Title: Helenan perhe - Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta
Author: Charles, Elizabeth Rundle, 1828-1896
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Helenan perhe - Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta" ***


HELENAN PERHE

Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta


Kirj.

ELIZABETH CHARLES


Englannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg


Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
1875.



SISÄLLYS:

      I. Juutalainen, joka oli vetonut Caesariin
     II. Nuori Athenalainen
    III. Isaak
     IV. Poika ja hänen imettäjänsä
      V. Caesarin ministeri
     VI. Upseeri, joka purjehti Paavalin kanssa
    VII. Syrialainen saa nuhteita
   VIII. "Opettaja".
     IX. Takaisin-tulo
      X. Juutalaisen toivo
     XI. Kartanonhoitaja rangaistu
    XII. Amfiteateri
   XIII. Cineas ja Helena
    XIV. Neron hovi
     XV. Centurio
    XVI. Kristityin kokous
   XVII. Ennustuksen tarkoitus
  XVIII. Britannialainen
    XIX. Hovissa
     XX. Tuhlaajapoika palajaa
   XXXI. Päätös
   XXII. Isä ja poika
  XXIII. Roman palo
   XXIV. Ensimäinen vainomus
    XXV. Kapinaliitto
   XXVI. Vankeus
  XXVII. Kostaja
 XXVIII. Vapaus
   XXIX. Muutoksia
    XXX. Etevin Martyri
   XXXI. Tuonelle menneet
  XXXII. Pois sotaan
 XXXIII. Nero Kreikassa
  XXXIV. Neron loppu
   XXXV. Judea
  XXXVI. Jotapata
 XXXVII. Surun virka
XXXVIII. Jerusalemin hävitys
  XXXIX. Loppu



I.

Juutalainen, joka oli vetonut Caesariin.


Roma -- kaupungin vuonna 814; armon vuonna 61; Nero valta-istuimella;
Apostolit Kristin uskon saarnaajina, vanha maailma korkeimman
sivistyksensä aikakaudella, jolloin nuot vähäiset riidat olivat
ratkaistut, ja kaikki kansakunnat nöyristyivät ainoisen pääkaupungin
alamaisiksi; -- semmoinen on tämän kertomuksen aika.

Oli vireä, rikas ja tiheään asuttu valtakunta. Ikäänkuin säteet
levisivät tämän suuresta keskikohdasta sotatiet, jakaantuen sen
kaukaisimmille rajoille. Välimeri oli kansakuntain valtatienä, jota
joukko vä'ekkäitä kaupungeita ympäröitsi; jota suunnattoman suuret
laivastot viiltelivät, ja jonka maailma kaupallansa täytti.

Roman laki oli muodostanut kaikki voittomaat yhden-kaltaisiksi, heihin
kaikkiin painanut saman kuvan; ja nämät valtakunnat, joita sodat ja
merirosvot muinoin olivat autioiksi saattaneet, vaurastuivat nyt
yleisen rauhan kestäessä tähän asti tuntemattomalla nopeudella.

Kun laajemmalta luomme silmämme tähän maailmaan, näemme ensiksi
Hispanian, joka lyhyellä aikaa Roman provinsina oli niin rauhallisesti
voimistunut, ettei historiakaan voi kuin vähäisen siitä mainita. Maa
oli sivistynyt, ja täältä sai Roma Lucanonsa, Senecansa ja Trajanonsa.
Rannikkoa reunustivat useat kaupungit, joista Gades oli etevin, joka
vielä nytkin, niinkuin entisinä aikoina, lähettää kaikkiin maailman
ääriin hedelmiänsä, viiniänsä ja öljyänsä. Kenties Hispania oli
äveriäämpi kuin nyt. Oli kumminkin Afrika monta vertaa onnellisempi,
pitkin koko pohjoisrantaa asui kansakuntia, joilla oli suuri sivistys
ja varallisuus ja paljon kaupungeita, jotka kuljettivat Romaan parhaat
viljavaransa. Karthago oli raunioittensa helmasta kohonnut toisella
paikalla, ja monta pääkaupunkia oli syntynyt semmoisilla seuduilla,
jotka vähää ennen olivat raakalaisparvien vainotanterina. Alexandria
oli jo saavuttanut itsellensä ylhäisen aseman sekä taiteen ja
kirjallisuuden että myöskin kauppaliikkeen puolesta, ja edistyi
edistymistään. Kaikkialta kulki karavaneja halki hiekka-aavikon,
saattaen sivistystä barbarikansoille, ja koko Afrika oli päässyt
kukoistukseen, joka monen onnen vaihdellessa kesti ihmispolvia, kunnes
vaipuvan keisarikunnan vauriot sitä ehkäisivät ja Muhamettilaisten
voitot sen toisaalle käänsivät.

Alexandriasta tulivat isoimmat alukset ja suurimmat laivastot; sillä
romalainen ylpeys kuljetti paraillaan pääkaupunkiin noita vankkoja
Egyptin obeliskeja, jotka vielä tänään löytyvät uuden-aikuisessa
Romassa; eikä se itämainen kauppa ollut aivan vähäinen, joka poikkesi
Punaiselle Merelle ja toi sen satamoista höysteitä, kultaa, kalliita
kiviä, silkkiä ja hopeisia kankaita, joita romalainen hekuma suuresti
himoitsi.

Emmekä saa unohtaa Palestinaa. Aikaa sitten johonkin määrin
kreikkalaistuneena ja nyt Roman sivistyksen alaisena näki kansa Lännen
tiedetten ja taidetten tuotteita maassansa; mutta kreikkalaisten
puhetaiteiliain ja romalaisten soturien läsnä ollessa kyti yhä kansassa
se hurja uskon vimma, joka viimein leimahti ilmikapinaan ja kukistui
Jerusalemin ikimuistettavan valloituksen nimettömiin hirmu-tapauksiin.

Tuolla puolen Palestinaa olivat Syrian ja Vähän Asian runsaasti
kansoittuneet maakunnat, joissa löytyi semmoisia kaupungeita, kuin
Efesus, Antiochia, Smyrna ja Damaskus, ynnä monta muuta, jotka uhkeuden
ja komeuden puolesta veivät voiton itse Romastakin, ja joitten rauniot
hämmästyttävät nyky-ajan matkustajia. Näitten kautta kävi se suuri
kauppa perimmäisen Idän kanssa, jonka toimessa karavaneja yhteen
jaksoon hyöri Roman ja Kiinan provinsien välillä.

Mitä oli niitten läheisinten erämaitten takana, joitten poikki
karavanit kulkivat, sitä eivät Romalaiset ensinkään tietäneet. Heidän
aseensa eivät olleet koskaan saattaneet Persiaa minkään ikeen alle;
eikä ollut milloinkaan mikään romalainen kenraali nähnyt Indus joen
tasangoita eikä liioin legioneinensa Persian lahta purjehtinut. Parthit
pelottivat Romalaisia enemmän kuin Persialaiset muinoin Kreikkalaisia;
eivätkä latinalaiset historioitsiat ikinä antaneet Alexander suurelle
anteeksi, että hän oli käyttäyttänyt sotajoukkoja tuolle puolen Roman
kotkien lentoa.

Ne Kreikkalaiset, jotka niin tavoin olivat ennen Romalaisia ehtineet
kaukaisimpaan Itään, elivät, ikäänkuin nuortuneina jälkeisissään,
jotenkin hilpeää elämää vanhassa kotimaassaan. Athenassa oli enemmän
asukkaita kuin koskaan ennen, ja koko maa vihannoitsi. Mutta
kreikkalaisten maine oli kadonnut ja heidän entinen neronsa riutunut.
Kuitenkin suuresti erehtyisi, jos luulisi, että Kreikkalaiset olivat
vaipuneet muitten kansojen tasalle, jotka Roman rautavaltikkaa
tottelivat; päin vastoin olivat he kaikkia muita etevämmät.

Kreikkalaisten tila tähän aikaan on osaksi opettavainen, osaksi
huvittava. He olivat samalla kertaa oppineita, kokkapuheisia ja
pettureita. Heidän kirjallisuuttansa luettiin kaikkialla; heidän
taidettansa ihmeteltiin koko maailmassa. Jokainen, joka tahtoi
jommoisestakin käydä, osasi heidän kieltänsä. Tämä kieli oli yleinen
kieli ja oli kaikkiin maihin tunkeunut. Kaikki, missä kysyttiin taitoa,
kuntoa ja keksiväisyyttä, kaikki jalommat keinot olivat joka paikassa
Kreikkalaisten omaksi joutuneet. He olivat parhaita maalareita,
kuvanveistäjiä, rakennus- ja soittolaiteen harjoittajia. Ne taiteen
oivatuotteet, jotka vielä säilyvät Romassa, kantavat, jos niillä mitään
nimeä on, kreikkalaisten taiteiliain nimiä. Rikkaat Romalaiset
lähettivät poikansa Athenaan hankkiakseen heille kasvatusta heidän
säätynsä mukaan, taikka palkkasivat kreikkalaisia opettajia kotoihinsa
Romaan. Romassa oli Kreikkalainen kaikki kaikissa. Pilkkaavan
satiri-runoilian sanojen mukaan:

    "Mittari, grammaticus, sekä lääkäri, taituri on hän,
    Nuoralla-byppijä myös, magi, parturi -- kaikki hän osaa."

Pohjassapäin pidettiin barbarikansat kurissa, vaikka he kyllä rajusti
raja-varustuksia ahdistivat. Pannonit ja Dacit vartoivat otollista
hetkeä. Germanit eivät ottaneet lannistuaksensa. Näitten takana asuivat
nuot lukemattomat Gothit, ja vielä edempänä elivät Sarmatit ja Skythat,
joita muut kansat heidän vuorestaan hätyyttivät. Näissä kansoissa
näkivät Romalaiset paremman hengen asuvan kuin ttsessään.

Gallit olivat asettuneet varsinaiseen romalaiseen provinsiin, jossa
kaikki Roman sivistyksen tavalliset merkit ilmaantuivat. Etelärannikko
oli jo ajat ja erät ollut sivistyneenä; ja Massilia, jonka
Kreikkalaiset vuosisatoja takaperin perustivat, oli kuuluisa kulturinsa
puolesta; samalla kuin lähi-seuduilla löytyi mahdikkaita kaupungeita,
jotka ovat jättäneet perinnöksi meidän ajoille isoja muistopatsaita ja
majesteetillisia raunioita.

Toisella puolella merta oli Britannia, nyt täynnänsä sotaa ja
verenvuodatusta. Sillä tänä vuonna tapahtui Boadicean kosto,
kun Suetonius lähti sotaan Druideja vastaan, jättäen saaren
turvattomaksi. Silloin oli Britannian kuningatar tyttärinensä mennyt
barbarilais-heimokuntien luo, kostoon heitä kiihoittaaksensa. Maa
joutui jälleen heidän valtaansa. Suetonius oli kadonnut heidän
näkyvistään, ja, katsoen Britanniaa kohden, näkivät Romalaiset kaikki
palavien kaupunkien savuun kätketyksi.

Vaan mimmoinen oli Italia itse, tämä vanhan maailman keskipalkka?
Äärettömän suuri ryhmä kaupungeita, verkko oivallisia valtateitä; maa
viljeltynä kuin puutarha, kansasta uhkuva. Pohjassa lautuivat Alppein
juurella Padus joen viljavat lakeat komein, kansakkain kaupunkinensa.
Lähinnä näitä oli Etruria, jossa öljy- ja viinipuut kasvoivat kaikin
paikoin tyvenissä laaksoissa ja vuorten käytävillä. Kampania silloin
tulvasi asukkaista; Pontinon suot olivat kuivina ja raadettuina; ja
maailman ihanimmat seudut olivat silloin, niinkuin nytkin, Neapolin
lahden äärillä, jossa romalainen hekumallisuus käytti kaikkia
keinojansa uusia huveja ja uusia nautintoja keksiäkseen.

Mistäpä aloitamme? Paestumistako, jossa nuot viisi temppeliä kohosi, jo
siihen aikaan ihmeteltyinä harmaan muinaisuuden perikuvana, mutta
määrättyinä vielä kunniakkaampaan ikään, koska ne ovat kummastuttavan
eheinä kestäneet nyky-aikoihin saakka; vai Sorrentumista, jonka
ihanissa laaksoissa ikuinen kevät vallitsee; vai Capreasta, johon
Tiberius oli peräytynyt kamalassa salaisuudessaan yhä julmempia juonia
miettiäkseen; vai Pompejista ja Herkulanumista, jotka Vesuvion
hirmuiset tulihornat ennen pitkää nielaisivat ja pitivät vuosisatojen
kuluessa haudattuina, että ne meidän aikoina esiin kaivettuina
ilmaantuisivat ja näyttäisivät meille vanhan ajan lahonneen sivistyksen
semmoisena kuin se niitten kolkoilla kaduilla silmiin astuu? Vai
käännymmekö Baiaesen, johon moneksi ihmispolveksi oli kokoontunut
kaikki, mitä Romassa oli nerollista, rikasta, urhoollista,
hekumallista, veltostunutta, jopa turmeltunuttakin, että syntyi
kummallinen kudelma, jossa aistillisuus ja järjellisyys,
kaunotunteisuus ja turmelus eri säikeinä säilyivät; jossa vielä nytkin
nuot vankat patsaat löytyvät, jotka Caligula meren pohjaan pystytti
voidakseen välttää rannan kaartoa ja kulkea suoraa tietä valtameren
esteistä huolimatta; vai Misenumiin, jossa romalainen sotalaivasto oli
ankkurissa, ja sen kolmisoutoiset airolaivat häärivät edestakaisin; vai
Lucrinon järvelle ja Elysiumin kentille ja Cumaen luolaan, jonka kautta
Virgilius laskee uroonsa manalaan; vai Posilipon jyrkkien kallioin
kattamaan onkaloon, jonka sama runoilia määräsi haudaksensa, niinkuin
tuo tunnettu hautakirjoitus kertoilee;

    "Mantua synnytti mun, Kalabria henkeni otti,
    Hautani Naapoliss' sain; sodat, pellot ja paimenet lauloin."

Vai saattaako kristillinen mielemme meidän kääntymään näistä pois
Puteoliin, katsoaksemme Pyhän Paavalin maalle nousemista ja
seurataksemme häntä Caesarin valta-istuimen juurelle?

Keväinen päivä alkoi jo iltaantua, kun lukuisa seurue matkusti Neapolin
tietä Romaa kohden. Ensinnä ratsasti joukko sotureita, joitten
päällikkönä oli joku decurio; ja aivan läheltä seurasi heitä yksi
centurio, kaksi miestä kummallakin puolella. Muut seurueen jäsenet
eivät olleet sotamiehen luokkaa; moniaat olivat Roman kansalaisia,
toiset muukalaisia; moniaat korkeata säätyä, toiset alhaista väkeä.
Kaikki kulkivat hilpeästi eteenpäin, vilkkaasti keskustellen, hymyillen
ja nauraen. Ylimalkain näkyi kuitenkin, että heissä oli vakava ja
totinen luonto, joka ainoastaan satunnaisista syistä oli hetkeksi
ilahtunut.

Ne molemmat miehet, jotka ratsastivat centurion vieressä, olivat eri
kansakuntaa ja heidän muotonsa koski enemmän huomiota. Heidän kasvonsa
ja asunsa todisti heitä Juutalaisiksi. Centurio kohteli heitä
suurimmalla kunnioituksella. Toisella, joka matkusti lähinnä
centuriota, oli nerokkaat kasvot ja kirkkaat, terävät silmät, joita hän
virkeästi loi jokaiseen uuteen esineesen, joka heidän tiellänsä
ilmestyi, ja hän teki paljon kysymyksiä, joihin upseeri kohteliaasti
vastasi. Toisella oli eri muoto. Hän oli varreltansa vähänläntäinen;
hänen hivuksensa olivat lyhyet ja kähärät; hänen kasvonsa olivat kovat
säät muuttaneet mustan ruskeiksi; hänen otsansa oli leveä, vaikkei
aivan korkea; hänen huulensa ohuet; hänen suunsa tiivisti ummistettuna
ja pielistä alaspäin kaareutuneena; hänen poskipäänsä olivat
nelikulmaiset ja jämeät ja peitetyt tuuhealla parralla; hänen silmänsä
harmaat ja ihmeellisen terävät. Ratsastaessaan katseli hän kiinteästi
kaupunkia, joka nyt täydelleen levisi heidän silmiensä eteen, eikä hän
näyttänyt ollenkaan huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen
kasvonsa olivat niitä, joita mielellään tahtoo toistamiseen katsella --
rohkeat, vankat, voimakkaat kasvot, joissa joka juonne todisti
levotonta jäntevyyttä, intoa ja voimaa ja joissa kuitenkin ihmeellinen
mielen tyyneys kuvautui. Hänen otsansa rypyt ja kasvojensa juovat
kertoivat pitkistä taisteloista ja ahkerasta työstä; vaan kuitenkin voi
tylsinkin tarkastaja helposti havaita, että tämä mies oli kaikista
vastuksista voittajana päässyt.

Tämmöinen Paavali, apostoli, oli. Hänen kumppaninsa oli Lukas, tuo
rakastettu lääkäri. Upseeri oli centurio Julius. Heidän ystävänsä
olivat Roman kristityt, jotka olivat lähteneet Apostolia vastaan Tres
Tabernaesen ja Forum Appiihin asti. Näitten lempeästä tervehdyksestä
molemmat ystävät "kiittivät Jumalata ja saivat uskalluksen".

Ja nyt kuului kaukaa kaupungista humajava kohina, Roman miljonain
asukasten astunta ja kivikaduilla liikkuvien rattaiden ratina. Komeita
monikertaisia kivimuureja kohosi korkealle ja näitä ylempänä nousi
temppeleitä ja torneja ja muistopatsaita. Keskeltä kaupunkia häämötti
keisarin mahtama linna; ja kaikkien ylinnä siinsi Kapitolion temppelein
seppelöitsemä kunnas.

Väentunko tiellä karttui joka askeleelta, kuin he lähenivät, kunnes
heidän viimein täytyi hitaammin kulkea. Maantie muuttui nyt enemmän
kadun kaltaiseksi; huoneita oli yltympäri, ja vaikea oli sanoa, mistä
maaseutu alkoi ja mihin kaupunki päättyi; sillä liiaksi kansoitettu
pääkaupunki oli paisunut muuriensa ylitse ja penikulman määriä lakealle
lähettänyt esikaupungeitaan. Enenemistään eneni liike tiellä, joka
viimein tuli aivan täyteen. Tuolla vieri aatelisten vaunuja, mennen
heidän etäisiin huviloihinsa; täällä jyrisi raskaat vankkurit täynnänsä
kiviä rakennustöitä varten; toiselta taholta tuli joukko sotureita,
toiselta orjaparvi. Tuolla astuskeli härkälauma, uljas, pitkäsarvinen,
kermankarvainen -- jommoisesta Italia aina on ylpeillyt -- ja läheltä
seurasi joukko paimenia taikka ukittajia. Vaan yhä enemmän karttui
väentunko; aaseja kantokoreinensa; muuleja taakkoineen; kaivajia,
hiekkakuormia katakombeista kuljettaen; keisarillisia sananlennättäjiä;
kahletettuja vankeja; kerjäläisiä, paljastaen inhottavia haavojansa;
pappeja matkalla temppeleihin; vedenkantajia; viininmyyjiä;
kaikenlaiset taiteet ja keinot; -- tämmöinen oli se kirjava joukko,
joka kuohui heidän ympärillänsä, kun he olivat ulkopuolella kaupungin
portteja.

Kummallakin puolella tietä näkyi nyt hautakiviä, joitten välitse
ratsastaessaan he sivusivat Caecilia Metellan suunnattoman suuren
ympyriäisen tornin, tuon hautapatsaan, joka niin kuin Egyptin pyramidit
oli ijäisyyttä varten rakennettu. Tästä kohdasta ulottui eteenpäin
pitkä sarja hautoja, jotka tallettivat Roman jaloimpien miesten
jäännöksiä. Matkustajamme jatkoivat matkaansa, kaupunkia lähestyen. He
kulkivat Egerian luolan ohitse, jonka vehmasto oli Juutalaisille
vourattu. He kulkivat sen paikan sivutse, jossa kansantarun mukaan
Hannibal seisoi, kun hän heitti keihäänsä vallein ylitse, ja likenivät
Porta Capenaa, jonka päältä yksi vedenjohto kävi.

Mutta mitkäpä ajatukset olivat niin valloittaneet suuren Apostolin
mielen, ettei hän näyttänyt mitään kaikista näistä huomaavan?
Ajatteliko hän pääkaupungin suuruutta ja komeutta, vai pikemmin
pakanuuden valtaa, jota vastaan hän taisteli?

Minkälainen se kansa oli, jolle hän nyt oli Vapahtajan evankeliumia
saarnaava, tiesi hän hyvin; ja myöskin me saamme siitä tiedon, jos
luemme ne kuvaelmat tästä ajasta, jotka kirjoitettiin muutamia vuosia
Neron hallituksen perästä. Silloin eli Roman suurin historioitsia ja
sen etevin satirista. Kumpikin on maailmalle jättänyt muistelmansa. Jos
nämät muistelmat eivät olisi yhdessä säilyneet, voisimme luulla niitä
liioitetuiksi; mutta molemmat vahvistavat toistensa todenperäisyyttä.
Jos ainoastaan Juvenalis olisi meidän edessämme, sopisi arvella, että
hän runoiliana ja satiristana on liikoja laskenut; mutta Taciton
kauhea vakavuus tulee ja todistaa kaikki, mitä Juvenalis kertoo;
Tacitossa ei ole mitään kiihkoa, vaan tasapuolisesti kuvaelee hän noita
hirmu-hallituksia, hän, jonka oma sydän tämän ajan tähden oli
katkeruudella täyttynyt. Vaan mimmoinen on se kuva, jonka nämät
kirjailiat tuovat eteemme?

Vanhan tasavallan yksinkertaiset tavat olivat aikaa sitten kadonneet.
Vapaus oli iki-päiviksi paennut. Kansa oli alentunut ja katseli
äänetönnä, kuinka julmimpia rikoksia tehtiin. Neroa ei tuo hirveä
menetys omaa äitiä vastaan keisarin istuimelta luovuttanut. Uskonnon
nimeä käytettiin perin lahonnutta opinrakennusta varten. Ei kukaan,
joka luuli itsensä jotakin ymmärtävän, sitä uskonut. Julkisesta kunnian
tunnosta ja rehellisyydestä tuskin tiedettiin mitään; valloitetut
maakunnat olivat sorrolle alttiiksi annetut. Yksityisten hyvät avut
olivat miltei sammuneet; kunniaa, totuutta ja sääliväisyyttä ei
löytynyt kuin nimeksi. Yksin siivouskin oli poistunut; julkisesti
harjotettiin moninaista riettautta, jota ei meidän aikoina sovi
mainitakaan, eikä yleinen mieli-ala sitä häätänyt. Tämä oli
yhteiskunta, jossa pahuus oli tunkeunut pianpa jokaiseen perheesen ja
missä vallitsevat käsitteet olivat kaikkein saastaisimmat. Miehet
olivat menettäneet kunniansa, naiset kainoutensa ja lapset viattoman
mielensä.

Vaan mikä vastakkaisuus ilmestyi heille tämän yhteiskunnan helmassa! He
näkivät toisen keisarin leikkaavan pois koko vuoren keisarillista
linnaa rakentaaksensa; toisen kutsuvan kokoon valtioneuvostonsa jonkun
kalan keittämisestä päättämään. He näkivät entisen tasavallan sankarein
nimen, maineen ja kunnian joutuneen unhotuksiin näitten turmeltuneilta
jälkeisiltä, jotka eivät ylpeilleet mistään niin suuresti, kuin että he
ainoastaan mausta voivat tesmälleen tietää jonkun simpsukan taikka
meritakiaisen syntymäkarin. Veltostuneet ylimykset käyttivät keveitä
taikka raskaita sormuksia sen mukaan kuin ilmat talvisin ja kesäisin
vaihtelivat, vaan nämät kuitenkin antoivat iltapuoliseksi huviksensa
ristiin naulita kymmenkuntia orjia. Tämä oli se aika, jolloin
verenhimoiset kansalaiset kymmenin tuhansin katselivat gladiatoran
kuoleman kamppausta, gladiatorein, joitten kostonhaluiset heimolaiset
riehuivat pitkin keisarikunnan rajoja; jolloin Roman soturit olivat
Dacialaisia torjumassa taikka Monan saarella Druideja sodittamassa,
sillä välin kuin Boadicea johti barbarilaisheimoja Camaldunumia
kostamaan; ja jolloin Roman kansalaiset kotona mahtavien porteilla
tappelivat jokapäiväisestä ruokamäärästänsä; jolloin suurin pahantekiä
oli kaikkein onnellisin ja ne saavuttivat itselleen rikkautta ja arvoa,
jotka testamenttein salavaihdolla olivat leskiä ja orpolapsia
pettäneet; jolloin hurja alhaiso, vasta amfiteaterista tultuansa,
aatelisto nimettömillä rikoksilla saastutettuna ja äitinsä murhaaja
keisari pilkaten katselivat, kuinka martyyrit, _tunica molesta'an_
puettuina, kuolivat liekkeihin; jolloin vuodesta vuoteen, polvesta
polveen kaikki nämät vammat vähenivät, kunnes, Taciton kauheain sanojen
mukaan, "he olisivat kadottaneet muistinsa samalla kuin äänensäkin, jos
olisi käynyt yhtä hyvin unohtaa kuin olla äänetönnä".

Tulee kuitenkin myöntää, että paljon kelvollisuutta löytyi keskellä
tätä yleistä tapain turmelusta. Todellakin löytyi hyviä avuja, jopa
jalojakin. Löytyi nimiä, jotka hohtavat sitä kirkkaammin, mitä synkempi
pimeys muutoin on. He valaisevat Taciton kertomusten varjoja; ja
saattavat meidän iloitsemaan, koska näemme, kuinka pahuuden on vaikea
poistaa miehuullista taikka ylevää mielialaa. Paetus Thracea, Aurulenus
Rusticus, Helvidius Priscus kaunistaisivat mitä aikakautta hyvänsä.
Lucanus olisi yksinään voinut tämän ajan mainioksi kohottaa. Senecan
elämän laatu olkoon epäiltävä, mutta ken voisi heltymättä hänen
kuolemaansa katsella? Myöhemmin Tacitus ja Plinius vireillä pitivät
ylevää ystävyyttänsä ja löysivät muita vertaisiansa -- samankaltaisia
henkiä -- jotka eivät tehneet elämää ainoastaan kärsittäväksi, vaan
myöskin suloiseksi. Tällä ja seuraavalla vuosisadalla löytyi hyviä
ja jalomielisiä miehiä; sillä eivätkö "hyvät keisarit" tulleet
"huonojen keisarein" perästä? Trajanosta olisi ollut maailman
jaloimmalla ihmispolvella kunnia. Markus Aurelius oli mitä etevimpiä
hallitsioita. Paitsi näitä historian suuria löytyi epäilemättä useita
alhaissäätyisiä, jotka hiljaisuudessa elelivät aikansa, vaan kuitenkin
olivat rehellistä ja ylevämielisiä kansalaisia. Löytyi epäilemättä
paljon semmoisia kuin Juvenalin Umbricius, jotka surkuttelivat ajan
pahuutta ja luulivat, niinkuin hän, ettei Romassa ollut rehellisillä
mitään sijaa; mutta jotka koettivat olla rehellisinä heidän tavallansa.
Varmaan löytyi paljon senkaltaisia, joista Umbricius on ainoastaan
esimerkki; liian suorapuheisia menestyäksensä tässä imartelevassa
sukupolvessa ja liian jalomielisiä taipuaksensa siihen nöyryyteen, joka
oli ainoa edistymisen keino.

Paitsi sitä ei Roma ollut maailma. Löytyipä maakuntakin. Siellä sai,
niinkuin Umbricius kertoo, nähdä yksinkertaisuutta, hyviä avuja ja
rehellisyyttä. Noille suorasukaisille, vilpittömille ja kohtuullisille
talonpojille olivat pääkaupungin paheet oudot. Maaseuduilla tuo suuri
joukko epäilemättä pysyi semmoisena kuin se aina oli ollut -- ei
parempana eikä huonompana.

Myöntäkäämme kaikki nämät -- että pääkaupungissa oli muutamissa siveys
ja maakunnassa maalaisten yksinkertaisuus. Mitä on jälellä?

Suoraan sanoen: että lopulta Roma oli maailman pää, sydän ja aivo. Se
johti. Se kävi etupäässä. Mikäpä apu kaikista muista, kun se oli
pääsemättömästi pilaantunut? Sen hyvän-avuiset kansalaiset havaitsivat
itsensä toivottomaksi vähemmistöksi. He eivät voineet mitään
kaikinpuoliseen rasittavaan sortoon. He taistelivat, he kuolivat; ja
toisia sukupolvia nousi, joitten asema kääntyi yhä huonommaksi. Koko
pää oli kipeä, koko sydän oli nääntynyt. Sydämeen yhtyneenä valtion
ruumis imi turmiota, joka levisi sen hienoimpiin suoniin. Yhteiskunta
oli hajoamaisillaan ja ainoastaan yksi asia voi maailman pelastaa.

Tämän pelastuskeinon toi se mies, jota olemme kuvailleet.

Mutta nyt on matkaseurueemme kulkenut Porta Capenan tiukkuvan
holvikäytävän läpitse; ja centurio saattaa Juutalaisen, joka oli
vetonut Caesariin, määrättyyn asuntopaikkaan.



II.

Nuori Athenalainen.


Lähellä Tiburin kaupunkia seisoi Apenninein rinteillä Lucius Sulpicius
Labeon huvila. Tämän etupuolelta näki kauvas avaraa Kampaniaa ja
kaukaista pääkaupunkia päin. Jotensakin pieni muihin läheisiin
huviloihin verrattuna oli se kuitenkin mitä sievin rakennustapansa
puolesta. Sen etupuolta kaunisti leveä pylväskäytävä, jonka edessä oli
kukilla ja pensailla peitetty penger; tämän käytäviä reunustivat
puksipuut, joitten latvat paikottain olivat leikatut kukka-astiain ja
eläinten muotoisiksi. Valtatie oli noin neljänneksen penikulman päässä;
ja avara platanikujamo, niin polveillen, että kulkeminen alaspäin kävi
helposti laatuun, yhdisti sen kartanon kanssa ja juuri yhdistyskohdassa
sijaitsi portinvartian soma huone. Huvilan takana oli ulkohuoneita ja
aittoja; oikealla kädellä oli laaja kryytimaa; vasemmalla puolella
ympäröitsivät puutarha ja viinamäki kartanon hoitajan asuntoa.

Läheltä ja loittoa näkyi vuorten vietoksilta useampia muita huviloita.
Mainioin näistä oli kaikkein läheisin, jalon komea asunto, joka
laveutensa ja koreutensa puolesta oli Labeon huvilaa paljon etevämpi.
Silloinen kaupungin prefekti Pedanius Secundus oli sen omistaja. Labeon
penkereltä sopi nähdä suurin osa tästä kartanosta; mutta inhoittava
näky sen porteilla kiinnitti kaiken huomion, sillä siellä riippui
isolla ristillä kaksi orjaa, joitten hiljainen vaikeroitseminen
todisti, että he vielä olivat hengissä.

Päivä oli koittanut varhain. Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta
ihmisäänet likeisestä huvilasta ilmoittivat, että orjat olivat ulkona
päivän töissä. Labeon huvilassa sen sijaan oli kaikki hiljallaan eikä
ketään ollut näkyvissä paitsi yksi henkilö pylväskäytävässä.

Tämä oli huvilan emäntä, erinomaisen kaunis nainen vielä hempeimmällä
iällänsä. Hänen käytöksensä osotti suurinta mielen kiihtymystä ja
malttamattomuutta. Tuon tuostakin astuskeli hän vähäisen aikaa
edestakaisin pylväskäytävässä ja sitten kiiruhti hän portaita alaspäin
penkerelle, ahkerasti katsellen maantietä kohden, ikäänkuin olisi hän
jotakin odottanut.

Viimein hän pääsi epätiedostansa. Etäältä kuului hevoskavioin kopina ja
ennen pitkää ilmestyi yksinäinen ratsastaja laskien täyttä laukkaa
edelleen. Hän poikkesi ajoportin kautta, lennätti kujamoa myöten ja
saapui vähän ajan perästä huoneen luo. Nainen oli rientänyt alas. Heti
hänet nähtyänsä, ja seisoi häntä odottaen ja kohtasi häntä kujamossa.
Ratsastaja hyppäsi hevosen selästä ja heitti sen sikseen. Lujaan,
kiivaasti tarttui nainen hänen molempiin käsiinsä ja kysyi suurinta
mielen liikutusta osottavalla äänellä:

"No, mitä uusia?"

Hän puhui kreikkaa, Hetkeen aikaan toinen ei vastannut mitään, vaan
katseli häntä levottomin kasvoin, joita hän turhaan koetti asettaa
tyynen näköisiksi.

Oli suuri yhtäläisyys näitten molempain välillä, kun he seisoivat näin,
toisiaan katsoen -- veljen ja sisaren yhtäläisyys. Molemmilla oli samat
hientyneet ja nerokkaat kasvojen juonteet puhtainta kreikkalaista
kaavaa, samat henkevät silmät ja kirkas otsa. Mutta naisen lempeä
luonto oli saattanut tämän lienteämmäksi; miehessä oli se laajentunut
mitä mahtavimmaksi todistukseksi hänen järkensä voimasta.

"Armas sisareni", lausui hän viimein, puhuen hänkin kreikkaa, niin
puhtaasti, kuin ainoastaan Athenan Akropolin varjossa voi oppia --
"armas sisareni, ei ole mitään syytä tämmöiseen tuskaan. Minä en ole
kuullut mitään varsinaista; vaan luulen varmaan, että Labeo on hyvässä
turvassa."

"Sinä et ole kuullut mitään", toisti nainen hengähtämättä. "Mitä minun
on tekeminen?"

"Niin, rakas sisareni; olen kuullut hyviä uutisia ja pahoja uutisia,
mutta en Labeosta mitään. Mutta sinä olet niin alakuloinen, etten tohdi
sanoa mitään. Tule", ja hellästi tarttuen hänen käteensä astui hän
pylväskäytävää kohden.

"Helena, luuletko, että jaksat kuulla, mitä minulla on kerrottavaa?"
kysyi hän, kun he seisoivat siellä yhdessä.

Hän katsoi ylös veljen huolestuneisin kasvoihin, ja painoi äkisti
kätensä sydäntänsä vastaan. Sitten vastasi hän tyveneksi pakoitetulla
äänellä:

"Cineas, epätieto on pahempi kuin mikään muu. Kerro minulle tarkkaan,
mitä olet kuullut. Älä salaa mitään. Tahdon tietää pahimmatkin,
olkoonpa sitten mitä laatua hyvänsä."

Vähän ajan kuluttua sanoi Cineas:

"Helena, sinä olet oikeassa. Epätieto on kaikista pahin. Minulla ei ole
mitään kertomista sinulle, jota et saa kuulla. Minä tunnen paitsi sitä
sinun voimakkaan luontosi ja lupaan vakaasti olla mitään sinulta
salaamatta. Mutta samalla vaadin, että katsot asioita semmoisiksi, kuin
ne todella ovat etkä kokonaan epätoivoon heittäy. Muistuta hetkeksi
mieleesi viimeinen kirje, jonka Labeo lähetti sinulle. Paljonko aikaa
siitä on kuin sen sait?"

"Siitä on kolmatta kuukautta kuin viimein kuulin Luciosta mitään",
vastasi Helena; "se oli siihen aikaan, kuin he lähtivät Londonista
Camaldunumiin tuota onnetonta Monan retkeä hankkiaksensa. Lucius
haasteli hyvin iloisesti, kertoi Druideista ja heidän julmista
uskonmenoistansa, kiitti Suetonion kykyä ja täytti kirjeensä
ylistyspuheilla jalosta ystävästänsä Agricolasta, joka oli hänen
teltakumppaninsa."

"Sinä tiedät, että Suetonius on armeijan parhaita kenraaleja --
kukaties kaikkein etevin Corbulon jälkeen."

"Kyllä", vastasi Helena huoaten.

"Sinä tiedät myöskin, että kaikki hänen upseerinsa ovat jänteviä ja
urhoollisia miehiä; ja hänen terävä järkensä ja havaintonsa ilmestyvät
siinä, että hän on valinnut avuksensa semmoisia miehiä kuin Agricolan
ja Lucion."

"Se on tosi, Cineas."

"No hyvä, ajattele nyt tätä", lausui Cineas semmoisella äänellä, jota
hän aikoi iloiseksi. "Ainoa vaara, jota sinun tarvitsee peljätä, on
armeijan tappio. Ei ole kappaleen aikaan tullut mitään sanomia siitä.
Mutta semmoinen kenraali kuin Suetonius tuskin joutunee vaaraan.
Syy, jonka vuoksi emme ole kuulleet hänestä mitään, on se, että
Britannialaiset ovat ruvenneet kapinaan hänen takanansa ja katkaisseet
hänen yhteytensä Romalaisten kanssa."

Helena ei virkkanut mitään, vaan katseli murheellisna kuin ennenkin
veljeänsä.

"Meidän täytyy siis uskoa, että Suetonius pian pääsee hämärästä
näkyviin ja kukistaa barbarilaisparvien vallan."

"Niin oikein; mutta sinä et ole vielä kertonut minulle viimeisiä
uutisia Britanniasta, ja kuinka minä tiedän mitä uskoa taikka
ajatella?" lausui Helena surullisesti.

"Minä tahdoin, että muistaisit, jotta, kävi kuinka kävi, armeija ja
Labeo ovat turvassa. Suetonius ilmestyy legioneinensa kaikkia
kostaakseen."

"Voi Cineas, älä pidä minua kauemmin epätiedossa!" lausui Helena
vapisevalla äänellä. "Kerro kaikki -- kaikki. Tämä epätieto kuolettaa
minun. Sano minun kuullakseni pahimmatkin."

"Kallis sisareni", sanoi Cineas äänellä, jota hän turhaan koetti saada
levolliseksi, "koko Britannia on tarttunut aseisin Romalaisia vastaan."

Kalmankalpeana Helena hoipertui muutaman askelen taaksepäin; mutta
Cineas tapasi hänen kätensä ja piti ne omiensa välissä.

"Jaksatko kuulla enemmän?" kysyi hän huolestuneena.

"Kaikki", vastasi toinen hiljaisesti.

"Koko saari on heidän vallassaan. Boadicea on heidän johtajansa!"

"Boadicea!"

"Juuri hän."

"Sekö, joka on kärsinyt niin hirveää vääryyttä! Hurskaat jumalat!"

"Juuri se. Hän on vimmastuttanut kaikki kansalahkot ja ne seuraavat
häntä, mihin ikinä hän tahtoo."

"Oi!" huudahti Helena, "mikä kosto palkinnee sitä vääryyttä, jonka hän
on kärsinyt!" Hän hykersi käsiänsä tuskissaan. "Ei mikään vastarinta --
ei -- ei mikään -- ole mahdollinen ja Suetonius on Monassa! Ja koko
provinsi on Boadicean vihan alaisena!"

Cineas ei vastannut mitään, vaan hänen vaiti-olonsa osotti, että hän
myöntyi toisen sanoihin.

"Kerro kaikki", sanoi Helena astuen likemmäksi häntä. "Kaikki -- mitä
kuuluu kolonioista?"

"Camaldunum on valloitettu."

"Entäpä asukasten laita?"

"Joka henki on loppunsa nähnyt."

Helena oihkasi ja nojausi Cineaasen tukea saadaksensa. Tämä tarttui
häneen, estäen häntä maahan vaipumasta.

"Boadicea ei tunne mitään sääliä eikä mitään osotakaan", lisäsi hän
vielä; "molempain tyttärtensä keralla sytyttää hän seuralaistensa
sydämen kaikenlaiseen väkivaltaan. Sinä voit arvata kaikki. Mutta minä
tahdon mainita kaikki yksityiset seikat, jotka olen kuullut. Muista
vaan, että, vaikka mitä kertoisin, Labeo on turvassa."

"Näyttää siltä, kuin olisi Britannialaisten kosto etupäässä
Camaldunumia tarkoittanut. Veteranein käytös maan asujaimia vastaan oli
tämän aikaan saanut. Minun ei tarvitse muistuttaa sinulle, mimmoinen
tämä käytös oli. Roman soturit eivät ole missään pahempaa
vallattomuutta harjoittaneet. Kaupungissa oli ainoastaan joku
kymmenkunta sotamiehiä, kun asukkaat nousivat kapinaan. Hämmästys ja
kauhu levisi kaikkialle kaupunkiin, kun tämä uutinen kuultiin. Tänne
tulleessa kertomuksessa kuvaillaan kaikenlaisia kummallisia tapauksia,
jotka tahdon jutella sinulle, että saat kuulla ne semmoisina, kuin itse
olen kuullut. Ne olivat nämät: -- Victorian kuvapatsas kaatui
itsestänsä maahan. Hurjapäisiä naisia juoksi sen ympärillä ennustaen
pian tapahtuvaa onnettomuutta. Neuvoskunnassa kuultiin Britannian
kielen ääniä; teateri kaikui hirmuisista ulinoista; hävinneen kolonian
kuva kangasti veden pinnalla lähellä Tamesin suuta; meri oli ruskeana
verestä; ja vuoksen aikana nähtiin ihmiskuvia hiekassa."

"Kaikki nämät pahat enteet ja monet muut liioitelmat kerrottiin
kumpaisessakin kansakunnassa. Kolonistat olivat epätoivoa täynnä, mutta
Britannialaiset riemuitsivat. Camaldunumin asujaimet panivat
prokuratorilta Catus Decianolta apua pyytämään. Tämä lähetti noin kaksi
sataa huonosti varustettua soturia. Camaldunumin veteranit käyttivät
itsensä kehnosti. Kansa joutui äkilliseen pelkoon; ja juuri tällöin
ryntäsivät Britannialaiset kaupunkiin, surmasivat kaikki miekalla ja
valloittivat viimein temppelin, josta vastarinta oli tehty. Harva pääsi
pakenemaan; nämät pakolaiset toivat kamalan sanoman Londoniin."

Veljen kertoessa oli Helena pysynyt aivan äänetönnä, hartaasti ja
hengähtämättä häntä kuunnellen.

"Minä en voi ymmärtää", lausui hän viimein, "kuinka meidän soturimme
olivat niin huonosti johdetut. Minulla ci ole paljon toivoa", lisäsi
hän heikolla äänellä.

"Petilius Cerealis lähti yhdeksännen legionan kanssa kaupunkia
auttamaan", jatkoi Cineas; "mutta hän syöstiin pakoon, jalkaväki
kaadettiin kokonaan ja ainoastaan hevosväki muassaan pakeni kenraali."

Helena katseli kauvan ja suruisesti veljeänsä.

"Voi Cineas!"

Tämä oli kaikkein pahin uutinen. Se oli ikäänkuin kuoleman-isku hänen
toiveisinsa; sillä nyt ei ollut mikään vähäinen armeijan osasto
hävinnyt, vaan kokonainen legiona.

"Tyhmän rohkeata -- varsin hullua oli", vastasi Cineas, arvaten
sisarensa ajatukset, "käydä yhden ainoan legionan kanssa kymmenien
tuhansien villein kimppuun. Suetonius on ihan toisenlainen päällikkö.
Hän on kaikki kostava; jopa juurta-jaksain."

"Ei, ei; hän suljetaan Monaan!" lausui Helena, itsepäisenä surussaan.
Häntä värisytti, kun hän ajatteli, kuinka Labeon voisi käydä.

"Jos niin tapahtuisi", sanoi Cineas tyynesti, "löytyy siellä
viisikymmentä kenraalia, jotka ilomielin ryhtyisivät hänen
auttamiseensa. Mutta ajattele silmänräpäys, mimmoinen mies Suetonius
on. No, vaikka hän olisi saarrettu _Ultima Thule'hen_, avaisi hän tien
itselleen ja armeijallensa. Ei minkään romalaisen kenraalin tarvitse
pelätä tappiota. Kaikki, jotka ovat joutuneet jonkunlaiseen
onnettomuuteen, ovat varomattomuudellaan itse olleet siihen syypäät.
Mutta minä jatkan ja kerron kaikki loppuun. Cerealiin voitettuansa
Britannialaiset vyöryivät eteenpäin, ikäänkuin vuoren virta upottaen
kaikki. He lähestymät nyt Verulamia ja Londonia. Decianus on paennut
Britanniasta ja oleksii nyt Galliassa."

"Paennutko! prokuratoriko paennut!" huudahti Helena hämmästyneenä. ^

"Niin; suurin osa armeijasta on, kuten tiedät, Suetonion luona."

"Miksei hän voi koota niitä sotureita, jotka vartioivat linnoituksia!
Voi sitä pelkuria! sitä kurjaa pelkuria! Ensiksi yllyttää hän noita
viheliäisiä barbareja hurjuuteen ja sitten pelkää hän heidän kostoansa.
Ensiksi rosvo, sitten pelkuri," Ja levottomana ja liikutettuna
astuskeli Helena edestakaisin riehuen, raivoten ja jonkunlaista
lievitystä saaden vihastansa Cerealista vastaan.

Vähän ajan perästä palasi hän Cineaan luo ja lausui:

"Cineas, jos prokuratori on paennut, Suetoniolla ei ole mitään toivoa."

"Toivoa -- no, sitä on varmaan", vastasi Cineas niin tyynesti kuin hän
voi.

"Ajattele hiukka: melkoinen osa meidän vartiopaikoistamme on vielä
valloittamatta. Niihin eivät Britannialaiset ole koskeneet. Niitten
sotamiehistön voi koota suureksi armeijaksi. Britannialaiset eivät
pysty mihinkään piiritykseen. He ovat liian hätäisiä. Jolleivät he ensi
rynnäköllä saa jotakuta paikkaa käsiinsä, kääntyvät he toisen heikomman
puoleen. Suetonion tarvitsee vaan lähteä takaisin, kerätä näitten
linnoitusten soturit lippunsa ympärille ja sitten mennä kapinoitsioita
vastaan. Ja lausuppas minulle, mikä voiton toivo olisi heillä, kun
kerran joku Roman armeija, tämmöinen kenraali etupäässä, käy heidän
kimppuunsa? Minä takaan sinulle" -- ja hänen äänensä muuttui
vakavammaksi, kun hän puhettansa jatkoi -- "minä takaan sinulle, että
ainoastaan tämmöinen päätös on mahdollinen -- häviö kapinan nostajille.
Häviö -- perinpohjainen, kokonainen, täydellinen!"

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään. Veli ja sisar seisoivat lähellä
toisiansa. Helena oli vaipunut omiin mietteisin, Cineas ei häirinnyt
niitä. Hän oli lausunut kaikki, mitä hän voi.

Aurinko oli noussut ja valaisi tuota jalon kaunista näkyalaa. Tässä
levisi Kampania -- avara tasanko, tuoreen vihantana, lehtoja ja
puutarhoja täynnä, koristettu lukemattomilla kartanoilla, jotka yhä
lisääntyivät, siksi kuin kaupunkiin yhtyivät. Tuossa suikerteli Tybris
lakean halki, vierien, kunnes se kaukana katosi. Täältä näkyi

    "Lation ranta, tuttu vanhastaan
    'Aseista, miehistä', jonk' uudestaan
    Nous' onnen tähti valtaa ennustain;
    Tuoll' lepopaikka oli Tullion, vaan
    Takana noiden vuorten korkeain
    Maapaikka runoniekan armiain."

Vähän ajan päästä alkoi Helena levottomana ja kiihtyneenä kävellä
pylväskäytävässä, niinkuin ennen. Cineas yhtyi häneen ja astui hänen
vieressänsä. Molemmat liikkuivat tuokion äänettöminä.

Kun he kävivät oven editse, heittäysi joku taaksepäin, ikäänkuin olisi
hän tahtonut välttää, että hänen läsnä-olonsa havaittaisiin. Hän meni
nyt atriumiin; ja, kun Cineas ja Helena kävelivät edestakaisin, sovitti
hän niin, että hän voi kuulla melkein kaikki, mitä he puhuivat. Hänen
kasvojensa pinta oli tumman ruskea; hänen silmänsä mustat, terävät ja
ilkeät; hänen muodossaan ilmestyi häijyys ja kavaluus. Hän oli hyvin
kookas varreltansa; hänellä oli jämeät jäsenet ja hänen pukunsa
ilmoitti hänen kartanon hoitajaksi. Tämmöinen oli se mies, joka heitä
väijyi.

Pitkän väli-ajan päästä lausui Cineas: "no, minä arvaan, ettei minun
tarvitse kysyä, mitä mietiskelet."

"Ajattelen Luciota", vastasi Helena syvästi huokaillen, sitten alkoi
hän puoleksi lausua ja puoleksi laulaa itseksensä muutamia surullisia
säkeitä eräästä kreikkalaisesta kööristä:

    "Jota varroten ainiaan
    Käyn silmissä kyynelkaste;
    Mun mieltäni murheen taakka
    I'äti painavi vaan."

"Muista Helena", sanoi Cineas, "mitä seuraa samassa laulussa;
lohduttakoon edes tämä sinua, jollet tahdo uskoa, mitä minä olen
vakuuttanut; sinä tunnet nämät sanat yhtä hyvin kuin minä:

    "Oi lapsi, pelkosi poista!
    Zeus valvovi korkealla,
    Jumalallisin silmin nähden
    Ja halliten taivaan ja maan."

"Zeus!" lausui Helena surullisesti; "voi! siinäpä vastus onkin. Minun
Zeusini on filosofian Zeus, korkein, käsittämätön olento, jota ei
kukaan voi lähestyä. Kaiken ikäni olen oppinut palvelemaan häntä,
pelolla häntä kunnioittamaan. Mutta etkö näe, mikä äärettömän suuri
juopa on minun ja hänen välillään. Oi Cineas, tuossa yhteisessä rahvaan
uskossa on kuitenkin jotain, joka saattaa minun kadehtimaan sen
tunnustajia. Katso kuinka köyhä ja oppimaton kansa ottaa jumalansa
luokseen, rukoilee häntä ja saa lohdutuksen häntä palvellessaan.
Myrskyn tullen tekee merimies lupauksiansa suojelusjumalalleen ja
rauhoittuu; hän uskoo, että hän viimein pelastuu ja panee _tabula
votiva'nsa_ temppeliin riippumaan. Mutta tässä minä olen pahemmassa
myrskyssä eikä ole ketään, johon kääntyisin, taikka jolle lupauksia
tekisin."

"Jo nyt unhotat itsesi", lausui Cineas. "Kuinka! tahtoisitko heittää
omat ylevät käsitteesi ainoasta totisesta jumalasta ja turvata noihin
yhteisen uskonnon yksinkertaisiin taruihin? Pitäkööt he epäpuhtaat
jumalalansa, Apollonsa, Neptunonsa, Marsinsa ja Herkuleensa. Meitä on
paremmin opetettu ja me voimme palvella koko maailman suurta jumalaa.

"Voi, mutta surussa, surussa, Cineas. Kuinka voimme päästä hänen
luokseen? Voimmeko uskoa, että hän todella tahtoo pitää huolta meistä?
Halvan sotamiehen vaimo toimittaa uhrinsa ja rukoilee jumalaansa, jolta
hän toivoo apua itselleen. Mutta kuinka rohkenisin minä ilmoittaa
vähäpätöiset huoleni ijankaikkiselle olennolle, taikka toivoa, että hän
tahtoisi kuulla minun rukoukseni? Ei! ei! Etkös muista näitä sanoja:

    "Etkö, ystävä, huomaa,
    Kuinka heikkona hiljalleen
    Unelman lailla kulkevi tää
    Suku ihmisten harhaten pois tolaltaan,
    Vaan ei kina, taistelo kuolevaisten
    Zeun sopusointua häiritä voi?"

"Helenaseni", lausui Cineas lempeästi, "sinun nykyiset surusi saattavat
sinun unohtamaan kaikki nuoruutesi opinnot. Mistä syystä valitset
runoillan synkimmät lauseet? Oletkos unohtanut koko meidän lapsuutemme
ja nuoruutemme ja meidän oivallisen Theofilomme ylevät opit? Etkö
muista tämän kunnioitetun opettajan korkeita mietteitä jumalan
luonnosta, sielun kuolemattomuudesta, pyhyydestä ja rukouksesta? Kallis
sisareni, minä en ole koskaan herjennyt olemasta kiitollisena
nuoruuteni ajalle, jolloin minulla oli semmoinen opettaja mieltäni
semmoisilla ajatuksilla täyttämässä, jolloin sinä olit minun
seuralaiseni ja kumppalini. Kun Labeo vei sinun pois, tunsin, että olin
menettänyt toisen puolen luonnostani; sen jälkeen olen koettanut
säilyttää tuota hehkuvaa nuoruuden intoa, tuota luottamusta jumalaan,
jonka me molemmat tunsimme. Kuinka sinun laitasi on? Onko se sinulta
kadonnut?"

"Oi Cineas, minä olen elänyt aivan toisin kuin se innokas tyttö, jonka
sinä tavallisesti teit osalliseksi omiin harrastuksiisi ja unelmiisi.
Olen elänyt aivan toisin kuin ennen Athenassa."

"Unelmiksiko sinä, Helena, näitä nimität?" kysyi Cineas leppeästi
nuhtelevalla äänellä -- "näitä kaikkia hyvyyden ja kauneuden
ahkeroimisia, tätä pitkää jumalan olennon tutkistelemista?"

"Suo minulle anteeksi, rakas veljeni", vastasi Helena, lempeästi
laskien kätensä hänen olkapäällensä ja katsellen häntä kirkkain silmin;
"minä en ensinkään tuota tarkoittanut; tarkoitin sitä, ettei minulla,
naimisissani, ole ollut mitään aikaa filosofian harjotukseen.
Romalaisen puolisona on minun tullut voimassa pitää Sulpicius Labeon
perheen arvoa. Minä olen matkustanut paljon. Olen monta vuotta
oleskellut Galliassa ja erittäin Britanniassa. Minulla on poika, jota
minun täytyy kasvattaa. Jääkö siis, armas veljeni, näiltä kaikilta
minulle paljon aikaa filosofiallisiin mietintöihin? Mutta enpä
kuitenkaan ole koskaan unohtanut nuoruuteni opetuksia. Minä kunnioitan
ja rakastan tuota jaloa Theofiloa. Ken voisi 'opettajaa' unohtaa? Minä
en sitä koskaan voi, vaan ainiaan muistan niitä yleviä tunteita, jotka
hän meissä synnytti. Minä rakastan Platoa ja Pindaroa ja Aiskhyloa ja
Sofoklesta enemmän kuin milloinkaan, ja pidän yhä suuremmassa arvossa
nuo oivalliset kohdat heidän teoksissansa, joihin hän aina etupäässä
käänsi meidän huomiotamme. Osaanpa vielä melkoiset jaksot niistä ulkoa
yhtä hyvin kuin ennen Athenassa. Eivätkä kuitenkaan, kallis veljeni,
minun elämässäni, minun toimissani nämät opit minulle mitään lohdutusta
tuo. Minä en tiedä, mitenkä voin lähestyä tuota korkeinta olentoa, ja
elämäni päämäärä on päästä selville siitä. Voitko sanoa minulle sen?
Kukaties saat minun suurimman suruni poistetuksi. Jos voit, niin sano,
sinä olet edistynyt, sillä välin kuin minä olen pysynyt ennallani; sinä
olet säilyttänyt koko voimakkaan rakkautesi kaikkiin, mitä on
jumalallista ja pyhää. Mikä siis neuvoksi? Sano se minulle."

"Sinä teet minun voimani liian suureksi, rakas Helena", vastasi Cineas
syvästi mietiskellen. "Tämmöisessä asiassa on vaikea saavuttaa mitäkään
varmuuden kaltaista. Mutta minä tahdon kertoa sinulle kaikki, mitä
tiedän."

"Sinä uskot, eikö niin, että jumala on viisas ja hyväntahtoinen? Hän
loi koko maailman. Eikö ole luonnollista, että hän kumminkin tahtoo
pitää vaaria luontokappaleittensa hyvästä ja hyödystä?"

"Kukaties", arveli Helena ajatellen; "ylimalkain hän niin tekee. Eikä
tämä kuitenkaan tuota mitään lohdutusta yksityiselle ihmiselle."

"Jos hän kerta on hurskas ja hyväntahtoinen, etkö luule, että hän
tahtoo edistyttää myöskin yksityisen hyvää ja hyötyä?"

"No, ehkä niin lienee."

"Hän on läsnä kaikkialla ja tietää kaikki. Muista mitä Sokrates sanoo
Xenofonissa: jumala on niin suuri ja luonnoltansa semmoinen, että hän
yhtaikaa näkee kaikki ja kuulee kaikki, on kaikkialla läsnä ja pitää
huolta kaikista asioista samalla haavaa!"

"Niin; se en tosi."

"Hän siis näkee ja kuulee meitä tänä hetkenä. Juuri tällä
silmänräpäyksellä, rakas sisareni, katsoo hän sinua täällä Italiassa ja
Labeota Britanniassa."

"Tuossa ajatuksessa on jotain lohduttavaa", lausui Helena vähän ajan
päästä.

"Hän on meidän luojamme, meidän synnyttäjämme; hänestä me olemme
siinneet, me olemme hänen lapsensa. Miksei siis tämä olento tänä
hetkenä tahtoisi kuulla meitä molempia taikka jompaakumpaa meistä?
Voitko rahvaan uskossa tavata mitään parempaa kuin tämän? Emmekö voi
luottaa tämmöiseen olentoon ja sydämessämme lausua hänelle: 'sinä minun
loit. Surussani käännyn sinun puoleesi ja anon sinulta apua!' Eikö tämä
ole parempi kuin joku lupaus Neptunolle taikka Mercuriolle?"

"Mutta taitamaton ja taikauskoinen kansa saa lohdutusta myöskin
lupausten tekemisestä", väitti Helena.

"Tähän vastaan vaan Platon sanoilla: 'jumalaa ei käy lahjominen. Hän
pitää ainoastaan väliä sielullamme eikä laisinkaan uhreillamme ja
juhlasaatoillamme!'"

"Uskotko siis, että me saamme pyytää häneltä kaikkia?"

"Ei suinkaan. Hän on periviisas eikä katsoisi sopivaksi suostua siihen.
Hänellä on omat tarkoitukset. Hänen tahtonsa noudattaminen on jokaisen
ensimäinen ja tärkein velvollisuus, joka häntä rukoilee. Etkö muista
mitä Sokrates sanoo samassa dialogissa, johon vasta viittasin: 'jos
jumala, jota aiot rukoilla, yhtäkkiä ilmaantuisi sinulle ja kysyisi
sinulta, ennenkuin olisit rukouksesi aloittanut, tyytyisitkö sinä
siihen, että hän antaisi sinulle jotakin semmoista, josta äsken
puhuimme, vai tahtoisitko, että hän sallisi sinun itse pyytää jotain;
mitä luulisit parhaaksi ja etuisimmaksi itsellesi -- joko ottaa
vastaan, mitä hän antaisi, vai saada, mitä häneltä pyytäisit?'"

"Ei ole kuin yksi vastaus tähän kysymykseen. Periviisas tietää
parhaiten:

    "Älköön heikko tahtoni koskaan
    Nousko kaikkien valtiasta,
    Maailman haltiaa vastustamaan!"

"Sentähden", lausui Cineas, "jos hyväksyt tämän Aiskhylon juhlallisen
rukouksen, niin vielä mieluisammin suostut tähän, johon Sokrates
neuvoo. Se on totisin ja meille sopivin rukous. Sinä muistat kaiketi
sen: 'suuri jumala! Anna meille, mitä on meille hyvää ja tarpeellista,
joko pyydämme sitä taikka ei; ja pidätä meistä, mikä pahaa on,
silloinkin kuin semmoista sinulta pyydämme!'"

"Mutta, Cineas, eikö tässä ole mitään vastuksia? Pääsemätkö kaikki
jumalan luokse? Eikö tarvita mitään vahvistusta? Kuuleeko hän kaikkia
ihmisiä ilman eroituksetta?"

"Minun luullakseni", vastasi Cineas miettiväisesti, "vaaditaan
valmistusta."

"Epäilemättä; mutta minkälaista?"

"Syvä sielun aateksiminen, ja täydellinen mielen irroittaminen sinä
hetkenä kaikista ulkonaisista esineistä, ynnä suurin kunnioittaminen ja
mitä nöyrin alamaisuus."

"Niin", vastasi Helena; "ja sinä tiedät, mitä Sokrates tässä sanoo,
koska niin suuresti luotat häneen, sillä hän sanoo, että sielun
puhdistaminen on siinä: -- että se tottuu peräytymään ja sulkeumaan
itseensä, luopuen kaikesta yhteydestä ruumiin kanssa, niin paljon kuin
suinkin mahdollista, sekä elämään itsekseen ruumiin siteissä pysymättä.
Aivan niin, Sokrateelta ja Platolta ja tuolta totiselta Theofilolta
tämä kävi päinsä. Jos minä olisin sinun kaltaisesi, rakas Cineas,
taitaisi se olla mahdollista minullekin. Jos minä olisin suuri
filosofi, niinkuin Seneca, menettelisin tällä tavalla sieluani
hoitaakseni ja pitääkseni sitä puhtaana jumalan edessä. Mutta; minä
olen heikko nainen keskellä äidin huolia. Jos näistä herkeisin ja
eläisin aateksivaisen filosofin elämää, tekisin väärin -- väärin
lastani, väärin puolisoani vastaan. Etkö havaitse sitä tuskalloista
ristikohtaa, johon olen joutunut?"

"Minä näen sen", vastasi Cineas; "mutta sinä voit tehdä sen kumminkin
osaksi ja näin estää ajatuksiasi kokonaan niihin kiertymästä. 'Sielu
kaikkein ensinnä, sitten kaikki muut asiat.' Niin sanoi 'opettaja.'"

"Voi! sinä et voi ymmärtää minun elämääni. Kaikki nämät käyvät sinulta
laatuun, vaan ei minulta. Filosofiallinen tutkisteleminen -- minäkö
romalainen vallasnainen semmoiseen rupeisin? -- mahdotonta!"

"Ei juuri niin", lausui Cineas. "Hyvän-avuinen elämä, niinkuin sinun
elämäsi, vietettynä parhaitten ja korkeinten velvollisuuksien
täyttämisessä, on jo itsestään elinaikainen sielun puhdistaminen."

"Minä koetan tehdä parastani", vastasi Helena lempeästi. "Mutta
kuitenkin havaitsen, että luja rakkauteni lastani ja puolisoani kohtaan
saattaa minun unohtamaan jumalan. Hän pysyy minun silmissäni
majesteetillisena mielen kuvana, ylevänä tunteena. Kuinka voin lähestyä
häntä? oi, jospa löytäisin jonkun tien hänen luoksensa! Elämäni
muuttuisi mielestäni kahta suloisemmaksi, jos keksisin jonkun yhteyden
hänen ja minun raukan välilläni. Minä palvelen jumalaa, mutta minä
pelkään häntä. En tiedä kuinka kääntyä hänen puoleensa, enkä edes millä
nimelläkään."

Hän herkesi hetkeksi ja jatkoi sitten suloisella, hiljaisella laululla,
hyräillen sanoja noista majesteetillisistä kööreistä, jotka olivat niin
mieluisat hänelle:

    "Oi Zeus! -- ken lienetkin -- jos kuulet
    Mielelläs näin sua rukoiltavan,
    Sun puolehes käännyn!
    Sillä kun kaikki ma mietin tarkoin,
    Jos tosiaankin tahtoisin heittää
    Taakan pois, joka mieltäni painaa,
    Missä ois auttaja muu kuin Zeus?"

"Jatka sitä", lausui Cineas, "ja kuule mitä samassa laulussa sanotaan",
-- ja hän itse aloitti värsyn:

    "Ainoa hän, joka kuolevaista
    Viisauden tielle johdattaapi,
    Kärsimisissä tiedon antaa."

"Oi! Helenaseni, olen usein ajatellut, että jumala sillä tapaa johtaa
meitä viisauden tiellä ja saattaa meille 'tiedon kärsimisestä.'
Vakaasti uskon, että se halu, jolla pyrimme häntä tuntemaan, on hänelle
otollinen; ja kaikista asioista, jotka sielua puhdistavat, on jumalan
tavoittaminen etevin. Jos halajamme häntä, osottaa se itsestään, että
olemme valmistuneet häneen kääntymään. Ystävä liittyy ystävään, kun
molempain tunteet yhteen soveltuvat. Se tahto, jolla pyydämme lähestyä
jumalaa, todistaa, että me tavallaan olemme hänen kaltaisensa. Niin,
samanlaatuiset yhdistyvät toisiinsa ja ken vaan etsii jumalaa, se
lähestyykin häntä."

"Kyllä; mutta tahtooko jumala tulla meidän luoksemme? Mitäpä siitä,
vaikka me kuinka paljon häntä haluaisimme? Emme voi koskaan saavuttaa
häntä. Hänen yhteyteensä ei kukaan pääse."

"Lähestymisessä on kuitenkin jotain."

"Mutta minun tilassani ei se mitään auta. Voi! Cineas, minä varon,
ettei sieluni kaipaus milloinkaan saa tyydytystä. Jos vaan tuntisin
hänen, menisin hänen luokseen; mutta kuinka voi mennä hänen luokseen --
kuinka puhutella häntä?"

"Minun entinen elämäni", lausui hän vähän ajan perästä, "ja sinun
kumppanuutesi, ja 'opettajan' opit synnyttivät minun sielussani
hillittömän halun -- aatteita ja ajatuksia joita ei koskaan saa
tukehtumaan. Sinä, armas veljeni, menet minun sivuitseni", lisäsi hän
suruisella äänellä; "minun sivuitseni. Sielusi siivillä sinä lennät
tuonnemmaksi, sillä välin kuin minä alkukohdalla viivyn. Sinä jo näet
jumaluuden hohteen, sillä välin kuin minä turhaan häntä etsiskelen.
Minä en tiedä, mitenkä häntä puhutella; ja jos tietäisin sen, olisivat
ensimäiset sanani, 'suuri jumala! opeta minua, kuinka minun tulee sinua
rukoilla.'"

Ja nyt, kun hän lausui nämät sanat, tapahtui kummallinen seikka.
Pylväskäytävässä astuessaan he usein kävivät edestakaisin, ja juuri
tällä hetkellä saapuivat he sen läntiseen päähän, jossa oli vähäinen
huone, ovi rakennuksen etupuolella. Tästä huoneesta kuului suloinen
lapsen ääni, mutta tavattoman vitkaisena ja juhlallisena.

"Hiljaa!" lausui Helena laskien kätensä veljensä olkapäälle. Silloin
kuului vitkaan ja juhlallisesti tämän suloisen lapsen-äänen lausumat
sanat, ikäänkuin suoraan vastaukseksi äidin kaipailevaan huudahukseen:

"_Isä meidän, joka olet taivaissa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi.
Lähestyköön sinun valtakuntasi. Olkoon sinun tahosi niin maassa kuin
taivaassa. Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme; ja
anna meille meidän velkamme anteeksi, niinkuin mekin anteeksi annamme
meidän velvollistemme. Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä
meitä pahasta: sillä sinun on valtakunta, ja voima, ja kunnia,
ijankaikkisesti. Amen_."

Kyynelet kiilsivät Helenan silmissä.

"Mitä sanoja nämät ovat?" hän huudahti. "Isä meidän;" ja, pannen
kätensä ristiin, seisoi hän kuunnellen, samalla katsoen ylöspäin,
ikäänkuin olisi hän himmeästi ajatellut, että hän saisi sillä tavoin
nähdä "Isän."



III.

Isaak.


Kun rukous päättyi, odottivat he äänettöminä jotakin vielä. Mutta muita
rukouksen sanoja ei kuultu. Iloisesti nauravan lapsen ääni kaikui pian
ja Cineas katseli ylös huoaten.

"Voi, Helena", lausui hän, "tässä olen kuullut jotain, joka on parempi
kuin kaikki minun toteennäyttöni. Mistä Markus tuon on oppinut?"

"Minä en tiedä, jollei imettäjältä."

"Imettäjältäkö?"

Cineas laski käsivartensa ristiin ja seisoi ajatuksiinsa kiintyneenä.
Helena jätti hänen hiljalleen ja meni sisään.

Vähän ajan päästä nosti Cineas silmänsä häntä etsien ja havaitsi, että
hän oli poissa.

"Niin", virkki hän itsekseen; "äiti on varmaan mennyt lohduttamaan
mieltänsä tuolla suloisella pojalla. Mutta imettäjä -- mistä hän tuon
on oppinut?"

Tuokion käveli hän edestakaisin, sitten astui hän hitaisesti huoneesen
ja istuutui sohvalle peristyliumissa. Kotvasen kuluttua tuli Helena
sinne, Markus ja imettäjä muassaan. Pojan kasvoissa, jotka olivat ihan
äidinkaltaiset, kuvautui taivaallinen lempeys. Hänellä oli tämän
tunkevat silmät ja suloinen, mielekäs suu. Hän ei ollut kuin seitsemän
vuoden vanha ja jotenkin varteva iäksensä. Hän riensi enonsa luo; hänen
muodostansa näkyi, että hän luuli itsensä mielivieraaksi. Cineas otti
hänen syliinsä, likisti häntä vasten poveansa, katsoi hellästi hänen
kauniisin kasvoihinsa ja lausui tuhansia hyväilyssanoja. Hiukan ajan
perästä poika juoksi ulos huoneesta ja hyppeli lauleskellen
pylväskäytävässä.

Imettäjä jäi jälelle. Cineas oli ennenkin ottanut vaaria hänestä, mutta
nyt hän katseli häntä tavallista suuremmalla tarkkuudella. "Mistä",
arveli hän, "on tuo rukous alkunsa saanut? Hänkö on opettanut nämät
ihmeelliset sanat? Mistä hän ne oli oppinut? Ymmärsikö hän niitten
syvän merkityksen?" Hän päätti ottaa selkoa siitä häneltä itseltä.

Imettäjä oli ilmeisesti Kreikkalainen; kenties joltakulta saarelta.
Hänen kasvojensa juonteet olivat jaloksi hientyneet ja hänen hiuksensa
olivat lumivalkoiset. Nuoruudessaan lienee hän ollut erinomaisen
kaunis, sillä nytkin, hänen iäkkäänä ollessansa, asui hänen kasvoissaan
ihmeellinen suloisuus. Hänen muotonsa vaikutti mitä voimakkaimmalla
tavalla Cineaasen. Se oli niitä, jotka ilmoittavat kovia, suuria
kärsimyksiä; Cineas ei ollut koskaan nähnyt mitään kasvoja, joihin suru
oli suuremmat jäljet jättänyt eikä hänen mieleensä kuitenkaan tullut,
että toinen oli murheissaan. Se oli enemmän; ohitse menneen surun
kuvaus, semmoisen surun, jonka järkähtämätön, melkein jumalallinen
kärsivällisyys oli voittanut. Se oli Nioben muoto, tyytyväinen osaansa,
taipuen taivaan tahtoon. "Eiköhän tuo liene", ajatteli hän,
"puhdistunut sielu'" Viimeisen keskustelun esine joutui hänen
ajatuksiinsa ja hän arveli, että tässä oli sielu, joka oli irroittanut
itsensä kaikista aineellisista kappaleista; sielu, joka ehkä oli
yhteydessä korkeimman olennon kanssa; joka ehkä käänsi hänen puoleensa
niin ylevän rukouksen kuin sen, jonka Markus oli lausunut. Hän
kummasteli, mikä oli synnyttänyt nuot kauheat, nyt kokonaan laantuneet
surut ja mikä salainen voima oli saanut hänen kääntämään katkeruuden
suloiseksi rauhaksi. Nämät silmät -- tyynet kuin Egyptin Sfinxin
muuttumaton katsanto -- eivät osottaneet mitään nykyistä mielen
liikutusta eikä kiivautta. Hän ajatteli, ettei se suinkaan ollut
filosofia, joka näin oli häntä voimistuttanut, sillä ei hän koskaan
ollut tuntenut ketään naista -- eikä semmoisesta kuullut -- joka olisi
päässyt semmoiseen filosofialliseen mielen tyyneyteen, johon ainoastaan
muutamat runsaslahjaiset miehet olivat ehtineet.

Mutta hänen mieltymyksensä tähän naiseen ei saattanut häntä laimin
lyömään mitä tärkeitä velvollisuuksia hänellä paraillaan oli. Tosin hän
oli Helenaa lohduttanut, mutta hän tiesi hyvin, että asiat Britanniassa
olivat mitä täpärimmällä kannalla. Armeija kukaties ei koskaan ollut
hämärästänsä näkyviin pääsevä, Labeo kukaties ei koskaan palaava.

Noin vuosi takaperin, kun oli päätetty hävittää Druidein uskonto, oli
Labeo lähettänyt puolisonsa ja lapsensa Britanniasta Romaan. Kun hän
sen teki, tiesi hän hyvin, että ratkaiseva taistelo oli tulossa. Hän
ymmärsi Britannialaisten tuiman, uljaan luonnon ja oli varma siitä,
että he rupeisivat kauheaan vastarintaan. Hän menetteli niinkuin vaara
olisi ollut käsissä. Hän teki testamenttinsa ja määräsi Cineaan
poikansa holhojaksi siinä tapauksessa, että hän itse kuolisi. Hän antoi
asiakirjat Helenalle, käskien hänen jättää ne Cineaalle. Tämän Helena
tekikin, niitten sisältöä tuntematta.

Kun Suetonius viipyi jotenkin kauan poissa, oli Helena kirjoittanut
Cineaalle levottomuudestaan ja tämä oli kohta lähtenyt Athenasta
Romaan. Muutkin asiat kehoittivat häntä lähtemään, mutta tämä oli
pääsyy. Veli ja sisar olivat aina olleet kirjeenvaihdossa siitä saakka
kuin jälkimäinen naitiin; mutta he eivät koskaan sen jälkeen olleet
toisiaan tavanneet.

Se ilo, jonka Helena tunsi, kun hän rakastetun veljensä tapasi,
lievitti ajaksi hänen surunsa; ja Cineaan mielen rohkaisevat sanat
saattoivat hänen parhaita toivomaan. Mitä Cineaasen tuli, oli hän kohta
päättänyt hankkia itselleen tiedon, kuinka kartanon talous oli hoidettu
ja tehdä mitä hän voi sitä edistääkseen. Hän ei ollut oleskellut kuin
kaksi viikkoa siellä, kun he saivat ne surulliset sanomat, joista
edellisessä luvussa mainittiin.

Muuan mies oli kohta alusta herättänyt hänen suurinta epäluuloansa.
Tämä oli kartanon hoitaja Hegio. Hän oli syntyänsä Syrialainen, oli
alhaista sukua ja orja, kun hän ensiksi tuli Romaan. Jonkunlaisilla
keinoilla oli hän kohottanut itsensä parempaan tilaan ja häntä oli
kiitetty hyväksi Labeon edessä, joka jätti kartanon hoidon kokonaan
hänen haltuunsa. Tuskin sai Cineas häntä nähneeksi, kuin hän jo
havaitsi, että hän oli ilmetty konna. Hänen kamala, karsastava
katsantonsa inhoitti nuorta Athenalaista. Paitsi sitä Hegio ei ollut
erittäin kohtelias Cineaalle. Edellisen käytöksessä ilmestyi puoleksi
salattu ynseys, jota Cineas päätti rangaista. Kuinka lieneekään ollut,
Cineas näki selvään, ettei Hegiossa ollut miestä näin tärkeitä asioita
hoitamaan.

Cineas oli päättänyt kutsua kartanon hoitajan puheillensa ja luovuttaa
hänen suorastaan hänen virastansa. Tänä aamuna oli hän pannut hänelle
sanan, että hän tulisi hänen luoksensa; mutta kummastukseksensa oli hän
havainnut, että toinen oli lähtenyt Romaan. Kun ei hän tahtonut Helenaa
häiritä, meni hän tapaamaan kirjaston hoitajaa, jota hän piti suuressa
arvossa, vaikka tämä ei ollut muuta kuin orja.

Tämä mies oli Juutalainen, nimeltä Isaak, jonka Labeo muutamain
omituisten seikkojen kautta oli Syriassa haltuun saanut. Hän oli
ottanut osaa yhteen maanmiestensä kiivaasen kapinaan ja oli sentähden
kuolemaan tuomittu. Syystä taikka toisesta oli Labeo säälinyt tätä
onnetonta ja pelastanut hänen ristiin naulitsemisen tuskista. Sen
perästä liittyi Juutalainen isäntäänsä ja tämän perheesen suurimmalla
rakkaudella ja uskollisuudella. Kuusi vuotta seurasi hän heitä eri
maissa; ja joka vuosi oli saattanut heidän yhä enemmän häntä
kunnioittamaan. Kun perhe saapui Romaan, oli Isaakkin muassa ja oli
ihan alusta Hegiota epäillyt. Ei hän kuitenkaan ilmoittanut tunteitansa
kenellekään; eikä hän ennen Cineaan tuloa puhunut asiasta mitään.

Hän oli kookas, varreltansa majesteetillinen mies, Juutalaisen vahvasti
esiytyvät juonteet kasvoissa. Hänen partansa oli pitkä, hänen silmänsä
kirkkaat ja terävät, ja hänen otsansa täynnä syviä vakoja. Hänen
kasvatuksensa oli ollut mitä monipuolisinta laatua ja suurten
luonnonlahjainsa vuoksi oli hänen mahdollista hyväksensä käyttää
kaikkia etujansa. Hän oli perehtynyt Kreikan ja niin ikään Latinan
kirjallisuuteen; hän oli taitava kirjoittaja ja tarkka luvunlaskia.
Tämmöinen oli se mies, johon Cineas etupäässä nyt pani luottamuksensa.

Kun hän astui sisään, lientyivät Juutalaisen vakavat kasvot lempeään
tervehdyksen hymyilyyn. Hän oli virkaansa toimittamassa kirjastossa.
Tämä oli soma huone, seinät täynnä hyllyjä, nämät jaetut eri
komeroihin, joihin itsekuhunkin oli paperikääryjä pistetty. Hyllyjen
päällä seisoi kirjailiain marmorista veistetyitä rintakuvia ja isolla
pöydällä keskellä huonetta olivat tavalliset kirjoittamisen, sitomisen,
kiillottamisen ja kirjojen koristamisen koneet.

Cineas silmäili hänen työtänsä ja havaitsi, että hän juuri kopioitsi
Homeroa.

"Isaak", lausui hän ystävällisellä äänellä, "mikä ihmeellinen kirja
tämä on! Sillä minä en tiedä, kuinka monta vuosisataa se on
Kreikkalaisia innostuttanut ja elähyttänyt. Me tunnemme kaikki sen.
Filosofit ja talonpojat, soturit ja esivaltalaiset, kaikki kertovat sen
lauseita. Romalaisilla ei ole mitään sen veroista. Mutta meillä se on
pääkirja. Me ajattelemme Homeron ajatuksia, me elämme Homeron elämää.
Tunnetko sinä ketään muuta kansakuntaa, jolla on kirja, joka täyttäisi
tämmöisen sijan kuin tämä?"

Näin lausuen nojausi hän huoneen toisessa päässä olevaan sohvaan ja
katseli Juutalaista.

"Meillä Juutalaisilla", vastasi Isaak häveliäästi, "on yksi pääkirja.
Mutta tässä on kaikki meidän kirjailiamme yhdessä koossa. Se on
todestikin meidän kirjallisuutemme. Me kaikki tunnemme sen. Me
viittaamme aina sen sisältöön. Se sytyttää meidän sydämemme ja johtaa
meitä elämän vaiheissa. Me elämme sen elämää, me kerromme sen lauseita
monta vertaa enemmin kuin te, mitä Homeroon tulee."

Cineas kummastui, kun hän kuuli tämän, mutta silmänräpäyksen
ajatteleminen sai hänen havaitsemaan, ettei se ollutkaan mitään
ihmettä, että jollakulla kansakunnalla oli kirjallisuus, jota se piti
suuressa arvossa.

"Mitä kirjoja ne ovat?" hän kysyi.

"Meidän pyhät kirjamme", vastasi Isaak.

"Ovatko ne runollisia?"

"Ne ovat sekä runollisia että suorasanaisia."

"Löytyykö niitten joukossa mitään epillistä runoelmaa?" kysyi Cineas,
jota vähäisen nauratti, kun hän ajatteli barbarilaista eposta ja
kuvaili itsekseen kuinka kauheasti tämmöinen tuote tavallisia sääntöjä
loukkaisi.

"Ei", vastasi Isaak. "Meillä ei ole mitään epillistä runoelmaa. Meidän
vanhin historiamme ei kuitenkaan: aineensa puolesta eriä suuresta
epoksesta. Sen sisältö on mitä korkeinta ja tärkeintä voi käsittää. Se
kertoo, kuinka kaikkivaltias loi maailman; ja kuinka ihmiset syntyivät.
Se kuvailee aikaisinten vuosisatojen tapauksia ja näyttää, kuinka
kaikki ihmiset juontavat alkunsa samasta lähteestä. Se laatii
kansakuntamme kummallisen sukuperän ja ihmeellisen historian. Kukaties
sinun mielesi joskus tekee lukea tätä historiaa. Minä voin vakuuttaa
sinulle, että siinä on paljon opin ja kummastuksen aihetta myöskin
semmoiselle mielelle kuin sinulla on. Äläkä pidä sitä ainoastaan
kansallisylpeytenä, jos sanon, että se mies, joka tämän historian
kirjoitti, on nerokkaampi kuin Homeros ja tämä kirja suuren-arvoisempi
meille kuin Iliadi Kreikkalaisille."

"Hänessä lienee kyllä ollut suuri nero", lausui Cineas sävyisesti,
"mutta ei hän ole kirjoittanut mitään epillistä runoelmaa, eikä niin
muodoin juuri sovi verrata häntä Homeroon. Tahtoisin kuitenkin
mielellään nähdä kirjan, josta sinä puhut. Minä olen kuullut siitä
jotain. Eikö sitä käännetty kreikaksi Alexandriassa?"

"Kyllä. Mutta minun ei tarvitse sanoa, että käännös on meistä, jotka
alkukirjan tunnemme, tämän kauneuksia vailla."

"Tietysti; semminkin mitä runoelmiin tulee. Niitä ei saa käännetyksi.
Katso Ciceroa, kun hän Aiskhyloa kääntää. Onko koskaan surkeampaa
yritystä nähty? Ei Catullonkaan onnistunut suorittaa muutamia Sapphon
värssyjä."

"Vaan hän vääristeli niitä", lisäsi Isaak. "Ei; runoelmia ei voi
kääntää. Niitten hieno haju haihtuu, kun ne toisenkielisiksi
muutetaan."

"Sinä puhuit suorasanaisista kirjoituksista", sanoi Cineas, äskeiseen
puheesen palaten. "Mitä runouden lajia teillä on? Löytyykö mitään
dramallista? Jos niin on, mitä sinä tuosta kolmenlaatuisesta yhteydestä
arvelet? Sinä et suinkaan liene noita sääntöjä havainnut."

"Meillä on kumminkin yksi dramallinen runoelma", vastasi Isaak. "Se ei
kuitenkaan sovi julkiselle näkymölle, vaan ainoastaan totisimman mielen
hiljaiselle mietinnölle. Sen sisältö on mitä syvintä ihmisen mieli voi
käsittää. Sen suhteen on se enemmän 'Prometheyn' ja 'Oedipon'
kaltainen, kuin minkään muun Kreikkalaisten näytelmän. Se esittelee
jumalan hallinnon suurta salaisuutta. Semmoinen on, niinkuin tiedät,
Prometheyn sisältö. Sinä tiedät myöskin, kuinka Aiskhylolta on hänen
äärettömän suuri yrityksensä huonosti menestynyt. Kreikkalaisten
ylevimmässä runoelmassa kuvaillaan korkeinta olentoa hirmuvaltiaaksi,
joka itse on heltymätönten Vaiheettarien alainen; eikä 'Vapautettu
Promethey' voi valaista 'Kahletetun Prometheyn' salaluontoisuutta ja
hämäryyttä. Jumala antaa hyväntahtoisen olennon kärsiä kidutuksen
hirmuja juuri hänen hyvien avujensa vuoksi. Mikä on hirmuisempaa kuin
tämä? Aiskhylos yrittelee liian suuria. Hän ei voinut todistaa
taivasten haltian hurskautta, kun hän ensiksi oli niin voimakkaasti
hänen kauheaa hirmuvaltaansa kuvaillut. Ei 'Oedipossa' ole paremmin
laita. Varsin viaton mies johdatetaan pääsemättömäksi ilkeinten
rikosten teentöön ja heittää viimein henkensä koviin tuskiin. Tässä on
myöskin tuo suuri kysymys viritetty, mutta vastausta siihen ei saada.
Tämmöiset teokset täyttävät mielen epätoivolla ja elämän synkkä
salaisuus muuttuu yhä synkemmäksi."

"Mutta meidän runoelmassamme on toisin. Kysymys on esitelty samalla
tavalla. Aivan hurskas ja rehellinen mies kietoontuu yhtäkkiä
sanomattoman suureen onnettomuuteen. Tässä on sama ansaitsematon
vääryys ja kärsintä, joka näyttää mielivaltaiselta ja kohtuuttomalta;
samat seikat, jotka saattavat ihmiset syyttämään jumalaa julmuudesta --
ajattelemaan kaikkivaltiasta häijyksi ja pahansuovaksi. Mutta tässä on
vastattu kaikkiin -- vastattu kaikkiin. Sillä vastaus on _jumala_!
Kaikki jätetään hänen haltuunsa. Hän puhuu ja osottaa itsensä ja työnsä
oikeaksi. Tämä on ainoa vastaus ja on ijäti oleva ainoa", jatkoi Isaak
tavallista suruisemmalla äänellä; "ainoa vastaus sille, joka kysyy:
miksi minä kärsin?

    "Herra antoi ja Herra otti:
    Herran nimi olkoon kiitetty."

"Kuinka! otammeko vastaan hyvää Herralta, emmekä pahaa?"

Cineas oli kuunnellut suurimmalla tarkkuudella. Isaak nojasi päätänsä
kättänsä vastaan ja oli muutaman silmänräpäyksen äänetönnä.

Cineas viittasi nyt siihen, että hänestä oli näissä tunteissa jotain
stoalaisuuden kaltaista.

"Stoalaisuuttako?" lausui Isaak, katsoen ylös hämmästyneenä. "Kaukana
siitä. Juuri päinvastoin. Sillä stoalaiset puhuvat ihmisistä, jättäen
jumalan siksensä; mutta me katsomme kokonaan jumalan puoleen ja häneen
katoomme. Sillä mitä me ilman hänettä olemme? Jos hän kerta poistuu
näkyvistämme, mitä jääpi meille muuta kuin epätoivo? Hänessä kaikki
asiat selkonsa saavat. Hän on ääretön, pyhä ja kaikkiviisas. Häneen
minä turvaan."

Sillä välin kuin Isaak lausui nämät sanat, oli hänen käytöksensä
muuttunut. Hänen äänensä kuului syvemmältä. Hän näytti enemmän
ajattelevan itsekseen, kuin puhuttelevan Cineasta. Ja tässä
mietinnön-tapaisessa tilassa nosti hän sanomattomalla kunnioituksella
ja hartaudella silmänsä ja, katsoen ylöspäin, aloitti jonkunlaista
rhytmillistä laulua:

  "Herra, sinä olet meidän turvamme suvusta sukuun. Ennen kuin vuoret
  olit syntyneet ja sinä loit maan ja mailman; olet sinä Jumala
  ijankaikkisesta ijankaikkiseen."

Hän herkesi; ja, pannen kätensä ristiin, katsoi hän taas äänetönnä
maahan.

Olisi mahdotonta kuvailla sitä ihmetystä ja kunnioitusta, jolla Cineas
kuunteli näitä sanoja. Kaikki mitä hän milloinkaan oli kuullut
Egyptiläisten ja Asialaisten mystillisistä tiedoista, joutui hänen
mieleensä. Olikohan paljonkin tämänkaltaista noissa pyhissä
runoelmissa, joista Isaak puhui? Siinä tapauksessa eivät hänen hartaat
ylistyksensä todellakaan olleet perättömät.

"Tämän", lausui Cineas, "on varmaan joku teidän runoilioistanne
sepittänyt. Onko teillä montakin tämmöistä runoelmaa?"

"Monta", vastasi Isaak innokkaasti; "mutta ei dramallista. Ne ovat
parhaasta päästä lyyrillisiä. Aivan niinkuin teidän dramallisissa
teoksissanne ylevimmät tunteet ilmaantuvat lyyrillisissä kappaleissa,
löydämme mekin niistä jaloimmat käsitteemme jumalasta. Me olemme
jumalista kansaa ja meidän runoiliamme olivat jumalan profeetat.
Meillä, niinkuin muinoin Romalaisilla, olivat runoiliat ja profeetat
samat."

"Millä kummaisella tavalla sopii toisiinsa verrata meidän ja teidän
lyyrillisiä kirjailioita?" kysyi Cineas uuteliaasti. "Onko teillä
mitään meidän runomittamme kaltaista?"

"Meillä on rhytmillinen systemi, jonka itse olemme keksineet. Entisinä
aikoina, jolloin nämät runoelmat sepitettiin ja laulettiin, oli meidän
soittotaitomme epäilemättä paras maailmassa."

"Mikä niitten aine on?"

"Niissä on kaikissa vaan yksi aine", sanoi Isaak; "mutta koska tämä
aine on ääretön, on laulujemme sisältö alati vaihtelevaa."

"Mikä tämä ääretön sisältö on?" kysyi Cineas, ainoastaan puoleksi häntä
ymmärtäen.

"_Jumala_!" vastasi pitkäänsä Isaak kavahtavalla kunnioituksella.
"Meidän kielessä ei ole sallittu lausua tätä ylevää nimeä."

"Teidän runoutenne olisi siis nöyrää kunnioitusta täynnä", sanoi Cineas
hämmästyneenä Isaakin käytöksestä ja taipuen noihin syviin tunteisin,
jotka ilmestyivät Juutalaisessa joka kerta, kuin vaan jumalaa
tarkoitettiin.

"Minun tietääkseni ei ole missään muualla tämmöisiä ajatuksia lausuttu",
sanoi Isaak, "ja sinä tiedät, että minä olen jotenkin opastunut
Kreikkalaisten runouteen. Mutta en ole koskaan lukenut mitään, joka
vetäisi vertoja tälle kaikissa ilmestyvälle ylevyydelle, joka on meidän
runoudellemme omainen. Sinä tiedät hyvin, kuinka minä ihastelen
kreikkalaisen hengen ihmeellisiä tuotteita; ne ovat ihmisneron
täydellisimpiä luomia. Kuitenkin on teidän runoutenne ymmärryksen
kirjallisuus; meidän on sielun. Se on hengellinen, jumalinen. Jos
Pindaros loistavimmalla kuvailu-keinollansa lyyrillisen intonsa
kuohulla esittelisi Platon ylevimpiä ajatuksia, sinä ymmärtäisit, mitä
meidän runoelmamme ovat."

Cineaan oli vähän vaikea olla nauramatta tuota, jota hän katsoi
kiihkeimmäksi kansallis-ylpeydeksi. Nuot juhlalliset värsyt, jotka hän
oli kuullut vähäistä ennen, todistivat, että löytyi joku syy Isaakin
ylistykseen; vaan kuitenkin tuntui hänestä liialliselta, kun Isaak piti
kotimaansa runoilioita etevämpänä, kuin itse Pindarota. "Lopulta",
ajatteli hän, "ei tämä Asialainen voi milloinkaan kreikkalaista henkeä
ymmärtää. Vaikka hän on sivistynyt, asuu kuitenkin barbarin luonto
hänessä."

Jos hän olisi tarkemmin katsonut Isaakia, olisi hän havainnut, että
tämä oli keskustelun aikana suuresti muuttunut. Joka hetki saatti hänen
silmänsä tulisemmin hehkumaan; hän pusersi lujaan kätensä kiinni; hän
hengitti rajummin. Hänen käytöksensä tuli myöskin toisenlaiseksi. Hän
puhui katkonaisemmin ja usein enemmin itsekseen kuin Cineaalle. Hänen
äänensä oli välisti melkein käskeväinen. Hänen vankka vartalonsa olisi
sopinut Moseksen kuvan kaavaksi. Hän muisti kansakuntaansa, sen kunniaa
ja Israelin jumalan koko voimaa -- tämä muisto paloi hänen sydämessänsä
ja muutti hänen muotonsa. Hänkö orja? Päinvastoin hän oli niitten
Hebrean sankarien kaltainen, jotka tuomarein hallitessa olivat eri
aikoina johtaneet kansaa, kun se katkaisi kahleensa ja kukisti
sortajansa -- hän oli niinkuin Ehud taikka Gideon taikka Jephtah.

"Minun tekee suuresti mieleni kuulla enemmän teidän runoudestanne",
sanoi Cineas. "Osaatko kääntää minulle jotakin, jonka kautta saisin
jonkunlaista käsitystä siitä? Jos osaat, lausu jotain samantapaista,
kuin äsken, minä tahtoisin kuulla sitä."

Isaak ei vastannut mitään. Hän nousi verkalleen istuimeltansa ja
seisahtui Cineaan eteen. Nyt havaitsi Athenalainen ensi kerran, kuinka
Juutalainen oli muuttunut. Hänen jalon komea päänsä, säihkyvin
silminensä, parta aaltoina ja hiukset kiehkuroissa, koko hänen vakava
katsantonsa tekivät hänen mitä ylevimmäksi olennoksi Cineas ikinä oli
nähnyt. Hän ajatteli, että tämmöinen pää olisi sopinut Olympon
Jupiterille. Hän kummasteli muutosta eikä voinut sitä ymmärtää.

Isaak mietiskeli hetken ja alkoi sitten äänellä, joka alusta oli tyyni,
mutta jälestäpäin muuttui yhä hartaammaksi:

  "Minä rakastan sydämestäni sinua Herra, minun voimani, Herra minun
  kallioni, linnani ja vapahtajani, Jumalani, vuoreni johon minä
  turvaan, kilpeni, ja autuuteni sarvi, ja varjelukseni.

  Minä kiitän ja avukseni huudan Herraa; niin minä vapahdetaan
  vihollisistani.

  Sillä kuoleman siteet ovat käärineet minun ympäri; ja Belialin ojat
  peljätit minun.

  Tuonelan siteet kiedoit minun; kuoleman paulat ennätit minun.

  Ahdistuksessa minä avukseni huudan Herraa, ja Jumalalle minä huudan:
  niin hän kuulee ääneni templistänsä, ja huutoni hänen edessänsä
  tulee hänen korviinsa.

  Maa liikkui ja vapisi, ja vuorten perustukset liikuit: he värisit,
  koska hän vihastui.

  Savu suitsi hänen sieramistansa, ja kuluttava tuli hänen suustansa,
  niin että hiilet siitä sytyit.

  Hän notkisti taivaat ja astui alas; ja synkiä pimeys oli hänen
  jalkainsa alla.

  Hän istui kerubimin päällä ja lensi; ja hän lensi tuulen sulkain
  päällä.

  Hän pani pimeyden peitoksensa, ympärinsä majaksensa mustat paksut
  pilvet.

  Kirkkaudesta hänen edessänsä hajosit hänen pilvensä rakeilla ja
  leimauksilla.

  Ja Herra jylisti taivaissa, Ylimmäinen antoi pauhinansa, rakeilla
  ja leimauksilla.

  Hän ampui nuolensa ja hajotti heitä: hän iski kovat leimaukset,
  ja peljätti heitä.

  Ja niin ilmestyit vetten kuljut, ja maan perustukset ilmaannuit,
  Herra sinun kovasta nuhtelemisestas, ja sierames hengen
  puhalluksesta.

  Hän lähetti korkeudesta ja otti minun ja veti minun ulos suurista
  vesistä.

  Hän vapahti minun voimallisista vihollisistani, vainollisistani,
  jotka olit minua väkevämmät.

  Ne ennätit minun tuskapäivänäni; mutta Herra tuli turvakseni.

  Ja hän vei minun lakealle: hän tempasi minun ulos, sillä hän
  mielistyi minuun."

Näitten sanojen lausuminen teki tämän kohtauksen Cineaalle
muistettavaksi. Ensimäisten säitten perästä kiihtyi Isaak
kiihtymistään, kunnes hän joutui hehkuvan innon ylevään mielen
liikutukseen. Hänen kirkas, väkevä äänensä vieri juhlallisesti
säkeestä säkeesen, että se Cineaan mielestä kuului niinkuin sotatorven
jyminä ja valloitti koko hänen sielunsa. Nämät sanat mukaantuivat
itsestänsä Markon rukoukseen. "Mistä kaikki nämät sanat tulivat?" hän
ajatteli. Viehättyneenä kuunneskellen hän oivalsi runoillan ylevän
aatteen, vaikkei hän voinut kaikkia hänen lauseitansa ymmärtää. Sillä
ensiksi tämä runoilia lauloi omaa rakkauttansa luojaan, jonka perästä
hän kävi kertomaan kaikkia välikappaleita, joita Ääretön koki
pelastaakseen häntä -- ihmistä. Tämä oli ikäänkuin uusi ilmestys
Cineaalle. Tässä oli korkea vakuutus siitä, mitä hän tuskin rohkeni
toivoa. Hän saatti sanoa itsellensä, että se oli todenmukaista,
toivottavaa; mutta tässä oli semmoinen, joka julisti, että todella niin
oli ollut. Toisella oli luulo; toisella kokemus. Tämä kokemus oli tässä
kerrottu; ja mimmoisilla sanoilla! Kuinka kylmältä tuntuivat Platon
ylevimmät puheet näihin jumalallisiin verrattuina!

"Jatka! jatka!" huudahti hän, kun Isaak taukosi; "taikka ei -- herkeä
-- ala uudestaan ja lausu monta kertaa kaikki päästä päähän, kunnes
olen kiinnittänyt nämät kummalliset sanat mieleeni."

"Kyllä, Cineas", lausui Isaak; "mutta nämät virret ovat ainoastaan
vähäinen osa noista useista muista, jotka ovat elämäni tuki ja
lohdutus; eikä ainoastaan minun elämäni, vaan koko poljetun
kansakuntani."

Hän katkaisi puheensa; huokaus kohosi hänen rinnastansa; ja hän näytti
taistelevan ankaraa mielen liikutusta vastaan. "Ei, ei", virkki hän
itseksensä: "minä en saa ajatella sitä;" ja nyt kääntyen Athenalaisen
puoleen: "jalo Cineas, suo minulle anteeksi heikkouteni; mutta se
voittaa minun aina, kun vaan isänmaatani muistelen."

Taas heltyi hänen sydämensä; kyyneliä kumpui hänen silmistänsä:

  "Kuinka veisaisimme Herran virttä vieraalla maalla? Jos unohdan
  sinua Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu. Tarttukoon
  kieleni suuni lakeen: ellen sinua muista: ellen tee Jerusalemia
  ylimmäiseksi ilokseni."

Hän herkesi jälleen, koettaen asettaa tuimaa suruansa. Cineas otti
suuresti osaa tämän eriskummaisen miehen liikutukseen. -- Tuo kalvava
koti-ikävä, ilmaantuen Isaakin sanoissa ja äänessä, salvasi syvältä
hänen mieleensä. Hän arveli tätä keskustelua liian tuskalloiseksi tälle
sydämestä sortuneelle maan-pakolaiselle. Hän nousi seisaalleen ja astui
hänen luokseen.

"Isaak", lausui hän, puhuen äänellä, joka oli täynnä hellintä ja
jalointa osan-ottoa ja laskien kätensä Juutalaisen olkapäälle: "Älköön
minun tähteni tämmöinen mielen liikutus syntykö. Suo minulle anteeksi,
että olen herättänyt surullisia muistoja. Älä ajattele enään näitä
asioita."

Isaak kokosi heti mielensä. Kiitollisuudella ja rakkaudella katseli hän
Cineasta.

"Voi", sanoi hän suruisesti hymyillen, "minä ajattelen näitä asioita
joka hetki ja yöllä niistä uneksin. Anna minulle anteeksi. Minä en saa
itseäni hillityksi. Sinun lempeä osan-ottosi houkutteli minun
unohtamaan itseni. Puhutaan toiste näistä asioista. Mutta minä
kirjoitan sinulle muutamia näistä värsyistä, joita sinä pidät niin
suuressa arvossa, koska en voi luottaa siihen, että kykenisin niitä
ulkoa lausumaan."

Kynäänsä tarttuen piirsi hän nuot värsyt papyrus-arkkiin, jonka hän
antoi Cineaalle.

"Ja nyt", lausui Cineas, halullisesti kääntäen keskustelua toiselle
uralle, "tahdon lyhykäisesti jutella sinulle asian jonka vuoksi tänään
tulin tänne."

Tuosta kertoi hän, kuinka Labeo oli tehnyt ja kuinka hän itse oli
määrätty holhojaksi siinä tapauksessa, että tämä kuolisi.

"Nyt, Isaak", jatkoi hän, "sen johdosta, mitä olen sinusta nähnyt ja
kuullut, luotan sekä sinun rehellisyyteesi että taitoosi. Minä
tarvitsen kelpo apumiestä siinä työssä, joka on tullut minun
tehtäväkseni; sillä minä mielin kohta ryhtyä tämän perheen ja tilan
hoitamiseen."

Kun Cineas lausui nämät sanat, lensivät Isaakin kauniit kasvot
todellisesta ja teeskentelemättömästä ilosta punaisiksi.

"Sinäkö itse, Cineas?" hän huudahti. "Minä olen siis vapaa suuresta ja
raskaasta huolesta. Minä olen kuullut, että sinun tiluksesi ovat
äärettömän suuret ja että sinulla on rikkautta saman verran kuin Roman
äveriäimmilläkin. Sinä voit helpommin ymmärtää tämän kartanon asiat ja
mikä parempi on, sinä havaitset, onko jollakin tavalla tuhlattu
täällä."

"Juuri tämän asian perille tahdon minä päästä. Sinä tiedät, että minä
jo olen suuttunut Hegioon ja epäilen häntä. Hän on kolme vuotta ollut
tämän talon päällysmiehenä ja hoitajana; ja hän menettelee kaikissa
mieltänsä myöten. Minun täytyy katsoa, mitä hän on saanut aikaan. Minä
soisin, että sinä nyt kerrot kaikki, mitä hänestä tiedät. Oleskeleeko
Hegio paljonkin Romassa?"

"Paljon."

"Minkä vuoksi?"

"Hän askaroitsee kauppatuumissa."

"Minkälaisissa?"

"Alusta myi hän harvoin nähtyjä ruokia keisarin pöytää varten --
erittäinkin afrikalaisia multasieniä. Nyt on hän jonkun ajan
lainaskellut rahoja muille."

"Rahojako lainaskellut?"

"Niin."

"Onko hän rikas?"

"Ei; mutta hänen hallussansa on paljon rahoja", lausui Isaak salaisella
viittauksella.

"Sinä tarkoitat kaiketi Labeon rahoja, arvaan minä", sanoi Cineas.

"Niin".

"Kenties panee hän rahat lainaan kartanon hyväksi, isäntäänsä
rikastuttaakseen."

"Rahat kyllä ovat Labeon. Hyötyykö hän niistä vai ei, se on ihan toinen
asia. Hegion tuttavuus suurten kanssa on hänen pilannut", jatkoi Isaak
jotensakin kuivankiskoisesti. "Seneca, tuo kummallinen filosofi ja
moralisti on näyttänyt hänelle, kuinka hän viisaalla lainanannolta saa
yhtenä vuonna tulonsa kahdenkertaisiksi. Tigellinus opettaa nyt häntä,
kuinka ne tuhlata."

"Tigellinus!"

"Niin. Hegio ei toisinaan eroita Tigellinoa Labeosta, ja tuskin tietää
hän, kumpi hänen isäntänsä on."

"Kuinka?" kysyi Cineas, joka ei oikein selvästi ymmärtänyt häntä.

"Sillä tapaa, että hän maksaa Labeon rahat Tigellinolle ja näyttää
tilikirjat hänelle."

"Suuri Zeus!" huudahti Cineas kavahtaen seisaalleen. "Kuinka sinä sen
tiedät?"

"Minun kiitollisuuteni Labeota kohtaan ja rakkauteni hänen jaloon
puolisoonsa ja lapseensa ovat saattaneet minut pitämään aina tarkkaa
huolta tästä perheestä. Kun me tulimme tänne, kääntyi minun huomioni
tähän mieheen. Minä tiesin, ettei mikään rehellinen sydän voinut olla
semmoisen ulkomuodon takana. Minä tiesin, että hän oli kamala konna ja
päätin tarkoin pitää häntä silmällä. Asianhaarat olivat minulle sangen
etuisat. Sinä tiedät, kuinka kansalaiseni ovat keskinäisessä
yhteydessä, mihin hyvänsä heitä hajoitetaan ja kuinka me kaikki olemme
toisiimme liittyneet. Me olemme eri yhteiskuntana, mihin tahansa
lähdemme. Me tunnemme kaikki toinen toisemme, me seisomme toistemme
vieressä ja autamme toistamme niin paljon kuin mahdollista on. Minä
tunnen kaikki Juutalaiset Romassa. Moni heistä on sangen rikas ja
tietää kaikki suuren maailman salaisuudet."

"Heti kuin päätin pitää vaaria tästä miehestä, havaitsin, että
tarvitsin useamman silmän kuin minulla itsellä on. Hän vietti paljon
aikaa Romassa, mutta mitä hän siellä toimitti, se jäi minulta salaan.
Minä tiesin kuitenkin, etteivät kaikki tämän kartanon tulot joutuneet
Labeon hyväksi eivätkä muulla tavalla häntä hyödyttäneet. Mihin ne siis
menivät? Johonkuhun tarpeesen kaupungissa. Päästäkseni selvilleen
siitä, rupesin yhteyteen omien maanmiesteni kanssa. Kohta oli heidän
tietonsa minun käytettävänäni; ja minä orja-raukka, sain tietoihini
Hegion koko käytöksen ja kuinka hän oli viettänyt joka hetken, joka
päivän elämästänsä."

"Tigellinus on perin kunniaton ihminen ja vaikuttaa jo suuresti
Caesariin. Hän pyrkii valtion korkeimpaan virkaan, keisarillisen
henkivartioston päälliköksi, mutta siihen hän ei suinkaan pääse, niin
kauvan kuin Burrhus elää. Hän on kuitenkin saaliinhimoinen ja tunnoton,
ja Nero on jonkun ajan suuresti häntä suositellut. Hän on pannut
toimeen muutamia noista julmimmista rikoksista, jotka taannoin ovat
tapahtuneet. Erittäin on hän taipusa ryöstämään iällisiä, heikkoja ja
turvattomia; ja kaikista näistä syistä on hänen nimensä nykyjään yksi
Roman kauhuista."

"Labeon lähdettyä Britanniaan, Hegio jäi enemmän kuin ennen itsekseen
ja laveammalta ryhtyi hän omiin kauppatoimiinsa, isäntänsä rahoja
niitten hyväksi käyttäen. Kun me ensiksi tulimme tänne, ajoi hän näitä
asioita suuressa määrässä ja oli pannut isot summat korkoa kasvamaan.
Takaisin tulomme ensi aikoina joutui hän Tigellinon pariin. Hän luuli
tässä näkevänsä arvoon nousevan lemmityn ja sentähden teki hän hänelle
kunnian-osoituksensa."

"Britanniassa tapahtuneitten kommelusten perästä on hän uusia tuumia
keksinyt. Hän luulee, ettei Labeo enää palaa ja niin tavoin jäänee
kartano alttiiksi tunnottomalle miehelle, jota Tigellinon voima tukee."

"Mutta kuinka he voivat tämmöisiä tehdä?" kysyi Cineas. "Suurin vääryys
perustuu tavallisesti johonkin tekosyyhyn; mutta Labeo ei ole koskaan
edes kateutta herättänyt. Hän ei ole kylläksi mahtava siksi."

"Ei mikään asia voi suojella ihmisiä keisarin vallasta. Jos Labeo nyt
olisi Romassa ja Hegio olisi hankkinut itselleen Tigellinon avun, olisi
tuiki mahdoton kartanonhoitajan menestymistä ehkäistä. Tämmöistä on
usein tapahtunut. Huolimattomasti suostuu Nero Tigellinon tuumaan. Joku
hovi-upseeri käy Labeon luona ja neuvoo häntä päivänsä päättämään. Hän
tottelee kovemmasta kohtalosta pelastuakseen. Hän kaatuu miekkaansa.
Hänen perheenä ajetaan pois häviön ja nälän käsiin. Päällekantaja jakaa
kartanon Tigellinon kanssa, uhriensa kurjuudesta riemuiten. Näin
tehdään joka päivä."

Kylmä väristys vavautti Cineasta, kun hän ajatteli, että niin suittaisi
käydä. Vaara oli todella tarjona. Tigellinon nimi, sen hän hyvin tiesi,
oli kaikenlaisten hirmujen veroinen ja harva häneltä turvassa oli.

"Kaikki nämät minä tunnen", lausui Isaak, "mutta en tiedä tarkemmin,
mitä erityistä käytöstapaa Hegio on päättänyt noudattaa. Kenties lykkää
hän yrityksen toimeenpano siksi kuin hän varmaan tietää, että Labeo on
kuollut ja hän ja hänen suojeliansa voivat holhojina ottaa omaisuuden
haltuunsa. Tämä on, arvatakseni, hänen nykyinen tarkoituksensa. Mutta
minä luulen, että, jos tänään tulisi sanoma, että Suetonius on hukassa
ja Labeo kuollut, kartano kerrallaan anastettaisiin ja minun kallis
emäntäni ja hänen lapsensa ajettaisiin pois nälkään nääntymään."

"Toiselta puolen", sanoi Isaak, "löytyy paljon, joka pidättää
Tigellinoa semmoisesta menetyksestä. Burrhus on vielä korkein arvon
puolesta ja hänellä on suuri valta. Viimeistä lukua on hän juuri nyt
Tigellinoa mahtavampi. Minä tiedän, että hän on sinun harras ystäväsi
ja myöskin suuresti Labeoon mieltynyt. Seneca on niinikään hänelle hyvä
ystävä. Labeon vanha perhe; Sulpiciot, joitten päämies hän on; sinun
jalon sisaresi, hänen puolisonsa, korkea syntyperä -- hän on, niinkuin
kaikki tietävät, siinnyt Megakleidein ja Herakleidein suvusta --
tekevät hänen nimensä mainioksi ja estänevät noita ennen aikojaan
työhön kajoomasta taikka hurjimpiin keinoihin rupeamasta."

"Hegio lähti varmaan tänä aamuna Tigellinoa tapaamaan. Minä en luule,
että nykyiset uutiset Britanniasta vaikuttavat mitään muutosta heidän
käytöksessänsä. He vartovat."

"Mitä kartanon rahoihin tulee, ne ovat kaikki Hegion takana. Noin
puolen niistä antaa hän perheen elatukseksi, mutta toisen käyttää hän
kauppavehkeisin. Minulla on todistuksia, jotka voin näyttää sinulle.
Yksi kartanon orjista on hänen kirjanpitäjänsä. Tämä on Juutalainen ja
vihaa Hegiota. Minun oli vähäisen vaikea taivuttaa häntä näyttämään
itselleni tilikirjoja ja minä tarkastelen myöskin paraikaa niitä joka
päivä."

"Kuinka saat sinä niin sovitetuksi?"

"Kirjanpitäjä tuopi ne minulle, milloin hyvänsä hän vaan tietää, että
Hegio on lähtenyt Romaan. Silloin me tutkimme niitä. Kaksi, kolme
kuukautta mennee ennenkuin työmme päättyy. Minä olen havainnut
äärettömän suuria petoksia ja voin milloin tahansa näyttää sen sinulle
todeksi. Asianhaarat ovat varsin paljon auttaneet minua ja Hegio tietää
niin vähän tästä, ettei hän voisi uneksiakaan, että minä olen muuta
kuin viaton kirjastonhoitaja, joka olen kirjoihini kokonaan kiintynyt."

Innokkaimmalla tavalla lausui Cineas suurta kiitollisuuttansa Isaakin
hyvistä toimista; kehoitti häntä jatkamaan tutkimustansa ja sanoi
aikovansa sillä välin mietiskellä, kuinka hän parhaiten menettelisi
noin vaarallisen konnan suhteen. Sitten erkani hän Isaakista, täynnänsä
ajatuksia ja kovasti tuskautuneena.



IV.

Poika ja hänen imettäjänsä.


Kun Cineas kohtasi sisarensa, hän löysi hänen perheinensä
peristyliumista, joka oli komea, pylväillä ympäröitetty sali, aukko
katossa. Hänen anoppinsa, Sulpicia, oli siellä; hänen poikansa, Markus,
seisoi hänen vieressään ja imettäjä istui aivan lähellä. Taas iski
tämän erinomainen muoto Cineaan mieltä. Siinä ilmestyi niin paljon
nähtyjä vaivoja ja kestävää kärsivällisyyttä.

Kun hän astui sisään, koetti Sulpicia paraikaa omalla tavallansa
Helenaa lohduttaa. Hän oli vanhanpuolinen nainen, niin sanoaksemme
oikeata romalaista lajia: yksivakaiset ja jalot kasvot, mukava käytös
ja katsanto, joka osotti jommoistakin ylpeyttä. Hän oli niitä, jotka
eivät koskaan voineet unohtaa että he kuuluivat _gens Sulpicia'an_.

"Jos olisit Romalainen, tyttäreni", lausui hän niin lempeästi, kuin hän
voi, "näyttäisit suurempaa vakavuutta."

"Mutta minä en ole Romalainen", sanoi Helena jotenkin surullisesti,
"enkä minä voi unhottaa, että Lucius vaarassa."

"Vaarassako?" vastasi Sulpicia halveksien. "Missä vaarassa? -- noitten
Britannian raakalaistenko puolelta? Ja mitä, kultaseni, voivat he
romalaisen armeijan?"

"Eivätkö he jo ole liian paljon aikaan saaneet?" lausui Helena; ja hän
painoi poikaansa yhä lujemmin rintaansa vastaan, niin ilmoittaen
salaisen ajatuksensa, että tämä yksin on nyt hänelle jäänyt.

"Minun poikani puoliso", lausui Sulpicia aivan nuhtelevalla äänellä,
"saisi oppia luottamaan enemmän Roman sotureihin. Nämät Britannialaiset
ovat äkki-arvaamattomalla kapinallansa kiskaisseet muutamia etuja
itselleen; mutta he eivät ole vielä Suetoniota kohdanneet."

"London, Verulam, Camaldunum!" huokaili Helena; ja puhuessansa hän
hyräytyi itkuun; sillä selvään ja hirveästi kangastivat hänen
silmissänsä barbarilaisen koston kaikki kauhut noilla hänelle aivan
tutuilla paikoilla. Hän oli hyvin tuntenut nämät seudut. Hän oli asunut
jonkun ajan niissä itsekussakin ja voi kokonaan niitten kohtalon
kovuuden käsittää.

"Ainoastaan äkillisellä päällekarkauksella saivat he vartiakuntamme
valtaansa", sanoi Sulpicia vähän tylysti. "Tietysti saattavat Romankin
soturit semmoisessa tilassa tulla voitetuksi. Mutta Suetoniota seuraa
Romalaisten ydinjoukko; ja, kun hän palaa, näyttää hän heille, mitä
kosto on. Ensimäiset uutiset, jotka saamme, kertovat varmaan, että hän
on kääntänyt takaisin ja rangaissut nuot viheliäiset kapinoitsiat
heidän ansionsa mukaan."

"Pahin seikka on se", huokasi Helena, "että noilla viheliäisillä
kapinoitsioilla on jonkunlainen syy meteliinsä. Boadicean kärsimät
vääryydet."

"Minä en usko sanaakaan tuosta; nämät ovat kaikki heidän valheitansa.
Romalaiset ovat aina jalosti vihollisiansa kohdelleet. Tietysti tämä
kurja nainen, jos hän tahtoi nostaa kapinan, helposti voi siihen
tekosyitä keksiä."

"Olisivatko he olleet niin rajut ja leppymättömät, jollei heillä olisi
ollut joku syy?"

"Tietysti he olisivat olleet", vastasi Sulpicia semmoisella äänellä,
jota vastaan ei käynyt inttäminen. "Tietysti he olisivat olleet.
Kapinoitseminen on barbarilaisten luonto. Ja tämä todistaa, että
ankaruutta tarvitaan. Sinun on mahdoton olla turvassa tuommoisten
hylkyjen joukossa, jollet lujasti heitä sorra ja alinomaa valvo. Kun
heidän armeijansa taas ovat maahan ruhdotut, saavat he, toivon minä,
muistomarjan, jota he eivät äkkiä unhota."

"Heidän armeijansa ovat niin suuret ja he ovat niin tuimat ja
urhoolliset!" lausui Helena.

"Entä siten? Roman armeijat eivät milloinkaan katso vaan lukumäärää,
kun he barbarilaisia vastaan taistelevat. Meidän soturimme voivat
helposti kukistaa heidän; eikä todellakaan heidän suuri lukumääränsä
muuta kuin saattaa heidän häviönsä varmemmaksi ja laveammaksi."

"Minä varon, ettei minulla ole sinun luottamuksesi", lausui Helena.
"suuret vauriot ovat toisinaan Roman sotajoukkoja kohdanneet. Muista
Carboa, Cassiota, Aureliota, Caepiota ja Manliota, jotka kaikki
Germaneja vastaan sotiessansa joko voitettiin taikka vangittiin. Muista
ennen kaikkia Varoa ja hänen kolmea legionaansa, jotka surkeasti
tuhottiin."

"Hyvinpä sinä, tyttäreni, tapaturmat muistatkin", sanoi Sulpicia
kylmäkiskoisesti. "Minä puolestani ajattelen mieluisammin meidän
voittojamme. Eivätkö nämät Germanit ole meidän valtamme alaisina tai
kumminkin peloissaan? Eikö Britannialaisia ole voitettu? Kaikki
vauriomme ovat lähteneet kenraaleimme liiasta rohkeudesta. He eivät ole
ymmärtäneet barbarilaisten sotatapaa. Jahka vaan varovainen kenraali
menee noita vastaan, mikä toivo heille jää?"

"Eivätpä kuitenkaan meidän parhaat kenraalimme", lausui Helena, katsoen
kaikkia pahimmalta kannalta, "ole suuria toimittaneet. Eikä Juliuskaan,
kun hän Britanniaan lähti, kyennyt sitä valloittamaan. Hänen kauttansa
saari tuli Romalaisten tietoihin, hän ei saattanut sitä heidän valtansa
alle."

"Oih, kuinka järjetön sinä olet", sanoi Sulpicia suuttuen. "Vähät
siitä, valloittiko hän sen vai ei. Jos hän olisi niin tahtonut, olisi
hän sen helposti tehnyt. Toiset tuumat vaativat häntä muuanne.
Heikkokuntoisemmat kuin hän valloittivat sen sangen kerkeästi; ja tämä
kapina joutuu pian unhotuksiin. Suetonius on aivan toisenlainen kuin
muut kenraalit ja hänellä on suuri armeija."

"Mutta ajattele, kuinka suunnattoman suuria joukkoja Britannialaisia
löytyy", jatkoi Helena. "Kuinka vimmastuneita ja uskaliaita. Minä olen
kuullut sinun kertovan heidän kuuluisasta päälliköstänsä, Caractacosta
-- ja sinä sanoit, että kaikki Romalaiset ihmettelivät häntä -- ja
Claudius päästi hänen vapaaksi. Jos heillä nyt on semmoisia miehiä,
pelkään minä, että tämä kapina yltyy ankarammaksi, kuin sinä luulet."

"Sinä olet lapsi, tyttäreni, etkä tunne Romalaisten luontoa. Tämän
kapinan täytyy tyrehtyä. Boadicean ja kaikkien hänen seuralaistensa
täytyy rikoksistansa joutua rangaistukseen. Kenties on Suetonius jo
tähän aikaan tehtävänsä tehnyt ja kurittanut häntä, niinkuin hän
ansaitsee. Se tapa, jolla nämät barbarit ovat menetelleet, ilmoittaa
myöskin heidän todellisen luonteensa. He käyttivät legionain poissaoloa
kapinan nostamiseksi. He tekevät rynnäkön ja kaikki lakountuu heidän
edessänsä. Tämmöisissä tiloissa he usein ovat vaaralliset; mutta kun
aavalle tappotanterelle tullaan, silloin he eivät pysty mihinkään.
Yhden taikka kahden legionan suuruinen romalainen armeija vastaa varsin
hyvin heidän isointa sotajoukkoansa. Vaan, jos sinä tahdot yhä edelleen
pahimpia luulla, mitä voin minä tehdä taikka sanoa sinun
lohdutukseksesi?"

"Ei mitään -- ei mitään. Sinä olet hyvä ja ystävällinen ja minä olen
heikko ja toivoton. Jos minulla olisi sinun lujuutesi, ajattelisin
aivan kuin sinä."

"Minä olen romalainen vallasnainen", sanoi Sulpicia ylpeästi.

"Ja minä olen kreikkalainen", vastasi Helena.

"Mutta sinun täytyy oppia romalaiseksi", lausui Sulpicia leppeästi; ja
lähestyen Helenaa hän suuteli tätä ja lisäsi: "tule, tyttäreni, toivo
parasta; osota kumminkin enemmän lujuutta äläkä epäile. Turvaa
jumaloihin. He ovat aina Roman sotajoukkoja suosineet."

Taas hän suuteli Helenaa ja hänen kättänsä likistettyään lähti hän
huoneesta. Helena nojasi päätänsä kättään vastaan ja tunteihinsa
vajoten käänsi hän kasvonsa pois ja itki.

Hänen pikkuinen poikansa liihentihe äitiänsä likemmäksi ja kiersi
käsivartensa hänen ympärilleen. Muutaman silmänräpäyksen istuivat
molemmat siinä asemassa. Mitä Cineaasen tulee, hän ei tietänyt mitä
sanoa. Sisartansa säälitellen oli hän kuitenkin epätiedossa, kuinka hän
voisi hänen raskasta mieltänsä keventää. Niin istui hän äänetönnä
sopivaa tilaisuutta odottaen.

Voimiansa ponnistaen sai Helena viimein tunteensa hallituksi; kääntyen
syleili hän poikaansa ja katseli kauan ja lempeästi häntä.

"Äiti-kultani", lausui hän, "minkätähden sinä itket? Älä sure isää.
Kyllä Jumala häntä suojelee."

Pikkuinen poika katseli häntä vakavana ja totisena lapsen-kasvoiltansa.
Hänen äitinsä suuteli häntä ja silitteli hänen päätänsä lempeästi.

"Sydänkäpyni", hän lausui, "mitä sinä Jumalasta tiedät?"

"Oho, minä tiedän", vastasi Markus, "kuinka hän pitää huolta kaikista.
Hän on meidän isämme ja hän rakastaa meitä."

"Rakastaa meitä!" Helena kätki nämät sanat sydämeensä ja punnitsi
niitä. "Rakas poikani, sinulla on välisti kummallisia ajatuksia ja
tunteita", sanoi hän vähän ajan perästä. Cineaskin ymmärsi näitten
sanojen suuren merkityksen. Hän ei ollut koskaan tämmöistä Platon
kirjoista oppinut. Tämä lapsi oli jo hänen kuullen lausunut sanoja,
jotka tunkivat hänen sielunsa pohjaan ja häntä värähyttivät ja niin
katseli hän nyt äitiä ja poikaa, kummastellen, mitä uusia
lausuttaisiin.

"Minä rukoilen Jumalaa armaan isäni tähden", sanoi Markus juhlallisella
äänellä, joka niin nuoren suusta kuului oudolta. "Minä rukoilen, ja
Jumala kuulee minua. Ja minä uskon, että minun rakas isäni palaa
sodasta. Enkä minä itke, kun ajattelen häntä, vaan olen iloinen."

"Sinäkö rukoilet suurta Jumalaa -- sinä, pieni lapsi?" kysyi Helena.

"Niin; sillä hän on sanonut, että kaikki pienet lapset saavat tulla
hänen luokseen."

"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", sanoi Helena vähän
hämmästyneenä. "Minä en ole milloinkaan tietänyt, että hän on lausunut
mitään. Koska hän tämän lausui?"

Markus katseli häntä jonkinlaisella nuhtelevalla kummastuksella.

"Kuinka! etkö sinä tiedä?" kysyi hän vähän ajan perästä. "Minä tunnen
juuri ne sanat, jotka hän lausui ja minä rakastan niitä. Mutta
tunnethan sinäkin ne?" lisäsi hän, äkkiä ajatellen, että hänen äitinsä
laski leikkiä.

"En, poikaseni; minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat. Sinä olet niin
kummallinen;" ja Helena katsahti Cineaan puoleen, jonka silmät olivat
häneen luodut ja havaitsi, että tämä kiinteästi tarkasti heitä.

"Minä tunnen nämät sanat", lausui Markus; "ja rakastan niitä. Tämän
tähden minä rukoilenkin. Sillä hän sanoi, että pienet lapset
rukoilkoot. Hän sanoi: sallikaat lasten tulla minun tyköni, ja älkäät
heitä kieltäkö; sillä senkaltaisten on Jumalan valtakunta; -- etkö sinä
ole tätä ennen kuullut."

Helena ei vastannut mitään. Cineas kuuli nämät sanat samalla
kummastuksella kuin ennen. Koko lapsen ulkomuoto osotti, että hän
täydellisesti ymmärsi sen asian, josta hän puhui. Hänen käytöksessään
ei ollut mitään epätietoisuutta eikä ajatusten häiriötä.

"Milloin hän tämän lausui?" kysyi Helena viimein. "Minä en ymmärrä
sinua."

"No kun hän oli täällä."

"Täälläkö?"

"Niin, maailmassa. Kun hän jätti taivaan ja asui maan päällä."

"Kun hän jätti taivaan -- ja asui maan päällä", toisti Helena.
"Jumalaistarumme eivät sisällä senkaltaista kertomusta. Suurin osa
jumalista vietti näitten tarujen mukaan eri aikakausia ihmisten
parissa, mutta eiväthän ihmiset sentähden muuttuneet paremmiksi."

"Niin, mutta tämä on tuo suuri Jumala ja meidän isämme", sanoi Markus
totisesti. "Hän rakasti meitä ja armahti meitä ja sillä tapaa hän tuli
ja asui täällä meitä siunatakseen. Juuri silloin tulivat pienet lapset
hänen luoksensa. Ja he tahtoivat ajaa pienet lapset pois. Mutta hän
sanoi: Sallikaat niitten tulla, ja älkäät niitä kieltäkö; sillä
senkaltaisten on Jumalan valtakunta!"

"Minkä sadun lienee hän kuullut?" kysyi Cineas.

"Jonkun, joka on puhdistunut ja muuttunut hänen omissa suloisissa
ajatuksissaan", lausui Helena, poikaansa hyvästi suudellen ja
syleillen.

"Sanoiko hän, että sinä saisit rukoilla häntä?"

"Kyllä", vastasi Markus innokkaasti. "Hän sanoi, että me anoisimme,
mitä tarvitsemme ja hän antaa sen meille ja hän sanoi, että me pääsemme
taivaasen, jos rakastamme häntä."

Rakkautta taas -- häntä rakastaa. Voi, suloinen lapsien ajatus. Kaikki
on vaan rakkautta taikka vihaa. Rakastaa Jumalaa. Kenties tämä lapsen
mielestä on helppo; mutta miehen se on vaikea. Näin ajatteli Cineas
kuunnellessaan ja arveli vielä, että Markus oli kuullut jonkun
toisinnon noista monesta Jupiterin saduista. Kuitenkin häntä
kummastutti, ettei hän ollut koskaan mitään tämänkaltaista kuullut.

Silla välin kuin näitä keskusteltiin, imettäjä ei ollut näyttänyt
kuuntelevan. Surullisin, mutta kirkkain kasvoinensa istui hän erinänsä
perheryhmästä, kädet kiinni jossakin neulomustyössä ja silmät
nähtävästi siihen kääntyneinä. Kuitenkin hän oli huomannut kaikki ja
kuullut kaikki.

"Mutta, armas äiti", lausui Markus hyväillen häntä, "kuinka sinä et ole
kuullut siitä suloisesta ajatuksesta, että Jumala rakastaa sinua?"

"Jumalako rakastaa minua?" virkki Helena kummallisella, vitkaisella
äänellä ja katsoi miettivin silmin Cineasta.

"Etkö sinä sitä tiedä? Sinä puhut niin oudosti", sanoi Markus lapsen
tavallisella luopumattomuudella.

"Entä kuinka sinä sen tiedät?" kysyi hänen äitinsä.

"No, minä olen tietänyt sen aina -- se on, siitä asti kuin imettäjä
tuli meille. Ja niin minä tulen hänen luokseen ja rukoilen häntä ja,
kun katselen kirkasta, sinistä taivasta, luulen usein näkeväni Jumalan
valtakunnan ja pienten lasten joukkoja hänen istuimensa ympärillä."

"Tämä olisi siis puhtaampi taivas kuin Olympon", lausui Cineas.

"Ja kun minä olen murheellinen, rukoilen häntä ja hän poistaa kaikki
minun murheeni."

"Oi, herttaiseni, sinun sanasi koskevat minun sydämeeni. Mitä sanoja
nämät ovat? Mistä sinä olet kaikki nämät oppinut? Kerro minulle
enemmän, mitä tiedät!"

Helena puhui totisella, kaipaavalla äänellä. Pikaisella liikunnolla
kohotti imettäjä päätänsä, mutta painoi sen kohta alaspäin ja kaksi
isoa kyyneltä vieri neulomukselle hänen eteensä.

Markus katseli kummastuneena äitiänsä.

"Kuinka, etkö sinä ole kuullut, että hän kuulee kaikki meidän
rukouksemme ja pyyhkii pois kaikki meidän kyynelemme? Minä tahdon
kertoa sinulle, mitä hän sanoi ja mitä minä rakastan yhtä paljon kuin
noita toisia sanoja, jotka jo sinulle lausuin."

"Mitkä ne ovat?"

"Hän sanoi; 'tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette
raskautetut ja minä tahdon teitä virvoittaa.' Hänen sanansa ovat hyvin
suloiset, äitikultani."

"Tulkaat minun tyköni!" toisti Helena. "Mitä tämä on? Markus, mistä
olet kaikki nämät oppinut? -- että Jumala voi rakastaa; että hän sanoo:
'tulkaat minun tyköni;' ja ottaa vastaan myöskin pieniä lapsia. Tämä ei
ole yhteisen kansan eikä filosofian taruja. Ovatko kaikki nämät sinun
omiasi, lapseni? Ovatko nämät sinun omia ajatuksiasi? Mutta kerro
minulle uudestaan nuot sanat."

Taas kertoi Markus nämät taivaallisen suloiset sanat ja hänen äitinsä
kuunteli hartaasti ja ilostuneena, ikäänkuin olisi hän tahtonut
iki-päiviksi istuttaa ne mieleensä.

Yhä liikutti imettäjä neulaansa ja näytti kokonaan työhönsä kiintyneen.
Cineas kuunteli yhtä innokkaasti kuin ennen.

"Jos me vaan voisimme pitää tätä luojamme todellisena äänenä", lausui
hän viimein juhlallisesti, "ja kaikki, mitä tämä armas poika on meille
kertonut, hänen sanoinansa, mikä lohdutus lähtisi siitä sinulle ja
minulle! Mikä lohdutus olisi siitä lähtenyt eräälle, jonka kotitalo
usein on juohtunut minun mieleeni! Enkö minä koskaan ole kertonut
sinulle eräästä eriskummaisesta Theofilon oppilaasta, nimeltä Kleon,
jolla nimellä hän oli kumminkin Athenassa tunnettu. Vuosi tai pari
sinun lähtösi jälkeen tuli hän jostakusta Kretan kaupungista Athenaan
ja joutui pian kaupungin huonoimpain nuorukaisten seuroissa
irstaisuudestansa mainioksi. Jonakuna päivänä Theofilos paraikaa
opetti, kun Kleon, parvi kumppaneita muassaan, astui sisään. He
näyttivät vasta pääsneen juomingista, vaikka oli varhain aamulla. He
olivat öljyltä voideltuina, seppeleet päässä ja viinin lemut löyhyivät
heidän ympärillänsä. Theofilos esitteli juuri mieli-ainettansa,
kuolemattomuutta. Hän puhui sielun ijankaikkisesta elämästä tämän
jälkeen, hyvän-avuisten ja pahantapaisten ihmisten tilasta. Hän näytti,
että ne ihmiset, jotka rakastivat hyviä avuja, olivat kaikkein enemmän
Jumalan kaltaisia ja että heidän täytyi aikaa voittain välttämättömästi
tulla yhä enemmän hänen tapaisekseen; samalla kuin toiselta puolen
rikollisten ja saastaisten piti mennä seurustelemaan muitten
vertaistensa kanssa. Näitä kaikkia selitti hän sillä ylevällä innolla,
joka teki meidän kuuluisan opettajamme niin kalliiksi kaikille hänen
oppilaillensa ja painoi hänen opetuksensa aivan syvälle meidän
sydämeemme."

"Reijailiat kuuntelivat tarkkuudella ja ihmeeksemme näytti Kleon
kovasti liikutetulta. Kun luento oli päättynyt, lähtivät hänen
kumppaninsa pois, mutta hän jäi paikalle. Suurimmalla kunnioituksella
kysyi hän Theofilolta, saisiko semmoinen kuin hän ruveta hänen
oppilaaksensa. Theofilos käski häntä sydämellisesti tervetulleeksi. Nyt
yhtyi hän meihin ja kävi kolmatta vuotta joka päivä näissä luennoissa."

"Hänestä tuli kummallinen, harvapuheinen mies. Hän kartti kaikkien
muitten oppilaitten seuraa, mutta halusi mielellään olla opettajan
luona. Joku kova kuorma rasitti hänen sydäntänsä. Koska minä usein
kävin opettajan tykönä, satuin monasti olemaan siellä semmoisina
aikoina, jolloin Kleon toi esiin muutamia omituisia kysymyksiänsä."

"Opettajan suuri tarkoitus oli opettaa, että jumala oli pyhä ja oikea
ja että hyvät avut saattavat ihmiset ikuiseen onneen. Kleonin teki
mieli tietää, kuinka rikollinen ihminen voi muuttua hyvän-avuiseksi ja
kuolemattomuuden saavuttaa. Hän katsoi taaksensa semmoiseen elämään,
josta hän nyt inholla kääntyi pois; mutta tämän entisen elämän muisto
soimasi hänen omaa tuntoansa. Hän pelkäsi suuresti, että kosto kohtaisi
häntä jostakin kauheasta työstä, jota hän ei tahtonut koskaan mainita."

"Opettaja koetti vakuuttaa hänelle, ettei hän, koska hän nyt oli
erkaunut huonosta elämästänsä ja pyrki hyviin avuihin, voinut mitään
muuta tehdä. Mutta Kleon ei tyytynyt siihen."

"Minulla on oman tunnon vaivoja! oman tunnon vaivoja!" lausui hän kerta
sydämeen tunkevalla äänellä; "ne vievät minusta hengen. Olkoon, että
sinun ylevät oppisi sopivat hurskaille ihmisille, jotka eivät koskaan
ole langenneet. Mutta kun on langennut niin syvälle kuin minä, olisi
jumalatonta ajatella jumalaa."

"Jumala kuulee sinua, jos rukoilet häntä!"

"Ei", vastasi Kleon; "minä olen koettanut. Mutta jumalatonta on
rukoilla häntä. Jos voisin jutella sinulle, mitä olen tehnyt, näkisit
itse, että ainoastaan kosto on minulle tarjona. Voi, kuinkapa
mielelläni tekisin jotain pelastaakseni itseäni näistä oman tunnon
vaivoista! Kuinka toivon itselleni Oedipon kohtaloa, jolle, tarinan
mukaan, Vaiheettaret olivat näyttäneet sen paikan, jossa hän viimein
saisi levon. Minä tahtoisin lähestyä noita pelottavia jumalattaria ja
odottaa loppuani, tulkoonpa vaikka tuonelasta kauhea kutsumus."

"Tämä oli hänen huolensa -- katumus jostakusta synkästä rikoksesta,
jota hän ei tahtonut nimittää, ja ylen suuri toivottomuus, koskei hän
luullut pääsevänsä sydämen vaivastaan."

"Minä tunnen", sanoi hän eräässä tilaisuudessa, "ettei minulla ele
mitään toivoa. Kuolemattomuus ei ole muuta kuin kirous minulle. Ijäti
eläminen on ijäti kärsiminen. Kaikkein pahinta on _jumalaa_ ajatella.
Minkä vuoksi minä olen olemassa? _Minäkö_ rukoilla _häntä_? Mahdotonta,
Ja kuitenkin _hän_ yksistään voi vastata minun sieluni hirmuisiin
kysymyksiin. Hän yksin voisi _anteeksi antaa_. Oi, jospa vaan voisin
mennä _hänen_ luokseen! Mutta hän on minulle hirveämpi kuin nuot
leppymättömät Erinnyt!"

"Vihdoin näimme hänen viimeisen kerran. Eräänä päivänä tuli hän
opettajan luo ja ilmoitti tälle, että hän menehtyisi, jos hän jäisi
Athenaan. Hän tahtoi koettaa toista vireämpää elämää. Hän tahtoi ruveta
sotapalvelukseen romalaiseen armeijaan. Kenties sodan kohina
haihduttaisi hänen ajatuksensa ja vähentäisi hänen oman tuntonsa
vaivaa. Ja sillä tavoin hän lähti. Opettaja ei voinut tehdä tuon
onnettoman mitään. Tämä koski kovin kipeästi häneen. Synkkämielisyys
valloitti hänen. Hänen entinen uskalluksensa oli kadonnut. Hän näki
uusia kysymyksiä kohoavan, joita hän ei ollut ennen ajatellut ja joihin
hän ei ensinkään pystynyt vastaamaan."

"No, eikö Kleon koskaan ilmoittanut rikostansa? kysyi Helena, joka oli
suurimmalla huomiolla tätä kertomusta kuunnellut.

"Kyllä", vastasi Cineas; "ja myöskin todellisen nimensä."

Jos Cineas olisi tällä haavaa katsonut imettäjää, olisi hän hämmästynyt
hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Cineaan kertomuksen alussa oli
imettäjä levollisesti jatkanut neulomistansa; mutta viimein hän herkesi
siitä ja katseli totisena kertojaa. Mahtava mielenliikutus näytti
kokonaan hänen itsehillintänsä. Hänen aina vaaleat kasvonsa kääntyivät
nyt harmaansinisiksi. Hänen jäsenensä tyrmistyivät; ja pannen kätensä
ristiin hän katsoa ällisteli puhujaa. Epätiedossaan hän hengähtämättä
odotti kertomuksen loppua. Muut eivät huomanneet häntä ja Cineas istui,
silmät syvämietteisesti käännettyinä laattiaan päin.

"Niin, hän ilmoitti Theofilolle kaikki", jatkoi Cineas. "Hän oli,
niinkuin minä jo sanoin, Kretasta kotoisin. Hän oli saanut hyvän
kasvatuksen, mutta aivan nuorena joutunut pahuuden poluille. Hän
tuhlasi isänsä omaisuuden ja kuoletti hänen sydämensä. Silloin rupesi
hän rahapeliin; ja vihdoin hän kerta kamalan kovasydämisenä vei oman
äitinsä pois Kyreneen ja myi hänen orjaksi."

Helenan sydän meni kylmäksi rinnassaan. Mutta toinen seikka johdatti
nyt hänen ajatuksensa toisaalle. Se oli imettäjä. Istualtaan nousten
hän astui tai pikemmin hoiperteli Cineaan luokse; ja nojauten raskaasti
hänen hartioillensa, huoahti hän, kauheasti, tuimasti tuijotellen:

"Hänen nimensä -- hänen oikia nimensä?"

Cineas katsahti ylös ja häntä hirvitti. Hän arvasi asian todellisen,
katkeran laidan. Mutta se oli liian myöhään. Ohkaisten hän vastasi:

"Philo Kretalainen."

Imettäjä hengähti syvältä ja vaipui laattiaan. Helena äännähti, Markus
juoksi imettäjän luo ja notkistui hänen ruumiinsa yli, huikeasti
vaikeroiten.

"Voi!" huusi Cineas, "mitä minä olen tehnyt? Minä onneton!"

"Sinäkö? Mitä sinä olet tehnyt? Mitä nämät kaikki ovat?"

"Vie hänet hänen huoneesensa. Ja oi, Helena, ole lempeä hänelle. Hän
tointukoon; hän parantukoon. Rakasta häntä ja ole hänelle hyvin lempeä,
_sillä hän oli Kleonin äiti_!"



V.

Caesarin ministeri.


Imettäjä ei parantunut äkkiä. Isku oli ollut aivan arvaamaton ja tuima
ja hänen ajastunut ruumiinsa kukistui siihen. Kuitenkin Helena hoiti
häntä niin huolellisesti, kuin hän suinkin voi ja osotti hänelle niin
suurta hellyyttä, kuin olisi tämä ollut hänen oma äitinsä. Että
imettäjä oli orja, siitä ei tämä jalomielinen nainen laisinkaan pitänyt
lukua.

Romalaisten orjien tila oli sekä parempi että huonompi kuin nyt. Ei
ollut päältä nähden mitään eroitusta heidän ja heidän isäntänsä
välillä. Heillä oli usein, niinkuin Isaakilla, suuret tiedot ja
erinomaiset luonnon lahjat ja kaikissa tiedollisissa harjoituksissa
olivat he isäntäänsä paljon etevämmät. Orjilla oli usein korkea
sivistys ja mitä siistikkäin käytöstapa. Heidän velvollisuutensa olivat
yhtä laajat kutu heidän taitonsakin ja isojen kartanoin hoito jätettiin
usein heidän käsiinsä. Heiltä ei puuttunut muuta kuin vapaus ja sen
voivat he ostamalla hankkia itselleen. Toiselta puolen sai kohdella
heitä mitä kovimmalla tavalla. Orja-raukoilla ei ollut mitään turvaa
tunnottominta isäntää vastaan. Kauheinta julmuutta harjoitettiin
yleiseen ja tuon tuostakin nähtiin orjain riippuvan ristillä, taikka
muihin kuoleman tuskiin hiukeevan. Heitä oli summattoman suuri joukko,
jopa on arvattu, että Roman valtakunnassa oli yhtä paljon orjia kuin
vapaita, joitten lukumäärä nousi kuuteen kymmeneen miljonaan henkeen.

Monta viikkoa imettäjä-parka sairasti hengen heinänä. Markoa ei saatu
lohdutetuksi ja, kun hän voivotti imettäjäänsä, näkyi selvään, mistä
hän oli ammentanut ne aatteet, jotka Helenasta ja Cineaasta tuntuivat
niin uusilta ja oudoilta.

"Voi, armas imettäjä", huudahti hän välisti, kun hän hellästi silitti
hänen laihaa kättänsä ja painoi sitä huuliansa vastaan, "armaani, kuka
nyt kertoo minulle Jumalasta ja taivaan valtakunnasta ja nuot suloiset
tarinat, jotka sinä opetit minulle? Eikä hän puhu sanaakaan, vaikka hän
kukaties ainaiseksi jättää minun. Eikö hän milloinkaan enää puhu, äiti?

"Häneltäkö sinä, Markus, opit nuot ihanat sanat, joita olet kertonut
minulle?" kysyi Helena ja hän katsoi enentyneellä osan-otolla näihin
kalveihin ja murheellisiin kasvoihin, joitten muodon hän niin hyvin
tunsi. Häneltäkö?"

"Niin, kaikki; ja paljon enemmän kuin minä voin kertoa sinulle. Hän
puhuu niin kauniisti; kun kuuntelen häntä tahtoisin olla poissa tuossa
kirkkaassa maailmassa, jonne hän lähti."

"Hän? Kuka?"

"Vapahtaja."

"Mikä vapahtaja? Minä en ymmärrä."

"No, vapahtaja on se nimi, jolla hän puhuttelee sitä kallista Jumalaa,
jota hän rukoilee, sillä hän rakasti meitä ja pelasti meidän. Mutta
etkö sinä tätä tiedä? Tiedät kai!"

Helena oli vaiti ja katseli mietiskellen imettäjää. Hän arveli, että
hän kenties tässä tapaisi jotain, joka olisi kumminkin hänelle parempi
kuin Cineaan filosofia. Kukaties löytäisi hän sen salaisen lähteen,
josta tuo tyyni alttiiksi-antamus ja puhdas suloisuus vuotivat, jotka
ilmestyivät kaikissa imettäjän töissä ja sanoissa.

Imettäjä meni nyt taidottomaksi. Isaak, jok'ei ainoastaan ollut
kirjaston hoitaja, vaan myöskin perheen lääkäri sanoi hänen kyllä
paranevan, vaikka kestäisi kauan, ennenkuin hän pääsisi entisiin
voimiinsa. Niinkuin moni hänen maanmiehensä osasi Isaak hyvin
parannustaitoa, siksi myöten kuin se oli niihin aikoihin edistynyt. Hän
oli perin-pohjin lukenut kaikki lääkärinkirjat ja tutkinut useitten
kasvien luonnon ja käytännön.

Imettäjä ei tuntenut ketään pitkään aikaan. Hänen ajatuksensa
haihattelivat herkeämättä sinne tänne. Hourauksissaan hän lausui
sydämensä salaiset mietteet ja Helena kuuli paljon siitä suuresta
surusta, joka vuosikaudet oli piileskellyt hänen povessaan.

Ajatustensa kierteessä hän usein puhui kodistansa Kretassa ja mainitsi
kaupungeita, jotka Helena tyyni tiesi. Hän puhui paljon pojastansa ja
näytti luulevan, että hän vielä kerran piti häntä, pikkuista poikaa,
sylissänsä. Välisti hänen tunteensa puhkesivat ilmiin ja hän syyteli
tuskan sanoja. Toisinaan hän isot ajat laususkeli: "petetty! petetty!
_hänen_ kauttansa petetty!"

Tuosta hän taas hetken perästä tyyntyi ja hänen häilyvät ajatuksensa
kääntyivät toisaalle. Katkonaisen rukouksen sanoja -- jonkun puoleen,
jota hän puhutteli vapahtajakseen -- alkoi yhä tiheämmin kuulua ynnä
paljon muita asioita, joita ei Helena voinut ymmärtää.

Hän puhui vapahtajastansa, kuinka tämä oli elänyt kärsivän elämää;
hänen tuskastaan ja suruistaan. Tämäkin oli petetty, vieläpä ystävänsä
kautta.

"Mitä kaikki nämät ovat?" kysyi hän Markolta.

Ja Markus jutteli hänelle ihmeellisen kertomuksen. Siinä ei ollut
täyttä johtoa, siinä puuttui jotakin, ikäänkuin ei hän olisi tuntenut
sitä kokonaan, mutta se kuvaili erään kärsimyksiä, jota Markus nimitti
rukoustensa jumalaksi eli vapahtajaksi.

Nämät kaikki sytyttivät Helenassa outoja toiveita. Hän halusi tietää
koko tämän salaisuuden. Hän puoleksi tunsi, että siinä löytyi vastaus
hänen omiin vakavimpiin mielipyyntöihinsä.

Viimein imettäjä eräänä päivänä, jolloin Isaak oli läsnä, aloitti
tavalliset rukouksensa ja tällä kertaa mainitsi hän ehtimiseen
semmoista nimeä, joka vaikutti erinomaisella tavalla kumminkin yhteen
hänen kuulioistansa.

Se oli _Jesuksen Kristuksen_ nimi.

Juuri Juutalaisessa tämä kummallinen vaikutus havaittiin. Hänen
muotonsa musteni, hänen silmänsä valoivat valkeata. Pitkän aikaa
taistellen jotakuta voimakasta mielenliikutusta vastaan, jupisi hän
viimein tyyneiksi taivutetuilla sanoilla:

"Hän on noita kristittyjä."

Nämät sanat lausui hän verrattoman katkeralla ylenkatseella.

"Kristittyjäkö?" säisti Helena; "minä olen kuullut paljon puhuttavan
heistä ja heitä vastaan. Mitä ne ovat? Minkä vuoksi tämä niin kovasti
sinuun koskee?" lisäsi hän huomaten, että Isaak vielä oli
mielenliikutuksensa vallassa.

Isaak rakasti Helenaa suurella hellyydellä ja kunnioituksella. Hän
häpesi, kun hän oli antanut tämän nähdä tunteittensa rajun kuohun ja
koetti päästä tavalliseen itsehillintäänsä.

"Ei se ole mitään", sanoi hän. "Meidän kansamme on kärsinyt paljon
noitten kristittyjen tähden ja minussa kytee vanha kansallisnurjuus
heitä vastaan."

"Vihaatko sinä heitä?"

"Enemmän kuin kuolemaa", huudahti Isaak, silmänräpäykseksi unhottaen
itsensä; mutta kohta maltti hän mielensä ja lausui: "suo minulle
anteeksi; mutta joku kipinä entisistä kansallistunteistani tuikahtaa
toisinaan ilmiin."

"Minua pahoittaa, että tulin jotakin sanoneeksi, joka on sen
sytyttänyt", lausui Helena vähän surkuttelevaisesti. "Mutta häntä sinä
et kuitenkaan saa vihata. Hän on minun uskollisin ja luopumattomin
kumppanini."

"Sinun tähtesi", sanoi Isaak, "minä tahtoisin heittää kaikki viat.
Mutta, nämät sikseen, sinun ei tarvitse pelätä mitään. Lääkärin
toimissani minä en koskaan omia tunteitani muistele. Taiteeni on
altisna sille, jonka hyväksi sitä kulloinkin harjoitan ja vaikkapa
kävisin veriviholliseni luona, koettaisin, jo tieteeni vuoksi, tehdä
kaikki häntä parantaakseni."

Tämmöisiä kohtauksia tapahtui usein tässä rauhallisessa huoneessa,
mutta Isaak ei koskaan enää näyttänyt mitään mielenkiintymystä. Hän
palasi taas entiseen hiljaisuuteensa, kävi sairastansa katsomassa,
määräsi rohtoja ja pani kaikki taitonsa liikkeelle.

Näin kuluivat viikkokaudet.

Imettäjän sairastaessa Cineas ahkeraan askaroitsi omissa toimissansa.
Hän oli usein kahden kesken Isaakin kanssa ja tilikirjojen tutkiminen
kävi joutuisasti. Asioita alkoi kyllin ilmestyä semmoisia, jotka
synnyttivät levottomuutta ja näyttivät, että oli ollut syitä pahimpiin
epäluuloihin.

Eräänä päivänä päätti Cineas käydä Burrhon luona, joka oli
keisarillisen henkivartioston pää-upseeri ja valtakunnan korkein mies
itse Neron jälkeen. Hän ja Seneca olivat olleet keisarin opettajina ja
samalla kuin jälkimäinen selitti hänelle filosofiaa, opetti edellinen
sotatieteitä.

Burrhon linna oli Roman komeimpia. Avarat puistot ympäröitsivät sitä ja
monta auran alaa oli peitetty lavealla katolla, jota marmoripylväät
kannattivat, tarjoten sade-ilmalla sopivaa paikkaa aseharjoituksille.
Linna oli sangen laaja ja vestibuliin oli isännän ratsaskuva asetettu.

Linnan edustalla seisoi suuri joukko klientejä odottaen huoneenhaltian
ovella _sportula'ansa_ eli pientä koppaa, joka sisälsi tuon
jokapäiväisen raha- tai muonamäärän, jonka mahtavain perheitten
päämiehet jakoivat seuralaisillensa. Kun Cineas lähestyi, hän havaitsi
jonkunlaisen hämmingin väkijoukossa. Nähtiin, että joku klienti oli
muassaan tuonut umpinaisen kantovuoteen, jossa hän sanoi vaimonsa
olevan. Huoneenhaltia ei tahtonut uskoa häntä, eikä luvannut antaa
vaimon osaa, ennenkuin hän oli nähnyt, oliko tämä todella siinä vai ei.
Turhaan vakuutti klienti, että hänen vaimonsa oli kipeä ja nukkui.
Huoneenhaltia vaati jämeästi kantovuoteen avaamista ja havaitsi sen
tyhjäksi. Kovasti suuttuneena hän nyt kieltäytyi klientin omaakin osaa
antamasta ja ajoi hänen pois, kansaparven hihittäessä, juuri kuin
Cineas tuli.

Kun hän saapui saliin, näki hän ison joukon ihmisiä, jotka vartoivat
vuorostansa päästäkseen mahtavan miehen puheille. Cineas antoi runsaan
lahjan jollekulle palvelialle ja käski hänen ilmoittaa nimensä
isännälle. Sana tuli, että hän kohta laskettaisiin sisään.

Cineas astui sisään ja Burrhus, jonka kasvoissa näkyi todellinen ilo,
nousi istualtansa ja syleili häntä.

Hän oli ijäkäs mies, hänellä oli kaunis sotamiehen muoto ja hän oli
puettu uhkean keisarillisen henkivartioston kenraalin komeaan asuun.
Kaikki muut klientit käskettiin viipymättä pois ja Cineas jäi kahden
kesken Burrhon kanssa.

"Kuinka! rakas Athenalaiseni. Kuinka sinä olet menetellyt, kun olet
irtaunut Akropolista? Salli minun vakuuttaa, että teet minulle
kahdenkertaisen hyvän työn, ensiksi siinä, että tulit minun luokseni ja
toiseksi, että päästät minun klienteistäni."

Nyt seurasi paljon kysymyksiä Cineaan terveyden tilasta, tulo-ajasta ja
asuntopaikasta. Lempeästi hän nuhteli Cineasta, kun ei tämä ollut ennen
käynyt hänen luonansa ja pyysi saadaksensa tehdä hänen hyväksensä
jotain semmoista, jota hän sai aikaan.

Kun sitten oli suoritettu kaikki nuot puheen alkajaiset, jotka ovat
tavalliset, kun kaksi ystävää yhtyy, kysyi Cineas, oliko Britanniasta
mitään sanomia tullut.

"Ei -- ei mitään", vastasi Burrhus. "Tämä näyttää pahalta, mutta me
luotamme kaikki Suetonioon. Aha! minä ymmärrän -- Labeo on siellä. No,
kyllä minä luulen, että hän kuitenkin eheänä palaa. Nämät barbarilaiset
tekevät tavallisesti suuren rynnäkön ja antavat sitten pilkota itsensä
pirstaleiksi."

Burrhus kohteli Cineasta likeisen ystävän tavalla. Nuoruudessaan oli
hän itse usein käynyt Athenassa, jossa hän oli joutunut läheiseen
tuttavuuteen Cineaan isän kanssa, joka oli äärettömän rikas ja eli
aivan komeasti ja rehevästi. Jälestäpäin oli Burrhus silloin tällöin
nähnyt tämän ja viime kerroilla Athenassa käydessänsä oli hän osottanut
suurta mieltymystä Cineaasen, joka siihen aikaan oli ikänsä heiteellä.
Hänellä oli sillä tapaa nyt paljon kysyttävää ja hän oli nähtävästi
erittäin ihastunut vanhan ystävänsä seuraan.

Labeosta puhuen lausui hän äkkiä:

"Teillä on pahanretkinen mies tuolla maalla -- kovin kelvoton mies --
kartanonhoitaja Hegio."

Cineasta kummastutti.

"Mitä!" sanoi hän. "Kuinka sinä sen tiedät?"

"Kah, minulla on urkkijoita joka paikassa ja minä voin kertoa sinulle
kaikenlaisia hänestä. Hän käyttää isäntänsä rahoja kauppavehkeisin ja
jonakuna päivänä suittaa niistä tulla loppu. Olisi parempi, jos sinä
pitäisit tarkempaa vaaria hänestä."

"Sitähän nyt teenkin", vastasi Cineas ja hän mainitsi nyt tilikirjojen
tutkimista, joka paraikaa oli käsillä.

"Se on oikein. Sinun täytyy olla vähän varovainen. Kaikki, mitä sinun
älykäs Juutalaisesi on puhunut sinulle, on tosi. Hegio on ruvennut
yhteyteen tuon konnan Tigellinon kanssa."

"Onko Tigellinon ja keisarin väli hyvä?"

"Erinomaisen hyvä. Tigellinus on tunnoton hylky ja on valmisna vaikka
mihin, kun hän vaan pääsee keisarin suosioon."

Cineas oli ääneti. Hän tuli ajatelleeksi minkälainen mies keisari oli.
Yksin Neron nimikin oli ihmiskunnan kauhu. Burrhon ja Senecan vaikutus
oli lakannut ja vaikka he vielä olivat Neron suosiossa, hän kuitenkin
oli aikaa sitten herjennyt olemasta heidän hoitonsa alaisena. Mitä
törkein irstaisuus ja kauhein riettaus ja muutamain Roman jaloimpien
murha, kaikki nämät rikokset oli tämä äitinsä surmaaja toimeen pannut
ja perille saattanut ja ne kaikkuivat maailman korvissa. Muita rikoksia
oli vielä tulossa, yhtä inhottavia kuin nämät, mutta hirmuisempia.
Semmoisesta hallitsiasta ei ollut aika hiiskua mitään ja sekä Burrhus
että Seneca, jotka kyllä puhuivat suoraan kaikista muista asioista,
olivat tässä kohden varovaiset ja äänettömät.

Viimein alkoi Burrhus muutamien silmänräpäysten perästä:

"Minun tykönäni kävi tänä aamuna jotensakin omituinen vieras, rakas
Cineas, ja minä olen pahoillani, kun et sinä tullut varemmin, että
olisit ollut saapuvilla meidän yhdessä ollessamme."

"Kuka se oli?"

"No, eräs Syrialainen -- nimenomaan Juutalainen; kaikkien noitten
kristittyjen mahtava johtaja, joista nyt niin paljon kuulee. Hänen
nimensä on Paavali."

"Paavali!" lausui Cineas, näyttäen suuresti uutetiaalta. "Mimmoinen
mies se on?"

"Varreltansa vähänläntäinen, hinterä ja laiha. Hänen kasvonsa ovat
varsin merkilliset. Hän on erinomaisen miellyttävä mies muodoltaan.
Hänen silmänsä ovat hyvin terävät, hän näyttää lukevan toisen
ajatukset; ja hänen käytöksessänsä on jonkunlaista hehkuvaa
uskonkiihkoa, joka suuresti vaikutti minuun. Hän kertoi minulle niistä
pitkällöisistä vainomuksista, joita hän yhtä mittaa oli saanut kärsiä
uusien oppiensa vuoksi ja näytti olevaa aivan valmis vielä samoja
kestämään. Minä en ole koskaan kenessäkään nähnyt jalompaa henkeä eikä
alttiimpaa urhoollisuutta. Mikä ennen kaikkia ihmeytti minua, oli se --
ettei hänessä, vaikka hän oli täydellinen uskonkiihkolainen, ollut
mitään semmoista loukkaavaa itsekylläisyyttä, jota melkein aina
havaitsee senkaltaisissa miehissä. Päinvastoin hän oli erittäin
häveliäs ja peräti kohtelias. Hänen käytöksensä osotti mitä suurinta
sievyyttä ja hyvää kasvatusta."

"Minä aloitin keskustelun ystävällisellä tavalla; ja koska kohta
miellyin häneen, johdatin tutkimustani niinkuin vanha tuttava,
jolloin puhe sattumalta kääntyi kirjallisuuteen, jonka huomasin hänen
juurta-jaksain tuntevan. Minä sain nyt tietää, että hänen pikavihaiset
maanmiehensä, moninaisesti häntä ahdistettuansa, olivat heittäneet
hänen vankeuteen ja hänen viimein täytyi vetoa Caesariin. Roman
kansalaisena hänen oli oikeus tehdä niin."

"Näistä sain minä kysymyksilläni tiedon. Lopulta minä käskin hänen
selittää itselleni perusmietteensä. Minä olin suostunut tähän mieheen
ja minua halutti kuulla, mikä se oli, jonka vuoksi hän oli kärsinyt
niin paljoa. Kun hän oli saanut luvan minulta, niinkuin myöskin
kehoituksen vapaasti puhua, aloitti hän mitä kummallisimman
kertomuksen, jota en minä, yksinkertaisena sotamiehenä, ymmärtänyt,
mutta kenties sinä taikka Seneca, jotka olette filosofeja, siitä selkoa
tekisitte."

"Hän jutteli minulle, että Juutalaisten joukossa oli ilmestynyt suuri
opettaja, joka julisti itsensä jumalaksi taikka oikeammin ainoaksi
jumalaksi; ja vanhaa tapaansa myöten Juutalaiset vainosivat häntä,
veivät hänen viimein Pilaton tutkittavaksi ja panivat hänen hengeltä.
Kaikki nämät tunsin jo ennen, mutta se keino, jolla hän nämät esitteli,
oli sangen erinomainen."

"Silminnähtävästi oli hän ankarasti vastustanut tämän miehen
seuralaisia ja vilkkaasti ottanut osaa heidän surmaamiseensa. Mutta
jonakuna päivänä, kuin hän matkusti Damaskoon, tehokkaammalla tavalla
työtänsä jatkaakseen, eräs näky äkki-arvaamatta häntä kauhistutti; ja
hän vakuuttaa, että hän selvään näki taivaalla tuon mystillisen
Jesuksen haamun, joka käski hänen luopua hänen työstänsä. Tämä tapaus
iski niin hänen mieleensä, että hän itse rupesi kristityksi. Mutta minä
en voi likimainkaan laatia tätä kertomusta, niinkuin hän. Minä tunsin,
että kumminkin hän uskoi, mitä hän sanoi, huolimatta siitä, uskoinko
minä vai ei. Hän oli perinjuurin rehellinen -- jommoinenkin ihme näihin
aikoihin."

"Hän kertoi vielä minulle paljon opistansa -- että tämä Jesus on
jumalan poika; että sielu on kuolematon ja että tämä kuoli sitä
pelastaaksensa; mutta minä tunnustan, että kaikki nämät olivat enemmin
ulkopuolella minun ajatusteni piiriä, sillä minä en ole koskaan paljon
sellaisista asioista huolinut. Hän puolestansa uskoi sitä; ja se juuri
minua kummastutti. Hän oli altis kuolemaan uskonsa tähden. Kuinkapa
monessa Roman miehessä, rakas Cineas, asuisi tämmöiset tunteet?"

"Mutta minä en osaa ensinkään kuvailla sinulle, kuinka voimakkaasti hän
puhui. Siinä ei ilmestynyt taide, vaan luonto. Vaikka minä en
ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä hän puhui, tunsin kuitenkin, että
kaikki oli totta; hänen käytöksensä saattoi minun näin tuntemaan.
Kuunnellen ja katsellen häntä muistin nämät vanhan Homeron tunnetut
jakeet:

    "Vaan kun mahtava ääni Odysseyn rinnasta raikkui,
    Lausehet lensivät kuin lumihöhtyvät talvella tuiskii,
    Ei hänen vertaistaan lie ollut maan asujissa;
    Emmepä muotoa vaan ihastelleet sankarin silloin."

"Kuinka hänen sitten kävi?" kysyi Cineas, joka oli tarkasti kuunnellut.

"No, minä laskin hänen vapaaksi. Alusta minä tunsin tämän miehen ja
tutkimus oli ainoastaan näön vuoksi. Sen tähden minä lähetinkin hänen
pois, ystävällisesti häntä puhutellen ja lausuen hänelle, että
mielellään tahtoisin häntä jälleen kuulla ja nähdä. Hän katseli minua
kunnioituksella, vaikka puoleksi nuhtelevaisesti, ikäänkuin olisi hän
ajatellut, että minä unhottaisin hänen, enkä koskaan enää kuuntelisi
sitä oppia, jota hän piti niin kalliina -- mutta hän ei enää tämän
suhteen puhunut mitään; vaan, kun hän oli lausunut minulle sulimmat
kiitoksensa kohtuullisuudestani ja oikeudentunnostani, hän jätti
soveliaalla kohteliaisuudella hyvästi ja lähti."

Cineas ei hetkeen aikaan sanonut mitään. Se suuri tarkkuus, jolla hän
oli kuunnellut kertomusta tästä tutkimuksesta, todisti, että se oli
hänen mieltänsä suuresti viehättänyt. Burrhus näytti olevan hyvillään
tästä ilmeisestä osan-otosta; sillä hän näki siitä, että hän oli tuonut
esiin semmoisen aineen, josta hänen vieraansa piti paljon lukua.
Viimein lausui Cineas muutamilla sanoilla, kuinka hän suuresti
ihmetteli tätä Juutalaista ja mainitsi tahtovansa nähdä häntä.

"Hän huvittaisikin sinua enemmän kuin minua, rakas Cineaani", lausui
Burrhus, "sillä minä olen sotamies, mutta sinä filosofi. Sinulle tämän
miehen opit olisivat otolliset. Sinä voit niitä ymmärtää ja keskustella
niistä. Mutta minä en kumpaankaan kykene."

Paljon haasteltiin vielä kaikenlaisista asioista.

"Sinä tahdot kaiketi päästä Caesarin tienoille?" lausui Burrhus vähän
ajan jälkeen kysyväisellä äänellä.

Cineas viivytti vastaustansa. "Kyllä", sanoi hän viimein, kun ensiksi
olemme saaneet jotakin tietoa Labeon kohtalosta."

"Olisi etuisampi, jos menisit hänen luoksensa", vastasi Burrhus. "Sinun
omituiset taidon lahjasi suostuttelisivat hänen kauneuden tuntoansa.
Hänen taipumuksensa vaartaa kahtaalle -- kirjallisuuteen ja hekumaan.
Tigellinus koettaa päästä arvoon sillä, että hän jälkimäistä halua
kasvattaa; mutta suo minun sanoa sinulle, Cineas, että sinä voit vähän
aikaa kilpailla myöskin Tigellinon kanssa, jos keisarille esittelet
jonkun uuden teorian runon sepityksestä."

"Paljon kiitoksia", lausui Cineas. "Kun kerta lähden, tiedän minä siis,
kuinka käytän itseni."

"Kun lähdet, vie hänelle joku uusi sävel- taikka runoustaiteen tuote
ja, kun annat sen hänelle, puhu innokkaasti taiteesta. Sinun asiasi
menestyy kohta. Minä vaadin sitä sinulta", lausui Burrhus. "Seneca
olisi vielä arvossa, jos hän vaan olisi pysynyt entisessä
mielenlaadussaan. Mutta hän tulee vanhaksi, eikä ole niin suuressa
määrässä runoilia kuin filosofi. Kun lähdet Caesarin luo, älä ole liian
filosofillinen. Ole runoilia! -- ole runoilia!"

Cineas hymyili; ja kun hän vähän ajan perästä heitti jäähyväisensä,
olivat Burrhon viimeiset sanat: "muista vaan! ole runoilia!"

Cineaalla oli paljon ajattelemista, kun hän ratsasti kotiin. Oli jo
myöhäinen ilta, kun hän ehti huvilan portille. Kova hälinä veti hänen
huomionsa puoleensa. Kuului siltä kuin se olisi tullut kiivaasta
kiistasta. Hän tunsi kartanonhoitajan Hegion harmittavan äänen, joka
röyhkeimmällä tavalla käski jonkun lähteä pois.

"Mene tiehesi!" huusi hän. "Enkö minä jo ole sanonut sinulle, ettei hän
ole täällä?"

"Pois tieltä, riiviö!" vastasi toinen. "Päästä minut sisään, taikka
rutistan pääsi murskaksi!"

"Sinäkö?"

"Juuri minä, sinä hävytön ruoskan-ruoka! sinä ilkeä hirtehinen! Eikö
sinun selkääsi tarpeeksi kypsetty, kun orjana riuottelit, ettei sinun
olisi tarvis yllyttää minua nyt lisiä antamaan?"

Hegion kävi vihan vaahto suusta.

"Minä olen Roman kansalainen!" hän lausui. "Minä huudan orjat tänne ja
pieksetän sinun."

"Sinäkö Roman kansalainen!" ärjähti toinen katkeran ylenkatseen
naurulla. "Sinä Syrian sikiö! Kuinka ainoastaan pari päivää sitten sinä
tarjottiin torilla myytäväksi, jalat kipsillä silattuna, niinkuin
muutkin orjat, tuoreena, äsken maahan tulleena tavarana. Sinäkö, sinä
hirtehinen, Roman kansalainen? -- kauppakalu, tuotu tänne viikunain ja
taatelein seassa ja samaan luokkaan luettu? Pois, mieletön, taikka minä
lyön sinun kuoliaaksi!"

Hän astui Hegion puoleen. Tällä silmänräpäyksellä joutui Cineas
paikalle. Hän oli kuullut, mitä oli lausuttu ja havaitsi heti, että
vieras itsekin kykeni puoliansa pitämään. Tämä oli roteva mies; hänellä
oli sotamiehen muoto ja hän näytti olevan noin viiden kymmenen vuoden
vanha. Kun Hegio näki hänen lähestyvän, peräytyi hän pari askelta ja
huusi isolla äänellä orjille: "Corbalio! Storax! Hoi! ottakaat kiinni
tämä mies!"

Melkein samalla jo voimakas käsi tarttui hänen kurkkuunsa. Hegio
rehki ja kimpuili hurjasti. Mutta hänen syrialaiset jäsenensä eivät
pitäneet vastustajan vahvoille suonille, jotka olivat romalaisessa
sotapalveluksessa norjenneet ja tuhansissa taisteloissa terästyneet.
Väkevällä hyömäyksellä hän viskasi kartanonhoitajan taaksepäin ja
paiskasi hänen maahan.

Tällä oli joukko tukevia orjia tullut saapuville. Hegio nousi seisaalle
ja kiljaisi heitä käymään vieraasen käsiksi. Cineas oli astunut
ratsahilta ja vieras ja Hegio havaitsivat hänen nyt ensikerran. Hän
viittasi kädellänsä orjia takaisin ja kääntyi vierasta päin.

"Ottakaat kiinni hänet!" Hegio taas karjasi vihoissaan Cineaasta
kokonaan huolimatta ja koettaen orjia yllyttää.

"Jollet sinä vaikene", lausui Cineas kylmäkiskoisesti, "ryhtyvät he
sinuun". Ja suurella ylenkatseella käänsi hän selkänsä päin Hegiota.
Syrialainen katseli häntä synkästi.

"Terve, jalo Cineas", lausui vieras. "Minun nimeni on Aurulenus Carbo;
ja minä tulin tänne tänä aamuna poikani Julion pyynnöstä, joka on
centuriona Auguston armeijassa ja pitää suurta ystävyyttä sinua
kohtaan."

"Juliusko?" huudahti Cineas innolla; "Julionko isä? Sydämestä terve
tullut, ystäväni. Minä olen usein halunnut tavata sinua." Ja hän
syleili vierasta.

"Olit sinä kuka olit", huusi Hegio, raa'asti heitä keskeyttäen, "pois
täältä, taikka --"

"Kuinka!" huudahti Cineas, "etkö sinä tiedä, että, jos minä vaan virkan
sanankin, nämät orjat ilolla panevat sinun kiinni ja suomivat sinua
hengettömäksi? Pois, vimmattu, äläkä saata kovempaa rangaistusta
itsellesi! pois!"

Hegion silmät lantuivat maahan tulisesta katsannosta ja kirouksia
mutisten kääntyi hän pois ja meni tiehensä.

"Suo minun pyytää anteeksi, ystäväni", sanoi Cineas, "tämän hultion
hävyttömyydestä. Hän on konna, jota minä juuri nyt aion rangaista,
niinkuin hän ansaitsee."

"Sinun ei tarvitse pitää mitään puolustuspuhetta", vastasi Carbo. "Ja
olethan paitsi sitä nähnyt, että minä kostin itse puolestani. Mutta
nämät tämmöiset eivät kummastuta minua. Jokainen mahtava talo on täynnä
näitä heittiöitä, joitten on lupa rankaisematta koiruudellaan solvaista
kaikkia, jotka eivät liiku lukuisa saattoväki muassa. Joutavia! Ollaan
tästä puhumatta. Roma on täynnä näitä Syrian hylkylä. Orontes purkauu
tänne ja koko valtakunta on Idän inhoista tulvillaan. Mutta minä aion
kertoa sinulle, minkä vuoksi tulin tänne. Minun poikani Julius saapui
kotiin noin kaksi kuukautta sitten, eikä tietänyt ennenkuin eilen, että
sinä olit täällä. Kuu hänellä tänään oli muita toimia, hän ei itse
päässyt sinua tervehtimään. Sen takia minä tulin hänen sijastaan; sillä
minä tiedän kyllin kaikki, mitä sinä olet tehnyt hänen hyväksensä ja
minä tahdon kiittää sinua, koska olet pelastanut hänen huonoudesta ja
häviön tilasta. Hän on kertonut minulle, jalo Cineas, että hän,
Athenaan majoitettuna, joutui kiusauksen valtaan ja pikaisesti tuli
rappiolle. Sinä tapasit hänen, jopa juuri semmoisella hetkellä, jolloin
hän rahapelin kautta oli pääsemättömiin velkaantunut ja viran hukka ja
perikato olivat hänen tarjonansa. Sinä tapasit hänen, kun hän oli
päättänyt murhata itsensä ja sinä johdatit hänen seuraasi, maksoit
kaikki hänen velkansa ja, mikä parempi on, opetit häntä hyviä avuja
ahkeroitsemaan. Mitäpä puheista? Hän pelastui ja sinun kauttasi. Jalo
Cineas, isä kiittää sinua poikansa pelastuksesta."

Vakava Romalainen, joka oli puhunut kaikki nämät huomaamatta, että
Cineas oli yrittänyt häntä keskeyttämään taikka hänen ylistyksiänsä
ehkäisemään, tarttui nyt tämän käteen ja pusersi sitä innokkaasti.

"Sinä ylistelet minua liiaksi", alkoi Cineas; mutta Carbo katkaisi
hänen puheensa.

"Tässä on kylläksi. Minä en koskaan enää viittaa siihen. Minä vihaan
ylistyksiä; mutta nämät sinä olet ansainnut. Puhutaan muista asioista."

"Tule siis", lausui Cineas; "menkäämme sisään" ja he astuivat yhdessä
huoneesen päin.

"Minä luulin, että sinä asuit Romassa", sanoi Cineas, kun he kumpikin
sohvaansa nojausivat ja viiniä oli asetettu heidän eteensä. "Sinun
poikasi sanoi, että sinulla oli oma talo kaupungissa."

"Niin olikin", vastasi Carbo, "viime vuoteen saakka. Mutta Roma iljetti
minua aina. Se on syrialainen kaupunki ja pahuus, joka siellä
kaikkialla vallitsee, tuntuu rehellisestä ihmisestä hirmuiselta. Mitäpä
minusta Romassa? Minä en voi valhetella; minä en voi liehakoita eikä
liioin kumarrella. Kun käyn jossakussa ylhäisessä perheessä, minä en
voi hetkikausia leperrellä ynseitten palveliain kanssa, kunnes isäntä
huolimattomasti viittaa minua puoleensa. Sentähden minä muutin sieltä
pois tänne maalle pikkuiselle tilalleni, jossa saan nauttia raitista
ilmaa ja vapautta."

"Asutko sinä lähellä täällä?"

"No, asun; vähäinen taloni on ainoastaan penikulman päässä. Sinä voit
nähdä rakennukset" ja hän osotti sormellansa pikkuiseen huvilaan päin,
joka pilkisti kaukaa puitten välistä.

"Niin", jatkoi Carbo, ruveten uudestaan Romasta puhumaan; "siellä ei
ole rehellisyydellä mitään sijaa eikä työllä palkintoa. Omaisuus
hupenee päivä päivältä ja seuraavana päivänä yhä enemmän hupenee. Minä
havaitsin vähäisten säästöjeni kutistuvan ja sillä tapaa päätin asettua
maalle, niin kauan kuin vielä oli jotakin elinpäivistäni jälellä, niin
kauan kuin ruumiini oli terve ja vahva ja niin kauan kuin voin liikkua
sauvaan turvaamatta. Jääkööt petturit sinne; asukoot ne siellä, jotka
voivat muuttaa valkean mustaksi, jotka voivat varkaudella ja kavalilla
koukuilla itseänsä elättää. Kaupunki kihisee kulkunuijista, jotka ennen
oliat koko Italiassa tunnetut, mutta nyt Romassa hääräävät teaterein ja
julkisten näytelmien johtajina. Mikseivät he kaikkia itsellensä
anastaisi? Niin todella aikaa voittain käykin. Tällä tämmöisellä
tavalla Onnetar meidän kanssamme leikkiä laskee. Ei, ei. Romasta ei ole
asuntopaikaksi minulle. Minä en voi pettää yleisöä sillä, että sanoisin
itseni tähtien selittäjäksi taikka loihtijaksi; minä en voi enkä tahdo
luvata tuhlareille heidän isänsä murhaamista; minä en ole koskaan
sammakkojen sikikuntaa tutkinut, osatakseni siitä onnen vaiheita
ennustella; enkä minä kartanonhoitajana pitäisi varkaita luonani. Minä
en siis sovi Roman asukkaaksi ja sinä näet minun täällä; ja täällä minä
olen tätä haikeata virttä vetäen, joka aina on ajatuksissani. Anna
minulle anteeksi, ystäväni; mutta minä olen vanhan ajan Romalaisia ja
minun on katkera nähdä isänmaani perikatoa."

Cineas vakuutti hänelle, että hän otti osaa hänen tunteisinsa ja
ymmärsi hänen mielen-karvautensa.

"Mielen-karvausko?" toisti Carbo. "Niin, kenen sydäntä ei kivistä, kun
hän näkee syntymämaansa joutuneen vapautettuin orjien ja muukalaisten
tanssiattarien valtaan. Imartelia on ainoa, jolle suosionosoitukset
ovat tarjona. Syrialainen pystyy siihen virkaan paremmin kuin
Romalainen. Orjana tulee hän tänne; ja yhtäkkiä on hän jo päässyt
suureen suosioon ja saattaa istua sinua ylempänä pöydässä. Hän on
valmis valehtelemaan sinusta ja erottamaan sinun kokonaan pois
seurasta."

"Köyhällä ei ole tässä mitään edistymisen toivoa. Jopa oikeudenkin
edessä hänen valaansa halveksitaan. Tuo kaikkein kunnollisin mies --
tuo Numa itse jonkun nykyisen romalaisen tuomio-istuimen eteen ja
ensimäiseksi kysytään tulojansa. Montako orjaa hänellä on? Montako
auran alaa hän viljelee? Köyhät sysätään alhaisimmille sijoille
pöydässä ja huonoimmille istuimille julkisissa näytelmissä."

Yhtäkkiä hän herkesi ja alkoi lempeällä ja aivan toisenlaisella äänellä
puhua jostakin muusta. Cineas havaitsi, että hän oli vakava ja tyven,
kun muista asioista keskusteltiin, mutta kun vaan Romasta puhe syntyi,
hän muuttui katkeraksi, kiivaaksi ja tuliseksi. Hän rakasti
isänmaatansa; hänen terävä silmänsä näki sen turmion, johon se oli
vaipuva; eikä mikään toivon säde hänelle koittanut. Ei myöskään
Cineaalle. Hänkin tunsi pääkaupungin pahat tavat eikä ymmärtänyt,
kuinka kaikki viimein päättyisi. Näin päivä ehtoontui ja myöhään
illalla Carbo lähti.



VI.

Upseeri, joka purjehti Paavalin kanssa.


Muutamain päiväin perästä kävi Carbo taas Cineaan luona ja tällä kertaa
oli hänen poikansa Julius muassa. Jälkimäinen oli melkein saman ikäinen
kuin hänen ystävänsä ja kantoi romalaisen centurion pukua. Hän tuli
suuresti isäänsä, mutta hänen kasvoissaan oli enemmän hienoutta ja
käytöksessä enemmän kohteliaisuutta. Cineas oli ulkona, kun he
ratsastivat pihaan ja kiirehti heitä vastaan. Julius astahti maahan ja
syleili häntä hellästi.

"Onnea ja terveyttä, kallis ystävä", lausui Julius. "Kuinkapa iloitsen,
kun taas nähdä sinua ja lisäksi täällä!"

"Iloa ja terveyttä, armas Julius, ja tuhat kertaa terve tultua:

    Ken sun Italian maille jälleen
    Luo jumalain kotimaasi saattoi?

niinkuin Horatiosi lausuu; mutta tule:

    Siis uhriteuras Jupiterille vie!
    Laskeite luonain laakerin varjohon,
    Sodasta uuvuksissa, maistain
    Viiniä, jonka ma sulle säästin."

"Kuinka?" huudahti Julius, hymyillen, kun hän käsitysten ystävänsä
kanssa astui huoneesen, "alennatko sinä itsesi kertomaan latinalaisen
runoilian lauseita? -- sinä kiihkoisa Kreikkalainen!"

"No, tämmöisessä tilaisuudessa minä mielelläni säännöistä poikkeen,
Horation tavalla:

    "Ma hurja tahdon olla kuin Edonit;
    Suloista mun on riemuella
    Ystävän tultua armahimman."

Kaikki kolme olivat ennen pitkää huoneessa ja istuivat kukin
sohvassaan, viiniä edessä. Cineas kyseli ystävältänsä kaikenlaisia.
Hänellä oli paljon tiedusteltavaa, sillä hän ei ollut kuullut toisesta
mitään siitä asti, kuin he olivat Athenassa yhdessä.

Viimein kysyi Cineas häneltä, mikä sattumus oli hänen Romaan saattanut.

Tästä kysymyksestä muuttui Julion käytös.

"Cineas", lausui hän, "minun matkani vaiheet ovat mitä ihmeellisimpiä
milloinkaan olen kuullut."

"Kerro ne kaikin mokomin minulle", lausui Cineas suurella osan-otolla.

Tuosta alkoi Julius:

"Kun olin Palestinassa, löytyi siellä merkillinen Juutalainen, nimeltä
Paavali. Tämä mies oli mainio siitä rohkeudesta ja innokkaasta tavasta,
jolla hän puollusti erästä uutta uskontoa. Tätä saarnatessansa oli hän
nähnyt lukemattomia vaivoja ja vaaroja. Viimein ottivat hänen
vihollisensa hänen kiinni ja vetivät hänen oikeuden eteen. Tällä välin
oli hän käyttänyt oikeuttansa Roman kansalaisena -- hän oli Tarsosta
syntyisin -- ja vetonut Caesariin. Festus olisi päästänyt hänen
vapaaksi, jollei tämä vetominen olisi tapahtunut; asiain näin ollen hän
lähetti hänen Romaan muutamien muitten vankien kanssa ja minä
määrättiin heitä kuljettamaan."

"Kohta ensi näöllä vankini muoto vaikutti minuun. Hänen iloinen ja
kohtelias käytöksensä, hänen tyytyväinen mielenlaatunsa ja täydellinen
hyväntahtoisuus olisivat itsestänsä taivuttaneet minun hänen puoleensa.
Mutta hänessä oli jotakin enemmän, sillä näitten kaikkien takana oli
hänellä juhlallinen ja todellinen harrastus, hänen elämänsä tarkoitus."

"Hän ryhtyi mielellään puheesen jokaisen kanssa, jota ylimalkain kävi
lähestyminen ja pian minäkin olin kiertynyt keskusteluisiin noista
ylevistä aineista, joita sinä, Cineas, ensiksi opetit minua
rakastamaan: sielusta, kuolemattomuudesta ja jumalasta. Minä en ole
milloinkaan kuullut semmoisia ajatuksia kuin ne, jotka tällä miehellä
oli. Ensiksi minä vertasin häntä Sokrateesen; jälestäpäin havaitsin,
ettei Sokrateen opetukset yksikään ainoa sisältänyt mitään
tämänkaltaista."

"Hän saavutti itselleen kaikki minun luottamukseni. Minä kerroin
hänelle, mitä olin Athenassa kokenut, parannuksestani, sinun
hyvyydestäsi, 'opettajasta' ja tämän opista; joita kaikkia hän suurella
tarkkuudella kuunteli."

"Tavallista kulkua myöten tulimme Lykian kaupunkiin Myraan ja täällä
tapasin yhden Alexandrian haahden, joka oli matkalla Italiaan, viljalla
lastattuna. Tähän laivan me kaikki nousimme."

Sitten kertoi Julius mitä kummallisimmasta matkasta, joka koskaan on
muistoon pantu; meren vaaroista; satamasta, jonka turviin jo paettiin,
mutta joka jälleen jätettiin; tuosta kauheasta myrskystä, jonka käsissä
heidän heikko aluksensa saamatonna ajeli; kaikkien laivassa olevien
epätoivosta; yhden miehen sankarin-kaltaisesta ryhdistä, joka
sanoillansa loi kaikkien sydämeen tyyneyttä, miehuutta ja toivoa. Hän
kuvaili, kuinka he viimein viskattiin maalle, eikä yhtäkään henkeä
menehtynyt, vaan kaikki pelastuivat, niinkuin Paavali oli ennustanut.
Sitten mainitsi hän Paavalin ihmetöitä Melitassa ja kaikkien
kummastusta, jotka ne näkivät. Tämän jälkeen kysyi hän Cineaalta:

"Mitä sinä tästä arvelet? ja kaikki nämät minä olen omin silmin
nähnyt."

"Se on ihmeellistä!"

"Se on tosi, sillä minä näin sen. Se on sen jumalan voima, jonka
palvelia Paavali on."

Cineas ei lausunut mitään.

Julius jatkoi kertomustansa:

"Me vietimme talvea saarella ja monta monituista kohtausta tapahtui
siellä, joka ei koskaan mielestäni mene. Tämän ajan kuluessa puhui
Paavali tarkemmin minun kanssani suuresta opistansa, jota varten hän
oli niin kauan voimiansa ponnistanut ja niin paljon kärsinyt. Näitä
kolmea kuukautta minä ainiaan muistan; ja minulla on paljon sinulle
kerrottavaa, jota minun täytyy säästää toistaiseksi, koska minä
tarvitsen pitkän ajan voidakseni näin tärkeistä asioista sinun kanssasi
keskustella."

"Mutta minä tahdon päättää kertomukseni. Me olimme saarella noin kolme
kuukautta ja sitten, kuin talvi oli kulunut, nousimme _Castor ja
Pollux_ nimiseen laivaan ja saavuimme jonkun ajan perästä Puteoliin.
Sieltä tulimme Romaan."

"Hänellä näytti olevan paljon ystäviä täällä, jotka vartoivat häntä,
sillä joukottain tulivat he häntä kohtaamaan, jopa muutamat _Forum
Appii'hin_ ja _Tres Tabernae'hen_ asti. Heidän yhteentulonsa todisti,
että tämä eriskummainen mies oli synnyttänyt heissä mitä hartaimpia
ystävyyden tunteita."

"Oletko sinä jälestäpäin häntä nähnyt?" kysyi Cineas.

"Olen", vastasi Julius, "usein. Minun vartianvirkani ei oikeastaan
kokonaan loppunut ennenkuin muutamia päiviä takaperin, kun vein hänen
Burrhon luo. Hän otettiin hyvin vastaan. Burrhiuskin kunnioitti häntä
ja salli hänen asua itsekseen yhden vartioivan sotamiehen kanssa."

"Minä kuulin Burrholta tästä yhtymyksestä", sanoi Cineas.

Julius näytti kummastuneelta.

"Minä olin Romassa pari päivää sitten ja kävin hänen luonansa. Hän
ylisti suuresti tätä miestä."

"Hän on ihmeellinen mies. Hänen valtansa muitten suhteen on
kummallinen. Minä kuulin erään ylevän puheen, jonka hän piti Feston ja
kuningas Agrippan edessä. He ihastuivat hänen jaloon käytökseensä ja
kaunopuheisuuteensa. Laivalla ollessaan hän vaikutti samalla tavalla
meihin kaikkiin, minusta alkaen halvimpaan merimieheen asti. Hänen
ryhtinsä tuossa pitkässä ja kauheassa myrskyssä oli uljas. Hänen
miehuutensa ei höltynyt tuokioksikaan. Hänen levollisissa kasvoissaan
kuvautui kaiken aikaa kirkas leppeys; ja kun hän puhui, hän aina
hymyili iloisesti. Kaikkein mustempana hetkenä, jolloin epätoivo täytti
jokaisen sydämen, hän seisoi vankkana, ikäänkuin olisi hän ollut
täydessä turvassa. Minä puolestani luulen itsessäni olevan yhtä paljon
rohkeutta kuin tavallisissa ihmisissä; mutta tässä oli mies, joka sillä
välin kuin me tuskailimme ja odotimme viimeistä hetkeämme, pysyi niin
järkähtämättömän vakavana meidän joukossamme, että yksistään hänen
muotonsa tuotti meille uskallusta."

"Hänen tarvitsee tulla Romalaiseksi", lausui Carbo. "Hän on miehen
mies. Minä en huoli siitä, mitä hänen kantajansa sanovat hänestä, hän
on paras miehen peri-kuva."

"Semmoinen mies", sanoi Julius, "joka vastaa Horation jaloa kuvaelmaa:

    "Ei aimo miehen, sitkeämielisen,
    Voi järkähyttää tahtoa kiinteää
    Raivolla rahvas, käskiessään
    Kehnoja, eikä tyrannin katseet,
    Ei Adriankaan myrskyinen valtias,
    Ei Jupiterkaan ukkosennuolineen.
    Jos maa ja taivas raukeais, hän
    Pelvotta raunioin alle sortuis."

"Mutta hänessä oli jotain muuta kuin paljas urhoollisuus", lisäsi hän
mietiskellen; "hänessä oli tuo hengen voima, joka piti hänen pystyällä
ja teki hänen muita ihmisiä mahtavammaksi. Tämän yliluonnollisen voiman
kautta hän ennusti meille meidän hädästä pääsömme, pelasti itsensä
kaikkein myrkyllisimmästä mateliaisesta ja paransi sairaita kätensä
päälle panemisella."

"Hän on noitamies", lausui Carbo, "hän saa voimansa jostakin
saastaisesta lähteestä."

"Saastaisestako? Koko hänen elämänsä on puhdas ja kaikki hänen
ajatuksensa ja sanansa. Sillä, huomatkaat, hän teki kaikki nämät
hyvyydestä ja sääliväisyydestä; hän ei ole mitään voittoa ahnehtiva
velho. Hän on köyhä ja hänen täytyy usein omin käsin tehdä työtä
leipäänsä varten."

"Jos hänellä olisi yliluonnollinen voima, tarvitsisiko hänen työtä
tehdä? Eikö hänen sopisi muuttaa kiviä kullaksi?" lausui Carbo.

"Hän ei sitä missään tapauksessa tee; vaan kuitenkin minä tiedän, että
hänellä on semmoinen voima, sillä minä olen nähnyt sen. Hän ei koskaan
kerskaile eikä isottele. Mutta kun köyhä isä kantaa hänen luokseen
kalvean lapsensa taikka itkevä äiti pyytää hänen tulemaan poikansa
kuolinvuoteelle, silloin jumalallinen sääliväisyys kirkastaa hänen
kasvonsa ja hän lähtee, hyvyydestään ja hellyydestään, sairasten
puolesta rukoilemaan ja heitä pelastamaan. Hän sanon: 'se on kaikki sen
Jumalan työ, jota minä nöyrästi rukoilen; minä olen ainoastaan heikko
ihminen, jok'en itsestäni saa mitään aikaan.'"

"Yksi hänen kumppaneistansa kertoi lisäksi minulle paljon hänestä. Hän
kertoi hänen kummallisesta matkastaan maissa ja Kreikassa, -- kuinka
hän välisti kivitettiin melkein kuoliaaksi, mutta toisinaan häntä
jumalaksi kunnioitettiin. Tämä mies, joka oli hänen matkatoverinsa,
oli itse erinomainen henkilö, jossa havaittiin paljon Paavalin
mielen-tyyneyttä ja syvää tarkoitusta; mutta hän näytti pitävän itsensä
vähäpätöisenä ystävänsä rinnalla."

"No, tuo yliluonnollinen voima ei ole aivan käsittämätön!" lausui
Carbo. "Eikö Sokrateellakin ollut tämmöinen suojeleva henki?"

"Sokrateen suojeleva henki oli aivan toisenlainen kuin tämä. Se oli
enemmän jonkun sisällisen vartian kaltainen, joka varoitti häntä
vaaroista; se ei ollut mikään itsetoiminen voima niinkuin tämä, jonka
avulla Paavali sairaita paransi."

Cineas ei juuri lausunut mitään. Julion kummallinen kertomus painui
syvälle hänen mieleensä. Tämä Paavali oli jo ennen hänestä erinomainen.
Nyt olivat asianhaarat ympäröinneet häntä uudella ja suuremmalla
viehätysvoimalla.

"Mitä ne suuret opit ovat, joihin sinä niin isolla innolla viittaat?"
kysyi Carbo. "Mika Paavali on? mitä hän opettaa? Mikä se uusi asia on,
jota varten hän kärsii niin paljon ja on altisna kuolemaan?"

"Minä en voi juuri tällä haavaa selittää näitä", vastasi Julius.
"Ainakin hän on kristitty --"

"Kristitty!" huudahti Carbo häntä keskeyttäen. "Kuinka! ainoastaan
kristitty!"

Hänen muotonsa ilmoitti ylenkatsetta ja suuttumusta.

"Minä tunnen heidän: -- Roman kirouksen ja maailman hylkyjoukon.
Nämäthän ne miehet ja opit ovat, jotka saattavat keisarikunnan
häviöön."

"Kuinka?" kysyi Julius lempeästi.

"No, he harjoittavat inhottavia salaisia paheita."

"Minä tiedän sen perättömäksi", sanoi Julius; "sillä minä olen ollut
saapuvilla monessa heidän salaisimmassa kokouksessaan ja vakuutan
sinulle, että heidän tarkoituksensa on puhdas ja pyhä."

"Olkoon niin, he ovat kumminkin pelkureita; he opettavat, että
sodankäynti on vääryys, että pelkurimaisuus on heidän jumalallensa
otollinen. Roma on kylläksi jo veltostunut; mutta tämä oppi, se se voi
miehuuden viimeisen kipinän sammuttaa."

"Isäni", lausui Julius totisesti, kun Carbo oli herjennyt puhumasta,
"oliko se mies, josta olen kertonut, pelkuri? Hän, joka tuon hirmuisen
onnettomuuden uhatessa urhoollisuudellaan häväisi Roman soturit, hänkö
pelkuri? Soisinpa useita tämmöisiä löytyvän."

"Ei", vastasi Carbo suoraan; "ei kumminkaan hän ole mikään pelkuri.
Totta puhuen! ei mikään koeta miehen luontoa niin paljon kuin
haaksirikko."

"Ja minä takaan sinulle, että kaikki muut ovat tässä kohden hänen
kaltaisensa. Sinä olet kuullut heidän vihamiestensä joutavia loruja;
sillä kaikista ihmisistä maailmassa kristityt kaikkein vähimmin
kuolemaa pelkäävät. Aasiassa heidän on monen ollut kärsiminen ja
kuoleminen; ja he menevät aina teloitettavaksi ei ainoastaan
mielentyyneydellä, vaan myöskin ilolla."

"Ilollako?"

"Niin. Heidän uskonsa on semmoinen, että he ovat varmat siitä, että he
pääsevät ikuisen onnellisiksi taivaassa; ja sentähden he eivät pelkää
kuolemaa. Lienevätköhän semmoiset ihmiset pelkureita?"

Carbo oli vaiti.

Lopuksi päivää Cineaalla ja Juliolla oli paljon haastelemista toinen
toisensa kanssa. Keskustelua kristityistä jatkettiin; mutta lavealta
kertoi Cineas Labeon poissa-olosta ja Hegion konnamaisuudesta. He
erkanivat illalla, keskinäisesti luvaten käydä toistensa luona.

"Ja minä vien sinun jonakuna päivänä tätä kummallista Juutalaista
katsomaan", lausui Julius hymyllä, jok'ei kokonaan peittänyt sitä
suurta totisuutta, jolla ehdotus tehtiin.



VII.

Syrialainen saa nuhteita.


Kymmenen viikkoa oli kulunut siitä ajasta, jolloin imettäjä ensiksi
sairastui ja hän alkoi nyt vähitellen tointua. Isaak piti rehellisesti
puheensa ja osotti väsymätöntä huolta; hyvä menestys palkitsisin hänen
taitonsa. Hän vastaan-otti tyvenmielisesti Helenan kiitokset ja
ylistykset ja jatkoi tointansa paremmilla toiveilla kuin koskaan ennen.

Kun imettäjä rupesi ymmärtämään, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, hän
kaikkein ensiksi huomasi Helenan hellät huolet. Eivät mitkään sanat
näyttäneet kylläksi voivan ilmoittaa hänen kiitollisuuttansa. Hän
vuodatti kaikki jalon sydämensä hartaat tunteet emäntänsä eteen ja
vakuutti, ettei hän milloinkaan voisi tämmöistä hyvyyttä kostaa.

Välisti palasivat imettäjän ajatukset siihen hänen elämänsä surulliseen
tapaukseen, jonka Cineas niin äkkiä oli hänen muistiinsa johdattanut ja
Helena ymmärsi sen murheen, joka ilmaantui hänen kasvoissaan; mutta
sairas rauhottui, heti kuin hän alkoi muita asioita ajatella ja tuo
tavallinen kirkkaus, joka ennen loisti hänen muodostaan, pääsi taas
valtaansa. Helena kartti tarkasti tähän suureen suruun viittaamasta,
eikä kajonnut mihinkään aineesen, joka jollakin tapaa suittaisi siihen
yhtyä. Hän puhui ennemmin hänen kanssaan hänen parannuksestaan ja siitä
ajasta, jolloin hän jälleen rupeisi Markoa hoitamaan.

Mitä Markoon tulee, oli hänen ilonsa rajaton, kun imettäjä taas tunsi
hänen. Hän oli ollut kovin suruissansa siitä, ettei tämä ollut
ensinkään taudin kestäessä pitänyt hänestä lukua ja lapsellisella
tavallansa pelännyt, että hän oli tehnyt jotain, joka oli imettäjää
loukannut; mutta nyt palaava järki ja terveys saattoivat kaiken
imettäjän entisen rakkauden vireille ja Markus näki, ettei hän ollut
muuttunut.

"Sinä olet taas minun oma rakas imettäjäni", lausui hän, kun hän
hartaasti syleili häntä ja suuteli hänen vaaleita kasvojaan. "Ja nyt
sinä pian kävelet minun kanssani käsi kädessä niinkuin ennen
platanipuitten alla ja kertoilet minulle tuosta kalliista Jumalasta ja
Vapahtajasta ja kaikista noista kummallisista tarinoista. Enkä minä,
armas imettäjä, ole yhtäkään ainoata niistä unhottanut, vaan olen
ajatellut niitä joka ilta, kunnes nukuin ja sitten minä näin unta
niistä aamuun asti."

Imettäjä silitti lempeästi pojan päätä laihalla kädellänsä ja kyynelet
nousivat hänen silmiinsä.

"Niin, lapsi kultani; minulla on paljon, paljon kertomista sinulle ja,
jos Jumala suo, kävelemme taas platani-puitten alla."

"Ja minä rupean kuunteliaksi", lausui Helena leppeästi.

Imettäjä katsahti ylös tutkistellen. Kummasteleva ja suuri uuteliaisuus
näkyi hänen silmissään.

"Minä olen Markolta kuullut niin paljon sinun kertomuksistasi", sanoi
Helena ystävällisesti, "että minua haluttaa kuulla vielä enemmän.
Tiedätkö, miltä tuntuu, kun mieli aina hehkuu ja palaa johonkuhun
parempaan lohdutuksen lähteesen kuin se, jonka tämä elämä tarjoopi?
Sinä tiedät, sinä tiedät! Sinä voit ymmärtää minun tunteeni."

"Sinunko tunteesi, rakastettu emäntäni?" huudahti imettäjä ja toivo
hohti hänen kasvoistansa; "minä tahtoisin panna henkeni sinun tähtesi.
Jospa minä vaan rohkenisin kertoa sinulle, mitä tiedän; jos sinä vaan
haluaisit kuunnella."

Hän vaikeni.

"Sieluni", lausui Helena totisella äänellä, "sieluni kaipaa rauhaa. On
ainoastaan yksi, joka voi sen antaa sille. Sinä olet löytänyt hänen.
Hän se juuri on, jonka nimen sinä olet houreissasi maininnut, jota
rukoilet, johon turvaat. Jospa vaan minä voisin tietää, mitä sinä
tiedät ja tuntea niinkuin sinä tunnet, silloin saisin rauhan. Sinun
täytyy opettaa se minulle. Sinun täytyy puhua minulle, niinkuin
olet Markolle puhunut. Sinun täytyy ilmoittaa minulle salainen
lohdutuksesi."

Imettäjä vapisi liikutuksesta ja pannen hermottomat kätensä ristiin
ummisti hän silmänsä ja hänen huuliltansa kuului rukouksen sanoja.

"'Siunaa Herraa, sieluni!' lausui hän viimein äänellä joka väräytti
Helenaa. 'Siunaa Herraa, sieluni ja kaikki, mitä minussa on, siunaa
hänen pyhää nimeänsä!' Hän on kuullut rukoukseni. Hän on herättänyt
nämät kaikki sydämet, että ne kaipaavat häntä."

"'Sieluni ylistää Herraa ja henkeni riemuitsee Jumalassa,
Vapahtajassani.'"

Helena pidätti häntä lempeästi.

"Ei nyt, ei nyt", hän sanoi. "Sinä olet liian heikko. Vähinkin
mielenliikutus raukaisee sinua ja tekee sinun heikommaksi."

"Voi kallis emäntä", vastasi imettäjä, "se ei heikennä minua, se
vahvistaa."

"Ei. Katso, kuinka sinä väriset. Sinun sydän-raukkasi sykkii, niinkuin
se olisi pakahtumaisillaan."

"Mutta minä viihdyn, jos puhun tästä sinun kanssasi. Juuri tässä
ajatuksessa on lohdutus ja lepo."

"Aivan niin; mutta sinun täytyy pitää tämä ajatus itseksesi, kunnes
olet voimistunut."

"Oi, minä halaan nyt puhua siitä sinun kansiasi!" ja innoissaan yritti
imettäjä kohottamaan itseänsä kyynäspäälleen. Mutta hän oli liian
heikko ja vaipui kohta takaisin huoaten.

"Tuosta", lausui Helena leppeästi, "sinä näet, kuinka heikko sinä olet.
Minä olen pahoillani, että tulin tästä nyt puhuneeksi. Kun olet
vaurastunut, minä tahdon ilolla kuunnella, mutta nyt täytyy minun
kieltää. Ajattele, kuinka Isaak, joka niin huolellisesti ja taitavasti
on hoitanut sinua, suuttuisi, jos minä malttamattomuuteni kautta
saattaisin sinun uudestaan taudin käsiin. Ei, ei. Meidän täytyy
molempain odottaa."

"Minä tottelen siis", sanoi imettäjä heikolla äänellä. "Sinä tiedät
paremmin kuin minä ja minä teen, mitä hyvänsä tahdot. Mutta voi, minkä
uuden lohdutuksen olet minulle antanut! Jos mikään asia voi väleen
tehdä minun terveeksi, niin tämä se on. Se on jo poistanut minusta
kaikki minun suruni."

Imettäjä luuli lujasti muutamain päivien jälkeen pääsevänsä
toiveittensa perille ja kykenevänsä puheisiin emäntänsä kanssa siitä
hyvästä aineesta, jonka keskustelemiseen tämä oli häntä pyytänyt; mutta
hän ei arvannut voimiensa heikkoutta. Hänen ijästyneessä ruumiissansa
ei ollut sitä jäntevyyttä, jonka kautta lyhyellä aikaa taudin
kohtauksista toivutaan; päivä toisensa perästä kului eikä kuitenkaan
mitään erinäistä muutosta havaittu, ei silloinkaan kuin parantuminen
tavallista kulkuansa kävi.

"Armas äiti", sanoi toisinaan Markus, "kummallista, että rakkaan
imettäjäni täytyy niin kauan kärsiä! Ensiksi minä luulin, että hän
jättäisi meidän ja lähtisi tuohon kirkkaasen maailmaan, jossa enkelit
ja pyhät lapset asuvat; mutta hän ei mennyt, ja nyt, minkä vuoksi hän
ei tule terveeksi?"

Helena selitti hänelle, kuinka niin vanha ihminen tarvitsee pitkän ajan
kostuaksensa.

"Minä rukoilen Jumalaa hänen puolestansa, -- Jumalaani ja Vapahtajaani
-- ja siinä on syy, minä luulen, jota vasten hän paranee; eikä hän
olisi parannut ensinkään, jollen olisi rukoillut -- eikö niin, äiti?"

"Minä en tiedä, kultaseni", lausui Helena, jok'ei ymmärtänyt mitä
oikein vastata.

"Mutta minusta on vaikea rukoilla ilman häntä; se on, minusta tuntui
siltä."

"Kuinka?"

"No, en minä tiedä; mutta, kun hän oli minun kanssani, näytti siltä,
kuin olisi koko huone ollut enkeleitä täynnä ja välisti niinkuin
Vapahtajani olisi seisonut vieressäni, hymyillen minulle aivan niinkuin
imettäjä ennen hymyili. Ja kun hän oli kipeä, oli huone aivan tyhjä.
Mutta jonkun ajan perästä alkoivat enkelit tulla jälleen; ja nyt, kun
minä rukoilen, minä luulen, että Jumala kuulee."

Näin oli Markon tapa haastella äitinsä kanssa, sillä välin kuin Helena
hartaammin kuin koskaan ennen halusi tulla osalliseksi tuommoiseen
puhtaasen ja pyhään yhteyteen ja ruveta poikansa suhteen samaksi kuin
imettäjä oli ollut.

Koko tämän ajan oli Cineas ollut melkein tykkönään kiinni Isaakin
tutkimuksissa ja niissä erinäisissä tuumissa, jotka olivat tarjona, kun
aiottiin Hegiota vastaan neuvoja nivoa. Siitä asti kuin Hegio purkasi
vihansa Carboa vastaan, ei Cineas muutamana päivänä pitänyt hänellä
mitään väliä; mutta viimein tuotti hän kartanonhoitajan eteensä.
Syrialainen tuli sisään ja hänen kalseat kasvonsa olivat entistänsä
synkeämmät. Hänen tervehdyksensä osotti niin suurta halveksimista, että
Cineas katsoi tarpeelliseksi siitä muistuttaa.

"Ystäväni", hän lausui, "kun astut isäntäsi eteen, sinun pitää käyttää
itseäsi alamaisen tavalla."

Hegio ei puhunut mitään ja Cineas jatkoi:

"Kun solvasit ystävääni Carboa, olisit ansainnut tulla rangaistuksi ja
pois ajetuksi; mutta minä en tahto menetellä väärin, vaan odotin sen
vuoksi siksi kuin vihani lauhtui, että voin harjottaa kohtuutta sinun
suhteesi."

"Sinun ei ole mitään tekemistä minun kanssani", vastasi Hegio jyrkästi.
"Sinä et ole minua pestannut."

"Sen perästä, mitä nyt on tapahtunut, olisi oikein, että heti kohta
lähettäisin sinun matkoihisi", lausui Cineas tyynesti. "Mitä minun
oikeuksiini ja valtaani täällä koskee, minä luulen sinun erehtyneen.
Minä olen Markon holhoja ja tämän kartanon haltia."

"Sinäkö?" huudahti Hegio kummastellen.

"Minä en tiedä, mitä myönnytyksiä tulee suoda tuommoiselle hävyttömälle
konnalle, kuin sinä olet. Sinä et nähtävästi tiedä, kuka ja mitä minä
olen. Sinä et näytä tietävän, että minä voisin silmänräpäyksessä tehdä
lopun sinusta ja sinun viheliäisestä elämästäsi."

"En", vastasi Hegio kylmäkiskoisesti; "en minä sitä tiedä."

"Että sinä täydellisesti tyydyt ja pääset siitä huolesta, onko minun
oikeuteni perustettu, minä tahdon näyttää sinulle nämät asiakirjat,
jotka sinun isäntäsi on allekirjoittanut. Sinä näet, että hän on
määrännyt, että, jos muutamat asiat tapahtuvat, minä rupean hänen
poikansa holhojaksi ja koko hänen omaisuutensa täysivaltaiseksi
haltiaksi. Nämät asiat ovat tapahtuneet ja minä olen täydellisesti
uusiin toimituksiini ruvennut. Minä olen isäntä täällä."

"Sinä luulet kai, että minä aion kostaa sinun solvauksesi. En
laisinkaan. Sinä olet liian huono minun huomattavakseni. Sinä olet
kurjimmasta kansan suoskusta kohonnut tähän asemaan. Minä tyydyn
siihen, että saan sysätä sinun siitä pois.

"Kenties sinun murheesi tämän perheen edusta saattaa sinun
kummastelemaan, kuinka minä olen asetettu tänne tämmöisen vallan
pitäjäksi. Sillä minä voin huomispäivänä myydä nämät kaikki, jos
mieleni tekee. Minä tahdon päästää sinut tästäkin surusta. Markus ei
peri ainoastaan tätä kartanoa, vaan myöskin minun omaisuuteni. Tämä ei
ole mitään sen suhteen, mitä minä jätän hänelle. Minun kuoltuani
omistaa hän enemmän kuin kaksikymmentä kartanoa Akajassa, niistä lähtee
itsekustakin enemmän tuloja kuin mitä sinun vertaisesi onneansa varten
tarvitsee. Sinä näet siis, että Labeon sekä perillinen että kartano
ovat hyvässä turvassa minun hoivissani. Häneltä jää pojalle tämä
kartano ja viisikymmentä orjaa; minä annan hänelle enemmän kuin
kaksikymmentä kartanoa ja kymmenen tuhatta orjaa."

"Sinä olet viekas konna, mutta sinä olet tyhmästi asiaasi ajanut.
Keinokkaana petturina olisi sinun pitänyt hankkia tarkat tiedot
minusta. Sinä olisit sitten koettanut synnyttää minussa hyvää ajatusta
itsestäsi. Pahoin sinä erehdyit, kun rohkenit röyhkeydellä kohdella
miljonien omistajaa. Minä olisin enemmän hyödyttänyt sinua, kuin
Tigellinus; sillä, jos olisit koettanut, olisit voinut rankaisematta
pettää minua. Häntä sinä et voi pettää."

"Kuule vielä, mimmoinen kaksinkertainen houkkio olet ollut. Sinä luulet
olevasi Tigellinon suosikki a lemmitty. Sinä tiedät, että suojeliasi
antaisi huomenna ristiin-naulita sinun, miellyttääkseen niin rikasta
miestä kuin minä olen. Etkö tiedä vai oletko unhottanut, mitä rikkaus
Romassa aikaan saa? Etkö tiedä, että tämä sinun uusi suojeliasi uhraisi
tuhat semmoista kuin sinä, jos hän sen kautta voisi päästä miljonain
hallitsian suosioon ja testamentin kautta saada edes osan hänen
rikkaudestaan?"

Syrialainen oli kuunnellut Cineasta syvillä ja vaihtelevilla tunteilla.
Alusta oli hän pitänyt tätä Kreikkalaisena, joka kenties oli suurta
sukua, mutta niinkuin useammat Kreikkalaiset, vähissä varoissa. Niin
paljon kreikkalaisia seikkailioita oleskeli Romassa, että paljas nimi
oli samanveroinen kuin kova hätä ja näppärä petturimaisuus. Hän luuli,
että Cineas oli tullut anastamaan tätä kartanoa itselleen.

Ihmeekseen ja suureksi hämmästyksekseen havaitsi hän mimmoinen hölmö
hän oli ollut. Ensiksi hän ei uskonut Cineaan vakuutuksia, vaan piti
kaikki tyhjänä kerskauksena. Mutta kun Cineas sanoa sukaisi hänelle
Tigellinon nimen -- tämän nimen joka jo oli kaikkien kauhuna -- kun hän
mainitsi sen niin halveksivalla tavalla, niin tyvenen mahtavana
muodoltansa, silloin näki hän, että Cineaalla oli kaikki ne rikkaudet
joita tämä omiksensa väitti. Silloin näki hän koko äärettömän
typeryytensä. Cineas oli nimittänyt juuri sen asian, joka kaikkein
enimmin valloitti Hegion mielen. Raha oli Hegion jumala. Miljonain
valtava hallitsia oli hänestä miltei jumalallinen olento. Koko hänen
käytöksensä muuttui. Hänen kasvoissaan ilmestyi mitä suurinta ja
ilkeintä nöyryyttä. Cineaskin kummastui tästä muutoksesta.

"Jalo Cineas", sanoi hän, syvästi kumartaen tämän edessä, "minä olen
pahasti sinua loukannut. Jos minun sopii toivoa itselleni anteeksi
saamista sinulta, täytyy minun hartaasti pyytää sitä. Kuule minua:
minun ainoa rikokseni oli, mitä itse nimität solvaukseksi ystävääsi
vastaan. Voi' minä en tietänyt, että hän oli sinun ystäväsi. Hän tuli
-- ja sinä suot minulle anteeksi, jos sanon, ettei hänellä ollut sitä
majesteetillista ja ylevää ulkomuotoa, joka sinun ystävillesi sopii --
hän tuli ja jakeli minulle käskyjänsä niin ylpeästi, kuin olisin ollut
hänen orjansa. Minun kiivas luontoni yltyi. Hän löi minua ja se
vimmastutti minua. Minä unhotin itseni sinunkin läsnä ollessasi ja
nöyrimmällä tavalla anon minä anteeksi pikaista ylenkatsettani. Minua
oli ankarasti lyöty ja minä olin harmista hurjistunut."

"Voi! minulla ei ole mitään arvoa Tigellinon silmissä enkä minä
ymmärrä, mitä sinä tarkoitat. Minä tiedän hyvin, että semmoinen mies,
kuin sinä, voi tehdä, mitä hän tahtoo, köyhälle mies-rukalle, kuin minä
olen. Säästä minua. Minun on henkeni sinun käsissäsi. Polvillani minä
rukoilen sitä sinulta."

Ja inhoittavassa nöyryydessään lankesi Hegio todestikin maahan ja
halasi Cineasta polvista.

Hänen koskemisensa vaikutti Cineaasen niinkuin jonkun matelia-eläimen.

"Nouse", lausui hän kylmäkiskoisesti; "minä en pyydä sinun henkeäsi.
Minun on siinä kyllä, että ymmärrät minua niin hyvin, että tiedät minun
voivani sen helposti sinulta riistää, jos niin minua haluttaa. Mutta se
ei haluta minua."

Hegio nousi ja lausui hänelle ylimäärin kiitoksiansa.

"Kuule minua", sanoi Cineas, "ja lähde sitten. Koska minä nyt ryhdyn
tämän kartanon hoitamiseen, tahdon tietää, millä kannalla sen asiat
ovat olleet Labeon lähdön jälkeen. Laita täydellinen tili kaikista.
Näytä se minulle. Varo, ettet mitään väärennä. Sillä minä sanon
sinulle, että jos epäilen vaan ainoatakaan kohtaa, minä tutkin kaikki;
ja voi sinua, jos niiksi kerta tulee! Mene nyt!"

Hegio yritti puhumaan.

"Anna minulle aikaa --"

"Aikaako? No, minä en tahdo sinua hoputtaa. Käytä siihen yksi kuukausi
taikka kaksi. Muista vaan, mitä minä olen sanonut ja ole varovainen!
Mene nyt!"

Syvästi kumartaen Hegio tuskastuneella muodolla jätti huoneen.



VIII.

"Opettaja."


Niistä monesta kartanosta, jotka olivat lähellä Labeon huvilaa, oli
yksi, jonka omistaja oli Aulus Plautius, korkea-arvoinen mies, joka oli
tehnyt ensimäiset valloitukset Britanniassa keisari Claudion
hallitessa. Hän oli ollut maaherrana siellä; ja muut olivat laventaneet
hänen valloituksiansa, siksi kuin kapina alkoi. Hänen virkansa oli
ollut vaivaloinen ja hän tunsi juurta-jaksain Britannialaiset. Kohta
tänne ensikerran tultuaan oli Helena joutunut tuttavuuteen Plaution
puolison kanssa, mutta suru ja kivulloisuus pitivät häntä paljon
kotona, etteivät he suuresti toistensa kanssa seurustelleet.

Hänen nimensä oli Pomponia Graecina. Hän oli jaloa sukuperää, ja hänen
luontonsa oli vielä jalompi. Sillä aikaa kuin imettäjä hitaasti parani,
joutui Helena eräänä päivänä iloisen hämmästyneeksi, kun Pomponia tuli
häntä tervehtimään. Paitsi sitä iloa, jonka hänen läsnä-olonsa tuotti,
toivoi Helena vähäisen, että jonkunlaisia uutisia oli Britanniasta
tullut. Kun tavallisten tervehdysten perästä hiukan oli keskusteltu
yleisistä asioista, lausui Pomponia:

"Minun ei tarvitse kysyä, oletko sinä levoton puolisosi tähden. Minä
tiedän hyvin, mitä semmoinen tuska maksaa, sillä, niinkuin tiedät,
taisteli minunkin puolisoni heitä vastaan; mutta samalla kertaa, kallis
ystäväni, arvelen, että on paljon toivoonkin syytä."

Hän alkoi sitten kertoa Helenalle moninaisia, jotka suurimmassa
määrässä tätä lohduttivat. Hän mainitsi Britannialaisten omituisuuksia,
heidän äkki-arvaamattomia päällekarkauksiansa, heidän kateuttaan ja
keskinäisiä kiistojaan, heidän taipumustansa vähän ajan perästä
yhteisestä yrityksestä luopumaan. Hän vakuutti, että hänen oma
puolisonsa arveli, ettei ollut vähintäkään pelon syytä Suetonion
armeijan suhteen; vaan että se välttämättömästi, jos edes jommoistakaan
päällikkyyttä löytyi, perin juurin voittaisi Britannialaiset ja ottaisi
heistä koston.

Nämät tämmöisestä lähteestä saadut sanat vaikuttivat monta vertaa
enemmän kuin kaikki, mitä Helenalle oli lausuttu. Ne hänen mieltänsä
rauhoittivat. Jos kukaan, tiesi Aulus nämät asiat, ja hänen
ajatukseensa Helena nyt pani suurta arvoa. Pomponia ilostui, kun hän
näki sanojensa vaikutuksen siinä enentyneessä vilkkaudessa, joka äkkiä
Helenassa ilmestyi.

"Rakas ystäväni", lausui hän, "se aika, jolloin puolisoni oli poissa,
oli kaikkein merkillisin elämässäni. Minä en unhota sitä koskaan. Hänen
sotiensa kestäessä oli keskinäinen yhteys hänen ja meikäläisten välillä
toisinaan katkaistu ja hirmuinen levottomuus vaivasi minua. Minä en
tietänyt mitä tehdä, mihin mennä."

"Ja kuinka se päättyi? mitä tapahtui?" kysyi Helena, kun Pomponia
tuokioksi taukosi.

"Minä tein lakkaamatta lupauksia jumalille puolisoni onnellista
palausta varten. Mutta meidän uskontomme jumalat näyttivät minusta aina
hirmuisilta. Minä en uskonut noita tavallisia tarinoita heistä; vaan
minulla ei ollut mitään muuta tietoa heistä kuin tarinain antama. Minä
noudatin menetyksessäni jonkunlaista taika-uskoa ja tunsin koko ajan,
että se oli pelkkää taika-uskoa. Minun lupaukseni lausuttiin muutamille
siveyttömille daimoneille, jollei niitä lausuttu sattumukselle, taikka
aivan ketäkään ajattelematta. Tämä se oli, joka huoletti minua. Mutta
kenties minä väsytän sinua, kun tällä tavalla itsestäni puhun."

"Minuako väsytät? Oi, ei", huudahti Helena; "minua haluttaa kuulla
kaikki. Mikä hyvä onni saattikaan sinua luokseni? Minä olen samoja
epäillyt, vaikka vähäisen eri tavalla, ja myöskin nyt minä kaipaan
jotakin parempaa kuin tämä yleinen uskonto taikka kreikkalainen
filosofia."

"Kallis ystävä", lausui Pomponia suuresti liikutettuna, kenties minun
kertomukseni voi hyödyttää sinua. Minä en tuntenut mitäkään filosofiaa.
Minä olin vaan yksinkertainen nainen, minä olin saanut aivan tavallisen
kasvatuksen -- mutta minä jatkan. Palvelustyttöni katseli usein minun
suruani ja havaitsi viimein sen syyn ja kaikki haluni ja toivoni."

"Tämä tyttö oli Kyrenestä kotoisin ja oli jonkun ajan palvellut
minulla. Hänen uskontonsa oli ihan toisenlainen kuin minun. Minä en
sitä koskaan paljon ajatellut, sillä itsekullakin kansalla on oma
uskonsa; ja minä luulin hänen uskonsa olevan niinkuin muitten hänen
kansalaistensa."

"Mutta ennen pitkää minun oli syytä ajatella toisin. Vähitellen ja
syvimmällä kunnioituksella rupesi hän uskonnostansa puhumaan. Minun
huomioni oli herätetty ja osan-ottoni viritetty. Siinä oli jotain, joka
suuresti vaikutti minuun. Hän puhui eräästä korkeimmasta olennosta --
totisesta jumalasta, joka hallitsee kaikki ja kaikkia hoitaa. Hän
kertoi, kuinka tämä ainoa loi ihmiset, mutta he tekivät syntiä
häntä vastaan. Hän jutteli, kuinka hän armahti heitä heidän
syntiin-lankeamuksensakin perästä ja ajatteli neuvoja heidän
pelastuksekseen. Hän nimitti vielä monta sanansaattajaa, jotka jumala
oli lähettänyt maailmaan, -- miehiä, joista emme Kreikanmaalla ja
Romassa ole koskaan kuulleet, mutta jotka kuitenkin jättivät sanomansa
ihmisille kirjoituksissa, jotka vielä säilyvät. Ennen kaikkia hän
kuvaili, kuinka joku oli tulossa, jonka oli määrä selittää kaikki ja
 antaa maailmalle uusi uskonto ja uusi toivo."

"Hänellä oli paperi-kääry näitä ihmeellisiä sanomia, josta hän luki
sanoja, niin täynnä rakkautta ja armoa, niin kummallisia tarkoituksensa
puolesta ja sisältäen niin yleviä aatteita, että sydämeni pohjasta
tunsin, että ne tulivat taivaasta. Suuren jumalan rakkaus ja armo!
Tämäpä ajatus johtui mieleeni, iki-päiviksi siihen jäädäksensä. Sitten
luki palvelustyttöni minulle eriskummaisia ilmoituksia ja ennustuksia
eräästä, joka oli tulossa. Lopulta luki hän kijoituksen, joka ilmoitti,
että hän oli tullut."

"Että hän oli tullut!" huudahti Helena, pannen kätensä ristiin ja
kääntyen loistavin silmin Pomponiaa likemmäksi. "Oi, kuinka sinun
sanasi painuvat sieluuni! Kuka hän on ja milloin hän tuli?"

"Se kirja, jonka palvelustyttöni luki minulle, sisälsi kummallisen
kertomuksen eräästä, joka meidän tähtemme rupesi ihmiseksi ja oleskeli
vuosikausia maailmassa ja viimein surmattiin!"

Helena toisti nämät sanat, kammova kunnioitus silmissään.

"Voi! kallis ystäväni, sinun on vielä opittava kaikkein ihmeellisin
kertomus, joka ikinä on kerrottu -- kuinka hän tuli ja syntyi
maailmaan; kuinka hän eli ja opetti; mitä lempeitä sanoja hän lausui;
mikä hyvyys ja sääliväisyys asui kaikissa hänen sanoissaan ja
teoissaan; mikä ääretön rakkaus voimistutti häntä koko hänen
elinkautensa. Sinun on vielä opittava" -- ja Pomponian ääni muuttui
matalammaksi ja juhlallisemmaksi -- "kuinka hän petettiin ja vainottiin
ja lyötiin ja ruoskittiin ja pilkattiin; ja kuinka hän kaikenlaisia
häväistyksiä kärsittyään ristiin naulittiin."

Nämät sanat vavistuttivat Helenaa. Ne olivat hänestä jotakin uutta.
Hän oli kuullut kristityistä ja tietänyt, että he palvelivat erästä,
joka oli ristiin naulittu; mutta hän ei koskaan ollut ajatellut tämän
tosi-asian todellista merkitystä. Hän oli pitänyt heitä halpoina ja
oppimattomina uskonlahkolaisina; ja siksi kuin hän sai tietää, että
imettäjä oli yksi heidän joukostaan, luuli hän heitä tavoiltansa
huonoiksi. Mutta nyt heidän uskonsa esitteli henkilö, jota hän
kunnioitti, tavalla semmoisella, joka täytti hänen kummastuksella ja
kauhulla. Tämäkö ristiin naulittu siis oli tuo ainoa, jonka luoksi hän
oli pyrkinyt? Tämäkö oli se ainoa, jota hän niin kauan oli etsinyt?

"Minä en tahdo heikoilla sanoillani jutella tätä kertomusta", sanoi
Pomponia, "mutta salli minun antaa itsellesi tämä kallis-arvoinen
kirja, jossa kaikki nämät ovat kerrotut. Minä tuon sen sinulle. Sinä
saat sitten lukea sen. Se sopii varsin hyvin sinulle. Kaikki, mitä minä
siitä löysin, kun palvelustyttöni antoi sen minulle, olet sinäkin siitä
löytävä: -- rauhaa, toivoa ja siunausta, jota ei voi kuin sanella."

"Voi, tuo tämä kirja minulle, jos sinulla on semmoinen", lausui Helena.
"Elämäni ainoa tarkoitus ja toivo on saada hänestä jotain tietää."

"Oi, rakas ystäväni, tässä kirjassa hän sanoo: 'oppikaat minusta, ja te
löydätte sielullenne levon!' Tässä minä sain levon sieluuni ja olen sen
siitä asti aina tuntenut."

"Oliko tämä se huoli, johon jälestäpäin jouduit, kun sinun puolisosi
piti tuon tutkinnon?" kysyi Helena, tarkoittaen erästä Romassa hyvin
tunnettua tapausta.

"Oli", vastasi toinen. "Kun hän palasi, minä kohta kerroin hänelle
kaikki. Hän kysyi minulta niitä näitä uskostani, mutta ei hän juuri
paljon siitä huolinut. Hän näytti kunnioittavan tämän uskonnon yleviä
ja jaloja oppeja. Mutta muutamat hänen ystävistänsä ja muutamat
heimokuntamme jäsenet panivat pahaksi, koska minä en enää tahtonut
ottaa osaa valtion uskonnollisiin menoihin ja koettivat synnyttää nurjaa
mieltä minua vastaan. He panivat liikkeelle pahoja huhuja minusta ja
tuottivat minulle paljon murhetta. Puolisoni sai tietää sen ja päätti
tehdä siitä lopun. Hän kutsui muutamia sukulaisia luoksensa ja tutki
minua heidän läsnä ollessaan. Minä laadin täydellisen kertomuksen
uskonnostani ja sen opinkappaleista. Puolisoni julisti minun
juhlallisesti viattomaksi, eikä sen koommin ole minua sillä tavalla
vaivattu. Minulla on minun osani suruja ja minä odotan enempiä.
Kuitenkin minä turvaan häneen, joka itse on kärsinyt niin paljon; ja
hänestä minä olen saanut rauhan sieluuni."

Tuesta seurasi hetkeksi aikaa syvä äänettömyys ja Cineaan tulo esti
puheen jatkamista. Hän tervehti Pomponiaa suurella kunnioituksella ja
lausui:

"Minä toivon, että sinun on onnistunut karkoittaa joku määrä sisareni
surusta. Sinulla on ennen ollut samanlaiset huolet ja sinä olet
havainnut ne perättömiksi."

"No niin", lausui Helena; sitten kuin hän tuli, tuntui siltä, kuin
olisi kumminkin osa tuosta raskaasta surun taakasta mielestäni
poistunut."

"Sisään tullessani minä kuulin sinun puhuvan 'sielun rauhasta.' Älä
anna minun keskeyttää semmoista keskustelua. Taikka jos se on
kahdenkeskeistä, suo minun peräytyä."

Mutta he kielsivät häntä menemästä, vaatien häntä jäämään.

"Olkoon niin", sanoi Cineas, "ja jos jään tänne, otan minäkin osaa
samaan keskusteluun. Olenko minä koskaan kertonut sinulle, kallis
sisar, 'opettajan' elämän viimeisistä vaiheista?"

"Et sinä ote."

"No, jos sinä siis haluat kuulla niitä, tahdon minä nyt kertoa ne. Se
selittää myöskin johonkin määrin syyn omaan Roman matkaani ja näyttää
sinulle suuren tarkoituksen minun elämässäni. Minä niin tavoin teen
täydelleen uskontunnustuksen", lausui hän hymyillen; "enkä minä rupea
mihinkään anteeksi pyyntöön, sillä teidän, ettei mikään, joka vaan
'opettajaan' koskee, voi kumminkaan sisartani ikävystyttää."

Näin lausuen alkoi hän:

"Sinä tiedät hyvin, rakas sisareni, kuinka puhtaat ja ylevät oivallisen
opettajamme opit olivat. Mutta sinä, jalo Pomponia, ehkä et tunne niitä
ja sentähden minä nyt tahdon ne selittää."

"Opettajanvirkansa alusta oli hän tullut siihen päätökseen, että
kaikkein parhaimmat nykyiset opit talletetaan Platon kirjoituksissa ja
että jaloin ihmisen esikuva on Sokrateen elämästä ja luonteesta
löydettävä. Nuot opit olivat hänen kaavansa. Tässä elämässä havaitsi
hän neljä suurta pää-äjatusta, joita hän aina koki omassa elämässään
noudattaa ja teroittaa oppilaittensa mieleen. Nämät olivat:

 "1. Itsensä kieltäminen.
  2. Hyväntekeväisyys.
  3. Alinomainen huoli sielusta.
  4. Uskollisuus jumalaa kohtaan."

"Jos olet lukenut mitään Sokrateesta, tiedät, että hän kaikissa
lauseissaan ja erittäin 'Puolustuspuheessaan' panee suurinta arvoa
näihin. Hän kehoitti meitä itsekieltämiseen, mainiten Sokrateen
sääntöjä itsehillinnöstä ja siveydestä ja kohtuullisuudesta. Hän
kehoitti meitä ihmisrakkauteen, muistuttaen meitä, kuinka Sokrates
kulki ympäri, tehden hyvää -- kolmekymmentä vuotta työskennellen
kaikkein ihmislajien ja luokkien eduksi, laimin lyöden omia etujansa ja
muitten onneksi itseänsä kokonaan uhraten. Huoli sielusta oli hänestä
elämän ainoa suuri tarkoitus, ainoa, jonka kautta me voimme valmistaa
itseämme siihen hengelliseen elämään, joka tämän maallisen jälkeen
seuraa. 'Sielu, sielu', lausui hän usein, 'kuinka se suurimpaan
täydellisyyteen ehtii -- tuo on ainoa tarkoitus, joka kuolemattomalle
olennolle sopii!' Voi! kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän esitteli
jumalan luontoa ja näytti että sielu oli laadultaan hänen kaltaisensa
ja kuinka sen tulee olla hänen kaltaisensa tunteitten ja luonteen
puolesta! Kuinka sydäntämme sykäytti, kun hän näytti meille jaloimman
esikuvan semmoisesta sielusta, joka on valmis jumalaansa kohtaamaan,
kuvaillen Sokrateen viimeisiä hetkiä ja viimeistä keskustelua, jolloin
hän jumalallisilla sanoillaan koko päivän ihastutti oppilaitaan ja
sitten toivolla ja ilolla ja innostuneena joi myrkyn ja laskeusi alas
-- minkä vuoksi? -- kuollaksensako? ei; vaan jumalaansa kohdatakseen!
Nyt kääntyi hän tavallisesti tästä juhlallisesta voiton kohtauksesta
hänen merkilliseen tutkintoonsa oikeuden edessä ja lausui, ettei jaloin
aika Sokrateen elämässä ollut tämä kunniakas kuolema, vaan enemmin
hänen 'puolustuksensa' loppusanat, joilla hän antaa anteeksi
vainoajillensa. Tämä, hän lausui, on korkein kohta, johon ihmissielu on
saapunut, kun se pyrkii luojansa kaltaiseksi."

"Ennen kaikkia juurrutti 'opettaja' mieleemme uskollisuutta jumalaa
kohtaan, -- hänen tahtonsa ehdotonta noudattamista. Sokrateen ylevät
lauselmat näyttävät, mimmoinen jokaisen sielun asema on oleva. Hän
kertoi tuomareillensa, että jumala oli pannut hänen Athenaan, että hän
opettaisi kaikkia ihmisiä pitämään huolta heidän sielustansa ja että
hän tahtoi mieluisammin kuolla kuin luopua tehtävästänsä. Hän vakuutti,
että hän aikoi totella jumalaa enemmän kuin ihmisiä, eikä myöskään
suostuisi vapaaksi pääsemiseensä, jos se myönnettäisiin hänelle sillä
ehdolla, että hän jumalansa pettäisi. Tämä oli, väitti 'opettaja',
mainitun perusaatteen suurin voitto, että ihminen voi näin pitää
itseänsä samana kuin jumala ja ajatella ja tuntea ja tehdä, kuin olisi
hän aina tämän kanssa yhdistetty."

"Täksi 'opettaja' ymmärsi Sokrateen jumalallisen äänen. Hän luuli, että
jumala oli ilmestyttänyt Sokrateen seurusteliakseen; ja sillä tapaa
opettajankin oman elämän korkeimmaksi tarkoitukseksi tuli pääseminen
johonkin sen kaltaiseen jumalan yhteyteen, jossa Sokrateen oli sallittu
elää. Tämä oli hänen elämänsä päämäärä ja hän koetti vuodattaa oman
henkensä kaikkiin oppilaisiinsa. Tätä varten hän ottikin rukouksekseen
seuraavan ihmeellisen Sofokleen köörilaulun:

    "Oi että mun ois suotu hurskautta täydellistä
    Sanoista, töissä saavuttaa,
    Joiden on säännöt vakaat
    Laadittu taivahan korkeudessa,
    Joiden on isä Olympon valtias yksinään!
    Niiden ei ole alku ihmisluonto kuolevainen,
    Unehen vaivuttaa niit' ei unhotus voi;
    Suuri on jumala näissä eikä vanhene milloinkaan."

"Saman laulun johdolla väitti opettaja, että itserakkaus ja luontomme
ylpeys etupäässä estivät jumalan lain täyttämistä, joka oli sydämeemme
kirjoitettu; ja piti vastasäkeitten loppua kaikkein parhaimpana
päätöksenä:

    "Jumala vartianain olkoon ainiaan!"

"Mutta noin kymmenen vuotta takaperin tapahtui kummallinen kohtaus,
josta hänen toiveensa kokonaan raukenivat ja hänen mielensä täyttyi
surulla. Se oli Philon seikka."

Nyt laati Cineas Pomponialle uudestaan saman kertomuksen, jonka hän oli
jutellut sisarellensa; ja kertomus liikutti mitä syvimmällä tavalla
tätä naista, erittäin kun hän kuuli imettäjästä ja hänen siitä asti
kestäneestä taudistaan. "Hän on yksi sinun uskolaisistasi", kuiskasi
Helena -- "hän on kristitty; hän on saanut rauhan -- hän uskoo sinun
jumalaasi -- hän on luvannut, että minä saan oppia häneltä." Pomponia
pusersi Helenan kättä ja näki kielin kertomattomia asioita; sillä välin
kuin Cineas, joka oli liiaksi omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän
havainnut heidän puhettansa, jatkoi kertomustaan.

"Tässä tuli nyt esiin semmoinen asia, joka todisti, että koko hänen
filosofiansa oli mitätön. Siitä virisi kysymys, joka katkeroitti hänen
elämänsä ja synkeytti hänen sielunsa. Se oli ilkeimmän synnin kamala
näky ja tämän synnin hellittämättömät oman tunnon vaivat. Kumma kyllä,
tämä ei koskaan ennen hänelle tapahtunut. Kenties tuo olikin
tapahtunut; mutta silloin vaan teorian alalla ja se oli tämä ainoa
kauhea tosi-asia, johon hänen filosofiansa meni haaksirikoksi."

"Kuinka jumala voi syntiä anteeksi antaa? Se oli hänen kysymyksensä.
Hän oli ollut siinä vahvassa luulossa, että Plato ulottui kaikkiin. Hän
arveli ennen, että kääntyminen pois synnistä -- parannus -- riitti. Nyt
hän näki, että löytyi semmoinen sielun tuska, jota ei mikään elämän
parannus voi itsestään liennyttää. Hänen täytyi myöntää, ettei Platossa
ollut tähän kylläksi. Plato ei tietänyt mitään neuvoa tämmöiseen
tapaukseen. Vaan jollei Platossa ollut tähän kylläksi, ketä muita siis
oli tarjona?"

"Hän ei tuntenut ketään."

"Hän rupesi syvempään ajattelemiseen ja mietintöön; mutta hänen
alakuloisuutensa heikensi hänen terveytensä. Oli aivan ikäänkuin se
vankka perustus, johon kaikki hänen toiveensa olivat rakennetut, olisi
murskaksi rauennut."

"Kun minä tähän saakka olin ollut hänen lempi-oppilaansa, tulin minä
nyt hänen ainoaksi kumppanikseen. Sillä hän luopui nyt kokonaan
opetustoimestaan, sanoen, ettei hän tietänyt mitään ja ettei hänellä
ollut mitään opettamista."

"'Suurin siunaus, jonka jumala voi ihmisille antaa', lausui hän kerta
minulle, 'on totuuden tieto. Mutta kuinka tähän tietoon päästään?
Itsestänsä ei voi siihen saapua. Plato näyttää kaikki, mitä ihminen
itse voi oppia -- korkeimman tiedon, jonka kukaan voi itsellensä
hankkia. Ei mikään filosofi Platon jälkeen ole päässyt häntä edemmäksi,
eikä mitään lisättävää keksinyt!' Hän muistutti minua usein siitä
kohdasta _Faidon'issa_ sielun kuolemattomuuden suhteen, jossa Plato
panee Simmiaan todesti tunnustamaan, ettei kukaan ihminen voi päästä
kuin määrättyyn rajaan ja että ihminen edemmäksi päästäksensä tarvitsee
apua joltakulta korkeammalta voimalta. 'Sillä meidän täytyy', sanoo
Simmias, 'näitten asiain suhteen joko oppia muilta, mimmoiset ne ovat,
taikka itsestämme ne keksiä; taikka, jos molemmat nämät keinot ovat
mahdottomat, meidän täytyy valita särkymättömin ihmispäätelmä, ottaa
tämä haahdeksemme ja siihen astuttuamme, niinkuin se, joka lautalla
meren vaaroihin lähtee, purjehtia läpi elämän, jollei pääse kulkemaan
turvallisemmalla tavalla ja vähemmällä vaaralla jollakulla tukevammalla
aluksella taikka _jumalallisella sanalla_!'"

"Tähän kohtaan hän usein viittasi, siksi kuin me molenmat käytimme
näitä sanoja hyvin tuttuna lausepartena, joka tarkoitti jonkunlaista
suuresti toivottavaa taivaan voimaa, joka kaikki asiat selittäisi."

"Mutta kuukausien kuluessa riutui hän riutumistaan, eikä ollut mitään,
joka olisi saattanut toinnuttaa häntä hänen voivuksistaan. Ja viimein
minä näin, että hän oli tuonelaan lähtevä."

"Ja niin tavoin hän viimein meni pois", lausui Cineas tuskin
kuultavalla äänellä. "Hän jätti minun -- hän, ystäväni, isää kalliimpi;
ja kun hän tällä viimeisellä hetkellä syliini nojaantui, olivat hänen
viimeiset sanansa, jotka kuulin hänen lausuvan:

"'Oi jumala, ilmoita itsesi!'"

Kaikki olivat ison aikaa äänettöminä. Cineas oli ensimäinen, joka alkoi
puhua.

"Voi!" lausui hän, "kaikki elämä ja kaikki uskonnot ovat hämmennystä
täynnä! Mikä sen poistuttaa? Se ei koskaan poistu, ennenkuin pääsemme
siihen toiseen elämään, jota me kaikki odotamme. Siellä saamme totuuden
tietää. Muistatko, Helena, noita Pindaron jaloja värssyjä, joita
lauloimme, kun olimme yhdessä armaassa kodissamme Athenassa?
Laulakaamme ne vielä, kallis sisareni ja palauttakaamme sydämemme
lapsuutemme aikoihin ja kääntäkäämme ajatuksemme taivaasen."

Hänen pyynnöstään nousi Helena ja tarttui kanteleesen, joka oli
jollakin istuimella. Sitten lauloi hän lyhyen alkusoitannon jälkeen
seuraavat säkeet, sillä välin kuin Cineas häntä säesti:

    "Valon vainioilla autuailla,
    Jossa Phoibos ainiaan
    Kultasätehin kirkastaapi
    Yön hiljaisuutta, päivää pilvetöntä,
    Siellä riemua rauhallista
    Hurskaat nauttivat, huoletonta.
    Ei ole pakko vaivalla vaikealla
    Kiusata maata kiittämätöntä,
    Aaltoin vaaroja kauheita kestää;
    Voimat ei raukea työstä raskahasta
    Henkeä varten heikkoa, kurjaa;
    Tuoll' asunnoissa riemun ja rauhan
    Heille suodaan palkka vilpittömyyden,
    I'äti hurskaiden seurassa saavat
    Eloa viettää kyyneletöntä."

"Eloa viettää kyyneletöntä!" toisti Helena. "Ei ole koko
kirjallisuudessamme mitään tämänkaltaisia sanoja. Oi tuota elämää!
Mutta kuinka sen löydämme?"

"Jumala on meitä johdattava, kallis sisareni", lausui Cineas.

Ja kun Pomponia katseli näitä molempia hartain sydäminensä, menivät
hänen silmänsä kyyneliin ja hän rukoili, että Jumala antaisi heille sen
tiedon itsestänsä, joka on ijankaikkinen elämä.



IX.

Takaisin-tulo.


Kun he muutamia viikkoja jälestäpäin paraikaa istuivat atriumissa,
nousi yhtäkkiä outo hälinä ulkona. Kuului ripeä hevoskavioin kopina ja
palveliain huuto. Helena vaaleni; hän kavahti seisaalleen ja astua
horjui ovea kohden, ikäänkuin unissa käviä, muutamia sekavia sanoja
lausuen. Cineas syöksähti hänen ohitsensa ja riensi ulos, mutta kohtasi
Roman upseerin pukuisen miehen, joka juoksi sisään ja sanaakaan
sanomatta syleili Helenaa. Hän likisti tätä sydäntänsä vastaan,
niinkuin hän ei koskaan tahtoisi laskea häntä käsistään.

Ei sanaakaan lausuttu. Kaikki seisoivat äänettöminä. Sulpicia katseli
kiinteästi vasta-tullutta ja koko hänen kehuttu mielenlujuutensa heti
katosi. Isoja kyyneliä vieri hänen poskillensa ja, pannen kätensä
ristiin, katsoi hän ihastuneena ylöspäin. Helena ei muuta kuin itkeä
nyyhkytti ja nojausi häneen, jota hän niin hartaasti rakasti. Viimein
hänen puolisonsa vienosti irroitti itsensä hänestä ja sepäili hellästi
kunnian-arvoista äitiänsä. Sitten katseli hän ympärillensä, silmin
poikaansa etsien.

"Missä Markus on?" virkkoi hän ja tämä oli ensimäinen sana, jonka hän
lausui.

"Tuolla", sanoi Helena, kädellään osottaen sitä paikkaa, jossa Markus
seisoi.

Pikkuinen poika seisoi huoneen toisessa päässä, kasvot vaaleina ja
samalla haavaa kummallisella tavalla ilmaisten sekä iloa että
vieraksumista. Kyynelet kimalsivat hänen isoissa, henkevissä
silmissään, jotka hän oli luonut isäänsä.

"Minun lemmittyni!" huudahti hänen isänsä ja, ottaen hänen syliinsä,
hän herkeämättä suuteli häntä. Markus kietousi kiinni isäänsä, kätki
tuokioksi päänsä hänen olkapäätänsä vastaan, katseli taas pitkäänsä
häntä ja halasi häntä ehtimiseen, kiertäen kätensä hänen kaulansa
ympärille. Poika sylissä meni Labeo sitten tervehtimään Cineasta, joka
juuri ikään oli tullut sisälle. Heidän tervehdyksensä todisti heidän
sydämellistä rakkauttansa.

Kaikki oli iloa. Itsekullekin lausui Labeo jonkun ystävällisen sanan.
Hän käski panna toimeen kolmipäiväisen juhlan uhreinensa ja tuli sitten
sisään vastaamaan kaikkiin kysymyksiin, joita jokainen oli kärkäs
tekemään.

Hän oli hyvin pitkä; hänellä oli jalon komea pää, jossa Romalaisen
kasvonjuonteet vahvasti esiytyivät. Hänen vartalonsa oli sangen kookas
-- vaikkei tavattoman suuri; ja koko hänen katsantonsa ja käytöksensä
osottivat, että hän oli tottunut käskemään. Hän ei ollut älyn puolesta
yhtä terävä kuin Cineas, mutta hän oli voimakkaampi taikka ainakin
näytti siltä. Hän oli Romalaisen perikuva -- vankka, lujatuumainen,
malttavainen -- sovelias edustamaan sitä kansaa, joka oli maailman
valloittanut.

Kuitenkin asui tässä vankassa miehessä -- tässä Romalaisessa -- niin
syvä rakkaus, ettei sitä hevin voi kuvailla. Koko hänen sydämensä
näytti hiukeevan puolison ja lapsen kaipaukseen. Hän ei laskenut Markoa
sylistään, hän piti häntä siinä, kun hän istui, ja kanneskeli häntä,
kun hän käveli. Markus puolestaan osotti isälleen yhtä syvää rakkautta.
Hän näytti lepäävän isänsä povella, ikäänkuin se, jok'ei mitään enää
pyydä. Helena istui Labeon toisella puolella, pitäen kiinni hänen
kädestään ja likistäen sitä sydäntänsä vastaan; sillä välin kuin
Sulpicia juhlallisena istui toisella, vaikkei hän vielä ollut saanut
tunteitaan kokonaan asettumaan, vaan usein varkain katseli häntä,
niinkuin ainoastaan äiti jumaloittua poikaansa katselee, nuot
tavallisesti tylyt kasvot lempeämmiksi lientyneinä.

Labeolla oli paljon kertomista. Hän oli pilvistä ja pimeästä päässyt
kodin valoon; hän oli tullut ikäänkuin tuonelasta; ja tämän mustan ajan
tapauksia halasivat kaikki kuulla.

Hän kertoi armeijansa matkasta Monaan, druidein linnain hävittämisestä
ja kuinka he kaikki luottivat siihen, että koko maa oli kukistettu. Hän
jutteli siitä hämmästyksestä ja kauhusta, jotka täyttivät kaikkein
mielen, kun he saivat tiedon Britannialaisten kapinasta ja siitä
kiivaasta koston himosta, joka sotureissa syttyi.

"Vaikka pakolaiset liioittelivat näitä tapauksia, ei kenkään meistä
kuitenkaan silmänräpäystäkään epäillyt, että saattaisimme kaikki
jälleen laidallensa ja vihollisen rankaisisimme. Samaa päätä astuimme
takaisin saaren poikki Londoniin, tavaten ainoastaan muutamia
hajallisia barbarilaisparvia. Täällä aikoi Suetonius ensiksi koota
meidän eri linnoituksiin sijoitetut soturimme; mutta me kuulimme, että
äärettömän suuri britannialainen armeija oli tulossa. Suetonius oli
päättänyt voittaa ratkaisevan voiton ja sentähden vetäytyi hän
takaisin, kunnes hän saisi lisäväkeä armeijaansa. Me heitimme
kaupungin, mutta annoimme kaikkein asukasten, jotka tahtoivat, tulla
mukaamme. Britannialaiset seurasivat meitä, kun peräydyimme. Vihdoin
olivat kaikki eri joukkomme yhtyneet ja sotureimme lukumäärä nousi
kymmeneen tuhanteen mieheen. Silloin päätti Suetonius taistella."

"Hän valitsi metsien keskellä olevan paikan, jolla oli kaita aukko ja
synkkä salo takana. Iso lakea oli tämän edessä. Täällä Britannialaiset
tapasivat meidän ja varustivat itsensä ryntäykseen. He toivat esiin
lukemattomia joukkoja ja olivat niin varmat voitosta, että he asettivat
vaimonsa ja lapsensa vaunuihin aivan lähelle tappelutannerta, että
nämät saisivat katsella miestensä urhoollisuutta. Tämä on yleinen tapa
näillä Pohjan barbareilla; sillä heidän vaimonsa rohkaisevat heidän
mieltänsä huudoillansa."

"Boadicea ajoi vaunuillaan ympäri heidän joukossaan, kaksi tytärtä
muassaan, kertoen sotajoukoilleen kärsimäänsä moninaista vääryyttä ja
kehoittaen heitä kostoon. Hurjina sohrivat Britannialaiset, rajusti
tanssien ja hypiskellen. Me olimme kaikki innoissamme, mutta
levollisina, siitä me tiesimme, kuinka tämä päättyisi."

"Viimein astuivat Britannialaiset eteenpäin, kaikki yhdessä, kauheasti
riekuen ja sinkauttaen nuoliansa meitä kohden. Tuosta kaidasta aukosta
he töyväsivät päällemme ja joutuivat pian oman kiivautensa kautta
epäjärjestykseen. Tämän havaittuansa Suetonius asetti meidän
vaajan-kaltaiseen kolmioon ja järjesti meidän hyökkäykseen. Me kävimme
tuon julman joukon kimppuun vastustamattomalla vimmalla. Kaikki taantui
meidän tiveäin raskas-aseisten legioneimme edestä. Kevyt-aseiset
soturit seurasivat. Ratsuväki lentää leimahti vihollisten keskelle,
kaataen kaikki. Britannialaiset, jotka koko ajan olivat olleet
sekasorrossa, sullottiin nyt taajalta kokoon ja joutuivat hirmuiseen
hämminkiin. Lopulta he kääntyivät ja pakenivat. Mutta kun pakeniat
ehtivät lakean äärelle, he eivät päässeet edemmäksi. Tähän oli
rivitetty vaunuja pitkä jono ja niillä seisoivat heidän vaimonsa
lapsinensa, ikäänkuin yhtä monta Bakchantinnaa, huutaen, parkuen,
rukoillen, viitaten heitä kääntymään takaisin, rintoihinsa lyöden,
hiuksiaan repien ja kirouksilla nimitellen miehiänsä pelkureiksi.
Britannialaiset koettivat sijoittua järjestykseen, mutta se oli
mahdotonta. Tuhannet pitivät paikkansa, viimeisiin asti tuimasti
tapellen. Itse vaimotkin ottivat osaa taisteloon, vaunujen vehmaroilla
huimien. Mutta viimeistä lukua tämä ei ollutkaan mikään tappelu; se oli
teurastus. -- Näitten vaunujen luona me tarpeeksi kostimme
Camaldunumin, Londonin ja Verulamin puolesta. Miehet, vaimot ja lapset
saivat loppunsa, vieläpä karjatkin pantiin samaa tietä menemään.
Kahdeksankymmentä tuhatta henkeä surmattiin ja muu armeija syöstiin
kaikille ilmoille hajalliseksi, pelon-alaiseksi pakolais-joukoksi.
Meitä ei kuitenkaan koko taistelossa menehtynyt kuin neljä sataa
miestä."

"Ja kuinka Boadicean kävi?"

"Hän koetti järjestää sotureitansa, vaan havaitsi, että kaikki oli
hukassa. Silloin luopui hän sotatanterelta ja myrkytti itsensä. Hänen
ruumiinsa löydettiin jälestäpäin. Ei ole koskaan hirmuisempaa kostoa
ollut, eikä täydellisempää voittoa."

"Voiton perästä Suetonius valitsi minun viemään laakerilla seppelöidyt
kirjeensä Caesarille. Minä olen ensimäinen, joka tuon nämät
riemusanomat tänne. Viime yönä minä saavuin tänne ja minun tuli käydä
Caesarin puheilla."

"Kun minä laskettiin hänen eteensä, oli hän vallan hyvällä tuulella.
Hän oli vastikään kuullut, että jossakin kreikkalaisessa kilpajuhlassa
hän oli saanut kunniapalkinnon yhdestä runoelmastansa. Hänen ensimäiset
sanansa minulle olivat:

"'Toivota onnea minulle, Labeo. Minä olen kaikkein onnellisin ihminen.
Minä olen voittanut lyyrillisen kunnia palkinnon!' ja hän rupesi sitten
hartaasti Kreikkalaisten kauneuden tuntoa ja kirjallisuutta ylistämään.
Viimein muisti hän minun asiani ja lausui -- 'sinun sanomasi joutuvat
todestansa aivan parahiksi. Samana päivänä minä voitan Britannialaiset
ja saan lyyrillisen kunniapalkinnon. Lieneeköhän mitään suurempaa
onnea?'"

"Myönnytykseni osoitteeksi minä hiljalleen lausuin jotain, mutta hän ei
kuunnellut, -- oli jotakin minun ruumiini asemassa, joka näytti
hämmästyttävän häntä, kun seisoin hänen edessään. Hän katseli minua
tarkkaan. Tuosta nousi hän istualtansa, astui verkan taaksepäin ja
sitten eteenkäsin, päätänsä kallistaen ja katsoen minua, ikäänkuin
olisin ollut joku taidetuote."

"'Ikijumalien kautta!' hän lopulta huudahti. 'Älä hievahda paikalta
henkesi tähden. Sattumalta vielä lisäksi. No, minä vakuutan sinulle,
etten kymmenen miljonan sestertin edestä olisi tahtonut olla tätä
asemaa näkemättä. Älä liikahda henkesi tähden. Jupiterin kautta! Tuo on
Herkules, kun hän jumalien joukkoon otettiin.'"

"Nyt hän kutsui jonkun seuralaisistaan ja pani tämän piirtämään kuvaani
tässä erityisessä asemassa, tuon tuostakin neuvoja antaen ja koko ajan
kieltäen minua liikkumasta."

"Sitten meni hän jälleen istumaan ja katseli minua niin kuin ennen,
silmät puoleksi kiinni. Minä olin hyvin häpeissäni, mutta en voinut
tähän mitään. Minä en suinkaan odottanut, että tällä tapaa joutuisin
Caesarin ihmeteltäväksi."

"Tämän perästä kertoi hän minulle, että hän aikoi teettää suurenmoisen
kuvapatsaan, joka kuvaili häntä itseä, ja että joku kohta minun
asemassani oli johdattanut hänen mieleensä juuri mitä hän tahtoi tuohon
kuvapatsaasen saada. Näitä haastellen vakuutti hän minulle, että minun
tarvitsisi jäädä hänen linnaansa. Hän aikoi antaa minulle jonkun viran
hovissa."

"Minä koetin sanoa jotain perheestäni ja halustani saada nähdä sitä.
Hän suostui siihen kohta hymyillen ja sanoi, että saisin viipyä
linnassa, niin kauan kuin mieleni teki; ja viimein kysyi hän,
rakastinko minä soitantoa ja tahtoisinko kuulla sitä kappaletta, josta
hän oli saanut palkinnon."

"Minä sanoin tahtovani."

"Hän otti sitten juhlallisesti vieressään olevan lyyran ja monta vertaa
suuremmalla yksivakaisuudella kasvoissaan, kuin hän tähän asti oli
näyttänyt, lauloi ja soitti hän erään kummallisen sävelteoksen, jota
minä tuskin ymmärsin. Minun hämmästykseni näkyi ilmeisesti; mutta
Caesari luuli sitä ihastukseksi ja oli hyvillään. Minä en tiedä, kuinka
olisin asiasta selvinnyt; mutta meitä keskeytti kaunis, nuori tyttö,
joka likeisen tuttavan tavalla ja niinkuin hemmoteltu lapsi lähestyi
Caesaria. 'Kuinka ikävä sinä olet, kun annat minun odottaa', hän
lausui. 'Jo kaksi tuntia.'"

"'Kaksi tuntia', huudahti Caesari. Hän unhotti kokonaan minun ja, sen
koommin minusta huolimatta, meni hän pois. Vähäisen aikaa odotettuani
lähdin minä, pitäen itseäni sangen onnellisena, kun olin tullut näin
sopivaan aikaan."

"Eikö hän siis kysynyt sanaakaan Britanniasta ja tappelusta?" kysyi
Helena kummastuneena.

"Ei sanaakaan. Hän ei huoli ensinkään Britanniasta eikä tappeluista",
vastasi Labeo hymyillen. "Mutta mikä onnellinen asia minun
ruumiin-asentoni oli! Varmaan minä nyt ylenen virassani."

Näytti oleman yhteinen tahto, että kartettaisiin pidempää puhetta
Caesarista. Itsekullakin oli omat ajatuksensa, eikä niitä aina käynyt
lausuminen. Löytyi paljon asioita, jotka liittyivät Caesarin nimeen ja
tekivät sen sopimattomaksi keskustelu-aineeksi.

"Minulla on vuodeksi aikaa kylläksi sinulle kerrottavaa, poikaseni",
lausui Labeo Markoa hyväillen. "Villeistä ja heidän pajuvenheistään; ja
kuinka he maalaavat ihonsa; ja heidän viikatevaunuistaan, jotka voivat
panna miehen lahtia; ja noista hulluisista druideista ja heidän
uhreistansa. Me istumme koko päivän platani-puitten alla ja puhumme ja
sinä saat oppia, kuinka Romalaiset taistelevat."

"Ja minusta tulee romalainen soturi", sanoi Markus ja hänen silmänsä
sädehtivät uljuudesta; "ja minäkin johdatan tappeluita -- joskus."

Labeo katseli pientä poikaansa lempevällä ylpeydellä. Tämä poika oli
täydellinen Kreikkalainen, hänessä ei löytynyt hiukkaakaan Romalaista,
vaan sen sijaan äidin henkevyys, hienoluontoisuus ja herkkätunteisuus.
Tämä erinkaltaisuus kenties vaan synnytti enemmän rakkautta isässä.

"Kerro minulle kaikki Britanniasta", lausui Markus, painuen likemmäksi
isänsä rintaa.

"Britannia", sanoi Labeo, "se on kummallinen maa. Ensiksi siellä on
meri. Se paisuu joka päivä ja nousee isona tulvana pitkin koko
rannikkoa ja sitten kaikki vesi taas laskee. Se on suuri ihme, sillä
täällä ei ole mitään senkaltaista. Meidän vesi pysyy alallansa,
niinkuin tiedät."

"Niin", lausui Markus. "Minä näin meren yhtä haavaa kohoavan; ja minä
leikittelin koko päivän rannalla, siksi kuin se jälleen perääntyi."

"Oho, tokko sinä muistat tätä aikaa, muistatko? No, ei ikään siitä
peräti pitkä aika olekaan. Mutta annahan kerron muutamia muita kummia.
Siellä hoetaan, että kaukana Pohjassa on paikka, jossa kesän aikana
aina on valoisa, sillä aurinko ei laskeennu ensinkään."

"No, mihin se menee?"

"Se menee vuorten taa, luulen", vastasi Labeo epäillen; "mutta, totta
puhuen, ei kukaan ole koskaan voinut sanoa, mihin se lähtee. Ja sitten
taas talvella on siellä pimeä melkein koko ajan."

"Onko tämä paikka Britanniassa?"

"Ei; se on maa, joka on kaukana Britanniasta ja nimitetään Thuleksi."

"Onko kukaan koskaan käynyt siellä?"

"Ei; mutta kauppamiehet ovat purjehtineet lähellä sitä, vaikkeivät ole
voineet lumituiskuilta sitä selvään eroittaa."

"Tuossa kauheassa maassa on kaiketi aina lunta."

"Niin; pelkkää lunta ja jäätä. Meri on alati jäätyneenä. Sieltä on
kovin vaikea soutaa mitään laivaa. Moniaat sanovat, että kaikki vesi on
sakeata ja raskasta eikä milloinkaan aallotu; mutta minä en tiedä,
sillä minä en ole koskaan tavannut ketään, joka olisi käynyt siellä."

"Asuuko siellä ihmisiä?"

"Siitä jutellaan kaikenlaisia. Mitkä sanovat, että siellä asuu
jättiläisiä, jotka ovat puetut nahkoihin. Mitkä väittävät, ettei siellä
ole asujaimia ollenkaan. Sinä näet, ettei kukaan tiedä siitä mitään.
Muutamat sanovat, että Britannia ulottuu tuhansien penikulmien päähän,
siksi kuin ilmestyy vaan jäävuoria, jossa ainaiset lumituiskut
riehuvat. Toiset päättävät, että se on saari, jonka pohjoispuolta tuo
sakeavetinen meri kiertelee. Kukaties saamme joskus tästä selkoa.
Sopiihan meidän lähettää laivasto kulkemaan sen ympäri, jos se on
saarimaa."

"Minä olen iloinen, ettet sinä ole Britanniassa ja toivon, ettet
koskaan, koskaan enää lähde sinne", sanoi Markus vähän ajan perästä.

"Miksi niin?" kysyi Labeo.

"Sentähden että se on täynnä villejä ja lunta ja jäätä, ja minä toivon,
että, jos sinä taas menet pois, niin lähdet semmoiseen maahan, johon
voit ottaa meidän kaikki mukaasi."

"Pelkäsitkö sinä", kysyi Labeo, sanomattomalla rakkaudella poikaansa
katsellen, "ettet koskaan saisi isääsi jälleen nähdä?"

"No, en", vastasi Markus. "Minä tiesin, että sinä tulisit kotiin."

Hän puhui vakaalla äänellä ja pudisti luottavaisesti päätänsä, niinkuin
kaikki epäileminen olisi ollut mahdoton.

"Tiesitkö sinä sen? -- kuinka?" kysyi hänen isänsä uuteliaasti.

"Sillä minä rukoilin aina Jumalaa ja tiesin, että hän kuulisi minua."

"Rukoilit jumalaa! -- mitä jumalaa?"

"Minun Jumalaani ja Isääni."

"Sinun jumalaasi ja isääsi?" kysyi Labeo kummastellen.

Helena katseli Markoa lempeällä hymyllä, hyvin tuntein hänen viattoman,
lapsellisen uskonsa suloiset tunnustussanat.

"Minun Jumalaani ja Isääni, joka rakastaa minua. Minä rukoilen aina
häntä ja aina hän kuulee minua. Ja hän onkin kuullut minua. Ja sinä
olet palannut. Ja minä aion kiittää häntä."

Labeo katseli poikaansa kauan ja äänetönnä.

"Mitä sinä jumalasta tiedät?" kysyi hän erinomaisen leppeällä äänellä.

"Kaikki, mitä hän on hyväkseni tehnyt", sanoi Markus, "ja turvannut.
Hän on niin hyvä. Ja minä näen hänen usein unissani."

"Poika on yhtä eriskummainen kuin ennen", virkkoi Labeo vähän ajan
perästä puolisollensa. "Hän puhuu niinkuin Theofilos, mutta
oivallisemmin. Theofilos kertoi, mitä hän luuli taikka toivoi; mutta
Markus kertoo, mitä hän tietää. Sinulta, annas Helenani, on tämä
kummallinen poika perinyt tuon ylevän, henkevän aistin. Minä olen
enemmän aineellisen maailman oma, kuin koskaan ennen. Kun olen poissa
sinun tyköäsi, olen minä vaan romalainen soturi. Nyt, kun taas olen
sinun luonasi, rakastettu puolisoni, saat sinä minun paremmat tunteeni
jälleen vireille. Sinun sopii kertoa minulle 'opettajasta'. Minä varon
kuitenkin, että opettajan muisto on minulle kalliimpi, sillä kun minä
olin hänen oppilaisenansa, rakastuin minä sinuun."

Helenan silmät loistivat semmoisen puolison ylpeyttä, joka tietää,
kuinka syvästi häntä rakastetaan. Tämä vankka romalainen sydän, jossa
asui niin paljon urhoollisuutta ja voimaa, helli ainoastaan häntä. Tämä
ylevä ja jalo henki, jonka lempevää uskollisuutta oli vuosikaudet
koetettu, oli kokonaan hänen. Helenan kauan vaivaantunut sydän viihtyi
vihdoin.

Labeon tulo muutti kaikki. Perhe heittäysi riemun valtaan. Helena
liikkui ympäri kepeillä, notkeilla askelilla, alati puolisonsa vieressä
taikka silmin seuraten häntä. Cineas heitti hartioiltaan sen
edesvastauksen taakan, joka oli raskaasti painanut häntä, ja osotti
todellisen Athenalaisen vilkkautta ja mielen hilpeyttä. Näistä kolmesta
tuntui siltä, kuin olisivat he palanneet takaisin ensi nuoruuden
aikoihin -- poikuuden ja tyttöyden ikään. He unhottivat ajaksi elämän
kaikki murheet.

Jonkun ajan jälkeen aikoi Labeo taas lähteä Caesarin puheille ja Cineas
päätti seurata häntä. Hänellä ei ennen ollut mitään halua siihen; mutta
nyt, kun kaikki huolet olivat poistuneet, oli hän uutelias omin silmin
näkemään Neroa ja tahtoi kenties piloillaan koettaa Burrhon neuvon
kelvollisuutta -- "ole runoilia!"

Molemmat lähtivät siis yhdessä ja pääsivät ilman mitään vaikeutta
Caesarin luo.

Hän istui paraikaa pöydän ääressä, kun he astuivat sisään. Hänellä oli
kirjoitusruoko kädessään ja pergamenttilevy edessänsä, johon hän
kopioitsi jotain. Hänen päänsä oli kallellaan, hänen silmänsä
kääntyneet ylöspäin ja puoleksi ummistuneet semmoisen tavalla, joka on
ajatuksiin vaipunut.

Hän oli keski-iällä, hänen kasvonsa olivat lihavahkot ja näyttivät
pikemmin pöhöttyneiltä. Hänen silmänsä olivat isot ja kauniit; hänen
alaleukansa kohtuullisen leveä, hänen huulensa ohuet. Ylimalkain oli
hän irstaan muotoinen mies, jossa havaitsi jonkunlaisen taipumuksen
miettiväisyyteen. Hänen kasvoissaan ei ollut mitään, joka olisi
ilmoittanut julmuutta taikka koston himoa; sillä Neron hirmutyöt
lähtivät enemmin täydellisestä sydämen puutteesta kuin rajusta
julmuudesta. Hän ei pitänyt kärsimisellä mitään väliä. Hän tuomitsi
kuoleman tuskiin ja kääntyi kerkein mielin pois taiteen taikka
kirjallisuuden puoleen.

Kun Cineas näki hänen, ajatteli hän Agrippinaa -- ja noita muita,
joitten nimi kansassa kuultiin ja joitten kohtaloita ainoastaan
hiljaisella äänellä mainittiin. Hän ei huomannut tässä mitään merkkiä
siitä miehestä, jonka paljas nimi sai maailman vaalenemaan.

Nero katsoi yhtäkkiä heidän puoleensa tuttavan hymyllä, joka heti
ihastutti.

"Kuinka! minun Herkuleeni -- ja sinä, minun Athenalaiseni -- sinä olet
Antinous. Lisäksi ystävät. Te näette, että minä tiedän kaikki, mitä
teihin koskee. Mutta kuinka on mahdollista, että Cineas -- Megakleidi,
Athenalainen, runoilia, filosofi -- on ollut niin kauan Romassa minun
luonani käymättä?"

Cineas hymyili ja pyysi anteeksi sievän suloisella tavalla. Hän puhui
tuosta suuresta levottomuudestaan ystävänsä vuoksi, joka oli
lannistanut hänen mieltänsä ja estänyt häntä pääsemästä siihen iloiseen
mielialaan, joka oli ainoa sopiva, kun aikoi käydä semmoisen miehen
luona kuin Caesari. Mutta heti Labeon tultua oli hän kiirehtinyt
keisarin luokse.

Se hienous, jolla Cineas suoritti vastauksensa ja joka ilmestyi enemmän
hänen äänessään kuin hänen sanoissaan, miellytti Neroa. Hän puhui
kreikan kielellä, jota keisari osasi täydellisesti, ja hänen tarkka
äännöstapansa ja luonteva lausekeinonsa tyydyttivät keisarin kauneuden
tuntoa. Tässä oli mies, joka jo ensikertaa häntä puhutellessaan näytti
sysäävän kaikki keisarin muut hovimiehet syrjään. Paitsi sitä oli
Caesar jossakin määrässä ihastunut Kreikan muinaisuuteen ja
Megakleidien heimokuntalainen oli hänen silmissään etevämpi kuin Roman
jaloin aatelismies.

"Sinä olit oikeassa", sanoi Nero; "sinä osotit aito Athenalaisen
hienoutta." Sitten alkoi hän haastella runoudesta ja runomitasta, toi
esiin muutamia Pindaron lauseita ja otti tuon tuostakin lyyransa
näyttääkseen, kuinka joku värssy oli lajillensa laulettava.

Cineas kiitteli kohteliaasti; mutta Labeo oli vaiti, koskei hän oikein
tietänyt, mitä lausua näin erinomaisessa tilassa. Mutta hänen
äänettömyytensä oli pikemmin Neron mieleen, joka yksin toimitti
keskustelun ja oli juuri nyt kaikissa tapauksissa varsin tyytyväinen
tarkkaan kuunteliaan.

Viimein ilmoitti hän Cineaalle, että hän oli keksinyt uuden systemin,
jonka kautta latinankielinen runonsepitys saatettaisiin aivan toiselle
tolalle.

"Teidän runoutenne", lausui hän, "on alkuperäinen^ Meidän ei ole. Te
tuotte ilmi oman kielenne hengen. Meidän runoiliamme mukailevat
teikäläisiä. Meidän parhaimmat runoelmamme ovat ainoastaan mukaelmia.
Kuitenkin meidän kielessä löytyy kauneuksia, joita teidän kielenne on
vailla. Sivistyneet kansaluokkamme ovat aina laimin lyöneet nämät.
Laupiaat Vaiheettaret ovat suoneet minun saada tämän etevyyden
valkeuteen ja asettaa latinankielisen runouden sen oikealle
perustalle."

Cineas sanoi suuresti haluavansa tietää, mikä keksintö se oli.

Samalla astui joku muu huoneesen. Hän tervehti Caesaria ja viitattiin
istumaan lähelle häntä.

Hän oli ijäkäs, kooltansa keskinkertainen mies; hänen kasvonsa olivat
hienot, hänen katsantonsa jotenkin rehevänkunniainen. Mutta kasvojen
juonteissa ilmestyi jotain maailmantaitoista, joka vivahti viekkauteen
ja kavaluuteen ja se vähensi hänen kasvojensa kunnian-arvoisuutta.
Ylipäänsä oli hänellä ylhäinen käytöstapa; ja kun keisari leppeästi
esitteli molemmat ystävät hänelle, hän tervehti heitä viehättävällä
kohteliaisuudella.

Tämä oli Seneca, Neron entinen opettaja, hänen johdattajansa
filosofiassa ja kirjallisuudessa. Hänen arvonsa oli nyt alenemallansa,
mutta hänellä oli kuitenkin oikeus oleskella hovissa.

"Minun oli juuri aikomus kertoa keksinnöstäni runouden teossa", lausui
Nero ollen vähän olevinansa. "Maailman hallitsian on sallittu tehdä
ihmiskunta onnelliseksi mitä tähdellisimmällä tavalla -- kirjallisuuden
alalla."

Hän tarttui lyyraansa, näpähytti puoleksi hajamielisesti muutamia
akkordeja ja alkoi sitten:

"Meidän Latinan kielessämme on muutamia omituisuuksia, jotka
tekevät sen Kreikankin kieltä etevämmäksi. Yksi on sen rikkaus
somasointuisista, saman-äänisistä sanoista. Runoiliaimme on vaikea
välttää niitä, niitä löytyy ylen runsaalti. Ovidius on niitä täynnä.
Mutta runoiliamme karttavat aina paitsi elegioissa, tätä yhdenmoisten
sanojen käyttämistä."

Sillä välin kuin Caesar näitä laverteli, Cineas ei ajatellut muuta kuin
Agrippinaa ja surman laivaa ja hän viimeisiä sanojaan salamurhaajille.
Hän ajatteli Senecan, kun tämän neuvoa murhan suhteen kysyttiin.
Hänestä tuntui, ikäänkuin ei koko tämä hirmuinen tapaus voisi olla kuin
unen kuvaelma.

Ja yhä jaaritteli Nero runomitasta. "Meidän oma alkuperäinen
runoutemme", sanoi hän, "tarjoo tähän monta todistusta. Me aloitimme
oikein. Runoiliaimme olisi pitänyt edespäinkin viljellä tätä keinoa.
Värssyjen todellisen kaikun suhteen olisi meidän runoutemme voittanut
teidän, Cineas."

Cineas nyykäytti päätänsä, mutta ei vastannut mitään.

"Cicero huomasi tämän keinon kauneuden", hän jatkoi. "Hän ihmetteli
sitä. Jos hänessä olisi ollut tarpeeksi runollista neroa, olisi hän
ehtinyt ennen minua; mutta se oli minulle aiottu, -- niin", hän toisti,
"se oli minulle aiottu. Te näette esimerkkejä tästä hänen
kirjoituksissansa. Yhteinen kansa rakastaa sitä. Tästä näkyy, että se
kuuluu kieleen. Kuunnelkaat muutamia heidän laulujaan ja te näette,
että he käyttävät saman-äänisiä sanoja värssyjen lopulla."

Hän herkesi silmänräpäykseksi ikäänkuin koettaen muistuttaa jotain
mieleensä ja, kääntyen Senecan puoleen, hän lausui:

"Minä luulen, että muistoni on huono tänään, lausu sinä nuot Ciceron
värssyt -- sinä tiedät, mitä minä tarkoitan -- jotain, joka alkaa
sanalla 'Priamo' luullakseni.

    "Haec omnia vidi inflammari,
    Priamo vi vitam evitari,
    Jovis aram sanguine turpari."

Seneca lausui nämät säkeet vienolla äänellä, loppusointua huomattavaksi
saattaen.

"Niin", sanoi Nero; "lausu nuot toiset, jotka alkavat 'Coelum
nitescere.'"

    "Coelum nitescere, arbores frondescere,
    Vites laetificae pampinis pubescere,
    Rami baccarum ubertate incurvescere."

Seneca lausui nämät värssyt niinkuin äsken huomauttaen loppusoinnusta,
vaikka hän silminnähtävästi ei ottanut osaa Neron ihmetykseen.

"Te näette", sanoi Nero, "kuinka sointuvalla tavalla Latinan kieli voi
näitä loppuvasteisia sanoja esitellä. Se on oivallista. Se on
todellista runoutta."

Hän taukosi tuokioksi ja tarttui teeskennellen lyyraansa. Hän näpähytti
muutamia akkordeja ja katseli sitten ympärillensä mieltymyksen osotteita
vastaan ottaaksensa. Kaikki ilmoittivat ihastustansa kohteliaalla
tavalla.

"Että saisitte kuulla tämän loppuvasteisuuden kummallisen vaikutuksen,
kun se oikein hyvissä runoelmissa ilmaantuu, tahdon minä lausua
muutamia omia värssyjäni."

Näin puhuen otti hän edessään olevan pergamentin ja luki seuraavat
säkeet:

    "Torva Mimalloneis implerunt cornua bombis,
    Et raptum vitulo caput ablatura superbo
    Bassaris, et lyncem Maenas flexura corymbis,
    Evion ingeminat: reparabilis adsonat echo."

"Huomatkaat", jatkoi hän uljastellen, "tuo kaunis loppuvasteisuuden
vaikutus sanoissa Mimalloneis ja bombis, vitulo ja superbo; ja samoin
vastaavaisissa riveissä sanoissa bombis ja corymbis, superbo ja echo.
Tämä se on, jolla minä aion johdattaa latinankielisen runonsepityksen
uudelle uralle."

"Mutta minulla ei ole totisia puolenpitäjiä", sanoi hän vähän
suutuksissa. "Kaikkia kirjailioita riivaa ennakkopäätökset.
Kreikkalaiset esikuvat ovat orjuuttaneet heidän. Minä ihastelen
Kreikkalaisten runoutta ennen kaikkia; mutta minun mielestäni tulee
meidän tehdä jotain saadaksemme latinankieliselle runoudelle
jonkunlaista alkuperäisyyden arvoa."

"Kukaties se on juuri onni maailmalle", hän jatkoi, "että minä, joka
olen keisari, olen ruvennut tämmöiseksi kirjallisuuden harrastajaksi ja
että minulla on taipumus säveltaiteesen. Tämän kautta voin niitä
edistää. Jos olisin ollut vaan alhainen Romalainen, olisin kenties
ollut onnellisempi. Minä olisin sepittänyt jonkun suuren epillisen
runoelman --, ainakin paremman kuin Lucanon _Pharsalia_. Mutta minä
olen, mikä minä olen; ja käytän maailman hyväksi taipumustani
säveltaiteesen."

"Mutta myöskin asiain näin ollen minä näytän, etteivät hallitustoimet
voi neron ponnistuksia lamauttaa. Keskellä kaikkia huolia on lyyrani
minun paras lohduttajani. Ei mikään voima ole soitannon vertainen. Te
saatte nähdä, mikä taiteilia minä olen. Annanko teidän kuulla
Pindaroa?"

Ja vastausta odottamatta hän helkytti lyyran kieliä ja heittäen päänsä
taaksepäin hän lauloi hiukeevalla tavalla muinaisajan jaloimmat
runosäkeet, joista seuraavat ovat paras näyte, vaikka vaan mukaelma:

    Oi kannel, sielun valtias,
      Sä synnyttäjä sulosävelten!
      Sä poistat sumut huolien
    Ja himot hurjat lemmen voimallas.
      Jumala tuima taistelon
      Pois heitti keihään, valjakon
    Rajuutta hillitsi, kun äänes soi.
      Useinpa unta loi
      Se silmiin siivekkäiden kuninkaan
      Kädellä kaikkivaltiaan;
      Ja hiljaa sammui unehen
      Nokkansa voima, leimaukset silmien.



X.

Juutalaisen toivo.


Paljon eneni Helenan ilo siitäkin, että imettäjä alkoi joutuisammin
päästä terveyteensä ja voimiinsa. Päivästä päivään hän parani. Labeon
takaisin-tulo teki hänen osalliseksi nyt vallitsevaan onneen. Hän osasi
paremmin hillitä itseänsä, eikä hän enää joutunut siihen suureen
levottomuuteen, joka oli tähän asti myöhästyttänyt hänen
tointumistansa.

Kun hän kuuli Labeon takaisin-tulosta, hän hiljalleen lausui: "se on
kaikki Hänen rakkauttansa. Hän tekee sinun taas onnelliseksi ja saattaa
sinun puolisosi takaisin. Ja myöskin minulle, vaikka olen ollut kovissa
tuskissa, hän tuo oman rauhansa ja leponsa."

Hän puhui nyt vaan yhdestä aineesta emännällensä. Päivän toisensa
perästä hän puhui Hänestä, joka rakasti meitä ja antoi itsensä
alttiiksi meidän tähtemme. Helena kuunteli ja havaitsi vähitellen
itsensä perehtyvän imettäjän katsanto-tapaan. Jos hän olisi ollut
jätetty aivan itsekseen, olisi kukaties hänen puolisonsa takaisin-tulo
vähentänyt hänen haluansa saada oppia Kristuksesta. Mutta tässä oli
yksi, jok'ei koskaan herjennyt Vapahtajaansa ajattelemasta. Ja niin
pysyi Helenassa totuuden halu vireänä, vaikka kohta hänen surunsa oli
poistunut. Imettäjä ei ruvennut minkäänlaiseen todeksi näyttämiseen;
hän ainoastaan kertoili. Naisia johdattaa usein välittämätön tieto
taikka joku sisällinen aisti, joka saattaa heidät näkemään, mikä on
oikea. Näin esiteltiin Helenalle kertomus Kristuksen ihmiseksi
tulemisesta. Tämä ei ainoastaan näyttänyt hänestä olevan enemmän
jumalan arvon mukainen kuin filosofian tai mytologian mietinnöt, vaan
näytti hänestä olevan ainoa teoria, joka oli jumalan suhteen sopiva.
Kaikista näistä syntyi yksi suuri aate, joka yhä voimakkaammalla
tavalla tunkeusi Helenan mieleen, kunnes se täydelleen tämän valloitti,
kunnes se veti puoleensa kaiken hänen uskonsa. Se oli tuo suuri totuus,
että Jumala rakastaa.

Tämä se oli, josta imettäjä sai kaiken lohdutuksensa. Jumalan menetys
ihmisten suhteen poisti hänen mielestänsä kaiken epäilemisen tässä
kohden. Ja kaikki yhtyi Kristuksessa. Hän selitti Helenalle aivan
alusta Jumalan ilmestyksen ja kaikki tarkoitti tätä.

"Jumala on aina rakastanut maailmaa. Hän loi sen onnea varten ja hän
harrastaa sen onnea." Näin lausui hän välisti. Luontokappaleet, jotka
hän oli luonut, kääntyivät pois hänen puolestansa ja me olemme kaikki
häntä vastaan syntiä tehneet; mutta hän ei milloinkaan ole unhottanut
meitä, eikä ylenkatsonut meitä. Hän rakasti meitä niin, että hän tuli
meidän luoksemme, meitä pelastaakseen. Hän tuli ja eli, niinkuin jo
olen sinulle kertonut ja suostui kuolemaan meitä vapahtaaksensa."

"Lepo tulee kerta", hän lausui toisella erällä. "Kaikki suru ja kaikki
kaipaus ja kaikki elämän epäilys taukoo. Minä saan nähdä hänen. Minä
tiedän, ettei hän lopulta hylkää minua." Hänen silmänsä täyttyivät
kyynelillä. "Sillä minä olen turvannut häneen ja huolissani olen yhä
enemmän pysynyt kiinni hänessä. Syvyydestä olen minä huutanut."

"Kaikkein kalliin ajatukseni on se, että Vapahtajani oli surujen
alainen. Ei ole koskaan ollut niin suurta surua kuin tämä. Ja keskellä
tätä hän tiesi, miltä tuntuu, kun katselee sydämestä sortunutta äitiä.
Ennen kaikkia tuopi hän tämän esiin minulle, että minä tietäisin,
kuinka ihmeellisesti hän rakastaa. Voi surua ja rakkautta ja Jumalaa!
Mitä minun tulee tehdä muuta kuin kokonaan jättäytyä hänelle, jossa
kaikki nämät olivat yhdistetyt, ja odottaa, siksi kuin hän kutsuu minun
kotiin?"

Koti, lepo, rauha, taivas. Kaikki nämät sanat olivat niin alituiseen
imettäjän huulilla, että ne elivät Helenan mielessä ja hänessäkin
syntyi tuo ylevä aate tulevaisesta elämästä. Sillä imettäjä vakuutti
hänelle, että taivas on maailman salaisuuden selitys ja ettei niillä,
jotka rakastavat Jumalaa, ole mitään kotia täällä, vaan tuolla.

Tässä huoneessa oli Pomponia, Plaution puoliso, usein kolmantena.
Helenan oli pian tilaisuus lukea tuo kallis käsikirjoitus, josta hän
oli aivan paljon kuullut. Tässä yksinkertaisessa kertomuksessa, sen
jumalallisissa sanoissa ja tärkeissä tapauksissa näki hän uusia
kuvauksia tuon ainoan luonteesta, jota hän etsi. Hän kuuli sanoja,
jotka painuivat syvälle hänen sydämeensä; hän näki tekoja, jotka
vavistuttivat häntä. Ja kaikista näistä suoriutui hänelle, ylevämpänä
kuin ennen, tuo kaikkein totuutten totuus: -- Jumala rakastaa.

Hän havaitsi itsensä vähitellen vedetyksi erään puoleen, joka sillä
tavoin tuli kalliiksi hänelle. Hän tahtoi antautua hänelle. Meneminen
hänen luoksensa, hänen tunnustamisensa, hänen rukoilemisensa näyttivät
käyvän Helenan luonnolle tarpeelliseksi. Uusi yhdistys-side äidin ja
pojan välillä syntyi. Nyt saattoivat he istua yhdessä ja puhua noista
asioista, joita he molemmat rakastivat. Tässä oli käsikirjoitus, josta
Helena voi lukea ja Markus kuunnella, kunnes hän tiesi kaikki.

Nämät muutokset tapahtuivat hiljalleen ja melkein havaitsematta. Helena
puhui usein puolisonsa kanssa niistä asioista, jotka etupäässä
täyttivät hänen mielensä. Vaikka he molemmin puolin suuresti rakastivat
toisiaan, eivät he kuitenkaan tiedon suhteen olleet varsin
samanmietteiset. Labeo omistutti puolisollensa koko sydämensä ja
rakasti häntä hellästi ja vilpittömimmällä uskollisuudella. Helenan
rakkaus häntä kohtaan oli yhtä suuri. Mutta järjen asioissa kumpikin
kävi omaa rataansa. Helena ja Cineas tajountuivat niin täydellisesti
yhteen, että he välisti voivat seurata samaa ajatusten juoksua niin,
jotta toinen voi sanoa, mitä toinen ajatteli. He katselivat asioita
samalta kannalta. Mutta Helena ja Labeo olivat erinkaltaiset.

Kun Helena kertoi tunteistaan ja sisällisistä kokemuksistaan, puhui hän
paljon, jota hänen puolisonsa tuskin ymmärsi. Tämä kuunteli ja usein
hyväili häntä ja lausui hänelle, että hän oli liian rikkiviisas ja
liiaksi Kreikkalainen; pilkoillaan hän nuhteli häntä, koska hän muka
vaivasi itseänsä joutavilla, ja kummasteli, mitä hän aikoi tehdä
uusilla uskonnon havainnoillaan. Tämä oli kaikki häneltä salattu. Hänen
oli mahdoton tätä käsittää.

Hän sanoi arvelevansa, ettei korkein olento koskaan tahtonut, että
ihmiset kiusaisivat itseänsä ja saattaisivat itsensä mielipuoliksi tuon
näkymättömän maailman ajattelemisella. Jos hän olisi luonut meidän
semmoisia asioita miettimään, olisi hän helposti voinut ilmoittaa
meille jotain varmaa.

"Mitä minuun tulee", hän jatkoi, "kun olin 'opettajan' johdatettavana
ja nuori ja vaikutuksille altis, ilman mitään totista tarkoitusta
elämässä, toivoen vaan oivallisen pikku Helenani kanssa saattavani
kaikki kunniakkaaksi -- minä silloin olin miettimiseen taipusa. Vieläpä
rakastinkin 'opettajan' oppeja, sillä minä havaitsin niissä jotain
varmaa. Hän opetti minulle velvollisuuteni ystäviäni, vihollisiani,
perhettäni ja isänmaatani kohtaan."

"Mutta etkö sinä näe, kuinka on mahdoton päästä mihinkään päätökseen,
kun jätät taaksesi siveyden opin ja käyttöpuoliset velvollisuudet?
Kaikki filosofia on sekavaa. Ei ole kahta järjestelmää taikka
järjestelmän haaraa, jotka olisivat yhdenkaltaiset. Filosofia sopii
ainoastaan nuorille oppilaille, jotka tahtovat teroittaa ymmärrystänsä
taikka tiedemiehille, joilla on joutoaikaa ja joilla ei ole mitään
erityistä toimitusta.

"Minä olin nuorukainen, kun opettaja johdatti minua. Nyt olen mies --
kunnianhimoinen, jäntevä, luja aikomuksessani yletä ja kohottaa
perheeni arvoa. Kaikki halu miettimiseen, mitä minussa koskaan on
ollut, on minulta kadonnut ja monta vertaa mieluisammin lukisin jonkun
sotatiedon Corbulolta kuin jonkun Senecan esitelmän. Enkä minä antaisi
Caesarin kommentarioita kaikista Kreikan filosofien teoksista."

"Mutta sinun laitasi on toisin", jatkoi hän ylpeällä, hellällä äänellä.
"Sinä olet henkevä. Sinä olet yhtä paljon etevämpi minua, mitä
kauneuden-tuntoon ja terävyyteen tulee, kuin minä olen sinua etevämpi
ruumiillisen voiman suhteen. Minä rakastan sinua yhä innokkaammin tämän
vuoksi. Minä kuulen mielelläni sinun puhuvan näistä asioista. Minä en
ole koskaan kuullut mitään sinun äänesi kaltaista. Mutta, totta puhuen,
minun tekee yhtä, mitä sinä puhut. Minä kuuntelen, ikäänkuin
kuuntelisin soitantoa. Se on äänesi sointu, jonka minä kuulen."

Ei mikään aine kelvannut hengelliseen keskusteluun niin vähän kuin
tämä. Todellakin päättyivät nämät keskustelut muuttumatta aivan samalla
tavalla. Kaikki koski heidän keskinäistä rakkauttaan ja kumpikin luuli
toistansa entistä rakkaammaksi.

Mutta vaikka Cineas ja Helena olivat sangen yhden luontoiset, löytyi
heissä kuitenkin erinkaltaisuutta. Cineas oli harras totuuden tutkija
ja etsi sitä kaikilta aloilta. Hän oli kuullut Julion johonkin määrin
selittävän Kristin uskoa, eikä hän kuitenkaan katsonut sitä hyväksi.
Hänen mielensä talletti runsaampia tiedon lähteitä kuin Helenan. Hän
mietti tyystemmin. Hän epäili ja oli kahden vaiheilla, silloin kuin
Helena oli varma. Se vaillinainen tieto, jonka Cineas oli saanut, jätti
hänet hänen entiseen asemaansa.

Sattumalta eräänä päivänä Isaakin luona ollessaan hän mainitsi
kristityistä jotain.

Isaak kohta osotti suurta mielenliikutusta. Cineas kysyi syytä.

"Minä vihaan heitä!" vastasi Isaak kiivaasti.

"Minkä vuoksi? Ei heissä ele mitään vihattavaa."

"On tosi-juutalaisen silmissä. He ovat väärän profeetan seuraajia, joka
tutkittiin valtiopetoksesta ja ristiin naulittiin. Mutta heidän pahin
vikansa on se, että he koettavat ryöstää meiltä meidän kalliimman
toivomme."

"Mitä tämä on? Mikä teidän kalliin toivonne on?"

"Itsenäisyytemme palauttaminen ja kaikkien ihmisten hallitseminen."

"Luuletko siis, että teidän Juutalaisten on mahdollinen päästä maailman
valloittajiksi?"

"Jumalalle on kaikki mahdollista", vastasi Isaak juhlallisesti.

"Minä tiedän kaikki", lausui Cineas, "mitä teidän pyhät kirjanne tästä
lausuvat. Mutta juuri tämä asia on esteeksi minulle. Kuinka me
Kreikkalaiset voimme uskoa semmoista kirjaa, joka ainoastaan lupaa
tätä?" Hän muisti "opettajan" tutkimuksia, hänen kokemustaan ja
pettyneitä toiveitaan, mutta ei hän lausunut tästä mitään Isaakille.

"Jumala valitsi meidän", sanoi Isaak tyynesti ja ylevällä
pontevuudella. "Vuosisatoja takaperin jumala synnytti Abrahamin, meidän
isämme, josta me kaikki olemme siinneet. Kansakunta yleni tästä
miehestä -- jumalan ystävästä -- ja tämä kansakunta on aina seisonut
itsekseen, jumalan noudattajana ja hänen lempikansanansa. Koko meidän
historiamme on häneen kiinni kutoontunut. Hän on ollut meidän
johtajamme. Me olemme nyt poljettuina -- voitettuna kansana; mutta me
olemme olleet vielä suuremmassa sorrossa. Hän on tahtonut johdattaa
meitä semmoiselle tielle, joka näytti kolkolta."

    "Sumu ja pimeys on hänen ympärillänsä,
    Vanhurskaus ja tuomio ovat sinun istuimes perustukset."

"Kiistetty olkoon hänen pyhä nimensä!"

"Me olemme olleet orjuutetut, masennetut, vankeuteen kuljetetut. Me
olemme kärsineet onnettomuuksia, joihin jokainen muu kansa olisi
kukistunut. Mutta hän on ollut uskollinen. Hän on rangaissut meitä,
meitä jälleen luoksensa saattaaksensa. Rangaistuksen jälkeen olemme
aina palanneet hänen puoleensa ja sanoneet: 'ylistetty olkoon hänen
pyhä nimensä.'"

"Kaikkien näitten ohessa on hän ilahuttanut meitä ylevällä
lupauksellansa. Hän on kertonut meille, että vuosisatojen kuluessa
semmoinen aika tulisi, jolloin kaikki kärsimyksemme loppuisivat. Yksi
oli ilmestyvä, joka saattaisi meidän ainaiseen rauhaan. Hänen kauttaan
me voitonriemua viettäisimme. Hänen pyhä valtansa ulottuisi koko
maailman ääriin. Kaikki kansakunnat tulisivat hänen kauttansa
siunatuksi; niin, kaikki kansakunnat nimittäisivät häntä siunatuksi.
Silloin tämän korkeimman läsnä-oloa pyhässä kaupungissa kautta
maanpiirin kunnioitettaisiin. Jerusalem tulisi pyhien vaellusten
keskustaksi ja kaikkia hän hallitsisi. Tämä on ollut meidän toivomme."

"Sinä latelet Juutalaisten ajatuksia", sanoi Cineas. "Voiko muu maailma
pitää sitä jumalan siunauksena, että Juutalainen sitä hallitsisi?
Minkätähden katsoisin Jerusalemia paremmaksi kuin Romaa? Romalainen
harjoittaa oikeutta. Koko maailma on rauhassa hänen tasapuolisen ja
voimakkaan hallintonsa alla. Jos me Kreikkalaiset jotakin jumalalta
toivoisimme, toivoisimme vanhaa itsenäisyyttämme -- entisen kunniamme
aikaa."

"Jos minä katselen teidän pyhiä kirjojanne, yksi asia sysää minun
takaisin ja se on juuri sama asia, joka niin suuresti sinua ilahuttaa.
Minä en tarvitse ketään valloittajaa. Filosofia kertoo minulle jotain
parempaa kuin tämän. Jos sinä katselisit kirjoituksianne meidän
silmillämme, sinä et uskoisi niitä. Ei se ole mikään oikea eikä
sovelias tehtävä pyhälle jumalalle, että hän antaa semmoisen
ilmestyksen ihmisille, joka ei sisällä muuta kuin tämän."

"Sinä puhut valitusta kansasta ja sinä puhut kummallisesta
historiastanne", hän jatkoi ja suurempi vilkkaus ilmestyi hänen
sanoissaan. "Mistä, kysyn minä sinulta, tuota valittua kansaa hakisi?
Romalaisten on suurempi oikeus kuin Juutalaisten. He ovat kohonneet
halvasta kansasta maailman hallitsioiksi. Eikö tämä osota jumalan
suosiota? Jos jumalan suosio tarkoittaa maailman valloittamista, niin
Romalaiset ovat hänen kansansa. He ovat valloittaneet senkin paikan,
jota te pidätte hänen omana pyhänä kaupunkinansa."

"Jos etsisin valittua kansaa, löytäisin semmoisen kansakunnan, joka on
aikaan saanut jotain muuta, kuin tappeluissa voittanut. Mielen ylevyys
on parempi kuin ruumiin voima, Romalaisissa vallitsee aineellisuus;
mutta Kreikkalaisissa tiedollisuus. Filosofit koettavat tutkia jumalaa
ja hengellisiä asioita hengelliseltä kannalta. He eivät salli, että
rahvaanomaiset arvelut valloittavat heidän mielensä. Kreikkalainen
henki on heistä ihmeellisin asia maailmassa. Me olemme sivistyttäneet
ihmiset ja opettaneet heille kaikkia. Me olemme antaneet heille tiedon,
taidon, kirjallisuuden, soitannon, filosofian -- kaikki mitä elämässä
on parasta ja korkeinta."

"Me olemme opettaneet ihmisille, kuinka ajatellaan. Meidän maamme on
nyt Roman vallan alainen; mutta henki on vapaa ja Kreikka hallitsee
maailman henkeä. Mitä on olla jumalan valitsema, jollei tämä? Jos
jumala jollakin tapaa vaikuttaa maailman hallintoon, on tämä varmaan
ollut hänen sallimansa. Sinä näet siis, että minäkin saatan lausua
jotain valitusta kansasta. Minua pahoittaa, että minun on täytynyt
kehua; mutta sinä olet pakoittanut minua siihen."

"Jalo Cineas, kaikki, mitä sinä olet puhunut, on totta", vastasi Isaak
tyynesti. "Mutta sinä et ole puhunut kylläksi. Minä myönnän mielelläni,
että jumala on synnyttänyt Romalaiset maailmaa valloittamaan ja
poistamaan sotaa eri kansojen väliltä; ja että hän loi Kreikkalaiset
ihmishenkeä hallitsemaan. Hän antoi Romalaisille aineellisen voiman,
tiedollisen Kreikkalaisille. Eikö ole vielä mitään antamista?"

"On. Löytyy voima, suurempi kuin ikinä tuo tiedollinen, ja se on
hengellinen. Sen hän antoi Juutalaisille. Hän loi meidän sitä varten.
Hän kasvatti meitä sitä varten ja muodosti koko meidän luontomme, että
me tämän ilmi toisimme."

"Mikä tämä hengellinen voima on? Se on kyky häntä ymmärtää -- häneen
uskoa. Näkymättömään lujasti luottaa; henkeä palvella. Tämä on meidän
sukukuntamme ominainen luonne. Me rukoilemme näkymätöntä, emmekä
tarvitse epäjumalia hänen edustajiksensa. Näin ei ole ainoastaan
muutamain filosofien laita, vaan koko kansakunnan. Halpa, oppimaton
talonpoika, sivistymätön käsityöläinen, raaka kalastaja, kaikki meillä
uskovat tuon ainoan jumalan olemista ja läsnä-oloa. Semmoista kansaa ei
ole missään muualla ja, jollei se todella olisi olemassa, kaikki
sanoisivat sitä mahdottomaksi, jotka eivät tunne muita kuin tavallisia
sukukuntia."

"Hän loi meidän, valitsi meidän, eroitti meidän muista, kasvatti meitä,
että me tulisimme hänen kansaksensa. Hänen kansanansa me olemme
eläneet. Koko hänen menetyksensä meidän suhteen on tarkoittanut tätä.
Kun olimme hänen unhottamaisillamme, saatti hän meidän takaisin. Kun
todesti epäjumalia palvelimme, hän rankaisi meitä. Polvesta polveen
olemme sillä tavalla eläneet, ja sillä välin kuin koko maailma eli
pimeydessä, on meillä ollut totuuden valo. Meillä on totuus ollut ja me
olemme säilyttäneet sen näihin päiviin saakka."

"Mutta historiassamme löytyy jotakin muuta kuin tämä. Me olemme näin
kauan totuutta tallettaneet, mutta meille on ilmoitettu, että meidän on
paljon suurempia toimittaminen. Vuosisadasta toiseen on se lupaus
meille annettu ja mitä juhlallisimmissa tiloissa uudistettu, että,
nousevina aikoina jolloinkulloin yksi tulisi, joka tapaisi meidän
kaikki valmistettuna ja levittäisi koko maailmaan Abrahamin jumalan
palvelluksen. Silloin saisimme palkinnon kärsimyksistämme, me valitut,
me kasvatettu kansa seuraisimme Messiastamme tähän jaloon voittoon. Me
olisimme kaikissa osalliset. Niinkuin me olemme ottaneet osaa suruun,
niin ottaisimme osaa myöskin iloon. Koska jumalamme on saattanut meidät
sodan alaiseksi, hän viimein antaa meille kunniakkaan voiton."

"Tästäpä syystä on oikein ja kohtuullista, että hän tekee meidän
maailman hallitsioiksi. Meidän valtamme Messiaksen hallitessa olisi
paljoa parempi kuin Romalaisten. Se aika on tuleva, jolloin kaikki
nämät tapahtuvat. Silloin ei löydy mitään hirmuvaltiaita, ei
ahdistettuja ja ryöstäviä armeijoita, eikä sorretuita kansakuntia,
jotka kapinoita nostavat. Meidän jumalamme on silloin muuttava itse
luonnonkin muodon. Korvet vihantuvat. Pedot kesyvät. Sota on
tuntematon, mutta jumala hallitsee Sionin pyhältä kunnaalta."

Cineas ei virkkanut mitään; kaikki nämät olivat hänestä Juutalaisen
puolettomia houreita. Nuot pyhät kirjat eivät siis sisältäneet mitään
muuta. Näin hän ajatteli ja jonkunlainen pettynyt toivo sai sijaa
hänessä. Hän arveli, että, jos kukaan, tiesi Isaak nämät asiat, eikä
Isaakin selitys miellyttänyt häntä.

"Kaikki pyhät kirjamme ovat näitä täynnä", sanoi Isaak. "Nämät
ennustukset ovat joutuneet kansamme iloksi ja tueksi ja tätä varten
odotamme ja kärsimme. Tämä on, mitä ne kertovat. Kuule."

Ja Isaak alkoi:

  "'Iloitkaat te taivaat, riemuitse sinä maa, pakahtukaat te
  vuoret ihastukseen; sillä Herra on kansaansa lohduttanut, ja on
  raadollisiansa armahtanut.

  Mutta Sion sanoo: Herra hylkäsi minun. Herra unohti minun.

  Unohtaako vaimo lapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa
  poikaa? ja vaikka hän unohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda.

  Katso, käsiini olen minä sinun pyältänyt; sinun muuris ovat
  alati silmäini edessä.'"

Isaak pysähtyi hetkeksi ja huokasi. Sitten toisti hän nuot muutamat
viimeiset värsyt, samalla kuin hänen silmänsä säihkyivät liikutuksesta.
Sen perästä jatkoi hän:

  "'Sinun rakentajas rientävät; mutta sinun kukistajais ja hävittäjäis
  pitää pakeneman sinusta pois.

  Nosta silmäs ympäris, ja katso, kaikki nämät kootut tulevat sinun
  tykös. Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, sinä olet kaikilla
  näillä niinkuin kaunistuksella itses puettava, ja sinä käärit ne
  ympärilles niinkuin morsian.

  Sinun autio, hävitetty ja turmeltu maas on silloin ahdas oleva
  asuakses, koska raatelias sinusta kauvas pakenevat.

  Vielä sinun hedelmättömyydes lapset korvihis puhuvat: ahdas on
  minulla sia, istu puolees, että minäkin asuisin sinun tykönäs.

  Mutta sinä olet sanova sydämessäs: kuka nämät minulle synnytti?
  sillä minä olin hedelmätön, yksinäinen, ajettu pois ja syösty ulos.
  Kuka nämät on minulle kasvattanut? Katso minä olin yksinäni jäänyt,
  kussa nämät silloin olit?

  Näin sanoo Herra, Herra: katso, minä nostan käteni pakanain puoleen,
  ja korotan lippuni kansain puoleen, niin he tuovat edes helmassansa
  sinun poikias, ja sinun tyttäriäs hartioilla kannetaan.

  Ja kuningasten pitää oleman sinun holhojas, ja heidän
  kuningattariensa sinun imettäjäs, heidän pitää lankeeman kasvoillensa
  maahan sinun edessäs, ja nuoleskeleman jalkais tomua. Silloin sinä
  tiedät, että minä olen Herra, ja ettei kenkään tule häviöhön, joka
  minuun toivoo.

  Otetaanko saalis väkevältä pois? taitaako joku päästää vanhurskaan
  vangit?

  Sillä näin sanoo Herra: nyt vangit väkevältä otetaan pois, ja
  tuiman saalis irralle pääsee; ja minä tahdon riidellä riitaveljeis
  kanssa ja pelastaa lapses.

  Ja minä annan hävittäjäis syödä omaa lihaansa, ja heidän pitää
  juopuman omasta verestänsä, niinkuin viinan mehusta; ja kaikki
  liha on tietävä, että minä olen Herra, sinun auttajas, ja sinun
  lunastajas, Jakobin väkevä.'"

Näitä värssyjä lausuessansa Isaak näytti taas, niinkuin kerta ennen,
unhottavan kumppaninsa. Hän oli ikäänkuin yksin haasteleva. Lohdutus,
voitonriemu olivat kaikki hänen omansa. Näissä sanoissa löytyi jotakin,
jok'ei ollut Cineaasen vaikuttamatta. Se hellä yhteys, jonka ne
kuvailivat olevan valitun kansan ja heidän jumalansa välillä, näytti
tukevan Isaakin ylevää uskoa hänen kansansa aiottuun päämäärään. Tämä
päämäärä näytti olevan selvillä sanoilla lausuttu, vaikkei koko aate
Athenalaista miellyttänyt. Paljas aineellinen menestys, valloitus,
voitonriemu, vaikka kohta suuret seurauksiltansa, eivät hänen
mielestänsä olleet jumalan korkein toimi. Näin alentuisi tuo ylevä
ajatus äärettömästä järjestä. Näin tehtäisiin Jerusalemista vaan toinen
Roma. Ja kuinka hänen, Athenalaisen, mielestä tämmöisessä hankkeessa
olisi mitään jumalallista?

"Katso tuossa", lausui Isaak, "tulevaisuuden kuvaus. Kaikki on selvään
kerrottu meille; siihen me luotamme. Messias on tuleva ja meitä näihin
kaikkiin johdattava."

"Se on tavallansa sangen suurenmoista", sanoi Cineas; "mutta minä
en voi vielä tämmöisessä tarkoituksessa nähdä mitään, joka olisi
jumalalle sopivaa. Jos tämä olisi kuvaannollisesti puhuttu; jos teidän
Messiaksenne olisi opettaja; jos hänen voittonsa olisivat totuuden; jos
hän opettaisi mikä täydellinen hyvyys ja täydellinen kauneus on,
silloin se jumalalle sopisi."

"Opettajako!" lausui Isaak sanoin selittämättömällä äänellä; "uusiko
opettaja! Mitä semmoinen toimittaisi? Lukemattomia opettajia on tullut.
Profeetat ja papit ovat puhuneet jumalan käskyjä. Mitä he ovat aikaan
saaneet? Ei mitään. Tuskin meidänkään kesken, valitussa kansassa,
heidän sanojansa kuunneltiin. Ei, me tarvitsemme jotain ylhäisempää, me
tarvitsemme voimakasta hallitsiaa, joka suurilla, jumalan kaltaisilla
ihmetöillä meitä voittoon johdattaa. Hän johdattaa meitä meren poikki,
joka avautuu meille tietä antaaksensa ja kaikki luonnon voimat
taistelevat meidän puolellamme vihollisiamme vastaan."

Cineas katseli häntä pettyneen muotoisena.

"Tässäkö siis kaikki on? Tähänkö teidän jumalallinen ilmestyksenne
päättyy? Tähän verraten on Plato todestansa jumalallinen. Sokrates on
jumala tämmöisen Messiaksen rinnalla. Sillä teidän turvattu johtajanne
ei muuta kuin täyttää maailman hirmuisilla sodilla ja koko ihmiskunta
runnottaisiin."

"Mutta ajattele, mikä suurenmoinen päätös näistä kaikista tulee."

"Mikä suurenmoinen päätös! Sekö, että Jerusalem olisi Roman sijasta
pääkaupunkimme. Tämän taistelemisen ja marssimisen ja voittamisen aate
tyydyttää ainoastaan rahvaanomaista mieltä. Mikä jumalallinen olento
näitä kaikkia tarvitsee? Sinä teet hänen semmoiseksi, joka uhraisi
kaikki maailman kansakunnat erästä näytelmää varten. Sopikoon nämät
Olympon haltialle, filosofian jumalalle ne eivät sovi."

"Hänen voittonsa", sanoi Isaak Cineaan ilmeisestä tyytymättömyydestä ja
halveksivasta jyrkkyydestä vaaria pitämättä -- "hänen voittonsa
kuljettaa hänen kansaansa. Se täyttää maailman hänen kunniallansa.
Loppu kaikista on kaikkien onni. Maailma näkee uuden _kultaisen
aikakauden_ ja hän hallitsee -- kaikkia."

"Ja keskellä tätä hänen suuruuttansa olisi hän paljoa alhaisempi kuin
meidän 'suuri opettajamme', kun tämä, kuolemaan tuomittuna, astui esiin
ja lausui vihamiehilleen, kuinka hän heille kaikille anteeksi antoi."

"Sinun Messiaksesi Jerusalemin valta-istuimella, kukistuu
maailman voittajana, Juutalaisten armeijam ympäröitsemänä olisi
vähän-arvoisempi kuin Sokrates vankihuoneessansa, kun tämä riemun
hymyllä tarttui pikariin ja joi myrkyn. Minä en pane mitään arvoa sinun
valloittajaasi. Sano minulle, että teidän voiton ennustuksenne ovat
kuvaannolliset. Sano minulle, että hänen voittonsa koskee sieluun,
silloin minä tähtään tuota jumalallista teidän pyhissä kirjoissanne."

"Ei", sanoi Isaak totisesti ja kiivaalla varmuudella. "Mahdotonta. Ne
ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ei mikään ole totta. Pyhkäise
pois tämä sananmukainen totuus ja kaikki vuosisatojen toivo kuolee.
Silloin ovat Juutalaiset pilkaksi joutuneet. Tuo arvelu, että Messias
olisi kuvaannollinen ihmisten mielten valloittaja, on häväistys meitä
vastaan alennus-tilassamme. Ei, ei!" hän lausui ikäänkuin vimmassa,
"minä olen ollut taipuvainen tähän ajatukseen, mutta se on ohitse. Minä
pysyn jumalan sanassa, hänen lupauksessaan. Ei hän, joka vallitsi
meidän ja saattoi meidän niin pitkällöisiin kärsimyksiin, aio koskaan
pilkata meitä semmoisella valekuvalla. Ei hän, joka käski meidän
toivoa, aio koskaan pettää meitä näin ja sortaa meidän sydäntämme -- ei
koskaan! -- ei koskaan!"

"Tämä", hän jatkoi vähän ajan päästä ja semmoisella äänen
katkeruudella, jota ei Cineas ikinä ennen ollut havainnut, "tämä se on,
jonka vuoksi minä vihaan kristityitä. Nämät ovat ainoat, jotka tuovat
meidän eteemme tämän pilkan, tämän luulokuvan ihan paljaanansa. Kuule
minua".

"Eräs mies ilmestyi, joka sanoi opettavansa muutamia uusia oppeja. Hän
sai seuralaisia, Aina seuralaisia saa, yhtä kaikki mitä opettaa. Nämät
hänen oppilaansa sanoivat, että hän oli Messias. Hän sanoi itse samaa.
Hän väitti, että hän oli siinnyt meidän kuninkaallisesta huonekunnasta
ja oli Juutalaisten kuningas. Tämän vuoksi hän tutkittiin, tuomittiin
ja mestattiin."

Isaak kiristi hampaitansa tätä lausuessaan. Hänen vihansa teki, että
hänen sanojansa tuskin eroitti.

"Mitä -- mitä, arvaappas, tästä seurasi? Hajosivatko hänen
seuralaisensa? Ei. He rohkenivat panna toimeen uuden petoksen. He
rohkenivat sanoa, että hän oli noussut kuolleista; ja tuhat kertaa
suuremmalla innolla kuin ennen he julistivat, että tuo pahantekiä oli
Messias."

"Kaikista näistä oli se todennäköisyys, joka ilmestyi heidän
todistuksissansa, meille Juutalaisille katkerin. He sovittivat kaikki
meidän ennustuksemme tähän mieheen. He veivät meiltä kaikki -- kaikki
-- kaikki. Nämät ne ovat, jotka sanovat, että kaikki noissa
ennustuksissa on hengellistä ja että tämä Messias on tullut opettajana
ihmisten mieliä valloittamaan."

"Vielä pahempi. He veivät kaikki meidän toivomme, kaikki meidän
halumme, kaikki omalta jumalalta meille, hänen valituilleen annetut
lupaukset -- he jakelevat kaikkia näitä muille vieraille kansakunnille.
He julistavat ristiin naulitun Messiaksensa opit kaikille kansakunnille
ja opettavat, ettei Juutalaisilla ole suurempia etu-oikeuksia ja
toiveita kuin muilla ihmisillä. Pahin kaikista heidän opettajistaan on
Paavali, joka nyt on Romassa -- joka riemuitsee tästä opista --
uskostansa luopunut Juutalainen, heittolainen, isänmaansa kavaltaja,
jumalansa pettäjä."

"Voi meidän kansakuntamme tuskia, pitkän pitkiä tuskia, jos kaikki
tähän loppuu; jos hän, joka vuodatti meidän lopullisen voittomme
toivon, sen näin meiltä riistää! Mutta ei. Minä en koskaan, en koskaan
anna tämän kiusaajan viedä itseltäni omaa uskoani häneen! Vaikka hän
lopettaisi minun ja minun kansakuntani, häneen kuitenkin turvaan! Hän
täyttää lupauksensa. Hän siunaa kansaansa. Minä ylistän ja siunaan
hänen pyhää nimeänsä, niin kauan kuin minä elän."

"Ei -- ei! Hän tekee, mitä hän on sanonut. Sillä meidän profeettamme
ovat selvään ilmoittaneet ajan ja tämä aika on nyt käsissä. Monta
vuotta takaperin me odotimme häntä, mutta nyt hän pian tulee. Kaikki,
mitä tähän aikaan tapahtuu, todistaa sitä. Kaikki Juutalaiset nyt
toivovat ja vartovat. He odottavat hänen tuloansa. Mutta ei! sydäntä
särkee, kun täytyy odottamistaan odottaa ja yhä vielä kysyä: 'eikö hän
koskaan tule?'"

Isaak keskeytti puhettansa ja, pannen kätensä ristiin, nosti hän ne
taivasta kohden ja lausui ääneen loistavin silmin:

  "'Joska sinä taivaat halkaisisit, ja astuisit alas, että vuoret
  vuotaisit sinun edessäs, niinkuin valkia sytyttää risu-läjän,
  niinkuin valkia veden kiehahuttaa.

  Että sinun nimes tulis tiettäväksi vihollisilles, ja että pakanat
  edessäs vapisisit.

  Niitten ihmetten tähden, jotka sinä teet, joita ei kenkään toivonut;
  koska sinä menit alas ja vuoret edessäs sulasit.

  Ei maailman alusta kuultu, eikä korviin tullut ole, eikä yksikään
  silmä nähnyt ole, paitsi sinua, Jumala, mitä niille tapahtuu,
  jotka sinua odottavat.'"

Hän herkesi silmänräpäykseksi ja jatkoi sitten:

  "'Sillä sinä peitit kasvos meiltä, ja annat meidän nääntyä
  suurissa synneissämme.

  Mutta nyt Herra, sinä olet meidän Isämme; me olemme savi, sinä
  olet meidän valajamme, ja me olemme kaikki sinun käsialas.

  Älä Herra niin kovin vihastu, äläkä ajattele syntiämme; katso
  sitä, että me olemme kaikki sinun kansas.

  Sinun pyhyytes kaupungit ovat hävitetyt, Sion on autioksi tehty
  ja Jerusalem on kylmillä.'"

Isaak peitti kasvonsa käsillään ja oli kauan aikaa ääneti. Cineas
ihmetteli niitä sanoja, joita tämä oli lausunut. Näitten ilmaisemaan
nöyryyteen, totiseen syntien tunnustukseen, murheesen kansakunnan
kärsimysten vuoksi, yhtyi vielä luottamus jumalaan, semmoinen
luottamus, joka näytti surussakin sisältävän järkähtämätöntä uskoa. Hän
havaitsi vielä, että Isaakin sanat tarkoittivat suurta valloittajaa,
jotakuta kuningasta, joka saattaisi maailman Jerusalemin alaiseksi.
Häntä kummastutti, kuinka tämmöinen aate vielä kyti kansassa, joka näki
edessänsä Roman vastustamattoman vallan.

Lopulta Isaak hetken kuluttua katsahti ylös. Hän oli rauhoittunut.
Vienosuruinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.

"Minä en tiedä, jalo Cineas", hän lausui, "kuinka puolustaa itseäni
tämän liiallisen kiivauden vuoksi. Se aine, joka asetettiin eteeni,
tulistuttaa minua aina vasten tahtoani. Minä menen suunniltani. Suo
minulle anteeksi, minä olin tänään tuoda sinulle tutkimusteni hedelmät.
Hegion tulee tehdä tiliä kymmenestä miljonasta sestertistä. Sen mukaan
kuin minä hänen asiansa tiedän, hän hyvin voi palkita nämät. Katso",
lausui Isaak ja toi esiin muutamia taulusia, jotka hän laski Cineaan
eteen, "tässä on loppupäätös."

Nyt rupesi Isaak selittämään luvunlaskujaan ja näytti Cineaalle koko
Hegion menetystavan, siitä asti kuin perhe oli tullut Britanniasta.
Vailinki havaittiin semmoiseksi, kuin hän oli ilmoittanut.

Cineas otti tauluset ja sanoi:

"Se on jollakin tavalla korvattava; Labeon täytyy saada nähdä, että
kaikki on maksettu", ja sitten hän sanoi jäähyväisensä.



XI.

Kartanonhoitaja rangaistu.


Hegio oli jo aikaa huomannut, kuinka suuresti hän oli erhettynyt, kun
oli ynsistellyt Cineasta vastaan. Heidän muistettavan yhtymyksensä
jälkeen oli hän ruvennut tiedustuksiin ja nähnyt, että Cineas
tosiaankin oli semmoinen, joksi hän oli sanonut itsensä, jopa vielä
mahtavampikin. Hänen rikkautensa, hänen suuret tietonsa, hänen jalo
sukuperänsä ja hänen maineensa tekivät hänen mitä etevimmäksi Romassa
käviäksi. Jos Hegio olisi ollut jotakin muuta kuin oppimaton vapautettu
orja, olisi hän näin kuuluisan miehen tuntenut. Ei myöskään hänen
suojeliansa, Tigellinus, voinut kuin sanoa häntä kouhoksi ja vakuuttaa
hänelle, että hän puolestansa mieluisammin tahtoisi Cineasta ystäväksi
kuin vihamieheksi.

Labeon takaisin-tulo enensi Hegion hämmennystä. Sillä Labeo palasi
voitonriemun ja kunnian-osoitusten tuoksinassa, suuren voiton
julistajana, laakerikirjetten tuojana. Nero kerrottiin ottaneen häntä
vastaan mitä kohteliaimmalla tavalla. Viran koroitus oli hänen
tarjonansa, suosio ja edistyminen hovissa. Semmoisen miehen suhteen
Hegio ei ollut mitään.

Kauppatuumiinsa oli hän menettänyt paljon rahaa ja menetti vieläkin.
Mutta se summa, jonka hän oli ottanut Labeon rahavaroista, oli suuri ja
kenties huomattaisiin tarkalla luvunlaskujen tutkimisella. Jos niiksi
tulisi ja kaikki saataisiin ilmi, oli hänen rahat takaisin maksaminen.
Hänen oli mahdoton paeta. Roman keisarikunnassa ei ollut karkureilla
mitään turvapaikkaa. Hallituksen käsi ulottui kaikkialle; ja
semmoinen mies kuin Cineas voi saada kiinni Hegion Roman valtakunnan
äärimmäisistä osista. Jollei hän voisi rikostansa sovittaa, oli kovin
rangaistus hänen edessänsä. Tigellinus ei ruvennut semmoisessa
tapauksessa välittäjäksi. Jos semmoinen mies kuin Hegio onnettomuuteen
joutui, ei todellakaan Tigellinus hänestä mitään piittaisi. Hegio ei
voinut kuin jättää menetystapansa asianhaarain ohjattavaksi ja, jos
hänen rahan-anastuksensa tulisi ilmi, palkita sen, sikäli kuin ne sen
vaativat.

Viimein tuli päätös.

Eräänä aamuna kutsui Labeo häntä luoksensa ja hän totteli käskyä. Kumma
kyllä, Hegio, vaikka hän muutoin oli hävytön, kammosi ja kunnioitti
Labeota ja pelkäsi häntä enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa.
Tuon vaikutti kenties hänen isäntänsä ruumiillinen etevyys, tämän
kasvanto ja voima, tämän rautainen vartalo ja tukeva koko, taikka
vaikutti tämän jäykkä romalainen luonto, tämän levoton jäntevyys ja
masentumaton tahto. Juuri nämät ominaisuudet tekivät Labeon muista
erinomaiseksi ja juuri näitä Syrialainen pelkäsi. Taikka oli tuohon
kenties syynä joku salainen aavistus, että tämä mies kerta määräisi
hänen kohtalonsa -- joku selittämätön tulevaisuuden ennakkotunne, joku
tietäjän kyky vasta tapahtuvien suhteen. Oli miten oli, Hegio
kunnioitti Labeota; eikä hän koskaan, isäntäänsä kohdatessaan, katsonut
tätä suoraan kasvoihin; vaan loi tavallisesti semmoisissa tiloissa
silmänsä maahan, voimakkaamman luonnon valtaa tunnustaen.

Saapuville tullessaan Hegio havaitsi Labeon totiseksi ja
ankarannäköiseksi. Kaikki oli tullut ilmiin, sillä Cineas oli kertonut
Labeolle kaikki. Hegio huomasi pian, ettei ollut mitään toivoa.
Jollakin tavalla, jota hän ei tuntenut, oli Labeo saanut tietää koko
vajauksen.

Hegio päätti kohta mukaantua oloja myöten. Hän ei tietänyt, kuinka
muutoin käyttää itseänsä. Labeon korkea asema teki kaikenlaisen riidan
heidän välillään mahdottomaksi; ja Hegio oli päättänyt pahimmassa
tapauksessa uhrata kaikki, sillä hän tiesi hyvin, ettei mikään muu
keino auttaisi.

Kun siis Labeo näytti hänelle tilin omaisuudestaan ja kysyi häneltä
erityisten rahasummain käyttämistä, Hegio vastasi, että hän oli
kuluttanut sisääntulot kartanon hyväksi. Koko se rahamäärä, jonka Labeo
luuli puuttuvan, oli tallella. Hänen kauppatuumansa eivät olleet juuri
hyvin onnistuneet, mutta ei hän mihinkään tappioonkaan ollut
joutunut. Kaikki oli säilyssä ja minä hetkenä hyvänsä saatavissa.
Kuivankiskoisesti ilmoitti Labeo hänelle, etteivät semmoiset
kauppatuumat olleet hänelle mieliksi ja ettei hänen kartanonhoitajansa
saanut panna hänen rahojansa tämmöisellä tavalla alttiiksi. Hänen oli
velvollisuus kerätä kaikki sisääntulot ja pitää huolta niistä, mutta
hänen ei ollut oikeus ruveta kauppatuumiin eikä saattaa hänen rahojansa
vaaran-alaisiksi hurjilla kauppavehkeillä Afrikan puolella. Kaikkiin,
mitä Labeo lausui, vastasi Hegio suorasti, että kaikki oli tallella;
ettei hän ollut ryhtynyt mihinkään hurjiin kauppavehkeisin; että hän
ainoastaan isäntänsä eduksi oli kauppaa harjoittanut ja voisi vastata
jokaisesta obolista. Asia päättyikin niin, että Hegio maksoi kaikki
kaivatut rahat ja äyritönnä lähti isäntänsä talosta.

Äyritönnä, mutta koston tuumia täynnä. Sillä Labeo pani hänen pois;
laski hänen häpeällä menemään; uhkasi tehdä lopun hänestä; kielsi häntä
koskaan eteensä tulemasta; ja kaikki Hegion katkera viha virisi ja hän
jätti kartanon, havaiten itsensä köyhtyneeksi mieheksi ja vannoen
sydämessään, että hän kaikki nämät jollakin tapaa kostaisi, jos
Vaiheettaret joskus hänelle siihen voimaa antaisivat.

Näin tuli Hegiosta ero.

Samana päivänä kuin tämä tapahtui, kävi Carbo Labeolla vieraissa. Hän
kuuli asian.

"Vai niin, teidän konnanne on mennyt. Hyvä, antakaat hänen mennä ja
liittäkööt hän ja Tigellinus onnensa yhteen. Tigellinus on oleva
parempi isäntä kuin teidän jalo Labeonne. Voi näitä Syrialaisia! näitä
Syrialaisia! kaupunki on niitä täynnä! Koko Syria on tullut Romaan ja
tuonut tänne kielensä, menonsa ja tapansa, lyyransa ja tanssiattarensa.
Tämä on Roman kirous. Enkö minä tehnyt oikein niitä paetessani? Pitääkö
minun olla Romassa, kun Hegion vertaisille annetaan parempi sia
pöydässä kuin minulle ja mahtavain suosio on heidän tarjonansa? Hänen
kaltaisensa voivat edistyä siellä. Liehakoitsemalla ja imartelemalla he
sukeltavat suurten perhetten luottamukseen, hoitavat näitten asioita ja
katselevat halveksien rehellisiä, vanhan-aikaisia Romalaisia."

"Taisi häneltä mennä kaikki, mitä hänellä oli, tämän loven
täyttämiseen", sanoi Cineas. "Ei suinkaan hänelle mitään jäänyt."

"Oho, hänellä on yltäkyllin -- yltäkyllin. Eihän tuo herja liene suotta
kauppavehkeinensä veijaillut. Ja olkoonkin köyhä, kyllä hän taas pian
rikkaaksi pääsee. Hän lierittelee itsellensä jonkun muun luottamuksen.
Nämät ne ovat, jotka tätä nykyä luikahtavat mahtavuuteen ja arvoon.
Romasta ei ole rehellisten miesten olopaikaksi eikä köyhien, jos he
ovat rehellisiä. Kaikkien köyhien Romalaisten täytyy muuttaa pois.
Siitä on erä, ettei Roma ole koko maailma. Löytyy paljon paikkoja,
jossa vanhan-aikainen yksinkertaisuus vielä menestyy. Meillä on
Praeneste ja Gabii ja Tibur, joissa ei kenenkään tarvitse pelätä, että
heidän rakennuksensa luhistuvat kokoon taikka palavat. Mutta Romassa
asuu ihminen hengen kaupalla. No, suureksi osaksi pönkät kaupunkia
pystyssä pitävät. Tarkastaja-koira määrää, että joku vaarallinen
halkeama rakennuksen seinässä huolellisesti kalkitaan ja menee
tiehensä. Seuraavana päivänä tuo vanha rakennus-raiska raukee ja
rutaisee perheen hengettömäksi. Muista yöllisiä tulipaloja. Minun
luullakseni Roma joku päivä kokonaan menee tuhaksi. Minua kummastuttaa,
että se on niin kauan säilynyt. Mutta nyt on jouduttu siihen, että
minä, kun välisti katselen kaupunkia kohden, näen kymmenkunnan taloja
melkein joka yö yhtä monella eri taholla palavan. Tämä ei kelpaa
köyhälle, sillä häneltä menee kaikki. Mutta rikkaalta tämä käy varsin
hyvin laatuun. Jos rikas polttaa talonsa, jopa seuraavana päivänä
kaikki hänen ystävänsä lähettävät hänelle kalliita lahjoja: --
kuvapatsaita, koru-astioita, maalauksia, kulta- ja hopeakaunistuksia,
kirjoja, vieläpä rahojakin. Nuot rikkaat saavat paremmat kalut kuin ne,
jotka heiltä hävisivät; mutta jokainen ymmärtää heidän konnankoukkunsa.
Kun Roma on palanut, rikkaat rakentavat sen uudestaan. Minä toivon
vaan, että he kaikki yhdessä palavat."

"Romassa ei ole mitään järjestystä. Hämyssä ihmisparka lähtee hengen
vaaralla liikkeelle. Silloin ikkunat avataan kahdalleen, hänen
kulkiessaan, ja raskaita saviastiain kappaleita viskataan niistä
kadulle. Minä tunnen aina itseni kiitolliseksi, kun näen, että
ainoastaan astiain kappaleita nakataan ulos. Mutta tämä ei ole mitään.
Ollaan hengen vaarassa paljoa pahemmistakin syistä. Yötistä aikaa on
kaupunki rosvojoukkojen vallassa, jotka päihtyneinä ja viinanhaluisina
kähäjävät pitkin katuja. Jos he tapaavat rikkaan miehen, jolla on pitkä
jono saattajia, tietävät he hyvin pysyä kaukana hänestä; mutta jos he
kohtaavat yksinäisen ihmisrukan, silloin he karkaavat häneen, ja kaikki
mitä hän saattaa pyytää taikka rukoilla, on se, että hänen sallitaan
lähteä kotiin, hammas taikka kaksi jälellä suussa. Tämä asianlaita on
nyt huonompi kuin koskaan ennen. Nuoret miehet tekevät sitä alituiseksi
työksensä. Tuommoinen ei saa olluksi, jollei hän ole ketään maahan
kapistanut; uni ei tule mielipahalta öisiin hänen silmiinsä.
Ylhäisimmät ovat pahimmat; enkä minä pelkää sanomasta, että Caesari on
kaikista pahin."

"Caesari!" lausui Cineas. "Aiotko sinä sanoa, että Caesari kuljeksii
pitkin katuja ja hätyyttää ihmisiä?"

"Hämmästyttäneekö mikään, mitä Caesari tekee?" vastasi Carbo tuiman
katkeralla äänellä. "Onko mikään rikos, mikään ilkityö liian suuri?
Mutta ei ole viisasta semmoisesta aineesta puhua. Romalla on kumminkin
hyvin sille sopiva hallitsia. Mutta eihän tätä ijäti kestäne. Juliolla
oli Brutonsa, Cajolla Caereansa; Nero saa surmansa jonkun kädestä,
jonka jumalat lähettävät."

Carbo rohkeni vaaralliselle alalle; mutta hän uljasteli pelottomasta
puheestaan. Hän herjasi Caesarin luonnetta mitä kiivaimmalla tavalla,
jutteli kaikki kertomukset hänen sanomattomista rikoksistaan ja julisti
hänelle kostoa. Cineaan mieli keventyi vähän, kun hän näki Carbon
lähtevän; sillä hän pelkäsi, että joku palvelioista salaa kuuntelisi
tätä rajumielistä vanhaa Romalaista.



XII.

Amfiteateri.


Markus ei ollut koskaan käynyt amfiteaterissa ja hänen isänsä päätti
hankkia hänelle huvituksen, jonka hän luuli poikaa suuresti
miellyttävän. Sentähden Labeo eräänä päivänä vei hänen sinne. Se oli
ennen tuon mainion Colosseumin aikaa; mutta tämäkin rakennus oli
suunnattoman suuri, vaikkei sillä ollut jälkeläisensä kokoa.

Kun he astuivat sisään ja istuutuivat, heille ilmaantui kummallinen
näky. Kaikkialla heidän ympärillänsä oli lukemattomia istuimia,
täynnänsä kymmeniä tuhansia ihmisiä, kaikensäätyisiä ja kaiken-ikäisiä.
Alemmilla istuimilla siaitsivat ylhäisemmät kansaluokat samalla kun
alhaiso oli tuonnemmaksi asettunut. Rakennuksen toisessa päässä nähtiin
keisari koroitetulla paikalla.

Useita miekkailuita oli jo pidetty, ja kun he tulivat sisään, oli juuri
lyhyt loma-aika. Pian alkoivat miekkailut uudestaan. Muutamia
likikätisiä taisteluita toimitettiin erilaatuisilla aseilla. Ensimäinen
ottelu loppui niin, että toinen taistelioista pisti toisen sydämen
puhki. Markus näki veren purskahtavan esiin; näki miehen kaatuvan
kuoliaaksi; kuuli mieltymyshuudot kaikkialta ympäriltänsä.

Hän painoi kasvonsa isänsä käsivartta vastaan ja häntä hirvitti.

"Isä, minä tahdon mennä kotiin."

Hän lausui nämät sanat tuskin kuultavalla äänellä, kun hänen isänsä
kallistui hänen puoleensa kysyäksensä mikä häntä vaivasi.

"Minkätähden" Oletko sinä kipeä, poikaseni?"

"Olen; minä en saa katsotuksi, kuinka ihmisiä tapetaan."

"Vai niin! siinäkö kaikki?" lausui Lateo levollisesti. "Se ei tee
mitään. Tähän sinä pian totut. Muista, että sinä sanoit, että sinusta
tulee urhoollinen soturi. Sinun tarvitsee nyt jo ruveta katsomaan,
kuinka ihmiset taistelevat ja surmaavat toisiansa. Sinä olet
Romalainen."

Markoa kauhistutti ja hän siirtyi likemmäksi isäänsä.

"No, rakas poikani, katso ylös. He miekkailevat."

Markus kokosi kaikki lapsellisen rohkeutensa ja pakoitti itsensä
katsomaan kiistakentälle. Mutta häntä ilvotti nähdä taistelevia miehiä,
jotka veristyneinä ja pölyttyneinä tappelun tuimuudessa huokasivat ja
vaikeroivat. Taas häntä pudistutti ja hän kätki kasvonsa isänsä rintaa
vastaan.

"Minä en julkene! Oi, minä en julkene", hän nyyhkytti.

"Älä nyt, oma poikaseni, minä tiedän ettet sinä ole mikään pelkuri",
sanoi Labeo ison ajan perästä. "No, ole romalainen poika! Katso, kaikki
miehet ovat menneet pois ja he ovat nyt lähteneet tuomaan esiin petoja.
Koetappas katsoa tätä."

Taas nosti Markus kasvonsa ja näytti väkisin irroittavan ne heidän
suojapaikastansa sekä voimansa takaa pakoittavan silmänsä näkymöä
kohden.

Hän näki arenan edessänsä, siinä yhden miehen. Tämä mies seisoi
keskikohdalla, kasvot heitä päin kääntyneenä, ainoastaan lyhyt miekka
aseena. Hän oli soleva, harteakas ja runteva. Hänen rehtava ruumiinsa
toi esiin hänen uhkeaksi muodostuneet jäntäreensä. Hänellä oli vaaleat,
pitkät hiukset, jotka tiheinä suortuvina vyöryivät hänen päästänsä.
Hänen kasvoissaan ilmestyi vakavuutta ja rohkeutta ja kun hän katseli
yleisöä ympärillänsä, osotti koko hänen käytöksensä tyyntä ja uljasta
huolettomuutta.

"Minä tiedän kertoa sinulle kaikki hänestä", sanoi Labeo, aikoen
luovuttaa poikansa tunteet tuosta kauhusta, joka oli niin peräti
valloittanut hänen. "Minä tiedän kertoa kaikki hänestä. Hän on
Britannialainen. Meidän soturimme ottivat hänen kiinni ja lähettivät
hänen tänne muitten vankien joukossa. Hän on ollut jonkun ajan opissa
ja koko Roma on kiihostunut hänen tähtensä. Hänestä näyttää tulevan
oiva gladiatori."

Tässä kova kiljuna keskeytti Labeon. Se tuli _vivarium'ista_, jossa
pedot pidettiin suljettuina. Labeo luuli, että Markus säikähtyisi
tästä; mutta hänen ihmeeksensä kipelsi poika välkkyvin silmin hänen
jalkojensa luo ja vartoi innostuneena saadakseen nähdä, mistä se tuli.

Kiljuna toisensa perästä kuului.

"Etkö sinä pelkää?" kysyi Labeo.

Markus ei kuullut häntä. Labeo ei ymmärtänyt poikansa hienoa
arkaluontoisuutta. Ihmisveren näky -- ihmisten kuoleminen -- ne häntä
olivat kammottaneet.

Ennen pitkää joku rautaristikko paiskattiin auki ja tiikeri hypähti
esiin. Hän ei ollut moneen päivään saanut mitään ruokaa ja hänen
julmuutensa oli hirveä. Hän seisahtui tuokioksi hiiluvin silmin ja
pieksi kupeitaan hännällänsä. Silloin hän havaitsi Britannialaisen.

Hän rönkäisi kauheasti.

Britannialainen silmäili häntä levollisesti. Tiikeri syöksähti häntä
kohden. Viimein se kyyristyi ja karkasi sitten hirmuisella
huippauksella suoraan häntä vastaan.

Mutta Britannialainen oli varoillaan. Taitavasti väistäen hän kerran
lujasti iskeä sivahutti petoa. Tämä oli kuoleman isku. Kookas eläin
karjahti kauheasti ja kellistyi värähdellen hiekalle.

Ikäänkuin ukkosen jyrinä kaikkuivat äärettömän katseliajoukon
mieltymyshuudot. Markus yhdistyi muihin, taputtaen käsiänsä.

"Minun oma kelpo poikani!" sanoi Labeo ylpeästi. "Tiesinhän minä, että
sinä vihdoin mieltyisit tähän."

"Kyllä; mutta en silloin, isä, kuin ihmisiä tapetaan! Se on liian
kauheata."

"Odota ja katso", lausui Labeo.

Tiikerin ruumis vietiin pois ja taas kiinnitti aukenevan rautaristikon
kirskuna kaikkien huomion. Tällä kertaa se oli leijona. Hän astui esiin
verkalleen ja katseli ympärillensä arenalle ikäänkuin hämmästyneenä.
Hän oli mitä isoimpia laatuansa -- oikea jättiläinen kooltaan -- ja
häntä oli kauan säästetty jotakuta etevää vastustajaa varten. Hänessä
näytti olevan kahden semmoisen eläimen vastus kuin edellä käynyt
tiikeri. Hänen vieressään oli Britannialainen niinkuin lapsi.

Leijona oli kauan nähnyt nälkää; mutta ei hän osottanut semmoista
raivoutta kuin tiikeri. Hän juoksi vitkalleen arenan poikki ja kokonaan
ympäri sitä, niinkuin olisi hän etsinyt jotakin pääsöpaikkaa. Havaiten
itsensä joka puolelta saarretuksi, hän palasi jälleen keskikohdalle ja
painaen suunsa aivan lähelle maata, hän laski niin kumajavan, niin
kaikkuvan, niin kestävän ärjynän, että koko aimfiteateri siitä järkkyi.

Britannialainen ei liikahtanut. Ei mikään jäntäre hänen kasvoissansa
vavahtanut. Hän piti päänsä pystyssä, vartoen, miekka tanassa. Viimein
kääntyi leijona kokonaan häntä päin ja peto ja miekkailia seisoivat
silmästä silmään toinen toistansa katsellen. Mutta ihmisen tyven
katsanto näytti tuskauttavan ja vimmastuttavan eläintä. Hän ammahti
takaisin, karvojansa ja häntäänsä pöyristyttäen; ja harjaansa pudistaen
hän lyykistyi alas hirmuista hpökkäystä varten. Summaton kansajoukko
istui kuin lumottuna. Tässä olikin näky, jonka vertaista ei usein
nähdä. Leijonan tumma haamu töytäsi eteenpäin; mutta taas heittäysi
gladiatori, niinkuin äskenkin, syrjään ja lyödä jämäytti. Mutta tällä
kertaa miekka sattui johonkuhun kylkiluuhun. Se heltesi hänen
kädestänsä. Leijona oli vaan vähäisen haavoitettu; eikä isku muuta kuin
ärsytti häntä hurjimmilleen.

Ei Britannialaiselta kuitenkaan tänä kamalana hetkenä hiukkaakaan hänen
kylmäkiskoisuudestaan kadonnut. Aivan aseetonna hän seisoi leijonan
edessä, päällekarkausta odottaen. Kerta toisensa perästä leijona
hyömäsi häntä vastaan; mutta taitava gladiatori väisti aina, koettaen
sukevilla liikunnoillaan päästä siihen paikkaan, jossa hänen aseensa
oli ja saada sitä haltuunsa. Uskollinen miekka kädessänsä hän nyt
vartoi nyt viimeistä ryntäystä. Niinkuin ennen leijona tulla tuoksahti;
mutta tällä kertaa Britannialainen tähtäsi oikein. Miekka kävi sen
sydämeen. Kauhea peto kaatui, tuskissansa sinne tänne väänneksien.
Kavahtaen uudestaan kämmenilleen, hän riensi arenan poikki ja vielä
kerran karjuen hän kaatui kuoliaaksi sen rautaristikon luo, jonka
kautta hän oli tullut.

Mutta gldiatoria, vaikka hän oli voittanut, olivat nämät ponnistukset
raukaisseet. Hän laskeusi alas, nojautuen käsivarttansa vastaan ja
katsoen maahan päin. Hänen raskaan hengityksensä voivat katseliat
istuimiltaan asti kuulla. Sillä tuossa kauheassa ottelussa oli leijona
tuskin suonut hänelle hengen vuoroa, ja hän oli nyt kovasti uupunut.

Mutta Romalaiset eivät koskaan tunteneet sääliä. Palveliat tulivat
esille ja niitten joukossa kypärällä ja miekalla varustettu mies. He
heittivät yhden verkon ja kolmikärjen Britannialaiselle, jättäen hänen
uuden vastustajan haltuun.

Tämä oli tuo aseellinen gladiatori. Hän oli Afrikalainen, yhtä vantera
kuin Britannialainen ja ruumiiltansa yhtä notkea. Ei ollut mitään
surkua, ei mitään armoa, et mitään kunnollisen käytöksen tuntoa edes
käsityksenäkään semmoisessa kansassa, joka näin julkeni suostua siihen,
että taisteloon asetettiin vastakkain mies, joka oli väsynyt kahdesta
mitä ankarimmasta ottelusta, ja mies, joka oli aivan veres.

Voivuksissaan Britannialainen nousi hitaasti ja tarttui verkkoon ja
kolmikärkeen. Hän ei ollut kolmatta taisteloa odottanut ja hänen
ryhtinsä näytti lannistuvan. Hän jännitti kuitenkin voimiansa ja
viskasi verkon vastustajaa kohden. Se ei tavannut. Britannialainen
alkoi nyt juosta, Afrikalainen seurasi. Tämä oli mitä tavallisimpia
arenan taisteloita; ja jollei Britannialainen olisi ollut uuvuksissa,
olisi hän kenties voittanut. Mutta hän juoksi hitaasti, koettaa
selvittää verkkoansa uutta heittoa varten. Raittiina ja vikkelänä pääsi
Afrikalainen joka askeleella vähän likemmäksi. Lopulta Britannialainen
kääntyi ja nosti verkkonsa sitä nakatakseen. Silmänräpäys aikaa, ja jo
survaisi Afrikalainen miekkansa hänen kylkeensä. Britannialainen
kaatui.

Äkkiä kuului iso, huikea huuto. Se oli Markon suusta. Hän heittäysi
isänsä syliin.

"Oi, pelastakaat hänet! pelastakaat hänet!" hän huudahti. "Viekäät
hänet pois! pelastakaat hänet!"

Labeo koetti viihdyttää häntä, mutta turhaan. Surunsa innoissa poika
hylkäsi hänen hyväilyksensä ja huusi vaan niin kuin ennen: "pelastakaat
hänet!" Labeo otti sen vuoksi Markon käsivarrellensa ja jätti paikkansa
katsoakseen, saisiko hän jotain aikaan.

Tällä välin makasi Britannialainen samalla paikalla, johon hän oli
kaatunut, Afrikalainen kumartuneena hänen puoleensa. Tämä oli niitä
tapauksia, jossa katseliain tuli ratkaista voitetun kohtalo.
Afrikalainen katsoi ylös. Hetken perästä myöskin Britannialainen
vaivoin kohotti itseänsä ja nojausi käsivarttansa vastaan. Mutta
hiljalleen vaipui hänen päänsä hermotonna takaisin ja

    "Kyljestä hiljaa vuoti veripisarat."

Kaikkuvat suosiohuudot tervehtivät Afrikalaisen voittoa, ja joku aika
kului, ennenkuin ne heikkenivät. Noitten tunnottomien katseliain
hallussa oli urhoollisen miehen kohtalo. Se päätettiin pian. Näissä
katselioissa oli syntynyt korkea ajatus Britannialaisesta. Siitä oli
pitkä aika kulunut, kuin he olivat nähneet semmoisen voiton pedoista,
kuin hän oli näyttänyt heille. Tämä leijona, jonka hän oli tappanut,
oli ollut kaikkien gladiatorein kauhu. He eivät tahtoneet kadottaa näin
hyvää miekkailiaa. Hänen tarvitsi elää; hänen tarvitsi vielä huvittaa
heitä. He tahtoivat antaa hänen tointua hänen haavastaan, jos hän
kykeni. Kun siis Afrikalainen katsoi ylös, hän näki kaikkien käsillään
osottavan, että Britannialainen saisi elää. Hän kääntyi huolimattomasti
pois ja esille tulevat palveliat nostivat ylös haavoitetun ja kantoivat
hänen pois.

Labeota itseä oli viimeinen taistelo inhottanut. Hän oli viettänyt
suuren osan elämästänsä muissa maissa; mutta vaikka hän kyllä oli
tottunut amfiteateriin, ei hän kuitenkaan voinut muuttua sen
ainaiseksi käviäksi. Hän ei ollut saavuttanut tuota oikeata
kylmäkiskoista julmuutta, joka oli omituinen tavallisille katselioille.
Britannialainen miellytti häntä ja hän päätti tehdä tämän hyväksi, mitä
hän voi.

Yhdessä Markon kanssa astui hän alempia käytäviä myöten, siksi kuin hän
tuli gladiatorein puolelle. Kun hän tuli sisään, sekanainen näky
ilmestyi hänelle. Yltympäri oli gladiatoreja, mitkä nauraen, mitkä
riidellen, mitkä viiniä juoden. Hän nosti poikansa syliinsä ja kysyi
muutamilta lähellä seisovilta, missä Britannialainen oli. Hän ei
tietänyt, kuinka asia arenalla oli päättynyt; mutta hän arvasi, että
Britannialaista ehkä oli säästetty, koska hän oli liian hyvä
tuhlattavaksi. Ne miehet, joita hän oli puhutellut, viittasivat
huolimattomasti toiseen nurkkaan. Avaten itselleen tietä väki-tungon
läpitse, meni hän sinne ja löysi sen, jota hän oli hakenut.

Hän oli tylysti viskattu yhteen loukkoon permannolle, että hän olisi
poissa tieltä, ja oli jätetty aivan itsekseen. Ei kukaan pitänyt
hänellä väliä eikä koettanut tyrehyttää hänen haavojansa. Kun Markus
näki hänet hänen kurjassa tilassansa, hän päästi kestävän, matalan
huudon. Hän pyrki maahan isänsä sylistä ja tarttui gladiatorin käteen.

"Oi isäni, kuinka kovasti hän kärsii! Tokko hän kuolee? Etkö sinä tahdo
pelastaa häntä? Kuinka tuo on hirmuista tappaa häntä! Pelasta hänet,
armas isäni! Voi katso, kuinka veri vuotaa hänestä ja kuinka vaalea hän
on! Ja hänen silmä-parkansa ovat kiinni!"

Gladiatori avasi puoleksi silmänsä; ja kesken hänen tuskaansa kajasti
hänen kasvoistaan hieno hämmästys siitä, että joku ajatteli häntä.

"Oi isäni", lausui Markus kyynelsilmin, "etkö tahdo toimittaa häntä
pois? Sinä tahdot pikkuisen poikasi tähden. Jos sinä rakastat minua,
kallis isäni, ota hänet pois. Katso, kuinka kovasti hän kärsii!"

Koko hänen poikansa käytös -- tämän kyynelet, kiihkeä levottomuus ja
hellittämättömyys -- niissä oli enemmän, kuin Labeo voi vastustaa.
Paitsi sitä, vaikka hän oli romalainen soturi ja tottunut
verta näkemään, oli tässä näyssä jotain, joka loukkasi hänen
oikeudentuntoansa.

Niin kutsui hän heti muutamia vartioita luoksensa ja käski heidän viedä
pois Britannialaisen. Hänen arvonsa vaati kuuliaisuutta; ja vartiat
kantoivat haavoitetun gladiatorin toiseen huoneesen, jossa he laskivat
hänen oljille makaamaan.

"Lähettäkäät nyt joku tänne hänen haavaansa hoitamaan", lausui Labeo.

Ennen pitkää tuli muuan palvelia, joka tutki hänen haavaansa ja tukotti
sen yksinkertaisella tavalla.

"Isä", sanoi Markus, "Sinä et saa jättää häntä tänne."

"Kuinka niin? No, mitä minä voin tehdä?"

"Sinun täytyy ottaa hänet pois."

"Poisko? Mihin sitten?"

"Kotiin."

"Mitä minä gladiatorilla tekisin, kallis poikani? Minä en tarvitse
häntä itse edessäni miekkailemaan."

"No, ei -- minä tarvitsen häntä. Anna hänet minulle, rakas isäni. Minä
tahdon pelastaa hänen henkensä ja pitää häntä omanani."

"No -- sinulla on kummalliset mielijuohteet", lausui Labeo, "mutta
luultavasti minun täytyy tehdä, mitä sinä sanot."

"Katso -- hän näkee meidän -- hän tuntee, että me olemme hänen
ystävänsä", huudahti Markus innokkaasti.

Gladiatori avasi silmänsä puoleksi ja näytti himmeästi käsittävän
asian. Hän näki nuot suloiset lapsen kasvot rakkauden ja sääliväisyyden
kirkkaassa valossa; näki silmien loistavan hellästä osan-otosta, hänen
omiinsa kääntyneinä. Hän katseli kummastuneena näitä kasvoja. Oli
ikäänkuin uusi aate olisi syntynyt hänessä. Hän oli hämmennyksissä.

Markus tarttui taas hänen käteensä.

"Isä, kallis isäni, anna hänet minun omakseni. Etkö anna?" Sinä
pelastat hänen ja annat hänen minulle -- eikö niin -- ja otat hänen
meidän kanssamme?"

"No, ei nyt", lausui Labeo epäillen.

"Niin, mutta koska?"

"Minun täytyy ensiksi tavata muutamia ja kysyä; ja sitten, rakas
poikani, hankin minä hänen pois sinulle."

"Armas isäni, tiesinpä minä, että sinä suostuisit. Ja me kohtelemme
häntä hyvin", sanoi Markus, "ja hän paranee tästä kauheasta haavasta."

Koko ajan oli Markus pitänyt gladiatorin käden omiensa välissä ja
haavoitettu mies makasi häntä katsellen. Hänen kasvoissaan kuvautui
pian suuri lempeys hämmennyksen sijasta. Hän näytti ymmärtävän mitä
tarkoitettiin. Hän havaitsi, että tämä kirkas, kaunis olento anoi hänen
henkeänsä ja koetti pelastaa häntä hänen surkeasta tilastaan. Heikosti
ja hitaisella ponnistuksella nosti hän Markon hienon käden ylöspäin ja
painoi sen tuokioksi huuliansa vastaan. Iso kyynel puhkesi hänen
silmistänsä ja vieri hänen poskilleen.

"Oi isäni", sanoi Markus, "hän tietää, että minä olen suruissani hänen
puolestansa. Katso, hän on suudellut kättäni. Koska sinä tahdot noutaa
hänen pois tästä hirmuisesta paikasta?"

"Ei tänään", vastasi Labeo; "mutta minä puhuttelen heitä ja käsken
heidän kohdella häntä hyvästi; ja sitten kun hän vähäisen voimistuu,
minä tuotan hänen täältä."

Tämä näytti tyydyttävän Markoa. Hänen isänsä kutsui sitten palvelian,
joka oli sitonut Britannialaisen haavan, luoksensa ja pistäen vähän
rahaa tämän käteen, neuvoi hän, mitenkä haavoitettu mies oli
hoidettava, samalla sanoen, että hänen oli aikomus muutaman päivän
perästä muuttaa hänen pois, jos hän tointuisi. Palvelia arveli, että
hän kyllä tulisi terveeksi, ja lupasi tarkkaan noudattaa kaikkia Labeon
käskyjä. Tämän perästä isä ja poika menivät pois.

"Kallis isäni", sanoi Markus, kun he lähtivät, "mikä saattaa ihmiset
niin julmiksi? He haluavat nähdä verta. Kaikista näistä sydämeni
kipeentyy. Minä en tahdo koskaan tulla takaisin tänne. Ja minun tekee
niin kovin mieli saada tämä miesraukka pois kotiin. Kuinka hän kärsi!
Kuinka kauheata se oli! ja vaikka hän oli ollut niin urhoollinen! Oi
kuinka minä toivon, että hän pian paranee. Mutta mikä saattaa ihmiset
niin julmiksi?"

"No, eivät he ole julmia", vastasi Labeo, koettaen kiertää hänen
kysymystään. "Se on heidän tapansa. He ovat aina olleet semmoiset. Sinä
opit kyllä rakastamaan sitä, kun vanhenet."

"En koskaan", sanoi Markus kauhistuen; ja sitten vähän ajan perästä
lausui hän matalalla, nuhtelevaisella äänellä: "tokko sinä tahdot
opettaa minua yhtä julmaksi, armas isäni?"

Labeo näytti hämmästyneeltä. Lopulta hän lausui:

"Rakas poikani, kun sinä rupeat sotamieheksi, sinä ajattelet toisin."

"Mutta pitääkö sotamiehen olla julma? Ethän sinäkään ole julma. Sinä et
hennoisi kiusata hevosparkaa; enkä minä ole koskaan nähnyt, että sinä
olet pahoin kohdellut ketään. Minä tahdon olla niinkuin sinä; enkä minä
tahdo koskaan olla julma. Minä tahdon olla laupias. Tämän on imettäjä
minulle opettanut. Hän sanoo: 'autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat
laupeuden.'"

"'Autuaat ovat laupiaat'", toisti Labeo. "Se on viisas puheenparsi.
Niin, kallis poikani, ole niinkuin sinä tahdot. Sinulla on hyvä, jalo
sydän; enkä minä tuo sinua tänne toisten, ennenkuin itse haluat."



XIII.

Cineas ja Helena.


Markus ei antanut isälleen mitään rauhaa, ennenkuin tämä oli tuottanut
gladiatorin huvilaansa. Haava oli tuima, mutta terveydeltänsä
terästyneen Britannialaisen vahva ruumis oli vammaa voimallisempi, ja
hän parani nopeasti. Markus ystävöittyi häneen ja gladiatori
puolestansa näytti rakastavan tätä viatonta poikaa melkein kuin
jumalaa. Hän ei voinut puhua kuin muutamia katkonaisia latinalaisia
sanoja, josta syystä Markus koetti opettaa tätä kieltä hänelle.

Britannialainen sanoi, että hänen nimensä oli Galdus, ja että hän oli
ollut yksi Trinobantien päälliköistä. Oli syntynyt jonkunlaisia
meteleitä viljaveron vuoksi ja muuan romalainen sotaväen osasto oli
hätyyttänyt hänen kansalaisiansa. Hän teki vastarintaa. Tämän johdosta
nousneessa tappelussa tuo vähäinen sotajoukko karkoitettiin. Tuosta
toinen suurempi joukko ennätti paikalle ja riidan kestäessä
Galdus vangittiin. Hän jätettiin henkiinsä ja lähetettiin Romaan.
Soturi-muotonsa ja voimakkaan vartalonsa tähden hän valittiin
gladiatoriksi. Semmoinen oli hänen kertomuksensa. Se juteltiin
tuskin käsitettävällä kielellä ja ilmaisi niin tulista vihaa
Romalaisia vastaan, että hänen nuori toverinsa siitä säikähtyi.
Mutta sydämessään Markus taipui kokonaan Galdon puoleen.
Kaikenlainen väkivalta ja sorto loukkasi häntä, ja tässä oli hänen
edessänsä mies, joka haasteli hänelle semmoisen kertomuksen
kärsimästänsä vääryydestä, että tästä syttyi hänessä epämääräinen
halu rangaista jotakuta. Tämä semmoisesta lähteestä vuotava
samatunteisuus suurensi Galdon kunnioitusta ja rakkautta Markoa
kohtaan ja saattoi hänen herkeämättä omistamaan huolensa tälle
suloiselle lapselle. Hänen karkea barbarilainen luontonsa ihastui
kummallisella tavalla tähän nuoruuden armauteen ja hempeyteen ja
Markus seisoi hänen edessään niinkuin jumala.

Uljaalla mielihyvällä ajatteli Markus tuota, että hän oli pelastanut
tämän urhean barbarilaisen. Hän oli tämän suojelia. Aina, kun hän ei
ollut isänsä seurassa, hän oli Galdon luona. Nämät molemmat nähtiin
melkein joka hetki päivästä kävelevän yhdessä, Galdus seuraten Markoa,
mihin hyvänsä tämä meni ja usein kantaen häntä hellästi sylissään.
Aikaa myöten hän kertoi Markolle, ettei hänellä ollut mitään sukulaisia
Britanniassa. Kaikki olivat kaatuneet sotaan ja hänen isänsä, viimeinen
jälellä oleva, oli kuollut Camaldunumissa, ennenkuin hän lähti
Britanniasta.

Eräänä päivänä hirveä tapaus pelästytti koko Romaa. Se oli Labeon
huvilan lähellä asuvan Pedanion murha. Murhamies oli joku hänen
orjistansa. Pedanius oli aina ollut mainittu julmuudestaan. Ensimäinen
esine, jonka Cineas oli nähnyt, kun hän tuli Labeon kartanoon, oli
Pedanion portilla ristiin naulittujen orjien kauhea kuva. Ei kukaan
Romalainen ollut niin julma kuin hän. Suuri vääryys oli aikaan
saattanut tämän hirmutyön. Muuan hänen orjistansa, joka monen vuoden
kuluessa oli säästänyt rahaa ostaaksensa itseänsä vapaaksi ja jo oli
maksanut suuremman osan, havaitsi, ettei hänen ahne isäntänsä
tahtonutkaan pysyä kaupassa. Tämä vaati suurempaa summaa, joka yhdessä
maksetun kanssa olisi tehnyt enemmän, kuin mitä alusta oli pyydetty.
Olisi vielä mennyt viiden vuohen työ tämän maksamiseen, eikä sittenkään
ollut varmaa, että hän pääsisi vapaaksi. Mies vaipui raskaimpaan
alakuloisuuteen ja päätti viimein kostaa. Sydän-yönä hiipi hän Pedanion
makuuhuoneesen ja pisti hänen kuoliaaksi. Aamulla löydettiin ruumis,
tikari vielä haavassa.

Likiseutu ja kaupunki täyttyivät kauhulla. Eikä ainoastaan tämän
salamurhan, vaan sen seurausten tähden; sillä laki sääsi, että
tämmöisessä tilassa kaikkien orjien ilman eroituksetta piti kuoleman.
Koska nyt löytyi neljä sataa orjaa kartanossa, tämmöinen lamanansa
tapahtuva teloitus loukkasi itse Romalaisiakin. Roman väestö, joka
sääli näin monta viatonta ihmistä, vastusti tätä menetystä niin
suurella kiivaudella, että oltiin miltei täydessä kapinassa. Hirnuisin
levottomuus vallitsi Romassa. Asia otettiin puheeksi senatissa ja
muutamat pitivät kansan puolta; mutta enimmät, joilla itsellä oli orjia
ja jotka kenties eivät suuresti luottaneet näitten uskollisuuteen,
tahtoivat noudattaa lakia sen suurimmassa ankaruudessa. He väittivät,
ettei enään olisi mitään turvallisuutta ja että valtion etu vaati, että
kaikki surmattaisiin.

Kuolemaan tuomittujen lukumäärä, heidän ikänsä ja sukupuolensa ja
suurimman osan ilmeinen viattomuus synnytti sääliä senatin
jäsenissäkin, vaan laista ei poikettu. Mutta kansassa nousi orjien
hyväksi suurempi melu kuin milloinkaan ennen. He ryhtyivät aseisin,
täyttivät kaupungin telmeellä ja estyttivät teloitusta.

Labeo oli niitten puolella, jotka vaativat lempeää menetystä ja hän
kuuli kauhulla senatin päätöksestä. Mutta hän ei voinut tehdä mitään.
Nero oli määrännyt, että laki piti pantaman toimeen. Hän päätti
surkeilematta saattaa sen perille. Hän lähetti ulos julistuksen
asiasta, käski täyttää kadut sotamiehillä, jolla tapaa kansa
hillittiin, ja keskellä koko kaupungin kammoa kaikki orjaraukat
mestattiin. Se on kummallinen asia, että yksi senatoreista todella
tahtoi, että myöskin kaikki vapautetut orjat surmattaisiin; mutta Nero,
joka sattui olemaan sillä leppeällä mielellä, johon hän välisti joutui,
kielsi sitä tekemästä ja arveli, että jos kohta oli oikein, että vanhat
lait koko ankaruudessaan säilytettiin, se oli väärin, että niitten
kovuutta karaistiin.

Koko tämä tapaus kolkostutti Labeon asunpaikkaa. Tuossa oli aina
Pedanion huvila näkyvissä ja aina se muistutti tästä inhottavan
kauheasta teosta. Helena havaitsi, ettei hän enää voinut levossa asua
siinä ja pyysi puolisoansa, että he muuttaisi johonkuhun muuhun
paikkaan, jota eivät tämmöiset hirvittävät muistot saastuttaisi.
Markoonkin oli tämä aivan syvästi koskenut. Hänen tarkka
oikeudentuntonsa saattoi hänen kipeimmällä tavalla tuntemaan mestauksen
armottoman julmuuden, eikä hän koskaan kävellyt lähellä sitä rajaa,
joka eroitti molemmat kartanot. Hän pysyi aina kartanon toisella
äärellä eikä koskaan kammoomatta katsonut tätä paha-enteistä paikkaa.
Useat asiat kiusasivat hänen lempeätä luontoansa ja antoivat hänelle
tietoa maailman kurjuudesta ja vääryydestä. Gladiatorein kärsimiset,
Galdon ja hänen maanmiestensä näkemät vääryydet ja tuo kauhea,
eroitusta tekemätön kosto, jonka saaliiksi orjat olivat joutuneet,
rasittivat hänen herkkätunteista mieltänsä. Hän teki taas usein tehtyjä
kysymyksiänsä: "mikä tekee Romalaiset niin julmiksi? -- eikö heissä ole
minkäänlaista sääliväisyyttä?" Moneksi päivää kuvautui hänen
kasvoissansa semmoinen yksitotisuus ja raskasmielisyys, jota ei ennen
ollut hänessä nähty ja hänen murheellinen katsantonsa todisti jotakuta
suurta sisällistä ahdistusta. Näytti siltä kuin hänen hennokas
ruumiinluontonsa olisi nääntynyt elämän pimeimpien kysymysten alla,
jotka liian varhain asetettiin hänen eteensä.

Tämmöisissä tiloissa Markus välisti puhui Galdon kanssa ja kertoi
hänelle kaikki tunteensa; ei sentähden, että Galdus oli hänelle
kalliimpi kuin kukaan muu, vaan sentähden, että tämä oli tiedossa häntä
heikompi. Hän ei voinut niin vapaasti jutella tämmöisistä asioista
isänsä eikä äitinsä eikä Cineaan kanssa. Hän ajatteli, että he kenties
katsoisivat kaikki lapselliseksi. Mutta niin ei Galdus. Galdus uskoi
kaikki, mitä hän sanoi. Galdus katsoi kunnioituksella hänen puoleensa.
Sen vuoksi hän haasteli kaikki tunteensa Galdolle; ja vaikkei tämä
osannut niin hyvin hänen kieltänsä, että hän olisi ymmärtänyt kaikki,
voi hän kuitenkin helposti käsittää ne suuret ja yksinkertaiset
oikeuden ja kohtuuden totuudet, jotka Markus hänelle lausui. Eikä ollut
mikään tavan määräämä käytös vääristänyt tätä oikeudentuntoa. Toinen
oli lapsi, toinen barbari, ja heidän oli siis kantansa samanlainen, kun
molemmat vielä olivat luonnon helmoissa ja kaukana kujeista ja
juonista.

Mutta Markon mielenliikutus ei jäänyt hänen vanhemmiltansa
havaitsematta. He luulivat, että hänen terveytensä pilaantuisi, jos hän
peräti kauan ja alinomaa tätä hirveätä asiata mietiskelisi; ja tämä
enensi Helenan halua muuttaa muualle.

Labeo ei ollut vastahakoinen. Hän oli ruvennut melkein yhtä mittaa
käymään hovissa. Nero suositteli häntä erinomaisessa määrässä, sanoi
häntä aina Herkuleeksi ja yleisesti hoettiin, että hän oli aiottu
suureen valtaan ja arvoon. Kaikki nämät tekivät hänen taipuisaksi
hankkimaan itsellensä kartanoa kaupungissa; ja sillä tavoin koko perhe
useitten kuukausien perästä tuli Romaan.

Asuntopaikan muutos vaikutti hyödyllisellä tavalla Markoon. Kartano oli
jalo rakennus keskellä puutarhoja Esqvilinon kunnaan rinteellä. Sen
katolta oli avara katsanto kaupunkiin. Galdon kaivatessa Markus
mielellään tahtoi kävellä kaduilla, pitkin meluavaa ja väestä kuohuvaa
Suburraa, taikka hälisevällä, vireällä Forumilla. Hän muisti vielä nuot
hirmuiset tapaukset, jotka olivat niin tuskastuttaneet häntä, mutta
kuitenkin himmeämmin. Aikaa voittain vetivät toiset asiat hänen
huomionsa puoleensa ja ystävänsä Galdon kanssa hän useasti puhui ison
pääkaupungin ilmiöistä.

Siihen aikaan, jolloin he muuttivat Romaan, oli imettäjä täydellisesti
toipunut ja oli nyt yhtä terve kuin koskaan ennen. Hänen suloiset,
kirkkaat kasvonsa saatiin vielä kerta nähdä perheen naisten joukossa.
Ne monet keskustelut, jotka hän oli pitänyt emäntänsä kanssa, olivat
synnyttäneet todellisen ystävyyden, jossa imettäjän orjatila ei tullut
Helenan mieleenkään. Uusi side oli myöskin heidän välillään punoutunut
Helenan taipuvaisuudesta Kristin uskoon. Imettäjän ylevät ja puhtaat
tunteet saattoivat hänen mitä viehättävimmällä tavalla esittelemään
emännällensä sen käsikirjoituksen jumalallisia opetuksia, jonka hän oli
saanut.

Cineaan ja hänen sisarensa suuri samamielisyys johdatti heidän
ehtimiseen toinen toisensa seuraan. Cineas ymmärsi Helenan. Hän taipui
tämän tunteisin. Kun Helena puhui Kristin uskosta, näytti hän olevan
uutelias tietämään, kuinka se oli vaikuttanut häneen. Cineas sanoi,
että tämä uskonto seisoi ihmeen ihanana heidän kaikkien edessään ja
että se kenties viimeiseltä oli juuri se, jota he etsivät. Mutta vaikka
sen opit olivat ihmeellisellä tavalla koskeneet häneen, löytyi hänestä
kuitenkin paljon vastuksia.

Helena puhui tästä aineesta semmoisella ihastuksella, jota hän ei
koskaan ennen ollut osottanut; ja he olivat niin yhdenkaltaiset, että
Cineas aina joutui samaan mieli-alaan, jopa toisinaan otti osaa Helenan
riemuunkin siitä, että tämä viimein oli päässyt totuuden perille.

"Kuinka minä iloitsen, kallis sisareni", hän lausui, "että sinä olet
löytänyt, mitä olet halannut. Minä puolestani koetan tutkia asioita
tarkemmin kuin sinä. Minä punnitsen monelta taholta joka kysymystä.
Kenties sinä olet oikeassa, mutta minä en voi luontooni mitään; paitsi
sitä olisi minulla paljon lausuttavaa, mutta minä en henno häiritä sitä
levollisuutta, jonka olet saavuttanut."

Ei kulunut pitkä aika, ennenkuin Helena antoi hänelle sen
käsikirjoituksen, jonka hän itse oli niin suurella liikutuksella
lukenut. Hän otti iloisesti vastaan sen ja käytti monta kuukautta sen
lukemiseen, kunnes kaikki sanat ja opit olivat hänelle tutut.

"Minä tunnen, että olen puoleksi kristitty", sanoi hän kerta; "ja
jollen kokonaan siksi muutu, ammennan kirjasta kuitenkin aatteita,
jotka eivät milloinkaan minulta unhotu. Siinä löytyy lauseita, joita
sopii sanoa jumalallisiksi ja jotka näyttävät sisältävän kokonaisten
filosofiallisten järjestelmien loppujohteet ja päätökset."

"Minä en voi muuta kuin uskoa, että jumala oli lähettänyt tämän
kummallisen miehen sanansaattajaksi tähän kansaan, sitä opettamaan. He
eivät odottaneet hänen kaltaistansa; he vartoivat aivan toisenlaista,
niinkuin Isaak usein on minulle kertonut."

"Hänen elämänsä ihmeyttää ja kummastuttaa minua. Minä olen aina
koettanut ajatuksiani ohjata tosi-filosofialliseen suuntaan ja niin
välisti itsekseni kuvailla, mimmoiseksi sellaisen olennon
filosofiallinen elämä muodostuisi. Minä olen tuntenut, että hän
halveksisi kaikenlaista jokapäiväistä latelemista ja kääntyisi
ainoastaan ymmärryksen puoleen, mutta ei tunteitten. Minä näen tässä,
mikä on enempi kuin itsekseni olen kuvaillut: minun epäselvän
kehäykseni todellisen sisällön; tihkeän, täysinäisen olennon minun
miettimäni heikon varjon sijasta."

"Minä en tiedä, mitä ajatella hänen ihmetöistänsä; mutta, jos ne ovat
todenperäiset, ovat ne sitä lajia, kuin niitten tulee olla. Niillä ei
koskaan pyydetty yleisön hyväksymistä; niitä ei koskaan tehty
kummastuttamista varten. Vaan ne tehtiin ihmisten hyväksi -- sairaitten
parantamiseksi, surevien lohduttamiseksi. Tämä oli Sokrateen todellinen
luonne ja hänen elämänsä varsinainen laatu -- käyminen kaikkien
ihmisluokkien joukossa, kansan edun harrastaminen. Hän laimin löi omat
asiansa ja uhrasi itsensä kokonaan lähimmäistensä hyväksi. Minun täytyy
kuitenkin myöntää, että minä havaitsen tässä juutalaisessa opettajassa
jotakin enemmän intomielistä, kuin meidän kreikkalaisessa
opettajassamme -- jotakin enemmän hellää, enemmän sääliväistä, enemmän
jumalallista. Ennen kaikkia on hänessä jotain enemmän varmaa. Niinkuin
kirja itsekin sanoo, hän puhuu semmoisen tavalla, jolla on taattu arvo.
Hän julistaa, mitä hän tietää todeksi. Sokrates antaa viittauksia ja
todistelee ja lausuu harvoin mitään varmaa. Hän noudattaa
kieltoperäistä keskustelutapaa; mutta juutalainen opettaja sanoo aina
suorastaan, mitä mikin on."

"Tästä syystä tunkeekin kaikki, mitä hän sanoo, suorastansa sydämeen ja
mieleen. Muutamat sanat toimittavat semmoisen asian, jonka
umpimääräiseen selittämiseen Sokrates jo panee paljon puhetta. Hän
kuvailee myöskin jumalaa ylevämmällä tavalla. Hän sanoo suoraan,
että korkein olento on meidän isämme ja kohdastaan rakastaa
luontokappaleitaan. Tämmöistä Sokrates ei koskaan sano. Minä käsitän
tämän, kallis sisareni; minä hyväksyn tätä; minä tahdon pitää sitä
syvällä sydämessäni, niin kauan kuin elän; ja vaikka en olisi oppinut
mitään muuta sinun kirjastasi, olen kumminkin keksinyt tämän ja tässä
suuressa opissa riemuitsen."

"Minä en voi kertoa sinulle kaikkia ajatuksia, jotka ovat täyttäneet
mieleni, sitten kuin lu'in tämän kirjan. Koko elämäni näytti
muuttuneen. Kaikki mitä ikinä olen lukenut, näytti taas palaavan
mieleeni; ja lempirunoiliani jaloimmat laineet näyttivät viriävän
muistissani ja asettuvan näitten sanojen äärelle, ujostellen, koska he
eivät vertoja vetäneet. Kaikkein enimmän minä ajattelin Prometheyn
sanoja. Kuinka usein minä olen maininnut tätä luonnetta ihmishengen
korkeimmaksi kuvaukseksi; mutta minä en milloinkaan luullut, että
koskaan saisin lukea kenenkään todellisen ihmisen elämänkertomuksen,
joka itse oli kaikki, mitä minä Prometheyssä ihmettelin, jopa vielä
enemmänkin."

"Kun lu'in tuosta tuskan kuolemasta, minä muistin monta kohtaa tästä
runoelmasta, jotka näyttivät sopivan verrattavaksi. Sinä tunnet ne
hyvin, sillä kuinka usein olemme niitä yhdessä lukeneet ja laulaneet!
Kuinka minä tunsin, että voin sanoa tälle kärsijälle tämän kööri-laulun
ylevillä sanoilla:

    "Vavisten näen sua kiusattavan
    Tuskilla tuhansilla
       *     *     *
    Koska kuolevaista rakastit
    Jalosti lemmellä liiallisella!"

"Niin; siinä toiseen kertaan nähtiin kaikki, mitä Aiskhylos on tuonut
eteemme -- olento, joka rakastaa ihmisiä, joka tekee hyvää heille, joka
kärsii heidän puolestansa, joka kantaa korkeimman olennon
käsittämättömän vihan. Mutta Aiskhylon korkein olento on hirmuvaltias,
sillä välin kuin tämä kärsivä aina puhuu rakkaudestansa."

"Kun minä näen hänen nääntyneenä yrttitarhassa, johtuu Prometheyn
valitus mieleeni:

    "Kun kuolevaisille ma hankin kunniaa,
    Ikehen alle sallimuksen ankaran
    Ma jouduin."

"Mutta minä havaitsen, että tässä juutalaisessa opettajassa asuu monta
vertaa jumalallisempi henki; niin suuressa määrässä, että tämä
vertaaminen käy mahdottomaksi; ja kun Prometheyn sanat ovat johtuneet
mieleen, enempi ajatteleminen näyttää, että yhtäläisyys on ainoastaan
osittainen. Kuitenkin on tässä paljon, jota sopii muistaa. Kun uhri on
ristiin naulittu, hänen vihollisensa pilkaten ivaavat häntä ja
muistuttavat meitä Kraton sanoista Prometheylle:

    "Sä jumaloilta oikeudet ryöstäen
    Ne tuhlaat noille päivän olennoille vaan!
    Voivatko nämät vaivojasi huojentaa?"

"Tässä ilmestyy sama ylenkatse, jota näen kerrottavan sanoissa: 'muita
Hän autti, itseänsä Hän ei voi auttaa.'"

"Ja samoin myöskin, kun minä näen tämän viattoman uhrin, tämän pyhän ja
jumalallisen olennon hänen tuskissansa, lausun niitten sanat, jotka
katselivat Prometheytä:

    "Näen sun, Prometheys,
    Ja silmäni kauhistuupi,
    Se peittyvi kyynelpilveen,
    Katsoessain, miten ruumiis nääntyy
    Näin tuskissaan, kalliohon
    Vahvoin kahlehin kiinnitetty."

"Ja kun he vielä lausuvat:

    "Ma itken sun kurjaa kohtaloas, Prometheys!
    Silmistäni kyynelvirrat
    Alituiset viljoin vuotaa
    Näin poskia kastutellen."

"Niin molemmat kärsivät rakkaudesta ihmisiä kohtaan:

    "Tän tuskan sait ja rakkaudestas
    Ihmistä kohtaan."

"Mutta minä huomaan suuren eroituksen näitten molempien kirjain, tämän
kreikkalaisen runoelman ja juutalaisen kertomuksen välillä. Toisen
mukaan on korkein olento kauhea hirmuvaltias, mutta toisen hellä ja
rakastava isä; edellinen synnyttää pelkoa, jälkimäinen herättää
rakkautta."

"Kaikkein enimmin, sisareni, minuun on koskenut noitten tapausten
tragillinen luonto, jotka seurasivat tämän mystillisen miehen kuolemaa:
taivasten pimeneminen, maanjäristys ja kaikki muut kohtaukset, jotka
todistavat, että itse luontokin sääliä tunsi. Samoin Prometheyssä
luonto ottaa osaa ja kaikki sukukunnat yhtyvät yleiseen vaikeroimiseen:

    "Ylt' ympärillä
    Koko maa jo vaikertaapi,
       *     *     *
    Yhtyvätpä kaikki kansat
    Pyhän Aasian puoll' asuvaiset
    Murhees raskaan huokauksiin;
    Kolchiin asujatkin, immet
    Taisteloissa urholliset,
    Sekä Skythain heimokunnat
    Tuolla äärillä maailman Maiotin luona;
    Arabiankin urhot ovat,
    Kaukason portin vartiatkin
    Korkeassa linnassansa,
    Jotka tuimasti taisteloon rientävät keihäinensä."

"Sinä tiedät, kuinka 'opettajan' aina oli tapa sanoa, että kaikkein
jumalallisin kohta Sokrateen elämässä oli se, kun hän antoi anteeksi
vihollisilleen. Tätä minäkin aina katselin samalta kannalta. Minä
mielistyin täydelleen tämän miehen majesteetilliseen, jumalan
kaltaiseen luontoon, tämän miehen, joka niin voitti inhimillisen
heikkouden, että hän kääntyi niitten puoleen, jotka silloinkin paloivat
koston himoa ja lausui heille vasten kasvoja, että hän antoi heille
anteeksi. Nämät sinäkin hyvin tunnet, sillä samat opit esiteltiin myös
sinulle ja sinä olet tottunut katsomaan asioita samoilla silmillä kuin
opettaja. Sinun on siis helppo ymmärtää, kuinka koko minun luontoani
väräytti, kun pääsin siihen kohtaan tämän kummallisen miehen
kärsimisessä, jossa hän rukoilee jumalaa antamaan anteeksi
vihamiehilleen. Tämä korkeimmalla kunnialla seppelöitsee hänen ylevää
elämäänsä. Ei olisi ollut ihmeellistä, jos tämmöisessä ruumiillisessa
kivussa jotain koston himon kaltaista olisi hänessä ilmestynyt ja jos
nuot suuret tuskat olisivat pakoittaneet häntä huutamaan kostoa hänen
julmille vihamiehilleen. Mutta hänessä ei ollut mitään senkaltaista;
hänessä ilmestyi jotakin korkeampaa -- hänessä ainiaan asui sama
rakkaus ihmisiä kohtaan, joka oli ollut omituinen hänen elämällensä; ja
hän puolusti heitä, sanoen, etteivät he ymmärtäneet, mitä he tekivät."

Tämmöinen oli Cineaan uskontunnustus. Hän lausui sen suoraan, suuresti
liikutettuna ja niin totisena, että selvään näkyi, että kirjan
lukeminen, jonka Helena oli lainannut hänelle, oli vaikuttanut koko
hänen olentoonsa. Helena ei virkkanut sanaakaan; eikä hän rohjennut
millään lailla Cineasta keskeyttää. Hän toivoi, että Cineas päättäisi
nämät kaikki sillä ilmoituksella, että hän oli löytänyt kaikki, mitä
hän ikinä oli etsinyt. Cineaan tunteitten ilmeinen syvyys liikutti
häntä itseä ja hän toivoi, että he riemulla yhdistyisivät tämän uuden
opin tunnustamiseen. Ja kun Cineas vihdoin herkesi puhumasta, Helena
siis lausui:

"Ja mitä sinä luulet tämän ihmeellisen olennon olevan? Luuletko
mahdolliseksi, että hän on kaikki, miksi kristityt häntä sanovat?"

Cineas oli vähän ajan ääneti.

"Minä tiedän kaikki, mitä kristityt uskovat, ja minä saatan sanoa,
etten vielä ole mikään kristitty. Kenties ei minusta koskaan kristittyä
tulekaan. Minä kerron sinulle, sisarelleni, mimmoinen minun nykyinen
ajatukseni on, sitä myöten kuin se minussa on selväksi muodostunut."

"Minä luulen, että tämä mies on toinen Sokrates, syntynyt muitten,
kenties etuisampien asianhaarain vallitessa. Monen keskustelun kautta,
joihin olen joutunut Isaakin kanssa, olen saanut tietää paljon
Juutalaisista. He olivat kansakunta, jossa melkein joka hengessä
liika-intoisia uskonnollisia mietteitä rehotti. He olivat kovin vakavia
ja hurskaita, he kunnioitivat syvästi korkeinta olentoa, jonka he
luulivat aina olevan keskellänsä."

"Toiselta puolen me Athenalaiset aina olemme olleet vilkkaita, sukkelia
ja ivapuheisia, sekä suuresti rakastaneet toteen-näyttöjä ja
keskusteluita. Meidän suurella opettajalla oli meidän luontomme.
Keskustelut huvittivat häntä; hän oli hilpeä, leikkisä, näppärä
vastaamaan ja rakensi väitöksiänsä sillä suorakohtaisella tavalla, joka
on luonteenomainen sille kansalle, johon me kuulumme. Keskusteluissa
häntä ei voittanut kukaan, hänen sukkeluutensa oli verraton, hänen
ironiansa kaikkia kukistava. Hän oli suuri opettaja, mutta kokonaan
Athenan kaavainen."

"Mutta tämä juutalainen opettaja lähti vastikään juhlallisesta,
harvapuheisesta kansasta, joka oli taipusa kunnioitukseen, joka oli
tottunut jumalaa perin yleväksi ajattelemaan ja oli vakuutettu hänen
rakkaudestansa heitä kohtaan. Hän oli tämmöisen kansan oikea lapsi. Hän
oli juhlallinen, muihin vaikuttava, totinen, niinkuin he itse. Hän
puhui väittöperäisesti, niinkuin he, eikä kieltopuolisesti. Hän ei
koskaan epäselvästi määritellyt totuutta, hän julisti sen suoraan.
Lyhyeltä puhuen, hän oli juutalainen Sokrates, jollei tämmöinen lause
olisi itse suhteensa vastakkainen; elikkä hän oli, mikä Sokrates olisi
ollut, jos hän olisi ollut syntyänsä Juutalainen."

"On monta seikkaa, joita minä en voi ymmärtää, erittäin mitä hänen
ihmetöihinsä ja niitten luontoon tulee. Sokrates vakuutti suoraan, että
hän oli jumalan lähettämä, aivan niinkuin tämä juutalainen opettaja;
mutta hän ei koskaan tahtonut käydä ihmetten tekiästä. Hänen
yliluonnollisen voimansa ainoa tunnusmerkki oli hänen 'suojeleva
henkensä' -- hänen daimoninsa. Mutta kenties oli parempi, ettei hänellä
skeptillisten Athenalaisten joukossa ollut voimaa ihmetöitten
tekemiseen. Tuo olisi varmaan ennen aikaa tehnyt lopun hänen
toimestaan."

"Tämmöiset ovat minun nykyiset mielen-vaikutukseni, kallis sisareni;
mutta monta vastusta on edessäni. Nämät minun tunteeni suittavat
muuttua. Mutta sinä tiedät, kuinka varovainen minä olen, mikä aito
Athenalainen olen, kuinka minä ensiksi kaikkia kohtia punnitsen,
ennenkuin uusiin mielipiteisin taivun. Usko minua kuitenkin, kun
vakuutan, ettei se, mitä olen tässä kirjassa lukenut, äkkiä minulta
unhotu. Minä tunnen nytkin, että se kummallisella tavalla vaikuttaa
minuun."

Näitä oli tämä kirja Cineaassa aikaan saanut. Helena ei puhunut paljon,
sillä hän tiesi, että kaikenlainen yritys todistusten esiin tuomiseen
vaan vahvistaisi Cineasta niissä mielipiteissä, joita tämä ottaisi
puolustaaksensa. Hän jätti ennemmin veljensä itsekseen.



XIV.

Neron hovi.


Neron hovissa ihmiskunta näki hulluuden ja pahuuden verrattomalla
tavalla menoansa pitävän. Keisari oli aina innolla rakastanut
kaikkia, mitä kreikkalaista oli, niin taidetta ja kirjallisuutta
kuin voimisteluakin. Hän ei itserakkaudessaan tyytynyt olemaan
näitten suojeliana, hän koetti itse kaikissa kilvoitella. Hän pani
toimeen taidon koetuksia soitantoa, painelua ja ratsastusta varten --
nimeltä _Neronia_ -- joita pidettiin joka viides vuosi. Näihin
kyllästyneenä hän päätti astua arenalle voittaaksensa muutamia noista
kunnianosoituksista, joita Pindaron laulut muinoin saattivat aivan
kuuluisaksi. Hän tavoitti vaunun-ajajan mainetta ja tahtoi paitsi sitä
lyyralla säestäen laulaa omia runoelmiansa. Hänen oli tapa sanoa, "että
tämä oli muinaisina aikoina urosten ja kuninkaitten ainainen työ." Hän
riisti niitten mainioin miesten nimeä, jotka tällä keinoin olivat
saattaneet itsensä eteväksi ja sanoi, että Apollolla oli vähemmän
kunniaa ennustusky'ystään kuin virastaan runottarien suojeliana.
Tämmöiseksi kuvapatsaat tätä jumalaa osottivat.

Seneca ja Burrhus koettivat estää maailman hallitsiaa itseään kansan
silmissä alentamasta, ja alussa he osaksi häntä pidättivät. Hänen
käytettäväksensä aidattiin avara ala Vatikanon juurella ja siellä hän
ensiksi vähänläntäisen seuran edessä harjoitti rakastettuja
taiteitansa. Mutta hänen kunnianhimonsa ei viihtynyt näissä ahtaissa
rajoissa; hän kutsui kansaa katsomaan itseään ja heidän mieltymyksensä,
jossa ei ollut päätä eikä määrää, johdatti hänen toisiin puolettomuuden
tekoihin.

Nyt hän päätti kaunistaa omia hullutuksiaan sillä, että hän otti muita
pariinsa. Hän sai käsiinsä köyhiä ylimysperheitten jälkeisiä ja maksoi
heille heidän avustansa. Hän toimitti nämät esiin julkiselle näkymölle.
Menestys viehätti hänen yhä edemmäksi, ja runsailla antimilla hän
houkutteli monta romalaista ritaria näytteliän toimeen arenalle.

Tuosta hän asetti erään huvituslajin nimeltä "_nuorten ajanviete_."
Ylhäiset kirjoituttivat itsensä tähän yhtiöön ja ennen pitkää kaikki
kansaluokat pyrkivät sen jäseniksi. Näytelmällisen taiteen edistäminen
oli sen tarkoituksena. Korkean-säätyiset naiset noudattivat vallitsevaa
tapaa. Eräs kahdeksankymmenen vuotinen nainen nimeltä Aelia Catella
unhotti itsensä niin, että hän tanssi näkymöllä. Hekuma ja turmelus
hallitsivat ylimpänä täällä ja nämät huvit imartelivat pahimpia himoja.

Kaikki nämat seikat näyttivät yllyttävän Neroa toisesta hurjuudesta
toiseen. Ajan turmelus rohkaisi häntä kaikkien estetten poistamiseen.
Viimeiseltä rupesi hän näytteliän virkaan kansan edessä julkisella
teaterilla. Lyyra kädessä hän astui näkymölle, varsinaisten
soittoniekkojen taidetta tavoitellen. Joukko ystäviä ympäröitsi
häntä, tribuneja ja centurioita oli saapuvilla ja osa keisarin
henkivartioväestä piti vahtia häntä suojellakseen. Kaikki osottivat
mieltymystä maailman hallitsialle.

Tämän ohessa Nero perusti romalaisen ritari-yhtiön nimeltä _Auguston
seura_, jonka jäsenet olivat nuoria, ilkeimpiin paheisin taipuvaisia
miehiä. He auttoivat Neroa hänen huimimmassa vallattomuudessaan, olipa
sitten soitannossa taikka kilpa-ajossa. Johtajille maksettiin
itsekullekin vuosipalkaksi neljä kymmentä tuhatta sestertia. Näistä sai
suojelia hartaimmat puolustajansa, he ylistivät kaikkia hänen
tekojansa, lausuen hänelle ylenpaltisia mielisanoja ja sakeita
imarruksia; sillä jokainen heistä toivoi tämän kautta korkeammalle
pääsevänsä.

Runoilian-maine oli yksi Neron kiihkeimmistä toiveista. Kaikkia, jotka
rakastivat runotaidetta, kehoitettiin yhtymään tätä varten
perustettavaan seuraan. Seuran jäsenet kokoontuivat likeisten tuttavain
tavalla ja toivat kokouksiinsa, mitä he olivat siittäneet. Toisinaan
heillä oli muassaan kesken-eräisiä runokappalia, joita he koettivat
sovittaa yhteen kekonaiseksi runoelmaksi, aina kuitenkin jättäen
etumaisen sijan keisarin tuotteille.

Näin Nero kesken hirmutekojansa tuhlasi aikansa mitättömillä puuhilla
yhtä paljon kuin pahoilla tavoillaan ja maailma noudatti hallitsijan
antamaa esimerkkiä, jopa liian nopeastikin.

Koko tämän ajan Burrhus ja Seneca olivat hillinneet Neroa; mutta nyt
tuli aika, jolloin nämät esteet poistettiin.

Burrhus kuoli yhtäkkiä jostakin kaulan kivusta. Ihmiset puhuivat
keskenänsä, että joku Neron lähettiläs oli myrkyttänyt hänen ja että,
kun keisari oli käynyt kuolevan ystävänsä luona, tämä oli kääntänyt
kasvonsa pois hänen puolestaan.

Hänen kuolemansa jälkeen Tigellinus nousi. Burrhon virka annettiin
hänelle ja yhdelle toiselle Rufus nimiselle, mutta Tigellinus oli
todellinen hoitaja. Tigellinus oli kauan viettänyt tunnottoman pahuuden
elämää ja tämän kautta kohonnut keisarin etevimmäksi lemmityksi.
Burrhus vihasi häntä aina ja piti häntä jonkunlaisessa kurissa, mutta
nyt ei mikään enään estänyt häntä toivojensa perille pääsemästä. Samat
keinot, joitten avulla hän niin pitkän aikaa oli vaikuttanut Neroon,
pysyttivät yhä tätä vaikutusta ja enensivät päivästä päivään hänen
valtaansa.

Seneca tunsi seuraukset ystävänsä kuolemasta. Ei ollut enää mahdollinen
huovata hovin turmelusta vastaan, ja hän havaitsi pian sen muutoksen,
joka oli tapahtunut hänen asemassaan. Salaiset vihamiehet rupesivat
laskemaan juonia hänen perikadokseen. Hänen ääretön rikkautensa ja ne
välikappaleet, joita hän käytti tämän suurentamiseen, olivat hänestä
luovuttaneet hyvän-avuistenkin suosion, samalla kuin ylimalkain hänen
luonteensa pahantapaisia vihoitti. Tigellinon ilkeät kätyrit ja
huonommat hovimiehet eivät lakanneet koskaan Neron mieltä
panettelemuksillaan täyttämästä, siksi kuin Seneca viimein huomasi,
ettei hänen enään ollut tilaisuus mukavasti ja turvallisesti asua
hovissa.

Hän pyysi Nerolta saadaksensa peräytyä yksinäisyyteen, luetteli ne
monta suosion-osotusta, jotka olivat tulleet hänen osakseen, ylisti
keisaria hänen jalomielisyydestään, mainiten ikäänsä ja
kivulloisuuttansa pyyntönsä puolustukseksi.

Nero vastasi häntä erittäin miellyttävillä ja kohteliailla sanoilla.
Hän vakuutti Senecalle, että hänen tuli kiittää häntä kaikista, mitä
hän tiesi, ja ilmoitti, ettei hän ollut koskaan sopivalla tavalla
palkinnut häntä niistä hyvistä töistä, jotka tämä oli hänelle tehnyt.
Nero kielsi häntä lähtemästä, sanoen, että hän vielä tarvitsi hänen
viisaita neuvojansa.

Tähän sai Seneca sääntyä ja vaikka hän epäili Neron vilpittömyyttä,
täytyi hänen vielä olla yhteydessä tämän kanssa. Mutta kateutta ja
epäluuloa häätääksensä hän eli mitä hiljaisimmalla tavalla, kartti
komeutta ja kävi vaan harvoin ulkona. Hän pelasti henkensä vähäksi
aikaa, mutta hänen arvonsa oli kadonnut, eikä Nero nyt viimeisestä
esteestä päästyänsä ollenkaan julmuuttansa pidättänyt. Kaikki, jotka
herättivät hänen epäluuloansa, poistettiin kuoleman kautta. Hänen
etevimpiä uhrejansa oli jalo Plautus, jonka kuolema täytti maailman
kammolla. Kuitenkin oli yleinen mielenlaatu niin orjallinen, että Roman
senati, kun tästä murhasta tiedon sai, sääsi yleisiä lupauksia ja
rukouksia jumalille. Tämä senatin menetys opetti Nerolle, ettei mikään
vastus kohdannut häntä yhdenkään hänen mielihalunsa täyttämisessä.

Nyt Nero päätti saattaa perille yhden aikomuksen, jota hän jonkun aikaa
oli pitänyt, ja tämä oli eronsaanti hänen puolisostansa Octaviasta.
Octavian puhdas elämä oli alin omaisena nuhteena toiselle ja hänen oma
luonteensa saattoi hänen semmoisen miehen kuin Neron vihattavaksi.
Ennen kaikkia -- Nero oli kovasti rakastunut Poppaeaan ja päättänyt
ottaa tämän puolisokseen. Helposti löydettiin vääriä todistajia, jotka
vannoivat, että Octavia oli tehnyt häpeällisiä rikoksia. Hänen
palveliansa pantiin kiinni ja kidutettiin ja vaikka useat kestivät
vaivansa, muutamia kuitenkin löytyi, jotka tuskan voitteessa
tunnustivat, mitä ikinä heiltä vaadittiin. Octavia tuomittiin,
hylättiin, lähetettiin pois linnasta ja ajettiin jälestäpäin
maanpakoon.

Mutta kansa rakasti ja sääli Octaviaa; murinaa syntyi ja viimein nousi
semmoinen meteli, että Neron täytyi kutsua hänet takaisin hänen
maankulkeudestaan. Mutta Poppaea oli vannonut hänen kuolemansa, eikä
herjennyt koskaan tätä varten kaikilla juonillaan Neroon vaikuttamasta.
Hän ei katsonut vehkettänsä vaikeaksi. Toisia tuumia sommiteltiin
onnetonta naista vastaan ja viimein saatiin kunniaton konna, joka
syytti Octaviaa uusista rikoksista, ja tämä syöstiin vielä kerta maasta
pois. Muutaman päivän perästä sai hän käskyn surmata itsensä. Hän oli
nuori ja arka, hän oli nähnyt paljon suruja ja tässä viimeisessä
onnettomuudessa hän kuolema silmäin edessä horjui. Mutta hänen
rukouksensa eivät auttaneet mitään. Hän otettiin kiinni, hänen suonensa
avattiin ja kun ei veri hänen pelkonsa vilulta kyllin nopeasti juossut,
hän vietiin löylykylpyyn ja kuristettiin siellä kuoliaaksi.

Koko Romaa kauhistutti, vaan kuitenkin käski senati, että tästäkin
tapauksesta, niinkuin muista, jumalille kiitoksia kannettaisiin.

Mutta hovi-elämässä ei tiedetty mistäkään muutoksesta. Yhä jatkettiin
iloa ja hekumaa ja yhä Nero harrasteli kirjallisuutta ja filosofiaa ja
taidetta. Nerokkaita miehiä kävi vielä hovissa; he eivät tosiaankaan,
vaikka olisivat tunteneet mitä hyvänsä, rohjenneet jäädä sieltä pois,
sillä he pelkäsivät, että he härnöttäisivät epäluuloista
hirmuvaltiasta.

Lucanus ja Seneca, suuria nimiä sillä aikakaudella ja suuret nimet
vielä nyt, kävivät usein hovissa. Niitten joukossa, joita Nero suosi,
ei ollut kukaan hänelle otollisempi kuin tuo iloinen ja hilpeä
Petronius. Hänellä oli kummallinen luonto, joka valaisi muutamia tämän
aikakauden omituisuuksia. Hän nukkui päiväkaudet ja joi yökaudet.
Käytöksessään hovissa hän osotti itsensä aivan suruttomaksi. Hän pyrki
ylöspäin sillä, että hän harjoitti kaikkia tunnetuita huveja. Hän
tuhlasi äsmältä rahoja, mutta ei koskaan ettänsä jättänyt; hän noudatti
samaa varovaisuutta huvituksissaankin, silla hän kartti liiallisuutta.
Hän oli epikurilainen, mutta ei mikään ahmustaja; hän toimitti
hienotapaisen ja siistikkään lehottelian virkaa. Hän oli viehättävä
keskusteluissa, iloinen tai sukkela, osaava soitannossa ja taiteessa ja
kirjailia, jonka kaikki eteväksi myönsivät. Tämmöisenä hän olennossaan
yhdisti kaikki ne taidot ja tavat, jotka parhaiten voivat saavuttaa
Neron kaltaisen suosiota. Hän tuli arviotuomariksi maun asioissa ja
vaikutti niin suuresti keisariin, -- niin suuresti tosiaankin, että
Tigellinus rupesi kadehtimaan häntä enemmän kuin ketään muuta ja koetti
ennen kaikkia kukistaa häntä. Petronius tunsi hänen pahansuontinsa,
mutta ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän ei ollenkaan huolinut
onnestaan, eikä liioin surrut, toiko nouseva päivä myötänsä kunniaa,
vai häviötä. Tämän uljaan huolettomuuden vuoksi oli hän kukaties ainoa
koko hovissa, joka oli todella niin hilpeä kuin hän näytti.

Tällä välin oli Cineaan ja Labeon asema omituinen. Molemmat katsoivat
inholla Neron rikoksia. Cineaasta tuntui Burrhon kuolema kuin kova
onnettomuus ja entisen ystävyyden muisto saatti tämän poismenon
haikeaksi. Mutta kaipaus Burrhon suhteen ei vetänyt vertoja hänen
surullensa Octavia raukan puolesta. Häntä iljetti, että nämät tämmöiset
teot saivat tapahtua ja että liian nöyrä senati niitä ylisti.

Kuitenkin hän vielä kävi hovissa ja erinäisistä syistä Nero otti häntä
vastaan vähentymättömällä suosiolla. Jos hän olisi pysynyt poissa,
olisi hän välttämättömästi synnyttänyt tyrannissa epäluuloa ja tätä
epäluuloa olisivat hänen kadehtijansa kujeillaan kartuttaneet. Ainoa
keino, jonka kautta hän voi luopua hovista, oli Athenaan palaaminen.
Mutta tähän hän ei ollut halullinen. Hänen oli paljon syitä jäädä
Romaan.

Ei mikään sisällinen pelkurimaisuus saattanut häntä hovissa-käyntiänsä
jatkamaan. Jos oikea tarve vaati, Cineas olisi osottanut yhtä paljon
urhoollisuutta kuin kukaan muu. Mutta, jos hän nyt olisi jollakin
tavalla näyttänyt, että hän paheksi Neron menetystä, hän ei sillä olisi
toimittanut mitään. Hän olisi vaan kietoontunut perikatoon, eikä hän
tietysti tahtonut vaaraa kiusata. Etupäässä hän ajatteli itseään. Hänen
oli elämänsä tarkoitus suuri ja hän tahtoi rauhassa tätä toteuttaa. Hän
ei tahtonut päätähavin syöstä vankeuteen, eikä maankulkeuteen, eikä
kuolemaan. Hän olisi voinut kestää kaikki nämät, jos hän olisi luullut,
että velvollisuus pakoitti, mutta nyt hänen velvollisuutensa näytti
vaativan, että hän saattaisi totuuden-etsintönsä perille. Hän tahtoi
olla filosofina. Mutta, jos hän olisi ainoastaan itsestänsä huolinut,
olisi hän epäilemättä ensi kiivastuksissaan eronnut hovista,
seurauksiin tyytyen. Häntä inhotti se mies, joka oli maailman
valta-istuimella, ja vaan suurella vaivalla voi hän tämän läsnä ollessa
jatkaa entistä käytöstapaansa. Häntä inhottivat sykofantit, jotka
täyttivät hovin ja olivat valmiit tekemään mitä rikosta hyvänsä
keisarin suosioon päästäksensä. Mutta hänen täytyi ajatella muita kuin
itseään. Hänen sisarensa ja Labeo ja Markus olivat kaikki hänen
kanssaan ja, jos hän joutuisi epäsuosioon, se kohtaisi heitäkin. Labeon
toiveet saisivat kuoleman iskun, hänen valoisa näkö-alansa himmentyisi
ja vuosien työ menisi turhiin. Eikä tässä kyllin. Neron ystävyyden
väheneminen, julkinen epäsuosio olisivat vaan kaikkien heidän turmionsa
enteenä. Tigellinus seisoi valmiina ahdistamaan heitä, saati vaan
sovistui. Palkatuilla parvillansa voi hän tehdä minkälaisia syytöksiä
hyvänsä heitä vastaan ja väärillä todistajilla niitä vahvistaa. Jos
Cineas joutui Neron epäsuosioon, niin hän itse ja kaikki hänen
ystävänsä takertuisivat yhteiseen onnettomuuteen.

Kaikista näistä syistä täytyi Cineaan, niin kauan kuin hän oli Romassa,
käydä hovissa, niinkuin ennen. Raskaalla mielellä hän kuitenkin sitä
teki. Rikokset, jotka vallitsivat siellä, olivat liian ilmeiset ja
liian suuret. Se seura, jossa hänen täytyi olla, iljetti häntä.

Labeo puolestansa ei tietänyt ollenkaan siitä tuskasta, joka Cineasta
ahdisti. Neron rikokset kammottivat häntä suurimmassa määrässä. Mutta
hän arveli, ettei hänen tullut niistä mitään sanoa. Sotamieheksi
kasvatettuna hän oli koko elinaikanaan joutunut yhteyteen semmoisten
ihmisten kanssa, jotka aivan hänen silmiensä edessä tekivät ilkeimpiä
rikoksia. Neron teot eivät loukanneet häntä niin paljon kuin Cineasta.
Tottumus oli paaduttanut hänen.

Hänen elämänsä päätarkoitus oli virassa edistyminen. Hän oli
kunnianhimoinen; mutta se oli jalo kunnianhimo, johon yhtyivät rakkaus
hänen poikaansa ja hellät ajatukset tämän tulevista kunnianviroista.
Hän näki vaivaa, mutta syy oli se, että hän tahtoi jättää suuren nimen
ja suuren perinnön Markolle. Näitä kilvoitellessaan hän ei koskaan
olisi juljennut ruveta siihen kelvottomuuteen, joka niihin aikoihin oli
aivan tavallinen. Hänen sielunsa ei pystynyt mihinkään häväisevään
tekoon. Häntä ilahutti, että hänen oli tilaisuus käydä hovissa ja hän
toivoi, että hän sen kautta pääsisi johonkuhun korkeaan ja arvokkaasen
virkaan.

Oli kuinka oli, näitten molempain asema ei kuitenkaan ollut niin
tuskalloinen, kuin tuota luulisi. Syy tähän oli Neron kummallinen
luonne. Kaikessa irstaisuudessaan ja hurjuudessaan hän ei koskaan
pyytänyt heitä kumppaneikseen. Hän ei todellakaan sitä edes odottanut.
Hän katseli näitä kumpaakin ihan toisilla silmillä.

Cineaan kanssa Nero ei koskaan puhunut kuin taiteesta, kirjallisuudesta
ja filosofiasta. Athenalaisen mainiot tiedot näissä asioissa
miellyttivät häntä. Hän ei tahtonut katsoa häntä miltäkään muulta
kannalta. Hän nimitti häntä runoiliakseen taikka filosofikseen. Hän
eroitti huvituksensa kokonaan kirjallisista pyrinnöistään; eikä hänen
mieleensäkään tullut pyytää Cineasta enemmän kuin Senecaa huviensa
osan-ottajaksi. Nero tavoitti mielellään filosofein puhekeinoa, hän toi
esiin lauseita Platon teoksista, hän keskusteli semmoisista esineistä
kuin sielun kuolemattomuudesta, _summum bonum'ista_ ja muista tärkeistä
kysymyksistä, joista filosofit yleiseen väittelivät. Hän tahtoi
mielellään puhua myöskin runomitasta, selittää omia teorioitansa siitä
ja esitteli uusia parannuksia värssyjen rakennustavassa. Nero luotti
ehdottomasti omaan kykyynsä. Hän luuli itsensä jonkunlaiseksi
kaikenpuoliseksi tiedetten suojeliaksi ja tahtoi ennemmin pitää
itseänsä semmoisena kun maailman hallitsiana. Noissa keskusteluissa
sielun kuolemattomuudesta taikka kreikkalaisista kilpaleikistä taikka
vaihettelevan runomitan vaikutuksesta, hän ei sattumaltakaan ajan
tapauksiin vähintäkään viitannut. Agrippina ja Octavia olivat
unhottuneet. Hän eli entisyydessä. Muisnaisaikojen runoiliat, sankarit
taikka jumalat olivat ainoat, joista hän huoli. Hänessä dilettantin
henki muodostui erinomaisemmaksi kuin milloinkaan ennen.

Samoin kuin Cineasta arvosteli hän myöskin Labeota. Mutta Labeo seisoi
hänen edessään aivan toisenlaisena luonteena. Edellinen oli hänen
filosofinsa taikka runoiliansa. Jälkimäinen oli hänestä Romalaisen
perikuva. Häntä ihastutti Labeon uhkea ruumiinrakennus, häntä
ihastuttivat yhtä paljon, vaikka tuo kuuluu kummalliselta, tämän
lahjomaton rehellisyys, tämän jalot hyvät avut ja ylevä siveydentunto.
Nero nimitti häntä välisti "Herkuleeksi", mutta jälestäpäin hän
mieluisammin puhutteli häntä "Catoksi." Labeon hyvät avut miellyttivät
häntä aivan samalla tavalla kuin oivasti veistetty kuvapatsas.
Molemmissa tapauksissa se oli ainoastaan maun asia. Nerolla oli tarkka
käsitys olokappalten kelvollisuudesta. Häntä olisi loukannut, jos Labeo
jossakin tilaisuudessa olisi näyttänyt taipumusta yleisiin paheisin
taikka heikkouteen. Se olisi pilannut Neron idealin. Se olisi muka
osottanut niin tavattoman huonoa makua Labeossa, ettei keisari olisi
koskaan antanut sitä anteeksi eikä sitä unhottanut. Ja siis tämän
kummallisen miehen mielestä ne vallattomuuden työt, joihin hän pakoitti
muita ja joita hän itse harjoitti, olisivat olleet anteeksi antamaton
rikos, jos Cineas taikka Labeo olisi niihin ruvennut. Muille olisi
rikosten karttaminen, heille rikosten tekeminen tuottanut kuoleman.

Semmoinen Nero oli.

Jos nyt Cineas olisi ollut oikein viisas, olisi hän kääntynyt pois
tästä hovista ja sen seuroista erään puoleen, joka olisi kertonut
hänelle paljoa enemmän, kuin hän ikinä oli oppinut sekä "opettajalta"
ja Isaakilta että myös keneltäkään muulta, jonka yhteyteen hän oli
joutunut.

Paavali oli hänestä näyttänyt olevan mies, jolla oli varsin merkillinen
luonne, ja Cineasta oli usein haluttanut saada kohdata häntä, vaikkei
hän kuitenkaan vielä ollut tätä hakenut.

Tähän löytyi moninaisia syitä, joista hänen kreikkalainen ylpeytenä oli
ehkä etevin. Hän ei ymmärtänyt tämän suuren Apostolin luonnetta sen
täydellisessä ylevyydessä. Hän piti häntä urhoollisena, jopa muutamissa
kohden suurenakin miehenä; mutta sydämessään hän halveksi Paavalia,
koska tämä oli Juutalainen. Hän ei tahtonut semmoiselta mieheltä oppia
mitään. Jos Paavali olisi ollut Senecan kumppaneita, taikka jos Cineas
olisi nähnyt hänen liikkuvan Roman ylimysten parissa, olisi hän
kukaties pyrkinyt Apostolin puheille. Asiain näin ollen, hän ei koskaan
yrittänytkään.

Kuitenkin oli Cineas taipuvainen tuohon uuteen uskontoon, josta hän jo
oli nähnyt niin kauniita ja liikuttavia ilmestymiä. Jopa hän tahtoi
myöskin saada tarkempaa tietoa siitä. Hän luuli jo oppineena kaikki,
mitä kristittyin kirjoitukset voivat opettaa hänelle, mutta lisäksi
halasi hän saada lähemmältä nähdä kristityitä itseä.



XV.

Centurio.


Kun he olivat olleet muutamia viikkoja Romassa, Julius tuli Cineasta
tervehtimään. Keskustelun kuluessa hän kysyi jälkimäiseltä, eikö tämän
tehnyt mieli lähteä kristittyin kokouksia katsomaan.

"He pitävät varsinaisia kokouksiansa", hän lausui, "viikkonsa
ensimäisenä päivänä. He noudattavat Juutalaisten tapaa siinä, että he
jakavat ajan seitsenpäiväisiin osiin ja lepäävät yhden näistä
seitsemästä päivästä maallisista askareistaan, aivan niinkuin
Juutalaiset sabbatinansa. He eivät sinä päivänä tee minkäänlaista työtä
eivätkä mitään asiaa aja, vaan katsovat sitä pyhäksi. He kokoontuvat
aamulla viikkonsa ensi päivänä uskonnollisia menoja varten ja ovat
valinneet tämän päivän, sillä he uskovat, että sinä päivänä heidän
jumalansa, Kristus, ristiin naulitsemisensa perästä kuolleista nousi."

"Oletko sinä käynyt missään tämmöisessä kokouksessa?"

"Olen kyllä; monestikin. Kristityt pitävät näitä tärkeimpinä
kokouksinansa. Heidän on tapa syödä leipää ja juoda viiniä yhdessä,
sillä heidän opettajansa asetti niin ja käski heidän aina tehdä tällä
lailla hänen muistoksensa. He panevat siihen juhlallisen ja mystillisen
merkityksen ja luulevat, että heidän kokouksensa sinä päivänä on muita
pyhempi. Mutta he pitävät myöskin öisin kokouksia ja tämä yö on niitä,
joita he ovat tähän tarkoitukseen määränneet."

Cineas oli iloinen tästä tilaisuudesta ja sanoikin sitä. Hän tahtoi
nähdä näitä kristityitä, kun he olivat itseksensä, ja saada tietää,
kuinka he jumalaa palvelivat. Hän tunsi kyllin heidän oppinsa, niin
että hän kunnioitti heitä, vaikka kohta hän ei näitä uskonutkaan. Hän
tiesi, että niissä löytyi muutamia mitä jaloimpia totuuksia, joita hän
koskaan oli kuullut, esimerkiksi jumalan hengellisyys, hänen
kaikkivaltansa, hänen ääretön viisautensa ja monta muuta, joita hän
tavallisesti ajatteli ainoastaan filosofiaan koskevaksi. Mutta näitten
ohessa oli heillä hänen tietääksensä eräs oppi, paljoa suurempi kuin
mitä filosofia ikinä oli opettanut; ja tämä oli tuo ylevä oppi
äärettömän olennon personallisuudesta -- hänen osan-otostansa ihmisten
asioihin, hänen huolenpidostaan luontokappaltensa suhteen. Kristityt
uskoivat, että hän suoraan, personallisesti otti osaa ihmisten toimiin;
että hän katseli ihmisiä isän tunteilla; että hän piti murhetta
kaikista luoduista kappaleistaan; -- sanalla sanoen, että hän rakasti
heitä.

Jumala rakastaa. Ihana oppi! Tämän kumminkin oli Cineas oppinut
käsikirjoituksesta, jonka hän oli lukenut. Vaikka hän kyllä koetti
verrata Sokratesta ja Jesusta toisiinsa, hän tunsi, että heidän
välillään löytyi joku mystillinen eroitus. Hän tunsi, että toisen
epämääräisillä lauseilla, jotka olivat epäilyksiä ja rajoituksia ja
kaksimielisyyttä täynnä, ja toisen suorilla opeilla, joissa ilmestyi
ihmeellinen voima ja mahti ja majesteetillisyys, että siis näillä oli
suuri erinkaltaisuus. Toinen arveli, toinen selitti; edellinen epäili,
jälkimäinen opetti. Jesuksen opetuksista hän vastaan-otti yhden
totuuden, joka painui syvälle hänen mieleensä; semmoisen totuuden, jota
hän oli usein vaivalla etsinyt, usein koettanut Platon kirjoituksista
johtaa, mutta joka aina välttyi hänen käsistään ja aina oli vaikea
määrätä; -- tämä oli juuri se oppi, jota Jesus ennen kaikkia opetti --
oppi jumalan rakkaudesta. Hän vastaan-otti tämän erinomaisella
riemulla; hän tunsi, että siinä oli totuus, siinä oli jotakin, joka
tyydytti hänen epäilyksensä poisti hänen levottomuutensa ja haihdutti
sen sumun, joka usein peitti hänen mielensä. Jumala voi rakastaa ja
jumala rakastaa. Tämä se oli, jonka hän kristityitten kirjoituksista
oppi.

Ja sentähden hän ilolla suostui, kun Julius ehdoitti, että hän seuraisi
häntä kristityitten kokoukseen.

Oli myöhäinen aika ja kuun ehdastaessa aivan pimeä. He lähtivät kahden
kesken, mutta, kun liikkuminen Roman kaduilla hämärän tultua oli
määrällinen, oli molemmilla aseet. Kumpainenkin kantoi tulisoittoa ja
niin varustettuina he menivät määrätylle paikalle.

Julius kävi edellä. Kadut olivat kapeat ja monimutkaiset.
Kummallakin puolen kohosivat rakennukset kovin korkealle, välisti
kahdentoista- taikka viidentoistakertaisiksi. Julius näytti
täydellisesti osaavan tien tässä katujen labyrintissä. Hän kulki
nopeasti eteenpäin, poikkesi milloin mistäkin kulmasta eikä koskaan
epäillyt. Cineas hämmentyi ennen pitkää niin täydellisesti, ettei hän
ollenkaan tietänyt, missäpäin hän oli. Valkea loisti niistä ikkunoista,
jotka olivat auki, ja vilahteli niistä, jotka olivat suljetut. Usein
joku luja huuto ylhäältäpäin säikäytti heitä. Silloin suitti joku
ikkuna aueta ja joku astia tyhjennettiin kadulle.

"Jos isäni olisi täällä", lausui Julius, "hän varmaan pilkkaisi tätä
yhdeksi Roman tavaksi ja vannoisi, ettei kenenkään ihmisen henki ole
pimeässä näillä kaduilla turvassa. Mutta tuolla -- kuuleppas tuota!
Mimmoisella paukahuksella se rymähti katuun!"

Kun hän puhui, joku esine tulla rytisi kadulle aivan heidän edessään.
Se heitettiin jonkun rakennuksen ylimmäisestä kerroksesta ja jyrinä,
jonka se synnytti, sekä voima, jolla se putosi, huomautti varsinkin
Cineasta siitä vaarasta, joka iltaisin oli kaduilla tarjona. Hän oli
iloinen, että hän kantoi kypärää päässänsä.

Näin he kulkivat pitkin pimeitä katuja, hypähtäen takaisin joka kerta
kuin joku ikkuna heidän ylitsensä avattiin ja katsoen ympärilleen
uhkaavaista vaaraa varoaksensa. Lopulta ilmestyi kaukaa valkea, ja
ihmisten hälinä ja suuren väentungon tohina.

"Nyt tullaan Suburralle", lausui Julius.

He astuivat pitkin tätä; keskitse ihmisjoukkoja, jotka enimmiten tällä
paikalla liikkuivat; keskitse lamppujen ja soittojen valaisemia puoteja
ja aaltoilevaa väentunkoa ja kansanparvia, jotka näyttivät yhtä
sakealta yöt päivät täällä hyörivän. Lukemattomat tulisoitot, joita
suunnattoman suuri ihmispaljous kantoi kädessään, näitten soittojen
ylöspäin pidetyt, liekitsevät huiput, jotka häilyivät ja heiskuivat
ilmassa, loivat jylhän, lumoavan valonsa näkymölle ja synnyttivät
outoja tunteita Cineaassa, jolle Suburran ihmeet ensi kerran yötistä
aikaa esiintyivät. Toisinaan ilmestyi ihmiskihermästä jonkun aatelisen
kantovuode, jonka edessä kävi pitkä jono klientejä ja jota toiset
seurasivat, kaikki soittoja kantaen ja väen välitse raa'asti raivaten
tietä itselleen, aivan huolimatta, kaatoivatko he kiiruisessa
kulussansa muutamia henkilöitä kumoon ja tallasivat niitä jalkojensa
alle. Näitten kaikkien joukosta nousi suuri pauhina ja sekavia huutoja;
tuolla aatelisten saattajat räyskivät kansaa ja kansa räyski takaisin;
täällä kaikenlaisten tavarain myyjät puodeistaan ääneen tarjosivat
kauppakalujaan ja kutsuivat ohitse kulkevia ostamaan; täällä päihtyneet
miehet tavan takaa kirkuivat hurjia laulujaan. Etäällä kaikki nämät eri
huudot sekaantuivat epäselväksi ja huumaavaksi kohinaksi, sillä välin
kuin likempänä jokainen yksityinen huuto kuului lujemmin kuin yleinen
melu. Kauhea kumina, alhaison hurja tuuppiminen, ihmisten rientäminen,
lukemattomien valkeain välke ja tuo vaaleankeltainen väri, jolla ne
valaisivat näkymöä, kaikki yhtyi Cineasta hurmaamaan ja hämmentämään.
Mutta Julius oli tottunut kaikkiin näihin ja kävi ripeästi ja sievästi
edellä, samalla kuin Cineaan oli vaikea pysyä hänen rinnallansa.

Viimein he kääntyivät oikeallepäin eräälle syrjäkadulle ja
tulisoittojansa korjattuaan he astuivat eteenpäin.

He eivät päässeet pitkälle, kuin jo kovia huutoja kuului; uhkaavia
ääniä, ankaroita soimauksen sanoja ja jonkun naisen kimeitä
äikähdyksiä.

"Varmaan muutamat konnat hätyyttävät jotakuta turvatonta naista",
lausui Julius ja samaa päätä hän alkoi juosta Cineaan seuratessa.
Jostakin kulmasta poikettuaan he tulivat äkkiä metelipaikalle.

Kymmenkunta miehiä, jotka kaikki näyttivät olevan humalassa,
piirittivät, tulisoitto toisessa, miekka toisessa kädessä, yksinäistä
miestä, joka seisoi selin seinää päin, sillä välin kuin nuori tyttö
kyykisteli hänen takanansa. Mies näytti noin kuudenkymmenen vanhalta ja
oli puettu romalaisen centurion asuun. Paljastetulla miekallaan hän
koetti torjua päällekarkaajiansa. He karjuivat hänen ympärillään ja
ryntäsivät häntä vastaan, mutta tuo paljastettu miekka, vaikka vanhan
käsi sitä piteli, näytti pelottavan heitä ja pysyttävän heitä jotenkin
kaukana hänestä. Ja sillä tapaa nämät, huutaen ja hyppien kuin
hourupäiset, purkasivat hirveitä kirouksia tätä vanhaa miestä vastaan.
Yksi heistä, joka näytti olevan johtajana, piti erittäin huolta siitä,
että hän seisoi tarpeellisen kaukana, vaikka hän kyllä ahkerasti
yllytti seuraajiansa. Hänen äänensä tuntui Cineaasta tuttavalta.

"Hei vanha koira!" hän huusi. "Mistä kerjäläissäädystä sinä olet
lähtenyt? Kenen papuja sinä olet syönyt? Puhu, taikka ota vastaan
potkoa. Te pelkurit", ärjäsi hän seuraajilleen, "miks'ette kaappaa
häntä kurkusta kiinni ja kurista häntä?"

Näin yllytettyinä konnat yhtä haavaa hyökkäsivät vanhuksen kimppuun.
Hänen miekkansa iski yhden heistä kuoliaaksi. Toisen kävi samoin.
Seuraavana silmänräpäyksenä kymmenkunta käsiä tarttui häneen.
Silmänräpäys vielä ja hän olisi ollut kuoleman oma.

Mutta ääneen huutaen nyt Julius ja Cineas karkasivat heihin. Yksi, joka
jo oli nostanut miekkansa sysätäkseen sitä centurion sydämeen, kaatui
Julion miekkaan. Cineas työnsi toisen menemään samaa tietä. Kaikki muut
peräytyivät pelästyneinä ja, kun eivät tietäneet, ahdistiko heitä joku
kokonainen sotaväen vartiokunta, painoivat he pakoon.

Vanhus nosti ylös tytön ja lohdutti häntä.

"Kallis tyttäreni, Lydia kultaiseni", lausui hän hyväillen, "kaikki
vaara on ohitse. Nouse ylös. Älä pelkää. Tule ja kiitä näitä
urhoollisia pelastajia, jotka ovat vapauttaneet meidän kuolemasta ja
häpeästä."

Nuori tyttö nousi vielä vavisten, silmät maassa ja ujosti äsken
tulleita silmäiltyään hän heittäysi isänsä syliin. Vanha mies painoi
häntä rintaansa vastaan.

"Jalot vieraat", hän lausui, "ketkä hyvänsä olette, ottakaat vastaan
isän kiitokset. Minun henkeäni te ette ole pelastaneet, vaan tyttäreni
kunnian. Olkoon teille suuren Jumalan siunaus!" ja taas hän syleili
tytärtänsä.

"Mutta kuinka rohkenit lähteä ulos tämän nuoren tytön kanssa?" kysyi
Julius ihmeellä katsellen kaunista nuorta olentoa, joka riippui isänsä
kaulassa, vielä pelosta vavisten.

"Me olemme usein ennenkin lähteneet. Tämä on rauhaisa katu, kaukana
niistä konnista, jotka pimeän tultua häiritsevät Romaa enkä minä tiedä,
kuinka he tänä yönä sattuivat tulemaan tätä tietä. Itse suhteeni minä
en pelkää mitään. Minä voisin helposti pitää puoltani näitä pelkureita
vastaan ja kartoittaa ne luotani, vaikka olen ijäkäs. Mutta tyttäreni
tähden" -- vanha mies keskeytti puheensa.

"Mikä siis on saattanut tyttäresi liikkeelle?" kysyi Julius. "Mutta
tulkaat, jätetään tämä. Me lähdemme teidän kanssanne. Me aioimme mennä
johonkin, mutta emme nyt tahdo jättää teitä, sillä samat miehet voivat
uudestaan teitä ahdistaa."

"Tunsitteko tuota ääntä?" kysyi Cineas, kun he astuivat eteenpäin.

"Mitä ääntä?"

"Johtajan."

"Aivan hyvin", vastasi vanhus. "Tämä ääni on yhtä hyvin tunnettu
kaduilla kuin hovissa."

"Se oli siis" -- Cineas epäili.

"Nero", sanoi vanhus totisesti. "Niin. Maailman hallitsia johtaa
hämärällä rosvojen ja murhaajien joukkoja pitkin Roman katuja."

He asteksivat ääneti vähän aikaa. Lopulta Cineas lausui:

"Sinä rukoilit suuren jumalan siunauksia meille", sanoi hän tutkaellen
ja äänellänsä tarkoittaen tuota puhetapaa jota eivät Romalaiset
käyttäneet.

"Niin", vastasi vanhus, "minä tein sen; minä olen kristitty."

Julion huulilta pääsi hiljainen ilon huudahdus. "Minä ja ystäväni me
emme ole kristityitä, mutta me tahdomme oppia tuntemaan jotakin heistä
ja minä olin juuri viedä hänen yhteen teidän kokoukseenne."

"Minä myöskin hankin saattaa tyttäreni yhteen kokoukseen", lausui
vanhus. Hän seisahti ja tarttui Julion ja Cineaan käteen. "Voi, nuoret
miehet -- te pelastajani ja hyväntekiäni -- jospa suuri Jumala sallisi
teidän tuntea itseään Kristuksen Jesuksen kautta, niinkuin minä tunnen
hänen."

Hän astui taas eteenpäin. "Minä olen kristitty ja kuitenkin olen tänä
yönä vuodattanut verta. Mutta mikä muu neuvoksi? Minä en olisi tehnyt
sitä itseni tähden, mutta sopiko toisin menetellä, kun tyttäreni oli
semmoisessa vaarassa? Ei; ei."

Julius ei ymmärtänyt semmoisia epäilyksiä. Hän sanoi, että hänen
mielensä olisi tehnyt tappaa heidän kaikki -- vaikkapa johtaja itse
olisi kaatunut. "Ja mitä sinä, romalainen soturi, voit muuta tehdä kuin
taistella, kun vaan sinun kimppuusi käydään?"

Vanhus ei vastannut tähän mitään, vaan jatkoi puhettansa, jostakin
muusta keskustellen. Viimein he saapuivat jonkun portin luo ja tähän
vanhus pysähtyi.

"Te olette hiljastuneet kokoukseen ehtimästä", hän lausui, "ja minun
asuntoni on mitä halvimpia; mutta jos tahdotte astua sisään hetkeksi
levähtämään, katsoisin itseäni kunnioitetuksi."

Sekä Julius että Cineas sanoivat mielellään siihen suostuvansa ja
seurasivat vanhusta sisään.

Rakennus oli korkea, niinkuin tavallisesti Romassa. He seurasivat
vanhusta useita portaita ylös, siksi kuin he viimein ennättivät juuri
ylimmäiseen kerrokseen. Täällä he astuivat vähäiseen huoneesen ja tämä
oli heidän uusien tuttaviensa koti. Tässä huoneessa oli yksi sohva,
pikkuinen syrjäkammio, jonka päässä nähtiin muutamia vähäisiä vaaseja,
yksi arkku, ynnä tuoleja. Tämän huoneen vieressä oli toinen, jossa
hänen tyttärensä asui. Molemmat vieraat istuutuivat; palvelustyttö toi
lampun ja, kun he olivat tulisoittonsa sammuttaneet, yksinkertaisen
lampun himmeä loisto yksinään valaisi huonetta.

Vanhus kertoi heille, että hänen nimensä oli Cubulos ja hänen
tyttärensä nimi Lydia. Julion ja Cineaan oli nyt parempi tilaisuus
katsella uusien tuttaviensa ulkomuotoa. Cubulolla oli kunnian-arvoinen
katsanto, kiherät harmaat hiukset, lyhyeksi leikattu parta ja hyvin
huomattavat kasvonjuonteet, jotka olisivat näyttäneet karkeilta ja
tylyiltä, jollei niissä olisi ilmestynyt erinäinen suloisuus ja
lempeys, johon vallitsevana yhtyi jonkunlainen surullisuus. Hänen
puheensa oli vähän katkonainen, ei kuitenkaan taitamattomuudesta, vaan
pikemmin sentähden, että hänen mielensä ennalta oli ajatusten hallussa.
Hänen tyttärensä ei ollut ensinkään isänsä muotoinen. Lydian kasvot
olivat suloiset ja lempeät, hänen silmänsä isot, mustat ja kirkkaat,
jommoiset ovat etelämaille omituiset, hänen hiuksensa uhkean tiheät ja
mustankiehkuraiset ja hänen ihonsa tumman olivinvärinen. Hänen
kasvoissaan ilmestyi suuri naisellinen puhtaus ja hellyys ynnä vienoin
herkkätunteisuus; ja noissa hänen mustissa silmissään asui semmoinen
rakkauden ja alttiiksi-annon voima, joka kerran viritettynä saatti
vastustaa kaikkia ja kaikkia kärsiä. Nyt hän sentään oli vapiseva ja
kaino, vielä pelon hallussa, kiitollinen pelastajiansa kohtaan, vaan
kuitenkin melkein peläten heitä katsella; lauhkeasti totellen isänsä
tahtoa, täyttäen hänen käskyjään nopeasti mutta hiljaisesti ja sitten
peräytyen, ikäänkuin arka metsäkauris, omaan huoneesensa. Julius
seurasi häntä silmillään ja katsoi siihen pimeään kammioon, johon Lydia
oli vetäynyt, niinkuin olisi hän katseellansa tahtonut palauttaa hänen.

"Minä olen vuodattanut verta tänä yönä", lausui centurio vähän ajan
päästä; "mutta minä otan Jumalan todistajaksi, etten sitä tehnyt itseni
tähden; ei, ennemmin kuolisin tuhat kertaa. Minä vuodatin verta
tytärtäni pelastaakseni -- viatonta ja puhdasta tytärtäni. Ei! ei! se
on mahdotonta, että minä olen sillä syntiä tehnyt. Kävikö minun jättää
silmäteräni noille pahoille hengille."

"Syntiäkö tehnyt?" kysyi Julius suuresti kummastuen. "Tämä isku, jonka
tytärtäsi varten iskit, oli elämäsi pyhin ja jaloin teko ja itse
puolestani kiitän jumalaa, että olen elänyt, vaikka vaan sitä varten,
että sain kerran tämmöisessä tilassa iskun iskeä. Mitä tänä yönä olen
tehnyt, sen muistan aina ilolla. Kadutko, kun mieleesi johtuu tämä
suloinen tyttö, jolloin hän peläten kyykisteli sinun takanasi?
Rohkenetko toivoa, että olisit heittänyt miekkasi ja luopunut
tyttärestäsi? Pois se!"

Julius astui vanhuksen luo, suuttumuksesta vavisten. Cubulos tarttui
häntä käteen ja painoi sen sydäntänsä vastaan.

"Jalo ystävä! Sinun sanasi viihdyttävät minua. Sinä et voi tietää, mitä
kauhua verenvuodatuksen ajatus synnyttää kristityissä. Mutta sinä puhut
rauhaa omalle tunnolleni. Ei -- tätä suloista lasta varten tappaisin
vaikka kaksikymmentä vihollista."

"Ja minä -- tuhat!" lausui Julius kiivaasti. Cubulos ei vastannut
mitään, mutta hänen silmänsä sädehtivät mielihyvästä, kun hän katseli
nuorukaista, joka jalossa innossaan seisoi hänen edessään.

"Minua ihmeyttää, mitä sinä olet lausunut!" huudahti Cineas todesti
kummastuneena. "Kristityitten vihamiehet syyttävät heitä
pelkurimaisuudesta ja kehnoudesta; ja mikä suurempi kehnous löytynee,
kuin se, että isä tyvenesti ja vastustamatta jättää tyttärensä
rosvojoukkojen käsiin? Semmoinen uskonto, joka näitä tämmöisiä opettaa,
ei saata jumalasta lähteä."

"Älä puhu sen enempää", lausui Cubulos; "minä häpeän omia tunteitani.
Varmaan hän antaa minulle anteeksi, mitä olen tehnyt."

"Antaa anteeksi!" huusi Cineas. "Sopiiko tämä sana? -- antaa anteeksi!
Hän hyväksyy sitä. Hän kiittää sinua. Voi ystäväni, älä väärinkäytä
tuota teidän uskontoanne, jossa löytyy niin paljon suurta ja puhdasta,
sillä muutoin teet sen filosofiaa halvemmaksi ja vieroitat siitä mitä
vakavimman sielun, joka ennen kaikkia pyrkii totuuteen. Minä se juuri
olen; mutta jos minä havaitsen sinussa, joka olet kristitty, tämmöisiä
tunteita, mitä ajatella? Eikö minun täydy luulla, että kaikki on vaan
kehnoutta ja hengen köyhyyttä ja ylenkatsottavaa viheliäisyyttä?"

"Ei, ei", vastasi Cubulos. "Jos etsit totuutta, älä minusta eikä muista
mitään päätä. Sillä kaikki ihmiset ovat heikot ja voimattomat. Me
olemme syntiä ja pahuutta täynnä. Päätä Pyhän Olennon omista sanoista
ja ainoastaan niistä; älä päätä hänen syntisten seuraajiensa syntisestä
elämästä, kaikkein vähimmin minusta; sillä minä olen heikoin hänen
palvelioistaan! Minä koetan tehdä hänen tahtonsa, mutta minä en voi.
Elämäni on kulunut minun tavoittaissani parempaa luontoa; mutta, voi
minua! taisteloni näyttävät kaikki olleen turhat. Sentähden on
omatuntoni arka, minä varon syntiä kaikissa teoissani ja tunnen että
kaikki, mitä teen, on syntistä; mutta hän on minun toivoni. Hän on
ollut elämäni toivo. Hän ei hylkää minua. Häneen minä turvaan."

Cubulos peitti kasvonsa käsillään.

Molemmat ystävät viipyivät vielä vähäisen aikaa ja lähtivät viimein. He
astuivat kotiin ääneti, kumpikin omissa ajatuksissaan -- Cineas
ihmetellen tätä uutta todistusta oman tunnon arkuudesta ja
taipumuksesta oman tunnon vaivoihin taikka kumminkin katumukseen;
Julius ajatellen vaan tuota kirkasta näkyä, joka oli hänen silmiään
häikäissyt ja luonut ihanan loiston centurion halpaan asuntoon.



XVI.

Kristittyin kokous.


Tämän yön tapaukset synnyttivät Cineaassa suuren halun nähdä vähän
enemmän kristityistä. Hän odotti jonkunlaisella maltittomuudella sitä
päivää, jota nämät pitivät pyhänä, että hän Julion kanssa menisi heidän
kokoukseensa ja katsoisi ja oppisi, mikä se oli, joka elähytti heidän
sydäntänsä ja antoi kaikkien heidän elämällensä pyhän tarkoituksen. Hän
aikoi ymmärtää sitä voimaa, jolla heidän uskontonsa vaikutti heihin,
sitä voimaa, joka saatti heidän niin varovaiseksi heidän tekojensa
suhteen, niin araksi syntiin, niin valmiiksi katumaan. Hän kummasteli
tätä uutta ihmistunteen ilmestystä ja arveli, että jos hän itse rupeisi
punnitsemaan joka ajatusta ja tutkimaan joka tekoa, hän huomaisi paljon
hyljättävää ja monta kohtaa, jota hän ei voisi hyväksyä. Filosofia ei
ollut koskaan tätä näyttänyt. Hän ei ollut koskaan oppinut näin
katselamaan omaa sydäntänsä, tarkastamaan kaikkia sen kehoituksia ja
sen kaikkia liikuntoja miettimään. Ne sisälliset taistelot, joita hän
oli taistellut, olivat kaikki tarkoittaneet niitä ponnistuksia, joita
hän oli tehnyt luovuttaaksensa puolestaan aineellisten olokappalten
viehätysvoimaa. Hän oli koettanut elää tiedon elämää, käsittää maailmaa
filosofialliselta kannalta ja ylenkatsoa sen huolia, mutta nyt alkoi
hänen silmissään hämärästi siintää korkeampi tehtävä -- yritys saada
kaikki ajatukset ja tunteet aivan puhtaaksi ja pyhäksi. Tämä havainto
täytti hänen ensiksi jonkinlaisella hämmästyksellä, sillä hän tunsi,
että tuo ehdoton motivin puhtaus oli mahdoton saavuttaa; vaan kuitenkin
hän näki, että sen taukoamaton tavoittaminen oli itsestänsä jalo ja
jalouttaisi ihmisen kaikki ajatukset ja koko elämän.

Kaikki nämät seikat suurensivat vaan hänen haluansa saada enemmän
tietoa kristityistä.

Muutamien päivien perästä he uudestaan lähtivät liikkeelle. Julius oli
käynyt siellä ennen ja tunsi paikan. Huone oli kartanon ylikerroksessa,
josta oli avara näky-ala Tiberiin päin. Leivän jakaminen oli jo
tapahtunut ja molemmat ystävät olivat joutuneet keskelle kokoontunutta
joukkoa, joka odotti muita pyhiä menoja.

Iso huone, johon noin sata henkeä mahtui, oli miehiä, naisia ja lapsia
täynnä. Cineas katseli vähän kummastuneena paljaita seiniä,
yksinkertaista koristamatonta huonetta. Kuvapatsasten ja maalausten
poissa-olo miellytti hänen filosofiallista sieluansa; siliä aineellisia
muotoja ei tarvita, kun henki palvelee korkeinta olentoa. Tämmöinen
hänen ajatuksensa oli. Halpa pöytä seisoi huoneen yhdessä päässä ja sen
takana istui useita miehiä, joilla oli huomiota kiinnittävä ulkomuoto
ja joista yksi johdatti yksinkertaista jumalan-palvelusta. Cineas ei
tuntenut häntä, mutta kansa näytti tuntevan hänen ja suuresti
rakastavan häntä, sillä he katselivat häntä hellällä osan otolla ja
kuuntelivat suurimmalla tarkkuudella jokaista sanaa, joka vuosi hänen
huuliltaan.

He aloittivat jumalanpalvelusta virren veisaamisella, joka Cineaan
harjaantuneesen ja tarkkaan korvaan kuului todellakin raa'alta ja
runomitan puolesta barbarilaiselta. Läsnä olijat olivatkin alhaisempaa
kansaluokkaa ja värsyt olivat sovitetut heidän käsityksensä mukaan.
Näille kristityille olivat suurten kansallisrunoiliain hienot
taidetemput osaksi taikka kokonaan oudot. He eivät ymmärtäneet mitään
näitten säännöistä. Heillä oli omat rahvaantapaiset laulunsa ja heidän
virtensä olivat sepitetyt semmoisten sääntöjen johdolla, jotka olivat
sivistyneille tuntemattomat. He olivat tottuneet tavalliseen rytmiin,
jossa oppineitten kansaluokkain kvantitativista runomittaa ei
noudatettu ja toiselta puolen sanojen loppusointua rakastettiin. Cineas
kuunteli heidän laulujaan ja muisteli Neron värssyjä. Sillä Nero oli
ainoastaan koettanut kohottaa kansan käyttämiä muotoja ja antaa
loppusoinnun vallita kelvolliseksi katsottujen kirjallisten tuotteitten
rinnalla. Nämät kristityt käyttivät lauluissansa runomittaa ja
loppusointua, jota he ymmärsivät ja arvossa pitivät ja virsissään he
ilmoittivat uskontonsa jumaliset tunteet, kaikki sen toiveet ja
puhtauden ja alttiiksi-annon ja ylevyyden. Virressä, jota he lauloivat,
oli kööri, johon joka säveljakso päättyi ja josta Cineas ainoastaan
muisti:

    "Jesu, tibi sit gloria
    In sempiterna saecula."

Kun he olivat laulaneet tämän, johtaja otti jonkun pergamentikääryn ja
alkoi lukea.

Tässä oli korkeimman ja todellisimman siveyden vaatimus, lausuttuna
semmoisilla sanoilla, jotka jo olivat Cineaalle tutut, jotka olivat
antaneet hänelle aihetta syvään miettimiseen ja juurtuneet hänen
muistiinsa.

  "Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset; sillä heidän on taivaan
  valtakunta.

  Autuaat ovat murheelliset; sillä he saavat lohdutuksen.

  Autuaat ovat siviät; sillä he saavat maan periä.

  Autuaat ovat, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta; sillä he
  ravitaan.

  Autuaat ovat laupiaat; sillä he saavat laupiuden.

  Autuaat ovat puhtaat sydämestä; sillä he saavat nähdä Jumalan.

  Autuaat ovat rauhan tekiät; sillä ne pitää Jumalan pojiksi
  kutsuttaman.

  Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän
  on taivaan valtakunta.

  Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoavat teitä ja
  puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen, minun
  nimeni tähden."

Nämät sanat ja näitten kaltaiset ja monet muut senlaiset luki johtaja
kokoontuneitten kuullen ja kaikki näyttivät suurimmalla hartaudella
kiintyvän noihin elämän sanoihin. Ne olivat heidän Herransa omat sanat.
Hän oli ne lausunut ja nämät hänen seuraajansa kuuntelivat niitä,
vaikka ne olivat heille tutut, ikäänkuin olisivat kuunnelleet taivaasta
tulevaa ääntä.

Näitten sanojen suuri merkitys, jonka Cineas oli jo ennen tuntenut,
näytti muuttuvan suuremmaksi, kun hän nyt kuunteli niitä uusissa
oloissa. Hän ei voinut olla vertaamatta tätä kokousta siihen
filosofialliseen kouluun, johon hän oli nuorena kuulunut. Hän tunsi,
että tässä oli jotakin jumalallisempaa. Kovin erinkaltaiset olivat
nämät ja Sokrateen sanat.

Tuosta johtaja ojensi kätensä, nosti päätänsä ja aloitti juhlallista
rukousta äärettömän Jumalan puoleen. Hän tunnusti monta syntiä ja
pahantekoa. Hän pyysi anteeksi-antoa Hänen tähtensä, joka oli kuollut
heidän hyväksensä. Hän rukoili ijankaikkisen Hengen apua, että he
kaikki vaeltaisivat totellen hänen tahtoansa ja hurskaudessa eläisivät.

Kaikki nämät oudoksuttivat Cineasta. Hän ei vielä ymmärtänyt sitä eikä
tuntenut, että hänenkin sopi ottaa osaa siihen. Hän ei tietänyt mistään
rikoksesta. Ei mikään synti raskaana painanut hänen sydäntänsä. Mutta
hän oli huolestunut. Jos nämät nuhteettomat ihmiset näin pitivät
puutteita ja inhimillistä heikkoutta syntinä, minkätähden hän ei sitä
tekisi, sillä hän ei siveytensä puolesta ollut heitä parempi? Uusi
tekojen ja ajatusten ohje näytti ilmestyvän hänelle ja vanha
itsetyytyväisyys, joka oli niin kauan asunut hänessä, alkoi kadota
tämän rukouksen kaikkuessa. Hän alkoi ymmärtää, että voi löytyä jotakin
semmoista, kuin rakkaus jumalaan ja elin-aikainen jumalanpalvelus ja
harras alttiiksi-anto ja kaikkia voittava into -- joista kaikista hän
ei vielä tietänyt mitään. Tässä oli tieto jumalasta, aivan toisenlainen
kuin se, joka hänellä oli, ja rakkaus jumalaan, suuresti eriävä siitä
epämääräisestä tunteesta, jota hän oli sydämessään kantanut. Kaikki
nämät seikat tunkeusivat hänen mieleensä.

Mutta viimein yksinkertainen jumalanpalvelus päättyi ja vähäinen
seurakunta erkani ja Cineas lähti pois Julion kanssa monen ajatuksen
ajelemana.



XVII.

Ennustuksen tarkoitus.


Jos Cineas olisi pyrkinyt Paavalin puheille, olisi kuka ties joku
muutos hänen tunteissaan tapahtunut. Mutta nyt hän pysyi muuttumatta.
Käsikirjoitus oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta hän ei ollut
päässyt täyteen vakuutukseen sen totuudesta. Hänen terävä, tarkka ja
tutkisteleva järkensä saatti hänen huolellisesti perustelemaan joka
asiaa ja kysymään -- minkätähden?

Helena ei koettanut taivutella häntä, sillä hän tiesi, että hänen
yrityksensä olisi turha. Hän ei tehnyt sen enempää kuin puhui siitä
onnesta, jonka hän tapasi tästä uudesta uskosta. Se oli poistanut hänen
entisen pelkonsa ja levittänyt suloa tulevaisuuteen. Nyt hän vihdoin
tiesi kuinka rukoilla ja kuinka ylistää. Samalla kuin hän kartti
todistelemista, näytti hän, itsekään siitä tietämättä, veljellensä
jotakin, joka oli tehokkaampaa kuin kaikki todistukset, -- todella
Jumalaa rakastavan hengen. Sillä kun Cineas katseli Helenaa ja ajatteli
sitä muutosta, joka oli tapahtunut sisaren sydämessä ja vertasi hänen
nykyistä tyyneyttänsä hänen entiseen alakuloisuuteensa, havaitsi hän,
että tämä oli saanut jotakin, jota hän itse oli vailla. Helena oli
tosiaankin saavuttanut mitä Cineas halusi -- lujan uskon, vakavan
uskon, täydellisen tiedon Jumalasta ja rakkauden häntä kohtaan. Cineas
tahtoi tulla Helenan kaltaiseksi.

Filosofin järkiperäinen usko ei kuitenkaan ottanut totellakseen pelkkää
sydämen halua ja niin tahtoi Cineas lähestyä Kristusta, mutta yhä vielä
hänen järkensä esteli ja vastusti ja työnsi hänen takaisin.

Hän ihasteli lakkaamatta käsikirjoitusta ja sitä lukiessaan hän
tunnusti viimein itsellensä, että tämä pikkuinen kirja sisälsi enemmän,
kuin hän oli kaikista Platon teoksista keksinyt. Se oli suora. Se koski
sydämeen. Hän havaitsi, että hän vähitellen ajatteli niitä ajatuksia,
jotka tästä kirjasta vuotivat ja omisti sen lausetavan. Hän puhui
Helenan kanssa taivaan valtakunnasta, Jumalasta, joka oli kaikkein isä,
ja pyhyydestä.

Tästä pyhyydestä syntyi hänessä puhdas ja täydellinen perikuva,
ylevämpi ja jumalallisempi kuin kaikki filosofian sommitelmat, ja hän
huomasi, että hänen perikuvansa sai sen mystillisen olennon muodon,
josta tämä kirja puhui. Sokrates ironioinensa katosi Cineaan mielestä
ja hänen sijaansa tuli Kristus, tämän rakkaus ja kyynelet. Hän alkoi
katsoa Kristusta siksi, jota kaikki hyvät ja viisaat filosofit olivat
niin kauan etsineet ja jonka etsimistä he olivat niin monta vuosisataa
jatkaneet -- täydellisen hyväksi ja täydellisen kauniiksi olennoksi.
Kaikki tämä näytti hänen mielestään Kristuksessa löytyvän.

Mutta hän ei kuitenkaan ollut niin lähellä Kristin uskon todellista
tunnustamista, kuin luulisi. Kaikki nämät ajatukset olivat
järkiperäiset. Hänen kauneuden-tuntonsa oli kosketettu. Kristin usko
näyttäysi hänelle estetillisessä valossa. Suuren kärsijän suru liikutti
hänen sydäntänsä, mutta hän ei tietänyt minkäänlaisesta katumuksesta
eikä mielen masentumisesta. Hän ei uskonut omaa synnillisyyttänsä.
Itsetyytyväisyys, jota hän aina oli tuntenut, oli vielä voimissaan.
Miksi hän katuisi? Mitä hän katuisi? Mikä tunnustus hänen tuli tehdä?
Hän saatti pyytää jumalalta valistusta, mutta ei anteeksi-antoa.

Yhtä asiaa hän uskoi aivan lujasti ja se oli, että jos Juutalaisten
pyhillä kirjoilla oli joku ylevä merkitys, koko tämä merkitys oli
Kristuksessa haettava. Samalla kuin hän ajatteli Kristusta Juutalaisten
kirjojen tarkoittamaksi, samalla hän teki nämät kirjat melkein
jumalalliseksi. Ilman tämmöistä selitystä olivat Isaakin teoriat
lapselliset ja alhaiset. Mutta hengellisellä tavalla selitettynä samat
teoriat olivat hänen silmissään totisin ja korkein filosofia.

Hän viittasi tähän kerran Isaakin kuullen.

"Eiköhän sentään teidän Messiaksenne", kysyi hän, "josta te puhutte
niin paljon, liene, niinkuin minä olen muistuttanut, joku pyhä
profeetta -- joku opettaja -- joka tahtoo tehdä kansan sydämeltä
puhtaammaksi ja elämältä paremmaksi? Tämä, luullakseni, olisi jumalalle
sopivampi kuin että hän lähettää jonkun kuninkaan taikka kenraalin,
joka vaan vuodattaisi ihmisten verta."

"Ei koskaan", huudahti Isaak kiivaasti sillä hehkuvalla innolla, joka
aina ilmestyi, kun tämmöisiin viitattiin. "Ei ikinä. Ei kuuna
kulloinkaan. Jumalan lupaukset ovat totiset ja oikeat ja ne täytetään.
Ne ovat sanoja myöten ymmärrettävät, taikka ne ovat tyhjäntäpöiset. Hän
ei ole näin pilkkaava heitä, jotka ovat vuosisadat häneen turvanneet.
Hän on mitä suorimmalla ja selvimmällä tavalla turvannut tämän asian
meille, niinkuin me sen ymmärrämme; vuosisadat olemme odottaneet ja
uskoneet ja toivoneet. Profeetta toisen perästä on tullut ja jokainen
seuraava on puhunut samalla tavalla ja vahvistanut toivomme, että
_Vapahtaja_ tulee. Koska jumala on uskollinen ja totinen, hän ei omaa
kansaansa petä."

"Hän on ennen monta, monta kertaa luvannut sekä hyvää että pahaa ja
jokainen lupaus täytettiin. Hän lupasi esi-isillemme, kun he olivat
orjina Egyptin maalla, että hän johdattaisi heidät kauniisen ja
hedelmälliseen maahan; hän tekikin niin. He vaelsivat monta monituista
vuotta vaivoja ja onnettomuutta nähden, mutta saapuivat kuitenkin
viimein luvattuun maahan. Hän lupasi heille eri aikoina voiton monesta
vihollisesta; ja voitto tulikin aina. Hän uhkasi valtakunnan jakoa; ja
valtakunta jakaantui. Hän uhkasi, että viholliset valloittaisivat
heidän maansa ja veisivät heidän pitkällöiseen vankeuteen; ja valloitus
ja vankeus seurasivat. Hän lupasi vapautta tästä vankeudesta; ja vapaus
tuli."

"Kaikki nämät olivat selviä lupauksia, jotka eivät tarkoittaneet mitään
hämärää, hengellistä täytäntöä, vaan suoraa sananmukaista, ja suoraan
ja sananmukaisesti jokainen näistä lupauksista täytettiin."

"Entä nyt, jos katselen tätä suurta lupausta, joka on kaikista
lupauksista kaikkina aikoina korkein, ulottuen alaspäin meidän
ensimäisestä isästämme Abrahamista, mitä minä havaitsen? Havaitsenko
muuta kuin, että jos mikään on sananmukaista, tämä on suuremmassa
määrässä, kuin mikään muu? Onko hän, joka johdatti kansaansa semmoisten
surujen kautta ja niin heitä rasitti, onko hän tällä tapaa heitä
pilkkaava ja näyttävä, että hän on pitkin heidän historiaansa
huvittanut heitä tyhjällä varjolla -- turhalla toivolla -- mitättömällä
tarinalla? Minkä-arvoinen profeetta yksistänsä on meillä orjuudessamme?
Meillä on ollut profeettoja. Me emme enää semmoisia tarvitse. Me
tarvitsemme häntä, että hän nousee Davidin valta-istuimelle
Jerusalemissa sieltä maata hallitakseen, vaan ei opettaakseen. Me
olemme väsyneet odottamasta ja rukoilemasta ja toivomasta ja isoamasta.
Me olemme väsyneet ja sydämestä sortuneet. Voi sinä kauan odotettu!
tule pian. Nouse valta-istuimellesi. Hallitse, kunnes kaikki viholliset
ovat nöyristyneet jalkojesi juureen."

"Mutta mitä minä pelkään? Minä sanon sinulle", huudahti Isaak
hämmästyttävällä voimalla, "että hän tulee ja ryhtyy hallintoonsa. Aika
on käsissä. Kaikki seikat aavistavat hänen tuloansa. Sinä saat itse
elää häntä nähdäksesi, jopa piankin."

Cineas lausui kummastustaan tästä ja pyysi Isaakilta selitystä.

"Profeettaimme ennustuksissa", lausui Isaak, "tuo Suuri ja Ainoa ei ole
ainoastaan luvattu, vaan myöskin hänen tulonsa aika ilmoitettu.
Vuosisadat ovat pappimme koettaneet määrätä tämän ilmestyksen aikaa ja
tietysti he alusta luulivat sen tulevan varhemmin kuin mitä oli
sanottu. Itsekukin sukupolvi ajatteli mielellään, että ennustus hänen
aikanansa toteuntuisi. Nämät viimeiset kolme-, neljäkymmentä vuotta on
kansa joka päivä vartonut hänen ilmestymistään. Vääriä Messiaksia on
astunut esiin, perustaen vaatimuksiaan tähän ennustukseen ja välisti
saanut monta seuralaista. Mutta he olivat kaikki valheprofeettoja.
Hartaissa odotuksissaan he pusersivat kokoon epä-oikean selityksen
pyhistä kirjoistamme. Tämä on syy, jonka vuoksi heidän toivonsa niin
usein petti."

"Mutta nyt on aika sananmukaisessa merkityksessä tullut. Ei nyt
tarvitse erehtyä, niinkuin ennen meidän esi-isämme. Meillä on pyhien
profeettojen muistelmat ja suora ilmoitus hänen tulonsa ajasta, josta
jokainen, joka pystyy luvunlaskuun, saa nähdä, että tämä on hetki. Tätä
lukua olen ehtimiseen laskenut, epäillen erhetyksiä, epäillen omia
toiveitani, että he hairauttaisivat minua, ja minä olen tullut siihen
päätökseen, että tämä on juuri viimeinen mahdollinen aika, jolloin hän
voi tulla. Hänen täytyy tulla nyt taikka ei koskaan. Jollei hän nyt
viiden taikka kenties kymmenen vuoden kuluessa tule, ei hän ollenkaan
tule, taikka on ennustus pelkkää vääryyttä, pelkkää petosta, ilmeistä
pilkkaa, pahinta ja julminta pilkkaa. Mutta koska jumala ei voi pettää,
täytetään tämä hänen sanansa."

Cineas kuunteli levollisesti. Hän ei ollut uutelias tutkimaan Isaakin
luvunlaskuja, sillä hän oli enemmän kuin koskaan ennen varma siitä,
että kaikki oli erhetystä. Hän ei ensinkään taipunut Juutalaisen
ahtaisin ennakkoluuloihin, eikä voinut kuin ihmetellä sitä
kuolemankaltaista sitkeyttä, jolla Isaak piti kiinni arveluistaan.

"Koko maa tuntee hänen läsnä-olonsa voiman", jatkoi Isaak. "Kansa
tietää, että hän on lähellä. He nousevat häntä vastaan-ottamaan; he
ovat vakuutetut siitä, että hän tulee. Mahtava väenliikunto alkaa ja
koko maa järisee varustusten vahvasta kuminasta."

"Millä tavoin he itseänsä varustavat?" kysyi Cineas.

"Aseilla ja sotaa varten", huudahti Isaak kiivaasti. "Silla he ovat
orjina ja tuntevat, että jos mielivät sopivalla tavalla kohdata
vapahtajaansa, heidän tulee olla vapaina ja itse iskeä ensimäinen isku.
Ja jokainen, joka on Judeassa oleskellut, tietää, että kaikista
ihmisistä Juutalaiset ovat ne, jotka rohkenevat suurimpia ja suurimpia
aikaan saavat. Sota täytyy tulla. Se on välttämätön. Romalaisten sortoa
ei käy enää sietäminen. Jos Juutalaiset olisivat kärsivällisempää
sukua, heidän olisi sittenkin syytä nousta ainoastaan kostoa varten.
Mutta he ovat kaikista ihmisistä kaikkein vähimmän kärsivällisiä,
eivätkä aio nousta kostoa, vaan vapautta varten; ja kaikkia varten,
johon tämä vapaus heitä saattanee. He ovat kaikki samaa toivoa täynnä,
sama kehoittava syy vaikuttaa kaikkiin, eikä ole sitä miestä -- vai
miestä? -- ei ole sitä naista, eikä liioin lastakaan, joka ei ole
valmis kaikkia uskaltamaan, jopa kuolemaan menemään. Mistä tämä tunto
tulee, tämä into, niin yleinen, niin hurjanrohkea? Se ei ole ainoastaan
inhimillinen eikä kansallinen, se tottelee suurempaa kehoitinta, kuin
vaan isänmaanrakkautta. Se on jumalallinen, ylhäältä se tulee. Se on
jumalan lähettämä. Tämä on hänen aikansa. Tämä on hetki, kauan
toivottu, vaikka kauan viivytetty, halki vuosisatojen odotettu,
varrottu rukouksilla ja kyynelillä ja nyt se tulee, ja hän tekee
läsnä-olonsa tunnetuksi ja hän on siellä tuossa pyhässä maassa,
vuodattaen voimaansa kansan sydämiin, että hän näin heitä herättäisi ja
harrastuttaisi pyhään tarkoitukseen ja rajuun päätökseen, jonka
rinnalla kaikki ainoastaan inhimilliset tunteet ovat heikot ja
joutavat. Ensiksi hän saattaa kansan mahdolliseksi tähän korkeaan
päämäärään ja sitten hän lähettää Messiaksen."

"Sinun puhettasi myöten", lausui Cineas, "jumala vaikuttaa tämän
tunteitten kiihtymyksen, josta nyt olen kuullut. Mitä sinun luullaksesi
korkein olento näillä kaikilla tarkoittaa?"

"Ensiksi vapauttamme", sanoi Isaak häntä keskeyttäen; "sitä kaikkein
ensimäiseksi. Minä uskon, että hän tahtoo, jotta kansa, jonka hän niin
usein ennen on vapauttanut, vielä kerta vapautetaan."

"Ymmärrätkö täydelleen mitä voimaa vastaan heidän on taisteleminen?"
kysyi Cineas. "Sinä et ole mikään juutalainen talonpoika. Sinä olet
kulkenut ympäri koko maailmaa. Sinä olet oleskellut Romassa. Sinä
tunnet Roman vallan yhtä hyvin kuin minä. Katsotko mahdolliseksi, että
yksi sen vähäisimmistä provinseistä pudistaa hartioiltaan Caesarin
mahtavan ikeen, taikka että teidän kansa uskaltaa menestyksen toivolla
sotia maailmaa vastaan?"

"Jumalalle on kaikki mahdollista", vastasi Isaak.

"Kyllä; mutta etkö ole inhimillisten asiain menossa usein havainnut
sitä tosi-asiaa, että heikomman kansan aina täytyy joutua voimakkaamman
vallan alaiseksi, olipa sen asia kuinka oikea tahansa?"

"En", vastasi Isaak kuivankiskoisesti. "Kreikkalaiset eivät ajatelleet
näin, kun Persia lähetti lukemattomat sotaparvensa heitä vastaan."

"Se on tosi", lausui Cineas; "mutta Persialaiset olivat Kreikkalaisia
heikommat. Nämät samat Kreikkalaiset kulkivat sittemmin Aasian halki ja
huomasivat heidän heikkoutensa. Romalaiset ovat toista laatua. He
valloittivat Kreikanmaan ja pitivät sitä sangen helppona asiana.
Löytyykö maailmassa kansaa, joka voi Caesarin legioneja vastustaa?"

"Löytyy", vastasi Isaak; "se kansa, jonka puolella jumala on, voi
Caesarinkin legionit kukistaa. Menneessä historiassamme olemme
toimittaneet yhtä suuria töitä kuin nämät. Tämä historia on täynnä
voittoja, joita on saatu ankaran väkevistä sotalaumoista. Kansakuntamme
varttui ja miehistyi keskellä mahtipontisia vihollista. Juutalaiset
ovat monesti menestyksellä taistelleet monarkkeja vastaan, jotka olivat
maailman hallitsioita. He ovat eläneet ja he ovat vuosisatojen kuluessa
nähneet monen valtakunnan kohoavan ja sortuvan. He ovat nähneet Roman
nousevan; he saavat nähdä sen häviävän."

"Senkö häviävän?"

"Miks'ei? Onko Roma vaurioin tuolla puolen? Ovatko Romalaiset jumalia,
jotta he ainaiseksi ovat vastoinkäymisistä päässeet? He ovat elämänsä
eläneet ja työnsä tehneet. Heidän aikansa on ohitse."

"Kun joku Roman armeija saapuu Judeaan, pelkään, että sinä huomaat sen
yhtä voimakkaaksi kuin koskaan ennen."

"Minun on helppo ymmärtää Kreikkalaisen epäilys", lausui Isaak. "Teidän
historiassanne on kaikki inhimillistä. Meidän historiamme on
jumalallinen. Se on kokonaan jumalan tekemä. Me olemme eläneet
alinomaisten ihmetöitten keskellä. Hän valitsi meidän omakseen kaikista
kansakunnista. Hän on ollut meidän jumalamme, kun kansakuntien kaikki
jumalat olivat epäjumalia. Hän on pelastanut meidän kaikista
vihollisista ja hän taas meidän pelastaa."

"Mutta", jatkoi hän, "ei sinun omaltakaan katsantokohdaltasi kapina ole
niin mielettömän rohkea yritys kuin sinä arvelet. Tunnetko vaan
luonnon? Se on täynnä vuoria ja määrällisiä solia ja ympäristöään
hallitsevia paikkoja, joista jokaisesta sopii tehdä toinen Thermopylae.
Etevimmät kaupungit siaitsevat semmoisilla seuduilla, jotka antavat
heille arvaamattoman suuren voiman, että ne, jos ovat muonavaroilla
hyvin varustetut, voivat kuinka kauan hyvänsä kestää rynnäkköä. Ennen
kaikkia on Jerusalemin asema vahva. Jos asukkailla on kylläksi
elatus-aineita, he jaksavat ijät päivät kärsiä piiritystä. Vuoria on
kaikkialla yli-ympäri. Sen muurit kohoavat ilmaan jyrkkien kallioin
rinteiltä. Se on kaukana rannikosta."

"Mutta, jollei kansalla ole ruokavaroja tarpeeksi, kuinka sitten?"

"Ei mikään piiritys voi kestää niin kauan, että se saattaisi asukkaat
nälänhätään", vastasi Isaak luottavaisesti. "Kaupungin puolustajat
häiritsisivät alinomaa piirittäjiä. Juutalaisten tapporyntäysten
hirmuiset hyökkäykset pyyhkäisisivät heidän pois. Paitsi sitä, samalla
kuin Juutalaiset kärsisivät, eivät vihollisetkaan kärsimättä pääsisi.
Koko maa täyttyisi vihamielisellä ja vimmapäisellä väestöllä. Heidän
olisi mahdoton ruokavarojansa lisätä. Heidän matkansa katkaistaisiin.
Vaikkapa piirittävällä armeijalla aina olisikin runsaat ruokavarat, ei
se sittenkään saisi Jerusalemia valloitetuksi; mutta sitä myöten kuin
minä tunnen maan ja sen asukkaat, luulen minä, ettei mikään armeija
pysy ruu'assa Jerusalemin edustalla, jos kansa yksimielisesti päättää
sotaa käydä. Jos Jerusalem nälkää näkee, niin piirittävän armeijan
varmaan käy samoin, ja semmoisessa leikissä on helppo arvata, kumpi
puoli ensiksi helpottaa. Juutalaiset saattaisivat ilolla kuolla
nälkään, jos se on tarpeellista, mutta piirittävä armeija ei voisi
tämmöiseen kauheaan pulaan jouduttuaan tulla autetuksi."

"Mutta ennenkuin nälkä piirittävän armeijan saavuttaisi", sanoi Cineas,
"olisi Romalaisten viippauskoneillakin jotain tekemistä."

"Kyllä ja ankara työ olisikin. Kaikkiin Romalaisten viippauskoneisin
riittäisi Juutalaisilta tulta ja harva pääsisi muurien juurelle.
Mitäs tästä? Minun luullakseni päätaistelo taisteltaisiin
ulkopuolella muureja ja kaupungin kohtalo ratkaistaisiin ilman mitään
muurin-särkiöittä. Mutta miksi näistä asioista puhun? Ne ovat vähäiset.
Juutalaisilla on semmoinen turva, josta maailma ei tiedä mitään.
Vuosisadat ovat he katsoneet ylös jumalan puoleen, pikkuisinkin lapsi
palvelee hengellistä olentoa. Hän ei tiedä ensinkään epäjumalista.
Halvin talonpoika rukoilee näkymätöntä luojaansa. Hän uskoo häneen. Hän
luottaa häneen. Tuo ainoa, johon he kaikki näin uskovat ja luottavat,
ansaitsee tätä luottamusta ja osottaa itsensä semmoiseksi. Minä en
saata puhua siitä, kuinka taistelon käy ja samalla ummistaa silmiäni
häntä näkemästä. Hänestä päätös riippuu. Ja sopiiko minun ajatella,
että hän tekee päätöksensä omiensa vahingoksi?"

"Mutta otaksukaamme, että Juutalaiset pääsevät vapaaksi, entä sitten?
Mielivätkö he jotakin suurempaa valtaa?"

"Mielivät", vastasi Isaak levollisesti.

"Mitä?"

"Maailmaa."

"Uskotko siis, että jumala kaikilla teoillansa tarkoittaa Jerusalemin
joutumista maailman pääkaupungiksi?"

"Aivan hartaasti, aivan hartaasti", huudahti Isaak; "minä olen ennen
näitä sinulle kertonut ja nyt takaan uskoani entistä lujemmin."

"Tämä sopii hänelle", lausui Isaak tuokion perästä; "sopii hänelle
erittäin hyvin. Yksistään Juutalaisilla, hänen valitulla kansallansa,
on hänestä tieto. Koko muu ihmiskunta ei tiedä hänestä mitään. Eikö
siis ole hänelle soveliasta, että hän päättää tehdä itsensä tunnetuksi
kautta koko maailman, niinkuin hän nyt on Juutalaisille tunnettu. Eikö
tosiaankin maailma tulisi siunatuksi, jos se ainoata korkeinta olentoa
kunnioittaisi? Nyt on koko maailma epäjumalinen. Jos Juutalaiset
valloittavat maailman, on tämä vähän toista kuin tavalliset voitot ja
se tarkoittaa jotakin suurempaa kuin tavallista keisarikuntaa
veroinensa, maksoinensa. Se tarkoittaa jumalan tiedon levittämistä,
että kaikki ihmiset oppisivat, että hän on heidän isänsä ja häntä
rakastaisivat ja semmoisena häntä kunnioittaisivat. Tätä varten käskee
hän meidän nousta. Tätä varten aikoo hän lähettää meille suuren
johtajamme, jonka edessä kaikki Roman armeijat murskaksi musertuu ja
koko maailman kansakunnat polviansa notkistavat. Tämä sopii jumalalle."

"Mutta millä hinnalla!" kysyi Cineas. "Verellä ja tulella ja
hävityksellä ja ryöstetyillä kaupungeilla ja suitsevilla kylillä.
Minkälainen olento se on, joka tällä tavoin koettaa saada ihmisiä
itseänsä palvelemaan?"

"Kärsiköön maailma", lausui Isaak; "entä sitten? Se kärsii, jotta se
tulisi siunatuksi. Yksi sukupolvi kärsii onnettomuutta, että kaikki
nousevat sukupolvet pääsisivät todelliseen onnellisuuteen. Yksi sotihin
astuu, yksi voittaa ja kaikki on ohitse. Hän on hallitseva, jonka on
oikeus hallita. Hän on hallitseva merestä mereen ja virroista hamaan
maailman ääriin!"

Cineas ei lausunut mitään. Hän näki kuinka Isaak oli muodostanut koko
sielunsa tämän ainoan ajatuksen mukaan ja koska Isaakin ajatus ennen
kaikkia muita oli vastenmielinen hänelle, katsoi hän paremmaksi
puhe-aineesta luopua.

Mutta tämän keskustelun perästä katseli hän entistä suuremmalla
tarkkuudella Judean maata, halukkaana kuulemaan uusia tältä haaralta ja
näkemään, oliko kapina todella niin lähestymäisillään, kuin Isaak oli
sanonut.



XVIII.

Britannialainen.


Cineas oli päässyt niin pitkälle, että hän huomasi Kristin uskon
ihmeellisen sulon ja kauneuden. Häntä ympäröivätkin semmoiset olennot,
jotka toivat hänen silmiinsä sen ihanimmat ilmestykset. Kunnian-arvoisa
imettäjä, joka nyt oli saavuttanut koko entisen tyyneytensä; ja Helena,
jolla ei enään ollut mitään hengellistä epäilystä eikä pelkoa; ja
Markus, jonka koko elämä oli kulunut puhtaimpien vaikutusten kehässä;
kaikki näyttivät hänelle, kuinka erinomainen tämä uskonto oli, joka
opetti ihmiset kääntymään heidän luojansa puoleen, ei pelolla eikä
epäilyksellä, vaan rakkaudella ja luottamuksella. Hän näki myös, että
Julius oli heihin yhtymäisillään. Joku asia oli enentänyt Cineaan
taipumuksia Kristin uskoon, joita hän oli kauan aikaa osottanut; hänen
käyntinsä kristittyjen kokouksissa olivat alinomaiset; hänen
käytöksensä oli muuttunut; ja joku suuri ja juhlallinen tarkoitus iti
hänen sielussansa. Kaikki nämat asiat, joita hän joka päivä näki,
suostuttelivat hänen tunteitaan ja hänen täytyi järjellänsä hillitä
näitä tunteita ja olla varoillansa, etteivät ne veisi häntä
ulkopuolelle hänen positivista uskoansa.

Ei mikään asia vaikuttanut Cineaasen niin suuresti kuin Markon sanat.
Hän kuunteli usein kummastellen tuota solevaa, henkevää poikaa, kun
tämä puhui Jumalasta, isästänsä ja taivaasta, jommoiset asiat olivat
oudot kaikille pojille, joita Cineas oli milloinkaan nähnyt, mutta
tuttavat tälle merkilliselle olennolle, jolla todestikin toisinaan, kun
hän puhui näistä asioista, oli niin ilosta loistavat kasvot ja
semmoinen pyhä-valo otsansa ympärillä, että näytti siltä, kuin hän itse
olisi tuntenut jotain siitä maailmasta, josta hän niin mielellään
puhui.

Markus piti vielä vähentymättömällä innolla vireillä ystävyyttänsä
Britannialaista kohtaan ja nuot molemmat omituiset ystävät nähtiin
vielä melkein joka hetki päivästä yhdessä joko pylväskäytävässä taikka
puutarhassa, toisinaan käsi kädessä käyden, toisinaan niin, että Galdus
kantoi poikaa leveillä hartioillaan.

Markus puhui mielellään Galdolle siitä, mikä niin suuressa määrässä
täytti hänen ajatuksensa. Hän puhui hänen kanssaan kaikista asioista,
eikä suinkaan vähimmin tästä. Britannialainen ei ymmärtänyt kuin kovin
himmeästi, mitä hän kuuli, mutta aina hän kuunteli suurella
tarkkuudella ja kummastuksella. Näissä tämmöisissä keskusteluissa
Cineas oli tavan takaa kuunteliana ja se ihmeytti häntä vielä enemmin,
kun hän kuuli lapsen selittävän hengellisiä asioita barbarilaiselle.
Filosofin sopi semmoisia mietiskellä, mutta tässä oli korkein olento
saattanut voimakkaan läsnä-olonsa tunnetuksi lapsen sydämessä.
Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi Britannialainen tätä korkeinta
olentoa käsitti. Hän ajatteli aina tuota olentoa jollakin tavalla
Markon kanssa yhdistyneeksi, ikäänkuin tällä enkelinkaltaisella pojalla
olisi jonkunlainen taivaallinen luonto ja hän niin muodoin olisi
jumalaa likempänä. Sillä kun Markus koetti selittää, mitä tuo suuri
Ainoa oli, Britannialainen ei havainnut mitään, joka hänen mielestänsä
vastasi tätä kuvausta niin hyvin kuin poika itse.

Tämmöistä keskustelua Cineas eräänä päivänä kuunteli, kun hän seisoi
pylväskäytävässä ja Markus ja hänen kumppaninsa istuivat nurmikolla
leveän lammikon edessä, jonka keskikohdasta vankka vesisuihku täytti
korkealle ilmaan ja vaahtipilvinä taas säiliöön lankesi.

"Katso vaan", lausui Markus, "tuota kultaista, välkkkyvää vihmaa! ja
sen takana on yksi taivaan kaari ja vesi säiliössä hohtaa kuin hopea.
Kun menemme taivaasen, luulen minä, että kaikki on kultaa, niinkuin
tämä, mutta kirkkaampaa."

"Kaikki täytyy olla kultaa ja kirkkautta siellä, jonne sinä menet",
sanoi Galdus ihmetellen; "eikä se sittenkään ole kylläksi hyvää
sinulle. Mutta tuo maailma on aiottu sinulle, vaan ei minulle."

"Eikö sinulle? Miks'ei? Kyllä se on sinulle aiottu yhtä hyvin kuin
minullekin. Minä kaipaisin sinua siellä."

"Ei, ei; minä olen barbari, -- sinä olet niinkuin jumala."

"Jumala! Minä olen vaan lapsi, mutta minä toivon pääseväni sinne, sillä
siellä rakastetaan lapsia ja hyvin vastaan otetaan; etkö sinä soisi
pääseväsi sinne?"

"Soisin kyllä, mutta minun täytyy mennä muuanne."

"Muuanne!"

"Niin, uudestaan soturina elämään taikka ehkä jonkinlaisena eläimenä.
Kuka sen tietää? En ainakaan minä."

"Uudestaan elämään! Niin; mutta ei täällä, ei soturina. Ei; sinäkin
tulet enkeliksi tuohon kultaiseen maailmaan, jos vaan halajat ja
koetat. Etkö sinä halaja?"

"Minä halajan olla sinun kanssasi", lausui Galdus lempeästi, tarttuen
Markon pieneen, valkoiseen käteen ja katsellen häntä nöyrän hellällä
rakkaudella.

"Etkö sinä rakasta Jumalaa?"

"Sinä olet minun jumalani."

"Oi Galdus! Ällös rohjetko sanoa niin. Yksi vaan on Jumala. Etkö sinä
rakasta häntä?"

"Minä en tiedä hänestä mitään. Minä pelkään häntä."

"Pelkäät häntä!"

"Niin; kaikki, mitä ikinä kuulin yhdestä Jumalasta, taikka useista
jumalista, saattaa minun heitä kaikkia pelkäämään. He ovat kaikki
tuimia ja hirvittäviä. Salli minun pysyä kaukana heistä ja olla sinun
luonasi."

"Sinä et siis tunne häntä", sanoi Markus surullisella äänellä.

"Ne jotka parhaiten tuntevat hänen, ne kaikkein enemmin häntä
pelkäävät."

"Ketkä?"

"Druidit. He ovat meidän pappimme. He ovat ainoat, jotka kertovat
meille jotakin hänestä."

"He eivät tunne häntä", lausui Markus vakavasti.

"Miksei? He ovat viisaita, kunnioitettavia miehiä, joilla on harmaat
hiukset ja pitkä valkoinen parta. He asuvat vehmastoissa ja näkevät
hänen välisti ja hän ilmoittaa heille, mitä hän tahtoo."

"Jos hän niin tekee, etkö sinä tiedä, kuinka hyvä hän on?"

"Hyvä! hän on hirvittävä."

"Hirvittävä! millä tapaa?"

"Hän janoo verta. Ei muuta kuin verta. Minä olen nähnyt, kuinka oma
veljeni laskettiin kivelle ja kuinka pappi pisti terävän puukkonsa
hänen kurkkuunsa."

Markoa kauhistutti ja Britannialaista totisesti katsellen kysyi hän:

"No, minkätähden tekevät nuot murhaajat niin?

"Sentähden, että hän himoitsee verta. Minä olen nähnyt pahempiakin kuin
nämät. Minä olen nähnyt ison tarhan täynnä miehiä, naisia ja lapsin, ja
papit sytyttivät sen tuleen yltäympäri ja polttivat heidän kaikki."

Markus oihkasi ja kätki kasvonsa Britannialaisen rintaa vastaan.

"Voi hirmua!" huudahti hän viimein, "mitä he näillä tarkoittavat? Mitä
he ajattelevat? Luulevatko he, että he tuntevat hänen? Miksi he häntä
luulevat? Se ei ole Jumala, jota he palvelevat. Se on paha henki. Hän
kertoo teille valheita. Hän se juuri on, joka verta janoo."

"Hän olkoon kuka hyvänsä", sanoi Galdus tyynesti, "tätä tämmöistä he
tekevät ja tästä syystä minä pelkään häntä ja ajattelen häntä
hirvittäväksi."

"Mutta tämä on kokonaan väärin", lausui Markus kiivaasti. "He eivät
tunne häntä. Hän rakastaa meitä. Hän vihaa verta. Nämät kauheat asiat
kauhistavat häntä."

"Rakastaa meitä!" toisti Galdus pitkäänsä.

"Niin."

"Minä en ymmärrä. Jumala lähettää ukkosen ja salaman ja raju-ilmat ja
myrskyt. Kuinka hän voi rakastaa meitä? Kun kuulen ukkosen jyrinän,
pelkään minä häntä kaikkein enimmän."

"Mutta minä", sanoi Markus, "en pelkää ensinkään, sillä minä tiedän,
kuinka hyvä hän on. Miksi ukkosta pelkäisin? Jumala antaa meille
elatuksen ja valon ja suloiset kukat ja kirkkaan auringon paisteen.
Tämä todistaa, kuinka hän pitää huolta meistä."

"Minä en ajatellut tätä", lausui Galdus vitkaan. "Ja lisäksi, niinkuin
sinä tiedät, hän on ollut täällä. Hän tahtoi saada meidän kaikki
taivaasen ja niin hän tuli ja asui meidän luonamme -- ja kuoli. Enkö
minä ole usein tätä sinulle kertonut?"

"Kyllä; mutta minä en ymmärrä sitä", vastasi Galdus ja näytti
hämmentyneeltä. "Sinä olet toisenlainen kuin minä. Minä opin pelkäämään
häntä ja nyt, kun sinä kerrot tämmöisiä minulle, arvelen että ne olivat
aiotut sinulle eikä minulle."

"Kaikille", lausui Markus suloisella, matalalla äänellä. "Hän koko ajan
kävi ympäri köyhien ja sairaitten ja pikkuisten lasten luona ja puhui
hyviä sanoja; ja kun hän näki jonkun kärsivän, meni hän kohta sinne ja
lohdutti häntä."

"Niinkuin sinä teit minun", lausui Galdus sädehtivin silmin ja
vapisevalla äänellä, "tuolla paikalla, jossa makasin pelkurin kaatamana
ja johon kaikki ihmiset jättivät minun yksinäni olemaan, kun olivat
minun sinne viskanneet niinkuin koiran, ja sinä tulit kirkkain
kasvoinesi; ja minä katsahdin ylös ja luulin, että joku näky ilmestyisi
minulle. Sillä sinä seisoit kyynelet silmissä; ja silloin minä
ensikerran kuulin sinun kalliin, suloisen äänesi ja sinä puhuit
sääliväisesti, niinkuin äiti puhuisi ja minua kummastutti; mutta minä
kunnioitin sinua sydämessä. Kun puhut minun kanssani sinun jumalastasi
ja kerrot, kuinka hän kävi köyhäin ja rasitettujen luona, silloin minä
ajattelen sinua, kun tulit sinne, enkä näe ketään muuta kuin sinun.
Minä en tunne sinun jumalaasi, vaan minun. Sinä olet minun jumalani ja
sinua minä palvelen."

Raaka, roteva Britannialainen sulki Markon voimakkaasti, mutta
hellästi syliinsä; ja poika tunsi vankan sydämen sykkivän hänen
jättiläis-ruumiissansa, joka nyt vapisi liikutuksesta ja hän tiesi,
kuinka suuresti tämä raju, jyrkkä luonto oli häneen taipunut.

"Sinä rakastat minua, kallis Galdoni ja minä tiedän sen hyvin, mutta
älä sano, että minä olen jumalasi. Minä rakastan sinua, mutta yksi
löytyy, joka rakastaa sinua vielä enemmän."

"Ei ei -- se on mahdotonta. Minä tiedän, kuinka sinä rakastat minua. Ja
sinä olet saattanut minun unhottamaan isänmaani."

"Hän rakastaa sinua", sanoi Markus lapsen tavalla ajatustansa pitäen.
"Hän on antava sinulle paremman isänmaan."

"Minä en voi ajatella häntä. Sinä olet ainoa, jota voin ajatella, kun
puhut rakkaudesta ja säälistä ja semmoisista asioista."

"No jos vaan tuntisit hänen ja voisit ajatella häntä niinkuin minä",
lausui Markus, "silloin rakastaisit häntä ja tietäisit, että kaikki
mitä minä olen tehnyt, on halpaa, verrattuna kaikkiin niihin, mitä hän
on tehnyt! Jos minä tulin sinun luoksesi, kun olit haavoitettu ja
vaivoja kärsit, tiedä, että se oli siitä, että hän lähetti minun sinne
sinun tykösi. Hän oli siellä, mutta sinä et nähnyt häntä. Hän on paitsi
sitä tehnyt monta vertaa enemmän kuin nämät; hän on kuollut sinun
puolestasi, että sinä rakastaisit häntä ja pääsisit viimein taivaasen."

"Tällä tapaa sinä aina puhut", lausui Galdus, "mutta minä en voi nähdä,
kuinka asian laita on. Minä en voi sitä ymmärtää."

Näin he puhuivat, eikä Galdus vielä, kun Markus kertoili lapsellista
uskoansa, voinut muuta kuin sanoa, ettei hän sitä ymmärtänyt. Näitä
kaikkia Cineas kuunteli, suuresti ihmetellen ja kummastellen, mistä
Markus oli saanut sen lujan vakuutuksen, jonka hän toi esiin, puhuen
siitä aina, niinkuin olisi hän puhunut jostakin selvästä totuudesta,
jostakin, jonka hän oli aina tuntenut ja jota hän arveli, että kaikki
muutkin ihmiset tunsivat yhtä hyvin kuin hän itse.



XIX.

Hovissa.


Labeon asema oli tällä välin tullut yhä paremmaksi. Kappale aikaa
takaperin Nero oli pannut hänen tribunivirkaan -- joka ammatti muinoin
oli hyvin tärkeä, mutta nyt varsin vähäpätöinen. Se oli kuitenkin askel
eteenpäin sillä radalla, jota hän mieli astua, ja se tapa, jolla virka
hänelle annettiin, oli suuri ja tavaton kunnian-osotus, sillä häntä ei
vaadittu ensiksi qvaestorin virkaa toimittamaan, niinkuin muutoin oli
tapana. Tribunivirkansa vuotena hän menetteli suurella kohtuudella ja
varovaisuudella, hyvin ymmärtäen ajan luontoa ja tietäen, että Neron
hallitessa laimeata velvollisuuksien täyttämistä pidettiin parhaana
ansiona. Tämän ajan kuluttua hänestä tehtiin praetori, jolloin hän
käytti itseänsä samalla älyllä ja tyvenellä soveliaisuudella. Hänen ei
ollut tilaisuus, kuten onneksi tapahtui, istua oikeutta, sillä tämä osa
hallituksen toimista ei joutunut hänen puolellensa. Kaupungin prefekti
piti vaaria yleisistä rikoksista, eikä mitään muuta jäänyt Labeon
tehtäväksi kuin julkisten näytelmien toimeenpano ja alhaison
huvittaminen. Hän johdatti näitä samalla haavaa sekä komeudella että
säästäväisyydellä, jotta hän, vaikka hän kartti liiallisia kulunkeja,
kuitenkin oli varma kansan suosiosta.

Hän havaitsi itsensä yhtä tervetulleeksi hovissa kuin koskaan ennen ja
yhä Nero erinomaisella sitkeydellä laski leikkiä "Catostansa." Jos
keisarin mielitaipumus, taikka valtion etu, taikka kansan tahto
olisivat tämän vaikuttaneet, olisi hänen suosionsa Labeota kohtaan pian
herjennyt; mutta se oli vaan maun asia, oli parhaasta päästä joku
entisen tasavallan luonteen taikka tribuniviran muisto, joka saatti
Neron tällä tapaa suosiotansa Labeolle osottamaan.

Labeo ei kuitenkaan erittäin huolinut syystä, vaan iloitsi
ylentymisestänsä ja odotti toivokkaana onnellista tulevaisuutta
itselleen. Neron hurjuuden teot, jotka pikemmin enenivät kuin
vähenivät, eivät suuresti Labeota huolettaneet eivätkä ensinkään
häirinneet sitä kiitollisuutta keisaria kohtaan, joka todella hänessä
löytyi.

Tigellinus ei ollut alusta näyttänyt ensinkään pitävän väliä Labeon
edistymisellä eikä Cineaan asemalla. Hän luotti niin varmasti omaan
vaikutusvoimaansa Caesarin suhteen tämän pahoja himoja yllyttäessään,
ettei hän koskaan katsonut mahdolliseksi, että mikään muu asia voisi
millään tapaa häneen vaikuttaa. Suurella kummastuksella hän huomasi sen
vallan, jonka Cineas vähitellen oli saanut hovissa, jossa hän oli aivan
etevä mies, vaikka hän pysyi ihan puhtaana siveytensä puolesta -- liian
rikas viroista huolimaan ja liian tyytyväinen taikka kenties liian
ylpeä kunnian-osoituksia havittelemaan. Tigellinus oli kanan aikaa
odottanut, että hänen isäntänsä kyllästyisi näihin molempiin; mutta kun
havaitsi, ettei Nero kyllästynytkään, joutui hän levottomaksi. Hän ei
kokonaan ymmärtänyt sitä voimaa, jolla tieteet ja taiteet taivuttelivat
Neron mieltä. Sillä keisari ylpeili tarkasta maustaan ja hienosta
älystään. Hän arveli, että maailma oli menettänyt suuren runoilian, kun
hän oli tullut keisariksi. Tämä oli lujimpia vakuutuksia hänen
omituisessa ja ristiriitaisessa luonnossaan. Tigellinus ei pannut
kylläksi arvoa tähän, sillä hän ei tuota tunnetta ymmärtänyt. Kaikkia,
mitä koski tieteesen, kirjallisuuteen taikka filosofiaan, Nero
ehtimiseen jahki. Hän oli siinä vakaassa uskossa, että hänessä oli
taipumus näihin kaikkiin, jopa etevä kuntokin näissä tiedon haaroissa.
Tämä mielenlaatu syntyi hänessä aivan aikaisin, kun hän oli viaton, ja
pysyi hänessä siihen hetkeen asti, kun hän rikosten alaisena kuoli, ja
ilmestyi hänen kuolemassansakin mahtavana. Seneca oli vuosikaudet
suuresti vaikuttanut keisariin ainoastaan tästä syystä ja kadotti
valtansa parhaasta päästä sen vuoksi, että hänen hengelliset lähteensä
kuivuivat. Hän kävi vanhaksi, eikä hänellä ollut enää tarpeeksi intoa
mitä näihin harrastuksiin tuli.

Cineas täytti runsaasti Senecan sijan. Vaikka hän puoleksi ylenkatsoi
niitä vaatimuksia, joita Nero piti oman etevyytensä suhteen, antoi hän
kuitenkin niille arvoa, sillä ne olivat totiset. Itse puolestansa hän
todenteolla rakasti kaikkia, mitä oli kaunista, ilmestyi se missä
hyvänsä, ja harrasti innolla kaikkia, mitä oli ylevää taiteessa, taikka
kirjallisuudessa, taikka filosofiassa. Aikaa voittain tämä into eneni
eikä se milloinkaan, koska hän vielä oli nuori, näyttänyt tavoitetulta
taikka luonnottomalta. Hänellä oli aina virkeä mieli ja oman-takeiset
mietteet. Hänen arvostelunsa olivat aina järkevän tasaiset ja oikeat.
Ennen kaikkia hän oli Kreikkalainen ja hänellä oli kummastuttavan
suuressa määrässä hänen sukukuntansa erinomainen aisti, terävä ymmärrys
ja kunnioitettava nero. Hänellä oli ylevämpi katsantotapa elämän
suhteen ja laveampi tieto kuin Tigellinolla ja kohta alusta hän ymmärsi
täydellisesti Neron kaksinkertaisen luonteen, joka jäi toiselta aivan
peitteesen. Hän tiesi, että ihmisen on mahdollinen yhtä haavaa rakastaa
pahantapaisuutta ja kirjallisuutta ja olla suuri filosofian taikka
taiteen harrastaja, mutta samalla julmuutensa kautta ilmeinen hirviö.
Hän tiesi, että taidollinen sivistys menestyy siveydellisen
epäpuhtauden rinnalla ja havaitsi Nerossa vaan mitä hän jo oli
vähemmässä määrin muissa nähnyt. Niin tavoin oli hänellä pitkin aikaa
se etu, että hän ymmärsi sen miehen, jonka kanssa hänen oli tekeminen
ja tiesi siis aina menetellä niin, että hänen oma valtansa säilyi.

Tästä syystä Tigellinus alkoi suuresti kadehtia tuota Athenalaista,
jolla oli semmoinen asema, että kaikenlainen kilpaileminen hänen
rinnallansa olisi saattanut Tigellinon naurun alaiseksi siinä
tapauksessa, että tämän olisi ollut joku halu siihen ruveta. Hän koetti
turhaan vähentää Neron rakkautta näihin maun harrastuksiin. Hän käytti
koko kekseliäisyyttänsä uusia huvituksia luodaksensa, mutta ainoa
voitto siitä oli se, että kun hänen isäntänsä oli näihin kyllästynyt,
vastavaikutus syntyi ja hän ryhtyi aina uudella innolla jälleen
kirjallisiin toimiinsa. Viimein Tigellinus rupesi pelkäämään, että
keisari kokonaan painuisi näihin, kaikki muut asiat sillensä heittäen,
ja mikä hänelle itselle silloin neuvoksi tuli? Hän oli virkansa
menettävä ja hänen täytyi kerrassaan vaipua entiseen vähäpätöisyyteen.

Tigellinon kateus oli niin ilmeinen, että Nero itse huomasi sen ja
välisti pilkaten puhui siitä Cineaan kanssa.

"Tämä mies", hän lausui, "on peto, kesytön peto ja luulee kaikkia muita
ihmisiä pedoksi. Hän ei ollenkaan ymmärrä kuinka taidolliset
harrastukset voivat viehättää. Hän ällistyisi, jos kertoisin hänelle,
että runoileminen miellyttää minua yhtä paljon kuin syöminen jossakin
hänen komeimmassa pidossaan. Hän on kovin hyvä tavallaan ja kukaties
tällä lailla aivan tarpeellinen; mutta se on kuitenkin alhainen tapa ja
kokonaan raaka tapa. Kiitos jumalien, valtion toivot eivät ole koskaan
häirinneet vanhaa rakkauttani kirjallisuuteen. Jos saisin uudestaan
elää elämäni, minä soisin, että syntyisin Athenassa ja saisin elää
leutoa filosofiallista elämää."

"Hän ei ymmärrä sinua", jatkoi Nero, "enemmän kuin minuakaan. Hän
luulee sinua kilpailiakseen. Kuinka naurettavaa! Tämä olisi aivan kuin
jos joku jumala tahtoisi jonkun koiran kilpailiakseen; sillä sinä,
rakas filosofini, elät ajatuksissa jumalien elämää -- semmoista elämää,
joka minun mielestäni on paras kaikista elämistä; mutta hän elää niin
kuin eläin, ilman mitään korkeampaa ajattelematta kuin ruokahalunsa
tyydyttämistä. Kun lähtee hänen luotansa sinun luoksesi, on ikäänkuin
nousisi korkeampaan elämän lajiin."

Tavallisella miellyttävällä häveliäisyydellään kiitti Cineas keisaria
siitä hyvyydestä, jotta tämä hänestä käytti niin ansaitsemattomia
kohteliaisuuden lauseita, mutta hän oli liian ylpeä sanomaan sanaakaan,
hyvää taikka pahaa, vihamiehestänsä. Hän ei pelännyt tätä yhtään, sillä
hän tunsi, että hän voi keksiä keinoja viehättääkseen Neroa vielä
muutamia vuosia, jos hän tahtoi.

Eräänä päivänä Cineas, kuu hän oli matkalla hoviin, kuitenkin näki
jotain, joka säikähytti häntä. Hän näki Tigellinon hartaasti
keskustelevan jonkun kanssa, jonka kasvot Athenalainen hyvin tunsi. Se
oli Hegio.

Se ei ollut ensinkään kummallista, että Syrialainen oli osannut tien
Tigellinon luokse; ja todellakin se oli varsin arvattavaa, kun Cineas
tiesi, että Hegio oli ollut Tigellinon palveluksessa siitä ajasta asti,
jolloin Labeo oli pannut hänen pois, vaikka ei Cineas ollut tähän
saakka koskaan sattunut häntä näkemään. Näitä ajatteli Cineas ja tämän
miehen näky, joka ilmeisesti oli hänen vihamiehensä palveluksessa,
näytti ennustavan vasta tulevia murheita. Tigellinon oli voima kukistaa
parhaimmatkin. Hänen edessään liehakoitsi joukko ilkeitä
päällekantajia, jotka olivat valmiit vannomaan vaikka mitä ja isäntänsä
tähden tekemään tuhansia vääriä valoja. Cineas tunsi aivan hyvin monta,
jotka tämän konnan valta oli syössyt perikatoon; muutamien nimiä kansa
kuiskutteli keskenänsä, kauhistuen heidän kohtaloansa ja heidän
murhaajiansa kiroten. Hegion näky teki, että hänestä tuntui niinkuin
vaara äkkiä yllättäisi hänen ja hänen omat ystävänsä, kietoen heitä
kaikkia yhteiseen onnettomuuteen.

Mutta pian oli Cineas päätökseen tullut, siihen päätökseen, että hän
nykyistä menetysparttansa jatkaisi. Kenties oli Tigellinus jonkun ajan
perästä havaitseva, ettei Cineaan asema ollenkaan vaikuttanut häneen,
jolloin hän luopuisi yrityksistään. Kaikissa tapauksissa päätti hän
entistä käytöstänsä noudattaa.

Cineas teki nyt itsensä Nerolle otollisemmaksi kuin milloinkaan, toi
näkyviin uusia taidon lahjoja, joita hän ei koskaan ennen ollut
näyttänyt ja ryhtyi likemmältä Neron erityisiin kirjallisiin
mielitekoihin. Hän sepitti muutamia värssyjä kreikan kielellä, jotka
ihastuttivat keisaria, sillä tämä luuli tästä näkevänsä, että se mies,
jonka neroa hän piti suurimmassa arvossa, oli hänen omia aatteitansa
hyväksynyt. Hän opetti Nerolle uusia runomitan muotoja ja uusia
kuvanveiston salaisuuksia. Hän hankki myöskin hänelle yhden Alkaion
kadonneen runoelman, joka oli säilynyt hänen heimossaan, ja tarjosi sen
hänelle suurella komeudella.

Neron erinomaisen suuri halu kaikkiin, mitä kreikkalaista oli,
vaikutti, että hän vastaan-otti kaikki nämät uudet ponnistukset Cineaan
puolelta samalla mielihyvällä kuin lapsi, joka saa jonkun leikkikalun,
jota sen mieli monta vuotta on tehnyt. Cineas havaitsi ennen pitkää,
että hänen asemansa oli lujempi kuin ikinä ennen. Hän tuli todesti niin
tuiki tarpeelliseksi keisarille, että se rupesi hänen omia toiveitaan
ja tunteitaan häiritsemään ja saatti hänen katumaan, että hän oli
ollenkaan hoviin mennyt. Hän alkoi pelätä, ettei hän koskaan saisi sitä
jättää.

Ei sovi epäillä, että Neron suuri mieltymys Cineaasen oli sekä totinen
että kestävä, siitä yksinkertaisesta tosi-asiasta päättäen, ettei
Cineaalla ollut yhtäkään kilpailiaa. Ei kenessäkään muussa ollut niin
paljon viehättävää. Nero näki hänessä Kreikkalaisen ja Athenalaisen,
jonka suku oli mitä jaloimpia; semmoisen miehen, joka täydelleen tunsi
Kreikan taiteet ja tieteet ja filosofian; jolla oli hieno käytöksen
sievyys -- joka oli jalo ja jumalankaltainen ryhdiltänsä, luonteva
tavoiltansa, huvittava keskustelukeinonsa puolesta ja ennen kaikkia
semmoinen, jossa ei ollut kunnianhimoa. Cineaalla ei ollut ainoatakaan
asiata, jota hän olisi Nerolta pyytänyt. Hänen äärettömän suuri
rikkautensa ja hänen historiallinen nimensä tyydyttivät häntä. Hänen ei
tarvinnut pyrkiä mihinkään. Hän oli ainoa hovissa, jolla ei ollut
syrjätarkoituksia. Tässä oli enemmän kuin mitä saatti Senecastakaan
sanoa. Kaikkien näitten asiain johdosta ja varsinkin tämän viimeisen
tähden, jonka Nero itse aivan hyvin tunsi ja johon hän usein viittasi,
hän ei tahtonut vapaa-ehtoisesti uutta kumppaniansa kadottaa.



XX.

Tuhlaajapoika palajaa.


Vaikka Cineas piti keisarin huvittamista mielessään, kävi hän sentään
tuon tuostakin kristittyin kokouksissa. Välisti hän niissä näki suuren
Apostolin, mutta hän ei koskaan tavoittanut mitään likempää yhteyttä
tämän kanssa, kuin mihin hän tavallisena kuuliana joutui. Tämä lienee
tullut joko jostakin tunteesta, ettei hän voinut oppia mitään, taikka
toiselta puolen pelosta, että hän kuulisi liian paljon ja semmoinen,
jok'ei ollut filosofi, saisi hänen järkiperusteensa kumotuksi. Oli
miten oli, yhä hän kuitenkin pysyi kaukana siitä ainoasta miehestä,
joka olisi voinut tehdä enemmän kuin kukaan muu ja näyttää hänelle tien
siihen totuuteen, jota hän etsi.

Kerta tapahtui tämmöisessä kokouksessa, että Cineas hämmästyi hyvin
tunnetut kasvot nähdessänsä. Ne olivat yhden miehen kasvot, jota hän ei
ollut vuosikausiin nähnyt ja nyt tämä ilmestyi hänen edessään kristityn
seurakunnan johtajan virassa.

Se oli Philo, Kretalainen.

Sangen suuresti hän oli muuttunut. Kun Cineas viimeiseksi tapasi hänen,
oli hän varsin nuori, mutta nyt hänen hiuksensa näyttivät ennen
aikaansa harmaantuneen. Kasvojen entinen muoto oli kadonnut. Ennen asui
näitten juonteissa jotain, joka todisti oman tunnon vaivoja hänen
sydämessään, mutta nyt se oli kokonaan haihtunut eikä näissä vaaleissa,
kirkkaissa kasvoissa, jotka ilmestyivät Cineaan edessä, kuvannut muu
kuin rauha.

Hän oli siis viimein saavuttanut levon, jota hän kaipasi, vieläpä
täällä näitten kristittyin joukossa. Tämä tapahtuma synnytti Cineaassa
ajatuksia, joita hän ei ollut ennen tuntenut. "Opettajalta" se ei ollut
onnistunut, mutta Philo oli istunut suuren opettajan jalkain suuressa.

Kun kokous oli päättynyt, meni Cineas hänen luokseen. Philo oli myöskin
tuntenut hänen ja syleili häntä hartaasti.

Vähän aikaa he katselivat ääneti toisiaan.

"Oletko sinä ollut kauan Romassa?" kysyi Cineas viimein.

"Vasta minä eilen jouduin tänne."

Tuosta taas hetken vaiti-olo. Philo alkoi ensiksi:

"Sinä näet, että minä olen muuttunut."

"Niin", vastasi Cineas; "sinusta on tullut vanha mies ennen aikojaan."

"Suurempi ja parempi muutos kuin tämä on tapahtunut minussa."

"Oletko siis löytänyt, mitä halasit?" kysyi Cineas innokkaalla
osan-otolla.

"Olen, jalo Cineas", sanoi Philo suurella juhlallisuudella, "minä olen
löytänyt rauhan. Minä olen oppinut viisauden, joka on suurempi kuin
Sokrateen viisaus. Minä olen kuullut yhden, joka lausui: 'tulkaat minun
tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut ja minä tahdon
teitä virvoittaa.' Minä olen tullut tämän luokse ja hän on antanut
minulle rauhan."

Philo puhui puoleksi itseksensä, ikäänkuin yksin haasteleva. Yhtäkkiä
hän katsoi totisesti Cineasta ja sanoi vapisevalla äänellä:

"Cineas, sinä tunnet minun elämäni vaiheet. Kautta maailman minä haen
häntä."

Hän herkesi. Cineas painoi alas päänsä. Hän tiesi hyvin, ketä Philo
tarkoitti.

"Minä en ole löytänyt häntä", jatkoi Philo surullisella äänellä; "en
ole löytänyt, ei jälkeäkään. Minä koetan tehdä työtä Herraani varten,
mutta työni on vaan puolinaista ja jää semmoiseksi, kunnes löydän
hänen, kunnes kovimmat tunnen. Ja minä tahdon vaeltaa halki koko
maailman, siksi kuin kuolen, mutta minä tahdon etsiä häntä."

Philo kääntyi pois ja peitti kasvonsa molemmilla käsillään.

"Oi Philo!" huudahti Cineas, kiivaasti tarttuen hänen käsivarteensa,
"sinä olet päässyt etsintösi perille!"

Philo kääntyi takaisin liikutuksesta väristen ja katseli Cineasta
tuimasti.

"Ethän sinä julkeisi ylenkatseella puhua tästä!"

"Hän on täällä Romassa", lausui Cineas.

Philo lankesi polvillensa ja painaen päätänsä alaspäin ja pannen
kätensä ristiin hän pysyi liikkumatta, mutta hänen sydämensä vuodatti
kaiken rakkautensa ja kiitollisuutensa Hänen eteensä, joka oli tällä
tavoin vastannut raskaitten vuosien rukouksiin ja kaipauksiin ja
etsintöihin.

Nyt hän nousi ja tarttuen Cineasta käteen lausui tuskin kuultavalla
äänellä:

"Vie minut hänen luokseen."

Ja molemmat riensivät pois.

Matkalla Philo ei puhunut mitään. Hän ei edes kysynyt, kuinka Cineas
tiesi, että juuri se, jonka luokse tämä nyt saattoi hänen, oli oikea
henkilö. Vankasti Jumalaan uskoessaan hän kohta katsoi tätä rukouksensa
kuulumiseksi, vieläpä niinkuin Cineas olisi tullut aivan Kreikasta asti
vallan varten viemään häntä hänen äitinsä luo.

Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen luja kouristuksensa ja hänen
kätensä kova vapiseminen osottivat hänen liikutustansa. Nämät äkkiä
tulleet, ihanat uutiset olivat valloittaneet hänen mielensä ja
ajatusten kuohu esti häntä puhumasta.

Cineas toiselta puolen ei lausunut mitään, vaan mietiskeli, kuinka hän
parhaiten toimittaisi nämat uutiset imettäjälle. Hän tiesi hänen
voimattomuutensa ja heikkohermoisuutensa. Jokainen suuri puuska, joko
ilon taikka surun, olisi ehkä vaarallinen hänelle. Tätä hän pelkäsi.
Hän ei voinut keksiä mitään keinoa ja sentähden päätti hän jättää
valmistuksen toimet Helenalle.

Vihdoin he saapuivat kartanon luokse ja nyt Cineas puhui ensi kerran,
siitä kuin he olivat lähteneet matkalle. Hän vei ystävänsä yhteen
huoneesen, jossa tämä saisi tuokion olla rauhassa ja lähti sitten
sisarensa tykö.

Helena lupasi tehdä, mitä hän voi, mutta epäili suuresti, onnistuisiko
se häneltä. Hän pelkäsi äkillisen ilon vaikutusta. Tosin kyllä imettäjä
oli tullut terveeksi, mutta hänen voimansa olivat parhaallansakin ylen
huonot. Äkillinen mielen liikutus saattaisi varmaan hänen sydämensä
sykkimään niin rajusti, että hän tuskin voisi hengittää. Vuosien surut
ja monet unettomat yöt ja katkera tuska, jota hän yksinään valvoessaan
oli kärsinyt, nämat kaikki olivat hänen tämmöiseksi muuttaneet.

Kun nyt Helena haki imettäjää, epäillen voisiko hän taitavasti tuoda
esiin nämät uutiset ja kovin peläten seurauksia, kääntyivät hänen
kasvonsa levottomaksi ja, kun imettäjä näki hänen astuvan huoneesen,
hän katseli emäntäänsä kummastellen. Mitä Helenaan tuli, hän ei
keksinyt mitään kiertoa, jolla hän saisi uutiset mukavasti imettäjälle
kerrotuksi. Koskei hän tietänyt mitään sopivaa keinoa, päätti hän
sanoa, mitä vaan ensiksi hänen mieleensä joutui.

Hän sanoi siis niin tyynellä äänellä kuin hän voi: "Cineas on kuullut
tänään jotakin, jota hän tahtoi minun kauttani jutella sinulle."

Tuskin ennätti Helena lausua tämän, ennenkuin hän jo katui ja kesken
herettyään hän katseli imettäjää ja pelästyi yksinkertaisten sanojensa
vaikutuksesta.

Sillä imettäjä nojausi taaksepäin istuimellaan ja tuijotti oudon
tuimalla tavalla kiinteästi Helenaa ja hänen sydämensä tykki niin
rajusti ja nopeasti, että koko hänen ruumiinsa värisi.

"Hän tapasi kaupungissa yhden miehen", sanoi Helena vapisevalla äänellä
ja kyynelet silmissä, "ja tämä mies kertoi hänelle jotain, josta hän
tahtoi antaa sinulle tiedon. Mutta, voi, rakas ystäväni, minkätähden
sinä väriset näin? Tyynnytä itseäsi! Etkö saa mieltäsi rauhotetuksi?"

Ja Helena tarttui imettäjän käsiin ja suuteli hänen vaaleita, valkoisia
kasvojansa ja käski hänen viihtyä.

"Oi, kallis emäntäni", lausui imettäjä heikolla äänellä, "minä en voi
hillitä tunteitani. Minä tiedän hyvin, mitä sinulla on kertomista. Ei
löydy kuin yksi sanoma, jonka Cineas lähettäisi minulle. Se koskee
häntä. Kerro se vaan. Älä minua sure. Sillä ei ole väliä, olenko tyyni
vai ei. Kyllä minä tämän kestän. Sinä tulit kertomaan hänen
kuolemastansa. Hän on mennyt enkä minä saa nähdä häntä enää tässä
elämässä."

"Ei", lausui Helena.

"Ei! Eikö se koskekaan häntä?"

"Koskee kyllä."

"Ja mitä muuta kertomista sinulla olisi? Voi, minä rukoilen sinua, älä
pidä minua epätiedossa."

"Hän ei ole kuollut."

"Hän -- ei -- ole -- kuollut?" toisti imettäjä, mieltänsä rohkaisten ja
katsellen Helenaa kummallisella, rukoilevalla tavalla. "Eikö hän ole
kuollut? Ja tulitko sinä kertomaan tätä minulle? Ja tämä mies, josta
puhut, missä hän on? Kuka hän on?"

"Sinä saat nähdä hänen ja kysyä häneltä itseltä. Mutta, voi, tyynnytä
itseäsi." Vaan imettäjä vapisi enemmän kuin ennen.

"Oi, onko hän säilynyt? Onko hän hengissä? Ja missä? Ja kuka voi tuoda
hänet hänen äitinsä luokse? Mihin minun tarvitsee mennä, että saan
nähdä hänen, ennenkuin kuolen? Kauan minä en enään eläne, paniko hän
minulle jonkun sanan? Mainitsiko hän koskaan minun nimeäni? Onko hän
lähellä minua, vai etäällä? Onko hän liian kaukana, ettei hän ehdi
minun luokseni, ennenkuin kuolen? Oi, puhu, äläkä katsele minua niin
oudosti. Mitä sinä tarkoitat noilla kyynelilläsi? Jos hän ei ole
kuollut, minkätähden sinä itket?"

"Sentähden -- sentähden", lausui Helena, "että minä pelkään sinun
puolestasi. Sinä vapiset niin. Sinä et voi kestää tätä puuskaa."

"Puuskaa! Mitä puuskaa? Sitäkö sanomaa, että poikani elää? Voi, mitä
kertomista sinulla on? Mitkä hirmusanat ovat jälellä? Enkö minä ole
kärsinyt pahimpia -- pahimpia? Voiko mitään pahempaa olla jälellä?"

Ja kova kauhistus kuvausi imettäjän kasvoissa ja hän istui suorana ja
jäykkänä, kädet ristissä, peläten, että hän saisi kuulla jotakin uutta.

"Voi armaiseni. Ei löydy mitään tämän uutisen kaltaista. Minä pelkään,
että sinä kuolet, ei kauhusta, vaan ilosta."

"Ilostako?"

Imettäjä tarttui Helenan käteen ja yritti puhumaan, mutta ei kyennyt.

"Hän on kristitty. Hän saarnaa Kristusta. Hän käy ympäri maailmaa sinua
etsien. Voitko kestää tätä iloa?"

"En, en, minä en voi sitä kestää!" huudahti imettäjä; ja hän vaipui
maahan ja peitti kasvonsa käsillään ja purskahti itkuun. Ja siinä
seisoi Helena, käsiänsä väännellen, katsoen ystävänsä kunnian-arvoisaa
kuvaa, jota nyt kova nyyhkytys pudistutti ja alinomaa itseänsä
nuhdellen. Hän ei kuitenkaan tietänyt, millä muulla tavalla hänen olisi
tullut menetellä. Mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka niin heikko olento
kestäisi näitä kaikkia. Hän kiirehti saattamaan asiata päätökseen.

"Voi", huudahti hän, kiertäen käsivartensa imettäjän vanhan painuneen
ruumiin ympärille, "mitä minun tulee sanoa? Rohkaise mieltäsi. Kerronko
minä sinulle kaikki? Eikö ilo tappane sinua?"

"Enemmän iloa", sanoi imettäjä, nousten seisaalleen ja yhä vavisten.
"Enemmänkö? Mitä! enemmänkö? Mitä enemmän lienee jälellä? Sekö, että
saan nähdä hänen?"

"Se on se", lausui Helena. "Sinä saat nähdä hänen, jopa piankin."

"Oi, minä tiesin sen kaikki. Ja sinä olet koettanut ilmoittaa sitä
minulle. Hän on Romassa. Hän tietää, että minä olen täällä. Hän tulee
tapaamaan minua. Ja minä saan nähdä hänen -- minun poikani, minun
lapseni, minun lemmittyni, minun kallis kasvattini! Voi armas emäntäni!
tuo hänet pian. Jos mikään minun kuolettaa, niin viivytys kuolettaa. Ei
mikään voi pelastaa minua, kuin hänen pikainen tulonsa. Oi, tuo minulle
minun poikani. Mistä voin hänen löytää? Minä tahdon mennä häntä
noutamaan. Sano minulle, missä minun poikani on."

Ja imettäjä nojausi Helenan käsivarteen ja vaikeroitsi poikaansa kumman
vimmatulla halulla -- syvällä kaipauksella, jota et voi sanoin sanoa --
hehkuvalla äidin rakkaudella, jotka kaikki osottivat, mikä into paloi
hänen tyynen ulkomuotonsa kätkössä. Ja nyt koko tämä into puhkesi
ilmiin ja leimahti kaikkien vastusten ylitse, heittäen kaikki muut
tunteet.

Mutta Helena pääsi kauemmin odottamasta. Kun imettäjä vielä puhui ja
rukoili, kuului huokaus ja yksi mies syöksähti huoneesen ja sulki hänen
syliinsä. Huolimatta surun ja ajan hävitystyöstä -- huolimatta noista
harmaista hiuksista, jotka olivat yhtä harmaat kuin hänen omansa --
huolimatta kasvojen muutoksesta, jonka vuosikausien oman tunnon vaivat
olivat aikaan saaneet ja jonka sijaan oli astunut se rauha, jonka
Kristus oli antanut -- huolimatta näistä kaikista, äiti kohta tunsi
poikansa kasvojen juonteet; ja huudolla semmoisella, joka ilmoitti
vuosien halut ja kaipuut, joka kertoi viivytetystä mutta vihdoin
täytetystä toivosta, iloksi kääntyneestä tuskasta, riemuksi
muuttuneesta murheesta -- tämmöisellä huudolla -- Helenan mielestä
menemätön, kauan jälestäpäin hänen korvissaan soiva -- imettäjä
heittäysi poikansa syliin ja itki siinä ja lausui epäselviä puoleksi
hyväilyksen, puoleksi rukouksen sanoja.

Lempeästi poika kohotti äitinsä syliinsä ja nosti hänen sohvalle, johon
hän istui hänen viereensä, yhä likistäen häntä sydäntänsä vastaan,
osottaen yhtä syvää ja yhtä näännyttävää liikutusta kuin hänkin, ihme
kyllä, ääretön ilo oli melkein kauheaksi asiaksi muuttuva.

Helena näki kaikki nämät ja jätti huoneen noille molemmille, sillä
heidän onnensa oli pyhä asia, jota ei kenenkään muun sopinut häiritä.
Kuitenkin hän yhtä paljon pelkäsi seurauksia. Kestäisikö heikko
imettäjä tämmöisen puuskan vaikutuksia? Hän pelkäsi ja koetti toivoa,
mutta ei voinut.

Hän lähti tapaamaan Cineasta ja suuressa tuskassaan kertoi tälle kaikki
ja tämän totinen muoto ja arvelukset vahvistivat hänen pelkoansa.

Meni tuntikausia, eikä vielä mitään ääntä kuulunut. Sekä Helena että
Cineas olivat liian huolestuneet lähtemään levolle. He odottivat
hiljaisuudessa, toinen toistansa taikka laattiaan katsoen, ihmetellen,
mitä nämät tunnit tuottanevat, peläten myöskin, ja samalla kuin he
halasivat, että tästä epätiedosta loppu tulisi, he tätä loppua
kammoivat. Helenaa ahdisti tämä pelko kovimmin, sillä hän oli ruvennut
rakastamaan imettäjää niinkuin äitiänsä.

Viimein päivä alkoi valjeta ja Helena, jok'ei voinut kauemmin kestää
tätä epätietoa, luuli saavansa vielä kerran astua huoneesen. Hän hiipi
hiljaa sisään ja meni vitkaan sohvan luo.

Siinä istui Philo, samalla kuin hänen äitinsä puoleksi nojausi häntä
vastaan, pitäen lujasti kiinni poikansa molemmista käsistä ja
ihastuneena katsoen tämän kasvoihin. Mutta kasvot, jotka ilmoittivat
ihastusta, olivat muuttuneet muodoltansa, siitä kuin Helena oli
lähtenyt ja kun hän sen näki, hänen verensä hyytyi. Nämät aina laihat
kasvot olivat nyt käyneet hienommiksi ja terävämmiksi ja hänen
silmissään oli valo, joka näytti taivaalliselta. Hänen huolensa olivat
verettömät ja mustat pyörät ympäröitsivät silmiä.

Kumartuessaan hänen ylitsensä Helena herätti hänen ja johdatti hänen
huomionsa tuokioksi pois hänen pojastaan.

"Voi minun rakastettu emäntäni", lausui hän heikolla, kolealla äänellä,
jok'ei kuulunut niinkuin hänen oma äänensä. "Hän rakastaa minua --
minun poikani -- minun lapseni -- minun lemmittyni. Hän sanoo, että hän
aina on rakastanut minua. Hän sanoo, että hän on vuosikaudet etsinyt
minua: niin vuosikaudet."

Itkien notkistui Helena alaspäin ja suuteli imettäjän otsaa. Häntä
värisytti, sillä tämä otsa oli kylmä ja kostea.

Philo ei lausunut mitään, vaan katseli hartaasti äitiänsä, mutta hänen
kasvoissaan kuvautui semmoinen murhe, joka näytti ennustavan jotakin
muuta kuin iloa. Hän havaitsi Helenan väristyksen ja katsoi ylös ja
pudisti alakuloisesti päätänsä.

"Hän sanoo, että hän rakastaa minua", lausui imettäjä heikolla äänellä,
"ja ettei hän koskaan, ei koskaan jätä minua enään -- ennenkuin
kuolen."

"Ennenkuin kuolet", huokasi Helena, tuskin itsekään tietäen, että hän
kertoi toisen sanoja.

Philo painoi päänsä syvälle äitinsä puoleen. Voi onneton, uupunut,
riutunut kärsijä! henki kävi heikoksi ja tämän särkevän sydämen raju
kolkutus oli muuttunut hiljaiseksi sykkimiseksi, joka tuli heikommaksi,
vaikka nopeammaksi, sitä myöten kuin aika kului.

"Kallis äitini", lausui Philo viimein, "etkö tahdo nyt nukkua? Sinä
olet niin heikko. Minä olen tuottanut sinulle kärsimistä koko sinun
elinaikasi ja nyt saatan sinulle vielä suuremman tuskan takaisintuloni
kautta."

"Kärsimistä?" sanoi imettäjä. "Älä nuhtele itseäsi, lapseni; minulla on
ollut rakkaita ystäviä ja tässä on yksi, joka on kaikista rakkaista
rakkain."

Helena koetti nyt kehoittaa häntä lepäämään ja nukkumaan.

"Ei, ei", hän lausui. "Nyt jätä minut yksikseen. Kun uni tulee, minä
toivotan häntä tervetulleeksi, mutta minä en saa vielä unta. Anna minun
olla minun poikani luona. Sillä vuosikaudet minä surin häntä niinkuin
kuollutta ja hän tulee minun luokseni ikäänkuin tuonelasta. Ja hän on
taas minun, niinkuin ennen, kun painoin häntä pikkuisena lapsena
sydäntäni vastaan."

Hereämmästi vierivät Helenan kyynelet. Eikö hän voinut ymmärtää koko
tätä äidin rakkautta ja kaipausta? Ymmärsi hyvinkin. Mutta hän itki,
sillä hän pelkäsi, kuinka kaikki päättyisi. Tällä välin aika kului ja
jo oltiin kartanossa liikkeellä. Imettäjä näytti käyvän heikommaksi,
mutta yhä hän piti kiinni poikansa käsistä.

"Siunattu olkoon Hän", sanoi hän viimein, "joka on kuullut kaikki minun
rukoukseni ja niihin kaikkiin vastannut; joka on luvannut taivaan ja
täyttänyt lupauksensa ja antanut minun taivaani alkaa jo maan päällä."

"Minä en koskaan enää palaa suruun", hän jatkoi vähän ajan päästä; "en
koskaan enään. Minä lähden tästä onnesta vielä korkeampaan onneen. Minä
lähden poikani luota Vapahtajani luo; maasta taivaasen."

Syvästi nyyhkyttäin otti Philo hänen syliinsä ja painoi häntä lujemmin
rintaansa vastaan. Helena tarttui hänen kälvehtyneisin käsiinsä ja
silitti niitä. Jääkylminä ne levittivät pelon väristystä koko hänen
ruumiisensa. Hän havaitsi mimmoinen loppu oli tulossa.

Mutta imettäjä makasi heistä vaaria ottamatta, vielä luoden kaipausta
osottavat silmänsä poikaansa, ikäänkuin tämä kaipaus ei koskaan olisi
voinut tulla tyydytetyksi.

"Etkö sinä tahdo nukkua, äiti?" kysyi Philo epätoivon äänellä.

"Kyllä uni ajallansa tulee", vastasi imettäjä. "Älä pakoita minua. Älä
jätä minua. Viivy minun luonani. Älä hellitä minusta, lapsikultani;
anna minun levätä sinun povellasi. Anna minun silmäni ihastella sinun
kasvojasi -- voi minun poikani, minun kauan kadonneen, rakastetun
poikani kasvoja!"

Hänen huulensa lausuivat sanoja, jotka tarkoittivat rakkautta ja
loppumattomassa rakkaudessansa oli tämä äidin sydän kiinnittänyt kaikki
tunteensa ainoaan poikaan. Niin lausuen sanoja, jotka eivät kuuluneet,
mutta kuitenkin ymmärrettiin -- niin hän makasi, kunnes viimein uni
tuli, herkkä, levoton uni, josta hän heräsi, kun vähimmänkin koetettiin
häntä liikuttaa.

Mutta uni kävi raskaammaksi ja Philo irroitti viimein itsensä äidistään
ja muutti hänen mukavampaan asemaan. Sitten lankesi hän polvilleen
hänen viereensä, sillä niin äiti oli tahtonut ja tämä hänen tahtonsa
oli pyhä. Hän piti kiinni poikansa käsistä ja tämä makasi polvillaan
hänen vieressään, ottaen vaaria joka hengenvedosta, ja ajatuksia syntyi
hänen mielessään, muistoja virisi -- semmoiset ajatukset, jotka
särkevät sydämen, semmoiset muistot, jotka saattavat ihmiset hulluksi.

Mitä Helena voi tehdä? Hän ei voinut tehdä mitään. Hänen ainoa
tunteensa oli pelko. Kuinka sopi hänen toivoa että tämä runnahtanut
ruumis-raukka milloinkaan näitä kaikkia kestäisi? Hän ei koskaan ennen
ollut tietänyt, mitkä tunteet tätä surevaa äitiä elähyttivät. Nyt hän
näki jotakin, joka loi uuden valon menneisiin aikoihin ja sai hänen
täysin määrin ymmärtämään koko sen surun, joka tämmöisestä rakkaudesta
kasvoi. Sortunut sydän! voiko Helena toivoa, että sille suotaisiin
mitään muuta kuin lähtö ijankaikkiseen rauhaan?

Taas jätti Helena huoneen, mutta pysyi lähellä sitä, että hän voi
vähimmänkin äänen kuulla ja odotti samoilla tunteilla, kuin tuomiotansa
vartova. Sillä hänen sydämensä aavistava pelko ei voinut nyt poistua,
hetkestä hetkeen se suureni.

Vihdoin kutsumus tuli.

Tuli huikeana, kauheana.

Se oli epätoivon huuto, voimakkaan mielen valitus hänen kovimmassa
tuskassaan; ja Helena riensi vielä kerran takaisin ja näki kaikki.

Niin, loppu oli todella tullut.

Imettäjä makasi, taivaallinen rauha ja tyyneys kasvoissa, suu
kirkkaassa hymyssä; mutta tämä hymy oli kivettynyt ja nämät tyynet
kasvot jähmettyneet. Hänen ylitsensä kallistuneena seisoi siinä Philo,
voivotellen häntä ja ääneen huutaen: "Voi äiti! oma äitini! Sinä et
saa, sinä et tahdo jättää minua! Voi äitini, minä olen tappanut sinun!"

Kaikki oli ohitse. Puhdas sielu oli mennyt pois. Niin, niinkuin hän
kerta lausui: "lepo oli viimein tullut;" ja kaikki surut ja kaikki
huokaukset, joita hänen elämässänsä oli niin suuressa määrässä hänelle
karttunut, olivat nyt jääneet hänestä hengettömän ruumiin kanssa ja
kasvojen hymy jäi todistamaan, että jos kohta hän oli jättänyt
poikansa, hän oli mennyt Vapahtajansa luo ja maa oli taivaasen
vaihetettu.

Sillä hän oli tietänyt, että hän oli menevä, ja näin oli hän näiksi
viimeisiksi silmänräpäyksiksi koonnut kaiken elinvoimansa ja kaiken sen
rakkauden, jota hän oli vuosikaudet tuntenut. Hän oli runsaasti jakanut
tätä rakkautta pojallensa ja hän tiesi, että tämä hetki oli viimeinen
maan päällä, ja hän kiitti Jumalaa, että Hän oli tehnyt sen niin
suloiseksi.

Kaikki nämät Helena sai jälestäpäin kuulla Philolta, mutta ei nyt
vielä.

Sillä nyt tämä makasi tuossa polvillansa, sortuneena ja särjettynä,
unhottaen itsensä, unhottaen Kristin-uskonsa, muistaen vaan tätä
ainoata suurta surua ja epätoivossaan ajatellen ainoastaan sitä, että
hän oli tappanut äitinsä.

Sillä tämä mies oli oppinut anteeksi-antamuksen tien ja saanut rauhan
kalvavalle omalle tunnollensa; mutta kuitenkin muisti hän tuon hirveän
syntinsä, jota ei mikään anteeksi-antamuksen ajatus voinut niin
poistaa, ettei se olisi synnyttänyt itsesyytöksiä ja oman tunnon
vaivoja, jotka aina olivat valmiit häntä ahdistamaan. Nyt kun hän
notkistui tämän vääryyttä kärsineen, rakastetun äidin ruumiin ylitse,
syntyi hänessä kaksinkertainen kipu -- hänen oman syntinsä ajatus ja
eron tuska. Tämä hänen mujersi ja karkotti kaiken lohdutuksen pois
hänen sydämestään. Näin suuri synti aina tuottaa suuria oman tunnon
vaivoja. Lievittäköön anteeksi-antamuksen tieto näitä oman tunnon
vaivoja ajaksi, menneen ajan muisto ei kuitenkaan koskaan sammu; ja
niin kauan kuin tämä elämä kestää, niin kauan vaivaa myöskin rikoksen
muisto sielua.

"Minä olen tappanut hänen", vaikeroitsi Philo; ja tämä oli hänen ainoa
ajatuksensa. Hän olikin tappanut, sillä löytyikö koskaan suurempaa
rikosta kuin hänen? Kaikki, mitä hän nyt kärsi, oli vähäpätöistä, kun
sitä verrattiin niihin kärsimyksiin, jotka hän oli saattanut äidilleen.
Niin, hän oli tappanut äitinsä ja kaiken ikänsä täytyi hänen kantaa
tätä muistoa.

Surullisena ja väsyneenä meni vähäsen lepäämään, mutta Philo makasi yhä
polvillansa äitinsä vieressä. Hän oli ummistanut tämän silmät. Mitä hän
ajatteli tuossa polvillaan? Ajatteliko hän kaikkia noita tuskan vuosia,
jotka tämä oli suuressa rakkaudessaan sanonut armaasti kuluneen hyvien
ja samanluontoisten ystävien seurassa; vai ajatteliko hän pikemmin sitä
suurta rakkautta, joka oli äidin viimeisessä katsannossa ja puhui hänen
viimeisessä henkeyksessään? Mitä hyvänsä hän lienee ajatellut, se ei
suinkaan ollut hänelle muuta kuin kova mielihaikeus. Sillä vaikka se
rakkaus, jota äiti oli osottanut hänelle, lohdutti häntä, se kuitenkin
pisti hänen sydäntänsä. Tätä rakkautta hän oli solvaissut. Niin, hän
maatkoon tuossa polvillansa, hän valittakoon; hänen sielunsa
taistelkoon tätä eron tuskaa vastaan. Hän ei kuitenkaan surussansa voi
tuntea muuta kuin osan siitä, jota hänen äitinsä oli kärsinyt sen
orjuuden pitkinä vuosina, johon hänen poikansa oli hänen tuominnut.

Päivät kuluivat ja aika tuli, jolloin imettäjä oli haudattava.
Kristityt eivät polttaneet kuolleitansa. Kuolleista nousemisen toivo
saatti heidän mieluisammin kätkemään näitä hautakammioihin. He eivät
tahtoneet polttaa niitä tuhkaksi, vaan arvelivat, että myöskin
hautaustuli saastuttaisi ruumista, jota he pitivät Jumalan temppelinä.

Löytyi eräs paikka, jonka Roman kristityt olivat valinneet kalmistoksi
ja jonka Jumala näytti laittaneen heille juuri tätä tarkoitusta varten.
Niin runsaasti kansoitetussa kaupungissa kuin Romassa, jonka kartanot
jatkaantuivat kauas ympäristölle, oli vaikea löytää mitään soveliasta
hautauspaikkaa. Köyhät pantiin maahan ulkopuolelle Esqvilinon porttia.
Rikkaat polttivat kuolleensa ja välisti hautasivat ne, mutta heillä oli
yksityiset hautakammionsa. Kristittyjen mielestä, jotka olivat köyhät
eivätkä suittaneet pitää yksityisiä kalmistoja, näytti Esqvilinon kenttä
kammottavalta, osaksi sen huolimattoman tavan vuoksi, jolla ruumiit
laskettiin maahan, osaksi paikan ahtauden tähden. Korkeampikin syy
vieroitti heidän pois tästä yhteisestä kalmistosta. He odottivat yhä
kuolleista nousemista ja vartoivat sitä aikaa, jolloin ruumis oli
nouseva viimeisen torven soidessa. Sentähden he ennemmin valitsivat
jonkun paikan omaa yksityistä käytäntöä varten, ikäänkuin olisivat he
tahtoneet myöskin kuolemassa päästä pois pakanain seurasta ja olla
erinänsä.

Ja nyt tämä vähäinen yhteiskunta tunteinensa, toiveinensa tapasi
semmoisen paikan, joka tarjosi heille kaikki, mitä he tahtoivat --
paikan, joka oli määrätty nousevina vuosisatoina täyttymään kuolleista
kristityistä, jopa toisinaan, vainon aikoina, elävistäkin kristityistä,
jotka siellä etsisivät turvaa, kunnes se viimein muuttui äärettömän
suureksi kristittyjen Nekropoliksi, myöhempien aikojen ihmeeksi.

He eivät löytäneet tätä paikkaa kaupungin ulkopuolelta, vaan sen alta.

Vuosisadat olivat Romalaiset tästä kaupungin osasta vetäneet hiekkaa,
jota he käyttivät sementiksi. Tätä hiekkaa niinkuin myöskin kovaa
vulkanillista kalliota siellä löytyi isoja kerroksia; mutta paitsi
näitä oli siellä suunnattoman suuri jakso pehmeätä hohkaista kalliota,
jota kävi helposti kovertaminen. Käytäviä oli jo hakattu tämän läpitse,
että sopi sementtiä helpommin kuljettaa, ja juuri näistä maan-alaisista
louhoksista saivat kristityt mukavan paikan kuolleitansa varten.

Murheellinen saattoväki liikkui Labeon kartanosta, vieden imettäjän
ruumista hänen viimeiseen lepopaikkaansa. He kulkivat suuren osan
kaupungin läpitse ja lähtivät Porta Capenan kautta _Via Appia'a_
alaspäin. Tämän tien toisella puolella kohosivat Roman mahtavien
perheitten hautapatsaat, joista kaikista Caecilia Metellan mausoleo oli
mainioin.

Lähellä tätä löytyi tien toisella puolen yksinkertainen katos, jonka
alla oli aukko, josta portaita myöten pääsi maan sisään. Tämän aukon
ympärillä oli hiekkaläjiä ja miehiä, joitten vaaleat kasvot osottivat,
että he olivat kaivajia, jotka koversivat hiekkaa tuolta alhaalta.
Näitä portaita alaspäin astui seurue; kun he olivat päässeet pohjaan,
sytyttivät he tulisoittonsa ja yksi mies, joka näytti hyvin tietävän
nämät paikat, saatti heitä eteenpäin.

Tämä mies johdatti heitä vakavin askelin ja toiset seurasivat. Kaamea,
kummallinen näky. Käytävä oli noin seitsemän jalan korkuinen eikä kuin
neljä jalkaa leveä. Seinät kummallakin puolella olivat ryhmelöiset ja
niissä nähtiin koverrus-asetten jäljet. Tulisoitot valaisivat vaan
himmeästi näkymöä. Pimeys, joka aukeni heidän eteensä, oli ääretön.

Viimein he saapuivat yhteen paikkaan, jossa seinät olivat peitetyt
tauluilla. Tästä alkoivat kristittyjen haudat. Näissä tauluissa oli
yksinkertaisia hautakirjoituksia. Usein nämät hautakirjoitukset olivat
sieventämättä leikatut ja huonosti tavatut, mutta muutamissa olivat
nimet ja lauseet somemmat. Kaikissa oli kuitenkin sama ajatus --
ajatus, joka ilmoitti toivoa ja uskoa ja rauhaa. Sillä niissä kaikissa
oli tämä sana -- rauha.

    Eusebia Kristuksen rauhassa.
    Valeria lepää rauhassa.
    Constantia rauhassa.
    Laurinia, makeampi kuin hunaja, lepää rauhassa.
    Domitianus, viaton sielu, lepää rauhassa.

Tämmöisiä hautakirjoituksia näkyi käytävän molemmilla puolilla, kun
saattoväki verkalleen eteni, ja ne kertoivat voimakkaimmalla tavalla
siitä rauhasta, jota ei järki käsitä, jonka Kristuksen evankeliumi
antaa, ei ainoastaan elämässä, vaan myöskin kuoleman salaisuudessa.

Lopulta he tulivat tilavampaan paikkaan. Se oli vähäisen kammion
kaltainen, jonka katto oli noin viidentoista jalan korkealla ja laattia
viisikolmatta jalkaa poikkimitaten. Tähän kantajat laskivat paarensa ja
kaikki seisoivat ääneti.

Julius oli siellä, sillä hän oli nyt ruvennut suuressa määrässä
samanmieliseksi kuin kristityt. Cineas oli niinikään siellä, siltä hän
oli tullut katsomaan sen viimeistä lepopaikkaa, jonka kohtaloon hän
niin hellästi oli ottanut osaa. Philo oli myöskin siellä, yhä surusta
sortuneena ja äänettömässä tuskassansa maaten polvillansa paarten
vieressä.

Mutta siellä oli yksi, jonka kasvoista korkea into oli poistanut kaiken
synkeyden. Hän tiesi sääliä murhettivain surua, mutta hänestä ei ollut
mitään syytä itkeä kuolleita. Hän oli kuoleman salaisuuden suhteen
oppinut jotakin, jonka kautta hän vahvistui voitonriemulla ajattelemaan
sen kauhuja ja puhua muille sanoja, jotka vuodattivat heihin hänen oman
ylevän luottamuksensa. Hänestä kuolema ei ollut mitään pelottavaa. Hän
eli semmoista elämää, joka saatti hänen alinomaa urhostelemaan kuoleman
kovimpia kauhuja vastaan. Hän tiesi että kuolema oli vaan toisen elämän
koitto eikä ainoastaan tämän elämän loppu, ja ajatteli, ettei kenenkään
kristityn tarvinnut peljätä sitä, josta Kristus oli poistanut kaiken
kauhun.

Tänne siis, keskelle tätä kolkkoa maan-alaista kammiota, jota vaan
tulisoittojen punaiset liekit valaisivat, tuo vähäinen seurue kokoontui
kuolleen ympärille ja kuunteli Paavalin sanoja.

Juuri keskellä tätä pimeätä maan-alannetta Paavali koroitti äänensä
rukoukseen ja sanat, jotka tässä rukouksessa lausuttiin, olivat
semmoiset, että he hyvin sopivat tälle paikalle, sillä niitä lausui
yksi, joka "syvyydestä" rukoili Häntä, joka hallitsi korkeudessa, mutta
aina kuulee -- niitä lausui yksi, joka kääntyi pois maailman
pimeydestä, jota nuot jylhät holvit kuvailivat, taivaasen, josta hohti
sen toivon valo, joka on kuolemattomuutta täynnä. Se mies, joka rukoili
tässä, oli semmoinen, joka aina kehoitti muita taukoamatta rukoilemaan;
rukous oli hänen elämänsä virvoitus ja hän, joka näin rukoili omasta
puolestansa, tiesi parhaiten, kuinka muitten hyväksi rukoilla. Tämä
hänen rukouksensa ei ollut kuitenkaan kuolleitten vaan elävien
puolesta.

Nyt rukous vaikeni ja kaikki seisoivat ihan ääneti ruumiin ympärillä.
Philon suru asui myöskin näissä hetkissä, samantunteisissa sydämissä.
Samoin kuin hän, hekin vuodattivat kyyneliänsä.

Mutta kesken tätä äänettömyyttä nyt kuului laulu, niin suloinen, niin
surullinen, että se Cineaan sydäntä sykähytteli ja monta vuotta
jälkeenpäin kaikkui hänen muistissansa.

Ensimäiset kristityt olivat alusta Juutalaisia ja kokouksissaan he
säilyttivät synagogain traditionit. Vanhojen virsien sävelet olivat
hyvin tunnetut heille. Pakana-kristityt omistivat nuot vanhat
juutalaiset uskonmenot ja psalmi versoi hymnin vieressä.

Mutta laulu, joka nyt soi, sisälsi sanoja, joihin ainoastaan kristityt
voivat panna jotakin merkitystä. Juutalainen synagogassansa ei katsonut
niitä miksikään. Kristittyjen mielestä ne merkitsivät kaikki; ne olivat
jumalallisia sanoja, joissa ilmestyi ylevä lohdutus kaikiksi ajoiksi;
mutta nyt tämän kuolleen luona ja keskellä poismenneitten hautoja ne
toivat voitonriemun sielulle.

  "Minä tiedän Vapahtajani elävän: ja hän on vielä viimeisenä seisova
  tomun päällä.

  Ja vaikka vihdoin tämä nahkani lakastuu; saan minä kuitenkin minun
  lihastani nähdä Jumalan.

  Hänen minä olen itsekseni näkevä ja minun omat silmäni katsovat
  häntä, eikä kenkään outo; ikävästi kuluvat munaskuuni helmassani."

Pitkiä, holvikkaita käytäviä myöten sävelet kaikkuivat, vierien
edelleen kummallisilla loppu-äänillään, kunnes ne kaukana hiljenivät
koleaan huminaan. Ja toivo ja laulun juhlallinen riemastus näyttivät
synnyttävän uuden tunteen kaikissa kuulioissa. Cineas painoi päänsä
alas ja taipui siihen mielenliikutukseen, joka valloitti kaikki. Hän
tiesi ketä ja mitä tämä laulu tarkoitti. Vapahtaja, kuolleista
nouseminen, nämät olivat sen aine; ja hän näki jotain, joka teki, että
kuolema kadotti kauhunsa.

Ja siinä polvillansa maaten Philo tunsi uuden tunteitten kuohun, joka
keskeytti hänen oman tuntonsa vaivat ja hänen epätoivonsa. Hän kohotti
päätänsä ja katsoi ylös sädehtivin silmin; mutta toivo kuvautui hänen
kasvoissaan, ja kaikki tiesivät, että usko vihdoin oli voittanut hänen
sielunsa tuskan.

Lähinnä lunastusta kuolleista-nousemisen suuri oppi tämän ajan
kristittyjä viehätti. Päivästä päivään he odottivat Herran tuloa. He
hautasivat kuolleensa ja tiesivät että nämät viimeisen torven
kaikkuessa jälleen nousisivat. Niinkuin Herra itse oli noussut, niin
kaikki hänen seuraajansa nousisivat. Tästä he ylistivät Jumalaa ja
tästä he iloitsivat.

Tästä opista myöskin Paavali iloitsi ja saarnasi sitä kaikkialla. Se
oli hänen mielestänsä Kristin-uskon ylevimpiä kohtia. Se palkitsi
jossakin määrässä tuon lujan luottamuksen sieluun. Ei hän kuitenkaan
opettanut, että sielu nukkuisi tähän kuolleista nousemiseen asti, eikä
myöskään, ettei se voinut olla ilman ruumista.

Samalla kuin hän näin lujasti harrasti tätä suurta oppia ja pani
niin paljon arvoa kuolleista nousemiseen, hän ei ollenkaan ajatellut,
että sielu voisi kuoleman jälkeen joutua edes väli-aikaiseen
muistottomuuteen. Sillä hän puhui tavallisesti siitä, kuinka hän halasi
kuolla ja asua Kristuksen tykönä, tietäen, että hänen lähtönsä tästä
maailmasta olisi suora pääseminen toiseen maailmaan; ja tietäen
myöskin, niinkuin hän itse sanoi, että ruumiista eroaminen oli Jumalan
tykönä oleminen. Kaikkein parhaiten hän sen tiesi omasta korkeasta
kokemuksestaan siltä ajalta, jolloin hän itse temmattiin pois valkeuden
maailman sanomattomaan hartauteen.

Ja tämmöisistä asioista hän puhui tällä kertaa ja hänen sanansa
tuottivat uutta lohdutusta äitinsä kadottaneelle pojalle.

Tämmöisiä sanoja kuunnellen ja tämmöisiä ajatuksia mielessään pitäen
vähäinen seurue laski ruumiin sen viimeiseen lepopaikkaan.

Philon kädet viimeiseksi toimittivat tämän kalliin ruumiin paikallensa,
hänen silmänsä loivat viimeisen katseen siihen ja hän viimeiseksi
painoi huulensa sen kylmää otsaa vasten. Hän asetti pystyyn taulun,
joka sulki tämän kapean kammion aukon ja tässä taulussa olivat
seuraavat sanat.

                "Kristuksessa -- Rauhassa.
    Klymenen suru maan päällä saatti ijankaikkiseen autuuteen
    taivaassa. Hänen poikansa Philo pystytti tämän kiven
    kyynelsilmin."



XXI.

Päätös.


Noitten juhlallisten hautajaisten jälkeen Julius päätti kohta panna
toimeen yhden tuuman, jota hän oli kappaleen aikaa hankkinut toteuttaa.

"Miksen minä kerrallaan yhdistyisi heihin?" lausui hän Cineaalle. "Minä
olen nyt, olen kauan aikaa ollut mieltyneenä. Minun haluni ja
taipumukseni ovat vaan tännepäin kääntyneet. Näitten ihmisten lempeä
elämä ja keskinäinen rakkaus vaikuttaisi minuun, vaikka ei heillä olisi
mitään muuta; vaikka ei heillä olisi mitään sitä tarkoitusta
ijankaikkisen elämän suhteen, joka ilmestyy kaikissa heidän
ajatuksissansa ja tekee, että tämä elämä näyttää olevan vaan lyhyt ja
väli-aikainen maan päällä oleskeleminen."

"Ja nyt minä havaitsen, että tämä tarkoitus on minun oma hartain
haluni. Minäkin pyydän hankkia itselleni sama ijänkaikkisuutta ja
lisäksi sitä kuolematonta elämää, johon he uskovat -- onnen ja
rakkauden kuolemattomuutta"

"Cineas, minun tekee suuresti mieleni yhtyä heidän seuraansa, ei
ainoastaan sillä tavoin, että minä olen heidän joukossaan ulkonaisena
ystävänä, vaan niin, että minä luetaan heidän seuraansa ja minä
tervehdin ja minua tervehditään 'veljen' nimellä. Oliko minun
mahdollinen -- jollei mikään muu olisikaan vaikuttanut minuun -- oliko
minun mahdollinen pysyä heltymättä, kun näin tuon kirkkaan toivon, joka
tuonain valaisi niitten sielua, jotka hautasivat kuolleensa noihin
pimeihin holveihin ja tiesivät, ettei poismennyt ollut kuollut vaan
elävä, tiesivät, missä tämä sielu oli ja mitä. Minä en malta kauemmin
viipyä. Minä luulen, että tämä uskonto on korkeimman olennon
ilmestyttämä. Minä uskon, että Jesus Kristus on Jumalan poika ja että
semmoisella sielulla, joka uskoo häneen, on oleva ijankaikkinen elämä."

Cineas kuuli tämän kummastumatta, sillä hän tiesi hyvin, kuinka Julius
oli vahvasti kallistunut kristittyjen puoleen tuosta muistettavasta
matkasta asti, jonka hän oli tehnyt Paavalin kanssa. Hänessä syntyi
jonkinlainen kateus hänen ystävänsä suhteen ja hetken aikaa hän halasi,
että hänellä itselläkin olisi sama tyven usko. Sillä hänellä oli
semmoinen luonto, että hän tahtoi tutkistella kaikkia asioita; hän
tahtoi taistella epäilystä vastaan, joka nousi joka uskon takaa ja
elin-aikainen tottumus tarkastamiseen ei ottanut helposti poistuakseen.

"Minua ilahuttaa, ystäväni", lausui hän semmoisella äänellä, joka
ilmoitti miettivää raskasmielisyyttä, "minua ilahuttaa, kun edes sinä
olet näin päättänyt. Minun on peräti toisin laita. Minä tunnustan
kuitenkin, että muisto kaikista niistä, mitä olen nähnyt ja kuullut, on
syvältä koskenut sieluuni. Laulu, joka kohosi noista holveista, näytti
minusta ikäänkuin kuolleen sielu, kun se nousee noista kolkoista
hautakammioista ja ylenee jumalansa luo. Minä ihmettelen tätä uskoa,
jota halvin ja oppimattominkin voi ymmärtää ja joka saattaa heidän
uskomaan hengellistä elämää ja elämään niin, että he siihen pääsevät.
Minä kummastelen myöskin sitä voimaa, jolla tämä usko muuttaa
taitamattoman ja sivistymättömän ihmisen ja saa hänen kääntämään kaikki
ajatuksensa ylevään hengelliseen aatteesen. Mistä tämä tulee? Sinä
vastaat, että se tulee Jumalasta. Olkoon niin. Kaikki, mitä minä
tiedän, on kuitenkin, ettei hän vielä ole sallinut minulle sitä uskoa,
että kaikki nämät tulevat hänestä."

"Jos minä uskoisin niinkuin sinä, joka arvelematta uskot, minä tekisin
niinkuin sinä esittelet, maksoi mitä maksoi. Mutta minä en usko enkä
voi niin uskoa."

"Mutta miksei?" kysyi Julius. "Eikö Plato itse todista
ihmiseksi-muuttuneen Jumalan olemista? Itsekin olet usein myöntänyt,
että Jumala saattaa tulla ihmisten pariin. Jos niin on laita, onko
vaikea uskoa, että hän saattaa kärsiä? Minä en tiedä niin paljon kuin
sinä, mutta minä olen lukenut Platoa ja muistan hyvin, kuinka
'opettaja' usein selitti muutamia kummallisia kohtia. Etkö muista,
kuinka Sokrates sanoo: -- 'Se on mahdotonta, että kukaan voisi olla
turvassa, joka suoraan vastustaa joko sinua taikka jotakuta muuta, ja
joka estää monta väärää ja laitonta tekoa valtiossa tapahtumasta?'
Sokrates vakuuttaa, että hurskasta olentoa kuolema aina uhkaa. Ja etkö
muista tuota hyvin tunnettua selitystä rehellisestä miehestä
keskustelussa rehellisyydestä _De republica'n_ toisessa kirjassa, jossa
puhuja, rehellistä miestä mainittuaan, yhä väittää, ettei rehellisellä
olennolla olisi mitään muuta turvaa kuin oma hurskautensa? 'Vajatkoon
hän kaikkia paitsi hurskautta; olkoon hän, vääryyttä tekemättä, lisäksi
suurimmassa maineessa, semmoinen, että hänessä asuisi korkein
rehellisyys eikä joutuisi paheisin ja niitten seurausten alaiseksi vaan
pikemmin pysyisi muuttumatta kuolemaan saakka, näyttäen elin-aikanansa
tosin olleen epärehellinen, vaikka hän todenteolla on ollut
rehellinen.'"

"Etkö ennen kaikkia muista, mitä puhuja tässä dialogissa vakuuttaa
olevan tarjona tämmöiselle miehelle? '_Rehellinen olento tässä tilassa
ruoskitaan, kidutetaan, kahletetaan, häneltä poltetaan silmät pois ja
kaikenlaisia vaivoja kärsittyään hän viimein ristiin naulitaan_.'"

Julius lausui nämät sanat semmoisella juhlallisuudella ja voimalla,
joka ilmoitti, kuinka syvän merkityksen hän niihin pani. Hän vaikeni
sitten hetkeksi, eikä Cineas, joka näytti aivan hämmästyneeltä,
vastannut mitään. Tämä kohta oli hänelle hyvin tunnettu; se oli usein
tullut puheeksi "opettajan" keskusteluissa, mutta, vaikka hän oli
jonkun ajan tuntenut Kristuksen luonteen, ei hänen mieleensä koskaan
johtunut, että hän katsoisi näitä Kristukseen koskeviksi. Kun hän nyt
näki ne näin käytettyinä, hän ymmärsi kokonaan Julion käsityksen. Sillä
Kristus oli tämän mielestä tuo perihurskas, täydellisen rehellinen, tuo
ainoa, jota hänen vihamiestensä pitivät epähurskaana, kun hän oli, joka
parjattiin ja herjattiin, jolla ei ollut mitään muuta paitsi oma
hurskaus ja pyhyys. Ja mimmoinen hänen kohtalonsa oli? Eikö häntä
ruoskittu ja kidutettu? Eikö häntä, kun hän oli kaikenlaisia kovia
kestänyt, viimein ristiin naulittu? Tämä ajatus vallitsi ajaksi
Cineaan, ja Julius, vaaria ottaen sen vaikutuksesta, oli mitään
puhumatta.

Viimein Cineas joutui ennelleen.

"Varsin ihmeteltävä on sinun perusteesi, Julius", hän lausui.
"epäilemättä saa Platosta todistuksia Kristuksen olemiseen; ja minä
olen iloinen, että sinä olet näyttänyt minulle uuden tavan, jolla näitä
kohtia sopii ymmärtää. Minä olen aivan taipusa ymmärtämään näitä
samalla tavalla kuin sinä. Sillä minä ihmettelen sen puhdasta ja
saastuttamatonta luonnetta, jota sinä niin rakastat; minä kunnioitan
hänen yleviä hyviä avujansa ja hänen lujuuttansa loppuun saakka.
Kaikista näistä minä olen kuullut kyllin, jotta sydämeni on heltynyt.
Mutta sinä vaadit minulta paljoa enemmän kuin tämän."

"Minä myönnän vieläpä senkin, että jos Jumala ilmestyisi ihmisille,
tämmöinen ilmestys sopisi itse jumaluudellekin. Tämmöinen elämä ei
suinkaan sotisi jumalallista suuruutta vastaan. Mutta kun sinä käsket
minun katsella häntä ristin puussa, minua kauhistuttaa. Lieneekö tämä,
joka näin kärsi kuoleman, tuo jumalallinen olento?"

"Minä jätän sillensä häpeän, herjaukset ja tuskan. Minä katson
ainoastaan sitä asiaa, että hän kuolee. Minä en huoli siitä, että hän,
niinkuin sinä sanot, nousi kuolleista. Minä en voi nähdä muuta kuin sen
tosi-asian, että hän on kuollut. Siinä on kyllä. Minusta se on suoraan
käsittämätöntä, että Jumala semmoisessa tilassa kärsii kuoleman."

Tähän Julius vastasi, että Kristus kuoli syntiä sovittaakseen. Kaikki
ihmiset ovat syntiset ja Jumalan vihan alaiset. Jolleivät he voi saada
anteeksi-antamusta, heidän täytyy ijäti kärsiä.

Tätä oppia Cineas vastusti ankarimmalla tavalla. "Minä tunnustan", hän
lausui, "että löytyy paljon syntiä maailmassa; mutta suuri osa
ihmisistä on yksinkertaista, hyvänluontoista väkeä ja kun sanoo, että
he ovat Jumalan vihan ja ikuisen rangaistuksen alaiset, tuntuu tuo
minusta niin kauhealta, ettei maksa vaivaa siitä puhua."

"_Synnin anteeksi-antamusta_, sinä sanot. Mikä synti?" Minä en myönnä,
että kaikki ihmiset ovat synnintekiöitä. Minä tunnen paljon hyviä ja
viisaita ja hurskaita ihmisiä, jotka eivät ole tehneet mitään, jonka
vuoksi he ansaitsisivat vastaista rangaistusta ja jotka todesti
tulevassa elämässä joutuisivat autuaiksi. Mitä minuun itseen tulee,
minä en voi ymmärtää, mitä olisin tehnyt, joka vaatisi tämmöistä
kärsimistä minun tähteni. Sinä sanonet, että hän kuoli minun
puolestani. Miksi hän minun puolestani kuolisi? Mitä rangaistusta minä
olen ansainnut, että hän sälyttäisi sen päällensä ja kärsisi minun
sijastani?"

"Aivan ensi nuoruudestani asti minä olen koettanut tavoittaa totuutta
ja jumalaa. Onko se synti? Minä olen kokonaan antaunut tähän
elin-aikaiseen harrastukseen. Olenko minä tuottanut itselleni jumalan
vihan -- sen vihan, jota minun sieluni pyytää tuntea ja koettaa
rakastaa?"

"Enkö minä ole etsinyt häntä koko elämän aikaani? Enkö minä nyt pidä
tietoa hänestä suurimpana siunauksena, joka voi tulla ihmisille, ja
kääntääkö hän ijäksi kasvonsa pois sen tyköä, joka ennen kaikkia pyrkii
tuntemaan häntä? Minä olen aina koettanut elää puhdasta elämää ja
tahdotko sinä sanoa, että ijankaikkinen rangaistus on edessäni?
Minkätähden? Mitä olen milloinkaan tehnyt? Uskotkohan sinä tuota ja
samalla väität, että jumala on hurskas?"

Tästä virisi pitkä keskustelu. Julius koetti osottaa, että synti on
ajatuksissa yhtä hyvin kuin teoissa; ja että se, joka tutkii omaa
sydäntänsä ja vertaa itseään semmoiseen, kuin hänen pitäisi oleman,
näkee, että hän on synnintekiä. Toiselta puolelta intti Cineas,
ett'eivät semmoiset asiat ole syntiä, vaan ainoastaan vajavaisuutta,
josta ei kenenkään tarvinnut vastata, taikka kuitenkin jos joku oli
edesvastauksen alainen, se ei suinkaan ollut kukaan muu kuin luoja
itse.

Keskustelu haaraantui sitten aavoihin kysymyksiin, mutta ei tultu
mihinkään päätökseen, ei tällä eikä toisella tavalla. Heillä ei ollut
mitään yhteistä kantaa. Cineas valitti, että Julius yhä näki syntiä
näissä ajatuksissa ja sanoissa, joita hän itse piti aivan viattomina;
ettei hän pannut mitään arvoa urhoollisuuden ja isänmaanrakkauden
jalotöihin, joita ihmiset toimittavat, vaan vakuutti, ettei mikään
sielu voi niitten kautta pelastua.

"Koko sinun oppisi synnistä", hän lausui, "on niin peräti ikävä, että
tämä haastelo tuskastuttaa. Totta puhuen keskustelu tämmöisestä
aineesta näyttää minusta tarpeettomalta. Hyvä ja hupainen on maailma,
jonka näemme ympärillämme ja kun nimittää 'kunnollista ihmiskuntaa'
synnintekiäksi, se näyttää siltä kuin jos sanoisi, että maailma on
pimeä keskellä isoa päivää."

"Mutta, Julius", hän lausui keskustelun lopulla, "usko minua, minä en
ole semmoinen, joka ilman aikojaan tuon esiin joukottain vähäpätöisiä
väitöksiä puhdasta ja ylevää uskontoa vastaan. Minä olen huolestunut.
Minä olen hämmentynyt. Minä tahtoisin, että tämä sinun Kristin-uskosi
tulisi otolliseksi minulle. Mutta se ei voi tulla."

"Tee sinä, niinkuin aiot. Minun sydämeni seuraa sinua. Minä tahdon
seisoa siinä, missä minä olen ja epäilyksessäni yhä rukoilla häntä; ja
jos, niinkuin minä aina olen uskonut, hän todella kuulee rukouksia,
kuulee hän epäilemättä joskus minun, vaikka kohta heikotkin rukoukseni,
jollei tässä elämässä, kenties kuitenkin tulevassa."

Julius tarttui ystävänsä käteen ja pusersi sitä hartaasti.

"Monta rukousta on nouseva sinun puolestasi ja hän, joka on luvannut
kuulla kaikki rukoukset, kuulee varmaan ne, jotka kantavat sinun nimesi
hänen korviinsa. Mitä tähän kysymykseen synnistä tulee, minä saatan
vaan sanoa, että minä kerta ajattelin niinkuin sinä; mutta hiljakkoin
alkoi tuntua siltä, kuin olisin vastaan-ottanut suuren valon
sielussani ja nähnyt, että olen synnintekiä. Olkoonpa sinun laitasi
mimmoinen hyvänsä, minä kumminkin tarvitsin kaikki, mitä Kristus on
tehnyt. Minä ansaitsin kärsimistä; hän kantoi sen minun sijassani. Minä
uskon häneen ja antaun hänelle täksi elämäksi ja tulevaksi."

"Tämä valo, joka koittaa sinun sielussasi", lausui Cineas, "on jotakin,
jota minä en ole koskaan havainnut. Minun täytyy edistyä logillista
menoa noudattaen. Minun täytyy ennen kaikkia totella järkeä. Näin monin
sanoin esitetty teoria ei ole riittäväinen. Minun täytyy tutkia sitä.
Jollei se tutkintoa siedä, kuinka minun käy sitä vastaan-ottaminen?
Mutta minä en tahdo puhua enää itsestäni. Ajattele minua semmoiseksi,
joka aina hyväksyn, mitä sinä teet ja pidän sinua onnellisempana kuin
itseäni. Minun on ollut sallittu nähdä, kuinka Kristin-usko on tuonut
rauhaa ja tyyneyttä monelle mielelle, jota suuret surut ovat
vaivanneet. Se luopi onnea. Olkoonpa sinulle kaikki onni, jota se voi
antaa."

"Tämä onni tulee kerta sinullekin, kallis ystäväni; sitä minä en
epäile. Tarvitaan pidempi aika; mutta viimein sinäkin olet näkevä
totuuden semmoisena kuin se on Jesuksessa."



XXII.

Isä ja poika.


Kun Julius ilmoitti isälleen päätöksensä, kohtasi häntä kiivaitten
moitteitten myrsky. Vanhus vihasi Kristin-uskoa, sillä se oli Syriasta
lähtenyt. Hän alkoi vanhaa tapaansa myöten soimata aikakauden paheita
ja lausui, että Syria oli saattanut kaikki hukkaan.

"Älä sano minulle", hän huudahti, "että Kristin-usko on toista laatua.
Se ei voi olla niin. Se on mahdotonta, että mikään hyvä asia tulee
Syriasta. Kansa on perinjuurin pilaantunut. Iki-vanhoista ajoista asti
se on ollut kaikkien paheitten ja riettauden ja haureuden pääpesä. Sinä
olet petetty, mieletön poika. Kaunis ulkomuoto on erhetyttänyt
sinun. Odota siksi kuin opit tuntemaan näitten kristittyjen oikean
käytöstavan. Minä puolestani uskon kaikki, mitä kansa heistä puhuu.
Minä olen varma siitä, että he harjoittavat hirmuisia paheita
salaisissa kokouksissaan, noissa syrjäpaikoissa, joihin ei rehellinen
ihminen koskaan yritäkään. Älä sanokaan, että minä olen väärässä. Minä
olen oikeassa ja minä tiedän sen. Vielä sinä joskus huomaat sen.
Kaikissa, mitä on Syriasta tullut, on paljasta saastaisuutta. Roma on
sitä täynnä. Mikä muu kirous Romalla on kuin tämä? Mene kaupungin
pahamaineisinten konnien luo ja kysy heiltä, mistä he ovat tulleet. On
vaan yksi paikka -- Syria."

Näin vanhus närkästyneenä toreli. Ei mikään asia saanut häntä
kuuntelemaan Julion selityksiä. Ei mikään asia saanut häntä
ajattelemaan, että kristityt millään tavalla erisivät muitten
syrialaisten haira-uskojen tunnustajista, joista kaupunki kuohui. Hän
uhkasi Juliolle tuiminta vihaansa. Hän vannoi, ettei hän tunnustaisi
häntä pojaksensa, vaan ajaisi hänen pois ja kiroisi hänen. Äkäinen ja
tuskalloinen yhtymys. Vanhus rajusi. Julius pyysi, että häntä
kuultaisiin, mutta turhaan. Vihdoin hän sanoi lempeällä äänellä
isälleen, että hän oli mies, joka vaan itse puolestansa vastasi
teoistaan ja että hän aikoi tehdä tahtonsa, tuli mitä tuli. Nyt vanha
Carbo vaaleni vihasta, käski pojan mennä tiehensä ja kirosi hänen.

Murheellisena lähti Julius, mutta omatunto tuki häntä. Isän kirous oli
kauhea asia; mutta hän tiesi, että tulinen vanhus kerta leppyisi. Tämä
ei voinut kauan pitää vihaa eikä kiukkua. Niin Julius toivoi vastaista
sovintoa. Carbo oli erhetyksensä havaitseva ja taipuisi ottamaan
poikansa takaisin.

Tällä tapaa Julius yhdistyi kristittyihin, joita hän oli oppinut
rakastamaan ja joitten uskoa hän viimein täydellisesti tunnusti. Kun
hän kerta oli tullut tämän seuran helmoihin ja ruvennut julkiseksi
Kristuksen seuraajaksi, hän joutui onnellisemmaksi, kuin hän oli
koskaan ennen ollut. Hän otti nyt kokonaan osaa tämän pikkuisen
seurakunnan toiveisin, pelkoihin, suruihin ja iloihin, tämän
seurakunnan, joka vielä oli luvultaan vähäinen, mutta tunsi, että
heillä oli totuus, joka tuli Jumalalta. Ja mitä muuta maan päällä,
paitsi tätä, hänen sopi toivoa itselleen? Kunnia ja valta ja rikkaus
näyttivät halvalta siihen verrattuna, mitä hänellä todella oli.

Paavali oli oleskellut Romassa melkein kolme vuotta ja päätti viimein
lähteä sieltä pois, jättäen tämän nuoren romalaisen seurakunnan muitten
ja Jumalan huomaan. Toiset maat vaativat hänen työntekoansa. Hän oli
ilmoittanut kuulioilleen aikomuksensa ja vaikka se ajatus, että he
kadottaisivat hänen, kipeästi koski heihin, he kuitenkin lujasti
uskoivat, että Apostoli noudatti Jumalan tahtoa, ja nöyrästi tähän
taipuivat. He eivät tahtoneet itselleen anastaa koko Paavalin tointa.
He tiesivät, että toiset maat tarvitsivat häntä, ja hartaasti halaten,
että muittenkin sielut pelastuisivat, he mielellään antoivat hänen
lähteä.

Oli muita, jotka menivät hänen kanssaan, mutta etevin hänen
seuraajistansa oli Philo. Niinä kuukausina, jotka olivat kuluneet äidin
kuoleman jälkeen, hän oli päässyt entiseen levollisuuteensa. Kun yhä
palaavat omantunnon vaivat vielä usein rasittivat häntä, hän arveli,
että paras surun lievike olisi taukoamaton työnteko. Palavimmalla
alttiiksi-annolla hän heittäysi siihen asiaan, jota hän rakasti. Kun
tämä maailma ei ollut hänestä minkään-arvoinen, hän kiinnitti sydämensä
ja ajatuksensa omituisella innolla siihen maailmaan, joka on tuolla
ylhäällä. Sielunsa kaipauksessa hän ajatteli, että äidin henki vielä
katseli häntä ja että se rakkaus, jota tämä oli pitänyt, vielä asui
hänen sydämessänsä siinä uudessa elämässä, jonka hän oli löytänyt.

Hän itse oli heikko ja voimaton. Joko siitä erinomaisesta
herkkätunteisuudesta, jonka hän oli perinyt äidiltänsä, taikka entisen
irstaan elämän seurauksista, taikka myöhempien vuosien suruista, taikka
kaikista näistä syistä yhteensä hänen ruumiinsa oli riutunut ja hänen
vaaleat, kälvehtyneet kasvonsa ja hehkuvat silmänsä osottivat, että
kuolema taimi hänen povessaan. Huolimatta kärsimisestänsä ja
voimattomuudestansa hän kuitenkin alinomaa työskenteli ja valitsi
kumppaniksi Paavalin, sillä hän tiesi, että tämmöisen miehen
johdattaissa hän kohtaisi suurimpia vaaroja ja kehoitettaisiin
ankarimpaan työhön.



XXIII.

Roman palo.


Eräänä muistettavana iltana Lydia ja hänen isänsä olivat yhdessä
kotosalla ja Lydia luki isänsä pyynnöstä sitä lähetyskirjaa, jonka
Paavali oli kirjoittanut Roman kristityille ennen siellä käytyänsä ja
jota nämät aina olivat pitäneet suurimmassa arvossa.

Centurio istui tarkasti kuunnellen, ajatuksiin vaipuneena ja niin
syvästi miettien, ettei hän huomannut mitään muuta kuin nuot
jumalalliset sanat, jotka tapasivat hänen korviaan. Mutta lukia
häirittyi kummallisesti ja pysähtyi usein.

Sillä ulkoa kuului outo melu, summattoman suuren ihmisjoukon äänet ja
sekavat pelon ja kiihtymyksen huudot. Oli ikäänkuin kaikki kaupungin
asukkaat olisivat liikkuneet pitkin katuja jotakin suurta tarkoitusta
varten, mutta niinkuin joku pelonkaltainen syy olisi heitä ajanut.
Sillä huudot olivat rajut ja kammottavat, ja äkillinen säikähdys
vallitsi ja kauhistus hiipi yli ympäri.

Turhaan Lydia koetti lukea levollisesti. Levollisuus oli mahdoton,
sillä joka silmänräpäys pauhina yltyi suuremmaksi ja ulkoa ihmisten
riekuna tunki heidän korviinsa ja sisällä joka paikassa tuossa
äärettömän suuressa rakennuksessa, jonka ylimmäisessä kerroksessa he
asuivat, kuului edestakaisin rientävien ihmisten hälinä ja lujat,
pelkoa osottavalla äänellä lausutut käskyt ja kaikki yleisen hädän ja
hämmästyksen merkit.

Vihdoin vaaleankeltainen valo leimahti huoneesen ja Lydia hypähti ylös
ja katsahti säikähtyneenä ikkunasta ulos. Valo poistui ja kaikki oli
taas pimeässä. Lydia pelkäsi ja sai tuskin sanaa suustansa lukunsa
jatkamiseksi. Hänen eteensä kuvaantui tulipalo kauhuinensa, joka aina
oli alati uhkaava vaara Roman väestölle. Ainoastaan suurella voimiensa
ponnistuksella hän saatti jatkaa. Hän pitkitti ja luki:

"Mitäs siis näihin sanomme? Jos Jumala on meidän puolesta, kuka voi
olla meitä vastaan? Eipä hän omaakaan Poikaansa armahtanut, vaan antoi
hänen kaikkein meidän edestämme: eikös hän myös lahjoita meille kaikkia
hänen kanssansa? Kuka tahtoo kantaa Jumalan valittuin päälle? Jumala
on, joka tekee vanhurskaaksi. Kuka on, joka tahtoo kadottaa? Kristus on
kuollut, vieläpä herätetty ylös, on myös Jumalan oikealla kädellä, joka
myös edestämme rukoilee. Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta
eroittaman? vaivanko, vai ahdistuksen, vai vainon, vai näljän, vai
alastomuuden, vai hädän, vai miekan? Niinkuin on kirjoitettu: -- 'Sinun
tähtes meitä kuoletetaan kaiken päivää; meitä pidetään niin kuin
teurastettavia lampaita.'"

"Mutta missä kaikissa me voitamme hänen kauttansa, joka meitä on
rakastanut. Sillä siitä olen varma, ettei kuolema, eikä elämä, eikä
enkelit, eikä esivallat, eikä väkevyydet, eikä nykyiset, eikä
tulevaiset, eikä korkeus, eikä syvyys, eikä joku muu luontokappale
taida meitä eroittaa Jumalan rakkaudesta, joka on Jesuksessa
Kristuksessa meidän Herrassamme."

Sillä välin kuin nämät luettiin huudot ja tohina olivat karttuneet.
Mutta centurio ei kuullut mitään. Hän istut käsivarret ristiin
laskettuina ja silmät puoleksi ummessa, katsoen ylöspäin ihastuneena ja
liikuttaen huuliansa, ikäänkuin olisi hän hiljaa toistanut tyttärensä
sanoja.

Mutta kun Lydia taukosi, toinen vaaleankeltainen välähys läikähti
ilmiin, jok'ei nyt väistynyt, vaan kesti yhä pidentyen ja muuttuen
punaisemmaksi ja uhkaavammaksi.

Lydia huudahti ja kirja putosi hänen käsistään.

Centurio kavahti seisaalle ja kysyi, mikä hätänä oli.

Lydia osotti sormellansa ikkunasta ulos.

Tuota pikaa centurio kokosi mielensä.

Sillä kauhea näky nyt ilmestyi.

Koko taivas ruskotti tulesta; myriadeja säkeniä lentää lainehti,
kiireesti kiitäen heidän ylitsensä ja vankkoja, sakeita savupilviä
vyöryi edelleen, välisti hetkeksi himmentäen tulen hehkua, mutta vaan
päästääksensä sitä jälleen enentyneellä hohdolla kumottamaan. Tämä
hirveä loisto kasvoi joka silmänräpäys kirkkaammaksi.

Centurio paiskasi auki yhden katon-ikkunan, juoksi tikapuita ylöspäin
ja seisoi samalla ulkona. Lydia seurasi häntä. Väkisin pääsi vanhuksen
huulilta huuto, kun hän katsahti ympärilleen. Lähellä Mons Palatinoa,
tämän ja Mons Caelianon välillä, siaitsi Cirkus. Sieltä näkyi väkevä
valkean valo, joka huikaisi silmiä. Tästä kaupungin osasta edeten
liekit loihkahtelivat suoraan sitä katua päin, jonka varrella he
asuivat. He näkivät tulen kiivaassa kulussansa pyörähtävän kartanosta
kartanoon ja armahtamatta lähestyvän heidän omaa asuntoansa.

Kävi vinheä tuuli, ja liekkien räiske kuului, kun ne tämän tuulen
tuiskuttamina suihkivat ihmisten asuntojen ylitse. Oli kauan aikaa
ollut pouta ja joka paikka kaupungissa oli paahtunut ja kuiva. Vanhat
rakennukset, joitten lukuisat kerrokset kohosivat aivan korkealle,
olivat niinkuin taula ja syttyivät vähimmästäkin tuleen. Mitä Lydia ja
hänen isänsä edessään näkivät, ilmoitti heidän omaa perikatoansa, jopa
yleistäkin onnettomuutta.

Alhaalta kuului vielä kovempi kohina ja suunnattoman suuren ihmisparven
juoksu pitkin kapeita katuja ja pelästyneitten naisten riahdukset.
Jytinä oli hirmuisempi kuin tuli. Oli ikäänkuin koko Roma olisi ollut
kaduilla, paeten julmaa onnettomuutta, joka yhtä paljon uhkasi kaikkia.
Sillä vaikka Roma oli tottunut tulipaloihin, tämä kuitenkin oli
kaikista suurin ja kuivat säät olivat olleet omaiset valmistamaan tietä
hävittäjälle, ja kaikki ihmiset tunsivat, että nämät ankarat liekit,
joita niin usein oli hillitty ja vastustettu, nyt pääsisivät voitolle.

Mutta toinen pelon huuto pääsi Lydian suusta ja tarttuen isänsä
käsivarteen, hän osoitti sormellaan toiselle taholle.

Sopi syystä pelätä. Sielläkin oli valkea. Eikä ainoastaan yhdessä
kohdassa, vaan useissa. Kirkkaat, hiiluvat loimut kirjavoittivat
rakennusten mustia haamuja niistä paikoista, joista liekit lehahtivat
ylös, ja vähenivät kietoen kaikki helmoihinsa. Tämmöisiä valkeita
ilmestyi niin monta, että näytti siltä kuin olisi joku liekki-kehä
heitä ympäröinnyt.

"Voi isäni!" huudahti Lydia, "mitä tämä on? Joko tämä on viimeinen
päivä? Katso isä, koko maailma näyttää olevan ilmi tulessa. Tuleeko nyt
viimeinen kutsumus?"

"Mitta en tiedä, tyttäreni -- kuka sen voi sanoa?" vastasi centurio.
"Mutta älä pelkää, lapseni. Niin kauan kuin minä elän, minä suojelen
sinua; ja jos kohta tämä onkin viimeinen päivä, ei sinulla ole mitään
pelkäämistä."

"Oi isäni", huusi Lydia vavisten. "Liekit saartavat meitä! Mihin
pääsemme pakoon? Tuli on kokonaan ympäröinnyt meidän, enkä minä voi
nähdä mitään aukkoa."

"Ei niin", lausui centurio levollisella, miehuullisella äänellä.
"Valkea likenee Cirkosta päin; tuuli ajaa liekit meitä kohden. Ainoa
vaara on tältä puolelta. Toisella puolella on tuli, jonka sinä näet,
syntynyt alas-pudonneista kipinöistä, jotka ovat sytyttäneet kuivat
rakennukset. Ei ole mitään vaaraa. Me pääsemme helposti pois."

"Voi, paetaan siis!"

"Todellakin", sanoi centurio, "meidän täytyy kiirehtiä. Meidän täytyy
jättää kaikki. No, ei meiltä paljon tänne jää. Minä panen asuni
päälleni ja pukeu sinä lämpimiin vaatteisin. Ei tarvitse koettaakaan
pelastaa mitään. Käsikirjoitus on kaikki, mitä voimme ottaa mukaamme."

He valmistivat itseänsä nopeasti. Viimein centurio täydessä sota-asussa
riensi pois ja hänen tyttärensä seurasi häntä, pysyen aivan hänen
vieressään.

Alas astuessaan he näkivät portaitten olevan täynnä ihmisiä, jotka
juoksivat ylös ja alas, kantaen huonekalujaan ja koettaen pelastaa
jotakin omaisuudestaan. Suurella vaivalla he pyrkivät tämän ihmistungon
läpitse ja ehtivät viimein kadulle. Mutta täällä he havaitsivat, että
oli mahdoton päästä edemmäksi, sillä lukematon kansajoukko täytti tämän
kadun ja seisoi alallansa, yhteen sullottuna ja pidätettynä jonkun,
kadun päässä olevan esteen kautta. Kaikista kartanoista virtasi ihmisiä
eikä väkijoukko joutunut paljon paikaltansa, ennenkuin kaikki
rakennukset heidän edessään olivat tyhjentyneet.

"Isa, isä, me olemme hukassa!" huusi Lydia.

"Ei, tyttäreni", lausui hänen isänsä; "älä pelkää. Minä olen nähnyt
monta tämmöistä näkyä -- liian monta. Minä olen sotamies ja palaviin
kaupunkeihin tottunut. Siihen menee tunti, ennenkuin liekit saapuvat
tähän kartanoon ja ennen sitä kansa jo vähenee ja siirtyy pois. Luota
minuun."

Aika kului, jopa hyvinkin hitaasti niiltä, jotka näin seisoivat
epätietoisina, mutta ihmisjoukko ei kerinnyt pitkälle. Ahdistettuina
kokoon tuohon soukkaan katuun onnettomat pakeniat eivät näyttäneet
koskaan pääsevän pois tieltä. Ja joka silmänräpäys toi liekit
lähemmäksi.

Lopulta alkoivat kartanot kadun suussa palaa. Lujempia huutoja nousi ja
sadottain ihmisiä, jotka eivät luulleet pääsevänsä katua myöten,
riensivät takaisin kartanoihin, kiipesivät katoille ja kulkivat pitkin
niitä. Suuret joukot näkivät tämän ja seurasivat heidän esimerkkiään.
Kadut nähtävästi aukenivat, väentunko harveni ja näytti siltä, kuin
olisi pako vielä mahdollinen.

Ja nyt olivat liekit tulleet niin lähelle, että kuumuus jo tuntui ja
savu, joka tuprueli ohitse, melkein tukahutti ihmiset kadulla. Lydia
alkoi selvästi ymmärtää, mikä turmio kenties kohtaisi ja odotti
kuolemaa mitään puhumatta. Viimein lausui centurio:

"Minä olisin ennen yrittänyt pois kattoa myöten, mutta pelkäsin sinun
puolestasi. Minä luulen kuitenkin, että olisi parempi, jos koettaisimme
lähteä sitä tietä. Jolleivät ihmiset liiku väleemmin, heidän on tuho
edessä. Minä en soisi, että minä suljetaan tähän väentunkoon. Jos minun
täytyy kuolla, minä mieluisammin kuolisin täällä."

Lydia huudahti hiljaisesti ja painui isänsä puoleen. Näistä sanoista
hän tiesi, että kuolema oli lähellä.

"Uskallusta vaan, ainoiseni. Seuraa minua ja pysy lujana. Ei ole mitään
vaaraa."

Centurio kääntyi ja hänen jalkansa oli jo portaitten alimmilla
astuimilla, kun hirveä jyskäys rakennuksen seinää vastaan säikähytti
häntä.

Lydia melkein tointui kauhusta.

Mutta centurion huulilta pääsi ilon huuto, Kerta toisensa perästä
rytinä kuului, ynnä miesten huutoja, ei kuitenkaan pelon huutoja. Hän
tunsi tämän äänen. Hän oli usein kuullut sen piiritettyjen kaupunkein
vallien ja porttien edessä.

"Me olemme pelastetut!" huusi Cubulos. "Apu on lähellä. Se on
muurinsärkiä."

"Muurinsärkiä?" kysyi Lydia hämmästyneenä.

"Sotamiehet ovat täällä. He avaavat tien ihmisjoukolle. Jumalan kiitos!
Jumalan kiitos!"

Rynkytykset kävivät rajummiksi ja töminä likeni. Päällikön käskyt ja
miesten huudot kuuluivat selvään. Tämän päällikön ääni soi tuttavalta.
Lydian sydän sykki nopeammin, kun hän luuli tunteneensa sen.

Vihdoin seinä, joka oli aivan heidän takanaan, raukesi ryskähti maahan
hirmuisen tölmäyksen ruhjomana ja voiton huutoja nousi sen toiselta
puolen. Toinen, kolmas isku ja koko seinä oli puhkaistu. Yksi mies
syöksähti raunioista esiin ja riensi portaitten luo.

Se oli Julius.

Samalla kun hän näki heidän, hän tarttui Lydian käteen ja liikutuksesta
katkeavalla äänellä hän lausui: "Jumala, minä kiitän sinua!"

Nyt hän huusi kansalle kadulla:

"Tätä tietä, tätä tietä! Sotamiehet ovat raivanneet tien Suburralle."

Ilon huudot kaikkuivat vastaukseksi.

Silmänräpäyksessä suuri ihmispaljous töyttäsi portin suuhun.

Julius nosti Lydian syliinsä, ikäänkuin lapsen ja kiiruhti pois
centurion seuratessa. Lavea tie oli raivattu kokonaisen rakennusrivin
läpi; vahvat hirret kannattivat sitä hirveätä taakkaa, joka oli heidän
ylitsensä, estäen sitä kukistumasta ja uusi käytävä oli melkein yhtä
leveä kuin kapea katu. Julius astui eteenpäin kantaen Lydiaa ja Cubulos
seurasi häntä lähellä; heidän perässään tulivat sotamiehet ja näitten
jälestä tunkeusi hurja väkijoukko.

Viimein he saapuivat Suburralle. Täällä laski Julius Lydian maahan ja
sotamiehet astuivat eteenpäin heidän edessään ja takanaan, raivaten
heille tietä.

Ylityisin liekit punastuttivat taivaan lakea. Lydia katsoi sitä
tienoota kohden, josta he olivat vastikään tulleet ja häntä hirvitti,
sillä hän näki tulen leviävän juuri niitten kattojen ylitse, joita
myöten he olivat aikoneet paeta. Nyt hän tiesi, kuinka perin vaikea
heidän tilansa oli.

Julma häiriö vallitsi heidän ympärillänsä. Sanomattoman suuri
ihmisjoukko samosi edelleen, totellen yhteistä pelon vaikutusta,
tietämättä mihin mennä, vaan toivoen päästäksensä johonkin
väli-aikaiseen turvapaikkaan. Isot vaunut vierivät eteenpäin, täynnä
huonekaluja, joita muutamat olivat koettaneet pelastaa; jonottain orjat
kantovuoteilla kuljettivat rikkaampia kaupunkilaisia; ja sekaisin hyöri
ratsain ajavia, jalkasin astuvia.

Mutta jalan astuvien tila oli kaikkein surkeampi, kun kansa käydä
ponnisteli eteenpäin. Mitkä kantoivat huonekalun kappaleita, joita he
hätähädin olivat käsiinsä siepanneet, mutta vähitellen heittivät pois,
kun he alkoivat uupua; mitkä laahasivat vaatetukkuja; mitkä arkkuja,
jotka sisälsivät kaikki heidän maalliset tavaransa. Moniaat kantoivat
kipeitä ystäviään, joitten voivotukset enensivät yleistä ryminää;
toiset pikkusia lapsia, joitten pelonhuudot kuuluivat kimeältä ja
huikealta kesken tätä hurmiota.

Tässä väentungossa monen perheen jäsenet eroitettiin toisistaan ja
koettivat turhaan uudestaan yhtyä. Naineet miehet huusivat vaimojansa
ja vaimot miehiänsä; isät huusivat lastensa nimiä; mutta kaikista
kurjin oli nähdä sadottain pieniä lapsia, jotka olivat joutuneet tähän
sekasortoon ja välisti kovin rutistettiin, kaadettiin ja jalkojen alle
tallattiin pelosta parkuen ja ääneen huutaen: "isä!" "äiti!" Mutta kuka
heitä voi auttaa? Heidän isänsä ja äitinsä oli kadonnut väkilaumaan; ja
jos jollakin oli mielenkerkeyttä ja sääliä kylläksi yhtä auttaakseen,
siellä löytyi satoja ja tuhansia muita, jotka tarvitsivat yhtä paljon
apua. Yleinen säikähys vallitsi kaikkialla, kansa oli suunniltansa
pelosta ja järjetön ja julma. Mutta kesken kaikkea kuminaa kuului
säälimätönten liekkien räiske, kun he tulivat takaapäin ja tanssivat ja
hyppivät, ikäänkuin olisivat he ivanneet ihmisten surua ja pelkoa.

Näitten kaikkien läpitse sotamiehet vakaasti astuen raivasivat tietä ja
suureksi ilokseen Lydia havaitsi, että joka askel saatti heidän
vaarasta etäämmäksi. Julius talutti häntä kädestä, kulkien hänen
vieressään ja vanhus seurasi perässä.

"Minä näin valkean, kun se ensiksi syttyi", sanoi Julius Lydialle,
"monta tuntia takaperin. Minä näin, että tuuli kävi Cirkosta päin
teidän kaupungin-osaa kohden ja juoksin kohta teitä varoittamaan. Mutta
minä en kyennyt väkijoukolta mihinkään. Minä käänsin takaisin, noudin
nämät sotamiehet ja koetin avata tietä ihmisjoukon välitse, mutta minä
en voinut. He olivat niin tiheään ahtaantuneet, että oli mahdoton, sen
vuoksi minä päätin murtaa rakennusten läpi, sillä minä tiesin, että
tämä oli ainoa keino, jolla voisin päästä teidän luoksenne; ja paitsi
sitä minä tiesin, että vaikken löytäisikään teitä kartanosta, minä
voisin johdattaa pois paljon ihmisiä tämän uuden pääsö-tien kautta ja
sillä tapaa kukaties löytää teidän. Mutta, Jumalan kiitos! minä löysin
teidän sieltä, oman ovenne luota."

Julion ääni vapisi, kun hän puhui ja syvästi liikutettuna hän pusersi
lujasti Lydian kättä. Nuori tyttö loi silmänsä maahan. Kesken yltympäri
vallitsevaa säikähystä hän tuli levolliseksi, ikäänkuin olisi Julion
läsnä-olo ollut taattu turva; ja kun Lydia ensiksi näki Julion
syöksähtävän esiin rakennuksen raunioista, tämä seisoi niinkuin enkeli
hänen edessään ja Julion voimakkaat sanat vuodattivat semmoista
uskallusta Lydiaan, joka saatti hänen tointumaan yhteisestä
pelästyksestä.

He astuivat ripeästi eteenpäin telmeessä, kunnes he viimein poikkesivat
oikealle ja useita katuja kuljettuaan, joissa väentunko oli vähempi,
vaikka nekin olivat hätääntyneitä ihmisparvia täynnä, he saapuivat
Esqvilinon juurelle. Tästä Julius kääntyi leveää kujamoa ylöspäin ja
seisautti sotamiehensä Labeon portin eteen.

"Minulla on hyvä ystävä täällä", Julius lausui, "joka ilolla antaa
teille suojaa, siksi kuin minä saan jonkun uuden asunnon teille."

Hän meni nyt eteenpäin. Lydia ja hänen isänsä seurasivat häntä ja he
kaikki astuivat saliin.

Pari sanaa selitti kaikki Labeolle, joka lempeimmällä tervehdyksellä
vastaan-otti isän ja tyttären. Helenakin tuli pian sisään ja kun
centurio havaitsi hänen kristityksi, hän mieluisammin suostui
tarjottuun vierasvaraisuuteen.

Kaiken yötä tulipalo riehui, leviten yhä laajemmalle, nielaisten
kokonaisia kartanorivejä ja saartaen ja sulkien asukas-raukkoja, kunnes
pako oli mahdoton. Sekaisin kuului ihmisten huudot ja luhistuvien
rakennusten ryske ja liekkien tohina, ja palavan kaupungin valo
säikäytti ihmisiä kaukaisissa maakunnissa Italiassa. Ihmiset toivoivat
aamua, luullen että päivän valo toisi jonkun helpoituksen ja rukoillen,
niinkuin Ajax, että jos heidän oli kuoleminen, he saisivat kuolla
päivän-valolla.

Päivä tuli, mutta ei tuonutkaan mitään helpotusta. Kauhu vaan eneni.
Kokonainen kaupungin osa oli joko palanut taikka tuomittu suorastaan
häviön omaksi. Pelästyneinä ihmiset katselivat noita pilvenkorkuisia
liekkejä, jotka yhä lensivät edelleen ja joitten lentoa jo palaneitten
seutujen väkevä kuumuus kiidätti. Suuret ihmisparvet olivat etsineet
turvaa semmoisissa paikoissa, joita he luulivat vaarasta vapaaksi,
mutta he näkivät nyt tulen lähestyvän näitäkin ja heidän täytyi vielä
kerta paeta. Epätoivo vallitsi kaikkialla. Pienet lapset kulkivat
ympäri, nääntyneinä ja melkein hiukeemallansa uupumuksesta ja tuskasta
ja vaikeroiten vanhempiaan; samalla kuin toisissa kaupungin osissa
heidän vanhempansa kaikkialta hakivat heitä. Ei mitään tehty liekkien
pidättämiseksi, sillä ei kukaan tietänyt, mitä tehdä. Kaikki olivat
ällistynet.

Yhä liikkui valkea edelleen. Huonerivi toisensa perästä meni tuhaksi;
kadut olivat vielä täynnä pakenevia ihmisparkoja. Mutta pakeniat
pääsivät nyt alttiimmin kulkemaan, sillä väestö oli varoillaan eikä
tuli voinut enään yllättää heitä heidän paossaan.

Julkisten vankihuoneitten vartiat pakenivat. Amfiteaterin ja kaikkien
julkisten rakennusten haltiat etsivät turvaa itselleen, peloissaan
unhottaen kaikki.

Ei aikaakaan, niin jo liekit kertyivät isoimman amfiteaterin ympärille
ja tuli kimmeltyi sen puoleen ja pian syntyi ääretön palo, jonka loisto
oli ympäröitseviä valkeita ankarampi. Yltympäri riensivät liekit joka
taholle, laskeuten alaspäin, käsittäin kaikki istumapaikat ja pyrkien
alhaisimpiin holveihin. Tässä avarassa rakennuksessa, sen puukaluissa,
sen lukuisissa koristuksissa, sen erinäisissä koneissa ja tuhansissa
helposti syttyvissä kapineissa, joita oli sinne koottu, liekit
raivosivat kauheasti, leiskuttaen korkealle ilmaan suunnattoman suurta
tulipatsasta, joka tapasi taivasta ja vei voiton kaikista muista
valkeista ja himmensi ne hirveän kirkkaalla kiillollaan.

Ja nyt, kun liekit etenivät, nousi niistä rakennuksista, jotka olivat
yhteydessä amfiteaterin kanssa, semmoinen ääni joka vielä enemmän
kammotti kaikkia, jotka sen kuulivat, sillä se oli hirveämpi kuin mitä
tähän asti oli kuultu. Se oli tuskan ääni -- elävien luontokappalten
huuto, jotka olivat jätetyt sinne suljettuina surmaansa kohtaamaan --
amfiteaterin petojen huuto. Oli jotakin melkein inhimillistä tässä
huikeassa, toivottomassa pelon voivotuksessa. Leijonan syvä ärjynä
kaikkui yli kaikkien muitten huutojen, mutta se ei ollut enää hänen
majesteetillisen vihansa uljas ärjynä, se ei ollut enään eläinten
ylpeän kuninkaan ääni. Kauhu oli poistanut kaikki hänen äänensä
uhkaavat sävelet ja tulen läheneminen oli tehnyt hänen vankan sydämensä
yhtä araksi, kuin pelokkaan jäniksen. Leijonan ärjynä kuului niinkuin
parku, kun se nousi ja tuuli kantoi sen ihmisten kuuluvillen --
epätoivon parku -- huuto taivaasen sen hengen puolesta, jonka Luoja oli
luonut. Kesken leijonan ärjynää kuului tiikerin ulvina ja hyenan
räykynä; mutta kaikki näitten äänien julmuus oli lieventynyt tänä pelon
ja hirmun hetkenä ja näitten parkujen jylinässä oli jotakin sydäntä
särkevää, joka saatti ihmiset vapisemaan ja pakoitti heidän hetkeksi
kääntymään pois omista suruistaan ja kauhuistaan petojen tuskan
puoleen.

Täällä, jossa liekit kilpailivat ja ajoivat toinen toistansa
rakennuksen korkean kaaritetun kyljen yli, täällä, josta ihmiset olivat
paenneet ja jossa ainoa elo, joka oli jäänyt, kuultiin, vaan ei nähty,
eläimen kuva äkkiä ilmestyi niille, joitten oli tilaisuus katsella tätä
paikkaa, kuva, jossa ihmiset näkivät sen luonnon vaikutuksen, joka
tekee kaikki ihmiset sukulaiseksi; mutta tässä luonto ilmaisi voimansa
emäleijonan sydämessä. Kuinka tämä leijona pääsi kopistaan, sitä ei
kukaan nähnyt. Kukaties kuumuus oli paahtanut puuaineet, että hän särki
ne; kenties hän oli vimmassaan murtanut seinän; seinä ehkä oli palanut
ja hän oli syöksähtänyt liekkien läpi, tehden sitä ei itsensä vaan
pentunsa tähden, jota hän kantoi suussansa, pitäen sitä ylöspäin ja
tahtoen voimakkaassa äidin rakkaudessaan panna itsensä kaikkien
vaarojen alttiiksi pentunsa vuoksi. Hän näytti tuota hätää tulevan
esiin keskeltä valkeata ja savua, kunnes hän saapui rakennuksen
äärimmäiseen päähän ja siellä hän seisoi, yhä pitäen pentuansa, milloin
tuijotellen likeneviä liekkejä, milloin katsellen ympärilleen
havaitakseen jotakin muuta paon mahdollisuutta. Noin kolmenkymmenen
jalan päässä seisoi jonkunlainen portiko, yhden basilikan etupuoli, ja
tämä oli ainoa rakennus, joka oli lähellä. Tähän leijona loi silmänsä,
kääntyi usein liekkejä katsomaan ja tuosta takaisin portikoa päin.
Basilikan sivu oli lähinnä ja sen kaltava katto oli ainoa paikka, joka
tarjosi jalansijaa. Amfiteaterin ja basilikan välillä oli
seitsemänkymmenen jalan syvänne ja tämän pohjassa kova kivikatu.

Lähenemistään lähenivät liekit ja emän sydämen tuska havaittiin tässä
pedossa, kun hän matalalla, raskaalla vaikeroimisella näki tulen
tuottaman kuoleman uhkaavan. Liekit näyttivät jo ympäröivän häntä ja
savupilviä tuoksui alas, toisinaan kätkien häntä näkyvistä. Viimein,
kun yksi pilvi, joka oli peittänyt häntä tavallista kauemmin, hajosi,
leijona ei enää näyttänyt epäilevän. Juosten taaksepäin saadakseen
huippausta varten riittävää alaa, hän töyttäsi eteenpäin ja hyppäsi
suoraan portikoa kohden.

Jos leijona olisi ollut yksinään ja virkeä voimiltansa, olisi kukaties
harppaus häneltä onnistunut ja hän olisi päässyt kumminkin ajaksi
turvaan. Mutta hän oli uupunut edellisistä vaivoistaan ja tuli oli jo
kärventänyt häntä. Paitsi sitä hän piti pentuansa suussaan ja hänen
tästä enentynyt painonsa voitti hänen. Näin ollen hänen etukämmenensä
iskivät kiinni portikon kaltavan katon reunaan, hän tarttui siihen
rajusti terävillä kynsillään ja ponnisti hirveästi voimiansa
hinatakseen itseään ylös. Hän koetti saada jotakin jalansijaa
takakämmenilleen, mutta ei ollut mitään. Tämmöisen tilan kauheata
vaivaa oli mahdoton kauan kestää. Vähitellen hänen ponnistuksensa
heikkonivat. Kun hän vihdoin havaitsi, että hän oli putoamaisillaan,
hän vielä kerran väinästi väkeänsä. Kooten kaikki voimansa, hän näytti
heittävän itsensä ylöspäin. Turhaan. Hän vaipui takaisin. Hänen
jäsenensä menivät hermottomaksi. Hänen kyntensä heltisivät siitä
paikasta, josta ne olivat pitäneet kiinni. Seuraavana silmänräpäyksenä
musta haamu putosi ja emä ja poika makasivat hengettömänä möhkänä
kivikadulla.

Kaikkein julkisten rakennusten hoitajat olivat paenneet ja jättäneet
jälkeensä kaikki niitten asukkaat. Nämät asukkaat eivät olleet
ainoastaan kesyttömiä petoja. Niitä oli inhimillisiäkin olentoja.
Vanginvartiat olivat luopuneet vankihuoneista ja vieneet muassaan
taikka heittäneet pois avaimet. Jollei väentunko kadulla olisi ollut
niin suunnaton, he olisivat yrittäneet jotakin pelastaakseen noita
ihmisraukkoja, joitten parkuna kuului samojen seinien takaa, joitten
yli liekit uhaten liehuivat. He olisivat särkeneet ovet ja vapauttaneet
suljetut vangit verrattoman surkeasta kohtalosta. Mutta kansa oli
pelosta saamaton. Heissä oli vaan yksi ajatus ja tämä oli oma pelastus.

Roman iso vankihuone siaitsi aivan vastapäätä tulta, ja toisena
päivänä, kun valkea läheni, se vähitellen ympäröitsi tätä. Kappaleen
aikaa sen tukevat kivimuurit vastustivat palon leviämistä, mutta
lopulta yltympäri vallitseva kova kuumuus osotti täälläkin
vaikutustansa. Ulkopuoliset ovet syttyivät ensiksi ja sitten tiilikaton
ruotehisto.

Alussa eivät asukkaat tietäneet mitään siitä vaarasta, joka uhkasi
heitä, mutta vähän ajan päästä raukaiseva vari ilma täytti heidän
pelolla ja punainen valo, joka välähteli koppien ikkunoista, ilmoitti
heille tulossa olevan tuhon. Isolla äänellä huudettiin vanginvartioita;
mutta ei ollut mitään vanginvartioita, jotka olisivat vastanneet
heille. Nyt nousi toisiinsa sekaantuneina parkuna ja kiroukset ja
voivotukset ja rukoukset. Vangit näkivät hirveän vaaran ja vimmassaan
he heittäysivät vankihuoneen ovia vastaan. Turhaan: valo tuli
kirkkaammaksi, kuumuus kovemmaksi ja vaara likemmäksi. Eräässä isossa
huoneessa oli monta sataa vankia suljettuna ja tässä tuli esiin
kamalimpia seikkoja. Ikkunoina oli kaidat, ainoastaan muutaman tuuman
suuruiset aukot, joihin rautaristikko oli sovitettu kovaan kivimuuriin.
Ne olivat lisäksi kymmenen jalkaa korkealla permannosta. Ovet olivat
raudasta, kaksinkertaiset ja rautakangilla vahvistetut. Ei ollut
vähintäkään pakenemisen toivoa. Tässä huoneessa vangit ensiksi saivat
tietoa vaarastansa ja tämä sanoma kävi suusta suuhun, kunnes kaikki sen
tunsivat. Ensiksi pelko tyrmistytti heitä; näytti siltä kuin jokainen
olisi ollut maahan kiinni kasvanut. He katselivat toisiaan, tuska
silmissä ja nyt kaitoja ikkunoita, joitten läpi, vaikka ei niissä
olisikaan ollut mitään rautaristikkoa, ei kenkään voinut tunkea; ja
sitten noita lujia rauta-ovia, joita ei mikään ihmisvoima saanut
sialtansa siirtymään. He tiesivät, että liekit paraikaa saarsivat
heitä; he tiesivät, että vanginvartiat olivat paenneet; he tiesivät
asian todellisen laidan.

Ensi huumetta seurasi vimmapäisyys. Mitkä syöksähtivät ovia vastaan,
mitkä hyppäsivät seiniä ylös ja koettivat kaapata kiinni ikkunain
ristikkoon. Yhdessä paikassa muutamat nousivat toistensa olkapäille ja
koettivat irroittaa niitä jykeitä kiviä, joihin ikkunat olivat
koverretut. Mutta heidän heikot ponnistuksensa olivat varsin turhat.
Roman rakennukset olivat aina tihkeät laadultaan. Kivet olivat aina
summattoman suuria harkkoja ja tässä vankihuoneessa ne olivat mitä
kookkaimpia. Jokainen yritys, joka tarkoitti niitten irti kiskomista,
oli suoraan tyhjä. Tämän vangit pian ymmärsivät, mutta yhtäkaikki he
koettivat liikuttaa niitä, hakien vähempiä kiviä, jotka eivät
vastustaisi heidän ponnistuksiansa.

Mutta ovet ja ikkunat olivat yhtä järkähtämättömät. Heidän ylitsensä
kävi holvikas tihkeäkivinen katto; heidän allaan oli kivitetty lattia.
Muutamat vangit repivät ylös kiviliuskoja, joilla lattia oli peitetty,
mutta tapasivat niitten alta vaan suuria, yksinkertaisesti hakattuja
travertini-möhkäleitä.

Tällä välin liekit lähestyivät ja kuumuus kävi ankarammaksi, siksi kuin
ei enää halattu niin suuresti pakoa kuin ilmaa ja hengenvedäntää. Ne,
jotka olivat enimmän ponnistaneet voimiansa, uupuivat ensiksi ja
kaatuivat huohottaen lattialle; toiset pyrkivät ikkunoihin, mutta
havaitsivat, että ilma ulkona oli kuumempi kuin sisällä. Viimein
epätoivo tuli, ja kaikki seisoivat tuijottaen punaista valoa, joka
leimahti ikkunoista, ja vartoivat tylysti ja tuimasti kuolemaa.

Niissä kopeissa, joihin yksityisiä vankeja oli suljettu, joka
yksityinen teki, mitä nuot toiset olivat tehneet ja pyrki samalla
rajulla tavalla pakenemaan ovien ja ikkunain kautta, mutta yhtä
turhaan. Roma ei ollut rakentanut semmoista vankihuonetta, jota kävi
hajottaminen.

Nyt koko rakennus näytti hehkuvan siitä kovasta kuumuudesta, joka lähti
ympäröivistä palavista kartanoista ja katto paloi ja luhistui, saattaen
tulen sen alla oleville kiville ja rautaristikot muuttuivat
tulipunaiseksi. Muutamien rautaristikkojen takaa ilmestyi hirveät
kasvot -- tuskan kasvot, joitten juonteita kipu oli vääristellyt ja
joitten hiukset olivat tulessa hellinneet ja käheät äänet yhä huusivat
apua kauan aikaa siitä, kuin kaikki avun toivo oli kadonnut.

Nyt kuului kirouksia, katkeria ja synkkiä, keisaria, kansaa,
valtakuntaa ja jumalia vastaan.

Vihdoin liekit hyökkäsivät kaikkialle, ja vaiennut vankihuone näytti
ainoastaan muurejansa, jotka hohtivat tulipunaisina keskellä paloa.

Näin toinen päivä kului iltaan ja yö oli kamalampi kuin päivä. Tuli oli
päässyt täyteen valtaan. Se oli laajennut kaikille ilmoille ja liikkui
eteenpäin aavaa rataa myöten, joka oli yhtä aava kuin kaupunki itse,
jotta ihmiset, kun he näkivät sen, päättivät, että koko Roma oli
perikatoon tuomittu. Yksi seikka vaan voi pelastaa sen -- tuulen
kääntyminen taikka ankara sade.

Mutta ei mitään sadetta tullut eikä tuuli kääntynyt ja koko yön valkea
levisi kartanoitten ja aatelisten linnojen ja jumalien temppelien
ylitse.

Koko tämän ajan keisari oli ollut Antiumissa, mutta kun kolmas päivä
tuli, hän palasi Romaan. Tähän aikaan oli tuli likennyt keisarillisen
linnan puutarhoja ja uhkasi tulvailla kaikkien puitten ja kasvien yli
ja hävittää itse linnankin. Lähellä linnaa olivat Maecenaan puutarhat
ja näitten molempain välillä oli rakennus, joka oli yhteydessä
kummankin kanssa ja tämä rakennus oli jo joutunut tulen saaliiksi.
Maecenaan puutarhoissa seisoi linna, jonka torni tarjosi avaraa
näkö-alaa. Tähän torniin Nero lähti ja nousten siihen hän katsoi
ympärilleen.

Kolme päivää tuli oli riehunut ja jo oli ylen suuri osa kaupunkia
kukistunut. Temppelit, tornit, muistopatsaat, menneitten aikojen pyhät
jäännökset, vanhojen voittojen tunnusmerkit olivat hävinneet niinkuin
yhteisen kansan kartanotkin. Kauas kaupungin ylitse, sen äärimmäisistä
rajoista tähän rakennukseen asti, joka oli keisarillisen linnan ja
näitten puutarhojen välillä, tuhotyö oli ulottunut. Nero oli saapunut
sinne hämyssä, joko siitä syystä, ettei hän voinut tulla ennen, tai
taikka mikä on todennäköisempi, siitä, että hän tahtoi nähdä tulen
teaterillisen vaikutuksen. Hänen oli nyt tarjonansa, mitä hän niin
suuresti halasi. Liekit loistivat kirkkaasti keskellä pimeyttä,
ammahtivat rajusti ylös ja vierivät niitten kartanoitten ylitse, jotka
tähän saakka olivat jääneet koskematta, löytäen uutta elatusta joka
pysäyspaikassaan ja sillä itseään raviten. Nuot komeat rakennukset,
jotka Romassa nousivat korkeammalle kuin muissa kaupungeissa, saattivat
pääkaupungin tulipalot mahtavammaksi kuin missään muualla. Tämän
näköalan kauheus enentyi siitä, että kaupunki epätasaisena milloin
laskeusi laaksoihin, milloin kohosi kunnaille. Siitä paikasta, jossa
Nero seisoi, hänen sopi nähdä kaikki parhaimmalla tavalla. Oli
ikäänkuin tulta kuohuva meri, jossa liekki-aallot ja savu sekaisin
vyöryivät yhä eteenpäin ja puhkesivat niihin korkeampiin paikkoihin,
jotka saartenkaltaisina nousivat keskeltä. Nämät korkeammat paikat
eivät kuitenkaan välttyneet valkean käsistä, sillä tuli kohahti ylös ja
kulkien kartanosta kartanoon, linnasta linnaan ja temppelistä
temppeliin, peitti kaikki, kunnes kaikki hehkui yhtä väkevästi. Koko
taivas aimotti ja kun tuuli vielä kävi vähentymättömällä voimalla, tämä
työnsi pohjaiseen päin summattoman suuren kuuman tuhkavirran, jossa
yksityiset kappaleet olivat niin isot, että ne näyttivät hiiltyneiltä
hirsiltä -- kaikki nämät ajelivat ohitse herkeämättä ja kipinä-kuuroja
yhä laski maahan ja suuri tuhka- ja porotulva vieri edelleen monta,
monta penikulmaa, kunnes Etrurian kylien kadut peittyivät Roman
vaipuvalla pölyllä. Nero seisoi ilostuneena, suuresti ihmetellen. Pari
kolme ystävää oli hänen kanssaan, joista etevimmät olivat Tigellinus ja
Petronius.

"Maksoi vaivan tulla penikulman määriä katsomaan", hän huudahti.

"Tämä on näky, jota ei saa koskaan enää nähdä -- semmoinen näky, jota
sopii katsoa ja sitten kuolla."

Tämmöisillä huudahduksilla Nero tuon tuostakin keskeytti äänettömyyden
ja seisoi liikahtamatta monta tuntia. Viimein hän purskahti itkuun.

"Mikä komeus!" hän huusi. "Minä olen voitettu. Minä tunnen todellisen
ylevyyden värähdykset. Kyyneleni kummastuttanevat teitä, ystäväni. Minä
itken, sillä minä tiedän, etten saa koskaan enää nähdä mitään
tämänkaltaista."

Hänen ystävänsä kiirehtivät lohduttamaan häntä. Tigellinus vakuutti
hänelle, että hänen oli tilaisuus nähdä tulipaloja kaikissa maailman
kaupungeissa, jos hän tahtoi.

"Voi", lausui Nero halveksien, "sinä unhotat, ettei ole kuin yksi
Roma."

"No, käyhän Roma uudestaan polttaminen."

"Tuskinpa sopisi tehdä sitä liian usein", sanoi Nero, jossa joku
parempi tunne äkkiä välähti esiin.

"Sinä olet Roman hallitsia ja maailman", lausui Tigellinus; "sinun
tarvitsee vaan sanoa ja se on tehty."

"Se on totta", vastasi Nero; ja hän vaipui hiljakseen mietintöön.
Viimein hän kääntyi pois.

"Tulkaat", hän lausui, "käykäämme puutarhoihini, teateriin, ja minä
laulan teille siellä runoelmani Trojan palosta. Te ihmettelette
varmaan, kun näette, kuinka se soveltuu tähän."

He astuivat alas ja hevosilleen noustuaan ratsastivat pois. Vatikanon
puutarhat olivat Tiberin toisella puolella, ja kun lähti sinne, täytyi
kulkea pitkin useita katuja, jotka kuuluivat palaneesen kaupungin
osaan. Nero oli ihastuksissaan. Hän katseli tarkkaan suitsevia
raunioita ja sanoi hymyillen, että häntä haluttaisi tietää, kuinka
monta asukasta oli jäänyt niitten alle. "Se on tyhmä lause", hän sanoi,
"jonka tuo runoilia laskee:

    "Mun kuoltuani, maailma tuleen hukkukoon."

"Minä puolestani muuttaisin säkeen, ja teenkin sen:

    "Mun eläissäin, maailma tuleen hukkukoon."

"Eikö muutokseni ole hyvä?"

"Runoilia olisi varmaan kirjoittanut sen niinkuin sinä ehdottelet",
sanoi Tigellinus, "jos hän olisi nähnyt tämän näyn."

Puutarhoihin päästyänsä Nero meni teateriin, pani päälleen
teateripukunsa, astui näkymölle, viritti lyyransa ja lauloi runoelman,
jonka hän oli sepittänyt. Hänen kuunteliansa osottivat hänelle sitä
mieltymystä, jota todelliset hovimiehet aina ovat valmiit esiin
tuomaan; milloin kuunnellen ilmeisessä ihastuksessa, milloin näyttäen
pelon hallussa olevan ja taas laulun lopulla remahtaen hillittömiin
kädentaputuksiin.

Teaterin seinät olivat matalat ja näkymöltä, joka oli kaupunkia päin,
saatti helposti laettoman kehän ylitse nähdä valkean. Nero tavoitti
semmoisen käytöstä, joka on innostuksissa ja melkein riivoksissa
edessä olevan näyn tähden. Omasta itserakkaudestansa ja kuunteliain
suosio-osuksista viehättyneenä hän lauloi useat erät runoelmansa,
joka kerta ruveten yhä hurjemmasti elehtimään ja taukosi vasta, kun
väsymys häntä pakoitti. Hän olisi jatkanut aamuun asti, ellei
Tigellinus olisi taitavasti muistuttanut häntä, että laulaminen
yö-ilmassa kenties vioittaisi hänen ääntänsä ja kehoittanut häntä
säästämään luonnonlahjojansa, että hän toisten laulaisi tämän runoelman
uudestaan heille.

Näin katseli Roman palaessa Roman valtias ja hallitsia sen tuskaa,
pitäen sitä vaan kauneuden-tuntonsa tyydykkeenä eikä ollenkaan apua ja
sääliä ansaitsevana onnettomuutena.

Mutta onnettomuus oli niin kauhea, että vihdoin kärsivän kansan huudot
tunkeusivat Neronkin korviin ja vaativat huomiota.

Sillä suuria ihmisparvia oli jo kokoontunut aukeammille paikoille
taikka syrjäisemmille kaduille -- kodittomina ja toimettomina --
laiha, ryysyinen, hurjanrohkea joukko -- tuima, kostonhimoinen --
katsoen ympärilleen havaitaksensa jotakuta, jota sopisi kaikista näistä
syyttää ja rangaista. Äkillisessä paossaan he eivät olleet ottaneet
mukaansa mitään taikka vaan vähän. Kaikki tavalliset askareet olivat
jääneet kesken, niin etteivät he voineet ansaita mitään ja nälkä katsoa
tuijotti heitä kasvoihin. Ruuan puute oli jo ajanut heidän murtamaan
auki yhteiset vara-aitat ja viemään mitä hyvänsä löysivät. Näin
alettuansa he kääntyivät pahempiin liikatöihin; suuret joukot
kuljeksivat pitkin katuja, karkoittaen perheitä pois heidän
kartanoistaan ja ryöstäen mitä ruoka-aineita niissä tavattiin. Yleinen
laittomuus vallitsi ja meteleitä ja ryöväyksiä ja murhiakin tapahtui
kosolta. Paikottain tulenpania-joukkoja kävi ympäri, pistäen kartanoita
tuleen ja torjuen puolestaan kaikkia, jotka koettivat estää heitä,
ilmoittaen että he tekivät työnsä Neron käskystä ja uhaten surmata
kaikki, jotka heitä häiritsivät.

Vähitellen aljettiin yleisesti hokea, että Nero oli tehnyt kaikki.
Kansa tiesi hänen kunniattomuutensa eikä mitään ilkityötä katsottu
hänelle halvaksi. Ennen pitkää tuskin löytyi ainoatakaan ihmistä
Romassa, jok'ei uskonut, että tulipalo oli Neron toimeen panema.

Ei ole epäilemistäkään, että hurjistunut kansa olisi kostanut sille,
jota se luuli syypääksi tähän onnettomuuteen, jollei tämä olisi
muutamilla ajanmukaisilla hyvillä teoilla lepyttänyt sen vihaa. Nero
oli saanut vihiä siitä, mitä hänestä puhuttiin. Kaikista hänen
mielihaluistaan oli kansan suosion pyyntö mitä voimakkaimpia. Hän
tahtoi, että rahvas ihmettelisi häntä. Hän ei huolinut niin paljon
korkeammista kansaluokista; hän tyytyi siihen, että nämät vaan
pelkäsivät häntä. Mutta rahvaan ja sotamiesten ystävyyttä hän tavoitti.

Kesken tätä yleistä hätää hän sentähden astui esiin ja pani paljon
voimia liikkeelle sen lieventämiseksi. Hän avasi kansalle Marsin
tanteren, Agrippan tilat ja rakennukset ja myöskin omat keisarilliset
puutarhansa. Näitten ääretön laajuus antoi suurille joukoille mukavan
asuntopaikan ja suojan. Paitsi tätä hän lähetti Ostiasta noutamaan
huonekaluja ja kaikenlaisia työ-aseita. Viljan hinta alennettiin varsin
huokeaksi ja kaikin tavoin puuhattiin, että yleinen onnettomuus mitä
joutuisimmalla tavalla helpoitettaisiin.

Mutta sillä välin kuin näin voimia ponnisteltiin, valkea yhä liikkui
edelleen. Yö tuli taas -- neljäs näistä kauhun öistä -- ja hävityksen
linja piteni ja leveni niinkuin ennen ja vieri vakaasti eteenpäin
elävänä jaksona.

Kaksi kolmatta osaa kaupungista oli nyt hukkunut ja ihmiset odottivat
loppu-osankin täydellistä ja kokonaista hävitystä. Oli sama
avuttomuuden ja epätoivon tunto, se vaan, että ihmiset olivat
tottuneet kohtaloonsa ja niissä osissa, jotka olivat ensi päivänä
palaneet, löytyi jo monta, jotka kaivoivat kartanoittensa raunioita
valmistaakseen sijaa uusille rakennuksille.

Lopulta päästiin niin pitkälle, että ajateltiin, jotta nyt sopisi tehdä
jotakin myös jälelle jääneen kaupungin pelastukseksi. Niin pitkältä
kuin kartanoita löytyi, niitten täytyi palaa; mutta jos valkea tulisi
semmoiseen paikkaan, jossa se ei kohtaisi kartanoita, sen täytyi siihen
pysähtyä. Se apukeino tulta vastaan, joka johtui ihmisten mieleen, oli
se, että hajotettaisiin ne rakennukset, jotka olivat tulen alla ja niin
tavoin ne elatus-aineet, joista se kostui, siltä riistettäisiin.

Vähitellen tämä ajatus levisi mielestä mieleen, eikä kenkään tietänyt
mistä se oli saanut alkunsa, kunnes sotaväen upseerit näkivät, että
siitä jotakin hyötyä olisi. Viidentenä päivänä, kun tuli oli
kovimmillaan, ruvettiin taistelemaan sitä vastaan. Suuria ihmisjoukkoja
koottiin ja pantiin purkamistyöhön. Kaikki kaupungin sotamiehet
kutsuttiin kokoon ja he toimittivat etevimmän osan työstä. Muurinsärkiä
jyskytti monen korkean asunnon seinää, ja soturit sotaretkiensä
kokemuksella osottivat itsensä yhtä kykeneviksi kukistamaan Roman
kartanoita kuin piiritettyjen kaupunkein muureja. Osto-kuja
viitotettiin liekkien pidättämiseksi ja tällä osto-kujalla kaikki,
millä vaan oli rakennuksen muoto, maahan masennettiin.

Se tavattoman suuri joukko, joka tässä teki työtä, saatti pian voimansa
näkyviin. Pitkin koko linjaa, joka näin oli hävitettäväksi merkitty,
ihmisparvet reutoivat muurinsärkiällä ja kirveellä ja vipusimella,
raunioksi tasottaen kaikki, kartanot ja pyhät temppelit ja komeat
pylväskäytävät. Niin ankara tämä työ oli, että noin neljänä
kolmatta tuntina kaikki oli päätetty. He alkoivat viidennen päivän
keksivaiheilla ja tekivät työtä koko yön, muuttaen aina toisia toisten
sijaan, puoliväliin kuudetta päivää.

Kuudentena päivänä liekit ehtivät aukeaan lomapaikkaan eivätkä
päässeet edemmäksi. Tuskaantuneitten katseliain mielestä näytti siltä
kuin tämä tuli olisi ollut elävä olento, kun se raivosi pitkin
puolustuslinjaa, joka oli asetettu sitä vastaan, sillä se heitti ulos
haarovat liekkikätensä, pysyen itse kiinni hirsissä ja hävitetyissä
puu-aineissa, ja koettaen hiipiä esiin kukistettujen kartanoitten
jäännösten välitse. Mutta salpa autti ja Romalaiset näkivät viimein,
että osa kaupungista oli pelastettu.

Ei kuitenkaan vielä oltu täyteen turvaan päästy. Salvan toisella
puolella tuli hehkui. Se ei enää sujauttanut liekkejänsä ilmaan, vaan
pysyi alallansa, mutta tuimana, kavalana ja ankarana kuumuudessaan,
kiukkuisena vihollisena, yhä uhkaavana ja yhä pelottavana. Suuri
ihmispaljous seisoi vartioimassa ja kun yö tuli, pidettiin vielä
tarkempaa vahtia ja pitkät ihmisjonot asetettiin, joitten tuli noutaa
vettä lähimmäisistä lähteistä sammuttaakseen äkillistä syttymistä.

Liekit olivat hillityt Esqvilinon juurella. Toisella puolella seisoi
Labeon kartano, kunnaan rinteiltä katson yli koko valkean. Tästä
kartanosta olivat asukkaat yöt päivät tähystelleet palon leviämistä.
Labeo ei ollut joutilaana. Hän oli auttanut onnettomia ja antanut
turvaa ja ravintoa heille. Hän oli myöskin johdattanut työmiehiä viime
päivänä ja yönä. Niitten joukossa, jotka pitivät vahtia tänä yönä, oli
Galdus, jonka Labeo oli lähettänyt sinne tätä tarkoitusta varten; ja
kaikki muut kartanon palveliat olivat myöskin siellä.

Cineas oli osottanut itsensä yhtä toimeliaaksi kuin kukaan muu
yleisessä onnettomuudessa. Hän oli käynyt ympäri hakien niitten
kuljeksivien lasten vanhempia, joita kadut olivat täynnä ja jaellen
ruokavaroja avuttomille. Hän oli kääntynyt Neron puoleen saadakseen
lupaa toimittaa tämän käskyjä ja Nero oli hymyillen suostunut siihen,
sanoen ettei hän voinut nähdä mitään filosofille soveliaampaa, koska se
oli käyttöpuolinen ponnistus, joka tarkoitti _summum bonum'ia_. Cineas
oli sen vuoksi käynyt Ostiassa ja muissa naapuri-kaupungeissa ja hänen
puuhansa vaikuttivat suuresti yleisen hädän lieventämiseen. Tänä yönä
hän oli poissa tavallisissa toimituksissaan.

Kovin väsyneenä liiallisista vaivoistaan pani Labeo maata. Kaikki
näytti turvalliselta ja hän toivoi makeata unta. Helenakin, joka oli
tuskaantumaan asti saanut kokea yleistä häiriötä, kävi pelotonna
nukkumaan. Ensikerran he monen päivän ja yön takaa valmistivat itsensä
yhden yön lepoa nauttimaan ja vetäytyivät huoneisinsa, tietämättä mikä
heitä oli herättävä.

Kaikki palveliat olivat pois-lähetetyt paitsi yksi taikka kaksi, jotka
olivat jääneet kartanoon. Nämät olivat yhtä uupuneet kuin kaikki muut.
Markus tavallisesti makasi vähäisen erinänsä vanhemmistaan ja Galdus
lepäsi aina läheisessä huoneessa. Kaksi nais-palveliata makasi samassa
huoneessa kuin Markus.

Näin Labeo ja koko hänen perheensä antausivat syvään uneen -- uneen,
jonka väsymys oli tehnyt raskaammaksi, ja turvallisuuden tunto
tyveneksi.

Mutta sillä välin kuin he nukkuivat, vihollinen oli hiipinyt salvan
ylitse; kuinka, ei kukaan tietänyt; mistä, ei kenkään voinut sanoa.

Mutta hän tuli -- äkillisenä, rajuna, kauheana.

Tuota pikaa oli Labeon kartano ilmitulessa ja leimusi kirkkaasti,
synnyttäen uutta säikähystä niitten mielessä, jotka olivat jokseenkin
tointuneet hämmästyksestään. Avarat portikot, korkeat balkonit ja
pitkät galleriat päästivät alttiisti eteenpäin nuot ahmivat liekit,
jotka nyt riehuivat uutta hävitystä aloittaen.

Sydänyönä äkillinen huuto Helenan huulilta herätti Labeon. Hän kavahti
ylös. Kaikki oli tulessa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hänen
poikansa. Hän syöksähti ulos huoneestaan siihen paikkaan, jossa Markus
nukkui, mutta lieri olivat hänen edessään ja karkoittivat hänen
takaisin. Helenan huudot käänsivät hänen huomionsa toisaalle. Helena
oli mennyt hermottomaksi pelosta.

Labeo otti hänen syliinsä ja riensi salin kautta ulos toista suuntaa,
sillä välin kuin liekit toiselta puolelta tunkeusivat sisään ovien
kautta, ja pääsi viimein taivasalle.

Helena ei ajatellut muuta kuin Markoa. Hän huusi tämän nimeä haikealla
äänellä. Labeo laski hänen alas, mutta hän ryntäsi hurjasti takaisin
rakennukseen ja seisoi liekeiltä ehkäistynä, yhä huutaen poikaansa.

Labeo oli mennyt mieleltään niinkuin Helenakin.

Hän katsoi ympärilleen havaitakseen, oliko hänen poikansa sattumalta
päässyt pakenemaan. Hän ei nähnyt ketään. Hän katseli sen huoneen
ikkunaa päin, jossa Markus tavallisesti oleskeli. Liekit ympäröivät
sitä kokonaan; pikkuinen hetki vaan, ja kaikki oli ohitse.

Vaan kuitenkin, mitä hän voi tehdä? Rakennus kohosi hänen edessään,
korkeat pylväskäytävät ympärillään. Ei ollut mitään keinoa, jolla hän
voi päästä poikansa huoneesen. Hän tarttui yhteen pylvääsen ja yritti
kiipeemään sitä ylös, mutta hän ei kyennyt mihinkään. Epätoivossaan hän
nosti päätänsä ylöspäin ja kirosi jumalia.

Helena töyttäsi ulos liekkien peräyttämänä ja nähden puolisonsa
epätoivon, hän kaatui maahan tainnoksiin.

Mutta nyt ilmestyi näky, joka saatti Labeon melkein mielettömäksi.

Keskellä liekkejä, jotka kohottivat aaltoilevia päitänsä ylös kattoa
kohden, semmoisella paikalla, jota tuli uhkasi, mutta ei vielä ollut
koskenut -- kaunis, hinterä haamu äkkiä ilmestyi, liikkuen edelleen
niinkuin kummitus, jota kummaltakin puolelta lähestyvä tuli ympäröitsi
-- yksi poika -- joka astui eteenpäin aivan katon äärelle.

Se oli Markus.

Hän seisoi levollisena ja katseli alas. Mutta syvyys oli liian suuri.
Alas kiipeeminen oli mahdoton; alas hyppääminen kuolema.

Nyt hän kääntyi ja katseli liekkejä.

Labeo vaikeroitsi tuskissaan. Kerta toisensa perästä hän tarttui
pitkään pylvääsen ja kapusi ylös, mutta ei jaksanut mitään.

Markus seisoi ja silmäili liekkejä ympärillänsä. Hänen kasvonsa
ilmaisivat tyyneyttä ja pelottomuutta. Hän ei vavissut, vaan laski
käsivartensa ristiin ja katsoi vakaasti ja väistämättä kuolemaa
kasvoihin.

Hurja valitus nousi toivottoman isän särkyneestä sydämestä.

"Voi, minun poikani!"

Rakkauden ja epätoivon tuska, joka ilmestyi tässä huudossa, havautti
Markoa. Hän katsoi alas. Hän näki isänsä. Suruisesti hymyillen hän
viittasi pienoisella kädellään.

"Jää hyvästi, isä!"

Haikeamman surun kipu viilsi Labeon sydäntä. Tämäkö se arka lapsi oli,
jota amfiteaterissa kauhistutti! Isä ymmärsi nyt hänen ja tiesi tuon
tyvenen katsannon merkityksen.

Mutta tätä oli mahdoton kestää.

Labeo huusi taas rakkauden ja epätoivon sanoja. Hän käski poikansa
heittäytyä alas syliinsä.

Markus katsoi alas ja pudisti päätänsä, samoin kuin ennen suruisesti
hymyillen.

"Jää hyvästi, isä. Älä itke. Me yhdymme jälleen."

Hänen äänessään ilmestyi kummallinen luottamus, joka uudestaan viilsi
Labeon sydäntä.

Hän hyökkäsi eteenpäin; hän lyödä kamahutti vimmassaan kivipylväitä;
hän iski päätänsä niitä vastaan.

Mutta nyt kuului jalkain astunta ja nopeana kuin tuulispää yksi mies
riensi ohitse siihen paikkaan, johon portiko loppui. Täällä yhdessä
kohden esiin pistävä korniisi päättyi eikä mitään ulottunut sen
ylipuolelle. Mies tunsi paikan, sillä hän ei pysähtynyt katsomaan. Se
oli Galdus.

Heittäen kätensä pylvään ympärille, hän kiipesi joutuin ylös aivan
korkealle ja sitten tarttuen balkonin rintavastimeen, hän livitti
itsensä sen paikan ylitse, jossa ei ollut mitään korniisia. Oli vielä
toinenkin portiko, toinen kerros ja tätä ylös Britannialainen kapusi
yhtä kerkeästi ja vikkelästi kuin äsken.

Labeo, jota jalkain kopina oli vävähyttänyt, oli tuskin koonnut
mielensä, ennenkuin hän näki Galdon ylimmäisen portikon katolla ja
aivan lähellä Markoa.

Hänen sydäntänsä tykytti hirveästi. Turva näytti olevan tarjona hänen
pojalleen, mutta mikä vaara oli vielä hänen edessään?

Kuinka Britannialainen pääsisi takaisin alas?

Liekit olivat jo lähellä Markoa. Hän seisoi katolla, joka kohosi vain
kymmenen jalkaa korkealla toisesta portikosta. Galdus käski hänen
hypätä alas. Markus totteli kohta ja Britannialainen vastaan-otti hänen
syliinsä.

Mutta kaikki oli liekkinä heidän ympärillään. Galdus oli syössyt
niitten läpitse päästäkseen pojan luo. Hänen täytyi taas syöstä niitten
läpitse päästäkseen takaisin.

Mutta Britannialainen oli tuumansa tuumannut; ja paitsi muuta, etteivät
liekit saisi vioittaa hiuskarvaakaan tältä pojalta.

Seisoen siellä hän tempasi tunikansa yltään ja kääri sen kiireesti
pojan ympäri, että se verhosi hänen päätänsä kokonaan. Sitten hän otti
nahkavyön, jota hän tavallisesti piti uumillaan ja sitoi tällä Markon
kiinni selkäänsä. Nyt hän antoi pojan kietoa käsivartensa kaulansa
ympärille ja käskien hänen pitää lujasti kiinni, hän hankki
paluumatkalle.

Liekit olivat jo peittäneet sen paikan, josta hän oli vastikään tullut,
vaikka vaan tuokio oli kulunut. Mutta Galdus ei silmänräpäystäkään
epäillyt.

Hän juoksi keskelle liekkejä. Kärventyneenä ja poltettuna hän tuli
esiin siinä portikon kulmassa, jota ylöspäin hän oli viimeiseksi
kiivennyt. Silmänräpäys vielä ja hän oli jo heittänyt itsensä korniisin
alipuolelle ja käsin jaloin kavuten alkoi laskeuta alaspäin.

Toisen jäsenet eivät olisi kestäneet tätä vaivaa; vaan metsä-elämässään
Galdus oli oppinut kiipeemään puita, jyrkänteitä ja valtameren kallioin
huimaavia huippuja. Hänen hermonsa olivat kuin rauta ja hänen suonensa
lujat. Hermojen ja suonten viimeistä voimaa nyt kysyttiin, eivätkä ne
tässä koetuksessa hänestä vilpistyneet.

Yhä alemmaksi, yhä likemmäksi tuli Galdus, tuoden poikaa tuolla
alhaalla tuskissaan odottavan isän luo. Vihdoin hän kapusi alemman
portikon pylvästä alaspäin; hänen jalkansa koskivat maata; hän seisoi
kalliin taakkoinensa Labeon edessä.

Labeo ei lausunut sanaakaan. Vapisevin käsin hän tarttui poikaansa,
istahti maahan ja pusersi häntä sydäntänsä vastaan. Tuossa valloitti
hänen voimakas tunteitten kuohu; ja painaen päätänsä alaspäin vakava
Romalainen notkistui lapsensa yli ja itki, ikäänkuin olisi hän itse
ollut lapsi.

"Isä", lausui Markus, "minä olisin kuollut niinkuin Romalainen; minä en
pelännyt yhtään."

Labeo likisti poikaa lähemmäksi sydäntänsä.

Mutta samalla toinen asia veti hänen huomiotansa puoleensa.

Galdus oli seisonut liikahtamatta ja raskaasti hengittäen.

Voitonriemu, joka kuvautui hänen kasvoissaan, ei saanut sitä tuskaa
kokonaan salatuksi, jota hän kärsi. Yhtäkkiä hän huoahti syvästi ja
kaatui maahan.

Markus huudahti ja irroittaen itsensä isänsä sylistä hän riensi
pelastajansa luokse. Labeo seurasi ja kumartuen maahan sortuneen
puoleen, häntä kauhistutti, kun hän näki, mitä täällä ilmestyi.

Galdon pitkät hiukset ja tuuhea parta, jotka tavallisesti antoivat
hänelle niin uljaan barbarinmuodon, olivat tykkönään palaneet. Hänen
alaston ruumiinsa, jonka hän oli pannut alttiiksi Markoa varten, oli
hirveästi poltettu; hänen käsivartensa ja rintansa, jotka olivat
kaikkein enemmin kärsineet, olivat tulipunaiset, hänen kätensä olivat
muuttuneet mustaksi ja veri juoksi hänen sormistaan.

Markus heittäysi hengettömän ruumiin yli ja itki katkerasti.

"Auta, isä. Joudu, taikka hän kuolee. Voi! hän kuolee minun tähteni;
minun jalo, kallis Galdoni! Olenko minä tappanut sinun?"

Labeo katsoi ympärilleen etsien apua. Tällä hetkellä joukko ihmisiä
riensi portista sisälle. Isaak oli etupäässä. Ijäkäs Cubulos seurasi.

Labeo sanoi nopeasti: "käskekäät muutamien miesten ottaa hänet ylös ja
seuratkaat minua."

Tuosta hän kiirehti siihen paikkaan, jossa Helena vielä makasi ja
kannettuaan hänen likeisen suihkulähteen luo, hän valoi vettä hänen
kasvoillensa. Oli kauan aikaa, ennenkun Helena virkosi. Viimein hän
tointui ja katsoen ylös hän näki puolisonsa ja poikansa.

Syleillen lastansa, jota hän oli luullut kadonneeksi, Helena ummisti
silmänsä ja huokaili kiitoksiansa Jumalalle.

"Kuinka sinä olet hänen pelastanut?" Helena kysyi innolla.

"Ei nyt. Minä kerron kaikki jälestäpäin", vastasi Labeo. "Nyt meidän
täytyy lähteä pois. Kartanomme on palanut. Meidän on huvilaan
muuttaminen."

Kantovuode hankittiin Galdoa varten ja hän kuljetettiin huolellisesti
pois. Labeo kantoi poikaansa ja Helena astui hänen vieressään. Cubulos
ja Lydia seurasivat heitä, sillä Labeo oli käskenyt heidän mukaansa ja
luvannut heille suojaa huvilassaan. He olivat maanneet kartanon
äärimmäisessä sivurakennuksessa ja liekkien loisto oli herättänyt
heidän; mutta kun huoneet olivat alikerroksessa ja varsin etäällä
valkeasta, he helposti pääsivät pakoon.

Esqvilinon toisella puolella Labeo seisattui yhden ystävänsä kartanon
eteen, Agrikolan, jonka kanssa hän oli Britanniassa joutunut likeiseen
ystävyyteen, ja tämä tuli ulos ja vastaan-otti lempeästi ystävänsä.
Agrikolan kartano ja tilukset olivat täynnä pakolaisjoukkoja, joille
hän antoi ravinnon ja asunnon. Kun hän kuuli Galdosta ja siitä, mitä
tämä oli tehnyt ja kuinka hän oli sen tehnyt, hän käski, että
Britannialaisesta tarkkuudella pidettäisiin huolta ja Isaak lähti
hoitamaan häntä.

Vähän ajan perästä Isaak palasi ja Labeo astui ulos portikoon hänen
kanssaan.

"Kuinka Galdon laita nyt on?"

"Hän on kauheasti kärventynyt, mutta ei syvältä poltettu. Hän saa kitua
kovasti muutaman tunnin, mutta kahden taikka kolmen viikon perästä hän
kykenee taas käymään ulkona."

"Pidä huolta hänestä", lausui Labeo. "Pidä yhtä tarkkaa huolta hänestä,
kuin sinä pitäisit minusta. Ilman hänettä, mitä minä nyt olisin? Hän on
pelastanut meidän kaikkein henkemme, kun hän pelasti Markon."

"Minä olen häntä hoitava parhaalla tavalla", lausui Isaak vakaasti.

"Minä en ymmärrä tätä", lausui Labeo. "Kuinka kartanoni itsestänsä
syttyi? Kuinka se niin pian leimahti ilmi tuleen?"

"Se ei syttynytkään", vastasi Isaak salaisella viittauksella.

"Kuinka niin? Mitä sinä tarkoitat?"

"Minä luulen, että se pistettiin tuleen."

"Pistettiin tuleen!"

"Niin."

"Kuka olisi uskaltanut tehdä sen? Roma on rosvoja täynnä, sen kyllä
tiedän, eikä kartanossani pidetty mitään vahtia; mutta minä en
kuitenkaan saata käsittää, kuinka kukaan tohtisi tehdä tämmöisen työn."

"Löytyy yksi, joka on uskaltanut."

"Kuka?"

"Yksi sinun katkera vihamiehesi."

"Mikä katkera vihamies minulla on?" kysyi Labeo kummastuneena.

"Yksi, joka on vannonut kovan koston sinulle."

"Mika hänen nimensä on?" kysyi Labeo.

"Hegio."

"Hegio!" huudahti Labeo hämmästyen. "Olisiko tämä kirottu konna
juljennut ajatella vieläpä tämmöistäkin?"

"Tämä konna", sanoi Isaak, "vihaa sinua niin tuimasti että hän rohkenee
tehdä mitä hyvänsä kostoa varten."

Labeo ei virkkanut mitään, vaan seisoi ihmeyksiin vaipuneena tästä
sanomasta. Viimein hän kysyi:

"Mutta kuinka sinä tämän tiedät?"

"Minä en nähnyt, että hän pisti kartanon tuleen", vastasi Isaak; "mutta
yksi taikka kaksi kertaa näinä molempina viime päivinä minä näin hänen
kiertelevän ympäri, ilmeisesti koettaen saada tietää, mitä täällä
tapahtui, ja pahaa mielien. Minä olisin pitänyt vaaria hänestä ja
estänyt häntä, mutta minä käskettiin tulta vahtimaan muitten palveliain
kanssa."

"Mikset ennen minulle tätä kertonut?"

"Sentähden, että luulin, jotta sinä nauraisit epäluuloani."

"Sinä olet oikeassa -- minä olisin tehnyt niin. Minut on nytkin vaikea
uskoa, että asiassa on mitään perää."

"Hän on ainoa henki, jolla olisi mitään syytä."

"Se on tosi", sanoi Labeo vähän aikaa mietittyään.

"Paitsi sitä, minä tiedän, että hän jo monta kuukautta siitä asti kuin
sinä panit hänen pois, on ajatellut kostoa."

"Kuinka sinä sen tiedät?"

"Minun kansalaiseni", lausui Isaak, "tietävät paljon seikkoja, jotka
tapahtuvat maailmassa. He liikkuvat erilaisten kansaluokkien parissa ja
ollen yhteydessä toinen toisensa kanssa keskustelevat monesta asiasta.
Kun olen heitä kysellyt Hegiosta, minä olen havainnut monta seikkaa:
että hän on syyttänyt sinua vääryydestä ja pahasta menetyksestä itseään
vastaan; että hän on julkisesti vannonut kostoa; ja että hän näinä
muutamina viimeisinä kuukausina on kehunut, että hänellä on uusi
suojelia, joka auttaa häntä näissä hänen kostontuumissaan."

"Uusi suojelia!"

"Niin."

"Kuka?"

"Tigellinus."

"Tigellinus! Tästä Cineaskin puhui", lausui Labeo, mietiskellen. "Minä
en ajatellut sitä, mutta asia näyttää nyt vaaralliselta. Luuletko siis
Isaak, että Tigellinus lähetti hänen pistämään kartanoani tuleen?"

"En", vastasi Isaak; "päinvastoin minä luulen, että Hegio teki sen
itsealtaan."

"Mutta kuinka tämä saadaan toteen? Kuka näki, että hän sen teki?"

"Ei kukaan."

"Sitä ei siis saada todistetuksi."

"Ei."

"Se on vaan epäluulo."

"Niin on."

"Tämä epäluulo suittaa olla perätön", sanoi Labeo; "mutta minä luulen,
että sinä olet oikeassa ja kiitän sinua, Isaak, uskollisuudestasi.
Jatka vaarinpitoasi ja ilmoita minulle aika ajoin, mitä kuulet."

Tämä tieto huolestutti Labeota enemmän kuin hän tahtoi myöntää; mutta
ennen pitkää toiset asiat valloittivat hänen ajatuksensa ja etupäässä
hänen muuttonsa takaisin huvilaan. Cineas yhtyi heihin pariksi päivää
ja valmisti itseänsä seuraamaan heitä.

Viime palo ei ollut levinnyt niin avaralle, kuin tuota pelättiin.
Esqvilinon kunnas ja likeiset kaupungin osat olivat harvaan asutut,
sillä puutarhat eroittivat kartanot toisistaan, että valkea, päivän
parin raivottuaan, sammui. Mutta monta kartanoa tuli kuitenkin oli
hävittänyt ja Labeo kadotti kaikki, mitä oli hänen omassa asunnossaan.

Sulpicia vastaan-otti heidän huvilassa innokkaalla tervehdyksellä ja
kaikki olivat iloissaan, kun pääsivät kaupungin tuskallisista
tapauksista. Cineas lähti takaisin muutaman päivän perästä ja rupesi
entisiin toimiinsa.

Cubuloa ja Lydiaa toivotettiin tervetulleeksi ja Helenan kristillinen
samantunteisuus vaikutti, että he mielellään jäivät ajaksi sinne.
Juliuskin alkoi usein käydä heidän luonaan ja Lydia näytti elävän aivan
uutta elämää. Labeon huvila oli hänen silmissään peräti komea ja Julion
läsnäolo teki kaikki suloiseksi.

Tällä välin Galdus oli hitaasti toipunut Isaakin huolellisen hoidon
kautta. Isaakin alinomaisena apumiehenä oli Markus, yhtä hellänä ja
yhtä uskollisena kuin ainakin; ja Galdus kuunteli halukkaasti sen pojan
lempeitä sanoja, johon hänen sydämensä oli niin hartaasti kiintynyt.
Markus ajatteli ennen kaikkia Galdon alttiiksi-antoa ja tämän
kärsimyksiä hänen tähtensä, jonka ohessa hän helposti ymmärrettävällä
ylpeydellä viittasi omaan käytökseensä.

"Isäni luuli, että minä olen pelkuri, sillä minua hirvitti, kun näin,
kuinka ihmisiä tapettiin", hän lausui, herkkä-tunteisuudessaan vielä
muistaen amfiteaterin tapauksia; "mutta! minä en ole mikään pelkuri --
olenko minä, Galdus? Pelkäsinkö minä kuolemaa, kun tuli lähestyi?"

Galdus vakuutti hänelle kerta toisensa perästä, että hän oli
uljain ja urhoollisin kaikista pojista ja kylläksi miehuullinen
Britannialaiseksikin -- joka oli Galdon korkein käsitys miehuudesta.

Muutamien viikkojen jälkeen Britannialainen oli parantunut, niinkuin
Isaak oli ennustanut.

Eräänä päivänä Labeo käski hänen luokseen.

"Galdus", hän lausui, "minä olen sinulle enemmän velkaa kuin koskaan
voin maksaa. Minä tahdon nyt ruveta sitä suorittamaan. Kaikkein
ensimäiseksi: -- sinä olet vapaa."

Nyt kun Galdus lausui kiitollisuuttansa, vaikka vähemmällä ilolla kuin
Labeo oli odottanut, tämä jatkoi:

"Paitsi tätä, minä tahdon lähettää sinun takaisin omaan maahasi."

Galdus katseli alaspäin.

"Milloin tahdot lähteä?"

"Minä en tahdo lähteä."

"Kuinka! eikö sinun tee mielesi palata jälleen isänmaahasi?"

"Ei", vastasi Galdus innokkaasti. "Miksi palaisin? Kaikki ovat kuolleet
-- isä, äiti, veljet, sisaret, puoliso, lapset, kaikki. Galdus on
yksinään maailmassa. Kaikki, mitä minä rakastan, on täällä. Puoliso ja
lapset ja isä ja äiti, kaikki elävät minulle Markossa. Hän on enemmän.
Hän on minun jumalani. Kiitätkö minua siitä, että uskalsin panna
henkeni alttiiksi Markon tähden? -- tiedä, minä uhraisin sata henkeä ja
riemuitsisin sitä tehdessäni. Jos annat minulle vapauteni, jalo isäntä,
minä otan vastaan sen; mutta jos minun täytyy jättää sinut, minä en
suostu. Ainoa vapaus, jota minä halaan, on vapaus saada olla lähellä
Markoa. Salli se minulle. Siinä on kylläksi palkintoa."

Britannialainen lausui tämän yksinkertaisilla, kiivailla sanoilla,
mutta se syvä rakkaus, jota hän osotti Markoa kohtaan, ilmestyi
kaikissa, mitä hän sanoi. Labeo nousi ja tarttui hänen käteensä.

"Urhoollinen Britannialainen", hän sanoi. "Sinä olisit aatelinen omassa
maassasi. Ole vapaa. Ole minun vertaiseni. Tee tahtosi. Minä en ole
enää sinun isäntäsi, vaan ystäväsi."

"Sinä olet Markon isä", lausui Galdus ja hänen vanha rintansa kohosi
liikutuksesta; "minä tahdon olla sinun ystäväsi, taikka orjasi, taikka
molemmat."

Tällä tavoin Galdus pääsi vapaaksi.



XXIV.

Ensimäinen vainomus.


Palon jälkeen kaupunki rakennettiin uudestaan toisen kaavan mukaan
leveämmillä kaduilla ja matalammilla kartanoilla. Nero alkoi rakentaa
"kultaista kartanoansa", johon oli koottu rikkautta ja komeutta ennen
tuntemattomassa määrässä. Mutta työn sähinässä ja puuhassa kansa ei
unhottanut suurta onnettomuutta eikä hevin luopunut siitä epäluulosta,
johon se oli ruvennut tämän onnettomuuden aikaan-saattajan suhteen.
Nero tunsi, että yleinen epäluulo, ikäänkuin turmiokas pilvi, uhkaavana
riippui hänen ylitsensä; ukonpilvi, joka saatti milloin hyvänsä puhjeta
ja kukistaa hänet valta-istuimelta. Tätä epäluuloa ei käynyt
nauraminen, eikä sitä saanut unhotetuksi niinkuin joutavan huolen.

Hän koetti nyt jos jollakin poistaa epäluuloa itsestään, ja katsoi
ympärilleen saadakseen joitakuita, joitten hartioille hän sukevasti
sälyttäisi rikoksen, josta maailma häntä syytti.

Hänen ajatuksensa kääntyivät viimein kristittyjen puoleen. Näitten
lukumäärä oli viime vuosina vähitellen lisääntynyt, ja vaikka he olivat
vaan vähäinen osa väestöstä, heitä oli kylläksi paljon, että huomiota
herättivät.

Sillä aikakaudella, ja myöhemminkin, kristittyjen kohtalo aina oli
semmoinen, että heitä väärin ymmärrettiin. Usein jälestäpäin tapahtui
eri maailman osissa, että, kun yleiset vaarat kohtasivat, alhaiso tätä
viatonta, haitan tekemätöntä väkeä niistä syytti ja kosti sille
hirveästi luulorikokset. Ja nyt nähtiin ensimäinen ja mainioin
esimerkki, kuinka kristityt ansaitsematta kärsivät.

Muutamat seikat kristittyin elämässä ja käytöksessä sytyttivät
epäluuloa taika-uskoisen rahvaan mielessä. Heidän puheensa ja
lausetapansa selitettiin väärin. He puhuivat Kristuksesta, mainiten
häntä kuninkaakseen; valtakunnasta, joka ei ollut tämän maailman; ja
oppimaton kansa piti tuota jonkunlaisena kavalluksena keisaria vastaan.
He tulivat yhteen salaisissa kokouksissa, ja kerrottiin että he niissä
keskenänsä harjoittivat ilkeimpiä paheita. Tuota mystillistä ateriaa,
jota he viettivät kuolleen Herransa muistoksi, erittäin epäiltiin. Huhu
kävi, että he tässä ateriassa söivät ihmislihaa ja joivat ihmisverta --
kummallisesti vääristeltiin tuo kuvannollinen juhlakäytös, jossa leipä
ja viini edustivat Vapahtajan ruumista ja verta. Kun Carbo soimasi
kristityitä, hän ei muuta kuin toisti rahvaan arveluita. Kristityt
tulivat Syriasta taikka, oikeammin, heidän uskontonsa tuli tältä
kulmalta, ja kun Syria oli aikakauden kovimpien paiseitten ja
riettaimpien taikauskojen lähde, se kenties ei ollut kummallista, että
Romalaiset viehättyivät epäilemään Kristin-uskoa ja luulivat, että tämä
oli niitten syrialaisten uskontojen kaltainen, joista he olivat niin
paljon kuulleet ja nähneet.

Asiain näin ollen Nero päätti uhrata nämät viattomat, mutta
luulon-alaiset kristityt kansan vimmalle. Hänen asian-ajajansa
kuiskuttelivat kaikkialla syytöksiä kristityitä vastaan ja istuttivat
kansan mieleen ajatuksia heidän rikollisuudestaan. Vastenmielisyys
heidän suhteensa yhä suureni; heidän nimensä joutui inhottavaksi ja
raivokas alhaiso hätyytti kaduilla muutamia, joitten tiedettiin tätä
uskoa tunnustavan.

Vähäinen joukko näki myrskyn nousevan ja vapisi. He tunsivat, että joku
kauhea seikka uhkasi heitä ja neuvottelivat keskenänsä, millä tavoin
parhaiten sitä vastustaa. Mutta ei mitään keinoa keksitty ja niin he
päättivät kärsiä pahintakin, olipa sitten mitä hyvänsä. Muutamat
heistä, jotka olivat enemmän kokeneet, kehoittivat nuorempia jäseniä
pysymään lujina ja vaikka kuolemakin kohtaisi, uljaasti heittämään
henkensä hänen tähtensä, joka uhrasi oman henkensä heitä varten.

Viimein myrsky riehahti irti. Keisarillinen julistus ilmestyi, jossa
kristittyjä suoraan syytettiin, että he olivat polttaneet kaupungin; ja
käsky annettiin, että kaikki, jotka palvelivat Kristusta, pantaisiin
vankeuteen. Tämä ansaitsematon kanne loukkasi monta. Järkevämmät
luulivat, että se oli Neron puolesta juoni, jonka kautta hän aikoi
poistaa epäluulon itsestänsä, ja päättivät sitä vaan yhdeksi hänen
monista hirmutöistään; mutta suurempi, ajattelematon osa kansasta piti
syytöstä tosi-asiana ja huusivat kristittyjen verta yhtä kiivaasti kuin
Juutalaiset kerta huusivat Kristuksen verta.

Kristityt odottivat ensimäistä iskua, eikä heidän tarvinnut kauan
vartoa. Hallituksen käskyläiset kävivät yhtä haavaa neljään heidän
kokoukseensa käsiksi, ja kaikki vietiin ilman mitään eroituksetta pois
ja heitettiin vankeuteen tuomiotaan odottamaan.

Nyt aloitettiin näön vuoksi jonkunlaista tutkintoa. Keisarin käskystä
joukko ilkeitä konnia astui esiin, tunnustivat itsensä kristityiksi,
vannoivat todeksi kaikki ne inhottavat rikokset, joista kristittyjä
tavallisesti syytettiin ja vakuuttivat, että he ja muut kristityt
olivat sytyttäneet kaupungin ja sitten pitäneet tulta voimassa.

Tämän johdosta kristityt tuomittiin kuolemaan. Ehdotettiin, että ne
naiset, jotka luopuisivat uskostaan, säästettäisiin, mutta ei
löytynyt ketään, joka olisi siihen suostunut. Hirveä rangaistus nyt
valmistettiin heille. Se sai alkunsa keisarin keksiväisyydestä, joka
sanoi, että niitten, jotka olivat aikaan saaneet niin monen kuoleman
tulen kautta, niitten täytyi hukkua samalla tavalla, sillä vasta siinä
tapauksessa rangaistus ja rikos olisivat tasasuhtaiset. Hän päätti
huvittaa alhaisoa samalla kuin hän rankaisi kristittyjä ja muuttaa
rangaistuksen toimeenpanon suureksi julkiseksi näytelmäksi.
Ajattelemattomat katseliat, kun näkivät kristittyjen kärsimiset,
tulisivat vakuutetuiksi näitten rikollisuudesta, jonka ohessa näkymön
uusi hankkina oli rinnakkain esiin tuova semmoista komeutta ja
kauheutta, jonka kautta hän saavuttaisi yhteisen kansan suosion.

Rangaistuspaikaksi valittiin keisarilliset puutarhat Vatikanon
kunnaalla virran toisella puolella; sama paikka, jossa Nero oli
laulanut Roman palaessa.

Näkymö oli Neron mukainen. Paaluja vajotettiin sadottain maahan vähän
matkan päähän toisistaan pitkin kujamoja ja käytäviä. Niihin sidottiin
itsekuhunkin kristitty lujaa kahleilla. Jokainen uhriraukka oli
kantapäästä kiireesen verhottu paksulla puvulla, joka eli tehty
moninkertaisesta kankaasta ja pikeen kastettu. Risukimppuja oli pantu
läjiin heidän jalkojensa ympärille.

Nuot onnettomat odottivat tuomiotansa erinkaltaisilla tunteilla.
Muutamissa nähtiin Kristin-uskon voitonriemu; mutta monessa ilmestyi
ihmisluonnon heikkous. Muutamia kauhu tyrmistytti; toiset rukoilivat
sääliä keisarilta, vartioilta ja rahvaalta. Ansaitsee kuitenkin panna
muistoon, että kaikista niistä ei yksikään luopunut Kristin-uskosta.

Tässä nyt kummankin sukupuolen jäseniä saatettiin yhteiseen
kärsimiseen. Tuossa nähtiin ijäkkäitä miehiä, joitten kunnian-arvoiset
kasvot, harmaat hiukset ja pitkä, valkoinen, piellä tahrattu parta teki
kamalan näkymön vielä kamalammaksi. Tässä oli nuoria tyttöjä, viattomia
ja puhtaita, jotka eivät olleet mitään rikosta tehneet ja heidän
vaaleat, pelokkaat kasvonsa olisivat synnyttäneet sääliä jokaisessa
vähemmän paatuneessa väestössä kuin Roman. Mutta ei yhtäkään pelastajaa
löytynyt. Niin kaikki samalla tavoin, nuoret ja vanhat, käänsivät
ajatuksensa Hänen puoleensa, joka voi heidän pelastaa.

Sinä iltana, jolloin ensimäinen rangaistus tapahtui, Nero oli kovin
ihastuksissa. Hän onnitteli itseänsä, kun hän oli keksinyt tämmöisen
rangaistuksen, joka vastasi syylliseksi todistettujen rikosta ja
samalla viritti uusia tunteita Romalaisissa, jotka kaikenlaisia
tavattomia niin suuresti rakastivat. Hän oli asettanut niin, että
rahvas laskettaisiin sisään ja sitten, merkkiä annettaissa, tulisoitot
sytyttäisivät risukimput.

Nero oli usein ennen avannut puutarhansa kansalle, mutta ei koskaan
tämmöistä tilaisuutta varten. Hän oli hankkinut uudenmuotoisia
tulisoittoja. Juhlavalaistuksena olivat hänen saatanallisen julmuutensa
palavat uhrit.

Vaunun-ajajaksi puettuna keisari ajoi edestakaisin pitkin polveilevia
käytäviä, näyttäen taitoansa ihmisjoukolle ja iloiten tämän
kättentaputuksista. Hän jatkoi siksi kuin hämärä joutui eikä voitu enää
selittää hänen kauniita taidetemppujansa,

Summattoman suuri ihmispaljous saapui paikalle. Uuteliaisuus houkutteli
useimpia; toiset tulivat jonkunlaisesta julmasta halusta nähdä
kidutuksia, joita se mies suorastaan johdatti, joka osasi niitä
laittaa. Roman alhaiso -- miehet, vaimot ja lapset täyttivät puutarhat.
He seisoivat kammokkaalla odotuksella katsellen uhrien muotoja, jotka
olivat kiinnitetyt itsekukin paaluunsa ja vartoivat merkkiä, joka
ilmoittaisi onnettomien tuomion.

Vihdoin merkki annettiin.

Yhtä haavaa sytytettiin satamääriä risukimppuja, joita oli läjitetty
satojen paalujen ympärille ja liekit lensivät nopeasti pihkaista
puu-ainetta myöten ja paaluihin kiinnitettyjen uhrien pikisiä pukuja
ylös. Jylhän punainen loisto valaisi kauheata näkymöä. Puutarhat
hohtivat vaalean-keltaiselta näistä hirveistä juhlatulista, ja heiskuna
nousi korkealle ilmaan, että ne, jotka olivat jääneet kaupunkiin,
katsoivat poikki Tiberin ja näkivät peläten tämän julman rangaistuksen
merkkejä.

Ilma täyttyi kivun ja tuskan huudoilla onnettomien paaluihin sidottujen
suusta, jotka näin kuolivat hirmuisissa vaivoissa. Katselioita
hirvitti. Vaikka he olivat kylmäkiskoiset ja tottuneet amfiteaterin
ilkeihin kohtauksiin, he kuitenkin tässä näkivät jotakin, joka vei
voiton Roman huvitusten pahimmista kauhuista. Se säikähytti heitä. Se
kauhistutti heitä. Tuskan huudot viilsivät kaikkien sydäntä. Tämä ei
huvittanut katselioita, se loukkasi ja inhoitti heitä.

Mutta itsetyytyväisyydessään Nero, joka arvosteli kaikkia ihmisiä
itseänsä myöten ja punnitsi kaikkien muitten tunteita, ei tietänyt
ollenkaan juhlatuliensa todellisesta vaikutuksesta. Kun valkea
leiskahti ylös palavista paaluista, hän nousi vielä kerran vaunuihinsa
ja rupesi entiseen ajo-rataansa puutarhan polkuja myöten, rientäen
rajusti edelleen; milloin pysähtäen pikaisesti hevosiansa, milloin
kääntäen äkkiä oikealle, milloin vasemmalle. Mutta hän ei nyt kuullut
mitään kädentaputuksia. Keisari ei kuitenkaan pitänyt sillä mitään
väliä, hän arveli, että kansa oli joko liian ihastunut näytelmään,
etteivät ottaneet vaaria hänen ajamisestansa, taikka muutoin, että
heidän ihmetyksensä saatti heidän kykenemättömäksi mitään lausumaan.

Mutta kansa oli kammoa täynnä. Kaikki ne, joissa vielä oli joku
ihmistunne, säälivät kärsiviä ja pitivät Neroa ilkeimpänä tyrannina. He
seisoivat sydämen ahdistuksella katsellen tuskaa edessään, kunnes kivun
ulina vaikeni ja kärsijät järjestänsä pääsivät vaivoistaan.

Viimein kaikki kävi pimeäksi; liekit sammuivat; ainoastaan
vaaleankeltainen valkea hehkui, missä martyrit olivat menehtyneet; ja
nyt pimeässä summaton ihmisjoukko hiljaisella murinalla lähti itsekukin
kotiinsa.

Neron tuuma ei ollut kokonaan onnistunut.

Kristityitä ei hätyytetty enää kaduilla. Kansa suri heidän kohtaloansa.

Mutta vainomusta jatkettiin. Joka päivä vangittiin uusia uhreja. Mitkä
ristiin naulittiin; mitkä ommeltiin villieläinten taljoihin vihaisten
koirien revittäväksi; mitkä heitettiin amfiteaterin petojen eteen;
mitkä moninaisella tavalla kidutettiin.

Mutta moni ymmärtäväisempi surkutteli suuresti kristittyjä heidän
kärsimisissään. Heidän mielestään nämät heittäytyivät turmiollisiin
tapoihin; mutta he näkivät, että he eivät joutuneet yhteisen hyvän,
vaan ainoastaan yhden miehen julmuuden uhriksi. Ei kuitenkaan vielä
käynyt mitään tekeminen. Keisari oli täysivaltainen hallitsia ja vaikka
hänen julmuutensa hirvitti kansaa, tämä ei uskaltanut häntä estää.

Kristittyin vähäinen seurakunta oli surkeasti hajotettu. Moni pakeni
itäisiin maakuntiin. Muutamat piilottelivat kaupungin ympäristössä.
Toiset, jotka eivät päässeet lähtemään, odottivat levollisesti
kuolemaa.

Yleinen suru ei painanut ketään niin raskaasti kuin niitä Labeon
huvilassa, jotka Kristusta rakastivat. Helena oli kristitty, eikä
tietänyt minä hetkenä hänkin vaadittaisiin valitsemaan, tahtoiko hän
luopua Kristin-uskosta vai kuolla. Toiset asukkaat tunsivat, että he
olivat suuremmassa vaarassa. Helena suitti pelastua. Hän oli Labeon
puoliso ja tämän valta saatti suojella häntä tuhosta. Mutta, jos
Cubulos otettaisiin kiinni, ei löytyisi mitään apua. Hän tiedettiin
yhdeksi paikkakunnan etevimmäksi kristityksi. Itse puolestaan hän ei
peljännyt mitään. Hän kuunteli vapisevana, kun vainomuksesta
kerrottiin. Hän pelkäsi muitten, mutta ei itsensä puolesta. Hän oli
altis mihin kohtaloon tahansa.

Mutta muut pelkäsivät Cubulon puolesta, kun hän itse ei pelännyt.
Vaikka Julius oli itse suuressa vaarassa, hän päätti pelastaa
kunnian-arvoisan vanhuksen. Cineas oli halullinen auttamaan.

Ei löytynyt mitään pakopaikkaa. Hallituksen kostoa ei käynyt
kiertäminen. Hallituksen käsi ulottui koko sivistyneen maailman yli; ei
ollut mitään vieraita valtioita, joihin sopi turvata. Parthia, Afrikan
villit, ja Germanian raa'at kansakunnat -- nämät olivat ainoat, joita
sopi valita ulkopuolella romalaista maailmaa, eikä pako näihin
barbarilaisiin kansakuntiin voinut tulla kenenkään mieleen.

Tänä epätoivon aikana ilmaantui Juliolle ja muille kristityille yksi
paikka, johon helposti pääsi ja jossa samalla takaa ajaminen oli
mahdoton. Tämän paikan olivat kristityt seurat jo Jumalalle
pyhittäneet. Täällä kristittyin sopi erittäin etsiä turvaa, ja täällä
he näkivät itsensä olevan keskellä niitten jäännöksiä, jotka olivat
menneet pois ennen heitä. Tämä paikka oli katakombit.

Paikkaa oli jo suuressa määrässä kaiveltu. Harva tiesi käytävien
lukumäärästä taikka niitten suunnasta. Kaikki käytävät olivat hakatut
semmoiseen kivikerrokseen, joka pysyi jämeänä ja aikaa myöten koveni,
vaikka se oli pehmeä, kun sitä ensiksi leikattiin. Näistä lukuisista
käytävistä rakentui labyrinti, jossa takaa ajaminen ei käynyt laatuun.
Oliko se joku tämmöisen aikakauden ennakkotunne, joka saatti kristityt
pitämään katakombeja turvapaikkana vaarassa, vai oliko se kuten sopii
pikemmin päättää, ainoastaan turvallisuuden vaisto, joka vei heidän
sinne, sitä ei tiedä ja vähänpä siitä; varma on, että vainomuksen
ensimäisessä julmassa leimauksessa suuret ihmisjoukot pakenivat sinne
turvaa etsimään ja asettuivat asumaan noihin kolkkoihin holveihin.

Tähän paikkaan Julius päätti viedä Cubulon. Ensiksi vanhus pani
jyrkästi vastaan, olen halukas, niinkuin hän sanoi, kuolemaan
Vapahtajansa tähden; mutta Julius vaikutti häneen hänen rakkautensa
kautta tytärtä kohtaan ja sillä tavoin taivutti häntä lähtemään sinne.
Lydia kenties olisi säilynyt Labeon perheessä Helenan turvissa; mutta
hän ei ottanut ajatellaksensakaan eroa isästään. Kuinka ikänänsä tämän
kävi, Lydia päätti seurata häntä ja tahtoi mieluisammin asua noissa
maan-alaisissa holveissa keskellä kuoleman lahoavia jäännöksiä, kuin
saavuttaa puolustusta sillä, että hän laski ijäkkään isänsä sinne yksin
menemään.

Täällä siis Cubulos ja Lydia etsivät suojaa ja Julius seurasi heitä.
Julius oli suurimmassa vaarassa. Hänen nimensä oli pyhitty pois
sotamiesten nimiluettelosta ja hän oli julistettu kavaltajaksi ja
lainhylyksi. Mutta hän ei osottanut mitään katumusta eikä
kaksimielisyyttä. Hänen uskonsa ja omatuntonsa kannattivat häntä, eikä
paitsi sitä edes näissä pimeissä onkaloissa elämän valo kokonaan
himmentynyt, sillä Julion silmissä Lydian läsnä-olo kirkasti pimeyden.

Sangen paljon ihmisiä oli löytänyt suojaa täällä. Pitkältä kaupungin
katujen alla liikkui toinen elämä, jonka olemista ylhäällä asuva väestö
vaan vähäisen tiesi arvata. Aluksi tulivat ainoastaan miehet, mutta
vähän ajan kuluttua, kun huomattiin, että naisia otettiin kiinni ja
teloitettiin yhtä törkeästi kuin miehiä, hekin pakenivat tänne. Kun
vaan suinkin oli mahdollista, he jättivät kaikki nuoremmat lapset
jälkeensä muitten hoidettavaksi, mutta usein tämä ei käynyt laatuun ja
näissä kauheissa holveissa löytyi paljon pieniä lapsia, joilta oli
suljettu se päivänvalo, joka on niin tuiki tarpeellinen heidän hennolla
ijällänsä. Tavattiinpa siellä äitejäkin, joilla oli aivan pikkuset
lapset, joita heidän tuli kantaa ympäri sylissään.

Suru vallitsi kaikkien kasvoissa, mutta kaikki osoittivat
kärsivällisyyttä. Ei kukaan valittanut. He olivat yhä odottaneet
jotakin tämänkaltaista kohtaloa. Paitsi sitä heidän kohtalonsa alusta
näyttikin paljoa paremmalta kuin niitten, jotka olivat kuolleet
ristinpuussa taikka tulessa. Alussa näytti siltä; mutta kun aika kului
ja varjot tummentuivat heidän ympärillään, tämä elämältä hautaus tuntui
kovemmalta kuin kuolema. Moni jätti nyt piilopaikkansa, osaksi
epätoivosta, osaksi jostakin jalosta itse-uhrauksen halusta; sillä
elatus-ainetta oli vaikea hankkia ja ne, jotka lähtivät pois,
arvelivat, että elämä tulisi huokeammaksi niille, jotka jäivät.

Pienet lapset tunsivat tämän kolkon ja pimeän elämä vaikutuksen kovin
nopeasti ja turmioksensa. Moniaat sairastuivat kohta ja kuolivat
vanhempainsa syliin. Toiset, aivan ryytyneinä, elivät elämää, joka
horjui hautaa kohden. Usein näitten onnettomien viatonten vanhemmat
rohkenivat lähteä pois huolimatta mistäkään vaarasta lastensa tähden.
Mitkä palasivat kaupunkiin, entisiin asuntoihinsa; mitkä pyrkivät pois
etäisiin seutuihin, jossa he toivoivat olevansa paremmassa turvassa;
mutta pakenioista monta huomattiin, tutkittiin ja surmattiin ja tällä
tapaa näytti olevan ainainen vaara uusista uhreista.

Niin tavoin murhe ja alakuloisuus vallitsi kaikkialla tässä jylhässä
paikassa. Toisinaan saattivat evankeliumin sanat, joita heidän
johtajansa jakoivat heille, vuodattaa hetkeksi lievitystä heihin, jopa
myöskin täyttää heidän mielensä jonkinlaisella riemastuksella. Mutta
ikävät tunteet olivat vaan ohitse meneviä; ei mikään ilo eikä
tyytyväisyys voinut viihtyä niin hirveässä paikassa; pimeys vaikutti
heidän ruumiinluontoonsa ja niinmuodoin myöskin heidän mieleensä.

Näitten kristittyin pakolaisten yleinen kanta oli kärsivällisen
itsensä-kieltämisen. Heiltä katosivat kaikki toiveet tämän elämän
suhteen ja he vartoivat hartaasti tulevaa elämää. He muistivat, että
Kristus oli ennustanut, että suru olisi hänen seuralaisensa kohtalo; ja
tässä surussa heidän tuli vaan notkistaa päätänsä ja hiljaisesti taipua
hänen tahtoonsa.

Tässä murheellisessa surevassa joukossa löytyi kuitenkin yksi,
joka ei näyttänyt tietävän mistään murheesta eikä surusta. Tämä oli
kunnian-arvoinen Cubulos.

Hänessä tapahtui muutos tässä paikassa. Hän oli ennen ollut miettivä ja
umpimielinen, alinomaa peläten syntiä, ja epäillen uskoansa. Mutta uusi
elämä toi muassaan muutoksensa ja Cubulos näytti tuntevan, ettei hänen
käynyt omiin ajatuksiinsa vaipuminen.

Mutta Cubulolle oli hänen menneestä elämästään tullut yksi muistettava
kokemus, jota ei ole tarpeellinen tässä kertoa. Tämä kokemus oli
semmoinen, joka tuotti toivoa muille ja sen muisto lohdutti hänen omaa
sieluansa. Kun hän oli haudattu tänne keskelle tätä pimeyttä, hänen
totuttu miettiväisyyden tapansa poistui ja hänen epäilyksensä niin
ikään. Hän näytti halukkaasti käyvän ympärillään olevia rohkaisemassa,
ja hänen lujasta uskostaan toiset tyyntyivät. Mikä hänen näin muutti?
Koettiko kuolematon sielu, lähtöänsä aavistaen, pyhittää viimeistä
aikaansa maan päällä voimakkaimmalla Herransa palveluksella?

Useat kristityt menivät kaupunkiin ruokavaroja noutamaan, valiten yön
ennemmin kuin päivän. Näistä suuri osa ei koskaan palannut. Mutta
heidän kohtalonsa ei peloittanut muita. Kaupungissa löytyi useita,
jotka säälivät heitä ja auttivat heitä, välisti omankin hengen
kaupalla.

Mutta heidän toimeliain ystävänsä oli Cineas. Äärettömän rikkautensa
kautta hän voi palkata suuren ihmispaljouden, joka kuljetti
elatus-aineita ympäristöön. Koska myöskin tiedettiin, että hänellä oli
jonkunlainen julkinen virka kansan auttamista varten, häntä ei koskaan
epäilty. Hänen oli siis tilaisuus tehdä paljon näitten pakolaisten
hyväksi, joita hän niin suuresti hellitteli. Varsin usein hän itse meni
alas ja koetti ilahuttaa heidän mieltänsä; mutta hän huomasi pian,
etteivät mitkään ihmissanat voisi tämmöisiä sydämiä lohduttaa. Hänen
kasvonsa ja muotonsa tulivat nyt tutuksi kaikille siellä ja he tiesivät
hyvin, ettei hän ollut heidän joukkoansa; he saivat vähitellen kuulla
hänestä kaikki ja monta, monta rukousta nousi taivaasen tämän jalon
ystävän puolesta. Jos hyvien tekojen tieto tuottaa onnea, kyllä Cineas
varmaan silloin tunsi suurimman onnen elämässään. Kun hän tuli,
vilpitönten ja kiitollisten sydänten innokkaat tervehdykset heti häntä
kohtasivat. Kaikki katselivat häntä kunnioittavalla rakkaudella ja kun
hän kulki heidän joukossaan, kaikki hänen ympärillään rukoilivat
Jumalan runsaimpia siunauksia hänelle.

Julion seuratessa Lydia toisinaan lähti katakombeista raitista ilmaa
hengittämään, voimia maanalaiseen elämäänsä saadakseen. Ei kukaan
koettanut enää houkutella häntä muuttamaa sieltä pois, sillä hän ei
mielinyt ollenkaan isästänsä erota.

Niitten joukossa, jotka useimpia kertoja kävivät kaupungissa, oli
Julius. Hän kävi yöllä ja päivällä mitään väliä pitämättä. Pelotonna,
melkein hurjanrohkeana, keinokkaana ja kerkeä-neuvoisena, hän oli
nähnyt monta vaaraa ja useasti ollut juuri vankeuteen joutumallansa,
mutta aina menetellyt niin, että hän pääsi pakoon. Hänen ystävänsä
vapisivat hänen tähtensä, mutta he eivät voineet estää hänen uskaliasta
luontoansa ottamasta etevintä osaa ylämaailman vaaroihin.

Mutta Cubulon vankeus ei ollut pitkällinen. Ummehtunut ja kylmänkostea
ilma ja pimeys yhtyivät hänen terveyttänsä heikontamaan. Hän riutui
päivästä päivään. He pyysivät, että hän palaisi Labeon huvilaan, mutta
hän ei suostunut.

"Ei", hän lausui. "Kerran olisin ilolla jäänyt sinne kohtaloani
kokemaan, mutta nyt tahdon uhrata jälellä olevat päiväni näille
sureville, jotka ympäröitsevät minua. Minä tunnen, että he saavat
lohdutusta sanoistani."

Niin vanhus jatkoi harrasta toimitustansa, eivätkä nuot synkät onkalot
näyttäneet aivan pimeältä, niin kauan kuin hän jaksoi puhua.

Mutta viimein hänen äänensä vaikeni ainaiseksi.

Hän heitti henkensä yöllä. Lydia ensiksi huomasi surettavan tapahtuman.
Hän havaitsi eräänä aamuna isänsä makaavan vuoteellaan liikkumatonna ja
kylmänä. Lydian huudot saattivat kaikki lähellä olevaiset paikalle.
Täällä he näkivät vanhan miehen ruumiin, josta vapautettu henki oli
ijäksi paennut.

Oli nyt yltäkyllin pimeyttä. He kaipasivat hänen kunnian-arvoisaa
muotoansa, hänen jaloja kasvojaan; mutta ennen kaikkia, he kaipasivat
hänen sanojansa, jotka eivät koskaan tauonneet tuottamasta muassaan
toivoa ja lepoa ja jumalallista lohdutusta. Mikä oli hänen paikkansa
täyttävä?

Mitä Lydiaan tuli, Cineas nyt, kun vanhus oli haudattu, yhä vaati, että
hän tulisi asumaan Helenan kanssa. Surussaan ja yksinäisyydessään
hänellä ei ollut mitään omaa tahtoa, vaan hän suostui vastustelematta
tähän ehdoitukseen. Helena vastaan-otti hänen, ikäänkuin hän olisi
ollut sisar.

Aivan pimeältä ja kolkolta katakombit nyt Juliosta näyttivät. Mutta hän
jatkoi niinkuin ennen työtänsä yhteistä hyvää varten ja ainoa eroitus,
jonka nämät seikat aikaan saattivat hänen ulkonaisten tekojensa
suhteen, oli, että hän tuli vielä uskaliaammaksi, vielä rohkeammaksi ja
vielä vähemmän kuin ennen huoli omasta hengestään. Näytti kuitenkin
siltä, kuin olisi taivas häntä suojellut. Hän joutui joka päivä
vaaroihin, mutta menetteli niin, että hän aina niistä suoriutui.

Cineas teki yhä ahkerammin työtä näitten masennettujen hyväksi, kun hän
näki, että heidän vankeutensa pitkistyi ja heidän surunsa syventyi. Hän
ihmetteli suuresti sitä päätöksen lujuutta, jota tämmöisissä oloissa
osotettiin ja sitä uskoa, joka oli koko tämän lujuuden perustuksena.
Hän ajatteli, että hän itse olisi vaan huono kristitty, sillä hänestä
tuntui, ikäänkuin hän ei voisi kärsiä mitään tämmöistä minkään uskon
tähden. Hän ajatteli, että hän saattaisi kuolla omantunnon tähden,
mutta tämmöinen elämä näytti hänestä niinkuin kalvava kuolema,
hirmuisempi kuin mikään muu, joka kohtasi ristinpuussa taikka
martyrinpaalussa.

Suruissaan he ilmoittivat kaikki tunteensa niissä virsissä, joita he
niin mielellään veisasivat -- Juutalaisten virsissä, joita kristitytkin
olivat omistaneet ja joihin he olivat panneet uuden merkityksen:

  "Herra autuudeni Jumala, minä huudan päivällä ja yöllä sinun edessäs.

  Anna rukoukseni tulla etees; kallista korvas huutoni puoleen.

  Sillä sieluni on surkeutta täynnä, ja elämäni on juuri lähes
  tuonelaa.

  Minä olen arvattu niitten kaltaiseksi, jotka hautaan menevät;
  minä olen niinkuin mies, jolla ei voimaa ole.

  Minä makaan hyljättynä kuolleitten seassa, niinkuin haavoitetut,
  jotka haudassa makaavat, joita et enää muista, ja jotka kädestäs
  ovat eroitettuina.

  Sinä olet minun painanut alimmaiseen kaivoon, pimeyteen ja syvyyteen.

  Hirmuisuudes minun ahdistaapi; sinä pakotat minua aalloillas, Sela!"

Tässä heidän epätoivonsa näytti saavuttavan sanansa. He
sovittivat itseensä kaikki nämät lauseet ja katsoivat niitä
ennustuksen-tapaiseksi. Samalla kuin he pyrkivät itsensä-kieltämiseen
ja kärsivällisyyteen, he kuitenkin havaitsivat itsensä pakoitetuksi
sanoin suruansa ilmoittamaan; ja missä vaan tuommoisia sanoja löytyi
pyhässä kirjassa, he omistivat ne ja käyttivät niitä. Näitten joukossa
oli toinenkin virsi, joka usein niihin aikoihin täällä kuultiin:

  "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.

  Herra, kuule ääneni: vaarinottakoot korvas rukousteni äänestä.

  Jos sinä Herra soimaat syntiä; Herra, kuka siis pysyy?

  Sillä sinulla on anteeksi antamus; että sinua peljättäisiin.

  Minä odotan Herraa: sieluni odottaa, ja minä toivon hänen sanaansa.

  Sieluni vartioitsee Herraa, enemmän kuin huomenen vartiat, jotka
  aamua odottavat.

  Israel toivokoon herraan; sillä Herralta on armo, ja runsas
  lunastus hänellä.

  Ja hän lunastaa Israelin kaikista sen synneistä."

Näitten juutalaisen kirkon virsien rinnalla kuului myöskin kristillisiä
hymnejä. Nämät olivat rakennus-tapansa puolesta yksinkertaiset ja
noudattivat loppuvasteisin laadituita, kansan-omaisia kaavoja, jonka
vuoksi sen-aikaisen kulkurin synnyttämä maku kenties loukkaantui, mutta
jollei sävelten sointua lukuun oteta, sielu näissä sanoissa voi
oivaltaa syvän merkityksen ja saada lohdutusta:

    "Kun kauhuin keskellä
    Pimeessä yksinäin
    Pelossa, tuskassa
    Ma laakson läpi käyn,
    Niin veisaa kuoleman
    Vaivoissa sieluni:
    'Kuss' otas, kuolo, on
    Ja voittos, helvetti?'"

    "Mustassa murheessa,
    Pimeessä yksinäin
    Ma ristiinnaulittuun
    Vaan luotan mielessäin;
    Hän saattaa veisaamaan
    Vaivoissa sieluni:
    'Kuss' otas, kuolo, on
    Ja voittos, helvetti?'"



XXV.

Kapinaliitto.


Näin oli monena vaivaloisena kuukautena kristittyin henki turvassa
ainoastaan sen päivänvalon uhraamalla, jonka puutteessa elämä on
vähä-arvoinen.

Cineas ei lähestynyt hovia kuin ani harvoin. Hänen velvollisuutensa
yleisöä ja köyhiä kohtaan, jotka vielä suuressa määrässä olivat
kodittomina ja avuttomina, olivat jonkinlaisena esteenä. Kun hän
ajatteli, että hänen täytyi taas yhdistyä Neroon, häntä kauhistutti.
Hän piti Neroa syypäänä kaikkiin niihin hirveihin tapauksiin, joita hän
tuonain oli nähnyt: -- tulipaloon; kansan suruun ja tuhoon; kristittyin
julmaan rangaistukseen; näitten maan-alaiseen elämään ja kärsimiseen.
Nero näytti hänestä, ikäänkuin olisi hän ollut ihmiskunnan vihollinen
-- Pluto itse, ihmisen haamussa, lähetettynä laittamaan tuskaa ja kipua
kansalle. Tätä hallitsiaa ja tätä hovia hän katseli inholla ja tunsi
että hän ennen menisi vaikka mihin vaaraan kuin jatkaisi entistä
elämäänsä siellä.

Tavallisessa tilassa olisi tämmöinen Cineaan käytös niin kateellisessa
miehessä kuin Nerossa synnyttänyt kateutta ja epäluuloa ja näistä olisi
varmaan joku omituinen kosto sukeunut. Mutta Nero oli todella
unhottanut kaikki, mitä Cineaasen koski. Viime kuukausien kohtaukset
olivat kokonaan sysänneet Neron pois hänen kirjallisista
taipumuksistaan. Hän puuhasi juuri nyt ennen kaikkia kristittyin
surmaamista. Se tosi-asia, että nämät olivat viattomat, teki hänen
työnsä vain hupaisemmaksi. Mitä heidän erityiseen uskontoonsa tuli,
tämä oli Nerosta yhdentekevä. Heidän palonsa salaisiin piilopaikkoihin,
jossa he niin täydellisesti välttivät häntä, täytti hänen suuremmalla
vihalla ja lisäsi hänen haluansa hukuttaa heitä.

Mutta nyt yksi seikka tapahtui, joka käänsi Neron ajatukset toiselle
uralle ja vähensi hänen kostonhimoansa kristittyin suhteen, näyttäen
hänelle uusia vihollisia, jotka olivat monta vertaa pelottavammat.

Neron julmuudet olivat täyttäneet yleisön mielen kauhulla ja muutamat
uskaliaat miehet ajattelivat, että he saattaisivat keksiä keinon, jonka
kautta maailma pelastettaisiin semmoisesta hirviöstä. Kapinaliitto
laadittiin, johon kuului useita valtakunnan korkea-arvoisimmista ja
mahtavimmista miehistä. He näkivät, että keisarikunta oli häviöön
vajoamallaan ja etsivät jotakin miestä, joka, kun oli Nerosta päästy,
pystyi vammaa parantamaan. Tämmöiseksi muutamat arvelivat Senecaa;
mutta toiset ja enimmistö, katsoivat Cajus Piso soveliaammaksi; hän oli
siinnyt Calpurnion heimosta ja oi Roman parasten perhetten sukua. Hänen
oli luonteena miellyttävä; hänen ystävällinen ja kohtelias käytöksensä
tekivät hänen rakkaaksi hänen ystävilleen. Hän ei ollut erittäin
säännöllinen tavoiltansa; mutta tämä ei ollut salaliittolaisten
mielestä miksikään haitaksi. Kapinaliitto solmittiin semmoisella
innolla, että se tuskin oli aloitettu, kuin se jo oli kypsynyt toimeen
pantavaksi. Senatorit, ritarit, soturit, jopa naisetkin rupesivat
halulla siihen, sillä yhteinen viha Neroa vastaan elähytti heitä
kaikkia.

Päivä oli määrätty ja kaikki asiat vähimpiinkin syrjäseikkoihin asti
järjestetyt; se, joka ensimäisen iskun iskisi, oli valittu; mutta
yhtäkkiä jonkun etevimmän salaliittolaisen huolimattomuuden kautta
kaikki oli hukassa. Jonkun johtajan vapautettu orja sai tiedon
tuumasta ja ilmoitti sen. Äkkiä suuri luku vangittiin ja pantiin
kidutuslavitsalle. Heidän tunnustuksensa kietoutti muita. Useampia
vangittiin ja käytettiin samalla tavalla. Kaikki joutui ilmiin. Yhden
tunnustus aikaan sai kaikkien tunnustuksen. Kidutuslavitsa masensi
heidän lujuutensa. Runoilia Lucanolta katosi hänen miehuutena, kun
häntä kidutettiin, ja hän syytti omaa äitiään yritykseen osalliseksi.
Nyt alkoi koston työ. Kaikki, jotka tavalla taikka toisella, syystä tai
syyttömästi, luultiin kapinaliittoon osallisiksi, pantiin kiinni ja
surmattiin. Muutamat näistä olivat todella rikokselliset. Toisten
suhteen ei saatu mitään toteen. Etevin kärsivistä oli kuuluisa Seneca.
Tämä mies kaikin vikoinensa, jotka eivät olleet harvat, oli aikakauden
mainioin ja hänen ilman täyttä syytä määrätty kuolemansa on tuottanut
suuremman loiston hänen nimellensä.

Kun kuolemankäsky tuotiin Senecalle, hän kuunteli sitä tyynellä
mielellä. Hänen ei sallittu tehdä testamenttiänsä; niin hän lausui
ystävilleen, että vaikka hänen ei ollut suotu palkita heidän hyviä
töitään viimeisellä kunnioituksensa osotteella, hän kuitenkin saatti
jättää heille elämänsä esimerkin, jota he saivat muistissaan säilyttää.
Kun hän näki heidän purskahtavan itkuun, hän sanoi: "missä filosofian
opit ovat, jotka vuosikaudet ovat opettaneet meitä elämän onnettomuutta
vakavuudella vastaan-ottamaan? Oliko Neron julmuus mikään outo asia
meille kenellekään? Hän murhasi äitinsä; hän kuoletti veljensä; ja
näitten hirmutöitten perästä mikä muu jääpi hänelle kuin rikostensa
täyttäminen opettajansa surmalla?"

Tuosta Seneca käänsi huomionsa puolisoonsa ja tätä syleillen hän
tuokioksi vaipui mielenliikutukseensa. Sitten hän, toinnuttuansa, käski
hänen viihdyttää suruansa. Mutta hänen puolisonsa ei ottanut lohdutusta
kuullakseen, vaan päätti kuolla Senecan kanssa. Seneca katsoi hänen
päätöstänsä jaloksi ja hyväksyttäväksi. "Koska sinä niin tahdot", hän
lausui, "me kuolemme yhdessä. Me jätämme yhtäläisen järkähtämättömyyden
esimerkin, mutta sinulle on etevin kunnia tuleva."

Nyt heidän suonensa avattiin. Seneca oli vanha, eikä hänen verensä
vuotanut pikaisesti. Hän käski avata useampia suonia. Hänen vaivansa
alkoivat jo valloittaa häntä ja peläten, että hänen kipunsa näky
rasittaisi hänen puolisoansa, hän kehoitti häntä suostumaan siihen,
että hän vietäisiin toiseen huoneesen. Nyt Seneca tyvenesti kutsui
kirjoittajansa luokseen ja saneli hänelle jäähyväis-puheen, joka hänen
kuolemansa jälkeen julkaistiin.

Senecan puoliso ei kuitenkaan saanut kuolla. Nero pelkäsi, että tämä
lisä-uhri vähentäisi kansan kunnioitusta häntä kohtaan ja hänen
käskystään tämän suonet sidottiin ja hän pelastettiin. Hän oli jo
tunnotonna ja heräsi semmoiseen elämään, johon hän oli väkisin
pakoitettu.

Sillä välin kuin Senecan puoliso näin pelastui, hän itse hiukesi
tuskissaan. Havaiten loppunsa viipyvän hän pyysi jotakin myrkkyä, joka
annettiinkin hänelle. Mutta vaikutus tuskin tuntui. Hän halasi päästä
elämästään. Hän tahtoi myöskin näyttää, mitä kuoleman ylenkatsetta
filosofia saatti synnyttää. Kun hän siis huomasi, ettei myrkky
vaikuttanut, hän käski, että hän pantaisiin lämpimään kylpyyn. Tähän
pantuna hän parskutti vettä orjiensa päälle ja lausui: "minä toimitan
juoma-uhria Jupiterille, vapauttajalle." Nyt höyry näännytti häntä ja
ennen pitkää kuolema tuli. Näin Seneca kuoli, semmoinen mies, jolla oli
monta vikaa, mutta joka kumminkin osotti, ettei hän pelännyt kuolemaa,
vaan pysyi lujana loppuun saakka.

Etevin hänen jälkeensä, joka uhrattiin Neron kostolle, oli Lucanus, tuo
kuuluisa runoilia. Tämän rikosta ja osan-ottoa kapinaliittoon ei käynyt
epäileminen. Hänen suonensa avattiin ja veri juoksi alttiisti hänestä.
Hänen jäsenpäänsä kävivät ensiksi hermottomaksi ja kylmäksi ja
elinlämpö vetäytyi sydämeen; mutta hänen mielensä pysyi yhtä jäntevänä
viimeisiin asti. Nyt hän muisti ne säkeet _Pharsalia'ssaan_, jotka
kuvailevat samassa tilassa kuolevaa soturia. Hän toisti ne ja niitä
lausuessaan hän heitti henkensä.

Ei saa ihmetellä, että Nero, tämmöiseen työhön kiintyneenä ajaksi
unhotti taiteen ja kirjallisuuden leppeämmät sulot. Kosto veti kaikki
hänen ajatuksensa puoleensa. Erittäin huvitti häntä Senecan kuolema,
sillä tämän kunnioitettava luonne ja suuri maine tekivät hänen loppunsa
suurimmassa määrässä merkilliseksi. Ne asianhaarat, jotka seurasivat
tätä kuolemaa, myöskin Neroa huvittivat. Hän vannoi, että se oli
kohtaus, jolla oli mitä suurin dramallinen vaikutus, ja jota tarvitsi
näkymöllä esitellä. Hän katsoi Senecan puolison alttiiksi-antoa hyvin
ihmeteltäväksi ja oli pahoillaan, että hän oli tämän kuoleman estänyt.
Hän tunsi, että hän oli perinjuurin pilannut suuren tragillisen
tapauksen, joka olisi sopinut Sofokleelle. Hän vakuutti, että hän
vastedes tällaisessa tilassa tahtoisi mieluisammin panna jotakin
vaaraan kuin pilata tositragillisen pathoksen liikuttavan esittelyn.

Lucanon suhteen Neron tunteet olivat hyvin samanlaiset. Tämän runoilian
kuolema ilahutti häntä, sillä Lucanus oli kilpaillut hänen kanssaan,
jopa menestykselläkin, jonka tähden Nero ei koskaan herjennyt häntä
kovasti kadehtimasta. Nerossa kateus oli sama kuin kosto, ja nyt tämä
kosto oli tyydytetty. Kuitenkin tämän miehen luonto oli niin
kummallinen, että kun Lucanon kuolema hänelle kerrottiin, hän vuodatti
kyyneliä. Hän lausui, ettei hän koskaan luullut, että Lucanolla oli
niin hieno maku. Ihmeteltävä oli kuolla semmoinen sovelias lause
huulilla. Hän vaan muistutti, että Lucanus oli tuonut esiin lauseen
omista runoelmistaan, ja ajatteli muutamia omia sepitelmiänsä, joilla
tämmöisessä tilassa olisi ollut suurempi vaikutus.

Cineas ja Labeo olivat sen vuoksi kokonaan unhotuksissa ja Nero tunsi
tilansa tavallaan huokeammaksi, kun Cineas pysyi poissa; sillä jos tämä
olisi ollut läsnä, Nero olisi ollut puolihäpeissään laimistuneista
harrastuksistaan kirjallisuuden ja filosofian suhteen. Kapinaliitto
täytti kaikki hänen ajatuksensa. Onneksensa Cineas ei ollut koskaan
missäkään määrässä pitänyt keskuutta Roman ylhäisten kanssa. Se pelasti
hänen nyt. Sillä nyt epäiltiin kaikkia, eikä kuitenkaan kukaan tullut
ajatelleeksikaan Cineaan syyttämistä; silla se tiedettiin hyvin, ettei
hän ollut milloinkaan ottanut osaa Roman seuraelämään ja että hän,
vaikka hän oli johonkin määrin hovimies, oli rajoittanut kaikki
kunnian-osoituksensa vaan Neroon. Tosi-asia oli, että Roman seuraelämä
aina oli vastenmielinen. Hyvän-avuiset olivat liian jäykät ja
yksivakaiset ja huonontapaiset olivat liiaksi paheisiin vaipuneet.
Löytyi kunnon miehiä Romassa, joita Cineas todella ihmetteli, mutta
joitten seurasta hän ei huolinut. Hänen kreikkalainen luontonsa vaati
jotakin enemmän nerollista, enemmän leikillistä ja vähemmän totista
kuin hyvän-avuisen luokan Romalainen. Hänen avara tietonsa filosofiassa
olivat myöskin kokonaan kreikkalaiset, hän ei tuntenut Roman
kirjallisuutta kuin vähäisen, eikä pitänyt sillä paljon väliä; elämänsä
tarkoituksen suhteen hän ei havainnut siinä mitään, joka viritti hänen
oson-ottoansa ja hän pani suurempaa arvoa kristittyin yksinkertaisiin
kirjoituksiin, kuin kaikkiin Ciceron teoksiin. Kaikki nämät olivat
pitäneet Cineasta erinänsä Roman johtavista miehistä. Burrhus, Nero ja
Labeo, nämät olivat ainoat, joitten kanssa hän oli ollut yhteydessä,
eikä edes Tigellinus, jos hän olisi mielinyt kannella häntä vastaan
väärien todistajien kautta, olisi voinut mitään kelpaavaa salavehkettä
keksiä.

Nero oli niin täydelleen unhottanut Cineaan ja Labeon, että kun
koroittaminen ylhäisempiin virkoihin tapahtui, jälkimäinen jätettiin
syrjään ja joku Tigellinon ystävä asetettiin juuri siihen paikkaan,
johon Labeo toivoi varmaan pääsevänsä. Muistutus tietysti ei olisi
hyödyttänyt mitään, jos hänen olisi käynytkin semmoiseen alentuminen.
Hänen täytyi voimiansa myöten kantaa tätä vastusta. Vastus oli
todellakin kova. Se synkeytti hänen mieltänsä. Hän oli luullut, että
hänen tulevaisuutensa oli taattu, ja tavallisten menojen mukaan hän
toivoi vähän ajan perästä jotakin korkeata virkaa jossakin provinsissa,
josta hän kenties pääsisi maaherraksi. Mutta nyt tämä seisahus hänen
edistymisessään hävitti kaikki nämät kirkkaat näky-alat. Hän näki
selvään, että jos hänen onnensa korkeimmillaan ollessa tämmöinen isku
saatti kohdata, nyt hänen vastoinkäymisissään ei suinkaan mikään muutos
parempaan päin ollut odotettavissa.

Pettyneissä toiveissaan hänen ei ollut nykyjään mitään muuta neuvoa,
kuin palata takaisin huvilaansa, jotakin parempaa siellä vartoakseen.
Kukaties hän vielä kuitenkin pääsisi korkeampaan virkaan armeijassa;
kenties aikaa myöten joku parempi tulevaisuuden toivo koittaisi. Niin
ankarasti olivat hänen kunnianhimoiset tuumansa loukkaantuneet, ettei
hän ajatellut muuta kuin omia asioitaan. Nykyiset onnettomuudet
pahoittivat häntä, mutta ne eivät synnyttäneet hänen mielessään sitä
kauhua, jota Cineas tunsi. Hän tyytyi siihen, ettei hän puhunut mitään.
Hän ei tuntenut mitään halua minkäänlaisiin välitystoimiin. Jos hänen
edistymisensä olisi jatkaantunut, hän olisi suostunut pysymään
yhteydessä hovin kanssa, vaikka kohta Nero olisi ruvennut pahempiin
rikoksiin kuin koskaan ennen. Hän olisi kylläksi tyytyväinen
omantuntonsa puolesta, kun hän vaan itse ei olisi mitään todellista
rikosta tehnyt.

Kun aika kului ja hän havaitsi itsensä työttömäksi, hän vakaasti luuli,
että joku vihamies oli ottanut himmentääkseen hänen näky-alojansa,
eivätkä hänen ajatuksensa voineet kääntyä kenenkään muun kuin
Tigellinon ja Hegion puoleen. Hän uskoi varmaan, että Hegio oli
pistänyt hänen kartanonsa tuleen, eikä tietänyt, kuinka kauas tämän
valta tuon uuden isännän suhteen ulottui. Tämmöisissä oloissa hän
katsoi kaikkein parhaaksi olla varoillaan uusia, samasta lähteestä
tulevia kommeluksia vastaan. Keskustellen Isaakin kanssa hän sai
tietää, että Hegio oli ruvennut mitä toimeliaimmaksi Tigellinon
kätyriksi ja nousi nousemistaan rikkaudessa ja arvossa. Hän luuli, että
Hegio vielä ajatteli kostoa, ja että hänen täytyi varjella itseänsä
häntä vastaan. Tähän hän ei voinut ajatella ketään soveliaampaa kuin
Galdoa.

"Galdus", sanoi hän jonakuna päivänä, kun hän oli käskenyt
Britannialaisen luokseen, "sinä et ole enää palveliani, vaan ystäväni.
Eikö niin?"

"Siksi sinä olet minua nimittänyt", lausui Britannialainen vakavasti,
"ja minä vaan odotan tilaisuutta, että saan osottaa itseni tämän nimen
ansainneeksi."

"Minä en ole unhottanut urhoollista käytöstäsi. Tiedätkö, kuka oli
syypää kaikkiin -- kuka pisti kartanoni tuleen ja melkein surmasi
poikani?"

"En", vastasi Galdus, tuima tuli silmissä; "kuka?"

"Hän on pahin vihamieheni. Hän oli kerta palveliani, mutta minä panin
hänen pois hänen kunniattomuutensa tähden. Hän koettaa kostaa tämän
minulle."

"Hän on kuoleman oma!" huudahti Galdus julman näköisenä.

"Ei, ei; sinä olet sivistyneessä maassa eikä Britanniassa. Romassa ei
käy niin helposti ihmisiä tappaminen. Minä tahtoisin, että sinä pidät
vaaria tästä miehestä. Hän on Asialainen, hänellä on ruskea iho, mustat
kiharaiset hiukset, mustat silmät ja konnan muoto. Hänen nimensä on
Hegio. Pidä vaaria hänestä. Jos sinä joskus näet hänen minun
tiluksillani, tee hänen mitä tahdot. Jos vaan näet hänen näillä
seuduilla, anna minun tietää siitä. Hän koettaa yhä vahingoittaa minua
ja minä luulen, että hän on nykyisin tehnyt minulle paljon pahaa. Hän
tekee kukaties enemmänkin pahaa."

"Jos hän sen tekee, perii hänen kuolema", lausui Galdus pitkäänsä ja
juhlallisesti.



XXVI.

Vankeus.


Eräänä päivänä kävi Labeon luona joku, jota tämä el ollut moneen aikaan
nähnyt.

Se oli Julius.

Vaaleana ja laihtuneena hän ei enään ollut sen pulskean, nuoren soturin
näköinen, joka ennen oli siellä käynyt. Cineas oli alinomaa nähnyt
hänet hänen uuden elämänsä alusta, mutta ei Labeo. Julion kasvoissa
kuvautui semmoinen levottomuus, joka heti iski Cineaan mieltä ja
synnytti pelkoa hänessä.

"Sinulla lienee pahoja uutisia?" sanoi Cineas tutkaellen, kun
ensimäiset tervehdykset olivat ohitse.

"Niin on", vastasi Julius synkkämielisesti, "enkä minä muutoin olisi
astunut valtion palveluksessa olevan upseerin asuntoon."

"Semmoinen minä en enään ole", lausui Labeo.

"Se on tosi", sanoi Julius, murheellisesti häntä hetken aikaa
katsellen. Sitten pikaisella liikunnolla: -- "nyt ei saa hukata mitään
aikaa -- minä tuon pahoja sanomia teille."

"Mimmoisia?"

"Labeo, sinun puolisosi on kristitty."

Labeo ja Cineas vaalenivat ja katselivat toisiaan, samalla kuin
tuskastuttava kauhu heitä vävähytti. Molemmat tiesivät sangen hyvin,
että Helena oli kristitty, mutta näinä julmina vainomuksen ja
maankulkeuteen tuominnan aikoina tämän lainhylyn äkillinen käynti ja
tämmöiset sanat hänen suustaan, aavistivat jotakin hirveätä.

"Entä sitten?" kysyi Labeo tuskin kuultavalla äänellä.

"He aikovat panna kiinni hänen", lausui Julius.

"Panna kiinni hänen!"

"Niin. Eikä saa hukata mitään aitaa. Hänen täytyy paeta."

"Paeta! mihin?"

"Katakombeihin."

"Katakombeihin! -- elävältä haudattavaksi! Ja mitä mistä syystä?"
huudahti Labeo kiivaasti. "Kuka rohkenisi panna kiinni häntä? Hän ei
ole mikään tavallinen, rahvaasta lähtenyt nainen. Hän ei ole mikään
päällekantajien ja valapattoisten todistajien kievoteltava. Koettakoot
vaan, jos he uskaltavat."

"Ei saa hukata mitään aikaa", huudahti Julius häntä keskeyttäen, "ei
silmänräpäystäkään. Minä lähdin pelastamaan häntä ja pelastamaan
myöskin Lydiaa. Heidän täytyy paeta --- minun kanssani -- kohta --
taikka he ovat hukassa!"

"Paeta! -- niinkuin pahantekiät! Paeta! -- minun puolisoni! ei ikinä",
huusi Labeo rajusti. "Ei ikinä. Senkaltaista ei ole vielä tapahtunut.
Niin huonoksi minä en ole alentunut. Niin kauan kuin minä elän, elää
hänkin. Hän ei sai lähteä sinne -- ei -- ei milloinkaan."

"Muista Neroa, ja sinä näet, ettei mikään julmuus ole hänelle
mahdoton."

"Nerolla ei ole mitään syytä vihata minua. Hän on suuresti suosinut
minua nyky-aikoihin saakka."

"Muut ovat sysänneet sinun syrjäpuoleen", sanoi Julius maltittomasti.
"Sinä et voi tehdä mitään. Mutta aika kuluu minulta. Joudu. Jos halajat
pelastaa puolisosi, käske hänen valmistaa itseänsä; ellei, kutsu
kumminkin Lydiaa."

Cineas ei lausunut sanaakaan. Labeon oli täällä valta. Hän ei tietänyt
mitään sanoa, eikä sanonutkaan mitään. Äkki-arvaamaton isku hämmensi
häntä.

Nyt Julius rukoili Labeota, että hän pelastaisi puolisonsa; että hän
lähettäisi hänen pois, taikka itse saattaisi häntä matkalla; että hän
ennemmin tekisi mitä hyvänsä, kuin sallisi hänen jäädä kotiin. Vaan
Labeo kielsi lujasti. Hän ei voinut vielä ymmärtää, kuinka kukaan
tohtisi panna Helenaa kiinni. Koko hänen ylpeytensä oli viritetty. Hän
ei aikonut koskaan myöntyä tähän, joka näytti olevan niin suuri
epäsuosio. Sillä se näytti hänestä semmoiselta häväistykseltä, joka
lisäsi hänen nykyiset vastoinkäymisensä, ja hän taisteli sitä vastaan
ja päätti pitää puoltansa kovan onnen suhteen.

Kun Julius siis havaitsi kaikki varoituksensa turhaksi, hän suuressa
tuskassaan ja kiireessään vaati, että Lydia kutsuttaisiin. Tähän Labeo
mielellään suostui. Asian-laita selitettiin nuorelle tytölle ja Helena,
joka kuuli uutiset synkeimmillä, kauhunsekaisilla aavistuksilla,
joudutti Lydiaa ja sanoi hänelle jäähyväisiä, ikäänkuin olisivat he
viime kerran maailmassa toinen toisensa kohdanneet. Julius tuskin salli
sanaakaan sanottavan, vaan lähti heti matkalle. Ratsu, joka oli tuonut
hänen sinne, vei molemmat takaisin heidän määräpaikkaansa kohden.

Labeo ja Cineas olivat nyt jätetyt omien ajatustensa haltuun. Ennen
pitkää Helena ilmestyi, vaaleana ja pelästyneenä. Hän heittäysi
puolisonsa syliin. Labeo kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, painoi
häntä sydäntänsä vastaan, ja katseli tuimasti ylös, ikäänkuin hän olisi
etsinyt jotakuta luultua vihollista.

"Ei ole mitään vaaraa", hän lausui, "eikä pelon syytä, armas puolisoni.
Ken uskaltaisi panna kiinni sinun?"

Helena vapisi ja itki.

"Minä olen semmoinen pelkuri", hän sanoi, "minä en voi vastustaa
vaaraa."

"Vaaraa! Ei! sinä olet liian hento joutumaan edes vaaran pelkoon. Eikä
turmio koskaan kohtaa sinua, niin kauan kuin minä elän."

"Eikö olisi parempi, että pakenisin?" kysyi Helena arasti.

"Pakenisit! Voi, mihin? Mikä paikka on turvassa Nerolta? Mutta miksi
paosta puhua? Ei löydy mitään syytä. Tämä on turhaa hätäilemistä.
Lienee todella ollut joku vaara tarjona, mutta ei sinun. Minulla on
vielä vähän voimaa ja valtaa. Minä en ole vielä aivan arvoton mies.
Sulpiciot eivät ole niin halvat, että he ovat joutuneet jonkun tyrannin
uhri-raukoiksi. Ei, ei. Rauhoita itseäsi, ystäväni. Katso ylös --
ainoiseni -- tämä vaara on vaan tyhjä luulo, se oli erehdys Julion
puolesta -- erehdys -- siinä kaikki."

Tämmöisillä sanoilla Labeo koetti viihdyttää puolisoansa, mutta,
vaikkei hän, harmi sydämessä, uskonut mitään vaaraa löytyvän, hän ei
suinkaan ollut levollinen. Pahat aavistukset kiusasivat häntä. Sillä
nimensä ja arvonsa puolesta etevät kristityt olivat jo kärsineet
kaikkein julmimman kuoleman ja kenties kuitenkin tapahtuisi, että
Helena pantaisiin vankeuteen.

Sillä välin kuin Labeo koetti vuodattaa Helenaan luottamusta, jota hän
itse oli vailla, Cineas istui kalveana ja tuskaantuneena, laattiaan
katsellen. Hän tiesi tyyni vaaran. Hän oli odottanut jotakin
tämänkaltaista ja hän näytti nyt havaitsevan tulleeksi, mitä hän
pelkäsi.

Kun nyt nämät kolme olivat näin yhdessä pelon ja tuskan käsissä, he
kuulivat äkillisen melskeen ulkoa -- hevosjalkain töminän, aseitten
kalskeen. Helena kuuli tämän ensiksi. Hän havahti ja painui likemmäksi
puolisoansa.

"Jumalani!" hän huusi, "tue minua. Minä en voi tukea itseäni."

Labeo piti häntä sylissään ja katseli tuimasti oveen päin. Hälinä
likeni. Kuului ääniä portikosta, jalan iskua laattiata vastaan ja
kenenkään kutsumatta taikka ilmoittamatta askelet lähestyivät.

Yksi upseeri astui huoneesen; useat sotamiehet seurasivat häntä.
Näitten perästä tuli yksi, jonka näky täytti Labeon katkerimmalla
vihalla. Se oli Hegio.

Hegio oli saanut voiton kostossaan. Labeo tiesi sen. Tätä kostoa
harjoitettiin hänen puolisonsa kautta. Hänen päätänsä pyörrytti hänen
vimmassaan.

Upseeri tervehti Labeota suurella kunnioituksella ja pyysi anteeksi
läsnä-olostaan. Hän toivoi saavansa anteeksi, kun hän täytti vaikeata
velvollisuutta, ja muutamain alkupuhetten perästä hän viimein ilmoitti
toimitettavansa laadun. Hän oli lähetetty vangitsemaan Helenaa, Labeon
puolisoa, koska tämä oli kristitty ja valtakunnan kavaltaja. Tätä
lausuessaan hän otti esiin keisarillisen käskykirjan.

Labeo silmäili sitä hetken aikaa ja sitten upseeria.

"Tämä on joku julma leikinteko keisarilta", lausui Labeo viimein
käheällä äänellä.

"Niin minäkin toivon", vastasi upseeri; "mutta minun ei käy
menetteleminen kuin yhdellä tavalla."

"Aiotko sanoa, että panet hänen kiinni?" kysyi Labeo, lujemmin
syleillen puolisoansa, kun tämä peloissaan painui häntä vastaan.

"Mitä minä muuta saatan tehdä?" vastasi upseeri hämmentyneen tavalla.
"Sinä tiedät, että minun täytyy totella käskyjä. Minun täytyy vangita
hänet."

"Ei ikinä!" huusi Labeo rajusti.

"Kuinka?"

"Ei ikinä!"

"Sinun ei tarvitse puhua tuolla tavalla", sanoi upseeri, koettaen
päästä tästä tuskalloisesta kohtauksesta sillä, että hän näytti
suuttuneelta. "Sinun täytyy myöntyä. Keisari käskee."

"Minä en tee sitä ja sinä saat kertoa sen hänelle."

"Minun täytyy siis ottaa hänet", sanoi upseeri.

"Tee se omalla edesvastauksellasi."

"Se tapahtuu sinun edesvastauksellasi", vastasi toinen, jonka viha oli
yltymällänsä. "Miksi vastustat minua? Minä teen velvollisuuteni. Hänen
sopii vannoa, ettei hän ele mikään kristitty ja kaikki muuttuu hyväksi.
Tässä kaikki, jota hänen tulee tehdä."

Nyt Helena vapisi yhä kovemmin. Hegion silmät kiilsivät. Hän astui
upseerin luo ja lausui matalalla äänellä:

"Sinä et ole sanonut mitään pojasta."

"Pojasta."

Labeo toisti sanat niitä ajattelematta ja vielä suurempi kauhu tunki
hänen sydämeensä.

Upseeri katseli Hegiota.

"Kuka on käskenyt sinun sekaantua tähän?" hän huusi. "Tuleeko sinun
muistuttaa minua siitä, jota mielellään unhottaisin?" Kääntyen Labeon
puoleen hän sitten lausui pitkäänsä ja vastahakoisesti: "on toinenkin
-- yksi poika; minun täytyy ottaa hänetkin."

Helena kuuli tämän. Huudahtaen hän irroitti itsensä ja syöksähti ulos
huoneesta. Ei kukaan seurannut häntä. Labeo asettui oven suuhun ja
tuijotti sotamiehiä ikäänkuin mieletön.

"Tarttukaat häneen!" lausui upseeri. "Pitäköön kaksi hänestä kiinni, ja
muut seuratkoot minua. Minun täytyy tehdä loppu tästä."

Kaksi sotamiestä karkasi Labeota vastaan ja ryhtyen häneen he pitivät
kiinni hänen molemmista käsivarsistaan ja vetivät hänen pois, sillä
välin kuin muut, Hegio etupäässä, menivät sisään Helenaa noutamaan.

Tällä välin melu ja Helenan huudot olivat panneet kaikki liikkeelle;
vaaleina ja vapisevina palveliat tulivat joukottain joka taholta.
Muitten muassa tuli Galdus, joka aina uskollisena ja kiintyneenä yhteen
kaikkia voittavaan rakkauteen, juoksi ensiksi Markon huoneesen. Siellä
hän näki Helenan, joka vimmassaan sulki poikaansa syliinsä.

"Pelasta hänet! Voi, pelasta hänet!" Helena huudahti, kun hän havaitsi
Galdon. "Sotamiehet ovat täällä. He aikovat viedä hänen vankeuteen."

Tällä haavaa lujia askelia kuului marmorilaattialta ja kun Galdus
kääntyi, hän näki sotamiesten lähestyvän Hegion johdolla. Galdus seisoi
ikäänkuin vastarintaan asettuva leijona. Hänen jättiläisruumiinsa
täytti oven suun. Mutta hän oli aseeton ja sotamiesten peitset
ojennettiin häntä vastaan.

"Pois tieltä", huusi upseeri.

Galdus epäili vähän aikaa. Sotamiehet likenivät. Hän ei voinut tehdä
mitään ja huokauksella, joka näytti halkaisevan hänen ruumiinsa, hän
peräytyi heidän edestään. Siinä hän seisoi, käsivarret ristiin
laskettuina, näkymöä katsellen. Hän tarkasteli Hegion kasvoja; hän
tunsi, että tämä oli se mies, josta hänen oli käsky pitää vaaria; hän
havaitsi hänen synkän katsantonsa ja sen voitonriemun, joka asui näissä
kasvoissa.

Lyhyt aika vaan tarvittiin toimen täyttämiseksi. Helena otettiin kiinni
ja pelosta melkein nääntyen hän, samalla kuin poika riippui hänessä
kiinni, astui ulos sotamiesten välissä. Markus näytti säikähtyneeltä ja
hämmentyneeltä, ollen mitään ymmärtämättä ja vaan tietäen, että jotakin
hirveätä oli tapahtunut.

Nyt he palasivat saliin.

Upseeri kääntyi Labeon puoleen.

"Ole hyvällä mielellä", hän lausui vapisevalla äänellä. "Sinun ei
tarvitse pelätä mitään. Puolisosi vannoo, ettei hän ole mikään
kristitty. Hän tulee takaisin."

Labeo ei virkkanut mitään. Hän seisoi kahden sotamiehen välissä
tuijotellen eteensä. Hänen vaaleat huulensa liikkuivat, vaikkei mitään
sanaa kuulunut, ja kova tuska kuvautui hänen liikkumattomissa
silmissään. Ei, ei löytynyt mitään sanoja tämmöistä kohtausta varten.

Tuosta sotamiehet hyvästi-jättöäkään sallimatta astuivat pois
vankinensa. Ne, jotka pitivät Labeosta kiinni, odottivat siksi kuin
toiset olivat jättäneet kartanon ja laskien hänen vapaaksi, hekin
lähtivät.

Labeo seisoi paikallansa liikahtamatta. Poistuvien askelten kopina
tuntui, kun seurue nousi hevosten selkään ja ratsasti matkoihinsa; hän
seisoi ja kuuli, mutta ei yrittänyt lähtemään perästä.

Siinä seisoi myöskin Cineas, sortuneena, samanlaisia tunteita tuntien,
vaikka ei niin tuimia kuin kovan onnen kohtaama puoliso ja isä. Hänkin
oli hämmentynyt eikä kyennyt mihinkään toimeen.

Labeo seisoi ikäänkuin huumeissa, rajusti tuijotellen. Hänen otsansa
suonet olivat paisuneet pakahtumaan asti, hänen hampaansa olivat
kiristyksissä, hänen kätensä kiinni pusertuneet ja silmät hehkuivat
kuin tuli. Siinä oli Cineaskin, kasvot tuskasta vaatevalkeana.

He olivat ääneti.

Mutta voimakas mies tointui viimein ja järki, joka oli tuokion
levännyt, palasi jälleen valtaansa. Raskaasti huo'aten hän katsoi
ympärillensä ja jätti vitkaan ja haikistuneena huoneen. Hän astui ulos
portikoon, katseli Romaa kohten ja kuunteli; tuosta hän astui takaisin
saliin. Tämän toisessa päässä olivat hänen esi-isäinsä vartalokuvat
asetettuina ja yhden tämmöisen kuvan vieressä oli tikari, jonka tämä
oli pistänyt omaan rintaansa, Sulpicioita häväistyksestä pelastaakseen.
Labeo otti sen. Se oli pysynyt varsin eheänä, oli kiiltävä ja terävä.

Cineas näki tämän. Hän ajatteli vaan yhtä asiata, että Labeo mietti
itsemurhaa niinkuin hänen esi-isänsä.

"Ei, ei", hän huusi rukoilevalla äänellä, astuen ystävänsä luo.

"Ei vielä", lausui Labeo kolealla äänellä. "Toisen veri täytyy ensin
vuotaa."

"Kenenkä veri?"

"Minä himoon kostoa."

"Onhan toivoa", sanoi Cineas; vaikka toivon sana nyt kuului kuin iva.

"Toivoa!" huudahti Labeo hurjistuneena. "Luuletko sinä, että Helena
kieltää Kristuksen? Sinä et tunne häntä."

"Minä menen Neron puheille."

"Neron", keskeytti Labeo, "yhtä hyvin tiikerin."

"Minä toivon, että voin taivuttaa häntä."

"Minä tiedän jotakin parempaa kuin taivuttelemisen. Pois. Vaikka sinä
olet sieluni ystävä, sinä olet vihattava. Kaikki on vihavaa. Minä nostan
ylös käteni jumalten puoleen ja kiroon heitä. Minä lähden tuonen
turoille, mutta minä tahdon temmata mukaani sinne konnantapaisen
Neron."

Tikariansa heiluttaen hän riensi ulos huoneesta. Ennen pitkää Cineas
kuuli nopean hevosen neljästyksen.

Mutta yksi oli ennen Labeota lähtenyt tästä musertuneesta perheestä.
Yksi, joka rakasti vaan yhtä ainoata ja seurasi sitä nyt, kun se
häneltä riistettiin. Yksi, joka oli kasvatettu Britannialaisten
sodissa, joissa miehet kilpailivat hevosten kanssa nopeudessa ja
jaksoivat tuntikaudet juosta heidän rinnallansa; jossa vaunun-ajajat
osasivat hypätä ylös vaunujensa vehmaroille taikka täyttä riiviä
laukkaavien hevosten selkään ja samalla tappelun töitä toimittaa.
Verenkostajan tavalla hän ajoi takaa. Hän oli kostoa varten erottanut
yhden joukosta ja tämä yksi oli Hegio.

Kostossansa Galdus saatti olla malttavainen ja uupumaton. Hän ei
muistanut ollenkaan väsymystä eikä tien pituutta; hän seurasi ja piti
heitä kaikkia silmällä.

Näin he viimein saapuivat Romaan ja kun he ratsastivat pitkin katuja,
Galdus vielä ajoi heitä takaa.

Vaan kummoinen vangittujen tila tässä seurueessa oli? Alusta Helena
tuskin oli havainnut, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta kylmä
yö-ilma herätti hänet hänen puoli-horroksistaan ja hän alkoi ymmärtää
koko vaaransa. Hän ja Markus istuivat saman hevosen selässä upseerin ja
Hegion välissä. Kun Helena rupesi tarkasti punnitsemaan asemansa
pahimpia kauhuja, nämät kauhut lauhkeentuivat ja hän havaitsi itsensä
voimakkaammaksi ja levollisemmaksi. Hän pusersi Markoa lujemmin
rintaansa vastaan ja notkistaen hänen ylitsensä, hän itki viljaltaa.
Kyynelet huojensivat hänen sydäntänsä. Vaan nämät kyynelet, jotka
vierivät Markon kasvoille, virittivät samantunteisuutta tämän lempeässä
lapsen-luonnossa. Markus oli jo osottanut, kuinka uljas ja urhoollinen
hän todella oli. Hän oli jo katsellut tulen tarjoamaa kuolemaa
kasvoista kasvoihin ja saattanut sen hämille. Hän oli sama nyt eikä
hänen ylevä mielensä hetkeksikään vipistynyt. Sillä hän oli niitä,
joihin toisten kärsimykset kipeästi koskevat, mutta jotka samalla ovat
miehuulliset ja kukistumattomat omassa sydämessään. Herkkätunteinen
ja urhoollinen, tytön vienous, mutta leijonan hermot ja sydän --
semmoinen Markus oli. Äidin hellyys ja isän voimakas luonto olivat
hänessä yhdistyneet. Tämmöiset luonnot ovat jaloimmat; lempeät rauhassa,
uljaat sodassa.

"Äiti", hän lausui, "älä itke; minun sydäntäni särkee; älä itke."

"Se on sinun tähtesi, poikani."

"Minunko tähteni? Itketkö minun tähteni? Ja miksi? Minä en pelkää. Minä
voin osottaa, että olen isäni poika. Hän on viimein tietävä, kuinka
uljaasti voin kuolla."

"Minä tahdon lohduttaa sinua", sanoi Markus vähän ajan perästä. "Minä
tahtoisin, että olisin vanhempi; minä olen vaan kymmenvuotinen, mutta
minä en ole mikään pelkuri. Minä olen Roman poika ja isäni poika, enkä
minä pelkää. Minä osaan kuolla, jopa urhoollisestikin."

Monta tämmöistä sanaa Markus lausui. Ylevässä pelottomuudessaan hän
koetti hyväillä äitiänsä. Hänen luonnossaan ilmestyi ihmeen suloinen
etevyys, ikäänkuin olisi hän havainnut itsessään voimakkaamman ja
etevämmän luonnon; ja hänen äitinsä sai myöskin rohkeutta pikkusen
pojan järkähtämättömästä pelottomuudesta, hänen uhkeasta miehuudestaan.
Uskontokin tuli lohdutuksinensa. Helena ajatteli Häntä, joka oli
kuollut hänen tähtensä; hän nuhteli itseänsä heikkoudestaan. Uusia
voimia vuoti hänen sydämeensä eikä martyri-paalun näky enään
tuntunutkaan hänestä niin kauhealta; sitä himmensi sen taivaan loisto,
joka oli tuolla puolen.

Vihdoin he saapuivat kaupunkiin. Palaneet osat eivät vielä olleet
uudestaan rakennetut. Seurue liikkui eteenpäin laajalta kukistuneitten
kartanoin välitse. Paikottain oli yksinkertaisia majoja rakennettu,
jossa ihmisiä asui; toisaalla kohosivat paraikaa uusien rakennusten
seinät. Oli aivan pimeä ja harva ihminen nähtiin kaduilla. Hetken
perästä he tulivat Suburralle, joka oli ihan uudestaan rakennettu ja
toi ilmiin jotakin entisen vireän ja moninaisen näkymönsä kaltaista.
Tätä alaspäin he kulkivat vähän aikaa ja poikkesivat lopulta yhdelle
syrjäkadulle.

Viimein he pysähtyivät ison rakennuksen eteen, jonka luhistuneissa
muureissa vielä nähtiin tulen jälkiä. Se oli vankihuone.

"Tämä ei ole määräpaikka", lausui Hegio upseerille. "Heidän asuntonsa
on oleva Pedentaton kartanossa Marsin tanterella. Kyllä minä johdatan
ja näytän tietä."

Upseeri ei sanonut mitään. Hegio ratsasti nyt esiin ja asettuen
seurueen etupäähän ajoi entistä kulkua useita katuja eteenpäin.

Lopulta he tulivat avaralle, aukealle paikalle. Se oli Marsin tanner.
He ratsastivat pitkin sitä katua, joka reunusti tätä, ja saapuivat
viimein yhden kartanon luo tämän kadun varrella. Se seisoi aivan
yksikseen. Läheisiä kartanoita ei oltu vielä rakennettu. Se oli vanha,
tukeva rakennus, jota tuli oli vaan vähän vahingoittanut ja jota oli jo
korjattu. Tähän matkue seisahtui. Kaikki astuivat ratsailta. Ei mikään
asuttu kartano ollut lähellä; rakennus seisoi itsekseen. Upseeri, joka
näytti synkkämuotoiselta ja näreältä, joudutti miehiään heidän työtänsä
päättämään. Kaksi sotamiestä jäi Hegion pariin, vaan upseeri ratsasti
eteenpäin toisten kanssa. Nyt avattiin ovi, valkeata toimitettiin ja
Hegio ja sotamiehet veivät vankinsa sisään.

Vähän ajan kuluttua Hegio tuli ulos, nousi hevosensa selkään ja
ratsasti pois.

Hän ei tietänyt, että yksi, joka oli nähnyt kaikki, oli pitänyt häntä
koko ajan silmällä.

Hän ei tietänyt, että kostaja oli hänen jäljissään.



XXVII.

Kostaja.


Niin Hegio ratsasti pois tietämättä, että yksi oli hänen jälissään,
joka aikoi vaatia hirveätä tiliä näistä kaikista.

Hän ratsasti pois hiljakseen ja huolettomasti. Hänen hevosensa ja hän
itse olivat molemmat väsyksissä pitkästä ajosta ja ponnistuksesta.

Hän tahtoikin kulkea verkalleen, saadaksensa hekumoida täydellisestä
kostostaan. Paljon oli tehty, enemmän oli tekemättä -- kristittyin
ansaittu rangaistus -- Vatikanon puutarhat. Ajatus oli suloinen
semmoiselle sielulle kuin hänen.

Hän ajatteli muita asioita. Tuo upseeri oli halveksinut häntä ja
kohdellut häntä ylpeydellä. Hän oli myöskin epäillyt velvollisuuttansa
täyttäessään. Tämä oli rangaistava. Labeonkin tuli kukistua -- ja
Cineaan -- ja kaikkien hänen vihamiestensä.

Hän laski ohjakset suruttomasti käsistään, kun hän ratsasti edelleen --
vaipuneena ajatuksiin, jotka niin suuresti huvittivat häntä -- ja tässä
mielentilassa hän matkusti samaa kulkua kaupungin läpitse.

Viimein hän lähestyi Esqvilinon kunnasta. Tässä oli Tigellinon
mieli-asunto ja tähän Hegion oli määrä mennä. Leveä aukea ala, joka oli
raivattu liekkien pidättämistä varten, oli vielä entisellään,
peittyneenä hävitettyjen kartanoin jäännöksillä. Täällä oli aivan
pimeä. Hegio ratsasti eteenpäin.

Yhtäkkiä musta haamu syöksähti pimeästä hänen ohitsensa ja ennenkuin
hän ennätti kannustaa hevostansa, ennenkuin hän ehti edes ajattelemaan,
jo voimakas käsi oli tarttunut hänen kurkkuunsa ja temmannut hänen alas
hevosen selästä. Säikähtyneenä hevonen hypähti pystyyn ja kiiti pois
tuulen nopeudella.

Putouksestaan musertuneena, tuntemattoman päällekarkaajansa
kouristuksesta puoleksi kuristettuna Hegio makasi maassa; mutta
muserrus ja kuristus unhottuivat siinä kuolettavassa pelossa, joka
huuhotti hänen suonissaan; sillä arempi sydän kuin hänen oli tuskin
kenelläkään. Hän oli niitä, jotka saattavat kuolla pelosta, ja nyt
kaikki hänen voimansa vuotivat pois pelon tyrmistyksessä.

Hän koetti huoata rukouksen sanoja, mutta turhaan.

Yksi käsi pusersi hänen kurkkuaan, toinen haperoitsi hänen uumiansa ja
irroitti sen kalliin vyön, joka niitä ympäröitsi. Hetkeksi helpotti
käsi hänen kurkustaan.

"Säästä minua", huusi Hegio, kun hän sai hengittää. "Minä annan sinulle
kultaa, jos sitä halajat. Minä olen keisarillinen upseeri. Varo
itseäsi, jos vahingoitat minua. Sinä saat kärsiä siitä! Minä tahdon
maksaa jotakin -- sano hintasi."

Ainoa vastaus oli piukka side, joka laskettiin hänen suunsa eteen ja
sisään, ikäänkuin suukapula, joksi hänen päälle karkaajansa oli
kiertänyt hänen vyönsä ja nyt lujasti siteli hänen ympärilleen, että se
todella esti häntä vähintäkään ääntä päästämästä.

Tuosta käänsi tuntematon päällekarkaaja hänet selkä ylöspäin, istahti
hänen hartioilleen, tarttui hänen käsivarsiinsa, väänsi ne taaksepäin
ja ottaen oman vyönsä veti ne yhteen kiinni. Hegio havaitsi itsensä
varsin voimattomaksi vihollisensa kynsissä.

Nyt päällekarkaaja nousi seisaalle ja pitäen lujasti kiinni Hegiosta
käski hänenkin nousta. Sanaakaan virkkaamatta hän työnsi Hegiota
edellänsä. Hegion tuntui olo huokeammalta, kun hän huomasi, että he
menivät Esqvilinoa päin; mutta pelko ja kauhea epäluulo valloittivat
hänen, kun hän näki, että hän vaadittiin astumaan Labeon kartanon
raunioita kohden.

Nämät rauniot olivat vielä jälillä. Seinät olivat useimmista paikoista
lauenneet, mutta yhdellä sivulla noin puoli seinää vielä oli pystyssä.
Tähän varjokkaasen paikkaan, josta tumma seinä kohosi, Hegio havaitsi
itsensä pakotetuksi menemään ja kykenemätönnä puhumaan taikka
vastustamaan, hän astui eteenpäin.

Viimein he seisahtuivat yhden aukon eteen, joka johdatti rakennuksen
alla oleviin holveihin. Oli pilkkosen pimeä. Tuokion aikaa Hegio
rinnusteli ja yritti vastusta, mutta hänen vangitsiansa voima oli liian
suuri. Hänen täytyi astua alas. Portaat olivat vielä täynnä hirsiä ja
tuhkaa. Näitä alaspäin vanki-raukka sysättiin ja hänen vangitsiansa
seurasi. Lopulta he pääsivät pohjalle.

Hegio tunsi nyt, että hän vedettiin kappale matkaa eteenpäin
umpi-pimeässä. Hänen pelkonsa oli suurempi kuin koskaan ennen. Tällä
hetkellä hän maisti kuoleman katkeruutta.

Tuosta Hegio käskettiin laskeuta maahan. Hän heittäysi taaksepäin eikä
totellut. Silmänräpäyksessä hän viskattiin rajusti pitkälleen ja hänen
vangitsiansa piti häntä taas allansa.

"Minä otan nyt pois suukapulasi", lausui vakava ja pelottava ääni
raa'alla muukalais-murteella, jota ei Hegio tuntenut. "Mutta minä pidän
tikarin rintasi edessä ja jos päästät vähimmänkään huudahuksen, sinä
kuolet. Vastaa minua, äläkä virkkaa mitään muuta."

Suukapula otettiin nyt pois.

"Säästä minua", huokasi Hegio. "Jos halajat kultaa --"

"Hiljaa, mieletön, taikka sinä kuolet. Vastaa kysymyksiini", sanoi
syvä, vakava ääni.

"Mitä sinä pyydät?"

"Labeon puolison ja pojan."

Kun nämät sanat lausuttiin, huuto kuului pimeässä holvissa.

Hegio kavahti ylös ja äikähti.

Mutta päällekarkaajan koura pihdisti hänen kurkkuaan.

"Mieletön! jos vielä mitään äännät, sinä kuolet", huudahti hänen
vihollisensa ja pidellen häntä lujemmin hän koetti tirkistää pimeän
puhki. "Kuka hyvänsä lähestyy, se kuolee", hän huusi.

"Kuka täällä on?" lausui ääni, jonka sävelet olivat todesti tutut
Hegiolle ja Galdolle.

Galdus päästi ilon huudahuksen. Hegio joutui uuteen pelon tuskaan.

"Isäntä! Ystävä! Labeo!" huusi Galdus. "Hän on meidän vallassa täällä.
Minä tiedän missä he ovat. Ei kaikki ole hukassa."

"Mitä sinä tarkoitat?" sanoi Labeo kammottavalla äänellä. "Rohkenetko
kehoittaa minua toivoon?"

"Minä sanon sinulle, että me voimme vielä pelastaa heidän. Minä
seurasin heitä ja näin kaikki."

"Missä sinä olet, pelastajani ja ystäväni?" huudahti Labeo, jonka ääni
sortui liikutuksesta.

"Täällä, viiniholvin ovella. Täällä; tule tänne; tule luokseni ja ota
osaa ilooni, sillä minä olen saanut kiinni hänen."

"Kenen olet saanut kiinni?" sanoi Labeo hämmästyneenä saapuen paikalle
ja koskettain Galdon hartioita. "Kenen olet tuonut tänne?"

"Hegion."

Tähän Hegio huudahti.

"Hiljaa, koira! -- täytyykö minun tappaa sinut?" sanoi Galdus sahealla
kuiskauksella.

"Oletko saanut kiinni tuon kyykäärmeen?" kysyi Labeo inholla. "Hän on
sinun. Tee hänen mitäs tahdot. Minä en huoli hänestä ollenkaan. Mutta,
voi jalo ystäväni -- poikani pelastaja -- tule, kiirehtikäämme; jos
tiedät missä he ovat, pelastakaamme heidät nyt, taikka kuolkaamme;
älkäämme tuhlatko mitään aikaa."

"Odota silmänräpäys. Minun täytyy kysyä tuolta koiralta jotakin",
vastasi Galdus.

"Vastaa minua", hän huusi käskeväisesti, kääntyen Hegion puoleen.

"Puhu", voihkasi Hegio.

"Tahdotko henkeäsi varten laskea emännän ja pojan takaisin hyvään
turvaan?"

"Kyllä, kyllä", huudahti Hegio kiihkeästi; "anna minun vaan mennä ja
minä vannon, että ennen sydän-yötä" --

"Mieletön! tätä minä en pyytänyt. Vai antaa sinun mennä. Ei, ei -- ei
ennenkuin emäntä ja poika seisovat vapaina edessämme."

Hegio huokasi.

"Anna meille käskykirja vartioille, että he päästävät vangit irti ja
jos nämät jätetään meille, me tulemme takaisin sinua vapauttamaan."

Hegio huokasi.

"He eivät tottele mitään minun käskykirjaani. Salli minun vaan tavata
Tigellinoa."

"Ei ikinä. Sinä et liikahda tästä paikasta, ennenkuin he ovat vapaat.
Eiköhän sinun käskykirjasi vapauta heitä?"

"Ei. He ovat keisarillisia vankeja. Ainoastaan Tigellinon taikka Neron
käsky voi vapauttaa heidän."

"Mitä sinä siis voit tehdä?"

"Päästä minut Tigellinon puheille ja minä saan hänen taipumaan."

"Ei tässä kuin tuhlataan sanoja", huudahti Labeo. "Hän puhuu totta;
hänellä ei ole mitään valtaa. Hän ei ole parempi kuin orja. Jätä hänet
ja kiirehtikäämme pois."

"Kerro minulle kumminkin tämä", sanoi Galdus. "Montako vartiata löytyy
tuossa kartanossa?"

"Missä kartanossa??"

"Vastaa minua äläkä kysele -- siinä kartanossa, jossa he ovat
vangittuina."

"Ainoastaan kaksi."

"Nekö molemmat, jotka jätettiin sinne? Eikö siellä ole muita?"

"Ei ketään."

"Jos havaitsen, että olet pettänyt minun, sinun on kahta pahempi."

"Se on totta", oihkasi Hegio, "heitä on vaan kaksi."

"Pois siis!" huudahti Labeo. "Aika kuluu meiltä tämän viheliäisen
tykönä. Joudu."

"Odota silmänräpäys", lausui Galdus.

Hän pani vielä kerran kapulan Hegion suuhun. Tuosta hän sitoi hänen
jalkansa lujasti semmoiseen asemaan, joka kokonaan esti häntä
liikkumasta. Sitten hän nosti hänen syliinsä näyttäen semmoiselta, joka
täydellisesti tunsi paikat pimeässäkin, ja astut yhteen paikkaan, joka
oli etäämpänä aukosta. Se oli viiniholvi. Ovi oli kiskottu saranoiltaan
ja makasi permannolla. Galdus nosti sen sijoillensa ja lujitti ketjut,
jotka vielä olivat paikallaan, teljellä, että tuli vahva vankihuone
siinäkin tapauksessa, että Hegio pääsisi irti kahleistaan.

Kaikki nämät veivät vaan vähän aikaa. Nyt Galdus ja Labeo kiirehtivät
pois. Galdus kävi edellä.

"Onko sinulla mitään aseita?" kysyi Galdus, kun he pääsivät ulos
holvista.

Labeo näytti hänelle tikarinsa.

"Hyvä! Me tarvitsemme sitä."

Tästä he kulkivat joutuisasti Marsin tannerta kohden.

Viimein he ehtivät kartanon luo. Kaksi vartiaa seisoi ovella ja kuu,
joka paraikaa oli ylenemäisillään, valaisi näkymöä. Galdus ei tietänyt,
olivatko nämät vartiat samat, jotka ensin olivat siihen asetetut, vai
olivatko he jo vaihetut toisiin. Mutta se ei huolettanut häntä.

Kun nämät molemmat vartiat näkivät vasta-tulleet, he nousivat ja
kysyivät heiltä, mitä he tahtoivat.

"Minä olen Sulpicius Labeo, keisarillisen henkivartioston väkeä, ja
olen tullut niitten vankien tähden, jotka ovat täällä."

"Sinun valtakirjasi?" kysyi vartia.

"Tässä se on", sanoi Galdus, ja tarttuen hänen kurkkuunsa hän paiskasi
hänen maahan.

Labeo sieppasi toisen syliinsä ja piti hänestä lujasti kiinni.

"Älä hiisku sanaakaan, taikka kuolet!" hän lausui vakaasti.

Mies oli vaiti.

Lyhyen painelun jälkeen Galdon oli onnistunut sitoa vankinsa vahvasti.
Mies makasi liikkumatta maassa.

"Tule nyt tänne", lausui Labeo, kun Galdus oli päättänyt työtänsä, "ja
sido tämänkin toverin kädet."

Galdus teki niin.

"Missä vangit ovat? Sano, taikka kuolema sinun perii."

"Minä en sano, jollet lupaa säästää henkeäni", vastasi mies.

"Mieletön! Me tiedämme helposti löytää heidän. Mutta minä en tarvitse
sinun henkeäsi. Ota avaimet ja saata meidät heidän luokseen."

"Käteni ovat sidotut", sanoi vartia. "Avaimet ovat vyölläni. Ota ne, ja
minä näytän tietä."

He astuivat rakennukseen. Galdus otti lampun. Muutamien askelten
perästä vartia seisahtui yhden oven eteen.

Vapisevalla kädellä Labeo avasi sen. Hän otti kynttilän ja Galdus jäi
sotamiestä vartioimaan. Toinen oli jätetty ulkopuolelle.

Kaikki oli hiljallaan, kun Labeo astui sisään. Mutta siellä ilmestyi
näky, joka saatti hänen suruisan sydämensä sykkimään nopeasti ilosta.
Tuossa, permannolla, olkikasalla makasi tuo ylhäinen, hento nainen,
kaunis poika sylissä. Hänen puolisonsa ja poikansa, kadotetut, mutta
jälleen löydetyt, ei äkkipelon hallussa, eikä epätoivossa, vaan
levollisessa unessa.

Labeo notkistui alaspäin ja suuteli heitä, ja kuumat kyynelet
putoilivat hänen puolisonsa kasvoille. Helena hykähti ylös ja huudahti.

Labeo sulki hänen syliinsä.

"Sinä olet pelastettu! Joudu! Pakene!"

"Oi Jumalani! Sinä olet kuullut rukoukseni!" lausui Helena, kun hän
nojautui puolisoonsa ja nousi.

"Hiljaa! Joudu!" huusi Labeo.

Hän kieppasi maasta poikansa, joka heräsi ja havaitsi itsensä isänsä
sylissä. Mutta nyt ei ollut aikaa puheisin. Muutamat katkonaiset
kummastuksen ja ilon ja rakkauden huudahukset -- siinä kaikki. Labeo
riensi ulos, kantaen poikaansa ja hänen puolisonsa seurasi.

"Galdus", hän sanoi, "pane molemmat vartiat tuohon huoneesen ja lukitse
ne sinne."

Galdus sysäsi sisään vartian, joka oli hänen kanssaan, meni ulos ja
kuljetti toisenkin sisään.

Nyt he kaikki kiirehtivät pois.

Lähin portti oli kappaleen matkan päässä ja tähän he käänsivät
askeleensa.

"Mihin me nyt lähdemme?" kysyi Galdus.

"Katakombeihin."

Matkallansa he eivät kohdanneet ketään. Heidän tiensä kävi parhaastansa
yhden palaneen kaupungin-osan läpitse, jota ei vielä oltu uudestaan
rakennettu. Kaikkialla äänettömyys ja häviö.

Ennen pitkää Helena valitti voimattomuuttansa. Väsymys ja
mielenliikutus, jota sekä suru että ilot olivat synnyttäneet, olivat
liian paljon häntä raukaisseet.

Nyt Labeo jätti Markon Britannialaisen käsiin ja ottaen Helenan
syliinsä he liikkuivat edelleen niinkuin ennen.

He ehtivät pian kaupungin portille, eivätkä vartiat tehneet mitään
estettä. He astuivat portista jollekin tielle taikka kadulle
ulkopuolella kaupunkia ja kääntyen oikealle kulkivat yhtä sivutietä,
siksi kuin he tulivat _Via Appia'lle_. Pitkin tätä he nyt vaelsivat,
kunnes saapuivat siihen paikkaan, josta kristityt menivät alas
katakombeihin. Cineas oli kerta näyttänyt tämän paikan Labeolle ja
jälkimmäinen muisti sen hyvin.

Yksi mies seisoi vähän matkan päässä ja kun he tulivat paikalle, hän
lähestyi ja katseli heitä. Kuutamalla he selittivät, että hän oli
kaivaja.

"Ketä te olette?" hän kysyi lempeästi.

"Yksi meistä on kristitty", sanoi Labeo, joka oikein arvasi, että tämä
mies oli jonkunlainen vartia alla-olevien pakolaisten puolesta.

"Me haemme turvaa", jatkoi Labeo. "Osaatko neuvoa meille tietä? Vie
minut Julion luo. Tunnetko häntä?"

Sanaakaan virkkamatta mies meni alas ja toiset seurasivat. Kun hän tuli
pohjaan, hän sytytti yhden tulisoiton ja astui vähän matkaa pitkin
mutkikkaita käytäviä. Viimein hän saapui yhteen paikkaan, jossa pari
kolme miestä makasi. Yksi näistä oli valveilla.

Se oli Julius.

Hän katsoi ylös hämmästyneenä.

"Labeo! Kuinka sinä olet yhtäkaikki tuonut Helenan tänne. Kiitos
Jumalan!"

"Löydätköhän jotakin paikkaa, jossa Helena saattaa levätä?" kysyi
Labeo.

Julius nousi kohta ja alkoi käydä edellä. Mutta nyt Galdus pyysi
kaivajaa johdattamaan itseään jälleen ulos, koska hänellä oli
kaupungissa jotain toimitettavaa, josta hänen täytyi pitää vaaria.
Julius otti vastaan Markon ja Galdus lähti. Ahkerassa leposijan
etsinnässään Labeo juuri silloin tuskin ajattelikaan hänen lähtöänsä.
Hän ajatteli sitä kuitenkin jälestäpäin.

Julius vei heidän siihen paikkaan, jossa Lydia oli. Nuori tyttö
herätettiin ja ilossaan, että Helena oli päässyt hyvään turvaan, hän
tuskin saavutti sanoja. Sillä hän oli kuullut Juliolta siitä suuresta
vaarasta, joka uhkasi.

Pian oli paikka löydetty, jossa Helena sai levätä. Uupuneena ja
heikontuneena hän kohta vaipui uneen ja Markus nukkui hänen viereensä.

Nyt Labeo kertoi Juliolle kaikki.

"Vai olet sinä todella kärsinyt näitä kaikkia siitä kuin näin sinun
viimeiseksi?" Julius kysyi. "Mutta kuinka sinä ja Galdus satuitte
yhteen samalla paikalla?"

"Minä", vastasi Labeo, "olin mennyt keisaria tapaamaan ja pyytämään
turvaa puolisolleni ja pojalleni. Jos hän olisi kieltänyt, minä olisin
pistänyt hänen kuoliaaksi ja sitten itseni. Koston ajatus, se minua
tuki. Galdolla oli omat tuumansa ja hän olisi voinut vapauttaa heidän
ilman minutta ja olisikin niin tehnyt; mutta minä en tiedä, mihin hän
olisi kätkenyt heidän; ken ties holveihin. Niin, se lienee ollut hänen
aikomuksensa."

"Vaan missä Galdus nyt on?" Labeo kavahti ylös.

"Hän on poissa! Voi Hegio! Minä näen tästä sinun kohtalosi! Niin,
Britannialainen ei tahdo pettyä kostonsa suhteen."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Galdus lähti heti kun ensiksi tulimme tänne. Hän ei suinkaan ajatellut
muuta kuin kostoa Hegiolle."

Julius ei sanonut mitään. Mimmoiseksi tämä kosto tuli, heidän oli
mahdoton arvata. Barbarilla oli omat keinonsa.

Labeo ei voinut nukkua; mutta suru se ei ollut, joka vei häneltä unen.
Äkkinäinen muutos epätoivosta toivoon oli suuri. Kun hän ajatteli
nykyistä turvallisuutta, tulevaisuus jäi häneltä näkymättömiin. Pimeys,
kosteus ja nuot kolkot kalliot, jotka ympäröitsivät häntä, olivat
kaikki unhottuneet. Yksi suuri ilo täytti hänen sielunsa, ilo siitä,
että hän oli saanut takaisin puolisonsa ja poikansa.

Kun Galdus lähti katakombeista, hän astui joutuisasti takaisin
kaupunkia kohden. Kolme tuntia oli vaan kulunut sydän-yöstä ja kuu
kumotti kirkkaasti.

Takaa-ajossaan Galdus ilta-yön aikana oli miettinyt monta seikkaa.

Hän tiesi, mihin Hegio oli tuominnut pojan ja äidin -- kuolemaan,
kuolemaan tulen kautta. Tulella oli ollut etevä tehtävä Hegion
hankkeissa. Galdus kantoi vielä hänen sytyttämiensä liekkien arpia.
Tämä oli toinen kerta, kuin hän pelasti Markon tästä kohtalosta.

Hän oli ajatellut näitä kaikkia takaa-ajossaan. Hän oli ravinnut julmaa
barbarilaista sieluansa tällä ainoalla toivolla.

Hän oli määrännyt koko käytöksensä ja tiesi kuinka kaikki päättyisi.

Hän astui kaupunkiin ja saapui Esqvilinoon ja Labeon kartanon rauniot
kohosivat viimein hänen eteensä -- muistuttaen häntä hänen
kärsimyksistään, yllyttäen häntä hänen kiivaassa kostonhimossaan.

Holvit olivat pimeät ja hiljaiset. Hän pelkäsi, että saalis oli häneltä
riistetty. Jos tämä rautakäsi milloinkaan olisi vavissut, se varmaan
olisi sitä tehnyt, kun hän kärsimättömyydestään koetteli maan-alaisen
vankihuoneen oven pitimiä.

Ne olivat jääneet koskematta.

Hän tempasi auki oven -- hän riensi sisään. Siellä hänen uhrinsa vielä
makasi. Hän veti hänen ulkopuoliseen holviin.

Hegio ei voinut sanoa mitään eikä mitään tehdä. Se olikin aivan yhtä.
Galdon luonto oli heltymätön.

Hän päästi irti Hegion kädet ja riisui pois hänen päällysvaatteensa ja
pukunsa. Näitten koristukset ilmoittivat Hegiota keisarillisen perheen
palveliaksi. Nämät laski Galdus syrjään. Sitten hän otti päältänsä oman
tunikansa ja pani sen Hegion ylle. Itse hän nyt pukeusi Hegion
vaatteisin.

Kun Hegion kädet olivat vapaat, hän kauheasti ponnisti voimiansa
suukapulastansa päästäkseen, mutta Galdus käski hänen vihaisesti luopua
kokeestaan ja heritti tikariansa.

Nyt Hegio nosti ylös kätensä rukoilevaisesti, mutta turhaan. Sillä kun
Galdus oli saanut itsensä puetuksi, hän vielä kerran sitoi kiinni
Hegion kädet.

Tämän tehtyänsä hän päästi irti hänen jalkansa.

Taluttaen Hegiota sen siteen päästä, jolla hänen kätensä olivat
kiinnitetyt, Galdus nyt kuljetti häntä holveista ulos, kunnasta
alaspäin ja aution seudun poikki Marsin tanterelle.

Hegio ei tehnyt mitään vastarintaa. Hän luuli, että häntä vietiin
siihen vankihuoneesen, johon hän oli sulkenut äidin ja lapsen, jotta
hän olisi apuna jossakin vapauttamisen tuumassa.

Kun he saapuivat Marsin tanterelle, Hegio kummastellen havaitsi, että
hänen vangitsiansa astui suoraan Tiberiä kohden, missä Vatikanoon vievä
silta kävi sen poikki.

Astuen sillan ylitse he ehtivät puutarhojen portille.

Tässä vartiat pysäyttivät heidän.

"Minä olen tuonut yhden kristityn, joka tänä yönä vangittiin ja on
tuomittu heti teloitettavaksi."

Kun nämät sanat lausuttiin, Hegio heittäysi rajusti taaksepäin. Mutta
Galdus piti hänestä lujaan kiinni. Sotamiehet astuivat esiin ja
tarttuivat vankiin.

"Hän on puettava _tunica molesta'an_ ja poltettava."

"Milloin?"

"Heti."

"Kuka sinä olet ja missä sinun valtakirjasi on?"

"Tässä", vastasi Galdus, näyttäen yhtä sormusta, jonka hän oli ottanut
vankinsa sormesta. Sotamies katseli sitä, vaan ei näyttänyt havaitsevan
mitään siinä. Mutta Galdon puku osotti, että hän varmaan oli ylhäinen
mies.

"Kuka sinä olet?"

"Hegio", lausui Galdus, "keisarillisen perheen väkeä. Tämä mies on
tuomittu kohta teloitettavaksi ja minun täytyy jäädä katsomaan, että
asia pannaan toimeen."

Sotamiehet arvelivat, että kaikki oli oikeassa. Kristityitä oli niin
paljon tuotu sinne poltettavaksi, että tämä oli hyvin tavallinen seikka
heille. Niin he sen enempää kysymättä veivät Hegion pois ja Galdus
seurasi.

Sotamiehet kirjoittivat ylös sen nimen, jota Galdus sanoi Hegion
nimeksi. Se oli: "Galdus, Britannialainen."

Tosi-Galdus katseli, kun nimi-Galdus kärsi.

Tämä näky ei kauhistuttanut Galdoa. Hän oli nähnyt tämmöisiä tapauksia
ennen. Hän oli nähnyt nuot hirveät Druidein uhri-juhlat, joissa
kymmenkuntia onnettomia raukkoja poltettiin pajutarhoissa. Hän oli
nähnyt omien sukulaistensa kärsivän tämmöistä. Hänestä ei ollut vaikea
katsella, kun vihamies kärsi samaa.

Hegio-raukka ei voinut virkkaa mitään, eikä mitään tehdä. Hänen
tuskansa kuvautui hänen silmissään ja kasvoissaan. Hän tiesi peräti
hyvin, kuinka hänen oli käyvä. Mutta tämä tuska vaan täytti Galdon
riemastuksella.

Uhri peitettiin tavallisella terva- ja pellavavaatteella ja sidottiin
paaluun.

Nyt pistettiin tulisoitto kylkeen.



XXVIII.

Vapaus.


Tällä välin Cineas ei ollut saanut tietoa mistäkään. Suruun vaipuneena
ja pahimmilla epäluuloilla kiusattuna hän varoi uhkaavia onnettomuuksia
eikä ymmärtänyt, kuinka niitä karttaa. Kun Labeo oli lähtenyt, hän jäi
jälille ja painui kamalimpaan pelkoon. Käsivarret ristiin laskettuina
hän käveli levottomasti tuntikaudet edestakaisin, koettaen turhaan
keksiä jotakin keinoa, jolla hän vapauttaisi vangit.

Kun hän ei pystynyt mitään ajattelemaan eikä myöskään jaksanut
tuskaansa kantaa, hän viimein nousi hevosensa selkään ja ratsasti Romaa
kohden. Epätoivossaan hän päätti turvata semmoiseen neuvoon, johon hän
ei olisi ryhtynyt, jos olisi hänen oman henkensä pelastusta kysytty.
Hän päätti vetoa Tigellinoon.

Oli varhain aamulla, kun hän saapui Romaan ja hän meni suoraan Neron
lemmityn asuntoon. Suuri joukko klientejä seisoskeli jo ovilla
odottaen, että saisivat lausua kunnian-osoituksensa suojelialleen.
Cineas avasi itselleen tien näitten välitse ja taivutti runsaalla
lahjomisella palveliat Tigellinoa herättämään ja toimittamaan tälle
Cineaan anomuksen kahdenkeskeisestä puheesta.

Tuskinpa mikään asia olisi tuottanut Tigellinolle suurempaa iloa. Kun
Cineas, Neron suosittu, tuo nerokas, hyvän-avuinen ylpeä Cineas, tuo
mies, jonka asema oli semmoinen, ettei hän sitä koskaan saavuttaisi,
kun tämmöinen mies rukoilevana tuli hänen luokseen -- se tuntui hänestä
tosiaankin suloiselta. Tigellinus näki, kuinka syvältä isku oli
sattunut, koska se oli tämmöisen miehen musertanut. Hänen teki suuresti
mieli nähdä häntä ja hän kiirehti ulos pääsaliin, johon Cineas oli
laskettu.

Cineas tervehti häntä vakavasti. Hän oli kovin vaalea, mutta levollinen
ja arvonsa mukainen. Ei mitään pelkoa eikä kumartelevaisuutta
ilmestynyt kopeassa Megakleidissä, vaan sen sijaan joku ylevä
käytöstapa, joka oli karvas marja Tigellinolle.

Cineas rupesi kohta asiaansa. Kun hän oli pyytänyt anteeksi, että hän
oli niin sopimattomasti tunkeunut Tigellinon puheille, hän lausui:

"Minulla on asia, joka koskee muitten elämää ja kuolemaa. Sisareni ja
hänen lapsensa ovat vankeudessa. Minä tahdon pelastaa heidän ja käännyn
sinun puoleesi. Ei kukaan tunne sinun valtaasi paremmin kuin minä.
Määrää mitä tahdot tehdyksi ja minä teen sen."

Tigellinus loi silmänsä maahan Cineaan tyvenen ja tutkistelevan
katsannon edessä, eikä juljennut katsoa häntä kasvoihin.

"He ovat valtion vankeja. Laki pitää vaaria heistä. Mitä minä voin
tehdä?" hän vastasi.

"Sinä et ymmärrä minua", lausui Cineas. "Minun pyyntöni on tämä. Minä
tulin tänne heitä lunastaakseni, maksoi mitä maksoi."

"Heitä ei käy lunastaminen. Sinun täytyy vetoa valtioon eikä minuun."

"Heidän henkensä on kalliimpi minulle", lausui Cineas siitä huolimatta,
mitä Tigellinus oli sanonut, "kuin tuhansien muitten. Tahdotko sinä
tuhat heidän sijastaan. Minä annan sinulle tuhat orjaa heidän
edestään."

"Minä sanoin jo sinulle", vastasi Tigellinus, "että minä en voi tehdä
mitään. He eivät ole minun vallassani. Sinun täytyy kääntyä Caesarin
puoleen."

"Sinä et tahdo ymmärtää minua", lausui Cineas kylmäkiskoisesti. "Enkö
minä ole sanonut, että tahdon lunastaa heidän keisarin varjolla?" Ja
hän pani erittäin pontta näihin sanoihin. "Minä olen rikas. Sano
hintasl Mitä hyvänsä tahdot, minä annan."

Tigellinon silmät säkenöivät tuokion ahneudesta. Mutta hän vastasi
kohta:

"Sinä et tiedä, mitä sanot. Min en ole heidän omistajansa. He eivät ole
orjia. He ovat vankeja. Jos he olisivat minun vallassani, minä en
saattaisi myydä heitä. Minä antaisin tutkistella heitä oikeuden edessä
ja jos he olisivat viattomat, laskisin heidän vapaaksi."

"Sano hintasi", lausui Cineas, osottaen samaa halveksimista toisen
sanojen suhteen kuin ennen. "Sano se. Voivatko miljonat ostaa heidän?"

Tigellinus katseli tuokion Cineasta ja loi sitten silmänsä maahan. Kova
taistelu alkoi hänessä. Hänen ahneutensa oli suuri. Miljonia ei leikin
joka päivä käsiinsä saanut. Mutta nyt virisi toinen voimakkaampi tunne
-- viha; siihen yhtyivät kateus ja kosto ja nämät kaikki veivät
ahneudesta voiton. Miljonia vastasi sen miehen kukistuminen, jota hän
niin vihasi. Kenties kaikki nämät miljonat muutoinkin joutuivat hänen
haltuunsa ja samalla kuin kosto tyydytettiin, samalla oli kenties
ahneuskin saavuttava kaikki, mitä se himosi.

Näitä tuntien ja ajatellen hän pudisti päätänsä.

"Ei", hän lausui, minä olen voimaton. Tämä ei ole mikään raha-asia; se
koskee lakiin"

"_Miljonia_!" sanoi Cineas voimakkaasti.

"Kylläksi puhuttu", vastasi Tigellinus, nousten ja koettaen näyttää
varsin arvokkaalta. "Sinä et tiedä, mitä sinä teet. Sinä pyydät rikkoa
lakia ministerin lahjomisella. Minä en saata suostua siihen, että minua
solvaistaan häpeällisillä ehdotuksilla. Minä olen sanonut sinulle, että
nämät vangit ovat lain käsissä. Tämän lain täytyy käydä täytäntöön."

Cineas ei sanonut mitään enään. Hän ymmärsi sangen hyvin ne syyt, jotka
vaikuttivat Tigellinoon, ja huomasi, että kaikki ponnistukset täällä
olivat aivan turhat, koska hän vaan suitti joutua häväistyksen
alaiseksi ilman mitään menestyksen toivoa. Niin hän sanaakaan
virkkaamatta meni pois.

Pitkäänsä ja surullisesti hän lähti, mietiskellen, mitä olisi paras
tehdä. Eikö hän saattanut käyttää rikkauttansa milläkään muulla
tavalla? Eikö hän saattanut palkata muutamia huimapäitä ja löytää
paikkaa, johon vangit olivat suljetut ja vapauttaa heitä? Huimapäät
olivat helposti saatavissa. Roma oli semmoisia täynnä. Mutta enemmän
kuin tämä oli tehtävä. Jos hän vapauttaisi heidän, mitä sitten? Mihin
hän pakenisi? Tosin kyllä katakombit löytyivät, mutta tämä näytti
melkein yhtä kovalta kuin kuolema.

Hän ajatteli nyt Neroa. Eiköhän siellä saisi mitään aikaan? Nero ehkä
myöntää hänelle tämän asian -- hänen ensimäisen ja ainoan pyyntönsä.
Oli mahdotonta, että tämä seikka jollakin tapaa koski Neroon.
Ilmeisesti oli Tigellinus yksistänsä sen toimeen pannut. Suuressa
huolettomuudessaan Nero kenties myöntäisi hänelle tämän, eikä sen
koommin asiasta lukua pitäisi.

Tämä näytti olevan hänen ainoa apuneuvonsa.

Tuosta hän muisti Labeon, hänen tikarinsa ja hänen vimmansa. Mitä oli
näistä lähtevä? Labeo oli mennyt Neroa tapaamaan. Oliko hän tämän
löytävä? Yksi oli ennen häntä vetova keisariin, vaan jollei tämä
ensimäinen vetominen onnistuisi, mitä sitten? Oliko Labeo epätoivossaan
tekevä niinkuin hän oli uhannut, oliko hän käyttävä asettansa keisaria
vastaan?

Hämmentyneenä ja huolestuneena hän ratsasti edelleen, mutta viimein hän
arveli, että suorin keino, jolla kaikki epäilykset poistettaisiin, oli
se, jotta hän heti meni keisarin luo. Hän tiesi, ettei käynyt mitään
aikaa tuhlaaminen; hetken tarve vaati nopeutta ennen kaikkia.

Hän jättäysi tämän tunteen valtaan pelkästä epätoivosta. Se kenties
olisi parempi; se ei saattanut olla pahempi. Hän oli kääntyvä Caesarin
puoleen.

Tätä ajatellen hän ratsasti linnaa päin Vatikanon puutarhoihin. Hän
saapui Marsin tanterelle ja kulkien tämän poikki lähestyi sitä siltaa,
joka kävi virran yli.

Kun hän likeni siltaa, yksi mies kiinnitti hänen huomiotansa, käyden
tämän poikki ja tullen häntä vastaan.

Hänen muotonsa oli merkillinen. Puettuna semmoiseen asuun, jota
keisarin väki piti, hänellä oli kuitenkin jonkun pohjoismaitten
tartarin kasvonjuonteet. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen tuuhea
partana ja viiksensä antoivat hänelle hurjan ja raa'an ulkomuodon.

Ei näitten kasvojen suhteen voinut erhettyä.

Se oli Galdus.

Kummastuneena tästä yhtymyksestä ja tuommoisesta muutoksesta Cineas
tietämättä pidätti hevosensa ja tuijotti ihmeissään äsken tullutta.
Toinen lähestyi, outo voitonriemu kasvoissa.

"Galdus!" lausui Cineas.

"Riemuitse!" huudahti toinen. "Kaikki ovat pelastetut."

"Pelastetut!" vastasi Cineas; eikä hän voinut sanoa sen enempää.
Voimakas ilontulva vieri hänen suontensa läpitse -- ilo joka oli niin
suuri, ettei saattanut puhua mitään. Hänen kummastuksensa oli kumminkin
yhtä suuri, ellei suurempi.

"Mitä kaikki nämät merkitsevät? Kuinka he ovat pelastuneet? Onko tämä
aivan totta? Ja mitä tuo puku tarkoittaa? Mitä sinä täällä teet? Missä
he ovat?"

Cineas olisi laskenut koko joukon tämmöisiä kysymyksiä, jollei Galdus
olisi häntä estänyt.

"Seisominen ja puhuminen täällä on vaarallista", Galdus sanoi. "Meidän
täytyy rientää pois, vieläpä nopeastikin. Tänä yönä olemme tehneet
semmoisia asioita, jotka saattavat koko Roman kintereillemme."

"Keisari?" kysyi Cineas vapisevalla äänellä, Labeon uhkausta ajatellen.

"Minä en tiedä hänestä mitään. Meillä on ollut tekemistä toisenlaisten
ihmisten kanssa. Mutta joudu -- tule -- seuraa minua; minä kerron
sinulle, missä he ovat, minä kerron sinulle kaikki."

Näitä puhuessaan Galdus kiirehti suurin askelin pois ja Cineas kääntyi
ja seurasi. Ei sanaakaan virketty, ennenkuin he olivat jättäneet
kaupungin kadut. Silloin Galdus jutteli hänelle kaikki.

Hän kertoi Cineaalle kuinka hän ajoi Hegiota takaa ja otti hänen
kiinni, kuinka hän tapasi Labeon ja mitenkä he vapauttivat vangit.
Viimein hän kertoi hänelle hirveän pontevilla sanoilla, kuinka hän oli
kostanut Hegiolle.

Tämmöinen kosto kauhistutti Cineasta kesken hänen iloansa. Hän katseli
kummastuksella tätä miestä, joka rakkautensa puolesta oli yhtä hellä
Markolle kuin äiti, mutta jonka kosto vihamiehen suhteen oli niin
julma.

Kuinka tämä kaikki oli päättyvä? Tämä teko ei ollut mikään tavallinen.
Vankien vapauttaminen oli loukannut valtion majesteettia ja tähän
soimaukseen oli lisätty pahempi rikos. Näitä miettien he ehtivät
katakombien aukolle. Tämä paikka oli kylläksi tuttu Cineaalle, mutta se
hirvitti häntä, kun hän ajatteli, että se oli Helenan ja Markon
turvapaikka.

He astuivat portaita alaspäin ja käytäviä myöten ja Cineas löysi ennen
pitkää ne, jotka hän luuli kadonneiksi.

Yhdistymisen ilossa pari kolme päivää kului ja turvallisuuden tunto
valaisi pimeyden. Mutta kun turvallisuuteen totuttiin, syntyi pian syvä
murheellisuus kaikissa. Kuinka voi kärsiä tämmöistä elämää ja minkä
arvoinen tämä elämä oli? Sitä kenties kestäisi kauan; eikä näin
hennoille olennoille kuin Helenalle ja Markolle ollut mikään muu
tarjona kuin kuolema.

Cineasta inhotti ja hän kävi toivottomaksi näissä jylhissä varjoissa,
jossa kuolleitten hautoja näkyi joka haaralla.

Hän joutui epäilyksiin. Hän päätti panna henkenä alttiiksi niitten
hyväksi, joita hän rakasti. Miksei hän niin tekisi? Nero oli aina
taipunut siihen valtaan, jonka hän oli ymmärtänyt hankkia itselleen
tämän suhteen. Miksei hän nyt sitä koettaisi?

Hän päätti tehdä niin.

Kolmannen päivän aamuna hän lähti liikkeelle tätä tarkoitusta varten.
Nero oli palannut Romaan ja Cineas löysi hänen Vatikanon linnasta.

Hän meni uljaasti sinne, ja astui Caesarin eteen eri-oikeutetun
katsannolla. Hän oli päättänyt panna kaikki alttiiksi tässä ainoassa
yrityksessä.

Sisään tullessaan hän näki, että myöskin Tigellinus oli siellä.

Nero oli vasta sinä aamuna palannut Romaan. Tigellinus oli kertonut
hänelle pitkän jutun. Hän oli kertonut tapahtuneesta vangitsemisesta ja
vankien vapauttamisesta ja vartian kuolemasta. Toinen sotamies oli
aamulla löydetty suljettuna siitä huoneesta, johon vangit oli pantu.
Oli myöskin Hegio salaisella tavalla kadonnut. Nämät oli Tigellinus
kertonut. Nero näytti suuttuneelta ja vihaiselta.

Kun Cineas astui sisään, Nero katseli häntä pahalla naurulla.

Cineas oli pukenut kasvonsa aivan loistavan iloiseen muotoon. Hän ei
ollut päättänyt ainoastaan kuolla, vaan myöskin alentaa itseänsä. Hän
päätti Helenan tähden taipua jonkunlaiseen liehakoimiseen, taikka oman
arvon myyntiin, jos hän sillä voisi Neroa suostutella. Näin hän oli
varustettu kaikkiin.

"Vai niin", sanoi Nero kuivakiskoisesti, "sinä olet vihdoin täällä.
Mikset ole ennen tullut tänne?"

Cineas veti hienotunteisuutensa syyksi. Keisari oli ollut vaarassa ja
saanut työskennellä oman pelastuksensa toivossa ja vihollistensa
rankaisemisessa. Ei hänen mieleensäkään ollut tullut että hän
semmoisena aikana Caesarin tietoihin tyrkyttäisi niin vähäpätöisiä
asioita kuin hänellä oli tarjona. Mutta hän oli tullut heti kuin hän
luuli, että asianhaarat sietivät.

Kaikki nämät, joita oli lausuttu semmoisella luontevalla sievyydellä ja
hienolla imarruksella, johon vaan Cineas pystyi, tuntuivat Nerosta
varsin miellyttävältä. Kuitenkin hänen käytöksensä vielä oli
äreänpuolinen.

"Athenalainen", hän lausui pilkkaavalla äänellä, "luuletko sinä, joka
niin suuresti ihmettelet Sokratesta, luuletko sinä, että sinussa on
kylläksi hänen filosofiaansa, jotta osaat kuolla niinkuin hän? Sillä,
totta puhuen, minä aivan vakaasti aion koettaa jotakin senkaltaista
sinun suhteesi."

Cineas hymyili iloisesti. "Luulen", hän vastasi, "minä luulen niin.
Mutta ennenkuin koetat sitä, sinun tarvitsee sallia minun jutella
itsellesi paras kertomus, jonka sekä sinä että minä olemme elämässämme
kuulleet. Se on lisäksi ihan tosi ja minä olen vasta taannoin sen
kuullut."

Cineaan iloinen huolettomuus ihastutti Neroa ja tämän uuteliaisuus oli
viritetty, kun hän ajatteli jotakin kertomusta; sillä ei kukaan
rakastanut kertomuksia enemmän kuin hän, eikä kenkään osannut laatia
mitään kertomusta paremmin kuin Cineas.

"Sinä oivallinen filosofi!" hän huudahti, muuttaen koko käytöksensä
yhtä sydämelliseksi kuin ennen. "Minä en ole koskaan semmoista miestä
tavannut, joka saattaisi kuulla tämmöisiä sanoja minun suustani."

"Mitkä sanat?" kysyi Cineas huolettomasti. "Nuotko kuolemasta? Mitä
kuolema on? Minä en huoli paljon kuolemasta enkä elämästä. Kuolema; no,
kuolema on vaan jonkunlainen muutostila, jonkunlainen rupeaminen
toisesta elämän muodosta toiseen. Myrkytä minut, taikka polta minut,
milloin vaan katsot hyväksi. Se on minulle yhtä kaikki."

Tigellinus katsoa tuijotti typerällä ja ilmeisellä kummastuksella. Nero
purskahti hillittömään nauruun.

"Sinä olet mitä suurin mies", Nero huudahti. Tuosta hän syleili
Cineasta jonkunlaisella ihastuksella. "Sinun kaltaistasi ei löydy. Voi
Cineas, sinun täytyy opettaa minulle uhkea huolettomuutesi kuoleman
suhteen."

"Minä en osaa opettaa mitään sinun kaltaisellesi. Kun olen sinun
kanssasi, minä en opeta; minä opin", vastasi Cineas. "Mutta, koska sinä
aiot surmata minun, minun täytyy kiirehtiä ja jutella kertomukseni."

"Surmata sinun! Minä en surmaisi sinua koko maailman edestä. No,
Cineas, sinä olet ihme ihmisten joukossa. Mutta juttele minulle
kertomuksesi. Minä halajan sitä kuulla."

Tällä hetkellä Tigellinus pyysi Nerolta saadaksensa sanoa hyvästi ja
lähti pois kiukkua täynnä. Hän näki Cineaan voitonriemun, ja tämä sekä
hämmennytti että vimmastutti häntä. Mitä hän voi tehdä -- hän,
tavallinen alhainen himojen kätyri tämmöisen miehen rinnalla, joka
laski leikkiä kuolemasta ja nauroi kuoleman kauheata haltiaa vasten
silmiä?

Nyt Cineas alkoi kertomustansa. Hän jännitti voimiansa niin, kuin hän
ei koskaan ennen ollut tehnyt. Hän tiesi Neron tavattoman mielihyvän,
kun joku hyvin osattu dramallinen asema taikka näkymön-omainen vaikutus
tuli esiin. Niin Cineas antausi kokonaan kertomukseensa. Eikä hänen
älyisä eikä hänen kertomustaitonsa koskaan ollut suurempi kuin nyt.
Nero kuunteli ihastuneena.

Aluksi Cineas jutteli Hegion käytöksestä -- hänen ilkeydestään,
konnamaisuudestaan ja yrityksistään hänen isäntänsä turmioksi, jotka
olivat päättyneet niin, että hän itse pantiin pois.

Sitten hän puhui, kuinka Hegio oli koettanut kostaa. Hän haasteli
kartanon palosta ja Labeon maalle muuttamisesta.

Lyhyeltä laadittuaan vangitsemisen tapahtumia hän pysytti Neron
huomiota Galdossa, kun tämä seurasi ratsastajaa. Nero kuunteli
hengittämättä kertomusta kostajasta, joka ajoi rikollista takaa; hän
kuuli kuinka Galdus karkasi Hegioon ja veti hänet hevosen selästä ja
sitoi hänen ja kuljetti hänen pois holveihin.

Nyt aikoi kertomus vankien vapauttamisesta, joka esitettiin
värisyttävällä vaikutuksella. Vartiain vangitseminen näytti huvittavan
Neroa, ja ihastuksen huudahuksilla hän kiitteli Britannialaista.

Mutta mikä hänen ilonsa oikein ylimmilleen saatti, oli Galdon
lopullinen kosto Hegion suhteen. Sit hän kuunteli syvimmällä
mielenliikutuksella ja kysyi sitä Cineaalta monta monituista kertaa.

Vaatteitten muuttaminen ja toisen paneminen toisen sijaan näyttivät
hänestä ihmeteltävältä.

"Voi", hän huusi, "jospa Tigellinus olisi kuullut tämän! Hän ei tiedä
sitä. Hän toimitti minulle tyhmän ja taitamattoman esittelyn tästä
verrattomasta kertomuksesta. Hänen juttunsa oli kaikin puolin
tavallinen. Sinun juttusi on jumalallinen. Hän ei ole kuullut parasta
osaa. Se sopii Sofokleelle. Siitä saisi paremman tragedian säikeen kuin
minkä koskaan olen kuullut. Siitä onkin tragedia syntyvä. Minä itse
kirjoitan sen. Minä saatan tämän tapauksen tunnetuksi koko maailmalle.
Minä saatan tämän oivallisen Britannialaisen kuolemattomaksi."

"Mutta missä hän on?" Nero huudahti. "Mikset tuonut häntä tänne? Minun
täytyy saada hänet tänne ja katsella häntä. Hän on puolijumala. Tuo
hänet heti tänne."

Cineas ilmoitti, että he olivat kaikki paossa.

"Paossa! No, leikki on loppunut. Menkööt he kotiin kaikki tyyni. Minun
täytyy nähdä tämä Britannialainen ja hän saa itse kertoa minulle, miltä
hänestä tuntui ja kuinka hän menetteli, kun hän katseli liekkejä.
Lähetä heidät kaikki kotiin. Minä annan sinulle luvan. Minä kirjoitan
armokirjan heitä kaikkia varten. He ovat toimittaneet kukin osaansa
semmoisessa kertomuksessa, joka viepi voiton kaikista, mitä olen ikinä
kuullut."

Ja hetken vaikutuksesta Nero kirjoitti täydellisen armokirjan ja pisti
sen Cineaan käteen.

"Toimita Britannialainen minun luokseni", Nero lausui. "Minun täytyy
nähdä hänet. Minun täytyy myöskin nähdä minun Romalaiseni jälleen.
Minulla ei ollut mitään tekemistä tämän asian kanssa. Tigellinus ne
kaikki toimeen pani. Mutta kaikki on päättynyt hyvin. Kaikki on käynyt
ihmeellisellä tavalla. Meidän täytyy ryhtyä tämän tragedian tekemiseen,
Cineas. Sinä saat neuvoa. Sinun älysi on oleva hyödyksi minulle."

"Minua ilahuttaa, että sinä olet tullut. Minä olen kyllästynyt noihin
kristittyihin. He ovat typeriä. He eivät voi enää minua huvittaa. Minä
tahdon kääntyä uudella ihastuksella jälleen taiteeni ja runouteni
puoleen. Me palautamme takaisin nuot onnelliset hetket, joita meidän
oli tapa viettää näissä korkeissa harrastuksissa."

Näin Nero puhui, lausuen vielä paljon tämänkaltaista, joka kaikki
osotti, että kirjallinen mielenteko nukuksissa ajan oltuaan jälleen oli
hänessä herännyt vanhaan voimaansa. Cineas taipui nähtävällä innolla
kaikkiin tuumiin, joita Nero esitteli. Hän suostui kaikkiin. Hän piti
kädessään tuota kallista kirjaa, joka lahjoitti elämän ja vapauden
hänen ystävilleen. Tässä oli kaikki, mitä hän halasi.



XXIX.

Muutoksia.


He olivat viettäneet kolme päivää katakombeissa. Kuinka suloiselta ja
kirkkaalta luonnon kasvot näyttivät, kun he lähtivät ulos ja näkivät
jälleen iloisen ja ihanan auringon-paisteen, viheriät lehdet, uhkeat
kasvit ja ihmisen asunnot. Tässä maan-alaisessa elämässä oli
kaksinkertainen kauhu: sitä elettiin pimeydessä ja keskellä kuolemaa.
Se oli kuollon varjon laakso. Voi! tämä varjo oli vierähtänyt heidän
sielunsa ohitse.

Markus oli suuresti muuttunut. Hänen hellä ja herkkätunteinen luontonsa
oli saanut semmoisen vamman, jok'ei ollut lyhyellä ajalla parantuva.
Raskas alakuloisuus, joka näytti kummalliselta ja luonnottomalta
pienessä pojassa, oli valloittanut hänen mielensä. Pimeyden kauhu oli
syvältä vaikuttanut hänen sieluunsa.

He rupesivat taas entiseen elämäänsä huvilassa; mutta tämä elämä,
semmoisena kuin se kerta oli, ei voinut palata jälleen. Menneitä
tapauksia ei käynyt hevin unhottaminen. Koko perhettä synkeytti sen
murheen yön muistot, jolloin Helena turvasi Labeoon ja Markus turvasi
Helenaan ja isä tuskissaan näki niitten katoavan, joita hän rakasti ja
jotka nyt, niinkuin hän luuli, ijäksi häneltä riistettiin. Se ei
milloinkaan mennyt Helenan mielestä. Hän oli tuonut Lydian muassaan
takaisin, vaalean, miettivän tytön, joka katakombeissa eläessään oli
muuttunut luonnoltansa ja jossa uuden kauhun sijaan pysyväinen
alakuloisuus oli astunut. He olivat nyt kaikki turvassa, kumminkin
sillä hetkellä; mutta se suuri vaara, joka oli seurannut heitä, näytti
vähentävän heidän elämänsä suloisuutta ja he menettelivät ja puhuivat,
niinkuin varoisivat uudestaan joutuvansa samaan tilaan.

Galdus yhdistyi jälleen siihen poikaan, jonka hän oli kahdesti
temmannut kuoleman käsistä; mutta poika oli muuttunut. Hänen iloinen
naurunsa ei enää helähdellyt saleissa. Hän oli nähnyt surua ja elänyt
vuosikausia. Hän oli totinen ja harvapuheinen. Ennen hän ilmoitti
Galdolle kaikki tunteensa, toiveensa, pelkonsa, ilonsa, murheensa;
mutta nyt hänen kokemuksensa oli suurempi ja ne tunteet, jotka asuivat
hänessä, olivat kasvaneet niin voimakkaiksi, ettei niitä saanut
lausutuksi.

Galdus ei puhunut koskaan Hegiosta Markon kanssa. Hän tiesi pojan
luonnon ja kuinka tämä kammoi riitaa ja verta. Kertomus hänen
kostostaan olisi täyttänyt pojan kauhulla. Galdus tunsi tämän omalla
himmeällä tavallansa eikä jutellut Hegiosta Markolle.

Mutta yksi löytyi, jolle Galdon oli tilaisuus laatia kertomuksensa, ja
tämä oli Nero. Keisari oli usein muistuttanut Cineasta tästä ja
käskenyt hänen tuoda Britannialaisen luoksensa. Cineas noudatti hänen
tahtoansa. Nero katseli ihmetellen vieraansa jättiläisruumista ja
havaitsi tämän vakavissa, rohkeissa kasvoissa semmoisen voiman, jota
hän näki harvassa seuralaisessaan. Galdus ei suinkaan ollut mikään
raakalainen. Hänen mielenlaatunsa, joka oli ylevä, oli kohonnut yhä
ylevämmäksi, koska hän kauan aikaa oli ollut yhdessä Markon kanssa, ja
hänen uljaissa barbarilaiskasvoissaan kuvautui jonkunlainen sielun
sivistys, joka synnytti kunnioitusta ja ihmetystä.

Kehoitettuna tekemään tiliä teoistaan Nerolle, Galdus laati koko
kertomuksen. Hänen jutussaan ei ilmestynyt sitä sievyyttä, joka oli
Cineaan kertomukselle omainen, eikä sitä niin taitavasti toimitettu
eikä sen hienoimpia kohtia niin hyvin saatettu näkyviin; mutta yhtä
kaikki oli sen vaikutus kumminkin yhtä suuri.

Sillä tässä seisoi mies itse ja esitteli kertomusta itse tapausta
näyttämällä. Kun hän kertoili, hänen mielenliikutuksensa yhä suureni.
Hän eleli tätä tapausta uudestansa. Kaikki tunteet, jotka olivat
palaneet hänessä tuona muistettavana yönä, elivät ja hehkuivat vielä
kerran. Hänen tuimia kasvojaan elähytti vaihetellen suru, viha, kosto
taikka voitonriemu. Hänen vaaleankeltaiset hiuksensa, hänen puuhkea
partansa ja hänen vankka ruumiinsa, hänen kurkkuperäinen äännöstapansa,
hänen muukalainen sanankoroituksensa, hänen kummalliset liikenteensä,
kaikki nämät saattivat hänen aivan merkilliseksi.

Ihastuksissaan Nero otti omasta kaulastaan kultavitjat ja pani ne
Galdon kaulaan.

Hän vakuutti, että tämä kertomus oli antanut hänelle uuden runollisen
into-aiheen. Hän aikoi jatkaa tragediansa ja tämä oli maailmaa
kummastuttava. Hän vannoi myöskin, että Galdus itse oli tätä tragediaa
näkymöllä toimittava. Semmoisella tavalla kertomus Neroon vaikutti.

Jonkun ajan perästä Labeo lähti hoviin. Hän ei mennyt mistään
erityisestä syystä, vaan osaksi jostakin epämääräisestä velvollisuuden
tunteesta ja osaksi vanhasta korkeamman viran halusta. Sangen
vähäiseksi oli tämä halu nyt käynyt. Se kova koetus, jonka alaiseksi
hän oli joutunut, oli laimentanut hänen kunnianhimoansa ja semmoisella
tavalla, jota hän ei voinut koskaan unettaa, näyttänyt hänelle, kuinka
kovin epävakaiset ihanimmatkin toiveet ovat. Hän käänsi ajatuksensa
hartaammin kuin milloinkaan ennen puolisoonsa ja lapseensa, jotka hän
oli melkein ollut kadottaa. Hän rupesi ajattelemaan semmoista onnea,
jota hän saavuttaisi yhdessä näitten kanssa ilman mitään korkeampaa
arvoa taikka suurempaa valtaa kuin mikä hänellä nyt oli.

Mutta hänen asemansa hovissa tuntui hovissa ennen kaikkia tuskaloiselta
sen vuoksi, ettei hän voinut kärsiä silmäinsä edessäkään sitä miestä,
jonka käskyn kautta niin kova onnettomuus oli kohdannut häntä, sitä
miestä, jota vastaan hän oli kerta tarttunut aseisin ja jonka hän oli
vannonut surmataksensa. Sopiko hänen anoa suosion-osoituksia tältä
mieheltä, taikka jos niitä tarjottaisiinkin hänelle, sopiko hänen
vastaan-ottaa niitä? Hän tunsi, ettei hän voinut.

Hänen vaiti-olonsa ja hänen umpimielisyytensä jäivät Nerolta
huomaamatta. Labeo oli aina ollut semmoinen ja Nero oli tottunut
katselemaan häntä jonkinlaiseksi kuva-ihmiseksi hovissaan, joksikin
koristeeksi, taidetuotteeksi. Eikä keisari voinut ajatella että Labeo
katsoisi vangitsemisen tapauksia joltakin muulta kannalta kuin hän
itse. Tämän isän ja puolison sydän oli salattuna Nerolta; että siinä
kätkeytyisi katkeria muistoja ja syviä haavoja, sitä Neron kaltainen
suorastansa ei voinut käsittää.

Muutamien kuukausien perästä Labeo havaitsi, ettei hän voinut kestää
tätä elämää ja hän alkoi inhota sitä -- inhota viheliäistä hovimiesten
parvea ja sitä ilkeätä tyrannia, joka johdatti. Hän päätti muuttaa
pois.

Muutkin asiat vaikuttivat häneen; mutta ennen kaikkia Markus. Kuukausi
toisen perästä oli mennyt, mutta sumu, joka oli laskenut tälle nuorelle
sydämelle, ei ottanut millään tavoin haihtuaksensa. Hänen isänsä ja
äitinsä katselivat kovalla huolella näitä kasvoja, jotka näyttivät
päivästä päivään muuttuvan alakuloisemmaksi. Markus hauteli aina omia
ajatuksiaan ja elätteli noita mustia haaveita, jotka olivat
valloittaneet hänen mielensä. Se oli semmoinen sielun tila, joka
saattaa miehen mielipuoleksi ja välttämättömästi kuolettaa lapsen.
Tämän Labeo näki. Hän katseli pelolla tämän pojan lakastuneita silmiä,
jäntitöntä liikuntoa ja hitaisia askelia, tämän pojan, jonka erittäin
hilpeä luonto vähäistä ennen oli virkistyttänyt koko perhettä ja
täyttänyt sen ilolla. Markus oli tauonnut nauramasta ja leikitsemästä.
Hänen isästänsä tuntui ikäänkuin olisi poika herjennyt olemasta
itsekaltaisenansa. Hän tunsi että ennen kaikkia perin-juurinen
asuntopaikan muutos oli tarpeellinen, eikä katsonut mitään paikkaa niin
soveliaaksi kuin Britanniaa.

Mutta samalla kuin hän lähti takaisiin sinne, samalla hän luopui
kaikista toiveista pikaisen viran-ylennyksen suhteen; vaan Labeo oli
alkanut pitää sitä vähässä arvossa. Britannia tarjosi heille uusia
oloja. He olivat oleskelleet siellä ennen ja rakastivat sitä. Markus
kenties tointuisi jälleen Pohjanmeren voimistuttamassa ilmassa ja
tulisi entiselleen.

Labeon ei ollut vaikea päästä legionan päälliköksi. Nerosta oli aivan
yhdentekevä, lähtikö hän vai ei; ja niin he ennen pitkää olivat
hankkineet kaikki lähteäkseen semmoiseen paikkaan, jossa ei ollut
mitään synkkiä, yhä vireillä pysyviä muistoja eikä mitään alinomaista
pelkoa uusista vaaroista.

Sulpicia jätettiin jälelle ynnä Isaak kartanoa hoitamaan. Lydia jäi
myöskin ja Cineas, joka oli päättänyt viipyä vielä jonkun ajan Romassa.
Labeo otti mukaansa puolisonsa ja poikansa ja Galdon.

Aika kului ja Tigellinus oli koettanut vieroittaa Neron mieltä hänen
jälleen elpyneistä taipumuksistaan kirjallisten harrastusten suhteen.
Tämän miehen luonto ei sallinut minkäänlaista kilpailemista. Hän pyysi
ennen kaikkia luovuttaa keisaria Cineaan yhteydestä, sillä hän tunsi,
että niin kauan hänen valtansa myöskin oli vaan puoleksi taattu. Tätä
varten hän vei keisarin pois Romasta useammin kuin ennen ja pidemmäksi
aikaa erältänsä. "Kultainen kartano" kohosi paraikaa ja ennenkuin tämä
oli valmis, Nerolla ei ollut mitään hänen suuruuttansa vastaavaa
asuntoa. Muut paikat tarjosivat suurempaa vaihtelevaisuutta ja Bajaessa
taikka Neapelissa Neron oli tilaisuus nähdä enemmän uutta ja yhtä
suurta ylellisyyttä. Cineas tunsi olonsa suuresti huojentuneeksi, kun
Nero jälleen oli poissa. Yhteys keisarin kanssa inhotti häntä. Nyt kun
hänen rakkaat ystävänsä olivat turvassa, hänellä ei ollut mitään
toimitettavaa hovissa eikä hän halannut mitään niin paljon kuin
saada hiljaisuudessa lähteä pois. Hänen tahtonsa täytettiin, jopa
parhaalla lailla, silla hovi oli muuttanut pois ja tavallisella
huikentelevaisuudellaan Nero pian unhotti pois "filosofinsa". Neron
tragedia jäi kesken-eräiseksi suunnitelmaksi ja mielikuvituksen luomien
sijaan astuivat tositapausten kauhut.

Tigellinus yllytti kaikkia isäntänsä pahoja intohimoja eikä mitään niin
suurella menestyksellä kuin tämän julmuutta. Useat Roman parhaista
miehistä kukistuivat hänen vehkettensä kautta. Cineas oli kadonnut
näkymöltä eikä Tigellinus enään ajatellut häntä, vaan siirsi kaiken
kateutensa Petronion puoleen. Tämä iloinen, huoleton ja hilpeä mies
kävi yhä hovissa, sillä tämä oli hänen rakkain kotinsa, eikä Tigellinon
juonitteleminen eikä Neron karttuva julmuus peloittanut häntä.

Viimein Petronius sai surmansa. Tigellinus syytti häntä osalliseksi
suureen kapinaliittoon ja Nero uskoi taikka kumminkin katsoi sopivaksi
olla uskovinansa. Nero sattui juuri silloin olemaan huvimatkalla
Neapelin lahden tienoilla. Petronius seurasi häntä, mutta pantiin
kiinni Cumaessa. Hän havaitsi, että hän oli tuomittu ja vastaan-otti
kuoleman samalla iloisella mielellä ja tyvenellä ylenkatseella,
jolla hän kaiken elin-aikansa oli maailmaa katsellut. Hän kuoli
omituisella tavalla. Hän ei tahtonut elää epätiedossa ja niin hän
ylenkatseellisesti valmisteli lähtöänsä maailmasta eikä kuitenkaan
tahtonut näyttää hätäilevältä. Hän avasi suonensa ja sidotti ne taas
tavan takaa, kadottaen vähäsen verta joka kerta ja vähitellen mennen
heikommaksi. Mutta koko ajan hänen ystävänsä ympäröitsivät häntä ja
näitten kanssa hän laverteli ja laski leikkiä tavallisella
huolettomuudellaan. Hänen mielensä ei tehnyt puhua totisista
filosofillisista kysymyksistä, niinkuin sielun kuolemattomuudesta
taikka kuoleman ylenkatseesta, vaan hän tahtoi mieluisammin kuulla
soitantoa ja laulantoa, lempirunoja ja iloisia säveliä. Hän jakeli
lahjoja kaikille, kävi ympäri sekä sisällä että ulkona, pani ajaksi
maata, ja näin hän iloisesti ja tyvenesti laski pilaa kuoleman kanssa.
Samalla kuin hän ylenkatsoi kuolemaa, hän osotti yhtä suurta
ylenkatsetta tuhottajiensa, Tigellinon ja Neron suhteen, ja vietti
viimeisiä tuntejansa sillä että hän kirjoitti kertomuksen Neron
irstaisuudesta, jonka hän lähetti keisarille lukittuna tämän omalla
sinetillä.

Tällä välin kristittyin vainoaminen oli suuresti laantunut. Useat
palasivat kotiinsa ja koettivat, niin paljon kuin mahdollista oli,
päästä näkyvistä. Keisarilla oli suurempia ja arvokkaampia uhreja eikä
hän enää huolinut heistä. Hänen julistuksensa heitä vastaan oli
kuitenkin yhä voimassa; alhaisemmat virkamiehet väijyivät vielä heitä,
ja vaikka halpasäätyiset kristityt saattivat jäädä huomaamatta, löytyi
sentään muutamia, joita oli mainittu nimeltä ja joitten vangitsemista
vielä puuhattiin niinkuin sangen tärkeätä asiata. Etevämpiä näitten
joukossa oli Julius.

Koko tämän ajan kuluessa oli vanha Carbo ollut aivan toisenlainen kuin
ennen. Heti alusta hän suri poikaansa ja katui omaa kovuuttansa. Hän
ihmetteli salaisesti tämän lujuutta ja urhoollisuutta ja hankki aina
itselleen tarkkoja tietoja hänen tilastaan ja rohkeista toimistansa.
Hän olisi mielellään keksinyt jotain keinoa, jolla hän voisi saada
poikansa takaisin ja sopia hänen kanssaan, mutta ei tietänyt kuinka.
Hänen romalainen ylpeytensä esti häntä ensi askelta astumasta, eikä
Julius voinut tulla hänen luokseen. Näin hän kauan aikaa taisteli
suruansa vastaan, siksi kuin hän ei voinut kauemmin sitä kestää.

Eräänä päivänä hän kävi Cineaan luona ja puhui entisellä tavallaan ajan
pahuudesta. Hän soimasi kovasti Neroa ja luetteli hänen rikoksiaan.
Lopulta hän puhui kristittyin vainomuksesta, mainiten sitä Neron
ilkeimmäksi teoksi ja vakuuttaen, että kristittyin hyvät avut olivat
hänestä täydellisesti todeksi näytetyt sillä, että Nero oli valinnut
heidän kostonsa esineeksi. Jos he olisivat olleet miksi hän kerta luuli
heitä, he eivät olisi koskaan näin kärsineet.

Cineas kuunteli tätä kummastuksella ja ilolla. Hän ajatteli, että hän
kenties voisi saattaa isän ja pojan yhteen; häntä ilahutti, kun hän
ajatteli, että tämmöinen onni odotti hänen ystäväänsä ja mietiskeli,
kuinka hän parhaiten saisi tämmöisen yhtymyksen aikaan, kun vanha
Carbo, joka oli ollut ääneti vähän aikaa, äkkiä alkoi puhua siitä, jota
Cineas juuri tuumi, ja huudahti tuskin kuultavalla äänellä:

"Cineas, sinä tiedät, missä hän on. Vie minut hänen luokseen."

Tämä poisti kaikki vastaukset. Hyvin iloisena Cineas heti suostui. He
lähtivät viipymättä siihen paikkaan, jossa Julius oli ollut niin kauan
ja pääsivät ennen pitkää perille. Carboa hirvitti, kun hän meni
portaita alas, astui pimeätä labyrintia ja ajatteli, että tämä oli se
paikka, johon hänen poikansa oli karkoitettu. Ja minkä tähden?
Viattomuuden, oikean uskonnon ja hyvien avujen tähden.

Viimein isä tapasi poikansa. Jättäen Carbon taaksensa Cineas toi Julion
hänen luokseen. Julius tuli, vaaleana ja laihana, jommoiseksi hän nyt
oli muuttunut, kantaen kurjan elämän merkkejä ja kalvealla muodollaan
ollen vielä kalveampi tulisoittojen tummassa valossa. Carbo katseli
häntä tuokion ja sulki hänen sitten syliinsä.

"Voi minun poikani!" hän lausui ja purskahti itkuun.

"Isäni", sanoi Julius, joka oli yhtä syvästi liikutettu, "minä tiesin
koko ajan, että olit antanut anteeksi minulle."

Vaan Carbo alkoi nyt kirota heikkouttaan ja koetti pidättää
kyyneliänsä, mutta kun hän uudestaan katseli poikaansa, kyynelet
jälleen täyttivät hänen silmänsä, kunnes hän viimein kävi istumaan,
peitti kasvonsa käsillään ja itki katkerasti.

Nyt, kun vanhus oli löytänyt poikansa ja painanut häntä jälleen
sydäntänsä vastaan, hän ei voinut ajatella pidempää eroa. Hän vaati
kiivaasti, että Julius kohta jättäisi tämän paikan ja tulisi kotiin.
Hän lupasi puolustaa häntä kaikkia vaaroja vastaan ja Julius hymyili
suruisesti ja lempeästi, kun vanhus vakuutti, että hän tahtoi panna
henkensä alttiiksi häntä varten, jos joku yritti viemään häntä
vankeuteen.

"Minä tiedän, isäni, että sinä tekisit niin, samoin kuin minäkin
tekisin sinun tähtesi, mutta minun täytyy ajatella muita asioita. Pelko
oman itseni puolesta ei pidätä minua täällä. Minusta ei ole mitään
pelkoa. Minun olisi helppo välttää vainoajia. Mutta täällä on muutamia,
joitten ei olisi helppo. He ovat vähemmän toiveliaat ja enemmän
pelokkaat kuin minä. Me, jotka olemme voimakkaat, me kannamme heikkojen
kuormaa. Tämmöinen meidän uskontomme on. Muutamat näistä onnettomista,
pelokkaista hengistä eivät rohkenisi jättää tätä paikkaa. Niin kauan
kuin yksi ainoa kallis Kristuksen lapsi löytyy täällä, niin kauaksi
minun tulee jäädä tänne ja auttaa ja lohduttaa häntä. Muutamien on
velvollisuus opettaa; minun on velvollisuus suojella pelkääviä ja
heikkoja. Ja minä olen luullakseni tehnyt jonkunlaista hyötyä heille."

Carbon silmät sädehtivät, kun hän katseli poikaansa ja kuuli hänen
sanojansa.

"Jumala varjelkoon, poikani, että he kadottaisivat sinun! Minä ymmärrän
sinun. Minun täytyy suostua. Se on vaikeata. Mutta minä en voi sanoa
mitään. Jos olisin nuori, minä rupeisin kristityksi ja tulisin tänne
sinua auttamaan. Sinä elät kunniakasta elämää, jalo poikani. Mutta enkö
minä saa koskaan nähdä sinua? Täytyykö minun mennä takaisin ja elää
ilman sinua? Tahdotko antaa vanhan isäsi kuolla hänen luonansa
olematta?"

"Minä tulen sinun luoksesi, milloin ikinä vaan pääsen", vastasi Julius.
"Minä vietän päiväkausia sinun luonasi. Ennen pitkää minun kenties on
tilaisuus jäädä kotiin. Malta vähän mieltäsi, kallis isäni. Ajattele,
mitä tekemistä minulla on. Me tulemme usein yhteen nyt. Kiitä Jumalaa,
että tämä eripuraisuus on ohitse."

Julius piti puheensa. Hän kävi usein isänsä luona ja viipyi toisinaan
kauan. Häntä ei kohdannut koskaan mikään vaara. Tämä uusi elämä ja tämä
osittainen pääsö holvien pimeydestä ja kosteudesta vaikuttivat
nähtävästi häneen. Hänen vaalea muotonsa muuttui verevämmäksi ja hänen
mielensä kävi hilpeämmäksi.

Mutta yksi seikka oli, joka vaikutti etuisammin häneen kuin kirkas ilma
ja auringonpaiste ja sovinto hänen isänsä kanssa.

Oli yksi, joka aina odotti hänen tuloansa ja laski hänen poissa-olonsa
päivät ja kuuli hänen äänensä sykkivällä sydämellä -- yksi, jonka koko
olento, jolta kaikki muut siteet olivat katkenneet, nyt liittyi
hellästi häneen ja sai hänessä elämänsä lohdutuksen. Tämä oli Lydia.

Lydian luona käydessään Julius alkoi viipyä yhä isomman aikaa. Suuren
osan ajastansa hän vietti Labeon huvilassa. Hänen isänsä seurasi häntä.
Kun Julius oli poissa, vanhus tuli toisinaan sinne, sillä hän tiesi,
että tämä paikka oli kallis hänen pojallensa, ja halasi puhua jonkun
kanssa hänestä. Välisti hän valitsi Cineaan; mutta ennen pitkää hän
tapasi toisen kuuntelian, joka ei koskaan väsynyt kuuntelemasta, kun
hän puhui tästä aineesta, joka oli taipusa kuuntelemaan tuntikaudet ja
kehoittamaan häntä ja innostuttamaan häntä kysymyksillään. Carboa
miellytti tämä kuuntelia enemmän kuin mikään muu. Ja niin hän viimein
tuli joka päivä Labeon kartanoon puhumaan Lydian kanssa ainoasta
aineestaan.

Hän taukosi Romaa soimaamasta; hänen entinen katkeruutensa ja hänen
jyrkkyytensä olivat kadonneet ja antaneet tilaa lempeämmälle ja
ystävällisemmälle mielenlaadulle. Nuot vakavat sotamiehen kasvot ja tuo
lempeä ääni, jolla hän aina puhutteli Lydiaa, muistuttivat toisinaan
tätä hänen omasta isästään ja saattivat hänen rakastamaan Julion isää.

Aika kului ja Julius alkoi päästä entiseen lujaan terveyteensä. Elämä
oli muuttunut suloiseksi. Katakombeihin turvattiin vaan välisti
äkillisessä pelossa. Kaikkein pelokkaimmat olivat rohjenneet lähteä
pois ja ruvenneet entiseen elämäänsä. Lopulta Julion oli tilaisuus
jäädä kokonaan isänsä luokse.

Nyt Julius ja Lydia olivat lähellä toisiaan. Yhdessä kestettyjen
kärsimysten muistot liittivät heidän yhteen, ja näytti siltä kuin
heidän surunsa olisivat ajaksi haihtuneet.

Tämä kaunis nuori tyttö oli perinjuurin vaikuttanut koko Julion
luontoon. Julius oli nähnyt hänet hänen halvassa ylähuoneessaan, jossa
hän asui isänsä kanssa; hän oli vartioinnut häntä noissa kolkoissa
katakombeissa, jossa tämä oli ummistanut isänsä silmät. Hän oli monta
kertaa pelastanut hänen henkensä.

Ulkona taivasalla taas kerta ollen Julius ei saattanut enää kärsiä sitä
vähäistä estettä, joka vielä eroitti heitä toinen toisestansa. Elämä
oli ikävä ja armoton ennenkuin Lydia oli hänen kanssaan kaikkiin osaa
ottamassa. Hän ei malttanut odottaa siksi kuin hänen tilansa oli aivan
turvallinen.

Jos minä odotan siksi, minun täytyy odottaa kuolemaan asti. Lydian
täytyy ottaa minut semmoisena kuin minä olen, vaarassa, kuolema
silmieni edessä, ja meidän on oleva sama kohtalo, tulkoonpa mimmoinen
tahansa. Niin kauan kuin olen kristitty, niin kauan minun asemani pysyy
tämmöisenä. Ja mikä enempi on, Lydia on samassa vaarassa.

Näin Lydia pääsi turvattomasta ja yksinäisestä elämästänsä. Carbon
kartano, muitten rinnalla varsin halpa, näytti Lydian mielestä
kuninkaan linnalta. Lydian läsnä-olo saatti sen kirkkaammaksi ja
hohtavammaksi Julion silmissä. Carbon ei tarvinnut enää mennä Labeon
kartanoon tapaamaan jotakuta, jonka kanssa hän saisi puhua pojastansa.
Julion puoliso rakasti tätä ainetta enemmän kuin kukaan muu ja niin
onnellisesti kuluivat vanhuksen päivät, että hän näytti nuortuvan
uudestaan eikä viimein tietänyt ketä hän enemmän rakasti, poikaansa vai
vasta saatua tytärtänsä.



XXX.

Etevin martyri.


Kun Roman kristityt näin alkoivat jälleen vapaasti hengittää ja palata
entisiin toimiinsa jonkinlaisella turvallisuudella, vähäinen seurakunta
täyttyi ilosta yhden tapauksen johdosta, joka oli heille varsin
suuren-arvoinen.

Se ei ollutkaan mikään vähäinen asia, se oli suuren Apostolin
takaisintulo.

Hänen kanssansa tuli Philo, joka oli seurannut häntä kaikkialla hänen
matkoillansa ja joka nyt näytti kalveammalta, heikommalta, mutta
kuitenkin hehkuvammalta ja hartaammalta kuin milloinkaan.

Monta oli kertomusta, joita nuot kiusatut raukat Romassa tiesivät
jutella vainomuksistaan ja kärsimyksistänsä. Siinä huojennuksessa, joka
nyt oli saatu raskaasta sorron taakasta, he kuitenkin varoivat vaaraa.
He arvelivat kaikki, että tämä vaara kohtasi juuri etevimpiä heidän
joukostaan, ja heistä kaikista Paavali oli kaikkein etevin.

Hänen puolestaan he pelkäsivät. He pyysivät häntä pelastamaan itseään
sillä, että hän oli hiljaisuudessa ja poissa näkyvistä. Mutta Paavalin
luonto ei sallinut tätä. Hän oli viettänyt elämänsä keskellä uhkaavia
vaaroja ja kun hän lujasti luuli, että hän ennemmin tai myöhemmin saisi
surmansa uskontonsa vuoksi, hän oli yhtä valmis heittämään henkensä
Romassa kuin jossakin muussa paikassa.

Hän jatkoi sentähden tointansa suurimmalla julkisuudella ja menetteli
kaikin puolin aivan niinkuin hallitus olisi suvainnut kristityitä.
Tässä tilassa hän pian herätti huomiota; ja kun siellä löytyi useita
virkamiehiä, jommoisia aina joka paikassa löytyy, jotka koettivat
saavuttaa kunniaa virka-intoa osottamalla, hänen toimensa viimein
päättyivät siihen, että hän vangittiin.

Tutkinnon perästä hän pantiin maan-alaiseen Mamertinin vankihuoneesen
Kapitolion kunnaan juurella.

Täällä hän valmisti itseänsä kuolemaan. Philo, hänen alinomainen
seuralaisensa, oli vangittu samaan aikaan, suljettu samaan paikkaan ja
tuomittu samaan kohtaloon.

Kappale aikaa kului Paavalin vangitsemisesta, ennenkuin hän
teloitettiin, jotta hänen oli tilaisuus vastaan-ottaa muutamia ystäviä,
lohduttaa heitä ja kirjoittaa muille kaukana oleville jumalallisen
virvoituksen sanoja.

Niitten joukossa, jotka kävivät vankia tervehtimässä, oli Cineas.

Hän oli nähnyt Paavalin ennen, kun tämä toimitti elämänsä suurta työtä.

Hän katseli nyt ihmetellen tätä miestä hänen vankihuoneessansa, tätä
miestä, joka seisoi hänen edessään kahleissansa, tyvenenä,
maltillisena, leppeänä ja niin iloisena käytökseltään, että Cineas
täyttyi kummastuksella.

Apostoli sanoi, ettei hän ainoastaan täydellisesti tahtonut kärsiä
vankeutta, vaan todesti halasi kuolla. Hän sanoi, että hän oli valmis
menemään pois ja että pois meneminen maailmasta merkitsi taivaasen
pääsemistä. Hän oli taistellut Kristuksen taisteloa ja nyt hänen
sotapalveluksensa oli päättynyt. Hän lähti nyt saamaan palkintoa
töistänsä. Loppuvalon siunaus oli hänen edessään; kunnia semmoinen,
jota ei kukaan voinut käsittää; autuus ijankaikkinen ja sanoin
sanomaton. Hänen taistelonsa oli taisteltu; hänen juoksukenttänsä oli
päähän juostu; hän oli ollut uskollinen ja taivas oli hänen tarjonansa.

Cineas katseli suurimmalla ihmetyksellä Paavalin käytöstapaa kuoleman
lähetessä. Hän ajatteli, että tämä mies, joka seisoi hänen edessään,
kuolisi Sokrateen kuoleman. Hän oli aina niin mielellään muistanut tätä
kuolemaa ja hän tunnusti itselleen, että löytyi semmoisia kohtia,
joissa Apostoli vei voiton filosofista.

Paavali ei jäänyt pitkäksi aikaa vankeuteensa.

Muutamien päivien perästä loppu tuli.

Hänen ei tarvinnut kärsiä tulella polttamisen kovempia tuskia. Roman
yleisö oli jo kauan aikaa sitten saanut kyllänsä kauhuja, ja paalussa
palavien ihmisten näky synnytti toisenlaisia tunteita, kuin mitä se
ennen oli synnyttänyt.

Nyt kun Paavalin vuoro tuli, arveltiin, että lakia noudatettiin, jos
hän kärsisi kuoleman-rangaistuksen samalla tapaa kuin joku muu
kansalainen. Tuli oli vaan erinomaisissa tiloissa käytettävä; sitä ei
tässä vaadittu.

Tavallinen kuolema mestauksen kautta sallittiin hänelle.

Hänen ylevää henkeänsä tuki viimeiseen hetkeen asti korkea,
järkähtämätön usko -- usko, joka oli enemmän kuin usko, sitten kuin se
oli lujistunut varmaksi tiedoksi ja vakuutukseksi.

Hän tiesi, että taivas oli hänelle avoinna. Hän näki kunnian-kruunun,
joka oli säilytetty hänelle korkeudessa.

Tämän taivaan loisto näytti valaiseman hänen kasvojaan; ja ne, jotka
katselivat häntä, luulivat näkevänsä enkelin kasvot.

Kun tämä jalo pää kaatui kirveen alla, siinä oli yksi, joka katseli ja
havaitsi kaikki, joka piti tätä Kristin-uskon suurimpana voitonriemuna.

"Jää hyvästi, oi Paavali!" hän lausui. "Jalo sielu -- kristitty --
filosofia etevämpi! Mene ylös taivaasen heimolaistesi luo! Sinä olet
jumalallinen. Sinä olet voittanut Sokrateen."

Paavalin kanssa toinenkin kärsi.

Hänen ystävänsä, hänen alinomainen kumppaninsa, hänen uskollinen ja
innokas seuraajansa.

Vihdoin herkesivät Philon surut ja kyynelet, ja hän oli onnellinen, kun
hän sai panna henkensä alttiiksi Kristuksen tähden ja kuolla Paavalin
viereen.

Hellät ystävät ottivat ylös heidän ruumiinsa ja kantoivat ne siihen
paikkaan, jota kristityt kuolleet jo olivat pyhittäneet samoin kuin
niitten läsnä-olo, jotka olivat kerta vainon aikana asuneet siellä ja
joille maailma ei sopinut -- siihen paikkaan, joka myöhemmillä
vuosisadoilla oli täyttyvä kristittyin monumenteista ja jota nyky-aika
oli kunnioittava martyrein pyhillä muistoilla.

Tähän paikkaan he hautasivat Paavalin.

Tänne he hautasivat myöskin Philon, samaan kammioon, jossa hänen
äitinsä lepäsi; ja hänen äitinsä päällekirjoituksen yli he piirsivät
kyyhkysen, joka kantoi öljypuun oksaa -- sen rauhan kuva, jonka he
olivat saavuttaneet -- ja nämät yksinkertaiset sanat:

    "Philon ja Clymenen Bisomum."



XXXI.

Tuonelle menneet.


Labeo oli saanut uuden asuntopaikan Britanniassa lähellä Londonia.
Hänen huvilansa, josta oli avara katsanto virralle, sijaitsi kaupungin
rajalla. London oli uudestaan rakennettu. Siinä ei näkynyt kuin
muutamia jälkiä siitä hävityksestä, jonka alaiseksi se oli joutunut.

Labeo luuli, että Markus täällä, tässä tyvenessä ja levollisessa
paikassa, kaukana Roman tuskalloisista muistoista, unhottaisi menneet
ajat; että hänen nuoren sydämensä taakka keventyisi ja taudin oraat
häviäisivät. Mutta Markossa ei havaittu mitään parannuksen merkkiä.
Unissaan hän vielä näki katakombien kauhut ja asui hautojen keskellä ja
seisoi kuolleitten vieressä. Hänen arkatuntoinen luontonsa ei voinut
helposti poistaa tuon tuskan-paikan hirveätä vaikutusta. Niinkuin hän
uneksi, samoin hän ajattelikin ja isää suretti, kun hän kuuli poikansa
aina puheissaan mainitsevan kuolemaa ja hautaa. Turhaan koettiin jos
jotakin apukeinoa, jolla poikaa huvitettaisiin. Huvitukset olivat
kadottaneet sulonsa. Hän piti liian vähän väliä niillä. Hänen
vanhempansa näkivät, kuinka hänen voimattomuutensa ja tyhjyytensä eneni
ja heidän levottomuutensa kasvoi. Luultiin, että kylmempi, karaiseva
ilma-ala vaikuttaisi etuisasti häneen; mutta ei mitään muutosta
parempaan päin huomattu.

Helenan koko olento oli kiintynyt hänen lapseensa ja tämän huono
terveys piti häntä alinomaisessa levottomuudessa ja tuskassa.
Hennokkaalla ja heikkohermoisella Helenalla ei ollut koskaan ollut luja
terveys ja tuo kova kokemus, johon hän oli joutunut, kun hän maisti
kuoleman katkeruutta, oli jättänyt jyviä ja pysyväisiä jälkiä. Useita
harmaita hiuksia ilmestyi jo tällä otsalla, joka vielä oli nuori, ja
hänen kauniit kasvonsa olivat vakoontuneet, ja yhä pysyivät surun
merkit. Jos Markus olisi päässyt entisiin voimiinsa, ja elämä olisi
ollut iloinen -- jos hän itse olisi palannut täydelliseen rauhaan ja
vapauteen, jossa ei olisi ollut mitään murhetta -- silloin olisi hän
kenties jälleen tointunut tuon vaiherikkaan yön kauhuista. Mutta toiset
surut astuivat entisten sijaan ja Markon laihat, vaaleat kasvot, jotka
yöt päivät haamottivat hänen silmissään, vaikuttivat haitallisemmin
kuin katakombit.

Kun poika hiukeni, äiti havaitsi, että hän itsekin hiukeni! Hän ei
puhunut siitä kenellekään. Hän pelkäsi, että hän enentäisi puolisonsa
surua. Hän piti salaisuuttansa sydämessään, ja tätä sydäntä pakotti,
kun hän ajatteli poikaansa, joka näin heiltä riistettäisiin. Hän tiesi,
että hänen ja Markon elämällä oli sama juoksu.

Usein tämä ajatus tuli elävästi hänen eteensä, kun hän katseli Markoa
ja silloin hän likisti häntä kiivaasti sydäntänsä vastaan ja lausui:
"voi suloinen poika!" vaan sitä ajatusta, joka oli hänen mielessään,
hän ei tohtinut lausua.

Mutta, kun Markon kasvot kävivät laihemmaksi ja hänen vartalonsa
hoikemmaksi ja hänen silmänsä kiiltävämmäksi, Helenankin kävi samoin,
ikäänkuin olisi joku hieno samantunteisuus ollut heidän välillään, joka
yhdisti molemmat yhteiseen kohtaloon.

Kaikki nämät huomasi Labeo. Hän näki kaikki, kun hän murheellisena
katseli sitä muutosta, jonka aika oli vaikuttanut molemmissa ja
havaitsi, kuinka molemmat voipuivat yhdessä. Hän näki kaikki. Hän
tiesi, mikä se salaisuus oli, jota Helena rakkaudessaan ei tahtonut
ilmoittaa.

Alusta hän taisteli vastaan ja koetti kovasti epäillä, järjellään
kumota pelkoansa. Turhaan. Äiti ja poika olivat hänen edessään,
näyttäen, mikä oli tulossa. Hän koetti toivoa, mutta toivo kävi yhä
heikommaksi, kunnes se vihdoin kokonaan sammui, ja hänen täytyi
taistella sitä kauhua vastaan, joka ilmestyi täydellisenä hänen
edessään.

Sillä Markus meni viimein niin voimattomaksi, ettei hän enää jaksanut
kävellä ympäri.

Nyt Labeo kantoi häntä ympäri taivahalla; hellästi, lempeästi, samalla
kuin hänen sydämensä oli pakahtumallaan ja hänen äänessään, joka aina
oli hellä ja lempeä, ilmestyi uusi hellyys, uusi rakkauden hehku ja
syvä kaipaus hänen sydämensä lemmittyyn. Voimakas mies kantoi vaaleata,
kuolevaa poikaa ympäri puutarhaa koko päivän, taikka istui pitäen häntä
sylissään, katsoen häntä kasvoihin sanomattomalla rakkaudella. Hän
tahtoi aina olla poikansa luona; hän ei tahtonut kadottaa yhtä
ainoatakaan sanaa eikä katsetta. Hän kokosi ne kaikki muistoonsa.

Sillä välin kuin isä kantoi poikaansa ympäri puutarhaa, Helenan oli
tapa katsella heitä etäältä ja ajatella semmoisia ajatuksia, joita hän
ei ollut halullinen lausumaan.

Ja Labeo käänsi poikansa riutuneesta muodosta silmänsä pois toisen yhtä
rakkaan olennon hoikkaan vartaloon ja havaitsi tämän kalveat,
laihtuneet kasvot ja ajatteli, kestäisikö tämä kaikki, mitä oli
tulossa.

Sillä hän tiesi sen -- hän tiesi sen. Hän näki edessään mustan pilven
eikä mitään valonsädettä. Ero, kaksinkertainen, perin vaikea, jota ei
voi ajatella -- tuska, joka musertaa sydämen, suru sanomaton. Ja tämän
tulevaisuuden synkeys pimitti koko hänen elämänsä, jotta joka tuleva
päivä toi pahemman pelon ja saatti hänen yhä likemmäksi epätoivoa.

Mutta kun Markus kävi heikommaksi ruumiin puolesta, hänen sielunsa tuli
voimakkaammaksi. Hänen mieli-alansa muuttui iloisemmaksi ja hän koetti
rohkaista ja lohduttaa äitiänsä; mutta ennen kaikkia hänen ajatuksensa
ja sydämensä kääntyivät hänen isänsä puoleen.

Koko hänen luontonsa oli ollut lempeä. Hänen luontonsa perustus oli
rakkaus ja nyt, kun maailma katosi ja elämän sulo haihtui, tämä rakkaus
kohosi kaikkia korkeammaksi ja kokoontui hänen isäänsä.

Kenties tämä tuli siitä ylpeydestä, jota hän aina oli tuntenut isän
suhteen; sillä Labeo oli aina ollut Markon mielestä miehuuden korkein
perikuva -- semmoinen, jota hän saatti suurimmassa määrässä ihmetellä
ja kunnioittaa -- semmoinen, joksi hän itse kerta oli toivonut
varttuvansa.

Kenties hän ajatteli, ettei hänen äitinsä tarvinnut niin paljon hänen
rakkauttansa; kukaties hän näki, että suru olisi vähempi, kun sitä
kärsisi lyhyemmän ajan. Äiti oli surustansa pääsevä, sillä välin kuin
isän täytyi kantaa kovaa onneansa ilman lohdutusta tai tukea.

Tämä se oli, joka sai Markon yhtä suurella hellyydellä palkitsemaan
kaikkea sitä rakkautta, jota isä runsaasti osotti hänelle, ja kun Labeo
katseli poikansa kasvoja, tämä loi häneen vakavan rakkauden katseen;
hän tavoitti hyväilyksiä ja antoi isänsä pitää kiinni kädestänsä;
kaikkien näitten kautta ilmoittaen, mitä sanat olivat liian heikot
lausumaan.

Olipa yö taikka päivä, Labeo ei hennonut koskaan luopua pojastaan.
Tämän nukkuessa Labeo valvoi hänen luonaan ikäänkuin koettaen
läsnä-olollaan suojella häntä lähestyvästä vaarasta.

Aika kului ja Markus heikontui yhä, siksi kuin ei isä enään voinut
kantaa häntä sylissään, vaan täytyi valvoa tämän huoneessa ja nyt Labeo
vietti koko aikansa siinä huoneessa, jossa Markus makasi.

Ja kun ruumis raukeni, henki yhä vaurastui. Markossa oli vähemmin tämän
maailman omaa, enemmän taivaan. Sanat, joita hän lausui, eivät olleet
lapsen sanoja. Hän puhui asioista, joista ei Labeo tietänyt mitään;
mutta sanat sykähyttivät koko tämän olentoa ja kokoontuivat hänen
muistoonsa ja virisivät jälki-vuosina.

Ne sanat, jotka useimmiten olivat hänen huulillaan, olivat muutamat
yksinkertaiset sanat, jotka lausuttiin heikolla, mutta totisella
äänellä ja semmoisella syvän rakkauden katsannolla, jota ei kuolema
itse saanut himmentymään.

"Isä, me olemme kaikki siellä viimein."

"Isä, minä olen ensiksi siellä."

"Isä, me yhdymme jälleen."

Silloin Labeo katsoi omaan sieluunsa ja kysyi itseltänsä: tiesikö hän
tämän, niinkuin hänen poikansa sen tiesi? Oliko hän varma siitä? Tämä
poika oli. Mutta oliko hän itse? Ja hän tunsi, ettei hän ollut.

Isän rinnalla äiti oli samassa tuskassa, heikkoudessaan valvoen saman
vuoteen vieressä ja vaan tahtoen elää kylläksi kauan, jotta hän voisi
lohduttaa isää, kun isku ensiksi tulisi -- yhtä surullisena, mutta
ilman epätoivoa; sillä nyt, kun tuo verkkainen, mutta varma loppu
lähestyi, synkein suru peitti Labeon ja hänen sielunsa täyttyi
haikeudella.

Kuitenkin jokainen hetki, joka vei osan pojan elämästä, vei yhtä suuren
osan äidin elämästä.

Kesken tätä Markon oli tapa puhua yksinkertaisia sanojansa taivaasta ja
Jumalasta, ikäänkuin olisi hän puhunut jotakin, joka oli jokaiselle
tuttu. Labeo ei kuitenkaan tietänyt mitään näistä asioista ja Markon
tunteet olivat häneltä salassa. Se Ainoa, jota Helena ja hänen poikansa
niin rakastivat, oli tuntematon hänelle eikä hän uskonut Häneen.
Menestyksensä ja onnensa aikana hän ei ollut kääntynyt Hänen puoleensa
ja nyt, surun tullen, hän seisoi kaukana Hänestä.

"Isä", lausui Markus, "me yhdymme jälleen. Emmekö yhdy, isä? Sano,
isä!"

Ja tuskissansa isä suuteli poikansa vaaleita hiuksia, mutta ei voinut
vastata, siksi kuin Markus vaati häntä niin, että hänen täytyi sanoa
jotakin.

"Oi, minun poikani, suokoon sen suuri jumala!"

"Hän suo -- Hän suo -- isäni!"

Tämmöisillä sanoilla tämä kirkas, nuori sielu kohosi puhtaampaan
maailmaan, hurskaampaan seuraan ja jumalallisempaan rakkauteen, jättäen
jälkeensä hiljenevien sanojensa muiston, että ne säilyisivät tämän isän
särkyneessä sydämessä ja jäisivät siihen vuosikausiksi, kunnes ne
viimein, ikäänkuin kallis kylvö, kasvaisivat hedelmää.

Oli varhainen aamu, kun Markus jätti heidän. He olivat valvoneet hänen
luonaan koko yön. Hän makasi ääneti isänsä sylissä, hengittäen nopeasti
ja pää nojautuneena tämän isän rintaan, joka aivan hervotonna vapisi
niinkuin lapsi, samalla kuin hänen sydämensä ankarat tykytykset
todistivat hänen tutkaansa.

Päivä koitti ja poika avasi silmänsä.

"Isä", hän lausui.

"Voi minun poikani!" huokasit Labeo tuskan äänellä.

"Suutele minua, isä."

Nämät olivat hänen viimeiset sanansa. Ja kun isä painoi huulensa kylmää
otsaa vastaan, tämä lempeä sielu kaikin hellin suloinensa ja
ihanteineen meni hiljaisesti pois. Vieno hymy kirkasti kuolleen
marmori-kasvoin juonteet. Labeo ummisti nämät silmät, jotka katselivat
häntä semmoisella rakkaudella viimeisiin asti, ja laski hiljalleen
sohvaan sen ruumiin, johon hän näki kaiken toivonsa ja kaiken
rakkautena ja kaiken onnensa hukkuvan.

Nyt koko hänen surunsa, kauan pidätettynä ja vastustettuna, puhkesi
ilmiin ja voitti hänen. Hän hapertui taaksepäin ja kaatui lattialle.

Hellät ystävät ottivat hänet hoiviinsa. Hän tointui ja palasi kovaan
kaipaukseensa, mutta ainoastaan joutuakseen uuteen suruun.

Cineas oli tullut Romasta, kun hän ensiksi kuuli, että Markon tauti oli
huolettavaa laatua, ja oli nyt tässä murhettivassa perheessä. Hän näki
semmoisen surun, jota hän ei voinut lievittää. Mitä hänen sopi sanoa?
Ei mitään. Helenalla oli enemmän sanomista. Helena se oli, joka puhui,
kun hän kumartui Labeon ylitse, joka nääntyi suureen suruunsa, vaikka
hän oli horroksistaan virvonnut. Labeo istui ikäänkuin hän ei olisi
kuullut mitään. Hän katsoa tuijotti eteensä. Ainoa ääni, jota hän
kuuli, oli sen viimeiset sanat, joka nyt makasi tuossa, häneltä ijäksi
kadonneena.

Näin Labeo ajatteli, ja jos tämä ainoa ajatus muodostui miksikään, se
oli siksi -- että hänen lemmittynsä, hänen silmäteränsä oli mennyt,
mennyt ijäksi, iki-päiviksi; ja minkä arvoinen elämä nyt oli? Voiko hän
elää tämän jälkeen? Tohtiko hän elää ja kohdata, mitä oli hänen
edessään. Hän ajatteli tuota vanhaa Sulpicion tikaria, johon hän oli
kerran ennen tarttunut, kun tämä sama poika vietiin häneltä pois.

Suloiselta ja hiljaiselta Helenan ääni kuului kesken tätä vimmaa ja
epätoivoa.

"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki
yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."

"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä,
niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt
lunastettujen joukossa."

"Siina on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät
tietoon Hänestä ja tuntevat Hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa.
Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia
varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen,
jollei Markus?"

"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me
olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me
yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."

Mutta Labeo ei kuullut mitään. Kaikki nämät näyttivät vaan turhilta
sanoilta. Cineas kuuli ja muistutti mieleensä Paavalin sanat
katakombeissa Clymenen haudalla. Hänen filosofiansa ei tarvinnut mitään
lohdutusta surussa, mutta tässä oli jotakin, joka hyvin saatti tuottaa
lohdutusta ja lepoa. Eikö se sitä tehnyt? Tuossa poikansa kadottanut
äiti istui, mutta vaikka hänen luonnollinen surunsa oli suuri, sielun
usko vei siitä voiton. Hän katsoi tuonnemmaksi hengettömästä ruumiista
ja näki todellisen poikansa taivaassa, kirkkaudessa.

Mutta Helenan itse ei tarvinnut murhettia. Hänen eronsa Markosta ei
ollut kauan kestävä ja hän tiesi sen. Hän tiesi sen, kun hän seisoi
katsellen noita kalliita jäännöksiä, jotka laskettiin hautakammioon,
hän tiesi sen, kun hänen sydämensä heikot tykytykset juhlallisesti
ennustivat hänelle lähestyvää hetkeä; ja hän ajatteli, että lyhyen ajan
perästä hänkin lepäisi siellä, ja murhettijat saattaisivat hellästi ja
kyynelsilmin hänen tuhkansa viimeiseen lepopaikkaan.

Helena liikkui ympäri heikkona, mutta yhä hän koetti pysyä pystyssä
niin kauan kuin mahdollista oli. Vaan Markon hautajaisten jälkeen hän
ei enää noussut. Hän vaipui vuoteen omaksi, ja puoliso ja veli saivat
vielä toistakin eroa huolehtia.

Hän oli nääntynyt sekä ruumiin että sielun puolesta monen onnettomuuden
ja surun ja tuon kauan kestäneen Markon hoidon kautta, jossa hän oli
ajaksi jännittänyt voimiansa viimeisiin asti ja niin vaan joutunut
suurempaan hermottomuuteen. Ei ollut mitään toivoa hänen suhteensa.
Häntä oli mahdoton pelastaa. Hänen täytyi kuolla.

Labeo ei sanonut mitään. Hän oli arvannut sen edeltäpäin; hän oli
tietänyt sen, kun hänen poikansa kuoli. Hän oli silloin ollut
epätoivossa ja kärsinyt kovinta tuskaa. Nyt hän ei voinut tuntea mitään
tunteita. Hänen edessään makasi hänen elämänä kumppani, jota hän niin
hellästi ja uskollisesti oli rakastanut ja hän tiesi, että tämäkin oli
hänen jättämäisillään. Oli semmoisia hetkiä, jolloin hän heittäysi
helleytensä tai surunsa valtaan, mutta enimmiten hän istui jäykkänä,
kivettyneenä, jumalien edessä nöyrtymättä.

Mutta Cineasta kauhistutti, kun hän näki Helenan näin menevän pois.
Hänen äitinsä oli kuollut hänen lapsuudessaan. Hänen isänsä kuolema oli
ainoa seikka koko hänen elämässään, joka oli koskaan häntä surettanut.
Tämä kuolema tapahtui, kun hän oli sillä ijällä, jolloin tunteet ovat
tuikeat, mutta suru, vaikka kohta syväkin, pian haihtuu. Nyt hän oli
joutuva suruun ja hän tunsi, että hän oli kantava sitä hautaansa asti.

Sillä lapsuudessaan ja poikuudessaan ja ensi miehuudessaan hän ja
Helena olivat olleet eriämättömät, yhtyen kaikkiin taipumuksiin ja
kaikkiin iloihin sillä kummallisella hengellisellä samantunteisuudella,
joka saatti molemmat toinen toistansa lähestymään ja teki toisesta
toisen vastikon. Hän rakasti Helenaa niin, kuin hän ei koskaan ollut
rakastanut ketään muuta inhimillistä olentoa. Kaikki hänen elämänsä
suloisimmat tapaukset olivat yhteydessä Helenan kanssa. Ei mikään
rakkaus ollut voimakkaampi kuin tämä, eikä kestäväisempi.

Helena tiesi sen tuskan, joka uhkasi Cineasta, kuinka tämä kadottaisi
hänen eikä enää löytäisi ketään, joka ymmärtäisi häntä ja hänen
harrastuksiaan; kuinka alinomaisessa rakkaudessaan hän pitäisi
mielessään sisarensa muistoa ja saattaisi lapsuutensa kumppanin
myöhempien vuosiensa kirkkaimmaksi muistoksi. Mutta Cineaalla se ei
ollut oleva kuin pelkkä muisto.

Nyt, kun hän makasi tällä vuoteella, josta hän ei enää toivonut
nousevansa, hänen sielunsa katseli toiseen maailmaan ja nautti näkevän
jotakin sen kirkkaudesta. Helena puhui nyt niinkuin hän näkisi, mitä
hänen edessänsä oli. Labeo ei huomannut, mitä hän sanoi; mutta Cineas
kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki ja muutamat sanat, joita Helena lausui,
väräyttivät koko hänen luontoansa.

Kaikki tarkoitti Kristusta.

"Hän on totuus. Etsi häntä ja sinä pääset lepoon."

"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat
kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."

"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa
opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä, ja sinä
kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen
kokonaan Kristuksen uskossa."

"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et
voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä oli juuri se asia, jota hän
opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin
häneltä tämän ainoan asian -- että Jumala rakastaa minua. Sillä minä
tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi
rakasti minua."

"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka
eteen minun täytyy mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän
rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan
asua Hänen luonansa ijäti."

"Cineas, filosofia voi mietityttää filosofia kuoleman tullen ja saattaa
hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken kuoleman
pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen rakkautensa se
on, joka tämän tekee."

"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan
Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! silloin
sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."

Tämmöisiä sanoja Helena lausui välipäisin, ei yhteen jaksoon, vaan
usein heikkoudesta pysähtyen; eikä Cineas ollut koskaan kuullut mitään
sanoja, jotka olisivat niin vaikuttaneet hänen sydämeensä.

Hän ajatteli itsekseen, että Helenan puhdas henki jo näki sanoin
sanomattomia asioita, ja että hänen kirkas järkensä ymmärsi kuoleman
synkän salaisuuden.

Tätä uutta tapausta ei tarvittu, jotta Cineas havaitsisi, ettei kuolema
pelottanut Kristuksen seuraajia. Hän oli jo oppinut sen monen kautta,
joka oli kuollut levollisesti viimeisessä henkäyksessään lausuen
Lunastajansa nimeä. Eikä hän juuri ajatellutkaan paljasta rohkeutta eli
tyvennyyttä kuoleman lähetessä. Itse puolestaan hän tunsi, että hän
saattaisi kuolla tyvenesti. Seneca oli kuollut jalosti; Petronius
iloisesti. Mutta hän näki sen, että Helenan tyvenyys ja ilo olivat
kovin eriäviä semmoisesta, jota tämä maailma saattaa antaa. Ne olivat
ylevää ylevämmät -- ne olivat jumalalliset.

Niinkuin hän oli ennen halannut tulla kristityksi, niin hän nyt vielä
enemmän sitä halasi. Löytyi vastuksia hänen edessään. Hän ei tietänyt
niitten syytä, mutta hänen oli sallittu kerta siitä selkoa saada; ja
kun Helena puhui, tämä näytti kirkastetulta hänen silmissään ja hän
katseli ja kuunteli, niinkuin enkeliä kuuntelisi ja halasi tunteaksensa
tätä riemullista tunnetta ja puhua tällä taivaallisella tavalla.

Näin päivät kuluivat ja Helena riutui riutumistaan, puhuen yhä
vähemmän, viimeisissä ajatuksissaan lausuen milloin puolison milloin
veljensä nimeä.

Nyt Helena alkoi hourailla. Hänen ajatuksensa palasivat jälleen hänen
onnelliseen tyttöytensä aikaan. Taas hän hyöri Cineaan kanssa kotinsa
armaissa oloissa taikka istui ja puhui tuntikaudet platanipuitten alla.
Hän lausui hiljaa vanhojen laulujen sanoja, lapsuuden laulujen, noitten
suloisten, noitten muistista katoamattomien; ja tätä kiertelevää
mielikuvitusta kuunnellen Cineas tunsi kaikkien omien ajatustensa
menevän takaisin tuohon ihanaan aikaan ja kaipaava, hiuduttava
koti-ikävä valloitti hänen sydämensä. Voi, jos voisi murtaa ajan sulut
ja palata semmoiseen nuoruuteen keskelle semmoista onnea. Mutta nuoruus
oli mennyt ja Helenan kanssa onnikin oli menevä. Jos hän vaan saisi
Helenan tunteen istutetuksi sydämeensä ja voisi katsoa ylös taivaasen,
niinkuin tämä niin mielellään katsoi, ja niinkuin hän nimittää sitä
kodikseen. Silloin kenties entisyys katoisi tulevaisuuden suloon.

Se oli kummallista, ettei Helena houreissansa tuntenut puolisoansa,
mutta aina Cineaan. Tämä tieto, että ainoa, jota hän oli aina
rakastanut, enemmän kuin mitään muuta maailmassa, näin saatti unhottaa
kaikki muut paitsi hänen, tämä tieto tuotti murheellisen lohdutuksen
murhettivalle sydämelle. Näin lapsuuden muistot kaikista muistoista
kestävät kauimmin ja houreissa entisyys elää, sillä välin kuin
nykyisyys katoo.

"Vie minut pois, Cineas, pois. Minä tahdon lähteä kotiin. Miksi sinä
pidät minua täällä?"

Helena katsoi kummallisen rukoilevalla tavalla, kun hän lausui tämän.
Athenalaiseen kotiinsa, lapsuutensa kotiin hän tahtoi palata. Hän ei
tietänyt, missä hän oli, eikä tuntenut tätä huonetta eikä kartanoa
omakseen.

"Etkö sinä pian lähde kotiin, Cineas, ja ota minua mukaasi? Minua
peloittaa. Mitä minä täällä teen tässä vieraassa paikassa? Vie minut
kotiin. Minä tahdon lähteä kotiin."

Voi uupunut henki, Cineas ajatteli, kun hän koetti rauhoittaa häntä.
Sinä todella lähdet kotiin, mutta ei Athenaan.

"Sinä saat lähteä kotiin, voi minun sisareni!" Cineas lausui.

"Milloin?" Helena kysyi levottomasti ja kiihkeästi.

"Milloin? Pian, aivan pian", Cineas lausui, kun kuumat kyynelet
vierivät hänen silmistään.

Kotiin! Oi niin! Kauan Helenan ei tarvinnut huoata huokauksiaan ja
pyytää Cineasta, että hän veisi hänen pois sieltä. Hänen kotinsa odotti
häntä ja hän saavutti, mitä hän halasi, sillä hän vietiin kotiin; mutta
jumalallisempaan kotiin ja kirkkaampaan ilma-alaan ja hohtavampaan
seuraan kuin kaikki ne, jotka asuivat hänen muistissaan -- kotiin, joka
oli tähtien tuolla puolen, ijankaikkiseen kotiin taivaassa.



XXXII.

Pois sotaan.


Isku, joka oli kohdannut molempia ystäviä, sorti heidän maahan.
Kumpaisellakin oli oma surunsa, eikä kumpikaan tohtinut lausua toiselle
ainoatakaan lohdutuksen sanaa.

Labeon tuska näytti ajaksi kokonaan hämmentäneen hänen, ja hän oli ja
liikkui ympäri melkein jonkunlaisessa huumaustilassa. Vähitellen tämä
tila helpontui, mutta vaan tehdäksensä hänen suruansa katkerammaksi.
Pimeys näytti laskeuneen yhä mustempana hänen ympärilleen ja jokainen
valonsäde ijäksi kadonneen.

Aikaa myöten molemmat ystävät vetäyntyivät toinen toisensa puoleen ja
vaikka kumpainenkin alusta oli sulkeunut yksinäisyyteensä,
samantunteisuuden voima kuitenkin saatti heidän yhteen. He puhuivat
vähän taikka ei mitään. He kävivät tiluksia katsomassa taikka
ratsastivat ympäri lähitienoilla taikka istuivat salissa, enimmiten
ääneti, lausuen ainoastaan tarpeellisimpia ja tavallisimpia sanoja,
vaan kuitenkin he tässä harvapuheisuudessaan kumpainenkin etsivät
toistensa seuraa ja kaipasivat sitä.

Kaikki oli mennyt; ystävyys oli jälellä -- kahden jalon luonnon
voimakas ystävyys, joka oli alkanut lapsuudessa, oli lujistunut ja
vahvistunut vuosien kuluessa. Kumpikin tunsi juurtajaksain toisen
luonteen ja kumpikin oli toisen uskollisuutta kokenut. Nykyisessä
surussaan kumpikin tiesi, että toinen murehti. Cineaan kärsivä kato ei
ollut kaksinkertainen niinkuin Labeon, mutta hänen arka luontonsa
saatti hänen tunteensa kiivaaksi ja hänen tuskansa aivan haikeaksi.
Hänen elämässään oli suuri aukko, eikä hän tietänyt, kuinka
sitä täyttää. Sillä hän oli niin tottunut luottamaan Helenan
samantunteisuuteen, silloinkin kuin he olivat erillänsä, että tämä
näytti olevan välttämättömän tarpeellinen; ja nyt, kun hän oli
kadottanut sen, hän tunsi suuresti sen arvon. Mistä hän milloinkaan
löytäisi jälleen niin puhtaan ja ylevän sielun, semmoisen sielun, joka
lisäksi olisi niin aivan samansointuinen hänen oman sielunsa kanssa?

Löytyi vielä kolmaskin, jonka suru ei suinkaan ollut vähemmin katkera
kuin näitten -- raaka, voimakas luonto, jonka epätoivo kuvaantui hänen
kasvojensa äänettömässä tuskassa. Tämä oli Galdus.

Näinä viime kuukausina hänellä ei ollut kuin yksi ajatus, ja tämä oli
Markus. Kun tuo pieni poika ei enää jaksanut olla liikkeellä, Labeo oli
ottanut Galdolta tämän taakan, joka oli niin suloinen jälkimäiselle;
syvässä rakkaudessaan ja kolkoissa aavistuksissansa isä ei kuitenkaan
unhottanut sitä suurta rakkautta, joka asui Britannialaisen vankassa
rinnassa. Galdon sallittiin ottaa osaa sairastavan pojan hoitoon ja
kalliit ne hetket olivat, jolloin hän sai kantaa näin mieluista
taakkaa.

Kun Labeo kantoi Markoa ympäri tiluksilla, Galdus seurasi poikaa
silmillään ja oli aina vartioimassa, hartaasti odottaen jotakin
tilaisuutta saadakseen tehdä jotakin, yhtä kaikki mitä; mutta kaikki,
mitä hänen oli tilaisuus tehdä, tuotti hänelle mitä suurimman onnen.

Kun ei Markus enää jaksanut käydä ulkona taivasalla, seisoi Galdus
taikka käveli koko ajan lähellä hänen huonettansa, siksi kuin Labeo
viimein sääli häntä ja antoi hänen olla huoneessa. Britannialaisen
käytöksessä ilmestyi se mielen vakavuus, joka on omainen luonnon
ihmisille, mutta ne, jotka katselivat häntä, näkivät, että hänen
voimansa usein raukeni, ja milloin hyvänsä hänen silmänsä vaan
kohtasivat Markon, hänen kasvonjuonteittensa vakava tylyys väheni ja
lientyi sanomattomaan rakkauteen.

Vihdoin kaikki oli ohitse, ja Galdus seisoi tuossa ilmeisenä tuskan
kuvana. Hän jäi päiviksi, jopa välisti öiksikin, rakastetun ystävänsä
haudalle, ikäänkuin hänen uskollisuutensa voisi kutsua takaisin
pois-menneen. Hänen kiihkeä rakkautensa sitoi hänen tähän paikkaan,
johon hän näki tämän rakkauden hautaantuneen, ja sillä välin kuin Labeo
ja Cineas kartanossa taistelivat tuskaansa vastaan, Galdus piti
hiljaista suruansa haudalla. Täällä molemmat ystävät toisinaan
tapasivat hänen ja näkivät tämän kolmannen surun, joka saatti kilpailla
heidän oman surmaa kanssa. Tämmöisissä tiloissa he vaan näkivät ja
astuivat ohitse eivätkä lausuneet mitään.

Vähän ajan perästä Labeo muuttui. Hänen ensi huumauksensa poistui,
mutta sen sijaan tuli elävä tieto hänen kovasta tappiostansa. Se
synnytti hänessä haikean surun, joka ilmaantui kirouksissa taivasta
vastaan. Se saatti hänen jäykistelemään kohtaloansa vastaan ja
suuttumaan, ikäänkuin hänen kärsimisensä olisi ollut väärä. Kun hän
ajatteli kykenemättömyyttänsä, hän kävi kiivaammaksi. Mutta hän ei
voinut tehdä mitään. Ei löytynyt ketään, jolle hän olisi voinut kostaa,
ja se taivas, jota hän kirosi, oli ulkopuolella hänen valtaansa.

Eräänä aamuna hän yhtyi Cineaasen puutarhassa. Hän oli muodoltaan
tavattoman vaalea, hänen silmiänsä veristi ja hänen kasvoissaan
ilmestyi hurja levottomuus, joka säikähytti hänen ystäväänsä.

"Cineas", lausui Labeo -- ja tämä oli melkein ensimäinen sana, jonka
hän oli kuukausiin ehdollansa lausunut hänelle -- "minä en voi kärsiä
tätä kauemmin. Minä tapan itseni, jos tätä vielä kestää."

Cineas katseli häntä murheellisen kummastuneena, mutta ei sanonut
mitään.

"Minä olen jo kerran yrittänyt", jatkoi toinen. "Se oli tänä aamuna --
päivän koitteessa", hän lausui katkonaisesti. "Minä olen viettänyt
tavattoman unetonta yötä, ja sydäntäni särki. Äkkiä yksi ajatus
joukahti mieleeni. Minä tahdon tehdä lopun tästä heti ja ijäksi. Miksi
minä elän, jos minun täytyy näin elää? Ja minä rupesin suuresti
kaipaamaan kuolemaa."

"Minä nousin, otin esi-isäni tikarin, jota olen alinomaa kantanut,
toimitin juoma-uhrin Jupiterille, vapauttajalle, ja nyt ojensin
käsivarteni pistääkseni tikaria sydämeeni. Mutta" -- ja Labeon ääni
kävi matalaksi ja sortui liikutuksesta -- "yhtäkkiä luulin kuulevani
äänen -- joka ei ollut mikään ihmisääni -- äänen, joka vaan puhutteli
sieluani -- se oli _hänen_ äänenä -- se sanoi: 'Isä, me yhdymme
jälleen.'"

"Ja tikarini heltesi kädestäni. -- Voi minun poikani!" vaikeroitsi
Labeo, pusertaen kiinni kätensä, "näitkö sinä minun tähtien takaa ja
tulitko pidättämään kättäni? -- Minä katsoin sitä hyväksi
ennusmerkiksi, olipa se sitten mielikuvitukseni taikka lemmittyni ääni.
Minä en tahdo kuolla pelkurin tavalla kärsimisiä karttaakseni. Jos
häväistys olisi edessäni, silloin minä seuraisin esi-isääni."

"Mutta minun täytyy tehdä loppu tästä. Minä en voi elää näin. Joka
päivä saattaa tilani pahemmaksi ja minä kärsin nyt enemmän, kuin
milloin isku ensiksi iskettiin."

"Tuntuuko sinusta niin, voi minun sieluni ystävä?" lausui Cineas
matalalla, surullisella äänellä. "Jos niin tuntuu, löytyy yksi ehto
meillä molemmilla -- sinulla ja minulla: menkäämme pois."

"Pois! Mihin?"

"Pois -- pois -- johonkin pois täältä. Toiveliaasen elämään, jossa
saatamme unhottaa kaikki nämät ja unhottaa itsemme. Judeaan."

"Judeaan!" lausui Labeo, jok'ei oikein ymmärtänyt häntä.

"Niin", vastasi Cineas oudolla innolla. "Judeaan -- legioneihin --
sotaan. Sillä siellä on sota. Koko maa on nousnut kapinaan, ja siellä
on taistelo semmoinen taisteltava, jota ei maailma Philippi'n perästä
ole nähnyt. Se on ajatuksemme toisaalle kääntävä. Me seuraamme Roman
kotkia. Sinä johdatat legionejasi voittoon. Me taistelemme toinen
toisemme vieressä ja ryntäämme noitten kallio-kaupunkein muureja ylös,
jotka siaitsevat vuorten huipuilla. Silloin, jos kaipaamme kuolemaa, se
saavutetaan pian, siitä ei ole epäilemistäkään; ja jos halaamme elämää,
elämä tulee, tuottaen semmoisia ajatuksia, jotka ovat suotuisammat kuin
ne jotka täällä meissä asuvat. Sota on alkanut, ja armeijat ovat jo
menneet sinne kostamaan Cestion tappiota. Minä kuulin tämän eilen
kaupungissa."

Nyt Cineas, joka pelkäsi, että Labeo olisi vastahakoinen, puhui hänen
vanhasta legionastaan, joka oli mennyt sinne, ja noista vanhoista
teltakumppaneista, joitten kanssa Labeo oli jo kokenut sotaretkien
vaaroja ja sodan ankaraa kiihoitusta. Hänen viehättävää puhettaan
kuunnellen Labeo havaitsi koko entisen sota-intonsa syttyvän
rinnassaan; muistot, jotka olivat kauan olleet sammuksissa, virisivät
jälleen; koko hänen sotamiehen luontonsa nousi; hän muisti entisten
kunniakkaitten sotaretkien päiviä ja taisteloin hehkuvaa kuumuutta;
Roman sotaliput ja välkkyvät aseet ja valkoiset teltat kuvaantuivat
hänen eteensä; hänen silmänsä säihkyivät, hänen sieramiansa värähteli
ja hänen sydämensä sykki nopeasti.

"Menkäämme pois", hän huudahti, Cineasta keskeyttäen. "Tuo on miehelle
ja Romalaiselle sopiva elämä. Miksi minä seison täällä vaikeroiten
niinkuin lapsi, kun kaikki nuot ovat edessäni? Kiiruhtakaamme. Me
menemme yhdessä. Sinä et ole sotamies, Cineas, mutta sinä olet
urhoollinen ja osaat käyttää aseita, ja minä näytän sinulle, kuinka
Roman armeijoita johdatetaan."

"Minä lähden sinun kanssasi eikä kenenkään muun kanssa, elämään tai
kuolemaan maailman ääriin saakka. Jos kuolemme, kuolkaamme somasti,
niinkuin miehet tappelussa eikä vuoteellamme."

Tämä uusi ajatus elähytti molempia ystäviä, kun he hankkivat
poislähtöänsä. He ilmoittivat pian päätöksensä Galdolle ja pyysivät
häntä seuraamaan itseään.

Tämä ajatus vaikutti yhtä paljon Britannialaisen mieleen kuin
Labeonkin.

"Te lähdette sotaan?" hän kysyi.

"Niin."

Galdon silmät sädehtivät.

"Ja minä olen vapaa?"

"Yhtä vapaa kuin minä."

"Siinä tapauksessa minäkin lähden, mutta ei teidän kanssanne." Voi
Labeo, minulla on toiset sodat. Minä olen Britannialainen, minä en
taistele Roman sotalippujen alla."

"Minä olen Britannialainen ja olen isieni maassa. Minä kuulen isieni
äänen unissani, ja he vaativat minua kostoon. Minä olen unhottanut
heidän ja ummistanut korvani heidän käskyiltänsä. Minä kuulen heitä nyt
ja tottelen."

"Kaikkialla Britannian vuorilla heimokuntamme vielä asuvat, ja
pohjoisessa he ovat kaikki vapaat. Jos minä olen vapaa, minä tahdon
elää vapaata elämääni heidän kanssaan."

"Tuo ainoa, jota minä palvelin niinkuin jumalaani, on jättänyt minun",
hän jatkoi sortuvalla äänellä. "Mitä jääpi minulle kuin lähtö takaisin
vanhojen jumalieni luo? Kansani tarvitsee minua. He tarvitsevat vielä
puolustajia. Minä tahdon taistella heidän puolestaan ja kuolla heidän
tähtensä."

Labeo ei lausunut mitään. Hän luuli, että Galdus lähtisi takaisin
heimokuntaansa ja heittäisi henkensä jossakin turhassa kapinassa. Mutta
hän tunsi Galdon eikä koettanut muuttaa hänen päätöstänsä.

"Minä en tahdo odottaa siksi kuin te lähdette", lausui Galdus. "Minä
menen ensiksi ja heti. Voi sinä, jonka poikaa minä jumaloitsin, anna
minun viimeistä kertaa syleillä sinua, jätä minut sitten haudalle ja
ennen päivän koittoa minä lähden."

Britannialainen syleili nyt Labeota ja lähti. Koko yön hän makasi
Markon haudalla. Aamulla he menivät katsomaan häntä, mutta hän oli
poissa.

Labeo ja Cineas eivät enää viipyneet kauan. Muutamina päivinä he olivat
päättäneet vähäiset valmistuksensa. He jättivät kartanon ja näkivät
ennen pitkää takanansa Britannian valkoiset rannat, kun heidän laivansa
riensi laineitten ylitse.

Matkan tapaukset hajottivat heidän ajatuksensa ja estivät heitä
muistamasta suruansa niin alinomaa kuin tähän asti.

Ennen pitkää he saapuivat Romaan.

Nyt Labeo syleili äitiänsä ja kertoi hänelle päätöksensä.
Kunnian-arvoisa nainen suostui tähän, sillä hän piti sitä aivan
luonnollisena asiana. Ottaen osaa poikansa syvään suruun hän oli
iloinen, että Labeon oli tilaisuus välttää sitä kiivaan sodan toimissa.

Ennen lähtöänsä Labeo asetti äitinsä tilan mukavalle kannalle. Hän pani
Julion kartanon hoitajaksi, joka luottamus suuresti edisti nuoren
centurion arvoa, ja käski hänen pitää hellää vaaria Sulpiciasta. Lydia
oli tullut kalliiksi Sulpicialle, joka oli ruvennut rakastamaan häntä,
kun hän asui huvilassa, ja Labeo tunsi, että hänen äitinsä elämä tämän
seurassa olisi onnellinen.

Nyt Labeo ajatteli sitä rehellistä palveliaa, jonka uskollisuus oli
nähty monessa tilaisuudessa monena vuotena, ja kun kaikki hänen
valmistuksensa olivat suoritetut, hän päätti tehdä Isaakin vapaaksi.

Kun hän ilmoitti päätöksensä Juutalaiselle, hän suuresti hämmästyi
tämän sanoman vaikutuksesta. Hänen kasvonsa lensivät liikutuksesta
punaiseksi ja kääntyivät kohta kalman-vaaleaksi. Juutalainen lankesi
Labeon jalkain suureen.

"Suokoon Abrahamin, Isaakin ja Jakobin jumala sinulle runsaimmat
siunauksensa, hän pitkittäköön sinun elämäsi ja täyttäköön kaikki sinun
toiveesi ja halusi."

Labeo keskeytti häntä ja vakuutti hänelle, että hän jo oli tehnyt
kylläksi sitä ansaitakseen ja että kiitollisuus, jota hän oli
osottanut, yltäkyllin palkitsi sen vapauden, jonka hän oli antanut.
"Mutta miksi tämä ilo? Minä luulin elämäsi olevan onnellisen täällä.
Sinä näytit aina tyytyväiseltä."

"Jalo Labeo? Maanpakolainen ei ole koskaan onnellinen eikä tyytyväinen.
Hänen sydäntänsä särkee alinomaa. Juutalaiselle isänmaa on kalliimpi
kuin kenellekään muulle. Ja mitä minuun tulee, yöt päivät minä olen
itkenyt, kun muistin Sionia. Mutta minä olen turvannut jumalaani ja Hän
on minun vapahdukseni kallio. Hän on kuullut minun rukoukseni. Kiitetty
olkoon hänen nimensä."

"Mutta sinä et voi nyt palata Judeaan."

Isaak loi silmänsä maahan.

"Siellä on nyt sota."

"Minä kuolisin mieluisammin siellä, kuin eläisin missään muualla",
vastasi Isaak.

"Tahdotko siis lähteä sinne?" kysyi Labeo kummastuneena.

"Sinä et estä minua?" kysyi Isaak hartaasti.

"Estää sinua? ei suinkaan, jos tahdot lähteä."

Isaak nosti päätänsä eikä sanonut mitään, mutta hänen kohoavassa
rinnassaan ja säihkyvissä silmissään oli jotakin, joka ilmoitti sanoin
sanomattomia asioita. Labeo ei ymmärtänyt sitä silloin. Hän ymmärsi sen
jälestäpäin.



XXXIII.

Nero Kreikassa.


Ennenkuin Cineas jätti Roman lähteäkseen Britanniaan, Neron
taiteelliset ja tieteelliset taipumukset olivat erinomaisella tavalla
virvonneet. Hän oli viettänyt jonkun aikaa osaksi hekumallisissa
huveissa osaksi uhkeissa tuumissa keisarikunnan rajojen laventamiseksi,
kun yksi seikka tapahtui, joka käänsi kaikki hänen ajatuksensa toiseen
suuntaan.

Lähetyskunta toimitettiin Kreikan kaupungeista, joka toi Nerolle
voitonseppeleen hänen etevyydestään soittotaiteessa. Ei mikään asia
olisi voinut miellyttää häntä enemmän kuin tämä. Se oli odottamaton, ja
saatti hänen ylen iloiseksi. Hän vastaan-otti lähettiläät lempeimmillä
tervehdyksillä, käski heidän pöytäänsä ja tuhlasi heihin kaikki
kunnian-osoitukset, joita hän suinkin voi keksiä. Hän puhui heidän
kanssaan omituisella tavallaan taiteesta ja kirjallisuudesta; hän
lauloi heille, ja he kuuntelivat ihastuneina ja palkitsivat häntä
innokkaimmilla kädentaputuksilla. Kreikkalaisina ja Caesarin
vieraina he eivät säästäneet imartelemista, ja heidän hieno
hyväilemisensä täytti hänen ilolla. Hän puolestaan ihmetteli heitä
heidän kauneuden-tuntonsa tähden, joka saatti heidän ymmärtämään hänen
kauniita taidonlahjojansa, ja innoissaan hän laimin löi kaikki muut
huvitukset ja kaikki julkiset toimitukset. Kreikkalaiset noudattivat
kokonaan hänen taipumustaan ja vaativat viimein vahvasti, että hän
kävisi Kreikassa ja antaisi tämän maan asukkaille tilaisuutta kuulla
hänen jumalallista ääntänsä, sanoen hänelle, ettei se ollut oikein,
että hän piilotti mainiota neroansa semmoisessa maassa kuin Italiassa,
jossa ei häntä millään lailla ymmärretty, ja vakuuttaen hänelle, että
jos Kreikkalaiset vaan saisivat nähdä hänen ihmeelliset taitonsa, he
jakaisivat hänelle korkeimmat palkinnot kaikissa kilpaleikeissä.

Tämmöisen loistavan maineen toivo häikäisi Neroa täydellisesti ja
karkoitti kaikki muut asiat hänen ajatuksistaan. Hän päätti lähteä
Kreikkaan ja ryhtyi matkansa valmistuksiin. Nämät toimitettiin mitä
komeimmalla tavalla. Viisituhatta korkeasukuista nuorukaista, joitten
päällikkö Tigellinus oli, määrättiin häntä saattamaan. Näihin yhtyi
summattoman suuri joukko kaupungin irstaimmista ja huonoimmista
asukkaista. Mutta tämä saatto-armeija ei kantanut aseita; he ottivat
vaan mukaansa soittokoneet, että kaikki matkan tarvekalut olisivat
yhdenmukaiset. Tuhat vaunua kuljetti ruokavaroja ja hopealla peitetyt
muulit vetivät näitä vaunuja. Kaikki hevoset olivat koristetut
uhkeimmilla valjailla, ja merkillinen omituisuus tässä prameudessa oli
suuri joukko afrikalaisia orjia, kaikki puettuina kauniisin vaatteisin,
ja kalliit rannerenkaat käsivarsissa.

Nämät hankkeet veivät jommoisenkin ajan, mutta viimein he nousivat
maalle Kreikassa. Nyt he panivat toimeen mitä yrityksen menestymiseen
tarvittiin. Kreikan kilpaleikkejä pidettiin ikivanhan tavan mukaan
eri vuosina, mutta Nero ei malttanut odottaa niitten säännöllistä
vietäntö-aikaa. Hän julistutti sentähden käskyn, että kaikki
pidettäisiin hänen käyntinsä aikana, ja että joka paikassa
odotettaisiin siksi, kuin hän saapui sinne. Kadehtien niitten mainetta,
jotka olivat saaneet palkintoja entisinä vuosisatoina, hän käski, että
kaikki heidän kuvapatsaansa hävitettäisiin; hän kutsui kuitenkin kaikki
etevimmät silloin elävät taiteiliat kilpailemaan jokaisessa taiteen
taikka voimistelun haarassa, olipa runoilemisessa taikka soitannossa
taikka juoksemisessa taikka vaunun-ajossa.

Sitten hän aloitti kummallista matkaansa ympäri Kreikkaa, käyden
kaupungista kaupunkiin ja antaen kansan ihmetellä itseään. Joka
näytännössä pidettiin huolta siitä, että odotetut mieltymys-osoitukset
saataisiin. Hänen omat seuralaisensa asetettiin kuunteliain joukkoon
muitten suostumus-osoituksia johdattamaan. Eikä suostumus-osoituksia
puuttunut. Joka kerta, jolloin keisari astui näkymölle, oli loistava
voitto, ja Nero jättäysi täydelleen hetken viehättävään valtaan.
Kaikki läsnä-olevat kilpailiat tunnustivat, että maailman hallitsian
suurempi nero oli voittanut heidän, ja kun eräs onneton raukka pyrki
kilpailemaan Neron kanssa, liktorit veivät hänen pois kaikkien
katseliain nähden. Halveksiminen rangaistiin niinkuin maankavallus.
Vespasianus sattui kerta olemaan läsnä jossakin tämmöisessä näytännössä
ja meni nukuksiin sen kestäessä. Suuttunut keisari ajoi hänen pois
hovista, ja hän olisi ehkä saanut surmansa huonon makunsa tähden,
jollei Judean sota olisi vaatinut hänen tointansa.

Samalla kuin kansa näin ilmoitti mieltymystänsä, heidän oli vaikea
taistella sitä tunnetta vastaan, jolla Kreikkalaiset heti havaitsivat,
mitä oli naurun-alaista. He näkivät Neron astuvan esiin ja tavottelevan
suositun taiteilian kaikkia temppuja, he näkivät, kuinka hän ponnisti
ääntänsä, mullisti silmiänsä, nousi varpailleen, hengähtyi ja vaivasi
ruumistansa siksi kuin hänen ennestäänkin punainen ihonsa kävi
karmosini- ja purpuraväriseksi. Hän kilpaili kaikissa taidon
harjoituksissa; milloin soittoniekkana, milloin murhenäytteliänä,
milloin vaunun-ajajana. Vaunun-ajajana hän yhdessä tilaisuudessa noissa
suurissa Olympian leikeissä suljahti pois vaunuistaan, ja hänen täytyi
jättää ajokertansa kesken. Kuitenkin hän sai palkinnon.

Näin Nero voitti voittonsa, ja Nemean, Python, Isthmon ja Olympian
leikkien suuren-arvoiset kunnian-osoitukset annettiin kaikki hänelle.
Kaikkiansa hän näytännöillään voitti kahdeksan sataa eri seppeltä.
Senati kantoi, niinkuin tavallisesti, kiitos-uhreja jumalille ja teki
hänen voittonsa päivät yhteisiksi juhlapäiviksi.

Ei sentään Neronkaan voitonriemu ollut täydellinen. Kesken kaikkia
juhlamenoja hänkin toisinaan tunsi syyllisen omantuntonsa soimaukset.
Hän kantoi vuosikaudet äitinsä murhan kauheata muistoa, ja tunnusti
kerta, että tämän haamu ajoi häntä takaa ja vainosi häntä ruoskinensa,
käärmeineen, ikäänkuin joku koston jumalatar. Näitten omantunnon
vaivojen vuoksi hän ei juljennut käydä Athenassa, sillä hän tiesi, että
hän siellä näkisi noitten kammottavien jumalattarien vanhan temppelin
ja tarhan. Ei Spartaakaan hänen käynyt lähestyminen, koska Lykurgon
lait erittäin ja ankarasti rankaisivat semmoisia rikoksia kuin hänen.
Hän ei uskaltanut käydä Eleusin mysterioita katsomassa, sillä
kuuluttaja käski pois kaikki murhamiehet ja vanhempansa surmaajat.
Tämmöinen tuskalloinen pelko pidätti häntä juuri niistä paikoista,
joihin hänen mielensä etupäässä olisi tehnyt.

Tällä matkalla hänen puolettomuutensa työt olivat varsin suunnattomat,
ja hänen vaatimuksiensa tyydyttämistä varten syntyi entistä pahempi
sorto Romassa. Ne, jotka hän oli jättänyt poissa ollessaan
hallitsemaan, olivat vaan iloissaan, koska heidän oli tilaisuus omaksi
hyödykseen harjoittaa tyranniutta. Äärettömät rahasummat koottiin
kovimman julmuuden ja kiskomisen kautta, ja Roma näki lakkaamatta
ryöstöjä ja verenvuodatuksia. Kaupungin rikkaimmat ja kuuluisimmat
miehet määrättiin uhriksi ja käskettiin lähtemään pois -- tavallinen
käsky näihin aikoihin, jota ei kukaan koskaan rohjennut olla
tottelematta. Mutta Neron julmuus ulottui avarammalle kuin vaan Romaan.
Hänen rakkautensa Kreikkaa ja kaikkia kreikkalaista kohtaan ei estänyt
häntä ollenkaan hänen rakkautensa maata rystämästä. Juuri ne kaupungit,
jotka olivat häntä kuunnelleet ja jakaneet mieltymys-osoituksia
hänelle, juuri ne tehtiin hänen saaliinhimonsa uhriksi, ja etevimmät
asukkaat ajettiin maankulkeuteen taikka murhattiin, jotta sopi anastaa
heidän omaisuutensa.

Tällä välin tila Romassa alkoi käydä arveluttavaksi. Kansan mielestä
Neron käskyläisten tyranniutta ei käynyt sietäminen; luja ja kiivas
murina nousi. Sanansaattajia lähetettiin keisarille, jotka varoittivat
häntä asiain laidan vuoksi ja käskivät hänen palata. Mutta uusi tuuma
oli tähän aikaan viehättänyt Neroa. Hän aikoi kaivattaa kanavan
Korinthon kannaksen poikki. Hän viipyi kauemmin sentähden että tämä työ
todella toimitettaisiin ja hän sen kautta saavuttaisi ikuisen kunnian.
Tässä vehkeessä ollen hän vielä jatkoi julkisia näytäntöjänsä ja vietti
aikansa verisillä tragedioilla todellisessa elämässä ja
tekotragedioilla julkisella näkymöllä.

Viimein vaara kuitenkin yltyi joka taholta. Roma oli kapinaan
nousemaisillaan. Liekki alkoi levitä muuallekin. Valtionhoitaja Helius
lähti pelästyneenä Romasta ja kiirehtien Kreikkaan tuli Neron luo
Korinthoon. Kertomus, jonka hän toi tullessaan, esti suorastaan Neroa
kauemmin Kreikassa viipymästä, ja tämän täytyi jättää loistavan
maineensa kilpatanner, jossa hän oli noin vuoden aikaa oleskellut.

Nero saapui ensiksi Neapoliin ja astui kaupunkiin semmoisella
triumfilla, joka sopi tälle ihmeteltävälle nerolle, joka oli
saavuttanut niin monta kunniapalkintoa. Muut kaupungit panivat toimeen
samanlaisia triumfeja, ja vihdoin kaikki juhlamenot kohosivat
korkeimmilleen Romassa. Hänen edessään kulki pitkä juhlaseurue, kantaen
niitä seppeleitä ja kukkakiehkuroita, jotka hän oli voittanut, ja
pitäen korkealla ilmassa kirjoituksia, jotka julistivat sen suuren
Romalaisen mahtavaa neroa, joka oli voittanut kaikki Kreikkalaiset
heidän nimen-omaisella alallaan. Kaupunki kaikkui ylistyslauluista ja
pyhistä hymneistä Apollon, soitannon ja runouden etevimmän jumalan
puoleen. Pitkän juhlaseurueen jälkeen nähtiin ne triumfivaunut, joita
Augustus kerta oli käyttänyt. Niissä Nero istui, ja hänen vieressään
Diodoros, soittoniekka. Kukkia sirotettiin kaduille keisarin eteen.
Pyhiä teuraita kannettiin alttareille, uhrien ja suitsutusten savu
nousi ilmaan, ja kaduilla kuului niitten ilon- ja suosion-huudot, jotka
koettivat soveliaalla huutamisella soveliaimmalla tavalla tervehtiä
tämmöistä voittajaa.

Kesken näitä kaikkia yksi asia täytti Neron harmilla ja vihalla, ja se
oli Cineaan poissa-olo. Hän oli odottanut, että tämä olisi ollut ennen
muita halullinen seuraamaan häntä Kreikkaan, ottamaan osaa hänen
triumfeihinsa ja ihastelemaan hänen taidonlahjojaan. Sen sijaan Cineas
ei ollut ensinkään tullut näkyviin eikä edes lähettänyt mitään
anteeksipyyntöä. Tämänkaltaisella matkalla Cineas olisi ollut kaikki
kaikissa. Se kunnioitus, jota Cineaan mainiot tiedot olivat
synnyttäneet Nerossa, vaikutti, että tämä vielä halukkaammin tahtoi,
jotta Cineas olisi saapuvilla, ja kartutti hänen suuttumustansa Cineaan
poissa-olon vuoksi. Alusta Nero luuli, että Tigellinon kateus oli
syypää siihen, ja syytteli tästä lemmittyänsä; mutta jälkimäisen
selityksistä hän näki, ettei asian laita ollutkaan semmoinen.

Keskellä Kreikan matkansa huvituksia hän ei ollenkaan kysynyt Cineasta,
vaan yhä, aivan viimeisiin asti ajatteli, että Athenalainen saapuisi
sinne. Hän luuli vahvasti, että Cineas jäi korkeinta nautintoa vailla,
johon hän milloinkaan pystyi, kun hän ei kuullut hänen omaa
jumalallista ääntänsä; ja usein, kun kolmenkymmenen-tuhannen ihmisen
mieltymys-huudot raikauttivat teateria, hän ajatteli itsekseen: -- voi,
jospa vaan Cineas olisi täällä!

Mutta kuukausi toisen perästä kului eikä Cineas vielä tullut, ja yhä
vaikeammaksi kävi tätä poissa-oloa puollustaa. Alussa Nero ei
suuttunut, sillä hän luuli, että Cineas tulisi kylläksi rangaistuksi,
kun hän saisi täydelleen tietää, mitä hän oli jäänyt paitsi. Mutta
ennen pitkää Nero vihastui ja alkoi vähitellen ajatella, että häntä
halveksittiin, siksi kuin tämä ajatus muuttui todelliseksi epäluuloksi,
ja epäluulo varttui vakuutukseksi. Nyt hänen vihallaan ei ollut päätä
eikä määrää, ja tulinen kostonhimo täytti hänen sielunsa.

Vasta Romaan tultuansa Nero kysyi Cineasta. Silloin hän sai tietää
kaikki -- että Cineas oli matkustanut Britanniaan ja sitten palaten
Labeon kanssa tämän seurassa lähtenyt Judeaan.

Tämä saatti Neron vimman pahimmilleen. Cineas oli tietänyt, että hän
oli Kreikassa, vaan kuitenkin mieluisammin lähtenyt Judeaan. Miksi?
Tyhjästä uuteliaisuudesta. Ei suinkaan taistelemista varten. Ja hän oli
osoittanut itsensä kylmäkiskoiseksi Caesarin neron suhteen. Tämä oli
halveksimista, häväistystä. Cineaan täytyi kuolla!

Kaikkein ensimäinen toimi, johon hän ryhtyi, oli se että hän käski
vangita Cineaan ja tuoda hänen Romaan tutkittavaksi.

"Hänen täytyy kuolla tällä kertaa", sanoi Nero Tigellinolle. "Minä aion
koettaa, eikö voi saada kuolemaa kauheaksi hänellekin."



XXXIV.

Neron loppu.


Ne suostumushuudot, jotka Nero oli kuullut Roman kaduilla olivat
määrätyt olemaan viimeiset, jotka osotettiin tälle miehelle, jonka
elämään tragedia ja komedia olivat niin omituisella tavalla yhteen
kutoontuneet. Tuskin hän oli palannut, kuin hän sai tiedon mitä
vaarallisimmasta kapinaliitosta. Tämän hän kukisti, ja nyt, luullen
että hänen tulevaisuutensa oli varma, hän päätti jättää pääkaupungin
vaarat ja huvitella jossakin turvallisemmassa paikassa. Hän lahti
sentähden Neapoliin ja antautui ajaksi himoihinsa ja soittotaitoon.
Siellä hän tapasi kaikki, mitä hänen taipumuksensa vaativat. Hänen
sotamiehensä jaksoivat pitää vähemmän kaupungin rahvaan pelossa.
Lähiseutujen kauneus viehätti häntä. Neapolin näky-alat olivat aina
mieluisat hänelle ja Baijaen huvitukset aivan tarjona.

Mutta hänen ilonsa täällä kesti vaan lyhyen aikaa. Koko maailma oli
herännyt ja nousi vapauttamaan itseänsä sorrosta, jok'ei ollut
ainoastaan kauhea vaan myöskin häpeällinen. Gallit olivat jonkun aikaa
olleet levottomina ja täällä ensimäiset metelit alkoivat. Täällä löytyi
mies, nimeltä Vindex, joka oli siinnyt Aqvitanian vanhoista kuninkaista
ja joka nyt astui mahtavana esiin maailmaa vapauttamaan. Joko viha
tyrannia vastaan yllytti häntä taikka kunnianhimo taikka molemmat
yhteensä, hän päätti sysätä Neron siltä valta-istuimelta, jota tämä oli
häväissyt. Hän lähetti kirjeitä ympäröivien provinsien maaherroille ja
paitsi muita Galballe, joka piti valtaa Hispaniassa, ja ehdotteli, että
Nero tuhottaisiin. Galba oli voimakkain ja etevin heistä. Hän kuului
Sulpicioin heimoon ja oli sen kautta jossakin määrässä sukua Labeon
kanssa. Hän oli kuuluisa soturi ja hänen nimensä oli aikakauden
merkillisimpiä. Hän vastaan-otti Vindexin ehdotukset suurella
epäneuvoisuudella; hän ei suostunut niihin eikä suoraan niitä hylännyt.
Mutta kaikki muut maaherrat kieltäysivät yhdistymästä Vindexin kanssa,
joko pelosta taikka uskollisuudesta ja lähettivät hänen kirjeensä
Nerolle.

Vindex pani kuitenkin tuumansa toimeen. Hän kävi ympäri Gallein
joukossa ja kiihoitti heitä. Ennen pitkää liitto laadittiin ja hän
pääsi suuren armeijan päälliköksi.

Galba pysyi varovaisena ja kaksimielisenä. Viimein hän kutsui kansan
kokoon Uuteen Karthagoon ja havaitsi heidän niin vihamielisiksi Neroa
vastaan, että he kohta tervehtivät häntä keisariksi.

Nero kuuli kaikki, mutta koetti ummistaa silmänsä vaaralta. Hänen oli
tapa puhua joka päivä vähän aikaa ystäviensä kanssa valtion asioista ja
sitten havaiten tämän aineen kovin ikäväksi, hän vei nämät luokseen ja
soitti heidän kuullen taikka näytti heille muita sieviä
taidonlahjojansa. Hän kehui erittäin yhtä konetta, joka veden voimalla
toimitti soitantoa ja muistutti piloillaan, että hän aikoi näyttää sitä
näkymöllä, kun vaan Vindex heittäisi hänen rauhaan.

Mutta vähitellen uutiset alkoivat yhä enemmän huolettaa. Galba oli
vihdoin suoraan päättänyt nousta Neroa vastaan. Vindex tuli päivästä
päivään yhä voimakkaammaksi ja oli joka paikassa levittänyt
kapinallisia julistuksia, joissa Neroa nimitettiin "Aenobarboksi" ja
"kehnoksi komediantiksi." Nimi "Aenobarbus" koski Neron isää ja
harmitti erittäin, mutta liikanimenä se ei ollut mitään verrattuna
noihin toisiin sanoihin, "kehnoon komedianttiin." Kun Nero ensiksi
kuuli ne, hän oli juhlapäivällisillä ja vihoissansa hän hypähti ylös ja
kaatoi ruokapöydän. Hän kirjoitti heti senatiin ja kehoittaakseen sitä
vielä enemmän hän lisäsi: "Katsokaat, Patres conscripti, Vindexin
hävyttömyyttä... Hän on juljennut sanoa, että minulla on huono ääni ja
että minä huonosti soitan lyyraa." Senati ryhtyi kohta keisarikunnan
vallan harjoittamiseen. He julistivat Galban valtion viholliseksi ja
määräsivät hinnan Vindexin hengestä.

Käskyjä annettiin eri kenraaleille, että he lähtisivät kapinoitsioita
vastaan. Muitten joukossa Virginius Rufus oli saanut tämmöisen käskyn
ja varusti itseänsä sitä tottelemaan. Hänen omat sotamiehensä vihasivat
Neroa ja tarjosivat hänelle keisarin arvoa. Mikä hyvänsä hänen
päätarkoituksensa lienee ollut, hän päätti kuitenkin mennä Vindexiä
vastaan ja tekikin niin. Armeijat tulivat yhteen ja seisoivat toinen
toistansa vastaan, kun Vindex pyysi keskustelun-pitoa. Keskustelu
tapahtui ja Virginius teki jonkunlaisen suostumuksen kapinoitsiain
päällikön kanssa ja alkoi peräyttää armeijaansa, kun yhtäkkiä
sotamiehet, väärin ymmärtäen tätä liikuntoa ja yltyneinä vihasta
Galleihin, itse-altansa ryntäsivät näitä vastaan. Tappelu tuli pian
yleiseksi. Gallit voitettiin ja pakenivat ja alakuloisuudessaan Vindex
lankesi miekkaansa.

Galba kuuli tämän epätoivolla, mutta Nero riemuitsi. Kun uutiset olivat
tulleet yhä pahemmaksi, Nero oli havainnut vaarallisen asemansa ja oli
lähettänyt käskyn eri armeijoille, että ne palaisivat ja kokoontuisivat
yhteen paikkaan yhteistä vihollista vastaan. Hän oli myöskin jättänyt
Neapolin ja tullut takaisin Romaan. Silloin saapuivat sanomat Vindexin
ja hänen armeijansa tuhosta, ja ilon innossa keisari tarttui lyyraansa
ja virittäen sitä rupesi voitonriemua laulamaan.

Mutta koko maailma oli nyt herännyt. Koko Roma oli tyytymätön ja
kapinaan valmistunut. Itsetyytyväisyydessään Nero ei ollenkaan
tietänyt, että hän oli synnyttänyt vihaa, vaan tahtoi ennemmin pitää
itseänsä mitä ihmeteltävimpänä ja pikemmin kansallisena miehenä,
joka ehkä oli syyllinen pariin kolmeen rikokseen, mutta ylimalkain
ansaitsi ihmetystä. Hän arveli, että hänen voittonsa Kreikassa
itsestään toimittivat hänelle suunnattoman suuren oikeuden kansan
kiitollisuuteen. Mutta hovimiehet ajattelivat toisin. He näkivät
uhkaavan myrskyn eikä kukaan heistä kaikista nähnyt sitä niin selvään
kuin Tigellinus. Luontoansa noudattaen tämä mies, kun hän näki
isäntänsä huononevan aseman, päätti että hän ei ainoastaan hylkäisi
häntä, vaan myöskin jouduttaisi hänen perikatoansa. Toisen, Nymphidius
nimisen kanssa he tekivät salaliiton ja heidän onnistui yllyttää
keisarillisen henkivartioston soturit kapinaan. He julistivat Galban
asian oikeaksi ja luovuttivat antimilla ja lumoavilla lupauksilla nämät
miehet heidän uskollisuudestaan. Ennen pitkää kaikki oli toimitettu ja
Neron paras turva oli kadonnut.

Tällä välin Nero alkoi huomata yleisen tyytymättömyyden. Senati osotti
sitä, kansa ja henkivartiosto. Pelko valloitti hänen sielunsa. Kauhu ja
kostpuhimo vaikuttivat vuorotellen häneen. Hän aikoi kerta uudestaan
sytyttää kaupungin tuleen ja laskettaa amfiteaterin pedot kansan
joukkoon, sillä välin kuin hän yleisessä hämmästyksessä pakenisi
Egyptiin. Tämä saatiin ilmi, kerrottiin julkisesti ja suurensi vaan
kansan vihaa.

Tigellinus ja Nymphidius havaitsivat nyt, että sopiva aika oli tullut.
Mutta heitä ei haluttanut astua suoraan esiin, vaan he tahtoivat
mieluisammin vaikuttaa Neron pelkoon. He sentähden menivät hänen
luokseen, näyttivät murheellisilta ja kertoivat hänelle, että kaikki
oli hukassa; että kansa ja henkivartiosto olivat nousemaisillaan;
että pako oli hänen ainoa pelastuksensa ja ettei hän saanut
silmänräpäystäkään menettää.

Epätoivo valloitti nyt vaipuvan hallitsijan. Hänen ei enään ollut
mitään toivoa entisen mahtavan asemansa suhteen. Sotamiehet, joita hän
oli kutsunut takaisin, olivat osaksi saavuttamattomissa ja osaksi
tyytymättömät. Hän etsi apua kaikkialta, mutta ei löytänyt. Hän käveli
ympäri linnassa eikä tietänyt mihin paeta eikä mitä tehdä. Silloin
hänen rikostensa muistot virisivät ja ennen kaikkia hänen mieleensä
tuli, kuinka hän oli ilkeästi surmannut kalliimmat sukulaisensa. Vielä
hänen tuskassansakin hänen elämänsä suurin mielihalu tuli näkyviin ja
kun hän saatti epätoivonsa sanoiksi, hän käytti yhtä Sofokleen Oedipon
säettä, jota hänen oli tapa lausua näkymöllä:

    "Mun kuolla käski isä, äiti, vaimoni!"

Hän koetti saada jotakin laivaa, joka veisi hänen Egyptiin ja käski,
että yksi varustettaisiin Ostiassa. Turhaan. Ei kukaan tahtonut totella
hänen käskyjään. Yksi hänen sotamiehistään, joka näki hänen kauhunsa,
lausui hänelle tämän säkeen Virgiliosta:

    "Onkohan kuolema siis niin kauhea?"

Hän koetti nyt juoda myrkkyä, jota oli laitettu häntä varten, mutta hän
ei saattanut rohkaista mieltänsä. Hän meni huoneesensa ja heittäysi
sohvalleen. Hänen tuskansa oli hirveä. Hän käski jonkun surmata
itseänsä, mutta kun hän ei saanut ketään, hän huudahti: "ystäväni
luopuvat minusta enkä minä voi löytää ketään vihollista." Tuosta hän
riensi Tiberin rannalle hukuttaakseen itseänsä, vaan palasi takaisin,
kykenemätönnä sitä tekemään ja päätti purjehtia Hispaniaan Galbalta
henkeänsä rukoilemaan. Mutta ei mikään laiva ottanut häntä sinne
viedäkseen. Hämmennyksissään hän juoksutti päässään kymmenkuntia
tuumia, mutta ei mikään ollut mahdollinen. Hän mieli astua esiin
puettuna armon-anojaksi ja mainiolla kaunopuheisuudellaan pontevasti
vetoa kansaan; mutta pelko tämän kansan vimmasta esti häntä. Tuolla
seisoi maailman hallitsia linnassansa; ei mikään vihollinen ollut
näkyvissä, mutta hän tiesi, että koko maailma oli nyt hänen
vihollisensa, eikä ollut mitään paon eikä pelastuksen toivoa.

"Eikö löydy mitään piilopaikkaa, jossa minulla olisi aikaa ajatella,
mitä minun on tekeminen?" hän huudahti.

Yksi hänen vapautettu orjansa, nimeltä Phaon, tarjoutui viemään häntä
erääsen paikkaan, joka oli muutamain penikulmien päässä kaupungista,
jossa hän saisi jonkun aikaa piileskellä. Nero suostui kiihkeästi tähän
tarjomukseen. Hän riensi pois ilman kengättä, ilman päällysvaatteetta,
eikä mitään muuta kuin tunika päällä. Phaon heitti vanhan vaipan hänen
yllensä ja peitti hänen kasvonsa, ettei häntä tunnettaisi. Kolme miestä
paitsi Phaonia seurasi häntä. Tällä tapaa Nero vietti viimeistä
yötänsä.

Päivän koitteessa keisarillisen henkivartioston soturit kokoontuivat ja
julistivat Galban keisariksi. Senati vahvisti heidän päätöksensä. Nyt
he ilmoittivat Neron valtion viholliseksi ja tuomitsivat hänen
kuolemaan vanhan tasavallan ankaraa lakia myöten.

Tällä välin Nero kiirehti Phaonin huvilaan. Ratsastaessaan hän kuuli
huudot, jotka nousivat praetorianein leiristä. Muuan työmies tien
vieressä kavahti ylös, kun he ratsastivat ohitse, ja lausui: "katso,
nuot miehet ovat Neroa takaa ajamassa." Edempänä kuolleen ruumis makasi
tiellä. Tämän nähdessään Neron hevonen säpsähti. Kartanon lähelle
tultuansa he seisauttivat hevosensa ja nousten ratsahilta lähtivät
astumaan siinä kasvavan kaislikon poikki. Phaon tahtoi nyt kätkeä Neron
yhteen hietakuoppaan, siksi kuin hän valmistaisi maan-alaisen käytävän
kartanoon. Mutta Nero ei suostunut, sillä hän arveli, että tämä oli
yhtä kuin elävältä hautaantua. Aukko tehtiin ennen pitkää rakennuksen
seinän alipuoleen ja Nero könti siitä sisälle. Hän vietiin halpaan
huoneesen, jossa hän laskeusi alas yksinkertaiselle vuoteelle,
repaleinen peite päällänsä. He toivat hänelle vähäisen leipää, mutta
tämä inhotti häntä; ja ainoa vesi, jonka he voivat hankkia, oli kovin
likaista. Sitä hän kuitenkin joi pikkuisen.

Kaikki huomasivat, että piileskeleminen taikka turvallisuus oli
mahdoton. Jonkun ajan päästä he kertoivat sen Nerolle ja neuvoivat
häntä surmaamaan itseänsä. Ainoastaan tällä tavalla hän voi välttää
vihamiestensä kostoa. Hän tiesi sen hyvin, mutta kuolema oli hirveä ja
hän koetti viivettää sitä niin kauan kuin mahdollista.

Ennen Romasta lähdettyänsä Phaon oli käskenyt yhden hänen
palvelioistaan tuoda uutisia kaupungista. Heidän odottaessaan
sanansaattaja tuli, tuoden muassaan muutamia asiakirjoja. Nero tarttui
halukkaasti niihin ja luki senatin julistuksen, jossa säädettiin, että
hän oli rangaistava vanhan tasavaltaisen lain mukaan.

"Mikä kuolemanlaji se on?" hän kysyi. "Mikä entinen tapa on?"

Phaon ensiksi epäili, mutta viimein, kun häntä vaadittiin, hän vastasi:

"Tasavallan lain mukaan sidotaan sen miehen pää, joka kuolee valtion
vihollisena, kahden paalun väliin. Hän on aivan alastonna ja piestään
tällä tapaa kuoliaaksi liktorin vitsoilla."

Neroa vavistutti eikä hän sanonut mitään. Nyt hän veti esiin kaksi
tikaria, jotka hän oli tuonut muassaan ja nousi seisaalleen, heiluttaen
niitä kummassakin kädessä. Tuosta hän koetti niitten kärkeä, jonka
jälkeen hän ojensi vielä kerran käsivartensa ja seisoi tuokion, kooten
koko rohkeuttansa. Kaikki, jotka olivat läsnä, luulivat, että hän tällä
hetkellä surmaisi itsensä.

Mutta muutamain silmänräpäysten perästä Nero pisti tyvenesti molemmat
tikarit jälleen tuppeen ja kääntyen yhden saattajansa puoleen, lausui:

"Laulakaat ruumiinlaulu ja toimittakaat viimeiset juhlamenot
ystävällenne."

Se, jonka puoleen hän kääntyi, lauloi ruumiinlaulun ja Nero kuunteli
nähtävällä mielenliikutuksella. Tätä seurasi äänettömyys.

Viimein Nero huudahti:

"Miksei kukaan teistä tapa itseänsä ja näytä minulle kuinka kuolla?"

Ei kukaan heistä kuitenkaan suostunut tähän pyyntöön vaan kaikki
istuivat lattiaan katsellen.

Nyt Nero pani käsivartensa ristiin ja katsellen heitä jokaista
purskahti kyyneliin.

Mutta vähän ajan päästä hän hypähti ylös ja lausui:

"Nero, Nero, tämä on häpeä! Sinun viivyntösi on kunniaton; nyt ei ole
aikaa surullisiin liikutuksiin; aika vaatii miehen mieltä."

Mutta rohkeus, jota hän halasi, ei näyttänyt tulevan, ja hän seisoi
epäneuvoisena, milloin haparoiten tikariansa, milloin kävellen
edestakaisin vähäisessä huoneessa.

Vihdoin hän seisahtui ja katseli tuimasti saattajiansa.

"Te", hän lausui, "olette pelkureita ja pettäjiä. Jollei, te
näyttäisitte, kuinka tulee kuolla. Voi, jospa täällä olisi yksi, jonka
olen tuntenut. Sillä minä olen tuntenut miehen ja ainoastaan yhden koko
elämässäni, joka nauroi kuolemaa. Oi, jospa hän olisi täällä! Cineas!
Cineas! missä sinä nyt olet? Miksi luovuit ystävästäsi? Sinulla ei
kumminkaan ole mitään valitusta minua vastaan. Voi Cineas, jos sinä
vaan olisit täällä, kuinka hyvin sinä näyttäisit minulle tien
tuonelaan! Voi! mimmoinen taiteilia minussa kuolee!"

Kun hän näin puhui, joku melu kiinnitti hänen huomiotansa. Se oli hyvin
tunnettu. Se oli ratsasjoukon töminä. Oltiin häntä takaa ajamassa.

Nero kavahti ylös. Hän värisi pelossaan. Mutta pelko ei voinut
kuolettaa hänen päähimoansa. Hän ei lausunut omia sanojaan, vaan
Homeron:

    "Ratsujen joutuisain mun korvani rientävän kuulee."

Tarttuen yhteen tikariinsa hän kokosi kaiken rohkeutensa ja pisti sen
kurkkuunsa. Yksi saattajista auttoi häntä toisen iskun iskennässä. Tämä
oli kuolemanhaava. Nero kaatui taakse päin kuollen. He nostivat hänen
sohvalle.

Vähän ajan kuluttua takaa-ajajat, jotka tavalla taikka toisella olivat
saaneet tiedon hänen piilopaikastaan, saapuivat kartanoon ja riensivät
huoneesen, centurio etupäässä. Centurio koetti pidättää veren juoksua.

Nero nosti hiueten silmänsä.

"Liian myöhään", hän lausui; ja sitten hän lisäsi tuskin kuultavalla
äänellä: "tämäkö teidän uskollisuutenne on?"

Seuraavana silmänräpäyksenä kaikki oli ohitse.

Hän makasi kuolleena, mutta vielä kuolemassakin hirveänä, sillä hänen
rajujen intohimojensa vaikutus säilyi vielä pelottaen katselioita.
Näitten intohimojen valta, jotka olivat hallinneet häntä vuosikaudet,
olivat jättäneet jälkensä hänen kasvonjuonteihinsa. Nuot kasvot,
jotka hänen nuoruudessaan eivät olleet rumat, olivat muuttuneet
julmannäköiseksi ja myöskin kuolemassa kauheus pysyi ja kammotti niitä,
jotka seisoivat lähellä.



XXXV.

Judea.


Sillä välin kuin Lännen armeijat näin kapinoitsivat keisaria vastaan,
Idän armeijat olivat toista kapinaa kukistamassa.

Vespasianus jätti Neron Kreikkaan ja käytti Roman voimaa Judeassa. Hän
ei kohdannut mitään tavallista vihollista. Juutalaiset olivat sotaisa
kansa, urhoolliset ja uskaliaat ja he puolustivat isänmaatansa. Luonto
oli muodostanut tämän maan helposti puolustettavaksi. Kaikkia tasankoja
ympäröivät vuoret, jotka olivat ikäänkuin linnoitus päällekarkaajia
vastaan, jossa urhoolliset miehet harjaantumattominakin saattivat tehdä
lujaa vastarintaa ja usein armeijojakin päältänsä torjua. Vuorten
välillä oli solia, joitten läpitse ei kukaan voinut ilman ankarinta
taisteloa tunkea ja rohkeita miehiä löytyi, jotka olivat valmiit joka
solasta tekemään toista Thermopyleä.

Näissä miehissä oli jotakin enemmän kuin tavallinen urhoollisen kansan
uljuus. Suuri aate innostutti heitä. Jokainen heistä luuli, että jumala
oli hänen puolellaan; jokainen muisti entiset kunnian ajat, jolloin
tämä jumala oli tullut heidän avukseen ja antanut heidän voittaa yhtä
mahtavat viholliset kuin Romalaiset. Nuot pyhät virret, jotka kuuluivat
heidän jumalanpalvelukseensa, puhuivat entisistä kansallisista
voitoista, eikä kukaan, joka lauloi niitä, saattanut epäillä, että ne
tulevaisuudessa toistettaisiin. Eivät edes tappiotkaan, vaikka niitä
monta perätysten tapahtui, voineet järkyttää heidän lujuuttansa eikä
vähentää heidän luottamustansa jumalaan. He yhä odottivat sitä aikaa,
jolloin hän astuisi esiin ja jolloin hänen apunsa tulisi yhä
tuntuvammaksi siitä syystä, että se oli kauan viipynyt. Niin jokainen
tappio tapasi heidän yhtä uskaliaina kuin milloinkaan; ja jos he
vetäytyivät pois yhdestä paikasta, se oli vaan uudistaakseen taisteloa
toisaalla.

Tämä Juutalaisten kiivas uskonvimma innostutti yhtä paljon kaikkia --
miehiä, naisia, jopa lapsiakin. He olivat syntyneet ja kasvatetut
semmoisessa kansassa, jossa yksi aate oli yleinen ja tämä aate oli tuo
luja vakuutus, että he olivat korkeimman olennon valittu ja suosittu
kansa. Antaumista ei koskaan ajateltu. Taisteloissaan he voittivat tai
kuolivat. Ei löytynyt mitään keskikantaa. Heidän rohkeuttansa suurensi,
jos sitä kävi suurentaminen, niitten vankien katala kohtalo, jotka
joutuivat Romalaisten käsiin. Nämät tehtiin mitä kurjimmiksi orjiksi ja
lähetettiin tekemään työtä Korinthon kanavalle. Joka uusi sodan vaihe,
olipa voitto taikka tappio, vaan vahvisti Juutalaisten jäykkää mieltä
ja saatti heidän sotimaan suuremmalla hurjuudella ja palavammalla
innolla.

Tavallinen kenraali kenties ei olisi pitänyt tämmöisille vihollisille
-- niin tulisille, niin suruttomille, niin vähän omasta hengestään
huoliville, niin kestäväisille ja niin valppaille; viholliselle, joka
ei odottanut päällekarkausta, vaan rajulla rynnäköllä töyttäsi
vastustajia kohti, toisinaan kukistaen kaikki; joka ei tyytynyt
taisteloon päivällä, vaan kävi yhtä ankarasti yölläkin kimppuun; joka
perääntyi vaan hyökätäkseen uudestaan esiin ja kuolemassakin uljasteli
voittajien edessä.

Mutta Vespasianus ei ollut tavallinen kenraali. Hänen miehensä olivat
mitä parhaimmalla tavalla harjaantuneet ja hän tiesi kuinka käyttää
heitä suurimmalla edulla. Juutalaisten uskonvimmaa vastaan hän asetti
Roman legionain harjaantuneen urhoollisuuden ja oman neronsa.
Vähitellen jälkimäiset pääsivät voitolle ja hitaasti mutta vakaasti
Roman sotaliput siirtyivät eteenpäin Judeassa, sillä välin kuin
Juutalaiset synkkämielisinä vetäytyivät takaperin, yhä taistellen ja
yhä vartoen kauan odotettua vapauttajaansa.

Tähän sotaan Labeo ja Cineas olivat heittäyneet ja tämän kenraalin
johdolla he taistelivat. He eivät ajatelleet asiansa oikeutta, sillä he
katsoivat varmaksi, että se oli oikea, koska se oli sota kapinoitsioita
vastaan. Roman nimessä oli heillä kyllin. Syytä he eivät etsineetkään:
heidän tarkoituksensa oli sota, jonka vimmassa ja hehkussa he toivoivat
saavansa helpoitusta siitä surusta, joka heitä rasitti. Työ, ankara
työ, se estää ajatukset mieltä kalvamasta; ja työtä he halasivat, vähän
huolien siitä, mimmoinen tämä työ oli.

Heti Judeaan tultuansa he olivat tavanneet, mitä he halasivat --
vireän sodan tuiman kiihoituksen, sodan, jota käytiin valppaita
ja miehuullisia vihollisia vastaan. He rupesivat kohta tähän
uuteen elämään semmoisella innolla, semmoisella kiivaudella ja
suruttomuudella, joka teki heidän molemmat mainioiksi. Heidän
järkähtämätön ystävyytensä, heidän likeinen kumppanuutensa ja heidän
yksimielisyytensä sekä tappelussa että muualla saattivat heidän
kuuluisaksi niin omien miesten kuin vihollistenkin joukossa. He
ryhtyivät mitä rohkeimpiin yrityksiin, eikä toinen pitänyt enemmän
väliä hengestänsä kuin toinenkaan. Mihin hyvänsä toinen meni, toinen
meni myöskin ja tämä yhteys ystävyydessä ja urhollisuudessa teki heidän
niin tunnetuksi, että romalaiset armeijat pitivät näitä molempia
parhaina sotureinaan, ja leiri kaikkui heidän maineestaan. Cineas
ylennettiin nopeasti ja olisi päässyt legionan päälliköksi, jos
hänen olisi tehnyt mieli; mutta Labeo oli jo koroitettu semmoiseen
päällikkö-virkaan, eikä Cineas halannut mitään niin suuresti kuin saada
olla niin lähellä ystäväänsä kuin vaan mahdollista. Viran-ylennyksestä
hän ei huolinut. Hän oli vaan iloinen, että hänen edistymisensä oli
ollut kylläksi pikainen, jotta hän sai pysyä Labeon luona, asua samassa
teltassa ja olla lähellä häntä taistelossa. Viran-ylennys ei muuttanut
heidän käytöstään tappelussa. Labeo osoitti suurempaa huolettomuutta
henkensä suhteen kuin mitä muut katsoivat viisaaksi legionan
komentajalta, ja johdatti miehiänsä vaarallisimpiin yrityksiin; ja
Cineas, jolla oli vähemmän edesvastausta, pani vielä vapaammin henkensä
alttiiksi.

Sodan jyminä, alinomainen valvonta, lakkaamattomien marssien vaiva,
voiton kiihoitus -- kaikki nämät olivat soveliaat vetämään heidän
ajatuksiansa puoleensa ja poistamaan heistä noita muistoja, jotka
olivat niin tuskalloiset. Labeo ei mielinyt enään itsemurhaa. Siitä
huolesta, jolla hänen täytyi hoitaa virkaansa, hän havaitsi, että tämä
elämä vielä tarjosi alaa hänen ajatuksilleen ja tarvitsi hänen
tointansa. Isänmaanrakkaus vaatimuksineen virisi. Sota-into alkoi
kilpailla hänen haikean surunsa kanssa ja pääsi voitolle, koska se oli
vilkkaampi ja kiihkeämpi. Se suuri edesvastaus, joka hänellä nyt oli,
tuotti omat huolensa ja omat tuskansa; hänen täytyi suunnitella
päällekarkauksia ja puolustuksia; hänen täytyi ottaa osaa toisten
kenraalein neuvotteluun ja muistuttaa mieleensä kaikki kokemuksensa
entisiltä ajoilta, tehdäkseen sitä hyödylliseksi nykyisyydelle.
Tämmöisissä asioissa hänen ajatuksensa parhaasta päästä askaroivat --
ainoastaan vähäinen aika jäi muita asioita varten. Kun hän pystyi
ajattelemaan, nämät esineet tunkeusivat itsestänsä hänen mieleensä ja
vaativat miettimistä; ja kun hän ei kyennyt ajattelemaan niitä, väsymys
ja vaiva voittivat hänen ja hän kääntyi usein pois virkatoimistaan unen
helmoihin.

Samoin kuin Labeon oli myöskin Cineaan laita. Uusi ajatusten
työksenteleminen tuotti uudet huolet ja uudet mietteet; nämät kenties
eivät olleet niin tärkeät kuin Labeon, mutta kuitenkin kylläksi
tärkeät, että ne kiinnittivät suureksi osaksi hänen huomiotansa.
Alhaisemmassa virassaan hänellä oli myöskin vähempi edesvastaus ja
suurempi tilaisuus osoittaa itsepuoleista urhoollisuutta. Hän oli
päällikkönä rajuissa väkirynnäköissä, hän johdatti rohkeita
partioretkiä, ja joka yrityksessä, jossa erityistä miehuutta ja oman
hengen halveksimista kysyttiin, hän aina kävi etupäässä. Näin olivat
molemmat eri tavalla, mutta samassa toimessa saavuttaneet, mitä he
enimmin halasivat -- huojennusta surusta.

Sota jatkaantui, ja vaikka Juutalaiset tekivät mitä miehuullisinta
vastarintaa, heidän täytyi yhä peräytyä Roman armeijan edestä.
Vespasianon sotataito voitti heidän huiman urhoollisuutensa. Vuorisola
toisensa perästä läväistiin, linna linnan perästä valloitettiin.
Vespasianolta sotaretki oli alinomainen työnteko. Ainoastaan lyhyt
lepo-aika sallittiin sekä omille että vihollisen sotamiehille.

Ei kuitenkaan tämmöisessäkään sodassa, jossa niin moninaisia tapahtui,
ollut mahdollista, ettei olisi muutamia lepohetkiä suotu. Vaikka ne
olivat lyhyet, niitä kuitenkin oli, ja sotamiehet asettivat leirinsä ja
lepäsivät ajan vaivoistaan. Tämmöisiä aikoja Cineas ja Labeo kaikkein
enimmin pelkäsivät.

Sillä nyt, kun kaikki oli turvassa, kun armeija lepäsi hyvin
varustetussa leirissä ja kaikki toimitukset olivat osaksi lakkautetut,
se mielenjännitys, jonka sodan puuhat olivat synnyttäneet, taantui, ja
vireästä elämästään heidän täytyi palata joutilaisuuteen ja kaikkiin
niihin ajatuksiin, joita työttömyys kasvatti.

Sillä heiltä oli ajatus semmoisina aikoina sama kuin muisto, ja muisto
oli tuska. Kaikki, mitä oli ollut suloista heidän entisessä elämässään,
kääntyi nyt katkeraksi sen vuoksi, että kaikki oli kadonnut, ja
jokainen mieluisa muisto vaan viilsi sitä sydäntä, joka vielä kaipasi
entisyyttä ja ikävöitsi sen autio-maille. Koko entisyyttä pimitti
mustana pilvenä se suru, johon se oli päättynyt, ja ajatus, joka palasi
menneesen elämään, kulki tämän elämän läpitse, kunnes se saapui tuohon
synkkään kuolinhuoneesen Britanniassa.

Ainoa rauhan ja levon mahdollisuus oli herkeämättömässä työssä, ja kun
tämä taukosi, silloin kaikki heistä muuttui mustaksi ja kolkoksi.
Cineaan eteen ilmestyi silloin sen pois-menneen muoto, johon koko
hänen sielunsa oli niin likeisesti liittynyt, ja kaikki tämän entisen,
kerta niin suloisen elämän ilot kääntyivät nyt suruksi, jota ei voinut
lausua, kun ajatteli, että kaikki oli päättynyt kuolemaan. Labeon eteen
astui hänen rakastetun poikansa muoto, tämän viimeiset hellyyden ja
kaipauksen sanat -- sanat, jotka viipyivät vielä ja soivat aina hänen
suomissaan, ikäänkuin vaatien huomiota ja kehoittaen häntä niitä
tottelemaan.

Semmoisina aikoina molemmat ystävät vaistomaisesti etsivät
toinen toisensa seuraa, saaden toistensa sydämen äänettömästä
samatunteisuudesta sitä lepoa ja lohdutusta, jota ei mikään muu voinut
antaa. He eivät lausuneet monta sanaa toisilleen; he istuivat ääneti;
mutta välisti he puhuivat matalalla, surullisella äänellä entisestä
elämästään Athenassa, ja jutellessaan niistä ajoista, jolloin he olivat
poikina yhdessä, toisinaan melkein heistä tuntui, kuin olisivat he
jälleen poikia. Tänä lapsuuden aikana Athenassa löytyi kuitenkin yksi,
joka aina oli läsnä, valaisten näkymöä, yksi, jonka tyttömäinen nauru
kaikkui heidän korvissaan puhki vuosikausien, ja jonka kaunis, hieno
muoto ilmestyi heidän eteensä keskeltä sen entisyyden kuvia, josta
nämät niin suuresti muistuttivat. Ei kumpikaan heistä maininnut koskaan
hänen nimeänsä, mutta kumpainenkin tunsi, että hänellä oli etusija
toisen ajatuksissa, ja vaikka he eivät uskaltaneet nimittää häntä, he
kuitenkin kantoivat häntä sydämessään ikäänkuin keskustaa, jonka
ympärille kaikki muut muistot kokoontuivat.

He eivät koskaan puhuneet Romasta eikä Britanniasta. Tämä oli eri asia.
Sillä nämät paikat olivat yhteydessä semmoisen ajan kanssa, jolloin
Helena oli Labeon luona, oli kokonaan hänen omansa, ja jolloin hänen
kotinsa täyttyi sen pojan kirkkaan kauneuden loistosta, jota he niin
rakastivat. Labeo ei koskaan viitannut mihinkään, joka jollakin tapaa,
vaikkapa kuinka vähässä määrässä, oli yhteydessä Markon kanssa. Tämä
aine oli liian pyhä, ettei siihen saanut edes vähänkään kajota; tämä
suru oli kokonaan hänen omansa, eikä Cineas saattanut käsittää isän
rakkauden ja kaipauksen pohjatonta syvyyttä.

Näin kuluivat levon hetket, molemmille ikävinä ja tuskalloisina, ja he
koettivat sotatuumien miettimisillä haihduttaa ajatuksiaan; mutta
heidän yrityksensä olivat usein turhat, ja ainoa lievike oli uudistettu
työ.

Työtä ei kuitenkaan milloinkaan kauan puuttunut. Levon lyhyet hetket
menivät pian ohitse, leiristä lähdettiin ja vielä kerta alettiin
marssia, ja taistelo vaaroinensa, vaiheinensa vaati omalla tavallaan
heidän mieltänsä uusiin ponnistuksiin.

Tähän taisteloon he riensivät uudella innolla, paeten surullisia
ajatuksiaan, paeten itseänsä ja tavotttaen taas sitä lievikettä, jonka
he olivat ennen löytäneet.

Näin sotaa kesti, kuukausi toisen perästä kului, ja Juutalaiset yhä
perääntyivät, alinomaa päällekarkaajia vastustaen ja mielien viimeisiin
tapella. Sillä nyt koko kansakunta oli nousnut semmoisella voimalla
kuin ei milloinkaan ennen, ja koko sen entisyyden kaikki kärsivällisyys
ja varronta ja kaipaus etsivät nyt tyydytystä. Usko odotti nyt tuota
suurta vapauttajaa ja vartoi yhä, tappiossa ja häviössä, hänen
ilmestymistään.



XXXVI.

Jotapata.


Roman armeija oli viikkokaudet ollut pidätettynä Jotapatan edessä. Sama
kaupunki oli mitä vahvimpia koko maassa, ja tähän olivat kaikki ne eri
tahoille hajonneet juutalaiset sotajoukot turvanneet, jotka olivat
perääntyneet päällekarkaajien alta. Romalaiset piirittivät sitä
suurimmalla taidolla ja voimalla, mutta Juutalaiset taistelivat niin
tuimasti -- he olivat niin valppaat puollustuksessaan ja niin rajut
uloshyökkäyksissään -- ettei saartotyö edistynyt kuin vähän. Toisen
päivän voitto meni toisena hukkaan.

Romalaisten armeija seisoi näin kaupungin edustalla, yhä varustaen
noita heittokoneita, jotka olivat niihin aikoihin tavalliset, käyttäen
kaikkia silloin tunnettuja rynnäkkökeinoja ja jatkaen yritystään sillä
kärsiväisellä sitkeydellä, josta he aina olivat erinomaiset.

Labeo oli tavallisuutta myöten ollut hyvin toimelias kehoittaessaan
miehiänsä ryntäyksiin. Hänen muurinsärkiänsä vietiin useimmin esiin ja
jyskyttivät kaikkein ankarimmin tukevia muureja; hänen miehensä
riensivät hurjimmin vihollista vastaan, joko rynnäkköportailla tai
liikkuvilla torneilla; ja livitin- ja nakinkoneet, joita hän käytti,
tekivät alinomaa työtä. Toiselta puolen, jos hän enimmän altisti
Juutalaisia, hänellä myöskin oli kaikkein enimmän rasitusta heistä;
häntä kohtasivat useimmat päällekarkaukset, ja hänen täytyi pitää
tarkinta vahtia.

Eräänä päivänä oli kiihkeästi taisteltu. Juutalaisissa oli syntynyt
uusi into, kun oli tullut taitava johdattaja, joka ennen muita nähtiin
muureilla, kehoittaen miehiänsä erinomaisiin urhotöihin. Palavia
aineita mätettiin niitten soturein ylitse, jotka käytäyttivät
muurinsärkiöitä. Tulista öljyä kaadettiin niitten päälle, jotka
yrittivät kiipeemään muureja ylös. Yksi liikkuva puutorni, joka
vaivaloisen työn perästä juuri oli valmistunut, poltettiin poroksi.
Uupuneina ja nääntyvinä täytyi Romalaisten vetäytyä takaisin leiriinsä.

Täällä he menivät levolle. Väsyneenä päivän työstä laskeusi Labeo
sohvalleen. Voipuneet vartiat pitivät uutelosti vahtia.

Yhtäkkiä huuto kuului, hirveä hädän melu, jota heti vimman ja koston
karjuna seurasi. Huima säikähdys levisi leiriin. Sotamiehet kavahtivat
jaloillensa. Labeo oli ensiksi liikkeellä ja kiireesti tarttuen
aseisinsa hän riensi meteli-paikalle.

Hämminki täytti leirin. Joka taholta tuli sotamiehiä parvittain,
muutamat puoleksi aseissa, toiset aseettomina, hätääntynyt joukko.
Vartiakunnat perääntyivät; jo oli päävallien sisäpuolella joukko
Juutalaisia, jotka julmassa rynnäkössään kaatoivat kaikki edessään.
Heidän päällikkönänsä oli se johdattaja, jonka urhoollisuus oli ollut
niin mainio sinä päivänä muureilla. Hän se oli, joka oli tuumannut
tämän yötisen päällekarkauksen, ja hän johdatti miehiänsä voittoon.

Labeo huomasi heti kaikki. Silmänräpäyksessä hän kokosi miehensä.
jakeli käskyjään, järjesti miehensä ja tarjosi vahvan esirinnan
riemuitsevalle viholliselle. Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin.
Romalaiset kestivät tätä ryntäystä. Tänä hämmästyksen ja kauhun hetkenä
he seisoivat jämeinä ja uljaina, puoleksi vaan aseistuneina, mutta
kuitenkin pelottomina, ja heitä innostutti Labeon tyvenet käskyt ja
heidän oma vankka sotataitonsa. Kerta toisensa perästä karkasivat
Juutalaiset vihollisiansa vastaan, mutta Romalaiset pitivät paikkansa.
Nyt aikoi likikätinen taistelo, jossa jokainen päällekarkaaja valitsi
miehensä ja kävi hänen kimppuunsa.

Tässä tappelussa Juutalaisten johdattaja oli erittäin merkillinen.
Hänen äänensä elähytti hänen seuraajiansa, ja hän vei heidän uudella
vimmalla taisteloon joka kerta kuin he työnnettiin takaisin. Hän oli
puettu komeaan sota-asuun, joka kerta oli ollut jonkun romalaisen
upseerin. Hän ei tyytynyt käskyjen antamiseen, hän astui itse
etupäässä, käyttäen aseitaan turmiokkaalla vaikutuksella, missä hyvänsä
vaan sopi.

Labeolla oli vaan puolet leirin sotamiehistä. Ensimäisessä
hätärymäkässä hän oli laittanut linjansa niistä, jotka ensiksi
ilmestyivät. Toiset olivat hajallaan, joko vielä maaten taikka liikkuen
ympäri epäjärjestyksessä. Vaara kohotti hänen urhoollisuutensa
korkeimmilleen. Hän seisoi sotajoukkonsa etupäässä, pannen uljaasti
henkensä alttiiksi. Kenraalin esimerkki vaikutti kaikkiin sotamiehiin.
He seisoivat vääjämättä eivätkä vihollisten rajuimmatkaan
päällekarkaukset voineet heitä hajoittaa.

Vihdoin Juutalaisten johdattaja rupesi ratkaisevaan ryntäykseen sitä
paikkaa vastaan, jossa Labeo seisoi. Tämän hirveän hyökkäyksen edestä,
jossa jokainen Juutalainen oli halukas uhraamaan henkensä kansakuntansa
hyväksi, nuot lujat Romalaisetkin perääntyivät. Epätoivossaan Labeo
sieppasi yhden sotalipun, käski miestensä seurata ja syöksähti keskelle
vihollisten rivejä. Romalaiset riensivät lippunsa ja kenraalinsa
jälkeen. Taistelo, joka nyt alkoi, oli hirveä. Tuimasti töytättiin
molemmilta puolin lippua kohti; toiset toivoivat valloittavansa sitä,
toiset tahtoivat sitä puollustaa. Silmänräpäyksessä Juutalaiset
ympäröitsivät sitä rohkeata johdattajaa, joka oli leimahtanut heidän
keskellensä ja heitä vastaan vyöryttänyt Roman legionain tiveät rivit.
Labeo iski ympärillensä, kehoittaen miehiänsä, ja hänen miehensä
koettivat avata tietä hänen luokseen vihollisten läpi.

Viimein Labeo kaatui. Lippu temmattiin hänen käsistään. Haavoja täynnä
hän makasi kentällä, kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen hermoton
kätensä heilutti vielä heikosti miekkaa. Kuolemaa uhkasi kymmenet
peitset.

Äkkiä kaikkui huuto kesken tappelun jyminää.

"Pois! Säästäkäät häntä! Ryhtykäät Romalaisiin! Hän on minun."

Se oli Juutalaisten johdattaja. Hänen seuralaisensa tottelivat ja
karkasivat Romalaisiin.

Juutalaisten johdattaja heittäysi polvillensa ja koetti nostaa ylös
Labeota.

"Voi Labeo!" hän huusi äänellä, jonka toinen hyvin tunsi. "Minä olen
pelastanut sinun. Kiitetty olkoon jumala!"

"Isaak!" huudahti Labeo hämmästyneenä.

"Minä se olen", vastasi toinen. "Voi! että minä nostin kättäni
semmoista vastaan, jota minä rakastan. Minä tunsin sinut äänestäsi
pimeässä. Jumalan kiitos, minä olen pelastanut sinun."

"Minä en halaa mitään turvallisuutta -- kuolemaa minä halaan. Jätä
minut, ja anna heidän tappaa minut."

"Ei millään muotoa. Minä tahdon pelastaa sinun. Minä kannan sinun
johonkin pois melskeestä."

Ja Isaak kumartui nostaakseen haavoitettua syliinsä. Mutta samalla
kuului huuto, ja suuri joukko aseellisia Romalaisia töyttäsi esiin
syrjästä päin, ahdistaen päällekarkaajia kylkipuolesta. Heitä johdatti
Cineas, joka oli ollut leirin toisessa päässä eikä kuullut ensin
telmettä. Mutta kun sähinä saavutti hänen korvansa, hän kavahti ylös,
kokosi kaikki sen puolen sotamiehet ja vei ne taisteloon. Hänen kerkeä
mielensä oli heti havainnut koko asian laadun ja hän oli niin asettanut
rynnäkkönsä, että hän kävi Juutalaisten kylkiväkeen käsiksi ja ajoi
heidän takaisiin hirveässä epäjärjestyksessä. Toiset Romalaiset
riensivät esiin uudella innolla, ja Juutalaiset näin jouduttuansa
kahden päällekarkaaja-joukon väliin perääntyivät pelästyneinä.

Tähän ei mennyt kuin muutama silmänräpäys.

Isaak laski Labeon maahan ja syöksähti esiin.

"Eteenpäin!" hän huusi. "Abrahamin jumalan nimeen, joka taistelee
meidän puolestamme, nyt on aika. Eteenpäin!"

Mutta Romalaiset paiskasivat heidän joka haaralta takaisin, ja
Juutalaisten hurjimmat ponnistukset olivat turhat. Edelliset
lennätettyinä esiin ensimäisen ryntäyksen tuimuudesta sylväsivät
syrjälle kaikki edestänsä; ja jälkimäiset, vaikka vielä taistelivat,
eivät kuitenkaan kyenneet vastustamaan tämän ryntäyksen koko
ankaruutta. Cineas astui miestensä etupäässä, keskellä kahakkaa,
käskien heitä kostamaan tätä häväistystä ja palkitsemaan heidän
vahinkoansa. Yhtäkkiä hän näki valloitetun sotalipun heiluvan korkealla
keskellä Juutalaisjoukkoa. Tämän luo hän koetti miekallansa raivata
tietä itselleen. Hän osoitti sitä sotamiehilleen, hän käski heitä
heidän sotamiehen valansa, Roman nimen ja heidän miehuutensa kautta
voittamaan takaisin tuota kadotettua lippua.

Yhä rajummin ponnistivat Romalaiset voimiansa, ja nyt kun he joka
taholta karkasivat Juutalaisiin, he laajemmalta kumosivat näitten
rivejä.

Keskellä taistelevain tunkoa seisoi Isaak lähellä lippua, kehoittaen
miehiänsä. Häntä kohti Cineas vei valitun joukon seuralaisistaan --
miehiä, joita hän oli tottunut johdattamaan rohkeimpiin yrityksiin.
Lyhyt, kiivas taistelo avasi heille tien heidän päämääräänsä --
kymmenkunta käsiä tarttui kadonneesen lippuun -- Juutalaiset, jotka
koettivat puollustaa sitä, ruhdottiin maahan.

Nyt Cineas riensi eteenpäin, etsien Juutalaisten johdattajaa, itse
otellakseen hänen kanssaan.

Isaak seisoi paikallansa, vähäinen joukko Juutalaisia ympärillään.
Kaikki muut peräytyivät epäjärjestyksessä. Hänen äänensä kaikkui
voimallisena ja väkevänä keskellä taisteloa, milloin rukoillen, milloin
soimaten. Mutta hänen miehensä eivät voineet kokoontua, ja ennen pitkää
Romalaiset olivat yliympäri.

"Cineas!" huusi heikko ääni keskeltä sekanaista ihmishälinää.

Cineas kuuli ja tunsi Labeon äänen. Hän makasi kentällä, ja taistelevat
sotamiehet tallasivat häntä. Silmänräpäyksessä Cineas kaappasi
ystävänsä syliinsä ja kantoi hänen pois vaarasta.

"Voi Labeo! tämmöisessäkö tilassa minä löydän sinun?" huudahti Cineas
surullisesti.

"Jätä minut", sanoi Labeo vihaisella äänellä. "Viskaa takaisin nuot
kirotut Juutalaiset. Mutta älä vahingoita Isaakia."

"Isaakia!" huudahti Cineas kummastuneena.

"Hän on heidän johdattajansa. Hän pelasti minun. Pelasta hänet. Jätä
minut. Joudu, taikka tulet liian myöhään."

Vaikka hämmästyneenä Cineas heti ymmärsi asian laidan. Hän kiiruhti
siihen paikkaan, jossa Isaak vielä taisteli. Hän käski sotureitansa
ottamaan Juutalaisten johdattajaa vangiksi.

Uupuneena vaivoista ja haavoista Isaak taisteli heikosti, mutta yhä hän
piti puoltansa, sillä hän oli päättänyt kuolla tässä leirissä; vaan
Romalaiset karkasivat häneen. Miekka väännettiin hänen kädestään.
Samalla hän paiskattiin maahan, ja lujat kädet tarttuivat kiinni
häneen.

Tällä välin Romalaiset yhä ajoivat Juutalaisia takaa, ja nyt asiat
kävivät tavallista tietänsä. Päällekarkaajista oli tullut järjestämätön
lauma säikähtyneitä pakenioita, jotka leirissä kokoon sullottuina
tuskin pääsivät peräytymään. Moni jaksoi hypätä vallien ylitse, mutta
enimmät tuhottiin surmaa tuottavan tarhan sisässä. Harva palasi
kaupunkiin.

Vihdoin kaikki oli ohitse; viimeinen pakolainen oli päässyt pois;
viimeinen päällekarkaaja oli kaatunut. Romalaiset ryhtyivät
haavoitettujen vankien korjaamiseen, kuljettivat heidän pois ja
hautasivat kuolleitaan. Työksentelevien sotamiesten hälinä täytti
leirin.

Labeo vietiin teltaansa ja hänen sota-asunsa riisuttiin pois. Cineas
tiesi Isaakin taidon ja toi hänen haavoitettua tutkimaan. Isaakin
käytös oli jalo ja tyven niinkuin ennenkin, eikä hänessä huomannut
minkäänlaista alakuloisuutta.

Labeo oli kovasti haavoitettu monesta paikasta, mutta päävaara oli
hänen hirveissä rutistuksissaan. Isaak tutki niitä hellästi ja
huolellisesti ja ilmoitti Cineaalle, että Labeon tila oli varsin
vaarallinen, mutta että hän alinomaisen hoidon ja täydellisen levon
kautta kuitenkin suitti kostua. Labeon teltasta hän löysi semmoisia
yksinkertaisia lääkkeitä, joita siihen aikaan käytettiin haavoja ja
tauteja vastaan. Hän tukotti Labeon haavat ja vetäytyi sitten likeiseen
teltaan, johon Cineas oli majoittanut hänen.

"Sinäkin olet haavoitettu.", hän lausui Isaakille. "Sinun tulee pitää
huolta itsestäsikin. Sinä olet täydessä turvassa, sillä Labeo ja minä
suojelemme sinua. Älä ole murheissasi. Sinä olet vähän ajan perästä
taas vapaa."

"Vähän ajan perästä!" huudahti Isaak syvällä liikutuksella. Hänen
silmänsä loistivat; kyynelet puhkesivat niihin. Hän tarttui Cineaan
käteen ja lausuen muutamia tuskin kuultavia sanoja kääntyi pois.



XXXVII.

Surun virka.


Labeon haavat olivat niin kovat, ettei hänen parantumisestaan ollut
mitään tietoa. Ensi työksensä Cineas siirsi ystävänsä pois sodan
liikkumasijoilta; ja koska hän itse tahtoi olla tämän luona, hänkin
ajaksi jätti armeijan ja otti Isaakin mukaansa. He lähtivät vähäiseen,
Akkonin lähellä olevaan kylään, joka sijaitsi korkean vuoren
kukkulalla. Aava meri levisi heidän eteensä, ja lounaasta siinsi jalon
komea Karmelin vuori. Täällä, tässä puhtaassa vuori-ilmassa, jossa
viileät merituulet alinomaa kävivät, Labeo löysi paikan, jossa hän voi
pian toipua. Ainoastaan muutamat naiset ja lapset olivat jääneet
kylään. Melkein kaikki miehet, jopa pojatkin olivat menneet
taistelemaan. Noissa huolestuneissa kasvoissa Cineas näki sodan surkeat
jäljet. Näitten asukas raukkojen puolisot, veljet ja isät olivat
jättäneet heidän; ja vaikka he hartaasti uskoivat, että Juutalaisten
jumala viimein antaisi voiton valitulle kansallensa, he kuitenkin vielä
pelkäsivät omien rakkaittensa turvallisuuden puolesta.

Täällä Isaakin herkeämättömät huolet aikaan saattivat Labeon
parantumisen. Isaak näytti jälleen joutuneen entiseen mieli-alaansa --
tulleen tyveneksi, itseään hillitseväksi. Ei mitään jälkeä näkynyt
siitä uljaasta johdattajasta, joka oli vienyt tuimat seuralaisensa
tuohon mainioon yötiseen päällekarkaukseen. Kun Cineas välisti katseli
häntä, häntä ihmeytti, oliko tämä todella sama mies; mutta hän oli
nähnyt kyllin sitä syvää tulta ja niitä intohimoja, jotka kytivät tämän
tyvenen pinnan alla, että hän ymmärsi, kuinka tämä mies saatti tuoda
esiin kaksi aivan erinäistä luonnetta.

Vihdoin Labeo virkistyi niin, että hän jaksoi liikkua ulkona raitista
ilmaa hengittämässä, hänen paranemisensa ei vaatinut kuin aikaa.

Eräänä iltana, kun Labeo oli mennyt levolle, Cineas ja Isaak istuivat
ulkona katsellen merelle päin, jossa Karmel vuori kohotti
jättiläishaamuansa, kangastaen mahtavalta hämyssä. Isaak oli vaipunut
omiin ajatuksiinsa eikä puhunut paljon.

"Isaak", sanoi Cineas yhtäkkiä, "tahdotko tulla vapaaksi?"

Isaak hykähti. "Vapaaksi!" hän huudahti eikä sanonut sen enempää.

"Se on mahdollista."

"Mahdollista! puhutko täyttä totta'? Päästä vapaaksi! Oi Cineas, minä
mielelläni antaisin koko sen elin-ajan, joka lienee minulle suotu, jos
vaan saisin olla vapaana yhden kuukauden -- niin, ainoastaan yhden
kuukauden."

"Yhden kuukauden! sinä pääsnet vapaaksi niin kauaksi kuin elät. Silla
sinä olet pelastanut Labeon hengen ja hän on kiitollisuuden velassa
sinulle ja minäkin hänen puolestaan. Niin Isaak, sinä ansaitset
vapautesi."

Isaak istui kiinteästi katsellen Cineasta, kädet kiinni pusertuneina ja
rinta kohoten voimakkaasta liikutuksesta.

"Mutta, jos olisit vapaa, mitä sinä tekisit? Tahtoisitko jäädä tänne
luoksemme?"

"Voi Cineas", vastasi Isaak, "minä tahdon viipyä täällä niin kauan kuin
te pidätätte minua lähtemästä; mutta jos sinä kerta sanot, että minä
olen vapaa, minun täytyy mennä."

"Etkö sinä viipyisi täällä vapaana?"

"Ei hetkeäkään."

"Etkö edes Labeon tähden?"

"On toinen, jota minä rakastan enemmän kuin Labeota."

"Kuinka! onko sinulla sukulaisia?"

"Israel!" huudahti Isaak syvästi liikutettuna; "isänmaa, kansakuntani;
niitä minä rakastan ennen kaikkia, -- niitten hyväksi minä ilolla
uhraan henkeni."

"Israel", lausui Cineas surullisesti; "etkö sinä tiedä, että
maanmiehesi kaikkialta perääntyvät Roman armeijain edestä?"

"Juuri sentähden minä tahdon yhdistyä heihin"

"Jos sinä sen teet, elämäsi ei kestäne kuukauttakaan."

"Minun henkeni on arvoton. Henkeäni minä en rakasta, vaan isänmaatani."

"Mutta, jos maanmiehesi tekevät turhaa työtä, miksi tahtoisit yhdistyä
heihin?"

"Heidän työnsä ei ole turha."

"Romalaiset ovat joka paikassa olleet voittosat tähän saakka."

"Niin, mutta aika on tuleva."

"Mikä aika?"

"Se aika, jolloin kaikki nämat muuttuvat. Jumala vallitsee, kansakunnat
vaviskoot."

"Teidän jumalanne ei ole vielä tehnyt mitään."

"Meidän jumala malttaa odottaa. Hän on kärsivällinen. Hänellä on oma
aikansa. Hän hoitaa maailmaa rajattoman viisautensa mukaan ja rupeaa
avuksi omalla määrätyllä ajallansa."

"Mutta kohta ikään ei löydy mitään pelastettavaa."

"Löytyy kyllä; semmoinen aika ei koskaan tule."

"Eikö silloinkaan, kun Jerusalem itse valloitetaan ja temppeli joutuu
Romalaisten soturien käsiin?"

"Jerusalem!" huudahti Isaak nousten seisaalleen. "Pyhä kaupunki! Sitä ei
koskaan valloiteta -- ei koskaan! Temppeliä ei milloinkaan häväistä.
Ei; jos Romalaisten armeijat todella tunkevat niin pitkälle, silloin
hän tulee avuksi ja näyttää maailmalle, että hän vielä vallitsee. Voi,
jospa minun olisi sallittu elää vaan siihen asti; silloin aivan ilolla
kuolisin."

"Sinä olet taipumaton aikomuksessasi, Isaak", lausui Cineas
synkkämielisesti, "ja yksipintainen toivossasi. Minä voin kuitenkin
ymmärtää sinun synkän rakkautesi isänmaatasi kohtaan. Vaikka sinulla ei
olisikaan mitään toivoa, sinä et tahtoisi elää nähdäksesi isänmaasi
perikatoa."

"En", vastasi Isaak juhlallisesti; "jos minulla ei olisi mitään toivoa,
minä tahtoisin kuitenkin mieluisammin heittää henkeni Sionin pyhällä
kummulla, korkeimman jumalan temppelissä, kuin elää nähdäkseni tämän
temppelin häväistystä. Mutta sitä ei häväistä. Minulla on toivo, uljas
toivo; vieläpä enemmän kuin toivo, koska se on luja vakuutus, usko,
johon koko olentoni perustuu, jossa minä pysyn huolimatta  mistäkään
onnettomuudesta; kunnes kuolema itse tulee. Minun uskoani häneen ei
mikään asia voi järkähyttää. Minä tiedän, että vapauttajani elää ja
että hän viimein on tuleva maailmaan."

Cineasta vävähytti, sillä hän oli kuullut nämät sanat ennen.

"Sinä luulet siis, että tämä ainoa, josta puhut, viimein tulee
johdattamaan armeijoitanne?"

"Joka päivä vaan suurentaa uskoani. Mitä kauemmin hän viipyy, sitä
kunniakkaampi hänen ilmestyksensä on oleva. Ja nyt minä luulen, että se
on parasta ja viisainta häneltä, että hän näin koettaa meitä. Hän
tutkii uskoamme. Hän tietää kaikki ja menettelee parhaalla tavalla. Me
emme ole mitään hänen käsissään. Kiitetty olkoon hänen pyhä nimensä!"

"Isaak", lausui Cineas vähän ajan perästä: "sinä olet vapaa."

"Vapaa!"

"Aivan vapaa. Minä pyydän, että sinä menet, jos mielesi tekee, taikka
jäät tänne, jos halajat. Sinä et ole enää mikään vanki. Kuuletko sinä?"

"Minä kuulen", vastasi Isaak; "mutta tunteeni voittavat minun. Sano se
uudestaan", hän huudahti rukoilevan äänellä. "Sano minun kuullakseni se
vielä kerta. Anna minun tietää, etteivät korvani petä minua."

Taas Cineas lausui nuot sanat.

Isaak lankesi polvillensa ja katsahtaen ylöspäin kiitti
Israelin jumalaa. Sitten kääntyen Cineaasen, hän koetti lausua
kiitollisuuttansa. Turhaan; liikutus valloitti hänen. Hän ei voinut
puhua. Hän heittäysi Cineaan puoleen ja syleili häntä.

Nyt hän sanaakaan virkkaamatta meni kiireesti pois. Cineas näki hänen
haamunsa poistuvan pimeään. Hän katseli häntä, kun hän pyrki nopeasti
sitä vuorta ylöspäin, joka kohosi kylän takaa, ja viimein hän kokonaan
katosi näkyvistä.

Niin kauan kuin Labeon tila oli peräti arveluttava, Cineas oli
semmoisessa mielen levottomuudessa, joka antoi hänelle yltäkyllin
aihetta ajatuksiin. Mutta nyt, kun vaara oli mennyt ohitse, nuot vanhat
tunteet, joita hän oli niin kauan vastustanut, palasivat uudella
voimalla. -- Parantumisen tila tuskastuttaa aina mieltä. Labeo havaitsi
itsensä siirtyvän takaisin semmoiseen elämään, jota hän vierosi. Joka
päivä vaan enensi hänen synkkämielisyyttänsä, sillä hänen eteensä astui
elävämpänä kuin ennen se suuri suru, jota sodan toivot olivat vaan
viihdyttäneet, mutta eivät koskaan kokonaan tauottaneet.

Isaakin poislähtö saatti heidän enemmin kuin ennen heidän omien
ajatustensa valtaan. Ei löytynyt mitään, joka voi huojentaa niitä
taikka niitä poistaa. Kun he istuivat yhdessä, he havaitsivat, että he
vaipuivat entiseen alakuloisuuteen ja entiseen epätoivoon.

"Voi!" lausui Labeo kerta, äkkiä keskeyttäen pitkää vaitioloa, "miksi
minä pelastuin? Miksen saanut kuolla tuonne?"

Cineas huokasi, mutta ei sanonut mitään.

"Minä katson eteenpäin", jatkoi Labeo, "ja korkein toivoni on
kuolema. Se kunnianhimo, joka minulla kerta oli, on aikaa kadonnut.
Ei mikään kehoita minua eikä mikään sulostuta elämääni. Kun olin
taistelotanterella, minulla oli sotamiehen tunteeni ja sodan innoitus.
Nämät ovat nyt menneet."

"Älä ole murheissasi", lausui Cineas. "Sinä pääset ennen pitkää
takaisin legionasi luo. Joka päivä tekee sinun voimallisemmaksi."

"Kyllä; mutta silla välin kuin minä odotan voimieni palaamista, suru
kalvaa sydäntäni ja minä käyn heikommaksi. Ruumiin on vaikea tointua,
kun sielu sairastaa."

Näin heidän oli tapa puhua. Cineas huomasi, ettei hän voinut toista
lohduttaa.

Hän näki, että filosofia oli muutamia valituita varten, ja mikä enempi
oli, ainoastaan silloin, kun he olivat terveinä taikka onnellisina.
Mitä se hänelle nyt antoi, taikka mitä hän oli siltä oppinut, jota
hänen sopi antaa Labeolle. Ei mitään. Kaikki mitä hän voi sanoa, oli
vaan mitä halpa sotamies saatti sanoa kipeälle kumppanillensa: -- "älä
ole murheissasi. Sinä pääset pian terveeksi."

Hänelle ja hänen ystävillensä Plato ei antanut mitään lohdutusta.
Kaikista tämän kirjoituksista hän ei löytänyt mitään, joka voi
viihdyttää sydäntä sen vainoissa ja surevaan vuodattaa virvoitusta ja
rauhaa. Tuossa, joka sivulla seisoi Sokrates välisti ylevänä, mutta
useimmiten ivaavana, väitteliäänä, pilkallisena, semmoisena, joka ei
sopinut tauti- eikä kuolinvuoteelle. Cineaan sielu vaati sanoja, jotka
olivat hellemmät ja enemmän samantunteiset. Hän kaipasi jotakin
semmoista, jota hän voi tallettaa sydämessään.

Hänen mielensä eteen ilmestyi, ikäänkuin vanha muisto, yhden muoto,
josta hän oli kerta lukenut ja joka, kuten hän oli ajatellut, oli
paljoa etevämpi kuin Sokrates; yksi, joka aina oli hellä, aina
myötätunteinen -- joka katseli rakkaudella koko ihmiskuntaa ja valitsi
kumppaniksensa ei ylpeitä, ei rikkaita, ei mahtavia, vaan köyhiä ja
alhaisia ja ennen kaikkia niitä, jotka kärsivät. Surevaa ja rasitettua
sydäntä tämä enimmiten tahtoi lähestyä ja puhutella hellän
lohdutuksensa sanoilla. Hänen eteensä kuvaantui nuot kasvot,
murheellisina, huolestuneina, mutta jokaisessa kasvonjuonteessa
ilmoittaen loppumatonta sääliä, rajatonta rakkautta, ääretöntä
lempeyttä ja armeliaisuutta. Eikö tämä ollut hänen opettajansa nyt
hänen surussaan? Sokrates, tuo rautainen mies, oli poissa ja hänen
sijassaan seisoi Kristus suruineen.

Hänen mielensä eteen ilmestyi se olento, joka oli puhunut tästä
elämästä ja tulevasta semmoisen äänellä, joka oli molemmissa Herra ja
Mestari; joka hellässä säälissä tämän elämän surun suhteen ei koskaan
herjennyt viittaamasta toiseen elämään, jossa surut kokonaan katosivat
ja kaikki Häneen yhtyivät. Tämä Ainoa tuli murehtivan luo ja käski,
ettei hän suruansa tukahuttaisi eikä sitä mielestään luovuttaisi, vaan
ennemmin katsoisi ylöspäin ja saavuttaisi helpoituksen ja havaitsisi,
että Jumala ja taivas, ne kaikelta pahalta tutkaimen katkaisivat ja
surusta poistivat tuimimman kivun.

Tämä Ainoa oli itse kärsinyt ja surrut, ja tiesi sentähden parhaiten,
kuinka ottaa osaa muitten suruun.

Ja Cineas tiesi hyvin niistä muistoista, jotka nyt tunkeusivat hänen
mieleensä, kuinka todellinen se lohdutus oli, jonka tämä Ainoa voi
antaa. Hän oli nähnyt sen. Hän oli havainnut sen katakombien
kolkkoudessa, jossa ne, jotka olivat keskellä pimeyttä, kyynelissä ja
pelossa, kuitenkin kestivät kaikki: ja toisinaan osoittivat suurta
tyyneyttä, puhdasta ja ylevää malttavaisuutta, joka todisti, että he
olivat uskonsa voimalla voittaneet oman sydämensä.

Hän oli nähnyt sen saman surun rasittaissa, jota hän nyt kantoi -- oli
nähnyt sen, kun ero tuli ja puoliso temmattiin pois ja jälkeen elävä
jäi yksin maailmaan. Hän oli nähnyt jälkeen jääneen seisovan
rakkautensa haudalla, pyhä rauha kasvoissa ja sydämessä, ja laskevan
lemmittynsä hautakammioon ja lähtevän pois eikä kuitenkaan sortuvan.

Hän oli nähnyt äitien imettävän kuihtuneita lapsiaan, jotka nääntyivät
ja kuolivat kauheaan piilopaikkaansa; eivätkä kuitenkaan nämät äidit
nurkuneet eikä heidän sydämensä pakahtunut. Usko sai heidän luomaan
silmänsä siihen jumalalliseen lohdutukseen, jota he olivat sydämessään
pitäneet, ja omansa kadottaneet saattivat seisoa haudalla ja yhdistyä
kristittyjen lauluun -- lauluun, jossa ilmaantui rakkaus, voimakkaampi
kuin kuolema, usko, joka voitti surun ja toivo ijankaikkisuutta täynnä.

Ennen kaikkia hän muisti Helenan sanat, joita tämä lausui, kun hänen
poikansa oli erkaantunut hänestä. Silloin hän makasi taidotonna surusta
ja Cineas oli ääneti; vaan Helena seisoi voimakkaana, surevana, mutta
levollisena, ja puhui sanoja, joita Cineas oli säilyttänyt sydämessään:

"Hän sanoi, että me kaikki yhdymme jälleen. Ja me taidamme kaikki
yhtyä. Johon hän on mennyt, sinne me kaikki menemme, jos tahdomme."

"Hän ei ole kuollut. Hän elää. Hän on jättänyt ruumiinsa jälkeensä,
niinkuin me riisumme yltämme pukumme, mutta hän itse seisoo nyt
lunastettujen joukossa."

"Siinä on Kristuksen uskon oivallisuus, että pienet lapset pääsevät
tietoon hänestä ja tuntevat hänen rakkautensa elämässä ja kuolemassa.
Hän kutsui heidän luoksensa. Hän sanoi, että taivas oli senkaltaisia
varten. Senkaltaisten on Jumalan valtakunta. Ja ken pääsee taivaasen,
jollei Markus?"

"Hän on valkeudessa ja ijankaikkisessa elämässä, sillä välin kuin me
olemme pimeydessä ja kuolemassa. Hän katselee suruamme taivaasta. Me
yhdymme kaikki hänen kanssaan, jos tahdomme."

Cineas muisti hyvin nämät sanat, yksinkertaiset, mutta sydämeen
painuvat sanat, jotka ilmoittivat mikä tuki häntä ja tuotti hänelle
rauhaa; mutta vielä paremmin hän muisti ne sanat, joilla hän ilmoitti
oman uskonsa, jolla hän pysyi kiinni hänessä, jota hän sanoi
Jumalaksensa ja Vapahtajakseen:

"Hän on totuus", lausui hän noissa sanoissa, joita Cineas ei ollut
koskaan unhottanut; "hän on totuus. Etsi häntä ja sinä löydät rauhan."

"Hän on ainoa, joka ansaitsee etsimistä. Löydä hänet ja sinä saavutat
kuolemattomuuden. Hän antaa ikuisen elämän luonansa taivaassa."

"Voi Cineas, sinä olet oppinut kaikki, mitä filosofia koskaan saattaa
opettaa sinulle, mutta löytyy jotakin, jota sinä et tiedä ja sinä
kaipaat sitä. Sinä halaat sitä, sinä etsit sitä. Minä olen löytänyt sen
kokonaan Kristuksen uskossa."

"Sinä tiedät kaikki Jumalasta paitsi yhden asian ja tätä asiaa sinä et
voi koskaan oppia paitsi Kristukselta. Tämä on juuri se asia, jota hän
opettaa. Minä tiesin kaikki muut asiat ennaltaan; minä vaan opin
häneltä tämän ainoan asian -- että Jumala rakastaa minua. Sillä minä
tiedän sen, minä tiedän sen ja minä rakastan Häntä, joka ensiksi
rakasti minua."

"Hän poistaa kaikki pelot. Saatanko minä pelätä kuolemaa? Hän, jonka
eteen minun täytyi mennä, on minun Vapahtajani, minun Lunastajani. Hän
rakastaa minua ja minä rakastan Häntä. Minä saan nähdä Hänen ja saan
asua Hänen luonansa ijäti."

"Cineas, filosofia voi miehistyttää filosofia kuoleman tullen ja
saattaa hänen kuolemaan tyvenesti; mutta Kristus voi poistaa kaiken
kuoleman pelon heikoista vaimoista ja pienistä lapsista. Hänen
rakkautensa se on, joka tämän tekee."

"Ja nyt minun sieluni kiintyy Häneen. Hän tukee minua. Minä rakastan
Häntä ja olen peloton. Voi, jospa sinulla olisi tämä rakkaus! Silloin
sinä tietäisit, että kaikki, mitä etsit, löytyy Hänessä."

Kaikki nämät sanat, usein muistettuina, saattivat Cineaan hartaasti
toivomaan, että hän tuntisi niitten merkityksen niin kuin Helena oli
tuntenut.

Hän piti vielä kalliina muistona tallella sitä käsikirjoitusta, jonka
Helena oli lainannut hänelle. Hän oli usein lukenut sitä entisinä
aikoina. Nyt, surussaan, hän kääntyi vielä kerta sen puoleen.

Hän luki sitä ääneen; ja Labeokin kuuli kertomuksen tuosta
jumalallisesta olennosta. Tämän mystillisen olennon surut eivät olleet
häneen vaikuttamatta.

Cineas oli muuttunut entisestään. Hänen vanha itsemieltymyksensä oli
kokonaan kadonnut. Tuo itserakkaus, tuo luottamus itseensä, omaan
sukkeluuteensa ja terävään järkeensä, tieteisiinsä ja neroonsa, olivat
kaikki poistuneet hänestä. Hän alkoi epäillä itseään. Hän alkoi varoa,
että hän oli ollut tyhmä, kun hän kerta luuli, että hän oli viisas.
Kaikki nämät nöyristyttivät häntä. Hän tunsi, että hän kuitenkin oli
kurja, heikko kuolevainen, joka elämän tosi-koetuksessa, kärsimisen
kiirastulessa, ei ollut parempi kuin halpa työmies, jommoista hän ennen
niin ylenkatsoi.

Tuo Ainoa, josta hän luki, näytti hänestä olevan tosi-viisas.

Eikö hänen ollut mitään tarvetta tulla hänen luokseen? Eikö hänessä
ollut mitään anteeksi annettavaa syntiä? Synti -- sepä kysymys, joka
virisi hänen eteensä. Katsoen taaksensa menneisin aikoihin ja katsoen
omaan sydämeensä, hän nyt havaitsi itsensä peräti toisenlaiseksi. Hän
oli herjennyt itseensä uskomasta. Hänen tunteittensa virta oli
muuttanut suuntaansa. Hän alkoi tarkastella, mimmoinen hän oikeastaan
oli. Koko elin-aikansa oli hän luullut, että hän noudatti Sokrateen
perus-ohjetta; "tunne itsesi". Mutta hän tunsi, ettei hän ollut
koskaan alkanut tuntea itseänsä ennenkuin nyt. Nyt koko hänen turha
itserakkautensa, hänen täydellinen itsetyytyväisyytensä, hänen väärä
luulonsa hänen oman filosofillisen puhtautensa suhteen, hänen
todellinen heikkoutensa ja vähämielisyytensä, kaikki nämät esiytyivät
hänelle.

Kun hän ajatteli, kuinka kauan hän oli pysynyt erinänsä siitä Ainoasta,
josta hän luki, hän alkoi pelätä, että tämä näin loukattu Ainoa ei enää
taipuisi häntä kuulemaan. Tästä pelosta syntyi suuri suru.

"Voi, jospa minä tietäisin, mistä löytää hänen!" Tätä hän alkoi
ajatella. Ennen kaikkia hän halasi tuntea häntä, niinkuin Helena tunsi
hänen -- mennä hänen luokseen ja saada rauhaa sielullensa.

Labeolla oli omat ajatuksensa, joita hän ei ilmoittanut.

Mutta hänessä tapahtui suuri muutos, joka ei jäänyt Cineaalta
huomaamatta. Hänen epätoivonsa katosi, hänen ankara surunsa helpontui.
Viimein hän eräänä päivänä ryhtyi semmoiseen aineesen, jota hän tähän
saakka oli pitänyt pyhänä, ja mainitsi ensi kerran poikansa nimeä.

"Cineas, minä en tiedä, mitä sinä löydät tästä kirjasta, mutta minusta
se näyttää ikäänkuin ääni taivaasta. Ennen minusta ei olisi tuntunut
niin, mutta minä olen suuresti muuttunut entisestäni."

"Cineas, ystäväni, veljeni", lausui Labeo, ja puhuessaan hän tarttui
toisen käteen ja piti siitä lujasti kiinni. "Kuule minua, ja minä
kerron sinulle, mitä sydämessäni on."

"Cineas, muistatko nuo sanat, jotka hän lausui minulle? Muistatko?
Tokko muistat sitä aikaa, jolloin kerta yritin surmaamaan itseäni ja
kuulin Markon äänen:

"'Isä, me yhdymme jälleen!'"

"Cineas, nämät sanat eivät ole koskaan herjenneet kaikkumasta
korvissani siitä asti kuin hän jätti minun. 'Isä, minä menen sinne
ensinnä.' 'Isä, me yhdymme jälleen.'"

"Se ei ollut ainoastaan hänen sanansa, vaan hänen äänensä ja se
sanomaton lempeys, jota hän aina osoitti, kun hän puhutteli minua."

"Cineas, tämä ääni on seurannut minua kaikkialla. Minä olen kuullut sen
yöllä teltassani, matkoillani, taistelossa, aina. Minä olen kuullut sen
unissani."

"Voi ystäväni ja veljeni, mikä tämä ääni on? Se on sen jumalallisen
äänen kaltainen, josta Sokrateen oli tapa puhua. Se kääntää minun pois
pahasta. Eikö se johdata minua hyvään?"

"Sillä, kun minä kuulen sinun lukevan tätä kirjaa, minä huomaan, mikä
minä olen. Minä olen syntinen. Tahtooko se Ainoa, josta sinä luet ja
jota Markus rakasti, tahtooko hän katsoa minun kaltaiseni puoleen?"

Cineas ei lausunut mitään. Kyynelet vierivät hänen silmistään, hän
pusersi Labeon kättä ja osotti sormellansa kirjaa.

"Niin, niin, kallis ystäväni. Sinä et voi sanoa minulle mitään. Me
etsimme molemmat samaa Ainoata. Lukekaamme tätä kirjaa yhdessä.
Olkaamme poikina taas ja istukaamme sen Opettajan jalkain suuressa,
josta me tässä olemme lukeneet."

Näitten uusien kaipausten vaikuttaessa elämä muuttui. Molemmilla
ystävillä oli nyt tarkoitusperänsä, etsintö, päämäärä yhtä korkea kuin
taivas.

Labeo tunsi vaikutuksen tästä. Hänen paranemisensa kävi nopeasti ja
ennen pitkää hän oli kokonaan terve.

Nyt he lähtivät Akkoniin ja sieltä Caesareaan.

Täällä he kuulivat ne kummastuttavat asiat, jotka olivat Romassa
tapahtuneet. Yksinäisessä kylässään he eivät olleet tietäneet niistä
mitään.

Nero oli kuollut. Galba oli kuollut. Otho niinikään. Neljäs oli nyt
valta-istuimella -- Vitellius.

Judean sota oli keskeytynyt, sillä sotamiehillä oli toiset hankkeet. He
eivät sallineet, että Lännen armeijat muuttivat keisarin valtaa milloin
minkin kenraalin käsiin. He arvelivat, että Idänkin armeijoilla oli
jotakin sanomista.

Kaupunkiin tultuansa Cineas sai tietää, että muutamia kuukausia
takaperin käsky oli tullut, että hän vangittaisiin. Hän oli kuitenkin
jäänyt vangitsematta osaksi syrjäisen olopaikkansa tähden ja osaksi
Neron kuoleman vuoksi. Cineas ei tahtonut millään lailla olla tämmöisen
vaaran alaisena. Hän koetti nyt päästä Vespasianon puheille ja pyysi
tämän välitystä. Tähän Vespasianus heti suostui ja lupasi hävittää
keisarillisen käsky-kirjan.

Vespasianus oli ennen pitkää itse julistuttava keisarillisia
käskykirjoja. Armeijan silmissä hän oli soveliain pyrkimään
keisarin-istuimelle. Tämä suuri kenraali kääntyi Judeasta Romaa päin, ja
asiansa Idässä vakavalle kannalle asetettuaan hän purjehti Italiaan.
Ainoastaan lyhyt aika kului siitä kuin hän perille saapui, ennenkuin hän
pääsi keisariksi.

Tällä välin Cineas ja Labeo vartoivat Caesareassa.



XXXVIII.

Jerusalemin hävitys.


Vihdoin Vespasianus oli tukevasti asettunut maailman valta-istuimelle.
Roman armeijoilla oli aikaa uudistaa valloituksiansa joka taholla, ja
Titus kiirehti päättämään Judean sotaa.

Jerusalem oli sotaretken päätarkoitus. Koko taistelo kertyi sen
ympärille. Kaikki muut vahvat paikat olivat valloitetut taikka saatetut
käyttämättömäksi; vaan jälellä oli vielä kaikkein lujin linnoitus,
tärkeä asemansa puolesta, mutta Juutalaisille vielä tärkeämpi korkeimman
olennon suosioon katsoen.

Taaksepäin, yhä taaksepäin olivat Juutalaisten armeijat tungetut, siksi
kuin ne vaivoin olivat kaikki joutuneet tuohon yhteiseen keskipaikkaan.
Mutta Jerusalemin täytyi vastaan ottaa paljon muitakin, jotka tulivat
ja vaativat sisään päästäksensä. Pääsiäisjuhla lähestyi, ja sukukunnat
kokoontuivat pääkaupunkiin sitä pitämään. Suuria joukkoja tulvaili
sinne; he eivät pelänneet ajan vaarallisuutta eivätkä ajatelleet
onnettomuutta. He tulivat vaarin ottamaan esi-isiensä tapoja ja
viettämään pelastustansa Egyptistä. Oli kolmatta miljonaa henkeä, jotka
täyttivät pyhän kaupungin kapeat kadut ja sulloontuivat vallin
sisäpuolelle, asuen majoissa taikka väli-aikaisissa suojissa ja toivoen
saavansa muutamien päivien perästä palata kotiinsa.

Mutta tätä näin yhteen tunkeunutta väkeä tapasi äkkiä sanoma
Romalaisten lähestymisestä. Aluksi he eivät uskaltaneet lähteä, kun
pelkäsivät vihollisia; viimein he eivät päässeet lähtemään, sillä
vihollinen seisoi heidän silmiensä edessä.

Vihdoin ilmestyi kauan pelätty vihollinen. Sillä puolella kaupunkia,
jossa vuoret olivat loivemmat ja jossa Bezetha sijaitsi, Romalaisten
armeijat hankkivat asettamaan leiriään.

Jos Jerusalem olisi ollut, mitä se kerta oli, järjestys ja laki ylinnä,
se kenties olisi pilkaksi saattanut yksin Titonkin neron ja Roman
armeijat. Mutta järjestys ja laki olivat jo aikaa kadonneet. Kiihtyneen
kansan raivo teki kaiken hallituksen mahdottomaksi, kaupunki joutui
hourupäisyyden ja uskon vimman alaiseksi. Vallattomuus oli ohjaksilla,
ylhäisimmät virat tallattiin jalkojen alle, ja hurja alhaiso oli
oppimattomalle maamiehelle antanut ylimmäisen papin ikäkausina
kunnioitetun arvon. Romalaiset olivat karkoitetut kaupungista, mutta
heidän sijaansa tuli niitä, jotka olivat paljoa pahemmat kuin
Romalaiset -- miehiä, jotka koettivat käyttää isänmaansa
vaurioita omaksi edukseen ja täyttivät kaupungin kansalaissodan
verenvuodatuksella, samalla kuin vihollinen oli heidän porteillansa.

Jerusalemilla oli muitakin vihollisia kuin Romalaiset. Se taisteli
itseänsä vastaan.

Vallien sisäpuolella oli kolme eri leiriä ja kolme vihollis-armeijaa.
Eleazer piti temppeliä vallassaan, Johannes kaupungin ylipuolta ja Simon
sen alipuolta. Nämät kolme ottelivat alinomaa keskenänsä semmoisella
hellittämättömällä urhoollisuudella ja jäykällä julmuudella, joka olisi
varmaan tuottanut voiton heidän kansakunnalleen, jos sitä olisi käytetty
yhteistä vihollista vastaan.

Lakkaamatonta sotaa kävivät nämät kolme johdattajaa seuralaisineen
toinen toistansa vastaan. Ei mikään yhteinen puollustustuuma
Romalaisten suhteen ollut mahdollinen. Kaupunki oli taistelevien
lahkokuntien käsissä ja asukas-raukkojen täytyi kärsiä paljon näitten
kunnottomien väkivallasta. Riitelevät puolueet eivät vimmassaan
ajatelleet mitään eivätkä mitään säästäneet. Heidän hurjuutensa nousi
ylimmilleen, kun jossakin heidän tappelussaan ne aitat, joissa
viljavarat pidettiin, syttyivät tuleen ja toive Jerusalemin
elättämisestä sammui liekkeihin.

Tämmöiseen paikkaan Isaak tuli, kun Cineas oli laskenut hänen vapaaksi.
Hän tapasi maanmiehensä sen väli-ajan vietännössä, jonka Vespasianon
lähtö Italiaan oli tuottanut. Hän havaitsi kaupungin olevan täynnä
eripuraisuutta, täynnä koko maakunnan huimapäitä, jotka olivat tulleet
sinne etupäässä kunnianhimon taikka saaliin vuoksi eikä suinkaan
turvallisuutensa tähden. Hän näki semmoisten miesten, joita hän inhosi
ja ylenkatsoi, kohonneen korkeimpiin virkoihin; hän näki kaupungin
jaetuksi puolueisin, kun yksimielisyys oli kaikkein tarpeellisin; hän
näki näitten puolueitten kuluttavan Israelin voimaa, eikä löytynyt
ketään, joka tahtoi taikka kykeni järjen ääntä kuuntelemaan.

Sillä puolueriidat olivat päässeet voitolle ja isänmaanrakkaus oli
mennyt näkymättömiin. Simonilla Johanneksella oli kummallakin
seuralaisensa, jotka pitivät heidän puoltansa. Kaikki muu kansa seisoi
avutonna, molempien saaliina. Kaupunki oli täynnä laittomuutta ja
hämminkiä. Riitauntuneena itsensä kanssa se odotti Roman mahtavaa
armeijaa.

Tämmöiset asiat täyttivät Isaakin katkeruudella. Hän koetti tehdä
kaikki, mitä rehellinen ja palava mieli saatti tehdä. Oli aikoja,
jolloin hänen innokkaat sanansa saivat toimeen jotakin, mutta
tavallisesti oli niillä, joita hän puhutteli, omat harrastuksensa. Hän
ei voinut tehdä Simonin seuralaisten mitään, ja koko muu kansa oli
saamaton. Oli kuitenkin yksi seikka, jonka hän olisi tainnut helposti
aikaan saattaa. Hän olisi ehkä voinut nostaa Bezethan miehet Simonin
tyranniutta vastaan ja johdattaa heitä. Kenties hän olisi karkoittanut
tämän miehen; kukaties hän olisi päässyt edemmäksi ja karkoittanut
Johanneksenkin. Mutta tämän asian toimeenpanoa Isaak ei koskaan
ajatellut. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi pahentaa kaupungin
onnetonta tilaa neljännen puolueen synnyttämisellä. Hän koetti ennemmin
sovittaa; täydellisemmin julistaa vanhaa uskoa tulevaan Messiakseen;
kehoittaa kaikkia yhdistymään hänen tähtensä, että kun hän tulisi, hän
löytäisi heidän valvomasta.

Mutta Isaakin ponnistukset yksimielisyyden ja rauhan ja uskon suhteen
olivat kaikki turhat. Kummallinen mielenhämmennys ilmestyi kansassa,
rehellisiä miehiä oli harvassa, kansankiihoittajat ja älyltään menneet
uskonvimmaiset hallitsivat kaikkia asioita. Isaakin oli vaikea
säilyttää sitä lujaa uskoa, jossa hän aina tähän saakka oli pysynyt.
Taistelo uskon ja epätoivon välillä oli hirveä. Järki osotti hänelle,
että kaupunki oli perikatoon tuomittu; se ei osottanut mitään
pelastuksen keinoa; usko koetti vaan heikosti riippua kiinni entisessä
luottamuksessaan. Israelin Jumala näytti kääntäneen pois kasvonsa, ja
vaikea oli ajatella, että hän kuitenkin aikoi pelastaa valitun
kansansa. Mutta vielä vaikeampi oli ajatella, että vastoin kaikkia
hänen lupauksiansa valittu kansa hukkuisi. Tämä oli taistelo Isaakin
povessa, ja taistelo täytti hänen tuskalla. Hän koetti pitää kaikkia
kauhuja ympärillänsä kansan syntien rangaistuksena. Mutta semmoinen
rangaistus, joka tuli jumalalta, kuritti, ja Isaak näki, ettei tässä
ilmestynyt mitään puhdistavaa eikä kurittavaa. Nykyolot näyttivät
pikemmin siltä vimmapäisyydeltä, joka käy hävityksen edellä, näyttivät
olevan kansallisen elämän kukistus, Israelin hukka ja kuolema.

Kaikki seikat hänen ympärillänsä suurensivat hänen epäuskoansa. Sinä
päivänä, jolloin hän saapui kaupunkiin, hän havaitsi erään haamun
valleilla -- laihan, raantuneen olennon, joka näytti vanhalta
hebrealaiselta profeetalta, mutta kiivaalta ja rajulta, palavat silmät
yhä tuijottavina, aivoiltansa riivattu. Hänellä oli ainoastaan yksi
sana, ainoastaan yksi lause, eikä hän milloinkaan herjennyt tätä
kertomasta. Nämät sanat, jotka Isaak nyt ensi kerran kuuli, synnyttivät
hänessä kammottaman pelon, täyttivät hänen mielensä semmoisella
aavistuksella, jossa hän ei rohjennut antaa ajatustensa viipyä, ja
pudistuttivat hänen ruumistansa kauhun väristyksellä.

Nämät olivat ne sanat, joita tämä hurja profeeta lausui, kun hän astui
pitkin muureja, jossa hän mielellään käyskeli, huutaen kamalia
sanojansa käheällä ja kauhistuttavalla äänellä, yksitoikkoisella
sävelellä, joka ei koskaan muuttunut:

    "Huuto idästä, huuto lännestä,
    Huuto kaikista neljästä tuulesta,
    Huuto Jerusalemista ja templistä,
    Surkea valitus yljän ja morsiamen ylitse,
    Huuto myös kaiken kansan ylitse.
    Voi, voi, voi sinuas! Sinä vaivainen Jerusalem!"

Isaak oli ennen kuullut tästä miehestä. Kansa tunsi hyvin hänen
huutonsa. Seitsemän vuotta hän oli huutanut sitä kautta koko Judean.
Häntä oli suomittu ja kidutettu ja monin tavoin rangaistu. Turhaan. Hän
ei lausunut muuta kuin: "voi Jerusalem!" ja vielä yöt päivät sama huuto
kaikkui: -- "voi, voi Jerusalem!"

Vaikka enimmät asukkaat olivat tutustuneet tämän miehen kanssa ja
pitivät hänen huutoansa kurjan, viattoman mielipuolen lauseena,
vaikuttivat hänen sanansa eri lailla niihin, jotka ensikerran hänen
kuulivat. Isaakista ne tuntuivat hirveältä ja kuuluivat ikäänkuin
jonkun Jumalan profeetan ääni.

Ei muitakaan kauhuja puuttunut. Kun Isaak ensitulonsa iltana
surullisena kävi ympäri väentungossa, hän havaitsi, että kaikki ihmiset
pelästyneinä katselivat taivasta kohden. Hän katsahti ylös ja yhteinen
pelko levisi hänen omaan sydämeensä. Keskeltä taivasta hän näki
miekanmuotoisen pyrstötähden, joka osotti kaupunkiin päin, häviötä
ennustaen. Alusta syntyi vaan äkkipelko. Yö toisensa perästä tuli, ja
tuo kammottava kuva kasvoi yhä suuremmaksi ja vilkkaammaksi,
tulipunaisena leimuten tummalta taivaalta ja kauheana ja uhkaavana
ulottuen ilman rannalta sen keskikohdalle.

Suuressa rakkaudessaan Israelia kohtaan ja vankassa uskossaan Israelin
jumalaan Isaak, kun ensimäinen säikähdys oli asettunut, ei tahtonut
pelolta katsella tätä merkkiä.

"Ei", hän huudahti ja hän puhutteli kansaa joka paikassa, "ei, tämä ei
ole mikään hirmun merkki, vaan toivon. Se on vapauttajan lupaus. Sillä
kuinka Israel on pelastettava? Niinkuin se aina on pelastettu --
miekalla. Ei kuitenkaan ihmisten miekalla, vaan sen taivaallisen
olennon, joka asettaa sen tuonne silmiemme eteen, tähtien keskelle,
kertomaan meille, että hän on uskollinen. Valmistakaamme itseämme häntä
varten. Hän on tulossa!"

"Meidän silmämme näkevät hänen tulonsa julkisen kunnian. Halleluja!
Ylistetty olkoon hänen nimensä!"

Ja Isaakin innokkaat sanat, semmoisen uskon lauseen, joka tuokioksi
vilkahti esiin epätoivon pimeydestä, kohoten toivoon ja taivaasen,
sytyttivät kansan sydämet. Hekin tahtoivat toivoa ja uskoa ja ylistää.
He yhdistyivät hänen sanoihinsa ja kymmenet tuhannet äänet huusivat:
"Halleluja!"

Mutta vimmassaan ja kiihkossansa kansa ei voinut aina pitää toivoa.
Heidän tunteensa vaihtelivat. Toivo kääntyi epätoivoksi. Äkillinen
säikähdys vierähti heihin. Ihmisten mielet sekaantuivat. Näkyjä
havaittiin ilmassa; haamuja liikkui pimeässä; äänet, jotka eivät olleet
kuolevaisten, näyttivät vaikuttavan monen häirääntyneisin aisteihin.

Sadottain kulkupuheita kävi joka päivä suusta suuhun, täyttäen kaikki
ylenluonnollisella pelolla. Loistavat valkeat paloivat temppelin
ympärillä; yksi porteista aukeni itsestänsä; ihme seurasi toisensa
perästä, jokainen enentäen pelkoa tai toivoa: ja niin usko ja epätoivo,
ilo ja pelko taukoamatta vaihtelivat, kunnes ihmiset uskoivat mitä
hyvänsä, ja samanlainen kiihtymys vaikutti kaikkein aisteihin; kunnes
kaikki näkivät ne ennusmerkit, joita yksi luuli näkevänsä; kunnes
kokonaiset joukot katselivat ylös taivaasen päin ja näkivät ilmassa
taisteloon asetettuja sotalaumoja ja vaunuja ja armeijoita ja kuulivat
tappelun pauhinan ja sodan jyminän.

Tämmöisessä tilassa olevan kaupungin luo Romalaiset tulivat. Kun
Romalaisten legionain välkkyvät rivit ensiksi ilmestyivät, kansa ei
peljännyt. He uskoivat, että tällä tapaa Israelin viholliset olivat
saatetut Jerusalemin eteen, jotta kaikki hävitettäisiin ja korkein
olento kostaisi valittujensa puolesta. Jumalan kansa oli saatettu
kasvoista kasvoihin vihollisiansa vastaan, ja päätös olisi näitten
vihollisten täydellinen turmio.

Tätä Isaak julisti, koettaen rohkaista kaikkein sydäntä ja toivoen,
että jos Romalaiset asettuisivat piirittämään, sisälliset riidat
herkeisivät. Vihollisten armeijain ilmestys ei tuottanut hänelle kuin
toivoa ja levollisuutta. Puolueitten täytyi, niin hän ajatteli, hävitä
sodan syttyessä.

Romalaiset alkoivat rakentaa leiriänsä sille ainoalle puolelle, josta
piiritys kävi laatuun, kaupungin alipuolelle. Täällä, heidän ja
kaupungin välillä oli kolme tukevaa vallia, itsekukin ympäröiten eri
kaupungin osaa; vaan tämänpuoliset vallit olivat ainoat, joita
Romalaisten heitinkoneet voivat ahdistaa. Toisella puolella oli
jyrkänteitä.

Mutta kun Romalaiset alkoivat sijoittaa itseänsä ja varustaa leiriään,
Juutalaiset eivät olleet joutilaina. Ensikerran tämän vihollisensa
nähdessään, joka näin tuli pyhän kaupungin eteen aseilla ja
heittokoneilla, koko tuo hurja väestö vimmastui.

Isaak näki, että nyt oli paras aika ryhtyä toimeen, semmoinen aika,
jolloin sopi käydä Romalaisten kimppuun päällekarkauksen ankaruudella
ja jolloin Juutalaisten soturein oli tilaisuus panna voimansa
liikkeelle noissa äkillisissä ja rajuissa hyökkäyksissä, joista he
olivat niin mainiot.

Häntä itseä oli ylistetty omista sankaritöistä ja erittäin
urhoollisuudesta Jotapatassa. Suuri paljous tunsi hänen hyvin ja
seurasi häntä, mihin hän vaan johdatti. Asuen Bezethan puolella, jonka
hän tiesi ensiksi joutuvan rynnäkön alaiseksi, hän päätti puolestansa
ottaa toimekseen vihollisen torjumisen, toivoen, että sisälliset riidat
viimein lahoisivat.

Nyt ensimäinen suotuisa tilaisuus ilmestyi hänelle, ja innokkailla
sanoilla, välkkyvin silmin ja ripeillä liikenteillä hän kävi ympäri
kehoittaen kaikkia itseänsä seuraamaan. Ääretön paljous valmisti
itsensä häntä tottelemaan.

Romalaiset olivat paraikaa leiriänsä varustamassa. Kymmenes legiona
seisoi lähinnä.

Yht'äkkiä portit aukaistiin, ja lukemattomat joukot hyökkäsivät ulos.

Aukiolla rivejänsä järjestettyään ensiksi tulevat, urhoollisuutensa ja
vahvuutensa tähden valitut miehet, lähestyivät Romalaisia. Näitä
seurasivat summattomat parvet, muutamat järjestyksessä, toiset
sekaseuroin, mutta kaikki rientäin eteen päin, kunnes koko lakea
musteni ihmisistä, ja yhä virtaili porteista vähentymättömiä joukkoja.
Sillä tämän ryntäyksen huuto kuului kautta kaupungin, ja kaikki ottivat
osaa; ja semmoiset, jotka eivät koskaan olleet nähneet eikä kuulleet
mitään Isaakista, nyt töyttäsivät vihattua vihollista vastaan.

Kaikkien etupäässä kävi Isaak.

Romalaiset eivät olleet kerinneet varustustöitään päättämään. Lakea oli
avoinna. Tavallisella nopeaneuvoisuudellaan ja jonkunlaisella
ylenkatseella edessänsä olevan paljouden suhteen he asettuivat
sotarintaan ja odottivat päällekarkausta.

Se tuli.

Huudolla semmoisella, joka kohosi ikäänkuin vahvat, peräkkäin seuraavat
ukkosen jyskeet taivasta kohden ja kaikkui ympäröivistä kunnaista,
siksi kuin se ammahti takaisin ja vieri koko kaupungin ja koko
Romalaisten leirin yli, semmoisella huudolla Juutalaiset syöksähtivät
vihollisiansa vastaan.

Romalaiset olivat jo oppineet tuntemaan Juutalaisten hurjaa
uskaliaisuutta ja tuimia päällekarkauksia; mutta he eivät olleet
koskaan nähneet mitään tämänkaltaista. Sillä tässä Juutalaiset tulivat
kaikki kaatavana laumana, raivolla, joka kauhisti. Sotajärjestyksestään
luopumatta Romalaiset laittoivat linjojansa peitsillä ja kilvillä ja
kestivät ensimäisen rynnäkön. Mutta Juutalaiset eivät huolineet
peitsistä eikä kilvistä, vimmassaan joka mies unhotti kuoleman, unhotti
itsensä ja kiirehti vaan heittäymään vihollisten peitsiä kohti, että
hän niin murtaisi heidän hyvin järjestetyt rivinsä ja avaisi tietä
kumppanillensa.

Romalaiset seisoivat ajan väistymättä. Ensimäinen ryntäys oli torjuttu,
ja toinen, ja kolmas. Mutta Juutalaiset perääntyivät vaan uudestansa
esiin töymätäksensä ja joka kerta töymäys kävi hirveämmäksi, koska se
toi muassaan sen lisääntyneen pontevuuden, joka lähti niistä enenevistä
joukoista, jotka yhä riensivät eteenpäin ja toivat vauhtinsa voiman
ensimäisten rivien hyökkäykseen. Vihdoin joku julma Juutalaisten
hyömäys sai Romalaisten keskirinnan vetäytymään vähän takaperin. Satoja
Juutalaisia sylvähti sinne. Isaak sieppasi käteensä romalaisen
sotalipun ja huusi miehiänsä. He ryntäsivät eteenpäin uudella innolla.
Romalaisten linja katkesi, ja silmänräpäyksessä ääretön joukko
Juutalaisia tulvasi aukosta sisälle, kiersi legionan ja kävi siihen
käsiksi sekä edestä että takaa.

Juutalaiset olivat siitä erinomaiset, että heidän vimmansa pysyi
laimentumatta, jopa pikemmin yltyikin heidän taistellessaan. Romalaiset
hämmästyivät. Heidän vihollistensa tuimuus kammotti heitä. Heidän
rohkeutensa höltyi, ja heidän hajoitetut rivinsä pelottivat heitä. He
havaitsivat, että heitä ahdistettiin joka taholta. He eivät voineet
enään pitää paikkaansa. He taantuivat. He vetäytyivät takaperin.
Äkillinen säikähdys masensi heitä, ja he pakenivat kaikille ilmoille
samalla kuin Juutalaiset ajoivat takaa, Isaak etupäässä, kantaen
valloitettua lippua.

"Halleluja! Jumala on antanut meille voiton! Israelin jumala taistelee
puolellamme!"

Tämmöinen huuto kaikkui kesken taistelon jyminää, ja Juutalaiset
uskoivat nyt täydelleen, että heidän vapahduksensa hetki oli tullut ja
että heidän vihollisensa olivat heidän vallassaan.

Mutta ainoastaan yksi legiona oli karkoitettu. Toiset olivat jälellä,
lujina sotataidossaan, säikähtymättä, pelkoon joutumatta.

Kymmenennen legionan takana seisoi Labeon väki. Sotamiehet tunsivat
hyvin Juutalaisten ryntäykset, ja heitä oli koetettu mitä rajuimmissa
tappeluissa. Taistelon kohina oli havauttanut heitä kaikkia, ja Labeo
oli järjestänyt heidän; ja kun kymmenes legiona pakeni ja Juutalaiset
ajoivat takaa, Labeon sotamiehet astuivat esiin taisteloa uudistamaan.

Koko Romalaisten armeija oli varoillansa. Titus itse oli komentanut
kaikki sotamiehensä tappelua laidallensa asettamaan. Legiona toisensa
perästä pantiin liikkeelle ja astui vihollisia vastaan.

Mutta Juutalaisten ryntäystä, jota voiton hehku ja usko Israelin
jumalan läsnä-oloon riennyttivät, ei voitu helposti pidättää.

Labeon sotamiehet seisahtuivat tämän päällekarkauksen yhä vyöryvien
aaltojen eteen.

Heidän esirinnassaan raivosi kauhea taistelo. Juutalaiset vielä
heittäysivät vihollisten peitsiä vastaan, tyytyväisinä, jos he
kuolemallansa voivat avata tietä muille, ja niitten takaa, jotka
kaatuivat, toiset tunkivat eteenpäin, hurjina, vimmapäisinä, ja ilma
täyttyi huudoilla, ikäänkuin mieletönten riekunalla.

Juutalaisia kaatui sadottain ja tuhansittain, mutta Romalaisia kaatui
myöskin, ja vaikea oli heidän jämeitten riviensä pysyä järjestyksessä
ja henkiin jääneitten liittyä yhteen, että kaatuneitten sijat
täytettiin.

Vihdoin Romalaiset horjuivat. Turhaan Labeo koetti pysyttää miehiänsä.
Tässä näin jatketussa, näin vilkkaassa päällekarkauksessa oli
Romalaisille liiaksi. Labeo seisoi miestensä ensimäisenä ja pani
rohkeasti henkensä alttiiksi; hän vannotti heitä kaikkien kautta, mitä
he pitivät pyhänä, olemaan järkähtämättä. Rivin toisessa päässä
taisteli Cineas sillä urhoollisuudella, jota hän aina osotti. Mutta
Romalaiset väistyivät, ja vaikka heidän rivinsä pysyivät muuttumatta,
he yhä tungettiin taaksepäin -- tosin vaan askel askelelta, mutta itse
perääntyminen oli omainen heitä lannistamaan.

Taaksepäin, yhä taaksepäin he havaitsivat itsensä työnnetyksi.

Keskeltä tappelua Cineas eroitti Isaakin, joka yhä johdatti miehiänsä
ja piti valloitettua lippua korkealla ilmassa. Hän näytti olevan
ikäänkuin lumottu, sillä vaikka hän liikkui taajimmassa taistelossa, ei
mikään häntä tavoittava isku pystynyt häneen. Kaikkialla hänen
ympärillänsä hänen miehensä kaatuivat, mutta yhä Isaak taisteli ja
kehoitti miehiänsä, ja hänen huutonsa kaikkui lujana ja selkeänä:

"Halleluja! sillä Israelin jumala on täällä!"

Nyt Cineas ajatteli, että hän oli aikaan saattanut kaikki nämät, koska
hän oli laskenut Isaakin vapaaksi, ja hän syytteli katkerasti itseänsä.

Legiona toisensa jälkeen astui esiin. Titus seisoi keskellä miehiänsä,
kehoittaen heitä pysymään paikallansa, käymään eteenpäin, kostamaan
noita kurjia Juutalaisia, joita he olivat niin usein voittaneet. Ja
muutamat seisoivat vääjäämättä; mutta keskirinta, jossa ankarimmin
taisteltiin, alkoi taantua. Peräytyessään he painuivat jonkun rinteen
juurelle, jota ylöspäin heidän täytyi nousta. Täältä sotamiesten sopi
nähdä koko sen sotavoiman laajuus, joka ahdisti heitä. Heidän ja
kaupungin välillä lakea oli musta inhimillisistä olennoista, jotka
kaikki ryntäsivät eteenpäin. Tämä näky täytti heidän kammolla.

Yhä he peräytyivät.

Epätoivossaan Cineas oli rientänyt Labeon puolelle, ja kesken tappelua
molemmat ystävät nopeasti neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Kauas ja
aavalle taistelo ulottui. He näkivät Romalaisten vetäytyvän takaisin
tulisen vihollisensa edestä.

He näkivät kuitenkin, että koko taistelo oli esirinnalla; että
Juutalaiset olivat harjaantumattomat ja saavuttivat etunsa paljaalla
ruumiillisella voimalla ja huolettomalla alttiiksi-annolla enemmän kuin
sotataidolla.

Heidän kylki- ja takaväkensä olivat jääneet kokonaan suojelematta.
Silmänräpäys, ja kalkki oli selvillä.

Sievän liikehdyksen kautta Labeo vei miehensä pois taistelosta ja
perääntyen hän astui nopeasti kunnaan vieremän ylitse vasemmalle.
Juutalaiset töyttäsivät eteenpäin, muutamat vielä hätyyttäen hänen
legionaansa, toiset koettaen saartaa toisia Romalaisia. Mutta Labeo
kuljetti kiireesti miehensä kappaleen matkaa eteenpäin, ja nyt hänen
soturinsa lujalla huudolla iskivät Juutalaisten kylkeen.

Tämmöisen kiinteän ihmisryhmän ryntäyksen edestä kaikki kumoontui.
Juutalaiset eivät odottaneet päällekarkausta tältä kulmalta. He
kääntyivät sitä vastustamaan, mutta turhaan. Heidän alttiiksi-antonsa,
heidän suruttomuutensa ei heikentynyt, mutta heillä ei ollut samat
edut. Esirinnalla paino oli yhtä suuri kuin ennen ja ne, jotka olivat
takana, sysäsivät eteenpäin niitä, jotka olivat esirinnalla. Nyt kaikki
hämmästyivät ja saatettiin epäjärjestykseen.

Avuttomina Juutalaiset syöstiin hajalle.

Romalaiset astuivat suoraan koko lakean poikki, käännähtivät ja kävivät
takaapäin vihollisten kimppuun.

Suljettuna kahden vihollisrivin väliin Juutalaiset perääntyivät joka
taholla. He havaitsivat pian vaaransa. Nyt Romalaisten sotataito osotti
turmiollista vaikutustansa heidän omien epäjärjestykseen joutuneitten
joukkojensa suhteen. Ne Romalaiset, jotka olivat esirinnalla
väistyneet, kääntyivät kerran vielä, kun he näkivät omat miehensä
vihollisten takana.

Juutalaiset voitettiin.

Äkillinen säikähys levisi heihin. He koettivat paeta. Ainoastaan yksi
tie oli mahdollinen, ja tämä saatti jyrkälle vuorenrinteelle. Sinne he
työnnettiin. Suurin parvin he viskattiin sitä alaspäin, ja
Romalaisilla, jotka seurasivat lähellä, oli kaikki korkeamman aseman
edut.

Tänne, tätä vuorenrinnettä alaspäin Juutalaiset hämmentyneinä,
epäjärjestyksessä ja lannistuneina kaikki syydettiin kokoon, samalla
kuin Romalaiset ajoivat heitä takaa. He kykenivät tuskin mihinkään
vastarintaan. Taistelo kääntyi kauheaksi veren-vuodatukseksi.

Tuhansia, jotka pääsivät tungosta pois, pakeni pitkin laaksoa takaisin
kaupunkiin ja pelastui; mutta tuhansia kaatui Romalaisten alla.

Oli yksi joukko, joka ei joutunut säikähyksiin. Työnnettynä takaisin he
yhä taistelivat ja perääntyivät vakaasti sille portille, josta he
olivat tulleet. Nämät olivat ne miehet, joita Isaak oli johdattanut.

Heidän etupäässään Isaak seisoi vielä pitäen valloitettua sotalippua.
Turhaan Romalaiset karkasivat näihin, koettaen voittaa takaisin
lippuansa. Juutalaisten järkähtämätön urhoollisuus taannutti heidän. Ja
niin vitkoin ja vastustellen vei Isaak miehensä takaisin, ja portit
avattiin; ja vaikka kohta he olivat voitetut, heidän oli kumminkin
onnistunut saada sotalippu valtaansa.

Tämmöinen oli tuo kiivaan taistelon päätös.

Mutta Juutalaisten mieli ei ottanut masentuaksensa. Päivä toisen
perästä kului, ja yhä he tekivät päällekarkauksiansa. Romalaiset olivat
nyt päättäneet varustuksensa eikä heitä voitu helposti karkoittaa
asemiltansa. Joka päivä taisteltiin vaihetellen milloin menestyksellä
milloin vahingolla. Alinomaa Romalaiset kuitenkin voittivat, ja
alinomaa Juutalaiset joutuivat tappioon, siksi kuin viimein Romalaisten
heitinkoneet olivat valmiit valleja kohden vieritettäväksi.

Nuot raskaat heitinkoneet, Romalaisten tykistö, kuljetettiin esiin;
nakin- ja livitinkoneet lennättivät heittokeihäitänsä ja kiviänsä
perikatoon tuomittuun kaupunkiin; muurinsärkiä jymähytteli vahvoja
valleja.

Kiviä ja heittokeihäitä sateli lakkaamatta. Aluksi muutamien näitten
kivien suunnaton koko ja niitten kauhea vaikutus, kun ne putosivat
maahan ja ruhtoivat kaikki murskaksi, säikähytti Juutalaisia. Oli yksi
heitinkone, joka sinkahutti hirveän isoja kiviä. Kun nämät tulivat
vonkuen ilmassa, valleilla olevien Juutalaisten oli määrä antaa merkki
ja pyrkiä suojaan.

Häviön profeetta käveli ympäri muureilla taistelevien miesten välitse,
julistaen turmiota niinkuin ennen. Harva piti nyt lukua hänestä. Mutta
eräänä päivänä yksi seikka tapahtui, joka saatti monen ajattelemaan
sekä häntä että hänen ennustuksiansa.

Kun hän astui pitkin muureja, hän yht'äkkiä seisahtui ja kertoi pahaa
ennustavaa huutoansa:

    "Voi Jerusalem!
    Voi, voi Jerusalem!"

Hän herkesi tuokioksi.

"Kivijyrkäle tulee!" huusivat juutalaiset sotamiehet, kun he näkivät
yhden äsken mainituista vahvoista heittomöhkäleistä tulevan.

Kaikki sotamiehet juoksivat eri suunnille suojaan.

Profeetta seisoi liikahtamatta.

Nyt hänen äänensä kaikkui hirveällä voimalla:

    "Voi Jerusalem!
    Voi, voi Jerusalem!
    Voi minuakin!
    Voi, voi minuakin!"

Kauhea kivi tulla suhisi ilmassa. Se tapasi puhujan ja rutaisi hänen
mähyksi.

Häviön profeetan ääntä ei kuultu enään, sillä häviö itse oli tullut.

Muurinsärkiät jyskyttivät muureja, ja alinomaisista tösmäyksistä nuot
vankat kehät järkkyivät. Taukoamatta Juutalaiset ponnistivat voimiansa
vaaraa häätääkseen. He tekivät rohkeita uloshyökkäyksiä. He polttivat
muurinsärkiät. He karkoittivat pois vihollisen. Mutta kaikista
Juutalaisten rajuista ryntäyksistä sai Romalaisten sotataidon
hellittämätön lujuus aina voiton.

Vihdoin saatiin suuri rikko valleihin. Romalaiset riensivät rynnäkköön.
Hirmuinen taistelo syntyi. Romalaiset tunkeusivat kaupungin sisään ja
raivasivat tietä itselleen pitkin katuja. Vaikka Juutalaiset
taistelivat urhoollisesti, he perääntyivät ja etsivät viimein turvaa
Akra nimisessä kaupungin osassa, jota toinen valli ympäröitsi.
Alakaupunki oli Romalaisten vallassa. Titus asetti leirinsä sen
keskelle ja valmisti nyt itseänsä toista muuria valloittamaan.

Alakaupungin valloittaminen lannistutti Juutalaisia, mutta he eivät
kuitenkaan joutuneet epätoivoon. He ajattelivat, että ylikaupunki vielä
voisi heitä suojella. He luottivat sen tihkeihin muureihin ja jyrkkiin
rinteisin. Kansaa tuki toivo, että se hetki nyt tulisi, jolloin heidän
johdattajansa ilmestyisi. Etevin niistä, jotka semmoisilla toivoilla
koettivat kehoittaa heitä toimeliaisuuteen, oli Isaak. "Aika ei ole
vielä tullut", hän lausui; "jumala ei tule, ennenkuin ihmiset ovat
tehneet parastansa. Mutta viimein, kun emme enää voi tehdä mitään,
silloin hän on ilmestyvä."

Ja kansa rohkaisi jälleen mielensä.

Mutta sillä välin kuin Romalaiset ahdistivat ulkoapäin, eripuraisuus ei
sammunut. Ei ulkonainen vihollinen eikä yhteinen vaara voinut
tukahuttaa sitä kiivasta kiistaa, joka riehui muurien sisäpuolella.
Toisinaan molemmat puolueet yhdistyivät, mutta kun sovinnon syy oli
poistunut, he palasivat jälleen entiseen vihamielisyyteensä, ja Simon
ja Johannes jatkoivat hurjaa taisteloansa.

Näin kaupunki tuhlasi voimansa. Loppumattomat kauhut seurasivat
toisiansa muurien sisäpuolella.

Yhä useammin Isaak joutui epätoivoon. Hänen uskonsa horjui.
Hän ei voinut katsella, kuinka tämä loppui. Hän ei saattanut
silmänräpäystäkään uskoa, että kaupunki valloitettaisiin. Jumalan
temppelin häväistys ei näyttänyt todennäköiseltä eikä mahdolliselta.
Vapauttajan täytyi tulla -- mutta milloin, voi! milloin?

"Kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan!"

Tämmöinen huuto pääsi Isaakin epätoivoon vaipuneesta sielusta, kun hän
näki kauhut ympärillänsä. Tämmöiset kauhut näyttivät liian suurilta.
Tämmöisiä kauhuja ei voinut hänen mielestään edes se lopullinen kunnia
palkita, jota hän odotti.

Hänen ainoa lohdutuksensa oli sota. Taistelon tuimuus saatti hajottaa
hänen ajatuksiansa, ja hän tunsi jonkunlaisen huojennuksen, kun hän
syöksi takaisin Israelin viholliset.

    "Mutta, oi Herra, kuinka kauan?"

Voi, hän ei tietänyt sen tuskan suuruutta, joka vielä oli kohtaava
kaikkia perikatoon tuomitussa kaupungissa.

Hirveissä kärsimyksissään kansa tällä välin ei tietänyt, mitä tehdä.
Useat koettivat paeta. Titus, jonka lempeys ja sääli onnettomia
Juutalaisia kohtaan ei koskaan vähentynyt, vastaan-otti laupeasti
suuret joukot. Mutta jonkun ajan perästä Juutalaiset koettivat kauhean
tilansa kautta vaikuttaa Titon tunteisin ja houkutella Romalaisia
pauloihinsa. Useat Romalaiset olivat saaneet surmansa hellien
tunteittensa tähden. Semmoiset seikat tekevät lopun kaikesta säälistä.
Ei kukaan Juutalainen enää päässyt pakenemaan. He olivat suljetut
kaupunkiin, ja poislähtö oli mahdoton.

Leiristään alikaupungista Titus hankki väkirynnäkköä toista muuria
vastaan. Hänen muurinsärkiänsä tekivät viimein suuren aukon valleihin,
ja hänen intoisat soturinsa syöksähtivät ylikaupunkiin.

Ensiksi Juutalaiset perääntyivät ja antoivat romalaisten tunkeuta
melkoisen kauas. Oman intonsa väessä Romalaiset astuivat pitkin katuja,
karkoittaen vihollisiansa ja luullen, että he olivat voittaneet.

Mutta yht'äkkiä karkasi ääretön joukko Juutalaisia heihin lähellä
särjettyä vallia. Aukko oli jäänyt semmoiseksi kuin se oli. Sitä ei
oltu lavennettu, että suurempi joukko olisi yhtä haavaa päässyt sen
läpitse, eikä voitu helposti tuoda apuväkeä niille, jotka jo olivat
vallien sisäpuolella. Tänne Juutalaiset hyökkäsivät. Suuri paljous
asettui joukon luo, ajaen takaisin niitä, jotka yrittivät tulemaan
sisään. Toiset ryhtyivät niihin Romalaisiin, jotka jo olivat vallien
sisäpuolella. Yht'äkkiä joka rakennus näytti täyttyvän vimmatulla
väestöllä. Jokainen syrjäkatu näytti puuskaavan esiin taisteloon
rientäviä Juutalaisia. Romalaisia ahdistettiin joka taholta.
Ylt'ympäriltä heidän vihollisensa töyttäsivät heitä vastaan.
Kartanoitten katolta isot joukot viskasivat alas kiviharkkoja ja
keihäitä ja palavia heitto-aseita.

Romalaiset taistelivat tavallisella vakavuudellansa, mutta heidän
vihollistensa lukumäärä oli liian suuri ja heitä hätyytetttin hirveän
haitallisessa asemassa. He perääntyivät joka paikassa vihollistensa
edestä. Kaikkialta heidän ympäriltänsä ja heidän päältänsä näkyi
vihollisia. He koettivat vetäytyä takaisin, mutta heitä saarrettiin
kapeihin katuihin, ja takaisinlähtö oli mahdoton. Muutamat pääsivät
pois, mutta enimmät joutuivat Juutalaisten koston uhriksi.

Eräässä paikassa yksi romalainen upseeri seisoi, joka selin seinää päin
kauan aikaa torjui luotansa vihollisjoukkoa. Hänen pitkällöinen
vastustamisensa uuvutti häntä viimein, ja vaikka hän vielä taisteli,
hänen iskunsa kävivät heikommaksi.

Yhtäkkiä yksi Juutalaisten kiivaimmista johdattajista karkasi
kohotetuilla aseilla häntä vastaan.

Romalainen piti kilpeänsä ylöspäin ja valmisti itseänsä otteluun tämän
uuden vihollisen kanssa.

Mutta äkkiä hänen vihollisensa laski peitsensä alas.

"Cineas!"

"Isaak!"

Molemmat tunsivat samalla toinen toisensa.

"Takaisin! takaisin!" huusi Isaak seuralaisillensa. "Tämä on minun
vankini."

Mutta hänen seuralaisensa eivät näyttäneet tahtovan totella. Vimmassaan
he töyttäsivät esiin, silmänräpäys vielä, ja Cineas olisi ollut
kuoleman oma. Mutta, kun Cineas alkoi puollustaa itseänsä, Isaak
heittäysi hänen eteensä.

"Takaisin", hän huusi. "Ensimäinen, joka koskee häneen, kuolee. Hän on
minun."

Isaakin äänessä ja ryhdissä oli jotakin, joka näytti synnyttävän pelkoa
Juutalaisissa. He peräytyivät.

"Tätä tietä!" lausui Isaak Cineaalle. "Joudu, taikka olet hukassa."

Ja hän syöksähti yhden oven luo. Cineas seurasi.

Isaak riensi ylös katon harjalle ja astui pitkin monta kattoa. Kerta
häntä pidätettiin; mutta hän lausui pidättäjille, että Cineas oli hänen
vankinsa, jota hän kuljetti pois. Nyt hän pääsi menemään, vaikka kyllä
vastuksella.

Tuosta Cineas kulki useitten rakennusten ylitse kokonaisen kadun
alaspäin. Kaikkialta hänen ympäriltänsä kuului taistelon tohina,
Juutalaisten riemuhuudot ja haavoitettujen ja kuolevien vaikeroiminen.

Vihdoin Isaak saapui yhteen rakennukseen, jonka katon aukosta hän aikoi
astua alas.

Cineas seurasi ja havaitsi viimein itsensä olevan eräässä huoneessa.
Kartano näytti olevan autiona. Katsoen ulos ikkunasta hän näki pihalla
kasan kuolleita ruumiita.

Isaak huomasi, että Cineas säpsähti nämät nähdessään, sillä ruumiit
olivat naisten ja lasten ruumiita.

"He kuolivat nälkään!" lausui Isaak käheällä kuiskauksella, joka
värisytti.

"Täällä", lausui Isaak vähän ajan perästä, "täällä sinä olet turvassa."

Cineas ei sanonut mitään, vaan seisoi katsoen ruumiita.

"Voi!" hän huudahti viimein. "Kuinka te kärsitte!"

"Kärsimme!" sanoi Isaak; "meidän kärsimisiämme ei voi sanoin sanoa eikä
ajatella."

"Miks'ette tahdo antautua hyvään aikaan?" kysyi Cineas huoaten.

"Antautua! ei ikinä!" huusi Isaak entisellä kiivaudellaan. "Jokainen
Juutalainen on ensiksi kuoleva. Koko kansakunta panee olemisensa
alttiiksi tässä taistelossa -- koko kansakunta, miehet, vaimot ja
lapset."

"Ei voi tulla kuin yksi loppu", lausui Cineas. "Ken voi Romaa
vastustaa?"

"Juutalaisilla on toivo, josta Romalaiset eivät tiedä mitään."

"Toivo!" huudahti Cineas, mutta ei sanonut sen enempää.

"Toivo -- niin. Enemmän -- usko, vakuutus. Me tunnemme hänen, johon me
uskomme. Abrahamin Jumala ei koskaan riko liittoansa. Hän rankaisee
meitä kovasti, mutta hän kuitenkin pelastaa meidän."

"Kovasti, kovasti hän rankaisee meitä. Meillä on ollut kärsimisiä,
jommoisia ihmiset eivät ole ennen nähneet. Voi! Miksi kaikki nämät?
Miksi on meidän tuskamme niin suuri? Mitä olemme tehneet sinua vastaan,
voi sinä kaikkein korkein?"

"Mutta kuitenkin, miksi minä puhun? Hänellä on omat tarkoituksensa.
Kenties tämän tuskan muisto tästälähin eroittaa meidän paremmin
pakanoista ja saattaa meidän, hänen omansa, enemmän tunnetuksi. Mutta,
oi sinä, joka vallitset korkeudessa! eikö tässä ole kyllin? Miksi
enemmän vaatia? Kuinka kauan täytyy meidän kärsiä? Kuinka kauan on
vihollinen riemuitseva? Kuinka kauan, voi Sierra, kuinka kauan?"

"Titus on armelias. Hän säälii teitä", lausui Cineas. "Hän koettaa
poistaa teidän tuomiotanne. Mutta mitä hän voi tehdä, jos te yhä häntä
vastustatte? Ettekö voi palata entiseen kuuliaisuuteen Roman alle, joka
kuitenkin tuotti teille niin paljon vapautta? Teidän temppelinne olisi
kuitenkin teidän hallussanne."

"Roman alle! Ei ikinä. Nyt on se aika tullut, jolloin tämän maailman
valtakunnat joutuvat Herran ja hänen valitun kansansa käsiin.
Kärsimistemme suuruudesta sinun sopii päättää, kuinka loistosa tuleva
voitonriemu on oleva. Niin, jos enemmän kärsimistä tarvitaan, me voimme
enemmän kärsiä. Me emme ole vielä vuodattaneet kaikkia kyyneliämme. Me
voimme vuodattaa useampia. Me voimme menettää enemmän verta. Me voimme
tehdä yhtä paljon kuin olemme tähän asti tehneet, hänen tähtensä, joka
on meidän vapahtava."

"Hän on tulossa. Päivä on aivan lähellä. Se päivä on käsissä, jolloin
Titus herää kohtaamaan sitä, joka on suurempi kuin hän itse, ja jolloin
Juutalaiset rientävät voittoon taivaallisen vapauttajansa jäljissä."

Cineas ei puhunut sen enempää. Hän ihmetteli tätä uskoa, niin väärää,
mutta kuitenkin niin lujaa, joka näin pysyi kiinni luottamuksessansa
keskellä epätoivoa. Hän tiesi parhaiten, kuinka perättömät Isaakin
toiveet olivat. Sillä Vapahtaja oli jo tullut niinkuin Cineas tiesi, ja
tehtävänsä tehnyt. Jesuksen ennustukset kaikkuivat hänen korvissaan, ja
hän tiesi hyvin, mimmoinen loppu oli tuleva. Tälle sielulle, sen
erehdyksille, sen toivoille, sen kaipaukselle ja sen ylevälle uskolle
olivat kuitenkin hänen myötätunteisuutensa ja kyynelensä tarjona.

Hänen tilansa oli perin vaikea. Hänen henkensä oli pelastettu; mutta
kuinka kauaksi? Hän oli semmoisessa kaupungissa, jossa kansa joka päivä
kuoli nälkään, jossa ihmiset taistelivat keskenänsä ruoastaan, ja
nälänhätä tuhosi paljon enemmän väkeä luin Romalaisten miekka. Hän oli
yksinäisessä asunnossa, mutta jos häntä kerta havaittaisiin, hän oli
hukassa. Isaak itse ei tietänyt mitä tehdä. Mahdoton oli laskea hänet
vapaaksi. Valleilla pidettiin nyt niin tarkkaa vahtia, että jokainen
paon yritys olisi huomattu.

Mutta yksi pelastuksen keino ilmestyi ennen pitkää. Vaikka Romalaisten
oli täytynyt peräytyä, he kuitenkin varustivat itseänsä voittamaan
takaisin, mitä oli kadotettu. Uusi rynnäkkö tehtiin. Muurinrikko
lavennettiin ja summattomia joukkoja tulvaili siitä sisälle,
valloittaen kaikki. Pitkäänsä, vakaasti ja täydessä järjestyksessä he
astuivat katuja myöten, ajaen Juutalaisia edessänsä, varjellen itseänsä
äkillisestä päällekarkauksesta sillä että he lähettivät sotamiehiä
pitkin rakennusten kattoja ja tappaen kaikki, jotka olivat huoneissa.
Näin he tekivät toisen rynnäkkönsä ja valloittivat koko Akra nimisen
kaupungin-osan, siksi kuin viimein Juutalaiset karkoitettiin pois ja
turvautuivat ylimpään kaupungin-osaan, johon kuului Sion, Morian vuori
temppelineen, ja Antonian torni.

Kun Romalaiset tunkeusivat joka kaupungin osaan, he kulkivat pitkin
sitä katua, johon Cineas oli suljettu. Hän juoksi rakennuksen harjalle,
kun hän kuuli heidän huutonsa. Hän näki Romalaisten sotalippujen
välkkeen. Hän oli pelastettu.

Mutta vaikka Romalaiset olivat näin valloittaneet Bezethan ja Akran,
vaikein tehtävä kuitenkin oli jälellä. Sionin vuori oli melkein
mahdoton valloittaa. Temppeli oli mitä lujimmalla tavalla linnoitettu;
ja Antonian torni oli yksistään kyllin vahva vastustamaan kokonaista
armeijaa, vaikka kohta kaikki muut paikat olisivat valloitetut.
Tämmöinen työ oli Titon edessä.

Ennenkuin Titus saatti piirityksen perille, hän kuitenkin vielä tarjosi
armoa. Vimmattu kansa hylkäsi halveksien hänen tarjomuksensa.

Niitä tosin oli monta, jotka kurjuudessaan eivät halanneet mitään niin
paljon kuin heittämystä. He katsoivat omia johdattajiansa mitä
viheliäisimmiksi ihmisiksi. He eivät nähneet ainoatakaan miestä, jossa
olisi ollut rehellisyyttä ja todellista isänmaanrakkautta ja jonka
ympärille heidän olisi sopinut kokoontua. Mitä Johannes ja Simon
olivat, että he olisivat heihin luottaneet? Näitten miesten lähettiläät
kävivät alinomaa ympäri, ryöstäen ja murhaten ja yleistä onnettomuutta
enentäen. Se kansa, jota tämmöiset johdattivat, ei näyttänyt olevan ne
valitut, joitten luo joku vapauttaja tulisi. Heiltä katosi miehuus ja
uskallus. Usko kuoli, ja tuhannet ajattelivat, että jumala oli hylännyt
Israelin.

Näin tungettuina kokoon Sioniin Juutalaiset alkoivat nähdä mitä
kauheinta nälkää. Elatus-aineita ei voitu hankkia kuin varkain, ja mitä
saatiin vallien sisäpuolelle, sieppasivat ne usein käsiinsä, jotka
olivat lähinnä. Useat koettivat paeta, ja niin he karkasivat oman
onnensa nojaan Romalaisten luo. Monta näistä Romalaiset surmasivat
heidän maanmiestensä entisen petollisuuden rangaistukseksi, mutta
kuitenkin suuri paljous pelastui. Vaan sisällisessä tyranniudessaan
Johannes ja Simon lähettivät kaikkialle suuria miesjoukkoja pakoa
estämään. Nämät kävivät kartanosta kartanoon ja missä hyvänsä he
löysivät jonkun, joka halasi lähteäksensä pois taikka oli edes
tyytymätön, he löivät hänen kuoliaksi. Jokainen kartano oli jäänyt
kuljeksivien laumojen saaliiksi. Muutamat tulivat ryöstön, mutta
useimmat elatus-ainetten vuoksi. Monta vähäistä ruokavarastoa, jota
jonkun perheen isäntä oli vaivalla säästänyt, veivät tämmöiset konnat
ja heittivät perheen kuolemaan kovinta kuolemaa.

Vihdoin Titon heitinkoneet olivat valmiit ahdistamaan Antonian tornia.
Tämä oli mitä tukevimmalla tavalla rakennettu ja sijaitsi ympäristöä
hallitsevalla paikalla. Suunnattoman suuria koneita varustettiin täällä
ja mahdottoman isoja muurinsärkiöitä kuljetettiin muureja kohden. Mutta
Juutalaiset työskentelivät yhtä suurella innolla. He kaivoivat
perustukset pois heitinkoneitten alta ja täyttivät onkalot
syttyväisillä aineilla, joihin he pistivät tulta. Tuli poltti
kaivettujen käytävien kannatuspuut, ja äkki-arvaamatta nuot kauhean
isot heitinkoneet roiskahtivat liekkeihin, jotka leimahtivat ylös
pirstaleita myöten ja nielaisten kaikki panivat tuhaksi Romalaisten
pitkällisen työn.

Heitinkoneet näyttivät turhilta, ja toista neuvoa täytyi koettaa. Titus
päätti saartaa kaupunkia nälänhädällä ja niin tavoin pakoittaa
asukkaita antaumukseen. Legionat asetettiin pieniin joukkokuntiin
yltympäri kaupunkia. Joka mies teki työtä, jopa semmoisella innolla,
että erittäin lyhyessä ajassa, kolmessa päivässä, semmoinen salpa
ympäröitsi koko Jerusalemia, jonka ylitse ei kukaan päässyt.

Nyt nälänhätä näytti todellakin välttämättömältä. Tähän saakka oli
elatus-aineita tavattomalla rohkeudella tuotu kaukaisilta seuduilta, ja
ihmiset saattivat pimeällä päästä kaupunkiin; mutta nyt tämä vartioilla
varustettu romalainen valli esti kaikenlaisen yhteyden ulkopuolen
maailman kanssa.

Kun saarros oli saatu valmiiksi, Titus lähti käymään sitä yliympäri;
häntä seurasivat useat upseerit, joitten joukossa Cineas ja Labeo. Kun
he tulivat siihen paikkaan, jossa Hinnomin syvä laakso oli heidän
allansa, he näkivät näyn, joka puhui äänekkäämmin kuin sanat
piirityksen kauhuista. Hautaamattomia ruumiita makasi siellä
tuhansittain, peittäen laakson pohjaa ja vietoksia, johon niitä oli
kaupungista kannettu ja huolimattomasti viskattu. Näitten mätänemisestä
lähtevä paha haju täytti ilman. Titoa pudistutti, ja hän huusi jumalia
todistajiksi, ettei hän ollut syypää tähän.

Kaupungin sisässä nälänhätä nyt kohtasi kaikkia. Koko perheitä kuoli.

Cineaan sopi nähdä tämän suuren tuskan merkit, kun hän katsoi alas
Hinnomin laaksoon; mutta kaupungin sisässä Isaak näki ja tunsi itse
tuskan.

Päivästä päivään joku kauhun kertomus tuli hänen kuuluviin;
kertomuksia, joita ei voinut uskoa, luonnottomia, inhottavia;
kertomuksia, joitten toden-näköisyyttä täytyi epäillä, siksi kuin yksi
seikka tapahtui, joka saatti hänen uskomaan kaikki, ja ensiksi synnytti
hänen mielessään sen ajatuksen, että jumala oli ijäksi kääntänyt
kasvonsa pois Israelista.

Nälästä vimmastuneena eräs nainen tappoi oman lapsensa elättääkseen
itseänsä sen lihalla. Ne nälästyneet raukat, jotka tulivat hänen
huoneesensa ruokaa etsimään, näkivät tuon julman atrian ja lähtivät
pois kauhistuneina. Kaupunki kaikkui tästä hirveästä kertomuksesta.

Isaak kuuli sen ja havaitsi, että se oli tosi.

"Voi Abrahamin jumala!" hän lausui katkeralla sydämellä, "jos tämmöisiä
sallit, mikä se on, jonka et salli tapahtua?"

Silloin Isaakin usko horjui. Hän katsoi temppeliä kohden, jonka
kultaiset seinät välkkyivät auringon säteissä yhtä kirkkaasti kuin
ennen.

"Sinä korkeimman olennon asunto!" hän lausui; "Israelin pyhä paikka!
Kun nämät seikat ovat tapahtuneet, ei sinulla ole mitään toivoa. Oi
Israelin kunnia! Minä en tahdo elää sinun jälkeesi. Minä tahdon kuolla
sinun raunioihisi."

Isaak taisteli, mutta se ei ollut enää toivon taistelo. Se oli
epätoivon taistelo, jossa se, joka tietää, että kaikki on hukassa,
koettaa myydä henkensä niin kalliisen kuin mahdollista on.

Romalaiset huomasivat, etteivät heidän heitinkoneensa voineet tehdä
Antonian tornin mitään, ja niin he koettivat toisia keinoja. Vähäinen
joukko uskaliaita miehiä lähti omasta ehdostaan eräänä pimeänä yönä
matkalle, kiipesi varkain muureja ylös ja pääsi torniin. Juutalaisten
vartiat nukkuivat. Ne tapettiin. Romalaisten sotatorvien toitotus
ilmoitti sekä ystävälle että viholliselle, että torni oli valloitettu.
Tuhansia Romalaisia ryntäsi edellisten jälkeen. Juutalaiset
hämmentyivät ja joutuivat säikähyksiin. Torni oli heiltä mennyt.

Tornin vieressä oli temppeli, ja käytävä yhdisti molemmat. Tätä myöten
riensivät Romalaiset ensi menestyksen hehkussa, toivoen saavansa senkin
samassa rynnäkössä valtaansa. Mutta Juutalaiset olivat nyt hereillä ja
syöksähtivät esiin joka kulmalta pyhää paikkaa puolustamaan.
Pitkällöinen ja kiivas oli taistele. Lopulta Romalaiset tungettiin
takaisin.

Antonian torni oli kuitenkin heidän, ja tämä oli suuri askel lähemmäksi
täydellistä voittoa.

Katsoen temppelin äärettömään lujuuteen ja kuinka vaikea heidän oli
päästä sen luo koneillansa, Titus käski, että torni jaotettaisiin,
jotta leveä tie saataisiin temppelin muurien luo, johon sopisi asettaa
heittokoneet ja jota myöten hänen sotamiehensä saisivat astua kylläksi
suurin joukoin Juutalaisia kukistamaan. Tämä oli jättiläis-yritys,
mutta Roman armeijain ponnistukset olivat aina mitä innokkainta laatua.
He työskentelivät tavallisella uutteruudellaan ja ennen pitkää syntyi
semmoinen tie temppelin vallein luo, joka oli sovelias heidän
tuumillensa.

Ennen lopullista rynnäkköänsä Titus kuitenkin viivähti; koko
piirityksen kestäessä säälin ja armeliaisuuden tunteet olivat asuneet
hänessä. Hän tahtoi vielä kerran hankkia pelastuksen tilaisuutta näille
onnettomille ja perikatoon tuomituille kärsiväisille. Hän tahtoi
myöskin säilyttää tätä kunniakasta temppeliä, joka kimalsi niin
kirkkaana hänen silmiensä edessä -- maailman ihmettä -- Israelin pyhää
paikkaa.

Kerran vielä hän tarjosi heittämystä, mutta se hylättiin.

Sinä päivänä suuri kauhu valloitti Juutalaiset.

Ilmoitettiin, että _jokapäiväinen uhraus_ oli jäänyt tekemättä.
Uhriteuraita ei löytynyt enään.

Jokapäiväinen uhraus, jota oli toimitettu vuosisatojen kuluessa, oli
loppunut, side, joka sitoi Israelin jumalaansa, oli iki-päiviksi
katkennut.

Isaak kuuli nuot uutiset, mutta ne eivät häntä kummastuttaneet. Hän oli
valmistanut itseänsä kaikkein pahimpiin. Syvempi synkkämielisyys
vallitti hänen. Hän kuuli monen, joka vielä pysyi vuosisatojen
rakkaassa uskossa, vakuuttavan, että nyt, koska uhraus oli loppunut,
vapauttajan täytyi tulla. Hän kuuli tämän, mutta hymyili vaan
katkerasti.

"Vapauttaja", hän lausui. "Niin -- niin, vapauttaja on lähellä; mutta
meidän kaikkein vapauttaja on kuolema."

Muurinsärkiät jyskyttivät päivät päätänsä temppelin valleja; mutta
näitten kauhean isojen kivien, jotka entisinä vuosisatoina olivat
pystytetyt ja näyttivät jättiläisten työltä, ei voitu mitään.
Muurinsärkiät eivät voineet järkyttää entisten Juudan kuninkaitten
kiviä.

He ryhtyivät nyt muihin neuvoihin ja sytyttivät isoja valkeita porttien
eteen. Tuli levisi. Nuot tukevat portit eivät kestäneet ankaraa
kuumuutta. Ne hiiltyivät, kouristuivat ja viimein luhistuivat.

Tuskin malttoivat Romalaiset odottaa valkean asettumista. Niin
kiivaasti he halasivat ryhtyäksensä rynnäkköön. He syöksähtivät
porteista sisälle, mutta tapasivat täältä Juutalaiset seisomasta
lujina, yhtä vääjäämättöminä kuin ennen, uudesti rohjentuneina, koska
he taistelivat pyhällä alalla. Tuli levisi pylväskäytäviin ja hävitti
puu-aineen. Mutta keskellä valkeata Juutalaiset yhä pitivät puoltansa,
ja viimein Romalaiset pakoitettiin perääntymään.

Mutta rynnäkkö uudistettiin seuraavana päivänä. Romalaiset töyttäsivät
esiin yhä lisääntyvissä joukoissa. Juutalaiset voitettiin vihdoin. He
vetäytyivät sisemmälle temppelin pihalle.

Nyt viimeisen taistelon päivä tuli.

Sinä päivänä oli kaikki ratkaistava. Titus oli antanut ankaran käskyn,
ettei pyhää rakennusta saisi vioittaa ja että niitä tulia, joita he
käyttivät ryntäyksessään, pidettäisiin syrjällä tästä paikasta.

Tämän päivän aamu koitti. Oli kymmenes päivä Ab nimisessä kuukaudessa,
vuosipäivä, jona muinoin Aabelin kuningas poltti temppelin.

Tänä aamuna ilmestyi kiihottuneille Juutalaisille jotakin, joka osotti
heille, että kaikki oli hukassa.

Päivä valkeni varhain ennen auringon nousua, samalla kuin näkymö
yliympäri peittyi himmeään aamuhämärään.

Yht'äkkiä kuului kumina, summattomien joukkojen juoksun kaltainen
sähinä, ynnä lukemattomat äänet, matalina, juhlallisina, äärettömän
surullisina:

"_Lähtekäämme täältä_!"

Nämät sanat kuulivat Juutalaiset, kun he laihoina ja nääntyneinä ja
epätoivoon joutuneina katselivat ja kuuntelivat:

"_Lähtekäämme täältä_!"

Noitten joukkojen juoksu kävi yhä mahtavammaksi, koko ilma ja koko pyhä
kunnas tuntuivat olevan täynnä niitten läsnä-olosta.

Viimein ne muuttuivat silmin nähtäviksi samoin kuin ne ennen olivat
korvin kuultavat.

Yht'äkkiä nähtiin tummassa hämärässä lukemattomia haamuja, jotka
täyttivät ilman ja tiiskuivat edelleen pitkässä juhlakulussa, päät
alaspäin, ikäänkuin huolehtien ja kasvot kätkettyinä vaatteisin, ja yhä
kuului vaikeroiminen.

Varjokkaista reunustoista nyt selitettiin niitten kalujen pyhät kuvat,
joita käytettiin temppelissä jumalan palveluksessa -- näkyleivän pöytä,
kultainen kynttiläjalka ja ennen kaikkia tuo pyhä liiton-arkki, joka
kerta seisoi vanhassa temppelissä, jonka armoistuimen yli oli Pyhimmän
varjo. Kaikki nämät eroitettiin. Ja Juutalaiset, joitten aisteja
pitkälliset yövalvonnat ja paastoamiset olivat häirinneet, huomasivat
ne, kun ne näyttivät liikkuvan ilmassa.

Viimein kaikki katosi, ja aurinko nousi ja valaisi noita kauhun
kasvoja, jotka tuijottivat sitä paikkaa kohden, jossa näky oli
hävinnyt.

Epätoivon huuto pääsi kaikkein huulilta. He tiesivät, että heidän
hetkensä oli tullut.

Romalaiset hyökkäsivät rynnäkköön. Koko armeijan sotakuntoinen
väki tuotiin esiin tekemään tätä ryntäystä ratkaisevaksi ja
vastustamattomaksi. Suunnattoman suuria joukkoja liikkui rinnettä
ylöspäin ja virtaili noihin aukkoihin, joita liekit olivat tehneet.

Juutalaiset tiesivät, että kaikki oli hukassa, mutta he taistelivat
niin, kuin eivät olleet koskaan ennen taistelleet. Joka mies halasi
kuolla, mutta oli päättänyt oman henkensä palkinnoksi panna yhden
Romalaisen hengeltä.

Taaksepäin, vielä taaksepäin he tungettiin, mutta yhä he taistelivat.
Etenevät Romalaiset seisoivat viimein pyhän rakennuksen edessä. Tämän
ympäri taistelo raivosi. Juutalaiset tahtoivat ennen kaikkia kuolla
lähellä sitä.

Cineas ja Labeo olivat tuossa, keskellä tappelua, ja huomasivat
Juutalaisten epätoivon ja koko heidän alttiiksi-antonsa. Yht'äkkiä
joku romalainen soturi sieppasi kekäleen käteensä ja syöksähti
temppelin luo. Hän piti sitä ylöspäin yhtä ikkunata vastaan. Liekit
rupesivat temppeliin. Ne levisivät käsittämättömällä nopeudella pitkin
puu-ainetta ja kalliita ikkunavaatteita. Valkean valo seisautti kaikki.

Kauhun huuto pääsi Juutalaisten suusta. Yhteisestä mielenvaatimuksesta
he töyttäsivät kaikki pyhän rakennuksen luo.

Romalaiset itse pysähtyivät tuokioksi.

Liekit leimahtivat ylös, peittäen kaikki, kunnes koko toinen puoli oli
tulessa. Juutalaiset nostivat ylös kätensä epätoivossa. He riensivät
sisään ja ulos, muutamat rajusti huutaen toisia pelastamaan tätä
paikkaa.

Viimein näky ilmestyi, joka veti kaikkien huomion puoleensa.

Temppelin katolla yksi mies seisoi, pitäen kädessään miekkaa, jota
taistelon veri ja palavan rakennuksen savu olivat tahranneet. Hän
seisoi tuokion liikkumatta, ollen sillä puolella, jota tuli ei vielä
ollut saavuttanut ja katsellen liekkejä, jotka toiselta puolen
ammahtivat taivasta kohden.

Kun Cineas katsoi ylös alla olevasta joukosta, hän tunsi nämät kasvot.
Se oli Isaak.

Muutamia silmänräpäyksiä Isaak seisoi liikkumatta. Nyt hän astui
eteenpäin ja viskasi miekkansa liekkeihin.

Tuosta hän nosti puristettua nyrkkiänsä taivaasen päin, ja katsellen
ylös huusi korkealla ja ankaralla äänellä:

"Voi Abrahamin jumala! Miksi pilkkasit sitä kansaa, joka luotti
sinuun!"

Silmänräpäys -- hän riensi eteenpäin ja hypähti riehuviin liekkeihin.



XXXIX.

Loppu.


Kaikki oli ohitse!

Romalaisten hellittämättömyys oli vienyt voiton Juutalaisten
uskonvimmasta. Pyhä rakennus oli poltettu tuhaksi. Romalaiset pitivät
voitonriemua Sionin raunioilla. Juudan kansa kadotti vanhan
asemapaikkansa ja aloitti vuosisatoja kestävää maankulkeuttansa.

Romalaisten armeija päätti työnsä, kokosi kurjat kansan tähteet ja
lähetti ne maanpakolaisuuteen. Ne Juutalaiset, jotka jäivät maahan,
olivat pakoitetut etsimään piilopaikkoja -- lymyttelemään
vuorenloukoissa -- ja odottamaan siksi kuin tämä onnettomuus taukoisi.

Kuukausi kului toisensa perästä.

Vähitellen muutos tapahtui. Turvaton ja kova-osainen kansa rohkeni
palata takaisin rakastettuun Jerusalemiinsa ja rakentaa uudestaan
hävinneitä asuntojansa.

Niitten joukossa, jotka näin palasivat, olivat kristityt, joille
Jerusalem oli yhtä kallis kuin Juutalaisille. He olivat paenneet heti
myrskyn lähetessä, sillä he tiesivät, mimmoinen loppu oli oleva. Kun
nyt loppu oli tullut, he pyrkivät kerran vielä siihen paikkaan, joka
oli niin pyhä heidän silmissään sen kautta, että heidän Herransa oli
siellä oleskellut.

Labeo ja Cineas katselivat Jerusalemia semmoisilla tunteilla, joita ei
mikään muu paikka voinut synnyttää.

Täällä se ihmeellinen olento kerta asui, jota he olivat oppineet
pitämään toivonansa, lohdutuksenansa ja kaikkein etsintönsä päämääränä.

Täällä oli vielä Hänen askeltensa jäljet; täällä näytti vielä Hänen
läsnä-olonsa varjo pysyvän; ja Hänen sanansa tuntuivat vielä soivan
ilmassa.

Kaikkialla heidän ympärillänsä hävitys vallitsi. Ne harvat asukkaat,
jotka yrittivät asumaan siellä, ne vaan enensivät paikan surkeata
näkyä. Muurit olivat jaotetut. Rakennukset raunioina. Kuolleitten
ruumiita oli haudattu; mutta milloin ikänänsä Cineas katsahti alas
Jerusalemin ympärillä oleviin syviin laaksoihin, hän ajatteli sitä
näkyä, jonka hän kerta oli nähnyt, kun ruumiita tuhansittain makasi
siellä.

Kun he katsoivat ympärillensä kaikkiin näihin, heidän mieleensä muistui
Kristuksen sanat, joita tämä oli lausunut, kun hän itki Jerusalemia.

Jerusalem! hyvinpä se kaipasi kyyneliä; myöskin jumalallisen olennon
kyyneliä.

Niin kristityt palasivat kerta vielä elämään entisillä
asuntopaikoillansa ja vielä kerta etsimään noita seutuja, jotka olivat
heille niin kalliit. Näitten joukosta Cineas ja Labeo tapasivat monta,
jotka voivat antaa joka paikalle sen oman sulon ja palauttaa
jumalallisen olennon elämän heidän eteensä koko sen sanomattomalla,
liikuttavalla voimalla.

Tuossa he näkivät öljyvuoren; tuossa he näkivät Gethsemanen; ja tuossa
he näkivät ennen kaikkia Golgatan vuoren.

Kaikki nämät seikat ja monet muut molemmat ystävät näkivät, kun he
kävelivät nöyrinä, täynnänsä kunnioitusta ja puhdistettuin sydämin
keskellä näitä näkymöitä, kuunnellen noitten leppeitten kristittyin
kertomuksia, jotka niin hellästi seurasivat Herransa jälkiä sen
kaupungin ympärillä, jota Hän rakasti ja johon Hän oli kuollut. Tämän
kaupungin rauniot kuvasivat heidän eteensä jotakin, joka puhui Hänen
jumaluudestaan; siinä kammottavan ankarassa kohtauksessa, joka oli
tapahtunut heidän silmiensä edessä, he näkivät vanhan ilmestyksen
lopun, jonka jälkeen uusi oli tuleva. Se Vapahtaja, jota Juutalaiset
odottivat, oli todella tullut. Hän oli tehtävänsä tehnyt. Hän oli
mennyt pois. Mutta Juutalaiset eivät tietäneet sitä. He olivat
sokeuttaneet silmänsä ja paaduttaneet sydämensä; ja sillä välin kuin he
jäykällä itsepintaisuudella vartoivat aineellista kunniaa
kansakunnallensa, he olivat syöstyneet pohjattomaan kurjuuteen.

Kun aika kului, tuntui näistä molemmista vihdoin ikäänkuin kaikista
esineistä, jotka voivat vetää heidän ajatuksensa puoleensa, ainoastaan
tämä asia ansaitsisi heidän etsimistänsä, ja se oli Hänen löytämisensä,
jota he nyt alinomaa halasivat oppiakseen, rakastaakseen, jolle he
tahtoisivat antaa kaikki tunteensa ja koko elämänsä.

Viimein Romalaisten armeijat määrättiin toisiin asemapaikkoihin, ja
Cineas ja Labeo, joitten oli täytynyt tähän asti pysyä Palaestinassa,
saivat nyt vapaasti palata ja noudattaa omaa mielitekoansa. Eivätkä he
tämän suhteen halanneet mitään niin paljon kuin ristiin naulitun
Jesuksen Kristuksen tuntemista.

Pergamossa he löysivät opettajan, joka kertoi heille kaikki, mitä he
tahtoivat tietää.

Hänen jalkainsa juuressa he istuivat, tyytyväisinä häntä kuunnellen ja
vastaan-ottaen häneltä kertomuksen siitä _Jumalallisesta sanasta_,
josta Cineas oli kerta lukenut filosofien kirjoissa, joissa tätä nimeä
käytettiin ihmisten kaipausten ilmoittamiseksi. Nyt he oppivat, että
_Sana_ oli muuttunut lihaksi ja että ihmiset olivat nähneet Hänen
kunniansa, Isän ainosyntyisen pojan kunnian, joka on täynnä armoa ja
totuutta.

Tältä opettajalta he kuulivat suuremman ja jumalallisemman opin, kuin
mikä koskaan oli Athenassa kuultu.

Ja kaikki tarkoitti vaan tuota yhtä ylevätä totuutta: "Jumala
rakastaa!"

Jumala rakastaa! Tämä oli koko ilmestyksen päämäärä. Kaikkivaltias on
myöskin kaikkia-rakastava. Oi jumalallinen ja ääretön totuus! täytyi
olla Jumala itse, joka antoi tämän ihmisille.

Pergamus näytti pyhältä paikalta, kun he kuuntelivat kertomusta
Kristuksesta -- Kristuksesta Hänen teoissaan, sanoissaan,
rukouksissaan; Kristuksesta Hänen voimassaan ja laupeudessaan;
Kristuksesta Hänen viisaudessaan ja tiedossaan; ennen kaikkia
Kristuksesta Hänen rakkaudessaan.

Ja he oppivat, että Kristus, kun Hän meni pois, ei jättänyt omiansa
lohdutusta vaille.

Hän oli mennyt, mutta Yksi oli jäänyt ja oli aina jäävä, kautta
vuosisatojen, loppuun saakka; Yksi, joka on jumalallisen rakkauden ja
hellyyden olemus; Yksi, joka itsessään käsittää kaikki rajattoman
armon syvyydet; jonka toimi on ihmisten saattaminen Jumalan luo,
anteeksi-antamisen ja taivaan tien aukaiseminen, rauhan lausuminen
murehtivalle, toivon tuottaminen ja epätoivon karkoittaminen: Pyhä
Henki, Lohduttaja.

Kaikki näitten miesten mielipyynnöt näyttivät yhdistyvän tähän. He
tyytyivät asumaan siellä. He olisivat mielellään unhottaneet kaikki
muut asiat ja viettäneet elämänsä hurskaassa mietinnössä.

Mutta tämä ei sopinut heille.

Toista kuin hiljaista mietintöä tarvittiin. Heidän velvollisuutensa oli
toisenlainen.

Tämä velvollisuus oli ennen kaikkia Kristuksen seuraaminen; ja niinkuin
Hän koetti kaikista enimmin kutsua ihmisiä Jumalan luo ja pyhyyteen,
niin tuli myöskin kaikkien Hänen oppilaittensa, itsekunkin omalla
tavallansa tehdä.

Ja niin Cineas ja Labeo vaadittiin saattamaan muille ihmisille sitä
totuutta, jonka he olivat oppineet.

Cineas lähti Athenaan ja siellä filosofian oppilaitten ja opettajien
keskellä hän kulutti elämäänsä julistaessaan ylevempiä oppeja kuin
Platon. Omasta kokemuksestaan hän tiesi parhaitten osoittaa, missä
filosofia ei riittänyt; ja jossa Plato epäröitsi, hän näytti, että
Kristus oli aivan kylläinen.

Tämä tuli hänen elämänsä työksi: kansan eteen astuminen, ristiin
naulitun Kristuksen julistaminen tuossa ajatuksen keskustassa, vanhan
maailman neron ja tiedon pääkaupungissa. Hän ajatteli, jopa syystäkin,
että koko hänen mennyt elämänsä, hänen moninaiset tunteensa, hänen
laveat kokemuksensa muissa sekä filosofiallisten että juutalaisten
oppien laaduissa, hänen avara maailman havaintonsa, kaikki ilmoittivat
Athenaa hänelle sopivaksi paikaksi.

Hänen työnsä ei ollut turha. Hän kävi ympäri kaikissa kansanluokissa,
puhuen, saarnaten, keskustellen, kehoittaen, siksi kuin Athenalaiset
pilkalla rupesivat nimittämään häntä "uudeksi Sokrateeksi"; mutta
Cineaalla oli aivan toisenlainen esi-kuva kuin Sokrateen, ja hän koetti
muodostaa koko elämäänsä Jesuksen elämän mukaan.

Hän sai kärsiä paljon vastusta ja ivaa. Hän sai kuulla monta
pilkkapuhetta, ja vuosikausina ihmiset eivät herjenneet ihmettelemästä,
kuinka kukaan Megakleidi ja nerollinen mies, joka tunsi hyvin kaikki
Kreikan taiteet ja kirjallisuuden ja filosofian, oli koskaan saattanut
ruveta ristiin naulittuun barbarilaiseen uskomaan.

Eivät kuitenkaan kaikki olleet ilkastelioita. Oli monta, joilla
oli samat tunteet kuin kerta hänellä. Näitten luona hänen
lähetystoimensa onnistui, ja hän iloitsi, kun hän näki, että monet
sydämet vastaan-ottivat sen lohdutuksen, jota ainoastaan Kristus voi
tuottaa.

Labeolla oli eri vaikutus-ala. Hän ei ollut luonnon eikä kasvatuksen
puolesta sovelias liikkumaan pilkkaavien sofistain ja väittelevien
filosofien parissa. Hän tahtoi jutella tuota yksinkertaista ristin
kertomusta yksinkertaisille ihmisille.

Sillä mitä muuta hänellä elämässä oli, kuin tämä. Suuren surun muisto
oli vielä hänessä eikä mikään, jota maailma saatti tarjota, häntä
miellyttänyt. Hän oli saavuttanut rauhan, ja hänen ainoa halunsa oli,
että hän saisi antautua rauhan evankeliumin julistamiseen.

Mutta ennenkuin hän lähti siihen paikkaan, jossa hän aikoi viettää
jälellä olevat päivänsä, hän kävi viime kertaansa Romassa.

Juliolta oli tullut kirje, joka ilmoitti, että Labeon kunnian-arvoisa
äiti oli kuolemallansa.

Yhdessä Lydian kanssa eläessään ijäkkään Sulpician oli tilaisuus nähdä
paljon Kristin uskosta. Huomaamatta sen yksinkertaiset opit koskivat
hänen sydämeensä. Yksinäisyys saatti hänen surulliseksi, sillä tuo
suloinen lapsen lapsi, jota hän piti niin rakkaana, oli kuollut: hänen
lemmitty poikansa oli poissa, tehokkaasti ottaen osaa vaaralliseen
sotaan; ja hänen nykyinen murheensa teki hänen kokonaan soveliaaksi
vastaan-ottamaan sitä uskoa, joka ennen kaikkia tuottaa lohdutusta.
Omassa uskonnossansa hän suorastaan ei löytänyt minkäänlaista
lohdutusta. Kansallis-uskonnon tarun-omaiset jumalat, joita hän
jollakin tapaa muodoksi tunnusti, eivät olleet miksikään avuksi hänen
kaltaisellensa. Ei siinä kyllin, että he eivät voineet vetää murehtivaa
puoleensa; he sysäsivät tämän pois luotansa. Tässä uskossa, jos sitä
sopi uskoksi sanoa, tulevaisuus oli kokonaan synkkä, ja kun Sulpicia
havaitsi itsensä lähestyvän toisen maailman rajaa, hän ei nähnyt muuta
kuin pimeyttä.

Mutta Kristuksen usko, joka oli Lydialla ja jota tämä rakasti, tuli
hänen tarjokseen tänä pimeyden aikana, ja kun hän katsoi eteenpäin, hän
näki, että se valaisi koko tulevaisuuden. Se lupasi toivoa ja taivasta
ja kuolemattomuutta. Se oli semmoinen, jota lientyneen sydämen oli
vaikea hylätä; jonka puoleen se oli harras kääntymään. Lydian suusta,
joka pitkin koko elin-aikaansa oli vastaan-ottanut opetusta isältänsä,
kertomus Kristuksesta tuli mieluisana Sulpicialle, kunnes hänkin
viimein uskoi.

Mutta hänen iso ikänsä ei sallinut pitkää viipymistä maan päällä; ja se
kirje, jonka Labeo sai, kutsui hänet hänen äitinsä luo.

Kaikki ne lapsen tunteet, joita hän ikinä oli tuntenut, virisivät
jälleen, kun hän seisoi äidin vuoteen vieressä; mutta suru, jota hän
tunsi, lauhkeni kun hän kuuli ne rakkauden ja lujan luottamuksen sanat,
joita Sulpicia viimeisessä hengähdyksessään lausui.

Se suloinen voima, joka oli ollut Lydialla Sulpician suhteen, vaikutti
myöskin Carboon. Ijäkkään miehen entinen tylyys oli suureksi osaksi
kadonnut. Hän oli jo aikaa oppinut katselemaan Kristin-uskoa kumminkin
kunnioituksella; hän oppi viimein katselemaan sitä rakkaudella. Häntä
ilahutti, kun hän sai auttaa poikaansa tämän työskennellessä kristityn
seurakunnan hyväksi. Samanlainen työ tuli hänen elämänsä
tarkoitukseksi.

Sulpician kuolema katkaisi viimeiset siteet, jotka kiinnittivät Labeota
Romaan. Hän näki, että Julius oli etevä kristittyin joukossa
hyödyllisten tointensa puolesta ja päätti tehdä nämät kestäväisiksi.
Hän antoi sentähden huvilansa ja tiluksensa Juliolle, ja kun tämä ei
tahtonut vastaan-ottaa niitä, hän vaati sitä ja sanoi, ettei hän
antanut sitä hänelle, vaan Kristukselle. Nyt Julion ei käynyt kauemmin
kieltäminen. Tilukset tulivat hänen omakseen, mutta kaikki, mitä ne
tuottivat, oli altisna kristityille heidän tarpeittensa täyttämiseksi
taikka heidän yritystensä edistämiseksi.

Koko Labeon sydän oli kiintynyt yhteen paikkaan ja tämä oli Britannia.

Siellä hänen puolisonsa, siellä hänen poikansa lepäsi, yhä rakastetut
vähentymättömällä voimalla -- yhä kaivatut. Siinä maassa, jonka haltuun
nämät kalliit jäännökset olivat jätetyt, hän päätti viettää elämänsä.

Kun hän tuli tuolle hyvin tunnetulle paikalle ja seisoi kerta vielä
haudalla ja kyynelsilmin luki sydämensä lemmittyjen hautakirjoituksen,
kauhea tuska iski hänen mieltänsä. Hänen tunteensa valloittivat hänen.
Hän lankesi polvillensa ja huokasi huolissaan.

Epätoivo näytti vielä kerran voittavan hänen. Hän oli väärin arvannut
voimansa. Hän ei tietänyt kuinka vanha suru jälleen syttyy, kun palajaa
sen entisille näkymöille.

Mutta kun hän makasi tuossa polvillansa, kädet kiinni pusertuneina,
silmät veristyneinä ja rinta kohoilevana, kaikki ajatukset täynnä tätä
entisten vuosien tuskaa, toiset asiat vähitellen johtuivat hänen
mieleensä sitä viihdyttämään ja lohduttamaan. Keskeltä menneitten
aikojen näkyjä uudet ilmestyivät. Kiihtyneessä mielenkuvituksessaan hän
näki puolisonsa ja lapsensa seisovan vieressään, mutta näitten
molempain välillä oli Kolmannen haamu, haamu, joka kantoi kauheita
arpia, mutta jonka kasvoissa asui ääretön rakkaus. Nämät kasvot
katselivat häntä ja katseinensa ne puhuivat -- rauhaa.

Ja taas hänen poikansa ääni kuului, niinkuin se oli niin usein ennen
kuulunut, suloinen lapsen ääni, joka sanomattoman rakkauden sävelillä
lausui:

"Isä, me yhdymme jälleen!"

Silloin suuri ilo valloitti Labeon, ja koko hänen epätoivonsa katosi ja
tuossa, poikansa haudankin äärellä, hän tunsi rinnassaan täydellisen
rauhan.

Kautta Britannian hänen kasvonsa ja muotonsa ja äänensä tulivat
tutuiksi niin Romalaisille kuin maan omillekin asukkaille, olivatpa
ystävällisiä tai vihamielisiä. Paljon hän kärsi. Hän oli usein kovasti
haavoitettu, toisinaan kuolema näytti välttämättömältä; kuitenkin hän
yhä jatkoi tointansa ja koetti kertoa kaikille sekä Romalaisille että
barbareille rakkauden kertomusta. Näin vuodet kuluivat.

Täällä Britannian maalla löytyi toinen, jota Labeo usein ajatteli ja
jota hän halasit kohdata.

Tämä oli Galdus.

Kun Britannialainen oli jättänyt Labeon, hän oli jättänyt koko
romalaisen maailman taaksensa. Hän kääntyi peräti pois tämän puolesta
ja lähti pohjoiseenpäin niitten heimokuntien luo, jotka vielä olivat
vapaat. Hän kulki heimokunnasta heimokuntaan, ja havaiten monta näistä
romalaisen vaikutuksen alaiseksi hän yhä jatkoi tietänsä.

Vihdoin hän tuli Kaledonian heimokuntien luo. Suru saatti hänen
etsimään rauhaa taistelossa. Tuo hiljainen, vuosikausia pitkä elämä,
jota hän oli viettänyt keskellä sivistystä ja hientynyttä maailmaa,
synnytti nyt hänessä suuren muutoksen. Surun painossa koko hänen
barbarilaisluontonsa nousi, ja sodan ajatus tuli hänen mieleensä
niinkuin Cineaan ja Labeon. Hänen urhoollisuutensa, hänen voimansa ja
rohkeutensa, hänen sotataitonsa, joka oli kaksinkertaisella tavalla
varttunut, ensiksi pitkällisestä kansallis-aseitten käyttämisestä ja
toiseksi hänen gladiatori-kasvatuksensa kautta, kaikki nämät tekivät
hänen soturina eteväksi, ja se heimokunta, johon hän vaan asettui,
valitsi hänen päällikökseen. Sivistynyt elämä ja yhteys älykkäitten
ihmisten kanssa olivat laajentaneet ja karaisseet hänen luonnosta
terävää järkeänsä. Hän oli myöskin liikkunut maailmassa. Suru oli
tehnyt hänen totiseksi ja tyveneksi. Hän oli sovelias hallitsemaan.
Hänen vaikutuksensa havaittiin läheltä ja kaukaa. Heimokuntien
riidoissa hän vaadittiin ratkaisiaksi, kunnes viimein useat niistä
vapaa-ehtoisesti valitsivat hänen johdattajakseen.

Suuri aate valloitti hänen mielensä, ja tämä oli kaikkien heimokuntien
yhdistäminen liittokunnaksi, joka vastustaisi Romalaisia ja ajaisi
heidän armeijansa pois Britanniasta. Tämä aate elähytti häntä. Hän kävi
ympäri kansassa, sytytti heidän sydämiänsä, muistutti heitä Boadicean
kärsimistä vääryyksistä, luetteli Romalaisten rikoksia ja kehoitti
kaikkia yhtymään. Hänen sanansa painuivat syvälle maan-asukasten
sydämeen, ja hänen oma henkensä innostutti kaikkia. Hän pääsi kaikkien
yhteiseksi johdattajaksi. Maan-asukkaat nimittivät häntä "_Gald
cachach_", se on "_Gald, taistelojen taistelia_." Romalaiset kuulivat
hänen maineensa ja antoivat hänelle omalla kielellänsä nimen
"_Galgacus_."

Tämä nimi annettiin hänelle, koska hänen aikaisemmat ponnistuksensa
Romalaisia vastaan olivat onnistuneet. Sillä nyt Romalaiset yrittivät
päättämään Britannian valloitusta, ja Agrikola johdatti varovaisesti
legionejansa semmoista vihollista vastaan, jonka sotatemput hän hyvin
tunsi. Hän havaitsi, että Galdus paraikaa vehkeili liittoa, ja päätti
itse iskeä ensimäisen iskun. Hän lähetti laivaston tutkimaan noita
lahtia, joita sanottiin Clotaksi ja Bodotriaksi. Kun Kaledonialaiset
näkivät laivaston, he pelästyivät ja aloittivat heti sodan. Galdon
johdattaessa saavutettiin monta etua. Kerta eräässä yötisessä
päällekarkauksessa he menestyivät niin, että Romalaisten armeija
ainoastaan hädin tuskin pelastui.

Vihdoin molemmat armeijat sattuivat yhteen Grampianin vuorilla, ja
täällä taisteltiin ratkaiseva taistelo. Galdus puhutteli miehiänsä
kaikella sillä palavalla kaunopuheliaisuudella, joka teki hänen niin
mainioksi siinä puheessa, joka on säilynyt Taciton kirjoituksissa ja
seisoo niissä mitä jaloimpana vapauden ja isänmaan-rakkauden
todistuksena, jota aikakirjat koskaan ovat tallettaneet.

Tuo suuri taistelo oli taisteltu; maailma tietää, kuinka se päättyi.
Isänmaanrakkaus, urhoollisuus, vimma, epätoivoo, nämät eivät yksikään
auttaneet mitään Romalaisten sorajärjestystä ja sotataitoa vastaan.
Kaledonialaisten liittokunnan armeija oli kukistettu. Heimokunnat
vetäytyivät synkkämielisinä yhä pohjoisemmaksi odottamaan siellä
myöhempää aikaa, jolloin he kerta vielä kävisivät Romalaisten kimppuun.

Galgacus katosi näkymöltä. Gald, taistelojen taistelia, ei enää
nostanut heimokuntia.

Hän näki toivojensa hävinneen ja tuumiensa rauenneen. Halu, joka oli
elähyttänyt häntä, kuoli. Mikä jäi jälelle?

Suru, joka syntyi siitä hänen suuresta rakkaudestaan, joka vuosikaudet
oli yhä säilyttänyt sen suloisen pojan muistoa, jota hän kerta piti
jumalanansa, jonka sanat hän hyvin muisti, jonka muoto näkyi hänen
unissaan. Vielä nytkin, kesken kiihtymystä ja tappelua, nämät kasvot
ilmaantuivat, täynnänsä lempeätä lapsen sääliä, niinkuin ne kerta
olivat näyttäyneet tuossa julmassa amfiteaterissa, kun ne tulivat hänen
sammuvien silmiensä eteen, ja hän tunsi hellät kädet ja kuuli rakkauden
sanoja.

Kaikki nämät pysyivät hänen muistissaan.

Kosto, sota, kunnianhimo, kaikki oli mennyt; rakkaus oli jälellä --
semmoinen rakkaus, joka asuu voimakkaassa, uljaassa, kiivaassa
luonnossa -- rakkaus vankka, katoamaton. Eikö hän ollut pitänyt tätä
rakkautta vuosikausia, kun hän kantoi tätä poikaa sylissään ja unhotti
isänmaansa ja heimonsa rakkaudessaan häntä kohtaan?

Oli noin vuosi kulunut Grampianin taistelosta, kun Labeo, joka oli
käynyt pohjoisempana kuin koskaan ennen, palasi vanhan tapansa mukaan
paastoamaan ja rukoilemaan poikansa haudalla. Kun hän tuli tämän luo,
hän näki yhden miehen haamun penkerellä haudan edessä. Tämä mies oli
aivan liikkumatta. Labeo katseli häntä kauan ääneti kummastuen.

Vihdoin hän lähestyi ja tarttui mieheen, joka makasi siellä. Toinen
käänsi päätänsä puoleksi häntä päin ja katsahti ylös kiivaasti ja
tuimasti.

Ne kasvot, jotka hän näki kuun valossa, olivat vaaleat ja kovin laihat.
pörheä parta ja viikset peittivät niitten alipuolen, ja sykertyneet
hiussuortuvat vierivät alas otsalle. Kuitenkin Labeo heti tunsi ne. Hän
tunsi ne siitä surusta, jota ne osoittivat. Kuka muu saatti murehtia
hänen poikansa haudalla kuin tämä?

Labeo heittäysi polvilleen hänen viereensä ja syleili häntä.

"Galdus!" hän huusi. "Ystävä, veli, sen pelastaja, jota me molemmat
kerta rakastimme, taivas on saattanut meidän yhteen. Me emme saa enään
erota."

Nämät sanat lausuttuina vapisevalla äänellä ja syvällä liikutuksella
huomauttivat Britannialaista, joka hämmentyneenä katseli Labeota.

"Etkö sinä tunne Markon isää?" kysyi hän.

Galdus heittäysi Labeon syliin. Koko hänen ruumiinsa vapisi.

"Hän lähetti sinun", hän lausui viimein. "Hän, josta Markon oli tapa
puhua. Minä olen maannut täällä polvillani monta yötä, ja minä olen
koettanut muistuttaa mieleeni, mitä Hänestä kuulin. Hän otti pois minun
poikani -- minun jumalani. Minä en koskaan ymmärtänyt häntä. Minä olen
vaan barbari. Hänkö tämän teki? Hänkö sinun tänne lähetti?"

"Hän sen teki, teki varmaankin", huudahti Labeo, kun kyynelet
puhkesivat hänen silmiinsä. "Hän se on, eikä kukaan muu."

"Ystäväni ja veljeni", lausui Galdus, "minä en jätä sinua koskaan. Minä
olen löytänyt sinun, ja jos sinä sallit minun jäädä luoksesi, minä
annan sinulle rakkauteni ja elämäni. Minä tahdon kuulla Hänestä, jota
Markus rakasti. Hänen täytyy olla Markon kaltainen, ja Hän suonee minun
nähdä poikani tuossa kirkkaassa maailmassa, johon Markus sanoi
menevänsä. Voitko sinä kertoa minulle Hänestä? Taikka voitko kertoa
minulle, mitä Markus tarkoitti? Minä tiedän kaikki ne sanat, joita
hänen oli tapa lausua; mutta minä olen vaan barbari enkä voi niitä
ymmärtää. Sinä osaat selittää ne minulle, ja minä tahdon sanasta sanaan
toistaa, mitä minä kuulin, että opin niitä ymmärtämään."

"Tule", sanoi Labeo. "Me emme koskaan enään eroa. Minä kerron sinulle
Hänestä, ja Hän, joka johdatti meidän yhteen tänne, Hän saattaa sinun
ymmärtämään."

       *       *       *       *       *

Aika kului, ja Britannialainen kuuli Labeolta kertomuksen siitä
Ainoasta, jota Markus rakasti. Vähitellen koitti hänelle sen totuuden
valo, joka on yhtä selkeä halvimmalle kuin viisaimmalle, koska sen
tarkoitus on rakkaus.

Britannialainen, jossa asui niin voimakas rakkaus, saatti paremmin kuin
moni kylmäkiskoisempi luonto tuntea jumalallisen rakkauden täyden
voiman, kun kerta sen aate oli tullut hänen mieleensä. Löytyi vielä
toinenkin rakkaus, joka palkitsi hänen oman rakkautensa -- rakkaus,
laajempi ja syvempi kuin se, jonka hän oli kadottanut. Aate tuli
ensiksi himmeänä, mutta se tuli; ja mitä hän sai, sen hän piti, ja se
kasvoi hänessä, kunnes se viimein varttui väkeväksi -- loistavaksi
valoksi, joka kirkasti koko hänen elämänsä.

Hän kiintyi Labeoon. Matkoillansa, keskusteluissaan, vaaroissaan, hädän
uhatessa Labeolla oli kumppanina tämä uskollinen, samatunteinen sydän,
-- sidottuna häneen kaksinkertaisen siteen kautta -- sillä hän rakasti
samaa kadonnutta ja samaa Vapahtajaa. Galdus oppi viimein tekemään
jotakin enemmän kuin tuntea samoja tunteita. Hän osasi puhua
kansalaisilleen omalla raa'alla, yksinkertaisella tavallansa totuudesta
ja taivaasta ja siitä Jumalasta, jota Druidit eivät olleet koskaan
tunteneet ja Druidein seuralaiset eivät koskaan olleet odottaneet.

Näin nämät miehet kestivät yhdessä iloa ja surua ja vaaraa ja vaivaa,
tarjoten Romalaisille ja barbareille sitä totuutta, jonka he olivat
oppineet; työskennellen vuosien vieriessä, kunnes työ päättyi ja lepo
tuli.

Galdus pääsi tähän lepoon ensiksi.

Kun Labeo hankki hänen ruumistansa hautaa varten, hän huomasi kultaisen
kotelon, joka riippui hänen kaulassaan. Se oli kerta ollut Markon. Tämä
oli kantanut sitä, niinkuin romalaisten poikien oli tapa. Galdus oli
ottanut sen ja pitänyt sitä lähinnä sydäntänsä kaikki nämät vuodet.

Labeo pani sen omaan kaulaansa ja kantoi sitä kalliina muistona
pojastansa, kunnes he yhdistyivät taivaassa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Helenan perhe - Kertomus Romasta ensimäiseltä vuosisadalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.