Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Chronicles of the Schönberg-Cotta family. Finnish - Schönberg-Cotta perheen aikakirjat - Luonne- ja tapakuvaelma uskonpuhdistuksen ajoilta
Author: Charles, Elizabeth Rundle, 1828-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Chronicles of the Schönberg-Cotta family. Finnish - Schönberg-Cotta perheen aikakirjat - Luonne- ja tapakuvaelma uskonpuhdistuksen ajoilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SCHÖNBERG-COTTA PERHEEN AIKAKIRJAT

Luonne- ja tapakuvaelma uskonpuhdistuksen ajoilta


Kirj.

ELIZABETH CHARLES


Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
1877.



SISÄLLYS:

      I. Elsan kertomus
     II. Otteita Fredrikin aikakirjasta
    III. Elsan aikakirja
     IV. Otteita Fredrikin aikakirjasta
      V. Elsan aikakirja
     VI. Fredrikin kertomus
    VII. Elsan kertomus
   VIII. Fritzin kertomus
     IX. Elsan kertomus
      X. Fritzin kertomus
     XI. Evan kertomus
    XII. Elsan kertomus
   XIII. Evan kertomus
    XIV. Elsan kertomus
     XV. Fritzin kertomus
    XVI. Elsan kertomus
   XVII. Evan kertomus
  XVIII. Theklan kertomus
    XIX. Fritzin kertomus
     XX. Theklan kertomus
    XXI. Evan kertomus
   XXII. Elsan kertomus
  XXIII. Atlantin kertomus
   XXIV. Evan kertomus
    XXV. Theklan kertomus
   XXVI. Fritzin kertomus
  XXVII. Evan kertomus
 XXVIII. Elsan kertomus
   XXIX. Evan kertomus
    XXX. Elsan kertomus
   XXXI. Theklan kertomus
  XXXII. Elsan kertomus
 XXXIII. Theklan kertomus
  XXXIV. Äidin kertomus
   XXXV. Evan Agnesin kertomus
  XXXVI. Theklan kertomus
 XXXVII. Fritzin kertomus
XXXVIII. Elsan kertomus



    Ne näitten aikakirjojen osat, jotka koskevat Lutheriin
    Melancthoniin, Sachsin Fredrikiin ja muihin historiallisiin
    henkilöihin, saavat todistuksensa seuraavista teoksista:
    Lutberin "Tischreden"; Lutherin "Briefe, Sendschreiben und
    Bedenken", ulosantanut de Wette; "Geist und Luthers Schriften"
    ulosantaneet F. W. Lomler, C. T. Lucius, T:ri Ruft, L. Sackreuter
    ja T:ri Ernst Zimmermann; Tutschmann'in "Friedrich der Weise";
    Uskonpuhdistuksen Historia Rankelta ja D'Aubigné'lta; ynnä muut
    historialliset teokset.

                                      _Alkuteoksen ilmoitus_.

    Suomennoksessa löytyvät runomittaiset paikat on Filosofian
    Maisteri P. Cajander suosiollisesti kääntänyt.

                                                _Suomentaja_.



I.

Elsan kertomus.



Fredrik tahtoo, että minä kirjoitan elämäni aikakirjan.
Fredrik on minun vanhin veljeni. Minä olen kuusitoista- ja hän
seitsemäntoista-vuotinen, ja minun on aina ollut tapa tehdä, mitä hän
tahtoo; ja sentähden teen nytkin niin, vaikka tämä tuuma tuntuu minusta
varsin kummalliselta. Fredrikin on hyvin helppo kirjoittaa aikakirjoja
taikka mitä tahansa, sillä hänellä on ajatuksia. Mutta minulla on niin
vähän ajatuksia, minä voin vaan kirjoittaa, mitä näen ja kuulen
ihmisistä ja asioista. Eikä siitä ole tosiaankaan paljon
kirjoittamista, sillä meillä käy aina kaikki asiat jokseenkin samaa
menoa. Ihmiset ympärilläni ovat samat kuin olen tuntenut siitä asti,
kuin olin pikkuinen lapsi, eikä esineetkään ole suuresti muuttuneet; se
vaan, että väki on karttunut, sillä kodissamme on nyt niin monta
vähäistä lasta, ja esineet näyttävät minusta hupenevan, kun ei isäni
käy rikkaammaksi, vaan on useampia, joita hänen tulee vaatettaa ja
elättää. Kuitenkin aion koettaa, koska Fritz pyytää; semminkin kuin
läkki ja paperi ovat ne molemmat tavarat, joita meillä on yltäkyllin,
koska isäni on kirjan-painaja.

Fritz ja minä emme ole eläissämme olleet eroitettuina toisistamme,
ennenkuin nyt. Hän lähti eilen Erfurtin yliopistoon. Juuri kuin itkien
ajattelin, että minun täytyi luopua hänestä, kertoi hän minulle nämät
aikakirjan tuumansa. Hänen on määrä kirjoittaa toinen, ja minun toinen.
Hän sanoi, että hänellä olisi apua siitä, niinkuin meidän hämy-ajan
jutuistammekin -- kun me molemmat aina, siitä saakka kuin minä voin
muistaa, pistäysimme kesäisin puutarhaan ison perunapuun alle ja
talvisin akkunan-komeroon sälyhuoneesen, joka on sisäpuolella isäni
kirjapainoa ja jossa paperikimppuja säilytetään ja vanhoja kirjoja on
koottu läjiin, joitten keskelle me tavallisesti istuimme.

Kenties siitä on apua ja lohdutusta Fritzille, mutta minä en ymmärrä,
kuinka milloinkaan minulle. Hänen olivat kaikki ajatukset ja hänen ne
ovat vielä. Mutta minä -- mitä minulle jää hänen äänensä ja hänen
kalliitten kasvojensa sijaan muuta kuin paljas paperi eikä mitään
ajatuksia ollenkaan! Paitsi sitä minulla on niin paljon tekemistä,
koska olen vanhin; eikä äiti ole ensinkään hyvissä voimissa ja isä
vaatii minua niin usein auttamaan itseään kirjainten ääreen taikka
lukemaan hänelle, kun hän latoo niitä. Oli kuinka hyvänsä, Fritz tahtoo
sitä, ja minä suostun siihen. Olisi hupaista tietää, kummoiseksi hänen
aikakirjansa tulee!

Mutta mistä minä aloitan? Mitä aikakirja on? Kahta raamatun kirjaa
nimitetään "aikakirjaksi" latinan kielellä -- kumminkin Fritz sanoo,
että tuo toinen pitkä sana [Paralipomenon] merkitsee sitä -- ja
ensimäinen kirja aikaa "Adamilla"; minä tiedän sen, sillä minä luin sen
eräänä päivänä isälleni painettavaksi. Mutta ei suinkaan tarvita, että
minä näin kaukaisista ajoista aloittaisin. Tietysti minä en
muistaisikaan. Minun luullakseni olisi paras, kun aloittaisin
vanhimmasta henkilöstä, jonka tunnen, sillä hän on etäisin, kun lähtee
takaperin Adamia päin; ja se on äidin-äitimme von Schönberg. Hän on
kovin vanha -- seitsemännellä kymmenellä -- mutta hänen vartalonsa on
niin suora, ja hänen mustat silmänsä ovat niin terävät, että hän
toisinaan näyttää melkein nuoremmalta kuin hänen tyttärensä, meidän
armas äitimme, jota kivulloisuus ja huolet usein painavat alas.

Äidin-äitimme isä oli jaloa bömiläistä sukua, ja juuri tämä liittää
meidät aatelisiin, vaikka isäni perhe kuuluu porvarinsäätyyn. Fritz ja
minä katselemme mielellään äidin-isämme von Schönbergin vanhaa sinettiä
kaikin neliöinensä ja kuulemme halukkaasti kertomuksia ritarillisista
ja jokaisista esi-isistämme -- ristiretkeläisistä ja paroneista. Äitini
tosin vakuuttaa meille, että tämä on huono ylpeys ja että isäni
kirjapaino on todellisemman aatelisuuden kuva kuin mikään kilpi
miekkoineen tapparoineen; mutta äidin-äitimme, minä tiedän sen,
arvelee, että Schönbergin kaltainen suuresti alensi arvoansa, kun meni
naimisiin porvarinsäätyisen kanssa. Fritz pitää samaa mieltä kuin äiti
ja sanoo, että totinen ristiretki tehdään paljoa paremmin isämme
mustilla kirjaimilla kuin äitimme iso-isän keihäillä. Mutta tuo vanha
sodankäynti oli niin ihana uljastelevin hevoisineen ja häilyvin
lippuinensa! Enkä minä pääse siitä ajatuksesta, että olisi ollut
hupaisempi istua jonkun ison, vanhan linnan ikkunassa, esimerkiksi
Wartburgin, joka kohoaa kaupunkimme ylitse, ja viitata kädelläni kun
hän hohtavissa haarniskoissa ratsastaisi sotahevollaan jyrkkää
vuorenrinnettä alaspäin, sen sijaan, että minä nyt kiipeen ylös
tomuisten kirjaroukkioin päälle sälyhuoneen ikkunaan ja seuraan häntä
silmilläni, kun hän halvassa porvarinpuvussaan ja laukku selässä (joka
ei ole juuri aivan täynnä) astuu katua alaspäin eikä kukaan käänny
häntä katselemaan. No! ero olisi ollut yhtä haikea eikä itse Fritz
suinkaan olisi ollut jalompi. Mutta sanokoot äiti ja Fritz mitä
hyvänsä, minä en saata olla sitä havaitsematta, että ihmiset
kunnioittavat kansia ja kullatuita nimiä; ja minä soisin, että minun
rakkaat kirjani olisivat niin sidotut, että ne, jotka eivät osaisi
sisäpuolta lukea, kuitenkin seisahtuisivat niitten kultaisia hakoja ja
kalliskivistä selkää ihmettelemään. Niitten, jotka osaavat lukea
sisäpuolta, se kenties tekisi yhtä. Sillä minä tiedän hyvin, ettei
yksikään kaikista niistä vanhoista paroneista ja ristiretkeläisistä,
joista äidin-äiti kertoo meille, ollut jalompi eikä edes näyttänyt
jalommalta kuin meidän Fritzimme. Heidän silmänsä eivät ole siniset
niinkuin minun -- jotka ovat ainoastaan saksalaiset Cottan silmät --
vaan mustat ja leimuavat. Minun silmäni ovat sangen hyvät, jollei
tarvitse kuin ommella taikka auttaa painotyössä; mutta hänen silmänsä,
minä luulen, voisivat tunkea ihmisten sydänten lävitse ja hallita
heitä, taikka kerrassaan tappelutanteria käsittää.

Kuitenkin, kun minä viime viikolla sanoin hänelle jatakin tämmöistä,
hän hymyili ja lausui, että löytyy parempia sotakenttiä kuin ne, joilla
miesten luut vaalenevat; ja silloin ilmestyi hänen silmissään tuo syvä
katse, kun hän näyttää katsovan semmoiseen mailmaan, jota minä en voi
saavuttaa.

Mutta aloitinhan minä äidin-äidistämme, ja tässä ajattelen Fredrikiä
taas. Minä varon, että hän on oleva aikakirjani alku ja loppu. Fritz on
ollut melkein koko minun mailmani. Minua haluttaisi tietää, tästäkö
syystä hänen pitää jättää minut. Munkit sanovat, ettemme saa rakastaa
ketään liian paljon; ja minä muistan, kun eräänä päivänä lähdimme
tervehtimään täti Agnesia, äitini ainoata sisarta, joka on nunnana
Nimptschen'in luostarissa, kuinka tämä sanoi kun olin ihastellut
luostarin puutarhan kukkia: "Elsaseni, tahdotko tulla meille ja elää
meidän luonamme ja ruveta onnelliseksi, pyhäksi sisareksi täällä?"

Minä vastasin: "_kenenkä_ sisareksi, täti Agnes? Minä olen Fritzin
sisar! Saako Fritz'kin tulla?"

"Fritzin sopisi mennä Eisenachin luostariin", hän lausui.

"Siinä tapauksessa minä käyn hänen kanssaan", minä arvelin. "Minä olen
Fritzin sisar enkä minä menisi mihinkään mailmassa ilman häntä."

Hän katseli minua kylmällä, vakavalla sääliväisyydellä ja lausui
hiljaisesti: "pikku raukkanen tulee äitiinsä; sydän oppii pian pitämään
epäjumalia. Hänen täytyy unhottaa paljon, mitä hän on oppinut. Jumala
ei salli epäjumalia."

Tämä tapahtui monta vuotta takaperin; mutta minä muistan, niinkuin se
olisi ollut eilen, kuinka näitten sanojen ja totisten katsetten tähden
luostarin kaunis puutarha näytti minusta yhtäkkiä käyvän kolkoksi ja
ilottomaksi, ja tuntui kostealta ja kylmältä kuin hautausmaa; ja kukat
muuttuivat tekokukkien kaltaisiksi; ja muurit kohosivat niinkuin luolan
seinät, ja minä tuskin hengitin, ennenkuin pääsin taas niitten
ulkopuolelle ja pidin kiinni Fritzin kädestä.

Sillä minä en ole ollenkaan jumalinen. Minä pelkään, etten tahdo
ruvetakaan semmoiseksi. Ei yksikään jumalinen mies eikä nainen, minkä
minä milloinkaan olen nähnyt, näytä minusta puoleksikaan niin
suloiselta kuin minun rakas äitikultani; eikä niin lempeältä, viisaalta
ja iloiselta kuin minun isäni; eikä puoleksikaan niin jalolta ja
hyvältä kuin Fritz. Ja pyhimysten elämä saattaa minut suuresti hämille,
sillä minusta tuntuu siltä kuin kaikki asiat joutuisivat niin väärälle
ja sekavalle kannalle, jos jokaisen tulisi noudattaa St. Katarinan
taikka vieläpä meidän Pyhän Unkarin Elisabetin esimerkkiä ja kieltäytyä
vanhempiansa tottelemasta ja hyljätä pikkuiset lapsensa. Olisi hauska
tietää, onko kukaan muu huomannut saman, sillä näitä ajatuksia minä en
ole ilmoittanut edes Fritzille; koska hän on jumalinen, ja minä
pelkään, että se pahoittaisi häntä.

Meidän äidin-äitimme puoliso pakeni Bömistä uskontonsa tähden; mutta
minua aavistaa, ettei se ollut oikea uskonto, koska ei kukaan näytä
mielellään puhuvan siitä; ja mitä Fritz ja minä tiedämme hänestä, on
ainoastaan, mitä me olemme ajan kuluessa sattumalta kuulleet ja
itseksemme sommitelleet yhteen.

Melkein sata vuotta takaperin kaksi pappia saarnasi Bömissä, nimittäin
Johan Huss ja Pragin Hieronymus. Näyttää siltä kuin heitä olisi
hellästi rakastettu ja pidetty kunnon miehinä, niin kauan kuin he
elivät; mutta ihmiset nähtävästi erehtyivät heidän suhteensa, sillä
molemmat poltettiin elävältä harha-uskolaisina Kostnitzissa kahtena
perätysten seuraavana vuonna, 1415 ja 1416; joka tietysti todistaa,
etteivät he suinkaan olleet hyviä vaan erinomaisen pahoja.

Heidän ystävänsä Bömissä eivät kuitenkaan tahtoneet herjetä uskomasta,
mitä he olivat oppineet näiltä miehiltä, vaikka he olivat nähneet, mikä
lopuksi tuli. Minusta tämä ei ollut kummallista, sillä varsin työläs on
todellakin uskoa, mitä pitää uskoa, enkä minä ymmärrä, että edes
polttamisen pelko auttaisi siinä mitään; vaikka se kyllä voisi saada
ihmiset vaikenemaan. Mutta Johan Hussin ystävien joukossa oli paljon
aatelisia ja korkeita miehiä, jotka eivät olleet tottuneet salaamaan
ajatuksiansa eivätkä tahtoneet peittää, mitä Huss oli opettanut heille.
Mikä tämä oppi oli, siitä Fritz ja minä emme koskaan voineet saada
selkoa, koska äidin-äitimme, joka vastaa kaikkiin meidän muihin
kysymyksiimme, ei milloinkaan tahtonut puhua sanaakaan tästä. Me
luulemme sentähden, että se oli kovin jumalatoin. Vaan kuitenkin, kun
minä eräänä päivänä kysyin, oliko äidin-isämme (joka tietääkseni oli
seurannut Hussia) mikään jumalatoin mies, hänen silmänsä leimahtivat
niinkuin salama ja hän vastasi kiivaasti:

"Ei yhtäkään parempaa ole elänyt eikä kuollut!"

Tämä kummastutti meitä, mutta kenties me ymmärrämme sen, niinkuin monen
muunkin asian, kun tulemme vanhemmaksi.

Suuria häiriöitä syntyi Hussin kuoleman perästä. Bömi jakaantui kolmeen
puolueesen, jotka kävivät sotaa toisiansa vastaan. Linnoja ryöstettiin
ja aatelis-naisia ja vähäisiä lapsia ajettiin luoliin ja metsiin.
Meidän esi-isämme olivat vainottujen joukossa. Vuonna 1458 yltyi
taistelo ankarimmilleen. Monta teloitettiin, hirtettiin, poltettiin
elävältä taikka kidutettiin. Äidin-isäni surmattiin, kun hän pakeni, ja
äidin-äitini joutui suuriin vaaroihin ja kadotti koko vähäisen
omaisuutensa, joka oli hänelle jäänyt. Hän saapui Eisenachiin nuorena
leskenä, jolla oli kaksi pikkuista lasta, äitini ja täti Agnes.

Mitä väärää uskoa minun äidin isäni lieneekään pitänyt, hänen
puolisonsa ei näytä ottaneen siihen osaa. Hän etsi turvaa
Augustinin-luostarissa, jossa hän oleskeli, siksi kuin täti Agnes,
pukeusi huntuun ja äitini naitiin, jolloin hän muutti meille asumaan.
Hän pitää yhtä paljon Fritzistä kuin minäkin -- omalla tavallansa,
vaikka hän toruu meitä kaikkia järjestänsä, joka ehkä on hyvä asia,
koska, niinkuin hän sanoo, ei kukaan muu sitä tee. Ja hän on opettanut
minulle melkein kaikki, mitä minä tiedän, paitsi Apostolisen
Uskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenet Käskyt, jotka isämme opetti
meille, ja Paternosterin ja Avemarian, jotka me opimme äitimme sylissä.
Fritz taitaa tietysti monta vertaa enemmän kuin minä. Hän osaa Cisio
Janus'en (kirkkokalenterin) päästä päähän aivan erhettymättä, ja
myöskin, luulen minä, Latinan kieliopin; ja hän on lukenut latinaisia
kirjoja, joitten nimiä minun on mahdoton muistaa; ja hän ymmärtää
kaikki, mitä pappi lukee ja veisaa, ja veisaa itse yhtä hyvin kuin
kukaan heistä.

Mutta pyhimysten legendat ja kertotaulun ja kasvien ja kukkien nimet ja
kuvauksen pyhästä haudasta ja pilgrimimatkasta Romaan -- kaikki nämät
äidin-äitimme on opettanut meille. Hän näyttää niin kauniilta, meidän
kallis, vanha äidin-äitimme, kun hän istuu pesän edessä, ompelutyö
käsissään. Hänen ihanat, valkoiset hiuksensa ja mustat, kirkkaat
silmänsä, jotka ovat niin täynnänsä vilkkautta ja nuoruutta,
muistuttavat lieden tulesta, kun lumi peittää katon, mutta sisällä
kaikki on lämmintä, taikka niinkuin Fritz sanoo:

"Näyttää siltä kuin hänen sydämensä eläisi ikuisessa kesässä ja ison
iän talvi koskisi ainoastaan hänen ruumistansa."

Mutta minä luulen, että se kesä, josta äidin-äitimme sielu elää,
pikemmin on paahtava kesä, jossa on salamoita yhtä hyvin kuin
auringonpaistetta. Fritz luulee, että me tunnemme hänet ylösnousemisen
päivänä hänen silmäinsä katseesta, joka silloin kenties vaan on käynyt
vähän lempeämmäksi. Mutta tämä näyttää minusta kauhealta ja kovin
kaukaiselta, enkä minä mielelläni ajattele sitä. Me väittelemme usein,
minkä pyhimyksen näköinen hän on. Minusta hän tulee St. Annaan, Jumalan
äidin Marian äitiin, mutta Fritzistä Egyptin St. Katarinaan, koska hän
on niin kuningattaren kaltainen.

Paitsi kaikkia näitä, melkeinpä olin unhottaa sitä mainitsemasta,
tunnen minä useitten tätien nimet, jotka Fritz on opettanut minulle. Ja
minä osaan kutoa sukkaa ja kehrätä ja neuloa ja kirjailla. Minä aion
opettaa nämät kaikki lapsille. Meidän kodissamme on suuri joukko
lapsia, ja lisää tulee joka vuosi. Jos ei niitä olisi niin paljon,
minulla olisi kenties ollut aikaa oppia enemmän, niinkuin myöskin olla
jumalisempi; mutta minä en ymmärrä, kuinka he tulisivat toimeen kotona,
jos minä saisin jonkun hengellisen kutsumuksen. Kenties joku näistä
nuoremmista säästetään pyhimyksen virkaan. Tekisi oikein mieleni
tietää, käykö niin ja saanko minä, jos autan heitä, saako kukaan
koskaan jotakin pikkuista halpaa paikkaa taivaassa, kun on auttanut
toista jumaliseksi pääsemään! Sillä siinä tapauksessa kenties
minullakin olisi toivoa.

Isämme on viisain mies Eisenachissa. Äitini arvelee, ehkäpä koko
mailmassa. Tätä äidin-äitimme kuitenkin epäilee. Hän on nähnyt muita
paikkoja kuin Eisenachin, joka kenties on syy. Mutta varma on, että hän
on viisain mies, minkä minä ikinä olen nähnyt. Enemmän kuin kukaan muu
minun tuttavistani puhuu hän semmoisista asioista, joita minä en
käsitä. Hän on myöskin suuri keksijä. Hän kaikkein ensimäiseksi
ajatteli, että kävisi kirjoja painaminen, ja oli melkein pannut toimeen
tämän keksinnön, ennenkuin mikään kirjapaino oli perustettu. Ja hän
luuli aina, että oli toinen mailma tuolla puolen valtamerta, aikaa
ennen kuin amirali Kristofer Kolumbus löysi Amerikan. Se on ollut ainoa
onnettomuus, että joku muu on joka kerta pistäynyt väliin juuri ennen,
kuin hän on päässyt keksintönsä perille eikä mitään muuta kuin joku
pikku seikka puuttunut, että kaikki olisi ollut täydellistä, ja vei
koko kunnian ja voiton. Tämä se on, joka on estänyt meitä rikkaaksi
tulemasta -- tämä ja lapset. Mutta isälläni on niin lempeä ja tasainen
mieli-ala, ei mikään katkeroita sitä koskaan. Ja tästä syystä me kaikki
ihmettelemme ja rakastamme häntä niin paljon, vieläpä enemmän kuin
hänen suurta taitoansa. Hän näyttää riemuitsevan muitten menestyksestä
aivan yhtä paljon, kuin jos hän itse olisi kaikin puolin menestynyt.
Jos äiti vähäisen valittaa sitä mainetta, jonka hän olisi kenties
saavuttanut, hän hymyilee ja sanoo:

"Älä huoli, äitiseni. Sadan vuoden perästä se on kokonaan yhdentekevä.
Älkäämme kadehtiko keneltäkään hänen palkintoansa. Mailmalle se on
edullista, jos kohta ei meille."

Jos äiti sitten huokailee vähävaraisen ruokakammion ja vaatehuoneen
vuoksi, hän vastaa:

"Älä sure, äitiseni, voihan vielä löytää muita Amerikoita, ja paljon
uutta sopii vastakin keksiä. Totta puhuen", hän lisää tuolla syvällä,
kauas tunkevalla katseellansa, "toinen asia on juuri johtunut mieleeni,
joka, kun minä olen pannut sen toimeen, himmentää kaikki tämän ja
edellisten aikakausien keksinnöt."

Ja hän suutelee äitiäni ja lähtee painoonsa. Ja äiti katsoo
kummastellen hänen jälkeensä ja sanoo:

"Me emme saa, lapset, häiritä isää vähäisillä huolillamme. Hän
mietiskelee suuria asioita, joittenka hedelmiä me varmaan kaikki
jonakin päivänä joudumme nauttimaan."

Niin hän menee paikkaamaan jotakin vähäistä vaatteusta ja koettaa
sovittaa niin, että yhden päivän puoliset riittävät kahdeksi päiväksi.

Mitä isäni suuri keksintö tätä nykyä tarkoittaa, sitä Fritz ja minä
emme täydellisesti tiedä. Mutta me luulemme, että se on jossakin
yhteydessä joko planetien ja tähtien taikka tuon kummallisen kiven
kanssa, jota filosofit niin kauan aikaa ovat etsineet. Kaikissa
tapauksissa se epäilemättä kerrassaan saattaa meidät kaikki äärettömän
rikkaaksi; ja sillä aikaa meidän kyllä sopii koettaa tulla toimeen niin
hyvin kuin jaksamme.

Äidistä minä en tiedä, mitä sanoa. Hän on juuri äitimme -- meidän oma
kallis, kärsivällinen, lempeä äitisemme -- aivan toisenlainen kuin
kaikki muut mailmassa; vaan kuitenkin tuntuu siltä, kuin ei voisi sanoa
hänestä mitään, jonka kautta joku ymmärtäisi, mimmoinen hän on. Näyttää
siltä kuin hän olisi muitten ihmisten suhteen (kunnioituksella olkoon
tämä lausuttu) juuri mitä Jumalan Pyhä Äiti on muitten pyhimysten
suhteen. St. Katarinalla on rattaansa ja kruununsa, Agnes'illa
karitsansa ja palmun-oksansa, ja Ursulalla on yksitoista tuhatta
neitsyttänsä; mutta Marialla, iki-hurskaalla, on ainoastaan Pyhä
Lapsensa. Hän on tuo siunattu nainen, Pyhä Äiti, eikä mitään muuta.
Tämänlainen juuri äiti on. Hän on kallis pikku äitimme ja paras nainen
mailmassa, ja siinä kaikki. Minä osaisin kuvata häntä paremmin, jos
sanoisin, mimmoinen hän ei ole. Hän ei koskaan lausu ankaraa sanaa
kenellekään eikä kenestäkään. Hän ei koskaan ole kärty isälle, niinkuin
hän ei koskaan tuskaannu lapsille, niinkuin minä. Hän ei koskaan valita
eikä moiti. Hän ei koskaan ole joutilaana. Hän ei koskaan katsele meitä
tylysti eikä karsaasti, niinkuin täti Agnes. Mutta minä en saa verrata
häntä täti Agnesiin, sillä hän itse nuhteli minua kerta, kun minä tein
sitä; hän sanoi, että täti Agnes oli jumalinen, puhdas ja pyhä nainen,
paljoa, paljoa ylhäisempi kuin hän taikka me; ja meidän tulee olla
kiitolliset, jos hän, siinä tapauksessa että me kerta pääsemme
taivaasen, antaa meidän suudella vaatteittensa liepeitä.

Niin, täti Agnes on pyhä nainen -- nunna; minun täytyy puhua
varovaisesti hänestä. Hän lukee pitkiä, pitkiä rukouksia, he sanovat --
niin pitkiä, että hän on löydetty aamulla tainnoksista luostarin kirkon
kylmältä permannolta. Hän syö niin vähän, että isä Kristofer, joka on
luostarin ja meidän rippi-isämme, sanoo välisti luulevansa, että
enkelit varmaan elättävät häntä. Mutta Fritz ja minä arvelemme, että,
jos siinä on perää, enkelein ruoka ei aivan paljon ravitse, sillä kun
viime kerralla näimme hänet luostarin ristikon takaa, hän oli kuin
varjo mustassa hameessansa taikka kuin se kauhea kuoleman kuva, jonka
näimme luostarin kappelissa. Hän on puettu karkeaan piikkokankaasen
ja makaa usein, niin sanotaan, tuhassa. Joku nunna kertoi äidille,
että kun täti eräänä päivänä oli pyörtynyt ja he päästivät auki
hänen vaatteensa, he huomasivat hänen valkoisessa kaulassaan ja
käsivarsissaan arpia ja juomuja, jotka tuskin olivat umpeutuneet ja
jotka hän ilmeisesti itse oli iskenyt ruumiisensa. Kaikki sanovat, että
hän saa hyvin korkean sijan taivaassa; mutta minusta tuntuu, että,
jollei ole aivan suuri eroitus korkeilla ja matalilla sijoilla
taivaassa, täti vaivaa itseänsä liiaksi. Vaan enhän minä olekaan
jumalinen; ja minun on niin peräti vaikea ymmärtää taivaan asioita.
Pitääkö kaikkien taivaassa aina kilvoitella korkeista sijoista? Sillä,
kun suurina juhlapäivinä jokainen tekee niin kirkossa, se ei ole
ollenkaan hupaista; ne, joitten onnistuu, näyttävät ylpeältä, ja ne,
joitten ei onnistu, näyttävät suuttuneelta. Mutta tietysti ei kukaan
suutu taivaassa eikä ylpeile. Miltä siis tuntuneekaan niistä
pyhimyksistä, jotka _eivät_ pääse korkeimmille sijoille? Ovatko he
mielissään vai pahoillaan? Jos ovat mielissään, miksi taistelevat niin
paljon kiivetäkseen vähän korkeammalle? Vaan jos eivät ole mielissään,
olisiko se soveliasta pyhimyksille? Sillä äiti opettaa meitä aina
valitsemaan halvimpia sijoja, ja vanhimpia tekemään tilaa
pienokaisille. _Eivätkö_ siis taivaassa suurimmat tee tilaa
pienokaisille? Yhdestä asiasta minä olen varma: jos äidillä olisi
korkea sija taivaassa, hän kumartuisi aina alaspäin auttaaksensa toista
ylös taikka siirtyisi paikaltansa muitten edestä. Mutta missähän
korkeimmat sijat taivaassa lienevät? Keisarin hovissa ovat ne
tietääkseni ne paikat, jotka ovat lähinnä häntä; seitsemän
vaaliruhtinastamme seisovat aivan ympäri valta-istuinta. Mutta onko
mahdollista, että kukaan koskaan tuntee itsensä levolliseksi ja
onnelliseksi niin lähellä kaikkivaltiasta? Näyttää niin kauhean
vaikealta olla Hänelle otollinen täällä ja niin helpolta loukata Häntä,
että minun luullakseni olisi parempi pysyä vähäisen kauempana Hänestä
jossakin pikkuisessa hiljaisessa nurkassa lähellä porttia ja koko
joukko pyhimyksiä välillä. Tuonain isä Kristofer määräsi minulle niin
ankaran rangaistuksen sen vuoksi, että pudotin palasen pyhästä
hostiasta; vaikka minä en päässyt siitä ajatuksesta, että se oli yhtä
paljon papin vika kuin minun. Mutta hän sanoi, että Jumala kovin
paheksuisi sitä; ja Fritz kertoi minulle, että papit paastoavat ja
kiduttavat itseään toisinaan kovasti, kun ovat unhottaneet vaan yhden
ainoan sanan pois messusta.

Entä tuo kauhea taulu, jossa Herra Kristus pitää ukon-nuolia kädessään!
Se on aivan toisenlainen kuin se kuvapiirros, jossa Hän riippuu
ristinpuussa. Miksi hän kärsi niin? Siksikö, niinkuin täti Agnes, että
Hän saisi korkeamman sijan taivaassa? Vai siksikö, että Hänen olisi
oikeus olla tyly meitä vastaan, niinkuin tätimme on? Aivan kummalliset
asiat näyttävät loukkaavan ja miellyttävän Jumalaa, minä en saata sitä
ensinkään ymmärtää; mutta se tulee siitä, ettei minulla ole mitään
taipumusta uskontoon. Luostarissa, äiti sanoo, he käyvät Jumalan
kaltaisiksi ja niin muodoin ymmärtävät häntä paremmin.

Onko täti Agnes siis enemmän Jumalan kaltainen kuin äitimme?
Nuot kasvot, vakavat ja vaaleat, kuin kuolema; nuot kylmät, tylyt
silmät, tuo ääni, niin kolea ja yksitoikkoinen, kuin se lähtisi
metalli-torvesta taikka hautaholvista eikä sydämestä! Tämmöiselläkö
katseella Jumala vastaan-ottaa meitä, tämmöiselläkö äänellä Hän
puhuttelee meitä? Tuomionpäivää on todellakin kovin kamala ajatella; ja
saa varmaan elää monta vuotta luostarissa, jos mielii pelotonna mennä
taivaasen.

Voi, jospa vaan äitimme olisi pyhimys -- niitä hyviä naisia, joihin
Jumala on mieltynyt -- täti Agnesin sijasta, kuinka suloista olisi
silloin pyrkiä pyhimykseksi; ja kuinka varmaan voisi toivoa, että
tulisi taivaasen ja sinne tultuansa olisi siellä onnellinen!

Täti Ursula Cotta on myöskin niitä naisia, joitten soisin kuuluvan
oikeitten pyhimysten joukkoon. Hän on isäni ensimäisen orpanan vaimo;
mutta me olemme aina sanoneet häntä tädiksi, koska melkein kaikki
pienet lapset, jotka tuntevat hänet, tekevät niin -- hän pitää niin
paljon lapsista, ja on niin hyvä kaikille. Hän ei ole köyhä, niinkuin
me, vaikkei orpana Cotta ole milloinkaan keksinyt mitään eikä edes
ollut keksimällänsä. Pitäjän kirkossamme löytyy Thüringin St.
Elisabetin, meidän pyhän maakreivinnamme, kuva, joka aina muistuttaa
minua täti Ursulasta. Komean linnan -- melkein kuin Wartburgin linnan
-- portilla seisoo St. Elisabet, ja hänen ympärillänsä on joukko köyhää
väkeä polvillansa -- raajarikkoja, sokeita, laihoja äitiparkoja,
nälkäisen-näköisiä lapsia -- kaikki kurottaen käsiänsä naista kohden,
joka katselee heitä leppeillä, sääliväisillä silmillä, aivan niinkuin
täti Ursula; paitsi että St. Elisabet on kovin laiha ja vaalea ja
näyttää melkein yhtä nälkään nääntyvältä kuin kerjäläiset hänen
ympärillänsä, mutta täti Ursula on verevä ja lihava, mitä sievimmät
kuopat pyöreissä poskissaan. Mutta silmän luonti on sama -- niin lempeä
ja sydämellinen ja totinen ja sääliväinen. Laihuus ja vaaleus ovat
tietysti ainoastaan se eroitus, joka täytyy olla pyhimyksellä, joka
paastoaa ja harjoittaa katumusta niin paljon ja valvoo yökaudet
rukouksissa, niinkuin St. Elisabet, ja varallisen porvarin vaimona,
joka syö ja nukkuu, niinkuin muut ihmiset, ja on maakreivinnan tapainen
ainoastaan siinä, että hän on niin hellä kaikille.

Toinen puoli siitä kertomuksesta, jota taulu esittelee, ei kuitenkaan
sovi täti Ursulaan. Pyhimyksen esiliinassa näkyy leipien sijasta
kauniita punaisia ruusuja. Äidin-äitimme selitti meille näitten
merkityksen. Hyvän maakreivinnan puoliso ei oikein pitänyt siitä, että
hän antoi niin paljon köyhille; sillä kreivinna oli niin armelias, että
hän olisi voinut tyhjentää koko hänen aarre-aittansa. Sentähden
kreivinnan oli tapa antaa almujansa puolisonsa tietämättä. Mutta kun
hän sinä päivänä jakeli leipää linnan portilla seisoville
kerjäläisille, maakreivi sattui äkki-arvaamatta palaamaan kotiin ja,
tavaten hänet tätä tekemästä, kysyi häneltä tylynpuolisesti, mitä
hänellä oli esiliinassa. Hän vastasi: "ruusuja!"

"Anna, minä katson", lausui maakreivi.

Ja Jumala rakasti St. Elisabetia niin paljon, että Hän pelastaaksensa
häntä nuhteista teki ihmetyön. Kun hän avasi esiliinansa, oli siinä
ihania kukkia niitten leipien asemesta, joita hän oli jaellut. Ja tätä
taulu kuvailee. Minua halutti aina kuulla kertomuksen loppua. Minä
toivon, että Jumala teki toisen ihmetyön, kun maakreivi meni pois, ja
muutti ruusut jälleen leiväksi. Minä arvaan, että hän teki niin, koska
nälkääntynyt väki näyttää niin tyytyväiseltä. Mutta äidin-äitimme ei
tiedä siitä. Ainoastaan tässä asiassa täti Ursula ei olisi, minun
luullakseni, tehnyt niinkuin maakreivinna. Minä luulen, että jos orpana
Cotta olisi kysynyt häneltä, hän olisi vastannut uljaasti: "minulla on
leipää esiliinassani, ja minä jakelin sitä näille sinun ja minun
nälkään nääntyville alamais-raukoillemme", eikä olisi suinkaan epäillyt
vastatessaan. Ja silloin kenties orpana Cottan -- minä tarkoitan
maakreivin -- olisi niin heltynyt, että hän olisi antanut hänelle
anteeksi, vieläpä kiittänyt häntä ja tuonut hänelle enemmän leipää.
Eikä silloin leivät olisi muuttuneet kukiksi, vaan maakreivin sydän
kivestä lihaksi, joka näyttää minusta olevan parempi asia. Mutta kun
minä kerta sanoin tämän äidin-äidille, hän vastasi, että tein hyvin
väärin siinä, kuin koetin sovittaa toisia loppuja pyhimysten
legendoihin, aivan kuin ne olisivat jonkunlaisia satuja; ettei siitä
ole kuin kolme sataa vuotta, kuin St. Elisabet todella eli tässä
Wartburgin vanhassa linnassa, astui juuri näitä Eisenachin katuja,
antoi almuja köyhille, kävi sairashuoneissa, sitoi mitä ilkeimpiä
haavoja, joihin ei kukaan muu tahtonut koskea, ja lausui helliä sanoja
viheliäisille hylkiöille, joita ei kukaan muu juljennut katsella. Tämä
näyttää minusta varsin hyvältä ja laupiaalta hänen puoleltaan; mutta
tämä se ei ollut, joka teki hänet pyhimykseksi, koska täti Ursula ja
äitimme tekevät samanlaisia töitä, ja äitimme on tuon tuostakin sanonut
minulle, että täti Agnes on pyhimysten kaltainen eikä hän.

Hänen kärsimisensä, se minun luullakseni on saattanut heidät panemaan
hänen nimensä kalenteriin; eikä kuitenkaan kärsiminen yksistänsä tee
ihmisiä pyhimyksiksi, koska minä en luule, että St. Elisabet itse on
kärsinyt enemmän kuin äitimme. Tosin kyllä nousi hän usein puolisonsa
vierestä ja oli polvillansa koko yön kylmällä permannolla, sillä välin
kuin tämä nukkui. Mutta äiti on tehnyt samoin monta monituista kertaa.
Kun joku pikku lapsista on ollut kipeä, kuinka usein hän on tuntikaudet
kävellyt edestakaisin, sairas sylissään, pysytellen ja hyväillen
sitä ja asettaen sen näreätä itkua väsymättömällä, hellällä
kärsivällisyydellä. St. Elisabet paastosi, kunnes hän oli melkein
niinkuin varjo; mutta kuinka usein minä olen nähnyt, että äiti on
arvelematta jaellut isälle ja lapsille kaikki, mitä oli maukasta ja
hyvää meidän niukoissa atrioissamme, ja tuskin jättänyt itselleen
palastakaan, vaan kätkenyt lautastansa jonkun vadin taa, ettei isä
näkisi. Ja Fritz ja minä puhumme usein siitä, kuinka riutuneelta ja
väsyneeltä hän näyttää; ei ollenkaan muodoltaan kuin Armon Äiti,
jommoiseksi me muistamme hänet, vaan liian paljon niinkuin tuo
voipunut, vaalea Surujen Äiti lävistetyllä sydämellänsä. Mitä kipuihin
taas tulee, enkä minä ole nähnyt äitimme kärsivän semmoisia kipuja,
joihin verrattuina täti Agnesin taikka St. Elisabetin itse-kuritus on
vähäinen kuin nuppineulan pistämä.

Vaan kaikki nämät eivät kuitenkaan ole niitä oikeita kärsimisiä, jotka
saattavat pyhimykseksi. Meidän kallis äitimme kävelee edestakaisin koko
yön, ei sentähden, että hän pääsisi pyhimykseksi, vaan ainoastaan
potevaa lasta viihdyttääkseen. Hän on päivällistä syömättä, ei
sentähden, että hän aikoo paastota, vaan sentähden, että me olemme
köyhät ja leipä on kallista. Hän kärsii sentähden, että Jumala
koettelee häntä kärsimisellä, ei sentähden, että hän itse tarvitsee
sitä. Eivätkä kaikki nämät voi saattaa häntä pyhimykseksi. Kun minä
sanon jotakin häntä sääliäkseni taikka kunnioittaakseni, hän hymyilee
ja sanoo:

"Elsaseni, minä valitsin tämän alhaisimman elämän tätimme Agnesin
korkean kutsumuksen sijasta, ja minun täytyy tyytyä seurauksiin. Meillä
ei voi olla osa sekä tässä mailmassa että tulevassa."

Jos äitimme osan suuruus tulevassa mailmassa olisi samansuhteinen kuin
sen vähyys täällä, luulen minä, että hänelle tulee yltäkyllin säästöjä;
mutta tätä minä en tohdi sanoa hänelle.

On yksi asia, jonka St. Elisabet teki, vaan jota ei äitimme todellakaan
tekisi. Hän jätti vähäiset, isättömät lapsensa, luostariin mennäksensä.
Kenties juuri tämä miellytti Jumalaa ja Herraa Jesusta Kristusta niin
paljon, että antoivat hänelle noin korkean sijan taivaassa. Jos näin on
laita, se on suuri onni isällemme ja meille, ettei äitimme pyri
pyhimykseksi. Me ajattelemme kuitenkin toisinaan, että, vaikka Hän
kenties ei voi tehdä häntä pyhimykseksi niitten sääntöjen vuoksi, joita
heillä tämän suhteen taivaassa on, Jumala sentään suonee äidillemme
jonkun rahdun hyvää tai jonkun lempeän sanan, koska hän on niin
erittäin hyvä meitä kohtaan. Äiti sanoo kuitenkin, ettei tämä ole
mikään ansio, koska hän rakastaa meitä niin paljon. Jos hän rakastaisi
meitä vähemmän, ja niin muodoin askaroitseminen meitä varten tuntuisi
vaivaloisemmalta, taikka jos me olisimme vähäisiä, outoja
kerjäläislapsia ja hän ottaisi rakastaaksensa meitä omiensa asemesta,
minä luulen, että Jumala pitäisi siitä enemmän.

On vielä toinenkin seikka St. Elisabetin kertomuksessa, joka kerta
saatti Fritzin ja minut suureen huoleen ja hämmästykseen. Kun olimme
pikkuiset lapset emmekä ymmärtäneet asioita, niinkuin nyt, vaan
ajattelimme, että meidän tuli koettaa noudattaa pyhimysten esimerkkiä
ja että mikä oli oikea heille, se oli myöskin oikea meille, ja kun
äitin-äitimme oli kertonut meille, kuinka hurskas maakreivinna salaa
myi juvelinsa ja tyhjensi puolisonsa aarreaitan köyhiä elättääkseen,
päätimme eräänä päivänä tehdä samaten. Me tunsimme kovin köyhän, vanhan
vaimon, joka asui lähimmäisen kadun varrella ja jolla oli suuri joukko
turvattomia lapsenlapsia, ja neuvottelimme kauan aikaa yhdessä,
ennenkuin keksimme keinon St. Elisabetin tavalla auttaa häntä. Viimein
ilmestyi sopiva tilaisuus. Oli Joulun aatto ja, kumma kyllä, meillä oli
vähäisen lihaa, omenoita ja pastejeja vara-aitassamme. Me hiivimme
hämyssä huoneesen, täytimme esiliinani pastejeilla, lihalla ja
leivoksilla, ja pistäysimme salaa eukkomme luo antamaan hänelle
saalistamme.

Seuraavana aamuna kaivattiin ruokakamarista puolet siitä, mitä oli
joulupäivän päivällisiksi aiottu. Lapset itkivät ja äiti näytti melkein
yhtä murheelliselta kuin he. Jopa isänkin hiljainen mieli kerran
kiihtyi, ja hän kirosi kissaa ja hiiriä, ja toivoi, että hän olisi
saanut uuden, pettämättömän hiirenlautansa. Äidin-äitimme lausui varsin
tyvenesti:

"Taitavammat varkaat kuin hiiret ja rotat ovat käyneet täällä. Ei näy
mitään muruja, ja kaikki kapineet ovat paikallansa. Paitsi sitä minä en
ole koskaan kuullut, että rotat ja hiiret syövät pasteji-vateja."

Fritz ja minä katselimme toisiamme ja aloimme pelätä, että olimme
tehneet väärin, kun pikku Kristofer sanoi:

"Minä näin, kun Fritz ja Elsa eilen illalla kantoivat ulos pastejit."

"Elsa! Fritz!" lausui isämme, "mitä tämä tietää?"

Minä olin tunnustamaisillani, mutta muistin St. Elisabetin ja hänen
ruusunsa ja vastasin vapisevalla äänellä:

"Pastejeja sinä et nähnyt, Kristofer, vaan ruusuja."

"Ruusuja" sanoi äiti hyvin totisesti, "joulun-aikana!"

Minä melkein toivoin, että pastejit tulisivat takaisin hyllyille. Juuri
tässä paikassa ne legendassa tulivat; mutta nyt niitä ei näkynyt.
Päintoisin kaikki tuntui kääntyvän meitä vastaan.

"Fritz", lausui isä ankarasti, "puhu totta, taikka minä pieksen sinut."

Tämä oli semmoinen kohta, jossa meillä ei ollut mitään johtoa St.
Elisabetin esimerkistä. Minä en tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, jos
jotakuta muuta olisi rangaistu hänen anteliaisuutensa tähden; mutta
minä en epäillyt ollenkaan, mitä minun tuli tehdä.

"Voi isäni!" minä sanoin, "se on minun vikani -- se oli minun tuumani!
Me kannoimme ne köyhälle vanhalle vaimolle, joka asuu lähimmäisellä
kadulla, hänen lapsenlapsiansa varten."

"Siinä tapauksessa hän ei ole parempi kuin varas", vastasi isämme,
"koska hän otti vastaan ne. Fritz ja Elsa, järjettömät lapset, saavat
rangaistukseksi jäädä päivällistä paitsi; ja lisäksi suljetaan Elsa
omaan huoneesensa, koska hän valehteli."

Minä istuin väristen huoneessani ja ihmettelin, mitenkä voi tapahtua,
että asiat niin eri tavalla päättyivät St. Elisabetilta ja minulta, kun
täti Ursulan raikas, miellyttävä ääni kuului portailta, ja kohta sen
jälkeen piti minua nauraen sylissänsä.

"Pikku Elsa-parkani! Meidän täytyy odottaa vähäsen, ennenkuin
noudatamme haltia-pyhimystemme tekoja, taikka emme saa aloittaa
väärästä päästä. Se ei esimerkiksi mitenkään sopisi, että minä
matkustaisin Romaan yhdentoista tuhannen neitsyen kanssa, niinkuin St.
Ursula."

Äidin-äitimme oli arvannut ryöstöretkemme tarkoituksen, ja täti Ursula,
joka samalla tuli sisään ja kuuli kertomuksen, pyysi, että kuitenkin
joulupäivälliset lähetettäisiin meille. Fritz ja minä uskoimme
salaisesti, että St. Elisabetilla oli ollut paljon tekemistä
joulupäivällistemme hankkimisessa; mutta tämän perästä me ymmärsimme,
että täytyi varovasti menetellä, kun sovitti pyhimysten hurskaat
esimerkit omaan elämäänsä, ja ettemme tätä nykyä saisi liikkua
ulkopuolella kymmeniä käskyjä.

Kun kuitenkin ajattelee, että St. Elisabet, todellinen kanoniseerattu
pyhimys -- jonka kuva riippuu ylipuolella kirkkojen alttareita -- jonka
hyvät teot ovat maalatut kirkkojen akkunoihin ja valaistut auringon
kautta, joka paistaa niitten lävitse -- jonka luita säilytetään
reliki-rasioissa, joita minä aina kannan yhtä lähellä sydäntäni --
todesti eli ja rukoili tuossa kolkossa, vanhassa linnassa tuolla
ylhäällä ja astui juuri näitä katuja myöten -- kenties vielä nähtiin
tästä Fritzin ja minun rakkaan sälyhuoneeni akkunasta.

Ainoastaan kolme sataa vuotta takaperin! Jospa vaan minä olisin elänyt
kolme sataa vuotta aikaisemmin taikka hän kolme sataa vuotta myöhemmin,
minä olisin ehkä nähnyt ja puhutellut häntä ja kysynyt häneltä, mikä se
oli, joka teki hänet pyhimykseksi. Minun olisi tehnyt mieli kysyä
häneltä niin monta asiaa. Minä olisin sanonut: "kallis St. Elisabet,
kertokaat minulle, mikä se on, joka tekee teidät pyhimykseksi? Teidän
armeliaisuutenne se ei suinkaan ole, koska ei kukaan liene armeliaampi
kuin täti Ursula eikä hän ole mikään pyhimys; eikä se liene teidän
vaivanne, teidän kärsivällisyytenne, teidän rakkautenne tahi teidän
itsekieltämisenne muitten hyväksi, sillä äitimme on teidän kaltaisenne
kaikissa näissä eikä hän ole mikään pyhimys. Senkö tähden, että jätitte
pienet lapsenne, Jumala rakastaa teitä niin paljon? vai senkö tähden,
ett'ette tyytyneet ainoastaan siihen, jotta teitte ja kärsitte, mitä
Jumala määräsi teille, niinkuin äitimme tekee, vaan valitsitte
itsellenne muita asioita, joita katsoitte vaikeammiksi?" Ja jos hän
olisi ollut hyvänsävyinen (niinkuin luulen hänen olleen) ja kuunnellut
minua, minä olisin kysynyt: "hurskas maakreivinna, kuinka semmoiset
asiat, jotka teille olivat niin oikeat ja pyhät, ovat Fritzille ja
minulle niin väärät?" Ja minä olisin myöskin kysynyt häneltä: "kallis
St. Elisabet, suojeliattareni, mikä se on, joka taivaassa saattaa
teidät niin onnelliseksi?"

Mutta minä unhotin -- hän ei olisi ollutkaan koko taivaassa. Häntä ei
olisi vielä pyhimykseksi julistettukaan, sillä vasta hänen kuolemansa
jälkeen, kun sairaat ja raajarikot paranivat siitä, että koskivat hänen
ruumiisensa, huomattiin, mikä pyhimys hän oli ollut. Ehkä hän ei
itsekään olisi tietänyt, että hän oli mikään pyhimys. Ja jos niin on
laita, olisi hauska tietää, lieneekö mahdollista, että viimeistä lukua
äitimmekin on joku pyhimys, vaikka hän ei tiedä siitä!

Fritz ja minä olemme neljä tai viisi vuotta vanhemmat kuin toiset
lapset. Kaksi vähäistä sisarta kuoli ruttoon, ennenkuin useampia
syntyi. Toinen kastettiin, vaan kuoli, kun oli vuoden vanha,
ristinvaatteet vielä puhtaana. Sentähden me olemme varmat siitä, että
hän on paradiisissa. Minä ajattelen häntä joka kerta, kuin katselen
kirkasta sädepilveä Pyhän Neitsyen ympärillä St. Yrjön kirkossa.
Pilvestä kurkistelee joukko onnellisia lapsenkasvoja -- muutamat
nojaten pulleita, pehmeitä poskiansa sieviin, lihaviin käsiinsä, ja
kaikki katsoen ylös sydämellisellä luottamuksella Jumalan kalliisen
äitiin. Minä arvaan, että pienet lapset taivaassa kuuluvat erittäin
hänelle. Epäilemättä on siis varsin onnellista, kun saa nuorena kuolla.

Mutta tuosta toisesta, nimettömästä pikku lapsesta, joka kuoli samaan
aikaan, ei kukaan meistä tohdi koskaan puhua. Sitä ei kastettu, ja
sanotaan, että vähäisten kastamatonten lasten sielut häärivät ijäti
pimeydessä taivaan ja helvetin välillä. Ajattele, kuinka kauheata, kun
vaipuu äitimme hellästä sylistä pimeään ja kylmään, ja saa siellä alati
väristä ja vaikeroida eikä ole kenenkään oma. Eisenachissa meillä on
löytölasten-huone. Se on yhden St. Elisabetin perustaman nunnaluostarin
lisälaitos ja ottaa huostaansa turvattomia pienokaisia. Jospa vaan St.
Elisabet voisi asettaa jonkun orpohuoneen johonkin paikkaan lähelle
paradiisin portteja tämmöisiä vähäisiä, nimettömiä, hyljättyjä
lapsensieluja varten! Mutta minä varon, että hän on liian korkealla
taivaassa ja liian kaukana porteista, ettei hän kuule tämmöisten yksin
jääneitten pienten valitushuutoja. Taikka kenties Jumala, joka mieltyi
niin paljon häneen, kun hän luopui omista vähäisistä lapsistaan, ei
sallisi sitä. Minä arvaan, että taivaan pyhimykset, jotka ovat olleet
äitejä taikka myöskin vanhempia sisaria niinkuin minä, jättävät
äidinsydämensä tänne maan päälle ja että he paradiisissa ovat kaikki
vaan munkkeja ja nunnia, niinkuin täti Agnes ja isä Kristofer.

Lähinnä tätä pikkuista nimetöntä seurasi kaksoistytöt Chriemhild
(nimitetty äidin-äitimme mukaan) ja Atlantis, joksi isä on ristinyt
hänet siitä syystä, että se suuri merentakainen manner löydettiin,
jota hän oli niin usein ajatellut ja johon kuuluisa amirali
Kristofer Kolumbus oli niihin aikoihin päässyt. Sitten kaksois-pojat
Bonifacius Pollux ja Kristofer Castor. Heidän nimestänsä ovat isä ja
äiti keskenänsä sopineet, koska isää hämmästytti joku heidän
syntymätähtiensä omituinen yhtyminen, ja äiti katsoi aivan
luonnolliseksi, että näitten pakanallisten nimien vastapainoksi
pantaisiin pari taivaan kirjaan piirrettyä nimeä. Vieläpä toinenkin
poika, joka ei elänyt kuin muutamia viikkoja; ja sitten nykyinen
sylilapsi, Thekla, joka on kaikkien meidän kukkanamme ja lemmikkinämme.

Tässä on melkein kaikki, jotka minä tunnen hyvin; lisäksi sentään
Martin Luther, vuorimiehen poika, jolle täti Ursula Cotta on ollut niin
hyvä. Hän on kallis meille kaikille, niinkuin hän olisi omaa
perhettämme. Hän on likimain saman-ikäinen kuin Fritz, joka arvelee,
ettei toista hänen kaltaistansa löydy. Ja hänellä on semmoinen ääni, ja
hän on niin jumalinen ja kuitenkin niin iloinen yhtä haavaa; ainakin
toisinaan. Hänen äänensä ja hartautensa ensiksi kiinnittivät täti
Ursulan huomion häneen. Täti oli nähnyt hänet usein jokapäiväisissä
rukouksissa kirkossa. Hänen oli tapana laulaa St. Yrjön seurakunnan
latinankoulun oppilaisköörissä, saman seurakunnan, jossa Fritz ja hän
harjottivat lukuansa. Hänen heleän ja vakavan äänensä kaikkuvat sävelet
vetivät usein täti Ursulan puoleensa; ja hän näytti aina niin
hartaalta. Mutta me tiesimme varsin vähän hänestä. Hän oli kovin köyhä
ja näytti sortuneelta ja puoleksi nälkään nääntyneeltä, kun me ensi
kerran näimme hänet. Minä olen nähnyt hänen usein kylminä talvi-iltoina
laulavan kaduilla almuja varten ja kiitollisuudella vastaan-ottavan
muutamia jälkeen jääneitä leipä- ja lihapalasia asukasten ovilla; sillä
hän ei ollut koskaan mikään ylpeä eikä häpeämätön kerjäläinen, niinkuin
muutamat oppilaat ovat. Meidän tuttavuutemme hänen kanssaan alkoi
eräänä päivänä, jonka aivan hyvästi muistan. Minä olin täti Ursulan
luona, joka asuu Yrjönkadulla lähellä kirkkoa ja koulua. Minä olin
katsellut poikien kööriä, kun he laulaen kulkivat ovesta oveen pitkin
katua. Ei kukaan ollut antanut heille mitään: he näyttivät nuloilta ja
nälkäisiltä. Lopulta he seisahtuivat sen akkunan alle, jossa täti
Ursula ja minä istuimme hänen pienen poikansa kanssa. Tuossa oli taas
tuo heleä, korkea, kaikkuva ääni. Täti Ursula meni oven luo ja käski
Martin'in sisään; sitten hän lähti kyökkiin, ja kun hän oli antanut
hänelle hyvän atrian ja täyttänyt hänen laukkunsa, laski hän hänet pois
ja käski hänen tulla hyvin pian takaisin. Tämän perästä hän nähtävästi
neuvotteli orpana Konrad Cottan kanssa ja seuraus oli, että Martin
Luther muutti asumaan meille ja on sen jälkeen elänyt meidän parissamme
likeisen tuttavan tavalla, aivan niinkuin hän olisi oma orpanamme.

Hän on kummallisella tavalla muuttunut tästä ajasta. Tuskin kukaan
olisi voinut edeltäpäin arvata, mikä iloinen luonto hänellä on. Ainoa
lähde, jonka kautta se silloin ilmestyi, oli hänen kirkas, vakava
äänensä. Hän oli alakuloinen ja arka, niinkuin semmoinen olento, joka
on kasvatettu ilman rakkautta. Erittäin hän kainosteli nuoria tyttöjä
eikä näyttänyt uskaltavan katsoa naisia kasvoihin. Minä luulen, että
ovat pitäneet häntä varsin kovalla kotona. Totta puhuen hän tunnusti
Fritzille, että häntä lapsena usein lyötiin niin, että veri juoksi,
aivan vähäisistä syistä, esimerkiksi, jos hän oli ottanut pähkinän, ja
ettei tämä haluttanut leikitellä vanhempainsa läsnä ollessa. Eikä hän
kuitenkaan sallinut, että sanallakaan moitittiin hänen vanhempiansa.
Hän sanoo, että hänen äitinsä on hurskas nainen Mansfeldissa, jossa
hänen kotinsa on, ja että hänen isänsä kieltää itseltään kaikki, jotta
hän voisi elättää ja kasvattaa lapsiansa, erittäin Martin'ia, jota
aiotaan perheen oppineeksi mieheksi. Hänen vanhempansa ovat itse
tottuneet vaivoja näkemään ja arvelevat, että se on paras alkukoulu
pojille. Martin raukka oli tosiaankin saanut kokea kyllin vastuksia
täällä. Mutta tähän lienevät hänen äitinsä sukulaiset Eisenachissa
syypäät. Toivottiin, että nämät olisivat hyvät häntä kohtaan, mutta
nähtävästi he eivät huolineet hänestä yhtäkään. Hän on jutellut
Fritzille, että hän kerta oli niin masentunut ja suruissaan kauhean
köyhyytensä vuoksi, että hän epätoivossaan aikoi heittää lukunsa
sikseen ja palata Mansfeldiin tekemään työtä isänsä sulatus-uunissa
taikka kaivoksissa vuorten alla. Mielimurteesta kyynelet kuitenkin
tulevat hänen silmiinsä, jos joku rohkenee viitata siihen, että hänen
isänsä olisi voinut tehdä enemmän hänen hyväksensä. Isä oli vaan köyhä
vuorenkaivaja, sanoi hän Fritzille, ja hän oli usein nähnyt äitinsä
hartioillaan kantavan polttopuita Mansfeldin hongikoista.

Mutta luostarikouluissa hän epäilemättä oppi niin ujoksi ja totiseksi.
Häntä oli neuvottu katsomaan avioelämää alhaiseksi ja pahaksi asiaksi;
ja tiedämmehän kaikki, ettei se voi olla niin ylevää ja puhdasta kuin
luostarielämä. Minä muistan, kuinka hän näytti kummastuneelta, kun täti
Ursula, joka ei ole munkkeihin mieltynyt, sanoi hänelle eräänä päivänä:
"ei maan päällä löydy mitään suloisempaa kuin aviomiehen ja vaimon
rakkaus, kun se on Jumalan pelossa."

Täti Ursulan kirkkaan, päivänpaisteisen sydämen lämpimässä koko hänen
luontonsa näytti puhkeavan, ikäänkuin kukat kesällä. Eikä nyt löydy
ketään koko meidän keskuudessamme, joka olisi niin kaikkien mieleinen
ja leppeä kuin hän. Hän soittaa luuttua ja laulaa niin, ettei
luullaksemme hänen vertaistansa ole. Ja kaikki meidän lapsemme
rakastavat häntä, hän kertoo heille niin ihmeellisen ihania tarinoita
loihdituista puutarhoista, ristiretkistä ja omasta lapsuudestansa
honkametsissä ja vuorikaivoksissa.

Martin Lutherilta minäkin tosiaankin olen kuullut enemmän kuin
keneltäkään muulta, paitsi äidin-äidiltämme, tuosta suuresta mailmasta,
joka on ulkopuolella Eisenachia. Hän on jo asunut kolmessa muussa
kaupungissa, että hän on kokonainen matkustaja ja tuntee tarkoin
mailman, vaikka hän ei ole vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Isämme on
kyllä kertonut meille kummallisia seikkoja noista isoista saarista
merten takana, jotka amirali Kolumbus löysi ja jotka, hän on varma
siitä, joskus huomataan olevan vaan Indiain ja Tokay'in ja Arabian
toinen puoli. Espanjalaiset ovat jo tavanneet kultaa näistä saarista,
ja isämme arvelee, että ne ovat se Ophir, josta kuningas Salomonin
laivat toivat kultaa temppeliä varten. Hän on myöskin jutellut meille
oudoista maista etelässä, jossa kääpiöt elävät, ja mustista
jättiläisistä, isoista, karvaisista ihmisistä, jotka kiipeevät puihin
ja tekevät asuntonsa niihin, ja hirmuisista ihmissyöjistä ja
semmoisesta kansasta, jonka on pää hartiain välissä. Mutta me emme ole
vielä tavanneet ketään, joka on nähnyt kaikki nämät ihmeet, niin että
Martin Luther ja äidin-äitimme ovat suurimmat matkustajat, mitä Fritz
ja minä tunnemme.

Martin syntyi Eislebenissä. Hänen äitinsä on porvarissukua. Kolme tämän
veljistä asuu täällä Eisenachissa, ja täältä hän naitiin. Mutta
Martin'in isä oli talonpoikainen mies. Isän-isällä oli vähäinen maatila
Morassa Thüringin honkametsien keskellä; mutta Martin'in isä oli toinen
poika järjestyksessä; heidän vähäinen omaisuutensa joutui vanhimmalle,
ja hän rupesi vuorenkaivajaksi, lähti Eislebeniin ja asettui sitten
Mansfeldiin lähelle Harzin vuoria, jossa hopeaa ja vaskea on maan
sisässä kätkettynä.

Mansfeldissa Martin oli, siksi kun hän oli kolmetoista-vuotias. Minun
tekisi mieli nähdä tämä paikka. Lienee hyvin omituista, kun katselee,
kuinka nuot suuret uunit, jossa sulatetaan vaskea ja kallista hopeata,
välkkyvät honkametsien lävitse, sillä niitä lämmitetään koko yö
metsän-aukoissa. Kun Martin oli pikkuinen poika, hän ehkä valvoi
niitten luona isänsä kanssa, jolla nyt on omat uunit ja valinpaja.
Paitsi sitä löytyy siellä syviä kaivoksia vuorten alla, joista tuon
tuostakin joukko julmannäköisiä vuorenkaivajia tulee esiin. Martin
pitää paljon vuorenkaivajista; he ovat niin reipasta ja tukevaa väkeä,
ja heillä on omat uljaat laulunsa ja köörinsä, joita hän osaa laulaa,
ja hurjat omituiset huvituksensa. Shakki on heidän mielipelinsä. He
ovat myöskin totisia niinkuin semmoisten sopii, jotka sukeltavat alas
maan uumeniin. Lapsena Martin usein meni heidän kanssaan noihin
mustiin, salamyhkäisiin kaivoksiin ja monimutkaisiin onkaloihin, jossa
hän näki kalliin malmin suonet. Hän on myöskin usein nähnyt muukalaisia
eri kansakunnista. He tulevat kaikista mailman ääristä Mansfeldiin
hopeata noutamaan -- Bayerista, Schweitsistä ja myöskin ihanasta
Venetiasta, joka on palatsien kaupunki, jossa kadut ovat kanavia
täynnänsä sinistä merta, ja vaunujen sijasta heillä on venheet, joista
he nousevat palatsien marmoriportaille. Kaikkia näitä Martin on kuullut
semmoisten kertovan, jotka ovat todella nähneet ne, paitsi mitä hän on
itse nähnyt. Hänen isänsä kutsui myöskin usein koulumestarit ja
oppineita miehiä luoksensa, että hänen poikansa hyötyisivät heidän
viisaasta puheestansa. Mutta minä epäilen, miellyttikö tämä Martin'ia
aivan paljon. Hänen oli ehkä vaikea unhottaa sitä vitsaa, jolla häntä
kerta piestiin neljätoista erää yhtenä aamuna, eikä liene tuntenut
itseänsä kyllin levolliseksi, kun kuunteli heidän keskusteluitaan.
Vanha Mansfeldin kreivi Günther pitää Martin'in isää suuressa arvossa
ja käskee hänet usein luokseen neuvotellaksensa hänen kanssaan
kaivoksista.

Heidän talonsa Mansfeldissa oli vähän matkan päässä kouluhuoneesta,
joka seisoi mäellä, että, kun hän oli pikkuinen, joku vamhempi poika
oli kiltti häntä kohtaan ja kantoi hänet sylissänsä kouluun.
Luullakseni tämä tapahtui talvella, jolloin hänen pienet jalkansa
olivat turvoksissa pakkasenpuremista ja hänen äiti-parkansa oli tapa
lähteä metsään keräämään risukimppuja pesää varten.

Hänen äitinsä on varmaan sangen hyvä ja hurskas nainen, mutta ei,
luullakseni, juuri niinkuin meidän äitimme; pikemmin niinkuin täti
Agnes. Minä varon, että olisin ennemmin pelännyt häntä. Martin sanoo,
että hän on hyvin jumalinen. Hän rakastaa ja kunnioittaa äitiänsä
suuresti, vaikka tämä oli kovin tyly häntä vastaan ja kerran, hän
jutteli sen Fritzille, löi häntä, kun hän oli ottanut pähkinän heidän
vara-huoneestaan, siksi kuin veri tuli. Hän on epäilemättä kelvollinen
ja suora nainen, joka ei suinkaan säästä itseään eikä muita; mutta minä
luulen, että olisin tutustunut pikemmin hänen isänsä kanssa, joka
valvoi niin usein öisin polvillansa Martin'in vuoteen vieressä,
rukoillen Jumalaa, että Hän tekisi hänestä hyvän ja hyödyllisen miehen.
Martin'in isä ei kuitenkaan näytä panevan arvoa munkkeihin ja nunniin
eikä ole sentähden, minun arvatakseni, niin jumalinen kuin hänen
äitinsä. Hän ei soisi ollenkaan, että Martin rupeisi papiksi taikka
munkiksi, vaan tahtoisi, että hänestä tulisi suuri lakimies taikka
tohtori taikka professori jossakin yliopistossa.

Mansfeld on kuitenkin hyvin pyhä paikka. Siellä löytyy monta mies- ja
naisluostaria, ja yhdessä tämmöisessä kaksi kreivinnaamme oli nunnana.
Siellä on myöskin linna, ja St. Elisabetimme toimitti ihmetöitä siellä
samoin kuin täälläkin. Ei paholainenkaan ole joutilaana Mansfeldissa.
Häijy noita-akka asui lähellä Martin'in kotia. Tämän oli tapa kovasti
säikäyttää ja tuskauttaa hänen äitiänsä ja kirosi lapset, että he
melkein itkivät itsensä kuoliaaksi. Jopa sanotaan, että paholainen itse
nousi saarnastuoliin ja saarnasi, tietysti valhepuvussa. Mutta kaikissa
legendoissa sitä kerrotaan samalla tavalla. Paholainen ei näytä olevan
milloinkaan niin ahkera kuin missä pyhimyksiä on; tämä on toinen syy,
miksi minä tunnen, kuinka olisi vaikea olla jumalinen.

Martin'illa oli kaunis ääni. Hän rakasti jo lapsena soittoa ja lauloi
usein ihmisten ovilla, niinkuin täälläkin. Kun hän eräänä jouluna
muitten poikien kanssa kulki kylästä kylään metsissä, veisaten
ylistysvirsiä, astui joku talonpoika majansa oven luo, jonka
ulkopuolella he paraikaa lauloivat, ja kysyi lujalla, karkealla
äänellä: "missä olette, pojat?" Lapset pelästyivät niin, että
kiiruimman kautta kiitivät pakoon ja vasta jälestäpäin saivat tietää,
että tylyäänisellä miehellä oli hyvä sydän ja että hän oli aikonut
tuoda heille muutamia makkaroita. Martin raukka oli siihen aikaan
tottunut muitten lyömiin ja pelkäsi niitä syystä. Lienee kuitenkin
ollut hauska kuulla, kun pojat ääneen metsissä lauloivat ylistyksiänsä,
että Jesus oli syntynyt Bethlehemissä. Äänet kaikkuvat niin
kummalliselta hiljaisissa honkametsissä.

Kun Martin oli kolmetoista-vuotinen, hän jätti Mansfeldin ja lähti
Magdeburgiin, jossa arkkipiispa Ernesti, vaaliruhtinaamme veli, asuu.
Tällä on komea palatsi ja kaksitoista torvensoittajaa, jotka aina
puhaltavat, kun hän syö päivällistä. Magdeburg on varmaan uhkea
kaupunki, melkein yhtä suurenlainen kuin itse Roma, luulemme me. Siellä
on suuri tuomiokirkko, ritareita, ruhtinaita ja paljon sotamiehiä,
jotka heiskaroitsevat pitkin katuja; ja turnajaisia ja loistavia
pitoja. Mutta kaikista näistä Martin kuuli enemmän kuin hän näki. Hän
ja Johan Reineck Mansfeldista (yksi häntä vanhempi poika, joka on hänen
parhaita ystäviänsä) kävivät koulua luostarissa, ja heidän täytyi
oleskella munkkien joukossa taikka laulaa kaduilla leipäänsä saadakseen
taikka kirkkomaalla, kun Fransiskanit harmaissa kaavuissansa lähtivät
sinne kuolleita hautaamaan. Mutta hänen, vuorimiehen pojan, ei sopinut
valittaa, koska, niinkuin hän sanoo, hän usein näki Anhaltin prinssin,
munkinkaapu yllään, kulkevan kaduilla, kerjäten leipää ja kantaen
säkkiä selässään, ikäänkuin juhta, että hän oli maahan painumallaan.
Prinssi parka oli paastonnut ja valvonut ja kurittanut lihaansa, siksi
kuin hän oli muodoltaan niinkuin kuoleman kuva, ei muuta kuin luu ja
nahka. Hän kuolikin vähän ajan perästä.

Magdeburgissa Martin näki myöskin sen taulun, josta hän on usein
kertonut meille. "Oli maalattu iso laiva, joka kuvasi kirkkoa; siinä ei
ollut yhtään maallikkoa, ei edes kuningasta eikä ruhtinasta. Siinä ei
näkynyt kuin paavi kardinaleinensa pispoinensa keulassa; Pyhä Henki
väikkyi heidän ylitsensä, papit ja munkit sousivat molemmin puolin; ja
näin kuljettiin taivasta kohden. Maallikot uiskentelivat meressä laivan
ympärillä. Mitkä olivat hukkumaisillansa; mitkä hinasivat itseänsä ylös
laivaan köysien avulla, joita munkit, säälien heitä ja niin tehden
liikoja hyviä töitä, heittivät heille, että estäisivät heitä hukkumasta
ja antaisivat heille tilaisuutta pysyä kiinni laivassa ja päästä
muitten kanssa taivaasen. Vedessä ei ollut yhtään paavia eikä
kardinalia, ei pispaa eikä pappia eikä munkkia, vaan ainoastaan
maallikoita."

Olipa se kamala taulu ja pelotti kyllä kaikkia jumalattomuudesta taikka
muutoin osoitti, kuinka turha on kaikkien, paitsi munkkien ja nunnien,
ensinkään koettaa olla jumalisia. Sillä oli jonkun ansio kuinka
vähäinen tahansa, aina löytynee hyvänluontoinen munkki, joka heittää
köyden laivasta ja vetää hänet ylös; ja tehköön maallikko kuinka paljon
hyviä töitä ikänänsä, ne eivät voi pelastaa häntä aalloista eikä edes
estää häntä hukkumasta, jollei hänellä ole ystävää jossakin
luostarissa.

Minä sanoin, että Martin oli iloinen; ja niin hän onkin lasten joukossa
taikka kun laulu ja soitto viehättävät häntä. Vaan kuitenkin minä
luulen, että hän ylimalkain on ennemmin totinen, ja hän näyttää usein
varsin miettivältä, jopa synkkämieliseltäkin. Hänen ilonsa ei näy
lähtevän niin paljon huolettomuudesta kuin sydämen hartaudesta, että
joko hän juttelee jotakin satua lapsille taikka laulaa jotakin hilpeätä
laulua, koko hänen sydämensä on siinä -- hänen leikissään niinkuin
työnteossaankin.

Mitä lukuun tulee, Fritz kertoo, ei ole Eisenachissa ketään, joka voi
kilpailla hänen kanssaan, olipa deklamoimisessa, prosan ja runon
kirjoittamisessa, kääntämisessä taikka kirkkosoitossa.

Opettaja Trebonius, St. Yrjön koulun johdattaja, on erittäin taitava ja
kohtelias mies. Hän ottaa lakkinsa päästään, Fritz on jutellut, ja
kumartaa oppilaitansa, kun hän astuu kouluun, "sillä", sanoo hän,
"näistä pojista tulee vielä monesta pormestareita, kanslereita,
tohtoreita ja majistratin jäseniä." Hän mahtaa olla aivan toisenlainen
kuin Mansfeldin opettajat. Opettaja Trebonius pitää Martin'ia suuressa
arvossa. Olisi hupaista tietää, pääsevätkö hän ja Fritz joskus
pormestariksi taikka tohtoriksi.

Martin on todellakin hyvin jumalinen pojaksi, ja niin on Fritz myöskin.
He käyvät hyvin säännöllisesti messussa ja ripillä ja pitävät vaaria
paastosta.

Martin'in sanoista päättäen minä kuitenkin luulen, että hän yhtä
paljon, kuin minä, pelkää Jumalaa ja Kristusta ja tuota kauheata vihan
ja tuomion päivää. Minä olen todesti varma, että hän luulee, niinkuin
jokaisen täytyy tuntea, ettei meillä olisi mitään toivoa, jollei olisi
Jumalan Pyhä Äiti, joka kenties muistuttaa Poikaansa, kuinka hän hoiti
ja vaali häntä, ja herättää hänessä jonkunlaista sääliä.

Mutta Martin on ollut melkein kaksi vuotta Erfurtin yliopistossa, ja
Fritz on nyt jättänyt meidät opiskellakseen siellä hänen kanssansa;
emmekä saa kuulla mitään kertomuksia, ennenkuin ei kukaan tiedä
milloin.

Nämät ovat ne ihmiset, jotka minä tunnen. Minulla ei ole mitään muuta
puhumista paitsi omasta tavarastani ja asuntopaikastamme.

Tavarani on helposti lueteltu. Minulla on hopeinen relikki-rasia, jossa
on yksi St. Elisabetin hius-suortuva. Tämä on kalliin omaisuuteni.
Minulla on musta rukousnauha ja siinä iso rautaristi, jonka täti Agnes
antoi minulle. Minulla on messukirja ja osa yhdestä Nibelungenlied'in
vihkosta; ja paitsi jokapäiväistä pukuani on minulla musta silkkitröijy
ja karmosiinipunainen hame, ja kaksi kultaista korvarengasta, ja
hopeiset vitjat juhlapäiviä varten, jotka täti Ursula antoi minulle.
Fritzillä ja minulla on yhteen myöskin kopia muutamista vanhoista
latinaisista hymneistä, joka on koristettu puupiirroksilla ja painettu
Nürnbergissä. Puutarhassa minulla on kaksi ruusupensasta; ja minulla on
puinen krucifixi, leikattu Romassa semmoisesta puusta, joka on tuotu
Bethlehemistä, ja nahkakukkarossa yksi kultaraha, jonka äitikummini
antoi minulle ristiäisissäni; ja siinä kaikki.

Paikka, jossa asumme, on Eisenach, ja minun mielestäni se on kaunis
paikka. Mutta kun en ole nähnyt mitään muuta kaupunkia, minä en voi
sitä varsin sanoa. Täällä löytyy yhdeksän mies- ja naisluostaria; St.
Elisabet on perustanut useat niistä. Ja täällä on minä en tiedä kuinka
monta pappia. Kirkoissa on muutamia kauniita tauluja, jotka kuvaavat
pyhimysten kärsimisiä ja kunniaa, ja maalattuja akkunoita, ja
alttareilla isot kultaiset ja hopeiset astiat ja suuri joukko
ihmeellisiä relikejä, joita me kävimme palvelemassa suurina pyhimysten
juhlina.

Kaupunki on laaksossa, ja korkealle rakennusten ylitse kohoaa se vuori,
jossa Wartburg seisoo -- sama linna, jossa St. Elisabet eli. Minä olin
siellä kerta isäni kanssa viemässä muutamia kirjoja vaaliruhtinaalle.
Huoneet olivat kauniisti varustetut matoilla ja samettipäällisillä
tuoleilla. Yksi rouva, joka oli puettu silkkiin ja juveleihin, niinkuin
St. Elisabet tauluissa, antoi minulle makeisia. Mutta linna näytti
minusta pimeältä ja kolkolta. Minun oli halu tietää, mikä huone se oli,
jossa se ylpeä maakreivinna eli, joka oli niin epäkohtelias St.
Elisabetia kohtaan, kun tämä nuorena tyttönä tuli kuninkaallisesta
kodistaan kaukaa Unkarista; ja mikä se kylmä muuri oli, jota vastaan
St. Elisabet painoi polttavaa otsaansa, kun hän odottamatta oli kuullut
puolisonsa kuolemasta ja epätoivossaan syöksi huoneesta huoneesen
linnassa.

Minä olin iloinen, kun taas pääsin väljään metsään, sillä joka paikassa
lähellä linnaa ja yltympäri niin pitkältä Eisenachista, kuin silmä
kantaa, ei ole kuin metsää. Korkeat tummat hongat peittävät vuoria;
mutta laaksoissa niityt ovat hyvin viheriät jokien reunoilla. Parempi
on olla laaksoissa kukkien kanssa, kuin tuossa vakavassa, vanhassa
linnassa, eikä minua ihmeyttänyt niin paljon, kun olin käynyt siellä,
että St. Elisabet rakennutti itsellensä mökin yksinäiseen laaksoon
metsään ja tahtoi mieluisammin elää ja kuolla siellä.

Ihanat ovat kesällä niityt honkametsien liepeillä, kun aurinko
tuoksuttaa puista suloista, aromatillista hajua, ja linnut laulavat ja
peltovarekset vaakuvat. Minä rakastan sitä enemmän kuin suitsutuksia
St. Yrjön kirkossa, ja melkein enemmän kuin köörilauluja, ja aivan
varmaan enemmän kuin saarnoja, joissa puhutaan niin paljon kauheista
tulista ja tuomiopäivästä, taikka ripistä, jossa meille määrätään niin
ankara rangaistus. Lampaat ja linnut ja myöskin hyönteiset näyttävät
niin onnellisilta, kun on jokaisella oma pikkuinen tyytyväisyyden
määkynä tai viserrys tai kuherrus tai hyrinä.

Tuntuu melkein silloin, kuin jos Maria, Jumalan kallis äiti, hallitsisi
mailmaa, eikä Kristus -- Tuomari, eikä Kaikkivaltias salamoineen. Joka
luontokappale näyttää olevan niin lempeästi ja niin hellästi
hoidettuna; minä en voi estää, että menestyn paremmin siellä kuin
kirkossa. Mutta tämä lienee siitä, että minä en ole jumalinen.



II.

Otteita Fredrikin aikakirjasta.


Erfurtissa 1503.

Vihdoin minä seison sen mailman kynnyksellä, johon minun on niin kauan
aikaa tehnyt mieli päästä. Elsan mailma ei ole enää minun; en ole
kuitenkaan koskaan, ennenkuin tällä viikkoa, tuntenut, kuinka kallis
tuo vähäinen koti-mailma on minulle. Jumala varjelkoon, että olisin
jättänyt sen iäksi. Minä toivon saavani palata siihen jälleen, ei
sentään milloinkaan enää vanhempieni vaivaksi, vaan heidän tuekseen ja
turvakseen, että äitini pääsisi niistä huolista, jotka vähitellen
hivuttavat hänen kallista elämäänsä, että isäni saisi tilaisuutta
toteuttaa suuria tuumiansa ja pikku Elsastamme tulisi yhtä arvoisa
nainen kuin kukaan hyvänsä noista paronessoista, joista äidin-äitimme
kertoo meille. Vaikka tosiaan, niinkuin nyt on, kun juhlapäivinä astuu
minun vieressäni kirkolle, puettuna karmosiinipunaiseen hameesensa,
musta tröiiy pyöreällä, sievällä vartalollaan, valkoinen esiliina
edessä, hopeakäädyt kaulassa, vaalea tukka somasti palmikoittuna, ja
siniset silmät aivan täynnänsä päivänpaistetta -- kukapa näyttää
kauniimmalta kuin hän? Minä olen kyllä nähnyt, etten ole ainoa
Eisenachissa, joka niin ajattelee. Minä soisin vaan, että saattaisin
tehdä kaikki päivät juhlapäiviksi hänelle ja ettei pikku siskoni
tarvitsisi, kun juhla on mennyt, niin huolellisesti panna pois kaikkia
koristuksiansa isoon arkkuun ja pukea jälleen päällensä Tuhkimuksen
vaatteitansa, jotta, jos se kuninkaanpoika, josta satu puhuu, tulisi,
hän tuskin tuntisi sitä kaunista pikkuista prinsessaa, jonka hän on
kirkossa nähnyt. Ei kuitenkaan kenenkään kuninkaanpojan tarvitse
hävetä Elsaamme edes hänen arki- tai työvaatteissansa; hän ei suinkaan
olisi tuo oikea, jos hän niin tekisi. Hämyssä, kun päivän työt ovat
tehdyt ja lapset nukkuvat, ja hän tulee, kudin kädessään, istumaan
minun viereeni sälyhuoneesen taikka puutarhaan perunapuun alle, mikä
prinsessa näyttää virkeämmältä tai sievemmältä kuin Elsa hienolla,
keltaisella tukallaan, joka on seppeleenkaltaiseksi palmikoittu? Kukapa
arvaisi, että hän on askaroinnut koko päivän, keittänyt ruokaa, pessyt
vaatteita ja hoitanut lapsia. Jollei juuri siitä verevästä muodosta,
jonka hänen toimeliaisuutensa on synnyttänyt, ja siitä hänen
suloisesta, hiljaisesta äänestänsä, johon naiset, luullakseni,
parhaiten tottuvat pienten lasten kehtojen luona.

Arvattavasti minä en ole vielä keneenkään tyttöön rakastunut sen
vuoksi, etten koskaan ole nähnyt ketään, jota sopisi verrata meidän
Elsaamme. Minä en kuitenkaan näe unta semmoisista kasvoista kuin
Elsalla on, kun unet tulevat, eikä edes aivan semmoisista kuin äidillä
on. Äitini silmät ovat himmentyneet monesta huolesta; eikö juuri tuo
lakastunut ja kuihtunut otsa tee häntä niin pyhäksi minulle? Pyhemmäksi
kuin mikään pyhimysten sädekehä! Ja Elsa, hyvä, taitava, pikkuinen
Elsa; hän on kallis kodinhaltiatar; mutta niillä kasvoilla, joista minä
näen unta, niillä on toisenlainen katsanto. Elsan silmät ovat hyvät,
niinkuin hän sanoo, näkemään ja auttamaan; ja suloiset ne todella ovat
rakkaudessa -- kalliit, lempeät, uskolliset silmät. Mutta niissä
silmissä, joista minä näen unta, on toisenlainen katse, on tulta,
niinkuin äidin-äitimmekin silmissä, ikäänkuin etelän auringon alta;
tummat, uneksivat, kauas näkevät, sydäntä polttavat silmät, niinkuin
romanssien naisten, vaan kuitenkin tähystellen taivaasen, niinkuin St.
Cecilian, kun hän ihastuneena seisoo urkujensa vieressä. Hänen pitäisi
olla pyhimys, että minä saisin istua hänen jalkainsa juuressa ja katsoa
hänen puhtaan sydämensä kautta taivaasen, vaan kuitenkin rakastaa minua
yksinään, tulisesti, pelottomasti, innokkaasti, ikäänkuin koko hänen
taivaansa olisi minun rakkaudessani. Minun rakkaudessani! mutta mikä
minä olen, että minä semmoisia uneksin? porvarinpoika Eisenachista,
rahaton ylioppilas, joka on viikon päivät oleskellut Erfurtissa!
Puutetta näkevän perheen vanhin poika, joka ei saa ajatellakaan, että
hän rakastaisi oivallisinta tyttöä koko mailmassa, ennenkuin minä
tapaan hänet ennenkuin olen pelastanut isäni, äitini ja kuusi veljeä ja
sisarta kovan köyhyyden kynsistä. Sitä tuntuu melkein petokselta, kun
pidän toista olentoa parempana kuin Elsaa, vaikkapa vaan unissakin.
Minusta on kuin näkisin, kuinka hänen lempeät, siniset silmänsä
täyttyvät moittivilla kyynelillä. Sitä ei tarvitse epäilläkään, että
minulla on mitään kilpailiaa Elsan sydämessä, ei edes unissakaan.
Armas, pikkuinen Elsa parka!

Elsan täytyy päästä noitten jokapäiväisten, kalvavien huolten taakasta,
siitä köyhyyden ja pettyneitten toiveitten painosta, joka on saattanut
äitimme niin varhain vanhaksi. Jos minä olisin ollut isäni sijassa,
minä en suinkaan olisi jaksanut katsoa, kuinka talvi niin pian peitti
hänen elämänsä kesän. Mutta hän ei näe sitä. Taikka jos tuokioksi äidin
vaaleat kasvot ja nuot harmaat hiukset, jotka alkavat ilmestyä,
näyttävät huolestuttavan häntä, hän suutelee hänen otsaansa ja sanoo:

"Äitiseni, tästä päästään pian; nyt ei puutu muuta kuin viimeinen
temppu, ennenkuin uusin keksintöni on täydellinen, ja sitten --"

Ja sitten hän menee painoonsa; mutta tähän päivään saakka tuota
puuttuvaa temppua ei ole koskaan tehty. Elsa ja äitimme luulevat
kuitenkin aina, että se onnistuu häneltä joskus. Äidin-äitimme epäilee.
Ja minulla on tuskin toivoa ollenkaan; mutta vaikkapa saisin koko
mailman, minä en tahtoisi hiiskua sanaakaan siitä kenellekään kotona.
Minusta isäni laboratoriumi uuneinensa, malleinensa ja kummallisin
koneinensa on kolkoin paikka koko mailmassa. Se on niinkuin aavetten
asunto, jossa niitten lasten kurjat, nimettömät haamut liikkuvat, jotka
kuolivat kohta, kun syntyivät -- turhien ja hedelmättömien tuumien
haamut; niinkuin semmoisen kaupungin rauniot, jonka maanjäristys on
kukistanut, ennenkuin se oli rakennettu valmiiksi, niinkuin hävinneet
linnat, joita ei koskaan katettu, hävinneet huoneet, joissa ei koskaan
asuttu, hävinneet kirkot, joissa ei koskaan mitään jumalanpalvelusta
pidetty. Pyhimykset varjelkoot, että minun elämäni tulisi tämän
kaltaiseksi! vaan mikähän se lienee, joka on tehnyt, ett'eivät isäni
yritykset luonnistu, siitä minä en saa koskaan oikein selkoa. Hän ei
ole mikään uneksija. Hän ei ole mikään laiskuri. Hän ei istu joutilaana
kädet ristissä mietiskellen tuumiansa. Hän laskee lukunsa
perinjuurisella tarkkuudella; hän kysyy neuvoa kaikilta oppineilta
miehiltä ja kirjoilta, jotka ovat hänen saatavillaan. Hän punnitsee ja
mittaa ja rakentelee mitä sievimpiä malleja. Hänen huoneensa on täynnä
erinomaisia kaavoja, jotka näyttävät siltä kuin niitten pitäisi
kelvata, vaan eivät kuitenkaan kelpaa. Professorit ja myöskin
vaaliruhtinaan sihteeri, joka on käynyt monta kertaa keskustelemassa
hänen kanssaan, ovat vakuuttaneet minulle, että hän on erittäin
nerollinen mies.

Mikä se siis on, joka tekee, että hänen elämänsä on mennyt näin
hukkaan? Minä en voi sitä ymmärtää; jollei se ole se, että toiset
suuret keksijät ja löytäjät näyttävät tehneen keksintönsä ja löytönsä
ikäänkuin _sivumennen_, tavallisen elämänsä varrella. Kun merimies
purjehtii määrätyllä matkallansa johonkuhun tiettyyn satamaan, hän
huomaa ajo-puita taikka ruohoja, jotka varmaan ovat tulleet
tuntemattomista maista merten takaa. Kun hän virassansa purjehtii
satamasta satamaan, tämä ajatus on aina mielessään; kaikki, mitä hän
kuulee, liittyy luonnollisesti tähän ajatukseen; hän tarkastaa tuulia
ja virtoja; hän kokoo tietoja kulkioilta, jotka ovat hairaantuneet
tieltään siihen suuntaan, jossa hän luulee tämän tuntemattoman maan
löytyvän. Ja viimein hän saa jonkun ruhtinaan uskomaan, ettei hänen
luulonsa ole pelkkä unelma, ja niinkuin suuri Kristofer Kolumbus hän
rohkenee laskea halki jäljettömän, tuntemattoman Atlantin ja löytää
Länsi-Indian. Mutta ennenkuin hän oli keksijä, hän oli merimies.

Taikka joku puunpiirtäjä koettaa käyttää puupalasiaan kirjaimiksi, ja
kirjapainon taito on keksitty. Mutta se kuuluu hänen ammattiinsa. Hän
ei ole poikennut tieltänsä etsimään keksintöjä. Hän on löytänyt ne
matkallansa, jokapäiväisen työnsä ohessa. Minusta tuntuu siltä kuin ei
ihmisistä tulisi suuria miehiä eikä löytäjiä eikä keksijöitä sillä että
koettavat semmoisiksi päästä; vaan sillä, että parhaitten voimiensa
mukaan harjoittavat, mitä ovat toimeksensa saaneet. Näin parannukset
syntyvät itsestänsä, toinen toisensa perästä, askel askelelta; jokaista
tehtyä parannusta koetetaan käytännön kautta, siksi kuin viimein osattu
aate tulee, ei niinkuin mikään synkkien salojen henki, vaan niinkuin
enkeli jokapäiväisen elämän uralle; ja nuot vähäiset parannukset
muuttuvat suureksi keksinnöksi. Tässä menetystavassa on vielä toinenkin
suuri etu, jota isämme on paitsi. Jos ei keksintö synnykään, meillä
on kaikissa tapauksissa parannukset jälellä, jotka aina ovat
jonkunarvoiset. Ei jokainen voi kirjapainoja keksiä eikä Uusia Indioita
löytää; mutta jokainen puunpiirtäjä saattaa tehdä piirroksensa vähäisen
paremmaksi, ja jokainen merenkulkia saattaa tunkea vähäisen kauemmaksi
kuin hänen edelläkäviänsä.

Tuntuu kuitenkin melkein rikokselta, kun kirjoitan tällä tapaa
isästämme. Mitä Elsa ja äitimme sanoisivat, jotka luulevat, ettei
mikään mun kuin sattumus taikka ihmiskunnan sokeus estä meitä
suuruuteen pääsemästä? Ei niin, että he olisivat isältämme oppineet
ajattelemaan näin. Minä en ole eläissäni kuullut hänen laskevan
kadehtivaa tai halveksivaa sanaa kenestäkään niistä, jotka ovat
parhaiten menestyneet, missä hän ei ole menestynyt. Hän näyttää pitävän
kaikkia semmoisia ihmisiä suuren veljeskunnan jäseninä ja iloitsee, kun
toinen saavuttaa sen päämäärän, johon hän ei ennättänyt, juuri niinkuin
hän iloitsisi, jos häneltä itseltä tänään joku hanke onnistuisi, joka
ei onnistunut eilen. Tämä luonnon jalous se on, joka saattaa minut
kunnioittamaan häntä enemmän kuin mikään menestys hyvänsä. Siitä
syystä, että minä pelkään, ettei minun luontoni tämmöisten pettyneitten
toiveitten elämässä pysyisi niin jalona, vaan huono onni katkeroittaisi
sydäntäni ja köyhyys masentaisi miehuuttani, jota eivät koskaan ole
tehneet hänen suhteensa -- siitä syystä minä olen uskaltanut lähteä
etsimään niitä riuttoja, joihin hän joutui haaksirikoksi, jotta voisin
niitä välttää. Ei kaikki ihmiset voi palata haaksirikkoisina,
ryysyisinä ja puutteen-alaisina onnettomalta retkeltä ja kuitenkin
säilyttää yhtä toivokasta sydäntä, yhtä hilpeätä luontoa ja yhtä
tyytyväistä ja leppeätä mieltä, kuin jos he olisivat tuoneet "kultaisen
taljan" muassaan. Näin isämme tekee lakkaamatta; ja sentähden minä
luulen, että hänen aarteensa, samoin kuin niitten, jotka noudattavat
evankelisen täydellisyyden sääntöjä, ovat tallella siellä, jossa ei koi
syö eikä ruoste raiskaa. Minä en kykenisi siihen. Minä en suinkaan
palaisi, ennenkuin tuottaisin muassani, mitä etsin, taikka minä
palaisin viheliäisenä raukkana, semmoisena, joka on joutunut
haaksirikkoon yhtä paljon sydämen kuin omaisuuden puolesta. Ja
sentähden minun täytyy tutkia karttojani ja huolella valita satamani ja
laivani, ennenkuin vesille lähden.

Kaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun seisoin metsän
viimeisellä ylängöllä, josta sopi katsoa takaisin Eisenachiin, joka
sijaitsi laaksossa Wartburgin varjossa. Suojelkoon Jumalan kallis äiti,
St. Elisabet ja kaikki pyhimykset sitä ainiaan!

Mutta minulla ei ollut pitkää aikaa luoda silmäyksiä Eisenachiin.
Talvipäivät ovat lyhyet; edellisenä yönä oli satanut vähäisen lunta.
Eisenachin huonetten katot olivat käyneet valkoisiksi, ja kirkontornin
leikkaukset hohtivat alabasterilta. Ohut peite oli laskennut niityille
ja mäelle, ja hongissa riippui hienoja härmäverkkoja. Minun tuli astua
melkein kolmekymmentä peninkulmaa [Englannin] metsiä ja laaksoja,
ennenkuin pääsin Erfurtiin. Päivä oli kirkas, ja ilma yhtä kevyt kuin
sydämenikin. Honkien varjot kallistuivat jäätyneen lumen ylitse, joka
iloisesti ratisi jalkojeni alla. Aukoilla tummat oksat kuvautuivat
mustiksi ja selviksi talvisen taivaan vaaleansiniselle pohjalle.
Esinetten reunat ilmestyivät jyrkkinä ja tarkkoina, niinkuin minä
päätin, että oman elämäni määrä olisi. Minä tiesin, että aikomukseni
olivat puhtaat ja ylevät, ja kuului siltä kuin taivas varmaan suosisi
minua.

Mutta kun päivä vähitellen kului, minua alkoi kummastuttaa, ettei metsä
loppunut, siksi kuin auringon yhä aletessa minä pelkäsin, että olin
joutunut eksyksiin; ja kun viimein nousin jollekin törmälle, että
näkisin avarammalle, havaitsin aivan selvästi, että olin lumessa
poikennut väärälle tielle. Isot metsämaat ymyäröitsivät minua; toinen
honkakukkula kohosi toisen takaa; ja ainoastaan kaukaisesta aukosta
minä vilaukselta näin alipuolella olevan tasangon, jossa tiesin
Erfurtin varmaan löytyvän. Päivänvalo väheni joutuin; matkalaukkuni oli
tyhjä. Minä tiesin, että siellä täällä laaksojen kätkössä löytyi kyliä,
mutta en nähnyt mitään savukiehkuraa nousevan mistään eikä mitään
ihmisjälkiä, paitsi tuon tuostakin muutamia risuläjiä jossakin uudessa
metsän-aukossa. Yhtä tämmöistä metsän-aukkoa kohden minä suunnittelin
matkaani sillä aikeella, että seuraisin puunhakkaajan polkua, joka,
arvelin minä, epäilemättä johdattaisi minut jonkun sysimiehen kodalle,
jossa saisin lämmintä ja suojaa. Kuitenkin ennenkuin pääsin tälle
paikalle, yö oli tullut. Alkoi uudestaan sataa lunta, ja minusta tuntui
liian uskaliaalta jättää isompi tie ja astua jotakin tuntematonta
tolaa. Minä koetin sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin
mahdollista. Eikä tilani ollutkaan perin vaikea. Minulla oli limsiö ja
taulaa muassani, minä keräsin kuivia puita ja oksia, ja sain, vaikka
vaivalla, tulen syttymään. Minun oli kyllä vilu ja nälkä, mutta siitä
en paljon huolinut. Tämä oli vaan ylimääräinen paasto, ja minusta
tuntui aivan luonnolliselta, että minun elämäni matka alkaisi
vastuksella ja vaaralla. Niin oli aina laita pyhimysten legendoissa,
romansseissa taikka saduissa taikka muutoin, kuin jotakin suurta oli
tekeillä.

Mutta yöllä, kun tuuli vonkui lukemattomissa hongissa, ei sillä
lempeällä, monenlaisella äänellä kuin kesäisissä tammimetsissä, vaan
pitkällä, yksitoikkoisella vaikeroimisella, ikäänkuin hautavirsi,
syntyi sydämessäni semmoinen ahdistus, jonka vertaista minä en ollut
milloinkaan ennen tuntenut. Minä tiesin, että rosvojoukkoja liikkui
metsissä, minä kuulin kaukaa susien ulvonnan; mutta pelko se ei ollut,
joka lennätti ajatukseni niin rajusti edestakaisin, ei ainakaan se
pelko, että minulle tulisi minkäänlainen ruumiillinen vahinko. Minä
muistin kaikkia noita kertomuksia hurjista metsästäjistä, onnettomista
syntisistä ihmisistä, joita pahat henget ajoivat; vaan nämä
kertomukset, jotka olivat herättäneet vallatonta iloa Elsassa ja
minussa, kun äidin-äitimme kertoi niitä meille kotitulen ääressä,
näyttivät nyt jäädyttävän sieluani kauhulla. Sillä enkö minä ollut
syntinen olento ja eivätkö myöskin pahat henget todella ympäröinneet
minua? -- ja mikä estäisi heitä minua käsiinsä saamasta? Kuka koko
mailmassa auttaisi minua! Voinko minä luottamuksella katsoa ylös
Jumalan puoleen? Hän rakastaa ainoastaan hurskaita. Taikka Kristuksen
puoleen? Hän on tuomari; ja hirveämpi kuin tuhansien perkeletten huudot
on syntisen kuulla hänen äänensä tuomion kauhealta, lumivalkoiselta
valta-istuimelta. Silloin syntini ilmestyivät minun eteeni --
laiminlyödyt rukoukseni, vaillinaisesti harjoitettu katumukseni,
puolinaiset tunnustukseni. Enkö minä vielä tänä aamuna ollut täynnä
ylpeitä ja kunnianhimoisia tuumia -- enkö minä kenties myöskin
turhanpuolisesti vertaillut itseäni hyvään isääni ja ajatellut itseäni
kaikkien mailman ilojen saavuttajaksi ja nauttijaksi? Tosin se ei juuri
liene ollut synti, kun toivoin saavani pelastaa omaiseni köyhyydestä ja
huolista; mutta se oli varmaan synti, kun halasin maallista kunniaa,
niinkuin isä Kristofer niin usein on minulle selittänyt. Kuinka vaikea
siis eroittaa nämät molemmat toisistaan! Missä velvollisuus päättyy,
ja missä kunnianhimo ja ylpeys alkavat? Minä päätin mennä jonkun
rippi-isän luo, kohta kuin tulisin Erfurtiin, jos milloinkaan pääsisin
sinne. Vaan kuitenkin, mitä viisainkaan rippi-isä voi tehdä minun
hyväkseni tämmöisessä vaikeassa tilassa? Kuinka minä koskaan voin olla
varma, etten ollut pettänyt itseäni, kun tutkin menetyksieni syitä, ja
siis myöskin häntä, ja näin saanut väärillä perusteilla synninpäästön,
joka ei voinut ensinkään auttaa minua? Ja jos näin lienee tulevien
synnintunnustusteni laita, miks'ei myöskään kaikkien entisten?

Tämä ajatus kauhistutti minua, ja pohjaton kurjuuden syvänne näytti
aukenevan jalkojeni eteen. Minä en osannut pois tukalain ajatusteni
kiedoksista, yhtä vähän kuin metsästäkään.

Sillä jos näissä epäilyksissä oli perää, eivät ainoastaan ne synnit,
joita minä en ollut tunnustanut, olleet anteeksi antamatta, vaan
myöskin ne synnit, jotka olin tunnustanut ja joista olin väärällä
perusteilla saanut päästön. Niin muodoin ehkä ei mikään tällä hetkellä
suojellut sieluani Jumalan Kristuksen tuomiolta ja riemuitsevien
perkeleitten julmuudelta, yhtä vähän kuin mikään suojeli ruumistanikaan
lumelta.

Näytti siliä kuin vaan yksi keino voisi pelastaa minut, eikä sekään
ollut saatavilla. Jos löytäisin erehtymättömän rippi-isän, joka voisi
katsoa alas sydämeni syvyyteen ja takaperin jokaiseen elämäni soppeen,
joka voisi paljastaa koko olentoni minun itse eteeni, tarkasti nähdä
kaikki aikomukseni ja määrätä minulle sen katumus-harjoituksen, jonka
todella ansaitsen, minä matkustaisin mailman ääriin saakka, häntä
tavatakseni. Vaikka hän ensin kaikkien pyhien eremitein ja martyrein
elämästä etsisi itse-kidutuksen esimerkkejä ja sitten käskisi minua
mitä ankarimpiin katumus-harjoituksiin, tuntuisivat nämät minusta
huokealta, kun vaan olisin varma, että ne olisivat oikeat ja että
todellinen synninpäästö lähtisi niistä.

Mutta tämmöinen rippi-isä minun oli mahdoton milloinkaan löytää.

Mikä taattu toivo minulla siis olikaan, että saisin syntini anteeksi?
Mikä papin tai munkin sana, oli hän vaikka pyhin maan päällä, voisi
milloinkaan vakuuttaa minulle, että olin ollut rehellinen itse
suhteeni? Mikä synnin päästö koskaan oikeuttaisi minua uskomaan, että
ristinvaatteeni, jotka olin saastuttanut, niinkuin sanottiin,
"ennenkuin jätin lapsenkenkäni", voisivat kerran vielä käydä
valkoisiksi ja puhtaiksi?

Silloin tulin ensi kerran eläissäni ajatelleeksi munkinlupausta,
luostaria ja kaapua. Minä tiesin, että luostarielämällä oli ansio, jota
useat vertasivat toiseksi kasteeksi. Olikohan mahdollista, että
kaikkien minun pyrintöjeni päätös lopulta olisi munkinkaapu? Minne
sitten isä ja äiti, kallis Elsa ja pienet lapset kotona joutuisivat?
Näitten rakkaitten kasvojen muisto näytti tuokioksi karkottavan synkän
pelkoni, niinkuin takanvalkea sanotaan torjuvan susia. Mutta nytpä
kolea ääni kuului kuiskaavan: "jos Jumala on sinua vastaan ja
pyhimykset ja omatuntosi, millä lailla voit omaisiasi taikka
ketäkään muuta auttaa?" Minun oli aivan mahdoton eroittaa, mitkä
mieleen-johtumukset tulivat perkeleeltä, mitkä Jumalalta, mitkä omasta
syntisestä sydämestäni; vaan kuitenkin se lienee anteeksi antamaton
synti, kun sekoittaa niitä toisiinsa. Josta syystä minä koetin
loppupuolen yötä olla kokonaan ajattelematta enkä tehnyt muuta
kuin astuin edestakaisin, lausuen Jumalan Kymmeniä Käskyjä,
Uskontunnustusta, Paternosteria, Ave Mariaa, pyhimysten litaniaa ja
kaikkia kollektoja ja hartaita huokauksia, jotka suinkin muistin. Tämä
näytti vähitellen rauhoittavan minua, varsinkin Uskontunnustus ja
Paternoster, joko sentähden, että ne ovat manauksia, joita pahat henget
erittäin pelkäävät, vai sentähdenkö, että on jotakin aivan lohdullista
yksistänsä sanoissa "Isä meidän" ja "syntien anteeksi-antamus" -- sitä
minä en tiedä. Arvattavasti molemmista syistä.

Ja niin aamu koitti, ja auringonsäteet pujahtivat matalalta esiin
punertavien honkien välitse; ja minä lausuin Ave Marian ja muistin
Jumalan suloisen äidin ja rohkaisin vähän mieltäni.

Mutta koko seuraavana päivänä minä en tointunut tämän yksinäisen yön
kauhuista. Näytti siltä kuin joku pilvi olisi peittänyt toiveeni ja
tuumani. Kuinka minä voin tietää, eikö kaikki, jota olin katsonut
elämäni pyhimmäksi tarkoitukseksi, ollut vaan mailman, lihan ja
perkeleen kiusauksia; ja eikö, vaikka kuinka näkisin vaivaa rakkaitten
omaisieni tähden, syntini tuottaisi heille enemmän murhetta kuin kaikki
minun menestykseni voisi poistaa?

Kuitenkin, kun jätin taakseni metsän varjon, tuntui sydämeni käyvän
keveämmäksi. Tästälähin minä aina uskon, että kauheimmat metsätarinat
ovat todenperäisiä, ja että paholaiset öisin asuskelevat yksinäisillä
saloilla.

Oli hauska nähdä Erfurtin kirkontornien kohoavan eteeni lakealta.

Minulla on vaan yksi ystävä yliopistossa; mutta tämä on Martin Luther,
ja hän on yksistänsä minulle samanveroinen kuin kokonainen parvi muita.
Häntä katsotaan jo eteväksi ylioppilaitten joukossa; ja professorit
toivovat hänestä paljon.

Hän lukee parhaasta päästä lakitiedettä, koska hänen isänsä tahtoo,
että hänestä tulee taitava lakimies. Siksi minäkin aion, ja hänen
neuvonsa, jotka hän aina sydämellisesti antaa, ovat varsin tärkeät
minulle.

Hänen elämänsä on todella muuttunut siitä ajasta, jolloin ensin
tutustuimme hänen kanssansa Eisenachissa, kun täti Ursulan kävi häntä
sääliksi, tuota avutonta oppilasta, joka leipäpalasta varten lauloi
ovien edessä St. Yrjön kadulla. Hänen isänsä on lujasti ponnistellut
perheensä elatusta ja vaurastumista varten. Tämä on häneltä viimein
onnistunut; hänellä on nyt oma valinpaja ja pari sulatus-uunia, ja
Martin saa yliopistossa runsaasti apua häneltä. Martin'in taisteloin
jäinen aamu näyttää nyt menneen, ja kaikki on valoisana hänen
edessänsä.

Erfurtin yliopisto on etevin Saksassa. Siihen verrattuina
muut yliopistot ovat, niinkuin Martin Luther sanoo, vaan
yksityis-akademioita. Meitä on täällä ylioppilaita nykyään tuhannen tai
kolmentoista sadan vaiheilla. Muutamat meidän professoreistamme ovat
tutkineet klassikoita Italiassa muinaisten Kreikkalaisten ja
Romalaisten jälkeisten johdolla. Vaaliruhtinas Fredrik on kyllä
hiljakkoin perustanut uuden yliopiston Wittenbergiin, mutta me täällä
Erfurtissa emme suuresti pelkää, että Wittenberg voittaisi vanhan
laitoksemme.

Humanistat elikkä muinaisen pakanallisen viisauden harrastajat ovat
hyvin mahtavat täällä. Mutianus Rufus on heidän päämiehensä. He tulevat
usein kokoon, etenkin hänen luonansa, ja hän esittelee aineita, joita
heidän tulee runomitalla latinaksi selittää, esimerkiksi "köyhyyden
ylistys." Martin Lutherin ystävä Spalatin on ollut läsnä näissä
kokouksissa; mutta hän itse ei ole käynyt niissä, ei ainakaan jäsenenä.
Kerrotaankin heidän keskusteluistaan kummallisia seikkoja, jotka
saattavat runoilian ja filosofin nimen, josta he kerskaavat, kovasti
pahanmaineiseksi oikeauskoisten joukossa. Nämät aatteet Mutianus ja
hänen ystävänsä sanotaan tuoneen klassillisen kirjallisuuden muassa
Italiasta. Hän on myöskin lausunut ja kirjoittanut eräälle ystävälle,
että "ei löydy kuin yksi jumala ja yksi jumalatar, vaikka eri muodoilla
ja eri nimillä, niinkuin Jupiter, Sol, Apollo, Moses, Kristus; Luna,
Ceres, Proserpina, Tellus, Maria." Mutta hän varoittaa oppilaitansa
julkisesti näistä asioista puhumasta. "Ne ovat salassa pidettävät", hän
sanoo, "niinkuin Eleusin mysterit. Uskon asioissa meidän tulee käyttää
satujen ja arvoitusten peittoa. Ylenkatsokaamme Jupiterin, se on
parhaan ja korkeimman jumalan, armon kautta alhaisempia jumalia. Kun
sanon Jupiterin, minä tarkoitan Kristusta ja totista Jumalaa."

Mutianus ja hänen ystävänsä puhuvat myöskin tuttavien kesken varsin
halveksivalla tavalla kirkonmenoista nimitellen messua komediaksi ja
pyhiä relikejä korpin luiksi [se on hirsipuussa riippuviksi
luurangoiksi, joita korpit nokkivat]; puhuen alttaripalveluksesta
niinkuin hukatusta ajasta; ja soimaten kanonisten tuntien rukouksia
pelkäksi koiran haukunnaksi taikka yrinäksi, ei kuitenkaan
työntekiä- vaan laiskurimehiläisten.

Jos joku nuhtelisi heitä tämmöisistä häväisevistä puheista, he
arvattavasti vastaisivat, että olivat lausuneet niitä ainoastaan
salaisessa merkityksessä eikä tarkoittaneet sillä mitään. Mutta kun
katsoo oikeaksi, että näin peittää todelliset ajatuksensa ja ajaa
tyhjäksi erhetyksensä, on vaikea eroittaa, mikä on teko-väite, mikä
totta heidän mielestänsä. Minusta näyttää myös kuin he aivan syvistä ja
juhlallisista kysymyksistä tekisivät pelkkiä järkeä teroittavia
leikkejä elikkä arvoituksia.

Tämä nähtävästi pidättää Martin Lutheria paljoa enemmän kuin heidän
tutkimustensa rohkeus lukemasta itseänsä heidän joukkoonsa. Hänen
luontonsa on niin kunnioittavainen, vaikka kohta hänen mielensä on niin
uljas. Minä luulen, että hän uskaltaisi tehdä taikka kärsisi mitä
hyvänsä sitä puollustaakseen, mitä hän katsoo oikeaksi; mutta hän ei
siedä, että vähintäkään rahtua siitä, mitä hän pitää pyhänä, pilkataan
taikka käytetään vaan järjen harjoituksen esineeksi.

Etupäässä hän tätä nykyä isänsä erityisestä tahdosta tutkii Roman
kirjallisuutta ja lakia, niinkuin myöskin Aristoteleen allegorioita
ja filosofiaa. Hän työskentelee mielellään totisissa ja tukevissa
opin-aineissa; runoutta ja soittoa harjoittaa hän huviksensa ja
virvoituksekseen. Mutta väittelyssä hän vasta oikein mainio on.
Muutamia iltoja takaperin hän vei minut yhteen ylioppilas-seuraan,
jossa uusia ja vanhoja kysymyksiä keskustellaan. Olipa tuota komea
nähdä, kuinka meidän Martin aina pääsi voitolle; milloin hän iski
kiinni vastustajiinsa, ikäänkuin kotka pikku lintujen parveen, taikka
laski alas leijonan-kämmenensä ja levollisesti kukisti kokonaisen
lauman vasta-väitteitä, ilmeisesti itse mitään tietämättä siitä
häviöstä, jonka hän oli aikaan saanut, siksi kuin joku heikko maahan
kaadetun vihollisen vaikeroiminen huomautti häntä, ja hän vetäytyi
takaperin, hyvänsävyisesti pyytäen anteeksi, että oli loukannut jonkun
tunteita. Välisti hän poltti jonkun sopimattoman perusteen taikka
sekavan selityksen poroksi jollakin leikillisyyden taikka ivan
leimauksella. Minä en luule, että hän usein hämmentyy siitä, että liian
paljon katsoo riita-asiaa vastustajan silmillä. Hän pitää kiinni siitä
yhdestä totuudesta, jota hän puollustaa, ja katsoo vaan sitä yhtä
kohtaa, jota hän tarkoittaa, ja tällä välin hän karkaa päälle ankaralla
voimalla, johon hänen ponteva tahtonsa ja kiitävä ajatuksensa ovat
yhtyneet, musertaen kaikki, mitä sattuu hänen tiellensä, hajottaen
pakenevat oikealle tai vasemmalle eikä milloinkaan huolien, onnistuuko
niitten kokoontua jälleen ja järjestyä hänen takanansa. Hän tietää,
että jos hän vaan kääntyy heitä vastaan, he samalla hälvenevät taas.

Minä en tiedä oikein sanoa, kuinka tämmöinen sodankäynti sopisi
asianajajalle, jonka tulee katsoa jokaisen asian menestystä, jota hän
on ottanut valvoaksensa. Minä en saata ajatella, että Martin Luther
levollisesti kokoisi todistuksia pahimman puolen eduksi siinä
tarkoituksessa, että myöskin pahin puoli voittaisi, joka on,
luullakseni, usein asianajajan toimi.

Epäilemättä hän kuitenkin löytää taikka hankkii itselleen leipänsä
mailmassa. Professorit ja oppineet miehet toivovat aivan suuria hänen
elämästään. Ja mikä harvinaista on (he sanovat), hän näyttää olevan
yhtä paljon ylioppilaitten kuin professoreinkin lemmitty. Hänen
luontonsa on niin ystävällinen; hänen soittotaitonsa ja hänen
ihmeellinen keskustelu-kykynsä tekevät hänet aivan mieluisaksi
kaikille.

Vaan näitten kaikkien ohessa voimme kuitenkin me, jotka tunnemme hänet
tarkoin, välisti huomata sen miettivän synkkämielisyyden tulvan, joka
näyttää nousevan kaikkien semmoisten sydänten pohjalle, jotka ovat
katsoneet syvältä itseensä taikka elämään.

Hän ottaa yhtä paljon vaaria uskon asioista kuin ennenkin eikä koskaan
laiminlyö jokapäiväistä messua. Mutta kahdenkeskeisistä puheistamme
minä näen, ettei hänen omatuntonsa ollenkaan ole levollinen. Onko hän
ollut semmoisissa taisteloissa kuin minä tuona kauheana yönä metsässä?
Kenties taisteloissa, jotka olivat samassa määrässä tulisemmat ja
hirveämmät kuin hänen luontonsa on voimallisempi ja hänen mielensä
syvempi kuin minun. Mutta ken voi kertoa? Miksi ilmoittaa toisilleen
huolia, joista nähtävästi ei mikään maanpäällinen järki voi päästää?
Sydämen sisimmät loukot jäävät aina, arvaan minä, erakoiksi, ikäänkuin
tuo kolkko ja kammottava pyhyys entisen Juutalaisten temppelin esiripun
takana, johon mennään vaan kerta vuoteensa ja jota päivä heikosti
valaisi pyhän esiripun paksujen poimujen lomista.

Jospa vaan tämä erakko todellakin olisi kaikkein pyhin -- taikka, oli
se mikä on, jospa meidän ei tarvitsisi astua siihen kuin kerta
vuoteensa eikä kuljettaa muassamme joka paikassa sen synkkien
salaisuuksien tietoa. Mutta voi! kun kerran olemme astuneet sen sisään,
emme milloinkaan unhota sitä. Se on niinkuin nuot kylmät, pimeät
kryptat kirkkojemme alla, joissa pidetään messua kuolleita varten ja
joissa kryptoissa muutamissa luostarikirkoissa palsamoitut ruumiit
makaavat muumioiksi kuivettuneina ja näkyvät ristikkojen lävitse.
Kaikkia ylipuolella vietettäviä juhlia häiritsee tieto näistä kolkoista
maan-alaisista kuoleman kammioista; samoin kuin holvien kosteus
sekaantuu suitsutuksiin, samoin kuin hauta-virsien kolea valitus yhtyy
ylistyshymneihin.


Erfurtissa, Huhtikuulla 1503.

Me olemme juuri palanneet retkeltä, jossa Martin Lutherin oli käydä
varsin onnettomasti. Varhain aamulla kolme päivää takaperin lähdimme
astumaan Mansfeldiin hänen omaisiansa tervehtimään, sydämet yhtä täynnä
toivoa kuin metsät laulua. Meidän oli miekka vyöllä; matkalaukkumme
olivat täynnä; ja mielemme keveä kuin ilma. Meidän tuli kulkea ketoja
ja kunnaita ja sitten pitkin Holm joen rantoja Kultaisen Niityn halki,
jossa on niin paljon komeita luostareita ja keisarillisia palatseja.

Mutta me olimme tuskin tunnin aikaa olleet matkalla, kun Martin
tapaturmasta syöksi miekkansa jalkaansa. Kauhukseni veri aikoi vahvasti
vuotaa. Hän oli satuttanut valtasuonta. Minä jätin hänet muutamien
talonpoikien hoitoon ja juoksin takaisin Erfurtiin lääkäriä noutamaan.
Kun tämä saapui paikalle, oli kuitenkin kovin vaikea saada haava
sidotuksi. Minä kaipasin Elsaa taikka äitini sukevia sormia. Meidän
onnistui kuljettaa hänet takaisin kaupunkiin. Minä valvoin hänen
luonansa. Mutta sydän-yönä hänen haavansa meni auki, ja veri alkoi
uudestaan juosta. Vaara oli suuri, ja Martin itse, joka oli heittänyt
kaikki toivonsa ja luuli kuolemansa lähestyvän, uskoi sielunsa Jumalan
Pyhän Äidin haltuun, hänen, joka on laupias ja sääliväinen, joka tuntee
surut, vaikka hän on kunniakkaasti kohotettu yli kaikkien surujen,
jolla on äidin sydän kaikkia kohtaan ja äidin oikeus Hänen suhteensa,
joka on kaikkien tuomari. Kenenkä suojaan voimme todella niin
turvallisesti paeta kuin Marian? Oli ylentävää nähdä, kuinka Martin
kääntyi häneen, ja epäilemättä saamme suureksi osaksi kiittää tätä
asiaa siitä, että lääkkeet vihdoin vaikuttivat, että kääreet jälleen
kiinnittivät haavan ja veri seisattui.

Monta Ave'a aion tämän johdosta lukea Armon suloiselle äidille. Kenties
hän säälii myöskin minua. Oi suloisin neitsyt, "ijankaikkisen Isän
ijankaikkinen tytär, jakamattoman Kolme-yhteyden sydän", sinä näet,
että minä halaan auttaa omaa surun-alaista äitiäni; tue minua ja
armahda minua, sinun syntistä lastasi.


Erfurtissa, Kesäkuulla 1503.

Martin Luther on suorittanut ensimäisen tutkintonsa. Hän on innokas
ylioppilas, harras siinä niinkuin kaikissa. Cicero ja Virgilius ovat
hänen suuret kumppaninsa latinan kirjailiain joukossa. Hän on nyt
kokonaan päässyt köyhyyden masentavista murheista eikä suinkaan kokene
niitä koskaan enään. Hänen isänsä on jo varakas porvari Mansfeldissa
ja taitaa pian tulla pormestariksi. Minä soisin, että minun kotini
näkö-alat olisivat yhtä iloiset. Se ei tekisi mitään, vaikka minä
kärsisin kovaa köyhyyttä muutamia vuosia enemmän, mutta äitini ja Elsan
huolet painavat minua usein raskaasti. Siihen menee vielä pitkä aika,
ennenkuin minä voin tehokkaasti auttaa heitä, ja sillä välin pikku
Elsani valoisa nuoruus ja meidän uupuneen kärsivällisen äitimme parhaat
voimat kuluvat vähitellen pois.

Itse puolestani hyväksyn kokonaan Martin'in ajatusta, että "nuorten
tulee erittäin oppia kestämään vaivoja ja puutetta; sillä semmoiset
kärsimiset eivät vahingoita heitä ollenkaan. Se vahingoittaa paljoa
enemmän, jos joku menestyy ilman vastuksitta, kuin jos hän näkee
vaivoja." Hän sanoo myöskin: "Jumalan on tapa tehdä kerjäläisistä
mahtavia miehiä, niinkuin Hän loi mailman tyhjästä. Katsokaat
kuninkaitten ja ruhtinaitten hoveja, kaupunkeja ja pitäjiä. Te näette
niissä lakimiehiä, tohtoreita, neuvonantajia, sihteereitä ja pappeja,
jotka tavallisesti ovat olleet köyhiä, ja aina näette semmoisia, jotka
ovat olleet ylioppilaita ja kynän avulla nousneet niin korkealle, että
nyt ovat ylhäisiä miehiä."

Mutta tie rikkauteen kynän kautta tuntuu pitkältä ja niitten olentoin
elämä, jotka ovat minulle ylen kalliit, surkastuu, sillä välin kuin
kiipeen sille portaalle, josta voi heitä auttaa! Toisinaan arvelen,
että minun olisi pitänyt ruveta kauppamieheksi, ihmiset näyttävät
hyötyvän niin paljoa nopeammin kauppatointen kuin lukemisen kautta; ei
mikään mailmassa ansaitse mielestäni niin hyvin vaivannäköä kuin taakan
huojentaminen kotona olevien hartioilta. Mutta se on liian myöhäistä.
Ei vierevä kivi sammaloidu. Minun täytyy nyt astua eteenpäin sitä
tietä, jonka olen valinnut. Vaan toisinaan tunnen vielä saman pelon,
joka valloitti minut tuona yönä metsässä. Näyttää siltä kuin taivas
sotisi minua vastaan ja kuin minunlaiseni olisi turha edes toivoa
saavansa hyödyttää ketään.

Se alakuloisuus, joka köyhyydestä lähtee, tuottaa epäilemättä osaksi
nämät ajatukset. Martin Luther sanoi niin minulle kerta, kun hän tapasi
minut epätoivoisena. Hän sanoi, että hän hyvin tiesi, mikä se oli. Hän
oli köyhyyden vuoksi kärsinyt aivan paljon Magdeburgissa, vieläpä
Eisenachissa todenteolla aikonut kokonaan heittää lukemisensa silleen
ja palata isänsä ammattiin. Hän on hyvä minua ja kaikkia kohtaan, jotka
ovat puutteessa, mutta hänen varansa eivät vielä salli, että hän tekee
muuta kuin elättää itiensä. Taikka pikemmin, ne eivät ole hänen omat
varansa, vaan hänen isänsä, ja hän tietää, ettei hänen ole oikeus olla
antelias isänsä säästäväisyyden ja työn nojalla.

Minusta näyttää elämä toisenlaiselta, minun täytyy myöntää se, kun olen
syönyt kunnollisen aterian. Mutta silloin minä en voi olla
ajattelematta niitä harvoja semmoisia aterioita, joita heillä on siellä
kotona. Ei sentähden, että Elsan kirjeet olisivat surulliset. Hän ei
milloinkaan mainitse mitään, joka saattaisi minut murheelliseksi. Ja
tällä viikkoa hän lähetti minulle gulden'in, jonka hän sanoi olevan
kokonaan hänen omansa, ja hän oli luvannut, ettei hän koskaan käyttäisi
sitä, jollen minä sitä ottaisi. Mutta muuan ylioppilas, joka taannoin
näki heidät, kertoi, että äitimme näytti kalvealta ja kivulloiselta. Ja
muitten huolten lisäksi on meidän isämme kuukausi takaperin perheesemme
ottanut pikkuisen orpotytön, erään äitimme serkun, jonka nimi on Eva
von Schönberg. Jumala varjelkoon, että minä kadehtisin orvon
leipäpalaa, mutta kun tämä taas vie äidiltä ja lapsilta yhden
leipäpalan, on vaikea olla iloinen semmoisesta armeliaisuuden työstä.


Erfurtissa, Heinäkuulla 1503.

Minulle on juuri määrätty apuraha eräässä laitoksessa, joka,
toivoakseni, ainakin tätä nykyä tekee, ettei minun tarvitse toimeen
tuloni vuoksi rasittaa omaisiani. Säännöt ovat kovin ankarat ja niitä
on teroitettu useilla kammottavilla lupauksilla ja valoilla, jotka
suuresti kiusaavat omaatuntoani, sillä, jos vähinkin seikka näistä
säännöistä, joita olen vannonut seuratakseni, edes huomaamatta
laiminlyödään, minä joudun valan rikkojaksi. Se on kuitenkin askel
eteenpäin itsevaraisuuden tiellä; ja semmoinen päämäärä edessä sopii
helposti kantaa paljon vaikeampaakin iestä.

Me (tämän laitoksen holholaiset) olemme juhlallisesti luvanneet ottaa
vaaria noista seitsemästä kanonisesta tunnista sekä aina lukea ne
rukoukset, jotka niihin itsekuhunkin kuuluvat. Tämän tähden täytyy
nousta varhain, joka on hyvä asia ylioppilaalle. Kaikkein vaikein on
pitää keskiyön tuntia, kun on päiväkauden tehnyt ahkerasti työtä; mutta
tässä ei ole enemmän, kuin mitä sotamiehet, jotka ovat vartiolla,
ehtimiseen saavat tehdä. Meidän täytyy myöskin veisata _Miserere'ä_
hautajaisissa ja usein kuunnella Pyhän Neitsyt Marian ylistyspuhetta.
Tätä viimeistä tointa ei kuitenkaan sovi miksikään vaivaksi sanoa,
varsinkaan minulle, joka halaan aina tästälähin erittäin palvella
Neitsyttämme, rukoilla joka päivä helminauhani päästä päähän, muistaa
Marian riemut, enkelein tervehdyksen, matkustuksen vuorten poikki,
kivuttoman synnytyksen, Jesuksen löytämisen temppelistä, ja taivaasen
astumisen. Lupaukset ne tämän raskaaksi tekevät. Mutta kaikkien näitten
ohessa on tämä apuraha todestikin suuri lahja. Minun sopii nyt hyvällä
omalla tunnolla kirjoittaa Elsalle, etten tarvitse sen enempää rahaa
heidän vähistä varoistaan, ja voin vielä ensi tilaisuudessa toimittaa
takaisin, mitä hän lähetti, johon, onneksi, en vielä ole kajonnut.


Elokuulla 1503.

Martin Luther on kovin sairaana; useat ylioppilaat ja professorit ovat
hyvin huolissansa hänen tähtensä. Hänellä on niin paljon ystäviä. Eikä
kumma! Hän ei ole itse mikään kylmäkiskoinen ystävä, ja kaikki
odottavat suurta kunniaa yliopistolle hänen taidoistaan. Minä tuskin
tohdin ajatellakaan, kuinka paljon minä kadottaisin, jos hän kuolisi.
Mutta tänä aamuna eräs iäkäs pappi, joka kävi hänen luonansa,
herätti meissä jonkunlaista toivoa. Kun Martin makasi, nähtävästi
hengenheitoillansa, ja itse varoi loppunsa lähenevän, tämä vanha pappi
tuli hänen vuoteensa äärelle ja lausui lempeästi, mutta vakuuden
varmalla äänellä:

"Ole hyvässä turvassa, veljeni, sinä et kuole tällä ajalla; Jumala
tekee sinusta vielä suuren miehen, joka on monta muuta lohduttava. Jota
Herra rakastaa ja aikoo tehdä siunaukseksi, hänen päällensä hän
aikaisin sälyttää ristin, ja sen koulussa ne oppivat paljon, jotka
suuttumatta kärsivät."

Näillä sanoilla oli kummallinen voima enkä minä saata olla
ajattelematta, että sairas on vähäistä parempi siitä saakka, kuin nämät
lausuttiin. Hyvät sanat ovat todella niinkuin ruoka ja rohdot ruumiille
ja sielulle.


Erfurtissa, Elokuulla 1503.

Martin Luther on parannut! Kaikkivaltias Jumala, ja kaikki pyhimykset
olkoot ylistetyt.

Hyvän vanhan papin sanat ovat myöskin tuottaneet jonkunlaisen erityisen
lohdutuksen minulle. Jospa vaan olisi mahdollista, että ne surut ja
huolet, jotka ovat niin raskaasti painaneet Elsan ja minun
nuoruuttamme, eivät ole vihan vitsa, vaan se risti, joka on laskettu
niitten päälle, joita Jumala rakastaa! Mutta ken voi sanoa? Kumminkin,
mitä Elsaan tulee, minä koetan sitä uskoa.

Mailma on avara näihin aikoihin. Meillä on suuri Uusi Mailma tuolla
puolen Atlantis, avattuna espanjalaisten purjehtijain kautta, ja jalo
Vanha Mailma täällä, avattuna tutkijoille pyhien lähteitten --
muinaisten klassikkojen -- kautta, joita vanhojen kielten virkistynyt
harrastus on vielä kerran saattanut kaikkien nautittavaksi; lisäksi
uusi kirjapainon keksintö, joka, isäni luullen, on levittävä muinaisen
viisauden äsken löydetyt aarteet lukemattomilla teillä sekä ylhäisiin
että alhaisiin.

Niin, me elämme nyt kunniakkaita aikoja. Kuinka paljon on jo saatettu
ilmi meille! Ja kuka tietää, mitä vielä on jälillä? Sillä nyt näyttää
siltä, kuin ihmisten sydän joka paikassa sykkisi vahvasti odotuksesta,
ikäänkuin ei mikään näihin aikoihin olisi liian suurta toivottavaksi
eikä liian hyvää uskottavaksi.

Hyvä on, kun tapaamme lohikäärmeemme elämän kynnyksellä eikä
kilpakentän päässä -- kuoleman kynnyksellä; sentähden minä syystä olen
tyytyväinen. Tässä vähässä, yhä vähenevässä mailmassa ilmestyy varmaan
joku virka minulle ja omaisilleni. Mimmoinen se on oleva?

Ja mimmoinen Martin Lutherin virka on oleva? Kaikki odottavat paljon
häneltä. Jokainen yliopistossa sanoo, että hän epäilemättä tulee
kuuluisaksi. Millä tanterella hän laakerinsa voittanee? Voittaako hän
laakereita vai palmun-oksia?

Kun kuuntelen häntä ylioppilaitten väittelyissä, sillä välin kuin
kaikki vartovat hänen ajatuksiansa ja osoittavat mieltymystänsä hänen
sujuvista sanoistansa, minä näen jo laakerin hänen mustissa hiuksissaan
seppelöitsevän hänen korkeata, vakavaa otsaansa. Mutta kun muistan sen
väittelyn, jonka tiedän olevan hänen rinnassaan, hänen hartautensa
tuskaisen hehkun, hänen omantuntonsa taistelon, hänen huolensa jostakin
laiminlyödystä velvollisuudesta, ja näen sen syvän, surullisen katseen,
joka välisti asuu hänen tummissa silmissään, minä en ajattele
sankarisatuja, vaan pyhimysten legendoja, ja minun tekisi mieli tietää,
missä voitossa vanhan lohikäärmeen yli hän saavuttanee palmunsa.

Mutta kellot soivat iltarukoukseen enkä minä saa laiminlyödä pyhää
hetkeä.



III.

Elsan aikakirja.


Eisenachissa 1504.

Minä en saata sanoa, että tilamme on juuri käynyt paremmaksi siitä
ajasta, kuin Fritz lähti. Sälyhuone itse on muuttunut. Vanhojen
kirjojen kasat ovat kovasti supistuneet, sillä meidän on täytynyt panna
monta kirjaa pantiksi vuokraa vastaan. Meidän on ollut myöskin pakko
myydä muutamia isän kauniita kaavoja. Se koski kauheasti hänen
sydämeensä. Mutta velkamme saatiin maksoon.

Äidin-äitimme on tähän aikaan toisinaan käynyt vähän äreäksi. Ja
minunkin tekisi niin mieli välisti suuttua. Pojat syövät niin paljon ja
kuluttavat vaatteensa niin pian. Minä en saata todellakaan huomata,
että köyhyys tekee ketäkään meistä paremmaksi, paitsi äitimme, joka
kaikkein vähimmin parannusta kaipaa.


Syyskuulla 1504.

Isä on todella tuottanut uuden asukkaan meille, vähäisen tytön, nimeltä
Eva von Schönberg, yhden äitimme kaukaisen serkun.

Menneellä viikkoa kertoi hän meille aivan lyhyesti, että tämä tulisi.
Minä luulen, että hän hiukan pelkäsi, mitä äidin-äitimme sanoisi, sillä
me tiedämme kaikki, ettei se vähintäkään auta, jos koettaa lumota häntä
kauniilla puheilla. Hän huomaa aina, mitä tarkoitat, ja hänen terävät
silmänsä tunkevat kohta kaikkein kiertojesi läpi ja näin hän pakoittaa
sinut suuremmalla kiireellä kuin somuudella palaamaan suorastaan
asiaasi.

Niinmuodoin isä taannoin lausui ihan äkkiä, kun paraikaa söimme
päivällisiä:

"Minä en muistanut kertoa sinulle, eukkoseni, että minulle juuri on
tullut kirje sukulaisiltasi Bömistä. Sinun iso-setäsi on kuollut. Hänen
poikansa kuoli, niinkuin tiedät, ennen häntä ja on jättänyt jälkeensä
pikkuisen orpotytön, jolla ei ole ketään, joka häntä hoitaisi. Minä
olen käskenyt heidän lähettää hänet meille. Minä en voinut tehdä muuta.
Se ei ollut mikään armeliaisuuden, vaan suoran velvollisuuden teko. Ja
paitsi sitä", hän lisäsi puollustaen itseään, "se ehkä lopulta saattaa
meidät rikkaiksi. Suvussa löytyy omaisuutta jossakin paikassa, kun vaan
voisimme saada sen käsiimme; ja tämä pikkuinen Eva on vanhimman sarjan
jälkeisiä. Minä en tiedä tosiaan muuta, kuin että hän kenties tuo monta
kallista perikalua muassansa."

Nämät viimeiset muistutukset hän lausui erittäin äidin-äidille, toivoen
siten selvästi osoittavansa hänelle, että tehdyssä työssä oli syvä,
mailmallinen viisaus. Sitten puhutellen äitiä hän päätti:

"Eukkoseni, sinä saat kyllä sijaa tälle orvolle sydämessäsi, ja taivas
siunaa sinua varmaan siitä."

"Sitä ei tarvitse epäillä, että hänellä on sija tyttäreni sydämessä!"
sanoi äidin-äitimme nuristen; "mutta nyt minun ymmärtääkseni ei ole
puhe sydämistä, vaan ruokakammarista ja vaatehuoneista. Ja niissä on
kyllä", hän lisäsi vähän äkäisesti, "sijaa kaikille perhe-juveleille,
joita nuori perintöläisemme tuonee muassaan."

Tavallisuuden mukaan äiti ehti avuksi.

"Kallis äidin-äiti", hän sanoi, "taivas palkitsee meidät epäilemättä;
ja paitsi sitä, te tiedätte, me saamme nyt ruveta elämään vähän
isommasti, kun olemme pääsneet veloistamme."

"Ei ole, luullakseni, epäilemistäkään", vastasi äitimme, "että taivas
maksaa teidät; vaan sitä käy mielestäni hyvin epäileminen, tuleeko
makso käyvässä rahassa."

Mutta luultavasti hän pelkäsi, mitä tämmöinen epäilevä arvelu
vaikuttaisi lapsissa, ja lisäsi vähän näreästi, mutta lempeällä
äänellä:

"Anna tuo pikku raukan tulla. Saaneehan hänelle sijaa ennen pitkää
tavalla taikka toisella. Vanhat hiipivät ulos kirkkomaahan, sillä välin
kuin nuoret hyppivät porstuan ovesta sisään."

Ja muutamien päivien perästä pikku Eva tuli; vaikka, paha kyllä, ilman
mitään perhe-juveleja. Mutta pyhimykset varjelkoot, että minä joutuisin
ahneeksi taikka saidaksi ja kadehtisin orvon leipää!

Ja kuka olisi hennonut olla pikku Evaa tervetulleeksi toivottamatta?
Kun hän nukkuu minun vuoteessani, kultaiset hiukset pään-alaisella,
pitkät silmänripset varjoten poskea, joka on punainen unesta ja
nojautuu hänen pyöreään, valkoiseen käteensä, kuka raskisi toivoa häntä
pois? Ja kun sammutan lampun (niinkuin minun pian täytyy tehdä) ja
laskeun hänen viereensä, hän puoleksi herää sydäntäni lähentyäksensä ja
kuiskaisee unissansa: "oma Elsa, kultani!" Enkä minä voi toivoa häntä
pois enemmän kuin haltia-enkeliänikään. Mutta todella luulen, että hän
on joku sen kaltainen olento.

Hän ei ole täyteen kymmentä vuotta; mutta kun hän on ainoa lapsi ja yhä
on kasvanut vanhempien seurassa, on hänellä tyven, varovainen
käytöstapa ja omituinen, ajattelevainen yksitotisuus, joka
ihmeellisellä sulolla ilmaantuu hänen kirkkaissa, viattomissa lapsen
kasvoissaan.

Ensiksi hän näytti vähän vieraksuvan meidän lapsia, erittäin poikia, ja
liikkui ympäri joka paikassa äitini vieressä, johon hän kohta alusta
turvasi. Hän ei lähestynyt yhtä suoraan äidin-äitiämme, joka ei
erittäin sydämellisesti ottanut häntä vastaan; mutta toisena iltana
tulonsa jälkeen hän uskaliaasti nosti vähäisen tuolinsa äidin-äitini
luo ja istuutuen hänen jalkainsa juureen laski molemmat pikkuiset,
hienot kätensä tämän rakkaille, ohuille, vanhoille käsille ja sanoi:

"Teidän täytyy pitää minusta, sillä minä aion pitää teistä oikein
paljon. Te olette iso-tätini näköinen."

Ja, kumma kyllä, äidin-äitimme näytti tulevan aivan hyvillensä, ja
siitä asti he ovat olleet hartaat ystävät. Hän todella hallitsee meitä
kaikkia eikä löydy ketään perheessämme, joka ei näytä katsovan hänen
huomiotansa suosion osoitukseksi. Olisi hupaista tietää, tuntuisiko
Fritzistä samalta!

Isämme sallii hänen istua kirjapainossansa, kun hän askaroitsee
kokeissansa. Siihen hän ei ole milloinkaan meille antanut lupaa. Hän
kiipee ylös akkunalavitsalle ja katselee isää, niinkuin ymmärtäisi hän
kaikki, ja isä puolestaan puhuttelee niinkuin hän luulisi hänen
ymmärtävän.

Lisäksi hänellä on kummallinen tapa kertoa pyhimysten legendoja
lapsille. Kun äidin-äitimme kertoo niitä, minä ajattelen pyhimyksiä
sankareiksi ja sotureiksi. Kun itse koetan jutella niitä, minä varon,
että teen ne liiaksi satujen kaltaisiksi. Mutta kun pikku Eva puhuu St.
Agnesista tai St. Katarinasta, hänen äänensä muuttuu lempeäksi ja
syväksi kuin kirkkosoitto; ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi ja
ihaniksi, niinkuin lapsi-enkelein tauluissa; ja hänen silmänsä
ikäänkuin katsovat taivaasen. Soisin, että Fritz saisi kuunnella häntä.
Minä luulen, että Eva on juuri, mitä pyhimykset olivat, kun olivat
pieninä lapsina, paitsi sen kummallisen, tyvenen tavan puolesta, jolla
hän saa kaikki tekemään, mitä hän tahtoo. Jos St. Elisabet olisi ollut
pikku Evan kaltainen tässä kohden, minä tuskin luulen, että vanha
maakreivinna olisi rohjennut olla niin tyly häntä vastaan. Kukaties
pikku Evan on määrä olla pyhimys meidän joukossamme; ja sillä, että
autamme häntä, me ehkä parhaiten miellytämme Jumalaa ja pääsemme
viimein johonkin halpaan paikkaan taivaasen.


Eisenachissa, Joulukuulla.

Se lohduttaa suuresti, kun Fritz kirjoittaa niin reippaasti. Hän
näyttää olevan täynnänsä toiveita tulevaisuuden suhteen ja on jo saanut
paikan jossakin oivallisessa laitoksessa, jossa hän sanoo elävänsä
niinkuin kardinali eikä ollenkaan tarvitsevansa muitten apua. Tämä on
hyvin ilahuttavaa. Martin Luther on myöskin tulemallansa oikein
suureksi mieheksi; niin Fritz kertoo. Vaikea on ymmärtää tätä; hän
näytti olevan aivan muitten kaltainen; me olemme kaikki keskenämme niin
tutut ja hän puhuu meidän kanssamme varsin yksinkertaisella,
ystävällisellä tavalla -- ei oppineilla sanoilla eikä syvistä, pimeistä
asioista, niinkuin muut viisaat miehet, jotka minä tunnen. Tosin meitä
aina viehättää, kun kuuntelemme häntä, mutta jokainen voi käsittää
kaikki, mitä hän sanoo -- minäkin; niin ettei ole mikään helppo asia
ajatella häntä filosofiksi ja suureksi mieheksi. Minä luulen, että
viisaat miehet ovat niinkuin pyhimykset: ei sitä oikein ymmärrä, mitä
ne ovat, ennenkuin ovat vähän kauempana meistä.

Olisi hauska tietää, minkälainen suuri mies Martin Lutherista tulee.
Yhtäkö suuri kuin meidän pormestarimme taikka mestari Trebonius?
Kukaties vielä suurempi kuin he; vieläpä niinkin suuri kuin
vaaliruhtinaan sihteeri, joka kävi isämme luona hänen keksintöjänsä
katsomassa. Mutta mielihyvällä sitä ajattelee, erittäin Fritzin tähden;
sillä minä olen vakuutettu siitä, ettei Martin koskaan unhota vanhoja
ystäviä.

Minä en saata oikein ymmärtää Evan uskontoa. Se näyttää tekevän hänet
onnelliseksi. Minä en luule, että hän pelkää Jumalaa eikä edes rippiä.
Hän näyttää ihastelevan kirkonkäyntiä niinkuin joutopäivää metsässä;
eikä Jesuksen nimi näytä kauhealta, vaan kalliilta hänelle, niinkuin
Jumalan suloisen äidin nimi on minulle. Mitä on kovin vaikea ymmärtää.
Minä luulen, ettei hän juuri paljon pelkää viimeistä tuomiotakaan; ja
tässä on syy, miksi niin luulen: -- kun pari yötä takaperin molemmat
heräsimme rajusta ukkosen ilmasta, minä kätkin kasvoni vaatteisin,
etten näkisi salamoita, kunnes kuulin lasten itkevän lähihuoneessa ja
tietysti nousin heitä rauhoittamaan, sillä äitimme oli ollut kovin
väsynyt sinä päivänä ja minä toivoin hänen paraikaa nukkuvan. Kun olin
laulanut ja puhutellut pikkusia ja istunut heidän vieressään, siksi
kuin olivat nukkuneet, palasin minä huoneesemme, vavisten koko
ruumiissani; mutta minä tapasin Evan polvillansa vuoteen vieressä. Hän
oli painanut krucifixin rintaansa vastaan ja näytti yhtä tyveneltä ja
onnelliselta, kuin jos ukontulet olisivat olleet aamuisen auringon
säteet.

Hän nousi seisaallensa, kun minä astuin sisään; ja kun taas olin
turvallisesti päässyt vuoteeseni ja kiertänyt käsivarteni hänen
ympärillensä ja myrsky oli laantunut vähäisen, minä sanoin:

"Eva, etkö sinä pelkää salamoita?"

"Minä ajattelin, että se ehkä vahingoittaisi meitä, Elsa serkkuni", hän
vastasi; "ja siitä syystä minä rukoilin Jumalaa."

"Mutta Eva", minä lausuin, "jos ukkonen olisi yli-enkelin ääni! Minä
aina pelkään, että jokainen ukkosen ilma on ehkä vihan päivän alku --
tuo kauhea tuomion päivä. Mitä sinä silloin tekisit?"

Hän oli tuokion ääneti, mutta sanoi sitten:

"Minä luulen, että ottaisin krucifixin ja rukoilisin ja koettaisin
pyytää Herraa Kristusta muistamaan, että hän kerta kuoli ristinpuussa
meidän tähtemme. Minä luulen, että hän armahtaisi meitä, jos niin
tekisimme. Paitsi sitä, Elsa serkkuni", hän lisäsi vähän ajan perästä,
"minulla on eräs lause, joka aina lohduttaa minua. Isäni opetti sen
minulle, kun olin aivan pikkuinen tyttö, vankihuoneessa, ennenkuin hän
kuoli. Minä en muista koko lausetta, mutta näitä sanoja minä en ole
milloinkaan unhottanut: _Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän
antoi ainoan Poikansa_. Sitä oli enemmän, vaikka olen unhottanut sen;
mutta tämän osan minä aina muistin, koska olin isäni ainoa lapsi, ja
hän rakasti minua sydämestään. Minä en tiedä tarkoilleen, mitä kaikkia
se merkitsee, mutta sen minä tiedän, että ne ovat Jumalan sanat, ja
minä uskon vakaasti niitten merkitsevän, että Jumala rakastaa meitä
hyvin paljon ja että hän on jollakin lailla isäni kaltainen.

"Minä tiedän", vastasin minä, "että Uskontunnustus sanoo: 'minä uskon
Jumalaan, Isään kaikkivaltiaasen', mutta minä en koskaan ajatellut, että
Kaikkivaltias Isä tarkoittaisi jotakin meidän oman isämme kaltaista.
Minun mielestäni se tarkoitti vaan, että Jumala on hyvin suuri, että me
kaikki kuulumme Hänelle ja että meidän tulee rakastaa Häntä. Oletko
varma siitä, Eva, jotta se tarkoittaa, että _Hän rakastaa meitä_?"

"Minä luulen niin, Elsa", vastasi Eva.

"Kukaties se tarkoittaa, että Hän rakastaa _sinua_, Eva", minä kysyin.
"Mutta sinä olet hyvä lapsi ja olet, luullakseni, aina niin ollut; ja
me tiedämme kaikki, että Jumala rakastaa semmoisia ihmisiä, jotka ovat
hyvät. Tuo lause, näetkö, ei sano mitään siitä, että Jumala rakastaa
semmoisia, jotka eivät ole hyvät. Juuri sen vuoksi, etten tosiaan
varmaan tiedä, teenkö sitä, mikä Hänelle on otollinen, pelkään minä
Jumalaa ja tuomion päivää."

Eva oli hetken ääneti, ja sitten hän lausui:

"Minä soisin muistavani lauseen loppupuolen. Kenties siinä olisi
selitys."

"Mistä se lause on saatu, Eva?" minä kysyin. "Kukaties me löydämme sen.
Luuletko, että Jumala sanoi sen isällesi taivaassa jossakin näyssä
taikka unissa, niinkuin hän puhuu pyhimyksille?"

"Sitä minä en luule, serkku", hän vastasi miettien; "sillä isäni sanoi,
että se seisoi eräässä kirjassa, josta hän ilmoitti minulle, missä se
oli löydettävä, kun hän oli kuollut. Mutta kun minä löysin kirjan, yksi
pappi vei sen minulta ja sanoi, ettei se ollut mikään hyvä kirja
vähäisille tytöille; enkä minä koskaan saanut sitä takaisin. Niin
minulla ei ole muuta kuin tämä lauseeni, Elsa serkku. Minä soisin, että
se tekisi sinut onnelliseksi, niinkuin se tekee minut."

Minä suutelin suosikkiamme ja toivotin hänelle hyvää yötä; mutta minä
en saanut nukutuksi. Minua halutti nähdä tuo kirja. Mutta kenties se ei
kuitenkaan ole mikään hyvä kirja; sillä (vaikka ei Eva sitä tiedä) minä
kuulin äidin-äitini sanovan, että hänen isänsä oli Hussiti ja kuoli
mestauslavalla, sen vuoksi että hänellä oli väärä usko.

Aamulla Eva oli hereillä ennen minua. Hänen suuret, tummat silmänsä
katselivat minua, ja samalla, kuin minä heräsin, hän lausui:

"Elsa serkkuni, minä luulen, että tuon lauseen loppupuoli jollakin
tapaa koskee krucifixiä; sillä minä ajattelen aina niitä yhtä haavaa.
Sinä tiedät, että Herra Jesus Kristus on Jumalan ainoa Poika ja että
hän kuoli ristin puussa meidän tähtemme."

Ja hän nousi ylös, puki päällensä ja sanoi menevänsä aamumessuun
rukoilemaan minun puolestani, että minä en olisi peloissani, kun vasta
ukkonen käy. Se on epäilemättä totta, minä olen varma siitä, että risti
ja Kristuksen kärsiminen ovat aiotut joksikin hyväksi meille; mutta
siinä tapauksessa ne voivat ainoastaan hyödyttää niitä, jotka ovat
Jumalan mieleen, mutta kuinka voi olla Hänen mieleensä, sitä juuri on
kovin vaikea ymmärtää.

Minä en kuitenkaan saata ajatella, että Evan usko jollakin lailla on
väärä, sillä hän on niin jumalinen ja niin hyvä. Hän menee aina
säännöllisesti ripittämään itseään ja käy kirkossa aamumessussa ja
monesti muutoinkin. Minä olen myöskin usein tavannut hänet rukoilemasta
krucifixin taikka Pyhän Neitsyen ja Lapsen kuvan edessä kotonamme.
Jumalisuus näyttää todella olevan hänen varsinainen ilonsa, niinkuin
St. Elisabetistakin sanotaan.

Mitä minuun itseen tulee, on minulla kovin paljon tekemistä
kirjapainon, talouden, kalliin äitimme kivulloisuuden, pikku lapsen ja
poikien tähden, jotka repivät vaatteensa niin julmasti, että minä yhä
enemmän tunnen, kuin minun on kokonaan turha koskaan pyrkiä minkään
pyhimyksen kaltaiseksi -- jollei juuri St. Kristoferin, jonka legenda
aivan usein on lohduttanut minua, kun äidin-äitimme kertoi sitä meille,
joka tapahtui tällä lailla:

Offerus oli sotamies ja pakana, joka eli Kanaan maalla. Hän oli
kaksitoista kyynärää pitkä. Hänen ei tehnyt mieli totella, vaan käskeä.
Hän ei katsonut, mitä vahinkoa hän teki muille, vaan eli rajusti,
ahdistaen ja ryöstäen kaikkia, jotka sattuivat yhteen hänen kanssaan.
Hän halusi ainoastaan yhtä asiaa -- että hän saisi tarjota
palvelustansa kaikkein voimallisimmalle; ja kun hän kuuli, että keisari
siihen aikaan oli kristikunnan päämies, lausui hän: "herra keisari,
tahdotko minut? Minä en myy kenellekään halvemmalla sydänvertani."

Keisari, joka näki hänen Simsonin-voimansa, hänen vankan rintansa ja
tukevat nyrkkinsä, vastasi: "jos suostut palvelemaan minua ijäti,
Offerus, minä vastaan-otan sinut."

Heti jättiläinen vastasi: "vaikea on luvata _ijäti_ palvella sinua;
mutta niin kauan kuin minä olen sinun soturinasi, ei kukaan idässä eikä
lännessä ole sinua häiritsevä."

Tämän jälkeen hän vaelsi keisarin kanssa ympäri koko maata, ja keisari
oli hyvin mieltynyt häneen. Sotamiehet olivat, niin tappelussa kuin
viinan ääressä, viheliäisiä, saamattomia raukkoja Offeruksen rinnalla.

Oli nyt keisarilla harpun-soittaja, joka lauloi aamusta maata-panon
aikaan asti; ja milloin hyvänsä vaan keisari oli väsynyt marssista,
tämän runoilian täytyi liikuttaa harppunsa kieliä. Eräänä iltana he
asettivat leirinsä lähelle jotakin metsää. Keisari söi ja joi
iloisesti; harpun-soittaja lauloi hupaisen laulun. Mutta kun hän
laulussansa puhui pahasta hengestä, keisari risti silmiänsä. Sanoi
Offerus korkealla äänellä kumppanillensa: "mitä tuo on? Mitä leikkiä
ruhtinas nyt laskee?" Silloin keisari vastasi: "kuule, Offerus, minä
tein tämän sen häijyn paholaisen tähden, jonka sanotaan usein
mellastavan tässä metsässä suurella väellä ja voimalla." Tämä näytti
kummalliselta Offeruksen mielestä, ja hän sanoi halveksien keisarille:
"minun tekee suuresti mieli metsä-sikaa ja hirveä. Mennään tähän
metsään ajamaan niitä." Keisari vastasi lempeästi: "ei, Offerus! Älä
pyydä niitä tässä metsässä, sillä samalla kuin täytät ruoka-aittasi,
ehkä vahingoitat sieluasi." Silloin Offerus niuristeli kasvojansa ja
lausui: "Ne ovat happaimia, sanoi kettu pihlajanmarjoja; jos teidän
Korkeutenne pelkää paholaista, minä rupean tämän herran palvelukseen,
koska hän on mahtavampi kuin te." Tämän perästä hän kylmäkiskoisesti
vaati palkkansa, lähti pois ilman mitään erittäin pitkiä
jäähyväismenoja ja painoi iloisesti taajimpaan metsään.

Eräässä kolkossa metsän aukossa löysi hän paholaisen alttarin, joka oli
rakennettu mustista kekäleistä, ja tämän päältä välkkyi kuutamassa
ihmisten ja hevosten luurangot. Offerus ei tästä millään tavalla
hämmästynyt, vaan katseli tyvenesti kalloja ja luita; tuosta hän huusi
kolme kertaa korkealla äänellä paholaisen nimeä, istui maahan, meni
nukuksiin ja alkoi pian kuorsailla. Sydänyön aikana maa näytti
jyskeellä aukenevan, ja noenkarvaisella hevosella näki hän pikimustan
ratsastajan, joka ajoi tuimasti häntä kohden ja koetti sitoa häntä
juhlallisilla lupauksilla. Mutta Offerus sanoi: "saadaan nähdä." Sitten
he kulkivat yhdessä pitkin mailman kuningaskuntia, Offerus huomasi,
että hän oli parempi isäntä kuin keisari, harvoin hänen tarvitsi
puhdistaa hänen aseitansa, mutta kemuja ja kujeita oli yltäkyllin.
Kuitenkin kun he jonakuna päivänä astuivat maantietä, kolme korkeata
ristiä seisoi heidän edessään. Silloin Mustaa Ruhtinasta yht'äkkiä
värisytti ja hän lausui: "kiertäkäämme ympäri syrjätietä myöten." Sanoi
Offerus: "minusta näyttää kuin sinä pelkäisit noita hirsipuita", ja
joustansa jännitettyään ampui hän nuolen keskimäiseen ristiin. "Kuinka
sopimattomasti tehty!" sanoi saatana sävyisesti; "etkö tiedä, että hän,
joka palvelian muodossaan oli Marian poika, nyt harjoittaa suurta
valtaa?" "Jos niin on laita", lausui Offerus, "ei mikään lupaus sitonut
minua, kun tulin sinun luokses; nyt minua haluttaa taas etsiä
kaikkein voimallisinta, jota yksistänsä suostun palvelemaan."
Silloin saatana meni pois, pilkallisesti nauraen, vaan Offerus jatkoi
matkaansa tiedustellen kaikilta kulkioilta, joita hän tapasi, Marian
poikaa. Mutta voi! harvat kantoivat häntä sydämessänsä; eikä kukaan
voinut kertoa jättiläiselle missä Herra oleskeli, siksi kuin Offerus
jonakin aamuna yhtyi vanhaan, hurskaasen erimitiin, joka antoi
hänelle yösijaa kammiossansa ja lähetti hänet seuraavana aamuna
Karthusianin-luostariin. Siellä priori kuunteli Offerusta, näytti
hänelle suoraan uskon tien ja sanoi hänelle, että hänen tuli paastota
ja rukoilla, niinkuin Johannes Kastaja muinoin erämaassa. Mutta Offerus
vastasi: "heinäsirkat ja metsähunaja, herrani, ovat kokonaan vastoin
luontoani enkä minä osaa mitään rukouksia. Minulta menisi kaikki
voimat, ja minä olisin pikemmin taivaasta poissa, kuin joutuisin tällä
tavalla sinne." "Suruton mies!" vastasi priori. "Sinun sopii kuitenkin
koettaa jollakin muulla lailla: rupea sydämestäsi toimittamaan jotakin
hyvää tekoa." "Voi! sallikaat minun kuulla", pyysi Offerus; "semmoiseen
minulla on voimia." "Katso, tuossa juoksee ankara virta, joka estää
pilgrimejä heidän matkallansa Romaan. Siinä ei löydy mitään lauttaa
eikä siltaa. Kanna uskovaiset selässäsi tämän yli." "Jos tällä tapaa
kelpaan Vapahtajalle, minä tahdon halulla kantaa matkustajia
edestakaisin", vastasi jättiläinen. Ja samaa päätä hän rakensi
ruovoista majan ja asui siitä asti vesihiirien ja majavien joukossa
virran reunalla, iloisesti kuljettaen pilgrimejä joen poikki, ikäänkuin
kameli taikka elefantti. Mutta jos ken tarjosi hänelle lauttarahaa, hän
sanoi: "minä teen työtä ijankaikkista elämää varten." Ja kun nyt
useitten vuosien perästä Offeruksen hiukset olivat käyneet valkoisiksi,
eräänä myrskyisenä yönä vieno, valittava ääni huusi häntä: "rakas,
hyvä, pitkä Offerus, kana minut yli." Offerus oli väsynyt ja uninen,
mutta hän ajatteli uskollisesti Jesusta Kristusta ja tarttuen uupunein
käsin siihen kuusenrankaan, jota hän piti sauvanansa, kun virta oli
tulvillaan, kahlasi hän veden lävitse ja melkein pääsi vastaiseen
rantaan; mutta kun hän ei nähnyt mitään pilgrimiä siellä, arveli hän:
"minä näin unta", ja palasi takaisin ja pani uudestaan maata. Mutta
tuskin hän oli ennättänyt nukkua, kuin sama vieno ääni jälleen kuului,
tällä kertaa enemmän vaikeroivana ja kiikuttavana: "Offerus, hyvä,
rakas, iso, pitkä Offerus, kanna minut yli." Kärsivällisesti iäkäs
jättiläinen astui joen poikki, mutta ei ketäkään näkynyt, ja hän meni
takaisin ja pani taas maata ja vaipui ennen pitkää sitkeään uneen, kun
kerran vielä tuo vieno ääni kuului, selvänä, voivottavana ja
rukoilevana: "hyvä, rakas jättiläinen Offerus, kanna minut yli".
Kolmannen kerran hän tarttui kuusi-sauvaansa ja kulki kylmän virran
poikki. Tällä kertaa hän näki hennon, kauniin, vähäisen pojan, jolla
oli kultaiset hiukset. Vasemmassa kädessään hän piti Karitsan lippua,
oikeassa maanpalloa. Hän katseli jättiläistä, silmät täynnänsä
rakkautta ja luottamusta, ja Offerus nosti hänet ylös kahdella
sormella; mutta kun hän astui veteen, painoi pieni lapsi niinkuin kivi.
Yhä raskaammalta taakka tuntui, kunnes vesi melkein ylettyi hänen
leukaansa asti; isot hiki-pisarat vierivät hänen otsastansa, ja hän oli
miltei uppoamallansa virtaan vähäisen pojan kanssa. Hän ponnisti
kuitenkin voimiansa, pyrki horjuen toiselle puolelle, laski lempeästi
lapsen rannalle ja sanoi: "herraseni, minä pyydän, älä vasta kulje tätä
tietä, sillä töintuskin pääsin tällä kertaa hengissäni yli." Mutta
kaunis lapsi kasti Offeruksen paikalla ja lausui hänelle: "tiedä,
kaikki sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja vaikka sinun jäsenesi
horjuivat, älä pelkää äläkä kummastele, vaan riemuitse; sinä olet
kantanut mailman Vapahtajan! Merkiksi istuta maahan kuusen-rankasi,
joka niin kauan on ollut kuolleena ja lehdetönnä; huomenna se kasvaa
viheriöitä oksia. Ja tästä lähin sinun nimesi ei ole Offerus, vaan
Kristofer." Silloin Kristofer pani kätensä ristiin, rukoili ja sanoi:
"minä tunnen loppuni lähestyvän. Jäseneni vapisevat; voimani raukeavat;
Jumala on antanut kaikki minun syntini anteeksi." Tuosta lapsi katosi
valkeuteen; vaan Kristofer istutti sauvansa maahan. Ja niin se aamulla
kasvoi viheriöitä lehtiä ja punaisia kukkia, ikäänkuin mantelipuu.
Kolme päivää sen jälkeen enkelit kantoivat Kristoferin paratiisiin.

Tämä on se legenda, joka tuottaa minulle enemmän toivoa kuin mikään
muu. Kuinka suloista olisi, kun olisin jollakin nöyrällä tavalla
koettanut auttaa muita heidän matkallansa pyhään kaupunkiin ja kun
viimeinen taakka olisi kannettu ja voimani raukeisivat, jos silloin
pyhä lapsi ilmestyisi minulle ja sanoisi: "pikku Elsa, sinä olet tehnyt
sen työn, jonka aioin sinun tehtäväksesi -- sinun syntisi ovat anteeksi
annetut"; ja nyt enkelit tulisivat ja nostaisivat minut syliinsä ja
kantaisivat minut mustan virran ylitse, ja elämäni nuortuisi ja kukkisi
jälleen paratiisissa, niinkuin Kristoferin kuihtunut sauva!

Mutta kun täytyy koko pitkä elin-aikansa vartioita virran luona ja
kantaa taakat eikä tietää, teemmekö kuitenkaan oikein -- se se on, joka
on niin vaikeata!

Suloista olisi havaita, kun virran yli on pääsnyt, että jonkun
vähäisen, nöyrän, jokapäiväisen velvollisuuden täyttämisellä on todella
palvellut ja miellyttänyt Kaikkein Mahtavinta, mailman Vapahtajaa! Kun
vaan havaitsisi tämän sillä aikaa, kuin pyrkii joen yli, kuinka iloista
se olisi! Kuinka vähäisen muistaisi jäistä vettä taikka pakottavia
hartioitaan tai horjuvia, hermottomia jäseniänsä!


Eisenachissa, Tammikuulla 1505.

Fritz on kotona meidän tykönämme jälleen. Hän näyttää nyt, kun hänellä
on tuuliparta ja miekka, yhtä miehuulliselta kuin isämme. Kuinka
iloiseksi hänen vakava astuntansa ja hänen syvä äänensä tekevät koko
perheen! Välisti kun katselen häntä, kun hän hypittää lapsia ja kaappaa
heidät syliinsä taikka nakkaa palloa Kristoferin ja Polluxin kanssa
taikka ampuu joutsella iltaisin kaupunkilaisten leikeissä, soisin
niinkuin ennen, että hän olisi elänyt niinä aikoina, jolloin esi-isämme
asuivat linnoissa, ja että Fritz olisi ollut ritari ja ratsastanut
seuralaistensa etupäässä taisteloon jonkun hyvän asian puolesta --
esimerkiksi Turkkilaisia vastaan, joitten nyt sanotaan uhkaavan
keisarikuntaa ja koko kristikuntaa. Minun pikkuinen mailmani on todella
avara ja kylläksi runsas minulle, mutta tämä porvari-elämä näyttää
ahtaalta ja halvalta hänelle. Minä tahtoisin, että hän saisi askaroida
miesten eikä kirjojen kanssa. Naiset saattavat lukea, oppia ja
ajatella, jos heillä on aikaa (mutta tietysti ei niin hyvin kuin
miehet); minä olen myöskin kuullut, että naiset kirjoittavat kirjoja.
St. Barbara ja St. Katarina ymmärsivät astronomiaa, astrologiaa ja
filosofiaa ja osasivat puhua minä en tiedä kuinka monta kieltä. Mutta
he eivät olisi pystyneet lähtemään kilvellä ja keihäällä, niinkuin
Kappadokian St. Yrjö, vapauttamaan kahletettua prinsessaa ja tappamaan
isoa Afrikan lohikäärmettä. Minä tahtoisin, että Fritz tekisi, mitä
naiset _eivät pysty_ tekemään. Hänen leveässä, notkeassa ruumiissansa
on semmoinen ryhti ja hänen mustissa silmissään semmoinen voima; vaikka
todella kaiken sen johdosta, mitä hän on kirjoittanut meille
ruhtinaallisesta elannostansa Erfurtin laitoksessa, jossa hän on
vapaa-oppilas, äitimme ja minä emme odottaneet, että hänen kasvonsa
näyttäisivät niin laihalta ja ohuelta.

Hän on tuonut minulle takaisin äitinkummini guldenin. Hän sanoo, että
hän on itsenäinen mies, joka tulee omillansa toimeen ja jonka ei
ollenkaan sovi vastaan-ottaa tämmöisiä lahjoja. Koska kuitenkin kerran
olen antanut sen Fritzille, tuntuu minusta kuin minun olisi oikeus
käyttää sitä hänen hyväksensä, joka on suuri lohdutus, sillä minä voin
näinä muutamina päivinä, kuin hän viipyy meidän luonamme, laittaa
paremmat atriat, kuin tavallisesti voimme tarjota, ettei hän saata
ensinkään arvata, missä pulassa me usein olemme.

Minä häpeän vähän itseäni, mutta Fritzin takaisin-tulossa on jotakin,
joka ei vastaa minun toiveitani. Minä olen yöt päivät näinä molempina
vuosina odottanut häntä suurella kaipuulla. Minä luulin, että me
aloittaisimme uudestaan juuri siitä, mihin päätimme. Minä kuvailin
itselleni, kuinka tuo entinen jokapäiväinen elämä hänen kanssansa
jatkaantuisi taas, niinkuin muinoin. Minä ajattelin, että me istuisimme
sälyhuoneessa ja juttelisimme kaikista huolistamme sekä itsemme että
perheen puolesta ja varomatta tai pelkäämättä vuodattaisimme sydämen
sydämeen, että se tuskin olisi puhumista ollenkaan, vaan ääneen
ajattelemista.

Nyt ei enää jokainen pikku asia keskinäisessä, jokapäiväisessä
elämässämme ole tuttu meille, niin että ymmärtäisimme toistemme
tunteet, niistä puhumatta; nyt on kokonainen sarja uusia kokemuksia,
joista täytyy askel askelelta kertoa, emmekä näytä keksivän, mistä
aloittaa. Ei kukaan muu voi tuntea sitä niinkuin minä. Lapsille ja
vanhemmillemme on hän kaikki, mitä hän ennen oli, ja miksi minä
odottaisin enempää? Minä todella tuskin tiedän, mitä odotin taikka mitä
minä kaipaan. Miksi Fritz olisi enemmän minulle kuin kenellekään
muulle? On itsekästä toivoa sitä ja lapsellista ajatella, ettei kaksi
vuotta tuottaisi mitään muutosta. Sopiko minun edes toivoa sitä? Enkö
minä riemuitse hänen voimastansa, ja hänen uljaasta, miehuullisesta
käytöksestänsä? Ja sopiko minun toivoa, että suuren Erfurtin akademian
ylioppilas, joka pian pääsee baccalaureoksi, tulisi istumaan vanhoille,
läjään ajetuille kirjoille sälyhuoneesen ja viettäisi aikaansa
jaarituksissa minun kanssani. Paitsi sitä, mitä minulla on
juttelemista? Vaan kuitenkin, kun tänä iltana hämärän hetki tuli
kolmannen kerran siitä, kuin hän palasi, ja hän näytti kokonaan
unohtavan sen, minä en voinut auttaa, että se tuntui haikealta, ja niin
minä pakenin tänne yksinäisyyteen.

Fritz on istunut tämän viimeisen tunnin arkituvassa, kaikki lapset
ympärillänsä, kertoen heille, mitä oppilaat tekevät Erfurtissa; heidän
runous-yhdistyksestänsä, jossa he kokoontuvat ja toistensa kuullen
lausuvat omia värssyjänsä taikka käännöksiä vanhoista kirjoista, jotka
nykysin ovat kaivetut ilmi maasta, vaan kuitenkin hänen puhettansa
myöten ovat tuoreemmat kuin mitkään uuden-aikaiset teokset ja antavat
kyllin kaikille ajatuksen aihetta; väitöskokouksista ja noista suurista
lauluseuroista, joihin sadoittain ääniä ottaa osaa ja soitto syntyy
semmoinen, joka voittaa kaikki urut -- molemmissa jälkimäisissä
harjoituksissa Martin Luther näyttää olevan johdattaja ja päämies, ja
sitten ylioppilaitten miekkailuista, joihin minä en luule Martin
Lutherin ruvenneen, mutta jotka varmaan huvittavat Kristoferia ja
Polluxia enemmän kuin mikään muu. Pojat seisoivat kummallakin puolella
Fritziä kuunnellen avosilmin; Chriemhild ja Atlantis olivat pistäyneet
aivan hänen taaksensa, ompelutyö käsissään; pikku Thekla istui hänen
polvillansa ja leikitsi hänen miekan-kannikkeensa kanssa; ja pikku Eva
oli kiivennyt mielipaikallensa akkunanrinnalle vastapäätä Fritziä.
Aluksi Eva pysyi vähän erinänsä Fritzistä eikä sanonut mitään; ei,
luullakseni, ujoudesta, sillä tämä lapsi ei näytä pelkäävän ketään eikä
mitään, vaan sen omituisen tavan vuoksi, jolla hän tarkastaa ihmisiä,
ikäänkuin hän tahtoisi oppia tuntemaan heitä kokonaan, niinkuin opitaan
uutta kieltä, taikka niinkuin hallitsia tekee, joka tutkii uuden
alamaisensa luonnetta, ennen kuin hän ottaa hänet palvelukseensa.
Ajatteleppas tuota pikkuista olentoa, kun hän kohtelee Fritziämme tällä
ylhäisellä tavalla! Mutta tässä ei auta mitään vastustaminen Fritzinkin
on täytynyt käydä tämä tutkinto, niinkuin me muut, ja hän on yhtä
paljon, kuin äidin-äitimme taikka kukaan meistä, hyvillään siitä, että
hän on saavuttanut Evan luottamuksen. Kun minä lähdin pois, oli Eva,
vähän aikaa Fritzin ylioppilas-juttuja suurella tarkkuudella
kuunneltuaan, itse ruvennut pääpuhujaksi, ja viehättyneenä koko seura
nyt kuunteli häntä, kun hän kertoili heille mielilegendaansa St.
Katarinasta. He olivat kaikki kuulleet sen ennen, mutta kun Eva kertoo
näitä tarinoita, ne näyttävät aina jollakin lailla uusilta. Minä luulen
tämän tulevan siitä, että hän niin hartaasti uskoo niitä; näyttää siltä
kuin hän ei toistaisi, mitä hän on kuullut, vaan tyvenesti juttelisi
jotakin semmoista, jota hän itse on nähnyt, melkein niinkuin
mielestämme joku enkeli tekisi, joka näkymätönnä on katsellut, kun
kaikki tapahtui. Ja tällä välin näyttävät hänen pitkäripsiset silmänsä,
kun hän nostaa niitä, katsovan yhtä haavaa kuuntelian sydämeen ja
taivaasen.

Ei mikään kumma, että Fritz unhottaa hämärän hetken. Mutta se on
omituista, ettei hän ole kertaakaan kysynyt aikakirjaamme. Tästä olen
kuitenkin iloinen, sillä minä en tahtoisi milläkään muotoa näyttää
hänelle kertomusta vastuksistamme.

Onkohan mahdollista, että minä kadehdin pikku Evaa -- rakasta,
pikkuista, lempeää, turvatonta Evaa? Minua ilahuttaisi, jos koko mailma
rakastaisi Fritziä. Kuitenkin tuntui varsin onnelliselta, kun olin
hänen ainoa ystävänsä; ja miksi vähäinen vieras lapsi varasti minulta
kalliit hämärän-hetkeni?

No niin, minä luulen, että täti Agnes oli oikeassa: minä tein
Fritzistä epäjumalan, Jumala suuttui, ja minua rangaistaan. Tosin
pyhimykset näyttävät tunteneen jonkunlaista hurskasta huvitusta, kun
heitä rangaistiin, mutta niin ei ole minun laitani; rangaistukset eivät
näytä ollenkaan parantavan minua, vaan päinvastoin pahentavan -- joka
on uusi todistus siitä, kuinka minun on turha koettaa päästä
pyhimykseksi.


Eisenachissa, Helmikuulla.

Kun minä kirjoitin nämät viimeiset sanat enenemässä hämärässä, kaksi
vahvaa kättä verkan laskettiin olkapäilleni, ja joku ääni sanoi:

"Siskoseni, _miks'et_ voi näyttää minulle aikakirjaasi?"

Minun oli mahdoton vastata.

"Sinä olet joutunut kiinni", lisäsi sama ääni. "Luuletko, että minä en
tiedä, mistä tuo guldeni tuli? Näytä minulle äitikummisi rahakukkaro."

Minä tunsin, kuinka kyynelet alkoivat tukehuttaa minua; mutta Fritz ei
näyttänyt huomaavan niitä.

"Elsa", hän sanoi, "sinä saat harjoitella pikku temppujasi kaikkia
muita perheen-jäseniä kohtaan, mutta minun suhteeni ne eivät menesty.
Luuletko koskaan voivasi uskotella minua, että olet käynyt laihaksi
siitä, että olet joka päivä elämässäsi syönyt makkaroita, kakkuja ja
oivallisia juhlapäivän putinkeja? Luuletto, että tuo nälkäinen ihastus
poikien silmissä tuli heidän jokapäiväisestä, tavallisesta ruo'astaan?
Luuletko", hän jatkoi, ottaen minun molemmat käteni omaan käteensä,
"että minä en nähnyt, kuinka siniset ja kylmät ja pakkasenpuremia
täynnä ne pikkuiset kädet olivat, jotka latoivat isoja halkoja takkaan,
kun tänä aamuna tulin sisään?"

Tietysti minä en voinut tehdä muuta kuin nojata päätäni hänen rintaansa
ja hiljaisesti itkeä. Ei auttanut kieltää mitään. Sitten hän lisäsi
nopeasti matalalla, syvällä äänellä:

"Luuletko, että minä olisin voinut olla huomaamatta äitimme vanhoja
keinoja, kun hän vakuutti, ettei ruoka maittanut häntä ja ettei hän
pitänyt mistään niin paljon kuin jänteistä ja luista?"

"Oi Fritz", minä nyyhkytin, "minä en voi sitä auttaa. Mitä minä teen?"

"Ainakin", hän sanoi "lupaa minulle, pikku neiti, ettet vasta tee
omasta veljestäsi varsinaista vierasta ja ettet kaikenlaisilla turhilla
ja petollisilla tuumilla koeta sälyttää koko perheen huolten painoa
omille hartioillesi."

"Luuletto, että tämä on synti, jota minun tulee tunnustaa, Fritz?" minä
kysyin; "en minä tarkoittanut mitään petollista; mutta minä erhetyn
aina oikean ja väärän suhteen. Mitä minä voin tehdä?"

"Tietääkö täti Ursula tämän?" hän kysyi kiivaanpuolisesti.

"Ei, äiti ei salli, että minä kerron sitä kenellekään. Hän luulee, että
he moittisivat isäämme; ja vasta on viikko kulunut siitä, kuin isä
kertoi hänelle, että hän oli keksinyt uuden tavan sulattaa lyijyä,
jonka kautta voi muuttaa sitä kokonaan hopeaksi. Se olisi todella
kummallinen keksintö; ja hän on vakuutettu siitä, että vaaliruhtinas
heti ostaisi sen, ja me saisimme arvattavasti jättää Eisenachin ja asua
lähellä vaaliruhtinaan hovia. Kukaties keisarikin vaatisi, että
ilmoittaisimme salaisuuden hänelle, ja silloin meidän täytyisi jättää
koko maa; sillä sinä tiedät, että löytyy isoja lyijy-kaivoksia
Espanjassa; ja jos kerran ihmiset voisivat tehdä hopeata lyijystä, se
olisi paljoa helpompi ja turvallisempi menetys, kuin purjehtia ison
valtameren poikki hankkimaan luonnollista hopeata villeiltä
Indianeilta."

Fritz huokasi raskaasti.

"Entä sillä välin?" hän kysyi.

"Sillä välin?" minä vastasin, "tietysti saattaa välisti olla vähän
vaikea tulla toimeen."

Hän mietti tuokion aikaa, ja sitten hän sanoi:

"Elsaseni, minä olen ajatellut yhtä tuumaa, joka luullakseni tuottaa
meille muutamia guldenia, siksi kuin tuo lyijyn muuttamisen hanke on
toteutettu."

"Silloin emme tietysti", sanoin minä, "kaipaa mitään, vaan jaksamme
antaa niille, jotka ovat ilman. Ja voi, Fritz, kuinka hyvin me
tietäisimme, millä tapaa auttaa niitä, jotka ovat köyhät. Etkö luule,
että Jumala tämän vuoksi antaa meidän itse olla niin kauan köyhinä eikä
näytä koskaan kuulevan rukouksiamme?"

"Olisi suloista ajatella niin, Elsa", sanoi Fritz totisesti; "mutta on
kovin vaikea ymmärtää, kuinka miellyttää Jumalaa taikka kuinka
menetellä, että meidän rukouksemme edes tapaavat häntä -- varsinkin kun
me niin usein tunnemme ja teemme, mikä väärää on."

Se ilahutti minua, kun näin, ettei Fritz epäillyt, että tuo suuri
keksintö joskus onnistuisi. Hän ei kertonut minulle, mikä hänen oma
tuumansa on.

Tunteeko siis Fritz'kin itsensä niin syntiseksi ja niin epätietoiseksi,
kuinka hänen tulee kelvata Jumalalle? Ehkä useissa ihmisissä on sama
tunne. Se on hyvin kummallista. Jospa vaan Jumala olisi katsonut
hyväksi tehdä asian meille vähän selvemmäksi! Minua haluttaisi tietää
kertooko se kirja, joka Evalta katosi, meille jotakin siitä!

Tämän illan perästä aita tietysti oli kokonaan poistunut minun ja
Fritzin väliltä, ja me näytimme olevan paremmat ystävät kuin koskaan
ennen. Meillä oli hupaisia hämärän keskusteluita sälyhuoneessa, ja minä
rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niin että täti Agnes,
luullakseni, katsoisi minua entistä suuremmaksi epäjumalan palveliaksi.
Mutta se on hyvin merkillistä, että epäjumalan palvelus näyttää tekevän
minun niin erittäin hyvää. Minusta tuntuu kuin rakastaisin koko mailmaa
paremmin sentähden, että rakastan Fritziä, ja kuin kantaisin kaikki
asiat helpommin, kun saan uskoa hänelle kaikki, niin ettei minulla
koskaan ole ollut niin vähän pikku syntejä tunnustettavana kuin näinä
molempina viikkoina, jolloin Fritz oli kotona. Kun vaan Jumala olisi
säätänyt niin, että kelpaamme hänelle sillä, että rakastamme veljiämme,
sisariamme ja omaisiamme, eikä sillä, että olemme heitä rakastamatta
taikka jätämme heidät ja hautaamme itsemme kylmään luostariin, niinkuin
täti Agnes!

Pikku Eva sai todellakin Fritzin opettamaan itselleen Latinan
kieli-oppia! Minä luulen, että hän tahtoo olla rakastetun St.
Katarinansa kaltainen, joka oli hyvin oppinut. Ja hän sanoo, että
kaikki pyhät kirjat, rukoukset ja virret ovat Latinan kielellä, että
hänen luullaksensa se epäilemättä on se kieli, jota Jumala erittäin
rakastaa. Hän kysyi minulta muutamia päiviä sitten, puhuvatko he
Latinaa taivaassa.

Minä en tietysti voinut vastata. Minä sanoin hänelle, että luulin
raamatun olevan alkuperäisesti kirjoitetun kahdella muulla kielellä,
Kreikkalaisten ja Juutalaisten, ja että olin kuullut jonkun sanovan,
että Adam ja Eva paratiisissa puhuivat Juutalaisten kieltä, jonka
luulen Jumalan opettaneen heille.

Mutta minä olen ajatellut sitä jälestäpäin eikä minua kummastuttaisi,
jos Eva olisi oikeassa.

Sillä, jollei Latina ole taivaan pyhimysten ja pyhien enkelien kieli,
miksi Jumala tahtoisi, että papit puhuvat sitä kaikkialla ja että kansa
sillä lausuu Ave'nsa ja Paternoster'insa? Me ymmärtäisimme ne kaikki
paljon paremmin Saksan kielellä; mutta jos Latina on autuaitten
pyhimysten ja enkelien kieli, on tämä tietysti syy, jonka vuoksi sitä
näin käytetään. Vaikka me emme aina ymmärrä, _he_ ymmärtävät, joka on
suuri lohdutus. Minä arvelen, että Latinan kielen oppiminen on erittäin
viisas tuuma pikku Evalta; ja kun minulla on enemmän aikaa olla
jumalinen, kukaties minäkin koetan oppia.



IV.

Otteita Fredrikin aikakirjasta.


Yliopisto tuntuu jotenkin kylmältä mailmalta, kun olen käynyt rakkaassa
vanhassa kodissani Eisenachissa. Mutta se koski sydämeeni, kun näin,
kuinka äitimme ja Elsa tekevät työtä, ja kuinka väsyneiltä ja
laihtuneilta he näyttävät. Onneksi on heillä vielä toivoa tuosta
suuresta keksinnöstä enkä minä tahtoisi millään lailla ryöstää sitä
heiltä. Mutta tällä välin minun täytyy heti tehdä jotakin heitä
auttaakseni. Minun käy toisinaan säästää muutamia liharuokia
aterioistani, jotka jaetaan meille runsaasti tässä laitoksessa, ja
myydä niitä; ja minä voin joskus ansaita vähäisen sillä, että
kopioitsen themoja rikkaammille ylioppilaille taikka saarnoja ja
postilloja munkeille. Kirjapainon taito on tosin kyllä tehnyt tämän
elatuskeinon epävarmaksi; mutta painetut kirjat ovat vielä kovin
kalliit ja lisäksi peräti kookkaat, ja papit ovat usein hyvin
mielissään, kun heillä on vähäisiä kopioita muutamista postillain
lu'uista taikka kirkko-isäin puheista, erittäin kun ne ovat kirjoitetut
vähäisellä, selvällä käsi-alalla, että heidän sopii ottaa niitä
mukaansa matkoillensa kyliin. Tarjona on myöskin kirjoitustyötä
lakimiehiltä, etten minä epäile voivani ansaita jotakin; ja vaikka
minun lukemiseni vähäisen viivästyykin, se ei tee niin suurta haittaa.
Minun ei käy suuria asioita tavottaminen, jollei niitä todella voi
saavuttaa vähäisillä ja kärsivällisillä askelilla. Minun tulee tehdä
työtä omaisiani varten. Nuoruuteni on pantava alttiiksi, että kykenen
auttamaan heitä, olipa millä keinoilla hyvänsä. Jos se onnistuu
minulta, ehkä Kristoferin taikka Polluxin on tilaisuus pyrkiä
korkeammalle, kuin minä olen voinut, taikka kenties minulla elämäni
keskivaiheilla ja loppupuolella on aikaa jatkaa noitten suurten
klassikkojen tutkimista, jotka näyttävät tekevän ajatuksiemme alan niin
avaraksi, mailman niin kunniakkaaksi ja isoksi ja elämän niin syväksi.
Olisi todella sangen suloista, jos saisi antautua kirjallisuuteen ja
filosofiaan, niinkuin Martin Lutherin nyt on mahdollinen. Hänen
elämän-juoksunsa alkaa jalosti. Hän on tänä keväänä saavuttanut
maisterin arvon ja on pitänyt luentoja Aristoteleen fysikissä ja
logikissa. Hän osaa erittäin tehdä himmeitä asioita selkeiksi, ja
vanhoja asioita tuoreiksi. Hänen luennoissansa on väkeä niin paljon
kuin mahtuu. Hän lukee myöskin lakia, että hän pystyisi hakemaan
jotakin valtion virkaa. Hänen vanhempansa (isän kirjeistä päättäen)
näyttävät yhdistävän häneen kaikki toiveensa; ja sama on melkein laita
täällä yliopistossa. Suuria toivotaan hänestä; näyttää todesti tuskin
yhtäkään elämän-rataa täyttyvän, joka ei olisi avoinna hänelle. Hän on
yhtä sydämellinen kuin järkevä, jonka vuoksi koko yliopisto, sekä
professorit että ylioppilaat, pitävät häntä jonkunlaisena
omaisuutenaan. Kaikki näyttävät tuntevan itsensä osalliseksi hänen
menestyksessään. Aivan niinkuin oli pikkuisessa keskuudessamme
Eisenachissa, on nyt suuressa keskuudessamme yliopistossa. Hän on
_meidän_ mestari Martin; ja joka portaalta, jolle hän nousee, tunnemme
itsemme vähän kohonneeksi. Jos todella hänen maineensa kasvaa, niinkuin
me edeltäpäin arvaamme, olisi hauska tietää, tuntuuko joskus samoin
koko Saksan mielestä? sanooko kaikki kansa riemuiten ennen pitkää
_meidän_ Martin Luther?

Ei niin, ettei hänellä olisi vihamiehiä; hänen luontonsa on liian
kiivas ja hänen sydämensä liian lämmin, ettei hän saata hillitä
itseään, niinkuin hitaat, maltilliset luonnot.


Kesäkuulla 1505.

Martin Luther tuli minun luokseni muutamia päiviä sitten, näyttäen
kovin huolestuneelta. Hänen ystävänsä Alerius on murhattu, ja se on
erittäin koskenut häneen; ei ainoastaan, luullakseni, siitä syystä,
että hän on kadottanut rakkaan kumppanin, vaan siitä syystä, että se
saattaa kuoleman niin hirmuisen likelle ja herättää uudestaan noita
kysymyksiä, joitten minä tiedän piilevän hänen sydämessänsä, yhtä hyvin
kuin minunkin, ja jotka tarkoittavat Jumalaa, tuomiota ja tuota
synkkää, kauheata tulevaisuutta, joka on meidän edessämme, jonka
käsittämiseen emme pysty ja jota emme kuitenkaan voi paeta eikä
unhottaa.

Tänä päivänä tapasimme toisemme jälleen, ja hänen ajatuksensa olivat
kiintyneet yhteen kirjaan, jonka hän oli löytänyt yliopiston
kirjastosta, jossa hän enimmiten viettää joutohetkensä. Se oli
latinankielinen raamattu, jota hän ei ollut milloinkaan ennen
eläissänsä nähnyt. Häntä kummastutti suuresti, kun hän näki niin paljon
enemmän siinä kuin evankeliumeissa, joita luetaan kirkoissa, taikka
saarnakokoelmissa. Hän kutsuttiin pois luentoon; muutoin, hän sanoi,
olisi hän tuntikausia jatkanut lukemistansa. Yksi kertomus näyttää
erittäin syvästi vaikuttaneen häneen. Se oli Vanhasta Testamentista. Se
oli kertomus lapsesta Samuelista ja hänen äidistänsä Hannasta. "Hän
luki sen nopeasti", hän sanoi, "hartaalla ilolla ja riemulla; ja koska
kaikki tuntui hänestä uudelta, alkoi hän sydämensä pohjasta halata,
että Jumala kerta antaisi hänelle tämmöisen kirjan omaksi."

Minä luulen, että se on hänen oman hurskaan äitinsä muisto, joka tekee,
että tämä kertomus viehättää häntä niin erinomaisesti. Se onkin ihana
kertomus, niinkuin hän jutteli sen minulle, ja saattaa jokaisen melkein
toivomaan, että olisi saanut syntyä vanhan Hebrean valtakunnan aikoina.
Näyttää siltä kuin Jumala olisi aivan armollisesti ja mieluisasti
kuunnellut tuon murheellisen naisen rukouksia. Ja jos me vaan saisimme
jokainen meistä kuulla äänen taivaasta, kuinka iloista olisi vastata,
niinkuin hurskas lapsi: "puhu, Herra, sillä sinun palveliasi kuulee;"
ja sitten täydellisesti oppia, mitä Jumala todesti meiltä kaikilta
vaatii. Minä luulen kuitenkin, että munkit ovat yhtä varmat
kutsumuksestansa kuin muinoin hurskas lapsi, kun luopuvat kodistaan ja
mailmasta kirkkoa palvellaksensa. Siitä lähtisi suuri apu, jos muutkin
ihmiset kutsuttaisiin erityisiin elämänsä töihin, niinkuin profeetta
Samuel ja (luullakseni) munkit, että me kaikki pelottomasti ja lujilla
askelilla astuisimme eteenpäin, jokainen määrättyä polkuansa, ja
olisimme varmat, että teemme oikein, sen sijaan, että me erhetyksiemme
ja syntiemme kautta ehkä tuotamme rangaistusta niille, joitten puolesta
olisimme valmiit kuolemaan. Tuskinpa lienee semmoinen tarkoitus, että
kaikki ihmiset rupeisivat munkeiksi ja nunniksi. Soisi vaan Jumala,
että maallikoillakin olisi oma kutsumuksensa tuon kauhean epätiedon ja
epäilyksen sijasta, joka toisinaan luo varjonsa sydämeemme ja saattaa
meidät epäilemään, että olemme ehkä eksyneet pois tieltämme (niinkuin
minä tuona yönä lumisessa metsässä) ja, niinkuin Kain, pakenemme
Jumalan läsnä-oloa ja tartutamme itsellemme ja omaisillemme Hänen
kiroustansa.


Heinäkuun 12 p. 1505.

Synkkä suru on kohdannut yliopistoa. Rutto liikkuu meidän joukossamme.
Moni makaa kuolleena, joka vaan viikko sitten oli täynnänsä nuoruutta
ja toivoa. Useat professorit, maisterit ja ylioppilaat ovat paenneet
kotopaikoillensa taikka läheisiin kyliin Thüringin metsään. Kirkot ovat
täpösen täynnä kaikissa jumalanpalveluksissa. Papit ja munkit (ne,
jotka ovat jääneet taudin-alaiseen kaupunkiin) käyttävät sitä kauhua,
jonka rutto synnyttää, muistuttaaksensa kansalle sen julman tuomion ja
vihan päivän vielä hirmuisempia kauhuja, jota ei kukaan voi paeta.
Taintuneita naisia ja välisti miehiäkin kannetaan kirkoista, jolloin
rutto usein samaa päätä iskee heihin eikä heitä milloinkaan enää nähdä.
Martin Luther näyttää olevan kovin levoton. Tämä kulkutauti, joka
seuraa niin läheltä hänen ystävänsä murhaa, nähtävästi sortaa hänen
mieltänsä. Mutta hän ei aio lähteä kaupungista. Kenties ne kauhut,
jotka rasittavat häntä kaikkein enimmin, ovat juuri ne, joita papit
tähän aikaan niin elävästi johdattavat mieleemme ja joista ei käy
pakeneminen sillä, että muuttaa asuntoansa, vaan ainoastaan sillä,
että muuttaa elämänsä. Tänä viimeisenä viikkona, erittäin sen jälkeen,
kuin raju ukkosen ilma yllätti hänet valtatiellä likellä Erfurtia,
näyttää hän kummallisesti muuttuneen. Syvä alakuloisuus asuu hänen
kasvoissansa, ja hän karttaa ilmeisesti vanhoja ystäviänsä. Minä olen
tuskin puhutellut häntä.


Heinäkuun 14 p.

Suureksi kummastuksekseni on Martin Luther tänä päivänä käskenyt minua
ja useita muita ystäviänsä kokoontumaan hänen luonansa ylihuomenna ja
viettämään hupaista iltaa laululla ja muulla juhlallisuudella. Rutto
on heikentynyt; ihmettelen minä sentään, että kukaan nyt ajattelee
ilon-tekoa. He sanovat kuitenkin, että iloinen sydän on paras
varjeluskeino.



Heinäkuun 17 p.

Mitä Martin Lutherin pidot tarkoittivat, on nyt kaikkien tiedossa. Koko
yliopisto on hämmästyksissä. Hän on päättänyt ruveta munkiksi. Useat
luulevat, että se on joku äkkinen mieli-johde, joka ehkä vielä haihtuu.
Minä en sitä usko. Minä luulen, että se on seuraus vuosien taisteloista
ja että hän tässä vaan on myöntynyt niihin ajatuksiin, jotka ovat
alinomaa palanneet häneen koko hänen mainiona yliopiston aikanansa.

Hän ei ole koskaan näyttänyt niin iloiselta kuin eilen iltana. Tunnit
lensivät pois vilkkaassa, hauskassa keskustelussa. Tuntui siltä kuin
olisimme päässeet jostakin taakasta. Rutto oli herkeämällänsä;
professorit ja ylioppilaat tulivat paraikaa takaisin. Me tunsimme
elämän uudestaan aloittavan entistä kulkuansa ja rohkenimme kerran
vielä toivolla katsoa eteenpäin. Me olimme useat päättäneet lukumme
yliopistossa ja astuimme jo sen takana olevaan avarampaan mailmaan --
elämän yliopistoon. Meille oli muutamille jo luvattu paikka, ja
useimmat meistä toivoivat suuria tulevaisuudelta; näky-ala oli sitä
loistavampi, mitä vähemmän rajoitettu. Martin Luther ei ottanut
arvellaksensa mitään tulevasta toimenlaadustansa; mutta se ei
ihmeyttänyt meitä ketään. Hänen menestyksensä, me sanoimme, oli jo
varma; ja monta leikkisää anomusta lausuttiin, että hän vasta suojelisi
meitä, kun hänestä oli tullut suuri mies.

Meillä oli myöskin oivallinen soitto, niinkuin aina kaikissa seuroissa,
joissa Martin Luther on läsnä. Hänen heleä, vakava äänensä kuultiin
suosionosoituksilla monessa hyvin tunnetussa laulussa ja kajahteli
takaisin iloisissa kööreissä, joihin kaikki yhdistyivät. Näin ilta
kului, siksi kuin määrätty yliopiston lepohetki oli melkein tullut,
jolloin yhtäkkiä, kun viimeisen köörin viimeiset sävelet olivat
kuolleet pois, hän jätti meidät hyvästi, sanoen, että hän toisena
aamuna aikoi mennä Augustinin-luostariin munkiksi! Ensiksi muutamat
pitivät tätä pilanlaskuna; mutta hänen katsantonsa ja käytöksensä
karkoittivat pian tämän ajatuksen. Silloin koettivat kaikki lujasti
evätä häntä lähtemästä. Moniaat puhuivat niistä toiveista, joita
yliopisto oli pannut häneen -- toiset siitä elämän-juoksusta mailmassa,
joka odotti häntä; mutta kaikkiin näihin hän vaan hymyili.

Kuitenkin kun joku meistä muistutti häntä hänen isästänsä ja niistä
pettyneistä toiveista, joita tämä menetys synnyttäisi hänen kodissaan,
minä huomasin, että hänen muotonsa muuttui, ja näytti siltä, kuin hänen
huulensa olisivat vähäisen värähtäneet. Mutta kaikki -- ystävälliset
muistutukset, levolliset nuhteet, kiihkeät, sydämelliset rukoukset --
kaikki oli turhaa.

"Tänään", hän sanoi, "te näette minut; tämän perästä te ette näe minua
enää."

Niin erosimme toisistamme. Mutta kun muutamat hänen likeisimmät
ystävänsä varhain tänä aamuna lähtivät hänen luoksensa siinä heikossa
toivossa, että he vielä voisivat saada häntä kuulemaan niitä tuhansia
kumoamattomia syitä, jotka olivat joutuneet meidän mieleemme siitä,
kuin erosimme hänestä, hänen huoneensa olivat tyhjät eikä häntä
löydetty mistään. Me emme mihinkään kysymykseemme saaneet muuta
vastausta kuin että mestari Martin oli tänä aamuna ennen päivän
valjettua mennyt Augustinin-luostariin.

Sinne me seurasimme häntä ja koputimme kovasti jykeitä luostarin
portteja. Vähän ajan perään ne aukenivat vähäisen ja uninen
portinvartia ilmestyi.

"Onko Martin Luther täällä?" me kysyimme.

"Kyllä!" kuului vastaus; ja ääni osoitti meidän korvissamme
jonkunlaista voitonriemua.

"Me tahtoisimme puhutella häntä", lausui joku meistä.

"Häntä ei saa kukaan puhutella", oli tyly vastaus.

"Kuinka pitkäksi aikaa?" me kysyimme.

Sisäpuolella kuiskuteltiin vähän, ja nyt tuli ratkaiseva vastaus: "ei
kuukauteen aikaan kumminkaan."

Me olisimme viipyneet ja puhuneet enemmän, mutta raskaat, vahvasti
nauloitetut ovet suljettiin meidän edestämme, me kuulimme, kuinka
tukevat teljet ratisivat, kun ne vedettiin kiinni, ja vaikka nyrkeillä
ja rautapää sauvoilla jyskytimme luostarin portteja, ei siitä hetkestä
hiiskaustakaan kuultu.

"Kuollut mailmalta, todellakin!" mutisi joku viimein; "hauta ei olisi
niin äänetön."

Alakuloisina ja ääni käheänä huutamisesta palasimme jälleen Martin
Lutherin huoneisin. Nuot vanhat tutut huoneet, joissa me niin nykyisin
olimme viettäneet tuntikausia hänen kanssaan ystävällisissä
väittelyissä; joissa minä ja useat meistä olimme kuluttaneet niin monta
hetkeä sydämellisessä, rakkaassa keskuudessa -- hän ei ollut niihin
enään tuleva; ja mykkien, hengetönten kappalten entisellään olo teki
vaan vastakohdan kautta tyhjyyden ja muutoksen vielä tuskalloisemmaksi.

Kun rupesimme tarkemmin tutkimaan, oli kuitenkin monta muutosta
tapahtunut. Hänen huilunsa ja luuttunsa tosin olivat pöydällä aivan
niinkuin hän oli jättänyt ne edellisenä iltana. Mutta kirjat --
skolastilliset, lakitieteelliset ja klassilliset -- olivat
huolellisesti kootut yhteen nurkkaan, kirjakauppiasten nimet päällä.
Katsastellen hyvin tunnettuja nidoksia, minä kaipasin ainoastaan kahta,
Virgiliusta ja Plautusta; minä luulen, että hän on ottanut ne mukaansa.
Sillä välin kuin silmäilimme yhtä kääröä, joka oli toisessa paikassa
huoneessa sievästi kokoon pantuna, tuli se vanha mies, joka piti hänen
huoneitansa korjussa, sisään ja sanoi: "se on mestari Martin'in
maisterintakki, juhlapuku ja maisterisormus. Ne ovat lähetettävät hänen
vanhemmillensa Mansfeldiin."

Rintaani ahdisti, kun ajattelin, että hänen isänsä, joka oli
työskennellyt niin ahkerasti poikaansa varten ja toivonut niin paljon
hänestä, vastaan-ottaisi tämän käärön. Ei kuolleelta. Pahemmalta
mielestäni kuin kuolleelta. Semmoiselta, joka omin ehdoin on haudannut
itsensä; omin ehdoin, omin käsin rakentanut aidan itsensä ja kaikkein
rakkaintensa väliin. Kuolleitten kanssa, jos he ovat autuaat, me saamme
pitää yhteyttä -- ainakin Uskontunnustus puhuu pyhien yhteydestä; me
saamme rukoilla heitä; taikka pahimmassa tapauksessa me saamme rukoilla
heidän puolestaan. Mutta luostarissa olevan pojan ja Mansfeldissa
asuvan isän välissä aita ei ole ainoastaan kivestä ja mullasta. Se on
tahdon ja omantunnon lujasta raudasta. Se olisi nyt _kiusaus_ Martin
Lutherille, jos hän vuodattaisi sydämensä lempeillä sanoilla isän,
äidin taikka ystävän eteen.

Vaan kuitenkin, jos hän on oikeassa -- jos voi kurittaa lihansa, jos
voi tyydyttää Jumalan ja saavuttaa taivaan ainoastaan tällä tavalla --
se on todella vähäinen asia, mitä itse taikka omaisemme kärsivät tässä
katoavaisessa mailmassa, johon kuoleman kauheat portit aina tuovat
pitkän varjonsa, nämät portit, jotka elämän päättävät.

Eikö Martin paremmin hyödytä perhettänsä luostarissa kuin keisarin
hovissa, sillä eikö luostari ole komeamman palatsin esipiha -- niin
sanoaksemme kuninkaitten kuninkaan oikea vastaanotto-sali? Paitsi sitä,
jos hänellä oli hengellinen kutsumus, mikä kirous olisi seurannut, jos
hän olisi laiminlyönyt sen? Hyvä niitten, joitten kutsumus on niin
selvä, etteivät tohdi olla sitä tottelematta; taikka joitten sydän on
niin puhdas, että he eivät tahdo, jos tohtisivatkin!


Heinäkuun 19 p.

Nämät kaksi päivää yliopisto on ollut kiihdyksissä siitä, että Martin
Luther on kadonnut. Useat ovat suutuksissa hänelle, ja vielä useammat
munkeille, jotka, niinkuin he sanovat, ovat käyttäneet eduksensa
äkkinäistä mielijohdetta ja kiertäneet hänet pauloihinsa. Toiset,
erittäin ne, jotka kuuluvat Mutianin kouluun, -- Humanistat -- nauravat
kuitenkin ja arvelevat, että luostarinkin kautta käy teitä hoviin --
jopa saavuttaa paavin hiipan. Mutta nämät eivät ymmärrä Martin'ia. Me,
jotka tunnemme hänet, tiedämme varsin hyvin, että hänestä tulee
tosi-munkki ja ettei hänelle löydy mitään porttia luostarista takaisin
mailmaan.

Nyt on tullut ilmi, että hän oli miettinyt tätä askelta enemmän kuin
pari viikkoa.

Tämän kuukauden (Heinäkuun) ensimäisenä päivänä hän kulki tiellä
Erfurtin ja Stotterheimin välillä, kun ukkosen ilma, joka oli
kokoontunut Thüringin metsän yli ja raukaisevalla hiljaisuudella
painanut rutonsekaista ilmaa, yht'äkkiä alkoi raivota hänen yllänsä.
Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta. Jyskäys seurasi
toisensa perästä, ja sitten tuli kamala hiljaisuus; haarovat salamat
hyppivät hurjasti hänen ympärillänsä, kunnes viimein hirveä ukon-nuoli
kiskaisi halki maan hänen jalkainsa alta ja melkein vei hänet
huumeisin. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta; hän tunsi
sielunsa yhtä yksinäiseksi ja suojattomaksi. Ukkosen jyrinä näytti
hänestä kuin vastustamattoman, loukatun Jumalan ankara ääni. Ensimäinen
leimaus saatti polttaa hänen ruumiinsa tuhaksi ja syöstä hänen sielunsa
niihin liekkeihin, joita se niin kauhealla tavalla johdatti mieleen; ja
ensimäinen ukkosen jyskäys, joka seurasi, saatti kaikkua niinkuin
tuomion torvi hänelle, kun hän makasi taidotonna, kuurona ja mykkänä
kuolemassa. Taidotonna ja mykkänä ruumiin puolesta! mutta ken voisi
kertoa, mihin kauheaan, itse-tiettyyn, ijankaikkiseen tuskaan hänen
sielunsa olisi heräävä; mitkä vaikeroimiset kuuluisivat hänen kadotetun
henkensä ympäriltä, mitä turhien rukousten huutoja hän ohkaisi? Turhia
rukouksia silloin! kukaties ei kokonaan turhia nyt! Hän lankesi
polvillensa -- hän heittäysi maahan ja huusi tuskissansa ja kauhussaan:
"auta, armias St. Anna, ja minä rupean kohta munkiksi."

Myrsky vieri hitaasti pois; mutta peräyttämättömät sanat olivat
lausutut, ja ukkosen jylinä, kun se kaukaa kuului yhä heikommalta,
kaikkui hänen sydämessään, ikäänkuin koko hänen mailmallisen elämänsä
hautausvirsi.

Hän saapui eheänä Erfurtiin, vaan epäillen omaa lujuuttansa hän ei
puhunut mitään aikomuksestansa, paitsi niille, joitten hän tiesi
tukevan häntä siinä. Tämä oli varmaan syy, jonka vuoksi hänen
ajatuksensa näinä kahtena viikkona ovat olleet aivan toisaalla ja hän
itse on karttanut meitä.

Hän uskoi tuumansa ensin Andreas Staffelsteinille, yliopiston
rehtorille, joka kiitti ja kehoitti häntä ja vei hänet kohta uuteen
Fransiskanin-luostariin. Munkit vastaan-ottivat hänet ilolla ja
esittelivät, että hän heti yhtyisi heidän veljeskuntaansa. Hän vastasi
heille, että hänen ensiksi täytyi ilmoittaa aikomuksensa isälleen. Tämä
oli vaan sovelias luottamuksen osoitus semmoiselle isälle, joka oli
kieltänyt itseltänsä niin paljon ja työskennellyt niin uutterasti
voidaksensa runsaasti auttaa poikaansa yliopistossa. Mutta rehtori ja
munkit arvelivat, ettei hänen ollut oikeus neuvotella lihan ja veren
kanssa; hänen tuli "luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen ristin
juureen." "Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo", he
sanoivat, "ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan." Mailmaan jääminen
oli vaarallista. Turmiollista sinne palaaminen.

Muutamat jumaliset naiset, joille rehtori mainitsi Martin'in aikeista,
vahvistivat häntä niissä innokkailla ja rohkaisevilla sanoilla.

Eikö kukaan heistä heltynyt ja säälinyt hänen äitiänsä ja isäänsä? Minä
epäilen kuitenkin, että Martin'in äiti yhdelläkään moitteen sanalla
olisi koettanut estää häntä luostariin menemästä. Hän oli hyvin
jumalinen nainen. Samalla kuin hän antoi poikansa, ylpeytensä,
Jumalalle, hän antoi kalliimman osan itsestänsä; ja naisilla on
semmoinen voima, kun uhrauksia kysytään, ja heille syntyy siitä
semmoinen salainen ilo, että hän, luullakseni, epäilemättä olisi
kestänyt nämät kaikki.

Martin'in isän laita olisi varmaan ollut toisin. Hän ei ajattele mitään
hyvää munkeista, ja hänellä on varsin ankara käsitys isän ja pojan
keskinäisistä velvollisuuksista. Hän, tuo älykäs, ahkera, menestyvä
talonpoika, pitää munkkeja laiskuri-laumana, jotka tuntevat luopuvansa
mailman iloista, mutta usein vaan luopuvat sen velvollisuuksista.
Tyytyväisesti hän näki vaikka mitä puutetta ja vaivaa, kun vaan Martin,
koko perheen kunnia, sai tilaisuutta kehittää luonnonlahjojansa. Mutta
kun hän havaitsee neuvojensa, huoltensa ja toimiensa hedelmän
hautaantuvan luostariin, se kaiketi kovasti koskenee häneen. Se oli
kauhea neuvoo, jonka rehtori antoi pojalle. Vaan kuitenkin Jumalan on
varmaan ensimäinen oikeus; ja jos olisi koettanut vieroittaa Martin'ia
hänen kutsumuksestansa, olisi sekin todella ollut vaarallista.
Epäilemättä oli taistelo Martin'in sydämestä tulinen kyllä semmoisena
kuin se oli. Hänen luontonsa on niin lempeä, hänen mielipiteensä pojan
velvollisuudesta niin luja ja hänen kunnioituksensa ja rakkautensa
vanhempiansa kohtaan niin hyvä. Mutta koska askel on astuttu, Pyhä
Maria auttakoon häntä, ettei hän peräytä sitä!


Joulukuulla 1505.

Tänä aamuna minä näin näyn, jota en luullut koskaan saavani nähdä.
Munkki, joka oli puettu Augustinilaisten harmaasen kaapuun ja
päähineesen, kulki verkalleen pitkin katuja, raskas säkki hartioilla.
Lumi peitti maan, hänen jalkansa olivat paljaat; mutta tämä ei ollut
mikään tavaton näky. Ilman aikojaan ja puoleksi tietämättäni minä
katselin, kuinka hän pysähtyi joka ovelle, nöyrästi vastaan-otti kaikki
lahjat, jotka tarjottiin, ja pani ne luostari-säkkiin. Viimein hän
seisahtui sen rakennuksen oven eteen, jossa minä olin, ja silloin, kun
hän käänsi kasvonsa ylöspäin akkunaa kohden, jossa minä seisoin, minun
silmäni kohtasivat Martin Lutherin silmät!

Minä riensin oven luo, leipä kädessä, ja aioin, ennenkuin tarjosin sen
hänelle, vanhan tavan mukaan syleillä häntä; mutta hän kumarsi syvältä,
kun hän vastaan-otti leivän, kunnes hänen otsansa melkein koski maata,
ja lausuen hiljaan latinaksi "_Gratias_" yritti lähteä pois.

"Martin", minä lausuin, "etkö sinä tunne minua?"

"Minä olen luostarin palveluksessa", hän vastasi. "Haasteleminen ja
viipyminen sotii sääntöjä vastaan."

Vaikea oli päästää häntä menemään sen enempää puhumatta.

"Jumala ja pyhimykset auttakoot sinua, veli Martin!" minä sanoin.

Hän kääntyi puoleksi, risti silmänsä, kumarsi syvältä kerran vielä, kun
joku piikatyttö heitti hänelle vähäisen lihantähteitä, ja sanoi
leppeästi: "Jumala olkoon ylistetty jokaisesta lahjasta, jonka hän
antaa", ja ryhtyi taas vaivalloiseen almun anoonsa, kyyryssä selin ja
silmät maassa. Mutta kuinka muuttuneet hänen kasvonsa olivat! Nuoruuden
ja terveyden kukoistus kokonaan kadonneena ohuilta, laihtuneilta
poskilta; neron ja mielikuvituksen tuli aivan himmentyneenä punaisissa,
sisään painuneissa silmissä! Tulta on tosin niissä vielä, mutta se
näytti minusta olevan sitä laatua, joka polttaa -- eikä sitä, joka
lämmittää ja ilahuttaa.

He ovat varmaan tylyjä häntä vastaan luostarissa. Kun lähettävät hänet,
joka tuskin kuusi kuukautta takaperin oli yliopiston kunnia ja
kaunistus, kerjäämään ovelta oveen ystävien ja oppilaitten luo, joitten
kanssa hän ei saa edes tervehdystä vaihtaa! Eiköhän noitten halpojen ja
taitamattomien munkkien liene mieleen, kun saavat tällä tapaa
nöyryyttää semmoista, joka äskettäin oli heitä niin paljon etevämpi?
Niitä käsiä, jotka pitelevät tämmöisiä vitsoja, tulee hyvin jalojen
taikka hyvin helläin sydänten ohjata. Minä tiedän kuitenkin varmaan,
että veli Martin määrää itselleen ankaramman kurituksen kuin kukaan muu
voi hänelle asettaa. Se ei ole mikään ulkonainen taistelo, joka on näin
riuduttunut ja koukistanut hänet vähemmän ajan kuin puolen vuoden
kuluessa.

Minä pelkään, että hän rupee johonkin ankaraan itsekidutukseen,
sentähden että hän puhui nuot muutamat sanat, joihin minä houkuttelin
hänet.

Mutta jos se on hänen kutsumuksensa, jos se on taivasta kohden, ja jos
hän sen kautta saavuttaa ansioita, joita voi jaeskella muille, sopii
epäilemättä kestää kaikkia taisteloita!


Heinäkuussa 1506.

Veli Martin'in novitiati on päättynyt ja hän on ottanut Augustinin
nimen, mutta me tuskin opimme sanomaan häntä siksi. Useat meistä olivat
läsnä muutamia päiviä sitten, kun hän teki lopullisen lupauksensa
Augustinilais-kirkossa. Kerran vielä me kuulimme sen kirkkaan,
miellyttävän äänen, jonka enimmät meistä olivat kuulleet laulussa ja
vilkkaassa keskustelussa tuona jäähyväisiltana. Se soi heikolta ja
vähäiseltä, epäilemättä paastoamisesta. Noviisin vaatteet pantiin
syrjälle, munkinkaapu puettiin ylle ja notkistaen polviansa alttarin
astuinten edessä, samassa kuin priori laski kätensä hänen alas painetun
päänsä päälle, hän teki määrätyn lupauksen latinan kielellä:

"Minä, veli Martin, tunnustan ja lupaan kuuliaisuutta Jumalalle
Kaikkivaltiaalle, Marialle, ikuiselle neitsyelle, sinulle, veljelleni,
joka olet tämän luostarin priorina ja edustat St. Augustinin
Eremiiti-kunnan pääprioria, piispalle ja hänen kalliille
seuraajillensa, että elän köyhyydessä ja puhtaudessa kuolemaan saakka
mainitun St. Augustinin säännön mukaan."

Nyt pantiin palava vahakynttilä, sytytetyn ja alati valvovan sydämen
kuva, hänen käteensä. Priori luki hiljaisesti rukouksen hänelle, ja
samalla kaikki munkit aloittivat virttä: "_Veni Sancte Spiritus_" (O
Pyhä Henki tule).

Hän oli polvillansa niin kauan kuin he veisasivat; ja sitten munkit
saattivat hänet astuimista ylös kuoriin ja tervehtivät häntä veljen
suudelmalla.

Hän oli siis esiripun takana, kuorissa, sisäpuolella olevan pyhän
veljeskunnan keskellä, joka toimittaa jumalanpalvelusta alttarin
edessä. Ja me hänen vanhat ystävänsä, me jäimme ulkopuolelle kirkon
laivaan ja eroitettiin hänestä iäksi tuon peräyttämättömän lupauksen
esiripun kautta!

Ijäksi! Ijäksikö? Onko todella semmoinen verho, semmoinen väistymätön
salpa oleva meidän ja hänen välillään tuomionpäivänä? Ja olemmeko me sen
ulkopuolella? Silloin kenties salpa on iäksi väistymätön, silloin,
mutta ei nyt, ei vievä!


Tammikuulla 1507.

Minä olen juuri palannut kotoa, jossa kerran vielä olen viettänyt
joulua. Asiat näyttävät olevan hiukan paremmalla kannalla siellä. Minä
olen tänä viime vuonna, siitä kuin suoritin maisterintutkintoni,
kyennyt auttamaan heitä vähän runsaammin niillä rahoilla, jotka
oppilailtani saan. Tuntui hupaiselta, kun vein rakkaalle, itsensä
kieltävälle, armaalle Elsalle uuden juhlapuvun, vaikka hän väitti, että
hänen vanha karmosiinipunainen hameensa ja musta tröijynsä olivat yhtä
hyvät kuin koskaan ennen. Eva lapsen on vielä tuo hyvä, tyven, totinen
katse silmissä, ikäänkuin hän katsoisi näkymätönten ja ijankaikkisten
kappalten mailmaan ja näkisi siinä jotakin, joka täyttää hänen
sydämensä ilolla. Minä luulen, että se on hänen silmiensä
enkelinkaltainen syvyys ja hänen lapsellisen suunsa viaton, ruusuinen
hymy, jotka antavat tuon ihmeellisen sulon hänen kasvoillensa ja
saattavat meidät lapsi-enkelien kuvia ajattelemaan.

Hän osaa nyt helposti lukea kirkkolatinaa ja on erittäin mieltynyt
vanhoihin virsiin. Kun hän kertoo niitä lauhkealla, kunnioitusta
osoittavalla lapsen-äänellänsä, näyttävät ne minusta syvemmältä ja
pyhemmältä kuin milloin parhaat köörit niitä laulavat. Hän rakastaa
erittäin St. Bernhardin "_Jesu Dulcis Memoria_" ja hänen "_Salve Caput
Cruentatum_;" mutta muutamat "_Dies Irae'n_" värsyt ovat myöskin varsin
usein hänen huulillaan. Minä kuulin hänen usein hellästi vierettelevän
niitä huoneissamme taikka työnsä ääressä; ja hänen äänensä oli silloin
niinkuin onnellisen kyyhkysen jossakin hiljaisen metsän kätkössä:

    "_Querens me sedisti lassus_",

taikka

    _Jesu mi dulcissime, Domine coelorum,
    Conditor omnipotens, Rex universorum;
    Quis jam actus sufficit mirari gestorum,
    Quae te ferre compulit salus miserorum?

    Te de coelo caritas traxit animorum,
    Pro quibus palatium deserens praeclarum,
    Miseram ingrediens vallem lacrymarum,
    Opus durum suscipis, et iter amarum_.

    Jesus, kallein ystäväin, herra taivahainen,
    Luoja kaikkivaltias, hallitsija maitten,
    Ken sun armotöitäs voi kyllin ihmetellä,
    Joita hyödyks' syntisten teit sä, Jesu hellä?

    Rakkautes sieluihin toi sun taivahista,
    Heidän tähden siirryit pois linnoist' uhkeista,
    Astuit tänne kyynelten laaksoon kurjanmoiseen,
    Ryhdyit toimeen haikeaan, työhön vaivaloiseen.

Muinaisen, majesteetillisen kielen sointuisat sanat kuuluivat niin
suloiselta ja oudolta, vaan kuitenkin niin tutulta tällä raikkaalla
lapsen-äänellä lausuttuina. Latinan kieli ei näytä olevan mikään
kuollut kieli. On niinkuin hän olisi oppinut sitä itsestänsä
lapsuudestaan, niitten enkelein lauluja kuunnellessaan, jotka valvoivat
hänen vieressään, kun hän nukkui, taikka kirkastetun äidin huulilta,
kun tämä taivaalla kallistui hänen pään-alaisensa ylitse.

Yksi seikka näyttää kuitenkin surettavan pikku Evaa. Hänellä on yksi
lause, joka on otettu eräästä kirjasta, jonka hänen isänsä jätti
hänelle ennen kuolemaansa, mutta jota hänen ei sallittu milloinkaan
jälestäpäin nähdä. Hän toivoo aina löytävänsä kirjan, jossa tämä lause
oli, vaan hänen ei ole vielä onnistunut.

Minä varon vähäisen, että se oli joku väärä-uskoinen kirja, koska hänen
isänsä, jonka oma se oli, mestattiin sen suoksi, että hän oli Hussiti.
Täytyy sentähden toivoa, ettei hän koskaan löydä sitä. Eva ei itse
kertonut asiaa minulle, arvattavasti siitä syystä, että Elsa, jolle hän
mainitsi sen, kielsi häntä kirjaa etsimästä. Me katsomme kaikki sitä
suureksi siunaukseksi, että pelastimme tämän viattoman sydämen noitten
vahingollisten väärä-uskolaisten ansoista, joita vastaan meidän
saksilainen kansakuntamme niin jalosti taisteli. Ei ole nyt enää juuri
paljon Hussitejä Bömissä. Kansallisena puolueena he ovat todesti
kukistettuina, siitä kuin Calixtinit erosivat heistä. Löytyy kuitenkin
muutamia, jotka elävät kurjaa elämää metsissä ja vuorilla; ja on
kerrottu, ettei näitä erhetyksiä ole vielä kokonaan kaupungeistakaan
saatu poistetuksi, vaikka kyllä on ankarasti menetelty niitä vastaan.
Melkoinen joukko pysyy vielä salaisesti kiinni heidän opissaan,
kuitenkin ulkonaisesti taipuen valtion uskontoon. Niin juurtunut
väärä-uskolaisuuden myrkky on, ja niin suuri se vaara, josta pikku Eva
pelastettiin.


Erfurtissa, Toukokuun 2 p. 1507.

Tänään keskeytyi kerran vielä se yksinäisyys ja äänettömyys, johon
Martin Luther on sulkeunut, siitä asti kuin hän meni luostariin. Tänä
päivänä hän vihittiin papiksi ja piti ensimäisen messunsa. Oli suuri
juhla Augustinin-luostarissa; lahjoja tulvaili viljalta luostarin
rahastoon, ja Martin'in isä, Johan Luther, tuli Mansfeldista olemaan
läsnä juhlamenoissa. Hän on vihdoin sopinut poikansa kanssa (jota hän
ei pitkään aikaan tahtonut nähdä); vaikk'ei hän, luullakseni, ole
suostunut hänen munkki-elämäänsä. Eikä ihme, jollei isä olekaan hyvällä
myöntynyt. Hän oli vuosikausia työskennellyt saattaaksensa
lempilastansa siihen tilaan, että tämän suuret luonnonlahjat saisivat
alttiisti edistyä. Hänen oli siis epäilemättä vaikea nähdä, kuinka
kaikki, juuri samalla hetkellä, jolloin hän oli voittoon pääsemällänsä,
meni hukkaan semmoisen asian tähden, joka hänestä näytti itsepäiseltä,
taika-uskoiselta oikulta. Eikä poika ollut sanallakaan kysynyt isältä
neuvoa taikka valmistanut häntä tulevan kohtauksen suhteen, jota
velvollisuus sentään olisi vaatinut!

Kun hän kuitenkin viimein oli päättänyt antaa anteeksi pojallensa,
antoi hän hänelle isän tavalla anteeksi ja tuli komeudella ja kalliilla
lahjoilla häntä kunnioittamaan. Hän ratsasti luostarin portille
kahdenkymmenen hevosmiehen kanssa ja lahjoitti pojalleen kaksikymmentä
florinia.

Tehty sovinto ilahutti niin veli Martin'ia, että hän uskalsi
papinvihkiäisissään koettaa saada isältään ei ainoastaan anteeksi
antamusta, vaan myöskin hyväksymistä ja suostumusta. Se viehätti minua
suuresti, kun kuulin jälleen hänen tutun, kaunopuheisen äänensä
pyytävän isän suostumusta. Mutta tämä ei onnistunut häneltä. Turhaan
hän omituisilla, innokkailla sanoillaan toi esiin ne syyt, jotka olivat
saattaneet hänet tekemään luostarilupauksensa; turhaan munkit hänen
ympärillään puolustivat ja hyväksyivät kaikkia, mitä hän sanoi. Vanhaa
miestä ei saatu taipumaan.

"Kallis isä", Martin lausui, "miksi vastustit minun päätöstäni ruveta
munkiksi? Miksi se niin pahoitti sinua ja miksi et ehkä vieläkään ole
leppynyt? Minä elän nyt niin rauhallista ja hurskasta elämää."

Minun ei käy sanominen, että veli Martin'in laihat ja ryppyiset kasvot
erittäin todistivat sisällistä rauhaa; mutta mestari Johan Luther
vastasi uljaasti, että kaikki pöydässä kuulivat:

"Etkö sinä koskaan ole kuullut, että pojan tulee olla kuuliainen
vanhemmillensa? Entä te, oppineet herrat, ettekö koskaan ole raamatusta
lukeneet: 'Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi?' Jumala
suokoon, ettei niitä merkkejä, joista te puhutte, havaittaisi saatanan
petollisiksi juoniksi."

Veli Martin ei koettanut puollustaa itseään. Katkera tuska ilmestyi
hänen kasvoissaan, ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä;
mutta hän pysyi aivan ääneti.

Hän on kuitenkin pappi; hän on varustettu semmoisella voimalla, joka ei
ole annettu pyhille enkeleillekään -- hän voi muuttaa leivän Jumalaksi
-- voi uhrata elävien ja kuolleitten puolesta.

Hän pääsee taivaan esipihan sisempään piiriin.

Hän on siinä pyhässä laivassa, jonka kuvan hän kerta näki Magdeburgissa
ja jossa papit ja munkit purjehtivat hyvässä turvassa keskellä hukkuvaa
mailmaa. Ja mikä vielä enempi on, hän saattaa itse tässä turvallisessa
ja pyhässä laivassa notkistua alas ja pelastaa menehtyviä ihmisiä,
ehkäpä toimittaa sanomatonta siunausta sen saman isän sielulle, jonka
sanat niin loukkasivat häntä.

Semmoista tarkoitusta varten hän kestäköön, että nuoli lävistää hänen
sydäntänsä. Eiköhän miekka lävistänyt sinun sydäntäsi, oi lohdutusten
murheellinen Äiti?

Hän on varma kutsumuksestansa. Hän ei ajattele, niinkuin me mailmassa
niin usein saamme ajatella: "Jumalako vai paha henki johdattaa minua?
Vastustanko hänen korkeampaa käskyänsä, kun täytän vaan jokapäiväistä
nöyrää velvollisuutta? Tuotanto minä siunausta vai kirousta niille,
joita rakastan?"

Veli Martin'illa ei suinkaan ole mitään näitä hämmentäviä epäilyksiä.
Saattaa hyvin kestää kaikkia muita tuskia, jotka kohtaavat häntä
_Jumalan teillä, ja sentähden, että_ hän on valinnut nämät. Ei hänen
kumminkaan tarvitse kuunnella semmoisia kertomuksia, joita minä olen
nykyisin kuullut eräältä nuorelta ritarilta, Ulrich von Hutten'ilta,
joka tätä nykyä opiskelee täällä ja tietää jutella semmoisia asioita
munkeista, papeista ja piispoista itse Romassakin, että pian ajattelee,
jotta kaikki, mitä ei silmin näe, on petosta ja koko uskonto pelkkää
valhetta.



V.

Elsan aikakirja.


Tammikuulla 1510.

Meillä on kauhea aika mennyt ohitse; jos se todella on ohitse!

Rutto on liikkunut Eisenachissa; ja voi! on täällä vielä.

Fritz tuli kotiin jouluksi, niinkuin tavallisesti. Juuri ennenkuin hän
lähti Erfurtista, oli rutto ilmestynyt yliopistossa. Mutta hän ei
tietänyt siitä. Kun hän ensiksi tuli tänne, näytti hän aivan terveeltä
ja oli varsin virkeänä; mutta seuraavana päivänä hän valitti vilua ja
kylmän väreitä ynnä päänkivistystä, joka eneni iltapuolella. Hänen
silmänsä alkoivat nyt käydä tuijottaviksi ja himmeiksi eikä hän kyennyt
kauan puhumaan taikka ajattelemaan selvästi.

Minä näin, että äiti katseli häntä levottomasti sinä iltana; ja kun hän
myöhemmin huomasi, että Fritzin kädet olivat kuumat, sanoi hän aivan
tyvenesti, että hän aikoi valvoa yön hänen luonaan. Aluksi Fritz väitti
vähän vastaan, mutta hän näytti olevan liian heikko pitämään kiinni
mistäkään päätöksestä; ja kun hän nousi, maata mennäksensä, hän horjui
vähäisen ja sanoi, että tuntui, niinkuin hänen päätänsä huimaisi, jonka
vuoksi äiti tarttui hänen käsivarteensa ja saatti hänet hänen
huoneesensa.

En minä kuitenkaan ollut huolestunut; mutta kun Eva ja minä tulimme
huoneesemme, hän lausui sillä tyvenellä, vakuuttavalla tavalla, joka
hänellä oli jo lapsena, samalla kuin hän loi isot silmänsä minuun:

"Elsa serkku, Fritz on kovin kipeä."

"En minä sitä usko, Eva", minä sanoin; "eikä kukaan niin pian tulisi
levottomaksi hänen tähtensä kuin minä. Hän kylmäsi itsensä Erfurtista
tullessaan. Sinä tiedät, että oli jo myöhäinen, kun hän saapui tänne,
ja satoi lujasti lunta, ja hän oli niin iloinen, kun hän sai nähdä
meidät, ja niin halukas puhumaan, että hän ei tahtonut muuttaa
vaatteita. Se on vaan vähäinen vilustus. Paitsi sitä oli äiti aivan
levollinen, kun hän toivotti meille hyvää yötä. Minä en luule, että hän
pelkää mitään. Hän vaan valvoo tunnin tai pari Fritzin tykönä,
siksikuin hän näkee hänen nukkuvan."

"Etkö sinä, Elsa, nähnyt", vastasi "että äidin huulet vapisivat, kun
hän kääntyi ja sanoi meille hyvää yötä?"

"En, Eva", minä lausuin; "minä katselin Fritziä."

Ja sitten me panimme maata. Mutta minusta oli kummallista, että Eva,
kuusitoistavuotinen tyttö, oli enemmän huolissaan kuin minä, joka olin
Fritzin sisar. Toivo on tavallisesti niin suuri ja pelko niin vähäinen,
ennenkuin on nähnyt monen pelon toteutuvan ja monen toiveen pettävän.
Evan oli kuitenkin aina tapa nähdä asiain todellinen laita. Minä olin
kovin väsynyt päivän työstä (sillä minä nousen aina tavallista
varhemmin, kun Fritz on täällä, että saan kaikki askareet tehdyksi,
ennenkuin hän on ylhäällä) ja nukuin arvattavasti hyvin pian. Ei ollut
puoli-yö, kun heräsin siitä, että äiti koski käsivarteeni. Hänen oli
lamppu kädessään, ja sen valossa minä huomasin, että hän oli kovin
kalvea kasvoiltaan ja näytti peräti tuskastuneelta, jotta minä heti
täydelleen heräsin,

"Elsa", hän sanoi, "mene poikain huoneesen ja lähetä Kristofer lääkäriä
noutamaan. Minä en voi jättää Fritziä. Mutta älkäät peloittako
isäänne!" hän lisäsi, kun hän oli sytyttänyt lamppumme ja lähti
huoneesta.

Minä herätin Kristoferin, ja viidessä minuutissa hän oli vaatteet
päällä ja poissa huoneesta. Kun palasin huoneesemme, istui Eva puettuna
vuoteella. Minä näin, ettei hän ollut nukkunut. Minä luulen, että hän
oli rukoillut, sillä hänen kätensä olivat ristissä krucifixin
ympärillä, ja kyynelten jälkiä näkyi hänen poskissansa, vaikka hänen
silmänsä olivat kirkkaat ja kyynelettömät, kun hän katsahti minuun.

"Mikä nyt on, serkku Elsa?" hän kysyi. "Kun menin hetkeksi Fritzin
huoneen ovelle, hän paraikaa puhui. Hänen äänensä se oli, vaan se
tuntui niin oudolta ja hurjalta. Minä luulen, että hän kuuli minun
askeleeni, vaikka toivoin, ettei kukaan olisi kuullut niitä -- minä
astuin niin hiljalleen -- sillä hän huusi: 'Eva, Eva!' mutta äiti
kiirehti ovelle ja viittasi minut ääneti pois. Mutta _sinä_ saat mennä,
Elsa", lisäsi hän semmoisella kiivaudella, joka oli aivan tavaton
hänessä. "Mene katsomaan häntä."

Minä lähdin kohta. Fritz puhui hyvin nopeasti ja rajusti ja
katkonaisella tavalla, että oli vaikea ymmärtää häntä. Äiti istui aivan
alallaan, pitäen kiinni hänen kädestään. Hänen silmänsä eivät olleet
kiiltävät, niinkuin tavallisessa kuumeessa, vaan sumeat ja siirottavat.
Kuitenkin oli hän ankarassa kuumeessa. Kun koskin hänen kättänsä, se
poltti, niinkuin tuli, ja hänen kasvonsa olivat karmosiinipunaiset.
Minä seisoin ihan ääneti äitini vieressä, kunnes lääkäri tuli. Ensiksi
Fritzin silmät seurasivat minua; sitten ne näyttivät tarkastavan ovea,
ikäänkuin odottaen jotakuta muuta; mutta tuokion perästä untelias
tylsyys valloitti ne jälleen eikä hän näyttänyt tietävän mistään.

Vihdoin lääkäri tuli. Hän pysähtyi hetkeksi oven suuhun ja piti
mirhamilla täytettyä kukkaroa edessään. Tuosta lähestyen vuodetta, hän
veti uutimet syrjään ja katseli Fritzin käsivartta.

"Aivan selvää!" hän huudahti, kavahtaen takaperin, kun hän huomasi
mustan paiseen siinä. "Se on rutto!"

Äitini seurasi häntä oven luo.

"Suokaat anteeksi, rouva", hän sanoi; "henki on kallis, ja minä ehkä
levitän taudin kaupunkiin."

"Eikö voi mitään tehdä?" äiti kysyi.

"Eipä paljon!" hän vastasi jäykästi; ja sitten, hetken epäiltyänsä ja
liikutettuna äidin tuskastuneista kasvoista, hän palasi vuoteen luo.
"Minä olen koskenut häntä", hän mutisi, ikäänkuin puollustaen itseään,
että hän oli mennyt vaaraan; "onnettomuus on varmaan jo tapahtunut." Ja
ottaen veitsen hän iski veljeltäni suonta.

Kun hän oli sitonut käsivarren, kääntyi hän minun puoleeni ja lausui:

"Hankkikaat cypressiä ja katajaa, ja polttakaat niitä hiili-astiassa
täällä huoneessa pihkan ja mirhamin kanssa. Pitäkäät veljeänne niin
lämpimänä kuin mahdollista on, älkäät laskeko ilman hivaustakaan
sisään! ja," hän lisäsi, kun saatin hänet oven luo, "älkäät antako
hänen millään muotoa hetkeksikään nukkua [siihen aikaan hyväksi
katsottu ruton parannuskeino], älkäät myöskään salliko, että kukaan
muu, kuin te itse ja äitinne, lähestyy häntä."

Kun olin noudattanut näitä käskyjä ja palasin vuoteen luo, Fritz
houraili; ja vaikka me käsitimme ainoastaan vähän siitä, mitä hän
sanoi, oli hän ilmeisesti suuressa tuskassa. Hän näytti ymmärtäneen
lääkärin sanat, sillä hän toisti useasti: "rutto! rutto! Minä olen
saattanut kirouksen omaisilleni!" Sitten hän taas houraili, ja pyysi
oudolla tavalla Martin Lutheria ja Evaa välittämään ja toimittamaan
anteeksi-antamusta hänelle, ikäänkuin hän olisi rukoillut taivaan
pyhimyksiä. Tuon tuostakin hän kertoi kappaleita latinaisista virsistä.

Oli kauheata, kun täytyi pitää häntä valveilla; kun täytyi herättää
häntä, milloin häntä vaan vähänkin nukutti, semmoisiin ajatuksiin,
jotka niin hämmensivät ja häiritsivät hänen aivo-raukkojaan. Mutta
toisena yönä äiti pyörtyi, ja minun täytyi kantaa hänet hänen
huoneesensa. Hänen kallis, laihtunut ruumiinsa ei ollut mikään raskas
taakka. Minä laskin hänet läheisen huoneen vuoteelle. Eva ilmestyi
ovella, kun minä seisoin äidin vieressä. Hän oli kalpea kuin kuollut.
Ennenkuin jouduin estämään häntä, tuli hän luokseni ja, tarttuen
käteeni, lausui:

"Elsa serkku, lupaa minulle vaan yksi asia; -- jos hän kuolee, anna
minun nähdä hänet kerta vielä."

"Minä en tohdi luvata mitään, minä sanoin; muista, että se tarttuu!"

"Mitä minä tarttumuksesta huolin, jos hän kuolee?" hän lausui; "minä en
pelkää kuolemaa."

"Ajattele isää ja lapsia, Eva", minä sanoin; "jos rutto rupee äitiin ja
minuun Fritzin jälkeen, mikä heidän neuvokseen tulisi?"

"Chriemhild on pian vanha kyllä heitä hoitamaan", vastasi hän aivan
tyvenesti; "lupaa minulle, lupaa Elsa, taikka minä menen heti hänen
luokseen."

Ja minä lupasin hänelle, ja hän heitti käsivartensa minun ympärilleni
ja suuteli minua. Sitten minä palasin Fritzin luo ja jätin Evan äitini
käsiä hieromaan. Ei siitä olisi mitään hyötyä, arvelin minä, jos enää
koettaisin estää tarttumista, kun hän on koskenut minun käsivarsiini.

Kun tulin jälleen Fritzin vuoteen luo, hän nukkui! Katkerasti minä
nuhtelin itseäni; mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Hän nukkui --
nukkui levollisesti, hengittäen hiljaisesti ja tasaisesti. Minä en
uskaltanut herättää häntä, vaan lankesin polvilleni ja rukoilin Pyhää
Neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, että he armahtaisivat minua ja
säästäisivät häntä. Ja he kuulivat minua varmaan; sillä, vaikka minä
olin laiminlyönyt lääkärin käskyt, alkoi Fritz juuri tämän unen perästä
tointua.

Äidin-äitimme sanoo, että se oli ihmetyö; "jollei", hän lisäsi,
"lääkäri ole erehtynyt!"

Fritz heräsi unestansa virkistyneenä ja levollisena, mutta heikkona
kuin lapsi.

Oli suloista kohdata hänen silmiänsä, kun hän ensin heräsi, ja sitä
tyvenen tuntemisen katsetta, joka oli astunut hurjan tuijottamisen tai
rauhattoman hourailemisen sijaan; suloista katsetta kerta vielä hänen
sydämeensä hänen silmiensä kautta. Hän katseli minua kauan aikaa
levollisella tyytyväisyydellä, mitään puhumatta, ja sitten hän sanoi,
ojentaen kättänsä minulle:

"Elsa, sinä olet valvonut kauan aikaa täällä. Sinä näytät väsyneeltä;
mene lepäämään."

"Minä lepään parhaiten, kun katselen sinua", minä vastasin, "ja näen,
että olet parempi."

Hänellä ei ollut kyllin voimaa vaatia sitä sen enemmän, ja vähäisen
ruokaa ja jähdyttäviä juomia nautittuaan hän vaipui jälleen uneen, ja
samoin ikään minä; sillä ensimäinen asia, jonka eroitin, oli se, että
äitimme lempeästi asetti tyynyn minun pääni alle, joka oli painunut
alas vuoteelle, jonka vieressä olin ollut polvillani, kun katselin
Fritziä. Minä häpesin, kun olin ollut niin huono hoitaja; mutta äitimme
vaati, että menisin huoneesemme lepoa ja ravintoa etsimään. Ja
seuraavina muutamina päivinä me vuorotellen istuimme Fritzin tykönä,
kunnes hän alkoi vaurastua. Silloin me arvelimme, että hän ehkä
tahtoisi nähdä Evaa; mutta kun tämä tuli ovelle, hän kiivaasti viittasi
häntä pois ja sanoi:

"Älkäät salliko hänen tulla likelle. Kukaties minä vielä saattaisin
hänenkin päällensä tämän Jumalan tuomion!"

Eva kääntyi pois ja oli silmänräpäyksessä kadonnut; mutta tuskainen,
hämmentynyt katse ilmestyi uudestaan veljeni silmissä ja kuumeinen puna
hänen poskillansa, ja meni iso aika, ennenkuin hän näytti jälleen
tyyntyvän.

Minä seurasin Evaa. Hän istui kädet ristissä huoneessamme.

"Voi, Elsa", hän lausui, "kuinka hän on muuttunut! Oletko varma, että
hän edes nyt saa elää?"

Minä koetin lohduttaa häntä toivolla, joka oli tietysti paljoa lujempi
minussa, koska olin nähnyt Fritzin siinä vaarassa, josta hän nyt
verkalleen nousi jälleen elämään. Mutta joku asia, jonka hän oli
Fritzissä havainnut, hivutti ilmeisesti hänen henkensä ydintä; ja kun
Fritz parani, näytti Eva käyvän vaaleammaksi ja laihemmaksi, siksi kuin
samat kuumeen oireet, joita olimme oppineet pelkäämään, löytyivät
hänessä, ja sitten nuot kauheat taudin merkit, paiseet, joista ei ollut
mitään epäilemistä, näkyivät valkoisilla, hienoilla käsivarsilla, ja
nyt Eva makasi himmeillä, tuijottavilla, rutonverhoisilla silmillä ja
hourailevilla aivoilla.

Päivä aikaa meidän oli mahdollinen salata asia Fritz'iltä, mutta ei
kauemmin.

Toisena iltana siitä, kuin Eva sairastui, minä tapasin Fritzin
seisomasta huoneessa akkunan luona, katsellen kadulle. Minä en unhota
milloinkaan sitä kauhua, joka asui hänen silmissään, kun hän kääntyi
akkunasta minuun.

"Elsa", hän sanoi, kuinka kauan ovat nuot valkeat palaneet kaduilla?"

"Viikon päivät", minä vastasin. "Siinä poltetaan cypressiä, katajaa,
mirhamia ja männynpihkaa. Lääkärit sanovat, että se puhdistaa ilman."

"Minä tunnen ne liian hyvin", hän sanoi. "Entä, Elsa", hän jatkoi,
"miksi mestari Bürerin rakennus vastapäätä on suljettu?"

"Häneltä on kuollut kaksi lasta", minä sanoin.

"Ja miksi toiset akkunat ovat suljetut kadun päähän saakka?" hän kysyi.

"Asukkaat ovat muuttaneet pois, veljeni" minä vastasin; "mutta lääkärit
toivovat, että pahin aika nyt on ohitse."

"Oi vanhurskas Jumala!" hän huudahti, vaipuen tuolille ja peittäen
kasvonsa; "minä pakenin sinua ja minä olen tuottanut kirouksen
omaisilleni!"

Hän oli tuokion ääneti, ja ennenkuin minä ehdin ajattelemaan mitään
sanoja hänen lohdutuksekseen, hän katsahti ylös ja kysyi äkkiä:

"Ketkä ovat _tässä_ talossa kuolleet, Elsa?"

"Ei kukaan, ei kukaan", minä vastasin.

"Ketkä ovat sairastuneet?" hän kysyi.

"Kaikki lapset ja isä ovat terveet", minä sanoin, "ja äiti."

"Eva siis on sairastunut!" hän huudahti -- "syyttömät syyllisten
sijasta! Hän kuolee ja tulee pyhimykseksi taivaasen, vaan minä, joka
olen murhannut hänet, jään eloon enkä saa nähdä häntä enään, ei
milloinkaan enään."

Minä en kyennyt häntä lohduttamaan. Hänen tuskansa suuruus sorti minut
kokonaan. Minä en voinut kuin purskahtaa kyyneliin, jotta hänen täytyi
koettaa minua lohduttaa. Mutta hän ei puhunut mitään; hän tarttui vaan
lempeästi käteeni, niinkuin muinoin, ilman mitään sanomatta. Viimein
minä lausuin:

"Ethän sinä ruttoa tuonut, kallis Fritz; Jumala sen lähetti!"

"Minä tiedän, että se on Jumala!" hän vastasi niin tuikean katkeralla
äänellä, että minä en yrittänytkään puhettani jatkamaan.

Sinä yönä Eva houraili kovasti, kun valvoin hänen luonansa; mutta hänen
houreensa olivat kokonaan toista laatua kuin Fritzin. Hänen ajatuksensa
näyttivät vierevän ikäänkuin tyvenellä virralla johonkin onnelliseen
maahan, jota me emme voineet nähdä. Hän puhui palatsista, kodista,
lemuavista lilja-kedoista, joilla valkea-vaatteiset pyhimykset kulkivat
soitolla ja laululla, ja Yhdestä, joka toivotti häntä tervetulleeksi.
Toisinaan hän myöskin lausui hiljaisesti kappaleita samoista
latinaisista virsistä, joita Fritz oli kertonut houreissaan, mutta
hänen äänensä oli aivan toisenlainen, aivan lapsellinen ja onnellinen.
Jos hän joskus näytti huolestuneelta, se oli silloin, kuin hän näytti
kaipaaman joitakuita ja etsivän heitä milloin mistäkin; mutta silloin
hän päätti usein, sanoen: "niin, minä tiedän, että he tulevat; minun
täytyy odottaa, kunnes he tulevat". -- Ja niin hän viimeiseltä meni
nukuksiin, ikäänkuin tämä ajatus olisi rauhoittanut häntä.

Minä en hennonut estää häntä nukkumasta, sanoivat lääkärit mitä
hyvänsä; hän näytti niin levolliselta, ja hänen huulillaan oli niin
onnellinen hymy. Ainoastaan yksi kerta, kun hän oli tällä tapaa maannut
aivan tyvenesti tunnin aikaa ja hänen rintansa näytti tuskin kohoavan
vienosta hengityksestä, minua alkoi peloittaa, että hän näin sujuisi
meiltä pyhien enkelein syliin; ja minä kuiskasin hiljaa: "Eva, armas
Eva!"

Hänen huulensa erkanivat vähän, ja hän lausui:

"Ei vielä; odota, kunnes _he_ tulevat."

Nyt hän taas käänsi päätänsä tyynyä vastaan ja alkoi nukkua.

Kun hän heräsi, oli hän täydellä taidolla ja tyvenenä, ja lausui
vakaasti:

"Missä äiti on?"

"Hän lepää, Eva kultani."

Vieno tyytyväisyyden hymy ilmestyi hänen huulillaan, ja hän jatkoi
katkonaisilla sanoilla:

"Nyt minua haluttaisi nähdä Fritziä. Sinä lupasit, että minä saisin
nähdä hänet jälleen; ja minä luulen, että, jos minä nyt huolen, hänkin
tahtoisi nähdä minut kerran vielä."

Minä menin noutamaan veljeäni. Hän käveli edestakaisin huoneessansa,
krucifixi rintaansa painettuna. Ihmeekseni hän alusta näytti varsin
vastahakoiselta; mutta kun minä sanoin, kuinka hartaasti Eva sitä
halasi, seurasi hän minua mieluisasti hänen huoneesensa. Eva oli
jälleen saamallansa entisen valtansa meidän kaikkien suhteen. Hän
ojensi kättänsä, ja hänen kasvonsa kuvastelivat rauhaa ja lepoa.

"Fritz serkku", hän lausui välipäisesti, sitä myöten kuin hän jatkoi:
"sinä olet opettanut minulle niin monta asiaa; sinä olet tehnyt niin
paljon minun hyväkseni! Minä soisin nyt, että sinä oppisit minun
mielilauseeni, jotta, jos minä menen pois, se tekisi sinut
onnelliseksi, niinkuin se tekee minut." Tuosta hän lausui aivan
pitkäänsä ja selvästi sanat: _niin on Jumala mailmaa rakastanut, että
Hän antoi ainoan Poikansa_. "Minä en, Fritz serkkuni", hän lisäsi,
"tiedä lauseen loppua. Minun on ollut mahdoton löytää se; mutta sinä
kyllä löydät sen. Minä olen varma, että se on jossakin hyvässä
kirjassa, se saattaa minut rakastamaan Jumalaa niin paljon, kun
ajattelen sitä. Lupaa minulle, että sinä etsit sen, jos minä kuolen."

Fritz lupasi, ja Eva oli aivan tyytyväinen. Evan voimat näyttivät
loppuneen, ja tuokion perästä hän vaipui sitkeään, tyveneen uneen. Minä
olin laskenut käsivarteni hänen ympärillensä, kun istuin hänen
vieressään, ja hän piti yhä kiinni Fritzin kädestä.

Tästä ajasta minua aavisti, ettei hän kuolisi, ja minä kuiskasin hiljaa
Fritzille:

"Hän ei kuole; hän paranee etkä sinä ole surmannut häntä, vaan
pelastanut hänet!"

Mutta kun katsahdin hänen kasvoihinsa, toivoen niistä kiitollista,
onnellista vastausta, säikäytti niitten muoto minua.

Hän seisoi liikahtamatta eikä uskaltanut vetää pois kättänsä. Hänen
laihtuneissa, vaaleissa kasvoissaan ilmestyi jäykkä, toivoton katse,
joka kauhistutti, kun vertasi sitä niitten kasvojen rauhalliseen
hymyyn, joihin hänen silmänsä olivat kiinnitetyt.

Semmoisena hän pysyi, siksi kuin Eva heräsi, jolloin koko hänen
muotonsa muuttui ja tämän hymy hetken aikaa siinä heijasteli.

Sitten hän sanoi leppeästi: "Jumala siunatkoon sinua, Eva!" ja
pusertaen hänen kättänsä huuliansa vastaan hän jätti huoneen.

Kun näin hänet jälleen samana päivänä, minä sanoin:

"Fritz, sinä pelastit Evan hengen! Hän tointui siitä hetkestä alkain,
kuin hän näki sinut."

"Niin", hän vastasi hyvin suopeasti, mutta outo innottomuus näkyi hänen
kasvoissansa; "minä luulen, että niin on. Minä olen pelastanut hänet."

Mutta hän ei mennyt Evan huoneesen enää; vaan hämmästykseksemme ja
mielipahaksemme hän seuraavana päivänä äkkiä sanoi, että hänen täytyi
jättää meidät.

Hän lausui vaan muutamia jäähyväissanoja meille jokaiselle eikä
tahtonut nähdä Evaa ja sanoa hänelle hyvästi. Hän arveli, että se ehkä
häiritsisi häntä.

Mutta kun hän suuteli minua ennen lähtöänsä, hänen kätensä ja huulensa
olivat kylmät kuin kuolema. Minä katselin, kuinka hän astui katua
alaspäin, eikä hän kuitenkaan kertaakaan kääntynyt viimeisiä
jäähyväisiä viitataksensa, niinkuin hänen ennen aina oli tapa tehdä;
vaan jatkoi vitkaan ja vakaasti matkaansa, siksi kuin hän katosi
näkyvistä.

Minä palasin sisään kovin raskaalla sydämellä; mutta kun minä menin
kertomaan Evalle, että Fritz oli lähtenyt, ja koetin selittää, miks'ei
hän tullut sanomaan jäähyväisiä hänelle, koska minä luulin, että se
pahoittaisi häntä, (ja minusta se näyttää jokseenkin kummalliselta
Fritzin puolelta), katsahti hän minuun tyvenellä, luottavalla,
tyytyväisellä hymyllänsä ja sanoi:

"Se ei pahoita minua ollenkaan, Elsa serkku. Minä tiedän, että
Fritzillä oli hyvät syyt siihen -- hyvät, todelliset syyt, niinkuin
hänellä aina on; ja me näemme hänet jälleen, niin pian kuin hän katsoo
oikeaksi."



VI.

Fredrikin kertomus.


St. Sebastian, Erfurtissa, Tammikuun 20 p. 1510.

Peräytämätön askel on astuttu. Minä olen ruvennut munkiksi
Augustinin-luostariin. Minä kirjoitan tämän Martin Lutherin kammiossa.
Minä olen todesti luopunut isästä, äidistä ja kaikista, mitä oli
minulle kalliinta, ristin juureen paetakseni. Minä olen uhrannut kaikki
maan päällä kutsumukseni tähden, eikä taistelo kuitenkaan ole ohitse.
Tuskin tuntuu kutsumukseni nyt varmemmalta kuin siihen aikaan, jolloin
oleskelin mailmassa. Epäilykset hyrisevät ympärilläni, ikäänkuin
ampiaiset, ja pistelevät minua joka taholta. Valon enkelin muodossa
perkele hämmästyttää minua itse raamatun sanoilla. Martin Lutherin isän
lause johtuu mieleeni, ikäänkuin jumalallinen ääni olisi sen puhunut.
"Kunnioita isääsi ja äitiäsi!" kajahtaa minun korviini kuorin lauluista
ja näyttää olevan kirjoitettu joka paikkaan kammioni valkoisiin
seiniin.

Ja paitsi tätä Jumalan sanojen jylinää, hellät äänet näyttävät kutsuvan
minua takaisin, vaatien minua velvollisuuteen ja pyytäen, etten
jättäisi heitä yksinään taistelemaan elämän taisteloa. Elsa kutsuu
minua vanhasta sälyhuoneesta: "Fritz! veljeni! kuka nyt sanoo minulle,
mitä tehdä?" Äitini tosin ei kutsu minua takaisin, mutta minä olen
aina näkevänäni, kuinka hänen kyyneltyneet silmänsä, täynnänsä
pidätettyä nuhdetta ja kummastusta, kohoavat taivaasta päin, anoen
sieltä voimaa; ja kuinka hänen laihtuneet, vaaleat kasvonsa käyvät
päivästä päivään yhä vaaleammaksi. Ainoastaan yhden äänessä ja yhden
kasvoissa minä en milloinkaan näe enkä kuule nuhdetta eikä takaisin
vaatimusta; vaan kuitenkin, taivas suokoon minulle anteeksi, nämät
puhtaat ja enkelin kaltaiset silmät, jotka näyttävät vaan sanovan:
"jatka, Fritz serkku, Jumala auttaa sinua, ja minä rukoilen sinun
puolestasi!" -- nämät suloiset, uskolliset, taivaalliset silmät
houkuttelevat minua takaisin mailmaan suuremmalla voimalla kuin mikään
muu asia.

Onko tämä siis liian myöhäistä? olento minä viipynyt mailmassa niin
kauan, ettei minun käy sydäntäni koskaan enää siitä riistäminen? Tämäkö
siis on rikollisen epäilykseni rangaistus, että, vaikka minä olen
antanut ruumiini luostarille, Jumala ei huoli sielustani -- jonka
täytyy, ikäänkuin kadotetun hengen, häilyä ijankaikkisesti niillä
näkymöillä, joita se oli liian vastahakoinen jättämään? Pakeneeko
vastakin, kun nostan silmäni taivasta kohden, kaikki, mitä siellä on
puhdasta ja pyhää, niitten kasvojen muotoon, joitten muistaminen on
minulle kuoleman synti?

Kuitenkin minä olen pelastanut hänen henkensä! Jos kohta minä syntieni
kautta saatin kirouksen omaisilleni, eikö minun kuuliaisuuteni ollut
otollinen? Eikö siitä hetkestä asti, kuin minä, yksinäni huoneessani ja
kuultuani, että Eva oli sairastunut, lankesin maahan Jumalan eteen ja,
pelosta karttaen Hänen loukattua nimeänsä, lähestyin Häntä Hänen pyhän
martyrinsa kautta ja lausuin: "hurskas Sebastian, niitten nuolten
kautta, jotka lävistivät sinun sydämesi, torju ruton nuolet kodistani,
ja minä rupean munkiksi ja vaihdan oman syyllisen nimeni sinun nimeesi"
-- eikö siitä hetkestä asti Eva alkanut tointua ja eivätkö siitä
ajasta lähtien kaikki sukulaiseni pysyneet terveinä? "_Cadent a
latere tuo mille, et decem millia a dextris tuis; ad te autem non
appropinquabit_." (Kaatukoon tuhansia sinun vieressäsi, ja kymmeniä
tuhansia oikealla puolellasi; sinua se ei kuitenkaan lähesty). Eivätkö
nämät sanat säntilleen toteuneet? ja samalla kuin useat vielä kaatuivat
meidän ympärillämme, sairastuiko kukaan sen jälleen kodissani?

Hurskas Sebastian, sinä luotettava ruton poistaja, sen lujuuden kautta,
joka syytettynä osoitit, vahvista epävakaista tahtoani; kaksinkertaisen
kuolemasi kautta pelasta minut toisesta kuolemasta; niitten nuolten
kautta, jotka eivät voineet surmata sinua, sinä olet pelastanut meidät
siitä nuolesta, joka päivällä lentää; niitten julmien lyömien kautta,
jotka lähettivät sielusi taistelutanterelta paratiisiin, voimistuta
minua saatanan lyömiä vastaan; ruumiisi kautta, joka otettiin
kunniattomasta haudasta ja pantiin katakombeihin martyrien joukkoon,
nosta minut synnin loasta; sen jalon puollustuksen kautta, jolla kesken
omia vaivojasi puollustit niitä, jotka kärsivät kanssasi, auta minua,
kun puollustan niitä, jotka kärsivät minun kanssani, ja kaikkien
surujesi, ansioittesi ja ilojesi kautta rukoile minun puolestani -- oi
rukoile minun puolestani, joka tästäläin kannan sinun nimeäsi!


St. Scholastica, Helmikuun 10 p.

Minä olen ollut kuukauden päivät luostarissa. Siten oli ensimäinen
koetus-aikani ohitse, ja minä puettiin noviisin valkoisiin vaatteisin.

Koko veljeskunta oli kokoontunut kirkkoon, kun minä notkistin polviani
priorin edessä ja hän kysyi minulta juhlallisesti, luulinko minä
jaksavani kantaa sitä taakkaa, jonka aioin sälyttää hartioilleni.

Matalalla ja vakavalla äänellä hän muistutti minulle, mimmoinen tämä
taakka oli -- karkeat, yksinkertaiset vaatteet; himojen hillitseminen;
häirittynyt lepo ja pitkät valvonnat; työt veljeskunnan palveluksessa;
soimaukset ja köyhyys; kerjäläisen nöyrtyminen; ja ennen kaikkia oman
tahdon ja oman kunnian kieltäminen ynnä velvollisuus tehdä, mitä
hyvänsä esimiehet vaativat, ja mennä, mihin hyvänsä he käskivät.

"Jumalan avulla", rohkenin vastata, "minä koetan."

Silloin priori lausui:

"Me vastaan-otamme sinut siis koetteeksi vuodeksi; ja täyttäköön Jumala
sen hyvän työn, jonka Hän on aloittanut sinussa."

Koko veljeskunta vastasi syvällä amen'ella, ja sitten kaikki äänet
yhtyivät seuraavaan virteen:

    "_Magne Pater Augustine, preces nostras suscipe,
    Et per eas conditori nos placare satage,
    Atque rege gregem tuum, summum decus praesulum.

    Amatorem paupertatis, te collaudant pauperes;
    Assertorem veritatis amant veri judices;
    Frangis nobis favos mellis de Scripturis disserens.

    Quae obscura prius erant nobis plana faciens,
    Tu de verbis Salvatoris dulcem panem conficis,
    Et propinas potum vitae de psalmorum nectare.

    Tu de vita clericorum sanctam scribis regulam,
    Quam qui amant et sequuntur, viam tenent regiam,
    Atque tuo sancto ductu redeunt ad patriam.

    Regi regum salus, vita, decus et imperium;
    Trinitati laus et honor sit per omne saeculum,
    Qui concives nos ascribat supernorum civium_."

       *       *       *       *       *

    Pyhä isä Augustinus, kuule lasten rukous,
    Saata Luojan jalkain juureen meidän halpa suositus,
    Hoida, kaitse laumaas, sinä paimenten kaunistus.

    Sua, köyhäin suosijata, köyhät kiittää riemuiten,
    Tosi tuomarit sua kehuu, puoltajata totuuden;
    Mettä, hunajata ja'at sä, raamatusta haastellen.

    Mikä hämärää ol' ennen, sen sä selväks' todistat,
    Vapahtajan sanoista sa makuleivän valmistat,
    Taivaan juomaa meille psalmein elinlähteest' ammennat.

    Veljeskunnan seurattavaks' teit sa pyhän ohjelman,
    Ken sit' uskoo, harrastaapi, elon saapi hurskahan,
    Ja sun johdollasi palaa isän-maansa helmahan.

    Onni, voima kuningasten kuninkaalle olkohon,
    Kiitost', ylistystä aina kolminaisuus saakohon,
    Joka meidät vihdoin viepi autuasten joukkohon.

Kun nämät pyhät sanat olivat lauletut, ne sulasivat kummallisella
tavalla yhteen niitten menojen kanssa, joilla minä munkiksi puettiin.
Hiukseni leikattiin papillisen tonsurin mukaan; maallinen pukuni
riisuttiin pois; noviisin vaatteet asetettiin ylleni; ja minä
vyötettiin köydellä, samalla kuin priori hiljaan kuiskasi minulle, että
minun tuli uuden pukuni ohessa pukea päälleni uusi ihminen.

Kun sitten virren viimeiset sävelet vaikenivat, minä lankesin
polvilleni ja painoin pääni syvälle vastaan-ottaakseni priorin
siunausta, joka kuului näin:

"Suokoon Jumala, joka on kääntänyt tämän nuoren miehen pois mailmasta
ja antanut hänelle asunnon taivaassa, että hänen jokapäiväinen
vaelluksensa olisi hänen kutsumuksellensa sovelias; ja että hän saisi
syytä olla kiitollinen siitä, mitä tänä päivänä on tehty."

Munkit veisasivat nyt muutamia värssyjä vastaukseksi ja astuivat sitten
juhlallisesti kuoriin, jossa me kaikki laskeusimme maahan hiljaiseen
rukoukseen.

Tämän perästä he johdattivat minut luostarin suureen saliin, jossa koko
veljeskunta antoi minulle rauhan suudelman.

Kerran vielä minä notkistin polviani priorin edessä, joka muistutti
minulle, että se, joka kestää loppuun saakka, pelastetaan, ja jätti
minut holhojan haltuun, jommoisen uusi generali-vikarius Staupitz on
määrännyt itsekullekin noviisille.

Näin luostari-elämäni suuret juhlamenot ovat ohitse, eikä niistä
kuitenkaan ole jäänyt kuin tyhjyys ja pettyneet toiveet. Ne eivät ole
aikaan saaneet mitään muutosta, jota voisin sydämessäni tuntea. Ne
eivät ole siirtäneet mailmaa kauemmaksi minusta. Ne ovat vaan
asettaneet toisen ylitsepääsemättömän aidan minun ja kaikkien väliin,
mitä minulla oli rakkainta; ylitsepääsemättömäksi, kuin laivattoman
meren, särkymättömäksi, kuin vahvan raudan, minä olen käskenyt
_tahtoni_ tehdä sen; mutta _sydämmeni_ suhteen, voi! se on hieno kuin
hämähäkin verkko, koska jokainen heikoinkin kaipaavan rakkauden sävel,
joka kaikkuu entisyydestä, tunkee sen lävitse ja haikeuttaa minua.

Holhojani vaatii kovin ankarasti, että veljeskunnan säännöistä tarkasti
vaaria pidetään. Rikokset jaetaan neljään luokkaan -- vähäiset, suuret,
suuremmat ja suurimmat, ja näistä on jokaisessa eri rangaistuksen määrä
asetettu. Vähäisempien joukossa on: kun ei mene kirkkoon kohta kuin
merkki on annettu; kun ei muista heti koskea lattiata kädellään taikka
lyödä rintoihinsa, jos kuorissa lukiessaan tai veisatessaan hiukankin
erhettyy; kun katsoo ympärilleen jumalanpalveluksen aikana; kun ei
lankee maahan Marian ilmestyspäivänä tai jouluna; kun mennessään tai
tullessaan laiminlyö siunauksen; kun ei pane kirjoja tai vaatteita
niitten oikealle paikalle; kun ripottaa ruokaa tai juomaa; kun unhottaa
pöytärukouksen, ennenkuin alkaa syödä. Suurten rikosten joukossa on:
kun rakentaa riitaa; kun ei määrätyllä tavalla pysy ääneti paastoamisen
aikana; kun katselee naisia tai puhuu heidän kanssaan paitsi lyhyillä
vastauksilla.

Vähäisiä sääntöjä on lukemattomia. Vaikea on alussa oppia kaikkia niitä
eri tapoja, joilla tulee notkistaa polviansa, kumartaa ja langeta
maahan. Noviisein ei sallita koskaan puhua keskenänsä paitsi priorin
läsnä ollessa, heitä on kielletty milläkään lailla huolimasta
vieraista, heidän on käsky astua silmät maassa, ahkerasti lukea
raamattua, kumartaa aina syvälle, kun vastaan-ottavat lahjoja, ja
sanoa: "Herra olkoon ylistetty lahjoissansa."

Kuinka Martin Luther, jolla on niin reipas ja rohkea luonto, on
sietänyt näitä vähäisiä määräyksiä, sitä minä en käsitä. Minun
mielestäni niissä on jonkunlainen nukuttava, kuolettava lievitys; ne
hajottavat ajatukseni taikka estävät minua ajattelemasta.

Kuitenkin se lienee totta, että kuuliaisuuteni auttaa omaisiani enemmän
kuin kaikki työni olisivat auttaneet, jos olisin tottelematonna jäänyt
mailmaan. Ei mikään itsekäs oman pelastuksen tai levon etsiminen ole
minua tänne saattanut, ajatelkoot ja sanokoot muutamat mitä hyvänsä,
niinkuin he sanoivat Martin Lutherista. Minä ajattelen sitä Magbeburgin
taulun laivaa, josta hän niin usein puhui minulle. Enkö minä ole siinä
-- todenperäisesti _siinä nyt_, ja enkö minä tästälähin, kun olen
tointunut siitä väsymyksestä, jonka sinne pyrkiminen tuotti, toivo
saavani kallistua alas ja ojentaa käsivarttani niille, jotka vielä
taistelevat tämän katkeran mailman aalloissa, sekä pelastaa heitä?

Pelastaa heitä; niin, pelastaa heidän sielujansa! Eikö minun lupaukseni
pelastaneet kalliita henkiä? Ja eivätkö paastoamiseni, valvontani,
itsekuritukseni, rukoukseni ole yhtä tehokkaat heidän sielujensa
suhteen? ja enkö minä tästedes taivaassa, jossa ne asuvat, jotka ovat
neitsyllisessä puhtaudessa seuranneet Lammasta, notkistu jaspissakarain
yli ja auta heitä kiirastulesta paratiisin jyrkkiä rinteitä ylös ja ole
ensimäinen portilla, joka toivottaa heitä tervetulleeksi sinne! Ja
emmekö sitten paratiisissa, jossa ei rakkaus enää varo muuttumasta
synniksi, saa ijäti olla yhdessä? ja kadunko minä silloin, että jätin
mailman lyhyet, saastaiset ilot ijankaikkisuuden puhtaitten ilojen
tähden? Valitanko minä _silloin_, että kutsumukseni mukaan pidin
parempana kärsiä eroitettuna heistä, jotta heidän sielunsa
pelastuisivat, kuin tehdä työtä heidän kanssansa katoavan ruumiin
hyväksi?

Silloin! _silloin_! minä pyhimyksenä Jumalan kaupungissa! Minä,
epäilevä, syntinen noviisi Erfurtin Augustinin-luostarissa, joka,
vuosikaudet vastustettuani, vihdoin olen antanut ruumiini luostarille,
mutta jolla ei ole enemmän voimaa kuin ennen antaa sydäntäni Jumalalle!

Kuitenkin minä olen _pyhässä laivassa_; epäilemättä kaikki muutkin
minulle tulevat. Mutta saavatko kaikki munkit taistella tällä tavalla?
Varmaan perkele reutoo lujasti jokaisen saaliin tähden, joka häneltä
menee. Se on, on varmaan perkele, joka viittaa minulle näitten
kalliitten kasvojen kautta, joka kutsuu minua näillä tuttavilla
äänillä; sillä _he_ eivät kutsuisi minua koskaan takaisin. He
salaisivat tuskansa ja sanoisivat: "mene Jumalan luo, jos Hän kutsuu
sinua; jätä meidät ja mene Jumalan luo." Elsa, äitini, kaikki
sanoisivat niin; vaikkapa heidän sydämensä pakahtuisi, kun yrittäisivät
sitä sanomaan!

Oliko Martin Lutherilla tämmöiset ajatukset tässä samassa kammiossa?
Jos ne tulevat perkeleeltä, minä luulen, että kyllä oli, sillä
jaloimpia hän kiivaimmin ahdistaa; vaan kuitenkin saatan tuskin
ajatella, että hänellä oli semmoiset kurjat epäilykset kuin ne, jotka
minua vaivaavat. Hän ei ollut niitä, jotka turmiokseen peräytyvät; ei
niitäkään, jotka kätensä auraan laskevat ja _katsovat_ taaksensa,
niinkuin minä, voi! alinomaa teen. Ja mitä sanoo raamattu semmoisista?
-- "He eivät ole soveliaat Jumalan valtakuntaan." Ei mitään poikkeusta,
ei mitään rajoitusta -- munkki, pappi, pyhimys; jos ken _katsoo_
taaksensa, hän ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Mihin siis
joutuvat toiveeni paratiisin taikka niitten ansioitten suhteen, jotka
muita auttavat? _Kääntyä takaisin_, peräytyä, sitä minä en tosiaan tee,
vaikkapa kaikki perkeleet kiusaisivat minua taikka koko mailma
houkuttelisi minua; mutta _katsoa_ takaisin, kuka voi sitä estää? Jos
yksi katsahdus voi tappaa, kuka voi pelastaa? Ruumiin kurittaminen,
lihan ristiin-naulitseminen, ei yhdeksi päiväksi, vaan joka päivä; --
minun täytyy joka päivä kuolla; minun täytyy olla _kuollut_ -- kuollut
mailmalle. Tämän kammion täytyy olla minulle niinkuin hauta, johon
kaikki, mitä sydämessäni elävintä oli, kuolkoon ja hautaantukoon.
Tuntuiko niin Martin Lutherista? Onko tämä luostari semmoinen
punaposkisille, lihaville munkeille, jotka juovat olutta isoista
kannuista ja ahmivat vaan mehua ja paastoruoakseen syövät sen uhkeimpia
kaloja? Kiusaaja! kiusaaja taas! älkäät tuomitko eikä teitä tuomita.


St. Eulalia, Erfurtissa Helmikuun 12 p. 1510.

Tänä päivänä yksi vanhempi munkki tuli luokseni, arvattavasti
sentähden, että olin alakuloinen ja murheellinen, ja sanoi: "älä
pelkää, veli Sebastian, taistelo on usein ankara alusta; mutta muista
St. Hieronymuksen sanat: Vaikka isäsi makaisi ovesi edessä, itkien ja
vaikeroiden, vaikka äitisi näyttäisi sinulle sen ruumiin, joka kantoi
sinut, ja ne rinnat, jotka imettivät sinut, katso, että tallaat heidät
jalkojesi alle ja astut suoraa tietä Kristuksen luo."

Minä painoin alas pääni, niinkuin sääntö määrää, kiitokseksi hänen
kehoituksestansa, ja minun luulteni hän ajatteli, että hänen sanansa
lohduttivat ja vahvistivat minua; mutta Jumala tietää, mikä taistelo
syntyi minun sydämessäni, kun istuin yksin tänä iltana kammiossani.
"Julmat, katkerat, häijyt sanat!" minun maallinen sydämeni sanoi; minun
syntinen sydämeni, jota valvominen, ruoskinta, tuskin kuolema itsekään,
pelkään minä, ei voinut kuolettaa. Kaiketi hurskas isä Hieronymus puhui
vaan pakanallisista isistä ja äideistä. Minun äitini ei näyttäisi
tuskaansa, minua takaisin saadaksensa; hän sanoisi: "poikani,
esikoiseni, Jumala siunatkoon sinua; minä annan sinut alttiisti
Jumalalle." Eikö hän sano niin siinä kirjeessä, jonka hän omalla
kädellään on kirjoittanut minulle, mutta johon minä en tohdi katsoa sen
muistojen myrskyn tähden, jonka se nostaa minun sydämessäni?

Löytyykö yhtäkään nuhteen tai muistutuksen sanaa hänen kirjeessään? Jos
löytyisi, minä lukisin sen; se lujittaisi minua. Tämmöistä kaikki
pyhimykset ovat saaneet kokea. Mutta nyt, kun kivun-alaisen heikko ääni
on lausunut nämät hurskaat, hellät sanat, jotka kaikkuvat sielussani,
nyt sydämeni palajaa päivästä päivään ja hetkestä hetkeen kotiini
Eisenachiin ja minä näen heidän avuttomina taistelevan jokapäiväisen
leivän tähden, johon taisteloon minä olen jättänyt heidät turvattomaksi
ja yksikseen.

Sitten taas se ajatus tulee: olenko minä viimeistä lukua uneksija,
jommoiseksi toisinaan rohkenin ajatella isääni -- semmoinen, joka
laiminlyön yksinkertaiset, jokapäiväiset työni jonkun Atlantin tähden?
ja jos minun Atlantini on paratiisissa eikä valtameren toisella
puolella, onko siinä niin suuri eroitus?

Jospa vaan veli Martin olisi täällä, hän ymmärtäisi nämät ja auttaisi
minua; mutta hän on nyt ollut lähes kaksi vuotta Wittenbergissä, jossa
hänen kerrotaan pitävän luentoja jumaluus-opissa vaaliruhtinaan uudessa
yliopistossa ja saarnaavan. Munkit näyttävät olevan melkein yhtä ylpeät
hänen puolestaan, kuin Erfurtin yliopisto ennen.

Vaan kukaties hän ei kuitenkaan ymmärtäisi minun huoliani. Hänen
luontonsa oli niin vahva, suora ja voimakas. Hän luultavasti ei olisi
suuresti hellinyt niin epävakaista sydäntä ja levotonta omaatuntoa kuin
minun.


Maaliskuun 7 p. -- SS. Perpetua ja Felicitas. -- Erfurtissa,
Augustinin-luostarissa.

Tänä päivänä olin ensi kerran almuja pyytämässä. Tuntui varsin
omituiselta aluksi, kun kerjäsin tuttavien ovilla munkki-kaapu yllä ja
luostarisäkki selässä; mutta vaikka välisti vähän horjuin kantamuksen
alla, kun se kävi raskaaksi (sillä rutosta ja paastoamisesta olen
heikontunut), palasin luostariin terveempänä, iloisempana ja
kutsumukseni suhteen toivokkaampana, kuin mikä tätä aikaa oli ollut
laita. Kenties raitis ilma vaikutti jotakin tähän, ja oikeastaan se
ehkä vaan oli vähäinen ruumiillinen riemastus. Mutta tämmöiset
ruumiilliset taakat ja ulkonaiset nöyryytykset eivät tosiaan ole ne,
jotka masentavat mieltäni. Muutamien entisten oppikumppanieni
puolipilkalliset katseet tuntuivat mielestäni jonkunlaiselta hekumalta
niinkuin myös se halveksiva käytös, jolla muutamat kitsaat lähes
heittivät ruokapalasia minulle; aivan niinkuin kova puserrus, joka
koskee pahasti, kun olemme terveinä, kääntyy helpoitukseksi ankarassa
kivussa.

Kenties te myöskin, oi hurskaat Perpetua ja Felicitas, joittenka päivä
nyt on, ja erittäin sinä, oi hurskas Perpetua, joka rohkaisit poikiasi
kuolemaan Kristuksen tähden ja sitten itse tehtiin martyriksi,
kukaties te olette puhuneet hyljätyn äitini ja minun puolestani ja
lähetätte minulle tänään jonkun toivon säteen.


St. Josef. -- Maaliskuun 19 p. -- Erfurtin Augustinin-luostarissa.

St. Josef, sinä, jonka olen valinnut yhdeksi niistä yhdestäkolmatta
haltiapyhästä, joita minä erittäin kunnioitan, kuule ja tue minua
tänään. Sinä, joka katsoit kunniaksesi, ettei sinua itseä kunnioitettu,
vaan että nöyrästi autoit muita saavuttamaan taivaallisia kruunujansa,
anna minullekin joku halpa sija tuolla ylhäällä; eikä ainoastaan
minulle, vaan myöskin niille, jotka minä olen jättänyt vielä
taistelemaan tämän vaarallisen mailman myrskyisellä merellä.

Täällä, luostarin pyhässä terhenessä, sydän varmaan viimein tyyntyy ja
taukoo sykkimästä, paitsi yhteisen kirkon elämän-menoissa, niin että
kalenterin juhlat käyvät sen ainoiksi tapauksiksi. Mutta milloin tämä
minun suhteeni tapahtuu?


Maaliskuun 20 p.

Onkohan veli Martin jo päässyt tähän rauhaan? Yksi ijäkäs munkki istui
eilen kanssani kammiossani ja kertoi kummallisia seikkoja hänestä,
jotka ovat tuottaneet minulle jonkunlaisen katkeran lohdutuksen.

Näyttää sillä kuin ei luostari-elämä olisi kohta rauhoittanut hänen
sydäntänsä.

Tämä ijäkäs munkki oli veli Martin'in rippi-isä, joksi hän myöskin on
määrätty minulle. Hänen kasvoissaan asuu semmoinen rauha, jota minä
kaipaan; ei hiljainen, kuolemankaltainen rauha, ikäänkuin hän olisi
vaipunut siihen taistelon perästä; vaan elävä, lempeä rauha, ikäänkuin
hän olisi saanut sen taistelon kautta ja nauttinut sitä myöskin
taistelon kestäessä.

Minusta ei näytä siltä kuin veli Martin'in arvelut ja epäilykset
olisivat olleet aivan samanlaiset kuin minun. Rippi-isäni sanookin,
että kaikkina niinä vuosina, kuin hän on toimittanut virkaansa, hän ei
ole koskaan löytänyt kahta huolestunutta sydäntä, jotka ovat olleet
aivan samalla tavalla huolestuneina.

Minä en tiedä, epäilikö veli Martin kutsumustansa vai tahtoiko hän
takaisin mailmaan; mutta hän näyttää kärsineen kovia sisällisiä tuskia.
Hänen omatuntonsa oli niin hellä ja arka, että kaikkein vähin synti
vaivasi häntä, niinkuin se olisi ollut suurin rikos. Hän rukoili
pyhimyksiä aivan hartaasti -- valiten, niinkuin minä olen hänen
esimerkkinsä mukaan tehnyt, yksikolmatta pyhimystä ja rukoillen kolmea
joka päivä, että hän niin kunnioittaisi kaikkia joka viikko. Hän luki
messun joka päivä ja palveli erittäin innokkaasti Pyhää Neitsyttä. Hän
laihdutti ruumistansa paastolla ja valvomisella. Hän ei koskaan
tahallansa rikkonut veljeskunnan vähimpiäkään sääntöjä vastaan; mutta
mitä enemmän hän jännitti voimiaan, sitä viheliäisempi hän näytti
olevan. Niinkuin säveltaitiota, jonka korva on erinomaisessa määrässä
harjaantunut, häiritsi häntäkin vähin epäsointu. Lieneekö siis Jumalan
tarkoitus, että hengellisen elämämme kasvaminen on vaan kasvava arkuus
sisällisen kivun suhteen? Onko tämä todellista kasvamista? -- vai onko
se sitä yhden sielunvoiman luonnotonta edistymistä muitten vahingoksi,
josta syntyy epämuotoisuus taikka tauti?

Rippi-isä sanoi miettien, kun toin esiin näitä:

"Mailma on hairasointuinen, poikani, ja sydän on hairasointuinen. Mitä
puhtaammin sielumme kajahtaa taivaallista soittoa vastaan, sitä
tarkemmin se ehkä huomaa mailman epäsävelet. Ainakin veli Martin'in
laita oli tämmöinen; siksi kuin lopulta joku maahan-lankeamuksen tai
polven-notkistuksen laiminlyönti rasitti hänen omaatuntoansa niinkuin
varsinainen rikos. Kerta, kun olimme kaivanneet häntä kauan aikaa,
menimme hänen kammionsa oven luo ja koputimme. Se oli teljetty eikä
mihinkään koputukseen vastattu. Me mursimme viimein oven auki ja
tapasimme hänet taintuneena lattialla. Meidän ei onnistunut saada häntä
hereille muulla lailla, kun että veimme kuorilaulajia hänen kammioonsa
virsiä veisaamaan. Hän rakasti aina suuresti soittoa ja luuli sillä
olevan omituisen voiman perkeleen juonia vastaan."

"Hän lienee kärsinyt kauheasti", minä sanoin. "Tämmöisten kärsimysten
kautta saavutetaan kai se ansio, että voi muita auttaa!"

"Häntä vaivasivat kovat sielun tuskat", vastasi vanha munkki. "Hän
käveli usein yökaudet edestakaisin kylmissä korridoreissa."

"Eikö mikään lohduttanut häntä?" minä kysyin.

"Kyllä, poikani; muutamat sanat, jotka kerta lausuin hänelle,
lohduttivat häntä paljon. Kun minä kerta löysin hänet toivottomuuden
tuskissa kammiossaan, minä sanoin: veli Martin, uskotko sinä syntien
anteeksi-antamusta, niinkuin Uskontunnustuksessa kuuluu? Hänen kasvonsa
kirkastuivat heti."

"Syntien anteeksi-antamusta!" minä toistin pitkäänsä. "Isä, minäkin
uskon sen. Mutta anteeksi-antamus seuraa vasta hyvää hengellistä
sortumusta, synnintunnustusta ja katumus-harjoitusta. Kuinka pääsnen
koskaan varmaksi siitä, että olen kylläksi sortunut, että olen
rehellisesti ja täydellisesti tunnustanut syntini taikka harjoittanut
oikein katumusta?"

"Voi, poikani", vanhus lausui, "nämät olivat juuri veli Martin'in
huolet, enkä minä voinut kuin huomauttaa häntä ristiinnaulitusta
Herrasta ja uudestaan muistuttaa häntä syntien anteeksi-antamuksesta.
Kaikki, mitä teemme, on puuttuvaista, ja kun laupias Herra sanoo, että
antaa synnit anteeksi, luulen minä, että Hän tarkoittaa _syntisten_
syntejä, ja teemmehän me syntiä niin tunnustuksissamme kuin kaikissa
muissakin. Hän on sääliväisempi, kuin sinä ajattelet, kenties kuin
kukaan meistä ajattelee. Tämä on kumminkin minun lohdutukseni; ja jos
minä, kun viimein seison hänen edessään, näen, että olen erhettynyt ja
ajatellut Häntä sääliväisemmäksi, kuin Hän on, minä luotan siihen, että
Hän antaa minulle anteeksi. Tämä luullakseni tuskin pahoittaisi Häntä
niin paljon, kuin jos väittäisin, että Hän on ankara Herra."

Minä en vastannut sen enempää vanhalle miehelle. Hänen sanansa toivat
niin silminnähtävästi voimaa ja iloa hänelle, että minä en hennonut
niitä enään perustella. Minullekin ne ovat antaneet eineen toivoa. Vaan
kuitenkin, jos ei tie ole epätasainen ja hankala eikä ole aivan vaikea
asia kelvata Kaikkivaltiaalle Jumalalle, miksi kaikki nuot ankarat
säännöt ja itsensä-kieltämiset -- nuot kovat katumus-harjoitukset
vähäisten vikojen vuoksi?

Me tiedämme, että Hän on laupias. Mutta keisarikin saattaa olla
laupias; kuitenkin jos joku talonpoika yrittää pääsemään hänen
keisarilliseen läheisyyteensä määrättyjä tapoja noudattamatta, eikö
häntä ajettaisi manauksilla ja miekan kärjellä palatsista ulos? Ja
mitkä ovat nuot säännöt taivaan hovissa?

Jos vaaditaan täydellistä sydämen ja elämän puhtautta, kukapa
väittänee, että se on hänellä?

Jos vaaditaan, että tarkasti vaariin otetaan semmoisen veljeskunnan
säännöt, kuin kukapa lienee varma, ettei hän koskaan ole niitä
laiminlyönyt? Sama epähuomio, joka vaikutti laiminlyönnin, saattaisi
luultavasti sen myöskin mielestämme katoamaan. Ja mikä hyöty siis on
synnintunnustuksesta?

Kristus on Vapahtaja, mutta ainoastaan niitten, jotka seuraavat Häntä.
Syntien anteeksi-antamus löytyy, mutta ainoastaan niitä varten, jotka
tekevät täydellisen synnintunnustuksen. Minä, voi! minä en ole
seurannut Häntä täydellisesti. Mikä pappi koko mailmassa voi vakuuttaa
minulle, että olen koskaan täydellisesti tunnustanut syntini?

Sentähden Hän on minun silmissäni laupias, armollinen, pyhä --
Vapahtaja, mutta korkealla valta-istuimella istuva, etten koskaan
varmaan tiedä, saavuttavatko rukoukseni Häntä siellä; ja, voi! kerran
istuva suurella, valkealla valta-istuimella, josta Hänen kutsuva
äänensä liiankin varmaan saavuttaa minut.

Maria, Jumalan äiti, neitsytten Neitsyt, jumalallisen armon äiti!
hurskas Sebastian ja kaikki martyrit! suuri isä Augustinus ja kaikki
hurskaat opettajat, välittäkäät minun puolestani, että katumukseni
hyväksytään synteini huvitukseksi ja lepyttää Tuomarini!


Maaliskuun 25 p. -- Marian ilmestyspäivä.

Holhojani on antanut minulle punaiseen safianiin sidotun raamatun,
jota veli Martin'in, niinkuin hän sanoi, oli tapa paljon lukea. Minun
on määrä lukea sitä kaikkina lomahetkinä, jotka jäävät kirkko-isien
tutkimisilta, kerjuumatkoilta, kirkonmenoilta ja niiltä luostarin
alhaisilta askareilta, joita noviisit toimittavat. Näitä hetkiä ei
ole monta. Minun ei ole koskaan ennen ollut mikään raamattu kädessäni,
ja ne tunnit kuluvat tosiaan nopeasti kammiossani, joita saan panna
sen lukemiseen. Kun holhoja tulee kutsumaan minua keski-yön
jumalan-palvelukseen, tapaa hän minut usein vielä lukemasta.

Se on aivan toisenlainen, kuin mitä odotin. Siinä ei ole mitään
puhetaiteellista, ei mitään vaivalla valmistettuja tutkimuksia eikä
mitään turhan tarkkoja sääntöjä, ainakaan Uudessa Testamentissa.

Minä soisin toisinaan, että olisin elänyt muinaisten Juutalaisten
aikoina, jolloin löytyi yksi temppeli, jossa sai palvella Jumalaa,
muutamia määrättyjä juhlia, joita tuli viettää, ja muutamia tiettyjä
kirkonmenojen sääntöjä, joita tuli noudattaa.

Jos olisin saanut seisoa temppelin esipihoilla sinä suurena
sovintopäivänä ja nähdä teurastetun uhrin ja vartoa, kunnes ylimmäinen
pappi astui ulos kaikkien pyhimmästä, nostaen käsiänsä ylös
siunaukseen, minä olisin aivan varmaan tietänyt, että Jumala oli
lepytetty, ja palannut rauhassa kotiin. Niin, _kotiini_! Sillä
nähtävästi ei löytynyt mitään luostareita niihin aikoihin. Jumala oli
itse säätänyt perhe-elämän ja juhlallisimmalla tavalla perheellisen
rakkauden vahvistanut.

Uudessa Testamentissa minä toiselta puolen en löydä yhtäkään tämmöistä
jyrkkää sääntöä. Se kääntyy kokonaan sydämen puoleen; vaan ken voi
tehdä sydäntä oikeaksi? Luullakseni se on juuri tämä vakuutus, joka on
saattanut kirkon jälestäpäin määräämään monta vähäistä sääntöä ja
kurituskeinoa Juutalaisten seremonia-lain mukaan; sillä evankeliumeissa
ja epistolissa minä en havaitse mitään ritualia eikä seremonioita eikä
liioin minkäänlaisia ulkonaisia sääntöjä.

Mikä etu siis Uudessa Testamentissa on Vanhan rinnalla? Kristus on
tullut. "Sillä niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi ainoan
Poikansa." Tämän _pitäisi_ todella tekemän suuri eroitus meidän ja
juutalaisten välillä. Mutta kuinka?


Huhtikuun 9 p. -- Nyssan St. Gregorius.

Tänään minä lukiessani löysin Evan lauseen lopun: "Sillä niin on Jumala
mailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, _ettei kukaan, joka
uskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän_."

Kuinka yksinkertaiset nämät sanat ovat -- "Uskoo", tämä tietäisi
jokaisessa muussa kirjassa: "luottaa", "turvaa" Kristukseen; --
yksinkertaisesti uskaltaa Häneen ja sitten vastaan-ottaa Hänen
lupauksensa, ettei huku.

Mutta _tässä_ -- tässä kirjassa, teologiassa, -- uskominen ei suinkaan
tarkoita mitään niin yksinkertaista kuin tämä; koska tällä tapaa
jokainen, joka vaan tulisi Herran Jesuksen Kristuksen luo ja uskaltaisi
Häneen, saisi ijankaikkisen elämän ilman mitään muita ehtoja; eikä se
tietysti voi tulla kysymykseen.

Sillä mikä on yksinkertaisempaa, kuin siihen luottaminen, joka
luottamusta ansaitsee? ja mikä on suurempi kuin ijankaikkinen elämä?

Vaan kuitenkin me kaikista niistä, mitä kirkon oppineet ja isät ovat
sanoneet, tiedämme, ettei mikään asia ole niin vaikea kuin saavuttaa
ijankaikkinen elämä; ja että tästä syystä munkkikuntia, pilgrimiretkiä,
katumusharjoituksia on vuosisadasta vuosisataan enennetty; että samasta
syystä pyhimykset ovat hyljänneet kaikki maalliset ilot ja määränneet
itselleen jos jonkin kidutuksen; -- ei mitään muuta kuin ijankaikkista
elämää varten, joka, jos sana "uskoo" tässä tietäisi, mitä se
kaikkialla muualla paitsi teologiassa tietää, ilman mitään
tarjottaisiin jokaiselle, joka sitä anoo.

Jonka vuoksi se on selvää, että "uskoo" raamatussa merkitsee ihan
toista kuin maallisissa kirjoissa, ja välttämättömästi käsittää sydämen
sortumuksen, synnintunnustuksen, katumusharjoituksen, sovituksen, lihan
ristiin-naulitsemisen ja kaikki, mitä lisäksi pelastukseen tarvitaan.

Tohdinko lähettää tämän Evan lauseen lopun hänelle?

Se ehkä eksyttäisi häntä. Tohdinko minä hänen tähtensä? -- tohdinko
minä vielä paremmalla syyllä itse tähteni?

Tunnin aikaa olen istunut ja miettinyt tätä kysymystä; ja minne asti on
minun sydämeni retkeillyt? Mikä synnintunnustus voi tuoda esiin kaikki
ne katkerat ajatukset, jotka tämän yhden tunnin kuluessa ovat
hyökänneet minun ylitseni?

Minä olin nähnyt Evan kasvavan lapsesta neitsyeksi; ja näihin
viimeisiin kuukausiin asti, tuohon tuskan viikkoon saakka olin pitänyt
häntä jonkunlaisena olentona, joka oli enkelin ja lapsen vaiheilla.
Minä olin rakastanut häntä, niinkuin sisarta, jolla kuitenkin oli joku
salainen sulo, aivan toisenlainen, kuin mikä sisarella on. Vasta
silloin kuin kuolema näytti eroittavan meidät, selveni kerrassaan
minulle, että minun rakkaudessani häntä kohtaan oli jotain, joka ei
tehnyt häntä _yhdeksi_ muitten joukossa, vaan kummallisessa, pyhässä
merkityksessä _ainoaksi_ maan päällä minulle.

Ja kun minä paranin, tulivat nuot toiveet, joita en saa koskaan enää
muistaa ja jotka tekivät koko elämäni keväisten metsien kaltaiseksi ja
sydämeni niinkuin viljavaksi virraksi, joka on päässyt jääkannestaan ja
siunauksen tulvalla juoksee läpi mailman.

Minä ajattelin tulevaa kotia, minä ajattelin yhtä sakramentiä, joka
muuttaisi koko elämän taivaan tapaiseksi, kotia, joka olisi rauhallinen
ja pyhä niinkuin kirkko, sen lempeän, puhtaan ja taivaallisen olennon
kautta, joka toimisi ja vallitsisi siinä.

Vaan silloin minä kauhulla näin, kuinka kokonainen kaupunki sairasti
sitä ruttoa, jonka itse olin tuonut siihen, ja muistin sen tuuman, joka
oli johtunut mieleeni sydän-yönä metsässä ja monta kertaa sen jälkeen,
että tekisin luostarilupauksen. Minä tunsin, että olin niinkuin Jonas,
kun hän pakeni Jumalaa; kuitenkin minä yhä epäilin, kunnes Eva
sairastui. Silloin minä taivuin. Minä lupasin, että, jos hän pelastuu,
minä rupean munkiksi.

Vasta silloin kuin se sairastui, jonka kato olisi saattanut koko
mailman tyhjäksi minulle; vasta silloin, kuin uhraus oli mitätön --
minä sen tein! Mutta vastaan-ottaako Jumala tämmöistä uhrausta?

Tämmöisistä ei kumminkaan veli Martin'in tarvinnut soimata itseään. Hän
ei viivyttänyt kääntymistänsä, siksi kuin koko hänen olentonsa täyttyi
semmoisesta kuvasta, jota eivät mitkään rukoukset voi poistaa; niin,
jota rukoukset ja pyhät, taivasta tarkoittavat mietinnöt vaan
kiinnittävät sydämeen, koska taivas itse siinä heijastaa puhtaampana,
kuin muisti milloinkaan eteemme tuo.

Veli Martin ei ainakaan pitänyt kutsumustansa leikkinä, kunnes se oli
liian myöhäistä.



VII.

Elsan kertomus.


Tammikuun 23 p.

Nyt on liiankin selvä, mistä syystä Fritz ei katsonut taaksensa, kun
hän astui katua alaspäin. Hän ajatteli, että hän olisi katsonut
taaksensa Jumalan valtakunnasta.

Luostari on siis Jumalan valtakunta, ja _me_ olemme mailma! -- isä,
äiti, veljet, sisaret, ystävät, koti, ne ovat mailma! Minä en ymmärrä
sitä koskaan. Sillä jos kaikki, mitä nuoremmat veljeni sanovat, on
totta, eivät kaikki papit ja munkit kuulu Jumalan valtakuntaan taikka
hallitaan Jumalan valtakuntaa kummallisella tavalla täällä maan päällä.

Fritz autti meitä kaikkia niin paljon. Hän olisi tullut vanhempiemme
tueksi heidän vanhoilla päivillänsä. Hän oli poikien esikuva ja
ihastus, ja meidän kaikkien ylpeys ja ilo; entä _minulle_! Sydämeni käy
niin katkeraksi, kun kirjoitan siitä, minusta tuntuu kuin vihaisin ja
soimaisin kaikkia. Kaikkia, paitsi Fritziä; tietysti minä en voi häntä
vihata. Mutta miksi kaikki, mitä hänessä oli parasta ja jalointa,
saatti hänet tähän viimeiseen kauheaan askeleesen?

Jos isällämme vaan olisi ollut parempi onni, ei Fritz'in olisi
tarvinnut mennä Erfurtin munkkien laitokseen, jossa hänen omatuntonsa
kävi niin araksi; jos ei vaan äiti olisi ollut niin jumalinen ja
opettanut meitä kunnioittamaan täti Agnesia niin paljon enemmän kuin
häntä itseä, Fritz ehkä ei olisi koskaan ajatellut luostari-elämää; jos
minä olisin ollut jumalisempi, hän olisi varmaan luottanut enemmän
minuun, ja minä olisin kenties saanut hänet odottamaan ainakin muutamia
vuosia, ennenkuin hän otti tämän palauttamattoman askeleen. Jollei Eva
olisi ollut niin itsepäinen ja vaatinut, että hän, tarttumuksesta
huolimatta, saisi lähestyä minua, hän kenties ei olisi sairastunut
ruttoon ja tuo lupaus olisi ehkä vielä tekemättä, olisi ehkä ijäksi
tekemättä jäänyt. Jos ei Jumala olisi antanut hänen niin viattomasti
tuoda tautia meille! Mutta minun ei tule lausua mitään valituksen sanaa
enää, sillä se olisi Jumalan häväistystä. Epäilemättä on Jumala
lähettänyt koko tämän onnettomuuden meille; ja kapinoitseminen Jumalaa
vastaan on kuoleman synti. Niinkuin täti Agnes sanoi: "Jumala on
kadehtiva Jumala", Hän ei suvaitse meidän pitää epäjumalia. Meidän
täytyy rakastaa häntä kaikkein enimmin, ensiksi, ainoastaan. Meidän
täytyy tehdä suuri aukko sydämeemme ja luopua kaikista maallisista
taipumuksista, että Hän sen täyttäköön. Meidän täytyy kuolettaa
lihamme, että saamme elää. Mitä siis liha on? Luullakseni luonnolliset
tunteemme, joita munkit nimittävät lihallisiksi himoiksemme. Näistä
Fritz on luopunut. Jos siis kaikkien luonnollisten tunteittemme pitää
kuolla meistä, mikä saa elää meissä? "Hengellinen elämä", sanotaan
jossakin saarnassa, ja "rakkaus Jumalaan." Mutta eivätkö luonnolliset
tunteeni ole _sydämeni_; ja jollen saa rakastaa Jumalaa sydämelläni,
sillä sydämellä, jolla rakastan isääni ja äitiäni, millä minä rakastan
Häntä?

Minusta näyttää kuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan olisi peräti toista
kuin inhimillisen olennon rakkaus.

Kun joku ihminen rakastaa meitä, tahtoo hän pitää meitä luonansa;
iloitsee, kun hän tekee meidät onnelliseksi; riemuitsee, kun olemme
onnellisia, joko hän itse saattaa meidät siksi tai ei, kun se vaan on
oikea onnellisuus, semmoinen onnellisuus, josta meillä on hyvää.

Mutta Jumalan rakkauden laita lienee aivan toisenlainen. Hän kieltää
meitä millään lailla tulemasta liian likelle Itseään. Meidän tulee
asettaa pappeja, pyhimyksiä ja katumusharjoituksia itsemme ja Hänen
väliinsä, ja sitten lähestyä häntä suurimmalla varovaisuudella,
peläten, että tämä kuitenkin tapahtuu väärällä tavalla ja Hän suuttuu
meihin, ei ollenkaan iloitse onnestamme -- päinvastoin Hän ei ole
koskaan niin mielissänsä, kuin milloin luovumme kaikesta elämämme
onnesta ja sen kautta saatamme muita onnettomaksi, niinkuin Fritz,
meidän oma Fritz, juuri nyt on tehnyt.

Sentähden on epäilemättä se rakkaus, jota Jumala meiltä itse suhteensa
vaatii, aivan toista kuin se rakkaus, jota pidämme toisiamme kohtaan.
Se on luullakseni totinen, vakava, tyven kunnioitus, joka on liian
ylevä tuottamaan kenellekään iloa taikka surua, semmoinen kunnioitus,
jota havaitaan täti Agnesin ankarissa, tunnottomissa kasvoissa. Minä en
voi milloinkaan, enpä milloinkaan edes koettaa sitä saavuttaa. Tätä
nykyä minulla tosiaan ei ole aikaa sitä ajatellakaan.

Jumalan kiitos, sinä elät vielä, sinä Armon Äiti! _Sinun_ kasvoillasi
on ollut kyyneliä, todellisia, katkeria, inhimillisiä kyyneliä; _sinun_
silmissäsi on ollut ilon, todellisen, yksinkertaisen, inhimillisen ilon
hymyjä. Sinä ymmärrät ja säälit. Etkö sinä kuitenkaan, oi! etkö edes
sinä, suloinen äiti, voinut muistuttaa Fritz'iä siitä äidistä, jonka
hän on jättänyt yksinään taistelemaan? sinä, joka olet äiti ja
kallistuit kehdon yli ja asuit kerta vähäisessä, halvassa kodissa
Nazaretissa?

Mutta minä tiedän, ettei edes oma äitini olisi lausunut sanaakaan
Fritziä estääksensä. Kun ensin kuulimme siitä ja minä pyysin häntä
kirjoittamaan hänelle ja nuhtelemaan häntä, vastasi hän, vaikka
kyynelet vuotivat hänen silmistänsä: "ei yhtä sanaa, Elsa, ei
tavuakaan. Eikö minun tule vapaa-ehtoisesti antaa poikaani Hänelle,
joka antoi hänet minulle? Jumala olisi voinut kutsua hänet kokonaan
pois mailmasta, kun hän sairasti ruttoa, ja kadehdinko minä häntä
luostarilta? Minä saan nähdä hänet jälleen", hän lisäsi, "kumminkin
kerran taikka pari. Eikö minun, kun hän on papiksi vihitty, ole ilo
nähdä häntä valkoisissa vaatteissa alttarin edessä ja ehkä
vastaan-ottaa Luojaani hänen käsistänsä!"

"Kerran taikka pari! -- voi äiti!" minä nyyhkytin, "lisäksi kirkossa
satojen muitten joukossa! Mikä ilo siitä lienee?"

"Elsa", hän lausui lempeästi, mutta oudostuttavalla lujuudella,
"lapseni, älä puhu sen enempää tästä. Kerta minulla oli itselläni
jonkunlainen vähäinen taipumus luostariin. Jos olisin pitänyt vireillä
sitä, se olisi ehkä muuttunut kutsumukseksi. Mutta minä näin isänne ja
laiminlöin sen. Ja katso mitä huolia lapseni saavat kantaa! Eikö
myöskin ole ollut kuin noiduttu, mitä isänne keksintöihin tulee?
Kenties Jumala viimein vastaan-ottaa minulta pojassani, mitä minä
kielsin häneltä itsessäni, ja leppyy meihin ja lähettää meille paremmat
päivät; ja silloin isänne suuri keksintö toteutuu. Mutta älä virka
hänelle mitään siitä, mitä olen sinulle jutellut!"

Minä en ole koskaan nähnyt isäämme niin huolestuneena mistään.

"Juuri kuin hän alkoi ymmärtää tuumiani!" hän sanoi: "ja minä, joka
olisin jättänyt ne kaikki perinnöksi hänelle!"

Muutamina päivinä hän ei ollenkaan koskenut mihinkään kaavaansa; mutta
nyt hän jälleen on palannut entisten kirjojensa ja työkalujensa pariin
ja sanoo meille, että Fritz'in horoskopissa oli jotakin, jonka johdosta
olisi sopinut odottaa tätä, jahka hän vaan olisi ymmärtänyt sen hiukkaa
ennen. Vaikka tämä havainto oli liian myöhäinen varoittamaan meitä
kohtauksen suhteen, lohduttaa se kuitenkin isäämme, ja hän on ruvennut
jälleen tavallisiin toimiinsa.

Eva näyttää aivan vaalealta ja heikolta, osaksi epäilemättä ruton
vaikutuksesta; mutta kun huhu Fritz'istä ensin kuului tänne, minä etsin
jonkunlaista myötätunteisuutta hänessä, sanoen: "voi Eva, kuinka
kummalliselta se näyttää, kun Fritz, joka aina ajatteli meitä enemmän
kuin itseään, näin jättää meidät sanaakaan meille edeltäkäsin
sanomatta."

"Elsa serkku", hän sanoi, "Fritz on tehnyt nyt, niinkuin hän aina
tekee. Hän _on_ ajatellut meitä ennen kaikkia, siitä minä olen yhtä
varma, kuin jos kuulisin hänen itse sitä lausuvan. Hän luuli
hyödyttävänsä meitä parhaiten, kun hän jätti meidät näin, muutoin hän
ei olisi milloinkaan luopunut meistä."

Eva ymmärsi hänet nyt, niinkuin usein, paremmin kuin kukaan muu. Kun
Fritzin kirje tuli äidillemme, se sisälsi juuri ne syyt, jotka Eva,
niinkuin hän monesti oli kertonut minulle, tiesi varmaan vaikuttaneen
Fritziin.

Vaikea on sanoa, mitä Eva tuntee, tuon hänen ihmeellisen sisällisen
rauhansa vuoksi, joka näyttää aina virtaavan kaikkien hänen muitten
tunteittensa alla.

Minä en ole nähnyt hänen vuodattavan yhtäkään kyyneltä; ja samalla kuin
minä tuskin saatan astua rakkaasen, vanhaan sälyhuoneesemme taikka
tehdä jotakin, jota yhdessä teimme, näyttää hän suureksi iloksensa
lukevan jokaista kirjaa, johon Fritz oli mieltynyt, ja oppivan ja
kertovan jokaista virttä, jota he yhdessä harjoittivat.

Eva ja äiti kiintyvät yhä likemmin toisiinsa. Hän tuskin sallii äitini
toimittaa mitään koti-askaretta, vaan vaatii saadaksensa ottaa osaa
jokaiseen vaikeaan työhön, josta me tähän asti olemme pidättäneet häntä
hänen heikon ja hennon ruumiinluontonsa tähden.

Tosin kyllä minä nousen varhain, säästääkseni heiltä niin paljon työtä,
kuin suinkin mahdollista, koska heillä ei kummallakaan ole puoliakaan
minun voimistani, ja minä olen niin hyvällä mielellä, kun saan liikkua
ympäri. Ajatukset tunkeuvat sitä katkerammin päälleni, kun istun
joutavana.

Mutta kun alustan taikinaa taikka kolkin vaatteita kivillä joessa, kun
on pesu, tuntuu minusta kuin kolkkisin kaikkia huoliani; ja se tekee
käteni vahvemmaksi ja huoleni helpommaksi, siksi kuin vielä nytkin
usein huomaan, että laulan, kun väännän vaatteita rannalla. Se on niin
hupaista, kun talvella päivä paistaa ja purot solisevat kaislain ja
raunukkain välitse, ja pikku Thekla juttelee minun vieressäni ja on
auttavinansa.

Mutta kun olen päättänyt päivälliset työni ja tulen sisään, minä tapaan
äitini ja Evan istumasta vieretysten; ja kenties Eva on ääneti ja äiti
pyyhkii pois kyyneliä, jotka putoelevat ompelukselle; mutta kun he
katsovat ylös, heidän kasvonsa ovat tyvenet ja rauhalliset, ja silloin
minä tiedän, että he ovat puhuneet Fritzistä.


Eisenachissa, Helmikuun 2 p.

Kun eilen illalla tulin sisään, käänsi Eva äidille paraikaa yhtä
latinaista virttä, jota Fritz rakasti, ja lauloi sen sitten suloisella,
kirkkaalla äänellänsä. Siinä puhuttiin kalliista, kalliista taivaan
maasta ja kultaisesta Jerusalemista.

Myöhemmin minä sanoin hänelle:

"Voi kuinka sinä voit laulaa niitä virsiä, joista Fritz piti niin
paljon? Minä en voisi levollisesti laulaa säettäkään mistään laulusta,
jota hän mielellään kuuli minun laulavan! Ja se huvitti häntä aina niin
paljon, kun hän sai kuunnella sinua. Hänen äänensä vastaisi 'ei
milloinkaan, ei milloinkaan enää' jokaiseen säveleen, jota laulaisin,
ja laulut päättyisivät kaikki nyyhkytyksiin."

"Mutta minä en katso itseäni nyt, enkä koskaan, eroitetuksi Fritzistä,
Elsa serkku", hän vastasi. "Minä en kuule sen surullisen sävelen 'ei
milloinkaan, ei milloinkaan enää', jota sinä ajattelet, kaikkuvan
mistään niistä virsistä, joita hän rakasti, ei, minä kuulen vaan,
kuinka hänen äänensä vastaa 'ainaiseksi ja ijäksi.' Ja minä ajattelen
sitä aikaa, jolloin saamme laulaa niitä yhdessä jälleen."

"Tarkoitatko sinä taivasta, Eva?" minä kysyin, "se on niin kovin
kaukana, jos me ensinkään pääsemme sinne."

"Ei niinkään kaukana, Elsa serkku", hän vastasi. "Minusta tuntuu usein,
kuin se olisi hyvin likellä. Jollei niin olisi, kuinka enkelit voisivat
olla niin paljon meidän kanssamme ja kuitenkin Jumalan luona?"

"Mutta elämä näyttää niin pitkältä nyt, kun Fritz on mennyt."

"Ei aivan Elsa serkku", hän sanoi. "Minä ajattelen usein, että se voi
olla hyvinkin lyhyt, ja minä rukoilen usein, että se siksi kävisikin.

"Eva!" minä huudahdin: "sinä et suinkaan rukoile, että saisit kuolla?"

"Miks'ei?" hän lausui varsin tyvenesti. "Minä luulen, että jos Jumala
ottaisi meidät luoksensa, me kykenisimme paremmin auttamaan niitä,
joita rakastamme, siellä kuin Eisenachissa, ehkäpä paremmin kuin
luostarissakin. Ja siellä me yhdymme jälleen eikä siellä tule koskaan
mikään ero. Isäni kertoi niin minulle", hän lisäsi, "ennenkuin hän
kuoli."

Silloin minä ymmärsin, kuinka Eva suree Fritziä ja minkä vuoksi hän ei
itke; mutta minä en voinut kuin sanoa:

"Oi Eva, älä rukoile, että saat kuolla. Taivaassa on jo niin monta
pyhimystä, ja sinä olet niin hyväksi avuksi meille täällä!"


Helmikuun 8 p.

Minun on ollut mahdoton sietää sitä ajatusta, että Fritz on meiltä
mennyt, enkä minä luullakseni milloinkaan sitä siedä. Tämä suru,
niinkuin kaikki muutkin, tarkoitti epäilemättä minun hyvääni; mutta ei
se mitään hyvää minun tee, siitä olen varma, vaikka vika tietysti on
minun. Se minun hyvää teki, kun olin onnellinen, niinkuin olin, kun
Fritz kävi kotona; vaan se on nyt ijäksi päivää ohitse.

Äidin-äidistämme minulla on suuri lohdutus. Äiti ja Eva katsovat
kaikkia asioita niin korkealta kannalta; mutta äidin-äitini ajatukset
ovat enemmän minun tapaani. Kyllä hän usein puhuu aivan ankarasti
Fritzistä, mutta se tekee minun hyvää, koska minä tietysti puollustan
häntä, ja silloin äidin-äiti suuttuu ja sanoo, että me olemme varsin
merkillinen perhe ja että meillä on, isästäni alkain, joka hengellä
niin eriskummainen käsitys oikeasta ja väärästä, ettei hän koskaan ole
mokomaa kuullut; ja silloin minä suutun ja sanon, että isäni on paras
ja viisain mies koko vaaliruhtinaskunnassa. Nyt äidin-äitimme rupee
surkuttelemaan rakasta tytär parkaansa ja sitä elämää, jota tämän on
täytynyt viettää, ja iloitsee vaikeroivalla äänellä, että hän itse jo
on melkein kokonaan suorittanut välinsä mailman kanssa; ja silloin minä
koetan lohduttaa häntä ja sanon, että minä olen varma siitä, ettei
tässä mailmassa suinkaan ole paljon semmoista, jonka vuoksi kukaan
toivoisi saavansa viipyä täällä; ja kun mielemme näin on mennyt alas,
itkemme molemmat ja syleilemme toisiamme, ja äidin-äiti sanoo, että
minä olen hyvä lapsirukka ja että Fritz oli aina hänen silmäteränsä,
jonka asian minäkin tiedän aivan hyvin; -- ja tällä tapaa me lohdutamme
toisiamme. Me olemme paitsi sitä juhlallisesti päättäneet, äidin-äitini
ja minä, että, tuli mitä tahansa, me emme koskaan sano Fritziä muuksi
kuin Fritziksi.

"Veli Sebastian, niin kai", hän lausui; "äitisi saisi yhtä hyvin ottaa
toisen miehen kuin veljesi toisen nimen! Eikö äitiäsi vihitty ja eikö
veljeäsi ristitty kirkossa? Eikö Fredrik ole hyvä ja kunniallinen nimi,
jota monet kymmenet esi-isistänne ovat kantaneet? Ja pitääkö meidän sen
sijaan nimittää häntä pakanallisella muukalaisnimellä, jolla ei ketään
teidän suvustanne koskaan tunnettu?"

"Ei suinkaan pakanallinen", minä rohkenin sanoa. "Sinä muistat, kuinka
kerroit meille tuosta pakanallisesta keisarista ja St. Sebastianin
martyrinkuolemasta?"

"Intätkö minua vastaan, lapsi?" hän huudahti. "Enkö minä osannut
martyrein historiaa kokonaan, ennenkuin äitisi oli syntynyt? _Se on_
pakanallinen nimi, minä sanon. Ei kukaan moiti pyhimystä siitä, että
hänen vanhempansa olivat taitamattomia pakana raukkoja, jotka eivät
tietäneet antaa hänelle mitään parempata nimeä; mutta se on häväistys,
kun Fritz omistaa sen oikean nimensä sijasta. Minun huuleni ainakin
ovat liian vanhat oppimaan tuommoista uuden-aikaista hullutusta. Minä
nimitän häntä sillä nimellä, jolla nimitin häntä kasteen maljan ja
kehdon vieressä eikä milläkään muulla."

"Niin, Fritz, Fritz, hän on meille ja on aina oleva. Fritz sydämessämme
kuolemaan saakka!"


Helmikuun 15 p.

Me olemme juuri kuulleet, että Fritz on päättänyt ensimäisen
koetus-kuukautensa, ja että hän on puettu noviisin kaapuun. Minä oikein
vihastun, kun ajattelen, että hänen paksu, musta, kihara tukkansa
leikataan tonsurin ympyrään. Mutta kaikkein pahin asia on se tapa,
jolla hänen munkiksi rupeamisensa on vaikuttanut toisiin poikiin,
Kristoferiin ja Polluxiin.

He, jotka ennen pitivät Fritziä kaikkien syvien ja suurten ajatusten
esikuvana, ovat nyt kokonaan vieraantuneet pois uskonnosta. Minun on
vaikea saada heitä edes kirkossa käymään.

Kristofer sanoi minulle pari päivää sitten:

"Elsa, minkä vuoksi semmoista miestä nimitetään hylyksi, joka yhtäkkiä
karkaa pois perheestänsä ja rupee sotamieheksi, mutta semmoista miestä
pyhimykseksi, joka luopuu niistä, jotka turvaavat häneen, ja rupee
munkiksi?"

Se on kovin ikävää, kun pojat kääntyvät minun puoleeni uskonnollisilla
epäilyksillänsä, koska moni asia epäilyttää minua itseä, enkä minä
ymmärrä ollenkaan, mitä vastata heille. Tavallisesti minä neuvon heitä
kysymään Evalta.

Tällä kertaa minä en voinut kuin sanoa, niinkuin äidin-äitimme oli niin
usein sanonut minulle:

"Sinun täytyy odottaa, siksi kuin tulet vanhemmaksi, silloin sinä
ymmärrät." Mutta minä lisäsin: "asia on tietysti aivan eri laatua:
toinen jättää kotinsa Jumalan, vaan toinen mailman tähden."

Mutta Kristofer, joka on pahin, jatkoi:

"Elsa sisar, minä en rakasta munkkeja ollenkaan. Sinä ja Eva ja äitimme
te ette tiedä ensinkään, kuinka huonot useat heistä ovat. Reinhardt
sanoo, että hän on nähnyt heidät usein humalassa ja kuullut heidän
kiroavan, ja että muutamat heistä pilkkaavat itse messuakin ja että
pappien asunnot ovat semmoiset, ettei kunniallisen tytön sovi köyhä
niissä ja --"

"Reinhardt on pahankurinen poika", minä vastasin punehtuen; "ja minä
olen usein sanonut sinulle, ettei minua haluta ollenkaan kuulla, mitä
hän sanoo."

"Mutta minä en kumminkaan rupea koskaan munkiksi eikä papiksi", vastasi
Kristofer; "minä luulen, että kauppamiehet ovat paremmat. Naiset eivät
ymmärrä semmoisia asioita", hän lisäsi ylpeästi, "ja parempihan se
onkin, etteivät ymmärrä; mutta minä ymmärrän; ja minä aion
kauppamieheksi tai soturiksi."

Kristofer ja Pollux ovat viidentoista ja Fritz kahdenkolmatta vuoden
vanha; mutta hän ei puhunut koskaan niin ylpeällä tavalla naisten
ymmärtämättömyydestä!

Se suututti minua, kun kuulin Kristoferin, joka aina repii vaatteensa
ja usein joutuu pulaan ja saattaa meidät ymmälle, ennenkuin jälleen
olemme pelastaneet hänet, vertaavan itseään Fritziin ja katsovan alas
sisartensa puoleen; ja minä lausuin: "ainoastaan _pojat_ puhuvat
ylenkatseella naisista. Miehet, todelliset miehet kunnioittavat
naisia."

"Munkit eivät kunnioita!" vastasi Kristofer. "Minä olen itse kuullut
heidän sanovan pahempia asioita naisista, kuin minä milloinkaan. Eikö
isä Bonifacius viime sunnuntaina lausunut, että puoli kaikesta mailman
pahennuksesta on tullut naisten kautta, Evasta lähtien Helenaan ja
Kleopatraan asti?"

"Älä mainitse äitiämme Evaa yhdessä noitten pakanain kanssa,
Kristofer", lausui äidin-äitimme, joutuen avukseni nurkastansa takan
vierestä. "Eva on Pyhässä Raamatussa, mutta useista noista pakanoista
ihmisten ei sovi puhuakaan. Puolet pyhimyksistä ovat naisia, sinä
tiedät sen aivan hyvin. Talonpojat ja kauppamiehet", hän lisäsi
ylevästi, "puhukoot halveksien naisista; mutta ei kukaan ole oikea
ritari, joka niin tekee."

"Munkit tekevät niin!" jnpisi Kristofer.

"Minulla ei ole mitään sanomista munkeista", vastasi äidin-äitimme
närkästi. Ja tyytyen tähän epäviisaasen myöntymykseen äidin-äitimme
puolelta Kristofer peräytyi väittelystä.


Maaliskuun 25 p.

Minä olen juuri katsellut kahta kirjettä, jotka Martin Luther on
lähettänyt isä Johan Braun'ille, yhdelle papille täällä Eisenachissa.
Päällekirjoitus kuului: "Kristuksen ja Marian hurskaalle ja
kunnian-arvoiselle papille." Tämän verran minä sain selkoa, niinkuin
myöskin, että hän nimittää itseään veli Martin Luther'iksi eikä veli
Augustiniksi, jonka nimen hän otti, kun hän ensin meni luostariin.
Sentähden minun tosiaan sopii sanoa Fritziämme veli Fredrik Cottaksi.


Maaliskuun 29 p. 1510.

Eräs nuori mies kävi tänä iltana täti Ursula Cottan luona ja kertoi
meille kummallisia seikkoja Annabergin tapahtumista.

T:ri Tetzel on ollut siellä kaksi vuotta ja myynyt paavillisia
anekirjoja kansalle; ja taannoin on hän, katsoen Saksan kansan suureen
jumalisuuteen, niinkuin hän sanon, alentanut niitten hinnan.

Tästä syntyi lavea keskustelu, ja minä melkein kadun, että pojat saivat
olla täällä ja kuulla sen. Isä sanoi, etteivät anekirjat tarkoittaneet
syntien anteeksi-antamusta, vaan ainoastaan vapauttamista muutamista
kirkon määräämistä katumusharjoituksista. Mutta nuori Annabergin mies
ilmoitti meille, että Tohtori Johan Tetzel oli juhlallisesti
vakuuttanut kansalle, että, koska heidän oli mahdoton syntiensä vuoksi
tyydyttää Jumalaa töittensä kautta, meidän pyhä isämme paavi, joka
hoitaa kaikkia niitä ansion aarteita, jotka kirkko on vuosisatojen
kuluessa kerännyt, nyt armollisesti myypi näitä ansioita kaikille,
jotka tahtovat ostaa, ja sen kautta lahjoittaa heille syntien
anteeksi-antamuksen (semmoisistakin synneistä, joista ei mikään muu
pappi voi vapauttaa) ja varman pääsön ijankaikkiseen elämään.

Nuori mies kertoi paitsi sitä, että suuri, punainen risti on pystytetty
pääkirkon laivaan ja että orjantappurakruunu ynnä naulat ja keihäs ovat
ripustetut siihen sekä että toisinaan on sallittu kansan nähdä myöskin
veren vuotavan pitkin ristiä. Ristin alla ovat kirkon liput ja
paavillinen standari kolmin kruunuinensa. Sen edessä on iso, luja,
rautainen raha-arkku. Toisella puolella on saarnastuoli, jossa T:ri
Tetzel saarnaa joka päivä ja kehoittaa kansaa ostamaan, niin kauan
kuin vielä on aika, tätä arvaamatonta armoa itselleen ja niille
ystävillensä, jotka ovat kiirastulessa. Hän kääntää sen ohessa pitkää
paavin pergamenti-mandaatia, jossa paavilliset sinetit killuvat.
Toisella puolella olevan pöydän ympäri istuu joukko pappeja kynineen,
läkkineen ja kirjoituskoneineen, myyden anelippuja ja lukien rahaa
laatikkoihin. Nykyisin, kertoi hän meille, ei ole ainoastaan hintaa
alennettu, vaan myöskin lisätty sen kirjoituksen loppuun, joka on
naulattu kirkon seiniin: "_Pauperibus dentur gratis_."

"Köyhille ilmaiseksi!" Tuo tosiaan sopisi meille! Kun vaan minulla
olisi aikaa lähteä pilgrimiretkelle Annabergiin ja tämä olisi se
uskonto, joka Jumalalle kelpaa, minäkin varmaan saisin osani.

Saati vaan Fritz olisi tietänyt tämän ennen, hänen ei olisi tarvinnut
tehdä surkeata lupaustansa. Yhdessä Annabergin matkassa olisi ollut
yltäkyllin.

Mutta jos paavilla on tuommoisia arvaamattoman kalliita aarteita
hallussaan, miksi ei hän anna niitä aina "köyhille ilmaiseksi", aina ja
joka paikassa.

Vaan minä tiedän, että on synti tutkistella, mitä Paavi tekee. Minun
sopisi melkein yhtä hyvin tutkistella, mitä Herra Jumala Kaikkivaltias
tekee. Sillä eikö myöskin Hän, joka antoi nämät aarteet Paaville, eikö
Hän ole kaikkialla läsnä ja eikö Hän voisi antaa niitä suorastaan
meille ilmaiseksi? Se on selvä, että nämät kysymykset ovat liian
korkeat minulle.

Minä en kuitenkaan ole ainoa, jota nämät anekirjat hämmennyttävät.
Äitini sanoo, ettei häntä opetettu näitä teitä kulkemaan ja että hän
mieluisammin pysyy vanhalla uralla. Eva arveli: "jos minä olisin Paavi,
ja minulla olisi tuommoiset aarteet, minä luullakseni kohta jättäisin
palatsini ja ihanan Romani ja menisin vuorten ja merien yli jokaiseen
kaupunkiin ja jokaiseen kylään, jokaiseen metsämökkiin ja jokaiseen
huoneesen huonoimmillekin kaduille, ettei kukaan jäisi siunausta
vailla, vaikkapa minun täytyisi kulkea avojaloin enkä koskaan enää
saisi nähdä pyhää Romaa."

"Mutta siinä tapauksessa", lausui isäni, "ei Pyhän Pietarin suurta
kirkkoa koskaan saataisi rakennetuksi. Siihen, niinkuin tiedätte,
aiotaan anerahoja käyttää."

"Mutta kultainen Jerusalem rakennettaisiin, eno Cotta!" sanoi Eva; "ja
eikö se ole parempi?"

"Parempi olisi, kun emme puhuisi tästä", lausui äiti. "Pyhä Jerusalem
kyllä rakennetaan; vaan minä arvaan, että useat tiet vievät samalle
perille. Se vaan, että minusta se tie on paras, jonka parhaimmin
tunnen."

Mielipahakseni minun täytyy sanoa, että pojat usein irvistelivät, sillä
välin kuin tätä keskustelua anekirjoista kesti, ja jälestäpäin minun
täytyi puhutella heitä.

"Elsa sisar", sanoi Kristofer, "minun kanssani ei maksa vaivaa puhua.
Minä vihaan munkkeja ja kaikkia, mitä heihin kuuluu. Enkä minä usko
sanaakaan siitä, mitä he sanovat -- ei ainakaan sentähden, että he sen
sanovat. Pojat koulussa juttelevat, että tuo Tetzel on erittäin paha
mies ja suuri valehtelia. Viime viikolla Reinhardt kertoi meille yhden
asian, jonka Tetzel teki ja joka osoittaa sinulle, mimmoinen hän on.
Eräänä päivänä hän lupasi näyttää kansalle yhden sulan, jonka perkele
tempasi yli-enkeli Mikaelin siivestä. Reinhardt sanoo, että hänen
luullaksensa perkele antoi sen T:ri Tetzelille. Oli kuinka hyvänsä,
yön kuluessa muutamien ylioppilas-veitikkain onnistui päästä hänen
reliki-arkkuunsa; he veivät pois sulan ja panivat muutamia hiiliä
sijaan. Kun T:ri Tetzel seuraavana päivänä oli kauan aikaa hartaasti
saarnannut tämän sulan ihmeistä ja aukaisi arkun, ei siinä ollut kuin
hiiliä. Mutta tästä hän ei kovin hätäillyt. Hän sanoi vaan: 'minä olen
ottanut väärän reliki-arkun, huomaan minä; tässä on perin pyhää tuhkaa
-- St. Laurentiuksen pyhän ruumiin jäännökset, hänen, joka paistettiin
parilalla.'"

"Koulupoikain juttuja", minä sanoin.

"Ne ovat kaikissa tapauksissa yhtä hyvät kuin muutkin jutut", vastasi
Kristofer.

Minä päätin tutkia, oliko tuo pilkan henki tunkeunut Polluxiin yhtä
syvälle kuin Kristoferiin, ja sentähden kun tänä aamuna tapasin hänet
yksinään, minä sanoin: "Pollux, sinä pidit Fritzin niin hyvänä, sinä et
suinkaan suostuisi semmoisiin ajatuksiin, jotka surettaisivat häntä
paljon, jos hän tietäisi ne."

"Kyllä minä pidin Fritzin hyvänä", vastasi Pollux, "mutta minä en saa
sitä päähäni, että hän teki oikein, kun hän jätti meidät kaikki; ja
minä rakastan Uskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenen Käskyn oppia
enemmän kuin munkkien oppia."

Joka hetki ja aika minä kaipaan Fritziä. Ei likimainkaan niin paljon
niitten rahojen tähden, joita hän ansaitsi; vaikka tietysti nekin
auttoivat meitä; me voimme pyrkiä ja pyrimmekin eteenpäin ilman niitä.
Mutta hän vaikutti poikiin. He tiesivät, että hän oli heidän edellään
samalla kilpakentällä; ja kun hän nuhteli heitä jostakin, he ottivat
varteen. Mutta kun minä torun heitä, he tuntevat, että se on vaan
naisen taitamattomuutta taikka taika-uskoa -- eivätkä pojat, he
sanovat, voi olla niinkuin naiset. Ja nyt on asia sama Fritzin suhteen.
Hän on joutunut toisiin oloihin kuin he; ja jos minä muistutan heitä
siitä, mitä hän teki taikka sanoi, he vastaavat: "niin, Fritz ajatteli
sillä tapaa; mutta sinä tiedät, että hän on ruvennut munkiksi; vaan me
emme aio koskaan munkeiksi, ja munkkien ja maallikkojen uskonto on
hyvin eri laatua."


Huhtikuun 2 p.

Kevät on tullut jälleen. Olisi hupaista tietää, tuottaako se ilon
tunteita Fritzin kammioon Erfurtiin, niinkuin se tuottaa kaikkiin
metsiin meidän ympärillemme ja minun sydämeeni!

Arvatakseni löytyy siellä puita likellä häntä, ja lintuja -- pikkuisia
onnellisia lintuja -- jotka rakentavat pesiänsä, niinkuin ne rakentavat
pihallamme, ja laulavat työskennellessään.

Mutta linnut eivät ole munkkeja. Heidän pesänsä ovat pikkuisia kotoja,
ja he lähtevät vapaasti, mihin tahtovat -- ainoastaan rakkaus palauttaa
heidät. Kenties Fritzin ei tee mieli kuunnella lintuja enään, koska ne
muistuttavat häntä kodista ja meidän pitkistä kevätpäivistä metsässä.
Kenties nekin ovat osa siitä mailmasta, jonka hän on kieltänyt
itseltään; ja hänen täytyy olla kuollut mailmalle!


Huhtikuun 3 p.

Me olemme olleet koko pitkän päivän metsässä risuja ja kuivia oksia
keräämässä. Luontokappaleet näyttävät niin onnellisilta siellä! Hauska
oli katsella, kuinka muurahaiset kattivat kekojansa kuusen-neulasilla,
ja linnut lentelivät edestakaisin, kantaen ruokaa pojilleen; ja
kuunnella, kuinka metsäkyyhkyset, joita Fritz aina sanoi Evan
kaltaisiksi, hiljaan kuhertelivat kaukana metsässä.

Puolipäivän aikana kävimme istumaan yhteen metsänaukkoon evästämme
syömään. Vähäinen tyven puro, josta me joimme, juoksi liristen
vieressämme, ja tummien, juhlallisten honkien ylimmäisistä oksista
hennot kelkät värähtelivät, ikäänkuin ilosta, hiljaisessa tuulessa.

Levätessämme juttelimme tarinoita toisillemme. Pollux aloitti
kammottavilla kertomuksilla paholaisten metsästyksestä, joka
riivattujen koirien haukunnalla riehuu sydän-yönä juuri näissä
metsissä. Mutta kun lapset rupesivat pelästyneinä katsomaan
ympärillensä ja vapisemaan kuunnellessansa, vaikka oli keskellä päivää,
huvitti Kristofer heitä hullunkurisilla saduilla susista, jotka lampaan
vaatteissa tarjoutuivat talonpojille paimeniksi. Nämät sadut olivat
luullakseni jostakin vaarallisesta pilkkakirjasta, mutta, kun ei niitä
mihinkään sovitettu, sangen lystillisiä.

Chriemhild ja Atlantis puhuivat tontuista, jotka tekivät kummallisia
tepposia karjapihoissa, vuorikuninkaasta ja rumista kääpiöistä, jotka
vartioivat kulta- ja hopea-aarteita välkkyvissä luolissa vuorten alla,
ja elvoista, jotka hämärän aikana tanssivat purojen reunoilla.

"Ja minä", lausui pikku herttainen Thekla, "tahtoisin aina nähdä näkki
paran, vedenhaltian, joka kuutamalla itkee jo'issa ja vuodattaa
kyyneliänsä veteen, koska hänellä ei ole mitään sielua ja hän
ikävöitsee ijankaikkista elämää. Minun tekisi mieli antaa hänelle puoli
omasta sielustani."

Meitä olisi kaikkia peloittanut, kun puhuimme näistä olennoista heidän
omissa asunnoissaan kuusien välissä, jollei aurinko olisi ollut
korkealla taivaalla. Mutta kuitenkin minä kävin vähän levottomaksi ja
minua halutti kääntää keskustelu pois näistä elvoista ja haltioista,
joita moni luulee vanhojen pakanallisten jumalien haamuiksi, jotka
liikkuvat entisillä olopaikoillansa. Yksi syy, jonka vuoksi niin
luullaan, on se, että ne eivät tohdi tulla kirkonkellon kuuluville.
Tämä taas tekee, että muutamat pitävät niitä pahempina kuin
varjontapaisia, viraltansa pantuja, pakanallisia jumala-parkoja, ja
arvelevat, että olisi paras, jos ei niistä puhuttaisi ollenkaan. Minä
en mielestäni voinut tehdä paremmin kuin kertoa legendan rakkaasta
jättiläisestäni Offeruksesta, joka muuttui Kristoferiksi ja
pyhimykseksi sentähden, että hän kantoi pyhän lapsen virran yli.

Thekla tahtoi tietää, voisiko hänen lemmittynsä, näkki, pelastua
samalla tavalla. Hänen teki mieli nähdä tämä ja puhua hänen kanssansa
siitä.

Mutta Evalla oli vielä kertomuksensa jälellä, ja hän jutteli meille
legendansa St. Katarinasta.

"St. Katarina", hän lausui, "oli kuninkaallista sukua, Egyptin
kuninkaan ja kuningattaren ainoa lapsi. Hänen vanhempansa olivat
pakanoita, mutta he kuolivat ja jättivät hänet orvoksi, kun hän oli
vaan neljätoista-vuotinen. Hän oli kauniimpi kuin kukaan muu nainen
hovissa ja rikkaampi kuin mikään prinsessa mailmassa; mutta hän ei
huolinut koreudesta, ei puvuista eikä muista kalliista aarteistaan.
Jumalan kultaiset tähdet näyttivät hänestä komeammalta, kuin koko hänen
valtakuntansa loisto, ja hän sulki itsensä palatsiinsa ja tutki
filosofiaa ja tähtiä, siksi kuin hän tuli viisaammaksi, kuin kaikki
Itämaan viisaat miehet."

"Mutta eräänä päivänä kokoontuivat Egyptin valtiosäädyt ja päättivät,
että heidän nuori ruhtinattarensa piti saatettaman naimisiin. He
laittivat lähettikunnan hänen luoksensa palatsiin, joka kysyi häneltä,
suostuisiko hän, jos he löytäisivät semmoisen ruhtinaan, joka oli
kauniimpi kuin kaikki muut ja viisaampi kuin kaikki filosofit, jolla
oli mitä jaloin mielenlaatu ja suurin perintö, suostuisiko hän
naimisiin hänen kanssaan? Kuningatar vastasi: 'hänen täytyy olla niin
jalo, että kaikki ihmiset kunnioittavat häntä, niin suuri, etten minä
koskaan muista itse tehneeni häntä kuninkaaksi, niin rikas, ettei
kukaan ikinä saa sanoa, että minä hänet rikastutin, ja niin kaunis,
että Jumalan enkelit halaavat nähdä häntä. Jos te löydätte tämmöisen
ruhtinaan, hän olkoon minun puolisoni ja sydämeni hallitsia.' Lähellä
kuningattaren palatsia eli köyhä, vanha eremiti luolassaan, ja samana
yönä Jumalan hurskas Äiti ilmestyi hänelle ja kertoi hänelle, että se
kuningas, joka pääsisi kuningattaren sydämen hallitsiaksi, ei ollut
kukaan muu, kuin hänen Poikansa. Nyt eremiti lähti palatsiin ja
lahjoitti kuningattarelle Neitsyen ja Lapsen kuvan; ja kun St. Katarina
näki tämän, täyttyi hänen sydämensä niin sen pyhästä kauneudesta, että
hän unhotti kirjansa, maapallonsa ja tähtensä; Plato ja Sokrates
tuntuivat hänestä ikävältä, kuin kahdesti kerrottu satu, ja hän piti
pyhää kuvaa aina edessänsä. Silloin hän eräänä yönä näki unen: hän
tapasi korkean vuoren laella joukon enkeleitä, jotka olivat puetut
valkoisiin vaatteisin ja kantoivat päässänsä valkeista liljoista
solmittuja seppeleitä. Hän lankesi kasvoillensa näitten edessä, mutta
he sanoivat: 'nouse ylös, rakas sisar Katarina, ja ole tervetullut.'
Nyt he taluttivat hänet kädestä toisen enkeliparven luo, jotka olivat
vielä ihanammat ja puetut purpuraan ja punaruusuisiin seppeleisin.
Näittenkin edessä hän lankesi kasvoillensa, häikäistyneenä heidän
kirkkaudestaan; mutta he sanoivat: 'nouse ylös, kallis sisar Katarina;
sinua on kuningatar katsonut hyväksi kunnioittaa.' Tuosta he
johdattivat hänet johonkin taivaan palatsin sisäkammioon, jossa
kuningatar istui valtapuvussansa; ja enkelit lausuivat hänelle:
'armollinen hallitsiattaremme, Taivaan Ruhtinatar ja Siunauksen
Kuninkaan Äiti, sallikaat meidän esitellä Teille tämä sisaremme, jonka
nimi on kirjoitettu Elämän Kirjaan, ja rukoilla, että Te vastaan-otatte
hänet tyttäreksenne ja palveliattareksenne.' Silloin Pyhä Neitsyt Maria
nousi ja hymyili lempeästi ja saatti St. Katarinan Pyhän Poikansa luo;
mutta tämä kääntyi pois ja sanoi suruisesti: 'hän ei ole kyllin kaunis
minulle.' Nyt St. Katarina heräsi ja hänen sydämessään kaikkui koko
päivän sanat: '_hän ei ole kyllin kaunis minulle_;' eikä hän saanut
mitään rauhaa, ennenkuin hän rupesi kristityksi ja kastettiin. Vaan
muutamien vuosien perästä tyranni Maximinus antoi julmasti kiduttaa
häntä ja teloitti hänet, koska hän oli kristitty. Mutta enkelit veivät
hänen ruumiinsa ja laskivat sen valkoiseen marmori-hautaan Sinain
vuoren huipulle, ja Herra Jesus Kristus vastaan-otti hänen sielunsa ja
toivotti häntä tervetulleeksi taivaasen puhtaaksi morsiameksensa; sillä
viimein oli Hän tehnyt St. Katarinan '_kyllin kauniiksi itselleen_.' Ja
näin on hän siitä saakka elänyt taivaassa ja on enkelien sisar."

Evan legendan jälleen ryhdyimme työhömme jälleen; ja illalla, kun
palasimme risukimppuinemme, oli hauska nähdä, kuinka hyönteiset
hyörivät niitten pitkien varjojen edessä, joita ilta alkoi luoda
viheriäisiin laaksoihin.

Ne virret, joita Eva kotimatkalla lauloi, tuntuivat täydelleen
sointuvan yhteen koko luonnon kanssa. Minun ei tarvinnut ymmärtää
sanoja; kaikki, mitä ympärillämme oli, näytti mielestäni laulavan näin:

"Jumala on hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän antaa neulasimet
muurahaisille ja jyvät linnuille ja tekee puut heidän linnoiksensa ja
opettaa heitä laulamaan; eikö Hän siis pitäisi huolta sinusta?"

Pojatkin olivat niin hyvät. Minulla ei ollut heistä hetkeksikään
kiusaa, ei edes Kristoferista, vaan he kokosivat kahta vertaa suuremmat
risukimput, kuin meillä oli, puolta vähemmällä ajalla, ja auttivat
sitten meitä ja tekivät kaikenlaisia temppuja, kiipesivät puihin,
hyppivät purojen yli ja toivat kotiin lukemattomia aarteita Theklalle.

Tämmöisinä päivinä minä aina tunnen itseni paljoa paremmaksi, vieläpä
vähän jumaliseksikin, ja on melkein ikäänkuin voisin rakastaa Jumalaa!
Vasta kun palajan takaisin kaduille noitten yhdeksän luostarin
varjoihin ja näen, kuinka munkit ja papit ääneti liikkuvat ympäri
mustissa vaatteissaan ja silmät maassa, vasta silloin minä muistan,
ettemme ole niinkuin linnut eikä edes niinkuin muurahaiset, jotka eivät
ole koskaan syntiä tehneet. Minä muistan, että Jumala sen vuoksi ei voi
pitää huolta meistä ja rakastaa meitä, niinkuin näyttää rakastavan
vähimpiäkin muita luontokappaleitaan, ennenkuin olemme muuttuneet
hurskaaksi ja raivanneet itsellemme tien sen suuren syntilaakson
lävitse, joka eroittaa meidät Hänestä ja pimittää koko meidän elämämme.

Evalla ei ole näitä tunteita. Kun jälleen pääsimme kaupunkiin, laski
hän korinsa St. Yrjön kirkon kynnykselle ja, ristien itseänsä
vihkivedellä, meni hiljalleen ylös pääalttarin luo ja lankesi siellä
polvillensa, lampun palaessa Pyhän Sakramentin edessä. Kun hän oli
noussut ja minä katselin hänen kasvojansa, ne sädehtivät ilosta.

"Sinä olet onnellinen, sekä kirkossa että metsässä", minä lausuin
hänelle, kun astuimme kotiin; "sinä näytät olevan niinkuin kotona joka
paikassa."

"Eikö Jumala ole joka paikassa?" hän kysy; "ja eikö Hän ole rakastanut
mailmaa?"

"Mutta meidän _syntimme_!" minä sanoin.

"Eikö meillä ole Vapahtaja?" hän lausui notkistaen päätänsä.

"Mutta muista, kuinka vaikea ihmisten on kelvata Hänelle", minä
vastasin. "Ajattele pilgrimiretkiä, katumusharjoituksia, anekirjoja!"

"Minä en ymmärrä täydellisesti näitä mitään", hän arveli; "minä
ymmärrän täydellisesti ainoastaan lauseeni ja krucifixin, joka
merkitsee, että Jumalan Poika kuoli ihmisten tähden. Tämä _epäilemättä_
tapahtui rakkaudesta, ja minä rakastan Häntä; ja kaikista muista minä
mielelläni luovun."

Mutta tänä iltana, kun katselen hänen armaita lapsenkasvojaan, jotka
lepäävät pään-alaisella, ja näen, kuinka laiha se poski on, jota hänen
pitkät silmänripsensä varjostavat, ja kuinka kuultava se pikkuinen käsi
on, johon hän nojaa, valloittaa minut jäädyttävä pelko, että Jumala jo
nyt tekee hänen sielunsa "kyllin kauniiksi itselleen" ja niin muodoin
liian kauniiksi mailmalle ja meille.


Huhtikuun 4 p.

Tänä iltana kävin oikein iloiseksi, kun näin Kristoferin ja Polluxin
yhdessä ahkerasti kallistavan päätänsä yhden kirjan ylitse, jonka he
olivat asettaneet eteensä akkunalle. Se muistutti minua Fritzistä, ja
minä astuin heidän luoksensa katsomaan, mitä he lukivat.

Kauhukseni minä kuitenkin huomasin, ettei se ollut mikään kirkkokirja
eikä oppinut latinainen koulukirja; vaan päinvastoin saksalainen
kirja täynnänsä puupiirroksia, jotka kovasti loukkasivat minua. Sen
nimi oli Reinecke Fuchs, ja sitä myöten kuin minä ymmärsin, se teki
pilkkaa kaikista. Siinä nähtiin kettuja munkkikaavussa, vieläpä
kardinali-hatullakin, ja susia pappistakissa ja kerityllä päällä. Se
näytti minusta aivan maalliselta ja vaaralliselta kirjalta; mutta kun
vein sen isällemme, se ihmeekseni huvitti häntä yhtä paljon kuin
poikiakin ja hän sanoi, että löytyi pahuutta mailmassa, jota
ahdistetaan paremmin pilkalla kuin saarnoilla.


Huhtikuulla, St. Markuksen päivänä.

Minä kuulin vastikään erään suuren saarnamiehen saarnaavan mailman
ylenkatsomisesta. Hän on Dominikanimunkki, joka matkustaa ympäri maata
kansaa Jumalan pelkoon herättämässä.

Hän puhui erittäin rahaa vastaan, jota hän nimitti "silmän lumeiksi ja
kuonaksi ja mitättömäksi tomuksi ja sielua syöväksi koiksi." Munkin
sopii kyllä puhua niin; sillä mitä hän rahalla tekee? Mutta minun on
toisin. Eilispäivän rahat täyttivät sydämeni mitä puhtaimmalla ilolla
milloinkaan olen tuntenut ja saatti minut kiittämään Jumalaa niin, kuin
minä tuskin koskaan ennen olen Häntä kiittänyt.

Oli aika maksaa muutamia kirjapainon kaluja emmekä tietäneet mihin
kääntyä tarpeellista summaa varten. Minä olen näihin aikoihin
joutohetkinäni kirjannut yhtä kappalta hienoa Venetian silkkikangasta,
jonka täti Ursula antoi minulle; ja kun minulla ei ollut mitään
kaavoja, tuotin metsästä muutamia tuoreita lehtiä ja kukkia ja koetin
jälitellä niitä, toivoen, että saisin työni myydyksi.

Kun olin saanut ompelutyöni vmalmiiksi, katsottiin sitä kauniiksi, ja
minä vein sen sille kauppiaalle, joka kauan aikaa sitten osti isäni
kalliit kaavat.

Hän on aina ollut hyvä meille siitä saakka ja on toimittanut meille
läkkiä ja paperia halvempaan hintaan kuin mihin muut saavat ostaa.

Kun minä näytin hänelle työtäni, hän ilmeisesti hämmästyi eikä
näyttänyt sitä vaimollensa, niinkuin minä olin odottanut, vaan sanoi
hymyillen:

"Nämät kalut eivät ole minunlaisia köyhiä, kunniallisia porvareita
varten. Sinä tiedät, että ylellisyyden lait sakottaisivat vaimoni, jos
hän apinoitsisi aatelisia ja käyttäisi jotakin näin hienokaista. Minä
aion lähteä Wartburgiin puhumaan eräästä asiasta, jonka olen
toimittanut vaaliruhtinaalle, ja jos sinun tekee mieli, minä otan sinut
ja kirjauksesi mukaani."

Tämä ajatus hämmästytti minua ensiksi, mutta minun oli päälläni se uusi
puku, jonka Fritz antoi minulle vuosi takaperin, ja minä päätin lähteä.

Siitä oli niin monta vuotta, kuin olin astunut isosta portista suurelle
hovipihalle; ja minä muistelin St. Elisabetia, kun hän jakeli leipää
ehkä juuri tällä portilla, ja rukoilin itsekseni, että hän saattaisi
vaaliruhtinaan taikka hänen hovi-naisensa suosiollisiksi minua
kohtaan.

Minä jätettiin, niinkuin minusta tuntui, pitkäksi aikaa seisomaan
johonkin etuhuoneesen. Muutamat hyvin komeasti puetut herrat ja naiset
kävivät minun ohitseni ja katselivat minua jotenkin halveksivaisesti.
Minä ajattelin, etteivät hoviherrat olleet suuresti paranneet niistä
ajoista, jolloin he käyttivät itseänsä niin taitamattomasti St.
Elisabetia vastaan.

Mutta viimeiseltä minä kutsuttiin vaaliruhtinaan eteen. Minä vapisin
kovasti, sillä minä ajattelin -- jos palveliat ovat näin ylpeät,
mimmoinen isäntä lieneekään? Mutta hän hymyili minulle aivan lempeästi
ja lausui: "lapsukaiseni, minä pidän sinun kirjaustöistäsi; ja tämä
kauppias kertoo minulle, että sinä olet kuuliainen tytär. Minä ostan
nämät heti yhdelle sisarelleni ja maksan sinut kohta."

Hänen ystävällisyytensä kummastutti ja ilahutti minua niin, etten
muista tarkoilleen niitä sanoja, joita hän jälestäpäin lausui, mutta
sisältö oli, että vaaliruhtinas paraikaa rakentaa uutta kirkkoa uuteen
yliopisto-kaupunkiinsa Wittenbergiin, johon on määrä hankkia kalliimpia
relikejä, kuin mihinkään muuhun kirkkoon Saksanmaalla. Ja minä olen
tilattu kirjaamaan alttarivaatteita ja reliki-arkkujen peitteitä. Ja se
summa, joka jo maksettiin minulle, melkein riittää nykyiseen velkaamme.

Ei! sanokoon tuo Dominikani-saarnaaja mitä tahansa, ei mikään voisi
koskaan saada minua uskomaan, että nämät kalliit guldenit, jotka eilen
iltana ilosta ja kiitollisuudesta uhkuvalla sydämellä toin kotiin ja
jotka saattivat isäni panemaan kätensä ristiin kiitosrukoukseksi ja
äitimme silmät vuodattamaan onnellisia kyyneleitä, ovat vaan silmän
lumeita taikka kuonaa tai tomua.

Eikö raha ole se, joksi _me_ sen teemme? Tomu saiturin laatikossa; koi
ylpeän miehen sydämessä; mutta kultainen auringonsäde, siunauksen
tulva, kun lapsen työ sen hankkii ja se lohduttaa vanhempain sydäntä,
taikka rikkaan miehen käsi leppeästi jakelee sitä köyhille ihmisille.


Huhtikuun 20 p.

Paremmat ajat näyttävät viimein koittavan. T:ri Martin, joka nyt
saarnaa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä, on varmaan,
luulemme, puhunut meidän puolestamme vaaliruhtinaalle, ja isämme on
määrätty hoitamaan sitä kirjapainoa, joka tänne laitetaan erittäin
latinaisia kirjoja varten.

Ja mikä vielä suloisempi on, tämä lahja tulee meille epäilemättä
Fritziltä. Fritz, rakas, itsensä kieltävä Fritz, on kuitenkin perheen
hyväntekiä. Hän varmaan pyysi Martin Lutheria puhumaan meidän
puolestamme. Tuolla yksinäisessä kammiossansa Erfurtissa hän siis
ajattelee meitä! Ja hän rukoilee meidän puolestamme. Hän ei milloinkaan
unhota meitä. Hänen uusi nimensä ei muuta hänen sydäntänsä. Ja kenties
kerta, kun hänen koetus-aikansa on ohitse, me näemme hänet jälleen.
Mutta kun näemme hänet eikä hän enää ole Fritzimme, vaan veli
Sebastian! -- kun hänen kotinsa on Augustinin-luostari! -- hänen
äitinsä kirkko! -- hänen sisarensa kaikki hurskaat naiset -- eikö se
olisi melkein pahempi kuin ettemme näkisi häntä ollenkaan?

Me muutamme kaikki kuukauden perästä Wittenbergiin, paitsi Pollux, joka
jää tänne serkku Konrad Cottan tykö kauppamiehen oppiin.

Kristofer alkaa auttaa isää kirjapainossa.

Oli tuolta Wartburgin matkalla vielä toinenkin asia, joka tuo minun
sydämeeni monta ilonsädettä, kun ajattelen sitä. Jos vaaliruhtinas,
jota minä kovasti pelkäsin lähestyä, oli niin paljoa nöyrempi ja
ystävällisempi, kuin hänen hovimiehensä -- oi, jos vaan olisi
mahdollista, että me jollakin lailla erhetymme Jumalan suhteen, ja että
Hän viimeistä lukua on paljon armollisempi ja alttiimpi kuuntelemaan
meitä, kuin hänen pappinsa taikka pyhimyksetkään, jotka palvelevat
hänen asunnossansa taivaassa!



VIII.

Fritzin kertomus.


Erfurtin Augustinin-luostarissa, Huhtikuun 1 p.

Luullakseni sisällinen taisteloni vaikutti rutosta heikontuneesen
ruumiinrakennukseeni ja tuotti minulle sen taudin, josta paraikaa
paranen. Tuntuu hyvältä, kun huomaa voimiensa palaavan, niinkuin minun
nyt on laita. Meissä on luonnosta jonkunlainen vastustamaton rakkaus
elämään, vaikka eläisimme kuinka vähää varten tahansa, erittäin, jollei
ole enemmän valmis kuolemaan kuin minä. Minun kirjoittaissani
peltovarekset vaakuvat hautausmaan jalavissa, kiistellen ja kakistain,
niinkuin joukko ahkeria, tavallisia porvareita. Mutta paeten tätä
julkisen elämän hälinää pari rastasta on rakentanut pesänsä
orjantappura-pensaasen juuri kammioni akkunan alle. Ja varhain aamulla
he herättävät minut laulullansa. Toinen lentelee sinne tänne, yhtä
uutterana, kuin mehiläinen, tuoden ruokaa puolisollensa, sillä välin
kuin toinen, turvallisena lehtien välissä, makaa pesässä. Sitten hän
asettuu jollekin oksalle ja laulaa, niinkuin hänellä ei olisi mitään
muuta tehtävää, kuin olla onnellinen. Kaikki on huvia hänelle, sitä ei
käy epäileminen -- työn tekeminen yhtä paljon kuin laulaminen,
Onnelliset ne olennot, jotka Jumala on määrännyt elämään heidän
luontonsa mukaan eikä vastoin sitä.

Kun tointuu taudista ja ruumis vielä on heikko, mutta kuitenkin
sykähtelee jälleen viriävistä voimista, on sydän arvattavasti erittäin
hellä ja kaipaa enemmän kotia ja entistä elämää, kuin on laita, kun
terveys tulee ja tuottaa velvollisuuksia. Taikka kenties tämä tauti
johdattaa mieleeni edellisen tautini -- ja niitä armaita kasvoja ja
hiljaisia ääniä, jotka silloin olivat minun ympärilläni.

Minun ei sentään ole mitään valittamista. Ijäkäs rippi-isäni on tuskin
jättänyt vuodettani. Aivan alusta muutti hän sänkynsä kammiooni ja
valvoi minun luonani niinkuin isä.

Ja hänen sanansa lievittävät sydäntäni, samalla kuin hänen kätensä
hoitavat ruumistani.

Jospa vaan sieluni vastaan-ottaisi sen lohdutuksen, jota hän tarjoo,
yhtä helposti kuin minä vastaan-otan ruokaa ja lääkkeitä hänen
käsistään!

Hän ei koeta kumota minun epäilyksiäni yksitellen. Hän sanoo:

"Minusta ei ole lääkäriksi. Minä en osaa laskea kättäni kipeälle
paikalle. Mutta Yksi löytyy, joka osaa." Ja minä tiedän, että Häntä
vilpitön vanhus rukoilee minun puolestani.

Usein hän palajaa Uskontunnustuksen sanoihin: "minä uskon syntien
anteeksi-saamisen." "Se on Jumalan käsky", lausui hän minulle eräänä
päivänä, "että me uskomme syntien anteeksi-antamuksen; ei Davidin eikä
Pietarin, vaan _meidän_, meidän omien, juuri niitten syntien, jotka
vaivaavat omaatuntoamme." Hän kertoi myöskin eräästä St. Bernhardin
saarnasta Marian ilmestyksestä seuraavat sanat:

"Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: 'syntisi ovat sinulle anteeksi
annetut.'"

Niin, anteeksi annetut kaikille _katuvaisille_! Mutta kuka voi
vakuuttaa minulle, että todella olen katuvainen?

Nämät sanat, jutteli hän minulle, lohduttivat Martin'ia, ja häntä
kummastuttaa, että ne eivät lohduta minua. Arvatakseni veli Martin'issa
oli "Pyhän Hengen todistus sydämessänsä;" mutta kuka antaa tämän
minulle? minulle, joka vastustin Pyhän Hengen kutsumusta niin kauan;
joka syvimmässä sydämessäni vielä noudatan sitä niin vaillinaisesti!

Veli Martin oli uskollinen, rehellinen, perinjuurinen, suora -- kaikki,
mikä on Jumalalle otollista; kaikki, mitä minä en ole! Ijäkkään
rippi-isäni rakkaus ja sääli lohduttaa minua kuitenkin usein, vieläpä
silloinkin, kuin hänen sanansa eivät vaikuta minuun. Ne synnyttävät
minussa silloin tällöin heikon toivon, että se Herra, jota hän
palvelee, kenties sydämessänsä pitää rahdun samaa sääliväisyyttä.


Erfurtissa, Huhtikuun 15 p.

Generali-vikarius Staupitz on käynyt luostarissamme. Minä olen
tunnustanut syntini hänelle. Hän oli varsin lempeä minua kohtaan ja
ihmeekseni hän tuskin määräsi minulle yhtäkään katumusharjoitusta,
vaikka kyllä koetin ilmoittaa hänelle kaikki.

Kerran hän lausui, ikäänkuin itseksensä, samalla kuin hän katseli minua
sydäntä koskevalla sääliväisyydellä: "niin, mahdoton on palata. Mutta
minä olisin suonut, että olisit tietänyt tämän ennen." Ja sitten hän
lisäsi minulle:

"Veljeni, me emme saa sekoittaa kärsimistä ja syntiä keskenänsä.
Synti on _palata_ takaisin. Kenties meitä tuskastuttaa _katsoa_
takaisin ja ajatella, mitä olemme kieltäneet itseltämme, mutta se ei
välttämättömästi ole synti, jos vaan uskaliaasti pyrimme yhä eteenpäin.
Ja jos synti yhtyykin kaipaukseen, muista, ettei meillä ole tekemistä
minkään maalatun, vaan todellisen Vapahtajan kanssa; eikä Hän kuollut
maalattujen, vaan todellisten syntien tähden. Syntiä ei koskaan voiteta
sillä, että katselee sitä, vaan sillä, että katsoo  pois siitä Hänen
puoleensa, joka kantoi meidän syntimme, sinun ja minun, ristinpuussa.
Sydäntä ei voiteta Jumalan omaksi sillä, että ajattelemme, että meidän
tulee rakastaa Häntä, vaan sillä, että opimme, mikä hän on, ja kuinka
kokonaan ansaitsee rakkautemme. Totinen katumus alkaa Jumalan
rakastamisella. Pyhä Henki opettaa meitä tuntemaan ja sen kautta
rakastamaan Jumalaa. Älä pelkää, vaan lue Pyhää Raamattua ja rukoile.
Hän käyttää Sinua vielä palveluksessaan, ja Hänen suosiossansa on
elämä, ja Hänen palveluksessaan on vapaus."

Tämä rippi antoi minulle ajaksi suuren lohdutuksen. Minä tunsin, että
hän ymmärsi minut eikä kuitenkaan epäillyt minusta. Ja sinä iltana, kun
olin lukenut määrä-aikaiset rukoukset, uskalsin omilla sanoilla
rukoilla Jumalaa ja huomasin sen juhlalliseksi ja suloiseksi.

Mutta sen jälkeen vanha pelkoni palasi uudestaan. Tunnustinko todella
täydellisesti edes generali-vikariukselle? Jos olisin sen tehnyt, eikö
hänen päätöksensä olisi ollut toisenlainen? Eikö juuri hänen helppo
tuomionsa osoittanut, että minä olen kerran vielä pettänyt itseni --
tehnyt väärän tunnustuksen ja sen kautta jäänyt anteeksi-antamusta
paitsi! Mutta se lohduttaa, kun hän, joka on minun esimieheni, on
vakaasti kehoittanut minua tutkimaan Pyhää Raamattua skolastillisten
teologien sijasta, joitten kirjoituksiin opettajani viime aikoina
yksistään oli ohjannut lukemistani.


Huhtikuun 25 p.

Minä olen tänä päivänä kummastuksekseni saanut generali-vikariukselta
käskyn mennä lähettiläänä Romaan.

Minä en vielä tunne sitä munkkia, jonka johdolla minun tulee matkustaa.

Kun ajattelen niitä uusia maisemia, joitten kautta saamme kulkea, ja
sitä ihmeellistä, uutta mailmaa, johon astumme -- uutta ja vanhaa -- se
täyttää minut melkein lapsellisella ilolla. Siitä saakka kuin sen
kuulin, sydämeni ja omatuntoni näyttävät merkillisesti keventyneen,
joka osoittaa, kuinka vähäisen todellista vakavuutta minusta löytyy.

Toinen seikka on kuitenkin lohduttanut minua suuresti. Ripillä
ollessani puhuin generali-vikariukselle omaisistani, ja hän on
toimittanut isälleni hoitajan viran latinaisessa kirjapainossa
vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä.

Minä toivon nyt, että se raskas rahanpuute, joka on niin kauan painanut
äitiäni ja Elsaa, huojentuu. Olisi ollut suloisempi jos omilla
ponnistuksillani olisin aikaan saanut tämän huojennuksen heille. Mutta
me emme saa valita sitä muotoa eikä aikaa, jossa jumalalliset
sanansaattajat ilmestyvät.

Generali-vikarius on paitsi sitä lahjoittanut minulle vähäisen vihkon
saarnoja, jotka eräs hurskas Dominikani-munkki Tauler on kirjoittanut.
Nämät ovat erittäin syviä ja sydäntä tutkivia. Minun on vaikea sovittaa
se ylevä ja harras antauminen Jumalaan, joka innostuttaa niitä,
veljeskuntamme vähäisiin sääntöihin, skolastillisen kajuistikin
pikku-asioihin ja noihin tarkkoihin määräyksiin siitä palvelemisen ja
kunnioittamisen, Dulian, Hyperdulian ja Latrian, mitasta, jota tulee
osoittaa taivaallisten olentojen eri luokille. Nämät kaikki tekevät,
että rukoileminen usein näyttää minusta yhtä hämmentävältä kuin
keisarin hovin juhlamenot näyttäisivät Thüringin metsän talonpojasta.

Tämä Dominikani puhuu niin kuin me voisimme kohota kaikkien näitten
alhaisempien asiain ylitse ja kokonaan kadota tuohon Ainoaan,
Sanomattomaan, kaiken Olemisen Lähteesen, Perustukseen, Alkuun ja
Loppuun, tuohon Ainoaan, joka on kaikki.

Kalliimpi, kuin tämä, on minulle kuitenkin yksi vanha käsikirjoitus
luostarimme kirjastosta. Se sisältää munkkikuntamme suojelian, suuren
isä Augustinin, omat synnin tunnustukset.

Suoraan hänen sydämestänsä sanat tunkevat minun sydämeeni, ikäänkuin ne
olisivat puhutut minulle tänä päivänä. Sinä himokas, hehkuva,
taisteleva, epävakainen, vapiseva, palveleva sydän, minä tunnen sinun
sykkivän joka rivistä!

Ja oliko tämä semmoisen kokemus, joka nyt on pyhimyksenä taivaan
kunniakkaimmilla kukkuloilla?

Entä äiti! kärsivällinen, nöyrä, jalo, hurskas Monica; äiti ja enemmän
kuin martyri. Hän ilmestyy minulle yhden rakastetun muodossa, jota minä
saan muistaa ilman synnittä, myöskin täällä, myöskin nyt. St. Monica
puhuu minulle äitini äänellä; ja kun luen kertomuksen hänen
rukouksistaan, tuntuu siltä, kuin paremmin ymmärtäisin, mitä äitini
rukoukset ovat olleet minulle.

St. Augustinus oli onnellinen, koska hän sai itse lausua viimeiset
lohdutuksen sanat äidillensä, koska hän sai asua hänen kanssaan
samassa huoneessa viimeisiin asti. Tätä tuskin lienee minulle suotu.
"Tuo suloinen yhdessä eläminen" on ijäksi lakkautettu meiltä;
lakkautettu oma-ehtoisen tekoni kautta. "Jumalan kunniaksi!" Jumala
vastaan-ottakoon sen; jollei, antakoon Hän anteeksi!

Tämä vanha käsikirjoitus on kulunut lukemisesta. Se on maannut
luostarin kirjastossa varmaan toista sataa vuotta. Polvesta polveen
ovat ne, jotka nyt lepäävät kalmistossa akkunaimme alla, käännelleet
näitä sivuja. Sydän toisen perästä on epäilemättä tullut, niinkuin
minä, kysymään neuvoa tältä orakelilta, tältä syvältä sydämeltä
vanhoilta ajoilta, joka oli niin vähällä joutua haaksirikkoon, mutta
pelastui niin kunniakkaasti.

Kun luen tätä vanhaa, usein pideltyä vihkoa, näyttää joukko henkiä
ympäröivän minua ja minä ajattelen, kuinka monta, vahvistuneena näitten
sanojen kautta, ehkä on nyt, niinkuin hän, joka kirjoitti ne,
täydellisiksi tehtyin hurskaitten parissa.

Luostarin kirjastossa on kuin tuotteet heräisivät jälleen elämään
ympärilläni. Kalmistossa ovat mätänevän ruumiin jäännökset. Näitten
vanhojen kirjojen keskellä minä tunnen, kuinka menneitten sukupolvien
haamut hengittävät.

Minun täytyy kuitenkin sanoa, että saan enemmän, kuin soisin,
kirjastossa seurustella kuolleitten kanssa. Näitä kirjoja ei suinkaan
lueta niin paljon tähän aikaan, kuin generali-vikarius tahtoisi, vaikka
Augustinilaiset kehutaan olevan oppineimpia veljeskuntia.

Minua kummastuttaa toisinaan, mikä johdatti useat näistä levollisista,
mukavuutta rakastavista munkeista tänne. Mutta monen kasvot eivät anna
mitään vastausta kysymykseeni. Niihin ei näytä mikään elämäkerta olevan
kirjoitettu. Rypyt näyttävät olevan vaan ajan pyörän jälkiä eikä
vakoja, johon ajatuksen siemen on kylvetty -- hyvä, kun eivät ole
aukeavia, jotka ovat syntyneet sisällisten tulten pakotuksesta.

Luullakseni useat veljet rupeavat munkiksi, aivan niinkuin muut ihmiset
rupeavat räätäliksi tai suutariksi, eikä siinä ole sen enempää
hengellistä tarkoitusta, kuin että heidän vanhempansa niin määräsivät.
Mutta kenties arvostelen huonointakin väärin, kun puhun näin.
Pintapuolisimmallakin ihmissydämellä on syvänteensä, peittäköön niitä
vaikka kuinka paksu jää taikka kätkeköön niitä vaikka kuinka ihanat
kukat.

Ja minäkö -- minä ja tuo tuntematon veli olemme todella aikeissa lähteä
Italiaan, päivänpaisteen ja viiniköynnösten, öljypuitten ja muinaisten
kaupunkien mainehikkaasen maahan -- Roman, keisarillisen, pyhän Roman
maahan, jossa lukemattomat martyrit lepäävät, jossa St. Augustinus ja
Monica oleskelivat, jossa Paavali ja Pietari saarnasivat ja kärsivät --
jossa Kristuksen vallanpitäjä elää ja hallitsee?


Toukokuun 1 p.

Se veli, jonka kanssa minun tulee lähteä pilgrimiretkelle Romaan,
saapui tänne eilis-iltana. Sanomattomaksi ilokseni se ei ole kukaan
muu, kuin veli Martin -- Martin Luther! jumaluus-opin professori
vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä. Hän on taas
suuresti muuttunut siitä, kuin viimein näin hänen vaivalla astuvan
pitkin Erfurtin katuja, säkki selässä. Tylsä, lakastunut katse on
kadonnut hänen kasvoistansa, ja tuli on palannut hänen silmiinsä. Tosin
niistä usein ilon säkenet vaihtuvat vakavaan totisuuteen, jolloin koko
niitten valo näyttää vetääntyvän sisäänpäin; mutta tämän ohessa
ilmestyy samanlainen tyvenyys, kuin olen huomannut ijäkkään rippi-isäni
muodossa.

Veli Martin'in kasvoihin on todella elämäkerta kirjoitettu, jopa
luullakseni semmoinen elämäkerta, joka ei vielä ole päättynyt.


Toukokuun 25 p.

Minun käy ihmeeksi, että aloitin matkaani Erfurtista niin keveällä
sydämellä.

Generali-vikarius itse seurasi meitä tänne. Me kuljimme osittain
hevosen selässä, osittain rattailla.

Keskusteltiin paljon uuden yliopiston toiveista ja kuinka tärkeä olisi
saada siihen hyviä professoreita vanhoihin kieliin. Veli Martin
esitteli itse, että hän käyttäisi oloansa Romassa edistyäksensä kreikan
ja hebrean kielissä, opiskellen siellä taitavien Kreikkalaisten ja
rabbinein johdolla. He neuvoivat minuakin tekemään niin.

Syy, jonka vuoksi matkustamme Romaan, on se, että on vedottu Pyhään
Isään eräässä riidassa muutamien veljeskuntamme luostarien ja
generali-vikariuksen välillä.

Mutta sanotaan, että asioita ajetaan hitaasti Romassa ja että niiltä
jää paljon aikaa muihin toimiin kuin semmoisiin, jotka etupäässä meitä
miellyttävät, nimittäin rukoileminen pyhien apostolein ja martyrein
haudoilla.

He puhuvat suurimmalla arvon-annolla ja sydämellisyydellä vaaliruhtinas
Fredrikistä, joka varmaan lienee sangen hurskas ruhtinas. Hän teki
muutamia vuosia sitten pilgrimimatkan Jerusalemiin ja vei muassaan
maalari Lukas Kranach'in, että tämä piirtäisi kuvia erityisistä pyhistä
paikoista.

Noin kymmenen vuotta takaperin rakensi hän St. Ursulalle vihittävän
kirkon samaan paikkaan, johon vuonna 1353 vähäinen kappeli oli laitettu
sitä pyhää Orjantappurakruunun oasta varten, jonka Franskan kuningas
lahjoitti jollekulle aikaisemmalle vaaliruhtinaalle.

Tämä kirkko on jo, niinkuin kerrotaan, vaaliruhtinas Fredrikin
toimeliaisuuden kautta rikkaampi relikeistä, kuin mikään muu kirkko
Europassa, paitsi Assisi'n kirkko St. Franciscin syntymäpaikalla. Ja
yhä vielä vaan tätä kokoelmaa kartutetaan.

Täällä näytettiin minulle kirja, joka on painettu Wittenbergissä vuosi
tai kaksi takaperin, nimeltä: "Pyhien Relikien Selitys" ja varustettu
sadalla yhdeksällätoista puupiirroksella.

Kaupunki itse näyttää vielä olevan köyhä ja vähäpätöinen Erfurtin ja
Eisenachin rinnalla; ja ylioppilaat, joita on nykyjään melkein
viisisataa, ovat toisinaan hyvin vallattomat. He juovat paljon olutta.
Vuonna 1507, kolme vuotta takaperin, julisti Brandenburgin piispa koko
kaupungin kirkonpannaan sen vuoksi, että ylioppilaat olivat jollakin
lailla häväisseet hänen seuruettansa, ja nyt he eivät saa pitää
pyssyjä, ei miekkoja eikä puukkoja.

Veli Martin toivoo kuitenkin lujasti, että paljon hyvää heissä aikaan
saadaan. Hän vastaan-otti Biblikon (raamatun opettajan) viran
Maaliskuun 9:nä päivänä viime vuonna; ja pitää luentoja joka päivä
kahdentoista ja yhden välillä.

Viime kesänä generali-vikarius sai hänet ensi kerran julkisesti
saarnaamaan. Minä luulin heidän puhuvan tästä. Veli Martin selitti
asian jälestäpäin minulle.

T:ri Staupitz ja veli Martin istuivat viime kesänä kahden kesken
luostarin puutarhassa Wittenbergissä jonkun perunapuun varjossa, kun
generali-vikarius koetti taivuttaa häntä saarnaamaan. Hän oli erittäin
vastahakoinen siihen. "Se ei ole mikään vähäinen asia", lausui hän T:ri
Staupitzille, "kun ilmestyy kansan edessä Jumalan sijassa. Minulla oli
viisitoista estettä", hän jatkoi, kun hän kertoi sitä minulle, "joilla
pyysin vastustaa kutsumustani; mutta niistä ei ollut mitään apua."
Viimein minä sanoin: "T:ri Staupitz, te tapatte minut, sillä minä en
kestä tätä kolmea kuukautta." "Olkoon menneeksi", vastasi Staupitz,
"käy eteenpäin vaan. Herralla Jumalalla on monta suurta asiata
tehtävänä ja Hän tarvitsee viisaita miehiä taivaassa yhtä hyvin kuin
maan päällä."

Veli Martin ei voinut sen enempää vastustaa, vaan koetettuansa ensiksi
veljien edessä refektoriumissa, nousi viimein vapisevalla sydämellä
saarnastuoliin Augustinin-luostarin vähäisessä kappelissa.

"Kun saarnaaja ensi kerran astuu saarnastuoliin", hän lausui lopulta,
"ei kukaan usko, kuinka hän pelkää; hän näkee niin monta päätä
edessänsä. Kun minä astun saarnastuoliin, en minä katsele ketään. Minä
ajattelen vaan, että minun edessäni on yhtä monta pölkkyä, ja minä
puhun hämmentymättä Jumalan sanat."

Vaan kuitenkin, T:ri Staupitz sanoi, ovat hänen sanansa kuin ukkosen
jyske. _Kuitenkin_! sanoin minä. Eikö se ole _sentähden_? Hän tuntee,
ettei hän itse ole mitään; hän tuntee, että hänen lähetyksensä on
kaikki; hän tuntee, että Jumala on täällä. Mitä muuta tarvitaan,
ennenkuin sen-kykyisestä miehestä suuri saarnaaja syntyy?

Tämmöisillä keskusteluilla matka näytti tosiaan päättyvän pian. Vaan
kuitenkin ne olivat melkein onnellisimmat hetkeni, jolloin olimme
kaikki ääneti ja nuot uudet näkymöt joutuisaan vierivät minun ohitseni.
Se virvoitti suuresti, kun sai vähän aikaa elää sen nojalla, mitä näki,
ja herjetä ajatuksista ja muistoista ja kaikista sisällisistä
tutkimuksista. Sillä eivätkö esimieheni ole määränneet minulle tätä
matkaa, jotta kuuliaisuuden lupaukseni mukaan ainoa velvollisuuteni nyt
on matkustaminen; ja sentähden minun ei tarvitse sysätä luotani niitä
huveja, joita se sattumalta tarjoo.

Me vietimme muutamia tunteja Wittenbergissä. Omituiset, moninaiset
kuvaleikkaukset useissa rakennuksissa olivat kauniita. Siellä näimme
myöskin Albrecht Dürer'in maalaukset ja kuulimme Hans Sachs'in,
suutarin ja runoilian, lausuvan jumalisia saksalaisia virsiänsä. Ja kun
kuljimme Baijerin tasangolta, talonpoikien teeskentelemätön
ystävällisyys palkitsi maisemien yksitoikkoisuuden.

Likellä Heidelbergiä luulin kerran vielä olevani Thüringin metsässä,
erittäin, kun levähdimme Erbachin luostarissa Odenwaldissa. Taas nuot
tutut metsät ja viheriät laaksot jokinensa olivat minun ympärilläni.
Minä pelkään, että Elsa ja muut omaiseni kaipaavat Eisenachin
metsäisten mäkien kauneutta, kun he muuttavat Wittenbergiin, joka
sijaitsee yhdenmuotoisella lakealla. Tähän aikaan he muuttavat!

Veli Martin on pitänyt monta väitöstä jumaluus-opillisissa ja
filosofillisissa kysymyksissä Heidelbergin yliopistossa; mutta minä,
joka olen vaan noviisi, olen saanut vapaasti mennä, mihin vaan mieli on
tehnyt.

Tänä iltana oli hauska, kun seisoin pfalzkreivin linnan metsässä ja
tammien ja hoikkien koivujen keskellä, jotka humisivat ympärilläni,
katselin Odenwaldin harjanteita, kun ne kohosivat toinen toisensa
takaa. Kaukaa niitten välistä näin, kuinka kapea, tyven Neckar lähti
metsän hiljaisesta helmasta, mutta toisella puolella, kaupungin alitse,
suikerteli lakean poikki Rheinin luo, joka siellä täällä kimalteli
laskevan auringon kullassa taikka illan kylmässä, harmaassa valossa.
Loittoa, kaikkien taa'impaa, eroitin Rheinin laivojen mastot.

Minä tuskin tiedän miksi, mutta virta sai minut ajattelemaan elämää,
minun ja veli Martin'in elämää. Hän on jo jättänyt metsien varjon. Kuka
tietää sanoa, mitä ihmisiä hänen elämänsä on siunaava, minkä meren se
saavuttaa ja mimmoisten vaarojen lävitse? Siitä minä olen varma, että
monen on siitä luku, mimmoinen sen juoksu on oleva. Minun laitani on
toinen. Minun elämäni, sen verran kuin mailmasta on kysymys, näyttää
täyttyneen, loppuneen; eikä kenenkään ole suurta väliä, mimmoisten
seutujen läpi se juoksee, kun se vaan viimein saavuttaa valtameren ja
päättyy, niinkuin sanotaan, Jumalan syliin. Jospa vaan voisimme olla
varmat, että Jumala johdattaa elämämme juoksua, niinkuin johdattaa
virtojen juoksun! Vaan kuitenkin -- eikö sanota, että muutamat virrat
katoavat hiekkaan ja toiset huomaamatta noruvat mereen semmoisten
maitten kautta, joita he ovat muuttaneet autioiksi nevoiksi?


Schwarzwaldissa, Toukokuun 14 p. 1510.

Veli Martin ja minä olemme nyt yksinämme pihalla pilgrimimatkallamme.
Me astumme päiväkaudet ja kerjäämme itsellemme ravintomme ja asuntomme,
jotka veli Martin toisinaan palkitsee sillä, että hän toimittaa messun
seurakunnan kirkossa taikka lupaa Romassa lukea määrätyitä rukouksia
tai käydä messuissa hyväntekiäimme puolesta.

Nämät ovat tosiaan oivallisia päiviä. Varhainen nouseminen, alinomainen
liikkuminen puhtaassa ilmassa, pyrkiminen eteenpäin tiettyyn paikkaan
näyttävät terästävän ja raitistuttavan koko ruumistani.

Mutta parempi, paljoa parempi asia kuin tämä -- sydämeni näyttää
jälleen virkoavan. Minä rupean taas toivomaan, ja silmissäni siintää
valo, jota tähän saakka tuskin luulin mahdolliseksi.

Veli Martin on rohkaissut minua huolissani ja taisteloissani ja
ilmoittanut minulle, mitä hän itse on kokenut. Verrattuina niihin
epäilyksen, pelon ja tuskan myrskyihin, jotka riehuivat hänen suuressa
sydämessään, minun suruni näyttävät ohitse menevältä kevät-sateelta.
Minulle niistä kuitenkin kasvoi myrskyjä, jotka panivat sydämeni
autioksi. Ja veli Martin'in usko on, ettei Jumala mittaa sääliänsä sen
mukaan, kuin surumme ovat itsessänsä, vaan sen mukaan, kuin ne
vaikuttavat meihin. Emmekö kaikki ole lapsia, pieniä lapsia Hänen
edessään?

"Minä en oppinut teologiaani yhdellä haavaa", hän lausui, "vaan
kiusaukseni pakoittivat minua tutkimaan yhä syvemmältä; sillä ei kukaan
ihminen voi ilman koetuksitta ja kiusauksitta päästä oikeaan Pyhän
Raamatun tietoon. St. Paavalilla oli yksi perkele, joka rusikoitsi
häntä ja kiusauksilla sai hänet ahkerasti lukemaan Pyhää Raamattua.
Kiusaukset ajoivat minut Raamattuun, jota uutterasti luin; ja sen
kautta, Jumalan kiitos, rupesin sitä oikein ymmärtämään."

Hän kertoi sitten minulle, mitkä muutamat näistä kiusauksista olivat:
kuinka katkerasti hän pettyi, kun hän huomasi, ettei munkkikaapu, ei
edes lupaukset eikä papiksi vihkiminen aikaan saaneet mitään muutosta
sydämessä; että saatana oli yhtä likellä häntä luostarin sisä- kuin
ulkopuolellakin eikä hän itse kyennyt paremmin sotimaan häntä vastaan.
Hän jutteli minulle, kuinka hän koetti noudattaa jokaista turhintakin
veljeskunnan sääntöä ja kuinka vähinkin poikkeus niistä soimasi hänen
omaatuntoansa. Kun sitoivat hänen hehkuvan luontonsa näillä
vaivaloisilla säännöillä, oli se, kuin olisivat pyytäneet vastustaa
valkeata paju-aidoilla taikka johdattaa vuorivirtaa kiertelemään
kukkatarhan lävitse. Hän kiintyi alinomaa johonkin ajatukseen tai
tutkimiseen ja unhotti kaikki säännöt, ja sitten kääntyi hän tuskalla
takaisin, palaten samoja jälkiä; toisinaan pani hän viikkokausia
yksistään lukemiseen, mutta kun hän sitten muisti, että hän oli
unhottanut kanoniset hetkensä, hän ei maannut moneen yöhön,
laiminlyötyjä rukouksia palkitakseen.

Hän paastosi, kuritti itseänsä, nöyryytti itseänsä sillä, että hän
toimitti halvimpia askareita alhaisimmille veljille, esti unen
lähestymästä lukemisesta väsyneitä silmiänsä ja taistelosta rauennutta
mieltänsä, siksi kuin luonto tuon tuostakin kosti puolestansa ja ojensi
hänet tainnoksiin kammion lattialle taikka kukisti hänet taudin
puuskalla.

Mutta kaikki turhaan; hänen kiusauksensa näyttivät kasvavan
suuremmaksi, hänen voimansa vähenevän. Hän ei voinut tuntea mitään
rakkautta Jumalaa kohtaan, vaan sisimmässä sielussansa hänellä oli mitä
katkerimpia epäilyksiä Jumalan suhteen, joka näytti vaivaaman häntä
yhtä haavaa sekä lain että evankeliumin kautta. Hän ajatteli Kristusta
ankarimmaksi tuomariksi, koska Hän oli kaikkein hurskain; ja juuri
lause "Jumalan vanhurskaus" oikein tuskastutti häntä.

Ei niin, että hän alinomaa oli näin alakuloisena. Välisti hän riemuitsi
kuuliaisuudestansa ja tunsi, että hän messu-uhrin toimittamalla
ansaitsi Jumalalta palkintoa sekä itselleen että muille. Välisti
myöskin, kun hän papiksi vihittynä kulki ympäri ja piti messua kylissä
Erfurtin lähiseuduilla, kävi hänen mielensä paremmaksi, kun hän näki
erilaatuisia kohtauksia ympärillään, ja häntä huvittivat suuresti
kyläköörien naurettavat erehdykset, kun ne esimerkiksi lauloivat
"_Kyrie_" "_Gloria'n_" nuotilla.

Toisin ajoin taas hänen jäsenensä värisivät kauhusta, kun hän jakoi
pyhää sakramenttiä ja ajatteli, että hän, uhraava pappi, ja kuitenkin
vaan syntinen veli Martin raukka, todella seisoi Jumalan edessä "ilman
välittäjää."

Ensimäisessä messussansa hänen oli vaikea pysyä alttarilta pakenematta
-- niin suuri hänen pelkonsa oli, ja niin hellästi hän tunsi
mahdottomuutensa. Jos hän olisi lähtenyt alttarilta, hän olisi pantu
kirkonpannaan.

Taas löytyi päiviä, jolloin hän toimitti jumalanpalveluksen
jonkunlaisella tyytyväisyydellä ja päätti sen lausuen: "Oi Herra Jesus,
minä tulen Sinun luoksesi ja rukoilen Sinua, että katsot otolliseksi
kaikki, mitä minä teen ja kärsin veljeskunnassani; ja minä rukoilen
Sinua, että nämät veljeskuntani ja uskontoni raskaat velvollisuudet ja
tarkat säännöt täydellisesti palkitsevat kaikki minun syntini."

Kuitenkin tuli silloin taas pelko, että hän jumalanpalveluksessaan
tapaturmaa oli ehkä jättänyt pois jonkun sanan, esimerkiksi
"enim" taikka "aeternum", taikka laiminlyönyt jonkun määrätyn
polvennotkistuksen taikka vaan jonkun silmien ristimisenkin; eikä hän
niin muodoin ollut tarjonnut Jumalalle mitään kelvollista uhria
messussansa, vaan tehnyt suuren synnin.

Tämmöisistä omantunnon kauhuista hän pakeni jonkun noitten
yhdenkolmatta suojeluspyhimyksen taikka useammin Marian turviin,
koettaen liikuttaa hänen äidinsydäntänsä, että hän lepyttäisi Poikansa.
Hän toivoi, että, jos hän rukoilisi kolmea pyhimystä päiväänsä ja
paastoamisilla ja valvoomisilla näännyttäisi ruumistansa, hän täyttäisi
lain ja suojelisi omantuntonsa ajajan tutkaimesta. Mutta kaikki tämä
oli turhaa. Mitä kauemmaksi hän astui tällä polulla, sitä enemmän häntä
kauhistutti.

Ja sitten hän jutteli minulle, kuinka valkeus koitti hänen
sydämellensä; tosin verkalleen, lomapäisin, mutta kuitenkin se koitti.
Hänen päivänsä olkoon usein pimeä ja myrskyinen; mutta se on päivä eikä
yö.

T:ri Staupitz oli ensimäinen, joka antoi jotakin lohdutusta hänelle.
Generali-vikarius ripitti häntä melkein kohta, kuin hän tuli
luostariin, sai siitä hetkestä asti hänen luottamuksensa ja otti
hartaasti osaa hänen kohtaloonsa. Veli Martin kirjoitti usein hänelle;
ja kun hän kerta jonkun laiminlyödyn säännön vuoksi, joka rasitti hänen
omaatuntoansa, käytti sanoja: "voi minun syntini, minun syntini!"
vastasi Staupitz: "sinä tahtoisit olla ilman syntiä eikä sinulla
kuitenkaan ole mitään oikeita syntejä. Kristus antaa anteeksi
todelliset synnit, niinkuin isänmurhan, Jumalan häväistyksen ja
ylenkatsomisen, aviorikoksen ja senkaltaiset. Nämät ovat todellisia
syntejä. Sinulla pitää olla luettelo, jossa näkyy todellisia syntejä,
ennenkuin Kristus auttaa sinua. Sinun tekisi mieli olla maalattu
syntinen ja pitää maalattua Kristusta Vapahtajana. Sinun täytyy oppia,
että Kristus on todellinen Vapahtaja, ja sinä itse todellinen syntinen
ihminen."

Näistä sanoista lähti joku valo veli Martin'ille, mutta pimeys palasi
ehtimiseen jälleen; ja hellästi kohteli T:ri Staupitz häntä ja tuki
häntä. -- T:ri Staupitz ja tuo rakas, ijäkäs rippi-isä, joka hoiteli
minuakin niin ystävällisesti. Kaikkein enimmän veli Martin'ia kammotti
Jumalan vanhurskaus, joksi hän oli oppinut ajattelemaan sitä
järkähtämätöntä ankaruutta, jolla syntisiä rankaisi.

T:ri Staupitz ja rippi-isä selittivät hänelle, että Jumalan vanhurskaus
ei ole sitä syntistä _vastaan_, joka uskoo Herraan Jesukseen
Kristukseen, vaan hänen _puolestansa_ -- ei meitä vastaan kadotukseksi,
vaan meidän puolellamme vanhurskaudeksi.

Hän alkoi uudella innolla tutkia raamattua. Hän oli suuresti halannut
oikein ymmärtää St. Paavalin epistolaa Romalaisille, mutta hän pysähtyi
aina "vanhurskauden" sanaan ensimäisen luvun seitsemännessä-toista
värsyssä, jossa Paavali sanoo, että Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu
evankeliumissa. "Tämä lauselma 'Jumalan vanhurskaus'", hän sanoi,
"suututti minua paljon; sillä kaikkien opettajieni mukaan minun täytyi
filosofillisessa merkityksessä ymmärtää sillä sitä vanhurskautta, jonka
kautta Jumala on hurskas ja rankaisee rikollisia. Vaikka olin elänyt
nuhteettomasti, tunsin minä kuitenkin itseni suureksi syntiseksi
Jumalan edessä, omatuntoni oli erittäin arka entä minä luottanut
siihen, että mikään oma tekomme taikka ansiomme sovittaa meidät Jumalan
kanssa. Tästä syystä minä en ollenkaan rakastanut vanhurskasta ja
närkästynyttä Jumalaa, vaan salaisesti vihasin häntä ja ajattelin
itsekseni, eikö siinä ole kyllin, että Jumala on tuominnut meidät
ijankaikkiseen kuolemaan Adamin synnin tähden, ja että meidän pitää
kärsiä niin paljon huolta ja vaivaa tässä elämässä? Täytyykö Hänen
ankaran ja uhkaavan lain lisäksi enentää viheliäisyyttämme ja tuskaamme
evankeliumin kautta ja sen saarnaamalla paiskata meitä vastaan
oikeutensa ja tuima vihansa? Hämmentynyt omatuntoni kiivastutti minua
usein ja minä koetin yöt päivät saada selkoa Paavalin tarkoituksesta;
ja viimeiseltä minä käsitin sen näin: evankeliumin kautta on se
vanhurskaus ilmoitettu, jota Jumalalle kelpaa -- semmoinen vanhurskaus,
jonka kautta Jumala armossaan ja laupeudessaan vanhurskauttaa meitä;
niinkuin kirjoitettu on: _vanhurskaan pitää elämän uskossa_. Kohta
tuntui minusta kuin olisin syntynyt uudestaan; oli niinkuin olisin
nähnyt paratiisin ovet selällänsä. Nyt raamattu muuttui minun
silmissäni aivan toisenlaiseksi -- minä tarkastelin koko sen sisältöä,
niin pitkältä kuin muistoni kesti, vertasin eri paikkoja toisiinsa --
ja huomasin vielä selvemmin, että tämä vanhurskaus oli se vanhurskaus,
jonka kautta Hän tekee meidät vanhurskaaksi, koska kaikki soveltui
siihen niin hyvin. Lause 'Jumalan vanhurskaus', jota minä ennen
vihasin niin paljon, kävi nyt rakkaaksi ja kalliiksi -- lempi- ja
lohdutussanaksi. Tämä paikka Paavalin epistolassa oli minulle
todellinen paratiisin portti."

Veli Martin kertoi minulle myöskin siitä sisällisestä rauhasta, jonka
sanat "minä uskon syntien anteeksisaamisen" tuottivat hänelle, niinkuin
ijäkäs rippi-isä oli ennen jutellut minulle; sillä, sanoi hän, perkele
tempasi hänet usein takaisin ja, pukeutuen Kristuksen muotoon, koetti
peloittaa häntä uudestaan hänen synneillänsä.

Häntä kuunnellessani jouduin siihen vakuutukseen, että hän oli tosiaan
juonut ijankaikkisen elämän lähteestä, ja tämä näytti melkein olevan
minunkin saatavillani; mutta minä sanoin:

"Veli Martin, sinun syntisi olivat vaan rikoksia inhimillisiä sääntöjä
vastaan, mutta minun syntini ovat toista laatua." Ja minä kerroin
hänelle, kuinka olin vastustanut kutsumustani. Hän vastasi:

"Perkele tarjoo taivaita ihmisille, ennenkuin he tekevät syntiä; mutta
kun he ovat syntiä tehneet, saattaa hän heidän omantuntonsa epätoivoon.
Kristus tekee aivan päinvastoin, sillä hän antaa taivaan, kun olemme
syntiä tehneet, ja muuttaa murheellisen omantunnon iloiseksi."

Sitten me vaikenimme pitkäksi aikaa, ja tavan takaa, kun katselin sitä
tyvenyyttä, joka vallitsi hänen järeällä, leveällä otsallansa, ja näin
syvän kirkkauden hänen tummissa silmissään, tulin vielä varmemmaksi
siitä, että:

"Se luja kallio, johon tämä myrskyn heittelemä henki turvaa, on
Totuus!"

Hänen huulensa liikkuivat silloin tällöin, ikäänkuin rukouksessa, ja
hänen silmänsä olivat tuon tuostakin nostetut taivasta kohden,
ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat löytäneet kotinsa siellä.

Tämän vaiti-olon perästä hän puhui jälleen ja lausui:

"Evankeliumi ei puhu mitään meidän teoistamme eikä lain teoista, vaan
Jumalan äärettömästä armosta ja rakkaudesta kurjimpia ja viheliäisimpiä
syntisiä kohtaan. Kun laupias Isämme näki, kuinka lain kirous kukisti
ja painoi meidät maahan, ja kuinka olisimme saaneet pysyä sen alla,
ettemme milloinkaan omin voimin olisi päässeet siitä vapaaksi, lähetti
Hän ainoan Poikansa mailmaan, pani hänen päällensä kaikkien ihmisten
synnit ja sanoi: 'ole sinä Pietari, Jumalansa kieltäjä; Paavali,
vainoaja, Jumalan pilkkaaja, ja julma sortaja; David, avioliiton
rikkoja; se syntinen, joka söi omenan paratiisissa; ryöväri, joka
riippui ristinpuussa; lyhyeltä, ole sinä se, joka on tehnyt kaikkien
ihmisten synnit, ja maksa ja sovita heidän puolestansa.' Sillä Jumala
ei laske leikkiä meidän kanssamme, vaan puhuu vakaasti ja suuresta
rakkaudesta, että Kristus on Jumalan Karitsa, joka kantaa meidän
kaikkien synnit. Hän on vanhurskas ja vanhurskaaksi tekee jokaisen,
joka uskoo Jesukseen."

Minä en voinut vastata mitään tähän, vaan kuljin eteenpäin näitä sanoja
mietiskellen. Eikä hänkään puhunut silloin sen enempää.

Aurinko meni paraikaa mailleen, ja metsän hongat loivat pitkät varjonsa
viheriälle polullemme, että olimme iloiset, kun tapasimme sysimiehen
majan ja saimme yöksi suojaa hänen talonsa vieressä.

Mutta sinä yönä minun oli mahdoton maata; vaan kun kaikki muut
nukkuivat minun ympärilläni, minä nousin ja menin ulos metsään.

Veli Martin ei ole se mies, joka asettaa sisälliset taistelonsa
muitten silmiin, saavuttaaksensa heidän sääliänsä taikka joutavaa
kummastustansa. Hän on kärsinyt liian paljon ja liian nykyisin. Hän ei
ole kevytmielisesti avannut minulle entisen elämänsä vankihuoneita ja
kidutuskammioita. Hän teki sen kanssakärsijänä ja kanssasoturina,
näyttääksensä minulle, kuinka minäkin pelastuisin ja voittaisin.

Jumala on epäilemättä saattanut hänet astumaan näitä katkeria teitä
yksinään sen vuoksi, että hänestä tulee sankari ja ihmisten johdattaja.

Minä rupean nyt ymmärtämään vanhoja sanoja uuhella tavalla. Siinä, mitä
hän sanoo, ei löydy mitään uutta; mutta se näyttää uudelta minusta,
niinkuin Jumala olisi puhunut sen vasta tänään; ja kaikki esineet
näyttävät uudistetuilta sen valossa.

Jumala siis pitää enemmän huolta minun pelastuksestani, kuin minä itse!

"Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi Poikansa."

Hän ei rakastanut pyhiä, ei katuvia, ei jumalisia eikä niitä, jotka
rakastavat Häntä; vaan "_mailmaa_", maallikoita, jumalattomia
paatuneita kapinoitsioita, toivottomia eksyneitä ja syntisiä!

Hän ei antanut mitään tyhjää lupausta, ei mitään enkeliä opettamaan
meitä eikä mitään mailmaa meidän lunastimeksemme, vaan Poikansa --
Ainosyntyisen!

Niin suuresti rakasti Jumala mailmaa, syntisiä, minua! Minä uskon
tämän; minun täytyy uskoa se; minä uskon häntä, joka sanoo sen. Kuinka
minä siis voin tehdä muuta kuin riemuita?

Kaksi ihanata näkyä nousee minun eteeni ja alkaa täyttää mailman ja
koko minun sydämeni ilolla.

Minä näen tuon Pyhimmän, Täydellisen, Pojan, uhrin, karitsan, kirouksen
vapaa-ehtoisesti menevän ristin kuolemaan minun tähteni.

Minä näen Isän -- iki-hurskaan, vaan kuitenkin lempeydestä iloitsevan
Isän -- vastaan-ottavan hänet, puhtaan Karitsan, jonka Hän oli antanut;
herättävän hänet kuolleista; asettavan hänet oikealle kädellensä.
Hurskaana, paljoa hurskaampana, kuin pelästynyt omatuntoni voi kuvata
Häntä, vanhurskauttaa minut, syntisen.

Vaikka Hän vihaa syntiä, niinkuin rakkaus aina kammoo itsekkäisyyttä,
elämä kuolemaa, ja puhtaus turmellusta, rakastaa Hän minua --
itsekästä, turmeltunutta, synneissä kuollutta. Hän antaa minun tähteni
Poikansa, Ainosyntyisen; Hän vastaan-ottaa minun tähteni Poikansa,
puhtaan Karitsan; Hän antaa minulle anteeksi; vapauttaa minut; Hän
tahtoo tehdä minut puhtaaksi.

Tämä ajatus valloitti minut. Minä lankesin polvilleni honkien välissä
ja puhuttelin Häntä, joka kuulee, kun meillä ei ole mitään sanoja,
sillä sanoja puuttui minulta kokonaan silloin.


Münchenissä, Toukokuun 18 p.

Tätä iloa kesti koko toisen päivän ja vielä seuraavankin. Jokainen asia
ja lintu ja sadepisara puhui vertauksissa minulle; lauloi minulle
kertomuksen pojasta, joka oli palannut vieraalta maalta ja astuessaan
isänsä kotia kohden mietti synnintunnustustaan; vaan ei päättänyt
koskaan matkaansa, sillä isä tuli häntä vastaan, kun hän vielä oli
kaukana; eikä koskaan päättänyt synnintunnustustaan, sillä isä esti
hänen itsesyytöksiänsä syleilemällä.

Ja isän kaulassa mikä lapsi voisi sanoa: "tee minut palkollisesi
vertaiseksi?"

Minä näin Hänen rakkautensa loistavan jokaisessa sadehelmessä
ruohoisilla metsän aukoilla; minä kuulin sen jokaisen linnun laulussa;
minä tunsin sen kaikissa suonissani.

Me emme luullakseni puhuneet paljon niinä päivinä, veli Martin ja minä.

Minä olen kokenut jonkunlaista rakkautta; mutta minä en ole koskaan
tuntenut mitään rakkautta, joka niin täyttää, valloittaa, tyydyttää,
kuin tämä Jumalan rakkaus. Ja kun Jumala ja sielu ensiksi ovat "sinä ja
minä" keskenänsä, ei ole sydämessä, ainakaan ajaksi, paljon sijaa
muille tuttaville.

Mutta nyt tuli epäilyksiä ja kysymyksiä. Mistä ne tulivat? Veli Martin
sanoi: saatanalta.

"Perkele on kurja, onneton henki", hän lausui, "ja hän tekee mielellään
meidät kurjiksi."

Yksi seikka, joka alkoi huolestuttaa minua, oli se, josko minulla
todella oli oikea usko. Mieleeni joutuivat vanhat määritykset, joitten
mukaan uskoa sanotaan tyhjäksi, jollei armeliaisuus sitä elähytä ja se
ilmesty hyvissä töissä, jotta, kun lausutaan, että usko saattaa meidät
vanhurskaaksi, osa käy kokonaisuudesta ja uskolla tarkoitetaan myöskin
toivoa, armeliaisuutta, kaikkia hyviä avuja ja töitä.

Mutta veli Martin selitti, että se suoraan tarkoitti uskomista. Hän
sanoi:

"Usko on kaikkivaltainen, sillä se antaa kunnian Jumalalle, ja tämä on
korkein palvelus, jota voi Hänelle osoittaa. Joka Jumalalle kunnian
antaa, se uskoo Häneen; se pitää Häntä totisena, viisaana, hurskaana,
laupiaana, kaikkivaltiaana. Pää-asia, jota Jumala vaatii ihmisiltä, on
se, että he myönnyttävät Hänelle Hänen kunniansa ja jumaluutensa; se
on, että he eivät katso Häntä miksikään epäjumalaksi, vaan Jumalaksi;
semmoiseksi Jumalaksi, joka pitää huolta heistä, kuulee heitä, armahtaa
heitä ja auttaa heitä. Sillä usko sanoo näin: 'minä uskon Sinua, oi
Jumala, kun Sinä puhut.'"

Mutta meidän suurin viisautemme, hän sanoo, on siinä, että käännymme
pois kaikista näistä kysymyksistä -- synneistämme, töistämme,
itsestämme Kristuksen puoleen, joka on meidän vanhurskautemme, meidän
Vapahtajamme, meidän kaikki.

Sitten välisti toiset asiat hämmentävät minua, Jos usko on niin
yksinkertainen, ja pelastus niin helppo, kaikki nuot veljeskunnat,
säännöt, pilgrimimatkat, katumusharjoitukset?

Me emme kumpikaan voi keksiä mitään vastausta näihin hämmentäviin
kysymyksiin. Mutta meidän tulee totella kirkkoa. Mitä me emme ymmärrä,
sitä meidän tulee hyväksyä ja totella. Tämä on ainakin munkin
velvollisuus.

Ajottain toiset kiusaukset kohtaavat minua. "Jos olisit tietänyt tämän
ennen", kuuluu ääni syvältä sydämestäni, "olisi sinun sopinut palvella
Jumalaa iloisesti kodissasi eikä tuskalloisesti luostarissa; sinun
olisi sopinut auttaa vanhempia ja Elsaa ja puhua Evan kanssa näistä
asioista, joita hänen harras ja yksinkertainen sydämensä on epäilemättä
jo käsittänyt." Mutta voi! minä tunnen liian hyvin, mikä kiusaaja
kuiskaa tämän nimen minun korvaani, ja minä sanon: "kuinka hyvänsä
lienee käynyt, sinä häijy henki, _nyt_ minä olen jumalinen, hurskas
mies, jolle peräytyminen tuottaa perikadon!"

Näyttää tavallansa kuitenkin siltä, kuin minä näinä viime päivinä
olisin ollut vähemmän eroitettuna omaisistani.

Löytyy yksi veljeskunta, yksi perhe, joka on pystyväisempi, kuin
Eisenachin koti, vieläpä kuin Augustinin veljeskunta, ja siinä me ehkä
yhdymme vielä. Löytyy yksi koti, jossa me kenties vielä saamme olla
yhtenä huonekuntana jälleen.

Ja sillä välin Jumala ehkä määrää minulle jonkun vähäisen, hyödyllisen
työn, joka Hänen läsnä ollessaan saattanee elämäni kulumaan yhtä
nopeasti, kuin tämä minun pilgrimimatkani Romaan veli Martinin
seurassa.


Benediktinin-luostarissa Lombardiassa.

Jumala on näinä viimeisinä päivinä antanut meidän, niinkuin todella
luulen, vilaukselta katsahtaa Edeniin. Lumiharteiset vuoret, ikäänkuin
valkoiset portaat Hänen valtaistuimessaan; virrat, jotka juoksevat
niistä alas ja rikastuttavat maata; krystallijärvet, ikäänkuin tuli ja
lasi pinnallaan, kun aamuisin taikka iltaisin lumihuiput heijastellen
palavat niissä; ja sitten Lombardian tasanko täynnänsä jokia, jotka
saattavat laihot loistamaan kuin kulta; tämä Jumalan jyvä-aitta, jossa
jalavat ja kastaniat kasvavat keltaisen maisin parissa ja
viiniköynnökset kiipeevät puusta puuhun, että koko maa näyttää olevan
seppelillä kaunistettu, niinkuin ainaiseksi juhlaksi. Me tulimme
Tyrolista Füssenin kautta ja kuljimme sitten suoraa tietä vuorten ja
järvien yli Milanoon.

Nyt meitä kestitetään niinkuin ruhtinaita tässä rikkaassa
Benediktinin-luostarissa. Sen vuotuiset tulot nousevat 36,000:teen
floriniin. "Syömisestä ja juomisesta ei ole", niinkuin veli Martin
sanoo, "mitään puutetta;" sillä 12,000 florinia käytetään vieraitten
hyväksi ja yhtä suuri summa pannaan rakennuksiin. Loput jäävät
luostarin ja veljien omaksi.

He ovat vastaan-ottaneet meitä, köyhiä saksalaisia munkkeja, suurella
kunnioituksella, koska me olemme lähetyskuntana mahtavan veljeskunnan
puolesta paavin luo.

Näitten etelä-maalaisten käytös on sangen sievää ja kohteliasta; mutta
uskonnon asioissa he menettelevät kevytmielisemmin, kuin me soisimme.

Huonekalujen ja pukujen komeus kummastuttaa meitä; vaikea on sovittaa
köyhyyden ja mailman hylkäämisen lupaus yhteen niitten kanssa. Mutta
arvatakseni köyhyyden lupaus heidän mielestään ei sido veljeskuntaa,
vaan ainoastaan yksityisiä munkkeja. Kuitenkin lienee parhaassa
tapauksessa tukala elää ankaraa ja asketillista elämää keskellä
semmoista ylellisyyttä. Useat epäilemättä eivät koetakaan.

Köyhille tuodaan hyvin harvinaisia ja herkullisia ruokia; seinät ovat
peitetyt tapeteilla; puvut ovat hienosta silkistä; lattiat koristetut
kalliilla marmorilla.

Kurjan kurja komeus halvimman _kodin_ korvauksena!


Bolognassa, kesäkuulla.

Me emme jääneet kauaksi aikaa Benediktinin-luostariin tästä syystä:
heidän hekumallinen elämänsä oli, minä huomasin sen, kovasti
hämmästyttänyt veli Martin'ia; mutta vieraana, arvaan minä, hänen ei
käynyt mielestänsä mitään moittiminen, ennenkuin perjantai tuli,
jolloin kummastukseksemme pöydälle oli tuotu lihaa, hedelmiä ja
monenlaisia muita ruokia, niinkuin minä muuna päivänä hyvänsä, vastoin
sekä veljeskunnan sääntöjä että koko kirkon yhteisiä lakeja.

Hän ei koskenut näihin herkkuihin yhteenkään; mutta hän ei tyytynyt
tähän äänettömään vastalauseesensa, vaan lausui uljaasti koko seuralle:
"kirkko ja paavi kieltävät tämmöisiä!"

Meidän oli nyt tilaisuus nähdä, miksi tuo hieno Italialaisten käytös
muuttuu, kun heitä loukkaa.

Koko veljeskunta puhkesi ankaraan vihan myrskyyn. Heidän mustat
silmänsä iskivät tulta, heidän valkoiset päänsä välkkyivät, kun he
pilkallisesti ja pahasti nauroivat, ja he laskivat rajuja sanoja, joita
useita me emme ollenkaan ymmärtäneet.

"Rauhan-rikkojat", "barbarit", "raa'at ja taitamattomat Saksalaiset" ja
muut pistävät liikanimet, joita me kuitenkin varsin hyvin ymmärsimme.

Veli Martin seisoi kuin kallio keskellä vuorivirtaa ja uhkasi ilmoittaa
heidän ylellisyytensä ja säännöttömän elämänsä Romassa.

Kun seura hajosi, huomasimme, kuinka veljet kokoontuivat erikseen
pieniin joukkokuntiin ja loivat tuimasti silmänsä meihin, kun
sattumalta astuimme heidän ohitsensa.

Samana iltana luostarin portinvartia tuli salaa luoksemme ja ilmoitti,
ettei luostari ollut enää mikään turvallinen lepopaikka meille.

Oliko tämä ystävällinen varoitus vai ainoastaan joku veljien keksintö,
jolla he saisivat eron vaivaloisista vieraistansa, sitä minä en tiedä;
mutta meidän ei tehnyt mieli viipyä ja ennenkuin seuraava päivä
valkeni, hiivimme pimeässä ulos yhdestä sisäportista ja lähdimme
matkoihimme veneellä, jonka löysimme sen virran rannassa, joka juoksee
muurien alta.


Bolognassa.

Kiitos Jumalan, veli Martin tointuu jälleen. Hän on ollut aivan haudan
partaalla.

Oliko se se paahtava kuumuus, jossa olemme matkustaneet, vai malaria,
joka vilustutti meidät eräänä yönä, kun makasimme akkunat auki, vai
olisivatko Benediktinin-luostarin suuttuneet munkit panneet myrkkyä
ruokaamme, sitä minä en tiedä; mutta tuskin olimme päässeet tänne,
ennenkuin hän jo sairastui kovasti.

Kun valvoin hänen luonansa, minä osaksi havaitsin, mimmoista tuskaa hän
oli kärsinyt luostarissamme Erfurtissa. Hän muisti syntejänsä ja
pelkäsi Jumalan kauheata tuomiota, samalla kuin tauti rankaisi hänen
mieltänsä. Toisinaan hän tunsi, että se oli perkeleen käsi, joka painoi
häntä alas. "Perkele", hän sanoi, "on veljien päällekantaja eikä
Kristus. Sinä, Herra Jesus, olet minun anteeksi antava Vapahtajani!" Ja
taas hän kohosi aalloista. Välisti hänen mielensä hämmentyi tuosta
pohjattomasta kysymyksestä -- mistä pahuus on alkunsa saanut, ja missä
suhteessa meidän vapaa tahtomme on Jumalan kaikkivaltaiseen tahtoon.

Silloin minä rohkenin muistuttaa hänelle niitä T:ri Staupitzin sanoja,
jotka hän oli lausunut minulle: "katso Jesuksen Kristuksen haavoja, ja
niistä sinä näet Jumalan päätöksen kirkkaasti loistavan esiin. Ilman
Kristuksetta meidän on mahdoton käsittää Jumalaa. Kristuksessa sinä
näet, mikä Jumala on ja mitä Hän vaatii. Sinä et löydä Häntä muualta
mistäkään, ei taivaasta eikä maan päältä."

Minun, nuoren, kokemattoman soturin, tuntui kummalliselta kehoittaa
semmoista veterania ja voittajaa kuin veli Martin'ia; mutta kun
voimakkaimmat ovat joutuneet tämmöisille miekkasille, jossa täytyy
taistella yksinään, voi heikonkin käsi tuoda vähäisen kylmää vettä ja
virvoittaa sankaria ottelun lomahetkinä.

Mutta vaan taisteleva itse saa voiton; ja viimein veli Martin vielä
kerran suoriutui, jopa, niinkuin aivan usein tapahtuu, juuri kuin
taistelo näytti tulisimmalta. Hän pääsi voitolle vanhalla aseella --
"_vanhurskaan pitää elämän uskosta_."

Vielä kerran nämät sanat, jotka ovat auttaneet häntä niin usein ja
joita hän on kertonut niin monesti retkellämme, astuivat pontevasti
hänen sielunsa eteen. Taas hän katsoi ristiin-naulitun Vapahtajan
puoleen; taas hän uskoi Häneen, joka on voittanut ja on valmis anteeksi
antamaan armon valta-istuimelta; ja taas hänen henkensä oli
valkeudessa.

Hänen ruumiinsakin voimat alkoivat pian palata; ja muutaman päivän
kuluttua pääsemme Romaan.


Romassa.

Pilgrimimatka on päättynyt. Pyhä kaupunki on vihdoin saavutettu.

Me kuljimme polttavien lakeain poikki, kunnaitten vieremillä
viiniköynnösten alla, jylhien, ryhmyisten vuorten yli, laaksojen läpi,
jotka olivat viheriät kastanjoista, öljypuista ja myrteistä, ja
lemusivat lavendelista ja cistuksesta, siksi kuin Campagnan takaa pyhät
tornit ja domit ilmestyivät meidän silmiemme eteen -- se kaupunki,
jossa Pietari ja Paavali kärsivät martyrikuoleman -- Jumalan
valtakunnan pääkaupunki.

Samalla hetkellä kuin näimme kaupungin, veli Martin heittäysi maahan ja
nostaen käsiänsä taivasta kohden huudahti:

"Terve, pyhä Roma! kolmasti pyhä täällä vuodatetun martyrein veren
kautta."

Ja nyt olemme sisäpuolella pyhiä muureja ja asumme
Augustinin-luostarissa likellä sitä pohjoista porttia, jonka
kautta tulimme ja jota Romalaiset nimittävät "_Porta del Popolo_."

Veli Martin on jo pitänyt yhden messun luostarikirkossa.

Ja huomenna ehkä notkistamme polviamme, missä apostolit ja martyrit
seisoivat!

Me saamme kenties myöskin nähdä pyhän isän itse! Olemmeko todella
lähempänä taivasta täällä? Minusta tuntuu, kuin olisin ollut lähempänä
Jumalaa tuona yönä Schwarzwaldissa.

On niin paljon hälinää ja liikettä ja komeutta meidän ympärillämme
tässä suuressa kaupungissa.

Mutta kun vähän enemmän tutustun ja perehdyn siihen, se ehkä kuitenkin
tuntuu taivaallisemmalta.



IX.

Elsan kertomus.


Eisenachissa, Huhtikuulla.

Viimeiset sanat, jotka minä kirjoitan rakkaassa vanhassa
sälyhuoneessamme, Fritzin ja minun! Minä en kuitenkaan kaipaa sitä
suuresti nyt, kun meidän hämy-ajan puheemme ovat ijäksi loppuneet. Me
lähdemme huomenna varhain aamulla Wittenbergiin. Tuntuu kummalliselta,
kun katson ulos vanhalle kadulle ja ajattelen, kuinka kaikki siinä
huomis-iltana näyttää aivan samalta -- munkit parittain verkalleen
astuen eteenpäin, pojat hyökäten ulos koulusta, niinkuin juuri
paraikaa, palvelustytöt seisoen ovilla pienet lapset sylissään tai
vääntäen pesuriepujansa -- ja me menneinä. Kuinka vähäinen sentään se
tyhjä paikka on, jonka ihmiset jättävät jälkeensä, kun ovat poissa, oli
se paikka kuinka suuri hyvänsä, jonka he näyttivät täyttävän, kun
olivat läsnä -- paitsi kahdessa, kolmessa sydämessä! Minä huomaan tämän
Fritz'in suhteen. Minusta näytti siltä, kuin meidän pikkuinen mailmamme
varmaan luhistuisi kokoon, kun hän, sen pääpylväs, temmattiin pois.
Kuitenkin näyttää kaikki nyt käyvän samaa menoa kuin ennenkuin hän
rupesi munkiksi -- paitsi mitä äitiin, Evaan ja minuun tulee.

Äiti näyttää yhä enemmän varjon kaltaiselta, joka liikkuu edestakaisin
meidän joukossamme. Hän ottaa hellästi kantaakseen kaikki, mitä hän
voi, meidän kotoisista huolistamme; mutta kotoisten ilojen suhteen hän
näyttää innottomalta ja kuolleelta. Niistä ajoista asti, kuin hän puhui
minulle luostari-elämän taipumuksestansa, jonka hän luulee
laiminlyöneensä nuoruudessaan, minä ymmärrän hänet paremmin -- sen
vapisevan pelon, jolla hän vastaan-ottaa kaikki hyvät asiat, sen
toivottoman nöyryyden, jolla hän taipuu jokaiseen suruun, ikäänkuin
häneen koskisi joku alati uhkaava vitsa, jota vaan silloin tällöin
armosta hillitään.

Fritzin meno oli semmoinen isku, joka sattui hänen sydämensä arimpaan
kohtaan. Äiti oli, sen minä tiedän varmaan, ajatellut hänen elämäänsä
aivan toisenlaiseksi. Minä havaitsen sen siitä erityisestä hellyydestä,
jolla hän on liittynyt Evaan. Hän lausui minulle tänään, kun panimme
sisään muutamia Fritzin kirjoja: "sen uhrin, jota minä olin liian
itsekäs tekemään, on poikani tehnyt minun puolestani. Voi Elsa,
lapseni, anna kohta, _kohta_, mitä ikinä Jumala sinulta vaatii. Mitä
Hän vaatii meiltä, se on kuitenkin annettava; ja jos se lopulta väkisin
otetaan meiltä, Jumala yksin tietää, millä kauhealla korolla velka on
maksettava."

Nämät sanat rasittavat minua, niinkuin kirous. Minun täytyy toisinaan
tuntea, mitä tietääkseni äiti aina tuntee, että meidän perheemme on
jonkun turmiollisen noidun alaisena.

Mutta voi, kuinka kauhea se ajatus on, että Jumala tällä tavalla vaatii
meiltä korvausta! -- on velkoja, joka kiristää meiltä viimeisen äyrin
vähäpätöisimmän rikoksen tähden; ja jos maksua viivytetään, vie hengen
tai jäsenet taikka mikä vielä kalliimpaa on. Minun on mahdoton ajatella
sitä. Sillä jos äitiäni näin koetellaan siitä, että hän on jollakin
lailla erehtynyt, että hän on laiminlyönyt jonkun epäiltävän
hengellisen kutsumuksen, minun hurskasta, suloista äitiäni, mikä toivo
lienee minulla, joka melkein joka päivä saan katua, että olen lausunut
jonkun ankaran sanan noille pojille (jotka totta puhuen usein ovat
kovin kiusalliset) taikka että teen, mitä minun ei olisi tullut tehdä,
taikka jätän pois jonkun uskoni velvollisuuden taikka ainakin kadehdin
jotakuta rikkaampaa taikka itsekseni nureksin kohtaloamme -- vieläpä
välisti katkeruudella muistan isäämme ja hänen keksintöjänsä!

Meidän rakas isämme on viimein järjestänyt ja pannut sisään kaikki
aarteensa ja on, paitsi lapsia, ainoa, jota muuton hankkeemme näyttävät
täydellisesti ilahuttavan. Koko päivän on hän asetellut ja siirrellyt
ja jälleen asetellut koneitansa johonkin erittäin turvalliseen nurkkaan
isoihin vaunuihin, jotka serkku Konrad Cotta on matkaa varten lainannut
meille.

Eva toiselta puolelta näyttää yhtä vähän, kuin äitikään, kuuluvan
tähän mailmaan. Ei niin, että hän näyttäisi alakuloiselta taikka
toivottomalta. Hänen kasvojansa kirkastaa usein täydellinen rauha;
mutta se ei näy ollenkaan riippuvan mistäkään täällä alhaalla, se ei
häiräänny niistä vastuksista, jotka kohtaavat meitä, eikä enene, jos
joku asia meiltä menestyy. Minun täytyy tunnustaa, että tämä suututtaa
minua melkein yhtä paljon kuin pojat. Minä pelkään kovasti, että hän
jonakin päivänä jättää meidät, niinkuin Fritz, ja menee luostariin.
Vaan kuitenkin minun on mahdoton löytää mitään vikaa hänessä.
Luullakseni se juuri suututtaa äidin-äitiämme ja minua niin suuresti.
Nykyisin on hän jättänyt kaikki latinaiset kirjansa erään saksalaisen
kirjan tähden, nimeltä "Theologia Teutsch" eli "Theologia Germanica",
jonka Fritz lähetti meille, ennenkuin hän jätti Erfurtin luostarin ja
matkusti Romaan. Tämä kirja näyttää tekevän Evan hyvin onnelliseksi;
mutta minusta se on vaikeampi ymmärtää kuin latina. Vaikka se on aivan
toisenlainen, kuin kaikki muut jumaliset kirjat, joita koskaan olen
lukenut, se ei sovi minulle sen paremmin. Näyttää todella siltä, kuin
minä en milloinkaan löytäisi sitä uskontoa, joka soveltuu minulle.
Kaikki tuntuu niin ylevältä ja epämääräiseltä ja niin peräti
käsittämättömältä -- ainoastaan soveliaalta semmoisille, joilla on
aikaa kiivetä kukkuloille, sillä välin kuin minun tieni näyttää käyvän
laaksoissa ja kaduilla ja keskellä kaikenlailla vähäisiä, jokapäiväisiä
velvollisuuksia ja huolia, joita uskonto on liian korkea huomioonsa
ottamaan.

Minulle jää vaan se toivo, että joskus elämäni lopulla Jumala
armollisesti antaa minulle vähäisen joutoaikaa, että saan ruveta
jumaliseksi ja valmistaa itseäni kohtaamaan Häntä, taikka että Evan ja
Fritzin esirukoukset ja ansiot riittävät minunkin edestäni.


Wittenbergissä, Toukokuulla 1510.

Me rupeamme vähitellen oleentumaan uudessa kodissamme, joka on samalla
kadulla kuin yliopiston rakennukset. Martin Lutherilla elikkä veli
Martin'illa on suuri maine täällä. Sanotaan, että hänen luentonsa
miellyttävät enemmän kuin kenenkään muun. Ja hän saarnaa myöskin usein
kaupungin kirkossa. Äidin-äitimme ei ole tyytynyt muutokseen. Hän
nimittää kaupunkia viheliäiseksi savikyläksi ja kummastelee, mikä oli
saattanut Sachsin vaaliruhtinaat asettamaan pääkaupunkiansa ja
perustamaan yliopistoansa tämmöiseen hiekkaiseen erämaahan. Hänen
luullaksensa se on jotenkin Arabian hieta-aavikkojen kaltainen.

Mutta Kristofer ja minä ajattelemme toisin. Täällä löytyy useita
hyvin komeita rakennuksia, kauniita kirkkoja, yliopisto, linna ja
Augustinin-luostari; emmekä epäile ollenkaan, että aikaa myöten koko
muu kaupunki kohoo samanlaiseksi. Minä olen kuullut äidin-äitimme
sanovan, että semmoisista lapsista, joitten kasvot ovat liian suuret
heidän ikäänsä katsoen, usein tulee mitä kauniimpia ihmisiä, kun he
pääsevät täysikasvuisiksi. Ja niin käy varmaan Wittenberginkin, joka
tosiaan tätä nykyä vivahtaa lapseen, jolla on aika-ihmisen silmät ja
nenä. Saviseinät ja matalat, oljilla katetut huoneet eriävät
kummallisella tavalla uusista rakennuksista, vaaliruhtinaan palatsista
ja kirkosta kaupungin läntisessä päässä, kaupunginkirkosta
keskikohdalla, Augustinin-luostarista ja yliopistosta itäisessä päässä
likellä Elsterin porttia ja asuntoamme.

Se on totta, että täällä ei näe mitään honkametsiä eikä jylhiä vuoria
eikä myöskään ihania, viheriöitä laaksoja niinkuin Eisenachin
ympärillä. Mutta ei äidin-äidin tarvitse sanoa tätä miksikään
erämaaksi. Pohjoisessa notkot ja viidakot keskeyttävät valkoisia
hietasärkkiä; ja etelässä, tuskin kahdentuhannen sylen päässä
kaupungista, leveä, nopea Elbe juoksee poikki nummen.

Tämä suuri joki ilahuttaa minua. Se saattaa minun ajatukseni takaisin
tyventen lähteittensä luo vuorten keskelle, ja eteenpäin kotiinsa isoon
mereen. Meillä ei ollut mitään suurta jokea Eisenachissa, niin että
tässä on Wittenbergillä etu. Lisäksi rannat kasvavat matalia tammia ja
pajupensaita, jotka lempeästi kallistuvat veden ylitse ja joitten
välissä on hupainen istua kesä-iltoina.

Kun minä en vaan pelkäisi ihmisiä! Isä ei tahdo, että Eva ja minä
käymme yksinämme ulkona. Ylioppilaat ovat kovin vallattomat. Tänä
vuonna on rehtori kuitenkin kieltänyt heitä aseita pitämästä, joka
lohduttaa minua vähän. Mutta kaupunkilaiset ovat itsekin sotaisia
ja väkivaltaisia, ja juovat paljon olutta. Täällä löytyy sata
seitsemänkymmentä oluttehdasta, vaikkei ole muuta kuin kolme sataa
viisikymmentä taloa. Harva asukas lähettää lapsensa kouluun, vaikka
yliopistossa on viisi sataa ylioppilasta kaikilta tahoilta
Saksanmaasta.

Osa niistä maalaisista, jotka lähipaikoilta tulevat torille, puhuvat
semmoista kieltä, jota minä en ymmärrä. Äidin-äitimme sanoo, että he
ovat Vendejä, ja että tämä kaupunki on viimeinen paikka sivistyneen
mailman rajalla. Sen toisella puolella, arvelee hän, ei ole muuta kuin
barbareja ja Tartareja. Totta puhuen, hän ei ole varma, ovatko
naapurimme itsekään kristityitä.

St. Bonifacius, Sachsilaisten suuri apostoli, ei ulottanut tointansa
edemmäksi kuin Sachsiin; ja äidin-äiti sanoo, että ne teutonilaiset
ritarit, jotka valloittivat Preussin ja maat tuolla puolen meitä,
olivat vaan kristityitä kolonistejä, jotka elivät keskellä
puoli-pakanallisia villejä. Minusta tuntuu jokseenkin surulliselta, kun
ajattelen, että Wittenbergin ja Turkkilaisten ja Tartarien, vieläpä
villien välillä Indiassa, jonka Kolumbus on löytänyt, on muka vaan
muutamia puoli-sivistyneitä Vendejä, jotka elävät noissa kurjissa
kylissä, jotka pilkehtivät sieltä täältä hiekkakankailla kaupungin
ympärillä.

Mutta isä väittää, että se on oivallinen ajatus; ja että, jos hän olisi
hiukan nuorempi, hän panisi toimeen maa-matkueen ja vaeltaisi manteren
poikki, siksi kuin hän yhtyisi niihin Espanjalaisiin ja Portugiseihin,
jotka merta myöten purjehtivat samaan paikkaan.

"Ajatteleppas vaan", hän sanoo, "että muutamina viikkoina taikka
korkeintaan kuukausina saapuisimme Cathay'iin, El Dorado'on taikka
vieläpä itse Atlantis'iin, jossa huoneet ovat katetut ja lattioitut
kullalla, ja palaisimme runsailla aarteilla!" Näyttää siltä, kuin hän
nyt katsoisi hitaisiksi ja pitkällöisiksi niitä kokeitakin, joita hän
on tähän saakka retorteillaan ja tiikeleillään tehnyt ja joitten kautta
hän aina oli vähällä muuttaa lyijyä hopeaksi. Siitä asti kuin tulimme
tänne, on hän ajaksi luopunut alkemian aaveistaan ja istuu tuntikaudet,
iso kartta levitettynä edessänsä, laskien tarkimmalla ja
huolikkaimmalla tavalla, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin pääsisi
uusiin Espanjalaisten löytömaihin vendiläisen Preussin kautta. "Sillä",
hän arvelee, "jollen minä itse koskaan voi toteuttaa tätä tuumaa, se
ehkä kerta tuottaa jollekulle pojalleni ikuisen maineen ja rikastuttaa
ja koroittaa koko meidän perhettämme!"

Matkamme Eisenachista oli lakkaamaton juhla ja pikku lapselle -- joka
nyt on kahden vuoden vanha -- teimme sänkyvaatteista mukavan sijan
vaunuihin. Äidin-äiti istui suorana yhdessä kulmassa huonekalujen
välissä. Pikku Thekla oli nostettu, niinkuin kuningatar, tyynykasan
päälle, jossa hän istui, syleillen omia aarteitansa -- särkynyttä
nukkea, puuhevosta, jonka Kristofer teki hänelle, koko joukkoa käpyjä
ja limsiöitä, joita oli koottu metsästä, ja kovin pörhöistä,
pahan-näköistä kulkukoiraa, jonka hän on ottanut huostaansa ja josta
häntä ei saa millään lailla luopumaan. Hän nimittää koiraa Nix'iksi ja
on varma, että tämä syvämietteisillä silmillänsä aina pyytää häntä
opettamaan itseänsä puhumaan ja antamaan itselleen sielun. Kun hän vaan
sai nämät, perhejumalansa, mukaansa, hän ei näyttänyt suuresti kaipaavan
koko muuta Eisenachin mailmaamme, josta juuri erosimme.

Ei isäkään kerinnyt huolimaan muista kuin folianteistaan, kaavoistaan
ja koneistaan, joita hän kateellisesti vartioitsi.

Evalla oli vaan yksi aarre, josta hän ei hellittänyt, "Theologia
Germanica", jonka hän on ottanut omaksensa.

Äidin erityisenä huolena oli pikku lapsi. Chriemhild oli kovasti
suruissaan, kun piti erota Polluxista, joka jätettiin serkku Konrad
Cottan luo; ja Atlantis oli niin riihaton ilosta, kun ajatteli sitä
uutta mailmaa ja sitä uutta elämää, josta hänen luullaksensa kaikki
entisen elämän huolet poistuisivat, että, jollei Kristoferia ja minua
olisi ollut, minun täytyy tunnustaa, että perheen yhteiset edut
olisivat joutuneet jokseenkin syrjään.

Tällä välin Kristofer ja minä pidimme sotilakkoa "Reinecke Fuchs'in" ja
muitten riitakysymystemme suhteen. Kaikki hänen luonnonlahjansa --
jotka ovat olleet niin hedelmälliset kiusaa synnyttämään -- näyttivät
yhtäkkiä kääntyneen hyödyllisille teille, niinkuin talojen ja taikojen
häijynkuriset harliat, kun heidän mieleensä joukahtaa tehdä hyvää
köyhälle ihmisraukalle. Tuskin hän kertaakaan koko matkalla koetteli
kärsivällisyyttäni. Siitä ajasta saakka, kuin saavuimme Wittenbergiin,
minä en kuitenkaan voi sanoa samaa. Minä pelkään niitä kumppaneita,
joita hän on saanut ylioppilaitten joukossa, ja usein, usein minä
soisin, että Fritzin uskonto olisi sallinut hänen jäädä meidän
luoksemme, kumminkin siksi kuin pojat olisivat kasvaneet suuriksi.

Minä olin edeltäpäin lujittanut mieltäni vanhojen ystävien ja vanhan
kodin hyvästijättöä varten, mutta kun muutto todella alkoi, ei ollut
aikaa ajatella muuta, kuin mitenkä panisimme sisään viimeiset kalut,
jotka olivat melkein jäämällänsä, ja asettaisimme itsekunkin
paikallensa.

Minä tuskin ennätin viimeistä kertaa katsahtaa vanhaan taloomme, sillä
sinä hetkenä, jolloin poikkesimme kulmasta, putosi joku isäni kone alas
ja melkein teki ennen aikaansa lopun Theklasta ja hänen aarteistaan;
joka niin säikäytti Theklaa ja kiihdytti äidin-äitiämme, ja pikku
lasta, että sain kyllä heitä hyväillä, ennenkuin kaikki jälleen
rauhottuivat; vaan sillä välin olimme poikenneet kulmasta ja rakas,
vanha talomme oli kadonnut näkyvistä. Minä tunsin pistoksen, niinkuin
olisin tehnyt väärin sille -- tälle vanhalla kodille, joka on suojannut
meitä niin monta vuotta ja ollut niin monien ilojen ja huolten ja
surujen äänettömänä todistajana!

Ensimäisenä päivänä ei tapahtunut juuri mitään erinomaista, paitsi että
Theklan rauha usein häirittyi niitten rettelöin tähden, joihin Nix
itseensä-luottavaisen, vaikkei aivan urhoollisen luontonsa kautta
monesti joutui kylän kissojen ja koirien ja näitten omistajien kanssa.

Ensimäinen ilta metsässä oli hupainen. Me asetuimme yöksi vähäiselle
aukealle paikalle. Risuja kerättiin ja tehtiin valkea, jonka ympärille
levitimme semmoiset sänkyvaatteet ja huonekalut, joita kävi vaunuista
irti saaminen. Lasten ilo oli ääretön, kun saivat näin samalla haavaa
toimittaa totisia askareita ja leikitellä, sillä välin kuin Kristofer
ruokki ja liekkasi hevosia.

Kun olimme syöneet, rupesimme kertomaan satuja, mutta äidin-äitimme
kielsi meitä kovasti mainitsemasta mitään metsän haltian nimeä taikka
muutoin mitään pahaa tai epäiltävää olentoa, oli se mikä hyvänsä.

Yöllä minä en saanut unta. Kaikki oli niin kummallista ja suurenlaista
meidän ympärillämme, ja minusta tuntui kuin honkien välistä olisi
kuulunut valituksia ja huokauksia ja kaukaisia voivotuksia, joita ei
juuri sopinut otaksua tuulen kautta syntyneeksi. Minua alkoi kammottaa,
ja minä nostin viimein päätäni, katsoakseni, onko kukaan muu hereillä.

Vastapäätä minua istui Eva. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tähtiä
kohden, hänen kätensä ristissä, ja hänen huulensa liikkuivat
ikäänkuin rukouksessa. Hän oli minusta niinkuin suojelus-enkeli, ja
vaistomaisesti siirryin likemmäksi häntä.

"Eva", minä kuiskasin viimein, "kuuletko sinä outoa ja käsittämätöntä
tohinaa meidän ympäriltämme? Olisi hyvä tietää, lieneekö totta, että
kummallisia olentoja asuskelee metsissä."

"Luullakseni löytyy aina henkiä ympärillämme, Elsa serkku", hän
vastasi, "hyviä taikka pahoja henkiä, jotka käyvät ryöstöllä meidän
ympärillämme taikka palvelevat meitä. Tuntuu siltä kuin he olisivat
likempänä meitä yksinäisyydessä, ja ehkä ne ovatkin."

Tämä ei ollenkaan rauhoittanut minua.

"Lausu nyt, Eva kultani", minä sanoin, "muutamia rukouksia; minä
pelkään, etten osaa valita oikeita. Mutta etkö sinä todella lainkaan
ole peloissasi?"

"Miksi minä pelkäisin?" hän vastasi lempeästi. "Jumala on aina
lähempänä meitä kuin mitkään henget, hyvät taikka pahat -- lähempänä ja
suurempana kuin kukaan. Ja Hän on itse hyvyys. Minä rakastan
erämaata, Elsa serkku, koska se näyttää kohottavan minut kaikkien
luontokappaleitten yli yhden puoleen, joka on kaikki ja kaikissa. Ja
minä rakastan jylhiä metsiä", hän jatkoi ikäänkuin itseksensä, "koska
Jumala on niitten ainoa omistaja ja minä selvemmin tunnen, että me ja
luontokappaleet ja kaikki, mitä omaksemme sanomme, on Hänen ja
ainoastaan Hänen. Kaupungeissa kartanot nimitetään ihmisten mukaan, ja
kaikki kadut ja rakennukset ovat jaetut osiin, joista jokaisesta joku
sanoo: 'se on minun.' Mutta täällä on ilmeisesti kaikki ainoastaan
Jumalan, kaikki on jakamatonta, kaikille yhteistä. Täällä on vaan yksi
pöytä, ja se on Hänen; kaikki luontokappaleet elävät, niinkuin vapaat
ruoka-vieraat, Hänen anteliaisuudestaan."

"Emmekö syntiä tekemättä saa nimittää mitään omaksemme?" minä kysyin.

"Minun kirjani sanoo, että tämä itsekkäisyys juuri oli syy Adamin
lankeamukseen", hän vastasi. "Muutamat arvelevat, että Adam joutui
perikatoon eli lankesi sen vuoksi, että hän söi omenan; mutta minun
kirjani sanoo, että se oli sentähden, että hän vaati jotakin omakseen;
ja sentähden, että hän käytti sanoja: minä, minun, minulle ja niitten
kaltaisia."

"Tätä on varsin vaikea ymmärtää", minä lausuin. "Enkö minä saa sanoa:
_minun_ äitini, _minun_ isäni, _minun_ Fritzini? Tuleeko minun rakastaa
kaikkia yhtä paljon sen vuoksi, että kaikki ovat samassa määrässä
Jumalan omat? Jos omaisuus on synti, miksi sitten varastaminen on
synti? Eva, tämä uskonto on kokonaan yli- ja ulko-puolella minua.
Minusta tuntuu, kuin tällä tavalla olisi melkein yhtä väärin kiittää
siitä, mitä meillä on, kuin kaivata sitä, mitä meillä ei ole, koska me
emme saa ajatella, että meillä on jotakin. Se hämmentää minua
kauheasti."

Minä panin uudestaan maata ja päätin olla kokonaan näitä ajattelematta.
Fritz ja minä näimme kerta, kauan aikaa takaperin, kuinka turha ainakin
minun on pyrkiä Kymmeniä Käskyjä ulommaksi. Mutta sillä välin kuin
koetin ymmärtää, mitä Eva oli puhunut, sekaannuin minä niin, että
ajatukseni ennen pitkää pyörivät sinne tänne enkä minä voinut niitä
hallita. Minä en kuullut mitään enää Evasta eikä tuulesta, vaan nukuin
sitkeästi ja näin unta, että Eva ja yksi enkeli koko yön puhuivat
latinaa minun vieressäni, jota minun olisi mielestäni pitänyt ymmärtää,
mutta tietysti en ymmärtänyt.

Me emme olleet kauan matkustaneet seuraavana päivänä, kun syvässä
laaksossa, jossa tie oli kapea, joukko ratsumiehiä äkkiä syöksähti alas
eräästä linnasta, joka kohosi oikealla kädellämme, ja ojennetuilla
keihäillänsä esti meitä edemmäksi kulkemasta.

"Kuulutteko Erfurtiin?" kysyi johdattaja, kääntäen hevostemme päätä ja
pyssynperällä sysäten Kristoferia syrjälle.

"Ei", vastasi Kristofer, "Eisenachiin."

"Tie auki, miehet", huudahti ritari seuralaisillensa; "me emme ole
riidoin Eisenachin kanssa. Nämät eivät ole ne, joita varromme."

Ratsastajat väistyivät meidän edestämme, mutta nuori ritari, joka
näytti johdattavan heitä, kulki tuokion aikaa meidän vieressämme.

"Ajoitteko minkään tavara-vaunujen ohitse matkallanne?" hän kysyi
Kristoferilta, puhutellen häntä niinkuin hän olisi talonpoikaa
puhutellut.

"Se ei ole luultavaa, että tämmöisellä kuormalla ehtii kenenkään
ohitse," vastasi Kristofer jyrkästi.

"Mitä teillä on kuormassanne?" ritari kysyi.

"Koko meidän maallinen tavaramme", vastasi Kristofer lyhyesti.

"Mikä teidän nimenne on, ystävä, ja minne matka?"

"Cotta", Kristofer vastasi. "Isäni on vaaliruhtinaan painon hoitaja
Wittenbergin uudessa yliopistossa."

"Cotta!" kertoi ritari suuremmalla kunnioituksella, "hyvä
porvarisnimi." Tämän lausuttuaan hän ratsasti takaisin vaunujen luo ja
tervehtien isäämme katseli meitä kaikkia kylmäkiskoisella rohkeudella,
ikäänkuin hänen huomionsa olisi kunnioittanut meitä, siksi kuin hänen
silmänsä pysähtyivät Evaan, joka istui, käsivarsi Theklan ympärillä,
viihdyttäen pelästynyttä lasta ja auttaen häntä järjestämään muutamia
orvonkukkia, jotka Kristofer oli noukkinut vähäistä ennen. Hänen
äänensä aleni, kun hän näki tämän, ja hän sanoi:

"Tämä ei suinkaan ole mikään porvaristyttö? Sallikaat minun kysyä
teidän nimeänne, ihana frökinä?" hän lausui, nostaen hattuansa ja
puhutellen Evaa.

Eva ei vastannut mitään, vaan järjesteli yhä kukkiansa eikä muuttanut
muotoansa, paitsi että hänen huulensa rypistyi ja värisi hiukan.

"Frökinä ajattelee vaan kukkakimppuansa; minä soisin, että olisimme
lähempänä linnaamme, että saisin tarjota hänelle kukkia, jotka
soveltuvat paremmin hänen käsillensä."

"Puhutteletteko minua?" kysyi Eva viimein, nostaen isot silmänsä ja
kiinnittäen niitä häneen vakavalla katsannolla; "minä en ole mikään
frökinä; mutta vaikkapa olisin kuningatar, olisi jokainen Jumalan kukka
kylläksi kaunis minulle. Ja todelliselle ritarille", hän lisäsi,
"talonpoikaistyttö on yhtä pyhä kuin kuningatar."

Ei kukaan uskaltanut koskaan pitää Evan kasvojen vakavaa katsantoa
leikkinä. Nyt oli ritarin vuoro hämmentyä. Hänen rohkeutensa heltesi
kokonaan, ja hän lausui hiljaisesti: "minä olen ansainnut tämän
moitteen. Nämät kukat ovat liian kauniit, kumminkin minulle. Jos
suvaitsisitte antaa minulle yhden, minä säilyttäisin sitä uskollisesti,
niinkuin jotain äitini lahjaa taikka pyhimyksen relikiä."

"Teidän sopii poimia niitä joka paikasta metsässä", Eva lausui, mutta
pikku Thekla otti molemmat pienet pivonsa täyteen orvonkukkia ja antoi
ne hänelle.

"Te saatte jos tahdotte", hän sanoi. "Kristofer noukkii kyllä uusia
meille."

Ritari otti ne huolellisesti lapsen kädestä ja, kumartaen syvälle,
yhtyi jälleen etumaisiin seuralaisiinsa. Hän palasi sitten, lausui
muutamia sanoja Kristoferille, vetäytyi joukkoinensa vähäisen matkan
päähän meidän taaksemme ja seurasi meitä, siksi kuin olimme aivan
likellä Erfurtia. Silloin hän kannusti hevostansa, ratsasti isäni
viereen ja sanoi kiireesti: "te olette nyt turvassa ettekä
tarvitse enää mitään saattoa." Kun hän vielä oli kumartanut meitä
kunnioituksella ja ajanut miestensä luo, katosi pian heidän hevostensa
kavion kopina kuuluvistamme, kun he täyttä laukkaa laskivat takaisin
metsän kautta.

"Mitä ritari sinulle sanoi, Kristofer?" kysyin minä, kun me sinä iltana
astuimme vaunuista Erfurtissa.

"Hän sanoi, että metsä näillä seuduin tätä nykyä oli vaarallinen jonkun
riidan vuoksi ritarien ja porvarein välillä ja että, jos sallisimme,
hän saattaisi meitä likelle Erfurtia."

"Se kumminkin oli kohteliaasti tehty häneltä", minä arvelin.

"Semmoista kohteliaisuutta kuin porvari saa odottaa ritarilta", vastasi
Kristofer jäykästi; "ensin hän loukkaa meitä ilman syytä ja sitten hän
suosion osoitukseksi varjelee meitä omasta väkivallastaan! Mutta naisia
lumoo aina, mitä miehet ratsun selässä tekevät."

"Ei kukaan ole lumottu keneltäkään", minä vastasin. Sillä se suututtaa
minua aina erinomaisesti, kun tuo poika puhuu sillä tavalla naisista.
Ja äidin-äiti säisti: "älkäät riidelkö, lapset; jollei iso-isänne olisi
ollut onneton, te olisitte itse kuuluneet ritarinsäätyyn; sentähden
teidän ei sovi aatelisia solvaista."

"Minä en olisi koskaan ruvennut ritariksi", intti Kristofer, "eikä
papiksi eikä rosvoksi." Mutta se lohdutti äidin äitiä ja minua, kun
ajattelimme, kuinka ylhäinen meidän asemamme olisi ollut, jollei
muutamia vähäisiä vastuksia olisi kohdannut. Äidin-äitimme ei koskaan
laskenut isäni nimeä suku-luetteloonsa.

Kun tulimme Leipzigiin, jätimme lapset sinne ja lähdimme jalkaisin,
äidin-äiti, äiti, Eva ja minä käymään täti Agnesin luona Nimptschenin
luostarissa, johon hän oli muutamia vuosia sitten siirretty
Eisenachista.

Me näimme hänet ainoastaan luostarin ristikon takaa. Mutta minusta
tuntui, kuin hänen äänensä, käytöksensä ja kasvonsa eivät ensinkään
olisi muuttuneet siitä, kuin viimein yhdyimme, jolloin hän peloitti
minua lapsi-parkaa ja pyysi minua rupeamaan sisareksi ja luopumaan
Fritzistä.

Hänen äänensä vaan soi minusta vielä enemmän kuin kääritty kello, jota
käytetään ainoastaan hautajaisissa, erittäin, kun hän sanoi Fritzin
luostariin menosta: "ylistetty olkoon Jumala ja Pyhä Neitsyt ja kaikki
pyhimykset. Hän on siis vihdoin kuullut halvat rukoukseni; yksi
kumminkin on pelastettu."

Kylmät väreet kävivät pitkin selkääni, kun hän lausui nämät sanat.
Oliko hän siis todella kaikki nämät vuodet rukoillut, että meidän
onnemme raukeisi ja meidän kotimme joutuisi autioksi? Ja oliko Jumala
kuullut häntä? Lähtikö siis se turmiollinen tenho, joka äidin luullen
rasitti meitä, ainoastaan täti Agnesin kauheista rukouksista?

Jos milloinkaan näyttivät hänen kasvonsa nyt hengettömiltä sen
valkoisen liinan poimuissa, joka sitoi ne säännölliseksi ovaliksi.
Hänen äänensä oli metallinkaltainen ja kuollut; hänen kätensä tuntui
hermottomalta, ja kylmältä kuin marmori, kun hyvästi jättäessämme
koskimme siihen. Äitini itki ja lausui: "kallis Agnes, ehkä emme
milloinkaan enään yhdy tässä mailmassa."

"Ehkä ei", oli vastaus.

"Sinä et unhota meitä, sisar?" äitini sanoi.

"Minä en koskaan unhota teitä", hän lausui samalla syvällä,
hiljaisella, vakavalla, kai'uttomalla äänellä, joka ei näyttänyt
milloinkaan heltyneen inhimillisistä tunteista, vaan ainoastaan
gregorianisissa virsissä urkujen soidessa.

Ja sanat kaikkuvat sydämessäni vielä tänä hetkenä niinkuin
ruumiinkellot.

Hän ei koskaan unhota meitä.

Öisin valvoessaan, päivin kirkossa ja kammiossaan hän muistaa meitä ja
rukoilee Jumalaa, ettei Hän antaisi meidän olla liian onnelliset.

Ja Jumala kuulee häntä ja täyttää hänen rukouksensa. Se on aivan selvä,
että Hän niin tekee! Eikö hän ollut pyytänyt Jumalaa tekemään Fritziä
munkiksi ja eikö Fritz ole ijäti meistä eroitettu?

"Mimmoiselta sinusta luostari tuntui, Eva?" minä kysyin häneltä sinä
iltana, kun olimme kahden kesken.

"Se näytti hyvin hiljaiselta ja rauhalliselta", hän vastasi.
"Luullakseni siellä voisi olla sangen onnellinen. Siellä olisi niin
hyvä aika rukoilla. Kenties voisi helpommin unhottaa itsensä siellä ja
päästä likemmäksi Jumalaa."

"Mutta mitä sinä täti Agnesista arvelet?"

"Hän miellytti minua. Arvatakseni hän on kärsinyt paljon."

"Hän näyttää olevan yhtä kuollut ilolle kuin kärsimiselle", minä
sanoin.

"Mutta kivutta ihmiset eivät näin kuole", lausui Eva hyvin totisesti.

Meidän talomme Wittenbergissä on vähäinen. Yläkerran akkunoista näemme
tuolla puolen kaupungin valleja nummen ja Elben, joka kimaltelee ja
säteilee pajupensaitten ja vaivaistammien välistä. Rakennuksen takana
on tilkka kylmää maata, jota Kristofer joutohetkinä ojittaa ja
lapioitsee yrttitarhaksi. Meidän on aikomus istuttaa muutamia kukkia
sen suoran käytävän reunoille, joka kulkee sen lävitse -- keltaisia
narsisseja, lempikukkia, ruusuja, kevät-orvokkeja, neiliköitä ja
kultalakkoja. Yrttitarhan päässä on kaksi omenapuuta ja perunapuu,
jotka juuri, ennenkuin me saavuimme tänne, olivat varistaneet kukkansa
maahan punaiseksi ja valkoiseksi peitteeksi. Näitten siimekseen minä
vien ompelukehäni, kun askareet ovat toimitetut; ja välisti pikku
Thekla tulee ja juttelee kanssani, välisti Eva lukee ja laulaa minulle.
Minun täytyy oikein paheksia, että Eva nykyisin on niin paljon
kiintynyt "Theologia Germanica'ansa." Minä en ymmärrä sitä niin hyvin,
kuin noita latinaisia virsiä, kun hän kerran on kääntänyt ne minulle;
sillä nämät puhuvat Jesuksesta, Vapahtajasta, joka jätti taivaallisen
kotinsa ja istui väsyneenä tien vieressä, etsien meitä; taikka
Mariasta, Hänen kalliista äidistänsä; ja vaikka ne välisti
mainitsevatkin vihaa ja tuomiota, minä kumminkin tiedän, mitä niillä
tarkoitetaan. Mutta koko tuo toinen kirja on minulle niinkuin
häikäisevä sumu ilman aurinkoa, kuuta ja tähtiä, ilman taivasta, maata,
merta taikka muuta varmaan tunnettavaa -- kaikkialta hohtaa yhtäläinen
kirkkaus, joka on Jumala; tuo Ainoa, joka on kaikki -- ikäänkuin joku
hyvyyden meri, johon meidän tulee jollain salaisella tavalla uppoontua.
Mutta minä en ole mikään meri eikä mikään meren osa; enkä minä voi
rakastaa mitään merta, koska se on rajatonta taikka pohjatonta taikka
itsekylläistä taikka jotakin muuta.

Kyllin kauhea on se äitini ajatus Jumalasta, että Hän valvoo, ettemme
ole liian onnelliset emmekä rakasta ketään enemmän kuin Häntä itseä,
sekä että Hän muistaa nuoruutemme erehdykset ja synnit, mutta viivyttää
niitten rankaisemista juuri siihen hetkeen saakka, jolloin rangaistus
tuntuu kaikkein kipeämmältä. Mutta ei tämäkään hämmennä ja kammota
minua niin, kuin tuo kaikki käsittävä Olento Evan kirjassa. Sillä
Jumalalla, jota äitini pelkää, on tosin kyllä ankarimman oikeuden
silmät ja vihan katsanto syntistä vastaan; mutta jos kerta oppisimme,
kuinka Häntä miellytämme, Hänen silmänsä ehkä hymyilisivät, Hänen
katsantonsa ehkä kirkastuisi. Meidän edessämme on kasvot, on sydän,
joka kohtaa meidän sydäntämme! Mutta kun Eva lukee kirjaansa minulle,
tuntuu minusta, kuin katselisin ylös taivaasen enkä näkisi mitään muuta
kuin taivasta -- valkeutta, avaruutta, äärettömyyttä, ja yhä vaan
äärettömyyttä ja valkeutta; siveydellistä valkeutta tosiaankin --
täydellisyyttä, puhtautta, hyvyyttä; mutta ei mitään silmiä, joihin
voisi katsoa, ei mitään sydäntä, joka kohtaisi minun sydäntäni -- ei
ketään, jota minä voisin puhutella taikka koskea taikka nähdä!

Tänä iltana me avasimme akkunamme ja katsoimme ulos poikki nummen Elbeä
päin.

Kaupunki oli kokonaan hiljennyt. Taivas, joka kaareutui meidän ja
lakean ylitse, näytti niin avaralta ja korkealta. Oli ikäänkuin
olisimme nähneet lukemattomia tähtitarhoja toinen toisensa takana
selkeässä ilmassa. Ainoa ääni oli leveän, siellä täällä välkkyvän
virran kaukainen, yksivakainen solina.

Eva katseli ylöspäin tyvenellä, kirkkaalla katsannollansa. "Sinun!" hän
lausui hiljaa, "kaikki nämät ovat; ja me olemme Sinun, ja Sinä olet
täällä! Kuinka paljoa onnellisempi on, kun voi katsahtaa ylös ja
tuntea, ettei ole mitään halvan omaisuutemme aitaa meidän ja Hänen,
taivaan ja maan Haltian, välillä! Kuinka paljoa kurjemmat olisimme, jos
olisimme tämän maan isännät, niinkuin vaaliruhtinas, ja sanoisimme:
'kaikki nämät ovat minun!' ja niin kaikissa mielestämme olisi vaan
_minä_ ja _minun_ eikä _Jumala_ ja _Jumalan_!"

"Niin", minä sanoin, "jos _päättäisimme_ siihen, että vaan sanomme
_minä_ ja _minun_; mutta minä olisin hyvin kiitollinen, jos Jumala
antaisi meille pikkuista enemmän kyllyydestänsä tarpeisimme. Vaan
kuitenkin, kuinka paljoa paremmalla kannalla asiamme ovat nyt kuin
ennen! -- isä on määrätty vaaliruhtinaan painon hoitajaksi emmekä enää
taistele epävakaisen elatuksemme tähden; ja minulla on niin paljon
ompelutyötä! Minusta tuntuu välisti, Eva, kuin meistä vielä voisi tulla
onnellinen perhe."

"Minun kirjani", hän vastasi miettiväisesti, "sanoo, ettemme koskaan
ole todellisesti tyytyväiset Jumalassa eikä todellisesti vapaat, jollei
meidän ole kaikki yhtä, ja Yksi ole kaikki, ja _jotakin_ ole sama kuin
_ei mitäkään_. Luullakseni minä en ole kokonaan ja todellisesti vapaa,
Elsa serkku, sillä minä en voi rakastaa tätä paikkaa aivan yhtä paljon
kuin vanhaa kotiamme Eisenachissa."

Minua rupesi jo suututtamaan ja minä sanoin: "ei minusta eikä
kenestäkään muusta meidän joukostamme voi mikään koti tuntua aivan
samalta enää, kun Fritz on mennyt. Mutta mitä siihen tulee, että
_jotakin_ tuntuisi samalta kuin _ei mitäkään_, minä en voi koskaan
tuntea sitä enkä aio milloinkaan koettaakaan. Saisi yhtä hyvin ihminen
kuolla kerrassaan."

"Kyllä", vastasi Eva vakavasti; "minä luulen, ettemme koskaan ymmärrä
sitä kokonaan emmekä ole kokonaan tyytyväiset eikä vapaat, ennenkuin
kuolemme."

Me emme puhuneet sen enempää sinä iltana; mutta minä kuulin hänen
laulavan yhtä mielivirttänsä: [_Ad perennis vitae fontem mens sitivit
arida etc._]

    Runsaan elonlähteen luokse
    Sielu kaipaa sanoissaan,
    Henki kahlehdittu pyrkii
    Ruumiin siteet murtamaan,
    Taistellen ja huoaten se
    Halaa helmaan kotimaan.

    Murheissaan ja tuskissaan se
    Syyllisyyttään valittaa,
    Reimuj' aatteleepi, joista
    Synti hänet vieroittaa,
    Menneen onnen muistot kurjuus,
    Nykyinen vaan suurentaa.

    Kenpä selvitellä taitaa
    Riemut rauhan-kaupungin,
    Jossa temppelit ja linnat,
    Loistaa helmin hohtavin,
    Huoneet välkkyy, asunnoista
    Kulta kiiltää kirkkahin.

    Siellä kirkkaan päivän lailla
    Autuaatkin kulkevat,
    Seppel päässä voitoissansa
    Keskenänsä riemuvat,
    Taisteluita kestetyitä
    Muistelevat, nauttivat.

    Joit' ei synti tahraa, ne ei
    Riitaa tunne himojen,
    Liha heillä hengen kanssa
    Ain' on sopu-sointuinen,
    Kiusauksist' ovat vapaat,
    Rauhaa täysin nauttien.

    Vapaat vaiheista he kaiken
    Alku-juurta tutkivat,
    Totuudenkin olemusta
    Perin pohjin tarkkaavat,
    Tästä lähteest' elämän näin
    Elin-nesteen noutavat.

    Siitä olon saavat lujan,
    Kestävän ja ikuisen,
    Jaloina ja kirkkain' ei he
    Joudu alttiiks muutosten,
    Tuskat, taudit heist' on poissa,
    Sekä vaivat vanhuuden.

    Näin he elää ikuisesti,
    Kaikki muu kun katoaa,
    Loistavat ja kukoistavat:
    Turmelus se raukeaa,
    Kuolemattomuuden voima
    Kuolon vallan masentaa.

    Niille, jotka kaikki tietää,
    Mikä tietämätönt' on?
    Heidän katsantonsa tunkee
    Sydämenkin piilohon,
    Yks' on tahto, yksi toivo,
    Yksi mieli heillä on.

    Aina uutta sävelettä
    Autuaat ne säveltää,
    Soidintensa vieno ääni
    Sydämetkin viihdyttää,
    Vertaistansa kuningastaan
    Voittajat kun ylistää.

    Onnellinen se, jok' eessä
    Herran seisoa näin saa,
    Asemalta korkealta
    Maailmoita katsastaa,
    Auringon ja kuun ja tähtein
    Vaellusta valtavaa.

    Kristus, rauhan kaupungissa
    Voitonmerkki voittajain,
    Minutkin sa sinne saata,
    Kahleet vangilt' irroittain,
    Minutkin tee osalliseks
    Lahjoituksist' autuain.

    Viel' ei lopuss' ole riita,
    Voimaa loppuun asti suo,
    Saata sitten rauhaan lapses,
    Taistelu kun päättyy tuo,
    Katso mua ansainneeksi
    Päästä autuaitten luo.


Piinaviikolla.

Wittenberg on ollut täpötäynnä väkeä tällä viikkoa. Kaupungin kirkossa
on toimitettu suuria hengellisiä näytelmiä; ja vaaliruhtinaan kirkossa
(Linnankirkossa) asetettiin kaikki relikit juhlallisesti näkyviin.
Pilgrimejä oli tullut joukottain kaikista naapurikylistä sekä Vendistä
että Sachsista. On ollut varsin ikävä kulkea kaduilla, sillä olutta on
juotu runsaasti, ja ylioppilaat ja talonpojat ovat tapelleet monessa
paikassa. Se on todella hyvin lohduttava asia, että saa suuria synnin
päästöjä, kun käy relikejä katsomassa, sillä pilgrimit näyttävät
tarvitsevan paljon synninpäästöjä.

Pyhät hengelliset näytelmät olivat erittäin komeat. Judas oli kovin
inhottava -- hän oli kyttyräselkäinen ja puettu rikkaaksi juutalaiseksi
saituriksi; ja perkeleet olivat kylläksi kauheat pelästyttämään
lapsia vuodeksi aikaa. Pikku Theklalla oli valkoiset vaatteet ja
harsikkosiivet. Hän oli mitä suloisin enkeli -- ja koko asia huvitti
häntä mahdottomasti. He tahtoivat, että Eva rupeisi yhdeksi noista
pyhistä naisista ristin vieressä, mutta hän ei suostunut siihen. Hän
todella melkein itki, kun ajatteli sitä, eikä näytä hyväksyvän koko
näitä juhlamenoja ollenkaan. "Kaikki nämät ovat todesti tapahtuneet!"
hän lausui; "he todesti ristiin-naulitsivat Hänet! Ja Hän on nousnut
kuolleista ja elää taivaassa; enkä minä julkene katsoa, että sitä
näytetään niinkuin tarinaa."

Toisena päivänä oli näytelmissä tosiaan enemmän pilkkaa ja ivaa, kuin
minä olisin suonut. Kristofer sanoi, että hänen mieleensä tuli
"Reinecke Fuchs."

Keskivaiheilla toista päivää kaipasimme Evaa, ja kun minä muutamien
tuntien perästä palasin kotiin etsimään häntä, oli hän polvillansa
vuoteemme vieressä ja nyyhkytti, niinkuin hänen sydämensä olisi ollut
pakahtumallansa. Minä vedin häntä puoleeni, mutta minun oli mahdoton
huomata, että mitään muuta oli tapahtunut, kuin että se nuori ritari,
joka esti meitä kulkemasta metsässä, oli suurella kunnioituksella
kumartanut häntä ja näyttänyt hänelle muutamia kuivettuneita
orvonkukkia, joita hän sanoi aikovansa aina säilyttää hänen ja hänen
sanojensa muistoksi.

Tämä ei näyttänyt minusta aivan anteeksi antamattomalta loukkaukselta,
ja minä sanoin sen hänelle.

"Hänellä ei ollut mikään oikeus säilyttää mitään minun tähteni!" hän
nyyhkytti. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta säilyttää mitään minun
tähteni; ja jos Fritz olisi ollut täällä, hän ei suinkaan olisi
sallinut sitä."

"Evaseni", minä sanoin, "mihin sinun 'Theologia Teutsch'isi' on
joutunut? Sinun kirjasi käskee sinun leppeästi mukaantua kaikkiin
asioihin eikä huolia enemmän, luullakseni, muitten ihastelemisesta kuin
moitteestakaan."

"Elsa serkku", vastasi Eva hyvin totisesti, samalla kuin hän nousi ja
seisoi kädet ristissä minun edessäni, "minä en ole vielä oppinut
'Theologia'ani' täydellisesti, mutta minä aion koettaa. Mailma näyttää
minusta sangen pahalta ja murheelliselta. Eikä siinä näy olevan mitään
sijaa minun kaltaiselle orpotytölle. Ei ole mitään lepoa, jollei ole
naitu taikka nunna. Naimisiin minä en koskaan mene, ja sentähden, rakas
Elsa", hän jatkoi, langeten jälleen polvillensa ja laskien käsivartensa
minun ympärilleni, "minä olen juuri päättänyt -- minä menen luostariin,
jossa täti Agnes on, ja rupean nunnaksi."

Minä en yrittänytkään panna vastaan; mutta seuraavana päivänä minä
kerroin sen äidille, joka sanoi vakavasti: "lapsiparka tulee
onnellisemmaksi siellä! Meidän täytyy antaa hänen mennä."

Mutta hän kävi vaaleaksi kuin kuolema, hänen huulensa vapisi, ja hän
lisäsi: "niin, Jumalan täytyy saada kaikki, mitä parasta on. Turhaan
todesti taistelemme Häntä vastaan!" Sitten hän, peläten, että hän oli
loukannut minua, suuteli minua ja sanoi: "siitä asti kuin Fritz lähti,
on Eva tullut niin erittäin rakkaaksi minulle! Mutta kuinka minun sopii
nureksia, kun oma Elsani on säästetty meille?"

"Äiti", minä kysyin, "luuletko, että täti Agnes taas on rukoillut
tätä?"

"Arvattavasti!" hän vastasi hämmentyneellä muodolla. "Hän katseli hyvin
tarkasti Evaa."

"Siinä tapauksessa", minä lausuin, "kirjoitan minä kohta täti Agnesille
ja sanon hänelle, että hänen ei tarvitse lukea semmoisia rukouksia
sinun ja minun puolestani. Sillä, mitä minuun tulee, se ei maksa
vaivaa. Ja jos sinä tekisit niinkuin St. Elisabet ja jättäisit meidät,
se musertaisi meidän kaikkien sydämemme, ja perheemme hajoisi
tykkönään."

"Mitä sinä ajattelet, Elsa?" vastasi äitini lempeästi. "Minun on
todella liika myöhä ajatella pyhimyksen tilaa. Minä en voi milloinkaan
toivoa enempää, kuin että Jumala suuresta laupendestaan kerta antaa
minulle minun syntini anteeksi ja vastaan-ottaa minut niinkuin
alhaisimman luoduista olennoistaan kalliin Poikansa vuoksi, joka kuoli
ristinpuussa. Mitä sinä tarkoitit sillä, että minä tekisin niinkuin St.
Elisabet?"

Minä tunsin itseni rauhoittuneeksi enkä jatkanut keskustelua, varoen,
että se johdattaisi äitini mieleen juuri sitä, mitä minä pelkäsin.


Wittenbergissä, Kesäkuun 14 p.

Ja niin Eva ja Fritz ovat menneet -- perheen molemmat jumaliset. He
ovat menneet kumpikin luostariinsa, pyhimykseksi päästäkseen, ja
jättäneet meidät mailmaan taistelemaan ilman heitä. Heidän kanssaan on
kaikki, mikä esti meitä peräti maalliseksi joutumasta, riistetty
meiltä. Minusta tuntuu kuin joku armas Pyhän Äidin kuva olisi muutettu
pois huoneesta, sitten kuin Eva lähti, eikä meille olisi jäänyt muuta,
kuin perhekuvat ja tavalliset maalliset taulut; taikka kuin matala
katto olisi peittänyt akkunan, joka katsoi tähtiä kohden. Eva oli aina
niinkuin palanen taivasta meidän joukossamme.

Minä kaipaan häntä öisin vähäisessä huoneessamme. Hänen rukouksensa
näyttivät pyhittävän sitä. Minä kaipaan hänen suloisia, hurskaita
laulujansa ompelutyössäni; eikä minulla nyt ole mitään, joka kääntäisi
ajatukseni huomispäivän hankkeista taikka eilispäivän murheista tai
tämän päivän vastuksista. Minä en huomannut ollenkaan, kuinka paljon
hän tuki minua. Hän näytti aina olevan niin lapsellinen ja niin tuolla
puolen minun pikku surujani -- käytännöllisissä asioissa minä varmaan
ymmärsin paljoa enemmän; vaan kuitenkin milloin hyvänsä minä
keskustelin hänen kanssaan jostakin, se näytti aina jollakin lailla
poistavan taakkani -- muuttavan huoleni velvollisuudeksi ja
ihmeellisesti selvittävän ajatuksiani -- juuri sen kautta, että
sydämeni huojentui. Hän ei sentään neuvonut mitä tehdä; vaan hän opetti
minun tuntemaan, että kaikki asiat tarkoittivat hyvää eikä pahaa --
että Jumala jollakin tavalla sääsi niitä -- ja niin näyttivät oikeat
ajatukset tulevan minulle aivan luonnollisesti.

Minä varon, että äitimme suree Evaa yhtä paljon kuin Fritziäkin; mutta
hän koettaa salata sitä, ettemme luulisi häntä kiittämättömäksi
lastensa rakkauden suhteen.

Minä pelkään toisinaan kauheasti, että täti Agnesin rukoukset täytetään
myöskin kalliin äitimme puolesta -- vaikkei tällä tapaa, kuitenkin
toisella. Hän näyttää niin vaalealta ja alakuloiselta.


Kesäkuun 20 p.

Kristofer on juuri palannut Evaa luostariin viemästä. Hän sanoo,
että Eva itki kovasti heidän erotessaan, joka paljon lohduttaa. Minä en
kärsinyt sitä ajatusta, että _jotakin_ hänen mielestään jo oli yhtä
kuin _ei mitäkään_! Kristofer kertoi minulle myöskin toisen asian, joka
on tehnyt minut jotenkin levottomaksi. Matkalla Eva pyysi häntä
pitämään vaaria isämme näöstä, joka hänen luullakseen oli viime aikoina
vähän huonontunut. Ja juuri ennenkuin he erosivat, toi hän hänelle
vähäisen ruukun tisleerattua silmävettä, jota nunnat osaavat laittaa,
ja lähetti sen isällemme ynnä terveisiä sisar Avelta.

Totta on, että isäni on nykyjään lukenut vähemmän; ja kun oikein
muistan, on hän pari kolme kertaa aivan oudolla tavalla käskenyt minun
noutaa kaluja ja auttaa kaavojen pitelemisessä.

Se on kummallista, että Eva syvillä, vakavilla, tyvenillä silmillänsä,
jotka eivät näyttäneet paljon katsovan ympärillensä, aina havaitsi,
ennenkuin kukaan muu meistä, mitä kukin kaipasi. Rakas lapsi! hän
muistaa varmaan meitä ja vähäisiä huoliamme. Ja hän valmistaa
silmävettä, ja se on paljoa parempi hänelle, kuin jos hän päiväkaudet
lukisi synkkämielistä "Theologia Teutsch'iänsä."

Mutta pitääkö meidän sanoa Evaamme Aveksi? Hän antoi nämät omalla
kädellään kirjoitetut värsyt Kristoferille, että hän toisi ne minulle.
Hänen oli tapa laulaa niitä, ja hän on selittänyt sanat minulle:

    Ave, elon tähti,
    Pyhä äiti Jumalan,
    Puhdas, hurskas neitsyt,
    Ovi kirkas taivahan.

    Enkeli toi sullen
    Ave-tervehdyksen tään,
    Aven Evaks muuttain
    Saata meidät elämään.

    Synnin kahleet päästä,
    Sokeoille valo tuo,
    Pahat meistä poista,
    Kaikki hyvät meille suo.

    Sinun kauttas, äiti,
    Pyyntömme Hän kuulee nyt,
    Joka meidän tähden
    Maailmaan on syntynyt.

    Neitsyt ainokainen,
    Sinä kaikkein puhtahin,
    Päästä syistä, saata
    Puhtain kirkkaiks meitäkin.

    Puhtaaks' elämämme,
    Turvalliseks tiemme tee,
    Että Jesuksessa
    Iloita me saisimme.

    Kiitos Jumalalle,
    Kristukselle ylistys,
    Pyhän hengen osaks,
    Kunnia ja pyhitys.

Ave ei ole, tietääkseni, mikään tavaton nimi nunnien joukossa.

No, vaikka minä suuresti rakastin hänen vanhaa nimeänsä, on minun
mahdoton moittia muutosta. Sisar Ave on oleva minulle yhtä kallis, kuin
serkku Eva; hän on vaan vähän kauempana ja taivasta lähempänä.

Hän eli lähellä taivasta, kun hän oli meidän parissamme, mutta se ei
näyttänyt saattavan häntä kauemmaksi meistä, vaan lähemmäksi meitä
kaikkia.

Nyt tietysti ei enään ole samoin.

Äidin-äitimme pitää lujasti kiinni hänen ristimänimestänsä.

Kun Pyhä Äiti vastaan-otti Ave'n Gabrielin huulilta, muutti hän äitimme
Evan nimen! Nyt meidän lapsemme Eva on muuttumallansa pyhäksi Aveksi --
Jumalan enkeliksi Aveksi taivaassa!


Kesäkuun 30 p.

Se nuori ritari, jonka tapasimme metsässä, on käynyt meillä tänään.

Minä tuskin sain ääntäni hallituksi, kun kerroin hänelle, missä Evamme
on. Sillä osaksi täytyy syyttää häntä siitä, että Eva viimein jätti
meidät.

"Nimptschen'issä!" hän lausui; "hän oli siis sentään aatelia.
Ainoastaan aatelisneitsyt päästetään sinne."

"Niin", minä sanoin, "äitimme on aatelis-sukua."

"Hän oli liian taivaallinen tälle mailmalle!" hän lausui hiljaisesti.
"Hänen kasvonsa ja jotakin hänen sanoissaan ja äänessään on pysynyt
minun mielessäni, niinkuin pyhä näky taikka kirkkohymni, siitä hetkestä
saakka, kuin minä näin hänet."

Minä en hennonut suuttua nuorelle ritarille, niinkuin Eva. Ja hän
katseli niin uteliaasti isämme kaavoja, ettemme voineet kieltää häntä
tulemasta uudestaan meille.

Evamme oli, luullakseni, niinkuin ritari sanoi, liian jumalinen ja
liian taivaallinen tälle mailmalle.

Ainoastaan sen vuoksi, että niin moni meistä kuitenkin jää elämään
tähän mailmaan, jollei mailma kokonaan häviä, olisi suuri siunaus, jos
Jumala olisi asettanut jonkun uskonnon meille mailmallisille
ihmisraukoille yhtä hyvin kuin munkeille ja nunnille.



X.

Fritzin kertomus.


Romassa, Augustinin-luostarissa.

Vaikka tämä kaupunki on pyhä, niinkuin sen välttämättömästi täytyy
olla, koska kirkon hurskaimpien kuolleitten relikit löytyvät siinä,
vieläpä sen elävä Pää asuu siinä, luulen minä tuskin, että uskonto on
juurtunut yhtä syvästi näitten Italialaisten sydämeen, kuin meidän
Saksalais-raukkojen tuolla kylmässä pohjassa.

Mutta ehkä minä erehdyn; ihmisten tunteet ilmestyvät niin eri tavalla
eri luonteissa.

Tosin kirkot ovat täpösen täynnä jokaisessa suuressa tilaisuudessa, ja
juhlat ovat loistavat. Mutta kansa näyttää pitävän niitä pikemmin
lupapäivinä ja näytelmäntapaisina huvina, kuin vakavina ja hiljaisina
juhlina, joksi me Sachsissa katsomme niitä. Tänä aamuna esimerkiksi
kuulin kahden naisen arvostelevan yhtä juhlakulkua tämmöisillä
sanoilla, sitä myöten kuin se vähäinen Italian kieli, jota minun on
onnistunut sivumennen oppia, salli minun ymmärtää heitä.

"Voi, Nina mia, enkelit eivät kelpaa mihinkään tänään; sinun olisi
tarvinnut nähdä Luciamme viime vuonna! Kaikki sanoivat, että hän oli
taivaallinen. Jollei papit pidä parempaa tointa, tuskin ihmiset
viitsivät tulla katsomaankaan. Paitsi sitä oli soitto inhottava."

"Cisterciensin-luostarin nunnat ne vasta ymmärtävät, kuinka juhlamenoja
järjestetään. Heilläpä on tuumia! Näitkö sinä heidän Bambinoansa viime
jouluna? Semmoisia pitsejä! ja kehto kilpikonnan kuoresta, joka olisi
sopinut vaikka keisarille! Entä heidän Madonnan vaatteensa
juhlatiloissa! Kultakangasta, joka hohtaa helmistä ja briljanteista ja
maksaa kokonaisen aarre-aitan!"

"Kyllä", vastasi toinen matalammalla äänellä; "minä olen kuullut
näitten vaatteitten jutun. Eräs nainen, jolla oli suuri valta Pyhän Isä
vainajan hovissa, sanotaan lahjoittaneen sen puvun, jota hän käytti
jossakin julkisessa tilaisuudessa, aivan samanlaisena kuin se silloin
oli."

"Rupesiko hän siis katuvaiseksi?"

"Katuvaiseksi? sitä minä en tiedä; mutta tämänkaltainen katumuksen työ
ostaisi varmaan aneita ja messuja, ainakin melkoiseksi ajaksi."

Veli Martin ja minä emme rakasta paljon noita pulskeita juhlasaattoja.
Nämät Italialaiset, joitten taivas on niin kirkas ja maa niin ihana,
vaativat enemmän loistoa uskonnossansa, kuin meidän saksalaiset
silmämme juuri voivat häikenemättä katsella.

Meitä kummastutti jotenkin, kun näimme kardinalein hevosten koreat
satulavaipat; ja vielä enemmän, kun näimme Pyhän Isän ratsastavan
kauniilla hevosella ja kantavan pyhää hostiaa. Saksassa korkeimmatkin
maalliset ylimykset lankeavat maahan tämän Sanomattoman edessä.

Mutta minun ajatukseni hämmentyvät. Taivas varjelkoon minua sanomasta
Kristuksen sijaista _maalliseksi_ ylimykseksi! Eikö hän ole Jumalan
edusmies ja orakeli maan päällä?

Tästä syystä -- ja vaikka häntä epäilemättä tuskastuttaa se
kunnioittava vavistus, jota varmaan jokainen kristitty tuntee Pyhän
Sakramentin edessä -- Pyhä Isä myöntyy istumaan valta-istuimella
kirkossa ja vastaan-ottamaan Luojamme ruumiin kultaisen putken kautta,
jonka polvillansa oleva kardinali ojentaa hänelle.

Hänen lienee hyvin hankala eroittaa virka ja persona toisistaan. Onpa
meidänkin hankala. Mutta semmoinen ihmishenki, joka ei vielä ole
kypsynyt vastaan-ottamaan näitä uskonnollisia kunnian-osoituksia,
masentunee kokonaan.

Kun Pyhä Isä öisin yksinäisyydessään nöyryyttää itseänsä, on
epäilemättä hänen itse-alennuksensa tavallisten ihmisten rinnalla
samassa määrässä syvempi kuin hänen koroituksensa on suurempi.

Minun täytyy myöntää, että tuntuu sanomattoman huokealta, kun illalla
palaan yksinäiseen kammiooni ja rukoilen Häntä, josta veli Martin ja
minä puhuimme Schwarzwaldissa; jolle koko mailman kunnioitus ei ole
mikään rasitus, koska se ei ole yksistänsä viran kunnioittamista, vaan
personan palvelemista. "Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias!
taivas ja maa ovat täynnä sinun kunniaasi."

Pyhyys -- johon kaikkivaltaisuus on paljas lisäsana -- Pyhä, joka olet
rakastanut ja ottanut pyhän Poikasi syntisen mailman tähden, _miserere
nobis_!


Romassa, Heinäkuulla.

Me olemme ahkerasti käyneet kaikkia pyhiä relikejä katsomassa ja
rukoilleet sekä omasta että muitten puolesta kaikilla alttareilla,
joilla erityisiä aneita jaetaan.

Veli Martin arveli kerta, että hän melkein soisi, että hänen isänsä ja
äitinsä (joita hän suuresti rakasti) olisivat kuolleet, jotta hän saisi
käyttää tämän pyhän kaupungin etuoikeuksia ja vapauttaa heidän sielunsa
kiirastulesta.

Hän toimittaa messuja milloin hyvänsä vaan sopii. Mutta italialaiset
papit väsyvät usein häneen, koska hän lausuu rukoukset niin hitaasti.
Minä kuulin kerta, kuinka yksi heistä ylpeästi kehui, että hän
toimittaisi kolmekymmentä messua sillä aikaa, kuin veli Martin
suorittaa vaan yhden. Ja lakkaamatta he jouduttavat häntä sanoen:
"_passa! passa_!"

Minä olen kummallisella tavalla pettynyt, mitä näihin juhlamenoihin
tulee, ja niin on, luullakseni, usein kyllä veli Martin'inkin laita.
Tuntuu siltä, kuin odottaisin niin paljoa enemmän -- ei enemmän
prameutta, josta täällä on yltäkyllin; mutta kun juhlamenot itse
alkavat, joihin koko tämä komea soitto, nämät ritarijoukot, kalliisti
puetut papit ja uhkeat alttarit ovat vaan edellä käyviä varustuksia, ne
näyttävät minusta kovin köyhältä! Koko tämän kauniin kuoren sydän
näyttää hengen silmällä katsottuna vähäiseltä, kutistuneelta tomun
hiukalta.

_Hengen_ silmällä! Niin, minä unhotan. Se on _uskon_ komeus, jota vaan
usko voi katsoa.

Tänä päivänä me näimme Veronican -- sen pyhän merkin, jonka
Vapahtajamme kasvot jättivät siihen vaatteesen, jonka St. Veronica
tarjosi hänelle, että hän pyyhkisi otsaansa, kun ristin kuorma painoi
hänet maahan. Me olimme päiväkaudet odottaneet saadaksemme nähdä sitä;
sillä se päästää synneistä seitsemäksi tuhanneksi vuodeksi.

Mutta kun hetki tuli, veli Martin ja minä emme voineet nähdä muuta kuin
mustan, vaatteella peitetyn laudan, jonka edessä toista, valkoista
vaatetta pidettiin. Tuokion perästä tämä vedettiin pois, ja tärkeä
hetki oli ohitse, sen pyhän esineen näky, josta seitsemän tuhannen
vuoden kohtalo riippui! Kappaleen aikaan veli Martin ja minä emme
puhuneet siitä. Minä pelkäsin, että näössäni oli joku vika, joka
vaikuttaisi noihin seitsemään tuhanteen vuoteen; mutta huomaten, että
hänkin näytti alakuloiselta, kerroin minä huoleni hänelle ja havaitsin,
ettei hänkään ollut nähnyt mitään muuta kuin valkoisen vaatteen.

St. Pietarin ja St. Paavalin pääkallot hämmensivät meitä vielä enemmän,
koska näytti aivan siltä, kuin ne olisivat olleet puusta leikatut.
Mutta väentungossa me emme päässeet erittäin likelle; ja epäilemättä
saatana juonittelee ja sokaisee uskovaistenkin silmät.

Yksi reliki kummastutti minua paljon -- se köysi, jolla Judas hirtti
itsensä! Sitä tuskin sopii sanoa _pyhäksi_ relikiksi. Olisi hauska
tietää, kuka sen talteen pani, koska niin useat muut kalliit kalut ovat
kadonneet. Tuskinpa apostolit; kenties kirjan-oppineet pahuuttansa.

Romalaiset näyttävät, minun huomatakseni, huolivan vähän siitä, mikä
meistä on näitten juhlamenojen juuri ja ydin -- pyhien relikien
näyttäminen. Mieluisammin he vertaavat eri vuosien taikka eri kirkkojen
komeutta toisiinsa.

Meidän ei tule, luullakseni, mitata sitä hyvää, jota asiat
tekevät meille, omien ajatuksiemme ja tunteittemme mukaan, vaan
yksinkertaisesti vastaan-ottaa se sen vuoksi, että kirkko antaa siitä
todistuksensa.

Muutoin minä ehkä olisin valmis ajattelemaan, että pakanallisen Roman
jäännökset ylentävät mieltäni enemmän, kuin martyrein tai apostolein
pyhän tuhkan tai luitten katseleminen. Kun astun niitten epämuotoisten
raunioin yli, joitten alle vanhan, keisarillisen kaupungin suuruus on
syvään haudattuna; taikka kuljen gigantillisen Colosseumin särkyneitten
holvikaarien välitse, jossa martyrit taistelivat petojen kanssa --
näyttävät suuret ajatukset itsealtansa syntyvän mielessäni, ja minä
tunnen, kuinka voimakas totuus on ja kuinka vähäiset valtakunnat ovat.

Minä näen valtakunnan, joka oli luja kuin itse Colosseum, kukistuvan
yhtä mitättömäksi murskaksi, kuin näitten katujen pöly, tuon kerta
ylenkatsotun Tarsin Juutalaisen sanan edessä, Hänen, jonka
"ruumiillinen läsnä-olemus oli heikko" ja joka täällä teloitettiin.
Taikka taas, kun muinaisessa Pantheonissa kristittyjen veisu nousee
entisten voitettujen jumalien himmeitä muotoja myöten, jotka ovat
kuvatut seinillä, ja valo virtaa alas, ei muurien maalatuista
akkunoista, vaan hohtavilta taivailta ylhäältä, kaikkuu jokainen
jumalanpalveluksen sävel ikäänkuin voiton toitotus ja täyttää sydämeni
kiitollisuudella.

Mutta kaikkein onnellisimmat hetkeni minä vietän haltia-pyhimykseni,
St. Sebastianin, kirkossa, joka on ulkopuolella kaupungin muureja ja
rakennettu muinaisten katakombien yli.

Lukemattomat martyrit sanotaan lepäävän rauhassa näissä muinaisissa
hautakammioissa. Niitä ei ole avattu vuosisatoihin; mutta luullaan,
että ne suikertelevat maanalaisina käytävinä kauas muinaisen kaupungin
alle. Näihin pimeihin piilopaikkoihin muinainen kirkko pakeni
vainomuksen alta; tänne se laski kuolleensa; ja täällä, heidän
hautojensa vieressä, se lauloi voiton virsiänsä ja piti Ehtoollista
Hänen kanssaan, jonka tähden he kuolivat. Tässä kirkossa minä vietän
tuntikausia. Minun ei tee mieli astua alas pyhiin holveihin ja tutkia
hautoja, jotka tuomion pasuna ennen pitkää on avaava. Minä ajattelen
mieluisasti, kuinka nämät pyhät kuolleet lepäävät häiritsemättä ja
hiljaisesti siellä; kuinka heidän sielunsa ovat paratiisissa; ja heidän
uskonsa riemuitsee samassa kaupungissa, joka surmasi heidät.

Epäilemättä heilläkin oli huolensa, ja varmaan hekin kummastelivat,
miksi pahat riemuitsevat, ja huokailivat Jumalan puoleen: "kuinka
kauan, oi Herra, kuinka kauan?"

Kuitenkin minä soisin, että olisin saanut elää ja kuolla heidän
kanssaan enkä olisi syntynyt näihin aikoihin, jolloin saatana ilmestyy,
ei alkuperäisessä ilkeydessään, vaan niinkuin valon enkeli.

Sillä, voi, kuka julkenee puhua siitä pahuudesta, joka vallitsee
kristityssä Romassa! noista häpeämättömistä synneistä, väkivallasta,
röyhkeydestä, pyhien esinetten pilkkaamisesta!

Colossenmissa, Pantheonissa, St. Sebastianin kirkossa tuntuu siltä,
kuin olisin atomi -- mutta atomi tulevassa, Jumalan hallitsemassa
mailmassa jossa totuus on voimakkain -- mitätön itsessäni, niinkuin
vähäiset sammalet, jotka kasvavat näillä muinaisilla kivillä; mutta
kuitenkin vähäinen sammal isolla kalliolla, jota ei mikään voi
järkyttää -- Jumalan edeskatsomuksen ja rakkauden kalliolla. Häärivässä
kaupungissa tuntuu siltä, kuin heiluisin sinne tänne merellä, joka
näyttää riehuvan ja kuohuvan oman rajun tahtonsa mukaan ilman määrää
taikka tarkoitusta -- inhimillisten intohimojen merellä. Raunioissa
minä seurustelen niitten meidän suurten ja pyhien vainajaimme henkien
kanssa, jotka elävät Jumalan yhteydessä. Pyhien reliikien näyttelyssä
sydämeni vedetään alas pelkkään katoavaiseen tomuun, jota nyky-ajan
vähäpätöiset ihmiset kurjalla koreudellaan varustavat.

Ja sitten minä palaan luostariin ja syytän itseäni moitteen-halusta,
uskottomuudesta ja ylpeydestä, ja koetan muistaa, että näitten
juhlamenojen ja näyttelyjen ansio on käsitettävä ainoastaan uskon
kautta ja ettei niitä saa arvostella sisällisten tunteitten eikä edes
siveydellisten seurausten mukaan.

Kirkko ja Pyhä Isä ilmoittavat juhlallisesti, että arvaamattoman suuret
aneet ja siunaukset vuotavat meille ja muille, kun määrätyillä
alttareilla luemme niin ja niin monta Paternosteria ja Avea taikka
käymme Veronicaa tai muita relikejä katsomassa. Minä olen tehnyt nämät
kaikki, ja minun täytyy omalla edesvastauksellani uskoa niitten
voimaan.

Mutta Martin'ia ja minua surettaa usein kovasti se pahuus, jota näemme
ja kuulemme ympärillämme. Muutamia päiviä sitten oli hän pidoissa
useitten pappien ja kirkon ylhäisten kanssa, ja heidän näytti olevan
tapa pilkata kaikkia, mikä pyhää on. Muutamat tunnustivat, etteivät
uskoneet mikä sitä, mikä tätä uskon-opin osaa; mutta kaikki kävi niin
kevytmielisellä ja iloisella tavalla, kuin koko asia olisi tehnyt
heidän aivan yhtä. Yksi heistä kertoi, kuinka he välisti pistivät sanat
_panis es, et panis manebis_ (leipä olet, ja leipänä pysyt) messuun
niitten sanojen sijaan, joilla leipä ja viina pyhitetään, ja sitten
huviksensa katsoivat, kuinka kansa palveli sitä, joka ei ollenkaan
ollut mikään pyhitetty hostia, vaan palanen tavallista leipää.

Me olemme kuulleet Romalaisten itse väittävän, että jos mitään
helvettiä löytyy, Roma on rakennettu sen yli. Heillä onkin tämmöinen
värssy:

    "_Vivere qvi sancte vultis, discedite Roma:
    Omnia hic esse licent, non licet esse probum_."

    (Ken pyhän' olla tahtoo, pois hän Roomasta menköön:
    Kaikkipa, paitse kunnollisuus, siell' on luvallista.)

Voi Roma! pyhyydessä Jerusalemin, pahuudessa Babelin vertainen, kuinka
katkera taistelo syttyy sydämessä, kun näkee, kuinka pyhät paikat ja
pyhä mieli ovat näin toisistaan eroitetut! Mitkä ankarat epäilykset
rynnistävät lakkaamatta sielua vastaan, kun ajattelee, löytyykö
ollenkaan mitään hurskautta elikkä totuutta mailmassa, koska näemme
saatanan tekojen vallitsevan itse Jumalan valtakunnan pääkaupungissa!


Romassa, Elokuulla.

Koneentapaisesti täytämme järjestänsä kaikki määrätyt hartauden eri
työt, uskoen vastoin kokemusta ja toivoen vastoin toivoa.

Tänään veli Martin lähti kiipeemään ylös Santa Scalasta, niistä Pyhistä
Portaista, jotka kerta, niinkuin sanotaan, kuuluivat Pilatuksen
huoneesen. Minä olin ensin kömpinyt ylöspäin ja seisahdin katsomaan kun
hän polvillansa verkalleen nousi askel askeleelta kovaa kiveä myöten,
jota katumuksen tekiät ja pilgimit olivat polvillansa kovertaneet
kuopille. Synninpäästö tuhanneksi vuodeksi -- päästö kirkon
rangaistuksesta -- seuraa tätä hartauden harjoitusta. Kärsivällisesti
oli hän pyrkinyt puoliväliin portaita, kun hän kummastuksekseni
yhtäkkiä kohosi seisaalleen, nosti kasvonsa taivasta kohden, ja
seuraavalla silmänräpäyksellä kääntyi ja astui vitkaan jälleen
alaspäin.

Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiin, kun taas yhdyimme, ja vasta
jonkun ajan perästä kertoi hän minulle, minkä vuoksi hän oli niin äkkiä
luopunut yrityksestänsä.

Hän sanoi, että, kun hän paraikaa astui ylöspäin, joku ääni, ikäänkuin
taivaasta, tuntui kuiskaavan hänelle nuot vanhat, hyvin tunnetut sanat,
jotka olivat olleet hänen sotahuutonsa niin monessa voitollisessa
tappelossa: "_vanhurskaan pitää elämän uskosta_."

Oli ikäänkuin hän olisi päässyt painajaisesta ja jälleen tullut
taidollensa. Hän ei uskaltanut mennä askeltakaan eteenpäin, vaan
nousten polviltansa seisoi hän suorana, kuin se, joka yhtäkkiä
lasketaan irti siteistä ja kahleista, ja vapaan miehen vakavalla
astunnalla palasi hän portailta alas ja lähti tiehensä.


Elokuulla 1511.

Tänä yönä on tehty murha. Pahasti haavoitettu ruumis löydettiin likeltä
luostarimme portteja. Mutta ei kukaan näytä pitävän sitä minään.
Semmoisia tapahtuu täällä ehtimiseen, niin puhutaan, eikä ketään haluta
tietää muuta, kuin minkälaatuinen se riita oli, joka murhan aikaan
saatti.

"Yksi pappi on osallinen siinä", kuiskaavat munkit; "joku edellisen
paavin sukulainen. Ei siitä mitään tutkintoa pidetä."

Mutta nämät intohimojen rikokset ovat minusta helpot ymmärtää ja
anteeksi annettavat, jos vertaa niitä siihen kevytmielisyyteen ja
pilkan haluun, joka on yleinen kaikissa kansanluokissa. Tämmöisissä
kostontöissä näet inhimillisen luonnon raunioina; kuitenkin
raunioissakin huomaat jotain sen entisestä arvokkaisuudesta. Mutta
tuossa leikillisessä ja halveksivassa tavassa, joka pilkkaa pyhyyttä
jumalanpalveluksessa, siveyttä naisissa, totuutta ja kunniaa miehissä,
näyttävät kaikki Jumalan kuvan jäljet särkyneen ja tallaantuneen
epämuotoiseksi, hajanaiseksi tomuksi.

Tämmöisistä ajatuksista minä usein pakenen Campagnalle ja virkistyn,
kun näen sen autio-alat, yksinäiset erämaat ja aineellisen häviön
merkit.

Keisarikuntien ja komeitten rakennusten rauniot eivät paina mieltäni
alas. Ihmiskunnan ja sielun kuolemattomuus ilmestyy suurenlaisena
vastakohtana. Campagnalla näemme keisarillisen Roman rauniot; mutta
Romassa näemme sukukuntamme ja luontomme rauniot. Ja mikä lohduttaa
meitä tämän suhteen, kun kaiken sen läsnä-olo, mitä kristityt enimmin
kunnioittavat, ei jaksa turmiota pidättää?

Jollei minulla olisi muutamia muistoja kodistani Eisenachissa, joita en
kuitenkaan tohdi aivan kauan mielessäni pysyttää, tuntuu välisti siltä,
kuin yksin puhtauden ja totuuden ajatuskin haihtuisi sydämestäni.


Romassa, Elokuulla.

Niinä hetkinä, jotka eivät mene veli Martin'ilta veljeskuntamme asiaan,
jota vitkaan suoritetaan Roman monimutkaisissa oikeuslaitoksissa,
tutkii hän hebrean kieltä rabbini Elias Levitan johdolla.

Minäkin opiskelen saman rabbinin johdolla ja minulla on
paitsi sitä ollut se suuri etu, että olen saanut kuunnella
byzantinilais-kreikkalaisen professorin Argyropyloon luentoja.

Kaksi kokonaan uutta mailmaa näyttää aukenevan eteeni näitten miesten
kautta -- toinen etäällä ajan, toinen paikan puolesta.

Rabbini, yksi siitä sukukunnasta, jonka nimeä me olemme lapsuudesta
oppineet pitämään pisto- ja pilkkasanana, näyttää ihmeekseni
uljastelevan kansastansa ja syntyperästään semmoisella ylpeydellä, joka
katsoo alas vanhimpiin ja jaloimpiin sukuihimme, niinkuin nämät
olisivat vaan päivän siittämiä sieniä. Minua ei aavistanutkaan, että
Juutalaisten kurjuuden ja nöyryyden ohessa tämmöiset isot tunteet
menestyivät. Vaan kuitenkin, mikä kumma se on! Ennenkuin Roma oli
rakennettu, oli Jerusalem pyhä ja kuninkaallinen kaupunki; ja nyt kun
Roman valta ja kansa ovat menneet vuosisatoja takaperin, elää vielä
Juutalaisten kansakunta, joka hajosi ennen heidän kukoistustaan, ja
todistaa heidän kukistustansa.

Minä lähestyin kerta heidän synagogansa ovea Ghettossa. Siinä ei
löytynyt mitään relikirasioita, ei mitään alttareita, ei mitään näkyviä
pyhien esinetten vertauskuvia, paitsi kokoon kääritty lakiraamattu,
joka kunnioittavaisesti otettiin esiin pyhästä aartehistosta ääneen
luettavaksi. Kuitenkin tuntui tavallaan kun Jumalaa näin edustettiin
ainoastaan yhden äänen kautta, joka luki sanoja, joita vuosisatoja
takaperin lausui heidän profeetoillensa pyhässä maassa.

"Miks'ei teillä ole mitään alttaria?" minä kysyin yhdeltä rabbinilta.

"Meidän alttariamme ei pystytetä, ennenkuin temppelimme on rakennettu",
hän vastasi. "Temppelimme voi ainoastaan kohota Jerusalemin kaupungissa
ja vuorella. Mutta", hän jatkoi matalalla, katkeralla äänellä, "kun
meidän alttarimme ja temppelimme ovat uudestaan rakennetut, emme sytytä
suitsutus-astioitamme minkään hebrealaistytön maalatun kuvan eteen."

Minä olen usein ajatellut näitä sanoja jälestäpäin. Mutta eivätkö ne
pilkanneet Jumalaa? Minä en saa muistaa niitä enää.

Mutta nuot Kreikkalaiset! hekin ovat kristityitä, vaan eivät kuitenkaan
kuulu kirkko-yhteyteemme. Kun Argyropylos puhuu, ymmärrän minä ensi
kerran, että Idässä kirkko on olemassa, yhtä vanha kuin Lännen kirkko ja
yhtä laaja, joka tunnustaa Pyhän Kolminaisuuden ja Uskontunnustuksen,
vaan joka ei myönnä Pyhän Isän Paavin valtaa.

Mailma on paljoa isompi ja vanhempi, kuin Elsa ja minä Eisenachissa
luulimme. Eiköhän Jumalan valtakunta liene paljoa isompi, kuin muutamat
Romassa arvelevat?

Kun näen nämät muistomerkit, jotka ovat vanhemmat, kuin kristikunta,
nämät miehet, jotka puhuvat Moseksen kieltä ja vähäisillä muutoksilla
Homerin kieltä, näyttää meidän Saksanmaa todella olevan lapsuudessansa.
Soisin Jumalan kautta, että se olisi lapsuudessansa, ja että kunniakas
nuoruus ja miehuus seuraa, kun nämät vanhat, elähtyneet kansakunnat
ovat kukistuneet ja menneet.

Kuitenkin taivas varjelkoon minua Romaa elähtyneeksi sanomasta --
Romaa, jonka otsalla istun, ei maallisen vallan katoava kruunu, vaan
Jumalan valtakunnan tiara.


Syyskuulla.

Se lähetys, jonka tähden Martin joutui tänne, on melkein toimitettu. Me
jätämme pian Roman -- ehkäpä päivän parin perästä -- ja palaamme
Saksaan.

Ja mitä on pilgrimiretkemme tuottanut meille?

Äärettömän joukon aneita. Ja tietoa: silmät ovat auenneet eroittamaan
hyvää ja pahaa. Jalostuttavaa tietoa: katsahduksia ihmiselämän
ja -ajatuksen rikkaisin mailmoihin, semmoisia, jotka nöyryyttävät
sydäntä, samalla kuin ne laajentavat mieltä. Katkeraa tietoa:
pettyneitä toiveita, rauenneita pyrintöjä. Me olemme oppineet, että
kristikunnan sydän on siveellinen ruttopaise; ettei hengellisillä
etuoikeuksilla ja siveellisellä hyvyydellä ole mitään yhteyttä, koska
siinä, missä edelliset ovat kaikkein täydellisimpinä, jälkimäinen on
alhaisimmalla huonouden portaalla.

Me olemme oppineet, ettei maan päällä ole mitään paikkaa, johon sydän
voi paeta, niinkuin pyhyyteen, jos pyhyydellä tarkoitamme ei ainoastaan
jotakin turvapaikkaa synninrangaistuksesta, vaan myöskin semmoista
paikkaa, jossa voi muuttua pyhäksi.

Yhdessä merkityksessä sopii tosiaan sanoa Romaa pyhyydeksi! Näyttää
siltä, kuin puolet koko mailman pahantekiöistä olisivat saaneet suojaa
täällä.

Kun vastedes ajattelen Romaa elävien kaupungiksi, ajattelen minä
salamurhaa, kavaluutta, ahneutta, yleistä pilkan halua, joka vaahtona
peittää yleisen epätoivon syvännettä; semmoista kaikkein hyvien avujen
pilkkaa, joka perustun kaiken totuuden epäilemiseen.

Ainoastaan jos ajattelen Romaa kuolleitten kaupungiksi, tahtoo minun
sydämeni palata sinne, niinkuin pyhään paikkaan. Se on todella
rakentanut, vieläpä kauniisti rakentanut profeetojen haudat.

Näissä maan-alaisissa katakombeissa, jossa pyhät majat lepäävät syvällä
kaupungin katujen alla -- niin syvällä, ettei pyhien luitten
kaupusteliat häiritse heitä -- niissä mielikuvitus lepää, niinkuin nuot
autuaat, rauhassa.

Roman hengellinen elämä näyttää olevan sen kuolleitten kesken. Elävien
kesken kaikki näyttää hengelliseltä turmelukselta ja kuolemalta.

Jumala ja pyhimykset armahtakoon minua, jos sanon jotakin syntistä.
Eikö vaahto välttämättömästi nouse pinnalle? Eikö väkivalta ja pilkka
nosta suurempaa melua mailmassa kuin rukoukset? Mistä minä tiedän,
kuinka monta nöyrää sydäntä löytyy Roman lukemattomissa luostareissa,
jotka hiljaisuudessa tarjoavat otollista pyhäsavua Jumalalle ja pitävät
hartauden ainaista lamppua vireillä Jumalan kasvojen edessä?

Mistä minä tiedän, mitkä syvemmät ja paremmat ajatukset piilevät tämän
kevytmielisyyden verhossa? Sen minä vaan usein tunnen, että jollei
Jumala olisi tehnyt minua uskovaiseksi sanansa ja veli Martin'in äänen
kautta Schwarzwaldissa, olisi Roma ehkä liian helposti tehnyt minusta
uskottoman. Ja se on varmaan totta, että, joka mielii olla kristitty
Romassa, sen täytyy täällä, yhtä hyvin kuin muuallakin (vielä
enemmänkin kuin muualla) ponnistaa virtaa vastaan ja astua uskon eikä
nä'yn johdolla.

Mutta me olemme täyttäneet pilgrimiretkemme. Me olemme tarkoin käyneet
kaikkien alttarein luona; me olemme lausuneet niin monta määrättyä
hartauden rukousta, Pateria ja Avea, kuin suinkin mahdollista,
määrättyjen arkkujen luona.

Suuret edut lähtevät _varmaan_ näistä meille. Mutta minkälaiset edut?
Siveellisetkö? Kuinka se on mahdollista? Milloin menevät muistostani ne
häväisevät sanat ja teot, joita olen nähnyt ja kuullut Romassa? Vai
hengelliset? Tuskin; jos hengellisillä eduilla ymmärrämme hurskasta
mieltä, iloa Jumalassa ja Hänen läheisyyttänsä. Milloin minä, sen
jälkeen kuin vietin tuon yön Schwarzwaldissa, olen huomannut
rukoilemisen niin vaikeaksi, epäilykseni niin masentaviksi ja
ajatukseni Jumalasta ja taivaasta niin himmeiksi kuin Romassa?

Ne edut, jotka olemme saavuttaneet, ovat siis kieltämättä kirkollisia
-- semmoisia kuin kirkko lupaa ja jakelee. Vaan mitkä nämät kirkolliset
edut ovat? Anteeksi-antamus? Mutta eikö ole kirjoitettu, että Jumala
ilman mitään antaa anteeksi niille, jotka uskovat Hänen Poikaansa?
Rauha? Mutta eikö tämä ole Vapahtajan lahja kaikille, jotka rakastavat
Häntä?

Mitkä siis? Päästö? Päästö mistä? Synnin ajallista seurauksistako?
Aivan ilmeisesti ei niistä. Pelastavatko kirkolliset päästöt ihmiset
taudista, surusta ja kuolemasta? Entä synnin ijankaikkisista
seurauksista? Jumalan Karitsa, joka kuoli meidän tähtemme ristinpuussa,
kantanut syntejämme ja pyyhkinyt niitä pois? Mitä siis jää, josta
päästöt pelastavat? Katumusharjoitus ja kiirastuli. Mikä siis
katumusharjoitus ja kiirastuli on? Eikö katumusharjoituksella itsellä
ole mikään parantava voima, koska meidän käy synneistämme parantuminen
yhtä hyvin ilman sitä kuin sen kautta? Eikö kiirastulella ole mikään
puhdistava voima, koska tulemme puhdistetuksi yhtä helposti, jos
lausumme muutamia hartauden sanoja määrätyillä alttareilla, kuin jos
vuosisatoja kidumme liekeissä?

Kaikki nämät kysymykset rakentuvat alinomaa eteeni, enkä minä keksi
mitään vastausta. Jos mainitsen niitä rippi-isälleni, hän sanoo:

"Nämät ovat perkeleen kiusauksia. Sinä et saa kuunnella niitä. Ne ovat
turhanpäiväisiä ja rohkeita kysymyksiä. Ei ole mitään avaimia maan
päällä, jotka avaavat nämät portit."

"Löytyneekö mitään avaimia maan päällä, jotka _sulkevat_ ne jälleen,
kun ne kerta ovat avatut?"

"Te Saksalaiset", sanovat muut italialaiset papit, "katsotte kaikkia
asioita niin kauhean totiselta kannalta. Tämä tulee arvattavasti teidän
pitkistä talvistanne ja raikkaasta pohjoisesta ilman-alastanne, joka
epäilemättä suuresti painaa mieltänne alas."

Pyhä Maria! eivätkö nämät Italialaiset, jos elämä on niin helppo asia
heille, myöskin kerta saa katsoa kuolemaa "niin kauhean totiselta
kannalta" ja tuomiota ja ijankaikkisuutta, vaikkei, luultavasti,
toisessa mailmassa liene mitään pitkiä talvia eikä mitään raskasta
pohjoista ilmanalaa, jotka painavat mieltä alas.

Me lähdemme nyt vihdoin takaisin Saksaan. Kummallisesti on mailma
laventunut minun silmissäni siitä, kuin tulimme tänne, Meitä
tunnustetaan täydellisesti pilgrimeiksi; me olemme suorittaneet kaikki
määrätyt tehtävät ja käyttäneet hyväksemme kaikki tarjona olevat
etuoikeudet. Eikä se kuitenkaan ole ikävä pyhän kaupungin perään, joka
tekee, että meidän sydämemme ovat täynnä synkeintä alakuloisuutta, kun
nyt palaamme Romasta.

Kun vertaan tämän Roman muistoja kotini muistoihin Eisenachissa, taivun
sydämessäni tuntemaan, että Saksa, eikä Roma ole pyhä paikka, ja että
pilgrimiretkemme alkaa, eikä pääty, kun käännämme kasvomme pohjoiseen
päin!



XI.

Evan kertomus.


Cisterciensin-luostarissa, Nimptschenissä 1511.

Elämä ei voi, kaikkein pitempänäkään, kestää aivan kauan, vaikka me
seitsemällätoista käydessämme mielellään ajattelemme tietä meidän ja
taivaan välillä loppumattomaksi.

Sillä luostari ei suinkaan ole mikään taivas; minä en milloinkaan
odottanutkaan, että niin olisi. Se ei ole likimainkaan niin paljon
taivaan kaltainen, kuin täti Cottan koti; sillä rakkaus näyttää minusta
olevan taivaan varsinainen ilo, ja hänen kodissaan on enemmän rakkautta
kuin täällä.

Minä en ole ensinkään pettynyt. Minä en toivonutkaan mitään rauhan
satamaa, vaan ainoastaan semmoista paikkaa, jossa saisin palvella
Jumalaa paremmin, enkä ainakaan rasittaisi rakasta täti Cottaa. Sillä
siitä olen aivan varma, että setä Cotta käy sokeaksi; ja heidän on niin
suuri vastus jo nytkin tulla toimeen.

Ja mailma on täynnä vaaroja semmoiselle nuorelle orpotytölle, kuin
minulle; ja minä pelkään, että he ehkä olisivat vaatineet minua
naimisiin, johon minä en voisi koskaan suostua.

Minä en epäile ollenkaan, että Jumala antaa minulle jotakin tehtävää
täällä Hänen kunniakseen; ja tämä on koko se onni, jota minä pyydän. Ei
niin, että luulisin, jottei löydy mitään muunlaista onnea mailmassa,
joka ei ole väärä sekään, mutta se ei ole minulle aiottu.

Minä en voi milloinkaan ajatella, että tein väärin, kun rakastin heitä
kaikkia Eisenachissa niin paljon, kuin rakastin, vielä nytkin rakastan,
sanokoon rippi-isä mitä hyvänsä. Minä pysyn parempana kaiken elämäni ja
kaiken tulevankin elämän, luullakseni, sen rakkauden kautta, jonka
Jumala antoi heille minua kohtaan ja minulle heitä kohtaan, sekä sen
tähden, että olen tuntenut serkku Fritzin. Minä soisin sydämestäni,
että hän kirjoittaisi minulle; ja välisti olen tuuminut itse kirjoittaa
hänelle. Minä tiedän varmaan, että se olisi hyvä meille molemmille. Hän
sanoi aina, että se teki hänen hyvää, kun hän puhui taikka luki noita
vanhoja latinaisia virsiä minun kanssani; ja minä tiedän, etteivät ne
koskaan tuntuneet niin todellisilta ja oikeilta, kuin milloin minä
lauloin niitä hänelle. Mutta rippi-isä sanoo, että tämmöinen
kirjeenvaihto olisi erittäin vaarallinen meidän molempien sielullemme;
ja hän kysyi minulta, enkö minä ajatellut enemmän serkkuani, kuin
virsiä, kun lauloin niitä Fritzille, joka, niinkuin hän sanoi, olisi
ollut suuri synti. Minä en tosiaan voi tarkoin sanoa, kuinka ajatukseni
oikein liikkuivat taikka mistä lähteestä jokainen huvin pisara vuoti.
Kaikki oli kokonaan sulannut yhteen. Minun oli hupaista laulaa virsiä
ja hauskaa oli myöskin, että Fritz tahtoi kuunnella niitä; ja missä
toinen ilo valui toiseen, sitä en voi sanoa. Minä luulen, että Jumala
antoi minulle molemmat; enkä minä ymmärrä, että minun tarvitsee
eroittaa niitä toisistaan. Kuka huolii, kun Elbe juoksee pajujensa ja
tammiensa ohitse Wittenbergin kohdalla, minkä osan sen vedestä aurinko
sulatti vuorten puhtaasta lumesta ja mikä tiukkui vähäisistä lähteistä
hiekkaiselta lakealta? Sekä lähteet että lumet tulivat alkuansa
pilvistä ylhäältä; ja molemmat saattavat, kun ne yhdessä juoksevat
eteenpäin, ruohon kasvamaan, lehden puhkeamaan ja koko mailman
iloitsemaan.

Eikö se sydän, jolla rakastamme toisiamme ja jolla rakastamme Jumalaa,
ole aivan sama? Se vaan, että Jumala on perin hyvä, ja me olemme kaikki
Hänen, jonka vuoksi meidän tulee rakastaa Häntä kaikkein enimmän.
Luullakseni minä teen niin, muutoin olisin mielestäni enemmän yksinäni
täällä, kuin olen, kaukana kaikista, paitsi Hänestä.

Sitä sisältää minun ymmärtääkseni "theologia Germanica'ni", jota Elsa
ei rakasta. Minä aloitan isäni testamentista -- "niin on Jumala mailmaa
rakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa;" ja sitten minä ajattelen
krucifixiä ja Hänen rakkauttansa, joka kuoli meidän tähtemme; ja
näitten valossa luen mielelläni kirjassani Hänestä, joka on korkein
Hyvyys, jonka tahto on meidän lepomme ja joka itsessänsä on kaikkein
ilojemme ilo ja ilomme, kun meillä ei ole mitään muuta iloa. Mitä minä
en ymmärrä tässä kirjassa, jätän minä sikseen, niinkuin monen muunkin
asian. Minä olen vaan seitsemäntoista vuotinen tyttö raukka, ja kuinka
minä voin toivoakaan, että ymmärtäisin kaikki? Mutta minä en anna
koskaan niitten asiain, joita en ymmärrä, hämmentää itseäni niitten
suhteen, joita minä ymmärrän.

Sentähden, kun rippi-isäni käski minun tutkia sydäntäni ja tarkastaa,
eivätkö väärät ja epäjumaliset ajatukset yhtyneet rakkauteeni
Eisenachin ystäviäni kohtaan, vastasin minä heti, katsahtaen ylös
häneen:

"Ei, isä, minä en rakastanut heitä puoltakaan niin paljon, kuin kaikki
heidän rakkautensa minua kohtaan olisi vaatinut."

Minä luulen, että tämä tyydytti häntä; sillä, vaikka hän näytti
kummastuneelta, ei hän kysynyt sen enempää minulta.

Minun tulee hyvin sääli monta nunnaa, erittäinkin vanhoja. He ovat
minusta niinkuin lapset, eivätkä he kuitenkaan ole lapsenkaltaisia.
Joutavimmatkin seikat näyttävät kiihdyttävän taikka huolestuttavan
heitä. He puhuvat luostarista, niinkuin se olisi mailma, ja mailmasta,
niinkuin se olisi helvetti. Tämä on lapsuus ilman mitään toivoa, ilman
mitään tyttöyttä, ilman mitään vaimoutta. Se muistuttaa minua niistä
kitukasvuisista tammista, joitten ohitse me kuljimme Düben'in nummella,
Wittenbergin ja Leipzigin välillä, ja jotka eivät koskaan pääse
täysivartisiksi eivätkä kuitenkaan ole vesojakaan.

Niin löytyy täällä yksi, sisar Beatrice, jota muut nunnat näyttävät
pitävän itseänsä huonompana, koska, niinkuin he sanovat, hänen
sukulaisensa pakoittivat häntä menemään luostariin, ettei hän joutuisi
naimisiin erään kanssa, jota he eivät sallineet, ja koskei saatu häntä
tekemään luostari-lupausta, ennenkuin hänen rakastajansa kuoli. Tämä
heidän mielestänsä tuskin ansaitsee ensinkään hengellisen kutsumuksen
nimeä.

Hän ei itsekään näytä ajattelevan toisin, vaan liikkuu ympäri
alakuloisena ja sortuneena, ikäänkuin hän tuntisi itsensä semmoiseksi
olennoksi, joka ei kuulu kirkkoon eikä mailmaan.

Pari iltaa takaperin hän oli ollut priorinnan asioilla ulkona lumessa
ja palasi aivan mustansinisenä vilusta. Hän oli jollakin lailla
erehtynyt toimituksessansa ja käskettiin kohta alentavilla sanoilla
omaan kammioonsa muutamilla rukouksilla päättämään jotakin
katumusharjoitusta.

Minä en hennonut olla häntä seuraamatta. Kun tapasin hänet, istui hän
väristen yksinkertaisella vuoteellansa, rukouskirja edessä. Minä menin
sisään, istahdin hänen viereensä ja rupesin hieromaan hänen kylmiä
käsi-raukkojansa.

Aluksi hän koetti vetää niitä pois, sanoen, että hänellä paraikaa oli
joku katumusharjoitus; ja sitten hänen silmänsä kääntyivät kirjasta
minuun. Hän katseli ihmetellen minua tuokion aikaa; tuosta hän puhkesi
kyyneliin ja sanoi:

"Voi, heitä pois! Se johdattaa mieleeni vanhan lastenkamarin kotona. Ja
äitini on kuollut; kaikki ovat kuolleet enkä minä saa kuolla."

Hän antoi kuitenkin minun syleillä itseään; ja kertoi heikolla,
sortuneella äänellä koko elämäkertansa.

"Minä en ole täällä omalla ehdollani", hän lausui. "Minä en olisi
koskaan tullut tänne, jollei äitini olisi kuollut; enkä minä olisi
koskaan tehnyt luostarilupausta, jollei _hän_ olisi kuollut, vaikka he
olisivat menetelleet minun suhteeni kuinka tahansa; sillä me olimme
kihloissa ja me olimme vannoneet Jumalan edessä, että pysyisimme
uskollisina toisillemme kuolemaan saakka. Ja miks'ei toinen lupaus ole
yhtä hyvä kuin toinenkin? Kun sanoivat minulle, että hän oli kuollut,
tein minä lupaukset -- taikka kumminkin annoin heidän pukea hunnun
päälleni ja kerroin ne sanat, jotka pappi lausui eteeni; sillä minä en
huolinut mistään, mitä tein. Ja niin olen nunna. Minä en halaja nyt
ruveta miksikään muuksi. Mutta se ei hyödytä minua, että olen nunna,
sillä minä rakastin Eberhardia ensin, vieläpä rakastin häntä kaikkein
enemmän; ja nyt, kun hän on kuollut, en minä rakasta ketään eikä
minulla ole mitään toivoa taivaassa eikä maan päällä. Kyllä minä koetan
olla häntä ajattelematta, koska he sanovat, että se on synti; mutta
minä en voi ajatella mitään onnea ilman häntä, vaikka ijäti
koettaisin."

Minä sanoin: "luullakseni se ei ole väärin, vaikka ajatteletkin häntä."

Hänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, sitten hän pudisti päätänsä ja
sanoi:

"Voi, sinä olet lapsi, sinä olet enkeli. Sinä et ymmärrä." Tuosta hän
alkoi itkeä jälleen, mutta hiljemmin. "Minä soisin, että olisit nähnyt
hänet; sitten sinä ymmärtäisit paremmin. Oli aika, jolloin se ei ollut
väärin, että rakastin häntä; hän oli aivan toisenlainen kuin kaikki
muut -- niin uskollinen ja jalo ja niin urhoollinen."

Minä kuuntelin, sillä välin kuin hän jatkoi puhettansa hänestä; viimein
hän katseli totisesti minua ja sanoi matalalla, pelokkaalla äänellä,
"minun täytyy luottaa sinuun." Samalla hän yhdestä hameensa laskusta
otti vähäisen kellastuneen paperi-liuskan, johon oli vaaleentuneella
läkillä kirjoitettu muutamia sanoja, sekä ruskean hiuskiharan.

"Luuletko sinä, että se on aivan väärin?" hän kysyi. "Minä en ole
koskaan kertonut tästä rippi-isälle, sillä minä en ole oikein varma,
onko synti pitää sitä; ja minä tiedän, että sisaret riistäisivät sen
minulta, jos tietäisivät. Luuletko sinä, että se on väärin?"

Kirjoitetut sanat olivat hyvin yksinkertaiset -- puhuivat
muuttumattomasta rakkaudesta, rukoilivat, että Jumala siunaisi häntä ja
säilyttäisi heidät toisillensa, siksi kuin paremmat ajat tulivat.

Minä en voinut puhua, minä olin niin murheellinen; ja hän lausui
kiivaasti ottaen aarre-raukkojansa käsistäni: "sinä et katso sitä
oikeaksi. Mutta ethän sinä ilmoita asiaa. Kenties minä kerta tulen
lujemmaksi ja luovun niistä; mutta en vielä. Minulla ei ole mitään
muuta."

Nyt minä koetin sanoa hänelle, että hänellä oli jotakin muuta; -- että
Jumala rakasti häntä ja sääli häntä, ja että Hän kenties täytti vaan
hänen sulhonsa rukouksen ja suojeli heitä pyhässä huomassansa, kunnes
he kohtaisivat toinen toistansa parempina aikoina. Viimein hän näytti
saavan vähän lohdutusta; minä lankesin polvilleni hänen kanssansa ja me
lausuimme yhdessä ne rukoukset, joita hänen oli käsketty lukea.

Kun minä nousin, sanoi hän miettien: "sinä näytit rukoilevan, niinkuin
joku taivaassa todella kuuntelisi sinua ja huolisi sinusta."

"Niin", minä vastasin; "Jumala kuuntelee ja huolii minusta."

"Kuuntelisiko minuakin?" kysyi hän; "huolisiko Hän minustakin? Eikö Hän
ylenkatso minua, niinkuin pyhä sisarkunta?"

"Hän ei halveksi ketään; ja sanotaan, että alhaisimmat ovat Häntä,
Ylhäisintä, kaikkein likempänä."

"Minä en suinkaan liene kuin halvimpia", hän lausui. "Se on
kohtuullista, ettei kukaan täällä pane arvoa minuun, sillä minä annoin
Jumalalle ainoastaan elämäni jätteen. Ja paitsi sitä on minulla huono
kyky ajatella; ja mitä vähän kykyä minulla oli, näyttää menneen siitä
ajasta, kuin Eberhard kuoli. Minulla oli vaan vähäinen voima rakastaa;
ja minä luulin, että se oli kadonnut. Mutta siitä alkaen, kuin sinä
tulit, rupesin ajattelemaan, että minä voisin vielä rakastaa vähäisen."

Kun hankin lähteä kammiosta, kutsui hän minut takaisin.

"Mitä minä teen, kun ajatukseni häirääntyvät, niinkuin aina tapahtuu
pitkissä rukouksissa?" hän kysyi.

"Lue lyhyempiä rukouksia, mutta lue useammin", minä vastasin.
"Luullakseni se miellyttää Jumalaa yhtä paljon."


Elokuulla 1511.

Kuukaudet kuluvat täällä melkein kaikki samalla tavalla; mutta minusta
ne eivät ole yksitoikkoisia. Priorinna on antanut minulle luvan hoitaa
sairaita ja lisäksi sallinut minun usein opettaa nuorempia noviiseja.
Tämä pikkuinen mailma kasvaa suuremmaksi minun silmissäni joka
viikolta. Tässä on kokonainen mailma ihmissydämiä -- ja mikä mailma on
jokaisessa sydämessä!

Esimerkiksi täti Agnes! Minä rupean nyt ymmärtämään häntä. Koko
sisarkunta katsoo häneen, niinkuin hän melkein jo olisi pyhimys. Mutta
minä en usko, että hän itse ajattelee niin. Meni monta kuukautta siitä,
kuin tulin tänne, ennenkuin hän näytti ollenkaan huomaavan minua; mutta
viime viikolla hän sairastui hiuvuttavaan kuumeesen niitten lisättyjen
paastojen ja sen ankaran kurituksen vuoksi, johon hän itse on nykyisin
ruvennut.

Oli minun yöni valvoa sairashuoneessa, kun hän kääntyi kipeäksi.

Aluksi hän näytti pelkäävän vastaan-ottaa mitään minun käsistäni.

"Eikö heillä ole ketään muuta lähettää?" hän kysyi tylysti.

"On minun vuoroni", sanoin minä, "sisarkunnan sääntöjen mukaan."

Hän painoi alas päänsä eikä estänyt enää minua hoitamasta itseään. Tämä
tuntui minusta hyvin suloiselta, sillä vaikka kyllä jäykkä
yksivakaisuus yhä asui hänen kasvoissaan, näin minä kuitenkin niissä
jotakin, joka muistutti kalliista täti Cottasta.

Hän puhui minulle hyvin vähän; mutta minä tunsin, että hänen isot,
syvät silmänsä seurasivat minua, kun keitin yrttejä tulella taikka
hiljalleen puuhasin huoneessa. Aamupuoleen hän sanoi: "sinä olet
väsynyt, lapsi -- tule ja pane maata;" ja hän osoitti sormellansa
vähäistä sänkyä, joka oli hänen oman vuoteensa vieressä.

Vaikka nämät sanat lausuttiin käskevällä tavalla, oli niissä kuitenkin
toisenlainen sävel, kuin se tavallinen metallinen lujuus, joka jäädytti
sydäntä -- jonkunlainen värähdys, joka oli melkein hellä. Minä en
voinut olla hänen tahtoansa noudattamatta, erittäin, kun hän sanoi,
että hän voi paljoa paremmin; ja vähän ajan perästä minä vaivuin uneen,
huono hoitaja kun olinkin.

Kuinka kauan minä nukuin, sitä en tiedä, mutta vähäinen liikunto
huoneessa herätti minut, ja kun katsahdin ylös, näin minä, että täti
Agnes'in sänky oli tyhjä. Ensi hämmästyksissäni aioin herättää sisaret,
kun huomasin, että se sairashuoneen ovi, joka johdatti kappelin
käytävään, oli raollaan. Hiljaisesti hiivin sitä kohden, ja siellä,
käytävän päässä, oli täti Agnes polvillansa, lakana yllään. Hän näytti
enemmän, kuin milloinkaan ennen, siltä kuoleman kuvalta, jonka hän aina
tuotti Elsan mieleen. Hänen huulensa, jotka olivat yhtä verettömät,
kuin hänen kasvonsa, liikkuivat innokkaalla nopeudella; hänen laihat
sormensa siirtelivät heikosti rukousnauhan mustia helmiä; ja hänen
silmänsä tähtäsivät ylipuolella alttaria olevaa taulua, jossa nähtiin
_Mater Dolorosa_, seitsemän miekkaa sydämessä. Nyt ei ilmestynyt mitään
tunnottomuutta terävissä kasvonjuonteissa ja vapisevissa huulissa. Koko
hänen sielunsa näytti huokaavan tuskaista rukousta lävistetyn sydämen
puoleen; ja minä kuulin hänen kuiskaavan: "turhaan! Pyhä Neitsyt, auta
minua! kaikki on ollut turhaa. Liha ei ole enemmän kuollut minussa,
kuin ensimäisenä päivänä. Tämän lapsen kasvot ja ääni liikuttavat
sydäntäni enemmän, kuin kaikki sinun surusi. Tämä heikko luonnon side
vaikuttaa voimakkaammin minuun, kuin kaikki heimolaisuudet taivaallisen
kaupungin kanssa. Se on ollut turhaa -- kaikki, kaikki turhaa. Minä en
saa maallista tulta sydämestäni sammutetuksi."

Minä tuskin rohkenin keskeyttää häntä, mutta kun hän kätki kasvonsa
käsiinsä ja lankesi melkein pitkälleen kappelin lattialle, samalla kuin
pidätetyt nyyhkytykset vavauttivat koko hänen ruumistansa, astuin minä
esiin ja nostin hänet leppeästi ylös, sanoen: "sisar Agnes, minun on
edesvastaus sairaista tänä yönä. Sinun täytyy tulla takaisin."

Hän ei vastustanut minua. Häntä värisytti; sitten entinen kivettynyt
katse, vieläpä tylympänä kuin koskaan ennen, palasi jälleen hänen
kasvoihinsa, mutta hän salli, että minä peitin hänet vuoteesen ja
annoin hänelle lämmittävän juoman.

Minä en tiedä, epäileekö hän, että minä kuuntelin häntä. Hän on
varovaisempi minun suhteeni, kuin koskaan ennen; mutta nuot lujat,
vakavat kasvonjuonteet ja tuo karkea, kova ääni eivät milloinkaan
vaikuta minuun enää samalla tapaa, kuin ennen.

Ei mikään kumma, ettei sisarkunnan kunnioitus ole tehnyt täti Agnesia
ylpeäksi, ja ettei heidän halunsa asettaa häntä alipriorinnaksi ole
viehättänyt häntä ollenkaan. Hän koettaa sielunsa sisimmässä tavoittaa
jotakin idealia. Miksi hän muuttuisi, jos hän saavuttaisi sen?

_Kuolleeksi_ kaikille ihmistunteille ja maalliselle elämälle.

Ja juuri kun hän toivoi pääsneensä tämän tarkoituksen perille, yksi
ääni -- ystävällisen lapsi-raukan ääni -- kohtaa hänen korvaansa, ja
hän huomaa, että, mitä hän päätti kuolemaksi, se oli vaan
häiritsemättömän unen kuvaelma, ja että koko työ oli aloitettava
uudestaan.

Se on kauhea taistelo, kun koettaa näin yhdistää kaikki elämän voimat
kuolemaa elämässä synnyttääkseen.

Tarkoittaneeko Jumala tätä?

Kiitos Jumalan, että ainakin minun kutsumukseni on alhaisempi.
Sairashuoneen nöyryyttävät työt ja koettelemukset noviisi-koulussa
näyttävät opettavan minulle enemmän ja saavan minut paremmin, kuin
kaikki pyrinnöt tunnottomuuteen, ymmärtämään, _etten_ minä mitään _ole_
ja ettei minulla itsessäni ole mitään.

"Theologiani" tosin sanoo, että oikea itsekielto on vapaus; ja ettei
vapautta voi saavuttaa, ennenkuin olemme ulkopuolella rangaistuksen
pelkoa ja palkinnon toivoa. Elsa ei kärsi tätä; ja kun minä puhuin
siitä pari päivää takaperin sisar Beatrice paralle, sanoi tämä, että
hänen aivo-raukkansa kokonaan sekaantuivat, kun hän ajatteli sitä.
Mutta minä en käsitä sitä näin. Minun arvellakseni se merkitsee, että
rakkaus on oma palkintonsa; ja että se on meidän kovin rangaistuksemme,
jos suretamme Häntä, jota me rakastamme ja joka on niin meitä
rakastanut. Ja tämä näyttää minusta aivan todenmukaiselta.



XII.

Elsan kertomus


Wittenbergissä, Kesäkuulla 1512.

Evamme näyttää olevan onnellinen luostarissa. Hän on tehnyt lupauksensa
ja on nyt oikein sisar Ave. Hän on myöskin lähettänyt meille vähän
silmävettä isää varten. Mutta vaikka tekisimme mitä, näyttää hänen
näkönsä huononevan.

Tavalla taikka toisella on se, luullakseni, ollut hyvä perheelle, että
isäni on kadottanut näkönsä.

Äidin-äitimme, joka nyt on hyvin heikko ja harvoin jättää tuolinsa
takan ääressä, on tullut paljoa kärsivällisemmäksi isän tuumien
suhteen, kun ei enään ole mitään toivoa niitten toteuttamisesta, ja
kuuntelee merkillisellä pitkämielisyydellä, kun hän puhuu niistä
ihmeistä, joita hän olisi aikaan saanut, jos vaan hänen näkönsä olisi
kestänyt muutamia vuosia vielä.

Eikä isä itsekään näytä niin alakuloiselta, kuin olisi sopinut odottaa.

Kun tänään yritin lohduttaa häntä ja juttelin, kuinka paljon vähemmän
tuskastuneelta äitimme näyttää, vastasi hän:

"Niin, lapseni, on hupaisempi elää kauemman aikaa _conjunctivin
plusqvamperfectissä_ kuin _futurissa_."

Minä näytin hämmästyneeltä ja hän selitti:

"Kun kerran on päättänyt tyytyä johonkin, on helpompi sanoa: 'jos
minulla olisi ollut se ja se, minä ehkä olisin tehnyt niin ja niin',
kuin 'jos minä saan sen ja sen, teen minä niin ja niin' -- ainakin se on
helpompi levottomalle ja herkkätuuteiselle naismielelle."

"Entä sinulle, isä?"

"Minua lohduttaa, että lopulta minuunkin jonkunlaista arvoa pannaan.
Äidin-äitikin huomaa vihdoin, mitä suuria siitä olisi lähtenyt, kun
vaan silmieni vuoksi olisin saanut viimeisen keksintöni valmiiksi,
jonka kautta olisi höyryllä vettä pumputtu."

Äidin-äitimme on varmaan suuresti hillinnyt itsensä eikä entisellä
vapaalla tavallansa ilmoittanut ajatustansa, jos hänen on onnistunut
uskottaa isää, että hän luotti tuohon viimeiseen tuumaan; sillä minun
täytyy tunnustaa, että kaikista isämme keksinnöistä ja löydöistä tämä
höyryn tuuma on se, jota koko perhe katsoo hurjimmaksi ja
mahdottomimmaksi. Lakkaamattoman liikunnon salaisuus keksitään
epäilemättä, ja semmoinen kello kai rakennetaan, jota ei tarvitse
koskaan vetää ylös -- näitä minä en katso erittäin vaikeiksi. Lienee
myöskin mahdollista, että voi muuttaa lyijyä kullaksi taikka rautaa
hopeaksi, jos vaan säntilleen tietäisi oikeat suhteet. Isäni on aivan
tarkasti selittänyt kaikki nämät minulle. Se elixiri, jonka on määrä
pitkittää elämää äärettömiin, näyttää minusta vähäisen työläämmältä;
mutta tuo ajatus, että voisi pumputa vettä höyryllä, joka nousee
kiehuvasta vedestä ja haihtuu samalla, on meidän kaikkien mielestä
aivan tyhjäntäpöinen; jotta on ehkä yhtä hyvä, ettei isä raukkamme
saanut tuhlata sen enempää kustannuksia ja aikaa siihen. Paitsi sitä on
meillä jo ollut pari kolme räjäytystä hänen koetustensa kautta; ja
muutamat naapurit alkoivat puhua sangen ikäviä asioita noidan
vehkeistä; niin että viimeistä lukua kaikki sentään on käynyt hyvin.

Minä en olisi kuitenkaan millään lailla tahtonut edes viitata näihin;
sentähden minä vaan karttaen vastasin:

"Äidin-äitimme on todella nykyisin ollut paljoa lempeämpi ja
säyseämpi."

"Se ei ole vaan se", jatkoi isä; "hänellä on paljoa parempi äly, kuin
useimmilla naisilla -- hän käsittää. Ja sitten", hän lisäsi, "minä
toivon vähän, että tuo nuori aatelismies, Ulrich von Gersdorf, joka käy
täällä varsin usein ja kysyy Evaa, kerran toteuttaa tuumani. Hän ja
Chriemhild alkavat oikein järkevällä tavalla tunkeuta ajatukseeni.
Paitsi sitä on meillä mestari Reichenbach, se rikas kauppias, jolle
tätimme Cotta esitteli meidät; hänellä on kylläksi rahaa panna kaikki
parhaalla tavalla toimeen. Tosin hän ei lupaa paljon, mutta hän
kuuntelee tarkoin, ja se on jo suuri etu. Gottfried Reichenbach on
kauppamieheksi hyvin valistunut mies, vaikka hän on hitaanpuolinen
ymmärtämään ja vähän liiaksi varovainen."

"Hän ei ole liiaksi varovainen almuissansa, isä", minä lausuin; "niin
sanoo kumminkin T:ri Martin Luther."

"Kenties ei", hän lausui. "Ylipäänsä Wittenbergin asukkaat ovat paljon
etevämmät kuin Eisenachin, jotka olivat tykkönään epäileväisiä ja
typeriä. Se olisi oiva asia, jos Reichenbach ja von Gersdorf
ryhtyisivät tähän keksintöön. Reichenbach'in sopii kohta tehdä se
tutuksi isojen kaupunkien aatelisperheissä, joitten kanssa hän on
yhteydessä, ja von Gersdorf saisi levittää sitä heimolaistensa,
ritarien, joukossa. Tästä tosin ei olisi yhtä suuri etu perheellemme,
kuin jos Pollux ja Kristofer taikka Fritz parkamme olisivat saattaneet
sen perille. Vaan vähät siitä, Elsa lapseni, me olimme Adamin lapsia,
ennenkuin olimme Cottia. Meidän ei tule ajatella ainoastaan perhettä,
vaan myöskin mailmaa."

Mestari Reichenbach ehkä täydellä todella huolii isäni tuumista, mutta,
mitä Ulrich von Gersdorfiin tulee, minä epäilen. Hän näyttää minusta
enemmän mieltyneeltä Chriemhildin ompelukseen, kuin isämme
höyrypumppuun; ja vaikka hän kyllä vielä puhuu Evasta, niinkuin hän
pitäisi häntä enkelinä, katselee hän välisti Chriemhildiä niinkuin tämä
hänen silmissään olisi yhtä viehättävä olento.

Minä en hyväksy tämmöistä huikentelevaisuutta; ja paitsi sitä on hänen
puheensa minusta aivan toista laatua, kuin mestari Reichenbach'in.
Ulrich von Gersdorf'in elämänkokemus ulottuu vaan metsäkarjun-ajoihin,
taisteloihin kilpailevien ritarien kanssa taikka ryöstö-yrityksiin
turvattomia kauppamiehiä vastaan. Hän on kuluttanut aikansa erään
setänsä linnassa Thüringin metsässä; vaan en minä kuitenkaan
kummastele, että Chriemhildin kasvot hehkuvat innosta, kun hän,
katsellen alas ompelukseensa, kuuntelee hänen kertomuksiansa
väijyksistä ja rohkeista, äkillisistä päälle-karkauksista. Mutta
minusta tämä elämä näyttää raa'alta ja laittomalta. Ulrichin setä oli
naimaton; eikä ollut mitään naisia linnassa, paitsi yksi Ulrichin täti,
joka on leski. Tämä näyttää olevan yhtä ylpeä, kuin Lucifer, ja
erittäin kopeilevan siitä, että hän saa kantaa helmiä ja samettia,
joissa ei minkään porvarisvaimon ole oikeus ilmestyä.

Ulrichin äiti kuoli varhain. Luullakseni hän oli lempeämpi ja jalompi.
Hän sanoo, että ainoa kirja heidän linnassaan on vanha, maalauksilla
koristettu messukirja, joka oli äidin oma. Hänellä on toinenkin täti,
Beatrice, joka on Nimptschenin luostarissa Evamme kanssa. He lähettivät
hänet sinne estääksensä häntä menemästä naimisiin erään ritarin kanssa,
jonka suvulle olivat perivihollisia. Minä rupean huomaamaan, mitä
Fritzinkin oli tapa sanoa, ettei näitten pikku aatelisten elämä ole
likimainkaan niin jalo, kuin porvarein. He eivät näytä tietävän mitään
mailmasta ulkopuolella sitä vähäistä aluskuntaa, jota he pelon kautta
hallitsevat. Heillä ei ole mitään kunniallista toimeentulon keinoa,
vaan he elävät sorrettujen talonpoikais-raukkojensa kovasta työstä ja
ryöstöistä.

Herra Reichenbach sen sijaan on yhteydessä ison Nürnbergin kaupungin
aatelisperheitten kanssa; ja vaikkei hän puhu paljon, tietää hän
jutella maalareista, runoilioista ja suurista tapauksista mailman
avaralla tanterella. Voi, minä soisin, että hän olisi tuntenut Fritzin!
Hän kuuntelee minua mielellään, kun puhun hänestä.

Lisäksi vielä tietää herra Reichenbach kertoa paljon veli Martin
Lutherista, joka on Eremitein eli Augustinin luostarin johdattaja
täällä ja näyttää minusta olevan Wittenbergin suuri mies; ainakin
näyttävät ihmiset rakastavan taikka vihaavan häntä enemmän kuin
ketäkään muuta täällä.


Lokakuun 19 p. 1512.

Tänään on ollut suuri päivä Wittenbergissä. Munkki Martin Luther on
vihitty teologian tohtoriksi. Mestari Reichenbach hankki meille
oivalliset paikat ja me näimme, kuinka T:ri Andreas Bodenstein von
Carlstadt antoi hänelle tämän arvon.

Kaupunginkirkon iso kello, jota soitetaan ainoastaan erinomaisissa
tiloissa, kaikkui niinkuin kirkkojuhlaan; kaikki yliopiston virkakunnat
astuivat juhlasaatossa pitkin katuja, ja valan vannottuaan puettiin
munkki Martin juhlallisesti tohtorin kaapuun, hattuun ja sormukseen --
täysinäiseen kultaiseen sormukseen, jonka vaaliruhtinas oli
lahjoittanut hänelle.

Mutta mikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli vala. T:ri Luther
lausui sen hyvin juhlallisesti kauniilla, kirkkaalla äänellänsä, että
sanat kaikkuivat kauan yleisessä äänettömyydessä. Hän lausui sen T:ri
Bodensteinin jälkeen, jota tavallisesti nimitetään Carlstadtiksi.
Sanat, niinkuin herra Reichenbach kertoi, kuuluivat latinaksi näin (hän
kirjoitti ne minulle Evalle lähetettäväksi):

"_Juro me veritatem evangelicam viriliter defensurum_;" jonka herra
Reichenbach käänsi: "_minä vannon evankelista totuutta lujasti
puollustaakseni."

Tämä vala vaaditaan ainoastaan yhdessä toisessa yliopistossa, paitsi
Wittenbergin, nimittäin Tübingin. T:ri Luther vannoi sen, ikäänkuin hän
olisi ollut entisten aikojen ritari, joka lupasi uhrata henkensä ja
ruumiinsa pyhän asian tähden. Minusta, joka en ymmärtänyt sanoja,
muistutti hänen käytöksensä enemmän soturista, joka vannoo miekkansa
päällä, kuin teologian tohtorista.

Ja mestari Reichenbach sanoo: "mitä hän on luvannut, sen hän pitää!"

Chriemhild nauraa mestari Reichenbachia sentähden, että tämä on
kirjoittanut nimensä yliopiston oppilaitten listaan T:ri Lutherin
luentoja kuunnellakseen.

"Istumaan sinne", hän sanoo: "hälisevien ylioppilaspoikien joukkoon
vakavilla, vanhoilla kasvoillansa ja harmailla hiuksillaan!"

Mutta minun ymmärtääkseni siinä ei ole mitään naurettavaa. Minusta se
osoittaa jotakin jaloa, kun aika mies taipuu oppimaan, niinkuin
vähäinen lapsi. Ja paitsi sitä, sanokoon Chriemhild mitä hyvänsä, jos
herra Reichenbach on hiukan paljaspäinen ja hänellä on muutamia
harmaita hiuksia, ei se tule isosta ijästä. Ei juuri sovi odottaa, että
täysikasvuisilla miehillä, jotka ajattelevat ja tuntevat näinä
myrskyisinä aikoina, olisi hienot kasvot ja tuuhea tukka, kuin Ulrich
von Gersdorfilla.

Minä olen varma, että, jos olisin kahta vertaa vanhempi mies, kuin hän,
minä en huolisi mistään niin paljon, kuin T:ri Lutherin luennoista.
Minä olen kuullut hänen saarnaavan kaupungin kirkossa, ja se oli ihan
toista, kuin kaikki ne saarnat, joita ennen olen kuullut. Hän puhui
Jumalasta ja Kristuksesta, taivaasta ja helvetistä niin suurella
vakuutuksella ja niin yksinkertaisesti, kuin hän olisi puollustanut
jotakin inhimillistä asiaa taikka kertonut suuria seikkoja, jotka
tapahtuivat maan päällä eilen. Hän ei lasketellut sanojansa, niinkuin
kappaletta latinan kieli-opista, joten useat munkit tekevät.

Minusta alkoi melkein tuntua, kuin minäkin viimein löytäisin semmoisen
uskonnon, joka sopii minulle. Jopa Kristoferkin kuunteli hartaasti. Hän
sanoi, että T:ri Luther nimitti kaikki niin yksinkertaisilla nimillä,
että jokaisen täytyi ymmärtää.

Hän on kerran käynyt meillä, kohteli äidin-äitiämme kunnioituksella, ja
isää aivan kärsivällisesti, ja puhui niin lempeästi Fritzistä.

Hän on kirjoittanut meille ja neuvonut meitä ottamaan T:ri Martin
Lutheria perheemme rippi-isäksi. Hän sanoo, ettei hän voi koskaan
palkita sitä hyvää, jonka T:ri Luther on tehnyt hänelle. Hän kirjoittaa
todellakin iloisemmin ja toivokkaammin, kuin koskaan siitä ajasta
lähtien, kuin hän jätti meidät, vaikka hän, paha kyllä, vihdoin on
tehnyt nuot kauheat, peräyttämättömät lupaukset.


Maaliskuulla 1513.

T:ri Luther on suostunut rupeamaan rippi-isäksemme; ja, kiitetty olkoon
Jumala, minä luulen viimein löytäneeni sen uskonnon, joka ehkä saattaa
minut, myöskin minut, Jumalaa rakastamaan. T:ri Luther sanoo, että minä
olen kokonaan väärin ymmärtänyt Jumalan ja Herran Jesuksen Kristuksen.
Hän näytti yhdellä silmänluonnilla ymmärtävän kaikki, mitä minä olen
kaivannut ja mikä on hämmentänyt minua koko elin-aikani. Kun aloin
änkyttää hänelle tunnustustani ja epäilystäni, oli kuin hän olisi
nähnyt ne kaikki levitettyinä eteensä, ja hän selitti ne kaikki
minulle. Hän sanoo, että minä olen ajatellut Jumalaa ankaraksi
tuomariksi, ryöstäjäksi, tylyksi velkojaksi, vaikka Hän on runsas
Antaja, laupias Vapahtaja, niin, itse sanomattoman rakkauden lähde.

"Jumalan rakkaus", hän sanoi, "antaa semmoisella tavalla, että se
vuotaa Isän sydämestä, kaiken hyvyyden alkulähteestä. Antajan sydän
tekee lahjan rakkaaksi ja kalliiksi; niinkuin me keskenämme sanomme
vähäisestäkin lahjasta: 'rakas käsi on sen antanut', emmekä katso niin
paljon lahjaa kuin sydäntä."

"Jos vaan arvostelisimme Häntä Hänen tekojensa mukaan, oppisimme, ettei
Jumala ole mitään muuta kuin puhdas, sanomaton rakkaus, suurempi ja
voimakkaampi, kuin mitä kukaan voi ajatella. Se on häpeällinen asia,
ettei mailma huoli tästä eikä kiitä Häntä siitä, vaikka se joka päivä
näkee edessänsä niin lukemattomia Hänen hyviä töitänsä; se ansaitsee
kiittämättömyytensä vuoksi, ettei aurinko silmänräpäystäkään paista
enää eikä ruoho kasva; eikä Hän kuitenkaan lakkaa hetkeksikään meitä
rakastamasta ja hyvää meille tekemästä. Sanoja puuttuu minulta, kun
puhun Hänen hengellisistä lahjoistaan. Täällä Hän antaa meille, ei
aurinkoa eikä kuuta, ei taivasta eikä maata, vaan oman sydämensä,
rakastetun Poikansa, niin että Hän on sallinut Hänen verensä vuotaa ja
Hänen itse häpeällisimmällä tavalla kuolla meidän, häijyjen,
kiittämättömien olentojen tähden. Kuinka siis voimme sanoa muuta, kuin
että Jumala on äärettömän, pohjattoman rakkauden syvyys?"

"Koko raamattu", hän sanoo, "on täynnä tätä -- ett'emme epäilisi, vaan
olisimme aivan varmat, että Jumala on sääliväinen, armollinen,
kärsivällinen, uskollinen ja totinen; semmoinen, joka ei ainoastaan
tahdo täyttää lupauksiaan, vaan jo on täyttänyt ja tehnyt paljoa
enemmän, kuin mitä Hän lupasi, koska Hän on antanut ristiin-naulita
oman Poikansa syntiemme tähden, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku,
vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän."

"Jokainen, joka uskoo ja tunnustaa tämän", hän lisäsi, "että Jumala on
antanut ainoan Poikansa kuolla meidän, viheliäisten syntisten tähden,
hän ei enään epäile, vaan uskoo lujasti, että Jumala sovittaa meidät
Itsensä kanssa ja on suosiollinen ja sydämellisen laupias meitä
kohtaan."

"Kun evankeliumi on näyttänyt meille, että Kristus on Jumalan Poika,
joka Isän tahdon mukaan on uhrannut itsensä meidän tähtemme ja
sovittanut kaikki synnit, ei sydän voi enää epäillä Jumalan hyvyyttä ja
armoa -- ei pelkää enää eikä pakene Jumalan tyköä, vaan panee kaikki
toivonsa Hänen hyvyyteensä ja sääliväisyyteensä."

"Apostolit kehoittavat meitä aina", hän sanoo, "pysymään Jumalan
rakkaudessa -- se on, että jokainen kokonaan päättäköön sydämessänsä,
että Jumala rakastaa häntä; ja he asettavat silmiemme eteen sen
todistuksen tästä, nimittäin, ettei Jumala ole säästänyt Poikaansa,
vaan antanut Hänen mailman tähden, että Hänen kuolemansa kautta mailma
saisi elämän jälleen."

"Se on Jumalan ilo ja kunnia, että Hän antaa runsaasti. Puhdas rakkaus
on Hänen luontonsa; että jos joku tahtoisi selittää elikkä kuvailla
Jumalaa, täytyy hänen selittää Yhtä, joka on pelkkä rakkaus, sillä
jumalallinen luonto ei ole mitään muuta, kuin semmoisen rakkauden tuli
ja hehku, joka täyttää taivaan ja maan."

"Rakkaus on Jumalan kuva, ei mikään kuollut eikä paperille maalattu
kuva, vaan jumalallisen luonnon elävä olemus, joka palaa täynnänsä
kaikkea hyvyyttä."

"Hän ei ole kova, niinkuin me olemme niitä vastaan, jotka ovat tehneet
väärin meille. Me vedämme pois kätemme ja suljemme kukkaromme, mutta
Hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille."

"Hän näkee, että sinä olet köyhä ja kurja, ja tietää, ettei sinulla ole
mitään, millä maksat. Sentähden Hän antaa alttiisti anteeksi, vieläpä
antaa sinulle kaikki."

"Se ei käy laatuun", hän sanoo, "että kristityt ihmiset arvelevat: 'me
emme tiedä, onko Jumala suosiollinen meitä kohtaan vai ei.' Päinvastoin
meidän tulee oppia sanomaan: 'minä tiedän, että uskon Kristukseen, ja
sentähden myöskin, että Jumala on minun armollinen Isäni.'"

"Mikä syy siihen on, että Jumala antaa?" hän lausui eräänä päivänä.
"Mikä taivuttaa häntä siihen? ei mikään muu, kuin sanomaton rakkaus,
sillä Hän iloitsee antamisesta ja siunaamisesta. Mitä Hän antaa? Ei
ainoastaan valtakuntia, ei ainoastaan mailmaa, joka on täynnä hopeata
ja kultaa, ei ainoastaan taivasta ja maata, vaan Poikansa, joka on yhtä
suuri, kuin Hän itse -- se on: ijankaikkinen ja käsittämätön; lahjan,
joka on yhtä ääretön, kuin Antaja, kaiken armon lähde ja alku; niin,
kaikkien Jumalan rikkauksien ja aarteitten omistuksen."

T:ri Luther sanoi myöskin, että paras nimi, jolla meidän sopii ajatella
Jumalaa, on Isä. "Se on armas, suloinen, syvä, sydäntä liikuttava nimi;
sillä isän nimi on luonnostansa täynnä syntyperäistä suloisuutta ja
lohdutusta. Sentähden meidän täytyy myöskin tunnustaa itsemme Jumalan
lapsiksi; sillä tällä nimellä me syvästi liikutamme Jumalaamme, koska
isän mielestä ei löydy mitään suloisempaa ääntä, kuin lapsen."

Kaikki nämät kummastuttavat minua. Minä tuskin tohdin avata kättäni ja
ottaa tätä uskoa kotiin sydämeeni.

Tämmöiseksikö meidän siis todella tulee ajatella Jumalaa? Onko Hän
tosiaan, niinkuin T:ri Luther sanoo, valmis kuulemaan heikointakin
huokaustamme, valmis antamaan meille anteeksi ja auttamaan meitä.

Ja jos Hän on tämmöinen ja huolii siitä, mitä me ajattelemme Hänestä,
kuinka paljon minä olen surettanut Häntä kaikki nämät vuodet!

Ei hetkeäkään enää! Minä en epäile Sinua hetkeäkään enää. Katso,
taivaallinen Isä, minä olen palannut jälleen Sinun luoksesi!

Onko todella mahdollista, että Jumala on mielissänsä, kun luotamme
Häneen -- mielissänsä, kun rukoilemme, ainoastaan sentähden, että Hän
rakastaa meitä?

Onko siinä todella perää, mitä T:ri Luther sanoo, että rakkaus on
meidän suuri ansiomme; ja että me miellytämme Jumalaa paraiten sillä,
että olemme hyviä toisillemme, juuri sentähden, että tämä on kaikkein
enemmän Hänen luontonsa mukaan?

Minä olen varma siitä, että siinä on perää. Se tuntuu niin ihanalta, se
täytyy olla totta.

Minun, myöskin minun on siis mahdollinen rakastaa Jumalaa. Kuinka on
mahdollista, että minä _en_ rakastaisi Häntä? Ja minun, myöskin minun
on mahdollinen olla jumalinen, jos se on jumalinen, joka rakastaa
Jumalaa ja tekee mitä hyvänsä hän voi, että kaikki hänen ympärillänsä
olisivat onnellisia. Mutta jos tämä todella on uskonto, niin se on
onni, se on vapaus -- se on elämä!

Miksi siis on niin monella jumalisella ihmisellä, jotka minä tunnen,
aivan murheellinen muoto, ikäänkuin he olisivat orjia ja kovan isännän
työssä?

Minun täytyy kysyä T:ri Lutherilta.


Huhtikuulla 1513.

Minä olen kysynyt T:ri Lutherilta, ja hän sanoo, että se on sen vuoksi,
että perkele laittaa suuren osan siitä uskonnosta, jonka me näemme;
että hän sanoo itsensä Kristukseksi ja lähestyy ja peloittaa ihmisiä ja
ruoskii heitä heidän syntiensä muistolla ja kieltää heitä nostamasta
silmiänsä taivaasen, koska Jumala muka on niin pyhä ja he ovat niin
syntisiä. Mutta nämät kaikki tulevat siitä, että hän tietää, jotta, jos
he nostaisivat silmänsä taivaasen, heidän kauhunsa katoisi ja he
näkisivät siellä Kristuksen, ei tuomarina eikä ankarana, ryöstävänä
velkojana, vaan sääliväisenä, lempeänä Vapahtajana.

Minua lohduttaa suuresti, kun ajattelen tällä tapaa perkeleestä. Eikö
hän ole koettanut opettaa minua uskontoonsa koko elin-aikanani? Ja nyt
minä olen saanut selkoa hänestä! Hän on kertonut minulle valheita, ei
minusta itsestä (T:ri Luther sanoo, ettei hän voi kuvata meitä
syntisemmäksi, kuin olemme), vaan valheita Jumalasta. Se hyödyttää
minua melkein yhtä paljon, kun kuulen T:ri Lutherin puhuvan
perkeleestä, kuin Jumalasta -- hän sanoo häntä "häijyksi,
murheelliseksi hengeksi, joka tahtoo tehdä kaikki murheellisiksi."

Jumalan avulla minä en tahdo koskaan enään uskoa häntä. Mutta T:ri
Luther sanoi, että joudun usein sitä tekemään; että perkele tulee
takaisin ja panettelee Jumalaa ja häiritsee rauhaani niin monella
tavalla, että sitä kestää kauan, ennenkuin minä opin tuntemaan häntä.

Minua kauhisti, kun hän puhui minulle tästä; mutta sitten hän rauhoitti
minua jälleen sillä, että hän jutteli minulle ihanan kertomuksen,
jonka hän sanoi olevan raamatusta. Se oli Hyvästä Paimenesta ja
yksinkertaisista, eksyneistä lampaista, ja sudesta, joka koetti niellä
niitä. "Kaikki Paimenen huoli tarkoittaa vaan sitä", hän sanoi, "että
hän hellimmällä tavalla pitäisi lampaat luonansa; ja kun he eksyvät,
menee hän etsimään heitä, nostaa heidät hartioilleen ja kantaa heidät
kotiin hyvään turvaan. Paras viisautemme", hän lausui: "on se, että
aina pysymme likellä tätä Hyvää Paimenta, joka on Kristus, ja
kuuntelemme Hänen ääntänsä."

Minä tiedän, että Herraa Jesusta Kristusta sanotaan Hyväksi Paimeneksi.
Minä olen nähnyt taulun, jossa Hän kantaa karitsaa hartioillaan. Mutta
ennenkuin T:ri Luther selitti sen minulle, minä luulin sen merkitsevän,
että Hän hallitsi ja omisti koko mailman, joka on Hänen laumansa. Mutta
minä en koskaan ajatellut, että Hän lakkaamatta huoli _minusta_,
niinkuin lampaastansa, etsi minua, kutsui minua, kaitsi minua, myöskin
minua.

Muut ihmiset ovat epäilemättä ymmärtäneet kaikki nämät ennen. Vaan
kuitenkin, jos niin on, miks'eivät munkit saarnaa siitä? Miksi
täti Agnes palvelee Häntä luostarissa katumusharjoituksilla ja
itsekidutuksilla sen sijaan, että hänen pitäisi palvella Häntä
mailmassa ja olla hyvä kaikille ja auttaa kaikkia ympärillänsä? Miksi
meidän lempeällä äidillämme on semmoiset synkeät itsesyytöksen
ajatukset, ja miksi hänestä tuntuu, kuin hän ja perheemme olisivat
jonkun kirouksen alla?

T:ri Luther sanoi, että Kristus "tehtiin kiroukseksi meidän tähtemme;"
että Hän, Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa, kantoi kirouksen
meidän tähtemme ristinpuussa; ja että me, kun uskomme Häneen, emme ole
kirouksen, vaan siunauksen alla -- olemme siunatut.

Tätä siis krucifixi ja _Agnus Dei_ tarkoittavat.

Epäilemättä ovat useat minun ympärilläni ymmärtäneet kaikki nämät kauan
aikaa sitten. Minä olen varma, että ainakin Evamme ymmärsi sen.

Mikä ääretön ilo minulle, kun istun puutarhassa, ompelus kädessäni, ja
katson ylös omenakukkien ja värisevien lehtien lävitse, ja näen Jumalan
rakkauden siellä; -- kun kuuntelen rastasta, joka on rakentanut pesänsä
niitten väliin, ja jokaisessa sävelessä, joka paisuttaa hänen pikkuista
kurkkuansa, tunnen Jumalan rakkauden, joka pitää huolta linnuista; --
kun katson taivaan kirkkaisin, sinertäviin säkeisin ja tunnen, että ne
ovat siunauksen teltta -- Isäni huoneen katto, jotta, jos pilvet
kulkevatkin sen ylitse, ne peittävät vaan muuttumattomaan valkeuden,
jotta myöskin, kun päivä katoo, minä näen, että itse yö paljastaa uusia
valkeuden mailmoja; -- kun tiedän, että jos voisin kerittää auki
poimusta poimuun Jumalan mailman, havaitsisin vaan yhä enemmän
siunausta ja katsoisin yhä syvemmälle rakkauteen, joka on kaikkein
keskuksena!

Ja sitten, kuinka hupaista on jatkaa ompelustyötäni ja ajatella, kun
sormeni ahkerasti jouduttavat neulaani:

"Tämäkin on isän ja äidin auttamista; tämä, myöskin tämä on vähäinen
rakkauden työ. Ja kun näin istun ja ompelen, Jumala on mieltynyt minuun
ja siihen, mitä minä teen. Hän antaa tämän minun työkseni yhtä hyvin
kuin määrää papit rukoilemaan ja T:ri Lutherin saarnaamaan. Minä
palvelen Häntä ja on läsnä tässä vähäisessä sopessani mailmassa ja on
tyytyväinen minuun -- myöskin minuun!"

Voi, Fritz ja Eva! jos te molemmat olisitte tietäneet tämän, olisiko
teidän tarvinnut jättää meidät ja lähteä palvelemaan Jumalaa niin
kaukana poissa?

Olenko minä todella, niinkuin St. Kristofer, saavuttanut virtani
rannan, jossa saan palvella Vapahtajaani ja auttaa kaikkia pilgimejä,
kuin suinkin jaksan?

Paremmin, paremmin kuin St. Kristofer; sillä enkö minä _tunne sitä
ääntä_, joka sanoo minulle:

"Elsa! Elsa! tee tämä minun tähteni!"

Enkä minä nyt ollenkaan pelkää, vaikka tulen vanhaksi. Tämä on suuri
helpoitus, koska jo olen seitsemännelläkolmatta ja lapset pitävät minua
melkein yhtä vanhana kuin äitiämme. Sillä mikä vanhentuminen on, jos
T:ri Martin Luther puhuu totta (ja minä tiedän varmaan, että hän
puhuu), muuta kuin että joka päivä lähestymme Jumalaa ja Hänen pyhää
onnellista kotiansa! T:ri Luther sanoo, että Vapahtajamme nimitti
taivasta Isänsä kodiksi.

Ei niin, että minun tekisi mieli jättää tämä mailma. Niin kauan kuin
Jumala tahtoo, että me olemme täällä, ja Hän on meidän kanssamme, on se
kodikas kylläksi meille.


Toukokuulla 1513.

Tänä aamuna, kun paraikaa laitin isäni mieliruokaa, kuulin herra
Reichenbachin äänen ovesta. Hän meni arkihuoneesen ja kohta sen jälkeen
Chriemhild, Atlantis ja Thekla hyökkäsivät sisään kyökkiin.

"Herra Reichenbach tahtoo puhutella vanhempia", sanoi Chriemhild, "ja me
käskettiin pois."

Minä olin hetken vähän levotonna. Tuntui kuin entisinä Eisenachin
aikoina; mutta siitä asti, kuin tulimme Wittenbergiin, emme ole tehneet
mitään velkoja; että minä, vähäisen mietittyäni, tyynnyin jälleen.
Lapset arvelivat jos jotakin siitä, mitä asia koski. Chriemhild luuli,
että se oli joku valtiollinen seikka, koska hän oli nähnyt
Reichenbachin hartaasti puhuvan Ulrich von Gersdorfin kanssa, kun hän
tuli katua ylöspäin, ja he arvattavasti olivat keskustelleet aatelisten
ja porvarein etu-oikeuksista.

Atlantis luuli, että tämä oli jollakin lailla yhteydessä T:ri Martin
Lutherin kanssa, sillä herra Reichenbach oli huoneesen tullessaan
antanut äidille yhden uuden tohtorin lentokirjan.

Thekla tiesi varmaan, että nyt se hetki vihdoin oli tullut, jolloin
ruvettaisiin käyttämään jotakin isän keksintöä -- onko se alati käyvää
kelloa vai metallien muuttamista vaiko höyrypumppua, sitä hän ei voinut
sanoa; mutta hän oli vakuutettu siitä, että se oli jotakin, joka
viimein tekisi meidät rikkaiksi, koska herra Reichenbach näytti niin
kovasti totiselta ja oli niin kunnioittavainen isäämme kohtaan. Heille
ei jäänyt pitkää aikaa perustella erinäisiä arveluitansa, kun kuulimme
herra Reichenbachin joutuisasti astuvan porstuan lävitse ja oven
nopeasti menevän kiinni hänen perässään.

"Mikä neuvottelu se oli?" kysyi Chriemhild ylenkatseellisesti; "hän ei
ole ollut täällä kymmentä minuuttia."

Kohta sen jälkeen äitimme ilmestyi. Hän oli hyvin vaalea ja hänen
äänensä vapisi, kun hän sanoi:

"Elsa lapseni, me tarvitsemme sinua."

"Sinä saat ensin tietää, Elsa", huusivat lapset. "No, se onkin oikein;
sinä olet rakas, kiltti vanhin sisaremme ja sinä kerrot kai sitten
meille."

Minä tuskin tiesin miksi, mutta sormeni eivät näyttäneet tottelevan
minua yhtä nöyrästi kuin muutoin, ja kesti vähän aikaa, ennenkuin
kykenin valmistamaan ruokani, pesemään käteni, kivertämään alas
valkoiset hiani ranteisiin ja menemään heidän luoksensa arkihuoneesen,
että äitini palasi jälleen, näyttäen tavattoman hätäiseltä, ja itse vei
minut sisään.

"Elsa kultani, tule tänne", lausui isäni. Ja, käteeni tarttuen, hän
lisäsi: "herra Reichenbach on käskenyt minun sanoa sinulle jotakin.
Muut vanhemmat ratkaisevat usein tämmöiset asiat lastensa sijassa,
mutta äitisi ja minä tahdomme jättää asian sinun päätettäväksesi. --
Voisitko sinä ruveta hänen vaimoksensa?"

Kysymys saatti minut hämille enkä minä voinut kuin sanoa:

"Onko mahdollista, että hän ajattelee minua?"

"Ei siinä, Elsaseni, minun mielestäni mitään mahdotonta ole", arveli
isäni; "mutta kaikissa tapauksissa on herra Reichenbach pannut asian
selvälle kannalle. Kysymys on vaan, tahtooko Elsamme ajatella häntä."

Minä en pystynyt sanomaan mitään.

"Ajattele tarkoin, ennenkuin hylkäät hänet", lausui isäni; "hän on hyvä
ja jalo mies; hän ei huoli mistään myötäjäisistä sinun kanssasi; hän
sanoo, että sinussa on myötäjäiset kuninkaallekin; ja minun täytyy
tunnustaa, että hän on erittäin nerokas ja taitava mies, joka panee
arvoa tieteellisiin keksintöihin, niinkuin vaan harvat näihin
aikoihin."

"En minä tahdo hyljätä häntä", sammalsin minä.

Mutta helläsydäminen äiti sanoi, nojauttaen päätäni olkapäähänsä:

"Ajattele kuitenkin tyyni, ennenkuin suostut häneen. Me emme ole köyhät
enää emmekä tarvitse minkään vieraan rikkautta onnellisina ollaksemme.
Jumala varjelkoon, että lapsemme uhraisi itsensä meidän tähtemme. Herra
Reichenbach on epäilemättä hyvä ja viisas mies, mutta minä tiedän hyvin
nuorten tyttöjen mielen. Hän on vähänläntäinen, eikä pitkä ja pulskea,
niinkuin Fritzimme ja Kristoferimme; ja hän on hieman paljaspäinen
eikä varsin nuori, vaan pikemmin totinen ja vähäpuheinen, ja nuoret
tytöt --"

"Mutta, äiti", minä sanoin, "minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen
kuusikolmatta täyttänyt; ei herra Reichenbach ole minusta vanha enkä
minä ole koskaan huomannut, että hän on paljaspäinen, eikä hän minun
parissani suinkaan ole vähäpuheinen."

"Oikein, Elsa", arveli äidin-äitimme, nauraen sopestansa takan äärestä.
"Antakaat, isä ja äiti, näitten molempain kahden kesken päättää asia.
Se käy heiltä paremmin kuin meiltä."

Ja illalla herra Reichenbach palasi jälleen, ja me sovimme kaikista.

"Tästäkö siis neuvoteltiin!" sanoivat lapset, vähän pettyneinä
toiveissansa. "Se tuntuu niin tavalliselta asialta", arveli Atlantis,
"me olemme niin tottuneet näkemään herra Reichenbachia. Hän käy meillä
melkein joka päivä."

"Minusta siinä ei ole mitään estettä", lausui Chriemhild; "mutta se
näyttää tuskin naimiselta, kun muuttaa vaan kadun poikki. Hänen talonsa
on juuri vastapäätä meitä."

"Mutta se on paljoa komeampi, kuin meidän talomme", sanoi Thekla. "Minä
pidän herra Reichenbachista; ei kukaan ole koskaan huolinut niin paljon
piirrustuksistani, kuin hän. Hän näyttää minulle, missä ne ovat
virheelliset, ja neuvoo minua, kuinka saan ne oikeiksi, niinkuin hän
todella katsoisi sitä tärkeäksi asiaksi; ja tärkeä se onkin, niinkuin
tiedät, Elsa, koska minä aion kerta ommella ja auttaa vanhempia,
niinkuin sinä. Eikä kukaan ole koskaan ollut niin hyvä Nix'ille, kuin
hän. Hän otti tuonaan koiran syliinsä ja veti ulos puikon, joka oli
tehnyt sen nilkuksi. Tätä Nix ei olisi sallinut keneltäkään muulta kuin
minulta. Nix pitää herra Reichenbachin sangen hyvänä, ja niin minäkin.
Herra Reichenbach on paljon viisaampi, luullakseni, kuin Ulrich, joka
kiusaa Nix'iä eikä ole eroittavanansa kissojani lehmistäni; eikä herra
Reichenbach minusta ole paljoa vanhempi; paitsi sitä, minä en soisi,
että Elsamme asuisi askeltakaan kauempana poissa."

Ja Thekla kiipesi ylös syliini ja suuteli minua, sillä aikaa kuin Nix
seisoi takajaloillansa ja haukkui, silmin-nähtävästi ajatellen, että
tämä oli suuri tilaisuus. Niin että ainakin kaksi perheestämme on
antanut suostumuksensa.

Mutta ei kukaan heistä kaikista tiedä vielä, mitä herra Reichenbach
sanoi minulle, kun seisoimme hetken aikaa akkunan luona, ennenkuin hän
lähti tänä iltana. Hän sanoi:

"Elsa, Jumala se on, joka antaa minulle tämän ilon. Aivan siitä illasta
saakka, jolloin te kaikki tulitte Wittenbergiin, ja minä näin, kuinka
sinä hellästi autoit vanhoja ja neuvoit nuoria etkä koskaan hämmentynyt
tässä tohussa, vaan kerkesit aina kiittämään kaikkia vähäisestäkin
hyvästä työstä taikka auttamaan jokaista, joka joutui vaan vähäiseen
pulaan -- aivan siitä saakka minä ajattelin, että sinä olit tämän kodin
valo, ja rukoilin Jumalaa, että Hän kerran tekisi sinut minun kotini
valoksi."

Voi! tämä osoittaa, kuinka rakkaus peittää ihmisten viat; mutta hän ei
tuntenut Fritziä eikä paljon Evaakaan. He olivat kotimme todellinen
päivänpaiste. Kuitenkin tahdon minä kaikissa tapauksissa Jumalan avulla
koettaa parastani tehdäkseni herra Reichenbachin kotia valoisaksi.

Mutta kaikkein paras asia on se, että minä en pelkää vastaan-ottaa tätä
siunausta. Minä uskon, että se on Jumala, joka sanomattomasta
rakkaudestansa, niinkuin T:ri Luther sanoo, on antanut sen enkä minä
pelkää, että Hän katsoo minua liian onnelliseksi.

Ennenkuin T:ri Luther rupesi rippi-isäkseni, minä en olisi suinkaan
tietänyt, kääntyisikö tämä siunaukseksi vai kiroukseksi; vaan nyt minä
en pelkää. Kahle näyttää pudonneen pois sydämeltäni ja verho
silmistäni, ja minä voin nimittää Jumalaa isäksi ja pelkäämättä
vastaan-ottaa kaikki Häneltä.

Minä tiedän, että Gottfriedin tunteet ovat samat. Koska minulla ei
milloinkaan ollut mitään kutsumusta korkeampaan hengelliseen elämään,
on se erityinen armo minua kohtaan, että olen löytänyt semmoisen
uskonnon, joka saattaa aivan jokapäiväisen tyttöraukan rakastamaan
Jumalaa ja etsimään Hänen siunaustansa.


Kesäkuulla.

Äitimme on tällä viikkoa pitänyt minulle koko joukon sydämellisiä
puollustuspuheita siitä, että hän sanoi Gottfriedia (herra Reichenbach
pyysi, että minä nimittäisin häntä niin) vanhaksi, paljaspäiseksi,
vähänläntäiseksi ja totiseksi.

"Kuule, lapseni, minä tarkoitin vaan, etten tahtonut, jotta sinä
suostuisit häneen meidän tähtemme. Ja viimeistä lukua on hän, niinkuin
sinä sanot, tuskin ensinkään paljaspäinen; ja sanotaan, että kaikki
semmoiset miehet, jotka ajattelevat paljon, kadottavat hiuksensa
varhain; ja minä olen varma, ettei se ole mikään etu, kun aina puhuu;
eikä kaikki voi olla yhtä pitkät kuin Fritzimme ja Kristoferimme."

"Ja viimeistä lukua, rakas äiti", sanoi äidin-äiti, "Elsa ei valinnut
herra Reichenbachia sinun tähtesi; mutta oletko sinä aivan varma, ettei
Reichenbach valinnut Elsaa hänen isänsä tähden? Hän otti aina niin
hartaasti osaa höyrypumppuun!"

Äitimme ja minä näemme mielihyvällä sen hiljaisen vaikutuksen, joka
näyttää olevan herra Reichenbachilla Kristoferin suhteen. Tämän
kumppanit ja myöhäiset kotiintulot ovat tätä aikaa usein tuottaneet
meille paljon huolia. Kristofer luottaa myöskin häneen, koska hän ei
ole pappi eikä juuri suuresti suosi munkkeja ja luostareita; eikä herra
Reichenbach ole sinnepäinkään niin levoton Kristoferin puolesta, kuin
me pelokkaat, hätäiset naiset jo rupesimme olemaan. Hän vakuuttaa, että
Kristoferissa on hyvä alku; ja hän sanoo, etteivät parhaatkaan mallit
ole kullan näköisiä, ennenkuin ne puhdistetaan. Meidän, naisten,
joitten täytyy katsella kaikkia kaukaa rauhallisista kodoistamme, on
niin vaikea eroittaa sulatus-uunien hehku tulipalon liekeistä.


Wittenbergissä, Syyskuulla 1513.

Tänä aamuna herra Reichenbach, Kristofer ja Ulrich von Gersdorf (joka
on opiskellut täällä jonkun aikaa) palasivat aivan innoissaan jostakin
väittelystä, jonka T:ri Luther ja muutamat Erfurtin tohtorit ja
professorit olivat keskenänsä pitäneet.

Minä en tiedä, ymmärränkö minä aivan selvästi, mistä puhe oli; mutta he
näyttivät pitävän asiaa hyvin tärkeänä.

Meidän talomme on viime aikoina muuttunut melkein kokouspaikaksi;
osittain, luullakseni, isäni sokeuden vuoksi, joka aina takaa, että
joku on kotona meillä.

Näyttää siltä kuin T:ri Luther moittisi yliopistojen vanhaa
opetustapaa. Tämä tekee, että vanhemmat professorit katsovat häntä
vaaralliseksi mailmanparantajaksi, sillä välin kuin nuoremmat
riemuitsevat hänestä, ikäänkuin sankarista, joka taistelee heidän
puolestansa. Vaan kuitenkin ovat ne vallat, joita T:ri Luther pyytää
asettaa entiseen arvoonsa, vanhemmat kuin ne, joita hän ahdistaa. Hän
vaatii, ettei mitään muuta hyväksytä teologisen totuuden ohjeeksi, kuin
Pyhä Raamattu. Minä en ymmärrä, miksi tästä niin suurta riitaa
tarvitaan, sillä minä luulin, että koko meidän uskomme perustui Pyhään
Raamattuun. Arvatakseni ei ole niin laita; mutta jollei, mihin se siis
perustuu? Minun täytyy kysyä tätä Gottfriedilta joskus, kun olemme
kahden kesken.

Tänpäiväinen väitös tapahtui Wittenbergin arkki-diakonin T:ri Andreas
Bodenstein'in, T:ri Lutherin ja Eisenachin T:rin Jobocus'en välillä.
Viime mainittu on T:ri Lutherin vanha opettaja ja nimitetään
Trutbetteriksi. T:ri Carlstedt itse näytti, niin sanotaan, kokonaan
voitetulta; ja T:ri Jobocusen suu tukittiin, ja hän palaa takaisin
Erfurtiin.

Ylioppilaat ovat ihastuksissa. Pääkohta, jota T:ri Luther hätyyttää,
näyttää olevan Aristoteles, joka oli pakanallinen Kreikkalainen. Minä
en ymmärrä, miksi nämät kirkon tohtorit niin kiivaasti puollustavat
häntä; mutta herra Reichenbach sanoo, että koko koulu-opetus ja koko
ane-oppi perustuvat jollakin lailla tähän Aristoteleesen, ja että T:ri
Luther tahtoo poistaa kaikki, mitä seisoo ylioppilaitten ja Pyhän
Raamatun välillä.

Ulrich von Gersdorf sanoi, että meidän tohtorimme väittelee samaan
tapaan, kuin hänen setänsä, Frans von Sickingen, taistelee. Hän seisoo,
niinkuin paikalla, jonka hän tietää lujaksi; ja sitten, kun hänen
vastustajansa ovat väsyneet eivätkä koeta järkähyttää häntä, syöksee
hän yhtäkkiä alas heidän päällensä ja pyyhkäisee heidät pois, niinkuin
vuorivirta.

"Mutta hänen suuri salaisuutensa näyttää olevan se", muistutti
Kristofer, "että hän uskoo jokaiseen sanaan, jota hän lausuu. Hän
puhuu, niinkuin muut ihmiset tekevät työtä, että joka isku on kantaan
osattu."

Vaan Gottfried lausui vakavasti: "hän taistelee Jumalan taisteloa
meidän aikamme kirjanoppineita ja Farisealaisia vastaan; ja, joko hän
kukistaa taikka kukistetaan, taistelo on voitettava. Se on taistelo, ei
ainoastaan vääryyttä vastaan, vaan totuuden puolesta, että se pysyisi
siinä asemassa, jonka se on saavuttanut."

"Kun kuuntelen häntä", lausui Ulrich, "soisin minä, että
ylioppilas-aikani olisi ohitse, ja minä pääsisin Thüringin metsän
vanhaan linnaan, että saisin antaa kaikille hyville yrityksille uuden
vauhdin. Hänestä opin, että silloin mailman suuria taisteloita
taistellaan, kuin jokainen voittaa Jumalan viholliset omassa
sydämessään ja kodissaan. Hän puhuu Aristoteleesta ja Augustinista,
mutta minä ajattelen sen johdosta laiskuutta ja hirmuhallintoa
linnassamme, talonpoikien kurjuutta ja sorrettua tilaa, joka on
minulle, mitä Aristoteles ja koulumiehet ovat hänelle."

"Ja minä", sanoi Kristofer, "ajattelen, kun hän puhuu, kirjapainoamme,
siksi kuin jokapäiväinen toimeni siinä näyttää olevan paras työ, mitä
minä voin tehdä; ja kirjanpainajan virka, kun saa lennättää semmoisia
sanoja, kuin hänen, kautta mailman, tuntuu jaloimmalta asialta koko
maan päällä."

"Mutta hänen luentonsa taistelevat hyvän taistelon vielä paremmin, kuin
hänen väitöksensä", muistutti Gottfried. "Näissä väitöksissä hän
puhdistaa mailman vihollisesta; mutta Psalmien ja Romalaisepistolan
selityksissään käy hän sisällistä sotaa ja puhdistaa sydämen niistä
valheista, jotka eroittivat sen Jumalasta. Kun hän ahdistaa
Aristotelesta, johdattaa hän sinua raamatun, totuuden lähteen luo; kun
hän puhuu vanhurskauttamisesta uskon kautta, johdattaa hän sinua
Jumalan, pyhyyden ja autuuden ainoan lähteen luo."

"Kerrotaan, että T:ri Jodocus parka on käynyt aivan kipeäksi harmista,
kun hän voitettiin", lausui Kristofer; "ja että monta katkeraa puhetta
lasketaan Erfurtissa T:ri Lutherista."

"Mitä se haittaa", vastasi Ulrich, "kun yhä enemmän ylioppilaita tulvaa
joka taholta Saksasta Wittenbergiin, ja Augustinin-luostari jo on
täynnä nuoria munkkeja, jotka lähetetään tänne eri luostareista
opiskelemaan Lutherin johdolla? Kansakunnan nuoriso ja voima on meidän
puolellamme. Kuolleet haudatkoot kuolleensa."

"Voi, lapset", lausui äidin-äiti, katsahtaen ylös kutimestaan, "tämä on
hautajais-saatto, jota kestää kauan. Nuoret puhuvat aina vanhoista,
niinkuin nämät olisivat syntyneet vanhoina. Luuletteko, etteivät meidän
sydämemme koskaan ole sykkineet vahvasti toivosta, ja ettemme me ole
koskaan taistelleet lohikäärmeitä vastaan? Vanha käärme ei ole
kuitenkaan vielä tapettu. Eikä hän suinkaan ole kuollut, kun me olemme
kuolleet ja te olette vanhat ja teidän lapsenlapsenne astuvat vanhan
taisteloon, luullen, että he taistelevat ensimäistä taisteloa, jonka
mailma on nähnyt, ja voittavat viimeisen vihollisen."

"Ehkä ei", sanoi Gottfried; "mutta viimeinen vihollinen voitetaan
joskus, ja kuka tietää, kuinka pian?"


Wittenbergissä, Lokakuulla 1513.

Meidän kunnioituksemme ja rakkautemme T:ri Lutheria kohtaan liittävät
herra Reichenbachin ja minut lujasti yhteen.

T:ri Luther selittää paraikaa luennoissaan Romalaisepistolaa ja
Psalmeja, ja kun istun rukkini ääressä taikka ompelen, lukee Gottfried
minulle usein muistoonpanojansa näistä esitelmistä taikka kertoo
minulle, mistä niissä on puhuttu. Tämä lohduttaa minua myöskin, koska
hänellä on niin monta ajatusta ja epäilystä, jotka huolettaisivat minua
hänen puolestaan, jollei hän olisi T:ri Lutherin ystävä. Ne ovat niin
uudet ja oudot minulle; ja asiain niin ollen, minä en koskaan uskalla
puhua niistä äidilleni.

Gottfried väittää, että suuria muutoksia ja parannuksia kaivataan
kovasti kirkossa. Hän arvelee myöskin, ettei Kristofer ole aivan
väärässä, kun hän moittii useita pappeja ja munkkeja, jotka, niinkuin
hän sanoo, elävät semmoista elämää, joka on häväistys kristikunnalle.

Mutta etupäässä häntä inhottaa aneitten myyminen, jota T:ri Tetzel nyt
harjoittaa useissa Sachsin kaupungeissa. Hän vakuuttaa, että se on
hävytöntä valeitten kaupittelemista, ja että useimmat sivistyneet ja
ylhäiset suurissa kaupungeissa ajattelevat samoin. Lisäksi hän kertoo
minulle, että eräs kelpo mies, teologian prosessori -- T:ri Johan von
Wesel -- julkisesti saarnasi niitä vastaan noin viisikymmentä vuotta
takaperin Erfurtin yliopistossa ja jälestäpäin Wormsissa ja Mainzissa;
sekä että Johan von Goch ja muut pyhät miehet aivan ankarasti
vastustivat niitä.

Kun kysyin, eikö paavi ole hyväksynyt niitä, vastasi hän, että,
jos tekee mieli tietää, mikä paavi on, tarvitsee lähteä Romaan.
Hän oli käynyt siellä nuoruudessansa, ei pilgrimiretkellä, vaan
kauppa-asioissa, ja hän jutteli minulle, että se pahuus, jonka hän näki
siellä, erittäin silloisen paavin, Borgian, huonekunnassa, synnytti
hänessä moneksi vuodeksi vihaa jo uskonnon nimeäkin vastaan. Hän oli,
jatkoi hän, parhaasta päästä T:ri Lutherin kautta ruvennut uudestaan
tuntemaan, että löytynee semmoinen uskonto, joka ei ole mikään synnin
peite, vaan kehoitus pyhyyteen.

Hän sanoo myöskin, että minä olen kokonaan erehtynyt "Reineke Fuchs'in"
suhteen; ettei se ole mikään tavallinen pilkkakirja, joka laskee
leikkiä tosiaan pyhistä esineistä, vaan katkera, totinen satiri sitä
ulkokultaisuutta vastaan, joka harjoittaa kaikenlaisia syntejä pyhien
nimitysten varjolla.

Hän epäilee myöskin, ovatko Calixtinit ja Hussitit niin pahoja, kuin
heitä on kuvattu. Minä käyn välisti levottomaksi, kun kuulen hänen
puhuvan näin. Hänen mailmansa on niin paljoa avarampi kuin minun, että
minun ajatusteni on vaikea seurata häntä siihen. Jos mailma on niin
paha ja pyhimmissä paikoissa löytyy niin paljon ulkokultaisuutta,
kenties minä kuitenkin olen ollut liian tyly Kristofer raukalle.

Mutta jos Fritz on huomannut saman, kuinka onnettomaksi se hänet
tehneekään!

Eivätkö todella jumaliset ihmiset, niinkuin Fritz ja Eva, voi hyödyttää
mailmaa paremmalla tavalla, kuin sillä, että jättävät sen muuttumaan
yhä enemmän turmeltuneeksi ja uskottomaksi, sillä välin kuin he istuvat
itseksensä ja kutovat pyhyyden vaatteitansa luostarissa? Näyttää siltä,
kuin jo olisi aika tehdä jotakin. Hupaista olisi tietää, kuka sen on
tekevä.

Minä ajattelin, että se ehkä olisi paavi; mutta Gottfried pudistaa
päätänsä ja sanoo: "ei Romasta mitään hyvää lähde."

"Eiköhän papit?" kysyin minä eräänä päivänä.

"He pitävät liian paljon huolta siitä", hän vastasi, "että heidän
hovinsa ovat yhtä loistavat kuin ruhtinaitten, niin ettei heidän käy
ryhtyminen niihin väärinkäytöksiin, jotka säilyttävät heille heidän
tulonsa.°

"Taikka ruhtinaat?"

"Pappien ystävyys on niin tärkeä heille, etteivät sekaannu hengellisiin
asioihin."

"Taikka keisari?"

"Keisarilla", hän lausui, "on kylläksi tekemistä siinä, että hän pitää
puoltansa ruhtinaita, pappeja ja paavia vastaan."

"Taikka ritarit?"

"Ritareilla on sota koko mailmaa vastaan", hän arveli; "minä en
puhukaan heidän lakkaamattomista keskinäisistä riidoistansa. Mutta
toisella puolella talonpojat nousevat hurjaan kapinaan ja toisella
suuret aateliset kieltävät heidän etu-oikeuksiansa. Etevimmät
porvarisperheet himmentävät heidän raa'an koreutensa, yhtä paljon kuin
kaupunkein palatsit voittavat heidän yksinkertaiset rosvolinnansa. Niin
ritareilla ja pikku aatelistolla ei ole muuta kuin katkeria sanoja
papiston väärinkäytöksiä vastaan. Paitsi sitä heillä useimmilla on
sukulaisia, joille he toivovat saavansa jonkun lihavan abbottikunnan."

"Entä talonpojat!" muistutin minä. "Eikö evankeliumi ensiksi päässyt
juurtumaan talonpojissa?"

"_Jumalalta innostetuissa_ talonpojissa ja kalastajissa!" hän vastasi
miettien. "Semmoisissa talonpojissa, jotka olivat kulkeneet maata
edestakaisin kolme vuotta Mestarinsa kanssa. Mutta kuka nyt meidän
talonpoikia opettaa? He eivät osaa lukea!"

"Epäilemättä siis porvarit", minä lausuin.

"Jokainen ehkä on valmis suosimaan omaa säätyänsä", vastasi hän
hymyillen; "mutta minä luulen, että, jos paremmat ajat koittavat, se
tapahtuu kaupunkien kautta. Niissä uudet opit pääsevät juurtumaan;
niissä rikkailla on seura-elämä ja sivistys, ja köyhillä opettajia;
yhteen joutuminen ja keskusteleminen valistavat ihmisten mielen; ja
niissä on tilaisuus ajatella ja vapaus puhua. Jos aljettaisiin poistaa
väärinkäytöksiä, edistäisivät, tietääkseni, porvarit sitä enemmän kuin
muut."

"Mutta kuka alkaa?" minä kysyin. Eikö kukaan ole koskaan koettanut?"

"Useat ovat koettaneet", hän vastasi surullisesti; "ja useat ovat
koettaissaan hukkuneet. Sillä välin kuin he ahdistivat yhtä
väärinkäytöstä, versoivat toiset. Taikka kun he koettivat parantaa yhtä
avonaista haavaa, joku astui esiin ja lausui, että oli aivan mahdoton
eroittaa vamma muusta ruumiista, ja että he tavoittivat Pyhän Äitimme
Kirkon, henkeä."

"Kuka siis uskaltaa aloittaa?" minä kysyin. "Lieneekö se Luther? Hän on
kylläksi rohkea panemaan kaikki alttiiksi; ja koska hän on tehnyt niin
paljon hyvää Fritzille, sinulle ja minulle, miks'ei koko kirkolle?"

"T:ri Luther on uskollinen kyllä ja tarpeeksi rohkea, mihin hyvänsä
vaan hänen omatuntonsa vaatii häntä", sanoi Gottfried; "mutta hän
askaroitsee paraikaa ihmisten sielujen pelastamisessa eikä kirkollisten
väärinkäytösten poistamisessa."

"Mutta jos kirkolliset väärinkäytökset sattuisivat estämään ihmisten
sielujen pelastamista", muistutin minä, "mitä T:ri Luther silloin
tekisi?"

"Saisimme nähdä, Elsa", vastasi Gottfried. "Jos sudet hätyyttäisivät
jotakin Lutherin lammasta, en minä luule, että hän huolisi paljon,
millä aseella hän pelastaisi sen taikka millä vaaralla."



XIII.

Evan kertomus.


Nimptschenissä 1516.

Suuria muutoksia on tapahtunut näinä kolmena viime vuonna täti Cottan
perheessä. Elsa on ollut naimisissa enemmän kuin kaksi vuotta ja
lähettää minulle kummallisia kertomuksia pikku Greetansa kauneudesta ja
viisaudesta. Hän alkaa nyt sopertaa äidin, isän ja tätien nimeä. Elsa
on myöskin opettanut pikku tytön heittämään sormisuukkosia minun
muotokuvalleni ja nimittämään sitä Eva serkuksi. He eivät suostu
luostari-nimeeni.

Chriemhild on myöskin mennyt kihloihin nuoren ritarin, Ulrich von
Gersdorfin, kanssa, jolla on linna Thüringin metsässä; ja hän
kirjoittaa, että he usein puhuvat sisar Avesta ja että Ulrich yhä
säilyttää noita kuivettuneita orvonkukkia yhdessä äitinsä hiussuortuvan
ja haltiapyhimyksensä relikin kanssa. Chriemhild sanoo, että minä
tuskin tuntisin Ulrichia enää, hän on käynyt niin totiseksi ja
järkeväksi ja on niin täynnä hyviä aikomuksia.

Pikku Thekla kirjoittaa, että hänkin ymmärtää vähäisen latinaa. Elsan
puoliso on opettanut sen hänelle; eikä Elsa ja Gottfried Reichenbach
ole milloinkaan niin mielissään, kuin jolloin he saavat kuulla hänen
laulavan niitä virsiä, joita serkku Evan oli tapa veisata.

He näyttävät ajattelevan minua jonkunlaiseksi enkelisisareksi, jonka
Jumala varhain kutsui luoksensa ja joka ei koskaan vanhene. Se on hyvin
suloista, kun minua sillä tapaa muistetaan; mutta välisti tuntuu siltä,
kuin he tuskin muistaisivat elikkä rakastaisivat minua semmoisena, kuin
nyt olen, vaan semmoisena, jona minä olin elikkä joksi olisin tullut.

Tokko he tuntisivat Eva serkkuansa siinä totisessa, hiljaisessa
kahdenkolmatta-vuotisessa naisessa, joksi minä olen muuttunut? Sillä
kun vanhassa kodissa aika näytti, niinkuin virta, osoittavan kulkuansa
kasvamalla ja elämällä, näyttää se täällä luostarissa osoittavan sitä
vaan varjon verkkaisella siirtymisellä äänettömässä auringonkellossa --
kuoleman varjon. Luostarissa ei kukaan kasva, vaan vanhenee.

Täti Cottan kodissa vuosi muuttui talvesta kevääksi, kesäksi ja
syksyksi -- kylvön- ja elon-ajaksi -- kukkien ja hedelmien ajaksi. Eri
vuoden-ajat sulivat toisiinsa, me emme tietäneet kuinka taikka milloin.
Luostarissa vuosi on tarkasti jaettu Joulu-, Tammi-, Helmi-, Maalis-,
Huhtikuuhun j.n.e., eikä mikään muu eroita toista kuukautta toisesta
kuin nimi ja päivä.

Vanhassa kodissa päivä valkeni koitosta sydänpäiväksi, lientyi sitten
auringonlaskuksi ja himmentyi huomaamatta yöksi. Täällä luostarissa
kello jakaa päivän tuntikausiin.

Beatrice'n vaalea muoto vaalenee vähitellen yhä enemmän; täti Agnesin
kasvot käyvät yhä laihemmaksi ja tuikeammaksi; ja minä, niinkuin muut,
olen viisi vuotta vanhempi kuin olin viisi vuotta takaperin tänne
tullessani, ja siinä kaikki.

Toisia noviiseja tosin on tullut, jotka ovat tehneet peräyttämättömän
lupauksen, ja kauniit, nuorekkaat kasvot ympäröivät minua; mutta
sydäntäni viiltää usein, kun katselen heitä ja ajattelen, että he,
niinkuin me muutkin, ovat sulkeneet itseltään elämän oven ja kaikki sen
muutokset, ja alkaneet astua sitä yksitoikkoista polkua hautaa kohden,
jonka askeleet on vaan vanhentuminen.

Muutamat näistä noviiseista halaavat hartaasti jumalista elämää, kun he
tulevat. Heille on kerrottu taivaallisesta Yljästä, joka on täyttävä
heidän pyhitetyt sydämensä puhtaalla, sanomattomalla autuudella, jota
ei mailma ollenkaan tunne.

Toiset tulevat tänne perettensä köyhyyden tai ylpeyden uhreina. Heidän
aateliset vanhempansa ovat liian köyhät elättämään heitä säätynsä
mukaan, taikka myöskin on heidän omaisuutensa määrätty lisiksi jonkun
naidun sisaren myötäjäisiin.

Minä tiedän, kuinka he pettyvät toiveissansa, kun he oppivat tuntemaan,
että luostari on vaan lapsellinen pikkukuva mailmasta, sen vähäisistä
kunnianpyynnöistä ja kateudesta, mutta ilman sen elämää ja rakkautta.
Minä tiedän, että jaloimmat kärsivät kaikkein enimmän ja kenties
lankeevat kaikkein syvimmälle.

Ahdasmielisille, tunnottomille luonnoille tavan jäinen tottumus
helpommin palkitsee elämän moninaiset vaihetukset. He oleentuvat
pikemmin ja ajattelevat yhtä ahkerasti luostarin tai sisarkunnan
juoruja, johtajien vaaleja taikka naapuri-nunnaston häpeää, kuin he
olisivat ajatelleet sen kaupungin tai kylän loruja, jossa he olisivat
eläneet mailmassa.

Mutta lämpimät sydämet ja ylevät mielet -- ne pyrkivät ja
ponnistelevat taikka (vielä parempi) uneksivat, että he ovat
saavuttaneet itsensä-halventamisen alimmat portaat taikka nousneet
mystillisen hartauden ylimmille kukkuloille, mutta heräävät sitten
katkerilla itsesyytöksillä ja huomaavat itsensä liian heikoiksi
vastustamaan vähäisiäkin kiusauksia, niinkuin täti Agnes.

Näitä minä koetan auttaa, mitä suinkin voi. Mutta minä olen nähnyt
siitä, kuin tulin Nimptscheniin, että on kammottava ja vaarallinen
asia, kun ottaa sielun kasvatuksen Jumalan käsistä omiin käsiinsä.
Hänen kädessään karsiva veitsi epäilemättä välisti haavoittaa ja
näyttää lakastuttavan; mutta meidän käsissämme se leikkaa ja haavoittaa
ja lakastuttaa _eikä_ karsi. Me voimme kyllä määrätä kidutuksia
itsellemme; mutta Jumala yksin tekee kidutuksen parantavaksi taikka
kärsimisen opettavaksi.

Minä en voi muuta kuin rukoilla, että, vaikka kuinka suuresti moni
erhettyy, kun hän sulkee itsensä tänne, Sinä, joka olet Hyvä Lääkäri,
otat meidät ja kaikki meidän hyödyttömät, vapaa-ehtoiset haavamme ja
kaikki meidän pilatut, itsemme kautta tukautetut luonnonlahjamme, ja
semmoisina, kuin me olemme, ja semmoisena, kuin olet, vielä kasvatat
meitä Itseäsi varten.

Sairashuoneesta minä kaikkein enimmän huolin. Kun olemme luopuneet
kaikista tavallisen elämän riemuista, suruista ja kohtauksista,
näytämme tuskin jättäneen mitään Jumalan käsiin, jolla Hän koettaisi
uskoamme ja taivuttaisi tahtoamme oman tahtonsa mukaan, paitsi taudin.
Omaisiamme emme voi kaivata, koska itse olemme kokonaan ja ijäksi
erkaantuneet kaikesta yhteydestä rakkaittemme kanssa täällä maan
päällä. Emmekä liioin tunne köyhyyden eikä varallisuuden kiusauksia,
koska meidän ei ole tilaisuus kokea kumpaakaan; sillä samalla, kuin
olemme tehneet vapaa-ehtoisen köyhyyden lupauksen emmekä niin muodoin
milloinkaan voi sanoa mitään meidän omaksemme, olemme päässeet kaikista
huolista; me olemme runsaasti lahjoitetun sisarkunnan jäsenet.

Tauti yksistänsä ei tottele meitä; ja sentähden, kun näen jonkun
sisaren lasketuksi kärsimisen vuoteelle, ajattelen minä:

"_Jumala on sinut siihen laskenut_!" ja minä olen vielä varmempi siitä,
että juuri tätä tarvitaan.

Minä opetan yhä noviiseja; mutta toisinaan se surullinen kysymys johtuu
mieleeni:

"Miksi minä opetan heitä?"

Elämä ei tarjoa mitään tulevaisuutta heille -- ainoastaan
yksitoikkoisen nykyisyyden yksitoikkoista jatkamista.

Minä koetan ajatella: "minä kasvatan heitä ijankaikkisuutta varten."
Mutta ken voi sitä tehdä, paitsi Jumala, joka asuu ijankaikkisuudessa
ja näkee, mitkä siteet liittävät jokaisen silmänräpäyksen ajallisesta
olostamme ijankaikkiseen tulevaisuuteen?

Mutta minä teen parastani. Katarina von Bora, nuori,
kuusitoistavuotinen tyttö, joka on äskettäin tullut luostariin,
viehättää minua suuresti. Hänellä on niin luja luonto, ja hänen
sydämensä on niin harras. Mutta voi! mikä vaikutus-ala hänellä täällä
on?

Täti Agnes ei ole millään lailla avannut sydäntänsä minulle. Tosin hän
valvoi minun luonani, kun olin sairaana, yhtä hartaasti kuin täti
Cottakin; mutta kun paranin, näytti hän sysäävän luotansa kaikki
kiitollisuuteni ja rakkauteni osoitukset ja jatkoi vaan noita
katumusharjoituksia ja itsekurituksia, joitten vuoksi nunnat erittäin
kunnioittavat häntä ja pitävät häntä pyhänä.

Välisti minä kaipuulla katselen savua ja valkeita kylässä, jonka
selitämme puitten välistä luostarin ylikerran akkunoista. Minä tiedän,
että jokainen vähäinen savukiehkura nousee jonkun kodin takasta, jossa
on isä, äiti ja pikkuisia lapsia; ja savukiehkurat näyttävät kohoavan,
ikäänkuin pyhän suitsutuksen pilvet, Jumalan, Isämme luo taivaasen.

Mutta ne almut, joita sisarkunta aivan runsaasti jakelee, annetaan
luostarin portilla, jott'emme koskaan tutustu köyhien kanssa muulla
lailla, kuin tavallisesti almunantajat ja kerjäläiset; ja minä
tahtoisin olla heidän _ystävänsä_.

Toisinaan pelkään, että menettelin maltittomasti ja itsepäisesti, kun
jätin täti Cottan kodin, että olisin palvellut Jumalaa paremmin, jos
olisin jäänyt sinne, ja että kuitenkin lähtöni kautta ehkä ilmestyi
vähäinen tyhjä paikka, jota olisi maksanut vaivan täyttää. Kun tytöt
menevät naimisiin, olisi täti Cotta kenties minusta saanut jonkunlaista
lohdutusta; ja "Eva serkkuna" minä olisin kukaties pystynyt paremmin
auttamaan Elsan lapsia, kuin Ave sisarena nunnia täällä. Mutta oli
kuinka oli, on kärsimätöntä ja kapinallista ajatella sitä nyt; eikä
mikään voi eroittaa minua Jumalasta ja Hänen rakkaudestansa.

Tavalla taikka toisella "Theologia Germanica" ja se ylevä, puhdas
yhteys Jumalan kanssa, jota se opettaa, kuitenkin näyttivät
suloisemmalta minusta keskeytetyn ja vireän elämän lomahetkinä, kuin
nyt, kun ne ovat keskeymättömän joutilaisuuden työnä. Hiljaisen
mietinnön hetket tuntuivat pyhemmältä juuri niitten koetusten ja
askareitten vuoksi, jotka estivät niitä.

Välisti on niinkuin sydämenikin jäätyisi ja muuttuisi jäykäksi ja
kovaksi. Minä pelkään todella, että niin kävisi, jollei sisar Beatrice
parkaa olisi. Hän halvattiin nykyisin ja on nyt ainainen sairashuoneen
asukas. Hän puhuu toisinaan aivan sekaisin eikä jaksa aina ajatella
selvästi. Mutta minä olen löytänyt kirjan, joka miellyttää häntä; se on
St. Luukkaan evankeliumi latinan kielellä. Minä olen saanut luvan ottaa
sen luostarin kirjastosta ja kääntää sitä hänelle. Kertomukset ovat
niin lyhyet ja yksinkertaiset, että hän voi ymmärtää niitä, eikä hän
koskaan väsy niitä kuuntelemasta. Juuri sen takia, että ne ovat niin
tuttavantapaiset, ovat ne rakkaat hänelle, ja minulle ne ovat aina
uudet.

Mutta se on varsin kummallista, ettei siinä seiso mitään
katumusharjoituksista eikä lupauksista eikä Pyhän Neitsyen
palvelemisesta. Minä löydän ne luultavasti muista evankeliumeista
taikka epistolista, jotka kirjoitettiin Neitsyemme taivaasen astumisen
jälkeen.

Sisar Beatrice kuuntelee mielellään, kun veisaan Bernard de Clagny'n
virttä ijankaikkisesta autuudesta taivaassa [Hic breve vivitur, hic
breve plangitur, hic breve fletur etc.]:

    Tääll' elo on lyhyt, vaikerrus lyhyt on, lyhyt itku,
    Koht' elot, itkut, vaikerrukset saa sovituksen.
    Oi sovitus! elon ainaisen tuot tään elon jälkeen,
    Oi sovitus! sinä taivaasen viet tuskista meidät.


Kesäkuulla 1516.

Koko Augustinin munkkikunta Sachsissa on kovasti innoissaan Martin
Lutherin tarkastusmatkoista. Hän on määrätty generali-vikariukseksi
T:ri Staupitzin sijaan, joka on lähetetty Alankomaille kokoomaan
relikejä vaaliruhtinas Fredrikin uuteen kirkkoon Wittenbergiin.

Viime Huhtikuulla kävi T:ri Luther Grimman luostarissa, joka ei ole
kaukana täältä; ja priorinnamme kautta, joka on sukua Grimman priorin
kanssa, olemme kuulleet paljon siitä.

Vakavasti hän käskee munkkikuntansa veljiä ja sisaria lukemaan
raamattua ja St. Augustinusta ennen mitään muuta kirjaa. Me olemme
alkaneet noudattaa hänen neuvoansa luostarissamme, ja kaikki näyttää
heränneen uuteen elämään. Minä olen myöskin nähnyt kaksi ihanata
kirjettä T:ri Martin Lutherilta, jotka hän on kirjoittanut kahdelle
Augustinin veljeskunnan jäsenelle. Molemmat olivat kirjoitetut viime
Huhtikuulla, ja moni meistä on lukenut ne. Ensimäinen oli eräälle
Memmingin munkille, veli Georg Spenlein'ille. Se alkaa: "Jesuksen
Kristuksen nimeen." Muutamista yksityisistä rahaseikoista puhuttuaan,
hän kirjoittaa:

"Mitä muihin asioihin tulee, minun tekee mieleni tietää, kuinka sinun
sielusi laita on; josko se omaan vanhurskauteensa kyllästyneenä oppii
luottamaan Kristuksen vanhurskauteen. Sillä meidän aikoinamme ylpeyden
kiusaus palaa monessa ja parhaasta päästä niissä, jotka kaikin voimin
pyrkivät olemaan hurskaita ja hyviä. He eivät tunne Jumalan
vanhurskautta, joka on Kristuksessa annettu meille runsaasti ja
ilmaiseksi, vaan koettavat itsestänsä tehdä hyviä töitä, jotta he
viimein, koristettuina ansioilla ja hyvillä avuilla, uskaltaisivat
seisoa Jumalan edessä -- joka on mahdoton asia. Sinulla oli, kun olit
meillä, tämmöinen mielipide, ja niin oli minullakin; mutta nyt minä
taistelen tätä erehdystä vastaan, vaikka en ole vielä voittanut sitä."

"Sentähden, kallis veljeni, opi tuntemaan Kristusta ja Häntä
ristiin-naulittuna, opi ylistämään Häntä ja, kun olet epätoivossa itse
puolestasi, lausumaan 'Herra Jesus, Sinä olet minun vanhurskauteni,
mutta minä olen Sinun syntisi, Sinä olet ottanut päällesi minut ja
antanut minulle, mitä oli Sinun; Sinä olet ottanut päällesi, mitä Sinä
et ollut, ja antanut minulle, mitä minä en ollut.' Varo, ettet pyri
semmoiseen puhtauteen, ettet ole mielestäsi enää mikään syntinen; sillä
Kristus asuu vaan syntisten tykönä. Sitä varten Hän astui alas
taivaasta, jossa eli vanhurskaitten parissa, että eläisi syntisten
parissa. Ajattele tätä Hänen rakkauttansa, ja sinä imet Hänen suloisen
rakkautensa. Sillä jos me töittemme ja murheittemme kautta voisimme
saavuttaa omantunnon rauhan, miksi Hän kuoli? Sentähden sinä ainoastaan
Hänessä löydät levon sen kautta, että uskovaisesti epäilet sekä
itsestäsi että teoistasi. Sillä Hän on tehnyt sinun syntisi omaksi
synnikseen ja vanhurskautensa on Hän tehnyt sinun vanhurskaudeksesi."

Täti Agnes näytti juovan näitä sanoja, niinkuin sairas tulisessa
kuumeessa. Hän käski minun lukea ne monta kertaa päästä päähän ja
sitten kääntää ja kopioita ne; ja nyt hän pitää niitä muassaan joka
paikassa.

Minulle ovat ne sanat, jotka seuraavat, yhtä kalliit. T:ri Luther
sanoo, että niinkuin Kristus on ollut kärsivällinen meidän,
eksyneitten, suhteen, tulee meidänkin olla kärsivällisiä muitten
suhteen. "Lankee maahan Herran Jesuksen eteen", hän kirjoittaa, "etsi
kaikkia, mitä kaipaat. Hän itse opettaa sinulle kaikki, myöskin
tekemään työtä muitten tähden, niinkuin Hän on tehnyt sinun tähtesi."

Toinen kirje oli veli Georg Leiffer'ille Erfurtiin. Hän puhuu
koetuksista näin:

"Kristuksen risti on jaettu pitkin koko mailmaa. Jokainen saa ajallansa
oman osansa eikä jää sitä paitsi. Älä sinä siis koeta luoda pois
osaasi, vaan vastaan-ota se pikemmin, niinkuin pyhä reliki, joka on
talletettava, ei missäkään kultaisessa tai hopeisessa reliki-rasiassa,
vaan kultaisen, se on rakastavan ja kuuliaisen, sydämen pyhyydessä.
Sillä jos ristinpuu tuli niin pyhäksi Kristuksen lihan ja veren
koskemisesta, että sitä katsotaan kaikkein jaloimmaksi relikiksi,
kuinka paljoa enemmän ovat ihmisten vainoamiset, kärsimiset ja viha
pyhiä relikejä, pyhäksi tehdyt ei Hänen ruumiinsa koskemisesta, vaan
Hänen rakastavan sydämensä ja jumalallisen tahtonsa yhteydestä! Näitä
meidän tulee halulla omaksi ottaa, siunata ja rakkaana pitää, koska
Hänen kauttansa kirous on muutettu siunaukseksi, kärsiminen kunniaksi,
risti autuudeksi."

Sisar Beatrice riemuitsee näistä sanoista ja kertoo niitä itseksensä,
niinkuin minä olen selittänyt ne hänelle. Niin, minä ymmärrän; tämä
tauti, avuttomuus -- kaikki, mitä olen kadottanut ja kärsinyt, ovat
pyhiä Vapahtajani relikejä; ei sen vuoksi, että Hän unhottaa minua,
vaan sen vuoksi, että Hän muistaa minua; muistaa _minua_! Sisar Ave,
minä olen tyytyväinen.

Ja nyt hän tahtoo, että minä veisaan hänen mielivirtensä _Jesu dulcis
memoria_:

    Oi Jesu, nimes suloinen
    Tuo ilon, riemun, autuuden;
    Vaan siellä olo suloisin,
    Miss' olet, Jesu, itsekin.

    Niin armahast' ei laulut soi,
    Ei kaunein soitto soittaa voi,
    Ei koko maa sen vertainen
    Kuin sinä, Jesu suloinen.

    Kipuihin, tuskiin lääkkeen tuot,
    Ja anoojillen avun suot,
    Se ihminen on autuas,
    Ken kulkee sinun neuvoissas.

    Kun valtaasi saat sydämen,
    Uus' aamu koittaa herttainen;
    Ja uutta riemun elämää
    Sun rakkautes' herättää.

    Ei koskaan mene muistostain,
    Mink' ilon sinun kauttas sain;
    Sun katsees' valo-rikkahin
    Mua valaiskohon vastakin.

    Sa enkel-joukon kaunistus,
    Sa sielun suurin ihastus,
    Sa elon-huvi hengellen,
    Sa riemu, autuus sydämen.

    Sun luokses, Jesus, haluan;
    Oi, milloin kokonaan sun saan?
    Oi, milloin omaks jällen jään,
    Ja milloin kirkkautes nään.

    Oi, tule, minun armahain,
    Jolt' elämän ja kaiken sain!
    Oi tule, ikävöitttyi,
    Ja saata minut luoksesi!

    Asujat taivaan autuaat,
    Nyt portit väljiks' auaiskaat!
    Ikuinen kiitos soikohon,
    Sun, Jesu, kiitos olkohon.

Täti Agnes on vihdoin puhunut minun kanssani. Lyhyeltä ja jyrkästi,
niinkuin hän olisi ollut enemmän itseensä suuttunut, kuin katuvainen
tai iloinen, sanoi hän minulle tänä aamuna: "lapsi, nämät Lutherin
sanat ovat etsineet sydäntäni. Minä olen kaiken elin-aikani pyrkinyt
pyhimykseksi ja niin koettanut päästä Jumalan luo. Mutta se ei ole
ollenkaan onnistunut minulta. Nyt minä opin, että olen syntinen
ihminen, vaan että Jumalan rakkaus kuitenkin ulottuu minuun. Risti,
Kristuksen risti, on minun polkuni helvetistä taivaasen. Minä en ole
pyhimys. Minä en koskaan tule pyhimykseksi. Kristus on ainoa Jumalan
Ainoa Pyhä; Hän on kantanut minun syntini, ja on minun vanhurskauteni.
Hän on tehnyt nämät kaikki; eikä minulle jää mitään muuta tekemistä,
kuin antaa Hänelle kaikki kunnia, kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa
Häntä ijäti! Ja minä aion tehdä sen", hän lisäsi innokkaasti. "Minä
olen viheliäinen, ylpeä, avuton ja syntinen olento. Minä en voi auttaa
sitä: minun täytyy."

Nämät sanat olivat jäykät ja vakavat, mutta kuinka muuttunut täti
Agnes'in käytös! -- nöyrä ja yksinkertainen, kuin lapsen. Ja kun hän
lähti toimituksiinsa, suuteli hän otsaani ja sanoi: "voi, lapseni,
rakasta minua vähäisen, jos voit -- ei niinkuin pyhimystä, vaan
niinkuin syntistä, vanhaa vaimo raukkaa, joka on katsonut yhdeksi
suurimmaksi synniksensä, että hän rakasti sinua liian paljon, vaikka
tämä todella oli vähimpiä syntejä; rakasta minua vähäisen, sisareni
tähden, jota sinä rakastat niin paljon."



XIV.

Elsan kertomus.


Elokuulla 1517.

Niin, pikku Greetamme on todella jotenkin eriskummainen lapsi. Vaikka
hän ei ole vielä kahden vuoden vanha, tuntee hän meidät kaikki nimeltä.
pitää meidät kaikki kurissa, paitsi minut. Minä kiellän häneltä monta
asiaa, jota hän itkee; paitsi kun Gottfried on läsnä, joka, paha kyllä,
ei raski nähdä, että hän hetkeäkään on suutuksissa. Hän sanoo, että
äreä hoitaja pilasi hänen mielenlaatunsa, kun hän oli lapsi, ja luulee
lapsia kasvatettavan sillä, ettei kiellä niiltä mitään. Kristofer, joka
aina kehui kovasti ylenkatsovansa pieniä lapsia, antaa aivan nöyrällä
tavalla hänen ratsastaa hartioillansa. Mutta ennen kaikkia on minusta
hauska nähdä, kun hän istuu sokean isäni polvilla ja taputtaa hänen
kasvojaan jonkunlaisella säälivällä kunnioituksella, niinkuin hän
ymmärtäisi, että niissä puuttuu jotakin.

Minä olen myöskin opettanut häntä sanomaan Fritzin nimeä, kun näytän
hänelle sen vähäisen hiuskiharan, jota minä kannan hänen muistokseen,
ja suutelemaan Evan kuvaa. Minun on mahdoton ajatella, että he ovat
niinkuin kadoksiin menneet taikka kuolleet häneltä. Mutta minä pelkään,
että hän ei osaa eroittaa Evan kuvaa Pyhän Neitsyen taulusta, jonka
edessä minä opetan häntä kumartamaan ja ristimään otsaansa; sillä
välisti hän koettaa suudella Neitsyemme taulua ja päinvastoin taivuttaa
pieniä sormiansa pyhään merkkiin Evan kuvan edessä. Sen hän kuitenkin
vähitellen oppii ymmärtämään paremmin. Ja eivätkö Eva ja Fritz todella
ole perheemme pyhimyksiä ja haltiahenkiä? Minä uskon, että heidän
rukouksensa tuottaa siunausta meille kaikille.

Sillä perheellemme on suotu aivan monta siunausta viime aikoina! Äidin
kalliit kasvot näyttävät niin kirkkailta ja ovat alkaneet jälleen
vanhalla suloisella tavallansa muistuttaa Armon Äidin kasvoista. Ja
minä olen niin onnellinen, niin täysin määrin onnellinen. Ja tästä
tulee myös, että olen jumalisempi kuin tavallisesti.

Minä en tarkoita ainoastaan koti-onnea, vaan parasta siunausta
kaikista, joka tuli ensin, ennenkuin tiesinkään, että Gottfried mieli
minua -- tieto, että Jumala rakastaa minua -- aarretten paras, jonka
puutteessa kaikki tavaramme olisivat pelkkää huolta -- Jumalan
aarre-aitan rikkaus, joka on avattu meille Kristuksessa Jesuksessa
meidän Herrassamme.

Gottfried on parempi, kuin koskaan olisin luullut. Kukaties hän todella
käy paremmaksi joka vuosi; ainakin hän minusta näyttää paremmalta ja
rakkaammalta.

Chriemhild ja Ulrich menevät pian naimisiin. Ulrich on nyt lähtenyt
tapaamaan Frans von Sickingen'iä ja muita sukulaisiansa Rheinin-maassa
sekä tekemään tarpeellisia hankkeita häitä varten. Viime vuonna
Chriemhild ja Atlantis oleskelivat pari viikkoa tuossa vanhassa
linnassa Thüringin metsässä likellä Eisenachia. Outoa elämää näyttävät,
heidän kertomuksensa mukaan, ihmiset siellä viettävän syvällä
sydänmaissa ja yksinäisessä kalliolinnassa, josta ainoastaan muutamia
talonpoikaistaloja näkyy; kerrottiinpa lisäksi kaikenlaisia kummallisia
tarinoita hurjista metsästäjistä, elvoista ja peikoista, jotka
menostelevat likiseuduilla. Minusta se näyttää yhtä autiolta, kuin
erämaa, jossa Johannes Kastaja eli heinäsirkoista ja metsähunajasta;
mutta Chriemhild oli ihastunut siihen. Hän tutustui muutamien köyhien
talonpoikien kanssa, ja he näyttivät pitävän häntä enkelinä -- joka
ajatus (niinkuin Atlantis sanoo) on myöskin Ulrichin vanhalla sedällä
ja tädillä, Ulrichista itsestä puhumatta. Aluksi vanha täti Hermentrud
oli hiukan kylmänkiskoinen; mutta kun Schönbergin sukuperä oli
tarpeeksi tutkittu ja hyväksi havaittu, katsoi vanha nainen soveliaaksi
ilmaista tunteitansa, sillä välin kuin vanha ritari kohteliaasti
väitti, että hän aina oli nähnyt Chriemhild'in sukuperän hänen
kasvoistaan.

Ja Ulrich sanoo sitä suureksi eduksi, että hänen linnansa on niin
yksinäinen ja luja -- hänen sopii joskus tarjota sitä turvapaikaksi
Lutherille, jota muutamat papit ovat nykyisin alkaneet kovasti vihata.

Luther on erittäin hyvä pikku Greetallemme, jonka hän on kastanut. Hän
sanoo, että pienet lapset usein ymmärtävät Jumalan paremmin kuin
viisaimmat teologian tohtorit.

Thekla on kokenut ensimäisen surunsa. Hänen pikkuinen löytökoiransa Nix
on kuollut. Muutamia päiviä eläin parka oli potenut ja makasi lopulta
pari tuntia vavisten niinkuin sisällisistä pudistuksista; kuitenkin kun
hän kuuli Theklan äänen, kirkastuivat hänen himmeät, lakastuneet
silmänsä ja hän huiskutti välisti heikosti häntäänsä kyljellänsä
maatessaan. Viimein hän kuoli; eikä Thekla ottanut millään lailla
lohtuaksensa, vaan istui erinänsä ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ainoa
seikka, joka ilahutti häntä, oli se, että Kristofer kaivoi haudan
Nixille puutarhaan sen perunapuun alle, jossa minun oli tapa kesäisin
istua ja neuloa, niinkuin hän nyt tekee. Turhaan me koetimme naurattaa
pois hänen suruansa. Hänen huulensa värisi ja hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä, jos joku yritti sitä.

Atlantis puhui vakaasti hänelle, kuinka kahdentoistavuotisen tytön jo
oli aika jättää semmoinen lapsimaisuus; lempeä äitimmekin nuhteli
hellästi ja sanoi eräänä päivänä, kun T:ri Luther oli kysynyt Theklalta
hänen lemmikkiänsä ja vastaukseksi saanut joukon kyyneliä: "lapseni, jos
sinä näin suret koiraa, mitä sinä teet, kun todelliset surut tulevat?"

Mutta T:ri Luther näytti ymmärtävän Theklaa paremmin, kuin kukaan
meistä, ja pitää hänen puoltansa. Hän sanoi, että Thekla oli lapsi,
jonka lapselliset surut eivät olleet vähäisempiä hänelle, kuin meidän
surumme ovat meille; että taivaasta ehkä katsoisimme kokonaisen
valtakunnan kukistamista vähäpätöisemmäksi asiaksi, kuin nyt Theklan
koiran kuolemaa; etteivät kuitenkaan enkelit, jotka katsovat alas
taivaasta meidän puoleemme, ylenkatso vähäisiä ilojamme ja surujamme,
ja ettemme mekään saa ylenkatsoa pienten lasten suruja ja iloja. Hänen
tunteensa ovat kummallisessa määrässä samanlaiset kuin lapsen sydämen.
Hänen hellyytensä rohkaisi Theklaa niin, että tämä verkalleen lähestyi
häntä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja kysyi miettivällä
yksitotisuudella: "nouseeko kuolleista viimeisenä päivänä? Löytyykö
koiria toisessa mailmassa?"

Tämmöinen sopimaton ajatus peloitti meitä useita; mutta T:ri Luther ei
näyttänyt katsovan sitä sopimattomaksi. Hän sanoi: "me tiedämme
vähemmän siitä, mimmoinen toinen mailma on oleva, kuin tämä pikkuinen
tyttö tai tuo sylilapsi", hän lisäsi, sormellansa osoittaen pikku
Greetaani, "tietää tämän mailman keisarikunnista ja valloista. Mutta
siitä olemme varmat, ettei tuleva elämä ole mikään tyhjä, eloton
erämaa. Katso, kuinka täysinäiseksi ja ihanaksi Herra Jumala on tehnyt
kaikki tässä ajallisessa, katoavassa mailmassa, joka käsittää taivaan
ja maan! Kuinka paljoa ihanammaksi Hän siis tehnee ijankaikkisen,
katoamattoman mailman! Jumala on tekevä uudet taivaat ja uuden maan.
Kaikki myrkylliset, pahat ja vahingolliset luontokappaleet karkoitetaan
pois siitä -- kaikki, mitä meidän syntimme on turmellut. Kaikki
luontokappaleet muuttuvat, ei ainoastaan viattomiksi, vaan rakkaiksi,
miellyttäviksi ja iloisiksi, että voimme leikitellä niitten kanssa.
'Rintalapsi on leikittelevä kyykäärmeen pesän suussa, ja vierolapsi on
pistävä kätensä basiliskin luolaan.' Miks'ei siis olisi pikku koiria
uudessa maassa, joitten nahka kiiltää kuin kulta, ja karva välkkyy kuin
kalliit kivet." [Lutherin "Tischreden."]

Sen erän perästä ei ole Theklan silmissä suinkaan ollut yhtään
teologian tohtoria, joka olisi T:ri Lutherin vertainen.


Torgau'issa, Marraskuun 10 p. 1516.

Rutto on Wittenbergissä. Me olemme kaikki paenneet tänne. Yliopiston
miehet ovat hajallaan, ja monta Augustinilaismunkkia on lähtenyt pois.

T:ri Luther oleskelee yhä Wittenbergin luostarissa. Me olemme nähneet
kopian yhdestä hänen kirjeestänsä Lokakuun 26:lta päivältä, joka oli
adresseerattu Erfurtin luostarin priorille, kunnian-arvoisalle isä
Johan Lange'lle.

"Terveyttä. Minä tarvitsen kaksi sihteeriä, koska en koko pitkän päivää
tee muuta, kun kirjoitan kirjeitä; enkä minä tiedä, vaikka minä, kun
aina kirjoitan, välisti joutuisinkin useita kertoja sanomaan samaa
asiaa. Saat itse nähdä."

"Minä olen raamatun esitteliä luostarissa; olen pöytärukousten lukia;
olen pyynnöstä pitäjän jokapäiväinen saarnaaja; olen opinharjoitusten
johdattaja; olen priorin sijainen (se on: yksitoista kertaa priori),
Litzkau'in kalalammikkojen kaitsia, Herzberg'in väestön asian-ajaja
Torgau'issa, Paavalin ja Psalmien selittäjä; paitsi mitä jo olen
sanonut alinomaisesta kirjeenvaihdostani. Minulla on tuskin aikaa
rukouksiini kanonisilla hetkillä, puhumatta omista, yksityisistä
kiusauksista mailman, lihan ja perkeleen kautta. Kas siinä, kuinka hyvä
aika minulla on!"

"Mitä veli Johan Metzel'iin tulee, olet jo luullakseni kuullut minun
ajatukseni. Minä koetan kuitenkin parastani. Kuinka saatat ajatella,
että minä saan sijaa teidän Sardanapaluksillenne ja Sybariteillenne?
Jos olet huonosti kasvattanut heidät, saat myöskin kärsiä niitä, joita
olet huonosti kasvattanut. Minulla on yltäkyllin joutavia veljiä; --
jos todellakin kukaan on joutava kärsivälliselle sydämelle. Minä olen
varma siitä, että joutavat vielä käyvät hyödyllisemmiksi kuin ne, jotka
nyt ovat hyödyllisempiä. Kärsi nyt sentähden heitä vähä aika."

"Muistaakseni olen jo kirjoittanut sinulle niistä veljistä, jotka
lähetit luokseni. Muutamia olen, niinkuin he tahtoivatkin, toimittanut
maisteri Spangenburgin luo, ettei heidän tarvitsisi hengittää tätä
rutonsekaista ilmaa. Kahteen Kölniläiseen miellyin niin paljon ja
katsoin heidän luonnonlahjojansa niin suuriksi, että pidätin heitä
täällä, vaikka se kyllä kovasti maksaa. Kaksikolmatta pappia,
kaksiviidettä nuorukaista ja lisäksi yliopistossa yhteensä
kaksiviidettä henkeä elätetään köyhillä varoillamme. Mutta kyllä Herra
huolen pitää."

"Sinä sanot, että eilen aloitit luentojasi Sananlaskuista. Huomenna
minä ryhdyn Galatalaisepistolaan; vaikka pelkään, etten voi jatkaa,
koska rutto liikkuu meidän parissamme. Tauti on jo vienyt pari kolme
meistä, mutta ei kaikkia samana päivänä; ja naapurimme Faberin poika,
joka eilen oli terve, on tänään kuollut; toinen on sairastunut. Mitä
minun tulee sanoa? Rutto on todella tullut ja rupeaa raivoamaan
suurella julmuudella ja äkkipikaisuudella, semminkin nuorisossa. Sinä
pyydät minua ja mestari Bartholomeusta etsimään turvaa sinun tykönäsi.
Miksi minä pakenisin? Minä toivon, ettei mailma huku, vaikka veli
Martin kaatuisi. Jos rutto leviää, hajotan minä munkit ympäri maata.
Mitä minuun itseen tulee, olen asetettu tänne. Minun, munkin,
velvollisuuteni ei salli, että minä pakenen; sillä mitä kuuliaisuus
kerta vaati, sitä se yhä vaatii. Ei niin, että minä en pelkäisi
kuolemaa -- (minä en ole Apostoli Paavali, vaan ainoastaan apostoli
Paavalin selittäjä) -- mutta minä toivon, että Herra päästää minut
pelostani."

"Jää hyvästi; ja muista meitä tänä Herran koetuksen päivänä. Hänelle
olkoon kunnia."

Tämä kirje on vahvistanut minua ja monta muuta. Niin, jos velvollisuus
olisi vaatinut, minä luulen, että mekin, niinkuin T:ri Luther, olisimme
rohjenneet jäädä Wittenbergiin. Hänen uskaliaisuutensa lujittaa minua;
niinkuin myöskin hänen tunnustuksensa, että hän oli pelossa. Se ei
näytä olevan semmoinen pelko, joka vaivaa taikka kahlettaa hänen
henkeänsä. Se ei edes häiritse hänen iloista mieltänsä. Se on
luonnollinen kuoleman pelko, jota en minäkään jaksa voittaa. Minusta
kaiketi, varmaan kuin hänestä, Jumala epäilemättä poistaa kuoleman
pelon, kun Hän katsoo kuolemaamme otolliseksi.

Tämä ruton aika muistuttaa minua paljon siitä, mitä tapahtui, kun rutto
viime kerralla etsiskeli meitä Eisenachissa!

Me olemme kadottaneet muutamia siitä ajasta -- jos sopii sanoa, että
Eva ja Fritz ovat meiltä kadonneet. Mutta kuinka rikkaaksi minun
elämäni on käynyt! Puolisoni, pikku Greetamme ja sitten niin paljon
ulkonaista menestystä! Koko tuo köyhyyden ja jokapäiväisten huolten
taakka tykkönään poissa, ja niin paljon tavaraa, jolla saa muita
auttaa! Mutta olenko minä kuitenkaan niin täydellisesti vapaa huolista,
kuin minun pitäisi olla? Eivätkö ne toisinaan vaivaa minua vielä
enemmän kuin ennen?

Kun ensin menin naimisiin, ja minulla oli Gottfried, jolle uskoin
kaikki murheeni, ja köyhyyden sijasta oli rikkaus, joka näytti minusta
loppumattomalta, luulin minä, etten milloinkaan enää tietäisi mitään
huolista.

Mutta onko niin laita? Eikö juuri tavara itse sentähden, että se on
meidän, muutu huoliksi? Kun kuulen näistä kauheista sodista
Turkkilaisia vastaan ja kapinoista ja melskeistä eri paikoissa, ja
katselen hupaista kotiamme, puutarhojamme ja peltojamme, ajattelen
minä, kuinka kauheaa se olisi, jos jälleen joutuisimme köyhiksi taikka
jos Greetan joskus kävisi niin; niin että rikkaus itse kääntyy
huoliksi. Tästä tulen ajatelleeksi, mitä muuan hyvä mies kerta sanoi
minulle: että se raamatun sana, joka käännettyä kuulun "rikas", kun
puhutaan Abrahamista, toisissa paikoissa kuuluu "raskas;" jotta meidän
ei tule lukea: "Abraham lähti Egyptistä _rikkaana_ karjasta, hopeasta
ja kullasta", vaan "_raskaana karjasta, hopeasta ja kullasta_."

Niin, me olemme pilgrimimatkalla Pyhään kaupunkiin; me pakenemme
pahasta mailmasta; ja liian usein rikkaus on painona, joka estää meidän
kulkuamme.

Minusta on sentähden hauska olla täällä tässä vähäisessä, halvassa
huoneessa, johon olemme turvanneet -- Gottfried, Greeta ja minä.
Palveliat ovat toimitetut muualle; ja se huojentaa sydäntäni, kun
huomaan, kuinka hyvästi tulemme aikaan ilman ylellisyyttä, joka alkoi
näyttää välttämättömän tarpeelliselta. T:ri Lutherin sanat muistuvat
mieleeni: "ahneet nauttivat siitä, mitä heillä on, yhtä vähän, kuin
siitä, mitä heillä ei ole. He eivät voi edes iloita päivänpaisteesta.
He eivät ajattele, mikä jalo lahja valkeus on -- mikä sanomattoman
suuri aarre aurinko on, joka loistaa alttiisti koko mailmalle."

Jumalan jokapäiväiset lahjat ovat Hänen kalliimmat lahjansa; vaan Hänen
kalliimmilla lahjoillansa ei ole -- ei edes elämällä itselläkään --
mikään juuri _itsessään_. Ei niin, että ne ovat ilman juurta; ne ovat
_paremmin_ juurretut Hänen muuttumattoman rakkautensa syvyyteen.

Hyvä on, kun semmoisenkin koetuksen kautta, kuin tämän ruton, oppii,
kuinka kokonaan epätietoista kaikki on täällä. "Jos laiva itse",
niinkuin Gottfried sanoo, "on haaksirikon vaarassa, kukapa lastista
vastannee?" Tästälähin tyydyn siihen ainoaan vakuutukseen, jonka Jumala
T:ri Lutherin sanojen mukaan antaa meille -- Hänen läsnä olonsa ja
huolenpitonsa vakuutukseen: "_minä en koskaan hylkää sinua_."


Wittenbergissä, Kesäkuulla 1517.

Me olemme taas kotona; ja kiitos Jumalan, meidän perheemme ei ole
kumpikaan vähentynyt, paitsi yhden kuoleman kautta -- nuorimman
sisaremme, joka oli sylilapsi, kun lähdimme Eisenachista. Professorit
ja ylioppilaat ovat myöskin palanneet. T:ri Luther, joka jäi tänne koko
ajaksi, saarnaa suuremmalla voimalla ja selvyydellä, kuin ikinä ennen.

Kaupunkilaisten ajatus hänestä on kovasti erilainen. T:ri Tetzel, tuo
suuri paavin asiamies anetten kaupassa, on muutamiksi kuukausiksi
asettanut punaisen ristinsä Jüterbock'iin ja Zerbst'iin lähelle
Wittenbergiä ja ilmoittanut, että hän myy synninpäästöä.

Isot joukot kaupunkilaisia, jotka arvatakseni ruton tähden ovat
säikähtyneet sielunsa puolesta, ovat lähteneet T:ri Tetzelin luo ja
palanneet ostetuilla anelipuillansa.

Minä en ole koskaan oikein tietänyt, mitä aneliput todella tuottavat.
Kristoferilla on julmia juttuja, kuinka T:ri Tetzel ja muut
ravintoloissa ja pidoissa tuhlaavat ne rahat, jotka maksetaan niistä;
ja Gottfried sanoo: "se on kauppa rahaa rakastavien pappien ja syntiä
rakastavan kansan välillä."

Eilen aamulla näin ensi kerran yhden anekirjeen. Naapurimme, myllärin
vaimo, jonka vaakaa on hiukan epäilty kaupungissa, oli pahasti
suutuksissa, kun kävin ostamassa vähäisen jauhoja häneltä.

"Katso!" hän sanoi; "tämä Tohtori Luther tahtoo olla viisaampi, kuin
paavi itse. Hän ei laske miestäni Herran Ehtoolliselle, jollei tämä
kadu ja tunnusta syntejänsä. Kuitenkin hän piti tämän anekuittia
kädessänsä."

Vaimo antoi sen minulle, ja minä luin sen. Totta on, että, jos
teologian tohtoreilla on eri mielipide aneitten arvosta, ei T:ri Tetzel
suinkaan arvele eikä epäile sanoissansa.

"Minä", kuuluu kirjeessä, "annan sinulle anteeksi kaiken irstaisuuden,
kaikki synnit ja rikokset, jotka sinä olet tehnyt, olivat ne kuinka
suuret ja kauheat tahansa. Minä päästän sinut niistä vaivoista, joita
olisit saanut kiirastulessa kärsiä. Minä annan sinulle takaisin
oikeuden nauttia sakramenttejä. Minä otan sinut uudestaan kirkon
yhteyteen. Minä asetan sinut jälleen siihen viattomuuteen ja
puhtauteen, jossa kasteessa olit. Niin että, kun kuolema tulee, se
portti, jonka kautta sielut kulkevat vaivan sijaan, sinulta suljetaan;
samalla kuin päinvastoin se portti, joka vie autuuden paratiisiin,
avataan sinulle. Ja jos ei sinua pian täältä kutsuta, pysyy tämä armo
muuttumatonna koko loppu-ikäsi.

                                Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
                                   Munkki _Johan Tetzel_, asiamies,
                                 on allekirjoittanut tämän omalla
                                 kädellänsä."

"Ajatteleppas", sanoi naapurini; "paavi lupaa, että Fransini pääsee
paratiisiin; mutta Luther ei tahdo laskea häntä edes pitäjänkirkkomme
alttarin eteen! Ja vaikka hän maksoi semmoisen summan siitä! sillä
munkki on epäilemättä luullut miestäni varakkaammaksi, kuin hän on;
muutoin hän ei suinkaan olisi vaatinut kultaa semmoisilta köyhiltä,
työtä tekeviltä ihmisiltä, kuin meiltä."

"Entä jos enkeleillä paratiisin portilla olisi sama ajatus kuin T:ri
Lutherilla?" muistutin minä. "Eikö olisi parempi saada sitä tietää
täällä kuin siellä?"

"Se on mahdotonta", hän vastasi; "eikö meillä ole Pyhän Isän oma sana?
ja emmekö maksaneet kokonaista kultaflorinia? Mahdotonta, että se on
turhaan."

"Pistä ensimäinen florinisi vaakakuppiisi eikä Tetzelin arkkuun,
naapuri", sanoi muuan ylioppilas nauraen, kun hän kuuli kovat ja
vihaiset sanat; "se painaa enemmän jauhojesi kanssa kuin syntiäsi
vastaan."

Minä jätin heidät jupakkaansa päättämään.

Gottfried sanoo olevan aivan totta, että T:ri Luther on kaupunginkirkon
rippi-istuimelta vakaasti varoittanut useita katumusharjoittajiansa
luottamasta näihin anekuitteihin ja on suoraan kieltäynyt laskemasta
ketään Herran Ehtoolliselle, joll'ei ole tunnustanut syntejänsä ja
luvannut luopua niistä, olipa sillä anekirjeitä tai ei.

Kun hän viime vuonna saarnasi kansalle Kymmenistä Käskyistä, sanoi hän,
että Jumala antoi auliisti synnit anteeksi katuvaisille, ja ettei sitä
saatu ostaa milläkään hinnalla, saatikka rahalla.


Wittenbergissä, Kesäkuun 18 p.

Kaikkien mielet täällä kuohuvat sen eilisen saarnan johdosta, jonka
T:ri Luther piti vaaliruhtinaan edessä linnankirkossa.

Seurakunta oli hyvin lukuisa. Siinä oli oppilaita ja kaupunkilaisia.

Ei ollut sitä lasta eikä oppimatonta talonpoikaa, joka ei ymmärtänyt
saarnaajan sanoja. Vaaliruhtinas oli hankkinut paavilta erinäisiä
aneita kirkkoansa varten, mutta T:ri Luther ei tehnyt mitään poikkeusta
hänen tähtensä. Hän sanoi, ettei Pyhä Raamattu missään paikassa vaadi
meiltä mitään katumusharjoituksia eikä hyvitystä syntiemme puolesta.
Jumala antaa anteeksi, vapaasti ja ilmaiseksi, sanomattomasta
armostansa; eikä pane anteeksi saaneelle muita velvollisuuksia kuin
todellisen katumuksen ja vilpittömän sydämen kääntymyksen sekä lujan
päätöksen kantaa Kristuksen ristiä ja tehdä mitä hyvää suinkin voi. Hän
ilmoitti myöskin, että olisi parempi antaa rahaa suorastansa Roman
Pietarin kirkon rakentamiseen kuin harjoittaa anekauppaa; että oli
enemmän Jumalan mieleen, jos antaisi köyhille, kuin ostaisi näitä
kirjeitä, jotka, niinkuin hän sanoi, korkeintaan eivät tee mitään muuta
hyvää kenellekään, kuin ainoastaan vapauttavat kirkollisista
rangaistuksista.

Kun yhdessä palasimme kirkosta, lausui Gottfried:

"Sotahuuto on siis viimein kajahtanut! Susi on karannut T:ri Lutherin
omaan laumaan, ja paimen on herätetty. Sotahuuto on kajahtanut, Elsa,
mutta taistelo on tuskin alkanut."

Ja kun kerroimme saarnasta äidin-äidillemme, sanoi hän:

"Tämä soi minusta, lapseni, niinkuin vanha tarina lapsuudestani. Enkö
minä ole kuullut semmoisia sanoja puoli vuosisataa sitten Bömissä? ja
enkö minä ole nähnyt niitten huulten, jotka lausuivat niitä, hiljenevän
liekkeihin ja vereen? Ei T:ri Luther eikä kukaan teistä tiedä, minne
kuljette. Kiitos Jumalan, että pian saan mennä hänen luokseen, joka
kuoli juuri tämmöisten sanojen vuoksi! Kiitos Jumalan, että kuulen ne
vielä, ennenkuin kuolen! Minä olen kauan epäillyt sekä niitä että
kaikkia; kuinka rohkeninkaan ajatella, että muutamat maanpakoon
tuomitut olivat oikeassa koko kirkkoa vastaan? Mutta koskei voi saada
näitä sanoja vaikenemaan, vaan ne nousevat kuolleista jälleen, luulen
minä, että niissä on elämä; ijankaikkinen elämä. Lapset", hän päätti,
"sanokaat minulle, koska T:ri Luther ensikerran saarnaa; minä tahdon
kuunnella häntä, ennenkuin kuolen, että saan kertoa kun tapaan hänet,
ettei vanha totuus ole kuollut. Minä luulen, että se tuottaa hänelle
uuden ilon, vaikkapa Jumalan valtaistuimen edessä."


Wittenbergissä, Elokuulla.

Kristofer on palannut Jüterbock'ista. Hän näki siellä suuren risuläjän
palavan, jonka T:ri Tetzel, niinkuin tämä itse sanoi, oli käskenyt
sytyttää torilla "vääräuskolaisten polttamiseksi."

Me nauroimme, kun hän jutteli tätä, niinkuin myöskin niitä uhkauksia ja
kirouksia, joita oli viskattu Lutheria vastaan saarnastuolista
rautaisen raha-arkun edessä. Mutta äidin-äitimme sanoi: "se ei ole
mitään leikkiä, lapset; he ovat tehneet sitä ennen, ja tekevät varmaan
vastakin!"


Wittenbergissä, Marraskuun 1 p. 1517,
Pyhäin Miesten päivänä.

Kun eilen illalla istuin Gottfriedin kanssa akkunassa ja hämärässä
nukutin Greetaamme, näimme Lutherin kiireesti astuvan katua myöten
linnankirkkoa päin. Hänen askeleensa olivat lujat ja nopeat, ja hän
näytti olevan aivan ajatuksissaan, ettei hän huomannut mitään, kun hän
kulki. Hänen ryhdissään oli jotakin outoa, joka teki, että puolisoni
käski minun katsella häntä. Hänen päänsä oli pystyssä ja vähän
taappäin, niinkuin hänen saarnatessaan. Hänellä oli suuri paperikääry
kädessään, ja vaikka joku tuuma nähtävästi oli valloittanut kaikki
hänen ajatuksensa, näytti hän pikemmin päälliköltä, joka rientää
sotatanterelle, kuin miettivältä teologilta.

Kun tänä aamuna menimme juhlapäivän ensi messuun, näimme, että suuri
kansanpaljous oli kokoontunut linnankirkon ovilla; ei kuitenkaan mitään
alhaista väkeä, vaan innokas joukko miehiä hyvissä vaatteissa,
professoreita, porvareita ja ylioppilaita; ne, jotka olivat lähinnä,
lukivat jotakin kirjoitusta, joka oli naulattu oveen, ja toiset
jakaantuivat pieniin parviin, jotka hartaasti, vaikka matalalla
äänellä, puhelivat keskenään.

Gottfried kysyi, mitä oli tapahtunut.

"Siinä on vaan muutamia T:ri Lutherin latinaisia thesejä aneita
vastaan", lausui muuan ylioppilas. "Hän kehoittaa niissä väittelemään
asiasta."

Minä rauhotuin, kun kuulin, ettei mikään hätä ollut, ja Gottfried ja
minä menimme levollisesti kirkkoon.

"Se on vaan joku yliopiston asia", minä sanoin. "Minä pelkäsin jo
jotakin kansallista vauriota, Turkkilaisten päällekarkausta, taikka
onnettomuutta vaaliruhtinaan perheessä."

Kun palasimme, oli kuitenkin ihmistunko lisääntynyt, ja puheet
näyttivät muutamien kesken käyvän kiivaaksi. Yksi ylioppilas käänsi
paraikaa Latinasta Saksaksi oppimattomille, ja me pysähdyimme
kuuntelemaan.

Mitä hän luki, näytti minusta aivan oikealta, mutta ei millään lailla
erinomaiselta. Me olimme usein kuulleet T:ri Lutherin sanovan ja
myöskin saarnaavan samanlaisia asioita. Juuri kun saavuimme paikalle,
luki ylioppilas seuraavat sanat:

"Se erehtyy suuresti, joka luulee voivansa sovittaa syntinsä, sillä
Jumala antaa aina anteeksi omasta ehdosta ja rajattomasta armostansa
eikä vaadi mitään muuta palkinnoksi, kuin hurskasta elämää."

Tämän lauseen minä muistan selvästi, koska se oli aivan samanlainen,
kuin olimme kuulleet hänen saarnaavan. Muita thesejä tuli tämän
jälkeen, esimerkiksi, että oli kovin epätietoista, pelastivatko
anekirjeet kiirastulesta, ja että oli parempi antaa almuja kuin ostaa
aneita. Mutta minkä vuoksi nämät thesit kokosivat niin paljon väkeä ja
synnyttivät niin harrasta osan-ottoa, sitä minä en voinut täydellisesti
ymmärtää, jollei se ollut siitä syystä, että ne olivat Latinaksi?

Yksi lause, minä huomasin, herätti kovin erilaisia tunteita kansassa.
Se oli ilmoitus, että ainoastaan Pyhä Raamattu voi ratkaista
hengellisiä riitakysymyksiä, ja että kaikki skolastilliset opettajat
yhteensä eivät kyenneet määräämään mitään oppia oikeaksi.

Ylioppilaat ja useat porvarit vastaan-ottivat tämän ilmoituksen
vahvoilla suostumuksen-osoituksilla, ja muutamat professorit sanoivat
kokonaan hyväksyvänsä sitä; mutta toiset tohtorit ravistivat päätänsä,
ja moniaat lähtivät kohta pois ja mutisivat vihaisesti mennessään.

Lopuksi Luther katsoi tarpeelliseksi julistaa, "ettei hän ollut mikään
väärä-uskolainen, sanokoot valistumattomat ja sairasmieliset ihmiset
mitä hyvänsä."

"Miksi Luther katsoi tarpeelliseksi julistaa, ettei hän ole mikään
väärä-uskolainen?" sanoin minä Gottfriedille, kun astuimme kotiin.
"Lieneekö mikään enemmän täynnä kunnioitusta paavia ja kirkkoa kohtaan,
kuin useat näistä theseistä? Ja miksi ne herättävät niin suurta
huomiota? T:ri Luther ei sano mitään muuta, kuin mitä moni meistä
ajattelee!"

"Aivan oikein, Elsa", vastasi Gottfried vakaasti; "mutta tieto sanoa,
mitä muut ihmiset ainoastaan ajattelevat, on se, joka tekee ihmisistä
runoilioita ja viisaita; ja rohkeus sanoa, mitä muut ainoastaan
uskaltavat ajatella, tekee ihmisistä martyrejä taikka uskonpuhdistajia
taikka molempia."


Marraskuulla 20 p.

Kummallista melua nämät thesit nostavat. Kristoferin on mahdoton saada
niitä kyllin pian painetuksi. Sekä latinainen että saksalainen paino
ovat täydessä työssä, thesit ovat käännetyt ja niitä tilataan joka
paikasta Saksassa.

T:ri Tetzel kuuluu olevan vimmassa, ja useat papit ovat huolissaan,
kuinka lopulta käy; uusi piispa on evännyt T:ri Lutheria antamasta ulos
selitystä näihin theseihin. Hoetaan, ettei vaaliruhtinas Fredrik ole
aivan mielissään, sillä hän pelkää, että uusi yliopisto, joka vielä on
taimena, vahingoittuu.

Ylioppilaita tulee kuitenkin joukottain kaupunkiin, ja T:ri Lutherin
luennoissa käydään enemmän, kuin koskaan ennen. Hän on Saksan nuorison
sankari.

Mutta ei kukaan ole enemmän ihastunut häneen, kuin äidin-äitimme. Hän
tahtoi kaiken mokomin päästä kirkkoon Pyhäin Miesten päivänä, ja astuen
horjuvilla askelilla käytävää ylös, istuutui hän aivan Lutherin
saarnastuolin alle vastapäätä seurakuntaa.

Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta kuin T:ri Lutheria. Kun tämä
astui alas saarnastuolista, tarttui äidin-äiti hänen käteensä ja
siunasi häntä heikolla ja katkonaisella äänellä. Ja kotiin tultuansa
hän istui kauan aikaa ääneti, silloin tällöin vaan pyyhki kyyneliänsä.

Kun Gottfried ja minä sanoimme hyvää yötä hänelle, tarttui hän molemmin
käsin meidän kummankin käteen ja lausui:

"Olkaat, lapset, uskollisemmat, kuin minä olen ollut; tämä mies saarnaa
sitä totuutta, jonka tähden minun puolisoni kuoli. Jumala lähettää hänet
teille. Olkaat uskolliset hänelle. Muistakaat, ettette luovu hänestä.
Jokaisen ei ole sallittu, niinkuin minun, saada vanhana jälleen nähdä
sitä valoa, jonka hän nuorena heitti. Minulle hänen sanansa ovat
niinkuin ääni kuolleitten maasta, sen edestä sopii kuolla."

Äitini ei ole oikein tyytyväinen. Hän pitää siitä, mitä T:ri Luther
sanoo, mutta hän pelkää, mitä täti Agnes ajattelee. Hän arvelee, että
T:ri Luther välisti puhuu liian rajusti. Hän ei soisi, että ketäkään
loukataan. Hän ei juuri suvaitse sitä tapaa, jolla anekirjeitä myydään,
mutta hän toivoo, että T:ri Tetzel tarkoittaa hyvää, eikä hän yhtään
epäile, että paavi parhaiten asian tietää. Hän on myöskin vakuutettu
siitä, että kaikki hyvät ihmiset sydämessään ajattelevat samaa, mutta
hän varoo, että taistelon kiivaudessa jokainen tulee enemmän
lausuneeksi, kuin aikookaan, joka suotta ihmisiä suututtaa. Hänen
mielestään oli aivan luonnollista, että Luther hiljaisuudessa nuhteli
rippilapsiansa, jotka luulivat pelastuvansa ilman katumuksetta; mutta
minkä vuoksi hän näin pani koko kaupungin liikkeelle theseillänsä, sitä
hän ei ymmärtänyt; lisäksi juuri Pyhäin Miesten päivänä, kun varsin
paljon vieraita maaseuduilta kävi kaupungissa, ja pyhät relikit
asetettiin näkyviin ja jokaisen tuli harjoittaa hartauttansa.

"Voi, äitiseni", lausui isä, "naiset ovat liian helläsydämiset
kyntömiehen töihin. Te ette suinkaan hennoisi kiskoa ketoa eikä kitkeä
pois kaikkia kauniita metsäkukkia. Mutta kun elon-aika tulee, panemme
teidät leikkaajien viereen sitomaan lyhteitä taikka poimimaan tähkiä.
Ei mikään karkea mieskäsi tee sitä niin hyvin kuin teidän."

Ja Gottfried sanoi, että T:ri Lutherin teologian-tohtorin vala
suorastaan velvoittaa häntä opettamaan puhdasta kristin-oppia, yhtä
paljon kuin hänen papinvalansa vaatii häntä varjelemaan laumaansa
erhetyksistä ja synneistä. Gottfried arvelee, että myrskyiset ajat ovat
tulossa. Hänelle se lienee parasta, ja hänen vieressänsä kaikki on hyvä
minulle. Paitsi sitä olen minä tottunut routaisiin teihin. Mutta kun
katselen pikku Greetaamme, kun hänen kuoppaiset poskensa, unesta
punehtuneina, nojautuvat pään-alaiseen, täytyy minun toivoa, ettei
taistelo alkaisi hänen aikanansa.

T:ri Luther laski tarkasti maksut, ennenkuin hän ripusti nämät thesit
kirkon oveen. Juuri tästä syystä hän teki sen niin salaisesti,
yhdenkään ystävänsä kanssa neuvottelematta. Hän tiesi, että vaara oli
tarjona, ja päätti jalosti, ettei hän saattaisi ketään muuta -- ei
vaaliruhtinasta, ei professoria eikä pappia -- siihen vaaraan, johon
hän, itsestänsä huolimatta, meni.


Joulukuulla 1517.

Yhdessä asiassa olemme kaikki yksimieliset: me ihastelemme kaikki T:ri
Lutherin luentoja St. Paavalin Epistolasta Galatalaisille. Gottfried
kävi niitä kuuntelemassa, teki muistoonpanoja ja kertoi ne meille
kotona isäni tykönä. Me kokoonnumme kaikki hänen ympärillensä
talvi-iltoina, kun hän lukee näitä innostuttavia sanoja. Tämän
kaltaisia sanoja ei ole luullakseni milloinkaan löytynyt. Eilen hän
luki meille kymmenennen kerran, mitä T:ri Luther lausui sanoista "Joka
on minua rakastanut ja antoi itsensä minun edestäni."

"Lukekaat pontevasti", hän sanoo, "nämät sanat 'minua' ja 'minun
edestäni.' Paina tämä 'minua' sydämeesi äläkä epäile, että olet niitten
joukossa, joita tämä 'minua' tarkoittaa; vieläpä, ettei Kristus ole
ainoastaan rakastanut Pietaria ja Paavalia ja antanut itseänsä heidän
tähtensä, vaan että myös sama armo, joka on käsitetty tähän 'minua'
sanaan, yhtä hyvin kuuluu meille ja koskee meihin kuin heihinkin. Sillä
samalla tavalla kuin emme voi kieltää, että kaikki olemme syntisiä,
kaikki kadotettuja; samalla tavalla emme voi kieltää, että Kristus
kuoli syntiemme tähden. Sen vuoksi, kun minä tunnen ja tunnustan, että
olen syntinen, miks'en sanoisi, että olen tehty vanhurskaaksi
Kristuksen vanhurskauden kautta, semminkin kuin kuulen, että Hän
rakasti minua ja antoi itsensä minun edestäni?"

Ja sitten äiti kysyi niitä paikkoja, joista hän kaikkein enimmän
iloitsee: "oi Kristus, minä olen Sinun syntisi, Sinun kirouksesi, Sinun
Jumalan vihasi, Sinun helvettisi; ja päinvastoin, Sinä olet minun
vanhurskauteni, minun siunaukseni, minun elämäni, minun Jumalan armoni,
minun taivaani."

Ja taas, kun hän puhuu, kuinka Kristus "tehtiin kiroukseksi meidän
tähtemme, kuinka Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa käärittiin
synteihimme, kuinka Jumala ei sälytä syntejämme meidän, vaan Poikansa
hartioille, että tämä kärsisi niitten rangaistuksen ja olisi rauhamme,
jotta me Hänen haavojensa kautta parantuisimme."

Ja toisessa paikassa:

"Synti on mahtava valloittaja, joka kukistaa koko ihmiskunnan, oppineet
ja oppimattomat, hurskaat, viisaat ja voimakkaat. Tämä tyranni karkaa
Kristuksen kimppuun ja pyytää nielaistaksensa Häntä, niinkuin hän
nielaisee kaikki muut. Mutta hän ei näe, että Kristus on kukistumaton
ja ijankaikkinen vanhurskaus. Sentähden synti välttämättömästi
voitetaan ja tapetaan; ja vanhurskaus voittaa, elää ja hallitsee.
Samoin on Kristuksessa kaikki synnit voitetut, tapetut ja haudatut; ja
vanhurskaus jää voittajaksi ja hallitsee ijankaikkisesti."

"Samalla tavalla kuolema, joka on koko mailman kaikkivaltias kuningatar
ja haltia, tappaa kuninkaita, ruhtinaita ja kaikkia ihmisiä ja ottelee
ankarasti elämän kanssa, aikoen kokonaan voittaa ja nielaista sen.
Mutta Elämä oli kuolematon, ja vaikka se voitettiin, voitti se
kuitenkin, kukisti ja surmasi kuoleman. Kuolema on sentähden Kristuksen
kautta kukistettu ja poistettu, jotta se nyt on vaan kuoleman kuva,
joka, osansa kadotettuaan, ei voi enää vahingoittaa niitä, jotka
uskovat Kristukseen, joka on tullut kuoleman kuolemaksi."

"Näin kirous taistelee siunausta vastaan ja tahtoo tuomita sen
kuolemaan ja tuhota sen; mutta ei jaksa. Sillä siunaus on jumalallinen
ja ijankaikkinen, sentähden sen välttämättömästi täytyy väistyä. Sillä
jos se siunaus, joka Kristuksessa on, voitettaisiin, voitettaisiin
Jumala itse. Mutta tämä on mahdotonta; sentähden Kristus, Jumalan
voima, vanhurskaus, siunaus, armo ja elämä, voittaa ja kukistaa nämät
kuoleman ja kirouksen ilman sodatta tai aseitta tässä meidän
runmiissamme, jotteivät ne enää voi vahingoittaa niitä, jotka uskovat."

Tämmöisiä totuuksia varten sopii todella taistella; mutta kuka, paitsi
perkele, tahtoisi taistella niitä vastaan? Olisi hupaista tietää, mitä
Fritz ajattelisi näistä kaikista.


Wittenbergissä, Helmikuulla 1513.

Kristofer palasi eilen illalla torilta, jossa ylioppilaat olivat
polttaneet Tetzelin thesit, jotka tämä kirjoitti vastaukseksi T:ri
Lutherille. Tetzel piileskelee paavillisen arvon takana ja syyttää T:ri
Lutheria, että hän ahdistaa pyhää isää itseä.

Mutta T:ri Luther sanoo, ettei mikään koskaan saa häntä
väärä-uskolaiseksi; että hän tahtoo myöntää paavin äänen Kristuksen
omaksi ääneksi. Ylioppilaat sytyttivät tämän rovion torilla kokonaan
omalla edesvastauksellaan. He ovat aivan ihastuneet T:ri Martin'iin,
mutta vihastuneet Tetzeliin ja Dominikaneihin.

"Kuka epäilee", sanoi Kristofer, "kuinka taistelo päättyy, kun kaikki
oppi, rehellisyys ja totuus on toisella puolella, ja muutamat
viheliäiset, ahneet munkit toisella?" Ja hän jatkoi kertomustansa
palosta ja ylioppilaitten puheista yhtä suurella riemulla, kuin se
olisi ollut voitto Tetzelistä ja anekauppiaista itsestä.

"Mutta minusta nähden", sanoin minä, "T:ri Luther ei katso asiaa niin
helpoksi, kuin te. Minä olen huomannut nykyisin, että hän on totinen ja
välisti sangen alakuloinen. Hän ei näytä ajattelevan, että voitto jo on
saatu."

"Nuoret soturit", lausui Gottfried, "ovat usein yhtä hilpeät iltaa
ennen ensi taisteloansa, kuin turnajaisten aattona. Vanhat soturit ovat
totiset ennen taisteloa. Heidän rohkeutensa tulee tappelun ohessa. Näin
lienee, luullakseni, T:ri Lutherin laita. Sillä taistelo lähestyy
varmaan. Jo luopuvat muutamat hänen vanhoista ystävistänsä hänestä.
Sanotaan, että Roman censori, Prierias, on moittinut hänen thesejänsä
ja kirjoittanut niitä vastaan."

"Mutta", vastasi Kristofer, "kerrotaan myöskin, että paavi Leo kiitti
T:ri Lutherin neroa ja sanoi, että se oli vaan munkkien kateus, joka
keksi virheitä hänessä. T:ri Luther luulee, että paavin tarvitsee vaan
saada tietää totuus näistä anekauppiaista, ja hän hylkää heidät
kokonaan."

"Rehelliset ihmiset luulevat kaikkia ihmisiä rehellisiksi, kunnes he
havaitaan epärehellisiksi", arveli Gottfried kuivakiskoisesti; "mutta
Roman hovi on tuhlaavainen ja aneista hyötyy hyvästi."

Tänä aamuna äidin-äitimme kysyi levottomasti, mitä nuot huudot
tiesivät, jotka hän oli eilen torilta kuullut, ja valkean valo, jonka
hän oli nähnyt, ja räiskinä?

"Ei muuta kuin Tetzelin valehtelevia thesejä", lausui Kristofer.
Äidin-äiti näytti tyyntyneeltä.

"Nuoruuteni aikoina," hän vastasi, "minä opin hartaasti kuuntelemaan
tämänkaltaisia meluja. Mutta niihin aikoihin poltettiin toreilla vähän
muuta, kuin kirjoja taikka paperikääryjä."

"Tetzel uhkaa tehdä niin taas", lausui Kristofer.

"Kyllä kai he tahtoisivat, jos vaan voivat", hän vastasi ja herkesi
puhumasta.



XV.

Fritzin kertomus.


Augustinin-luostarissa Mainzissa, Marraskuulla 1517.

Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin kirjoitin mitään tähän vanhaan
aikakirjaani, ja kun avaan sen jälleen täällä luostarin hiljaisuudessa,
ovat ensimäisten sivujen kirjaimet jo vaalenneet ijästä; kuitenkin
lähtee niistä kummallisen tuttava lemu, ikäänkuin varhaisen kevään
kukista. Lapsuuteni ja koko sen viaton yksinkertaisuus, nuorunteni ja
kaikki sen moninaiset näky-alat ja rohkeat, hehkuvat toiveet palaavat
taas eteeni. Lapsuuteni on niinkuin yksi noista viheriöistä,
rauhallisista laaksoista kotipaikkani metsissä, niinkuin laakso
syntymä-kaupunkini, Eisenachin, ympäri, jolloin yksi ainoa metsän
saares, tyven kaupunki torneinensa kirkonkelloinensa, ja halpa koti,
sen rakkaus, surut ja sälyhuoneen hämärän-jutut olivat koko se mailma,
jonka minä näin.

Nuoruus astuu eteeni, niinkuin ensimäinen matkani metsän kautta
Erfurtin yliopistoon, kun mailma aukeni minulle, ikäänkuin lakeat
tuulisten kukkulain alla, kunniakkaitten tekojen kiistatanner, outojen
tapausten ja löytöjen rajaton meri, jalon työn ääretön ala.

Sitten tuli toinen, lyhyt väli-aika, jolloin kerran vielä halpa
Eisenachin kotini kävi rakkaammaksi ja arvokkaammaksi kuin koko muu
avara mailma, ja koko maanpiiri ja koko elämä näytti muuttuvan pyhäksi
ja laajenevan puhtaan, hurskaan, rakastavan tytönsydämen valossa. Minä
en ole perästäpäin nähnyt mitään niin taivaan kaltaista, kuin hän oli.
Mutta nyt tuli tuo suuri onnettomuus, joka jakoi minun elämäni kahtia
ja teki kodin ja mailman niinkuin kielletyksi maaksi minulle.

Aluksi minä en tämän jälkeen tohtinut moneen vuoteen ajatella Evaa.
Mutta Roman pilgrimimatkani perästä minä rohkenen muistaa häntä
jälleen. Minä kiitän Jumalaa joka päivä, ettei mikään voi poistaa tätä
puhtauden ja rakkauden kuvaa minun sydämestäni. Jollei tämä olisi ollut
ja jollen olisi muistanut T:ri Lutherin miehuullista, vilpitöntä
hurskautta, olisi semmoisia aikoja ollut, jolloin itse totuuden ja
pyhyyden oleminen maan päällä olisi tuntunut mahdottomalta. Semmoiselta
turmeluksen vyyhdeltä on mailma näyttänyt minusta.

Kuinka usein on tuo vähäinen, halpa takan tuli, joka loisti vanhan
kotini akkunoista, pelastanut minut haaksirikosta, kun "ei pitkään
aikaan aurinko eikä tähdet näkynyt, vaan kova myrsky ahdisti minua."

Sillä minä olen näinä vuosina elänyt sen esiripun takana, joka peittää
kaikki mailmalta, olen ollut mitätön munkki raukka, jonka vuoksi ei
kukaan ole viitsinyt vaivata itseään naamareilla taikka valepuvuilla.
Minä olen paitsi sitä ollut monta monituista hetkeä rippi-istuimessa.
Minä olen ollut sakaristossa ennen messua ja luostarin juhlissa jälkeen
sen. Minä olen viettänyt kuukausia kerran vielä kristikunnan
keskuksessa, itse Romassa, jossa anekirjeet, jotka nyt hämmentävät koko
Saksanmaata, laitetaan, ja jossa synninpäästöistä saadut rahat
kulutetaan, ei kokonaan Pietarin kirkon rakentamiseen eikä pyhiin
sotiin Turkkilaisia vastaan!

Kiitos Jumalan, että yksi ääni viimein on nousnut tätä julkista,
kauheata valhetta vastaan -- T:ri Lutherin rehellinen ääni. Se kaikkuu
yli koko maan. Minä olen juuri lähettiläänä matkustanut ympäri maata,
ja minun on ollut tilaisuus huomata, mitä thesit vaikuttivat.

Ensimäisen kerran minä kuulin niistä puhuttavan yhdessä saarnassa
jossakin Dominikanein kirkossa Baierissa.

Saarnaaja nimitti T:ri Lutheria, parjasi thesejä suorastaan pirun
keksinnöksi ja ilmoitti, että niitten kurja tekiä saa alhaisemman sijan
helvetissä kuin kaikki väärä-uskolaiset järjestänsä Simon Maguksesta
alkaen.

Seurakunta oli kiihdyksissä ja keskusteli tästä, kun se hajosi.
Muutamat kummastelivat hurskaasti, kuka tämä uusi väärä-uskolainen oli,
joka oli pahempi, kuin itse Huss. Toiset miettivät, mikä tämä uusi
myrkyllinen oppi oli; ja useat ostivat kappaleen theseistä saadaksensa
nähdä.

Augustinin-luostarissa väiteltiin ahkerasti niistä sinä iltana.
Melkoinen joukko munkeista riemuitsi sentähden, että Tetzel ja
Dominikanit nyt saivat ankaran täräyksen. Toiset iloitsivat ja
arvelivat, että näitä sanoja he olivat vuosikausia halanneet kuulla.
Useat ihmettelivät, että ihmiset pitivät niin suurta menoa niitten
tähden, vaikkei niissä ollut mitään muuta, kuin mitä kaikki rehelliset
ihmiset maassa aina olivat ajatelleet.

Muutamia päiviä tämän jälkeen olin vieraana Ruprecht Hallerin luona,
joka on pappina yhdessä Franken'in kylässä. Hiljainen ja häveliäs
nainen, varreltaan nuorekas, mutta muodoltaan riutunut ja alakuloinen,
valmisti illallisemme, ja sillä välin kuin hän katti pöytää, rupesin
minä puhuman papin kanssa Lutherin theseistä.

Hän viittasi minua olemaan vaiti ja käänsi kiireesti keskustelun
toisaallepäin.

Kun jäimme kahden kesken, selitti hän minulle syynsä. "Minä annoin
hänelle viime viikolla rahaa anekirjeesen ja hän osti yhden joltakulta
T:ri Tetzelin kumppanilta", kertoi hän; "ja kun hän tuli kotiin, näytti
hänen mielensä keveämmältä, kuin mitä olen vuosikausiin nähnyt, siitä
kuin Jumala rankaisi meidät synneistämme ja pikku Dietrich kuoli. Minä
en soisi millään lailla, että tämä vähäinen lohdutus riistettäisiin
häneltä, olipa se tosi taikka väärä."

Tämä oli surullinen juttu, tavallinen kyllä joka kaupungissa ja
kylässä, mitä syntiin tulee, ja ainoastaan tavaton siihen kaipaukseen
katsoen, joka vielä asui rikollisten sydämessä ja tarkoitti parempaa
tilaa.

Minä esittelin, että nainen palaisi sukulaistensa luo taikka menisi
luostariin.

"Hänellä ei ole mitään sukulaisia, jotka vastaan-ottaisivat häntä",
vastasi pappi; "enkä minä ikinä lähetä häntä nunna-joukon
ylenkatsottavaksi ja kuritettavaksi -- ei ikinä!"

"Mutta hänen sielunsa!" minä sanoin, "ja teidän?"

"Laupias Herramme vastaan-otti semmoisia", hän vastasi melkein
tuimasti, "ennemmin kuin Farisealaisia."

"Semmoiset vastaan-ottivat Hänet!" lausuin minä tyvenesti, "mutta Hänet
vastaan-otettuaan he menivät pois eivätkä tehneet sotia enää."

"Mutta koska Jumala on sanonut, että pappi teki syntiä, jos hän nai?"
hän kysyi; "ei Vanhassa Testamentissa, sillä pappi Elkanan ja Hannan
poika palveli Herraa temppelissä, niinkuin ehkä pikku Dietrich'imme",
hän lisäsi matalalla äänellä, "nyt palvelee Häntä Hänen temppelissään.
Ja missä paikassa Uudessa Testamentissa sitä kielletään?

"Kirkko kieltää sen", minä sanoin.

"Mistä ajasta saakka?" hän kysyi. "Tämä asia koskee aivan likeltä
sydäntäni, niin että olen koettanut päästä sen perille. Sataa vuotta
takaperin, minä olen lukenut sen, ennen paavi Hildebrand'in aikoja, oli
monella kyläpapilla laillinen vaimonsa, jota hän rakasti, niinkuin minä
rakastan Bertaa; sillä Jumala tietää, ettei hän enkä minä ole
milloinkaan rakastanut ketään muuta."

"Tyydyttääkö tämä hänen omaatuntoansa?" minä kysyin.

"Välisti", hän vastasi katkerasti, "mutta vaan välisti. Parhaasta
päästä hän elää niinkuin kirouksen alla, peläten mitään hyvää
vastaan-ottamasta ja taipuen jokaiseen suruun, niinkuin katkeraan
palkkaan ja tulevan kauhean koston esimakuun."

"Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä", sanoin minä hiljalleen.

"Mutta mimmoinen on niitten rangaistus oleva, jotka sanovat synniksi,
mitä Jumala pyhittää", hän lausui, "ja tuottavat huolta ja saastutusta
niin puhtaisin sydämiin, kuin hänen?"

Kun hän paraikaa puhui, astui nainen huoneesen ja oli varmaan kuullut
hänen sanansa, sillä hänen vaaleat kasvonsa menivät tulipunaisiksi. Kun
hän kääntyi pois, vapisi koko hänen ruumiinsa pidätetystä
nyyhkytyksestä. Mutta jälestäpäin, kun pappi lähti huoneesta, tuli hän
minun luokseni ja lausui, katsellen minua surullisilla, lakastuneilla
silmillänsä: "te sanoitte, että muutamat epäilevät anekirjeitten
voimaa? Mutta epäilettekö te? Minä en voi luottaa _häneen_", hän lisäsi
lempeästi, "hän ei hennoisi sanoa sitä jos hän ajattelisi niin."

Minä olin kahden vaiheilla mitä vastata. Minun ei käynyt valetta
puhuminen; ja noitten tutkivien, totisten silmien edessä jokainen paon
yritys olisi ollut turha.

"_Te ette_ usko, että tämä kirje hyödyttää minua", hän lausui; "_enkä
minäkään usko_." Ja levollisesti astuen takan luo, hän repi anekirjeen
palasiksi ja viskasi sen tuleen.

"Älkäät kertoko tätä hänelle", hän sanoi; "hän luulee, että se
lohduttaa minua."

Minä koetin muutamilla sanoilla viitata siihen, että katumus ja
anteeksi-antamus olivat kaikkien saatavana.

"Minun katumukseni", hän arveli, "vaatisi, että minä jättäisin hänet,
eikö niin?"

Minä en voinut kieltää.

"Minä en jätä häntä _koskaan_", hän vastasi semmoisella tyvenyydellä,
joka pikemmin oli vakavan päätöksen, kuin himojen kaltainen. "Hän on
uhrannut elämänsä minun tähteni; jollen minä olisi ollut, olisi hän
ehkä ollut suuri ja kunniassa pidetty mies. Ja luuletteko, että minä
jättäisin hänet yksinään kantamaan hukkaan mennyttä elämäänsä?"

Voi! se ei ollut mikään ylenkatseen taikka kurituksen pelko, joka
pidätti häntä luostarista.

Vähän aikaa minä olin ääneti. Minä en uskaltanut moittia eikä
lohduttaa. Viimein minä sanoin: "elämä, olipa iloinen taikka
surullinen, on hyvin lyhyt. Pyhyys on paljoa parempi, kuin onni täällä,
ja pyhyys tuottaa onnea tulevassa elämässä. Jos tuntisitte, että se
olisi _hänen_ hyväksensä, olisitte valmis tekemään kaikki, maksoi se
teille mitä maksoi, ettekö olisi?"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelin. "Te luulette siis, että minussakin
vielä löytyy jotakin hyvää!" hän lisäsi. "Jumala teitä siitä
siunatkoon!" ja hän lähti ääneti huoneesta.

Viisi sataa vuotta takaperin näitten molempain elämä olisi ollut pyhä,
kunnioitettava ja onnellinen; vaan nyt!

Minä jätin talon raskaalla sydämellä ja enemmän hämmentyneellä
mielellä, kuin ennen.

Mutta nuot vaaleat, kuihtuneet kasvot; nuot syvät, surulliset,
uskolliset silmät; ja tuo otsa, joka olisi voinut olla yhtä puhdas,
kuin St. Agnesin, ovat vaivanneet minua usein jälestäpäin. Ja joka
kerta, kuin ajattelen sitä, minä sanon:

"Jumala olkoon armollinen heille ja minulle, syntisille!"

Sillä eikö minun omalla hyvällä, puhtaalla, hurskaalla äidilläni ollut
melkein yhtä katkeria epäilyksiä ja arveluksia? Eikö hänkin peräti
usein elänyt niinkuin kirouksen alla? Kuka taikka mikä on luonut tämän
varjon niin moneen kotiin? Kuka, joka tuntee monen luostarin sisällisen
elämän, rohkenee väittää, että ne ovat pyhemmät, kuin kodit? Kuka, joka
on elänyt munkkien ja nunnien parissa taikka ollut niitten rippi-isä,
rohkenee väittää, että heidän sydämensä ovat taivaallisemmat, kuin
miehen ja vaimon, isän ja äidin? Voi! tuon papin epäilykset eivät ole
mitään uutta minulle. Mutta minä en uskalla ajatella niitä. Sillä jos
munkki-elämä on valhe, miksi minä olen uhrannut toiveita, jotka
valloittivat kaikki ajatukseni ja olisivat voineet olla niin puhtaat?

Kaipaus on taakka, jonka urhoollisen miehen tulee luoda selästänsä.
Mitä se tekee minun halvan elämäni? Mutta kun näkee, kuinka pahuus
häpeällisesti hallitsee aivan pyhissä paikoissa, ja epäilykset, ehkä
perättömät, synkistyttävät puhtaimpiakin sydämiä, kuka julkenee
murehtimatta katsella näitä asioita? Semmoiset rikokset, joita
pakanatkin olisivat kammonneet, sovitetaan muutamilla florineilla;
semmoiset synnit, joita tuskin Pyhä Raamattukaan näyttää paheksivan,
vaivaavat arkoja omiatuntoja, niinkuin rikokset! Mikä on tämän häiriön
loppu oleva?

Seuraavan illan minä vietin vanhan ritarin, Otto von Gersdorfin,
linnassa Thüringin metsässä. Hän toivotti minua hyvin vieraanvaraisella
tavalla tervetulleeksi pöytäänsä, jossa pulskea vanha leski-rouva,
hänen sisarensa, piti emännyyttä.

"Mitä kaikki nämät puheet T:ri Lutherista ja hänen theseistänsä ovat?"
hän kysyi; "lienee vaan, arvatakseni, joku vähäinen riita munkkien
välillä! Ja kuitenkin veljenpoikani Ulrich luulee, ettei maan päällä
löydy semmoista miestä, kuin tuo pikkuinen veli Martin. Te, hyvät
Augustinilaiset, ette soisi, että Dominikanit saavat koko voiton; sekö
se on?" hän kysyi nauraen.

"Se ei ainakaan ole syy T:ri Lutherin menetykseen", minä vastasin;
"minä en usko, että hän huolii rahoista enemmän kuin ilman linnut."

"Ei, veli", lausui rouva; "muista niitä ihania sanoja, joita
Chriemhildimme luki meille hänen kirjastansa Herran Rukouksesta."

"Kyllä sinä ja Ulrich ja Chriemhild ja Atlantis", jatkoi ijäkäs ritari,
"te olette kaikki yhtä laatua; pikkuinen munkki on lumonnut teidät
kaikki."

Sydäntäni sykähti, kun kuulin sisarteni nimet.

"Tunnetteko, hyvä rouva, Chriemhild ja Atlantis Cottaa?" minä kysyin.

"Tule, veljenpoika Ulrich", lausui ritari nuorelle miehelle, joka juuri
palasi metsästyksestä ja astui etuhuoneesen; "ja kerro tälle kunnon
veljelle kaikki, mitä sinä tiedät Fräulein Chriemhild Cottasta."

Meistä tuli pian hyvät ystävät; ja kauan aikaa sen jälkeen, kuin vanha
ritari ja hänen sisarensa olivat menneet levolle, valvoimme, Ulrich von
Gersdorf ja minä, ja puhuimme T:ri Lutherista, hänen jaloista
sanoistaan ja teoistaan, ja nimistä, jotka olivat vielä kalliimmat
meille molemmille, kuin hänen.

"Te olette siis Fritz", hän sanoi miettiväisesti tuokion perästä; "se
josta he kaikki mielellään kertovat ja jonka vertaista he eivät luule
missäkään löytyvän. Te olette se jota, Chriemhildin puheen mukaan,
hänen äitinsä olisi tahtonut naimisiin tuon enkeli-neitsyen Eva von
Schönbergin kanssa, joka nyt on nunnana Nimptschenissä. Teidän
virsikirjanne ja 'Theologia Teutsch'inne' hän otti mukaansa luostariin.
Minua ihmeyttää, että maltoitte luopua hänestä ja rupesitte munkiksi",
hän jatkoi; "teidän kutsumuksenne oli varmaan hyvin vahva."

Tällä hetkellä se tosiaan tuntui sangen heikolta. Mutta vaikka olisin
saanut koko mailman, en olisi tahtonut, että hän huomaisi sen, ja minä
sanoin niin vakavalla äänellä, kuin suinkin mahdollista: "minä luulen,
että se oli Jumalan tahto."

"No", hän jatkoi, "jokaisen on hyvä, kun on saanut nähdä hänet ja viedä
tämän puhtauden ja hurskauden kuvan muassaan luostariin taikka kotiin.
Parempi, kuin mikään pyhimysten taulu, on pitää näitä enkelinkaltaisia
lapsellisia kasvoja sydämessään, ja tätä ääntä, joka oli suloinen, kuin
urkujen soitto."

"Niin on", minä lausuin enkä olisi enää saanut sanaakaan sanotuksi.
Onnekseni rupesi hän juttelemaan muista asioista, ja piti pitkiä
puheita pikku Chriemhildinsä kauneudesta ja hyvyydestä, jonka kanssa
hän aikoi tulevana vuonna mennä naimisiin. Tällä välin ainoastaan kaksi
ajatusta pysyi selvänä minussa, nimittäin, mitä äitini oli toivonut
Evan ja minun suhteeni sekä että Eva oli ottanut minun "Theologia
Teutschini" mukaansa luostariin.

Kesti muutamia päiviä, ennenkuin minun onnistui siirtää nämät suloiset,
viattomat, hyvin tunnetut kasvot niille pyhille, ylhäisille sijoille
sydämessäni, jossa minä voin ilman vaaratta katsella niitä.

Mutta minä luulen, että Ulrich piti minua erittäin hartaana
kuunteliana, sillä noin tunnin kuluttua sanoi hän:

"Te olette kärsivällinen ja hyvänluontoinen munkki, kun näin
kuuntelette lempijuttujani. Hän onkin teidän sisarenne, ja minä soisin,
että olisitte läsnä häissämme. Mutta kaikissa tapauksissa lienee
Chriemhildin ja heidän kaikkien hauska saada nauttia Fritzistä."

Minä olin aikonut lähteä Wittenbergiin muutamaksi päivää, mutta tämän
keskustelun jälkeen en uskaltanut kohta lähteä. Minä palasin Tübingin
yliopistoon rauhoittamaan mieltäni vähäisen kreikalla ja hebrealla
mainion Reuchlin'in johdolla, koska se on generali-vikariuksemme tahto,
että lukisin näitä kieliä.

Tübingissä T:ri Lutherin theseistä väitettiin joka paikassa. Oppineet
miehet riemuitsivat niistä, koska ne ahdistivat sivistymättömyyttä ja
taitamattomuutta; suorat, vilpittömät miehet tervehtivät niitä niinkuin
vastaväitettä valheen ja petoksen järjestelmää vastaan; jumaliset
miehet kiittivät Jumalaa niistä, koska ne puollustivat hurskautta ja
totuutta. Ylioppilaat vastaan-ottivat innolla T:ri Lutheria, niinkuin
uuden aikakauden ruhtinasta; iso-ikäinen Reuchlin ja useat professorit
myönnyttivät, että hän hätyyttää vanhoja vihollisia uudelta taholta.

Täällä minä kävin muutamia kertoja nuoren Tohtori Filip Melancthonin
luentoja kuuntelemassa (hän oli vaan yhdenkolmatta vuoden vanha, vaikka
hän oli jo neljä vuotta ollut tohtori), siksi kuin hän kutsuttiin
Wittenbergiin, johon hän saapui Elokuun 25 p. 1518.

Minä olin samaan aikaan lähetetty veljeskunnan asioissa
Augustinin-luostariin Wittenbergiin, että olin läsnä, kun hän tuli.
Kaikki pettyivät kovasti toiveissaan, kun ensin näkivät hänet. Olikohan
tuo vähänläntäinen, nöyrän näköinen nuorukainen se suuri, oppinut mies,
jota Reuchlin oli ylistänyt niin paljon ja jonka ky'ystä vaaliruhtinas
Fredrik odotti niin suuria hedelmiä uudelle yliopistollensa?

T:ri Luther oli ensimäisiä, jotka huomasivat, mitkä aarteet kätkyivät
tämän vähäpätöisen ulkomuodon alla. Mutta ensimäinen latinainen puhe,
jonka Melancthon piti neljä päivää tulonsa jälkeen, ihastutti kaikkia;
ja ennen pitkää hänen luentosalinsa oli täpötäynnä väkeä.

Tästä haastelivat kaikki, kun ensin saavuin Wittenbergiin. Tuloni
vanhaan kotiini tuntui minusta varsin kummalliselta. Niin korkea ajan
ja asianhaarain aita oli kohonnut minun ja omaisteni väliin!

Elsa, joka nyt näytti niin emännän kaltaiselta avaintensa,
varahuoneittensa, suuren taloutensa ja kahden lapsensa, pikku Fritzin
ja Greetan kanssa, oli sydämessään juuri sama minulle, kuin jolloin
erosimme ensimäistä Erfurtin lukukauttani varten. Hänen rehellisillä,
lempeillä, sinisillä silmillänsä oli aivan sama katse. Mutta hänen
ympärillänsä oli kokonainen uusi mailma vieraita, vieraita minulle,
niinkuin hänen oma uusi elämänsä, jonka kanssa minulla ei ollut
minkäänlaista yhteyttä.

Chriemhildissä ja nuoremmissa lapsissa näytti vanhemman veljen muisto
ja papin kunnioitus riitelevän keskenänsä. Kristofer katseli minua
säälin ja kunnioituksen sekaisella hämmennyksellä, joka esti minua
ystävällisemmin häntä lähestymästä.

Ainoastaan äidin käytös minua kohtaan oli samanlainen, kuin ennen. Hän
näytti vaan paljon vanhemmalta ja heikommalta. Mutta hänen
rakkaudessaan oli jonkunlainen kiihkeä hellyys, joka haavoitti minun
sydäntäni enemmän kuin katkerimmat nuhteet. Minä näin hänen silmiensä
äänettömästä ja kiinteästä katselemisesta, kuinka kovasti hän oli
kaivannut minua.

Isäni ei ollut suuresti muuttunut, paitsi että hänen tuumansa näyttivät
antavan hänelle uutta ja hiljaista tyydytystä juuri sentähden, että oli
mahdoton panna toimeen niitä, ja että hänen ja äidin-äitini väli oli
paljon ystävällisempi.

Äidin-äitini kohteli minua alusta hiukan tylysti, mutta hellitti kohta,
kun ymmärsimme, kuinka paljon T:ri Lutherin opetus oli vaikuttanut
meihin molempiin; eikä hän väsynyt koskaan kuuntelemasta, mitä T:ri
Luther oli sanonut ja tehnyt Romassa.

Ainoa, minä tunsin sen, joka olisi ollut kokonaan sama, oli ijäksi
mennyt; vaan minä tuskin surin tätä pois-oloa, joka teki, ettei aika
päässyt himmentämään tätä kuvaa eikä muutoksen aidat ympäröimään sitä.

Mutta Evasta ei kukaan puhunut minulle, paitsi pikku Thekla, joka
ehtimiseen lauloi minulle niitä latinaisia virsiä, joita Eva oli
opettanut hänelle, ja kysyi, lauloiko hän niitä ollenkaan samalla
tavalla kuin Eva.

Minä vastasin hänelle: "kyllä." Sanat olivat samat, nuotti sama, ja
suureksi osaksi hän lauloi niitä samalla lempeällä, kunnioittavaisella,
viattomalla tavalla. Mutta pikku Theklan ääni oli syvä, luja ja heleä,
kuin rastaan; vaan Evan oli niinkuin kyyhkysen, joka leppeästi kuhertaa
kaukana hiljaisessa metsässä -- tuskin mikään ääni ensinkään --
ruumistunut rukous, niinkuin seisoisit hänen sydämensä kynnyksellä ja
kuulisit sieltä sisältä hänen onnellisten, hurskaitten, lapsellisten
ajatuksiensa soiton.

Ei, ei mikään voisi milloinkaan palauttaa minulle tämän äänen kaikkua.

Mutta Theklasta ja minusta tuli hyvät ystävät. Hän oli tuskin tuntenut
minua vanhastaan. Me rupesimme ystäviksi semmoisina, kuin olimme.
Meillä ei ollut mitään jälleen muistettavaa, ei mitään unhotettavaa. Ja
serkku Eva oli ollut hänelle, niinkuin taivaan tähti taikka enkeli
taikka niinkuin toinen lapsi, jonka Jumala oli lähettänyt hänelle
ystäväksi jostakin ihanasta, vanhasta legendasta.

Ylimalkain tämä käyntini vanhassa kodissani haikeutti minua. Minä olin
aivan hartaasti rukoillut, että se sija, joka lähtöni kautta jäi
tyhjäksi, täytettäisiin; mutta nyt, kun näin sen täytetyksi ja
rakkaitten omaisteni elämän menevän vilkasta menoansa, niin ettei
minulla ollut siinä mitään sijaa, syntyi minun sydämessäni kolkko
maanpakolaisuuden tunto. Jos kuolleitten olisi sallittu tällä tapaa
palata, tuntisivatko he jotakin tämänkaltaista? Ei suinkaan pyhät
kuolleet. He iloitsisivat, että suru, työnsä tehtyään, lakkaisi
olemasta peräti katkera -- että tyhjä sija tosin ei täyttyisi (ei
mikään todellinen rakkaus voi täyttää toisen sijaa), mutta peittyisi ja
kasvaisi hedelmää, niinkuin aika ja luonto peittävät kaikki rauniot.

Mutta hurskaat kuolleet lähtisivät jälleen maan päälle kodista, Isän
kodista, jota luostari ei ole, joksi se ei milloinkaan muutu.

Olisin minä sentään mielelläni jäänyt Wittenbergiin. Verrattuna
Wittenbergiin koko mailma näytti nukkuvan. Siellä oli aamu; toivon ja
toimeliaisuuden ilma ympäröitsi sydäntäni. T:ri Luther oli siellä; ja,
joko tieten tai tietämättä, kaikki, jotka odottavat parempia aikoja,
näyttävät kääntävän silmänsä häneen.

Mutta minä lähetettiin Mainziin. Matkallani poikkesin vähän tieltä,
viedäkseni yhtä uutta T:ri Lutherin kirjaa pappi Ruprecht raukalle
Franken'iin. Hänen kylänsä oli keskellä honka-metsää. Kirja oli Herran
Rukouksen Selitys saksaksi maallikoille ja oppimattomalle kansalle.
Papin talo oli tyhjä; mutta minä panin kirjan puupenkille portinvajaan,
kun ensin olin kirjoittanut siihen nimeni ja muutamia sanoja
kiitokseksi hänen vieraanvaraisuudestaan. Vaan kun palasin metsän
lävitse, näin minä mäeltä laakson toiselta puolen naisen astuvan
portinvajaan ja pysähtyvän kirjaa ottaaksensa, jota hän sitten
seisaalta luki oven suussa. Kun käännyin pois, seisoi hän yhä samalla
paikalla, ja avatun kirjan valkoiset lehdet vilahtelivat esiin pimeästä
huoneesta.

Minä rukoilin, että sanat kirjoitettaisiin hänen sydämeensä. Minä
tiesin, että siinä oli ihmeellisiä pyhän rakkauden ja armon sanoja,
jotka tuottaisivat jälleen toivoa ja puhtautta jokaiseen sydämeen,
johon ne kirjoitettiin.

Ja nyt minä olen määrätty tänne Augustinin-luostariin Mainziin Rheinin
maakunnissa.

Tällä luostarilla on oma erityinen tarinansa. Täällä löytyy
maan-alainen vankihuone, jossa Johan von Wesel kuoli tuskin
neljäkymmentä vuotta takaperin (v. 1481) -- se vanha mies, joka oli
uskaltanut vastustaa anekirjoja ja lausua samanlaisia totuuksia, kuin
T:ri Luther nyt puollustaa.

Yksi tämän luostarin ijäkäs munkki, joka oli nuori, kun Johan von Wesel
kuoli, muistaa hänet ja on usein puhunut minulle hänestä. Inkvisitorit
panivat toimeen oikeudenkäynnin häntä vastaan, ja tämä pidettiin,
niinkuin useat muut, salaisesti luostarissa.

Puhuttiin, että hän ylipäänsä peruutti oppinsa, mutta kahta kannetta
hän ei puollustuksessaan edes yrittänyt kieltämään. Ne olivat nämät:
"ettei se ole munkki-elämä, joka pelastaa munkit, vaan Jumalan armo;"
ja "että ainoastaan sama Pyhä Henki, joka innostutti Pyhän Raamatun,
voi menestyksellä selittää sitä sydämelle."

Inkvisitorit polttivat hänen kirjansa; josta, niinkuin kertojani
jutteli, vanhin itki.

"Miksi", hän arveli, "olivat ihmiset niin vihoissaan hänelle? Hänen
kirjoissansa löytyi niin paljon hyvää, ja olivatko ne kaikki
poltettavat sen vähäisen pahan tähden, joka oli hyvään sekaantunut?
Tämä oli tosiaan ihmisten tuomio eikä Jumalan -- ei Hänen, joka olisi
säästänyt Sodoman Abrahamin pyynnöstä, kun vaan kymmenen vanhurskasta
olisi löytynyt siellä. Voi Jumala!" hän huokaili, "pitääkö hyvän hukkua
pahan kanssa?"

Mutta inkvisitorit eivät leppyneet. Kirjat hyljättiin ja poltettiin
julkisesti häpeällisellä tavalla; vanhan miehen nimi herjattiin,
niinkuin väärä-uskolaisen; ja hän itse pakoitettiin vaikenemaan ja
jätettiin luostarin vankihuoneesen kuolemaan.

Minä kysyin munkilta, joka kertoi minulle nämät, mitkä ne erityiset
harha-opit olivat, joitten vuoksi Johan von Wesel tuomittiin.

"Luullakseni harha-oppeja kirkkoa vastaan", hän arveli. "Minä olen
kuullut hänen lausuvan saarnoissansa, että Kirkko oli muuttumallansa
samanlaiseksi, kuin Juudan kansakunta Herramme aikoina. Hän vastusti
pappien ja prelatein maallista loistoa -- niitä kylmäkiskoisia menoja,
joiksi hän väitti jumalanpalveluksen halventuneen, ja sitä tyhjää
taika-uskoa, joka oli asetettu todellisen sydämen ja elämän hurskauden
sijaan. Hän vakuutti, että suola oli käynyt mauttomaksi, että useat
papit olivat varkaita ja rosvoja eikä paimenia; että nyky-aikainen
uskonto oli tuskin parempi, kuin Farisealaisten, jotka surmasivat
Herramme -- oli hengellisen ylpeyden ja ahdasmielisen, itsekkään
katkeruuden verho. Hän julisti, että jumalallisella ja kirkollisella
vallalla oli aivan toisenlainen arvo; että ulkonainen, tunnustava
Kirkko oli eroitettava totisesta, elävästä Kristuksen Kirkosta; että
pappien synninpäästön voima oli sakramentillinen eikä tuomarin-omainen.
Minä kuulin hänen yhdessä saarnassa Wormsissa sanovan, ettei hän
pitänyt Paavia, Kirkkoa eikä Kokouksia minäkään kalliona, johon sopisi
uskontoa rakentaa. 'Kristusta yksistänsä', hän lausui, 'minä ylistän.
Asukoon Kristuksen sana runsaasti meissä!'"

"Olivatpa ne rohkeita sanoja", muistutin minä.

"Lisäksi", jatkoi ijäkäs munkki, "Johan von Wesel väitti, että mitä
Raamattu ei pitänyt syntinä, sitä ei hänkään voinut pitää; kerrotaan
myöskin, että hän oli sanonut: 'syö paaston aikana, jos sinun on
nälkä.'"

"Tätä lupaa moni munkki tuskin tarvinnee", minä arvelin. "Hänen
elämäänsä ei siis tuomittu, vaan ainoastaan hänen oppinsa."

"Minä olin pahoillani", vanhus lausui, "että täytyi tuomita hänet;
sillä siitä ajasta saakka minä en ole tähän asti kuullut mitään
saarnaa, joka olisi liikuttanut sydäntä, niinkuin hänen saarnansa. Kun
hän nousi saarnastuoliin, oli kirkko täpötäynnänsä väkeä. Maallikot
ymmärsivät ja kuuntelivat häntä yhtä hartaasti, kuin hengellisetkin.
Vahinko vaan, että hän oli väärä-uskolainen, sillä minä en luule
koskaan enää saavani kuulla hänen vertaistansa."

"Te ette ole milloinkaan kuulleet T:ri Lutherin saarnaavan?" kysyin
minä.

"T:ri Lutherin, joka kirjoitti nuot thesit, joista puhutaan niin
paljon?" hän vastasi. "Tulvaako kansa häntä kuuntelemaan ja riippuuko
se kiinni hänen sanoissaan, niinkuin ne olisivat elämän sanoja?"

"Kyllä", minä lausuin.

"Siinä tapauksessa", vastasi vanha munkki lempeästi, "olkoon T:ri
Luther varoillansa. Tämmöinen oli useain väärä-uskoisten saarnaajien
laita. Minä olen kuullut, että Mecheln'in Johan von Goch ja Johan
Wessel, joka karkoitettiin Parisista, olivat aivan samassa tilassa.
Mutta", jatkoi hän, "jos T:ri Luther joutuu Mainziin, koetan minä
päästä kuuntelemaan häntä. Minä soisin, että minun kylmä, kuiva, vanha
sydämeni tulisi liikutetuksi samalla tavalla jälleen. Usein, kun luen
pyhiä evankeliumeita, kuulen Johan von Weselin sanat jälleen. Veljeni,
se oli niinkuin elämän henkäys."

Viimeinen mies, joka uskalsi sanoa koko Saksanmaan edessä, että ihmisen
sanaa ei saa asettaa Jumalan sanan rinnalle, ja että Raamattu on ainoa
totuuden mitta ja ainoa oikean ja väärän määrääjä -- näin hän siis
kuoli!

Kuinka käyneekään seuraavan -- sen miehen, joka nyt julistaa tätä koko
mailman edessä?

Ijäkäs munkki kääntyi takaisin minun puoleeni, kun olimme eronneet, ja
sanoi matalalla äänellä:

"Käske T:ri Lutherin ottaa oppia Johan von Weselin esimerkistä.
Hurskaat miehet ja suuret saarnaajat muuttuvat aivan helposti
väärä-uskolaisiksi itsekään huomaamatta", lisäsi hän, "minä en ole
varma, eikö maksaisi vaivaa kuolla vankihuoneessa, kun saarnaa sillä
tapaa, kuin Johan von Wesel. Luullakseni minä olisin tyytyväinen jos
vaan saisin _kuunnella_ yhtä semmoista jälleen! Käske T:ri Lutherin
olla varoillaan; mutta jos hän tulee Mainziin, kyllä minä aion
kuunnella häntä."

Mitä hyvää Johan von Weselin sanoissa oli, se ei siis ole hukkunut,
vaikka hänen kirjansa poltettiin.



XVI.

Elsan kertomus.


Wittenbergissä, Heinäkuun 13 p. 1520.

Paljon on tapahtunut siitä, kuin viimein kirjoitin, sekä tässä
vähäisessä mailmassa että suuressa mailmassa ulkopuolella meitä.

Greetallamme on kaksi pikku veljeä, jotka ovat yhtä kekseliäät
rikkomaan kaikkia ja näyttävät hankkivan omaa vahinkoansa yhtä paljon,
kuin ennen heidän enonsa samalla ijällä, ja luultavasti ovat Greetalle
yhtä suureksi kiusaksi, kuin Kristofer ja Pollux olivat minulle, vaikka
hän kovasti rakastaa heitä. Chriemhild on naitu, ja on muuttanut
kotiinsa Thüringin metsään. Atlantis on kihloissa erään Schweitziläisen
ylioppilaan, Konrad Winkelriedin, kanssa. Pollux on lähtenyt Espanjaan
Eisenachissa olevan Cottan kauppahuoneen asioilla, jossa hän on osakas;
ja Fritz on käynyt kerran meillä. Siitä on nyt noin kaksi vuotta. Hän
oli paljoa vakavampi, kuin ennen. Hän oli usein enemmän kuin vakava,
oli niinkuin joku suru olisi painanut häntä. Mutta äitimme ja lasten
parissa hän aina oli iloinen.

Pikku Greeta ja eno Fritz tulivat erittäin hyviksi ystäviksi, ja hän
kysyy vielä usein minulta, milloin eno palajaa takaisin; eikä mikään
huvita häntä enemmän kuin istua polvillani Fritzin kuvan edessä ja
kuunnella, kun minä kerta toisensa perästä juttelen vanhoista
Eisenachin sälyhuoneen puheistamme taikka niistä päiväkausista, joita
vietimme honkametsissä, kun keräsimme puita talvivalkeata varten. Hän
luulee, ettei mikään juhla olisi niin hauska; ja hänen mielihuvinsa on
koota vähäisiä kimppuja pajun tai tammen oksia Elbe-virran rannalla tai
Tüben-nummella ja tuoda niitä kotiin talon tarpeeksi. Eivät mitkään
koreat vauvat ja paijut, joita hänen isänsä tuopi hänelle Nürnbergistä
taikka on lähettänyt Venetiasta, ilahuta häntä puoleksikaan niin
paljon, kuin jos isä ottaa hänet mukaansa nummelle, ja hän palajaa,
pikkuinen esiliina täynnä kuivia risuja, ja kädet yhtä ruskeina ja
likaisina, kuin vähäisen puunhakkaajan, luullen, että hän tekee, mitä
eno Fritz ja minä teimme, kun olimme lapset, ja että hän on kovasti
hyödyllinen.

Viime kesänä hän sai omakseen omena- ja perunapuun, ja niitten hedelmät
ynnä vähäiset risukimppunsa hän panee säästöön, antaaksensa niitä
jouluksi eräälle vanhalle eukko raukalle, jonka tunnemme.

Gottfried ja minä tahdomme, että lapset varhain oppivat sitä puhdasta
iloa, jota antaminen ja auttaminen tuottaa ja joka muuttaa rikkauden
tomusta todelliseksi kullaksi ja estää tavaran, joka on oivallinen
rupeamasta herraksemme ja halventamasta meitä, niinkuin se näyttää
monen rikkaan tekevän, pelkiksi maallisten kappalten orjiksi ja
palkatuiksi hoitajiksi.

Minä rukoilen usein Jumalaa, ettei se köyhyyden kokemus, joka minulla
monta vuotta oli, koskaan menisi hukkaan. Se näyttää minusta lahjalta,
jonka Jumala on antanut minulle, juuri niinkuin yliopistossa saavutettu
oppimäärä on lahja. Minä olen suorittanut tutkintoni köyhyyden
koulussa, ja suokoon Jumala, etten milloinkaan unhota, mitä minä
silloin opin köyhien taisteloista ja tarpeista.

Se huone, jossa nyt kirjoitan, on mattoineen, kuvineen ja leikatuin
huonekaluineen kokonaan toisenlainen, kuin se rakas alastoin, vanha
sälyhuone, jossa aloitin aikakirjaani; ja se koristeltu eben-puinen ja
eben-luinen kirjoitus-alusta, jossa paperini makaavat, on toisenlainen
pöytä, kuin nuot vanhat kirjakasat, joitten harjalla minun oli tapa
pitkäänsä ja lapsellisella käsi-alalla piirtää ensimäisiä sivuja. Mutta
köyhän aarteet pysyvät aina kaikkein kalliimpina. Ne lämpimät
auringonsäteet, jotka loistavat helevien viinimarjan-lehtien lävitse
avonaisesta akkunasta, ovat ihanammat, kuin kaikki nuot suljetun
akkunan juvelinkaltaiset Venetian lasit, jotka nyt punaavat T:ri
Lutherin Selityksiä, jotka Gottfried äsken jätti auki akkunalle.

Mutta kuinka minun sopii istua täällä ja kirjoittaa niin paljon omasta
pikkuisesta mailmastani, kun koko mailma minun ympärilläni on
kiihdyksissä niin suurista peloista ja toiveista?

Tällä hetken minä avonaisesta akkunasta näen T:ri Lutherin ja T:ri
Filip Melancthonin vitkaan kävelevän katua ylöspäin hartaasti
keskustellen. Minä kuulen heidän äänensä tänne, vaikka he puhuvat
matalasti. Kuinka erilaiset he ovat ulkomuodoltaan ja olennoltaan; vaan
kuitenkin, mimmoisiksi ystäviksi he ovat tulleet! Arvattavasti suureksi
osaksi erilaisuuden vuoksi. Toisella on kallionkaltainen otsa, mustat
silmät, vankka vartalo ja tukeva astunta: hän on kuin vanha soturi;
toisella on korkea, leveä otsa, laihat kasvot ja hoikka, nuorekas
ruumis: hän näyttää yhtä haavaa nuorelta ylioppilaalta ja vanhalta
filosofilta.

Gottfried sanoo, että Jumala on antanut heidät toisillensa ja Saksalle,
siunaten Kirkkoa, niinkuin hän siunaa mailman sillä, että hän yhdistää
vastakohdat, sateen ja päivänpaisteen, lämpimän ja kylmän, meren ja
maan, miehen ja vaimon.

Kuinka nämät molemmat suuret miehet (sillä Gottfried sanoo, että T:ri
Melancthon on suuri, ja minä tiedän, että T:ri Luther on) rakastavat ja
kunnioittavat toisiansa! T:ri Luther sanoo, että hän on vaan
edelläkäviä, mutta Melancthon todellinen profeeta; että hän on vaan
puunhakkaaja, joka perkaa metsän ruhtomalla, jotta sopii kylvää kallis
touko; ja kun hän meni tapaamaan legatia Augsburgiin, kirjoitti hän,
että kun vaan Filip eli, ei sillä ollut suurta väliä, kuinka hänen itse
kävi.

Mutta _me_ emme ajattele niin eikä liioin T:ri Melancthon. "Ei kukaan",
sanoo hän, "ole likimainkaan niinkuin T:ri Luther, ja koko kansakunnan
sydän on todella kiintynyt häneen. Kuka liikuttaa Saksan sydäntä --
aatelisten, talonpoikien, ruhtinaitten, naisten, lasten -- niinkuin hän
jaloilla, uskollisilla sanoillansa?"

Näinä viime vuosina olemme kahdesti olleet suurimmassa levottomuudessa
hänen henkensä puolesta -- silloin, kun hän kutsuttiin legatin eteen
Augsburgiin, ja silloin, kun hän lähti suureen väittelyyn T:ri Eck'iä
vastaan.

Mutta kuinka suuri eroitus hänen ajatuksillansa, kun hän meni
Augsburgiin ja kun hän palasi Leipzigistä!

Augsburgissa hän olisi peräyttänyt kaikki, paitsi sen totuuden, että
jokainen syntinen, joka uskoo Kristukseen, alttiisti vanhurskautetaan.
Hän kunnioitti paavia; hän ei tahtonut mistäkään hinnasta ruveta
väärä-uskolaiseksi! Ei mikään soimauksen nimi ollut hänestä niin
kauhea, kuin tämä.

Leipzigissä hän oli oppinut epäilemään, että paavilla oli mikään oikeus
määrätä opinkappaleita, ja ilmoitti rohkeasti, että Hussiteja (joita
oli tähän asti kammottu ja pidetty sekä luonnollisina vihollisina että
hirveinä väärä-uskolaisina) tuli kunnioittaa, koska he tunnustivat
oikean totuuden. Siitä ajasta saakka sekä Luther että Melancthon ovat
astuneet julkisesti esiin Jumalan sanan puollustajina paavin-uskoa
vastaan.

Suurempi vaara uhkaa häntä kuitenkin nyt -- kirkonpannan bulla, jota,
niinkuin kerrotaan, paraikaa laitetaan Romassa ja joka on aina ennen
pirstannut kaikki, mihin se vaan sattui. T:ri Luther on kyllä
opettanut, ettei meidän tule kauhistua sitä hengellisenä aseena, mutta
me pelkäämme sen ajallista vaikutusta, erittäin, jos keisari julistaa
hänet lainhylyksi.

Hän puhuu todellakin usein siitä, että hän aikoo etsiä turvaa jossakin
muussa maassa; hyvä vaaliruhtinas itse on toisinaan neuvonut häntä
siihen. Hän pelkää, ettei hän kauemman aikaa jaksa suojella häntä.
Mutta Jumala säästäköön hänet Saksalle!


Kesäkuun 23 p. 1520.

Kun tänä iltana istuimme isäni huoneessa, toi Kristofer meille painosta
aivan kostean kappaleen T:ri Lutherin Kehoituksesta Hänen
Keisarilliselle Majesteetillensa ja Saksan Kansakunnan Kristitylle
Aatelistolle Kristikunnan Uskonpuhdistukseen. Ojentaen sitä
äidin-äidillemme hän sanoi:

"Tässä, madame, on ase, joka sopisi Schönhergein urhoollisimmille
ajoille ja pystyy linnoja jaottamaan."

"Voi", huokaili äitimme, "aina vaan sotia ja taisteloita! Täytyy
valittaa, ettei hyvää työtä saada toimeen levollisemmalla tavalla."

"Voi, äidin-äiti", isäni lausui: "katsokaat vaan, kuinka tyttärenne
porvarillinen elämä on hävittänyt hänen esi-isiensä, ristiretkeläisten,
sankariluonnon. Hän luulee, että Pyhät paikat voitetaan takaisin
uskottomien käsistä ilman yhtäkään ainoastaan sillä, että pyytää heiltä
anteeksi ja suutelee heidän vaatteittensa liepeitä."

"Teidän olisi pitänyt kuulla Katarina Krappia, T:ri Melancthonin
vaimoa!" vastasi äitimme; "hän arvelee, niinkuin minä, että nämät ovat
kauheat ajat. Hän sanoo, ettei hän koskaan näe tohtorin menevän pois
ilman ajattelematta, että he sulkevat hänet johonkin julmaan,
maanalaiseen vankihuoneesen, ennenkuin he tapaavat toisensa jälleen."

"Mutta muista, rakas äiti", minä sanoin, "kuinka pelkäsit, kun T:ri
Luther ensin ahdisti Tetzeliä ja hänen aneitansa kolme vuotta
takaperin! Vaan kumpi heistä on voitolle päässyt? Kaikki rehelliset
ihmiset Saksassa ihmettelevät T:ri Martin'ia; mutta ylenkatsottuna
omalta puolueeltansa, moitittuna legatilta Tetzel raukka kuoli,
niinkuin kerrotaan, särkyneellä sydämellä kohta suuren Leipzigin
väittelyn perästä."

"Tetzel parka!" äitini lausui; "hänen aneensa eivät kyenneet särkynyttä
sydäntä sitomaan. Minä olen aina rakastava T:ri Lutheria siitä, että
hän kirjoitti lohdutuskirjeen hänelle, kun hän oli kuolemallansa ja
vieläpä hänen oma puolueensa halveksi häntä ja hylkäsi hänet. Minä
toivon, että Hän, jonka on voima anteeksi antaa, armahti hänen
sieluansa."

"Lue meille, Kristofer", äidin-äitimme sanoi; "sinun äitisi ei kammoisi
mitään tappelutannerta, jos siellä olisi haavoja, joita hänen kätensä
voisivat tukottaa."

"Ei", arveli Gottfried; "sodan tarkoitus on rauha -- Jumalan rauha,
joka perustuu Hänen totuuteensa. Autuaat ovat ne, jotka eivät
taistelossa milloinkaan unhota sen loppua."

Kristofer luki, vaikka toisinaan keskeytettynä. Kirjassa oli monta
seikkaa, jotka olivat uusia ja outoja useimmille meistä:

"Ajattelematta", T:ri Luther alkoi, "en minä, joka olen mies kansan
joukosta, käänny teidän, ylhäisten herrain, puoleenne. Se kurjuus ja
sorto, joka nyt kukistaa kaikkia kristikunnan maita ja Saksaa erittäin,
pusertaa minusta hätähuudon. Minun täytyy anoa apua; minun tulee
koettaa, eikö Jumala vuodattane henkeänsä johonkuhun meidän maan
mieheen ja ojentane kättänsä onnettomalle kansakunnallemme."

T:ri Luther ei näytä milloinkaan ajattelevan, että hän on tuon suuren
työn tekevä. Hän puhuu, niinkuin vaan täyttäisi yksinkertaisen, nöyrän
velvollisuuden, ja kehoittaa muita miehiä suurta työtä toimittamaan;
vaan tällä välin tuo nöyrä velvollisuus juuri on suuri työ, ja hän
toimittaa sen.

T:ri Luther puhui Italian surkeasta tilasta, tämän onnettoman maan,
jossa paavin valta-istuin on, sen hävitetyistä luostareista, sen
rappeutuneista kaupungista, sen turmeltuneesta kansasta; ja sitten hän
näytti, kuinka romalainen ahneus ja ylpeys koettivat uuvuttaa Saksaa
samanlaisen orjuuteen. Hän vetosi nuoreen keisari Kaarloon, joka
piakkoin kruunataan. Hän muistutti kaikkia hallitsioita heidän
edesvastauksestaan. Hän väitti, että paavin aluskunta, jota sanottiin
St. Pietarin perinnöksi, oli ryöstöllä saatu. Hän ojensi jalosti
kättänsä juuri niille hyljätyille, joihin hänen vihollisensa, koettaen
katkerimmalla tavalla häväistä häntä, vertasivat häntä, ja sanoi:

"Se aika on käsissä, jolloin meidän tulee ajatella Bömiläisten asiaa ja
jälleen yhtyä heihin."

Kun näitä sanoja luettiin, pudotti äidin-äiti ompeluksensa ja,
hartaasti pannen kätensä ristiin, nojautui eteenpäin. Hän käänsi
silmänsä Kristoferiin ja ammensi suurella halulla jokaisen sanan.

Kun Kristofer tuli siihen paikkaan, jossa T:ri Martin soimaa
kerjäläismunkkeja ja esittelee, että pitäjänpapit saisivat naida,
pysähtyi hän ja huudahti innokkaasti: "_vivat_."

Kuitenkin, kun vilkkaan kuvauksen jälkeen, jossa legatein sorto ja
ahneus asetettiin näkyviin, juhlallinen vannotus tuli:

"Kuuletko sinä tätä, oi paavi, ei kaikkein pyhin, vaan kaikkein
syntisin? Syösköön Jumala taivaansa korkeudesta pian sinun
valta-istuimesi kadotuksen syvyyteen!" vaaleni äiti ja risti silmänsä.

Mikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli tuo yksinkertainen selitys:

"On sanottu, että paavi, piispat, papit, munkit ja nunnat ovat
hengellinen elikkä kirkollinen sääty; mutta että päinvastoin ruhtinaat,
aateliset, porvarit ja talonpojat ovat maallinen sääty elikkä
maallikot. Älköön kukaan kuitenkaan huoliko tästä. _Kaikki kristityt
kuuluvat hengelliseen säätyyn; ja heidän ainoa eroituksensa on se
virka, jota he toimittavat_. Meillä on kaikilla yksi kaste, yksi usko,
ja tämä se on, joka perustaa hengellisen ihmisen."

Jos tässä todella on perää, kuinka monta entistä epäilystäni se
kerrallaan pyyhkäisee pois! Kaikki kutsumukset ovat siis hengellisiä
kutsumuksia; kaikki miehet ja naiset kuuluvat samaan hengelliseen
veljeskuntaan. Äitini astuu siis todella ja epäilemättä yhtä hyvin sitä
tietä, joka on määrätty hänelle, kuin täti Agnes; ja luostari-elämä on
vaan yksi yhtä pyhien kutsumusten joukosta.

Kun minä sanoin tätä äidille, vastasi hän: "minäkö yhtä pyhä nainen,
kuin täti Agnes! Ei, Elsa! mitä ikinä T:ri Luther rohjennee väittää,
sitä hän ei sanoisi. Minulla on toisinaan toivo, että kalliin Poikansa
tähden Jumala kuulee myöskin minun heikot rukoukseni; mutta kun
rukoilee yöt päivät ja hylkää kaikki Jumalan tähden, niinkuin sisareni
Agnes, se on kokonaan toista."

Mutta kun astuimme kadun poikki kotiimme, ilmoitin minä Gottfriedille,
kuinka paljon nämät T:ri Lutherin sanat olivat liikuttaneet minua, ja
kysyin, luuliko hän, että me maallisessa kutsumuksessamme emme
ainoastaan tee työtämme jonkunlaisen välillisen luvan, vaan välittömän
Jumalan, kutsumuksen johdosta, vastasi hän:

"Minua, Elsa, epäilyttää, onko se kutsumus, joka saattaa ihmiset
luopumaan kodistansa, Jumalalta ollenkaan; onko Hän tätä käskenyt
taikka edes sallinut."

Mutta jos Gottfried on oikeassa, niin Fritz on uhrannut elämänsä
sulalle erhetykselle. Kuinka minun käy sitä uskominen? Vaan jos hän
kuitenkin huomaisi sen, kuinka hänen elämänsä muuttuisi! Emmekö
vieläkin voisi saada häntä takaisin? Mutta minä uneksin.


Lokakuun 25 p. 1520.

Yhä palavampia sanoja T:ri Lutherilta. Me olemme tänään lukeneet hänen
uuden kirjansa Babelin Vankeudesta. "Jumala on sanonut", kirjoittaa hän
tässä, "'jokainen, joka uskoo ja kastetaan, hän tulee autuaaksi.'
Tästä lupauksesta, jos me vastaan-otamme sen uskolla, riippuu koko
meidän pelastuksemme. Jos uskomme, vahvistaa jumalallinen lupaus
sydäntämme; ja vaikka kaikki hylkäisivät uskovaiset, ei tämä lupaus,
jota hän uskoo, koskaan hylkää häntä. Sen avulla hän saa torjutuksi
vihollisen, joka hyökkää hänen sieluansa vastaan, sen avulla hän
vastustaa säälimätöntä kuolemaa, vieläpä Jumalan tuomiotakin." Ja hän
lisää toisessa paikassa: "se lupaus, joka tehdään kasteessamme, on
itsessänsä riittäväinen ja käsittää enemmän, kuin mitä me milloinkaan
voimme täyttää. Tästä syystä kaikki muut lupaukset hävitkööt. Jokainen,
joka rupeaa papiksi taikka hengelliseen veljeskuntaan, ymmärtäköön
hyvin, etteivät munkin eikä papin toimet, olivatpa kuinka vaikeat
tahansa, milläkään tavalla Jumalan silmissä eriä maamiehen toimista,
joka viljelee maatansa, taikka naisen, joka hoitaa talouttaan. Jumala
arvostelee kaikkea uskon mitalla. Ja tapahtuu usein, että mies- taikka
naispalvelian yksinkertainen työ miellyttää Jumalaa enemmän, kuin
munkkien paastoamiset ja teot, koska niistä usko puuttuu."

Kuinka pyhäksi tämä ajatus tekee tavallisimmat askareeni! Niin, kun
minä neuvon palveluspiikoja heidän työssään taikka otan osaa
Gottfriedin huoliin taikka vaan koetan tehdä hänen kotinsa valoisaksi
töisevän päivän lopulla taikka nukutan lapsiani, palvelenko minä
todella Jumalaa yltä paljon, kuin T:ri Luther alttarilla taikka
luentosalissa? Minun kutsumukseni on siis suorastaan Jumalalta.

Kuinka olisin koskaan voinut ajatella, että uuden kirjan julkaiseminen
olisi tapaus, joka ilahuttaisi sydäntämme, niinkuin ystävän tulo!
Kuitenkin on jokaisen T:ri Lutherin lentokirjan niin laita. Ne
liikuttavat kaikkia meidän molemmissa perheissämme, äidin-äidistä alkaen
Theklaan saakka, yksin pikku palvelustyttöänikin, jolle minä luen niitä
sieltä täältä. Hän sanoo, kyynelet silmissä: "jospa vaan äiti ja isä
saisivat kuulla tämän metsässä!" Ylioppilaat ja porvarit eivät jaksa
odottaa, siksi kuin pääsevät kotiin, vaan lukevat sydämeen salvaavia
sivuja, kun he astuvat pitkin katuja. Ja usein kuuntelia-joukko
kokoontuu jonkun puheliaan lukian ympärille, joka ei malta pitää
vapaita, vapauttavia totuuksia takanansa.

Kristofer kertoo, että neljä tuhatta kappalta "Kehoitusta Aatelistolle"
jo kiertää ympäri Saksanmaata.

Tähän asti minä aina pidin kirjoja oppineitten erityisenä omaisuutena.
Mutta T:ri Lutherin kirjat ovat elävä ääni -- sydän, jonka Jumala on
herättänyt ja opettanut puhumaan lukemattomille sydämille, niinkuin
ihminen puhuu ystävänsä kanssa. Minä näen nyt todella, niinkuin isäni
ja Kristofer, että kirjapaino on jalompi ase, kuin ritarillisten
bömiläisten esi-isiemme keihäät ja kalvat.


Wittenbergissä, Joulukuun 10 p. 1520.

T:ri Luther on tänään ottanut tärkeän askeleen. Hän on julkisesti
polttanut Decretalit ynnä muut vanhat kirjoitukset, joihin Roman hovin
vaatimukset perustuvat, mutta jotka nyt todistetaan vääristetyiksi;
päällä päätteeksi hän on polttanut sen paavillisen bullan, jolla hän
oli julistettu pannaan.

Gottfried sanoo, ettei vuosisatoihin ole tämmöistä ilotulta nähty. Hän
luulee, ettei se tarkoita mitään vähempää, kuin että suoraan ja ehdon
tahdon poistetaan se paavillinen tyrannius, joka niin monta sataa
vuotta on pitänyt koko läntisen kristikunnan orjuudessa. Hän vei meidän
molemmat poikamme katsomaan sitä, että tulevaisuudessa saisimme
muistuttaa teitä siitä, koska se oli ensimäinen suuri ja julkinen
vapauden toimi.

Varhain aamulla kaupunki oli liikkeellä. Useat porvarit, professorit ja
ylioppilaat tiesivät, mitä aiottiin tehdä; sillä tämä ei ollut mikään
tulinen kiiruun eikä rajun vihan työ.

Minä pu'in aikaisin lasten päälle, ja me menimme isäni luo.

Wittenberg on nyt yhtä täynnä erikielistä kansaa, kuin Babelin kaupunki
lienee ollut kielten sekaannuksen jälkeen. Mutta ei sitä ole koskaan
huomannut selvemmin, kuin tänään.

Flamilaisia munkkeja Antverpenin Augustinin-luostareista;
hollantilaisia ylioppilaita Suomesta; schweitziläisiä nuorukaisia
suoralla vartalollansa ja reippaalla vuori-astunnallaan; ritareita
Preussistä ja Littuasta; vieraita kaukaisiltakin mailta -- kaikkia ovat
T:ri Lutherin elävän totuuden sanat tänne houkutelleet. He kulkivat
akkunaimme ohitse noin kello yhdeksän tänä aamuna Elsterin porttia päin
vilkkailla ruumiin liikenteillä ja ahkerasti keskustellen, kun he
kävelivät. Silloin Thekla, Atlantis ja minä menimme yhteen ylikerran
huoneesen ja katsoimme, kuinka savu nousi roviosta, siksi kuin valkean
hohto puhkesi sen lävitse ja muutti puhtaan päivänvalon punertavaksi.

Vähä aika sen jälkeen alkoivat joukot palata; mutta minusta näytti
kuin useimpien käytöksessä olisi ollut jonkunlainen vakavuus ja
juhlallisuus, joka kokonaan poikkesi siitä hopusta, jolla sinne oli
menty.

"Näyttää siitä kuin he palaisivat suuresta kirkkojuhlasta", arvelin
minä.

"Taikka vuorilta vartiotulta sytyttämästä, joka on herättävä koko maan
vapauteen", sanoi Kristofer, kun he jälleen yhtyivät meihin.

"Taikka niinkuin nuot kolme miestä, kun olivat pyhällä valalla
vannoneet vapauttaakseen kotinsa," lausui Konrad Winkelried, se nuori
Schweitziläinen, jonka kanssa Atlantis on kihloissa.

"Niin", Gottfried arveli, "semmoiset tulet, jotka ehkä ennustavat
kokonaisen mailman vapauttamista taikka sytyttävät niitten polttolavan,
jotka rohkenivat virittää ne, semmoiset eivät suinkaan ole tyhjää
ylioppilaan uljailemista."

"Kuka sen teki ja mitä poltettiin?" kysyin minä.

"Yksi maisterien joukosta sytytti rovion", vastasi Gottfried, "ja
heitti sitten siihen Decretalit, St. Clementin väärät epistolat ja
muita väärennettyjä kirjoja, jotka olivat vuosisatoja tukeneet
valhetten rakennusta. Ja kun liekit, jotka kuluttivat nämät, olivat
työnsä tehneet ja heikentyneet, astui T:ri Luther itse esiin, laski
juhlallisesti paavin pannakirjan tuleen ja sanoi kesken syvintä
äänettömyyttä: 'niinkuin sinä olet surettanut Herran pyhiä, niin
ijankaikkinen tuli hävittäköön sinut.' Ei yksikään sana katkaissut
äänettömyyttä, ennenkuin noitten symbolisten liekkien viimeinen
räiskinä ja loisto oli laantunut. Silloin me totisina, mutta iloisina
kaikki palasimme kotiimme."

"Lapset", äidin-äitimme sanoi, "te olette tehneet hyvin; vaan te ette
ole kuitenkaan ensimäiset, jotka ovat vastustaneet Romaa."

"Kenties ei myöskään viimeiset, jotka se saattaa vaikenemaan", arveli
Gottfried. "Mutta viimeinen vihollinen kukistetaan vihdoin; ja sillä
välin jokainen martyri on voittaja."



XVII.

Evan kertomus.


Minä olen lukenut koko Uuden Testamentin sisar Beatricelle ja täti
Agnesille. Hyvin erilaisia kuuntelioita he olivat mitä käsitykseen ja
elämänkokemukseen tulee; mutta molemmat yhtyivät, niinkuin niin monet
Hänen maallisen elämänsä aikana, Jesuksen jalkain juuressa.

"Hän ei olisi ylenkatsonut minua, ei edes minua", sanoi sisar Beatrice
"Minuakin raukkaa, jota he nimittävät puoliviisaaksi ja puolihulluksi,
olisi Hän toivottanut tervetulleeksi."

"Eikö Hän siis toivota?" minä kysyin.

"Luuletko sinä niin? Niin, minä luulen -- minä olen varma, että Hän
niin tekee. Hän ei ylenkatso minun vähäisiä järjen ja rakkauden palasia
ja jäännöksiä. Hän ottaa minut semmoisena kuin minä olen."

Kun eräänä päivänä olin lukenut heille sen Pyhän Luukkaan luvun, joka
sisältää vertaukset kadotetusta penningistä, kadonneesta lampaasta ja
tuhlaajapojasta, kuunteli täti Agnes, laiha käsi poskellaan ja suuret,
mustat silmät käännettyinä minuun, hartaasti loppuun saakka ja lausui
sitten:

"Siinäkö kaikki, lapseni? jatka seuraavasta luvusta."

Minä aloin rikkaasta miehestä ja väärästä huoneenhaltiasta; mutta
ennenkuin olin monta sanaa lukenut, sanoi hän tyytymättömällä äänellä:
"Jo riittää. Siinä puhutaan toisesta asiasta. Ei yksikään Farisealainen
siis tullut luoksensa! Jos minä olisin ollut kovien, ylpeitten
Farisealaisten parissa -- niinkuin minä luultavasti olisin, kun Hän
aikoi, epäilemättä ihmetellen, että Hän niin unhotti arvonsa, jotta Hän
söi publikanein ja syntisten kanssa -- jos siis minä olisin ollut
siellä ja olisin kuullut Hänen puhuvan näin, Eva, olisin minä varmaan
langennut Hänen jalkainsa juureen ja sanonut: 'Herra, minä en ole
mikään Farisealainen enää -- minä olen kadonnut lammas, ei yksi noista
yhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä -- kuljeksiva lapsi, ei vanhempi
veli. Aseta minut alhaiselle paikalle publikanein ja syntisten joukkoon
-- alhaisemmalle kuin kenenkään muun; sano vaan, että Sinä tulet
myöskin minua etsimään, myöskin _minua_.' Eikä, lapseni, Hän olisi
työntänyt minua pois! Mutta", hän lisäsi hetken perästä, pyyhkien pois
kyyneliä, jotka pitkäänsä juoksivat hänen kuivettuneille poskillensa,
"eikö ole missään sanottu, että kukaan Farisealainen tuli Hänen
luoksensa?"

Minä koetin katsoa, vaan en löytänyt mitään paikkaa, jossa olisi
suoraan mainittu, että Farisealainen oli luopunut ylpeydestänsä,
itsekylläisyydestään ja hyvien töitten paljoudesta Jesuksen tähden.
Aina vaan publikanit näyttivät sitä tekevän. Täti Agnes oli toisinaan
huolestunut.

"Vaan kuitenkin", hän lausui, "_olen_ minä tullut. Minä en ole enää
niitä, jotka pitävät itseänsä vanhurskaina ja ylenkatsovat muita. Mutta
minun täytyy astua sisään kaikkien viimeiseksi muitten jälkeen. Minä
Hänen armonsa ihme olen, eikä se vaimo, joka oli syntinen; sillä koska
ei mikään synti niin pidätä Hänen tyköänsä, kuin hengellinen ylpeys, ei
myöskään löydy mitään niin alentavaa syntiä puhtaitten ja nöyrien
enkelein taikka Herran silmissä. Mutta katso uudestaan, Eva! Eikö
siellä ole ainoatakaan esimerkkiä, että semmoinen, kuin minä, on
pelastettu?"

Minä löysin kertomuksen Nikodemuksesta, ja me seurasimme sitä koko
evankeliumin lävitse siitä alkain, kuin hän salaisesti yöllä kävi
suuren Kansanopettajan luona siihen asti, kuin hän suoraan tunnustaa
hyljätyn Vapahtajan Hänen vihamiestensä edessä.

Täti Agnes arveli, että tämä oli se esimerkki, jota hän etsi, mutta hän
tahtoi olla aivan varma siitä.

"Nikodemus tuli nöyrästi oppimaan", hän sanoi. "Me emme lue missään,
että hän ylenkatsoi muita taikka luuli, että hän voisi tehdä itsensä
pyhimykseksi."

Viimein tulimme Apostolein Tekoihin ja sieltä löysimme kertomuksen
yhdestä "ankarimpaan Farisealaisten lahkoon kuuluvasta", joka
todesti luuli palvelevansa Jumalaa, kun hän vainosi ylenkatsotuita
Nazarealaisia kuolemaan asti. Siitä ajasta saakka täti Agnes valitsi ja
piti rakkaana jokaisen kappaleen St. Paavalin kertomuksesta ja jokaisen
lauseen hänen saarnoissansa ja kirjoituksissaan. Hän oli löytänyt sen
esimerkin, jota hän etsi -- "Farisealaisen, joka pelastettiin" --
hänessä, joka armahdettiin, "että hänessä ensin Jumala näyttäisi
pitkämielisyytensä rikkaudet niille, jotka jälestäpäin hänen sanansa
kautta uskoisivat."

Hän päätti oppia latinaa, että hän saisi itse lukea näitä jumalallisia
sanoja. Oikein liikutti, kun näki, kuinka hän istui noviisien joukossa,
joita minä opetin, ja huolellisesti tavasi sanoja ja harjoitti
deklinationeja ja konjugationeja. Minulla ei ollut yhtäkään niin
kärsivällistä oppilasta, kuin hän; sillä vaikka useat olivat ahkerat
alussa, väsyi melkoinen osa muutaman viikon työn perästä, kun eivät
huomanneet suuresti edistyneensä. He sanoivat, ettei se milloinkaan
kaikkuisi niin luonnolliselta ja tosiperäiseltä, kuin jolloin sisar Ave
käänsi heille saksaksi.

Minä soisin, että joku oppinut mies kääntäisi raamatun saksan kielelle.
Miks'ei kukaan ajattele sitä? Löytyy kyllä, niinkuin priorinna kertoo,
yksi saksalainen käännös latinasta, joka tehtiin noin kolme- tai
neljäkymmentä vuotta takaperin; mutta se on kovin iso ja kallis, eikä
sen kieli miellytä yhteistä kansaa. Minä soisin, että Paavi käyttäisi
osaa anerahoistansa uuteen Uuden Testamentin käännökseen. Luullakseni
se olisi paljon otollisempi Jumalalle, kuin Pietarin kirkon
rakentaminen.

Kenties, jos kansalla olit saksalainen Uusi Testamentti, he eivät
ostaisi aneita; sillä minä en löydä missään evankeliumissa eikä
epistolassa sanaakaan anteeksi-antamusten ostoista; ja mikä vielä
kummallisempi on, ei sanaakaan Pyhän Neitsyen palvelemisesta eikä
nais- ja miesluostareista. Minä en ole havainnut, että pyhät apostolit
ovat perustaneet mitään tämmöistä yhteiskuntaa taikka kehoittaneet
ketään sitä tekemään.

Uudessa Testamentissa ja siinä Vanhan Testamentin osassa, jonka olen
lukenut, on niin usein kielletty palvelemasta ketään muuta, kuin
Jumalaa, että minä olen kokonaan lakannut Pyhää Äitiä rukoilemasta, ja
monesta syystä.

Ensiksi olen paljon varmempi, että Herramme Jesus aina kuulee meitä
pikemmin, kuin Hänen äitinsä, koska Hän niin usein sanoo sitä. Ja minä
olen paljon varmempi, että Hän voi auttaa, koska minä tiedän, että
kaikki voima taivaassa ja maassa on annettu Hänelle.

Ja toiseksi, jos olisinkin aivan varma, että Pyhä Neitsyt ja pyhimykset
aina voisivat kuulla minua ja auttaa taikka välittää, tiedän minä
myöskin, ettei kukaan heistä -- ei Pyhä Äiti itsekään -- ole puoleksi
niin sääliväinen ja täynnä rakkautta eikä voisi ymmärtää meitä niin
hyvin, kuin Hän, joka kuoli meidän tähtemme. Evankeliumeissa pääsi aina
helpommin Hänen kuin opetuslasten puheille. St. Pietari menetti
malttinsa kiivautensa innossa. Hellä harmi voitti rakastetun
Johanneksen kärsivällisyyden, ja hän rukoili tulta taivaasta niitten
päälle, jotka eivät tahtoneet vastaan-ottaa hänen Mestariasa. Kaikki
pyhät apostolit nuhtelivat äiti-raukkoja, kun he toivat lapsensa, ja
aikoivat lähettää pois Kanaan vaimon; mutta Hän otti leppiästi
pienokaiset syliinsä niitten äitien käsistä, joita opetuslapset olivat
nuhdelleet. Hänen pitkämielisyytensä ei loppunut koskaan; Hän ei
koskaan ymmärtänyt ketään väärin eikä saattanut ketään murheelliseksi.
Sentähden minä rukoilen yksistänsä Häntä ja Isäämme taivaassa, ja
yksistään Hänen _kauttansa_. Sillä jos Hän on laupiaampi syntisille,
kuin kaikki pyhimykset, ketä kaikista pyhimyksistä Jumala rakastanee,
niinkuin Häntä, suuresti rakastettua Poikaansa? Hän näyttää olevan
meille kaikki, mitä missäkin asiassa tarvitsemme. Korkeampaa
välittämistä me emme voi löytää, hellempää rakkautta me emme voi
pyytää.

Ja minä olen aivan varma, ettei Herran lempeä Äiti, se opetuslapsi,
jota Jesus rakasti, se apostoli, joka käännytettyjensä joukossa ei
tahtonut tietää mistään muusta, kuin ristiin-naulitusta Jesuksesta
Kristuksesta, suinkaan kaipaisi mitään kunnian-osoitusta, joka
annettaisiin Hänelle eikä heille.

Ei, päinvastoin, jos Pyhä Neitsyt ja pyhät apostolit ovat kuulleet,
kuinka kaikkina näinä vuosina katkeria ja valheellisia asioita on
puhuttu heidän Herrastaan; kuinka Hänen rakkautensa on väärin
ymmärretty ja Häntä on kuvattu tylyksi rukoileville -- Häntä, joka
käskee syntisten tulla ja saada anteeksi; -- eikö tämä ole kylläksi
himmentänyt heidän autuuttansa itse taivaassakin?

Eräs nunna on nykyisin muutettu luostariimme. Hän tuli alkuansa
Bömistä, jossa kaikki hänen sukulaisensa olivat surmatut, koska he
kuuluivat Johan Hussin, väärä-uskolaisen, puolueesen. Hän on paljon
vanhempi, kuin minä, ja sanoo hyvin muistavansa minun sukunimeni ja
että iso-setäni, täti Apnesin isä, kuoli _väärä-uskolaisena_! Hän ei
tiedä kertoa, minkälaista väärä-uskolaisuutta se oli, mutta luulee,
että se koski pyhään sakramenttiin ja paavin valtaan. Hän oli kuullut,
että hän muutoin oli armelias ja hurskas mies.

Oliko isäni siis Hussiti?

Minä olen löytänyt sen lauseen lopun, jonka hän antoi minulle
kuolinvuoteellansa testamentiksi: "niin on Jumala mailmaa rakastanut,
että Hän antoi ainoan Poikansa, _ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku,
vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän_." Eikä se seiso semmoisessa
kirjassa, jota ei kristittyin lasten sovi lukea, niinkuin se pappi,
joka otti sen minulta, sanoi, vaan Pyhässä Raamatussa.

Lieneekö mahdollista, että mailma on palannut jälleen siihen tilaan,
jossa se oli, kun hallitsiat ja papit teloittivat Vapahtajan ja St.
Paavali vainosi opetuslapsia, niinkuin väärä-uskolaisia?


Nimptschenissä 1520.

Kummallinen kirja Lutherilta Babelin Vankeudesta on ilmestynyt meidän
joukossamme muutamia viikkoja sitten; ja vaikka johtajat ottivat sen
meiltä, koska se oli vaarallinen nunnain lukea, ei sitä kuitenkaan
otettu, ennenkuin useat meistä tiesivät sen sisällön. Se on synnyttänyt
paljon levottomuutta luostarissa. Muutamat arvelevat, että siinä on
törkeän jumalan-pilkan sanoja; toiset, että siinä on elävän totuuden
sanoja. T:ri Luther väittää siinä, että synnit saadaan anteeksi ilman
mitään; että paavi ja moni pappi vihaa Jumalan totuutta; ja ettei
munkin tai nunnan elämä ja kutsumus ole millään lailla pyhempi, kuin
kenenkään nöyrästi uskovaisen maallisen miehen tai naisen -- ettei
nunna ole pyhempi, kuin kukaan vaimo tai palveluspiika!

Tätä useat vanhemmat nunnat katsovat suoraksi valan häväistykseksi.
Täti Agnes sanoo, että se on totta, ja enemmän kuin totta; sillä siitä
päättäen, mitä minä olen kertonut hänelle, ei hänen sovi ollenkaan
epäillä, että täti Cotta on kaiken elämänsä ollut nöyrempi ja
hurskaampi nainen, kuin miksi hän koskaan voi toivoa pääsevänsä. Ja
mitä raamatun käskyihin tulee, näyttävät ne tosiaan paljon enemmän
tarkoittavan ihmisiä, jotka elävät kodissa kuin jotka ovat suljetut
luostareihin. Usein, kun opetan nuorille noviiseille epistolain
käskyjä, he sanovat:

"Mutta, sisar Ave, hae joku käsky meitä varten. Nämät lauseet ovat
lapsia, vaimoja, äitejä, veljiä ja sisaria varten; ei niitä varten,
joilla ei ole mitään kotia eikä sukulaisia maan pään." Jos minä silloin
koetan puhua, että tulee rakastaa Jumalaa ja Pyhää Vapahtajaa,
arvelevat muutamat heistä:

"Mutta meidän on mahdoton pestä Hänen jalkojansa kyynelillä, taikka
voidella niitä voiteella, taikka tuoda Hänelle ruokaa, taikka seisoa
ristin ääressä, niinkuin hyvät naiset siihen aikaan tekivät. Tänne
suljettuina, kaukana kaikista, kuinka voimme osoittaa Hänelle, että me
rakastamme Häntä?"

Eikä minulla ole muuta sanomista, kuin: "kalliit sisaret, te _olette_
täällä nyt; sentähden Jumala varmaan keksii teille jonkun keinon, jolla
saatte palvella Häntä täällä."

Mutta sydäntäni karvastelee heidän puolestaan, enkä minä epäile enää,
minä tiedän varmaan, ettei se suinkaan ole Jumalan tarkoitus, että
nämät nuoret, iloiset sydämet kytketään ja vangitaan tänne.

Välisti minä puhun tästä täti Agnesin kanssa; ja me tuumimme, eikö
siinä tapauksessa, että nämät lupaukset todella ovat peräyttämättömät
ja nämät lapset eivät koskaan enää saa nähdä kotiansa, sopisi muuttaa
luostaria kaupunkiin, jossa kipeät ja vaivan-alaiset miehet ja naiset
tekevät työtä ja kuolevat; että saisimme edes ruokkia nälkäisiä,
vaatettaa alastomia, etsiä ja hoitaa sairaita ja murheellisia. Se olisi
taas elämää eikä tätä yksitoikkoista, vanhaa jonotusta, joka ei ole
niin paljon kuolemaa, kuin koneentapaisuutta -- hengetöntä oloa, joka
ei koskaan ole olut elämää.


Lokakuulla 1520.

Sisar Beatrice on kovin kipeä. Täti Agnes on erityiseksi suosioksi
pyytänyt, että hänen sallittaisiin minun kanssani pitää huolta hänestä.
Ei ole koskaan ollut hellempää hoitajaa eikä kiitollisempaa sairasta.

Sydäntäni liikuttaa, kun näen, kuinka täti Agnes nöyrästi oppii
minulta, mitenkä nuot vähäiset hyvät työt tehdään, joita tarvitaan
tautivuoteen vieressä. Hän hymyilee ja sanoo, että hänen heikot,
saamattomat sormensa olivat muuttuneet pelkiksi koneiksi rukouskirjojen
selailemisesta, juuri niinkuin hänen sydämensä oli koneeksi
kovettumallansa rukousten lukemisesta. Yhdeksän nuorta nunnaa, täti
Agnes, sisar Beatrice ja minä olemme viime aikoina hyvin likeisesti
liittyneet toinen toiseemme. Jaloimpia niistä on Katarina von Bora,
nuori, noin kahdenkymmenen vuoden vanha nunna. Hänen isoissa, mustissa
silmissään, jotka ystävällisesti ja suoraan katsovat minun silmiini,
ilmestyy semmoinen uskollisuus, ja hänen tiviästi ummistetuilla
huulillaan asuu semmoinen luonteen lujuus. Hän ei tahdo oppia latinaa
eikä huoli paljon oppineista kirjoista; mutta hänellä on hyvä
käytännöllinen järki, ja hän, niinkuin moni muu, on suuresti mieltynyt
T:ri Lutherin kirjoituksiin. He sanovat, että ne eivät ole mitään
kirjoja; ne ovat elävä ääni. Jokainen vähäinen tieto, jonka minä voin
antaa heille tohtorista, vastaan-otetaan halukkaasti, ja paljon huhuja
hänen vaikutuksestansa mailmassa tulee tänne. Kun hän kaksi vuotta
takaperin oli likellä Nimptscheniä suuressa Leipzigin väittelyssä,
kuulimme, että ylioppilaat olivat hyvin ihastuneet häneen ja että
yhteinen kansa näytti imevän hänen sanojansa, melkein niinkuin he
imivät Vapahtajamme sanoja, kun Hän puhui vaan päällä; ja mikä enempi
on, muutamat miehet ja naiset hovissa ovat kokonaan muuttaneet
elämänsä, siitä kuin he kuuntelivat häntä. Meille kerrottiin, että hän
on saanut aikaan kummallisia kääntymyksiä; mutta se näissä
kääntymyksissä oudostutti, etteivät ne, jotka kääntyivät, luopuneet
elämänsä toimesta, vaan ainoastaan synneistänsä: he jäivät siihen,
jossa olivat, kun Jumala kutsui heidät, ja erisivät muista, ei hunnun
eikä kaavun kautta, vaan pyhien tekojensa valon kautta.

Toiselta puolen ovat useat, erittäin vanhempien nunnien joukossa,
saaneet aivan päinvastaiset käsitteet hänestä ja pitävät T:ri Lutheria
kaikkein pahimpana väärä-uskolaisena, mikä milloinkaan on synnyttänyt
eripuraisuutta kirkossa. Nämät katsovat meitä suurella epäluulolla,
tekevät meille paljon kiusaa ja estävät meitä, niin paljon kuin suinkin
mahdollista, yhdessä keskustelemasta ja lukemasta.

Useita meistä kummastuttaakin, että T:ri Luther käyttää niin kiivaita
ja kovia sanoja paavin palvelioita vastaan. Mutta toivoipa Pyhä
Paavalikin, "että ne leikattaisiin pois", jotka häiritsivät hänen
laumaansa; ja itse jumalallisen rakkauden huulet syytivät ankarampia
kirouksia ulkokullattuja ja vääriä paimenia vastaan, kuin Johannes
Kastaja taikka Elias ikinä lausuivat uhkauksissaan erämaasta. Minusta
näyttää siltä, kuin ne sydämet, jotka ovat hellimmät eksyviä lampaita
kohtaan, aina ovat ankarimmat niitä houkuttelevia paimenia vastaan,
jotka näitä erhetyttivät. Meidän tulee aina vaan muistaa, etteivät
nämät väärät paimenet itse kuitenkaan ole muuta, kuin kurjia,
kadotettuja lampaita, joita lauman suuri ryöstäjä ajaa sinne tänne!


1521.

Juuri nyt ovat kaikki sydämet siinä vähäisessä joukossamme, joka on
niin suuressa kiitollisuuden velassa T:ri Lutherille, yöt päivät
nostetut Jumalan puoleen rukouksissa hänen tähtensä. Hän aikoo pian
lähteä matkalle keisarillisille valtiopäiville Wormsiin. Keisari on
antanut hänelle suojeluskirjan, mutta sanotaan, ettei se pelastanut
Johan Hussia liekeistä. Rukouksissamme auttaa meitä paljon hänen omat
Selityksensä Psaltarista, jotka juuri olen saanut setä Cottan
kirjapainosta.

Tämä kirja on nyt sisar Beatricen suuri aarre, kun minä istun hänen
vuoteensa vieressä ja luen sitä hänelle.

T:ri Luther sanoo, että yksistään ulkonainen virsien käyttäminen
kanonisilla hetkillä, vaikk'ei niitä paljon ymmärretty, ennen levitti
monta suloista elon henkäystä nöyriin sydämiin, niinkuin vieno lemu
ilmassa likellä ruusupengertä.

Hän sanoo, että "kaikki muut kirjat antavat meille pyhimysten sanat ja
teot, mutta tämä antaa meille heidän sisimmät sielunsa." Hän nimittää
Psaltaria "Pikku Raamatuksi." "Siinä", lausuu hän, "saatte katsoa
pyhimysten sydämiin, niinkuin paratiisiin taikka auenneisin taivaisin,
ja nähdä, kuinka heidän rakkautensa ihanat kukat taikka hohtavat
tähdet ylenevät ja sädehtivät Jumalan puoleen vastaukseksi Hänen
hyväntekoihinsa ja siunauksiinsa."


Maaliskuulla 1521.

Tänäpäivänä olen Wittenbergistä saanut sanomia, joitten johdosta varon,
että ne ajat todesti ovat palanneet, jolloin ihmiset luulivat
palvelevansa Jumalaa sillä, että vainosivat niitä, jotka rakastavat
Häntä. Thekla kirjoittaa, että he ovat panneet Fritzin luostarin
vankihuoneesen Mainzissa, koska hän on levittänyt T:ri Lutherin oppia
munkkien joukossa. Muutamat rivit, jotka hän lähettää ystävällisen
munkin muassa, ovat kertoneet tämän heille. Thekla toimitti ne minulle.

"Minun rakkaani", hän kirjoittaa, "minä olen samassa vankihuoneessa,
jossa Johan von Wesel neljäkymmentä vuotta takaperin kuoli totuuden
tähden. Minä olen valmis kuolemaan, jos Jumala niin tahtoo. Hänen
totuutensa puolesta ansaitsee kuolla, ja Hänen rakkautensa on minua
vahvistava. Mutta jos suinkin voin, koetan minä paeta, sillä totuuden
puolesta ansaitsee elää. Jos te ette kuitenkaan kuule minusta enää,
tietäkäät, että se totuus, jonka tähden minä kuolen, on Kristuksen, ja
että se rakkaus, joka tuki minua, on Kristus itse. Samoin ikään, että
minä viimeisiin saakka rukoilen teidän kaikkein ja Evan puolesta; ja
kertokaat hänelle, että hänen muistonsa usein on auttanut minua
uskomaan hyvyyttä ja totuutta, ja että toivon varmaan saavani kohdata
häntä ja teitä kaikkia jälleen.

                                            Fredrik Schönberg-Cotta."

Vankeudessa ja hengen vaarassa! Ei kuolema itse voi täydellisemmin
eroittaa Fritziä ja minua, kuin jo olemme eroitetut. Minä olen usein
ajatellut, että vaikka toinenkin meistä kuolisi, joutuisimme askelta
likemmäksi toinen toistamme, verho meidän välillämme katkeisi.
Kuitenkin nyt, kun se näyttää niin mahdolliselta -- kun se ehkä jo on
tapahtunut -- tunnen minä, että oli niin sanomattoman suloista, kun
vaan saimme olla saman maan päällä yhdessä, kun saimme astua samaa
pilgrimitietä. Me voimme ainakin auttaa toisiamme rukouksilla; vaan
nyt, jos hän todella astuu taivaallisen kaupungin katuja, niin
korkealla ylhäällä, näyttää mailma pimeämmältä.

Mutta, voi! hän ehkä _ei_ ole taivaallisessa kaupungissa, vaan jossakin
kylmässä, maallisessa vankihuoneessa, kärsien, minä en tiedä mitä!

Minä olen lukenut hänen sanansa niin monta kertaa, että tuskin
ymmärrän, mitä ne merkitsevät. Fritzillä ei ole mikään kivulloinen halu
kuolla. Hän aikoo paeta, jos hän voi, ja hän on rohkea toimittamaan
paljon. Vaan ei hän kuitenkaan, jollei vaara olisi suuri, tekisi täti
Cottaa levottomaksi ja puhuisi kuolemasta. Hän ajatteli aina muita niin
hellästi.

Hän sanoo, että minä olen auttanut häntä, _häntä_, joka opetti ja autti
minua, taitamatonta lapsi raukkaa, niin paljon! Kuitenkin minä luulen,
että niin on laita. Me opimme itse niin paljon, kun opetamme muita. Ja
me ymmärsimme aina toinen toisemme niin täydellisesti muutamilla
Minusta tuntuu, kuin sokeus olisi kohdannut minua, kun ajattelen häntä
nyt. Sydämeni hapuilee häntä pimeydessä eikä löydä häntä.

Mutta silloin minä katson ylös, Vapahtajani, Sinun puoleesi. "Sinun
edessäsi on yö yhtä kuin päivä." Minä en uskalla ajatella, että hän
kärsii; se särkee minun sydäntäni. Minä en voi riemuita, niinkuin
tahtoisin, siitä ajatuksesta, että hän ehkä on taivaassa. Minä en tiedä
mitä pyytää, mutta sinä olet hänen kanssaan, niinkuin minun kanssani.
_Pidä häntä likellä Sinun siipeisi varjon alla_. Siinä me olemme
_turvassa_, ja siinä me olemme yhdistetyt. Ja voi, lohduta täti Cottaa!
Hän tarvitsee sitä suuresti.

Fritz rakastaa siis, niinkuin meidän vähäinen seuramme Nimptschenissä,
T:ri Lutherin sanoja. Kun ajattelen sitä, iloitsen melkein enemmän,
kuin itken hänen puolestaan. Kun uskomme näitä totuuksia sydämessämme,
näyttävät ne yhdistävän meitä enemmän, kuin vankeus tai kuolema voi
eroittaa. Tätä muistellessani sopii minun vielä kerta laulaa St.
Bernardin "_Salve caput cruentatum_."

    Sua, jota kidutettu
    On ristin kuolemaan,
    Ja pilkaks puetettu
    Pääss' orjan-tappuraan,
    Sua, suurin herjattua,
    Vaikk' arvo kuitenkin
    Sull' oli korkein, sua
    Nyt tässä tervehdin!

    Kuink' on sun otsas jalo
    Noin veristetty, oi!
    Sun, jonka silmäin palo
    Maat, taivaat polttaa voi?
    Kuink' olet kalvakkainen?
    Ken kirkkaan katsannon,
    Joll' ei lie vertaa vainen,
    Noin himmentänyt on?

    Se kaikk' on minun syyni,
    Jost' olet kärsinyt,
    Mun vikan' kaikki tyyni
    Näin päälles otit nyt.
    Kas tässä syntineni
    Nyt seison vaivainen,
    Luo minuun, Jesukseni,
    Vaan katse ainoinen.

    Mua katso, Herra suuri,
    Mua kaitse, paimenein!
    Sult', armon alkujuuri,
    Sain kaiken hyvyytein.
    Sun sanas' haikeimman
    Vie tuskan rinnastain,
    Ja onnen kirkkahimman
    Sun hengestäs mä sain.

    Ma vaivun rinnallesi,
    Mua älä heitä pois!
    Jos murtuis sydämesi,
    En sua jättää vois,
    Kun harmeneepi pääni,
    Ja hautaan kallistuu,
    Mun ystäväni ääni
    Taas luokseen kutsuu mun.

    On mieli hyvä mulla
    Ja sielu riemuissaan,
    Ett' osalliseks tulla
    Sun tuskistas ma saan.
    Jos henken' heittää saisin
    Nyt juureen ristin-puus',
    Se kuolo ihanaisin,
    Se suurin suloisuus.

    Sua kiitän sydämestä,
    Oi Jesus, ystäväin,
    Sun kuolin-tuskais' eestä,
    Teit hyvin kaikki näin.
    Suo, että puolees taivun
    Ja pysyn uskossas,
    Ja kun ma hautaan vaivun,
    Suo tulla suojahas.

    Niin, kun täält' erkanen ma,
    Sä ole luonani,
    Kun hautaan raukenen ma,
    Käy turvaks' Luojani.
    Kun ahdistukseen aivan
    Ma vaivun tuskissain,
    Mua auta alta vaivan
    Sun piinas tähden vain.

    Sa kilpen' ollos aina
    Ja turva kuollehen,
    Sun ristinkuvas paina
    Minulle mielehen.
    Sua sitten turvallisna
    Poveeni likistäin,
    Ma lausun onnellisna:
    On hyvä kuolla näin!



XVIII.

Theklan kertomus.


Wittenbergissä, Huhtikuun 2 p. 1521.

T:ri Luther on mennyt. Me olemme kakki mielestämme niinkuin perhe,
jolta isä on riistetty.

Professorit ja etevimmät porvarit ynnä suuri luku ylioppilaita
kokoontuivat tänä aamuna Augustinin-luostarin portilla jättämään
hänelle hyvästi. Gottfried Reichenbach seisoi likellä, kun hän astui
vaunuihin, ja kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan Melancthonille:
"jos en minä palaja, vaan vihamieheni tappavat minut, älä, veljeni,
herkeä opettamasta ja lujasti pysymästä kiinni totuudessa. Tee työtä
minun puolestani, sillä minun ei ole nyt tilaisuus itse tehdä työtä.
Jos sinä säilyt, on se vähäinen asia, vaikka minä hukkuisin."

Niin hän lähti matkalle. Muutamien minuuttien perästä me, jotka
odotimme portilla, näimme hänen kulkevan ohitse. Hän ei unhottanut
hymyillä Elsalle ja hänen pienokaisilleen eikä sanoa hyvästi rakkaalle,
sokealle isällemme, kun hän ajoi meidän ohitsemme. Mutta hänen
kasvoissaan oli yksitotinen vakaumus, joka täytti meidän sydämemme
levottomuudella. Kun se eturatsastaja, joka kantoi keisarillista lippua
hänen edessään, ja sitten Lutherin vaunut poikkesivat kadun kulmasta,
lausui äidin-äitimme, jonka tuoli oli siirretty oven luo, että hän
saisi nähdä, kun hän kulki, niinkuin itseksensä:

"Niin, juuri semmoiselta he näyttivät, kun astuivat mestauslavalle ja
roviolle, minun nuoruudessani."

Minä näin vaan hiukan, silmäni olivat aivan sokeat kyynelistä; ja kun
äidin-äitimme sanoi tämän, en saanut enää oltua, vaan juoksin ylös
huoneeseni, ja täällä olen sitten ollut koko ajan. Äiti ja Elsa ja
kaikki sanovat, että minä en voi hallita tunteitani; ja minä pelkään,
että niin on. Mutta minusta näyttää, kuin jokainen, johon minä liitin
sydämeni, aina ryöstettäisiin minulta. Ensiksi minulla oli Eva. Hän
ymmärsi aina minut, auttoi minua ymmärtämään itseäni; hän ei nauranut
huoliani lapsellisiksi, hän ei ajatellut, että liiallinen intoni tuli
kiivaasta luonnosta, vaan tuki minua, kun koetin tehdä oikein. Vaikka
hän erisi minusta, (niinkuin enkeli eksyvästä, horjuvasta jättiläisestä
Kristoferista Elsan vanhassa legendassa), näytti hän aina laskeuvan
alas minun rinnalleni ja katsovan vastuksiani siltä kohdalta, jossa
minä seisoin, ja niin päästi minut niistä vapaaksi; sillä välin kuin
kaikki muut katsovat niitä ylhäältäpäin ja kummastelevat, kuinka kukaan
ollenkaan voi pitää semmoisia joutavia asioita huolina. Ei tosin niin,
että rakas äitini ja Elsa ovat ylpeät taikka halveksivat ketään; mutta
Elsa on niin itsensä kieltäväinen, koko hänen elämänsä on niin sulaunut
yhteen muitten kanssa, ettei hän ymmärrä, mitä vastaan itsepäisemmät
luonnot saavat taistella. Paitsi sitä on hän nyt ulkopuolella
varsinaista, jokapäiväistä elämäämme kotona. Äitini taas on niin arka;
häntä peloittaa, kun hän ajattelee, mitä suruja elämä ehkä tuottaa
minulle niitten muutosten kanssa, jotka epäilemättä tulevat, ja
vähäiset asiat ilahuttavat tai pahoittavat minua nyt niin paljon. Minä
tiedän, että hän usein ajattelee minua enemmän, kuin hän tohtii näyttää
minulle; mutta hän miettii aina, kuinka hän varustaisi minua niitä
koetuksia vastaan, jotka hänen luullaksensa varmaan tulevat, ja
opettaisi minua olevaan nyt vähemmän kiihkeä ja maltiton vähäisissä
asioissa. Mutta minä pelkään, ettei siitä ole mitään hyötyä. Minun
luullakseni jokaisen olennon täytyy kärsiä luontonsa mukaan; ja jos
Jumala on tehnyt tunteemme ilon ja surun suhteen syviksi, emme itse voi
täyttää juovaa ja sanoa, tässä määrässä minä tahdon tuntea; tämän
verran eikä sen enempää. _Vedet ovat olemassa_ -- pian ne pääsevät
taas vanhaan tukittuun väyläänsä; ja sillä välillä ne nousevat
tulvilleen. Evan olikin tapa sanoa: "aseittemme tulee kasvaa meidän
itse kanssamme, ja voimamme enetä taisteloimme voiman kanssa; eikä
löydy kuin yksi tämänlaatuinen kilpi, uskon kilpi -- elävä, ainainen
luottamus elävään, kaikkialla läsnä-olevaan Jumalaan."

Mutta Eva lähti pois. Ja sitten Nix kuoli. Minä luulen, että jos minä
nyt näkisin jonkun lapsen surevan koiraa, niinkuin minä surin Nixiä,
kummastelisin häntä paljon, niinkuin kaikki kummastelivat minua. Mutta
Nix ei ollut ainoastaan koira minulle. Hän oli Eisenach ja lapsuuteni;
ja kokonainen rakkauden ja unelmien mailma näytti kuolevan minulta
Nixin kanssa.

Koko muulle mailmalle minä olin vähäinen tuittupäinen,
neljätoistavuotias tyttö; Nixille minä olin hallitsia, suojelia,
kaikki. Meni viikkoja, ennenkuin minun oli mahdollinen tulla sisään
pää-oven kautta, jossa hänen oli tapa odottaa minua miettivillä
silmillänsä ja ilon huudoilla hypätä minua vastaan. Minä hiivin sisään
puutarhan portista.

Ja lisäksi Nixin kuolema oli ensimäinen kuolema, joka lähestyi minua,
eikä sen kauhea voima ollut vähempi sentähden, että sen varjo ensin
peitti minulta uskollisen koiran. Minä rupesin epäselvästi tuntemaan,
ettei elämä, joka siihen saakka näytti olleen vuoritie, joka yhä kohosi
kultaisten sumujen lävitse, minä en tiedä mille ihanille ja iloisille
kukkuloille, päättynytkään kukkuloihin, vaan mustaan, pohjattomaan
syvyyteen, ja että, oli sen juoksu kuinka himmeä tahansa, eivät mitkään
sumut, ei mikään hämärä kaihda sen loppua, vaan se päättyy varmaan,
ilmeisesti ja yleisesti kuolemaan.

Minä en voinut kertoa kenellekään, mitä minä tunsin. Minä en tietänyt
sitä itsekään. Kuinka voimme ymmärtää, ennenkuin olemme päässeet sen
lävitse? Minä en edes tietänytkään, että se oli mikään labyrinti. Minä
vaan tiesin, että joku valo oli kadonnut kaikista, ja varjo laskeunut
sen sijaan.

Silloin juuri T:ri Luther puhui minulle toisesta mailmasta tuolla
puolen kuolemaa, jonka Jumala varmaan oli tekevä täydellisemmäksi ja
kauniimmaksi, kuin tämän; -- siitä mailmasta, jota ei kuoleman varjo
koskaan lähesty, koska se on ikuisessa päivänpaisteessa kuoleman
toisella puolella, ja kaikki varjot laskeuvat tälle puolelle. Tämä
tapahtui siihen aikaan, kuin ensi kerran kävin Herran Ehtoollisella, ja
minä näin usein T:ri Lutherin ja kuulin hänen saarnaavan. Minä en
puhunut paljon hänen kanssaan, mutta hän vuodatti semmoisen valon minun
sydämeeni, joka, vaikka se kuinka eksyisi ja erehtyisi, luullakseni ei
koskaan sammu.

Hän opetti minua jossakin määrässä ymmärtämään, mikä meidän kallis
taivaallinen Isä on, ja tuo vapaa-ehtoinen, mutta verraton Kärsijä --
tuo armelias Vapahtaja, joka antoi itsensä syntiemme tähden, myöskin
minun syntieni tähden. Ja hän saatti minut tuntemaan, että Jumala
ymmärtää minua paremmin, kuin kukaan muu, koska rakkaus aina ymmärtää,
ja voimakkain rakkaus ymmärtää parhaiten, ja Jumala on rakkaus.

Elsa ja minä puhuimme vähäisen siitä välisti, mutta ei paljon. Minä
olen vielä lapsi Elsan ja heidän kaikkien mielestä, koska olen nuorin
enkä osaa likimainkaan hallita itseäni niin paljon, kuin pitäisi. Fritz
ymmärsi sen parhaiten; ainakin minä voin puhua hänelle vapaammin --
minä en tiedä mistä syystä. Kenties muutamat sydämet ovat luodut
sointumaan yhteen, juuri niinkuin muutamat huonekalut aina väreilevät,
kun kosken erityistä luutun kieltä, vaikkei mikään muu esine
huoneessa näytä tuntevan sitä. Kenties suru myöskin syventää sydämen
kummallisella tavalla ja avaa uran kaikkien muitten sydänten pohjaan.
Ja minä olen varma, että Fritz on tuntenut kovin syvän surun.
Mimmoisen, minä en täydellisesti tiedä; enkä tahtoisi milläkään muotoa
saada selkoa siitä. Jos hänen sydämessään löytyy joku salainen kammio,
jota hän ei tahdo avata kaikille, enkö minä, kun luulen hänen
ajatuksensa asuskelevan siinä, kääntäisi silmiäni syrjään ja kiirehtisi
hiljaisesti pois, ettei hän koskaan saa tietää, että olin arvannut sen?

Hänen sydämensä sisin pyhyys ei kuitenkaan ole, tietääkseni, mikään
pimeyden ja kuoleman kammio, vaan pyhä, valoisa paikka, sillä Jumala on
siinä.

Tuntikausia Fritz ja minä puhuimme T:ri Lutherista ja siitä, mitä hän
oli tehnyt meidän molempain hyväksi, enemmän kukaties Fritzin, kuin
minun, koska hän oli kärsinyt enemmän. Minusta tuntuu, kuin me ja vielä
tuhannet muut mailmassa olisimme ennen palvelleet jotakin Vapahtajamme
alttaritaulua, jonka joku suuri mestari oli maalannut taivaallisen
esikuvan mukaan. Mutta kaikki, mitä näimme, oli yhden julmat, kovat,
vakavat kasvot, joka istui tuomio-istuimella. Hän piti salamoita
kädessään, ja vielä kauheammat salamat kätkyivät hänen ankaran ja
uhkaavan otsansa pilvessä. Ja silloin yhtäkkiä kuulimme T:ri Lutherin
äänen takaamme sanovan heleällä, elähyttävällä sävelellänsä: "ystävät,
mitä teette? Tuo ei ole oikea maalaus. Nämät ovat vaan laudat, jotka
peittävät Mestarin taulun." Ja niin lausuen hän veti syrjään kauhean
kuvan, jota olimme toivotonna katselleet, turhaan koettaen keksiä siinä
mitään hellyyden ja kauneuden jälkiä. Ja kerrallaan todellinen maalaus
tuli näkyviimme, oikean Kristuksen kuva ynnä se katse Hänen kirkkaissa
kasvoissaan, joka oli ristinpuussa, kun Hän sanoi teloittajistansa:
"Isä, anna heille anteeksi; sillä ei he tiedä, mitä tekevät;" ja
äidillensä: "vaimo, katso poikaasi;" taikka syntiselle vaimolle, joka
pesi hänen jalkansa: "mene rauhaan."

Fritz ja minä puhuimme myöskin hyvin usein Evasta. Kumminkin tahtoi
hän, että minä puhuin hänestä ja hän sai kuunnella. Enkä minä koskaan
väsy, kun puhun Evastamme.

Mutta sitten Fritz lähti, ja nyt on monta viikkoa kulunut siitä, kuin
kuulimme hänestä; ja viimeiset uutiset, jotka tulivat meille, oli
vähäinen kirje Mainzin luostarin vankihuoneesta!

Ja nyt T:ri Luther on mennyt -- mennyt vihollistensa linnaan -- mennyt
kenties, niinkuin äidin-äitimme sanoo, martyrinkuolemaan!

Ja kuka nyt pitää tuota jaloa todellisen, rakastavan, anteeksi
antavan Jumalan ilmestystä tarjona meille -- kuka lujalla kädellä
poistaa nuot väärät peitteet nyt, kun hän on lähtenyt? T:ri Melancthon
lienee yhtä hyvä teologeille; mutta kuka täyttää T:ri Lutherin sijan
_meidän_, kansan, työväen ja innokkaitten nuorukaisten, naisten ja
lasten suhteen? Kukapa saattanee, niinkuin hän, meidät tuntemaan,
ettei uskonto ole mikään tieteellinen harrastus eikä ammatti eikä
oppi-kappalten järjestelmä, vaan elämä Jumalassa; ettei rukous ole,
niinkuin hän sanoi, mikään sydämen kohoaminen epämääräisille,
ilmaisille korkeuksille hengellistä harjoitusta varten, vaan sydämien
nostaminen Jumalan tykö, semmoisen sydämen työ, joka kohtaa meitä,
huolii meistä, rakastaa meitä sanomattomasti? Kuka nyt enää asettaa
eteemme, niinkuin hän, tuon "Isä meidän", joka tekee koko muun Herran
Rukouksen ja kalkki rukoukset mahdolliseksi ja hyödylliseksi? Ei mikään
ihme, että äidit kurottivat lapsiansa hänen siunattavakseen, kun hän
jätti meidät, ja sitten menivät itkien kotiin, ja lujat miehetkin
pyyhkivät kyyneliä silmistänsä.

Tosin kyllä saarnaa T:ri Bugenhagen, joka on päässyt pakoon
vainoajiltansa Pommerista, hartaasti saarnastuolissansa; arkki-diakonus
Carlstadt on täynnä tulta, ja Melancthon täynnä valoa; ja monta hyvää,
viisasta miestä on täällä jälellä. Mutta T:ri Luther näytti olevan
sydän ja sielu kaikissa. Olkoon, että muut sanovat viisaampia asioita,
ja hän ehkä sanoo monta asiaa, joita muut ovat liian viisaat sanomaan,
mutta juuri T:ri Lutherin sydämen kautta on Jumala ilmoittanut
sydämensä ja sanansa tuhansille meidän maassamme, eikä kukaan koskaan
voi olla meille, mitä hän on.

Yöt päivät me rukoilemme, että hän olisi hyvässä turvassa.


Huhtikuun 15 p.

Kristofer on palannut Erfurtista, jossa hän kuuli T:ri Lutherin
saarnaavan.

Hän kertoi meille, että T:ri Lutherin matka oli monessa paikassa
niinkuin rakastetun ruhtinaan, joka kulkee aluskunnissansa; ruhtinaan,
joka aikoo lähteä suureen taisteloon maansa edestä.

Talonpojat siunasivat häntä; köyhät miehet ja naiset tunkeusivat hänen
ympärillensä ja rukoilivat, ettei hän uskoisi kaunista henkeänsä
vihamiehillensä. Nürnbergissä vanha pappi toi hänelle Savonarolan
kuvan, sen hyvän papin, jonka paavi poltti Florensissa tuskin
neljäkymmentä vuotta takaperin. Vanha leski tuli hänen luoksensa ja
sanoi vanhempainsa kertoneen, että Jumala lähettäisi vapauttajan, joka
murtaisi Roman ikeen, ja hän kiitti Jumalaa, että hän sai nähdä hänet,
ennenkuin hän kuoli.

Erfurtista kuusikymmentä porvaria ja professoria ratsasti muutamia
penikulmia häntä vastaan, saattaaksensa häntä kaupunkiin. Täällä, jossa
hän oli luopunut kaikista maallisista toiveista ja munkkina kerjännyt
leipää pitkin katuja, olivat kadut täynnä kiitollisia miehiä ja naisia,
jotka tervehtivät häntä vapauttajakseen valheesta ja hengellisestä
tyranniudesta.

Kristofer kuuli hänen saarnaavan Augustinin-luostarin kirkossa, tässä
luostarissa, jossa hän oli (niinkuin Fritz kertoi meille) kärsinyt niin
kovia taistelon tuskia. Siinä hän nyt seisoi pannaan julistettuna,
kuolema tarjona; mutta hän seisoi siinä voittajana Kristuksen kautta
saatanan vallan ja valheitten yli. Hän näytti kokonaan unhottavan oman
vaaransa ilossaan siitä ijankaikkisesta pelastuksesta, jota hän tuli
julistamaan. Ei sanaakaan, niin Kristofer jutteli, itsestään, ei
valtiopäivistä, ei paavin bullasta eikä keisarista, vaan kaikki siitä
tavasta, jolla syntinen pelastetaan ja uskovainen autuutetaan. "Löytyy
kahdenlaisia tekoja", hän sanoi; "ulkonaisia tekoja, omat tekomme.
Nämät eivät maksa paljon. Mikä rakentaa kirkon; mikä lähtee
pilgrimiretkelle St. Pietarin kirkkoon; mikä paastoaa, pukee kaavun
päällensä, käy avojaloin. Nämät teot eivät ole mitään, vaan menevät
hukkaan. Nyt minä kerron teille, mikä todellinen hyvä teko on. _Jumala
on herättänyt yhden miehen, Herran Jesuksen Kristuksen, että Hän
musertaisi kuoleman, hävittäisi synnin, sulkisi helvetin portit. Tämä
on pelastuksen teko_. Perkele luuli, että Herra oli hänen vallassansa,
kun hän näki Hänen kahden rosvon välissä kärsivän häpeällisintä
martyrinkuolemaa, kirottuna sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta Jumala
osoitti voimansa ja kukisti kuoleman, synnin ja helvetin. Kristus on
saanut voiton. Tämä se suuri sanoma on! Ja me pelastetaan hänen tekonsa
eikä omien tekojemme kautta. Paavi sanoo aivan toista. Mutta minä
ilmoitan teille, että Jumalan pyhä äiti itse on tullut pelastetuksi, ei
neitsyytensä, ei äitiytensä, ei puhtautensa, ei tekojensa kautta, vaan
ainoastaan uskon ja Jumalan teon kautta."

Kun hän paraikaa puhui, ryskähti siinä käytävässä, jossa Kristofer
seisoi kuuntelemassa. Moni pelästyi suuresti, vieläpä aikoi rientää
ulos. T:ri Luther pysähtyi hetkeksi, vaan ojensi sitten kätensä ja
sanoi kirkkaalla, lujalla äänellänsä: "älkäät pelästykö, ei ole mitään
vaaraa. Perkele tahtoisi näin estää evankeliumin saarnaamista, mutta se
ei onnistu häneltä." Sitten palaten aineesensa, hän sanoi: "kenties
teidän tekee mieli sanoa minulle: 'sinä puhut meille paljon uskosta,
opeta meitä, kuinka siihen pääsemme.' Niin, tosiaan, tämä on se, jota
mielin opettaa teille. Meidän Herramme Jesus Kristus on sanonut:
'_rauha olkoon teille. Katsokaat käsiäni_.' Ja tämä tietää samaa, kuin
olisi sanonut: 'oi ihminen, minä yksin se olen, joka olen ottanut pois
sinun syntisi ja lunastanut sinut, ja nyt _sinulla on rauha_, sanoo
Herra."

Ja hän päätti:

"Koska Jumala on pelastanut meidät, järjestäkäämme niin tekomme, että
ne kelpaavat Hänelle. Oletko rikas? Anna tavarasi hyödyttää köyhiä.
Oletko köyhä? Anna työsi hyödyttää rikkaita. Jos työsi ei hyödytä
ketään muuta kuin itseäsi, on se työ, jonka sanot Jumalalle tekeväsi,
paljas valhe."

Kristofer erosi T:ri Lutherista Erfurtissa. Hän kertoi, että
useat koettivat saada tohtoria pysymään poissa Wormsista; toiset
muistuttivat häntä Johan Hussista, joka poltettiin, vaikka hänellä oli
suojeluskirja. Ja kun hän kulki eteenpäin, oli paavillinen pannakirja
ripustettuna muutamissa paikoissa seinissä hänen edessään; mutta hän
sanoi: "jos minä kuolen, ei totuus kuole."

Eikä mikään luovuttanut häntä hänen aikomuksestaan. Kristofer oli
syvästi liikutettu hänen saarnastaan. Hän sanoo, että teksti: "_rauha
olkoon teille; ja nämät sanottuaan osoitti Jesus heille kätensä ja
kylkensä_", kaikui hänen sydämessään koko kotimatkan Wittenbergistä
asti, metsissä ja lakioilla. Tämä ponteva, kirkas, totinen ääni, jota
ehkä emme koskaan enää saa kirjoittaa sanat hänen sydämeensä; ja
enemmän, kuin tämä, toivoakseni, se syvempi, pontevampi ääni, joka
kerta ristissä lausui tuskan huudon meidän tähtemme -- sen tuskan, joka
tuotti rauhan meille.

Niin; kun T:ri Luther puhuu, huomaamme, että meidän on tekemistä
ihmisten, eikä kuolleitten esinetten kanssa -- perkeleen kanssa, joka
vihaa meitä, Jumalan kanssa, joka rakastaa meitä, Vapahtajan kanssa,
joka kuoli meidän edestämme. Hän ei puhu vaan pyhyydestä ja
vanhurskauttamisesta, eikä synneistä ja tuomitsemisesta. Hän puhuu
meistä, jotka teemme syntiä ja tuomitaan, Kristuksesta, joka kärsii
meidän tähtemme, ja Jumalasta, joka vanhurskauttaa meidät ja rakastaa
meitä. Hän puhuu aina minusta ja sinusta. Hän saattaa meidät kasvoista
kasvoihin semmoisen Jumalan eteen, joka ei istu vakavana kaukaisella
hallitsian valta-istuimella, rypistäen otsaansa kauheassa
majesteetissansa taikka hymyillen armollisessa säälissään, vaan tulee
alas aivan meidän luoksemme, etsii meitä ja huolii, huolii sanomattoman
paljon siitä, että me, myöskin me pelastetaan.

Minä en tietänyt, ennenkuin T:ri Luther ajoi Wittenbergistä ja vaunut,
jotka kaupunki oli varustanut verkaisilla akkuna-verhoilla ilman
vuoksi, katosivat näkyvistä, ja minä näin kyynelten hiljaisesti valuvan
alas äitini poskille, kuinka paljon hän oli rakastanut ja kunnioittanut
T:ri Lutheria.

Hän näyttää melkein yhtä levottomalta hänen kuin Fritzin tähden; eikä
hän nuhdellut minua tänä iltana, kun hän tuli sisään ja näki minun
itkevän sänkyni vieressä. Hän vaan syleili minua, silitteli hiuksiani
ja sanoi: "pikku Thekla parkani! Jumala opettaa vielä meitä molempia,
kuinka meidän ei tule pitää muita Jumalia Hänen edessään. Hän opettaa
sen hyvin hellästi; mutta ei äitisi eikä Vapahtajasi voi opettaa
sinulle tätä oppia ilman monta katkeraa kyyneltä."



XIX.

Fritzin kertomus.

Ebernburgissa, Huhtikuun 2 p. 1521.

Juopa on auennut minun ja luostari-elämäni välillä. Minä olen ollut
vankeudessa, ja vankeudessa olen vihdoin täydellisesti päässyt
vapaaksi. Ne kahleet, joita minä pelkäsin maltittomuudesta särkeä, ovat
särjetyt minulta, enkä minä ole munkki enää.

Minun täytyi puhua veljilleni luostarissa siitä iloisesta sanomasta,
joka oli tuottanut minulle niin paljon riemun. Kristillisen elämän on
yhtä mahdoton pysyä leviämättä, kuin elävän veden juoksematta taikka
liekkien nousematta. Väitellen kokoontui ympärilleni pieni joukko
Kristuksessa vapautettuja. Aluksi minä en puhunut heille paljon T:ri
Lutherin kirjoista. Minä aioin vaan näyttää heille, että T:ri Lutherin
oppi ei ollut hänen omansa, vaan Jumalan.

Mutta se aika tuli, jolloin T:ri Lutherin nimi oli kaikkien huulilla.
Pannakirja paiskattiin häntä vastaan Vatikanista. Jokainen paavin
palvelia solvasi hänen nimeänsä, niinkuin väärä-uskolaisen. Monessa
kirkossa, semminkin Dominikanein, kutsuivat isot kellot kansaa
juhlalliseen anatheman (kirouksen) palvelukseen, jossa kaikki papit,
koossa alttarin ympärillä pimeäksi laitetussa rakennuksessa, julistivat
kauheat tuomion sanat ja sitten, heittäen maahan palavat soittonsa,
sammuttivat ne kivilattiaan, niinkuin toivo anatheman kautta muka
sammutettiin kirotun sielulta.

Minä olin kerta sattumalta läsnä tämmöisessä jumalanpalveluksessa. Eikä
minun sydämeni ollut ainoa, joka tuimistui, kun kuulin, kuinka tätä
arvoisaa nimeä mainittiin yhdessä luopioin ja väärä-uskolaisten kanssa
ja asetettiin esiin kaikkien kirottavaksi. Mutta kenties ei kenenkään
sydämessä syttynyt semmoinen tuli, kuin minun. Sillä minä tiesin
lähteen, josta nämät kiroukset vuotivat, kuinka kevytmielisesti, kuinka
huolimattomasti näitä kekäleitä viskattiin; ei kiivaasti, sokaistun
omantunnon uskonvimmasta, vaan iloisesti ja mielen taiten, julmista,
penseistä käsistä, niinkuin tämä olisi ollut joku valtioviisauden asia,
semmoisten ihmisten puolelta, jotka eivät huolineet enemmän Jumalan
kirouksesta kuin siunauksestakaan. Ja minä tunsin myöskin sen sydämen,
joka aiottiin haavoittaa; kuinka uskollinen, kuinka hellä, kuinka
totinen; kuinka vähitellen ja millä tuskalla T:ri Luther oli oppinut
pitämään nuoruutensa epäjumalaa valheena; millä ponnistuksella hän, kun
jompikumpi, Jumalan sana taikka kirkon ääni vihdoin oli valittava, oli
pysynyt kiinni raamatussa ja pannut entisten päivien toiveet,
luottamuksen ja ystävät menemään; kuinka tämä eroaminen vielä vaivasi
häntä; kuinka mielellään hän vielä, niinkuin nöyrä, pikkuinen lapsi ja
uhraten kaikki, paitsi totuuden ja ihmissielut, olisi heittäynyt
jälleen sen kirkon helmaan, jolle hän oli hehkuvassa nuoruudessaan
tarjonnut kaikki, mikä tekee elämän kalliiksi.

"_He kiroovat, mutta Sinä siunaa_."

Nämät sanat tulivat käskemättä sydämeeni ja melkein tietämättä
huuliltani. Minä kuulin ympäriltäni enemmän kuin yhden "Amen'en;" mutta
samalla haavaa minä huomasin, että pahansuovat silmät tarkastelivat
minua.

Kun panna oli julistettu, polttivat he julkisesti T:ri Lutherin kirjat
isolla torilla. Mainz oli ensimäinen kaupunki Saksassa, jossa häntä
tällä lailla häväistiin.

Murheellisena palasin luostariini. Veljeskuntamme luostareissa ovat
ajatukset Lutherista kovin erilaiset. St. Augustinin kirjat ovat
pitäneet totuuden vireillä monessa sydämessä meidän parissamme; ja
lisäksi luonto vetää meitä veljeskuntalaiseemme, sekä puolue-kateus
Dominikaneja, Tetzeliä ja Eckiä, Lutherin vihamiehiä, vastaan.
Arvattavasti ei löydy monta Augustinin-luostaria, jossa ei ole kahta
eri puoluetta T:ri Lutherin suhteen.

Kun puhuin noista suurista totuuksista, kuinka Jumala ilman mitään
vanhurskauttaa syntisen, sentähden että Kristus kuoli, (kuinka tuomari
vapauttaa, koska tuomari itse on kärsinyt syyllisen tähden), olin minä,
niinkuin jo sanoin, koettanut seurata niitä tuolle puolen kaikkia
sanoja niitten jumalalliselle lähteelle. Mutta jos nyt tunnustin
Lutherin, oli se minusta sama, kuin olisin tunnustanut Kristuksen. Se
totuus, joka ahdistetaan, se kaikkina aikoina koettaa uskollisuuttamme.
Me olemme kutsutut _tunnustamaan_, eikä vaan _myöntämään_. Jos
korkeimmalla äänellä ja selvimmällä tavalla myönnän jokaisen osan
Jumalan totuudesta, paitsi juuri sen vähäisen kohdan, jota mailma ja
perkele kulloinkin ahdistavat, en minä tunnusta Kristusta, vaikka
kuinka ahkerasti myöntäisin, että olen kristitty. Kussa taistelo riehuu,
siinä sotamiehen uskollisuus koetetaan; ja vaikka hän muutoin pysyisi
lujana koko tappelutanterella, mutta peräytyisi yhdessä paikassa, ei
hän tee muuta, kuin pakenee ja häväisee itsensä.

Käytöllisesti katsoen näyttää minusta myöskin, kuin taistelo sodan
aikoina tavallisesti järjestyisi jonkun uskollisen, Jumalalta lähetetyn
miehen ympärillä, jota uskollisuus Jumalaa kohtaan käskee meidän
vilpittömästi seurata. Siihen aikaan, kuin Juutalaisuus ensiksi ahdisti
nuorta kristittyä kirkkoa, oli St. Paavali tämä mies. Suuressa
Arianisessa riidassa se oli Athanasius -- "_Athanasius contra mundum_."
Meidän aikoinamme, meidän maassamme on se, luullakseni, Luther; ja
Lutherin kieltäminen olisi minulle, joka opin totuuden hänen
huuliltaan, Kristuksen kieltämistä. Luther on, luullakseni, se mies,
jonka Jumala on antanut kirkollensa Saksassa tällä aikakaudella.
Lutheria minä sentähden aion seurata -- ei niinkuin hän olisi mikään
täydellinen esikuva, vaan Jumalan määräämä johdattaja. Ihmisten on
mahdoton olla puolueettomina suurissa uskonnollisissa taisteloissa; ja
jos me sen vähäisen väärän tähden, joka löytyy oikeassa asiassa, taikka
sen vähäisen pahan tähden, joka löytyy hyvässä miehessä, kieltäymme
asettumasta oikean puolelle, asetumme hiljaisuudessa juuri tämän
menetyksen kautta väärän puolelle.

Kun palasin takaisin luostariin, oli myrsky nousemallansa. Minulta
kysyttiin, oliko minulla mitään T:ri Lutherin kirjoja. Minä vastasin,
että minulla oli. Vaadittiin, että minä antaisin ne pois. Minä sanoin,
että sopi ottaa ne minulta, mutta etten minä suostuisi antamaan niitä
hävitettäväksi, koska uskoin, että ne sisälsivät Jumalan totuuden. Näin
asia päättyi, kunnes olimme tuskin mennyt kammioomme yöksi, jolloin
yksi vanhempi munkki tuli minun luokseni ja syytti minua siitä, että
salaisesti levitin Lutherin väärää uskoa veljien joukossa.

Minä myönsin, että olin ahkerasti, mutta ei salaisesti, tehnyt kaikki,
mitä voin, levittääkseni veljiin niitä totuuksia, jotka löytyivät T:ri
Lutherin kirjoissa, vaikkei hänen, vaan St. Paavalin sanoilla. Kiivas
väittely syntyi, joka loppui niin, että munkki vihoissaan lähti
kammiosta, lausuen, että kyllä keinoja keksittäisiin, jotka estivät
tätä myrkkyä edemmäksi leviämästä.

Seuraavana päivänä minä vietiin siihen vankihuoneesen, johon Johan von
Wesel kuoli; raskaat teljet vedettiin oven eteen, ja minä jätettiin
yksin.

Kun he menivät pois, sanoi se munkki, jonka kanssa edellisenä iltana
olin kiistellyt: "tässä kammiossa kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta
sitten samanlainen väärä-uskolainen, kuin Martin Luther."

Näillä sanoilla aiottiin soveliaalla tavalla peloittaa minua; ne
vaikuttivat niinkuin virvoittava lääke. Sen sankarin henki, joka näytti
täällä kukistuneen, mutta nyt seisoi voiton palmulla Karitsan edessä,
tuntui olevan läsnä minua. Totuuden Henki, jonka puolesta hän kärsi,
oli minun kanssani; ja vankihuoneen yksinäisyydessä minä opin, mitä ei
vuosikaudet olisi muualla voineet minulle opettaa.

Ei kukaan, paitsi se, joka on koettanut, tiedä, kuinka vahvat ne
kahleet ovat, jotka sitovat meitä väärään uskoon, semmoiseen uskoon,
joka on opittu äitimme sylissä ja juurrutettu meihin vuosien
uhrauksilla. Kenties minä en olisi koskaan kyennyt katkaisemaan niitä.
Minulta, niinkuin tuhansilta muilta, vihamieliset kädet katkaisivat ne
raa'asti. Mutta iskut, jotka särkivät ne, olivat juuri se
ritarinlyönti, joka löi minut Herran ritariksi ja soturiksi.

Niin, siellä minä opin, että ne lupaukset, jotka ovat sitoneet minua
niin monta vuotta, eivät ole Jumalan, vaan valheellisen tyranniuden
kahleita. Ainoat todelliset lupaukset, niinkuin T:ri Luther sanoo, ovat
kasteemme lupaukset, joitten kautta me Kristuksen sotureina hylkäämme
mailman, lihan ja perkeleen. Ainoa jumalallinen veljeskunta on kaikkein
kristittyin yhteinen veljeskuuta. Kaikki muut pyhät kunnat ovat
epäjärjestystä; ei liittoja sisäpuolella kirkkoa, vaan salaliittoja
sitä vastaan. Jos armeijassa sotamiehet päättäisivät luopua päällikön
asetelmasta ja järjestäisivät itsensä omavaltaisten sääntöjen ja
erityisten pukujen mukaan itse-valitsemiensa johdattajien ympäri, eivät
he olisi sotamiehiä -- he olisivat kapinoitsioita.

Jumalan järjestys on, luullakseni, valtio, joka käsittää kaikki
ihmiset, kirkko, joka käsittää kaikki kristityt; ja valtion ydin ja
kirkon esikuva on perhe.

Hän luo meidät lapsiksi -- pojiksi, tyttäriksi -- mieheksi, vaimoksi
isäksi, äidiksi. Hän sanoo: tottele vanhempiasi, helli vaimoasi,
kunnioita miestäsi, rakasta lapsiasi. Jos olet lapsi, olkoon Herra
Nazaretissa kaavanasi; jos olet naineena, olkoon Herra, joka rakasti
kirkkoa enemmän kuin henkeänsä, esikuvanasi; jos olet isä taikka äiti,
olkoon taivaallinen Isä johdattajanasi. Ja jos me, luopuen jokaisesta
pyhästä perhe-rakkauden nimestä, jonka Hän on vahvistanut, ja
jokaisesta nöyrästä velvollisuudesta, jonka Hän on selittänyt,
mieluisammin liitymme uusiin, erinäisiin mies- tai naiskuntiin, joita
vaan samanlainen nimi ja puku yhdistävät, niin emme ole ainoastaan
rakastettavia intoilioita -- me olemme kapinoitsioita jumalallista
järjestystä vastaan ihmiskunnassa.

Tosin Jumala joskus kutsuu jonkun erittäin luopumaan isästä ja äidistä,
vaimosta ja lapsista ja kaikista muista, kalliimman rakkauden tähden
Häntä kohtaan. Mutta kun Hän kutsuu semmoiseen kohtaloon, tapahtuu se
edeskatsomuksen selvän äänen taikka vainomuksen katkeran huudon kautta;
ja silloin martyrin taikka apostolin yksinäinen tie on yhtä paljon
kuuliaisuuden nöyrä, yksinkertainen tie, kuin äidin taikka lapsen.
Martyrin kruunu on vihitty samalla pyhällä öljyllä, jolla morsiamen,
äidin, lapsen pää voidellaan -- rakkauden ja kuuliaisuuden vihki. Muuta
vihkiä ei löydy. mikä ei ole velvollisuutta, on syntiä; kaikki, mikä ei
ole kuuliaisuutta, on kuulemattomuutta; kaikki, mikä ei ole
rakkaudesta, on meistä itsestä: joka kruunaa itsensä orjantappuroilla
luostarissa, on yhtä itsekäs, kuin se, joka kruunaa itsensä
muuri-vehriällä juomingissa.

Sentähden minä luovun kaavusta ja luostarista ijäksi. Minä en ole enää
veli Sebastian St. Augustinin Eremitein veljeskunnasta. Minä olen
Fredrik Cotta, Margareta Cottan poika, Elsan ja Theklan veli Fritz.
Minä en ole enää munkki. Minä olen kristitty. Minä en ole enää
vannotettu Augustinilainen. Minä olen kastettu kristitty, pyhitetty
Kristukselle äitini sylistä, yhdistetty Häneen miehuuden ikäni uskon
kautta. Tästälähin minä en aio järjestää elämääni erinäisten,
totuttujen sääntöjen mukaan, joita eräs vuosisatoja sitten kuollut mies
määräsi. Vaan päivästä päivään koetan minä antaa itseni, ruumiini,
sieluni ja henkeni kaikkivaltiaan, rakastavan Jumalani elävälle
tahdolle, sanoen Hänelle joka aamu: "anna minulle tänään minun
jokapäiväinen leipäni. Osoita minulle tänään minun jokapäiväinen
työni." Eikä Hän koskaan unhota kuulla, vaikka minä kuinka usein
unhottaisin pyytää.

Minulla oli vankihuoneessani yltäkyllin aikaa näihin ajatuksiin, sillä
niinä kolmena viikkona, kuin olin siellä, käytiin vaan kahdesti minun
tykönäni, paitsi että joka aamu ääneti laskettiin leipää ja vettä
ovesta sisään. Molemmat kerrat oli se minun ystäväni, vanha munkki,
joka ensin oli kertonut minulle Johan von Weselistä.

Ensi kerralla hän tuli (sanoi hän) kehoittamaan minua peruuttamaan.
Mutta mitä hyvänsä hän aikoi, vähän hän peruuttamisesta puhui -- paljoa
enemmän omasta heikkoudestaan, joka esti häntä samaa totuutta
tunnustamasta.

Toisella kertaa toi hän minulle valhepuvun ja ilmoitti, että hän oli
laittanut kaikki valmiiksi samaksi yöksi pakoani varten. Kun siis
kuulin, kuinka suurten ovien tukevat teljet kalisivat viimeisen kerran
pitkissä kivikäytävissä, ja olin odottanut, kunnes viimeinen jalan
kapse taukosi ja eri kammioin ovet kaikki suljettiin eikä risaustakaan
enää kuulunut koko rakennuksessa, riisuin päältäni munkin päähineen ja
kaavun ja pu'in ylleni sen porvarinpuvun, joka oli minulle hankittu.

Tämä oli minulle iloinen ja juhlallinen toimitus, ja yksinäni
vankihuoneessani lankesin kivilattialle ja kiitin Häntä, joka
lunastavan kuolemansa ja vapaan Henkensä pelastavan sanan kautta oli
tehnyt minut vapaaksi mieheksi, niin, monta vertaa parempi,
_vapautetuksi mieheksensä_.

Se ruumiillinen vapaus, jota minä odotin, oli minulle todella vähäinen
lahja, verrattuna siihen sydämen vapauteen, joka minulla jo oli. Kun
panin päälleni tämän maalien elämän tavallisen puvun, tuntui niinkuin
minua olisi juhlallisesti hankittu Jumalan kaupungin ja valtakunnan
vapaudella. Tästedes minä en ollut minkään ahdas-rajaisen, eroitetun
luokan, vaan yhteisen perheen jäsen; minä en palellut enää yksinäisellä
korkeudella, vaan astuin jokapäiväisen velvollisuuden alhaista polkua;
auttaakseni veljiäni, ei niinkuin ihmiset, jotka runsaan pöydän äärestä
heittävät murusia kerjäläisille ja koirille, vaan eläen heidän parissaan
-- jakaen elämän leipääni heidän kanssaan; ei enää niinkuin edelläkäviä
erämaassa, vaan niinkuin mestari kaduilla, valtateillä ja ihmisten
kodoissa; vaatimatta mitään korkeampaa nimeä, kuin Jumalan kuvaksi
luodun ja Adamin kaltaiseksi syntyneen ihmisen; pyytämättä mitään
korkeampaa arvoa, kuin kristityn, joka lunastettiin Kristuksen veren
kautta ja uudestaan synnytettiin Hänen taivaallisen kuvansa
yhtäläisyyteen. Niin, tämä halpa porvarinpuku oli minulle niinkuin
vapautetun miehen tunnusmerkki, niinkuin sotamiehen asu, niinkuin
vapautetun ritarin haarniskat, ritarin, joka oli samalla vapaa mies ja
palvelia; ja iloisella sydämellä astuin minä, kun vanha munkki palasi,
hänen perässään, jättäen munkinkaapuni kammion nurkkaan, niinkuin
vanhan, hengettömän elämäni kuoren.

Tuhraan koetin minä kehoittaa vapauttajaani seuraamaan itseäni
pakomatkallani. "Mailma olisi vankihuone minulle, veli", sanoi hän,
suruisesti hymyillen. "Kaikki, joita minä rakastin siinä, ovat
kuolleet, ja mitä minä tekisin siinä vanhuksen ruumiilla ja lapsen
avuttomalla kokemattomuudella? Älä pelkää minun puolestani", hän
lisäsi, "minäkin saan, luullakseni, kerran asua kodissa; mutta ei maan
päällä!"

Ja niin me erosimme. Hän palasi luostariin, vaan minä kuljin jokien ja
metsien poikki tähän jalon ritarin Frans von Sickingen'in linnaan, joka
sijaitsee mäellä kahden joen yhtymäpaikassa.

Ne hiljaiset viikot, joita minä olin viettänyt vankihuoneessa, olivat
olleet hyvin vilkkaita viikkoja ulkona mailmassa. Kun saavuin tähän
Ebernburgin linnaan, olivat kaikki sen asukkaat kovasti levottomina
siitä, että T:ri Luther oli kutsuttu Wormsiin. Hänen nimensä ja
äskeinen vankeuteni hänen uskonsa tähden olivat kylläiset hankkimaan
minulle vieraanvaraisuutta linnassa, ja minä vastaan-otettiin hyvin
sydämellisesti.

Täällä oli toista menoa, kuin yksitoikkoisessa luostarissa ja
hiljaisessa vankihuoneessa. Kaikki oli elämää ja liikettä; ahkerasti
keskuskeltiin, mitä oli paras tehdä T:ri Lutherin hyväksi; lakkaamatta
meni ja tuli sanansaattajia ratsain ja jalkaisin Ebernburgin ja Wormsin
välillä, jossa valtiopäivät jo istuvat ja jossa hyvä ritari Frans
viettää paljon aikaa keisarin palveluksessa.

Ulrich von Hutten on myöskin ajottain täällä. Hän soimaa ankarasti
munkkien uskonvimmaa ja ruhtinaitten penseyttä. Täällä on lisäksi T:ri
Bucer, T:ri Lutherin oppilas, jonka tämän terveelliset sanat suuressa
Augustinilaisten kokouksessa Heidelbergissä olivat vapauttaneet Roman
orjuudesta.


Huhtikuun 30 p. 1521.

Kokonaisen aikakauden tapaukset näyttävät tunkeuneen yhteen tähän
viimeiseen kuukauteen. Muutamia päiviä siitä, kuin viimein kirjoitin,
päätettiin toimittaa lähettiläskunta T:ri Lutherille, joka siihen
aikaan nopeasti lähestyi Wormsia, pyytämään, ettei hän menisi
kaupunkiin, vaan poikkeisi Ebernburgiin. Keisarin rippi-isä, Glapio,
oli vakuuttanut ritari von Sickingen'ille ja hovisaarnaaja Bucerille,
että kaikki kävisi helposti sovittaminen, jos vaan T:ri Luther
karttaisi turmiollista askelta eikä ilmestyisi valtiopäivillä.

Joukko ratsumiehiä lähetettiin sentähden pysäyttämään tohtoria hänen
matkallansa ja johdattamaan häntä, jos hän siihen suostui,
Ebernburgiin, "hurskauden suojaan ja majaan", joksi sitä on nimitetty.

Minä seurasin vähäistä matkuetta, jonka johtajaksi Bucer oli valittu.
Minä en uskonut, että T:ri Luther tulisi. Vastahakaan muuta seuruetta
minä en ollut tuntenut häntä ainoastaan kun hän astui mailman suurelle
näkymölle vääryyden vastustajana, vaan silloinkin, kun hän oli
yksinkertainen, suora, tuntematon munkki. Ja minä tiesin, että se
askel, joka muitten mielestä näytti niin tärkeältä, koska se saatti
hänet turvallisesta tuntemattomuudesta vaaralliseen etevyyteen koko
kristikunnan silmiin, ei hänestä ollut mikään suuri hetken ponnistus,
vaan ainoastaan vähäinen askel sillä kuuliaisuuden ja halvan
velvollisuuden uralla, jota hän oli koettanut niin monta vuotta astua.
Mutta minä pelkäsin. Minä epäilin Glapiota ja luulin, että koko tämä
paavillisen puolueen yritys, joka tarkoitti tohtorin poistumista,
tehtiin vaan heidän eikä hänen tähtensä.

Minun ei olisi tarvinnut olla levotonna kumminkaan T:ri Lutherin
puolesta. Bucer rukoili häntä hellän innon puheliaisuudella; hänen
uskolliset ystävänsä ja matkakumppaninsa Jonas Amsdorf ja Schurff
horjuivat, mutta T:ri Luther ei epäillyt hetkeäkään. Hän oli
kuuliaisuuden tiellä. Lähin askel oli yhtä luonnollinen ja tärkeä, kuin
kaikki muut, vaikka, niinkuin hän oli kerta sanonut, "se vei semmoisten
liekkien kantta, jotka ulottuivat Wormsista Wittenbergiin ja roihtivat
taivaasen saakka." Hän ei kuitenkaan nyt käyttänyt mitään niitä
tehokkaita vertauksia, joita hän kyllä muutoin tavallisesti käytti. Hän
sanoi vaan:

"Minä jatkan matkaani. Jos keisarin rippi-isällä on jotakin sanomista
minulle, sopii hänen sanoa se Wormsissa. _Minä menen siihen paikkaan,
johon minä olen kutsuttu_."

Ja hän kulki eteenpäin, jättäen ystävällisen lähettiläskunnan tyhjin
toimin palaamaan Ebernburgiin.

Minä en luopunut hänestä. Tiellä muutamat niistä, jotka olivat
kaivanneet häntä, juttelivat kuinka häntä oli matkalla innokkaasti
tervehditty ja turhaan vedet silmissä rukoiltu pysähtymään; kuinka moni
oli varoittanut häntä lähtemästä poltinlavalle ja itkenyt, koska eivät
enää saisi nähdä hänen kasvojaan; kuinka hän oli kovassa ruumiillisessa
heikkoudessa ja kivussa, keskellä suostumushuutoja ja kyyneliä,
kulkenut levollisena ja lujana, siunaten pikku lapsia niissä kouluissa,
joissa hän kävi, ja käskien heitä tutkimaan raamatuita, lohduttaen
pelokkaita ja vanhoja, kehoittaen kaikkien sydämiä uskoon ja
rukoukseen, sekä rohkeutensa ja luottamuksensa kautta aivan usein
muuttaen vihollisia ystäviksi.

"Tekö se olette, joka aiotte kukistaa paavin vallan?" kysyi muuan
sotamies, puhutellen häntä halveksien jossakin seisauspaikassa; "millä
lailla te sen teette?"

"Minä luotan Jumalaan Kaikkivaltiaasen, jonka käsky minulla on", hän
vastasi.

Ja sotamies lausui kunnioittavaisesti:

"Minä palvelen keisari Kaarloa; teidän Herranne on suurempi, kuin
minun."

Yksi ryntäys vielä odotti T:ri Lutheria, ennenkuin hän pääsi matkan
päähän. Se tuli ystävällisiltä huulilta. Kun hän ehti likelle Wormsia,
lähestyi sanansaattaja, jonka hänen uskollinen ystävänsä ja
vaaliruhtinaan hovisaarnaaja Spalatin oli lähettänyt, meitä nopeasti
ratsastaen ja pyysi, ettei hän millään lailla ajattelisi kaupunkiin
menoa.

Tohtorin vanha, kiivas puhetapa palasi jälleen, kun tämmöinen kiusaus
kohtasi häntä niin lähellä määräpaikkaa.

"Mene", vastasi hän, "ja sano herrallesi, että vaikka olisi yhtä monta
perkelettä, kuin tiiltä katoilla, astun minä kuitenkin sisään."

Ja hän astui sisään. Sata ritaria tuli häntä vastaan likellä porttia ja
saattoi hänet kaupunkiin. Kaksi tuhatta kaupunkilaista odotti häntä
hartaasti ja tunkeusi katsomaan häntä, kun hän ajoi pitkin katuja.
Kaikki eivät olleet ystäviä. Joukossa oli uskonvimmaisia Espanjalaisia,
jotka olivat repineet hänen kirjansa kappaleiksi kirjakojuista ja
ristivät silmiänsä, kun näkivät hänet, niinkuin hän olisi ollut perkele
itse; hämmästyneitä paavin seuralaisia; ja toiselta puolen pelokkaita
kristityitä, jotka panivat kaikki toivonsa hänen uskallukseensa;
ihmisiä, jotka olivat vartoneet kauan tätä vapauttamista, jotka olivat
saaneet elämän hänen sanojensa kautta ja tallettaneet kodossaan ja
sydämessään hänen kuvaansa, sädekehällä ympäröittynä, niinkuin
kanoniseeratun pyhimyksen. Ja niin hän eteni väkitungossa, kukaties
ainoana siinä, joka ei katsonut T:ri Lutheria vihan tai kunnioituksen
sumun lävitse, vaan luuli itsensä yksinäiseksi, heikoksi, avuttomaksi
ihmiseksi, joka nojasi ainoastaan Kaikkivaltiaan voiman käsivarteen,
mutta lepäsikin siinä turvallisesti.

Ne, jotka tunsivat hänet parhaiten, ehkä ihmettelivät häntä kaikkein
enimmän niinä päivinä, jotka seurasivat. Ei hänen miehuullisuutensa
tähden -- sitä me olimme odottaneet -- vaan hänen tyvenyytensä ja
kohtuullisuutensa tähden. Näistä näkyi minusta aivan selvään, että
Jumala oli pannut sinettinsä tähän hehkuvaan, tuliseen luontoon
osoitukseksi, että työ ja mies olivat Jumalasta.

Me emme kukaan tietäneet, kuinka hän vastaisi korkean kokouksen edessä.
Kun hän ensin ilmestyi, pelkäsimme muutamat, että hän olisi liian
kiivas. Mutta vaaliruhtinas Fredrik ei suinkaan olisi voinut olla
malttavaisempi ja levollisempi. Kun kysyttiin, tahtoisiko hän peruuttaa
kirjansa, oli luullakseni harva meidän joukossamme, joka ei kummastellut
sitä jaloa itsehillintöä, joka ilmestyi hänen vastauksessaan. Hän pyysi
mietintö-aikaa.

"Armollisin keisari, armolliset ruhtinaat ja herrat", hän lausui, "mitä
ensimäiseen syytökseen tulee, tunnustan, että mainitut kirjat ovat
olleet minulta. Minä en voi kieltää niitä. Mitä toiseen tulee, koska
näen, että se on kysymys uskosta ja sielujen pelastuksesta ja Jumalan
sanasta, kaikkein kalliimmasta tavarasta taivaassa ja maan päällä,
menettelisin ehkä varomattomasti, jos äkkiä vastaisin. Minä ehkä
sanoisin vähemmän, kuin asia vaatii, taikka enemmän, kuin totuus
käskee, ja niin muodoin tekisin vastoin Kristuksen sanoja: 'joka minun
kieltää ihmisten edessä, hänen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on
taivaissa.' Sentähden pyydän kaikessa alamaisuudessa teidän
keisarillista majesteettianne myöntämään minulle aikaa, että minä saan
vastata Jumalan sanaa loukkaamatta."

Hän salli, että häntä hetkeksi ajateltiin siksi, joksi useat hänen
vihamiehistänsä pilkallisesti soimasivat häntä, pelkuriksi, joka oli
rohkea kammiossansa, mutta hämmästyi, kun tuli mailman eteen.

Koko loppupäivän oli hän hyvin iloinen; "niinkuin lapsi", joka arveli:
"joka ei tiedä, mikä hänen edessään on;" "niinkuin sotavanhus",
sanoivat muut, "joka on varustanut kaikki taisteloa varten;" niinkuin
molemmat, ajattelin minä, koska sotavanhuksen voima Jumalan taistelossa
on lapsen voima, joka vartioi Isänsä silmää ja nojauu Isänsä
käsivarteen.

Sisällinen taistelo odotti häntä jälestäpäin yöllä. Yksi meistä kuuli
sen, ja se saatti hänet, joka sen kuuli, ymmärtämään, ettei keisarin
läsnä-olo seuraavana aamuna ensinkään peloittanut Lutheria.

Yksinään meidän johdattajamme taisteli tänä yönä semmoisen taistelon,
jonka rinnalla kaikki muut taistelot olivat vaan niinkuin juhlapäivän
turnajaiset. Polvillansa lattialla, huokauksilla ja katkerilla
kyynelillä hän rukoili:

"Kaikkivaltias, ijankaikkinen Jumala, kuinka kauhea tämä mailma on!
Kuinka se pyytää avata kitansa ja nielaista minut, ja kuinka heikko
minun luottamukseni sinuun on! Liha on heikko, ja perkele on voimakas!
Oi sinä, Jumalani, auta minua koko tämän mailman viisautta vastaan. Tee
Sinä tämä työ. Sinun yksinään tulee tehdä se; sillä tämä työ on Sinun
eikä minun. Minua ei mikään asia tuo tänne. Minulla ei ole mitään asiaa
puollustettavana, minulla ei ole mitään riitaa mailman suuria vastaan.
Minäkin soisin, että päiväni kuluisivat onnellisesti ja levollisesti.
Mutta asia on Sinun. Se on oikea, se on ijankaikkinen. Herra, auta
minua; Sinä, joka olet uskollinen, Sinä, joka olet muuttumaton. Minä en
luota mihinkään ihmiseen. Se olisi todella turhaa. Kaikki, mitä
ihmisessä on, pettää; kaikki, mitä ihmisestä lähtee, raukee. Jumala,
minun Jumalani, etkö Sinä kuule minua? Oletko Sinä kuollut? Sinä et voi
kuolla! Sinä vaan lymyilet. Sinä olet valinnut minut tähän työhön. Minä
tiedän sen. Oi, nouse siis ja vaikuta. Ole Sinä minun vieressäni
rakastetun Poikasi, Jesuksen Kristuksen, tähden, joka on minun
puollustukseni, minun kilpeni ja linnani."

"Oi Herra, minun Jumalani, missä Sinä olet? Tule, tule; minä olen
valmis -- valmis luopumaan hengestäni Sinun totuutesi tähden,
kärsivällisesti kuin lammas. Se on oikea asia, ja se on Sinun oma
asiasi. Minä en tahdo poiketa Sinun luotasi, ei nyt eikä
ijankaikkisuudessa. Ja vaikka mailma olisi täynnä perkeleitä; vaikka
ruumiini, joka kuitenkin on Sinun kättesi teko, tuomittaisiin
kuolemaan, kiristettäisiin kidutuslavitsalla, leikattaisiin palasiksi,
poltettaisiin tuhaksi, sielu on Sinun. Niin, tätä vakuuttaa minulle
Sinun sanasi. Minun sieluni on Sinun. Se asuu Sinun luonasi
loppumattomia ikäkausia. Amen. Voi Jumala, auta Sinä minua! Amen."

Kuinka vähäisen ne, jotka seuraavat, tietävät, mitä tuskaa se tuottaa,
kun ottaa ensimäisen askeleen, kun rohkenee sille vaaralliselle alalle,
jota ei mikään ihmissielu ole koettanut!

Vähäpätöiset ovat todella keisarikunnan kauhut semmoiselle, joka on
koettanut Kaikkivaltiaan kauhuja. Heikot ovat todella lihan ja veren
ryntäykset semmoiselle, joka on vastustanut valtoja ja voimakuntia ja
pimeyden ruhtinaan sotajoukkoja.

Kello neljä tuli valtakunnan marsalkki noutamaan häntä tutkintoon.
Mutta todellisen tutkinnon hetki oli ohitse, ja tyvenenä ja iloisena
T:ri Luther lähti täytettyjä katuja myöten keisarin eteen.

Kun hän lähestyi ovea, taputti sotavanhus, kenraali Freundsberg häntä
olkapäälle ja sanoi:

"Pikku munkki, sinua vartoo semmoinen tappelu, jonka vertaista en minä
eikä kukaan muu päämies ole verisimmissä sodissamme nähnyt. Mutta jos
asiasi on oikea, ja jos tiedät, että se niin on, astu esiin Jumalan
nimeen äläkä pelkää. Jumala ei jätä sinua."

Ystävällinen sydän! hän ei tietänyt, että Martin Lutherimme palasi
juuri tappelutantereltansa ja meni vaan voittajana ilmoittamaan
ihmisille sitä voittoa, jonka hän oli saanut väkevämmistä vihollisista.

Ja niin hän, munkki, talonpojan poika, viimein seisoi kaikkien
keisarikunnan ruhtinaitten edessä, kuninkaallisin sydän heistä
kaikista, kruunattuna himmentymättömällä, vaikka ihmissilmille
näkymättömällä majesteetillä; yksi tuhansia vastaan, jotka olivat
päättäneet hänen perikatonsa; yksi tuhansien etupäässä, jotka
turvasivat hänen uskollisuuteensa; pelotonna, koska hän nojausi
näkymättömään käsivarteen tuolla ylhäällä.

Ne sanat, jotka hän sinä päivänä puhui, kaikkuivat ympäri koko Saksaa.
Loppulausetta ei unhoteta koskaan:

"_Tässä minä seison. Minä en voi muuta. Jumala auttakoon minua. Amen_."

Häneltä nämät sankarityöt ovat vaan yksinkertaisen kuuliaisuuden
tekoja; jokainen askel välttämätön, koska jokainen askel on
velvollisuus. Matkallansa hän luottaa Jumalan apuun, täydellisesti ja
ainoastaan. Ja kaikki uskolliset sydämet koko maassa vastaavat hänen
amen'eensa.

Toiselta puolen useat hienontuneet hovimiehet ja viekkaat Roman
valtioviisaat eivät huomanneet mitään kaunopuheisuutta hänen
sanoissaan, näissä sanoissa, jotka syvimpiä pohjia myöten liikuttivat
kaikkia tosi-sydämiä. "Tuo mies," he arvelivat, "ei voi koskaan kumota
meidän mielipiteitämme." Kuinka hän sitä voisikaan? Hänen todistuksensa
eivät olleet heidän kielellänsä, eikä heille aiotut, vaan vilpittömille
ja rehellisille sydämille; ja semmoisia ne suostuttivat.

Semmoiset ihmiset, joitten mielestä kaunopuheisuus tarkoittaa sieviä
kuvauksia, jotka koristavat turmelusta taikka peittävät tyhjyyttä,
miksipä muuksi heidän sopi katsoa St. Paavalia, kuin "laveriksi."

Kaikki vakavat ihmiset myönsivät hänen sanojensa voiman; viholliset,
kun suuttuneina vaativat, että häntä estettäisiin puhumasta; ystävät,
kun ihmetellen kiittivät Jumalaa, joka oli auttanut häntä.

Oli melkein pimeä, kun kokous hajosi. Kun T:ri Luther tuli ulos,
saatettuna keisarillisilta upseereilta, levisi äkkinäinen pelko
kansaan, joka oli kerääntynyt kadulla, ja kaikkien suusta kuultiin
huuto:

"He vievät häntä vankeuteen."

"He saattavat minua asuntooni", vastasi tyvenellä äänellä se mies,
jonka tämä päivä oli tehnyt Saksan suureksi mieheksi. Ja melu hiljeni.


Ebernburgissa, Kesäkuulla 1521.

T:ri Luther on kadonnut! Ei yksikään niistä, joita minä olen tavannut,
tiedä vielä, mihin ovat vieneet hänet, onko hän ystävien vai
vihollisten käsissä, onko hän edes enää maan päällä!

Meidän olisi pitänyt kuulla hänen tulostaan Wittenbergiin monta päivää
sitten. Mutta hänen jälkiänsä ei ole voitu seurata edemmäksi kuin Moran
kylään Thüringin metsään. Sinne hän lähti Eisenachista, Wittenbergiin
palatessansa, tervehtimään vanhaa äidin-äitiänsä ja muutamia isän
sukulaisia, talonpoikia, jotka elävät metsän aukoissa. Äidin-äitinsä
halvassa kodissa vietti hän yön ja jätti hänet hyvästi seuraavana
aamuna; eikä kukaan ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään.

Meillä on vähän toivoa, että hän on ystävien käsissä; kuitenkin pyytää
pelko yhtyä toivoomme. Hänellä on niin monta ja äkäistä vihollista;
eikä useimmat heistä karttaisi mitään keinoa, kun vaan voisivat
pelastaa mailman semmoisesta väärä-uskolaisesta.

Sillä aikaa, kuin hän vielä oleskeli Wormsissa, väittivät Romalaiset
kovasti, että hänen uppiniskaisuutensa oli tehnyt keisarin
suojeluskirjan voimattomaksi; muutamat saksalaisetkin ruhtinaat
vaativat, että hän pantaisiin kiinni; ja hän pelastui vaan toisten
ankarien muistutusten kautta, jotka ilmoittivat, että he eivät koskaan
sallisi Saksan kunniaa tällä tapaa häväistävän.

Samalla haavaa tekivät mitä viekkaimpia yrityksiä saadaksensa häntä
peruuttamaan oppiansa taikka luopumaan suojelus-kirjastaan, että
näyttäisi siltä, kuin hän olisi taipuvainen antamaan julkisen
keskustelun ratkaista asian. Tämä viimeinen ehdoitus, joka kysyi T:ri
Lutherin luottamusta siihen totuuteen, jonka puolesta hän oli valmis
kuolemaan, oli vähällä saada hänen suostumuksensa. Mutta muuan ritari,
joka oli läsnä, kun se tehtiin, huomasi ansan ja heitti papin, joka toi
esiin sen, rajusti ulos huoneesta.

Kuitenkin kaikissa heidän päällekarkauksissaan, petollisissa taikka
suorissa, pysyi T:ri Luther tyvenenä ja lujana, uhkauksista huolimatta,
valmiina ottamaan korviinsa kaikkia kohtuullisia ehdoituksia.

Keskellä kaikkia hienontapaisia hovimiehiä ja ylpeitä ruhtinaita ja
pappeja näytti hän minusta seisovan kuin keisarin hovin lähettiläs
keskellä halvan maakunnan mitättömiä virkamiehiä. Hänen käytöksessänsä
oli semmoisen miehen jalous, joka on tottunut korkeampaan seuraan, kuin
niitten, jotka häntä ympäröivät; joka jokaiselle antaa hänelle tulevan
arvon; joka ei huoli personallisista loukkauksista, mutta on taipumaton
jokaisessa asiassa, joka koskee hänen herransa kunniaan.

Ne meistä, jotka olivat tunteneet hänet entisinä aikoina, näkivät
hänessä koko sen yksinkertaisuuden, syvän vakavuuden ja lapsellisen
mieltymyksen viattomiin huveihin, jonka olimme tunteneet hänessä
vanhastaan. Se oli meidän vanha ystävämme Martin Luther, mutta näytti
siltä, kuin meidän Lutherimme olisi palannut luoksemme jostakin taivaan
asunnosta; semmoinen rauha ja ylennys asui kaikissa, mitä hän sanoi.
Tapaus erittäin kummastutti minua. Kun se lasi, josta hän juuri aikoi
juoda erään paavilaisen, Trierin arkkipiispan, pidoissa, särkyi hänen
kädessään, kun hän teki ristinmerkin sen yli, ja hänen ystävänsä
huudahtivat: "myrkkyä", arveli hän (joka muutoin on niin valmis
kaikissa asioissa näkemään luonnollista vaikutusta) hätäilemättä, että
"lasi oli epäilemättä särkynyt siitä syystä, että se oli pistetty
kylmään veteen liian pian pesemisen jälkeen."

Hänen rohkeutensa ei ollut mikään voimakkaan luonnon ponnistus. Hän
luotti vaan Jumalaan eikä todellakaan pelännyt mitään.

Ja nyt hän on mennyt.

Olkoon hän ystävien taikka vihollisten käsissä, vieraanvaraisessa
turvapaikassa, niinkuin tämä, taikka toivottomassa, salaisessa
vankeudessa, meiltä on hän kumminkin hetkeksi kuollut. Ei mikään
osan-oton eikä neuvon sana kulje meidän välillämme. Se ääni, jota
kuunnellakseen koko Saksa pidätti henkeänsä, on vaiennut.

Paavi on kironnut hänet, keisari julistanut valtio-pannaan; hän on
häväisty väärä-uskolaiseksi, tuomittu petturiksi, parjattu keisarin
omassa julistuksessa "hulluksi, Jumalan pilkkaajaksi, munkkikaapuun
puetuksi perkeleeksi." Maankavallukseksi katsotaan, jos antaa hänelle
ruokaa tai suojaa, ja ansioksi, jos jättää hänet surmattavaksi. Eikä
hän, jos hän vielä on hengissä, voi näihin vastata sanaakaan.

Sillä välin kootaan toiselta puolen jok'ikinen hänen sanansa ja
pidetään yhtä pyhänä, kuin kuolevan isän viimeiset sanat. Se jalo
kirja, jonka hän kirjoitti aatelistolle ja jossa hän kertoo
ilmestymisestään valtiopäivien edessä, säilytetään, niinkuin aarre,
jokaisessa kodissa.

Kuitenkin saamme muutamat meistä vähäisen toivoa hänen viimeisestä
kirjeestään Lucas Cranach'ille Frankfurtiin. Siinä hän sanoo:

"Juutalaiset laulakoot kerran vielä 'Jo! Jo!' mutta meillekin tulee
pääsiäispäivä, ja silloin me veisaamme Hallelujaa. Vähäinen aika meidän
täytyy olla ääneti ja kärsiä. 'Vähän ajan perästä', sanoi Kristus,
'ettekä näe minua; ja taas vähän ajan perästä te näette minun.' Minä
toivon, että niin käy nytkin. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, joka on
paras kaikissa asioissa, tässä niinkuin taivaassa ja maan päällä.
Amen."

Moni meistä luulee, että tässä on vähäinen vihjaus niille, jotka
rakastavat häntä, että hän tiesi, mikä oli hänen edessään ja että hän
lyhyen ja turvallisen poissa-olon perästä, "kunnes tämä tyrannius menee
ohitse", on oleva kerran vielä meidän parissamme.

Minä kumminkin ajattelen niin ja rukoilen, että tämä vaiti-olon aika
olkoon hänelle semmoinen aika, jona hän likeisesti seurustelee Jumalan
kanssa ja josta hän tulee esiin virvoitettuna ja vahvistettuna
johdattamaan ja auttamaan meitä kaikkia.

Ja tällä välin aukenee minulle työ-ala, joka tosin ei ole vaaroja
vailla, mutta täynnä hurskasta iloa. T:ri Lutherin opin ystävät ovat
hankkineet minulle useita kappalia hänen kirjoistaan ja lentolehdistään
sekä latinan että saksan kielellä, ja minun tulee kulkukauppiaana myydä
niitä ympäri koko Saksaa ja kaikissa maissa, joihin suinkin pääsen.

Minun on määrä lähteä huomenna; reppuni ja hihnani ovat minusta paljoa
kunniakkaampi taakka, kuin minkään ruhtinaan sota-asu; halpa
laukkumiehen takkini ja sauvani ovat paljoa pyhempi puku, kuin minkään
kardinalin kaapu tai pilgrimin vaatteet.

Sillä enkö minä ole pilgrimi siihen kaupunkiin, jolla on perustus? Eikö
minun ikeeni ole Kristuksen ies? ja enkö minä jakele janoaville ja
orjuutetuille ihmisille sitä elämän vettä ja sitä totuutta, joka
vapauttaa sydämen?


Schwarzwaldissa, Toukokuulla 1521.

Vaeltavan elämäni ensimäinen viikko on ohitse. Tänään matkani käy
pitkin Schwarzwaldin yksinäisiä teitä, joita yksitoista vuotta sitten
kuljin T:ri Martin Lutherin seurassa pilgrimi-retkellämme Romaan. Me
olimme silloin molemmat puetut munkin päähineesen ja kaapuun. Molemmat
olimme hartaita paavin alamaisia ja olisimme kammoneet hänen
anathemaansa, niinkuin syvintä häväistystä. Kuitenkin kantoi Martin
Luther juuri siihen aikaan sydämessään elävän siemenen kaikkeen siihen,
mikä nyt kiihdyttää ihmisten sydämiä Pommerista Espanjaan asti. Hän oli
jo Kristuksessa vapautettu, ja hän tiesi sen. Pyhä Raamattu oli jo
hänelle totuuden ainoa, elävä lähde. Uskoen yksinkertaisesti Häneen,
joka kuoli -- hurskas epähurskaitten tähden -- oli hän ilman mitään
saanut syntinsä anteeksi. Hänen rukouksensa oli semmoisen luottavaisen
lapsen rukous, joka lepää Isän sylissä ja nöyrästi astuu Hänen
vieressänsä. Hän tiesi jo Kristuksen Rippi-isäksi ja Papiksi; Pyhän
Hengen personalliseksi opettajaksi Hänen oman Sanansa kautta.

Vanhojen uskonmenojen kahleet tosin ympäröivät häntä vielä, mutta vaan
niin kuin ruskeat verhot yhä peittävät monta paisuvaa nuoren lehden
umpua, sillä välin kuin toiset tänä kevät-aamuna puhkesivat ja
aukenivat, minun astuessani hiljaisia, viheriöitä metsä-polkuja.
Vapauttamisen hetki näyttää aina ohitse menevän silmissä suurelta,
äkkinäiseltä ponnistukselta, mutta ne, jotka ovat nähneet vankeutetun
ummun verkkaisen paisumisen, tietävät, että se viimeinen elon jännitys,
joka katkoo helpeiset kääreet, on vaan silmänräpäys siinä tuskin
huomattavassa, mutta alinomaisessa edistyksessä, jossa itse talven
näennäinen kuolema oli askel.

Mutta ihana on elää kevät-aikana; ja kun minä kävelin, lauloi sydämeni
lintujen ja umpujen kanssa: "minultakin ovat talven kahleet katkenneet
-- minulta ja koko maalta!"

Ja astuessani minä lauloin korkealla äänellä sen pääsiäisvirren, jota
Eva aina niin suuresti rakasti (_Pone luctum, Magdalena_):

    Magdalena! huoles heitä!
    Heitä itku katkerin;
    Nyt ei tarvis kyyneleitä,
    Pääss' on kemut Simonin;
    Tuhat syyt' on riemuella,
    Tuhat syytä huudahdella:
    Halleluja kaikukoon!

    Magdalena! hymyellös!
    Kirkkaan' otsas loistaa suo:
    Valo armas välkkyy, ällös
    Huoliin ajatustas luo;
    Kristus mailman vapautti,
    Kuolon vallan tukahdutti:
    Halleluja kaikukoon!

    Magdalena! iloks lyö nyt!
    Kristus nousi haudastaan;
    Tehty vaikea on työ nyt,
    Sankar' palas maailmaan;
    Itkit äsken kuollehelle,
    Nytpä ylös-nousnehelle
    Halleluja kaikukoon!

    Magdalena! silmäs nosta!
    Katso otsaa ihanaa,
    Katso ruumistakin, josta
    Viidet haavat haamoittaa;
    Niin nuo kalliit veri-haavat
    Niinkuin helmet heloittavat:
    Halleluja kaikukoon!

    Magdalena! eloon herää!
    Tullut valkeus on,
    Kuolemall' ei valtaa enää,
    Riemulaulut soikohon:
    Kaunas poistui tuskas, vaivas,
    Etehes nyt aukee taivas:
    Halleluja kaikukoon!

Niin, myöskin vanhoina, pimeinä aikoina ovat sydän sydämen perästä
hiljaisissa kodoissa ja kätketyissä luostari-kammioissa epäilemättä
tunteneet tämän salaisen ilon. Mutta nyt koko mailma näyttää tuntevan
sen. Talvellakin on kultakerttunsa yksinäisin viserryksineen; mutta nyt
kevät on täällä, laulut tulevat parvittain -- ja, kiitos Jumalan, minä
olen hereillä ja kuuntelen!

Mutta se ääni, joka ensin viritti tämän soiton minun sydämessäni --
juuri näissä metsissä -- ja sen jälkeen, Jumalan armon kautta,
lukemattomissa sydämissä tässä ja muissa maissa -- miksi se nyt on
vaiennut? Onko tämä haudan äänettömyys, vai ainoastaan ystävällisen
turvapaikan? Ei se kummassakaan tapauksessa ole vaiti Jumalan edessä.

Minä olin tuskin päättänyt virteni, kun puut kävivät harvemmaksi ja
vähäisemmäksi, niinkuin tässä olisi nykyisin metsää kaadettu; ja minä
tulin laakson luo, jonka rinteillä vähäinen kylä sijaitsi. Kirkontorni
ja kellokastari kohosivat puurakennusten välistä, joukko lampaita ja
vuohia oli laitumella sen vähäisen joen reunalla, joka kostutti
laaksoa.

Minä nostin sydämeni Jumalan puoleen, että muutamat sydämet tässä
rauhallisessa paikassa saisivat tervehtiä ijankaikkisen rauhan sanomaa
niitten kirjojen kautta, joita minä kuljetin.

Kun saavuin kylään, tuli pappi ulos pappilasta -- ijäkäs,
lempeän-näköinen mies -- ja tervehti minua kohteliaasti.

Minä pyysin saadakseni näyttää hänelle tavaraani. "Arvattavasti siinä
ei ole mitään minulle", hän sanoi hymyillen. "Ne ajat ovat minulta
menneet, jolloin mieltyy balladeihin ja tarinoihin. Te kaupitsette kai
semmoisia."

Mutta kun hän näki Lutherin nimen yhden kirjan nimilehdellä, jota
näytin hänelle, muuttui hänen muotonsa ja hän sanoi vakavalla äänellä:
"tiedättekö, mitä tavaraa kuljetatte?"

"Tiedän kyllä", minä vastasin. "Minä kuljetan useimpia näistä kirjoista
sydämessäni yhtä paljon, kuin hartioillani."

"Mutta tiedättekö, missä vaarassa olette?" jatkoi vanhus. "Me olemme
kuulleet, että T:ri Luther on kirottu paavilta ja julistettu pannaan
keisarilta; ja vasta viime viikolla kertoi kulkeva kauppias, semmoinen,
kuin te itse, meille, että hänen ruumiinsa oli löydetty lävistettynä
sadoilla haavoilla."

"Se ei ollut totta kolme päivää takaperin", sanoin minä. "Eivät
ainakaan hänen parhaat ystävänsä Wormsissa tietäneet siitä mitään."

"Jumala olkoon kiitetty!" hän lausui; "sillä tässä kylässä olemme
suuressa kiitollisuuden velassa sille kunnon miehelle. Ja jos", lisäsi
hän levottomasti, "hän todella on ruvennut väärä-uskolaiseksi, olisi
hyvä, että hän saisi katumuksen aikaa."

Siinä kylässä minä myin monta kirjaa ja jätin muita hyvälle papille,
joka kestitsi minua aivan vieraanvaraisesti ja lähetti minut
matkalleni, vedet silmissä lausuen jäähyväisiänsä siunauksilla,
varoituksilla ja rukouksilla.


Parisissa, Heinäkuulla 1521.

Minä olen tullut Franskan rajan yli ja oleskellut muutamia päiviä tässä
suuressa, iloisessa, oppineessa kaupungissa.

Saksassa kirjani hankkivat minulle enemmän suosiota kuin nurjuutta.
Tapahtuipa välisti, että vaikka paikkakunnan virkamiehet katsoivat
velvollisuudeksi julkisesti vastustaa niitä, he itse salaisesti
auttoivat niitten jakelemisessa. Toisinaan oli kansa niin innokas
ostamaan ja halukas poimimaan jokaista vähäistäkin tietoa Lutherista,
että kokonainen väkijoukko kerääntyi minun ympärilläni, joka,
havaittuaan, ettei minulla ollut mitään uutisia kertoa heille hänen
nykyisestä tilastaan, viipyi niin kauan, kuin vaan jaksoin puhua, ja
kuunteli, kun kerroin hänen käytöksestään keisarin edessä samalla kuin
hartaat suostumuksen huudot, jopa välisti nyyhkytykset ja kyyneletkin
todistivat, kuinka mieltynyt yhteinen kansa oli häneen. Kaupungeissa
pyydettiin paljon enemmän hänen "Kirjettänsä Saksan Aatelistolle", kuin
minä voin toimittaa.

Mutta kaikkein enimmän liikutti minua, kun näin sen rakkauden ja
melkein epäjumalisen kunnioituksen, jolla sorretut ja työtä tekevät
talonpojat syrjäisissä maan-osissa liittyivät hänen nimeensä.

Minä muistan erittäin, kuinka eräässä kylässä pulskea, vanha talonpoika
vei minut sisähuoneesensa, jossa Lutherin kuva riippui, sädekehällä
varustettuna, peite edessä.

"Katsokaat!" hän sanoi. "Tuon linnan hallitsia" (ja hän osoitti
sormellaan vastakkaisella törmällä olevaa linnaa) "on tehnyt minulle ja
omaisilleni paljon vääryyttä. Kaksi poikaani on kaatunut hänen
itsekkäisissä pikku sodissaan, ja hänen metsämiehensä hävittävät
mieltänsä myöten pelkoni, kun ajavat saalistansa; kuitenkin jos minä
ammun hirven, minä kenties heitetään linnaan vankeuteen, niinkuin ennen
on käynyt useitten omaisteni. Mutta heidän valtansa on melkein ohitse
nyt. Minä näin _tuon miehen_ Wormsissa. Minä kuulin hänen uljaasti,
kuin leijonan, puollustavan totuutta keisarin, ruhtinaitten ja
prelatein edessä. Jumala on lähettänyt meille vapauttajan; ja oikeuden
hallinto alkaa kun joka mies saa, mitä hänelle tulee."

"Ystäväs, minä sanoin vihavoitsevalla sydämellä, 'Vapauttaja tuli
viisitoista sataa vuotta takaperin, mutta oikeuden hallinto ei ole
vielä alkanut mailmassa. Vapauttaja ristiin-naulittiin, ja hänen
seuralaisensa ovat siitä saakka kärsineet eikä hallinneet.'"

"Jumala on kärsivällinen", hän sanoi, "ja _me_ olemme olleet
kärsivällisiä kauan, sen Jumala tietää; mutta luullakseni aika vihdoin
on tullut."

"Mutta se vapaus, jota T:ri Luther julistaa", sanoin minä lempeästi,
"on vapaus pahemmasta orjuudesta, kuin aateliston; se on semmoinen
vapaus, jota ei mikään tyranni, ei mikään vankihuone voi viedä meiltä
-- Jumalan lasten vapaus;" -- ja hän kuunteli totisena, kun puhuin
hänelle vanhurskauttamisesta ja kärsivästä, lunastavasta Herrasta.
Mutta lopulla hän sanoi:

"Kyllä nämät ovat hyvät sanomat. Mutta minä toivon, että T:ri Luther
vielä kostaa monen vääryyden, joka on tapahtunut meille. Kerrotaan,
että hän on talonpojan poika, niinkuin minä."

Jos minä olisin T:ri Luther ja tietäisin, että sorrettujen ja
murheellisten kaipaavat silmät koko maassa kääntyvät minuun, olisin
valmis sanomaan:

"Herra, anna minun kuolla, ennenkuin nämät poljetut ja rasitetut
sydämet oppivat, kuinka vähän minä voin auttaa teitä!"

Sillä todestikin tehdään paljon pahaa auringon alla. Mutta yhtä todesti
löytyy voide jokaiseen kipuun, korvaus jokaiseen vääryyteen ja
huojennus jokaisesta taakasta siinä sanomassa, jonka T:ri Luther tuopi.
Kuitenkin peräti toisenlainen korvaus, pelkään minä, kuin mitä aivan
moni hartaasti odottaa!

Kummallista on myöskin, kuinka näinä muutamina viikkoina mitä hurjimpia
huhuja T:ri Lutherin katoamisesta on syntynyt ja levinnyt kaikkialle.
Moniaat sanovat, että hän on salaisesti murhattu ja että joku on nähnyt
hänen haavoitetun ruumiinsa; toiset, että hän verissään kannettiin
metsän lävitse jollakin kauhealla tavalla mestattavaksi; samalla kuin
toiset jyrkästi väittivät, että hän palajaa suuren vapauttaja-joukon
etupäässä, joka käy maata pitkin ja poikin, poistaen vääryyttä ja
rangaisten väärintekiöitä.

Jos todella muutamat viikot luovat semmoisen sumun tosi-tapahtumien
ympärille, miksi yksi vuosisata ilman kirjoitettua kertomusta olisi
muuttanut kristin-uskon, taikka mitä tämä kertomus itse olisi ollut
ilman jumalallista innostusta?

Paikottain maassa olivat kovin kiihdyksissä. Elsasissa jouduin
salaiseen talonpoikais-kokoukseen, jossa jokainen oli hirveällä valalla
sitounut sotimaan henkeen ja vereen saakka aatelisia vastaan.

Monta kertaa ratsasparvi seisautti minut likellä jotakin linnaa, ja
tavarani tarkastettiin, että saivat nähdä, kuuluivatko ne semmoisen
kaupungin kauppamiehille, jota vastaan linnan ritari paraikaa kävi
sotaa; ja yhdessä tämmöisessä tilaisuudessa olisi minun ehkä
käynyt huonosti, jollei joukko sotamiehiä, jotka olivat keisarin
palveluksessa, olisi hyvään aikaan ilmestynyt ja vapauttanut minut ja
kumppanini.

Kuitenkin pantiin joka paikassa yhtä paljon arvoa T:ri Lutherin nimeen.
Talonpojat luulivat, että hän vapauttaisi heidät aateliston
tyranniudesta; ja useat ritarit arvelivat hänestä, että hän puollusti
Saksan vapautta muukalaisten iestä vastaan. Moni köyhä maapappi
tervehti häntä pelastajaksi suurten abbottien ja prelatein ahneudesta.
Näin minä ja kirjani löysimme paljon sydämellisiä ystäviä talonpoikien
taloissa ja mökeissä, linnoissa ja pappiloissa. Ja kaikki, mitä minä
voin tehdä, oli se, että myin kirjojani ja kerroin kaikille, jotka
tahtoivat kuunnella, että se ies, jota Lutherin sanat kykenivät
särkemään, oli perkeleen, kaikkien sortajien ruhtinaan, ies, ja että se
vapaus, jota hän tuli uudestaan julistamaan, oli vapaus synnin ja
itsekkäisyyden vallasta.

Mutta rakkain tervehdys, se, joka sydäntäni oikein ilahutti, oli se,
kun joku sanoi, niinkuin usein tapahtui, tautivuoteella sekä alhaisissa
että ylhäisissä kodoissa ja luostareissa:

"Jumala olkoon kiitetty, nämät sanat ovat jo meidän sydämessämme. Ne
ovat näyttäneet meille tien Jumalan luo; ne _ovat_ tuottaneet meille
rauhaa ja vapautta."

Taikka kun toiset sanoivat:

"Minun täytyy saada tuo kirja. Se ja se mies, jonka minä tunnen, on
muuttunut toisenlaiseksi siitä, kuin hän luki Lutherin sanat."

Mutta jos tuskin olin odottanut, että omassa maassa olisivat T:ri
Lutheriin näin mieltyneet, vaikka hän olikin tosi Saksalainen, toivoin
minä vielä vähemmän, että hänen maineensa olisi ennättänyt Parisiin ja
kauemmaksikin.

Iltaa ennen, kuin saavuin tähän kaupunkiin, olin hyvin väsyksissä
päiväkauden astunnasta tomussa ja helteessä ja jäin nukkumaan erään
kylä-ravintolan puutarhan penkille, listoitetun viiniköynnöksen
varjoon. Kirjalaukkuni oli puoleksi avoinna vieressäni. Kun heräsin,
istui vakava ja arvokkaalta näyttävä mies, joka, rikkaasta puvusta ja
aseista päättäen, epäilemättä oli aatelinen, niinkuin, auki leikatuista
takinhioista ja vaipasta arvaten, Espanjalainen, aivan likellä minua ja
luki hartaasti yhtä minun kirjaani. Minä en ensiksi liikkunut, vaan
katselin häntä ääneti. Kirja, jota hän piti kädessään, oli kappale
Lutherin latinankielisistä "Selityksistä Galatalais-epistolaan."

Hetken perästä minä liikahdin ja tervehdin häntä kunnioituksella.

"Myydäänkö tätä kirjaa?" hän kysyi.

Minä vastasin: myydään, ja ilmoitin hinnan.

Hän maksoi paikalla kahdenkertaisen hinnan ja lausui: "antakaat yksi
kappale jollekulle, jolla ei ole varaa ostaa."

Minä rohkenin kysyä, oliko hän nähnyt sitä ennen.

"Olen", hän vastasi. "Schweitziläinen kirjanpainaja Frodenius lähetti
useampia kappaleita Kastiliaan. Ja minä näin sen ennen Venetiassa. Sitä
on nyt kielletty tuomasta sekä Kastiliaan että Venetiaan. Mutta minun
on aina tehnyt mieli omata yksi kappale, että itse saisin päättää.
Tunnetteko T:ri Lutheria?" hän kysyi, kun hän oli lähtemällänsä.

"Minä olen tuntenut ja kunnioittanut häntä monta vuotta", minä
vastasin.

"Kerrotaan, että hänen elämänsä on nuhteeton, eikö niin?" hän kysyi.

"Hänen katkerimmat vihollisensakin myöntävät, että niin on", minä
vastasin.

"Hän puhui urhoollisen miehen tavalla valtiopäivien edessä", hän
jatkoi; "vakavasti ja tyvenesti, niinkuin kunnon miehet puhuvat, jotka
ovat valmiit pysymään kiinni sanoissansa. Ei Kastilian aatelismieskään
olisi puhunut suuremmalla arvokkaisuudella, kuin tämä talonpojan poika.
Italialaiset papit ajattelivat toisin; mutta se kaunopuheisuus, joka
itkettää tyttöjä saarnastuoleista, ei ole se keino, joka soveltuu
miesten neuvotteluihin. Tämä munkki oli oppinut puhetaitonsa
korkeammassa koulussa. Jos joskus vielä tapaatte T:ri Lutherin", lisäsi
hän, "kertokaat hänelle, että muutamat Espanjalaiset keisarin
hovissakin soivat hänelle hyvää."

Ja täällä Parisissa minä näen joukon hurskaita ja oppineita miehiä,
Lefevre'n, Farel'in ja Meaux'in piispan Briçonnet'in, jotka paraikaa
ahkerasti kääntävät ja levittävät Lutherin ja Melancthonin kirjoja. He
sanovat jo ennen Jumalan omasta kirjasta oppineensa sen totuuden, jonka
ne sisältävät, nimittäin, että ihminen vanhurskaaksi tehdään uskonsa
kautta ristiin-naulittuun Vapahtajaan, joka vanhurskaus johdattaa
Hänelle pyhitettyyn elämään. Mutta vaikka Franskalaiset eivät hevin
myönnä mitään ulkomaista eteväksi ja halveksien katsovat alas meihin
sivistymättömiin Saksalaisiin, tervehtivät franskalaiset papit
kuitenkin Lutheria opettajaksi ja veljeksi ja ovat yhtä uuteliaat
kuuntelemaan kaikkia vähäisiä seikkoja hänen elämästään, kuin hänen
maanmiehensä jokaisessa kaupungissa ja hiljaisessa kylässä koko
Saksassa.

He kertovat minulle myöskin, että kuninkaan oma sisar, kaunis ja
oppinut herttuatar Margareta de Valois lukee T:ri Lutherin kirjoja ja
pitää niitä suuressa arvossa.

Totta puhuen minä ajattelen välisti, että jos hän, niinkuin hän
muutamia vuosia sitten ajatteli, olisi muuttanut Wittenbergistä
Parisiin, olisi hän täällä saanut jalon vaikutus-alan. Kansa on niin
suora puheessaan, heidän tunteensa ja käsityksensä ovat niin nopeat; ja
heidän selvä, terävä järkensä huomaa paljon pikemmin petoksen, kuin
meidän pohjolaisten kuivakiskoinen, hidas ymmärrys.


Baselissa.

Ennenkuin lähdin Ebernburgista, oli ritari Ulrich von Hutten hartaasti
ottanut osaa yritykseeni; hän kehoitti minua erittäin etsimään
Erasmusta, jos kerta joutuisin Schweitziin; ja oli itse pannut muutamia
kappaleita Erasmuksen saarnoista "Hulluuden Ylistys" kirjojeni
joukkoon.

Minä olen suuresti mieltynyt tähän urheaan ritariin. Minä en koskaan
unhota sitä jaloa kirjettä, jonka hän lähetti Lutherille, ennenkuin
tämä ilmestyi valtiopäivillä: "_Herra kuulkoon sinua hädän päivänä:
Jakobin Jumalan nimi olkoon sinun suojasi. Oi rakastettu Lutherini,
kunnioitettu isäni, älä pelkää; ole luja. Taistele miehuullisesti
Kristuksen puolesta. Mitä minuun tulee, aion minä myöskin taistella
uljaasti. Tehköön Jumala, että saisin nähdä, kuinka he rypistävät
otsaansa... Kristus varjelkoon sinua."

Niin tämä kiivas soturi olisi varmaan riemuinnut, jos hän olisi nähnyt,
kuinka hämmentyneet viholliset silloin rypistivät otsaansa; mutta hän
oli siihen aikaan estetty hovia lähestymästä. Lutherin uljas ja ylevä
puollustus täytti hänet hartaammalla ihastuksella. Hän väitti, että
tohtori oli parempi soturi, kuin kukaan ritari. Kun kuulimme, että T:ri
Luther oli kadonnut, olisi hän tahtonut koota joukon rohkeita miehiä,
semmoisia, kuin hän itse, ja kulkea koko maan häntä hakeakseen.
Huttenin aikomukset olivat korkeat ja puhtaat. Hänessä ei ollut mitään
alhaista ja pikkumielistä kunnianhimoa. Miekalla ja kynällä oli hän
taistellut sortoa ja tekopyhyyttä vastaan. Roman hovi inhotti häntä
etupäässä sentähden, että se oli ulkomainen ies; turmeltunut papisto
sentähden, että se oli kotimainen vallan-anastus. Hän ajatteli
ritarikuntaa jaloksi laitokseksi, ja luuli, että hänen säätynsä,
valistuneena tiedon ja innostuneena vapaan ja ylevän uskon kautta,
vasta vapauttaisi Saksan ja koko kristikunnan. Personallista vaaraa hän
ei katsonut miksikään eikä myöskään personallisia etuja.

Kuitenkin, vaikka hän oli niin uskalias ja hänellä oli niin korkeat
pyrinnöt, luulen minä tuskin, että hän itse toivoi pääsevänsä idealisen
ritarikuntansa sankariksi. Hänellä ei ollut kyllin oikean, täydellisen
ritarin itsehillintöä. Kun hän itsekseen kuvaili semmoista
kristikuntaa, josta vääryys ja ahneus olivat karkoitetut ja jossa
idealinen ritaristo piti valtaa, tuli hänen mielestään urhoollisen,
hyvän Ebernburgin herran, Frans von Sickingen'in, ja hänen hurskaan
puolisonsa, pystyttää se lippu, jonka ympärille Ulrich ja kaikki
rehelliset miehet maassa kokoontuisivat. Luther, Erasmus ja Sickingen
-- nämät kolmen säädyn, pappiuden, opin ja ritariuden, edustajat -- ne
uudistakoot mailman, ajatteli hän.

Erasmus oli aloittanut työn, kun hän viritti valon opin pyhyyteen.
Luther oli jatkanut sitä, kun hän levitti valon kansaan. Ritarein tuli
päättää se, kun he väkisin hajottivat pimeyden voimat. Taistelo on
Erasmuksen kauhu. Se on Lutherin pakko. Se on Huttenin huvitus.

Minä en kuitenkaan odottanut, että Erasmus pitäisi suurta väliä minun
toimellani. Tuntui minusta, kuin Hutten, kun hän ihmetteli tämän
terävää, loistavaa neroa, olisi luullut oman lämpimän ja miehuullisen
sydämensä tulen olevan hänessäkin. Minä päätin kuitenkin käydä hänen
luonansa Baselissa.

Asianhaarat päästivat minut siitä vaivasta.

Kun juuri astuin kaupunkiin melkein tyhjällä repulla, jonka toivoin
saavani täyteen Frodeniuksen kirjapainossa, ratsasti vanhanpuolinen,
koukkuselkäinen herra, joka näytti lukumieheltä, verkalleen minun
ohitseni. Hän oli puettu tohtorin takkiin ja leveällä nahkaremmalla
varustettuun hattuun. Hänen terävät, pienet, mustat silmänsä
tarkastivat minua ja taakkaani hetken aikaa, ja sitten, kiristäen
ohjaksia, yhtyi hän minuun ja lausui lempeällä äänellä ja kohteliaalla
tavalla: "me kuulumme samaan ammattiin, ystävä. Me teemme ja te myytte
kirjoja. Mitä teillä repussanne on?"

Minä otin esiin kolme kappalta jälellä olevista kirjoistani. Yksi oli
Lutherin "Kommentarit Galatalais-epistolaan;" toiset hänen
"Selityksensä Herran Rukouksesta" sekä hänen "Kirjeensä Saksan
Aatelistolle."

Ratsastajan otsa synkistyi hiukan ja hän katseli minua epäluulolla.

"Ne, jotka kapinan hetkenä varustavat kansaa ampuvaroilla, tekevät sitä
harvoin omalla edesvastauksellaan", hän lausui. "Nuori mies, te ajatte
vaarallisia asioita ja tekisitte hyvin, jos laskisitte maksot."

"Minä olen laskenut maksot", vastasin minä, "ja kohtaan iloisesti
vaaraa."

"Hyvä, hyvä", hän vastasi; "muutamat syntyivät sotakenttiä, toiset
martyrinkuolemaa varten; toiset ei kumpaakaan varten. Pysyköön kukin
virassaan:

"'_Neqvissimam pacem justissimo bello antifero_.' [Minä katson kurjinta
rauhaa paremmaksi, kuin oikeinta sotaa.] Mutta 'ne, jotka laskevat
meren alankomaalle, tietävät varsin vähän, mihin saakka se leviää.'"

Tämä esimerkki Hollannin suluista teki, että jo vähän huomasin, kuka
ratsastaja oli, ja katsellen hienoja, aistillisia, vaikka pilkallisia
huulia, vienoja, teräviä kasvonjuonteita, vaaleata pintaa ja mustia,
tarkkoja silmiä, jotka olin nähnyt niin monessa kuvassa ennen, oli
minun mahdoton epäillä, kenenkä kanssa minä puhuin. Mutta minä en
ilmoittanut havaintoani.

"T:ri Luther on kuitenkin kirjoittanut niitä näitä hyviä", hän lausui.
"Jos hän olisi tyytynyt tämmöisiin jumalisiin teoksiin, kuin tämä,
antaen 'Herran Rukouksen' minulle takaisin, olisi hän palvellut
nykyistä polvikuntaa levollisesti ja hyvin; mutta kun paljastaa
semmoisia salaisuuksia, kuin löytyvät tässä, suuren yleisön eteen, se
on hulluutta!" ja hän pani äkkiä kiinni "Galatalaiset." Sitten,
silmäillen "Kirjettä Aatelistolle", hän melkein viskasi sen käteeni ja
sanoi puoli-suuttuneena:

"Tämä lentokirja on jo itsessään kapina."

"Mitä muita kirjoja teiltä on?" kysyi hän tuokion perästä.

Minä vedin esiin viimeisen kappaleeni "Hulluuden Ylistyksestä."

"Oletteko myyneet näitä montakin?" kysyi hän kylmäkiskoisesti.

"Kaikki, paitsi tämän kappaleen", vastasin minä.

"Ja mitä ihmiset siitä sanovat?"

"Se riippui siitä, kuka osti", minä vastasin. "Muutamat sanovat, että
tekiä on tämän vuosisadan viisain ja älykkäin mies, ja jos kaikki
tietäisivät, missä tulee pysähtyä, niinkuin hän, muuttuisi mailma
vähitellen paratiisiksi eikä kääntyisi ylös-alaisin, niinkuin nyt on
laita. Toiset päinvastoin väittävät, että tekiä on pelkuri, joka ei
tohdi tunnustaa totuutta, vaikka hän tietää sen. Ja toiset taas
moittivat kirjaa pahemmaksi, kuin mitään Lutherin, ja Erasmusta kaiken
pahuuden aluksi sen vuoksi, että, jollei hän olisi särkenyt lukkoa,
Luther ei koskaan olisi astunut ovesta sisään."

"Entä mitä _te_ ajattelette?" hän kysyi.

"Minä olen vaan halpa kulkukauppias", sanoin minä; "mutta luullakseni
on pitkä matka Pilatuksesta, joka vihollisten käsiin jätti sen kunnian
Kuninkaan, jonka hän tiesi viattomaksi -- kenties alkoi huomata
jumalalliseksi, St. Pietariin, joka kielsi rakastetun Mestarinsa.
Herra, joka antoi Pietarille anteeksi, tietää, kummoinen kumpikin on;
kuka on arka oppilas ja kuka Hänen vihollistensa pelkurimainen ystävä.
Mutta ihmisten silmällä on tätä mielestäni mahdoton eroittaa. Minä
tahtoisin mieluisammin olla Luther Wormsin valtiopäivillä ja anatheman
ja pannan alainen, kuin kumpikaan."

"Ylpeästi puhuttu!" hän sanoi; "kun pitää pannaan julistettua
väärä-uskolaista parempana, kuin apostolein ruhtinasta!"

Mutta varjo vierähti hänen kasvojensa yli, ja kohteliaasti jättäen
minua hyvästi, ratsasti hän tiehensä.

Tuntui siltä kuin tämä keskustelu olisi varjostanut ja kylmännyt
minunkin sydäntäni.

Vähän ajan perästä hiljensi ratsastaja kuitenkin kulkuansa ja viittasi
minua tulemaan luoksensa.

"Onko teillä mitään tuttavia Baselissa?" kysyi hän suopeasti.

"Ei", minä vastasin; "mutta minulla on kirjeitä kirjanpainaja
Frodeniukselle, ja minua on kehoitettu etsimään Erasmusta."

"Kuka teitä siihen kehoitti?" kysyi hän.

"Hyvä ritari Ulrich von Hutten", minä vastasin.

"Paras kaikista huimapäistä!" jupisi hän totisesti. "Rotterdamin
Erasmuksella on varsin vähän tekemistä sen tulikekäleen kanssa."

"Ritari Ulrich ihmettelee suuresti Erasmuksen neroa", minä sanoin; "ja
arvelee, että hänen oppinsa ynnä muutamien hyvien ritarien miekka ja
Lutherin saarnat pian panevat kristikunnan laidallensa."

"Ulrich von Huttenin sopisi ensiksi panna oma elämänsä laidalleen",
kuului vastaus. "Mutta jättäkäämme puhe kristikunnasta ja näistä
suurista tuumista, jotka ovat kokonaan ulkopuolella meidän piiriämme.
Pankoot ritarit ritarikunnan laidalleen, ja kardinalit paavikunnan, ja
keisari keisarikunnan. Hoitakoon kulkukauppias reppuansa, ja Erasmus
lukuansa. Kukaties vasta havaitaan, että hänen ivakirjoituksillaan
luostarien hullutuksista ja ennen kaikkia hänen aikaisemmin
ilmestyneellä käännöksellään Uudesta Testamentista oli osansa tässä
hyvässä työssä. Hänen mielilauseensa on: 'sytytä valkea, ja pimeys
katoo itsestään.'"

"Kun vaan Erasmus", sanoin minä, "suostuisi ottamaan osaa seurauksiin,
joita hän niin jalosti on auttanut aikaan saamaan!"

"Mihin ottamaan osaa?" kysyi hän nopeasti; "Lutherin pannaan
julistamiseenko? vaiko Huttenin hurjiin tuumiin? Saattamaan ihmisiä
siihen luuloon, että hän hyväksyy tuon Sachsin munkin raakoja ja rajuja
soimauksia taikka seikkailevan ritarin rohkeita vehkeitä? St. Paavali
kirjoitti kohteliaasti eikä koskaan palkinnut herjauksia herjauksilla.
Erasmus vartoo, siksi kuin hän tapaa semmoisen uskonpuhdistajan kuin
apostolin, ennenkuin hän yhtyy uskonpuhdistukseen. Mutta, ystävä",
lisäsi hän, "minä en kiellä, että Luther on hyvä mies ja tarkoittaa
hyvää. Jos tahdotte luopua vaarallisesta taakastanne ja ruveta
opiskelemaan, saatte tulla luokseni, ja minä autan teitä niin paljon,
kuin voin, rahalla ja neuvolla. Sillä minä tiedän, mitä köyhyys on, ja
luulen, että te olette aiottu paremmaksi kuin kauppiaaksi. Ja", jatkoi
hän seisauttaen hevostansa, "jos taas kuulette Erasmusta parjattavan
pelkuriksi taikka petturiksi, saatte sanoa, että Jumalalla on enemmän
tilaa valtakunnassaan, kuin ihmisillä kouluissaan; ja ettei semmoisten
ihmisten, jotka katsovat asioita monelta puolelta, ole aina niin helppo
taipua yhteen. Uskokaat myöskin, että niitten yksinäisyydellä, jotka
näkevät liian paljon taikka rohkenevat liian vähän puoluemiehiksi
ruvetaksensa, usein on katkerampi tuska, kuin martyrein mestauslavalla.
Mutta", hän päätti matalalla äänellä, kun hän erosi minusta, "varokaat,
ettette koskaan enää mainitse samalla kertaa Erasmuksen ja Huttenin
nimeä. Minä vakuutan teille, ettei mikään sovellu niin vähän yhteen.
Ulrich von Hutten on kovin raju ja vaarallinen mies."

"Minä en unhota koskaan Erasmusta", sanoin minä, kumartaen syvälle, kun
tartuin hänen käteensä. Ja tohtori ratsasti matkaansa.

Niin, horjuvien surut ovat epäilemättä katkerammat, kuin miehuullisten;
katkerammat, niinkuin myrkky on katkerampi kuin rohto; vihollisen haava
katkerampi, kuin lääkärin. Kuitenkin lienee totta, että mitä selvemmin
ymmärtää vastuksen ja vaaran, sitä suurempaa miehuutta vaaditaan
niitten kukistamiseen. Semmoisen oppimattoman, yksinkertaisen miehen
tie, joka ei näe mitään muuta, kuin oikeuden toisella puolella, eikä
mitään muuta, kuin vääryyden toisella, on välttämättömästi helpompi,
kuin sen, joka nähden paljon pahaa hyvässä asiassa ja vähän totuutta
kaikkien erehdysten pohjalla, päättää kärsiä oikean asian hyväksi,
vaikka se ei ole kokonaan vapaa erehdyksistä, vieläpä kärsiä yhdessä
semmoisten miesten kanssa, joitten käytös tuskastuttaa häntä juuri
sentähden, että hänen mielestänsä se asia, jota he harrastavat, on
totuuden ja Jumalan asia. Lutherin koulussa ei liene todella sijaa
Erasmuksella eikä Erasmuksen koulussa Lutherilla; mutta Jumalalla on
sääliä ja sijaa molemmille.

Baselissa minä täytin jälleen reppuni Frodeniuksen kirjavaroista ja
sain hyvin ilahuttavia uutisia häneltä evankeliumin totuuden
leviämisestä (erittäin Lutherin kirjojen kautta) Italiassa ja
Espanjassa. Minä en kääntynyt sen enempää Erasmukseen.


Likellä Zürichiä, Heinäkuulla.

Sydämeni on täynnä Ylösnousemisen virsiä. Kaikkialla mailmassa näyttää
nyt olevan Pääsiäinen. Kun tänä aamuna, Zürichistä lähdettyäni,
kiipesin yhdelle tämänpuoliselle kukkulalle ja viheriäin, metsäisten
harjannetten välitse katselin hopealäikkeistä järveä sekä sitä
purpuranväristen, kultaisten ja lumisten vuorten suurenläntäistä kehää,
joka ympäröitsee Schweitziä, ja ajattelin niitä monilukuisia sydämiä,
jotka näinä vuosina ovat herätetyt Jumalan lasten vapauteen, puhkesi
vanha pääsiäis- ja kevätlaulu huuliltani:

    _Plaudite coeli!
    Rideat aether!
    Summus et imus
    Gaudeat ordis!
    Transivit atrae
    Turba procellae!
    Subiit almae
    Gloria palmae!

    Surgite verni,
    Surgite flores,
    Germina pictis
    Surgite campis!
    Teneris mistae
    Violis rosae;
    Caudida sparsis
    Lilia calthis!

    Currite plenis
    Carmina venis,
    Fundite laetum
    Barbita metrum;
    Namque revixit,
    Sicuti dixit,
    Pius illaesus
    Funere Jesus.

    Plaudite montes,
    Ludite fontes,
    Resonent valles,
    Repetant colles:
    Io revixit,
    Sicuti dixit,
    Pius illaesus,
    Funere Jesus.

       *     *     *

    Seoitate taivaat!
    Kaikuos ilma!
    Riemuelkoot nyt
    Kaikk' osat maan!
    Raivojen myrskyn
    Valta on laannut,
    Palmut ne kasvaa
    Hää-puvussaan.

    Taas kevät tulkoon
    Kukkaisa, runsas,
    Kaunihit nouskoot
    Maast' orahat!
    Orvokit vienot,
    Valkeat vuokot,
    Liljat ja ruusut
    Hohtelevat!

    Riemusat laulut
    Kaikukohon nyt,
    Kantelot, lyyrat
    Soikohon vaan!
    Noussut on Jesus
    Tuo pyhä, hurskas,
    Vapauden näin
    Toi mailmaan.

    Riemusat laulut
    Laaksossa soikoon,
    Metsät ja vuoret
    Kaikukohon!
    Haudasta, niinkuin
    Ennusti itse,
    Jällehen Jesus
    Nousnut nyt on!

Ja un herkesin, vuorivirta, joka syöksi kallioin ylitse minun
vieressäni, kahisevat ruohot, notkuvat kukat, humisevat metsät,
lainehtiva järvi, vihantavat kunnaat ja juhlalliset lumivuoret takana
-- kaikki näyttivät yhtyvän kööriin.

Ulrich Zwingli, jonka seurassa nykyisin olen viettänyt monta päivää,
vaikuttaa kummalliselta, elähyttävällä tavalla kaikkiin. Näyttää siltä,
kuin se vilpas vuori-ilma, jossa hän eli nuoruutensa, olisi aina hänen
ympärillänsä. Hänen läsnä-ollessaan on mahdoton joutua epätoivoon.
Sillä välin kuin Luther pysyy ajallaan, puollustaen jok'ikistä maan
kaistaletta, jonka hän on valloittanut, ryntää Zwingli eteenpäin ja
karkaa vilpillisten kimppuun, kun he nukkuvat linnoissansa. Luther käy
sotaa niinkuin maasoturimme, meidän oma, luja ja järkähtämätön
jalkaväkemme; Zwingli tuiskahtaa, niinkuin hänen omat, tuimat
vuorelaisensa, tuntureilta vihollistensa päälle.

Schweitzissä on minua ja kirjojani kohdeltu akkinäisemmällä ja
ankarammalla erilaisuudella, kuin missään muualla; kansa on niin
vapaata ja hillitöintä. Muutamissa kylissä kutsuivat johdattavat miehet
taikka pappi itse kaikki asukkaat kirkonkellolla kokoon kuulemaan
kaikkia, mitä kerroin T:ri Lutherista ja hänen teoistaan, sekä ostamaan
kirjojani; oloni siellä oli alinomainen juhla; ja hyvä-sydämiset
talonpojat seurasivat minua penikulman määriä matkallani, keskustellen
Zwinglistä ja Lutherista, Roman särjetystä ikeestä ja lähestyvän
vapauden kunniakkaista ajoista. Lutherin ja Zwinglin nimet olivat
kaikkein huulilla, niinkuin Tell'in ja Winkelried'in ja muitten vanhan
Schweitzin vapauttamissodan sankarien.

Toisissa kylissä talonpojat päinvastoin kokoontuivat vihoissaan minun
ympärilleni, soimasivat minua vakojaksi ja liika-vieraaksi, ja ajoivat
minua kivillä ja raa'alla pilkalla pois, uhaten, etten selkeisi
toisella kertaa niin vähällä.

Paikottain ovat täällä päässeet paljoa edemmäksi, kuin meillä Saksassa.
Kuvat ovat otetut pois kirkoista, ja jumalanpalvelus toimitetaan kansan
omalla kielellä.

Mutta suuresti iloitsee, kun näkee, ettei valo ole ainoastaan levinnyt
soitosta soittoon, niinkuin ihmisten huvivalkeat leviävät, vaan
leimahtanut kerrallaan Saksan, Franskan ja Schweitzin yli, niinkuin
taivaallinen valo koittaa ylhäältä. Tämä se on, joka tekee, ettei se
ole ainoastaan himmeä huvivalkea, vaan aamu ja kevät! Lefevre
Franskassa ja Zwingli Schweitzissä ovat kumpikin aikoinansa nähneet
myrskyjä ja pimeyttä, ja molemmat huomasivat, kun taivaallinen valo
herätti heidät uuteen mailmaan, ettei tämä ollut mikään erämaa, että
oli muitakin hereillä, ja että päivän työ oli alkanut, niinkuin sopi,
aamuvirsillä.


Dominikanin luostarin vankihuoneessa Franken'issa, Elokuulla.

Koko oloni on muuttunut. Taas vankihuoneen seinät ympäröivät minua, ja
vankihuoneen ristikon takaa katselen minä sitä mailmaa, johon ehkä en
enää palaa. Minä luin tämän maksujen joukkoon, kun päätin ruveta
lavealta levittämään Lunastuksen iloista sanomaa. Se kannatti tämmöisen
hinnan; se ansaitsee, mitä hyvänsä ihminen voi kärsiä -- sillä minä
luotan siihen, ettei näitä päiviä ole turhaan vietetty.

Eilen illalla, kun päivä aleni, jouduin minä vielä kerta pappi
Ruprechtin asuntoon tuonne Franken'in kylään. Ovi oli auki, mutta minä
en kuullut mitään ääntä. Vähäinen puutarha näytti siivoamattomalta.
Viiniköynnökset riippuivat irtaimina portinvajassa. Vähäinen asunto,
joka oli ollut niin sievä, näytti autiolta ja huonosti hoidetulta.
Pölyä oli paksulta tuoleilla, eikä viimeisen atrian jäännöksiä oltu
pöydältä korjattu. Vaan kuitenkin näkyi selvästi, että siinä asuttiin.
Akkunalla oli avoin kirja, joka nähtävästi oli äsken luettu. Se oli
kappale Lutherin Saksankielisistä Herran Rukouksen Selityksistä, jonka
minä tuona iltana monta kuukautta takaperin olin jättänyt portinvajaan.

Minä istahdin alas akkunan viereen ja hetken perästä näin papin
verkalleen tulevan puutarhasta. Hänen ruumiinsa oli kovasti kymärtynyt,
siitä kuin viime kerralla näin hänet. Hän ei katsonut ylös, kun hän
lähestyi huonetta. Näytti siltä, kuin hän ei olisi odottanut mitään
tervehdyssanaa. Mutta kun minä menin ulos häntä vastaan, tarttui hän
sydämellisesti käteeni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kuitenkin, kun
hän havaitsi kirjan kädessäni, synkistyi hänen otsansa, ja viitaten
minua istumaan, istahti hän itse vastapäätä minua mitään puhumatta.

Vähän ajan jälkeen hän katsoi ylös ja sanoi kolkolla äänellä: "tuo
kirja teki, mitä eivät mitkään vanhan opin uhkaukset eikä kauhut
saaneet aikaan. Se eroitti meidät. Hän on jättänyt minut."

Hän vaikeni hetkeksi, ja sitten hän jatkoi: "Kun palasin kotiin
samana iltana, kuin hän oli löytänyt kirjan portinvajassa, tapasin
hänet sitä lukemassa. -- 'Katso!' hän sanoi, 'vihdoin joku on
kirjoittanut jumalisen kirjan minua varten. Se oli jätetty portinvajaan
avoimeksi tästä paikasta: ''Jos tunnet, että olet Jumalan ja kaikkien
luontokappalten silmissä hullu, syntinen, saastainen ja tuomittu ... ei
sinulla ole jälillä mitään muuta lohdutusta eikä pelastusta, kuin
Jesuksessa Kristuksessa.'' Kun tuntee Hänet, ymmärtää, mitä
apostoli sanoo: ''Jumala on tehnyt Kristuksen viisaudeksemme,
vanhurskaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme. Hän on Jumalan
leipä -- meidän leipämme, annettu meille, niinkuin lapsille
taivaalliselta Isältä. Uskominen ei ole muuta, kuin tämän taivaallisen
leivän syömistä.'' Ja katso taas, kirja sanoo: ''Se liikuttaa Jumalan
sydäntä, kun me sanomme Häntä Isäksi'', -- ja vielä: ''_joka olet
taivaassa_.'' Joka tunnustaa, että hänellä on Isä, joka astuu
taivaassa, se myöntää, että hän on niinkuin orpo maan päällä.
Tästälähtien syttyy hänen sydämessään palava halu niinkuin lapsessa,
joka elää kaukana isänsä maasta keskellä muukalaisia, kurjana ja
hylättynä. Se on niin, kuin hän sanoisi: ''voi! Isäni, Sinä olet
taivaassa, mutta minä, Sinun viheliäinen lapsesi, olen maan päällä,
kaukana Sinusta, keskellä vaaraa, hätää ja surua.'' Voi Ruprecht', hän
lausui, silmät kyyneliä täynnä, 'juuri tämmöiseksi minä tunnen itseni
-- niin kadotetuksi ja orvoksi ja kodittomaksi.' Ja sitten, peläten,
että hän oli pahoittanut mieltäni, lisäsi hän: 'ei niin, ettei minusta
huolita. Sinä tiedät, ettei minun sopisi koskaan valittaa sitä. Mutta
lieneekö mahdollista, että Jumala tahtoisi ottaa minut jälleen
lapseksensa, ei pitkien katumusharjoitus-vuosien perästä, vaan _nyt ja
tässä_?'"

"Minä en pystynyt sanomaan paljon hänen opetukseksensa, mutta siitä
ajasta saakka oli tämä kirja hänen alinomainen kumppaninsa. Hän
pyysi minua näyttämään itselleen kaikki ne paikat latinaisissa
evankeliumeissani, jotka puhuvat Jesuksesta, joka kärsii syntisten
tähden, ja Jumalasta, Isästä. Minua kummastutti, kun näin, kuinka monta
niitä oli. Kirja näytti olevan täynnä niitä. Ja niin kului muutamia
päiviä, siksi kuin hän eräänä iltana tuli minun luokseni ja sanoi:
'Ruprecht, jos Jumala on todella niin äärettömän hellä ja hyvä, ja on
niin rakastanut meitä, tulee meidän totella Häntä, eikö meidän tule?'
Minun oli mahdoton sanoa: ei, enkä minä uskaltanut sanoa: kyllä, sillä
minä tiesin, mitä hän tarkoitti."

Taas hän pysähtyi puheessansa.

"Minä tiesin varsin hyvin, mitä hän tarkoitti, kun seuraavana aamuna
näin suuruspöytäni katettuna, kaikki lakaistuna ja siivottuna, niinkuin
tavallisesti, ja pöydällä paperiliuskan, jossa seisoi painetuilla
kirjaimilla, jotka hän varmaan oli kopioinnut kirjasta, sillä hän ei
osannut kirjoittaa: 'Jää hyvästi. Me voimme nyt rukoilla toinen
toisemme puolesta. Jumala on oleva meidän kanssamme ja antaa meidän
vasta yhtyä Isämme huoneessa, jossa meidän ei tarvitse pelätä, että
suretamme Häntä.'"

"Tiedättekö, missä hän on?" minä kysyin.

"Hän on mennyt palvelukseen yhteen maakartanoon useita penikulmia tästä
metsässä", hän vastasi. "Minä olen nähnyt hänet kerran. Hän näytti
hyvin laihalta ja riutuneelta. Mutta hän ei nähnyt minua."

Se ajatus, joka oli niin usein joutunut minun eteeni ennen, tuli
väkisin mieleeni silloin: "jos nuot naimattomuuden lupaukset sotivat
Jumalan tahtoa vastaan, sitovatko ne?" Mutta minä en uskaltanut mainita
sitä isännälleni. Minä sanoin vaan: "rukoilkaamme, että Jumala
johdattaa teitä molempia. Sydän voi kantaa monta raskasta taakkaa, jos
omatunto on vapaa!"

"Se on totta", hän vastasi. Ja yhdessä lankesimme polvillemme, sillä
välin kuin minä puhuin Jumalan kanssa, ja ydin meidän rukouksissamme
oli juuri tämä: "Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon Sinun
tahtosi, eikä meidän."

Seuraavana aamuna sanoin minä hänelle hyvästi, jättäin hänelle useita
muita Lutherin teoksia. Ja minä päätin viipymättä käydä Wittenbergissä
Melancthonin ja tohtorein tykönä esitelläkseni heille tätä asiaa.

Vaan nyt minä kenties en koskaan saa nähdä Wittenbergiä jälleen!

Minä en ole usein rohennut luostareihin, mutta tänään yksi nuori
munkki, joka käveli tämän luostarin niityillä, näytti niin mieltyvän
kirjoihini, että minä seurasin häntä sisään, jossa hän luuli minun
saavani monta kappalta myydyksi. Mutta sen sijaan minä, kun
portinkäytävässä odotin hänen takaisin tuloansa, kuulin suuttuneita
ääniä, jotka kiistelivät sisällä, ja ennenkuin huomasin, mitä se
tarkoitti, lähestyi kolme neljä munkkia minua, tarttuivat taakkaani,
sitoivat käteni ja kuljettivat minut luostarin vankihuoneesen, jossa
minä nyt olen.

"On jo aika ehkäistä tämä rutto", sanoi yksi heistä. "Kiitä onneasi,
jos ei sinun käy samoin kuin sinun myrkyllisten kirjojesi, joista tänä
iltana laitetaan ilotulia pihalle."

Ja näillä sanoilla minä jätettiin yksin tähän matalaan, kosteaan,
pimeään kammioon, jonka ainoa vähäinen aukko, korkealla seinässä,
ennenkuin silmäni tottuivat, näytti vaan päästävän sisään juuri sen
verran valoa, että minä näin rautakahleet, jotka riippuivat seinistä.
Mutta mikä valta vanginnee minua niin kauan, kuin voin laulaa:

    Mortis portis fractis, fortis
    Fortior vim sustulit;
    Et per crucem regem trucem
    Infernorum perculit.

    Lumen clarum tenebrarum
    Sedibus resplenduit,
    Dum salvare, recreare,
    Quod creavit, voluit.

    Hinc creator, ne peccator
    Moreretur, moritur;
    Cujus morte, nova sorte,
    Vita nodis oritur.

       *     *     *

    Kuolemalta vahva valta
    Vahvemmalle lankeaa;
    Risti maahan kuninkahan
    Maan-alaisen masentaa.

    Valo loistaa, varjot poistaa,
    Murheet murtaa, riemun tuo;
    Omillensa luoduillensa
    Herra pelastuksen suo.

    Taivaan herra kuoli kerran,
    Jott' ei kuolis syntinen,
    Näin meit' auttaa kuolon kautta
    Elämähän uutehen.

Eikö lukemattomat sydämet nyt laula tätä Ylösnousemisen virttä, joille
monelle minun käteni toivat sen sanoman? Eikö yksinäisessä pappilassa,
metsässä ja talonpoikaistalossa sydämiä ole rakkauden kautta vapautettu
synnin kahleista -- kylissä ja kaupungeissa, vuorilla ja lakeoilla!

Ja eikö Wittenbergissä, onnellisissa kodoissa ja luostareissa, rakkaat
ystäväni myöskin veisaa sitä?


Syyskuulla.

Kuitenkin aika käy pitkäksi, kun pitää joutilaana viipyä täällä. Kun
sanoma: "Herra on noussut", kaikkui Magdalenan sydämessä, eikö hänen
olisi ollut vaikea tulla estetyksi matkallansa surevien opetuslasten
luo, ennenkin hän sai sitä kertoa?


Lokakuulla.

Minun on toivo päästä pakoon. Yhdessä vankihuoneeni nurkassa huomasin
minä muutamia päiviä sitten holvikaaren huipun, joka luullakseni kuuluu
kiinni muurattuun oveen. Vähitellen -- minä teen työtä yöllä ja peitän
jäljet päivällä -- olen kaivanut esiin portaat, joita myöten tultiin
ovelle. Tänä aamuna minun onnistui lohkaista yksi niistä kivistä,
joilla käytävä oli epätasaisesti täytetty, ja aukon kautta katselin
ulkopuolella olevaa tannerta. Se oli osa niittyä sen joen reunalla,
joka käytti luostarin myllyjä. Aamu-puolella kaksi munkkia tuli
käskemään minua tutkintoon priorin eteen väärän uskoni johdosta; mutta
tänä iltana luulen voivani irroittaa harvat jälellä olevat kivet, ja
vielä tänä yönä, ennen aamun koittoa, toivon saavani vapailla askelin
astua metsäisiä kukkuloita tuolla puolen laaksoa.

Jäseneni tuntuvat heikoilta niukasta ruoasta ja kammioni kosteasta,
ummehtuneesta ilmasta; ja vereni juoksee kuumeenkaltaisella,
epätasaisella nopeudella suonissani; mutta muutamat tunnit viileillä,
tuulikkailla nummilla saattavat epäilemättä kaikki nämät laadullensa.

Ja minä saan kerran vielä nähdä äitini, Elsan, Theklan ja pikku
Greetan, kaikki -- paitsi yhden, joka, pelkäsin minä, on vielä vankina
luostarissa. Kerran vielä minä rohkenen lähteä ympäri maata levittämään
iloista sanomaa: "Herra on totisesti noussut; lunastamisen työ on
täytetty, ja Hän, joka kerta eli ja kärsi maan päällä laupiaana
parantajana, elää nyt ja hallitsee taivaassa voimakkaana pelastajana."



XX.

Theklan kertomus.


Tannenbergissä, Toukokuulla 1521.

Onko mailma todella sama? Oliko todella koskaan ennen tämmöinen kevät,
kun elämän virta näyttää kuohuvan ja pulppuavan ulos urvuissa, kukissa,
lauluissa ja puroissa? Se ei suinkaan liene _ainoastaan_ sen vuoksi,
että Jumala on antanut minulle Bertrand de Créqui'n rakkauden, ja että
elämä aukenee niin kirkkaina toivon ja työn tantereina meille
molemmille; taikka sen vuoksi, että tämä on ensimäinen kevät, jonka
koskaan olen viettänyt maalla. Minusta näyttää, kuin Jumala todesti
vuodattaisi raittiin elämän-tulvan yli mailman.

Fritz on paennut vankihuoneesta Mainzista, ja hän kirjoittaa, niinkuin
tämä olisi pääsiäis-aika kaikille ihmisille. Kaikkialla, sanoo hän,
ihmisten sydämet aukenevat tuolle iloiselle sanomalle Jumalan
lunastavasta rakkaudesta.

Onko kuitenkin mahdollista, että jokainen Toukokuu on tämmöinen luonnon
juhla, ja että jalo, vanha metsä viettää tämmöisiä ihania pyhäpäiviä
joka vuosi, ripustaen alastomiin oksiinsa ja sirotellen jokaiseen
pälveen, johon auringon säde suinkin pääsee, lukemattomia kukkia,
jommoisia meidän on tapa sirotella morsiamen tielle? Ja sitten, kuka
olisi uskonut, että nuot vakavat, vanhat hongat ja solevat koivut
muuttuisivat kaikkien niitten hienoin, herttaisten kukkien ja
poimukasten lehtien lehdoksi, jotka kaikkialla puhkeavat esiin
pihkaisista verhoistaan? Ja kaikkien ilojen ilo! -- se ei ole
ainoastaan itsestänsä tietämätön kasvi-elämä, joka näin rehottaa meidän
ympärillämme. Se on Jumala, joka koskee jokaiseen oksaan ja kätkettyyn
juureen ja herättää niitä kauneuteen! Se ei ole ainoastaan päivänpaiste
ja lempeä tuulen henki; se on meidän Isämme, joka hymyilee teoillensa
ja saattaa mailman uudeksi ja ihanaksi lapsillensa -- se on se
parantava koskeminen ja se armollinen ääni, jota olemme oppineet
tuntemaan. "Me olemme mailmassa, ja Sinä loit mailman;" ja _Te Deum
laudamus_: me tunnustamme, että Sinä, oi Vapahtaja, olet Herra.

Chriemhildillämme on tosiaan kaunis koti. Bertrand asuu myöskin
linnassa maalla Flanderissa. Mutta hän sanoo, ettei se paikkakunta ole
näitten metsä-seutujen kaltainen. Ahkerat kädet ovat kauan aikaa sitten
viljelleet sen. Pitkät, komeat puistot johdattavat hänen isänsä
linnalle; mutta yltympäri on lakea maa, jossa ruoho ja viheriä taikka
keltainen laiho aaltoilee. Tämäkin lienee varmaan hyvin kaunista. Mutta
arvattavasti se koti, jota hän on mennyt valmistamaan minulle, ei ole
siellä. Muutamat hänen sukulaisistaan vihaavat katkerasti hänen muka
lutherilaista väärä-uskolaisuuttansa, ja vaikka hän on perillinen, on
se hyvin mahdollista, että se perheen haara, joka pysyy vanhassa
uskonnossa, riistää perinnön häneltä. Tämä ei meidän mielestämme paljon
haita. Jumala keksii kyllä oikean paikan meille ja saattaa meidät
sinne, jos rukoilemme Häntä. Jos asettuisimmekin johonkin kaupunkiin,
on kuitenkin se elämän virta, joka liikkuu ihmissydämissä, jalompi kuin
se, joka liikkuu puissa ja kukissa. Muutamien kuukausien perästä me jo
tiedämme sen. Kenties hän palajaa tänne ja pääsee professoriksi
Wittenbergiin, johon Lutherin nimi vuosi takaperin houkutteli hänet
opiskelemaan.


Kesäkuulla 1521.

Täällä käy se huhu, että T:ri Luther on kadonnut paluumatkallansa
Wormsista.

Tämä kevät lähettää varmaan myrskyjä ihmismailmaan, niinkuin
metsiinkin. Viime yönä ukkonen jyrähteli vuoresta vuoreen, ja tuuli
vonkui rajusti hongissa. Kun katselin ulos ahtaasta akkunastani siitä
tornista, joka sijaitsee kallion reunalla ja jossa minä makaan, oli
kauhea nähdä, kuinka vaahtoava koski alhaalla vilahteli salamain
tulessa, joka yhtäkkiä valaisi synkän metsän, jättäen sen heti kahta
vertaa pimeämmäksi.

Minä muistin Fritzin yksinäistä yötä, kun hän eksyi metsässä; ja kiitin
Jumalaa, että olin oppinut pitämään ukkosen jyrinää Hänen äänenänsä ja
tätä ääntä semmoiseksi, joka ilmoitti rauhaa ja anteeksi-antamusta.
Tämmöisinä hetkinä minä tahtoisin vaan koota kaikki rakkaani
ympärilleni; mutta kaikkein rakkaimpani ovat hajotetut kauas sinne
tänne.

Vanha ritari Ulrich on jokseenkin kiivas ja tulinen mies; ja hänen
sisarensa, Ulrichin täti, rouva Hermentrud, on yksivakainen ja jäykkä.
Hyväksi onneksi pitävät he molemmat Chriemhildiä oikean kauneuden ja
lempeyden esikuvana; mutta minun täytyy olla kovasti varovainen. Rouva
Hermentrud on valmis syyttämään porvarillista Cottan vertani jokaisesta
maltittomuudesta, jota väittelyissäni osoitan; ja vaikka he molemmat
kuuntelevat hartaasti, kun Ulrich taikka Chriemhild selittää Lutherin
oppia, varoittaa rouva Hermentrud usein minua epä-naisellisesta
tekemisestä taikka innosta tämmöisissä asioissa, ja muistuttaa minua,
että Gersdorfein esi-isät olivat hurskaita ja oivallisia ihmisiä paljon
ennen, kuin poika syntyi Hans Lutherille, vuorimiehelle.

Talonpoikien tila tuskastuttaa Chriemhildiä ja minua julmasti. Hänellä
ja Ulrichilla oli tuhansia tuumia heidän hyväksensä, kun muuttivat
tänne asumaan; mutta Chriemhildin aika menee tätä nykyä melkein
kokonaan vähäisen ritarillisen olennon kasvatukseen, joka tuli mailmaan
kaksi kuukautta sitten ja jonka luullaan vähäisessä personassaan
yhdistävän kaikkien Gersdorfein kaikki vanhat hyvät avut Schönbergeistä
puhumatta. Hän ei ole, niin rouva Hermentrud vakuuttaa, muotonsa
puolesta vähintäkään Cottan suvun näköinen. Eikä minun käy kieltäminen,
että hänessä on silminnähtäviä merkkejä siitä aristokratillisesta
luonnosta ja ylevästä vallanhimosta, joka toisinaan oli omainen
äidin-äidilleni ja epäilemättä on ollut kaikille Gersdorfeille Adamin
päivistä taikka ainakin Babelin ajoista. Taammaksi ei luullakseni juuri
monta sukuperää saa johdatetuksi, paitsi yleisellä tavalla Noach'iin.
Mutta se on suuri kunnia minulle, kun saan, vaikka halvimmalla tavalla,
olla sukua tämmöisen erinomaisen, pikkuisen olennon kanssa. Minä
toivon, että siitä aikaa myöten heijastun hiukan aatelisuutta minunkin
porvarilliseen luontooni; ja tällä välin Chriemhild ja minä näissä
armaissa lapsenkasvoissa salaisesti huomaamme selvää yhtäläisyyttä
äidin-äitimme, vieläpä kalliin, hilpeän, sokean isäni kanssa. Siitä on
todella suuri lohdutus, että isämme valitsi nimemme runoelmista,
tähdistä ja aatelispyhimysten kalenterista eikä halvasta Cottan
sukupuusta.

Ulrich ei ole millään lailla luopunut aikomuksestaan hyödyttää niitä
talonpoikia, jotka elävät hänen setänsä aluskunnassa. Mutta häntä
kohtaa enemmän vastusta, kuin hän odotti. Vaikka vanha ritari kyllä on
valmis kuuntelemaan kaikkia syytöksiä velttoja pappeja ja laiskoja
munkkeja vastaan (erittäin sen luostarin, jonka metsästysmaat ovat
lähellä hänen omia maitansa), ei hän kuitenkaan suostu mihinkään
muutokseen missään asiassa. Hän sanoo, että on vaikea kyllä suistaa
talonpoikia, niinkuin asiat nyt ovat; että, jos heitä opetetaan
ajattelemaan itseksensä, ei metsänriista eikä mikään muu enää ole
turvassa. He rupeavat käyttämään raamatun lauseita kaikenlaisissa
väärissä merkityksissä laillisia herrojansa vastaan ja ehkäpä vielä
epäilemään perittyjen sotien oikeutta sekä kieltäytymään seuraamasta
ritarinsa lippua tappelutanterelle.

Mitä uskontoon tulee, on hän aivan varma, että Ave ja Pater on kaikki,
mitä heiltä sopii vaatia. Rouva Hermentrud puolestansa epäilee kovasti,
onko se oikein, kun nyt on ruvettu kirjoittamaan kirjoja ja lukemaan
rukouksia yhteisen kansan kielellä. Kansa alkaa luulla itsensä yhtä
viisaaksi, kuin papit, ja kukaties viisaammaksi, kuin heidän herransa.

Mutta ennen kaikkia on Ulrich pettynyt itse talonpoikien suhteen. Nämät
näyttävät huolivan yhtä vähän edistymisestään, kuin herrat heistä, ja
epäilevät, niin että oikein suututtaa, kaikkia niitä yrityksiä heidän
hyväkseen, jotka saavat alkunsa linnasta. Mitä siihen tulee, että
heidän lapsiansa opetetaan lukemaan, katsovat he sitä oikeuttensa
loukkaukseksi ja nurisevat, että, jos he seuraavat aatelistoa
metsästyksissä ja sodissa, viljelevät heidän maitaan ja sunnuntaisin
käyvät messussa, on loppu-aika heidän omansa, ja pappi tai ritari tekee
väärin, jos hän vaatii heiltä enemmän.

Minä pelkään, että sitä kestää kauan, ennenkuin heidän unteliaan,
raskaan elämänsä karkea, kuivettunut kuori särkyy; vaan kuitenkin ovat
elämän sanat aiotut yhtä paljon heille, kuin meille! Ja yksi suuri
vastus on minusta siinä, että, jos he oppisivat lukemaan, löytyy niin
vähän jumalisia kirjoja Saksan kielellä. Mitä niitä löytyy, joita he
pystyvät ymmärtämään, paitsi muutamia T:ri Lutherin kirjoituksia? Saati
vaan joku ottaisi kääntääksensä kertomuksen Herramme ja Hänen
apostoleinsa sanoista ja teoista, silloin maksaisi vaivan opettaa
kaikkia lukemaan.

Ja jos vaan saisimme heidät luottamaan itseemme! Kaiken tämän
kylmäkiskoisuuden takana on varmaan ajatusta, ja me tiedämme, että on
rakkautta. Raskas se perintö on, jonka Gersdorfien pitkä sukusarja on
jättänyt nykyiselle polvikunnalle -- nämät väkivallan ja vääryyden ja
keskinäisen epäluottamuksen muistot. Kuitenkin sanoo Ulrich, että se on
tavallista koko maassa. Useat aatelisten vanhat etu-oikeudet olivat
kauhean rasittavat kovissa taikka surkeilemattomissa käsissä.

Kaikkein paras työ-ala näyttää nyt olevan perheen palveliat. Tavataan
paljon personallista rakkautta; ja Ulrichin hurskaan äidin muisto
näyttää jättäneen jälkeensä sen uskon hyvyyden olemiseen, joka on yksi
hurskaan elämän kalliimpia lahjoja.

Talonpojatkin kylässä puhuvat lempeästi hänestä ja niistä rohdoista,
joita hänen oli tapa keittää metsäkasveista ja omilla käsillänsä jaella
sairaille. Linnassa kerrotaan myöskin eräästä kauniista neidosta,
Beatricestä, joka kävi mökeissä ja levitti päivänpaistetta, mihin
hyvänsä hän tuli. Mutta hän katosi, puhutaan, monta vuotta takaperin;
ja perheen vanha imettäjä pudistaa päätänsä, kun hän juttelee minulle,
kuinka neiti Beatricen sydän särkyi, kun hän perhe-riitojen tähden
eroitettiin sulhostansa; ja sen jälkeen hän meni Nimptschenin
luostariin ja on siitä saakka ollut kuolleena mailmalle.

Nimptschen! se on se elävä hauta, jossa meidän kallis Evamme on
haudattuna. Vaan kuitenkin minä olen varma, että missä hän on, siinä ei
voi olla mikään kuoleman hauta. Hän tuopi elämää ja siunausta muassaan.
Minä aion kirjoittaa hänelle, erittäin tästä onnettomasta Beatrice
raukasta.

Ylipään eivät talonpojat näytä epäilevän Gersdorfin perheen naisia niin
paljon, kuin miehiä. He kuuntelevat usein tarkasti minuakin. Ja kun
Chriemhild pääsee käymään vähän enemmän heidän luonansa, toivon, että
paremmat päivät koittavat.


Elokuulla 1521.

Tänä aamuna meillä oli kummallinen yhtymys. Muutamia päiviä sitten
saimme Wittenbergistä salaisen tiedon, että Luther on elossa ja
ystävien turvassa likellä meitä. Tänään Ulrich ja minä ratsastimme
metsän lävitse Eisenachia päin yhteen syrjäiseen Gersdorfien maataloon,
kun kuulimme poikki laakson metsätorven ynnä ajavien koirien haukunnan.
Hetken perästä eroitimme puitten lomasta, kuinka metsästäjäparvi
lähestyi meitä, vastapäistä pengertä ylös. Syrjäpuolella seurasta ja
likempänä meitä seisoi soukalla paikalla laaksossa ritarin hattuun ja
sulkiin puettu mies, joka nähtävästi katseli ajoa, niinkuin mekin. Kun
paraikaa silmäilimme häntä, pakeni säikähtänyt jäniksen poika häntä
kohtaan ja kyykistyi maahan hänen jalkojensa viereen. Hän notkistui
alas, otti varovasti ylös sen, pisti sen takkinsa pitkään hiaan ja
astui pikaisesti sivulle. Seuraavana silmänräpäyksenä töyväsivät
kuitenkin metsästäjät häntä päin, koirat vainusivat jäniksen pojan,
iskivät siihen sen turvapaikassa, kiskaisivat sen alas ja tappoivat
sen.

Tämä erinomainen pikku tapaus, tämä inhimillinen olento, joka asettui
vainotun eikä vainoajien puolelle, herätti huomiotamme. Tukevassa
vartalossa ja rivakassa astunnassa oli myöskin jotakin, joka
kummallisella tavalla muistutti meitä jostakusta tuttavasta. Meidän
tuli kulkea laakson kautta, ja Ulrich poikkesi tervehtimään vierasta
ritaria. Tuokion perästä palasi hän luokseni ja kuiskasi:

"Se on Martin Luther!"

Me emme malttaneet olla vielä kertaa katsomatta hänen suopeita,
rehellisiä kasvojaan, vaan ratsastimme likelle häntä ja kumarsimme
häntä.

Hän hymyili meille osoitteeksi, että hän tunsi meidät, ja pannen
kätensä Ulrichin satulalle, hän lausui leppeästi: "metsästys on kuvaus
korkeammista asioista. Katsokaat kuinka, niinkuin nämät saaliinhimoiset
koirat veivät jänisparkani hänen turvapaikastaan, saatana riehuu
sieluja vastaan ja koettaa riistää jo pelastetuitakin heidän
piilopaikastaan. Mutta se käsivarsi, joka tallettaa heitä, on
väkevämpi, kuin minun. Minä olen kyllästynyt tämänkaltaiseen
metsänpyyntiin", hän lisäsi, "suloisempaa kuin näitten viattomien
luontokappalten ajo, on niitten karhujen, susien, metsäkarjujen ja
kettujen hätyyttäminen, jotka hävittävät kirkkoa. Ja senkaltaisia
raatelevia petoja löytyy yltäkyllin mailmassa."

Sydämeni oli täynnä sääliä niitten talonpoika-raukkojen suhteen, joita
olin nykyisin nähnyt. Minä en ole koskaan pelännyt T:ri Lutheria, ja
tämä tilaisuus oli liian kallis jäämään käyttämättä. Minusta tuntuu
aina mitä luonnollisimmalta asialta mailmassa avata sydäntänsä hänelle.
Hän ymmärsi niin nopeasti ja niin täydellisesti. Kun hän sanoi meille
hyvästi, lausuin minä siis (hätäisellä, ajattelemattomalla tavallani,
pelkään):

"Rakas T:ri Luther, talonpoika-raukat täällä ovat niin taitamattomia!
ja minulla on tuskin mitään heille luettavaa, jota he voivat ymmärtää.
Käskekäät, minä rukoilen teitä, jonkun kääntää evankeliumeita Saksan
kielelle heille; semmoiselle Saksan kuin teidän 'Selityksenne Maarian
Ylistyslaulusta' taikka 'Herran Rukouksesta', sen kaikki ymmärtävät."

Hän hymyili ja sanoi hyvänsävyisesti:

"Se on tekeillä, lapseni. Minä koetan Patmos tornissani kerran vielä
paljastaa Jumalan Ilmestyksen yhteiselle kansalle; ja epäilemättä he
sitä ilolla kuulevat. Tämä kirja yksistänsä on se aurinko, josta kaikki
todelliset opettajat tuovat valonsa. Minä soisin, että se olisi
käännetty jokaisen ihmisen kielelle, että sitä pidettäisiin jokaisen
kädessä, luettaisiin jokaisen silmillä, kuunneltaisiin jokaisen
korvalla, säilytettäisiin jokaisen sydämessä. Ja minä toivon, että niin
vielä käy."

Hän alkoi liikkua poispäin, mutta kun katsoimme kunnioittavaisesti
hänen jälkeensä, kääntyi hän taas meitä kohden ja sanoi: "muistakaat,
että erämaassa kiusaaja tuli esiin. Rukoilkaat minun puolestani, että
minä erämaani yksinäisyydessä varjellaan kiusaajasta." Ja viitaten
jäähyväisiksi kädellänsä oli hän muutamien minuuttien perästä
näkymättömissä.

Olisi ollut mielestämme taitamatonta seurata häntä taikka kysyä, missä
hän piileskeli. Mutta kun metsästäjät lähtivät pois, tunsi Ulrich yhden
heistä vaaliruhtinas Fredrikin palveliaksi Wartburgin linnassa.

Ja kun nyt joka ilta ja aamu rukouksissani lisään, niinkuin
tavallisesti, T:ri Lutherin nimen äitini, isäni ja kalliitten omaisteni
nimeen, ajattelen minä, kuinka hän viettää pitkiä päiviä ja öitä
yksinään kolkossa linnassa, joka katsoo alas rakkaasen, vanhaan
Eisenachin laaksoon, ja sanon: "Herra, tee erämaa hänelle kouluksi,
jossa hän harjaantuu työhön koko meidän maatamme varten."

Sillä eikö Vapahtajaamme itseä ensin viety erämaahan, että hän
yksinäisyydessä voittaisi kiusaajan, ennenkuin hän astui esiin
opettamaan, parantamaan ja ajamaan ulos perkeleitä?


Lokakuulla.

Ulrich on nähnyt Lutherin jälleen. Hän käveli metsässä likellä
Wartburgia ja näytti kovasti kipeältä ja murheelliselta. Kirkon
epäjärjestys, evankeliumin vihollisten kavaluus ja katkeruus ja varsin
monen sen ystävän rajuus taikka penseys rasittivat hänen sydäntänsä.
Hän sanoi, että olisi ollut melkein parempi, jos olisivat jättäneet
hänet kuolemaan vihollistensa käsien kautta. Hänen verensä olisi
huutanut Jumalalta vapautusta. Hän oli altis antamaan itsensä heille,
niinkuin härkä ikeesen. Hän tahtoi mieluisammin tulla poltetuksi
palavilla hiilillä, kuin näin maata pois kalliit vuodet, puoli-elävänä,
laiskuudessa ja leväperäisyydessä. Vaan kuitenkin, siitä päättäen, mitä
Ulrich lisäksi sai tietää häneltä hänen jokapäiväisestä elämästään,
näyttäisi hänen laiskuutensa ja leväperäisyytensä useimmista ihmisistä
ahkeralta työltä. Hän näki sen huoneen, jossa T:ri Luther elää ja
työskentelee yöt päivät, kirjoittaen lohdutuskirjeitä ystävillensä ja
mestarillisia vastauksia, niin kerrotaan, totuuden ahdistajille, ja
(mikä kaikkein paras on) kääntäen Pyhää Raamattua Hebrean ja Kreikan
kielestä Saksaksi.

Hänen huoneessansa on iso akkuna, josta näkee suuren osan metsää; ja
hän näytti Ulrichille peltovareksien pesimäpaikan alhaalla puitten
latvoissa. Täältä hän sai opetusta valtioviisaudessa peltovareksien
totisista neuvotteluista, sillä täällä he pitivät valtiopäiviänsä. Hän
jutteli myöskin niistä erinäisistä luontokappaleista kallioilla ja
kukkuloilla, jotka lievittivät hänen yksinäisyyttänsä, linnuista, jotka
lauloivat puun-oksilla, marjoista, metsäkukista, pilvistä ja tähdistä.
Mutta hän viittasi myöskin kauheisin taisteloihin, paholaisen näkyviin
ja kuuluviin ilmestyksiin; ja hänen terveytensä näytti kovin
huonontuneen.

Me pelkäämme, että tämä jalo, rakastava sydän näännyttää itsensä
yksinäisessä linnassa. Hän näyttää rajuavan, niinkuin sota-oris
kaukaisen taistelon kaikkuessa; taikka metsästäjä torven soidessa;
taikka oikeammin niinkuin vangittu kenraali, joka näkee, kuinka hänen
sotamiehensä, joita viholliset voimalla ja juokoilla ahdistavat,
horjuvat ja hajotetaan, eikä voi katkaista kahleitansa ja koota ja
johdattaa heitä jälleen.

Kuitenkin hän puhui hyvin kiitollisesti siitä, kuinka häntä
vieraanvaraisesti kohdeltiin linnassa; sanoi, että hän eli niinkuin
ruhtinas taikka kardinali; ja kielsi pois sen ajatuksen, ettei hyvä
asia menestyisi ilman hänen läsnä-oloansa.

"Minä en voi olla heidän kanssaan kuolemassa", hän lausui; "eivätkä he
minun kanssani! Jokaisen täytyy taistella tämä viimeinen taistelo,
kokea tämä kärsiminen yksinään. Ja ainoastaan ne voittavat, jotka ennen
ovat oppineet voittoa saamaan ja syvälle sydämeensä perustaneet sen
sanan, jossa asuu suuri voima syntiä ja perkelettä vastaan, että
Kristus on kuollut meidän jokaisen tähden ja ijäksi kukistanut
saatanan."

Hän arveli myöskin, että, jos Melancthon eli, se teki kirkon yhtä,
kuinka hänen kävi. Eliaan henki tuli kaksinkertaisesti Elisaan.

Ja hän antoi Ulrichille pari kolme kallista kappalta evankeliumein
käännöksestä, että minulla olisi jotakin lukea talonpojille.


Marraskuulla.

Minulla on tällä kuukaudella ollut myötäni kalliita kappaleita
valmistuvasta saksalaisesta raamatusta monessa mökissä, kun olen niissä
käynyt -- yksinkertaisia kertomuksia köyhistä, spitalisista ja
halvatuista, jotka tulivat Herran luo, ja Hän rupesi heihin ja paransi
heidän kipunsa; ja syntisistä, joille Hän antoi anteeksi.

Kummallista on, kuinka alhainen kansa näyttää imevän niitä; nimittäin
ne, jotka ollenkaan huolivat semmoisista asioista. "Tämmöinenkö Herra
Kristus todella on?" he kysyvät; "siinä tapauksessa meidän tosiaan käy
Häntä puhutteleminen omilla sanoillamme ja pyytäminen juuri, mitä me
kaipaamme, niinkuin nuot köyhät miehet ja naiset ennen tekivät. Onko
oikein totta, että talonpojat, vaimot ja sairaat saivat tulla suoraan
Herran itsen luo? Eikö aina joukko pappeja ja pyhimyksiä pitänyt Häntä
eroitettuna yhteisestä kansasta? Pääsivätkö todella kaikki Hänen
puheillensa, Hänen, joka oli niin suuri Herra?"

Minä sanoin, että minun luullakseni maalliset ruhtinaat pakon eikä
kunnian vuoksi pitävät edusmiehiä eivätkä salli, että jokainen tuo
esiin oman asiansa. He näyttävät suurimmilta kaukaa valta-istuimen
loistossa sentähden, että he itsessänsä ovat heikot ja syntiset,
niinkuin muut ihmiset. Mutta Hän ei tarvinnut mitään komeutta eikä
kaukaisuuden arvoa, koska Hän ei ole niinkuin muut ihmiset, vaan
synnitön ja jumalallinen, ja kunnia on Hänessä itsessä eikä esineissä
Hänen ympärillänsä.

Sitten minulla oli luettavana kertomus ristiin-naulitsemisesta. Monta
kyyneltä olen nähnyt vuotavan rypistyneille poskille ja monen hymyn
loistavan himmeissä, vanhoissa silmissä, kun luin sitä.

"Näyttää siltä, kuin kohta ymmärtäisimme kaikki", arveli vanha eukko;
"vaan kuitenkin tuntuu siinä aina olevan jotakin enemmän joka kerta,
kun sen kuulee."


Joulukuulla.

Tänä aamuna sain kirjeen Bertrandilta -- ensimäisen monesta ajasta. Hän
on toivoa täynnä; tosin ei, että hän saa laillisen perintönsä, mutta
että hän pääsee Wittenbergiin taas muutamien viikkojen perästä.

Luullakseni kasvoni näyttivät erittäin kirkkailta, kun vastaan-otin
sen ja kallis kirje kädessä juoksin omaan huoneeseni; sillä
rouva Hermentrud puhui sinä iltana paljon, kuinka tulee maltilla
vastaan-ottaa kaikki, kuinka hyvin hiljainen ja tyyni käytös aina
soveltuu nuorille tytöille, ja kuinka kaikki on epävakaista täällä maan
päällä. Taivaallinen Isäni tietää, etten minä unhota, kuinka
epävakaista kaikki on; vaikka en usein tohdi ajatella sitä. Mutta Hän
on antanut minulle tämän hyvän lahjan -- Hän itse -- ja riemuitsevalla
sydämellä minä kiitän Häntä siitä!

Minä en ymmärrä rouva Hermentrudin uskontoa. Hän näyttää katsovan sitä
viisaaksi, vieläpä velvollisuudeksikin, että vastaan-otamme kaikki,
mitä Jumala antaa meille, kylmäkiskoisella ja penseällä tavalla,
niinkuin emme kovin paljon huolisi siitä, sillä muutoin Hän luulee
antaneensa meille jotakin liian hyvää ja kadehtii sitä meiltä ja ottaa
sen, pois jälleen.

Ei; jos Jumala ottaa meiltä jotakin, ottaa Hän, niinkuin Hän antoikin,
äärettömässä rakkaudessa; enkä minä tahtoisi mitenkään tehdä mustia
päiviä mustemmaksi, jos tullaksensa ovat, sillä katkeralla
itsesyytöksellä, että minä en iloinnut päivänpaisteesta, kun Hän antoi
sen. Sillä minun täytyy välisti pelätä, kun ajattelen entisiä martyrejä
ja niitten katkeruutta, jotka vihaavat nyky-ajan hyviä sanomia. Mutta
silloin minä koetan katsoa ylös ja sanoa: "paremmassa turvassa Sinun
käsissäs, oi Isä, kuin minun." Ja koko rukouksen lohdutus riippuu
siitä, mitkä tunteeni ja ajatukseni ovat tämän "Isän" nimen suhteen.



XXI.

Evan kertomus.

Nimptschenin Cisterciensin-luostarissa Syyskuun 2 p. 1521.

He ovat setä Cottan painosta Wittenbergistä lähettäneet minulle useita
arkkeja T:ri Lutherin Uuden Testamentin käännöksestä.

Kaikista, mitä hän koskaan teki Jumalaa varten, näyttää tämä minusta
suurimmalta ja parhaalta. Ei mikään ole niin vahvasti vaikuttanut
luostariimme. Useat sisaret sanovat jyrkästi, etteivät he ota osaa
mihinkään rukouksiin pyhimysten puoleen. He väittävät, että epäilemättä
saatana itse on pitänyt tämän ihanan kirjan kuolleen kielen kautta
suljettuna vaimoilta, lapsilta ja yhteiseltä kansalta. Ja nuoret nunnat
arvelevat, että se on erittäin viehättävä, ei ensinkään saarnakokoelman
taikka muitten jumalisten kirjain kaltainen.

"Se on niin tosi-elämän tapainen", sanoi yksi minulle, "se sisältää
kaikki, mitä kaipaamme; se on täydellinen ystävä, niin äärettömän hyvä,
niin hellä; se ymmärtää kokonaan sydämemme sisimmät. Voi, sisar Eva",
hän lisäsi, "jospa vaan kotona saisivat kuulla tämän!"


Lokakuussa.

Tänään olemme saaneet yhden kappaleen T:ri Lutherin thesistä
luostari-elämää vastaan.

"Ei löydy, kuin yksi hengellinen sääty", hän kirjoittaa, "joka on pyhä
ja pyhäksi tekee, ja se on kristikunta -- Kristin usko, johon kaikkien
on yhtä suuri oikeus."

"Jos luostarilaitokset", jatkaa hän, "ovat miksikään hyödyksi, tulee
niitten olla kouluja, joissa lapsia kasvatetaan, siksi kuin he pääsevät
täysi-ikäiseksi. Mutta niinkuin nyt on, ovat ne huoneita, joissa miehet
ja naiset muuttuvat lapsiksi ja alati lapsina pysyvät."

Voi! minä tiedän peräti hyvin näitten viimeisten sanojen totuuden; sen
toivottoman, lapsellisen puuhaamisen vähäpätöisissä asioissa, johon
enimmät nunnat vaipuvat, sitten kuin nuoruuden hilpeys ja se katkeruus,
jonka ero kaikista rakkaista tuotti, ovat kadonneet, ja elämän
suurimmat tapaukset ovat kirkon koristaminen juhlia varten taikka
inspehtorin tai piispan komea vastaan-otto.

Tätä minä olen vastustanut. Tätä minä pelkään nuorten sisarten
puolesta: että näkisin heidän vaipuvan tyytyväiseen häärinään
uskonnollisissa leikeissä. Enkä minä ole voinut keksiä mitään muuta
pelastuksen keinoa, kuin että me muutetaan johonkin kaupunkiin ja
saamme ruveta sairaita ja köyhiä hoitamaan.

T:ri Luther sallii kuitenkin, että asia ratkaistaan toisella tavalla. Me
kuulemme, että hän on neuvonut Erfurtin luostarin prioria antamaan
jokaisen munkin, jonka mieli tekee, vapaasti jättää luostarin. Ja niitä
on monta, niin on meille kerrottu, jotka jo ovat lähteneet eri
luostareista, ja palanneet palvelemaan Jumalaa mailmassa.

Munkeilta tämä kyllä käy laatuun. Mailma on avoinna heille ja jollakin
lailla he aina löytävät työtä. Mutta meidän laitamme on toisenlainen.
Me olemme temmatut pois luonnollisista kodoistamme, koko mailma on
meille jäljetön erämaa.

Kuinka minä sentään uskallan puhua näin? Koska koko mailma on
taivaallisen Isämme kätten työ ja tie Isämme huoneesen, eikö Hän löydä
meille itsekullekin paikkaa siinä sekä polkua sen lävitse?


Marraskuun 10 p.

Yhdeksän nuorta nunnaa on päättänyt, jos mahdollista, luopua
luostari-elämästä ja kaikista sen yhä palaavista, taikamaisista
menoista. Tänä iltana me pidimme kokousta sisar Beatricen kammiossa.
Täti Agnes yhtyi meihin.

Päätettiin, että jokainen kirjoittaisi sukulaisillensa ja suorastaan
tunnustaisi, että he luulivat luostarilupauksen ja -elämän sotivan
Pyhää Raamattua vastaan sekä pyytäisivät päästä takaisin kotiinsa.

Sisar Beatrice ja täti Agnes päättivät kärsivällisesti pysyä, missä
olivat.

"Minun vanha kotini ei olisi enemmän koti minulle, kuin luostarikaan",
arveli sisar Beatrice. "Minulla on vapaus kuolla täällä, ja tie on auki
sielulleni palata Jumalan luo."

Ja täti Agnes sanoi:

"Kuka tietää, vaikka vielä joku halpa työ olisi jätetty minun
toimitettavakseni täällä! Mailmassa minä olisin yhtä avuton, kuin
lapsi, ja miksi minä palaisin olemaan sukulaisteni rasituksena."

Molemmat kehoittivat minua kirjoittamaan Elsalle taikka täti Cottalle,
että he vastaan-ottaisivat minut. Mutta minä tuskin luulen, että minun
tulee tehdä niin. Täti Cottalla on lapsensa ympärillään. Elsan koti on
vieras minulle. Paitsi sitä, vaikka jokainen on ollut ystävällinen
minulle, olen minä niinkuin eksy-eläin tämän mailman korvessa, eikä
minulla ole mitään kotia siinä. Minä olen luullakseni saanut Jumalalta
voiman ilahuttaa ja auttaa muutamia täällä, ja niin kauan kuin täti
Agnes ja sisar Beatrice jäävät, on minun mahdoton ajatella mitään
lähtemistä. Kaikissa tapauksissa minä aion odottaa.


Marraskuun 22 p.

Fritz on taas vankeudessa. He eivät olleet moneen viikkoon kuulleet
hänestä mitään ja ihmettelivät, missä hän oli, kun kirje tuli eräältä
papilta Ruprecht Hallerilta Franken'ista. Hän sanoo, että Fritz tuli
hänen luoksensa jonakin iltana Heinäkuulla, oli yötä, lähti seuraavana
aamuna lutherilaisten kirjojensa kanssa siinä aikeessa, että hän menisi
suoraan Wittenbergiin, ja antoi hänelle osoituksen, missä täti Cotta
asui siellä. Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen kohtasi nuori munkki
hänet likellä Dominikanin-luostaria ja kysyi, oliko hän se pappi, jonka
luona eräs kiertävä kirjakauppias oli viettänyt yön vähä aika
takaperin. Pappi myönsi, jolloin nuori munkki kiireesti ja matalalla
äänellä lausui hänelle:

"Kirjoittakaat hänen ystävillensä, jos tunnette heitä, ja sanokaat,
että hän on luostarin vankihuoneessa, ja että häntä kovasti epäillään
väärä-uskolaiseksi. Minä olen se nuori munkki, jolle hän antoi yhden
kirjan samana iltana, kuin hän tuli. Kertokaat heille, etten minä
aikonut pettää häntä, mutta johdatin hänet paulaan; ja jos he joskus
voisivat vapauttaa hänet ja te näette hänet jälleen, sanokaat hänelle,
että minä olen pitänyt hänen kirjansa." Hyvä pappi puhui jotakin
myöskin siitä, että Fritz on ollut hänen pelastuksensa. Ja hän
kehoittaa meitä panemaan kaikki voimamme liikkeelle hänen hyväksensä
sekä kääntymään kaikkien mahtavien ystäviemme puoleen, että he
välittäisivät, koska priori siinä Dominikanin-luostarissa, jossa hän on
vankina, on kovin ankara mies ja suuri väärä-uskolaisten vihaaja.

Mahtavien ystävien puoleen! Minä en tiedä ketään, jota voimme rukoilla,
paitsi Jumalaa.

Heinäkuulla hän siis vangittiin, neljä kuukautta sitten. Minä en tiedä,
onko se vaan levottomuuteni; mutta minusta tuntuu, kuin minun täytyisi
lähteä täti Cottan luo. Minua aavistaa, että hän kaipaa minua nyt. Ehkä
minä voisin lohduttaa häntä; sillä kuka voi kertoa, mitä neljä
kuukautta Dominikanin-luostarin vankihuoneessa on Fritzin tehnyt?

Eikö meidänkin luostarissamme ole vankihuone, kyllin matala, pimeä ja
kostea pusertamaan henkeä kenestä hyvänsä kuudessa viikossa! Yhdestä
sen paksuista, lyhyistä pylväistä riippuu raskaat rautakahleet, jotka
onneksi ovat ruostuneet nyt, kun ei niitä ole pitkään aikaan käytetty;
ja yhdessä nurkassa on kiristyslavitsa ja muita kauheita aseita, jotka
ovat heitetyt syrjälle nyt, vaan joissa muutamat vanhemmat nunnat
vakuuttavat nähneensä veripilkkuja.

Kun hän edellisellä kertaa oli vankeudessa Mainzissa, en minä epäillyt
niin paljon hänen vapauttamisestaan, kuin nyt.

Tahtooko Jumala tämän pelon kautta armollisesti valmistaa meitä jonkun
hirveän sanoman suhteen, joka odottaa meitä? vai osoittaako se
ainoastaan, että toivomisen kyky yhä heikkonee, mitä vanhemmaksi
käymme?


Joulukuulla 1521.

Monin tavoin on toivo pettänyt meidät näinä kahtena viimeisenä
viikkona. Vastaus toisen perästä on tullut noitten yhdeksän sisaren
sukulaisilla heidän liikuttaviin pyyntöihinsä. Niissä ilmestyy
erilaisia tunteita, mutta ei kukaan suostu jälleen ottamaan vastaan
heitä heidän kotiinsa.

Muutamat sukulaiset laskevat mitä katkerimpia soimauksia ja ankarimpia
uhkauksia. Toiset kirjoittavat hellästi ja sääliväisesti, mutta
kaikilla on se ajatus, ettei mikään aatelinen perhe voi tuottaa
itselleen sitä häpeätä, että se on auttanut vihittyä nunnaa lupauksensa
rikkomisessa. Lapsi parat! sydäntäni särkee heidän puolestaan, muutamat
heistä ovat niin nuoret ja toivoivat niin varmaan, että heitä
otettaisiin avoimin sylin takaisin, muistaen niitä kyyneliä, joilla he
päästettiin menemään.

Nyt he ovat kokonaan jätetyt Jumalan huomaan. Hän ei hylkää heitä;
mutta kuka tietää, mitä okaisia teitä heidän jalkansa vielä saavat
astua?

Täällä on myöskin tullut ilmi, että muutamat heistä ovat kirjoittaneet
sukulaisilleen, jonka kautta heidän tilansa käy paljon vaikeammaksi ja
tuskaisemmaksi.

Useat vanhemmat nunnat ovat kovasti suuttuneet tästä muka ilkeästä
petoksesta ja Jumalan häväistyksestä. Minuakin on kielletty pitämästä
sen enempää yhteyttä luulonalaisten sisarten kanssa. Kaikki kammiot
ovat katsastetut, kaikki lutherilaiset kirjat on pantu takavarikkoon,
ja vaaditaan, että suurimmalla tarkkuudella olemme läsnä kaikissa
jumalanpalveluksissa.


Helmikuun 10 p. 1522.

Sisar Beatrice on kuollut vähän aikaa sairastettuaan. Lempeä,
kärsivällinen henki on päässyt lepoon.

Vaikea on ajatella tätä sorrettua ja arkaa sydäntä iloiseksi edes
taivaassa. Minä en voi ajatella häntä muuksi, kuin semmoiseksi, joka on
_levossa_.

Eräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen minulla oli uni, jossa näin hänen
astuvan taivaasen. Minä näin hänen valkoisessa hameessa ja hunnussa
verkalleen nousevan ylös kaupungin portille. Hänen päänsä ja silmänsä
olivat painuneet alaspäin eikä hän näyttänyt rohkenevan katsella
helmisiä portteja, ei senkään vertaa, että hän olisi tietänyt, olivatko
ne auki vai kiinni. Mutta kaksi enkeliä, kaksi taivaan leppeintä
henkeä, tulivat ulos, yhtyivät häneen ja tarttuen hänen käsiinsä
taluttivat hänet ääneti sisään, niinkuin katuvan lapsen. Ja kun hän
astui sisään, hiljenivät harput ja laulut soitoksi, niin lempeäksi,
kuin kesäisen päivän haaveksiva humina. Mutta ei hän vieläkään katsonut
ylös, vaan kulki kultaisia katuja, kädet turvallisesti laskettuina
enkelein käsiin, kunnes hän seisoi valta-istuimen edessä. Nyt kuului
valta-istuimelta ääni, joka lausui: "Beatrice, se olen minä; älä
pelkää." Kun hän kuuli tämän äänen, levisi rauhallinen hymy hänen
kasvoillensa, ikäänkuin sädekehä, ja ensimäisen kerran hän nosti
silmänsä; ja vaipuen Hänen jalkainsa juureen, lausui hän hiljaa:
"kotona!" Ja minusta tuntui, kuin tuo ainoa sana, jonka matala,
vapiseva ääni lausui, olisi soinut jokaisesta taivaan harpusta; ja
lukemattomat äänet, jotka kaikkuivat, niinkuin onnellisten lasten, ja
olivat kuin äidin, vastasivat rakkauden ja soiton sävelin sanat: "terve
tultua kotiin."

Tämä oli vaan uni, mutta se ei ole mikään uni, että hän on siellä! Hän
ei puhunut paljon tautinsa aikana eikä hänellä ollut kovia tuskia.
Hänen heikko ruumiinsa vastusti vaan vähän sitä hiuvuttavaa kuumetta,
jota hän sairasti. Ne sanat, joita hän lausui, olivat enimmiten
kiitoksia meidän vähistä hyvistä töistämme taikka anteeksi-pyyntöjä
jokaisesta pikkuisesta vaivasta, jonka hän luuli tuottaneensa meille.

Etupäässä täti Agnes ja minä hoidimme häntä. Hän oli levoton, jos
olimme kauan poissa. Hänen ajatuksensa palasivat usein hänen
lapsuutensa aikoihin Thüringin metsän vanhaan linnaan; ja hän kuuli
mielellään, kun puhuin Chriemhildistä ja Ulrichista ja heidän
pikkuisesta pojastaan. Eräänä iltana hän kutsui minut luoksensa ja
sanoi: "kerro sisarelleni Hermentrudille ja veljelleni, että minä
tiedän varmaan heidän kaikkien tarkoittaneen hyvää, kun lähettivät
minut tänne; ja tämä on ollut hyvä paikka minulle, erittäin siitä asti,
kuin sinä tulit. Mutta käske Chriemhildin ja Ulrichin", hän lisäsi,
"jos he saavat tyttäriä, muistaa, että vannottu vala on pyhä asia, jota
ei saa kevytmielisesti rikkoa. Ei sen vuoksi, että suru on tehnyt minun
pahaa; minä en vaan soisi, että muut kärsisivät. Kaikki, kaikki on
ollut hyvä minulle, enkä minä olisi ansainnut mitään!"

Sitten silitellen päätäni laihoilla käsillään, kun olin polvillaan
hänen vieressään, lausui hän: "Eva, sinä olet ollut niinkuin äiti,
sisar, lapsi -- kaikki minulle. Palaa takaisin vanhaan kotiisi, kun
minä olen mennyt. Minun tuntuu hyvältä ajatella, että sinä olet
siellä."

Tuosta, niinkuin hän olisi pelännyt olleensa kiittämätön täti
Agnesille, kysyi hän häntä ja sanoi: "minä en voi koskaan kiittää sinua
kylläksi kaikesta siitä hyvästä, mitä olet tehnyt minulle. Armollinen
Herramme on sen muistava; sillä eikö Hän sanonut: 'mitä olette tehneet
yhdelle näistä vähimmistä.'"

Ja yöllä, kun istuin yksinään hänen kanssaan, lausui hän: "Eva, minä
olen kovasti pelännyt kuolemaa. Minä olen erittäin heikko hengessäni,
ja pelkään kaikkia. Mutta minä ajattelen, että Jumala huojentaa kuorman
heikoille, niinkuin minä olen. Sillä vaikka en tunne itseäni
lujemmaksi, en minä nyt pelkää. Se on varmaan sentähden, että Hän tukee
minua."

Silloin hän käski minun laulaa; ja vapisevalla äänellä minä veisasin,
niin hyvin kuin voin, virren: _Astant angelorum chori.

    Enkel-joukon taivahaisen
    Säveleet nyt kajahtaa;
    Luojan kaikkivaltiaisen
    Kiitosta ne ilmoittaa.
    Kilvan torven äänten kanssa
    Soipi kielet kannelten,
    Hurskaat seisoo valkeissansa
    Eessä Luojan istuimen.
    Poiss' on ijäks valitukset,
    Kyynelvirrat pestähän,
    Kaipaukset, toivomukset
    Täyttyy lähteest' elämän,
    Siinä rauhan maassa, jon
    Aurinkona Luoja on.

Ja kaksi päivää sen jälleen hän kuoli syys-aamun hämärtäessä. Hän
nukkui Jesuksen nimi huulilla.

Kummallista, kuinka hiljaiselta ja tyhjältä luostari tuntuu ainoastaan
sentähden, että tämä heikko ääni on vaiennut ja tämä varjon kaltainen
olento mennyt pois!


Helmikuulla 1522.

Sisar Beatrice on pantu luostarin kirkkomaahan juhlallisilla,
murheellisilla ruumiinvirsillä ja messuilla sekä komeilla menoilla,
jotka näyttivät minusta huonosti sointuvan yhteen hänen oman, hiljaisen
luontonsa taikka sen rauhan kanssa, jossa hänen sielunsa nyt on.

Matala multakeko kirkkomaalla, jonka ainoa merkki on puinen risti,
soveltuu paremmin hänen muistoonsa. Tulevana kesänä tuuli lempeästi
havisee ruohossa; ja talvella kultakerttu visertelee levollisesti
ylhäällä vanhassa jalavassa.

Mutta minä en saa koskaan nähdä ruohon peittävän tätä multaläjää. Se on
päätetty, että minä jätän luostarin tällä viikkoa. Täti Agnes ja kaksi
nuorta sisarta ovat juuri menneet kammiostani, ja kaikki on valmiiksi
puhuttu.

Turhan-aikaiset vainomukset niitä vastaan, joita he nimittelevät
lutherilaisiksi sisariksi, tarttuvat tarttumistaan, samalla kuin
uhataan käyttää ankarampia ja suorempia keinoja. Sentähden päätettiin,
että minä lähden pakoon ensimäisellä otollisella hetkellä, pyrin
Wittenbergiin ja asetan sitten yhdeksän nunnan asian lutherilaisten
tohtorien eteen ja koetan edistää heidän vapauttamistaan.


Helmikuun 20 p. 1522.

Vihdoin se talonpoikaispuku, jossa minun on määrä paeta, on
kammiossani, ja juuri tänä yönä, kun kaikki on hiljaksensa, aion minä
hiipiä ulos Katharina von Boran kammion akkunasta luostarin puutarhaan.
Täti Agnes on kiihkeästi puuhannut matkaani ja salaisesti varustanut
vähäisen korin ruoka-aineita minulle. Mutta kun minä tänä iltana lähdin
hänen kammioonsa sanomaan hänelle jäähyväisiä, sortui hän kokonaan ja
piti minua lujasti sylissään, niinkuin hän ei olisi tahtonut koskaan
laskea minua menemään. Hänen huulensa vapisivat ja kyynelet vierivät
vitkalleen hänen ohuille vakoontuneille poskillensa. "Eva, lapseni",
hän lausui, "sinä, joka ensin opetit minua rakastamaan vastoin omaa
tahtoani, ja sitten opetit minulle, että Jumala on rakkaus, ja että Hän
voisi tehdä minut, jos uskon Jesukseen, onnelliseksi, rakastavaksi
lapseksi jälleen! kuinka minä voin erota sinusta?"

"Sinä tapaat minut jälleen", minä vastasin, "niinkuin sisaresikin, joka
rakastaa sinua niin paljon!"

Hän pudisti päätänsä ja hymyili kyynelet silmissä, kun hän sanoi:

"Minä olen avuton, vanha vaimo-raukka; mitäpä te minulla tekisitte
elämän tuoksinassa tuolla ulkona?"

Mutta kaikkein enimmän hän pelkäsi minun puolestani, kun minun täytyi
lähteä yksin Wittenbergiin. Tämä näytti hänestä, joka ei ollut
neljäänkymmeneen vuoteen liikkunut ulkopuolella luostarin muureja,
varsin pitkältä ja vaaralliselta matkalta. Täti Agnes ajattelee minua
aina nuoreksi tytöksi ja luulee, että jokainen katsoo minua kauniiksi
sentähden, että rakkaus tekee minut kauniiksi hänen silmissään. Hän on
varma siitä, että he pitävät minua valhepukuisena prinsessana.

Hän unhottaa, että minä olen tyyni, tasaiselta näyttävä,
seitsemänkolmatta vuotinen nainen, jota ei kukaan kummastele, kun hän
vakavasti astuu maantietä eteenpäin.

Mutta minä melkein sain hänet lupaamaan, että hän tulee luoksemme
Wittenbergiin; ja viimeiseltä hän nuhteli itseään epäluottamuksesta
Jumalaa kohtaan ja sanoi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan pelätä,
jott'eivät Hänen enkelinsä kaitsisi minua.

Kerran vielä mailma siis aukenee minulle, mutta minä en toivo (ja miksi
minä sitä tahtoisinkaan?), että se olisi suuren-arvoisempi kuin tämä
luostari on ollut -- semmoinen paikka, jossa Jumala on oleva minun
kanssani ja antaa minun Itsensä tähden toimittaa jonkuisen vähän hyvän
työn.

Mutta sydämestäni halajan saada kerran vielä syleillä kallista täti
Cottaa ja Elsaa ja pikku Theklaa. Ja kun Thekla menee naimisiin, ja
täti ja setä Cotta ovat jääneet yksin, he ehkä tarvitsevat minua, ja
serkku Eva saa vanhentua Elsan lasten ja kaikkien lastenlasten
joukossa, auttaen itsekutakin vähän ja kaivattu hiukan, kun Jumala
körjaa minut pois.

Mutta etupäässä minä tahtoisin olla täti Cottan luona nyt, kun Fritz on
tuossa kauheassa vankeudessa. Hän sanoi aina, että minä osasin
lohduttaa häntä enemmän, kuin kukaan muu, ja kenties minä osaan vielä.



XXII.

Elsan kertomus.


Lokakuulla 1521.

Kristofer on juuri palannut Hallesta. He ovat taas uskaltaneet ruveta
myymään aneita nuoren ja velton Mainzin arkki-piispan Albertin
turvissa. Useat ylioppilaat ja järkevimmät porvarit ovat harmissaan,
kun näkevät, kuinka suuri, punainen risti jälleen pystytetään ja
taivaallista anteeksi-antamusta kaupitellaan pitkin katuja. Gottfried
on varma, ettei tätä olisi yritetty, jolleivät viholliset olisi
luulleet, ette T:ri Lutherin ääni on vaiennut ijäksi. Salaisesti
jaetaan kuitenkin hänen kirjeitänsä meidän joukossamme, ja moni meistä
tietää, että hän on tallella jossakin paikassa lähellä meitä.


Marraskuulta.

Gottfried on juuri tuonut minulle Lutherin kirjeen Mainzin
arkki-piispalle. Se ainakin näyttää anekauppiaille, että he ovat
herättäneet nukkuvan leijonan.

Hän muistuttaa arkkipiispaa, että ankara tuli jo on syttynyt sen
kautta, että köyhä, halpa munkki on nousnut Tetzeliä vastaan; hän
varoittaa häntä, että Jumala, joka antoi voimaa tälle heikolle
ihmis-äänelle, koska se puhui Hänen totuuttansa: "vielä elää ja alentaa
korkeat seterit ja ylpeät Faraot, ja voi helposti nöyryyttää Mainzin
vaaliruhtinaan, vaikka koko neljä keisaria häntä tukisi." Hän vaatii
juhlallisesti, että arkkipiispa lakkauttaa tuon valheellisten
anteeksi-antamusten ahneen myymisen Mainzissa, taikka hän pian julkaisee
syytöksen (jonka hän jo on kirjoittanut) "Uutta Hallen koulua" vastaan.
"Sillä T:ri Luther", hän sanoo, "ei ole vielä kuollut."

Me olemme kovasti epäilyksissä, mitenkä arkkipiispa menettelee, kun on
saanut tämmöisen rohkean moitteen.


Marraskuun 20 p.

Moite on vaikuttanut. Ruhtinas arkkipiispa on kirjoittanut nöyrän
puollustuskirjeen T:ri Lutherille, ja aneet ovat kerta vielä
karkoitetut Hallesta.

Wittenbergissä T:ri Lutherin kirjeet eivät kuitenkaan ole likimainkaan
sama, kuin hänen läsnä-olonsa. Täällä vallitsee suuri hämminki, ja
sangen usein tappelevat vastaiset puolueet kaduilla.

Melkein kaikki Augustinin-luostarin munkit kieltäysivät pari viikkoa
sitten ottamasta osaa messuihin taikka hostian palvelemiseen.
Hyvänluontoinen T:ri Melancthon ja muut tohtorit nuhtelivat heitä
ensin, mutta rupesivat viimein itse uskomaan samoin ja vetosivat
Sachsin vaaliruhtinaasen, että hän poistaisi nämät epäjumaliset
kirkonmenot. Me emme tiedä, kuinka hän tehnee. Ei mitään julkisia
muutoksia vielä ole pantu toimeen jumalanpalveluksessa.

Mutta se suuri tapaus, joka nyt kiihdyttää Wittenbergiä, on
kolmentoista Augustinilais-munkin luopuminen luostarista ja
luostari-elämästä. Pastori Feldkirchen ilmoitti papilliset lupaukset
mitättömiksi ja meni naimisiin muutamia kuukausia takaperin. Mutta hän
oli vaan maallinen pappi; ja pitäjien pappien avioliitosta on kaikilla
kunnon ihmisillä meidän joukossamme kauan aikaa ollut sama ajatus.

Mitä munkkien avioliittoon tulee, on kuitenkin pidetty eri mieltä.
Pappi muuttaa naidessaan vaan säätynsä; mutta jos munkit rikkovat
lupauksensa, häviää koko veljeskunta ja munkki-elämä.

Gottfried ja minä olemme kokonaan vakuutetut siitä, että he ovat
oikeassa; ja me kunnioitamme suuresti niitä miehiä, jotka kieltävät
itseltään elatuksen muitten kustannuksella ja tyytyvät asettumaan
yliopiston oppilaitten joukkoon. Mutta erittäin minä kunnioitan niitä
vanhempia taikka totisempiakin oppineita veljiä, jotka jättävät
luostarin armon ja joutilaan ylellisyyden ja rupeavat oppimaan jotakin
halpaa ammattia. Yksi heistä on mennyt salvumiehen oppiin; ja kun me
pari päivää sitten kuljimme hänen työpenkkinsä ohitse ja katselimme,
kuinka hän ahkerasti koetti taivuttaa tottumattomia sormiansa työkaluja
pitelemään, nosti Gottfried lakkiansa ja tervehti häntä
kunnioituksella, sanoen:

"Niin, se on oikein. Kristin-uskon täytyy alkaa uudestaan Nazarethin
työmiehen kodista."

Meidän perheessämme ovat ajatukset kuitenkin erilaiset. Meidän kallis,
levoton äitimme ajattelee kovasti, mitä kaikista näistä tulee. Tosin on
Fritzin toinen vankeus suuresti järkyttänyt hänen uskoansa munkkeihin;
mutta aikakauden mullistava luonto pelottaa häntä. Hänestä näyttää
kaikki tarkoittavan häviötä; ja ainoa tapa, jolla ajan vaikeat
kysymykset hänen mielestään suoriuvat, on se, että nyt on mailman
viimeiset päivät ja että, kun kaikki on revitty maahan, meidän Herramme
itse tulee ja nopeasti rakentaa valtakuntansa jälleen oikealla tavalla.

Hänellä ei ole Fritzin, ei rakastetun Evan eikä T:ri Lutherin neuvoja
-- johon viime mainittuun hän näihin aikoihin on alkanut enemmän
luottaa, vaikka hän aina valittaa, että hän käyttää niin kiivasta
kieltä -- eikä hän tiedä, mitä jokaisesta asiasta tulee ajatella. Hän
pelkää erittäin arkkidiakonus Carlstadtin rajuutta; ja lempeä
Melancthon on liian paljon hänen itse luontoisensa, ettei hän luota
tämän päätöksiin.

Kuitenkin, kun tänä aamuna kävin heitä tervehtimässä, valmisti hän
paraikaa ravitsevaa lientä, jonka hän, kun kysyin häneltä, myönsi
olevan aiotun sille munkille, joka oli kieltänyt kirkon ylivallan ja
ruvennut salvumieheksi.

"Ihmisraukat", lausui hän niinkuin puollustukseksi, "he olivat
tottuneet elämään hyvin luostarissa, enkä minä soisi, että eroitus
tuntuisi peräti jyrkältä."

Äidin-äitimme on nyt yhdeksännellä kymmenennellä. Hänen vartalonsa on
vielä suora, vaikka hän harvoin lähtee nojatuolistaan; eikä hänen
sielunvoimansa näytä juuri heikontuneen, paitsi ettei hän voi pitkää
aikaa kuunnella mitään asiaa. Valisti minä ajattelen, että hänen
vanhuutensa tulee enemmän varhaisen kevään herttaisiin päiviin, kuin
kovaan ja kylmään talveen. Thekla sanoo, että näyttää siltä, kuin tämä
elämä paraikaa hiljaisesti häneltä koittaisi paremmaksi; taikka kuin
Jumala pitäisi häntä, niinkuin Mosesta, täydellä näöllä ja hyvässä
voimissa, siksi kuin hän saa luoda silmänsä Luvattuun maahan ja nähdä
sen pelastuksen, joka hän on niin kauan odottanut, aivan likeltä.

Hän on yhtä paljon lastemme lemmitty, kuin hän oli ennen meidän; hän
näyttää unhottaneen vanhan tapansa keksiä virheitä; joko sentähden,
että hänen ei tarvitse mielestänsä vastata niin paljon kolmannen
sukupolven puolesta, taikka sentähden, että kaikki heidän pienet
virheensä ilmestyvät lievemmässä muodossa hänen edessään. Minä huomaan
myöskin, että hän on ruvennut juttelemaan aivan toisenlaisia
kertomuksia, kuin niitä, jotka kiinnittivät meidän huomiotamme. Hän
näyttää jättävän pois keski-ikänsä legendat ja palaavan oman levottoman
nuoruutensa ja lapsuutensa kokemuksiin. Iso-isämme elämän salaisuudet,
joista me turhaan koetimme saada selkoa, ovat kaikki avoinna Greetalle
ja pojille. Pyhimysten ja eremitein sijaan, joitten vaiheet
ihastuttivat meitä, on tullut kertomuksia salaisista Hussitein
kokouksista, joissa luettiin Pyhää Raamattua Bömin saloissa ja
vuoristossa; jylhistä turvapaikoista onkaloissa, joissa kokonaiset
perheet piileskelivät kuukausimääriä; sydäntä viiltävistä
vangitsemisista taikka ihmeellisistä pakoretkistä.

Minun poikani sankareina ei ole St. Kristofer eikä St. Yrjö, vaan
väärä-uskoiset Hussitit! Rakas äitini lausuu usein jonkun varoittavan
sanan pojille, että nuot ajat olivat kovin pahoja ja ettei ihmisten nyt
tarvitse viettää semmoista hurjaa elämää. Mutta teksti vaikuttaa
syvemmältä lapsiin kuin kommentarit.

Oman suurimman ilonsa saa äidin-äitimme yhä T:ri Lutherin
kirjoituksista. Minä olen nykyisin hänelle ja isälle lukenut, tiesi
kuinka monta kertaa, tohtorin kirjeen Wartburgista "Kristuksen
vähäiselle joukolle Wittenbergissä" ynnä hänen selityksensä 37:nnestä
Psalmista: "älä vihastu pahain tähden."

Rakkaan isämme näkö-ala on mitä valoisin. Hän on vakuutettu, että koko
mailma nopeasti tulee laidallensa, ja katsoo vähäiseksi asiaksi,
etteivät hänen keksintönsä valmistuneet, koska me täyttä pohtia
lähestymme ihmiskunnan kultaista aikakautta.

Näin hän ja äitini eri kohdilta ja eri teillä joutuivat samaan
päätökseen.

Me olemme kuulleet Theklalta, että Ulrich on käynyt T:ri Lutherin luona
Wartburgissa, jossa hän oleskelee. Minä olen niin iloinen, kun tiedän,
missä hän on. Minusta on aina niin vaikea ajatella ihmisiä, heidän
olopaikkaansa tuntematta. Muoto itse näyttää haihtuvan siinä
epämääräisessä, varjonkaltaisessa, tuntemattomassa mailmassa, joka
ympäröitsee sitä. Tämä se on, joka lisää levottomuuttani Fritzin
puolesta. Nyt minun sopii ajatella T:ri Lutheria, kun hän istuu tuossa
suuressa huoneessa, jossa minä odotin vaaliruhtinasta kirjaustyöni
kanssa monta vuotta takaperin -- katsellen jyrkänteen partaalta niitä
harjanteita, jotka kohoavat toistensa takaa, siksi kuin tummat hongat
ja viheriät, huojuvat oksat muuttuvat sinertäviksi kultaisella taivaan
rannalla. Ja päivänlaskusta minä näen, kuinka varjot hiipivät niitten
vihantavien laaksoin yli, joissa meidän oli tapa leikitellä, ja aleneva
aurinko valaisee honkien punaisia varsia.

Taikka minä näen hänen kesäpäivänä istuvan kirjojensa vieressä --
suurten foliantein, kreikkalaisten, hebrealaisten ja latinaisten -- ja
valmistavan sitä Jumalan Kirjan Käännöstä, joka on oleva koko meidän
kansamme siunaus; sillä välin kuin lämpimät auringonsäteet kiehuttavat
aromatillista hajua männyistä, ja tuuli viepi sen sisään avonaisesta
akkunasta.

Taikka minä ajattelen, kuinka hän varhain aamulla seisoo linnan muurien
luona ja katselee Eisenachin torneja ja kaukaisia kattoja, samalla kuin
suuren luostarin kello kumisten ilmoittaa hänelle, mitä kello on; ja
hänen mieleensä muistuu se vireä elämä, joka alkaa kaduilla, jossa hän
kerta kerjäsi leipää täti Ursula Cottan ovella. Kallis täti Ursula,
minä soisin, että hän olisi saanut elää tähän saakka ja nähdä sen
runsaan sadon, jonka hyvä teko toisinaan tuottaa.

Taikka yöllä taas, kun kaikki äänet ovat vaiti, paitsi näkymättömän
virran kohina alhaalla laaksossa ja tuulen huokuna metsässä, ja se
suuri taistelo alkaa, jota hän on taistellut niin usein pimeyden
valtoja vastaan, ja hän koettaa rukoilla eikä voi nostaa sydäntänsä
Jumalan puoleen, olen minä näkevänäni, kuinka hän avaa akkunansa, luo
silmänsä metsään, kallioille ja nurmille, jotka alhaalla ilmestyvät
tummina ja hengettöminä, ja sitten katsoo ylös näistä Jumalan puoleen
ja vahvistaa itseänsä sillä totuudella, jonka hän mielellään lausuu:

"_Jumala elää vielä_!" tuntien katsellessansa, että yö vaan peittää
auringon eikä sammuta sitä, ja vartoen siksi kuin aamukoitto alkaa
verkalleen levitä ylös taivaalle ja alas metsään.

T:ri Melancthon on kertonut kuinka T:ri Luther tekee työtä, kuinka hän
kärsii Wartburgissa ja kuinka hän kerta kirjoitti: "ovatko ystäväni
unhottaneet rukoilla minun puolestani, koska taistelo on niin kauhea?"
Ei; Gottfried muistaa häntä aina kalliimpien omaistemme nimien
joukossa.

"Mutta", hän sanoi tänään, "meidän tulee jättää päämiehemme kasvatus
Jumalalle."

Koetettu, huolestunut Pyhä Elisabet parka! toinen kuninkaallinen sydän
kärsii nyt Wartburgissa, toinen pyhimys saavuttaa nyt kruununsa
ristin kautta vanhassa linnassa; mutta ei paavin Kalenterissa
kanoniseerattavaksi!


Joulukuun 21 p.

Augustinilaisen veljeskunnan tuomiokapituli Thüringenissa ja
Meissen'issa kokoontui täällä viime kuulla tutkimaan, ovatko
luostarilupaukset peräyttämättömät. He ovat tulleet siihen päätökseen,
että Kristuksessa ei ole maallikoita eikä munkkeja, ja että jokainen
saa vapaasti noudattaa omaatuntoansa.


Joulupäivänä 1521.

Tämä on ollut suuri päivä meille.

Arkkidiakonus Carlstadt ilmoitti vähä aika takaperin, että hän aikoi
lähestyvän Ympärileikkauksen juhlana jakaa pyhää sakramenttiä
maallikoille sekä leivän että viinan muodossa. Kun hänen oikeuttansa
tähän on epäilty, kiirehti hän panemaan toimeen päätöstänsä, ettei
mikään kielto hovin puolesta estäisi sitä.

Tänään, kun hän saarnassansa kaupunginkirkossa oli selittänyt, kuinka
tarpeellista oli taas asettaa Pyhä Ehtoollinen epäjumalisen messu-uhrin
sijaan, meni hän alttarille, siunasi Saksan kielellä leivän ja viinan,
kääntyi kansan puoleen ja lausui juhlallisesti:

"Jokainen, joka tuntee itsensä rasitetuksi synteinsä taakasta ja isoo
ja janoo Jumalan armoa, tulkoon ja vastaan-ottakoon Herran ruumiin ja
veren."

Hetkeksi seurasi äänettömyys hänen sanojansa, ja sitten, ennenkuin
kukaan muu liikahti, näin minä ihmeekseni ujon, hiljaisen äitini
verkalleen astuvan käytävää ylös, taluttaen isääni kädestä. Muita tuli
perästä; mitkä kunnioittavaisella, juhlallisella käytöksellä, mitkä
ehkä hiukan kiireisesti ja liiallisella innolla. Ja kun viimeinenkin
oli lähtenyt alttarilta, lausui arkkidiakonus yhteisen synninpäästön ja
lisäsi juhlallisesti:

"Menkäät, älkäätkä tehkö syntiä enää."

Tuokion aikaa olivat kaikki vaiti, ja sitten eri äänet, jotka
vähitellen paisuivat täydeksi kööriksi, yhtyivät veisaamaan
_Agnus Dei_:

"Oi Jumalan Karitsa, joka poistat mailman synnit! Armahda meitä, anna
meille rauhasi!"

Me vietimme joulun, niinkuin tavallisesti, isäni luona. Vaikka minä
kummastelin äitini rohkeutta, en minä tahtonut puhua hänen kanssaan
siitä; mutta kun me illalla istuimme yksinään, sillä välin kuin rakas
isämme, Gottfried, Kristofer ja lapset olivat lähteneet katsomaan,
kuinka luistelivat Elbellä, lausui hän minulle:

"Elsa, minun täytyi mennä. Tuntui siltä, kuin meidän Herramme _oma_
ääni olisi sanonut minulle: '_sinä_ olet rasitettu, tule!" Minä en
koskaan ymmärtänyt kaikkia näitä, niinkuin nyt. Minusta näytti, kuin
olisin _nähnyt_ evankeliumin omilla silmilläni -- nähnyt, että lunastus
on täytetty, ja että atria nyt on hankittu. Minä en muistanut kysyä,
kaduinko, uskoinko taikka rakastinko kylläksi. Minä näin vuosisatojen
halki, kuinka Hänen ruumiinsa annettiin ja hänen verensä vuodatettiin
minun puolestani Golgatalla; ja nyt minä näin pöydän valmistetuksi ja
kuulin kutsumuksen; ja minun täytyi tarttua isäsi käteen ja kohta astua
esiin."

"Niin, kallis äiti, te annoitte koko seurakunnalle parhaan esimerkin!"
minä sanoin.

"Minä!" hän huudahti. "Sanoitko, että minä menin esiin, ennenkuin
kukaan muu? Kuinka! ennenkuin kaikki hurskaat miehet ja tohtorit ja
esivaltalaiset? Elsa, lapseni, mitä minä olen tehnyt? Mutta minä en
ajatellut itseäni eikä ketään muuta. Minä kuulin vaan hänen äänensä
kutsuvan itseäni; ja mitä minä voin tehdä muuta, kuin mennä? Enkä minä
todella nyt huoli, miltä se näytti! Voi Elsa", hän jatkoi, "kyllä
ansaitsee, että mailmaa näin häiritään, kun vaan tämä juhla palautetaan
kirkkoon; niin", hän lisäsi vapisevalla äänellä, "ansaitsee kyllä, että
Fritzkin on vankeudessa tätä varten. Pyhä Herra on uhrannut itsensä
meidän tähtemme, ja me vietämme juhlaa. Hän kuoli syntisten tähden. Hän
laitti atriansa isoaville ja janoaville. Ne, jotka kaikkein enemmän
tuntevat syntinsä, eivät siis saa tulla viimeiseksi, vaan ensiksi. Minä
näen kaikki nyt. Tuo pyhä sakramentti on evankeliumi minulle."


Helmikuun 10 p. 1522.

Täysi hämminki vallitsee kaupungissa.

Miehiä on ilmestynyt täällä, jotka sanovat, että he ovat suorastaan
innostetut Jumalalta; että opiskeleminen on aivan tarpeeton asia --
jopa epäjumalinen arvon-anto lihalle ja puustaville; että se on ajan ja
voiman hukka, kun kääntää Pyhää Raamattua, koska, vaikka he eivät
ymmärtäneet sanaakaan kreikkaa tai hebreaa, Jumala on ilmoittanut sen
sisällön heidän sydämellensä.

Nämät miehet tulevat Zwickau'ista. Kaksi heistä on kankureita; yksi on
entinen pappi Münzer. He kehuvat itseänsä myöskin profeetoiksi. Heidän
johdattajansa Nikolaus Storch on valinnut kaksitoista apostolia ja
seitsemänkymmentä kaksi opetuslasta Herramme esimerkin mukaan. Ja yksi
heistä huusi kauhealla äänellä tänään pitkin katuja:

"Voi, voi kristikunnan jumalattomia hallitsioita! Ennen seitsemän vuoden
kuluttua pannaan mailma autioksi. Turkkilaiset hyökkäävät maahan. Ei
yksikään ihminen jää henkiin. Jumala puhdistaa maan verellä, ja kaikki
papit surmataan. Pyhimykset vallitsevat. Herran päivä on käsissä. Voi!
voi!"

Yliopiston ja kaupungin ajatukset heistä ovat erilaiset.
Vaaliruhtinas itse sanoo, että hän mieluisammin luopuisi kruunustansa
ja kerjäläisenä kulkisi mailmaa, kuin vastustaisi Herran ääntä. T:ri
Melancthon epäilee ja sanoo, että meidän tulee tutkia henkiä, ovatko ne
Jumalasta. Arkkidiakonus Carlstadt on kovasti mieltynyt heihin, niin
että hän opetus-istuimeltaan kehoittaa ylioppilaita jättämään
turhamaisen pyrintönsä lihallisen viisauden perään ja palaamaan ja
Jumalan käskyn mukaan ansaitsemaan leipäänsä otsansa hiessä.
Poikakoulun opettaja avasi huoneen akkunan ja käski kaupunkilaisia
ottamaan pois lapsensa. Melkoinen joukko ylioppilaita on hajoamassansa,
ja toiset ovat kiihtyneessä mielentilassa, valmiina mihin melskeesen
tahansa. Kuvat ovat väkisin viedyt yhdestä kirkosta ja poltetut.
Fransiskanin-luostarin munkit ovat pyytäneet sotaväkeä avukseen
uhkaavaa päällekarkausta vastaan.

Gottfried ja muut ovat vakuutetut, että nämät Zwickau'n miehet ovat
sokaistuja intoilioita. Hän sanoo: "se henki, joka ei pane armoa
Jumalan sanaan, ei suinkaan liene Jumalasta."

Mutta näitten uusien oppien lujimpia vastustajia on kummastukseksemme
hyvänsävyisä äitimme. Hänen lempeä, hiljainen luontonsa näyttää
niinkuin taivaallisella vaistolla kammoman heitä. Hän sanoo: "Jumalan
henki tekee nöyräksi -- eikä paisuta."

Kun tuonain kerrottiin meille, että Nikolaus Storch oli nähnyt enkeli
Gabrielin yöllä, joka riensi häntä kohden ja sanoi hänelle: "mitä
sinuun tulee, sinä asetetaan minun valta-istuimelleni!" lausui äitini:

"Oudollapa tavalla enkeli Gabriel nyt puhuu _omasta_
valta-istuimestaan: ennen vanhaan enkelit puhuivat Jumalan
valta-istuimesta."

Ja kun joku arveli, että oli aika eroittaa akanat nisusta, ja perustaa
semmoinen kirkko, johon vaan pyhät kuuluisivat, sanoi hän:

"Se ei suinkaan sopisi minulle. Minun täytyisi pysähtyä ulkopuolelle,
lunastettujen syntisten kirkkoon. Ja eikö St. Paavali itse sanonut,
niinkuin T:ri Luther kertoi meille: 'syntiset, joista minä olen
suurin?'"

"Mutta ettekö pelkää", joku kysyi häneltä; "että loukkaatte Jumalaa,
kun kiellätte Hänen sanansaattajiansa, jos sentään nämät profeetat
olisivat Häneltä lähetetyt?"

"En minä luule", hän vastasi tyvenesti. "Siksi kuin tohtorit
vakaantuvat asiasta, minä en mielestäni voi pakoittaa Vapahtajaani, jos
pysyn kiinni vanhassa sano massa."

Isäni on kuitenkin kovin levoton tästä; hän ei ymmärrä, miks'ei saisi
olla profeettoja Wittenbergissä yhtä hyvin, kuin Jerusalemissa; ja
näihin ihmeellisiin aikoihin, väittää hän, mitkä ihmeet lienevät liian
suuret uskottavaksi?

Minä ja moni muu kaipaamme sydämestämme T:ri Lutheria. Minä luulen
kyllä, että Gottfried on oikeassa, mutta se olisi kauheata, jos
erehtyisi; ja T:ri Luther näyttää aina kohta käsittävän kaikki asiat,
ja voittaa rynnäköllä linnan, sillä välin kuin Melancthon käyskelee sen
ympäri ja tarkastelee jokaista varustusten osaa.

T:ri Luther ei koskaan horju ajatuksissaan kirjeissään, vaan varoittaa
meitä ankarasti näistä saatanan petoksista. Mutta siihen ihmiset
vastaavat, ettei hän ole nähnyt eikä kuullut "profeettoja." Kirjeestä
ehtii keskustella, ja kirjeesen ehtii vastata aikaa ennen, kuin toinen
tulee, ja elävä silmä ja ääni maksavat paljon tämänlaisessa
taistelossa.

Mikä päällikkö voisi kirjeitten kautta viedä väkeänsä tuleen?


Helmikuun 26 p. 1522.

Rauhan kyyhkysemme on palannut kotiin; meidän Evamme! Kun tänä iltana
kävin kadun poikki asialla äitini luona, näin minä kummastuksekseni
Evan istuvan käsi isäni kädessä ja levollisesti lukevan hänelle
kolmattakolmatta Psalmia, sillä välin kuin äidin-äitini istui ja
kuunteli ja äitini tyytyväisesti kutoi heidän vieressään.

Tuntui siltä kuin hän olisi tuskin ollut päivääkään poissa, niin
hiljaisesti hän pujahti jälleen entiselle paikallensa. Se näytti niin
luonnolliselta, vaan kuitenkin niin unenkaltaiselta, että kummastuksen
tunto katosi minusta, niinkuin tapahtuu unelmissa, ja minä menin hänen
luokseen ja suutelin hänen otsaansa.

"Kallis serkku Elsa, sinäkö se olet!" hän lausui. "Minä aioin huomenna
kaikkein ensiksi tulla sinun luoksesi."

Minkä rauhan tuo rakas, levollinen, sointuva ääni levitti meidän
kotiimme jälleen!

"Te olette kaikki jättäneet täti Cottan", hän lausui, ja hänen äänensä
värisi hiukan, "niin minä olen tullut takaisin olemaan hänen luonansa
aina, jos hän sallii."

Äitini ja Eva eivät koskaan vaihettaneet keskenänsä mitään rakkauden
vakuutuksia; he ymmärtävät toinen toisensa niin täydellisesti.


Helmikuun 23 p.

Niin, se ei ole mikään unelma. Eva on jättänyt luostarin ja on taas
yksi meistä. Nyt, kun hän on ruvennut jälleen kaikkiin vanhoihin
askareihinsa, kummastelen minä enemmän, kuin ennen, kuinka olemme
tulleet toimeen ilman häntä. Hän puhuu niin levollisesti paostansa
luostarista ja ylimäisestä matkastansa maakunnassa, kuin se olisi ollut
helppo ja aivan jokapäiväinen tapaus. Hän kertoo, että jokainen näytti
olevan halukas auttamaan häntä ja pitämään huolta hänestä.

Hän on kovasti vähän muuttunut. Hänen kasvonsa eivät olleet niitä,
jotka muuttuivat. Sama viattomuus asuu hänen huulillaan, kuin ennen --
sama luottavainen, totinen valo on hänen mustissa, lempeissä
silmissään; tyven, rauhallinen otsa, joka aina muistutti
päivänpaisteisesta, pilvettömästä taivaasta, on tyven ja kirkas vielä;
ja sen ympärillä kultainen tukka, joka ei vielä ole kasvanut luostarin
leikkauksen perästä, sykertyy vähäisiksi kiehkuroiksi, jotka
muistuttavat minua hänen ensimäisista ajoistaan kodissamme
Eisenachissa. Kuitenkin koko kasvojen luonto näyttää tyventyneen, minä
en voi sanoa varjostuneen, vaan täyttyneen sillä katseella, joka
luullakseni aina eroittaa pyhimysten kasvot tuolla ylhäällä enkelein
kasvoista -- niitten kasvot, jotka ovat kärsineet, niitten kasvoista,
jotka ovat vaan tunteneet sääliä --- niin, täyttyneen tuolla syvällä,
hellällä, kärsivällisellä luottamuksella, inhimillisellä katseella,
joka ilmestyy niitten kasvoissa, jotka ovat päässeet taivaalliseen,
riemulliseen "_Sinun tahtosi tapahtukoon_" tuon "_Ei minun tahtoni,
vaan Sinun_" tuskan kautta.

Ensiksi meni Greeta häntä vastaan sillä kunnioittavaisella katsannolla;
joka hänellä on kirkossa; ja hän kysyi minulta jälestäpäin: "onko tämä
todella se serkku Eva, jonka kuva on meillä?" Mutta nyt he ovat mitä
parahimmat ystävät, ja suurella luottamuksella ja aivan tarkasti
juttelee Greeta serkku Evalle kaikki salaisimmat tuumansa ja ilonsa.
Pojatkin panevat tavattoman paljon arvoa hänen hyvään ajatukseensa ja
näyttävät pitävän päätöksiään viisaampina, kuin tavallisten naisten;
sillä eilen pikku Fritz selitti hänelle hartaasti sen uuden joutsen
ansioita, jonka hän oli saanut ja joka oli tehty englantilaisen mallin
mukaan.

Hän koettaa kaikin toimin saada yhdeksän nuorta nunnaa, jotka ovat
ruvenneet Lutherin oppiin, vapaaksi Nimptschenistä. Gottfried luulee
sitä sangen vaikeaksi, mutta ei millään lailla mahdottomaksi aikaa
myöten.

Vaan kuitenkin, mihin myrskyiseen mailmaan kyyhkysemme on palannut! --
yliopisto on melkein häviämällänsä; kaupunki riivoksissa; eikä yhtään
saksalaista raamattua kenenkään kädessä, jonka johdolla, niinkuin
Gottfried sanoo, näitten uusien profeettain vaatimuksia tutkittaisiin.

Se ei sentään näytä tekevän Evaa alakuloiseksi. Hän sanoo, että hänestä
tuntuu, kuin hän astuisi arkista uuteen mailmaan; eikä Noach suinkaan
tavannut kaikkia järjestykseen pantuna edestänsä. Hän on kokonaan
äitini puolella, mitä profeettoihin tulee. Hän sanoo, etteivät
apostolit saarnanneet, itseänsä, vaan Kristusta Jesusta Herraamme. Jos
Zwickau'in profeetat saarnaavat Häntä, eivät he saarnaa mitään uutta;
ja jos he saarnaavat itseänsä, ei Jumala eikä liioin enkeli Gabriel
käskenyt heitä siihen.

Suuresti meitä surettaa, että Fritz vielä on vankeudessa. Ensiksi
olimme varmat, että hänen onnistuisi paeta, mutta jokainen kuukausi
vähentää toivojamme, siksi kuin tuskin tohdimme mainita häntä, paitsi
rukouksissamme. Kuitenkin me joka päivä, Gottfried ja minä, rukoilemme,
ettei ainoastaan hän pääsisi vapaaksi, vaan myöskin T:ri Luther palaisi
ja onnellisesti päättäisi saksalaisen raamatun-käännöksensä, joka,
Gottfriedin luullen; on oleva suurin lahja, minkä T:ri Luther
milloinkaan on antanut taikka milloinkaan voi antaa Saksan kansalle ja
sen kautta kristikunnalle.


Lauantaina, Maaliskuun 8 p. 1522.

Tuo suuri, lämmin sydän sykkii taas meidän joukossamme!

T:ri Luther asuu taas levollisesti Augustinin-luostarissa, jonka
hän jätti vuosi takaperin, Wormsiin lähteäksensä. Mitä muutoksia
siitä ajasta! Hän jätti meidät kesken kyyneliämme ja turhia
rukouksiammme, ettei hän uskoisi kallista henkeänsä sille petolliselle
suojeluskirjalle, joka oli kietonut Johan Hussin martyri-paaluun.

Hän palajaa eheänä ja voittoisana -- hyvän asian puollustajana
keisarin, pappien ja ruhtinaitten edessä Saksan kansan sankarina.

Hänen lähtiessänsä juuri osa kaupunkilaisista ja ylioppilaista vapisi
hänen rohkeitten sanojensa ja tekojensa puolesta.

Palatessaan hän näkee, kuinka ylioppilaat ja porvarit rajusti ja
sokeasti syöksevät eteenpäin sitä tietä, jonka hän avasi -- tuolle
puolen hänen päätöksensä ja vakuutuksensa rajoja.

Hän lähti ensimäisenä taisteloon, ja muut seurasivat pelolla, kun hän
yksin ryntäsi eteenpäin kuoleman uhalla.

Hän palajaa kutsumaan takaisin hajonneita joukkojansa, jotka ovat
levinneet ja jakaantuneet tuimassa ja tulisessa takaa-ajossaan.

Lieneekö nyt hänen äänensä yhtä voimakas peräyttämään ja jälleen
järjestämään, kuin se oli eteenpäin käskemään?

Matkallansa Wartburgista kirjoitti hän vaaliruhtinaalle ja kieltäysi
hänen suojelustansa vastaan-ottamasta, ilmoittaen, että hän palasi sen
lauman luo, jonka Jumala oli antanut hänelle Wittenbergissä, että
Jumala itse oli kutsunut ja kehoittanut häntä, ja että hän oli
mahtavamman suojassa, kuin minkään vaaliruhtinaan! "Miekka", hän sanoi,
"ei voinut puollustaa totuutta. Väkevimmät ovat ne, joitten usko on
vahvin. Hän tuli turvaten Herraansa Kristukseen ja Häneen yksinään."

Gottfried sanoo, että se on tyhjä luulo, mutta minusta on jo, kuin
näkisin suuren eroituksen kaupungissa -- ei jutella niin rohkeasti
ja suureen ääneen, kuin toispäivänä; niinkuin perheessä hilpeät,
telmivät pojat asettuvat, kun isä taas astuu heidän joukkoonsa.
Mutta ylihuomenna voimme päättää paremmin. Hän aikoo saarnata
kaupungin-kirkossa.


Maanantaina, Maaliskuun 10 1522.

Me olemme kuulleet hänen saarnaavan kerran vielä. Kiitos Jumalan, nuot
erämaan päivät, joksi hän sanoi niitä, eivät suinkaan ole menneet
hukkaan T:ri Lutherilta.

Kun hän jälleen seisoi saarnastuolissa, oli harva taajassa
sanankuulia-joukossa, joka sai kyyneliänsä pidätetyksi. Tässä hyvin
tunnetussa kuvassa ja näissä vilpittömissä, vakavissa kasvoissa näimme
sen miehen, joka oli seisonut järkähtämättä keisarin ja kaikkien
valtakunnan suurten edessä, yksinään puollustaen Jumalan totuutta.

Useat meistä näimme paitsi sitä vielä suuremmalla liikutuksella
kärsijän, joka näinä viime kymmenenä kuukautena oli Wartburgin
yksinäisyydessä seisonut vielä kauheamman vihollisen edessä, kuin
paavin taikka keisarin; ja joka sillä välin, kuin hänen oma sydämensä
ja lihansa usein melkein nääntyivät taistelossa, ei ollut koskaan
tauonnut urhoollisesti ja voittoisasti taistelua jatkamasta meidän,
hänen laumansa puolesta; joka lähetti mestarillisia vastauksia Parisin
yliopistolle; joka yhdellä ainoalla jalolla nuhteella väänsi
valheellisen anekaupan Mainzin arkkipiispan vapisevasta kädestä, joka
kirjoitti lakkaamattomia lohdutuksen tai isällisen neuvon kirjeitä
Kristuksen vähäiselle joukolle Wittenbergiin, ja kaikkien näitten
ohessa valmisteli sitä Jumalan Sanan Käännöstä, josta meidän maamme
toivoo niin paljon.

Mutta vanhemmat, hellemmät, tutummat muistot valloittivat kaikki muut,
kun jälleen kuulimme hänen äänensä -- sen uskollisen äänen, joka oli
varoittanut ja lohduttanut meitä niin kauan sekä julkisesti että
yksityisesti. Muille T:ri Luther olkoon Wormsin sankari, Saksanmaan
opettaja, se Pyhä Yrjänä, joka tappoi valheen lohikäärmeen: meille hän
oli luopumaton, lempeä sielunpaimen; ja moni meistä kuuli, luullakseni,
varsin vähän hänen saarnansa ensimäisistä sanoista pelkästä ilosta,
että saimme kuulla hänen äänensä jälleen, kun kirkkaat, syvät säveleet
värähtelivät hiljaisessa kirkossa.

Aluksi hän kiitti meidän uskoamme. Hän sanoi, että olimme suuresti
edistyneet hänen poissa ollessaan. Mutta hän jatkoi sanoen: "meillä
täytyy olla enemmän kuin usko -- meillä täytyy olla rakkaus! Jos mies
on yksinään; miekka kädessä; tekee se yhtä, joko hän pitää sitä tupessa
taikka ei; mutta jos hän on keskellä ihmisjoukkoa, tulee hänen pitää
sitä niin, ettei hän haavoita ketään."

"Äiti antaa aluksi lapsellensa maitoa. Eläisikö se, jos hän antaisi
ensin lihaa ja viiniä?"

"Mutta sinä, ystäväni, olet ehkä saanut kylläksi maitoa. Liha ja viini
kenties tekee sinun hyvää. Salli kuitenkin heikomman, nuoremman veljesi
saada maitoa. Oli semmoinenkin aika, kuin et sinäkään olisi voinut
nauttia mitään muuta."

"Katso aurinkoa! Se tuottaa meille kaksi asiaa -- valon ja lämpimän.
Valon säteet lankeevat suorastaan meidän päällemme. Ei mikään kuningas
ole voimallinen kyllä katkaisemaan noita teräviä, suoria, nopeita
säteitä. Mutta lämmin hohtaa meille joka taholta. Näin tulee uskon,
niinkuin valonkin, aina olla suora ja taipumaton; mutta rakkauden
pitäisi, niinkuin lämpimän, hohtaa joka taholta ja nöyrästi mukaantua
kaikkien tarvetta myöten."

Hän jatkoi: "messun poistaminen, sanotte, on Pyhän Raamatun mukaan.
Minulla on sama ajatus, kuin teillä. Mutta kun poistitte sen, millä
lailla te huolitte järjestyksestä ja säädyllisyydestä? Teidän olisi
tullut hartaasti rukoilla Jumalaa, kääntyä esivallan puoleen, ja
jokainen olisi huomannut, että asia oli Jumalasta."

"Messu on paha asia; Jumala on sen vihollinen; se on poistettava; ja
minä soisin, että koko mailmassa Pyhä Ehtoollinen asetettaisiin sen
sijaan. Mutta älköön kukaan väkisin temmatko ketään pois siitä. Asia on
jätettävä Jumalan haltuun. Hänen sanansa se on, joka on vaikuttava,
emmekä me. Ja miksi? te kysytte. Siksi, että minä en pidä ihmisten
sydämiä kädessäni, niinkuin savenvalaja pitää saven kädessään. Meidän
työmme on puhua; Jumala toimittaa. Saarnataan me. Kaikki muut ovat
Hänen tehtävänsä. Jos käytän väkivaltaa, mitä voitan? Muutosta
käytöksessä, ulkonäköä, niuristelemista, petosta, teeskentelemistä.
Mutta mihin joutuvat sydämen, uskon, kristillisen rakkauden
rehellisyys? Kaikki puuttuu, missä nämät puuttuvat; ja lopusta minä en
anna pähkinän-varttakaan."

"Sydämen me tarvitsemme; ja sitä voittaaksemme tulee meidän saarnata
evankeliumia. Silloin sana pystyy tänään yhteen sydämeen, huomenna
toiseen, ja niin vaikuttaa, että jokainen luopuu messusta. Jumala saa
aikaan enemmän, kuin mitä te ja minä ja koko mailma voisimme yhdessä
yrittääkään. Hän valloittaa sydämen; ja kun se on voitettu, on kaikki
voitettu."

"Minä en sano tätä sentähden, että messu perustettaisiin jälleen. Koska
se nyt on poistettu, jääköön se Jumalan nimessä pois. Mutta oliko se
poistettava teidän tavallanne? Kun St. Paavali tuli suuren Athenan
kaupunkiin, näki hän alttareita, jotka olivat rakennetut väärille
jumalille. Hän kävi toisesta toiseen, mietiskeli itseksensä kaikista,
mutta ei koskenut yhteenkään. Sen sijaan hän palasi tyvenesti torille
ja ilmoitti kansalle, että kaikki nuot jumalat olivat epäjumalia. Tämä
ilmoitus vaikutti muutamien sydämeen, ja epäjumalat kaatuivat, ilman
että Paavali koski niihin. Minä saarnaisin, minä puhuisin, minä
kirjoittaisin, mutta minä en pakoittaisi ketään; sillä usko on
vapaa-ehtoinen asia. Katsokaat, mitä minä olen tehnyt! Minä nousin
vastustamaan paavia, aneita ja paavin seuralaisia; mutta minä tein sen
ilman meteliä taikka väkivaltaa. Minä käytin ennen kaikkia Jumalan
sanaa; minä saarnasin, minä kirjoitin; minä en tehnyt mitään muuta. Ja
kun minä nukuin, taikka istuin pöydän ääressä, keskustellen Amsdorfin
ja Melancthonin kanssa ja juoden Wittenbergin oluttamme, oli se Sana,
jota olin saarnannut, vaikuttamassa ja hävitti paavin valtaa enemmän,
kuin minkään ruhtinaan taikka keisarin rynnistys koskaan on sitä
vahingoittanut. Minä en tehnyt mitään; sana teki kaikki. Jos minä
olisin turvannut väkivaltaan, olisi Saksa ehkä tähän aikaan upotettuna
mereen. Ja mikä seuraus olisi ollut? Sielun ja ruumiin häviö ja hukka.
Sentähden minä pysyin itse levollisena, ja jätin Sanan raivaamaan
tietä itselleen mailman lävitse. Tiedättekö, mitä perkele ajattelee,
kun hän näkee, että ihmiset käyttävät väkivaltaa evankeliumia
levittääksensä? Istuen kädet ristissä helvetin tulen takana, sanoo
saatana pahanjuonisella katseella ja kauhealla hymyllä: 'voi, mutta
nuot hullut vasta viisaat ovat, kun tekevät työtä minulle!' Mutta kun
hän näkee, että Sana astuu esiin ja yksin ryhtyy taisteloon, silloin
hänen on paha olla; hänen polvensa lyövät yhteen, häntä värisyttää ja
hän pyörtyy pelosta."

Levollisesti ja kunnioituksella, ilman iso-äänisiä keskusteluita taikka
kerskauksia sen suhteen, mitä aikoivat tehdä, hajosi seurakunta.

Niin lujasti lähti kehoitus pitkämielisyyteen tästä rohkeasta,
pelottomasta sydämestä, joka Jumalan tähden on yksinään ja
urhoollisesti kohdannut paavin ja keisarikunnan vihaa, ja yhä vielä
kohtaa kirkon ja valtakunnan pannaa!


Keskiviikkona, Maaliskuun 11 p.

Eilen T:ri Luther taas saarnasi. Hän varoitti meitä vakavasti pyhää
sakramenttiä kevytmielisellä tavalla nauttimasta. "Se ei ole
ulkonainen syöminen, joka tekee kristityn", hän sanoi; "se on
sisällinen ja hengellinen syöminen, joka on uskon tuote ja jonka
puutteessa kaikki ulkonaiset asiat ovat vaan tyhjiä koruja ja turhia
temppuja. Nyt on tämä usko luja luottamus siihen, että Jesus Kristus on
Jumalan Poika; että, otettuaan päällensä meidän syntimme ja vääryytemme
ja niitä ristissä kannettuaan, Hän on itse ainoa, riittävä sovitus;
että Hän aina seisoo Jumalan edessä; että Hän lepyttää Isää meidän
puolestamme, ja että Hän on antanut meille ruumiinsa sakramentin,
vahvistaaksensa uskoamme tuohon sanomattomaan armoon. Jos uskon nämät,
on Jumala minun puollustajani. Kun Hän on minun vieressäni, en minä
huoli synnistä, kuolemasta, helvetistä eikä perkeleestä; he eivät voi
tehdä mitään pahaa minulle, ei edes liikuttaa yhtä hiuskarvaa minun
päässäni. Tämä hengellinen leipä on murheellisen lohdutus, sairaan
lääke, kuoleman elämä, nälkäisen ruoka, köyhän aarre. Joka ei sure
syntejänsä, hänen ei siis tule lähestyä tätä alttaria. Mitä hän siinä
tekisi? Voi, jos omatuntomme soimaisi meitä, jos sydämemme tuntisi
itsensä musertuneeksi virhettemme ajatuksesta, silloin me emme
kevytmielisesti lähestyisi pyhää sakramenttiä."

Löytyi paljon muita meidän joukossamme, kuin munkki Gabriel Didymus
(muutamia päiviä sitten yksi hurjan puolueen rajuimpia, joka nyt on
tyyntynyt ja saatettu järkeensä), joitten sopi sanoa, kun kuuntelimme:
"totisesti, se on niinkuin enkelin ääni."

Mutta, kiitos Jumalan, se ei ole mikään enkelin ääni, vaan ihmis-ääni,
josta jokainen sydämemme tunne väreilee -- meidän oman, uskollisen,
suoran Martin Lutherimme ääni, joka nyt, niinkuin toivomme, jää meille
ylösrakentamaan meitä samalla sanalla, joka jo on tehnyt niin paljon
siivoa.

Vaan kuitenkin tuntuu minusta, kuin hänen poissa-olonsa olisi tehnyt
tehtävänsä meidän hyödyksemme yhtä hyvin, kuin hänen takaisintulonsa.
Jos nyt saadaan väkivallan käsi hillityksi, täytyy minun riemuita
siitä, että se on toimittanut juuri sen verran, kuin se on.

Noudatettakoon nyt vaan T:ri Lutherin peruslausetta: älä hävitä mitään,
jota ei Pyhä Raamattu suorastaan kiellä.


Maaliskuun 30 p.

T:ri Lutherin kahdeksan saarnaa ovat nyt päätetyt; ja rauha on palannut
jälleen Wittenbergiin. Ylioppilaat ryhtyvät uudestaan lukemisiinsa,
pojat tulevat takaisin kouluun; jokainen aloittaa jälleen nöyrällä
sydämellä tointansa.

Ei ole ketään rangaistu. Luther ei tahdo, että väkivaltaa käytetään,
olipa haira-uskoisia taikka uskottomia uudistelioita vastaan. "Vapaus",
hän sanoo, "on uskon olemus."

Kun ajattelemme, kuinka hän luonnostaan säälii muita, kärsiviä, emme
ihmettele tätä niin paljon.

Mutta me ihmettelemme kaikki hänen sanojensa lempeyttä. Sanotaan, että
urhoollisimmat soturit ovat parhaimmat hoitamaan haavoitettuja
kumppaneitansa. Lutherin käsi näyttää laskeneen pois sotatapparan, ja
tultuaan sairastavan, haavoitetun ja hämmennetyn väkensä luo, hoitaa
hän heitä kuin armasteleva nainen -- niinkuin meidän oma äitimme, joka
nyt on itse saatu rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kaikesta
sydämestä.

Ei yhtäkään katkeraa sanaa ole päässyt hänen suustaan, vaikka se asia,
jonka tämä sekasorto on saattanut vaaran alaiseksi, on sama asia, jonka
tähden hän on pannut henkensä alttiiksi.

Eikä ole enää mitään meteliä kaduilla. Säikähtyneet Fransiskanit saavat
jatkaa juhla-menojansa ilman pelotta taikka sotaväen avutta. Kaikki
sotaisat henget ovat taas herjenneet vähäisiä ulkonaisia asioita
hätyyttämästä ja kääntyvät siihen suureen taisteloon, joka alkaa
kaikkialla orjuutta ja haira-uskoa vastaan.

T:ri Luther itse on pyytänyt T:ri Melancthonilta apua, kun hän oikaisee
ja viimeistelee sitä Uuden Testamentin käännöstä, jonka hän toimitti
yksinäisyydessänsä Wartburgissa. Heidän ystävyytensä näyttää
hartaammalta, kuin koskaan.

Kristoferin kirjapaino on täydessä työssä, ja kaikki näyttävät
ryhtyneen iloisiin, säännöllisiin askareisinsa jälleen.

Välisti minä, kun ajattelen, kuinka paljon me riipumme T:ri Lutherista,
pelkään, että teemme itsellemme epäjumalan hänestä; mutta Thekla, joka
taas on meidän joukossamme, lausui minulle, kun ilmoitin tämän pelkoni:

"Voi, kallis Elsa, tämä on tuota vanhaa haira-uskoa. Kun Jumala antaa
meille ihanan kesän ja runsaan sadon, tuleeko meidän vastaan-ottaa se
kylmäkiskoisesti ja nauttia sitä sillä pelolla, että Hän tulevana
vuonna lähettää meille huonot ilmat estääksensä meitä olemasta liian
onnellisia? Jos Hän lähettää meille pimeitä aikoja, eikö Hän myös anna
meille lamppua jalkojemme eteen?"

Ja leppeä äitimmekin sanoi:

"Minä luulen, että jos Jumala antaa meille sauvan, Hän _tarkoittaa_,
että me nojaamme siihen."

"Ja kun Hän ottaa sen pois", lausui Eva, "luulen minä, että Hän aikoo
antaa meille oman kätensä sen sijaan! Minä luulen, että se surettaa
Jumalaa, kun käytämme Hänen lahjojansa siksi, miksi hän ei aikonut
niitä; niinkuin jos esimerkiksi _istuttaisimme_ sauvamme maahan emmekä
nojaisi siihen; taikka pystyttäisimme sen kuvaksi ja palvelisimme sitä
emmekä nojaisi siihen ja palvelisi Jumalaa. _Silloin_ saisimme,
luullakseni, oppia, että epäjumalamme ei ollut itsessään mikään tuki
eikä edes mikään elävä olento, vaan ainoastaan hengetön puupalanen."

"Niin", sanoi Thekla ratkaisevalla äänellä, "kun Jumala antaa meille
ystäviä, luulen minä Hänen tarkoittavan, että me rakastamme heitä niin
paljon, kuin jaksamme. Ja kun Hän antaa meille onnea, tarkoittaa Hän
varmaan, että me nautimme sitä niin paljon, kuin voimme. Ja kun Hän
antaa sotamiehille hyvän kenraalin, tarkoittaa Hän, että he luottavat
häneen ja seuraavat häntä. Ja kun hän antaa meille takaisin T:ri
Lutherin ja serkku Evan", lisäsi hän, vetäen Evan kättä hänen työstään
ja suudellen sitä, "tahtoo hän varmaan, että me toivotamme heitä
tervetulleeksi kaikesta sydämestämme ja tunnemme, ettemme voi
milloinkaan kylläksi panna arvoa heihin. Voi Elsa", jatkoi hän
hymyillen: "minä pelkään, ettet sinä koskaan pääse vapaaksi vanhoista
kahleista. Tuon tuostakin saamme aina kuulla niitten kalisevan sinun
ympärilläsi, niinkuin Gersdorfien perhe-aaveen kahleet. Sinä et voi
koskaan kokonaan uskoa, rakas, hyvä sisar, ettei Jumala ole enemmän
mieltynyt sinuun, kun olet murheellinen, kuin jolloin olet onnellinen."

"Hän on usein likinnä", arveli Eva lempeästi, "kun olemme murheissa."
Ja Theklan huulet värisivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä,
kun hän vastasi muuttuneella äänellä:

"Minä luulen, että minäkin olen sitä kokenut, serkku Eva."

Lapsi raukka, hän on monesti saanut kokea sitä. Hänen sydäntänsä
vihavoittaa usein, kun hän ajattelee Bertrand de Créqui'n vaarallista
asemaa vihamielisten sukulaisten joukossa Flanderissa. Ja sen vuoksi
hän ei siedä, että vähintäkään epäillään, että he varmaan tapaavat
toinen toisensa jälleen.

Evankelista oppia tervehditään riemulla Antverpenissa ja muissa
Alankomaitten kaupungeissa. Mutta toiselta puolen valtiolliset ja
kirkolliset virkakunnat vastustavat sitä kiivaasti ja uhkaavat
vainomusta.


Toukokuulla 1522.

T:ri Luther on pitänyt kokousta Markus Stübnerin, koulun-opettaja
Cellariuksen ja muitten Zwickau'in profeettain ja heidän opetuslastensa
kanssa. Hän ilmoitti heille suoraan, että hänen luullaksensa heidän
väkivaltainen, itsepäinen, vimmattu menetyksensä ei lähtenyt rakkauden
ja totuuden Pyhästä Hengestä, vaan valheen ja pahuuden hengestä.
Kuitenkin hän kerrotaan malttavaisesti kuunnelleen heitä. Cellarius,
niin jutellaan, vahtui ja kiristeli vihasta hampaitansa, mutta Stübner
osoitti enemmän itsehillintöä.

Kuitenkin ovat profeetat kaikki jättäneet Wittenbergin, ja rauha
vallitsee jälleen.

Jonkunlainen levollisuus on levinnyt kaupunkiin ja jokaiseen sen kotiin
-- järjestyksen ja alamaisuuden levollisuus levottomuuden ja
itsepäisyyden sijaan. Ja kaikki on toimitettu sen miehen läsnä-olon ja
sanojen kautta, jonka Jumala on lähettänyt johdattajaksemme ja jota me
siksi tunnustamme. Ei yhtäkään väkivallan työtä ole tehty siitä saakka,
kuin hän tuli. Hän ei suvaitse, että kenenkään omaatuntoa pakoitetaan,
ei profeettain opetuslasten eikä myöskään vanhain haira-uskolaisten.
Hän luottaa, niinkuin me kaikki, raamatun saksalaisen käännöksen
vaikutukseen. Tämä teos edistyy nyt häiritsemättä ja nopeasti.

Joka viikko kokoontuvat tohtorit Augustinin-luostarissa, joka nyt on
melkein tyhjä, tutkimaan, mitä jo on valmista, ja neuvottelemaan
vaikeista paikoista. Kun tämä kerta on päätetty, tuntevat he, että
Jumala on puhuva näitten jumalallisten lehtien kautta suoraan kaikkein
ihmisten sydämeen, ja saarnamiehet ja tohtorit saavat palata halpaan ja
alhaiseen virkaansa.



XXIII.

Atlantin kertomus.


Chriemhild ja minä olemme aina olleet perheen vähälahjaisimmat lapset
eikä meissä ole ollut mitään erinomaista, niinkuin toisissa. Minä
luulen todella, että ainoa huomattava asia on, että olemme kaksoiset.
Thekla sanoo, että me olemme vento Sachsilaisia ja ettei meissä
kummassakaan ole mitään kiivasta czechiläistä elikkä bömiläistä verta;
joka lienee minulle sitä parempi, kuin Konradilla melkoisessa määrässä
on Schweitziläisten totista luontoa. Jokainen puhui aina Chriemhildistä
ja minusta ja ajatteli meitä yhdessä; ja kun he sanoivat meitä perheen
kaunottariksi, tarkoittivat he luullakseni etupäässä, että me näytimme
hupaisilta yhdessä vastakohdan vuoksi. Thekla sanoo, että Jumala
lähettää kukkia mailmaan kaksoisparina, olemaan toistensa vastakohtana
juuri niinkuin me -- mustasilmäisiä orvokkeja ja vaaleanpintaisia
kelta-esiköitä, kultaisia heluntai-kukkia ja purpuranpunaisia kanervia.
Hänen oli tapa sanoa Chriemhildiä sisko Kelta-esiköksi, ja minua sisko
Orvokiksi. Chriemhild on kuitenkin kaunis itseksensä ilman minutta --
niin pitkä, valkeaverinen, levollinen ja ruhtinaallinen; hänellä on
niin isot, harmaat silmät, niin tyven, leveä otsa ja suora, uhkea
vartalo, joka aina tekee, että hänen tasainen käytöksensä näyttää
armolliselta, kuin kuningattaren. Mutta minä en ole mitään ilman
Chriemhildiä; se vaan, että ihmiset mielellään katselivat minun
vähäistä, hoikkaa vartaloani, mustia silmiäni ja hiuksiani hänen
rinnallansa.

Olisi hauska tietää, mitä Konrad Winkelriedin kansa ajattelee minusta
tuossa kaukaisessa, vuorisessa Schweitzissä, johon hän aikoo viedä
minut! Hän on varma, että kaikki rakastavat minua; mutta mistäpä sen
minä tiedän? Välisti sydäntäni oikein sykähtää, kun ajattelen, että
minun pitää jättää koti, Elsa, kallis äitini ja kaikki. Se on totta,
että Chriemhild näytti katsovan sitä aivan luonnolliseksi, kun aika
tuli, mutta hän on niin toisenlainen. Jokainen tiesi, että kaikki
mieltyisivät Chriemhildiin.

Ja minä olen niin tottunut rakkauteen ja hyvyyteen. He tuntevat minut
kaikki niin hyvin täällä ja tietävät, kuinka minun taitoni on paljon
vähempi, kuin kaikkien muitten, niin että he kaikki ovat varsin
kärsivällisiä minua kohtaan. Yksin Theklakin, joka usein on hiukan
tuittupäinen, on aina lempeä minulle, vaikka hän toisinaan vähän
nauraakin, kun sanon jotakin tavallista tyhmempää. Minä keksin niin
usein asioita, joita kaikki muut tiesivät jo aikaa. Minä en luullakseni
pelkää niin paljon omasta puolestani, sillä minulla on niin vähän
oikeutta odottaa mitään ja minä saan aina niin paljon enemmän, kuin
ansaitsen, meidän kalliilta taivaalliselta Isältämme ja jokaiselta.
Ainoastaan Konradin tähden olisin minä mielelläni vähäisen viisaampi,
koska hän osaa niin monta kieltä ja on niin kovin taitava. Kun minä
puhuin tästä Elsalle kerta, hymyili hän ja sanoi, että hänellä oli
joskus samanlainen pelko, mutta jos pyydämme Jumalalta, kyllä Hän aina
antaa meille juuri sen viisauden, jota me joka päivä tarvitsemme. Se on
osa "jokapäiväisestä leivästämme", hän arveli. Eikä Elsa suinkaan ole
mikään oppinut, vaan kuitenkin jokainen rakastaa häntä, ja hän tekee
niin paljon hyvää hiljaisuudessa. Mutta vaikka hän ei olekaan oppinut,
on hän minusta viisas vähäisissä asioissa. Ja hänen oli tapa kirjoittaa
aikakirjaa, kun hän oli nuorempi, kuin minä olen. Hän kertoi minulle
niin, vaikka minä en koskaan ole nähnyt sitä. Minä olen ajatellut, että
kenties aikakirjan kirjoittaminen on tehnyt hänetkin viisaammaksi; ja
sentähden minä aion koettaa kirjoittaa semmoista. Mutta kun en tällä
haavaa itsestäni muista puhua mitään, kopioitsen minä aluksi erään
kertomuksen, jonka Konrad muutamia päiviä sitten lainasi minulle
luettavaksi. Yksi hänen ystävistään, nuori schweitziläinen ylioppilas,
joka on juuri tullut Wittenbergiin St. Gallenista, jossa hänen
omaisensa asuvat, on kirjoittanut sen. Hänen nimensä on Johan Refsler,
ja Konrad pitää häntä oikein hyvänä ja ahkerana.


_Kopia Johan Reflerin kertomuksesta_.

"Kun matkustimme Wittenbergiin Pyhää Raamattua opiskelemaan, yllätti
meidät Jenassa kauhea myrsky. Me kuulustelimme monelta jotakin
ravintolaa kaupungissa, jossa saisimme olla yötä, mutta meidän oli
mahdoton löytää mitään, vaikka kyllä sekä etsimme itse että kyselimme
muilta. Ei kukaan tahtonut antaa meille yö-sijaa. Oli juuri
karnavalin-aika, jolloin ihmiset huolivat viisi pilgrimeistä taikka
vieraista. Me lähdimme sen vuoksi taas kaupungista koettamaan,
löytäisimmekö jotakin kylää, johon sopisi jäädä yöksi."

"Mutta kaupunginportilla kohtasi meitä arvokkaan-näköinen mies, joka
puhutteli meitä ystävällisesti ja kysyi, mihin me niin myöhään illalla
aioimme, koska emme missäänpäin pääsisi mihinkään taloon taikka
ravintolaan, joka antaisi meille suojaa, ennenkuin musta yö saavutti
meidät. Paitsi sitä eksyi helposti tällä tiellä; hän kehoitti meitä
sentähden pysymään yötä siinä, missä olimme."

"Me vastasimme:

"Rakas isä, me olemme käyneet kaikissa ravintoloissa, mutta he
lähettivät meidät toisesta toiseen; joka paikassa he kielsivät meiltä
majaa; meillä ei ollut sentähden muuta neuvoa, kuin lähteä edemmäksi."

"Silloin hän kysyi, olimmeko myöskin kysyneet huonetta Mustassa
Karhussa."

"Johon vastasimme:

"Sitä paikkaa me emme ole nähneet. Hyvä ystävä, missä se on?"

"Nyt hän vei meidät kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia. Ja kun
näimme Mustan Karhun, katso, vaikka kaikki muut ravintolan-isännät
olivat kieltäneet meiltä suojaa, tuli isäntä itse ulos portille meitä
vastaan, toivotti meitä tervetulleeksi ja saatti meidät sisään."

"Siellä näimme yhden miehen istuvan yksinään pöydän ääressä, ja hänen
edessään oli vähäinen kirja. Hän tervehti meitä ystävällisesti, käski
meidän tulla likemmäksi ja asettua hänen viereensä pöydän luo. Sillä
meidän kenkämme olivat (luvalla sanoen) niin kurassa, ettemme
kehdanneet rohkeasti astua huoneesen, vaan istahdimme vähäiselle
penkille oven nurkkaan."

"Silloin hän tarjosi meille juoda, eikä meidän käynyt kieltäminen. Kun
näimme, kuinka sydämellinen ja ystävällinen hän oli, menimme istumaan
likelle häntä hänen pöytänsä ääreen, niinkuin hän oli pyytänyt meitä,
ja tilasimme viiniä, että saisimme vuorostamme tarjota hänelle. Me emme
ajatelleet häntä muuksi, kuin ratsassoturiksi. Hän oli vaan tavan
mukaan puettu sukkiin ja ihotakkiin, ilman haarniskoita, miekka
kupeella, oikea käsi miekan-ponnessa ja vasen sen kahvassa. Hänen
silmänsä olivat mustat ja syvät, ne leimuivat ja säteilivät, kuin
tähdet, ettei ollut helppo katsella niitä."

"Pian hän alkoi kysyä, mistä kotoisin olimme. Mutta hän lisäsi itse:

"Te olette Schweitziläisiä. Mistä osasta Schweitzistä?"

"Me vastasimme:

"St. Gallenista."

"Silloin hän sanoi:

"Jos lähdette täältä Wittenbergiin, niinkuin luulen, tapaatte hyviä
maanmiehiä siellä, nimittäin Tohtori Hieronymus Schurf'in ja hänen
veljensä Tohtori Augustinuksen."

"Me sanoimme:

"Meillä on kirjeitä heille. Ja sitten kysyimme:

"Tiedättekö sanoa onko Martin Luther nyt Wittenbergissä, taikka missä
hän on?" hän vastasi:

"Minulla on varma tieto, ettei Luther nyt ole Wittenbergissä. Mutta hän
tulee sinne ennen pitkää. Filip Melancthon on siellä nyt, hän opettaa
kreikkaa ja muut hebrean kieltä. Minä neuvon teitä lujasti opiskelemaan
molempia; sillä molemmat ovat tarpeelliset, jos mieli ymmärtää Pyhää
Raamattua."

"Me sanoimme:

"Jumala olkoon kiitetty! Sillä jos Jumala suo meille elinaikaa, emme
lähde sieltä, ennenkuin olemme nähneet ja kuulleet tuota miestä. Me
olemme nimittäin hänen tähtensä tehneet tämän matkan, koska olemme
ymmärtäneet, että hän aikoo poistaa pappisvallan sekä messun, jotka hän
ei katso olevan mitään perustusta. Vanhempamme ovat lapsuudestamme asti
aikoneet meitä papiksi ja sentähden tahtoisimme mielellään tietää,
minkälaista opetusta hän antaisi meille ja millä voimalla hän aikoo
ryhtyä näihin muutoksiin."

"Niitten sanojen jälkeen hän kysyi:

"Missä tähän asti olette opiskelleet?"

"Vastaus: Baselissa."

"Silloin hän kysyi: kuinka Baselissa laita oli? Onko Rotterdamin
Erasmus yhä siellä, ja mitä hän tekee?"

"Meidän tietääksemme, hyvä herra", sanoimme, "on siellä hyvin laita.
Erasmus on myös siellä, mutta mitä hän paraikaa työskentelee, sitä ei
kukaan tiedä, sillä hän elää hyvin hiljaisesti ja aivan itsekseen."

"Tämä keskustelu näytti meistä hyvin kummalliselta sotamiehen puheeksi.
Hän tiesi jutella molemmista Schurfeista, Filipistä ja Erasmuksesta, ja
myöskin hebrean ja kreikan oppimisesta."

"Paitsi sitä käytti hän silloin tällöin latinaisia sanoja, jotta
päätimme häntä paremmaksi, kuin tavalliseksi soturiksi."

"Ystäväni", hän kysyi, "mitä Schweitzissä Lutherista ajatellaan?"

"Siellä, niinkuin joka paikassa, pitävät eri mieltä hänestä. Useat
eivät voi kylläksi ylistää häntä ja kiittää Jumalaa, että on hänen
kauttansa tehnyt totuutensa selväksi ja paljastanut erehdykset; toiset
päinvastoin ja niitten joukossa erittäin papit soimaavat häntä
jumalattomaksi väärä-uskolaiseksi."

"Tähän hän arveli: sen minä kyllä uskon, että papit puhuvat niin."

"Näin keskustellen tulimme varsin tuttavaksi, jotta kumppanini otti sen
vähäisen kirjan, joka oli soturin edessä, ja katseli sitä. Se oli
hebreankielinen Psaltari. Hän pani taas nopeasti kiinni sen, ja soturi
veti sen puoleensa. Ja kumppanini sanoi: minä antaisin sormen
kädestäni, jos ymmärtäisin tuota kieltä."

"Hän vastasi: te ymmärrätte pian sitä, jos olette ahkera; minäkin
soisin ymmärtäväni sitä paremmin, ja minä harjoitan sitä joka päivä."

"Tällä välin päivä ehtoontui, ja tuli aivan pimeä, kun isäntä astui
pöydän luo."

"Kun hän ymmärsi, kuinka hartaasti me olisimme tahtoneet nähdä Martin
Lutheria, sanoi hän:

"Hyvät ystävät, jos olisitte olleet täällä pari päivää takaperin,
olisitte saaneet halunne tyydytetyiksi, sillä hän istui täällä tämän
pöydän vieressä, ja (osottaen sormellansa) tuossa paikassa."

"Se suututti ja harmitti meitä kovasti, että olimme viipyneet matkalla;
ja me sadattelimme lokaisia ja huonoja teitä, jotka olivat
myöhästyttäneet meitä."

"Mutta lisäsimme:

"Se ilahuttaa meitä kuitenkin, kun saamme istua samassa huoneessa ja
saman pöydän ääressä, kuin hän istui."

"Tähän isäntä naurahti ja läksi ulos ovesta."

"Vähän ajan kuluttua kutsui hän minut luoksensa oven suuhun. Minä olin
levoton ja pelkäsin, että olin jollain lailla menetellyt sopimattomasti
taikka tietämättäni loukannut häntä. Mutta isäntä lausui minulle:

"Koska näen, kuinka suuresti haluatte nähdä ja kuulla Lutheria -- se on
hän, joka istuu teidän kanssanne."

"Minä luulin, että hän laski leikkiä, ja lausuin:

"Voi isäntä, te teette pilkkaa minusta ja toiveistani ja näytätte
minulle väärän Lutherin!"

"Hän vastasi:

"Oikein totta, se on hän. Mutta älkäät olko siitä tietävänänne.

"Minä en voinut uskoa sitä; mutta minä palasin huoneesen ja aioin
kertoa kumppanilleni, mitä isäntä oli ilmoittanut minulle. Viimeiseltä
minä käännyin hänen puoleensa ja kuiskasin hiljalleen:

"Isäntä on jutellut minulle, että tuo on Luther."

"Ei hänkään voinut heti sitä uskoa, vaan arveli:

"Hän sanoi ehkä Hutten, ja sinä ymmärsit hänet väärin."

"Ja koska vieraan käytös ja soturin puku sopi Huttenille paremmin kuin
Lutherille, tulin minäkin siihen päätökseen, että hän oli sanonut: 'se
on Hutten', koska molemmat nimet kuuluivat melkein samalta. Mitä minä
sittemmin puhuin, puhuin sentähden siinä luulossa, että keskustelin
Ulrich von Huttenin, ritarin, kanssa."

"Tällä välin saapui kaksi kauppiasta, jotka myöskin aikoivat jäädä
tähän yöksi; ja päällysvaatteensa ja kannuksensa riisuttuaan, laski
toinen viereensä sitomattoman kirjan."

"Tuosta se, jota isäntä oli (niinkuin minä luulin) sanonut Martin
Lutheriksi, kysyi, mikä kirja se oli."

"Se on T:ri Martin Lutherin Selitys muutamiin evankeliumeihin ja
epistoliin, joka juuri on ilmestynyt. Ettekö ole vielä nähneet sitä?"

"Martin vastasi: se lähetetään pian minulle."

"Nyt lausui isäntä:

"Istukaat pöytään ja ruvetkaamme aterioimaan."

"Mutta me käskimme hänen pyytää anteeksi meidän puolestamme ja
sijoittaa itseämme toiseen paikkaan. Mutta hän sanoi:

"Hyvät ystävät, istukaat vaan pöytään. Minä takaan, että olette
tervetulleet."

"Kun Martin kuuli tämän, sanoi hän:

"Tulkaat, tulkaat, kyllä minä sitten suoritan asian isännän kanssa."

"Syödessämme lausui Martin monta hurskasta ja ystävällistä sanaa, jotta
kauppiaat ja me olimme ääneti hänen edessään ja pidimme enemmän vaaria
hänen keskustelustaan, kuin ruoastamme. Muun muassa hän huoaten
valitti, että ruhtinaat ja aateliset olivat koossa valtiopäivillä
Nürnbergissä Jumalan sanan, monen vaikean seikan ja seikan ja Saksan
kansan sorron vuoksi, eikä heillä kuitenkaan näyttänyt olevan mikään
muu tarkoitus, kuin synnyttää parempia aikoja turnajaisilla,
reki-ajoilla ja kaikenlaisilla turhilla hovihuvituksilla; kun sitä
vastoin Jumalan pelko ja kristilliset rukoukset toimittaisivat paljoa
enemmän."

"Kuitenkin nämät", hän sanoi murheellisesti, "ovat meidän kristityitä
ruhtinaitamme!"

"Lisäksi hän lausui: meidän tulee tahtoa, että lapsissamme ja
jälkeläisissämme, joita eivät mitkään paavilliset erehdykset ole
myrkyttäneet, vaan jotka istutetaan puhtaasen totuuteen ja Jumalan
sanaan, evankelinen totuus tuottaa parempia hedelmiä kuin heidän
vanhemmissaan, joihin nämät erehdykset ovat niin syvältä juurtuneet,
että on vaikea saada niitä poistetuksi."

"Tämän perästä kauppiaat ilmoittivat ajatuksensa, ja vanhempi heistä
sanoi:

"Minä olen halpa, oppimaton maallikko enkä erittäin ymmärrä näitä
asioita; mutta sen verran kuin minä käsitän, sanon minä, että Luther on
joko enkeli taivaasta taikka perkele helvetistä. Minä mielelläni
maksaisin kymmenen florinia, jos hän ripittäisi minut, sillä minä
luulen, että hän voisi ja tahtoisi valistaa omaatuntoani."

"Tällä välin isäntä tuli salaisesti luoksemme ja sanoi:

"Martin on maksanut illallisenne."

"Tämä ilahutti meitä paljon, ei rahojen eikä ruoan puolesta, vaan sen
vuoksi, että hän oli tehnyt meidät vieraiksensa."

"Illallisen jälleen nousivat kauppiaat ja menivät talliin hevosiansa
katsomaan. Martin jäi huoneesen meidän kanssamme, ja me kiitimme häntä
hänen hyvyydestään ja jalomielisyydestään, ja rohkenimme sanoa, että me
luulimme häntä Ulrich von Hutteniksi. Mutta hän arveli:

"Ei, en minä en ole se."

"Nyt isäntä tuli, ja Martin sanoi:

"Minä olen tänä iltana muuttunut aatelismieheksi, sillä nämät luulevat
minua Ulrich von Hutteniksi."

"Ja sitten hän nauroi pilapuhettansa ja arveli:

"He pitävät minua Huttenina, ja te pidätte minua Lutherina. Pian
minusta tulee leikinlyöjä Markolfus."

"Ja tämän jälkeen otti hän ison olut-lasin ja sanoi vaan tavan mukaan:

"Schweitziläiset, saakaat tästä toistemme onneksi."

"Mutta kun juuri olin ottaa lasin häneltä, pani hän pois sen, käski sen
sijaan lasillisen viiniä ja lausui:

"Olut on outo ja tuntematon juoma teille. Juokaat ennemmin viiniä."

"Tuosta hän nousi ylös, heitti vaippansa hartioillensa ja sanoi
hyvästi. Hän ojensi meille kätensä ja lausui:

"Kun tulette Wittenbergiin, tervehtikäät T:ri Hieronymus Schurfia
minulta."

"Me sanoimme:

"Ilomielin me sen tekisimme, mutta miksi me sanomme teitä, että hän
ymmärtää tervehdyksen?"

"Hän vastasi:

"Älkäät sanoko muuta kuin: _Hän, joka tulee_, lähettää teille
terveisiä. Nämät sanat hän heti ymmärtää."

"Näin hän jätti meidät hyvästi ja lähti levolle."

"Jälestäpäin palasivat kauppiaat huoneesen ja käskivät isännän tuoda
heille enemmän juotavaa. He puhuivat sitten paljon hänen kanssaan, kuka
tämä vieras oikeastaan oli."

"Isäntä tunnusti, että hän luuli häntä Lutheriksi; jota hekin pian
uskoivat, ja alkoivat nyt katua, että olivat puhuneet niin
sopimattomasti hänen läsnä-ollessaan, sanoen, että he tahtoivat nousta
varhain seuraavana aamuna, ennenkuin hän lähti pois, ja pyytää, ettei
hän olisi suutuksissaan heille taikka ajattelisi pahaa heistä, koska he
eivät olleet tietäneet, kuka hän oli."

"Kaikki kävi heidän mieltänsä myöten, ja he tapasivat hänet seuraavana
aamuna tallissa."

"Mutta Martin lausui: te sanoitte eilen illallisella, että mielellään
antaisitte kymmenen florinia, jos Luther ripittäisi teitä. Kun olette
ripillä hänen edessään, saatte nähdä, olenko minä Martin Luther vai
ei."

"Sen koommin hän ei selittänyt, kuka hän oli, vaan nousi kohta sen
jälkeen hevosensa selkään ja ratsasti Wittenbergiin."

"Samana päivänä saavuimme Wartburgiin, ja kun astuimme yhteen kylään,
(se sijaitsee vuoren alla, vuorta sanotaan luullakseni Orlamunde'ksi ja
kylää Nasshaufen'iksi), oli virta, joka juoksi sen läpi, tulvillansa
edellisen päivän sateesta ja oli vienyt pois osan sillasta, ettei
kukaan päässyt kulkemaan ylitse. Samassa kylässä olimme yötä, ja
sattui, että ravintolassa taas tapasimme molemmat kauppiaat; niin he
Lutherin tähden vaativat meitä vieraiksensa tässä ravintolassa."

"Lauantaina sen jälkeen, päivää ennen ensimäistä sunnuntaita
paastossa, menimme T:ri Hieronymus Schurf'in luo jättämään hänelle
suosituskirjeitämme. Kun meitä käskettiin huoneesen, katso! siellä
näimme soturi Martin'in, niinkuin ennen Jenassa; ja hänen kanssansa
olivat Filip Melancthon, Justus Jonas, Nikolaus Amsdorf ja T:ri
Augustinus Schurf, jotka kertoivat hänelle, mitä Wittenbergissä oli
tapahtunut hänen poissa ollessaan. Hän tervehti meitä, osoitti nauraen
sormellansa ja sanoi: 'tämä on Filip Melancthon, josta minä puhuin
teille.'"

Minä olen kopioinnut tämän sen vuoksi, että rupeisin itse edistymään ja
olisin parempi kumppani Konradille, ja myöskin sen vuoksi, että me
tuonnempana luullakseni pidämme arvossa kaikki, mikä osoittaa, kuinka
meidän Martin Lutherimme suostutti vieraitten sydämet ja kuinka, kun
hän palasi Wittenbergiin pannaan julistettuna ja lainhylkynä, samalla
kuin kaikki evankelisen opin huolet olivat hänen hartioillansa, hänen
sydämellänsä joutohetkinä oli aikaa vähäisiin hyviin töihin ja
vilpittömän neuvon sanoihin.

Mikä siunaus minulle, joka en ymmärrä mitään "Theologia Teutsch'istä"
edes Saksan kielellä, enkä koskaan olisi oppinut latinaa, niinkuin Eva,
että T:ri Lutherin saarnat ovat niin selvät minulle, vaikka hän on niin
suuri ja oppinut. Chriemhild ja minä ymmärsimme aina niitä; ja
vaikk'emme koskaan osanneet puhua paljon muitten kanssa, oli meidän
tapa öisin makuu-huoneessamme jutella keskenämme niistä ja sanoa,
kuinka yksinkertaiselta uskonto näytti, kun hän puhui siitä -- ei muuta
kuin uskoa rakkaasen Herraamme Jesukseen Kristukseen, joka kuoli meidän
syntiemme tähden, rakastaa Häntä ja tehdä kaikki, mitä voimme, että
kaikki ympärillämme ovat onnellisemmat ja paremmat. Mikä siunaus
ihmisille, jotka ovat taitamattomat, niinkuin Chriemhild ja minä, kun
on saanut syntyä semmoiseen aikaan, jolloin meitä opetetaan, että
uskonto on uskossa ja rakkaudessa eikä missään monimutkaisissa
säännöissä ja korkeissa, yliluonnollisissa avuissa, joita ihmisten oli
tapa nimittää uskonnoksi.

Vaan kuitenkin väitetään, että usko, rakkaus ja nöyryys ovat todella
vaikeammat, kuin kaikki vanhat katumusharjoitukset ja hyvät teot.

Mutta tämä luullakseni koskee semmoisia, jotka eivät milloinkaan ole
kuulleet, niinkin me, T:ri Lutherilta niin paljon Jumalasta, että ovat
oppineet rakastamaan Häntä, taikka semmoisia, joilla on enemmän
ylpeiltävää, kuin Chriemhildillä ja minulla, ja joista sentähden tuntuu
vaikealta halventaa itseänsä omissa ajatuksissaan.



XXIV.

Evan kertomus.


Wittenbergissä, Lokakuulla 1522.

Kuinka oudolta ensin tuntui, kun taas sai vapaasti liikkua mailmassa ja
palata vanhaan kotiin Wittenbergiin! Hyvin kummallista, että paikat
olivat niin vähäisen muuttuneet, vaan ihmiset niin suuresti. Siinä
vähäisessä huoneessa, jossa Elsa ja minä tavallisesti makasimme, oli
tuskin mitään uutta, paitsi Theklan kirjat Elsan puu-krucifixin
sijasta; ja niinkuin ennen näki siitä vähäisen puutarhan poikki, jonka
perunapuut olivat täynnä valkoisia kukkia, Elbeen saakka, jonka
tammi- ja pajurannat puhkesivat ensimäiseen vienoon vihannuuteensa,
samalla kuin lakean kukkulat sulivat ilmanrannan vaaleaan sineen.

Mutta toisin, kuin luostarissa, näyttivät kaikki muutokset ihmisissä
lähteneen pikemmin elämän kuin kuoleman vaikutuksesta.

Elsan omassa kodissa tuolla puolen katua heläjävät suloiset
lapsen-äänet niin uudelta, vaikka kuitenkin muistuttavat oman armaan
lapsuutemme vanhoista sävelistä ja katseista! Ja Elsassa itsessä
näytti muutos vaan semmoiselta, joka vaihtaa kevään hennot värit
varjostelevien lehtien vehreään.

Kristofer on kasvanut pojan jyrkkätietoisuuden kannalta miehen voimaan
ja suojelevaan hyvyyteen. Setä Cottan sokeus näyttää tekevän hänet
varsin arvokkaaksi, että kaikki hellästi ja kunnioituksella pitävät
huolta hänestä. Hänen mielikuvaelmansa käyvät kirkkaammaksi pimeydessä
ja levollisemmaksi, koska hänen ei tarvitse vastata niitten
toimeenpanosta. Hän näyttää minusta niinkuin pyhittävän perhettä, koska
hän kasvattaa jokaisen sääliväisyyttä ja hyvyyttä ja sokeutensa kautta
mahtavasti muistuttaa meitä Jumalan lahjojen kalleudesta.

Äidin-äitimme sydämessä valo on enemmän päivän koiton kuin laskun
kaltainen -- niin raikkaalta, leppeältä ja toivokkaalta hänen
vanhuutensa näyttää. Kalvavan, jokapäiväisen tuskan jäljet ja huolet
ovat lientyneet pois rakkaan täti Cottan kasvoilta; ja vaikka synkkä
varjo usein pimittää niitä, kun hän ajattelee Fritziä, olen minä varma,
ettei hänen surunsa nyt ole vuorensuuruisen jumalallisen vihan varjo,
vaan semmoisen pilven varjo, joka tuottaa siunausta ja tallettaa sitä
valoa, jonka rakkauden aurinko viritti ja lupauksen taivaankaari
pyhittää.

Kuitenkin Fritzillä on esikoisen sija tädin sydämessä. Vaikka muut
eivät ole unhottaneet häntä, on hänen sijansa kuitenkin heidän
sydämessään osaksi täytetty -- mutta ei tädin. Elsalla on niin paljon
tointa. Atlantis ei tuntenut häntä, niinkuin vanhemmat lapset; ja
vaikka Thekla oppi rakastamaan häntä sillä lyhyellä ajalla, kuin hän
oleskeli Wittenbergissä, on hänen sydämensä täynnä toivoa taikka
välisti pelkoa tulevaisuuden suhteen. Näyttää melkein siitä, kuin
Fritzin tarvitsisi jossakin määrässä laittaa itselleen uusi sija
jokaisen luona, jos hän palajaa. Mutta täti Cottan sydämessä on tyhjä
paikka ihan tyhjä, ja pyhä sija on pysynyt kenenkään valloittamatta,
niinkuin se olisi kuolinkammio, joka on pidetty tarkasti lukittuna ja
kajoomatta siitä päivästä asti, kuin vainaja viimeiseksi oli siinä.
Eikä hän kuitenkaan ole kuollut; minä sanon niin tuhansia kertoja
itselleni ja tädille, kun hän puhuu siitä. Miksi siis tämä
toivottomuuden tunne tulee minuun, kun ajattelen häntä? Näyttää niin
mahdottomalta uskoa, että hän vielä palaa luoksemme. Jospa sentään
Jumala tahtoisi lähettää edes vähäisen sanan meille! Mutta siitä, kuin
saimme tuon kirjeen pappi Ruprecht Hallerilta, emme ole vähintäkään
hänestä kuulleet. Kaksi kuukautta sitten meni Kristofer tämän papin
kylään Franken'iin ja viipyi muutamia päiviä tiedustellen joka taholla
ympäri luostaria, jossa hän on. Mutta hän ei kuullut muuta, kuin että
viime syksynä lähellä asuvan maasoturin pikkuinen poika, joka paimensi
äitinsä hanhia metsänrinteellä likellä luostaria, välisti kuuli miehen
äänen, joka lauloi sen tornin akkunasta, jossa luostarin vankihuone on.
Lapsen oli tapa seisoskella lähellä tätä paikkaa ja kuunnella lauluja,
jotka, niinkuin hän sanoi, olivat täysinäiset ja syvät -- juhlalliset,
kuin kirkkovirret, mutta iloisemmat, kuin mitä hän oli koskaan kirkossa
kuullut. Hän luuli niitä pääsiäisvirsiksi; mutta oli joku ilta
lokakuulla, jonka jälkeen hän ei enää kuullut niitä, vaikka hän usein
kuunteli. Melkein vuosi tästä takaperin!

Eikä kuitenkaan mikään saa näitä ylösnousemisen virsiä Fritzin
sydämessä vaikenemaan!

Täti Cottaa suurin lohdutus on pyhä sakramentti. Ei mikään, hän sanoo,
koroita hänen sydäntänsä, niinkuin se. Muut symbolit taikka
kirjoitukset taikka saarnat saattavat hänen eteensä jonkun osan
totuudesta; mutta Pyhä Ehtoollinen asettaa Herran itse hänen eteensä.
Ei sitä taikka tätä totuutta Hänestä, vaan Hänet itse; ei mitäkään
Hänen pyhän elämänsä tekoa yksistään eikä edes Hänen sovittavaa
kuolemaansa, vaan juuri Hänen personansa, inhimillisen ja jumalallisen
-- Hänet _itse_, elävänä, kuolevana, kuolemaa voittavana, elämää
ilmaiseksi antavana. Hän on oppinut, että pyhän sakramentin nauttiminen
ei ole, niinkuin hän kerta luuli, mikään hyvä työ, joka aina saatti
hänet entistä alakuloisemmaksi, koska hän tunsi, kuinka huonosti ja
kylmäkiskoisesti hän oli tehnyt sen; vaan että se on katsominen pois
itse tyköämme Häneen, joka täytti lunastuksen _hyvän työn_ meidän
tähtemme, niinkuin T:ri Melancthon sanoo:

"Juuri niinkuin ristin katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan
yksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä
Kristuksen kuolemasta;"

"Juuri niinkuin auringon katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan
yksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä
Kristuksesta ja Hänen evankeliumistansa;"

"Niin Herran Ehtoollisella käynti ei ole mikään hyvä työ, vaan
yksinkertaisesti semmoisen merkin käyttäminen, joka johdattaa mieleemme
sitä armoa, joka on meille Kristuksessa annettu."

"Mutta eroitus on tämä: ihmisten keksimät symbolit eivät muuta kuin
muistuttavat siitä, mitä ne osoittavat, kun sitä vastoin Jumalan
antamat merkit eivät ainoastaan muistuta jostakin asiasta, vaan lisäksi
vakuuttavat sydäntä Jumalan armollisesta tahdosta."

"Niinkuin ristin näky ei vanhurskauta, niin ei myöskään messu
vanhurskauta. Niinkuin ristin näky ei ole mikään uhri, ei meidän omien
eikä muitten syntien puolesta, niin ei myöskään messu ole mikään uhri."

"Ei löydy kuin yksi uhri, ei löydy kuin yksi hyvitys -- Jesus Kristus.
Paitsi Häntä ei löydy mitään semmoista."

Minä olen koettanut koko ajan saada turvapaikkaa niille yhdeksälle
evankeliselle nunnalle, jotka minä jätin Nimptscheniin, mutta tähän
saakka turhaan. Minä en kuitenkaan millään lailla epäile. Minä olen nyt
neuvonut heitä itse kirjoittamaan T:ri Lutherille.


Lokakuulla 1522.

Uusi Testamentti on vihdoin ilmestynyt Saksan kielellä.

Se tapahtui Syyskuun 21 päivänä; ja kun se päivä sattui olemaan täti
Cottan syntymäpäivä, meni Gottfried Reichenbach häntä vastaan, kun hän
tuli alas luoksemme aamulla, ja antoi hänelle koko perheen nimessä ne
kaksi isoa folio-sidettä, joissa se on painettu.

Sen jälkeen toinen side aina on pöydällä yhteisessä asuinhuoneessa, ja
toinen täti Cottan makuuhuoneen akkunalla.

Hän tulee nyt usein alas aamuisin loistavilla kasvoilla ja kertoo
meille jonkun värsyn, jonka hän on huomannut. Setä Cotta nimittää sitä
hänen timantti-aarteeksensa ja arvelee, että "pikku äitimme on vihdoin
löytänyt El Doradon!"

Eräänä aamuna se oli:

"Heittäkäät kaikki huolenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää huolta
teistä;" ja tässä on kyllin moneksi päivää hänelle.

Tänään se oli:

"Vaiva saattaa kärsivällisyyttä; mutta kärsivällisyys koettelemuksen;
koettelemus toivon; mutta toivo ei anna häpeään tulla; että Jumalan
rakkaus on vuodatettu sydämeemme Pyhän Hengen kautta, joka meille
on annettu." "Eva", hän sanoi, "tämä näyttää minusta niin
yksinkertaiselta. Se näyttää minusta tarkoittavan, että, kun suru
tulee, on pää-asia, jonka meidän tulee tehdä, se, että katsomme, ettei
_kärsivällisyys_ katoo meiltä; tämä näyttää yhtyvän kaikkiin muihin
armolahjoihin ja johdattavan niitä luonnollisesti sydämeen toinen
toisensa perästä. Eva, rakas lapsi", hän lisäsi: "tätäkö se
tarkoittaa?"

Minä mainitsin, kuinka usein nämät sanat olivat ilahuttaneet minua, ja
kuinka onnellista on ajatella, että sillä välin, kuin nämät armolahjat
valaisevat sydämen pimeyttä, menevät mustat hetket ohitse, kunnes
yhtäkkiä toivo hiipii akkunan luo ja avaa luukut; ja valo, joka on
verkalleen koittanut tällä aikaa, virtailee sydämeen. "Jumalan rakkaus,
joka on vuodatettu Pyhän Hengen kautta."

"Mutta", vastasi täti Cottat, "me emme voi itse tuottaa itsellemme
kokemusta eikä saavuttaa toivon kättä eikä avata akkunaa, että
rakkauden valo pääsee sisään; me voimme vaan katsoa ylös Jumalan
puoleen, pitää lujasti kiinni kärsivällisyydestä, ja _tämä tuopi
myötänsä kaikki muut_."

"Vaan kuitenkin", minä sanoin, "_rauha_ tulee ennen _kärsivällisyyttä_,
rauha Jumalan kanssa, kun uskomme Häneen, joka uhrattiin meidän
synteimme tähden. Nämät armolahjat eivät mitkään johdata meitä ylös
Jumalan luo. Me pääsemme Hänen luoksensa ensiksi, ja Hänen
läsnä-ollessaan me opimme kaikki muut."

Niin, ne muutokset Wittenbergin mailmassa, jotka ovat tapahtuneet
siitä, kuin minä jätin sen, on todella elämä vaikuttanut, ei kuolema,
eikä aika, joka on kuoleman varjo. Sillä eikö elämä itse ole aikaan
saanut parhaita niistä?

Jumala se on, eikä aika, joka on liennyttänyt äidin-äitimme luonteen;
Jumala se on, eikä aika, joka on tasoittanut surun kyntämät vaot täti
Cottan otsassa.

Elämä se on, eikä kuolema, joka on tehnyt Augustinin-luostarin melkein
tyhjäksi ja lähettänyt munkit takaisin heidän paikkoihinsa mailmaan
palvelemaan Jumalaa ja julistamaan Hänen evankeliumiansa.

Elämän vesi se on, joka virtaa kodosta kokoon; tri Lutherin
Saksankielisen Testamentin jälissä ja kasvattaa rakkauden, ilon ja
rauhan hedelmiä.

Ja me tiedämme, että se on elämä eikä kuolema, joka vallitsee siinä
yksinäisessä vankihuoneessa, jossa lapsi kuuli ylösnousemisen virsiä,
sama elämä, joka nyt viettää voittoansa hänen sydämessään, joka lauloi
niitä, olipa hän missä hyvänsä!



XXV.

Theklan kertomus.


Lokakuulla 1522.

Taas tulevat kirjeet säännöllisesti Flanderista; ja enemmiten ovat
uutiset iloisia. Ei missään koko mailmassa, niin Bertrand kirjoittaa,
vastaan-oteta evankelista totuutta niin innokkaasti, kuin siellä.
Suurten, vapaitten kaupunkien asukkaat ovat niin kauan aikaa olleet
tottuneina päättämään itseksensä ja vapaasti lausumaan ajatuksiansa. Ne
Augustinilais-munkit, jotka opiskelivat Wittenbergissä, ottivat
evankeliumin mukaansa Antverpeniin ja saarnasivat sitä julkisesti
kirkossansa, joka täyttyi hartaista kuulioista niin, että isot joukot
saivat seisoa ulkopuolella ovia. Tosin sanoo Bertrand, että priori ja
pari kolme munkkia on pantu vankeuteen, tutkittu Brüsselissä ja saatu
vaikenemaan; mutta muut jatkavat pelkäämättä saarnaamistansa, ja
vainomus on vaan vaikuttanut, että kaupunkilaisten into on enentynyt.

Kuitenkin se suuri uusi tapaus, johon kaikkien meidän huomiomme nyt on
kääntynyt, on T:ri Lutherin Uuden Testamentin ilmestyminen. Chriemhild
kirjoittaa, että se on hänen kalliin lahjansa, koska hän itse pelkää
puhumasta paljon ja suorastaan lukee vaan, ja talonpojat näyttävät
ymmärtävän tätä kirjaa paremmin, kuin mitä hän voi sanoa siitä taikka
myöskin, jos he joskus tulevat semmoiseen paikkaan, joka hämmennyttää
heitä, huomaavat he tavallisesti, että se käy aivan selväksi, kun vaan
lukivat eteenpäin. Ulrich lukee sitä myöskin, kirjoittaa hän, joka ilta
kaikkien palveliain kuulten, ja se näyttää kummallisella tavalla
liittävän perheen yhteen. He tuntevat, että ovat viimein löytäneet
jotakin arvaamattoman raitista, joka ei kuitenkaan ole mikään eri
ihmisten tai ihmisluokan "etuoikeus", vaan kaikkien yhteinen omaisuus.

Useissa perheissä Wittenbergissä luetaan joka päivä tätä kirjaa, sillä
niistä, jotka kerta pystyvät lukemaan, on harva, joka ei jaksa ostaa
yhtä kappalta, koska hinta on vaan puolitoista florinia.

Uusia virsiä alkaa myöskin syntyä meidän joukossamme. Me emme elä enää
vanhojen laulujen kaikulla. Muutamia päiviä sitten eräs vieras pohjasta
päin lauloi T:ri Lutherin akkunan alla Augustinin-luostarissa yhden
virren, joka alkoi:

    "Es ist das Heil uns kommen her."

T:ri Luther pyysi, että se laulettaisiin uudestaan. Se oli vastaus
Preussistä siihen iloiseen sanomaan, joka on niin laajalle levinnyt
hänen sanojensa kautta! Hän sanoi, että hän kiitti Jumalaa täydestä
sydämestä.

Meitä ilahuttaa kovasti, kun olemme taas saaneet Evan meidän
joukkoomme. Ei hänen sanansa eikä hänen tekonsa tee tätä, vaan hänen
olentonsa. Se tuntuu enemmän soitannon vaikutukselta, kuin mikään muu,
minkä minä tiedän. Jonkunlainen tyvennys leviää sydämeen, kun vaan on
yhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan näytä ottavan niin vähän tilaa eikä
tekevän niin vähän melua mailmassa, kuin Eva, kun hän on jossakin; vaan
kuitenkin, kun hän on mennyt, on niinkuin soitto ja valo olisivat
poistuneet. Kaikki hänen olossaan näyttää soveltuvan kauniisti yhteen.
Hänen lempeä, levollinen äänensä, hänen säyseät, hiljaiset liikuntonsa,
hänen hienot kasvonjuonteensa, hänen pyöreät poskensa, nuot syvät,
suloiset silmät, joista ei kukaan ikinä näytä muistavan muuta, kuin
että Eva itse katselee niitten kautta toisen sydämeen.

Aivan toisin kuin minä, joka tuskin koskaan pääsen mihinkään huoneesen,
ilman että kaadan kumoon jotain taikka häiritsen jotakuta, ja harvoin
osaan ruveta mihinkään keskusteluun kenenkään ennakkoluuloja
loukkaamatta taikka tunteita pahoittamatta!

Minusta näyttää välisti, kuin Jumala todella olisi johdattanut Evaa
"silmällänsä", niinkuin virressä kuuluu; niinkuin Hän olisi kasvattanut
häntä siksi, mikä hän on, armon äänensä välittömällä opetuksella eikä
asianhaarain raa'alla koulutuksella. Vaan ei hän kuitenkaan koskaan
näytä minulle, ettei hän toivo mitään minusta. Hänen valonsa ei ole
niinkuin tähden, jota katsellessaan ajattelee, "kuinka rauhallista
tuolla ylhäällä lienee", mutta joka vuodattaa niukalta valoa
polullemme. Se on niinkuin nöyrä auringonsäde, joka tulee alas meidän
luoksemme ja lämmittää ja ilahuttaa meitä.

Hän saattaa minut aina ajattelemaan sitä pyhää miestä, joka otettiin
hiljaisesti taivaasen, koska hän oli "_vaeltanut Jumalan kanssa_." Niin,
minä olen varma, että se on hänen salaisuutensa.

Toisinaan vaan minä häjyyttäni soisin, että saisin kerran nähdä hänet
oikein temmatuksi tyvenyydestänsä, jotta olisin aivan varma, että se on
Jumalan rauha, ei mikään yliluonnollinen eli noidan lahja eikä mikään
stoalainen tunnottomuus, jonka hän on oppinut "Theologia Teutsch'ista".
Välisti minä hetken ajattelen, eikö Eva liioittele, niinkuin hän olisi
jo "taivaasen otettu", niinkuin hän olisi päässyt _tuolle puolen_
maallista iloa ja surua, ainakin mitä häneen itseen tulee. Mitä muihin
tulee, ei hän suinkaan ole tuolle puolen päässyt. Hänen ystävyytensä ei
todella ole mitään armollisia almuja, joita hän heittää tuolta puolen
virtaa, ei mikään säälivä silmänluonti semmoiseen suruun, jonka hän
ymmärtää, mutta jota hän ei ikinä voinut tuntea. Enkö minä ole nähnyt,
kuinka hänen huulensa värisivät, kun puhuin Bertrandin vaaroista,
silloinkin, kuin minun ääneni oli levollinen, ja tuntenut hänen
kyyneliänsä kasvoillani, kun hän syleili minua?


Joulukuulla 1522.

Tuohon kysymykseen on viimein vastattu! Minä _olen_ nähnyt serkku
Evan temmatuksi tyvenyydestänsä, ja olen vihdoin aivan varma, ettei
hän vielä ole "taivaasen otettu." Eilen illalla istuimme kaikki
arki-huoneessa. Äidin-äitimme oli nukahtanut takan viereen. Eva ja äiti
puuhasivat pöydän ääressä. He auttoivat Atlantista, joka valmisteli
morsius-vaatteitansa häihinsä, jotka pidetään tulevan vuoden alussa.
Minä kuin isälleni T:ri Melancthonin uutta kirjaa "_Loci communes_"
(jota kaikki oppineet sanovat paljoa sievemmin ja kauniimmin
sepitetyksi, kuin T:ri Lutherin teokset, mutta joka minusta on vaan
taidolla kokoon pantu kirja eikä ollenkaan, niinkuin kaikki T:ri
Lutherin kirjoitukset, mikään ääni sydänten syvyydestä). Minua unitti
vähän, niinkuin äidin-äitiäkin, ja koko ilma ympärillämme tuntui
raskaalta ja hiljaiselta, kun vähäinen palvelus-tyttömme Lotten
pelästyneellä muodolla avasi oven, ja ennenkuin hän ennätti sanoa
mitään, seisoi pitkä, vaalea mies edessämme. Ainoastaan Eva ja minä
katsoimme ovea kohden. Minä en ehtinyt ajatella, kuka se oli, ennenkuin
matala, säikähtynyt ääni huudahti: "Fritz!" ja katsahtaen Evaan, näin,
että hän oli mennyt tainnoksiin.

Seuraavana silmänräpäyksenä Fritz oli polvillansa Evan vieressä,
puhutellen häntä kaikilla hellillä nimillä, samalla kuin äitini seisoi
toisella puolella, pitäen hengetöntä ruumista sylissänsä ja nyyhkyttäen
Fritzin nimeä.

Rakas isämme nousi seisaalleen ja teki sekavia kysymyksiä --
äidin-äitimme heräsi, hieroi silmiänsä ja hämmentyneenä katsellen
joukkoa edessään lausui hiljalleen:

"Onko tämä unta? Vai ovatko Zwickau'in profeetat kuitenkin oikeassa ja
tämä ylösnousemus?"

Mutta ei kukaan näyttänyt muistavan, etteivät kyynelet eikä
hyväilysanat eikä hätähuudot kelvanneet toinnuttamaan ketään
pyörryksistä, ennenkuin suureksi ilokseni hyvä, äidillinen Elsamme
ilmestyi ovessa, sanoen: "mitä täällä on? Lottchen tuli ja ilmoitti,
että hänen luullaksensa täällä oli varkaita."

Elsa ymmärsi heti kaikki, kasti nenäliinan veteen, hautoi Evan otsaa ja
löyhytti hänelle viileätä ilmaa, kunnes hän tuokion perästä heräsi
lyhyellä huokauksella. Vähän ajan jälkeen hänen silmänsä aukenivat, ja
kun ne kääntyivät Fritziin, palasi täydellinen levollisuus hänen
kasvoihinsa. Hän asetti toisen kätensä toisen päälle, johon Fritz oli
tarttunut, ja painoi jälleen kiinni silmänsä. Minä näin suuria kyyneliä
putoilevan ummistettujen silmäluomien alta. Kun hän sitten katsahti
ylös ja näki äitini nojaantuneen ylitsensä, veti hän hänen kätensä
puoleensa ja laski sen Fritzin käteen, ja me jätimme heidät kolme
yksin.

Kun olimme kaikki läheisessä huoneessa, rupesimme yhtä haavaa itkemään.
Minä nyyhkytin:

"Hän näyttää kovasti nääntyneeltä. Minä luulen, että he ovat melkein
tappaneet hänet."

Elsa sanoi:

"Evalla on juuri sama katsanto, kuin se, joka oli hänellä, kun hän
parani rutosta, ja Fritz seisoi liikkumatonna hänen vieressään, tyly,
toivoton levollisuus kasvoissaan, juuri ennenkuin hän lähti pois
munkiksi ruvetakseen. Mitähän nyt tämän jälkeen tullee?"

Ja äidin-äiti sanoi heikolla, katkonaisella äänellä:

"Fritz näyttää juuri samanlaiselta, kuin iso-isänne, kun hän jätti
minut hyvästi vankihuoneessa. Minun ajatukseni ovat välisti aivan
sekaisin. Näyttää siltä, kuin samat asiat tapahtuisivat uudestaan. Minä
tuskin käsitän, onko tämä joku unen-näkö vai aave vaiko ylösnousemus."

Isämme oli ainoa, joka ei yhtynyt itkuumme. Hän sanoi, mitä oli paljon
viisaampaa.

"Lapset, suurin ilo, jonka perheemme on nähnyt siitä, kuin Fritz lähti,
on kohdannut meitä tänään. Lausukaamme Jumalalle kiitoksia." Ja me
seisoimme kaikki hänen ympärillänsä, kun hän otti vähäisen
sametti-lakkinsa paljaasta päästänsä ja kiitti Jumalaa, johon me kaikki
nyyhkytimme Amentamme. Tuosta me tyynnyimme; se ankara tunteitten
kuohu, jossa meidän tuskin oli mahdollinen eroittaa iloa surusta,
asettui, ja me aloimme ymmärtää, että se todella oli suuri ilo, joka
oli meille annettu.

Silloin kuulimme vähäisen kahinan, ja äitini kutsui meidät takaisin;
mutta hän oli tullessamme kahden kesken Fritzin kanssa, jonka nyt
täytyi vastaan-ottaa summaton joukko hyväilyjä ja tervehdyksiä.

"Tule, Fritz ja näytä äidin-äidille, että olet elossa etkä koskaan ole
ollut kuollut", lausui Elsa. Sitten hän lisäsi ja hänen silmänsä
täyttyivät kyynelillä: "kuinka paljon sinä olet saanut kärsiä! Jollen
olisi muistanut sinua, ennenkuin sait tonsurin, olisin tuskin tuntenut
sinua nyt mustalla pitkällä parrallasi ja vaaleilla, laihoilla
kasvoillasi."

"Niin", arveli Atlantis sillä hyvin mietityllä tavalla, jolla hän
tavallisesti ilmoittaa keksintöjänsä, "epäilemättä se on syy, miksi Eva
tunsi Fritzin, ennenkuin Thekla, vaikka molemmat istuivat vastapäätä
ovea ja varmaan näkivät hänet yhtaikaa. Eva muisti hänet, ennenkuin hän
sai tonsurin."

Me nauroimme kaikki vähän Atlantin keksintöä, jonka vuoksi hän katsahti
ylös hämmentyneellä muodolla ja lausui: "luuletteko siis, että Eva ei
tuntenut häntä? Minä en tullut sitä ajatelleeksi. Kenties hän siis
luuli Fritziä varkaaksi, niinkuin Lottchen!"

Fritz oli hartaassa keskustelussa äitimme kanssa eikä huomannut meitä,
mutta Elsa hymyili leppeästi, kun hän taputti Atlantin kättä ja sanoi:

"Konrad Winkelried lienee puhunut hyvin selvästi, siskoseni, ennenkuin
ymmärsit häntä."

"Niin hän puhuikin, sisar Elsa", vastasi Atlantis totisesti. "Mutta
mitä tämä Evaan koskee?"

Kun menin ylös huoneesemme, Evan ja minun, oli hän polvillansa vuoteen
vieressä. Hetken perästä hän nousi ja syleillen minua lausui:

"Jumala on sangen hyvä, Thekla. Minä olen uskonut sitä niin kauan,
mutta ei koskaan puoleksikaan niin paljon, kuin tänä iltana."

Minä näin, että hän oli itkenyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyvenet,
kuin ennenkin, sillä eroituksella vaan, että niissä oli vähän enemmän
päivänpaiatetta.

Tuosta, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän omassa onnessansa oli
unhottanut muut, tarttui hän käteeni ja lausui:

"Kallis Thekla, Jumala johdattaa meitä jokaista kaikkien mustien
päivien lävitse aamuun. Me emme saa koskaan enää epäillä Häntä!"

Ja sen enempää puhumatta lähdimme levolle. Kun heräsin aamulla, istui
Eva minun vieressäni, lamppu pöydällä ja iso latinainen raamattu
avoinna edessään. Minä katselin hänen kasvojansa vähän aikaa. Ne
näyttivät niin puhtaalta ja hyvältä ja onnelliselta, niissä asui sama
katsanto, joka aina autti minua ymmärtämään näitten sanojen merkitystä:
"Jumalan lapsi", "lapsukaiset", joksi T:ri Melancthon sanoo Herramme
nimittäneen opetuslapsiansa juuri ennen, kuin hän jätti heidät. Niissä
oli niin paljon "_lapsen_" kirkasta luottamusta, vaan kuitenkin niin
paljon sitä rauhaa ja syvyyttä, joka tulee _Jumalalta_.

Kun olin kotvasen aikaa katsellut häntä, sulki hän raamatun ja alkoi
muuttaa yhtä vaatteustani, jonka hän oli luvannut valmistaa jouluksi.
Ommellessaan hyräili hän tapansa mukaan hiljalleen muutamia vanhan
kirkkosoiton säveliä. Viimein minä sanoin:

"Eva, kuinka monta sinä olit, kun Fritz rupesi munkiksi?"

"Kuudentoista", hän vastasi lempeästi; "hän lähti pois juuri ruton
jälkeen."

"Te olette siis olleet eroitettuina koko kaksitoista vuotta", minä
sanoin; "Jumala koettaa välisti kauan aikaa kärsivällisyyttämme."

"Se ei tunnu pitkältä nyt", hän arveli; "me luulimme molemmat, että
Jumala oli eroittanut meidät, jopa eroittanut ainaiseksi täällä maan
päällä."

"Eva parka", minä sanoin; "ja tämä oli se suru, joka puolestansa teki
sinut niin hyväksi."

"Minä en tietänyt, että se oli ollut niin suuri suru, Thekla", hän
lausui vapisevalla äänellä, "ennenkuin eilen illalla."

"Te olette siis rakastaneet toisianne koko ajan", minä sanoin puoleksi
itsekseni.

"Niin minä luulen", hän vastasi matalalla äänellä. "Mutta minä en
arvannut milloinkaan, ennenkuin eilen, kuinka paljon."

Vähäisen vaiti-olon perästä hän alkoi uudestaan hymyillen:

"Thekla, hänen mielestään minä en ole muuttunut kaikkien näitten
vuosien kuluessa; minä noviisien johdattaja! Mutta voi, kuinka
muuttunut hän on! Mikä elämän-pituinen kärsiminen hänen kasvoissaan!
Kuinka he sentään ovat kiduttaneet häntä!"

"Jumala antaa sinun hoitaa ja auttaa häntä, ja se on sinun elämäsi
työ", minä sanoin. "Oi Eva, se on epäilemättä naisen ihanin osa, kun
saa parantaa niitä haavoja, joita ihmiset ovat iskeneet rakkaimpiimme
maan päällä. Se on varmaan sanomattoman suuri ilo, kun vastaan-ottaa
jälleen Jumalan omasta käsistä semmoisen rakkauden, jonka olitte
valmiit uhraamaan Hänelle, niinkuin kalliisti olette osoittaneet."

"Äitimme ajattelee myöskin niin", hän lausui. "Hän arveli eilen
illalla, että ne lupaukset, jotka vasta sitovat meitä yhteen, ovat
pyhemmät, kuin mitä kukaan pyhimys tai eremiti on ikinä tehnyt."

"Sanoiko äitimme niin?" minä kysyin.

"Kyllä", vastasi Eva. "Ja hän sanoi olevansa varma, että T:ri Luther
myöskin pitää sitä mieltä."



XXVI.

Fritzin kertomus.


Joulukuun 31 p. 1522.

Me olemme kihloissa. Juhlallisesti, perheemme ja ystäviemme
läsnä-ollessa on Eva luvannut ruveta vaimokseni; ja muutamien viikkojen
perästä menemme naimisiin. Meidän kotimme on (ainakin aluksi) oleva
Thüringin metsässä siinä pappilassa, joka kuuluu Ulrich von Gersdorfin
linnaan. Entinen pappi on liian vanha toimittamaan mitään. Chriemhildin
mieliajatus on, että me koettaisimme muuttaa talonpoikien tilaa. Kaikki
arvelevat, että lepo ja puhdas metsäilma parantaa terveyteni, joka on
vähän huonontunut kaikista niistä, mitä olen kärsinyt näinä viime
kuukausina. Se on huonontunut, mutta ei niin suuressa määrässä, kuin he
luulevat. Minä kykenen omasta mielestäni jo mihin työhön hyvänsä. Mitä
kaikkia minä olen kadottanut näinä vuosina sen kautta, että olen ollut
eroitettuna hänestä! Kuinka köyhä ja yksipuolinen minun elämäni on
ollut! Kuinka se levollisuus, jonka hänen läsnä-olonsa tuottaa,
voimistuttaa minua tekemään mitä työtä tahansa Jumala antanee minulle!

Kummastuttava Jumalan häväistys, kun väittää, että se järjestys, johon
Hän on perustanut ihmis-elämän, on epäjärjestys, että se rakkaus, jota
Jumalan Poika vertaa Hänen ja kirkon keskinäiseen yhdistykseen,
saastuttaa taikka alentaa sydäntä.

Ovatko siis nämät vuodet menneet hukkaan? Olenko minä noista hirveistä
Eisenachin ruton ajoista saakka itsepäisenä ja hairaantuneena paennut
pois siitä siunauksen osasta, jonka Jumala oli määrännyt minulle?
Ovatko kaikki nämät vuodet menneet kadoksiin? Onko kaikki kärsimiseni
ollut hedelmätön, tarpeeton tuska? Ja palaanko minä lopulta, kalliin
ajan hukattuani ja vähentyneillä voimilla, juuri siihen kohtaan, johon
olisin niin kauan aikaa sitten päässyt?

Evan suhteen minä olen varma, ettei niin ole laita; jokaisella
askeleella hänen matkallaan on rakastava käsi johdattanut häntä. Eikö
luostari hänen kauttansa muuttunut muille kodiksi taikka ijankaikkisen
kodin tieksi? Entä itse suhteeni? Niin, minullekin nämät vuodet ovat
antaneet enemmän, kuin mitä ovat vieneet. Niitten, joitten tulee auttaa
aikansa eksyneitä ja rasitettuja ihmisiä, täytyy ensin astua aikansa
taistelon keskelle. Eikö se ole tämä, joka tekee myöskin Martin
Lutherin kansakuntamme opettajaksi? Eikö se ole tämä, joka voimistuttaa
heikkoja ja syntisiä ihmisiä saarnaamaan evankeliumia taivaan enkelien
sijasta?

Pyhät enkelit lauloivat taivaallisesta korkeudestansa suuren
riemun iloista sanomaa, mutta paimenet, kalastajat ja publikanit
levittivät sen ihmisten koteihin. Se enkeli, joka vapautti apostolit
vankihuoneesta, sanoi, ikäänkuin itse-altansa, sydämensä kyllyydestä:
menkäät ja puhukaat kansalle tämän elämän sanat. Mutta sen Pietarin
vapisevat huulet, joka oli kieltänyt, ja Thomaksen, joka oli epäillyt,
ja Johanneksen, joka oli väärin ymmärtänyt, ne väärätkin puhukaat
elämää tuottavat sanat ihmisille, kieltäville, epäileville, väärin
ymmärtäville ihmisille, kertomaan, mitä he tiesivät, ja kuinka
Vapahtaja voi anteeksi antaa.

Se ääni, joka kesken kehnoja vannomuksiaan vaikeni jumalallisen,
anteeksi-antavan rakkauden katseesta, se kaikkui mahtavammalta, kuin
koskaan yli-enkeli Mikaelin ääni!

Ja kun Farisealaiset, jäykimmät kaikista, olivat voitettavat, otti
Jumala Farisealaisten joukosta Farisealaisen, Jumalan pilkkaajan,
vainoajan, yhden, jonka sopi sanoa: "minäkin saan kerskata lihasta,"
"minä vainosin Jumalan seurakuntaa."

Oliko Davidin salainen taistelo turha, kun hän tarpoi leijonan ja
karhun, puollustaaksensa muutamia lampaita erämaassa, ja koetti niitä
aseita, joilla hän surmasi Goljatin ja pelasti Israelin sotalaumat?
Menivätkö Martin Lutherin vuodet Erfurtin luostarissa hukkaan? Taikka
eivätkö ne ole olleet hänen elämänsä koulupäivät, se asepaja, jossa
hänen aseensa taottiin, se miekkailu-paikka, jossa hänen silmänsä ja
kätensä harjaantuivat tappelutannerta varten?

Hän on nähnyt luostarit sisäpuolelta; hän on tuntenut luostari-elämän
sisäpuolelta. Hänen sopii sanoa kaikista noista ulkonaisista
säännöistä: "minä olen koettanut niitä ja havainnut, ettei ne kykene
sydäntä pyhittämään." Tämä se on, joka antaa erinomaisen voiman hänen
sanoilleen ja kirjoilleen. Tämä se on, joka Jumalan armon kautta on
tehnyt, että hän pystyi kääntämään Paavalin, Farisealaisen ja
apostolin, epistolia niinkuin hän on tehnyt. Pyhä Henki oli aikoja
ennen kääntänyt totuudet hänen oman kokemuksensa kielelle ja piirtänyt
ne hänen sydämeensä; jotta, kun hän käänsi kreikan saksaksi, todisti
hän myöskin asioita, joita hän itse oli nähnyt, ja raamattu hänen
kynänsä jäljiltä kuuluu, kuin se olisi ollut alkuansa kirjoitettu
saksan kielellä Saksan kansalle.

Ei minultakaan minun kohdallani tämä aika ole mennyt hukkaan. Löytyy
monta totuutta, joita ei kokonaan opi, ennenkuin kokee niitten
erehdysten kovaa orjuutta, jotka vastustavat niitä.

Kukaties mekin autamme toisiamme ja muita paremmin, kun olemme
kasvatetut näin erikseen. Tavallisesti minä ennen uneksin, että saisin
ilon johdattaa Evaa ulos elämään. Mutta nyt antaa Jumala hänet takaisin
minulle, rikastettuna kaikkien noitten vuosien kokemuksella, ei sinä
lapsuuden Evana, jona viimein näin hänet, vaan täydelliseksi naiseksi
kypsyneenä; ei ainoastaan, että hän kuvastelisi minun ajatuksiani, vaan
yhdistäisi elämänsä kyllyyden minun elämääni.



XXVII.

Evan kertomus.


Wittenbergissä, Tammikuulla 1523.

Kuinka vähän minua aavisti, että Fritzin muisto oli niin kutoontunut
koko minun elämääni! Hän puolestansa sanoo, että hän liian hyvin tiesi,
kuinka minun muistoni oli liittynyt jokaiseen hänen toivoonsa ja
tunteesensa!

Mutta hän taisteli kauan sitä vastaan. Hän sanoo, että tämä taistelo
oli paljoa tuskalloisempi, kuin kaikki, mitä hän jälestäpäin
vankihuoneessa kärsi. Monena vuotena hän luuli, että oli synti ajatella
minua. Minä en koskaan katsonut synniksi ajatella häntä. Minä olin
varma, ettei niin ollut, vaikka rippi-isäni olisi sanonut mitä hyvänsä.
Sillä enemmän, kuin mistään muusta, olin minä aina kiittänyt Jumalaa
kaikesta siitä, mitä hän oli ollut minulle ja opettanut minulle, ja
minä tiesin niin varmaan, ettei se suinkaan ollut mitään väärää, josta
voin Jumalaa kiittää.

Mutta nyt minun on _velvollisuus_ rakastaa häntä kaikkein enimmän.
Siitä minä olen aivan varma. Eikä se tosiaankaan ole vaikeata. Ainoa
pelkoni on se, että hän pettyy minun suhteeni, kun hän päivästä päivään
havaitsee, mimmoinen minä olen, ja kaukaisuuden pyhä loisto on
kadonnut. Vaan en minä kuitenkaan todella pelkää. Rakkaus solmii
kauniimpia sädeseppeleitä, kuin kaukaisuuden sumut. Emmekä me odota
ihmeitä toisiltamme taikka luule, että elämä on mikään paratiisi.
Ainoastaan sitä sanomatonta iloa, kun saa seisoa vieretysten jokaisessa
taistelossa, koetuksessa, ilossa, ja tukea toinen toistansa! jos minun
käy sanominen "ainoastaan" tästä! Minä luulen, että meidän apumme on
oleva molemminpuolinen. Vaikk'en minä ole niin voimallinen eikä niin
viisas, kuin hän, vaikka minun ajatukseni ja kokemukseni piiri on niin
paljon ahtaampi ja jäntevyyteni vähempi, tunnen minä kuitenkin, että
minussa on jonkunlainen voima, joka ehkä jollakin lailla joskus
auttanee Fritziäkin. Ja tämä se on, joka tekee, että minä ymmärrän
näitten eron vuosien hyödyn, joitten kautta olisin kukaties muutoin
kadottanut niin paljon. Yhdessä hänen kanssaan näyttää koko mailma niin
paljoa suuremmalta ja korkeammalta, vaan kuitenkin minä tunnen, että
Jumala on näinä vuosina opettanut minulle jotakin, ja se on onni, kun
saa tuoda hänelle vähäistä enemmän, kuin mitä minulla olisi ollut
aikaisemmalla tytön ijälläni.

Minun tähteni hän siis teki sen lupauksen, että hän jättäisi meidät
ijäksi!

Ja täti Cotta on niin onnellinen. Kun Fritz tuona iltana palasi, ja me
kolme olimme jätetty yksin, sanoi hän vähäisen vaiti-olon jälkeen:

"Lapset, langetkaamme kaikki polvillemme ja kiittäkäämme Jumalaa, että
Hän on täyttänyt sydämeni halun."

Ja sitten hän jutteli meille, mitä hän aina oli toivonut ja tuuminut
Fritzin ja minun suhteen ja kuinka hän oli ajatellut Fritzin luopumista
mailmasta syntiensä rangaistukseksi; mutta kuinka hän nyt oli
vakuutettu siitä, että se kirous, jonka Vapahtaja oli antanut meidän
tähtemme sanomattomassa määrässä voitti kaikki, mitä hän milloinkaan
olisi voinut kärsiä, ja että kaikki nyt oli kannettu, naulittu
katkeraan ristiin, revitty rikki ja pyyhitty pois ijäksi. Ja nyt,
niinkuin hän sanoi, tuntui hänestä siltä, kuin viimeinen onnettomuuden
jäännös olisi poistettu ja hänen elämänsä alkaisi uudestaan meissä,
siunattuna ja siunaavana enemmän, kuin hän koskaan oli rohjennut
uneksia.

Fritz ei puhu mielellään paljon siitä, mitä hän kärsi
Dominikanin-luostarin vankihuoneessa, ja kaikkein vähimmän minulle;
sillä, vaikka minä yhä sanon itselleni: "se on ohitse -- ohitse
ainaiseksi!" näyttää kaikki, milloin hyvänsä vaan ajattelen, että hän
on ollut kauhealla kidutuspenkillä, tapahtuvan uudestaan.

Hän aikoi juuri paeta sinä iltana, kuin he tulivat ja veivät hänet
kidutushuoneesen tutkittavaksi. Ja sitten he kantoivat hänet takaisin
vankihuoneesen ja näyttävät jättäneen hänet kuolemaan sinne. Kahteen
päivään he eivät lähettäneet hänelle mitään ruokaa; mutta silloin se
nuori munkki, joka oli ensin puhutellut häntä ja kehoittanut häntä
tulemaan luostariin, laittoi niin, että hän salaa pääsi melkein joka
päivä hänen luoksensa ruoalla, vedellä ja lempeillä, säälivillä
sanoilla, kunnes hän voimistui vähän, ja he yhdessä pakenivat sen aukon
kautta, jonka Fritz oli kaivanut seinään ennen tutkintoa. Mutta heidän
pakonsa huomattiin pian, ja heidän täytyi piileskellä monta viikkoa
luolissa ja metsän loukoissa, ennenkuin heidän onnistui kulkea
maakunnan lävitse ja viimein päästä Wittenbergiin.

Mutta kaikki on ohitse nyt. Eikä kuitenkaan ohitse. Hän, joka kerran
kärsi, ei unhota koskaan sitä kärsimistä, jota uskollisesti kannettiin
hänen tähtensä. Ja Dominikanin-luostarin vankihuone on oleva voiman
lähde Fritzille, kun hän saarnaa talonpojille Thüringin metsässä. Hänen
sopii sanoa: "Jumala tulee kaikissa koetuksissa. Hän ei salli, että
teitä kiusataan enemmän, kuin kestätte. Minä _tiedän sen sillä minä
olen koettanut sitä_." Tämä luullakseni auttaa häntä paremmin
kääntämään raamattua köyhien sydämille, kuin se kreikka ja hebrea,
jonka hän oppi Romassa ja Tübingissä.



XVIII.

Elsan kertomus.

Koko meidän pikku mailmamme on tätä nykyä semmoisessa kiitollisuuden ja
ilon tohussa, että minä luullakseni olen ainoa, joka ei vielä ole aivan
pois suunnilta.

Rakas äiti liehuu molempien kadotettujensa ympärillä hiljaisella
tyytyväisyyden kuherruksella, niinkuin kyyhkynen pesänsä ympärillä, ja
on niin toimissaan nyt, kuin hän naittaisi pois ensimäisen tyttärensä
taikka itse olisi morsian eikä oikea ja kunnioitettu äidin-äiti,
niinkuin hän todesti on. Chriemhildin ja minun olisi vaikea pysyä
kadehtimatta, jollei meillä olisi oma yksityinen lohdutuksemme kotona.

Eva ja Fritz ovat tosiaan paljon älykkäämmät. He eivät luule, niinkuin
rakas äitimme, että ovat koko mailman keskus, vaan katsovat itseänsä
koko mailman palvelioiksi, joka on enemmän kristityn tapaista, vaikka
silläkin on rajansa. Minun täytyy pitää sitä suurena siunauksena, että
heillä on Chriemhild ja Ulrich, ja erittäin Gottfried ja minä, jotka
hoidamme heidän maallisia asioitansa.

Esimerkiksi liina-vaatteet. Evalla tietysti ei ole vähintäkään ja mitä
hänen morsius-hankkinaansa tulee, luulen minä, että hän olisi
tyytyväinen menemään vihille nunnan vaatteissa taikka siinä
talonpoikaispuvussa, jossa hän pakeni Nimptschenistä. Minulla on
kuitenkin varoja, jotta, kosk'ei ole luultavaa, että pikku Greeta juuri
vielä tarvitsee niitä, epäilemättä sopivat tähän. Greeta käy vasta
yhdeksättä, mutta minä ajattelen aina, että on hyvä olla hiukan
ennakolla; ja palvelustytöilläni oli jo arkuttain liinavaatteita
valmiina hänelle, joka nykyisissä oloissa näyttää erityiseltä Jumalan
edeskatsomukselta.

Gottfried tahtoo välttämättömästi valita Evan hääpuvun. Ja äitini
luulee, että hänen oma, peritty, juveleilla ja helmillä koristettu
liina-päähineensä (jonka me kerta köyhyydessämme olimme vähällä myydä
eräälle kauppiaalle Eisenachissa) on erittäin säilynyt Evaa varten.

Se on hyvä, että Atlantis, jonka häät pidetään samana päivänä, on niin
nöyrä ja vähän vaativa, ja että hänen morsius-hankkinansa jo on melkein
täydessä kunnossa.

Chriemhild ja Ulrich ovat taivuttaneet vanhan ritarin rakentamaan uutta
pappilaa; ja Chriemhild kirjoittaa, kuinka hupaista on nähdä, kun se
kohoo kylän rakennusten välistä, ja ajatella, mikä siunauksen lähde
tämä huone on oleva kaikille.

Äidin-äitimme tahtoo väkisin rakkailla, heikoilla käsillänsä ottaa osaa
Evan häävaatteitten varustamiseen. Hän on hakenut kaikki entisen
komeutensa vähäiset jäännökset ja tuonut esiin monen kummallisen,
vanhan koristeen muinaisten Schönbergein aarteistosta.

Kristofer toimittaa salaisesti heille kirjastoa, joka sisältää kaikki
T:ri Lutherin ja T:ri Melancthonin kirjat kauniissa siteissä ja tiesi
kuinka monta muuta oppinutta teosta lisäksi.

Ja synkkämielisyys on kokonaan kadonnut Fritzin kasvoista taikka on
vaan jälillä, niinkuin virran syvyys, joka tekee lainetten välkkeen
sitä kirkkaammaksi.

Paino näyttää poistuneen Evan ja hänen sydämeltänsä. Molemmat näyttävät
ensi kerran semmoisilta, joksi olivat aiotut.

Juuri nyt täyttää kuitenkin toinen tapaus melkein yhtä paljon
äidin-äitimme sydämen.

Muutamia päiviä sitten toi Kristofer kotiin kaksi muukalaista, joita
hän esitteli meille. Kun äidin-äiti näki heidät, putosi kudin hänen
käsistään. Hän nousi mennäksensä heitä vastaan ja lausui muutamia
sanoja semmoisella kielellä, jota emme kukaan ymmärtäneet.

Vieraitten kasvot kirkastuivat, kun hän puhui, ja he vastasivat samalla
kielellä.

Hetken keskusteltuansa kääntyi äidin-äitimme meihin ja sanoi:

"He ovat Bömiläisiä -- he ovat Hussitejä. He tuntevat minun puolisoni
nimen. Se totuus, jonka tähden hän kuoli, elää vielä minun maassani."

Vanhojen muistojen tulva oli liian väkevä hänelle. Hänen huulensa
vapisivat, kyynelet vuotivat pitkäänsä hänen poskiltansa eikä hän
kyennyt puhumaan sen enempää.

Vieraat suostuivat jäämään isäni katon alle yöksi ja kertoivat meille,
minkä asian vuoksi olivat tulleet Wittenbergiin.

Polvesta polveen, siitä kuin Johan Huss martyrina kuoli, oli, he
sanoivat, se totuus, jonka hän opetti, säilynyt Bömissä, aina hengen
kaupalla ja usein hengen menolla. Toisinaan oli se kummastuttanut heitä
paljon, ettei missään muualla mailmassa, paitsi siellä, kuulunut mitään
semmoisista, jotka uskoivat samaa totuutta. Oliko mahdollista, että
Jumalan totuus oli karkoitettu heidän vuorilinnoihinsa? Niinkuin Elias
muinoin teki heidän mieli huutaa erämaassaan: "minä, minä vaan, olen
jäänyt jälelle."

"Mutta heidän ei suinkaan ollut oikeus ajatella niin", sanoi äitini,
joka ei koskaan sallinut, että vanhaa oppia liian paljon moitittiin.
"Jumalalla on aina ollut omansa, jotka ovat rakastaneet Häntä
mustimpina aikoina. Kuinka monesta luostarin kammiosta ovat hurskaat
sydämet katsoneet ylös Hänen puoleensa! Siihen vaaditaan paljon Pyhän
Hengen opetusta ja monta taisteloa, ennenkuin Lutherin kaltainen
syntyy; mutta minun luulteni ei kristityksi päästäkseen tarvitse, kuin
koskea Kristuksen vaatetten lievettä."

"Niin", sanoi Gottfried, avaten rakkaita Galatalais-epistolan
selityksiä: "mitä T:ri Luther sanoo, on aivan totta: 'oli muutamia
entisinä aikoina, joita Jumala kutsui evankeliumin sanan ja kasteen
kautta. Nämät vaelsivat yksinkertaisuudessa ja sydämen nöyryydessä,
luullen, että munkit ja hengelliset veljet ja ainoastaan semmoiset,
joita piispat olivat voidelleet, olivat jumalisia ja pyhiä, vaan he
itse Jumalasta eroitettuja ja maallisia eikä mahdollisia joutumaan
heidän verroillensa. Jonka vuoksi he myöskin, kun tunsivat, ettei
heissä itsessä ollut mitään hyviä tekoja, joita olisi sopinut asettaa
Jumalan vihaa ja tuomiota vastaan, pakenivat Kristuksen kuolemaan ja
kärsimiseen, ja pelastettiin tässä yksinkertaisuudessaan.'"

"Epäilemättä oli niin", vastasivat bömiläiset lähettiläät. "Mutta tämä
kaikki oli kätketty ihmisten silmiltä. Kaksi kertaa toimittivat isämme
salaisia lähettiläitä ympäri koko kristikuntaa, että näkisivät,
löytäisivätkö ketään, joka ymmärtäisi, joka etsi Jumalaa, mutta
kaikkialla he tapasivat huolimattomuutta, epä-uskoa, pimeyttä, vaan ei
vastausta."

"Voi", lausui äitini, "tämä on semmoinen tutkinto, jota vaan Jumalan
silmä voi toimittaa. Kuitenkin olivat ajat epäilemättä mustat."

"He palasivat mitään vastausta saamatta", jatkoivat muukalaiset, "ja
taas isämme tekivät raskasta työtä ja kärsivät yksinään. Mutta nyt ovat
elämän äänet saavuttaneet meidät vuoristoissamme kaikista mailman
ääristä; ja me olemme tulleet Wittenbergiin kuuntelemaan sitä ääntä,
joka ensin herätti ne, ja pyytämään veljeyttä täällä olevain
evankelisten kristittyjen kanssa. T:ri Luther on toivottanut meitä
tervetulleeksi, ja me palaamme vuorillemme kertomaan kansallemme, että
aamu on viimein koittanut mailmalle."

Ilta kului hupaisessa keskustelussa. Ennenkuin me erosimme, toi
Kristofer luuttunsa, ja me veisasimme kaikki yhdessä Johan Hussin
virren, jonka T:ri Luther on julkaissut omien virsiensä joukossa:

    "_Jesus Christus nostra salus_."

    Jesus Kristus vapauden
    Meille toi ja elon uuden,
    Piinan kautta katkeran
    Kahleet mursi kuoleman.

    Jotta liittyis muisto tähän,
    Ruumistaan ja vertänsä hän
    Antaa meidän nauttia
    Leivän, viinan muodossa.

    Katsokoon se, ken käy pöytään,
    Että ansainneeks hän löytään:
    Kenpä tässä kavaltaa,
    Elon sijaan kuolon saa.

    Armon-atriasta siitä
    Isää Jumalata kiitä,
    Joka syntis tähden vaan
    Poikans' antoi kuolemaan.

    Vakavast' usko: sairahille
    Ravinto se ompi, niille,
    Joita synnit huolettaa,
    Tuskat, vaivat rasittaa.

    Tätä armon ajoitusta
    Moni työllään tahtoo ostaa.
    Jos sun hyvä on jää pois,
    Turmeltua sielus vois.

    Tulkoot tänne, Herra sanoo,
    Jotka armahtamist' anoo,
    Vahv' ei kaipaa lääkintää,
    Pilkaks hällen apu jää.

    Jos saat avun itsestäsi,
    Miks siis kuolin edestäsi?
    Jättäköön se pöydän tään,
    Ken voi auttaa itseään.

    Tään ken sydämellä suulla
    Tunnustaapi kaikkein kuulla,
    Hän se mahdollinen on,
    Sielulleen saa ravinnon.

    Hedelmätkin tästä saapi:
    Lähimmäistään rakastaapi,
    Sen suo lähimmäisellen,
    Minkä luoja hänellen.

Sen perästä veisasimme Lutherin oman ihanan saksalaisen virren:

    "Nun freut euch, liebe Christeng'mein."

    Nyt Kristikunta iloitkaan,
    Ja riemuin rientäkäämme
    Kaikk' yhdessä nyt laulamaan
    Ylistäin ystäväämme,
    Jaloja ihme-töitähän,
    Joit' eestämme on tehnyt hän;
    Ne kalliisti hän osti.

    Ma vallass' olin perkelen,
    Ja päälläin kuolon taakka;
    Yöt, päivät tuskiss syntien,
    Mun syntymästäin saakka,
    Ja yhä vaivuin syvempään,
    Ei hyvää minuss' yhtäkään,
    Mun riivannut on synti.

    Ei työni mistään kotoisin,
    ei hyvää toimissani;
    Jumalan tahdon hylkäsin,
    Ihaillen vapauttani;
    Mun tuskan' epäilyyn mun vei,
    Osaksein kuolema vaan jäi
    Ja helvetinkin piinat.

    Mut luoja sääli armias
    Mun kohtalooni nurjaa;
    Hän olla tahtoi laupias,
    Mua auttaa tahtoi kurjaa;
    Minulle jakoi armojaan,
    Sit' ei hän tehnyt suotta vaan;
    Parastaan tahtoi antaa.

    Pojalleen lausui rakkaallen;
    "Nyt aik' on armahduksen;
    Vereni kallis, kurjallen
    Vie sanat lohdutuksen;
    Hänt' auta synnin tuskista,
    Ja murra karvas kuolema,
    Hänt' elämään vie kanssas!"

    Ja kuuliaisna isälleen
    Maan päälle poika tuli
    Kohdusta puhtaan neitsyeen
    Ja vertaiseni oli.
    Ja salaa teki tointahan,
    Puvussa halvan kulkijan
    Hän perkeleen nyt voitti.

    Hän sanoi mulle "minuun vaan
    Sa luota turvallisna;
    Ma omas olen kokonaan
    Ja pysyn uskollisna;
    Min' olen sun, sin' olet mun,
    Mun tieni ovat myöskin sun,
    Meit' eroita ei kenkään."

    "Vereni minä vuodatin
    Ja elämäni annoin;
    Sun eesstäs' kaikki kärsinkin
    Ja kaikki vaivat kannoin.
    Ja syyttömänä kuolemaan
    Ma lähdin synteis' tähden vaan,
    Jott' autuuden sä saisit."

    "Taivaasen isän luokse taas
    Ma lähden elon tieltä;
    Siell' olen sinun valtiaas',
    Lähetän hengen sieltä,
    Mi murheissa sua lohduttaa,
    Mua tuntemahan opettaa
    Ja totuudessa ohjaa."

    "Kuin minä teen ja opetan,
    Tee, opeta sä täällä,
    Niin että valta Jumalan
    Tääll' enentyis maan päällä;
    Ja vältä mieltä ihmisten,
    Se pilaa kalliin aartehen;
    Se viimeinen on neuvo!"

Jälestäpäin lauloivat Eva ja Fritz, äitimme erityisestä pyynnöstä
vanhan-aikaisen latinaisen ylösnousemus-virren.

    [_Mundi renovatio
    Nova parit gaudia_ etc.]

    Uus' on luonto uudestaan,
    Uus on taasen ilo maan,
    Luoja noussut haudastaan,
    Siitä kaikki riemastuu:
    Kilvan luodut ylistäin
    Katselevat, kuinka näin
    Luojan voitto kirkastuu.

    Taivas loistaa kirkkaammin,
    Tyyntyy meren laineetkin,
    Ilma henkää vienommin,
    Kedot, laaksot kukoistaa,
    Kuivat ruohot verestyy,
    Kuolleet kaikki virkistyy,
    Kun vaan kevät puhaltaa.

    Elon tie nyt auki on,
    Paratiisin ilohon,
    Jonka kadottanut on,
    Ihminen käy taasen nyt;
    Tulimiekka enkelin
    Hänt' ei estä kauemmin,
    Niin on Luoja säätänyt.

    [Adam St. Victor'ilta kahdennellatoista vuosisadalla.]

Seuraavana aamuna jättivät vieraat meidät; mutta koko päivän istui
äidin-äitimme ääneti ja levollisena, kädet ristissä ja työtä tekemättä,
joka ei muutoin ollut hänen tapaista. Kun illalla jälleen olimme koossa
-- niinkuin nyt tapahtuu joka päivä vanhassa kodissa -- sanoi hän
tyveneesti: "lapset, veisatkaat minulle '_Nunc dimittis_' (Simeonin
kiitosvirsi). Jumala on täyttänyt kaikki sydämeni toiveet; ja jos se
olisi Hänen tahtonsa, lähtisin minä nyt mielelläni rauhassa kuolleitten
luo. Sillä minä tiedän, että he elävät Hänessä."

Sitten rupesimme haastelemaan menneistä ajoista. Se oli Evan ja
Fritzin, Atlantin ja Konradin hääpäivän aatto. Ja me, yksi perhe
yhdessä uskossa, jouduimme itse-altamme puhumaan niistä eri teistä,
joita myöten Jumala oli johdattanut meidät samaan päämäärään.

Minun edessäni kangastivat entiset ajat, jolloin pyhyyden perikuva
kohosi minun elämäni ylitse kauheana ja kivisenä, niinkuin Wartburgin
linna (jossa haltiapyhimykseni oli elänyt) Eisenachin katujen ylitse;
ja myöskin Kristus Herra minusta näytti, niinkuin Luther sanoo,
"lainsäätäjältä, joka antaa kovempia ja raskaampia käskyjä, kuin Moses
itse" leppymättömältä, luoksensa laskemattomalta tuomarilta, jonka
valta-istuin on kaukana ylhäällä taivaan kylmillä aloilla; ja taivas
näytti korkeamuuriselta luostarilta, joka oli täynnä yhtä ankaria
nunnia, kuin täti Agnes. Sitten muutos, joka tuli koko minun sydämeeni,
kun opin T:ri Lutherin kautta, että Jumala on rakkaus -- on Isämme;
että Kristus on Vapahtaja, joka antoi itsensä meidän synteimme tähden
ja rakasti meitä enemmän, kuin henkeänsä; että taivas on Isämme huone;
ettei pyhyys ole muuta, kuin rakastaa Jumalaa, joka on niin hyvä ja
joka on niin rakastanut meitä, ja rakastaa toinen toistamme; että ainoa
velvollisuutemme on kiittää Jumalaa ja tehdä hyvää; -- kun tuo sana
"meidän", niinkuin T:ri Luther sanoo, oli kirjoitettu syvästi minun
sydämeeni -- että Hän kuoli _meidän_ syntiemme tähden -- minun syntieni
-- että kaikkien tähden, meidän, _minun_, Hän antoi itsensä.

Ja nyt Fritz jutteli meille, kuinka hän oli vaivannut ja kiusannut
itseänsä sovittaaksensa Jumalaa, kunnes hän huomasi T:ri Lutherin opin
kautta, että syntimme ovat poistetut Jumalan Karitsan kautta, joka ei
ollut ihmisen lahjan uhri, vaan Jumalan; "että tuossa yhdessä
personassa, Jesuksessa Kristuksessa, meillä oli syntien
anteeksisaaminen ja ijankaikkinen elämä;" että Jumala on meille,
niinkuin isä tuhlaajapojalle -- pyytäen meitä tulemaan sopimaan Hänen
kanssaan. Ja hän kertoi meille, kuinka hän oli kaivannut pappia, joka
erehtymättä tuntisi koko hänen sydämensä, rauhoittaisi häntä hänen
omien tunnustuksiensa petollisuuden ja vaillinaisuuden suhteen ja
vakuuttaisi hänelle, että, vaikka hän tiesi tyyni kaikki hänen syntinsä
ja kaikki niitten vaikeuttavat kohdat, hän kuitenkin julisti hänet
vapaaksi niistä. Ja viimein hän löysi tuon papin, joka tunki hänen
sydämensä pohjaan, seurasi jokaista tekoa sen syyhyn, jokaista syytä
sen lähteesen, vaan kuitenkin julisti hänet vapaaksi, täydellisesti ja
kohta vapaaksi -- joka ei määrännyt mitään katumusharjoitusta eikä
palkinnoksi vaatinut muuta, kuin kiitollisuutta. "Ja tämä Pappi", hän
lisäsi, "on minun kanssani aina; minä tunnustan syntini Hänelle joka
ilta taikka useammin, jos minun on tarvis; ja yhtä usein, kuin minä
tunnustan, Hän julistaa vapaaksi ja käskee minun olla hyvällä mielellä
-- mennä rauhassa eikä tehdä syntiä enää. Mutta Hän ei ole vaan päällä.
Hän asuu kaikkien pyhimmässä, joka ei koskaan enää ole tyhjänä,
niinkuin vanhan temppelin yksinäinen pyhyys joka päivä vuodessa, paitsi
yksi. Hän elää aina ja välittää meidän puolestamme!"

Sitten me puhuimme yhdessä niistä molemmista suurista totuuksista,
joita T:ri Luther oli tuonut ilmi meille Pyhästä Raamatusta, että on
yksi sovinto-uhri, Jumalan puhdas Karitsa, joka kohta antoi itsensä
meidän syntiemme tähden; ja että on vaan yksi papillinen Välittäjä,
Ihmisen Poika ja Jumalan Poika; että tämän vuoksi kristityt ovat pyhä
pappiskunta, joka saa toimittaa hengellisiä uhreja; ja että
heikoimmallakin on uhrinsa, jonka Jumala Jesuksen Kristuksen kautta
mielellään vastaan-ottaa, koska Hän ensin on Rakastetussaan
vastaan-ottanut syntisen itse.

Äitimme kertoi meille lyhyesti niistä kammottavista ajatuksista, jotka
hänellä oli Jumalasta, kun hän ajatteli Häntä pikemmin salaman kuin
valon kaltaiseksi; siitä kirouksesta, jonka hän pelkäsi laskeneen,
ikäänkuin ukkosen pilven, hänen elämänsä yli, siksi kuin T:ri Luther
osoitti hänelle, että Hän oli kantanut kirouksemme, Hän, joka oli tehty
kiroukseksi meidän tähtemme, ja että se oli ijäksi poistettu kaikilta,
jotka turvasivat Häneen. "Ja sitten", hän lausui, "Herran Ehtoollinen
opetti minulle loput. Hän kantoi meidän puolestamme ristin; Hän
valmistaa meille atrian. Me saamme todella kantaa ristiä, mutta ei
koskaan enää kirousta; ristiä ihmisten, kiusausta perkeleen puolelta,
mutta Jumalan puolelta ei muuta kuin siunausta."

Mutta Eva sanoi, ettei hän voinut muistaa sitä aikaa, jolloin hän ei
olisi ajatellut Jumalaa äärettömän hyväksi ja helläksi. Monta muuta
asiaa löytyi uskonnossamme, jotka hämmennyttivät häntä; mutta tämä oli
aina näyttänyt selvältä, että Jumala niin rakasti mailmaa, että Hän
antoi Poikansa. Ja Hän oli aina toivonut, että kaikki muut asiat kerran
tulisivat selväksi tämän rakkauden valossa. Se ilo, jonka T:ri Lutherin
kirjoitukset olivat tuottaneet hänelle, oli, hänen arvellaksensa,
niinkuin hän olisi nähnyt pilkut pestyksi pois kauniista taulusta,
jonka ihanuuden hän oli tietänyt, mutta ei täydellisesti nähnyt --
taikka niinkuin väärä luulo kalliin ystävän suhteen olisi haihtunut.
Hän oli aina kummastellut noita kovia katumusharjoituksia semmoisen
lepyttämiseksi, joka rakasti niin paljon, ja noita monia välittäjiä,
jotka laskivat Hänen luoksensa; ja se oli sanomattoman suuri ilo, kun
hän huomasi, että nämät kaikki olivat erhetystä ja että pääsö Jumalan
luo oli todella avoinna -- että rakkaus ja synti -- elämä ja kuolema
olivat yhtyneet ristinpuussa, ja että synti oli pyhjetty pois ja elämä
nielaissut kuoleman.

Tämmöisiä keskustellen me vietimme hääpäivän aaton.

Ja nyt hääpäivä on kadonnut, niinkuin kirkas näky; pikku lempeä
Atlantimme on lähtenyt puolisonsa kanssa heidän kaukaiseen
kotiinsa, morsiuskruunut ovat pannut syrjälle, ja Eva ja Fritz ovat
yksinkertaisessa puvussaan, mutta lakastumattoman ilon kruunu sydämessä
menneet halpaan virkaansa metsään laittamaan vielä yhtä hurskasta papin
kotoa niitten lisäksi, jotka paraikaa nousevat meidän maan kylissä.

Mutta kestää varmaan kauan, ennenkuin Greetan liinavaatteet saadaan
täyteen lukuun jälleen. Me olemme juuri saaneet kuulla, että Evan
ystävät, nuot yhdeksän Nimptschenin nunnaa, ovat viimein paenneet
luostarista! He kirjoittivat T:ri Lutherille, joka kaikin tavoin koetti
saada heille jotakin turvapaikkaa. Ja nyt on mestari Leonard Koppe
Torgau'ista onnellisesti tuonut heidät Wittenbergiin kätkettyinä hänen
olutvaunuihinsa. Kerrottiin, että yksi nunna oli hädissään jättänyt
toisen tohvelinsa jälkeensä. He vastaan-otetaan kaikki eri perheisin,
ja Gottfried ja minä saamme luoksemme Katarina von Boran, joka sanotaan
olevan kaikkein luja-tahtoisin ja rohkein, ja jonka kammiosta he
lähtivät pakoon.

Minä olen hyvin uutterasti varustanut vierashuonettamme häntä varten,
sirottauut laventelia liinavaatteisin ja koettanut tehdä kaikki
kodikkaaksi tälle nuorelle tytölle, joka Kristuksen tähden on
karkoitettu vanhasta kodistaan.

Luullakseni jokaisella kodilla on siunaus semmoisesta vieraasta.


Kesäkuulla 1523.

Vieraamme, jalosukuinen neiti Katarina von Bora, on saapunut meille.
Hän näyttää olevan totinen ja harvapuheinen, vaikka Eva kehui häntä
hupaiseksi ja mieleltään yhtä iloiseksi kuin lujaksi. Minä pelkään
häntä vähän. Hänellä on jonkunlainen ylhäinen käytös, joka tekee, että
minä kunnioitan häntä enemmän, kuin rakastan. Hänen silmänsä ovat
mustat ja leimuavat, ja hänen otsansa on korkea ja tyven.

Tämä ei ole mitään kummallista minussa, minä olen aina ujostellut
arvokkaalta näyttäviä ihmisiä; mutta minusta on niinkuin myöskin T:ri
Luther olisi hiukan hämillään tämän nuoren tytön seurassa. Hän katsoo
häntä vähän ylpeäksi ja umpimieliseksi. Minä en tiedä, onko se ylpeyttä
vai jonkunlaista neitsyn arvon tietoa.

Minä varon, että minussa on liian paljon yksinkertaista porvarillista
Cottan luontoa, etten oikein hyvin menesty hänen kanssaan.

Äidin-äitimme olisi epäilemättä ymmärtänyt häntä paremmin, kuin sekä
lempeä äitimme että minä, mutta hänen kallis, heikko ruumiinsa näyttää
vähitellen riutuneen siitä ajasta, kuin bömiläisen kirkon lähettiläät
kävivät täällä. Häitten perästä hän ei ole kertaakaan noussut
vuoteeltansa. Hän näyttää elävän enemmän, kuin koskaan, entisyydessä ja
nimittää ihmisiä niillä nimillä, joilla hän tunsi heidät nuoruudessaan,
puhuen iso-isästämme "Fransista" ja sanoen äitiämme "Greetaksi" eikä
"äitiseksi." Hän näyttää elävän menneissä ajoissa ja kirkkaassa
tulevaisuudessa, jonka vaan ohut verho peittää hänen näkyvistään.
Taivasta kohden on se sydän, jonka maallinen näky himmentyy, yhtä
avoinna, kuin koskaan. Minä istun hänen vieressään ja luen raamattua ja
T:ri Lutherin kirjoja, ja pikku Greeta lausuu hänelle uusia saksalaisia
virsiä, joita T:ri Luther on sepittänyt taikka Johan Hussin virsistä
kääntänyt. Tänään hän tahtoi, että minä moneen kertaan luin tämän
paikan: "kristin usko ei ole, niinkuin muutamat väittävät, tyhjä kuori
sydämessä, siksi kuin rakkaus sitä elähyttää; vaan, jos se on
todellinen usko, on se semmoisen sydämen varma luottamus ja uskallus,
joka käsittää Kristuksen, jotta Kristus on uskon esine; _niin,
oikeammin puhuen, uskossa on Kristus itse läsnä_. Usko vanhurskauttaa
sentähden, että se käsittää ja omistaa tämän aarteen, läsnä-olevan
Kristuksen. Jonka vuoksi Kristus, uskon kautta käsitettynä ja sydämessä
asuen, on kristityn todellinen vanhurskaus."

Kummalliselta tuntuu, kun istuu vanhassa kodissa, jossa kaikki nyt on
niin hiljaista, kallis, sokea isä alikerrassa ja vaan Thekla kotona
kaikista sisarista, sillä välin kuin valo äidin-äitimme urhoollisessa,
lujassa sydämessä vähitellen sammuu; taikka kun kuulee Greetan heleän,
iloisen lapsen-äänen veisaavan kunniakkaan uuden ajan virsiä tälle
uupuvalle sydämelle vanhoilta ajoilta.

Kun viime yönä valvoin tämän sairasvuoteen luona, muistin minä paljon
T:ri Lutheria hänen yksinäisyydessään Augustinin-luostarissa, kuinka
hän kärsivällisesti pysyy siinä asunnossa, jonka hänen oppinsa on
saattanut tyhjäksi, lähettäen ulos sieltä työntekiöitä ja opettajia
ympäri koko mailmaa; ja kun mietin, mitä hän on ollut meille,
Fritzille ja Evalle heidän halvassa, hurskaassa kodissaan, äidillemme,
äidin-äidillemme, Bömin kansalle, pikku Greetalle, joka veisaa hänen
virsiänsä minulle, noille yhdeksälle vapautetulle nunnalle, täti
Agnesille luostarissa ja Kristoferille vireässä kirjapainossaan,
nuorille ja vanhoille, hengellisille ja maallikoille, tekisi minun
mieleni tietää, mitä tämä uusi aika on tuottava tälle miehuulliselle,
hellälle, lämpimälle sydämelle, joka on orjuudesta vapauttanut niin
monta sydäntä ja saattanut niin monta köyhää elämää rikkaaksi, sillä
välin kuin hänen oma elämänsä vielä on jäänyt niin yksinäiseksi.



XXIX.

Evan kertomus.


Thüringin metsässä, Heinäkuulla 1523.

Se on varmaa, että Fritz ja minä menestymme paljon paremmin, kun saamme
asua täällä pappilassa, kuin linnassa; alhaalla, keskellä ihmisten
kotoja ja jylhän metsämaan ihania seutuja, eikä tAäällä, erinänsä
muista, vahvistetulla kukkulalla. Tällä minä tietysti en tarkoita,
ettei sydän voi olla yhtä nöyrä linnassa, kuin mökissä; mutta minusta
näyttää elämä runsaammalta ja hedelmällisemmältä ihmisten parissa, kuin
jos on koroitettu heidän ylitsensä. Asumuksen luonto kuvailee elämän
laatua. Ja mikä kohtalo lienee niin siunattu, kuin meidän?

Me olemme yhteydessä kaikkien kansaluokkien kanssa, että saamme
palvella Mestariamme, joka tuli kaikkia auttamaan. Kasvatuksensa
puolesta vetää pappi vertoja aatelismiehille taikka oikeammin niille
suurten kaupunkien ylhäisimmille perheille, joilla on paljon suurempi
sivistys, kuin maan-omistajilla; mutta ulkonaisten asianhaarain
puolesta on hän lähempänä talonpoikia ja tuntee omasta kokemuksestaan
vähävaraisuuden jokapäiväiset kiusaukset. Meidän sopii vuoroin tehdä
toisillemme hyviä töitä. Täti Trübchen on hyvin mielissään, kun hän saa
tuoda meille korillisen tuoreita munia lahjaksi siitä, että Fritz on
käynyt hänen sairastavan poikansa luona; ja tuntuu paljon suloisemmalta
viedä ruokaa vanhan sysimiehen perheelle metsään, jos omat atriamme sen
vuoksi päivän parin ovat vähän yksinkertaisemmat. Semmoiset lahjat,
jotka lähtevät keksivästä rakkaudesta ja vaativat vähäisen
itsekieltämystä, vaikuttavat luullakseni terveellisemmin, kuin täysien
varojen kukkurat. Ja minä olen varma, että tuntuu paljon armaammalta
antaa niitä. Meidän halpa kotomme näyttää tavallansa olevan kylän
isänhuone; ja juuri semmoisia kotoja, semmoisia pyhitettyjä rakkauden
ja papillisen opetuksen sijoja toimittaa Jumala Lutherimme kautta
takaisin toiselle kylälle toisen perästä meidän maassamme.

Mutta minun tulee, niinkuin Fritz sanoo, varoa, ett'en rakenna
pappilamme harjaa korkeammaksi, kuin minkään linnan, ja tee siitä
tikapuita hänelle, jota minä todella välisti olen huomannutkin
tekeväni. Hänen lahjansa näyttävät minusta niin suurilta, ja hänen
luonteensa on niin jalo, että helposti ymmärtää, jotta minä ajattelen
hänen kutsumustansa korkeimmaksi mailmassa. Se on korkein, siitä minä
kuitenkin olen sydämessäni vakuutettu; korkein, niin kauan, kuin se on
matalin.

Kansa alkaa nyt kokonaan tutustua meihin. Ei löydy mitään isoja
portteja, ei mitään vallihautoja, ei mitään raskaita vipu-siltoja
meidän ja talonpoikien välissä. Ovemme seisovat avoinna; ja pelkäävät
kädet, jotka eivät koskaan olisi koputtaneet mitään linnan tai
luostarin porttia sisään-päästäksensä, uskaltavat hiljaa nostaa ovemme
säppiä. Äidit astuvat kyökkiin kipeitten lastensa kanssa ja pyytävät
yrttejä, valanteita tai juomia, joita minä opin keittämään luostarissa.
Ja silloin minun sopii käskeä heitä istumaan, ja usein me huomaamatta
rupeamme puhumaan Hänestä, joka paransi sairaita sanallaan ja otti
pikku lapset äitien sylistä omaan syliinsä heitä siunatakseen. Välisti
saan myöskin kuulla semmoisia vääryyden ja surun juttuja, joita ei
mikään maallinen voide paranna, ja minä neuvon silloin Hänen luoksensa,
joka yksin parantaa sentähden, että Hän yksin voi anteeksi antaa.

Fritz'kin sanoo, että hän saarnaa helpommin, kun hän tuntee laumansa
sydämen huolet ja taakat, ja kansa näyttää käsittävän paremmin, kun
jälleen saarnastuolista kuulevat pyhiä sanoja ja kertomuksia, jotka
ovat käyneet tutuiksi kotona.

Muutamat tytöt opettelevat myöskin minun luonani ompelemaan ja kutomaan
sekä kuuntelemaan taikka itse lukemaan raamatun kertomuksia. Fritz
harjoittaa tällä välin poikia Pyhässä Raamatussa ja kirkkosoitossa,
koska koulumestari käy vanhaksi eikä osaa opettaa lapsille paljon
muuta, kuin pari latinaista rukousta ulkoa ja saksalaisen aapiston
tavaamisen.

Minä en olisi uskonut, että löytyy niin paljon taitamattomuutta, kuin
täällä olemme nähneet. Näyttää siltä, arvelee Fritz, kuin ne, jotka
ensin saarnasivat kristin-uskoa Saksalaisille, olisivat menetelleet
kansan sydämen suhteen melkein niinkuin ensimäiset uutis-asukkaat
menettelivät metsän suhteen -- raivasivat siellä täällä itselleen
aukean paikan, rakensivat kirkon ja jättivät muut asiat alkuperäiseen
tilaansa.

Ne karhut ja sudet, jotka liikkuvat metsässä ja välisti talvella
rohkenevat likelle huoneittemme kynnyksiä, eivät ole hurjempia, kuin ne
hurjat sadut, jotka vaivaavat talonpoikien sydämiä. Sunnuntaisin he
pukeuvat pyhävaatteisinsa, tulevat messua kuuntelemaan, kumartavat
pyhää hostiaa, krucifixiä ja Neitsyen kuvaa, mutta palaavat kotiinsa
viikon kuluessa kauhulla palvelemaan metsän henkiä. He näyttävät
täydellä todella ajattelevan, että Herramme on kirkon ja kylän Jumala,
mutta vanhat pakanalliset henget hallitsevat metsässä. Näyttää siltä
kuin eivät vielä oikein olisi ratkaisseet Kristoferin kysymystä: kuka
_voimallisin_ on, että saan palvella häntä!

Mutta voi, olipa kirkossa taikka metsässä, näyttää se jumalanpalvelus,
jonka ovat oppineet, parhaasta päästä olleen pelkoa. He uskovat, että
tontut ja muut haltiat noituvat heidän lehmänsä, pistävät heidän
heinäsuovansa tuleen, eksyttävät heitä metsässä, varastavat heidän
lapsensa kehdosta ja panevat vaihdokkaita sijaan. He koettavat
luovuttaa heidän häijyyttänsä ja vihaansa sillä, että jättävät heille
antimia viljan tai pähkinän jälkikorjuusta, ovat puhnvinansa suurella
kunnioituksella heistä taikka lausuvat kristityitä sanoja ja rukouksia,
joita he käyttävät manauksena.

Kaikkivaltiaan Jumalan puolelta odottavat he vielä pahempia. He
luulevat, että Hän vihan kauheana päivänä istuu tuomio-istuimella ja
vaatii tarkkaa tiliä kaikista heidän rikoksistaan. Hänen vihaansa
vastaan ovat he myöskin oppineet käyttämään eri apukeinoja, jotka
meistä näyttävät tuskin paremmalta, kuin jonkunlaiset hengelliset
manaukset: pater'eita, ave'ja, katumusharjoituksia, synnintunnustuksia,
aneita.

Rauhaa metsän-kummituksilta saadakseen, käyvät he salaisesti tietäjien
luona, jotka tavallisesti ovat kutistuneita, yksinäisiä, vanhoja
noita-akkoja (vanhojen pakanallisten profetissain jälkeisiä, niinkuin
Fritz sanoo). Rahan edestä nämät toimittavat heille taikatemppuja,
taikka antavat heille kirjoitettuja loihtulippuja kannettavaksi, taikka
opettavat heitä luotteita lausumaan.

Rauhaa Jumalalta saadakseen, oli heidän tapana mennä pappiensa luo,
jotka pitivät messuja heitä varten, manasivat henkiä, päästivät
synneistä, lupasivat torjua loukatun taivaan kostoa.

Mutta molemmissa tapauksissa näyttävät he tulleen siihen surulliseen
päätökseen, että hallitseva voima on vihamielinen heille. Uskonto ei
kummassakaan tapauksessa ole niin paljon _Jumalan palvelusta_, kuin
_henkien manausta_; ei mitään Jumalan lähestymistä vaan jonkun asian
väliin-asettamista Hänen kauhean läsnä-olonsa välttämiseksi.

Kun ensin aloimme ymmärtää tämän, pusersi se monta kyyneltä silmistäni.

"Mistä se tulee", sanoin minä eräänä päivänä Fritz'ille, "että koko
mailma näyttää niin kokonaan väärin ymmärtävän Jumalaa?"

"Mailmassa on vihollinen", vastasi hän juhlallisesti, "joka kylvää
valheita Jumalasta kaikkiin sydämiin."

"Jumala on kuitenkin mahtavampi, kuin saatana", sanoin minä; "miks'ei
siis mikään säde tunge pimeyden lävitse, että hedelmällinen vuosi,
kevään ihanuus, sadon runsaus, kodin ilot opettaisivat kansaa
ymmärtämään, että Jumala on rakkaus?"

"Voi Eva", vastasi hän murheellisesti, "oletko unhottanut, ettei ole
ainoastaan perkele mailmassa, vaan synti sydämessä? Tosin hän
valehtelee Jumalasta, kun hän luulottelee meitä, että Jumala kadehtii
meiltä siunauksiansa; mutta hän puhuu totta meistä itsestä, kun hän
muistuttaa meitä, että olemme syntisiä sekä hyvän ja hellän lain
kirouksen alla. Valhe ei pysyisi hetkeäkään, jollei se perustuisi
totuuteen. Ainoastaan sen kautta, että me tunnustamme sen totuuden,
johon vääryys perustuu, voimme hävittää sen. Meidän tulee sanoa
talonpojille: 'teidän on hyvä syy pelätä. Katsokaat _tuossa ristissä_,
mitä teidän syntinne maksavat!'"

"Mutta vanha uskonto pystytti myöskin krucifixin ihmisten eteen", minä
sanoin.

"Niin pystyttikin ja pystyttää, kiitos Jumalan!" hän vastasi. "Mutta
krucifixin verosta meidän tulee kertoa semmoisesta rististä, jonka
Ristiin-naulittu on jättänyt; tyhjästä haudasta ja nousneesta
Vapahtajasta; poistetusta kirouksesta; Jumalasta, joka antoi Uhrin,
toivottaen Kärsijää tervetulleeksi valta-istuimellensa."

Me emme ole ryhtyneet suuriin muutoksiin ulkonaisissa kirkonmenoissa.
Ainoastaan messu-uhrin sijassa on meillä Herran Ehtoollisen juhla; ei
mitään hostian kohottamista; ei mitään yksityisiä messuja kuolleita
varten; ja kaikki rukoukset, kiitoslauseet ja virret Saksan kielellä.

T:ri Luther käyttää vielä joskus latinaa jumalanpalveluksessa
Wittenbergissä, koska se on yliopiston-kaupunki, että nuoriso
harjaantuisi vanhoissa kielissä. Hän sanoi, että hän mielellään silloin
tällöin pitäisi jumalanpalvelusta kreikan ja hebrean kielellä, että sen
kautta näitten kielien oppiminen tulisi yhtä yleiseksi, kuin latinan.
Mutta täällä metsässä taitamattomien talonpoikien ja maa-ritarien
joukossa, jotka suurimmaksi osaksi ennen vanhaksi tultuansa unhottavat
pois, mitä vähän nuoruudessaan oppivat, ei Fritzin mielestä ole mitään
syytä säilyttää vanhoja kieliä; ja oikein ilahuttaa katsella kansan
kasvoja, kun hän lukee raamattua taikka Lutherin virsiä nyt, kun
muutamat heistä alkavat ymmärtää, että jumalanpalvelus on jotakin,
johon heidän tulee sydämessänsä ja ajatuksillaan yhtyä, eikä mikään
ulkonainen taikameno, joka toimitetaan heille.

Meidän on myöskin hyvin hanska käydä Chriemhild ja Ulrich von
Gersdof'in luona linnassa. Vanha ritari ja rouva Hermentrud olivat
ensin hyvin kylmäkiskoiset meille; mutta ritari on aina ollut varsin
kohtelias minulle, ja rouva Hermentrud, kun hän nyt on vakuutettu,
ettemme aio ollenkaan tunkea hänen alallensa, vastaan-ottaa meitä hyvin
leppeästi.

Meidän välillämme on paitsi sitä toinen hellä side siitä asti, kuin hän
suvaitsi puhua sisar Beatricesta. Minä tunsin hänet ainoastaan
sortuneena ja surkastuneena vanhana nunnana; rouva Hermentrud ja vanhat
palveliat ja kyläläiset muistavat häntä iloisena, mutta varhain
lakastuneena tyttönä.

Ehtimiseen minun täytyy kertoa rouva Hermentrudille, kuinka hänen
sisarensa vähitellen heräsi kolkosta toivottomuudesta nöyrään ja
taivaalliseen rauhaan Kristuksessa; ja hänen hiljaisesta ja
levollisesta kuolemastaan.

"Suuria uhrauksia", hän sanoi kerta, "saa tehdä jalon suvun tähden,
Frau Pastorin. Minullakin on ollut suruni;" ja hän avasi yhden laatikon
ja näytti minulle miniatyri-kuvan ritarista ja tämän nuoresta pojasta
-- hänen puolisonsa ja poikansa -- molemmat haarniskoissa. "Nämät
molemmat kaatuivat taistellessaan sitä perhettä vastaan, johon
Beatricen sulho kuului", lausui hän katkerasti. "Ja kävikö näitten
sukujen koskaan yhdistyminen?"

"Mutta eivätkö nämät sodat koskaan sammu?" minä kysyin.

"Kyllä", hän vastasi tylysti, taluttaen minua akkunan luo, josta näimme
hävinneen linnan etäällä. Se sota on sammunut. He kuolivat kaikki
sukupuuttoon!"

"Herramme Kristus käskee meidän antaa vihollisillemme anteeksi", sanoin
minä tyvenesti.

"Tietysti", hän vastasi; "mutta von Bernsteinit olivat oikeuttemme
anastajia, rosvoja ja murhaajia. Täytyy kostaa semmoisia rikoksia,
taikka yhteiskunta hajoo kappaleiksi."

Talonpoikien suhteen on rouva Hermentrudilla hyvin ystävälliset ja
lempeät tunteet, ja hän antaa meille usein ruokaa ja vaatteita heitä
varten, vaikka hän yhä epäilee, onko viisaasti, että opetetaan heitä
lukemaan.

Hän sanoo: "pysyköön kukin asemillaan."

Eikä hän, luullakseni, vielä ole saanut mitään muuta käsitystä
taivaasta, kuin että se on hyvin järjestetty kunta, jossa aatelisten
henget ylpeästi vallitsevat kukkuloilla, mutta talonpoikien henget
jäävät nöyrästi laaksoihin; pää-eroitus maan ja taivaan välillä on se,
että taivaassa kaikki tietävät, kuinka tulee pysyä asemillaan.

Ja epäilemättä on hän tavallansa oikeassa. Mutta mitä hän pitäisi siitä
järjestyksestä, jonka mukaan paikat taivaassa ovat jaetut?

"_Ensimäiset tulevat viimeisiksi, ja viimeiset ensimäisiksi_."

"_Joka tahtoo olla ensimäinen teidän joukossanne, hän olkoon teidän
palvelianne_."

Toiselta puolen hämmästyy Fritz välisti niistä katkerista tunteista
herroja vastaan, jotka ilmestyvät talonpojissa; kuinka vuosisatojen
vääryydet ovat muistissa säilyneet ja Lutherin nimeä etupäässä
kunnioitetaan sen vuoksi, että otaksutaan, jotta hän, talonpojan poika,
aikoo vapauttaa talonpojat.

Voi, milloin Jumalan järjestys asetetaan mailmaan, jokainen, sen
sijaan, että hän ponnistaa ylöspäin itsekkäässä kunnianhimossa ja
painaa muita alas kurjassa ylpeydessä -- katsoen ylöspäin
kadehtiaksensa ja katsoen alaspäin halvellaksensa -- katsoo ylöspäin
kunnioittaaksensa ja katsoo alaspäin auttaaksensa! kun kaikki
"rakkaudesta palvelevat toinen toistansa?"


Syyskuulla 1523.

Meillä on nyt vieras, josta minä en tohdi puhua rouva Hermentrudille
mitään. Fritz ja minä emme tosiaan aio kertoa koko juttua kenellekään.

Muutamia päiviä sitten tuli vanha, laiha, harmaapäinen mies taloomme,
jota Fritz tervehti vanhaksi ystäväksi. Se oli pappi Ruprecht Haller
Franken'ista. Fritz oli kertonut minulle jotakin hänen elämästään, että
minä tiesin, mitä hän tarkoitti, kun hän vei Fritzin syrjäpuoleen ja
vapisevalla äänellä sanoi:

"Berta on kovasti kipeänä -- kenties kuolemallansa. Minä en saa koskaan
nähdä häntä enää. Hän ei salli sitä, minä tiedän sen. Sopiiko teidän
mennä ja lohduttaa häntä?"

Fritz sanoi mielellään tekevänsä, mitä hän voi, ja päätettiin, että
pappi Ruprecht jäisi meille yöksi ja he aamulla yhdessä lähtisivät
siihen kartanoon, jossa Berta oli palveluksessa ja joka oli vaan
muutamien penikulmien päässä metsässä.

Mutta yöllä tuli mieleeni ajatus, jonka päätin panna toimeen, ennenkuin
puhuin siitä Fritzille, sillä hän suostuu usein semmoiseen asiaan, joka
jo on _aloitettu_, vaikka hän katsoisikin sitä aivan mahdottomaksi, jos
sitä vaan _ehdotellaan_; varsinkin, jos on jotakin, joka koskee minuun.
Niin muodoin minä nousin seuraavana aamuna hyvin varhain ja menin
naapurimme, tilan-omistaja Herberin luo pyytämään hänen vanhaa,
harmaata hevostansa lainaksi siksi päivää, että toisin erään sairaan
kotiin. Hän suostui, ja ennenkuin olimme päättäneet aamiaisemme, seisoi
hevonen oven edessä.

"Mitä tämä on?" kysyi Fritz.

"Se on Herberin hevonen, joka on tullut viemään minua siihen kartanoon,
jossa Berta oleskelee, ja tuomaan häntä tänne", vastasin minä.

"Mahdotonta, kultani!" sanoi Fritz.

"Mutta, niinkuin näet, on kaikki jo hankittu ja melkein tehty", minä
lausuin; "minä olen puettu, ja huone on aivan valmis vastaan-ottamaan
häntä."

Pappi Ruprecht nousi pöydän vierestä, astui minua kohden ja huudahti
innolla:

"Jumala siunatkoon teitä!" Sitten hän näytti pelkäävän, että hän oli
sanonut, mitä hänen ei ollut oikeus sanoa, ja lisäsi: "Jumala
siunatkoon teitä siitä ajatuksesta. Mutta siinä on liian paljon!" ja
hän lähti pois huoneesta.

"Mitä sinä aiot tehdä, Eva?" kysyi Fritz, katsellen minua
kummastuksella.

"Ottaa vastaan Bertan, niinkuin sisaren", minä vastasin, "ja hoitaa
häntä, siksi kuin hän tointuu."

"Mutta kuinka minä voin sallia, että te olette saman katon alla?" hän
lausui.

Minä en voinut estää, että silmäni täyttyivät kyynelillä. "Herra Jesus
salli semmoisten voidella jalkojansa", minä jatkoin, "ja Berta, niin
sinä kerroit minulle, rakastaa Häntä ja on luopunut kaikista, mitä on
kallista hänelle, pitääksensä kiinni Hänen sanastaan. Pyhjetkäämme pois
menneet, niinkuin Hän tekee, ja ruvetkoon hän uuteen elämään meidän
kodissamme, jos Jumala niin tahtoo."

Fritz ei vastustanut sen enempää. Ja kasteisia metsäteitä myöten me
kuljimme, me kolme; ja meidän kanssamme, minä luulen, että me kaikki
sen tunsimme, astui vielä Yksi, näkymätönnä, eksyvän lampaan Hyvä
Paimen.

Eikä vihanta salo ja metsäkukat ja juhlalliset hongat koskaan
näyttäneet minusta raittiimmalta ja ihanammalta taikka enemmän pyhän
kirkon kaltaiselta, kuin tänä aamuna.

Vähäisen, nöyrän vastarinnan jälkeen palasi Berta takaisin Fritzin ja
minun kanssani. Hänen tautinsa näytti minusta olevan enemmän semmoisen
surkastuminen, jolta elämän toivo ja työ on ohitse, kuin mikään oikea
kipu. Ja varovaisesti toi vanha, harmaa hevonen hänet eheänä kotiin.

Eikä rakas kotimme näyttänyt koskaan tervehtivän meitä niin iloisesti,
kuin nyt, kun saatimme tänne hänet, jolle se oli oleva levon maja ja
pakopaikka pahoista kielistä.

Yläpuolella portinvajaa oli vähäinen huone, jonka olimme määränneet
vierashuoneeksi; ja se oli hyvin suloista minulle, että Berta oli sen
ensimäinen asukas; hyvin suloista Fritzille ja minulle, että meidän
kotimme olisi, mitä Herramme sydän on, hylättyjen, katuvaisten,
yksinäisten ja surullisten turvapaikka.

Hänen laihat kasvo-raukkansa kävivät niin levollisiksi, kun hän viimein
laskettiin vähäiselle vuoteellensa!

"Minä luulen, että pian paranen", hän sanoi seuraavana aamuna, "ja
silloin te annatte minun jäädä tänne ja ruveta teidän palveliaksenne;
kun olen terve, jaksan tehdä oikein lujasti työtä, ja teissä molemmissa
on jotakin, joka tekee, että tämä on minusta niinkuin koti."

"Koetetaan oppia ymmärtämään", minä lausuin, "mitä Jumala tahtoo, että
teemme."

Hän vaurastuu päivästä päivään. Eilen hän pyysi jotakin kehräys- taikka
muuta työtä, ja se näytti ilahuttavan häntä kummallisesti. Tänään on
hän rukkinensa istunut arkihuoneessamme. Kyläläisille, jotka kävivät
meillä, esittelin minä häntä yhdeksi ystäväkseni, joka on kauan
sairastanut. He eivät tiedä hänen entisestä elämästään.


Tammikuulla 1524.

Kaikki on nyt täytetty. Vähäinen vierashuone portinvajan yli on taas
tyhjä, ja Berta on mennyt.

Hänen parantuessansa sai Fritz kirjeen pappi Ruprechtilta, jonka hän
ääneti luki ja sitten pani pois, siksi kuin kahdenkesken olimme yhdellä
matkallamme vanhan sysimiehen luo metsään.

"Haller tahtoo vielä kerran tavata Bertaa", hän sanoi epäileväisesti.

"Ja miks'ei, Fritz?" minä kysyin; "miks'ei sopisi palkita vanhaa
erhetystä niin paljon kuin mahdollista, ja niitten, jotka ovat
luopuneet toisistaan Jumalan käskystä, saada toinen toisensa jälleen
Hänen käskystänsä?"

"Minä olen usein ajatellut niin, kultani", hän sanoi, "mutta minä en
tietänyt, mitä sinä ajattelisit."

Vähäisen vastuksen ja odotuksen jälkeen vihittiin sitten Berta ja pappi
Ruprecht Haller kaikessa hiljaisuudessa kylämme kirkossa ja lähtivät
kaukaiseen kylään Pommeriin Itämeren rannoille, johon ovat T:ri
Lutherilta pyytäneet evankelista saarnaajaa.

Sydäntäni koski, kun näin näitten molempien lähtevän yhdessä kylän
katua alas, näitten molempien, joitten nuoruuden tunnottomat lait ja
inhimillinen heikkous olivat hävittäneet. Ruprechtin hellyys osoitti
semmoista kunnioitusta, ja Bertan semmoista nöyryyttä, joka näytti
ilmoittavan: "kaikki, mitä ikinä olet kadottanut minun tähteni, tahdon
minä voimiani myöten palkita sinulle niinä vuosina, jotka ovat
jälellä!"

Mutta kun katselimme Bertan vaaleita kasvoja ja heikkoja askelia, ja
papin kymärtynyttä, vaikka yhä voimallista vartaloa, tarttui Fritz
käteeni, kun palasimme sisään, ja sanoi:

"Se on hyvä. mutta tuskin tuota kauan kestänee!" Kyyneliltä minä en
voinut vastata.



XXX.

Elsan kertomus.


Wittenbergissä, Elokuulla 1524.

Taudin hiljaiset kuukaudet ovat ohitse. Äidin-äitimme kuoli eilen. Kun
viimeisen kerran katselin niitä kasvoja, jotka olivat hymyilleet
minulle lapsuudesta asti, niitä käsiä, jotka tekivät niin monta pientä,
herttaista palvelusta minulle, joista ei nyt yhdestäkään voi
milloinkaan enää palkita häntä, mikä pyhä hellyys leviää jokaiseen
muistooni, kuinka jokainen hänen vaarinpitonsa tai itsekieltämyksensä
vähäinenkin työ halajaa mieleeni, minkä rakkauden minä näen hohtavan
niitten levottomien huolten takaa, jotka välisti tekivät hänet vähän
äreäksi, erittäin isälleni, vaikk'ei kertaakaan viime aikoina.

Muuttuneeko elämä koskaan aivan samanlaiseksi, kuin ennen? Voimmeko
koskaan unhottaa, että meidän tulee hellästi kärsiä semmoisia pikkuisia
vikoja, kuin hänen, jotka nyt näyttävät niin vähäpätöisiltä, taikka
semmoisella totisuudella, joka haihduttaisi joutavat surumme, ylistää
sitä rakkautta, joka kerran on vaikeneva meiltä, niinkuin hän nyt?

Hänen kuolemansa näyttää siirtävän meidät kaikki toiseen polvikuntaan!
Hän eli vanhan ajan keskellä uuden ajan täyteen aamuun; ja kokonainen
entisyyden aikakausi näyttää kuolevan hänen kanssaan. Mutta kun hän oli
nähnyt Bömiläisten lähettiläät ja tiesi, että Fritz ja Eva olivat
naimisissa, ei hän enää halannut olla täällä kauemmin. Hän oli elänyt,
niinkuin hän sanoi, kaksi aamukautta maan päällä, ja nyt hän kaipasi
taivaan päivän koittoa.

Eilen aamulla vielä yksi meistä! ja nyt yksi taivaan sotajoukosta!
Eilen tiesimme jokaisen hänen sydämensä ajatuksen, jokaisen seikan
hänen elämässään, mutta nyt hän on muutettu semmoiseen mailmaan, josta
emme tiedä niinkään paljon, kuin vanhimman patriarkan jokapäiväisestä
elämästä. Niinkuin T:ri Luther sanoo, lapsi äitinsä rinnalla ei käsitä
enemmän siitä elämästä, joka on hänen edessänsä, kuin me siitä
elämästä, joka on meidän edessämme kuoleman jälkeen. "Kuitenkin", hän
sanoo myöskin, "koska Jumala on luonut taivaan ja maan niin ihanaksi,
kuinka paljon ihanampi katoamaton mailma tuolla puolen lienee!"

Kaikki näyttää minusta aivan selvältä Ylösnousemisen jälkeen; mutta
_nyt_? missä tuo henki lienee, joka oli meille niin tuttu ja niin rakas
ja joka nyt on niin kokonaan meistä eroitettu?

T:ri Luther sanoi: "kristityn tulee lausua: minä tiedän, että minun
täytyy lähteä täältä; kun sieluni eroaa ruumiista, annetaan käsky
Jumalan kuninkaille ja korkeille ruhtinaille, jotka ovat nuot kalliit
enkelit, että he vastaan-ottavat minut ja johdattavat minut
turvallisesti kotiin. Pyhä Raamattu, hän kirjoittaa, ei opeta mitään
kiirastulesta, vaan kertoo meille, että hurskaitten henget nauttivat
mitä suloisinta rauhaa ja lepoa. Kuinka he elävät siellä, emme tosin
tiedä, eikä liioin missä he oleskelevat. Mutta sen tiedämme varmaan,
että he eivät ole missään surussa eikä tuskassa, vaan lepäävät Jumalan
armossa. Niinkuin he tässä elämässä olivat tottuneet hiljaisesti
nukkumaan Jumalan ja pyhien enkelien suojassa eivätkä pelänneet mitään
pahaa, vaikka perkeleet kyllä liikkuivat heidän ympärillänsä; niin he
tämän elämän jälkeen lepäävät Jumalan käsivarrella."

"_Paljon parempi on erota täältä ja olla Kristuksen kanssa_."

"_Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa_."

"_Ulkona ruumiista, ja kotona läsnä Herraa_."

Kaikki, mikä rauhoittaa ja lohduttaa meitä täältä menneitten suhteen,
riippuu siitä, mitä nuot sanat "_minun kanssani_" olivat heille, ja
mitä ne ovat meille. Missä ja kuinka he elävät, sitä tosin emme tiedä;
kenenkä kanssa, sen tiedämme. Mitä enemmän siis, oi meidän Vapahtajamme
ja heidän! me tiedämme Sinusta, sitä enemmän tiedämme heistäkin. Sinun
luonasi ei odotus-aika ennen Ylösnousemista suinkaan liene mikään
kylmä, kammottava eteishuone palatsiin. Missä Sinä olet, on valo,
rakkaus ja koti.

Vaikka T:ri Lutherin omat sanat ovat kalliit, mitä ne sentään
tämmöisessä tilaisuudessa ovat sen Jumalan sanan rinnalla, jonka hän on
ilmaisnut meille?

Äitiäni lohduttavat kuitenkin suuresti nämät T:ri Lutherin sanat:
"meidän Herramme ja Vapahtajamme sallikoon on meidän tavata toinen
toisemme riemussa tämän jälkeen. Sillä meidän uskomme on luja, emmekä
epäile, että me tapaamme toinen toisemme jälleen Kristuksen luona ennen
pitkää, matka tästä elämästä kotiin Kristuksen luo on Jumalan silmissä
lyhyempi, kuin jos matkustaa teidän tyköänne Mansfeldiin taikka te
matkustatte minun tyköäni Wittenbergistä Mansfeldiin. Tämä on totinen
tosi. Lyhyt unen hetki, ja kaikki on muuttunut."


Wittenbergissä Syyskuulla 1524.

Tämän kuukauden kuluessa on meidän usein ollut syy kiittää Jumalaa,
että rakastettu, heikko äidin-äitimme pääsi lepoon. Ajat näyttävät
kovin melskeisiltä. T:ri Luther on suuresti huolissaan niistä. Kappale
aikaa on täällä jo hoettu levottomasta mieli-alasta talonpojissa. Fritz
kirjoitti siitä meille Thüringin metsästä. Talonpojat ovat, niinkuin
hyvä vaaliruhtinaamme taannoin sanoi, kärsineet monta vääryyttä
herroiltansa; ja Fritz kertoo, että he aivan kummallisella tavalla
toivovat parempia aikoja T:ri Lutherin ja hänen sanojensa kautta. He
luulevat, että vapauden päivät ovat tulleet. Ja heidän on katkera ja
tukala oppia, että evankeliumi nyt, niinkuin ennen, tuottaa vapautta
sillä, että se antaa voimia kärsimiseen, eikä sillä, että se yht'äkkiä
kostaa vääryydet. Uskonvimmaisia on paitsi sitä ilmestynyt heidän
joukossaan. Zwickau'in profeetat ja Thomas Münzer (jonka suu tukittiin
viime vuonna Wittenbergissä, kun Luther palasi Wartburgista) ovat
luvanneet heille kaikki, mitä he todella odottivat Lutherilta. Kerran
vielä, he sanovat, lähettää Jumala innostettuja miehiä mailmaan
perustamaan uutta asiain järjestystä, ei enää opettamaan pyhiä, kuinka
tulee kumartaa, kärsiä ja olla pitkämielinen, vaan kuinka tulee
taistella ja kostaa vastustajille, ja hallita.


Lokakuulla 1524.

Voi, nyt ovat talonpojat täydessä kapinassa ja kuljeksivat kymmenin
tuhansin pitkin maata. Meteli alkoi Schwarzwaldissa, ja nyt se riehuu
kautta maan, kooten voimaa sitä myöten, kuin se edistyy, ja temmaten
kaikki mukaansa ainoastaan paljoutensa ja väkevän liikuntonsa
kautta. Kaupunki toisen perästä heittäyy, avaa porttinsa ja vannoo
noudattaaksensa heidän Kahtatoista Artikeliansa, jotka eivät itsessään,
niinkuin kerrotaan, olisi hullummat, kun niitä vaan paremmilla
keinoilla voimaan asetettaisiin. Ehtimiseen linnoja ahdistetaan ja
kukistetaan. Ulrich kirjoittaa tulisella vihalla, kuinka jalosukuisia
miehiä ja naisia on kauhealla tavalla surmattu, ja kuinka luostareita
ryöstetään. Fritz sen sijaan kirjoittaa ja käskee meidän muistaa niitä
moninaisia, lain nimessä kauan tehtyjä vääryyksiä, jotka ovat
tuottaneet tämän rajun ja laittoman koston hetken.

Vaikka T:ri Luther sekä syntynsä että oman jalon luontonsa puolesta,
joka heti kun vääryyttä harjoitetaan, kovasti suosii talonpoikia,
samalla kuin hän profeetan suoruudella moittii aatelisia heidän
kiskomisestaan ja tyranniudestaan, vaatii hän kuitenkin vakavasti, että
kapina miekalla kukistetaan. Hän sanoo, että se on välttämätöntä,
vaikka vaan senkin vuoksi, että voisi vapauttaa rehellisiä ja
hyvän-aikeisia talonpoikia niitten kunnianhimoisten ja hurjapäisten
miesten hirmuvallasta, jotka nyt kuoleman uhalla pakoittavat heitä
yhtymään heidän lippuunsa. Vaikka kaikenlainen ankaruus surettaa hänen
sydäntänsä, neuvoo hän ankarimpia keinoja, koska ne ovat lempeimmät.
Useita kertoja on hänen ja muitten Wittenbergin tohtorein onnistunut
muutamilla tyvenillä ja totisilla sanoilla rauhoittaa ja hajottaa
kapinallisia talonpoikaisjoukkoja, jotka olivat kokoontuneet moniin
tuhansiin asti. Mutta nämät ajat ovat todella katkerat hänelle.
Talonpojat, joita hän säälii, ja, koska hän säälii, nuhtelee, huutavat,
että hän on pettänyt heidät, ja uhkaavat hänen henkeänsä. Vanhan uskon
papit ja ruhtinaat väittävät, että kaikki nämät häiriöt ja ryöstöt ovat
vaan luonnollinen seuraus hänen väärästä opistaan. Mutta näitten
välillä astuu hän horjumatta eteenpäin, puhuen vilpittömiä sanoja
kaikille. Vaan samassa määrässä, kuin kauheita kertomuksia
kidutuksesta, murhasta ja julmista rosvontöistä tulee meille, näyttää
hän joutuvan siihen vakuutukseen, että lempeys ja ankaruus ovat samalla
puolella. Ja nyt hänen, jonka matka Saksan lävitse tuskin kolme vuotta
sitten oli triumfiretki, täytyy salaisesti kulkea paikasta paikkaan
rauhan toimissa, vieläpä pelätä, että kansa surmaa hänet, jos hän
tunnetaan!

Sydäntäni särkee näitten talonpoikien puolesta. He eivät ole niitä
Farisealaisia, jotka "_eivät olleet sokeat_", vaan ainoastaan liian
hyvin ymmärsivät, mitä he tekivät. He ovat tuo "suuri joukko", yhteinen
kansa, joka, niinkuin ennen, ilolla kuuli rakkauden ja totuuden äänen;
joitten puolesta Hän kuollessaan rukoili: "he eivät tiedä, mitä
tekevät."


Toukokuulla 1525.

Tulva on peräytynyt. Keisarikunnan armeija on liikkeellä Truchfels'in
johdolla. Hessin Filip on rauhoittanut omat aluskuntansa ja nyt tullut
Sachsiin kapinaa täällä kukistamaan. Meidän oma, lempeä ja armollinen
vaaliruhtinaamme, joka aivan vastenmielisesti veti miekkansa, on, niin
kerrotaan, kuolemallansa. Mailma on muutoksia täynnä!

Tällä välin on meidän pikkuisessa Wittenbergin mailmassa muutoksia
tulossa. Näyttää siltä, kuin T:ri Luther nyt, kun hän on saanut paikan
toisille kahdeksalle nunnalle ja koettanut myöskin hankkia jotakin
kotoa Katarina von Boralle, rupeisi avioliittoon hänen kanssaan.
Muutamia kuukausia sitten yritti hän naittamaan häntä Orlamund'in
pastorille Glatz'ille, mutta Katarina ei suostunut. Ja nyt näyttää
varmalta, että yksinäinen Augustinin-luostari muuttuu kodiksi, ja että
Katarina tekee sen siksi.

Gottfried ja minä emme voi kylliksi riemuita. Tässä riidan ja
rauhattomuuden mailmassa tuntuu niin tarpeelliselta, että tuolla
hartaalla, totisella sydämellä on joku paikka, jossa se saa levätä,
joku sydän, joka ymmärtää hänet ja on hänelle uskollinen, vaikka kaikki
muut kävisivät vieraiksi, niinkuin aivan monet jo ovat käyneet. Ja
tämmöinen on toivoaksemme Katarina von Bora hänelle oleva.

Hän on malttavainen ja täynnä luonnollista arvokkaisuutta, joka hyvin
sopii sen miehen vaimolle, jonka Jumala on kutsunut niin monella
tavalla johdattamaan ihmisten sydämiä. Hänen itsenäisyytensä estää
häntä vaipumasta toisen lujan luonteen pelkäksi kuvastimeksi; hänen
hilpeytensä ja naisellinen älynsä vahvistavat, luullaksemme, T:ri
Lutheria monena vaikeana hetkenä, jommoisia kaikkien niitten, jotka
kantavat maallisia kruunuja, minkälaisia tahansa, epäilemättä täytyy
kokea.


Joulukuulla 1525.

Tämä vuosi on todella ollut muutosten vuosi. Talonpoikaiskapina on
kukistettu. Frankenhausin luona saatiin viimeinen suuri voitto. Thomas
Münzer kaatui, ja hänen harjaantumattomat joukkonsa pakenivat
toivottomassa epäjärjestyksessä. Kapina on, niinkuin Gottfried sanoo,
paha kyllä, kukistettu sillä tapaa, kuin ihmiset aivan tavallisesti
kukistavat vihollisiansa, kun kerran saavat heidät käsiinsä: he tekevät
rangaistuksen vielä suuremmaksi rikokseksi ja kokoovat aineita
vastaiseen kapinaan ja kostoon.

Hyvä ja viisas vaaliruhtinas Fredrik kuoli juuri ennen voittoa. Se on
ehkä hyvä, ettei hän elänyt ja nähnyt sitä kauheata kostoa, jota on
harjoitettu; tiet reunustettuina hirsipuilla, kidutus palkittu
kidutuksella, loukkaukset julmalla pilkalla. Köyhä, petetty kansa,
semmenkin talonpojat, itkivät hyvää vaaliruhtinasta ja sanoivat: "voi,
Jumala armahtakoon meitä! Meiltä on isä mennyt!" Hänen oli tapa puhella
lempeästi heidän lastensa kanssa kedolla, ja hän oli aina valmis
kallistamaan korvaansa jokaiseen kärsityn vääryyden kertomukseen. Hän
kuoli nöyrästi, niinkuin kristitty; hän haudattiin kuninkaallisesti,
niinkuin ruhtinas.

Vähäistä ennen kuin hän kuoli, tuli hänen hovisaarnaajansa Spalatin
tervehtimään häntä. Vaaliruhtinas ojensi hänelle kättänsä ja sanoi: "te
teette hyvin, kun tulette luokseni. Meidän on käsky etsiä sairaita."

Ei veli eikä kukaan läheinen sukulainen ollut hänen tykönänsä, kun hän
kuoli. Kaikki urhoolliset miehet tarvittiin sodassa näihin myrskyisiin
aikoihin. Ei hän sentään ollut hylättynä. Lapsettomalle, yksinäiselle
kärsijälle olivat uskolliset palveliat niinkuin perhe.

"Voi, rakkaat lapset", hän lausui: "minulla on kovat tuskat!"

Silloin Joachim Sack, yksi hänen palveliansa, Schlesialainen, sanoi:

"Kaikkein armollisin herra, te tulette, Jumala suo, pian paremmaksi."

Kohta sen jälkeen lausui kuoleva ruhtinas:

"Rakkaat lapset, minä olen kovin kipeä."

Ja Sack vastasi:

"Armollinen herra kaikkivaltias Jumala lähettää teille kaikki nämät
Isän rakkaudesta ja teidän hyväksenne."

Silloin ruhtinas toisti hiljalleen latinaksi Job'in sanat: "Herra antoi
ja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty."

Ja taas hän sanoi:

"Rakkaat lapset, minä olen kovin kipeä."

Ja uskollinen Joachim lohdutti häntä uudestaan: "Armollinen herrani,
kaikkivaltias Jumala lähettää nämät kaikki teidän vaaliruhtinaalliselle
korkeudellenne suurimmasta rakkaudesta."

Ruhtinas pani kätensä ristiin ja sanoi:

"_Tämän puolesta minä lujasti luotan hyvään Jumalaani_!" ja lisäsi:
"auta minua, auta minua, oi Jumalani!"

Ja Herran Ehtoollista, sekä leipää että viinaa, vastaan-otettuaan,
kutsui hän palveliansa ympärilleen ja lausui:

"Rakkaat lapset, minä rukoilen teitä, että mitä hyvänsä minä olen
tehnyt väärin teille sanalla tai työllä, te annatte minulle Jumalan
tähden anteeksi ja pyydätte muita tekemään samoin. Sillä me ruhtinaat
teemme usein väärin alhaisille, joka ei saisi tapahtua."

Kun hän puhui näin, ei kukaan läsnä-olevista voinut pidättää
kyyneliänsä, ja kun hän näki sen, hän sanoi:

"Rakkaat lapset, älkäät itkekö minun tähteni. Minun aikani ei ole pitkä
enää. Mutta muistakaat minua ja rukoilkaat Jumalaa minun puolestani."

Spalatin oli kopioinnut muutamia raamatun lauseita vaaliruhtinaalle,
joka nyt pani silmälasit päähänsä ja luki niitä itsekseen. Hän
kunnioitti suuresti Lutheria, jota hän ei ollut koskaan puhutellut,
vaikka muutoin suurella ystävyydellä puollustanut, ja lähetti noutamaan
häntä. Mutta turhaan. Luther oli Harzin vuoristossa talonpoikien
kapinaa hillitsemässä. Heidän yhteentulonsa on lykätty toiseen
mailmaan, jossa kaikki maalliset eroitukset ovat unhotetut, mutta
vähimmät kristilliset hyvät työt muistetaan.

Näin "hän lähti täältä, niinkuin rauhan lapsi", kuten joku arveli, "ja
lepää rauhassa Jumalan ainoan Pojan korkean ja täydellisen ansion
kautta", johon hän testamentissään tunnusti "panevansa kaikki
toivonsa."

Se oli juhlallinen päivä Wittenbergille, kun hän laskettiin hautaansa
Linnankirkkoon, jota hän aikanansa oli niin runsaasti relikeillä
varustanut. Hänen ruumistansa, joka lepää sen alla, katsomme nyt sen
pyhimmäksi relikiksi.

Ritarit ja porvarit menivät vastaan-ottamaan arkkua kaupungin portilla;
kahdeksan aatelismiestä kantoi sitä, ja lukuisa joukko surevia seurasi
sitä ääneti pitkin katuja. Moni veisasi haudalla vanhat latinaiset
virret: "_In media vitae_" ja "_Si bona suscipimus_" ja myöskin
saksalaisia: Aus tiefer Noth schrie icb zu Dir (Sua, Herra,
syvyydestäni Mä vaivoissani huudan) ja

    "In Fried und Freud fahr ich dahin"
    (Mä riemuin rauhass' ehdin pois).

Se raha, jolla ennen olisi ostettu messuja hänen sielullensa, jaettiin
nyt köyhille. Ja T:ri Luther piti saarnan tämän lupauksen johdosta:
"jotka ovat nukkuneet Jesuksessa, on Jumala kanssansa ottava", joka
totisesti tekee, ettei tarvitse rukoilla niille lepoa, jotka niin
nukkuvat.

Greeta kysyi minulta illalla, mitä tämä virsi tarkoitti:

    Mä riemuin rauhass' ehdin pois.

Minä vastasin hänelle, että se oli ruhtinaan sielu, joka näin erosi
täältä.

"Saattoväki oli niin musta ja surullinen", hän jatkoi, "ei sanat
lainkaan sopineet siihen."

"Se saattoväki meni haudalle", sanoi Thekla, joka oli meillä. "Toinen
saattoväki, jota emme voineet nähdä, lähti taivaasen. Kiiltävissä,
valkoisissa vaatteissa pyhät enkelit kantoivat autuaan sielun taivaasen
ja lauloivat matkalla tämänkaltaisia virsiä, sillä välin kuin me täällä
alhaalla itkimme."

"Minä tahtoisin mielelläni nähdä pyhien enkelien saattokunnan, täti
Thekla", sanoi Greeta. "Äiti kertoo, ettei hyvällä vaaliruhtinaalla
ollut mitään pieniä lapsia, jotka rakastivat häntä, eikä ketään,
joka puhutteli häntä koskaan hellemmällä nimellä, kuin 'teidän
ruhtinaallinen korkeutenne', kun hän kuoli. Mutta tuolla puolen hautaa
hänen ei tarvitse olla yksinään, vai kuinka? Pyhät enkelit puhuttelevat
häntä kyllä hellillä nimillä, eikö puhuttele?"

"Ainakin Herra Jesus puhuttelee", minä sanoin. "Hän nimittää
lampaitansa nimeltä."

Tämä lohdutti Greetaa vaaliruhtinaan puolesta.

Vähä aika tuon surupäivän jälkeen tuli ilon päivä perheellemme ja koko
ystäväkunnalle Wittenbergissä. T:ri Luther ja Katarina von Bora
vihittiin hiljaisuudessa Heinäkuun 23 päivänä.

Muutamia päiviä jälestäpäin vietettiin tuliaisia, kun morsian
saatettiin kotiin Augustinin-luostariin, jonka hyvä vaaliruhtinas Johan
Fredrik on antanut Lutherille lahjaksi ynnä kaksitoista oluenpanosta
vuosittain. Kunnollinen vanha Johan Luther ja hänen vaimonsa ja
Lutherin hurskas äiti tuli Mansfeldista pitoihin, ja suuri juhlapäivä
se oli kaikille.

Ja nyt on jo kuusi kuukautta tämä "suuri asia, yhdistys ja keskuus
miehen ja vaimon välillä", joksi Luther sitä sanoi, pyhittänyt
luostaria kodiksi, samalla kuin uskon rukous ja Hänen läsnä-olonsa,
jonka vaan usko näkee, on vihkinyt kodin rakkauden ja rauhan
pyhyydeksi.

Paljon kalliita asioita on T:ri Luther sanonut avioliitosta. Jumala,
hän sanoo, on asettanut avioliiton esikuvia kaikkialle koko luotuun
mailmaan. Jokainen luontokappale etsii täydellisyyttään toiseen
yhdistymällä. Itse taivas ja maa kuvaavat sitä meille, sillä eikö
taivas syleile viheriää maata niinkuin morsiantansa? "Kallis,
oivallinen, jalo", hän sanoo, "on tämä Pyhän Hengen sana: 'aviomiehen
sydän luottaa vaimoon.'"

Hän sanoo myöskin, että hän niin kunnioittaa aviosäätyä, että,
ennenkuin hän aikoi naida Katarinansa, hän oli päättänyt, jos hän äkkiä
joutuisi kuolinvuoteellensa, vihittää itsensä, ennenkuin hän kuoli, ja
antaa tytölle kaksi hopea-pikaria hää- ja jäähyväislahjaksi. Ja tuonoin
hän lausui yhdelle, joka hankki naimisiin: "rakas ystävä, tee sinä,
niinkuin minä, kun kosin Kätheäni. Minä rukoilin Herraa Jumalaa
kaikesta sydämestäni. Hyvä vaimo on kumppani elinkaudeksi ja miehensä
lohdutus ja ilo, ja kun hurskas mies ja vaimo uskollisesti rakastavat
toisiansa, on perkeleellä varsin vähän voimaa heitä vahingoittaa."

"Kaikki ihmiset", hän lausui, "uskovat ja ymmärtävät, että avioliitto
on avioliitto, käsi käsi, rikkaus rikkaus; mutta että avioliitto on
Jumalalta, ja säätty ja käsketty Jumalalta; että käsi on tehty
Jumalalta, että omaisuus ja kaikki, mitä meillä on ja mitä me olemme,
on annettu Jumalalta, sekä että se, koska se on hänen tekonsa, on
käytettävä hänen ylistyksekseen, sitä ei juuri moni usko. Ja hyvää
vaimoa", hän sanoi, "tulee rakastaa ja kunnioittaa, ensiksi, koska hän
on Jumalan lahja ja annin; toiseksi, koska Jumala on varustanut naiset
jaloilla ja suurilla avuilla, jotka, kun he ovat siveät, uskolliset ja
jumaliset, paljon voittavat heidän vähäiset vikansa ja heikkoutensa."


Wittenbergissä, Joulukuulla 1525.

Taas on vuosi melkein mennyt -- vuorottain myrskyjä ja päivänpaisteita!
Se suru, jota pelkäsimme meidän Thekla raukkamme puolesta, on kuin
onkin viimein tullut. Bertrand de Créqui on kuollut! Hän kuoli
vankeudessa yksinään omantunnon tähden, mutta rauhassa Jumalan kanssa.
Eräs vieras Flanderista toi Theklalle pari jäähyväissanaa, jotka
Bertrand omalla kädellään oli kirjoittanut, ja näki hänet sitten
kuolleena, ettei Theklan ole syytä epäillä enää. Hän näyttää liikkuvan
niinkuin unessa käviä, toimittaen kaikkea jokapäiväisen elämän
askareita niinkuin ennen, vaikka nukkuvalla sielulla. Me pelkäämme,
mikä tästä lopuksi tulee. Jumala auttakoon häntä! Hän on nyt lähtenyt
jouluksi Evan ja Fritzin luo.

Surkea eripuraisuus on syntynyt evankelisten kristittyjen joukossa.
T:ri Luther on hyvin suutuksissaan muutamista Carlstadtin ja
Schweitziläis-veljien opeista pyhistä sakramenteistä ja sanoo, että he
tahtovat olla viisaammat, kun mitä on kirjoitettu. Me suremme näitä
asioita kuitenkin kuin Atlantimme on naimisissa Schweitziläisen kanssa,
eikä T:ri Luther tunnusta heitä veljiksi. Atlantis rukka on kovasti
huolissaan ja kirjoittaa olevansa varma, ettei hänen puolisonsa tahdo
millään lailla halventaa Herran Ehtoollista, ja että he todesti
uskovat, jotta Vapahtaja on läsnä Ehtoollisessa, niinkuin mekin. Mutta
T:ri Luther on hyvin ankara tässä kohden. Hän pelkää, että siitä
jälleen syntyy hämmingeitä ja erhe-ajatuksia, jommoiset aikaansaivat
talonpoikais-sodan kauhut. Kuitenkin on hän itse aivan suruissaan tästä
ja arvelee usein, että ajat ovat niin pahat, että mailman loppu varmaan
pian on edessä.

Kesken kaikkia näitä murheita iloitsemme me, jotka rakastamme häntä,
että hänellä on rauhallinen koti Augustinin-luostarissa, jossa "herra
Käthe", joksi hän nimittää vaimoansa, ja hänen pikku poikansa Hannus
vallitsevat, ja jossa rakkaat, pyhät enkelit, niinkuin T:ri Luther
sanoo, kaitsevat lapsen kehtoa.

Se oli juhla koko Wittenbergille, kun pikku Hannus Luther syntyi.
Lutherin asunto on niinkuin Wittenbergin ja koko maan pyhä liesi.
Siellä hän talvipuhteilla ottaa vastaan ystäviänsä tuossa hupaisessa,
suurella akkunalla varustetussa huoneessa, ja välisti he laulavat
moni-äänisiä, iloisia lauluja taikka jumalisia virsiä luutun tai harpun
säestykseksi, jommoista soittoa, T:ri Luther on varma siitä, kuningas
David kummastelisi ja ihastelisi, jos hän voisi nousta haudastansa,
"koska ei suinkaan ollut mitään niin hyvää hänen aikoinansa."
"Perkele", hän arvelee, "pakenee aina soittoa, erittäinkin jumalista
soittoa, koska hän on epätoivon henki eikä siedä iloa ja riemua."

Ja kesäpäivinä hän istuu perunapuun alla puutarhassaan, sillä välin
kuin Käthe työskentelee hänen vieressään; taikka hän kylvää siemeniä ja
kaivaa suihkulähdettä; taikka puhuu hänelle ja ystävillensä niistä
kauneuden ihmeistä, joita Jumala on tehnyt halvimmissa kukissa, taikka
siitä Ylösnousemisen kuvasta, jonka Hän antaa meille jokaisessa
hienossa oksassa, joka keväällä puhkee talven kuivista, ruskeista
varsista.

Yhä enemmän me huomaamme, minkä hyvän vaimon Jumala on antanut hänelle
Katarina von Borassa. Hän on niin iloinen, vakava ja toimelias, ja hän
rakastaa Lutheria niin paljon. Hän hoitaa jo kaikkia raha-asioita, ja
tämä on välttämättömän tarpeellista, jollei Lutherin huone kokonaan
häviä; sillä T:ri Luther antaisi mielellään kaikki, myöskin vaatteensa
ja huonekalunsa, jokaiselle tarvitsevalle, eikä hän tahdo ottaa mitään
maksua kirjoistaan eikä siitä, että hän opettaa ylioppilaita.

Katarina on paitsi sitä kumppani hänelle eikä ainoastaan kuuntelia.
Tätä T:ri Luther rakastaa, vaikka hän kuinka paljon tahansa nauraisi
hänen puheliaisuuttansa, jossa hän "omalla alallaan voittaa
Cicero'nkin", ja pilkallisesti kertoo, kuinka, kun he ensin olivat
menneet naimisiin, Katarinan, joka ei tietänyt mitään sanoa, mutta
kuitenkin tahtoi "ylläpitää keskustelua", oli tapa kysyä, kun hän istui
työtä tehden Lutherin vieressä: "Herra tohtori, eikö Preussin
ylikamariherra ole markkreivin veli?" toivoen, ettei semmoinen ylhäinen
puhe olisi liian alhaista hänelle! Tosin T:ri Luther sanoo, että jos
hän tahtoisi etsiä kuuliaista vaimoa, täytyisi hänen veistää semmoinen
kivestä. Mutta meidän uskomme on, että harvoin löytyy onnellisempaa
kotoa, kuin T:ri Lutherin; ja jos joskus Katarina huomaa, että suru on
valloittanut hänet liian paljon, ettei hän voi mitään auttaa, pistäyy
hän salaisesti ulos ja käskee Justus Jonaksen ja muutamien muitten
ystävien tulla tohtoria huvittamaan. Usein Katarina myöskin muistuttaa
häntä niistä kirjeistä, joita hänen tulee kirjoittaa; ja T:ri Luther
tahtoo, että hän istuu hänen vieressään, kun hän kirjoittaa, joka
kylläksi osoittaa, että Katarina voi olla, kun tarvitaan, vaikka kuinka
Tohtori laskisi leikkiä hänen "pitkistä saarnoistaan, joita hän ei
suinkaan olisi pitänyt, jos hän, niinkuin muut papit, olisi ollut niin
varovainen, että hän olisi alkanut Herran Rukouksella!"

Kristillinen aviosääty, niinkuin hän sanoo, "on nöyrä ja
hurskas elämä;" ja hyvä se todella on meidän saksalaiselle
uskonpuhdistuksellemme, ettei sen maallinen keskus ole mikään
valta-istuin eikä eremitin luola, vaan yksinkertainen, kristitty
koti.



Gersdorfin pappilassa, Kesäkuulla 1527.

Minä olen vieraisilla Evan luona, sillä välin kuin T:ri Lutherin
pyynnöstä matkustaa ympäri Sachsissa, jossa hän tarkastaa kouluja T:ri
Filip Melancthonin ja useitten muitten oppineitten miesten kanssa.

T:ri Luther on päättänyt parantaa lasten kasvatusta ja tahtoisi
lujasti, että muutamat lakkautettujen luostarien tulot määrättäisiin
tähän tarkoitukseen, ennenkuin aateliset ja ruhtinaat ovat jättäneet
kaikki tyyni omiin tarpeisinsa.

Tuntuu siltä, kuin olisin nuori uudestaan, kun nyt vakavalla
keski-ijälläni saan olla täällä yhdessä Evan kanssa, eikä kuitenkaan
yksinään. Sillä nuoruuteni koulu on todella saman katon alla, kuin
minä. _Täti Agnes_ on Fritzin perheen-väkeä! Kun luostarit
hävitettiin ja nunnat hajotettiin, joka tapahtui julmassa
talonpoikais-sodassa, karkoitettiin hän Nimptschenistä, ja vietettyään
muutamia viikkoja äitimme tykönä Wittenbergissä pakeni hän viimein Evan
ja Fritzin luo.

Mutta Evan vähäiset kaksoiset, Heinz ja Agnes, säilyttävät varmaan
vastedes peräti toisenlaisen kuvan täti Agnesista, kuin se tyly, jäykkä
muoto ja karkea ääni, joka tavallisesti vaivasi minun unelmiani
jumalisesta elämästä ja saatti minut pelkäämään taivasta, jonka
asukkaita täti Agnes sanottiin edustavan.

Kukaties valkoiset hiukset liennyttävät korkeata, vaikka ryppyistä
otsaa; mutta niissä vakavissa silmissä, jotka minä muistan, ei suinkaan
ilmestynyt tämä lempeä katse eikä äänessä tämä hellä sävel. Kajahtaako
hänestä näin niitten pikkuisten ääni, joita hän niin suuresti rakastaa,
ja heijastuuko hänestä heidän silmiensä päivänpaiste? Ei; paljoa
parempi asia, minä tiedän sen, sillä Eva kertoi minulle. Se on
semmoisen sydämen hymy ja sointi, jonka usko Vapahtajaan on muuttanut
lapsen sydämen kaltaiseksi. Se on Farisealaisen rauha, joka on saanut
publikanin siunauksen sillä, että hän on nöyrästi asettunut publikanin
rinnalle.

Minä tunnustan kuitenkin, ettei täti Agnesin läsnä-olo, luullakseni,
juuri paranna järjestystä Evan perheessä. Hän ei havaitse aivan äkkiä
mitään perisynnin jälkiä Evan lapsissa, kun minä päinvastoin
kummastelen, kuinka niin hyvä ja erinomainen ihminen, kuin Eva, on
saanut lapsia, jotka ovat niin paljon muitten ihmisten -- vieläpä
minunkin lasten kaltaisia. Olisi odottanut, että hänen lapsensa
olisivat olleet jonkunlaisia puoli-enkeleitä, jotka luonnostaan
taipuisivat kaikenlaiseen hyvään eikä koskaan tekisi väärin, paitsi
huomaamatta ja hiljaisella ja siivolla tavalla. Sen sijaan täytyy minun
sanoa, että usein kuulen vähäisiä kapinan huutoja Evan lastenkamarista,
erittäin kun heitä pestään, jotenkin niinkuin meillä; enkä minä luule,
että Fritzimmekään osoitti suurempaa iloa tehdystä pahasta ja kovempaa
itsepäisyyttä, kuin Evan pikku punaposkinen Heinz.

Eräänä aamuna, kun oli ollut tavattoman pitkä riita Heinzin ja hänen
äitinsä välillä sentähden, että pikku Agnesia oli jollain lailla
sorrettu, sanoin minä täti Agnesille:

"Aatteleppas vaan, että jos Eva olisi pysynyt kutsumuksessansa, hän
olisi saavuttanut Theologia Teutsch'in täyden perikuvan ja päässyt
joksikin Elisabetiksi taikka paljon paremmaksi!"

Täti Agnes katsoi pikaisesti ylös:

"Tarkoitatko sinä, ettei hän ole parempi nyt! Sinä luulet, että jos
päiväkaudet jouten mietiskelee, se on naiselle kristillisempi työ, kuin
kasvattaa näitä pikkuisia Jumalaa varten ja auttaa heitä, kun
taistelevat ensimäisiä taisteloitansa perkelettä vastaan!"

"Kukaties ei, täti Agnes", minä sanoin, "mutta minä en, näetkö, tiedä
mitään luostarin sisäpuolesta."

"_Minä tiedän_", vastasi täti Agnes pontevasti, "ja myöskin nunnan
sydämen sisäpuolen. Ja minä tiedän, miksi viheliäiseksi kappaleeksi me
teemme sen, kun koetamme ottaa kasvatuksemme taivaallisen Isämme
käsistä omiin käsiimme. Luuletko sinä",  hän jatkoi, "ettei Eva oppinut
enemmän niinä pitkinä öinä, jolloin hän valvoi kipeän lapsensa
vieressä, kuin hän olisi oppinut tuhansissa vapaa-ehtoisissa
valvonnoissa jonkun alttarin edessä? Ja kun Eva tänä iltana on
polvillaan Heinzin kanssa, niinkuin hän on, ja opettaa häntä
rukoilemaan: 'hyvä Jumala, anna pikku Heinzille anteeksi, että hän on
ollut pahankurinen poika tänä päivänä', ja laskee hänet hänen
päänalaisellensa, valvoo, siksi kuin hän nukkuu, ja pyytää Jumalaa
siunaamaan ja kasvattamaan tätä uppiniskaista pikkuista, ja sitten anoo
anteeksi itse puolestaan, etkö sinä luule, että hän oppii enemmän, mitä
'anteeksi-antaminen' ja 'Isä meidän' on, kuin jos hän vuosikauden
lukisi Theologia Teutsch'iä?"

Minä hymyilin ja sanoin: "rakas täti Agnes, jos Fritz tahtoo kuulla
Evan kiitosta hyvin soitettavan, panen minä hänet kysymään sinulta,
eikö se olisi ollut korkeampi kutsumus Evalle, että hän olisi pysynyt
nunnana!"

"Voi! lapseni", sanoi täti Agnes puoleksi vanhalla ankaruudellaan ja
puoleksi uudella hellyydellään, "jos sinä olisit oppinut mitä minä
noilta huulilta ja tässä huoneessa, et sinä sallisi sanaakaan
kumpaakaan vastaan, ei leikilläkään."

Totta puhuen ei täti Agnes itsekään voi panna suurempaa arvoa tähän
rakkaasen kotiin, kuin minä. Se on avoinna jokaiselle talonpojalle,
jolla on joka suru taikka vääryys kerrottavana, mutta on samalla
yhteydessä linnan kanssa; se on yhteydessä molempien kanssa, ei
minkäänlaisten sääty-etujen kautta, vaan sen vuoksi, että niin
talonpojat kuin aatelisetkin ovat yhtä tervetulleet täällä; he ovat
täällä vaan miehiä ja naisia, veljiä ja sisaria Kristuksessa.

Silloin tällöin käymme linnassa, jossa korkea sisaremme Chriemhild
vallitsee. Mutta minun luontoni on aina vetänyt minua porvarillisiin,
ja pappila sopii paremmin kuin linna. Paitsi sitä minä en voi mitään
siihen, että vähän pelkään rouva Hermentrudia, varsinkin silloin, kuin
molemmat poikani ovat muassani, sillä he ovat hyvin taipuvaiset
porvarilliseen vapauteen käytöksessään. Linnan huonekalut ja
sisuslaitokset ovat miespolvea vanhemmat, kuin meidän omat
Wittenbergissä, enkä minä ensinkään saa poikia käsittämään Gersdorfin
sukuperän majesteetillisyyttä taikka että ne ihmiset, jotka asuvat
katujen varrella, välttämättömästi ovat huonommat, kuin ne, jotka
elävät muista eroitettuina vuorilinnoissa. Minun täytyy turvata
raamatun käskyyn: "kunnioita harmaita hiuksia", että saisin heitä
soveliaalla tavalla kunnioittamaan rouva Hermentrudia.

Pikku Fritz tahtoo tietää, mistä Gersdorfin esi-isät ovat mainiot.
"Opistansako?" hän kysyi.

Sitä minä en uskonut, koska vasta tämä sukupolvi oppi lukemaan, vieläpä
hieman epäillään, että vanhalla ritarilla on tukevat syyt, miksi hän
mieluisammin kuulee Ulrichin lukevan, kuin itse lukee.

"Urhoollisuudestansako?"

"Kaiketi, Gersdorfit ovat aina olleet urhoollisia."

"Ketä vastaan he siis taistelivat?"

"Risti-retkien aikoina, luullakseni, uskottomia vastaan."

"Entä jälestäpäin?"

Minä en tietänyt varmaan, mutta katsellen Bernsteinien hävinnyttä
linnaa ja läheistä kukkulaa, varoin minä, että se oli naapureita
vastaan.

Ja niin näytti monen ristikysymyksen perästä Gersdorfin perheen etevyys
supistuvan siihen, että he olivat olleet Gersdorfeja ja eläneet
Gersdorfissa monta sataa vuotta.

Nyt tahtoi Fritz tietää, millä lailla hänen serkkunsa, nykyisen
sukupolven Gersdorfit, aikoivat kunnostaa itseänsä. Tähänkin
kysymykseen minun oli vaikea vastata, niinkuin, tietääkseni, usein on
Chriemhildin laita. Heidän ei käy millään lailla kauppamiehiksi
rupeaminen; ja kun nyt evankelisessa kirkossa nuot suuret luostarit
ovat lakkautetut ja muutamat hippakunnat muutetaan maallisiksi, lienee
se tuskin Gersdorfien arvon mukaista, että he yrittäisivät papiksi.
Vanhin saa linnan. Yksi heistä harjoittaa kenties lakitiedettä. Muille
ei näytä mikään muu olevan tarjona, kuin tuo laiska, orjamainen paagin
ja sotaseuralaisen virka jossakin suurempien aatelisten linnassa.

Jos entisyys on ritarien perintö, näyttää minusta paljon
todenmukaisemmalta, että tulevaisuus on toiveliaitten porvarinperheitten
hallussa. Minun täytyy olla kiitollinen siitä kohtalosta, joka avaa
meidän pojillemme kunniallisia vaikutus-aloja keisarikunnan suurissa
kaupungeissa. Ei pikku aateliston elämässä näy olevan mitään edistymisen
sijaa. Sillä välin kuin kaupunkien ylhäiset perheet purjehtivat
eteenpäin ajan leveällä virralla, kehoittaen taidetta, suosien tiedettä,
ja itse ottaen osaa kaikkiin ajan aatteisin ja muutoksiin, yhtyvät nämät
ritarinperheet maalla itsekseen kolkoissa linnoissaan, halliten muutamia
talonpoikia ja kahletettuina ahtaasen paikkakunnalliseen samalla kuin
aikakauden mahtava virta rientää heidän ohitsensa.

Gottfried sanoo, että ahdasrajaiset ja väärin käytetyt etu-oikeudet
aina päättyvät niitten häviöllä, jotka sokeasti pitävät kiinni niistä.
Se umpinaisuus, joka alkaa muitten ulos sulkemalla, loppuu tavallisesti
umpinaisten sisään sulkemalla. Komea linna käy kapeaksi vankihuoneeksi.

Kaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun jätin kaisloilla
peitetyn lattian ja sen etuhuoneen, jossa rouva Hermentrud oli
vastaan-ottanut minut ja minun poikani ylpeällä alhaisuudella. Siellä
ollessani kuulin hänen salaisesti arvelevan Chriemhildille, kuinka
erilaatuiset serkut olivat; "se oli oikein kummallista, kuinka
Gersdorfien lapset kokonaan erisivät Cottien lapsista!"

Mutta tuskin olin astunut Evan halpaan kotiin, kuin huomasin,
että loukattu ylpeyteni oli se katkera juuri, josta minun syvät
yhteiskunnalliset mietteeni lähtivät. Minä olin alentanut
Schönberg-Gersdorfin entisyyttä sillä, että olin ajatellut
Cotta-Reichenbachin tulevaisuutta. Niin Fritzin ja Evan halpa koti on
jalompi, kuin Chriemhildin, ja rikkaampi, kuin meidän; rikkaampi ja
jalompi juuri samassa määrässä, kuin se on nöyrempi ja kristillisempi!

Ja minä opin läksyni tällä tavalla.

"Rouva Hermentrud on kovin ylpeä", sanoin minä Evalle, kun palasin
linnasta ja istuin alas hänen viereensä portinvajaan, jossa hän
paraikaa ompeli; "enkä minä todella ymmärrä, millä syyllä."

Eva ei vastannut, mutta vähäinen hymy eleli hänen huulillansa, joka
hetkeksi melkein suututti minua.

"Väitätkö sinä, että hän _ei ole_ ylpeä, Eva?" jatkoin minä, riitaa
pyytäen.

"En minä väittänyt, että kukaan ei ole ylpeä", vastasi Eva.

"Tarkoitatko siis, että hänellä on jotakin, josta sopii ylpeillä?"

"Ensiksi kaikkien Gersdorfien haamut", lausui Eva; "ja sitten korkea,
esi-isiltä perinnöksi jäänyt oikeus pitää samettia ja helmiä, jota et
sinä enkä minä saa tehdä.

"Paljon parempi on oikeus saada omistaa Lucas Cranachin maalaukset ja
Albrecht Dürer'in leikkaukset", arvelin minä.

"Kukaties on niin", vastasi Eva tekonöyryydellä; "kukaties rikkaudessa
on ylpeydelle yhtä luja perustus, kuin esi-isien arvossa. Ne, joilla ei
ole kumpaakaan, niinkuin Fritzillä ja minulla, lienevät tasaisimmat
tuomarit."

Minä nauroin ja tunsin, että sydämeni huojentui. Eva oli rohjennut
nimittää sitä henkeä, joka vaivasi minua, oikealla nimellä, ja niinkuin
muukin kummitus taikka tonttu katosi se kohta.

Kiitos Jumalan, että Evamme jälleen on serkku Eva eikä sisar Ave; että
hänen oma sydämensä on täällä meidän joukossamme ja levittää valoa
meidän omaantuntoomme juuri sillä, että se loistaa eikä kätkey minkään
pyhän kunniakatoksen alle kaukaisen luostarin alttarilla.


Heinäkuulla 1527.

Fritz on kotona. Oli hupaista nähdä, mikä juhla hänen takaisintulonsa
oli, ei ainoastaan kotona, vaan kylässä -- lapset juosten ovista ulos
saadaksensa ystävällistä hymyä häneltä, äidit pysähtyen työssään
tervehtiäkseen häntä. Päivä hänen tulonsa jälkeen oli sunnuntai.
Niinkuin tavallisesti, olivat kylän lapset koossa kello viisi aamulla
kirkossa. Niitten joukossa olivat meidän ja Chriemhildin pojat ja Evan
kaksoiset Heinz ja Agnes -- punaposkisia, iloisia metsälapsia,
jommoisia he ovat. Kaikki näyttivät kuitenkin niin kilteiltä ja
suloisilta, kuin olisivat olleet Edenin lapsia, kun astuivat toinen
toisensa perästä kylän nurmikon yli, ja vähäiset, valoisat olennot tuon
tuostakin pujahtivat näkyviin sen suuren pyökkipuun varjosta, joka
seisoo vastapäätä kirkkoa.

Koko tämä pikkuinen seura seisoi yhdessä alttarin edessä, jonka
astuimelta Fritz opetti heitä. Ensiksi he veisasivat virren, vanhemmat
pojat latinaksi, ja sitten kaikki yhdessä saksaksi; ja tämän jälkeen
Fritz kuulusteli heiltä Lutherin katekismusta. Kuinka herttaisesti nuot
vienot lapsen äänet vastasivat hänen syvään, miehuulliseen ääneensä;
niinkuin epälukuisten kesälehtien humina tuolla ulkona taikka kylän
puron loppumattomien pikku koskien kohina hiljaisena aamuna.

"Rakas lapseni, mikä sinä olet?" hän kysyi.

Heikot, mutta heleät äänet vastasivat:

"Minä olen kristitty."

"Mistä sinä sen tiedät?"

"Siitä, että olen kastettu ja uskon kalliisen Herraani Jesukseen
Kristukseen."

"Mitä kristityn tarvitsee tietää autuaaksi tullaksensa?"

Vastaus: "Katekismus."

Ja sitten, kun pääsivät siihen osaan, jossa puhutaan kristillisestä
uskosta, kertoivat suloiset äänet Uskontunnustuksen saksaksi.

"Minä uskon Jumalaan Isään Kaikkivaltiaasen."

Ja Fritzin ääni kysyi leppeästi:

"Mitä se on?"

Vastaus: "Minä uskon, että Jumala on minun ynnä kaikkein muiden
luotuinsa kanssa luonut; antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät,
korvat ja kaikki muut jäsenet, tiedon, toivon ja ymmärryksen; ja nämät
kaikki vielä nyt voimassa pitää; antaa myös minulle runsaasti joka
päivä ravinnon ja verhon, kodon ja huoneet, puolison ja lapset, pellon,
karjan ja kaikki, mitä minä ruumiin ravinnoksi tarvitsen; vielä sitte
suojelee ja varjelee minua, kaikki myös vahingot ja vaarat minun
päältäni estää ja torjuu. Ja kaikki nämät Hän tekee ilman minun
ansiotani, omasta sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestänsä.
Joiden kaikkein edestä minun tulee Häntä kiittää, ylistää ja
kunnioittaa, kuulla ja palvella. Se on totinen tosi."

Taas:

"Minä uskon Jesukseen Kristukseen" j.n.e.

"Mitä se on?"

"Minä uskon, että Jesus Kristus, totinen Jumala, Isästä ennen
ijankaikkisuutta syntynyt, ja myös totinen ihminen, neitseestä
Maariasta syntynyt, on minun Herrani, joka minun kadotetun ja tuomitun
ihmisen lunasti ja kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan
alta vapahti ja päästi: ei kullalla eikä hopialla, vaan pyhällä ja
kalliilla verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että
minä Hänen omansa olisin, Hänen valtakunnassansa Hänen allansa eläisin,
ja Häntä ijankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa
palvelisin, niinkuin Hän on kuolleista nousnut ylös, elää ja hallitsee
ijankaikkisesti. Se on totinen tosi."

Ja taas:

"Minä uskon Pyhään Henkeen."

"Mitä se on?"

"Minä uskon ja tunnustan, ett'en minä omasta ymmärryksestäni ja
voimastani taida Jesukseen Kristukseen. minun Herraani uskoa eli Hänen
tykönsä tulla; vaan Pyhä Henki on minun siihen evankeliumin kautta
kutsunut, lahjoillansa valistanut, oikiassa uskossansa pitänyt,
pyhittänyt ja vahvistanut; niinkuin Hän koko kristikunnan mailmassa
kutsuu, kokoo, valaisee, pyhittää ja totisen ja oikean uskon kautta
Jesuksessa Kristuksessa varjelee; jossa seurakunnassa Hän minun ja
kaikkein muiden uskovaisten synnit joka päivä armollisesti anteeksi
antaa, ja sitte viimeisenä päivänä minun ja kaikki muut ihmiset
kuolleista herättää, ja niin minulle ja kaikille Kristin-uskovaisille
ijankaikkisen elämän antaa. Se on totinen tosi."

Ja taas, kun Herran Rukous tuli, lasten äänet alkoivat:

"Isä meidän, joka olet taivaissa."

"Mitä se on?"

"Tällä esipuheella tahtoo Jumala meitä vetää vahvasti uskomaan, että
Hän on meidän oikia Isämme, ja me Hänen rakkaat lapsensa, että me sitä
rohkiammasti vahvassa turvassa häntä rukoilisimme, niinkuin hyvät
lapset vanhemmiltansa tarpeitansa anovat."

Ja lopuksi:

"Amen, mitä se on?"

"Että minä totisesti uskon tänkaltaiset rukoukset olevan meidän
taivaalliselle Isällemme otolliset ja tulevan Häneltä kuulluksi; sillä
Hän on itse käskenyt meidän näin rukoilla ja luvannut meitä kuulla.
Amen, amen, se on: totisesti, totisesti, nämät pitää näin tapahtuman."

Ja kun kysyttiin:

"Kuka tämän sakramentin kelvollisesti nautitsee?"

Vastattiin hiljaisesti:

"Se on oikein mahdollinen ja kelvollinen, joka uskoo nämät sanat:
'teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntein anteeksi antamiseksi.'
Mutta joka ei usko niitä sanoja, vaan epäilee, se on mahdotoin ja
kelvotoin; sillä se sana: '_teidän edestänne_', vaatii aivan uskollista
sydäntä."

Kun kuuntelin näitä yksinkertaisia, eläviä sanoja, en minä
kummastellut, että T:ri Luther usein toistaa niitä itselleen taikka
oikeammin, niinkuin hän sanoo: "Jumalalle", vastamyrkkynä vihollisen
tulisiin nuoliin.

Ja niin lapselliset äänet kuolivat pois kirkon aamuisessa
hiljaisuudessa, ja kellokastarin varjo lankesi äänettömänä ruohoisille
kummuille taikka yksinkertaisille puuristeille, joitten alla kylän
kuolleet lepäävät; ja kun palasimme kotiin, oli pyökkipuun pitkä varjo
kallistunut kasteisen kylännurmikon poikki.

Sitten, ennen yhtätoista, alkoivat kirkonkellot soida, ja talonpojat
tulivat joukottain eri tahoilta metsästä. Me katselimme erinäisiä
parvia, kun he kirjavissa pyhä-vaatteissaan astuivat esiin
mustan-viheriän varjon syvyydestä, niitten parissa epäilemättä useita
Lutherin sukulaisia, jotka elävät tässä paikkakunnassa. Nyt jokainen
ovi kylässä lähetti lisäjoukkonsa, ja vähäinen kirkko täyttyi pian,
miehet ja naiset istuen vastakkain eri puolilla, ja vanhat yhdessä
koossa saarnastuolin ympäri. Fritzin aineena oli Evan mieli-lause:
"_niin on Jumala mailmaa rakastanut_." Yksinkertaisesti, semmoisilla
selityksillä, kuin he voivat ymmärtää, puhui hän heille Jumalan
rajattomasta rakkaudesta ja siitä äärettömästä hinnasta, jolla Hän
on lunastanut meidät, ja siitä rakkaudesta, luottamuksesta ja
kuuliaisuudesta, johon me olemme velkapäät hänelle, ja T:ri Lutherin
neuvon mukaan hän ei puhunut liian kauan, vaan "nimitti mustaa mustaksi
ja valkoista valkoiseksi", pysyen yhdessä ainoassa asiassa, jotta
kansan mennessään sopi sanoa: _siitä nyt saarnattiin_. Sillä, niinkuin
minä kuulin T:ri Lutherin sanovan, "me emme saa puhua yhteiselle
kansalle korkeista, vaikeista asioista taikka pimeillä sanoilla.
Kirkkoon tulee pieniä lapsia, palveluspiikoja, vanhoja miehiä ja
naisia, jotka eivät korkea-oppisesta esityksestä hyödy mitään. Sillä,
jos he jälestäpäin sanovat siitä: 'voi, hän lausui oivallisia asioita,
hän piti mainion saarnan!' ja kysytään: 'mistä?' he vastaavat: 'en minä
tiedä.' Muistakaamme, kuinka Herramme Kristus koetti saarnata
yksinkertaisesti. Viinitarhasta, lammaslaumasta, puista hän otti
vertauksensa, että kaikki kansa tuntisi ja ymmärtäisi."

Fritzin saarna jätti syvän rauhan sydämeeni. Hän ei puhunut
vanhurskaudesta ja lunastuksesta, vaan elävästä Jumalasta, joka
lunastaa ja vanhurskauttaa meidät. Suurempaa hyvää ei kukaan voi tehdä
kuin muistuttaa meille, mitä Jumala on tehnyt meidän tähtemme, ja
kuinka Hän todesti ja hellästi pitää huolta meistä.

Jälkeen päivällisen koottiin lapset hetkeksi kouluhuoneesen ja heiltä
kuulusteltiin saarnaa. Auringonlaskussa yhdyimme taas kaikki viettämään
lyhyttä jumalanpalvelusta kirkossa ja veisasimme iltavirsiä saksan
kielellä, jonka jälkeen pappi lausui Herran Siunauksen, ja vähäinen
seurakunta hajosi kukin kotiinsa.

Hiljaisella päivänpaisteellansa ja sillä valolla, jonka Fritzin
takaisintulo vuodatti hänen kotoonsa, tuntui tämä päivä minusta melkein
niinkuin päivä paratiisissa.

Jumala olkoon monin kerroin kiitetty T:ri Lutherista ja erittäin niistä
kahdesta suureta lahjasta, jotka, hänen kauttansa ovat annetut takaisin
meille -- ensiksi, että hän on päästänyt Jumalan sanan lähteen kuolleen
kielen jäisistä kahleista ja laskenut sen virtaamaan kautta maan,
kaikkialla muuttaen talven kevääksi, ja toiseksi, että hän on
puollustanut avion pyhyyttä ja sitä koti-elämää, jota se perustaa,
avaten luostarin-porttien hautakivet ja lähettäen kätketyn hurskauden
siunaamaan mailmaa tuhansissa tämmöisissä, nöyrissä, pyhissä,
kristillisissä kodoissa.



XXXI.

Theklan kertomus.


Wittenbergissä, Syyskuulla 1527.

Vihdoin olen minä sanonut sen sydämestäni! niin, minä olen varma, että
minä sanon sen sydämestäni, ja jos kohta särkyneestä sydämestä, ei
Jumala ylenkatso sitä.

"_Isä meidän, joka olet taivaissa, tapahtukoon sinun tahtosi eikä
minun_."

Minä luulin voivani kestää kaikkia paremmin, kuin epätietoa; mutta
minua ei yhtään aavistanut, minkä epätoivon tyhjyyden varmuus
tuottaisi.

Sitten tulivat nuot kauheat, kapinalliset ajatukset, että Jumala antoi
hänen kuolla yksinään! ja nyt johtui mieleeni kaikki, mitä he olivat
puhuneet minulle siitä, ett'ei saisi pitää epäjumalia, ja minua rupesi
pelottamaan, etten koskaan ollut todella rakastanut eikä palvellut
Jumalaa, vaan ainoastaan Bertrandia; ja tuosta tuli pitkä tyhjyyden ja
pimeyden aika, jonka lävitse ei mikään inhimillisen eikä jumalallisen
rakkauden valo eikä lohdutuksen äänet näyttäneet vähintäkään tunkevan.
Minä ajattelin, ettei Jumala koskaan vastaan-ottaisi minua, ennenkuin
minun kävi sanominen: "tapahtukoon sinun tahtosi", mutta sitä minä en
voinut sanoa.

Muistaakseni ensimäiset sanat, joilla mielestäni oli joku merkitys,
olivat muutamat T:ri Lutherin sanat eräässä saarnassa. Hän sanoi, että
oli helppo uskoa Jumalan anteeksi antavaan rakkauteen rauhan aikoina,
mutta kun kiusauksen hetkinä perkele ahdisti sielua kaikilla tulisilla
nuolillansa, hän oli itse huomannut oikein vaikeaksi pysyä siinä
totuudessa, jonka hän tiesi niin hyvin, ettei nimittäin Kristus ollut
mikään ankara tuomari eikä kova velkoja, vaan anteeksi antava
Vapahtaja, niin, rakkaus itse, puhdas, muuttumaton rakkaus.

Silloin minä rupesin ymmärtämään, että se oli _perkele_, se
häijyn-ilkinen, velkova, paha henki, jota minä sydämmeni pimeydessä
olin kuunnellut, että se oli hän, joka oli koettanut neuvoa minua,
etten saisi mennä Isäni luo, ennenkuin toin Hänelle aivan alamaisen
sydämen.

Ja nyt minä muistin sanat: "tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä
teette ja olette rasitetut;" ja yksinään huoneessani minä lankesin
polvilleni ja huudahdin: "oi laupias Vapahtaja, oi taivaallinen Isä,
minä en ole alamainen sinun tahdollesi; mutta minä olen väsynyt,
väsynyt ja kovasti rasitettu; ja minä tulen sinun luoksesi. Etkö sinä
tahdo ottaa minua semmoisena, kuin minä olen, ja opettaa minua
vähitellen sanomaan: 'tapahtukoon sinun tahtosi!' Ja Hän vastaan-otti
minut ja on vähitellen opettanut minulle sen. Kumminkin tänä iltana
voin minä sanoa niin. Huomenna ehkä vanha kapina palaa jälleen. Mutta
jos se palaa, menen minä taas taivaallisen Isämme luo ja sanon
uudestaan: 'ei alamainen vielä, mutta kovasti rasitettu! Isä, tartu
käteeni ja sano minulle: ala uudestaan!'"

Sillä keskellä kaikkia näitä onnellisia kotoja minä olin mielestäni
aivan liikanainen kaikille ja niin sanomattomasti yksin. Minä kaipasin
vanhoja luostareita, että saisin haudata itseni niihin kauas kaikista
ilon äänistä. Mutta, Jumala olkoon kiitetty, ne olivat suljetut
minulta; enkä minä huoli niistä enää.

T:ri Luther alkoi auttaa minua sillä, että hän näytti, kuinka perkele
oli pitänyt minua erinänsä Jumalasta.

Ja nyt on Jumala auttanut minua ja taas lähettänyt sydämeeni
kiitollisuuden ja rakkauden säteen.

Rutto on jälleen ollut Wittenbergissä. T:ri Lutherin koti on muutettu
sairashuoneeksi; sillä vaikka hänen Käthensä ja pikku Hannuksensa ovat
hyvin kalliit hänelle, ei hän tahtonut paeta vaaraa enemmän, kuin
viimeinkään, jolloin hän oli munkkina samassa luostarissa, joka nyt on
hänen kotinsa.

Ja mikä siunaus hänen voimalliset ja luottavaiset sanansa
saarnastuolista, kuolinvuoteella taikka murheen majoissa ovat olleet
meille kaikille.

Mutta etupäässä on Jumala kalliin äitini kautta puhunut sydämelleni ja
saattanut minut tuntemaan, että Hän todella tulee, poimii ja kuulee
meitä. Hän oli juuri kuoleman kielissä. Ja nyt hän on parantumallansa.
He sanovat, että vaara on ohitse. Enkä minä koskaan enää sano
sydämessäni: "minulle yksistänsä Jumala ei anna mitään kotia", enkä
minä sen vuoksi, että varon sydämeni kipua, kun siteet kerran
katkeavat, pelkää kiinnittämästä sydäntäni liiaksi niihin, jotka Jumala
on antanut minun rakastettavakseni. Minä otan vastaan ilon ja rakkauden
ja kaikki ne surut, joita ne tuottanevat, ja luotan kaikissa Jumalaan.

Kukaties Jumalalla on joku vähäinen rakkauden työ minuakin varten, joku
erityinen palvelus myöskin minua varten, että minua tarvitaan tässä
mailmassa, niin kauan kuin minä olen täällä. Sillä tänään tuli Justus
Jonas, jonka pieni poika on kuollut ruttoon, minun luokseni ja sanoi:

"Thekla, tee hyvin ja käy vaimoni luona. Hän sanoo, että sinä osaat
lohduttaa häntä, sillä sinä ymmärrät surun."

Tietysti minä menin. Minä en luule, että sanoin mitään, joka olisi
lohduttanut häntä. Minä en voinut tehdä juuri muuta kuin itkeä hänen
kanssaan, kun katselin noita vähäisiä, viattomia, rauhallisia,
hengettömiä kasvoja. Mutta kun lähdin hänen luotaan, sanoi hän, että
minä olin tehnyt hänelle hyvän työn, ja käski minun tulla uudestaan.

Näin kukaties Jumalalla on joku hurskas palvelus, jonka minä saan tehdä
Hänelle ja jota minä voin oppia ainoastaan sillä tavalla, kuin Hän on
opettanut minulle; ja kun kerran yhdymme, Bertrand ja minä, ja kuulemme
sen kalliin jumalallisen ja inhimillisen äänen, joka on johdattanut
meidät mailman lävitse, iloitsemme _yhdessä_ kaikista näistä katkerista
tuskista, joita olemme kärsineet ja tunteneet, ja lausumme kiitoksia
siitä ijankaikkisesti!



XXXII.

Elsan kertomus.


Wittenbergissä, Toukokuulla 1530.

Kaikista niistä onnellisista kodoista, jotka Jumala on antanut Saksalle
T:ri Lutherin kautta, ei mikään ole, luullakseni, onnellisempi, kuin
hänen oma kotonsa.

Augustinin-luostarin seinät kajahtelevat nyt vähäisten lasten
krapisevista jaloista ja helkkyvistä äänistä, ja joka yö enkelit
vartioivat kodin pyhyyttä. T:ri Lutherin lasten syntymäpäivät ovat
juhlia meille kaikille; niin oli erittäinkin pikku Hannuksen,
esikoisen, syntymäpäivä.

Kuitenkin on myöskin kuolema käynyt tässä valoisassa kodossa. Heidän
toinen lapsensa, Elisabet, otettiin pikkuisena vanhemmiltansa. T:ri
Luther suri häntä paljon. Vähä aika hänen kuolemansa jälkeen kirjoitti
hän ystävällensä Hausmann'ille:

"Armoa ja rauhaa. Minun Johannulukseni kiittää sinua, kunnon Nikolaus,
kalistimesta, josta hän riemuitsee ja iloitsee mahdottomasti."

"Minä olen alkanut kirjoittaa jotakin Turkin sodasta, josta työstäni,
toivoakseni, lienee joku hyöty."

"Pikku tyttäreni on kuollut; rakastettu pikku Elisabet. Se on
kummallista, kuinka kipeäksi ja haavoitetuksi hän on jättänyt sydämeni,
melkein yhtä helläksi, kuin naisen, niin minun on tuota pienokaista
haiku. Minä en olisi voinut koskaan uskoa, kuinka hellä isän sydän
lasten suhteen on. Rukoile Herraa minun puolestani, ja jää hyvästi
Hänessä."

Kaikki kunnioittavat ja rakastavat Katarina von Boraa. Tosin muutamat
valittavat, että hän on liian säästäväinen; mutta mihin T:ri Luther ja
hänen perheensä joutuisivat, jos Katarina antaisi yhtä huolettomasti,
kuin hän. Hoetaan, että T:ri Luther käytti tilaisuutta, kun Katarina
oli sairaana, ja lahjoitti hopeisia pöytä-astioitansa jollekin köyhälle
ylioppilaalle. Hän ei koskaan ota kreuzeriäkään niiltä ylioppilailta,
joita hän opettaa; eikä hän vaadi maksua käsikirjoituksistaan, joka
suututtaa Gottfriediä ja minua, vaikka se on jalosti tehty häneltä,
sillä sitä suurta voittoa, jonka ne tuottavat, T:ri Luther varmaan
käyttäisi paremmin, kuin kirjanpainajat, joille se nyt jää. Se on
meidän luulomme, että ilman rouva Lutheria koko perhe jo aikaa olisi
joutunut mieron tielle, ja T:ri Luther, joka ei epäile anoessansa apua
vaaliruhtinaalta taikka muilta rikkailta ihmisiltä muitten tarpeisin
(vaikkei koskaan itsellensä), tietää hyvin, kuinka huolettava se
tie on.

Hänen vaimonsa ei kuitenkaan aina onnistu hillitä hänen haluansa
lahjoittaa pois kaikkia. Taannoin hän Katarinan läsnä-ollessa ja hänen
silmän-iskuistaan huolimatta antoi eräälle ylioppilaalle, joka pyysi
häneltä rahaa päästäksensä kotiin yliopistosta, hopeisen pikarin, jonka
hän itse oli saanut lahjaksi, sanoen, ettei hänen tarvinnut juoda
hopea-astioista.

Me katsomme kaikki sitä hellyyttä, jolla Katarina valvoo hänen
terveyttänsä, siunaukseksi koko maalle. Hän ei ole koskaan päässyt
täysiin voimiin niitten ylellisten ponnistusten jälkeen, joita hänellä
oli noina taistelon ja katumusharjoituksen vuosina Erfurtin
luostarissa. Ja hänen täytyy usein jännittää niitä viimeisiin asti
vielä nytkin. Kaikki munkit ja nunnat, jotka omantunnon vuoksi ovat
hylänneet laiskurin-elannon luostareissa; kaikki seurakunnat, jotka
kaipaavat evankelista pappia; kaikki ihmiset kaikista säädyistä sielun,
ruumiin tai rahan huolissa kääntyvät T:ri Lutherin puoleen apua tai
neuvoa varten, koska hänellä on hellin sydän ja selvin pää koko maassa.
Hänen kirjevaihtonsa on rajaton ja koskee kaikenlaisiin asioihin, olipa
että hän näyttää evankeliselle ruhtinaalle, kuinka tämä parhaiten saisi
opin puhdistetuksi maakunnissaan, taikka opettaa halpaa kristittyä
naista, kuinka hän saavuttaa omantunnon rauhan Kristuksessa. Ja näitten
lukemattomien neuvonanomusten ohessa näyttää hänen suuri sydämensä aina
ehtivän kuuntelemaan, kun vainotut kaukaa ja läheltä vetoavat häneen,
taikka yksinäiset ja murheelliset valittavat.

Mistä löydämme koko tämän toimeliaisuuden lähteen, jollei _raamatusta_,
josta hän sanoo: "siinä puutarhassa on harva puu, josta minä en ole
varistanut hedelmiä;" ja _rukouksesta_, josta hän, kristikunnan ahkerin
mies, sanoo (aivan niinkuin hän olisi mietiskelevä eremiti): "rukous on
kristityn ammatti" (Das Gebet ist des Christen Handwerk).

Niin, juuri se aika, jonka hän panee rukouksiin, antaa hänelle aikaa
kaikkiin muihin asioihin. Juuri ne hetket, joita hän viettää elämän
sanan ääressä, tekevät, että hänen saarnansa, hänen kirjeensä ja
kaikenlainen opetuksensa ikäänkuin vuotavat täydestä sydämestä.

Mutta semmoinen elämä uuvuttaa liian nopeasti. Monta kertaa on rouva
Luther ollut kovasti huolissaan hänen puolestansa niinä neljänä vuonna,
kuin he ovat olleet naimisissa.

Kerta, vuonna 1527, kun pikku Hannus oli sylilapsena, ja T:ri Luther
luuli, että hänen oli pian jättäminen Katarina leskeksi isättömän pojan
kanssa, sanoi hän aivan alakuloisesti, ettei hänellä ollut mitään muuta
jättää jälkeensä hänelle, kuin ne hopeakannut, jotka olivat lahjoitetut
hänelle.

"Rakas Tohtori", vastasi Katarina, "jos se on Jumalan tahto, suon
minäkin mielelläni, että sinä olet Hänen tykönänsä ennemmin, kuin minun
tykönäni. Emme myöskään, minä ja lapseni, tarvitse sinua niin paljon,
kuin koko hurskaitten kristittyin joukko. Älä ollenkaan sure minua."

Mitä Katarinan toivokas uljuus ja hellä huolenpito ovat olleet hänelle,
hän osoitti, kun hän sanoi:

"Minä olen liian altis odottamaan enemmän Kätheltäni ja Melancthonilta,
kuin Kristukselta Herraltani. Vaan kuitenkin minä hyvin tiedän, ettei
kumpikaan heistä eikä kukaan maan päällä ole kärsinyt eikä voi kärsiä,
mitä hän on kärsinyt minun puolestani."

Mutta vaikka lakkaamaton työnteko rasittaa hänen ruumistansa, löytyy
ankarampia koetuksia, jotka rasittavat hänen sieluansa. Se sydän, johon
vähinkin rakkaus ja ilo koskee niin syvästi, ei voi muuta kuin olla
arka vääryydelle taikka pettyneille toiveille. Tuskastuttanee siis
häntä, kun yhteen aikaan hänen oli vaarallinen matkustaa niitten
aatelisten vihan vuoksi, joitten sukulaiset hän on vapauttanut
nunnaluostareista; ja toiseen aikaan hänen täytyi pelätä suuttuneita
talonpoikia, joitten järjetöntä kapinaa hän tosin miehuullisesti ja
suoraan moitti, mutta joita hän kuitenkin innokkaasti puollusti
aatelisten ja ruhtinaitten edessä.

Mutta katkerampi, kuin mikään muu, on hänelle evankelisten kristittyjen
eripuraisuus. Jokainen totuus, johon hän uskoo, leimahtaa hänen
mieleensä niin voimakkaalla vakuutuksella, että hän katsoo jokaista
kummallisen itsepäiseksi, joka ei näe sitä. Hän pitää kiinni jokaisesta
vakuutuksesta, joka hänellä on, semmoisen jäykkyydellä, joka on valmis
kuolemaan sen puolesta -- ei ainoastaan omistajan sitkeydellä, vaan
sotamiehen, jolle sen puollustaminen on uskottu. Hän ei suinkaan soisi,
että ketään pannaan hengeltä taikka vangitaan epä-uskon tähden. Mutta
tarjota veljen kättä niille, jotka hänen mielestänsä kokonaan pettävät
Herransa luottamuksen -- kuinka hän sitä rohkenisi? Tuleeko muutamia
levon päiviä ostaa ijankaikkisen rauhan uhraamalla?

Ja niin olemme riitaantuneet Schweitziläisten kanssa.

Pari päivää takaperin, kun tulimme kaupunginkirkosta, jossa T:ri Luther
oli saarnannut Anabaptisteja ja Schweitziläisiä vastaan (joita hän
lukee samaan luokkaan), saatti Greeta minut hämille kysymyksellään:

"Äiti, eikö eno Winkelried ole Schweitziläinen ja eikö hän ole hyvä
ihminen?"

"Tietysti eno Konrad on hyvä ihminen, Greeta", vastasi Fritzimme, joka
juuri oli palannut vieraisilta Atlantin ja Konradin tyköä. "Kuinka sinä
semmoista kysyt?"

"Mutta hän on Schweitziläinen, ja T:ri Luther käski meidän varoa,
ettemme muuttuisi Schweitziläisten kaltaisiksi, sillä he puhuvat
jumalattomia asioita pyhistä sakramenteistä."

"Minä tiedän varmaan, ettei eno Konrad puhu mitään jumalattomia
asioita", vastasi Fritz kiivaasti. "Hän on ehkä paras mies, minkä ikinä
olen nähnyt. Äiti", jatkoi hän, "miksi T:ri Luther puhuu tämmöisiä
Schweitziläisistä?"

"Näetkö, Fritz", minä sanoin, "T:ri Luther ei ole koskaan ollut kuutta
kuukautta heidän parissaan, niinkuin sinä; eikä hän siis koskaan ole
näkynyt, kuinka hyvät he ovat kotosalla."

"Jollei T:ri Luther", vastasi Fritz ynseästi, "ole nähnyt heitä, niin
minun mielestäni hänen ei myöskään pitäisi puhua sillä tapaa heistä."

Minun täytyi turvata äidilliseen arvooni tehdäkseni väittelystä loppua,
ja minä muistutin Fritzille, että hän oli pikkuinen poika, jonka ei
ollut oikeus laskea päätöksiään hyvistä ja suurista miehistäi kuin T:ri
Lutherista. Mutta totta puhuen minä itse puoleksi ajattelin, niinkuin
tämä lapsi. Minun oli mahdoton selittää, kuinka T:ri Luther
lakkaamattoman taistelon kautta on raivannut tietä siihen vapauteen,
jossa me nyt rauhassa elämme; kuinka hän kammoo Zwingli'n oppeja, ei
niin paljon niitten itse tähden, kuin niitten seurausten tähden, jotka
hänen luullaksensa niistä lähtevät. Kuinka olisi mahdollista saada
lapsiamme, jotka nyt vastaan-ottavat rauhallisen, kalliisti ansaitun
perinnön, ymmärtämään sen sotaisan sukupolven karkeata urhoollisuutta,
joka valloitti jälleen tämän perinnön heille?

Niinkuin T:ri Luther sanoo: "ei ole mikään vähäinen asia muuttaa koko
paavikunnan uskonto ja oppi. Kuinka vaikeata tämä on ollut minulle,
saavat he nähdä sinä päivänä. Nyt ei kukaan usko sitä!"

Jumala määräsi Davidin taistelemaan Israelin taisteloita, ja Salomonin
temppeliä rakentamaan. T:ri Lutherin on täytynyt toimittaa molemmat
asiat. Mikä kumma siis, jos sotamiehen käsi välisti havaitaan rauhan
töissä!

Kuitenkin, miksi minä vaivaan itseäni tämmöisillä? Pian, liiankin pian
kuolema tulee, joka tekee meidän polvikuntamme hyvät avut pyhiksi
lapsillemme ja lievittävällä verhollansa peittää meidän erhetyksemme.

Nytkin, kun T:ri Luther on poissa Coburgin linnassa, kuinka kalliit
hänen kirjeensä ovat; ja kuinka kahta vertaa pyhemmät ne sanat, joita
hän saarnasi meille viime sunnuntaina, ovat nyt, kun emme huomenna saa
kuulla häntä.

Hän on viety Coburgin linnaan, että hän olisi lähempänä Augsburgin
valtiopäiviä ja neuvoillansa auttaisi T:ri Melancthonia, joka on
niissä. Vaaliruhtinas ei tohdi laskea Lutherimme jaloa sydäntä ja
suoraa mieltä valtiopäivien viekkaitten diplomatien joukkoon.

Rouva Luther aikoo maalauttaa heidän pikku Magdalenansa, joka nyt on
vuoden vanha ja Tohtorin lempilapsi, ja lähettää kuvan hänelle linnaan.


Kesäkuulla 1530.

Kirjeitä on tullut sekä T:ri Lutherilta että T:ri Lutherista. Hänen
isänsä on kuollut -- kunnollinen, kestävä, itsensä kieltävä, totuutta
rakastava vanha mies, joka on poikaansa istuttanut niin paljon omasta
luonteestansa. "Se on soveliasta, että minä suren semmoista isää",
kirjoittaa Luther, "joka otsansa hiessä on kouluttanut ja kasvattanut
minut ja tehnyt minut siksi, mitä olen." Asia koski häntä kipeästi,
varsinkin kuin hän ei saanut olla isänsä tykönä hänen viime
hetkellänsä; vaikka hän kiittää Jumalaa, että isä eli näinä valon
aikoina ja meni pois lujana uskossansa Kristukseen. T:ri Lutherin
sihteeri kirjoittaa kuitenkin, että hänen pikku Magdalenansa kuva
lohduttaa häntä paljon. Hän on ripustanut sen seinään vastapäätä sitä
paikkaa, jossa hän istuu, kun hän aterioitsee.

T:ri Luther on nyt heimonsa vanhin. Hän seisoo niitten aikalaistensa
eturivissä, jotka verkalleen astuvat eteenpäin kuolemaa kohden.

Tänään minä olen istunut rouva Lutherin kanssa Augustinin-luostarin
puutarhassa sen perunapuun varjossa, jossa hän niin usein istuu
Tohtorin vieressä. Lapsemme leikittelivät ympärillämme -- hänen pikku
Hannuksensa poikien kanssa, sillä välin kuin pikku Magdalena istui
kuhertaen, kuin kyyhkynen, edessämme ruohossa ja nyppi rikki muutamia
kukkia.

Hän puhui minulle paljon Tohtorista; kuinka suuresti tämä rakastaa
pienokaisia ja mitä opetuksia jumalallisesta rakkaudesta ja viisaudesta
hän saa heidän vähäisistä leikeistään.

T:ri Luther sanoo usein, että vaikka kaikki Jumalan teot ovat kauniit,
ovat pienet lapset ihanimmat niistä kaikista; että pyhät enkelit
erittäin kaitsevat heitä. Hän on hyvin hellä heitä kohtaan, ja arvelee
välisti, että he ovat paremmat teologit, kuin hän itse, sillä he
luottavat Jumalaan. Hartaampia rukouksia ja korkeampaa teologiaa hän ei
koskaan luule saavuttavansa, kuin mitä pienet lapset ensin oppivat --
Herran Rukouksen ja Katekismuksen. Usein, niin jutteli rouva Luther,
kertoi hän Katekismuksen itsekseen, muistaaksensa kaikkia niitä uskon
aarteita, joita meillä on.

Hupaista on myöskin, sanoo hän, kuunnella sitä taivaallista teologiaa,
jonka hän johdattaa linnuista, lehdistä, kukista ja tavallisimmista
Jumalan lahjoista taikka elämän tapauksista. Pöydässä hedelmä-vati avaa
hänelle kokonaisen Jumalan anteliaisuuden kirjan, josta hän sitten
puhuu. Taikka, ottaen ruusut käteensä, sanoo hän: "sitä ihmistä, joka
osaisi tehdä tämmöisen ruusun, pidettäisiin aivan ihmeellisenä; ja
Jumala sirottaa lukemattomia semmoisia ympärillemme! Mutta juuri Hänen
lahjainsa äärettömyyden vuoksi me emme huomaa niitä."

Ja eräänä iltana lausui hän pikku linnusta, joka viserteli viimeistä
vähäistä lauluansa, ennenkuin se meni levolle: "voi armasta pikku
lintua! se on valinnut suojansa ja tuudittaa itsensä rauhalliseen uneen
ilman mitään huolta huomispäivän asunnosta; se pitää turvallisesti
kiinni oksastansa ja jättää murheen Jumalalle."

Keväällä T:ri Luther mielellään kääntää vaimonsa huomion niihin
vähäisiin elämän oraisin ja urpuihin, jotka pilkistelevät esiin joka
paikasta ruskeasta maasta taikka alastomista oksista. "Kuka", sanoi
hän, "joka ei ole koskaan nähnyt mitään kevättä, olisi kaksi kuukautta
takaperin voinut arvata, että nämät kuolleet oksat kätkivät itsessään
koko tuon salaisen elämän voiman? Niin on meidänkin laitamme oleva
Ylösnousemisen aikana; Jumala ei kirjoita evankeliumiansa ainoastaan
raamattuun, vaan puihin, kukkiin, pilviin ja tähtiin."

Ja näin on T:ri Lutherin läsnä-olon ja keskustelun kautta vähäinen
puutarha rouva Lutherin silmissä kuin kuvilla varustettu evankeliumi ja
psaltari.

Minä rohkenin tehdä muutamia kysymyksiä hänelle, ja muun muassa, oliko
hän koskaan kuullut Tohtorin puhuvan jonkunlaisesta rukouksen kaavasta.
Hän sanoi, että hän oli kerta kuullut hänen lausuvan: "meidän sopii
käyttää kaavoja omissa rukouksissamme, siksi kuin sielumme siivet ja
sulat ovat kasvaneet, ja me jaksamme lentää vapaasti ylös Jumalan
läsnä-olon puhtaasen ilmaan." Mutta _hänen_ rukouksensa, kertoo rouva
Luther, ovat välisti niinkuin hänen pikku poikansa Hannuksen
luottavainen tapa pyytää häneltä itseltä; vaan välisti niinkuin
jättiläisen reutoaminen taistelon tuskassa.

Hän jutteli kuinka hän usein kiittää Jumalaa Tohtorin rakkaudesta
lauluun ja soittoon. Kun hän on kovasti uuvuttanut mieltänsä ja
sydäntänsä, näyttää musiki kohta vahvistavan ja viihdyttävän hänen
sieluansa, niinkuin raitis ja virvoittava kylpy.

Minä olen itse kuullut hänen puhuvan tästä, kun olen ollut niissä
kokouksissa, joita hän pitää joka viikko luonansa ja jossa harjoitetaan
eri-äänisiä lauluja. "Perkele", sanoo hän -- "tuo kadotettu henki -- ei
siedä pyhiä riemulauluja. Meidän intohimomme ja kärsimättömyytemme,
meidän valituksemme ja itkumme, meidän oihkimisemme ja voihkimisemme
miellyttävät häntä suuresti; mutta meidän laulumme ja virtemme
harmittavat ja surettavat häntä kovasti."

Rouva Luther kertoi minulle, että hänellä oli monta murheellista hetkeä
Tohtorin terveyden vuoksi. Työt ja huolet rasittavat häntä usein
kauheasti; eikä hän ole koskaan oikein tointunut entisistä
näännyttävistä paastoamisistaan ja taisteloistaan.

Hän ei ole herkullinen pöydässä. Hänen mieliruokansa on silli ja
hernerokka. Hänen elantonsa on hyvin kohtuullinen, ja kun hän on
kiintynyt johonkin erityiseen työhön, unhottaisi hän ateriansa taikka
olisi kokonaan ilman niitä, jollei hänen rouvansa muistuttaisi häntä.
Kun hän kirjoitti Selitystänsä Kahdennestakolmatta Psalmista, sulki hän
itsensä huoneesensa kolmeksi päiväksi eikä hänellä ollut muuta syötävää
kuin leipää ja suolaa; siksi kuin viimein rouvan täytyi tuottaa seppä
murtamaan auki ovea, jolloin he tapasivat hänet mietintöihin
vaipuneena.

Ja vaikka hänellä on tämmöiset syvät ajatukset ja yhtä laveat huolet,
kuin kuninkaalla taikka arkkipiispalla, ottaa hän osaa lastensa
leikkeihin, niinkuin hän itse olisi lapsi; eikä hän koskaan unhota, jos
hän matkoillansa joutuu markkinoille, tuoda kotiin tuliaisia
pienokaisillensa. Hän näytti minulle yhden kirjeen, jonka hän oli juuri
saanut Tohtorilta Coburgista hänen pikku pojallensa Hannukselle. Hän
antoi minun kopioita sen. Se kuuluu näin:

"Armoa ja rauhaa Kristuksessa sydämestäni rakkaalle pikku pojalleni."

"Minä kuulen ilolla, että sinä luet ahkerasti ja rukoilet hartaasti.
Tee niin, pikku poikani, ja pyri eteenpäin. Kun tulen kotiin, tuon
sinulle kauniin markkinalahjan. Minä tiedän hauskan puutarhan, jossa
paljon lapsia kävelee. He ovat puetut vähäisiin kultaisiin takkeihin ja
poimivat ihania omenoita, pääryniä, kirsikkoja ja pluumuja puitten
alla. He tanssivat ja ovat iloisia, ja heillä on myöskin kauniit,
pikkuiset hevoset kultaisilla suitsilla ja hopeisilla satuloilla.
Silloin minä kysyin siltä mieheltä, joka hallitsee puutarhaa, kenen
lapsia nämät olivat. Hän vastasi: 'ne ovat semmoisia lapsia, jotka
mielellään rukoilevat, oppivat läksynsä ja ovat kiltit.' Sitten minä
sanoin: 'ystäväni, minulla on myöskin vähäinen poika; hänen nimensä on
Hannus Luther. Eikö hänkin pääsisi puutarhaan, että hän saisi syödä
tuommoisia omenoita ja pääryniä ja ratsastaa kauniilla, vähäisillä
hevosilla, ja leikitellä näitten lasten kanssa?' Siihen mies vastasi:
'jos hän mielellään rukoilee, oppii läksynsä ja on kiltti, kyllä hänkin
pääsee puutarhaan -- ja samalla tapaa lippus ja Jost (Melancthonin ja
Justus Jonaksen pienet pojat); ja kun he kaikki tulevat yhteen,
annetaan heille myöskin huiluja, rumpuja, luuttuja ja kaikenlaisia
soittokaluja; ja he saavat tanssia ja ampua pikkuisilla joutsilla ja
nuolilla.'

"Ja hän näytti minulle puutarhassa ihanan nurmen, joka oli
varustettu tanssia varten. Siellä oli paljon huiluja puhtaasta
kullasta, rumpuja ja hopeisia joutsia ja nuolia. Mutta oli vielä
varhainen aamupäivä, etteivät lapset vielä olleet suurustaneet.
Sentähden minä en voinut odottaa, siksi kuin tanssi alkoi, vaan sanoin
miehelle: 'voi, hyvä herra, minä menen kohta pois ja kirjoitan kaikki
nämät pikku pojalleni Hannukselle, että hänkin rukoilee hartaasti,
oppii läksynsä ja on kiltti, jotta hänkin pääsee tähän puutarhaan.
Mutta hänellä on rakas täti Leena; hänen täytyy saada ottaa tämä
mukaansa.' Nyt sanoi mies: 'olkoon niin; mene ja kirjoita hänelle sillä
tapaa.'

"Opi sentähden, kallis pikku poikani Hannus, läksysi, ja rukoile
iloisella sydämellä; ja kerro tämä kaikki myöskin Lippukselle ja
Justukselle, että hekin oppivat läksynsä ja rukoilevat. Niin te kaikki
yhdessä pääsette tuohon puutarhaan. Täten minä jätän sinut Jumalan
kaikkivaltiaan haltuun; ja tervehdi täti Leenaa ja suutele häntä minun
puolestani. -- Sinun rakas isäsi

                                      Martin Luther."

Muutamat, jotka ovat nähneet tämän kirjeen, arvelevat, että se on liian
pilapuheinen niin vakaville aineille. Mutta taivas ei ole mikään kolkko
ja juhlallinen, vaan aivan valoisa ja iloinen paikka; ja T:ri Luther
kertoo vaan lapselle omalla lapsellisella kielellänsä, mikä autuas
paikka se on. Eikö myöskin Jumala, taivaallinen Isämme, tee meidän
samoin?

Minä olisin mielellään nähnyt, kuinka T:ri Luther kääntyi pois
totisista kirjeistänsä ruhtinaille ja tohtoreille suuren Augsburgin
Tunnustuksen johdosta, jota he paraikaa laittavat, kirjoittaaksensa
näitä armaita sanoja pikku Hannuksellensa. Ei mikään kumma, että
"Catharine Lutherin", Tohtorinna Luther, "_mea dominus Ketha_,"
"herrani Käthe", niinkuin hän nimittää häntä, on onnellinen vaimo. Se
on onni Saksalle, että Katekismus, josta lapsemme oppivat ensimäiset
jumalallisen totuuden alkeet, lähtee Lutherin isällisestä sydämestä,
eikä sitä panna kokoon valtiopäivillä taikka yleisessä kokouksessa.

Toisenkin kirjeen olen minä kopioinnut, koska lapseni olivat niin
mieltyneet siihen. T:ri Luther on aina suuresti ihastellut linnun
laulua. Se kirje, jonka olen kopioinnut, oli kirjoitettu Huhtikuun 28
päivänä hänen ystävillensä, jotka usein kokoontuvat hänen pöytänsä
ympärillä.

"Armoa ja rauhaa Kristuksessa, rakkaat herrat ja ystävät! Minä olen
saanut kaikki teidän kirjeenne ja ymmärrän, kuinka asiat käyvät teillä.
Että tekin puoleltanne ymmärtäisitte, kuinka asiat käyvät täällä,
tahdon saattaa teidän tietoihinne, että me, minä, mestari Beit ja
Cyriacus, emme lähde Augsburgin valtiopäiville. Meillä on kuitenkin
omat, vaikka toisenlaiset valtiopäivät täällä."

"Juuri akkunaimme alla on vähäinen metsä elikkä lehto, johon naakat ja
varikset ovat kutsuneet kokoon valtiopäivänsä, ja siellä on semmoista
ratsastusta edestakaisin, semmoista lakkaamatonta hälinää yöt päivät,
kuin kaikki olisivat iloiset ja vallattomat juomisesta. Nuoret ja
vanhat jaarittelevat yhdessä, että minua kummastuttaa, kuinka he eivät
hengästy. Minun tekisi hyvin mieli tietää, onko teillä yhtään tämmöisiä
aatelisia ja kavaljereja; minusta tuntuu, kuin he olisivat kokoontuneet
tänne joka paikasta mailmassa."

"Minä en ole vielä nähnyt heidän keisariansa; mutta heidän ylhäisensä
keikaroivat ja koreilevat edessämme, tosin ei kalliissa vaatteissa,
vaan kaikki yksinkertaisesti puettuina samaan asuun, kaikki yhtä kaikki
yhtä harmaa-silmäisinä ja kaikki laulaen samaa laulua, se vaan, että on
mitä hupaisin eroitus nuorilla ja vanhoilla, suurilla ja pienillä. He
eivät huoli mistään isosta palatsista taikka salista kokouspaikaksi,
sillä heidän salinsa laki on ihana, korkea taivas, heidän lattiansa on
keto täynnänsä kauniita, viheriöitä oksia, ja heidän seinänsä ulottuvat
yhtä kauas, kuin mailman ääret. He eivät myöskään tarvitse hevosia eikä
haarniskoita; heillä on höyheniset rattaat, joilla he välttävät
loukkauksia ja vaaroja. He ovat epäilemättä suuria ja mahtavia herroja,
mutta mitä he keskustelevat, sitä minä en vielä tiedä."

"Kuitenkin, sen verran kuin minä tulkin avulla ymmärrän, tuumivat he
suurta, äkillistä päällekarkausta ja sotaretkeä vehnää, ohraa, kauraa
ja kaikenlaista viljaa vastaan, ja moni ritari on voittava kannuksensa
tässä sodassa ja moni sankarityö toimitetaan."

"Näin me istumme täällä valtiopäivillämme ja kuulemme ja kuuntelemme
suurella mielihyvällä sekä opimme, kuinka ruhtinaat ja herrat ynnä
kaikki muut keisarikunnan säädyt laulavat ja menostelevat aika
iloisesti. Mutta erittäin meitä huvittaa nähdä, kuinka he isoisten
tavalla teivastelevat, hiovat nokkiansa ja kiillottavat asepukujansa,
saavuttaaksensa kunniaa ja voittoa vehnästä ja kaurasta. Me toivotamme
heille terveyttä ja menestystä -- ja suomme, että he kaikki yhtä haavaa
lentäisivät itsensä puhki johonkin pensas-aitaan!"

"Sillä minun mielestäni he eivät ole paremmat, kuin sofistit ja
paavilaiset saarnoinensa ja kirjoituksinensa, ja minä soisin, että
nämätkin olisivat edessämme kokouksessamme, että saisin kuulla heidän
hupaisia ääniänsä ja saarnojansa, ja nähdä, kuinka he yhteiseksi
hyödyksi nielaisevat kaikki, mitä maan päällä löytyy, ja jälestäpäin
lörpöttelevät tiesi kuinka kauan!"

"Tänään olemme kuulleet ensimäisen satakielen; sillä he eivät ottaneet
Huhtikuuhun luottaaksensa. Meillä on ollut hyvät säät täällä, ei mitään
sadetta, paitsi eilen vähäisen. Teidän luonanne lienee ehkä toisin.
Täten minä jätän teidät Jumalan haltuun. Menetelkäät hyvin. Annettu
Jyvä-turkkien valtiopäivillä, Huhtikuun 28 päivänä anno 1530.
                                                      Martinus Luther."

Vaikka hän näyttää levolliselta ja joutilaalta, nojaa nyt, sanoo
Gottfried, koko Saksa vielä kerran tämän uskollisen sydämen voimaan.

Romalaiset diplomatit ovat monta kertaa olleet vähällä taivuttaa
Melancthonia peräytymään kaikista rauhan tähden; ja ilman niitä jyrkkiä
ja uskollisia sanoja, jotka lähtevät "erämaasta", joksi Luther sanoo
Coburgin linnaa, luulee Gottfried, että kaikki olisi käynyt huonosti.
T:ri Lutherin on täytynyt usein kirjoittaa vakavasti ja murheellisesti
"Filip Pelkurille" ja pyytää, ettei hän ainakaan heittäisi
vanhurskauttamisen oppia uskon kautta ja antaisi piispojen ratkaista
kaikkia!

Usko se on, joka tekee, että Luther näkee niin selvästi. "Se on Jumalan
sana ja asia", kirjoittaa hän, "sentähden meidän rukouksemme varmaan
kuullaan, ja Hän on jo määrännyt ja valmistanut sen avun, joka on meitä
auttava. Tämä käy varmaan toteen. Sillä Hän sanoo: 'unohtaako vaimo
lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän
unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso, käsiini olen minä
sinun pyältänyt.' Minä olen nykyisin nähnyt kaksi ihmettä, hän jatkaa;
ensimäisen, kun katselin ulos akkunastani ja näin taivaan tähdet ja
koko Jumalan ihanan kaari-katon, enkä kuitenkaan eroittanut mitään
pylväitä, joilla rakentaja oli tukenut tätä kantta; ei taivas
kuitenkaan rauennut, vaan koko tuo suuri kaari seisoi lujana. Nyt
löytyy semmoisia, jotka etsivät noita pylväitä ja tahtoisivat kokea ja
tarttua niihin, ja kun he eivät voi, kummastelevat ja vapisevat,
niinkuin taivas varmaan kukistuisi, ei minkään muun vuoksi, kuin vaan
sen vuoksi, että he eivät voi koskea ja tarttua sen pylväisin. Jos he
vaan voisivat löytää nämät, kyllä sitten taivas, heidän luullaksensa,
pysyisi koossa!"

"Iloinen ihme oli: minä näin suurten pilvien vierivän ylitsemme niin
kauhealla painolla, että niitä sopisi verrata suureen valtamereen, enkä
minä kuitenkaan selittänyt mitään alustaa, johon olivat perustetut
elikkä rakennetut, eikä mitään rantaa, joka pidätti niitä; ne eivät
kuitenkaan pudonneet päällemme, vaan katselivat meitä tylyllä,
totisella muodolla ja pakenivat matkoihinsa. Mutta kun ne olivat
kulkeneet ohitse, silloin loisti esiin sekä niitten alusta että meidän
kattomme, joka oli kannattanut niitä -- taivaankaari! Tosin kyllä
heikko, ohut, köykäinen alusta ja katto, joka pian suli pois pilviin ja
oli pikemmin niinkuin väikkyvä särmiö, jonka näemme kirjavan lasin
lävitse, kuin luja ja varma alusta! että meidän kyllin oli syytä
epäillä tätä heikkoa sulkua, joka pidätti tuota ääretöntä vesien
painoa. Kuitenkin me todella huomasimme, että tämä utuinen särmiö
kykeni kannattamaan vesien painoa ja että se lujasti varjelee meitä.
Mutta muutamia löytyy, jotka mieluisammin katselevat vesien ja pilvien
paljoutta ja kovaa painoa, kuin liiton köykäistä, kaitaa kaarta. He
tahtoisivat pidellä tätä väikkyvää, haihtuvaa vemmeltä, ja kun eivät
voi sitä tehdä, pelkäävät he aina, että pilvet tuottavat
vedenpaisumuksen takaisin."

Taivaallinen Isä, kun yksi mies, joka luottaa sinun sanaasi, voi näin
pitää kokonaista kansakuntaa pystyssä, mitä sinun sanasi tekisikään
meidän kaikkien hyväksi, jos me jokainen samalla tapaa luottaisimme
siihen ja Sinuun, joka lausui sen!



XXXIII..

Theklan kertomus.


Wittenbergissä, 1540.

Se aika, jota pelkäsin kaikkein enimmän sen suuren kadon jälkeen, joka
teki minun elämäni autioksi, on tullut. Minä olen yksinäisen keski-ijän
yksitoikkoisella lakealla. Lapsuuden päivänpaisteiset kunnaat, ja
myöskin nuoruuden iloiset, tuuliset ahteet ovat melkein näkymättömissä
minun takanani; ja arvoisan vanhuuden lumiset harjut, joilta voimme
katsoa luvattuun maahan tuolle puolen, ovat melkein yhtä kaukana minun
edessäni. Muitten elämä on pulppuavasta lähteestä paisunut leveäksi ja
tyveneksi virraksi, sillä välin kuin minun elämäni on vaan sama kapea
puro, kuin se alusta oli. Se hiipii verkan ja hiljalleen lakean poikki
eikä hyppele iloisesti kalliolta soitellen joka paikassa matkallansa.
Kuitenkin minä olen tyytyväinen; aivan täydellisesti tyytyväinen. Minä
tiedän varmaan, että korkein viisaus ja rakkaus on määrännyt minunkin
elämäni; ja että (sitä myöten kuin ei minun uskoton sydämeni estä sitä)
Jumala johdattaa minutkin korkeimpaan ja parhaasen päämäärään.

Minä en ajatellut aina niin. Minä varoin, ettei Bertrandin kuolema
loisi varjoansa ainoastaan maalliseen elämääni, vaan että se ainaiseksi
kiduttaisi ja heikontaisi luontoani; että samalla kuin kadotin kaikki
avio-elämän suloiset, jalostuttavat suhteet, minä ijäti jäisin vaan
kehkiämättömäksi, yksipuoliseksi olennoksi.

Mutta eräänä päivänä minä T:ri Lutherin saksankielisestä raamatusta
luin ensimäisen Korinthilais-epistolan kahdennessatoista luvussa
Kristuksen ruumiista, ja sydämeni sai suuren lohdutuksen siitä. Minä
näin, että me emme ole aiotut erinäisiksi atomeiksi, joista jokainen
olisi täydellinen itsekseen, vaan saman ruumiin jäseniksi, joista
jokainen on täydellinen ainoastaan sen kautta, että se on yhteydessä
kaikkien muitten kanssa. Ja silloin huomasin, kuinka kokonaan
vähäpätöinen asia se on, mihin paikkaan Kristus asettaa minut
ruumiisensa; ja kuinka meidän on mahdoton tietää, miksi Jumala
kasvattaa meitä, ennenkuin ruumis on täydellinen ja me näemme, mitä
meidän tulee olla siinä.

Kun minä vähäistä sen jälkeen astuin Dübenin nummea kotiin Elsan
Greetan kanssa, toi joukko kasvavia puita, joitten varjossa lepäsimme,
saman opetuksen eteeni vertauksen muodossa. Me olimme usein kaukaa
ihmetelleet tämän ryhmän kaunista sopusuhtaisuutta, vaan nyt, kun
katsoimme ylös, näin minä, kuinka vaillinainen jokainen yksityinen puu
oli, kaikki kallistuen eri taholle, ja kaikki ainoastaan yhdeltä
puolelta hyötyen. Jos jokainen puu olisi sanonut: "minä olen pyökkipuu
ja minun on oikeus levittää oksiani joka haaralle, niinkuin veljeni,
joka seisoo yksinään nummella," mitä tuosta ihanasta ryhmästä olisi
tullut? Ja katsoen ylös viheriän, tiheän lehdistön lävitse sinistä
taivasta kohden, minä sanoin:

"Taivaallinen Isä, Sinä olet viisas! Minä en epäile enää. Istuta minut,
mihin vaan tahdot, puutarhaasi, ja anna minun kasvaa mieltäsi myöten!
Sinä et koskaan salli minun hairaantua korkeimmasta tarkoituksestasi."

T:ri Luther on myöskin sekä keskusteluissaan että saarnoissaan sanonut
monta asiaa, jotka tuontuostakin ovat paljon auttaneet minua.

"Ohra", hän sanoi, "saa kärsiä paljon ihmisiltä. Ensiksi se kylvetään
maahan, että se mätänee. Kun se sitten on kasvanut ja kypsynyt, se
leikataan. Sitten se rouhennetaan, puserretaan, kuohutetaan ja
laitetaan olueksi."

"Juuri samanlainen martyri on pellava. Kun se on valmistunut, se
nyhdetään, lioitetaan, loukutetaan, kuivataan, rohditaan, kehrätään ja
kudotaan palttinaksi, joka taas paloitellaan ja leikataan. Jälestäpäin
plaastaroitaan sillä paiseita ja tukotetaan haavoja. Sitten se muuttuu
rievuiksi, pannaan tamppiin paperimyllyyn ja raasitaan pieniksi
palasiksi. Siitä laitetaan paperia kirjoittamista ja painamista
varten."

"Nämät esineet ja moni muu heidän kaltaisensa, jotka ovat suureksi
hyödyksi meille, saavat näin kärsiä. Niin saavat myöskin hyvät,
jumaliset kristityt kärsiä paljon jumalattomain ja pahojen tähden.
Mutta tällä tapaa ohra, viinirypäleet ja vilja jalostutetaan, ihmisessä
muuttuen lihaksi, ja kristityn ihmisen ruumiissa astuen taivaalliseen
valtakuntaan."

Usein hän puhuu "kalliista, pyhästä rististä, josta osa on annettu
jokaiselle kristitylle."

"Kaikkien pyhien", sanoi hän kerta, kun yhden hänen ystävänsä lapsi
makasi sairaana, "täytyy juoda katkerasta maljasta. Välttikö edes
Maria, Herramme kallis äiti, sitä? Kaikkien, jotka ovat rakkaat
Hänelle, täytyy kärsiä. Kristityt voittavat, kun kärsivät; ainoastaan
kun he kapinoitsevat ja vastustavat, he voitetaan ja häviävät
taistelossa."

T:ri Luther tietää todella, mitä koetukset ja kiusaukset ovat. Monta
katkeraa maljaa on hän saanut juoda, joka katsoo kristittyjen syntejä,
itsekkäisyyttä ja eripuraisuutta omaksi surukseen ja häpeäkseen.
Sentähden hän epäilemättä ymmärtääkin niin hyvin, kuinka tulee tukea ja
lohduttaa. Niitten, jotka ovat aiotut kirkon luiksi ja suoniksi, täytyy
odottaa kovimpia iskuja.

Minä muistan hyvin, mitä hän sanoi lokakuun 8 päivänä 1529, ennenkuin
hän lähti Coburgiin, jolloin hän ja hänen vaimonsa sairastivat
kuumetta, ja häntä vaivasi myöskin lannetauti ja moni muu vamma:

"Jumala on koettanut minua kovasti. Minä olen ollut kärsimätön; mutta
Jumala tietää paremmin, kuin minä, miksi hyödyksi tämä on. _Meidän
Herramme Jumala on niinkuin kirjanpainaja, joka latoo kirjaimet
takaperin, jottemme täällä kykene niitä lukemaan. Kun me olemme
painetut tuolla ylhäällä, tulevassa elämässä, osaamme lukea kaikki
selvästi ja oikeinpäin_. Tällä välin meidän tulee olla kärsivälliset."

Monella muulla tavalla, kuin voin mainita, ovat hän ja hänen sanansa
auttaneet minua. Ei kukaan näytä ymmärtävän, niinkuin hän, mitä perkele
on ja tekee. Se on _kiusaus surussa_, jota meidän tulee pelätä ja
kavahtaa. Juuri tätä minä en ymmärtänyt ensin, kun Bertrand kuoli. Minä
luulin itseäni kapinalliseksi, enkä rohjennut lähestyä Jumalaa,
ennenkuin herkeisin tuntemasta itseäni kapinalliseksi. Minä en
ymmärtänyt, että perkele, joka kiusasi minua kapinoimaan, myöskin
kiusasi minua ajattelemaan, ettei Jumala antaisi anteeksi. Minä olin
ennen ajatellut koetusta jonkunlaiseksi pyhyydeksi, jossa aivan
luonnollisesti tuntisin Jumalan läsnä-olon. Minun tuli vielä oppia,
että sekin voi olla jopa "pimeyden hetki," jolloin pimeyden ruhtinas
näkymätönnä lähestyy meitä. Niinkuin T:ri Luther sanoo: "perkele
ahdistaa meitä juuri siltä puolelta; josta olemme kaikkein hellimmät ja
heikoimmat, niinkuin hän paratiisissa kääntyi Evaa eikä Adamia
vastaan."

Sanomattoman suuri lohdutus oli siitä, kun opin, kuka minua oli
vaivannut, ja käännyin Hänen puoleensa, joka jo aikaa voitti kiusaajan,
rukoillen, että Hän karkoittaisi tämän nyt minun luotani. Sillä vaikka
T:ri Luther tuntee, kuinka kauhea langennut enkeli on -- "Kymmenien
Käskyjen antithesis" (vastakohta), joksi hän nimittää häntä, "joka
tuhansia vuosia on enkelin nerolla tutkistellut, kuinka tehokkaimmalla
tavalla voi häiritä ja hävittää ihmisiä" -- muistuttaa hän meitä aina,
että perkele kuitenkin on kukistettu vihollinen, ettei hän nytkään saa
voittoa meistä, ja että, vaikka hän on rohkea ahdistamaan ja kiusaamaan
suruttomia, yksi ainoa uskon sana tai katse panee hänet pakenemaan
"niinkuin piestyn koiran." Juuri tämä tieto, että saatanalla on voima
kiusata, ynnä vakuutus, ettei hän kykene uskovaista sydäntä
vahingoittamaan, ne ovat niin usein tukeneet minua T:ri Lutherin
sanoissa.

Mutta hän ei ole ainoastaan tällä tapaa auttanut minua. Hän teroittaa
usein, kuinka työnteko on aivan tarpeellinen. Parempi on, sanoo hän,
ryhtyä halvimpaan askareesen, kuin istua yksinään joutilaana ja kohdata
saatanan kiusauksia. "Usein on minun kiusauksissani tarve puhua vaikka
vaan lapsen kanssa, että saisin karkoitetuiksi niitä ajatuksia, joilla
perkele hätyyttää minua; ja tämä estää minua kerskailemasta, että itse
omin neuvoin pystyn auttamaan itseäni ja kestämään ilman Kristuksen
voimaa. Minä tarvitsen välisti semmoista auttajaa, jolla ei ole koko
ruumiissansa niin paljon teologiaa, kuin minulla on yhdessä
sormessani." "Ihmissydän", arvelee hän, "on niinkuin myllynkivi
myllyssä: kun panet vehnää sen alle, se jauhaa ja murentaa vehnän
jauhoksi; jollet pane vehnää, jauhaa se kuitenkin, mutta silloin se
jauhaa itseänsä ja kuluu pois. Samoin ikään jättää ihmissydän, jollei
sitä kiinnitetä työhön, sijaa perkeleelle, joka luikertaa sisään ja
vetää myötänsä kokonaisen lauman pahoja ajatuksia, kiusauksia ja
suruja, jotka jauhavat rikki sydämen!"

Tämän hänen puheensa johdosta koetin minä ahkerasti hankkia jotakin
toimitusta itselleni. Aluksi se näytti vaikealta. Elsa ei tarvinnut
paljon apua lapsiansa varten taikka vaan satunnaisesti. Kotona olivat
köyhyyden huolet ohitse, ja kallis isäni ja äitini voivat hyvin ilman
minun avuttani. Tyytymättömyydessäni toivoin välisti, että he olisivat
köyhät taas, niinkuin Elsan lapsuudessa, että minua tarvittaisiin ja
minusta todella tuntuisi, kuin kehräämälläni ja ompelemallani
hyödyttäisin, sen sijaan kuin nyt tunsin, että askaroitsin vaan
joutilaisuutta karttaakseni ja ettei kenelläkään ollut mitään hyvää
työstäni.

Toisin aioin minua halutti päästä näkemästä koko sitä onnellista
elämää, joka ympäröitsi minua, ja minä moitin puoleksi T:ri Lutheria
sydämessäni, että luostarit hänen kauttansa olivat lakkautetut.
Nunnana, arvelin minä, olisin ainakin ollut jotakin määrättyä ja
arvossa pidettyä eikä se negativinen, kesken-eräinen olento, joksi
tunsin itseni, eroitettuna likimmäisistäni sen kautta, että kaipasin
sitä, joka teki heidän elämänsä todelliseksi ja onnelliseksi.

Äitini tointuminen rutosta paransi minua vähän tästä. Se muistutti
minua niistä siunauksista, jotka vielä olivat tarjonani kotona. Minä
rupesin myöskin taas luottamaan Jumalaan ja sain lohdutusta, kun
ajattelin, mitä äidin-äiti kerta sanoi minulle, kun olin vähäinen tyttö
ja haikeasti itkin sekaantunutta vyyhtiä ja nyyhkytin: "en minä sitä
ikinä selväksi saa"; "keri, rakas lapseni, keri vaan, tuuma tuumalta,
avaa joka solmu toinen toisensa perästä, niin vyhti suorenee pian
itsestänsä." Samalla tapaa minä päätin keriä vähäistä elämän lankaani
päivästä päivään ja avata toisen vähäisen solmun toisen perästä, siksi
kuin nyt vyhti todesti on suorinnut itsestänsä.

Harvan naisen elämä on, luullakseni, enemmän täynnä rakkautta ja
miellyttävää tointa, kuin minun. Minä olen ruvennut hoitamaan
vähäistä tyttökoulua. Oppilaitteni joukossa on kaksi orpoa, jotka
talonpoikais-sota teki isättömäksi ja jotka lähetettiin meille;
tästäkin tulee minun kiittää T:ri Lutheria. Hän ei huoli mistään niin
paljon, kuin nuorten kasvatuksesta; ei mikään sureta häntä enemmän,
kuin se ahneus, joka kadehtii varoja kouluilta; eikä mikään ilahuta
häntä enemmän, kuin pienokaisten edistyminen kaikessa hyvässä taidossa.
Niinkuin hän kirjoitti vaaliruhtinas Johanille Coburgista kaksitoista
vuotta takaperin:

"Laupias Jumala osoittaa suurta armoa siinä, että Hän tekee sanansa
niin hedelmälliseksi teidän maassanne. Herttaiset pienet pojat ja tytöt
ovat niin hyvin opetetut katekismuksessa ja Pyhässä Raamatussa, että
sydämeni sulaa, kun näen, kuinka nämät nuoret pojat ja tytöt osaavat
uskoa ja puhua paremmin Jumalasta ja Kristuksesta, kuin kaikki vanhan
ajan luostarit ja koulut."

"Semmoinen nuoriso Teidän Arvonne maassa on ihana paratiisi, jonka
vertaista ei löydy mailmassa. On niinkuin Jumala sanoisi: 'rohkeutta,
rakas herttua Johan, minä uskon sinulle jaloimman aarteeni, kauniin
paratiisini; sinä saat ruveta sen isäksi. Sillä minä jätän sen sinun
huomaasi ja annan sinulle kunnian olla tarhurini ja huoneenhaltiani'.
Tämä on totinen tosi. On myöskin, niinkuin Herramme Jesus olisi Teidän
Arvonne vieras ja holholainen, koska Hänen sanansa ja Hänen
pienokaisensa ovat teidän alinomaiset vieraanne ja holholaisenne."

Vähä aika sitten eräs nainen, Lutherin vaimon ystävä, asui Tohtorin
luona pannaksensa toimeen semmoista koulua Wittenbergissä nuoria
tyttöjä varten; ja nyt se on joutunut minun haltuuni. Usein T:ri Luther
tulee sisään ja laskee kätensä pienokaisten pään päälle, pyytäen
Jumalaa siunaamaan heitä, taikka kuuntelee, kun he kertovat
katekismusta taikka Pyhää Raamattua.


Joulukuun 25 p. 1541.

Kerta vielä on joulupuu sytytetty kodoissamme Wittenbergissä. Kuinka
monta tämmöistä onnellista kristillistä kotia meillä on! Elsamme,
Justus Jonaksen ja hänen lempeän, miellyttävän vaimonsa, joka, niinkuin
T:ri Luther sanoo: "aina levittää iloa hyvillä, suloisilla
kasvoillansa." Tämmöisissä tiloissa tulemme nyt kaikki kokoon Elsan
luona. Lasten ääni on parempi, kuin valo, isäni sokeille silmille, ja
äitini uudistaa jälleen omia äidin-ilojansa lapsen-lapsissaan, mutta
ilman huolitta.

Mutta kaikista näistä kodoista ei mikään ole niin onnellinen eikä niin
hellästi yhteen liittynyt, kuin T:ri Lutherin. Hänen lapsenkaltainen
ilonsa vähäisistä asioista tekee jokaisen perhe-juhlan hänen
huoneessaan aivan riemuisaksi; ja lasten leikit ja huvit, samoin kuin
heidän vähäiset huolensakin, ovat hänelle alinomainen vertaus
taivaallisesta perheestä ja meidän keskuudestamme Jumalan kanssa.
Hänellä on nyt viisi lasta, Hannus, esikoinen; Magdalena lempeä ja
suloinen kolmetoistavuotinen tyttö; Paulus, Martin ja Margareta.

Mikä onni niille, jotka ovat kadottaneet omansa ja ovat murheelliset,
että meidän kristilliset juhlamme viittaavat eteenpäin ja ylöspäin,
yhtä hyvin kuin taaksepäin; että ijankaikkinen ilo, jota lakkaamatta
lähestymme, yhdistyy siihen maalliseen iloon, joka on mennyt ohitse.
Niin, vanha pakanallinen elämänpuu, jota tämä nuori, viheriäinen kuusi
maamme aarniometsistä sanotaan kuvaavan, on kristitty joulupuuksi.
Vanha elämänpuu oli surun puu, sen juuret olivat katoavaisessa maassa,
ja sen alla istuivat murhettivat Vaiheettaret valmiina leikkaamaan
poikki ihmis-elämän lankaa. Luonto, joka aina uudistuu, oli surullinen
vastakohta ihmis-elämään, joka kukoistaa vaan kerran. Mutta meidän
elämänpuumme on ilon puu, ja sen juuret ovat ijankaikkisen ilon
paratiisissa. Enkelit vartioivat sitä, ja se muistuttaa Toisen Ihmisen
synnystä -- Herrasta, joka tuli taivaasta -- joka ei ole ainoastaan
elävä sielu, vaan elämää antava henki. Elämänpuusta havaitsemme, kuinka
katoavainen luonto, vaikka se näyttääkin kuolemattomalta, on
vastakohtana kuolevaisen ihmisen todelliseen, ijankaikkiseen elämään.
Pienten lasten ilosta näyttää, kiitos Jumalan, koko sydämeni kerran
vielä riemuitsevan; sillä minäkin katson aamuruskoa kohden ja kuulen
elämän lähteen solisevan, mihin hyvänsä minä käännyn. _Edessäni_ se
kuitenkin on paras ja raikkain! sillä se kumpuaa ylös ijankaikkiseen
elämään.


Joulukuulla 1542.

Varjo on laskeunut T:ri Lutherin rauhalliseen kotiin: Magdalena,
itsensäkieltäväinen, kuuliainen, hurskas, armas lapsi -- hän sydämen
suosikki -- on kuollut; esikoistytär, jonka kuva, kun hän oli vuoden
vanha, ilahutti häntä Coburgissa.

Viime Syyskuun viidentenä päivänä hän sairastui, ja silloin Luther
kohta kirjoitti ystävällensä Marcus Crodel'ille, että tämä lähettäisi
hänen poikansa Johanin Torgau'ista, jossa hän opiskeli, katsomaan
sisartansa. Hän kirjoitti:

"Armoa ja rauhaa, rakas Marcus Crodel'ini. Minä pyydän, että sinä
salaat Johaniltani, mitä minä kirjoitan sinulle. Minun tyttäreni
Magdalena on todella melkein haudan partaalla -- lähtee pian Isänsä luo
taivaasen, jollei Jumala vielä katsoisi soveliaaksi säästää häntä.
Mutta hän itse tahtoo niin hartaasti nähdä veljeänsä, että minun täytyy
lähettää vaunut noutamaan häntä. He rakastivat toisiansa suuresti.
Jospa hän eläisi, siksi kuin veli tulee! Minä teen, mitä suinkin voin,
ettei jälestäpäin se ajatus, että laiminlöin jotakin, vaivaisi minua.
Käske sentähden syytä ilmoittamatta hänen kiiruimman kautta palata
näillä vaunuilla tänne; -- tänne, jossa Magdalena joko lepää Herrassa
taikka tointuu. Jää hyvästi Herrassa."

Veli tuli, mutta Magdalena ei tointunut.

Kun hän nyt makasi kovin sairaana, sanoi Tohtori Martin:

"Hän on hyvin kallis minulle; mutta, armollinen Jumala, jos siis tahdot
ottaa hänet pois täältä, olen minä tyytyväinen siinä tiedossa, että hän
on oleva Sinun kanssasi."

Ja kun Magdalena makasi vuoteessansa, sanoi hän hänelle:

"Pikku Magdalenani, tyttöseni, sinä tahtoisit jäädä isäsi luo; ja sinä
olet myöskin tyytyväinen menemään Isäsi luo tuonne ylös?"

Hän vastasi: "niin, kallis isä; niinkuin Jumala tahtoo."

Silloin isä sanoi:

"Sinä lemmittyni! Henki on altis, mutta liha on heikko."

Sitten hän kääntyi pois ja sanoi:

"Hän on hyvin kallis minulle. Jos jo liha on näin voimallinen,
mimmoinen henki lieneekään?"

Ja muun muassa hän sanoi:

"Tuhanteen vuoteen Jumala ei ole antanut kenellekään piispalle niin
suuria lahjoja, kuin Hän on antanut minulle; ja meidän tulisi riemuita
Hänen lahjoistaan. Minä olen suuttunut itseeni, etten voi riemuita
sydämessäni Magdalenastani enkä lausua kiitoksia; vaikka minä silloin
tällöin osaan laulaa vähäisen laulun Jumalallemme ja kiittää Häntä
vähän kaikista näistä. Mutta rohkaiskaamme mieltämme; joko elämme
taikka kuolemme, olemme Herran. '_Sive vivimus, sive morimur, Domini
sumus_.' Tämä on totta, olipa että ajattelemme '_Domini_' nominatioiksi
taikka genitiviksi: me olemme Herran, ja Hänessä me olemme kuoleman ja
elämän herrat."

Nyt lausui mestari Georg Rörer:

"Minä kuulin kerta teidän kunnian-arvoisuutenne sanovan jotakin, joka
usein lohduttaa minua -- nimittäin: 'minä olen rukoillut Herraamme
Jumalaa, että Hän antaa minulle autuaallisen lopun, kun lähden täältä.
Ja Hän tekee sen; siitä minä olen varma. Viimeisellä hetkelläni olen
minä vielä puhuva Kristuksen, meidän Herramme kanssa, vaikkapa kuinka
lyhyen aikaa. Minä pelkään välisti', jatkoi mestari Rörer, 'että minä
lähden täältä yht'äkkiä ja ääneti, enkä jaksa puhua sanaakaan.'"

Siihen arveli T:ri Martin Luther:

"Joko elämme taikka kuolemme, olemme Herran. Niin on laita, joko henki
menee meistä siten, että lankeemme portaista alas taikka äkisti
kuolemme, kun istumme ja kirjoitamme. Se ei vahingoittaisi minua,
vaikka putoisin maahan tikapuista ja makaisin kuolleena niitten
vieressä; sillä perkele vihaa meitä julmasti ja saa kaiketi
semmoisiakin aikaan."

Kun viimein pikku Magdalena oli juuri kuolemallansa, lankesi hänen
isänsä polvillensa hänen vuoteensa viereen, itki katkerasti ja rukoili,
että Jumala vastaan-ottaisi hänet. Nyt hän lähti täältä, nukkuen isänsä
syliin. Hänen äitinsä oli myöskin huoneessa, mutta vähän taempana
surunsa vuoksi. Tämä tapahtui vähäistä jälkeen kello yhdeksän
keskiviikkona 19:nä Kolminaisuuden sunnuntaina 1542. Tohtori kertoi
usein, niinkuin ennen mainittiin: "Minä tahtoisin mielellään saada
pitää tyttäreni, jos Herramme Jumala jättäisi hänet minulle; sillä minä
rakastan häntä hyvin paljon. Mutta tapahtukoon Hänen tahtonsa; sillä ei
mikään ole parempi hänelle, kuin se."

Kun hän vielä eli, sanoi hän hänelle:

"Kallis tytär, sinulla on myöskin Isä taivaassa; sinä menet Hänen
luoksensa."

Silloin lausui mestari Filip:

"Vanhempain rakkaus on semmoinen Jumalan rakkauden kuva ja selitys,
joka on piirretty ihmissydämeen. Jos siis Jumalan rakkaus ihmiskuntaan
on yhtä suuri, kuin vanhempien rakkaus lapsiinsa, on se todella suuri
ja palava."

Kun ruumis oli laskettu arkkuunsa, sanoi T:ri Martin:

"Sinä lemmitty Lenchen, kuinka hyvä sinun nyt on olla!"

Ja katsellessaan kun hän makasi tuossa, lausui hän:

"Voi, sinä suloinen Lenchen, sinä nouset kuolleista jälleen ja loistat
niinkuin tähti; niin, niinkuin aurinko!"

He olivat tehneet arkun liian kapeaksi ja lyhyeksi, ja hän sanoi:

"Vuode on liian vähäinen sinulle! Minä riemuitsen tosin hengessäni,
mutta lihassani olen kovin murheellinen; tämä ero koettelee minua
ylenmäärin. Se on kummallista, että olen niin murheissani, vaikka minä
tiedän, että hän varmaan lepää rauhassa ja että hänen käy kaikite
hyvin."

Ja kun väki, joka tavallisuuden mukaan tuli asettamaan ruumista
katsottavaksi, puhutteli Tohtoria ja surkutteli häntä, arveli hän:

"Teidän tulisi iloita. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin,
elävän pyhimyksen! Jospa me saisimme semmoisen kuoleman! Semmoisen
kuoleman minä kuolisin mielelläni juuri tänä hetkenä."

Tuosta lausui joku: "se on kyllä totta; kuitenkin tahtoo jokainen saada
pitää omansa."

Tohtori Martin vastasi:

"Liha on liha, ja veri on veri. Minä olen iloinen, että hän on tuolla
ylhäällä. Se on vaan liha, joka suree."

Muille vieraille hän sanoi:

"Älkäät surko. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin, minä
olen lähettänyt kaksi semmoista sinne!" tarkoittaen pikku tytärtänsä
Elisabetia.

Kun he veisasivat ruumin luona: "Herra, älä muista meidän entisiä
syntejämme, jotka vanhuudesta ovat", lausui hän:

"Minä sanon: oi, Herra! ei ainoastaan meidän entisiä syntejämme, ei
ainoastaan niitä, jotka vanhuudesta ovat, vaan nykyisiä syntejämme;
sillä me olemme koronkiskojia, ryöstäjiä, saitureita. Niin, messun
kauhistus on vielä mailmassa!"

Kuu arkku naulattiin kiinni, ja hän haudattiin, sanoi hän: "_totisesti
on ruumiin ylösnousemus olemassa_."

Ja kun he palasivat haudalta, sanoi hän:

"Tyttäreni on nyt hyvässä tallessa sekä ruumiin että sielun puolesta.
Meidän, kristittyin ei tule valittaa mitään; me tiedämme, että niin
pitää olla. Me olemme varmemmat ijankaikkisesta elämästä, kuin mistään
muusta; sillä Jumala, joka on luvannut sen meille kalliin Poikansa
tähden, ei koskaan valehtele. Kaksi pyhimystä minun lihastani on
Herramme Jumala ottanut, mutta ei minun verestäni. Liha ja veri eivät
voi periä Jumalan valtakuntaa."

Paitsi muita hän puhui:

"Meidän tulee pitää tarkkaa huolta lapsistamme, ja semminkin vähäisistä
tyttö-raukoista; me emme saa jättää huolenpitoa heistä muille. Tällä en
yhtään sääli poikia. Poika voi elättää itseänsä, missä hyvänsä hän on,
jos hän vaan tahtoo tehdä työtä; ja jollei hän tahdo tehdä työtä, on
hän konna. Mutta vähäiset tytöt kaipaavat sauvaa, johon saavat nojata."

Ja taas:

"Minä annoin tämän tyttären hyvin mielellään Jumalallemme. Lihan
jälkeen olisin minä tosin tahtonut pitää häntä kauemmin luonani; mutta
koska Hän on ottanut hänet täältä, kiitän minä Häntä."

Yötä ennen, kuin Magdalena Luther kuoli, oli hänen äidillänsä uni,
jossa hän näki kahden miehen, jotka olivat puetut valkoisiin
vaatteisin, ihanat ja nuoret, tulevan saattamaan hänen tytärtänsä pois
hänen sulhonsa luo. Kun seuraavana aamuna Filip Melancthon tuli
luostariin ja kysyi hänen tyttärensä laitaa, kertoi hän hänelle unensa.

Mutta Tohtori säikähtyi siitä ja sanoi muille:

"Nämät nuoret miehet ovat kalliit enkelit, jotka tulevat johdattamaan
tätä neitsyttä taivaan valtakuntaan oikean sulhon luo."

Ja seuraavana päivänä hän kuoli.

Joku aika hänen kuolemansa jälkeen lausui T:ri Martin Luther:

"Jos tyttäreni Magdalena voisi virvota henkiin ja tuoda muassaan
minulle Turkin valtakunnan, en minä tahtoisi vastaan-ottaa sitä. Voi,
hänestä on pidetty hyvin huolta: '_beati mortui, qui in Domino
moriuntur_' (Autuaat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat). Niillä,
jotka näin kuolevat, on varmaan ijankaikkinen elämä. Minä soisin, että
minä ja lapseni ja te kaikki voisitte näin erota täältä; silla pahat
päivät ovat tulossa. Minä en näe mitään apua eikä neuvoa enää maan
päällä ennen tuomiopäivää. Minä toivon, jos Jumala niin tahtoo, ettei
se kauan viivy; ahneus ja koronkiskonta lisääntyvät."

Ja usein hän illallista syödessään kertoi: "_et multiplicata sunt mala
in terris_" (Pahat maan päällä ovat monin kerroin karttuneet).

Hän sepitti itse seuraavan hautakirjoituksen, ja asetti sen
Magdalenansa haudalle:

    "_Dormio cum sanctis hic Magdalena Lutheri Filia,
    et hoc strato tecta quiesco meo.
    Filia mortis eram, peccati semine nata,
    Sanguine sed vivo, Christe, redempta tuo_."

Suomeksi:

    Täss' lepäjää tytär Lutherin, nuhteetoin Magdalena,
    Autuas, peittehenä turve vihreä on.
    Kuoleman laps olit, synnissä siinnyt ja kasvanut, mutta
    Sullen taas elämän toi veri Kristuksen.

Mutta vaikka hän koettaa kehoittaa muita, valittaa hän kauan ja
katkerasti itse, niinkuin useat hänen kirjeensä osoittavat.

Jonakselle hän kirjoitti:

"Luullakseni olet sinä kuullut, että minun rakkain tyttäreni Magdalena
on syntynyt uudestaan Kristuksen ijankaikkiseen valtakuntaan. Mutta
vaikk'ei minun ja minun vaimoni tulisi tehdä muuta, kuin kiittää ja
riemuita niin autuaallisesta ja pyhästä lopusta, jonka kautta hän on
välttänyt lihan, mailman, Turkkilaisen ja perkeleen vallan, on
kuitenkin luonnollisen rakkauden side semmoinen, ettemme voi erota
hänestä ilman huokauksia ja sydämen vaikerrusta. Ne kiintyvät
sydämeemme, ne pysyvät piirrettyinä sen pohjassa -- hänen kasvonsa,
hänen sanansa -- tämän kalliin ja kuuliaisen lapsen katseet -- niin
elävän kuin kuolevankin; niin että tuskin Kristuksenkaan kuolema (ja
mitä kaikki kuolemat Hänen kuolemansa rinnalla ovat?) voi poistaa hänen
kuolemaansa meidän muististamme. Kiitä sinä siis Jumalaa meidän
sijastamme. Ihmettele Jumalan suurta työtä, Hänen, joka näin ylentää
lihamme! Tyttäreni oli, niinkuin sinä tiedät, lempeä ja suloinen
luonnoltansa, ja aivan rakastettava. Siunattu olkoon Herra Jesus
Kristus, joka kutsui ja valitsi ja on näin kirkastuttanut hänet. Minä
toivon itseni ja kaikkien omien puolesta, että me saisimme semmoisen
kuoleman; ei, pikemmin semmoisen elämän, jota minä vaan rukoilen
Jumalalta, kaiken lohdutuksen ja laupeuden Isältä."

Ja taas Bremen'in pastorille Jakob Probst'ille:

"Minun kaikkein rakkain lapseni Magdalena on mennyt taivaallisen Isänsä
luo, nukkuen pois täynnänsä uskoa Kristukseen. Närkästynyt kuoleman
kammo tukehuttaa kyyneliäni. Minä rakastin häntä hellästi. Mutta _sinä
päivänä_ kostetaan meidän puolestamme kuolemalle ja hänelle, joka on
kuoleman alla."

Ja Amsdorfille:

"Paljon kiitoksia siitä, että koetit lohduttaa minua perin rakkaan
tyttäreni kuoleman vuoksi. Minä en rakastanut häntä ainoastaan
sentähden, että hän oli minun lihaani, vaan sentähden, että hänellä oli
niin lempeä ja hiljainen luonto, ja hän aina oli niin kuuliainen
minulle. Mutta nyt minä iloitsen, että hän on mennyt elämään
taivaallisen Isänsä kanssa ja on nukkunut suloisimpaan uneen siihen
päivään saakka. Sillä ajat ovat pahat ja käyvät yhä pahemmaksi; ja
sydämessäni minä rukoilen, että sinulle ja kaikille rakkailleni
annettaisiin samanlainen lähtö täältä, ja että saisitte semmoisella
hiljaisella tyvenyydellä nukkua Herrassa. _Vanhurskaat kootaan ja
lepäävät vuoteissansa_. Sillä mailma on tosiaan kauhea Sodoma."

Ja Lauterbach'ille:

"Syystä sinä kirjoitat, että kuolemaa (taikka vielä oikeammin unta)
tulee kaikkiin näihin aivan pahoihin aikoihin ikävöitä. Ja vaikka tämän
kaikkein kalliimman lapseni lähtö on suuresti liikuttanut minua, olen
enemmän iloinen, että hän, Jumalan valtakunnan tytär, riistettiin
perkeleen ja mailman kidasta; niin suloisesti nukkui hän Kristuksessa."

Niin murheellisesti ja hellästi hän kirjoittaa ja puhuu. Tämä surun
varjo keskellä hänen elämäänsä pimittää koko mailman häneltä. Taikka
pikemmin, niinkuin hän sanoisi, kun ei tuon armaan, kuuliaisen lapsen
läsnä-olo enää ilahuta häntä, katsoo hän ulos kylmän ja mustan
lietensä äärestä ja näkee mailman semmoisena, kuin se on: rikkaitten
ahneuden; köyhien oikeat vaatimukset, mutta kapinalliset yritykset;
Turkkilaisten sodan ulkopuolella, keisarikunnan riidan sisäpuolella;
uhkaavan uskonnollisen vainon tuliset vihat; ystävien penseyden ja
eripuraisuuden. Monta vuotta salli Jumala tämän herkkä-tunteisen
sydämen vetäytyä kaikista näistä kodin valoisaan, eheään keskuuteen.
Mutta nyt hän luo silmänsä tuolle puolen tätä elämää; kuolemaa kohden,
joka vähitellen meille kaikille ilmaisee totuuden, vanhurskauden ja
rakkauden valtakunnan, taikka pikemmin siihen kunniakkaasen
Tulemukseen, joka julistaa sen kaikille. Näistä hän mielellään puhuu.
Hän on varma, että mailman loppu on lähellä, ja hän sanoo, että
kaikkien saarnaajien tulisi kehoittaa seurakuntiansa rukoilemaan sen
tuloa, niinkuin kultaisen aikakauden alkua. Hän lausui kerta: "oi
armollinen Jumala, tule pian jälleen! Minä odotan sitä päivää, sitä
kevät-aamua, jolloin päivä ja yö ovat yhtä, ja tuon koiton kaunis,
hohtava ruusu sinestyy. Tästä aamu-ruskosta lähtee, niin mielessäni
kuvailen, paksu, musta pilvi, salamat leimuvat, jyräys, ja taivas ja
maa raukeevat. Jumala olkoon ylistetty, joka on opettanut meitä
ikävöimään ja vartomaan sitä päivää. Paavikunnassa veisaavat:

"'_Dies irae, dies illa_' (Vihan päivä, tuo päivä); mutta me odotamme
sitä toivolla; ja minä luulen, ettei se ole aivan kaukana."

Ei hän kuitenkaan ole mikään uneksija, joka suruttomasti panee kätensä
ristiin ja vartoo koittoa. Hän on päivän oma, valkeuden lapsi; ja
levollisesti, vieläpä iloisesti, tekee hän lakkaamatta työtä muitten
hyväksi, tarkasti muistaen kaikkein tarpeita ja iloja, vähimmästä
alkaen suurimpaan saakka; hellästi ja mielellään luopuen hopeisista
astioistansa, jalosti palkitakseen uskollista vanhaa palveliaa,
joka eroo hänen tyköänsä; puollustaen avuttomia; kirjoittaen
lohdutuskirjeitä halvimmallekin, joka kaipaa hänen tukeansa; pitäin
huolta kaikista seurakunnista, kuitenkin vakavasti lapsiansa kurittaen,
kun niin tarvitaan, taikka ottaen osaa kaikkien heidän tuumiinsa ja
huvituksiinsa.


Wittenbergissä, 1545.

Näyttää siltä, kuin T:ri Luther olisi yhtä tarpeellinen meille nyt,
kuin siihen aikaan, jolloin hän antoi ensimäisen kehoituksen parempiin
pyrintöihin sillä, että hän ripusti thesinsä Wittenbergin oviin, taikka
kansan silmät kaikki kääntyivät häneen Wormsissa. Rauhallisessa
kodissaan hän istuu ja pitää kädessään niitä lankoja, jotka johdattavat
niin monen elämää ja niin monen maan kohtaloa. Hän on näihin aikoihin
usein sairastanut, jopa toisinaan aivan kovasti. Rikkaitten porvarien
ja aatelisten itsekäs ylellisyys vaivaa häntä paljon. Kerta hän melkein
väkisin avasi itselleen tien vaaliruhtinaan kabinettiin, vaatiaksensa,
että hän määräisi osan takavarikkoon otetuista kirkonsaatavista pappien
ja koulun-opettajien palkaksi; ja vakavasti hän kerta toisensa perästä
saarnastuolista soimaa ahneutta.

"Kaikki muut viat", hän sanoo, "tuottavat huvinsa; mutta viheliäinen
saituri on tavaransa orja eikä sen herra; hänellä ei ole mitään iloa
tästä eikä tulevasta elämästä. Täällä hän on kiirastulessa, siellä
helvetissä; kun päinvastoin usko ja tyytyväisyys vuodattavat rauhaa
sieluun täällä ja sitten saattavat sielun taivaasen. Sillä ahne kaipaa
sitä, mitä hänellä on, yhtä paljon kuin sitä, mitä hänellä ei ole."

Ei löytynyt koskaan sydäntä, joka olisi ollut vapaampi itsekkäistä
edunpyynnöistä ja vehkeistä, kuin hänen. Hänen uskonsa tähtää aina
näkymätöntä Jumalaa; ja hänestä tuntuu surkeimmalta hulluudelta sekä
synniltä, kun ihmiset rakentavat pesänsä tähän metsään, jonka kaikissa
puissa hän näkee "metsäherran merkin."

Hänen saarnansa ovat nykyisin usein olleet nuhtelevaisia ja surullisia.

Elsan Greeta, joka nyt on ajattelevainen kolmenkolmatta vuoden vanha
tyttö, sanoi minulle tuonain:

"Täti Thekla, miksi T:ri Luther välisti saarnaa niin, kuin hänen
saarnaamisensa ei olisi tehnyt mitään hyvää? Eikö monta pahaa ole
poistettu, jota hän moitti? Eikö raamattu ole jokaisessa kodissa?
Äitimme arvelee, ettemme voi kylläksi olla kiitolliset siitä, että
saamme elää niihin aikoihin, jolloin meille opetetaan totuus Jumalasta
ja meille annetaan luottamuksen ja rakkauden uskonto epäilyksen ja
pelon sijaan. Miksi T:ri Luther usein puhuu niin, kuin ei mitään olisi
tehty?"

Eikä minulla ollut muuta vastata, kuin tämä:

"Me näemme, mitä on tehty; mutta ainoastaan T:ri Luther tietää, mitä
hän toivoi saavansa aikaan. Hän lausui kerta: 'jos minä alusta olisin
tietänyt, että ihmiset näin vihasivat Jumalan sanaa, olisin minä
pysynyt alallani. Minä luulin, että he tekivät syntiä vaan
taitamattomuudesta.'"

"Minä arvelen, Greeta", jatkoin minä, "että hänen silmiensä edessä
kangasti koko kristikunta, joka riensi rukoilemaan ja palvelemaan
Herraansa, kun hän kerran oli näyttänyt heille, kuinka hyvä Hän on. Me
näemme, mitä T:ri Luther on tehnyt. _Hän_ näkee, mitä hän toivoi
saavansa aikaan, ja vertaa tätä siihen, mikä on jäänyt tekemättä."



XXXIV.

Äidin kertomus.


Luullakseni ei löydy koko kristikunnassa yhtäkään vanhaa miestä ja
vaimoa, jonka tulisi olla niin kiitollinen, kuin puolisoni ja minun.

Epäilemättä ovat kaikki vanhemmat taipusat katsomaan omien lastensa
parasta puolta; mutta minusta näyttää siltä, kuin meidän lapsilla
tosiaan ei olisikaan muuta puolta, kuin tämä. Kenties Elsalla on
välisti vähän liian paljon minun levottomasta luonnostani; mutta
hänenkin hellässä sydämessään, niinkuin toisten kaikkien, on suuri
määrä hänen isänsä toivokkaisuutta. Ja sitten, vaikkei heillä
kenelläkään liene isän keksivää neroa, näyttää tästä tuskin olevan
mitään vahinkoa; koska, niinkuin asiat käyvät mailmassa, toiset usein,
juuri kun toinen on menestymällänsä, astuvat väliin ja poimivat
keksinnön hedelmän sillä, että vaan lisäävät jonkun vähäpätöisen pikku
asian, joka panee koneen käymään ja tekee, että näyttää siltä, kuin he
olisivat olleet oikeat keksijät.

Ei niin, että minä hetkeäkään nureksin niitä, joilla on tämä pikkuinen
näppäryys, että hoksaavat juuri viimeisen tempun ja saavat asian
menestymään; sekin on, niinkuin isä sanoo, Jumalan lahja, ja vaikkei
sitä suinkaan voi verrata mieheni suuriin, yleviin ajatuksiin ja
tuumiin, on sillä suurempi käypä hinta mailmassa. Ei niinkään, että
minä hetkeäkään nureksin mailmaa. Meillä on kaikilla paljon enemmän
siinä, kuin ansaitsemme (paitsi ehkä rakas mieheni, joka huolii niin
vähän sen palkinnoista!). Se on aivan ihmeellistä, kuinka hyvät kaikki
ovat olleet meitä kohtaan. Gottfried Reichenbach ja kaikki meidän
vävymme ovat niinkuin omat poikamme; eivätkä he olisi voineet panna
suurempaa arvoa tyttäriimme, jos näillä olisi ollut myötäjäiset, kuin
prinsessoilla; vaikka minun täytyy suoraan sanoa, että minun mielestäni
meidän tyttäremme ilman kreuzeriäkään myötäjäisiä ovat oikea aarre
mille miehelle hyvänsä. Usein minua kummastuttaa, mistä he ovat
oppineet niin oivallisiksi emänniksi, ja kuinka he ovat niin järkevät
ja viisaat joka asiassa, kun minä en milloinkaan pitänyt itseäni
ollenkaan taitavana talouden hoitajana. Tosin heidän isänsä keskustelut
olivat aina hyvin opettavaisia; ja kallis äiti vainajani oli kokonainen
viisauden ja kokemuksen vara-aitta. Ei siinä kuitenkaan ole vielä
kylliksi selitystä. Jumala on ihmeellisen hyvä ja siunaa vähimpiäkin
yrityksiä kasvattaa pienokaisia Häntä varten. Me ajattelemme usein,
että heidän varhaisten vuosiensa köyhyys oli oikea kärsivällisyyden ja
kotihyveitten koulu heille kaikille. Myöskin Kristofer ja Thekla, jotka
alusta tuottivat meille enemmän huolta, kuin muut, ovat juuri
vanhuutemme tuki ja ilo; joka osoittaa, kuinka vähän me edeltäpäin
tiedämme, mitä hyviä asioita Jumala varustaa meille.

Kuinka minä yhteen aikaan vapisin heidän molempien puolesta! Se suretti
Elsaa ja minua kovasti, kun näimme Kristoferin, niinkuin me luulimme,
kokonaan kääntävän selkänsä uskonnolle siitä saakka, kuin Fritz rupesi
munkiksi; ja kuinka se lohdutti, kun huomasimme, että hän T:ri Lutherin
saarnoista ja raamatusta löysi sen totuuden, joka taivutti hänen
sydämensä kunnioitukseen, mutta kuitenkin jätti hänen luonteellensa
tilaa edistyä eikä pusertanut sitä mihinkään kaavaan, joka oli tehty
muita luonteita varten. Kuinka se lievitti, kun kuulimme, ettei hän
hyljännyt uskontoa, vaan sen, mikä oli väärää silloisessa uskonnossa,
ja havaitsimme, että hän antautui kirjanpainajan ammattiinsa yhtä
pyhillä tunteilla, kuin Fritz papinvirkaansa!

Sitten Theklamme, kuinka levoton minä olin hänen puolestaan yhteen
aikaan! kuinka valmis ottamaan hänen kasvatustansa Jumalan käsistä
omiin käsiini, joka, niinkuin minä taitamattomuudessani arvelin, ehkä
säästäisi hänen hehkuvalta, innokkaalta, rakastavalta sydämeltään monta
tuskaa.

Minä tahdoin kesyttää ja tasoittaa kaikki hänessä lempeillä
varoituksilla ja viisailla neuvoilla. Minä tahdoin, että hän rakastaisi
vähemmällä kiivaudella, iloitsisi suuremmalla maltilla, surisi
enemmällä kohtuudella. Minä koetin lujasti litistää hänen luonnettansa
kapeampaan kaavaan. Mutta Jumala ei suvainnut sitä. Minä ymmärrän ne
kaikki nyt. Hän oli luotu rakastamaan ja iloitsemaan, ja sitten
itkemään ja valittamaan sydämensä kyllyyden mukaan, että hän, joko
Jumala johdatti häntä korkeudelle tai syvyyteen, oppisi, mitä hänen
tarvitsi oppia sen rakkauden korkeudesta ja syvyydestä, joka ulottuu
kaiken ilon ylitse ja kaiken surun alitse. Sen sijaan, että hänen
luontonsa minun taitamattoman käteni kautta olisi kutistunut ja
kitunut, oli sen määrä tällä tapaa terästyä, vahvistua ja juurtua, että
muut saisivat suojaa hänen hellyydessään ja rakkaudessaan, niinkuin
aivan moni nyt saa. Minä olisin liennyttäissäni heikontanut; Luoja on
liennyttäissään voimistuttanut ja laajentanut; Hän on tehnyt hänet
kykeneväksi kestämään ja säälimään, niinkuin myöskin tuntemaan.

Ei kukaan arvaa, mitä hän on meille, ainoa, joka on kokonaan jäänyt
meille, jolle me olemme vielä likeisimmät ja rakkaimmat, joka sitoo
meidän vuotemme yhteen hellän huolen ainaisen muiston kautta, tekee
meidät nuoriksi lapsellisella rakkaudellaan, ja oman hyväntekeväisen
ja toimellisen elämänsä kautta tuottaa väsähtyneelle elämällemme
keski-ijän vireyden ja harrastukset.

Elsa ja hänen perheensä ovat jokapäiväisen elämämme ilo; Eva ja Fritz
ovat meidän kalliin ja pyhin aarre, ja kaikki muut ovat niin hyvät ja
rakkaat, kuin lasten suinkin sopii; mutta heille kaikille me olemme
iso-äiti ja iso-isä. Theklalle olemme yhä "isä" ja "äiti", hänen
elämänsä turva ja hänen rakkautensa koti. Se vaan, että vanha,
tuskallinen pelkoni välisti tunkee minuun, kun ajattelen, mihin hän
aikoo ruveta, kun me olemme menneet. Mutta ei mikään puollusta enää
semmoisia tunteita, kun minulla on kaikki nuot Herramme lupaukset ja
Hänen sanansa kukista ja linnuista selvällä Saksan kielellä
raamatussani, ja juuri nämät samat kukat ja linnut saarnaavat minulle
värein ja lauluilla yhtä selvästi räystäältä ja puutarhasta
ulkopuolelta akkunaani.

Tuskin kenenkään naisen tulee kiittää T:ri Lutheria ja uskonpuhdistusta
niin monesta hyvästä, kuin minun: Kristoferin uskonnosta; Fritzin ja
Evan avioliitosta; Theklan olemisesta kotona, kun hän muutoin nyt
eläisi nunnana jonkun luostarin kätkössä; kaikesta rakkaudesta niinä
viime kuukausina, jotka kallis sisareni Agnes ja minä vietimme yhdessä
ennen hänen rauhallista kuolemaansa; ja sitten raskas pelon taakka
nostettuna pois omalta sydämeltäni!

Vaan kuitenkin minun arka, rauhaa rakastava luontoni toisinaan kammoo,
ei juuri sitä, mitä on tehty, mutta sitä tapaa, jolla se on tehty. Minä
luulen, että hiukan enempi maltillisuutta olisi estänyt niin kauhean
riidan uuden ja vanhan opin välillä; että talonpoikais-sota ehkä olisi
saatu kartetuksi ja tavalla taikka toisella (kuinka, sitä minä en
ollenkaan voi sanoa) hyvät ihmiset molemmilla puolilla olisivat
pysyneet sovinnossa. Sillä että löytyy hyviä ihmisiä molemmilla
puolilla, sitä ei mikään saa minua epäilemään. Eikö todellakin yksi
omista pojistamme -- hyvä ja vakava Pollux -- vielä kuulu vanhaan
kirkkoon? Ja sopiiko minun epäillä, että hän ja hänen hurskas, harras
vaimonsa, jotka käyvät köyhien luona ja hoitavat sairaita, rakastavat
Jumalaa ja koettavat palvella Häntä?

Totta puhuen täytyy minun puolimmiten lukea sitäkin Jumalan
armolahjaksi, että yksi meidän pojistamme pysyy vanhassa opissa; vaikka
lapseni, jotka ovat viisaammat, kuin minä, eivät ajattele niin; eikä
mieheni, joka on viisaampi, kuin he; eikä T:ri Luther, joka on
kuitenkin viisaampi, kuin kukaan muu. Kenties minun pikemmin tulisi
sanoa, että, vaikka meidän surumme on suuri ja hänelläkin on paljon
vahinkoa siitä, minun mielestäni kuitenkin on jotakin hyvää siinä, että
Polluximme pysyy niinkuin välittävä nivel meidän ja meidän esi-isiemme
uskonnon välillä. Se muistuttaa meitä yhteisen luomisemme ja
lunastuksemme siteestä sekä yhteisestä, vaikka himmeästä uskostamme
Luojaamme ja Lunastajaamme. Se estää meitä ajattelemasta, että koko se
kristikunta, joka kuuluu vanhaan oppiin, on aivan sama, kuin pakanat ja
Turkkilaiset; ja se estää myöskin puolestansa vähän, etteivät he pidä
meitä aivan kadotettuina väärä-uskolaisina.

Paitsi sitä olen minä varma siitä, että T:ri Luther ja uskonpuhdistus
ovat opettaneet Polluxille ja hänen vaimollensa monta asiaa, vaikka he
eivät myönnä sitä. Heilläkin on saksankielinen raamattu; ja vaikka se
on paljon vaikeampi, kuin T:ri Lutherin, eikä siinä, minun mielestäni,
ole puoleksikaan niin puhdasta ja tukevaa saksaa, osaavat kuitenkin hän
ja hänen vaimonsa lukea sitä; ja minä toivon välisti, että me
vähitellen huomaamme, ettei ajatuksemme niin peräti eriä Vapahtajamme
suhteen, vaikka eriävätkin T:ri Lutherin suhteen.

Kukaties minä kuitenkin erehdyn, kun ajattelen, että olisi voitu
hiljaisemmalla tavalla saada aikaan suuria muutoksia. Thekla sanoo,
että kevät kaipaa ukkosen ilmojansa yhtä hyvin, kuin päivän paistettaan
ja lempeitä sadekuurojaan, ja ettei kivi ollut vierinyt haudalta eikä
esirippu temppelissä revennyt ilman maanjäristyksettä.

Elsan Gottfried sanoo, ettei perkele koskaan suostuisi siihen, että
hänen valheensa hyvästä ja armollisesta Jumalasta sysätään syrjälle
ilman taistelematta; ja että kaikki pyhät enkelit saavat käydä ankaria
sotia yhtä paljon, kuin hiljaisuudessa olla vartiolla pikku lasten
kehtojen luona. Minä vaan soisin, että uskonpuhdistajat ja myöskin T:ri
Luther seuraisivat yli-enkeli Mikaelin esimerkkiä eivätkä palkitsisi
soimauksia soimauksilla.

Yhdestä asiasta olen minä kuitenkin varma, sanottakoon mitä hyvänänsä;
ja se on, että se on meidän suurimpia armolahjojamme, että Atlantimme
joutui naimisiin Schweitziläisen kanssa, jotta hänen kauttansa meillä
on yhdistysside veljiemme, niitten evankelisten kristittyjen kanssa,
jotka tunnustavat Zwingli'n oppia. Minä olen aina kiitollinen niistä
kuukausista, joita hänen isänsä ja minä vietimme heidän kattonsa alla.
Jos T:ri Luther vaan tietäisi, kuinka he kunnioittavat häntä hänen
jalosta työstään ja kuinka yksimieliset he ovat meidän ja hänen
kanssaan uskossa Kristukseen ja kristilliseen rakkauteen!

Minua hämmennytti hiukan yhteen aikaan, kuinka se oli mahdollista, että
semmoiset hyvät miehet voivat riitaantua, siksi kuin Thekla muistutti
minua, että perkele käy ympäri, syyttäin Jumalaa meidän edessämme ja
meitä toinen toisemme edessä.

Toiselta puolen ovat muutamat Zwinglianit suuttuneet Lutheriin hänen
"sovinnostaan Roman kanssa" ja hänen "epäraamatullisista opeistaan",
niinkuin muutamat heistä nimittävät hänen oppiansa sakramenteista.

Näistä asioista minun pääni ei pysty keskustelemaan. Minusta on aina
paljon luonnollisempi etsiä sovinnon kuin eripuraisuuden kohtia, ja
minusta näyttää siltä, kuin syvällä kaikkien eripuraisuuksien alla
hyvät ihmiset usein tarkoittaisivat samaa. T:ri Luther pitää lukua
pyhästä kasteesta vastahakaan kaikkia luostari-lupauksia ja puollustaa
kasteen ja sen kristillisen tunnustuksen yhteistä kunniaa, jossa
kaikki kristityt ovat osalliset, kaikkien pappis- ja munkkikuntien
yksin-omaisia vaatimuksia vastaan. Ja mitä Herran Ehtoolliseen tulee,
näyttää hän minusta yksinkertaisesti väittävän, että siunaus varmaan
lähtee sakramenteistä ja Vapahtajamme todellisesti on läsnä niissä,
kun hän pitää kiinni sanoista: "tämä on minun ruumiini." Kaste on
hänen silmissään kaikkien kristittyin vihki ja pappius, jota on
puollustettava kaikkia eri veljeskuntien ahtaita etu-oikeuksia vastaan;
Herran Ehtoollinen on Kristuksen varma läsnä-olo, jota on
puollustettava kaikkia epäiliöitä vastaan.

Schweitziläisten silmissä toiselta puolen vastakohta on uskon ja
muodon, puustavin ja hengen välillä. Niin ainakin mieheni ajattelee.

Minä soisin, että T:ri Luther viettäisi muutamia kuukausia Atlantimme
ja hänen Konradinsa luona. Minä olen aina kiitollinen siitä, että me
vietimme.

Viime aikoina ovat T:ri Lutherin saarnat usein olleet moittivaiset ja
täynnä varoituksia. Tämä eripuraisuus evankelisten kristittyjen välillä
pahoittaa häntä paljon. Kuitenkin pitää hän itse lujalla tahdollansa
heitä erinänsä, niinkuin hän pidättäisi lapsiansa myrkystä, laskien
ankaria ja katkeria sanoja Zwinglianeista, joka välisti murhetuttaa
minua kovasti, koska minä tunnen Konrad Winkelriedin seurakunnan ja
Atlantin kodin.

No niin, yksi asia on varma: jos T:ri Luther olisi ollut niinkuin minä,
ei meillä olisi mitään uskonpuhdistusta ollut. Ja T:ri Luther ja
uskonpuhdistus ovat tuottaneet rauhan sydämeeni ja ilon elämääni,
joitten tähden olisin valmis kestämään mitä myrskyjä hyvänsä. Vaan kun
täytyy jättää rakkaat omaisensa jälkeensä myrskyihin, se on toista!

Mutta kallis taivaallinen Isämme ei ole suinkaan kutsunut meitä
jättämään heitä vielä. Kun Hän kutsuu meidät, antaa Hän meille voimaa
siihen. Silloin me näemme kaikki asiat aivan selvästi, sillä me näemme
Vapahtajamme aivan selvästi, niinkuin Hän on, tunnemme Hänen
rakkautensa ja rakastamme Häntä aivan täydellisesti. Mimmoine