Title: Papin perhe; Hän on Sysmästä; Spiritistinen istunto
Author: Canth, Minna, 1844-1897
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Papin perhe; Hän on Sysmästä; Spiritistinen istunto" ***


PAPIN PERHE; HÄN ON SYSMÄSTÄ; SPIRITISTINEN ISTUNTO

Kirj.

Minna Canth


1920 (1891-94).



PAPIN PERHE

Näytelmä neljässä näytöksessä



HENKILÖT:

PASTORI HENRIK VALTARI.
ELISABETH, hänen rouvansa.
JUSSI VALTARI, heidän poikansa, ylioppilas.
HANNA,  |  heidän tyttäriään.
MAIJU,  |
TEUVO RASTAS, ylioppilas.
ROUVA SAVÉN.
NEITI VUORIO.
MARTHA, palvelija Valtarin perheessä.
VOSSIKKA.
KIRJAPAINON POIKA.



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Sali, vakavaan asuun sisustettu. Perällä ovi eteiseen, vasemmalla
pastorin huoneesen, oikealla ruokasaliin vasemmanpuolisesta ovesta
etunäyttämölle päin ikkuna ja korkeita kasvia. Perempänä seinäkello.

Maiju heittelee palloa. Hänen käsityönsä, suuri, kirjava matto, on
pudonnut tuolilta lattiaan.)

ELISABETH (huutaa oikealta) Maijuu!

MAIJU (keskeyttämättä). Jaha, mamma?

ELISABETH. Oletko siellä?

MAIJU. Olen, olen.

ELISABETH. Tulepa tänne vähäisen.

MAIJU. Koht'sillään--heti paikalla--

ELISABETH. Mitä sinä teet siellä?

MAIJU. En juuri mitään, mamma.--En ikinäs mitään pikkuisen ... ilman
aikojani--

ELISABETH. Joudu sitten!

MAIJU. Kyllä, kyllä. Kun minä vaan lopetan tämän ... ei se kestä enää
minuttiakaan ... yks', kaks', kolme, neljä, viis, kuus, seitsemän,
kahdeksan...

ELISABETH (tulee). Mitä maailman päivinä--? Kas niin, arvasinhan sen--
palloa sinä taas lyöt!

MAIJU. (keskeyttämättä).--yksitoista, kaksitoista, kolmetoista,
neljätoista, viisitoista, kuusitoista, seitsemäntoista--

ELISABETH. Heitä nyt tuo. Hyvä lapsi, mitä sinä ajattelet, semmoinen
kiire kun on.

MAIJU.--neljäkolmatta, viisikolmatta, kuusikolmatta, seitsemänkolmatta--

ELISABETH. Etkö sinä kuule, Maiju?

MAIJU.--kahdeksankolmatta--voih, nyt se meni! ja se oli mamman syy,
minä olen aina ennen saanut sata täyteen, mutta kun mamma tuli siihen
keskeyttämään. Ei anneta minun milloinkaan rauhassa päästä yhtä ainoata
peliä loppuun, vaikka se ei kestäisi kuin neljänneksen tuntia
korkeintaan.

ELISABETH. Sinä et ollenkaan ajattele, mitä kaikkea meillä vielä on
tehtävänä siksi kuin Jussi ja Hanna tulevat.

MAIJU. Huomiseen ennättää jos mitä.

ELISABETH. Onko sinulla edes matto jo valmiina?

MAIJU. Tänä iltana minä sen lopetan yks' kaks'.

ELISABETH. Yks' kaks'! Niin sinä aina sanot ja joka kerta tulee
kumminkin lopulta tulinen kiire.

MAIJU. Mamma nyt ei hätäilisi.--Aamulla leivotaan peparkakut, niin ovat
tuoreita ja hyviä heidän tulemaansa.

ELISABETH. Pane nyt pois tuo pallo, se minua ihan kiusaa.

MAIJU. Panenhan minä.

ELISABETH. Suuri tyttö ja viitsii leikkiä vielä aivan kuin pieni lapsi.

MAIJU (panee pallon pois). »Suuri tyttö!» Hyvä! muistaako mamma nyt,
että itse on sanonut minua suureksi tytöksi?

ELISABETH. Muistan, tietysti.

MAIJU. Ettei enää sanota, kun huvituksiin pyrin: »Mitä? Lapsihan sinä
vielä olet!»

ELISABETH. Niin, mutta sehän on vallan toinen asia.

MAIJU. Mitä varten toinen asia? Joko minä olen lapsi, taikka minä en
ole lapsi--

ELISABETH. Eläkä nyt intä siellä suotta. Katsotaanpas tätä mattoa.
Mutta--hyvänen aika--täällähän on vielä ommeltavaa kuinka ja paljon.

MAIJU. Puolessa tunnissa se on tehty.

ELISABETH. Ehkä minä tämän otan huostaan.

MAIJU. Ei, mamma antaa tänne, kyllä minä sen itse lopetan.

ELISABETH. Mene sinä ennemmin asialle. Pitäisi saada toppa sokuria ja
leiviskä kahvia kotiin.

MAIJU. Eikös Martha sitä--

ELISABETH. Hän on laittamassa Jussin kammaria.

MAIJU.. Ahah! No, menenmähän sitten minä.

ELISABETH. Mutta katso että antavat Helsingin electa sokuria ja prima
vehnäjauhoja.

MAIJU. Prima, sinileima--ymmärrän, herra katteini!

ELISABETH. Eläkä viivy kauvan.

MAIJU (menee eteiseen). En!

ELISABETH. Semmoinen tuulihattu!

MAIJU (hattu päässä, katsoo ovesta). Sanoiko mamma mitään?

ELISABETH. Sanoin, että--olet tuulihattu.

MAIJU. Mutta enpäs ole tuulihattu. Vai olenkosta?--Mamma ottaa sen
sanan takaisin, muuten en lähdekään.--Enhän ole tuulihattu?

ELISABETH. No, et ole, et. Menehän nyt!

MAIJU. Ja saanko puhella puoli minuttia, jos sattuu joku tytöistä
tulemaan vastaan?

ELISABETH. Kyllä puoli minuttia, kunhan et enemmän.

MAIJU. Ei enemmän, puoli minuttia vaan. (Menee.)

ELISABETH (neuloo kiireellisesti). Henrik varmaankin nukkuu, koska
sieltä ei kuulu mitään.

MARTHA (oikealta, paljain jaloin, lyhyt hame nostettu kupeilta ylös,
hihat käärityt yli kyynärpäiden). Nyt se on sitä myöten valmis. Minä
puolestani en voi sille enää muuta.

ELISABETH. Onko lattia vaan hyväksi luututtu?

MARTHA. Hyväksi, kerrassa! ja ikkunat pesty, pölyt pyyhityt, ovet ja
pihtipielet kaikki hangatut puhtaiksi. Saa kait Jussi herra tulla
vaikka tällä hetkellä.

ELISABETH. Ei vielä, ennenkuin tämä mattokin joutuu.

MARTHA. No, sen pitää rouvan laittaa pian.

ELISABETH. Niinhän olisi tarkoitus.--Mutta nyt varmaan joku tulee?

MARTHA. Herra Jumala, jos tähän vielä vieraita lykkää--

ELISABETH. Martha, Martha! Kuinka on toinen käsky?

MARTHA. Sitähän minä tässä jouvan muistelemaan.

MAIJU (kukkia ja kirje kädessä). Mamma, mamma, minä sain kirjeen
Jussilta. Ette usko, mitä hän kirjoittaa, hyvä ihme, kuinka hauskaa,
minä ihan kuolen ilosta. (Nauraa ja tanssii.)

MARTHA. Onko kihloissa?

MAIJU. Ei, ei, ei, hauskempaa.--hauskempaa! Koettakaa arvata.

ELISABETH. Hiljaa,--hiljaa, pappa taitaa nukkua.--No, mitä hän
kirjoittaa?

MAIJU. Tulevat molemmat sekä Hanna että Jussi jo tänä iltana. Ja Jussi
tuo toverin mukanaan--mamma arvaa, kenen.

ELISABETH. Mistäpä minä--

MAIJU. Niin, ei mamma häntä tunnekaan. Mutta minä olen laittanut
hänelle Jussia myöten terveisiä.

ELISABETH. Tuntemattomalle--?

MAIJU. No, niin no, kun hänkin on laittanut minulle.

ELISABETH. Nimi--?

MAIJU. Teuvo Rastas. Eikö ole kaunis nimi? Teuvo Rastas. Mitä, mamma?
Onko, mamma?

ELISABETH. No, onhan tuo.

MARTHA. Meillekö tulee kortteeria?

MAIJU. Meille tietysti, eikös niin, mamma?

ELISABETH. Kuinkas muuten. Kaiketi Jussi on häntä pyytänyt luokseen.

MAIJU. Siltä se kuuluu hänen kirjeessään. Voi ihmettä, kun tulevat jo
tänä iltana!

MARTHA. Vai tänne kortteeria! Sitten on taas uusi työ! Toinen sänky
nostettava Jussi herran kammariin, matrassit, tyynyt, peitteet alas
vinniltä--juutas kaikkiakin.

MAIJU. Martha kulta, pianhan se on tehty. Minä tulen auttamaan, jahka
vaan olen järjestänyt nämä kukat.

MARTHA. Juuri kun luulin saaneeni valmiiksi--perhana, kuinka pistää
vihakseni. (Survaisee vihaisesti pari tuolia syrjään ja menee oikeaan.)

MAIJU. Taivasten taivaat, kuinka kauniita nuo ruusut ovat. Katsokaas,
mamma!

ELISABETH. Kauniita ovat.

MAIJU (rallattelee).

    "Pappa tahtoi rikasta,
    ja mamma tahtoi rakasta,
    ja minä tahdoin komeanlaista."--

PASTORI (ääntää vasemmalta).--Maiju!

MAIJU. "Komean kynnet ne--"

ELISABETH. St!--! Hiljaa, pappa varmaan äänsi siellä.

MAIJU. (herkiää ja kuuntelee). Eikä ääntänyt, mamma vaan suotta pelkää.
Tämä on ihan uusi laulu, mamma, hyvin soma. Opin sen tämä yhtenä
päivänä pieneltä pojalta tuolla kadulla:--Kuulkaahan!

ELISABETH. Mutta sinä herätät papan.

MAIJU. Enkä herätä, kun laulan hiljaa. (Hän laulaa ensin hiljaa, mutta
sitten jo kohta täyteen ääneen.)

    "Pappa tahtoi rikasta,
    ja mamma tahtoi rakasta,
    ja minä tahdoin komeanlaista.»--
    Komean kynnet ne kauvaksi loistaa,
    vaan raha on kuluvaista."

PASTORI (kammaristaan). Maiju, Maiju!

ELISABETH. Näetkös nyt!

PASTORI (tulee sisään). Mitä rekilauluja sinä täällä laulelet?
Sopivatko ne mielestäsi nuorelle tytölle, tuommoiset?--Koska sinä, hyvä
lapsi, opit vähän säädyllisyyttä, koska, sano?

MAIJU. En tiedä.--Ehkä sitten, kun tulen hyvin, hyvin vanhaksi.

PASTORI (vakavasti). Ei, nyt sinun täytyy jo muuttaa tapoja, ja muuttaa
oikein toden perästä. Seitsentoistavuotias tyttö ei saa olla kuin
vallaton poikanulikka. Paina se mieleesi ja katso, ettei minun
alituisesti tarvitse sinua muistuttaa.

MAIJU (painaa päänsä alas ja hypistelee kukkia).

PASTORI. No niin, minä oikeastaan ajattelin lähettää sinua asialle.
Rouva Savén kysyy tässä kirjeessä, jos meille sopii tänä iltana tulla
lähetysseuran ompelu-iltaan, ja pyytää minua siellä lukemaan tai
puhumaan jotain.

MAIJU. Tänä iltana?

PASTORI. Niin, tänä iltana. Menet hänen luokseen ja sanot, että teen
sen vallan mielelläni, mutta en voi päästä sinne ennen kuin vähän
myöhemmällä, tuossa kahdeksan seudussa. Te tietysti lähdette täältä
kuuden aikaan niinkuin tavallisesti.

MAIJU. Emmehän me tänä iltana voi lähteä ensinkään.

PASTORI. Ette voi lähteä?--Kuinka?

ELISABETH. Jussi ja Hanna tulevat »Elias Lönnrotissa». Sinä et sitä
vielä tiedäkään.

MAIJU. Ja Jussi tuo yhden toverin mukanaan.

PASTORI. Vai niin!--Vai jo ne tänä iltana--Mutta mitä se estäisi? He
voivat tulla sinne myös.

MAIJU. He eivät tule, siitä olen varma.

ELISABETH. Näin ensi iltana varsinkaan.

PASTORI. Miksi eivät tulisi? Saavathan nähdä siellä vanhoja tuttuja.

MAIJU. Täti Savénin ja täti Emilian? Mistä he nyt välittäisivät, jotka
ovat niin vanhurskaita ja ikäviä, että oikein hirvittää--

ELISABETH. Maiju, Maiju--!

PASTORI. Kaunista! Totta tosiaan, en tiedä enää, mitä sanon. Onko
kuultu ennen nuoren tytön suusta tuommoista herjausta,--äitinsä
ystävistä, omista kummistaan vielä lisäksi!--»Vanhurskaita ja ikäviä!»
Nuo ainoat sanat paljastavat koko sinun sydämesi.

ELISABETH. Hän on vielä niin lapsellinen ja ajattelematon, Maiju
raukka.

PASTORI. Kevytmielisyyttä tuo on, ei lapsellisuutta. Kevytmielisyyttä
ja pahanilkisyyttä.

MAIJU. Ovathan nekin pahanilkisiä ja parjaavathan nekin ihmisiä.
(Puoleksi itkien.) Ja valehtelevat ja juoruavat enemmän kuin ketkään
muut.

ELISABETH. Hillitse itseäsi, hyvä lapsi.

PASTORI. Sinä tulet tänä iltana ompeluseuraan ja kerrot minun kuulleni
täti Savénille ja täti Emilialle, mitä olet heistä puhunut, ja pyydät
anteeksi. Ymmärrätkös?--

MAIJU (painautuu alas ja itkee kovemmin.)

PASTORI (kääntyy Elisabethiin). Minä menen »Aamuruskon» toimistoon.
Lähetä sana, jos sattuu joku tärkeämpi asia. (Menee eteiseen.)

ELISABETH. Kuinka sinä menit sillä lailla puhumaan papalle?

MAIJU. Kun he ovat semmoisia, minkä minä sille taidan, kun he ovat!--
Eikö mamma muista, kuinka he silloin yhdenkin kerran väittivät Anni
Tavastin ja Olga Nyströmin--

ELISABETH. Ooh, tuo vanha juttu!

MAIJU. Niin, ja se oli kaikki pelkkää valhetta, minä tiedän sen ihan
varmaan,--pelkkää valhetta kaikki tyyni!

ELISABETH. Elä käytä semmoisia sanoja kuin--»valhetta». He erehtyivät--

MAIJU. He valehtelivat, ihan tahallaan valehtelivat, ja sen ovat
tehneet monta kertaa. Ja minä en pyydä heiltä anteeksi, en vaikka!
Pyytäkööt ensin he anteeksi. Anni Tavastilta ja Olga Nyströmiltä

ELISABETH. St, hiljaa, hiljaa! Kyllä sinun täytyy, lapseni, totella
pappaa. Ja herkiä itkemästä nyt, muuten silmäsi turpoavat. »Elias
Lönnrot» saattaa tulla tuossa paikassa.--Kas niin, nyt on minulla matto
valmis, mutta sinun kukkasi ovat vielä kaikki hajallaan. Laita ne
vaassiin sillä aikaa, kun minä vien tätä Jussin kammariin.

MAIJU. Olkoot, minä vähät! En huoli enää mistään, enkä laula enää
milloinkaan. Enkä ole milloinkaan iloinen. Turjotan vain ja laitan
naaman yhtä happameksi kuin täti Savéninkin on--sitten ei mahda papalla
enää olla mitään sanomista. Tämmöiseksi, näin!

ELISABETH. Ja itselläsi mahtaa silloin olla hyvin hauska--sinä
pahankurinen lapsi.

MAIJU. Katsokaa, mamma! Olenko nyt hyvin kaunis?

ELISABETH. Olet, vallan erinomainen. Varmaan saisit harakatkin
nauramaan. (Menee oikeaan.)

MAIJU. Mutta enköhän vaan nyt tee sitä, jota olen aikonutkin? Että
kirjoitan tohtori Bergbomille ja pyrin suomalaiseen teaatteriin
näyttelijäksi? Topp! Se on päätetty asia! Martha! Mihinkä se taas on
vienyt minulta paperit ja kynät ja musteet?--Martha, Martha, Martha!

MARTHA (oikealta). Hoi, hoi? Mikä siellä on hätänä?

MAIJU. Pian tänne! Niinkuin olisitte jo!

MARTHA (tulee). No, herra siunaa--

MAIJU. Mihin te taas olette kätkenyt minulta paperit ja kaikki
kirjoitus-verstaat, kun niitä ei näy missään?

MARTHA. Ja mitäs te niitä aina tänne kuletatte? Onko niihen paikka
salin pöyvällä--onkoo jo vaan? (Ottaa ne esille etagerilta, kirjojen
takaa.)--Tässä ne nyt ovat. (Hän tuo ne toiselle pöydälle.)

MAIJU. Elkäähän menkö, saatte viedä tästä kirjeen samalla
postilaatikkoon.

MARTHA (menee sohvapöydän luokse). Kyllä olette pitänyt kaunista siivoa
taas. Ei totta jouva muuta kuin teijän jälkiänne korjaamaan.--Mitä
näitä tarvihti tähän pöyvälle riputella? Eikö ollut yhtä hyvä panna
vaassiin heti? (Työntelee ne sikinsokin vaasseihin.)

MAIJU (kirjoittaa ja lukee sitten ääneen). »Kunnioitettava herra
tohtori! Täten saan nöyrimmästi kysyä, jos haluaisitte ottaa minut
suomalaiseen teaatteriin. Olen seitsemäntoista vuotias ja täkäläisen
tyttökoulun läpikäynyt.--Pyydän suosiollista vastausta mitä pikimmin.
Kunnioituksella: Maiju Valtari.»--Hyvä on. (Panee sen kuoreen,
kirjoittaa päällekirjoituksen ja painaa postimerkin päälle.) Martha,--
tässä!

MARTHA. Lindqvistinkö laatikkoon?

MAIJU. Niin,--sinne, sinne! ja sukkelasti nyt.

MARTHA. Ei tuossa niin kiire liene, ettei mennä kerkiä. (Menee
oikeaan.)

MAIJU. Huomenna se on perillä ja ylihuomenna ehkä saan jo vastauksen.--
Jos käskee minun tulemaan heti--entä sitten? Mitä sanovat pappa ja
mamma? Ja Hanna ja Jussi?--Ja kaikki muut?--Mitä ne sanovat?--

ELISABETH (tulee oikealta). Eiköhän vaan tullut »Elias Lönnrot», koska
siellä vossikat niin ajavat rantaan?

MAIJU. Tehty mik' on tehty!--Kirje on laatikossa, en sitä enää saa
takaisin, vaikka tahtoisinkin.

ELISABETH. Kuuletko sinä?

MAIJU. Mitä mamma sanoi?

ELISABETH. Hyvänen aika!' Tuolla tavallako sinä nyt olet laitellut nuo
kukat?

MAIJU. Millä ta-?--Kas, sitä Marthaa!

ELISABETH (järjestelee niitä). No--kyllä minä ihmettelen! Aivanhan sinä
olet päästä pyörällä.

MAIJU. Mamma, rakas kulta!--(nauraen) Marthahan ne näin laitteli.

MARTHA (ovelta). Tulevat, tulevat!

MAIJU. Ketkä!

MARTHA. Hanna,--Jussi,--herra Jumala, vielä kysyy! Kun ovat jo pihassa.
(Vetää päänsä takaisin.)

MAIJU. Narraa!--Mamma, olisikohan--

ELISABETH. No, sitähän minä jo äsken sanoin.--Tuossa ne ovat!

HANNA (tulee juosten eteisestä). Päivää, päivää!

MAIJU. Hyvä ihme--Hanna!

ELISABETH. Terve! mitä sinulle kuuluu, lapsi?

HANNA (juosten toisen sylistä toisen syliin). Ei kuin hyvää, paljasta
hyvää! Olen kuin taivaassa.--Pahankuriset, kun ette tulleet edes
vastaanottamaan.

MAIJU. Mitäs, kun emme tienneet.--Oletko sinä nyt tosiaan siinä? En
tahdo uskoa silmiäni. Hanna, annas kun katson sinua!

HANNA. Katso, katso!

MAIJU. Niin, sinä se olet, sinä itse! Sinä, sinä si--

HANNA. Aa--aa--sinä puristat minut kuoliaaksi! Herkiä jo, hyvä lapsi,
muuten menee henki.

ELISABETH. Tule nyt tänne, että minäkin saan nähdä, tänne sohvaan
istumaan.

HANNA. Ette usko, kuinka hauskaa on päästä kotiin!--En minä malta,
mamma, istua, en, en!

MAIJU. Mutta minä kun en vieläkään tahdo saada päähäni, että Hanna on
tuossa! Että, hän tosiaankin on tuossa! Olen kuin pyörryksissä.

ELISABETH.--No, ja täällä tulee Jussi. Ajattelin juuri kysyä, mihin hän
jäi. (Jussi ja Teuvo tulevat. Laskevat eteiseen tavaroitaan.)

JUSSI (eteisestä). Terveisiä Helsingistä!

ELISABETH. Kiitos, kiitos!

MAIJU (juosten eteiseen häntä vastaan). Jussi!--Jussi, Jussi, Jussi!

JUSSI. Pikku harakka! Vieläkö sinä osaat lentää?--(Tuo häntä
tanssittaen ja pyörittäen sisään.)

MAIJU. Herranen aika, kuinka hauskaa! Nyt sitä pääsee elämään taas!
Oikein sydämensä pohjasta!

JUSSI. Sen lupaan! Iloa ja riemua--!

MAIJU. Iloa ja riemua! Ylös taivaasen asti.

JUSSI. Päivää, mamma!

ELISABETH. Tervetultua kotiin!

JUSSI. Kiitoksia! Ja tässä saan esittää mammalle toverini, Teuvo
Rastaan, joka on melkein yhdenlainen velikulta kuin minäkin.

ELISABETH. Tervetultua, herra Rastas!

JUSSI. Käännypä tänne päin, Teuvo! Näes, tämä se on sisareni, Maiju,
aika hulivili--

MAIJU. Hyi, Jussi, kun valehtelee.

JUSSI. Josta isä-ukko turhaan on koettanut saada säädyllistä ja
ankara-arvoista. nuorta neitiä, englantilaiseen guvernantti-malliin.

MAIJU. Elkää uskoko, herra Rastas, pelkkää lorua kaikki.

TEUVO. Erinomaisen hauskaa tutustua!

HANNA. Joka kohta entisellään. Ei mikään muuttunut!

MAIJU. Ei, Jumala paratkoon! Ei, täällä milloinkaan muutoksia tapahdu.
Ei ole yhtä ainoata huonekalua edes ilmestynyt minun muistinaikaani. Ja
toinen päivä on aivan samanlainen kuin toinenkin. Ei niin että ihmeeksi
muuta eroitusta, kuin mikä päivällispöydässä ilmestyy, siellä kun,
näette, on vuoron puuroa, vuoron velliä, vuoron lihasoppaa ja niin
poispäin.

ELISABETH. Kiitä luojaa siitä, lapseni.

HANNA. Kyllä koti on hyvä, tiedätkös. Voi, kuinka se on hyvä! Jahkapa
olisit vuodenkaan poikessa, Maiju, niin jo sen huomaisit.--Mutta, missä
pappa?

ELISABETH. Hän äsken ikään meni »Aamuruskon» toimistoon.

JUSSI. Mitä? Kuuluuko pappa siihen lehteen?

ELISABETH. Ei juuri suorastaan.

JUSSI. No, sitähän minäkin.

ELISABETH. Mutta kyllä hän siihen usein kirjoittaa.

JUSSI. Vai ovat ne houkutelleet isä-ukonkin mukaan. Kas vaan!

TEUVO. Onhan se vallan luonnollista.

MAIJU. Kuulkaa! Teidän olisi pitänyt tulla tänne viikkoa ennemmin, niin
olisitte saaneet tanssia suomalaisella seuralla.

TEUVO. Pidättekö te tanssista, neiti. Maiju?

MAIJU. Pidän! ja kovasti! Tanssisin vaikka joka päivä, varsinkin
masurkkaa. Siihen olen hirveästi innostunut.

HANNA Ja sinä osaat? Oletko käynyt masurkkakurssin?

MAIJU. E--oho! Vai pappa olisi antanut! Ei, mutta minä opin niiltä,
jotka kävivät, ja seuralla tanssin kuin mies.

TEUVO. Kuin mies?

MAIJU. Kuin--kuin mestari, minä tarkoitin.

JUSSI. Ja mamman kuullen sinä tuosta kerskaat?

MAIJU (kietoo käsivartensa Elisabethin kaulaan) Mamman kuullen.

JUSSI. Eikä mamma virka mitään?

MAIJU. Ei mitään.

ELISABETH (hymyillen). Mitäpä se auttaisi.

MAIJU. Mamma ei ole vaarallinen. Mamman kuullen saa puhua jos mitä.
Toista pappa--

JUSSI. No niin, hän--?

MAIJU. Pappa on semmoinen luja prinsiippi-ihminen, niinkuin tiedät.

ELISABETH. Jotako mamma ei ole?

MAIJU. On, on, tietysti, onhan mammakin. Mutta mamma on niin herttainen
ja hyvä samalla.

JUSSI. Jotako pappa ei ole?--Maiju rukka, sinä puhut itsesi pussiin
vähän väliä.

MAIJU. Kuinka sinä olet ilkeä? En puhu enää mitään, koska tartutaan
kiinni jok'ainoaan sanaan.

HANNA. Se on niin Jussin tapaista. Mutta elä ole milläsikään, kyllä hän
siltä on hyvä poika.

JUSSI. Poika? Olenko minä poika?

MAIJU. Sekös pisti!

JUSSI. Muistaakseni olen neljä vuotta sinua vanhempi, Hanna.

HANNA. (hymyillen). Saatatpa olla, ei sitä kaikin ajoin luulisi.

MAIJU. Tytöt näetkös kun kehittyvät aikaisemmin.

TEUVO. Hyvä, hyvä! Mitä osaat sanoa siihen, Jussi?

JUSSI. Olkaa jo vaiti!

MAIJU. Niin että meitä oikeastaan--voi pitää veljeämme vanhempina.

JUSSI (yrittää ottaa häntä syliin). Sinuakinko?--Pikku lasta.

MAIJU (pujahtaa pois). Eläs! Minä en olekaan enää mikään »pikku lapsi».
Mamma sen sanoi juuri tänään. Ja kohta saatte nähdä--

JUSSI. No, hei! Mitähän nyt tapahtuneekaan?

MAIJU. Kohta saatte nähdä, että minulla on enemmän itsenäisyyttä kuin
yhdelläkään teistä.

TEUVO. Ahaa--emansipatioonia!

JUSSI. Varjele taivas! Joko rupeavat lapsetkin elämöimään! Eikö meillä
ollut ihan tarpeeksi naiskysymyksessä?--

MAIJU. Jussi! Malta sinä

JUSSI. Teuvo,--tule. pois! Muuten joudumme ojasta allikkoon,--
naiskysymyksestä Helsingissä laps'kysymykseen täällä.

MAIJU. Minä en ole mikään lapsi, kuuletko sinä--

JUSSI. Tule, tule--

TEUVO (seuraa). Aivanko todella--?

ELISABETH. Ei, mutta--Jussi! Mihinkä nyt?

JUSSI. Peseytymään, mamma. Ja tavaroitamme korjaamaan.

ELISABETH. No niin! Minä tulen näyttämään teille laatikot, joihin
saatte panna vaatteenne. (Menevät eteiseen.)

MAIJU. Ähä! Täytyipäs Jussin ottaa käpälämäkeen. Täytyipäs, täytyipäs!

HANNA. Anna heidän mennä, ja tule sinä kertomaan, mitä kaikkea täällä
on tapahtunut sill'aikaa!

MAIJU. Mutta johan sinä sen kuulit! Ei mitään! Ei tuon taivaallista!--
Sinulla tuota lienee kertomista. Sieltä suuresta, avarasta maailmasta!
Voi, jos pääsisin minäkin--! Niin, kuule--on minulla sentään jotain.
Jotain kumman kummaa. Mutta hst! se on suuri salaisuus.

HANNA. Koskeeko meidän perhettä?

MAIJU. Koskee, tiedätkös. Meidän perhettä se juuri koskeekin.

HANNA. Mitä se sitten on? Voi, Maiju, sano pian!

MAIJU. Jotain hyvin, hyvin merkillistä. Sinä et voi aavistaa--

HANNA. Elä nyt kiusaa minua. Kerro jo!

MAIJU. Uskallankohan? Sitä,--näes, ei tiedä vielä yksikään ihminen,
muuta kuin minä itse. Sano, osaatko olla vaiti?

HANNA. Vielä kysyt. Tiedät sen entiseltäkin.

MAIJU.. Hst! Elä puhu niin kovaa! Ettei vaan kukaan kuulisi. Odotas,
kun katson, eikö ole Martha tuolla oven takana. Hän siellä seisoo
välistä kurkkimassa. (Katsoo ruokasaliin.) Eipä ole. No niin korvas
auki, nyt, sen sanon: (juhlallisessa asennossa)--minä aijon mennä
teaatteriin. Ruveta näyttelijäksi, ymmärrätkös.

HANNA. Sinä? Elä nyt!

MAIJU. Olen jo kirjoittanut tohtori Bergbomille ja odotan vastausta
mitä pikimmin.

HANNA. Mutta, Maiju) Sinä narraat?

MAIJU. Uskot tai et.--Minä en narraa.

HANNA. Mitä sinä ajattelet? Tietääkö mamma?

MAIJU (heittäytyy sohvaan). Ei, herran tähden, ei tiedä kukaan, johan
sen sanoin. Ja sinä et saa hiiskahtaa sanaakaan, et ainoallekaan
ihmiselle, muista se! Sitten vasta ilmoitan papalle ja mammalle, kun
kaikki on selvillä. Huuh uuh--tulkoon silloin koko myrsky yhtä haavaa.

HANNA. Hepä kieltävät jyrkästi, siitä voit olla varma.

MAIJU. Kieltäkööt! Minä menen sittenkin.

HANNA. Ja milloin olet tuon päähäsi saanut?

MAIJU. Oöh, se on siellä pyörinyt jo kauvan aikaa. Siitä saakka, kun
koulussa kerran Lucie-juhlana näyteltiin »Prinsessa Törnroosaa», ja
minä siinä onnistuin niin hyvin, että kaikki ihmettelivät. Pappa oli
vihainen, kun sai sen tietää, ja iski johtajattaren kimppuun kuin
syötävä--

HANNA (hymyillen). Herra ihme, kuinka sinä puhut!

MAIJU. Mutta »hast du mein kirjavajalkainen vasikka gesehen», se oli
liian myöhäistä: minä jo tiesin, miksi minä olin luotu, ja mikä minun
tehtäväni tässä elämässä on!

HANNA. Tuosta ainoasta kerrasta sen päätät?

MAIJU. Ei, laps' kulta, minä olen sen jälkeen näytellyt joka päivä.

HANNA. Näytellyt? Missä? Kenen kanssa?

MAIJU. Yksikseni, täällä kotona. Tai oikeammin näiden kasvien ja
huonekalujen kanssa. Tuo ficus tuolla on tavallisesti ollut
rakastajana.--Komea rakastaja--eikö totta?--Ja se on minulle niin
uskollinen--ihan niinkuin minäkin sille.

HANNA. Kyllä olet lapsellinen!

MAIJU. Ajatteles, mitä tapahtui kerran. Minä näyttelen Juliana
puutarha-kohtauksessa. Olen nostanut tään nojatuolin pöydälle ja
kiipeän sinne ylös. Karmi on ikkunalautana ja ficus seisoo Romeona
alhaalla lattialla. En kuolemakseni tiennyt että pappa oli kotona.
Deklameeraan sitten innoissani:

    "--Oi, armas Romeo,
    jos lemmit, niin se suoraan lausu; tai
    jos liian pian voitetuks' mun luulet,
    rupean tylyks', häijyks', kiellon annan,
    kun kosit; muuten en, en millään lailla."

--En kuule ensinkään, kun pappa avaa oven ja seisoo takanani. »Mitä
kummaa sinä täällä vehkeilet?» kaikuu karskea ääni takanani. Minä alas
semmoista hamppua, että olin päälleni lentää.

HANNA. Noo? Ja sitten?

MAIJU. Ei sen enempää.--Nostin kauniisti Romeoni paikoilleen tuonne ja
hajoitin balkongin.

HANNA (nauraa).

MAIJU. Sinä vaan naurat. Mutta annahan olla, minusta vielä tulee
jotain. Jotain suurta!

HANNA (vakavana). Elä, Maiju rakas, kuvittele liikoja. Jos hyvinkin
petyt,

MAIJU. Ole vaiti, minä en pety.

HANNA. Sen on moni tehnyt, ja monen elämä on semmoisesta pettymisestä
särkynyt.

MAIJU. Sinä et sitten usko, että minulla on lahjoja?

HANNA. Hyvänen aika, enhän minä tiedä, näes. Minä vaan varoitan.

MAIJU. Mutta kun minä vakuutan--?

HANNA. No, no, saattaa sinulla olla; en kiellä enkä myönnä, ennenkuin
näen.

MAIJU. Sepä kumma, ettei minulla olisi! Ja etten sitä itse parhaiten
tietäisi.--Ensi tilassa minä teille näyttelen. Saapas nähdä, mitä
silloin sanot. Luulen, että hämmästyt.

HANNA. Olen oikein utelias--

MAIJU. Tuntuu ehkä vähän ilkeältä näytellä omille ihmisille,--vieraille
olisi paljon helpompaa.

HANNA. Noo, eikö se ole yhdentekevä.

MAIJU. Kun ei välitä, niinkö?--Koettaa vaan ajatella, ettei ole ketään
katsomassa.

HANNA. Vaikka niinkin.--Kuule, siellä on vieraita eteisessä.

MAIJU. Taivas!--Täti Savén ja täti Emilia! Minä onneton, kun unohdin
papan asian. Nyt minut paha perii--ihan elävänä.

HANNA. Mitä se on? Mikä sinulla on hätänä?

MAIJU. Mene sinne ottamaan heitä vastaan. Kylläpähän kuulet mene,
mene!--Tästä mahtaa tulla kaunis soppa.

HANNA (menee eteiseen). Tervetultua!----On, kyllä mamma on kotona----
Tänä päivänä »Elias Lönnrotissa»----Kiitoksia----tehkää vaan hyvin ja
käykää sisään----

MAIJU. Mitä nyt teen? He minut tappavat varmaan. Mamma, missä mamma?
(Juoksee ruokasaliin. Rouva Savén ja neiti Vuorio tulevat.)

ROUVA SAVÉN. Meitäkö Maiju niin säikähti, että juoksi pakoon?

NEITI VUORIO. Meitä tietysti. Nuoret eivät suvaitse vanhoja. Sen olemme
kokeneet ennenkin.

HANNA. Hyvä täti!--Maiju varmaan meni mammaa hakemaan.--Tehkää hyvin ja
käykää istumaan. (Elisabeth ja Maiju tulevat.)

ELISABETH. Kun en muistanut minäkään tässä ilossa.--Hyvää päivää,
Rosina, päivää, Emilia.

MAIJU (kumartaa ja tervehtii).

ELISABETH. Maiju raukka on täällä vallan onnettomana.

ROUVA SAVÉN. Ja mistä syystä?

ELISABETH. Pappa käskee häntä täti Savénin luokse asialle ja hän
unohtaa.

ROUVA SAVÉN. No, minä jo ihmettelinkin, miksi en mitään vastausta
saanut.--Kuinka on? Tuleeko pastori meille lukemaan tänä iltana?

ELISABETH. Kyllä tulee, mutta vasta tuolla kahdeksan aikaan, ennemmin
hän ei pääse.

ROUVA SAVÉN. Sepä vallan erinomaista! Minä luulen, että kokoukseen
tulee paljon jäseniä tänä iltana, juuri siinä toivossa, että saavat
kuulla pastoria.

NEITI VUORIO. Me tulimme teitä hakemaan. Tietysti te lähdette mukaan
kaikki?

ELISABETH. Niin, minä en oikein tiedä, mitä nämä vastatulleet sanovat.
Jaksavatko he matkan jäljestä--?

NEITI VUORIO. Aina sitä jaksaa, kun vaan on halua.--Mitä arvelet,
Hanna?

HANNA. Jos mamma tahtoo--

MAIJU. Hanna--se on vaan pakana-yhdistyksen ompelu-ilta--(hiljaa
nykäisten häntä). Ei mennä, elä lupaa!

ROUVA SAVÉN.--Ei »pakana-yhdistyksen», Maiju, vaan »lähetys-seuran».

MAIJU. Niin, niin, »lähetys-seuran»,--jossa pakanain lapsille ommellaan
vaatteita--(hiljaa) kiellä, Jumalan luoma--kiellä!

ROUVA SAVÉN. Niin, siellä ommellaan vaatteita noille alastomille
raukoille, jotka saavat kasvaa kuin metsän pedot, ilman hoitoa, ilman
kasvatusta, kaukana kristillisten ihmisten parista.

NEITI VUORIO. Villien keskessä, joilta oppivat vaan raakuutta ja
kaikkea pahaa, etteivät ymmärrä, poloiset, hävetä edes
alastomuuttaankaan. Eikö se ole kauheata?

ROUVA SAVÉN. Me olemme koettaneet tälläkin seudulla herättää sääliä
heitä kohtaan ja pastorin avulla olemme arvon saaneet ompeluseuran
kokoon. Siinä on nyt viisikymmentä jäsentä, kaikki hartaita
kristityitä, jotka mielellään uhraavat aikansa ja voimansa rakkauden
töissä.

NEITI VUORIO. Onhan meillä paljon ystäviä,--jos toiselta puolen on
paljon vastustajiakin, jotka eivät muuta tee kuin pilkkaavat ja ivaavat
meidän harrastuksiamme yksin julkisuudessakin.

HANNA. Ketkä on niin pahoja?

MAIJU. Niin--ketkähän ne ovat niin pahoja?

ELISABETH. Ei tarvitse heistä välittää.

ROUVA SAVÉN. Ei, tietysti. Ilolla kärsimme täällä häväistystä Herramme
tähden. Se on kunniamme. Ja tulevassa elämässä siitä palkan saavutamme.

NEITI VUORIO. Se vaan on surullista, että löytyy ihmisiä, jotka ovat
niin paatuneita--

MAIJU. Että panettelevat ja juoruavat--

ELISABETH. Kuinka päätämme sitten? Lähdemmekö vai ei?

MAIJU. Ei!--Ei lähdetä. Hannakin näyttää niin väsyneeltä.

HANNA. Jospa sentään lähtisimme, niin saisimme nähdä pappaa vähän
pikemmin. Hän varmaan menee »Aamuruskon» toimistosta sinne suoraan?

ELISABETH. Niin luulen. Ja mielellään hän soisi meidän olevan siellä.

HANNA. Niin, emmeköhän sitten--

MAIJU. Kuullaan ensin, mamma, mitä Jussikin sanoo ja herra Rastas.

ELISABETH. Ehkä menet kutsumaan heitä tänne.

MAIJU Kyllä!--Mutta elkää päättäkö mitään sill'aikaa. (Hän juoksee
ruokasaliin.)

ROUVA SAVÉN. Kuinka hauskaa, jos tulisitte sinne kaikki. Nuoret ovat
meitä tähän saakka ylipäätään karttaneet--mikä siihen lienee syynä?

NEITI VUORIO. Meillä kun ei ole tarjota sitä, mikä lihalle ja verelle
olisi mieluista.

ROUVA SAVÉN. Siinä kait se on.--Niin, niin, siinä kait se on. (Jussi,
Teuvo ja Maiju tulevat. Edelliset tervehtivät, Teuvo esitellään.)

ELISABETH. Täällä on kysymys--

JUSSI. Me jo tiedämme.--Maiju kertoi.

ELISABETH. Ja mitä teette? Tuletteko mukaan?

JUSSI (hymyillen) Niin, mekö?--Ei, mamma!

TEUVO. Emmehän me osaa ommella edes--emme ole käyneet yhteiskoulua.

ROUVA SAVÉN. Voi, eihän teidän tarvitse ommella, tulette muuten vaan.
Näytätte että hyväksytte asian.

NEITI VUORIO. Niin, ja tehdäänhän siellä muutakin, ei vaan ommella.
Keskustellaan, luetaan. Tiedättekö, siinä on jotain mieltä ylentävää
tuossa meidän pyrinnössämme. Minä ainakin palajan sieltä joka kerta
parempana ihmisenä, kuin olen sinne mennyt.

JUSSI. Vai niin? Kuinkahan hyväksi mahdatte sitten lopulta tullakaan?

HANNA. Jussi,--käytkö ruokasaliin, minulla olisi sinulle vähän
puhuttavaa.

JUSSI. Tarpeetonta!--Minä tiedän puhumattasikin, mitä sinulla on
sydämellä!

HANNA. Hyvä Jussi--!

JUSSI. En minä ole hyvä. En ole tehnyt vielä ainoallekaan
neekeri-penikalle paitaa.

ELISABETH (lempeästi nuhdellen). Sinä et ole hyvä. Se kyllä näkyy.

JUSSI. Ja sentään mamma minusta pitää, vaikka olenkin tällainen,--eikö
totta?

ELISABETH. Irvihammas!

ROUVA SAVÉN. Kello on jo paljon.--Teiltä ei sitten tule ketään?

NEITI VUORIO. Kuulethan sen. Turhaa toivoakaan.

HANNA: Mamma, eikö me--?

ELISABETH. Me lähdemme kaikessa tapauksessa.--Jääkööt nämä kotiin.

MAIJU. Hanna, tule ensin tänne, kun supatan sinulle pikkuisen. (Rouva
Savén ja neiti Vuorio sanovat jäähyväiset ja menevät eteiseen, jonne
Elisabeth heitä seuraa.)

MAIJU. Anna mamman mennä heidän kanssaan, jää sinä kotiin, minä
näyttelen kohtauksia Noorasta sillä aikaa.

JUSSI. Näytteletkö sinä kohtauksia Noorasta?

MAIJU. Näyttelen,--jos sinä olet Helmerinä?

JUSSI. Teuvo olkoon Helmerinä, minä ennemmin vaikka soitan tarantellaa.

MAIJU. Hyvä, hyvä!--Herra Rastas on Helmerinä.

TEUVO. Mutta enhän minä osaa. En ole vielä eläissäni näytellyt.

MAIJU. Ei se tee mitään. Kerta ensimmäinen!

ELISABETH (eteisestä). No, Hanna! Me olemme jo valmiita!

HANNA. Minä tulen.--Pitäkää kenraaliharjoitus tänään. Huomenna tai
jonakuna muuna päivänä näyttelette sitten oikein--niin saamme mekin
nähdä.

MAIJU. Hanna, Hanna, Enpä olisi uskonut sinua tuommoiseksi.

JUSSI. Mutta, Hanna, oletko sinä hassu? Viitsit todellakin mennä sinne
Siionin virsiä veisaamaan, noiden vanhojen akkojen kanssa.

HANNA. Tulen minäkin vanhaksi aikaa voittaen. (menee.)

JUSSI. Laittaisivat ensin vaatteita kylmän ilmanalan lapsille.

TEUVO. Ajattelin juuri sanoa samaa.

JUSSI. Ja antaisivat neekerien olla oloillaan,--niin pysyisivät ehken
paljon onnellisempina.

TEUVO. No, varmaan. Kun saisivat elää luonnollista elämää--

MAIJU (etagerin luona). Kuulkaa, emmekö aloita nyt heti?--Täällä on
kirja, herra Rastas.--Lukekaa Helmerin osaa, sillä välin kuin minä käyn
hiukan koristelemassa itseäni. (Menee ruokasaliin.)

JUSSI. Minä, tohtori Rank, istun valmiiksi tänne pianon ääreen.

TEUVO. Saadaanpas nähdä, kuinka hyviä näyttelijöitä me ollaan.

JUSSI. Kaiketi olet nähnyt Nooraa suomalaisessa teaatterissa?

TEUVO. Olen toki! Montakin kertaa.

JUSSI. Ei sitten hätää. Tee vaan niinkuin näit herra Ahlbergin tekevän.
(Teuvo katselee kirjaa, Jussi soittelee alkua tarantellaan.)

MAIJU (ruokasalista). Joko saa tulla?

TEUVO. Kyllä minun puolestani!

JUSSI. Minä otan sitten alusta.

MAIJU (tulee sisään koristeltuna, kastrullin kansi tamburiinina).
Soittakaa, tohtori Rank, nyt tahdon tanssia! (Jussi soittaa, Maiju
tanssii.)

TEUVO. Hitaammin--hitaammin.

MAIJU. En voi toisin.

TEUVO. Ei noin hurjasti, Noora.

MAIJU. Juuri niin pitää olla.

TEUVO. Ei, ei, se ei millään lailla käy laatuun.

MAIJU (heiluttaa kastrullin kantta). Sanoinhan minä sen! (Pastori tulee
eteiseen, asettaa keppinsä ja hattunsa pois ja tulee viimein ovelle,
jossa pysähtyy katselemaan. He eivät häntä huomaa.)

MAIJU. Tässä näet iloa, Kristiina.

TEUVO. Rank, lakkaa soittamasta, onhan tämä selvää hulluutta. Lakkaa,
sanon minä. (Jussi lakkaa. Maiju pysähtyy ja putoo taaksepäin Teuvon
käsivarrelle.)

TEUVO. Tätäpä en olisi uskonut. Olethan unohtanut kaikki, mitä sinulle
opetin.

MAIJU (viskaa pois kastrullin kannen). Näetkös sen nyt itsekin?

TEUVO. Tässä tarvitaan oikein johdatusta.

MAIJU. Niin, näethän, kuinka tarpeellista se on. Sinun pitää johdattaa
minua viimeiseen asti, Torvald.

TEUVO, Siihen voit täydellisesti luottaa.

MAIJU. Ei sinulla saa tänään eikä huomenna olla mitään muuta mielessä
paitsi minua--et saa aukaista mitään kirjettä--et kirjelaatikkoakaan.

TEUVO. Ahaa, sinä yhä vielä pelkäät tuota miestä?

MAIJU. Pelkään, pelkään sitäkin.

PASTORI (ovella). Mi-mitä tämä on? Maiju, oletko sinä--?

MAIJU (hyppää ylös). Pappa--!

JUSSI. Hyvää iltaa, pappa! Terveisiä Helsingistä!

PASTORI. Hyvää iltaa!

JUSSI. Toverini, Teuvo Rastas. On tullut tänne Savoon kesää viettämään.

PASTORI. Terve, terve!--Mihinkä sinä menet, Maiju!

MAIJU. Ajattelin--toimittaa teetä sisään.

JUSSI. Me täällä harjoittelimme näyttelemistä juuri kun pappa tuli.

PASTORI. Maijun tuumia, arvaamma.--Sille pistää päähän milloin
minkinlaisia hullutuksia, joilla tuottaa minulle ainaista mieliharmia.

JUSSI. Elkää toruko, pappa, tämä ei ollut mitään vaarallista. Meitä
hauskuuttaakseen hän sen vaan teki, kun mamma ja Hanna menivät
ompeluseuraan.

PASTORI. Ja sinä et mennyt, vaikka minä nimenomaan käskin?

MAIJU. Kun jäi Jussikin kotiin Ja herra Rastas.

PASTORI. Kuuluiko se sinuun?

JUSSI. Hän ei tahtonut jättää meitä yksin näin ensi iltana. Hyvä
tarkoitushan Maijulla siinä oli.

PASTORI. Kyllä minä ne tunnen ne tarkoitukset.--Pian päällesi nyt ja
laita itsesi sinne,--minä tulen kohta jäljessä.

JUSSI. Mutta, pappa, täytyykö hänen tosiaankin mennä?

PASTORI. Täytyy. Se oli päätetty aikoja sitten.--Noh--? Mitä sinä
viivyttelet? (Maiju menee.)

PASTORI.--No niin!--Vai te olette tullut--Savoon kesää viettämän,
herra--kuinka olikaan nimenne?

TEUVO. Rastas.

PASTORI. Rastas, aivan oikein.--Niin, onko aikomus tutustua Savon
kansaan, vai muutenko vaan--?

TEUVO. Olihan minulla vähän sekin mielessä--Jussi kun sitä on niin
kehunut--

PASTORI. Niin, Jussi on kovasti kiintynyt tähän paikkakuntaan. Ja--ja
ja--ja eikä se ihme olekaan. Onhan täällä paljon hyvää--paljon hyvää,
jos paljon pahaakin.--Sinä tulit muuten parhaasen aikaan, Jussi. Aivan
kuin lähetettynä. Minulla on täällä laveat tuumat--olin juuri
»Aamuruskon» toimistossa, ja pistäysin katsomaan olitko jo kotona.--
Niin on,--laveat tuumat, joihin tarvitsen sinun apuasi.

JUSSI: Onpa hauska kuulla--?

PASTORI. En jouda nyt tällä hetkellä niistä puhumaan sen enempää.--
Jätetään aamuun.--Mielelläni tosin olisin tahtonut saada asiat selville
niin pian kuin mahdollista... Mutta kun tulin heille luvanneeksi,--
niin, mennä minun täytyy. Ei siinä auta. Jätetään aamuun, niinkuin
sanoin. Ennätämmehän sittenkin vielä.--Ne minua siellä odottavat--
hyvästi, siksi aikaa! (Hän menee.)

JUSSI. Hyvästi, hyvästi! Mitä lienee ukolla mielessä?

TEUVO. Jotain erinomaista.

JUSSI. Jotain erinomaista se oli kaikesta päättäen.

TEUVO. Minä arvaan.

JUSSI. Noo--?

TEUVO. Hän aikoo sinut naittaa.

JUSSI. Ole vaiti!

TEUVO. Saatpas nähdä. Hän tahtoo saada sinut kristillisen avioliiton
turvalliseen satamaan.

JUSSI. Turha vaiva! Minua se satama ei ollenkaan houkuttele.--Mutta
milläs lailla me vietämme tätä iltaa, kun jättivät meidät näinikään?

TEUVO. Emmekö lähde kävelemään?

JUSSI. Niemelle, niin! Aivan oikein. Ja otamme siellä pikku tuutingit.

TEUVO. Se sopii!

(Esirippu alas.)



TOINEN NÄYTÖS.


(Seuraava aamu. Sama huone. Elisabeth kastelee kukkia. Pastori istuu
kiikkutuolissa ja polttaa piippua.)

PASTORI. Sinun täytyy pitää Maijua paremmin silmällä. Ei antaa hänelle
liian paljon vapautta. Eikä milloinkaan jättää häntä yksin nuorten
miesten kanssa. Ei millään ehdolla.

ELISABETH. Mutta sitä on melkein mahdoton välttää. Ja kun hän kumminkin
piakkoin on lähetettävä ulos maailmaan.

PASTORI. Mihinkä sitten?

ELISABETH. Noo jatko-opistoon, arvelen, niinkuin Hannakin. Johan siitä
viime vuonna oli puhetta. Etkö muista?

PASTORI. Ehkä! Mutta nyt ovat asiat kääntyneet toisin. Minulla ei ole
varaa kustantaa häntä jatko-opistoon. Hannankin täytyy keskeyttää--
ajattelin juuri mainita sinulle siitä.

ELISABETH. Hannanko keskeyttää? Mutta sehän on mahdotonta. Nyt, kun
hänellä on vaan vuosi jäljellä.

PASTORI. No niin,--vuosi jäljellä! Mutta mitä se häntä oikeastaan
hyödyttää? Opettajan paikkaa hän tuskin saa--kilpailu on jo siksi
suuri. Ja muussa tapauksessa ei hän niillä tiedoillaan tee juuri
mitään.

ELISABETH. Hanna raukka! Kuinka hän mahtaa tulla tästä pahoilleen.

PASTORI. Hm--ikävä kyllä.--Vaan minkä sille voi?

ELISABETH. Niin ahkera kuin hän on ollut ja niin suurella halulla kuin
hän on koettanut edistyä.

PASTORI. Ahkera hän on, sen kyllä myönnän, mutta lahjoja--niitä häneltä
puuttuu.

ELISABETH. Mistä sen tiedät? Et siitä koskaan ole selkoa ottanut.

PASTORI (kohottaa olkapäitään). Näkeehän sen.

ELISABETH. Minä luulen aivan päinvastoin. Enkä tiedä--mutta minusta on
suorastaan väärin pakoittaa häntä nyt lopettamaan--ja jättämään kaikki
kesken.

PASTORI. Minkä sille voi? Minulla ei ole varaa, niinkuin jo sanoin. Ja
velkaa en tahdo tehdä, se on vastoin prinsiippiäni.

ELISABETH. Mutta, hyvä Henrik, onhan meillä riittänyt tähänkin asti.--

PASTORI. Tähän asti en ole tarvinnut rahoja muuanne, sen vuoksi olen
voinut käyttää niitä yksinomaan perheeni hyväksi. Nyt on toisin.
Yleiset asiat tarvitsevat kannatusta, nekin. Niitä ei käy enää
laiminlyöminen.

ELISABETH. Ethän niitä ole laiminlyönyt, Henrik. Tunnollisesti olet
aina hoitanut virkasi.

PASTORI. Siinäpä ei ole tarpeeksi--näinä aikoina. Epäusko leviää
leviämistään. Sanaa ei lueta,--saarnaa kuunnella, sakramenttiä
ei nautita. Yhteiskunnassa ja valtiossa liikkuu hajoittavia
aatevirtauksia. Niitä täytyy pontevasti vastustaa, muuten kukistavat
kirkkomme tykkänään.

ELISABETH. Vastustaa, niin. Mutta millä tavalla?

PASTORI. Etupäässä sanomalehtien kautta. Niillä on mahti ja valta
nykyaikana. Ne ne ohjaavat yleistä mielipidettä. Vievät ihmisiä
laumoittain mukanaan minne tahtovat.

ELISABETH. Sinä et sitten luota enää kirkon omaan sisälliseen voimaan?

PASTORI. Sen--sisälliseen voimaan?

ELISABETH. Niin, hengelliseen voimaan, minä tarkoitan.

PASTORI Kyllä ymmärrän. Ja miksi en siihen luottaisi? Tietysti minä
luotan. Mutta eihän se estä minua sanomalehden toimesta.

ELISABETH. Aijotko perustaa uskonnollisen aikakauslehden?

PASTORI. Eikä--ei! Näitä minä vaan ajattelen, näitä tavallisia
paikkakunta-lehtiä. Niiden kauttahan ne juuri levittävät kansaan tuota
epäuskon myrkkyä, mutta kun me saamme ne pappien, taikka ylipäätään
kristillismielisten haltuun, niin--Missä muuten Jussi on? Nukkuuko hän
vielä?

ELISABETH. En tiedä, minä laitan katsomaan. (Menee oikeaan ja tulet
vähän päästä takaisin.)

PASTORI. Näes, nyt on asia sillä lailla, että tämä »Aamurusko» on
tuottanut kustantajalleen suurta tappiota viime vuonna, ja hän aikoo
sen vuoksi luopua siitä tykkänään, Mutta lehti on, niinkuin tiedät,
perustettu juuri vastapainoksi noille epäkristillisille, niin
sanotuille »vapaamielisille»,--emmekä siis millään ehdolla voi antaa
sen kuolla. Olemme pitäneet useita kokouksia, joissa on keskusteltu ja
tuumailtu sinne, tänne. Ja illalla viimein päättyi siihen, että minä
sen otin.

ELISABETH. Kustannettavaksesi?

PASTORI. Sekä kustannettavakseni että toimitettavakseni. Kaikki tyyni
käy minun edesvastauksellani.

ELISABETH.. Mutta--kuinka sinä ennätät? meneehän aikasi ihan tarkkaan
omissa toimissasi.

PASTORI. Täytyy panna yötä lisäksi--ellei muu auta.

ELISABETH. Ja sitten--onko hyvä hajoittaa voimiaan? Nyt juuri kun
kirkko niitä kysyy enemmän kuin milloinkaan tätä ennen. Siellähän
pappien tulisi työtä tehdä,--korjata epäkohtia, puhdistaa, elähyttää--

PASTORI. Sitähän teemme, sitähän olemme tehneet kaiken aikaa.

ELISABETH. Jospa olette erehtyneet ja menneet väärään suuntaan? Minusta
väliin tuntuu--

PASTORI. Mitä tuntuu?

ELISABETH. Kuin olisivat vastustajamme jossakin määrin oikeassa.

PASTORI. Sinä alat hermostuttaa minua.--Hekö oikeassa? Jumalan
kieltäjät, epäuskon levittäjät. Ei sitä pitäisi puhua tuolla tavalla,
vaikka onkin nainen.--No, tuollahan Jussi tulee. Hyvää huomenta!
Pitkäänpä sinä olet maannut.

JUSSI. Pitkään.--Viivyimme kovin myöhään illalla niemellä--

PASTORI. Paha tapa. Semmoista tulisi välttää.--Mutta emme nyt huoli
puhua siitä tällä kertaa. Tahtoisin keskustella tärkeistä asioista
kanssasi.

JUSSI. Niin, pappa eilen jo mainitsi jotain semmoista.

MAIJU (ruokasalista). Mammaa! Mamma tulisi tänne vähäisen! (Katsoo
ovelta.) Pikipäin vaan, uunia katsomaan, että jos siellä on paras
lämmin peparikaakuille.

ELISABETH. Minä tulen. (Ottaa ruiskukannun ynnä kukkaruukuista
keräämänsä roskat, ja poistuu oikeaan.)

PASTORI. Sinäkö kirjoitit »Suomettareen» tässä talvella muutamia pieniä
kertomuksia »Jussin» nimimerkillä?

JUSSI. Minähän se olin. Pieniä kynäpiirteitä vaan--

PASTORI. Arvasin juuri. Vai ne olivat sinun kirjoittamiasi.

JUSSI. Pappa ne siis luki?

PASTORI. Illalla ne vasta luin oikein, silloin vaan silmäilin. Mutta
nyt hain lehdet uudelleen käsille, nähdäkseni, minkälainen kynä
sinulla on.

JUSSI. Noo ja mitä pappa sanoo siitä?

PASTORI. Ooja,--hyvä vallan. Sujuva ja selvä.

JUSSI. Samaa ne ovat kehuneet, toveritkin. Ja »Suomettareen» pyysivät
vaan enemmän semmoisia.

PASTORI. Sinulla on lahjoja, sinun pitäisi antautua tykkänään
sanomalehti-alalle.

JUSSI. Tietääkö pappa--minä olen juuri sitä ajatellut. Sepä hauskaa,
että tuumamme sattuivat noin yhteen.

PASTORI. Minulla on jo valmiina ehdotuskin. Tämä meidän lehtemme
»Aamurusko»--olet kai sitä seurannut siellä Helsingissä?

JUSSI. No, enpä sanottavasti. Mutta tunnen minä sen kannan yhtä hyvin.

PASTORI. Vakava, kristillismieiinen lehti.

JUSSI. Niin, kyllä tiedän.

PASTORI. Olemme sitä koettaneet täällä tukea yksissä miehin.

JUSSI. Illalla kuulin, että pappakin on antanut siihen apuaan.

PASTORI. Olen vaan kirjoittanut yhden ja toisen artikkelin. Mutta nyt
tulen jo syksystä vallan päätoimittajaksi--

JUSSI. Eikös mitä! Pappako sanomalehden toimittajaksi?

PASTORI. Ja tässä suhteessa luotin juuri pääasiallisesti sinuun.

JUSSI. Minuun?

PASTORI. Kuules nyt, kuinka olen ajatellut.--Sinä tulisit olemaan sekä
sihteerinä että apulaisena. Kokoilet uutisia, kirjoittelet novelleja,
»kaikenlaista» ja sen semmoista, pientä, kevyttä. Pääkirjoituksista me
kyllä pitäisimme huolen.

JUSSI. Ja lehden kanta tulisi olemaan entisellään?

PASTORI. Jyrkemmäksi minä sen tahdon. Lehti on tähän saakka ollut liian
laimea, välistä melkein väritön. Enemmän pontevuutta vaaditaan, jos
mieli jotain vaikuttaa.

JUSSI. Ei, pappa--ei ole minusta siihen toimeen.

PASTORI. Miksi ei olisi? Kykenet nyt jo vallan hyvin, sen näkee
kirjoituksistasi »Suomettaressa». Ja lisää totut, kun pääset työhön
oikein käsiksi.

JUSSI. En minä sen puolesta epäile. Mutta minä kun olen täydellisesti
vapaamielinen, pappa. Ja pyrkisin kehittymään juuri realistiseen
suuntaan; Enhän minä silloin voi kuulua konservatiiviseen lehteen,
millään lailla.

PASTORI. Vapaamielinen, sinä--? Pyrkisit kehittymään realistiseen
suuntaan--? Tuohon roskatasaiseen--Mitä joutavia! Sinulla ei vielä ole
omia, vakavia mielipiteitä. Tuolla ijällä tavallisesti häilytään sinne
tänne. Vähän vanhenet, niin opit ymmärtämään, ettei siinä suunnassa
mitään kehitystä hyvään ole, vaan kehitystä pahaan, itsensä
ryvettämistä. Lokaviemäriin se johtaa, ei muuhun. Vapaamielinen! Vielä
vain! Olet saanut sen päähäsi siellä Helsingissä, kun toiset ovat
tyrkyttäneet.--Mutta onpa sinun aika jäädä kotiin, näemmä. On
tosiaankin!

JUSSI. En minä ole enää mikään poikanulikka, pappa.--On minussa jo
siksi miestä, että osaan itsenäisesti ajatella ja arvostella asioita.

PASTORI. No, enhän minä sitä tarkoittanut.--Tahdon vaan sanoa, että
olet vaikutusten alainen, niinkuin nuorena ylipäätään ollaan. Mutta
sitä paitse--mitä sinun kantasi oikeastaan tähän kuuluu? Ei sitä
kysytä. Kirjoittelet viivan alle tai viimeisille sivuille jotain
leikillistä päivän tapauksista tai niin poispäin. Yhtä toista, mitä
sattuu. Keveitä, helposti sulavia pätkiä vaan. Vakavammista asioista
sinun ei tarvitse puhua sinne eikä tänne. Saat niistä häiritsemättä
pitää omat ajatuksesi, jos niin haluat.

JUSSI. Ei pappa ottaisi samoilla ehdoilla osaa vapaamielisen
sanomalehden toimitukseen.

PASTORI. Se on vallan toista. Eri asia tykkänään. Kuinka sinä voit
verratakaan? Minulla on varmat vakuutukset, jotka perustuvat
ilmoitettuun sanaan. Ja minä olen pappina velvoitettu taistelemaan
kirkon ja kristinuskon puolesta.--Vaan siitä emme nyt huoli riidellä.
Niinkuin jo sanoin, sinulta ei vaadita enempää kuin antaa voit. Eikä
sinun tarvitse puuttua näihin kysymyksiin ollenkaan. Vallan tarpeetonta
ylimalkaan, että nuoret puhuvat asioista, joita he eivät kumminkaan
ymmärrä. Parempi kun malttavat mieltänsä, siksi kuin viisastuvat ja
pystyvät niitä oikein arvostelemaan.

JUSSI. Pappa aivan erehtyy tuossa. Se on juuri kritiikki, joka
on nuorten paras ase nykyaikana. Kritiikki, joka hävittää
auktoriteetti-uskot ja ennakkoluulot kaikilla aloilla puhumattakaan
tyhjänpäiväisistä houreista, joista ihmisparat kerrassaan päästetään
vapaiksi.

PASTORI. Kyllä kai! Lapsellista suunpieksämistä vaan, ei muuta mitään.
Mutta siitäkin täytyy tehdä loppu, ennenkuin saavat kansan villityksi.
--No niin, päätetty asia siis! Sinä jäät kotiin ensi vuodeksi?

JUSSI. Ei, pappa, heittäkää pois koko tuuma. Minä en voi kirjoittaa
siihen lehteen.

PASTORI. Ole vaiti! Sinä voit, ja sillä hyvä. Minä takaan, ettei tule
mitään vaikeuksia. Ja pääsethän sitä paitse erillesi, jos siksi näet.
Otamme jonkun toisen sijaasi, sillä se on tehty. Mutta nyt koetamme
aluksi yhdessä, isä ja poika.

ELISABETH (tulee ruokasalista). Tuletteko ruualle? Siellä on aamiainen
pöydässä.

PASTORI (katsoo kelloaan). Minä en jouda. Täytyy lähteä kirjapainoon.
Kumma, etteivät ole vielä tuoneet korrehtuuria sieltä.--Niin, Jussi,
mieti nyt asiaa, niin huomaat itsekin, että se on hyvä kaikin puolin.--
Noin tunnin päästä tulen takaisin, silloin toivoakseni olet jo
selvillä. (Menee.)

JUSSI. Minä en rupea siihen lehteen, en millään ehdolla! Pappa ei saa
minua siihen, ei vaikka--! Mutta kyllä hän minua nyt kiusaa,
luultavasti, kaiken kesää.--En tiedä kuinka siitä tekisi lopun.

ELISABETH. Tuskinpa hän kiusaa, jos kerran varmasti päätät. Eihän pappa
voi sinua pakoittaa. Tulisit muuten syömään nyt, siellä perunat
jäähtyvät.

JUSSI. Ei minulla ole nälkä, enkä minä välitä.

ELISABETH (ottaa käsityön). Voi, kuinka olet kärsimätön. ja kuinka
vähästä sinä joudut suunnilta pois. Olisit edes Hannan sijassa, mitä
silloin sanoisit!

JUSSI. Hannan sijassa? Mikä hänellä on hätänä?

ELISABETH. Kyllä kuulet.

JUSSI. Tuoltahan Hannan ääni kuuluu ruokasalista yhtä iloisena kuin
ennenkin.

ELISABETH. Niin--kuulukoon vaan.

JUSSI. Ettäkö hän sitten salaa jotain,--ja teeskentelee iloisuutta?
(Ruokasalin ovelle.) Hanna; tules tänne!

ELISABETH. Ei,--anna hänen syödä.

HANNA. (tulee). Mitä tahdot, Jussi?--minä olen, mamma, lopettanut.

JUSSI. Kuule--mikä sinua vaivaa?

HANNA. Ei mikään.--Kuinka niin?

JUSSI. Kun mamma sanoo.

ELISABETH. Hanna ei itse vielä tiedä koko asiasta.

HANNA. Mistä asiasta?--Mamma, mistä?

ELISABETH. Että sinun nyt, lapseni, täytyy lopettaa kesken
jatko-opisto.

HANNA. Voi, minkätähden?

ELISABETH. Pappa tahtoo. Papalla ei ole varaa kustantaa sinua enää.

JUSSI. Sanoiko hän niin?

ELISABETH. Sanoi.

HANNA. Ja sikseenkö sitten jäisivät kaikki luvut? Ijäksi päiviä?

ELISABETH. En tiedä mitään neuvoa.

HANNA. Jospa voisin itse ansaita jollain tavalla?

ELISABETH. Millä, hyvä lapsi?

HANNA. Jos saisin koti-opettajan paikan.

ELISABETH. Ja kaksisataa markkaa palkkaa korkeintaan. Ei sillä säästöjä
tehdä.

HANNA. Niin,--ei sillä tehdä säästöjä.

JUSSI. Vai ei ole varaa! Tietäähän sen. Kun täytyy sanomalehtiä
kustantaa. Ja hämmentää ihmisten järkeä. Eihän semmoisen »jalon
harrastuksen» rinnalla ole mikään minkään arvoista.

ELISABETH. Jussi, elä puhu noin!

HANNA. Puhtaaksikirjoitusta minä myöskin voisin toimittaa.

ELISABETH. Siitäkään ei suurta etua olisi.

HANNA. Eikö minulle sitte aukeaisi mitään mahdollisuutta?--Eikö
milloinkaan?

ELISABETH. Rakas lappi!

JUSSI. Elä ole pahoillasi, Hanna. Kyllä minä pidän sinusta huolen.

HANNA. Hyvä Jussi! Sinulla on tarpeeksi huolta vielä omasta
tulevaisuudestasi.

JUSSI. Yksi vuosi enää jäljellä, eikö niin?

ELISABETH. Yksi vuosi.

JUSSI. Sinä tulet lopettamaan jatko-opiston, luota siihen. Minä
kustannan, minä hankin rahoja.

HANNA. Kuuleeko mamma, kuinka hyväsydäminen hän on?

JUSSI. Puhu siinä nyt hyvistä sydämistä!

ELISABETH. Mutta millä sinä, Jussiseni, rahoja hankkisit, paremmin kuin
Hannakaan?

JUSSI. Työlläni. Sepä kumma, ettei tänlainen mies maailmassa työtä
löytäisi.

HANNA (laskee kätensä hänen kaulalleen). Minäpä en ota sinun rahojasi.
Jonkun keinon vielä keksin, millä itse pystyn ansaitsemaan.

JUSSI. Sinä otat, ja sillä hyvä.

HANNA. Mutta enpäs ota,--enpäs.--Sinä rakas, herttainen veli!

JUSSI. Elä nyt ole lapsellinen.--No niin, kas niin! Teillä aina pitää
oleman niitä tunteita.

MAIJU (ruokasalista). Martha--ottaa pian pois pelliltä loput! Elkää
antako palaa! (Tulee juosten, peparkaakku-talrikki kädessä, valkoinen
esiliina edessä, hihat ylöskäärittynä.) Hihei! Lämpimäisiä,--
peparkaakkuja! Missä herra Rastas? (Huutaa takaisin ruokasaliin.)
Martha, juoskaa sanomaan, että herra Rastas tulisi tänne heti paikalla.
Kiireimmän kautta!--ei aloteta kestiä, ennenkuin hänkin tulee.--Mutta
katsella saatte: Jussi, käännä silmäsi tänne'--ovatko kauniita? Tekeekö
mielesi?

JUSSI. Tuohan maistaa yksi.

MAIJU. Ei vielä, hyvä herra. »Snälla barn bruka vänta.»--Mammalle
annetaan jo edeltäpäin, jos mamma tahtoo, ei muille.

ELISABETH. Mammakin malttaa odottaa.

TEUVO (tulee oikealta).

MAIJU. Joutukaa, joutukaa, herra Rastas! Täällä on suuret
peparkaakku-kestit. Istukaa tuonne ja odottakaa. Nyt ne alkavat.
Mammalle ensin. Mamma saa ottaa kaksi.

ELISABETH. Kiitos, minä tyydyn yhteen.--

MAIJU. Sitten tulee Hannan vuoro.

HANNA. Kuinka monta?

MAIJU. Yksi vaan!--Herra Rastas, olkaa niin hyvä!

TEUVO. Kiitoksia! Ka' nehän ovat ihan lämpöisiä vielä.

MAIJU. Juur'ikään uunista otetuita.--Jussi, sinä,--hyi, tuota veijaria,
kun sieppasi kaksi.--Noo, mitä mamma sanoo? Ovatko hyviä?

ELISABETH. Ei sovi moittia.

TEUVO.. Nämä ovat vallan mainioita.

MAIJU. Niin, enkös osaa leipoa, minä? ja kun niitä tuli vielä niin
paljon, likemmä kaksisataa, tietääkö mamma. Pellit eivät tahtoneet
riittää mitenkään. Semmoinen siunaus oli sillä taikinalla.--Ja,
arvaatteko, mistä se tuli?

HANNA. Noo?

MAIJU. Kun tein taikoja! Pyöritin ruukkua yhdeksän kertaa myötäpäivää
ja luin vispatessani. kolmasti »Isä meidän».

ELISABETH. Mutta Maiju!

MAIJU. Kas niin, onko sekin paha, että lukee »Isä meidän»? Tuossa se
nyt nähdään. Teinpä niin tai näin, minua aina torutaan. Olkoon, sama
se! En lue enää tuon koommin sitä rukousta.

HANNA. Kuinka silloin käy peparkaakkujen?

MAIJU (ottaa pallonsa esille). Käyköön kuinka hyvänsä, minä vähät!
Koska minun ei kerran anneta--Hanna, tule leikkimään kammaripeliä.

HANNA (siirtyy lähemmäksi). En minä osaa.

MAIJU. Pian sen opit. Katsele, kun minä heitän.

ELISABETH. Taas!

MAIJU. Sitten tulee Hannan vuoro.

MAIJU. Taas, mamma! Pikkuruisen vaan. Olenhan minä ollut niin ahkera
tänään.--Näes nyt, Hanna. Ensin otetaan näin: yksi, kaksi, kolme. Ja
sitten tulee tämä: yksi, kaksi, kolme. Sitten yksi, kaksi, jne.

JUSSI. Kuule, Teuvo! Mitä se oli kuin sinä matkalla puhuit »Nuoresta
Suomesta»? Etkö sanonut, että tarvitsevat lisävoimia toimitukseen?
Keneltä sen kuulit?

TEUVO. Heiltä itseltään, »Nuoren Suomen» miehiltä.

JUSSI. Milloinka?

TEUVO. Aivan hiljan. Siinä juuri lähtiessäni.

JUSSI. Ottaisivatkohan minut? Mitä luulet?

TEUVO. Sinut? No, tietysti ottaisivat mielellä hyvällä, siitä olen ihan
patentti.

JUSSI. Mutta jospa ovat jo saaneet.

TEUVO. Niin ottaisivat sittenkin. On sinun kynäsi jo siksi tunnettu.
Tahdotkos muuten, niin laitan heti sähkösanoman ja kysyn?

JUSSI. Laita!--Laitapas tosiaankin!

MAIJU (keskeyttää pallonlyönnin) Varro! Kuunnellaan mitä nuo puhuvat.
(Kuuntelee, kädet ja pallo selän takana.)

JUSSI. Niin saan sen asian selville heti.

ELISABETH. Rupeisitko sitten kumminkin sanomalehden toimitukseen,
Jussi? Ja äsken papalle niin jyrkästi kielsit.

JUSSI. Mutta tämähän on vallan toista, mamma. »Nuori Suomi» on
vapaamielinen. Siinä saan kirjoittaa aivan oman vakuutukseni mukaan.
Katsella asioita omalta kannaltani. Ei, tämä on tykkänään toista!

ELISABETH. Vapaamielinen, sanot? Se on sitten niitä lehtiä, joita pappa
juuri vastustaa? Niitä epäkristillisiä?

JUSSI. Ei, mamma pelkää suotta. Ei se itse asiassa ole enemmän
»epäkristillinen» kuin »Aamuruskokaan». Eroitus on vaan siinä, ettei se
pidä kristillisyyttä keppihevosenaan.

ELISABETH. Mutta, rakas lapsi, kun ne papan mielestä kumminkin ovat
vaarallisia.

JUSSI. Niin, minkä minä sille voin? Minun mielestäni taas hänen
kannattamansa lehdet ovat vaarallisia siinä, että ne ihmisiä
tyhmentävät. Eivät anna heidän vapaasti harjoittaa ajatuskykyään, vaan
sotkevat pois entisenkin.

ELISABETH. Ja mitä seuraa, jos te papan kanssa joudutte vastakkaisiin
lehtiin?

HANNA. Elä päätä vielä, Jussi! Mieti huomiseen.

JUSSI. Ei se miettimisestä parane. Tässä on mennyt aikaa hukkaan jo
liiaksikin, nyt ruvetaan työhön. Oikein innolla. Ja oma minun asiani,
ei siinä kysytä lupaa keneltäkään.

MAIJU (näpäyttää sormiaan.) Hyvä, hyvä! Juuri niin minäkin ajattelen.
(Pyörähyttää ympäri ja heittää pari kertaa palloa ilmaan.) Juuri niin
minäkin ajattelen.

TEUVO. Minä siis menen.

JUSSI. Mitä pikimmin.

TEUVO (menee eteiseen, josta samassa laskee kirjapainon pojan sisään).
Ylioppilas Valtaria? Käy sisään.--Jussi, täällä eräs poika sinua hakee.

JUSSI. Mikä asia?

POIKA. Pastori käski teitä tulemaan kirjapainoon nyt heti. Siellä on
»Aamuruskon» toimittajat, ja ne tahtoisivat teitä tavata.

JUSSI. Minua? Mitä ne minusta?

POIKA. En tiedä. Pastori ei sanonut muuta.

JUSSI. »Aamuruskon» toimittajat? Kyllä en lähde.

ELISABETH. Et lähde?--Vaikka pappa laittoi hakemaan?

JUSSI. Siellä syntyisi meille kiistaa, mamma, vieraiden ihmisten
kuullen. Ja mitä siellä teen, kun en kumminkaan aijo ruveta heidän
lehteensä?

ELISABETH. Jospa sentään kävisit edes ilmoittamassa?

JUSSI. Minä kirjoitan ennemmin. (Repäisee noteskirjastaan lehden, johon
kirjoittaa, antaa sen pojalle.) Vie tämä isälleni. (Poika menee.)

ELISABETH. Mitenkä kirjoitit, Jussi?

JUSSI. Suoraan vaan, niinkuin asia on.

ELISABETH. Senkin, että olet tarjoutunut »Nuoreen Suomeen»?

JUSSI. Sen myös.

ELISABETH (puoliääneen). Mitä tästä tulee!

HANNA. Sinulle aukeaa lavea työala, Jussi, sanomalehden toimittajana.

JUSSI. Niin, eikö totta? Nykyisenä murreaikana varsinkin, kun joka
haaralla vaaditaan uudistusta, ja syvää, perinpohjaista uudistusta.

HANNA. Miekkoinen! Nyt pääset tietämään, mitä elämä on.

JUSSI. Toisella kädellään saa heiluttaa miekkaa, toisella rakentaa.

MAIJU. Niinkuin Israelin lapset Jerusalemissa Nehemian aikaan.

JUSSI. Sattuva vertaus.

MAIJU. Onpa se sukkelaa! Jestapoo!

ELISABETH. No, Maiju!

MAIJU., Enhän minä sanonut kuin jestapoo. Onko se nyt mitä
vaarallista?--jos mamma tietäisi yhden asian, niin mammakin sanoisi
jestapoo.

ELISABETH. Yhden asian?

MAIJU. Joka on niin viisasta, niin äärettömän viisasta! Ja jota ei
tiedä kukaan muu paitsi Hanna ja minä. Elä virka mitään, Hanna.--»Tyst,
tyst, lilla råtta, katten söker efter dig.» (Heittelee palloaan.) Elä
hiisku, hiirulainen, katti...

JUSSI. Sano minulle!

MAIJU. E--oho! Vai minä sanoisin En--en, en, vaikka mikä olisi. Elä
luulekaan! (Heittelee palloa ja hyräilee.) »Jyrkän vuoren rinnassa
niitä kauniita kukkia kasvaa. Kahden nuoren rakkaus se palaa niinkuin
rasva--»

JUSSI. Kuule, ketä se koskee?

MAIJU. Minua! Ei ketään muuta kuin minua.--Niin, koskee se vainen
teaatteriakin--ja yleisöä--ja suomalaista taidetta--

JUSSI. No, minä jo arvaan. Sinä kai aijot näyttelijäksi.

MAIJU. Hyi, Jussi, kuinka sinä olet ilkeä.

HANNA. Siinä oli! Nyt on salaisuutesi ilmi.

MAIJU. Että sinä saatat olla, Jussi, niin hirmuisen paha.

JUSSI. Minunko syykseni sen panet? Itsehän sinä ilmoitit.

MAIJU. Kukaan muu ei olisi hoksannut--

ELISABETH. Elä rupea hulluttelemaan, hyvä lapsi. Meillä on kylläksi
tosissakin.

MAIJU. Ei se ole hulluttelemista, mamma. Saan minä seurata
taipumuksiani yhtä hyvin kuin Jussikin.

ELISABETH. Sinä olet lapsi, mitä sinä vielä ymmärrät taipumuksistasi.

MAIJU (puoli-itkussa). Niin, tuossa se taas on! Nyt mamma taas sanoo
minua lapseksi. Mutta antaahan olla, vielä minä näytän--

HANNA. Hiljaa, pappa tulee--

MAIJU. Elkää edes virkkako mitään papalle. Ettehän virka?--Mamma,
rakas, kulta--(Pakenee oikeaan samassa kuin Pastori tulee eteisestä.)

PASTORI. Jussi, tämä ei ikinä voi olla sinulta täyttä totta.

JUSSI. On, isä.

PASTORI. Mutta sinä et tiedä, mitä teet. Et ole punninnut asiaa.

JUSSI. Se on niin selvä itsestänsä, ettei sitä tarvitse järin paljon
punnita.

PASTORI (katsoo kelloaan). Ethän ole vielä kirjoittanut?

JUSSI. En ole kirjoittanut, vaan pyysin Rastasta lähettämään
sähkösanoman. Hän on siellä parast'aikaa.

PASTORI. Epuuta! Laita toinen sähkösanoma heti jäljessä, jossa peruutat
tarjouksesi.

JUSSI. En minä sitä tee, isä, en missään tapauksessa.

PASTORI (pyyhkii otsaansa). Tunnetko sinä, minkä hengen lapsia »Nuori
Suomi» on? Oletko tarkoin seurannut sitä lehteä?

JUSSI. Olen, tietysti. En siihen muuten niin halusta pyrkisikään.

PASTORI. Ja sinä myöskin käsität sen tarkoitusperät?

JUSSI. Täydellisesti. »Nuori Suomi» on vapaamielinen ja harrastaa
edistystä.

PASTORI. Niin--edistystä pahassa. Edistystä sillä tiellä, joka
kadotukseen vie.

HANNA. Ei, pappa--

PASTORI. Edistystä, sanon minä, sillä tiellä, joka kadotukseen vie.
Minä ne tunnen, nuo alasrepivät, hajoittavat pyrinnöt. Ei ole ensi
kertaa, kun ihmishenki tekee kapinaa Jumalaa vastaan. Hylkää hänen
auktoriteettinsa ja asettaa sijaan oman lyhyen ajatuksensa, joka ei
ulotu hetkeä kauvemmaksi, maan multaa ylemmäksi, saatikka että se
pystyisi käsittämään ijankaikkista, ilmoitettua totuutta.

JUSSI. Papan mielestä pitäisi aina vaan sokeasti uskoa, mitä
tyrkytetään, ei käyttää ajatusta eikä järkeä. Mihin ihmiskunta viimein
joutuisi sillä tavoin? Hukkuisi varmaan omaan tyhmyyteensä.

PASTORI. Sen se tekee, jos sanan valon hylkää ja heittäytyy oman
pimitetyn järkensä nojaan. Tiedätkö, minkälainen se viettävä pinta on,
jolla poloinen silloin pyörii? Minä selitän sen sinulle lyhyissä
piirteissä.

JUSSI. Olenhan kuullut tuon kaiken jo lapsuudesta saakka.

PASTORI. Ihmisellinen ajatus kun on asetettu Jumalan auktoriteetin
sijaan, seuraa siitä tahdon vapaus. Mutta ihmisen tahto on paha hamasta
lapsuudesta, sen vuoksi ei tahdon vapaus ole muuta kuin rajattoman
itsekkäisyyden vallalle pääsemistä. Ja niin ilmestyy kaikkien sota
kaikkia vastaan. Jumalan maailmanjärjestys kumotaan, yhteiskunnalliset
lait ja asetukset eivät enää merkitse mitään, jok'ainoa ihminen pyrkii
ylös kukkuloille, ei tyydy kukaan laaksossa olemaan.

JUSSI. Mitä pahaa siinä, kun se vaan tapahtuu ansion ja luontaisten
kykyjen mukaan, eikä niinkuin tähän asti, että siihen muutamilla on
etuoikeus.

PASTORI. Kaikki tahtovat valtaa ja valta on sama kuin oikeus. Mitä ovat
nuo niin sanotut uudet aatteet: naiskysymys, työväenkysymys, yleinen
äänivalta,--mitä ne muuta ovat kuin juuri itsekkäisyyden ja vallanhimon
ilmauksia? Samoja ilmauksia, joita tapaamme kautta koko ihmissuvun
historian. Uutta on tässä ainoastaan se julkeus ja röyhkeys, joilla ne
meidän aikanamme esiintyvät, ja joille tosiaan ei tähän saakka vertoja
löydy.

JUSSI. Ajan henki pyytää auttaa kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa, se
ei salli, että toisia poljetaan, toisia nostetaan.

HANNA. Niin se on, pappa, oikeudentunnosta ja ihmisrakkaudesta ne
lähtevät sekä naiskysymys että työväenkysymys, kuinka ne silloin
voisivat olla kristinoppia vastaan?

PASTORI. Minä puhun Jussin kanssa,--pysy sinä erilläsi asioista, joita
et kumminkaan ymmärrä ja jotka eivät sinuun kuulu. »Pyytää auttaa
kaikkia ihmisellisiin oikeuksiinsa», sanot?--Mitä vielä! Tuo on vaan
tyhjää korupuhetta, jolla paha henki itseään verhoo. Tositarkoituksena
on kiihoittaa mieliä, sytyttää intohimot tuleen valistumattomissa
joukoissa, jotka eivät pysty arvostelemaan enemmän omaa kuin
yhteiskunnankaan etuja, vaan hyökkäävät silmittömästi kaikkea hyvää
järjestystä vastaan ja matkaansaavat pelkkää häviötä aivan kuin nuo
rajut, valloillaan olevat luonnon voimat.

JUSSI. Ihme ja kumma, mikä käsitys--! Kansalla, pappa, on usein monta
vertaa enemmän tervettä järkeä kuin oppineilla ja koulunkäyneillä--

PASTORI. Ei ainakaan silloin, kun se sokeasti antautuu jonkun nerokkaan
»johtajan» valtaan, joka sitten käyttää hyväkseen sen intohimoja,
päästäkseen itse niiden avulla kohoamaan. »Yleistä äänivaltaa»,
»enemmistön oikeutta» huudetaan, ja kansa luulee olevansa ohjaksissa,
vaikka se itse teossa on vaan välikappale yhden tai muutamain
»johtajain» käsissä.

JUSSI. Parempiko, että olisi pappien käsissä, niinkuin katolisissa
maissa?

ELISABETH. Jussi--!

PASTORI. Papit protestanttisissa maissa ovat kansan opettajia, ei
kiihoittajia. He neuvovat tien taivaallisen isän tykö, joka antaa
meille kaikille voimaa kantamaan elämän suruja ja murheita. Nyt
riistetään onnettomilta usko hänen huolenpitoonsa ja rakkauteensa,
riistetään ijankaikkisen elämän toivo, ja--mitä annetaan sijaan? Pieniä
oikeuksia, maallisia etuja, joita yhdellä lainpykälällä voitetaan,
toisella menetetään. Suuri Jumala! ja näillä he luulevat ihmissydämen
syvimpiä tarpeita tyydyttävänsä!

HANNA. Ei syvimpiä, pappa. Mutta ovathan ne siltä tärkeitä.

JUSSI. Pappa näkee asiat niin peräti synkässä valossa. Ja se on
luonnollista, tuolla kannalla kun on.

PASTORI. Minä olen näitä kaikkia tarkoin ajatellut täällä
yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Pelkästä huolesta kansani ja
isänmaani tähden olen valvonut läpeensä monet yöt. Ja yhä uudelleen
olen tullut siihen vakuutukseen, että tämä »uusi suunta» ja kaikki mitä
siihen kuuluu, tämä löyhä »vapaamielisyys», tämä »realistinen»
kirjallisuus, joka rypee lokaviemäreissä, että, sanon minä, tämä kaikki
vie meidät auttamatta perikatoon, ellei ajoissa käännytä siltä pois.
Sen vuoksi päätinkin viimein ryhtyä taisteluun, minäkin, kovaan ja
pontevaan taisteluun. Ja siinä päätöksessä järkähtämättä pysyn.

JUSSI. Mitä se hyödyttää, pappa? Vanhat totuudet kun kerran ovat
tuomitut kuolemaan--

PASTORI. Niinpä kuolen minä niiden kanssa. Ja nyt, valitse sinä!
Tahdotko olla oikean asian puolella, vai menetkö vastustajain riviin?

JUSSI. Minulla ei ole teidän uskoanne, pappa. Katsantotapani on
tykkänään toinen.

PASTORI. Ilman verukkeita jäätkö tänne ja rupeatko auttamaan minua
»Aamuruskon» toimituksessa?

JUSSI. Elkää sitä vaatiko, pappa. Huomaattehan jo itsekin, kuinka
erilainen meidän kantamme on. Tuskin voisimme ymmärtää toisiamme,
saatikka sitten tulla yksimielisyyteen.

PASTORI. Loruja! Kaikki, mitä olen puhunut, on niin päivän selvää, että
sen lapsikin ymmärtää.

JUSSI. Minäpä kun en ajattele samalla tavalla. Mutta--turhaan me
väittelemme--

PASTORI. Sinun täytyi saada situationi selväksi, sen vuoksi puhuin. Nyt
tiedät, mistä on kysymys, ja voit menetellä sen mukaan.

JUSSI (vaikenee).

PASTORI. Katkerata olisi nähdä oma poikansa niiden joukossa, jotka
Herraa vastaan sotivat.

HANNA. Pappa, rakas.--

PASTORI. Vaiti, elä sinä puutu näihin. Olenhan sen sanonut, sinä et
pysty näitä arvostelemaan.

ELISABETH. Henrik, jätä huomiseksi tämä keskustelu, että ennätät
rauhoittua.

PASTORI. Ei, nyt se on ratkaistava, tällä hetkellä juuri.

JUSSI. Lopetetaan, pappa. Emme kumminkaan voi päästä sen selvemmälle.

PASTORI. Sinä et vielä ole antanut minulle vastausta.

JUSSI. En tahtoisi pahoittaa teidän mieltänne, pappa. Mutta, jos
vaaditte--

PASTORI. Minä vaadin.

JUSSI--niin täytyy minun sitten jyrkästi kieltää. Minä en voi muuta
kuin pysyä vakuutuksissani, minäkin.

PASTORI. Ja nuo sinun »vakuutuksesi» muka estävät sinua rupeamasta
»Aamuruskon» toimitukseen?

JUSSI. Ne estävät.

PASTORI. Noh--olkoon! Mutta elä silloin pyri »Nuoreen Suomeenkaan».
Pysy järkiään erilläsi.

JUSSI. Minkätähden? Lieneehän minulla oikeus tehdä työtä ja toimittaa
jotain maailmassa yhtä hyvin kuin muillakin.

PASTORI. Epäuskoa et saa levittää kansaan. Minä sen kiellän.

ELISABETH. Henrik, elä kiivastu--

PASTORI. Nyt minä sinulta kysyn, Jussi: aijotko sinä tämän jälkeen
liittyä »Nuoreen Suomeen»?

JUSSI. Siihen, tai johonkuhun muuhun vapaamieliseen.

PASTORI. Ja kirjoittaa niiden henkeen?

JUSSI. Niin, tietysti--samalla kannalla kun olen.

PASTORI. Toisin sanoen: sinä aijot olla mukana kaikissa noissa »uuden
ajan» pyrinnöissä, joista äsken puhuin?

JUSSI. Voimieni takaa.

PASTORI. Ja levittää kansaan epäuskoa ja kaikkea pahaa?--Pilkata,
herjata uskontoa--

HANNA. Ei hän sitä tee, pappa.

PASTORI. Hyökätä kirkkoa vastaan, hävittää edesvastauksen ja siveyden
tunnon--

HANNA. Ei, ei--! Jussi, selvitä kantasi, näethän, kuinka väärin pappa
sinua käsittää.

JUSSI. Minä selvitän sen parhaiten työssä.

HANNA. Pappa, odottakaa hedelmiä, tuomitkaa sitten vasta.

ELISABETH. Minä yhdyn Hannaan. Kenties me jossain määrin erehdymme,
Henrik.

PASTORI. Te puhutte sen mukaan, kuin teillä on järkeä. Kun minä näen
kansaani syöksettävän turmioon, pitäisikö minun silloin istua ristissä
käsin ja epäillä omia silmiäni, siksi kuin apu on liian myöhäistä

JUSSI. Turmiossa juuri ollaan parastaikaa, Ei »uusien» aatteiden
tähden, vaan siitä syystä, että »vanhat» aatteet eivät enää pidä
kutiaan. Koko tuo niin sanottu »Jumalan pyhä maailmanjärjestys» horjuu
omasta heikkoudestaan. Ainoa pelastus on meille uusien totuuksien
kehittymisessä.

PASTORI. Viimeisen kerran, Jussi: luovutko aikomuksestasi vai et?
Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat.

JUSSI. En luovu.

PASTORI. Se onko viimeinen sanasi?

JUSSI. On, pappa, se on viimeinen.

ELISABETH. Lopetetaan jo.

PASTORI. Ei vielä. Minä myöskin tahdon sanoa viimeisen sanani.

ELISABETH. Henrik--

JUSSI, Mikä on se sana?

PASTORI. Minulla ei ole enää poikaa.

HANNA. Pappa, rakas pappa--

PASTORI. Minulla ei ole enää poikaa.

ELISABETH (nousee). Henrik! »Miehen viha ei tee sitä, mikä hyvä on
Herran edessä.»

PASTORI. Joka asettuu Jumalaa vastaan ja panee tehtäväkseen uskonnon
hävittämisen kansassa, hän ei ole minun poikani, ja häneltä tuo ovi on
suljettu.

HANNA. Armahtakaa, pappa! Eihän Jumalakaan ketään hylkää. Hän rakastaa
kaikkia yhtä paljon. Ooh, pappa, te rikotte nyt itse Jumalaa vastaan,
vaikka luulette olevanne oikeassa.

ELISABETH. Huomenna ehkä ajattelisit toisin, Henrik.

PASTORI. Päätökseni pysyy: tästä hetkestä saakka ei hän, tuolla, ole
minun lapseni.

HANNA. Jos hän vaikka erehtyisikin, pappa, niin antakaa hänelle
anteeksi. Me erehdymme kaikki, ja Jumala antaa meille kaikille
anteeksi.

PASTORI. Mene pois! Jätä minut rauhaan.

HANNA. Elkää olko, pappa, kova! Te vielä kadutte.

PASTORI. Mene, sanon minä.

JUSSI. Hanna, herkiä!

PASTORI. Olisit estänyt veljeäsi kääntymästä väärälle tielle, siellä
kun olit häntä likempänä.

HANNA. Ei hän ole väärällä tiellä, vaan ennemmin--Herra auttakoon
meitä--

PASTORI. Sano ulos!

HANNA. Ennemmin olette nyt itse joutunut harhaan.

PASTORI. Sinä uskallat--

ELISABETH. Malta mieltäsi, Henrik, elä mene pitemmälle. Olemmehan jo
tarpeeksi onnettomia.

PASTORI. Ja minäkö siihen olen syynä? Minä, joka rankaisen Jumalan
kieltäjää?

HANNA. Ei hän ole Jumalan kieltäjä,--siinäpä se juuri on. Mutta vaikka
olisikin,--niin, vaikka hän olisikin, pappa, ette sittekään saisi häntä
hyljätä. Hyvä paimen jättää kaikki muut lampaat metsään ja menee
etsimään sitä, joka eksynyt on. Ja Kristus rakasti syntisiä enin--

PASTORI. Tuletko sinä minua neuvomaan? Sinä--sinä minua neuvomaan? Etkö
ollenkaan ajattele--että olet siksi--liian tyhmä?

JUSSI. Minun puolestani elä armoa rukoile, Hanna. Se loukkaa minua. En
ole tehnyt mitään rikosta, että täytyisi minun nöyrtyä. Isä on itse
särkenyt välimme, se ei kesken enää eheäksi tule.

PASTORI. Semmoista kieltä hän jo käyttää. Hedelmät alkavat kypsyä.

ELISABETH. Viha synnyttää vihaa. Kovuus kovuutta.

JUSSI. Ehkä onkin parasta että olemme järkiään vieraat toisillemme.
Sitä vapaammin saan kulkea omia teitäni.

PASTORI. Nyt sen kuulette. Hän ei kaipaa sukua eikä kotia. Ymmärrettävä
asia. Joka kerran korkeimmasta luopuu, mitä hän silloin muustakaan
välittää.

ELISABETH. Tällä hetkellä hänestä ehkä tuntuu siltä.

JUSSI. Jos koti ja suku minua sitovat, niin--olen niistä ennemmin
kuitti.

HANNA (tarttuu hänen käsivarteensa). Sinä pahankurinen! Minäpä en sinua
heitä, elä luulekaan. Riipun sinussa kiinni kuin takkiainen.

JUSSI (irtautuu hänestä). Heitä irti, ei nyt ole aikaa enää--(ottaa
lakkinsa). Saan ehkä sanoa jäähyväiset.

ELISABETH. Nytkö jo lähtisit?--Ei--ethän sitä tarkoittanut, Henrik?

JUSSI. Minun täytyy päästä pois, mamma, heti, paikalla.

ELISABETH. Viivy huomiseen tai ylihuomiseen. Kaikki voi vielä muuttua.

JUSSI. Elkää pyytäkö, mamma, en minä saata.

ELISABETH. Mutta vaatteesi, tavarasi?

JUSSI. Lähettäkää ne Helsingin asemalle.

HANNA. Jussi, odota, minä lähden mukaan.

JUSSI. Kotoa pois? Mitä varten?

ELISABETH. Seuraa vaan häntä. Sinä teet oikein, Hanna.

JUSSI. No niin--no, tule sitten!

HANNA. Mamma jää tänne papan luokse.

PASTORI. Menköön hänkin, jos haluttaa, menkää kaikki!

ELISABETH. ja sinutko jättäisimme yksin, Henrik?

PASTORI. Yksin en jää--Jumala on kanssani.

ELISABETH. Sinä olisit valmis laittamaan jok'ainoan meistä pois.

PASTORI. Jos Herran asia niin vaatii.

ELISABETH. En minä sinusta luovu, Henrik. Hyvästi, rakkaat! Jumalan
haltuun teidät jätän. Hyvästi!

(Esirippu alas.)



KOLMAS NÄYTÖS.


(Sama huone. Martha pesee ryömyllään lattiata ja hyräilee virttä. Maiju
tulee oikealta, laahaa tyynyä ja peitettä mukanaan sohvalle, johon
laittautuu pitkäkseen.)

MARTHA. Nooh--mitä kummaa! Siihenkö nukkumaan.

MAIJU. Niin, kun siellä on niin paljon kärpäsiä minun kammarissani,
ettei saa rauhaa.

MARTHA. Eikö sitten ole aika nousta järkiään ylös, kello kohta
yhdeksän?

MAIJU. Yhdeksän, tai kymmenen, tai yksitoista--se ei liikuta minua.
Makaan koko päivän, aamusta iltaan, ja huomenna teen samalla tavalla,
ja ylihuomenna myös. Ja tästä lähtein joka ikinen päivä. Kuuletteko,
joka ikinen päivä!

MARTHA. Kyllähän minä kuulen. Mutta herranen aika--minkätähden?

MAIJU. Sentähden, kun en viitsi nousta ylös. Kun minun ei kannata
nousta ylös, ymmärrättekö?

MARTHA. Ei kannata nousta ylös?

MAIJU. Ei kannata, ei maksa vaivaa, eikä ole tarpeellista.

MARTHA. Olisitte jäänyt sitten omaan kammariinne ennemmin, ettehän te
täällä miten, kun tulevat kotiin pastori ja rouva, hyvästä lykystä
sattuu vielä vieraitakin käymään.

MAIJU. Hiljaa nyt, että saan nukkua.

MARTHA. Nukkukaa vaan minun puolestani, kyllä pidän suuni kiinni. (Hän
luuttuaa, rymyilee tuolien kanssa ja alkaa uudelleen virttään.)

MAIJU (nousee ja tiuskaisee). Hiljaa, että saan maata! Kuinka monta
kertaa pitää sanoman yhtä samaa asiaa?

MARTHA. Herra Jumala, tottahan minun täytyy huonetta siivota, ei siinä
mikään auta. Vai vastaatteko jos jätän kesken?

MAIJU. Siivotkaa sitten, mutta elkää rymytkö.

MARTHA. No noh, nukkukaahan pois, minä koettelen liikkua hiljaa. (Pesee
ja jatkaa taaskin virttään. Maiju nytkähyttelee ja voihkii
kärsimättömästi moniaita kertoja, vaan Martha ei sitä huomaa.)

MAIJU (hyppää istualleen). Tarvitseeko sitä veisata silloin kun
luuttuaa, mutta Martha varsin tekee minulle kiusaa, etten saisi nukkua.
Kaikki ihmiset ovat minulle niin pahoja ja ilkeitä, niin että--(Puhkeaa
itkuun). Eikä ole muuta kuin pelkkää onnettomuutta ja ikävää--yhyy!--ei
mitään muuta koko maailmassa--yhyy!--

MARTHA. Voi minun päiviäni! Enhän minä tietänyt, että se teitä niin
vaivasi, kun hiljaa tässä vaan hyräilin. Elkää nyt tuota itkekö, osaan
kait minä olla laulamatta, jos niiks' tulee.

MAIJU. Kun saisin edes kuolla, en muuta toivoisi.

MARTHA. Kuolla? Hyvä Isä tokkii! Nuorella ijällä?

MAIJU. Minä en kestä tätä, en. Menen järveen, lopetan itseni.

MARTHA. Siunaa ja varjele tuota lasta, kuinka puhuu! Vai järveen!
Elkää, herran tähden, enää toista kertaa päästäkö suustanne semmoisia.

MAIJU. Mitä varten minä sitten eläisin, sanokaa, mitä varten? Kun on
niin ikäväkin, ettei tahdo tulla toimeen.

MARTHA. Kovin te olette äreä tänä päivänä. Mikä teitä oikeastaan
vaivaa? Ette mahda olla terve.

MAIJU. Kertokaa minulle nyt jotain hauskaa, Martha. Jotain oikein
hauskaa, joka edes naurattaisi pikkuisen.

MARTHA. Kun minä vaan osaisin, niin kyllä kertoisin. Antaapahan olla--
ei, ei juohdu nyt mieleen mitään semmoista.

MAIJU. Kertokaa mitä hyvänsä, vaikka kuinka hassua, kunhan vaan
kerrotte. Minä tulen ihan hulluksi muuten tästä ikävästä.

MARTHA. No vartokaahan--minä kerron satua. Tämmöistä: »Oli ennen
onnimanni, Onnimannista matikka, Matikasta maitopyörä, Maitopyörästä
pytikkä, Pytikästä pöytäristi, Pöytärististä ripukka--»

MAIJU. Ei sitä, ei sitä!

MARTHA. »Ripukasta rintasolki, Rintasoljesta sopukka, Sopukasta Suomen
kirkko, Suomen kirkosta kipinä--»

MAIJU. En minä sitä tahdo, en!

MARTHA. »Kipinästä kirjanmerkki, Kirjanmerkistä meteli, Metelistä
meijän herra, Meijän herrasta hevukka--»

MAIJU. Heretkää--! Voi, herranen aika, kun te vielä kiusaatte minua
ihan tahallanne--

MARTHA. Kas niin, nyt se itkee taas! No, jo tuli kummat, kun ei ole
apua mistään. Meni sekin Teuvo herra pois.

MAIJU. Mitäs hän olisi ruvennut olemaan tämmöisessä ikävässä.--Voih,
minä ihan kuolen!

MARTHA. Kyllä ei ole Maiju nyt terve. Eiköhän olisi parasta mennä
tohtoriin?

MAIJU. Missähän mammakin on?

MARTHA. Eikö liene lasten työhuoneella. Siellähän se on ollut
myötäänsä, siitä saakka kuin Hanna ja Jussi läksivät. Menenkö hakemaan?

MAIJU (Väsyneesti). Eikä.--Antaa olla.

MARTHA. Mitäs minä nyt osaisin teille neuvoa? Kuulkaapas--!

MAIJU. Mitä sitten?

MARTHA. Nouskaa oikein ravakasti ylös, pankaa päällenne ja menkää
kävelemään. Noh?

MAIJU. En.

MARTHA. Taikka ruvetkaa työhön. Laitetaanpas yhdessä teidän kammarinne
uuteen järjestykseen tänä päivänä. Muutetaan huonekalut, siirretään
sohva nurkkaan ja--

MAIJU. En viitsi, en vaikka--!

MARTHA. Ottakaa sitten jotain muuta työtä. Korjatkaa mustan hameenne
helma, näkyy olevan jo rikki.

MAIJU. En, en, en, en! En huoli työtä minkäänlaista.

MARTHA. Mutta joka ei työtä tee, ei sen syömänkään pidä.

MAIJU. Niinpä olen sitten syömättä.

MARTHA. Ai, ai, ai, ai! Teitä vielä Jumala rankaisee, Maiju. Nostaa
leivän korkealle.

MAIJU. Kun minulla olisi edes jokukaan ihminen, jonka kanssa voisin
neuvotella ja johon voisin luottaa. Mutta kun ei ole ketäkään, ei yhtä
ainoata.

MARTHA. Onpa teillä pappanne ja mammanne.

MAIJU. Pappa ei välitä lapsistaan mitään. Hänelle on yks' sama, jos
meitä on tai ei.

MARTHA. Eikö välitä?--Herranen aika, kaikkia teidän päähänne pistääkin.
Vai ei välitä!

MAIJU. Jospa minä kertoisin teille yhden asian, Martha. Mutta
lupaatteko olla vaiti?

MARTHA. Lupaan, tietysti.

MAIJU. Kunniasanalla!

MARTHA. No niin, kunniasanalla!

MAIJU. Kuulkaa sitten (nousee istualleen). Se oli pappa, joka ajoi
Jussin ja Hannan kotoa pois.

MARTHA. Olkaa nyt--! Pastoriko ajoi pois? Omat lapsensa?

MAIJU. Niin, eikö se ole hirveätä? Sitä vartenhan minä olen itkenyt
niin paljon näinä päivinä.

MARTHA. Ilmankos se on rouvakin ollut niin suruissaan. Ja niin
hajamielinen, ettei tiedä mitä tekee tai puhuu.--Hyvät ihmiset sentään!
Semmoisia herttaisia lapsia, joista pitäisi olla suurin ilo hänellä.
Ihanko ijäksi ne ajettiin pois?

MAIJU. Ihan ijäksi! Ajatelkaa, ihan ijäksi!

MARTHA. Ja mistä syystä?

MAIJU. Ei syytä tuon taivaallista. Jussiin vaan suuttui ja Jussin hän
oikeastaan taisi ajaakin. Hanna meni mukaan, kun kävi Jussia sääli, ja
minä olisin kanssa mennyt, mutta eivät laskeneet. Pakoittavat minua
tahallaan tekemään jotain hurjaa. Eikä olekaan enää kaukana siitä.
Saavat sitten olla mielissään.

MARTHA. Elkää, hyvä Maiju, puhuko noin yhtäkaikki. Se on ihan syntiä.

MAIJU. Vaan minäpä en tämmöiseen elämään tyydy, en! (Eteisessä
soitetaan.)

MARTHA. Menenkö avaamaan?

MAIJU. Katsokaa ensin, kuka siellä on.

MARTHA (menee eteiseen). Herra Rastas. Laskenko sisään?

MAIJU. Laskekaa kaiken mokomin. Ja pyytäkää odottamaan siunaama hetki,
minä pistän päälleni. (Hän juoksee oikeaan. Teuvo tulee sisään ja
Martha heti jäljessä.)

MARTHA. Parhaasen siivoon te nyt tulittekin. Käykää edes tuonne
pastorin kammariin siksi aikaa, kun saan täällä huonekalut paikoilleen.

TEUVO. Enkö minä saa jäädä tänne? Vai olenko tiellä?

MARTHA. No, eipä justiin. Jos herra on hyvä ja istuu tuonne sohvaan.

TEUVO. Kyllä.--No, ja mitenkä täällä on jaksettu muuten? Terveenäkö on
Maiju neiti?

MARTHA. Tervennä on.

TEUVO. Ja kaikki voivat hyvin.

MARTHA. Hyvin, mikäs siinä!--Herra kait asuu maalla nyt?

TEUVO. Maallahan minä. Lappalassa täällä likellä.

MARTHA. Ooho, vai Lappalassa. Jalanko sieltä tultiin?

TEUVO. Jalan, tietysti.

MARTHA. Niin pitkän matkan päästä. Mutta on siinä astumista.

TEUVO. Peninkulma--mitäs tuo on näin nuorelle miehelle.--Ei Maiju neiti
taida olla kotona?

MARTHA. Kotona on. Kyllä hän tulee tuossa paikassa, kun saa vaan
leningin päälleen.

TEUVO. Vastako on noussut ylös?

MARTHA. E--oho! Vai vasta noussut ylös! Kun on tok' jo leiponutkin
monet taikinat tänä aamuna ja tehnyt jos jotain. Rehkinyt tuolta aina
neljästä saakka.

TEUVO. Neljästä saakka? Ei vähä mitään.

MARTHA. Siitä se vielä kerran maailmassa tulee rivakka emäntä taloon.
Kuka hänet sitten saaneekin.

TEUVO. Niin, kukahan saanee--? Kuulkaa onko hänellä jo sulhasia?

MARTHA. No, niitä nyt on jos kuin!

TEUVO. Oikeinko todella?

MARTHA. Ka, oikein todella. Mitäs minä siitä valehtelisin. Kaikkihan ne
ovat tään kaupungin herrat rakastuneet Maiju neitiin. Ettekö ole
kuullut?

TEUVO. En.--No, ja Maiju? Kehen hän on rakastunut?

MARTHA. Ei minun tietääkseni kehenkään. Aikaista tuo vielä olisikin
Maijulle naimisiin mennä. Ennättää siihen lystiin aina. Koti tässä
hyvä, ei muuta kuin olla lellottaa.

TEUVO. Niin, vaan muistaakos Martha, kuinka Kantelettaressa sanotaan:--
»Vesille venosen mieli tervatuiltakin teloilta. Neidon mieli miehelähän
kultaisestakin kodista»?

MARTHA. Onhan niitä aina hupsuja--

MAIJU (tulee oikealta). Hyvää huomenta, herra Rastas. Te tulitte kuin
pelastuksen enkeli. Olin juuri kuolla ikävästä.--Martha kulta, menkää
keittämään kahvia, oikein hyvää kahvia,--kirkkaasen kaivoveteen, ei
sumppiin.

MARTHA. Ja mitä leipää?

MAIJU. Parasta mitä löydätte Suoniosta, ja monta lajia.

MARTHA. Hyvä! (Menee.)

TEUVO. Vai on teillä ollut ikävä?

MAIJU. Kauheasti!--En ole tiennyt mitä tehdä. Koko elämä on tuntunut
niin tukalalta, että on täytynyt aivan itkeä.

TEUVO. Hyvänen aika! Ettekö ole jaksanut näytelläkään?

MAIJU. En--. En ole yrittänyt sen koommin.

TEUVO. No, nyt ollaan hukassa.--Entä pallonne, eikö sekään teitä enää
miellytä?

MAIJU. Ei vähääkään. En tiedä edes missä lienee koko pallo.

NEUVO. Taskussanne varmaan.--Koetelkaapa!

MAIJU. Niin, täällä se on.

TEUVO. Rupeammeko heittämään kammaripeliä?

MAIJU. En saata, en vaikka mikä olisi.--Voi, te ette usko, kuinka minun
on vaikea olla.

TEUVO. Kun voisin teitä jollain tavalla auttaa.

MAIJU. Tahtoisittekos?

TEUVO. Niin mielelläni!

MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä.--Tiedättekö, minä juuri ajattelin
kääntyä teihin.

TEUVO. Todellakin? Sepä hauskaa.

MAIJU. Eihän minulla ole ketään muuta nyt, kun Hanna ja Jussi menivät
pois. Te olette ainoa turvani.

TEUVO. Luottakaa minuun, minä teen mitä suinkin voin.

MAIJU. Jospa sitten koettaisin purkaa teille sydämeni.--En tiedä,
kuinka aikaisin--

TEUVO. Kuinka hyvänsä. Puhukaa luonnollisesti ja vapaasti, olenhan minä
ystävä.

MAIJU. Niin, olettehan te ystävä, mitä varten minä epäilisin.--Kumma
vaan, että sanat tahtovat takertua suuhun.

TEUVO. Elkää viivytelkö, kohta ehkä joku tulee.

MAIJU. Herra Rastas, voisitteko te elää tämmöisessä yksinäisyydessä ja
hiljaisuudessa, tämmöisessä painavassa, umpinaisessa ilmassa, jossa ei
kuule, ei kuin kärpäsen surinaa välistä? Voisitteko viihtyä täällä,
sanokaa?

TEUVO. Totta puhuen--en luule,--en ainakaan pitemmältä.

MAIJU. En minäkään. Varmaan tukehdun, tai tulen hulluksi, jos tätä
kauvemmin kestää. Sentähden tuumailin, että--

TEUVO. Sanokaa pois!

MAIJU. Voi, se on niin uhkarohkeata, niin tavatonta--

TEUVO. Teette minut oikein uteliaaksi.

MAIJU. Pelkään, että ajattelette minusta pahaa.

TEUVO. En, kunniasanalla: en.--Mutta joutukaa nyt!

MAIJU. Kun saisin sen kieleltäni.--En ole vielä koskaan näin
ujostellut--

TEUVO. Uskallanko arvata?

MAIJU. Voi, jos te arvaisitte. Koettakaapa.

TEUVO. Te haluaisitte päästä täältä pois--?

MAIJU. Niin!

TEUVO. Minun avullani--?

MAIJU. Niin, niin! Te arvaatte, minä jo näen. Te arvaatte kaikki.

TEUVO. Tahtoisin vaan kuulla sen teidän omasta suustanne.--Ettekö voisi
jatkaa nyt, kun minä kerran olen alkanut!

MAIJU. Ei--en minä voi vieläkään.

TEUVO. Mutta miksikä ei? Olettehan te muuten aina reipas ja
pelkäämätön.

MAIJU. Tämäpä on niin vallan toista, niin hirveätä--

TEUVO. Vaan kuinkas me sitten pääsemme selville?

MAIJU. Jatkakaa te loppuun saakka, kun kumminkin sen tiedätte. Hyvä
herra Rastas--!

TEUVO. No niin,--minä jatkan. (Ottaa Maijua kädestä.) Te haluatte
muutosta elämässänne--olette suostunut minuun enemmän kun muihin,
senvuoksi olette päättänyt ehdottaa--

MAIJU. Että veisitte minut pois--että menisimme--

TEUVO. Naimisiin.

MAIJU (säpsähtää, heittääntyy sohvaan ja rupeaa nauramaan). Ei--herran
tähden oletteko hupsu! Naimiseen--hyvä isä, mitä te ajattelette?--
Luuletteko, että minä?--Ha-ha-ha-ha--

TEUVO. Elkää naurako.

MAIJU. Luulitteko että minä--ha-ha-ha-ha--

TEUVO: Mitä luulin? Mistä minä tiedän, mikä teillä on mielessä, kun
ette sano.

MAIJU. Luulitteko että minä--ha-ha-ha-ha--että minä--ha-ha-ha-ha--että
minä kosasin teitä, ha-ha-ha-ha--

TEUVO. Minä lähden tieheni, ellette herkiä nauramasta.

MAIJU. Ei elkää menkö--ha-ha-ha--minä jo herkiän--ha-ha--ai, ai, kun
oikein sydämeen koskee ha-ha--elkää suuttuko, ha-ha--jo minä herkiän--
jo, jo.--Noh, nyt olen ihan vakava.

TEUVO. Jos suvaitsisitte nyt ilmoittaa, mitä te sitten oikeastaan
tarkoititte?

MAIJU. Kyllä--hm, hm--en minä naura--hm, hm--minä tarkoitin, että
menisimme yhdessä Helsinkiin, että te veisitte minut sinne.--Mistä
ihmeeltä saitte sen päähänne, että minä--hm-hm-hm--kuinka voitte
semmoista ajatellakaan--?

TEUVO. Ja kuinka te semmoista mitätöntä asiaa niin kainostelette?
Arvelinhan, tietysti, sitä vähän suuremmaksikin. Että menisimme yhdessä
Helsinkiin? Mitä uhkarohkeata, tai tavatonta, tai hirveätä siinä?

MAIJU. Onhan se kumminkin. Kun vanhempieni tietämättä--

TEUVO. Ah, vanhempienne tietämättä? Se on toinen asia. Mutta mitä`
varten--?

MAIJU. Kun täytyy. Kun eivät laskisi minua muuten.--Kuulkaa, minä
kerron teille koko jutun. Tässä muutamia päiviä sitten kirjoitin
tohtori Bergbomille, että tahtoisin päästä suomalaiseen teaatteriin. No
niin! Eilen sain vastauksen, jossa hän pyytää minua tulemaan
Helsinkiin, että antaisin siellä koetusnäytännön. Ennen hän ei voi
sanoa mitään varmaa.--Minulta katosi ensin kaikki toivo. Kuinka sinne
pääsisin, mistä saisin rahaa? Mutta kun näin teidät, iski heti päähäni,
että te kenties--

TEUVO. Nyt minä ymmärrän.

MAIJU. Minä, tietysti, maksaisin teille kohta takaisin kaikki kulungit,
niin pian kuin teaatterista vaan saan rahaa--

TEUVO. Siitä ei puhettakaan--

MAIJU. Ja ehkäpä Jussi ja Hannakin voivat antaa minulle sen verran--

TEUVO. Milloinka te jo lähtisitte?

MAIJU. Niin pian kuin mahdollista. Vaikka tänä päivänä.

TEUVO (katsoo kelloaan). Kahdentoista junassa?

MAIJU. Kerkiäisittekö siksi? Kyllä minä olen valmis.

TEUVO. Ja te olette tarkkaan punninnut asiaa? Ettette sitten kadu
perästäpäin?

MAIJU. En missään tapauksessa. Ymmärrättehän, ettei minulla ole muuta
neuvoa. Joko kuolla ikävään taikka karata.--Hyvällä ei pappa eikä mamma
koskaan antaisi minun mennä teaatteriin, ei voi panna kysymykseenkään.

TEUVO. Niinpä lähdemme siis! Mutta teidän omalla edesvastauksellanne.

MAIJU. Kuinka te olette kovasti hyvä! Olen elämänikäni teille
kiitollinen--

TEUVO. Mitä turhia--

MAIJU. Te ette voi aavistaa, kuinka suuren avun minulle teette. En
tiedä, tosiaan, vaikka olisin mennyt järveen lopulta--

TEUVO. No, no!

MAIJU. Niin, ei siihen olisi paljo tarvittu. Saatte uskoa.

TEUVO. Mutta meidän täytyy nyt kiirehtiä, ettemme myöhästy. Tunti aikaa
vaan enää.

MAIJU. Taivas! Niin, tunti aikaa vaan enää.

TEUVO. Minä lähden toimittamaan asioita. Tulkaa te ajoissa junalle, vai
poikkeanko noutamaan?

MAIJU. Ei, ei, paremmin pääsen täältä pujahtamaan yksin.

TEUVO. Sitä juuri arvelin. Hyvästi nyt sitten niin kauvaksi. Elkää vaan
myöhästykö.

MAIJU. Hyvästi!--Voi kuinka minua pelottaa--

TEUVO. Mikä teitä pelottaa? Joko lykkää katumusta?

MAIJU. Ei, ei--ilman minä vaan--Oletteko varmasti junalla kello
kaksitoista?

TEUVO. Olen.

MAIJU. Hyvä! Minä myös.

TEUVO. Siis: näkemään asti! Muistakaa nyt ottaa mukaan kaikki, mitä
tarvitsette. (Menee.)

MAIJU. Mukaan kaikki, mitä tarvitsette--? Mitäs minä tarvitsen?--Niin,
kirjoja, näytelmät--»Noora» ja--ja, ja, ja--»Romeo ja Julia»--missä ne
ovat? (Hakee etagerilta.) Voi, voi, missä ne ovat?

MARTHA (tulee oikealta, kahvitarjotin kädessä). No--joko se vieras meni
pois?

MAIJU. Jo meni.

MARTHA. Eikä kahvia odottanutkaan?

MAIJU. Ei odottanut.

MARTHA. Mihinkä sillä semmoinen kiire oli?

MAIJU. En tiedä,--voi, voi, Martha, mihinkähän te taas olette pannut
minun kirjojani--

MARTHA. Mitä kirjoja?

MAIJU. Niitä, jotka tässä aina ovat olleet esillä, näytelmäkirjoja--
»Romeo ja Julia», harmaat kannet, ja »Noora», ruskeat kannet--

MARTHA. Minäkö niitä olen pannut? Nyt--kun syydätte taas kaikki
lattiaan ja minä ikään sain järjestetyksi.

MAIJU. Niitä ei ole täällä--

MARTHA. Harmaat kannet ja ruskeat kannet? Ottakaahan kahvia, minä haen.

MAIJU. En minä huoli kahvista--Te olette ne varmaan vienyt johonkin--

MARTHA. Kyllähän minä olen vienyt!--Omilla jäljillänne--Antakaas, kun
minäkin katson. Harmaat kannet--ja ruskeat kannet--? Mitäs nuo ovat
teidän sylissänne?

MAIJU. Missä, missä?

MARTHA. Hyvä isä siunaa,--tuossa!

MAIJU. Ka, siinähän ne ovat.--Mutta nyt vielä toisia »Sirkka» ja »Yö ja
päivä»--ja--ja, ja, ja--kaikki muut näytelmät.

MARTHA. Mutta mitä te niillä kaikilla yht'aikaa? Tulkaa pois juomaan
kahvia. Jäähtyy kuppi.

MAIJU. En minä huoli kahvista. Johan sanoin.--Voi, voi, kun kello on
niin paljon, ja minun pitäisi vielä ennättää--

MARTHA. Kyllä teidän täytyy juoda kahvia, vaikka ihme olisi, Kun
käsketään minua laittamaan hyvää ja minä koetan parastani, eikä sitten
kukaan juo. Mitä se on? Ottakaa vaan ihan paikalla. Ettehän te vielä
ole syönyt ettekä juonut yhtikäs mitään koko päivänä.

MAIJU. »Sirkka» ja »Yö ja päivä»,--kun eivät juohdu nyt mieleeni muut.
Enkä löydä edes niitäkään. Olkoot--sama se minä näyttelen näitä.--Ja
mitäs minä sitten vielä tarvitsen. Vaatteita--? Niin, herran tähden
vaatteita--! Päästäkää minut rauhaan siitä kahvista, kuulittehan jo,
että minä. en juo.

MARTHA. Minäpä kaadan päällenne, ellette nyt ota hyvällä.

MAIJU. Kun te vielä kiusaatte minua, vaikka näette, missä kauheassa
tuskassa minä olen!

MARTHA. No noh! Olkaa sitten juomatta, minä vähät!

MAIJU. Hyvä Martha, hakekaa esille minun vaatteitani--sininen leninkini
konttuorista ja sadenuttu--viekää ne sinne minun kammariini valmiiksi.

MARTHA. Onko teillä minne lähtö?

MAIJU. Eikä ole, elkääkä kyselkö. Tehkää vaan niinkuin sanoin.

MARTHA. Jumala, kuinka se on kiukkuinen tänä päivänä. (Menee oikeaan.)

MAIJU. Nyt täytyy kirjoittaa papalle ja mammalle. (Ottaa esille
kirjoituskapineet, kirjoittaa muutamia sanoja paperiin, jonka panee
kuoreen.) Mitä he sanovat, kun tämän lukevat? Jos mamma pyörtyy ja
kuolee? Herra jumala--jos mamma kuolee? Silloin tulen minä hulluksi.
Niin, se on ihan varma--silloin tulen minä hulluksi.--Ei huoli ajatella
semmoisia.--Ei hän kuole. Rakas, hyvä Jumala, vahvista mammaa, ettei
hän kuole. Ei hän kuole--kun minä rukoilen koko ajan, joka aamu ja joka
ilta ja monta kertaa päivässä.--Mutta pappa?--Siunaa ja varjele.--
(Pastori tulee sisään. Maiju kirkaisee.)

PASTORI. Noh? Mikä nyt on?

MAIJU. Ei mikään,--ei mikään.

PASTORI. Sinä säikähdit?

MAIJU. Niin,--kun pappa tuli niin äkkiä.

PASTORI. Ihmettä.--aivanhan sinä vapiset!

MAIJU. Ei se ole mitään--kyllä se menee ohitse. Antaa olla--Pappa menee
vaan pois--omaan kammariinsa.

PASTORI. Lapsi rukka--kun et sinä vaan sairastuisi. Missä mamma on?

MAIJU. En tiedä. Lasten työhuoneella taitaa olla.

PASTORI. Jos lähettäisimme hakemaan.

MAIJU. Ei, hyvä pappa,--ei lähetetä. Mitä varten? Kun minä olen ihan
terve.

PASTORI. No, no, ei lähetetä, ei. Koska et tahdo. Mutta ei nyt ole
oikein laita, sen kyllä näkee. Lienee sitten heikkohermoisuutta tai
muuta tautia. Sinä olet kai istunut täällä aivan yksin? Ja ikävöinyt,
eikö niin?

MAIJU. Ikävöinyt, kauheasti.

PASTORI. Voin arvata. Sinä kaipaat seuraa. Tästä lähtein täytyy sekä
mamman että minun oleskella enemmän sinun kanssasi.--Heikkohermoisuus
ei ole mikään leikin asia. Sitä täytyy ajoissa torjua.

MAIJU. Ja tuleehan se ikävästä, pappa? Minun pitäisi päästä pois
kotoa--

PASTORI. Pois kotoa? Eikö mitä! Me laitamme sinulle kodin hauskaksi.
Mitä sanot? Jos esimerkiksi rupeisimme heittämään palloa yhdessä? Eikö
se olisi mukava? Osasin minä ennen,--siitä tosin on jo neljättäkymmentä
vuotta. No, missä pallosi, tuopa esille, niin koetetaan. Mammakin
ihmettelee, kun tulee kotiin ja näkee meitä pallonlyönnissä.

MAIJU. En minä tahdo, pappa, en--

PASTORI. Et tahdo heittää palloa? Mitä sinä sitten tahdot, sano?

MAIJU. En mitään. Voi--kuinka on vaikeata--

PASTORI. On vaikeata. Mikä on vaikeata?

MAIJU. En tiedä itsekään. En voi sanoa. Voi, rakas pappa--!

PASTORI. Ei--tämä ei käy laatuun. Tässä täytyy ajoissa pitää jotain
neuvoa.

MAIJU. Pappa menisi vaan kirjoittamaan omaan kammariinsa Hyvä pappa--
menee nyt. Kello on jo niin paljon.

PASTORI. Eikö sinulla ole mitään luettavaa? Jotain hauskaa kirjaa--?

MAIJU. Ei ole.

PASTORI. Varro, minä haen sinulle. (Menee kammariinsa.)

MAIJU. En minä huoli, pappa--taivas, kello kohta puolivälissä--

PASTORI (kammaristaan). Oletpa sinä: mielelläsi aina lukenut--(tulee).
Kas tässä. »Uusi Genoveva eli Rosa Tannenpurista».--erinomaisen kaunis
ja liikuttava kertomus. Muistan että itkin tavattomasti, kun sitä luin
ennen nuorempana. Toista tämä vallan kuin nuo nykyiset, realistiset
kirjat.--Se on, näemmä, vähän pölyyntynyt siellä hyllylläni, mutta ei
se mitään.--kun pudistellaan--noin. Nyt voit ottaa sen käteesi. Tule
istumaan tänne. Takaan, että luet sen mielelläsi kannesta kanteen. Istu
vaan siinä, niin. Minä jään luoksesi. Kirjoittelen täällä toisen pöydän
luona. (Menee papereineen ja kirjoituskapineineen toisella puolen
huonetta olevan pöydän luokse ja istuu kirjoittamaan.)

MAIJU (pudottaa kirjan lattiaan). Tämähän on vallan kauheata! (Nousee,
katsoo ensin kelloon, sitten vuoroin isäänsä ja oveen.)

PASTORI. Nooh! Ethän sinä luekaan?

MAIJU. En.

PASTORI. Eikö kirja miellyttänyt sinua, vai--?

MAIJU. Ei.--En välitä kirjoista--ei minua haluta--

PASTORI. Kummallista--Mitäs minä sitten osaisin sinulle--?

MAIJU. Ei mitään, pappa. En minä mitään tarvitse.

PASTORI. Sinulla pitäisi olla jotain työtä, jotain mieleistä työtä.

MAIJU. Niin--siinähän se on, pappa! Jotain mieleistä työtä--!

PASTORI. Etkö tarvitse uutta leninkiä? Minä annan rahaa, niin saat
mennä ostamaan. Se oli hyvä tuuma, eikö niin?

MAIJU (nolostuen). En tiedä--ehkä oli.

PASTORI. Noh--mitä nyt? Kun itse saisit mennä ostamaan? Ja valita
oikein mieleistäsi? Mamman ei tarvitsi edes tietää koko asiasta--saisit
tehdä ihan oman pääsi mukaan.

MAIJU. Ihan oman pääni mukaan--?

PASTORI. Niin, ihan oman pääsi mukaan.--Ostat vaan hyvää, kestävää
kangasta. Paljonko siihen tarvitaan? Riittääkö viisikymmentä markkaa?
Pannaan kymmenen lisää varmuuden vuoksi. Kas tuossa. Mene nyt!

MAIJU. Minä menen.--Hyvästi, pappa.

PASTORI. Hyvästi, hyvästi siksi aikaa!

MAIJU. Pappa--!

PASTORI. Niin--? Onko sinulla vielä jotain?

MAIJU. Eikö pappa suutu minuun.

PASTORI. En, hyvä lapsi. Kuinka sinä sitä pelkäät?

MAIJU. Lupaako pappa, ettei ollenkaan suutu?

PASTORI. Lupaan,--tietysti, lupaan.

MAIJU. Lupaako ihan varmaan?

PASTORI. Ihan varmaan.

MAIJU. Hyvä. No, hyvä! Sitten voin mennä rauhassa.--Mamma ei suutu, sen
tiedän.

PASTORI. Hm--Sinä olet vielä lapsi.

MAIJU. Niin, pappa, eikö totta? Lapsi minä vielä olen. Ei sovi vaatia
minulta liian paljon ymmärrystä.

PASTORI. Ei, tosin. Siinä olet oikeassa.

MAIJU. Täytyy antaa minun tehdä niinkuin itse tahdon--että saan kokea
maailmaa--eikö niin, pappa?

PASTORI. Elähän nyt huoli puhua niistä--

MAIJU. Eihän pappa minua koskaan hylkää? Eikä aja kotoa pois, jos tulen
käymään? Eihän, hyvä pappa, eihän?

PASTORI. Ei, ei, mitä sinä joutavia--? Unohdat koko leningin oston--
mamma saattaa tulla tuossa paikassa--

MAIJU. Mamma? Voi niin--mamma.

PASTORI. Alapas joutua!

MAIJU. Hyvästi, pappa! (Syleilee häntä rajusti ja juoksee pois.)

PASTORI. Hm--En minä oikein ymmärrä sitä lasta. En ymmärrä oikein. Hän
on alusta pitäin ollut niin omituinen. (Istuu pöydän ääreen, ottaa
kynän käteensä ja katselee kirjoituksiaan.)--Kun oli semmoisessa
mielenliikutuksessa että melkein itki--

ELISABETH (tulee oikealta, sadenuttu päällä, hattu päässä; puhuu
ruokasaliin.) Kyllä,--tuokaa vaan sisään, kahvi maistuu nyt hyvältä.

PASTORI. Jopa sinä olet kotona.

ELISABETH. Jo. (Heittää päällysvaatteet eteiseen.) Oletko kaivannut?
Minä aina tartun kiinni siellä työhuoneella, etten tahdo päästä
ollenkaan pois. Kovasti mukavia, ne lapset.

PASTORI. Että sinä sentään heität Maijua niin paljon yksin. Ei se ole
hyvä.

ELISABETH. Kuinka niin? Suuri tyttö, kyllä, hän jo osaa itseään hoitaa.

PASTORI. Elä ole siitä ihan varma. Onpa meillä ollut vaikeita
kokemuksia juuri hiljan. Jos käy vielä samoin kuin--

ELISABETH. Sinä tarkoitat Hannaa ja Jussia?

PASTORI. Niin--tietysti minä heitä tarkoitan. (Painuu papereihinsa.)

ELISABETH (lähestyy ja panee käden hänen olkapäällensä). Henrik--!
Tunnusta vaan! Sinä kärsit siitä, että Hanna ja Jussi ovat kotoa
poissa?

PASTORI. Entä sitten! Minä tiedän voittaa heikkouteni.

ELISABETH. Mutta onko se heikkoutta? Isälliset tunteet lämmentävät ja
pehmentävät sydäntä, ei niitä pidä karsiman pois.

PASTORI. Välistä täytyy niin tehdä, kun Jumala vaatii. Abraham oli
ennen valmis uhraamaan poikansa, ja se luettiin hänelle
vanhurskaudeksi.

ELISABETH. Jumalako vaatii? Jospa erehdyt?

PASTORI. Sinä epäilet? Mutta eihän sovi sitä ihmetellä. Sinä et ole
milloinkaan ollut oikein luja uskossasi.

ELISABETH. Minua pelottaa tuo »luja usko», kun se niin usein on vienyt
kristityitä suuriin erehdyksiin.

PASTORI. Ennen aikaan, kun olivat vielä valistumattomia. Mitä niistä
enää puhuu.

ELISABETH. Onko takeita siitä, ettei vielä tänäkin päivänä käy samoin?

PASTORI. Eikös vain? Ennen ehkä menivät liian pitkälle joskus, mutta--
No, niin! Kaikessa tapauksessa niillä ihmisillä oli palavaa intoa, ja
sitä, Jumala paratkoon, ei sovi sanoa monesta meidän veltostuneessa
aikakaudessamme. Tuommoinen luonto kuin Maijun--jahka se antaantuisi
oikean palvelukseen.

ELISABETH. Mitä?--Arveletko sinä Maijun--?

PASTORI. Hän voi mennä pitkälle sekä hyvässä että pahassa. Mutta
tiedätkös, mitä minä uskon ja toivon?

ELISABETH. Nooh?

PASTORI. Että Jumala vielä antaa meille hänestä iloa. Moninkertaista
iloa.

ELISABETH. Kunpa toteutuisi se toivo!--Mistä olet muuten siihen
päätökseen tullut?

PASTORI. Näiden viimeisten tapausten johdosta. Minä seisoin lujan
koettelemuksen. Sitä ei jätetä palkitsematta, Elisabeth.

ELISABETH. Rakas Henrik--!

PASTORI (katsoo kelloaan ja vertailee sitä seinäkelloon.). Se on totta!
Minun olisi pitänyt--onkohan tuo kello yhdessä rautatiekellon kanssa?

ELISABETH. Kymmenen minuttia jäljessä. Pitäisikö sinun mennä junalle?

PASTORI. Pitäisi. Piispa kun lähtee tänään katkismokomiteaan
Helsingissä.

ELISABETH. Nytpä on jo liian myöhäistä. Et ennätä enää. Äsken jo
soittivat.

PASTORI. Kas kun en minä kuullut.

ELISABETH. Nyt soittavat jo kolmannen kerran.

PASTORI. Aivan oikein. Ja vihellys! Se jo läksi liikkeelle.

ELISABETH. Jyrinäkin kuuluu selvästi tänne saakka...

PASTORI. Tyynellä ilmalla se aina kuuluu. (Martha tuo kahvia sisään.)
No jaa, juodaanpa sitten kahvia, koska Martha tuo.

ELISABETH. Laskekaa tuonne pöydälle, Martha ja menkää sitten käskemään
Maijuakin tänne juomaan.

MARTHA. Eihän se ole Maiju neiti kotonakaan. (Menee.)

PASTORI. Niin ei hän ole nyt kotona. Mutta tulee luultavasti pian.

ELISABETH. Missä hän sitten on?

PASTORI. No--se on pieni salaisuus meidän kesken, Maijun ja minun.

ELISABETH. Jotako minä en saa tietää?

PASTORI. Tietysti et.--Eihän se silloin salaisuus olisikaan.

ELISABETH. Vai niin! No--hyvä, hyvä! En ole utelias. Juodaan sitten me
kahden.

PASTORI. Se oli vaan tuommoinen pieni seikka. Mutta sillä saattaa olla
äärettömän suuri merkitys kasvatuksenkin suhteen.

ELISABETH. Ooh--sitten se on tärkeämpätä kuin luulinkaan.

PASTORI. Niin, näes, tällä tavoin pääsen minä häntä ikäänkuin
likemmäksi. Saan hänen lapsellisen luottamuksensa ja opin häntä
paremmin ymmärtämään. Sitten ei ole enää vaikeata ottaa ohjaksia
käteensä ja viedä häntä oikeaan suuntaan.

ELISABETH., Ja minäkö jätetään tuosta ihan syrjään?

PASTORI. Suo anteeksi, Elisabeth, mutta minä pelkään, ettei sinusta
oikein ole Maijun kasvattajaksi.

ELISABETH. Henrik, sinä--! Ai, ai, sitä itserakkautta.

PASTORI. Jaa, jaa--!

ELISABETH. Mistä tämä kirje?--Papalle ja mammalle--Maijun käsialaa.

PASTORI. Annapas tänne.--(Lukee.) Kuinka? Minä en ymmärrä.--

ELISABETH. Mitä siinä on?

PASTORI. Lue!

ELISABETH. »Anteeksi, voi, antakaa anteeksi! En voinut toisin tehdä,
elämä täällä kävi liian tukalaksi. Elkää minua tuomitko kovin
ankarasti. Hyvästi, pappa ja mamma. Teidän Maijunne.»--

PASTORI. Mitä hän tarkoittaa? Mitä hän on tehnyt?

ELISABETH. En ollenkaan käsitä.

PASTORI. Elisabeth--minä pelkään mitä pahinta.

ELISABETH. Jumala varjelkoon--Mitä sinä pelkäät?

PASTORI. Hän oli niin liikutettu ja kummallinen. Kun nyt ajattelen,--ei
hän ole milloinkaan ollut senlainen.

ELISABETH. No niin--? Mutta pahinta?

PASTORI. Hän otti minulta hartaat jäähyväiset--ja vapisi kuin haavan
lehti.

ELISABETH. Sinä uskot--?

PASTORI. Että hän on--lopettanut itsensä, mennyt ehkä järveen.

ELISABETH. Ei, ei, Henrik! Ei se ole mahdollista, kuinka voit senlaista
ajatellakaan. Maijuko--Mennyt järveen? Ei milloinkaan maailmassa.

PASTORI. Mutta kirje, joka on kädessäsi? Mitä hän sillä tarkoittaisi?

ELISABETH. En ymmärrä. En osaa vielä sanoa. Jotain muuta, siitä olen
varma.

PASTORI. Sinä et nähnyt hänen mielentilaansa, kuinka hän oli levoton ja
säikkyi. Hän oikein parkaisi, kun minä tulin sisään.

ELISABETH. Vaikka vaan! Mutta, hyvänen aika, itsemurhaa,--ei hän
semmoista tekoa ole miettinyt, ei kuuna päivänä. Ollaan levollisia.
Odotetaan. Ehkä hän piankin ilmestyy.

PASTORI. Näkee, kuinka vähän sinä ymmärrät Maijun luonnetta. Hänelläkö
olisi aikaa miettimiseen? Mikä päähän pistää, sen hän tekee.

ELISABETH. Sinä kuvittelet turhia, Henrik. Ja pelkäät suotta.
Ajattelehan tyynesti asiaa.

MARTHA (tulee oikealta). Joko minä saan viedä kahviverstaat pois?

ELISABETH. Kuulkaa, Martha! Millä mielellä oli Maiju täällä tänä
aamuna?

MARTHA. Milläkö mielellä?

ELISABETH. Niin--tarkoitan--puheliko hän mitään?

MARTHA. Puhelihan hän.--Paljonkin.

ELISABETH: Mitä hän sanoi?

MARTHA. Minäkös niitä kaikkia muistan.

ELISABETH. Jotain kumminkin.--Koettakaa, ettekö voisi--?

MARTHA. Hän vaan oli tuskainen kovin,--että uhkasi jo mennä järveenkin.

PASTORI. Siinä sen kuulet!

ELISABETH (nousee ja siirtyy levottomana toiselle puolen huonetta.)
Muistatteko varmaan, että hän niin uhkasi?

MARTHA. Ka, minkätähden minä en muistaisi? Eihän siitä ole pitkää aikaa
kulunut.

PASTORI. Uskotko nyt?

ELISABETH. Mitä meidän on tehtävä, Henrik?

PASTORI. Menemme ulos etsimään, joka mies. Marthakin.

MARTHA. Ketä sitä etsitään?

ELISABETH. Maijua. Martha ottaa huivin päähänsä, niin menemme yhdessä.

MARTHA. Rautatiellehän se läksi.

PASTORI. Rautatielle?

MARTHA. Niin, matkalaukkuun pisti vaatteita ja meni aika hamppua.
Portilla vilkutti vossikkaa. »Mihinkä te nyt matkustatte?» minä kysyin,
siinä kun toisesta päästä kannoin laukkua. Ei virkkanut mitään ennen
kuin istui roskissa. Silloin vasta sanoi: »Helsinkiin», ja samassa
läksi hevonen ajamaan. Mutta ilman tuo lienee piloillaan.

ELISABETH. Kyllä Martha saa korjata kahvilaitokset pois.

MARTHA. Pidetäänkö pannua kuumana Maijua varten?

ELISABETH. Ei tarvitse. (Martha menee.)

PASTORI. Kuinka tämä on ymmärrettävä?

ELISABETH. Minä pelkään arvaavani. Voi, sitä lasta, sitä lasta--!

PASTORI. Mitä arvaat?

ELISABETH. Hänellä oli semmoinen into teaatteriin.

PASTORI. Teaatteriin? Olisiko hän mennyt teaatteriin, Maiju? Minun
lapseni?

ELISABETH. Hän tiesi, ettemme siihen koskaan suostuisi,--varsinkaan et
sinä. Sen vuoksi sitten otti ja karkasi. Maiju raukka.

PASTORI. Raukka? Sinä häntä vielä säälit. Tuommoista, joka--joka pettää
omia vanhempiaan, joka kevytmielisesti heittää kotinsa--

ELISABETH. Hän teki sen lapsellisuudesta. Muista, että hän vasta on
seitsemäntoista vuotta.

PASTORI. Lapsellisuudesta? Onko kavaluus lapsellisuutta? Vielä lisäksi
noin ilkeä, juonikas kavaluus, jota hän on tässä osoittanut. Onko se
lapsellisuutta, minä kysyn.

ELISABETH. Sinä aina niin kiivastut.

PASTORI. Sinä taas et välitä niin mitään. Sinulle on yhdentekevä,
näetpä lapsistasi mitä hyvään.--Kauhistun, kun ajattelen hänen
menettelyään. Minä hänestä pidän huolta, pelkään hänen terveyttään,
koetan huvittaa häntä kaikella tavalla, annan lopulta rahaakin leningin
ostoon--ja hänellä koko ajan viekkaus mielessä. Hänellä on sydäntä
ottaa nuo rahat ja käyttää niitä omiin vehkeihinsä--sillä niiden avulla
hän tietysti pääsi matkustamaan. Eikö tämä voi tehdä ihmistä hulluksi.

ELISABETH. Minä en suinkaan tahdo häntä puolustaa. Mutta arvelen
kuitenkin, että itse hän, raukka, saa kärsiä seuraukset.

PASTORI. Niin saakin, se on varma. Minä tuon hänet kotiin samaa kyytiä
kuin hän on mennytkin. Ja sitten tulee tässä toinen kurssi.

ELISABETH. Kuinka niin toinen?

PASTORI. Ei hellyyttä enää hiventäkään eikä heikkoutta. Kovaa kuria
vaan ja ankaraa silmälläpitoa. Yksin ei kaupungille milloinkaan ja
lukkojen taakse, kun lähdemme kotoa pois.

ELISABETH. Elä mene, Henrik liian pitkälle. Semmoista vankeutta hän ei
voi sietää.

PASTORI. Niin--minä kyllä arvaan, että sinä asetut puolelle. Mutta se
ei auta, elä koetakaan, minä varoitan jo ajoissa. Tarpeeksi kauan olet
sinä saanut häntä hemmotella. Nyt näet, mihin se on vienyt. Kaikki
lapset olemme menettäneet. Joka ikisen!

ELISABETH. Ja minuako siitä syytät?

PASTORI. Sinua juuri. Ellet olisi pitänyt heitä näin helpossa, vaan
pienuudesta asti kasvattanut heitä kurissa ja Herran nuhteessa, ei
varmaan näin olisi käynyt.

ELISABETH (hiljaisesti). Parhaamman ymmärrykseni mukaan olen tehnyt,
muuta en voi sanoa.

PASTORI. No niin,--siitä ei auta enää riidellä. Nyt tartun minä kiinni,
ja koetan parantaa mitä parantaa voi. Laita vaatteeni kuntoon hyvissä
ajoin.

ELISABETH. Milloinka sinä jo lähdet?

PASTORI. Siinäpä se! Minä en voi lähteä ennen kuin tulevan viikon
lopussa. Huomenna alkaa rippikoulu. Ikävä seikka. Minun olisi pitänyt
päästä heti jäljestä. (Kokoo paperinsa ja menee kammariinsa.)

ELISABETH. Rakas, taivaallinen isä--kuinka tämä päättyy?

(Esirippu alas.)



NELJÄS NÄYTÖS.


(Jussin ja Hannan asunto Helsingissä. Mukavasti sisustettu huone. Ovi
eteiseen perällä, toinen ovi vasempaan. Jussin työpöytä oikeaan,
vasempaan divaanipöytä, leposohva, kiikkutuoli j.n.e.

Jussi istuu pöytänsä ääressä lukien viimeistä, sivuksi taitettua
korehtuuria sanomalehteensä. Teuvo seisoo vieressä, katsellen toista
korehtuuri-sivua.)

TEUVO. Hyvä, hyvä!... Mainiota!... Kissa vieköön tämä on niin sukkelaa
ja samalla niin pistävää, että tahtoisin nähdä, mitä osaavat sanoa.

JUSSI. Tietäähän sen edeltäkinpäin. »Nuori Suomi» pilkkaa uskontoa,
ivaa kansan pyhimpiä tunteita. Sehän se on vanha virsi.

TEUVO. Ha-ha-ha-ha!

JUSSI. Mitä kohtaa sinä nyt luet?

TEUVO. »On ehdotettu 'Aamuruskolle' nimen muutosta. 'Iltarusko' muka
paremmin vastaisi sen merkitystä. Tämä kuitenkin on suuri erehdys.
Sillä mitä on iltarusko? Mailleen menneen auringon viimeinen heijastus,
valon sammuvien säteiden ruusuinen hyvästijättö. Mutta ajatelkaamme
siihen sijaan aamuruskon syntyä. Päivä nousee, lähettää ensimmäiset
kirkkaat säteensä herättämään nukkuvaa maailmaa. Pääsevätkö nämä
perille? Ei! Yö on tuonut sumua, usvaa, mustia pilven hattaroita
taivaan rannalle. Näiden kosteaan helmaan vaipuu alkavan aamun
ensimmäinen kirkkaus, säteet ehtivät vaan kullata hautansa reunan.
Vasta sitten kun aurinko on saanut nämä esteet tieltään karkoitetuksi»
--hyvä, hyvä! »kun aamurusko on taivaalta hävinnyt»--sattuvasti
sanottu.--»vasta silloin on valon voitto täydellinen. Meidän pyhät,
kunnianarvoiset isämme ovat niinmuodoin tyystin harkinneet työnsä
tarkoituksen, he ovat tilansa oikein arvanneet antaessaan lehdelleen
nimen 'Aamurusko'.»--Ha-ha-ha ha--

JUSSI. No, eikös se sitten ole niin?

TEUVO. Aivan, aivan! Niin loogillista ja selvää, ettei siitä pääse
mihinkään. Mutta mahtaa niiden naamat venyä pitkiksi tätä lukiessa.
Ja mitähän isä-ukkosi sanoo, eikö hän jo erehdy ja huuda: »Per--»
ha-ha-ha-ha!

HANNA (tulee vasemmalta). Hiljaa, hiljaa, että Maiju saa nukkua.--Mitä
te nauratte täällä?

TEUVO. Jussin kirjoitukselle, joka tulee tämän päivän lehteen. Se on
niin mahdottoman terävä; oletteko lukenut, neiti Hanna?

HANNA. En ole, eihän se Jussi minulle näytä enää milloinkaan
edeltäpäin.

JUSSI. Mitäs sinä aina intät vastaan?

HANNA. Täytyyhän minun, kun sinä et malta olla sättimättä.

JUSSI. Tietysti minä sätin, koska muut minua sättivät.

HANNA. Siitäkö se sitten paranee? Minusta tuo alinomainen riita on niin
ikävää.

TEUVO. Vielä mitä! Ei ikävää ollenkaan. Varsinkin kun Jussi osaa antaa
heille selkään, niin että tuntuu. Ei joudu alakynteen milloinkaan.
Polemiikissa sinä ainakin olet mestari, Jussi, se täytyy sanoa.

JUSSI. Pakostakin siihen oppii sanomalehti-miehenä. Mutta Hanna ei sitä
hyväksy. Pitäisi aina suoda vastustajalle viimeinen sana, ei puolustaa
itseään eikä käyttää aseita.

TEUVO. Ja mikä siitä seuraisi? Luulisivat niin stuukanneensa Jussin,
että hän senvuoksi piti suunsa kiinni. Ja yleisö olisi samaa mieltä.
Eikä pitkää aikaa kuluisi, ennenkuin herhiläiset hyppäisivät hänen
nenälleen kahta rohkeammin.

JUSSI. Se on varma. Ei, Hanna, niinkauan kuin vähänkään kuntoa lienee,
niin pois minä ne silmiltäni karkoitan. En muuten mies olisikaan.

HANNA. Tähän saakka on kumminkin aina sanottu, että akat ne riitelevät
ja haukkuvat toisiaan. Nyt miehet ovat ottaneet akoilta viran.

JUSSI. Ole nyt! Vertaatko sinä sanomalehtikiistaa akkojen
kielen-pieksemiseen? Onhan asiassa ero.

HANNA. Ei minusta ero ole niinkään suuri. Saanko nyt muuten lukea tuon
kirjoituksesi?

JUSSI. Tällä on kiire, poika odottaa eteisessä. Pianhan lehti ilmestyy,
ennätät sen lukea sittenkin. (Hän käärii kokoon korehtuurit ja antaa ne
eteisen ovelta pojalle.) Tässä, vie ne sukkelasti painoon.

TEUVO (ottaa pöydältä erään kirjoituksen). Mitäs tämä on? »Sodat
hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos poistettavat.»

HANNA. Ai, elkää lukeko sitä!

TEUVO. Ahaa neiti Hanna! Oletteko tekin ruvennut kirjoittamaan »Nuoreen
Suomeen»? Sepä hauskaa.

HANNA. Vaivaista hauskaa. Eiväthän ne hyvät herrat huoli minun
kirjoituksistani lehteensä. Kaksi on jo pantu paperikoppaan. Tämä
kolmas saa luultavasti mennä samaa tietä.

TEUVO. Mutta minkätähden?

HANNA. Niin, selittäköön Jussi sen asian.

JUSSI. Eikö sitä jo otsakirjoituksesta arvaa ilman muita selityksiä?

TEUVO. »Sodat hävitettävät, asevelvollisuus ja sotalaitos
poistettavat»--niin, tätä tietysti ei käy painattaminen.

HANNA. Minä en ymmärrä, miksi ei käy.

JUSSI. Siksi, että kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa puolustaa
itseään, jos vihollinen hyökkää maahan.

HANNA. Kansalla täytyy olla kuntoa ja voimaa pysyä totuudessa. Jos
miestappo ja verenvuodatus on syntiä ja raakuutta, niin ei mikään
maailmassa oikeuta sitä tekemään. Onhan se selvä asia.

JUSSI. On monta selvää asiaa, jota ei voi elämässä toteuttaa.

HANNA. Täytyy voida! Pelkuruus ei saa estää.

JUSSI. Pelkuruus? Mitä sinä aina sanot pelkuruus? Järki, käytännöllinen
äly--ne ne kieltävät menemästä suinpäin surman suuhun.

HANNA. Sen juuri tekivät esi-isät ja sitä sanottiin urhoollisuudeksi.
Soimaako heitä kukaan järjettömiksi, vaikka panivat henkensä alttiiksi
isänmaan edestä?

TEUVO. Ei, mutta kuulkaa nyt, neiti Hanna--

HANNA. Jos Suomen kansa uskaltaisi kuolla marttyyri-kuoleman rauhan
aatteen tähden, niin eipä se silloin olisi suotta elänytkään. Suurempaa
historiallista tehtävää sille tuskin voi ilmestyä.

JUSSI. Mitä sanot tuohon, Teuvo? Eikö ole kaikki suoraa hulluutta.
Mutta hän ei usko minua.

TEUVO. Ei, ei. Turhaa haaveilua! Ja sitäpaitse ei noista asioista sovi
puhua julkisuudessa, neiti Hanna. Kyllä Jussi siinä on oikeassa. Mutta
mitä koskivat teidän edelliset kirjoituksenne?

HANNA. Kannattaako niistä kertoakaan? (Istuu käsityötä tekemään.)

JUSSI. Niissä oli samanlaisia mahdottomia tuumia. Viimeisessä
esimerkiksi hän väitti, että vankilaitokset kaikki ovat muutettavat
kasvatuslaitoksiksi tai parantoloiksi. Rikokselliset ovat pidettävät
joko moraalisesti sairaina, tai tylsinä, tai kehittymättöminä.
Henkisestä puolesta koetetaan kyllä pitää huolta, on kouluja kaikille,
yksin idiooteillekin, ja mielisairaille parannuslaitoksia, mutta
siveellinen hoito tykkänään laiminlyödään--

TEUVO (hymyilee). No, no, tuo ei olisi ehkä niin hullua.

JUSSI (sytyttää papyrossin). Lapsellisuutta!

TEUVO. Niin, ei niitä aatteita tietysti voi toteuttaa milloinkaan.
(Katsoo kelloaan.) Mutta kuulkaa, onko teillä jo teaatteripilettiä
täksi illaksi?

JUSSI. Ei ole, vaan meille kuulutaan annettavankin vapaaliput, kun on
Maijun koetusnäytäntö.

TEUVO. Se on totta, se. Mutta minunpa täytyy käydä ostamassa, ennenkuin
loppuvat.

JUSSI. Tulet kait sitten tänne takaisin, että menemme yhdessä?

TEUVO. Tulen, tulen. Hyvästi siksi aikaa. Menee.)

JUSSI. No, Hanna?

HANNA. Mitä no?

JUSSI. Sinä olet pahoillasi.

HANNA. Olen. Kun sinä et ollenkaan minua käsitä.

JUSSI. Kyllä minä käsitän sinut, mutta sinä et käsitä minua. Kuulepas
nyt, kun selitän sinulle asian oikein juurta jaksaen. Pane pois tuo
ompeluksesi ja kuuntele minua tarkkaan.

HANNA (laskee työnsä syrjään). Nooh?

JUSSI. Oletetaan, että tänne pohjoiseen tulee puutarhuri etelämaasta.
Hän ei tunne meidän ilmanalaa, vaan kylvää täällä oman maansa hienoja,
arkaluontoisia kasvia. Kuinka luulet, että niiden kylvöjen käy?

HANNA. Ne eivät menesty. Tietäähän sen.

JUSSI. Oikein! Ne eivät menesty. Niiden kylvämisestä ei siis ollut
mitään hyötyä, ei hänelle eikä muille. Olemmeko siitä yhtä mieltä?

HANNA. Olemme.

JUSSI. Tuo puutarhuri saattoi olla hyvinkin taitava kasvien hoitaja,
mutta kumminkin hän oli epäkäytännöllinen ja lapsellinen, kun ei
ottanut selkoa ensin maan ilmanalasta, ennenkuin meni kylvöjään
tekemään, eikö niin?

HANNA. Niin--arvatenkin.

JUSSI. Ja halusta soisimme, että täällä kasvaisi rusinoita, veskunoita,
appelsiinia, viinirypäleitä ja muuta semmoista. Mutta mikä on
mahdotonta, se on mahdotonta.

HANNA. No niin--vaan minä en ymmärrä--

JUSSI. Mitäkö tämä koskee sinuun? Odotahan, me tulemme nyt siihen.
Tahtoisin, näetkös, väittää, että sinä juuri olet tuommoinen
epäkäytännöllinen puutarhuri.

HANNA. Minä? Kuinka? Millä tavalla?

JUSSI. Sinä tavoittelet semmoisia aatteita ja totuuksia, jotka eivät
menesty tämän maapallon moraalisessa ilmanalassa. Ne kuuluvat, näet,
johonkuhun muuhun taivaankappaleesen, jossa korkeamman elämän ehdot
ovat edullisemmat. Täällä niitä on mahdoton toteuttaa.

HANNA. Mutta voisimmehan kumminkin koettaa. Voisimmehan edes puhua
niistä.

JUSSI. Runoilija sen voi tehdä, niinkuin Ibsen tahi Tolstoi ynnä muut.
He saattavat kirjoissaan haaveilla yhtä toista mahdotonta, vaikka hyvin
tietävät, että hukka olisi käsissä, jos heidän aatteitaan
seurattaisiin: Tolstoi itse myöntää, että hänen oppinsa veisi
ihmiskunnan häviöön, ja Ibsenin Rosmer--niin, hän, ukko paha, on kuin
puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. Ei käsitä tämän maailman
meininkiä ollenkaan.

HANNA. Pelkään, etten minäkään käsitä.

JUSSI. Mutta sanomalehden, näetkös, täytyy ottaa ihmiset semmoisina
kuin ne ovat, ja olot semmoisina kuin ne ovat, katsoa, mikä on
mahdollista toteuttaa, mikä ei,--ja myöskin millä tavalla mikin asia
voidaan perille ajaa. Lyhyesti: sen täytyy olla käytännöllinen ja
viisas, ei haaveilla pilvien tuolla puolen eikä myöskään lyödä päätänsä
seinään. Ymmärrätkös nyt?

HANNA. Kyllähän minä ymmärrän, mitä tarkoitat. Mutta sillä tavoin
edistytään niin kauhean hitaasti--jos edistytään ollenkaan.

JUSSI. Elä rupea alakuloiseksi, pikku Hanna. Sinun täytyy heittää nuo
korkeat ideaalit ja tyytyä matalampiin, paljon matalampiin, muuten
tulet mielisairaaksi. Mitä hyötyä sinulla siitä, jos välttämättä tahdot
kotimaassa kasvaneita appelsiinia, kun niitä kumminkin on mahdoton
saada? Vähemmän tunnetta, enemmän järkeä, lapsi kulta--No, mitä nyt?
Maiju siellä, luulemma, jo rymyää. Kas niin, tuossa hän on. Miks'et
malttanut nukkua enemmän aikaa?

MAIJU (tulee väsyneen näköisenä sivuhuoneesta).

HANNA. Maiju rakas, kuinka sinä jaksat näytellä illalla, kun et
ollenkaan lepää, etkä moneen yöhön ole saanut unta?

JUSSI. Ja ajattele miten tärkeätä, että onnistut tänä iltana, kun on
koetusnäytäntö.

MAIJU. Eihän ole enää aikaa, kello on jo paljon. Täytyy mennä
teaatteriin.

JUSSI. Kello on vasta kuus. Puoli tuntia ennätät vielä nukkua vallan
hyvin.

HANNA. Mene takaisin pitkällesi. Kyllä minä herätän, jos sattuisit
nukkumaan.

MAIJU. En minä enää. Antakaa minun olla täällä teidän luonanne. Jos
tietäisitte, kuinka vaikeata se on, ette varmaankaan pakoittaisi.

JUSSI. Mikä on vaikeata?.

MAIJU. Se, se--. En minä hirviä kertoa.

HANNA. Kyllä arvaan. Ne yölliset näyt sinua kiusaavat.

MAIJU. Nehän ne kiusaavat.

HANNA. Ihme ja kumma! Eikö mitään apua bromkaalista, eikä
puolikylvystäkään, jonka tänään otimme?

MAIJU. Ei mitään. Pahemmiksi vaan käyvät.

JUSSI. Minkälaisia näkyjä ne ovat? Saanko kuulla? Jospa minä ne
karkoittaisin hyvinkin.

MAIJU. Ei ne vaivaa näin kun olen ylhäällä, ja kun puhelemme yhdessä.
Mutta niin pian kuin menen levolle ja koetan nukkua--

JUSSI. Silloin ne ilmestyvät?

MAIJU. Silloin heti. Jos menen unenhortoon, on isä vuoteen ääressä ja
kumartuu ylitseni. Hänellä on pitkä puukko kädessä, jolla aikoo pistää
minua suoraan sydämeen. »Näin uhrasi Abraham ennen poikansa Iisakin»,
hän sanoo. Minä aina säikähdän ja vavahdan hereille.

JUSSI (nauraen). Ja tuommoista unta sinä pelkäät. Jopa olet
lapsellinen.

MAIJU. Ei siinä ole vielä kaikki. Minä näen hänet välistä valveilla
ollessakin, ennenkuin menen uneenkaan. Kun painan silmät kiinni, ja
koetan nukkua, tunnen selvästi, että hän jo on huoneessa. Repäisen
äkisti silmät auki, ja hän tosiaankin seisoo nurkassa perällä huonetta,
ikäänkuin väijymässä; mutta kun oikein kiinteästi teroitan silmäni
sinne, himmenee hän vähitellen, ja katoo aivan samaan paikkaan,
seisovilta jaloiltaan.

JUSSI. Näköhairahduksia, hyvin tavallisia. Ei niistä huoli olla
millänsäkään, Kun voisit olla pappaa ajattelematta--

MAIJU. Mutta kun minä en saa häntä pois mielestäni, en vaikka mitä
tekisin.

JUSSI, Et ainakaan häntä pelkäisi, turhanpäin. Siitähän ne vaan tulevat
kaikki nuo kuvittelut.

MAIJU. Niin, miksi täytyy minun häntä niin hirveästi peljätä! En sille
mitään voi.

JUSSI. Me lähdemme huomenna lääkäriin, ehkä hän tietää jotain neuvoa.
Nyt unohdamme pois kaikki kummitukset ja puhelemme muista asioista.

HANNA. Tehdään niin. Ajattelin sitä jo äsken ehdoittaa.

MAIJU. Mutta eikö minun pidä jo vähitellen lähteä? Jussi, katsoppa
kelloasi.

JUSSI. Jaa-a! Ei tässä enää ole aikaa kovin vitkastella. Kymmenen
minuttia korkeintaan.

MAIJU. Voi, voi! Kuinkahan minun nyt käynee!

HANNA. Joko tulee ramppi-kuume?

MAIJU. Kuulkaa--yhtä teidän täytyy luvata minulle.

HANNA. Nimittäin--?

MAIJU. Te ette saa tulla teaatteriin tänä iltana, ette kumpikaan.

JUSSI. Mitä hullua? Mekö emme saisi tulla teaatteriin?

MAIJU. Ette millään ehdolla! Minä pyydän ja rukoilen: jääkää pois!

HANNA. Mutta minkätähden?

MAIJU. Minä suorastaan en osaisi näytellä, jos tietäisin teidän olevan
katselemassa. Ajattelin sitä juuri äsken tuolla.

JUSSI. No, nyt tuli kummat!

MAIJU. Etkö muista, Hanna? Koulun tutkinnoissakin ennen en peljännyt
ketään niin paljon kuin mammaa ja sinua.--Samoin nyt. Ei saa ketään
omia tulla teaatteriin, kun minä näyttelen, ei ketään.

HANNA. Eikö milloinkaan?

MAIJU. Sitten ehkä joskus--monen vuoden päästä, kun olen käynyt
Pariisit ja muut.--Mutta tänä iltana ei varsinkaan.

JUSSI. Ja täälläkö meidän pitää istua epätiedossa kaiken aikaa? Kuule--
ei se käy laatuun.

MAIJU. Minä tulen kotiin heti, kun »Ensi lempi» on mennyt. Sitten
istumme hauskasti yhdessä ja minä kerron tarkkaan, kuinka on käynyt.

JUSSI. Niin, mutta--En minä tiedä, tokkohan me tuohon suostumme, Hanna?

MAIJU. Teidän täytyy, minä sen sanon. Vai tahdotteko välttämättä tehdä
minulle kiusaa, tahdotteko, etten onnistuisi?

HANNA. Ollaan poissa, Jussi, koska hän niin vaatii. Näemmehän sen
sitten jonkun toisen kerran.

MAIJU. Hyvä, rakas Hanna, sinä olet aina kiltti. Voi, voi, kuinka sinä
olet herttainen, minä pidän sinusta niin ihmeesti.

HANNA (hymyillen). Vähälläpä on lapsen mieli hyvitetty.

MAIJU. Mutta nyt alkaa jo olla kiire. (Katsoo kelloaan.) Jumaliste--
kohta puoli seitsemän.--No, Jussi, jäätkö pois, vai et?

JUSSI. Hm... Sepähän sitten nähdään.

MAIJU (polkee jalkaa). Sano sukkelasti!

JUSSI. Kuule--elä sinä äyski.

MAIJU. Kun on niin kauheasti kiire. Nyt minun pitäisi olla jo
teaatterilla.

JUSSI. Mene sitten joutuun.

MAIJU. Lupaatko jäädä pois? Hyvä Jussi?

JUSSI. Sinulla on aina kaikenmoisia päähänpistoja, jotka eivät
velvoita, ei niin mitään. Oikein harmittaa tuommoinen--

MAIJU. Lupaatko, lupaatko?

HANNA. Anna myöten, Jussi, hän muuten hermostuu.

JUSSI. Eikö liene jo parhaiksi hermostunut?

MAIJU. Taivas, kuinka sinä minua viivytät.--Puoli seitsemän jo!

JUSSI. No, mene, Jumalan luoma, mene herran nimeen.

MAIJU. Ja sinä et tule?

JUSSI. En. Ole rauhassa.

MAIJU. Käsi päälle.

JUSSI. Vielä minä sen panen alle. Ellet usko sanaa, niin--

MAIJU. Käsi päälle, minä sanon! (Ottaa sen häneltä puoliväkisen.) Noh,
nyt on hyvä kaikki.

JUSSI. Hupakko.

MAIJU. Nyt se siis kohta alkaa!--Voih!

HANNA. No, Maiju--? Mikä vaivaa?

MAIJU. Jos olisi kaikki jo ohitse! Jos olisi kello yhdeksän ja me
istuisimme täällä levossa!

HANNA. Elä rupea sitä nyt ajattelemaan. Sinä myöhästyt.

MAIJU. Niin, se on totta. Täytyy lähteä, ei auta mikään! Hyvästi,
Hanna.

HANNA. Hyvästi, hyvästi! Ja onnea nyt! Ole rohkea vaan, elä hätäile
yhtään. Kyllä sinä varmaan onnistut.

JUSSI. Ja ellet onnistu, niin väliäpä tällä! Ei se ole sen
vaarallisempaa.

HANNA. Käännyt jollekulle muulle alalle sitten.

MAIJU. Hyvästi, Jussi! Elkää olko minulle ilkeitä huomenna lehdessänne.

JUSSI. Minustako se riippuu, kun et päästä edes katsomaankaan. Antaahan
olla, ettet vaan saisi sitä katua.

HANNA. Ei hän saa, mitä sinä vielä kiusoittelet, Jussi, suotta. Riennä
nyt, Maiju kulta.

MAIJU. Hyvästi. (Menee kiireesti eteiseen.)

HANNA (saattaa häntä ovelle ja tulee takaisin). Pää pystyyn! Näytä,
että sinussa on terästä ja rautaa.--Maiju raukka! Luuletko, että hän
onnistuu, Jussi?

JUSSI. Vaikea tietää edeltäpäin.

HANNA. Mutta ellei hän nyt onnistu eikä pääsekään teaatteriin--entäs
sitten? Pappa varmaan kieltää häneltä kodin.

JUSSI. Mitäs sitten muuta kuin menee naimisiin. Teuvo on, luulemma,
häneen pahasti pikiintynyt. Ja Teuvo on varakas poika, voi ottaa eukon
milloin hyvänsä.

HANNA. Hyi sinua!

JUSSI. Mitä hyi? Kuule, Hanna, elä sinä halveksi naimista, se se
kumminkin on naiselle tärkeintä kaikesta.

HANNA. Senpätähden juuri siihen ei enää toimeentulon tähden mennäkään,
vaan ainoastaan rakkaudesta.

JUSSI. Mikäs estää Maijua rakastumasta Teuvoon? Semmoinen kunnon
poika--

HANNA. St! Joku tuli eteiseen. (Menee katsomaan.)

JUSSI. Ja rakkaus se syttyy ja rakkaus se sammuu, mutta pääasia on,
että tulevat hyvin toimeen.

HANNA (ovella). Ole hiljaa!--Kas, tekö siellä olittekin?

TEUVO (tulee sisään). Nyt, tiedättekö, on hiisi merrassa.

JUSSI. Noh?

HANNA. Mitä on tapahtunut?

TEUVO. Pappanne on täällä.

JUSSI. Elä!--Mistä tiedät?

TEUVO. Tuli vastaani kadulla. Ja hän oli mörkin näköinen kuin
ukkospilvi.

JUSSI. Taidamme olla helisemässä kohta.

HANNA. Elä edes naura, Jussi.

JUSSI: En suinkaan tässä osaa itkemäänkään ruveta.

TEUVO. Leikki siitä kumminkin on kaukana. Tietysti hän tahtoo ottaa
Maijun pois teaatterista. Mitä varten hän muuten olisi tullut?

HANNA. Niin, se hänellä mahtaa olla mielessä. Kuinka tämä. päättyy,
Jussi?

JUSSI. Mitä hän sinulle puhui?

TEUVO. Ei paljon mitään. Kysyi vaan teidän asuntoanne.

JUSSI. Hän aikoo siis tulla tänne? Hyvä!

HANNA. Jussi, ei riitaa! Rakas Jussi!

JUSSI. Ei minun puoleltani ensiksi. Mutta jos hän aloittaa--ja sen hän
luultavasti tekee--

HANNA.. Niin muista kuitenkin, että hän on isäsi, että hän on juurtunut
kiinni toiseen katsantotapaan--

JUSSI. Jonka nojalla luulee olevansa oikeutettu muita sortamaan. Jos
antaisi hänelle vallan, hän tukehuttaisi henkisesti kuoliaaksi
jok'ainoan lapsensa.

HANNA. Nyt sinä olet jo täydessä vihassa!

TEUVO. Hevonen pysähtyi portaiden eteen. (Katsoo ikkunasta.) Ganska
riktigt--siellä hän on.

HANNA. Pappako? (Juoksee ulos.)

TEUVO. Mutta kuinkas nyt? Meidän pitäisi jo mennä teaatteriin.

JUSSI. Kuulehan, kun Maiju ei anna meidän tullakaan. Mokoma visapää.

TEUVO. Eikö anna teidän tulla?

JUSSI. No ei. Hän muka ei osaa näytellä, jos tietää meidän olevan
katsomassa.

TEUVO. Entäs sitten?

JUSSI. Täytyy kait totella.

TEUVO. Nyt ne siellä tulevat, että ovet jyskävät. Minä lähden ajoissa
tieheni.

JUSSI. Maltapas, kun sanon. Lähetä sinä meille tietoa teaatterista,
kuinka Maijun on käynyt. Lähetä kohta, kun »Ensi lempi» on mennyt.

TEUVO. Kyllä, kyllä. (Menee.)

JUSSI. Vai niin, isä! Sinä siis uhalla tahdot koetella voimia lastesi
kanssa. Astu esille! Minä olen valmis. (Pastori ja Hanna tulevat.)

HANNA (eteisessä tullessaan). Herra Rastas meille ikään kertoi, että
pappa oli kaupungissa.

PASTORI (samoin eteisessä). Jussi on kotona?

HANNA. On.

PASTORI. Hyvä! (Tulee sisään, sanomalehti kädessä. Hanna seuraa häntä.)

JUSSI. Hyvää iltaa!

PASTORI. Sinunko kynästäsi on lähtenyt tämä hävytön kirjoitus
»Aamuruskoa» vastaan?

JUSSI. Minun.

HANNA. Tämän päivän lehdessä varmaan?

PASTORI. Sinun kynästäsi? Todella sinun kynästäsi? Sitä en olisi
kuitenkaan uskonut. Täytyy tunnustaa: minä olen niin hämmästynyt, etten
tiedä mitä sanoa.

HANNA. Voi, Jussi, mitä olet sinä kirjoittanut?

PASTORI. Pitkälle olet ehtinyt vähässä ajassa. Kotona sinulla vielä oli
hiukkasen omaatuntoa jäljellä, et silloin näin ilkeästi sentään olisi
kirjoittanut omaa isääni vastaan.

JUSSI. Ensiksikin tuo kirjoitus ei ole nimenoman teitä vastaan
kirjoitettu, ja toiseksi--olettehan itse sanonut, ettei teillä enää ole
poikaa, siitä seurannee, ettei ole minulla enää isää.

HANNA. Pappa rakas--tulkaa istumaan tänne.

PASTORI. Sinä rohkeat vielä puhua puolestasi? Sinä seisot siinä
avoimella otsalla ja katsot minua suoraan silmiin? Etkö ymmärrä edes
hävetä?

JUSSI. Tuotako kirjoitusta? En--sitä en tosiaankaan häpeä. Onhan se
vaan vastaus »Aamuruskon» hyökkäykseen. Vai luulitteko saavanne
solvaista minua mielin määrin ja kivittää minut vaikka kuoliaaksi,
ilman että olisi teillä pelkoa vastustamisesta? Siinä surkeasti
petyitte. Minä en ole semmoinen raukka, että minut noin ykskaks' vaan
muserrettaisiin ja poljettaisiin jalkojen alle. Oho--vähäpä olisi
minussa silloin kuntoa. Ei--sana sanasta, kaksi parhaasta, siinä ei
arvella yhtään. Ette minun suutani hevillä saa tukkoon, sen lupaan.

HANNA. Pappa ei kuuntele häntä, hän on vihan vallassa nyt eikä tiedä
mitä puhuu.

PASTORI. Minä en sanoisi mitään, jos rehellisesti itseäsi puolustaisit,
jos pysyisit asiassa ja koettaisit kumota väitteitämme, selittää
kantaasi, miten parhaiten voit. Mutta totuutta on vaikea kumota,
siinäpä se! Sen vuoksi tartut tällaisiin aseihin. Vakavaan puheesen
sinä vastaat ivalla ja kevytmielisellä pilkalla. Mitä luulet sillä
voittavasi? Naurajat saat puolellesi ja ymmärtämättömät, mutta kaikki
ne, jotka kykenevät vähänkin ajattelemaan, ne sinua halveksivat.

JUSSI. Erehdytte. Teidän kirjoituksenne »Aamuruskossa» oli päinvastoin
siihen määrään typerä, ettei kannattanut muulla tavalla vastata. Te
olette joutuneet naurun alaisiksi, mutta syyttäkää itseänne.
Kirjoituksessanne annoitte minulle mainiot aseet käteen, enkä minä ole
niin jalomielinen, että laskisin hyvää tilaisuutta ohi menemään, koska
kerran ollaan sodassa toisiamme vastaan. Ette sitä itsekään tekisi,
niin Jumalan miehiä kuin olettekin.

HANNA. Voi, Jussi, miksi olet noin paha?

JUSSI. Siksi, että he ensin ovat olleet minulle pahoja. Ja siksi, etten
minä ole sinuksi. Sinä sitä annat menetellä kanssasi kuinka hyvänsä,
sinua saa huoleti solvaista ja potkia tieltä pois. Ei tarvitse urosten
peljätä, että heitä potkaistaan takaisin. Sinä kärsit hiljaisesti ja
nöyrästi, et avaa suutasi koskaan itseäsi puolustamaan. Mutta sano,
mitä olet siitä kostunut? Oletko ehkä pehmittänyt heidän sydäntänsä?
Kaukana siitä--!

PASTORI. Jatka, jatka! Anna tulla enemmän samaan suuntaan. Vahinko,
ettei ole äitisi täällä näkemässä ja kuulemassa minkälaisia hedelmiä
hänen kasvatuksensa on tuottanut.

JUSSI. Äitipä katseleekin minua toisilla silmin. Hän näkee, etten minä
ole juoppo enkä renttu enkä tylsistynyt, kykenemätön, pahanpäiväinen
nahjus, jommoiseksi olisin tullut teidän käsissänne. Äidille kiitos
siitä, että olen saanut vapaasti kehittyä, että minulla on voimaa ja
kuntoa jotain toimittamaan maailmassa.

HANNA. Mutta ikävällä mielellä hän sinua nyt kuuntelisi, Jussi. Surua
herättäisi hänessä jok'ainoa sanasi, ole siitä varma. Sillä hän ei
ikinä ole sinua kehoittanut näin pappaa kohtelemaan, ei esimerkillä
eikä neuvoilla.

JUSSI. Ei tosin olekaan; vaan sen on oma järkeni minulle opettanut.
Olenhan nähnyt, mihinkä ehdoton alttiiksiantamus vie. Isässä ei
milloinkaan olisi sorron halu päässyt noin kasvamaan, jos äiti olisi
ollut hiukan jäntevämpi eikä liiallisella lempeydellä pitkin matkaa
antanut sille yllykettä--

PASTORI. Mitä--! Minäkö sortanut?--Onko äiti valittanut--?

JUSSI. Ei--hän ei ole koskaan valittanut. Hän on kestänyt ja kärsinyt,
ja alistunut ja antanut anteeksi kovat sanat ilman että pyydettiinkään.
Ja siinä hän juuri teki väärin.

HANNA. Kuinka voit niin sanoa, Jussi?

JUSSI. Hän teki väärin ensiksikin isää kohtaan, joka senkautta pääsi
paatumaan itsekkäisyydessään ja kovuudessaan ja pitämään menettelyään
oikeana. Hän teki väärin meitä kohtaan, jotka hänen jälkeensä jouduimme
tuon itsekkäisyyden ja kovuuden esineiksi.

HANNA. Että sinä julkeat syyttää äitiä! Jumalan kiitos, hän ei
kumminkaan ole tätä kuulemassa.

PASTORI. Hävyttömyydelläsi ei ole enää rajaa!

JUSSI. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en sanallakaan tahdo mammaa
nuhdella, sillä hän ei ole aavistanut mitä seurauksia hänen liiallinen
hyvyytensä tuottaisi muille, luuli kaiken riippuvan siitä, että hän
itse jaksoi kärsiä. Nyt täytyy minun korjata hänen erehdyksensä,
asettua sitä jäykempään vastarintaan ja antaa jok'ainoa isku hörymättä
takaisin. Minä näytän sekä äidille että sinulle, millä tavalla
tänlaisissa kohdissa on meneteltävä.

HANNA. Ei, Jussi, ei, ei! Äiti on oikeassa, sinä väärässä. Ei pahaa
voiteta pahalla. Ei väkivaltaisuutta, ei aseita. Ei huonoja keinoja
oikealle asialle. Järkiään toisella tavalla se voitolle pääsee.

JUSSI. Kyllä! Vallan toiseen kokemukseen sinunkin olisi pitänyt tulla.

PASTORI. Herkiä! Sinussa asuu villityksen henki. Mainiosti osaat sinä
sotkea ja velloa asioita. Mainiosti kääntää kaikki omaksi eduksesi,
lykätä syyt muiden niskoille ja asettaa itsesi kauniimpaan valoon.
Toden totta! Enkö seisonut siinä jo suu kiinni ja ollut vähällä
hämmentyä itsekin taitavasta puheestasi. Mitä sitten enää
ihmettelenkään naisia, että joutuvat sinun vaikutuksiesi valtaan,
varsinkin Maiju, joka on vielä nuori, kokematon, tykkänään lapsi--Niin,
nyt olin vähällä unohtaa--missä Maiju? Kutsukaa häntä tänne puheilleni
heti.

HANNA. Maiju ei ole kotona, pappa.

PASTORI. Ei kotona? Mihin hän on mennyt?

HANNA. Teaatteriin. Aikoja sitten. Hänellä kun on koetusnäytäntö
tänään.

PASTORI. Kas niin! Tämä turhanpäiväinen väittely--! No, ei auta; minä
lähden sinne.

HANNA. Teaatteriin? Mitä varten, pappa?

PASTORI. Estämään häntä. Minun lapseni ei saa näyttelijänä esiintyä.

JUSSI. Ette kumminkaan mahda--? Sehän olisi julkinen häväistys.

PASTORI. Sekö, että isä vaatii kuuliaisuutta lapseltaan? Sinulla on
kumma käsitys kunniasta ja häpeästä. Mutta--sitä en ihmettele.

JUSSI. Mitä sanottaisiin, jos vapaamielinen isä tunkisi kirkkoon ja
väkipakolla estäisi poikaansa saarnaamasta?

PASTORI. Onko se mielestäsi sama asia?

JUSSI. Jotakuinkin.

PASTORI. Sinun kanssasi ei kannata sanaa vaihtaa. Ole oloillasi sinä.
Minä koetan palauttaa edes yhden lapsistani vielä oikealle tielle.

HANNA. Onko taiteilijan tie sitten väärä, pappa? Onko hänen työnsä
vähemmästä arvosta kuin muiden? Hänen rehelliset pyrintönsä--ovatko ne
tuomittavat?

PASTORI. Minä en tuomitse niitä. Kuka sen on sanonut, että minä
tuomitsen? Olenhan päinvastoin aina myöntänyt, että taiteellakin voi
olla merkityksensä. Ei siitä ole puhetta. Mutta minun lapseni ei saa
näyttelijäksi ruveta. Minä sen kiellän, ja minulla on siihen oikeus.

JUSSI. Maiju raukka--mikä hänelle tulee eteen. Papiksi hän ei kelpaa,
saarnastuoli on siksi liian pyhä paikka, ettei se ole naisille--

HANNA. Voi, elkää menkö, rakas pappa. Maiju ei sitä kestäisi, hän on
ilmankin niin heikko. Hyvä pappa, ajatelkaa häntä.

PASTORI. Ajatteliko hän minua, kun karkaamalla läksi kotoa? Syntiä
seuraa rangaistus, se hänen piti tietää. Heitä minut irti, Hanna!

HANNA. Pappa, kuulkaa minua, edes tämä ainoa kerta--!

JUSSI (katsoo kelloaan). Kaikessa tapauksessa olette nyt myöhästynyt.
Hän näyttelee parastaikaa.

PASTORI (ryntää ulos). Se oli teidän syynne!

HANNA. Mitä hän aikoo? Keskeyttääkö näytännön?

JUSSI. Se voisi häneltä syntyä.

HANNA. Vaan millä tavalla?

JUSSI. Kuka sen tietää. Minun ei tee mieli mennä katsomaan.

HANNA. Ja mitä sitten seuraa?

JUSSI. Mitäkö seuraa? Suuri skandaali, arvatenkin. Perhana sentään.

HANNA. Elä edes kiroa.

JUSSI. Mitäs tässä muutakaan voin?

HANNA. Emmekö millään tavalla saattaisi sitä estää?

JUSSI. Emme nyt enää. Että minä yhtäkaikki päästin hänet menemään!
Olisi pitänyt asettua oven eteen ja sulkea häneltä tie. Se minun olisi
pitänyt tehdä! Pöllö, mikä olin.

HANNA. Ei, tyyneesti, rauhallisesti olisit puhunut. Olisit kohdellut
pappaa rakkaudella--

JUSSI. Mene rakkauksinesi! Etkö jo vihdoinkin huomaa, ettei sillä
päästä mihinkään? Voimaa täällä kysytään, ei rakkautta. Ottiko sinua
isä lukuun ollenkaan, sano?

HANNA. Ei ottanut.

JUSSI. Tietääkö hän ylipäätään, että sinua on olemassakaan? Sinua tai
äitiä? Muulloin kuin milloin hän teitä halveksien sysää syrjään?

HANNA. Taidat olla oikeassa. (Peittää kasvonsa käteen.)

JUSSI. Hanna--? Itketkö sinä? Kuule--mitä sinä nyt joutavia? (Menee
hänen luoksensa ja laskee kätensä hänen kaulalleen.) Elä itke, elä
herran tähden, ei se kannata. Jopa jo! Ole ihan huoleton, kyllä minä
pidän puoliasi. Mutta sinä et saa silloin asettua minua vastaan. Muista
se. No niin--elä itke enää. Kuule, Hanna!

HANNA. Enhän minä itke.

JUSSI. Itketpäs. Kas tuota, kun osaa narrata. Tiedänhän minä että
itket, mitä sinä kiellät? Näytäpäs silmiäsi--no, näytä vaan, näytä.
Noo--vai et sinä itke? Mikä sinua nyt oikeastaan vaivaa? Tunnusta
kauniisti!

HANNA. Minä olen tarpeeton ihminen maailmassa. Ei minulla ole sijaa
täällä. En sovellu elämään, en voi toimittaa mitään.

JUSSI. Sinäkö tarpeeton? Hui hai! Ennen sitten kaikki muut.--Mihinkä me
matoset joutuisimme, ellei olisi tuommoisia lempeitä, helläsydämisiä
olentoja kuin sinä ja äiti--jotka aina pidätte vaan muista huolta, ette
milloinkaan itsestänne? Voi, että minä nyt pahoitin sinun mielesi noin!
Oikein kirvelee syntistä sieluani. Pikku, herttainen muru, elä ole
milläsikään enää, näes, minä jo lykkään katumusta. Nyt jos pappa olisi
täällä, minä olisin hänelle niin hyvä, niin hyvä, niin että! Ainoastaan
sinun tähtesi, kulta nupukka.

HANNA. Lupaatkos olla? Sinä rakas, hyvä Jussi, tiesinhän, että sinä
pohjalta olet vallan toinen.

JUSSI. Niin olenkin--sen tunnen nyt. Mutta siellä tulee joku.
Kirjapainon poika ehkä--Ei--?

(Vosikka tulee.)

VOSSIKKA. Asuuko täällä herra Valtari?

JUSSI. Mitä sillä? Minä se olen.

VOSSIKKA. Tämän laittoi eräs herra suomalaisesta teaatterista.

JUSSI (ottaa kirjelipun ja aukaisee sen). Teuvolta!--»Loistava
menestys! Seitsemän esiinhuutoa, monta monituista kukkaisvihkoa.
Ihastus yleinen!»--No hei! Hanna, elä ole pahoillasi enää, kaikki on
hyvin.

VOSSIKKA. Tuleeko siitä vastausta?

JUSSI. Ei, saatte mennä.--Odottakaa--tässä vähän juomarahaa.

VOSSIKKA. Kiitän. (Menee.)

HANNA. Eipä tullut siis mitään julkista skandaalia. Oli se kumminkin
hauskaa.

JUSSI. Ei tullut. Isä-ukko ei arvon ennättänyt perille ennen näytännön
loppua. Sai pitkän nenän. Nyt pauhatkoon jäljestäpäin niin paljon kuin
lystää.

HANNA. Mutta Maiju raukka on ehkä kovalla parast'aikaa.

JUSSI. Pah--hän sen kestää. Ja paetkoon tänne, jos hätä tulee.--No
niin, siinä paha, missä panetellaan.

MAIJU (tulee kukkaisvihko kädessä). Nyt se on ohitse.

HANNA. Loistava menestys, esiinhuutoja, kukkakimppuja--me jo tiedämme.

MAIJU. Kuka kertoi?

JUSSI. Onnea vaan! Saako sinua nostaa?

MAIJU. Ei,--elä, elä, Jussi.

HANNA. No, miltä tuntui? Kerro!

MAIJU. Jahka tästä selviän. Minä olen kuin kuumeessa vielä. Antakaa
minulle vettä.

JUSSI. Olutta sinun pitäisi juoda, tai portteria.

MAIJU. Ei, vettä minä ennemmin--

HANNA. Tässä.

MAIJU. Kiitos. Se teki hyvää.

JUSSI. Mutta et sinä ole oikein iloinen. Luulin, että sinä nyt kohoisit
vähintäkin seitsemänteen taivaasen.

MAIJU. Odota, veli hopea, ehkä tästä vähitellen kohoankin. Ja menen
yksin tein ylös aina seitsemäänkymmenenteen. Mitäs silloin sanotte?

HANNA. Eikö sinua peloittanut hirveästi?

MAIJU. Peloitti alussa. Mutta niin pian kuin tulin näyttämölle ja näin
yleisön, oli kaikki kuin pois puhallettuna. Minä unohdin koko maailman
ja sain semmoista voimaa ja intoa, että itsekin ihmettelin. Se tuli
varmaan siitä, että koko ajan tunsin, kuinka yleisö oli minulle
hyväntahtoinen.

HANNA. Sinä sen tunsit?

MAIJU. Tunsin, selvästi. Sieltä tuli kuin sähkövirta ja se se vaikutti.
Ette usko, millä sisällisellä riemulla minä näyttelin. Tiesin, että
onnistuin, ja mitä paremmin sen tiesin, sitä helpommaksi kävi
näytteleminen. Voi, se oli vallan toista kuin näytellä tyhjille
seinille siellä kotona.

JUSSI. Sen arvaan.

HANNA. Varsinkin kun oli eläviä ihmisiä vastanäyttelijänä eikä
kasvia.--

MAIJU. Ja sitten--kun huudettiin esille ja kun koko huone kaikui käsien
läiskeistä ja hyvähuudoista, ja kukkavihkoja ojennettiin rampin yli--

HANNA. Niin, mitäs se kaikki vaikutti?

MAIJU. Tiedättekö, minä olin kuolla ilosta. Olisin tahtonut sillä
kertaa puristaa koko yleisön rintaani vasten.

JUSSI. So, so. Ei vähä mitään.

MAIJU. Niin, vaan nyt tuntuu niin oudolta yhtäkaikki. Niin kummallisen
oudolta. En ymmärrä itsekään, mutta--Voi, jos mamma olisi täällä!

JUSSI. Entä pappa!

MAIJU. Ei herran tähden, pysyköön hän vaan siellä kotona.

HANNA. Mitä? Sinä et siis--? (Katsoo Jussiin.)

JUSSI (antaa varoittavan merkin). Niin, pysyköön hän vaan siellä
kotona.

MAIJU. Tulkaa nyt istumaan. Hanna ja minä sohvaan, Jussi kiikkutuoliin.

JUSSI. Heti, paikalla. Minä otan vaan papyrossin.

MAIJU. Pidä minusta oikein tukevasti kiinni, Hanna. Noinikään. Mitenkä
tulevat ne toimeen, joilla ei ole veljeä, ei sisarta, ei ketään
maailmassa?

HANNA. Kerro nyt vielä teaatterista jotain. Oliko paljon väkeä?

MAIJU. Täysi huone. Lippu luukun päällä.

JUSSI. Oho? Oikeinko todella?

HANNA. Mutta kuule, miksi sinä nytkähtelet niin somasti?

MAIJU. Mitenkä nytkähtelet?

HANNA. Noin, tuolla tavalla. Etkö siitä itse tiedäkään?

MAIJU. Tiedänhän minä. Ei se mitään. Hermostumista vaan.

JUSSI. Sinun täytyy saada lasi viiniä.

MAIJU. Ehkä se tosiaan vahvistaisi.

HANNA. Voi, kun ei satu olemaan kotona.

MAIJU. No, antaa sitten olla.

JUSSI. Ei, minä menen hakemaan.

HANNA. Ethän pääse puotiin enää näin myöhällä.

JUSSI. Kyllä minä tiedän mistä saan. Odotatte vaan pikkuisen aikaa.
Minä olen tuotapikaa takaisin.

MAIJU. Elä huoli mennä, Jussi. Kyllä se on ohitse kohta, en minä
tarvitse mitään.

JUSSI. Tarvitset lasin viiniä ihan varmaan. Ja sitten saamme Hannan
kanssa juoda maljasi myöskin, kuuluuhan se asiaan. Ota sinä, Hanna,
lasit esille sill'aikaa (kääntyy ovelta). Kuulehan--taikka niin--ei hän
tänne tule tänä iltana kumminkaan.--Eikös mitä--ei sitä tarvitse
peljätä. (Menee.)

MAIJU. Kuka ei tule?

HANNA. Ei kukaan.

MAIJU. Mutta ketä hän tarkoitti?

HANNA. Ketä lienee tarkoittanut.

MAIJU. Teuvoa vissiin.

HANNA. Nojaa päätäsi tuohon minun olkapäähäni. Noin. Onko hyvä nyt?

MAIJU. On.

HANNA. Jos koettaisit nukahtaa hiukan. Painapa silmäsi kiinni.

MAIJU. Hän sanoi peljätä... Ei tarvitse peljätä... Minkätähden hän
sanoi peljätä?

HANNA. Nuku nyt pois eläkä puhele enää. Ole vallan hiljaa.

MAIJU. En minä saa unta. Saanenko koko yönä.

HANNA. Jos malttaisit olla rauhassa siunaaman hetken. Et ajattelisi, et
liikkuisi, et puhuisi.

MAIJU. Kuule--mikä se oli?

HANNA. Ei mikään, ei ikinäs mikään. Rupeatko sinä taas kuvittelemaan--?

MAIJU. Ääniä ihan varmaan!

HANNA. Kadulta ehkä. Mitä niistä välität?

MAIJU. Kuule, kuule--!

HANNA. Elä hätäile suotta, hyvä lapsi. Olipa tuo nyt mitä tahansa--

MAIJU. Ikkunan alle pysähtyivät. (Serenaadi alkaa ikkunan takana.)

HANNA. Serenaadi--! Ylioppilaat laulavat sinulle.

MAIJU. Ylioppilaat? Voi, tulta, tulta! Hanna kulta, sytytetään kaikki
lamput ja kynttilät.

HANNA. Kyllä, kyllä.--Istu rauhassa sinä, minä sytytän... Ja avaan
vielä ikkunankin.--

MAIJU. Kuinka kauniisti he laulavat!

HANNA. Ihmeen kauniisti. Ja kuule--siellä on katu täynnä ihmisiä.

MAIJU. Voi sentään, kuinka ovat ystävällisiä. Kun tulivat vielä
laulamaankin. Kuule, Hanna, minä rakastan noita ihmisiä niin, niin--
niin että tahtoisin syödä ylös heidät.

HANNA. Olehan nyt vaiti. Kuunnellaan.

MAIJU. En malttaisi kuunnella, kun sydän on haljeta ilosta. Tahtoisin
että tätä kestäisi sata vuotta, ei, tuhat, miljoonia. Juuri tämmöistä
kuin tämä hetki on. Etkö sinäkin tahtoisi, sano.

HANNA. Tsh! Ollaan hiljaa.

MAIJU. Niin, ollaan hiljaa.--Mutta, Hanna--!

HANNA. Mitä?

MAIJU. Pitäisikö minun mennä ikkunaan kiittämään sitten kun lopettavat?

HANNA. En minä oikein tiedä. Mutta eiköhän. Kyllä minä luulen.

MAIJU. Voi että Jussi nyt juuri sattui menemään pois. Hän sen parhaiten
ymmärtäisi.

HANNA. Kyllä se kaikessa tapauksessa olisi kohteliaampaa.

MAIJU. Mutta mitä minä sanoisin? Neuvo, Hanna kulta.

HANNA. Eihän sinun tarvitse muuta kuin kiittää.

MAIJU. Eikö jotain semmoista, että minä tahdon koko elämän-ikäni
rakastaa ja palvella isänmaata?

HANNA. Ei, ei!--Ei! Maiju, parempi kun teet sen ilman ennenaikaisia
lupauksia.

MAIJU. Sitten kiitän vaan, niinkö? Mitä, Hanna, sano!

HANNA. Eläs--! Kukahan siellä on ensimmäisessä bassossa, jolla on niin
kaunis ääni?

MAIJU. Voi, kun et sinä neuvo.

HANNA. Nyt lopettivat. Jos tahdot kiittää, niin joudu sukkelasti.

MAIJU. Ja sanon kuinka?

HANNA. Kiitän sydämestäni--mene, mene!

MAIJU (ikkunassa). Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni!

LAULAJAT (ulkoa). Eläköön Maiju Valtari, eläköön!

MAIJU (kiittää iloisesti ja hämillään). Hanna, mitäs minä nyt sanon?

HANNA (nousee). Eläkööt Suomen ylioppilaat! Tulevaisuutemme turva ja
toivo!

MAIJU. Eläkööt Suomen reippaat ylioppilaat! Tulevaisuutemme turva ja
toivo! Eläköön rakas isänmaa!

LAULAJAT. Eläköön! (Poistuvat marssia laulaen.)

MAIJU. Kuinka oli hauskaa! Ja kuinka tämä elämä sentään on ihanaa!
Hanna, pysähytetään kellon viisari tuhanneksi vuodeksi!

HANNA. Luuletko että auttaisi?

MAIJU. Eihän se auttaisi, ei. Täytyy antaa ajan vieriä eteenpäin. Kun
vaan tietäisin, millä osoittaisin heille kiitollisuuttani.

HANNA. Sillä, että ahkerasti koetat edistyä.

MAIJU. Minä koetan! Tämän hetken muistoksi teen sen pyhän lupauksen,
että koko sydämestäni rakastan ja palvelen Suomen taidetta niin kauvan
kuin elän ja että--(Pastori tulee sisään.)

MAIJU (kalpenee ja hoippuu taaksepäin). Hanna, Hanna--!

HANNA. Elä säikähdä! Maiju, rakas--

MAIJU. Se on tuolla taas! Hanna, Hanna, se on tuolla--!

HANNA. Pappa se on--pappa itse.

MAIJU. Ei, haamu, sama haamu--

HANNA. Se on pappa, usko minua, hän jo äsken kävi täällä, vaikka emme
sitä sinulle sanoneet.

MAIJU. Ei, ei--

PASTORI. Sinä olet, näemmä, harjaantunut näyttelemisessä. Mutta elä
luule, että minua noilla vehkeillä petät--

MAIJU. Hanna! Hän tahtoo minut tappaa--

HANNA. Hän pyörtyy. Pappa, voi, te säikytätte hänet kuoliaaksi--

PASTORI. Teeskentelee vaan. Herkiä tuosta, Maiju, ei se kumminkaan
auta. Sillä nyt minä sinut jo tunnen, sinä kevytmielinen lapsi.
Valehtelija, petturi, maailman kunnian pyytäjä! Niin--kunniaa sinä
pyysit, häpeän sait--

MAIJU (pyörtyy).

HANNA. Hän kuolee!

JUSSI (tulee). Mitäs täällä tapahtuu?

HANNA. Jussi, Jumalan kiitos! Tule auttamaan, tule!--Viedään hänet
tuonne toiseen huoneesen.

JUSSI. Tekö tämän--?

HANNA. Joudu, joudu!

JUSSI. Onko nyt hyvä mielenne? Oletteko tyytyväinen, kun saitte
lapsenne hengiltä? (Hanna ja Jussi kantavat Maijun pois.)

PASTORI. Lapseni hengiltä--sanoiko hän niin?----Mitä hänelle sitten
tein?----En muista----En muista--pääni menee sekaisin--en muista
mitään.----Lapseni--minä tahdon häntä nähdä--(Hän aikoo mennä
sivuhuoneesen.)

JUSSI (oikealta). Ei tänne! (Sulkee oven.)

PASTORI. He sulkivat oven.--Minua eivät päästä sisään----minua, joka
sen tein----joka olen syynä kaikkeen... Sieltä ei kuule
hiiskaustakaan.----Miksi ovat niin hiljaa? Onko hän jo--? Miksi ovat
niin hiljaa? Jos hän kuolee, olen murhaaja, lapseni murhaaja.----He
eivät päästä minua sisään. Minä menen kuitenkin. (Koettaa avata oven.)

HANNA (estää häntä ja tulee sisään). Elkää, pappa, hän pyörtyisi
uudelleen, jos näkisi teidät.

PASTORI. Onko hän siis tointumaan päin?

HANNA. On.

PASTORI. Jumalalle kiitos olkoon. Minä tahdon häntä nähdä.

HANNA. Ei nyt, pappa, sitten toisen kerran.

PASTORI. Tulisin vaan rauhoittamaan. En minä häntä nuhtele--

HANNA. Elkää, pappa, hän säikähtäisi--hän kun koko ajan on peljännyt
pappaa niin, että on nähnyt näkyjä.

PASTORI. Näkyjä. Mitä näkyjä?

HANNA. Kuinka pappa pitkällä puukolla on tahtonut pistää hänet
kuoliaaksi.

PASTORI. Maiju raukka!--Mutta sehän saattaa olla vaarallista semmoinen.
Ettekö te ole kysyneet lääkäriä?

HANNA. Emme vielä.

PASTORI. Miksi ette ole kysyneet ajoissa? Kuka tietää mitä siitä voi
tulla? Vaikka vielä--

HANNA. Mitä pappa tarkoittaa?

PASTORI. Vaikka vielä kadottaisi järkensä.

HANNA. Eihän toki. Jumala varjelkoon! Sehän olisi kauheata.

PASTORI (istuu). Se olisi kauheata. Mutta onhan semmoista tapahtunut.--
Sinä sanoit, että hän on minua peljännyt?

HANNA. On, pappa--kauheasti.

PASTORI. Siihenkö olen sitten tullut--että toinen lapsistani minua
vihaa, toinen pelkää!--ja kuitenkin olen tahtonut vaan velvollisuuteni
tehdä--velvollisuuteni isänä ja kasvattajana. Olen tahtonut viedä heitä
Jumalan tykö.

HANNA. Pappa rakas--!

PASTORI. Olen tahtonut viedä heitä Jumalan tykö. Olenko siinä
menetellyt väärin?

HANNA (kietoo kätensä hänen kaulalleen). Saanko sanoa ajatukseni,
pappa?

PASTORI. Sano!

HANNA. Jumala ei pakoita ketään.

PASTORI. Jumala ei pakoita ketään. Se on totta. Jumala ei pakoita
ketään.--Hannaseni--etkö sinä minua pelkää?

HANNA. En, pappa.

PASTORI. Etkä vihaa?

HANNA. Pappa--! Ei meistä kukaan teitä vihaa. Ei kukaan.

PASTORI. Mutta koskihan se sinuun, kun täytyi keskeyttää jatko-opisto.

HANNA. Rakas pappa!

PASTORI. Koskihan, sano?

HANNA. Koski--vähäisen.

PASTORI. Paljonkin, arvaamma. Ehkä kärsit sinä enemmän kuin kukaan muu.
Et sentään mitään virkkanut, et suutasi avannut.--Sinä olet äitiisi.
Yhtä lempeä ja anteeksiantavainen. Ei kuule teiltä koskaan ankaraa
sanaa. Teillä ei ole kovuutta sydämessä, mistäpä silloin lähtisivät
ankarat sanat?

JUSSI (aukaisee ovea oikealta). Hanna! Maiju tahtoo sinua.

HANNA. Minä tulen.

PASTORI. Odota, minä vielä puhun.--Jussi sanoi, että olen sortanut
teitä, äitiä ja sinua--

HANNA. Pappa, elkää sitä muistelko, hän sanoi sen vaan äkäpäissään.

PASTORI. Ei, hän oli oikeassa, minä olen sen tehnyt. Mutta se on
tapahtunut huomaamattomuudesta, ei tahallisella tarkoituksella. Ja nyt,
kun silmäni ovat auvenneet--

HANNA. Rakas pappa. Ettehän ole sitten enää kova Jussia ja Maijua
kohtaan,--ettehän, rakas, hyvä pappa?

PASTORI. Lapseni, anna kun syleilen sinua! Mistä sait tuon lempeytesi?
Jumalako sen antoi sinulle?--En minä ole enää kova Jussillekaan enkä
Maijulle. Nyt sen lupaan sinulle. Mene, sano se heille. En minä ole
enää kova. Ei sitä Jumala vaadi, sillä hän ei itsekään ketään pakoita.

JUSSI (tulee oikealta). Etkö joudu jo? Hän sinua kaipaa.

HANNA. Joudun! Nyt joudun.--Taivaalle kiitos, sovinto ja rauha palajaa
perheesemme! (Menee oikeaan.)

PASTORI. Jussi, tule, minä sanon sinulle pari sanaa.

JUSSI. Minä tahtoisin välttää riitaa--

PASTORI. Niin tahtoisin minäkin. Eletään rauhassa, unohdetaan kaikki,
mitä on ollut välillämme viime aikoina, kaikki iskut, kaikki kovat,
vihaiset sanat. Ollaan taas isä ja poika niinkuin ennenkin.

JUSSI. Kernaasti minun puolestani, sillä tämä särkymys ja epäsopu--ei
se ketään ilahduta.

PASTORI. Vaihdetaan tästä lähtein rakkaudessa mielipiteitämme. Minä
toivon, että tulet minua käsittämään vielä kerran--

JUSSI. Minä taas toivon, että pappa tulee käsittämään meitä nuoria ja
näkemään meidän pyrinnöissämme jotain hyvää ja oikeutettua. Elämä ei
voi pysähtyä, sen täytyy vapaasti päästä kulkemaan eteenpäin. Vanhojen
totuuksien täytyy väistyä uusien tieltä.

PASTORI. Emme huoli nyt ruveta väittelemään. Minä toivon niinkuin
sanoin, että tulet minua käsittämään. Mutta kuinka hyvään, olemme
kaikessa tapauksessa isä ja poika. Emme sitä enää unohda.

JUSSI. Emme suinkaan. Tahdon vaan sanoa vielä sen, ettei vanhempi
sukupolvi saa laittaa nuorelle aituuksia eteen, sillä--(Hanna ja Maiju
tulevat.)

HANNA. Tule, tule, Maiju!

MAIJU. En minä uskalla, en!

PASTORI (ojentaa käsivartensa). Maiju, lapseni!

MAIJU (lankeaa hänen syliinsä). Pappa!

JUSSI. Sillä vapaus, se on aina pääasia.

HANNA (nojautuu hänen käsivarteensa). Eipäs olekaan, Jussi! Eipäs ole
kuin rakkaus.

JUSSI (vetää häntä luokseen, katsoo häntä silmiin). Rakkaus?

(Esirippu alas.)

[1891.]



HÄN ON SYSMÄSTÄ

Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä



HENKILÖT:

RYYNÄNEN, kauppaneuvos.
VALTER, hänen veljensä poika, varatuomari.
KERTTU VIRNES, hänen sisarensa tytär.
TOINI MANNER, Kertun ystävä.
HEIKKI HELLSTÉN, Ryynäsen konttoristi.
ROUVA OKSMAN, emännöitsijä.

(Sunnuntaipäivä Ryynäsen kesähuvilassa, lähellä Malmin asemaa.)



(Kaunis puutarha. Oikeaan paviljonki, joka pistää ulos näyttämölle,
niin että ikkunat molemmissa kerroksissa tulevat näkyviin.

Kulissien takaa kuuluu tiukujen helinää ja ajoa.)

ROUVA OKSMAN (tulee paviljongista). Eivätköhän tulleet?--Ka' niin,
tuossahan ne ovat! (Menee aukasemaan veräjää.) Tervetultua, herra
kauppaneuvos! Tervetultua, neidit!

(Kauppaneuvos, Kerttu ja Toini tulevat matkapuvuissa. Palvelijat
kantavat heidän jäljessään matkalaukkuja, jotka he kauppaneuvoksen
viittauksesta vievät paviljonkiin.)

KAUPPANEUVOS. Kiitoksia, kiitoksia, rouva Oksman! No, tässä ne nyt
ovat, ne odotetut pikkulintuset. Arvatkaapa, kumpi on sisareni tytär ja
kumpi se toinen.

ROUVA OKSMAN. Antakaas kun katson--no, enkö minä tuntisi! Herranen
aika, kun on aivan äitivainajansa näköinen niiltä ajoilta, jolloin hän
morsiamena oli. Tervetultua, neiti Virnes. Olkaa täällä aivan kuin
kotonanne.

KERTTU. Kiitoksia, rouva Oksman, meistä kyllä tulee hyvät ystävät
toivoakseni.

ROUVA OKSMAN. No, se on tietty. Kaiken varmaan.

KAUPPANEUVOS. Mutta sanokaa nyt jotain neiti Mannerillekin. Vai pitääkö
hänen jäädä ihan osattomaksi?

ROUVA OKSMAN. Herranen aika, eihän toki! Minä vanha kuhnailija. Suokaa
anteeksi, hyvä neiti, ja olkaa tervetullut! Voi, minun päiviäni, kuinka
olette sieviä molemmat. Kyllä meidän nuorilta herroilta varmaan päät
pyörälle menee, teitä nähdessä.

KAUPPANEUVOS. Niin, kuulkaahan, rouva Oksman, onko paviljonki tässä nyt
täydessä järjestyksessä?

ROUVA OKSMAN. No, kyllähän sen pitäisi olla. Omin käsin olen siellä
laittanut kuntoon kaikki. Ja puutarhurin kanssa kannoimme sinne
huonekalut.

KAUPPANEUVOS. Puutarhurin? Mutta osaako hän pitää suunsa kiinni?

ROUVA OKSMAN. Minä vakuutin, ja hän lupasi kunniasanalla.

KAUPPANEUVOS. Hyvä, hyvä! Kunhan Valter vaan ei aavista mitään, vähät
muusta. Missä hän nyt oleskelee tällä hetkellä?

ROUVA OKSMAN. Hm--hm--

KAUPPANEUVOS. No, no, suu puhtaaksi vaan, rouva Oksman. Ei mitään
salaisuuksia.

ROUVA OKSMAN. Mutta näin--neitien kuullen?

KERTTU. Tahdotteko heti peittää meiltä totuutta, rouva Oksman? Ai, ai,
kuinkahan käyneekään meidän ystävyytemme kanssa siinä tapauksessa?

ROUVA OKSMAN. Siunaa ja varjele, jos niin on, niin saatte kait sen
tietää. Kernaasti minun puolestani: Hän nukkuu vielä.

KAUPPANEUVOS. Nukkuu vielä? Ja kello on--niin, kello on kaksitoista.
Kuinka se on ymmärrettävä?

ROUVA OKSMAN. Täytyykö sekin sanoa?

KAUPPANEUVOS. Totta kai!

KERTTU. Tietysti, tietysti!

TOINI. Minäkin jo tulen uteliaaksi.

ROUVA OKSMAN. Voi, minun päiviäni! Mutta vastatkaakin sitten itse
seurauksista.

KERTTU. Kyllä, kyllä.

KAUPPANEUVOS. Ne tulkoot kaikki minun syntisen pääni päälle.

ROUVA OKSMAN. No, kuulkaa sitten: Hän oli _viftaamassa_ eilen illalla.

KERTTU. Ooho? Vai on hän sitä sorttia. Eno, eno! Sinä olet kuvannut
hänet vallan toisenlaiseksi.

KAUPPANEUVOS. No niin, no,--mutta kuulkaahan nyt: ei hän siltä mikään
juomari ole, saatte uskoa.

ROUVA OKSMAN. Ei olekaan, sen voin minäkin todistaa.

KAUPPANEUVOS. Ja sitä paitse, jos hän nyt vaikka olisikin vähän
hulivili, niin kyllä sinä hänet pian vakiintumaan saat, jahka vaan
olette naimisissa.

KERTTU. Niin,--jos minä hänestä ensinnäkin huolin, eno. En päätä vielä
sinne enkä tänne, ennenkuin näen, minkälainen mies on.

KAUPPANEUVOS. Suostutaan, suostutaan. »Ei sikaa säkissä osteta», sanoo
suomalainen sananlasku. Mut nyt sisään, hyvät naiset. Täällä ulkona
saattaisi Valter taikka Heikki teidät pian älytä ja silloin olisimme
satimessa.

TOINI. Kuka on Heikki?

KAUPPANEUVOS. Ooh, se on vaan konttoristini, aika velikulta, hänkin. Se
tahtoo sanoa, hän se juuri onkin velikulta, eikä Valter, joka pohjalta
on hyvä ja rehellinen, niinkuin sen tuhannesti olen jo vakuuttanut.
Hänessä ei ole mitään muuta vikaa, kuin että hän siellä Helsingissä on
tuhlannut rahoja vähän liiemmästi.

TOINI. Ja--tuo Heikki ei siis myöskään saisi meitä nähdä?

ROUVA OKSMAN. Ei ole pelkoa hänestäkään. Unta hän vetää vielä, hänkin.

KAUPPANEUVOS. Heikkikö? Ett'ei hän vähän häpeä!

ROUVA OKSMAN. No, kun he kerran molemmat olivat yhdessä matkassa
illalla--

KAUPPANEUVOS. Niin täytyy heidän myöskin maata päivällä yhtä pitkään,
arvelee rouva Oksman. Mutta kyllä minä ne junkkarit vielä opetan.
Antaahan olla, jahka me tässä lyömme viisaat päämme yhteen. Eikös niin,
tytöt?

KERTTU. Juuri niin, eno!

TOINI. Minä olen mukana! Mutta nyt menisin mielelläni purkamaan
matkalaukkuja.

KAUPPANEUVOS. Tee se, Toini hyvä. Ja Kerttu ehkä tulee sinua auttamaan.

KERTTU. Kyllä, kyllä. Mutta ensin pari sanaa, eno kulta.

ROUVA OKSMAN. Minä tästä lähden katsastamaan, joko siellä alkaa näkyä
mitään epäiltävää.

KAUPPANEUVOS. Menkää, rouva Oksman, ja antakaa meille heti merkki, jos
huomaatte jotain.

ROUVA OKSMAN. Kyllä. (Menee perältä oikeaan.)

(Toini menee paviljonkiin.)

KERTTU. Niin, eno, minä tahtoisin tietää, mistä syystä sinä oikeastaan
tahdot niin salata tuloamme Valterilta. Olen sitä jo monta kertaa
kysynyt, mutta sinä et koskaan anna suoraa vastausta. Tunnusta pois,
siinä on jotain, jota tahdot minulta peittää.

KAUPPANEUVOS. Eikös vain--Mitä se sitten olisi?

KERTTU. Niin, siitä juuri pyydän sinulta nyt selitystä. Sano vaan
suoraan kaikki tyyni. Täytyy minun kumminkin päästä siitä selville.

KAUPPANEUVOS. No, onhan se niinkin.----Tulet kai sinä sen tietämään
kumminkin----Kuinkas minä nyt sitten alkaisin?----Että sinä oikein
käsittäisit----tarkoitan--

KERTTU. Asiaan, asiaan, eno hyvä. Kyllä minä käsitän, ei minulla ole
ollenkaan huono pää.

KAUPPANEUVOS. Poika pakana,--en mä tule ja sano--erinomaisen hyvä hän
on pohjalta--

KERTTU. Sen olen jo kuullut sata kertaa.

KAUPPANEUVOS. Vähän hulivili vaan--

KERTTU. Ja on tuhlannut paljon rahoja Helsingissä. Senkin tiedän.

KAUPPANEUVOS. Mutta kunhan vaan joutuu kristilliseen avioliittoon ja
saa kelpo vaimon--

KERTTU. Se tahtoo sanoa: kun hän saa minut.

KAUPPANEUVOS. Niin juuri,--tyttöseni, kun hän saa sinut aviosiipakseen,
niin tulee hänestä, saakeli soikoon,--oho, suo anteeksi, että kirosin--

KERTTU. Ei se mitään.

KAUPPANEUVOS. Niin tulee hänestä, perhana olle, kelpo mies, sen takaan.

KERTTU. Mutta tästä kaikesta olet jo puhunut tuon tuostakin. Ensin
kotona, siellä Sysmässä, sitten matkalla. Eikä se vielä selvitä, miksi
näin salaat häneltä tuloamme. Onko tarkoitus tehdä hänelle joku
_surpriisi_, vai--?

KAUPPANEUVOS. Ei--ei juuri sitäkään. Mutta katsopas, se poika pakana--
hänellä--kyllä on terävä pää ja hyvä sydän, mutta hänellä on sen ohessa
vähän kummallisia--miksi sitä nyt sanoisin--kummallisia ennakkoluuloja.
Ja kun sinä olet--olet----

KERTTU.--kotoisin Sysmästä--

KAUPPANEUVOS. Niin juuri! Kas, kuinka hyvin sinä asian arvaat.

KERTTU. No siis: kun minä olen kotoisin Sysmästä, niin--?

KAUPPANEUVOS.--niin, tuota noin--

KERTTU.--niin--niin? Suu puhtaaksi, eno!

KAUPPANEUVOS. Niin hän pelkää--

KERTTU. Mitä hän pelkää?

KAUPPANEUVOS. Hiisi tiennee, mitä hän pelkää, mutta anna että hän vaan
näkee nuo sinun kauniit silmäsi, ilman että arvaa, kuka sinä oikeastaan
olet, niin ansaan hän, saakeli soikoon, joutuu. Ai, ai, nyt taisin
taaskin kirota.

KERTTU. Sinä vaan et tahdo puhua oikein suoraan, eno--

ROUVA OKSMAN (tulee kiireesti). Joutuun, joutuun, varatuomari--

KAUPPANEUVOS. Tule tyttöseni. (Osoittaa paviljonkiin.) Tuolta ikkunasta
voit tirkistellä häntä verhojen takaa, ilman että hän sinua älyää.
Pulska poika, saatpas nähdä.

KERTTU. Niin, mutta, mutta--

KAUPPANEUVOS. Ei mitään muttaa! (Työntää hänet paviljonkiin.)

KERTTU. Mitä hän minusta pelkää--sen tahdon myöskin tietää. (Molemmat
menevät paviljonkiin, jonka alemmassa ikkunassa pian tulevat näkyviin.)

ROUVA OKSMAN. Parasta kun lähden tieheni minäkin, etten puhu itseäni
pussiin heidän kanssaan. (Aikoo mennä vasempaan.)

TOINI (ilmestyy yläikkunaan.) Tähän asetan minä näkötornini.

(Valter ja Heikki tulevat oikealta.)

VALTER. Elkää juosko pakoon, rouva Oksman. Teitähän me juuri ajamme
jälestä.

ROUVA OKSMAN. Minua?

VALTER. Niin, hyvä rouva Oksman. Me kun nukuimme yli aamiaisen--

ROUVA OKSMAN. Minä tiedän sen. Herrat tulivat myöhään kotiin.

VALTER. No niin, no niin--entäs sitten! Mutta annattehan meille nyt
ruokaa yhtäkaikki?

HEIKKI. Jotain suolasta.

ROUVA OKSMAN. Päivällinen on valmis tuota pikaa.

VALTER. Onko? No, jospa sitten odottaisimme.--Ei, kuulkaa, elkää menkö
vielä, rouva, ennenkuin kysyn yhtä seikkaa. Tiedättekö te kenties,
mihin setä matkusti tässä toispäivänä?

ROUVA OKSMAN. En, herran tähden, kuinkas minä sitä tietäisin?

VALTER. Mutta ettekö saisi siitä jollain tavalla selkoa?

ROUVA OKSMAN. Hyvä isä siunatkoon, pitäisikö minun ruveta urkkimaan
kauppaneuvoksen salaisuuksia?

VALTER. Enhän minä nyt sitäkään tarkoita, elkää säikähtäkö.

ROUVA OKSMAN. Suokaa anteeksi, en jouda enään puhelemaan, täytyy mennä
päivällistä laittamaan. (Menee kiireesti pois.)

VALTER. Helkkari, silläpä kiire.

HEIKKI. Usko sinä vaan minua. Setäsi matkusti Sysmään tuomaan sinulle
morsianta.

VALTER. Jos sen tietäisin varmasti, niin tieheni lähtisin täältä vielä
tänä päivänä.

HEIKKI. Olet sinä aika hupsu. Rikkaan hempukan saat ja siitä vaan
juonittelet.

VALTER. Rikkaan hempukan--joka on Sysmästä!

HEIKKI. No, entäs tätä!

VALTER. Joka ei osaa seurustella muiden kuin lehmien ja lampaiden
kanssa.

KERTTU (erikseen). Kylläpä osaa olla ilkeä! Eno--nyt ymmärrän sinun
sotatemppusi. Mutta se ei kelpaa--minulla on parempi.

VALTER. Maamoukka, tyhmä tallukka.

KERTTU (erikseen). Maltapas, junkkari! Nuo sanat sinulle vielä syötän!
--Kuulepas nyt, eno--

VALTER. Mutta ihan vihaan sitä mokomaa jo edeltäpäin, sen vuoksi vaan
että häntä minulle väkisen tyrkytetään.

KERTTU (erikseen). Kiitoksia, serkku! Sinä olet erinomaisen kohtelias.
--Tule, eno, jo olen kuullut kylläksi. (Poistuvat ikkunasta.)

HEIKKI. Vihaat! Mitä varten vihaat? Muista sinä vaan omia velkojasi ja
hänen rahojaan.

TOINI (erikseen). Ahaa, sinä lurjus.

HEIKKI. Mitä välität siitä, jos hän »hoastaa kuin moan moukka ja
niistää nokkoonsa nuinikkään ja naksautteloo näppiään tällä lailla ja
kävelöö kas näin justiin--niin, mittee sinä siitä välität, kun hänellä
voan on rahhoo, njäät.»

TOINI (erikseen). Tuon velikullan otan minä kuritettavakseni!

VALTER. Ole kujeilematta siinä! Luuletko että tämä on leikin asia?
Olisit vaan minun sijassani--

HEIKKI. Niin olisin oikea onnen lapsi! Herran poika, jos minullakin
olisi tuommoinen hyvä setä, joka minusta huolen pitäisi ja hankkisi
minulle rikkaan hentun.

VALTER. Sysmästä!

HEIKKI. Sysmästä tai Sysmän takaa, sama se.

VALTER. Ruman ja kierosilmän.

HEIKKI. Yhdentekevä--vaikka olisi vielä vanha piikakin kaiken lisäksi--
kun hän vaan olisi rikas, siinä pääasia.

TOINI (erikseen). Ai, ai, poika parka, tuon puheesi sinä vielä muistat.
(Hän katoo ikkunasta.)

VALTER. Hyvä on sinun jaaritella!

KAUPPANEUVOS (tulee paviljongista). Päivää, päivää!

VALTER. Mitä? Onko setä jo kotona? No--Jumalan kiitos--minä kun
pelkäsin--

KAUPPANEUVOS. Hartaammin vielä kiittäisit Jumalaa, jos tietäisit kenen
toin mukanani.

VALTER. Siis kuitenkin!

HEIKKI. Näet, nyt! Mitä minä sanoin?

KAUPPANEUVOS. Noh? Etkö ole utelias?

VALTER. En, setä.

KAUPPANEUVOS. Kuule nyt, Valter. Joko sinä suostut minun tuumaani, ja
menet naimisiin--

VALTER. Kai minä sen joskus teenkin. Kun oma aikani tulee--ja kun
tapaan semmoisen tytön, joka minua miellyttää.

KAUPPANEUVOS. Joko sinä suostut minun tuumaani ja menet naimisiin
serkkusi, neiti Kerttu Virneen kanssa--

VALTER. Joka on kotoisin Sysmästä.

KAUPPANEUVOS. Joka on kotoisin Sysmästä--taikka minä en tuon koommin
auta sinua enää rahapulassa. Niin että tee nyt, niinkuin tahdot.

VALTER. Minä en suostu.

KAUPPANEUVOS. Sekö viimeinen sanasi?

VALTER. Se.

KAUPPANEUVOS. Hyvä! Pidä sitten myöskin huoli vekselistäsi, joka lankee
huomenna.

HEIKKI. Ai, saakeli, nyt on poika kiipelissä.

VALTER. Mutta kuulkaahan nyt, setä--

KAUPPANEUVOS. Minä en kuule.

VALTER. Ei tuo voi olla teiltä täyttä totta.

KAUPPANEUVOS. Sen tulet näkemään.

VALTER. Kuinka saattaa ihminen olla niin itsepäinen?

KAUPPANEUVOS. Niin, sitä minäkin ihmettelen. Kuinka saattaa ihminen
olla niin itsepäinen, ett'ei mene naimisiin, vaikka setänsä kosii hänen
puolestaan.

VALTER. Autattehan minua nyt kumminkin tässä vekselijutussa, setä?

KAUPPANEUVOS. En.

VALTER. Mutta ajatelkaa, minun koko tulevaisuuteni siitä riippuu!

KAUPPANEUVOS. Vaikkapa vaan! En sittenkään.

VALTER. Silloin täytyy minun tehdä konkurssi!

KAUPPANEUVOS. Niin, se sinulla kaiketi on edessä.

VALTER. Ja minut pannaan velkavankeuteen.

KAUPPANEUVOS. Voi sekin tapahtua.

VALTER. Ja kaikki velkojani suuttuvat minuun silmittömästi.

KAUPPANEUVOS. Tiettyä se!

VALTER. He ovat luottaneet minuun, olleet minulle ystävällisiä ja
avuliaita--ja minä palkitsen heidät sillä, että matkaansaan heille
vahinkoa. Ei, tätä häpeätä en voi kärsiä. Minä--ennemmin ammun itseni.

KAUPPANEUVOS. Estätkö heitä sillä vahinkoon tulemasta?

VALTER. En. Sehän se on. Ei ole asia sillä autettu. He kiroovat minun
muistoani. Mutta--mitä tulee minun sitten tehdä?!

KAUPPANEUVOS. Noudattaa minun tahtoani ja mennä naimisiin. Silloin
pidän minä huolta veloistasi, niinkuin olen luvannut.

VALTER. Sinä maksat ne kaikki?

KAUPPANEUVOS. Kaikki.

VALTER. Ja tuon vekselinkin, joka huomenna lankee?

KAUPPANEUVOS. Sen heti ensimmäiseksi.

VALTER. Olkoon menneeksi! Minä suostun.

HEIKKI. No, vihdoinkin! Tuon jalon päätöksen olisit tehnyt ennemmin,
niin vähemmällä olisit päässyt.

KAUPPANEUVOS. Sinä suostut menemään naimisiin serkkusi, Kerttu Virneen
kanssa?

HEIKKI. Joka on Sysmästä kotoisin?

VALTER. Suostun.

KAUPPANEUVOS. Kättä päälle.

VALTER. Tuossa.

KAUPPANEUVOS. Hyvä on. Sanasta miestä, niinkuin muistat.

VALTER. Sanasta miestä.

HEIKKI. Ja sarvesta härkää!

KAUPPANEUVOS. Tyttö on myöskin suostunut, jonka vuoksi olette nyt
niinkuin kihloissa. Ja toivoakseni tulet olemaan tyytyväinen
morsiameesi.

VALTER (katkerasti). Tyytyväinen? Siitäkö sinä välität!

KAUPPANEUVOS. Kaikki on siis selvillä. Minä kutsun naiset tänne, niin
saatte tehdä tuttavuutta.

HEIKKI. Naiset? Onko niitä siis useampia?

KAUPPANEUVOS. Niitä on kaksi.

HEIKKI. Hiisi vieköön! Se toinen on varmaankin minulle.

KAUPPANEUVOS (koputtaa ovelle).

VALTER. Elkää, setä, elkää vielä. Eihän sillä ole kiirettä.

HEIKKI. Onpa tietystikin. Koputtakaa, koputtakaa, herra kauppaneuvos.
Valter palaa uteliaisuudesta nähdä suloista morsiantaan.

KAUPPANEUVOS. Tulkaa tänne ulos, hyvät naiset!

KERTTU (paviljongista). Tullaan, tullaan.

TOINI (samoin). Heti paikalla.

(Kerttu ja Toini tulevat paviljongista naurettavasti pyntättyinä.
Kerttu typerä, kankea ja kömpelö. Kävelee sisäänpäin jaloillaan ja
naksuttelee sormiaan. Toinilla on krinoliini ja kummallinen hattu
päässä, hän on vanhan näköinen, imelästi teeskentelevä ja koketti.)

KAUPPANEUVOS (esittelee). Tässä, rakas, Kerttu, saan esitellä sinulle
sulhasesi, tuomari Valter Ryynäsen, ja konttoristini, herra
Hellstén'in. Neiti Virnes ja neiti Sidensnöre, hänen hyvä ystävänsä.

VALTER (Heikille). Varjele taivas! Variksen pelättiähän nuo ovat.

KERTTU. Ooho! Vai tämä se siittä on minun sulhasein! No, ei uskois!
Mutta pulska mies tuo näyttää olevan. Ilmankos sitä eno niin
kiittelihhii. Passoo sitä näytellä tuttavilleen siellä Sysmässä.

KAUPPANEUVOS. Hän sinua siis miellyttää?

KERTTU. No, jo no tok! En muista ennen nähneinkään nuin kommeeta
poikoo. Vai mittee tuumit sinä Ammaalia?

TOINI. Pyydän--Amelie.

KERTTU. Niin, niin Ameli--minun njät pit' sannoohi.

TOINI. Sinua onnittelen, armas Gertrud! Sinä olet saanut turvan ja
tukeen elämän ohdakkeisella tiellä.

KERTTU. Niin, herra jesta, onpa se yhtä kaikki vähän sommoo. Mittään
arvelovat tytöt siellä kotpuolessa, kun kuulovat, että min' oon jo
kihloissa? Eiköön nuihin käy vähän katteeks'?

VALTER (Heikille). Minä kauhistun.

HEIKKI. Elä ole milläsikään. Kyllä se siitä tasaantuu.

TOINI. Tiesinhän sen, rakas Gertrud. Sinä kun olit suloisin ja
viehättävin kaikista, niin olihan luonnollista, että sinut ensiksi
vietäisiin.

KERTTU. Varsinnii kun oon niin rikas pjäälle pjäätteeks'. Ei niitä
saantuhannen tyttöjä olekkaan joka oksalla. Sielläkään päin moailmoo
tuskin on muita kuin minä ja tämä Ammaalia.

TOINI. Pyydän--Amelie.

HEIKKI (erikseen). Hänkin sadantuhannen?--Helkkari--!

KERTTU. Ameli--Ameli. Ka, kun en milloinkaan muista. Mutta sitähän min'
oon aina ihmetellyt, ett'ei tuota Ammaaliaa

TOINI. Pyydän--Amelie.

KERTTU. Ett'ei tuota Amelita ole kukkaan kosinna.

TOINI (hermostuneesti). Mistä tiedät, ett'ei minua kukaan ole kosinut?

KERTTU. Noo, siitä voan sen pjäätän, kun oot jäänynnä vanhaks' piiaks'.

TOINI. Minä vanha piika? Ooh, Gertrud, että sinä voit minua noin
loukata!

HEIKKI. Neiti Virnes laskee tietysti leikkiä. Eihän neiti Sidensnöre
vielä mahda olla kahdenkymmenenkään ijässä.

TOINI. Totta puhuen, herra Hellstén, jo minä olen täyttänyt
kaksikymmentä.

HEIKKI. Onko mahdollista? Te näytätte paljon nuoremmalta.

KERTTU. Herra jesta! Paan pjäänihi pantiks'--että Ammaalia on lähemmä
neljeekymmentä.

TOINI (levottomana). Sinä suuresti erehdyt--taikka--ei (väkinäisellä
naurulla) hän laskee vaan leikkiä niinkuin äsken jo arvasitte, herra
Hellstén.

HEIKKI. Selvästi.

KAUPPANEUVOS (Valterille). Suutele morsiantasi kädelle. Kuinka sinä
olet noin epäkohtelias?

VALTER. Setä--minä en ikinä huoli hänestä.

KAUPPANEUVOS. Et huoli? Ja sanasi annoit?

VALTER. Vaikka olisin sen kahdesti tehnyt! En huoli sittenkään.

KAUPPANEUVOS. Kuinka suuri se vekselisi taas olikaan, joka huomenna
lankee?

VALTER Voi, minua onnetonta!

KAUPPANEUVOS. Suuteletkos morsiantasi kädelle? (Valter tekee äkkinäisen
päätöksen, tarttuu Kertun käteen, suutelee ja heittää sen samalla irti;
kääntyy pois ja irvistää pahasti.)

KERTTU. Kappas tuota, minkä tul' ja tek'! (Pyyhkii kättään
esiliinaansa.) Hyi tok', ett'et vähän häppii. Eihän sitä muijen nähe
ruukata nuin pussailla. Soat tok' oppia vähä immeisten tapoja, jos
mielit, että sovussa eletään.

KAUPPANEUVOS. Elä suutu, lapseni. Täälläpäin on semmoinen tapa.

TOINI. Anna se hänelle anteeksi, Gertrud. Hän ei voinut hillitä palavaa
rakkauttaan.

KERTTU. Tokko lie kätein ollunna ies oikein puhaskaan. Kottoo
lähteissäin kyllä hankasin vennään saippuan ja hiekan kanss', mutta
tuolla kievarissa siittä likkaantuivat toas uuvelleen, kun menin
navettaan lehmiä kahtomaan.

TOINI. Ei herrassööding Ryynänen siihen katso, koska se kumminkin oli
sinun kätesi. Hän ei ole noita pintapuolisia ja kevytmielisiä ihmisiä,
jotka vaan ulkonaiselle loistolle arvoa panevat. Sydämmen ominaisuudet,
ne kumminkin ovat pääasia--eikö totta?

HEIKKI. Oo--neiti Sidensnöre, jospa teillä minustakin olisi noin hyvät
ajatukset! Silloin olisin onnellisin ihminen maan päällä.

TOINI. Hyvä herra--teidän sananne ja teidän tulinen katseenne saattavat
minut punastumaan.

KAUPPANEUVOS. No niin--nyt luullakseni on kaikki hyvällä alulla,
Kerttuseni. Ja asiat saadaan selville siksi kuin Bertha sisaresi on
täällä.

VALTER. Bertha? Kuka on Bertha?

KAUPPANEUVOS. Etkö sinä sitä tiedä? Hänhän on serkkusi, Kertun sisar,
joka kolme vuotta on oleskellut Stockholmissa. Ai, ai, niinkö vähän
sinä olet ottanut selkoa sukulaisistasi.

VALTER. Mutta ettehän ole, setä, milloinkaan puhunut hänestä.

KAUPPANEUVOS. Ei ole tainnut tulla puhutuksi, kun hän on ollut siellä
ulkomailla niin kauvan.

VALTER. Ja hän tulee tänne nyt?

KAUPPANEUVOS. Hän tulee tämän päivän junassa. (Katsoo kelloaan.) Mitä
hittoa! Johan kello on kohta kolme. Täytyy lähettää hevonen asemalle
häntä vastaan. (Menee kiireesti vasemmalle.)

KERTTU. Joko se Pertta nyt tulloo? Herra jesta, onpa sommoo nähä,
minkälaiseks' sisar on muuttunna siellä Stukholmassa.

TOINI. Hänestä on varmaan tullut täydellinen suuren maailman daami.

KERTTU. Osaishan se kuotailla jo ennennii. Mutta mittään tuo meinannee,
kun minä jouvun naimisiin ennen häntä? Ja kun vielä herrassyöringin
kanss'? Mahtaa sen pistää vihaks'.

VALTER (Heikille). Hän on tuhatta vertaa kauheampi kuin osasin
ajatellakaan.

HEIKKI. Huoli siitä,--kuulithan että hänellä on satatuhatta.

VALTER. Tuolla toisella on yhtä paljon. Miksi et pidä itseäsi esillä?

HEIKKI. Juuri nyt lähdenkin valloitusretkelie. (Toinille.) Armollinen
neiti, sallikaa minun näyttää teille kasvitarhamme ihania kukkasia.
(Tarjoo hänelle käsivarttaan.)

TOINI. En tiedä--onko sopivaa, että näin nuori tyttö kävelee
kahdenkesken nuoren herran kanssa?

HEIKKI. Olkaa huoletta, neiti, minä henkeen ja vereen asti tulen
puolustamaan teidän kunniaanne, jos niin vaaditaan.

TOINI. Jalo ritari--minä luotan teihin. (Menevät käsikädessä pois.)

VALTER. Kas niin, nyt ne menivät.--Perhanan Heikki, kun jätti minut
tähän yksin. Mitä minä hänelle nyt sanon?

KERTTU (erikseen nauraen). Poika parka!

VALTER (erikseen). Mikä intressantti tête à tête!

KERTTU (erikseen). Ihmeen vilkas keskustelu!

VALTER (erikseen). En vielä elämässäni ole ollut näin tyhjä
puheenaineista.

KERTTU (haukottelee). Tuota noin--(haukottelee uudelleen)--minua niin
hirveest nukuttaa. (Haukottelee vielä kerran.) Eikö pitäne männä moata.
Nousinnii niin varrain ylös.

VALTER (erikseen). Tuo ei ikinä ole ollut ihmisten ilmoilla.

KERTTU (haukottelee yhä). Ei, mutta tämäpä vasta on merkillistä.

VALTER. Menkää nukkumaan, hyvä serkku.

KERTTU. Ka', teititteletkö sinä minua vielä? Sano tok', hyvä mies,
morsiantas' sinuks'.

VALTER. Niin, kuuluisihan se oikeastaan asiaan--sukulaisuudenkin
vuoksi.

KERTTU. Se on tietty, se!--Mutta kuulehan, mikä tässä juohtui mielein.
--Sinä vissiinni oot' hyvä tanssija?

VALTER. Jommoinenkin, luullakseni.

KERTTU. Koetellaanpas. Ossootko sinä jätkee?

VALTER. Jätkee? Mitä se on?

KERTTU. Etkö tiiä? Sehän on sitä uutta. Näinikkään sitä tanssitaan.
(Tanssii kömpelösti, jalat sisäänpäin ja rallattelee.) Tahotko, niin
opetan? Ei se oo vaikeeta.

VALTER. Kiitoksia.--en, en, minä--

KERTTU. Ossoon minä vielä muitahi tanssia. »Hellun vaihtoo»--ootko sitä
nähnynnä?

VALTER. En.

KERTTU. Se on hyvin sommoo. Tämmöisiä askeleita siinä otetaan. (Tanssii
ja rallattelee.)

VALTER. Riittää jo, riittää jo! (Erikseen.) Varjele taivas, hän hyppii
kuin surviainen.

KERTTU. Ei sitä juur' voikaan tanssia ilman paria. Mutta yhtä minun
vielä pittää sinulle näytteek'. Se kumminnii' on sitä parasta.

VALTER. Minä olen aivan tyytyväinen jo näihinkin, joita olen saanut
nähdä. Elkää vaivatko itseänne.

KERTTU. Oo hupattamatta, mittee vaivoo siinä on? Katohan piäälle.
(Tanssii ja laulaa kimakkaasti, epäsointuun.)

    "Roatikkoon, roatikkoon
    Vanhat piiat pannaan,
    Roatikkoon, roatikkoon,
    Vanhat piiat pannaan.
    Tuon, tuon Kyöpelin vuoren taa,
    Ettei nuita, ettei nuita pojat nähdä soa"--

VALTER (erikseen). Sanokoon setä mitä hyvänsä, mutta minun täytyy
päästä hänestä erilleni.

KERTTU (jatkaa laulua ja tanssia).

    "Tuon, tuon, Kyöpelin vuoren taa,
    Ettei nuita, ettei nuita pojat nähdä soa".

VALTER. Lopettakaa, serkku. Minä tahtoisin puhua pari vakavaa sanaa
kanssanne.

KERTTU (läähättää). Hoastahan pois. Kyllä kuulen.

VALTER. Te tiedätte, että setä tahtoo meitä menemään naimisiin.

KERTTU. Ka', tiiänhän minä sen.

VALTER. Mistä lienee tuo tuuma pistänyt ukon päähän.--Ymmärrättehän,
ett'ei se meitä sido kumpaakaan. Elkää suinkaan antako pakottaa
itseänne. Punnitkaa asiaa tarkoin ja seuratkaa vaan omaa mieltänne.

KERTTU. Ka', mittee se punnihtemisesta paranoo? Tyyvynhän minä sinuun.

VALTER. Mutta ettehän te vielä tunnekaan minua. Ette tiedä olenko kala
vai lintu.

KERTTU. Kala vai lintu! Kovinpa luulet minua typeräks'. Et oo kala etkä
lintu,--immeinen oot, näenhän minä tok' sen verran.

VALTER. Mutta minulla on pahoja tapoja--minä juon.

KERTTU. Mittee se tekköö. Juovathan ne muuttii.

VALTER. Ja minulla on velkoja--niiden maksamiseen menee koko
omaisuutenne.

KERTTU. Ei tok' määkään. Kyllä minulla rahoja riittää.

VALTER (epätoivossa). Jos tietäisitte, kuinka minä tuhlaan. Minä vien
teidät ihan maantielle, teistä tulee vielä keppikerjäläinen lopulta.

KERTTU. Antaa tulla. En pelekee. Kävellään siittä yhessä mieron tietä
ja lauletaan: »Ja vaikkei ois ihtellä illallist' ja illallist' ja
illallist', Vaikkei ois ihtellä illallist', niin kulta se olla pittää.»

VALTER (erikseen). Kas niin, nyt se vielä rupeaa siinä veisailemaan!
(Kertulle.) Mutta eikö teitä ensinkään epäilytä mennä semmoiselle
miehelle, joka selvästi vaan rahojen takia ottaa teidät?

KERTTU. En ook' siitä en kerrassa millänikkään.

VALTER. Voi, minua onnetonta! Serkku,--kuulkaa, minä rukoilen teitä,
antakaa minulle rukkaset!

KERTTU. Rukkaset! Hui, hai! Vai minä sulle rukkaset antaisin! Ei tuu
kysymykseenkään.

VALTER. Hyvä, rakas serkku,--nähkääs, minä polvillani rukoilen teitä:
antakaa minulle rukkaset. Sanokaa enollenne, ettette rakasta minua,
ettette voi minua kärsiä, ettette millään ehdolla huoli minua
mieheksenne,--oi, elkää kääntykö pois, armahtakaa minua poloista, ja
minä olen teille ijäti kiitollinen.

KERTTU. Helpota, hyvä mies--herra siunaa, kun puristaa käten' ihan
mäsäksi. Ja minkälaiseks' siinä housusikin ryvetät--kaikennäköisiä
kujeita. Nousetko siitä!

VALTER. Yksi sana vaan, ja minä päästän teidät heti. Annattehan minulle
rukkaset, annattehan?

KERTTU. Enkä anna, en, en, en, en! Uskotko sen nyt viimennii, vai
pittääkö huutoo vielä kovemmin?

VALTER (nousee). Sitten ei auta muu, kuin että minä annan teille. Niin,
se on päätetty! Minä en ikinä teidän kanssanne vihille lähde. Ennen
istun ikäni ja aikani velkavankeudessa, jos niiksi tulee.

KERTTU. Vai niin? Vai semmoinen iäni nyt kellossa onnii. Et lähe
kanssani vihille? Sepä nähhään. Minä kun kantelen enolle, niin tiiät.
Vai rukkaset annat minulle? Hävytön! Mistä syystä? Enkö muka ole
tarpeeks' hyvä sinulle? Mokomallekin! Mitä sinulla on minua vastaan,
sano!

VALTER. Sinä--sinä olet--idiootti.

KERTTU. Iti-iti? Mikä min' oon? Sanoppa uuvelleen?

VALTER. Kuurolle ei kahta saarnaa saarnata.

KERTTU. Iti-iti-iti?

VALTER. Idiootti.

KERTTU. Itikka otti! Annahan olla, minä sanon enolle (itkien) että sinä
haukut minua itikan ottajaksi! (Itkee ääneen.) Ja että sinä----uhkaat
----antaa minulle----rukkaset. (Menee itkien paviljonkiin, jonka
ikkunaan hän kohta nauravana ilmestyy ja tarkastelee salavihkaa
Valteria.)

VALTER. En päivääkään minä voisi elää yhdessä tuon kanssa! Hulluksi
totta totisesti tulisin jo ennen iltaa. (Kävelee kiivaasti
edestakaisin.) Tuhat tulimmaista! Kamalampaa ihmistä ei löydy koko maan
päällä. Ja minunko pitäisi--ei, ennen vaikka hirteen! (Toini ja Heikki
tulevat. Kerttu katoo ikkunasta.)

HEIKKI. Oo, neiti Sidensnöre, jos voisitte lukea, mitä sydämeni
syvyydessä liikkuu--.

TOINI. Hiljaa, hiljaa--herrassööding Ryynänen kuulee.

HEIKKI. Mitä--hän on tosiaankin vielä täällä. Käännymmekö pois, että
saamme rauhassa keskustella?

TOINI. Ei, ei, jääkäämme tänne, ei hän meitä häiritse. Hän näyttää
olevan omien tunteidensa vallassa.

HEIKKI. Mutta Valter--mikä sinua vaivaa? Olethan aivan pois
suunniltasi, veli?

TOINI. Turha kysymys! Rakkauden kuumeessa hän vaan on, ettekö huomaa?
Onnellinen te, herra herrassööding, kun olette jo löytänyt omanne.
Sallikaa minun puristaa kättänne.

VALTER. Suokaa anteeksi--ei ole aikaa.--Heikki, missä on setäni?

HEIKKI. Tuolla alhaalla hän näkyi kävelevän.

TOINI. Sydämeni iloitsee teidän kanssanne, herra herrassööding.

VALTER (erikseen). Mene hornaan! Tuo on toinen hupsu. (Menee
vasempaan.)

HEIKKI. Niin--hän on päässyt toiveittensa perille, hän. Mutta minä,
poloinen, olen ijäisesti onneton.

TOINI. Onneton? Te, herra Hellstén? Miksi niin--jos saan luvan kysyä?

HEIKKI. Minä rakastan teitä, neiti Sidensnöre, rakastan ilman toivoa.

TOINI. Oi--ilman toivoa--mistä sen tiedätte?

HEIKKI. Te olette rikas, minä vaan köyhä konttoristi.

TOINI. Onko siis rikkauteni esteenä teidän rakkaudellenne?

HEIKKI. Voittamattomana esteenä. Minä en koskaan uskaltaisi pyytää
teitä vaimokseni.

TOINI. Surunne liikuttaa minua.

HEIKKI. Armahin, suloisin, neiti Sidensnöre! Uskallanko päättää
sanoistanne, että te,--ei, se on liian rohkea ajatus!

TOINI. Jalo nuorukainen, olkaa hyvässä toivossa, minä tiedän keinon,
millä tuo este saadaan poistetuksi.

HEIKKI. Te tiedätte? Oi, sanokaa se minulle, ja te teette minut
onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä.

TOINI. Vallan yksinkertainen keino. Ettekö itse huomaa?

HEIKKI. Minä aavistan--

TOINI. Noo--?

HEIKKI. Mutta--tahtoisin kuulla sen teidän omasta suustanne.

TOINI. Pyydän--sanokaa te ensin.

HEIKKI. Amelie--te rakastatte minua!

TOINI. Yhtä varmasti kuin tekin minua!

HEIKKI. Ooh--

TOINI. Mutta se ei meitä vielä pelasta tuosta onnettomasta rikkaudesta,
joka asettuu väliimme kuin kamala haamu ikään.

HEIKKI. Tarkoitatte siis jotain muuta keinoa? Ilmoittakaa se minulle,
Amelie. Vaaditteko todistuksia rakkaudestani? Sanokaa vaan, ja minä
olen valmis lähtemään vaikka tuleen teidän puolestanne.

TOINI. Urhoollinen ritarini, te voisitte sen tehdä! Mutta minä en sitä
salli, sillä minä niin täydellisesti luotan teidän rakkauteenne. Ei,
vaan minä raivaan esteen tieltämme pois. Uhraan koko omaisuuteni
johonkuhun hyvään tarkoitukseen. Silloin olen yhtä köyhä kuin tekin,
jalo ritari, eikä teillä enää tarvitse olla mitään epäilyksiä. Noo--?
Ettekö ihastu tuumastani? Kuinka? Te näytätte nololta?

HEIKKI. Minä--? En suinkaan. Te erehdytte--minä vakuutan.

TOINI. Siis lähden heti panemaan asiaa toimeen.

HEIKKI. Ei, odottakaa! Se ei käy laatuun, Amelie. Se olisi suurinta
hulluutta.

TOINI. Kuinka niin?

HEIKKI. Te minun tähteni tuomitsisitte itsenne köyhyyttä kärsimään. Ei,
siihen en voi ikinä suostua.

TOINI. Minäpä en välitä rikkaudesta, en ole siitä ikinä välittänyt. Ja
nyt kun se on haittana meidän liitollemme, nyt sitä suorastaan inhoon.

HEIKKI. Mutta malttakaa toki mieltänne.

TOINI. En saa rauhaa, ennenkuin kaikki on selvillä. Hyvästi, vähäksi
aikaa, mun uskollinen ritarini, hyvästi. (Menee paviljonkiin.)

HEIKKI. Mutta kuulkaahan toki--Amelie--. Perhana, noita naisia! Millä
nyt saan hänet tuosta puuhasta talttumaan? (Kauppaneuvos ja Valter
tulevat.)

KAUPPANEUVOS. En suostu, en! Sinä olet sanasi antanut ja siitä pidän
minä kiinni. Herra Hellstén, olkaa hyvä ja pitäkää varalta tuolla,
milloin neiti Bertha tulee asemalta.

HEIKKI. Kyllä. (Erikseen.) Käskee minua kuin renkiä ikään.

KAUPPANEUVOS. Tytön otat vaimoksesi ja sillä hyvä. Siinä ei auta enää
velikullatkaan.

VALTER. Mahdotonta! Ihan mahdotonta! Ajatelkaa, setä hyvä--

KAUPPANEUVOS. Ajatelkaa, ajatelkaa! Se on jo valmiiksi ajateltu eikä se
siitä enää parane. Sunnuntaina pannaan kuulutuksiin.

VALTER. Ei, sanon minä--

KAUPPANEUVOS. Sunnuntaina pannaan kuulutuksiin--

VALTER. Ei, sanon minä!

KAUPPANEUVOS. Mutta pannaanpas. Saat nähdä, että pannaan--

HEIKKI (tulee kiireesti). Siellä tulee eräs nainen ratsupuvussa--eikö
liene hän!

KAUPPANEUVOS. Ratsupuvussa? Kas vaan--hänelle ei kelvannutkaan ajaa
vaunuissa.--Herra Hellstén, menkää sanomaan rouva Oksman'ille, että
neiti Bertha on tullut. (Menee Kerttua vastaan.)

HEIKKI. Kyllä minä tässä! Juoksupoikana hän minua pitää. Mutta antaapas
olla--kohta näytän, että olen yhtä suuri herra kuin ikinä hänkin. Niin,
Valter, katso tätä miestä! (Lyö rintoihinsa.) Hän on rikas, sadan
tuhannen omistaja!

VALTER. Entä sitten?

HEIKKI. Entä sitten? Etkö tiedä, mitä seuraa? Tästä puolin minua ei
käsketä kuin koiraa: mene sinne, mene tuonne--vaan minä olen itse
vuorostani käskijä ja muut saavat seisoa varpaillaan edessäni. (Menee.)

KERTTU (ratsupuvussa, harso silmillä, ratsupiiska kädessä). _Bonjour,
bonjour_, morbror! O, en sådan dum bondhäst, du sände emot mig. Den
hade visst aldrig i verlden någon menniska ridit på.

KAUPPANEUVOS. Tervetultua, tervetultua, pikku Bertha. Mitä sinulle
kuuluu?

KERTTU. Usch, den odrägliga finskan, jag har visst glömt den ren. Har
du ännu inte lärt dig svenska, morbror, fast du blivit kommerseråd?

KAUPPANEUVOS. Kyllä sinun pitää puhua suomea, Herthaseni, muuten en
ymmärrä mitään.

KERTTU. Oh, en sådan barbar du är, morbror, som inte lärt dig något
enda kulturspråk. Men--jag skall försöka göra dig viljes. (Puhuu
jotenkin ruotsinvoittoista.) Kuka on tämä nuori herra? (Tarkastaa
Valteria pincenez'in lävitse.) Eno kulta--esittele hänet minulle.

KAUPPANEUVOS. Suo anteeksi, en huomannutkaan. Hän on serkkusi, tuomari
Ryynänen, Kertun sulhanen.

KERTTU. Ooh--tuleva lankoni siis! (Koskettaa sormillaan keveästi
Valterin ojennettua kättä.) Hauskaa tutustua!

VALTER (ujostuu, käy hämilleen ja käyttäytyy kömpelösti). Nöyrin
palvelijanne--minua suuresti ilahuttaa--erinomaisen suuri kunnia--

KERTTU. Mutta--enkö ole nähnyt teitä Stockholmissa? Oopperassa, pari
viikkoa sitten? Te istuitte samassa loogissa?

VALTER. Mahdatte erehtyä. En ole ikinä ollut Stockholmissa.

KERTTU. Ette ole ollut Stockholmissa? Sepä vahinko. Niin kaunis
kaupunki--ja niin suuri sitten! Helsinki ei ole kuin pieni kylä sen
rinnalla.

KAUPPANEUVOS. Oho--vai pieni kylä! Meidän pääkaupunki--

KERTTU (nauraen).--on vaan pieni, pieni kylä suureen maailman
kaupunkiin verraten, eno kulta. Surkeata, mutta totta! Stockholm siihen
sijaan--kuule eno,--minä lähden takaisin sinne aivan pian.

KAUPPANEUVOS. So, so, senkö verran sinä välität meistä?

KERTTU (naurahtaen). Anteeksi, eno, mutta minä en tosiaankaan enää
viihdy täällä Suomessa.--Täällä on kaikki niin alkuperäistä ja
ihmisetkin niin sivistymättömiä, epähienoja--

KAUPPANEUVOS. No, no,--no, no? Jopa sinä nyt vallan--

KERTTU. Ihan totta, eno. Et usko, kuinka minua vaivasi eilen illalla
Helsingissä, kun sattumalta jouduin erääsen seuraan--Helsingin kermaan
muuten--paroni Stjernvallin perheessä.

VALTER. Kuinka? Paroni Stjernvallin--?

KERTTU. Niin--minä ennen oleskelin paljon heidän luonaan. Mutta,
antakaa kun kerron teille.--Siellä oli suuri seura koolla--paljon
nuoria herroja--ja, niinkuin jo sanoin, Helsingin hienoimpia! Oh, _mon
Dieu_! Kuinka kömpelöitä ja _tafattia_, kuinka jäykkiä ja kankeita!
Eiväthän ne osaa edes kumartaa _comme il faut_. Aivan käyttäytyvät kuin
sydänmaan ukot, jotka eivät vielä milloinkaan ole esiintyneet
sivistyneessä _societéessä_. Niin; toden totta, eno. Suomen herroilta
puuttuu tykkänään tuo savoir vivre, tuo eleganssi ja hienous, joka
tekee kulturimaiden miehet niin miellyttäviksi.

KAUPPANEUVOS. No, mutta Bertha, jos pääkaupungin parhaat herrat
mielestäsi ovat noin--kuinka sanoisin--noin epäonnistuneita, niin mitä
sitten meistä sanot?

KERTTU (naurahtaa keveästi). Ooh, eno kulta, sinä olet hyvä, eihän
sinun tarvitse ollakaan mikään kavaljeeri.

KAUPPANEUVOS. Vaan--entä serkkusi, Valter?

KERTTU. Niin--hän? (katselee häntä tarkkaavasti). Kertun sulhanen?
(Nauraen.) Kuinka arasti te minua katselette! Ettehän toki pelkää
minua?

VALTER. En--en suinkaan--

KERTTU. Saanko puhua suoraa kieltä, koska olemme sukulaisia?

VALTER. Pyydän--tehkää se!

KERTTU. Te ette loukkaannu?

VALTER. En, totisesti!

KERTTU. No niin, sitten sanon ensiksikin parempi ryhti! (Valter ojentaa
itseään.)

KERTTU. Sulavammat liikkeet, vilkkaampi havainto, notkeampi käytös ja
kuulkaa te tietysti osaatte ranskaa?

VALTER (hämillään). Valitettavasti--en oikein.

KERTTU (uhkaa leikillisesti sormellaan). Ai, ai, hyvä serkku, teillä on
vielä paljon oppimista. Kun tulette Stockholmiin minua tervehtimään,
täytyy teidän olla kaikin puolin _korrekt_.--muuten en tunnusta teitä
langokseni.--No, ei vaaraa, meistä kyllä tulee hyvät ystävät.

VALTER. Se olisi hartain toivoni!

KAUPPANEUVOS. Ehkäpä sinä, Berthaseni, otat ohjataksesi Valteria,--hän
kun ei tunne suuren maailman tapoja.

KERTTU. Te haluatte sitä, serkku?

VALTER. Olisin erinomaisen kiitollinen.

KERTTU. Ooh, sitten laitan minä teistä oikean salonkiherran,
ritarillisen ja huomaavaiseri erinomattainkin naisia kohtaan, niin,
semmoisen gentlemanin, joka ennemmin menisi surman suuhun, ennenkuin
sanoisi naiselle epäkohteliaan sanan.

VALTER. Teidän edestänne, armas serkku, olisin valmis heti kohta
menemään surman suuhun.

KAUPPANEUVOS. Kas, kas, hyvä alku!

VALTER. Anteeksi--serkku--teidän kenkänne nappi on auennut, sallikaa
minun panna se kiinni.

KERTTU. Olkaa niin hyvä. (Valter koettaa panna sitä kiinni, vaan ei
onnistu.)

KERTTU. Ettehän te saa sitä kiinni? Teidän kätenne vapisevat.

VALTER. Niin, ne--vapisevat.

KERTTU (nauraen). Antakaa olla, ei se nyt onnistu teille.

VALTER. Kumma paikka--

KERTTU. Jättäkää--jättäkää--

VALTER (nousee nolona ja harmissaan). Pelkään, että pidätte minua
kömpelönä.--Ja teillä on syytä, en ymmärrä mikä minuun on tullut tällä
hetkellä--en koskaan ole tuntenut itseäni niin typeräksi,--minä
tosiaankin häpeän itseäni.

KERTTU. Ooh, elkää siitä niin kovin tuskitelko. Teiltä puuttuu vähän
tottumusta, siinä kaikki.

VALTER. Tahtoisin esiintyä teille edullisessa valossa, ja nyt kuitenkin
käyttäännyn kuin--maanmoukka.

KERTTU. Olkaa huoletta, minä otan teidät mielelläni langoksi yhtä
kaikki. Sillä minä arvaan, ettei Kerttu sisareni ole enemmän suuren
maailmaa ihminen kuin tekään, serkku hyvä.--Missä hän muuten on, eno?
Enhän ole vielä nähnytkään pientä sisartani.

KAUPPANEUVOS. Hän on täällä paviljongissa. Tahdotko mennä sisään? Mitä
kummaa? Ovi on lukossa. (Kolkuttaa.) Kerttu, Kerttu!

TOINI (pistää päänsä ikkunasta ulos). Hss--hss. Kerttu nukkuu--elkää
herättäkö lapsi raukkaa.

KERTTU. Mitä näen? Eikö se ole neiti Sidensnöre? _Bon jour,
mademoiselle!_

TOINI. Neiti Bertha--johan te olette saapunut. Tervetuloa, tervetuloa!
Odottakaa--minä heti aukaisen oven. (Ilmestyy ovelle.)--Ei--herrat
eivät saa tulla sisään, kun Kerttu nukkuu.

KERTTU (nyökäyttää päätään herroille). _Au revoir!_

(Toini ja Kerttu poistuvat paviljonkiin.)

VALTER (innostuneena). Setä, setä, kuulkaa, mitä sanon--!

KAUPPANEUVOS. No, no, elähän nyt--kuulenhan minä vähemmälläkin.

VALTER. Hän on hurmaava! Olen aivan pyörryksissä.--Mikä ryhti--mikä
käytös! Herra Jumala--en ole ikinä vielä nähnyt semmoista. Setä, setä--
häntä minä kosin!

KAUPPANEUVOS. Ooho! Vai häntä sinä kosit? Sinä--joka olet kihloissa
sisaren kanssa? Mene suolle--en mä paremmin sano--

VALTER. Hyvä setä--elkää tehkö minua onnettomaksi. Minä en voi sille
mitään. Minun täytyy saada Bertha. Ooh, kuinka hän on viehättävä.
Näittekö, kuinka sulavasti ja pehmeästi hän liikkui, kuinka hänen
käytöksensä oli varmaa ja tottunutta--

KAUPPANEUVOS. Näinhän minä, näin, näin! Ja kuulin myöskin, mitä hän
sanoi Suomen herroista.

VALTER. Joka oli aivan oikeutettua.

KAUPPANEUVOS. Saattaapa olla. Mutta luuletkos että Bertha semmoisilla
vaatimuksilia koskaan voisi tyytyä sinuun, poika parka?

VALTER. Bertha ei ole niin pintapuolinen että hän minut hylkää
kömpelyyteni tähden. Hän ottaa ensin selkoa karaktääristäni ja muista
sisällisistä ominaisuuksistani.

KAUPPANEUVOS (painolla). Teitkö sinäkin niin Kertun suhteen?

VALTER. Elkää puhuko minulle enää Kertusta, setä, ellette tahdo kiusata
minua kuoliaaksi.

KAUPPANEUVOS. No, olkoon! Puhutaan sitten Berthasta. Mitä sinä tiedät
hänen karaktääristään taikka hänen sisällisistä ominaisuuksistaan?
Tällä lyhyellä ajalla et ole niistä ehtinyt selkoa saada.

VALTER. Vähät siitä! Hän on suloinen, viehättävä, kaunis kuin taivaan
enkeli, siinä kylläksi. Kuka kysyy naisen karaktääriä? Hänen
tenhovoimaansa ainoastaan.

KAUPPANEUVOS. Pian sinä rauhoitut--tuommoinen ihastus ei tavallisesti
kauvan kestä.

VALTER. Sieluni kautta, setä, tämä kestää elämänikäni! Antakaa myöten,
setä, tämä ainoa kerta. Onhan teille yhdentekevä, kummanko sisaren
kanssa minä olen naimisissa, kunhan vaan saatte minusta tasaisen ja
vakavan aviomiehen.

KAUPPANEUVOS. No, onhan tuo sitäkin.

VALTER. Suostutte siis, setä, ja autatte minua eikö niin? Hurraa,
kaikki käy hyvin! Te olette sentään kunnon ukko, setä kulta.

KAUPPANEUVOS. Hiljaa, hiljaa, poika. Vielä siinä on yksi ehto.

VALTER. No, ja mikä se on? Sanokaa pian.

KAUPPANEUVOS. Sinä saat itse ilmoittaa asiasta Kertulle ja hankkia
siihen hänen suostumuksensa.

VALTER. Kiusan kappale! Vieläkö minun täytyy puhella sen pöllön kanssa?

KAUPPANEUVOS. So, so, hän on Berthan sisar, muista se.

VALTER. No, olkoon menneeksi! Kärsin vaikka mitä, jos vaan Berthan
omakseni saan.

KAUPPANEUVOS. Hyvä on! Suostuttu siis. Minä sillä välin puhuttelen
Berthaa puolestasi.

VALTER. Kiitoksia, setä! Tuhannen tuhatta kiitosta.

KAUPPANEUVOS. Säästä kiitokset siksi kuin kuulet, minkä vastauksen
tuon.--Koeta sinä nyt saada Kerttua tänne puheillesi, minä kierrän
sillä välin toista tietä Berthan luokse. (Menee.)

VALTER. Nouse nyt luontoni lovesta, haon alta haltijan. (Koputtaa
paviljongin ovea.) Neiti Kerttu joko olette valveilla?

TOINI (tulee paviljongista). Ah, tekö täällä koputitte, herra
herassööding?

VALTER. Tahtoisin tavata Kerttu neitiä.

TOINI. Anteeksi, hän pukeutuu.

VALTER. Pukeutuu?

TOINI. Niin, Bertha neiti ei salli hänen esiintyä äskeisessä
kostyymissään.

VALTER. Harmi! Kestääkö tuo pukeutuminen kauvankin?

TOINI. Rakastuneelle odotuksen aika on pitkä. Mutta saanko luvan kysyä,
missä on teidän ystävänne?

VALTER. Herra Hellstén? Hän ikään läksi täältä. Luultavasti hän on
jossain likitienoilla. Jos tahdotte, niin kutsun häntä.

TOINI. Pyydän--tehkää niin hyvin.

VALTER. Arvaanko oikein--te tahdotte puhua hänen kanssaan kahden
kesken?

TOINI (keimailee). Te ette siinä erehdy, herra herassööding.

VALTER. Ymmärrän--! Elkää ujostelko. (Erikseen.) Vanha hupakko! (Menee
perälle.) Tuollapa hän onkin. Heikki, tule tänne! Joudu!

HEIKKI (tulee). Mikä on?

VALTER. Neiti Sidensnöre tahtoo sinua puhutella. (Erikseen.) Olkoon
onneksi! Minä en sinua kadehdi.

HEIKKI (erikseen Valterille). On hän kumminkin toista kuin sinun
tallukkasi. (Valter menee.)

HEIKKI (rientää Toinin luokse ja suutelee häntä kädelle.) Armas!

TOINI. Kaikki on selvillä. Minä olen nyt yhtä köyhä kuin tekin. Ei,
köyhempi vielä, sillä minulla ei ole muuta kuin nämä kaksi tyhjää kättä
ja lämmin, hehkuva sydämeni. Iloitkaa, herraseni, tuo inhottava kulta
ei meitä enää erota.

HEIKKI. Kuinka? Mitä tarkoitatte? Minä en ymmärrä teitä. En
tosiaankaan.

TOINI. Ettekö ymmärrä? No, kuulkaa sitten. Lahjoituskirja on tehty.
Kaikki on laillisessa järjestyksessä. Minulla ei ole enää äyrinkään
vertaa omaisuutta.

HEIKKI. Mutta--sehän on suoraa hulluutta! Kuinka--ominpäinkö te--?

TOINI. Ei ominpäin,--kuinka siihen olisin pystynyt. Kauppaneuvos sen
kirjoitti itse ja hänen huostassaan on lahjoituskirja.

HEIKKI. Vai niin! Peijakas! Lahjoittakoon hän sisarensa tyttärien
omaisuuksia, mitä hän muitten asioihin sekoittuu. Minä heti paikalla
menen ja otan sen häneltä pois. (Menee kiireesti.) (Toini nauraa.)

KERTTU (tulee paviljongista omassa puvussaan). Mitä naurat, Toini?

TOINI. Kun--kun--oh, kuinka hassua.

KERTTU. Hs--hs--sulhanen tulee! (Toini menee paviljonkiin yhä nauraen.)

VALTER (erikseen). Hän on tuolla!--Nyt auta taivas! (tulee rohkeasti.)
Hyvä serkku--suokaa minulle hetkisen--(säpsähtää ja ottaa pari askelta
taaksepäin.) Ei--mutta nythän te olette vallan toisen näköinen, Kerttu.

KERTTU (vieno, luonnollinen koko olennossaan). Te halusitte minua
puhutella, Valter?

VALTER. Niin, minulla oli--mutta tulkaahan nyt ensin istumaan tänne
penkille--. Tässä puvussa, suokaa anteeksi, mutta en voi olla sitä
sanomatta,--tässä puvussa olette niin paljon, paljon sievempi, oi, te
olette oikein ihmeesti sievä--

KERTTU. Teillä on minulle jotain kiireellistä asiaa, luulemma?

VALTER. Niin--olihan minulla--

KERTTU. Puhukaa sitten, serkku.

VALTER. Oikeastaan--ei sillä nyt niin hengen hätää olekaan. Voimmehan
keskustella aluksi jostain muusta. Minua niin kummastuttaa tämä muutos
teissä. Että todella puku saattaa vaikuttaa niin paljon. Sitä en olisi
uskonut.

KERTTU. Te liioittelette, Valter. Muutos ei mahda olla niin suuri.
Taikka saitte minusta kenties äsken väärän kuvan?

VALTER. Niin--pahus hänet tiesi--suokaa anteeksi. Mutta joko minä olin
äsken noiduttu, taikka olen sitä nyt. Sillä en totisesti tahtoisi
tuntea teitä samaksi.

KERTTU. Jospa te ette katsellut minua oikein tarkkaan? Ette ottanut
selkoa siitä, minkälainen minä oikeastaan olin.

VALTER. Teidän on puheennekin muuttunut. Hetki sitten käytitte tuota
kauheata Sysmän murretta.

KERTTU. Anteeksi, Savon murretta se oli. Sysmässä puhutaan jokseenkin
puhdasta kirjakieltä.

VALTER. Niinkö? Mutta miksi sitten--?

KERTTU. Käytin Savon murretta? Ilman vaan aikojani. Se tarttui minuun,
kun oleskelin Savossa viime kesänä. Taikka oikeammin, minä rupesin
harjoittelemaan sitä oppiakseni.--(Leikillisesti.) Tahdotteko, että
puhun sitä vielä?

VALTER. Elkää--taivaan tähden! (Ottaa häntä kädestä.) Pysykää nyt
tämmöisenä kuin olette, Kerttu!

KERTTU. Mutta sanokaa, mistä aijoitte minulle puhua. Olen niin
levoton--

VALTER. Levoton? Miksi olette siitä levoton, Kerttu?

KERTTU. En tiedä itsekään. Minulla vaan on niin pahoja aavistuksia.

VALTER (suutelee häntä kädelle). Kerttu, loukkasinko teitä äsken? Te
läksitte itkien luotani.

KERTTU. Elkää välittäkö siitä.

VALTER. Te olette vieläkin pahoillanne--

KERTTU. Eikös mitä--

VALTER. Olettepa, näenhän minä. Oih, mikä pöllö minä olin.--Kerttu--
voitteko antaa minulle anteeksi, sanokaa!

KERTTU. Ei minulla ole syytä teitä nuhdella, Valter. Omaa tyhmyyttäni
ainoastaan suren.

VALTER. Te ette ole lainkaan tyhmä.

KERTTU. Hyväntahtoisuudesta ette tahdo sitä myöntää. Vähän aikaa sitten
olitte toista mieltä.

VALTER. Kun olin--vouhka!

KERTTU. Ei, hyvä Valter, silmäni ovat nyt auenneet.~-Minä näen selvästi
kaikki virheeni ja puutteeni. Ja minä ymmärrän teidän
vastenmielisyytenne minua kohtaan vallan luonnolliseksi.

VALTER. Te erehdytte. Te ette ensinkään ole minulle vastenmielinen.

KERTTU. Äsken sen liiankin selvään osoititte. Enkä sitä ihmettele,
sillä toisin ei voinut olla. Yksinkertainen, maalla kasvanut tyttö,
joka oli seurustellut vaan lehmien ja lampaiden kanssa--

VALTER. Anteeksi, Kerttu, anteeksi--

KERTTU.--jolla ei ollut mitään ulkonaisia etuja--

VALTER. Missä olivat minun silmäni, etten niitä äsken huomannut!

KERTTU.--vaan oli käytöksessään kömpelö--

VALTER. Se oli kaikki puvun syy.

KERTTU.--joka puhui raa'asti--

KERTTU. Savon murre--minä en ollut tottunut siihen.--Ei muistella enää
niitä!

KERTTU.--kuinka voisi sellainen tyydyttää nuorta, sivistynyttä herraa,
joka on seurustellut hienojen, seuraelämään tottuneiden naisten kanssa!

VALTER. Uskokaa minua, te ette ole semmoinen, joksi nyt itseänne
kuvaatte--

KERTTU. Eno teki siinä hyvin väärin, kun hän vastoin tahtoanne koetti
pakoittaa teitä naimisiin minun kanssani. Hänen olisi pitänyt ymmärtää,
että semmoisissa asioissa, jos missään, täytyy itsekunkin saada
vapaasti päättää ja valita.

VALTER. Vaan jospa minä nyt--vapaasta tahdostani--

KERTTU. Antakaa minun puhua loppuun, Valter. Yksin ollessani tuolla
ajattelin suhdettamme ja huomasin sen niin peräti vääräksi, että päätin
kohta täyttää tahtonne ja purkaa kaikki sopimukset.

VALTER. Mutta minä en siihen suostu, minä pidän niistä kiinni.

KERTTU. Päinvastoin, se on teidän hartain toivonne, Valter. (Nousee.)
Te olette minusta vapaa nyt. Tästä lähtein olemme vaan serkkuja ja--jos
niin tahdotte--ystäviä. Me eroamme ilman katkeruutta toisistamme, eikö
niin? (Ojentaa hänelle kätensä.)

VALTER (tarttuu siihen innokkaasti ja suutelee sitä monet kerrat).
Jalomielinen, herttainen tyttö, me emme eroo, minä en päästä sinua
vapaaksi. Sinun täytyy tulla omakseni.

KERTTU. Mutta, Valter--malttakaa toki mieltänne, emme ole enää
kihloissa. Laskekaa minut irti.

VALTER. Me puhelemme vielä, istu tähän!

KERTTU.. Ei meillä enää ole mitään sanottavaa toisillemme. Onhan kaikki
selvillä.--Jääkää hyvästi, Valter! (Tempaisee itsensä vapaaksi ja menee
paviljonkiin.)

VALTER. Kerttu, elä mene, kuule, Kerttu, tule takaisin--taikka, sama
se, minä tulen sinne. (Koettaa avata paviljongin ovea.) Ooh, hän on
lukinnut oven, hän ei tahdo minua enää nähdä!

(Kauppaneuvos ja Heikki tulevat perältä.)

KAUPPANEUVOS. Mikä hiiden lahjakirja? Menkää suolle! Ei minulla mitään
lahjakirjaa ole.

HEIKKI. Hän sanoi itse jättäneensä sen teille.

KAUPPANEUVOS. Hän, ja hän, ja hän! Kuka hän?

HEIKKI. Neiti Sidensnöre.

KAUPPANEUVOS. No, ja mitä hiivattia teillä on tekemistä neiti
Sidensnören lahjakirjan kanssa?

HEIKKI. Minä vaadin sen teiltä takaisin ja minulla on siihen oikeus.

KAUPPANEUVOS. En usko, ennenkuin kuulen sen häneltä itseltään.--Ja
jättäkää minut rauhaan nyt, että saan puhella Valterin kanssa.

HEIKKI (vetäytyy syrjään). Nähdäänpäs, etkö kohta saa vetää sitä
esille! Mihinkä se Amelie täältä pujahti?

KAUPPANEUVOS. No, Valter--tulepa nyt tänne! Hyviä uutisia, poikaseni,
hyviä uutisia! Sinulla on merkillinen onni naisten suhteen.--Bertha
heti suostui tuumiisi. Sinä olit sittenkin miellyttänyt häntä.

VALTER. Bertha? Kuinka? Mitä tarkoitatte, setä?

KAUPPANEUVOS. Minä tein, niinkuin pyysit, ja kosin Berthaa puolestasi.

VALTER. Berthaa!? Herra taivaan, mitä te nyt taas teitte, setä? Olinko
minä pyytänyt teitä kosimaan!

KAUPPANEUVOS. Etkö pyytänyt? Sepä kumma, ettet sinä pyytänyt!

VALTER. Enhän minä häntä edes tunnekaan. Tuommoinen suuren maailman
nainen--hänestä helposti voi erehtyä--hän tietysti osaa peittää
sisällisen luontonsa--voi, kissa vieköön! Tämäpä vasta harmi!

KAUPPANEUVOS. Mutta--olethan sinä rakastunut häneen yli silmien ja
korvien?

VALTER. Ei, setä kulta, ei se ollut rakkautta, hetkellistä, ohimenevää
hurmausta vaan. Kerttua minä rakastan, en ketään muuta, ja häntä minä
nyt pyydän omakseni. Te olette hänen holhoojansa, setä, annattehan te
hänet minulle, jos hän nimittäin itse suostuu minulle tulemaan?

KAUPPANEUVOS. Ei--kuule nyt, poika, jommallakummalla meistä mahtaa olla
vika tässä päänupussa, muuta en voi ymmärtää. Etkö sinä tuonoin ikään,
tässä samassa paikassa minulle selittänyt, ettet millään mahdilla
suostuisi menemään naimisiin Kertun kanssa. Hän oli tyhmä, melkein
idiootti, hän ei sinua miellyttänyt--

VALTER. En tuntenut silloin hänen lämmintä, puhdasta sydäntään, hänen
vienoa, tosinaisellista luonnettaan.

KAUPPANEUVOS. Mutta hän ei ole tottunut seurustelemaan muuta kuin
lehmien ja lampaiden kanssa--

VALTER. Niin, pilkatkaa minua vaan, setä, sen olen hyvin ansainnut.
Myönnän itse, että olin sokea, hassu, narrimainen. Mutta nyt olen
vihdoinkin selvillä itsestäni. Bertha on kyllä kaunis ja hurmaava,
mutta Kertun kanssa minä ainoastaan voin tulla onnelliseksi, häntä
ellen saa omakseni, en huoli kenestäkään.

KAUPPANEUVOS. Mokomaa huliviliä en ole tässä maailmassa nähnyt. Toinen
rakkaus kymmenen minutin sisään.

VALTER. Ensimmäinen, setä, ensimmäinen koko elämässäni. Äskeistä ei
oteta lukuun.

KAUPPANEUVOS. Mutta luuletkos, että minä rupean narriksesi! Viiden
minutin päästä sinä taas muutat mieltä ja minun pitäisi taas tanssia
sinun viulusi mukaan.

VALTER. Elkää suuttuko, setä!

KAUPPANEUVOS. Kuule nyt viimeinen sanani: joko sinä menet naimisiin
Berthan kanssa, taikka et saa minulta sinä ilmoisna ikänä et
penniäkään.

VALTER. Sama se! En pyydäkään rahojanne. Minä heitän koko virkauran ja
muutan Sysmään. Rupean maanviljelijäksi.

HEIKKI. Elä hupsuttele! Helpommin sinä millä muulla keinolla hyvänsä
rahaa saat.

VALTER. Ole vait', asia ei kuulu sinuun.

KAUPPANEUVOS. Itsepähän kärsinee seuraukset. Minä pesen käteni.

HEIKKI. Minä myös.

VALTER (koputtaa paviljongin ovea). Kerttu, Kerttu! Armas Kerttu, tule,
että polvillani saan rukoilla sinulta anteeksi tyhmyyttäni.

KERTTU (tulee entisessä puvussa muuten paitsi että hänellä on Berthan
hattu ja huntu). Tässä olen!

VALTER. Bertha!?

KERTTU (nostaa huntua). Katso tarkempaan!

VALTER. Ei--Kerttu!

KAUPPANEUVOS. Bertha ja Kerttu samassa persoonassa!

VALTER. Kuinka? Te olette siis--

KERTTU. Hiukan ilveillyt kanssanne. Niin, hyvä serkku, teille annettiin
pieni läksy ennakkoluuloistanne maalaistyttöjen suhteen.

VALTER. Ahaa--nyt minulle selviää. Te olette rangaissut minua, serkku,
mutta nyt seuraa armo ja rakkaus--eikö niin?

KAUPPANEUVOS. No, vaan kumpaako sinä nyt pyydät minulta, Berthaa vai
Kerttua?

VALTER. Kerttua, Kerttua, johan sen sanoin. Armahin, suloisin Kerttu--

KERTTU.--joka olet Sysmästä kotoisin--

VALTER.--joka olet Sysmästä kotoisin, suostutko tulemaan omakseni?

KERTTU. Kysytkö sitä nyt oikein vakavalla mielellä?

VALTER. Aivan vakavalla mielellä?

KERTTU (veitikkamaisesti). Entäpä jos ruppeen toas hoastamaan Savon
murretta? Mittee sinä siittä sanot?

VALTER (vetää hänet luokseen). Hoastatpa mittee tahhaan, kunhan voan
oot minun!

KAUPPANEUVOS. Kas niin! Sanoinhan sen, Kerttu, että sinä kyllä hänet
valloitat. Onnea, teille, lapset!

HEIKKI. Niin, onnea! Mutta, voi taivaan tapernaakkeli! Aika lailla sinä
annoit vehkeillä kanssasi. Minä sinun sijassasi olisin jo suuttunut.

TOINI (omassa puvussaan paviljongista). Onpa tässä vähän vehkeilty
erään toisenkin kanssa. (Niiaa.)

HEIKKI. Anteeksi, neiti, en tunne teitä--

TOINI (niiaa vielä syvempään). Neiti Sidensnöre, luvallanne.

HEIKKI. Mahdotonta! Neiti Sidensnöre, vanha ja ruma, te--

TOINI (niiaa). Nuori ja kaunis!

HEIKKI. Ja oikea nimenne?

TOINI. Toini Manner, Kertun paras ystävä ja kihloissa hänen veljensä
kanssa.

HEIKKI. Tämä on--hävytöntä!

KAUPPANEUVOS. Ai, ai, ai, ai! Tytöt veitikat, te pidätte miehiä
pilkkananne! Siinä nyt on naisemansipatsionin seurauksia. Mutta
malttakaahan--!

HEIKKI. Niin--kauppaneuvos on itse ollut heillä liittolaisena.
Unohditte miehisen arvonne.

KAUPPANEUVOS. Saivat minut narratuksi mukaansa. Mutta se oli
ensimmäinen ja viimeinen kerta. Tästä lähtein lupaan aina uskollisesti
pitää miesten puolta.

KERTTU. Mutta olipa tää yhtä kaikki vähän sommoo, eikös ollunna, eno?

[1893.]



SPIRITISTINEN ISTUNTO

Ilveily yhdessä näytöksessä



HENKILÖT:

ROUVA TALLQVIST.
HELMI VESTERHOLM, hänen sisarensa tytär.
ROUVA RAMSTEDT.
NEITI TÖRNE.
HERRA ORELL, meedio.
LEHTORI VIRTALA.
RENNE HAMMAR, ylioppilas.
LIISA, palvelija, vanhanpuoleinen, ontuva.



(Tupa. Perällä ovi. Siitä oikeaan uuni. Vasempaan ikkuna. Etulavalla
pitkä leipomapöytä. Helmi leipoo vehnäsiä, joita parilla pellillä on jo
valmiina kohoomassa. Liisa rasvaa uunin luona viimeistä peltiä.)

HELMI. Meille tulee kiire. Joutuuko uuni?

LIISA. No, jo tok'. Minä sen lakaisen heti, kun vaan olen rasvannut
tään viimeisen peliin.

HELMI. Sattuipa meille arvon hyvää hiivaa, kun noin kohottaa.

LIISA. Ja niin kun se rylläsi jo pytyssäkin, että oli yli laitojen
mennä.--Mutta kuulkaapas, Helmi neiti, se jotain tietää, se. Muistakaa
minun sanoneeni.

HELMI. Voi jesta, tuota Liisaa! Aina sillä on taikoja. No, mitähän tuo
nyt tietäisi sitten? Antakaapa kuulla!

LIISA. Naimisia se tietää, niin varmasti kuin minä olen tässä.

HELMI (nauraen). Naimisia! Vieläkös vain.

LIISA. Panen vaikka pääni pantiksi.

HELMI. Jospa hyvinkin Liisa meiltä sitten viedään.

LIISA. Minäkö? Ehei! Teidät viedään tästä talosta ennen pitkää, uskokaa
jos tahdotte.

HELMI. Elkää joutavia, Liisa. Enhän minä vielä ole siinä ijässäkään.

LIISA (tuo peltiä pöydän luokse). Eikö siinä ijässäkään? Vaikka olette
juur' hempeimmillänne. Herran terttu, noita poskia ja noita silmiä!
Enkeliks' teitä luulisi, totta tosiaan.

HELMI. No niin! Kas vaan, kuinka se Liisa osaa viekastella.

LIISA. Sanokaapas lystin vuoksi: eikö teitä ole vielä kukaan kosinna?

HELMI. Tuommoisia nyt kysyttekään.--Eikä ole.

LIISA. Eikö tosiaan?

HELMI. No, ei ole, ei.

LIISA. Katsokaapa minua silmiin.--No, enkös arvannut! Elkää kieltäkö
enää, jo minä tiedän.

HELMI. Hyi, kuinka olette häijy!

LIISA. Ja sulhasenkin tiedän. Sanonko, kuka se on?

HELMI. No, kuka?

LIISA. Se nuori herra, joka teitä aina saattelee kadulla.

HELMI. Nuori herra? Mikä nuori herra?

LIISA. Niin, kas kuinka on olevinaan! Niinkuin ette muka tietäisi.

HELMI. Sanokaapas, ketä tarkoitatte.

LIISA. Se se, jonka kanssa tässä tuonoinkin puhelitte portilla. Se
mustasilmänen, solakka nuori herra, jolla on viiksetkin. Kyllä te
arvaatte, vaikka ilman suotta kujeilette. Mikäs sen nimi taas onkaan?
Ham--Hame--Ham--

HELMI. Hammar?

LIISA. Hammar niin justiin.

HELMI. Ahaa, vai häntä te epäilette semmoisista. Renne Hammaria.

LIISA. Tunnustakaa pois, hän on kosinut teitä?

HELMI. Eikä ole, ei! Kaikkia sen Liisan mieleen juohtuukin.

LIISA. Mutta hän on niissä hommissa, on varmaan. Ette minua saa siitä
uskosta luopumaan sittenkään.

HELMI (hymähtäen). Kyllä te olette soma.--Mutta laittakaapas nyt se
uuni siellä kuntoon, ne ovat jo ihan liiaksikin kohonneita tuolla
ensimmäisellä pellillä.

LIISA (ottaa pitkävartisen luudan, kastaa sitä vesiämpärissä ja
lakaisee hiilet pois uunista). Tämä tästä joutuu tuossa paikassa.

HELMI (leipoo kotvan aikaa ja hyräilee).

LIISA. Ketäs te nyt ajattelette?

HELMI (naurahtaen). Ketäpäs minä? En ketään.

LIISA. Ai, ai, ai, ai, kuinka hyvin te jo osaatte narrata.

HELMI. Kuulkaapas, Liisa, mistä te sen saitte, että Renne,--että herra
Hammar minua kosisi?

LIISA. Mistäkö sain? Onhan minulla silmät päässä.

HELMI. Puhuvatko siitä muutkin?

LIISA. Puhuvathan ne.

HELMI. Voi, voi, se on paha asia.

LIISA. Mitä varten paha?

HELMI. Niin, nähkääs--jokohan minä nyt teille kertoisin yhtäkaikki--?

LIISA. Kertokaa pois. Ei se mene sen etemmäksi.

HELMI. Ja kun te sen kumminkin näytte tietävän.--No, kuulkaa nyt
sitten, Liisa, kuinka asian laita on. Kyllähän Renne ja minä pidämme
toisistamme, mutta se on niin ikävää, kun täti ei voi häntä kärsiä, ja
on hänelle niin vihanen ettei Renne raukka uskalla täällä enää
käydäkään. Sen vuoksihan meidän sitten täytyy puhella kadulla ja
portilla ja missä milloinkin aina satumme tapaamaan toisiamme.

LIISA. No, ja minkätähden se tätinne ei häntä kärsi? Onhan se niin
pulska poika, että pois tieltä.

HELMI. Niin, eikös ole sitten? Solakka-vartaloinen ja kaunis, ja
iloinen ja herttainen. Tiedättekö Liisa, hän on niin hyvä, ettei
varmaan koko maailmassa niin, ei ainakaan tässä kaupungissa ole toista
hänen vertaistaan. Voi, voi, kuinka kovasti minä hänestä pidän!

LIISA. Mutta minkä ihmeen takia tätinne häntä vihaa sitten?

HELMI. Nähkääs, sen takia vaan, ettei hän usko spiritismiä. Ei ole
mitään muuta syytä.

LIISA. Piri--Mitä sanoitte, ettei hän usko?

HELMI. Spiritismiä. Sitä uutta oppia. Eikö Liisa vielä ole siitä
kuullut?

LIISA. En eläissäni. Mitä uutta oppia se on?

HELMI. Kun puhutaan henkien kanssa ja manataan niitä esille.

LIISA. Ooho? Ihanko manataan esille? Olettekos nähnyt?

HELMI. Enkä ole nähnyt. Mutta niin ne väittävät.

LIISA. Ei tuo tok' liene totta. Ei ikinä.--Tai olisikohan tuomiopäivä
ehkä tulossa? Maailman lopun edellähän ne sanovat semmoisia ihmeitä
tapahtuvan.

HELMI. En tiedä. Täti siihen vaan on niin kovasti innostunut siitä
lähtien kuin herra Orell tuli tänne. Hän se, näette, on mediumi.

LIISA. Mikä hän on, sanoitte?

HELMI. Mediumi. Semmoinen, joka saa henkiä esille tulemaan.

LIISA. Ahaa--hän on toisin sanoen noita, loihtija.

HELMI. Mikä lienee, mokoma. Minä olen sille miehelle niin vihanen,
etten tiedä, mitä hänelle tekisin. Ilman häntä olisi Rennen ja minun
väli ihan selvillä ja kaikki olisi niin hyvin.

LIISA. Sekö se on se laihasäärinen herra harmaissa housuissa, joka
täällä on viime aikoina näkynyt käyvän tätinne luona?

HELMI. Se juuri.

LIISA. Ooho! Vai hän se osaa henkiä manata. Missä tuo lienee sen
konstin oppinut?

HELMI. Kaiketi Amerikassa. Siellä hän kuuluu oleskelleen monta vuotta,
vaan on nyt tullut takaisin kotimaahan.

LIISA. Ja häneenkö sitten tätinne mielestä pitäisi heti kohta uskoa?
Vaikka olisi minkälainen maailman peijuori? Mikä sen tietää? Ei, minun
mielestäni Renne herra on ihan oikeassa, kun epäilee semmoisia
vehkeitä. Minä hänen sijassaan tekisin ihan samalla lailla.

HELMI. Renne sille vaan nauraa ja siitähän täti sitten niin suuttui.

LIISA. Elkääpä olla millännekään. Se suuttumus pian menee ohi.

HELMI. Voi, Liisa kulta, eihän siinä vielä ole kaikki.

LIISA. Eikö vielä kaikki? No, herran tähden, kertokaa nyt sitten
loputkin.

HELMI. Kun henget ovat sanoneet--voi, voi, sehän se juuri on hulluinta.
Hyvä, rakas Liisa, mikähän soppa tästä viimein tulleekaan!

LIISA. Mitä ne henget ovat sanoneet sitten?

HELMI. Että minä ja tuo amerikalainen menisimme naimisiin.

LIISA. Tekö ottaisitte tuon hienosäärisen mieheksenne?--Jo nyt henget
löpisevät turhia.

HELMI. Sitä minäkin. Mutta täti on saanut päähänsä, että niin tulee
käymään.

LIISA. Kun olisi joku, joka osaisi panna henget puhumaan toisella
lailla.

HELMI. Siinähän se on. Mutta kun täällä ei kukaan osaa sitä konstia.

LIISA. Kissa kaikkiakin!

RIIKKA (tulee juosten ja tempaa oven auki). Sievään ylös, Helmi neiti!
Rouva kutsui.

HELMI. Mitä sinne?

RIIKKA. No, siihen henkipeliin. Joutukaa nyt, siellä teitä odottavat.

HELMI. Ketkä?

RIIKKA. Rouva Ramstedt, neiti Törne ja herra Orell--

LIISA. Käske heitä menemään hiiteen.

RIIKKA. Taivas varjele, minäkö uskaltaisin! Tulkaa nyt vaan heti, ei
teidän auta kieltäytyä.

HELMI. Sano tädille, että minä en pääse, en mitenkään, kun leivät eivät
vielä ole uunissakaan.

RIIKKA. Saattaahan se Liisakin ne paistaa.

LIISA. Ooho? Vai minä ne ottaisin vastuulleni? En ensinkään, liputa
vaan tiehesi siitä.

RIIKKA. Te ette sitten tule?

HELMI. En.

LIISA. Ei pääse leipomiselta. Johan sen kuulit.

RIIKKA. Mutta saatte te taaskin toria, jahka vieraat ovat menneet.
(Juoksee pois.)

HELMI. Vähät siitä, ennemmin minä toki niitä kestän.

LIISA. Nyt alkakaa tuoda peltiä uuniin.

HELMI. Eihän se vaan liene liian tulinen. Jos vielä palavat meidän
vehnäset, niin annetaan minulle kahdenkertaiset torat. (Asettaa peltiä
lapiolle, jolla Liisa työntää ne uuniin.)

LIISA. Eivät pala. Kyllä minä takaan.

HELMI. Hiljaa nyt Liisa, varokaa ettei pelti kolahda, silloin ne kohta
laskeutuisivat. (Kumartuu katsomaan uuniin, kun Liisa asettaa sinne
peltiä, menee sitten ja tuo toiset pellit, jotka samoin pannaan
uuniin.)

LIISA. Kas niin, olkoot nyt siellä herran rauhassa puoli tuntia.
(Asettaa suupellin kohdalleen.)--Mutta saapas nähdä, eikö tule rouva
kohta teitä hakemaan täältä. Minusta ihan tuntuu siltä.

HELMI. Eihän tuo toki tulle!--Ja vielähän minulla on työni kesken.
Kaapinpulla leipomatta. (Kaapii veitsellä pytyn reunat.) Ohoo--täältä
tulee meille hyvät maistiaiset, Liisa.

LIISA. Kuulkaa,--nyt siellä kohoo joku rappusia ylös.

HELMI. Kohotkoon vaan. Minulla ei ole aikaa henkien kanssa
seurustelemaan, sen hän saa itse nähdä. (Hieroo kaikin voimin taikinaa,
selin oveen.)

RENNE (tulee sisään). Päivää, Helmi!

HELMI. Jumala sinäkö se olitkin, Renne? Kuinka sinä uskalsit tulla
tänne? Ajatteles, jos sattuisivat näkemään sinut ikkunasta.

RENNE (reippaasti). Kun näkivät niin näkivät. Ei he kumminkaan ilenne
tulla minua pois ajamaan. Vai mitä luulet?

HELMI. Siihen ei ole takeita. Ja tiedätkös, täti saattaa olla täällä
minä hetkenä hyvänsä.

LIISA. Ei huoli pelätä. Minä menen vahtimaan. (Menee ulos.)

HELMI. Mistä tiesit että minä olin täällä?

RENNE. Tyttö kertoi tuolla pihalla. Ja löyhkeliinin sanoi olevan siellä
tätisi luona. No, mitäs muuta, minä tänne.

HELMI. Mutta hyvänen aika--

RENNE (ottaa häntä vyötäisistä ja pyörittää ympäri). Hyvänen aika,
hyvänen aika--Mitä sinä hätäilet--ei tässä ole vaaraa pikkuistakaan--

HELMI. Eläpäs,--eläpäs--Noo, Renne sinä, ole nyt hurjastelematta.

RENNE. Hurjastellaan pois, niinkauvan kuin olemme nuoria, vanhoilla
päivillä on kyllä aikaa viisastella.

HELMI. Vehnäset palavat uuniin. Herkiä!

RENNE (Pitää häntä vielä kiinni vyötäisistä). Ei ne pala. Sinä narraat.

HELMI. Niin, mutta Renne. Minulla on tosiaankin sydän kourassa.

RENNE. Vai olet sinä ottanut sen kouraasi. Missä tarkoituksessa?
Minulleko antaaksesi.

HELMI. Ei, vaan kun pelkään että täti tulee.

RENNE. Entä sitten?

HELMI. Entä sitten? Kun hän näkee meidän seisovan näinikään?

RENNE. Ei se mitään. Minä selitän hänelle minkä tähden me seisomme
»näinikään».

HELMI. Selität? Millä tavalla?

RENNE. Sanon niinkuin asia on: että sinä rakastat minua ja minä
rakastan sinua ja sen vuoksi meitä niin ihmeesti haluttaa olla näin
sylekkäin.

HELMI. Ja tiedätkö mitä silloin tapahtuu?

RENNE. Ehkä antaisi hän meille siunauksensa.

HELMI. Vieläkös! Hän ajaisi sinut pois. Niin, sen hän tekisi.

RENNE. Ajakoon vaan. Ja ajakoon sinut myös, niin lähdemme yhdessä.

HELMI. Minnekä? (Irtaantuu.)

RENNE. Minne hyvänsä. »Maa suur' ja avara», lauletaan virsikirjassa.

HELMI. Elä! Luuletko, että minä läksisin maata maailmaa kuljeksimaan
sinun kanssasi? Eo-ho! Heittäisit vielä. (Vetäytyy kauvemmaksi.)

RENNE. Kuinka sanoit?

HELMI. Etkö kuullut?

RENNE. Korvani varmaankin valehtelivat. Sanopa uudelleen.

HELMI. Enpäs sano.

RENNE. Ettäkö minä sinut heittäisin? Niinkö se oli?

HELMI. Sinnepäin se vivahti.

RENNE. Siitä sinun sietää saada rangaistus. (Tavoittaa häntä kiinni.)

HELMI (Pakenee pöydän taakse). Renne--Sinä olet aina niin pahankurinen.
Ellet ole siivolla, niin pakenen ylös tädin luokse.

RENNE. Sitä sinä et tee.

HELMI. Menenpä uhallakin, kosk' et tottele.

RENNE. Tiedätkös, mitä silloin tapahtuu?

HELMI. Sinä karkaat tiehesi, mutta karkaa vaan.

RENNE. Oho! Tämä poika ei ikinä karkuun lähde.

HELMI. No, mitä pahaa sinä sitten keksit?

RENNE. Ottaisin vehnäset kaikki uunista ja söisin ne suuhuni.

HELMI. Elä, elä--! Et toki jaksaisi kaikkia syödä.--Ei, heretään nyt
pois, Renne hyvä, kuule, ole kiltti. Meillä olisi niin paljon
puheltavaakin.

RENNE. No, koska sinä pyydät noin kauniisti, niin--olkoon menneeksi.

HELMI. Ja istutaan oikein ihmisiksi, eikö niin? Sinä tuonne ja minä
tänne.

RENNE. Ettäkö pöydän nurkka väliin? Saisit sinä tulla likemmäksikin.

HELMI. Paremmin voimme keskustella, kun olemme vähän etäämmällä. Renne
kulta, koeta nyt olla vakava. Ei tiedä, milloin taas saamme tavata
toisiamme.

RENNE. Anna minulle edes kätesi.

HELMI. Enkä anna, kun ne ovat taikinassa.

RENNE. Anna minulle kätesi, minä sanon!

HELMI. No, no, älä äyski, Jumalan luoma. Tuossa saat.

RENNE. Molemmat, molemmat. No niin, nyt voit alkaa.

HELMI. Maltatko jo kuunnella?

RENNE. Sinua kuuntelen vaikka ikäni. (Suutelee hänen käsiään.)

HELMI. Katsos nyt, ethän sinä rupeakaan vakavaksi.

RENNE. No, herran poika!--Oikeinko minun pitää murjottaa?

HELMI. Voisithan kerran olla silmänräpäyksen aikaa vehkeilemättä.

RENNE. Nyt olen ihan toimessani. Mutta sano pian mitä on sydämmelläsi.

HELMI. Tämä meidän suhteemme, Renne, eikö se sinua jo huolestuta?

RENNE. Ei ensinkään. Riemastuttaa vaan.

HELMI. Niin, mutta ajatteles--

RENNE. Ajattelenhan minä: että sinä löysit minut ja minä löysin sinut
ja että meistä tulee onnellisimmat ihmiset maan päällä.

HELMI. Niin, vaan eihän tätä tämmöistä voi kauvan kestää.

RENNE. Tätä tämmöistä kestää kolme vuotta. Siksi tulen minä valmiiksi,
saan viran ja perustan oman kodin, jonne vien sinut ikuisiksi ajoiksi.

HELMI. Ja kolme vuottako meidän pitäisi tätä salata tädiltä ja kaikilta
ihmisiltä?

RENNE. Ahaa--sekö salaperäisyys sinua vaivaa?

HELMI. Se juuri. Kun pitäisi teeskennellä ja olla, enkä minä osaa, en
vaikka mikä olisi. Ihmiset nyt jo huomaavat, että on jotakin ja
rupeavat vetelemään. Ja luuletkos, että voin silloin kieltää? Vielä
vain. Liisallekin äsken ikään täytyi tunnustaa totuus.

RENNE. Mitäs se haittaa. Siitähän Liisa ymmärsi laittautua pois ja
jättää meidät rauhaan.

HELMI. Niin, niin. Vaan hän kertoo muille, näes, ja meistä ruvetaan
juoruamaan.

RENNE. No, mitäs muuta--me menemme kihloihin, oikein julkikihloihin,
sillä se on autettu. Lähetämme kihlakortit ympäri, ilmoitamme
sanomalehdissä ja kävelemme käsikynkkää kadulla. Eikös niin?

HELMI. Mutta mitäs täti sanoo? Joka on sinulle niin vihanen tätä nykyä
että--!

RENNE (iloisesti). Hän leppyy! Annahan olla, kun minä tästä rupean
hieromaan ystävyyttä henkien kanssa.

HELMI. Kuule, Renne, sinä et saa kujeilla tädin kustannuksella, minä en
suostu siihen.

RENNE (koettaa vetää häntä luokseen). Sinulla ei ole sanan valtaa.

HELMI (vastustelee). Minullako ei sanan valtaa? Sepä kumma!

RENNE. Ei tässä asiassa. Minä saan kujeilla hiukkasen yhtä hyvin kuin
muutkin henget, jos niin sattuu. Herran poika, olenhan minäkin henki,
jos kohta minulla pohjalastina on lihaa ja verta. Eikös niin? Tule nyt
jo tänne,--eläkä ponnistele vastaan.

HELMI. Elä, Renne hyvä, elä minulla on niin paha omatunto.

RENNE. Paha omatunto? Mistä? Oletko sinä valehdellut, varastanut,
murhannut--?

HELMI. En, vaan sinä kun aina pyrit minua syleilemään ja suutelemaan.
Ajatteles, mitä täti sanoisi, jos tietäisi? Hyvänen aika, minä vallan
kauhistus.

RENNE (vetää hänet nauraen luokseen). Sinä olet lapsi, ja sinulla on
kovasti typerä omatunto.

HELMI. No, Renne, Renne--mitä tuo nyt on--Renne--

RENNE. Sinun omaatuntoasi pitää kasvattaa ja karaista--

HELMI. Renne, minä en tahdo, kuuletko--(Renne suutelee häntä.)

HELMI. Renne--hyi, sinä olet niin ilkeä, että--!

RENNE. Myönnetään, myönnetään--(Pyrkii uudelleen suutelemaan häntä.)

LIISA (äkkiä ovesta). Tulevat, tulevat!

HELMI (hyppää ylös hämillään ja pahoillaan). Katsos nyt!

RENNE. Ketkä tulevat?

LIISA. Rouva ja se hienosäärinen ja koko joukko, rouva Ramstedt, neiti
Törne ja (kääntyy Helmiin)--ellen pahasti erehtynyt niin siellä oli
lehtori Virtala mukana. Semmoinen sakeapartanen--se ei voinut olla
kukaan muu.

HELMI. Jumala--mitä nyt teemme?

RENNE. Mitäs muuta--minä esittelen heille morsiameni.

HELMI (hätäisesti). Ei, ei--!

RENNE. Vaan mitäs sitten?

HELMI. Voi, jos sen tietäisin!

RENNE. Lähdenkö pois pää pystyssä ja nostan heille hattuani ohimennen?

HELMI. Ei taivaan tähden!

LIISA. Minä sanon: nouskaa tuonne uunille.

RENNE. Piiloonko? Hyi!

LIISA. Ei auta muu.

RENNE. Näkymättömäksi hengeksi? Sepä ei olisi hulluinta.

HELMI. Renne--ei mitään kujeita. Muista!

RENNE. Var tyst sinä ja anna minun toimia. (Sieppaa lakanan erään
korvon päältä.) Tuossa kapine, joka kenties on tarpeen.

LIISA. Voi minun päiviäni kun sahtikorvosta otti peitteen.

RENNE (nousee uunille). Ei se mitään, Hakekaa siihen toinen peite
sijaan.

LIISA. Niin, mistä sen nyt saan. (Menee.)

HELMI. Renne, Renne, sinä teet meidät onnettomiksi.

RENNE. Ojenna minulle pärettä tänne ja tulitikkuja.

HELMI. Mitä sinä niillä?

RENNE. Joutuun, joutuun, eläkä kysele.

HELMI. Tässä.--Voi, Renne--!

RENNE. Mene leipomaan sinä, ja ole voihkimatta. Tässä ei ole
hätäpäivää.

HELMI (menee leipomaan). Me olemme hukassa, Renne!--Kuuletkos, nyt ne
tulevat!

RENNE. Tui, tui, Helmi, tui, tui!

HELMI. Hiljaa! Oletkos hullu!

RENNE. Huh, huh, kuinka täällä on kuuma. Ihan minä palan totta
totisesti.

HELMI. Mene edes etemmäksi, ettet näy...

RENNE. Uu piiloon, Helmi, uu piiloon, äsäsäs!

HELMI. Hyvä, rakas Renne, nyt ne nousevat portaita ylös.

RENNE. Pahuus! Tuo uuni on niin hiton tulinen--

HELMI. Minua ihan pyörryttää.

RENNE. Ja minua polttaa--

HELMI. No nyt siunaa ja varjele! (Seisoo selin oveen ja hieroo
vehnätaikinaa kaikella voimallaan.)

RENNE. Moron, moron!

(Rouvat Tallqvist ja Ramstedt, neiti Törne, herra Orell ja lehtori
Virtala tulevat. Rouva Ramstedt, neiti Törne, herra Orell ja lehtori
Virtala tervehtivät Helmiä.)

HERRA ORELL. Kun te ette tullut meidän luoksemme, niin me tulimme
teidän luoksenne.

LEHTORI VIRTALA. Luulitte meistä pääsevänne niin helposti, neiti
Vesterholm. Ehei, teidän täytyy olla mukana nyt, ei auta mikään.

HERRA ORELL. Henget sen vaativat. Äsken kun alotimme istuntoa tuolla
ylhäällä, naputtelivat ne vaan: »Helmi tänne, Helmi tänne.» Tulee
sitten sana, ettei hän pääse, hän leipoo alhaalla tuvassa. Mutta
silloinkos alkavat koputtaa, että jymähtelee huone: »menkää tupaan,
menkää tupaan!» Ette suinkaan henno meitä ajaa pois, neiti Helmi?

ROUVA TALLQVIST. Ei tule kysymykseenkään! Vai ajaa pois! Kun minä
kerran olen tuonut teidät tänne.

HELMI. Kyllä minä nyt jo pääsenkin ylös.

HERRA ORELL. Ei, meillä oli aikomus pitää istunto täällä, se arvatenkin
oli henkien tarkoitus. Sen vuoksi toimme jo verhotkin muassamme.

HELMI. Mutta eihän se käy laatuun. Hyvä täti, eihän se käy laatuun?

ROUVA TALLQVIST. Miks'ei? En minä tiedä, että mikään estäisi. Onhan
täällä vähän paha siivo, niinkuin tuvassa tavallisesti on, mutta--

ROUVA RAMSTEDT. Se ei ollenkaan tee mitään. Jäädään vaan tänne, koska
henget kerran niin tahtoivat.

HERRA ORELL. Rouva Tallqvist, saanko asettaa verhot tuonne
leipävartaasen?

ROUVA TALLQVIST. Vallan kernaasti.

HELMI. Hyvä täti--täällä on varmaan häkääkin.

ROUVA RAMSTEDT. Täällä häkää? (Haistelee.) Ei ole--ei ensinkään--olkaa
ihan rauhassa. Minä siinä suhteessa olen hyvin tarkka.

HELMI. Siellä ylhäällä olisi kaikin puolin parempi.

ROUVA TALLQVIST. Miksi et sitten tullut sinne, vaikka laitoin hakemaan?

HELMI. Niin, kun minulla oli tämä leipominen.

ROUVA TALLQVIST. Leipominen! Tyhjiä verukkeita. Sano vaan suoraan: sinä
et tahtonut tulla. Ja kyllä minä tiedän, mikä siihen syynä on. Tiedän
vallan hyvin.

HELMI. Etten usko spiritismiin.

ROUVA TALLQVIST. Ja minkä tähden sinä et usko? Sentähden vaan, että
Renne Hammar sitä halveksii ja pilkkaa, ja tietysti sinun silloin
täytyy tehdä samoin. Kuinkas muuten. Onhan hän sinun mielestäsi viisain
ja järkevin mies maailmassa, vaikka onkin vaan tuommoinen--
poikanulikka. Niin, niin, niin, niin! Elä yhtään väitä vastaan. Renne
Hammar on hävytön poikanulikka, joka ei muuta tee kuin pilkkaa
vanhempia ihmisiä. Mutta jos hän sillä luulee jotain voittavansa, niin
hän suuresti erehtyy, sen sanon!

(Muutamia kovia kolauksia kuuluu uunilta.)

NEITI TÖRNE. Mikä se oli?

ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele!

ROUVA TALLQVIST. Aivan kuin henkien naputuksia. Tavallista kovempia
vaan.

HERRA ORELL. Kummallista. Joko ne alkaisivat, ennen kuin on tehty
kysymyksiäkään? Mutta semmoista kyllä tapahtuu joskus.

LEHTORI VIRTALA. Joku varmaankin löi seinään tuolla ulkona.

NEITI TÖRNE. Niin, niin! Te olette oikeassa, lehtori. Joku varmaankin
löi seinään.

ROUVA TALLQVIST. Lehtori Virtala on semmoinen epäilijä. Katsokaa vaan,
ettemme sulje teitä pois istunnostamme.

HERRA ORELL. Pidetään hänet nyt mukana tämä kerta, koska hän on
luvannut olla passiivinen. Meidän tulisi voittaa ihmisiä puolellemme.

NEITI TÖRNE. Ja lehtori Virtalan me ihan varmaan voitamme. Niin, niin,
lehtori, teidät me valloitamme vielä! (Uhkailee sormellaan.)

LEHTORI VIRTALA. Jokohan?

NEITI TÖRNE. Saattepa nähdä, saattepa nähdä. Jahka herra Orell vaan on
laittanut komeronsa valmiiksi, että pääsemme alkamaan. (Taputtelee
käsiään.) Voi, voi, se on niin hauskaa! Ette usko, lehtori, kuinka se
jännittää... Kun saa tietää tulevaisuutensakin.

LEHTORI VIRTALA. Oletteko te, neiti Törne, saanut tietää
tulevaisuutenne?

NEITI TÖRNE. Olen, olen!

LEHTORI VIRTALA. No mitä siitä ennustivat. Saako kuulla?

NEITI TÖRNE (peittää silmiään, teeskentelee ujoutta). En minä ilkiä
kertoa en, en, vaikka mikä olisi.

LEHTORI VIRTALA. Sanoivatko että joudutte naimisiin?

NEITI TÖRNE. Kuinka te sen arvasitte?

LEHTORI VIRTALA. Ei tuo ollut vaikeata. Tietysti henget ennustavat
naimista kaikille naimattomille.

NEITI TÖRNE. Kaikille? En usko että kaikille. Niille ainoastaan, jotka
todella joutuvat naimisiin.

ROUVA RAMSTEDT. Minua vähän pelottaa, kun en koskaan ole ollut mukana
ennen. Luuletteko, herra Orell, että ne nyt tulevat ilmestymään--
tarkoitan oikein noin haahmossa--

HERRA ORELL. Eihän sitä tiedä ennen kuin näkee. Mutta toivotaan
parasta.

ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele--minua jo vapisuttaa.

LEHTORI VIRTALA. Eikö olisi parasta, että lähtisitte pois ajoissa,
rouva Ramstedt? Varovaisuuden vuoksi. Saattaisi vaikuttaa teihin
pahasti.

ROUVA RAMSTEDT. Ei, ei, en minä malta lähteä. Tahdon minä nähdä yhtä
kaikki.

ROUVA TALLQVIST. Olkaa huoletta, rouva Ramstedt, ei se ole hirveätä
ensinkään. Niin, ensikerran tietysti hiukan kammottaa mutta sitten
siihen tottuu.--Joko voimme alkaa, herra Orell?

HERRA ORELL. Riippuu neiti Helmistä. Minä puolestani olen valmis.

ROUVA TALLQVIST. Mitä sinä viivyttelet, Helmi? Ala joutua!

HELMI. Antakaa minun olla poissa, täti.

HERRA ORELL. Poissa? Ei millään tavalla. Silloin ovat minun voiman
myöskin poissa.

HELMI. Kätenikin ovat taikinassa, en minä voi tulla.

ROUVA TALLQVIST. Pese ne, lapsi kulta, tuolla uunin luona. Herrasväki
kyllä suo anteeksi--näin poikkeustilassa--

ROUVA RAMSTEDT. Tietysti, tietysti, Ole ihan vapaudessasi, Helmi.

NEITI TÖRNE. Me emme katso sinne päinkään.

(Helmi pesee käsiään toisella puolen uunia.)

(Renne kurottaa päätään uunilta ja nykäisee päreellä hänen päätään.)

HELMI. Ai--!

ROUVA TALLQVIST. Mikä tuli?

HELMI. Ei mikään. Ilman minä vaan--(tekee varoittavia merkkiä Rennelle.
Kotvan aikaa mykkää näyttelemistä Rennen ja Helmin välillä.)

ROUVA RAMSTEDT. Voi, voi, kuinka minua pelottaa!

LEHTORI VIRTALA. Eikö se häiritse henkien ilmestymistä, jos pelätään ja
säikytään? Hermostuneita naisia ei pitäisi olla läsnä.

ROUVA TALLQVIST. Epäilijät ovat pahempia. Varokaa vaan, lehtori,
itseänne.

NEITI TÖRNE. Olkaa huoletta, rouva Tallqvist, hän niin hämmästyy, ettei
kykene hiiskumaan mitään.

ROUVA TALLQVIST. No, Helmi, kuinka kauvan sinä niitä hankailet siellä?
Jo kait ne nyt ovat puhtaat?

LEHTORI VIRTALA. Tulkaa pois istumaan tekin, neiti. Ollaan nyt kerran
mukana me molemmat epäilijät.

HERRA ORELL. Täällä on teidän paikkanne, neiti Helmi. Istukaa, olkaa
niin hyvä. Ottakaa kaikki toisianne kädestä.

ROUVA TALLQVIST. No, nyt se alkaa.

ROUVA RAMSTEDT. Voi, voi, tulevatko ne jo esille?

NEITI TÖRNE. Ei ne tee mitään, elkää pelätkö.

ROUVA TALLQVIST. Nyt tehkää kysymys, herra Orell.

HERRA ORELL. Mitä kysyisimme ensiksi?

NEITI TÖRNE. Minä sanon--!

HERRA ORELL. Noo--?

NEITI TÖRNE (ujostelevinaan). Niin--en minä sentään tiedä.--

HERRA ORELL. Joutukaa, joutukaa--

NEITI TÖRNE. Ajattelin että--jos noin ilman aikojaan vaan--

HERRA ORELL. Mitä sitten?

NEITI TÖRNE. Kysyisitte: milloin minä joudun naimisiin?

HERRA ORELL. Kysytään ensin, joudutteko te naimisiin.

NEITI TÖRNE. Niin, kysykää, joudunko minä naimisiin.

LEHTORI VIRTALA. Mutta senhän te jo tiedätte, neiti Törne. Olettehan jo
kerran ennenkin sitä kysynyt.

ROUVA TALLQVIST. Vai kerran! Monta monituista kertaa sitä jo on
tiedusteltu. Mutta sama se. Kysytään vaan vieläkin.

HERRA ORELL. No, siis! Vastaa meille henki, tuleeko neiti Törne
menemään naimisiin? Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi.
(Kaksi lyöntiä kuuluu uunilta.)

ROUVA RAMSTEDT. Jess siunatkoon!

ROUVA TALLQVIST. Kaksi lyöntiä vaan. Kieltävä vastaus.

NEITI TÖRNE. Se keskeytyi. Olisi kyllä lyönyt kolmannen kerran, mutta
rouva Ramstedt kun huusi.--Kysykää uudelleen, herra Orell.

HERRA ORELL. Tuleeko neiti Törne menemään naimisiin? (Kaksi lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Kaksi lyöntiä, ei se siitä parane.

ROUVA RAMSTEDT. Nyt ei ainakaan tarvitse minua syyttää.

NEITI TÖRNE. Tepä ette nyt sanonutkaan, kuinka monta kertaa niiden tuli
lyödä.--Jospa niille tuli siinä erehdys. Kysykää vielä kerran, herra
Orell.

ROUVA TALLQVIST. No, hyvät ihmiset, yhtä ja samaa.

NEITI TÖRNE. Eihän siinä kauvan viivy.

HERRA ORELL. Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä kaksi. Tuleeko
neiti Törne menemään naimisiin? (Kaksi lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Siinä se nyt on. Uskotteko nyt viimeinkin.

LEHTORI VIRTALA. Mutta kuinka tämä on ymmärrettävä? Kun ne ennen ovat
vastanneet myöntävästi?

ROUVA TALLQVIST. Mistä te sen tiedätte?

LEHTORI VIRTALA. Neiti Törne itse sanoi.

ROUVA TALLQVIST. Hm.--Neiti Törne on kenties--ymmärtänyt väärin.

NEITI TÖRNE (pahoillaan). Enpähän! Viimekin kerran kuului selvään kolme
lyöntiä--

HELMI. Tämä henki kenties narraa. Eihän niihin aina ole luottamista.

NEITI TÖRNE. Niin--jospa tämä tosiaan onkin joku kelvoton henki.
(Jymähtäviä lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Siunatkoon! Mikä sille nyt tuli?

HERRA ORELL. Te suututitte sen epäilyksillänne.--Hiljaa! (Lyönnit
lakkaavat.)

ROUVA TALLQVIST. Kysytään nyt jotain muuta. Helmistä esimerkiksi.

HELMI. Ei, ei, minä en tahdo.

ROUVA TALLQVIST. Vaiti sinä! Sinun tahtoasi ei kysytä.

HERRA ORELL. Vastaa meille henki: Meneekö neiti Helmi Vesterholm pian
kihloihin? (Kolme lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Menee! Menee kihloihin! Helmi lapseni, kuulitko sinä?

HELMI. Voi, täti--ei se ollut mikään henki ei varmaankaan.

ROUVA TALLQVIST. Eikö henki? Etkö sinä kuullut--?

HELMI. Kuulinhan minä, mutta--

ROUVA TALLQVIST. No, ja mikä siellä olisi kolistellut, ellei henki?

HELMI. Jos lienee ollut--niin, jos lienee ollut rotta.

LEHTORI VIRTALA. Aivan niin! Rotta se oli! Selvästi--siinä ei ole
epäilemistäkään. Rotta se oli.

NEITI TÖRNE. Rotta se oli! Niin, niin, rotta se oli. Ja rotta se siellä
äskenkin naputteli, kun minulle kysyttiin. Ettekö usko?

ROUVA TALLQVIST. Ei, minä en usko, että se oli mikään rotta, sillä
meillä ei ole rottia koko talossa.

NEITI TÖRNE. Ei rottia? Voi, voi, niitähän on joka paikassa.

ROUVA RAMSTEDT. Mutta rottapa ei pidä senlaista ilvettä keskellä
päivää, kun ihmisiä on sisässä, se on mahdotonta.

ROUVA TALLQVIST. Sanokaas muuta! Ja säännöllisiä vastauksiako ne
naputtelisivat?

LEHTORI VIRTALA. Minä vaan en pääse epäilyksistäni. Jos herrasväki
sallii, niin minä kesken kaikkea nousen tuonne uunille katsastamaan.
Sillä sieltäpäin minusta naputus kuului.

HELMI. Ei, ei! Elkää menkö, elkää--minä pyydän, lehtori, elkää menkö!

LEHTORI VIRTALA. Miksi panette vastaan, neiti Vesterholm? Antakaa minun
ottaa asiasta selko.

HELMI. Ei, jättäkää,--te vaan suotta nuhraisitte vaatteenne siellä.

LEHTORI VIRTALA. Ooh--se ei tee mitään.

HELMI. Elkää menkö, hyvä lehtori, elkää menkö--siellä, siellä ... ne
voisivat tehdä teille pahaa.

LEHTORI VIRTALA. Ne? Ketkä ne? Rotat?

HELMI. Ei, ei, henget, minä tarkoitan.

LEHTORI VIRTALA (nauraen). Henget! Siis te uskotte kumminkin. Tekin,
neiti Vesterholm! Te uskotte henkiä!

ROUVA TALLQVIST. Niin, miks'ei hän uskoisi? Parempi hänen on luottaa
tätiinsä kuin tuohon hulttioon, tuohon Hammariin--(Kiihkeätä kolkutusta
uunilta.)

HERRA ORELL. Henget käyvät levottomiksi. Minkä tähden keskeytettiin
istunto? Tämmöistä häiriötä te tuotatte, lehtori Virtala.

LEHTORI VIRTALA. No, kas niin. Vai minun syykseni se nyt pantiin.

ROUVA TALLQVIST. Istukaa nyt rauhassa. Voittehan tutkia sitten
jälestäkinpäin.

LEHTORI VIRTALA. Niin kuin tahdotte, niin kuin tahdotte.

HERRA ORELL. Ettekä saa puhua enää mitään.

LEHTORI VIRTALA. Minä vaikenen kuin muuri.

ROUVA RAMSTEDT. Kysytään nyt, kuinka pian neiti Helmi menee kihloihin?

HERRA ORELL. Joko neiti Helmi kuinka pian menee kihloihin? Joko tänä
päivänä? (Kolme lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Vielä tänä päivänä! Ajatelkaas! Vielä tänä päivänä!
Mutta--jospa hän jo onkin salakihloissa? Kysykääpäs?

HELMI. Ei kysytä enää minusta. Kysytään nyt jo muistakin.

NEITI TÖRNE. Ahaa, Helmi--sinä säikähdit. Mitä se tietää? Nyt kysytään
uhallakin.

ROUVA TALLQVIST. Se on tarpeeton kysymys. Ei hän ole salakihloissa.

ROUVA RAMSTEDT. Antakaa meidän kysyä yhtä kaikki. Huvin vuoksi.

ROUVA TALLQVIST. No, jos haluttaa, kernaasti minun puolestani.

HERRA ORELL. Onko neiti Helmi Vesterholm kenties salakihloissa? (Kolme
lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Kolme lyöntiä! Ooh!

ROUVA TALLQVIST. Se ei ole totta. Nyt mahtoi tulla joku erehdys.

ROUVA RAMSTEDT. Onko sulhanen läsnä? Kysytään, onko sulhanen läsnä.

HERRA ORELL. Onko sulhanen läsnä? (Kolme lyöntiä.)

ROUVA RAMSTEDT. Nyt ei meidän tarvitse enempää kysyä. Nyt tiedämme jo!
Ei auta kieltää. Neiti Helmi, herra Orell! Toivotan onnea! Henget
julkaisivat teidän kihlauksenne. Onnea, onnea vaan!

NEITI TÖRNE. Niin, onnea! Minäkin toivotan onnea!

LEHTORI VIRTALA. Saanko luvan--?

HERRA ORELL. Olen aivan ymmällä--

HELMI. Ei, ei, ei suinkaan--

ROUVA TALLQVIST. Minä vakuutan--(Tulisoihtu häilyy edestakaisin uunilla
ja kolkutuksia kuuluu.)

ROUVA RAMSTEDT (huudahtaa). Herrajumala--katsokaa, katsokaa! Nyt ollaan
hukassa!

ROUVA TALLQVIST (hillityllä äänellä). St--hiljaa! Mainiota. Herra
Orell, tästä tulee erinomaisen onnistunut istunto.

HERRA ORELL. Ooh, minusta menee voimia--minä menehdyn.

ROUVA TALLQVIST. Koettakaa kestää,--kaiken mokomin.

ROUVA RAMSTEDT. Minä pyörryn--

NEITI TÖRNE. Rotat eivät ainakaan tuota tee. Vai mitä luulet, Helmi?

HELMI. Lopetetaan jo tämä istunto.

ROUVA TALLQVIST. Vaiti sinä!

HERRA ORELL (heikolla äänellä). Te puhelette niin paljon.

LEHTORI VIRTALA. Minä en ainakaan ole suutani avannut. Olen pelkkänä
silmänä ja koreana.

ROUVA TALLQVIST. Ollaan hiljaa--hiljaa--nyt se jo sammuu.

HERRA ORELL. Ooh--ooh--ooh!

ROUVA TALLQVIST. Kuinka teidän on, herra Orell?

HERRA ORELL. Huonosti. Tämä vei minulta kauheasti voimia.

ROUVA TALLQVIST. Mutta jatkammehan vielä? Jahka olette hiukan
levänneet?

HERRA ORELL. En jaksaisi enää.

NEITI TÖRNE. Pikkuisen vielä, herra Orell. Kenties ilmestyisi meille
haamujakin.

ROUVA RAMSTEDT. Haamuja? Ei--kuulkaa--silloin minä pakenen. Haamuja--
huuh--hirveätä. Ei, ei, minä säikähtäisin kuoliaaksi.

HELMI. Minäkin pakenen--

HERRA ORELL. Ei, istukaa. Neiti Helmi, henget eivät teitä nykäisekään,
minä vastaan siitä.

ROUVA RAMSTEDT. Niin, te suojelette häntä, mutta kukas minua suojelee?

LEHTORI VIRTALA. Minä sen teen, rouva Ramstedt, luottakaa minuun.

ROUVA RAMSTEDT. Onkos teillä valtaa niiden ylitse?

LEHTORI VIRTALA. On kyllä, olkaa huoletta.

ROUVA TALLQVIST. Minä tahtoisin vielä selitystä,--herra Orell, ettekö
ole jo levännyt tarpeeksi?

HERRA ORELL. Mihin tahtoisitte selitystä?

ROUVA TALLQVIST. Siihen äskeiseen. Luulen että se kumminkin oli
erehdys. Ei Helmi ole salakihloissa.

HERRA ORELL. Vastaa meille henki toden totta: Onko neiti Helmi
Vesterholm salakihloissa? Myöntävä vastaus kolme lyöntiä, kieltävä
kaksi. (Kolme lyöntiä.)

ROUVA TALLQVIST. Kenen kanssa? Kuka on sulhanen?

HERRA ORELL. Kuka sulhanen? (Hiljaisuus.)

HERRA ORELL. Ei vastaa. Kuka sulhanen? (Hiljaisuus.)

HERRA ORELL. Mitä tämä on? Kuka on neiti Helmin sulhanen? (Paperilippu
lennähtää piirin keskeen.)

HERRA ORELL. Kirje? Vastaus kirjeen kautta!

ROUVA TALLQVIST. Mitä siinä on? Lukekaa pian.

HERRA ORELL. »Helmi Vesterholmin sulhanen esitetään teille hetikohta,
jos lupaatte ottaa hänet suosiollisesti vastaan, ja jos rouva Tallqvist
suostuu antamaan sisarensa tyttären hänen omakseen.»

ROUVA TALLQVIST. Suostun, suostun. Tietysti minä suostun.

LEHTORI VIRTALA. Te annatte lupauksenne, vaikk'ette aavista, kuka
sulhanen onkaan.

ROUVA TALLQVIST. Annan, ilman minkäänlaista epäilystä.

LEHTORI VIRTALA. Ai, ai, eikö se ole varomatonta?

NEITI TÖRNE. Helmiä ne henget vaan suosivat--mutta ei minua.

ROUVA RAMSTEDT (yksinkertaisesti). Kummallista--kun hengillä näyttää
olevan ihan sama maku kuin ihmisilläkin.

NEITI TÖRNE. Siinä tapauksessa ne mahtavat teistä pitää hyvin vähän.

ROUVA RAMSTEDT. Paljon mahdollista.

HERRA ORELL. Vahvistanko siis hengille teidän lupauksenne, rouva
Tallqvist?

ROUVA TALLQVIST. Tehkää se.

HERRA ORELL. Rouva Tallqvist suostuu antamaan sisarensa tyttären sille
sulhaselle, jonka te meille esitätte. Me siis odotamme teidän
toimenpiteitänne.

ROUVA RAMSTEDT. Siihen ei suuria toimenpiteitä tarvita, jos sulhanen
on, niin kuin luulen, herra Orell itse.

LEHTORI VIRTALA. Niin, kuinkahan ne aikovat häntä meille esitellä? Soma
nähdä.

ROUVA TALLQVIST. St, st! Minä tiedän, mitä tulee tapahtumaan, minä
tiedän! Henget nostavat hänet tuolineen päivineen tuonne pöydälle.

LEHTORI VIRTALA. Herra Orellin? E-eihän toki?

ROUVA TALLQVIST. Niitä kummia on ennenkin tapahtunut.

ROUVA RAMSTEDT. Siunaa ja varjele! Kunhan eivät vaan minuakin nostaisi?

NEITI TÖRNE. Ei, hyvä rouva Ramstedt, te olette liian lihava.

ROUVA RAMSTEDT. Hyvä se edes. (Kolkutusta kuuluu.)

HERRA ORELL. Hiljaa, hiljaa. Henget suuttuvat, kun te puhelette niin
paljon.

RENNE (ilmestyy haamuna uunille).

ROUVA TALLQVIST. No nyt! Katsokaa, katsokaa--ooh!

NEITI TÖRNE. Herra juumala!

ROUVA RAMSTEDT (parkaisee ja peittää silmänsä). Voi, minä hullu, voi
minä hullu, kun jäinkin tänne!

HERRA ORELL. Ooh, kuinka tämä vie minulta voimia, ooh, ooh--!

ROUVA TALLQVIST. Nojautukaa minuun, herra Orell.

HELMI. Voi, voi, mitä tuo nyt on. Herkiä siellä jo kujeilemasta.

ROUVA TALLQVIST. Vaiti, mitä ajattelet? Henkiäkö sinä onneton rupeat
nuhtelemaan? Katso vaan, kuinka sinun käy vielä lopulta.

HELMI. Hyvä täti, lähtään pois. Minä ainakin juoksen tieheni.

ROUVA TALLQVIST. Koetapas--koetapas hievahtaakaan paikaltasi.

HELMI. Voi, voi--!

NEITI TÖRNE. Se tulee tänne, se tulee tänne! (Parkaisee.)

ROUVA RAMSTEDT (parkuu). Lehtori, lehtori--

LEHTORI VIRTALA. Elkää hätäilkö--(Haamu laskeutuu verhon taakse.)

NEITI TÖRNE. Mihinkä se hävisi?

ROUVA TALLQVIST. Te säikytitte sen pois.

HERRA ORELL. Ooh, ooh, ooh--!

ROUVA TALLQVIST. Pian, pian, tuokaa vettä, hän pyörtyy.

NEITI TÖRNE (tuo vettä ja valaa sitä herra Orellin päähän). Hän kuolee,
voi taivas!

ROUVA TALLQVIST (hieroo hänen ohauksiaan). Eikä kuole, olkaa
hupsuttelematta.

ROUVA RAMSTEDT. Minäkin kuolen.

HELMI (tuo hänellekin vettä). Ryypätkää vähän vettä, rouva Ramstedt.

LEHTORI VIRTALA. Elkää enää pelätkö, johan se on poissa. (Kolkutusta
verhon takaa.)

ROUVA RAMSTEDT. Tulee--tulee taas! Lehtori, lehtori--!

NEITI TÖRNE. Verhot liikkuvat!

ROUVA TALLQVIST. Sss--elkää kirkuko!

ROUVA RAMSTEDT. Pois, pois, lehtori, viekää minut pois!

LEHTORI VIRTALA. Rauhoittukaa, ei tässä ole hätää.

NEITI TÖRNE. Näettekö, näettekö kuinka verhot häilyvät? Nyt--!

RENNE (syöksee esille; kumartaa). Nöyrin palvelijanne, hyvät naiset,
hyvät herrat!

ROUVA RAMSTEDT (kirkaisee ja pakenee toiselle puolen huonetta pöydän
taakse). Pois, pois, pois--!

ROUVA TALLQVIST. Herra Hammar--tekö--!

RENNE (sieppaa Helmiä kädestä). Rouva Tallqvist, minä pyydän teiltä
sisarenne tytärtä omakseni. Helmin kanssa olemme jo sopineet asiasta--
ja te olette luvannut antaa suostumuksenne--

ROUVA TALLQVIST. Mutta enhän minä tiennyt--

HERRA ORELL. Että se oli hän. Niin, te ette sitä tietänyt, eikä
semmoinen lupaus sido.

LEHTORI VIRTALA. Anteeksi,--te annoitte lupauksenne ilman ehtoja.
Uskallatteko pettää henkiä?

NEITI TÖRNE. Pettääkö henkiä? Se olisi kauheata. Mitähän siitä
seuraisikaan?

HERRA ORELL. Kysytään hengiltä uudelleen. He kenties eivät vaatineet
sitä täydellä todella.

ROUVA TALLQVIST. Ei, ei,--vaativat tai ei--minä pidän sanani
yhtäkaikki. Ottakaa hänet, ottakaa, herra Hammar, minä näen Helmin
silmistä, ettei hänellä ole mitään sitä vastaan.

HERRA ORELL. Mutta malttakaahan nyt--

RENNE. Kiitoksia, rouva Tallqvist, kiitoksia,--

HELMI. Mutta torukaa häntä ensin, täti, hän on semmoinen ilveilijä

RENNE. Ei, elkää toruko, minä lupaan etten tästä lähtein enää
milloinkaan ilveile henkien kanssa, jos vaan annatte kaikki entiset
synnit anteeksi.

ROUVA TALLQVIST. No siinä tapauksessa annan vallan mielelläni, kaikesta
sydämestäni.

RENNE. Kunniasanalla?

ROUVA TALLQVIST. Kunniasanalla!

RENNE. Nyt kuulet, Helmi--!

HELMI. Junkkari, sinä!

LIISA (tulee lakanan kanssa, jonka hän asettaa sahtikorvolle). Mitä
hiidessä? Johan te olette tullut alas uunilta?

LEHTORI VIRTALA. Ahaa--

ROUVA TALLQVIST. Mitä? Mitä? Oletteko kujeillut kanssamme?

NEITI TÖRNE (iloisesti). Eipäs olleetkaan henget, jotka sieltä aina
kieltäviä vastauksia minulle naputtelivat! Eivätpä arvon olleet! Jo
minä arvelinkin--!

HERRA ORELL. Tämä on--tämä on hävytöntä!

LEHTORI VIRTALA (nauraen). Oivallista! Oivallista!

HELMI. Täti, te annoitte hänelle jo anteeksi? Eikös niin?

ROUVA TALLQVIST. No, annoinhan minä ja sanassani pysyn, mutta tämä oli
sentään vähän liian--

RENNE. Te olette paras täti maailmassa!

ROUVA TALLQVIST. No niin, no niin! Hyvä herrasväki, pyydän teitä nyt
siirtymään ylös. Juodaan siellä malja näiden nuorten onneksi.

LEHTORI VIRTALA. Kiitoksia, kiitoksia.

LIISA. Onkos kukaan muistanut vehnäsiä katsoa?

HELMI. Voi, ei! Ne ovat unehtuneet tykkönään. Otetaan pian pois
uunista, Liisa hyvä. Kunhan eivät olisi palaneet. (Liisa ja Helmi
ottavat vehnäsiä uunista.)

RENNE. Rouva Ramstedt--miksi pakenitte sinne? Tulkaa tänne muiden
luokse.

ROUVA RAMSTEDT. Pois, pois, pois--elkää tulko lähelle. Lehtori Virtala,
suojelkaa--!

RENNE. Mitä? Pelkäättekö te minua?

LEHTORI VIRTALA. Sehän on Renne--Renne Hammar.

ROUVA RAMSTEDT. Elkää uskoko. Hän on henki, materialiseerattu henki!

RENNE (nauraen). Aivan oikein! Materialiseerattu henki.

LEHTORI VIRTALA. Toisin sanoen, ihminen, niinkuin te ja minä. Koetelkaa
hänen kättään--elkää pelätkö, pidänhän minä hänestä kiinni.--No, eikös
se ole lämmin, niin kuin ihmisen käsi ainakin? Kas niin, kunniasanalla,
häntä ei teidän tarvitse peljätä.

HELMI. Katsokaa, kuinka meidän vehnäset ovat kauniita. Eivät ole
palaneet yhtään.

LIISA. Se ennustaa onnea nuorelle pariskunnalle.

ROUVA TALLQVIST. Ylös, hyvät naiset ja herrat, ylös, siellä kahvipöytä
meitä odottaa. Herra Orell, tehkää hyvin--

HERRA ORELL. Minä en välitä--

NEITI TÖRNE. Oletteko vihainen?

HELMI. Leppykää, herra Orell. Kuinka raskitte olla vihainen, kun minä
annan näin hyvää vehnästäkin kahvin kanssa?

HERRA ORELL. Ooh, neiti Helmi, neiti Helmi!

HELMI. Tästä lähtein olemme ystäviä, eikö totta?

HERRA ORELL. Totta, totta! Tästä lähtein olemme ystäviä! Ja nyt--
unohtukoon kaikki teidän tähtenne, neiti Helmi. Mutta sen sanon, että
ensi kerran kun teille manaan henkiä esille, niin toisin käy. Silloin
on leikki kaukana--!

KAIKKI. Hyvä, hyvä!

[1894.]





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Papin perhe; Hän on Sysmästä; Spiritistinen istunto" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.