ei näy pölyhiukkeita, jotka äsken miljoonittain
täyttivät huoneen, ja sen tähden kukin mielellään unohtaa, että ne ovat
siellä olleetkaan. Niin on kodin ja perhe-elämänkin laita.
Itsepintaisesti tahdotaan nähdä ainoastaan niiden kauniit puolet ja
ollaan muistelematta vähemmän kauniit, suorastaan oikeinpa rumia puolia,
joita siellä on olemassa.»

Puoleksi hymyillen Saaran vertaukselle laamanni vastasi: «kaikki riippuu
siitä, mitkä puolet saavat voiton kodissa. Jos on useammin siivotonta
kuin siivottua, ilma useammin pölyinen kuin puhdas ja raitis, niin
asukoon siellä piru itse vaan en minä. Tiedän kyllä, että on kotia
maailmassa, jotka ovat pölyisiä helvettejä, mutta siitä syyttäkööt
asukkaat itseänsä. He yksin määräävät kodin onnenmittarin kaikki asteet
alkaen siitä, jolloin kotia täydellä syyllä voi sanoa helvetin eteiseksi
siihen asti, jolloin se epätäydellisyydestänsä ja pölypyyhkeiden
vallasta huolimatta voi ansaita taivaan-esikartanon nimen. Ja mistä,
Saara, mistä sinä maan päältä voit löytää olemista, joka olisi vapaa
maallisesta tomusta? Se, mistä valitat ei ole muuta kuin maallinen
kuori, joka ympäröi kaiken elävän niin miehen kuin naisenkin; mullassa
pitää kasvinkin kasvaa, kotelossa juuri pitää toukan kehittyä
perhoseksi. Voitko todellakin olla niin sokea, että sinulta jää
huomaamatta korkeampi ja jalompi elämä, joka ei milloinkaan missään
kauniimmin kehity kuin rauhallisessa kodissa. Voitko epäillä että juuri
perheen ja ystävien piirissä ihminen paraiten ja täydellisimmin elää
ihmisenä, se on maallisen ja taivaallisen valtakunnan jäsenenä. Voitko
kieltää ettei naisen toiminta olisi suuri ja jalo yksityisessä elämässä,
olkoon hän naitu tai naimaton, jos hän vaan etsii -- --.»

«Oi! tuo yksityinen piiri on minulle liian ahdas. Tarvitsen laajemman
voidakseni hengittää vapaasti ja esteettömästi.»

«Puhtaassa rakkaudessa, ystävyydessä, hyvää tekeväisyydessä on suuri ja
vapaa hengitysala -- ijankaikkisuuden tuulahdukset pitävät sen
raittiina. Henkisen kehityksen kautta -- ja korkeimman kehityksen voi
saavuttaa yksityiselämässäkin, aukenee kokonainen maailma ihmissilmälle
ja loppumattomia rikkauksia tarjoutuu siten hänen sielullensa, --
enemmän, oi! paljon, paljon enemmän kuin hän voi omistaa.»

«Mutta taiteilija? Taiteilijaa ei koti voi muodostaa! Maailman
teatterissa tulee hänen koettaa voimiansa. Onko hänen kutsumuksensa
ainoastaan harhakuva, isäni? Ja nuo mainiot henkilöt, jotka
luonnonlahjoillaan tuottavat maailmalle mitä suurinta nautintoa, joihin
suuri yleisö katsahtaa ihaillen ja kunnioittaen, joiden ympärille kaikki
mikä on ihanata, suurta ja jaloa kokoutuu -- ovatko he -- houkkioita,
sokeita onnenonkijoita? Oi! mikä kohtalo onkaan ihanampi kuin heidän? Oi
isäni! Olen nuori, sydämmeni sykkii ikävöiden vapaampaa, ihanampaa
elämää! Älä vaadi minua pakoittamaan luontoani, älä vaadi minua
tukehuttamaan voimiani, kauniimpia taipumuksiani piiriin, joka minua ei
ensinkään miellytä!»

«En suinkaan kiellä taiteilijan kutsumusta», lausui laamanni, «enkä
hänen vaikutusalansa arvoa; parhaassa merkityksessänsä se on yhtä jalo
kuin mikä muu hyvänsä; mutta sekö puhdas taipumus, tuo jalo tarkoitusko
se sinua elähyttää? Saara! -- tutki sydäntäsi! Ylpeys ja itsekäs
kunnianhimo ne sinua kehoittavat, kahdeksantoista ikävuottasi ja kauniit
luonnon lahjasi ne saattavat sinun halveksimaan nykyistä kohtaloasi, ne
saattavat sinua vähäksymään kotiasi ja sen suomaa tilaisuutta jaloon ja
itsenäiseen kehitykseen. Suuri hairahdus se tässä houkuttelee sinut
tekoon, joka on moitittava Jumalan ja ihmisten silmissä ja joka saattaa
sinut sokeasti jättämään näkemättä haluamasi elämän varjopuolet. Ne
eivät kuitenkaan missään ole mustempia; onnen vaihtelut eivät missään
ole niin suuret eivätkä halvempien sattumuksien alaisia. Sattumus voi
riistää sinulta kauneutesi, äänesi ja niiden kanssa maailman suosion,
johon olit perustanut onnesi. Sitäpaitsi et aina pysy yhdeksäntoista
vuotiaana, Saara! Kolmenkymmenenvuotiaana on loistosi jo mennyttä ja
silloin -- mitä olet koonnut sen elämän varalle, joka vielä on jälellä?
Olet ahminut lyhyen aikaa, sitten kärsiäksesi nälkää. Sillä niin totta
kuin tässä seison joudut haaksirikkoon tuolla ylpeällä ja turhamaisella
mielellä juuri sen miehen kautta, jonka olet puolisoksesi valinnut.
Liian myöhään silloin kurjuudessasi katuvaisesti ikävöitset sitä hyvettä
ja todellista elämää, jota olit niin väärin käsittänyt!»

Isän sanat Saaraa liikuttivat. Hän vaikeni.

«Ja miten toisin kaikki voisi olla!» jatkoi laamanni lämpimästi. «Kuinka
kauniisti, kuinka siunausta tuottavasti, voisivatkaan elämäsi ja
luonnonlahjasi kehittyä. Saara! Olen rakastanut ja rakastan sinua kuin
omaa tytärtäni; etkö tahdo kuunnella minua kuin omaa isääsi? Vastaa
minulle! Oletko tässä kodissa kaivannut mitään, jota kohtuuden mukaan
olisit voinut pyytää? Onko huolenpito kasvatuksestasi ja kehityksestäsi
laiminlyöty mikäli se on meistä riippunut?»

«Ei!» vastasi Saara huoaten, «kaikki ovat olleet hyviä, hyvin hyviä
minulle.»

«No niin!» huudahti laamanni yhä lämpimämmin ja hellemmin, «luota sitten
äitiisi ja minuun, ettet vastedeskään saa syytä valituksiin. En ole
varaton ja minulla on eteviä tuttavuuksia; en aio säästää varoja
kehittääkseni lahjojasi, ja jos taiteilijakutsumuksesi on todellinen,
niin ei sinun -- niin pian kuin olet siksi valmistunut -- myöskään
tarvitse salata sitä yleisöltä, joka osaa taidettasi nauttia ja pitää
sitä arvossa. Mutta -- jää minun hoitooni! Älä lähde kypsymättömänä ja
periaatteiltasi epäselvänä maailmaan, joka yhä enemmän eksyttää sinua.
Älä mene, voittaaksesi näennäistä vapautta, miehelle, joka on
sivistyksessä sinua ala-arvoisempi, miehelle, jota et rakasta ja jota et
voi kunnioittaa siveellisenä ihmisenä. -- Tutki sydäntäsi ja huomaa sen
hairahtumista niin kauan kuin vielä on aikaa -- ennenkuin oma hulluutesi
sinut musertaa. Älä pakene helliä, sinusta huoltapitäviä ystäviä, älä
pakene isän kodistasi sokeassa tyytymättömyydessä ikävyyksien tähden,
joiden poistaminen ehkä on kokonaan sinun vallassasi! Saara, lapseni,
minä en ottanut sinua kotiini lähettääkseni sinua sitten turmioon ja
onnettomuuteen. Odota! Mieti! Saara, minä pyydän, minä rukoilen, älä tee
itseäsi onnettomaksi! Kun vein sinut pois isäsi kuolinvuoteen luota,
suljin sinut syliini suojellakseni sinua kolealta syystuulelta, -- vielä
kerran kierrän käsivarteni ympärillesi suojellakseni sinua sylissäni
vielä vaarallisemmilta tuulilta. Saara! lapseni, älä pakene tätä
kotia!...»

Saara vapisi; hän oli kovin liikutettu; selittämättömin tuntein hän
nojasi päätään laamanniin, joka piti hänet lujasti suljettuna syliinsä.
Vaikeata on sanoa pahat vai hyvätkö enkelit voittivat Saaran, kun hän
hetkisen perästä kovan sisällisen taistelun jälkeen sysäsi luotansa
rukoilevan isän ja kääntäen kasvonsa pois hänestä lausui:

«On turhaa! minä olen päättänyt, minä menen Schwartzille puolisoksi,
menen sinne, mihin kohtaloni minua kutsuu!»

Laamanni hypähti ylös, polki jalkaa ja kalpeni vihasta. «Sinä paatunut!»
hän huudahti säihkyvin silmin, «kun rukoukset eikä rakkaus vaikuta
sinuun mitään, niin pitää sinun kuulla toisenlaista puhetta. Minulla on
holhoojan valta sinuun ja sen nojalla minä kiellän tämän epäpyhän
avioliiton, kiellän sinua lähtemästä talostani! Sinä kuulet mitä sanon
ja tottelet!»

Saara nousi. Kalpeana ja uhkamielisenä hän katseli laamannia suurilla
silmillään; tämä samaten tahdon voiman ja vakavuuden ilme kasvoissaan.
He näyttivät molemmat koettavan katseillaan tunkeutua toistensa
sisimpään ja kummankin tahto mitteli voimiaan äänettömässä taistelussa.
Äkkiä kiersi Saara hurjasti kätensä kasvatusisänsä kaulaan, suutelo
poltti hänen huuliansa; seuraavassa silmänräpäyksessä Saara riensi pois
huoneesta.

Elise istui yksityishuoneessansa. Hän itki vielä katkeria kyyneleitä.
Oli hämärä. Äkkiä hän tunsi jonkun syleilevän polviansa ja vaatteitaan
ja itkien suutelevan käsiään. Hän etsi ja haparoi syleilijää, mutta se
oli kadonnut.

«Saara! Saara! missä olet?» huusi äiti pelokkaasti.

Petrea tuli samassa alas huoneestansa ja aikoi juuri mennä
vierashuoneesen, kun joku tuli häntä vastaan, sulki hänet syliinsä,
painoi huulensa hänen otsaansa ja kuiskasi: «unohda minut! -- Saara!»

«Saara! minne menet?» huudahti Petrea säikähtyneenä ja juoksi hänen
jälkeensä eteiseen.

«Missä on Saara?» kysyi laamanni kiihkeästi yläkerrassa tyttäriensä
huoneessa, «missä on Saara?» hän kysyi alhaalla kirjastossa.

«Oi!» huudahti Petrea, joka nyt syöksyi sisään kyyneltulvan vallassa,
«hän läksi äsken ulos, ulos kadulle; ... hän melkein juoksi ... hän
kielsi minun seuraamasta itseänsä; oi, hän ei varmaankaan milloinkaan
enää palaa!»

»Peijakas!» sanoi laamanni, riensi huoneesta, otti hattunsa ja meni
ulos. Ulkona kadulla hän näki naisen, joka ainoastaan kevyt saali päässä
ja hartioilla riensi pois, ja huolimatta hämärästä hän luuli hänet
tuntevansa Saaraksi. Hän riensi hänen perässänsä. Nainen katsahti
taaksensa ja -- pakeni. Varmana asiastansa laamanni ajoi häntä takaa ja
oli saavuttamaisillansa hänet, kun Saara äkkiä poikkesi erääsen taloon.
Siinä oli Schwartzin asunto. Laamanni seurasi häntä salaman nopeudella,
seurasi häntä rappuja ylös ja oli juuri saamaisillansa hänet käsiinsä,
kun hän katosi eräästä ovesta. Kun samainen ovi melkein samassa
silmänräpäyksessä aukeni laamannin vetäisystä, niin hän näki Saaran --
Saaran Schwartzin sylissä. Molemmat syleilivät toisiaan silminnähtävästi
valmiina vastustamaan häntä.

Laamanni seisoi hetkisen hiljaa luoden heihin katseen, joka ilmaisi
suuttumusta, ylenkatsetta ja tuskaa. Hän katseli kalpeata, hengästynyttä
Saaraa ja peitti sitten tuokioksi kädellään silmänsä. Sitten hän näkyi
tointuvan. Isän koko tyynellä ja kunnioitusta herättävällä vallalla hän
lausui tarttuen Saaran käteen: «nyt seuraat minua kotiin. Sunnuntaina
sinut kuulutetaan!» Saara seurasi häntä; pää alaspainuneena hän astui
isänsä taluttamana. Vaihtamatta sanaakaan he saapuivat kotiin.

Kotona syntyi levottomuutta ja surua. Mutta vaikka kaikki olivatkin
tyytymättömät Saaraan ja hänen avioliittoonsa, niin ei ollut ainoatakaan
perheenjäsentä, joka ei olisi ollut ahkerassa työssä saadakseen hänen
myötäjäisensä valmiiksi. Louise, joka enimmän kaikista moitti häntä,
ahkeroitsi eniten. Saara ei ollut huomaavinaan, miten kaikki puuhasivat
hänen hyväksensä, vaan vietti aikansa yksiksensä omassa huoneessaan tahi
harppunsa ääressä. Seurustelu perheen jäsenten kanssa näkyi häntä
tuskastuttavan. Petrean hellyyden osoituksia, valituksia ja kyyneleitä
hän kuunteli välinpitämättömästi ja tylysti.



Jäähyväiset.


Saaran ilottomat häät olivat ohitse ja hetki oli tullut, jolloin hänen
piti jättää koti ja perhe, joka niin rakkaasti oli ottanut hänet
omaksensa, ja joka nyt mitä hellimmin piti huolta kaikista hänen
tarpeistansa uusissa elämänsuhteissansa. Eronhetkenä suli jääkuori, joka
siihen asti oli ympäröinyt hänen olemuksensa; hillittömästi itkien hän
vaipui kasvatusvanhempiensa jalkain juureen. Syvästi liikutettuna ja
surullisena nosti hänet siitä laamanni.

«Olet saanut kaikki tahtosi mukaan, Saara!» hän lausui lujalla ja
surullisella äänellä. «Tullos onnelliseksi. Yhden ainoan kehoituksen
annan sinulle mukaan matkallesi. Älä unohda sitä! Se on viimeiseni
sinulle. Jos huomaat pettyneesi niissä toiveissa, jotka nyt elähyttävät
sinua; -- jos tulet onnettomaksi; -- onnettomaksi tahi
*rikokselliseksi*, muista silloin ... muista ... muista, Saara, että
sinulla täällä on isä ja äiti ja sisaruksia, joiden syli aina on avoinna
sinulle, muista että sinulla täällä on perhe ja koti!»

Hän vaikeni, vei hänet muutaman askeleen syrjään tarttui hänen käteensä
ja painoi siihen setelin. «Ota tämä», hän lausui hellästi, «pieneksi
avuksi hädän ja huolten hetkinä. Ei! Et saa kieltää sitä
kasvatusisältäsi! Ota se hänen rakkautensa tähden, -- sinä vielä kerran
tarvitset sen!»

Ainoastaan vaivoin laamanni oli voinut pysyä lujana; nyt hän sulki
Saaran hellästi syliinsä, suuteli häntä suulle ja otsalle ja kyyneleet
valuivat hänen silmistänsä. Itkien äiti ja siskot ympäröivät hänet.
Silloin aukeni ovi ja Schwartz astui sisään.

«Vaunut odottavat!» hän lausui synkästi katsellen surevaa ryhmää. Saara
kiskasihe irti häntä syleilevistä käsistä ja syöksyi huoneesta. Pari
sekuntia sen perästä vierivät vaunut pois.

«Hän on hukassa!» lausui laamanni katkeran surun vallassa puolisolleen,
«minä tunnen sen, hän on hukassa. Hänen kuolemansa ei olisi ollut
minulle niin katkera kuin tämä avioliitto!» Monta päivää hän oli
synkkämielinen ja surullinen.



Pieniä kohtauksia.


Hirmumyrskyn tavoin oli äsken kerrotut tapahtumat riehuneet Frankin
kodissa. Sen lakattua selkeni taivas uudelleen, niin, voipi melkein
sanoa, että iloisempi rauhallisuus astui sijaan. Ei ollut ainoatakaan
perheenjäsentä, joka ei hyvää toivottaen muistellut Saaraa, mutta
jokainen, paitsi laamanni ja Petrea, tunsi salaista helpoitusta hänen
poistumisestansa. Niin häiritsevästi vaikuttaa kodissa levoton ja
vaativainen mieli, niin se voi hävittää mitä kauneimpien luonnonlahjojen
siunauksen. Laamanni kaipasi yhtä tytärtään rakkaasta piiristään,
kaipasi kaunista, runsaslahjaista tyttöä eikä voinut ilman katkeraa
levottomuutta ajatella hänen tulevaisuuttansa. Petrea itki nuorekkaan
ihailunsa ja jumaloimisensa esinettä, mutta rauhoittui rakennellessansa
mitä romantillisimpia suunnitelmia heidän jälleennäkemiseensä, ja aina
niin että Petrea siinä esiintyi Saaran suojelusenkelinä, joko
kuningattarena jollakin autiolla saarella, hänen eteensä vertaan
vuodattavana soturina tahi valepukuun puettuna irroittamassa hänen
kahleitansa vankilan syvyydessä ja panemassa niitä omiin käsiinsä;
sanalla sanoen jos jonkinlaisella muulla paitsi mahdollisella tavalla.

Vähän aikaa lähtönsä jälkeen Saara kirjoitti. Hän mainitsi
kiitollisuudella entisyyttänsä, puhui vilkkaasti ja parasta toivoen
tulevaisuudesta; jonkinmoinen mielenmaltti, vakavuus ja levollisuus
kuvastui hänen kirjeestänsä levittäen hyväätekevää rauhaa perheesen,
joka huolehti hänen kohtaloansa. Elise oli aina taipuisa toivomaan
parasta ja nuoret ovat luonnollisesti optimisteja. Laamanni ei lausunut
mitään, joka voisi häiritä perheen toiveita. Louise yksin pudisti
huoaten päätään.

Monien huvitusten perästä, jotka olivat anastaneet perheeltä aikaa,
näyttivät kaikki haluavan saada rauhassa nauttia hiljaista kotielämää
toistensa seurassa. Kotiaskareet, nuo kodikkaan, säännöllisen elämän
yksinkertaiset mutta hauskat työt sujuivat Louisen johdolla sulavasti ja
sukkelaan. Ei puuttunut perheestä iloisia hetkiä, kaikenlaisia
auringonpilkahduksia, miellyttäviä keskusteluja. Laamannin tilaamat
aikakauskirjat pitivät kodin »au courant» ajan kysymysten tasalla,
tuottivat kehittymismahdollisuutta ja ajattelemisen ja keskusteluaihetta
nuorille. Laamanni hyvin mielellään kuunteli heidän ajatustenvaihtoansa,
mutta sekaantui harvoin siihen paitsi lausuakseen joskus jonkun johtavan
ja neuvovan sanan.

«Minun mielestäni elämä nyt luistaa hyvästi!» hän eräänä päivänä
iloisena lausui vaimolleen. «Lapset elävät terveinä kodissa ja
valmistuvat elämää varten. Niin, jos he vaan avaavat silmänsä ja
korvansa, niin he saavat kyllin aihetta käyttääkseen niitä; he silloin
kyllä ihmettelevät elämän rikkautta. Hyvä on kun koti voi tuottaa heidän
ajatuskyvyllensä ravintoa samaten kuin heidän sydämmellensä ja
ruumiillensa. Oikein iloitsen uudesta kodistamme! Jokaisella maalla,
jokaisella ilmanalalla on omat etunsa samoin kuin omat puutteensa ja
taloudellinen elämä pitää ymmärtäväisesti asettaa niiden mukaan, jos
mielitään käyttää sitä hyödyksensä. Maamme, joka pakoittaa meitä elämään
niin paljon kodissamme, kehoittaa meitä juuri siksi keskittämään sen
samalla vakavaksi ja toisiamme rakastavaksi elämäksi, ja siihen
tarvitaan ennen kaikkea hauska koti, jossa sekä ruumis että sielu voivat
viihtyä ja kehittyä. Jumalan kiitos, minun mielestäni meillä on kaikki
niin hyvin ja oivallisesti ja vielä paremmaksi toivon aikaa myöten
saavamme sen. Ja lapset näyttävät onnellisilta! Gabrielle varttuu ja
voimistuu nykyään päivä päivältä ja Louise menee kohta kaikkien meidän
ohitsemme!»

Tulevaisuuden tuumat olivat nuoren väen hyvin suurena mieliaineena. Eeva
ja Leonore rakensivat yhdessä kaikki tuulentupansa. Hellä rakkaus oli
herännyt eloon molempien välillä heidän yhdessä olonsa jälkeen,
sillaikaa kuin toiset olivat Akselholmassa. Voipi melkein sanoa että
sinä iltana, jonka he yhdessä viettivät pitäen rypäle- ja
romaanikemujansa, puhkesi heidän rinnassaan kauan itäneen
rakkaudensiemenen sirkkalehdet päivänvaloon. Heidän tuulentupansa eivät
olleetkaan tavallisia romaanihaaveita, heillä oli perusteena
proosallinen mutta kaunis aije vastaisuudessa itsenäisesti ansaita
elatuksensa, -- sillä aikaisin olivat vanhemmat suunnanneet tytärtensä
mielihalun sinnepäin -- ja sen nojalla he rakensivat komeita laitoksia
osaksi ystävyydelle osaksi inhimillisyyden hyväksi, sillä nuoret
neitoset ovat aina suuria ihmisystäviä.

Jacobilla oli myöskin hyvin paljon tulevaisuudentoiveita itseänsä ja
vaimoansa varten, ja Louisella monta keinoa niiden toteuttamiseksi.
Samoin he paljon kiistelivät suuteloista. Louise tahtoi säätää lain,
jonka mukaan korkeintaan kolme päivässä olisi luvallista ja Jacobi pani
siihen vastalauseensa niin sanoilla kuin teoilla, jolloin Gabrielle aina
kiireesti juoksi karkuun sekä loukkaantuneena että häpeissään.

Petrea luki englannin kieltä hänen kanssaan, toimitti pieniä pitoja
hänelle ja koko perheelle, itki Saaraa joka ilta ja mietti joka aamu
«Maailman luomista», sillä aikaa kuin hänen hyvät vanhempansa yhä
tarkkaavaisemmin pitivät huolta hänen kehityksestänsä.

Ei kellekään kuitenkaan nykyinen perheentila tuottanut niin suurta
nautintoa kuin Henrikille. Saatuaan toimeen siskoilleen kaikellaista
«hauskaa jaloittelemista» ja «iloittelemista» hän antautui tykkänään
lempiaineittensa, historian ja filosofian tutkimiseen; usein hän kaiket
päivät kuljeskeli kirjoinensa lähiseutuvilla, mutta aina hän
säännöllisesti kello seitsemän iltasella yhtyi perhepiiriin ja oli
silloin tavallisesti iloisin iloisten joukossa.

«Me elämme hyvin onnellisesti nykyään, ainakin minun mielestäni!» hän
lausui eräänä iltana tuttavallisesti jutellen äitinsä kanssa, «enkä minä
puolestani ole milloinkaan niin nauttinut elämän suloutta kuin nyt.
Tunnen, että nyt lukuni todellakin edistyvät ja luulen itsestäni vielä
jotakin tulevan. Ja kun olen päivän tehnyt työtä, hedelmää kantavaa
työtä, ja sitten illalla tulen sinun luoksesi, äitini, ja siskojeni
luokse sekä huomaan kaikki täällä niin herttaiseksi, valoisaksi ja
iloiseksi, -- silloin minun mielestäni on hauska elää, silloin tunnen
itseni niin onnelliseksi ja toivon melkein, että elämä aina pysyisi
tämmöisenä!»

«Niin, niin!» vastasi äiti. «Jospa vaan aina saisimme pitää sinut
kotona, Henrikkini! Mutta minä tiedän, ettei se käy päinsä. Kohta sinä
jälleen matkustat luotamme ja kun kerran valmistut, silloin saat oman
kodin ja...»

«Ja silloin, äitini, tulet sinä kotiin minun luokseni!» Se oli ja pysyi
Henrikin lempituumana; ja äiti sitä aina mielellään kuunteli.

Pari pientä runoa, jotka Henrik siihen aikaan kirjoitti ja jotka
näyttivät osoittavan hyvin suuria runollisia lahjoja, ilahutti suuresti
hänen äitiänsä ja siskojansa sekä herätti iloista huomiota perheen
ystävien kesken. Laamanni yksin niistä synkistyi.

«Te lellittelette hänet pilalle!» hän eräänä päivänä nuhdellen lausui
tyytymättömästi rouvalleen ja tyttärilleen, «jos hänelle uskottelette
hänen olevan jotakin erinomaista ennenkuin hän on mitään. Minä tunnustan
että hänen runollisuutensa on minulle erittäin vastenmielistä. Kun on
mies niin pitää osata tehdä jotakin kunnollisempaa tässä maailmassa kuin
huokailla ja laulaa tämän ja vastaisen elämän vaiheista. Jospa hänestä
tulisi toinen Thorild tahi jonkun toisen kelpo runoilijamme
kaltainen!... mutta siitä en ainakaan minä näe rahtuakaan. Ja tuommoinen
runojen töhriminen, tuommoinen kirjallinen joutilaisuus, joka viepi
nuoret ihmiset joka päivä oleskelemaan pilvien yläpuolella tahi painaa
heidät maan mustaan multaan, niin etteivät he pilviltä ja mullalta voi
älytä tosi elämän hyviä, siunattuja antimia -- soisin että hitto sen
kaiken veisi! Suunta, johon Henrik nykyään kallistuu, oikein surettaa
minua. Olin niin iloinnut siitä, että hänestä tulisi kelpo vuorimies,
että hän olisi avullinen parantamaan vuoriviljelystämme, perkkaisi
metsämme, virtamme, Ruotsin parhaat rikkauden lähteet. Se olisi
terävälle päälle sopiva tehtävä. Ja sen sijaan hän on painanut päänsä
vinoon, istuu siinä kynä kädessä ja huokailee aamusta ja haamusta,
hempeästä ja lempeästä! Se on minulle tuiki vastenmielistä. Toivoisin
Stjernhökin pian tulevan tänne! Siinäpä miestä! Hänestä kerran tulee
jotakin kelvollista ja kunnollista. Soisin hänen pian tulevan! Ehkä hän
voisi vaikuttaa Henrikkiin ja saada hänet luopumaan tuosta
runonsepustuksesta, joka ehkä onkin vaan paljasta ylvästelemistä.»

Elise ja tyttäret olivat vaiti. Jo kauan aikaa oli Elisellä ollut
periaatteena vaieta kun laamanni murisi. Mutta monasti -- milloin tarvis
vaati -- hän otti murisemisaineen myöhemmin hetkeksi puheeksi, milloin
laamanni oli rauhallisella mielellä ja keskusteli silloin tyynesti hänen
kanssansa asiasta ja oli aina huomannut sen keinon tehokkaaksi. Hän teki
niin sinäkin iltana ja lausui miehellensä:

«Ernst! Oikein minua pahoittaa, että olet niin tyytymätön Henrikin
runolliseen taipumukseen. Oi, minua se on ilahuttanut, juuri sentähden
että luulen sen todelliseksi, ja olen sitä mieltä että hän voipi sillä
hyödyttää saman verran kuin muullakin ja yhtä hyvin kuin ken hyvänsä
muukin. Mutta en milloinkaan tahtoisi kehoittaa häntä semmoiseen, joka
on sinulle niin vastenmielistä.»

«Eliseseni!» vastasi laamanni lempeästi, «menettele siinä vakuutuksesi
ja omantuntosi mukaan. On hyvin mahdollista, että olet siinä asiassa
oikeassa ja minä väärässä. Rukoilen sinulta ainoastaan, että pidät
itseäsi silmällä, niin ettei rakkautesi «esikoiseesi» houkuttele
pitämään keskinkertaista oivallisena ja hänen pieniä kokeitaan
mestariteoksina. Tulkoon Henrik, jos hän siihen kykenee, mainioksi
runoilijaksi tahi kirjailijaksi, mutta älköön hän nyt uskoko olevansa
mitään ja olkoon hän ennen kaikkea uskomatta, että hän voisi tulla
mainioksi ammattimieheksi valmistautumatta siihen ja tekemättä
perinpohjaista ja uutterata työtä ja olematta ensin ajatteleva ihminen.
Jos hänestä tulee semmoinen, niin lupaan, sinulle iloita pojastani
olkoon hänen tehtävänsä sitten raivata ajatuksia tahi louhia kalliota.
Mutta juuri sen tähden varottakoon arvostelemasta liian hyviksi noita
runokukkasia. Jos hänen turhamaisuutensa takertuu niihin, niin hän ei
milloinkaan vakavasti etsi kunniaa muualta.»

«Ernst, sinä olet oikeassa!» sanoi Elise sydämmellisen vakuutuksen
herttaisuudella.

       *       *       *       *       *

Henrikkin ikävöi hartaasti Stjernhökin tuloa. Hän tahtoi näyttää hänelle
runojansa, halusi keskustella hänen kanssansa uusista historiallisista
ja filosofisista tiedoistansa, halusi sanalla sanoen, että Stjernhök
panisi arvoa hänen tiedoillensa, sillä tämän voimakkaalla ja lujalla
luonteella oli aina ollut mahtava vetovoima Henrikin lempeään, lämpimään
sieluun. Jo poikavuosista asti oli Stjernhökin kunnioitus ja ystävyys
ollut Henrikin ahkeroimisen päämaalina ja hartaimpana toiveena, vaikkei
se siihen asti vielä ollut toteutunut. Stjernhök oli siihen asti aina
kohdellut Henrikiä välinpitämättömän kohteliaasti, vaan ei milloinkaan
toverina eikä ystävänä.

Stjernhök tuli. Erittäin ystävällisesti otti Frankin perhe hänet
vastaan, vaan ei kukaan sydämmellisemmin kuin Henrik.

Molemmat nuorukaiset olivat hyvin erilaiset ulkonaisestikin. Henrik oli
puhtaan, miltei naisellisen kaunis, hänen ruumiinrakennuksensa oli jalo
mutta hoikka, hänen katseensa vilkas ja samalla haaveileva. Stjernhök
oli paria vuotta Henrikistä vanhempi, oli tullut aikaisin mieheksi.
Kaikki hänessä oli rotevaa, lujaa ja voimakasta; hänen kasvonsa olivat
eloisat olematta kauniit, ja hänen kirkkaassa, päättävässä katseessaan
tuikki tähtönen, semmoinen jonka kaitselmus välistä ennustavasti asettaa
sen silmään, jonka elontietä onneatuottavat tähdet valaisevat.

Parin päivän kuluttua Stjernhökin saapumisesta muuttui Henrik sangen
paljon. Hän oli ääneti ja alakuloisuuden pilvi peitti hänen kasvonsa.
Stjernhök kohteli häntä kuin tavallisesti, hän ei ollut tyly hänelle,
mutta ei myöskään ottanut juuri huomataksensa häntä. Hän ahkeraan teki
kemiallisia kokeita ja näytteli niitä naisille ja Jacobille tahi iltasin
jopa alkuyöhön saakka mainioiden kaukoputkien lävitse antoi heidän
ihailla tähtitaivaan ihmeitä. Eräs noista tuikkivista
taivaankappaleista, jota nuori tiedemies ahkeraan tutki, sai sittemmin
Frankin perheessä nimen: «Stjernhökin tähti». Kaikki kokoontuivat
taitavan, mieltä jännittävän nuoren miehen ympäri. Laamannia huvitti
erinomaisesti keskustella hänen kanssansa ja hän lausui monta kertaa
omaisillensa ilonsa hänestä ja mitä toiveita isänmaalla vielä voi olla
tästä pojastaan. Nuori vuorioppilas oli senkin kautta laamannin
suosiossa, että hänen tavattomiin tietoihinsa yhdistyi tavallista
enemmän vaatimattomuutta käytöksessään vanhempia, kokeneempia miehiä
kohtaan.

«Katsos Henrik!» huudahti laamanni eräänä päivänä keskusteltuaan
Stjernhökin kanssa, «katsos, sitä minä sanoisin runoudeksi, *oikeaksi*
runoudeksi. Hillitä virrat ja pakoittaa niiden hurjan juoksun tuottamaan
hauskuutta ja rikkautta, harventaa rantametsät, levittää viljelystä,
muokata peltoja, rakentaa ihmisasuntoja ja antaa uutteran työn ja
iloisten äänten elähyttää autiot seudut! Katsos, sitä voipi sanoa
ihanaksi teoksi!»

Henrik oli vaiti. Mutta «pikku neiti» esitti hienosti: «Ja nuo asumukset
-- miten niiden asukkaat ovat tyytyväiset, kun saavat hauskan kirjan
lukeaksensa tai kauniin laulun laulaaksensa! Muuten heidän elämänsä
tulisi, sangen kuivaksi huolimatta kaikista koskista!»

Laamanni hymyili, suuteli tyttöstänsä ja hänen silmiinsä kohosivat
ihastuksesta kyyneleet.

Henrik oli sillaikaa mennyt toiseen huoneesen ja istahtanut ikkunan
luokse, jonne äiti häntä seurasi. «Kuinka on minun Henrikini laita?» hän
kysyi hellästi, hiljaa vetästen pois käden, joka peitti hänen silmänsä.
Ne olivat täynnä kyyneleitä. «Rakas, armas poikani!» huudahti äiti ja
hänenkin silmänsä rupesivat kyyneltymään. Hiljaa hän kiersi kätensä
hänen ympärillensä.

«Katsos», alkoi äiti lohduttaen, «ei sinun tarvitse välittää siitä, että
isäsi välistä puhuu vähäsen yksipuolisesti. Tiedäthän kuitenkin kuinka
sanomattoman hyvä ja oikeudentuntoinen hän on ja että hän kyllä vielä
tyytyy sinuun, kunhan hän ensin tulee vakuutetuksi, että kutsumuksesi on
oikea. Nyt hän pelkää sinun jäävän keskinkertaisten joukkoon. Hän kyllä
vielä tulee tyytyväiseksi, kun kerran itse raivaamallasi tiellä saatat
hänelle kunniaa!»

«Oi», lausui Henrik, «jospa vaan tietäisin onko minulla oma tieni, oma
kutsumukseni! Mutta Stjernhökin tultua ja sen jälkeen kuin olen puhunut
hänen kanssansa on kaikki niin muuttunut minussa, niin sisällisesti kuin
ulkonaisesti. En enää ymmärrä itseäni. Stjernhök on huomauttanut minulle
kuinka vähän tiesin siitä, minkä luulin tietäväni, ja mimmoista
töherrystä työni oli. Käsitän sen nyt varsin hyvin ja -- ja se surettaa
minua. Miten Stjernhök on vahva ja voimakas! Soisin olevani hänen
kaltaisensa. Mutta se on mahdotonta. Hänen rinnallansa vaivun niin
pieneksi, että vallan häviän. Ja kuitenkin... Oi, kun olen yksin
kirjoineni taikka ulkona luonnonhelmassa missä puut, kalliot, vesi,
tuuli minua ympäröivät, silloin herää minussa ajatuksia ja tunteita,
sanomattomia, suloisia; silloin puhuvat minussa sanat ja lauseet, jotka
syvästi miellyttävät minua. Silloin on kaikki hyvin ja inhimillisyyden
suuruus minua niin lähellä, silloin aavistan sopusointua kaikessa,
Jumalan läsnäoloa kaikkialla ja silloin sanat tunkeutuvat huulilleni
tulkitsemaan kaiken sen autuuden jonka tunnen. Semmoisina hetkinä tunnen
itsessäni piilevän jotakin suurta ja minusta tuntuu, kuin lauluni
kajahtaisi kaikkien sydämmissä. Niin, tunnen sitä välistä -- mutta
nähdessäni Stjernhökin on kaikki kadonnut, silloin tunnen olevani halpa
ja köyhä ja olen valmis pitämään itseäni haaveilijana tahi houkkiona.»

«Poikakultani, pidät kykyäsi liian ala-arvoisena», lausui äiti. «Sinun
lahjasi ja Stjernhökin ovat perin erilaiset, mutta jos sinä niinkuin hän
vakavasti ja voimakkaasti käytät leiviskäsi, niin tulee se kyllä aikaa
myöten hedelmääkantavaksi. Minun täytyy tunnustaa sinulle, Henrik, että
hartain toivoni on ollut ja on vieläkin, että joku lapsistani tulisi
eteväksi kirjailijaksi. Kirjallisuus on tuottanut minulle suurimmat
nautintoni, eikä minulta nuorempana puuttunut taipumuksia sen
viljelemiseen. Sinussa olen nähnyt oman taipumukseni uudestaan puhkeavan
kukkaan runsaammassa määrin, oma kukoistusaikani on siihen kulunut,
poikani, toivoessani sitä sinulta. Oi, jospa eläisin sinä päivänä, jona
näkisin sinut isänmaasi kunniottamana, näkisin isäsi ylpeilevän
pojastansa, ja itse saisin lämmittää sydäntäni nerosi ja työsi
tuotteilla, ... oi, silloin joutaisin ilolla kuolemaan.»

Innostuksen tuli leimahti Henrikin silmissä ja levisi punana hänen
poskillensa, kun hän syleillen äitiään sanoi: «Ei, sinun tulee elää,
äitini! elää, poikasi kunniottamana. Hän lupaa tuottaa sinulle iloa!»

Auringonsäde valaisi huoneen ja kiilsi Henrikin kiharoissa, jotka siitä
kimelsivät kuin kulta. Äiti näki sen, luki siitä äänettömän ennustuksen
ja toivehikas hymy levisi hänen kasvoillensa.

       *       *       *       *       *

Petrea luki «Zauberringiä». Hänen oli oikeastaan määrä lukea sitä ääneen
perheelle iltaisin, ja se melkoisesti olisi poistanut sen vahingollisen
tenhovoiman, mutta hän lueskeli sitä salaa yksinään öisin ja se veti
hänet eksyttävään tenhopiiriinsä. Hän ei muistellut eikä uneksinut
muusta kuin ihmeellisistä tapahtumista, ihmeenihanista naisista ja
urhollisista sankareista. Aina hän itse muka oli yksi niistä, ihailtuna
tahi ihailevana, milloin taistellen ristiinnaulitun kuva kädessä
peikkoja ja lohikäärmeitä vastaan, milloin haaveksien kuljeskellen
kuutamossa liljojen seassa rouva Minnetrostin linnassa. Oli ikäänkuin
Petrean sielun sekasortoinen hämmennys tästä olisi saanut eloa ja
muotoa, ja kaksinkertaisella voimalla kietoi hänet mielikuvituksen
lumomaailma verkkoihinsa, samaten kuin se ennen muinoin metsänjumalan
haamussa oli hurmannut hänen lapsensielunsa ja saattanut harhatielle.
Niin tapahtui nytkin, sillä samalla aikaa kuin Petrea yöt päivät eleli
haavemaailmassa, jossa hän kiihkoon asti kuvitteli ihania, ihmeellisiä
tapahtumia, joissa hänellä itsellään aina oli sangen suuri osa, hän
jokapäiväisessä elämässä näytteli melkoisen kurjaa osaa. Pää, jossa niin
monta ihanata näkyä, niin paljon suurenmoisia tuumia pyöriskeli, oli
tavallisesti tappuratukon kaltainen; hän ei huomannut reikiä eikä
likapilkkuja vaatteistaan, ei «koinsyömiä sukkiaan eikä läntistyneitä
kenkiään», hän unohti kaikki pienet arkitehtävänsä ja hukkasi tahi
pudotti kaikki mitä käsissään kantoi. Lisäksi hän vielä intoisasti
rakasti kuorimantelia, (Louise sanoi sitä «puuskaksi, joka oli sekä
kallis että ratiseva») ja joka «puuska» ei milloinkaan ollut niin
kiihkeä kun Zauberringin vaikutusaikana. Alituinen ratina ja ritinä,
joka kuului sieltä minne Petrea tuli ynnä lattialla olevat kuoret,
joiden päälle alituiseen astuttiin tahi jotka jäivät ikkunista ja
pöydiltä riippumaan hihoihin, oli kaikkea muuta paitsi hauskaa. Kun
Petrea tuosta sai kuulla hyvin ansaittuja nuhteita ja huomautuksia, niin
hän oli kuin pilvistä pudonnut tahi oikeammin hän putosi taivaastaan
tähän matoiseen maailmaan (joka silloin oli hänestä risu- ja nokkoskasan
arvoinen); mielellään hän olisi antanut kymmenen vuotta elämästään, jos
sillä olisi voinut ostaa yhden ainoan vuoden Zauberringin ihanuutta, ja
sen mukana kauneutta, lumousvoimaa, valtaa y. m., joita Petrealla ei
ollut muulloin kuin -- unelmissansa. Petrean elämä oli riuhtomista
ihannemaailman ja tosielämän välillä, joita hän ei kumpaakaan tuntenut
todellisuudessa ja jotka molemmat eivät voineet sopia keskenään
sielussansa. Kyynelvirrat juoksivat niiden väliseen aukkoon sitä
täyttämättä ja saattamatta hänen silmiänsä kirkkaammiksi, ja hän itse
syytti vuorotellen olevia oloja ja itseään kärsimyksistänsä.

Sinä aikana Jacobi oman hyvän sydämmensä ja vanhempien kehoituksesta
rupesi vakavasti ohjaamaan Petreaa. Hän antoi hänelle tekemistä, joka
jännitti hänen ajatuskykyänsä ja sai sen kautta hänen tunteittensa ja
mielikuvituksensa kuohut hiukan tyyntymään. Tuo oli Petrealle
sanomattoman terveellistä ja olisi ollut vieläkin suuremmassa määrin,
ellei opettaja olisi tullut hänelle liian... Mutta älkäämme ilmaisko
tulevien vuosien salaisuuksia.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä laamanni sai Tukholmasta suuren kirjeen, jonka hän
sanaakaan virkkamatta asetti rouvansa eteen. Se oli korkeammasta
paikasta ja sisälsi kiittävää ja imartelevaa kiitosta laamanni Frankin
ansioista, jotka hallitus jo aikoja sitten oli huomannut, ja laamanni
Frank sai nyt kutsumuksen kuninkaan korkeimman tuomioistuimen jäseneksi.

Lopetettuaan lukemisen katseli Elise kysyvästi miestänsä, joka
puolestaan tarkasteli häntä.

«Mitä arvelet, Ernst?» hän lausui tutkivasti ja levottomasti silmäillen
miestään.

Laamanni rupesi tapansa mukaan, milloin jokin asia liikutti häntä,
kiivaasti astumaan edestakaisin lattialla. «En voi olla välinpitämätön»,
hän lausui, «minua liikuttaa tämä todistus kuninkaani luottamuksesta.
Olen kauan miettinyt tätä seikkaa, -- tiedäthän ettei tarjous ole
minulle, niinkään odottamaton -- mutta minä tunnen, käsitän, ettei minun
pitäisi jättää nykyistä vaikutusalaani. Kykyni sopii siihen, tiedän
olevani täällä hyödyllinen ja maaherran luottamus suo minulle vapauden
vaikuttaa kykyni ja taitoni mukaan. Vaikka hän saisikin enkä minä
kunnian siitä, mitä hyvää läänissä toimitetaan -- Herran nimessä olkoon
niin! Tiedän kuitenkin että hyvää ja hyödyllistä todellakin toimitetaan.
Mutta paljon tehtäviä on alulla, paljon, sanomattoman paljon on vielä
jäljellä! En voi jättää tekoa puolinaiseksi, en saata enkä tahdo! Ei,
valmiiksi täytyy saada työnsä; muu ei kelpaa. Ja tiedän että täällä,
että minä ... mutta puhunhan ainoastaan itsestäni! Sano minulle, Elise,
mitä tahdot, mitä sinä haluat?»

«Jääkäämme tänne!» sanoi Elise ojentaen kätensä miehelleen, joka istahti
hänen viereensä. «Minä tiedän, Ernst, ettei sinulla ole mitään iloa
korkeammasta arvosta eikä suuremmista tuloista, kun sinun niiden tähden
täytyy jättää vaikutusala, jossa tunnet olevasi paikallasi ja jossa voit
tehdä työtä kutsumuksesi mukaan, ja jossa sinua ympäröivät ihmiset,
jotka sinua rakastavat ja kunnioittavat! Ei, jääkäämme tänne!»

«Mutta sinä, Elise, puhu itsestäsi äläkä minusta.»

«Niin», hän vastasi onnellisen näköisenä, «sepä ei ole niinkään helppoa;
se on vähäsen sotkuista, katsos. Mutta minä kerron sinulle itsestäni
että -- katselin itseäni aamulla peilistä -- pyydän, ei mitään ivanaurua
-- ja olin mielestäni voimakkaan ja terveennäköinen. Muistelin sinua,
kuinka hyvä ja hellä olet, miten vaeltaessani sinun rinnallasi olen
voimistunut sekä henkisesti että ruumiillisesti, miten minun täytyy
rakastaa sinua yhä enemmän ja miten tunnemme itsemme yhä onnellisemmiksi
toistemme kanssa. Muistelin vaikutustasi, miten se on siunausta tuottava
yhteiskunnalle ja kodille; muistelin lapsiamme, jotka ovat terveet ja
hyvät ja kehittyvät onnellisesti hoidossamme ... uutta kotiamme, jonka
olet tehnyt niin mukavaksi ja hauskaksi meille kaikille. Aurinko silloin
pilkisti esiin pieneen rakkaasen huoneeseni ja minä tunsin itseni niin
onnelliseksi kohtalostani -- kiitin Jumalaa siitä ja sinusta. Mielelläni
tahtoisin elää ja kuolla tässä piirissä, tässä kodissa. Jääkäämme
tänne.»

«Jumala siunatkoon sinua sanoistasi, Elise! Mutta lapset, lapset!
Päätöksemme vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa. Meidän täytyy kuulustella
heidän mieltänsä. Meidän täytyy ilmoittaa asia heille. Ei sentähden että
pelkäisin, että saadessaan kuulla meidän mielipiteemme heillä olisi
toiset toivomukset kuin meillä. Mutta kaikissa tapauksissa olkoon
heilläkin sananvalta tässä asiassa! Tule Elise! En saa rauhaa ennenkuin
kaikki on sanottu ja päätetty.»

       *       *       *       *       *

Kun laamanni esitti asian perhekokouksessa, niin se herätti suurta
hämmästystä ja kaikki olivat ääneti; houkuttelevia kuvia -- ei itse
korkeimmasta tuomioistuimesta, mutta sen olinpaikasta, pääkaupungista --
rupesi kyllä pyörimään nuorten silmissä; Louise oli melkein
oikeusneuvoksen näköinen. Mutta kun isä oli lausunut omat ja vaimonsa
mielipiteet ja toivomukset, voi helposti lukea lasten kyyneleisistä
silmistä kiitollisuutta isää kohtaan hänen luottamuksestansa heihin ja
täydellistä alistumista hänen tahtoonsa. Mutta ei kukaan lausunut
sanaakaan ennenkuin «tipsukka» -- isä ei tahtonut sanoa hänelle: «mene
ulos pikku Gabrielle!» -- «Anna hänen olla mukana», hän sanoi, «hän on
niin viisas pikku tyttö!» -- niin, ennenkuin pikku Gabrielle huudahti
kiertäen käsivartensa äitinsä kaulaan: «Oi älkäämme muuttako mihinkään.
Olemmehan niin onnelliset täällä!»

Tämän huudahduksen toistivat kaikki muut yksimielisesti.

«No niin, Herran nimeen, me jäämme tänne!» huudahti laamanni hypähtäen
pystyyn ja ojensi kätensä rakkaalle joukollensa, ja kyyneleet nousivat
hänelle silmiin. «Me jäämme tänne, lapset! Mutta se ei estä teitä
näkemästä Tukholmaa ja nauttimasta siitä mikä on kaunista ja hauskaa.
No, Jumalan kiitos, lapseni, että tunnette olevanne onnelliset täällä.
Uskokaa, että se tekee minut onnelliseksi! Voitteko käsittää sen?»

       *       *       *       *       *

Sinä päivänä oli Leonore ensi kerran pitkästä ajasta alhaalla
päivällisillä. Kaikki iloitsivat siitä, ja Leonore, joka oli iloisemman
ja ystävällisemmän näköinen kuin tavallisesti, oli kaikkien mielestä
tullut ihmeellisesti paljon kauniimmaksi. Eeva, joka oli ollut apuna
häntä pukemassa, katseli häntä sydämmestänsä iloiten.

«Katsos Leonore!» hän sanoi osoittaen taivasta, josta sinipilkkuja
pilkisti esiin pilvien lomitse, jotka olivat kaiken päivää itkeä
tihruttaneet, «katsos, nyt selkenee! Nyt on meillä kesä, nyt me käymme
ulkona yhdessä poimimassa kukkia ja marjoja!» Ja hänen sinisilmänsä
loistivat hyvyydestä ja elämänilosta.

       *       *       *       *       *

«Mitä kummaa tämä on?» kysyi Henrik nähdessänsä äitinsä kengät ikkunalla
heikossa päivänpaisteessa. «Luulenpa niiden olevan siinä lämpenemässä!
Ja auringolla ei ole älyä tulla täyttämään velvollisuuttaan! Ei, minä
tahdon tässä tapauksessa olla aurinkona!»

«Se oletkin minulle -- kesälapseni!» lausui äiti hellästi hymyillen
nähdessänsä Henrikin pistävän kengät liivinsä sisäpuolelle ja
lämmittävän niitä povessansa.

       *       *       *       *       *

«No hyväinen aika, Louise kulta!» huudahti Jacobi, «tuleehan nyt oikein
kaunis ilma! Tuskin enää pisaroikaan; -- menkäämme vähäsen
jaloittelemaan! Tulethan! Sinä olet herttaisista herttaisin! Mutta
herran tähden älä vaan hovisaarnaajassa!»



KOLMAS OSASTO.



Leonore Eevalle.


Tulet siis kotiin, tulet siis todellakin pian kotiin, Eeva kulta! Oi!
minä olen niin onnellinen, iloitsen siitä niin, ja olen kuitenkin
vähäsen peloissani .... mutta älä huoli siitä; tule, tule vaan ja kaikki
on jälleen hyvin. Kunhan vaan saan katsella sinua silmiin, niin tunnen
kaikki selvenevän. Te herttaiset silmät! -- Gabrielle ja minä sanomme
niitä aina «meidän sinisiksemme» -- miten kauan onkaan siitä kun teidät
näin! Kaksi pitkää vuotta. En käsitä kuinka olen voinut tulla niin kauan
ilman sinua toimeen; mutta totta on, ettemme kuitenkaan ole milloinkaan
olleet aivan erotettuina. Olen seurannut sinua suuressa maailmassa; olen
ollut mukanasi tanssiaisissa, soittajaisissa ja nauttinut sinun
huveistasi ja herättämästäsi ihailusta. Oi! miten hauskaa on, että opin
rakastamaan sinua! Olen elänyt kaksinkertaisesti sen perästä ja tuntenut
itseni niin rikkaaksi sinun kauttasi. Ja nyt palajat kotiin; silloinhan
me tulemme onnellisiksi niinkuin ennenkin?

Anna anteeksi, anna anteeksi kysymysmerkki! Mutta välistä minut valtaa
niin suuri levottomuus. Puhut niin paljon suuresta maailmasta,
huvituksista ja nautinnoista, joita koti ei voi tarjota sinulle. Ja
uudet komeat tuttavuutesi -- oi Eeva! olkoot he, nuo tuttavasi kuinka
hauskat ja mieltäkiinnittävät tahansa, he eivät kuitenkaan voi rakastaa
sinua niin kuin me, niin kuin minä! Ja tuo majuri R***! Minä pelkään
häntä, Eeva. Se, että hän sinua rakastaa, on minun mielestäni vallan
luonnollista, mutta ... mutta oi, Eeva! Minua pahoittaa, että sinä pidät
hänestä niin paljon. Rakas, hyvä Eevani, älä kiinny häneen liiaksi
ennenkuin...; mutta tuotanhan tällä sinulle surua enkä sitä tahtoisi.
Tule, tule vaan kotiin meidän luoksemme! Meillä on niin paljon
juteltavaa kanssasi, niin paljon kuultavaa sinulta, niin paljon
sanottavaa sinulle. Luulenpa kodin miellyttävän sinua entistä enemmän:
olemme tehneet monta pientä kaunistusta ja korjausta. Sinä jälleen otat
osaa hauskoihin atrioihimme, aamiaiseen, minun hauskimpaan hetkeeni ja
teetuntiin, sinun lempituntiisi, jolloin kokoonnuimme hupaisesti
viettämään iltaamme ja jolloin usein olimme niin leikkisät. Tänä aamuna
otin esille aamiaiskuppisi ja suutelin sitä syrjäpaikkaa, josta kultaus
oli kulunut pois. Me jälleen, Eeva, lueskelemme yhdessä ja sitten
keskustelemme luetusta; menemme yhdessä ulos ja nautimme metsän
tuoreutta ja rauhaa. Ja jos sillä tavoin hiljaa voisimme vaeltaa elomme
tietä yhdessä, koettaen yhä parantua, tehdä toinen toisemme ja muun
ympäristömme yhä onnellisemmaksi, nöyrästi kiittäen Jumalaa siitä mitä
hän antaa meille ja muille, sekä ihaillen hänen tekojansa, eikö silloin
kaikki olisi hyvin? Emmekö silloin olisi eläneet ja kukkineet kylliksi
täällä maan päällä.

Tiedän varsin hyvin, että tämmöinen hiljainen elämä ei sovellu kaikille.
Semmoista ei myöskään voi kestää elämän kaikissa vaiheissa. Myrskyjen
täytyy tulla. Onhan minullakin ollut levottomuuden, tuskan ja
kilvoittelun aikani. Nyt se on ohitse, Jumalan kiitos! ja sama tunne,
joka häiritsi rauhaani, on muodostunut valoksi elämäni tielle. Se on
laajentanut maailmani, se on jalostuttanut minua, ja nyt kun en enää
pyydä elämältä suurempia nautintoja, nyt opin päivä päivältä pitämään
suuremmassa arvossa niitä aarteita, jotka ympäröivät minut hiljaisessa,
jokapäiväisessä elämässä. Oi, ei kukaan kuitenkaan tule onnelliseksi
tässä elämässä ennenkuin on oppinut näkemään ja pitämään murutkin
arvossa. Jos niin tekee, on koko päiväksi poimimista ja kiittämistä.
Mutta rauhaa pitää olla, rauhaa sisällä, rauhaa ympärillä. Rauha on
aurinko, jossa jokainen elämän kastepisara kimeltää ja välkkyy.

Jospa kuitenkin voisin vuodattaa sitä sydämmeen, joka...; minun täytyy
valmistaa sinua siihen muutokseen, joka on tapahtunut kodissamme, me kun
olemme menettäneet paljon. Et tapaa täällä Petreaa. Tunnet suhteen, joka
kauan aikaa on tehnyt minut kovin levottomaksi. Ei käynyt päinsä antaa
sen enää kestää. Louisen, Jacobin ja Petrean itsensä tähden täytyi hänen
-- paeta, tahi olisivat kaikki joutuneet onnettomuuteen. Petrea käsitti
sen itse, ja kun Jacobi ilmoitti meille kohta saapuvansa, niin hän avasi
sydämmensä isälle ja äidille. Siinä hän menetteli jalosti, ja he olivat
niin hyvät, niin ymmärtäväiset kuin aina. Isä vei hänet itse ystävänsä
piispa B..n kotiin. Jumala suojelkoon siskokultaani ja antakoon hänelle
rauhaa. Itken hänen tähtensä, mutta toivon kuitenkin kaikkea hyvää.
Hänen elävässä sydämmessänsä on kätkettynä pulppuava terveydensuoni, ja
varmaankin maalla oleskelu, jota hän niin hartaasti rakastaa, uudet
olot, uudet mieltymykset ja riennot...

Minut keskeytettiin. Jacobi saapui. Oi, miten hyvä, että Petrea nyt
oleskelee Furudalin siimeksessä. Hyvä on hänen sydänparallensa, hyvä on
kihlautuneille myöskin, jotka eivät hänen läsnäollessansa olisi
tohtineet olla onnellisia. Ja nyt he ovat täysin määrin. Kuuden vuoden
odotuksen, huokauksien ja toiveiden jälkeen näkee Jacobi itsensä
toiveittensa päämaalin -- häiden ja kirkkoherrakunnan -- lähellä. Ja se,
joka paitsi Jacobin omaa kykyä, on auttanut häntä siihen, on hänen rakas
suosijansa, oivallinen, hurmaava ylhäisyytensä O***. Hän on
vaikutuksensa kautta saanut kahden suuren tilan omistajan suuressa T...n
pitäjässä antamaan äänensä Jacobille, joka, vaikka vielä nuori,
sattumalta pääsi vaaliin. Hän saa siis yhden hippakunnan kauniimmista ja
suurimmista seurakunnista ja Louisesta tulee arvoisa pastorinrouva --
«Ruustinna»! hän sanoo itse ennustavasti. Ainoana «muttana» tässä
onnessa on, että Louise ja Jacobi joutuvat niin kauas meistä; heidän
hartain toivonsa oli saada tämän kaupungin maaseurakunta. Olisimme
silloin voineet elää kuin yhtenä perheenä, vaikka Louise olisi jättänyt
lapsuutensa kodin, mutta ... «mutta kaikki ei voi olla täydellistä tässä
maailmassa»! sanoo hyvä ja viisas «vanhimpamme» huoaten. Kun vaalipäivä
tapahtuu alkukeväällä ja Jacobin on määrä astua virkaansa kohta
nimityksensä jälkeen, niin hän tahtoisi helluntaina viettää häänsä
voidaksensa sitten kukitettua tietä myöten leivosten liverrellessä viedä
nuoren vaimonsa «paimenmajaansa». Hovimarsalkanrouva pyytää heitä
leikkiä laskien kavahtamaan liiallista nomaadimaisuutta
(paimentolaiselämän matkimista). Tosi on, ettei kenelläkään voi olla
enempää mieltymystä karjaan, vasikoihin, lampaihin ja siipikarjaan kuin
Louisella. Tulevat puolisot jo edeltäpäin asettavat taloutensa kuntoon,
ja Gabriellea erinomaisesti huvittavat ne keskustelun «pätkät», jotka
sattuvat hänen korviinsa kun istuessansa kirjaston sohvassa puhelevat
rakkaudesta ja taloudenhoidosta. Mutta he eivät keskustele ainoastaan
semmoisista asioista, sillä Jacobin sydän on täynnä lämmintä
ihmisrakkautta, ja miten onkaan, niin on isämme istuttanut lapsiinsa
jotakin omasta yleisen edun rakkaudestansa, vaikka Gabrielle väittää
osansa siitä vielä olevan sangen pienen.

Hauskaa on nähdä kihlautuneittemme menevän yhdessä ostoksille ja
palaavan sieltä perin tyytyväisinä kauppoihinsa. Louisen mielestä on
jokainen pieni ostamansa kalu aivan verraton, olkoon se sitten savi-
tahi hopea-astia. Kun näen heidän molempien lintuparin tavoin kokoovan
pesäänsä aineksia ja visertelevän jokaisesta pikku korresta, täytyy
minun ajatella, että onnellisempaa on tulla pieneen pesäseen, jonka itse
on kokoonpannut, kuin rikkaasen ja suureen taloon, jonka toiset ovat
valmistaneet. Edellisessä suhteessa on kaikki jo niin tuttua ja
totuttua, ihan sinutellaan tavaroita ja varmaankaan eivät ne kellekään
koko maailmassa liene tutumpia kuin Louiselle. Olemme nykyään ahkerasti
hääpuuhissa, mutta isäämme ei ilahuta tapahtuma, joka riistää tyttären
hänen rakkaasta piiristään. Hän tahtoo niin mielellään pitää meitä
kaikkia luonaan. Olen siitä sekä iloinen että kiitollinen. Mutta asiasta
toiseen! Meillä on hänen vanhuuttansa varten tuuma, joka varmaan tekee
hänet ja samalla äitimmekin onnelliseksi. Muistathan tuon suuren
metsistyneen puutarhamme vieressä olevan tontin, jota kelläkään ei ole
älyä viljellä tahi lahjoittaa meille; sen me aiomme ... mutta puhukaamme
siitä sitten! Petrea on tartuttanut meihin kaikkiin, «vanhimpaammekin»,
innostustansa suuriin puuhiin, ja ... oi! on niin lystiä kun voimme
työskennellä heidän onneksensa, heidän, jotka niin hellästi ja
väsymättömästi pitävät huolta meistä.»

Nyt vähäsen ystävistämme ja tuttavistamme.

Kaikki ystävät ja tuttavat kysyvät paljon sinua. Setä Jeremias toruu
siitä, ettet tule kotiin; hän tavallisesti keskiviikkoisin ja
lauantaisin syö aamiaista meillä ja silloin moittii korppujamme, joita
hän siitä huolimatta syö aimo kasat. Viime aikoina hän on mielestäni
muuttunut rakastettavammaksi, hän on käytökseltään lempeämpi; hänen
sydämmensä on aina ollut lempeä. Hän on kaikkien köyhien ystävä ja
lääkäri. Vast'ikään hän on ostanut itselleen huvilan peninkulman päässä
kaupungista. Hän sanoo sitä vanhuutensa lohdutukseksi, ja nimekseen se
saa: «Ukon ruusu». Eikö se kuulu hauskalta?

Annette P. on onneton tuiman kälynsä luona; hän ei valita, mutta katse,
iho, koko hänen olemuksensa ilmaisevat elämään kyllästymistä. Meidän
pitää vetää hänet luoksemme ja koettaa saada hänet onnellisemmaksi.

Nyt tulee Gabrielle ja tahtoo, että minun pitää jättää kirjeessäni tilaa
hänen variksen varpaillensa! Vähän rohkea pyyntö; mutta kuka hennoisi
kieltää häneltä? En ainakaan minä; ja sentähden minun täytyy puhua vaan
lyhyesti.

Kun eräs nuori vapaaherra Rutger L. esitetään sinulle täällä kotona,
niin älä luule häntä hulluksi, vaikka hän välistä siltä näyttää. Hän on
isäni erään ystävän poika ja on meillä täyshoidossa, isän johdolla
kehittyäksensä virkamieheksi. Hän on jonkinlainen «diamant brute»
tahkoamaton kivi ja tarvitsee monessa kohden tasoittelemista. Kuitenkin
luulen hänen rajun luonteensa jo olevan tyyntymään päin monessakin
suhteessa. Hän on jo varsin arka jokaisesta äidin lausumasta moitteesta
ja hän oikein pelkää pikku neitimme epäsuosiollisia katseita; vähemmän
hän välittää «vanhimman siskomme» nuhteista. Hän on vasta yhdeksäntoista
vuotias. Vanha Pirkko häntä pelkää eikä tohdi mennä hänen ohitsensa,
luullen hänen hypähtävän ylitsensä. Oi, miten vanha Pirkko meidän muiden
muassa tulee onnelliseksi, kun saa nähdä sinut jälleen. Hän niin pelkää
sinun menevän naimisiin ja jäävän «tuohon pesään», joksi sanoo
Tukholmaa.

Henrikin saamme pitää yli joulun. Mutta sinun täytyy tulla meille avuksi
ilostuttamaan häntä. Hän ei ole iloinen niinkuin ennen. Minä luulen tuon
kireän välin, johon hän on joutunut Stjernhökin kanssa, häntä kalvavan.
Oi! miksi eivät nuo kaksi milloinkaan voi käsittää toinen toistansa?
Sitäpaitsi on Henrikin tulevaisuus nykyään vaa'assa; -- Jumala suokoon
hänelle menestystä hänen itsensä ja äidin tähden!

Petreaa emme saa kotiin ennenkuin Louisen häiden jälkeen. Koska jälleen
olemme kaikki koossa täällä kotona? Nyt vasta minusta elämä on oikein
ihanata ja iloista. Mutta olemmeko me *kaikki* enää milloinkaan koossa?
Saara? Oi, on jo viidettä vuotta siitä kuin viimeksi kuulimme mitään
hänestä ja kaikki tiedustelut ja kyselyt ovat olleet turhat. Ehkei hän
enää ole elävien joukossa! Monta kyyneltä olemme vuodattaneet hänen
tähtensä. Oi, jospa hän vielä palaisi! Olisimme onnellisemmat kuin
ennen; minä tunnen sen. Hänessä oli hyvää ja jaloa; mutta hän oli
eksynyt. -- Kuulen äitini hiljaisten askeleiden lähestyvän. Aavistan
hänellä olevan itselleni jotakin hyvää...

Niin oikein! Hänellä olikin! Kirje sinulta, Eevaseni! Et voi vielä
määrätä lähtöpäivääsi! -- sepä vasta ikävää! Mutta tulethan pian --
Jumalan kiitos siitä! Sinä rakastat Tukholmaa; niin minäkin! Tukholma on
suonut sinulle iloa; tahtoisin syleillä sitä siitä; kuitenkin etupäässä
sentähden, että Tukholma nyt laskee sinut ja suo minun syleillä sinua.
Nyt olen ehtinyt paperin loppulaitaan; Gabrielle on tilannut toisen
sivun. Jätän sinut hyvästi kirjoittaakseni sille, joka itkien jätti
meidät, mutta, niinkuin hartaasti toivon, joka palaa hymyillen.



Gabriellelta.

Aamupuhteella.


En joutanut kirjoittamaan eilen illalla, sen tähden täytyi minun nousta
auringon kanssa sanoakseni sinulle, ettei mikään muu kuin sinun
kotiintulosi voi korvata minulle Petrean lähtöä. Me ikävöimme niin
kovasti -- ruusuamme! Tiedän kyllä kuka muu sinua ikävöipi paitsi oma
perheesi. Minun täytyy kertoa sinulle, että on herännyt jonkunlainen
pieni ystävyys Jeremias sedän ja minun välilleni. Se on tapahtunut
ulkosalla; sillä sisällä hän ei milloinkaan ole oikein siivo. Mutta
kävelyretkillä hänen kauniimpi puolensa esiintyy. Petrea ja minä
olemmekin käyneet hänen kanssansa pitkillä retkillä. Silloin hän on
iloinen ja lempeä; hän tutkii kasveja kanssamme ja kertoo meille
kasvikunnan luonnollisista heimoista ja lahkoista sekä monen kasvilajin
erityisestä elämästä ja historiasta. Tiedäppäs on oikein ihanata tuntea
niitä vähän; tunnen olevani oikein tuttu noiden heimojen kanssa. Oi!
usein silloin valtaa minut tunne siitä miten elämä on sanomattoman rikas
ja mieltä kiinnittävä, ja minusta tuntuu, että *täytyy* elää onnellisena
maan päällä, jos vaan silmät ovat auki ja käsitys vireillä kaikkea siinä
löytyvää ihanuutta tajuamaan, ja silloin voisin visertää kuin pikku
lintu pelkästä elämänilosta. Setä Munterilla ja minulla on kiihkomme, me
harjoitamme innokkaasti kukkien hoitoa täällä kotona. Jouluksi aiomme
saada kukkivia syreenejä, niin valkoisia kuin sinertäviäkin; -- katsos
vaan! Mutta kyllä minun tekisi mieleni vähäsen itkeä sitä, ettei Petrean
nenä pääse niiden tuoksua tuntemaan.

Nyt täytyy minun lopettaa; sillä tiedä, että olen epämääräiseksi ajaksi
ottanut pitääkseni huolta aamiaispöydän ulkoasusta, ja sen vuoksi menen
nyt *katselemaan* sitä; Bergström onneksi pitää huolta siitä, ettei
minun ole tarvis sen enempää puuttua siihen. Sitten pitää minun
tarkastaa sammalruusuani, onko uusi nuppu puhjennut ja sitten pitää
minun mennä katselemaan äitiä; silmäys pitää puutarhan lehtienkin saada,
jotka nyökkäävät päätään minulle ennenkuin varisevat oksistansa, ja
vielä pitää minun ihailla aurinkoa, joka tuossa nousee niin häikäisevän
kirkkaana; sen pitää saada säde silmäni auringosta, kiitollisen
sydämmeni syvyydestä. Voidakseni täyttää kaikki nuo tärkeät toimet ja
velvollisuudet, täytyy minun jättää sinut hyvästi, sinut, jota niin
paljon rakastan!



Petrea Leonorelle.


D--n ravintolasta.

On ilta; isä on kaupungilla huomisen laivamatkan valmistusten tähden.
Olen yksinäni, sumu on sakeana likaisten ravintolanikkunien
ulkopuolella, sydämmenikin on raskas ja täysi; -- minun täytyy
keskustella kanssasi. Oi Leonore! se on siis tehty; raskas askel on
otettu, -- olen erossa kodistani, omaisistani, en saa pitkään aikaan
nähdä teidän lempeitä kasvojanne, en kuulla lohduttavaa ääntäsi -- ja
sen tähden -- etten ansaitse sitä, sen tähden, että olen häirinnyt
kotini rauhan; -- niin Leonore, turhaan sinä tahdot puolustaa minua ja
sovittaa minua itseni kanssa; minä tiedän olevani rikoksellinen siksi,
että olen toivonut, tahtonut -- ainakin silmänräpäykseksi -- -- oi!
tahtoisin nyt niinkuin eronhetkenä suudella Louisen hameenhelmoja ja
rukoilla «anna anteeksi, anna anteeksi!» Olen tuominnut itseni, olen
julistanut itseni pannaan, pakenen ... pakenen, jotta en enää häiritsisi
heidän onneansa. Olin pilvenä heidän taivaallansa; mitäpä pilvellä oli
siellä tekemistä? Haihduttakoon sen tuuli! Oi Leonore! on kuitenkin
katkeraa, sanomattoman katkeraa, ettei voi, kun sydän vallan hehkuu
kiitollisuudesta, tehdä sille jota rakastaa mitään sen parempaa kuin --
lymytä, paeta, olla olemattomissa. Mutta mieluummin sillä tavoin, niin,
tuhat kertaa ennemmin kätkeytyä maan poveen kuin tehdä pahaa heille!
Tosiaankin, jos voisin sillä tavoin voittaa heille jotakin, niin
joutaisin jyväsen tavoin muuttua mullaksi, voidakseni sen kautta itää ja
sitten tuottaa heille meheviä tähkäpäitä, -- se olisi minulle suloista
ja mieleistä, Leonore! Kiitetään niitä, jotka kuolevat rakkauden,
kunnian, uskonnon, korkeiden, jalojen pyrintöperien tähden. Minkä
tähden? Onhan Jumalan armolahja että saa siten kuolla! Kuolemassa on
eloa. Tiedän elämän, joka on kuolemaa, kuoleman, joka kuitenkin elää
pitkät tuskalliset päivät ..... kun on itsellensä taakkana eikä iloksi
kenellekään ... oi, se on katkerata! Minkä tähden autuuden- ja
nautinnonhimo ijankaikkisena janona polttaa ihmisen sielua, kun
virkistävä lähde Tantaluksen lähteen tavoin --? Leonore! Silmiäni
kirvelee, päätäni pakottaa, epätoivon hyrskyt temmeltävät sydämmessäni.
En ole hyvä, en ole nöyrä enkä alistuvainen. Sieluni on kaaos. Vähäsen
multaa otsan ja rinnan päälle -- se tekisi minulle hyvää.


Höyrylaivalla.

Kiitos Leonore, kiitos päänalasestasi! Se oli minulle todellakin
rauhoittava alanen. Eilen illalla luulin olevani tulemaisillani
todellakin sairaaksi, minua vilutti, minussa oli kova kuume ja päätäni
pakotti kauheasti, minusta tuntui kuin olisin rikkirevitty. Mutta kun
laskin pääni pienelle tyynyllesi, kun korvani lepäsi sen hienolla
päällisellä, jonka ahkera kätesi on koristanut taidokkaalla
reikäompeluksella; silloin tuntui minusta kuin olisi henkesi kuiskaillut
minulle siitä; sain rauhan, kaikki vaiva hälveni niin äkkiä ja
ihmeellisesti. Nukuin makeasti ja olin vallan kummastuksissani, kun
aamulla herätessä huomasin olevani ruumiillisesti vallan terve ja
henkisesti samoin. Sen oli päänalasesi vaikuttanut, Leonore! Suutelin
sitä ja kiitin sinua. Kerrotaan «Apostolien teoissa», sairaita kannetun
sille tielle, jota pyhät miehet astuivat, että edes heidän varjonsa
sattuisi heihin ja tekisi heidät terveiksi. Minä uskon semmoisen
lääkitsemisen voimaan. Niin kyllä! hyvät ja pyhät antavat vähäsen
elämästänsä, voimastansa kaikkeen, joka on heidän omaansa. Olen tuntenut
sen tänä yönä.

Astuimme laivaan. Merihirviö puhkui ja kiiti eteenpäin, halaisten
aaltoja. Minä alussa käsitin vaan sen, että se vei minut pois teidän
luotanne ja seisoin itkien kumartuneena laiteen yli. Silloin tunsin
kahden käsivarren hiljaa ja hellästi syleilevän itseäni. Isäni se oli;
hän kiersi ympärilleni lämpimän vaipan; hänen sylissänsä kohotin
päätäni. Aamu oli selkeä, valkeat pilvenhattarat liitelivät aamutuulosen
lennättäminä taivaan sinessä, laineet loiskivat vaahtoisina laivaa
vasten; vihannat niityt ja syksyn punertamat puistot levisivät oikealla
ja vasemmalla puolellani, näköala laajeni. Seisoin kasvot, tuulta
vasten, annoin laineiden vaahdon roiskua huulilleni ja silmilleni, minua
vähäsen puistatti ja minä tunsin että -- elämä on suloista. Niin, tänä
aamuhetkenä, joka oli täynnä säteileviä valonväreitä, tämän puhtaan
raittiin tuulen suudellessa otsaani, tunsin pahojen henkien pakonevan
sielustani, painostavan tunteen ja sumun häviävän. Ahmin aamutuulta,
avasin sydämmeni elämälle, olisin tahtonut levittää kätenikin sille ja
samalla kaikille rakastetuilleni sekä sanoa heille sydämmeni äänettömän
aavistuksen: rakkaus teihin tekee minut terveeksi, antaa minulle voimaa,
tuottaa teille vielä iloa.


Toinen päivä laivalla.

Mietin tässä mahtaako syvä sydämmensuru voida vastustaa pitkää
merimatkaa. Siinä elämässä ja raittiissa tuulessa on jotakin ihmeellisen
vahvistavaa ja ikäänkuin uudistavaa. Tuuli karkoittaa pölyn sielun
silmistä ja ihminen näkee paremmin itsensä ja kaiken muun. Ja ihminen
etenee entisestä minästänsä, lähtee matkalle noustaksensa maalle uudelle
rannalle ja uusiin oloihin; ihminen ikäänkuin alkaa elonsa uudestaan.

Eilen oli meillä myrsky. Paitsi isääni olin minä ainoa terve
matkustajien joukossa. Voin siis auttaa sairaita. Tosin oli elämä täällä
vastenmielistäkin. Tosin välistä kaaduin vesikarahvi tahi rohtopullo
kädessäni, mutta kyllä sainkin nähdä monta naurettavaa kohtausta, monta
ihmisluonteen eri ilmausta; minä nauroin, moitin, unohdin itseni ja
tunsin itseni kaikkien ystäväksi. Laivapiian paikka varmaankin
soveltuisi minulle.

Illalla tuuli vähän tyyntyi, niin ulkona kuin sisälläkin. Istuin
yksinäni kannella puoliyöhön. Vielä laineet loiskivat miellyttävästi
kiikkuvaa laivaa vasten ja tuuli vinkui touveissa. Pienen tähden
ilmoittamana nousi täysikuu taivaanrannalta ja levitti synkälle merelle
lempeätä, ihmeellistä valoansa. Oli sanomattoman ihanata! Tunteet,
ajatukset heräsivät minussa, selittämättöminä, täynnä rakkautta ja
surua, korkeampaa ja voimakkaampaa kuin koskaan: sydäntäni täytti jokin
kaiho, jolle en tiedä nimeä. Tahtoisin -- -- en tiedä mitä. Mutta kyllä
tiedän mitä en tahtoisi, mitä pelkään. Pelkään tuota rauhallista,
täsmällistä elämää, joka kohta alkaa minulle; sovinnaisuus,
muodollisuus, seuraelämä, kaikki tuo puristaa sieluni kokoon ja
taivuttaa sen antautumaan vallattomuuksien omaksi. Mieluummin kuin istun
valitussa hyvässä seurassa juomassa teevettä «high lifen», ylhäisön
tapaan, ennemmin kulkisin viikinkiretkillä ympäri maailmaa, ennemmin
söisin heinäsirkkoja niinkuin Johannes korvessa ja kävisin
kamelinkarvavaatteissa. Viimemainittu pukeutumistapa lienee sangen
mukava meidän moniin pikku vaatekappaleihin verraten. Monta on elämän
väittelevää kohtausta. Maailman ihmeellinen «Zauberring» -- kuinka osaan
omalle paikalleni sinussa? Leonore! Anna anteeksi että puhun niin paljon
itsestäni. Olet hemmoitellut minut siinä suhteessa pilalle, sinä armas
sisko! Iltapuolella saavumme Furudaliin.


Furudal.

Nyt olemme maalla. Minä tahtoisin vielä olla merellä. Nyt tulen
vierashuoneesta, ja vierashuoneessa minä aina joudun haaksirikkoon. Paha
henki antaa minun aina lausua tahi tehdä jotakin sopimatonta. Tänä
iltana olen seoittanut piispanrouvan lankavyyhden ja kertonut typerän
kaskun eräästä hänen läheisestä sukulaisestansa. Tahdoin olla älykäs ja
kävi niinkuin aina semmoisessa tapauksessa käy minulle -- pahasti.

Täkäläiset ihmiset ovat sävyisännäköiset. Piispa itse on pieni, kalpea
mies, jotakin enkelintapaista on hänen äänessään ja katseessaan, mutta
... minun kanssani hänellä ei ole paljon aikaa keskustella. Hän elää
kirjojaan ja virkatehtäviään varten; sitäpaitsi hän on melkein aina
kaupungissa. Piispan rouva, joka aina asuu täällä maalla, on kovin
sairaloinen. Häntä pitää minun hoitaa ja lukea hänelle. Se minua
ilahuttaa. Jospa hän vaan sietäisi minua! Molemmat puolisot ovat hyvin
herttaisia isäni tyttärelle, mutta minä luulen hänen heidän mielestänsä
olleen sangen vähän sivistyneen. Lisäksi oli kuuma heidän siunatussa
vierashuoneessansa, ja minä olin ahavoitunut ja punainen kuin
pionikukka. Semmoisestakin voi vähäsen raivostua. Tuo kaikki on
vähäpätöistä, mutta tuskastuttaa kuitenkin. On ikävä aina vaikuttaa
epämiellyttävästi, juuri silloin kuin tahtoisi miellyttää.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Olen purkanut matka-arkkuni, jonka niin ystävällisesti täytitte minulle;
-- osaksi uudet, osaksi korjatut vaatteet sieltä hyppivät syliini toinen
toisensa perästä -- oi siskot! se oli kaikki teidän työtänne! Pukuni
ovat kunnossa koko talveksi! Tunnen siinä Louisen käsien jäljet. Oi,
minun täytyy itkeä! Rakkahani! kotini!


Pari päivää myöhemmin.

Hongat suhisevat niin raittiisti ja hiljaa. Tulen ulkoa. Vuoria, metsiä,
yksinäisyyttä luonnossa -- -- Ihanata!

Oi Leonore! Tahdon aloittaa uuden elämän. Tahdon kuolla vanhasta
itsestäni, turhuudesta, mielikuvituksista ja itsekkäisyydestä. Kaikki
saamani imartelevat muistot, kirjeet niin miesten kuin naisten antamat
olen hävittänyt. Lähetän sinulle tässä pienen rahasumman, jonka olen
saanut myödyistä kultakoruistani ynnä pienistä töistäni. Osta niillä
jotakin, josta Louise ja Jacobi pitävät. Mutta älä anna heidän aavistaa
-- rukoilen sinulta vakavasti sitä -- että lahja on minulta. Jos voisin
myödä itseni kunniallisesta palkasta ja sillä hinnalla tehdä heidät
rikkaiksi, niin...

Minulle jää täällä paljon aikaa itseäni varten ja minä kyllä tiedän
miten käytän sen. Aion olla paljon ulkona; aion samota metsät ja pellot,
tuulessa, lumessa kaikissa ilmoissa kunnes -- väsyn ainakin
ruumiillisesti. Ehkä silloin sielukin tyyntyy!... En toivo enää tulevani
onnelliseksi. Mitä se tekee jos ei olekaan onnellinen, jos vaan on
puhdas ja hurskas? Jospa vaan ei koetuspäivä, elämä, olisi niin pitkä.
Leonore, hellä enkelini rukoile puolestani.

Jääkää kaikki terveiksi! Tervehdi hellästi kaikkia omalta

      Petrealtasi.

J. K. Nenäni ynnä sitä ympäröivät piirteet tervehtii Gabriellea ja tulee
tässä kuvana häntä tervehtimään. Hän ei saa luulla minua alakuloiseksi.
Pienen ballaadin eli romansin lähetän samalla. Sen lauloi metsä minulle
eilen, ja jokaisen sävelen, jonka elämä lähettää minun sieluuni, pitää
tulla kotiin. Oi miten rakastan teitä kaikkia!

       *       *       *       *       *

Ja nyt, kun Petrea maalaisen yksinkertaisuudella koettaa valmistautua
uuteen elämään, kun lumi peittää maan muokataksensa sitä vastaanottamaan
uusia keväitä, palaamme tuttuun kotiin kaupunkiin ja kerromme sikäläiset
tapahtumat.



Eräs keskustelu.


Jacobi oli matkustanut pois. Lokakuu oli tullut myrskyineen ja pitkine
hämärineen, jotka ovat niin pimeät ja raskaat niille, joiden elämää
selkeät ajatukset tahi ystävälliset katseet eivät valaise.

Eräänä iltana oli Henrik tavattoman kalpea tullessaan alas teelle.
Siskojen kyselyyn, mikä oli syynä siihen, hän vastasi itsellään olevan
kovan päänkivistyksen ja lisäsi puoleksi leikkiä laskien, puoleksi
totisesti: «kyllä sentään tuntuu hyvältä kerran päästä erilleen tästä
raskaasta ruumiista! Se on hyvin suureksi vaivaksi!»

«Miten sinä puhut!» sanoi Louise; «parasta on kuitenkin pitää se,
ponnistella vähemmän eikä valvoa öisin lukien, niin ei tule päiväksi
päänkivistystä!»

«Teidän majesteettinne, saan kaikkein nöyrimmästi kiittää nuhteista!
Mutta jos ruumiini ei tahdo olla sieluni alamainen, vaan tahtoo kukistaa
sen, niin minua haluttaa taistella ja riidellä sen kanssa.»

«Kotelostahan perhonen muodostuu!» intti Gabrielle hienosti hymyillen
ripotellessaan ruusunlehtiä parille perhoskotelolle, joiden oli määrä
hänen kukkapöydällään uinua yli talven.

«Niin, niin!» vastasi Henrik, «mutta miten raskaasti sen kuori painaa
perhosen siipiä. Minua painaa ruumiillinen kotelo! Mitä voisikaan sielu
vaikuttaa, nauttia, miten elää, ellei sitä olisi! Mitä me voisimmekaan
tuntea ja miettiä selkeinä hetkinä! Mikä käsityksen selkeys! Mitkä
ihannetunteet täyttävätkään sydämmen! Tahtoisin sulkea koko maailman
syliini, käsittää katseellani, elähyttää ja innostuttaa kaikki
tulellani. Oi, siinä on kyllyyttä, siinä kirkkautta ja selvyyttä! Niin,
jos Herramme tulisi semmoisena hetkenä luokseni, niin ojentaisin hänelle
käteni ja sanoisin: «hyvää päivää veikko!»

«Henrik kulta!» lausui Louise hieman loukkaantuneena, «nytpä luulen
ettet oikein tiedä mitä sanot.»

«Niin», jatkoi Henrik huomaamatta keskeyttämistä, «siltä voi tuntua,
mutta ainoastaan hetken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kiertää kotelo
koko painollaan olemuksemme ympäri maallisen tomukuorensa ja me
tyrmistymme, nukumme ja vaivumme paljon syvemmälle kuin sitä ennen
olimme. Ja silloin näemme kirjoista ainoastaan painettuja sanoja, emme
löydä sielustamme tunteita emmekä aatteita, ja niitä ihmisiä kohtaan,
joita ennen palavasti rakastimme, olemme silloin jäykät ja tylyt. Oi,
siitä voi joutua vallan epätoivoon!»

«Sinun olisi paljon parempi», lausui Louise, «mennä nukkumaan, silloin
päänkivistys ja paino häviäisivät.»

«Mutta se on minun mielestäni ikävä keino!» lausui Henrik hymyillen. «On
inhottavaa että tarvitsee niin kauan nukkua! Mitä kunnollista voipi
ihmisestä tulla, jos hän on unikeko? «Les hommes puissants veillent et
veulent.» Mahtavat miehet valvovat ja tahtovat! sanoo Balzac, ja se on
oikein. Ja kun kurja raskasmielisyyteni tarvitsee niin paljon unta, niin
ei minusta varmaankaan tule mitään suurta. Sitä paitsi tuo sielun
hereilläolon tenhoava lumous juuri vaikuttaa tuon köyhyyden tunteen
niiden sammuessa. Oi! voin varsin hyvin käsittää, että moni on
ulkonaisilla kiihoitusaineilla koettanut herättää tahi pitkistää niitä
hehkuvalla viinillä jälleen herättääksensä sielun.»

«Silloin käsität vaan sen mikä on sangen halpaa ja ymmärtämätöntä»,
vastasi Louise. «Juuri semmoisia herätyksiä on meidän kiittäminen, että
Ruotsissa on niin paljon juoppoja ja huonoa väkeä, niin että tuskin enää
tohtii liikkua kaduillakaan!»

«En minä sitä puolusta, Louise kulta!» vastasi Henrik lempeästi
hymyillen siskonsa vilkkaudelle, «mutta voin kuitenkin käsittää sen ja
muutamissa kohden annan sen anteeksikin. Elämä on usein niin raskas ja
katkera, mutta innostuksen hetket tuottavat sille suloutta; ne ovat
salamoita ijankaikkisesta elämästä.»

«Ovatpa tosiaankin!» lisäsi Leonore, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut
veljensä sanoja ja jonka silmät vettyivät hänen sanoistansa. «Niin
selvältä ja kirkkaalta, niin täyteläiseltä tuntuu varmaankin elämä, kun
kerran olemme täydellisesti vapautuneet kotelosta, emme yksistään
ruumiin, vaan sielunkin siteistä. Kenties ovat semmoiset hetket määrätyt
osaksemme täällä maan päällä, houkutellaksensa meidät ylös isän kotiin
ja antaaksensa meidän tuntea sen ilmaa.»

«Ihana ajatus, Leonore! Sillä jos nuo välähdykset todellakin ovat
ilmestyksiä sisimmästämme, todellisesta, täällä vielä vangitusta
elämästämme, hyvä Jumala! miten ihanaa olisi saada... Mutta oi! nuo
pitkät pimennyshetket, mitä ne sitten ovat?»

«Kärsivällisyydenkoetuksia, valmistusaikoja!» vastasi Leonore hellästi
hymyillen. «Sitäpaitsi nuo kirkkaat hetket kyllä palaavat ilahuttamaan
meitä valollansa, ja sitä useammin mitä enemmän me lähestymme
täydellisyyttä. Mutta meidän täytyy myöskin osoittaa kärsivällisyyttä
itseämmekin kohtaan, Henrik; meidän täytyy oppia tässä elämässä
odottamaan aikaamme!»

«Sinä puhut tosi sanan, siskoni! Minun täytyy suudella sinua kädelle!
Ah, niin, jos...»

«Olkaa nyt hiukan vähemmän tunteellisia ja esteetillisiä siellä, ja
tulkaa tänne juomaan teetä!» huusi siihen «vanhin siskomme». «Kas tässä,
Henrik, kupillinen väkevää ja kuumaa teetä, se kyllä tekee päällesi
hyvää. Mutta illalla ja huomenaamuna sinun pitäisi nauttia
ruokalusikallinen rohtonestettäni!»

«Siitä varjelkoon meitä laupias... Me ringrazia carissima sorella! Sisko
kulta me... Aber, aber .. charmante Gabrielle, ihastuttava Gabrielle!
pisarainen portviiniä tekisi teen vieläkin voimakkaammaksi, tekemättä
minua tuommoiseksi kurjaksi olennoksi, jota Louise niin pelkää. Kiitos,
pikku siskoni! Fermez les yeux oh Mahomet! Ummista silmäsi, oi Mahomet.»
Ja kumartaen Louiselle Henrik vei kupin huulillensa.

Myöhemmin illalla seisoi Henrik kirjaston ikkunassa ja katseli ulos
tähtikirkkaasen avaruuteen. Leonore meni hänen luoksensa ja katseli
häntä tuolla lempeällä nöyrästi kysyvällä katseella, jolle sydän niin
mielellään aukenee ja joka oli niin tavallista Leonoressa. «Olet niin
kalpea, Henrik», hän lausui levottomasti. «On kummallista!» Henrik
vastasi puoleksi hymyillen omille sanoillensa, «katsos, Leonore,
hautuumaan kuusia, miten niiden latvat huojuvat tuulessa! En käsitä
miksi, mutta tuo huojuminen ja nyökkääminen tuskastuttaa minua
kummallisesti; minä tunnen sen sydämmessäni!»

«Varmaankin sentähden että voit huonosti, Henrik! Entä jos menisimme
vähäsen ulos kävelemään? On niin kaunis kuutamo! Raitis ilma ehkä tekee
sinulle hyvää.»

«Tahdotko tulla mukaan, Leonore! Niin, se oli hyvä tuuma.»

Gabriellen mielestä se oli erittäin huono. Hän sanoi sisaruksiansa
samojeedeiksi, lappalaisiksi, eskimoiksi y. m. he kun tahtoivat
kuljeskella ulkona keskellä talviyötä. Mutta siitä huolimatta he
läksivät käsikkäin iloisina ja leikkiä laskien.

«Tuuli ei ole kylmä», vastasi Leonore, ja «minusta tuntuu miellyttävältä
astua näin käsivarteesi nojaten tuulen suhistessa ympärillämme ja
lumihiuteiden pienien tonttu-ukkojen tavoin tanssiessa kuutamossa.»

«No, silloin tuntuu sinusta ihan niin kuin minustakin. Oi, teidän
kanssanne, siskoseni, olen aina tyyni ja onnellinen, mutta en tiedä
mistä se johtuu, että jo jonkun aikaa muut ihmiset ovat usein
tuskastuttaneet ja ärsyttäneet minua.»

«Oi Henrik! -- eikö se ole osaksi oma syysi?»

«Sinä ajattelet Stjernhökiä, Leonore?»

«Niin!».

«Niin minäkin! Ja ehkä olet oikeassa; -- niin, tahtoisin mielelläni
myöntää, että usein olen ollut väärässä hänen suhteensa sekä ollut
järjettömän kiivas. Mutta hän se on, joka on ärsyttänyt minut
semmoiseksi. Minkätähden hän on niin usein vaikuttanut minuun niin
painostavasti etevämmyydellänsä, niin usein riistänyt minulta ilon,
jonka tuottaa pyrkimyksen onnistuminen, ja melkein aina kohdellut minua
kylmyydellä ja halveksien?»

Leonore oli ääneti, kuutamossa kimelsi salainen kyynel hänen
silmässänsä. Yhä kiivaammin Henrik jatkoi:

«Olisin voinut rakastaa häntä niin syvästi! Harvinaisen luonteensa,
voimansa, koko persoonallisuutensa kautta on hänellä ollut paljon
vaikutusvaltaa ja voimaa ylitseni. Mutta hän on sitä väärinkäyttänyt --
hän on ollut minulle kova juuri silloin kuin olen mitä lämpimimmin
lähestynyt häntä. Hän on osoittanut kiven kovuutta monelle
erehdykselleni, ja myöskin monille jaloimmille ja puhtaimmille
tunteilleni. Rakkauteni häneen oli semmoinen tunne, ja sen hän on
sysännyt luotansa. Tahdon lausua sinulle koko totuuden, Leonore, ja
kertoa miten välimme on kehittynyt semmoiseksi kuin se nykyään on.
Tiedäthän että noin kolme vuotta sitten muodostui yliopistossa
ympärilleni jonkinmoinen kirjallinen puolue nuoria ystäviä, jotka ehkä
arvostelivat runoilijalahjani liian suureksi ja yllyttivät minun
itsenikin uskomaan samaa, jouduin päivän sankariksi ja kaikkien
lemmikiksi niissä piireissä, joissa liikuin. Kenties rupesin
ylvästelemään siitä; ehkä ilmeni siinä runokokoelmassa, jonka siihen
aikaan julkaisin, vaativaisuutta ja väärää yksipuolisuutta. Samaiset
runot herättivät kuitenkin huomiota. Mutta vähän ajan kuluttua ilmestyi
niistä arvostelu, joka herätti vielä enemmän huomiota voimansa,
ankaruutensa ja myöskin vitsovan sukkeluutensa vuoksi. Sen kärki ei
säästänyt runojani eikä runoilijaluonnettanikaan. Se vaikuttikin melkein
yleisön mielenkäänteen minua kohtaan. Minun mielestäni se oli ankara ja
liian yksipuolinen enkä tälläkään hetkellä voi olla pitämättä sitä
semmoisena, vaikka nyt paremmin kuin silloin huomaan sen oikeaksi.
Arvostelun nimetön sepittäjä oli -- Stjernhök; hän ei suinkaan kieltänyt
sitä. Hän mielestänsä tarkoitti sillä vähemmin minua personallisesti
kuin sen puolueen paisuvaa suuntaa, jonka jonkinmoisena johtajana minä
muka olin. Jo ennen olin ruvennut vetäytymään hänestä ja hänen
vallanalaisuudestansa, joka aina oli ollut mielestäni rasittavaa. Tämä
uusi asia ei ollut omansa yhdistämään meitä. Hänen ankara arvostelunsa
oli huomauttanut minua virheistäni; mutta minä en kuitenkaan tiedä,
olisiko se tehnyt minulle muuta kuin pahaa, ellen samaan aikaan olisi
tullut kotiin ja täältä omaisteni terveellisestä vaikutuksesta saanut
uusia voimia ja kääntynyt puhtaampaan suuntaan. Silloin juuri isäni
sanomattomassa hyvyydessänsä ja yksissä tuumin teidän kanssanne möi
puolen kirjastoansa hankkiaksensa minulle varoja ulkomaamatkaan -- niin,
tehän olette herättäneet minussa eloon uuden ihmisen; ja kaikki
pyrkimykseni nykyään ovat tähdätyt ainoastaan näyttämään teille, että
ansaitsen rakkautenne. Niin, minä rakastan teitä niin hellästi! Mutta
Stjernhök on minulle mennyttä! Rakkauteni häneen on vääntynyt vihaksi ja
katkeruudeksi -- -- --!»

«Oi Henrik, Henrik; älä anna sen tunteen enää itsessäsi vallita. Onhan
Stjernhök hyvä ja jalo ihminen, välistä vaan liian ankara. Kyllä hän
rakastaa sinua yhtä paljon kuin meitä kaikkia; mutta te molemmat ette
tahdo ymmärtää toisianne; ja Henrik, sinähän viimeksi olit tyly hänelle!
Näytit tuskin kärsivän häntä.»

«En voi sille enää mitään, Leonore! Se tunne on minua vahvempi. En tiedä
mikä paha henki jo jonkun aikaa on ollut takertuneena sydämmeeni; mutta
*siinä* se vaan on. Ja jos vaan saan nähdäkin Stjernhökin, niin tunnen
terävän piston; rintani ikäänkuin puristuu kokoon hänen läsnäollessansa
ja kun hän koskee minuun, niin virtaa veri suonissani kuumana kuin
sulatettu lyijy.»

«Henrik! Henrik kulta!» vastasi Leonore tuskaantuneena, «tämähän on
kauheata! Oi koeta vielä kerran voittaa itsesi! Kukista tuo tunne ja
ojenna Stjernhökille sovinnon käsi!»

«Se on liian myöhäistä, Leonore! Niin, jos hän sitä tarvitsisi,
kaipaisi, niin ehkä se vielä kävisi jotakuinkin helposti päinsä. Mutta
mitäpä hän minusta välittää? Hän ei ole milloinkaan rakastanut minua
eikä hän milloinkaan ole kunnioittanut pyrkimystäni eikä tunnustanut
kykyäni. Ja ehkä hän on oikeassa; ehkä olemme minä ja muutamat liian
puolueelliset ystäväni tähän saakka arvostelleet niitä liian korkeiksi.
Kenties on Stjernhök oikeassa, kun hän ei ole arvostellut kykyäni
suureksi. Mitä olenkaan tähän saakka toimittanut? Ja minusta tuntuu
välistä siltä, kuin en vastedeskään enää ehtisi pitkälle, kuin voimani
olisivat liian rajoitetut, kuin kukoistusaikani pian olisi päättynyt.
Stjernhökin sitävastoin on nousemassa; hän on yksi niitä miehiä, jotka
hitaasti, mutta sitä varmemmin kohoavat korkealle. Käsitän paremmin kuin
ennen, kuinka korkealla hän on minua ylempänä, kuinka paljon
korkeammalle hän kohoaa, ja se tieto tuskastuttaa minua!»

«Mutta minkätähden nyt haudot tuommoisia synkkiä ajatuksia ja tunteita,
Henrik kulta, nyt, jolloin minun mielestäni tulevaisuutesi entistä
enemmän on toivorikas? Ihana runosi, kilpailukappaleesi, joka varmaankin
tuottaa sinulle kunniaa, edullisen viran toiveet ja mieleisesi
vaikutusala, kaikki tuo, joka vielä pari kuukautta sitten niin elähytti
sydäntäsi -- minkä tähden se kaikki nyt äkkiä on menettänyt voimansa?»

«En tiedä!» vastasi Henrik; «mutta jonkun ajan sitten tapahtui minussa
suuri muutos; en voi ensinkään uskoa onneeni. Minusta tuntuu kuin kaikki
ihanat toiveeni häviäisivät kuin uni.»

«Ja jos niin kävisi», lausui hellästi ja nöyrästi tutkien Leonore; «etkö
voisi sittenkin saavuttaa onnea, saada rauhaa -- kodissa, tutkiessasi
rakkaita tieteitäsi, eläen meidän kanssamme, jotka rakastamme sinua
yksistään oman itsesi tähden?»

Henrik puristi Leonoren käsivartta, mutta ei vastannut mitään. Kova
tuulenpuuska pakoitti heidät seisahtumaan.

«Kelvoton ilma!» lausui Henrik, kiertäen vaippansa siskonsa ympärille.

«Mutta tämähän on sinun lempi-ilmasi», vastasi tämä leikillisesti.

«*Oli* sanoisit. Nyt en siitä enää pidä. Kenties sen tähden että se
muistuttaa jotakin, joka vaivaa minua täällä sisässäni!» Niin sanoen
Henrik tarttui Leonoren käteen ja laski sen sydämmellensä. Siellä
aaltoili ja kuohui kovasti ja kummallisesti, sydän sykki melkein
kuuluvasti.

«Herra Jumala!» huudahti Leonore peljästyneenä; «Henrik, mitä tuo on?
Onko sinun usein niin?»

«Välistä nyt viime aikoina. Mutta älä ole siitä levoton äläkä millään
ehdolla kerro siitä äidille tai Gabriellelle. Olen puhutellut Munteria
ja hän on antanut minulle lääkkeitä siihen eikä hän luule sitä sen
vaarallisemmaksi. Tänään on tuo sydämmentykintä vaivannut minua koko
päivän ja kenties sen tähden juuri olen ollut vähäsen synkkämielinen; ja
suo anteeksi, Leonore kulta, että olen peloittanut sinua sillä! Olen nyt
paljon parempi ja iloisempi; tämä pieni kävely on tehnyt minulle oikein
hyvää. Jospa et vaan olisi hankkinut sillä itsellesi nuhaa, Leonore,
sillä silloin sinua varmaankin rangaistaan tahi parannetaan Louisen
rohtonesteellä! Mutta eikö tuossa aja matkavaunut portillemme ikäänkuin
seisahtaaksensa sinne? Voisiko se olla Eeva? Vaunut seisahtuvat; --
varmaankin siinä on Eeva!»

«Eeva, Eeva!» huudahti Leonore tavattoman iloisesti ja veli ja sisar
juoksivat kiireesti portille, niin että Eeva, astuessansa ulos vaunuista
joutui suoraan heidän syliinsä.



Eeva.


Onnellisen kodin suloisimpia tapauksia on varmaankin, kun joku sen
rakkaista jäsenistä, oltuaan jonkun ajan poissa, palaa takaisin sen
helmaan. -- Samalla tavoin palaa mehiläinen retkiltään turvalliseen
pesäänsä tuoden mesisaaliinsa koottuna kedon kukkasista. -- Kuinka
paljon onkaan silloin molemminpuolin kerrottavaa, kuunneltavaa ja
nautittavaa! Jokaisen pilvenhattaran karkoittaa silloin tuuli kodin
taivaalta, kaikki on päivänpaistetta ja iloa, ja pahoin ovat asiat,
elleivät kaikki huomaa toinen toisensa edistyneen ja kaunistuneen; sillä
jos juuria myöten tutkii asiaa, niin ovat kaikki elämän tapahtumat aina
tavalla tai toisella edistymistä.

Heleästi paistoi onnen aurinko Frankin perheessä, kun Eeva palasi
kotiin. Keskinäinen rakkaus, joka ilmaiseiksen syleilyissä, hymyilyissä,
kyynelissä, naurussa, herttaisissa tervetuliaissanoissa, tuhansissa
ilon- ja hellyydenosoituksissa, saattoi ensimmäisen tunnin kulumaan
ilonhuumauksessa. Ja kun kaikki vähäsen tyyntyivät, ja lähemmin
rupesivat tarkastamaan toisiansa, niin kohdistuivat kaikkien katseet ja
ajatukset hurmaantuneina Eevaan. Hänen kauneutensa näytti nyt olevan
paraimmassa kukoistuksessaan ja hänen katseessaan, olemuksessaan ja
liikkeissään oli viehätysvoimaa, jommoista ei milloinkaan ennen oltu
siinä nähty. Hänen erittäin uudenaikainen pukunsa, jonkinmoinen
käytöksen varmuus ja suloinen liikkeiden sulavuus, joka ilmasi olevansa
kotoisin pääkaupungin ylhäisistä piireistä, vaikutti tenhovoimalla hänen
omaisiinsa ja hurmasi etenkin Gabriellen, joka säihkyvin silmin katseli
kaunista siskoansa.

Bergström laski keittiössä ihastuksensa valloilleen huutamalla «Eeva
neiti on vallan taivaallinen!» Vaaleaverinen Ulla ei milloinkaan ollut
hänen kanssansa siitä yhtä mieltä.

Leonore oli ainoa, joka pian katseli Eevaa tosin kyllä hellin silmin,
mutta kuitenkin vähäsen huolestuneena. Eevan muodossa ja koko
olemuksessa oli jotakin maailmallista, joka saattoi Leonoren
aavistamaan, että suuri epäedullinen muutos oli tapahtunut rakastetussa
siskossa. Ja kohta tulikin ilmi, että Leonore oli aavistanut oikein.

Eeva ei ollut monta tuntia kotona, ennenkuin kaikki selvästi huomasivat,
ettei hän juuri sanottavasti välittänyt sen asioista; että vanhemmat,
sisarukset, ystävät eivät enää olleet hänelle samanarvoiset kuin ennen.
Eevan sielun täytti itse asiassa yksi ainoa seikka; se täytti kaikki
hänen ajatuksensa ja tunteensa ja se aine oli -- majuri R***. Majurin
kauneus, hänen loistavat luonnonlahjansa, hänen rakastettavuutensa,
hänen lempensä, seurat, joissa he olivat tavanneet toisiansa,
tilaisuudet, joissa he olivat näytelleet teaatteria yhdessä, kaikki
heidän välinsä romantilliset kehitykset -- olivat kuvia, jotka sillä
hetkellä yksinomaan anastivat Eevan sydämmen ja pyörivät hänen maallisen
myötäkäymisen vilkastuttamassa mielikuvituksessansa. Hänen isänsä vakava
katse hänen mainitessansa majuri R***än esti hänen toistamasta sitä
nimeä hänen läsnäollessansa ensimmäisenä iltana, jonka hän vietti heidän
parissansa. Mutta kun hän myöhemmin jäi yksin siskojen seuraan, kun tuo
suloinen juttuhetki koitti, joka tuommoisissa tilaisuuksissa
tavallisesti kestää illasta aamuun asti, silloin Eeva vapaasti kertoi
kaikki mikä täytti hänen sielunsa. Hän kertoi siskoille juurta jaksain
edellisen vuoden romaaninsa, jossa oli monta kilpakosijaa ja majuri R***
sankarina, ja mielihyvällä Eeva kuvaili itsensä jumaloiduksi
sankarittareksi, joka on voittanut kaikki muut suloiset neidet.

Niin oli hänen sielunsa kiintynyt niihin tapauksiin, niin haaveileva
hänen mielentilansa, ettei hän kertoessaan ensinkään huomannut siskojen
hämmästystä, heidän levottomuuttansa, heidän väkinäistä hymyilyään,
heidän välistä maahan luotuja katseitaan. Vasta silloin kuin Eeva ilosta
säihkyvin silmin kertoi siskoille, että majuri R*** piakkoin saapuisi
kaupunkiin viettämään joulua sukulaistensa luona ja että hän silloin
aikoisi Eevan vanhemmilta pyytää häntä omaksensa, vasta silloin hänen
silmänsä aukenivat. Louise lausui ankaria mielipiteitä majuri R***stä,
kummasteli ja valitti, että Eeva «voi pitää semmoisesta ihmisestä».
Louise ei olisi odottanut mitään semmoista sisareltaan. Eeva puolusti
kovin loukkaantuneena majuri R***ää sekä puhui suvaitsemattomuudesta ja
ennakkoluuloista. Louisen tyytymättömyys siitä yhä yltyi; Gabrielle
rupesi itkemään ja Louise teki samoin; heidän mielestänsä Eeva oli
melkein hukassa. Leonore oli rauhallisempi, ei lausunut sanaakaan, joka
olisi voinut loukata Eevan tunteita, mutta huokasi välistä syvästi ja
katseli surullisesti armasta, hairahtunutta siskoaan. Huomatessaan minkä
ikävän käänteen keskustelu oli saanut hän lausui rauhallisella
herttaisuudella, joka oli hänelle ominaista:

«Älkäämme enää puhuko tästä asiasta tänä iltana; älkäämme turmelko
iloamme. Saammehan nyt pitää Eevan kotona ja ehdimmehän hyvin toistekin
miettiä ja jutella -- silloin kaikki vielä selviää ja tulee hyväksi.
Eikö ole parasta että nyt menemme nukkumaan ja mietimme asiaa? Onhan
Eeva väsynyt matkasta eikä «meidän sinisemme» saa itkeä tänä ensi iltana
kotona!»

Leonoren neuvoon suostuttiin. Molemminpuolisesti pyytäen anteeksi
syleilivät Louise, Eeva ja Gabrielle toisiansa ja erosivat illaksi.
Leonore oli iloinen kun sai olla kahden kesken Eevan kanssa ja kuunteli
tyynesti ja innokkaasti hänen kertomuksiansa koko yön. Oiva, hellä
Leonore!

Majuri Viktor R*** oli yleisesti tunnettu semmoiseksi, joka piti
naissydäntä leikkikalunaan, ja laamanni tuomitsi sellaista leikkimistä
sukupuoleensa katsoen melkein harvinaisen ankarasti, etenkin, niinkuin
tässä oli asianlaita, koska ei sydämmen kevytmielisyys ollut määrääjänä,
vaan itsekkäisyys. Kymmenen vuotta aikaisemmin oli majuri R*** nainut
laamannin nuoren ja rikkaan sukulaisen. Kuudentoistavuotiaan puolison
ainoana vikana oli liian hellä, jumaloiva rakkaus mieheensä, joka
palkitsi tuon lemmen niin armottomalla kovuudella ja uskottomuudella,
että nuori Amelie rouva ei sitä kestänyt, vaan kuoli surusta vuoden
kestäneen avioliiton jälkeen, määrättyään testamentin kautta
kelvottomalle puolisolleen kaiken sen omaisuuden, jonka hän sai itse
hallita. Sen avulla majuri R*** jatkoi aloittamaansa loistavaa irstaista
elämää. Aina hän hakkaili jotakin päivän kaunotarta, monta kertaa hän
kihlautui, mutta purki pian jälleen vähintäkään välittämättä tytön
maineesta ja sydämmestä, jota hän sillä tavalla kidutti, niin, hän
päinvastoin salaisesti ylpeili «lempensä uhreista ja verta vuotavista
sydämmistä»; hänen itserakkautensa palavaa janoa se virkisti. Maailma
tunnusti hänellä olevan miellyttäviä, loistavia lahjoja; mutta hänen
oman sukupuolensa jalot henkilöt, samaten kuin samanmieliset naisetkin
halveksivat häntä siitä syystä, että he pitivät häntä vallan arvottomana
miehenä. Paljas ajatus, että tuo mies saisi omakseen hänen armaan
tyttärensä, herätti oikean myrskyn laamannin rinnassa.

Semmoiset tiedot siitä miehestä, jota hän rakasti, sai Eeva kotiin
palattuaan. Kaikki kotiväki sitä liittoa vastusti. Eivät auttaneet Eevan
puolustukset; ei kukaan uskonut mitä hän lausui lemmittynsä syvästä,
uskollisesta rakkaudesta; ja hänen omaa rakkauttansa, joka oli tehnyt
maailman hänelle niin ihanaksi ja herättänyt hänen rinnassaan mitä
hurmaavimmat tunteet ja avannut hänelle taivaan autuuden, se se oli
hänen omaisillensa surunaiheena, sitä he itkivät ja pitivät
onnettomuutena, jopa lankeemuksenakin! Sielunsa pohjaan saakka
loukattuna, vetäytyi Eeva erilleen omaisistaan ja syytti heitä
mielessään itsekkäisyydestä ja tylyydestä. Louise ehkä ansaitsi jotakin
siitä moitteesta, mutta Leonore oli puhdas, puhdas kuin Jumalan enkeli;
mutta Leonore suri Eevan rakkautta ja sen tähden sulkeutui Eevan sydän
hänellekin.

Tuo kireys, joka siten syntyi Eevan ja hänen omaistensa välillä, tuli
vieläkin suuremmaksi, kun majuri R*** jonkun aikaa sen jälkeen saapui
kaupunkiin. Hän oli kookas, komea mies, noin kolmenkymmenen viiden
vuoden, ijässä, ylpeän, mutta kevytmielisen näköinen; kasvot iloiset ja
kukoistavat, katse kirkas ja rohkea; suuri seurustelutaito,
jäljittelemätön keveys ja varmuus antoi hänen olemuksellensa ja
keskustelulleen tuon vastustamattoman voiman, joka kuuluu seurapiirin
ominaisuuksiin.

Kun hän ensi kertaa kävi Frankin perheessä, vaihtoivat laamanni ja hän
silmäyksiä, joista kumpikin voi lukea, etteivät he kärsineet toisiansa.
Mutta majuri ei ollut huomaavinaan mitään, oli täydelleen vapaa ja
iloinen sekä kääntyi keskustelussaan melkein yksinomaan Elisen puoleen,
ei juuri ollenkaan puhutellut Eevaa, mutta sen sijaan katseli häntä sitä
enemmän. Ensimmäisen jäykän tervehdyksen perästä meni laamanni takaisin
työhuoneesensa. Tuon miehen läsnäolo oli hänelle vastenmielinen. Leonore
oli kohtelias, melkeinpä ystävällinen majurille. Hän tahtoi niin
mielellään pitää siitä, jota Eeva rakasti.

Assessori Munter oli silloin läsnä; mutta tarkasteltuaan hetken majurin
Eevaan suuntaamia katseita ja huomattuaan niiden tenhovoiman Eevan
ylitse, tutkittuaan koko hänen sydämmensä ainoasta kainosta katseesta,
jonka hän loi rakastettuunsa, hän läksi hiljaa ja kiireesti pois.

Majuri ei käynyt usein Eevan kotona; laamannin katseilla näkyi olevan
erityinen taito pitää häntä sieltä erillään; mutta sitä vastoin hän
asetti niin, että hän tapasi Eevan melkein joka päivä ulkona. Hän tuli
hänen vastaansa, kun hän meni kaupungille; hän saattoi hänet kotiin
kirkosta, tuli perhekutsuja, rekiretkiä ja tanssiaisia, ja Eeva, joka
ennen niin usein oli valinnut kodin iltaseuran ja hyljännyt kaupungin
huvitukset, Eeva ei enää näkynyt ensinkään viihtyvän kotonaan, ei
näyttänyt voivan elää muualla kuin niissä piireissä ja huvituksissa,
joissa majuri R*** loisti ja oli hänen ihailemanaan. Mutta juuri niiden
kohtaamisten tähden halusivat muut perheenjäsenet niin vähän kuin
mahdollista olla mukana. Itse asiassa täyttyivät kuitenkin Eevan
toivomukset; Leonore seurasi häntä uskollisesti minne hän vaan tahtoi.
Laamanni oli synkän ja levottoman näköinen, äiti lempeä ja sovitteleva,
ja mitä Eevaan itseensä tulee, niin hän oli niin äärettömän arka
kaikelle, joka koski hänen rakkauttansa, että pieninkin vastusteleminen
tuotti hänelle itku- ja hermokohtauksia. Yhä selvemmin hänen omaisensa
surulla huomasivat miten kiihkeä ja lämmin oli hänen rakkautensa majuri
R***ään. Vilaus vaan hänestä, hänen askeleensa, äänensä vaikuttivat
vavistuksen Eevan koko olentoon. Kaikki entiset rakkaat suhteet olivat
menettäneet valtansa hänen sydämmeensä.

Tapahtuu välistä että ihmiset -- olkoot syyt sitten fyysilliset tahi
siveelliset -- yhtäkkiä kummallisesti muuttuvat. Ärtyisyys, kiivaus,
ymmärtämättömyys, tylyys voittavat äkkiä alaa ennen lempeässä ja
rakastettavassa luonteessa, ja ikäänkuin taikatempulla on ihana, viehkeä
olento muuttunut vastenmieliseksi. Silloin on vaara tarjolla että
ystävätkin kylmenevät ja muuttuvat; vaaditaan ihmiseltä paljon hyvyyttä
ja selvyyttä, jotta hän aina uskollisesti säilyttäisi saman rakkauden,
saman luottamuksen ja uskollisesti odottaisi hetkeä, jolloin lumous
katkaistaan, jolloin lumouksen rikkoja tulee vapauttamaan, kuultuaan
ystävän hiljaiset rukoukset, nähtyään hänen lempeät katseensa ja hellän
huolenpitonsa. Mahdollisesti se ei muuten olisi milloinkaan tullut.
Sanon *paljon selvyyttä*; niin, sillä oikea ystävä ei heitä näkyvistään
ystävänsä taivaallista kuvaa, hän näkee sen kaikkien satunnaisuuksien
sumun lävitse, vaikka se olisikin kaikilta muilta jopa itse
rikkojaltakin salassa. Hän luottaa siihen, rakastaa sitä, elää sen
hyväksi ja sanoo: «Odota! Kärsivällisyyttä! Tämä kyllä loppuu ja silloin
hän kyllä palaa.» Ja kellä on semmoinen ystävä, hän palaa myöskin.

Niin kulki hiljainen rakastavainen Leonore muuttuneen sisarensa
vieressä.

Henrik näkyi siihen aikaan vaikuttavan erittäin terveellisesti koko
perheesen ja näytti saaneen takaisin koko entisen herttaisen
iloisuutensa, voidakseen sillä haihduttaa kodista kaikki häiritsevät
vaikuttimet. Hän seurasi entistä enemmän omaisiaan ulos maailmaan ja
tarkasteli ahkeraan siskoaan ja majuria.

Ei kestänyt kauan ennenkuin majuri R*** säännönmukaisesti anoi Eevaa
omaksensa. Eevan vanhemmat olivat varustauneet siihen ja päättäneet
miten oli meneteltävä silloin kuin se tapahtuisi. He eivät tahtoneet
tehdä lastansa onnettomaksi päättävästi kieltämällä suostumustansa hänen
sydämmensä toivomuksiin; mutta he olivat lujasti päättäneet vaatia
häneltä ja majurilta yhden vuoden koetusajan, jona kumpikaan ei saisi
seurustella toisensa kanssa, ei olla kirjevaihdossa, vaan olla ihan
vapaana kaikesta keskinäisestä yhteydestä ja kaikista velvollisuuksista.
Vasta sen ajan kuluttua voisi kihlautuminen tulla kysymykseen, jos
nimittäin Eeva tai majuri silloin sitä haluaisi. Elise, joka yhä
hartaammin ja täydellisemmässä määrin täyttäen velvollisuutensa, oli
saanut yhä suuremman vaikutusvallan mieheensä, oli saanut miehensä
suostumaan tähän välittävään keinoon. Hän koetti istuttaa mieheensä
samaa toivoa, joka häntä itseäänkin elähytti, sitä nimittäin, että Eeva
koetusajan kestäessä huomaisi majurin kunnottomuuden, omaistensa
hellyyden ja toivomusten vaikuttamana voittaisi rakkautensa, tahi majuri
Eevan rakkauden jalostuttamana ja oman rakkautensa lujuuden kautta
ansaitsisi hänet paremmin. Olihan juuri laamannin omainen ja
lempilauselma, että kaikki ihmiset voivat parantua, ja mielellään hän
myönsi, ettei siihen ollut tehokkaampaa keinoa kuin syvä, todellinen
rakkaus.

Vakavasti ja hellästi laamanni sitten puhutteli tytärtänsä, selitti
asian hänelle eikä salannut kuinka katkera hänelle oli ollut ja vieläkin
oli naimisehdotus, ja hän vetosi Eevan omaan oikeudentuntoon kysyen
vaadittiinko häneltä liikoja tuota lykkäämis- ja koetusaikaa
pyydettäessä.

Eeva itki kovasti, mutta liikutettuna vanhempainsa hyvyydestä hän
suostui heidän toivomuksiinsa ja lupasi vaikkakin surulla alistua niihin
ja seurata niitä.

Majurille, joka oli kosinut kirjallisesti, laamanni kirjoitti
avomielisen ja jalon, vaan ei suinkaan erittäin ystävällisen vastauksen,
jossa hän vaati että hän kunniallisena miehenä olisi millään tavalla
viettelemättä Eevaa rikkomaan vanhemmilleen antamaa lupaustansa sekä sen
kautta häiritsemättä hänen siihen asti onnellista subdettansa
perheesensä. Tämän kirjeen antoi laamanni tyttärensä lukea. Se tuotti
Eevalle uuden kyyneltulvan, kun hän, vaikka turhaan, koetti taivuttaa
isäänsä siitä pyyhkimään lauseita, jotka hänen mielestänsä olivat liian
ankaria; isän mielestä ne päinvastoin olivat liian lievät; vastaus
lähetettiin samana päivänä ja kaikki muuttui rauhallisemmaksi.

Arvattavasti olisi Eeva nurkumatta alistunut vanhempainsa tahtoon, jonka
he erinomaisella lempeydellään koettivat tehdä hänelle helposti
seurattavaksi, ellei seuraavan päivän illalla majuri R***ltä olisi
saapunut Eevalle kirje, joka saattoi hänen sielunsa vallan liikutuksen
melkeinpä epätoivon valtaan. Majuri siinä kiihkeästi valitti Eevan isän
«vääryyttä, suvaitsemattomuutta ja tyrannimaisuutta», kuvaili mitä
intohimoisimmin lausein rakkauttaan, rajatonta kärsimystänsä,
epätoivoansa.

Eeva sairastui saatuansa hänen kirjeensä, kuitenkin enemmän sielun kuin
ruumiin puolesta ja pyysi puhutella assessoria. Perheen lääkäri ja
ystävä tulikin heti hänen luoksensa.

«Rakastatteko minua?» oli Eevan ensi kysymys heidän jäätyään kahden
kesken.

«Rakastanko teitä, Eeva?!» vastasi assessori luoden häneen silmäyksen,
joka olisi voinut herättää eloon hellyyden tunteita Eevan sydämmessä,
ellei sitä olisi ainoastaan yksi tunne silloin vallinnut.

«Jos rakastatte minua; ellette tahdo että minä sairastuisin
todellisesti», jatkoi Eeva puhuen nopeaan ja kiivaasti, «niin täytyy
teidän viedä tämä kirje majuri R***lle, sekä jättää minulle hänen
vastauksensa! Isäni vihaa häntä, kaikki täällä vihaavat häntä; ei kukaan
tunne häntä niinkuin minä! Olen semmoisessa tilassa, että pian joudun
epätoivoon, ellette armahda minua. Mutta salaisesti tulee teidän auttaa
minua!... Ette tahdo! Jos rakastatte minua, täytyy teidän ottaa tämä
kirje ja vie...»

«Pyydä minulta kaikkea muuta paitsi sitä, Eeva. Minun täytyy kieltäytyä,
ja juuri sen tähden että niin syvästi rakastan teitä. Tuo mies ei
todellakaan teitä ansaitse; hän ei ole teidän arvoi...»

«Ei pahaa sanaakaan hänestä! Minä tunnen hänet paremmin kuin te kaikki
yhteensä; -- minä yksin tunnen hänet; mutta te kaikki olette hänen
vihamiehiään ja onneni vastustajia. Vielä kerran rukoilen teitä,
rukoilen teitä kyynelissä! Niin paljonko siis tässä pyydän teiltä?
Hyväntekijäni, ystäväni, ettekö tahdo täyttää Eevanne tahtoa?»

«Antakaa minun puhutella isäänne!»

«Tästäkö? Ei ei! Mahdotonta!»

«Siinä tapauksessa, Eeva, täytyy minun kieltää! Minua pahoittaa enemmän
kuin voin selittääkään, että minun täytyy kieltää teiltä jotakin tässä
maailmassa. Mutta tässä asiassa en tahdo tahrata kättäni, en tahdo tulla
onnettomuutenne välikappaleeksi. Hyvästi!»

«Seisahtukaa! Viipykää! Kuunnelkaa minua vielä! Mitä te minun puolestani
pelkäätte?»

«*Kaikkea!* R***n kaltaisen miehen vallassa.»

«Te arvostelette häntä väärin ja te arvostelette minuakin väärin.»

«Minä päinvastoin tunnen hänet ja tunnen teidät, Eeva, ja sen vuoksi
menen ennen vaikka tuleen kuin kuljetan kirjeitä teidän välillänne.
Siinä viimeinen sanani!»

«Te ette tahdo! Te ette rakasta minua eikä minulla enää ole ainoatakaan
ystävää!»

«Oi Eeva, Eeva, älkää puhuko noin! Te siinä teette syntiä! Te ette tiedä
... pyytäkää minulta kaikki, pyytäkää elämäni -- Oi! teidän kauttanne se
jo on menettänyt kaiken arvonsa -- pyytäkää...»

«Tyhjää lorua!» keskeytti Eeva kääntyen maltittomasti pois, «minä en
pyydä mitään teiltä enää, assessori Munter! Suokaa anteeksi että olen
vaivannut teitä!»

Assessori katseli häntä hetkisen ääneti, painoi sitten äkkiä kätensä
rintansa vasenta puolta vasten, ikäänkuin olisi siellä tuntenut kovaa
tuskaa ja meni ulos tavallista enemmän kumarassa.

Odottamattomasti selkeni kohta sen jälkeen Eevan ja hänen vanhempainsa
väli. Eeva tuli rauhallisemmaksi. Majuri R*** matkusti maalle kaupungin
läheisyyteen erään tuttavan luokse viettämään joulua. Samana päivänä
tuli Eeva tavalliseen teeaikaan alas kirjastoon, vietettyään monta
päivää huoneessansa. Kaikki ottivat hänet iloiten vastaan. Laamanni meni
hänen vastaan avosylin, puhutteli häntä jos jonkinlaisilla lempinimillä,
pani hänet istumaan sohvaan äidin viereen ja kantoi itse hänelle teetä,
-- sulhanen ei olisi voinut olla sen hellempi ja huolellisempi. Eeva ei
voinut olla välinpitämätön niille rakkaudenilmauksille, mutta hän ei
ottanut niitä ilolla vastaan. Polttava puna ja kova kalpeus vaihtelivat
vuoroin hänen poskillansa ja välistä näytti siltä, kuin kyynel,
katumuksen kyynel olisi ollut nousemaisillaan hänen silmiinsä.

Kuitenkin palasi siitä hetkestä alkaen entinen suhde ja entinen rauha
osaksi perheesen. Majuri R***n nimeä ei kukaan maininnut, ja samalla
tavalla kuin keväällä ruoho itää ja kasvaa, lehdet puhkeavat, vaikka
taivas vielä on pilvessä ja moni pohjoistuulenpuuska unehtuu ilmaan,
samalla tavalla puhkesivat Frankin perheessä suloiset tunnelmat ja
iloiset hetket keväisen hengen elähyttäminä. Olisitte nähneet äidin!
Miten hän liikkui kodin keskuksena, sen sydämmenä, miten hän loi
hauskuutta ja mieltymystä kaikkiin, miten hän liikkui kaikkialla niin
armaana, niin lohduttavana ja iloa jakavana! Aina seurasi häntä jokin
suloinen tahi elvyttävä sana tai teko. Kuitenkin hän itse oli kaikkea
muuta kuin tyyni ja rauhallinen. Niihin huoliin, joita hänellä oli
tyttäristänsä, liittyi vielä huolet Henrikin tulevaisuudesta ja onnesta.
Hän tunsi ja käsitti paremmin kuin kukaan muu poikansa toiveet, tunteet
ja aatteet; sentähden kohtasivatkin heidän katseensa niin usein toisensa
ystävällisessä hymyssä; sentähden hän myöskin yhä enemmän kalpeni
postiaikana niinä päivinä kuin Tukholman posti saapui. Ehkä se toi
mukanaan tärkeitä uutisia Henrikille.

«Elise kultani!» lausui laamanni hellästi nuhdellen, «minkävuoksi
tuommoista levottomuutta, tuommoista ymmärtämätöntä pelkoa. Minä myönnän
että olisi suuri ilo meille kaikille, jos Henrikin onnistuu saada
hakemansa virka. Mutta jos hän ei sitä saa -- no niin! silloin voi hän
onnistua saamaan jonkun toisen jonkun ajan kuluttua. Onhan hän vielä
nuori mies; odottakoon hän samoin kuin moni muukin. Ja hänen runoelmansa
-- jos sitä ei pidettäisikään mestariteoksena, tahi jos se ei saisikaan
palkintoa, niin -- no Herran nimeen, mitä se tekee! Hänestä ehkä tulee
sitä kunnollisempi ihminen käytännöllisellä alalla, jos hän ei onnistu
runoilijana. Minua se ei surettaisi; sen tunnustan suoraan. Ja minä
toivoisin niin viran kuin runoelmansa hiiteen, jos sinä niiden tähden
kuljet allapäin, kalpenet ja hermostut. Lupaa minulle ensi postipäivänä
olla järkevä eikä samannäköinen kuin alakuu, muuten minä lupaan kovasti
suuttua ja pidättää kaiken postin itselleni.»

Mutta lapsillensa isä lausui: «eikö teillä tosiaankaan ole neroa ja
kekseliäisyyttä sen vertaa, että voisitte huvittaa äitiänne ja hankkia
hänelle ajattelemista noina onnettomina postipäivinä? Henrik! sinun
asiasi on rauhoittaa häntä. Ja jos et vakuuta hänelle, että olkoon sinun
ulkonainen onnesi minkälainen hyvänsä, niin sinä kyllä kannat sen miehen
tavoin, silloin minä sanon, ettet ansaitse kaikkea sitä hellyyttä ja
rakkautta, jota hän sinulle uhraa.»

Henrik punastui kovasti, ja laamanni jatkoi: «ja sinä Gabrielle! Minä en
milloinkaan enää sano sinua älykkääksi pikku tytökseni, ellei sinulla
huomenna postiaikana ole valmiina arvoitusta, joka saattaa äitisi pään
niin pyörälle, että hän unohtaa kaiken muun.»

Huomispäivänä oli erittäin vilkasta. Ei milloinkaan ennen Henrik ollut
ottanut mieltäkiinnittävämpiä aineita keskusteltavaksi, eikä äitiä niin
houkuteltu ottamaan osaa nuoruuden keskusteluihin. Postitunnin alkaessa
oli äiti paraikaa selvittämässä arvoitusta, jota Henrik ja Gabrielle
sanoillaan ja kokkapuheillaan koettivat sotkea yhä muka auttaessaan
häntä sitä arvaamaan.

Se kuului näin:

      Mä tahdon rauhaa,
      en riitaa, en,
      kun myrsky pauhaa
      niin pakenen.
      Ja rintain öissä
      mä palelen,
      tuliliekkilöissä
      elän hetkisen.
      Siltä joudun hukkaan,
      ken on kahleissa,
      ja vapauden kukkaa
      ma rakastan vaan.
      Ja viisautta
      ma rakastan
      ja rakkautta
      ma seurajan.
      Olen kera helläin
      mä puolisojen,
      on sydämmelläin
      joka lapsonen.
      Mun joskus peittää
      yön varjot voi,
      hyviä heittää
      en silti voi.
      Sua aamusilta
      jos pakenen,
      niin suussa illan
      jo suutelen.

Arvoitus, joka tosin ei ollut Gabriellen paraimpia, herätti kuitenkin
suurta huvia ja sai aikaan Henrikin puolelta mitä hullunkurisimpia
arvailuja. Mutta äitiä ei niinkään saatu ymmälle, vaan hän huusi,
koettaen saada äänensä kuuluviin leikillisten lastensa hälinässä, että
arvoituksen selvitys oli --



Onni.


«Onni!» toisti laamanni astuessansa sisään kädet täynnä kirjeitä ja
sanomalehtiä -- «luulenpa teidän täällä ennustavan. Gabrielle,
tyttöseni, tästä saat pienen palkan arvoituksestasi. Lue tämä
äidillesi!» Ja hän asetti hänen eteensä sanomalehden.

Gabrielle alkoi, mutta jätti pian sanomalehden, hypähti ylös, löi
kätensä yhteen ja huudahti:

«Henrikin runo on voittanut ensimmäisen palkinnon!»

«Ja tässä Henrik!» lausui laamanni, «on kirjeitä; sinä olet
nimitetty...» Laamannin ääni hukkui muiden ilohuutoihin. Henrik oli
äitinsä sylissä kyynelsilmin iloitsevien sisariensa ympäröimänä.
Laamanni mittaili pitkin askelin lattiata; viimein hän seisahtui
onnellisen ryhmän eteen ja huudahti: «No niin, niin! Antakaa nyt
minunkin saada osani tuosta kaikesta. Elise! Kiitos siitä, että olet
lahjoittanut minulle tuon pojan! Ja sinä poika, tule tänne, niin saan
sanoa sinulle...» mutta siitä ei tullut sen enempää, mykkänä
liikutuksesta syleili isä poikaansa ja vastasi tyttäriensäkin
hyväilyihin.

Monet Tukholmasta tulleet kirjeet sisälsivät kiittäviä lauseita ja
onnentoivotuksia nuorelle runoilijalle. Henrikin ystävät vallan ylistäen
kiittivät häntä.

Oli melkein liian paljon onnea yhtaikaa. Ensi hetkenä sitten kun perhe
oli saanut tiedon uutisesta, oli ilo hiljainen ja liikutuksensekainen;
sitten se muuttui äännekkäämmäksi ja levisi räiskiävän raketin tavoin
kaikkiin suuntiin. Yleisesti ehdotettiin, että päivän sankarin kunniaksi
oli päivä jollakin juhlalla vietettävä, ja sillaikaa kuin perheenisä
teki boolin (koko talon näet piti juoda Henrikin malja), teki muu perhe
Tukholman matkan suunnitelmia. Pitihän koko perheen olla mukana, kun
Henrikille annettiin suuri kultamitali, pitihän sen olla läsnä hänen
kunniansa päivänä. Eva muuttui miltei yhtä vilkkaaksi kuin oli ollut
ennen, kuvaillessaan semmoista juhlaa, missä hän oli kerran ennen
Ruotsin Akatemiassa ollut mukana.

Henrik kertoi paljon Tukholmasta; hän halusi saada näyttää äidilleen ja
sisarilleen kauniin pääkaupungin. Heidän piti saada ihailla
kuvakokoelmia, käydä teaatterissa, ja nähdä tuo hurmaavan kaunis neiti
Jenny L. ja kuulla hänen laulavan, ja nähdä linna, kävelypaikat,
näköalat, kirkot, torien kauniit kuvapatsaat -- yhden ainoan niistä
olisi Henrik tahtonut kaataa kumoon -- oi! Tukholmassa oli niin paljon
kaunista ja hauskaa nähtävänä!

Äiti hymyili ilosta -- Tukholmanmatkan aiheelle; isä myöntyi siihen ja
kaikkiin muihin esityksiin; nuorten silmät loistivat riemastuksesta;
booli tuoksui heille onnea.

Nuoreen vapaaherra L:een, joka paljon rakasti Henrikiä, mutta paljoa
enemmän vilkasta liikettä ja hälinää, oli tarttunut todellinen
juhlimisinto miltei raivo. Hän tanssitti kaikkia; Louise ei saanut istua
paikallaan; «pikku neitiä» piti pyörittää -- tosi kyllä oli hän
iloissansa melkein yhtä tanssinhaluinen kuin hänkin -- laamanninkin
täytyi pyöriä nuoren huimapään kanssa; viimein hän ihmisten puutteesta
pyöritti pöytiä ja tuoleja. Punssin tulisuus ei suinkaan ollut omansa
hillitsemään hänen kuohahtelevia elinvoimiaan.

Laamannista tuntui erittäin ikävältä, kun hänen juuri sinä päivänä
täytyi erota omaisistaan; mutta tärkeät asiat pakoittivat häntä juuri
samana iltana lähtemään asiamatkalle, jonka piti kestää kolme tai neljä
päivää. Vaikka hän jätti omaisensa terveinä ja kukoistavina, näytti
lyhyt ero koskevan häneen tavallista enemmän vaikeammalta. Jätettyään
omaisensa hyvästi, hän palasi uudestaan sudennahkaturkit yllään -- joka
oli hänelle sangen tavatonta -- syleili vielä kerran vaimoansa, pyöritti
tyttäriään teeskennellyn iloisesti ja läksi kiireesti ulos, jotenkin
kouraantuntuvasti torjuttuaan luotaan nuoren L--n, joka hurjassa
ilossaan koiran tavoin ahdisti hänen susiturkkiaan. Kun laamanni sitten
reestä vielä kerran katsahti ylös kirjaston ikkuniin tervehtien
kädellään vaimoaan ja tyttäriään, huomasivat he kummastuen kyyneleiden
nousseen hänen silmiinsä.

Mutta hetken ilo ja tulevaisuuden toiveet ja lupaukset pian täyttivät
kotiinjääneiden mielet. Ilta kului ilossa ja riemussa. Parooni L. joi
punssia kotiväen kanssa, kunnes se nousi hänelle päähän; Louisen viisaat
nuhteet olivat vesipisaroita siihen tuleen.

Henrik oli ylevän iloinen. Hänen säihkyvät silmänsä ja eloisan kaunis
päänsä muistuttivat Apolloa.

«Mihin ovat nyt synkät aavistuksesi joutuneet, Henrik?» kysyi Leonore
hellästi ja iloisesti, -- «näytäthän siltä että voisit syleillä -- jopa
Stjernhökiäkin!»

«Koko maailmaa!» vastasi Henrik sulkien siskonsa syliinsä. «Olen niin
iloinen!»

Ja kuitenkin oli kodissa eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi kuin
Henrik, nimittäin hänen äitinsä. Katsellessaan poikansa kauniita,
kirkastuneita kasvoja ja ajatellessansa mitä hän oli ja mitä hänestä
vielä voisi tulla, hän kuvaili niitä laakereita, jotka kerran
koristaisivat tuota armasta päätä, sitä tulevaisuutta, joka odotti hänen
lemmikkiään, hänen kesälastansa -- oi! silloin oli äidin ilo vallan
kukoistuksissaan hänen rinnassansa ja se hehkui sanomatonta autuutta,
niin suurta onnea, että se muuttui miltei tuskaksi, sillä hänestä tuntui
se liian suurelta täällä maan päällä kannettavaksi.

Ja kuitenkin -- me lausumme sen kiitollisella ilolla -- voi elämä kantaa
suuren määrän taivaallista onnea, kantaa sitä kauan sitä haihduttamatta
tahi musertamatta. Hiljaisuudessa ja salassa semmoinen onni mielellään
kukkii; sen vuoksi maailma siitä niin vähän tietää eikä oikein ota
uskoaksensa. Mutta Jumalan kiitos! sitä on runsaasti, kaikkina aikoina
ja kaikissa maissa, ja -- me kuiskaamme sen niille, jotka ovat
onnellisia, iloitaksemme heidän kanssansa -- sangen harvoin
todellisuudessa tapahtuu niin, kuin niin usein kirjoissa vaikutuksen
takia, että erittäin suuri onnentulva tuo mukanaan



onnettomuutta.


Hilpeää, onnellista iltaa seurasi yö ja Frankin perheenjäsenet lepäsivät
rauhallisesti unen helmoissa, kun he äkkiä puoliyön aikana heräsivät
kauhistuttavasta huudosta: «tuli, tuli on irti!» Talo oli ilmi tulessa,
ja savua ja liekkejä he kohtasivat kaikkialla, sillä tuli oli levinnyt
uskomattoman nopeasti. Sanomaton häiriö syntyi, kaikki etsivät
toisiansa, äiti, lapset, isäntäväki ja palvelijat. Puolialastomina,
voimatta pelastaa vähintäkään, kokoutuivat talon asukkaat torille, johon
lukematon kansanjoukko tulvaili, ja josta käsin ruiskut ryhtyivät
sammutustyöhön kirkonkellojen kiivasti kaikuessa ja hätärummun kumeasti
päristessä pitkin kaupungin katuja. Henrik veti perässään nuoren
vapaaherra L--n, joka oli sanatonna kauhusta, ja tulen polttamana.
Hurjasti ja etsien katseli äiti omaisiansa; äkkiä hän huudahti:
«Gabrielle!» ja tuskasta huutaen syöksyi palavaan rakennuksen. Ihmiset
heti ympäröivät tyttäret, estäen heitä väkisin ryntäämästä äidin
jälkeen, mutta kaksi miestä tunki esiin ihmisjoukosta sekä riensi
nuolennopeasti hänen jälkeensä. Toinen oli hänen kaunis -- nyt entistään
kauniimpi poikansa; toinen oli niiden kykloppien näköinen, joita taide
kuvaa työskennellen maanalaisissa pajoissansa, mutta kaksi silmää
hänellä kuitenkin oli ja niistä hehkui sillä hetkellä liekit, jotka
melkein voivat kilpailla niiden liekkien kanssa, joita vastaan hän meni
taistelemaan ihmishengestä. Kumpikin hävisi liekkeihin. Silmänräpäyksien
hiljaisuus vallitsi väkijoukossa. Hätärumpu vaikeni, ihmiset tuskin
tahtoivat hengittää; ääneti vääntelivät tyttäret käsiään; ja palokello
säesti surkealla läpättämisellänsä ruiskujen turhaa suihkusadetta; sillä
liekit kohoamistaan kohosivat. Äkkiä kuului helpotuksen huudahdus
väkijoukosta; sen sydän sykki iloisesti, sillä poika kantoi äidin
sylissään liekeistä, jotka sihisten ojensivat kielensä heihin heitä
nielläksensä; ja -- toinenkin riemuhuuto! Toinen kykloppi, assessori
sanalla sanoen, seisoi toisen kerroksen ikkunassa ja mustien savupilvien
lomitse häämöitti valkonen olento, jonka hän pusersi rintaansa vasten.
Tikapuut nostettiin kiireesti ja mustana ja kärventyneenä laski Jeremias
Munter kohta sen jälkeen pyörtyneen vaikka vahingoittumattoman
Gabriellen äidin ja siskojen syliin. Sitten hän palasi Henrikin seurassa
tulen valtaamaan taloon, josta heidän onnistui pelastamaan pulpetti,
joka sisälsi laamannin tärkeät paperit. Muutamia mitättömiä
pikkuesineitä pelastettiin myöskin. Mutta siinä oli kaikki. Talo oli
puusta ja paloi, paloi, paloi poroksi huolimatta sammutusyrityksistä;
mutta ollen erillään se paloi yksin sytyttämättä toisia.

Uupuneena ponnistuksista palasi Henrik omaistensa luokse, tapasi heidät
kaikki majoitettuina assessorin pieneen asuntoon, joka myöskin oli torin
varrella. Jeremias itse näytti monistuneen kymmenkertaiseksi voidakseen
hankkia vieraillensa välttämättömimmät tarpeet. Hänen vanha
taloudenhoitajansa oli vallan pyörällä tulipalon ja isäntänsä monien
vieraiden takia, asunto kun oli niin yksinkertainen. Mutta isäntä, *hän*
tiesi neuvon kaikkeen, hän keitti kahvin, hän teki tilat ja näytti
vallan unohtavan melkoisen pahat palohaavansa. Hän teki pientä pilaa
itsestänsä ja tavaroistansa vähä väliä pyyhkien kyyneleen silmistänsä
muistellessaan heidän onnettomuuttansa. Louise ja Leonore auttoivat
häntä hiljaa ja tyynesti puuhissansa.

«Etkö ole järjellinen, kahvipannu ja ole kiehumatta yli laitojesi
niinkuin hölmö, kun kerrankin saat keittää kahvia naisillekin!» torui
assessori, «tässä Leonore neitiseni, tässä on rohtoja äidille ja
Eevalle! Louise sisko! olkaa hyvä käyttäkää hyväksenne koko
ruokavarastoni! Ja hän, nuori herraseni!» hän lausui Henrikille äkkiä
tarttuen hänen käsivarteensa ja katsellen häntä tutkivasti, «tule
kanssani, sillä minun pitää saada hänet vähäsen käsiini, minun!»

Ei ollut minutinkaan vertaa menetettävää. Kova verentungos sydämmeen sai
nuoren miehen hengenvaaraan. Assessori repi häneltä nutun yltä ja iski
suonta samassa silmänräpäyksessä kuin Henrik meni tainnuksiin.

«Mikä nuhjus!» sanoi assessori nyrpeissään Henrikin jälleen toinnuttua,
«miten voit olla semmoinen nuhjus, kun kuitenkin olet niin -- kelpo
mies? Kas niin! Nyt on vaara ohitse! Kuolema on iskenyt kyntensä meihin
tänä yönä ja laskenut vähän leikkiä kanssamme, mutta ollaan me siltä
rohkeat. Mennään nyt kohteliaina ritareina auttelemaan naisia. Odota!
Minun täytyy saada vähäsen vettä silmiini, etten ole enemmän chevalier
de la triste figuren, surkean ritarin näköinen kuin tarpeellista on!»



Seurauksia.


Uuden aamun aurinko paistoi kirkkaana häikäisevän valkoisille
lumenpeittoisille kattoloille torin ympärillä värjäten palaneen talon
raunioista nousevat savupilvet mitä koreimman purppuranpunaisen,
kullankarvaisen ja sinisen väriseksi; lumi oli torilla ja
kirkkopuistossa noen ja tuhkan mustaamaa ja siinä pienet varpuset
sadottain peseytyivät ja kuoputtelivat riemuisasti visertäen.

Äiti tyttärineen katseli kyynelsilmin savuavaa paikkaa, jossa eilen
vielä oli heidän hauska, miellyttävä kotinsa, mutta ei kukaan
heittäytynyt surun valtaan. Eeva yksinään itki kovasti, mutta salaisesta
tuskasta. Eeva tiesi majuri R***n olleen sen yön kaupungissa, mutta
kuitenkaan -- hän ei vielä ollut näyttäytynyt.

Aamulla oli vilkasta liikettä, kun paljon ihmisiä tuli assessorin
asunnolle. Perheet tulivat tarjoomaan kodittomille asuntoa ja tyyssijaa;
nuoret neitoset toivat vaatteitaan; muiden palvelijat tarjosivat
vaatteita Frankin palvelijoille; tuli lahjaksi kauniita pöytäkalustoja
ja huonekaluja, leipurit lähettivät suuret korilliset leipää,
oluenpanija olutta, toiset lähettivät viiniä y. m. He saivat nähdä mitä
kauniimpia kohtauksia, jotka kaikki osottivat miten kunnioitettu ja
rakastettu Frankin perhe oli.

Gunilla rouva tuli niin hyväntahtoisena ja innokkaana, valmiina
riitelemään kaikkien kanssa, jotka vaan vähäkään aikoivat vastustaa
hänen aikeitansa viedä vanhat ystävänsä vaunuissansa luoksensa niihin
huoneihin, jotka hän asunnostansa kiireimmiten oli laitattanut heitä
varten kuntoon. Assessori ei tällä kertaa riidellyt hänen kanssansa,
vaan katseli ääneti vieraittensa lähtöä, katseli kyynelsilmin miten
vaunut vierivät pois, vieden Eevan pois hänen kodistansa, joka nyt oli
hänestä niin synkkä ja kolkko.

Saman päivän illalla oli perheen isä jälleen omaistensa luona ja painoi
heidät kaikki ilosta itkien syliinsä. Niin, ilosta itkien -- sillä
olivathan he kaikki vielä jäljellä! Parin päivän kuluttua hän kirjoitti
eräälle ystävällensä:

«En älynnyt ennen kuin tämän onnettomuuden jälkeen mitä kaikkea omistin
vaimossani ja lapsissani, en tietänyt itselläni olevan niin paljon hyviä
ystäviä ja naapureita. Kiitän Jumalata, joka on antanut minulle
semmoisen vaimon, semmoisia lapsia ja ystäviä. Jo ovat viimemainittujen
toimesta kaikki perheeni tarpeet tyydytetyt, jopa enemmän kuin
tyydytetyt! Keväällä rupean uudestaan rakennuttamaan kotoani sen
entiselle paikalle. Mistä syystä tuli pääsi irti, sitä en tahdo tietää.
Onnettomuus on tapahtunut ja on meille varoittavana esimerkkinä
vastaisuudessa. Siinä kylliksi. Taloni ei ole tullut köyhemmäksi
rakkaudesta, vaikka sen rikkaus on kärsinyt. Rakkaus kestää ja parantaa
kaikki. «Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi!»

Laamanni ei todellakaan tahtonut kuulla mitään arveluita eikä
otaksumisia tulen irtipääsemisestä. Me kuitenkin rohkenemme tässä
ilmoittaa oman luulomme. Oli nimittäin sangen luultavaa, että se oli
saanut alkunsa nuoren vapaaherra L--n huoneesta ja että hän itse
puolihumalaisessa tilassaan oli syypää siihen. Arvattavasti hän itsekin
niin luuli; varmaa vaan on, että tämä tapaus ynnä Frankin perheen käytös
häntä kohtaan vaikutti hänen luonteessaan suuren muutoksen. Hänen isänsä
tuli jonkun ajan kuluttua viemään hänet erään silmälääkärin luokse, joka
oli Köpenhaminan taitavimpia -- sillä tulipalossa olivat hänen silmänsä
pahasti vahingoittuneet. Meidän silmämme eivät näe häntä ennenkuin
kertomuksemme paljon myöhemmissä vaiheissa.

Perheen tyttäret todellakin tuumivat -- niinkuin jo aikaisemmin on
kerrottu -- hankkia itselleen itsenäisen toimeentulon ja nykyisissä
oloissa helpoittaa vanhempiensa huolia, joutumatta kenenkään muunkaan
niskoille. Eeva tahtoi aluksi ottaa vastaan kutsuu eräälle maatilalle
niillä tienoin, missä majuri R*** oleskeli. Akselholmassa avattiin
sydämmet, siipirakennukset, päärakennus y. m. Frankin perheelle. Ei
ollut asumuksen puutetta, mutta laamanni pyysi niin herttaisesti
omaisiaan aluksi jättämään kaikki tuumat sikseen ja pysymään kotona.
«Parin kuukauden kuluttua», hän lausui, «ehkä jo tänä keväänä voitte
menetellä mielenne mukaan; mutta nyt -- pysykäämme yhdessä! Minä
tarvitsen nähdä teidät kaikki ympärilläni ollakseni oikein varma siitä,
että olette vielä kaikki tallella. En voi kestää ajatusta että nyt
menettäisin «jonkun» teistä!»

Ja kuitenkin se ajatus tunkeutui miltei pakosta hänen mieleensä.
Henrikillä ei paloyön jälkeen ollut tervettä hetkeä; yhtämittainen
sydämmentykytys oli alkanut ja jatkui siitä asti taukoamatta, ja siihen
kipuun liittyi vielä vaaralliset tukehdus- ja suonenvetokohtaukset,
jotka välittämättä mistään apukeinoista ja lääkkeistä pikemmin yltyivät
kuin vähenivät. Tuo saattoi laamannin kovin levottomaksi, sitä enemmän
kun hän nyt entistä enemmän rakasti poikaansa ja piti häntä arvossa.
Vasta tulipalon jälkeen voi sanoa isän ja pojan keskinäistä väliä
*lämpimäksi* ja *helläksi*.

Kauniisti muhamettilainen sanoo, että kuolon enkelin lähestyessä ihmistä
sen siivet jo edeltäpäin heittävät varjonsa valittunsa ylitse. Jo taudin
alussa näytti Henrikin sielu olevan synkän varjon peitossa ja taudin
vaarallisemman puhkeamisen ensi aikoina sen voima lisääntymistään
lisääntyi. Oi! ei ollut nuoren miehen helppoa, hänen, joka oli niin
lahjakas ja oli niin runsain määrin saanut osakseen kaikkea sitä, mikä
tekee elämän suloiseksi, ja joka juuri oli ehtinyt alkaa uran, mihin
rakkauden ruusut, tuoreet laakerit häntä kutsuivat, hänen ei ollut
helppoa siitä tulevaisuudesta kääntää katsettansa pois ja kuunnella
niitä sanoja, joita hänen sykkivä sydämmensä yöt päivät hänelle
kuiskaili: «sinun täytyy laskeutua hautaasi! En lakkaa kolkuttamasta
ennenkuin sen ovi aukenee.» Mutta Henrikin kaltaisille luonteille ei ole
askel pitkä pimeästä valoon. Hänen sielussansa oli jotakin, joka saattaa
ihmisen lausumaan elämän ja kuoleman herralle:

      Jos vaikk' kuolontuomiomme
      määrätty jo on,
      Suudellen sit' alistumme
      Herran tahtohon.[1]

[1] Wird in den Urtheilsspruch uns deine Handschrift klar, Mit einein
Kuss darauf beugt unser Haupt sich dar.

Henrikillä oli eräänä päivänä pitkä yksityinen keskustelu taitavan ja
huolellisen kotilääkärinsä, assessori Munterin kanssa. Tullessaan hänen
luotaan oli assessorilla kyyneleet silmissä. Henrik puolestaan oli
tullessansa omaistensa luokse tavallista kalpeampi, mutta jonkinmoinen
lempeä, juhlallinen rauhallisuus kajasti koko hänen olennostansa. Hänen
silmänsä ilme osoitti sanomatonta kirkkautta ja loistoa. Varjo oli
kokonaan poistunut hänen sielustansa.

Mutta syvemmin, yhä syvemmin ja synkemmin se peitti erään toisen
olennon, joka Henrikin taudin alusta asti ei enää ollut entisellään, ja
se oli -- Henrikin äiti. Tosin hän kyllä puheli, liikkui ja toimiskeli
niinkuin ennenkin, mutta hivuttava tuska ja pelko asuskeli hänen
sielussansa; hän näytti olevan ikäänkuin erillään nykyisestä elämästä ja
kaikki huolenpito siitä, mikä ei suoranaisesti koskenut hänen poikaansa,
oli hänelle yhdentekevää tahi kiusallista. Huolellisesti tyttäret sen
vuoksi karttoivat kaikkea, joka häntä häiritsi. Äiti sai melkein
yksinomaan olla poikansa kanssa, ja monta nautintorikasta hetkeä saivat
nuo kaksi vielä viettää yhdessä, nuo kaksi, joiden ehkä piankin tuli
erota toisistaan -- pitkäksi ajaksi.

Henrikiltä oli kielletty kaikki kovat aivojen ponnistukset, josta hänen
tautinsakin häntä puolestansa esti. Hänen täytyi heittää kaikki rakkaat
tutkimisensa; mutta hänen vilkas sielunsa ei voinut nukkua, vaan etsi
virkistystä taiteen nuorekkaista lähteistä. Hän lueskeli ahkeraan erään
runoilijan teoksia, joka lyhyellä elonajallansa oli kärsinyt paljon ja
laulanut paljon, joka orjantappurakruunustansa oli saanut mitä ihanimpia
«Saaronin liljoja» puhkeamaan. Stagnelius tuli hänen
lempirunoilijaksensa. Henrik sepitti itse sävelen moneen runoon ja äiti
lauloi niitä hänelle pitkinä talvi-iltoina, -- äiti osasi aina laulaa
paremmin hänen mielensä mukaan kuin siskot -- ja hän iloitsi sydämmensä
pohjasta siitä puhtaasta voimasta, jolla niiden runoilija riemuisasti
selvisi elämän tuskista ja koetuksista.

Huomattavaa oli että Henrik siihen aikaan usein äitinsä läsnäollessa
ohjasi keskustelun kuoleman valopuoliin. Näytti siltä kuin hän olisi
hiljaa tahtonut valmistaa häntä kestämään pikaista eroa ja edeltäpäin
poistaa sen katkeruuden. Elise ennen rakasti semmoisia keskusteluja,
rakasti kaikkea, joka levitti valoa elämän tummiin, synkkiin kohtiin,
mutta nyt hän kalpeni aina kun semmoiset keskusteluaineet otettiin
puheeksi, hänen kasvonsa osoittivat levottomuutta ja hän koetti miltei
kauhistuen sitä välttää.

Eräänä iltana kun perhe oli koossa hämärää viettämässä ja assessori
mukana heidän tuttavallisessa piirissänsä, puhuttiin unista ja
nukkumisesta. Henrik huomautti ikivanhasta unen ja kuoleman vertailusta;
hänen mielestänsä se vähemmän piti paikkaansa itse nukkumisen tilan kuin
siitä heräämisen yhtäläisyyden suhteen.

«Ja tuo yhtäläisyys» -- kysyi Leonore -- «miten se erityisesti ilmenee?»

«Tajunnan, muistin, koko sieluntilan täydellisessä säilyttämisessä ja
elvyttämisessä aamulla tuon pimeän yön jälkeen.»

«Hyvä», lausui assessori, «se on mahdollistakin! Mutta mitä me saatamme
siitä *tietää*?»

«Sen minkä ilmestys on meille ilmoittanut!» vastasi Henrik vilkkain
katsein. «Tarvinnemmeko siihen parempaa selvitystä kuin sen, joka on
meille annettu, että Yksi meistä on kuollut ja noussut haudastansa sekä
näyttäytynyt meille nukuttuansa tuossa pimeässä asunnossa ihan
samallaisena kuin ennen, samana tahdoltaan, samana ystävyydeltään kuin
ennenkin ja uskollisesti muistaen pienimmänkin yhtä hyvin kuin suurimman
kohtauksen ihmiselämässä. Minkä kirkkaan ja lohduttavan valon se onkaan
sytyttänyt tuolle pimeälle portille. Se tieto on yhdistänyt molemmat
maailmat; se on rakentanut sillan pimeän syvyyden ylitse; sitä myöten
vaeltaja voi kulkea kauhistumatta ja ystävät voivat yhtä tyynesti ja
levollisesti toivottaa toisilleen «hyvää yötä» elämän kuin päivänkin
lopussa!»

Käsivarsi kiertyi silloin suonenvedontapaisesti Henrikin ympäri ja äidin
ääni kuiskasi melkein epätoivoisesti hänen korvaansa: «et saa mennä,
Henrik, Henrik et saa!...» Ja äiti kaatui pyörtyneenä hänen syliinsä.

Siitä hetkestä Henrik ei enää äitinsä kuullen valinnut semmoisia
keskusteluaineita, jotka niin liikuttivat häntä. Hän koetti pikemmin
rauhoittaa ja huvittaa häntä ja siskot olivat uskollisesti hänen
apunaan. Heitä entistä vähemmän halutti ottaa osaa seuraelämään, mutta
he kävivät kuitenkin välistä vieraissa, syystä että veli niin tahtoi ja
sitten he voivat kotona kertoa sieltä juttuja, jotka huvittivat häntä ja
äitiä. Henrikin huoneessa enimmäkseen seuraelämän uutiset kerrottiin ja
silloinpa siellä herttaisesti naurettiin! Ah! rakkaasen perheesen on
surun vaikea saada jalansijaa, ja jos se pääseekin jonakuna hetkenä
sisään pujahtamaan, niin se toisena ajetaan ulos. Eeva näytti silloin
unohtavan yksityisen surunsa, voidakseen hänkin olla kukkana siinä
hellyyden ja rakkauden kiehkurassa, johon he kietoivat kodin lemmikin;
laamannikin jätti useammin kuin ennen työpöytänsä ja yhtyi perheseuraan.
Miellyttävämpää sairashuonetta kuin Henrikin voi tuskin kuvailla. Hän
sen kyllä tunsi. Tauti oli tehnyt hänet helläsydämmiseksi ja siksi hänen
silmänsä usein kyyneltyivät ja hän usein lausui: «olen onnellinen!
liiankin onnellinen! Mikä autuaallisuus kun voi lempiä! Se *on*
autuutta! Siinä on sielun suvi. Nytkin keskellä tuskiani voin tuntea
itseäni niin rikkaaksi, niin onnelliseksi teidän kauttanne!» Ja silloin
hän ojensi kätensä tavoitellen äitinsä tahi siskojensa käsiä ja suuteli
niitä tai painoi ne vasten rintaansa.

Sattui sitten taudin helpoitus; Henrik kärsi paljon vähemmän tuskia.
Ilontunne täytti kodin ja Henrik itsekin näytti välistä jälleen uskovan
paranevansa. Hän voi jälleen käydä ulkona hengittämässä raitista
talvi-ilmaa -- hän rakasti ilmaa. Laamanni käveli usein hänen kanssansa;
oli kaunista nähdä voimakkaan isän kiertävän käsivartensa kalpean,
kauniin poikansa ympäri, kun askeleet muuttuivat raskaiksi, ja siten,
hilliten omaa ripeätä käyntitapaansa hiljaa taluttavan hänet jälleen
kotiin. Oli silloin kaunista nähdä molempien katseiden ilme.

Puhutaan paljon äidinrakkauden kauneudesta; -- isänrakkaus on ehkä
jotakin vielä kauniimpaa, liikuttavampaa, ja minä uskon että kellä on
ollut onni olla yhtä hellän kuin kunnollisen isän hoidettavana, hän voi
täydellisemmillä tunteilla, ja paremmin käsittäen sen tarkoitusta kuin
kukaan muu, ylentää sydämmensä taivaasen lausuen ihmissuvun yhteisen
rukouksen: «Isä meidän!»

Muutama viikko kului. Eräs rouva Frankin perheen ystävistä aikoi siihen
aikaan tyttärineen matkustaa samaan kaupunkiin, missä Petrea oleskeli,
ja toivoi hartaasti saada Gabriellen -- nuoren tyttärensä Amelien
parhaan ystävän -- mukaansa. Gabrielle kyllä olisi mielellään käyttänyt
tilaisuutta hyväksensä käydäkseen tervehtimässä armasta siskoansa ja
vähäsen katsellaksensa maailmaa, mutta kun Henrik oli niin sairas, niin
hän ei tahtonut sitä ajatellakaan eikä mitenkään tahtonut suostua
eroamaan hänestä. Mutta Henrik itse kehoitti häntä innokkaasti lähtemään
matkalle, joka voisi tuottaa hänelle niin paljon huvia.

«Ettekö huomaa», hän kysyi, «että Gabrielle istuu tässä katsellen minua,
kunnes tulee vallan kalpeaksi? Ja sehän on kerrassaan tarpeetonta nyt,
kun olen niin paljon paranemaan päin ja kyllä jonkun ajan kuluttua ihan
paranen. Lähde Gabrielle kulta, matkusta, minä rukoilen sitä! Voithan
sillä aikaa huvittaa meitä kirjeilläsi ja kun palaat kotiin pääsiäiseksi
Petrean seurassa, silloin -- silloin sinulla ei enää ole sairasta
veljeä; minä siksi laitan itseni ihan terveeksi!» Muut yhtyivät siihen
kehoituksillansa -- etenkin nuori vilkas Amelie -- ja vihdoin Gabrielle
taipui. Varmana siitä että kaikki vaara jo oli ohitse hän läksi,
leikkipuhe huulillaan ja kyyneleet silmissään. Se oli «pikku neidin»
ensimmäinen huviretki kotoaan.

Majuri R***stä ei kuulunut sanaakaan, ja vaikka Eeva oli umpimielinen
omaisiansa kohtaan, niin näytti hän tyyntyneen, ja hänen omaisensa
osaksi rauhoittuivat hänen tulevaisuutensa suhteen. Laamanni kohteli
häntä melkein kiitollisen hellästi, koetti jo edeltäpäin arvata ja
täyttää hänen pienimmätkin toiveensa, suostui siihenkin, että hän kevään
tultua saisi muuttaa M--n perheen luokse. Hän toivoi majurin silloin
olevan kaukana sieltä. Mutta tuskastuneena hän pian huomasi siinä
pettyneensä.

       *       *       *       *       *

Eräänä pimeänä iltana maaliskuun alussa seisoi kaksi henkilöä
puunjuurella Marian kirkon hautuumaalla hiljaa keskustellen.

«Miten lapsellinen olet, Eeva», lausui toinen, «tuskinesi ja
epäilyksinesi! Ja miten horjuvainen on rakkautesi! Tahdotko, ihana
enkeli kuulla todellisen lemmen kieltä? Kuule minua!

      «Pourquoi fit on l'amour, si son pouvoir n'affronte
      et la vie et la mort, et la haine et la honte!
      Je ne demande pas je ne veux pas savoir
      si rien a de son coeur terni le pur miroir
      Je t'aime! tu le sais! Qu' importe tout le reste!»[1]

[1] Miks lemmitään, jos lemmen voima voittaa, halveksumista, vihaa,
kuoloa ei koita! En kysy onkohan himmentänyt ken sun rinnastas kirkkaan
kuvastimen. Minä rakastan sua! sinä tiedät sen! ja mistään muusta ma
huoli en.

«Oi Viktor!» kuului Eevan vapiseva ääni, «lemmen puutteesen en ole
syypää. Oi! tunnenhan ja todistanhan käytökselläni, että olet minulle
enemmän kuin isä ja äiti ja sisaret, enemmän kuin mikään muu maailmassa.
Käsitän sittenkin sen olevan väärin; sydämmeni nousee kapinaan itseäni
vastaan -- mutta en voi vastustaa valtaasi!»

«Sen vuoksi onkin nimeni Viktor,[1] enkelini! Taivas itse on tunnustanut
valtani. -- Ja *Sinun* Viktorisi olen, suloinen Eevani, eikö niin?»

[1] Viktor merkitsee voittajaa. Suom. muist.

«Oi liiankin paljon!» huokasi Eeva. «Mutta nyt, Viktor, sääli
heikkouttani, älä vaadi nähdäksesi minua ennenkuin keväällä -- kuukauden
kuluttua matkustan M--n luokse! älä vaadi...»

«Älä vaadi semmoisia lupauksia Viktorilta, Eeva! Hän ei sitoudu sillä
tavoin; -- mutta sinä -- sinun täytyy tehdä niinkuin Viktorisi tahtoo --
muutoin hän ei luota sinun rakkauteesi! Mitä? Kieltäydyt astumasta
muutamia askeleita ilahuttaaksesi häntä, hänen silmiään ja sydäntänsä,
kuullaksesi häntä, nähdäksesi häntä -- todellakin, et lemmi minua!»

«Oi rakastan, jumaloin sinua! Kaikki voisin kärsiä sinun tähtesi, oman
sydämmeni tunnonvaivatkin, -- mutta vanhempani -- sisarukseni! oi, et
tiedä kuinka vaikea minun on pettää heitä! He ovat niin hyvät, niin
lempeät -- ja minä! Vielä taistelee rakkauteni heihin sitä rakkautta
vastaan, jota tunnen sinua kohtaan. Älä jännitä jousta liian kireäksi,
Viktor. Ja nyt -- armas! hyvästi! M--n luona kuukauden kuluttua tapaat
Eevasi!»

«Seisahdu! Luuletko noin saavasi jättää minut! Missä säilytät
sormuksesi!»

«Rinnallani! Yöt päivät se siinä lepää. Hyvästi! Oi! anna minun mennä!»

«Sano vielä kerran, että rakastat minua yli kaiken. Sano, että tahdot
olla ainoastaan minun omani!»

«Sinun ainoastaan! Hyvästi!» Niin sanoen riistihe Eeva äkkiä irti ja
riensi ikäänkuin peloissaan kiirein askelin hautuumaan poikki. Majuri
seurasi häntä hitaasti. Tumma olento astui äkkiarvaamatta esiin
ikäänkuin nousten haudasta sekä käveli ihan majurin rinnalla. Tämä
säpsähti ja tunsi kylmiä väreitä sydämmessänsä, sillä haamu, suuri ja
mykkä, pimeällä kirkkomaalla, oli kammottava ja aaveentapainen, ja kun
se silminnähtävästi tahallansa jatkoi astuntaansa majurin rinnalla, tämä
seisahtui sekä kysyi tuimasti:

«Ken olette?»

«Eevan isä!» vastasi hillitty mutta voimakas ääni ja liehuvassa
lyhdynvalossa näki majuri laamannin tummien silmien vihaisesti ja
uhkaavasti katselevan itseänsä. Silmänräpäykseksi hänen rohkeutensa
lannistui, mutta heti sen perästä hän lausui ylpeän kevytmielisesti:

«No, minun ei siis enää tarvitse suojella häntä!» Ja kiireesti kääntyen
hän katosi pimeyteen.

Laamanni seurasi tytärtään lähestymättä häntä. Saapuessaan kotiin lepäsi
hänen otsallaan synkkä varjo, syvempänä ja tuskallisempana, kuin
milloinkaan ennen. Ensi kerran elämässä oli laamannin voimakas pää
todellakin kumarassa.

       *       *       *       *       *

Niinä päivinä saapui Stjernhök äkkiarvaamatta kaupunkiin. Hän oli
kuullut Frankin perhettä kohdanneesta onnettomuudesta, Henrikin
urhotyöstä, siitä seuranneesta sairaudesta ja tahtoi vielä kerran
tavata, häntä ennen ulkomaille lähtöänsä. Tämä käynti, jota varten hän
oli matkustanut kolmattakymmentä peninkulmaa, ihmetytti ja liikutti
kovasti Henrikkiä, ja kun Stjernhök astui sisään hänen luoksensa, hän
meni mitä avomielisimmin ja hellimmin häntä vastaan. Stjernhök tarttui
hänen ojennettuun käteensä ja äkkinäinen kalpeus levisi hänen
miehekkäille kasvoillensa nähdessänsä miten muutamia viikkoja kestänyt
tauti oli painanut leimansa Henrikin kasvoihin.

«Miten hyvä olet, kun tulit luokseni! Kiitos Stjernhök!» lausui Henrik
innokkaasti, «varmaankaan en milloinkaan muuten olisi saanut nähdä sinua
tässä elämässä. Ja minä haluaisin kuitenkin niin mielelläni lausua
sinulle muutaman sanan ennenkuin eroamme.» Kumpikin vaikeni hetkeksi.

«Mitä tahdot sanoa minulle, Henrik?» kysyi viimein Stjernhök ja
erityinen liikutus kuvastui hänen kasvoissansa.

«Tahdoin kiittää sinua!» vastasi Henrik sydämmellisesti, «kiittää sinua
ankaruudestasi minua kohtaan ja tunnustaa, että nyt täydelleen käsitän
kuinka oikeutetut ja terveelliset moitteesi ovat olleet minulle. Tahdoin
kiittää sinua siitä, että sen kautta olet ollut todellinen ystäväni, ja
olen nyt vakuutettu siitä kuinka rehellisesti olet parastani
tarkoittanut. Tämä on ainoa tieto, ainoa muisto tuttavuudestamme, ja ne
vien mukaani kun jätän tämän maailman. Et ole voinut rakastaa minua,
mutta siihen olen ollut itse syypää. Olen surrut sitä, mutta olen
alistunut siihenkin. Kuitenkin olisi minulle suloista tietää etteivät
vikani eikä myöhempi käytökseni sinua kohtaan ole istuttaneet sinuun
kovin vastenmielistä käsitystä minusta; minulle olisi rakasta uskoa,
että voit muistella minua ystävänä, kun olen poissa!»

Tumma puna levisi Stjernhökin poskille ja hänen silmänsä kostuivat kun
hän vastasi: «Henrik! Tunnen tällä hetkellä paremmin kuin milloinkaan,
etten tähän asti ole arvostellut sinua ansiosi mukaan. Pari myöhemmin
tapahtunutta seikkaa on avannut silmäni, ja nyt -- Henrik! onko sinulla
vielä jäljellä ystävyyttä minullekin! Minun ystävyyteni sinulla on, ja
ainiaaksi!»

«Oi! tämä on ihana hetki!» vastasi Henrik kuohuvin tuntein. «Koko
elämäni ajan olen ikävöinyt sitä, ja nyt vasta se minulle suodaan, nyt
kun ... mutta Jumalan kiitos tästäkin!»

«Mutta minkä vuoksi», huudahti Stjernhök innokkaasti, «miksi puhut niin
varmasti kuolemastasi! Toivon ja luulen vieläkin, että tilasi ei ole
niin arveluttava. Anna minun kysyä neuvoa taitavilta ulkomaisilta
lääkäreiltä. Tahi paremmin! Tule kanssani ja käänny K--n puoleen! Hän on
kuuluisa sydäntautien lääkäri. Anna minun viedä sinut hänen luoksensa.
Varmaankin hän voi ja tekee sinut terveeksi!»

Henrik pudisti surumielisesti päätään. «Tuossa on hänen kirjansa!» hän
lausui osoittaen ikkunalla olevaa avonaista kirjaa. «Siitä tunnen
tarkkaan tilani. Katsos Nils Gabriel!» hän jatkoi kaunis hymy
huulillaan, hän kiersi kätensä ystävänsä ympärille ja osoitti toisella
taivaasen ja katseli häntä suurilla silmillään, jotka näyttivät
suuremmilta (sillä kuoleman lähestyessä silmät suurenevat ja tulevat
kirkkaammiksi), «katsos! Tuolla on sinun tähtesi! Se nousee! Sinua
odottaa varmaankin valoisa tulevaisuus! Mutta valaistessansa sinun
kunniatasi se katselee minun hautaani; -- minä en voi enää sitä epäillä,
ja joku aika sitten vielä se ajatus katkeroitti mieltäni -- vaan ei nyt
enää! Kun mieltäni painaa ajatus, että olen ehtinyt toimittaa niin
sanomattoman vähän maan päällä, niin saan lohdutusta siitä, että sinä
sen sijaan toimit sitä enemmän; ja täällä tahi toisessa maailmassa minä
iloitsen sinun vaikutuksestasi ja onnestasi!»

Stjernhök ei vastannut. Suuret kyynelkarpalot kierivät hänen poskiansa
alas ja hän painoi lämpimästi Henrikin syliinsä.

Henrikin tähden hän koetti kääntää puheen toisaalle. Mutta Henrikin
rinta kohoili innostuksesta; sydän oli liian täysi iloa ja tunteita
voidaksensa saada rauhaa muusta kuin niiden ilmaisemisesta. Molempien
nuorten miesten keskinäinen väli näytti nyt olevan toisenlainen kuin
ennen. Henrik johti nyt puhetta; Stjernhök kuunteli tarkkaavaisesti ja
ilmeisellä mieltymyksellä, kun nuori runoilija laski ajatuksensa ja
aavistuksensa valloilleen vapaammin, kuin hän milloinkaan ennen oli
rohjennut terävän arvostelijan läsnäollessa.

Mutta kuolon valtakunnan naapuruus tosiaankin tuottaa erityistä arvoa.
Henkien kuiskeiden luullaan tuosta salaperäisestä maasta yltävän sen
korvaan, joka seisoo sen rajalla; sen vuoksi maailman viisaat ja
voimakkaat oppilaiden ja hurskaiden lasten tavoin hiljaa kuuntelevat
niitä mieleenjohdatuksia, joita kuolevat huulet haihtuvan hengityksen
tavoin kuiskaavat.

Laamannin tulo antoi keskustelulle toisen käänteen. Stjernhök johti sen
Henrikin viimeiseen julkaisuun; hän puhui siitä, etupäässä kääntyen
laamannin puoleen, tuntijan tavalla, niin täydellisen ja myötätuntoisen
hyväksyvästi, että Henrikkiä yhtä paljon kummastutti kuin ihastutti.

On suuri nautinto ansaita sen henkilön kiitos, jota pitää suuressa
arvossa, etenkin jos mainittu henkilö on niukka kiitoksesta. Henrik sai
nyt täydellisesti kokea sitä tunnetta, ja Stjernhökin kiitoksen
nautintoa lisäsi toinenkin, ehkä vielä suurempi -- se, että ystävä hänet
oivalsi tavalla, joka saattoi Henrikin selvemmin käsittämään oman
itsensä. Vasta sinä hetkenä hän näytti selvästi käsittävän elämänsä
tehtävän, mitä hän tahtoi ja mitä hän voisi. Elämän lähde pulppusi
mahtavasti hänen rinnassaan.

«Sinä teet minut terveeksi, Nils Gabriel!» hän huudahti, «sinä luot
minuun uudestaan elämän! Oi, minä tahdon tulla terveeksi! terveeksi,
voidakseni jälleen elää, työskennellä paremmin, selvemmin kuin ennen.
Enhän ole vielä toimittanut mitään! Mutta nyt, nyt voisin... Tunnen
saavani uuden elon, en ole milloinkaan voinut näin hyvin! Varmaankin
tulen nyt terveeksi tahi -- on paras viini säästetty minulle
viimeiseksi.»

Ilta kului perheenpiirissä suloisesti ja hilpeästi. Taivaan enkelit
eivät ole ihanammat ja iloisemmat kuin Henrik sinä iltana. Hän laski
leikkiä äitinsä, siskojensa ja Stjernhökinkin kanssa mitä
miellyttävimmällä tavalla ja oli iloisin kaikista vieraista nauttiessaan
Louisen valmistamaa sitruunakohokasta, josta «vanhin siskomme» oli hyvin
ylpeä. Niin, jopa Louise tahtoi uskotella ainoastaan sen luoneen
Henrikkiin uutta elämänhalua ja sen voivan saada ihmeitä aikaan. Mutta
oi!

Juuri kun Henrik mitä hilpeimmin laski siitä leikkiä Louisen kanssa,
kohtasi häntä mitä vaikeimmat tuskat.

Niitä kesti helpoittamatta kolme vuorokautta; ne riistivät sairaalta
tajunnan ja näyttivät joutuisasti kuljettavan häntä sitä päämäärää
kohti, jonka laupias käsi on asettanut ruumiillisten kipujen rajaksi.
Toisella vuorokaudella tuon kohtauksen jälkeen valtasi Henrikin tuo
muuttohalu, joka tavallisesti on merkkinä siitä, että sielu
valmisteleikse suureen muuttoon. Laamanni kantoi itse poikaansa
sylissään huoneesta huoneesen, tilalta toiseen. Perheen jäsenistä tuskin
kukaan nukahti niinä kauheina vuorokausina. Kuiva, hätääntynyt katse
lakkaamatta luotuna lemmikkiinsä, seurasi äiti poikaansa huoneesta
huoneesen, tilalta toiseen, istuen jalkapäässä sängynlaidalla, hellästi
hymyillen hänelle, kun tämä näytti tuntevan hänet ja hiljaa mutta
melkein lakkaamatta hän lausui poikansa nimeä.

Kolmannen päivän illalla Henrik selveni. Hän tunsi omaisensa, puhutteli
heitä hellästi ja kiitti heitä. Hän huomasi heidän olevan kalpeat ja
uupuneet ja pyysi heitä innokkaasti menemään levolle. Assessori, joka
oli läsnä, yhtyi siihen vakavasti ja vakuutti heille, että Henrik
itsekin varmaan saisi nauttia tuskatonta, rauhallista unta. Assessori
tahtoi itse valvoa hänen luonaan sinä yönä. Isä ja tyttäret menivät;
mutta äiti vaan viittasi kädellään, kun koettivat kehoittaa häntäkin
vähäsen levähtämään ja hymyili niin surunvoittoisesti, että siitä
selvästi huomasi: «ei maksa vaivaa siitä puhuakaan!»

«Saanhan jäädä luoksesi, Henrik!» hän kysyi rukoilevasti.

Henrik hymyili, tarttui hänen käteensä ja laski sen rinnallensa; samassa
hänen silmänsä sulkeutuivat ja hiljainen rauhallinen uni saattoi hänen
unohtamaan äskeiset tuskat. Assessori istui hiljaa katsellen heitä,
mutta pian hänen täytyi jättää heidät, sillä tärkeä pyyntö pakoitti
hänen lähtemään toisen sairaan luokse. Hän lupasi palata yön kuluessa.
Assessori Munteria sanottiin kaupungissa «yötohtoriksi», sillä ei ollut
ketään muuta, jolle yö olisi näyttänyt olevan sama kuin päivä, milloin
hänen apuansa oli tarvis.

Äiti hengitti syvään nähdessään olevansa kahden poikansa kanssa. Hän
pani kätensä ristiin ja kohotti kasvonsa taivaasen päin; hänen
silmissänsä oli silloin ihan toisenlainen ilme kuin edellisinä päivinä.
Niissä ei enää ollut tuota levotonta, melkein nurisevaa tuskaa; ne
osoittivat surullista, mutta syvää ja täydellistä, melkeinpä hellää
alistumista. Sitten hän kumartui poikansa ylitse ja puhui hiljaa,
rakastavan äidinsydämmensä pohjasta:

«Mene poika kultani, mene! En tahdo enää pidättää sinua, se kun tuottaa
sinulle vaivaa. Tulkoon pelastaja! Äitisi ei enää taistele häntä vastaan
pidättääksensä sinua täällä. Tulkoon hän ystävällisenä enkelinä
lopettamaan tuskasi, ja minä -- olen silloin tyytyväinen! Mene vaan,
esikoiseni, kesälapseni, mene! Ja vaikkei enää koittaisikaan kesää
äidillesi, niin -- mene kuitenkin, jotta saisit rauhan! Jos teinkin
kätkyesi mieleiseksi, niin en rupea saattamaan kuolinvuodettasi
katkeraksi valituksillani. Siunattu sinä, ja siunattu hän, joka
lahjoitti sinut minulle ja nyt vie sinut luoksensa parempaan kotiin.
Kerran poikani, minäkin tulen kotiin luoksesi. Mene sitten edellä,
lapseni -- olet väsynyt -- niin uupunut, -- tämä viimeinen vaellus oli
sinulle vaikea; -- nyt saat levätä. Tule vaan, pelastaja armas, tule
laupias kuolema ja kosketa hänen sydäntänsä; mutta keveästi, keveästi!
Älköön hän enää kärsikö tuskia, älköön kärsikö -- hän ei milloinkaan
saattanut vanhemmilleen surua!»

Samassa Henrik avasi silmänsä ja katseli hiljaa ja selvästi äitiänsä.

«Jumalan kiitos! En tunne enää tuskia!» hän lausui.

«Jumalalle kiitos ja ylistys siitä, lapseni!» äiti vastasi. Äiti ja
poika katselivat hellästi toisiansa; he käsittivät nyt toisensa
täydellisesti.

«Kun olen poissa», sairas lausui hiljaa ja katkonaisesti, -- «niin --
ilmoita se varovaisesti Gabriellelle! Hän on niin hellä, ja -- hän ei
ole vahva. -- Älä sano sitä hänelle silloin kun on -- kylmää ja koleata,
-- vaan -- silloin kun -- aurinko paistaa lämpimästi -- ja kaikki on
valoisata ja hauskaa, silloin -- sano hänelle silloin, että -- olen
mennyt pois. Ja sano hänelle terveisiä, ja -- sano hänelle minulta että
-- ettei ole vaikeata -- kuolla! -- Että on aurinko tuolla puolen» --
hän vaikeni hymyillen, ja hänen silmänsä sulkeutuivat ikäänkuin
raukeudesta. Sitten hän lausui hiljaa: «Laula minulle jotakin, äiti.
Minä silloin nukun rauhallisemmin. Jo kolkuttaa! Jo tulen!»

Niin alkoi laulu, jonka sanat Henrik oli sepittänyt vähän aikaisemmin
unettomana, tuskallisena yönä, ja johon hän itse oli säveltänyt
nuotinkin. Runouden haltiatar oli paennut häntä sairauden viime päivinä;
hän tunsi sen surulla, mutta hänen sydämmensä pysyi yhtä lempeänä ja
runouden henki oli vielä elossa laulussa, jonka äiti poikansa pyynnöstä
aloitti vapisevalla äänellä:

      Jo kolkuttaa, tulen, kerran vaan
      mun lähtiessän Tuonen rantaan
      suo kuolonenkeli että saan
      vielä kiitosvirteni kantaa.

      Nyt elon suuresta lahjasta
      sua kiitän, isäni taivaan,
      teit elämän iloissa, murheissa
      mun itselles tutuksi aivan.

      Oi kiitos elosta, kuolostakin,
      joka tuskasta rauhan tuottaa,
      sen katkeruus riemuksi muuttuukin,
      kun sydän vaan sinuhun luottaa.

      Monen kukkasen tielleni saanut oon,
      moni rauhan lilja sai vastaan,
      ja itse sä opetit: «tapahtukoon
      sun tahtosi ainoastaan».

      Oi hyvästi kaunis eloni maa,
      oi hyvästi kalleimpani,
      mitä rikoin, ne anteeksi antakaa,
      ne polttavat poveani.

«Polttaa!» toisti Henrik tuskallisesti. «On kamalata! Äiti, äiti!» hän
katseli levottomasti ympärilleen.

«Äitisi on täällä!» hän lausui kumartuen hänen ylitsensä.

«Ah! silloinhan on kaikki hyvin!» lausui sairas jälleen tyynenä. «Laula
äitini!» lisäsi hän sitten rauhallisesti ummistaen silmänsä; «olen niin
väsynyt!»

Äiti lauloi:

      «Nyt eroamme, mutta me yhdymme
      ja näemme toisemme vielä.
      Koti uus elon murheit ei tunne se,
      ei valitusta, itkua siellä.

      Oi kiitos, teitä en enää nää,
      jo sammuu silmäni valo,
      mut katso kuin yöstä välkähtää
      jo valo kirkas ja jalo.»

«Oi jospa tietäisit kuinka selkenee! Taivaallista!» lausui nyt
kuolevainen ojentaen käsiänsä; mutta äkkiä ne jälleen vaipuivat alas.
Muutos tapahtui nuoren miehen kasvoissa; tuoni oli hiljaa koskettanut
hänen sydäntänsä ja sen tykyntä lakkasi. Mutta ihmeellinen innostus
elähytti äidin; hänen silmänsä säihkyivät kirkkaina eikä hänen äänensä
milloinkaan sointunut niin kauniisti, niin puhtaasti kuin hänen
jatkaessansa lauluaan:

      «Sinä kutsut isäni, tottelen,
      oi hyvästi, ystäväkullat,
      Ikikiitosta sulle mä laulelen
      ja nyt luoksesi tahdon tulla.»

Levottomasta unenhorroksestaan heräsi laamanni Frank laulusta, jonka
ääni oli hänestä melkein yliluonnollinen. Kesti kotvasen aikaa ennenkuin
hän tuli selville siitä, että kuulemansa ääni todellakin oli hänen
puolisonsa. Silloin hän sanomattoman peloissansa riensi sairashuoneesen.
Hän saapui Elisen laulaessa viimeistä värssyä ja nähdessään mitä oli
tapahtunut hän huudahti «oi Jumalani!» ja löi kätensä yhteen.

Laulu lakkasi. Kauhea todellisuus lävisti miekan tavoin äidin sydämmen.
Hän näki edessänsä poikansa ruumiin, ja heikosti huudahtaen
kauhistuksesta hän vaipui kuin kuollut maahan poikansa kuolinvuoteen
ääreen.



Kaksi kuukautta myöhemmin.

Elise Cecilialle.


Kun viimeksi kirjoitin sinulle, oli vielä talvi. Talvi, ankara, jäinen
talvi peitti sydämmenikin; -- elämäni ilo puettiin kuolon vaatteihin, ja
minusta tuntui kuin ei enää tulisikaan kevättä, kuin ei voisi enää olla
eloa olemassa ja kuin en enää milloinkaan voisi kirjoittaa iloista
toivorikasta sanaa. Ja nyt -- nyt on kevät! Leivonen livertää jälleen
maan ylösnousemislaulua; kevätaurinko lähettää lämmittävät säteensä
huoneeseni ja -- nurmi jo vihantaa lemmikkini, esikoiseni haudalla. Ja
minä... Herra, sinä joka lyöt, Herra, sinä joka parannat, sinua minä
ylistän! Sillä kaikki lähettämäsi suru on hyvä, jos vaan kärsivällisesti
ja nöyrästi otamme vastaan. Ja vaikka lymyitkin hetken -- niinkuin voipi
näyttää heikoista silmistämme -- niin ilmestyt heti jälleen, vielä
laupiaampana ja entistäsi kirkkaampana. «Vähän aikaa» emmekä näe sinua
ja taasen «vähän aikaa» ja me näemme sinut ja sydämmemme iloitsee ja
juopi voimaa ja nautintoa maljasta, jonka sinä Ikihyvä ijankaikkisesti
täytät meille. Niin, kaikki elämässämme on hyvää, jos vaan elämme
päivämme Jumalanpelossa.

Mutta tuona synkkänä talvihetkenä, silloin oli sydämmeni usein pimitetty
ja kapinallinen. Oi Cecilia! *En suonut hänen* kuolevan. Hän oli ainoa
poikani, esikoiseni. Hänen syntyessänsä olin kärsinyt enimmän, hänen
kätkyensä ääressä enimmän laulanut, hänen juostessaan ja hypätessään oli
äidin sydämmeni enimmän sykkinyt ilosta. Hän oli kesälapseni, luonnon,
elämäni ja voimieni keskikesänä syntynyt; ja sitten -- hän oli niin
vilkas, niin kaunis, niin hyvä! Ei! en suonut hänen kuolevan, en
tahtonut, että kaunis poikani olisi peitettävä mustaan multaan! Mutta
kun hetki yhä lähestyi, kun huomasin että sen täytyy tapahtua -- silloin
kaikki minussa pimeni. Mutta viimeisenä yönä -- oi! se oli ihmeellinen
yö -- silloin tapahtui minussa muutos. Tiedäppäs, Cecilia, minä olen
laulanut esikoiseni kuolinvuoteella iloisesti, oikein riemuisasti! Nyt
en enää sitä käsitä. Mutta sinä yönä, hän oli kärsinyt kovia tuskia
edellisinä vuorokausina, ja hänen kärsimyksensä olivat sovittaneet minut
hänen kuolemansa kanssa. Ne vähenivätkin kuoleman lähestyessä; hän pyysi
minua niinkuin muinoin lapsena, nukuttamaan itseänsä laululla. Ja minä
lauloin, minä jaksoin laulaa. Hän nautti siitä ja siitä sai lauluni yhä
enemmän voimaa. Autuaallisesti hymyillen hän lausui taivaallisten
näkyjen häämöittävän itsellensä: «oi! tämä on taivaallista». Ja minä
lauloin yhä kauniimmin ja heleämmän. Näin hänen silmänsä valon sammuvan
ja hengityksen lakkaavan ja tiesin sen olevan sielun eroamishetken
ruumiista, meidän eronhetkemme, mutta minä en tuntenut sitä, minä
lauloin yhä; minusta tuntui kuin kantaisi lauluni hänen henkensä ja
kohottaisi sen taivaasen. Olin autuas sinä hetkenä, minäkin niinkuin hän
korotettuna yli kaiken maallisen tuskan. Mieheni huudahdus herätti minut
autuaallisesta unestani -- näin edessäni poikani ruumiin ja -- sitten en
enää nähnyt mitään.

Se oli pitkä ja syvä horrostila. Minusta olisi kuoleman pitänyt olla
helpompi. Tointuessani tunsin sydämmeni sykkivän poskeani vasten, avasin
silmäni ja näin mieheni. Pääni lepäsi hänen sylissänsä. Mitä hellimmillä
sanoilla hän koetti saada minut tuntoihini jälleen. Tyttäreni seisoivat
ympärilläni; he itkien suutelivat käsiäni ja vaatteitani. Silloin itkin
minäkin ja tunsin siitä helpoitusta. Oli jo aamu ja päivä valkeni
huoneessa. Kiersin käteni mieheni kaulaan. «Ernst, rakasta minua
edelleen!» lausuin hänelle, «tahdon koettaa...» enempää en voinut sanoa,
mutta hän käsitti tarkoitukseni, sanoi hellästi: «kiitos!» ja painoi
minut rintaansa vasten.

Ja minä koetin, ja se onnistui -- Jumalan avulla. Pari tuntia lepäsin
hiljaa vuoteellani. Eeva luki minulle ääneen; -- hänen äänensä on
suloinen. Teen aikana tulin toisten luo ja koetin olla kuin ennenkin.
Mieheni ja tyttäreni auttoivat minua; kaikkialla oli rauha ja rakkaus.

Kun päivä oli lopussa ja Ernst ja minä olimme kahdenkesken
makuukamarissamme, silloin valtasi minut pelko; pelkäsin yötä, vuodetta
ja unetonta päänalustaa. Istahdin sohvalle, pyysin Ernstin lukemaan
itselleni, halusin kuulla raamatun sanaa. Hän istui viereeni ja luki;
mutta sanat, vaikka hän lausuikin ne miehekkäällä ja lujalla äänellä, ne
ikäänkuin liitelivät sydämmeni ohi. En käsittänyt mitään ja sisässäni
oli pimeätä ja tyhjää. Silloin kolkutettiin hiljaa ovelle. Vähän
kummastuneena huudahti Ernst: «sisään», ovi aukeni ja siinä seisoi Eeva.
Hän oli kovin kalpea ja näytti liikutetulta, mutta samalla lujalta ja
päättäväiseltä. Hän läheni hiljaa, laskeutui polvilleen väliimme ja
tarttui käsiimme. Minä tahdoin nostaa hänet ylös, mutta Ernst esti minun
sanoen lempeästi ja vakavasti: «anna hänen olla».

«Isä! äiti!» lausui Eeva vapisevalla äänellä, «olen saattanut teille
huolia! En ole käyttäytynyt oikein; -- -- antakaa minulle anteeksi! Minä
olen tuottanut teille surua; -- en tee niin enää; oi! en tahdo vielä
lisätä kiviä kuormaanne. Katsokaa kuinka tottelematon olen ollut! Tämän
sormuksen, nämä kirjeet olen vasten tahtoanne vastaanottanut majuri
R:ltä. Nyt tahdon lähettää ne hänelle takaisin. Katsokaa mitä olen
kirjoittanut hänelle. Liittomme on ainiaaksi rikottu. Antakaa anteeksi
että olen nyt tullut häiritsemään teitä; mutta pelkäsin omaa
heikkouttani, kun tämän hetken voimanponnistukset olisivat ohi. Oi,
vanhempani! Minä tunnen sen, tiedän sen, hän ei ansaitse tulla teidän
pojaksenne! Mutta minä olen ollut ikäänkuin lumottu; -- olen rakastanut
häntä sanomattomasti, oi, rakastan häntä vieläkin, -- -- ei, älä itke
äitini! sinä et enää tarvitse minun tähteni vuodattaa surun kyyneliä;
olet jo saanut itkeä yllinkyllin. Henrikin kuoltua olen kokonaan
muuttunut. Älkää peljätkö minun tähteni; minä voitan tämän ja tulen
jälleen kuuliaiseksi, onnelliseksi lapseksenne. Älkää vaan vaatiko minua
antamaan kättäni kellekään muulle; en milloinkaan aio mennä naimisiin;
en milloinkaan tule toisen omaksi. Teidän tähtenne vaan tahdon elää,
teitä tahdon rakastaa ja tahdon tulla onnelliseksi teidän kanssanne!
Tuossa isäni! Ottakaa nämä ja lähettäkää ne takaisin sille, jota en enää
tahdo nähdä! Ja ... oi, rakastakaa minua! Rakastakaa minua!»

Kyyneleet vierivät hänen silmistänsä ja hän kätki kasvonsa isän syliin.
Hän ei milloinkaan ennen ollut niin kaunis ja viehättävä. Ernst oli
kovin liikutettu. Hän laski kätensä ikäänkuin siunaten hänen päälleen,
kohotti sitä ja sanoi:

«Synnyttyäsi et pitkään aikaan osoittanut elonmerkkiäkään; -- minun
sylissäni vasta avasit silmäsi tässä maailmassa; -- silloin kiitin
Jumalaa. Mutta hartaammin kiitän häntä sinusta tällä hetkellä,
nähdessäni sinussa vanhuutemme ilon ja siunauksen, kun jaksat voittaa
oman sydämmesi tehdäksesi oikein. Herra siunatkoon, Herra palkitkoon
sinua!»

Kauan hän piti häntä sylissänsä vuodattaen kyyneleitä hänen otsallensa.
Minäkin suljin hänet syliini ja osoitin hänelle rakkauttani,
kiitollisuuttani. Silmät säihkyen kyyneleiden lävitse hän erosi meistä.
«Siunatuksi lapseksemme!» sanoimme häntä silloin, sillä hän oli
tuottanut meille suuren lohdutuksen. Hän oli kohottanut masentuneet
sydämmemme.

Ernst astui ikkunan luokse ja katseli ääneti tähdikkääseen yöhön. Menin
hänen luoksensa ja seurasin hänen sillä hetkellä niin kaunista ja
kirkasta katsettansa. Hän kiersi käsivartensa ympärilleni puhuen
ikäänkuin itsekseen:

«On hyvä niin! Semmoisella mielellä -- sehän on tärkeintä. *Hän* on
mennyt pois! Entä sitten? Kaikkien meidän täytyy mennä pois, ennemmin
tai myöhemmin! Hän ei ehtinyt päättää mitään, mutta hän oli valmis, hän
tahtoi ja hän voi mennä, kun hänet kutsuttiin korkeampaan työpajaan.
Herra ja Mestari, sinä otit nuorukaisen luoksesi. Hän on onnellinen,
sillä hän oli *valmis*. Se se on meille kaikille tärkeintä!»

Ernstin sanat ja mieliala vaikuttivat syvästi minuun. Rauha valtasi
mieleni. En tosin nukkunut sinä yönä, mutta minä lepäsin hänen
rinnallansa. Oli hiljaista ympärilläni, hiljaista itsessänikin. Ja
salaisesti toivoin, että niin olisi edelleenkin, ettei se päivä enää
koittaisi eikä aurinko enää valaisisi väsyneitä, tuskaantuneita
silmiäni.

Miten päivät vierivät. Kun suuri suru on kohdannut, tuntuu kuin aika
pysähtyisi kulussaan, kuin kaikki pysyisi hiljaa tahi vaan hitaasti,
tuskallisesti kiertäisi pimeissä piireissä. Mutta niin ei ole
todellisuudessa laita. Tunnit, päivät kuluvat keskeytymättä; niinkuin
meren laineet ne kohoavat ja vaipuvat syvyyteen, toinen toisensa syliin
ja kuljettavat mukanaan elämämme purren pois -- pois onnen saarilta,
tosi kyllä, mutta myöskin surun karikkorannalta. Tuli hetkiä äsken
kuvailemieni hetkien jälkeen, jolloin ei mikään lohdutus rauhoittanut
sydäntäni, jolloin turhaan taistelin itseäni vastaan, sanoen: «nyt
tahdon lukea ja sitten rukoilen ja sen jälkeen tahdon nukkua!» Mutta
tuska ei vaan helpoittanut; se vainosi minua lukiessani, esti
rukouksiani ja karkoitti unen; niin monta semmoista hetkeä on ollut,
mutta ne ovat menneetkin; samanlaisia ehkä vielä tulee; mutta minä
tiedän niidenkin kuluvan. Mieheni, lasteni hellyys, kodin rauhallisuus,
ja sen monet hupaisuudet, kyynelten huojentavaisuus ja ijankaikkisen
sanan ijankaikkinen lohdutus, -- ne ovat lohduttaneet ja vahvistaneet
sieluni. Olen jo paljon, paljon rauhallisempi. Sitäpaitsi -- hän kuoli
puhtaana ja tahratonna, poikani, puhdassilmäinen ja lämminsydämminen
nuorukainen! Hän oli valmis -- niinkuin hänen isänsä lausui -- valmis
astumaan parempaan maailmaan! Oi! monta kertaa olen tunnustanut sen
keskellä suurta tuskaani, katkerampia suruja on olemassa ja moni elossa
oleva poika tuottaa äidillensä suuremman surun, kuin minun lemmikkini
tuolla viheriän turpeen alla!

Olemme istuttaneet kuusia ja poppelipuita haudan ympärille, usein sen
koristamme elävillä kukilla. Ei mikään kolkko suru viivy herttaisen
nuorukaisen haudalla. Henrikin siskot kaipaavat häntä syvästi mutta
nöyrästi -- Gabrielle ehkä kaikista enemmän. Päivällä sitä ei huomaa.
Silloin hän on enimmäkseen iloinen kuin ennenkin; pieni laulu, iloinen
leikkipuhe, pieni kodin koristus virkistää niinkuin ennenkin hänen
vanhempiensa sydämmet. Mutta iltasin, kun kukin lepää vuoteessansa,
silloin kuulen hänen itkevän, usein niin katkerasti -- siinä on
rakkauden kastepisaroita veljen haudalle, mutta joka aamu on niiden
vuodattama silmä jälleen kirkas ja hymyilevä.

Heti kuultuaan mikä suru meitä oli kohdannut, Jacobi riensi luoksemme.
Kaikki meitä painavat ja surulliset huolenpidot hän otti kantaaksensa ja
oli meille mitä hellin poika. Ikävä kyllä hänen täytyi pian taas jättää
meidät; mutta hänen lähtönsä syy on kuitenkin ilahuttava. Jacobi pian
määrätään T:n pitäjän kirkkoherraksi.... Se määräys tekee häiden
viettämisen piankin mahdolliseksi ja suopi hänelle vaikutusalan, joka on
sopiva hänen lahjoillensa ja on hänen sydämmellensä rakas ja tekee hänet
sanomattoman onnelliseksi.

Kodin rakkaus on kasvanut niiden onnettomuuksien kautta, jotka ovat sitä
kohdanneet. Tyttäreni ovat entistään herttaisemmat koettaessansa
kaikessa hiljaisuudessa sulostuttaa vanhempainsa elämää.
Hovimarsalkanrouva on ollut meille vallan äitinä koko tänä aikana ja
monta kallista osanottavaisuuden osoitusta on Ruotsin parailta ja
jaloimmilta saapunut Henrikin vanhemmille; nuoren runoilijan puhdas
gloria (valokehä) on valaissut tämän suruhuoneen. «Ihanata on kuolla
niinkuin hän!» lausuu kunnon assessorimme, joka ei niinkään helposti
huomaa mitään ihanata tässä elämässä.

Ja minä, Cecilia, voisinko minä niin monen ilon-ja kiitollisuudenaiheen
keskellä sulkea sydämmeni ja istua pimeässä suruineni? Oi, en! minäkin
tahdon ilahuttaa sitä piiriä, jossa elän, avata sydämmeni elämän ja
luonnon evankeliumille: Tahdon ottaa vaarin hetkisistä ja siitä hyvästä,
minkä he tuovat mukanaan. Ei ainoakaan ystävällinen katse, ei ainoakaan
kevättuulahdus saa kiittämättä jäädä minulta nauttimatta; joka kukasta
tahdon imeä hunajapisaraisen, joka hetkestä pisaraisen ijankaikkista
elämää.

Ja sitten -- tiedänhän sen -- tulkoon eloni päivä pitemmäksi tahi
lyhyemmäksi, tulkoon se iloiseksi tahi painakoon sitä murheet, niin --
--

      Ei päivä niin pitkä konsanaan
      ettei tulis iltaa sille,

se ilta, jona saan mennä kotiin -- kotiin poikani, kesälapseni luokse!
Ja silloin -- oi! silloin ehkä hänen rinnallansa tunnustan seuraavien
profeetallisten sanojen totuuden, niiden, jotka niin usein ovat
elvyttäneet ja virkistäneet sieluni:

«Minä luon uuden taivaan ja uuden maan, ja entisiä ei pidä muistettaman
eikä mieleen johdatettaman. Vaan iloitkaa ja riemuitkaa ijankaikkisesti
niissä kuin minä luon.»

Olen itkenyt paljon kirjoittaessani tätä kirjettä, mutta sydämmessäni
vallitsee rauha. On jo myöhä ja minä hiivin Ernstin luokse ja tunnen
että voin nukkua hyvästi hänen vieressänsä. Hyvää yötä, Ceciliani!



Uusia vastuksia.


Oli iltapäivä. Siskot ompelivat ahkerasti Louisen morsiuspeitettä; sillä
toukokuun loppupuolella piti Louisen häitä vietettämän; niin oli
perheneuvottelussa päätetty. Peite oli vihreätä silkkiä ja leveä
tammiköynnös muodosti reunan. Sen kaava oli tuottanut suuria huolia ja
aikaansaanut monta neuvottelua, mutta nyt se herätti suurta iloa ja yhä
lisääntyvää ihailua, se kun oli niin aistikas, niin «ylevän näköinen»,
niin sanomattoman onnistunut, -- etenkin «syrjästä päin» katsottuna!
Gabriellella kyllä oli pienet muistutuksensa terhojen koosta, mutta
Louise ei ottanut niitä kuullaksensa. «Reunus on ihastuttava!»

Gabrielle on salavihkaa pistänyt vasta puhjenneen ruusunnuppusen
morsiamen vaaleihin kiharoihin ja erityisellä taidollaan kiertänyt sen
vihreät lehdet seppeleeksi palmikon ympärille; se on kaunista, sillä
aurinko valaisee juuri Louisen pään ja hän näyttää tavallista
suloisemmalta, poskilla on punaisempi väri, silmät säihkyvät ja
näyttävät sinisemmiltä, kun hän vähä väliä katsahtaa reunustuksesta
ikkunaan. Jacobia, uutta kirkkoherraa odotetaan illalla tulevaksi.
Gabrielle menee äitinsä luokse ja pyytää häntä katsomaan, miten Louise
on sievän näköinen, miten kaunis ruusu on ja miten se häntä pukee! Äiti
suutelee häntä, mutta unohtuu katselemaan pikku neidin omia kauniita
kasvoja.

Neulojen ahkera ylös ja alas puikelehtiminen säestää siskojen iloista
keskustelua. Seurakunta järjestetään, kouluja perustetaan, valmistetaan
kuoripiimää ja juustoa. Koti varustetaan, määrätään ruokaverot ja
järjestys y. m. Monet seikat Louise aikoo asettaa kotinsa mallin mukaan,
mutta muutamassa suhteessa hän aikoo menetellä toisella tavalla.
«Täytyyhän seurata aikaansa.» Pappilassa pitää olla paljon
vierasvaraisuutta; -- sehän on Jacobin ilo; -- jonkun omaisistansa
Louise toivoo aina saavansa pitää luonansa; eri rakennus rakennetaan
heitä, noita rakkaita vieraita varten. Joka sunnuntaina on Louise
kirkossa kuulemassa miehensä saarnaa tahi messua. Kun muijat tulevat
pappilaan tuoden munia tahi muita pieniä lahjoja, niin heitä kestitetään
kunniallisesti ja kehoitetaan vastakin käymään. Kaikille sairaille
annetaan Louisen rohtonestettä. Kaikkia hairahtuneita nuhdellaan
asianhaarojen mukaan ankarasti tahi lempeästi, kehoitetaan lukemiseen,
ahkeruuteen, kirkossa käymiseen ja puiden istuttamiseen. Sunnuntaina
pyydetään päivällisille aina muutamia kunnon talonpoikia emäntineen. Jos
kapteenin tahi ruununvoudin rouvat tulevat vieraisille, niin pannaan
heti kahvipannu tulelle ja pastorinrouva povaa heille korteistansa.
Jokaisen nuoren talonpoikaistytön pitää ennen avioliittoansa palvella
vuosi pappilassa oppiaksensa siellä kaikenlaisia taloustehtäviä ja hyviä
tapoja -- joka oppi saa olla hänelle palkkana. Pastori rouvineen tulee
aina heidän häihinsä; samaten sitten kummeiksi; sitten he pitävät
vesoista isällistä huolta, niin että he kasvatetaan kurissa ja Herran
nuhteessa. Juhannuksena ja elonkorjuun aikana on pappilassa väelle pidot
ynnä tanssit; nimittäin ilman väkeviä; mutta muuten ei saa mitään
puuttua.

      «Jokaisen kutsuu emäntä kestihin,
      Olut virtaa, harpun äänet soivat,
      Kaikki yhtyy polskan tahtihin.»

Kerjäläisille on pappilassa ensin sopivaa työtä ja sitten ruokaa,
laiskureille sopiva nuhdesaarna ja senjälkeen -- pois. Siten perustetaan
vähitellen kultainen aika.

Oi! vahinko noille kultaisille tuumille ja kultaiselle ajalle, joka
heidän piti luoda: kaksi Louiselle tullutta kirjettä teki kaikesta
pikaisen lopun.

Toinen kirje oli Jacobilta, ja se oli varsin lyhyt ja kertoi ainoastaan
että papinvirka oli livahtanut toisen käsiin ja ettei Louisen pidä
moittia häntä siitä kuultuaan asian oikean laidan.

«Ikävöin sanomattomasti luoksesi», jatkoi Jacobi, «mutta X:ään tuloni on
viivähtänyt syystä, että minun täytyi käydä P:rupissa tervehtimässä
hänen Ylhäisyyttänsä O***ta, joka on siellä sairastunut leiniin
matkallaan Köpenhaminasta Tukholmaan. Mutta kuudentena päivänä
toukokuuta toivon varmasti voivani olla luonasi. Minulla on uudet
tulevaisuuden tuumat ja toiveet ja haluan hartaasti uskoa sinulle kaikki
ajatukseni ja tunteeni. Oma Louiseni! En tahdo kauemmin etsiä ja
odottaa. Kun onni alati näyttää pakenevan minua, niin tahdon yhdellä
harppauksella saada sen käsiini ja toivon siihen apua Herralta, sinulta
ja lopuksi itseltänikin. Mutta omakseni sinun pitää tulla. Tahdotko,
rakas ystäväni? Silloin olen kohta sinun yhtä onnellinen kuin nyt ja
ainiaan olen

      sinua rakastava
      Jacobi.»

Toinen kirje oli vierasta käsialaa, arvatenkin naisen ja kuului
seuraavasti:

«Älkää vihatko minua, vaikka olen ollut onnenne tiellä! Älkää vihatko
minua, sillä minä siunaan teitä, teitä ja sitä jaloa miestä, jonka
kohtaloon olette yhdistänyt omanne. Hän on hyväntekijäni, minun, mieheni
ja lasteni. Oi, nuo pienokaiset, joiden tulevaisuuden hän on turvannut,
rukoilevat taivasta antamaan hänelle ja teille kaksinkertaisesti sitä
onnea, jonka hän nyt niin jalosti on hyljännyt! Tämän kirjoituksen
tarkoitus on nöyrästi anoa teiltä anteeksi ja ilmaista kiitollisen
sydämmen tunteet sille, joka paraiten voi palkita siunattua
hyväntekijääni. Suvaitkaa hänen tähtensä kuunnella lyhyttä ja ikävää
kertomusta yhtä tavallisesta kuin surkeasta tilasta.

Ehkä on herra Jacobi joskus maininnut teille miehestäni? Hän oli
muutaman vuoden ollut Jacobin opettajana ja molemmat pitivät
toisistansa. Mieheni on kaksikymmentä vuotta kunnialla toiminut
opettajana W:ssa. Hänen palkkansa niukkuus, meitä kohdanneet
onnettomuudet, monet tiheään peräkkäin syntyneet lapset vaikeuttivat
vuosi vuodelta toimeentuloamme ja lisäsivät jo kotia perustaessamme
tekemiämme velkoja. Mieheni haki kirkkoherranvirkoja, vaan ei tahtonut
käyttää samoja teitä ja keinoja, joita nykyään niin yleisesti käytetään
ja jotka niin usein vievät onnenonkijan ja matelijan päämääränsä
perille; hän oli siksi liian yksinkertainen, liian vaatimaton, ehkä
myöskin liian ylpeä. Monen vuoden kuluessa hän on nähnyt miten hänen
oikeutetut toiveensa pettyivät ja vuosi vuodelta muuttui kodin tila yhä
surkeammaksi. Tauti oli heikontanut työkykyni, ja hänen terveyttänsä
jyrsi pelko, ettei hän voisikaan oikeudenmukaisesti maksaa velkojansa --
ja yhdeksän turvattoman lapsensa toimeentulo! Minä tiedän että syvästi
liikuttaisin sydäntänne, jos kuvailisin teille tämän kurjuutta vastaan
taistelevan perheen, -- mutta kyyneleeni hävittäisivät kirjoitukseni.
Kertokoon sen Jacobi, hän on nähnyt sen -- ja käsittänyt myöskin. Sillä
tämän kuvan, jonka tähän asti olen koettanut salata kaikkien silmiltä --
tämän kalpean perhekurjuuden -- hänelle minä sen näytin kaikessa
alastomuudessansa, sillä minä olin joutunut epätoivoon.

Mieheni oli päässyt suureen T:n pitäjään vaaliin. Hänellä oli
kolmenkertaisesti suurempi ansioluettelo kuin Jacobilla, sitäpaitsi hän
oli tuttu ja rakastettu seurakunnassa ja kaikki seurakunnan
äänivaltaiset ilmoittivat suoraan aikovansa äänestää häntä. Mutta kaksi
sen suurista tilanomistajista voi määrätä asian. Kreivi D. ja
tehtaanomistaja B. voivat, ollen yksimieliset, yksinään valita T:n
suureen pitäjään papin. Hekin ilmoittivat kunnioittavansa puolisoani ja
vaalissa mielellään yhtyvänsä muihin seurakuntalaisiin. Ensi kertaa
moneen vuoteen rohkenimme toivoa valoisampaa tulevaisuutta. Silloin
saimme kuulla erään mahtavan suojelijan käyttäneen vaikutusvaltaansa
herra Jacobin hyväksi, ja heti sen perästä se päättyikin. Molemmat
suuret tilanomistajat lupasivat äänensä herra Jacobille ja tilamme tuli
entistään toivottomammaksi.

Vaalipäivä oli lähellä. En tohtinut ilmoittaa erinomaisen
hienotunteiselle puolisolleni sitä ehdotusta, joka oli pälkähtänyt
päähäni. Mutta olin paljon kuullut puhuttavan Jacobin erinomaisesta
tunnollisuudesta; olin epätoivoon joutunut puoliso ja äiti -- etsin
Jacobin. Puhuin hänelle sydämmeni kieltä; vetosin hänen
oikeudentuntoonsa, hänen kunniaansa, näytin hänelle mimmoinen tilamme
oli ennenkuin hän sysäisi meidät takaisin kurjuuteen keinoilla, joita ei
voi sanoa jaloiksi. Pelkään että sanani olivat katkerat. Sitä jalompaa
ja enkelimäisempää oli se, että Jacobi kuunteli niitä niin
rauhallisesti. Minä kuvailin hänelle nykyisen tilamme ja kerroin
hänelle, miten hän voisi pelastaa meidät kurjuudestamme ja -- --
rukoilin häntä niin tekemään.

Pyyntöni oli melkein kohtuuton, ja alussa Jacobikin piti sitä
semmoisena. Mutta hän kuunteli minua, hän salli minun viedä hänet
entisen opettajansa kotiin, hän näki katkeran surun kuvastuvan hänen
kalpeista, riutuneista kasvoistansa, näki etten ollut mitään
liioitellut; -- hän itki, pudisti kättäni lausuen lohdutuksen sanan ja
jätti meidät joutuin.

Vaalipäivä tuli. Jacobi luopui kaikista oikeuksistansa. Mieheni sai T:n
suuren seurakunnan. Hyvä Jumala! Miten se kaikui meidän korvissamme,
sydämmissämme. Kaukaan aikaan emme voineet sitä uskoa. Viidentoista
vuoden pettyneiden toiveiden jälkeen emme oikein tohtineet luottaa
semmoiseen onneen. Minä hartaasti halusin syleillä hyväntekijämme
polvia; mutta hän oli jo kaukana meistä. Mieheni sai häneltä muutamia
ystävällisiä rivejä, jotka saattoivat hänen tyytymään onneensa ja
ottamaan vastaan Jacobin uhraavaisuuden sekä olivat ikäänkuin hänen
jalon käytöksensä kukkurana. En ole edes saanut kiittää Jacobia, mutta
te, hänen herttainen morsiamensa, joka kohta, ehkä jo olettekin tavannut
hänet, oi sanokaa hänelle, sanokaa...«

Jätämme kertomatta kiitollisuuden purkaukset, joihin kirje päättyi; ne
heruivat silminnähtävästi lämpimästä, jalosta, autuaallisen
kiitollisesta sydämestä. Neula putosi kunkin ompelijattaren kädestä, kun
äiti Louisen pyynnöstä ääneen luki heille kirjeen, ja kummastusta,
osanottavaisuutta ja jonkinlaista ihastusta kuvastui kaikkien silmät.
Sitten katselivat kaikki sanaakaan virkkamatta kyynelsilmin toisiansa.
Gabrielle ensimmäisenä katkasi äänettömyyden.

«Siis saamme vähäsen kauemmin pitää Louisemme», hän lausui iloisesti
syleillen häntä. Kaikki myöntyivät siihen hellästi, «mutta» -- virkkoi
Leonore huoaten -- «oli kuitenkin vahinko, ettei häistämme ja
seurakunnastamme tullutkaan mitään, ne kun molemmat olivat niin valmiina
ja hyvässä kunnossa.» Louise vuodatti muutamia kyyneleitä, ei kuitenkaan
yksistään pettyneiden toiveiden vuoksi. Myöhemmin illalla äiti
kahdenkesken puheli hänen kanssansa asiasta ja koetti saada selville
millä tavoin hän kantoi vastoinkäymisensä.

Avomielisesti niinkuin tavallisesti Louise selitti sen ensin kovin
koskeneen itseensä. «Olin niin hartaasti», hän jatkoi, «kiinnittänyt
ajatukseni läheiseen liittooni Jacobin kanssa; -- näin uusissa oloissani
niin paljon hyvää ja meille kaikille iloa tuottavaa. Mutta vaikka kaikki
tuo nyt on mennyt tyhjäksi -- ehkä ainiaaksi -- niin en ole oikein
selvillä siitä tahtoisinko sen olevan toisin. Jacobi on menetellyt
oikein ja jalosti; tunnen rakastavani häntä nyt mahdollisesti entistä
enemmän.»

Laamannin oli oikein vaikea hillitä iloansa sinä iltana. Hän oli
sanomattoman hellä vanhimmalle tyttärelleen ja ihastunut siitä tavasta,
jolla hän kantoi vastoinkäymisensä sekä sanoi hänen «kohonneen»
melkoisesti.

Seuraavana päivänä jatkettiin rauhallisesti peitteen ompelua ja
Gabriellen ääneen lukema «Erik Menvedin lapsuus» muutti virkistävällä
tenhovoimallaan kaikkien ajatukset pois kirkkoherrakunnasta ja sen
kadotetusta paratiisista Tanskan maan rikkaasen keskiaikaan, jossa eli
«Erik Kongen hiin unge».



Uusia toiveita ja keinoja.


Jacobi oli saapunut. «Lanko», niin valitti Gabrielle leikillisesti
äidille, «oli juosta kumoon pikku kälynsä lentäessänsä Louisensa
luokse!»

Louise otti Jacobin vastaan entistä hellemmin, ja samoin tekivät kaikki
muutkin perheenjäsenet. Sen maallisen onnen, minkä Jacobi oli
menettänyt, sen hän voitti ystäviensä kunnioituksen ja rakkauden
muodossa; ja kaikilla oli ikäänkuin salainen tarve antaa hänelle
rakkautta menetetyn kirkkoherrakunnan sijaan. Itse hän myöskin oli
ajatellut sitä omalla tavallaan, ja virkistyttyään Louisen runsain
määrin tarjoamasta maallisesta ravinnosta ja «taivaan mannasta», ja
neuvoteltuansa noin kolme tuntia morsiamensa kanssa, hän kertoi sen
tuloksen vanhemmille, jotka ällistyen ja levottomasti katselivat sitä
tulevaisuuden näköalaa, jonka Jacobi levitti heidän eteensä.

Oli näet Jacobin toivo ja aikomus heti viettää häänsä Louisen kanssa ja
niiden jälkeen matkustaa Tukholmaan, johon hän aikoi perustaa ylemmän
poikakoulun. Sille, joka tiesi Jacobin säästetyn omaisuuden olevan
ainoastaan mitättömän summan, hänen vuotuisten tulojensa nousevan
ummelleen viiteenkymmeneen riksiin ja hänen vastikään joutuneen ainoan
vaikutusvaltaisen suosijansa epäsuosioon, sekä että hänen morsiamellaan
ei ollut varoja ja että hän ei siis voinut perustaa tuumaansa muuhun
kuin omaan työkykyynsä, sille oli tämä äkillinen kodin perustaminen
niiden romaanien kaltainen, joissa kerrottiin päivälliseksi olleen oma
sydän ja illalliseksi oma sielu «diner de mon coeur et souper de mon
âme», ja joiden nykyään sanotaan osoittavan niin huonoa makua. Kuitenkin
Jacobi varmasti ja lujalla luottamuksella esitti vanhemmille valmiin ja
harkitun tuumansa sekä pyysi heidän suostumustansa saadaksensa Louisen
mitä pikemmin omaksensa. Elise veti henkeään; laamanni vähän vastusteli;
mutta siihen oli Jacobilla yhtä järjellisiä kuin hyvin punnituita
vastaväitteitä.

«Ovatko Jacobin tuumat sinunkin, Louise?» kysyi laamanni hetken
vaitiolon jälkeen. «Oletteko kumpikin yksimieliset?»

Louise ja Jacobi ojensivat kätensä toisillensa, katselivat toinen
toistansa ja sitten isää, silmät kosteina, mutta kirkkaina ja katseet
varmoina.

«Ette ole enää lapsia!» jatkoi isä, «teidän pitää tietää mihin ryhdytte.
Mutta oletteko myöskin hyvin miettineet tätä?»

Kumpikin myönsi tehneensä niin. Jo ennenkuin oli kysymyskään T--n
pitäjästä he olivat tuumineet sitä.

«Työlästä elämää te siten aloitatte», jatkoi laamanni vakavasti, «ja
sinua, Louise se kohtaa yhtä paljon. Sinusta suureksi osaksi riippuu
miehesi yrityksen onnistuminen. Tahdotko iloisesti ja valittamatta
kantaa osasi sen seurauksista; tahdotko sydämmestäsi niin jakaa hänen
työpäivänsä?»

«Kyllä, sen tahdon!» vastasi Louise sydämmen luottamuksella.

«Ja sinä Jacobi» -- jatkoi isä horjuvalla äänellä, «tahdotko olla
hänelle isän, äidin ja siskojen sijassa? Voitko luvata minulle, ettei
hän nyt eikä vastedeskään -- mikäli sinusta riippuu -- kaipaa isänsä
kotia?»

«Tahdon koettaa, Jumala minua auttakoon!»

«Menkää sitten lapset», huudahti isä, «pyytämään äitinne siunausta!
Minun teillä jo on.» Kyynelsilmin hän sulki heidät syliinsä.

Elise seurasi puolisonsa esimerkkiä. Hän tunsi sillä hetkellä että
Jacobin ja Louisen luja rakkaus, työinto ja mainiot luonteet -- jotka
sitä paitsi olivat niin sopivat toisillensa -- olivat varmempana takeena
heidän onnellensa kuin suurimmat rikkaudet. Mutta hän vakaasti vastusti
haluttua hääaikaa. Ainoa, jota vanhemmat voivat antaa tyttärellensä, oli
jotenkin kunnolliset myötäjäisvaatteet, niitä oli mahdoton niin lyhyeen
aikaan saada valmiiksi. Louisekin kääntyi äidin puolelle ja Jacobin oli
pakko, vaikka nuristen, suostua jättämään hääpäivän entiselleen,
nimittäin helluntaipäiväksi, joka silloin sattui olemaan toukokuun
lopulla.

Sitten riensivät kihlatut kertomaan siskoille uudet toiveet ja keinot.
Siinäpä kuultiin: No vielä jotain! No hyvänen aika! ja sitten oltiin
ahkerat ompelemassa tammenoksia ja -terhoja!

Mutta tullessaan illalla sisään teen aikana äiti heti huomasi että
«pikku neiti» vähän epäsuosiollisesti kohteli lankoaan eikä ensinkään
ollut ihastunut hänen tulevaisuutensa tuumiin.

Jonkinmoisen tartunnan kautta, jommoista on olemassa, siirtyy toisen
mielipide toiseen, etenkin jos molemmat rakastavat toisiansa, ja siten
tarttui nytkin «pikku neiden» nyrpeys äitiin, jonka mielestä Jacobin
tuumat rupesivat tuntumaan yhä kevytmielisemmiltä ja vaarallisemmilta.
Ja kun Jacobi piankin pyrki puhelemaan hänen kanssansa omista ja Louisen
toiveista, niin hän ei voinut olla sanomatta hänelle, että mitä enemmän
hän mietti hänen asiatansa, sitä enemmän se muuttui hänen mielestänsä
miltei -- mielettömyydeksi.

Mutta Jacobi vastasi iloisesti: «Herra hullujen holhooja!»

Eliselle johtui samassa mieleen eräs tuttava, joka toivoen samaa
holhousta oli ryhtynyt melkein samanlaiseen yritykseen kuin Jacobi,
mutta se ei ollut estänyt yritystä menemästä päin mäntyyn ja päättymästä
täydelliseen vararikkoon ja kurjuuteen. Elise kertoi sen Jacobille, joka
vastasi:

«Oletteko, äitini, lukenut tuon viisaan huomautuksen erään lääkärikirjan
lopussa?»

«En! Mikä huomautus se on?»

«Se, mikä suutareja parantaa, se räätälejä kuolettaa.»

Elisen täytyi nauraa ja sanoa Jacobia «itserakkaaksi suutariksi!» Jacobi
nauroi myöskin, suuteli Elisen kättä ja riensi sitten nuorten joukkoon
heidän kokoontuessaan teepöydän ympärille maistelemaan ja arvostelemaan
erästä uutta teeleipälajia, jolla Louise tahtoi kunnioittaa sulhoaan, ja
jolla hänen mielestänsä oli monta muuta ihmeellistä ominaisuutta, paitsi
tuoreinta tuoreuttansa.

Teepöydässä kuiskasi äiti veitikkamaisesti Louiselle kun Jacobi pani
sokuria teehensä:

«Rakas tyttöseni! kyllä kuluu hyvin paljon sokuria sinun talossasi.
Sinun miehesi ei sitä suinkaan säästä!»

Louise kuiskasi takaisin: «mutta hän ei myöskään milloinkaan nurise,
että sitä kuluisi liiaksi.»

«No, anna hänen ottaa! Anna hänen ottaa!» vastasi äiti, ja molemmat
nauroivat.

Nähdessänsä myöhemmin illalla Jacobin tanssivan nelistystä Louisen ja
Gabriellen kanssa ja tartuttavan iloansa muihinkin, Elise ajatteli: on
hyveelläkin *kevytmielisyytensä*! Ja hänen sydämmeensä tuli rauha
Jacobin ja hänen yritystensä suhteen.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä kertoi Jacobi äidille ja Louiselle käynnistänsä hänen
ylhäisyytensä O***n luona P***rupissa, ja se kuuluu näin:

«Saavuttuani ylös saliin peräytyi juuri piispa N** syvästi kumartaen
ulos hänen ylhäisyytensä huoneesta. Sisältä kuului voimakas ääni
lausuvan kohteliaita ja leikillisiä sanoja, ja heti sen perästä
näyttäytyi hänen ylhäisyytensä itse, jalat villatöppösissä, saattaen
piispaa ulos. Lyhyeksi leikattu harmaa tukka oli pystyssä leveän, komean
leijonaotsan yläpuolella; komea olemus, tummanviheriään silkkiseen
aamunuttuun verhottuna, näytti minusta tavallista mahtavammalta.
Kädessään hän heilutti keppiä, jossa istui harmaa papukaija, joka
koettaessansa pysyä paikoillaan lakkaamatta huusi täyttä kurkkua
piispalle: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!» Päivänpaiste katosi
hänen ylhäisyytensä kasvoilta heti kun hän tuli ulos huoneestansa ja
näki minut. (Olin jo kirjeessä ilmoittanut hänelle millä tavoin minun
oli ollut pakko käyttää hyväkseni hänen hyvyyttänsä.) Ankara, tyly katse
oli ainoa tervehdys, joka tuli osakseni. Pöydällä oli vettä ja viiniä ja
hänen ylhäisyytensä tarjosi sitä piispalle sekä jatkoi iloista puhettaan
hänen kanssansa olematta näkevinäänkään minua. Viimein läksi hänen
kunnianarvoisuutensa papukaijan kimakoiden jäähyväishuutojen seuraamana,
joille hänen ylhäisyytensä tuskin huomattavasti hymyili. Sitten hän
viittasi palvelijat menemään ja katsoi minuun vaaleanharmailla,
terävillä silmillään vallan masentavasti ja kysyi sitten lyhyesti ja
ankarasti:

«Mitä tahdotte minulta, herraseni?»

Sillä tavalla en milloinkaan ollut nähnyt hänen kohtelevan itseäni, ja
koettaen voittaa todellakin tukahduttavan tunteen vastasin hänelle:

«Tahtoisin kiittää teitä, teidän ylhäisyytenne, siitä hyvyydestä,
jonka...»

«Jonka olette heittänyt luotanne, juuri kuin se olisi mikäkin
hylkykappale!» keskeytti hänen ylhäisyytensä, «Teillä lienee erinomaisen
runsas valikoima pitäjiä luulemma; teillähän on varaa lahjoittaa
semmoisia oikealle ja vasemmalle!»

Sanat lausuttiin tylyllä ja ivallisella äänellä. Minä rukoilin häntä
kuulemaan sanojani, selitin hänelle uudestaan rajattoman kiitollisuuteni
ja kerroin lyhyesti ja niin selvästi kuin suinkin osasin, syyt, jotka
pakoittivat minut hylkäämään sen onnen, jonka hänen hyvyytensä oli
minulle hankkinut. Lopetin sanomalla, että ainoa, joka lohdutti minua
viran menettämisestä ja siitä, että olin suututtanut hyväntekijäni, on
tieto että olen täyttänyt velvollisuuteni ja seurannut omantuntoni
ääntä, on tieto että olen menetellyt oikein.

«Olette menetellyt kuin houkkio!» keskeytti hänen ylhäisyytensä
kiivaasti, «kuin oikea houkkio olette menetellyt! Semmoinen tapa,
herraseni, semmoinen tapa voi kelvata romaaneissa; mutta tosi elämässä
se tapa ei kelpaa muuhun kuin jouduttamaan teidät itseänne ja omaisianne
mieron tielle! Ja te olette anteeksiantamattomasti saattanut minut
huonoon valoon! Tuhat tulimmaista! Kaikkia noita asioita ja tunteita
olisitte voinut edeltäpäin miettiä, ennenkuin kävitte pyytämässä minun
apuani asiassa! Miten minä voin tuntea kaikki kilpahakijat, joilla on
ansioita, virkavuosia, köyhyyttä ja yhdeksän lasta! Teidän tähtenne olen
tässä jutussa kirjoittanut kirjeitä, pitänyt päivällispitoja, koreita
puheita, lausunut imartelevia kohteliaisuuksia, muista keinoista
puhumattakaan. Minä hankin teille kirkkoherrakunnan, joka on hippakunnan
paraimpia, ja silloin lahjoitatte sen pois ikäänkuin se olisi .... se on
todellakin liikaa! Älkää vaan milloinkaan enää tulko seoittamaan minua
asioihinne: sen sanon teille! En vastedes enää milloinkaan puutu niihin!
Älkää enää milloinkaan pyytäkö minulta mitään!»

Se loukkasi minua, mutta olin kuitenkin enemmän suruissani kuin
loukkaantunut ja vastasin: «ainoa, mitä vielä pyydän ja jota aion
edelleen rukoilla, kunnes sen saan, on -- teidän ylhäisyytenne
anteeksiantamus! Sillä vikani on todellakin ollut suuri tässä asiassa;
mutta huomattuani sen ei minulla ollut muuta neuvoa jäljellä kuin
korjata se mikäli voin ja sitten kantaa sen seuraukset -- vaikka kyllä
tunnen niiden katkeruuden! Teidän ylhäisyytenne, en milloinkaan enää aio
panna hyvyyttänne koetuksenalaiseksi; teidän hyvyytenne on jo auttanut
minua liiaksikin. Aikomukseni on koettaa opettajana tulla toimeen omin
voimin. Aion perustaa poikien oppilaitoksen Tukholmaan, johon matkustan
niin pian kuin...»

«Koettakaa, matkustakaa ja tehkää hiidessä kuin haluatte», keskeytti
minut hänen ylhäisyytensä, «minä en siitä välitä. Minä olen viimeisen
kerran sekaantunut teidän asioihinne. Vaikkapa hankkisin teille kymmenen
kirkkoherrakuntaa, niin te lahjoitatte ne heti paikalla pois
ensimmäiselle vaimon ja kymmenen lapsen ansioluettelon omistajalle, joka
tulee niitä kerjäämään. Lundholm! Vie pois ja huuhdo tuo lasi! Minä en
milloinkaan juo piispojen jälkeen!»

Hänen ylhäisyytensä oli jo kääntänyt minulle selkänsä ja astui
huoneesensa, kiroten leiniänsä suomatta minulle ainoatakaan
jäähyväissanaa. Papukaija sitä vastoin kääntyi kepissään ja huusi
minulle täyttä kurkkua: «Hyvästi veikkoseni! Hyvästi veikkoseni!»

Kuullessani semmoisia jäähyväisiä, -- ehkäpä ne olivat viimeiset --
hänen ylhäisyytensä O***n kodista, läksin pois. Tunnustan että minun
täytyi pysähtyä hetkiseksi rappusiin enkä voinut estää muutamien
kyyneleiden kastelemasta kiviportaita. Mahtavan suojelijan menettäminen
ei minua surettanut; mutta -- -- oi! minä olen ihaillut, olen rakastanut
häntä todellakin innokkaasti. Katsoin ylös häneen, minulle oli nautinto
katsoa ylös häneen niinkuin katselisin maailman mainioimpiin, jaloimpiin
ihmisiin. Hänkin näytti rakastavan minua, niin ainakin luulin, ja se oli
minulle rakas luulo, ja nyt hän niin äkkiä muuttui niin tylyksi ja
kovaksi minulle; ja -- niinkuin minusta silloin tuntui -- niin
aiheettomasti! Minuun koski kovasti kun huomasin hänet epäjaloksi ja
epäoikeaksi. Semmoiset olivat tunteeni ensimmäisenä, katkerana hetkenä.
Rauhallisemmin mietittyäni asiaa näyttää minusta todennäköiseltä, että
hänen ylhäisyytensä jo edeltäpäin oli saanut vääristellyn tiedon asiasta
ja että hän tavatessani vielä oli sen vaikutuksen alaisena. Hänellä oli
kaikissa tapauksissa syytä olla tyytymätön minuun ja asioiden menoon; --
hän oli sitä paitsi silloin niin sairas. Olen kirjoittanut hänelle
täältä enkä voi mitenkään luopua toivosta nähdä hänen mielensä muuttuvan
ja hänen vielä leppyvän!»

Louise ei ensinkään arvostellut «hänen mieltänsä» yhtä lempeästi; hänen
mielestänsä Jacobi oli kerrassaan liian anteeksiantavainen ja oli sangen
pahastunut hänen ylhäisyyteensä.

«Parasta on olla kokonaan välittämättä hänestä», hän arveli.

Jacobi hymyili. «Hänen ylhäisyytensä, raukka!» hän huokaili.



Surun uudistus.


Samaan aikaan kun toukokuu piirsi romaaninsa lehtien, ilon ja elon
muotoon, Jacobi ja Louise kirjoittivat omansa suuteloilla moniin
lukuihin, samaan aikaan kuin kaikki kotona hääräsivät ja toimivat häitä
varten ja ilo ja leikkipuheet uudestaan virkosivat eloon kuin perhoset
kevätauringon suuteloista, silloin erään katseet synkistymistään
synkistyivät ja posket kalpenivat, ja se oli -- Eeva.

Sanotaan tavallisesti rakkauden olevan leikkikalun miehelle ja naiselle
elinasian. Jos asianlaita usein on sellainen, niin lienee syynä se, että
käytännöllinen elämä tavallisesti niin paljon vetää puoleensa miehen
ajatukset ja toimet, niin että hänelle jää vaan vähäsen aikaa jäljelle
rakkaudelle, kun nainen sitä vastoin on kokonaan jätetty oman sisällisen
elämänsä varaan eikä ole mikään toimi voimakkaasti vetämässä hänen
ajatuksiansa pois lemmentuskista. (Antakoon hovimarsalkanrouva meille
anteeksi, että niin paljon puhumme «miehestä ja naisesta»! Ei ole tullut
meidän osaksemme patojen ja lattioiden peseminen vaikkemme, totta
puhuen, missään tapauksessa luule itseämme siihen niinkään
kykenemättömäksi.) Eeva ei rauhallisesta kodistansa löytänyt mitään,
joka olisi vaatinut hänen voimiaan sen jälkeen kun hän oli uhrautunut.
Siinä ei ollut mitään, joka olisi mahtavasti vetänyt hänen sieluansa
niistä ajatuksista ja tunteista, jotka niin kauan olivat olleet hänen
sydämmensä hellimmät. Hiljalleen hehkuvaan hiillokseen hengähti nyt
kevään lämmin tuulahdus, niin täynnä rakkautta, siitä tuntui kihlattujen
elämä kaikessa viattomuudessaan ja puhtaudessaan olevan niin täynnä
lemmen iloa ja autuutta -- siihen koski vielä myrkyllisempi viima. --
Majuri R***n kihlautuminen erään pääkaupungin kaunottaren, Eevan entisen
kilpailijattaren kanssa, oli yksi kevään uutisia, ja se haavoitti
syvästi Eevan sydäntä. Eeva tahtoi salata sen; salata mitä vielä oli
jäljellä rakkaudesta, jota kaikki olivat moittineet ja jota hän nyt
punastui; hän tahtoi salata paljon, mitä hän nyt itsessään inhosi; hän
oli päättänyt olla tuottamatta omaisillensa surua, olla enää vaivaamatta
heitä heikkoudellansa ja kärsimyksillänsä; hän ei tahtonut häiritä sitä
rauhaa ja iloisuutta, joka oli alkanut voittaa alaa kodissa kaikkien
onnettomuuksien ja surujen jälkeen, jotka olivat sitä kohdanneet; --
mutta koettaessansa yksin kantaa kuormaansa masentui hänen heikko
sielunsa. Yhä enemmän hän vetäytyi erilleen perhepiiristä, tuli
harvapuheiseksi ja umpimieliseksi, etsi yksinäisyyttä ja oli pahoillaan
jos häntä häirittiin. Leonorenkin seurassa hän oli salaperäinen, vaikka
tämä hyvän enkelin tavoin kulki hänen rinnallansa. Hänen lempeä
katseensa kohtasi niin hellästi ja lempeän levottomasti Eevaan; kaikki
häiritsevät vaikutukset hän koetti poistaa hänestä, kaiken työn, joka
vaan oli Eevalle vähänkään tuskallista, hän toimitti itse ja hoiti häntä
kuin äiti sairasta lastaan. Eeva antoi hänen toimia, mutta tuskin
huomasi sitä rakkautta, joka aina seurasi häntä; päivä päivältä hän yhä
enemmän vaipui äänettömään, surulliseen mielentilaan. Silloiset
kotipuuhat olivat estäneet muita huomaamasta Eevan mielentilaa, ja siten
hän oli jäänyt liian paljon omien ajatustensa valtaan.

Jo pari iltaa oli Eeva heti teen juotua mennyt alas huoneesensa, --
sillä tilapäisessä kodissaan asuivat tyttäret alakerrassa -- eikä tullut
takaisin toisten luokse niinä iltoina, vaan syyttänyt päänkivistystä.

Vanhempien periaatteihin kuului sekin, etteivät he pakottaneet lapsiaan
mihinkään heidän tultuaan täyskasvuisiksi, ei suureen eikä pieneen
muulla tavalla kuin rakkaudella. Mutta rakkaudella olikin suuri valta
tässä kodissa; ja perheenisän ilo nähdessään kaikki tyttärensä
ympärillään olikin heille kyllin riittävänä syynä, etteivät he
oikullisesti eivätkä syyttä jääneet pois perheseurasta.

Kun Eeva noin kolme iltaa peräkkäin pysyi erillään, tuli isä
levottomaksi ja äiti meni alas katsomaan häntä sillä aikaa kuin perheen
muut jäsenet ynnä muutamat ystävät soittelivat ja lauloivat. Mutta äiti
ei löytänyt Eevaa huoneestansa. Se oli tyhjä; levottomana hän aikoi
jälleen astua ylös toiseen kertaan, kun vanha Ulla tuli vastaan tekemään
vuoteita yöksi.

«Missä Eeva on?» kysyi Elise näennäisen välinpitämättömästi.

Ulla säpsähti, punastui ja kalpeni vuorotellen ja vastasi epäröiden:
«e--en tiedä ... hän on mennyt ulos, luulemma!»

«Minne hän on mennyt?» kysyi Elise äkkiä levottomasti.

«Luulen hänen menneen -- nuoren herran haudalle.»

«Haudalleko? -- näin myöhään! Onko hän käynyt siellä ennenkin iltaisin?»

«Tämä on nyt kolmas ilta! Ja, armollinen rouva! se on minusta niin
ikävää. Asiat eivät ole ensinkään oikein.»

«Mikä ei ole oikein, Ulla!»

«Se, että Eeva neiti niin myöhään menee haudalle -- eikä palaa sieltä
kotiin ennen kuin kello käy yhtätoista -- ja se että hän tahtoo olla
niin yksikseen! Eilen Leonore oikein itkien pyysi häntä, että hän olisi
menemättä tahi ainakin sallisi hänen tulla mukaan. Mutta sitä ei Eeva
neiti sallinut, vaan lupasi olla menemättä ja pyysi Leonore neitiä
menemään ylös toisten luokse sekä jättämään hänet yksin. Mutta heti
Leonore neidin mentyä hän läksi ulos ainoastaan ohut saali hartioilla.
Ja tänä iltana hän on myöskin mennyt sinne. Oi! olen oikein itkenyt
sitä, armollinen rouva. Varmaankin joku suuri suru häntä kalvaa, sillä
hän kalpenee päivä päivältä.»

Kovin levotonna saamistansa tiedoista riensi Elise miehensä luokse. Hän
tapasi hänet ahkeraan selailemassa kirjojaan ja papereitaan; mutta hän
jätti kaikki nähtyään vaimonsa huolestuneet kasvot. Hän kertoi hänelle
mitä oli kuullut Ullalta ja ilmoitti hänelle aikovansa heti lähteä
hautausmaalle.

«Minä tulen kanssasi!» vastasi laamanni. «Käske vaan Louisen
viivyttämään illallista siksi kunnes palaamme; minun luullakseni ei
kukaan jouda meitä kaipaamaan. He ovat kaikki niin innostuneet
soittoonsa ja laulunsa!»

Tuumasta toimeen. Puolisot läksivät yhdessä. Oltiin toukokuun
keskipaikoilla, mutta ilma oli kylmä ja kylmä sumu laskeutui maahan.

«Laupias Jumala!» lausui laamanni hiljaa, «hän joutuu kuoleman omaksi,
jos hän viipyy hautausmaalla tähän aikaan ja tämmöisellä ilmalla.»

Lähestyessään hautausmaata puolisot huomasivat naisen kiireesti astuvan
sisään sen portista. Eeva se ei ollut, sillä hän istui veljensä
haudalla; hän istui siinä liikkumatonna, aaveentapaisena. Hautausmaa oli
muuten tyhjä. Hän, joka meni sinne puolisoiden edellä, lähestyi hiljaa
hautaa ja jäi seisomaan parin askeleen päässä siitä.

«Eeva!» lausui rukoileva ja surullinen ääni, Leonoren. Laamanni
seisahtui Elisen kanssa parin tuuhean kuusen taakse. Juuri samalla
paikalla hän oli seisonut kerran ennen ja kuullut sangen toisenlaisen
keskustelun.

«Eeva!» toisti Leonore vielä kerran sanomattoman hellästi.

«Mitä tahdot minusta, Leonore?» kysyi Eeva maltittomasti, mutta
kuitenkin liikahtamatta, «olenhan pyytänyt saada olla yksinäni.»

«Oi, en voi jättää sinua, Eeva! Miksi istut täällä näin kosteana,
kylmänä iltana ja sitten vielä maassa? Oi! tule kotiin, tule kotiin
minun kanssani!»

«Mene sinä kotiin, Leonore! Tämä kostea ilma ei sovi sinulle. Mene
kotiin iloisten luokse ja ole onnellinen ja iloinen heidän kanssansa!»

«Muistatko, Eva, kun minä monta vuotta sitten olin sekä ruumiillisesti
että henkisesti sairas? Muistatko ken silloin jätti iloiset toverinsa
lohduttaaksensa minua? Minäkin pyysin häntä jättämään itseni, mutta hän
ei mennyt luotani. En minäkään nyt mene sinun luotasi!»

«Oi mene! jätä minut yksin. Yksinäni vaan olen kuitenkin nyt tässä
maailmassa.»

«Eeva! sinä kohtelet minua väärin ja pahasti! Tiedäthän hyvin etten
milloinkaan ole rakastanut ketään niin paljon kuin sinua. Minä surin ja
ikävöin paljon kun läksit luotamme ja minusta tuntui koti sen perästä
niin autiolta; mutta minua lohdutti ajatus: Eeva palaa pian kotiin! Sinä
palasit ja minä olin niin iloinen, luulin että tulisimme niin
onnelliseksi yhdessä. Sitten kyllä huomasin, että sen jälkeen olin
sinulle hyvin vähäarvoinen, mutta minä rakastin sinua niinkuin ennenkin,
ja jos luulet että minä en ole kärsinyt sinun kanssasi, etten ole
itkenyt kanssasi ja sinun tähtesi, niin teet minulle todellakin
vääryyttä! Oi Eeva! niin monena yönä, jolloin ehkä luulit minun nukkuvan
rauhallisesti, olen istunut ovesi takana, kuuntelemassa itkuasi, olen
itkenyt kanssasi ja rukoillut puolestasi. Minä en rohjennut tulla
huoneesesi, syystä että luulin sydämmesi olevan minulle suljetun!»
Leonore itki katkerasti.

«Olet oikeassa, Leonore!» vastasi Eeva, «paljon on ollut minussa
suljettua, joka ennen on ollut avointa ja selvää. Tuo tunne -- tuo
rakkaus häneen -- oi! se on niellyt koko sieluni. Hetkisen luulin
voivani kukistaa sen; mutta -- nyt en sitä enää usko!...»

«Kadutko uhraustasi! Se oli niin jalo! Tahtoisitko vieläkin tulla hänen
omaksensa?»

«En! Se on jo ohitse. Mieluummin tahtoisin nyt kuolla. Mutta -- katsos,
Leonore! Minä olen *niin suuresti* rakastanut häntä! Olen maistanut
rakkautta! Sen kautta olen saanut tuntea miten hurmaavaa, miten
jumalallista elämä voi olla; -- oi Leonore! Yhtä paljon kuin kirkas
auringonpaisteinen lämmin kesäpäivä eroaa tästä sumuisesta illasta, yhtä
paljon se elämä, joka kerran aukeni minulle, eroaa siitä
tulevaisuudesta, joka leviää eteeni!»

«Nyt luulet niin, Eeva, nyt on sinun mielestäsi niin, mutta -- anna ajan
kulua, ja saat nähdä, että kaikki muuttuu! Se, minkä nyt tunnet, on
myrskyn nostamia maininkeja, mutta nekin tyyntyvät aikaa myöten. Anna
jonkun aikaa kulua, ja saat nähdä että nuo tuskalliset ajatukset
hälvenevät ja elämä selkenee sinullekin. Muistatko miten mielelläsi
ennen katselit taivasta, kun pilvet rupesivat haihtumaan, miten silloin
sanoit; «katso nyt jo selkenee! Miten taivas on kaunis!» Ja sinisilmäsi
silloin loistivat ilosta ja rauhasta. Usko minua, Eeva, hyvät ajat vielä
palaavat, jolloin jälleen katsot ylös taivaasen ja kaikki tuntuu sinusta
niin rauhalliselta ja iloiselta!...»

«Ei milloinkaan!» huudahti Eeva itkien; «oi se aika ei milloinkaan
palaa! Silloin olin viaton; -- sen vuoksi näin taivaan ylläni
selkenevän. Nyt on paha ja saastaisuus niin suuresti tahrannut sieluani,
niin, se saastuttaa sitä vieläkin!... Oi, Leonore! jospa tietäisit mitä
kaikkea olen tuntenut viimeisinä aikoina -- silloin et enää rakastaisi
minua! Uskotko että Louisen viaton onni on saanut minut kateelliseksi,
että kodissa jälleen orastava iloisuus tekee minut katkeraksi
omaisilleni, lähimmäisilleni! Oi, minä vallan inhoan itseäni. Olen mitä
ankarimmin sanoin moittinut itseäni siitä, olen katkerasti itkien
rukoillut, mutta sittenkin...»

«Eeva kulta, sinulla pitää olla kärsivällisyyttä itseäsi kohtaan, sinä
et saa...»

«Oi! minä olen jo niin väsynyt, niin kyllästynyt itseeni ja koko
elämään. Minusta tuntuu kuin olisin astunut hyvin pitkän matkan ja
olisin niin uupunut, mutta minun täytyy kuitenkin vielä taivaltaa
milloinkaan pääsemättä perille. Minusta on tuntunut kuin olisin taakkana
kaikille omaisilleni. Ja kun olen nähnyt teidät kaikki niin onnellisina
ja iloisina keskenänne, ja kun olen tuntenut miten rintaani on
ahdistanut ja päätäni polttanut katkeruus, silloin minun on täytynyt
mennä ulos viileään iltakasteesen; silloin olen tahtonut levätä mustassa
mullassa, johon kaste putoaa; -- olen tahtonut piiloutua kaikilta
syvälle, syvälle hautaan!»

«Mutta minulta et voi piiloutua, minun luotani et voi mennä, Eeva! Sillä
minne vaan menet, sinne minä sinua seuraan. Oi! mitä olisi elämä
minulle, jos sinä sen epätoivoisena jättäisit! Sinä et enää mene yksin
haudalle, Eeva, sillä minä seuraan sinua sinne; ja jos et tahdo nähdä
minun istuvan vieressäsi siellä, niin istahdan tuohon kirkkomuurin
viereen, niin että sama iltakosteus, joka tunkee sinun lävitsesi, tunkee
minunkin lävitseni, sama öinen tuuli, joka kylmettää sinun rintasi,
kylmettää minunkin; niin että siihen hautaan, johon sinut pannaan,
lasketaan minutkin sinun rinnallesi. Ja mielelläni kuolisin sinun
eteesi, ellet -- sinä tahdo elää minun tähteni! Oi Eeva! Etkö tahdo elää
minulle ja niille monille, jotka rakastavat sinua. Kaikkea me koetamme
tehdäksemme sinut onnellisemmaksi! Jumala meitä auttaa ja vielä se aika
koittaa, jolloin kaikki nykyinen katkeruus on vaan unta muistissasi,
jolloin kaikki suuret, suloiset tunteet, kaikki elämän miellyttävät
mielenjohteet jälleen virkoavat sinussa eloon. Sinä tulet viattomaksi
jälleen, sinä kehityt vieläkin enemmän -- sillä hyve on korkeampaa, on
kirkastunutta viattomuutta. Oi Eeva! jos hän, jonka maalliset jäännökset
vielä lepäävät allamme, jonka henki näkymättömänä ehkä nyt meitä
ympäröi, jos hän, joka oli meitä kaikkia parempi ja puhtaampi, voisi
saattaa äänensä meille kuuluviin, varmaankin hän rukoilisi minun
kanssani: «Oi Eeva! elä, elä niille, jotka rakastavat sinua! Pian on
kuitenkin elämä kaikkine tuskineen ja iloineen ohitse; ja silloin tuntuu
hyvältä kun on elämällään tuottanut iloa maan päällä ja se herättää
taivaassakin iloa. Kaikkien murheellisten suuri lohduttaja ei halveksi
sinua; älä sinäkään halveksi häntä! Ole kärsivällinen, odota! Rauha
tulee, tulee ihan varmaan...»

Sanat sammuivat Leonoren huulilla; molemmat sisaret olivat kiertäneet
käsivartensa toistensa ympäri ja itkivät. Eevan pää lepäsi Leonoren
olkapäällä, kun hän pitkän vaitiolon perästä puhui heikolla
katkonaisella äänellä:

«Älä sano enää mitään Leonore! Niin kuin sinä tahdot niin minä teen! Ota
minut, tee minulle mitä tahdot; olen liian heikko nyt kantamaan
taakkaani!... tue minua; -- minä seuraan sinua. Sinä olet hyvä
enkelini!»

Muut suojelevat enkelit lähestyivät nyt ja sulkivat sisaret hellästi
syliinsä. Heidän saattamanaan palasi Eeva kotiin. Hän oli erittäin hellä
ja sydämmellinen sekä pyysi pyytämistänsä kaikilta anteeksi. Kovasti oli
illan tapahtuma häneen koskenut ja mielellään hän äidiltään otti
rauhoittavia tippoja; Leonore auttoi häntä vuoteelle ja luki sitten
ääneen hänelle rauhoittavia sanoja, kunnes hän nukkui.

Samana yönä astuskeli laamanni levottomasti edestakaisin makuukamarissa
puhellen vuoteellaan olevalle puolisolleen:

«Hänelle olisi kyllä parasta matkustaa sinun seurassasi terveysvettä
juomaan! Mutta -- minä en tiedä miten voin tulla toimeen ilman sinua; ja
sitäpaitsi -- mistä otamme siihen tarvittavat rahat? Olemme kärsineet
suuria tappioita ja meillä on suuret menot edessämme; -- ensiksi Louisen
häät; ja sitten -- emme myöskään voi ihan rahatonna lähettää tyttöämme
pois kodistansa! -- ja talomme uudestaan rakennuttaminen... Mutta meidän
täytyy lainata enemmän rahaa; en voi keksiä muuta keinoa. Eeva on
pelastettava, hänen sielunsa on karaistava ja hänen ruumiinsa
vahvistettava maksakoon mitä hyvänsä! Minun täytyy koettaa saada
lainaa....»

«Ei ole tarvis Ernst!» lausui Elise, ja laamanni seisahtui äkkiä sekä
katseli kummastuneena puolisoonsa, joka puoli istuallaan katseli häntä
silmät säihkyen ilosta. «Tule!» Elise jatkoi, «tule, istahda tähän ja
salli minun muistuttaa sinua eräästä seikasta, joka tapahtui viisitoista
vuotta sitten.»

«Mitä juttuja se on?« kysyi laamanni, hymyili lempeästi, istahti vuoteen
laidalle ja tarttui käteen, jonka Elise hänelle tarjosi.

«Kaksikymmentäviisi vuotta sitten...»

«Kaksikymmentäviisikö vuotta? Herra varjelkoon! Lupasithan äsken kertoa
mitä tapahtui vaan viisitoista vuotta sitten.»

«Kärsivällisyyttä ukkoseni! Tämä on kertomukseni ensimmäinen osa.
Muistatko miten kaksikymmentäviisi vuotta sitten avioliittomme alussa
tuumiskelit matkaa äitisi ihanaan synnyinmaahan -- Ernst, minä huomaan
nyt sinun muistavan sen. -- Mitenkä meidän siellä piti jalkaisin
kuljeskella ja nauttia vapaudestamme ja Jumalan kauniista luonnosta!
Sinä iloitsit niin siitä matkasta. Mutta silloin tulivat vastoinkäymiset
ja huolet ja lapset ja sinulle erittäin lakkaamatonta lisätyötä, jotka
vaikuttivat sen, että Norjanmatkamme vuosi vuodelta lykkäytyi. Kauan se
kuitenkin oli tulevien päiviesi valokohtana; -- mutta nyt näytät jo
jonkun aikaa sitten unohtaneen sen niin, sillä sinä olet unohtanut
itsesi ja nautintosi työsi tähden omaistesi hyväksi, kätkenyt kaiken
ilosi ja tuumasi vaikutusalaasi ja kotiisi. Mutta minä en ole unohtanut
tuota Norjanmatkaa -- vaan olen valmistanut sille
toteutumismahdollisuutta viisitoista vuotta.»

«Viisitoista vuotta? Mitä tarkoitat?»

«Tarkoitan että nyt tulen kertomukseni toiseen osaan. Muistatko Ernst
ettemme viisitoista vuotta sitten olleet niin onnelliset kuin nykyään --
sinä olet unohtanut sen! No, sitä parempi! Tuskin minäkään sitä enää
muistan; -- rakkauden gummi on pyyhkäissyt pois sen mustat viivat! Sen
minä kuitenkin muistan, etten siihen aikaan vielä ollut oikein
perehtynyt elämän todellisuuteen enkä oivaltanut kaikkea sitä hyvää,
mitä se minulle tarjosi, ja että sen tähden etsin lohdutusta
romaaninkirjoittamisella. -- Mutta hoitaessani romaanihenkilöitä satuin
pari kertaa laiminlyömään herrani ja mieheni passauksen -- sillä
herroilla on luontainen kykenemättömyys hoitamaan itseänsä. --»

«Varsin kohteliasta!»

«Pidä hyvänäsi! No, eräänä iltana törmäsivät hänen teensä ja minun
romaanini yhteen; siitä tuli kauhea mellakka. Mutta minä lupasin
sydämmessäni kerran vielä sovittaa molemmat riitaveljet. Katsos,
käsikirjoitukseni -- sinä suvaitsit sanoa sitä «loruksi» -- lähetin
eräälle hyvin valistuneelle miehelle, eräälle professorille, miehelle,
jolla on erinomainen taideaisti ja arvostelukyky, jonka huomaa jo
siitäkin että «loru» häntä miellytti ja hän -- mitä siitä sanot? maksoi
sievosen summan saadaksensa pitää ja julaista sen. Älä ole noin totisen
näköinen Ernst; en ole sittemmin milloinkaan tarttunut hanhenkynään
kirjoittaakseni romaaneja: oma romaanini on tuottanut minulle kylläksi
työtä, enkä sitä paitsi enää tahtoisikaan tehdä mitään, jota sinä et
mielelläsi soisi. Sinä olet sysännyt syrjään kaikki kilpailijat,
ymmärräthän! Mutta tämän ensimmäisen päätin tehdä Norjanmatkan keinoksi.
Tuon sievosen summan, kaksisataa riksiä, jotka siitä sain, talletin sitä
varten säästöpankkiin, ja viidentoista vuoden, kuluessa se on niin
kasvanut, että sen pitäisi täydelleen riittää tarkoitukseensa. Ja jos
milloinkaan niin nyt on oikea aika sen käyttämiseen. Minulta on
matkustamishalu kadonnut. Minä haluan ainoastaan rauhaa. Mutta sinä ja
-- »

«Ja luuletko että minä tahtoisin ottaa nämä sinun --»

«Oi Ernst! Kuinka voisit olla sitä tekemättä, kun saat kuulla minkä ilon
se ajatus on tuottanut minulle? Nuo rahat, jotka vuosi vuodelta ovat
karttuneet, koottiin kerran tuottamaan sinulle suuren huvin. Ne ovat
olleet minulle oikeana salatun ilon aarteena, ne ovat monesti
vahvistaneet ja elähyttäneet sieluani. Kun joskus on noussut pieni pilvi
välillemme, kun olen ollut heikko ja ärtyisä, tahi kun sinä olet ollut
minulle vähäsen liian ankara, silloin tämä aarre on suloisesti
virvoittanut sieluani ja sovittanut minut elämään. Tee minut täydelleen
onnelliseksi siten, että annat niiden ilahuttaa itseäsi! Ota ne, Ernst,
anna niiden tuottaa itsellesi yhden kesän iloa; minä rukoilen sinua
lastemme tähden. Ota Eeva ja jos mahdollista Leonorekin mukaasi; ei
mikään enemmän virkistä Eevan sielua kuin semmoinen matka sinun ja
Leonoren seurassa suurenmoisessa ja kauniissa luonnossa. Rahat saapi
nostaa kuukauden kuluttua; -- parin kuukauden virkavapautta on mahdoton
kieltää sinulta, joka neljättäkymmenettä vuotta olet lakkaamatta
työskennellyt valtion virassa. Ja kun Louise miehensä kanssa jättää
meidät, kun kevät ja luonto ovat kauneimmillansa, silloin sinäkin lähdet
huvimatkallesi virkistymään niin monen vuoden työn ja toimien perästä,
ja parannat sairaan lapsemme sydämmen haavan.»



Tuumia ja vastatuumia.


Seuraavan päivän aamuna tuli Eeva isänsä työhuoneesen. Laamanni, jätti
heti työnsä ja meni hellästi häntä vastaan, asetti hänet istumaan
viereensä sohvaan, kiersi toisen käsivartensa hänen ympärillensä,
toisella pitäen häntä kädestä ja katseli häntä tutkivasti lausuen:

«Tahdotko minulta mitään lapseni? Voinko tehdä mitään hyväksesi? Sano se
minulle, sano!»

Noin rohkaistuna kertoi Eeva isällensä sielunsa tilan. Kukistaaksensa
sen surun ja voittaaksensa takaisin rauhansa ja lujuutensa hän tahtoi
hankkia itselleen työtä kysyvän vaikutusalan. Opettajattaren paikka
eräässä kaupungin oppilaitoksessa oli haettavana ja Eeva halusi heti
saada sen, mutta ainoastaan kesän ajaksi, jolla ajalla hän Leonoren
kanssa valmistautuisi syksyllä perustamaan kasvatuslaitoksen, jota he jo
kauan olivat tuumineet ja joka tuottaisi heille itselleen hyödyllisen ja
itsenäisen toimeentulon. Eeva pyysi isänsä suostumusta siihen tuumaan.

«Leonore ja minä», jatkoi Eeva, «olemme paljon neuvotelleet siitä tänä
aamuna; me luulemme voivamme suoriutua siitä niiden neuvojen avulla,
joita toivomme saavamme. Oi isäni! Olen ruvennut oikein pelkäämään omaa
heikkouttani! Minun täytyy mitä pikimmin tarttua ulkonaisiin keinoihin
sen voittamiseksi. Minun täytyy ryhtyä toimeen, tahdon tehdä työtä ja
sen kestäessä unohtaa menneisyyden, unohtaa itseni ja elää, ainoastaan
ilahuttaakseni niitä, jotka minua rakastavat ja joille olen tuottanut
niin paljon levottomuutta ja huolta, niin paljon suruja.»

Kovin liikutettuna sulki isä tyttärensä syliinsä sanoen: «Lapseni! Rakas
lapseni! Sinä olet oikeassa ja sinä myöskin menettelet oikein. Saat sen
minkä haluat ja kykyni mukaan minä koetan edistää yritystänne. Hyvin
monta kasvatuslaitosta siten saakin alkunsa meidän talostamme. Mutta se
ei haittaa; hyödyllisempiä laitoksia ei ole olemassa. Yhden ainoan
vastalauseen panen sinun ja Leonoren päätökseen. Syksyn ja talven voitte
mielinmäärin käyttää laitoksenne hyväksi; mutta kesän -- se teidän
täytyy uhrata isällenne; rouva B. hankkikoon opettajattaren mistä saa,
mutta ei vaan minun talostani. Minulla ei ole nykyään varaa luovuttaa
semmoista.»

«Oi isäni! jokainen joutohetki on minulle taakkana!...»

«Kantakaamme se yhdessä, lapseni, Leonore, sinä ja minä matkallamme
länteenpäin. Parin viikon kuluttua aion lähteä matkalle, jota olen
halunnut jo monta vuotta; tahdon käydä äitini ihanassa synnyinmaassa.
Tahdotko sinä, Eeva, minun kanssani hengittää sen raitista vuori-ilmaa?
Yksinäni minulla tuskin olisi iloa siitä; sinun ja Leonoren seurassa se
minut uudestaan nuorentaa. Päämme ovat painuneet kumaraan, lapseni;
mutta Jumalan ihanassa luonnossa me kohotamme ne uudestaan ja hengitämme
vapaasti. Tulethan mukaani, eikö niin? Hyvä! Tule nyt kanssani äitisi
luokse, sillä hänen ansionsa yksin on tämän matkan
toteuttamismahdollisuus.» Ja käsi tyttärensä vyötäisille kierrettynä
meni laamanni rouvansa luokse. Leonore oli hänen luonansa. Mozartin
kvartetti ei voi olla sopusointuisampi kuin heidän neuvottelunsa.

Koko päivän oli Eeva tavattoman vilkas, mutta illalla hänellä oli kova
kuume. Koko perheen valtasi tuskantunne. Heistä tuntui kuin olisi uusi
hauta ollut aukenemaisillaan, ja levottomuutta kuvastui kaikkien
kasvoista. Houreensekaisen hätäisesti pyysi Eeva assessoria luoksensa.
Hän saapui heti.

«Antakaa anteeksi! antakaa minulle anteeksi!» huudahti Eeva ojentaen
hänelle kätensä, «minä olen ollut niin kiittämätön teille! Mutta
sydämmeni oli niin sairas, se oli vallan muuttunut. Mutta se kyllä
paranee jälleen; Leonore on parantanut sen. Olen kovin sairas nyt,
käsiäni polttaa, päätäni pakottaa! Antakaa minulle pieni ompelulippaani
käsiini, että saan nojata siihen pääni; ennen en parane! Te, ystäväni,
teette minut terveeksi jälleen, että voisin ilahuttaa omaisiani. En
soisi kenenkään enää surevan tähteni!»

Assessori pyyhkäsi sanaakaan virkkamatta kyyneleet silmistänsä. Nojaten
otsaansa lippaasen Eeva puhui hätäisesti, jopa vähän sekaisesti
tulevaisuuden tuumistansa.

«Hyvin hyvä! Hyvin hyvä!» lausui asessori vähä väliä keskeyttäen, «ja
minäkin tulen yritykseen osalliseksi; minä opetan koko tyttöliudalle
kasvitiedettä; ja välistä me viemme sen metsään ja ulos kedolle, jotta
se oppisi huomaamaan mitä kaunista on tässä maailmassa. Mutta nyt, Eeva,
ette saa puhua enää, teidän täytyy vaan kauniisti juoda tämä lasi
pohjaan asti.»

Vastustelematta Eeva joi rauhoittavan juoman ja tyyntyi siitä. Hän oli
mitä tottelevaisin ja suloisin sairas, joka osoitti vanhalle ystävälleen
sydämmeen asti tunkevaa luottamusta. Yöt päivät assessori olisi tahtonut
istua hänen vuoteensa vieressä.

Eevan tauti muodostui kovaksi hermovilutaudiksi, joka piti häntä lähes
kolme viikkoa vuoteenomana ja tuotti hänen omaisillensa paljon huolta.
Hänelle itselleen, hänen sielullensa olivat taudin pudistukset
terveelliset; mutta vielä terveellisempää oli suuri hellyys ja rakkaus,
jolla kaikki hänen omaisensa häntä kohtelivat. Eräänä päivänä
parantumisen alussa, istuessansa jo vuoteessansa ja katsellessansa
kaikkia miellyttäviä esineitä, joita rakkaus ja koti kokoo armaan
kärsivän ympärille, hän kumartui Leonoren puoleen sanoen: «Oi, kenpä ei
tahtoisi elää nähdessään itsensä niin rakastetuksi?»

Sillä välin oli Louisen hääpäivä lähestynyt.



Äkkiarvaamaton tapaus.


Kolme päivää ennen häitä vierivät komeat neljän hevosen vetämät
matkavaunut pitkin X. kaupungin katuja, kovalla kolinallaan houkutellen
talojen kaikki uteliaat asukkaat ikkunan luokse.

«Näittekö, sisko kulta», huusi tukkukauppiaan rouva Suur postimestarin
rouva Baskille, «nuo komeat matkavaunut, jotka vastikään kulkivat
ohitse? Näittekö tuon herttaisen pojan, joka istui vasemmalla puolella
ja oli niin ylhäisen näköinen lumivalkeine kauloineen ja avonaisine
kauluksineen? Hyvänen aika, miten hän katseli minua ja miten suloinen
hän oli! -- ihan prinssin näköinen hän oli!»

«Sisko kulta», vastasi postimestarin rouva, «ette varmaankaan nähnyt
herraa, joka istui minun puolellani, oikealla vaunuissa! Hän oli komea
herra, sen voin varmasti vakuuttaa! Hän istui siinä niin ylhäisenä
nojautuen vaunujen patjoihin ja niin turkkiinsa käärittynä, ettei voitu
nähdä vilaustakaan hänen kasvoistansa. Ihan varmasti hän on ylhäistä
väkeä.»

«Näin pojan vilaukselta», lausui käsiltään ja kasvoiltaan harmaankalpea
Annette katsahtaen ylös karkeasta liinaompeluksestansa silmissä ilme
ikäänkuin vangin, joka vankilastansa on saanut katsahtaa vapaampia ja
ihanampia oloja; «hän katseli niin rauhallisesti suurilla sinisillä
silmillään vaunujen peili-ikkunista. Hän näytti puhtaalta ja viattomalta
kuin Herran enkeli.»

«He, me nyt tietäisimme minkä näköiset Herran enkelit ovat!» tiuskasi
postimestarin rouva kiukkuisesti luoden ankaran katseen Annetteen, «ja
se voipi myöskin olla yhdentekevä. Mutta minä mielelläni haluaisin
tietää ketkä ovat nuo ylhäiset. Minua ei kummastuttaisi, vaikka se
olisikin itse hänen kuninkaallinen korkeutensa, armollisin
perintöprinssimme, joka salaa, noin «inkondito» matkustaa ympäri maata
vanhimman poikansa seurassa.»

«Sisko kulta, lausutte sanan! Niin se onkin! Sillä oikean prinssin
näköinen hän oli, tuo herttainen poika istuessansa siinä katsellen minua
ikkunan lävitse; hän oikein hymyili minulle.»

«No, hyvä herrasväki, mehän lienemme saaneet ylhäisiä vieraita
kaupunkiin!» huudahti läähättäen raatimies Nyberg astuen huoneesen.

«Ovatko he seisahtuneet täällä?» kysyivät molemmat rouvat yhtaikaa.

«Vaimoni näki vaunujen pysähtyvän ja...»

«No Herran tähden raatimies, mitä ajattelettekaan, kun ette lähetä sanaa
asianomaisille, ettekä valmistaudu menemään kunniatervehdykselle? Herran
nimeen, kootkaa toki porvaristo!»

«Kuinka? Mitä? Kuka?» kysyi raatimies ikäänkuin unen pöpperössä avaten
silmänsä seljälleen, «olisiko hän...»

«Niin, varmaankin hänen kuninkaallinen korkeutensa itse, ellei
mahdollisesti hänen majesteettinsa!...»

«Herra Jumala!» huudahti raatimies yhtä ällistyneenä kuin jos raatihuone
olisi kaatunut maahan.

«Mutta rientäkää toki Herran nimessä, juoskaa katsomaan ja
kuulustelemaan älkääkä seisoko siinä töllistelemässä kuin kuollut
kipsikuva!» huudahti käheästi postimestarin rouva ollen vallan
suunniltaan liekuttaen ruumistansa ratisevassa sohvassa. «Sisko kulta,
voisit sinäkin juosta vähäsen ja Annette voisi tehdä samoin eikä istua
siinä hölmöttäen, töllöttäen ompeluksensa ääressä, siitä kun ei
kuitenkaan tule mitään. Juokse heti Annette katsomaan mitä on
tapahtunut, mutta tule heti paikalla takaisin kertomaan minulle
raukalle, jonka Herramme on kurittanut kivulla ja tuskalla, -- no mene
toki sen vetelys!»

Raatimies juoksi, «sisko kulta» Suur juoksi, Annette neiti juoksi, me
juoksemme myöskin, arvoisa lukija, katsomaan kun komeista matkavaunuista
astui pitkä ja vanhahko mies ynnä yksitoista vuotinen, hentokasvuinen
jalomuotoinen poika. Se oli hänen ylhäisyytensä O*** ja hänen nuorin
poikansa.

He astuivat vaunuista Frankin perheen asunnon edessä ja menivät sisään.
Hänen ylhäisyytensä astui saliin ilmoittautumatta ja esittelihe itse
Elise rouvalle, joka, vaikka olikin vähän kummastunut, otti
odottamattoman vieraansa vastaan luonnonomaisen miellyttävästi,
pahoitteli että puolisonsa sattui olemaan kaupungilla ja ajatteli
itseksensä, että Jacobin kuvailut hänen ylhäisyydestänsä O***sta eivät
ensinkään olleet liioitellut. Hänen ylhäisyytensä oli mitä iloisimmalla
tuulella, huomasi äkkiä olevansa Elise rouvan serkku, sanoi häntä koko
ajan «serkuksensa» ja lausui koreita lauseita hänen perheestänsä, josta
oli kuullut paljon puhuttavan, etenkin eräältä nuorelta mieheltä, johon
hän pani suurta arvoa. Hänen ylhäisyytensä lausui vielä että, vaikka
hänelle oli erittäin mieleistä vihdoin saada personallisesti tutustua
«serkkuunsa», hänen käyntinsä sillä kertaa etupäässä koski mainittua
nuorta miestä, ja hän kysyi Jacobia.

Jacobi haettiin sinne, ja hän tuli joutuin vilkas liikutus kasvoissansa.
Hänen ylhäisyytensä meni häntä vastaan, ojensi hänelle iloisesti kätensä
lausuen: «minua ilahuttaa nähdä teitä! Lemmon leini ei ole vielä
kokonaan parantunut, mutta en voinut matkustaa niin läheltä tätä
kaupunkia poikkeamatta tänne toivottamaan teille onnea lähestyvän
juhlapäivänne johdosta sekä samalla puhumaan kanssanne eräästä, asiasta
-- -- mutta ensin teidän täytyy esittää minulle morsiamenne.»

Jacobi teki sen säihkyvin silmin. Hänen ylhäisyytensä tarttui Louisen
käteen sanoessaan: «onnittelen teitä että saatte puolisoksenne erään
paraimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, joita tunnen! Minulle on rakasta
saada itse sanoa se Jacobin morsiamelle.» Ystävällisesti, mutta
läpitunkevasti hän siinä tarkasteli häntä ja suuteli hänen kättänsä.
Louise punastui kovasti ja näytti tyytyväisemmältä kuin oikein soveltui
hänen lausumalleen päätökselle «olla ensinkään välittämättä hänen
ylhäisyydestänsä».

Toisiinkin läsnäoleviin talontyttäriin hän loi läpitunkevan katseen
ikäänkuin tahtoen sillä enemmän tutkia sielua kuin ruumista. Erityisellä
mielihyvällä ne viipyivät kauniisti punastuvassa Gabriellessa, hänen
hitaasti lausuessansa: «on minullakin ollut tytär, yksi ainoa -- mutta
hänet riistettiin minulta!» Surumielinen tunne näkyi valtaavan hänet,
mutta hän karkoitti sen luotansa, nousi, astui Jacobin luokse ja
puhutteli häntä ääneen ja ystävällisesti.

«Jacobi hyvä, te sanoitte minulle viime kerran, tavatessamme toisemme,
aikovanne perustaa Tukholmaan oppilaitoksen poikia varten. Se minua
ilahuttaa, sillä minä olen nähnyt että nuorison opetus- ja
ohjaustaitonne ei ole tavallista lajia. Pyydän saada ilmoittaa teille
oppilaan -- pikku poikani! Tekisitte minulle suuren hyvän työn, jos
kahden kuukauden kuluttua voisitte ottaa hänet luoksenne, sillä siihen
aikaan minun on pakko matkustaa ulkomaille ja arvattavasti viivyn siellä
kauan. Tahtoisin silloin tietää poikani olevan hyvissä käsissä. Tahtoni
olisi myöskin että hän vähintään kahdeksi tahi kolmeksi vuodeksi jäisi
teidän hoitoonne. Teidän pitäisi selvästi huomata, etten noin vaan
jättäisi teille rakkaimpaani maailmassa, ellen täydellisesti luottaisi
teihin. Sentähden en myöskään tee mitään määräyksiä hänen suhteensa, en
ainoatakaan paitsi tätä: arvostelkaa hänen sielunsa hopearikseissä ja
hänen ruumiinsa pankkorikseissä, etenkin ensi aikoina. Ja jos
rukouksilla voipi ostaa äidillistä huolenpitoa», jatkoi hänen
ylhäisyytensä kääntyen Louisen puoleen, «niin kääntyisin teidän
puoleenne! Hoitakaa hyvästi poikaani! Hänellä ei ole enää äitiä!»

Liikutetuin mielin veti Louise pojan luoksensa, syleili ja suuteli häntä
hellästi. Päivänpaisteinen hymy levisi isän kasvoille ja varmaankaan
eivät mitkään Louisen lausumat sanat olisi niin miellyttäneet häntä kuin
tämä sydämmen mykkä vaikka selvä vastaus. Jacobi seisoi siinä kyyneleet
silmissä, monta sanaa ei hänkään voinut lausua; mutta hänen
ylhäisyytensä oivalsi hänet ja pudisti sydämmellisesti hänen kättänsä.

«Emmekö saa käskeä riisumaan hevosia? Teidän ylhäisyytenne, ettekö
suvaitse syödä päivällistä meidän kanssamme?» kuuluivat rukoilevat
kysymykset, joita sydämmellisesti lausuttiin hänen ympärillään.

Mutta «mahdotonta»! niin mielellään kuin hänen ylhäisyytensä olisikin
siihen suostunut. Hän oli lupautunut päivällisille Strö...hön kreivi
Y--n luokse kolmen peninkulman päähän kaupungista.

«Mutta aamiaista! -- ainakin vähän aamiaista! Se valmistuu tuossa
tuokiossa!» «Pikku kreivi Aksel ihan varmaan mielellään söisi
aamiaista!» vakuutti ystävällisen varmasti Louise, joka jo näkyi pitävän
huolta miehensä vastaisesta oppilaasta. Pikku kreivi Aksel ei estellyt,
ja hänen ylhäisyytensä, joka hetki hetkeltä muuttui yhä iloisemmaksi ja
sydämmellisemmäksi, suostui pyyntöön selittäen että «vähän aamiaista
semmoisessa seurassa maistuisi mainiosti».

Ihastuneena ja palavalla innolla kattoi Bergström pöydän ylhäiselle
vieraalle. Hänen ylhäisyytensä silminnähtävästi mieltyneenä keskusteli
Elisen ja Jacobin kanssa, silloin tällöin puhutellen Louiseakin melkein
huomaamattoman tutkivaisesti.

Äiti ja sulho silloin sydämmestänsä iloitsivat siitä, että hän niin
hyvästi kesti koetuksen.

Ikkunan luona nuori kreivi Aksel huvitteli Gabriellea, antamalla uuden
kultaisen taskukellonsa yhä uudelleen lyödä; sen kautta pelastui
luonnostaan vakava ja hiljainen poika muulla lailla pitämästä
keskustelua, ja Gabrielle, huomaten sen, kummasteli kovasti kellon
ihmeellistä koneistoa, pyysi häntä sitä yhä uudestaan lyöttämään,
jolloin hänen kaunis, vilkas hymynsä ja leikilliset sanansa yhä enemmän
saavuttivat nuoren kreivi Akselin luottamusta.

Aamiainen valmistui, ylen onnellinen Bergström toimitti
pöytäpalveluksen; hänen ylhäisyytensä, joka oli oikea herkkusuu, kiitti
ja nautti hyvällä ruokahalulla, pyysi Louiselta mainion kilohailin
säilytysselityksen sekä joi Madeiraviinissä hänen ja sulhasensa maljan.

Aamiaisen loppupuolella laamanni tuli kotiin. Itsenäisyyden, melkeinpä
ylpeyden ilme, joka välistä ilmeni laamanni Frankin käytöksessä ja joka
ehkä pilkisti esiin hänen kunnioittavasti mutta yksinkertaisesti
tervehtiessään hänen ylhäisyyttänsä O***ta, saattoi viimemainitun
käytökseen pian katoavan ylhäisyyden ilmeen. Mutta tuo ylpeys katosi
pian kummaltakin puolelta. Nuo miehet tunsivat ja kunnioittivat toinen
toisensa kuntoa ja työalaa, ja pianpa he kumpikin niin vilkkaasti
keskustelivat, että hänen ylhäisyytensä unohti, että aikaa kului
äkkiarvaamatta pari tuntia.

Me surkuttelemme Strö--läisiä ja heidän päivällisiänsä; miten he
mahtoivat odottaa ja päivällinen vanheta! Mutta meidän on mahdoton
auttaa heitä.

Lähdettyään hänen ylhäisyytensä jätti Frankin perheen jäseniin sangen
miellyttävän muiston. Jacobi ilosta hypähti, syleili Louisea ja sanoi:

«No Louise, mitä nyt sanot miehestä? Ja oppilaan olemme saaneet, joka
vetää mukaansa vähintään kaksikymmentä!»

Louise oli täydelleen leppynyt hänen ylhäisyyteensä.

Bergström aloitti siitä päivästä uuden ajanlaskun. Kaikki mikä tapahtui,
tapahtui joko ennen hänen ylhäisyytensä käyntiä tahi sen jälkeen.

«No hyvänen aika! Vai oli se hänen ylhäisyytensä O***!» sanoi «sisko»
Bask «sisko» Suurille.

«Niin, ajatteles! Ja hän tuli kaupunkiin vartavasten käymään Frankien
luona ja on syönyt siellä aamiaista sekä viipynyt siellä monta tuntia!
Hän taitaa olla serkku laamannin rouvalle.»

«Hänen serkkunsako? Loruja! Hän ei ole hänen serkkunsa enemmän kuin minä
kuninkaan. Jyrkästi sanoen ei!»

«Niin, niin, mutta kuitenkin hän on sanonut häntä «armolliseksi
serkuksensa». Ja myöntää täytyy että laamannin rouvassa on jotakin
hienoa ja ylhäistä, ja hänen käsiensä vertaisia en ole ikinä nähnyt!»

«Mitä vielä! Ei ole vaikeaa olla ylhäisen näköinen ja säilyttää käsiänsä
kauniina, kun kulkee talossansa tyhjäntoimittajana, pesee kätensä
ruusuvedessä eikä tee niillä mitään hyödyllistä pitkiin päiviin! Sen
tiedän varmasti.»

«Niin, niin! Ei ole sillä, joka tahtoo olla talonsa hyödyksi, varaa
pitää käsiänsä semmoisina eikä lukea romaaneja kaiket päivät. Mietin
tässä miten olisi käynyt Suur vainajan leipomon, josta hän sai
tukkukauppiaan arvonimen, jos minä olisin tahtonut tekeytyä ylhäiseksi
rouvaksi. Ei sen vuoksi etten olisi osannut -- sisko kulta, tiedätte
kyllä että minullakin on ollut kosijani; niin ja erinomainen taipumus
kirjoittamiseen ja töhrimiseen, niin, ellei pieni ymmärrysrahtuseni
olisi ajoissa ehkäissyt sitä hulluutta, niin olisi minusta voinut tulla
oikea -- kaunokirjallinen kuuluisuus -- toinen tuommoinen -- madam
Stael! Mutta mennessäni naimisiin Suur-vainajan kanssa, päätin heittää
kaiken töhrimisen sikseen ja kunnostaa itseäni leipomassa; ja nyt olen
vastannut ja vanuttanut kaikki pienet taiteelliset taipumukseni
taikinaan ja leivoksiin, niin että ne ovat ihan sinne kätketyt. Mutta
sen tähden en enää muka sovi frankilaisten seuraksi ja sitä vähemmän kun
he nyt kiipeävät yhä korkeammalle.»

«Anna heidän kiivetä niin paljon kuin haluavat, en minä sittenkään aio
kursailla heille; sen lupaan -- en totta tosiaankaan! Jaha! Minua kyllä
harmittaa, että Annette on ikäänkuin hullu heihin. Pian kyllä saattaa
tapahtua että he riistävät hänet minulta kaikkine päivineen -- se on
minulle kiitoksena kaikesta, mitä olen hänelle antanut. Mutta minä kyllä
sanon sille herrasväelle minä, -- -- niin, en aiokaan nöyrästi
kumarrella heitä ja heidän ylhäisyyksiänsä, sillä toinen on yhtä hyvä
kuin toinenkin. Ihan varmasti, sen aion heille sanoa. Juuri niin!»



Hää-aattona.


«Jumala siunatkoon vesoja! Mutta kun oikein ajatellaan miten lapset
kuuluvat tämän maailman harvinaisuuksiin niin ei voi muuta kuin suu
ammollaan ihmetellä, että ihmiset jaksavat niin lellitellä ja
hemmoitella vekaroitaan. Hyvänen aika! sanottakoon niitä Herran
enkeleiksi niinkuin haluatte, mutta minä en vaan tahdo kauan pitää heitä
sylissäni.

Pahin kaikista on talon ensimmäinen lapsi. Oi! hänhän on Jumalan siunaus
ja ihmekalu, eikä häntä voi kyllin hyväillä vanhemmat, tädit, serkut
eikä koko maailma, ja sillepä oikein satamalla annetaan lahjoja. Jos hän
huutaa ja parkuu, niin hän on neron alku; jos hän on vaiti, niin hän jo
kätkyessä ollessaan on filosofi ja tuskin viikon vanhana hän ymmärtää
äidinkieltään, jopa saksaakin. Ja -- «hän puree tuo suloinen enkeli! --
hän on saanut hampaan! Hän oikein puree! Oh, hän on taivaallinen!» Kun
sitten tulee toinen lapsi, niin se ei enää ole lainkaan yhtä
ihmeellinen; sen parkumiset ja hampaat eivät puoleksikaan yhtä
merkilliset. Kun kolmas parkuja esiintyy niin on ihme tykkänään
kadonnut; tädit rupeavat pudistamaan päätään sanoen: «ei ole perillisten
puutetta siinä talossa! No, no! Kunhan vain riittäisi ruokaa niille
kaikille.» Ja kun neljäs, viides ja kuudes syntyy, -- niin, silloin ovat
päivittelemiset täydessä vauhdissa. Vanhemmat alistuvat kohtaloonsa,
mutta ystävät päivittelevät: «Hyvänen aika! Mitäpä tästä tuleekaan! Talo
täynnä vekaroita! Tusina kohta valmiina! Rouva raukka! semmoisesta tulee
sekä ruumiin-että mielenvikaan! Niin niin, ystäväni, tuommoista ei panna
romaaneihin, mutta niin tapahtuu todellisuudessa. Jaha, juuri niin!»

Hovimarsalkanrouva se siinä innoissansa piti tuon pienen saarnan
nuorelle parille, joiden oli määrä seuraavana päivänä joutua
aviopuolisoiksi. Hän söi sinä iltana heluntaipuuroa Frankin perheessä ja
käytti tilaisuutta antaakseen hyviä neuvoja nuorikoille tulevaisuuden
varalle. Jacobi nauroi makeasti lapsijutulle ja koetti saavuttaa Louisen
katseen, mutta hänen silmänsä olivat päättävästi luodut
postiljoonipasianssiin, jota hän pelasi sangen vakavan näköisenä.
Laamanni ja Elise katselivat hymyillen toisiinsa ja ojensivat toinen
toisilleen käden. Perheen mieliala oli sinä iltana vallan
«ruusunpunainen». Petrealta tullut kirje oli sydämmellisesti
miellyttänyt hänen omaisiansa ja perhepiirissä istui Eeva palaavat
vaikka vaaleat ruusut poskillaan. Laamanni istui Eevan ja Leonoren
välillä osoittaen kartalta kesämatkan suunnan. Tistedaali, Ringerige,
Tellemarkki olivat nähtävät ja matka suunnattava Trondhiemin kautta
Norrlantiin, jossa he aikoivat tervehtiä juhannusaurinkoa.

Gabrielle hoiti kukkiaan ja kasteli myrttipuuta, josta hän aamulla
leikkaisi oksia ja sitten sitoisi Louisen seppeleen ja kruunun. Jacobi
istui äidin vieressä ja hänellä näytti olevan tavattoman paljon tälle
sanottavaa, ei kukaan kuullut mitä, mutta usein hän vei Elisen käden
huulilleen ja näytti siltä kuin hän kiittäisi häntä elämänsä onnesta.
Hän oli lempeän ja onnellisen näköinen. Kaikki oli jo valmista
huomispäivää varten, niin että perhe voi viettää illan rauhassa.

Vihkimisen piti tapahtua kirkossa Jacobin toivomuksen mukaan, ja sen
perästä piti syötämän perhepäivällinen. Mutta illaksi oli suuri seurue
kutsuttu vartavasten vuokrattuihin huoneihin. S...n suuri sali ynnä sen
talon puutarha oli jätetty perheen käytettäväksi. Se oli laamannin
puuha, sillä hän tahtoi arvattavasti viimeisen kerran moneen vuoteen
koota tyttärensä ympärille kaikki ystävänsä ja tuttavansa, jotka myöskin
olivat perheen, sekä samalla osoittaa heille hauskaa kohteliaisuutta ja
hyväntahtoisuutta. Hän itse Leonoren avulla -- joka oli kaikkien apuna
-- ynnä Jacobi olivat ottaneet niskoilleen kaikki illan juhlahommat,
niin etteivät vaivaisi Eliseä eivätkä tekisi häntä levottomaksi.

Illallispöydässä istuivat kihlatut vierekkäin syöden seitsenkuorista
puuroa. Jacobi välistä muka erehtyi omastaan ja Louisen lautasesta, joka
«erehdys» tuotti hänelle «arvokkaita» silmäyksiä ja nuhteita, joille
muut puolestaan makeasti nauroivat.

Myöhemmin mennessään levolle näki Louise peilipöytänsä ihan lahjain
peittämänä; ne olivat sulhaselta, vanhemmilta, siskoilta ja ystäviltä.
Petrea oli lähettänyt suuren joukon käsitöitä. Hänen lahjansa herättivät
Louisessa sekavia, ilon ja surun sekaisia tunteita, ja kun hän riensi
vielä kerran syleilemään rakkaita omaisiaan, joista hänen pian tuli
erota, vuodattivat kaikki ikävän eron kyyneleitä. Mutta iltakaste on
kirkkaan huomispäivän enne, tässäkin se toteutui.



Hääpäivä.


Aurinko paistoi lämpimästi ja kirkkaasti heluntaipäivän aamuna. -- Kukat
ja lehdet kimelsivät aamukasteessa, linnut livertelivät ja
kirkonkellojen sointuva ääni kaikui juhlallisesti ilmassa. Myrttikruunu
oli jo aikaisin sidottu ja äiti ynnä Leonore ja Gabrielle auttoivat
morsianta hänen pukeutuessansa. Luultiin Jacobin esiintyvän erittäin
huolellisessa puvussa, eikä tahdottu että hänen kauneutensa millään
tavalla himmentäisi morsiamen suloutta. Louisen siskot pitivät sitä
paljon tärkeämpänä kuin morsian itse puolestansa. Gabrielle koristi
hänen tukkansa -- hänellä oli erityinen taito siihen -- pisti puoleksi
puhjenneita ruusunnuppusia myrttiseppeleesen; ja jos jonkinmoisen pienen
pukemistaidon viattomalla avulla hän onnistuikin erinomaisesti. Louise
oli erittäin sievä yksinkertaisessa ja aistikkaassa morsiuspuvussaan, se
oli suurimmaksi osaksi hänen omien ahkerien sormiensa ompelema -- ja
hänen kasvoistaan kuvastuva tyytyväisyys ja ihana rauhallisuus ikäänkuin
kirkasti koko hänen olemuksensa.

«Olet niin kalpea tänään, Eevaseni, tuossa valkoisessa puvussa!» lausui
Leonore auttaessansa häntä pukeutumaan. «Sinun täytyy panna jotakin
punaista kaulaasi, joka vähäsen kirkastaa sinua, muuten morsian vallan
tuskaantuu nähdessään sinut!»

«Niinkuin tahdot Leonore. Solminko tämän huivin kaulaani? Voin panna
punaista vaikka poskillenikin. En tahdo enää saattaa ketään
surulliseksi!»

       *       *       *       *       *

Oli kaunista katsella aamulla kokoontuneita perheenjäseniä. Mutta
perheenisä ei ollut iloisen näköinen, vaan pikemmin synkkä. Jacobin
tullessa sisään huomasi kaikki kummastuen hänen olevan jotenkin
huolimattomasti puetun. Hän oli käynyt ulkona, oli hikinen, tukka
epäjärjestyksessä, hänen mielensä oli silminnähtävästi kiihtynyt; mutta
se kaunisti hänet. Hän suuteli hellästi morsiantansa suulle ja kädelle,
antoi hänelle kimpun vastapoimittuja kauniita metsäkukkia sekä
huolellisesti nidottuja kirjoja, Franzenin ja Vallinin saarnat, ja se
lahja oli saarnoja rakastavan kunnon Louisen mielestä erittäin arvokas
ja sitäpaitsi mieleinen.

Aamiaisen jälkeen riensi Jacobi järjestämään pukuansa. Sitten mentiin
kirkkoon. Ilma oli erinomaisen kaunis, suuri joukko juhlapukuisia
ihmisiä riensi kirkkoon, osaksi provastin vuoksi, joka sinä päivänä
saarnasi, mutta vielä enemmän morsiusparin tähden. Perheelle oli iloista
ja odottamatonta se, että kirkon portin luona nuoret tytöt rupesivat
ripottelemaan kukkia morsiusparin eteen kirkon ovelle asti; kirkkokin
oli kukilla ja köynnöksillä koristettu.

Kun siellä laamanni tarttui tyttärensä käteen, tunsi Louise sen olevan
kylmän ja vapisevan. Hän katsoi häneen ja luki hänen kasvoistansa hänen
sielussansa vallitsevan levottomuuden ilmeen.

«Isäni!» hän lausui hiljaa, «minä olen niin rauhallinen ja onnellinen!»

«Sitten olen minäkin samoin lapseni!» vastasi isä puristaen hänen
kättänsä, ja siitä hetkestä oli hänen käytöksensä luja ja tyyni kuten
tavallisesti.

Jacobi oli kovin liikutettu ennen vihkimistä ja heti sen jälkeen; hän
itki paljon. Louise sitä vastoin oli ulkonaisesti ihan tyyni. Vähän
kalpea hän tosin oli, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja katse
miltei iloinen, -- todellakin ihan päinvastoin kuin tavallista.

Paluumatkalla kirkosta sattui pieni tapahtuma, joka ilahutti kaikkia,
etenkin laamannia. Heidän kulkiessansa palaneen kodin raunioiden ohitse
näkyi äkkiä suuri mehiläisparvi lentävän puutarhan puiden ylitse; se
liiteli torin ympäri ikäänkuin etsien tyyssijaa, kääntyi viimein ja
asettui entisen keittiön muurin raunioille ja näkyi aikovan valita
leivinuunin tulevaksi asuinsijaksensa. Sitä pidettiin onnea tuottavana
enteenä. Vietyään tyttärensä kotiin laamanni itse meni heti korjaamaan
mehiläisensä sopivaan pesään; ja Gabrielle seurasi häntä vapaaherra L--n
mehiläishoitoa koskeva kirjanen kädessä.

Sulkiessaan Louisen jälleen syliinsä (äiti oli Eevan kanssa jäänyt
kotiin) huomasi äiti hänen hiukan vapisevan, jota vavistusta kaikkien
muiden huomaamatta kesti useampia tunteja. Vähän tavallista totisempana
hän kyllä pysyi koko päivän, kun sitävastoin Jacobin, joka itkunsa
jälkeen syleili kaikkia ja suuteli morsiantansa huulille, kiharoille,
kädelle ja jalalle, valtasi vastustamaton halu pyörittää vaikkapa koko
maailmaa. Hän oli erinomaisen vilkas, iloinen ja onnellinen sekä samalla
niin rakastettava, että hän viekoitteli kaikki samanlaiseksi.

Kello puoli viisi iltapuolella kokoonnuttiin S--n puutarhaan, jossa
huviteltiin soitolla, kävellen, jutellen ja nauttien jäätelöltä ja
hedelmiä, jonka kaiken lisäksi Herra toimitti mitä kirkkaimman taivaan
ja tyynimmän ilman. Myöhemmin illalla tanssittiin suuressa salissa. Ei
kukaan nainen saanut istua ja tuskin kukaan herra jouti seisomaan, sillä
kaikkien täytyi olla mukana tanssissa. Meillä ei ole mitään sen enempää
kerrottavaa tanssiaisista, mutta emme voi olla mainitsematta mitä
tapahtui kohta niiden loputtua. Kun hääjoukon piti tanssisalista
puutarhan poikki mennä ruokasaliin, huomattiin että oli melkoisesti
satanut ja että vieläkin ripotteli. Silloin suuri kauhistus valtasi
naiset, kaikki päällysvaatteet kun olivat toisella puolella: ne olivat
iltapäivän ihanassa ilmassa vallan unohtuneet. Oli kyllä Ruotsin
kansantarun mukaan ihan niin kuin olla pitikin, kun sataa ripsutteli
muutamia pisaroita morsiamen kruunuun; mutta että hänen silkkikenkänsä
kastuisivat oli epäedullista niin varovaisuuden kuin
säästämistaipumuksen kannalta. Ja entä sitten kaikki muut naiset? Täytyi
saada kaikki päällysvaatteet sille puolelle.

«Minä kyllä toimitan ne tänne!» huudahti Jacobi, otti samalla
ällistyneen morsiamensa syliinsä ja kantoi hänet puutarhan toiselle
puolelle. Emme kuulleet mitä hän sillä matkalla kuiskasi hänen
korvaansa, mutta voimme sen sijaan kertoa, että se teko tuotti hänelle
entistään suuremmassa määrin naisten suosion.

       *       *       *       *       *

Nuori pari vietti vielä muutamia päiviä häiden jälkeen vanhempien
kodissa ja iloisia päiviä ne olivat ja kuluivat liiankin suuressa
humussa, sillä kaikki ystävät ja tuttavat tahtoivat nähdä heidät
luonansa. Hovimarsalkan rouva piti heidän kunniaksensa suuret
päivälliset, joissa hän ilmoitti aikovansa yhdessä heidän kanssansa
matkustaa Tukholmaan, sillä tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloansa
siellä pitkäksi aikaa. Elise oli kovin pahoillaan oivallisen, melkein
äidillisen ystävänsä menettämisestä, mutta samalla hän iloitsi siitä,
että Louise ja Jacobi hänestä saivat turvan. Louise ja Gunilla rouva
tosin eivät milloinkaan olleet oikein yksimieliset, sillä kumpikin
tahtoi neuvoa toistansa; mutta Gunilla ja Jacobi sitävastoin olivat aina
eläneet mitä paraimmassa sovussa. Gunilla rouva olikin jo pyytänyt
nuoren pariskunnan, milloin heitä vaan halutti käymään syömässä luonaan
Tukholmassa. Eron hetkenä hän kyynelsilmin lausui Eliselle ja hänen
miehellensä:

-- «Saa nähdä milloin jälleen tavataan. Eukko on jo vanha -- ei kelpaa
enää paljo mihinkään tässä maailmassa -- no, no! Herramme kyllä
hänestäkin huolen pitää kuten tähänkin asti. Ja kuulkaapas», hän lisäsi
veitikkamaisesti nauraen, «älkää olko huolissanne nuoren väen suhteen;
minä kyllä pidän huolta siitä että he käyttäytyvät nuhteettomasti!
Ensimmäiselle lapselle minä tarjoudun kummiksi! Ehkä me tavataan
ristiäisissä! Niin, niin, minä aavistan että tapaamme Tukholmassa! Kas
niin, hyvästi nyt Elise kulta! Jumala siunatkoon teitä, ystäväni, ja
suokoon teille hyvää vointia! Muistelkaa välistä vanhaa eukkoa!
Hyvästi!»

       *       *       *       *       *

Tavaroiden pakkaamisvaivan -- Louisen kaikkien tavaroiden -- ja
eroamisen hiljaisen ikävän jälkeen, palasi rauha kotiin, ja sitä
hämmensi ainoastaan Norjan matkan valmistukset, sekin mitä hauskimmalla
tavalla. Laamanni näkyi ihan nuorentuvan matkapäivän lähestyessä ja
entistään hellempi suhde vallitsi puolisojen kesken. Niin koittavat
vielä mitä ihanimmat kesäpäivät silloinkin kun ihmis-ikä on kallistunut
syksyyn. Mistä syystä? Sen tietää Jumala!

Kertomuksemme viaton haltiatar vie meidät nyt rauhallisesta kodista
kaukaiselle rannalle antaen meidän sieltä luoda katseen



Sairashuoneesen.


Kun aurinko säteillään valaisee ristiinnaulitun päätä, kun lintunen
visertää iloista liverrystään särkyneelle sydämmelle, niin se tuntuu
julmalta. Mutta kaunis on luonnon tahdoton iva sen rinnalla, joka
huomataan inhimillisissä asioissa. Näemme tässä esimerkin siitä.
Katsokaa noita säkenöiviä tekojalokiviä, noita punaisia harsopalaisia,
noita teaatterikoristeiden repaleita! ne näyttävät sinne tänne
viskeltyinä ivaavan huoneen kurjuutta; kurja asunto kaipaa valoa, siitä
puuttuu kaikki elämän mukavuudet, siitä puuttuu elintarpeetkin. Ja
kuitenkin -- missäpä niitä olisi ollut enemmän tarvittu kuin täällä?

Hyljättynä lepää kurjalla vuoteella nainen, joka silminnähtävästi on
elänyt kauniimpia päiviä, sillä hän on vieläkin kaunis, vaikka intohimot
ja kärsimykset näyttävät ennen aikojaan murtaneen piirteensä vielä
nytkin nuorekkaihin kasvoihin. Kuume punasi lomoon painuneet posket,
saattoi mustat silmät säihkymään, ja huulet liikkuivat lakkaamatta --
mutta siellä ei ollut ketään ystävällisellä kädellään virvoittaen
kostuttamassa kuivia huulia, kuumaa otsaa; ei mitään rauhoittavaa
kuumejuomaa ollut vuoteenviereisellä pöydällä. Kaksi äskensyntynyttä
lasta makasi uikuttaen sairaan äidin vieressä vuoteella. Levottomat
houreet näkyivät värisyttävän onnetonta raukkaa. Välistä hän kohoaa
vuoteesta hurjasti ponnistellen, mutta vaipuu jälleen voimatonna
takaisin tilallensa ja kalpeat, suonenvedon vääristämät huulet lausuvat
seuraavat sortuneen sydämmen sekavat houresanat:

«On katkera ... katkera tie! Mutta minun täytyy ... täytyy rukoilla ...
apua! Voimani ovat murtuneet ... en jaksa ... kuulla lasteni uikuttavan
puolialastomina, nälkäisinä! Vanhempani! Siskoni! Auttakaa!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

«On yö! Tuulee niin kylmästi! Minun on vilu ... laineet kuohuvat ja
kuohuvat... Ne kuljettavat laivanhylyn rantaa kohti; -- ne tahtovat
murtaa sen pirstaleiksi rannan kiviä vasten!... Oi ... minkä tähden se
ei kerrassaan uponnut aavan meren myrskyihin? On niin vaikeaa musertua
elävänä! Ja sinä, joka olet siihen syypää -- sinä istut sitä kylmästi
katselemassa. -- Kurja omanvoiton pyytäjä? Eikö sinulla ole sydäntä
rinnassasi? Temppeli on rikottu ja sinä, sen kukistaja poljet sen
raunioita! -- -- -- En tietänyt minkä näköinen oli onnettomuus; -- -- en
uskonut sitä semmoiseksi! Viheliäisyyttä!... Mutta sinä kurja heittiö,
joka...

Hiljaa! Hänkö se on? Kasvatusäitinikö tuossa tulee niin valoisana, niin
lempeänä ja hiljaa! Jo valkenee! Hän laskee lämpöiset kätensä pienien
lasteni päälle, käärii peitteen heidän ympärilleen, niinkuin hän teki
minullekin. «Tuoll' istuvi oksalla kyyhkynen»!... Oletko äitini? Ei,
kuuhan se vaan on, joka tirkistelee kalpeana mustista pilvistä. Miten
kylmästi se katselee minua ja kurjuuttani! Pois! Pois!

Siskot, minua janottaa! Eikö kukaan tahdo antaa minulle vesipisaraa?
Oletteko kaikki, kaikki hyljänneet minut? Näinhän teidät äsken... Mutta
pääni on niin kummallinen. Kenties tulen hulluksi, jos minun kauemmin
täytyy kärsiä janoa. On niin pimeätä! Minä pelkään!... pelkään mustaa
lintua!... Kun se palaa niin se rupeaa raatelemaan sydäntäni... Mutta
jos vielä tulen terveeksi ja voimakkaaksi niin minä tapan sen ... omilla
käsilläni minä sen surmaan! Yöt päivät palaa sydämmeni lamppu ja sen
nimi on *viha* ja sen öljy on katkeruus...

Silloinko kun jälleen tulen voimakkaaksi? Näittekö kuinka hän on
kiduttanut minua, sysännyt minut sairasvuoteelle? Kuuletteko miten
lapset valittavat? Lapset, jotka isän rääkkäämisen vuoksi liian aikaisin
näkivät päivän valon ja jotka nyt kuolevat. Antakaa lapsille ruokaa
Jumalan laupeuden tähden, siskot! Antakaa minun kuolla, mutta auttakaa
lapsia!

Nyt he vaikenevat! Kiitos! Kiitos! Kuolenko minä huomenna? Ei, ei, en
vielä!... Syvyys on niin pimeä! Oi, mikä helvetti!...

Kohta tulee musta lintu! Pakenin sitä -- mutta se ajoi minua takaa ja
repi minulta siivet, niin etten enää pääse pakenemaan...

Auttakaa minut ylös; minun täytyy pukeutua. Tuokaa tänne komea pukuni!
Rientäkää! Illalla minun täytyy esiintyä yleisölle, olla sen ihailemana,
kuulla kättentaputuksia, hyvä-huutoja, nähdä seppeleiden putoavan
jalkojeni eteen! Katsokaa siskot, se on komeata, se on hetki, jonka
edestä maksaa elää, oikea ilonhuumaus! Katsokaa kuinka on valoisata,
kuinka minä loistan! Kuuletteko myrskyisiä mieltymyksen osoituksia!
Kuuletteko miten se myrsky pauhaa? Mutta miksi se vaikenee? Minkä tähden
nyt jälleen on niin hiljaista? hiljaista ja pimeätä kuin haudassa!... Se
oli lyhyt ilo! Kirottu hän, joka teki sen niin lyhyeksi. -- -- --

Älä katsele minua noin ankarasti kasvatusisä! Enkö ole jo kylliksi
masennettu? Ankara katseesi -- se lävistää minut! Anna minulle kätesi,
että saisin laskea sen palavalle otsalleni!... käännyt pois! Sinä menet
pois! Oi!!! oi!!!

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

On niin autiota! Rannan kivet ovat niin terävät! Vaikea on niitä vasten
murskautua!...

En tahdo kuolla. Olen niin nuori vielä; -- sieluni niin elämänhaluinen!
En tahdo astua alas ijankaikkiseen tyhjyyteen! En, en!...

Ken pelastaa minut? Tuossa tulee vaahtopäät laineet!... Vai ovatko ne
teidän valkoiset käsivartenne, siskot, jotka ojentuvat minua
pelastamaan? Teidänkö näen siellä harmaina sumuisina haamuina
harhailevan tuonen rannalla? Oletteko tekin kuolleet? Kuulkaa melua?
Kuolema se on ... musta lintu se siinä tulee. Nyt minun täytyy paeta ...
paeta ... paeta ... tahi ... kuolla!»

Kovasti ponnistaen nousi houraileva vuoteeltaan; hän astui pari askelta
ja -- kaatui hengetönnä maahan. Päänsä hän satutti sängyn laitaan ja
verivirta pulpahti ohimosta.

Samassa silmänräpäyksessä astui sisään pitkä mustiin puettu mies.
Vaaleat kiharat ympäröivät jaloa, vähän vanhahkoa päätä, kasvojen
lempeä, vakava ilme, sinisilmien hellä katse osoitti vielä paremmin kuin
pukunsa kenen palvelija hän oli. Häntä seurasi nainen, joka kyllä ei
ollut kaunis, mutta jonka kasvoista kuitenkin kuvastui sama sielun
kauneus kuin miehenkin. Kovin surkuttelevan katseen loi pari huoneesen
ja lähestyi vuodetta.

«Laupias Jumala!» kuiskasi nainen, -- «me tulemme liian myöhään. Lapset
ovat kuolleet, -- ja äiti myöskin!»

       *       *       *       *       *

Tästä synkästä kuvasta käännämme katseemme valoisampaan kohtaan; se
näyttää meille



Maiseman.


Eräällä Dovrefieldin kukkulalla näemme kolme vaeltajaa, vanhanpuolisen
miehen ja kaksi naista. Mies ei pelkää vaivoja omasta eikä kumppaniensa
puolesta; hän näkyy tahtovan harjoittaa heitä leikkimään niiden kanssa.
Mutta hän tekee sen niin rakastavan hellästi, hän astuu heidän edellänsä
niin ystävällisenä, niin hyvänä, ojentaen heille kätensä, kehoittaen
heitä vielä vähäsen ponnistelemaan voimiansa, että he saisivat heti
nähdä mitä ihanimman maiseman ja sitten levähtää; tuolla ylhäällä he
sitten saavat «paimenmajasta» virkistävää juomaa! Ja tyttäret seuraavat
häntä ilomielin, voittavat heikkoutensa ja uupumuksensa hänen tähtensä.
Vihdoin he pääsevätkin tavoittelemallensa kukkulalle; -- ja sinne
kiipeäminen maksoikin vaivan! Maa leviää heidän allansa niin
runsaskukkulaisena laaksoineen, synkkine metsineen, hedelmällisine
vainioineen, ja etäällä taivaanrannalla yhtyvät meri ja taivas
majesteetillisen rauhallisesti.

Ihastuksen «Ah» huuto huulillaan levitti isä kätensä kohti ylevän ihanaa
näköalaa, ja vuorituuli vilvoitteli suloisesti vaeltajien poskia ei
kolkon viileänä vaan hempeänä kuin kevään keijukainen.

Isä menee paimenmajaan saamaan maitoa itselleen ja omaisilleen.
Sillaikaa levähtää toinen tyttäristä sammaltuneella kivellä nojaten
selkäänsä kallionseinään. Mantelinhajuiset linneat peittävät maan hänen
jalkojensa juuressa ja lintusten riemulaulut nousevat sinne laaksoista.
Sisko, joka seisoo hänen vieressänsä, johon hän nojaa kauniin päänsä,
jonka ruskeilla kiharoilla tuuli hyväillen leikkii, katselee tuolla
alhaalla vihreiden puiden ja peilikirkkaiden vesien väliltä pilkistäviä
taloja, ja hänen hellä ja intohimoista puhdas sydämmensä iloitsee
kauniista näköalasta, joka ikäänkuin kuiskaa heille: «täällä voipi elää
rauhassa ja onnellisena!» Silloin hän kuulee hellän äänen nimeänsä
mainitsevan; Eeva se on, joka siinä kädellään osoittaen taivasta, mistä
pilvet hajaantuvat ja siniset valokohdat, ystävällisten silmien tavoin
kurkistavat esiin, iloisesti hymyillen sanoo: «Leonore! Katsos jo
selkenee!»

«Selkeneekö? Jumalan kiitos!» kuiskaa Leonore ilosta säihkyvin silmin
hiljaa nojaten poskensa siskon otsaan.



Ulos, sisään, ylös, alas.


Kun mehiläispesässä uusi parvi on kasvanut lentokuntoiseksi, kuuluu
hiljaisina iltoina tuosta pienestä yhteiskunnasta kehoittavia ääniä
surisevan: ulos ulos ulos. Sitä ääntä on tulkittu siten, että vanha
mehiläisemo sillä tavalla kehoittaa nuoria ulos maailmaan muodostamaan
oman valtakuntansa. Me taas pikemmin uskoisimme nuorten sillä tavoin
laulavan omaa ikävöimistänsä. Olkoonpa miten tahansa, varmaa vaan on,
että ihmispesässä, *kodissa*, samanlaisia ääniä välistä kuuluu. Sillä
siinäkin, kun nuori parvi on kasvanut ja varttunut kodin medestä ja
vahasta, se huomaa tuvan liian ahtaaksi ja ikävöi «ulos, ulos»! Tuo on
yhteistä kaikille kodeille; mutta hyvän ja onnellisen kodin
ominaisuutena on, että samat äänet, jotka huusivat ulos ulos, sittemmin
vielä vilkkaammin huutavat sisään, sisään! Niin tapahtui Frankin
kodissa.

Ajanjakso, johon nyt tahdomme luoda silmäyksen, vie meidät muutamia
vuosia eteenpäin siitä ajasta, jolloin näimme isän tyttärineen
Dovrefieldillä, ja se näyttää meille Petrean äsken kotiin palanneena
oltuaan sieltä pitkän ajan poissa.

Äiti, Petrea ja Gabrielle keskustelevat kaikki kolme niinkuin näkyy
sangen vilkkaasti eräästä asiasta ja äidin lempeä ääni kuuluu lausuvan:

«Olet vapaa, rakas lapseni, määräämään kohtalosi, sen hyvin tiedät.
Mutta niin kuin sinä kuvailet herra M--sköldin sen mieltymyksen tahi
oikeammin mieltymyksen puutteen nojalla, jota tunnet häntä kohtaan, en
voi milloinkaan uskoa sinun tulevan onnelliseksi hänen kanssansa, enkä
sen tähden voi kehoittaa sinua menemään hänelle. Katsos tässä on vähäsen
kuorimanteleita, tyttöseni! Emme ole niin pian unohtaneet pieniä
mielitekojasi. Minä asetan vasun sinun eteesi.»

«Ja kreivitär Solenstråle», lausui veitikkamaisesti vilkas Gabrielle,
«on itse puhunut herra sisarensapojan puolesta ja tarjonnut sinulle
kotinsa! Sangen kohteliaasti ja hyvin tehty! Ja sinä Petrea, eikö
sinulla enää ole ensinkään halua siihen kohoamiseen?!»

«Oi, ei, Gabrielle!» vastasi Petrea, «se lapsekas halu on aikoja sitten
ollutta, mennyttä. Toisenlaista kohoamista minä nykyään toivon.»

«Ja se on?» kysyi Gabrielle kauniit silmät säihkyen; ne kyllä ilmaisivat
hänen tietävän sen mitä hän tässä tahtoi kuulla sanoin lausuttuna.

«En tiedä miksikä sitä sanoisin, mutta täällä elää ja liikkuu
ikävöiminen, jommoista on vaikea kuvailla»; lausui Petrea laskien
kätensä rinnallensa, ja hänen silmänsä kostuivat. «Oi! jos voisin kohota
-- -- kohota, kohota valoon, ylös korkeampaan, vapaampaan elämään!»

«Et saa haluta kuolemaa!» vastasi Gabrielle innokkaasti. «Ei sen vuoksi
että nyt enää kammoksuisin kuolemaa. Sen jälkeen kuin Henrik kulki sitä
tietä, tuntuu kuolema minusta ihan toisenlaiselta kuin ennen. Taivas on
tullut ihan haudan lähelle. Kuoleminen on minusta sama kuin hänen
luoksensa, hänen kotiinsa meneminen. Mutta minä olen kuitenkin iloinen,
että saan elää täällä omaisteni luona, ja oma Petreaseni, sinusta täytyy
tuntua samanlaiselta. Oi, elämä täällä maan päällä niiden seurassa,
joita rakastaa, voi kuitenkin olla niin ihanaa!»

«Niin ajattelen ja tunnen minäkin, Gabrielle, vieläpä entistä enemmän
nyt ollessani kotona omaisteni luona. Sen vuoksi tahtoisin niin
mielelläni elää ainakin kunnes olen tullut paremmin valmiiksi. Mutta
juuri tuota *elämänhalua* minun täytyy tuntea toimittaessani tehtävää,
jossa pääsen käsittämään mikä minussa elää; -- minussa liikkuu henki,
vangittuna vielä, ja se ikävöi vapautustansa!»

«Kummallista!» lausui puoleksi tyytymättömänä Gabrielle, «miten
erilaiset ihmiset ovat! Minä puolestani en ensinkään tunne tuommoista
toimimishalua. Minä kelvoton, minä rakastan enimmän -- joutilaisuutta --
kun minun ei tarvitse tehdä mitään.» Ja hän nojasi suloisen päänsä
silmät puoliummessa äitiin, joka katseli häntä silmillä, josta voi
lukea: «Elä ainoastaan! niin teet kylliksi.»

Petrea jatkoi: «Luettuani tahi kuultuani ihmisistä, jotka ovat saaneet
elää ja työskennellä jonkun suuren aatteen hyväksi, ihmiskunnan
kehityksessä, jotka ovat saaneet kärsiä ja kuolla sen puolesta, oi,
silloin olen itkenyt palavasta halusta saada siten käyttää ja uhrata
henkeni. Mutta oi! maailma meni menojansa minun ohitseni. Ei kukaan
minua tarvinnut, eikä minua tarvittu mihinkään!»

Petrea sekä nauroi että itki niin puhuessansa; samalla kyynelsilmin
mutta hymyillen kuuntelivat häntä äiti ja Gabrielle. Hän jatkoi:

«Kun minulle sitten sattui tilaisuus joutua naimisiin, niin ajattelin:
aion tulla toimeliaaksi siinä piirissä. Mutta oi! tunnen selvästi ettei
se ole minun oikea alani tahi etten sovi siihen, etenkään miehen
rinnalla, joka on niin perin erilainen ja jonka tunteet eivät ensinkään
ole minun.»

«Mutta tyttö kultani», keskeytti häntä äiti vähäsen huolestuneena,
«mitenkä sitten kävi niin, että hän luuli teitä niin yksimielisiksi,
että hän kosi sinua? Kirjeestään päättäen luulisi hänen olevan varman
sinun rakkaudestasi ja teidän molempien erittäin hyvin sopivan
toisillenne.»

«Oi!» vastasi Petrea punastuen ja vähän hämillänsä, «siihen on kai
kaksikin syytä, osaksi on syy hänen, osaksi minun. Maalla, jossa hänet
tapasin, hän oli kovin paljon jätetty yksiksensä, ei kukaan välittänyt
hänestä. Hänen oli ikävä ja sen tähden rupesin minä huvittelemaan
häntä.»

«Hyvin jalomielisesti tehty!» selitti Gabrielle hymyillen.

«Eipä juuri niinkuin luulet!» vastasi Petrea jälleen punastuen, «sillä
-- ensiksi tahdoin tosin huvittaa häntä, mutta sitten -- tahdoin myöskin
itse vähän huvitusta. Niin, asia on semmoinen että ... että ... minulla
ei ollut mitään tekemistä ja huvitellessani herra M...sköldiä ei minun
mielestäni ollut niin ikävää, kuin sain hänen huvittelemaan itseäni. Sen
vuoksi kuuntelin hänen pieniä juorujaan, sen vuoksi keitin hänelle
aprikoosihilloa, sen vuoksi kerroin hänelle juttuja, sen vuoksi myöskin
lauloin hänelle iltahämärässä: «Tervetullut oi, illan kuu»! ja annoin
hänen pysyä siinä luulossa, jos häntä halutti, että hän muka oli tuo
kuu... Äitini, Gabrielle antakaa anteeksi! Minä kyllä käsitän miten
vähän tuo kaikki on kaunista ja säädyllistä... Mutta oi! Te ette usko
kuinka vaarallista on olla joutilaana, kun on tuommoinen toimelias,
levoton henki ja sitten vielä edessään «esine», joka... Te nauratte!
Herra siunatkoon teitä siitä! Ei ole juttu muun arvoinenkaan, sillä
surkea se ei ole millään tavalla -- mutta voisi kyllä siksi tulla, jos
tekisin siitä totta ja syntieni rangaistukseksi menisin naimisiin herra
M--sköldin kanssa. En minä kuitenkaan olisi hänen silmissään arvokkaampi
kuin taloudenpitäjä ja huvittaja eikä se ajan pitkään kävisi päinsä.
Sitä paitsi hän ei rakasta minua, ei voi todenperäisesti rakastaa minua
ja varmaankin sangen helposti kestää kieltoni.»

«No anna hänen kestää se, äläkä enää muistele sitä asiaa!» huudahti
Gabrielle vilkkaasti.

«Minä olen samaa mieltä kuin Gabrielle», lausui äiti, «sillä naimisiin
meno ainoastaan sitä varten, että pääsisi rouvaksi, saisi elatuksen, ja
joutuisi «etat'iin», säätyyn tahi miksi sitä kaikkea sanotaankin, ei ole
oikein ja sitäpaitse sinun asemassasi vallan tarpeetonta. Tiedäthän,
lapseni, että meillä on kylliksi sekä itsellemme että sinulle, ja
mielesi ja tarpeesi mukaan sen vaikutusalan aikanasi kyllä vielä löydät.
Isäsi tulee kohta kotiin ja neuvotelkaamme silloin hänen kanssansa tästä
asiasta. Hän kyllä auttaa meitä oikeaan!»

Petrea huokasi lausuessansa: «Minulla kyllä on ollut aavistuksia,
toiveita -- ehkä unelmiakin -- ja vieläkin ne elävät sielussani, --
urasta, vaikutusalasta, joka tekisi minut voimieni mukaan hyödylliseksi
ja onnelliseksi. Minä nykyään vaadin vähemmän elämältä kuin ennen, uskon
nyt itselläni olevan vähemmän kykyä kuin ennen -- mutta oi! jospa saisin
pienimpänä valon atoomina liittyä yhteen niistä säteistä, jotka
elähyttävät ihmiskuntaa ja virvoittavat ihmissieluja, niin kiittäisin
Jumalaa ja ylistelisin onneani. Olen koettanut -- äitini, sinä ja
Gabrielle te tiedätte sen, kirjassa lausua sen, mikä elää minussa, ja
olen lähettänyt käsikirjoituksen kaunokirjallisesti sivistyneelle
kirjankustantajalle arvosteltavaksi ja -- jos arvostelu on suopea --
edelleen lähetettäväksi maailmaan. Jos tämä onnistuu, jos sillä uralla
aukenee minulle vaikutusala -- oi! silloin voisi minustakin kerran tulla
onnellinen ja hyödyllinen ihminen, omaisilleni iloksi ja...»

Petrean puhe keskeytyi, sillä sisään tuotiin suuri hänelle osoitettu
paketti. Kamala aavistus valtasi hänet ja hänen sydämmensä sykki
kovasti, kun hän avasi sinetin ja huomasi siinä -- oman
käsikirjoituksensa. Tuo kaunokirjallisesti sivistynyt kustantaja sen
lähetti takaisin ynnä lyhyen kirjeen, joka sisälsi sen hauskan uutisen,
ettei hän voinut tarjota siitä vähääkään, vielä vähemmin itse ruveta sen
kustantajaksi.

«Siis tämäkin tie suljettu!» lausui Petrea nojaten otsansa käteensä,
ettei kukaan huomaisi kuinka paljon se häneen koski. Hän oli siis
erehtynyt taipumuksestansa ja kyvystänsä. Se ura oli suljettu -- mihin
hänen nyt piti ryhtyä? Avioliitto herra M--sköldin kanssa rupesi jälleen
kummittelemaan Petrean aivoissa. Hän haparoi ikäänkuin pimeässä.

Mutta Gabrielle ei tahtonut uskoa kaunokirjallista uraa mahdottomaksi;
hän oli kovin vihoissaan kirjankustantajalle. «Hän oli varmaankin
aistiton ihminen!»

«Oi!» lausui Petrea puoleksi hymyillen, «tahtoisin minäkin imarrella
itseäni sillä luulolla, ja jos vaan voisin saada kirjani painetuksi,
niin ... mutta sitä ei auta ajatellakaan.»

Gabriellen mielestä siinä oli paljonkin miettimisen syytä eikä hän
ensinkään epäillyt, että tavalla tahi toisella voitaisiin hankkia
varoja, ja siten vielä joskus hankittaisiin kirjankustantajalle -- pitkä
nenä.

Äiti oli samaa mieltä ja puhui laamannin kotiintulosta. Hän kyllä
selvittelee sen asian. «Jää sinä vaan rauhassa meidän luoksemme», hän
lisäsi hellästi lohduttaen «ja miettikäämme yhdessä tyynesti asiaa.
Äläkä ole levoton painamisvarojen suhteen; siihen kyllä vielä keksitään
keino, kunhan vaan saamme tuumimisaikaa.»

«Ja», lisäsi Gabrielle, «täällä saat olla rauhassa niin paljon kuin
konsanaan tahdot. Jos tahdot käyttää koko päivän lukemiseen ja
kirjoittamiseen, niin ei kukaan pääse häiritsemään sinua; minä vaikka
tappelen kaikkien hyvien ystäviesi ja tuttaviesi kanssa, jos siksi tulee
varjellakseni rauhaasi. Minä tulen vaan ylös ilmoittamaan milloin on
aamiainen ja päivällinen; ja kun on postipäivä niin tulen postitunnilla
kolkuttamaan ovellesi, otan vastaan ja lähetän kirjeesi. Ja iltasin,
niin -- silloinhan saamme välistä nähdä sinut seurassamme! Et
aavistakaan kuinka tervetullut silloin olet. Ihan varmaan sinä tunnet
itsesi onnelliseksi meidän parissamme, me kun niin suuresti rakastamme
sinua! Ja kirjasi! Sen me lähetämme ulos maailmaan, ja se voittaa kyllä
kerran suosiota sekin!»

Suloiset äänet! te jotka olette kotoisin onnellisista kodeista, kuinka
suuria suruja te osaattekaan lievittää!

Petrea tunsi niiden parantavan voiman. Hän vuodatti rakkauden ja
kiitollisuuden kyyneleitä. Tuntia myöhemmin hän osaksi tyyntyneenä
seisoi ikkunassa katsellen katuliikettä. Joulu lähestyi ja kaikki olivat
vilkkaassa liikkeessä valmistuaksensa iloisesti viettämään ihanaa
juhlaa. Kauppapuodit levittivät kauneimmat tavaransa nähtäviksi ja
ihmiset kävivät ostoksilla.

Pieni lintunen lensi ikkunalaudalle, katseli tuokion Petreaa, visersi
iloisesti ja -- lensi pois. Mutta se jätti jälkeensä raikkaan tunnelman
Petrean rintaan.

«Sinä olet iloinen, pikku lintunen!» hän ajatteli... «on paljon luotuja
olentoja, jotka ovat iloisia! Minun vastoinkäymiseni ei tee pahaa, ei
tuota vahinkoa kellekään. Miksi se sitten masentaisi minut? Maailma on
suuri, rikas ja armollinen on sen Luoja. Jos tämä ura ei sovellu
minulle, -- no niin! sitten valitsen toisen!»

Ja hän oli iloinen sinä iltana omaistensa seurassa.

Mutta yön tultua kun Petrea jäi yksin, kun ulkonainen maailma ei enää
levittänyt hänen eteensä monikarvaisia kuviaan, kun eivät mitkään
rakkaat, suloiset äänet enää houkutelleet hänen minäänsä ulos
kuorestaan; silloin palasi tuskat ja levottomuus hänen rintaansa.

Hänen oli mahdoton nukkua ja vastustamattoman halun pakosta hän huoaten
istahti tarkastelemaan kovaonnista käsikirjoitustansa. Sen reunoissa hän
huomasi monta lyijykynällä vedettyä viivaa, kysymysmerkkiä, peukalon
jälkiä, jotka osaltaan kaikki todistivat *tuntijan* tarkastelleen sitä
moittivasti ja lausuneen sen tuomion: «*tämä ei kelpaa!*»

Oi! sen kelpaavaisuuteen Petrea oli rakentanut itselleen ja omaisilleen
niin monta «kohoamis»-mahdollisuutta, tuulentupaa. Olisivatko ne
sittenkin kaikki olleet vaan turhia unelmia? Petrea luki. Hän tunnusti
monen reunamuistutuksen olevan ihan paikallaan, mutta huomasi yhä
enemmän niiden enimmäkseen koskevan erityisiä lausetapoja ja muita
vähäpätöisyyksiä. Petrea luki lukemistansa ja innostui ehdottomasti
lukemisestansa. Hänen sydämmensä uhkui innostuksesta, hänen silmänsä
säihkyivät, ja äkkiä saman tunteen elähyttämänä, joka sans comparaison,
verrattomasti, rohkaisi Coreggion mielen ja lohdutti Galilein, hän
nousi, laski päättävästi kätensä käsikirjoituksellensa ja huudahti:

«*Tämä kelpaa sittenkin!*»

Ja erinomaisen virkistyneenä hän juoksi Gabriellen luokse, syleili häntä
nauraen ja sanoi:

«Saat nähdä että minä vielä kerran kohoan!»



NELJÄS OSASTO.



Petrea Iidalle.

      Erakkolassani,
      ullakkokammarissani.


«Harhaluuloja! harhaluuloja!» sinä huudat kaikelle ihmiselämän ilolle,
kaikelle sen uskolle, kaikelle sen rakkaudelle. Kaikin voimin minä
huudan vastaukseksi sinun sanoihisi: harhaluuloja! harhaluuloja! Kaikki
riippuu siitä mihin uskomme, mitä rakastamme. Olisiko elämän ihanuus,
elämän arvo mennyttä naiselta kun hänen ensimmäinen, aikaisin keväänsä,
rakkaudenkukkansa, haaveiluhetkensä ovat ohitse!? Ei, älä usko sitä
Iida! Ei mikään maailmassa ole suurempi harhaluulo kuin juuri tuo usko.
Elämä on rikas; sen puu kukkii ijankaikkisesti, sillä se imee
elinvoimansa kuolemattomista lähteistä. Se kasvattaa erilaisia kukkia,
erilaisia väriltään ja loistoltaan. Kauniita ne ovat kaikki; me emme saa
halveksia ainoatakaan; kaikki ne voivat kantaa ijankaikkisia -- elämän
hedelmiä.

Nuoruuden rakkaus! -- Maaemon loistava lemmenkukka! Ken tahtoo tahi
rohkenee kieltää sen hurmaavaa kauneutta, ken ei tahdo ylistää Luojaa
siitä, että hän lahjoitti sen maan lapsille? Mutta oi! Tahdon huutaa
kaikille niille, jotka juovat sen jumalallista juomaa ja kaikille
niille, jotka eivät sitä saa, että on kukkasia, yhtä jaloja ja vähemmän
hallanarkoja, kukkasia, joiden kuvuista yhtä hyvin kuin senkin voitte
imeä elämää Ijankaikkisen elämästä.

Jospa vaan oikein oivaltaisimme kuinka lähelle meitä kaitselmus on
asettanut autuuden lähteemme, jospa vaan oikein osaisimme lapsuutemme
ajoilta asti niitä viljellä ja käyttää! -- silloin elämämme tie harvoin
kulkisi kuivien erämaiden halki. Onnelliset ne lapset, joiden silmät
heidän vanhempansa ja kotinsa aikaisin avaavat huomaamaan elämän
runsasta, rikasta todellisuutta! He saavat kokea mikä autuus, mikä ilo
ja rauha voi herua onnellisista perhesuhteista, hellistä siteistä, jotka
yhdistävät sisarukset toisiinsa, vanhemmat lapsiinsa, he kyllä tuntevat
kuinka nuo olot, nuoruudessamme oikein hoidettuina, koituvat
siunaukseksi varttuneemmalle ijälle.

Pyydät minun kertomaan kodistani, perheestäni. Mutta jos alan sitä
tehdä, Iida, ken tietää älyänkö ensinkään lopettaa? Se aine on minusta
niin runsas ja rakas, ja kuitenkin, -- kuinka heikoksi tulleekaan
kuvailuni, kuinka elottomaksi todellisuuden rinnalla!

Asuinkoti -- joka on verrattuna oikeaan kotiin kuin ruumis sieluun -- on
jälleen pystyssä tuhkasta kohonneena samalla paikalla, jossa se paloi
poroksi ummelleen kolmetoista vuotta sitten. Olisin suonut sinun olla
mukanani eilen kirjastossa aamiaisella. Oli Leonoren syntymäpäivä ja
perhe oli toimittanut hänelle äkkiarvaamattoman ilon, pienen lahjan,
hänen mieleisensä lahjan, joka oli sievä ja samalla mukava. Lahja oli
itsessään vähäpätöinen; -- minkätähden se sittenkin tuotti meille
kaikille niin paljon iloa? Minkätähden olivat hänen hurskaat silmänsä ja
meidänkin suloisten kyyneleiden kostuttamat? Olimme kaikki niin hiljaa
ja kuitenkin tunsimme itsemme hyvin onnellisiksi. Tunsimme sen sentähden
että *rakastimme* toisiamme. Aurinko paistoi sinä hetkenä, -- -- katsos,
Iida! tuo auringon säde, joka päivä päivältä valaisee kodin, on sen
tilan paras kuva. Se karkoittaa sieltä kaiken pimeyden ja sen varjot
vaan kirkastavat valoa. -- -- --

Tahdon nyt puhua vähäsen talon tyttäristä, jotta sinä, vilkas Iidani, et
pitäisi kuvaani liian suurena tunteenpurkauksena. Aloitan siis -- kunnia
sille, jolle se kuuluu! -- esittelemällä sinulle


«Vanhimman siskomme»

joka on kuulu ahkeruudestaan, siveydestään ja siveydenopetuksestaan,
tuomiokirkkomaisuudestansa ja monesta muustakin hyvästä
ominaisuudestaan. Hän meni naimisiin yksitoista vuotta sitten ja joutui
tavallista pienempiin varoihin; mutta hän ynnä miehensä älysivät käyttää
hyväkseen leiviskänsä ja niin muuttui koti heidän käsissään semmoiseksi,
jota sanotaan varakkaaksi kodiksi. Kahdeksan vilkasta Jacobiiniä
ilmestyi siihen vuosien kuluessa, kuitenkaan aikaansaamatta
vallankumousta; -- he imivät siksi hyvää siveysoppia äidinrinnasta. Minä
sanon heitä «berserkeiksi», syystä että he olivat oikeat voiman ja
reippauden ihmeet, kun heidät viimeksi näin. Sentähden luotammekin nyt
heidän voimiinsa kaataessamme erään lauta-aidan -- josta vastedes
enemmän -- jota tekemään jo edeltäpäin aion valmistaa heitä
kehoittamalla ynnä heidän äitiään oikein muinaisgoottilaisella
kunnianhimolla. No niin! Sitten kun jacobiinilainen pariskunta oli
yksitoista vuotta pitänyt koulua, *mies* opettanut pojille historiaa,
latinaa y. m., *vaimo* pessyt heitä, kammannut ja neuvonut heitä ja
todellakin ollut äidin sijaisena monelle äidittömälle, on Herra Jumala
armosta kutsunut Jacobin -- ei juuri taivaasen, mutta enkelinsä,
konsistoriumin, kautta tämän kaupungin yhteydessä olevan maaseurakunnan
kirkkoherraksi, joka aina on ollut heidän toivomustensa korkeimpana
huippuna siitä alkaen kuin he ovat yhdessä mitään toivoneet. Heidän
kohta tapahtuva muuttonsa tuottaa suuren ilon -- vaikea on sanoa
kummassako se on suurempi -- kumpaankin perheesemme. Niin tulee siis
Louise pastorin rouvaksi, ehkäpä pian rovastin rouvaksi ja pääsee siten
semmoiseen siunattuun yhteiskunnalliseen asemaan, että hän voi oikein
voimallisesti neuvoa ja nuhdella, jota Petrea sisko varmaankin tarvitsee
ja nöyrästi ottaakin vastaan runsaan osansa siitä. Mutta «vanhimpamme»
nuhteet ovatkin entisistään paljoa lempeämmät. Se on Jacobin vaikutus.
Heidän kummankin on käynyt niinkuin käy jokaisessa onnellisessa
avioliitossa: he ovat jalostuttaneet toisiansa ja tunnustettu tosilause
meidän perheessämme on, «että toinen ei olisi tullut siksi mitä hän on
toisen avutta, mutta ei myöskään toinen toisen avutta siksi mikä on».

Perheen ruusulla, Eevalla, oli kerran elämässään suuri suru, vaikea
taistelu; -- mutta siitä taistelusta hän suoriutui voittoisasti. Tosi
on, että hellä enkeli kulki hänen rinnallaan auttaen ja tukien häntä. --
Sen jälkeen hän on elänyt ainoastaan ilahuttaaksensa perhettään ja
ystäviään, kauniina, rakastettavana ja onnellisena, vähän väliä jaellen
rukkasia, jonka liikkeen hän kuitenkin pian ajan ja ijän vaatimana
lienee pakotettu lopettamaan.

Sanoin enkelin kulkeneen hänen sivullaan vaikeassa taistelussa. Oli
aika, jolloin tuo enkeli oli ruma, vastenmielinen tyttö, aina tyytymätön
eikä kenenkään rakastama. Nykyään ei perheessä rakasteta niin ketään
kuin häntä. Ei milloinkaan -- Jumalan armosta -- suurempaa muutosta ole
tapahtunut. Nyt tuntuu oikein hyvältä katsella häntä ja olla hänen
läheisyydessänsä. Hänen nenänsä tosin jäi kasvamatta niin kaarevaksi
kuin toivottiin; ei hänen hipiänsäkään tullut erittäin valkeaksi eikä
hän tullut ruusuposkiseksi, mutta kaunis hänestä sittenkin tuli;
rakkauden ja hienotunteisuuden hellä ilme, koko olemuksen tyyni
vaatimaton hempeys tekivät hänet kauniiksi. Hänen ainoa vaatimuksensa on
saada palvella ja auttaa kaikkia, ja siten ovat kaikki turvautuneet
häneen ja hänestä on tullut kodin sydän, kodin rauhanenkeli, -- ja itse
puolestansa hän sillä välin on juurtunut kotiinsa ja tullut onnelliseksi
sen viehätyksestä. Hellimmin hän on kiintynyt Eeva siskoon, eivätkä he
kumpikaan voi tulla toimeen ilman toistansa.

Tiedät minkä yrityksen nämä sisarukset panivat toimeen sangen nuorella
ijällä; tiedät myöskin kuinka hyvin se onnistui, miten se voitti
kaikkien luottamuksen ja siten pääsi lujalle pohjalle sekä tuotti
johtajalleen yleistä kunnioitusta ynnä kymmenen vuoden kuluttua varoja
elää yksinkertaisesti ja muiden sekä opistonsa avusta riippumatta. He
voisivat nyt, jos tahtoisivat, luopua siitä ja se voisi kuitenkin
kukoistaa Annette P--n hoidossa; alussa he jo ottivat hänet
apuopettajaksi ja hänestä on nyt tullut harvinaisen taitava ja
luonteensa puolesta kunnioitettava opettaja. Frank-sisarusten nimi oli
kunnioitettu hyödyllisen opiston etunenässä; mutta epäiltävää on,
olisiko se niin kauniisti onnistunut ja niin hyvin kehittynyt ilman
erään henkilön apua, joka huolellisesti pysyi yleisön silmiltä salassa
ja salasi osuutensa sen onnistumiseen ja jota sen vuoksi ei milloinkaan
siitä kiitetty. Ilman assessori Munterin väsymätöntä huolenpitoa ja apua
-- niin ainakin sisaret itse sanovat -- ei yritys olisi milloinkaan
onnistunut. Mitä ihmeellistä harrasta kestäväisyyttä onkaan sen ihmisen
sielussa! Hän on ollut ja on perheemme hyväntekijä, mutta sano hänelle
sanakaan siitä, jos tahdot nähdä hänet oikein vihaisena ja kuulla miten
hän toruen torjuu luotansa kaiken kiitoksen! Koko kaupunki suree sitä,
että hän nyt aikoo muuttaa täältä pois sekä asettua huvilaansa, mutta
hänen on mahdoton kestää kauemmin sillä tavoin kuin hän ponnistelee
voimiansa yöt ja päivät. Hänen terveytensä on silminnähtävästi
heikontunut viime aikoina, ja me iloitsemme siitä, että hän suo
itsellensä vähäsen lepoa, hiukankin voimistuaksensa. Me rakastamme häntä
kaikki sydämmestämme, mutta eräs meistä on ruvennut juonittelemaan
pakoittaaksensa erään toisen meistä -- liittymään häneen; sen tähden on
hyvä assessorimme nykyään salaisen juonen esineenä, joka ... mutta
unohdan että minun pitikin kuvailla talon tyttäriä.

Kodissamme on erityinen, oma, pieni maailma, maailma, johon ei mitään
saastaa saa tunkeutua; siellä elävät kukat, linnut, soitto ja laulu ynnä
Gabrielle. Aamu kadottaisi paraan viehätyksensä ellei siinä Gabriellen
linnuilla ja kukilla olisi mitään tehtävää, ja paljon pimeämmäksi tulisi
iltahämärä, ellei Gabriellen laulut ja kitara sitä elähyttäisi. Hänen
kukkapöytänsä on vähitellen suurentunut kasvihuoneeksi, ei suureksi
tosin, mutta kyllin tilavaksi kasvattamaan kauniin viiniköynnöksen --
jota paraikaa rypäleet kaunistavat -- ynnä monta kaunista jopa
harvinaistakin kasvia sekä suomaan perheelle pienen Italian omassa
kodissaan, niin että se keskellä pohjoista talvea voi nauttia etelän
suloutta. Katettu käytävä viepi asuinhuoneesta kasvihuoneesen ja
tavallisesti juomme siellä talvisin iltapäiväkahvin. Lintuhäkki on
muutettu sinne. Viheriäisellä pöydällä on kasvitieteellisiä kirjoja ja
Ruotsin puutarhayhdistyksen teokset miellyttävine kirjoituksineen.
Siellä on kaksi nojatuolia, päällys mitä koreimmin kaavailtuna kuvaillen
kukkia ja lintuja, -- arvaathan keitä varten. Niissä istuu äitini niin
mielellään lukemassa tahi katselemassa miten «pikku neiti» (siitä
nimityksestä hän ei milloinkaan kasvamalla pääse) hoitaa kukkiaan,
siirtää niitä auringonpaisteesen tahi juttelee pikkulintuistensa kanssa.
Todellakin voi sanoa Gabriellen kukittavan hänen elämänsä illan.

Eräs ruotsalaisille sydämmille rakas mies on lausunut: «pohjoismaisen
elämän pääpiirre on -- -- kestetty talvi», ja se lause pitää paikkansa,
kodin ja ihmisen yksityisessäkin elämässä. Elämä niin pian kangistuu ja
jäätyy, yhtä helposti joutuu sydänkin lumen peittoon; talvi tahtoo
päästä valtaan niin ulkona kuin kotiliedenkin ympärillä. Voidaksensa
pitää kotia lämpöisenä, saadaksensa elämän versoamaan ja kukoistukseen,
täytyy lakkaamatta hoitaa sen pyhää tulta. Rakkaus ei saa hiiltyä eikä
sammua. Jos se sen tekee, silloin muuttuu elämä vaivalloiseksi ja
vaikeaksi, eikä ihminen jaksa mitään muuta kuin -- nukkua. Se ei tee
sitä, jos se lainaa tulta taivaasta, silloin se pitää tuvan ja sydämmen
lämpimänä ja elämä kukkii ijäti vaihtelevan leikin tuhansissa vaiheissa:
lähimmäisten ilahuttamisessa. Ja jos kotielämä on semmoista, silloin --
-- sada vaan lunta talviseni, sada vaan!

Mutta palaan Gabrielleen, jonka sukkeluus ja iloisuus ynnä hellä, viaton
sydän syystä ovat tehneet vanhempiensa lemmikiksi ja kaikkien iloksi.
Hän yhä vaan väittää olevansa hyödytön ja kelvoton mihinkään toimeen
sekä moittii auttamatonta «dolce far nienten», toimettomuuden
rakkauttaan; mutta ei kukaan ole samaa mieltä hänen kanssansa, syystä
ettei kukaan meistä voisi tulla toimeen ilman häntä. Kuitenkin hän kyllä
osaa olla yhtä toimelias ja neuvokas jos siksi tulee kuin kuka muu
hyvänsä. Gabrielle ei enää johonkuhun aikaan ole keksinyt arvoituksia.
Luulenpa melkein syyksi siihen erään vapaaherra L--n, jonka kerran
luultiin olleen vikapään erään talon palamiseen ja jonka nyt epäillään
tahtovan sytyttää erään sydämmen ja joka eräillä sanoilla ja katseilla
koettaa toimittaa siskokullalleni päänvaivaa -- olin jo sanoa
sydämmenvaivaa.

Ja sittenhän meillä vielä on «tuo Petrea tuossa», joksi muudan talon
ystävä häntä sanoo, ei kuitenkaan enää pahan tuulen vaikutuksesta.
«Tuolla Petrealla» on tässä matoisessa maailmassa ollut paljon puuhaa,
ensiksi oman nenänsä tähden, jonka kanssa hän ei elänyt oikein hyvässä
sovussa, ja sitten monesta muustakin niin hänessä itsessään kuin hänen
ympärillään olevasta syystä; näytti siltä kuin hänen oma maailmansa ei
milloinkaan pääsisi kaaoksestansa.

Mutta se on päässyt! Kiitollisuuden kyynel silmässäni rohkenen sen sanoa
ja joskus ehkä vielä kerron lähemmin *kuinka* se on päässyt. Siunattu
olkoon se koti, joka on ehkäissyt hänen hairahduksensa, parantanut hänen
sydämmensä haavan, tarjonnut hänelle tyynen sataman, hellän suojan,
jossa hänelle kestämiensä myrskyjen jälkeen on suotu aikaa levähtää,
tointua ja löytää oma itsensä. Ilman sitä kotia, ilman sen vaikutusta
olisi Petreasta varmaankin tullut -- hupakko eikä niinkuin nyt --
välttävän järjellinen ihminen.

Tunnet nykyisen vaikutusalani, joka, johdattaessansa minut syvemmälle
elämän salaisuuksiin, antaa minun löytää siitä yhä enemmän kauneutta ja
runoutta kuin olen aavistanutkaan nuoruuteni unelmissa! Ei *yksistään*
siksi, mutta kuitenkin hyvin paljon sen vaikutuksesta on, jätettyäni
taakseni kolmekymmentä ikävuotta, uusi kevät koittanut minulle, kevät,
joka ei milloinkaan surkastu muuten kuin omasta syystäni. Ja jos tuskan
kyynel vielä usein kasteleekin entisiä hairahduksia tahi nykyisiä
vikoja, -- jos vielä saavuttamattoman paremmuuden, puhtauden, kirkkauden
ikävöiminen tuottaa tuskaa -- niin entä sitten? Mitäpä siitä vaikka
silmävesi kirveleekin, kunhan vaan silmä siitä kirkastuu! Mitäpä siitä,
vaikka taivas nöyryyttääkin, kunhan se vaan -- vie ylöspäin?!

Eräs Petrean onnentuottamiskeinoja on, ettei hän tarvitse paljon tämän
maailman tavaraa ja mukavuuksia. Hänestä ovat semmoiset hyvin läheistä
sukua haaveilujen perheelle ja sentähden hän tahtoo olla niiden kanssa
niin vähän tekemisissä kuin mahdollista. Sen kautta hänellä onkin
tilaisuutta hankkia itselleen monta sydämmellistä, oikein kouraan
tuntuvaa ilonaihetta. En kuitenkaan tohdi kieltää, että hän ehkä piankin
saa tuommoisen «juhlimispuuskan» ja panee toimeen pienet pidot
ullakkokammarissansa ja että siellä silloin tarjotaan kaikenmoisia
«haaveiluja» esim. kananpoikasia -- äitini «lempihaaveiluja» -- ja
sitruunakohokasta, joka on «vanhimpamme» melkein ainoa mieliruoka, jossa
hän tahtoisi «syödä» rakkaan «vanhimman siskonsa» kanssa «puuskansa»
sovintoaterian.

Jos tahdot yleiskatsauksen Petrean tilaan, niin se on tämmöinen: Mikä
ennen oli tuottanut hänelle levottomuutta, se on nyt muuttunut hänelle
rauhan lähteeksi. Hän uskoo elämän olevan todellisen ja samalla oman
elämänsä olevan eheän. Hän ei salli satunnaisten ulkonaisten eikä
sisällisten häiriöiden turmella rauhaansa; hän sanoo niitä
pilvenhattaroiksi, haihtuviksi myrskyiksi, joiden jälkeen aurinko
jälleen pilkistää esiin.

Ja jos hänen pieni ullakkokammarinsa kerran musertuisikin, niin hän
käsittäisi sen satunnaiseksi onnettomuudeksi ja valmistautuisi nöyrästi
muuttamaan -- vielä vähän korkeammalle!

Mutta kylliksi jo Petreasta ja hänen kohoomisestansa.

Kodissa oli vieläkin yksi tytär, jonka ihana kuva vielä on kaikkien
muistossa, mutta suruharson peittämänä. Sillä hän hylkäsi kodin, eikä se
tapahtunut sovussa ja rauhassa; ei hän myöskään tullut onnelliseksi ja
tietämättömyyden hämäryys on monta vuotta verhonnut hänen elonsa. Hänen
luullaan kuolleen, hänen ystävänsä ovat kauan uskoneet sitä ja surreet
häntä, mutta heidän, parissaan on yksi, joka ei usko sitä. Minä en luule
hänen kuolleen; minä varmasti aavistan, että hän vielä palaa ja että
vielä voin näyttää hänelle kuinka rakas hän on minulle. Minä luulen,
että minulla nyt olisi monta hellää ja hyväätekevää sanaa sanottavana
hänelle; olen rakentanut tuulentupia hänen palaamisensa perusteelle --
ja odotan lakkaamatta hänen tuloaan tahi edes saavani viittauksen mistä
hänet löytäisin. Ja kuulukoon hänen äänensä sitten vaikkapa Grönlannista
tahi Arabian aavikolta, niin minä kyllä osaan hänen luoksensa!

Tahtoisin kuvailla sinulle tuon ijäkkään pariskunnan, johon kodin kaikki
omaiset hellästi ja kunnioittaen katsahtavat, heidät, jotka kohta ovat
eläneet neljäkymmentä vuotta yhdessä, eivätkä näytä voivan elää ilman
toistansa, mutta siihen on kynäni kerrassaan liian mehuton. Ainoastaan
muutamien hätäpäisten ääriviivain vetämiseen se uskaltaa ryhtyä. Isäni
on kohta seitsemänkymmenen vuotinen; mutta luuletko hänen siltä suovan
itselleen lepoa? Hän on vallan tyytymätön, jos hän on jonakuna aamuna
nukkunut vähäsen kauemmin kuin tavallista ja hänet herätetään joka aamu
kello kuusi; niin hän pelkää menettävänsä jotain elämästänsä. Ikävä on,
että hänen heikontunut näkönsä pakoittaa häntä vähentämään töitänsä. --
Hänestä on hauskaa kun iltasin luemme hänelle ääneen -- romaaneja!
Äitini kehuu leikillisesti viekoitelleensa hänen niitä lukemaan; isä
tunnustaa hymyillen niiden lukemisen todellakin olevan hyödyllisen
«vanhuksille», sillä se auttaa heitä säilyttämään sydämmensä nuorena.
Kaikessa hän muuten on ennallaan, ehkä hyväsydämmisempi ja jalompi kuin
ennen konsanaan, ja sentähden juuri hän onkin meille niin kunnioitusta
ansaitseva ja rakas. Oi Ida! On autuas tunne, kun voimme sydämmestämme
rakastaa ja kunnioittaa niitä, jotka antavat meille elämän! Ja nyt minun
täytyy verta vuotavin sydämmin synkällä hunnulla peittää kodin valoisa
kuva, joka kuitenkin on niin kauniista kuvasta -- äitini kuvasta
muodostunut! Pelkään, pelkään hänen pian jättävän meidät! Kaksi vuotta
hän jo on kuihtumistaan kuihtunut. Hän ei ole varsinaisesti sairas,
mutta hän riutuu silminnähtävästi, eivätkä mitkään lääketieteen
parannuskeinot ole voineet häntä auttaa. Nyt toivotaan apua tulevasta
kevätilmasta, seltterivedestä ja kesämatkasta, -- isäni matkustaisi
hänen kanssansa vaikka maailman loppuun -- toivomme *varmasti* hänen
paranevan; itse hän myöskin toivoo, hän myöntää hymyillen, kun puhumme
seltterivedestä, matkasta ja muistakin ehdotuksistamme ja sanoo niin
mielellään tahtovansa elää parissamme, sanoo olevansa onnellinen
kanssamme, -- -- mutta kuitenkin on hänessä jotakin, hänen
hymyilynsäkin, joka ilmaisee minulle, ettei hän oikein luota lausumaansa
toivoon. Oi! nähdessäni hänen kasvojensa päivä päivältä yhä kalpenevan
ja tuon taivaallisen ilmeen hänen lempeissä kasvonpiirteissään,
nähdessäni hänen liikkeidensä yhä hidastuvan kun hän kulkee huoneissa
hiljaa järjestäen kodissa kaikki paikoilleen ja saattaen kaikki meille
niin miellyttäväksi -- silloin minun on vaikeata pidättää kyyneleitäni,
ajatellessani, että hän ehkä piankin jättää meidät. Mutta miksi olen
niin epäilevä? Miksikä minä en toivo niinkuin muutkin? Oi! Tahdon
toivoa, etenkin *isäni* tähden, jolla ilman häntä ei enää olisi
ilonhetkeä tässä elämässä. Nykyään hän on voimakkaampi ja vilkkaampi
kuin pitkään aikaan. Louise ynnä hänen perheensä tänne tulo sen
vaikuttaa ja vielä toinenkin ilopäivä, joka kohta on tulossa ja
oikeastaan koskee isääni. Äiti astuu niin tyytyväisenä puuhaillen
almanakka kädessä järjestäen kaikki iloista juhlaa varten. Isäni on jo
kauan toivonut omistavansa sangen suuren tontin, joka on puutarhamme
vieressä, voidaksensa muodostaa sen yleiseksi ja hyödylliseksi
puistoksi; mutta hän on uhrannut niin paljon lapsillensa, ettei hänelle
ole jäänyt ollenkaan varoja lempituumansa toteuttamiseksi. Mutta lapset
ovat jo runsaasti kaksitoista vuotta koonneet, säästäneet ja lainanneet
loput tarvittavasta rahamäärästä, millä he ovat ostaneet tontin. Isän
syntymäpäivänä, kun hän täyttää seitsemänkymmentä vuotta, kaatuu
raja-aita berserkkien ryntäyksestä ja uuden tontin haltia Gabriellen
suloisessa muodossa antaa hänelle ostokirjan, joka on tehty hänen
nimessänsä. Miten onnelliseksi hän tuleekaan! Meidät jo sen paljas
ajatus tekee onnelliseksi! Ajatteles miten hän sitten siellä muokkaa,
kaivaa ja istuttaa, ja miten se työ ilahuttaa ja virkistää hänen
vanhuuttaan! Saakoon hän elää nähdäksensä istuttamiensa puiden
levittävän tuuheat oksansa ylitsensä ja niiden suhinan ennustavasti
kuiskaellen kertovan hänelle siitä siunauksesta, jonka hänen
Jälkeläisensä kolmannessa ja neljännessä polvessa lausuvat hänen
hyödyllisistä toimistansa.

Minun pitäisi kertoa siitä ystäväpiiristä, joka yhä lähemmin on
liittynyt kotiimme, uudesta maaherrastamme Stjernhökistä ja hänen
puolisostansa, joita me kaikki rakastamme ja jonka tänne muutto oli
tervetullut etenkin isälleni, joka rakastaa häntä melkein kuin
poikaansa; minun pitäisi myöskin puhua kotini palvelijoista, jotka ovat
enemmän ystäviä kuin palvelijoita; mutta pelkään kirjeeni venyvän liian
pitkäksi. Ja ehkä syytät minua salaa siitä että muka olen maalannut
tauluni liian yksitoikkoisen valoisaksi; kenties tahtonet kysyä:

«Eikö sinun kodissasi ole ensinkään noita pieniä sysäyksiä, häiriöitä,
kiistoja, kiivaita sanoja, tuhmuuksia, laiminlyömisiä, vahinkoja ja mitä
kaikkea lienevätkään, noita henkisiä moskitoshyttysiä, jotka
pistoksillaan saavat ihon ärtymään ja herättävät levottomuutta ja pahaa
mieltä, jotka eivät säästä onnellisimpiakaan koteja?»

On kyllä. Ne kyllä tulevat, mutta lentävät pois melkein yhtä sukkelaan
kuin tulevatkin eivätkä milloinkaan jätä myrkkyä pistimiinsä; sillä
niihin käytetään yleislääkettä jonka nimenä on: «anteeksiantaminen,
unohtaminen, parantuminen»! sitä käytetään heti paikalla ja se vaikuttaa
sen, että noiden pahojen elävien käynnit uudistuvat yhä harvemmin. Sitä
paitsi ne eivät milloinkaan oikein hyvin viihdy puhtaissa ja lempeissä
luonteissa.

Ja tahdotko, rakas Ida, tulla vakuutetuksi kuvauksen todenperäisyydestä,
niin -- tule tänne katsomaan! Tule! Se olisi meille kaikille mieleistä!
Tule, ja anna kotimme tarjota itsellesi huvitusta, ehkä rauhaakin, jota
sydämmesi kaipaa! Tule! ja usko minua Ida, kun katselemme maailmaa
vähäsen korkealta -- esim. ullakkokammarista -- niin saamme nähdä
haaveilujen olevan sumuharson tavoin levitettynä maan yli, mutta taivas
on ijankaikkisen selkeänä lepäämässä sen yllä.



Eräs aamuhetki.


«Hyvää huomenta!» lausui Jeremias Munter, astuessansa taskut täynnä
kirjoja Petrean ullakkokammariin, joka erosi kaikista muista huoneista
täydellisen yksinkertaisuutensa ja koristelemattomuutensa vuoksi.
Lasillinen kauniita vehreitä kukkia oli sen ainoa ylellisyys.

«Oi, sydämmellisesti tervetullut!» huudahti Petrea säihkyvin silmin
katsellen tulijaa ja hänen kallisarvoista koristustansa.

«Niin kylläpä luulen olevani tänään tervetullut», lausui assessori.
«Tässä on namusia Petrea neidille. Katsokaa tässä, ja tässä, ja tässä.»

Niin sanoen assessori veti taskustansa kirjan toisensa perästä, mainiten
niiden nimet ja sisällyksen. Ne olivat kaikki sitä lajia, että ne
levittävät uuden maailman ajattelevan ihmisen silmien eteen; ja Petrea
otti ne vastaan niin ihastuneena kuin ainoastaan ne, jotka ovat
etsineet, janonneet ja löytäneet samanlaisen ilon lähteen kuin hän.
Assessori nautti salaa nähdessänsä hänen iloitsevan katsellessansa
kirjojaan ja puhellessaan niistä.

«Kuinka hyvä te olette!» sanoi Petrea, «kuinka erinomaisen hyvä te
olette, kun noin muistatte minua. Mutta teidän täytyy saada nähdä, että
minä olenkin odottanut teitä tänään!» Ja silmät säihkyen
hyväntahtoisuudesta hän otti kaapista kaksi oikeata posliinilautasta,
toisella oli pulleata vehnäleipää ja toisella rehotti mitä komein
viinirypäleterttu omilla lehdillään, jotka monivärisinä muodostivat
seppeleen, sievästi järjestettyinä kaartaen lautasen kultareunaa.
Lautaset hän asetti pienelle pöydälle ikkunan eteen ja niin että
auringonsäteet pääsivät niitä valaisemaan.

Assessori katseli niitä hollantilaisen hedelmänmaalaajan tavoin ja näkyi
ihailevan tavallaan täydellisen kaunista kuvaa.

«Te ette saa yksistään katsella niitä, teidän täytyy myöskin syödä
aamiaisenne», lausui vilkas Petrea. «Leipä on -- kotileivottua ja --
Eeva on asettanut rypäleet ja tuonut ne tänne ylös.»

«Eeva!» toisti assessori, «no, hän ei varmaankaan luullut minun tulevan
tänne tänään?»

«Juuri sen vuoksi, että me kumpikin luulimme teidän tulevan, hän itse
tahtoi pitää huolta siitä.» Petrea katseli sitä sanoessansa
veitikkamaisen tutkivasti assessoria, joka puolestansa ei suinkaan
salannut iloaan, irroitti viinimarjan, istahti ja -- oli ääneti.

Petrea kääntyi jälleen kirjojensa puoleen.

«Oi! minkä tähden elämä on niin lyhyt, kun on niin sanomattoman paljon
opittavaa! Mutta tosi on että on väärin ja typerää kuvailla oppiaikaa
lyhyeksi; -- puhe elämän lyhyydestä ja taiteen pituudesta onkin jo tuon
pakana Hippokrateen suusta. Mutta Jumalan kiitos toivosta ja siitä
varmuudesta että saapi olla oppilaana ijankaikkisesti. Oi, setä Munter!
minä iloitsen sydämmestäni aikamme teollisuuden kehityksestä. Se
helpottaa ihmisten vaatteiden ja elatuksen hankinnan, ja silloin suuri
joukko rupeaakin elämään henkistä elämää. Sillä tosi on jo kolmatta
tuhatta vuotta sitten lausuttu sana: «Kun välttämättömät tarpeet ovat
tyydytetyt, kääntyy ihminen yleisemmän ja korkeamman puoleen.» Sen
tähden, kun maailman suuri työviikko on lopussa, niin alkaa lepopäivä,
hiljainen rukoilijakansa leviää ympäri maan haluamatta enää sen
katoavaisia aarteita, vaan se etsii ijankaikkisia, kansa, jonka elämää
kuvaa katseleminen, käsitys ja rukous, joka palvelee luojaansa hengessä
ja totuudessa. Silloin koittaa päivä, josta enkelit veisasivat: «Rauha
maassa!»

«Rauha maassa?» toisti Jeremias verkkaan ja surullisesti, «milloin se
tulee? Sen täytyy ensin tulla ihmisten sydämmiin, ja siellä ... siellä
elostelee niin monet pirut, niin suuret rauhattomuudet ja tuskalliset
ikävöimiset, jotka eivät tyynny... Mutta mitä nyt? Mikä on nyt
tapahtunut?»

«Oi Jumalani!» huudahti Petrea ollen vallan suunniltaan. «Hän elää, hän
elää!»

«Kuka hän? Ken elää? Ei, nyt Petrea ei todellakaan ole oikein
järjissänsä!» lausui assessori nousten.

«Katsokaa! katsokaa, tässä!» huudahti Petrea vavisten liikutuksesta ja
näytti assessorille rikkirevityn paperipalasen; »katsokaa! se oli tässä
kirjassa!»

«No, entä sitten? Sehän on palanen seepiavärimaalausta; .... käsi, joka
ripottelee ruusuja .... haudalle, luulemma. Enkö ole nähnyt tuota ennen
jossakin, mutta eheänä?»

«Olette kyllä! Kyllä! Se on nainen ruusupensaan luona, jonka lapsena
lahjoitin Saaralle. Saara elää! Katsokaa! Tähän hän itse on
kirjoittanut.»

Maalauksen takapuoli oli täyteen kirjoitettu ikäänkuin lapsenkäden
töhrimä, mutta puhtaalle paikalle oli Saara itse kirjoittanut, sen voi
päättää hänen omasta erittäin kauniista käsialastansa.

«Ei kuki ruusuja Saaran haudalla!»

«Petrea! Jos tietäisit mitä...»

Lausetta ei jatkettu; pari pilkkua näytti ilmoittavan, että kyyneleet
olivat sen lopettaneet.

«Kummallista!» sanoi assessori. «Nämä kirjat, jotka sain eilen, ovat
ostetut U**sta. Olisiko hän siellä? Mutta...»

«Varmaankin, varmaankin hän on siellä!» huudahti Petrea. «Katsokaa,
tässä on kirje, jossa oli merkki; katsokaa, ensimmäisellä lehdellä on
nimi: «Saara Schwartz», vaikka pyyhittynä. Oi! varmaankin hän on U**ssa,
ainakin voimme sieltä saada tietoja hänestä. Oi Saara! Saara raukkani!
Hän elää, mutta kenties hädässä ja puutteessa! Jo tänään olen hänen
luonaan, jos hän on U**ssa!»

«Sen kyllä Petrea neiti jättää tekemättä, ellei hän voi lentää,» vastasi
assessori. «U**hun on seitsemäntoista peninkulmaa.»

«Voi, voi, kun isäni sattui juuri nämä päivät olemaan matkalla
vaunuinensa! Hän olisi muuten lähtenyt kanssani. Mutta hänellä on vanhat
kiesit; ne minä otan ja...»

«Hyvin hauskaa yksinäisen naisen retkuttaa kieseissä etenkin näin
sateitten turmelemilla teillä, ja katsokaa ... katsokaa mimmoiset mustat
pilvet tuolta etelästä nousevat! Saatte rankkasateen niskaanne istua
hytkyttäessänne kieseissä koko päivän --»

«Satakoon vaikka hiilikoukkuja», keskeytti Petrea kiihkeästi, «niin
perille minun pitää päästä! Oi Jumalani! olihan hän siskoni; hän on
vieläkin -- pitäisikö hänen turhaan huutaa minua avuksensa? Nyt riennän
alas äitini luokse, ja...» Petrea otti hattunsa ja nuttunsa.

«Tyyntykää toki vähäsen Petrea neitiseni. Minä sanon ettei sovi lähteä
sillä tavalla. Kiesit eivät kestä koossa. Olen itse koettanut niitä,
Jumala paratkoon. Te ette voi matkustaa niillä.»

«No niin, sitten menen astumalla, jos en voi astua, niin voin ryömiä;
mutta perille minun pitää päästä!» huudahti Petrea päättäväisesti.

«Sekö teidän luja päätöksenne?»

«Luja ja järkähtämätön sekä viimeinen!»

«No, sittenhän minä saan ryömiä mukana!» lausui assessori hymyillen,
«ellei muun vuoksi, niin ainakin nähdäkseni miten se käy päinsä. Minä
menen nyt kotiin, mutta olen täällä jälleen tunnin kuluttua. Luvatkaa
minulle kärsivällisesti odottaa sen aikaa eikä juosta nelistää ...
ryömiä aioinkin sanoa, ilman minua!» Assessori läksi ja Petrea riensi
alas äitinsä ja siskojensa luokse.

Jo ennen kuin heidän keskustelunsa ja neuvottelunsa loppui, seisattuivat
keveät matkavaunut portin eteen. Assessori astui niistä ja tarjosi
Petrealle käsivartensa. Kohta sen perästä hän jälleen itse nousi niihin
ja istahti Petrean viereen, innokkaasti torjuen luotansa eväsvasua ja
viinipulloa, jotka Leonore vastustuksesta huolimatta pisti vaunuihin, ja
sitten he läksivät matkaan



seikkailuille.


Toisen kerran eläessänsä assessori ja Petrea olivat yhdessä matkalla,
eivätkä nyt, enemmän kuin silloinkaan suopeat tähdet tahtoneet valaista
heidän matkaansa, sillä tuskin he olivat päässeet matkansa alkuunkaan
kun rupesi satamaan ja raskaat lyijynkarvaiset pilvet kohosivat
taivaalle peittäen sen kokonaan. On jotenkin masentavaa kun kysyväisesti
kohottaessansa katseensa ylöspäin tärkeän matkan alussa, näkee semmoisen
taivaan yllänsä. Liittyi siihen sitten vielä muitakin onnettomuutta
ennustavia enteitä. Hevoset nousivat monta kertaa pystyyn ikäänkuin
sillä tavalla ilmoittaaksensa vastenmielisyyttään eteenpäin
kulkemisesta, ja pöllö rupesi seuraamaan vaunuja, lennähti edelle
vaunujen lähestyessä odottaaksensa niiden uudestaan lähestymistä
kappaleen matkan päässä.

Saapuessansa metsään, jossa heidän kuoppaisen tien tähden oli pakko ajaa
hyvin hiljaa, näkivät matkustavaiset pienen mustanharmaan eukon tulevan
metsästä oikealta puolen, niin noitaa muistuttavan, niin kammottavan
näköisen kuin ruma akka suinkin voi olla. Hän katsoa tuijotti hetkisen
matkamiehiämme ja katosi sitten äkkiä metsään puiden väliin. Assessoria
ehdottomasti puistutti häntä nähdessä, ja hän lausui:

«Minkämoinen ero naisen ja naisen välillä! Mitä viehättävin olento
maailmassa ja mitä inhottavin on -- nainen.»

Hänen mielensä oikein synkistyi nähtyään tuon vanhan noidan. Hänen
mukanaan oli sillä aikaa pöllökin hävinnyt; ehkä siitä syystä että
«vakka kantensa valitsee». Mutta ehkä kovin syyttömästi panettelemme
tuota pikkusta akkaa, joka minusta olkoon parahin pikku akka maailmassa.
Hyvä on että Herramme tuntee meidät paremmin kuin me itse.

Petrea istui sillä aikaa sanaakaan virkkamatta. Luulkoon ihminen
olevansa vaikka kuinka valistunut ja ennakkoluuloton, niin hän ei
kuitenkaan milloinkaan ole täydellisesti vapaa eräistä tapahtumain
käsityksistä, jotka aavistusten, ennustusten, enteiden viesteinä
pöllöjen tavoin äänettömästi lentäen kulkevat halki maailman, aina
Aatamin syntiinlankeemuksesta asti huutaen «huu, uhuu»! tahi «klävitt»!
(Tunnettu on ettei Hobbes, joka mitä kiivaimmin kielsi ylösnousemisen,
milloinkaan tohtinut maata lähellä semmoista huonetta, jossa oli
ruumis.) Petrea ei ollut vähintäkään Hobbesin kaltainen eikä myöskään
kieltänyt mitään mahdollisuuksien maailmassa. Luonnostaan hän oli
taipuisa taikauskoon ja samaten kuin enimmät semmoiset ihmiset, jotka
eivät liiku paljon, hänkin tunsi jonkinmoista levottomuutta siitä,
«miten matka onnistunee». Mutta sinä päivänä lyijynkarvaisen taivaan
painostuksesta ja vastenmielisten enteiden vaikutuksesta tuo levottomuus
eneni todelliseksi turmionaavistukseksi. Koskiko se Saaraa tahi häntä
itseään, -- sitä hän ei tietänyt, mutta hän oli halukas uskomaan
viimemainittua, ja hän kysyi itseltään niinkuin usein muulloinkin oliko
hän valmis jos jotakin tapahtuisi, joka erottaisi hänet rakkahimmistansa
tässä maailmassa. Petrea tunsi elävästi, kuinka syvästi hän oli
kiintynyt maalliseen elämäänsä, kuinka rakkaaksi elämä oli tullut
hänelle -- tunsi sen melkein peloissaan.

Kaikilla ihmisillä on kukkulansa, mutta heillä on myöskin suonsa,
tiheikkönsä, kuoppansa puhumattakaan pohjattomasta syvyydestä, sillä
monet sielut ovat liian tasaiset ja matalat kohdataksensa semmoisia.
Tiheät nousemiset tahi alinomainen oleskelu kukkuloilla, ne ne vievät
ihmisen lähemmäksi taivasta. Petrean sielu oli epätasaisempaa maaperää
kuin monen ihmisen, mutta hänen luonteessansa oli myöskin, niinkuin jo
olemme nähneet, selvä ylenemisen halu, ja samassa kun hän tunnusti
rakkautensa liiaksi kiintyneen maalliseen, hän hiljaisuudessa vakavasti
koetti kohota niille kukkuloille, joilta katsoen kaikki rajoitettu
hurmaus katoaa väljemmän näköpiirin tieltä, ja kaikki sidottu rakkaus
irtautuu ja kehittyy jalommaksi. Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti
esiin toisen onnettomuuden tapauksen ja kuolemankohtauksen toisensa
perästä, ja hän tunsi voivansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen
elämänsä lanka katkaistaisiin, kohottaa sydämmensä sanoen: «Jumala
olkoon ijankaikkisesti ylistetty»!

Sen tunteen valtaamana ja varmana siitä, että hänen yrityksensä oli jalo
ja tarpeellinen, olkoot sen seuraukset sitten mimmoiset hyvänsä, tuntui
Petrean sydän varsin keveältä ja rohkealta. Iloisin katsein ja
ystävällisin sanoin hän kääntyi matkakumppaninsa puoleen ja osasi
vähitellen houkutella häntä keskusteluun, joka kehittyi niin
innokkaaksi, että molemmat unohtivat ruman ilman, huonot tiet ja pahat
enteet. Ja huolimatta ilmasta, huonosta tiestä, enteistä, onnettomuuden
aavistuksista ja kuolemaanvalmistuksista edistyi matka niin
rauhallisesti ja hyvin kuin syysmatka voi tapahtua. Ei vaaran vilauskaan
heitä kohdannut, tuuli nukkui metsissä ja majataloista kuului ainoastaan
jonkun unisen talonpojan ääni, kun hän avasi suunsa sanoakseen: »saakeli
soikoon»!

Toisen matkapäivän aamupuolella saapuivat matkailijat U**hun. Petrea
tuskin malttoi nauttia mitään virkistystä ennenkuin hän alkoi
tiedustelunsa.

Tahdomme lyhyesti kertoa hänen ja assessorin yhteiset kuulustelupuuhat
ja ponnistukset.

Että Saara pienen tyttären seurassa oli ollut kaupungissa ja asunut
samassa hotellissa kuin Petrea ja assessori, siitä ei ollut
epäilystäkään, vaikka hän matkusti toisella nimellä. Häntä kuvailtiin
erittäin heikoksi ja kivuloiseksi ja hänen varallisuutensa voi päättää
siitä, että hän oli pyytänyt isännän myömään muutamia kirjoja, jotka
hänellä oli mukanaan, ja sen oli isäntä tehnytkin. Yksi niistä kirjoista
oli joutunut Petrealle ja siinä oli tuo unohdettu merkki. Saaran oli
täytynyt heikkoutensa tähden viipyä siellä pari päivää, mutta hän oli
matkustanut pois jo noin viikko sitten; päiväkirjasta huomattiin hänen
lähteneen Petrean syntymäkaupunkiin vievän tien varrella olevaan
majataloon toista lyhyempää mutta myöskin paljon huonompaa tietä.

Saara oli siis kotimatkalla; niin, ehkä hän jo oli siellä! Tämä ajatus
oli sanomattomana lohdutuksena Petrean sydämmelle, jota tuska ahdisti,
kun hän kuuli kerrottavan Saaran heikosta tilasta. Mutta muistellessansa
kuinka pitkä aika oli kulunut Saaran lähdöstä sieltä, hän tuskaantui
uudestaan ja pelkäsi Saaran sairastuneen matkalla. Mielellään Petrea
olisi vielä samana iltana tahtonut palata etsimään Saaran jälkiä, mutta
huolenpito vanhasta ystävästänsä esti häntä siitä puhumastakaan.
Assessori ei todellakaan voinut hyvin, vaan tarvitsisi levähtää.
Pilvinen ja sateinen ilma vaikutti epäedullisesti hänen ruumiisensa ja
sieluunsa. Pidettiin siis varmana asiana, että vasta seuraavana aamuna
matkaa jatkettaisiin.

Assessori oli kertonut Petrealle sen päivän olevan syntymäpäivänsä, ja
ehkä juuri se muisto saattoi hänen koko päivän hyvin alakuloiseksi.
Petrea, joka niin sanomattoman mielellänsä tahtoi häntä vähäsen
ilahuttaa, riensi sillaikaa kun assessori illalla kävi erään tuttavansa
luona toimittamaan kumppanilleen pienet pidot siksi kun hän palaisi.

Kukkien ja köynnöksien avulla, joita Petrea hankki Herra tiesi mistä
(kun ihminen oikein lujasti tahtoo jotakin, niin täytyy keksiä keinot
sen toteuttamiseen) -- kynttiläin, uunitulen ja illallispöydän avulla,
jossa oli tarjolla Jeremiaan herkkuruokia y. m. hän sai muuten jotenkin
ikävän ravintolahuoneen hauskan ja miellyttävän näköiseksi, jommoinen
assessoria niin paljon miellytti.

Isät, äidit ja kaikkien onnellisten perheiden muutkin jäsenet ovat
tottuneet syntymäpäiväjuhliin, kukkaköynnöksiin ja katettuihin pöytiin.
Mutta assessorin syntymäpäivää ei vielä kukaan ollut juhlimalla
viettänyt hänen yksinäisenä vaellusaikanaan, häntä ei ollut kukaan
hellitellyt elämänsä pienillä äkkiarvaamattomilla iloilla eikä kukilla;
sentähden kuuluikin hänen huuliltaan kummastuksen ja mieltymyksen «Ah!»
kun hän märjältä kadulta astui koristettuun, hyvin valaistuun huoneesen.

Petrea puolestaan oli sanomattoman ystävällinen ja tuli oikein
onnelliseksi, kun hän näki ilahduttamisyrityksensä niin hyvin
onnistuneen. He viettivät yhdessä sangen hauskan illan. He keskustelivat
onnettomuuden enteistä ja miten ne olivat heihin vaikuttaneet, nauroivat
vähäsen omalle pelolleen ja lopettivat päättäen, että semmoiset enteet
eivät tavallisesti merkinneet -- -- mitään. Heidän erotessansa yöksi,
pudisti assessori Petrean kättä sanoen: «näin hauskaa, iloista iltaa
tämä päivä ei vielä ole suonut minulle!» Kiitollisena niistä sanoista,
kiitollisena toiveesta saada pian tavata ikävöity nuoruudenystävänsä
meni Petrea levolle. Mutta assessori valvoi vielä kauan ja puoliyö näki
hänen vielä kirjoittavan.

Mies ja vaimo! -- puhutaan paljon, etenkin romaaneissa miehestä ja
vaimosta eri olentoina. Miten onkaan -- ihmisiä he ovat kumpikin ja
ihmisinä, siveellisinä, tuntehikkaina ja ajattelevina olentoina he
etupäässä vaikuttavat toisiinsa elämässä. Heidän tapansa, heidän
vaikutuskeinonsa ovat erilaiset ja tuo erilaisuus se juuri keskinäisessä
rakkaudessa, kun kumpanenkin koettaa sulostuttaa toisensa elämää, saa
aikaan jotakin suloista ja täydellistä!

Seuraavan aamun valaisi mitä kirkkain auringonpaiste. Mutta assessorin
silmät olivat raukeat juurikuin levon puutteesta. Syödessänsä aamiaista
Petrean kanssa pyydettiin häntä ulos katsomaan olivatko vaunut kunnossa.
Eeva-äidiltä peritty syntikö vai muut syytkö lienevät vaikuttaneet sen,
että Petrea *sillä aikaa* kiireesti lähestyi pöytää, jossa assessorin
paperit ja rahat olivat valmiina pantavaksi salkkuun? Niin, hän teki
niin, hän teki sen, mitä varmaankaan ei kukaan kunnon lukija anna
hänelle anteeksi -- hän silmäillen luki kiireesti erään paperin, joka
vähä ennen oli vastaanottanut assessorin ajatukset ja mietteet ja hän --
-- anasti sen! Vähän aikaa sen perästä astui assessori sisään, ja, kun
aika jo oli kulunut, riensi pistämään paperit talteen -- ja sitten
jatkettiin matkaa.

Ilma oli herttainen ja Petrea nautti kuin -- ei, paljon enemmän kuin
lapsi sen suloisuudesta, ja häntä huvittivat kaikki esineet, joita hän
sattui katselemaan, ne kun sateen jälkeen kirkkaassa päiväpaisteessa
loistivat kaikessa komeudessansa. Maailma oli yhä vielä ja todellakin
enemmän kuin milloinkaan ennen hänelle Zauberring, taikarengas, ei enää
tuo huumaava, puoleksi pakanallinen, vaan tosi kristillinen, missä
jokaisella olennolla ja kappaleella, jokaisella osalla on merkityksensä
samalla tavalla kuin jokainen pieni kastepisara saa kimaltelevan
keskipisteensä auringon valosta. Syksy oli sitäpaitsi Petrean
lempivuodenaika ja sen rikkaus täytti nytkin hänen sielunsa
miellyttävillä ajatuksilla. Syksy on vuoden aika, jolloin maaemo
toimittaa juhlapitoja kaikille lapsillensa, ja sen johdosta olivatkin
maantien viereiset maisemat sangen vaihtelevaiset. Tuossa kuvastuivat
ohrapellon kullankarvaiset kuhilaat vasten taivaan sineä ja leikkuuväki
lauloi; tuossa lentelivät kauniit tilhiparvet pihlajan purppuranpunaisia
marjaterttuja ahdistelemaan; yksinäisen mökin edustalla ilmoittivat
perunankukat sen hedelmän jo kasvaneen ja iloiset avojalkaiset lapset
juosta tepastelivat iloisesti metsään puolukanpoimintaan. Petrea kiitti
sydämmessänsä taivasta kaikesta viattomasta ilosta maan päällä. Hän
muisteli kotiaan, vanhempiaan ja siskojaan, Saaraa, joka pian olisi
heidän parissansa, kuinka hän (Petrea) hoitelisi ja elättäisi häntä,
sovittaisi hänet elämään ja onneen. Tuona autuaallisen ihanana
aamuhetkenä muuttuivat kaikki ajatukset ruusunpunaisiksi. Petrea oli
hyvin onnellinen ja kepposet, joita hän aikoi tehdä ystävälleen
assessorille tuolla anastetulla paperilla olivat nekin puolestansa
omansa elähyttämään hänen elinvoimaansa mitä suurimpaan vilkkauteen.
«Sydämmen kyllyydestä suu puhuu!» Petrea vaikutti ehdottomasti elvyttäen
matkakumppaniinsa, niin että he huvittelivat viskelemällä omenia ja
pääryniä vastaantuleville lapsille, jotka -- eivät siitä ensinkään
säikähtyneet.

He olivat nyt matkustaneet samaa tietä kuin Saarakin, ja ensimmäisessä
majatalossa toteutuivat heidän toiveensa, sillä Saara oli ollut siellä
ja tilannut kyytihevosen seuraavaan majataloon; yhä vaan kotiinpäin.
Samaten vielä molemmissa seuraavissa majapaikoissa, mutta viidennessä
kievarissa kaupungista lukien hävisivät äkkiä Saaran jäljet. Ei oltu
siellä nähty heidän kuvailemaansa matkustajaa, eikä hänen nimeänsäkään
ollut päiväkirjassa. Siitäpä suurta levottomuutta Petrealle. Vähän
neuvoteltuaan he päättivät palata siihen majataloon, mistä juuri tulivat
ja koettaa siellä saada selville minne Saara oli joutunut.

Sillaikaa oli jo ilta lähestynyt ja aurinko oli mailleen menemäisillään,
kun ystävämme ajoivat metsän lävitse, joka on Ruotsin synkimpiä. Se oli
kovin huonossa huudossa ja siitä oli vähää ennen sanottu: «metsänrinteet
hautovat muistoja yhtä kamalia, kuin itsekin ovat, ja murhakummut
koristavat tienvieriä. Tosin eivät vuorien metsiköt enää ole yhtä tiheät
kuin ennen, mutta vieläkin on laaksoja, joissa kirveeniskut eivät ole
milloinkaan kaikuneet, noita vihreitä viidakkoja harventaen, ja
huippuja, joiden viidakkojen peittämää lunta auringon säteet eivät vielä
ole jaksaneet suuteloillaan sulattaa.»

«Tässä on kaksi ihmistä surmannut toisensa!» kertoi kyytipoika mitä
iloisimman näköisenä seisauttaessansa vaunut, jotta hevoset saisivat
vähäsen puhaltaa, sillä tie oli pohjaton ja raskas; ja ruoskallaan hän
osoitti suurta risu- ja kivikasaa matkustavien edessä maantien
vasemmalla puolella, joka vaikutti ohikulkijaan kamalan pelottavasti.
Tapana on että jokainen ohikulkija heittää kiven tahi risun tuommoiselle
veripaikalle ja siten kasvaa murhakumpu yhteiskunnan jatkuvan kirouksen
alaisena. Niin tämäkin kohosi siinä kammottavana ja kauheana kauniiden
kuusien keskellä ja näytti siltä kuin täytyisi tienvierustan luovuttaa
rumimmat omaisuutensa, vääntyneet oksat ja puunjuuret kummun
kohotteeksi. Mutta keskeltä tuota kauhistusta kasvoi orjantappurapensas
ja vereksien vesipisaroiden tavoin loistivat sen marjat auringonvalossa,
se kun laskiessansa valaisi leveän maantien vaalean juovan kultaisena
tumman metsän sylissä.

«Kun tuo pensas kukkii», lausui Jeremias eloisin silmin sitä katsellen,
«tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että mitä ihmiset syystä kiroovat, sen
voi korkeampi voima rakkautensa ruusuilla peittää.»

Auringon säteet hävisivät. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta
juuri kun hevosten piti astua kummun ohitse, niin ne säikähtivät niin
kovasti, että vaunut vierivät alas ojaan ja -- kaatuivat.

«Hyvästi!» kaikui Petrean sydämmessä elämälle, mutta ennenkuin
aavistikaan hän oli päässyt vaunuista ja seisoi ihan
vahingoittumattomana pehmeässä kanervikossa. Assessorille ei käynyt yhtä
onnellisesti. Kovan oikeaan jalkaan sattuneen kolauksen tähden oli hänen
mahdoton suuritta tuskitta pysyä pystyssä. Parin askeleen päässä makasi
hänen ajajan virassa oleva vanha palvelijansa pyörtyneenä kovasti
vuotaen verta päähän saamastaan haavasta ja hevostensa vieressä seisoi
itkien pikku kyytipoika. Ei ollut heidän tilansa sinä hetkenä varsin
hauska. Mutta Petrea oli ensimmäisen silmänräpäyksen pelästyksen jälkeen
vallan tyyni ja neuvokas. Valamalla pyörtynyttä sadevedellä, jota
onneksi oli runsaasti saatavana, hän sai palvelijan henkiin jälleen ja
nenäliinallansa hän sitoi hänen haavansa. Sitten hän auttoi hänet
istumaan, mutta seisoa loukkaantunut ei jaksanut, sillä päätä huimasi.

Pian istuivat isäntä ja palvelija surkeain näköisinä vierekkäin paksun
puunrungon nojassa, sillä vaikka assessori oli paljon enemmän huolissaan
palvelijastaan kuin itsestänsä ja vakuutti omaa vammaansa
«vähäpätöiseksi», niin hän kuitenkin oli sangen kalpea sen tuottamasta
tuskasta. Mitä oli tehtävä? Jospa he vaan saisivat vaunut ylös ojasta ja
molemmat vahingoittuneet niihin, niin olisi Petrea itse istahtanut
ajajan paikalle ja ajanut yhtä hyvin kuin ken hyvänsä; ei mikään ollut
helpompaa hänen mielestänsä; mutta juuri molempain ensimmäisten ehtojen
täyttämisessä olikin vaikeus, jopa sula mahdottomuus, sillä Petrea
raukan voimat eivät ensinkään olisi olleet sopusoinnussa hänen hyvän
tahtonsa ja rohkeutensa kanssa. Kyytipoika sanoi noin puolen
neljänneksen matkan päässä maantien varrella torpan olevan metsässä,
mutta oli mahdotonta saada häntä rientämään sinne tahi millään ehdolla
jättämään hevosiaan.

«Odottakaamme», lausui assessori kärsivällisesti ja tyynesti,
«varmaankin joku pian kulkee tästä ohitse ja siltä me voimme pyytää
apua». Odotettiin, mutta ei kukaan tullut ja hetki hetkeltä pimenivät
varjot: näytti siltä kun ihmiset olisivat kammoksuneet metsää pimeän
tultua. Petrea oli kovin levoton vanhan ystävänsä puolesta, peläten että
hänen olisi pakko pitkäksi ajaksi jäädä kostealle sammalikolle
iltaviileään; sen tähden hän itsekseen lujasti päätti ryhtyä toimeen
asian auttamiseksi. Hän kääri assessorin ja palvelijan ympärille kaikki
käsillä olevat peitteet ja päällysvaatteet, oma nuttunsakin siihen
luettuna, iloisena siitä että ukko ei sitä huomannut ja lausui sitten
päättävästi: «nyt lähden itse apua hakemaan; tulen kyllä pian takaisin».
Ja kuuntelematta kieltoa, rukouksia ja uhkauksia, joilla assessori
koetti pidättää häntä, hän juoksi kiireesti sinne päin, missä kyytipoika
oli sanonut torpan olevan. Hän riensi eteenpäin kiirein askelin koettaen
karkoittaa kaikki persoonallisen vaaran ajatukset ja ainoastaan kiintyä
toivomaan pikaista apua ystävällensä.

Nopea kulkunsa pakoitti hänet hetken perästä seisahtumaan vähäsen
hengähtääksensä. Kiivas liikunto, joka saattoi hänen verensä vilkkaasti
kiertämään, ilman puhtaus, metsän kauneus ja rauhallinen juhlallisuus
herätti hänessä melkein vastoin tahtoansa vastustamatonta mieltymystä ja
huvia; se kuitenkin väheni äkkiä kun kuuli metsästä rasahduksen. Tuuli
se ei voinut olla; ehkä joku lehmä? Petrea pidätti vieläkin läähättävää
hengitystänsä. Kuului supatusta ja kuisketta -- metsästä tuli --
ihmisiä! Niin rohkea, tahi oikeammin uhkarohkea kuin Petrea välistä
olikin, hytkähti hänen sydämmensä pelosta ajatellessaan yksinäistä,
turvatonta tilaansa ja muistellessansa niitä kauhuntapauksia, joista
juuri tämä metsä oli kuuluisa. Sitäpaitsi hän ei enää ollut siinä
ijässä, jona ihminen ikäänkuin lennossa elää elämäänsä, surutonna ja
vallatonna; hän oli jo vakaantunut, hänellä oli hiljainen huoneensa ja
rauhallinen työnsä, jota hän rakasti enemmän kuin maailman
ihmeellisimpiä seikkailuja; ei siis kummaa, että häntä vähäsen
vavistuttivat nuo inhottavat ja kamalat maantien tapaukset. Kovasti
sykkivin sydämmin Petrea yhä kuunteli. Kahina kuului yhä lähemmältä.
Ensi hetkenä Petrea aikoi piiloutua maantien toiselle puolelle, mutta
heti sen perästä hän rohkeasti huusi: »ken siellä?» Kaikki oli hiljaa.
Petrea vaivasi silmiään nähdäksensä jonkunkaan siltä puolelta, mistä
äänet kuuluivat, mutta turhaan; metsä oli tiheä ja oli jo sangen pimeää.

Vielä kerran Petrea huudahti sanoen: «jos siellä on ihmisiä, niin tulkaa
Herraa nimessä onnettomien matkustavien avuksi!» Rosvotkin, hän arveli,
armahtavat niitä, jotka heihin luottavat; ja avunpyynnöt voivat
karkoittaa murhanajatukset heidän mielestänsä. Silloin alkoi rapina
jälleen ja samassa kuului -- -- lasten ääniä! Sanomaton ilontunne
valtasi Petrean sydämmen. Kokonainen sotajoukko, Napoleonin komentamana,
ei olisi herättänyt hänessä suurempaa turvallisuuden tunnetta kuin nuo
lasten äänet sinä hetkenä. Kohta tuli metsästä kaksi pientä
paljasjalkaista ihmislasta, poika ja tyttö, jotka kovin kummastuneina
katsoa töllistelivät Petreaa. Petrea kohta rakensi tuttavuutta heidän
kanssaan, ja he lupasivat hänen pyynnöstänsä viedä hänet mökkiinsä, joka
oli siitä jonkun matkan päässä. Matkalla he antoivat Petrealle
puolukoita täysistä tuohisistansa ja kertoivat viipyneensä niin myöhään
sentähden, että heidän piti ajaa lehmä kotiin, mutta eivät olleet
löytäneet sitä. Siitä oli pikku tyttö kovin huolissaan, sillä «sairas
rouva tarvitsi maitoa illaksi».

Sillä aikaa kun Petrea pienien suojelusenkeliensä saattamana astuu
metsäpolkua, tahdomme mekin kulkea samaa tietä ja kertoa mitä siellä oli
tapahtunut muutamia päiviä aikaisemmin.

Pari päivää sitten ajoi siitä kyytirattaat, joissa istui rouva ja pieni
tyttö. Silloin he näkivät pienen torpan, joka kukkiville
perunapeltoineen muodosti hauskan valon välähdyksen tiheässä metsässä,
ja rouva sanoi kyytimiehelle: «En jaksa enää! Seisahtakaa tähän; minun
täytyy levähtää hetki.» Rouva laskeutui alas kärryistä, astui hitaasti
kyytimiehen avulla mökille ja pyysi siinä asuvalta vaimolta lasillisen
vettä ja luvan saada levähtää hetkisen hänen vuoteellaan. Ääni oli
melkein kuulumaton ja kasvot kalman kalpeat. Pikku tyttö itki ja nyyhki
katkerasti. Tuskin oli sairas raukka päässyt kurjalle ja
likaisenlaiselle vuoteelle, ennenkun hän vaipui syvään horrostilaan,
josta hän heräsi vasta kolmen tunnin kuluttua. Silloin hän huomasi
kyytimiehen kantaneen hänen tavaransa mökkiin, riisuneen hevosensa
rattaista ja ratsastaneen pois.

Kolmena päivänä koetti sairas monta kertaa turhaan nousta vuoteelta,
mutta tuskin hän oli astunut muutamia askeleita ennenkuin hänen täytyi
vaipua siihen takaisin, ja silloin vapisivat hänen huulensa ja katkerat
kyynelkarpalot vierivät poskia pitkin. Neljäntenä päivänä hän makasi
ihan hiljaa, mutta iltapuolella hän pyysi vaimon hankkimaan jonkun
luotettavan, kunnon henkilön, joka rehellisestä palkkiosta ottaisi
viedäksensä pikku tytön erääsen paikkaan, jonka mukana oleva kirje
lähemmin ilmoittaisi. Vaimo ehdotti veljensäpojan, sanoi häntä kaikin
puolin rehelliseksi ja luotettavaksi sekä lupasi sairaan pyynnöstä vielä
samana päivänä mennä puhuttelemaan häntä; mutta kun hän asui melkoisen
kaukana, niin hän luuli voivansa palata vasta myöhään illalla. Hänen
lähdettyään otti sairas esille paperia ja lyijykynän ja kirjoitti
heikolla, vapisevalla kädellä seuraavat sanat:

«En ehdi perille, -- tunnen sen! Hukun ennen kuin ehdin satamaan. Oi,
kasvatusvanhempani! armaat siskot! Armahtakaa pienokaistani, lastani,
joka kolkuttaa ovellenne ja ojentaa teille nöyrän, viimeisen rukoukseni:
antakaa hänelle lämpöinen koti silloin kun hänen äitinsä lepää maan
kylmässä povessa! Katsokaa miten herttaisen näköinen hän on! Lukekaa
lapsen silmistä että hänkin jo on tutustunut kurjuuteen ja hätään! --
hän ei ole äitinsä näköinen; -- minusta hän muistuttaa sitä, jonka nimen
hän on saanut ja jonka enkelimäinen kuva ei milloinkaan ole haihtunut
sielustani.

Kasvatusäiti, kasvatusisä, siskokullat! -- minulla olisi paljon
sanottavaa, mutta jaksan vaan vähän. Antakaa minulle anteeksi! Antakaa
minulle anteeksi teille tuottamani suru! Paljon olen rikkonut, mutta
paljon olen saanut kärsiäkin. Vaeltaja olen ollut maan päällä eikä
minulla ole ollut kotia missään jätettyäni teidän siunatun kotinne.
Tieni on kulkenut erämaan läpi -- -- polttava samumtuuli on puhaltanut
poskeeni -- polttanut, hävittänyt...

Jättäessäni maailman, jossa olen niin paljon rikkonut ja niin paljon
kärsinyt, rukoilen siunaustanne! Oi sallikaa minun tunnustaa että se
Saara, jota muinoin sanoitte tyttäreksenne ja siskoksenne ei kuitenkaan
ole tykkänään kelvoton. Syvälle hän kyllä on vaipunut, mutta hän on
koettanut nousta alennuksestansa ja teidän kuvanne ovat hyvien enkelien
tavoin ympäröineet häntä parannuksen tiellä.

Teidän jaloista sydämmistänne tuntuu hyvälle kuulla että Saara nyt
kuolee katuvaisena, mutta toivehikkaana; -- -- laupeuden isään hän
nöyrästi luottaa.

Armeliaisuuden käsi on maan päällä suojellut lapsuuteni päivät; --
myöhemmin se on nostanut kuolevan pääni ja vuodattanut sydämmeeni uuden,
paremman elämän: -- se on johdattanut minut toivomaan taivaallisen
armahtajan laupeutta.

Kasvatusisä! sinä, joka olet minulle Hänen esikuvansa maan päällä, sinä,
jota olen paljon rakastanut; -- -- lempeä kasvatusäiti! -- sinä, jonka
ääni ehkä voisi palauttaa elämän tähän kuolevaan rintaan -- --
armahtakaa minun lastani; ottakaa hänet lapseksenne! Ja minä kiitän ja
siunaan teitä!

Ei ollut aikomukseni milloinkaan palata taakkana kotiinne. Ei! Tahdoin
ainoastaan tuoda pienokaiseni ovellenne, nähdä sen aukenevan hänelle ja
sitten mennä pois -- mennä hiljaa pois kuolemaan. Mutta minun ei pitänyt
päästä perille!... Jumala saattakoon isättömän ja äidittömän luoksenne!

Ja nyt hyvästi! En jaksa enää! -- -- jo pimenee silmissäni. Polvillani
ollen kirjoitan nämä viimeiset sanani. Vanhempani, siskoni! Ottakaa
lapseni omaksenne. Saattakoon hän teidät kerran unohtamaan äitinsä
vikoja... Antakaa anteeksi!... Kaikki on minun syyni!... En syytä
ketään. Jumala palkitkoon teitä ja olkoon minulle armollinen!...

      Saara.»

Kiireesti taittoi Saara kirjeensä kokoon, painoi siihen sinettinsä ja
kirjoitti päällekirjoituksen. Ponnistuksesta uupuneena hän sitten vaipui
alas nukkuvan lapsensa viereen, suuteli sitä hiljaa, kuiskaten:
«Viimeisen kerran!» Hänen jalkansa ja kätensä olivat jääkylmät, hän
tunsi tuon jääkylmyyden ikäänkuin hiipivän suonissansa ja leviävän koko
ruumiisensa, hänen jäsenensä jäykistyivät ja hänestä tuntui kuin olisi
kylmä tuuli puhaltanut hänen kasvoihinsa. «Kuolema se on!» arveli Saara;
«yksinäinen ja kurja on kuolinvuoteeni; kuitenkin -- en ole ansainnut
parempaa!» Hänen tajuntansa hämmentyi, mutta hänen sielunsa pohjassa
taistelivat vielä elämän viimeiset, ehkä jaloimmat voimat, tuska ja
rukous. Viimein nekin kuoleutuivat vaikkeivät pitkäksi aikaa, sillä
uudet aistimukset herättivät äkkiä haihtuvan elämän.

Saarasta tuntui kuin olisivat enkelien äänet lausuneet ja toistaneet
hänen nimeänsä; pehmeät kädet hivelivät sähkön tavalla hänen
jäykistyneitä jäseniään; hänen jalkojansa painettiin vasten jonkun
rintaa, jossa elämä pulppusi vilkkaasti, kuumia kyyneleitä putosi niille
tehden ne lämpöisiksi; sitten hän tunsi sydämmen sykkivän omaansa vasten
ja kuolon henkäys väistyi hänen kasvoistansa niiden lämpimien
kesätuulahduksien, suuteloiden ja kyyneleiden tieltä ... oi, eikö se
ollut unta? Mutta uni muuttui yhä vilkkaammaksi, yhä selvemmäksi. Elämä,
tuo vilkas, hellä, lämmin elämä taisteli kuolon kanssa ja voitti sen.

«Saara! Saara!» huudahti ääni täynnä rakkautta ja pelkoa, ja Saara avasi
silmänsä ja sanoi: «Oi Petrea! Sinäkö se olet?»

Niin, Petrea se oli, jonka surua ja tuskaa kun hän näki Saaran kurjan
tilan, ja iloa kun hän sai hänet jälleen virkoamaan, me emme voi
kuvailla. Saara tarttui Petrean käteen ja vei sen huulillensa, ja sen
liikkeen osoittama nöyryys, niin vieras entiselle Saaralle, tunki aivan
hänen sydämmeensä.

«Anna minulle juotavaa!» rukoili Saara heikolla äänellä.

Petrea katsahti etsivästi ympärilleen eikö olisi missään virvoittavaa
juomaa, mutta tuvasta ei löytynyt muuta kuin ruukullinen sameata vettä;
ei maitopisaraakaan -- ja lehmä oli jäänyt metsään! Petrea olisi antanut
sydänverensä parista viinipisarasta, sillä hän huomasi Saaran
heikkoudesta hänen olevan kuolemaisillaan. Nyt täytyi hänen
tuskaantuneena antaa Saaralle tuota huonoa vettä, johon hän kuitenkin
ensin pusersi vähäsen puolukoita saadakseen sen virkistävämmäksi. Saara
kiitti ikäänkuin se olisi ollut jumalainjuomaa.

«Onko läheisyydessä jotakin paikkaa tahi taloa, josta saisi tänne väkeä
ja ruokaa?» kysyi Petrea pieniltä oppailtansa.

He eivät tietäneet muuta kuin «kylän», ja majatalon, josta voi saada
kaikkea, mitä vaan haluaa, vakuuttivat lapset. Sinne kyllä oli kappale
matkaa, mutta tyttö tunsi metsäpolun, jota myöten pääsisi pian perille.
Petrea ei epäillyt hetkeäkään, ja rohkaistuaan Saaran mieltä hän riensi
reippaan pikku tytön seurassa kylään.

Tyttö kulki edellä ja hänen valkoinen huivinsa vilkkui pimeässä
osoittaen Petrealle, minne mennä yön pimeydessä. Mutta metsäpolku, jota
metsän lapsi astui niin keveästi ja varmasti, tuli Petrealle oikeaksi
koetustieksi. Milloin tarttuivat hänen vaatteensa tiheään pensaikkoon,
milloin takertui hänen hattunsa pitkään oksaan nykäisten hänen päänsä
vinoon, milloin hän kompastui tahi kaatui puunjuuriin ja kiviin, joita
pimeä esti näkemästä tahi joita hän ei niin kiireessään malttanut
välttää; sitäpaitsi lensivät yölepakot hänelle vasten silmiä. Turhaan
metsä kohosi majesteetillisempana kuin koskaan hänen ympärillänsä,
turhaan taivaan tähdet tuikkivat avaruudessa ja lähettivät säteensä alas
maan pimeyttä valaisemaan, turhaan lauloivat sadepurot hiljaista
lorinaansa illan hiljaisuudessa virtaellessansa alas vuorilta. Petrea ei
sillä kertaa ensinkään huomannut luonnon ihanuutta ja kylän ikkunoista
tuikkivat kynttilät olivat hänelle tervetulleempi näky kuin kaikki
taivaankannen tähdet ja auringot.

Ja valoa, tavallista enemmän valoa virtaili kalpeina säteinä majatalon
hikisistä ikkunoista Petrean saapuessa sinne. Sisältä kuului surinaa
kuin mehiläispesästä. Viulujen vingutusta, polskan pyörrettä; hameet
pyyhkivät tyttöjen pyöriessä seiniä, rautakiskoiset kantapäät polkivat
lattiaan ja pöly nousi korkealle kattoon asti. Turhaan etsittyään ketään
tanssituvan ulkopuolelta, oli Petrean pakko astua sisään, ja siellä hän
heti huomasi joutuneensa hääiloon. Kullattu hopeakruunu morsiamen päässä
huojui taistelevien puolueiden hyökkäyksistä ja puolustuksesta, sillä
oli juuri tuo kiihkeä hetki ruotsalaisissa talonpoikaishäissä, jolloin,
niinkuin sanotaan, tanssitaan kruunu pois morsiamen päästä. Naidut
vaimot ne siinä koettavat voittaa sen ja samalla ottaa vangiksi
morsiamen, jota tytöt mitä innokkaimmin puolustavat ja pidättävät
piirissänsä. Suuren tuvan toisessa päässä oli melu vielä äänekkäämpi,
sillä siellä koettivat miehet valloittaa ylkämiehen poikien seurasta ja
siellä he tuuppivat, vetivät ja repivät oikein armottomasti huutaen ja
nauraen, polskan huimaavassa tahdissa.

Hienolle neidille oli semmoiseen sekamelskaan sekaantuminen melkein
hengenvaarallista, mutta Petrea ei sinä hetkenä pelännyt mitään vaaraa,
paitsi sitä ettei hän saisi ääntänsä kuulumaan tuossa hillittömässä
melussa. Hän pyysi huutaen saada puhutella isäntää. Mutta hänen äänensä
hukkui kokonaan yleiseen rähinään. Äkkiä hän pujottelihe taistelevien ja
tanssivien joukkojen lävitse molempien soittajien luokse, jotka oikein
vimmatusti vinguttivat viulujaan ja polkivat tahtia. Petrea tarttui
toisen käsivarteen ja pyysi hänen Herran tähden keskeyttämään soittonsa
hetkeksi. «Ihmishenki riippui siitä.» Mutta häntä ei ensinkään huomattu
eikä kukaan häntä kuullut, soitettiin ja tanssittiin melkeinpä
raivoisasti.

«Tämäpä on hullua!» ajatteli Petrea, «mutta minä aion olla vielä
hullumpi!» Ja samassa hän kaatoi soittoniekkojen päälle heidän edessään
olevan pöydän ynnä siinä olevat pullot ja lasit. Siitä soitto vaikeni
äkkiä. Soiton lakkaaminen saattoi tanssivatkin ällistyneinä katsahtamaan
sinne päin. Petrea käytti hyväksensä tuon silmänräpäyksen, astui joukon
keskelle ja huusi majatalonisäntää.

Tämä, joka juuri vietti tyttärensä häitä, tuli esiin; hän oli lihava,
mahtaileva mies ja oli silminnähtävästi maistanut muutamia laseja
liikaa.

Petrea kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut sekä pyysi väkeä auttamaan
kaatuneita vaunuja pystyyn ynnä vähäsen viiniä ja hienoa leipää
sairaalle. Hän puhui innokkaasti ja päättävästi; siitä huolimatta isäntä
ja tanssin ja viinin huimaama joukko seisoivat siinä katsellen häntä
kummastellen ja epäilevästi, ja Petrea kuuli kuiskattavan ympärillään:
«hän on tuo hullu rouva! tuo hullu rouva hän on! Ei, ei, hän ei ole se!
-- Niin, kyllä, hän se on!» Ja tunnustaa täytyy, että Petrea oli siksi
liikutuksen vallassa, ja hänen kävelymatkan ponnistuksista
epäjärjestykseen joutunut pukunsa saattoikin heitä luulemaan häntä
vähäsen hulluksi; se ja kun he olettivat hänen toiseksi, voipi selittää
sen vastahakoisuuden häntä auttamaan, joka kohtasi häntä ja joka on niin
vieras Ruotsin kansanluonteelle. Uudestaan kehoitti Petrea isäntää ja
muitakin talonpoikia auttamaan ja lupasi vielä runsaita juomarahoja.

Majatalonisäntä asettui nyt mahtavasti Petrean eteen, hihkasi ja lausui
itseviisaasti: «niin niin, tuo on kaikki kyllä hyvin, mutta kyllä minä
tahtoisin nähdä vähäsen noita runsaita juomarahoja, ennenkuin lähden
matkaan kaatuneita vaunuja nostelemaan. Kenties lopulta ei ole
kumpaakaan. Ei voi niinkään uskoa kaikkea mitä ihmiset lörpöttelevät.»

Petrea muisti levottomuudella ettei hänellä ollut ensinkään rahoja
mukanaan, mutta ei ilmaissut sitä, vaan vastasi tyynesti ja lujasti:
«rahat saatte kun tulette vaunujen luokse. Mutta seuratkaa minua nyt
heti Herran tähden! Jokainen silmänräpäyksen viipyminen voi maksaa
ihmishengen!»

Kahden vaiheella katselivat miehet toisiansa, mutta ei kukaan
liikahtanut paikaltaan. Melkein epätoivon vallassa löi Petrea kätensä
yhteen, kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja hän huusi: «oletteko
kristityitä ihmisiä kun voitte kuulla lähimmäisenne olevan
hengenvaarassa rientämättä heille avuksi?» Hän mainitsi isänsä nimen ja
viran, luopui rukouksista ja rupesi uhkaamaan.

Sillä aikaa kun tämä tapahtui sisällä, tapahtui majatalon portilla
jotakin, jota sivumennen tahdomme mainita.

Majatalon eteen seisahtuivat suuret matkavaunut pienten nelipyöräisten
seuraamina joissa istui neljä poikaa, vanhin noin kymmenvuotias ja
silminnähtävästi hyvin ylpeä siitä, että hän sai omin neuvoin ohjata
paria laihaa kyytikonia. Vaunujen kuskilaudalta hyppäsi notkeasti
lihavahko, iloisen näköinen herrasmies ja niiden sisästä tuli peräkkäin
neljä pientä poikaa ja heidän mukanaan niin paljon kääröjä ja myttyjä,
että oli ihan kummallista. Siinä liikkui laihahko, toimelias, hyvän ja
iloisen näköinen rouva, joka omin käsin poimiskeli kaikki mytyt
vaunuista ja antoi ne palvelijalle ja neljälle suurimmalle pojalle;
nuorin oli isän käsivarrella.

«Voitko vielä pitää jotakin, Jakob?» kysyi rouva pojalta, joka seisoi
siinä syli täynnä kääröjä leukaan asti.

«Kyllä, -- nenälläni!» vastasi poika iloisesti. «Ei, ei äiti kulta; älä
koko eväspussia! Se on vallan mahdotonta!»

Äiti nauroi, ja asetti eväspussin asemasta pari kirjaa pikkuisen nenän
suojaan.

«Varokaa pulloja, pojat!» varoitti äiti lopuksi «ja lukekaa tarkkaan
ovatko ne kaikki; kymmenen niitä pitää olla! Adam! Älä siinä töllistele,
poikani, vaan ota vastaan ja ajattele tehtävääsi. Varo tarkkaan äitisi
lääkenestettä! Mikä melu siellä sisällä on! Tulevatko he ulos? Tulkaa
tänne pojat! Adam katso Davidia! Jonatan seiso tässä! Jacob! Salomo,
missä olette Sem ja Set, pysykää alallanne!»

Nämä varoitukset lausuttiin samassa kun tanssituvan avonaisista ovista
huomattiin matkustavaiset ja isäntä riensi ulos ottamaan heitä vastaan.
Häntä seurasi joukko hääväkeä ja Petreakin, joka äkkiä keskeytti
puheensa talonpojille pyytääksensä matkustavaisten myötävaikutusta
kiireempään avunsaantiin kuin muuten olisi voinut toivoa.

«Hyvä herrasväki!» hän huusi äänellä, josta voi selvästi huomata
mimmoisen liikutuksen vallassa hän oli, «en tiedä keitä olette (ja
hämärä esti häntä heitä näkemästä), mutta toivon teidän olevan
kristittyjä ja rukoilen teitä Herran tähden»....

«Kenen ääni se on?» keskeytti vilkkaasti soinnukas miehen ääni.

«Ken puhuu?» huudahti Petrea hämmästyneenä.

Vielä he vaihtoivat muutamia sanoja ja äkkiä kuului nimet Petrea!
Jacobi! Louise! riemuiten kolmesta suusta, ja Petrea, Louise ja Jacobi
syleilivät toisiaan innokkaasti.

«Täti Petrea! Petrea täti!» riemuitsi kahdeksan poikaa hänen
ympärillänsä.

Ja Petrea itki ilosta tavatessaan ei ainoastaan hyviä kristityitä, vaan
mitä kristillisimmän lankonsa ja hovisaarnaajansa sekä «vanhimpamme»,
jotka toivehikkaine vesoineen «berserkkineen» olivat matkalla kotiin
vanhempien luo ja seurakuntaansa.

Hetki sen perästä veivät vaunut Petrean, Louisen ja Jacobin ratsastavien
talonpoikien seuraamina täyttä laukkaa metsään, jonka yli puolikuu juuri
oli nousemassa, luoden sen pimeihin vesakkoihin ja Petrean
tuskaantuneihin silmiin lohdutuksen valoa.

Jätämme Petrean sukulaisineen, jotka matkallaan vanhempiensa luokse ja
pitäjäänsä saapuivat majataloon parhaasen aikaan pelastamaan häntä
sangen tuskallisesta tilasta. Olemme nyt ihan varmat siitä, että
assessori saa kiireellistä apua, että Saara saa sekä viiniä että Louisen
rohtonestettä, että Petrean sydän rauhoittuu ja hänen pukunsa tulee
järjestetyksi ja tahdomme varmuutemme nojalla kertoa seuraavat kappaleet
Louisen kirjeestä, minkä hän seuraavana päivänä lähetti kotiin
vanhemmillensa.

«Olen melkein vakuutettu siitä, että huolellinen hoito, sopiva ruoka ja
ennen kaikkea ystävällinen käytös vielä voivat saada Saaran terveeksi.
Mutta nyt hän on niin heikko, että meidän on mahdotonta ajatellakaan
matkustamista muutaman päivän perästä. Ja kaikissa tapauksissa epäilen
suuresti saammeko hänet mukaamme ellette, isä, itse tule häntä
noutamaan. Hän sanoo «ei tahtovansa tulla taakaksi kotiimme». Oi! Nyt
oikein ilolla avautukoon hänelle koti ja sydän! Hän on niin muuttunut!
Ja hänen pikku tyttönsä on -- oikea enkeli!

Assessorin olisi kyllä tärkeä jalkansa tähden päästä kaupunkiin, mutta
hän ei tahdo jättää Saaraa, joka niin hyvin tarvitsee hänen apuansa.
Palvelija on ihan vaaratta. Petrea on mainio huolimatta kaikista
ponnistuksistaan ja seikkailuistaan. Hän ynnä Jacobi rohkaisevat
kaikkien meidän mielet. Asioiden näin ollen, emme voi määrätä
tulopäiväämme. Mutta jos Saara toipuu, niinkuin nyt näyttää, niin Jacobi
lähtee luultavasti huomenna täältä poikien kanssa. Tulee liian kalliiksi
heidän kaikkien olla täällä ravintolassa. Jumala antakoon meidän
kaikkien pian kokoontua rakkaasen kotiimme.»

Tunti sen perästä kun yllä oleva kirje oli saapunut, lähti laamanni
matkaan niin joutuisasti kuin olisi hänen henkensä ollut kysymyksessä.
Hän matkustaa kotoa ravintolaan; me sitävastoin aiomme nyt ravintolasta



Kotiin.


Liljat kukkivat kodissa syyskuun kahdenkymmenennen päivän aamuna. Ne
näyttivät ihan versovan Gabriellen jäljissä. Liljan tapaisena, niin
hentona ja valkoisena kulki äiti kodissaan hienossa aamupuvussansa
pyyhkien pyyhinliinalla pois pienimmänkin pölyhiukkeen peileistä ja
pöydiltä. Tavallista suurempi ilon ilme elähytti hänen kasvojansa,
muuten niin kalpeat posket punersivat vienosti ja huulet liikkuivat
vaistomaisesti ikäänkuin lausuen helliä, ilahuttavia sanoja.

Bergström koristi eteisen ja raput kirjavilla kukilla ja lehvillä, niin
että ne muodostivat pitkiä köynnöksiä pitkin valkeita muureja ja hän oli
erittäin ihastunut omasta kaunoaististaan, jota Gabrielle ei suinkaan
jättänyt kiittämättä. Mutta vaikka kaikkialla sinä aamuna vallitsi
ahkera toimeliaisuus, niin oli kuitenkin tavattoman hiljaista, kaikki
puhelivat ainoastaan puoliääneen ja jos kuului vähintäkään melua, niin
äiti heti varoitti «hiljaa! hiljaa!» Syynä siihen oli että kadotettu
mutta jälleen löydetty lapsi taasen makasi vanhempainsa kodissa.

Hän oli saapunut edellisenä iltana ja me olemme tahallamme jättäneet
kertomatta kohtauksen, jonka Saaran suuri muutos teki niin liikuttavaksi
ja surulliseksi; kuitenkin olisimme kyllä suoneet lukijan näkevän
miehekkään kyyneleen vierivän laamannin poskelle, kun hän laski jälleen
löydetyn tyttären äidin syliin; olisimme kyllä tahtoneet näyttää tuon
onnettoman raukan, kun hän makasi kädet ristissä lumivalkealla
raittiilla tilalla, johon äiti itse oli levittänyt hienot lakanat, miten
hän katseli lasta, jonka vuode oli hänen vuoteensa vieressä, ja
omaisiaan, jotka hellästi ympäröivät häntä; sitten hän katsoi taivaasen
voimatta lausua mitään. -- Me olisimme suoneet kenen hyvänsä näkevän
Jacobin pariskunnan ensimmäisenä iltana lapsuudenkodissaan ja miten
heidän ympärillään hyörivät Adam ja Jacob, kaksoiset Jonatan ja David,
samoin Sem ja Set ynnä Salomon ja pikku Alfred.

He olivat sirovartaloisia ja erittäin sieviä lapsia, kaikki puettuina
samalla tavalla tummaan puseroon, ja sen päällä oli lumivalkea
paidankaulus, joka jätti kaulan paljaaksi kukanvarren tavoin, jonka
päässä kukka loisti värikkäänä ja sievänä. Solakkaa miehustaa ympäröi
kapea, kiiltävä nahkavyö.

Semmoinen oli berserkkien keveä joukko.

Mutta palatkaamme valoisaan aamuhetkeen. Eeva ja Leonore olivat
puutarhassa omin käsin poimimassa muutamia valitun kauniita
astrakaaniomenia ja päärynöitä, joiden oli määrä koristaa
päivällispöytää. Kastepisarat vielä kimelsivät niissä ja viimeisen
kerran valaisi aurinko niiden purppuranpunaista kylkeä kullallaan
tilhien visertäessä. Siskot olivat puhuneet Saarasta, pikku Elisestä,
joka heidän piti kasvattaa sekä Jacobista, ja heidän puheensa oli
iloinen; sitten he käänsivät keskustelunsa muihin aineihin.

«Ja tänään -- lausui Leonore -- lähetät vastauksesi eversti R**lle.
Viimeisen kieltosi! Ja tunnet olevasi vallan tyytyväinen?»

«Niin, täydellisesti; oi Leonore! Miten sydän voi muuttua! En voi nyt
ensinkään käsittää että kerran rakastin häntä!»

«Oli kuitenkin kummallista että hän uudestaan kosi sinua, ja näin monen
vuoden eron jälkeen! Hän mahtoi kuitenkin rakastaa sinua enemmän kuin
ketään muuta, jota on hakkaillut.»

«Sitä en usko; mutta ... oi Leonore! katsos tuota kaunista omenaa! Se on
vallan läpikuultava! Yllätkö siihen? Et! Kyllä! jos kiipeät tuolle
oksalle!»

«Pitääkö minun nähdä niin paljon vaivaa? Sehän on kauheata! No
täytyneehän minun! Mutta ota minut syliisi jos putoan.»

Siinä heidät keskeytti Petrea, jonka ulkomuodosta jo voi päättää, että
hänellä oli jotakin tärkeätä kerrottavaa.

«Katso tässä, Eeva», hän lausui pistäen kirjoitetun paperin hänen
käteensä «tässä on sinulle vähäsen aamulukemista. Nyt ainakin tulet
vakuutetuksi siitä, mitä et tähän asti ole tahtonut uskoa! Ja minä sanon
sinua pölkyksi, kiveksi, sieluttomaksi ja sydämmettömäksi koneeksi,
ellet tämän perästä ... niin naura sinä nyt vaan, mutta et todellakaan
naura enää sen luettuasi. Leonore! Tule sinäkin, Leonore kulta; sinunkin
täytyy lukea, ja sitten myönnät minun olevan oikeassa. Lukekaa siskot,
lukekaa!»

Siskot lukivat seuraavat assessorin kirjoittamat muistiinpanot.

«Onnellinen yksinäinen vähäpätöinen! Hän saapi kypsyä ja virkoontua
rauhassa.[1] Ihanat sanat! ja vielä enemmän, -- todet.

[1] Almqvistin «Törnrosens bok» nimisestä kirjasta.

Löytölapsi on osoittanut ne tosiksi. Hän oli sielultaan ja mieleltään
sairas, kyllästynyt maailmaan ja itseensä. Mutta hän oli niitä halpoja,
huomaamattomia ja siten hän sai olla paljon yksinään, yksinään
raittiissa, hiljaisessa metsässä; yksinään suuren lääkärin kanssa, joka
yksin voi parantaa sydämmen syvät haavat ja -- hän on tullut
terveemmäksi.

Nyt alan käsittää suuren arkiaatterin ja hänen minulle määräämän
elintavan. Pelkäsin itsekkäisyyden turmiota ja tahdoin juoda lääkkeeksi
lemmen jumalaisjuomaa. Mutta hän sanoi: «Jeremias, ei sitä juomaa, vaan
kieltäymyksen! Se on enemmän vertapuhdistavaa.»

Olen juonut sen. Olen lempinyt häntä kaksikymmentä vuotta, vaatimatta
vastarakkautta ja ilman toivoa.

Tänään täytän kuusikymmentä kolme vuotta. Enenevä tuska kyljessäni on
käskenyt minun hylkäämään potilaitteni rappuset ja se ilmoittaa minulle,
ettei minulla enää ole monta porrasta hautaani. Sallittakoon minun elää
jäljellä olevat päiväni yksinomaisemmin hänen hyväksensä, «Ukon
ruusussa» tahdon elää hänen hyväksensä, sillä testamentissani on
määrätty että «Ukon ruusu» on tuleva hänen omaksensa, että se on Eeva
Frankin.

Tahdon kaunistaa sen hänelle; tahdon istuttaa sinne puita ja kauniita
kukkia. Viinirypäleitä ja ruusuja aion siellä viljellä. Ikä hänetkin
kerran saavuttaa, saattaen hänenkin kauneutensa lakastumaan ja
kuihtumaan. Mutta silloin Ukon ruusu kukkii hänelle ja rakkauteni tuoksu
siunaa häntä, kun ruma ukko ei enää vaella maan päällä. Eeva ottaa
armaat siskonsa luoksensa sinne ja siellä he kuuntelevat lintujen
liverryksiä ja ihailevat auringon loistoa sen valaistessa ja
lämmittäessä maailman suloisia esineitä.

Tahdon virkistyä näistä aatteista niinä yksinäisinä kuukausina tahi --
vuosina, jotka siellä elän. Kyllä monikin päivä tuntuu raskaalta ja
yksinäiset illat pitkiltä! Kyllä tuntuisi hyvältä jos siellä olisi
lähellä armas ja lempeä ystävä, jolle joka päivä voisi sanoa: hyvää
huomenta! Aurinko paistaa ihanasti! tahi -- sen ollessa pilvessä, --
jonka silmistä näkisi paremman auringon; -- ystävän, jonka seurassa
voisi nauttia kirjoista, luonnosta -- kaikesta minkä Jumalan hyvyys
meille antaa; -- jonka kättä voisi puristaa viimeisenä, vaikeana hetkenä
ja sanoa: hyvää yötä. Me kohtaamme toisemme jälleen -- rakkauden --
Jumalan luona!

Mutta ... mutta... Löytölapsen ei pitänyt löytää kotia maan päällä!

No niin! Tottapahan hän pian osaa toiseen kotiin ja sanoo silloin sen
isännälle: «Isä! Armahda minun ruusujani! Ja ihmisten asunnoille hän
sanoo: «ikävä olit minulle maailma! Mutta kiitos kuitenkin siitäkin
hyvästä minkä minulle soit!»

       *       *       *       *       *

Kun siskot olivat lopettaneet lukemisensa, oli muutamia kirkkaita
kyyneleitä paperilla kimellellen siinä auringon säteissä. Leonore
pyyhkäsi silmiänsä, kääntyi Petrean puoleen kysyen:

«Mutta Petrea, kuinka on tämä lehti joutunut sinun käsiisi?»

«Enkö toki tietänyt tuon tulevan!» lausui Petrea. «Ei sinun pitäisi
milloinkaan kysyä noin vaikeita asioita. Leonore! Katsos nyt kysyvät
Eevankin silmät -- ja niin totisina. Luuletteko kenties että assessori
on pistänyt sen käteeni? Ei, siitä epäluulosta minun pitää vapauttaa
hänet -- vaikkapa omalla kustannuksellani. Tahdotte tietää kuinka olen
saanut tuon paperin. No niin! Olen varastanut sen, siskot, varastanut
sen matkalla, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin se kirjoitettiin.»

«Mutta Petrea!»

«Mutta Petrea, niin! te armaat, nyt on liika myöhä huutaa «mutta
Petrea»! Nyt tunnette assessorin salaisuuden; nyt voitte tehdä niin kuin
omatuntonne käskee. Minun on paatunut! Kauhistukaa ja pelätkää vaan
tekoani -- minä en siitä välitä! Julistakoon koko maailma minut pannaan
-- minä en siitäkään välitä! Eeva! Leonore! Siskot!» Petrea kiersi äkkiä
käsivartensa kummankin siskonsa kaulaan, veti heidät luoksensa, suuteli
heitä hymyillen kyynelsilmin ja katosi.

       *       *       *       *       *

Hiukkasen myöhemmin aamupuolella tapaamme Eevan ja Gabriellen kauniissa,
kaupungin vieressä olevassa pappilassa, missä Louise rouva on täydessä
touhussa järjestämässä tavaroitaan sillä aikaa kun Jakobiinit isänsä ja
isoisänsä seurassa samoilevat maita mantereita. Pieni nelivuotinen
Alfred, harvinaisen älykäs ja suloinen lapsi, on yksin kotona äidin
luona; hän erittäin koettaa miellyttää Gabrielleä ja pitää
velvollisuutenansa huvittaa häntä, jonka tähden hän ottaa esille Noan
arkin ja esittelee hänelle kirkkaalla lapsen äänellään «Kam ja Kamiina,
Sem ja Semiina, Jafet ja Jafetiina!»

Kun on vastattu kaikkiin «kuinka voitte» -- kysymyksiin, ottaa Gabrielle
Ullan tuomasta korista paperipeitteen ja pyytää Louisen pitämään
hyvänään vähäsen vasikanpaistia ja pasteijoja. «Meidän mielestämme
tarvitset jotakin tuoretta matkan jälkeen ennenkuin itse ehdit saada
ruokakammiosi kuntoon. Maistapas pasteijaa! Niissä on lihamureketäytettä
ja minä vakuutan niiden olevan paistetut «vedenpaisumuksen jälkeen».

«Todellako!» vastasi Louise nauraen, «ne ovatkin herkullisia! Kas tuosta
saat yhden pikku pallukkani! Mutta älä seiso siinä toista ahnehtimassa.
Kiitos, kiitos, sisko kullat! Oi, miten on hauskaa jälleen päästä
lähelle teitä ja kotia. Miten te olette kaikki terveen ja onnellisen
näköiset! Ja Petrea! Miten hän on varttunut. Hänen käytöksessänsä on
niin paljon tyyneyttä ja ymmärtäväisyyttä; hän on kasvanut nenänsä
kanssa sopusuhtaiseksi ja pukeutuu nyt kunnollisesti; -- hän on oikein
niinkuin ihmiset enimmäkseen ovat. Ja katsokaa -- tässä OD erinomainen,
lämmin vanulla sisustettu aamunuttu, joka kyllä pitää hänet lämpöisenä
tuolla ylhäällä ullakkokamarissansa! Eikö se ole mainio? Maksaa
ainoastaan kymmenen riksiä!»

«Oh, kummallista! Mainiota! Kuulumatonta!»

«Niin eikö? Siinä vaate, joka kestää koko ijän. Mikä kaunis kaulus
sinulla on, Eeva! Luulenpa tosiaankin että Eeva on tullut vieläkin
kauniimmaksi; sinä olit ja olet perheen ruusu, Eeva! Olet ihan
nuorennäköinen ja olet lihonnut! Siitä en ainakaan minä voi kerskailla;
mutta ei tule lihavaksi kun on kahdeksan poikaa, joiden edestä pitää
puuhata. Ajatelkaa siskot, että minä Tukholmassa lähtömme edellisellä
viikolla leikkasin satakuusi paitaa! Toivon saavani vähäsen ompeluapua
täältä kotoa. Katsokaa! Tämä sormi on vallan kova ja pahkuinen siitä.
Herra siunatkoon poikia! Vaivaa heistä kyllä on! Mutta sanokaa, kuinka
on äidin laita? Minulle olette aina kirjoittaneet hänen olevan
paranemaan päin ja kuitenkin hän on käynyt niin kovin huonoksi! Oikein
surettaa häntä katsella. Mitä sanoo assessori?»

«Oi», sanoi Gabrielle vilkkaasti, «hän sanoo äidin kyllä paranevan; eikä
varmaankaan ole mitään vaaraa. Hän voimistuu päivä päivältä.»

Eeva ei näyttänyt yhtä toivehikkaalta kuin Gabrielle ja hänen silmänsä
kiilsivät kun hän lausui: «kunhan vaan syksy ja talvi onnellisesti
kuluisivat, niin toivomme kevään...»

«Ja arvatkaapas mitä minä olen tuuminut?» keskeytti Louise vilkkaasti.
«Hänen pitää tulla tänne meidän luoksemme asumaan kevätpuolella
maitoparannukselle! Tämä huone, joka antaa kauniisen koivikkoon päin
tulee hänen asuinhuoneeksensa; täällä hän voi hengittää maalaisilmaa,
ihailla nurmikkojen vihreyttä, juoda maitoa ja nauttia kaikkea hyvää
mitä maalla voi saada ja mitä minä voin hankkia! -- -- Tottahan se
tekisi hänelle hyvää? Ettekö luule hänen silloin tulevan terveeksi? Eikö
se teidän mielestänne ole oikein mainio tuuma?!»

Siskojen mielestä se todellakin oli mainio ja Louise jatkoi iloisesti:

«Nyt minun täytyy näyttää mitä minulla on tuomisia hänelle! Katsokaa
noita molempia tamastisia aamiaispöytäliinoja ja noita kuutta
aamiaislautasliinaa! Kaikki kotikehruuta! Niin ettei minun ole tarvinnut
maksaa muuta kuin kutomapalkka. No, mitä niistä arvelette?»

«Oh, mainiota! Erinomaista!»

«Oh, kuinka erinomaisen kauniita! Nepä vasta ovat tervetulleita!»

«Ja teidän täytyy nähdä mitä minulla on isälle! -- -- -- Oi, se onkin
Jacobin matka-arkussa! Ja siellä on vielä yhtä ja toista muutakin; --
saatte nähdä, saatte nähdä!»

Gabrielle lausui nauraen: «Mikä tavaratulva! Kaikesta näkyy että
rahakukkaro on täysi ja hyvässä kunnossa!»

«Jumalan kiitos, kyllä se nykyään pitää puoliansa, vaikka voitte uskoa
että meidän oli vaikea ensi vuosina tulla toimeen. Mutta me aloimme heti
asettaa suun säkkiä myöten. Koko avioaikanamme ovat rahat olleet minun
hallussani. Minä olen mieheni kassanhoitaja; hän jättää minulle kaikki
tulonsa ja ottaa sitten minulta mitä tarvitsee, ja sillä tavalla on
kaikki käynyt sangen hyvin. Jumalan kiitos! kun on keskinäistä rakkautta
niin käy kaikki hyvin.

Olen onnellisempi kuin ansaitsen, kun minulla on niin hyvä mies ja
tottelevaisia lapsia. Jos vaan pikku tyttöni -- pikku Viisumme olisi
jäänyt eloon! Oi! Sepä vasta oli riemu kun hän syntyi kahdeksan pojan
jälkeen! Jacobi ja minä itkimme ilosta. Ja sitten hän kaksi vuotta oli
suurin ilomme. Jacobi oikein jumaloi häntä; hän istui tuntikausia hänen
kätkyensä ääressä katselemassa häntä ja oli oikein autuaallisen
onnellinen pitäessänsä häntä sylissänsä. Mutta hän olikin niin
sanomattoman hyvä lapsi, niin valkoinen, niin hiljainen ja kaino! Oikea
pieni enkeli! Oi, oli niin vaikea luopua hänestä. Jacobi suri niin
kauheasti, etten milloinkaan ole nähnyt miehen niin surevan. Mutta hänen
hilpeä luonteensa ja jumalanpelkonsa ovat olleet hänelle suurena apuna.
Toista vuotta on kulunut siitä kun hän kuoli. Oi! en milloinkaan, en
koskaan unohda häntä, pikku tyttöäni!»

Louise vuodatti surun ja kaipauksen kyyneleitä; sisarusten täytyi itkeä
hänen kanssansa. Kohta Louise kuitenkin tyyntyi ja lausui pyyhkien
silmänsä: «sitten on meillä vielä suru pikku Davidin jalan tähden! Mutta
ei mikään onni voi olla täydellinen tässä maailmassa; eikä meillä ole
oikeutta sitä vaatiakaan. Antakaa anteeksi että olen surettanut teitä!
Puhukaamme jostakin muusta sillä aikaa kun minä tässä vähän järjestelen
tavaroitani. Kertokaa minulle vähäsen entisistä tutuistamme. Evelina
täti, tottahan hän vielä on elossa?»

«On, ja on viiden lapsen mummo, eläen kaikkein rakastamana ja
kunnioittamana Akselholmassa! Häntä vasta ympäröi miellyttävä perhe ja
hänen vanhuutensa on mitä onnellisin!»

«Sepä hauskaa kuulla! Mutta hän ansaitseekin kaikkien rakkautta ja
kunnioitusta. Onko hänen Kaarinansa myöskin naimisissa?»

«Oi ei, Kaarina on kuollut! Ja se on ollut Evelina tädille suuri suru.
He olivat niin onnelliset yhdessä!»

«Herranen aika, onko hän kuollut? Niin, niin, nyt muistan teidän
kirjoittaneen hänen kuolemastaan ... näettekö tämän puvun ... siskot!
Lahja ukoltani! Eikö se ole kaunis? Ja vielä erittäin uudenaikainen!
Niin Gabrielleseni! Ei sinun ensinkään tarvitse olla niin epäilevän
näköinen! Se on oikein kaunis ja uudenaikainen sen vakuutan!»

«Mutta asiasta toiseen, kuinka hovisaarnaaja jaksaa? Vai elää vielä niin
sanoakseni uutena painoksena? No se on hyvä! Minä puen sen ylleni
päivällisille peloittaakseni Jacobia. Minä sanon hänelle että vastedes
aion käyttää sitä sillä tavoin kunnioittaakseni hänen omaa nimitystänsä
hovisaarnaajaksi.»

Kaikki nauroivat.

«Mutta sanokaa minulle nyt», jatkoi Louise, «miten aiotte toimittaa tuon
äkkiarvaamattoman tapahtuman? Kuinka te olette arvelleet sen
tapahtuvan?»

«Näin. Meillä on suuret kahvikemut puutarhassa iltapuolella. Silloin
johdamme huomaamatta puheen aidantakaiseen tonttiin, kurkistamme sinne
aidanraoista ja saamme kyllä pian kuulla tuon tavallisen toivomuksen:
«jospa voisi saada tuon aidan pois!» No niin! Sen merkin kuultuaan sinun
kahdeksan poikaasi ryntää aitaa vasten ja...»

«Mitä ajattelette? Kyllä poikani, Jumalan kiitos, ovat voimakkaat ja
ripeät, mutta tarvittaisiin todellakin berserkkien voimia saamaan...»

«Älä pelkää», vastasivat sisaret nauraen, «aita on juuresta poikki
sahattu ja ainoastaan sen verran kiinni, että tarvitaan pieni ponnistus
sen kaatamiseen, vaikutuksen vuoksi vaan. Urostyö siis ei ole vaikea;
sitäpaitsi me kaikki yhdymme rynnäkköön jos siksi tulee.»

«Vai niin! Jos niin on laita niin minun poikani kyllä suorittavat sen
asian. Ja vielä! Minulla on muutama pullo vallan erinomaista
sokurijuomaa, josta varmaankin isäni pitäisi, ja joka soveltuu hyvin jos
meidän pitää -- kuten kait on luonnollista -- juoda siinä tilaisuudessa
muutamia maljoja.»

Keskustelun kestäessä oli pikku Alfred turhaan käynyt tarjoilemassa
kahta suukkosta ja oli jo vähällä loukkaantua, kun hän ei saanut
halukasta ottajaa, mutta sitten hän kerrassaan ryhtyi toimeen, lankesi
Gabriellen kaulaan huudahtaen: «Nyt näen selvästi että tädin
välttämättömästi tulee saada suukkonen!»

Ei ollut Gabriellen vika jos tuo herttainen poika ei tullut vakuutetuksi
siitä, että hänen lahjansa oli tuiki tärkeä.

Mutta Louise hääri tavaroittensa kanssa. «Tässä on Bergströmille liivit
ja tässä huivi Ullalle ynnä pieni töyhtö, millä voipi pyyhkiä pölyn
peileistä ja pöydiltä! Eikö se ole mukava? ja katsokaa tässä lietsin
vanhalle Pirkolle ynnä nämä pienet kalut!»

«No, silloinhan eukko tulee onnelliseksi! Hän on vähäsen ärtyisellä
tuulella välistä, mutta kahvipidot ja pienet lahjat aina sovittavat
hänet kaiken maailman kanssa, ja tänään hän saa molempia!»

«Ja miten hyvin tämä lietsoo! Sillä voi saada märimmätkin puut palamaan!
-- näettekö miten pöly lentää sen edessä!»

«Uh! Sehän voi lietsoa ihmisetkin pois tieltään!» lausui Gabrielle
nauraen.

Sisarien lietsoessa ja pyyhkiessä pölyä ja Louisen ihaillessa
ostoksiansa, astui laamanni sisään iloisena ja hikisenä.

«Mikä toimeliaisuus!» hän huudahti nauraen. «Minä voin sanoa sinulle
terveisiä mieheltäsi ja lapsiltasi, Louise! Minä oikein pidän pojistasi.
Reippaat, vilkkaat lapset! Tottelevaiset ja kiltit he myöskin ovat!
Pikku David on vallaton veitikka ja kelpo poika! Mutta vahinko että hän
niin ontuu!»

Punastuen ilosta kuullessaan poikiaan kiitettävän, vastasi Louise
kiireesti isän valitukseen Davidin jalasta: «Isäni, jospa kuulisitte
miten hän osaa soittaa selloa! Hänestä vielä tulee toinen Gehrman!»

«No se on hyvä! Semmoinen jousi on kyllä kahden jalan arvoinen! Mutta
tuskinhan minä vielä olen saanut katsella sinua, Louise! Hyväinen aika,
miten hauskaa on että pääsit jälleen niin lähelle meitä! Nyt aion saada
nähdä sinut joka päivä. Ja sinä juuri tarvitsetkin tämän seudun raitista
ilmaa! Olet laihtunut! mutta -- luulenpa todellakin sinun kasvaneen!»

Nauraen Louise vastasi sen ajan jo olevan ohi.

Siskotkin keskenään lausuivat mielipiteensä ja huomionsa hänestä. He
iloitsivat nähdessänsä hänet «niin entisensä kaltaisena kaikkine
tavaroineen!»

«Kauniimmaksi hän ei juuri ole tullut! mutta eihän ijankaiken voikaan
kaunistua. Hän on hyvän ja sievännäköinen; -- ei ollenkaan enää
tuomiokirkkomainen! Hänestä tulee oivallinen rovastin rouva --
ruustinna!»

Siirrymme nyt Saaran huoneesen.

Kun rakastettu ja viaton lapsi kärsimyksiään kestettyään palaa
vanhempiensa syliin, rakkaasen kotiin, ken osaa kuvailla hänen mielensä
suloista riemua. Kodin sulouden puhdas nautinto, omaisten hellyys, tunto
siitä että jälleen on lapsuuden kodin onnellisena lapsena, suloinen
antauminen taivaallisen tunteen valtaan, jälleen olla *kotona*! Mutta
rikoksellinen!...

Olemme nähneet tuhlaajapoikaa kuvaavan maalauksen, jota emme milloinkaan
voi unohtaa. Se kuvasi jälleennäkemisen hetkeä. Isä avaa pojalle hellän
sylinsä; hän vaipuu alas ja kätkee siihen kasvonsa. Syvä sydämmen
katumus painaa hänet maahan ja kalpeata poskea myöten -- ainoa mikä
näkyy kasvoista -- vierii kyynel -- katumuksen ja tuskan kyynel. Se
ilmaisee kaikki. Pantakoon kultainen rengas hänen käsivarteensa,
tuotakoon syöttövasikka hänelle ilonateriaksi -- hän ei voi olla
onnellinen eikä iloinen! Muistin lähteestä pulppuaa katkeroittava
kyynel.

Samaten oli Saaran laita ja hän tunsi sen sitä syvemmin, mitä enemmän
hänen sydämmensä todellakin oli puhdistunut ja jalostunut. Kun hän
virkistävän unen jälkeen heräsi entisessä kodissansa ja näki vieressänsä
lapsensa nukkuvan pehmoisella, lumivalkealla vuoteella, kun hän sisään
pilkistävän aamuauringon valossa näki kaikki ympärillänsä niin puhtaana
ja raittiina kuin pyhänä, kun hän näki miten rakkaus uskollisessa
muistissansa oli säilyttänyt hänen nuoruutensa mieltymykset, kun hän
näki entisien lempikukkiensa, asterien, loistavan alabasteriuurnasta
uuninreunuksella, ja kun hän muisteli mimmoista kaikki oli ollut ja
mimmoista kaikki oli -- niin hän itki katkerasti.

Petrea, joka lukien ikkunan vieressä Saaran huoneessa, odotteli hänen
heräämistänsä, seisoi heti hänen vuoteensa vieressä lausuen sydämmen
rauhoittavia sanoja.

«Oi Petrea!» lausui Saara painaen hänen kätensä vasten rintaansa, «salli
minun puhua kanssasi!... Sydämmeni on täysi. Tunnen voivani sanoa
sinulle kaikki ja tiedän että sinä käsität minut. En ole vapaaehtoisesti
tullut tänne. Isäni otti minut tänne mukaansa. Hän ei kysynyt minulta;
hän vei minut niinkuin lapsen, ja lapsen tavoin minä tottelin häntä;
tunsin itseni niin heikoksi; arvelin: ehkä kuolen pian! Olisi suloista
saada kuolla hänen kattonsa alla! Mutta tämä yö hänen kodissansa oli
antanut minulle voimia. Tunnen nyt jääväni eloon! Kuule minua ja auta
minua Petrea! sillä niin pian kuin jalkani suinkin kannattavat minua,
täytyy minun lähteä täältä pois! En tahdo olla tälle kodille taakaksi!
Maailman saastuttamana ja halveksimana en tahdo läsnäolollani tahrata
tätä pyhää paikkaa! Olen jo lukenut arkuutta Gabriellen silmistä;... oi!
oloni täällä tulisi minulle erittäin tuskalliseksi! Saakoon viaton
pienokaiseni jäädä tähän siunattuun kotiin! Minun täytyy päästä täältä
pois: Tämä elämän suloisuus, tämä ylellisyys ei ole minua varten!... Ne
herättävät minussa vaan tuskaa! Köyhyys, työ -- ne ovat minua varten.
Täältä minä tahdon pois, täältä minun täytyy paeta pois; -- mutta en
tahdo tuottaa surua; en tahdo näyttää kiittämättömältä! Auta minua
Petrea! Mieti minun puolestani mitä minun tulee tehdä, minne minun pitää
mennä!»

«Olen jo ajatellut sitä!» vastasi Petrea.

«Oletko?» kysyi Saara iloisesti hämmästyneenä ja kysyväisesti luoden
häneen suuret mustat silmänsä.

«Tule ottamaan osaa minun yksinäisyyteeni!» jatkoi Petrea hellästi.
«Tiedäthän että minä, vaikka olen isäni kodissa, kuitenkin asun
ikäänkuin yksikseni ja että minulla on mitä suurin vapaus.
Ullakkokammarini vieressä on toinen, yksinkertainen mutta rauhallinen
asunto, joka olisi vallan sinun mielesi mukainen. Tule asumaan sinne!
Siellä saat elää täydelleen oman mielesi mukaan, olla yksin tahi nähdä
ainoastaan minut, kunnes rauhallisempien aikojen hiljainen, tyyni
vaikutus vetää sinut perhepiirin viattomaan iloon ja elämään.»

«Oi Petrea, sinä olet hyvä! Mutta sinä et voi lähestyä pahamaineista
olentoa etkä sinä tiedä...»

«Vaiti, hiljaa! Tiedän kylliksi, sillä minä näen ja kuulen sinua. Oi
Saara! Mikä olen minä vetäytyäkseni pois sinusta? Jumala katsoo
sydämmeen ja Hän tietää kuinka heikko ja puutteellinen minä olen, vaikka
ulkonainen elämäni onkin säilynyt puhtaana, vaikka asianhaarat minua
varjelevat ja omaisenikin ovat vaikuttaneet sen että tekoni ovat olleet
puhtaat. Tunnen kuitenkin itseni, eikä minulla ole hartaampaa rukousta
Jumalalle kuin: «anna minun syntini anteeksi»! Enkö saa rukoilla sitä
sinun rinnallasi? Emmekö voi yhdessä vaeltaa elämämme matkaa? Kumpikin
olemme nähneet monta elämän varjopuolta; kumpikin katsomme nyt nöyrästi
ylöspäin pyrkien valoon. Anna minulle kätesi! Olit minulle aina rakas!
Samoin kuin nuoruuden päivinäni, samoin nytkin rakkauden side vetää
minut luoksesi. Vaeltakaamme yhdessä! Koettakaamme ainakin vaeltaa
yhdessä! Sydämmeni rukoilee sitä sinulta ja sinun, Saara! eikö se
kuiskaa sinulle, että me voimme sopia toisillemme ja tulla onnellisiksi
yhdessä?»

«Enkö minä tule sinulle elämän taakaksi? Voimakkaampana voisin sinua
palvella, voisin ansaita leipäni työlläni niinkuin olen tehnyt viime
vuosina! mutta nyt!»

«*Nyt* .... antaudu sokeasti minun hoitooni! Minulla on kylliksi meille
kummallekin. Sitten, kun olet voimistunut, tehkäämme työtä yhdessä!»

«Hävitetty elämäni ... katkerat muistoni ... eivätkö ne tee mieltäni
raskaaksi ja synkäksi? Eivätköhän hornan henget uudestaan saa sitä
valtaansa, joka niin kauan on ollut heidän hallussaan?!»

«Katumus on jumalatar; hän suojelee sitä, joka on rikkonut! Kun pakana
voi lausua niin, kuinka paljon enemmän syytä sitten onkaan kristityn
lausua niin! Oi, Saara! tuo musertava katumus -- minä tiedän sen -- voi
muuttua ihmiselle nousemisen voimaksi, uuden elämän herättäjäksi. Se
voipi herättää eloon tahdon, joka jaksaa voittaa kaikki. Se on
kohottanut minut; se kyllä kohottaa sinutkin. Sinä olet elämäsi
keski-ijässä; -- vielä on edessäsi pitkä tulevaisuus; sinulla on
herttainen lapsi, ystäviä, ijankaikkinen elämä, jonka eteen elää. Elä
siis! ja saat nähdä miten vähitellen yö poistuu, päivä koittaa ja kaikki
seestyy ja selviää. Tule, harrastakaamme yhdessä elämän tärkeintä
tehtävää -- jalostumista!»

Saara oli kohonnut istualleen vuoteellensa kuunnellessaan niitä sanoja;
uudet säteet syttyivät hänen silmiinsä. «Minä tahdon!» hän lausui, «oi
Petrea! enkeli puhuu sinun kauttasi! Sanasi ihmeellisesti voimistavat ja
rauhoittavat minua: -- minä tahdon aloittaa uudestaan!»

Petrea syleili Saaraa lämpimästi ja hellästi kiittäen häntä. Sitten hän
lisäsi rauhoittaen:

«Ole nyt hyvä lapsi, Saara! Kaikki sairaat ja heikot ovat lapsia; --
anna meidän hoitaa ja johtaa, sinua semmoisena, tyynesti ja tykkänään
antautuen; -- ilahuta sillä niitä, jotka ympäröivät sinua ja harrastavat
parastasi! Ennenkuin melkoisesti voimistut, emme voi ajatellakaan
muutosta. Se surettaisi kovasti kaikkia täkäläisiä.»

Samassa aukeni ovi ja äiti kurkisti sisään. Hän hymyili niin hellästi
sulkiessansa Saaran syliinsä. Leonore seurasi häntä, mutta nähdessään
Saaran liikutuksen hän meni jälleen ulos ja palasi hetken kuluttua
kantaen aamiaistarjointa, joka oli vallan täyteen ahdettu kaikenlaisia
herkkuja! Sitten kilvan kuului leikillisiä ja rohkaisevia sanoja, joilla
he koettivat elähyttää ja huvittaa jälleen löytynyttä. Vanhat
puheenparret uudistettiin ja vanhat tuttavat esitettiin uudestaan.

«Tunnetko enää matami Folettea? Se on vastikään korjattu. -- Saako hän
kunnian antaa sinulle kupillisen? -- Tuo on entinen tähdikäs kuppisi! --
Se saatiin matami Foletten kanssa pelastetuksi tulipalosta, ja tuo pieni
ruusunuppuinen kuppi tuossa on aiottu pikku Elisellemme. -- Sinun täytyy
toki maistaa näitä rinkilöitä! Ne eivät ole olleet mukana Noan arkissa!
-- «Vanhimpamme» niitä tuskin hyväksyisi -- ne eivät hänen mielestänsä
ole kyllin vanhoja; -- ne ovat tulleet uunista juuri tänä aamuna! --
«Pikku neitimme» on itse valinnut sinulle kauneimmat ja täyttänyt niillä
leipäkorin. -- Saa nähdä eikö assessorikin hyväksy tuota »kotileipää»?»
j. n. e.

Sillä välin oli pikku Elise herännyt ja katseli kirkkailla
sinisilmillään suurta Eliseä, joka kumartui hänen ylitsensä. He olivat
todellakin toisensa näköiset niinkuin usein mummo ja tyttären tytär ja
tunsivat heti olevansa sukua. Kun Saara näki lapsensa Elisen sylissä,
täyttyivät hänen silmänsä ensi kertaa vilpittömän ilon kyyneleillä.

Kestänevätkö lukijani hermot nähdä berserkkien urhotöitä puutarha-aidan
kaatuessa? Sitä emme luule ja jätämme sentähden lukijan suostumuksella
kertomatta päivän sankarityön, tuon aidan kaatamisen -- se kaatua
romahti niin äkkiä, että berserkit tekivät suinpäin kuperkeikan sen
päälle -- ja astumme suoraan uudelle tontille, mistä löydämme perheen
jäsenet kokoontuneina istumassa kukkamättäillä suuren riippakoivun alla,
joka huojuttaa heidän päällensä kellastunutta latvaansa. Mailleen
kallistuva syysaurinko valaisee ryhmän ja välkkyy leppien lomitse hiljaa
aaltoilevan, sinisiä kiemuroita muodostavan joen rannalla, joka
kaunistaa uutta tonttia ja on sen rajana.

Kyyneleet kimeltävät perheenisän silmissä, mutta hän ei virka mitään.
Niin suuren rakkauden esineenä oleminen, lempituuman toteutuminen,
isänilo ja -rakkaus, kiitollisuus omaisiansa ja taivasta kohtaan, ajatus
miten pitää käyttää saatua lahjaa, kaikki nuo tunteet täyttävät hänen
sydämmensä mitä suloisimmilla ihmisrintaa ilahuttavilla tunteilla.

Äiti on Eevan ja Leonoren seurassa kohta tuon suuren rynnäkön ja sitä
seuraavan ilon ilmauksen jälkeen mennyt kotiin. Jääneiden joukossa
näemme perheen vanhan ystävän Jeremias Munterin, joka tässä
tilaisuudessa on mitä katkerimman ja ivallisimman näköinen, sekä
vapaaherra L***n. Hän ei enää ole tuo hurja, vallaton nuorukainen, vaan
on varttunut mieheksi, ja on sitäpaitsi tilanhaltijana, jonka vakavaa
olemusta kaunistaa miellyttävä vaatimattomuus, joka on huomattava
etenkin silloin kun hän puhuttelee «pikku neitiä», jonka jalkojen
juureen hän on istuutunut.

Louise tarjoilee sokurijuomaa eikä kukaan kiitä sitä enemmän kuin hän
itse. Hänen mielestänsä siinä on jotakin oikein taivaallista, jotakin
«oikein ylentävää». Mutta kun Gabrielle äkkiä hypähtää ylös, nautittuaan
sitä puolen lasia, niin «vanhimpamme» oikein säikähtyy, sillä hän ei
kuitenkaan ollut luullut «ylentävää» sokurijuomaansa niin voimakkaaksi.
Kohta hän on kaikkien kahdeksan lapsensa ympäröimänä, jotka toinen
toisensa perästä tulla sipsuttavat huutaen:

«Äiti! saanko vähäsen juomaa? -- Ja minä myös! -- Ja minä! -- Ja minä
myöskin! -- ja minä! Ja minä. Äiti kulta kaada paljo vaahtoa minulle!»

«Kas niin! Kas niin, lapsi kullat! Ei saa syöstä ja hyökätä noin!
Näettekö milloinkaan isän ja äidin noin ryntäävän? Salomo, saat nyt
odottaa viimeiseksi! Kärsivällisyys, on hyvä mauste. Kas tässä! juokaa
nyt; -- mutta älkää kaatako päällenne!»

Nautittuaan vaahtoavaa «ylentävää» juomaa tulivat kaikkien jakobiinien
kuohahtelevat elinvoimat niin yli laitojensa, että Louisen on pakko
käskeä heitä harjoittamaan urostöitään vähäsen kauempana. Sitten he
samoilevat tutkimusmatkoilla ympäri tonttia vähän väliä heittäen
kuperkeikkoja. David hyppii muiden mukana kainalosauvallaan yli kivien
ja kantojen, ja Jonatan poimii hänelle kukkia ja puolukanvarsia niin
paljon kuin hän suinkin tahtoo; herttaiset pojat niistä tekevät pieniä
kimppuja, joita he sitten lahjoittavat tädeille, etenkin Gabriellelle,
varsinaiselle ystävälleen ja kumppanilleen. Ernst Adam -- poikasarjan
vanhin -- erittäin vakavaluontoinen poika istui hiljaa isoisän rinnalla
lukien itsensä suurten joukkoon. Pikku Alfred hypiskeli äidin
läheisyydessä.

Laamanni katseli vilkkaasti ympärilleen, istutti jo mielessään
lehtikujia, lehtimajoja, asetti niihin istuinpaikkoja, näki ihmisten
istuvan siellä nauttimassa kesän ihanuutta ja selitti tuumiaan
Jacobille.

Jeremias katseli heitä tapansa mukaan nyrpeästi ja alakuloisesti
hymyillen. Kun pikku David tuli hyppien hänen luoksensa tarjoten hänelle
hyvänhajuisen metsäkukan, niin hän huudahti äkkiä:

«Miksikä ei tehdä tästä kasvitieteellistä puutarhaa, mieluummin kuin
tavallinen huvipuisto? Ovathan kukat ainoa vähäinen hauskutus tässä
matoisessa maailmassa; ja kun asianlaita kerran on semmoinen, että
ihmiset nostavat nokkansa pystyyn, niin voisi olla hyvä jos heillä olisi
jotakin nuuskittavaa ja haisteltavaa. Terveysvesilaitos voisi varsin
hyvin olla siihen yhdistettynä: -- vähäsen kurjuutta se toki huuhtovi
pois tämän maailman raukoista.»

Ilolla laamanni yhtyi siihen tuumaan. «Sillä tavoin», hän sanoi, «voimme
yhdistää hyödyn huviin. Se yritys tosin tulee kalliimmaksi kuin
tavallisen puiston istuttaminen; mutta se ei saa tulla esteeksi! Tänä
ihanana, siunattuna rauhan aikana ja niillä toiveilla, joita meillä
Jumalan avulla on sen säilyttämisestä, voipi ihminen ryhtyä toimeen ja
toivoa saavansa työnsä rauhassa valmiiksi, vaikkapa se kysyisikin monta
vuotta.»

«Ja semmoiset toimet», sanoi Jacobi, «vaikuttavat rauhan-aikana
jalostuttavasti elämään. Rauha tarvitsee yhtä paljon voimia kuin
sotakin, vaikka niiden on taisteltava muita vihollisia vastaan. Kaikki
maallisen olemuksen jalostaminen, kaikki, joka kohottaa mielet
itsetietoisempaan elämään, on ihmisen alhaisempia taipumuksia vastaan
rakennettu varustus, ja silloin on tehty palvelus ihmiskunnalle ja
isänmaalle.»

«Lorua!» huusi Jeremias Munter ärtyisesti, «ihmiskunta, isänmaa! Aina
pidätte suurta ääntä semmoisesta. Jos kaadetaan väliaita tahi istutetaan
pensas, niin heti se muka on hyvä teko isänmaalle! Istuttakaa te
maatilkkunne ja kaatakaa väliaitanne, mutta jättäkää toki isänmaa
rauhaan; sillä se välittää yhtä vähän teistä kuin te siitä! Isänmaan
hyväksi! Ihmiskunnan hyväksi! Tuo on muka olevinaan hyvin jaloa ja
liikuttavaa! Tyhjää lorua kaikki tyyni!»

«Ei, nyt olet, veljeni, todellakin liian ankara!» lausui laamanni
hymyillen ystävänsä kiivaudelle, «ja minä puolestani», jatkoi hän
vakavasti ja innokkaasti, «soisin että selvä ajatus isänmaan edusta
seuraisi pienintäkin ihmistekoa. Jos mikään rakkaus on luonnollinen ja
järkevä, niin ainakin se on isänmaanrakkaus! Eikö minun ole isänmaatani
kiittäminen kaikesta siitä mitä olen. Eivätkö juuri sen lait, sen
laitokset ja sen henkinen elämä kehitä koko inhimillistä ja
yhteiskunnallista olemustani? Todellakin! rakkaus ja kiitollisuus
vanhempia kohtaan ei ole suurempi velvollisuus kuin isänmaanrakkaus ja
kiitollisuus! Eikä ole olemassa ketään, ei miestä eikä naista, ylhäistä
eikä alhaista, jonka ei tulisi, joka ei voisi osaltaan maksaa sitä pyhää
velkaa. Ja kristillisesti kehittyneen yhteiskunnan tarkoitus on juuri,
että kukin sillä tavalla voi kartuttaa leiviskäänsä niin, että se
samalla on yksityiselle ja yhteiselle asialle eduksi.»

«Niin» lausui Petrea, «muodostavat sateen pisaraisetkin puroja, jotka
purkautuvat jokiin, ja voivat nekin siten, vaikka tuntemattominakin,
ottaa osaa niiden hedelmällisyyttä tuottavaan kulkuun.»

«Niin on, lapsi kultani!» vastasi isä ojentaen hänelle kätensä.

«Se on ilahuttava tieto!» lausui Louise kyynelsilmin; «kuuntele
tarkkaan, Adam, mitä isoisä ja täti sanovat ja paina se tarkasti
mieleesi! -- Älä töllistele noin kauheasti suu auki, poikaseni! Onhan
kokonaiselle fregatille tilaa purjehtia suuhusi!»

Silloin rupesi pikku Alfred nauramaan niin kimakasti ja makeasti, että
vanhemmat vastustamattomasti tekivät hänelle seuraa; Adamiinkin se
tarttui, ja kuullessansa tuota naurunremakkaa tulivat joka taholta
rientäen Sem, Set, Jacob ja Salomon, Jonatan ja pikku David samaten kuin
varpusjoukko laskeutuu sille heitetylle jyväkouralliselle. He tulivat
nauraen, siksi että he kuulivat naurettavan ja tahtoivat olla siinä
mukana.

Sillä aikaa oli aurinko jo mennyt mailleen ja illan koleat tonttu-ukot
alkoivat kuljeskella tontin yli, kun perhe iloiten ja nauraen nousi
mennäksensä kotiin. Kun he kääntyivät kaupunkia kohti, kimelsi
Maariankirkon tähti tulisena auringon viime säteissä ja kuu nousi
kalpean ja lempeän näköisenä heidän kotinsa katon kohdalla. Siinä oli
jotakin, joka teki surullisen vaikutuksen Gabrielleen. Kirkontornin
tähti kimelsi veljen haudalla ja kuu johti ehdottomasti Gabriellen
ajatukset äitiin ja hänen kalpeihin, lempeihin kasvoihinsa. Muuten oli
ilta mitä ihanin. Rastas lauloi joen rantalepissä ja taivas kaareutui
selkeänä ja vaaleansinisenä yli maan, jossa tuulenhenkäykset ja meluavat
äänet yhä vaikenivat ikäänkuin nukkuen. Gabrielle astui ajatuksiinsa
vaipuneena eikä huomannut, että vapaaherra L*** oli lähestynyt häntä;
hän melkein säpsähti kun tämä puhutteli häntä.

«Oli erittäin hauskaa -- erittäin rakasta minulle jälleen nähdä teidät
kaikki niin onnellisina!»

«Niin!» vastasi Gabrielle, «nyt saamme jälleen olla kaikki yhdessä.
Meille on suuri ilo että saamme Louisen perheineen tänne!»

«Ehkä» -- jatkoi L***, -- «on rohkeata tahtoa hajoittaa niin onnellista
perhe-elämää, tahtoa riistää rakastettu tytär ja sisko semmoisesta
perheestä, mutta jos innokkain...»

«Oi», keskeytti Gabrielle äkkiä peljästyneenä, «älkää puhuko
riistämisestä, muuttamisesta mitään! Onhan kaikki niin hyvin
tämmöisenään!»

L*** vaikeni surullisen näköisenä.

«Iloitkaamme kaikki yhdessä!» lausui Gabrielle ujosti ja
sydämmellisesti, «viivyttehän jonkun aikaa meillä? On niin suloista
omistaa ystäviä ja siskoja! Elämä on niin hauska heidän kanssansa!»

L***n kasvot kirkastuivat, hän tarttui Gabriellen käteen ja tahtoi sanoa
jotakin, mutta Gabrielle riensi hänen luotansa isänsä luokse ja tarttui
hänen käsivarteensa.

Jacobi talutti Petreaa. He olivat iloiset ja tuttavalliset yhdessä
niinkuin onnelliset sisarukset. Petrea kertoi hänelle mikä oli hänen
nykyinen onnensa, mitkä tulevaisuutensa toiveet. Jacobi otti innokkaasti
osaa siihen ja kertoi hänelle tulevaisuuden tuumistansa, kotoisesta
onnestansa, hyvin paljon ja ihastuneena pojistansa, miten he tottelevat
vanhempiensa pienintäkin viittausta, heidän keskinäisestä rakkaudestansa
ja katso! se oli kaikki Louisen ansio! Ja Louisen ylistystä lauloi kaksi
sopusointuista ääntä maireuhriksi «vanhimmalle siskollemme», joka ei
ollut kuuntelevinaan muita kuin isäänsä.

Pian päästiin kotiin.

Hopeakauha kädessä mitä ystävällisimmin hymyillen seisoi äiti
kirjastossa suuren, höyryävän punssiboolin vieressä ja lausui sekä
sanoilla että katseilla sisään astuvan joukon tervetulleeksi.

«Elise kultaseni!» lausui laamanni syleillen häntä, «olet tänään
nuorentunut kaksikymmentä vuotta!»

«Onni nuorentaa!» vastasi puhuteltu hellästi katsoen puolisoonsa.

Kaikki istahtivat.

«Älkää melutko niin paljon, pojat!» varoitti Louise kahdeksaa vesaansa,
itse istahtaessansa ja ottaen pikku Elisen syliinsä. «Ettekö osaa
istahtaa ilman tuommoista melua ja hälinää!»

Jeremias Munter oli istahtanut nurkkaan kauas kaikista muista; hän oli
hiljaa ja näytti alakuloiselta.

Syntyi äänettömyys. Usean kasvoista voi huomata jonkinmoista odotusta,
jonkinmoista tietoa siitä, että jotakin tavatonta oli tekeillä.

Laamanni rykäsi pari kertaa, näytti siltä kuin olisi täytynyt
tavattomasti selvittää kurkkunsa.

Vihdoin hän korotti äänensä ja sanoi huomattavasti väräjävällä äänellä:

«Onko totta että ystävämme Jeremias Munter aikoo kohta jättää meidät ja
muuttaa elämään maalle yksinäisyyteen? Puhuuko huhu totta kertoessaan
hänen jo huomenna aikovan jättää meidät ja että tämä ilta siis on
viimeinen, jonka hän kaupunkilaisena viettää parissamme?»

Assessori koetti vastata, mutta sanat supistuivat jonkinmoiseen
mörisevään ääneen. Hän katsoa tuijotti lattiaan ja nojasi käsillään
keppiinsä.

«Siinä tapauksessa», -- jatkoi laamanni -- «on minua pyydetty kysymään
häneltä jotakin, jota -- en voisi kysyä keneltäkään muulta ja joka
kysymys sittenkin melkein tarttuu kurkkuun. -- Salliiko ystävämme,
assessori Munter erään -- erään meistä seurata häntä yksinäisyyteensä?»

«Ken tahtoisi seurata minua?» tiuski Jeremias tylysti ja epäillen.

«Minä!» vastasi lempeä, soinnukas ääni ja Eeva, -- sinä hetkenä
kauniimpana ja viehättävämpänä kuin milloinkaan -- lähestyi häntä isänsä
taluttamana. «Minä», hän toisti punastuen, puhuen hiljaa mutta hellästi,
«minä haluan seurata teitä; -- jos sen sallitte!»

Perheen silmistä voi lukea että se ei ollut äkkiarvaamatta sen
jäsenille. Louisella kimelsivät kyyneleet silmissä eikä hän ollut
ensinkään «häväistyn näköinen» semmoisesta teosta, joka oli niin
täydellisesti «vastoin naisen arvoa». Assessori säpsähti ja katsoi
Eevaan kummastuneena.

«Ota vastaan minulta», jatkoi laamanni äänellä, joka selvästi ilmaisi
hänen liikutustansa, «seurakumppani, jota jo kauan olet toivonut
itsellesi! Ainoastaan sinulle, Munter, minä voin noin lahjoittaa rakkaan
lapseni!»

«Ettekö huolikaan minusta?» kysyi Eeva punastuen ja hymyillen ojentaen
valkoisen kätensä yhä vielä sanattomalle Jeremiaalle.

Assessori tarttui kiivaasti Eevan ojennettuun käteen, puristi sitä
molemmin käsin vasten rintaansa ja lausui hiljaa kumartuen sen yli: «oi,
minun ruusuni!» Kun hän jälleen kohotti päänsä, vuotivat kyyneleet hänen
silmistänsä! Mutta hän oli levoton ja tuskaantunut. «Veli!» hän lausui
laamannille «en voi vielä kiittää sinua! En tiedä, ... en käsitä...
Minun täytyy ensin tutkia häntä!»

Hän tarttui Eevan käteen ja vei hänet Elisen viereiseen huoneesen,
istahti siellä vastapäätä häntä ja lausui kiivaasti:

«Mitä tämä merkitsee? Mitä ilveitä tämä on? Kuinka on asian laita? Sano
minulle, Jumalan nimessä, Eeva, millaisilla tunteilla hän tulee noin
minua kosimaan? Onko siinä todellista rakkautta? Jaha, juuri rakkautta,
sanon minä! Älkäähän säikähtykö sitä sanaa; -- niinkuin sen tarkoitan,
niin hän voipi myöskin käsittää sen. Onko se rakkautta vai -- sääliä?
Armolahjana en häntä, Eevaa, ota, sen sanon. Älköön hän pettykö, älä
petä minua! Jumalan nimessä, joka tutkii kaikkien sydämmet, vastaa
minulle ja puhu totuus: täydestä, hellästä sydämmestakö hän näin tulee
luokseni? Luuleeko hän -- luuletko Eeva, Jumalan enkeli, minun vanhan
ruman, kivuloisen, ärtyisän ukon voivan tehdä sinut onnelliseksi?»

Jeremias puhui tuskaantuneena ja hellästi, ja hän oli kaunis sinä
rakkauden ja tunteellisuuden hetkenä.

«Ystäväni, hyväntekijäni», vastasi Eeva kädellään pyyhkäisten pois
Jeremiaan silmistä vieriviä kyyneleitä, «katsokaa ... lukekaa mitä on
sydämmessäni! Kiitollisuus on saattanut minut tunnustamaan arvonne --
kumpikin on johtanut minua rakastamaan teitä; -- ei semmoisella
tulisella lemmellä, jommoista kerran olen tuntenut, mutta jota en
milloinkaan enää tunne, vaan syvällä, hellällä rakkaudella, joka tekee
minut ja niinkuin toivon teidätkin onnelliseksi, ja jota ei mikään enää
voi häiritä. Saada elää teidän ja toiseksi omaisteni hyväksi on hartain
toivomukseni. Voin todenperäisesti vakuuttaa etten tänä hetkenä rakasta
ketään enemmän kuin teitä! Riittääkö se teille?»

Vieläkin tarkasteli assessorin syvämieliset silmät Eevaa tutkivasti.

«Suutele minua!» lausui hän sitten äkkiä ja terävästi.

Hiljaa ja sanomattoman suloisesti painoi Eeva punastuvat kasvonsa häneen
ja suuteli häntä.

«Herra Jumala!» huokasi Jeremias, «oletko siis omani? Hänen nimeensä
siis!» Ja sanomattoman onnellisena hän sulki kauan rakastamansa
syliinsä. Hän piti häntä kauan siinä ja syvät huokaukset tunkeutuivat
hänen autuaallisesta sydämmestänsä. -- Viimein hän riistihe irti ja
ikäänkuin uuden nuoruuden valtaamana hypähti ovelle ja huusi kirjastossa
oleville:

«Kas niin! Nyt on kaikki valmiina! Minä otan hänet! Hän saa minut
omaksensa! Hän kelpaa puolisokseni ja minä kelpaan hänelle mieheksi! Kas
niin, te siellä ulkona! Ettekö tahdo juoda maljaamme?»

Kaikki riensivät maljan luokse; Louise muiden mukana, kahdeksan vesaa
hänen kintereillään. Syntyi iloista hälinää. Nauraen Leonore ja Petrea
torjuivat luotansa ryntääjät ja lupasivat tuoda heille lasit, jos vaan
pysyivät paikoillaan. Viimein palasi järjestys seurakuntaan; lasit
täytettiin ja maljojen esittäminen alkoi.

Ensimmäinen, jonka laamanni esitti, oli uuden morsiusparin.

Toinen: Jacobin kaunopuheliaasti esittämä, oli vanhemmille, «heidän
onnelleen ja menestykselleen joiden kautta minä ja niin moni muu on
tullut niin onnelliseksi».

Kolmas: juotiin uuden papinperheen menestykseksi ja viihtymiseksi.

Neljäs: uuden tontin.

Viides: vanhalle -- aina nuorelle kodille.

Kuudes: «Kaikkien hyvien lasten» malja.

Nuo kahdeksan vesaa eivät voineet kylliksi kiittää siitä ja vastata
siihen.

Sitten kilistellen esitettiin suuri joukko yksityisiä, leikillisiä
maljoja. Jacobiinit kilistelivät taukoamatta tätiensä kanssa, niin että
Gabrielle tuskin ehti muuta kuin juoda siskonsa pikku poikien kanssa.

Sillä välin piti Jeremias Munter ilosilmin ja nuorekkaan vilkkaasti
seuraavan hellän puheen morsiamelleen:

«Olipa hitto vieköön kovin kummallista, että hän oli niin halukas
pyytämään minua! Kosia itse! Mistä hän tiesi välittäisinkö minä hänestä?
Ja sitten vielä tulla tupsahtaa niin odottamatta päälleni? Eikä suoda
minulle ollenkaan miettimisaikaa! Sehän on ennen kuulumatonta! -- Mitä
-- häh? -- uudistaako se? E--ei! Se on niin vaivaloista! En, en, en, en,
en, en, En toki! sanon! Kun nyt olen tuuminut asiaa, niin huomaan olevan
parasta että otan hänet. Mutta kyllä hän oli aika hätäkello! Olin
vähällä mennä tainn... Mitä nyt? Mitä uutta tämä on? Tuleeko pikku armo,
pikku käly noin enemmittä mutkitta suutelemaan minua? Hyvänen aika!
Elämä on kuitenkin hauskaa!»

Mutta ei kenenkään mielestä elämä ollut niin hauska kuin Petrean.

«Oletko nyt tyytyväinen minuun, Petrea?» kysyi Eeva häneltä hiljaa
veitikkamaisesti hymyillen.

Petrea sulki hänet hellästi syliinsä.

Silloin kuului Louise rouvan ääni: «Kas niin poikaseni, nyt ette saa
enää juoda! Ei tippaakaan enää! Mitä sanot pikku David? Veljenkö maljaa
setä Munterin kanssa! Kiitoksia poikaseni, sen maljan saat juoda toiste.
Te olette jo juoneet maljoja kylliksi, ehkäpä enemmänkin kuin
pääkkösenne sietävät.»

«Minä rukoilen poikien puolesta, Louise sisko!» huudahti assessori;
«minä tahdon esittää maljan ja se heidänkin pitää juoda. Täyttäkää vielä
kerran lasit anoppiseni! Minä esitän:

«Rauhan malja! Olkoon rauha maassa ja kodeissa! Rakkauden ja tiedon
malja, jotka yksistään tekevät rauhan siunausta tuottavaksi! Sanalla
sanoen -- rauha maassa! Sen malja!»

«Amen!; Amen!» huudahti Jacobi, joi lasinsa pohjaan ja heitti sen
taaksensa. Louise katsahti vähäsen hämillään äitiinsä, mutta kun tämä
iloisesti seurasi Jacobin esimerkkiä niin hänkin teki samoin.

«Kaikki lasit kattoon sen maljan jälkeen!» huusi laamanni lähettäen
omansa kilistelemään katon kanssa ja sanomattomasti riemuiten heittivät
jacobiinit lasinsa ilmaan koettaen saattaa rauhanmaljan niin
hävittäväiseksi kuin suinkin.

Jätämme nyt tuon iloisen seuran, josta näemme äidin hiljaa hiipivän.
Näemme hänen vetäytyvän pieneen yksityishuoneesen, jossa hän levähtää
rauhallisesti kirjoittaaksensa seuraavat rivit armaalle siskolleen:

«Olen jättänyt heidät hetkeksi levähtääkseni ja jutellakseni vähäsen
kanssasi, Ceciliani. Täällä on tyyntä ja hyvä olla, ja iloiset äänet,
oikeat juhlaäänet kuuluvat tänne. Ernstin sydän nauttii mitä suurinta
iloa, sillä hän näkee kaikki lapsensa iloisina ympärillään. Ja lapset,
Cecilia -- hänellä onkin oikeus iloita, ylpeillä heistä. He seisovat
kaikki hänen ympärillänsä hyvinä ja nuhteettomina ihmisinä; he kiittävät
häntä siitä, että he ovat syntyneet elämään ja oppineet tuntemaan sen
arvoa. He ovat tyytyväiset osaansa. Kadonnut, kotiin palannut lepää
lapsuutensa kodissa, sitten aloittaaksensa uutta elämää, ja hänen
herttainen lapsensa on jo kotiutunut isoisän syliin... Nyt kuuluu
Gabriellen kitaran sävel ja laulu kajahtaa! -- Luulenpa heidän
tanssivankin! Louisen kahdeksan poikaa saa pohjahirret tärisemään.
Jacobin ääni kuuluu kaikkien yli. Tuo oiva, ijäti nuori ihminen! Pitäisi
minun olla iloinen, minunkin, sillä kaikki on rauhallista ja hyvin
kodissani. Ja minä olenkin, -- sydämmeni huokuu kiitollisuutta, mutta
ruumiini on väsynyt, kovin väsynyt.

Haudan kuuset huojuvat ja viittaavat; -- näen niiden latvojen
tervehtivän itseäni kirkkaassa kuuvalossa ja osoittavan -- ylöspäin.
Kutsutko minua poikani? Kutsutko minua tulemaan kotiisi luoksesi?
Esikoiseni! Kesälapseni! salli minun kuiskata että se on salainen
toivomukseni. Ystävällinen oli minulle maailma, ystävällinen sen Koti;
mutta kun sinä, lemmikkini, menit pois, alkoi minunkin muuttoni. Ehkä
tulee viimeinen muuttopäivä pian. Minä ikäänkuin tunnen saavani
hiljaisesti nukkua kuolon uneen. Ja jos Herra ennen viimeistä
nukkumistani suo minulle oikein selkeän, ihanan hetken, niin painan
vielä kerran suutelon mieheni kädelle, katselen siunaavasti ympärilleni
ja kiitollisesti taivasta kohti ja sanon niinkuin nytkin sydämmeni
pohjasta:

Jumalalle kiitos tästä kodista!

-- ja taivaallisesta!»





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Koti - eli perhesuruja ja -iloja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.